[{"data":1,"prerenderedAt":-1},["ShallowReactive",2],{"$fv0P_2wL79_6ZfnCXDUSMicFzo6P0QICndFX99-uTgew":3},{"number":4,"title":5,"author":6,"authorBirth":7,"authorDeath":8,"slug":9,"bookId":10,"genreRaw":11,"genre":12,"themes":13,"origin":14,"language":15,"yearPublished":16,"yearPublishedTranslation":16,"wordCount":17,"charCount":18,"usRestricted":19,"gutenbergId":20,"gutenbergSubjects":21,"gutenbergCategories":23,"gutenbergSummary":25,"gutenbergTranslators":26,"gutenbergDownloadCount":28,"aiDescription":29,"preamble":30,"content":31},2578,"Kjeld","Blicher-Clausen, Jenny",1865,1907,"2578-blicher-clausen-jenny-kjeld","2578__Blicher-Clausen_Jenny__Kjeld","Katumaalarin tarina","romaani",[],[],"fi",1903,27169,163270,false,67125,[22],"Danish fiction -- Translations into Finnish",[24],"Novels","\"Kjeld: Katumaalarin tarina\" by J. Blicher-Clausen is a novel written in the early 20th century. The book centers around the life of Kjeld, a struggling artist who grapples with his identity and creativity, especially in regards to love and wealth, as he prepares to marry a wealthy woman. The narrative delves into the emotional complexities that arise from their relationship and the societal expectations placed upon them.  The opening of the novel sets the stage for Kjeld's wedding day, juxtaposing the exterior excitement of the celebrations with the turmoil within Kjeld's heart. As the couple leaves the church, Kjeld expresses disdain for the attention and the hollow festivities surrounding their union, harboring doubts about the influence of wealth on both his art and his happiness. His bride, who embodies both innocence and the societal allure of affluence, tries to reassure him, but Kjeld's inner conflict surfaces as he laments the compromises he feels he has made. Their dialogue hints at a deeper rift between their worlds, as Kjeld wrestles with his artistic integrity against the backdrop of a celebration that feels more like a performance than a genuine union. (This is an automatically generated summary.)",[27],"Suomalainen, Hilma",224,"Tanskalaisen kirjailijan romaani kertoo köyhän taidemaalarin ja varakkaan perheen tyttären avioliitosta ja siihen liittyvistä sosiaalisista jännitteistä. Kööpenhaminaan sijoittuva tarina kuvaa taiteilijaelämää, rakkautta ja yhteiskunnallisia vastakohtia 1900-luvun taitteessa.","Jenny Blicher-Clausenin 'Kjeld' on Projekti Lönnrotin julkaisu n:o 2578.\nE-kirja on public domainissa sekä EU:ssa että sen ulkopuolella, joten\nemme aseta mitään rajoituksia kirjan vapaan käytön ja levityksen\nsuhteen.\n\nTämän e-kirjan ovat tuottaneet Tapio Riikonen ja Projekti Lönnrot.","KJELD\n\nKatumaalarin tarina\n\n\nKirj.\n\nJ. BLICHER-CLAUSEN\n\n\nTekijän luvalla tanskankielestä suomensi\n\nHilma Suomalainen\n\n\n\n\n\nHelsingissä,\nKustannusosakeyhtiö Otava,\n1903.\n\n\n\n\n\n\n                 MOTTO\n\n      Saa köykäiset kyllä köykäisen;\n      He kosivat sattuman varaan. -- --\n      Mut yksinäinen saa yhden vaan,\n      Häll' antaen lempensä paraan. -- --\n\n                 (_Karl Gjellerup, \"Brynhild_.\")\n\n\n\nPitkä jono vaunuja oli pysähtynyt Neitsyt Maarian torille. Kirkko\noli loistavasti valaistu, ja alttarikehykselle oli asetettu kukkivia\nkasveja. Kansa oli jo ikäviin asti istunut kirkonpenkeissä, ahmien\nkatseillaan komeita pukimia, kunnes silmiä ihan häikäsi. Tuo tavallinen\nköpenhaminalainen uteliaisuus ilmeni, nyt niinkuin aina, pisteliäissä\nhuomautuksissa ja silmittömässä moittimisen halussa.\n\nMutta nyt oli kuiskuttelemiset loppuneet, morsian oli saapunut ja\nvihkiminen alkanut.\n\nUlkopuolella kokoontui kansa tiheisiin parviin, ajurit hillitsivät\nhevosiaan, ja tungos kasvoi kasvamistaan. -- Sulhanen ei tosin ollut\nmitään erinomaista -- sillä mitäpä merkitsee, Jumala paratkoon, yks'\ntaidemaalari raukka nykyaikana! -- Mutta morsiamen koti oli kaupungin\nvarakkaimpia, ja loiston piti kirkossa olla kerrassaan häikäsevää.\n\nEi ollut juuri hupaista seista täällä ulkona odottamassa. -- Ilta oli\nkylmän kolakka ja sumuinen, mutta onpahan sitten oleva itsekullakin,\nkotiin mennessään, se tyydytys, että oli _nähnyt_ jotain. Muutamat\nherrat ehdottivat, että mentäisiin vihkimisen ajaksi vastapäätä olevaan\nravintolaan juomaan lasillinen viiniä, mutta naiset vastustivat\näänekkäästi tätä. Paikkansa pitäminen on ensimäinen ehto, mieli\ntässä mitään nähdä, arvelivat he. Kahdelta vanhalta neideltä alkoi\narmottomasti palella varpaita, ja heidän täytyi tömisyttää jalkojaan\nkatukivitystä vastaan, että ne vähän lämpenisivät. Ja aivan kuin kiusaa\ntehden muutamat vallattomat katupojat siinä heidän vieressään vielä\nlaulaa rallattivat:\n\n\"Oi, ollakko mullakin sulhanen!\"\n\nPuolituntinen tuntui koko tunnilta, mutta viimein avautui kirkon ovi,\nja morsiuspari astui ulos, noustakseen vaunuihin.\n\nMorsian kulki suorana ja keveästi. Hänen kasvonsa kilpailivat loistossa\nkynttiläin kanssa hänen takanaan.\n\nIhmettelyn humina kulki pitkin katsojien rivejä, ja lyhyitä\nhuudahduksia kuului naisväen parvesta. Tukan laitetta tarkastettiin\ntyystin, ja morsiushamosta arvosteltiin.\n\nSulhanen ei katsahtanut kertaakaan ympärilleen. Kaihtien hän loi\nsilmänsä alas, ja ilme niissä muistutti haavotettua otusta. Vasta\nsitten kun vaunun ovet oli suljettu heidän jälkeensä, hän äkkiä nosti\nsilmänsä ja antoi katseensa kulkea uteliaan katsojajoukon rivejä pitkin.\n\n-- Oi kuinka minä vihaan teitä, -- puhuivat nuo silmät. -- Ja miten\nvastenmielisiä ovat mulle koko nämä juhlamenot ja nuo tyhjäntoimittajat\ntuossa!\n\nVaunut kääntyivät Gammeltorville päin ja sieltä Strögille. Lyhdynvalo\nlankesi häikäsevän kirkkaasti morsiamen syliin, missä oransikukkaset\nlepäsivät vienosti värähtelevien veenusheinäin keskessä.\n\nSulhanen vetäsi äkisti luokseen kukkasvihon.\n\n-- Minä rakastin tätä aamulla, kun lähetin sen sinulle, -- sanoi hän;\n-- minä suutelin sitä, niinkuin katolilainen suutelee reliikkiä, mutta\nnyt on tuon kirotun joukon uteliaat katseet solvaisseet sen pyhyyttä,\nniinkuin kaiken muunkin.\n\n-- Mutta Kjeld! Kuinka sinä hennot puhua minulle noin, tänä päivänä,\nminulle, joka olen riemuinnut niin tästä kaikesta?\n\nSulhasen kasvoille lennähti ilme, joka muistutti katkeraa ivaa, vaan\nnähdessään kyyneleet morsiamen silmissä, hän veti hänet puoleensa ja\nsuuteli kiihkeästi hänen poskiaan, suutaan ja silmiään.\n\n-- Etkö sinä käsitä, -- sanoi hän, -- että nuo ihmiset ne ovat minulta\nkaikki hävittäneet. Miksi et suostunut tekemään niinkuin minä pyysin?\nOlisimme matkustaneet kauas pois täältä, aina Pohjanmerelle asti,\nsinne, missä se yhtyy Skagerakiin, ja vihittäneet itsemme siellä\npienessä, rappeutuneessa maalaiskirkossa. Miksi oli niin tarpeellista\nnäytellä kaikkia näitä hesuja ja hetaleita?\n\n-- No, mutta Kjeld, kun mulla nyt kerran on niitä. -- -- --\n\n-- Oi, miten hartaasti toivoisin kellon olevan jo kaksitoista ja junan\nkohta lähtevän, jolla aiomme matkustaa.\n\nMorsian hymyili veitikkamaisesti.\n\n-- Kyllä sekin aika vielä joutuu, -- sanoi hän.\n\nKjeld katseli kotvasen morsiantaan, ikäänkuin jotain harkiten, sitten\nhän aukasi kiivaasti vaununakkunan ja huusi ajajalle:\n\n-- Pääasemalle!\n\nMorsian tarttui kauhistuneena hänen käsivarteensa.\n\n-- Mutta Kjeld, mitä ajatteletkaan! Vieraat odottavat meitä kotona, ja\nsitä paitsi, enhän saata toki matkustaa morsiuspuvussa!\n\nKjeld pyyhkäsi kädellään kuumaa otsaansa.\n\n-- Se on totta se! -- sanoi hän. -- Minä unhotin sen. Kummallista,\nmiten paljon minä unhotan nykyjään!\n\nTuskan piirre ilmestyi hänen silmiinsä. Morsian tunsi niin hyvin tuon\npiirteen ja kiiruhti sitä haihduttamaan:\n\n-- Se johtuu ylimääräisestä ponnistuksesta! -- sanoi hän. -- Olet\ntyöskennellyt liian paljon viime aikoina. Enkä minä lainkaan ymmärrä,\nmiksi oletkaan sitä tehnyt.\n\nKjeld laski kädestään morsiamen kätösen.\n\n-- En minäkään sitä ensin ymmärtänyt, mutta sittemmin se selveni mulle\n-- sanoi hän. -- Minulla tuntui olevan niin paljon valmistettavaa,\nennenkuin aloin elää sitä mukavaa elämää, jota tästä puolin tulen\nviettämään, vapaana kaikista toimeentulon suruista ja huolista.\n\n-- Mutta saatathan silti kyllä tehdä työtä.\n\n-- Niinhän minäkin alussa luulin, mutta -- hän katsoi morsiameensa, --\njos uskoisin taiteellani olevan hengettären, niin sanoisin, että näin\nsen nauravan tälle luulolleni, ja silloin minä peljästyin.\n\nMorsian laski lämpöisen, pehmeän kätensä sulhon silmille. Raju ilme\nniissä hämmästytti häntä. Äkillinen tuska valtasi hänet, ja hänelle\nmuistui mieleen sulhonsa usein tekemät viittaukset, joita hän ei\nkoskaan ennen ollut ottanut uskoakseen.\n\n-- Minä rakastan sinua, -- kuiskasi Kjeld. -- Minä rakastan sua\nrajattomasti! Sinä olet taiteeni sielu ja elämäni elämä, mutta minä\nolisin vielä monta vertaa onnellisempi, ellet olisi rikas.\n\nMorsian leikitteli kukkavihkonsa kanssa.\n\n-- Tahtoisitko sitten, että tekisin itseni köyhäksi sinun tähtesi? --\nsanoi hän.\n\nKjeld oli hetken ääneti.\n\n-- En! -- virkkoi hän sitten. -- Sitä en saata vaatia sinulta. Mutta\njos rikkaus kuolettaa minussa taideniekan!\n\n-- Mutta Kjeld, oletko suunniltasi!\n\n-- Niinpä taidan olla -- välistä. Mutta pane kuitenkin mieleesi, että\nlapsilta ja hulluilta totuuden kuulee.\n\nMorsian purskahti itkuun. Kiertäen käsivartensa Kjeldin kaulaan, hän\nrukoili:\n\n-- Älä enää koskaan sano noin pahasti!\n\nJa katuvaisena lupasi toinen:\n\n-- En koskaan, en koskaan! -- Äläkä sinäkään välitä yhtään tästä. Se\nkyllä menee ohi. Tiedäthän sinä, miten omituinen minä välistä olen.\n\nVaunut pysähtyivät samassa morsiustalon ovelle, mutta auttaissaan\nmorsiantaan vaunuista, Kjeld vieläkin itsekseen puheli hellästi ja\nvakuutuksella: lapsilta ja hulluilta totuuden kuulee.\n\nSitten hän painoi arasti päänsä alas ja, vilkasematta kertaakaan\nkatsojiin heidän kumpaisellakin puolellaan, seurasi morsiantaan\nmatoilla peitettyjä portaita myöten ylös juhlallisesti valaistuun\nsaliin, johon hää-ateria oli valmistettu.\n\nKahdentoista aikana yöllä läksivät he Esbjergin kautta matkalle\nLontoosen ja Edinburgiin.\n\nKjeld upotti sairaat aatoksensa lempiviikkojen riemuun. Epäilys ja\npelko unohtuivat kahden voimakkaan, pehmeän käsivarren lämpöiseen\nsyleilyyn. Ja jos joku osa hänessä itki, niin toinen osa nauroi, -- jos\ntoinen huokasi, niin toinen laulahti, -- ja naurava ja laulava osa se\noli aina voitolla.\n\nKjeld oli työskennellyt lakkaamatta kokonaisen vuoden, työskennellyt\nyöt, päivät, suomatta itselleen lepoa, ja nyt seurasi reaktioni. Hän\nei ollut koskaan osannut säästäen käyttää taidettaan. Aiheet tulivat\nlennossa, ja niitä aljettiin heti kehittää, välistä kolmea, neljää\nyht'aikaa.\n\nHän ei milloinkaan edeltäkäsin laskenut, tuottavatko ne hänelle mitään,\nvai olisiko kenties parempi säästää hiukan pääomaa.\n\nMaalatessaan hän ei ylimalkaan ollenkaan ajatellut rahoja. Jos hän sai\ntaulunsa kaupaksi, käytti hän rahat suruttomasti kuin lapsi ja tiliä\npitämättä; ellei sattunut ostajaa, niin näki hän nälkää valittamatta.\n\nKjeld on idealisti, sanoivat toverit, kohauttaen olkapäitään, mutta\nantoivat hänen muutoin kulkea omia teitään. Ja toisellainen hän\ntosiaankin oli kuin muut taiteilijat.\n\nHän vihasi ihmisten uteliaisuutta ja -- pakeni sitä. Saattoipa hän\npunastua ohimoita myöten, kun hän ohikulkevan katseesta huomasi, että\ntämä tuntee hänet. Ei hän milloinkaan käyttänyt isoa, pyöreälieristä\nhattua eikä tuuheaa taiteilijantukkaa, vaan kätki kätensä syvälle\nlyhyen, harmaan takkinsa taskuihin ja otsansa sietämättömän jäykän,\nsuoralierisen hatun alle.\n\nOlipa melkein kuin onnetarten oikkua tuo, että juuri hänen piti\nrakastuman rikkaaseen tukkukauppiaan tyttäreen, joka heti vastasi hänen\ntunteisiinsa. He tapasivat toisiaan ensi kerran eräässä iltamassa,\nmissä joutuivat istumaan vieretysten illallispöydässä. Taiteilija\nrakastui heti tähän neitoseen, tuntematta häntä edes nimeltä; -- hän\noli kuullut nimen, mutta unhottanut sen tyystin, heidän haastellessaan.\n\nNuoren neitosen hehkuvat silmät ja heleä hymyily hurmasivat Kjeldin\nkerrassaan. Mutta kuultuaan sittemmin, miten rikas tämä neitonen on,\nhän säikähti kovasti eikä uskaltanut pitkiin aikoihin kosia, tekipä\nvielä kömpelön yrityksen peräytyäkseenkin kokonaan. Tämä yritys meni\nkumminkin niin kokonaan myttyyn, että neitonen purskahti suoraa päätä\nnauramaan, ja tästä helakasta naurusta huomasi Kjeld nyt paljastaneen\nitsensä kokonaan, niin perinpohjin.\n\nKuukautta myöhemmin hän oli jo kihloissa. Mutta onnentoivottajia\nhän vältti mikäli mahdollista ja oleskeli suurimman osan päivästä\nateliassaan, sillä syyllä muka, että hänen täytyi saada taulunsa\nvalmiiksi kevätnäyttelyyn. Ei hän kuitenkaan maalannut muulloin kuin\nmorsiamensa istuessa hänen luonaan. Omituisella häpeän tunteella\nhuomasi Kjeld, ettei hän enää voinut työskennellä _hänettä_.\n\nTuo notkea, pieni olento, sysimustine hiuksineen ja miltei mustalaisen\ntapaisesti liekehtivine silmineen, oli ensi hetkestä asti innostuttanut\nKjeldiä luomaan paraimman teoksensa, sen, joka todella oli porras\nylöspäin suurta taidetta kohti. Ja näin tuo olento innostutti häntä\nnyt yhä eteenpäin, ja taiteilija tunsi olevansa sanomattomassa määrin\nriippuvainen hänen tulostaan ja lähdöstään. Tuo impi tuossa, joka istuu\npäivänpaisteessa puujakkaralla ateliassa, kädet ristissä polvellaan\ntai suuren, keltaisen silkkivarjostimen hohteessa ison jalkalampun\npalaessa ikkunan luona, se on juuri hän, joka luo värit taiteilijan\npaletille ja antaa valon hänen taululleen. Ja koko maailma muuttuu taas\nniin harmaaksi, kun hän on poissa, tuo \"musta tintti\", kuten Kjeld\nleikillisesti kutsui morsiantaan.\n\nMutta \"musta tintti\" kuului seurusteluihmisiin. Hän ei kuolemakseenkaan\nsaattanut ymmärtää, miksi hänen sulhonsa viettää kaiket päivänsä\nhämäräisessä ateliassa, ja ellei hän olisi ollut niin kauheasti\nrakastunut Kjeldiin kuin hän sillä kertaa oli, ei hän olisi kärsinyt\nsitä. Nyt hän kuitenkin tyytyi, otti vaan joskus kiinni sulhonsa\nnapinlävestä, puisteli häntä hartioista ja sanoi muristen:\n\n-- Sinä pahan-ilkinen poika! Miksi et koskaan ole kotona, kun ihmiset\ntulevat meitä onnittelemaan? Näyttää siltä kuin et ensinkään välittäisi\nminusta.\n\nSilloin peitti Kjeld hänen kätensä suuteloilla, hienoista, hoikista\nranteista alkaen aina kyynäspäihin asti, ja puheli:\n\n-- Musta tintti, sentähden juuri en saata tulla, kun sinua niin\näärettömästi rakastan. Minä en siedä nähdä yhtäkään noista\nkeikailijoista, jotka ajattelevat: hän teki sen rahojen tähden, sillä\nminä tiedän, että jos köyhä olisit, niin en tosin rakastaisi sinua\nenemmän -- sehän on _mahdotonta_, -- mutta paljon iloisempi olisin kuin\nnyt.\n\nMorsian nipisti sulhoaan korvasta.\n\n-- Sinä olet joko parantumaton haaveilija -- sanoi hän -- taikka et\nymmärrä itsekkään, mitä puhut. Ikäänkuin ei rikkaudellakin olisi\nhyviä puoliansa! Niinkuin ei olisi suloista -- ja varsinkin juuri\ntaiteilijalle -- tuo turvallinen varmuus, ettei tarvitse ponnistella\nleivän tähden!\n\nKjeld katsoi surullisena morsiameensa.\n\n-- Turvallinen varmuus lamauttaa, -- sanoi hän, -- juuri sitä minä\npelkäänkin.\n\nMusta tintti oli loukattu. Hän ei vastannut enää mitään. Ja Kjeldiltä\nmeni loput yhdessä-oion ajasta, lepytellessään häntä jälleen.\n\n-- Mistä kaikki nämä rahat? -- kysyi neitonen eräänä päivänä,\nhuomatessaan kolme, neljä kultarahaa Kjeldin pöydällä.\n\n-- Onko niitä niin paljon? -- vastasi taiteilija.\n\n-- Tässä on neljäkymmentä kruunua -- sanoi morsian. -- Miksi et koskaan\npidä kirjaa?\n\nKjeld hymyili:\n\n-- On niin joutavata pitää kirjaa. Kun minulla on rahoja, käytän\nniistä, minkä haluan, ja annan pois, minkä saatan. -- En ajattele niitä\nkoskaan sen enempää.\n\n-- Mutta kun sinulla ei enää ole rahoja, mitenkäs sitten?\n\n-- Sitten panen suun säkkiä myöten.\n\n-- Se tahtoo sanoa: näet nälkää.\n\nKjeld oli ääneti.\n\n-- Varmaankin olet toisinaan nähnyt nälkää, -- sanoi morsian, ja hänen\näänensä kävi äkkiä helläksi. Ja kun taiteilija yhä pysyi äänettömänä,\nkiersi tyttönen käsivartensa hänen kaulaansa.\n\n-- Kuinka minä rakastan sinua siitä syystä -- kuiskasi hän. --\nMutta älä koskaan enää tee sitä... Kuuletko?... Kunpa vaan olisimme\nnaimisissa, niin pitäisin kyllä huolen, ettei se enää koskaan saisi\ntapahtua. Mutta, onko sinulla sitten niin monta autettavaa? -- Morsian\npunastui hieman ja katsoi vähän uteliaana sulhoonsa.\n\nKjeld otti tyttösen pään käsiensä väliin ja katsoi suoraan noihin\nhymyileviin silmiin.\n\n-- Sanottakoon meistä taiteilijoista mitä tahansa -- puheli hän; --\nme olemme huikentelevaa väkeä, vapaita kuin taivaan linnut, vaan sitä\nälköön koskaan sanottako, ettemme auttaisi toisiamme. Jokainen köyhä\ntaiteilija, joka sattuu tielleni, on veljeni, lyön hänelle ääneti\nkättä, ja jos hän joutuu pulaan, niin autan häntä.\n\n-- Ja nyt saat paljon varoja, joilla voit sitä tehdä -- sanoi tyttönen\nmielitellen. -- Eikö _se_ sitten ole ihanaa?\n\nKjeld huomasi säteilyn noissa mustissa silmissä.\n\n-- Sinä olet viisas -- sanoi hän ja suuteli morsiantaan, -- hyvinkin\nviisas.\n\nHän hymyili tätä sanoessaan, mutta sanojen takaa kuului kuin huokaus.\nMorsian kuuli vaan sanat, -- ei huokausta.\n\n    Oli unensa nähnyt hänkin,\n    Mies köyhä, loistossa kaupungin,\n    Unet armahat, pettäväiset,\n    Unet kunnian, maineenkin.\n\nHäämatkalla sattui muuan tapaus, jota he sittemmin elämässään saivat\nusein muistella, kumpikin omalla tavallaan.\n\nOli kolkko, sumuinen päivä. Ei paistanut Lontoon miljoonille\npäivänsädettä ainoatakaan.\n\nCityn leveillä kaduilla risteilivät raitiovaunut, ajurit ja hienot\najokalut. Jalkakäytävää myöten kulki kävelevien vuolas virta,\nkiemurrellen kuin suunnattoman suuri ankerias kadulta kadulle.\n\nMutta yhdessä paikassa jakaantui virta aina ja kulki varovasti\nkahdenpuolin siitä.\n\nSiellä loikoi käytävällä mies. Repaleiselta ja kurjalta hän näytti,\nmutta karkeista hihoista tuli näkyviin valkeat, hienot kädet, ja\npunaliidulla hän maalasi käytävän kuiville kivilaatoille.\n\nNuori pariskunta pysähtyi, kuten kaikki muutkin, tätä katselemaan.\nRohkein, voimakkain piirtein loi katumaalari liitupalasellaan esille\nluonnoksiaan. Ne olivat vaihtelevia kuvia ja muodostuivat eläviksi\nriveiksi, temmaistuina ihmismerestä hänen ympärillään. Tässä kulki\nvanha vaimo kerjäten leipää, tuolla istui dickensiläinen taskuvaras,\njalat huolettomasti ristissä, savipiipun-nysä suussa, kasvot vilkkaat,\nsilmät vilhuvat, tuossa kaksi lasta kesken leikkiään tappelivat\nnapista, ja pelastusarmeijalaiset astuivat juhlakulussa siitä ohitse.\n\nUseimmat katsojista viskasivat kivilaatalle rahaa, pois lähtiessään.\n\nMies ei ollut sitä huomaavinaan.\n\nHän ei katsahtanut ylös eikä milloinkaan kiittänyt. Keräsi rahat vaan,\nkatse ylevänä kuin minkä hallitsijan ikään.\n\nMutta äkkiä hän heittäytyi aivan pitkäkseen ja alkoi, toiseen\nkyynäspäähänsä nojautuneena, valmistella ennen tekemäänsä hajanaista\nluonnosta.\n\nHän näytti olevan niin kiintynyt tähän työhönsä, ettei huomannut kansan\ntulemista eikä menemistä.\n\nKjeld katseli häntä, hengitystään pidättäen. Askel askeleelta hän\nläheni maalaria, ja hehku hänen poskillaan kasvoi sitä myöten kuin\nkuva valmistui ja selveni. Yht'äkkiä hän juoksi miehen luo ja tarttui\nlujasti hänen käsivarteensa:\n\n-- Olettehan hullu -- kuiskasi hän. -- Maalatkaa tämä kuva väreillä.\nSiitä tulee mestariteos.\n\nToinen katsoi ylös, tylsä ilme silmissä.\n\n-- Mahdotonta, -- sanoi hän, -- minä olen värisokea.\n\nKjeld oli hetkisen ääneti. Tuntui kuin hän olisi tukehtumaisillaan.\nMutta sitten hän heittäytyi maahan polvilleen katutaiteilijan viereen.\n\n-- Toveri! -- sanoi hän. --Minäkin olen maalari ja olisin mielelläni\nostanut sinun taulusi. Nyt saan tyytyä siihen, että olen _nähnyt_ sen.\nOta vastaan kiitokseni ja käytä hyväkseni tämä, niin teet minulle\nmielihyvän.\n\nKjeld pisti 20-shillingin rahan maalarin käteen, mutta silloin hypähti\nmies pystyyn, ja ensi kerran näytti tulensäihky leimahtavan tympeissä\nsilmissä.\n\n-- Kiitos, -- sanoi hän, -- mutta minä en ota lahjoja toverilta.\nTaiteilijoilla ei tavallisesti ole paljoa, mistä antaa.\n\n-- Mutta _hänellä_ on, -- virkkoi Kjeld, luoden hellän silmäyksen\nvaimoonsa. Hän ei tahtonut rahoja takaisin hinnasta mistään; piti\nkeksiä joku keino sen estämiseksi.\n\nKatumaalari katsoi pitkään kumpaistakin vierasta. Silminnähtävästi hän\nihaili nuoren rouvan kauttaaltaan eleganttia pukua. Sitten hän kumarsi\nsyvään.\n\n-- Minä kiitän teitä, mylord ja mylady, -- sanoi hän ja, tarttuen\nsamalla Kjeldin käteen, jatkoi: -- olette suuri mestari, jos osaatte\nmaalata noin kultaisissa kahleissa, -- mutta, ikäänkuin paheksien\nsanojaan, samassa hetkessä liitti heti: -- God bless you! [Jumala\nsiunatkoon teitä.]\n\nKalman kalpeana seisoi Kjeld ja tuijotti maalariin. Hänen vaimonsa veti\nhänet nopeasti kanssaan pois tungoksesta.\n\n-- Tuo pahanilkinen! -- puheli hän. -- Sinä tyhjennät kukkarosi\nhänelle, ja palkaksi hän loukkaa sinua. Sellainen maankulkija!\nSellainen kurja moukka...\n\nKjeld pani nopeasti kätensä hänen suunsa eteen.\n\n-- Hän ei ole moukka; sen tiedät hyvin. Sitä todistaa hänen\npuhetapansa, sitä todistaa hänen kätensä... Mutta hän ei ole tahtonut\ntehdä muuta maailmassa kuin maalata, ja siksi on hän valinnut\nkatutaiteilijan vapaan elämän ennemmin kuin konttorien kuluttavan,\ntympeyttävän toimen. Hän näkee kaiketikin näkyjä: hänen sisimpänsä\non täynnä valoa ja värejä, tuhansine hienoine vivahduksineen, mutta\nhän on värisokea, hän ei voi siirtää niitä kankaalle. Voitko ajatella\nmitään niin kauheata? -- Kjeld pysähtyi ja katsoi vaimoonsa tuolla\ntuskallisella katseellaan. -- Voitko ajatella mitään niin kauheata kuin\nettä taide kuolee taiteilijassa?\n\nMusta tintti ei käsittänyt tätä, mutta naisille ominaisella vaistolla\nhän vastasi, tietämättä itsekään, miten totta hän puhuu:\n\n-- Voin ajatella kauheampaakin -- voin ajatella, että rakkaus kuolisi\n-- Ja hän lisäsi huolettomasti: -- tahi että me itse kuolisimme.\nAjatteles, jos nyt sinä ensin menisit pois! -- Minun täytyisi mennä\ntoisiin naimisiin, päästäkseni läpi elämän... Pelkään kauheasti\nyksinäisyyttä... Miksi tuijotat minuun noin?... Aivan varmasti menisin\nnaimisiin... Minun suorastaan _täytyisi_ tehdä se, ett'en tulisi --\nhulluksi... Etkö luule, että itsekin tekisit samoin?\n\nKjeld käänsi päätänsä poispäin ja vastasi, katsomatta vaimoonsa:\n\n-- Minä en koskaan voisi muistostani hälventää olemattomiin sitä, mikä\non olemassa ollut... Vasta sitten kun sen voisin tehdä, saattaisin\nmennä uusiin naimisiin.\n\n-- Rakas Kjeld, mun oma kummallinen Kjeldini! Kuinka armas sinä\nsentään olet! -- ja vaimo tunki molemmat lämpöset kätensä miehensä\npovitaskuihin. -- En ymmärrä, mitä tekisin, jos kadottaisin sinut!\n\n-- Entäs minä sitten! -- sanoi taiteilija. -- Jos sinä menisit\npois, ei olisi elämällä enää mitään arvoa minulle... Mutta sen minä\ntiedän, että jos taide kuolisi minussa, matkustaisin Lontooseen ja\nrupeaisin katumaalariksi! Vapaampaa ja ylevämpää lazaronielämää\nen saata kuvailla. Korkealla katto, kaukana seinät ja ympärillä\nmiljoonakaupungin elämä! Katsoppas vaan, miten varoillaan he astuvat\nmiehen ympäri tuolla! Lontoon asukkaat eivät ole pikkumaisia... He\nkunnioittavat taidetta itse taiteen tähden repaleisenkin miehen\nharjoittamana. Huomaatko, millä mielenkiinnolla he seuraavat hänen\ntyötään? Katsos tuota vanhaa miestä, joka on suulleen suistumassa,\nkun niin koettaa päästä näkemään. Ja noita nuoria tyttöjä, jotka\nkurottautuvat varpailleen. Ja pitkiä poikaviikareita, lakki niskassa,\nkädet housuntaskuissa, miten he vihellellen katselevat. Ja kaikki ovat\nhe yhtä huvitetut hänen työstään.\n\nMusta tintti tömisti kärsimättömästi jalkaansa kadun kivitystä vastaan.\n\n-- Eikö jo lähdetä? -- sanoi hän.\n\n-- Ei, jääkäämme katsomaan kuvan valmistumista, -- pyysi Kjeld.\n\nRouva keikautti niskaansa taaksepäin ja helähti nauruun, rajun\nvallattomaan.\n\n-- Se ei varmaankaan valmistu _tänäpäivänä_ -- sanoi hän. -- Katso, nyt\npoistuvat ihmiset, ja maalari makaa vatsallaan ja juo.\n\nKjeld kääntyi katsomaan ja näki maalarin kätkevän liitupalasen\ntaskuunsa ja kallistavan suuhunsa loput viinapullosta, jota piteli\nkädessä.\n\n-- Hyi, miten inhottavaa! -- sanoi taiteilija. Mutta Musta tintti laski\nsametinpehmoiset kätensä hänen käsivarrelleen ja sanoi säälitellen:\n\n-- Mutta hyväinen aika! Mitäpä hän sitten voisi muuta tehdä, maatessaan\nkylmillä kivilaatoilla paleltumassa, kuin juoda?\n\n-- Hänen pitäisi nousta ja mennä pois.\n\n-- Niin, mutta kuule nyt, Kjeld! Itsehän vasta sanoit katutaiteilijan\nelämän olevan vapainta ja ihaninta, mitä saatat ajatella.\n\n-- Ei _tuolla_ tavalla...\n\nMusta tintti otti muutaman tanssiaskeleen.\n\n-- Joutavia! -- sanoi hän. -- Tuota nyt maksaisi mietiskellä! Eihän se\nkoske sinua eikä minua. Herra Jumala antaa meille kaikille virheemme\nanteeksi.\n\nMustalla tintillä oli suuri sydän. Siinä sulautuivat kaikki\nmahdollisuudet ja mahdottomuudet yhteen ainoaan, päättömään,\nkaikkinielevään sääliväisyyteen.\n\nLukiessaan sanomalehdissä jostain murhasta, ei hän suurestikaan\najatellut murhattua, vaan sitä enemmän murhaajaa.\n\n-- Voi sitäkin raukkaa! -- oli hänellä tapana sanoa; -- hän on\ntietenkin hullu.\n\nJa jos joku vaati oikeudenmukaista rangaistusta rikoksesta, oli hänellä\naina valmiina lause: -- Voi surkeata! Ei pitäisi rangaista ketään.\nKjeld koetti turhaan oikaista vaimoaan. Nämä huojuvat käsitteet\nkristillisyydestä ja siveydestä, laupeudesta ja ihmisrakkaudesta\nhämmentyivät nuoressa rouvassa yhdeksi ainoaksi sekavaksi vyyhdeksi.\n\nMutta Kjeld haasteli kuitenkin yhtä paljon itselleen sekä Mustalle\ntintille.\n\n-- Minä soisin -- puheli hän, kun hänelle muistui mieleen vaimonsa\ntapa aina silotella asioita, -- soisin ihmisten käyttävän laupeuttaan\nparemmin, kurjille, onnettomille, langenneille, sorretuille, mutta ei\npahantekijöille. Tällä en oikeastaan tarkoita niitä rikoksia, joita\nlaki rankaisee, vaan paremminkin niitä, joita ihmiset keskuudessaan\ntekevät toisiansa vastaan. Ja kuitenkin, jos vääryyttä kärsinyt tahtoo\npuolustautua, niin nostaa tuo harhaan joutunut ihmisrakkaus yleensä\nja tanskalainen vesivelli-armeliaisuus erittäin oikean Rama-huudon\nhäntä vastaan... Tiedätkös, mitä minä toisinaan ajattelen, kun oikein\nsuutun? Soisin olevani kirjailija enkä maalari. Oi, millainen kirja\nsiitä syntyisikään, kun terottaisin kynäni pelkäämättömyyden puukolla,\nkastaisin sen totuuden musteeseen ja kirjoittaisin oikeudentunnon\npaperille! Ja kuinka sitä sitten kurikoitaisiin, boikotettaisiin ja\npantaisiin takavarikkoon! Ei yksikään kunnon ihminen sietäisi sitä\npöydällään... Sepä se juuri tekee nykyajan niin kehnoksi, että totuus\nei enää ole totuutta, eikä valhe valhetta, -- silotus, systeema\ntasoittaa kaikki. Vääryys on vaan tietämättömyyden aiheuttamaa, valhe\nvaan väärinkäsitystä, sillä ihmiset ovat niin liikuttavan laupiaita\ntoisilleen. Ei silloin, kun he valhettelevat toisistaan, panettelevat\nja murhaavat toisiaan takanapäin, vaan silloin, kun heidän tulisi\ntuomita julkisesti. He tietävät tuomion kohtaavan heitä itseään, ja\nsiksi he kohottavat laupeuden lipun korkealle... se peittää niin\npaljon, jota ei tarvitse nähdä... -- Sanny, -- hän otti vaimoaan\nkädestä, -- jos milloinkaan kohtaat täysin rehellisen ihmisen, jonkun\nniitä oikeita luonteita, jotka aina lausuvat ajatuksensa suoraan\neivätkä vähääkään välitä siitä, mitä ihmiset sanovat, haa... silloin\ntiedät, että se tuntuu kuin saisi ydintä luihinsa ja voimia moneksi\nvuodeksi eteenpäin!\n\nMusta tintti ei kuullut sanaakaan miehensä puheesta. Hän vaan katsoa\ntuijotti miehensä silmiin. Hänen omat loistavat silmänsä olivat kuin\nlumottuina kiintyneet Kjeldiin, -- hän riippui miehensä käsivarressa\nja notkein liikkein seurasi jokaista hänen askelettaan, ja koko hänen\nolentonsa hehkui nuoruuden täyteläistä suloutta. Kjeld puristi hänet\nlähemmäksi itseään ja unohti onnensa tähden kaikki, mikä hänen mieltään\nahdisti. He kävivät yhdessä British Museumissa, missä heidän monasti\ntäytyi pistäytyä vanhojen muumioiden taakse, suudellakseen toisiaan...\nHe tutkivat Towerin linnan läpeensä, mutta ei edes \"verinen huone\"\nsiellä saattanut hillitä heidän rajatonta iloisuuttaan. He vaelsivat\nriemuisina Kristallipalatsiin, eikä ylenmäärin sitkeä bifsteeki siellä\nsuinkaan vähentänyt, vaan päinvastoin vielä enensi heidän iloaan ja\nsaattoi sen oikein säkenöimään... Sitten he palasivat taas yhdessä\ntakaisin hotelliin, siihen huoneeseen, joka oli _heidän_ kotinsa...\nnuoruuden, hilpeän mielen, miehuudenvoiman ja elämänonnen koti, jossa\nvielä kajahtelivat morsius-yön tuhannet kellot, nuo, jotka vaan kerran\nsoivat eivätkä sitten enää milloinkaan!...\n\nKaksi ihmistä -- kaksi vastakohtaa! Kaksi ihmistä, jotka tulivat\nsokeiksi, katsellessaan toisiansa. -- Kaksi vastakohtaa, jotka kumpikin\nluulivat voivansa voittaa toisensa, mutta eivät koskaan täydelleen\nkäsittäneet toisiaan. -- Miten saattaisi heidän elämänsä tulla\nsopusointuiseksi?\n\nMusta tintti oli tottunut siihen, että häntä ihailtiin ja\nhienosteltiin. Ja jos hän missä tapasi miehen, vaikkapa mitättömänkin,\nalkoi hänen heti tehdä mielensä herättää hänessä kiintymystä itseensä.\n-- Pahaa hän ei sillä tarkoittanut, ei millään muotoa, hän virnasteli\nvaan hiukan, niinkuin useimmat nykyajan naiset konsanaankin. Mutta\nKjeld sitä vastoin ei voinut käsittää, kuinka hänen vaimonsa välittää\nmuitten miesten huomaavaisuudesta. Tuon tarmokasluontoisen, uskollisen\nmiehen mielestä oli virnasteleminen samaa kuin avioliiton-rikos, mutta\nhän sulki silmänsä siltä, hän ei _tahtonut_ nähdä, ei _tahtonut_ herätä\nsiitä onnellisuuden unesta, johon Musta tintti oli hänet tuudittanut.\n\nHe palasivat kotiinsa Köpenhaminaan, tuohon loistavaan asuntoonsa,\nmissä kaikki oli uutta ja lämmintä, hentoa ja ylellistä aina\näärimmäisiin asti.\n\nLattiat olivat kaikkialla matoilla peitetyt, huonekalut silkillä\nverhotut, mutta tuossa kaikessa ei ollut mitään heitä itseään. Vieraat\nkädet olivat järjestäneet kaikki. Vieraat silmät tirkistelivät heihin\nhuoneiden nurkista, uteliaina, ihmettelevinä, kylminä...\n\nSanny perehtyi heti uuteen ympäristöönsä. -- Miten hauskaa on olla\nvieraisilla omassa kodissaan! -- arveli hän. -- Ja siskot ovat\ntosiaankin olleet herttaisia! Hienoimmista kaupoista he ovat hankkineet\nkaikki tavarat. Katsos, Kjeld, tätä sohvaa, miten aistikas se on! Tule\nkoettamaan sitä!\n\nKjeld istahti aatoksissaan vaimonsa viereen pehmeille patjoille.\n\n-- Sinä et sano mitään, -- virkkoi Musta tintti loukkautuneena.\n\n-- En, sillä... minä kaipaan tässä jotain. Kaipaan sinua _itseäsi_.\nMikä on sinua tässä kaikessa?\n\n-- Minua...?\n\n-- Niin, miksi eivät sinun kätesi ole järjestäneet kotiamme?\n\n-- Mutta Kjeld! Minähän olin häämatkalla... Ja sitä paitsi ymmärtävät\nsisareni tämmöiset asiat paljoa paremmin kuin minä... Katsoppas tuota\nkirjailtua ompelupöytää. Eikö se ole soma?\n\nTaiteilija nyökkäsi päätään.\n\n-- _Istu_ sen ääreen, -- sanoi hän, -- silloin se haastelee minulle\njotain. Nyt on kaikki täällä niin kuollutta ja vailla tarkoitusta. --\nHän katseli etsien ympärilleen. -- Eikö täällä ole mitään sinun ennen\nkäyttämääsi, mitään, joka olisi ollut sinun huoneessasi ennen?\n\n-- Ei ole! Mutta sehän on juuri suurenmoista tässä, että kaikki on\nuutta.\n\nKjeld nousi äkisti.\n\n-- Menen hetkiseksi ateliaan, -- sanoi hän. Jotain pakonalaista oli\nnoissa sanoissa, ja pakonalaiselta tuntui sekin, ettei hän pyytänyt\nvaimoaan mukaansa.\n\nSanny huomasi sen kyllä, mutta koetti reippaalla naurulla haihduttaa\nsen pois.\n\n-- Niin, siellä ylhäällä löydät kyllä yhtä ja toista ennestään tuttua,\n-- virkkoi hän ja mietti itsekseen, Kjeldin mentyä: -- Kyllä hän\ntodellakin on äärettömän kummallinen toisinaan. Mutta semmoisiahan\nne taiteilijat ovat; minkä sille voi!... sanomattoman kultainen hän\nsittenkin on.\n\nJa rouva kulki yksin, uteliaasti tutkistellen huoneesta huoneeseen.\n\nTaiteilija harppasi sillä välin kolmella askeleella ylös portaita ja\noli tuokion kuluttua ateliassa. Hänen silmänsä hyväilivät jokaista\nesinettä siellä.\n\n-- _Nyt_ olen kotonani! -- sanoi hän hartaasti, huomaamatta puhuvansa\nääneen.\n\nAtelian nurkassa oli suuri, katettu taulu. Sen luo astui Kjeld, repäsi\npeitteen pois ja katseli sitä kauan. Tuntui kuin terävä puukko olisi\npistänyt häntä sydämeen.\n\n-- Noin en osaa enää koskaan maalata, -- ajatteli hän ja tarttui\nsamalla käsin päästään kiinni; siinä tuntui niin kirpeä kipu. --\nMinähän olen hullu, -- ajatteli hän, -- kaikki minun ajatukseni ovat\nsairaat. -- --\n\nHän tunsi itsensä äkisti epätoivoiseksi, maahan masennetuksi, mutta\nhetki sen perästä hän oli jo temmannut paletin ja siveltimen ja istui\nnyt, liinamekko yllään, maalaamaan täyttä vauhtia.\n\n-- Sanny, Sanny! -- huusi hän alas rappusia. -- Tule hetkeksi istumaan\nmallina minulle! Luulenpa, että jotain sittenkin syntyy tästä\nluonnoksesta, jonka tein pari päivää ennen matkalle lähtöämme.\n\nJa Sanny tuli. Sanny oli niin hyväntahtoinen, niin mukautuvainen. Ja\nnähdessään Kjeldin ilon, tunsi hän itsensä runsaasti palkituksi.\n\nSillä välin kun taiteilija maalasi, odotteli Musta tintti riemumieliä\nsitä aikaa, jolloin hänen miehensä taas lopettaa työnsä ja pitää yksin\nhäntä armaanansa... eikä näe maailmassa mitään muuta kuin hänet yksin.\n\nVaistomaisesti hän alkoi hyräillä, polkien tahtia pienellä jalallaan:\n\n    Er, der herrlichste von Allen,\n    wie so holde, wie so schön!\n\nJa Kjeld vastasi, viheltäen hiljaa:\n\nDein ist mein Herz!\n\n    Dein ist mein Herz\n    und soll es ewig -- ewig bieiben!\n\n       *       *       *       *       *\n\nPäivät kuluivat. Ja pitkän, levottoman talven, seurustelujen ja\nkonserttien perästä seurasi vihdoin rauhallinen aika vastanaineille, ja\nheidän asunnossaan vallitsi hiljainen, valoisa odotus, joka erikoistaa\nkodin, mihin pienokaista varrotaan saapuvaksi. Musta tintti oli\nrohkealla mielellä, kuten aina. Ei hän tiennyt huolehtimisesta mitään.\n\n-- Minä annan luonnollisesti nukuttaa itseni, -- sanoi hän.\n\nJa kun Kjeld arveli:\n\n-- Mutta rohkenetko tehdä sitä lapseen nähden? -- niin vastasi Sanny\nvaan:\n\n-- Mitäpä se tekisi? Onhan se niin tavallista nykyjään... Ja sitä\npaitsi, miksi sitä rupeaisi kärsimään enemmän kuin välttämätöntä on?\n\n-- Niin, eipä tietenkään, -- sanoi Kjeld, eikä huomannut itsekkään,\nmiten katkeran soinnun hänen äänensä sai. -- Eva ja Neitsyt Maaria ne\nkulkivat suoraan läpi kärsimysten, vaan nykyajan naiset ne kiertävät\nniitä, sillä lapsi ei enää ole heille pääasia; oma henki on tärkeintä\nkaikesta.\n\nMusta tintti kätki kukoistavat kasvonsa käsiinsä ja itki.\n\nMiehet ovat sietämättömiä, niin hän ajatteli, itsekkäitä kaikkityyni,\noikein kylmiä, pahoja ja inhottavia! Itse tuskailevat he vähäisestä\nhammaskivustakin, mutta naisia he eivät sääli. Mutta _hän_ puolestaan\nei aio kärsiä enempää kuin pakko vaatii; saattaapa siitäkin jo tulla\nenemmän kuin kylliksi.\n\nKjeld oli ääneti eikä enää koskettanut koko asiaa, mutta itsekseen\nhän pelkäili, mitä oli tulossa. Hän eli ja hengitti lapselleen. Tuo\nomituinen, sairasmielinen tuska, joka aina valtasi hänet, kun hän\nmuisti naimisensa kautta saamaansa omaisuutta, sekin laskeutui lapsen\njalkain juureen levolle kuin kesytetty jalopeura.\n\nAlusta hän oli vihannut itseään noitten rahojen tähden. Hän oli tähän\nasti halveksien katsellut kaikkia pankkeja eikä käsitellyt rahoja\nmuulloin kuin antaessaan niitä pois, mutta nyt hän meni säännöllisesti\njoka kuukausi säästökirjoineen pankkiin ja pani tuhat kruunua lisää\npääomaan! Tahi istui hän kokonaisen tunnin kotonaan kuponkeja\nleikkaamassa!\n\nNäytti kuin lapsi olisi pyyhkäissyt pois häneltä kaiken häpeän.\n\n-- Se on kaikki sinun omaasi, -- sanoi hän ja nosti päänsä pystyyn.\n-- Sinä olet _syntynyt_ siihen _Sinun_ tähtesi on minulla oikeus\nolla rikas. -- Ja hän maalasi, toivoi ja odotuksen innostamana,\nvoimakkaammin ja kiihkoisammin kuin koskaan ennen.\n\nTapahtui kyllä joskus, että hän tarttui molemmin käsin kiinni päähänsä,\nkun tunsi entistä tuskan tai huomasi ajatuksensa äkisti keskeytyvän tai\nhämmentyvän. Mutta heti sen perästä hän taas hymyili entisellään. Lapsi\npiteli hennoissa kätösissään hänen sairasta mieliluuloaan. Silloin\nvaan, kun nämä kätöset hellittivät, silloin houreetkin taas pääsivät\nvalloilleen. Ja taulut kasvoivat sekä muotoon että väritykseen nähden.\nNe lähetettiin näyttelyyn ja saivat ostajia. Kjeld oli ylpeä kuin\nkuningas, pidellessään niistä saatuja rahoja kädessään.\n\nHämärissä hän meni ulos ja jakeli ne kaikki pois. Tuntui aina niin\nahdistavalta antaa _hänen_ rahoistaan, ne kun eivät olleet hänen omia\nansaitsemia, mutta tämä oli kuin juhlan viettoa monena päivänä.\n\nJa kaikkein parasta oli lopuksi se, kun hän vei viimeiset säästönsä,\nsata kruunua, \"Mehiläispesään\" ja juhlallisesti kirjoitutti ne pieneen,\nnimettömään pankkikirjaan.\n\nSilloin tuntui jo aivan kuin hän olisi pidellyt lasta polvellaan,\nkatsellut, miten hento ja hieno se oli, ja tuntenut, miten hellävaroin\nsitä on liikuteltava, ja tuntenut, kuinka hänen oma sydämensä sykkii\nriemusta, että tämä on hänen lapsensa.\n\n       *       *       *       *       *\n\n    Hän ovea kirstulla kolkuttaa,\n    Kun kädet hällä on kiinni.\n\nPäivät kuluivat... ja se päivä tuli, jota oli kauan pelätty ja kauan\nodotettu.\n\nTuolla sisällä makuuhuoneessa kulkivat elämä ja kuolema hitaasti\ntoistensa ohitse, niinkuin aina tapahtuu siellä, missä lapsonen tulee\nmaailmaan.\n\nKjeld istui arkihuoneessa ja kuunteli, hengitystään pidätellen,\njokaista äännähdystä makuuhuoneesta. Mutta siellä oli aivan hiljaista.\nKjeldistä tuntui kuin hän olisi muuttunut automaatiksi, joka ei osaa\nmuuta kuin kääntää päätään aina lääkärin askeleiden mukaan.\n\nHänestä tuntui kuin muistuttaisi hän tanssijaukkoa, entistä leluansa\nlapsuuden ajalta. Ja hän huomasi selvään, kuinka nuorista piti vetää,\nkun tahtoi päätä kääntää.\n\nLääkäri tuli tuon tuostakin ovelle ja nyökkäsi sieltä päätään Kjeldille.\n\n-- Teidän vaimonne jaksaa erittäin hyvin... Hän ei tiedä ensinkään\nmitään.\n\n-- Entäs lapsi? -- oli Kjeld huutamaisillaan kiristettyjen hampaittensa\nvälistä, mutta ei virkkanut mitään.\n\nSekunti seurasi sekuntia, minutti minuttia, neljännes neljännestä.\nSitten kuului äkkiä jotain valituksen tapaista tuolta sisästä ja sen\nperästä kiihkeitä kuiskauksia. Syntyi liikettä ja juoksua, ja hän kuuli\nlääkärin sanovan ääneen:\n\n-- Sepäs oli soma poikanen!\n\nKaikki veri oli paennut Kjeldin poskilta hänen siinä kuulahdellessaan.\nNyt hyökkäsi se lämmittävänä laineena läpi koko hänen ruumiinsa, ja\nkiitollisuuden tunne valtasi hänen sielunsa. Häntä ihmetytti vaan,\nettei kuulunut mitään huutoa tuolta sisästä, ja että kaikki taas oli\nniin hiljaista siellä.\n\nSilloin juoksi sairaanhoitaja huoneen läpi, tuoden jäätä ja eetteriä.\n\n-- Rouvaa ei tahdo saada hereille, -- huusi hän hätäytyneenä.\n\nKjeld hypähti ylös ja aikoi rientää huoneeseen, mutta kuuli samassa\ntaasen valitusta ja tapasi lääkärin ovella.\n\n-- Teidän vaimonne on valveilla, -- sanoi hän; -- hän pääsi oikein\nhyvin tästä kaikesta.\n\n-- Entäs poika? -- sopersi Kjeld.\n\n-- Poika on, ikävä kyllä, kuollut. Olemme pitäneet häntä lämpimässä\nkylvyssäkin, vaan ei se auttanut. Mutta olkaa iloinen, että rouvanne\nelää!\n\nKjeld huojahti taaksepäin ja käänsi selkänsä ovea kohti... Isku oli\nkovin ankara... Hän tarttui ehdottomasti molemmin käsin päähänsä...\nSiinä tuntui niin kirpeä kipu.\n\nLääkäri katsoi hetken aikaa tarkkaavasti Kjeldiä, päätään pudistellen.\nSitten hän meni takaisin sairaan huoneeseen.\n\nKjeld oli jäänyt seisomaan keskelle lattiaa.\n\n-- En tätä ymmärrä ensinkään, -- sanoi hän puoliääneen. -- Missä on nyt\nselitys tähän kaikkeen? Poikanen olisi ollut selitys.\n\nHän hätkähti, kuullessaan jonkun liikkuvan takanaan huoneessa.\n\nSairaanhoitajatar tuli sisään, kantaen lasta tyynyllä ja laski sen\nsohvalle.\n\nKjeld heittäysi lapsen yli ja purskahti itkuun. Pienoisen ruumis oli\nvielä aivan lämmin ja pehmeä. Posket punottivat kuin nukkuvalla.\nSuuret, kaarevat silmäluomet verhosivat noita silmiä, jotka eivät\nmilloinkaan nähneet päivänvaloa... Kjeld laski kätensä sille kohdalle,\nmissä oli sykkinyt pieni sydän ja pysähtynyt maallisen olemisensa\nkynnyksellä.\n\n-- Kloroformioimisen seurauksia luonnollisesti, -- sanoi Kjeld ja tunsi\nitsekin, kuinka nuo sanat viilsivät kuin terävät puukot.\n\nHoitajatar kääntyi pois ja virkkoi, ikäänkuin puolustellen:\n\n-- Eihän sitä varmaan tiedä. Syyt saattavat olla monenlaiset. Mutta\nkaikki kävi muuten aivan tasaisesti, ja poika näyttää terveeltä ja\nlujalta. Kaikki eivät tietysti siedä nukutusta.\n\nKjeld nousi ja katsoi hoitajaan tuikeasti.\n\n-- Sanokaa minulle suoraan, -- puheli hän, -- oliko tässä todellakin\nsyytä nukutukseen?\n\nHoitaja loi silmänsä maahan, kohdattuaan tämän tutkivan katseen.\n\n-- Minulla ei ole oikeutta sitä arvostella, -- sanoi hän vältellen ja\naikoi poistua.\n\nMutta Kjeld tarttui hänen käsiranteisiinsa eikä laskenut häntä.\n\n-- _Oliko_ syytä? -- kysyi hän uudelleen.\n\nHoitajatar repäsi kätensä irti.\n\n-- Kun tahtoo päästä kärsimästä, niin on aina syytä, -- sanoi hän ja\nastui ovelle.\n\nKjeld nauroi ääneen, kun hoitaja oli sulkenut oven jälkeensä. Sitten\nhän heittäytyi taas lapsen ylitse.\n\n-- Kuulitko, mitä hän sanoi? -- kuiskasi Kjeld, painaen suutaan lähelle\nlapsen korvaa. -- Äitisi tahtoi päästä kärsimästä tuskaa, ja sentähden\ntäytyi sinun kuolla! -- Äitisi tahtoo näytellä edelleen elämän suuressa\nilveilyssä, mutta sinä saat jäädä ulkopuolelle... Kuuletko, poikaseni,\nmun oma poikani! _Me_ kaksi, meidän oli määrä elää yhdessä... kärsiä\nyhdessä... ja tehdä työtä yhdessä.\n\nHän peitteli pieniä, hentoja, lumivalkeita kätösiä lämpöisillä\nsuuteloilla, mutta huomasi sitä tehdessään, kuinka ne jäykkenemistään\njäykkenevät. Silloin hän otti silkkipeiton ja levitti sen lapsen päälle.\n\n-- Pikku raukka! -- sanoi hän. -- Kuinka kylmä sinun on!\n\nKäsi laskeutui hänen olkapäälleen niin lujasti, että hän oli miltei\nvaipumaisillaan polvilleen sen kosketuksesta. Se oli lääkäri.\n\n-- Heittäkää pois tuo tuijotteleminen lapseen tahi tulette kipeäksi, --\nsanoi hän. -- Menkää vaimonne luokse; hän on jo useasti kysellyt teitä.\n\nMutta Kjeld ei liikahtanut.\n\n-- Sanokaa, että minä lämmitän lasta, koska hänen luonaan sen oli liian\nkylmä, -- sanoi hän. Mutta silloin kuuli hän vaimonsa huutavan ääneen:\n\n-- Kjeld, Kjeld! Miksi et tule jo? -- ja samassa silmänräpäyksessä oli\nKjeld sairashuoneessa.\n\n-- Mitä sinä oikeastaan tahdot minusta? -- sanoi hän, jääden seisomaan\nvuoteen jalkopäähän. -- Ethän tahtone, että kiittäisin sinua, kun\nannoit lapsen kuolla, säästääksesi itseäsi! Jos olisit ponnistellut\nitsesi kärsimysten läpi, olisin rakastanut ja ihaillut, kunnioittanut\nja siunannut sinua, vaikkapa lapsi olisikin kuollut. Minä en olisi\nvoinut tuntea surua lapsen kadottamisesta sen ilon tähden, että sinä\nelät! Mutta nyt sinä olet kiertänyt kärsimykset, ja nyt elää lapsi\nminussa, vaikkapa se on kuollut, ja sinä olet minulle kuollut, vaikka\nelätkin!\n\nSanny ei vastannut mitään. Kauhistuen hän vaan tuijotti mieheensä.\n-- Sitten hänen päänsä vaipui takaisin pielukselle, ja hän meni\ntainnoksiin.\n\nSilloin tuli lääkäri paikalle, työnsi Kjeldin ankarasti syrjään, sanoen:\n\n-- Mies, oletteko hullu! Vai tahdotteko tappaa vaimonne!\n\nKjeld huomasi heidän kaikkien puuhaavan kiireesti, sairasta\nvirvoitellakseen, mutta itse hän katseli aivan tyynesti tätä kaikkea.\nHän tiesi, ettei hänen vaimonsa tunteet ole kovin syvällisiä, ja ettei\nmielenliikutus häneltä henkeä ota. Kun sairas avasi silmänsä, nyökkäsi\nKjeld vaan päätään hänelle ja meni takaisin arkihuoneeseen. -- Hän\notti lapsen käsivarsilleen ja alkoi kävellä sen kanssa edestakaisin\nhuoneessa. Hän ei huomannut kantavansa kuollutta, hän tunsi vaan, että\nse oli jotain läheisesti omaa... suorastaan osa hänestä itsestään...\nSe oli hänen elämänsä lupaus, hänen miehuutensa toivo, hänen sairaan\nsielunsa terveys.\n\n-- Kuulkaa nyt! -- tohtori koputti kahdella sormellaan Kjeldiä\nolkapäälle. -- Lapsi on haudattava niin pian kuin mahdollista, sekä\nteidän että vaimonne tähden... Se on aivan välttämätöntä, sanon minä.\n\nKjeld vilkasi pikaisesti tohtoriin. Hän tunsi itsensä sairaaksi,\nmutta huomasi heti, että tässä täytyy teeskennellä, ja melkein\nylenluonnollisella voimanponnistuksella hän rohkaisi mielensä. Hän\nlaski lapsen takaisin sohvalle ja tarttui hattuun, joka oli pöydällä.\n\n-- Minä lähden heti toimittamaan kirstua, -- sanoi hän.\n\nTämä liikutti lääkäriä.\n\n-- No, enhän minä tarkoittanut sillä tavalla, -- sanoi hän; -- senhän\nvoitte jättää jollekin toiselle toimeksi.\n\n-- Minä teen sen mieluummin itse, -- sanoi Kjeld, koettaen puhua aivan\nlevollisesti.\n\nTohtori taputti häntä olkapäälle.\n\n-- Hyvä oli, että tartuin härkää sarvista, -- ajatteli hän itsekseen,\nheidän astuessaan yhdessä portaita alas. -- Tämä tapaus oli panna\nhäneltä pään pyörälle. -- Mutta ääneen hän puheli:\n\n-- Niin, hyvä ystävä! Saattepa nähdä, että se auttaa, kun vaan lapsi\nsaadaan pois talosta.\n\nSamassa kääntyi tohtori eräälle sivukadulle. Kjeld pysähtyi ja katsoi\nhänen jälkeensä. Omituinen hymy väikkyi hänen suunsa ympärillä, ja\nsilmissä kiilui miltei viekas loiste.\n\n-- Vai niin, te luulette voivanne telkitä hänet ulkopuolelle! --\nhaasteli Kjeld puoliääneen. -- Mutta olettepa unhottaneet tuon vanhan\nlaulun:\n\n    \"Hän ovea kirstulla kolkuttaa,\n    Kun kädet on hällä kiinni.\"\n\nSeuraavana päivänä oli lapsi haudattava. Itse laski Kjeld poikansa\npienoiseen kirstuun, ensin sinkkiseen, sitten tammiseen.\n\nSairaanhoitajatar ei laisinkaan saattanut ymmärtää, miksi laitettaan\nkaksinkertaiset kirstut noin pienelle lapselle.\n\nMutta Kjeld tahtoi niin. Ja hän otti pehmeät, pienet kehtotyynyt\nja laittoi niistä vuoteen. Sitten suuteli hän lasta kauan ja\nsydämellisesti... tuntui kuin hän ei olisi voinut laskea sitä\nkäsistään... Suuret hikikarpalot helmeilivät hänen otsallaan, kun hän\nviimein pakotti itsensä laskemaan lapsen kirstuun ja peittämään sen\nlakanalla.\n\nHän juotti itse kiinni sisimmäisen kirstun kannen ja kiinnitti\nruuveilla päällimmäisen. Sitä tehdessä painautui hänen aivoihinsa kuin\nvasaralla taottuna surullinen, tuttu sävel siihen kuuluvine sanoineen:\n\n    \"Tuuti, tuuti lastani!\n    Uinu armas, uinu kauan,\n    Vaikka untuvat puuttuvi,\n    Eikä keinu vuode vauvan.\"\n\nSanny ei ollut kertaakaan pyytänyt saada nähdä lasta.\n\n-- Kuolema on niin kauheaa, -- sanoi hän; -- parasta on, ettei koskaan\najattele sitä.\n\nMutta kun hänen miehensä ei tullut häntä katsomaan, kävi hän\nlevottomaksi ja sai illemmalla kovan kuumeen.\n\nLääkäri saapui, ja Kjeld seurasi häntä, astuen varpaillaan makuuhuoneen\novelle. Siihen hän pysähtyi, katsoen huoneeseen, mutta rohkenematta\nastua kynnyksen yli. Verkalleen hiipi häneen katumuksen tunne...\nKatkeruus katosi hänen mielestään, ja hänen järkähtämättömän uskollinen\nrakkautensa pääsi taasen voitolle.\n\nSairaanhoitajatar kulki välinpitämättömänä Kjeldin ohitse, ja lääkäri\nsanoi lähtiessään:\n\n-- Se oli ikävää, hyvä ystävä, että eilen olitte niin ajattelematon;\nei tiedä, mitä seurauksia siitä saattaa olla. Mutta pitäkää nyt huolta\nsiitä, että lapsi tulee haudatuksi.\n\nViimeiset sanat repäsivät Kjeldin sydäntä, ja uhka hänen mielessään\nnosti taas päätään... Lapsi! Hän itse tai osa hänestä itsestään...\nHänen elämänsä ja tulevaisuutensa! Tuntuu kuin eivät kyllin pian saisi\nsitä pois talosta. He pitävät sitä melkein vahingollisena eläimenä. --\nJäljet umpeen vaan, jäljet umpeen vaan!...\n\nKjeld meni arkihuoneeseen, jossa pieni arkku seisoi pöydällä. Hän\npainoi sen rintaansa vasten ja hyväili sitä kuumilla käsillään.\n\n-- Pikku poikaseni! -- kuiskasi hän hiljaa. -- Ymmärräthän sinä kyllä,\nettä lasken sinut tuonne kylmään maahan, noutaakseni taas sinut jälleen\npois sieltä... Ethän suutu minuun, vaikka minun täytyy tehdä niin...\n\nSitten hän otti tuon pienen arkun kainaloonsa ja astui verkalleen\nalas portaita myöten, viittasi ajurin luokseen ja istautui vaunuihin.\nKirstua hän piteli kaiken aikaa sylissään eikä laskenut sitä vastapäätä\nolevalle tyhjälle istuimelle.\n\nHän ajoi ajamistaan, kauaksi, aina pieneen Amager nimiseen maakylään\nasti.\n\nErään kukkakaupan kohdalla hän pysäytti hevosen ja antoi ajurille\nkymmenen kruunua, sanoen:\n\n-- Menkää ostamaan kukkia tuolta. Ostakaa niin paljon kuin tällä saatte.\n\nAjuri palasi pian, syli täynnä kukkasia. Kjeld sirotteli niitä arkulle,\nheidän ajaessaan eteenpäin.\n\nHänestä tuntui yht'äkkiä niin kummallisen vaikealta kestää tätä\nkaikkea. Hänen aatoksensa olivat lyijynraskaita ja painoivat häntä\nalas. Koski niin kipeästi aivoihin.\n\n-- Kenties sittenkin on onnellisinta tulla pysäytetyksi juuri elämän\nkynnyksellä, -- ajatteli hän.\n\nVaunujen pysähdyttyä, otti Kjeld taas arkun kainaloonsa ja astui yksin\nsen kanssa hautausmaalle.\n\nOli kolkko, kostea päivä. Surupajuista ja vaikeitten ritvasaarnien\noksilta tippui sumua alas haudoille raskaina kyyneleinä. Paitsi tätä\nääntä ei kuulunut syvässä hiljaisuudessa muuta kuin jonkun kävelijän\nyksinäiset askeleet, jotka harvenivat harvenemistaan ja pysähtyivät\nvihdoin haudoilla.\n\nKjeld astui eteenpäin, kunnes saapui siihen paikkaan, missä oli pieni,\ntumma syvennys maassa. Sen ääressä seisoi haudankaivaja ja hänen\nrinnallaan aivan nuori pappi virkapuvussaan.\n\nPastori astui Kjeldiä vastaan ja otti häntä kädestä kiinni.\n\n-- Sydämestäni säälin teitä! -- sanoi hän, ja äänessä kuvastui harrasta\nosanottoa, mutta hän lisäsi vähän lapsellisesti: -- Tämä päivä on\nminullekin merkkipäivä, tiedättekös. Teidän pienosenne on ensimäinen,\njonka hautaan.\n\nKjeld katsahti ylös.\n\n-- Oletteko myöskin varma, että te _hautaatte_ hänet? -- sanoi hän.\n\nPastori yskäsi hämillään.\n\n-- Mitä tarkoitatte? -- sanoi hän epäröiden.\n\nKjeld hymyili, niin, hän hymyili todella, vaikka piteli käsivarsillaan\npienen poikasensa arkkua. Mutta sitten hän säikähti ja pelkäsi\nilmaisevan itsensä.\n\n-- Löytyy toisiakin olomuotoja -- sanoi hän. -- Minä puolestani\nvaihtaisin kernaasti.\n\nSamassa tarttui hän kiinni nuoraan, jonka haudankaivaja oli käärinyt\nkirstun ympäri, ja oli itse avullinen sitä maahan laskiessa.\n\n    Nuku vaisusti, vieno!\n    Nuku hiljahan, pieno!\n    Kuin kerttunen lepäjää,\n    Sirosiiven alla pää,\n    Kuni nurmikolla kukka uinuu!\n\nNiin veisasivat pastori ja haudankaivaja. Kjeld seisoi kuunnellen.\nMutta kun pappi, hiekkaa hautaan heittäessään, oli lausunut: \"maaksi\npitää sinun jälleen tuleman\", silloin tarttui Kjeld hänen käsivarteensa\nja sanoi:\n\n-- Ettehän toki uskone, että hän on kuollut! Vakuutan teille, että hän\nelää ja paljoa varmemmasti kuin te tahi minä.\n\nPastori katsoi kysyvästi haudankaivajaan, mutta Kjeld kääntyi ja astui\nnopeasti pois hautausmaalta.\n\nTakanaan hän kuuli kostean hiekan raskaasti putoavan alas kirstulle,\nhautaa täytettäissä.\n\nKjeldin saapuessa kotiin, oli siellä koko talo liikkeellä. Sanny makasi\ntainnoksissa. Sairaanhoitajatar, huoneissa liikkuessaan, katseli\nKjeldiä kuin mitä murhaajaa ikään, ja tohtori sanoi:\n\n-- Minä jään tänne yöksi. Odotan kriisiä.\n\nKjeld hiipi makuuhuoneeseen. Hän polvistui vaimonsa vuoteen viereen,\notti hänen raukean, kuumeisen kätensä omiinsa ja peitteli sitä\nsuuteloilla.\n\n-- Älä ole pahoillasi minuun, -- sanoi hän. -- Enhän tahtonut sinua\ntappaa. Jos minun on valittava sinun ja lapsen välillä, niin valitsen\nsinut!... Sen tiedät, Musta tintti, sen tiedät!\n\nSanny aukasi silmänsä, mutta ei tuntenut häntä.\n\nKaiken yötä käveli Kjeld edestakaisin arkihuoneen ja makuuhuoneen\nväliä. Lapsi oli kuin pois pyyhitty hänen muistostaan silloin...\nHän ei käsittänyt, ei huomannut muuta kuin vaimoaan. Mutta sitten\naamupuolella, kriisin perästä, kun Kjeld näki vaaran olevan ohitse,\nhälveni se kuva, jonka hän tuhansien tuskien raastamana oli luonut\nvaimostaan, ja esiin astui sen sijaan pienen, hennon olennon valoisat\npiirteet... sulavat, pyöreät, mutta nyt jähmettyneinä, kangistuneina.\n\nSeuraavana yönä seisoi Kjeld hautausmaalla, lapio kädessä.\n\nKello kirkontornissa löi juuri kaksitoista, kun hän alotti kaivamisen,\nmutta hän ei sitä huomannut; hän raatoi niin, että hiki suurissa\npisaroissa helmeili alas hänen otsaltaan.\n\nKello kolme hän pääsi kirstuun asti.\n\nVarovasti hän nosti sen ylös ja täytti huolellisesti haudan. Sitä\ntehdessään hän tarkkaili useasti, kuuluisiko ääniä mistään, mutta\nkaikki oli hiljaista.\n\nTornipöllö se yksin kirkasi tornista, rinkuvan yksitoikkoisesti...\nSitten ei kuulunut enää mitään.\n\nKjeld kääräsi sadetakkinsa kirstun ympärille ja astui hitaasti ulos\nkirkkotarhasta.\n\nHän otti ensimäisen ajurin, minkä tapasi, ja kello kuuden aikana\naamulla hän oli kotona.\n\nHän laski kirstun varotellen pieneen, tyhjään laatikkoon, joka löytyi\nkellarissa, naulasi kiinni kannen ja kirjoitti sen päälle:\n\n\"Avattava vasta kuoltuani.\"\n\nSitten hän hiipi huoneeseensa, heittäytyi aivan uupuneena vuoteelleen\nja vaipui heti syvään, raskaaseen uneen.\n\nHän heräsi siihen, että hoitajatar seisoi hänen vieressään.\n\n-- Rouva tahtoisi kernaasti nähdä teitä -- sanoi hän.\n\nKjeld hypähti pystyyn, ja viisi minuttia myöhemmin hän istui jo\nvaimonsa vuoteen ääressä.\n\n-- Oi, Kjeld! -- sanoi Musta tintti. -- Kuinka olenkaan iloinen siitä,\nettä vielä elän. Ajatteles, jos olisin kuollut ja makaisin tuolla\nsyvällä, kylmässä, inhottavassa maassa!\n\nKjeld suuteli hänen suutaan ja silmiään; painoi hänen päätään rintaansa\nvasten ja hyväili häntä, mutta sitä tehdessään hän ajatteli kaiken\naikaa lasta pienessä kirstussa, lasta, josta Sanny ei ollut sanallakaan\ntiedustellut.\n\nMusta tintti vaipui uneen, pää nojautuneena miehensä rintaa vasten.\nJa hän laski vaimonsa takaisin pielukselle, tuntematta mitään\nhellyyttä, sillä -- yhtä mies vaatii naiselta ennen kaikkea, nimittäin\näidinrakkautta. Ilman sitä saattaa hän tosin herättää miehessä\nintohimoa, ihastusta ja ihailua, mutta syvintä tosikiintymystä hän ei\nkoskaan saa osakseen.\n\nNoustuaan vaimonsa sairasvuoteen äärestä, vakuutettuna siitä, että\nSanny on pelastettu, meni Kjeld alas kellariin pienen poikansa luo. Hän\nistahti hiljaa sille yksinkertaiselle puulaatikolle, joka kätki hänen\nlapsensa maalliset jäännökset.\n\nEnsin hän vaan tuijotti eteensä, ajattelematta mitään, mutta sitten hän\nalkoi hyräillä itsekseen, hitaasti ja yksitoikkoisesti, uudestaan ja\nuudestaan samaa säkeistöä:\n\n    \"Tuuti, tuuti lastani,\n    Uinu armas, uinu kauvan,\n    Vaikka untuvat puuttuvi,\n    Eikä keinu vuode vauvan.\"\n\n       *       *       *       *       *\n\nOli valoisa päivä lopulla huhtikuuta. Kjeld maalasi ateliassaan.\n\nHän työskenteli kuumeentapaisella innolla, poistuen väliin vähän matkaa\ntaulustaan ja lähestyen sitä taasen.\n\nModelli -- pieni yhdeksänvuotias poikanen -- seisoi alastomana eräässä\natelian nurkkauksessa, pidellen kädessään suurta rypälettä ja värisi\nvilusta.\n\nSanny avasi oven ulkoapäin ja astui sisään.\n\n-- Miten soma tuo on! -- sanoi hän, katsahtaen heti poikaan.\n\nKjeld nyökäytti päätään.\n\n-- Ketä hän muistuttaa sinun mielestäsi?\n\n-- Ketäkö muistuttaa? -- toisti Musta tintti ja lensi punaiseksi. --\nEnpä tiedä...\n\nKjeld naurahti lyhyeen.\n\n-- Löytyy ihmisiä, joilla ei ole muistia -- sanoi hän. -- Sinä kuulut\nkenties noihin muistamattomiin...\n\nSanny ei vastannut mitään, istahti vaan vihellellen akkunalaudalle.\n\n-- Nyt saat mennä, -- sanoi Kjeld pojalle, ja tämä katosi heti verhon\ntaakse, mutta tuli viiden minutin perästä taas esille sieltä täysissä\npukimissaan, sanoakseen hyvästi.\n\nMusta tintti naurahti ääneen, nähtyänsä hänet.\n\n-- Kas kuinka nyt olet arvokkaan ja hienon näköinen! -- sanoi hän. --\nVoisipa vannoa, ettet milloinkaan ole seisonut modellina kellekään\nmaalarille.\n\nPoikanen kumarteli ja hymyili, ja Kjeld lykkäsi hänet hellävaroin ulos\novesta. Sitten hän palasi takaisin taulunsa luo.\n\n-- Tiedätkö, mitä ajattelen, maalatessani tätä tässä? -- hän viittasi\nsiveltimensä kärjellä taululle päin. -- Minä ajattelen _omaa_ poikaani.\nJa silloin saa tämä kuva _minun_ poikani silmät ja _minun_ poikani\nhiukset ja _minun_ poikani pehmeät, sulavat jäsenet. Hän ei ole\nkenenkään muun pojan näköinen maailmassa... sillä sen näköinen kuin\n_minun_ poikani, ei ole kukaan muu... Me emme paljoa haastele, minä\nja hän. Hän kysyy vaan, miten värit onnistuvat, josko ne ovat oikein\nlämpöisiä ja eläviä. Hän pitää niin paljon elämän värityksistä, sillä\nkuolon värit ovat niin kylmiä, sanoo hän... Ja minä kysyn häneltä, eikö\nhäntä vaan palele, kun ei ole hänellä muuta peittoa vuoteessaan kuin\nhienot, pienet kehtolakanat!...\n\nKjeld pyyhkäsi äkkiä otsaansa. Se oli kylmä ja kostea.\n\n-- Saattaa olla, että minä olen hullu, -- sanoi hän, -- mutta sinun\ntäytyy suoda se minulle anteeksi.\n\nSanny tuli äkisti tarkkaavaksi. Ensiksi hän oli istunut itku kurkussa,\nei niin paljon sanojen vaikutuksesta, sillä niitä hän ei kuunnellut,\nvaan tuskallinen ilme hänen miehensä kasvoilla hämmästytti häntä, mutta\nnuo viimeiset sanat kiinnittivät hänen huomiotaan ja saivat hänen\najatuksensa vireille.\n\n-- Luulenpa todellakin, että mieheni on tulemaisillaan hulluksi, --\narveli hän itsekseen.\n\nTerveen ja tuiki järkevän luonteensa tähden oli hänen mahdotonta\nkäsittää miestänsä. Hän ei saattanut ymmärtää, miksikä Kjeld niin\npaljon välittää tuosta kuolleesta lapsesta. Saattaahan niitä lapsia\nvielä tulla, kenties useampia kuin Sanny oikeastaan soisikaan... Tuota\nnyt ei maksa surra, jos ensimäinen kuoli. Sanny ei ainakaan voinut\nsurra sitä.\n\nKjeld ymmärsi kyllä, mitä hänen vaimonsa ajattelee. Mutta Sanny\nkiikutteli huolettomasti jalkaansa ilmassa, istuessaan akkunalaudalla,\neikä aavistanut vähääkään, että juuri vajavaisuus hänen omassa\ntunne-elämässään oli ollut syynä hänen miehensä kivulloiseen\nmielentilaan.\n\n-- Hyvä Isä! -- sanoi Musta tintti, ja keikautti hiukan ylpeästi\npäätään. -- Saattaahan meille syntyä toinen poika, ja niin unhotamme\nensimäisen.\n\nKjeld ei vastannut, hän alkoi vaan maalata. Pienen olennon ihanat\npiirteet tulivat yhä sulavammiksi, yhä elävämmiksi. Sanny ei saattanut\nniitä enää katsella; hänen täytyi kääntyä selin.\n\n-- Etkö käsitä -- puheli Kjeld, haastellen yhtä paljon itsekseen kuin\nvaimolleen, -- että _ensimäinen_ ei voi koskaan tulla uudestaan...\nensimäiset unelmat ovat heleitä kuin kirkkahin päivänpaiste, toisissa\nväikkyy jo varjoja.\n\n-- Ja ensimäinen! -- jatkoi hän. -- Se olisi ollut niin soma, niin\nviisas, niin reipas, ettemme oikein itsekkään olisi osanneet sitä\nselittää. Päivin se olisi ollut alati aatoksissamme, öisin olisimme\nsiitä unelmoineet. _Sitä_ ei milloinkaan saata unhottaa... Mutta --\nlisäsi hän, pysähtyen paletti kädessä vaimonsa eteen -- näitä olisi\n_sinun_ pitänyt ajatella, _sinun_ pitänyt tuntea, sitten olisi kaikki\nollut hyvin ja oikein ja luonnollista, vaan nyt _minä_ sen tunnen, ja\nsilloin se on sairasmielistä, kivulloista!...\n\nHän polkasi jalkaansa lattiaan, viimeisiä sanoja lausuessaan, ja Sannya\nsäikytti ilme hänen silmissään, niinkuin kerran ennenkin.\n\n-- Kjeld! -- sanoi Sanny ja lykkäsi hänet hiukan etemmäksi itsestään.\n-- Sinä teet liiaksi työtä. Sinun pitäisi levätä!\n\nKjeld hymyili pilkallisesti.\n\n-- Niin, sitä sanoo poikakin... Tule lepäämään minun luokseni! sanoo\nhän. Täällä tyyntyvät kaikki aatokset, jotka nyt sinua tuskoittavat,\nkaikki unelmat, jotka eivät siellä milloinkaan toteudu... Vaan minä\nolen sellainen narri, etten vielä noudata hänen neuvoaan. Minä teen\ntyötä niin kauan kuin yksikään suoni minussa tykkii ja ajattelen aina:\nKenties unelmat kuitenkin kerran toteutuvat!...\n\nSanny istui hetkisen neuvotonna, sitten hän kätki kasvot käsiinsä ja\npurskahti itkuun.\n\nKjeld heltyi heti ja katui.\n\n-- Älä suutu minuun, -- rukoili hän. -- Olen sairas... Parasta on, että\nlähetät minut pois.\n\n-- Ei, ei, ei! -- Sanny teki epäävän liikkeen käsillään. -- Mitä\najatteletkaan?\n\nMutta Kjeld tarttui kiinni hänen käsiinsä ja piteli niitä omissaan.\n\n-- Parasta on, että se tapahtuu heti, -- sanoi hän, -- niin voin tulla\nterveeksi. Vaan kiiruhda, ettei olisi liian myöhäistä.\n\nMusta tintti tuijotti mieheensä kalpeana kauhusta.\n\n-- Minne sinä sitten tahtoisit? -- kuiskasi hän, rohkenematta lausua\nääneen ajatustaan.\n\nKjeld nosti vaimonsa kädet huulilleen ja suuteli hänen pieniä\nruusunpunaisia sormenpäitään vuorotellen.\n\n-- Minä asuin lapsena lähellä Middelfartia -- sanoi hän, -- ja minä\najattelin aina, kun näin sairaita kuljetettavan vaunuissa: Raskasta\non olla maanpakolaisena... Mutta sitten liitin aina: Se on kuitenkin\nhelpompaa, kun tietää, että on olemassa koti, -- senhän _minä_ tiedän\n-- eikö niin?\n\nHän vetäsi vaimonsa kiivaasti luokseen.\n\n-- Tiedän, että uskollisesti odotat minua, kunnes palajan... Teethän\nniin, Musta tintti?\n\nSanny nyyhkytti kovasti.\n\n-- Kyllä, kyllä! Mutta Kjeld, minusta tuntuu tämä niin kauhean\nsurkealta meille molemmille. Etkö voisi tulla terveeksi kotona? Etkö\nluule?\n\nKjeld viivytti hetkisen vastaustaan... Tämä oli houkutteleva tilaisuus\npettää itsensä sekä vaimonsa. Mutta sitten hän pani vasemman kätensä\nniskaansa, ikäänkuin aikoen tarttua kovin kourin omaan itseensä.\n\n-- En luule, -- sanoi hän hitaasti. -- Minä en jaksa enää. Parasta on,\nettä pääset minusta heti.\n\nSanny ajatteli itsekseen, kuinka paljon puheen ainetta tämäkin\ntaas synnyttää laajoissa piireissä, kuinka hän joutuu välttelyn ja\nsurkuttelun ja arvostelun alaiseksi, ja hän tunsi tällä hetkellä\nmelkein vihaa miestään kohtaan.\n\n-- Miksi hän ei ole niin miehekäs, että voisi oman tahtonsa voimalla\nkohottautua tästä? -- ajatteli Musta tintti. -- Ja mitenkä rohkeneekaan\nhän vaatia minua olemaan yksin hänen tähtensä?\n\nKjeld arvasi vaimonsa ajatukset, ja kauhea tuska valtasi hänet.\n\n-- Jos sinä hylkäät minut, -- sanoi hän, -- niin olen hukassa! Tieto\nsiitä, etten ole koditon, se on pitävä minua yllä maanpakolaisuutenikin\naikana... Sano, etten ole koditon Sanny, ja minä olen rakastava sinua\nkoko elämäni ajan noitten sanain tähden!\n\n-- Enemmänkö kuin poikaa? -- ivasi Musta tintti.\n\n-- Enemmän kuin omaa henkeäni, -- sanoi Kjeld ja sulki vaimonsa\nniin hellästi syliinsä, että Musta tintti kokonaan antautui vanhan\nrakkautensa valtaan ja kätki kasvonsa miehensä rintaa vasten.\n\n-- Kjeld! -- kuiskasi hän suloisimmalla äänensä soinnulla. -- Minä en\njaksa elää ikävältä, kun sinä olet poissa... Kyllä sinun täytyy jäädä\nminun luokseni! Kjeld, kuuletko, sinun _täytyy!_\n\nKjeld hymyili ja silitteli kädellään Sannyn paksua, kiiltävää tukkaa.\nHän tahtoi niin kernaasti ilahuttaa vaimoaan. Tuo hymyily oli sairasta,\nmutta Sanny ei sitä huomannut.\n\nKolmeen päivään ei sitten enää puhuttu tästä asiasta mitään, ja Musta\ntintti luuli sen jo unohtuneen kuin pahan unelman.\n\nMutta eräänä iltana kertoi Kjeld jo kirjoittaneensa Middelfartin\nylilääkärille. Siellä on juuri nyt paikka vapaana, ja hän aikoo näinä\npäivinä matkustaa sinne.\n\nVaikka äskeinen keskustelu ateliassa olisi ollut omiansa valmistamaan\nSannya, tuli tämä isku taas hänelle kuin salama kirkkaalta taivaalta.\nHän ei tahtonut tähän taipua.\n\n-- Mitä sanovat ihmiset? -- arveli hän heti. -- Ajattele toki sitä!\nTehkäämme pieni ulkomaanmatka sen sijaan. Saat nähdä, kuinka se\nvirkistää sinua.\n\nMutta Kjeld pudisti päätään.\n\n-- Sinä et tiedä, miten sairas minä olen. Kuollut lapsonen on\nvalloittanut kaikki aatokseni. Vasta sitten kun ne palajavat takaisin\n_sinun_ luoksesi, vasta sitten olen terve... ja silloin tulen heti\nkotiin. Mikä riemu, kun sitten taas yhdymme!... Ja ethän väsy minua\nodottamasta, ethän? En ymmärrä oikein itsekään, mutta välistä minä\npelkään sinun olevan liian rikkaan, voidaksesi olla uskollinen! Oi,\nminun tekisi mieleni sanoa sinulle: Anna kaikki omaisuutesi köyhille,\npane kätesi minun käteeni ja astu minun kanssani ulos maailmaan,\nsilloin minä varmaan tulen terveeksi taasen!... Niin, sinä katsot\nminuun niin kummastellen ja puistelet päätäsi kuumesairaan puheille.\nMinä _olenkin_ sairas nyt, minun sieluni sairastaa, mutta pane\nkuitenkin aina mieleesi, että lapsilta ja hulluilta totuuden kuulee...\n\nSannyyn iski ajatus, katsellessaan siinä vesissä silmin miestään,\n-- ensimäinen suuri, voimakas, itsensä unhottava ajatus, mitä hän\nkoskaan oli ajatellut, mutta heti seurasi sitten toinen, joka murskasi\nedellisen.\n\n-- Enhän vaan itse tulne hulluksi! -- ajatteli hän ja päästi kätensä\nhervahtamaan alas.\n\nPari sekuntia sitten olisi Sanny ollut valmis kavahtamaan miehensä\nkaulaan ja vakuuttamaan hänelle: \"Minä annan henkeni Sinun edestäsi!\"\nMutta nyt hän jäi levollisesti istumaan ja laski kustannuksia. Ja\nkustannukset kävivät kalliiksi.\n\n       *       *       *       *       *\n\nMusta tintti itki kovin, saattaessaan seuraavana päivänä miestään\nMiddelfartiin.\n\nHänen sydämeensä koski, nähdessään, kuinka kaihtien ja aristellen hänen\nmiehensä katseli kaikkia matkustavaisia. Ja hänen oli vaikea nähdä\nKjeldin kalpenevan kalpenemistaan, heidän lähestyessään päämäärää.\n\nMutta heidän saapuessansa Middelfartin asemalle, tuntui Sannysta\nkuitenkin helpotukselta, kun Kjeld sanoi:\n\n-- Nyt tahdon mieluimmin olla yksinäni. Vaunut odottavat jo minua\ntuolla ulkona. Älä tule minua saattamaan, vaan tule mua sitten\nnoutamaan... Minä kirjoitan ja kutsun sinua, kun olen terve.\n\nSitten hän suuteli vaimoaan sillä intohimoisella lämmöllä, joka alusta\nasti oli tehnyt hänet Sannylle vastustamattomaksi.\n\nKyyneleet vierivät lakkaamatta alas Sannyn poskia myöten, mutta hän ei\nsanallakaan vastustanut miehensä lähtemistä yksin. Hän pyyhki vaan,\npehmeällä, hyvänhajuisella nenäliinallaan hien miehensä otsalta ja\nsanoi hänelle hyvästit.\n\nKun vaununovi jo oli suljettu ja sairaanhoitaja asettunut Kjeldin\nviereen, kumartui tämä vielä kerran ulos akkunasta ja tarttui vaimonsa\nkäteen.\n\n-- Älä koskaan hävitä sitä laatikkoa, joka on kellarissa, -- sanoi\nhän, -- äläkä avaa sitä ennenkuin minä kuolen. Olen kätkenyt siihen\nrakkaimman, mitä minulla oli.\n\nSanny hymyili väkinäisesti.\n\n-- Onko sinulla taideteoksia siellä alhaallakin? -- kysyi hän.\n\nJa Kjeld vastasi äänensoinnulla, joka vielä monta vuotta myöhemmin\nmuistui Sannylle mieleen:\n\n-- On yksi, ja arvokkaampi kuin kaikki minun luomani.\n\nSitten hän päästi vaimonsa käden ja nyökkäsi hänelle vakavasti,\nvetäessään kiinni vaunun akkunaa.\n\n-- Maanpakolainen, -- sanoi hän -- vaan ei koditon...\n\nVaunut läksivät liikkeelle.\n\nMusta tintti liehutti nenäliinaansa niin kauan kuin vaunuja näkyi,\nmutta Kjeld painautui vaunun kolkkaan eikä katsonut ulos.\n\n       *       *       *       *       *\n\n    \"Saa köykäiset kyllä köykäisen. -- --\"\n\nSanny tunsi nyt yksin ollessaan ääretöntä sääliä itseään kohtaan.\n\nHänen talonsa vilisi ystäviä ja ystävättäriä, jotka kaikki valittivat\nhänen kohtaloaan.\n\n-- Poloinen Sanny! -- sanoivat he. -- Tämäpä on kauhean raskasta\nsinulle! Ja ajatteles, yksi ainoa vuosi on vasta häistäsi! --\nEtkö huomannut hänessä mitään ennen naimisiin menemistä?... Siinä\ntapauksessa oli kevytmielistä, että sidoit itsesi häneen.\n\nMusta tintti arveli hetkisen itsekseen, että vaikka Kjeld olisi ollut\nilmi hullu, niin olisi hän sittenkin ottanut hänet, mutta ääneen hän ei\nsitä sanonut. Hän oli samallainen kuin useammat, pikkumaiset nykyajan\nihmiset. Jos hänessä heräsi ajatus, joka erosi yleisestä mielipiteestä,\nhäpesi hän sitä ja painoi sen alas. Se ei koskaan päässyt tunkeumaan\nhänen huuliltaan, vaan lymysi sydämeen kuni pieni, lepattava\nkoiperhonen. Ja saatuaan sitten riittävän annoksen sääliväisyyttä, se\nkuoli kokonaan...\n\nMusta tintti alkoi tuntea itseänsä loukatuksi. Näinhän kuluu hänen\niloisin nuoruutensa aika pois lohduttomaan yksitoikkoisuuteen. Hänen\nnaimisissa olevat ystävättärensä panivat toimeen kutsuja ja iltamia.\nHe valokuvasivat pienoisiaan kehdossa ja keikailivat heidän kanssaan\nkaduilla.\n\nSanny istui upeassa asunnossaan, ylellisyyden ja mukavuuden\nympäröimänä, mutta yksin, yksin!\n\nMiksi hän ei saa nauttia elämästään, nuorena ollessaan? Miksi\ntäytyy hänen istua hiljaisena ja tyynenä? Hän tuntee veren sykkivän\nsuonissaan, mutta ei uskalla laskea sitä virtailemaan.\n\n    Lyhyt aik' on nuoruuden.\n    Ällös olko murheinen!\n    Surun taakka luotas luo,\n    Ilon, onnen maljaa juo!\n\nNäin hän lauleli, istuessaan käsityönsä ääressä akkunan luona, ja polki\ntahtia pienellä jalallaan.\n\nKolmen ensimäisen viikon aikana hän oli katkerasti surrut Kjeldiä,\najatellut häntä päivin ja uneksinut hänestä öisin. Hän oli kirjoitellut\npitkiä kirjeitä miehelleen ja repinyt ne rikki taasen, etteivät nuo\nilkeät lääkärit saisi niitä nähdä.\n\nMutta vähitellen, kun päivät kuluivat, eikä Sanny saanut muita tietoja\nmiehestään kuin nuo lyhyet ilmoitukset sairaalasta, että tila on\nennallaan, heikkenivät hänen tunteensa, ja hänen vastustusvoimansa\nlaimeni. Hänhän ei ollut niitä luonteita, jotka jaksavat pysyä\nuskollisina.\n\nPari kuukautta myöhemmin hän kirjotti sairaalan ylilääkärille, kysyen,\nsaisiko hän tulla käymään miehensä luona, mutta sai vastaukseksi, että\nrauha on sairaalle parasta.\n\nSilloin hän jätti väkinäisen leskenäolonsa ja heittäytyi kaikella\ninnolla seuraelämän pyörteeseen. Hänhän oli sittenkin, kuten eräs\nystävänsä hänestä sanoi, tuollainen pieni tuulispää.\n\nOmituista oli, ettei Sannyssa kertaakaan herännyt halua käydä\nhautausmaalla, pienen lapsen kummulla.\n\n-- Jääköön siksi, kunnes mieheni tulee kotia, -- ajatteli hän aina.\n\nJa niin hän liihotteli vaan seurasta seuraan, ihaili ja salli itseänsä\nihailtavan, haasteli kyynelsilmin miehestään ja unhotti hänet viiden\nminutin perästä.\n\nKerran hän matkusti Middelfartiin ja pyysi päästä miehensä puheille,\nmutta häntä ei laskettu sisään.\n\n-- Se saattaisi pahentaa hänen tilaansa, -- sanoi ylilääkäri, katsellen\nepäluuloisesti Sannya.\n\nEikä Sannykaan sen enempää pyytänyt lääkäriä, kysyi vaan häneltä,\npoislähtiessään:\n\n-- Eihän mieheni liene parantumaton?\n\nLääkäri kohautti olkapäitään.\n\n-- Minun on mahdoton sanoa sitä, -- vastasi hän vastahakoisesti.\n\nAstuessaan ulos portista, oli Sanny näkevinään Kjeldin kasvot pienen,\nneliskolkkaisen akkunan takaa tuolta yläkerrasta, ja tämä näky\npuistutti häntä omituisesti.\n\nMutta itkettyänsä sitten matkalla kyllikseen, tuntui hänestä taas\niloiselta ajatella rauhallista asuntoaan tuolla kotona, ja niin rupesi\nhän tekemään laskujaan.\n\nKjeld on tavallaan kuollut minulta... eihän kukaan saata vaatia minua\nolemaan sidottuna kuolleeseen mieheen.\n\nOnko minulle annettu nuoruutta ja voimaa, elämänhalua ja iloa siksi\nvain, että kuluttaisin tuon kaiken toivottomassa taistelussa, josta ei\nole mitään hyötyä?\n\nLieneehän toki luvallista nauttia elämää nuorena ollessaan, kun on\nreippautta ja elämänhalua. Yksinäisyys kuuluu vanhoille. Sanny ei\ntahtonut olla yksin, ei mistään hinnasta maailmassa.\n\nJa kepein, iloisin tanssiaskelin hän syöksi elämän pyörteeseen...\nLöytyi kyllin hänelle sykkiviä sydämiä, -- kyllin käsiä, jotka\nojentautuivat häntä vastaanottamaan -- kyllin jalkoja, valmiita\nastumaan samassa tahdissa hänen kanssaan, sillä:\n\n    Saa köykäiset kyllä köykäisen.\n\nJa pikku tuulispää heittäysi tanssiin.\n\n       *       *       *       *       *\n\nKjeld istui sillä välin yksinäisessä huoneessaan mielisairasten\nhoitolassa ja taisteli raivoisien aatostensa kanssa.\n\nHän tunsi, ettei hän enää voinut niitä hillitä, ja halusi itsekkin\npäästä täydelliseen lepoon, voidakseen tulla terveeksi.\n\nHänen selvä käsityksensä tässä asiassa hämmästytti monastikin\nlääkäreitä, varsinkin kun hän taas samassa toi esiin omituisia\nmielihoureitaan, puhuessaan pojastansa.\n\nJa Kjeld puheli aina pojastansa.\n\nPoika on saava kaiken perinnön, kaiken sen rikkauden, jota Kjeld vihaa,\nja sen komeuden, jota hän on paennut. Poikanen osaa kyllä hallita niitä\nmolempia, sillä hän on syntynyt niiden omistajaksi. -- Ihmiset luulevat\nhänen olevan haudatun, mutta erehtyvät, -- ja vieno, salaperäinen hymy\nväikkyi Kjeldin huulilla. -- Kukapa olisi niin sydämetön, että kaivaisi\noman lihansa ja verensä hautausmaahan, niin kauan kun vielä omistaa\njonkun paikan maan päällä, jonne sen voi kätkeä!\n\nTämä omituinen väite, johon Kjeld uudestaan ja uudestaan palasi,\nvahvisti lääkäreissä sen ajatuksen, että häntä vaivaavat kivulloiset\nmieliluulot. Ja näitä -- niin he arvelivat -- on vaikea saada\nparannetuksi, jos se ylimalkaan ensinkään onnistuu.\n\nJa kun sitten sukulaiset tiedustelivat Kjeldin parantumista, noin\npuolitoista vuotta siitä kun hänet oli otettu hoitolaan, vastattiin\nheille sieltä, että kaiken inhimillisen harkinnan mukaan lienee varsin\nvähän toiveita hänen parantumisestaan. Sairaalla on nimittäin yhä vielä\nse omituinen luulo, ettei hänen pikku poikansa ole haudattu, ja hän\npuhelee siitä aina kuin elävästä olennosta.\n\nKun Sanny sai tiedon tästä, iski häneen ajatus, että lapsi kenties\nsaattaisi olla kätkettynä siihen laatikkoon, josta Kjeld oli puhunut\nniin paljon. Mutta kun hänellä ei ollut halua eikä rohkeutta ottaa\nselkoa asiasta, karkotti hän heti tämän aatoksen itsestään.\n\nKjeld oli kuollut Sannylta... Mutta yksin ei Sanny enää ollut. Nuori\nasianajaja kävi joka toinen päivä häntä tervehtimässä, vakuuttaen\njoka kerta, ettei nuori leski voi tehdä parempaa kuin mennä uusiin\nnaimisiin. Niin, leskenähän häntä nyt täytyy pitää, arveli Musta\ntintti, ja antoi äsken saamansa kirjeen hitaasti vaipua alas syliinsä.\n\nJa ikäänkuin aavistaen Sannyn aatokset, saapui samassa se henkilö,\njoka oli Sannyn mielessä väikkynyt, soitti ovikelloa ja ilmottautui\nvieraaksi...\n\n-- Teidän tulee aina muistella miestänne kuin kuollutta, se lieventää\nsuruanne, -- puheli asianajaja, -- sillä kuolleille voi omistaa\naatoksensa, vaan eläville elämänsä. Paljon onnea on teille vielä\ntarjona, jos vaan tahdotte tarttua siihen!\n\nMusta tintti nyyhkytteli kuin lapsi, ja ennenkuin tuo lohduttava olento\npoistui hänen luotaan, oli Sanny mennyt kihloihin hänen kanssansa.\n\n\n\n\n    \"Wenn ich Abschied nahm,\n    wenn ich Abschied nahm,\n    waren Kisten und Kasten schwer. --\n    Als ich wieder kam,\n    als ich wieder kam,\n    war allés leer! --\"\n\n    [Mun lähteissän,\n    mun lähteissän,\n    oli täynnään aumat ja aitat.\n    Mun tullessan,\n    mun tullessan,\n    oli tyhjänä kaikki paikat!]\n\nKjeld seisoi samana päivänä akkunan luona sairaalassa ja katsoi alas\npihalle. Sinne oli muodostunut vesirapakoita kivityksen lomiin, ja\nsade valui yhä vieläkin lohduttoman yksitoikkoisesti alas harmaille,\nkylmille muureille ja pitkin sinertäviä liuskakivi-kattoja, kunnes se\npienenä, harmaana virtana hyökkäsi ulos kattokouruista.\n\nSuuri, valkoinen ankka tulla tallusteli pitkin pihamaata ja laskeutui\ntyytyväisenä makaamaan suurimpaan rapakkoon. Kaakotellen se sekotti\nnokallaan rapakosta pohjamutaa pinnalle ja pöyhistelihe ylpeästi, kun\nsai veden oikein sameaksi.\n\n-- Se muistuttaa ihmisiä -- ajatteli Kjeld. -- Missä hekin näkevät\njotain kirkasta ja puhdasta, herää heissä heti halu sitä samentamaan.\n\nSamassa koputti joku salaperäisesti sormillaan Kjeldiä olkapäälle. Se\noli sairas viereisestä suojasta.\n\n-- Olen niin äärettömän iloinen, -- sanoi hän, silmät onnesta\nsäteilevinä. -- Armaani on saanut luvan tulla minua tervehtimään.\nLuulenpa tulevani aivan terveeksi, hänet nähtyäni.\n\nKjeld ei vastannut mitään, mutta kun vastaanotto-aika lähestyi, hiipi\nhän hiljaa toverinsa jäljessä saliin, mihin vieraat saivat tulla.\n\nYksinäisestä nurkasta hän tarkasteli noita kahta, jotka nyt ensimäisen\nkerran tapasivat toisensa kahden pitkän vuoden tuskallisen eron perästä.\n\n\"Armas\" oli pieni, pullea, iloinen olento, jolla oli punaiset posket ja\nsuuret, avomieliset lapsen silmät. Hänellä ei näyttänyt olevan liiaksi\njärkeä, vaan sitä enemmän sydäntä. Hän kavahti kohta ystävälleen\nkaulaan ja suuteli häntä reippaasti.\n\nKjeld luuli näkevänsä nurkastaan, kuinka tuo toinen kasvoi ja tuli\nterveemmäksi ja voimakkaammaksi jokaiselta suutelolta.\n\nSilloin iski häneen samalla hetkellä ajatus: kummallista, ettei Sanny\ntule käymään, -- ja hänessä heräsi kiihkeä halu saada tavata Mustaa\ntinttiä.\n\n-- Miksi hän ei tule? -- puheli Kjeld itsekseen. -- Häntähän minä vaan\nolen odottanut, tullakseni terveeksi.\n\n-- Eikö vaimoni ole käynyt täällä? -- kysyi hän sairaanhoitajalta, joka\nkulki ohitse.\n\n-- Kävi kyllä, noin pari kuukautta sitten, mutta häntä ei laskettu\nsisään silloin.\n\n-- Eikö laskettu? -- kiivasteli Kjeld. -- Eikö häntä nytkään lasketa?\n\n-- Sitä en tiedä; kysykää lääkäriltä, -- kuului lyhyt vastaus, ja\nhoitajatar kulki eteenpäin.\n\nKjeld istui kauan, tähystellen, eikö lääkäreitä kuuluisi. Vihdoin astui\nyksi heistä ulkopuolista käytävää myöten, ja Kjeld riensi heti hänen\nluokseen.\n\n-- Minä tahdon puhutella vaimoani, -- sanoi Kjeld. -- Kirjottakaa\nhänelle, että hän tulisi tänne.\n\nLääkäri taputteli häntä rauhoittavasti olkapäälle ja sanoi:\n\n-- Kyllä, kun tulette terveemmäksi.\n\nMutta Kjeld ei päästänyt lääkärin kättä.\n\n-- _Hän_ on tekevä minut terveeksi, -- sanoi hän. -- Ettehän raatsine\nolla niin armoton, että annatte minun odottaa, kunnes ei enää voi\nmitään tehdä!\n\nLääkäri irrotti hellävaroin kätensä, hymyili ystävällisesti ja kulki\neteenpäin. Kjeld ei kysellyt enempää, mutta siitä päivästä asti ei hän\nmuuta ajatellut kuin Sannya. Pojastaan hän ei enää puhunut mitään, ja\nse olikin aivan luonnollista, sillä siitä hetkestä asti, kun Kjeld\ntaas alkoi ajatella vaimoaan, ei ollut enää hänen mielessään sijaa\nkenellekään muulle.\n\nHän pyysi lyijykynän ja paperia. Tuntimäärin istui hän sitten, skitsejä\npiirrellen. Sanny se oli, joka loi häneen intoa!\n\nPäästyään kotiin, hän aikoo maalata mustalaistytön, ja Sannyn pitää\nolla modellina, kukoistavine muotoineen ja kiiltävine, sysimustine\nhiuksineen... Kevään hän myös maalaa, ja suloisen viehkeä Sanny on\nistuva hänelle mallina. -- Ilon hengettärenkin hän maalaa ja elämään\nheräjämisen, ja Sannyn loistavat silmät, notkeat jäsenet ja ihanan\nsuloinen nuorteus antavat hänelle aihetta kyllin.\n\nHän teki luonnoksia, luonnoksien perästä, ja aika riensi. Silloin hän\nalkoi kaivata värejä.\n\n-- Minä tahdon lähteä kotia, -- sanoi hän lääkäreille, -- sillä nyt\nosaan maalata.\n\nHe nyökkäsivät päätään, vaan eivät vastanneet mitään.\n\nHän ei vielä ollut kypsynyt uloskirjotettavaksi, sanoi\nsairaanhoitajatar, jolta hän kysyi tätä asiaa.\n\nSilloin suuttui Kjeld.\n\n-- Houruinhuoneet ovat laitoksia, joissa aivoja koetellaan, -- sanoi\nhän. -- Heikot aivot räjähtävät heti, mutta ne, jotka täällä kestävät,\nne kyllä sitten kestävät tuimemmissakin elämän taisteluissa.\n\nHoitajatar ei kuunnellut hänen sanojaan tai ei ainakaan ollut\nkuulevinaan, eikä Kjeld enää ottanut asiaa uudestaan puheeksi.\n\n-- Kun kestän vielä neljännesvuoden, -- sanoi hän itsekseen, -- niin\ntottahan laskenevat minut pois täältä.\n\nJa ylilääkäri nyökkäsi myöntävästi päätään.\n\n-- Parin kuukauden perästä toivon voivani kirjottaa teidät ulos täältä.\n\nJa Kjeld vihelteli ja piirusteli ja lueskeli. Hän ei enää tahtonut\njaksaa odottaa sitä aikaa, jolloin hän taas saa paletin käteensä.\nNiin riehuivat hänessä ajatukset, vaatien värejä, niin pyörivät hänen\npäässään suunnitelmat, pyrkien eloon...\n\n-- Miksi en minä saa mitään postia? -- sanoi hän eräänä päivänä\nhoitajattarelle, tämän jaellessa kirjeitä.\n\n-- Sopii kyllä saada, -- vastasi tämä.\n\n-- Ilmottakaa sitten vaimolleni, että hän kirjottaisi minulle.\n\nHoitaja joutui hämilleen.\n\n-- Kohtahan te jo pääsette kotiin, -- sanoi hän, -- sehän on vielä\npaljon parempaa.\n\nHoitajatar oli kuullut jotain tapahtumista Kjeldin kodissa, hänen\nollessaan sairaalassa, vaan ei hennonut ilmaista siitä mitään.\nEikä Kjeldkään sen enempää kysellyt. Hän oli niin iloinen ja varma\nonnestaan. Niin varma hän oli siitä, että Sanny on häntä vastassa\nasemalla sinä päivänä, kun hänet lasketaan kotiin, ettei pieninkään\nepäilyksen varjo päässyt pujahtamaan häneen. Hän eleli aatoksissaan jo\nkokonaan Sannyn luona ja niitten töitten odotuksessa, joihin hän oli\nryhtyvä, heti kotiin päästyään. Musta tintti oli henkenä ja elämänä\nniissä kaikissa, mutta Kjeld ei aavistanut Sannyn olevan sitä niin\nsuuressa määrin, että työ ilman hänettä oli menevä säpäleiksi...\n\nSinä päivänä, kun Kjeld kirjotettiin ulos sairaalasta, sanoi ylilääkäri\nhänelle:\n\n-- Olen erinomaisen iloinen, nähdessäni teidät noin reippaana,\nvarsinkin, kun minä en pitkään aikaan uskonut teidän voivan parantua.\nEikä teidän rouvanne myöskään sitä uskonut... Pankaa se mieleenne!\n\nKjeld hätkähti hiukan tuota omituista äänenpainoa tohtorin sanoissa,\nmutta seuraavassa silmänräpäyksessä hän ajatteli vaan sitä suurta\nriemua, jota Sanny oli tunteva, saadessaan hänet terveenä kotiin, --\nkaksinkerroin suurta, koska hän jo oli laannut sitä toivomasta.\n\nKjeld itse oli aivan suunniltaan ilosta.\n\nHän sanoi jäähyväiset sairastovereilleen ja riensi sitten ilon\nhuumaamana alas portaita, ulkona odottavien vaunujen luo. Hän tunsi\nmelkein pettymystä, kun ei Mustaa tinttiä näkynyt vaunuissa, mutta hän\non luonnollisesti asemalla.\n\nKun hän sielläkin sai turhaan tähystellä, näkemättä Sannya missään,\nvaltasi hänet äkkiä ahdistus, ja hän kysyi saattavalta passarilta, eikö\nhänen vaimolleen oltu ilmotettu hänen saapuvan kotiin tänään.\n\nPassari pyyhkäsi kädellään vedenvärisiä silmiään ja häpesi,\nhuomatessaan sen käyneen kosteaksi.\n\n-- Kirjotettu on, ihan varmasti -- sanoi hän, vaan lisäsi heti: --\nmutta saattaa olla, ettei rouva vielä ole saanut kirjettä, sillä se\npantiin vasta eilen illalla postiin. Minun oli pidettävä huolta siitä,\nmutta minä olen, nähkääs, hiukan niinkuin huonomuistinen. -- -- --\nÄlkää suuttuko, hyvä herra. -- -- --\n\nMies ei tiennyt itsekään mikä hänet pani tekasemaan tämmöisen jutun,\nmutta kun Kjeld puristi hänen kättään, ikäänkuin kiittäen ystävyyden\ntyöstä, alkoi hän mielestään käsittää asian.\n\nHän teki kunniaa sotilaan tavoin, kun juna läksi liikkeelle, ja Kjeld\nheilautti hattuaan. Nyt tunsi hän itsensä taas niin kepeäksi ja\niloiseksi.\n\nFynin poikki kuljettua, pysähdyttiin Tommerupissa. Siellä hän pisti\npäänsä ulos akkunasta ja kuunteli leivosten kuoroja niin hartaasti kuin\nei hän koskaan ennen olisi niitä kuullut. -- -- Ja matkalla Nyborgista\nKorsöriin syötteli hän kaiken aikaa kalalokkeja, jotka seurasivat\nlaivaa, unhottaen oman syömisensä suuren ilonsa tähden.\n\nMutta kun Kjeld ei Köpenhaminankaan asemalla nähnyt vaimoaan, silloin\nvaltasi hänet todellinen, kova tuska.\n\nMitäpä, jos hänen vaimonsa oli sairastunut... ilosta... saanut\nsydänhalvauksen! -- -- Onhan semmoista joskus ennenkin tapahtunut...\nvaikka sanotaanhan sitä tosin, ettei ilosta kuole.\n\nKiireimmiten hän hyppäsi ajurivaunuihin ja kiitävässä vauhdissa\nkuljettiin kotia kohti.\n\nEi näkynyt valoa akkunoista, heidän pysähtyessään portille.\n\nKjeld käski ajurin odottamaan hetkisen, kunnes hän käy tuolla sisässä,\nja soitti sitten ovikelloa, niinkuin tuli olisi ollut irti. -- Ja sydän\njyskytteli hänen rinnassaan, niin että oikein teki kipeätä.\n\nKjeldin odotettua puolisen minuttia, aukasi palvelijatar oven. Hän ei\ntuntenut tulokasta, vaan säikähti, nähdessään hänen kasvojensa ilmeen,\nja luuli näkevänsä kummituksen.\n\n-- Hyvä Isä! -- huudahti hän ja aikoi paiskata oven kiinni jälleen,\nmutta Kjeld pisti päättävästi jalkansa väliin.\n\n-- Missä rouva on? -- kysyi hän niin käskevällä äänellä, ettei tyttö\ntohtinut olla vastaamatta.\n\n-- Rouva -- rouva on teatterissa, -- soperteli hän siis.\n\n-- Teatterissako? Tänä iltana! Ja kenen kanssa? Kjeld nojautui\novipieltä vastaan, ikäänkuin peläten kaatuvansa.\n\n-- Sen, sen... yli-asianajajan kanssa.\n\n-- Minkä yli-asianajajan?\n\n-- No, hyvänen aika! Sen, jonka kanssa rouva aikoo mennä naimisiin\ntietysti. Ettekö ole kuullut, että tänään annetaan niin erinomaisen\nkaunis kappale Dagmarteatterissa?\n\nKjeld katsoi hetkisen tyttöön. Sitten hän naurahti äkkiä ääneen.\n\n-- Mitäs te nauratte? -- sanoi palvelijatar loukkautuneena ja astui\nvaistomaisesti pari askelta taaksepäin.\n\n-- Minä vaan ajattelin sitä hupaista näytelmää, -- sanoi Kjeld. --\nSiitä tulee oikein iloinen ilveily... Rouvan tulee varmaankin hyvin\nhauska olla.\n\n-- Niin, herranen aika! Rouva on aina niin iloisella tuulella, kun\ntulee kotiin teatterista.\n\nKjeld tarttui kiinni oven ripaan.\n\n-- Milloinka häät on? -- kysyi hän.\n\n-- Ei sitä vielä tiedetä... Ihmiset haastavat, että on hankittava\nlupakirja kuninkaalta, sillä mies kuuluu vielä elävän, mutta hän on\nparantumaton.\n\nKjeld oli hetkisen ääneti, hänen käsivartensa hervahtivat alas kupeille.\n\n-- Niin! -- sanoi hän sitten kolealla äänellä. -- Nyt hän on\nparantumaton...\n\nKjeldiltä putosi kuin kaihi silmiltä, ja nyt hän ymmärsi, että\nsairastalosta lienee kirjotettu hänen tulostaan ei Sannylle, vaan\nKjeldin naimattomalle sisarelle, joka asui kaupungissa. Tälle oli\nluultavastakin jätetty toimeksi valmistaa veljeään tähän kaikkeen.\n\nNyt muistui hänelle myös mieleen, että hän asemalla ohimennen oli\nnähnyt sisarensa, mutta vaistomaisesti paennut häntä ja, kulkien\nväkijoukon keskitse, päässyt ajurin luo, sisarensa huomaamatta.\n\nHän nosti raskaat silmäluomensa ja katsoi palvelijattareen, ja tyttöä\nalkoi silminnähtävästi yhä enemmän kammottaa. Sitten hän oikasi itsensä\näkkiä ja jännitti aatoksensa.\n\n-- Minä olen herra Kjeldin ystävä, -- sanoi hän. -- Hän lähetti minut\nnoutamaan pari kuvaa ateliasta. Teillä on kaiketi avaimet.\n\nPalvelijatar nyökkäsi myöntyvästi ja toi hänelle avaimen.\n\n-- Niin, ja sitten... -- Kjeld kääntyi selin, ettei tyttönen huomaisi,\nmiten hänen huulensa vapisevat, -- sitten kuuluu kellarissa olevan\npieni laatikko, jonka hän myös kernaasti tahtoisi luokseen.\n\nPalvelijatar katsoi uteliaasti ja kysyvästi Kjeldiin.\n\n-- Onko se se, johon on kirjotettu, ettei saa avata ennenkun herran\nkuoltua? -- sanoi hän.\n\n-- Juuri se.\n\n-- No sepäs rouvalle iloa, kun pääsee tuosta! -- lörpötteli tyttö,\navaimia etsiessään. -- Rouvasta on tuntunut tuo laatikko aina niin\nkammottavalta -- --. \"Minä en voi olla ajattelematta ruumisarkkua, kun\nnäen tuon\", niin hän sanoi aina, kellarissa käydessään.\n\nKjeld naurahti taas, mutta tällä kertaa niin hiljaa, että palvelijatar\ntuskin huomasi sen.\n\n-- Niinkö vainen hän sanoi! -- sopersi hän sitten. -- Rouva parka! Nyt\nhän pääsee ruumisarkusta... Kiitos! Tulen hyvin yksinkin toimeen ja\navaimet tuon takaisin viiden minutin perästä.\n\nHän sieppasi lampun tytön kädestä, juoksi kiireesti portaita myöten\nylös ateliaan ja aukasi itse oven.\n\nRaskas, ummehtunut ilma löyhähti häntä vastaan. Huonetta ei nähtävästi\noltu käytetty kahden viimeisen vuoden aikana. Kaikki oli siinä\nentisellään, samassa asussa, mihin hän oli sen jättänyt; isojen\ntaulujen yli vaan oli pantu katteet.\n\nHän otti taskustaan linkkuveitsen ja viilteli sillä suuret taulunsa\nhalki, ristin rastin, -- hän ei säästänyt ainoatakaan eikä tohtinut\nhetkeksikään pysähtyä niitä katselemaan.\n\nSitten hän tempasi akkunalaudalta liitupalasen ja kirjoitti maalatulle\nlattialle suurilla kirjaimilla:\n\n\"Niinkuin minä olen hävittänyt tauluni tässä, niin olet sinä murskannut\nminun elämäni... ilman uskollisuutta on minun mahdoton elää. Ihmisenä\nminä olen liian suureksi suunniteltu, voidakseni unhottaa, --\ntaiteilijana liian pieneksi muovaeltu, saavuttaakseni suuruutta ilosta\nosattomana.\"\n\nTämän tehtyään, hän kiersi oven lukkoon ja astui verkalleen alas\nportaita.\n\n-- Tässä on atelian avain, -- sanoi Kjeld palvelijattarelle, joka vielä\nseisoi avonaisessa ovessa, seuraten epäluuloisilla katseilla kaikkia\nhänen liikkeitään. -- Toisen avaimen tuon myös heti takaisin.\n\nJa Kjeld läksi astumaan kellariin päin.\n\nTäälläkin oli kylmää ja ummehtunutta, mutta ilmasta saattoi kumminkin\ntuntea, että täällä oli liikuttu.\n\nKjeld laski lampun luotaan, asettaen sen lattialle, ja astui, käsillään\nhapuillen, sen laatikon luo, johon hän oli kätkenyt pienosensa kirstun.\nHellävaroin hän hyväili sitä laihoilla käsillään ja painoi kylmän\nposkensa sen kantta vastaan.\n\nSe ajatus, joka painostavana mieliluulona oli vallinnut hänessä\nsairauden aikana, mutta heti haihtunut hänen parannuttuansa, se palasi\ntaas jälleen takaisin yhä voimakkaampana ja valtasi hänet kokonaan,\nhänen yrittämättäkään sitä vastustamaan.\n\nHänestä tuntui tällä hetkellä aivan varmalta, että lapsi tuolla arkun\nsisässä saattaa kuulla hänen sanojaan. Ja hän painoi huulensa kiinni\npuulaatikon kanteen ja kuiskasi:\n\n-- Lapseni! Lapseni! -- Äitisi ei enää tahdo pitää sinua talossaan...\nKuuletko? -- -- Hänellä ei ole sijaa sinun arkullesi... Sekä sinä että\nminä olemme kuolleet hänelle... Ja hänellä on muuta tekemistä kuin\nhoidella hautoja. Sinulla ei ole muita jäljellä nyt, lapseni, kuin\nminä, mutta minä kyllä vaalin sua hellästi. Me kaksi pakenemme kauas\npois ja lymyämme sinne, missä ei kukaan meitä tunne, ja missä ei kukaan\nhuomaa, että olemme kodittomia!\n\nHän laskeutui polvilleen kylmälle kivilattialle, kohotti laatikon\nhartioilleen ja läksi kantamaan sitä ylös portaita ja sitten ajurin\nvaunuihin.\n\n-- Lamppu on kellarissa! -- sanoi hän hämmästyneelle palvelijattarelle,\njoka seisoi ensi kerroksen portaissa. Sitten hän paiskasi reippaasti\nkiinni vaununoven perässään.\n\n-- Anna mennä! -- sanoi hän.\n\n-- Minne, hyvä herra? -- kysyi ajuri, kääntyen vaunuihin päin.\n\n-- Satamaan! -- ja akkuna paiskautui äkkiä kiinni.\n\nAjuri murisi jotain epäselvistä ohjeista, joita ei kukaan ymmärrä.\nMutta kun hän lienee käsittänyt, että enempi tiedusteleminen tässä\nolisi turhaa, niin antoi hän hevosensa juosta hölköttää läpi kaupungin\nja alas satamakadulle.\n\nTäällä hän pysähtyi ja kysyi, mille laivalle herra tahtoo.\n\n-- Ensimäiselle, joka vaan menee Lontooseen, -- kuului lyhyt vastaus.\n\n-- Tänä iltana ei enää mene laivaa, -- selitti ajuri.\n\n-- Sitten olen yötä laivalla. Aja eteenpäin!\n\nJa ajuri ajoi, kunnes pysähti suuren englantilaisen höyrylaivan luo.\nMiehistöllä oli ollut lupa käydä maissa. He olivat sieltä palattuaan\njuuri astumaisillaan taas laivaan.\n\nKjeld hyppäsi ulos vaunuista, maksoi ajurin ja tunkeutui merimiesten\njoukkoon, kantaen laatikkoa selässään ja matkalaukkua kädessä.\n\n-- Milloin lähdette? -- kysyi Kjeld lähimmältä mieheltä.\n\n-- Aikaisin huomisaamuna.\n\n-- Minä matkustan Lontooseen. Saanhan kaiketikin olla yötä laivalla?\n\nEnsimäinen perämies alkoi pitkäveteisesti tuumia sinne tänne, mutta\ntoinen perämies, joka salavihkaa sai käteensä kahden kruunun kappaleen,\nselitti, että herra voi saada hänen hyttinsä, sillä hän puolestaan ei\nvälitä nukkumisesta tänä yönä.\n\nJa niin kömpi Kjeld alas kannen alle, perämiehen hyttiin ja lukitsi\noven huolellisesti jälkeensä.\n\nHän oli niin pyörryksissä, että tuskin käsitti, missä olikaan. Ei\ntuntenut hän nälkää eikä janoakaan. Hän päästi vaan laatikon luisumaan\nhiljaa alas lattialle, istahti sitten itse sen päälle ja nojaten\nkyynäspäitään polvilleen, puristi molemmin käsin kovasti päätään,\nikäänkuin pakottaen itseään ajattelemaan selvästi.\n\nMutta sitten tuntui hänestä kuin itkisi pienonen tuolla arkussaan.\n\n-- Pikku raukka! -- sanoi hän ja painoi päänsä vielä syvemmälle polvien\nväliin. -- Sinä olet väsynyt. -- -- Minä olen itsekin väsynyt... Mutta\nminä laulan kehtolaulun meille molemmille:\n\n    \"Tuuti tuuti lastani!\n    Uinu armas, uinu kauan,\n    Vaikka untuvat puuttuvi\n    Eikä keinu vuode vauvan.\"\n\nKjeld oli mielestään laulavinaan tätä kehtolaulua, vaan ei sanaakaan\nsiitä tullut hänen huuliltaan. Sen sijaan hän lauloi vihlovalla äänellä:\n\n    \"Als ich Abschied nahm,\n    als ich Abschied nahm,\n    waren Kisten und Kasten schwer. --\n    Als ich wieder kam,\n    als ich wieder kam,\n    war allés leer --!\"\n\n-- Oletteko sairas, herra? -- kuului perämiehen ääni, ja hän koputti\nsamassa kovilla rystysillään hytin ovea.\n\nKjeld kavahti pystyyn, hypähti vaistomaisesti oven luo ja ponnistautui\nhartioillaan sitä vastaan, muistamatta, että hän hetki sitten itse oli\nlukinnut oven huolellisesti.\n\n-- En ole, -- sai hän vaivoin sanotuksi. -- Ei minua mikään vaivaa.\n\nMutta oven luota hän ei poistunut, ennenkuin kuuli perämiehen\nraskaitten askelien kaiun kuolevan pois kannen etäisimpiin osiin.\n\nTuskallinen ajatus iski äkisti Kjeldiin. Mitähän, jos hänet löydetään\ntäältä ja viedään väkisin takaisin sairaalaan? -- Hän huomasi nyt\nitsekin olevansa sairas jälleen, sairaampi kuin koskaan ennen, mutta\nponnistamalla tahdonvoimaansa hän pakotti itseään olemaan hiljaa.\n\nHän otti esille lompakkonsa ja laski sen sisällyksen. Siitä kertyi noin\nkaksi sataa kruunua. Sillä summalla hän pääsee Englantiin ja kenties\ntulee toimeen Lontoossa noin kuukauden tai vähän päälle. Onhan sekin\najan voittamista, pääseehän hän ainakin piiloon, ja muusta hän ei tällä\nhetkellä välittänytkään.\n\nHän heittäytyi täysissä pukimissaan levolle hyttiinsä ja vaipui\nraskaaseen uneen.\n\nHän nukkui niin sikeästi ja näki niin eläviä unia, ettei hän,\nseuraavana aamuna hoiperrellessaan ylös vuoteeltaan, itsekään tiennyt,\nmikä oli ollut unta, mikä todellisuutta.\n\nHän oli uneksinut seisovansa taivaan valtakunnan ovella, ja hänen tuli\nmaalata elämänsä suurin teos, se, josta hän oli unelmoinut hamasta\nsiitä asti, kun saattoi pitää pensseliä kädessään!... Sateenkaari oli\nhänellä stafliana, rientävät hattarat kankaana ja aurinko puitteena.\nHänen silmäinsä edessä väikkyi tuhansia säteileviä värejä ja kuvia.\nMielikuvitus laajeni laajenemistaan, aatokset kasvoivat suuriksi,\nmuodot tulivat niin eläviksi. Hänestä tuntui kuin hänen ruumiinsa\nvähitellen hajoamistaan hajoaisi. Aurinko paistoi. Hän ei voinut sen\nvoimaa vastustaa.\n\nTämän kaiken hän tahtoi maalata!... kaiken sen, minkä hän tunsi,\nja kaiken, mikä hänen aatteissaan aaltoeli, mutta hänellä ei ollut\nsivellintä eikä palettia, ja epätoivoisena hän silmäili ympärilleen,\nlöytääkseen niitä...\n\nSilloin aukeni ovi hänen edessään, ja keskellä valonmerta tuolla\nsisässä, kultaisten kiharain ja valkeitten siipien loisteessa, hän\nnäki Rubensin ja Rafaelin seisovan. Pienet enkelit väikkyivät heidän\nympärillään, ja kultaisten harppuin sulosävelet helkähtelivät heidän\nkuulla...\n\nHän näki, miten he maalasivat, tuhlaten tulta ja väriloistetta,\nsirotellen kirkkainta kultaa hattaroille! Ja hän heittäytyi polvilleen\nvanhain mestarien eteen ja rukoili:\n\n-- Lainatkaa minulle palettinne! Lainatkaa minulle siveltimenne!...\nyhdeksi ainoaksi tunniksi vaan!\n\nHe eivät vastanneet, mutta heidän silmänsä katsoivat häneen.\n\n-- Mitä annat sinä meille sijaan? -- puhuivat silmät, -- ja Kjeld\nvastasi:\n\n-- Minä annan ainoani, mitä minulla on, -- mutta myöskin parhaimpani,\n-- minä annan elämäni!\n\nSilloin vanhat mestarit katsahtivat hymyillen toisiinsa, ja Rubens\nlainasi hänelle paletin, Rafael siveltimen.\n\nJa Kjeld huudahti riemusta niin ääneen, että hän heräsi.\n\nHän katsoi hämmästyneenä oikeata kättään, jonka kolme etusormea olivat\nkiinteästi puristetut yhteen kuin sivellintä pidellessä.\n\nVasta sitten, kun hän oli huomannut himmeän päivänvalon kapeana juovana\ntunkevan hänen ahtaaseen hyttiinsä, vasta sitten hän käsitti, että tuo\nkaikki oli ollut unta, ja hän naurahti katkerasti.\n\n-- Uneksiminen on kuin päihtymystä; tuskallista on siitä herätä, --\nsanoi hän.\n\nHän työnsi jalallaan auki hytin oven ja huomasi vasta nyt, että laiva\noli liikkeellä.\n\nSelittämätön tyydytyksen tunne valtasi hänet. Hän kohotti käsivartensa\nkorkealle, niinkuin vanki, jolta kahleet ovat pudonneet pois.\n\n-- Lienee vainenkin ihmisiä, -- sanoi hän puoliääneen, -- jotka kaipaus\nnuorentaa ja suru parantaa... ihmisiä, joiden voima kasvaa, kun heitä\nhaavotetaan... Olisi ihanata olla heidän kaltaisensa... Kjeld tunsi\nnyt äkkiä olevansa vapaa, seisoessaan siinä ja hengittäessään syvin\nsiemauksin meren suolaista ilmaa, vaan seuraavassa hetkessä sai\nvoimattomuuden tunne taas hänessä vallan.\n\n-- Ei, -- ajatteli hän, -- ainoastaan suuret ihmiset ne voivat nousta\nvasten virtaa kuin lohi, minä olen paremmin etanan kaltainen, jonka\npäälle raskas jalka on astunut, murskaten siltä kuoren... minä olen\nalasti. Ainoa, minkä voin tehdä, on koetella verhota alastomuuttani...\nUuden talon rakentamiseen puuttuu minulta uskallusta, ja sydämeni\nriippuu vielä kiinni vanhassa. Ne, jotka ottivat taloni, ottivat\nmyöskin voimani.\n\nHän kääntyi ovessa ja katsoi poikansa arkkua hytissä.\n\n-- Oi, mitä kaikkea olisimmekaan yhdessä saaneet aikaan, sinä ja minä,\n-- sanoi hän, -- jos olisimme saaneet elää!\n\n-- Ajatteles, jos sinä olisit ollut hengissä ja pirteänä hymyillyt ja\nleikkinyt minun käsivarrellani ja _hän_ olisi leijaillut ympärillämme!\nSe olisi väriä luonut paletilleni! Se olisi antanut lentoa\nsiveltimelleni! Mutta nyt olemme kumpikin kuolleet... Sinä olet hiukan\nhiljaisempi kuin minä, -- siinä kaikki.\n\nKjeld painoi verkalleen kiinni hytin oven takanaan ja kiipesi ylös\nkannelle.\n\nHän loi nopean, arastelevan silmäyksen ympärilleen, mutta huomasi,\nettei ole ainoatakaan tuttua joukossa.\n\nRuotsia, norjaa, englantia ja suomea hän kuuli puhuttavan ympärillään,\nvaan tanskankieltä haastoi ainoastaan se perämies, joka oli luovuttanut\nhänelle hyttinsä. Peräkannella istui tosin eräs turisti, jota Kjeld\nhiukan epäili, mutta kuljettuaan useamman kerran hänen ohitsensa ja\nhuomattuaan hänet aivan ventovieraaksi, hän rauhottui ja hengitti\nvapaammin.\n\nHän istahti keulaan ja katseli aavaa, siintävää ulappaa.\n\nNyt kulkee kaiketi Sanny huolestuneena kotonaan, peläten Kjeldin\npalajavan häiritsemään heidän hääiloaan... Sähkösanomilla tiedustellaan\nhäntä idästä ja lännestä, mutta hän on hyvässä turvassa, -- hänen\njälkiään eivät koskaan löydä... Kun sitten vierähtää kuukausi tai\npari, ja kaikki kuulustelemiset nähdään turhiksi, -- silloin he kaikki\nluulevat jonkun onnettomuuden kohdanneen häntä tahi hänen kenties itse\nlopettaneen päivänsä. -- Ja siihen se tarina päättyy... Mustaa tinttiä\nkyllä hiukan pöyristyttää ajatellessaan tätä, mutta sitten elelee hän\ntaas eteenpäin samallaisena päivänkorentona, kevyesti... kevyesti!\n\nJonkun kerran hän kenties katsahtaa Kjeldin kuvaan, silmät kyynelissä,\nmutta atelian oven hän pitää suljettuna, sillä sen takana on hänen\ntuomionsa kirjotettuna, valkoisella liidulla ruskealle lattialle...\nKellariin hän ei enää jalkaansa astu. Nyt, kun Kjeld on ottanut\nlaatikon mukaansa, on Musta tintti varmaan arvannut, mitä siihen oli\nkätkettynä.\n\nMikä omituinen kohtalon iva, että Sanny oli kodissaan säilyttänyt\nlapsensa ruumista, tietämättä itse siitä mitään!...\n\nKjeld myhähti itsekseen. Hän ei millään olisi saattanut osottaa\nsuurempaa ivaa Sannya kohti kuin ottamalla tuon arkun mukaansa... hänen\nhuostaansa ei uskota edes poikasen maallisia jäännöksiäkään, sillä\nlapsesta ei ole mitäkään, ei mitäkään, mikä enää on Sannyn omaa.\n\nKeski-ikäinen nainen käveli edestakaisin laivan kannella. Hän\nmuistutti, arkoine, varovaisine liikkeineen, Kjeldin sisarta.\n\nHäntä kohtaan oli Kjeld kenties tehnyt väärin, matkustaessaan niin\näkisti pois ja pyyhkäistessään itsensä kokonaan elävitten kirjoista.\nSiskolla on varmaankin oleva monta unetonta yötä Kjeldin tähden.\n\nMutta toiselta puolen tiesi Kjeld, että, jos hän olisi mennyt sisarensa\nluokse ja sanonut hänelle: nyt matkustan Lontooseen katumaalariksi,\nniin ei olisi sisar koskaan käsittänyt häntä. Hän olisi vaan varmasti\nluullut Kjeldiä vielä sairaaksi ja neuvonut häntä palajamaan takaisin\nMiddelfartiin, ellei hän kykene ryhtymään työhönsä jälleen. Ja kun\nKjeld sitten olisi koettanut selittää, ettei hän enää milloinkaan\nvoi maalata, silloin olisi sisar kaiketi tahtonut häntä rupeamaan\npiirustusopettajaksi tai hautautumaan konttorikirjojen taakse johonkin\nkonttoriin.\n\nEi, tuhat kertaa ennemmin hän tahtoo loikoa liuskakivillä, piirrellen\nliitukuvia ja ottaen vastaan rahapennin milloin viisailta, milloin\ntyhmiltä, kuin sulkea korvansa kokonaan taiteen tenholta!... Ennemmin\nhän repii sydämen ulos rinnastaan ja kieltää oman itsensä kuin on\nmaalaamatta.\n\nTotta kyllä, että värit ovat hänessä kuolleet, mutta hänellä on\nkuitenkin vielä jäljellä skeletti taiteestaan, samoin kuin hänellä on\njäljellä lapsensa skeletti... Ja niinkauan kuin edes tomuhiukkanenkaan\non hänellä tallella siitä, mikä oli ollut hänelle rakasta, niinkauan\nhän ei aio siitä luopua.\n\nMuuan matkustaja astui Kjeldin luo ja alkoi jutella niitä näitä. Hän\ntahtoi nähtävästi kernaasti tehdä tuttavuutta, mutta Kjeld nosti\ntuskin päätään ja vastasi aivan lyhyesti, yksikantaan. Hänessä oli\nkaiken aikaa se tunnelma, että hänen tulee tarkoin varoa, jottei\ntulisi ilmiantaneeksi itseänsä. Maksettuansa laivapiletin, hän nousi\nreippaasti ja poistui, sanoen lähtevänsä puuhaamaan toista hyttiä\nitselleen yöksi.\n\n-- Minä kyllä siirrän matkakapineet, -- sanoi perämies, joka samalla\nkulki siitä ohi. Hän juoksi Kjeldin edellä alas hyttiin, ja nosti,\nmuitta mutkitta, laatikon selkäänsä, aikoen kantaa sen ylös portaita\nmyöten. Mutta kostea käsi tarttui samassa lujasti hänen kurkkuunsa ja\nkäheä ääni kuiskasi:\n\n-- Siihen älä koske, mies! Sen tahdon itse kantaa. Laske se paikalla\nmaahan!\n\nPerämies suuttui.\n\n-- Senkin paholainen! -- jupisi hän, mutta totteli sitten säveästi\nja virkkoi leikillään, että kylläpä herralla on raskas kultataakka\nmukanaan.\n\nKjeld hymyili, mutta tavalla, jota perämies ei käsittänyt.\n\n-- Vähäisen tomua vaan, -- sanoi hän ja kantoi laatikon ylös portaista.\n\nPerämies laahusti miettiväisenä jäljestä, matkalaukku kädessä.\n\n-- Nyt teen _minä_ pienen sieppauksen! -- sanoi hän, heidän tullessaan\ntoisen hytin ovelle, ja otti kursailematta Kjeldiä käsivarresta.\n\nSilloin katsoi Kjeld häneen noilla silmillä, joita Sanny vielä\npäivinkin pelkäsi, nähtyänsä yöllä niistä unta, ja perämies hellitti\nheti hämmästyneenä hänen kätensä.\n\n-- Pahuksen tulireijät päässä tuolla miehellä, -- jupisi hän itsekseen,\nastuessaan raskain askelin pois pitkin laivan kantta.\n\nKjeld jätti huomaamattansa oven auki, astuessaan hyttiin. Puhelevien\nmonet, vaihtelevat äänet häiritsivät häntä. Hän oli niin tottunut\nhiljaisuuteen ja yksinäisyyteen, että tuo äänten surina oli tehdä hänet\nsairaaksi.\n\nHän tunsi äkkiä olevansa nälissään. Ja syötyään sitten kuten\nkonsanaankin ihminen, joka ei moneen päivään ole ruokaa nähnytkään,\nmeni hän hyttiinsä ja sulki oven jälkeensä. Nukkua hän ei aikonut;\nhän tahtoi vaan olla rauhassa ihmisiltä. Mutta perin väsynyt kun oli,\nvaipui hän kuitenkin heti uneen hytin lattialle, matkalaukku pään\naluksena, ja nukkui lähes iltaan asti.\n\nTuristi, jota hän aamulla oli epäillyt, herätti hänet.\n\n-- Anteeksi, hyvä herra! -- sanoi hän, -- tahtoisin vaan päästä tästä\nohi kulkemaan, sillä tuo paikka tuolla on minun. -- Hän osotti paikkaa\nKjeldin yläpuolella.\n\nKjeld kavahti pystyyn.\n\n-- Mikä on esteenä? -- soperti hän.\n\n-- Ei mikään, jos te vaan tahdotte kohottautua hiukan. Kas, niin!\nPaljon kiitoksia! Nyt pääsen jo hyvästi kulkemaan.\n\nHän kumarsi kohteliaasti, riisuutui hämmästyttävällä nopeudella ja\nhyppäsi vuoteelleen.\n\n-- Tuo kiikunta se väsyttää niin vietävästi, -- sanoi hän, silmäisten\nsyrjästä Kjeldiä, jota hän jo kaiken aikaa oli salavihkaa tarkastellut.\n\nKjeld vastasi ainoastaan päätään nyökäyttämällä, mutta hetken kuluttua\nkohotti tuo toinen matkalainen päätään ja kysäsi, tehden kohteliaan\nliikkeen kädellään:\n\n-- Ettekö aio käydä vuoteelle? Näyttää siltä kuin vartioisitte aarretta.\n\nKjeld katsahti äkisti ylös.\n\n-- Ettekö _te_ sitten sitä tee?\n\n-- Minä? En toki, taivas varjelkoon! Jos minulla olisi aarre, en\nottaisikaan sitä matkalle mukaan.\n\n-- Sittenpä teillä ei semmoista olekaan.\n\n-- Miksi niin luulette?\n\n-- Siksi, ettei aarrettaan kukaan jätä... Sitä kuljettaa kanssaan\nkaikilla teillään, olkoon se sitten onni itse tahi vaan muisto onnesta,\nolkoon kirkasta kultaa tahi vaan pätkänen jostain laulusta...\n\nMatkustaja nyökäytti päätään.\n\n-- Tosiaankin! -- sanoi hän. -- Siinä saattaa olla perää. Mutta se\nkoskee kumminkin vaan syväaatteista väkeä. Me, köykäiset ihmiset, emme\nota asioita noin vakavasti. Tiedättehän että: -- --\n\n    \"Saa köykäiset kyllä köykäisen.\n    He kosivat sattuman varaan. -- --\"\n\nKjeld hypähti pystyyn.\n\n-- Mistä te tuon laulun tunnette? -- kysyi hän.\n\nToinen naurahti hiljaa.\n\n-- Luultavasti samasta lähteestä kuin tekin, -- sanoi hän ja veti\npeitteen yllensä.\n\nKymmenen minuttia myöhemmin hän nukkui jo raskaasti.\n\nKjeld hiipi hiljaa hänen vuoteensa luo ja tarkasteli tyystin hänen\nkasvojaan, olisiko niissä kenties jokunen tuttu piirre. Mutta ilokseen\nhän ei mitään semmoista löytänyt.\n\nHän tyyntyi siis ja laskeutui taas lepäämään entiselle paikalleen.\nMutta hänen korvissaan soi yhä tuon vieraan lause ja kirveltävä,\npistelevä, pilkkaava sointu sanoissa:\n\n    \"Saa köykäiset kyllä köykäisen.\n    He kosivat sattuman varaan. -- --\"\n\n       *       *       *       *       *\n\nSanny palasi myöhään kotiin teatterista sinä iltana, jolloin Kjeld\noli käynyt häntä kysymässä. Hän oli syönyt illallista yhdessä\nyli-asianajajan kanssa näytelmän perästä, ja yli-asianajaja oli sitten\nsaattanut hänet kotiin.\n\nNyt hän seisoi etehisessä ja päästi untuvakaapunsa solumaan\nhartioiltaan odottavan palvelijattaren käsivarrelle.\n\nSanny oli tullut nuorekkaammaksi ja sievemmäksi niiden kahden vuoden\nkuluessa, jotka olivat vierähtäneet siitä, kun hän saattoi miestään\nMiddelfartiin. Hänen suloinen, notkea olentonsa liiteli salongeissa\nhienoin, verkallisin liikkein, jotka äänettömyytensä vuoksi\nmuistuttivat käärmettä. Eikä hän olisi ollut nainen, ellei hän olisi\nhuomannut, että juuri ne kiinnittivät miesten katseet häneen.\n\nYli-asianajajalla ja Sannylla oli ollut erittäin hupainen ilta yhdessä.\nMuutamat herrat, sulhasen tuttavapiiristä, olivat liittyneet heihin\nja olivat kilvanneet keskenään kohteliaisuuden osoituksissa nuorelle\nrouvalle.\n\nYksi heistä, jonka erittäin hellä sydän heti herahteli yli laiteitten,\nkun hän vaan maistoi lasillisen viiniä, oli kumartunut nuoren rouvan\npuoleen ja hiljaisuudessa juonut hänen kanssaan \"poissa olevan raukan\"\nmaljan. Ja Sannyn silmät olivat heti täyttyneet kyynelillä... Muutamat\nniistä olivat päälle päätteeksi vierähtäneet hänen viinilasiinsa, jossa\nvielä oli tippanen viiniä, ja kun Sanny sittemmin maistoi sitä, huomasi\nhän mielihyväkseen sen olevan suolaista.\n\nVaan nyt seisoi Sanny etehisessään ja ojenteli pyöreitä valkoisia\nkäsivarsiaan, jotka olivat kyynäspäitä myöten paljaina, ja haukotteli\nhiukan välistä.\n\n-- Olen kauheasti uninen, -- sanoi hän. -- Onko täällä ketään käynyt\nminun poissa ollessani?\n\n-- Onpa niinkin, Jumala paratkoon! -- sanoi palvelijatar ja laski\nkaapun käsistään. -- Täällä kävi herra, jolla oli matkalaukku ja hattu\nja oikein kummalliset silmät semmoiset. Hän sanoi olevansa meidän\nherran ystäviä ja tulleensa noutamaan jotain tavaraa hänelle ateliasta\nja kellarista.\n\nSanny kääntyi reippaasti.\n\n-- Ethän vaan liene ollut niin tuhma, että laskit hänet sisään? --\nsanoi hän.\n\n-- En toki! Ei hän semmoista tahtonutkaan. Hän pyysi vaan saada\navaimet, kyllä hän sitten tulee yksinkin toimeen, niin hän sanoi.\n\n-- Ja sinä annoit?\n\n-- Annoin.\n\n-- No, sinä olet auttamaton houkka!\n\nTyttö näytti loukkaantuneelta.\n\n-- Olisiko minun pitänyt olla epäkohtelias niin hienolle\nherrasmiehelle? -- sanoi hän. -- Hänhän kysyikin rouvaa ja vasta sitten\nkun oli kuullut rouvan olevan teatterissa, pyysi hän saada avaimet.\nEikä hän sitä paitsi ole ottanut täältä mitään muuta kuin sen pienen,\nmustuneen laatikon kellarista.\n\nSanny hätkähti, niinkuin olisi ampiainen pistänyt häntä.\n\nKiireesti hän viskasi taas kaapun hartioilleen.\n\n-- Ota lamppu! Mennään kellariin katsomaan, -- sanoi hän.\n\nHän oli kauhusta pyörtymäisillään, mutta joku salainen, vastustamaton\nvoima vaati häntä sittenkin omin silmin ottamaan selkoa tapahtumasta.\n\nPalvelijatar kulki edeltä, kantaen lamppua, ja Sanny seurasi,\nvaikka hampaat kalisivat suussa. Niin he kulkivat pitkin pimeätä\nkellarikäytävää, ja heidän askelensa kajahtelivat oudosti yön\nhiljaisuudessa. Vihdoin he saapuivat sille paikalle, missä laatikko oli\nseisonut... Se oli poissa. -- Helpotuksen tunne sävähti Sannyssa, ja\nveri palasi taas hänen poskiinsa.\n\nHän ei koskaan ollut saattanut katsella tuota laatikkoa, tuntematta\njonkunlaista selittämätöntä kammoa, mutta nyt oli laatikko poissa.\n\nMerkitseekö tämä, että Kjeld on kuollut? Olihan laatikon kannella\nollut kirjoitus, Kjeldin omalla kädellä piirrettynä: \"Avattava vasta\nkuoltuani...\" Mitä tiesi siis tämä, että koko laatikko nyt oli viety\npois? --\n\nSanaakaan puhumatta kulki Sanny takaisin kellarista, pysähtyi tuokioksi\netehiseen, mutta otti sitten lampun palvelijattaren kädestä.\n\n-- Anna atelian avaimet minulle, -- sanoi hän. -- Sinä saat kyllä mennä\nlevolle.\n\nPalvelijatar katsoi hämmästyneenä rouvansa jälkeen, tämän kulkiessa\nylös portaita myöten. Ei hän milloinkaan ennen ollut nähnyt rouvaa noin\nrohkeana. Kuultuaan sitten rouvan avaavan atelian oven ja astuvan sinne\nsisään, jätti palvelijatar etehisen oven raolleen ja läksi nukkumaan.\n\nSanny oli melkein vaistomaisesti lukinnut oven jälkeensä ja seisoi\nnyt hetken kuin huumautuneena. Valo lampusta hänen kädessään häikäsi\nhänen silmiään, mutta huoneen monissa komeroissa väijyivät varjot sitä\nmustempina.\n\nEnsi hetkessä lensi häneen aatos, että täällä oli käynyt varkaita,\nsillä kaikkialla näkyi vaan halki viillettyjä kuvia ja pirstotuita\npuitteita.\n\nMutta sitten sattuivat hänen silmänsä lattiaan, mistä isot valkoiset\nkirjaimet kuulsivat häntä vastaan.\n\n\"Niinkuin minä olen hävittänyt tauluni tässä, niin olet sinä murskannut\nminun elämäni,\" -- luki hän siitä... \"sillä ilman uskollisuutta on\nminun mahdoton elää...\"\n\nSanny huudahti ja lyyhistyi kokoon. Lamppu oli pudota hänen kädestään.\nKirjaimet lattialla saivat hengen, nousivat pystyyn ja ryntäsivät hänen\npäälleen. Jok'ainoa valkoinen liituviiva näytti hänestä lahjomattomalta\nsyyttäjältä.\n\n\"Niinkuin minä olen hävittänyt tauluni tässä...\"\n\nHän oli siis itse ollut siellä ja veitsellään leikellyt rikki kaikki\nmaalauksensa. Hän oli hengittänyt tätä samaa raakaa, ummehtunutta\nilmaa, joka nyt oli tukeuttamaisillaan Sannyn.\n\n-- -- \"Niin olet sinä murskannut minun elämäni.\" -- --\n\nSanny toisti nämät sanat pariin kertaan itsekseen, ja sanomaton\nhäpeäntunne valtasi hänet.\n\n-- -- \"Sillä ilman uskollisuutta on minun mahdoton elää\"... luki hän\nedelleen.\n\nSanny muisti, miten uskollisuus Kjeldin luonteessa juuri oli\nensimäiseksi vetänyt hänet hänen puoleensa. -- -- Hän muisti,\nmiten hupaista oli ollut laskea leikkiä Kjeldin karhumaisista\nkädenpuristuksista ja väittää hänen silmäinsä muistuttavan uskollisen\nkoiran silmiä, ja kuinka armas ja rakas Kjeld aina silloin oli ollut...\n\nKuinka hän oli siis saattanut olla uskoton Kjeldille?... Sydämessään\nhän oli ollut sitä jo siitä hetkestä asti, kun hän ei enää nähnyt\nKjeldiä,... sen hän käsitti nyt...\n\nSanny oli polvillaan lattialla ja hankasi sitä hienolla hihallaan,\npoistaaksensa jäljet Kjeldin viimeisistä sanoista hänelle. Ja tätä\ntehdessään, hän huomasi, miten Kjeldin kuva taas elpyy eläväksi hänen\nmielessään, mutta hän huomasi myös, että häneltä puuttuu kykyä pitää\nkiinni siitä.\n\nSanny tutkisteli tällä hetkellä itseään ja ymmärsi nyt, että Kjeld ja\nhän eivät edustaneet ainoastaan _kahta ihmistä_, vaan _kahdenlaisia\nihmisiä_. Ylipäänsä näyttikin hänestä löytyvän vaan kaksi laatua\nihmisiä: uskollisia ja muistamattomia, ja hän kuuluu jälkimmäisiin. Ei\nhänellä koskaan elämässään ole ollut voimaa pysyä uskollisena, eikä hän\npyri sitä voimaa saavuttamaankaan.\n\nJos vaan Kjeld olisi pysynyt terveenä, olisi Sanny ollut onnellinen\nhänen kanssaan, sillä ei todellakaan ollut ketään, jonka kanssa Sanny\nolisi tahtonut elämäänsä elää niin kernaasti kuin juuri Kjeldin.\n-- Mutta nyt oli Kjeld sairas, ja senvuoksi kiintyi Musta tintti\narvelematta toiseen.\n\nVaistomaisesti sammutti Sanny lampun ja meni alas asuinhuoneisiin. Hän\nriisuutui ja laskeusi vuoteelle, mutta nukkua hän ei voinut. Hän antoi\nkynttilän palaa kaiken yötä, mutta hätkähti kuitenkin joka kerta, kun\nuutimet ilmanvedosta hiukan liikahtivat, tahi joku akkunakoukku ulkona\nvingahti.\n\nSanny oli kyllin älykäs huomaamaan, kuinka katkera iva siinä piili,\nettä hänen oli täytynyt kätkeä miehensä lempimää ruumista, Kjeldin\nollessa sairaalassa... Eikä ajatus Kjeldin kohtalosta ollutkaan\npääsyynä hänen unettomuuteensa, vaan enemmän vielä tieto siitä, mitä\nhän näinä vuosina aavistamattaan oli säilytellyt luonaan. Sillä siitä\nhetkestä asti, kun Sanny oli saanut tiedon Kjeldin käynnistä siellä,\nja kun hän tuli vakuutetuksi siitä, että kellariin kätketty laatikko\noli ainoa, minkä Kjeld lähtiessään oli ottanut mukaansa kodista, --\nsiitä hetkestä asti Sanny myös varmasti tiesi, mitä laatikko sisälsi.\nSanny tunsi miehensä luonteen ja tiesi, ettei Kjeld, sillä hetkellä,\nkun kaikki häneltä murskautui, kun syvin haava oli häneen isketty ja\nkatkerin pettymys häntä kohdannut, suinkaan saattanut ajatella rahoja\neikä arvopapereita, vaikka niitä olisi ollutkin; tässä tuskassaan ja\nyksinäisyydessään hän oli ajatellut vaan poikaansa. Jos poikanen olisi\nelänyt ja terveenä ja lämpöisenä nukkunut vuoteellaan, olisi Kjeld\nvarmaan nostanut hänet sieltä ja vienyt hänet pois, pois äitinsä luota!\nNyt, kun hän oli kuollut, otti Kjeld hänen arkkunsa.\n\nSannyn täytyi purra lakanaansa, sillä tuskan huuto oli päästä hänen\nhuuliltaan, niin nöyryytetyksi hän tunsi itsensä. Hänessä, joka\nperhoselämässään tuskin kymmenisen kertaa lienee muistanut lastaan,\nsittenkun hän sen oli synnyttänyt maailmaan, hänessä heräsi nyt,\nyksinäinen yön tuskallisina hetkinä, ensimäisen ja ainoan kerran\näidinrakkauden tunne. Ja hän ymmärsi, että valkeilla kirjaimilla tuolla\nylhäällä oli Kjeld tuominnut hänet, mutta viemällä pois heidän poikansa\narkun, oli Kjeld pyyhkäissyt jäljettömiin hänen äidinnimensä, ja\njälkimäinen tieto se haavotti syvemmin hänen sydäntään kuin edellinen.\n\nSeuraavana päivä kirjotti Sanny Kjeldin sisarelle. Muutamalla rivillä\nvastasi sisar saaneensa Middelfartin ylilääkäriltä tiedon, että Kjeld\nedellisenä päivänä oli päässyt sairaalasta, ja olleensa sen vuoksi\nasemalla häntä vastassa, mutta ettei Kjeldiä näkynytkään. Tiedusteluja\nsähköteitse oli laitettu ympäri maata.\n\nSannyn kysymykseen, miksi ei hänelle ilmoitettu Kjeldin pääsemisestä\nsairaalasta, vastattiin pisteliäästi, että arveltiin hänellä olevan\nhommaa kyllin häiden valmistamisessa.\n\nSeuraava kuukausi kului alituisessa epätietoisuudessa ja jännityksessä,\nmutta ei huolellisimmistakaan tiedusteluista ollut mitään tulosta, ja\npoliisit jättivät viimein asian sikseen, katsoen sen selville saamisen\nmahdottomaksi. Yleisesti luultiin, että Kjeld oli uudestaan tullut\nhourupäiseksi ja heittäytynyt mereen. Ihmeteltiin vaan, ettei vielä\ntähän asti ole onnistunut löytää hänen ruumistaan.\n\nSanny vietti häitään yli-asianajajan kanssa pari kuukautta myöhemmin.\nJa häämatka määrättiin tapahtuvaksi loppupuolella syksyä. He aikoivat\nkäydä Berlinissä ja Parisissa sekä Lontoon kautta palata kotiinsa.\n\nVastanaineitten aika kului alituisissa seurusteluissa. He olivat nuoria\nja iloisia, heille juhlittiin, heitä kadehdittiin. Ja he hymyilivät\ntoisilleen iloisesti, niinkuin eivät koskaan olisi nähneet mitään\nvarjoa elämänsä polulla tahi niinkuin yksinäisen ihmisen huuto ei\nkonsaan olisi heidän korvaansa sattunut.\n\nKorkeissa, valoisissa saleissa kuului milt'ei joka ilta laulua ja\nleikkejä, lasien kilahduksia ja iloisen puhelun surinaa.\n\nMutta atelian ovi pysyi lukittuna, ja kellarissa vilahti vaan silloin\ntällöin nälkäinen rotta sen paikan ohi, missä pieni vainaja kerran oli\nmaannut.\n\n       *       *       *       *       *\n\n    Tähti loistaa, irtautuu;\n    Kukka kasvaa, sen vie tuuli, --\n    Siinä kuva siitä, johon\n    Sydän kiintyneensä luuli.\n\nKjeld saapui Lontooseen myöhään iltapäivällä. Hän vuokrasi itselleen\npienen huoneen erään syrjäkadun varrella Cityssä ja läksi aikaisin\nseuraavana aamuna kaupungille.\n\nMelkein nautinnonomaisella katkeruudella hän johdatti mieleensä,\nmitenkä hän noin neljä vuotta sitten oli ollut häämatkalla täällä,\nja kuinka hän silloin oli tilannut huoneen itselleen ja nuorelle\nrouvalleen kaupungin hienoimmassa hotellissa.\n\nHän kulki sille kadulle, missä hotelli sijaitsi, ja seisoi kauan\nkäytävällä, katsoen ylös rakennuksen päätyä kohti.\n\nTuossa oli akkuna, mistä Sanny oli heiluttanut liinaansa hänelle, hänen\nlähtiessään kaupungille, ja josta valo oli säteillyt häntä vastaan, kun\nhän iltasin taas palasi kotiinsa.\n\nHän tuijotti niin kauan tuonne ylös, kunnes hänet valtasi vastustamaton\nhalu päästä näkemään huonetta sisästäpäin.\n\nSen enempää arvelematta hän astui sisään porttikäytävään ja soitti\nportierin kelloa.\n\n-- Tehkää hyvin ja näyttäkää minulle huone numero seitsemäntoista ensi\nkerroksessa. Kukaties vuokraan sen.\n\n-- Weil, sir. (Kyllä, herra).\n\nPortieri kulki edeltä avainkimppuineen, ja pian olivat he jo tuon\nhuoneen ovella.\n\n-- Täällä ei asu ketään nykyään, -- virkkoi Kjeld välinpitämättömästi.\n\n-- Ei ketään, sir. -- Portieri avasi oven, ja he astuivat sisään.\n\nHuone oli aivan samanlainen kuin silloin... Samat mahonkipuiset\nsängyt sinisine katoksineen, sama iso toilettipeili kellertävine\npitsiverhoineen.\n\n-- Minä näen, -- sanoi Kjeld puoliääneen ja pysähtyi äkisti. Hän näki\nMustan tintin aamulla heräävän ja huomasi, kuinka heijastus sinisestä\nvarataivaasta valahtaa hänen nuorille, kukoistaville kasvoilleen... Hän\nnäki hänen istuvan peilin ääressä, pitkä tukka hajallaan hartioilla\nja kuuli itsensä sanovan häntä leikillään merenneidoksi. Ja Kjeldissä\nheräsi niin ääretön tuskallinen kaiho sen perään, mikä oli ollut,\nmutta ei enää koskaan palaja, että se riisti hänet kokonaan pois\nnykyisyydestä. Hän unhotti aivan, missä hän oli.\n\nPortieri tuli kärsimättömäksi ja helisti avainkimppuaan.\n\n-- Tahdotteko vuokrata huoneen, mylord? -- kysyi hän huolettomasti, ja\nkun Kjeld ei vastannut, uudisti hän kysymyksensä vaativammalla äänellä.\n\nKjeld hätkähti ja nosti kätensä otsalleen.\n\n-- Minä ilmoitan kirjallisesti illalla, -- sanoi hän ja hiipi hiljaa\nalas portaita myöten.\n\nMutta ei hän milloinkaan enää mennyt sille kadulle. Hän karttoi\nvaistomaisesti kaikkea, mikä saattaisi muistuttaa hänelle entistä oloa\nLontoossa.\n\nSen sijaan hän haki seuraavana päivänä paikan, missä hän neljä vuotta\nsitten oli nähnyt katutaiteilijan piirtelevän kivilaatoille, mutta\npaikka oli tyhjä. Kjeld kysyi syytä tähän eräältä poliisilta.\n\nKatumaalari oli kuollut pari kuukautta sitten, kertoi poliisi, eikä\nollut vielä uutta hakijaa tullut tähän paikkaan.\n\nKjeld otti palasen punaliitua taskustaan ja sanoi aikoneensa hakea sitä.\n\n\"The policeman\" hymyili epäilevästi. Hän katseli Kjeldin päällystakkia;\nse oli hienointa verkaa.\n\n-- Eihän se sovi -- sanoi hän. -- Te laskette leikkiä, mylord.\n\nVastauksen sijasta heittäytyi Kjeld alas kivilaatoille ja piirsi\nparissa minuutissa sisäosan Towerin linnan pihasta ja St. Jamesin\npalatsin.\n\n-- Hyljätäänkö hakemus? -- kysyi hän, katsahtaen ylös poliisimieheen,\njoka hämmästyksestä äänettömänä silmäili piirroksia.\n\n-- Mylord! -- sanoi hän. -- Te olette ulkomaalainen. Miksi ette\nhelkkarissa käytä kykyänne taulujen maalaamiseen, vaan tahdotte loikoa\ntässä piirtelemässä käytävillä?... Oletteko tekin värisokea, niinkuin\ntuo vainaja?\n\nKjeld nyökäytti päätään.\n\n-- Olen, -- sanoi hän, -- tavallani olen värisokea. Minä olen sokea\nelämän ja valon hehkuville väreille. En saata enää katsella sitä, mitä\nsanotaan toivon ja nuoruuden heijastukseksi.\n\n\"The policeman\" ei vastannut mitään. Hän ei ymmärtänyt, mitä vieras\ntarkottaa, sillä Kjeld oli tässä suurimmaksi osaksi käyttänyt\ntanskankieltä.\n\nMutta hän esitti Kjeldin asian seuraavana päivänä poliisikonttorissa.\nJa kun siellä arveltiin olevan tarpeetonta suoda ulkomaalaiselle\noikeutta harjoittaa katumaalarin ammattia, selitti poliisimies, ettei\nolisi helppo löytää toista niin hienoa hakijaa kuin tämä tanskalainen\nherra, vaikka etsittäisi ympäri maan.\n\nViikkoa myöhemmin toi hän sitten Kjeldille poliisiviraston antaman\nlupakirjan, ja seuraavana päivänä oli katu mustanaan väkeä. He\ntahtoivat nähdä uutta katutaiteilijaa, mutta hän teki heidät noloiksi\neikä saapunutkaan paikalleen. Niin kauan kuin Kjeldillä vielä oli\npennikään taskussaan, pysyi hän arastellen poissa. Ja se toimi, joka\noli tuntunut hänestä niin ylevältä ja vapaalta, melkein kadehdittavalta\nteoriiassa, se tuli hänelle nyt sietämättömäksi käytännössä. Häntä\noikein puistutti, ajatellessaan kansan seisovan hänen ympärillään ja\nuteliain silmin tarkastavan häntä, hänen piirtäessään.\n\nKuusi päivää sai kulua, ennenkuin hän vihdoin eräänä myöhäisenä\niltapäivänä, kun melkein jo alkoi pimetä, rohkeni saapua paikalle.\nHattu syvään otsalle painettuna ja pidellen punaliitupalasta kädessään,\nhän heittäytyi kivilaatoille.\n\nHän istui ensin hetkisen aivan hiljaa, kasvot käsiin kätkettyinä ja\nunhotti vähitellen, missä hän on. Yksin se ajatus, että hänen nyt pitää\nryhtyä työskentelemään, pyörrytti häntä.\n\nKolmatta vuotta oli jo kulunut siitä, kun hän viimeksi oli pitänyt\nsivellintä tahi palettia kädessään. Hänen rintansa oli tunteita\ntulvillaan. Kuvat elpyivät ja pyrkivät esille hänen sormiensa lomista.\nHän kumartui eteenpäin ja alkoi piirtää.\n\nNeitsyt Maarian hän piirsi ja lapsen hänen käsivarrelleen. Suurin,\nvarmoin piirtein hän loi esille kuvattavansa. Ensi alussa oli hänen\nmielessänsä sikstiniläinen madonna, mutta hänestä ei tullut esille kuin\nhulmuava puku; madonna itse sai hänen vaimonsa piirteet, ja lapsi oli\ntarkka kopio pienestä, hennosta olennosta arkkusessa, jota hän aina\nkuljetti mukanaan.\n\nHänestä tuntui, että äiti sekä lapsi saavat hengen, hänen piirtäessään,\nja hän alkoi haastella heille nopeasti, katkonnaisesti.\n\n-- Musta tintti, -- sanoi hän, -- oletko koskaan ollut niin onnellinen\nkuin nyt, kun pitelet lasta käsivarrellasi? Ihmiset kyllä väittävät\nonnea löytyvän kaikkialla,... luulkoot he niin, vaan syvemmältä\nkatsottuna saavuttaa nainen onnensa vasta silloin kun lapsen huulet\npainautuvat hänen huuliinsa... Kuinka onnellinen oletkaan nyt, Sanny...\nja kuinka ylpeä! Kokonainen valtakunta on sun käsivarrellasi... Ja sinä\npoikani, armas poikani! Enhän minä _sinua_ käärinyt kuolinvaatteisiin\nenkä laskenut maahan enkä kaivanut ylös jälleen... Sinä olet terve\nja iloinen, lämmin ja elävä!... Noin suloisesti kurottelet pieniä\nkätösiäsi ylös aurinkoa kohti... Mutta aurinko on laskenut, katsos\narmaani... Malta, minä heti... heti...\n\nHän vaipui uupuneena toisen kyynäspäänsä varaan ja tuli silloin\nkatsahtaneeksi ylös.\n\nPaikka hänen ympärillään oli täynnään ihmisiä, jotka uteliaasti\ntirkistelivät häneen.\n\nHän ei ollut huomannut heidän tuloaan, ja nyt peitti hän kauhistuen\ntakkinsa hihalla kasvojaan. Haavotetun otuksen tavoin hän lyyhistyi\nkokoon ja koetti kätkeytyä joukon silmiltä... Remakka naurun hohotus\nkuului hänen ympäriltään... Raivostuen kavahti Kjeld pystyyn.\n\n-- Kuka nauroi? -- kysyi hän uhkaavasti.\n\nVallaton teurastajapoika, kädet syvällä housun taskuissa, vastasi:\n\n-- Kysy paremmin: kuka _ei_ nauranut! Minulta saat muuten heti\nvastauksen kysymykseesi, sillä minussa vieläkin naurusuonet hytkyy.\n\nKjeld hyökkäsi puhujaa vastaan, ja hetkisen näytti siltä kuin hän olisi\naikonut käydä käsiksi häneen, mutta sitten hän kohotti korskeasti\npäätään ja, luoden ylenkatseellisen silmäniskun teurastajaan, sanoi\nvaan:\n\n-- Saatpa naurun aihetta vieläkin.\n\nYks' kaks' oli hän pyyhkinyt pois ensimäisen kuvansa ja piirtänyt\nsen sijaan pilakuvan teurastajapojasta, suu virnallaan, kädet housun\ntaskuissa.\n\nKansa paukutti rajusti käsiään, ja Kjeld huomasi vallottaneensa aseman\nkerrassaan.\n\n-- Nyt näkee, että olet oikea katumaalari, -- sanoivat ihmiset hänelle.\n-- Sellaisia ne kuvat juuri olla pitää!\n\nJa Kjeld piirsi kuvan toisensa jäljestä. Sattuvasti hän esitti heidät\nkunkin, töllistelemässä häntä silmät pyörällä. Mutta käsittelyssä\nilmeni purevaa ivaa, valmistelussa miltei vihamielisyyttä. Irvikuva\nseurasi toinen toistaan, ja vähitellen haveni kansanjoukko. Ihmiset\nhajaantuivat syrjäkaduille tai pistäytyivät kauppapuoteihin, peläten\njoutuvansa itsekukin tämän säälimättömän pilan esineeksi. Viimein\nloikoi Kjeld aivan yksin käytävällä, ja the policeman vaan seisoi\nvieressä, katsellen häntä.\n\n-- Te onnenlapsi, -- sanoi poliisimies hymyillen suopeasti. --\nKatsokaa, miten paljon rahoja on kylvetty tänne teidän ympärillenne.\n\nKjeld vilkasi taakseen ja huomasi vasta nyt, että kivilaatat olivat\ntäynnä kuparirahoja. Ei hänelle kuitenkaan juolahtanut mieleen käydä\nniitä keräämään; hän vaan nousi äkisti, murskasi kantapäällään loput\nliitupalasesta ja purskahti äänekkääseen nauruun.\n\n-- Mikä teitä naurattaa? -- kysyi hän, Kjeld otti häntä kiinni\nhartioista.\n\n-- Kun tämä on niin hassua kaikkityyni -- sanoi hän, -- niin kerrassaan\nhassua! -- Koko elämäni on irvikuva; nyt on taiteestanikin tullut\nirvikuva. Ensiksi maalaan minä madonnia ja loppujen lopuksi piirtelen\npilkkakuvia.\n\nHän pani takkinsa napit kiinni ylös asti; häntä näytti viluttavan.\nSitten hän kääntyi äkisti ja sanoi hyvää yötä.\n\n-- Malttakaa, huusi poliisimies, -- te unohdatte rahat.\n\n-- Jääkööt huomiseksi! -- huusi hän takaisinpäin ja katosi samassa\nhetkessä lähimmäisen kadun kolkan taakse.\n\nThe policeman katsoi hänen jälkeensä, päätään pyörittäen, ja jupisi:\n\n-- Tuohon leikkiin hän kohta kyllästyy, sillä huomenna ei ole rahoista\npenniäkään jäljellä! Täytyy hänen oppia selkäänsä notkistamaan, jos\nmieli elää täällä.\n\nMutta Kjeld kulki ja kulki vaan eteenpäin, katuja pitkin. Ei välittänyt\nhän katujen nimistä, ei katsahtanut vastaantulijoihin, hän astui vaan\nastumistaan, kunnes saapui Thames virran rannalle. Siellä hän pysähtyi\nsiltapylvään varjoon ja katsoi alas mustaan, mutaiseen veteen.\n\nTuo syvyys se vetää ja houkuttelee häntä puoleensa... Se tuntuu\nkutsuvan luokseen.\n\n\"Taistelua, taistelua!\" ulvoo suuri, pauhaava maailmankaupunki hänen\ntakanansa... \"Rauhaa, rauhaa! Unhotusta, unhotusta!\" huokailee syvä,\nmusta vesi hänen edessään. \"Yhtymistä, yhtymistä edellä menneitten\nrakkaitten kanssa!\" kuiskaa hymyilevä lyhdynvalo, joka leveänä,\nkirkkaana juovana valahtaa veden pinnalle.\n\nKjeld oli useasti tuntenut olevansa yksin. Hän muisti, kuinka hänellä\njo aikaisimmassa nuoruudessaan oli ollut tapana iltapuhteilla kävellä\nedestakaisin huoneessaan, piippua poltellen ja laulellen \"Der Wanderer\"\nlaulua uudestaan ja uudestaan.\n\nHän muisti myöskin, kuinka hän lyhyen avioelämänsä aikana, kesken\niloaan, äkkiä oli tuntenut itsensä yksinäiseksi. Ja hänen mieleensä\njuohtuivat nyt yöt sairaalassa, pitkät, pitkät tuskain yöt, jolloin\nhänen sielunsa oli vaikeroinut yksinäisyyden kauhistavan painon alla.\nMutta ei hän koskaan elämässään ollut tuntenut itseään niin äärettömän\nyksinäiseksi kuin tänä iltana.\n\nHänen tuli niin kaihoisan ikävä vaimoaan ja lastaan, ja hänestä tuntui\nkuin pitäisi hänen, maksoi minkä maksoi, saada nähdä heitä, tavata\nheitä ja haastella heidän kanssaan...\n\nSannyn hän oli tosin kadottanut, sen hän tiesi, mutta poikanen!\nPoikanen oli vielä hänen omansa. Ja kun hän kuolee, pääsee hänen\nsielunsa sinne, missä poikasen sielu on...\n\nVaistomaisesti hän astui lähemmäksi virran äyrästä ja asettui\npaalutuksen äärimmäiselle reunalle, -- valmiina hyppäämään.\n\nSilloin iski häneen äkkiä ajatus: Mutta kenties et pääsekään sinne,\nmissä poikanen on, jos nyt murhaat itsesi, ja silloin täytyy sinun olla\nyksin kautta iankaikkisuuden...\n\nHän lyyhistyi kokoon, tätä ajatellessaan.\n\nHitaasti hän veti sitten jalkansa takaisinpäin. Veri oli jähmettynyt\nhänen suonissaan, ja hänen täytyi käyttää kaikki tahtonsa lujuus,\nollakseen uudestaan ojentamatta jalkaansa eteenpäin. Mutta ikuisen\nyksinäisyyden ajatus pidätti hänet. Ja hän päätti olla menemättä\nkuolemaan, vaikkapa onkin vaikea elää, sillä vaikeahan on elää täällä\nsen, joka on uskollinen.\n\nSeuraavana päivänä pakotti nälkä Kjeldiä käyttämään niitä rahoja, joita\nohikulkijat viskasivat hänelle. Mutta hän odotti aina pimeän tuloa,\nennenkuin kävi niitä maasta keräämään. Kun sitten hämärissä sattui\nhetki, jolloin ei näkynyt ihmisiä lähimailla, heittäytyi hän kiivaasti\nkivilaatoille, keräsi tuokiossa rahat kokoon ja katosi sitten lähimpään\nruokakauppaan, hankkimaan itselleen ruokaa, jota ei ollut saanut koko\npäivään.\n\nKun hän joskus sattui saamaan ruokaa enemmän kuin yhdeksi kerraksi, oli\nhän seuraavana päivänä kotona ja nautti vapaudestaan kuin mikä kuningas.\n\nSilloin hän istahti tuon laatikon kannelle, johon hän oli kätkenyt\npienen poikasensa ruumiin, ja sepitteli elämänsä tarinaa...\nRikasvaiheinen, kirjava se oli... Lämminvärinen, loistava epos...\nelämä, jossa oli runsaasti päivänpaistetta, mutta myöskin paljon\nsynkkiä varjoja.\n\nJa kaiken sen, mitä hän itse ei ollut elämässään saavuttanut, sen saa\nhänen poikansa. Jokainen keväisen onnen päivä, josta isä on jäänyt\nosattomaksi, se on tuleva pojalle ja kantava korkoja korolle.\n\nKjeld eli poikansa voitoissa ja upotti itsensä hänen onneensa.\n\nHän saattoi poikaansa kouluun, jossa tämä aina oli etevimpiä, ja hänen\nsydämensä oli riemua tulvillaan, kun rehtori antoi ahkeruusmitalin\nhänen pojalleen... Sitten hän saattoi poikansa ylioppilastutkintoon,\nja siellä hän luonnollisestikin sai kiitettävät arvolauseet... sitten\nhe kulkivat yhdessä ensimäisiin tanssijaisiin, missä immyt ihanainen,\nnuori, iloinen, kukoistava, kohtasi poikasen ensi kerran. Tuo immyt,\njoka sitten antoi aarteensa paraimmat poikaselle, antoi oman _itsensä_,\nkokonaan, täydellisesti! Päivä päivältä hän seurasi heidän onneaan\nja riemuitsi, nähdessään sen yhä kasvavan. Häissäkin oli hän läsnä.\nHiljaisesti ne vietettiin, syrjäisessä paikassa, kaukana uteliailta\nsilmäyksiltä. Ja hän haasteli heille hiljaisesti, puoliääneen. Hän\ntoivoi heidän tulevan onnellisiksi, iloisemmiksi päivä päivältä, minkä\nsaavat elää yhdessä. Hän sanoi kyllä tietävänsä, että he ovat monessa\nsuhteessa erilaisia, mutta hän käski heidän pysymään semmoisina, sillä\nsiitä juuri riippuu heidän kehittymisensä. Rakkaus oli kyllä kuitenkin\nlopulta tekevä heidät toistensa kaltaisiksi, siitä hän oli varma.\n\nHän toivoi, ettei heidän koskaan tarvitsisi nähdä kuihtuneena sitä,\nmikä kerran oli ihanasti orastanut... Mutta ennen kaikkea ja hartaimmin\nhän toivoi, että he aina pysyisivät uskollisina toisilleen. Häntä\nilahutti nähdessään, miten he hymyilevät ja nyökkäävät toisilleen, tätä\nkuullessaan: -- _hekö_ eivät olisi uskollisia!\n\nMutta kaikkein iloisin hän oli ja hiukan ylpeäkin, kun hän piteli\nsylissään lapsen lastaan, kiikutellen sitä käsivarsillaan ja tuhlaten\nsille kömpelöitä hyväilyjä ja hullunkurisia lempinimiä...\n\nNäin hän unelmoi ja syventyi monasti niin näihin unelmiinsa, että\noli aivan tuntevinaan pehmeät lapsen käsivarret kaulassaan ja pienen\nlämpöisen olennon puristautuvan vasten hänen rintaansa... Mutta\nsattuipa myös, että hän sitten äkkiä heräsi koviin vilunpuistutuksiin\nja että yksinäisyyden tunne valtasi hänet kaksinkertaisella voimalla.\n\nJa silloin hän aina purskahti itkuun ja painoi päänsä pientä kirstua\nvasten, johon kaikki hänen unelmansa olivat kätketyt...\n\n       *       *       *       *       *\n\nKjeld oli saapunut Lontooseen aikaisin keväällä. Mutta sade ja lumi oli\nainoastaan muutamana päivänä estänyt häntä työskentelemästä. Jos tuuli\njonakin päivänä olikin vihakka, niin paistoi aurinko jo seuraavana\nlämpimästi kivilaatoille, uhmaten niitä, jotka sanovat Lontoon\nkaupunkia usvien pesäksi.\n\nVaan nyt oli syksy tullut. Päivät alkoivat olla lyhyitä ja illat pitkiä.\n\nMyrskytuulet vinkuivat katujen kolkissa, ja sadevesi valui alas\nkatoilta.\n\nKahden viikon ajan oli Kjeldin täytynyt istua kotona pienessä\nullakkohuoneessaan. Kadut olivat likomärkiä, -- mitäpä olisi hänellä\nhyötyä ulos menemisestä?\n\nNe viisi shillingiä, jotka olivat jääneet tähteeksi edellisten\nviikkojen ansioista, hän oli jo käyttänyt, ja kolmena päivänä oli hän\njo nähnyt nälkää.\n\nKerjätä hän ei saattanut. Ei ollut hän milloinkaan ojentanut kättänsä,\npyytääkseen penniäkään. Väsymättömästi hän oli työskennellyt, piirtänyt\nkuvan toisensa perästä ja ottanut vastaan rahat, mitkä hänelle niistä\nannettiin, niin luonnollisesti kuin olisivat olleet pääsymaksuja\njohonkin taulunäyttelyyn.\n\nTähän asti hän ei ollut puutetta kärsinyt, mutta hän ei ollut muistanut\nottaa syksyä laskuihinsa, syksyä, joka Lontoossa on talveakin pahempi.\nNyt oli syksy saapunut ja alkanut jo kiusata häntä nälällä.\n\nAluksi hän ei ollut sitä huomaavinaan, mutta eipä löydy mitään, joka\nmurtaa ja lannistaa niin kuin nälkä.\n\nMonet kerrat yössä hän nousi vuoteeltaan, avasi akkunan ja pisti\nkätensä ulos, koetellakseen, vieläkö sadetta jatkuu. Monet kerrat\npäivässä vilutti häntä niin, että täytyi kömpiä vuoteeseen lämmintä\nhakemaan. Välistä hän oli jo kirjottamaisillaan Tanskaan sisarelleen,\nmutta seuraavassa hetkessä tunsi hän taas, että tämä on oleva viimeinen\nkeino, johon hän ryhtyy... Sitten hän aikoi ottaa palttinata ja maalia\nvelaksi ja käydä taasen maalaamaan tauluja ja tarjoskella niitä\nkaupaksi. Mutta tämänkin tuuman hän hylkäsi heti.\n\n-- Kukapa ostaisi kuvia, joissa värit ovat elottomia? -- virkkoi hän\nkatkerasti itsekseen. -- Eikä minussa värit enää milloinkaan virkoa\neloon.\n\nTuli vihdoin viimeinkin taas kirkas, helakka päivä. Nälästä nääntyneenä\nkulki Kjeld hoiperrellen entiselle työpaikalleen. Liitupalanen tärisi\nhänen kädessään, kun hän alkoi piirustaa, mutta sitten hän myhähti\npilkallisesti itsekseen, ja tämän purevan ivan taustalle syntyi nyt\nomituinen kuva. Siinä esiintyi pörhöinen, rääsyinen olento, kruunu\npäässä ja valtikka kädessä, toinen käsi almua pyytämässä, mutta\nkasvoilla käskevä, ylevä ilme. Ihmiset pysähtyivät ja haastelivat tästä.\n\nYksi katsojista innostui niin, että viskasi puolen shillingin rahan\nKjeldille. Se pyörähti aivan hänen jalkainsa eteen.\n\nJa niin nälissään oli Kjeld, että hän heti sieppasi rahan, hypähti\npystyyn ja, raivaten itselleen tietä väkijoukon läpi, riensi hankkimaan\nitselleen leipää.\n\nNuori mies, sirokierteiset viikset ylähuulessa, oli jo kauan aikaa\ntarkastellut Kjeldiä. Nyt hän laski takaapäin kätensä hänen olalleen.\n\n-- Vahinko on, että tuhlaatte taitoanne tuolla tavalla, -- sanoi hän;\n-- minä hankin teille vakinaisen toimen erään pilalehden toimituksessa.\nKaiketi otatte ilolla vastaan tarjoukseni.\n\nKjeld mittaili puhujaa hetkisen silmillään.\n\n-- Saanenhan viivyttää vastausta siksi, kunnes olen ensin syönyt? --\nsanoi hän.\n\nToinen kumarsi hymyillen.\n\n-- Sallitte kenties, että seuraan mukana, -- virkkoi vieras.\n\nKjeld ei vastannut. Hillittömästi hän juoksi kadun poikki ja hyökkäsi\nsisään lähimpään ruokapaikkaan. Siellä hän iski kiinni bifsteekiin\ntavalla, joka kyllin selvästi osotti, kuinka nälistynyt hän oli. Sitten\nhän tilasi vielä leipää ja seidelin olutta.\n\nVasta sitten, kun hän oli syönyt ja juonut ja tunsi jo melkein\njähmettyneen verensä jälleen virtaavan lämpimänä hänen suonissaan,\nvasta silloin hän katsahti ylös lautasestaan ja silmäili ympärilleen.\n\nTuo nuori, alituisesti hymyilevä gentleman istui hänen vastapäätään\nodottavassa asennossa. Äsken, tarkastellessaan Kjeldin piirtämiä kuvia,\nhän oli aikonut tarjota tosin varsin vaatimattoman, mutta kuitenkin\nsievosen summan hänen työstään. Nyt, istuessaan ja katsellessaan\nKjeidin syömistä, hän tuli siihen päätökseen, että riittää puoletkin,\njopa kenties neljäsosa, sillä _noin_ nälkäistä ihmistä ei liene vaikea\nostaa.\n\nHän astuikin nyt huoneen poikki ja istahti, ystävällisesti hymyillen,\ntuolille Kjeidin viereen.\n\n-- Sir, -- sanoi hän, -- nyt kun olette ruokailleet, sallitte kenties\nminun palata äskeiseen kysymykseeni. Tarjoan teille paikan pilalehden\ntoimituksessa. Palkka ei tosin ole suuri, vaan kuitenkin aina suurempi\nkuin se, minkä te...\n\n-- Anteeksi, sir! -- Kjeld laski keskeyttäen kätensä hänen\nkäsivarrelleen. -- Vaaditteko määrätyn luvun työtunteja, toisin sanoin,\ntehdastyötä?\n\n-- Kyllä, sir.\n\n-- Silloin en voi suostua tarjoukseenne.\n\nVieras istui kuin kivettyneenä. Hän yskähti pari kertaa, peittääksensä\nhämillään oloaan, mutta sanoi sitten äkisti suopealla äänen soinnulla:\n\n-- Saattaahan palkka helposti nousta jonkun verran, jos olemme\ntyytyväisiä teihin...\n\nKjeld nousi ylös ja käänsi selkänsä puhujalle.\n\n-- Sir, -- sanoi hän, -- minä en myö vapauttani.\n\nNyt suuttui ystävällinen gentleman.\n\n-- Mies, oletteko hullu! -- sanoi hän. -- Ymmärrättekö, mitä te\ntyönnätte luotanne?\n\nKjeld nyökäytti päätään, tyynesti ja välinpitämättömästi; ilmestyipä\nvielä pieni hymykin hänen huulilleen, hänen vastatessaan:\n\n-- Kyllä, sir. Siksipä juuri pyysinkin saada ensin ruokailla. Nälissäni\nei olisi mulla ollut rohkeutta kieltäytyä; nyt on. Älkää minua sen\nenempää ajatelko. Te löydätte kyllä jonkun toisen, jonka kanssa voitte\ntehdä kauppojanne paremmalla onnella, jonkun, jolle vapaus on vähemmän\nkallisarvoinen kuin minulle. Hyvästi, sir, ja kiitos tarjouksesta!\n\nKjeld otti hattunsa ja läksi, mutta toinen, harmistuneena kiellosta ja\nvimmoissaan siitä, että Kjeld oli lukenut hänen ajatuksensa, seurasi\nmyös ulos kadulle.\n\n-- Miettisitte vielä tarkemmin asiaa, ennenkun se on liian myöhäistä,\n-- sanoi hän, luoden kursailemattomia katseita Kjeidin pukuun. --\nLienee toki parempi ansaita leipänsä sanomalehtityössä, kuin kerjätä\nsitä kaduilta.\n\nKjeld tempasi herraa kauluksesta sellaisella voimalla, että toinen oli\nlikistyä kivimuuria vasten.\n\n-- Minä en koskaan kerjää! -- sanoi hän. -- Pankaa se mieleenne. Ne,\njotka pysähtyvät katsomaan kuviani, maksavat siitä huvistaan muutaman\npencen, samoin kuin maksavat shillingin, käydessään taidenäyttelyssä,\nsiinä koko asia. Tiedän kyllä, että saan nähdä nälkää monastikin, mutta\ntiedän myöskin, ettei koko maailmassa löydy vapaampaa maalaria kuin\nminä olen!... Huomatkaa tämä, sir!\n\nKjeld irrotti kätensä niin nopeasti, että toinen horjahti eteenpäin.\nSitten hän astui, ylpeänä kuin kuningas, toiselle puolelle katua.\nTakki riippui väljänä hänen laihan vartalonsa ympärillä, saappaat\nloksahtelivat suuruuttaan jaloissa, hartiat olivat kumarassa\neteenpäin... mutta pää! God bless you! Miten ylpeästi hän nosteli\npäätään.\n\n       *       *       *       *       *\n\nLähinnä seuraavina viikkoina oli sää kirkasta ja päivänpaisteista.\nKjeld ansaitsi joka päivä enemmän kuin mitä hän tarvitsi ruokaansa.\nMutta sittenkin oli hänen mielensä raskas, ja yksinäisyyden tunne kävi\ntoisinaan kiusottavan painavaksi. Rahojensa tähteillä hän osti kirjoja:\nillathan olivat hänellä vapaat. Siellä pienessä ullakkohuoneessaan,\nkirja kädessä ja teelasi edessään, siellä hän unhotti hetkeksi\nyksinäisyytensä.\n\nKjeld lueskeli etenkin tieteellistä kirjallisuutta: psykologisia\nja eetillisiä teoksia, uudemman ajan filosofian historiaa sekä\nyhteiskunnallisten kysymysten tutkimuksia.\n\nIdealistina kiireestä kantapäähän saakka, hän kiintyi aina innokkaimmin\nsiihen, mikä oli abstraktisinta ja enimmin paradokseja täynnä. Ja\nsiksipä ne harvat, joiden kanssa hän puheli, eivät ymmärtäneetkään\nhäntä.\n\nNykyaika on käytännöllisyyden aikaa; se ei tarvitse idealisteja. Ja jos\nkysymme joskus ihmisiltä, mitä he arvelevat tuollaisesta henkilöstä,\nniin vastaavat he useimmiten: Hän ei ole normaali. Ja tavallansa ovat\nihmiset oikeassa. Nykyisenä, tuiki käytännöllisenä aikana on läpikäyvää\nidealismia todellakin ruvettu pitämään mielisairauden ilmauksena.\n\nKjeld tapasi eräänä päivänä porraskäytävässä isäntänsä, räätäli\nMortonin. Tämä pysähtyi, yskäsi pari kertaa ja kysyi, oliko siinä\nperää, että Kjeldille oli tarjottu paikka pilalehden toimituksessa.\nSiinä tapauksessa hän rohkenee toivottaa onnea.\n\nKjeld otti Mortonin lihavan käden omaansa.\n\n-- Kiitoksia pilanteosta, -- sanoi hän.\n\nIsäntä tuijotti kummastellen häneen ja läksi astumaan alas portaita\nmyöten.\n\n-- Mitä te oikein tarkotitte? -- huusi Kjeld hänen jälkeensä.\n\n-- Minä tarkotin, -- mr Morton rykäsi hiukan hämillään, -- niin, minä\ntarkotin vaan, että se ilahuttaa minua, vuokramaksunkin takia.\n\nSamana iltana koputti Kjeld mr Mortonin ovelle.\n\n-- Anteeksi! -- virkkoi hän. -- Tahdon vaan sanoa, että jos aiotte\nhäätää minut ulos, niin on paras tehdä se heti, sillä minä en\nkuitenkaan koskaan saa paikkaa pilalehden toimituksessa.\n\nMr Morton jupisi jotain sinnepäin, että olihan, hänen luullakseen,\nKjeldillä tapana piirtää pilakuvia. Mutta syvästi vaikutti häneen\nsitten heti Kjeldin ylpeä päänkeikaus, kun hän vastasi:\n\n-- Sitä teen vaan, kun täytyy puolustautua roskaväeltä... On olemassa\nyksi laji ihmisiä, johon ainoastaan _tämän_ tapaiset kuvat vaikuttavat.\nMutta muutoin maalaan minä kaiken sen, mikä sydämessäni liikkuu, kaikki\nne kuvat, joita aioin maalata väreillä kankaalle, vaikka saankin nyt\ntyytyä piirtelemään niitä liidulla kivilaatoille!... Ettekö luule,\nsir, että nuo kuvat, jotka ensimäisen ohikulkijan pölyinen jalka\nsaattaa hävittää, ovat _minulle_ yhtä arvokkaat kuin kallisarvoiset\ntaulut? Ettekö luule, että olen pannut niihin osan sieluani, -- köyhää,\nalastonta, raasteltua sieluani? Sen olen tehnyt, sir, saatte uskoa sen.\n\nMr Morton tuijotti Kjeldiin, ymmärtämättä häntä. Kjeld kääntyi ja astui\novea kohti. Mennessään hän kuitenkin vielä kysyi:\n\n-- Tahtoisin kernaasti tietää, häädättekö minut ulos?\n\nMr Morton rykäsi taasen; niin hän aina teki, kun joutui hämilleen.\n\n-- En millään tavalla! Se ei ollut tarkotukseni, -- sanoi hän. --\nOlettehan siivo mies, ja minä pidän arvossa hiljaisia hyyryläisiä! Minä\ntarkotin vaan... hm! tarkotin vaan, että kun tulonne suurenevat, sopisi\nkenties vähän kohottaa vuokrasummaakin.\n\nKjeld tarttui taasen mr Mortonin käteen, joka paksuna ja painavana\nnojasi pöytään hänen edessään.\n\n-- Kuinka minä rakastan teitä, teidän avomielisen herttaisuutenne\ntähden! -- sanoi hän. -- Mutta älkää odottako tulojen lisääntymistä,\nsillä sitä ei tule.\n\nMr Morton katseli moittivasti hänen jälkeensä ja nimittikin häntä siitä\npäivin aina \"the folly danishmaniksi\", hupsuksi tanskalaiseksi.\n\n       *       *       *       *       *\n\n                                          Daily news! Daily news!\n\nOli jääkylmä syyspäivä.\n\nTuuli vinkui katujen kolkissa, eikä kyennyt aurinkokaan lämmintä\nluomaan.\n\nKjeld loikoi kivilaatoilla, piirrellen ja palellen. Hänen ohut takkinsa\noli huono suoja pakkasta vastaan.\n\nMutta Kjeld ei ajatellut pakkasta pitkällänsä siinä, jalat käppärässä,\npää nuokallaan.\n\nHän ajatteli elämänsä katkeria pettymyksiä, joita hänen luontonsa ei\njaksanut voittaa, joita hänen oli täytynyt paeta sinne, missä ei kukaan\ntietänyt hänen tappioistaan.\n\nSilloin kosketti äkkiä pieni, hento käsi häntä olkapäähän, ja\nvakuuttavalla äänenpainolla lausuttiin sanat:\n\n-- Katsokaa, sir! Eikö tämä ole kovasti soma?\n\nKjeld nosti päätään. Hänen edessään seisoi pieni sanomalehti-poika,\ntoisessa kainalossa paksu kääry Daily newseja, toisessa pieni,\npehmeäkarvainen koiranpentu, joka lakkaamatta nuoleskeli pojan kaulaa,\nkorvia ja kasvoja.\n\n-- Eikö se ole soma? -- uudisti poikanen vieläkin haltioissaan. --\nKuulkaa sir! Sanokaahan toki, että se on sievä!\n\nKjeld myhähti ja kohottautui kyynäspäänsä varaan.\n\n-- Onhan se soma, -- sanoi hän. -- Mistä sinä sen sait?\n\n-- Hiljaa! -- poika silmäili arasti ympärilleen. -- Minä varastin sen\nlääkäriltä, joka aikoi käyttää sitä vivisektioniin. Minä kuulin hänen\npuhuvan siitä vaimolle, jolta hän sen osti. Sitten hän läksi sitä\nkuljettamaan nuorassa, mutta matkalla hän tapasi toisen gentlemanin,\nhyvän tuttavansa, ja kun hän pysähtyi pyytämään tältä tulta sikariinsa,\nluisui nuora tuokioksi hänen kädestään. Silloin minä sieppasin koiran\nja pujahdin sen kanssa pimeään porttikäytävään. Mutta, katsokaa, nyt\nminä aion kysyä teiltä, ettekö ostaisi minulta tätä yhdellä pencellä?\nSitten te olette sen omistaja, ja saanhan minä sitten joka päivä käydä\nsitä katsomassa, eikö niin?... Te _ette_ tietysti tiedä, keneltä\nsen ostitte... Se on teiltä luonnollisesti unohtunut, jos kysytään.\nTiedätte vaan, että koira on teidän omaisuuttanne. Oi, luvatkaa se,\nsir! Luvatkaa toki!\n\nKjeld kuuli tuskin puoliakaan siitä, mitä poikanen puhui, mutta\nsilmillänsä hän ahmimalla ahmi poikaa, joka seisoi tuossa silmät\nsäteilevinä, puhuen holhokkinsa puolesta, koiran yhä heilutellessa\nhäntäänsä ja nuoleskellessa pienellä kielellään pojan poskea.\n\nKjeld ei olisi ollut maalari, elleivät hänen silmänsä olisi kiintyneet\ntähän kuvaan. Hän nousi pystyyn.\n\n-- Mitäpä minä sitten teen tuolla koiralla? -- sanoi hän verkalleen,\nkääntämättä silmiään tuosta pienestä ryhmästä.\n\n-- Te pidätte sen omananne, -- sanoi poika päättäväisesti, laskien\nturvattoman eläimen Kjeldin jalkain juureen.\n\nKjeld katsahti pikaisesti koiraan.\n\n-- Onko se koditon? -- kysyi hän sitten.\n\n-- On, sir.\n\n-- Jääköön sitten minulle... Olen itsekin koditon. Jos minulla on\nleipää, riittäneehän palanen sillekin.\n\nPoika hypähti korkealle ilosta ja pyörähti kantapäällään ympäri kuin\nhyrrä ikään. Hän oli juuri puikahtamaisillaan kolkasta toiselle\nkadulle, kun Kjeld pysäytti hänet.\n\n-- Odota vähän! -- huusi hän. -- Sinä unhotat pencen, jolla ostin\nkoiran. Tässä se on. Sillä on arvonsa, huomaatkos: se se juuri tekee\nminut koiran oikeutetuksi omistajaksi... Kas niin! Ja muista huomenna\ntulla meitä katsomaan.\n\nSanomalehti-poika heilautti hattuaan ilmassa, vihelsi kouraansa\nvoitonriemuisena ja viiletti eteenpäin, huutaen: _Daily news! Daily\nnews!_\n\nKjeld katseli hymyillen hänen jälkeensä. Hän oli oikea \"newsboy\"-tyyppi,\nsitä laatua, joita löytyy yksin Lontoossa. Yht'aikaa lapsellinen ja\nviisas, naivi ja kokenut, kekseliäs äärimmäisyyteen asti, tungeskeleva\nhävyttömyyteen saakka ja sittenkin samalla aikaa kohtelias ja\ngentlemanin tapainen...\n\nMutta Kjeld painautui entiselle paikalleen jälleen. Hän katsoa tuijotti\npojan jälkeen, kunnes hänen lyhyitten, reippaitten askeleittensa\nkolina eteni ja kuoli pois. Silloin hätkähti hän äkisti, jonkun\npehmeän, lämpimän esineen kosketuksesta. Hän oli kokonaan unhottanut\nkoiranpennun, mutta nyt huomasi hän, miten se kömpi hänen luokseen ja\netsi kylmällä, pienellä kuonollaan tyyssijaa hänen sylissään. Kjeld\navasi takkinsa napit, jotta se saisi paremman olopaikan. Pelkkä tieto\nsiitä, että joku elävä olento on riippuvainen hänestä, tuntui hänestä\nhyvälle, ja hän rohkeni tuskin hengittää, kun koira kömpi hänen\npoveensa ja nukahti sinne, kuono hänen kaulassaan ja hännänpää ulkona\ntakin alta.\n\nKjeld pysyi paikoillaan aivan liikkumatta, kunnes koira oli sikeässä\nunessa. Silloin hän nousi melkein juhlallisella varovaisuudella,\npisti punaliitu-palasen taskuunsa ja astui verkalleen kotiinsa. Hän\nlaski koiran varovasti matolle kynnyksen alla, sytytti lampun ja veti\nuutimet akkunan eteen. Sitten hän kääntyi katsomaan vierastaan. Se oli\nnähtävästi peloissaan ja piiloutui heti tuolin taakse, mutta kun Kjeld\nkutsui sitä ja mainitsi lempinimillä, tassutteli se hänen luokseen\nkiemuroiden, niinkuin pentujen on tapana. Se painoi päänsä kallelleen\nja haukkui suurella itsetietoisuudella. Sitten se heilutti mielistellen\nhäntäänsä, liukui istuvillaan pitkin lattiaa ja nosti työllä ja\ntuskalla huojuvan jalkansa Kjeldin polvelle. Aikoipa se kiskaista ulos\nKjeldin kengänrihmatkin, ja viimein se laukkasi ympäri huoneessa, kuin\nolisi ollut laillisena asukkaana siellä jo sata vuotta.\n\nKjeld istui tuolilla akkunan luona, naurusuin katsellen koiran hommia.\n\nHän huomasi, että pitkäkarvainen, avara turkki, jossa vielä oli paljon\nkasvunvaraa, antoi koiralle tuon hyvinvoivan ulkomuodon, mutta lähemmin\ntarkastettaessa pisti laihuus esille. Ja nälkäisestä kiihkeydestä,\nmillä se ahmi pari leipäpalasta, hän tunsi köyhälistön lapsen.\n\nHänellä oli vaan kuiva silli ja yksi ranskanleipä illallisekseen, mutta\nhän pani ne puolekkain koiransa kanssa. Ja huomisesta alkaen hän rupesi\nkasvattamaan sitä suurella huolella ja innolla: hän oli ilmeisesti\nkaivannut jotain elävätä olentoa luonaan. Hän astui pitkät matkat,\nkävelyttämässä elukkaansa, ja kun he tapasivat \"the newsboyn\", oli\nheidän riemunsa suuri.\n\nPoikanen huvitti Kjeldiä suuresti, ja kuva hänestä peitti hetkeksi\npienen vainajan kuvan. Nuo laihat, älykkäät kasvot, vilkkaat, pienet\nsilmät, iloinen hymyily tunkeutuivat unelmien ja todellisuuden väliin,\ntunkeutuivat kuin virkistävä luonnollinen uni valvottujen öitten\nsairaaloisiin kuvitteluihin. Ei hän kuitenkaan millään tavoin unohtanut\npoikaansa, eikä siirtänyt häntä toiselle sijalle -- sehän olisi ollut\nrikosta hänen luontoansa vastaan, -- mutta poikanen ei enää ollut\npelkkä hiukkanen tomua kirstun pohjalla, jota täytyy aina kuljettaa\nmukanaan. Poikanen oli hänen ympärillään, missä ikänä hän liikkui, ja\ntomunkahleesta irtautuneena paljon vapaammin kuin hän itse.\n\nJa poikanen hymyili isälleen auringon säteessä, hän kyynelöi\nsateenkaaressa, hän kuiskaili isälle ohikulkevan ystävällisessä\nsanassa, ottipa toisinaan punaliidunkin pieniin, hentoisiin hyppysiinsä\nja piirteli isälleen, -- ja niinä päivinä sateli runsaasti pencejä\nKjeldille, sattuipa joskus silloin shillingikin joukkoon.\n\nPoikani ei ole kuollut, ajatteli Kjeld, eikä löydy ylipäänsä nurjempaa\nväitettä kuin se, että sielu kuolee. Se vaan hymyilee tomulle, niinkuin\nme hymyilemme mahdottomalle unennäölle, viattomasti, ilman ivatta,\nkoska tunnemme sen kuitenkin heimolaiseksemme.\n\nSamalla tavalla, -- ajatteli hän, -- mutta ei millään muulla tavalla,\ntuntee sielu olevansa heimoa hajoavalle tomulleen...\n\nKun Kjeld, loikoessaan kivilaatoilla kadulla, kuuli sanomalehti-pojan\nreippaita askelia takanaan -- hän erotti ne aina joukosta, -- kuvitteli\nhän huvikseen, että nyt tulee _hänen_ poikansa. Ja kuitenkin tiesi hän\nkyllä samalla aikaa, että hänen poikansa oli \"über allen Gipfeln\", eikä\nhän mitään laulun säkeitä hyräillytkään niin useasti kuin näitä.\n\n    \"Warte nur!\n    Warte nur!\n    Balde ruhest du auch...\"\n\n    [Kohta vaan,\n    Kohta vaan,\n    Uinua myös sa saat!]\n\nMutta sittenkin hän riemuitsi aina joka kerta, kun newsboy tuli\nkatsomaan koiraa.\n\n-- Sinä olet hyvä poika, -- sanoi hän, -- sillä sinä olet uskollinen.\nVaikka tulisitkin tehneeksi paljon muuta pahaa täällä maailmassa, et\nsaata toki pettää sitä, joka uskoo sinuun.\n\nJa newsboy kohotti päätään, ylpeänä kuin mikäkin kuningas.\n\nEräänä päivänä hän, ohi juostessaan, kuiskasi Kjeldille:\n\n-- Koiralle pannaan nimeksi Lion, sillä se on sievin kaikista nimistä,\nmitä tunnen.\n\nEnempää hän ei ehtinyt, vaan riensi taas eteenpäin.\n\nKjeld hymyili itsekseen.\n\n-- Lion! -- sanoi hän, kutsuen koiraa luokseen. -- Nimi on kyllä komea,\nmutta toimi se on vähänarvoinen. Mutta oli miten oli, me kaksi pysymme\nyhdessä, myötä- ja vastoinkäymisessä, niin kauan kuin elämme. Kumpikin\nmeistä on välttänyt vivisektionin. Sinua tahdottiin palotella jäsen\njäseneltä, kunnes koko olentosi olisi menehtynyt tuskasta, minulta\naikoivat kiduttaa aivojen kudosta solu solulta, kunnes viimeinenkin\ntajunta olisi lopussa... Mutta me pelastuimme, Lion! Me pelastuimme!\n\nJa Lion vilkutti silmiään ja liehutti hiirenharmaata häntäänsä ja\nirvisteli, näyttäen teräviä, valkoisia hampaitaan; se tuli niin\nvallattomaksi, että jo uskalsi siepata punaliitu-palasen Kjeldin\nkädestä ja heitellä sitä ilmaan kuin palloa.\n\nKjeld nauroi ääneen, tätä nähdessään.\n\n-- Sinä otat asiat oikealta kannalta! -- sanoi hän. -- Me käytämme\npallonamme kalliinta, mitä meillä on: sinä elämääsi, minä taidettani.\nMutta me emme saata toisin tehdä, vaikka tuntuukin, niinkuin siinä\njotain täytyisi panna alttiiksi...\n\n       *       *       *       *       *\n\n                                               Outside the door.\n\nEnsimäisinä päivinä joulukuuta avattiin Lontoossa taulunäyttely.\nNuoremmat taiteilijat olivat liittyneet yhteen, ja tulos oli niin\nloistava, että se heti kohta herätti sanomalehdistön huomion.\n\nTuhannet ja taas tuhannet taiteenharrastajat kävivät jo ensimäisinä\nviikkoina tässä näyttelyssä.\n\nKjeld käveli kolmena päivänä edestakaisin sen talon edustalla, mutta ei\nrohjennut astua sisään.\n\nHänestä tuntui kuin hän musertaisi oman itsensä, jos menisi sisään,\nja kuitenkin veti vastustamaton halu häntä sinne. Hän oli yöperhon\nkaltainen, joka syöksyy suoraa päätä tuleen, levähtää tuokion, siipensä\npoltettuaan, mutta alkaa uudestaan kuolonkarkelonsa.\n\nAikaisesta aamusta asti hän käveli edestakaisin sisäänkäytävän\nulkopuolella. Askeleet tulivat yhä hitaammiksi ja hitaammiksi, yhä\nväsyneemmiksi ja väsyneemmiksi.\n\nKoira käveli pää riipuksissa hänen jäljissään. Eilen se vielä\njuoksenteli, nuuhkien ja häntäänsä liehutellen, reippaasti eteenpäin,\nmutta tänään se oli nälästä masentunut.\n\nSe työnsi vaan pari kertaa kuonoaan herransa keppiin ja huokasi syvään.\n\nKjeld ei huomannut koiraa; hän jatkoi vaan yhä astumistaan\nsisäänkäytävän edustalla... Mutta äkkiä hän pysähtyi koiransa eteen.\n\n-- Käy maata! -- sanoi hän, osottaen kiviportaita. -- Sinä ja minä\nolemme tottuneet panemaan henkemme alttiiksi. Minut kenties musertavat,\njos menen sisään, sinut kenties varastavat minun ollessani poissa,\nmutta meidän täytyy uskaltaa, vanha ystävä... me emme saa rauhaa,\nennenkuin se on koetettu.\n\nTottelevaisesti laskeutui koira maata portaille, pää etukäpälillä, ja\nKjeld meni sisään.\n\nVerkalleen hän hiipi salista saliin, ja piilottelihe välistä aristellen\nnurkissa.\n\nMutta ei yksikään taiteen harrastaja katsellut maalauksia sillä tavalla\nkuin hän.\n\nHän katseli niitä asiantuntijana... hän katseli niitä kuolemaan\ntuomitun silmillä.\n\nJa hänen silmänsä kirkastuivat kirkastumistaan, poskien yhä kalvetessa.\n\nJo ensimäisessä salissa teki värien loisto häneen valtavan vaikutuksen.\nNiissä huokui nuoruuden tuoreutta, rohkeutta ja elämää noissa kuvissa,\nja ensimäisenä ja viimeisenä niissä esiintyi voiton varmuus, jota\nhäneltä itseltään oli puuttunut.\n\nSiksi juuri hän niin helposti masentui, siksi hän niin vähällä\nväsähtyi. Hän kykeni työskentelemään vaan kiihotuksen alaisena. Ensin\noli kiihotuksena ollut hänen rakkautensa, sitten hänen surunsa, mutta\nahdistusten painon alla hän ei kyennyt tekemään työtä, ne mursivat\nhäneltä voimat.\n\nHän oli kuvaillut mielessään, että työ, jota hän kadulla harjoittaa,\non jonkunlaista taidetta... Hän oli tuudittanut sydämensä lepoon sillä\ntietoisuudella, ettei hän ollut jättänyt elämänsä tehtävätä minkään\nsyyn takia.\n\nMutta tällä hetkellä hän käsitti, että taide oli kuolemaisillaan\nhänessä.\n\nJokainen noista ilmi-elävistä kuvista, jotka loistivat ja hymyilivät\nhänelle, ja jotka hän käsitti hienon taiteilija-sielunsa täydellä\nvoimalla, jokainen niistä oli kuolemanisku hänelle, oli puukonpistos\nhänen rintaansa; ne sattuivat sydänjuuriin asti.\n\n-- Katso, tämä on taidetta! -- huusivat ne hänelle. -- Katso, mihinkä\nsaattaa ehtiä se, jolla on kykyä ja voimaa, etenkin _voimaa!_ Kyvyllä\nhe kukin käyvät työhön käsiksi, mutta kun tulee vastuksia, silloin he\nkaatuvat voimattomina; sitkeimmät vaan pysyvät pystyssä.\n\nKjeld hiipi huoneesta huoneeseen, nurkasta nurkkaan, ja sitä tehdessään\nhän kävi tuomiolle oman elämänsä kanssa. Armotta hän murskasi itsensä,\npala palalta, jäsen jäseneltä.\n\n-- On olemassa vain kaksi laatua ihmisiä, -- puheli hän itsekseen:\n-- toiset kasvavat vastusten alla, toiset kuolevat pettymyksiin.\nJälkimäisiä ei pitäisi olla olemassa ensinkään.\n\nHän ei ajatellut, että suurin edesvastuu tulee sille, joka on syynä\npettymykseen, eikä sille, joka pettymykseen kuolee. Hänessä ei\nylimalkaan ollut sijaa puolustuksille, hän hyökkäsi hillittömästi omaa\nitseään vastaan, melkein hekumoiden suuresta tuskantunteestaan. Ja kun\nhän viimein hoiperteli ulos taas kylmän etehisen kautta kiviportaille\nja huomasi Lionin olevan poissa, mietti hän vain:\n\n-- Saisivat tappaa meidät molemmat mitä pikemmin... me olemme jo\nkuitenkin kuolleet kumpikin. Mutta kun hän, tuntia myöhemmin, saapui\nkotiinsa ja näki koiran makaavan vilusta värisevänä hänen ovensa\nedessä, riemastui hän niin, että nosti Lionin pölyiset käpälät\nkaulaansa ja suuteli sen pörhöistä turkkia. Hän antoi sille ainoan,\nviimeisen leipäpalasensa, hieroi sen jäsenet lämpimiksi ja pani sen\nviimein peittoon käärittynä makaamaan oman vuoteensa jalkopäähän.\n\nTunnin ajan käveli Kjeld edestakaisin huoneessaan, väliin katsellen\nkoiraa ja peitellen sitä. Hetkeksi hämmentyivät hänen aatoksensa, ja\nhän kantoi tyynynsä huoneen nurkkaan, pienelle kirstulle, mutta sitten\nhän pudisti päätään omalle mielettömyydelleen.\n\n-- Minä unhotan, että mulla on vaan koira hoidettavanani, -- sanoi hän\nkatkerasti itsekseen.\n\nJoku aika sitten oli Kjeld melkein ollut tulemaisillaan terveeksi.\nReippaan sanomalehti-pojan ja vallattoman koiranpennun elämän-ilo\noli ollut jo voittamaisillaan hänen alakuloisuutensa, mutta\ntaulunäyttelyssä käynnin perästä palasivat sairasmieliset luulottelut\nmoninkertaisella voimalla...\n\nSeuraavana päivänä työskenteli Kjeld innokkaammin kuin koskaan ennen.\nHän jäljenteli maalauksia taulunäyttelystä, ja ihmiset olivat täynnä\nihastusta, niitä katsellessaan.\n\n-- Kuinka monasti olette nähnyt näitä originaaleja? -- kysyi muuan\nvanha gentleman, joka jo pitkän ajan oli ihmetellyt piirustuksia.\n\n-- Ainoastaan kerran, sir!\n\n-- Kerranko vaan? Sitten on teillä todellakin hyvä muisti.\n\nKjeld katsahti ylös.\n\n-- Niin, -- sanoi hän, -- minulla on hyvä muisti; se on juuri\nonnettomuuteni.\n\nHerra pudotti shillingin kivilaatalle Kjeldin eteen ja astui verkalleen\neteenpäin.\n\nMutta Kjeld istui kauan liikkumattomana ja katsoi hänen jälkeensä. Ja\nsinä iltana joi Kjeld ensi kerran enemmän kuin hän sieti.\n\nSiitä päivästä pitäin osti Kjeld usein vähän viiniä, jos hänellä oli\nshillinginen liikaa. Mutta hän ei koskaan käyttänyt sitä ylenmäärin.\nHän nautti sitä vaan sen verran, että hänen kurja elämänsä siitä sai\nhiukkasen auringon heijastusta ja hiukan kullan hohdetta.\n\nMutta vähitellen tuo vaivalloinen elämä kadulla mursi Kjeldin jo\nentuudesta heikon ruumiin, ja hänen mielensä tuli yhä sairaammaksi.\n\nHän ei enää käsittänyt, että se, mitä hän säilytti arkkusessa luonaan,\non vaan hiukkasen tomua, hän uskoi yksinäisinä hetkinä suorastaan,\nettä siinä on hänen pieni poikansa hengissä. Senvuoksi hän ei koskaan\ntahtonut erota tästä arkusta.\n\nSillä syyllä, että hänen muka usein täytyy levähtää, hankki Kjeld\npoliisivirastolta luvan pitää tätä arkkuaan porttikäytävässä lähellä\nsitä paikkaa, missä hän aina maalasi.\n\nLionin hän asetti kirstun päälle makaamaan, eikä tämä koko päivässä\npoistunut vartiopaikaltaan.\n\nItse hän meni aina vapaahetkinään puhelemaan heidän kanssaan.\n\n-- Se on hyvä, -- sanoi hän, -- että teitä on kaksi, niin voitte pitää\nseuraa toisillenne. Miten te muuten saisittekaan aikanne kulumaan?\n\nJa hän silitteli kädellään koiran tuuheata turkkia...\n\n-- Mitä teillä on arkussa? -- kysyi newsboy eräänä aamuna, nähdessään\nKjeldin seisovan kumartuneena kirstun yli. -- Lion vartioitsee sitä\nkuin olisi siinä kultaa!\n\nJa Kjeld nyökkäsi päätään.\n\n-- Siinä onkin kultaa, -- sanoi hän, -- oman sydämeni kultaa...\n\n       *       *       *       *       *\n\n                                       \"Über allen Gipfeln ist Ruh...\"\n\n[Rauha ompi laaksoissa nyt. --]\n\nEnsimäinen viikko joulukuuta oli kulumassa. Lunta oli satanut parina\npäivänä niin, ettei Kjeld voinut työskennellä kadulla. Nyt oli lumi\ntaasen sulanut, ja Kjeld oli jälleen asettunut tutulle paikalleen.\n\nTalossa, joka oli sen paikan kohdalla, missä Kjeld piirteli, näki\nhän aina pienen tyttösen seisovan akkunan luona. Tyttönen oli laiha\nja kalpea; olkapäät olivat hänellä tavattoman korkeat, kädet pienet,\nhennot ja läpikuultavat.\n\nMusta kissa leikitteli hänen olkapäällään ja pokkasi häntä kaulaan.\nTyttönen painoi hyväillen poskensa kissaa vasten, mutta ei milloinkaan\nleikkinyt sen kanssa. Hän istui tuntimäärin, nenä painettuna kirkasta\nakkunaruutua vasten, ja katseli katumaalaria tuolla alhaalla. Kjeld\ntottui viimein niin näkemään tyttösen kasvot aina akkunassa, että hän\naivan kaipasi niitä, kun ne yhtenä päivänä olivat sieltä poissa.\n\nKahteen päivään ei Kjeld ollut häntä nähnyt, mutta nyt seisoi tyttönen\näkkiä siinä kadulla, kun Kjeld hämärissä nousi, lähteäkseen kotiinsa.\n\nTyttönen kosketti pienellä, hennolla kädellään Kjeldiä.\n\n-- Minähän se asun tuolla vastapäätä, -- sanoi hän, osottaen kädellään\ntoiselle puolen katua. -- Sinä olet nyökännyt mulle päätä joka päivä,\nja minä olen jo kauan aikonut juosta tänne katsomaan sinun kuviasi\noikein läheltä, mutta en ole päässyt, sillä tiedätkös, minulla on\nopettajatar, joka vartioi minua. Mutta tänä iltana olen yksin kotona\npalvelijan kanssa ja siksi pääsin ulos nyt.\n\nKjeld katseli säälien tyttöä. Hän huomasi heti, että olkapäät olivat\nluonnottoman pystyt ja hieno, soma pää ikäänkuin painunut sisään\nrintaonteloon.\n\nKyttyräselkäisten terävällä katseella tyttö huomasi heti hänen\najatuksensa.\n\n-- Tiedän kyllä, etten minä ole kuin muut lapset, -- sanoi hän, --\nmutta minä osaan piirtää, ja sitä eivät toiset osaa. Katsos tätä.\n\nTyttönen veti taskustaan hienon, valkoisen paperin, johon hän oli\npiirtänyt lintuja ja muita eläimiä.\n\nKjeld katseli sitä.\n\n-- Tämä ei ole hullumpaa, -- sanoi hän ja nyökkäsi kehottavasti\ntytölle, -- sinusta tulee vielä jotain maailmassa.\n\nTyttönen punastui ilosta, ja hänen silmänsä loistivat.\n\n-- Saanko tulla joka päivä katsomaan sinun kuviasi? -- sanoi hän.\n\n-- Niin usein kuin tahdot.\n\nTyttönen oli hetken ääneti. Sitten hän sanoi verkalleen:\n\n-- Kuulehan, minä pidän niin paljon sinusta ja sinun koirastasi ja\npienestä sanomalehti-pojasta. Häntä on niin lysti katsella, kun hän\nseisoo kädet liivintaskuissa ja viheltelee. Tuolta akkunasta minä\nolen katsellut teitä joka päivä ja olen ajatellut, että sinä varmaan\nolet oikein kuuluisa maalari, koska piirrät niin reippaasti...\nMutta sitä en ymmärrä, miksi sinä tänne tulit? Sinä et ole yhtään\nmuitten katumaalarien näköinen... -- Tyttönen alensi äänensä vienoksi\nkuiskaukseksi. -- Sano mulle, miksi sinä tulit tänne?\n\nKjeld kääntyi poispäin.\n\n-- Löytyy asioita, joihin ei voi vastata... -- sanoi hän soinnuttomalla\näänellä ja liitti äkisti kääntäen tytön aseet häntä itseään kohti:\n\n-- Sano sinä, miksi olet kipeä?\n\nPienillä lapsenkasvoilla sävähti omituinen aikaihmisen vakavuus ja\nsurumielisyys.\n\n-- En oikein varmaan sitä tiedä, -- sanoi hän, mutta usein minä\nsitä mietin. Meidän sisäkkö sanoo, että äiti otti minut kanssaan\ntanssiaisiin ja lankesi minun kanssani ja sitten minusta tuli\ntällainen... Mutta ymmärrätkö sinä sitä, että pieniä lapsia otettaisiin\nmukaan tanssijaisiin? Minä en sitä käsitä.\n\nKjeld tarttui äkisti liitupalaseensa ja alkoi piirtää. Hän ei ollut\nkuulevinaan kysymystä. Hän ei raatsinut sanoa lapselle, että palvelija\noli tarkottanut sitä aikaa, jolloin tyttö ei vielä ollut maailmassa.\nSen sijaan Kjeld kysyi tytöltä, onko hänellä siskoja.\n\nTyttö pudisti surullisesti päätään.\n\n-- Ei ole, -- vastasi hän, -- minulla on vain isä ja äiti, ja ne ovat\naina poissa.\n\nKjeld painoi päänsä alemmaksi, ettei tyttönen näkisi hänen kasvojaan.\n\nHänestä tuntuivat nuo yksitoista sanaa sisältävän enemmän kuin\nkokonainen elämäntarina yhtä monessa nidoksessa.\n\n\"Minulla on vain isä ja äiti... ja ne ovat aina poissa.\"\n\nPieni tyttönen säikähti hiukan Kjeldin äänettömyyttä, mutta hän\nrohkasi kuitenkin itsensä ja kosketti taas laihalla kädellään Kjeldin\nkäsivartta.\n\n-- Ihmiset ovat varmaan olleet pahoja sinulle, -- sanoi lapsi. -- Minä\najattelinkin aina, kun istuin tuolla ja katselin sinua, että sinulla\nvarmaan on ollut paljon suruja.\n\nKjeld käänsi äkisti päänsä toisaanne. Hän tunsi silmänsä täyttyvän\nkyyneleillä, kuunnellessaan lapsen hentoa, osanottavaa ääntä... Täytyi\npysyä lujana.\n\nMutta tyttönen kuiskasi itku kurkussa:\n\n-- Ethän liene suuttunut minuun?... Miksi et virka mitään?\n\nSilloin loppui Kjeldin vastustusvoima. Molemmin käsin hän tarttui\ntyttösen pieniin kätösiin ja peitti niitä suuteloillaan.\n\n-- Kiitos, armas lapsi! -- sanoi hän. -- Kiitos, kiitos!\n\nTämä vastaus ei tosin tyydyttänyt tyttöstä, mutta hän huomasi, että\nKjeld on hänelle kiitollinen jostakin. Ja äkisti hän virkkoi:\n\n-- Sinä saat minun Robbyni! --\n\nTyttönen katsoi arasti ympärilleen ja veti sitten mustan, jalkoihin\nasti ulottuvan sadetakkinsa alta esille lemmikkinsä, tuon pienen mustan\nkissan.\n\n-- Sinä saat Robbyn, -- liitti hän toistamiseen itku kurkussa...\n\nHänellä, niinkuin kaikilla lämminsydämisillä naisilla, oli sisäinen\ntarvis lohduttaa.\n\nMutta olipa yksi, joka ei käsittänyt leikkiä, kun oli kissoista\nkysymys, ja se oli Lion. Se hyökkäsi Robbya vastaan kuin olisi se ollut\nitse paholainen. Pikku tyttönen vetäytyi säikähtyneenä taaksepäin,\nmutta kissa sihisi ja sylki ja huitoi ilmaa terävillä kynsillään.\n\nVasta sitten kun Kjeld oli ottanut koiraa niskasta kiinni ja antanut\nsille läimäyksen kepistään, vaikeni tämä ja kömpi isäntänsä taakse,\nmutta murisi kuitenkin vielä ja näytti valkeita hampaitaan Robbylle.\n\n-- Kiitos lahjastasi! -- sanoi Kjeld ystävällisesti tytölle. -- Mutta\nnäethän, ettei Lion salli minun ottaa vastaan sitä. Koira ja kissa\neivät sovi yhteen, senhän tiedät.\n\nLapsi ei vastannut mitään, mutta kyyneleitä alkoi vieriä alas hänen\nposkiaan myöten. Yksi oli tuskin ehtinyt tipahtaa alas, ennenkun toinen\njo seurasi sitä. Tuo kiinnitti Kjeldin huomiota. Hän ymmärsi, että\ntässä oli muutakin kuin vain lapsellinen päähänpisto.\n\n-- Miksi sinä tahdot antaa minulle kissasi? -- kysyi hän.\n\n-- Siksi, siksi... -- änkytti tyttönen, -- kun minusta näyttää, että\nsinä tarvitset jotain hyvää, ja Robby on paras, mitä minulla on. Robby\non niin armas. Kun se hieroo punaista kuonoaan kättäni vastaan, tuntuu\nkuin kaikki tulisi valoisaksi ja lämpimäksi... Minusta näyttää kuin\nsinun olisi kylmä.\n\nKjeld jäi äänettömäksi liikutuksesta. Hän tunsi tällä hetkellä\nsanomattoman suurta kiitollisuutta tätä poloista pientä raajarikkoa\nkohtaan, joka päivisin oli seurannut häntä silmillään ja öisin\nmuistellut häntä rakkaudella. Hän ojensi kätensä tyttöä kohti ja\ntahtoi sanoa, mitä hänen sydämessään liikkuu, mutta samassa tarttui\nvoimakas käsi takaapäin tyttöön, ja palvelijatar vei hänet jokseenkin\nepäystävällisesti toiselle puolen katua. Kissa hyppäsi perästä pehmein\nkäpälin, ja portti paiskattiin kiinni heidän jälkeensä.\n\nViisi minuttia myöhemmin näki Kjeld tyttösen istuvan murheellisen\nnäköisenä entisessä paikassaan akkunassa. Lapsi heitteli sormisuukkoja\nhänelle, ja kissa teki hyppyjään, niinkuin ennenkin. Kjeld vastasi\nheiluttamalla hattuaan ja nenäliinaansa, nostipa vielä Lionin pystyyn\nja pani sen viskelemään käpälillään lentosuukkoja. Tästä ihastui tyttö\nniin, että nauroi ääneensä ja taputteli pieniä, laihoja käsiään. Mutta\nsitten vedettiin uutimet äkisti eteen, ja Kjeld ei enää nähnyt häntä...\n\nKoko seuraavan päivän kummasteli Kjeld, miks'ei uutimia ensinkään\navata. Satoja kertoja päivässä hän katsoi ylös akkunaa kohti, etsien\nsieltä noita pieniä, kalpeita kasvoja. Hän kaipasi tyttöstä hetki\nhetkeltä yhä enemmän, ja nuo alasvedetyt uutimet tuntuivat hänestä\npäivä päivältä kummallisemmilta.\n\nMutta viikon perästä hän sai selityksen tähän. Silloin kokoontui\nsurupukuisia ihmisiä portille tuolla vastapäätä, ja pieni, kukkasilla\nkoristettu kirstu kannettiin ulos sieltä.\n\nKjeld tunsi oikein iloitsevansa, tätä nähdessään.\n\n-- Hänen ei nyt enää tarvitse seista tuolla akkunassa ja ikävöidä\nulos, -- ajatteli Kjeld. -- Eikä tarvitse hänen tuntea, kuinka\nahdistavaa tämä elämä on ja kuinka täynnä pettymyksiä!... Hänelle alkaa\nvarsinainen elämä kuoleman perästä.\n\nJa Kjeld luuli näkevänsä pienosen oikasevan köyristynyttä selkäänsä ja\nnostavan siipensä, lentääkseen kaukaisia rannikoita kohti.\n\n-- Jos voisi seurata! -- huokasi Kjeld hiljaa itsekseen. -- Jos voisi\nseurata! \"Hiljaa ompi laaksoissa nyt!...\"\n\nHän otti juhlallisesti ja äänetönnä hatun päästään, surusaaton\nkulkiessa sen paikan ohi, missä hän loikoi. Sitten hän hypähti pystyyn,\nvihelsi koiran luokseen ja läksi verkalleen astumaan hautauskulkueen\nperästä.\n\nMatkalla tuli heille newsboy vihellellen vastaan.\n\n-- Tule mukaan! -- sanoi Kjeld hänelle.\n\nSanomalehti-poika pysähtyi, lykkäsi hatun niskaansa ja juoksi takaperin\nKjeldin edessä, koira kintereillään.\n\n-- Ketä ne vievät tuossa? -- sanoi poika, tehden päällään pienen,\näkkinäisen keikauksen siihen suuntaan, missä ruumissaatto kulki.\n\n-- Pientä tyttöä, punaisesta talosta tuolla. Häntä, joka aina nyökkäsi\nmeille akkunasta.\n\nNewsboy lakkasi viheltämästä.\n\n-- Mitä? -- sanoi hän. -- Häntäkö, jolla oli kissa? -- Poika näkyi\nenimmiten kiintyneen tähän elukkaan.\n\nKjeld nyökäytti päätään ja otti poikaa kädestä kiinni.\n\n-- Me kolme saatamme häntä, -- sanoi Kjeld, -- sillä hän oli ainoa koko\ntässä suuressa kaupungissa, joka piti meistä.\n\nKjeldin äänessä oli niin paljon sydämellisyyttä, hänen tätä sanoessaan,\nettä poikanen tuli oikein juhlalliselle mielelle. Hän työnsi\nkiireesti pienen, lämpimän, karkean kouransa Kjeldin käteen ja koetti\nponnistellen astua tasa-askelissa hänen kanssaan. Lion käydä tassutteli\nheidän jäljessään häntä lyyhyssä.\n\nNäin he seurasivat, vähän matkan päässä muusta saattoväestä, pienoista\nkirstua hautausmaalle asti. Ja nämät kolme olivatkin todellisuudessa\npienen vainajan ainoat oikeat saattajat, sillä kaikki muut, sekä\nhevosilla kulkijat että jalan astujat, hymyilivät ja juttelivat\ntoistensa kanssa pitkin tietä, mutta nämät kolme astuivat äänettöminä.\n\nEnsimäisissä vaunuissa istui äiti, hän, joka oli tanssinut lapsensa\nvaivaiseksi. Hän itki tosin, mutta siitä kiireisestä tavasta, millä\nhän pyyhki silmiään, saattoi käsittää, että nämä kyyneleet kyllä pian\nkuivuvat.\n\nJa kun hauta oli siunattu, ei jäänytkään sen täyttymistä katsomaan muut\nkuin koditon mies, isännätön koira ja köyhä poikanen, joka oli tottunut\nponnistelemalla raivaamaan itselleen tietä maailmassa.\n\n-- Tiedätkös? -- sanoi hän Kjeldille. -- Elämä on pelkkää roskaa, mutta\nse on kumminkin semmoista, ettei tahdo siitä luopua, niinkauan kuin\nvain jaksaa täällä ponnistelemalla pystyssä pysyä.\n\nHiljaa ja ääneti he astuivat takaisin kaupunkiin.\n\n-- Missä sinä asut? -- kysyi Kjeld äkisti, kun newsboy irrotti kätensä\nhänen kädestään.\n\n-- En missään... Olen jo kuukauden ajan tullut ihan yksikseni toimeen.\n\n-- Mutta missä sinä nukut öisin?\n\n-- Porttikäytävissä.\n\n-- Nyt on jo liian kylmä... Tule minun luokseni. Siellä on peite, jonka\nsaat lainata, ja Lionkin sua siellä vähän lämmittää.\n\nPoika hypähti korkealle ilosta.\n\n-- Saanko todellakin tulla? Saanko olla sinun ja Lionin luona joka yö?\n\nKjeld nyökkäsi myöntävästi, ja newsboyn pienet, viisaat, smaragdille\nvivahtavat silmät loistivat ihastuksesta.\n\n-- No, hyvä! -- sanoi hän. -- Sitä ei sinun tarvitse tehdä ilmaiseksi.\nMinä kyllä maksan puolestani; pencen saat joka yöstä.\n\nKjeld hymyili ylpeänä.\n\n-- Noin juuri olisi _minunkin_ poikani puhunut! -- sanoi hän.\n\n-- _Sinun_ poikasi! Onko sulia poikaa? Missä hän on? Ja minkä näköinen\nhän on?\n\nNämä pikaiset kysymykset seurasivat niin kiireesti peräkkäin, että\nKjeldin oli mahdoton vastata niihin. Mutta innokas, pieni kyselijä\nliitti taas hengästyneenä:\n\n-- Elääkö hän? -- Silloin vastasi Kjeld melkein kiivaasti:\n\n-- Elää tietystikin.\n\n-- Missä sitten?\n\n-- Niin, sitäpä en tiedä! Marsko lienee nyt hänen kotinsa, vaiko\nJupiter, vai Neptunus, vai joku muu taivaan kaukaisista tähdistä...\nSielu ei voi kuolla, muista se poikani! _Se elää_... se on varmempi\nkuin maa, jonka päällä astut.\n\n-- Mutta minkä näköinen hän on? -- kysyi newsboy, itsepintaisesti\npysyen kiinni omassa ajatuksessaan.\n\n-- Hän muistuttaa sinua... Hänellä on mustat silmät ja kiharainen\ntukka, niinkuin sinulla. Mutta paljon pienempi hän on, niin pieni kuin\njoku Rafaelin enkeleistä... ja vielä pienempikin! Ja hän liikkuu niin\nkepeästi kuin lentäisi hän.\n\n-- Niin, mutta _nyt_, minä tarkoitan. Minkä näköinen hän nyt on?\n\nPojan itsepintaiset tiedustelut palauttivat Kjeldin takaisin\ntodellisuuteen.\n\n-- Sitä en tiedä, -- sanoi hän surullisesti ja pyyhkäsi kädellään\notsaansa, ikäänkuin kootakseen ajatuksensa. -- Kun ajattelen häntä, on\nhän minusta sen näköinen kuin sinulle kuvasin... Toisinaan taas tuntuu\nminusta kuin hän makaisi pienessä, kapeassa arkkusessa, kalpeana ja\nkylmänä... Mutta se on vaan hänen kuvansa, ymmärräthän? Minulla ei\nolekaan hänestä muuta jäljellä kuin kuva vaan. Siksipä pidänkin kiinni\nsiitä, niin etten mistään hinnasta antaisi sitä pois. Sitä paitsi --\ntässä kävi ääni niin heikoksi, että poika töin tuskin sai sanoista\nselvää, -- sitä paitsi on se myös ainoa, mitä minulla enää on jäljellä\n-- _hänestä!_\n\nPoikanen luuli, että Kjeldin vaimo oli kuollut, eikä kysellyt sen\nenempää. Mutta kun hän illalla istui tuon pienen puulaatikon päällä\noven suussa, virkkoi hän taasen:\n\n-- Tässäkö sinulla on poikasi kuva?\n\nKjeld nyökkäsi päätään ääneti. -- Kerro minulle hänestä! -- sanoi\nnewsboy, ja liitti, tohtimatta katsoa Kjeldiin: -- ja siitä\ntoisestakin, josta ei myöskään ole kuin kuva jäljellä.\n\nKjeld katsoa tuijotti poikaan. Ei muistanut hän enää, että newsboy on\nhänelle muukalainen, vieras lapsi vaan; hän oli kuin janoava matkamies,\njoka, vaellettuaan erämaassa kauan aikaa, äkkiä näkee kirkkaan lähteen\nkumpuavan esille; hän ajatteli vain janonsa sammuttamista!\n\nVasta nyt, kun hän kuuli ihmislapsen sanovan: \"kerro minulle hänestä!\"\nvasta nyt hän itsekin tajusi, kuinka tulvillaan hänen rintansa on\nloukatuita tunteita... Se oli pakahtumaisillaan... Sen täytyy saada\ntyhjentyä... Ja kuni ryöppyävä vesi vuolaassa virrassa, niin tulvivat\nsanat hänen huuliltaan; niitä oli mahdoton pysäyttää. Tämä ei ollut\nkertomista; se oli -- _maalaamista_.\n\nEikä esiintynytkään Sanny tässä kuvassa tavallisena pienenä,\njokapäiväisenä ihmisenä, niinkuin hän todellisuudessa oli, vaan hänestä\ntuli sellainen, joksi Kjeldin rakkaus oli hänet luonut. Hänestä tuli\nRafaelin pyhä neitsyt, Rubensin taivaan ruhtinatar, Tizianin madonna!\nHän, joka ei vuosiin ollut pitänyt sivellintä kädessään, hän maalasi\nnyt äkisti, maalasi sanoin, ja tähän kuvaan tuli lämpimämpi hehku,\nsyvempi väritys kuin hänen paletillaan konsaan oli ollut.\n\nPoika istui kuunnellen... hämmästyneenä, äänettömänä.\n\nKjeld oli hänet kokonaan unhottanut.\n\nHän vaan haasteli... haasteli lakkaamatta, koska mielenliikutus ja suru\nja kaipuun katkeruus muutoin olisi pakahuttanut hänen rintansa. Mutta\nhänen sanoissaan ei ollut katkeruutta. Jokainen lause oli ylistyslaulua\nhänelle, joka oli herättänyt Kjeldissä henkiin tuon ensimäisen valtavan\ntunteen; sen tunteen loistossahan hänestä olisi kypsynyt suuri\ntaiteilija... ellei tuota katkeraa pettymystä olisi tullut, ja elleivät\nsolukudokset hänen aivoissaan olisi olleet niin hauraita.\n\nKjeld ei käsittänyt sitä väitettä, että suru voi kasvattaa. Löytyi\nolemassa toisenlainen lauselma, jonka hän paremmin ymmärsi: \"Die edlen,\ngrossen Naturen sind in den höchsten, glücklichsten Augenblicken\nam demüthigsten... am meisten in sich gesammelt.\" [Jalot, suuret\nluonteet ovat korkeimman onnensa hetkinä nöyrimmillään... itseensä\nsulkeutuneimmat.]\n\nKjeld ei ollut milloinkaan niin elävästi käsittänyt taidetta ja\ntuntenut niin palavata luomishalua rinnassaan kuin juuri onnellisimpana\nollessansa. Eikä ollut hänen mielensä koskaan niin täynnä kevään\nsuloutta kuin silloin, ei aatokset milloinkaan kirkkaampia, ei\ntunne-elämä rikkaampaa, ei sydän nöyrempi kuin juuri silloin! Ilo oli\nhänen kohottajansa, suru hänen maahan masentajansa. Rohkeamielisyys\noli hänelle voitoksi, pettymykset tappioksi. Hän oli nyt puolen vuoden\naikana luullut tukauttaneensa rakkauden rinnastaan ja sitoneensa\nsydämensä haavat, mutta nyt hän huomasi niiden vuotavan kiivaammin kuin\nkoskaan ennen. Niin, hän tunsi puhuessaan oikein fyysillistä kipua,\naivan kuin sisällisen verenvuodon sattuessa.\n\nThe newsboy katsoa tuijotti Kjeldiin kirkkain, kostein silmin. Ei\nollut hänen pienillä, älykkäillä kasvoillaan koskaan ollut semmoista\njuhlallisen vakavuuden ilmettä kuin tällä hetkellä. Ja tämän\njuhlallisen tunteen valtaamana poikanen liitti vaistomaisesti pienet,\nkarkeat kätensä ristiin polvelleen. Hän ei ollut moneen vuoteen\nkäynyt kirkossa, mutta nyt tuntui hänestä kuin istuisi hän siellä ja\nkuunteleisi sielumessua vainajalle.\n\n-- Oi, sir! -- sanoi hän. -- Olipa se kauhean surullista, että hän\nkuoli.\n\nKjeld vilkasi poikaan. Hänen katseessaan välähti jotain, joka osotti,\nettä hän oli ymmärtänyt pojan sanat. Sitten hän nyökkäsi hiljaa\npäätään, ikäänkuin saaden uuden ajatuksen, ja virkkoi:\n\n-- Niin, se oli kauhean surullista, että hän kuoli.\n\nHän pyyhkäsi hihallaan kosteata otsaansa. Tuntui kuin hän\npuolenkolmatta vuoden eron perästä nyt olisi _nähnyt_ vaimonsa\njälleen... Tästä lähin tahtoi Kjeld muistella häntä vain -- vainajana.\n\nEikä vähintäkään katkeruutta saa olla tuossa muistelemisessa! Niin\nraittiina ja nuorena, niin iloisena ja kepeänä kuin Sanny ensi kerran\ntanssi Kjeldille vastaan, -- sellaisena hän tahtoo aina häntä muistella.\n\nPari säettä tutusta laulusta tuli hänelle aina mieleen, kun hän\najatteli Sannya... Ja tälläkin hetkellä ne valtasivat hänet semmoisella\nvoimalla, että hänen täytyi laulaa ne ääneen itsekseen, ensin kerran,\nsitten toisen, uudistaen aina matalalla äänellä samat kolme säettä:\n\n    \"Es ist bestimmt in Gottes Rath,\n    Dass man vom liebsten, was man hat,\n    Muss scheiden...\"\n\n    [Niin Herra taivaan määräsi,\n    Sun että rakkaimmastasi Erota täytyy...]\n\nThe newsboy ei tiennyt, mitä sanoa. Eikä hän myöskään ymmärtänyt, mitä\nKjeld lauloi. Mutta syvän murheellisuuden tuossa äänessä hän käsitti\nja, tietämättä oikein, miten tässä lohdutella, hän uudisti äkisti\nKjeldin äskeiset sanat, lausuen syvällä vakaumuksella:\n\n-- Sielu ei _voi_ kuolla! Sen täytyy elää!\n\nKjeld nyökkäsi hänelle kiitollisena.\n\n-- Syö nyt! -- sanoi hän sitten, siirtäen maidon ja leivän pojan eteen.\n\nÄänettöminä he ruokailivat yhdessä ja laskeutuivat äänettöminä levolle.\n\nHerättyään seuraavana aamuna, katseli Kjeld nukkuvaa poikaa kauan ja\nlaski hänen säännöllisiä, tasaisia hengenvetojaan.\n\nEipä ihmettä siis, jos hän joutuikin harhanäköjen valtaan. Nukkuva\nlapsi tuolla ei ollut the newsboy, vaan _hänen_ poikansa... _hänen_\ntulevaisuutensa. Nyt tuli raivata kaikki kivet hänen tieltään ja\nhankkia hänelle elämän onnea. Tämä tehtävä antoi Kjeldin elämälle uuden\ntarkoituksen ja uusia voimia.\n\nHän herätti pojan niin lempeällä kädellä kuin äiti lapsensa.\n\n-- Kello on viisi, -- sanoi hän. -- Sinun täytynee mennä\nsanomalehti-konttoriin. Mutta ei sinun tarvitse siellä kauan käydä.\n_Minun_ poikani ei saa olla juoksupoikana.\n\nThe newsboy nousi istumaan vuoteelleen ja hieroi unet silmistään.\n\nEi hän olisi ollut se pieni, näppärä poika, joka hän todella oli, ellei\nhän heti olisi käsittänyt asiain tilaa.\n\nVikkelästi hän pisti vaatteet ylleen, ja viisi minuttia myöhemmin hän\nseisoi jo ovella, valmiina lähtemään ulos. Hän työnsi lakkinsa niskaan\nja katsoi Kjeldiin, vastustamattoman veitikkamaisesti hymyillen.\n\n-- Hyvästi, isä! -- sanoi hän ja juoksi sitten kiireesti alas portaita\nmyöten.\n\nMuutamia tunteja myöhemmin meni Kjeldkin ulos. Matkalla työpaikkaansa\nhän huomasi eräässä akkunassa kirsikkapuun oksia veteen pantuina. Umput\nseisoivat täyteläisinä, valmiina puhkeamaan. Jokunen oksa jo kukkikin.\n\nKjeld katseli näitä kauan, ymmärtämättä itsekään, miksi hänet nyt\nvaltasi niin sanomattoman haikeuden tunne. Kaikki hänen surunsa\nheräsivät taasen eloon; kaipuu kasvoi tuskallisen voimakkaaksi;\njokaisesta haavasta pulppusi lämmin veri virtanaan. Viimein hän virkkoi\nääneen:\n\n-- Mitä minä sitten teen, kun kevät tulee?\n\nHän oli kerran, seisoessaan sairaan ystävänsä vuoteen ääressä, kuullut\nlääkärin sanovan hänelle: Jos vaan pääsette keväästä yli, niin voitte\nkyllä elää.\n\nNiin, kunpa hän pääsisi keväästä yli, tuosta ajasta täynnä valoisain\nhaaveilujen helkkyvää riemua ja katkerain kaihojen synkkää\nepätoivoisuutta!\n\nVerkalleen hän laahasi itsensä entiselle työpaikalleen. Tuuli oli\ntuiman kalsea, mutta hän ei sitä huomannut. Kaihon tuli paloi hänen\nsuonissaan, ja katkera suru kalvoi sydäntä.\n\nTuon tuostakin hän käänsi vaistomaisesti päätään punaista taloa kohti,\nalakuloisena katsellen alasvedettyjä uutimia siellä. Iltapäivällä\nhuomasi Kjeld, että siellä avattiin akkuna, ja että musta kissa istui\nakkunalaudalla. Se katsoa tuijotti häneen yli kadun, aivan kuin pikku\ntyttö ennen. Sisäpalvelija ajoi sen luudallaan pois, mutta hetken\nperästä se istui siinä taas, katsellen Kjeldiä, omituinen, surullinen,\nmelkein inhimillinen katse keltaisissa silmissä.\n\nKjeld ei malttanut olla kutsumatta: kis, kis, ja kissa hypähti heti\npoikki kadun hänen luokseen. Se pokkasi niin hyväilevästi hänen\npolveaan vasten, että itse Lionkin heitti vihaiset aikomuksensa, jääden\nrauhallisesti makaamaan, pää etukäpälillään.\n\nKun Kjeld hämärissä nousi, lähteäkseen kotiin, seurasi kissa mukana,\neikä hän raatsinut ajaa sitä pois.\n\n-- Isännätön kissa hakee isännätöntä koiraa, -- ajatteli hän. -- Ja\nkodittomat eläimet hakevat koditonta miestä, -- liitti hän, astuessaan\nylös ullakkohuoneeseensa, uusi asukas perässään.\n\nSanomalehti-poika se aivan hurjistui ilosta, kun kotiin tullessaan\nnäki siellä kissan. Mutta Kjeld valvoi sinä iltana kauan, laskien\ntuloja ja menoja. Hänen tulonsa olivat parahiksi riittäneet ruuaksi\nhänelle itselleen. Kun niistä nyt on jaettava koiralle ja kissalle --\npuhumattakaan säästämisestä pojan varalle, joka ei saa unohtua, -- niin\njää varsin vähän tahi ei mitään omaan suuhun pantavaksi... Hän tunsi jo\nomituista heikkoutta polvissaan, kun ei viime viikkoina ollut saanut\nkyllin syödäkseen, mutta mitäpä tuosta sitten! Eipä ollut itse asiassa\nsuurta väliä tämmöisestä elämästä kuin hänen oli. Hänestä ei kuitenkaan\nenää voi tulla mitään. Tulevaisuus kuuluu nuorille... Poikanen on\ntulevaisuus. Joka kerta kun hän katsoi tuohon poikaan, kulki kuin\nriemun välähdys hänen jähmettyneen sielunsa läpi...\n\nSeuraavana aamuna kulki Kjeld, tuulesta ja raesateesta huolimatta,\nmelkein laahautumalla työpaikalleen. Hän oli niin jäykkä jäseniltään,\nlaskeutuessaan alas kivilaatoille, että hänestä tuntui mahdottomalta\nnousta siitä enää milloinkaan.\n\nKissa kömpi hänen poveensa takin alle, ja koira paneutui vartioimaan\nporttikäytävään.\n\nKova tuuliaispää rämisytti kilpiä hänen päänsä yläpuolella ja repäsi\nhatun häneltä päästä. Joku portti pamahti kiinni, ja akkunaruutu putosi\nkilahtaen maahan. Jalankulkijoita oli vaan harvoja, eikä ollut kellään\naikaa pysähtyä hänen kuviaan katsomaan. Mutta kun raesade oli hiljennyt\nja tuuli kuivattanut kivilaatat, rupesi Kjeld piirtelemään: ei niitä\nkuvia, joita kansa halusi nähdä, vaan niitä, joita hänen omassa\nmielessään liikkui.\n\nPiirrellessään näin \"con amore\", hän alotti aina Mustasta tintistä.\nMyötäänsä vaan esiintyi siinä Musta tintti kaikenmoisissa asennoissa\nja tilapäissä. Mutta viimeksi hän piirsi kuitenkin aina madonnan ja\nlapsen. Nämät olivat erkanemattomasti imeytyneet hänen aivoihinsa.\nJa jos joskus pölyinen jalka sattui liiaksi lähestymään hänen\npiirrostansa, silloin hän heittäytyi pitkäkseen kivilaatalle, suojaten\nkuvaansa omalla ruumiillaan. Hän ei sallinut kenenkään astua sen\npäälle. Mieluummin hän itse pyyhkäsi kuluneella, ohuella takkinsa\nhihalla pois kuvansa, sillä madonnan piirteet -- ne olivat _hänen_\npiirteitänsä.\n\n    \"Warte nur!\n    Warte nur!\n    Balde ruhest du auch!...\"\n\nJoulu alkoi lähestyä. Päivät olivat kolkot ja pimeät. Kjeld oli saanut\nitsepintaisen yskän, joka yöt päivät kiusasi häntä. Hänen silmänsä\ntulivat päivä päivältä kirkkaammiksi, ja posket painuivat yhä enemmän\nkuopalleen.\n\nThe newsboy tarkasti häntä omituisella, uteliaalla hellyydellä. Hän\nymmärsi hyvin, mitä tämä väsymys tiesi. Hän oli nähnyt sen painavan\nleimansa äidin kuihtuneille piirteille ja isän olennolle, työstä\nmurtuneelle. Hän oli nähnyt sen suutelevan pikku siskon punaiset\nposket kalpeiksi ja kylmiksi, ja hän oli nähnyt sen kuluttavan lihan\npienen veikon käsivarsista hitaasti, mutta ahneesti. Eikä hän voinut\nkoskaan unhottaa, miten kauhean laihat ne lopulta olivat. Hänestä\ntuntui kuin olisi voinut katsoa niiden läpi, jos olisi kohottanut niitä\nvaloa vasten. Vaikkei hän Kjeldille ilmaissut huoliaan ainoallakaan\nhuokauksella, oli hänellä itsellään kyllin selvänä, että hän pian\noli kadottava paraimman ystävänsä... ainoan, joka moneen vuoteen oli\nosottanut hänelle rakkautta. Mutta minkäs sille mahtaa... Ei tässä\nvalitukset auta. Siinä suhteessa oli elämä -- tai kenties kuolema -- jo\ntehnyt hänestä stoalaisen. Yksi asia oli hänellä kumminkin mielessä.\nHän tahtoi kaikella muotoa pitää huolta siitä, että saisi Kjeldiltä\njotain käteentuntuvaa muistoksi. Ja siksi hän eräänä aamuna, ennen ulos\nlähtemistään, sanoi Kjeldille:\n\n-- Piirtäkää minulle jotain semmoista, jota ette ole muille piirtänyt.\nAntakaa minulle jotain oikein omaksi, jota aina voin säilyttää.\n\nKjeld katsahti pikaisesti noihin pieniin, viisaisiin silmiin, jotka\nvilkkuivat matalan, pörhöisen lakin alta. Sitten hän otti esille\npaperiarkin ja alkoi piirtää. Hän piirsi the newsboyn itsensä,\nsemmoisena kuin hän oli siinä, tällä hetkellä. Kädet olivat pojalla\nsyvällä paikatuissa taskuissa, sanomalehdet riippuivat pienessä\npuusalkussa hänen kaulassaan, silmissä väikkyi veitikkamaisuus, suun\nympärillä älykäs hymyily, ja pää oli tehnyt pienen rohkean keikahduksen\ntaaksepäin. Mutta kuvan alle piirsi Kjeld sanat:\n\n    Nykyisin meillä kukin tahtois kirjoitella\n    Ja maalaella...\n    Ois puhuja -- linnasta mökkiin asti,\n    -- Sä, poikan', _kuuntele_ vain hartahasti!\n\nJa hän lisäsi, kuin itsekseen: Niin, kuunteleminen on taitoa... se on\nerityinen lahja. Se kokoo ajatuksia talteen. Mutta meidän aikoinamme ei\nole kellään aikaa koota ajatuksia talteen.\n\nKjeld pyyhkäsi kädellään kosteata tukkaansa ja sanoi, kuin anteeksi\npyytäen:\n\n-- Niin, niin! Sinä et ymmärrä minua, mutta ethän kuitenkaan minua\nunohda.\n\nThe newsboy ei vastannut siihen mitään. Hän tempasi piirustuksen\nKjeldin kädestä, lausui vaan lyhyesti: kiitos! ja riensi alas portaita\nmyöten. Mutta porttikäytävässä hän pysähtyi ja pyyhkäsi kätensä selällä\nkaksi suurta kyyneltä silmistään. Sitten hän pisti kuvan paljaalle\nrinnalleen, lämpimän ihon ja ohuen, kuluneen paidan väliin.\n\n       *       *       *       *       *\n\nJouluaaton päivä oli saapunut suureen, meluavaan kaupunkiin, yksi\nniitä kirkkaita pakkaspäiviä, joita vain ani harvoin sattuu Lontoossa.\nMuutamat kaupat olivat vielä mustanaan ostajista, mutta kaduilta oli\nliike jo vähentynyt. Kodeissa oli kyllin tekemistä nyt, niin alhaisissa\nkuin ylhäisissä. Kaikkialla oli kiirettä. Joulukuusi oli kynttilöillä\nvarustettava, lahjat järjestettävät sukulaisille ja ystäville.\n\nOli pureva pakkanen. Katonräystäistä riippui pitkiä jääpuikkoja, ja\nilmassa liiteli silloin tällöin pieniä, yksinäisiä lumihiutaleita.\n\nKjeld loikoi vilusta väristen kivilaatoilla. Mutta hän ei tuntenet\nkylmyyttä, hän vaan piirteli! Sanny tuli tanssien hänelle vastaan...\nSanny palasi kotiin tanssiaisista... Sanny vaihtoi sormusta hänen\nkanssaan... Sanny tuuditteli kehtoa... Musta tintti kiikutteli lasta\nkäsivarsillaan. Ja pienosella oli nuo samat hienot piirteet, jotka\nniin syvälle olivat painuneet hänen mieleensä, silloin kun hän kerran\noli ruuvannut kiinni pienen kirstun, suurten sieluntuskain raadellessa\nhänen rintaansa.\n\nLyhyt, vihlova huuto kuului hänen takanaan. Kjeld kääntyi sitä kohti,\nmutta ei nähnyt kuin vilahduksen pois kiiruhtavasta herrasta ja\nrouvasta.\n\nSaavuttuaan seuraavalle kadulle, he pysähtyivät kumpikin, -- rouva\nsäpsähdellen.\n\n-- Kuinka sinä noin kauheasti säikähdyit? -- sanoi herra, ja hänen\nkätensä, moitteettoman hienossa hansikkaassa, laskeusi rouvan\nkäsivarrelle.\n\nRouva -- se oli Musta tintti -- ei vastannut. Hän värisi vielä kuin\nhaavanlehti ja vilkasi arasti taakseen. Mutta sitten hän rohkasi\nitsensä ja sanoi pakotetulla välinpitämättömyydellä:\n\n-- Enpä tosiaan oikein itsekkään ymmärrä, mitä minä säikähdin.\nMielikuvittelua se varmaankin oli... Mutta minä taidankin olla\nnälissäni. Lähtekäämme takaisin hotelliin.\n\nHerra hymyili, paljastaen rivin loistavan valkoisia hampaitaan; sitten\nhän otti rouvaansa käsivarresta, ja he läksivät astumaan eteenpäin.\nPuolisen tuntia myöhemmin he istuivat yhdessä hyvin varustetun pöydän\nääressä, leikkiä laskien ja nauraen, kuten tavallisestikin.\n\nSanny pakotti itseään syömään, mutta kun ateria oli lopussa, sanoi hän:\n\n--- Kas tässä on sanomalehti ja tässä sikarisi. Lueskele ja polttele\nnyt sillä aikaa, kun minä käyn ostamassa sinulle joululahjan. En tahdo\nsua mukaan. Siitä pitää tulla äkki-ilo sinulle.\n\nVastaväitteitä tehtiin, mutta kun Sanny juhlallisesti lupasi pysyä\nsillä kadulla, missä hotelli oli, sai hän vihdoin luvan lähteä.\n\nSanny kulki kuin unissa-kävelijä kadun päästä päähän, kääntyi sitten\nviimeisestä kolkasta ja seisoi hetken perästä sillä paikalla, missä\nKjeld loikoi.\n\nIlta oli alkanut hämärtää, ja Kjeld aikoi juuri pistää\npunaliitu-palasensa taskuun ja nousta, mennäkseen kotiin.\n\nPorttikäytävässä siinä vierellä makasi Lion, pää painuksissa pienen\narkun kantta vasten, ja murisi. Mutta Sanny ei välittänyt siitä, vaikka\nse hypähti haukkuen pystyyn. Hän heittäytyi heti alas kivilaatoille\nKjeldin viereen ja kiersi kätensä hänen kaulaansa.\n\n-- Kjeld! Kjeld! Miks'et ilmoittanut olevasi elossa?\n\nKjeld hätkähti ja ojensi molemmat kätensä Sannya vastaan, mutta päästi\nne taas kohta hervahtaneina alas.\n\n-- Sinäkö täällä? -- sanoi hän. -- Oletko taasen häämatkalla?\n\nSanny nyökkäsi myöntävästi, tohtimatta kohottaa päätään.\n\n-- Onneksi olkoon! -- sanoi Kjeld katkeralla ivalla.\n\nMusta tintti tyrskähti itkuun. Hän oli kuin moni muu pieni, köykäinen\nnykyajan ihminen, vailla syviä ja kestäviä tunteita, mutta kuitenkin\noli olemassa jotain, mikä oli hänelle rakkaampi kaikkia muita. Se\nunohtui häneltä kyllä, kun hän ei nähnyt Kjeldiä, mutta pieni vilauskin\nhänestä johdatti sen jälleen hänen mieleensä. Ja hänen itkunsa oli\nvilpitöntä, sen huomasi Kjeld.\n\nPonnistellen hän nousi pystyyn, otti hiljaa Sannya kädestä, suuteli\nsitä kiihkeästi ja päästi sen jälleen irti, vihelsi koiran luokseen,\nnosti arkun selkäänsä ja läksi verkalleen astumaan kotiansa.\n\nSanny seurasi häntä muutaman askeleen päässä.\n\nKuullessaan Sannyn askeleita portaissa, Kjeld pysähtyi ja avasi hänelle\noven.\n\n-- Täällä ei ole katto kaukana, -- sanoi hän ja raapasi tulta, -- varo,\nettet loukkaa itseäsi.\n\nSanny ei vilkaissut ympärilleen, hän katsoi vain Kjeldiä, jonka laihat\nkasvot tulitikun valo oli äkkiä valaissut.\n\n-- Sinä olet sairas, -- sanoi hän, -- miksikä kannatkaan tuota raskasta\narkkua, vaikka olet niin väsynyt?\n\nLäähättäen laski Kjeld arkun lattialle.\n\n-- Mitä sinä et tahtonut kantaa, kannan minä.\n\nSanny säpsähti. Sanat sattuivat häneen kuin piiskan lyönti kasvoihin.\nMutta äkkiä sävähti tyly ilme hänen silmissään.\n\n-- Yhäkö tuo mieliluulo sinua vaivaa? -- virkkoi hän.\n\nKjeld kääntyi ja katsahti häneen.\n\n-- En tiedä, -- vastasi hän, -- mutta se ajatus minussa aina on ollut,\nettä lapsi kuoli, kosk'et sinä siitä välittänyt, tahi koska et tahtonut\nkärsiä lapsen tähden... kenties siitäkin syystä, ettet ymmärtänyt, mikä\nsuuri kutsumus on olla äitinä ja mikä riemu samalla.\n\nSanny ei tiennyt, mitä vastata. Vihdoin hän sanoi vapisevalla äänellä:\n\n-- Miks'et tahdo suoda tuolle pienelle raukalle rauhaa? Etkö tiedä,\nettä sinä riistät siltä haudan levon, laahatessasi hänen tomuansa\npaikasta toiseen?\n\nKjeld loi häneen silmäyksen, jota toinen ei ymmärtänyt. Pitkään aikaan\nei Kjeld virkkanut mitään. Vihdoin hän istahti arkun kannelle ja alkoi\nlaulaa hiljaisella, soinnuttomalla äänellä:\n\n    Warte nur!\n    Warte nur!\n    Balde ruhest du auch!...\n\nMutta silloin tyrskähti Sanny jälleen itkuun, hillittömiin\nnyyhkytyksiin, ja Kjeld, unohtaen kaikki, kiersi käsivartensa hänen\nympärilleen ja veti hänet luokseen.\n\n-- Hiljaa! -- sanoi hän, -- ikäänkuin peljäten, ettei enää voi hillitä\nitseään. -- Ole hiljaa!...\n\nMutta Sanny ei ollut hiljaa. Intohimoisesti hän painoi Kjeldin pään\nrintaansa vasten.\n\n-- Miksi sinä matkustit pois? -- kuiskasi hän. -- Miksi uskottelit\nmeille olevasi kuollut, vaikka olit hengissä vielä? Tiesithän kyllä,\nettei löydy maailmassa ainoatakaan miestä, jolla olisi semmoinen valta\nminun ylitseni kuin sinulla.\n\n-- Minä tiesin sen, -- sanoi Kjeld, -- mutta nähtyäni, että tuo valta\noli minulta mennyt, en tahtonut sitä enää koettaa hankkia takaisin.\n\n-- Sitä minä en käsitä, -- virkkoi Sanny.\n\n-- Niin -- sanoi Kjeld, -- sinä et sitä käsitä. Siinäpä onkin juuri\nsuurin erilaisuus meidän luonteissamme. Minun käsitykseni mukaan\nlöytyy vain kahdenlaisia ihmisiä: uskollisia ja niitä, jotka kiintyvät\nsattuman varaan... Minä en tuomitse jälkimäisiä, tiedän vaan, että\nminun vaimoni tulee olla uskollisen. Jos hän kerran on pettänyt minut,\non hän minulle kuollut.\n\nSanny kätki kasvonsa käsiinsä.\n\n-- Sinä olet kova, -- sanoi hän.\n\nMutta Kjeld hymyili surullisesti.\n\n-- Se on parasta sinulle, että min olen, -- sanoi hän -- Jos minä\nolisin erottanut sinut nykyisestä miehestäsi, olisi sydämesi kuitenkin\nennemmin tai myöhemmin löytänyt hänet, ja ajatuksissasi olisit jo heti\nollut minulle uskoton.\n\nSanny vaikeni häveten. Hän tunsi sydämessään että Kjeld oli oikeassa.\nHetken perästä hän kuitenkin virkkoi, ikäänkuin hiukan puolustellen:\n\n-- Vaikkapa saattaa pitää useista, niin onhan kuitenkin aina yksi, joka\non rakkain kaikista.\n\nKjeld katsoi häneen vakavasti.\n\n-- Niinkö luulet? -- sanoi hän. -- _Minä_ en sitä usko. Minun luuloni\non, että siltä ihmiseltä, joka ei saata kiintyä syvästi ja pysyvästi,\npuuttuu luonteen superlatiivisuus. Ihmiset sanovat, että nautinnonhimo\nja turhamaisuus ovat nykyajan mätähaavoja, mutta minä väitän, että\nmätähaavana on huikentelevaisuus! Ihmiset eivät tule paremmiksi,\nelleivät he tule uskollisiksi. Kaikista luonteen ominaisuuksista on\nuskollisuus minulle rakkain, sillä, pane mieleesi, uskolliset ihmiset\npysyvät aina totuudessa... Ja kaikista synneistä maan päällä on valhe\nhalpamaisin.\n\nSanny ei vastannut mitään. Hän muisti, kuinka hän oli usein kietoutunut\nkuin verkkoon, puhuessaan toisin kuin asian laita oli ollutkaan,\nja miten hänen tänäkin iltana täytyy valehdella miehelleen, kotiin\ntultuansa, täytyy sanoa eksyneensä kaupungilla eikä osanneensa takaisin\nhotelliin.\n\nNäissä ajatuksissa hän nousi äkkiä, lähteäkseen pois. Mutta kun\nhän ovella kääntyi ja näki tuon laihan, murtuneen olennon tuolla,\nvaltasivat kiivaat tunteensa hänet jälleen. Katumus ja sääliväisyys\ntaistelivat hänen sydämessään rakkauden kanssa, joka ei vielä ollut\nkuollut, ja uudestaan hän heittäysi Kjeldin kaulaan.\n\n-- Kutsu minua Kjeld, -- sanoi hän, -- niin tulen heti. Muista Kjeld,\nettei sinun tarvitse sanoa kuin sana, niin olen sinun.\n\nHän näytti niin viehättävän kauniille tuossa, posket lämpöisinä,\npunaisina ja hurmaavat silmät kyynelissä, että Kjeldin täytyi panna\nkäsivarret ristiin rinnalleen ja puristaa niitä lujasti yhteen, jottei\nkavahtaisi ylös, sulkisi häntä syliinsä ja kuiskaisi:\n\n-- Minun sinä olet! Minun, minun etkä kenenkään muun.\n\nMutta samassa hän tunsi hikikarpaloita otsallaan ja vilunpuistutuksia\nruumiissaan.\n\n-- Vait! -- sanoi hän ja kumartui eteenpäin, kuullahdellen.\n\n-- Mitä sinä kuuntelet? -- kysyi Sanny tuskaisena.\n\nKjeld nosti kalpeat kasvonsa häntä kohti.\n\n-- Minusta tuntui kuin olisi joku laulanut tuolta kaukaa, -- sanoi hän.\n-- Tiedätkö, mitä se lauloi, Sanny? Näin se kuului:\n\n    \"Warte nur!\n    Warte nur!\n    Balde ruhest du auch!...\"\n\nSanny käänsi kasvonsa toisaanne. Kjeld oli maininnut häntä nimeltä --\njo yksistään tämä seikka oli vähällä saada hänet itkemään jälleen.\nHänen, tuon nuoren, lujan ja elinvoimaisen naisen, kävi niin\nsanomattoman sääli häntä, joka seisoi haudan partaalla, mutta samalla\nalkoi tuo mies ja kuolema häntä kauheasti hirvittää.\n\nHän tarttui vaistomaisesti oven ripaan, mutta pysähtyi ja heitti\nKjeldille viimeisen antimensa, -- hän tiesi nyt, että se oli oleva\nviimeinen.\n\n-- Kjeld! -- sanoi hän. -- Anna minulle sana, milloin kaipaat minua.\n\nJa ensi kerran heidän keskustelunsa aikana tunsi Kjeld nyt voivansa\nluottaa hänen sanoihinsa.\n\nHän tarttui Sannyn käsiin ja painoi niitä vapisevin käsin polttavaa\notsaansa vasten.\n\n-- Tule huomenna jälleen, -- sanoi hän, -- niin... niin... -- hän oli\nsanomaisillaan: \"niin en enää päästä sinua pois, vaan pidätän sinut\nainaiseksi täällä,\" mutta sanoikin: -- niin näytän sinulle pienen\npojan, juuri semmoisen kuin sinun ja minun pojastani olisi tullut, jos\nhän olisi saanut elää. Ole hänelle hyvä, kun minua ei enää ole... Anna\nhänelle kaikki se rakkaus, jota et antanut omalle pojallesi. Lupaatko\ntehdä sen?\n\nKjeld ei nähnyt, kuinka Sanny karttoi hänen katsettaan, vastatessaan\nmyöntävästi, ei tiennyt hänen ajattelevan näin: \"Saatanhan minä antaa\nhänet muiden hoidettavaksi ja maksaa hänen edestään.\" Kjeld näki vain\nhänen heittävän lentosuukkosen ja lähtevän pois. Ja sitten hän kuuli\nSannyn keveitä askeleita portaissa, hänen vaatteensa kahinaa, ja kuuli\nvihdoin alaoven paukahtavan kiinni hänen jälkeensä.\n\nHän astui edestakaisin lattialla, suurissa silmissä hehku, hehku\nsellainen, jota vain kuume synnyttää. Hänestä tuntui kuin huone olisi\nollut täynnään päivänpaistetta, Sannyn lähdettyä. Hän ei huomannut,\nettä siellä oli kylmä. Vasta sitten kun koira oli hyyristynyt hänen\njalkainsa juureen, surkeasti vikisten, ja kissa naukuen pyyhkäissyt\nhäntä kyljellään, vasta sitten hän tuli ajatelleeksi, että elukka parat\novat nälissään.\n\nHän liotti pari suurta korppua vedessä, ja kissa sekä koira hyökkäsivät\nniiden kimppuun kuin nälkäiset sudet.\n\nHän seisoi, katsellen heitä. Itse hän ei tuntenut nälkää.\n\nPuolen tunnin kuluttua tulla ryntäsi newsboy sisään.\n\n-- Hei! -- huusi hän, -- minua on pyydetty joulujuhlaan tänä iltana!\n-- Ja poikanen heilutti pientä, valkoista paperilappua päänsä päällä.\nMutta katsahdettuaan Kjeldiin, hän tunsi ikään kuin mikä olisi pistänyt\nhäntä rintaan ja lisäsi häveten:\n\n-- Mutta minä en mene sinne.\n\n-- Tietysti sinä menet! -- sanoi Kjeld päättävästi. -- Sinun pitää\niloita silloin kun saat. Sitäpaitsi on minun mieluista olla yksin,\najatuksineni, senhän tiedät. Etkähän sinä kauan siellä olekkaan.\n\n-- Kaksi tuntia vaan.\n\n-- Sepä se! Ja kun tulet, niin juomme sitten kupin lämmintä teetä\nyhdessä. Mene nyt ja pidä lystiä.\n\nHän lykkäsi pojan hiljaa ulos ovesta ja kuuli hänen vihellellen\njuoksevan katua pitkin. Sitten hän otti päällystakkinsa ylleen ja läksi\nulos... Hän ei saattanut pysyä huoneessaan tänä iltana.\n\nUlkona pieksi lumi häntä kasvoihin, mutta hän painoi vaan hatun\nsyvemmälle päähänsä ja jatkoi kulkuaan.\n\nHän ei huomannut, että kissa oli tullut mukaan ja hyppi hänen\njäljessään lumessa, ja että koira juoksi hänen rinnallaan, vaarinottaen\nviisailla silmillään jokaista hänen liikettänsä. Vihdoinkin hän sattui\nvilkasemaan niihin, taputti silloin koiraa ja nosti kissan syliinsä.\nHän tunsi, kuinka se tunkeusi hänen takkinsa alle, hakien lämmintä\nhänen kainalossaan.\n\nHän meni kukkakauppaan, ainoaan, mikä vielä oli auki, ja osti suuren\nvihkon jouluruusuja. Puutarhuri antoi sen hänelle puolesta hinnasta, se\nkun oli viimeinen, ja kääräsi sen huolellisesti silkkipaperiin.\n\n       *       *       *       *       *\n\nMusta tintti pitää niin paljon jouluruusuista, muisteli Kjeld.\nHuomenna, tullessaan, hän saa nähdä, että Kjeld oli ajatellut häntä.\nNiin _jos_ hän tulee, -- silloin hän pitää minusta enemmän kuin\nolen luullutkaan... Ja Kjeldin sydämessä tuntui niin hyvältä. Mutta\nsitten hänen päänsä painui alas... Musta tintti on häämatkalla toisen\nkanssa... ja silloin Kjeld tunsi, kuinka veri nousee hänen poskiinsa ja\nsuonissa polttaa.\n\nMusta tintti seisoi sillä välin hotellin komeasti valaistussa\nhuoneessa, vilkkaasti kuvaillen harhailujansa Lontoon kaduilla.\nLeikillisesti hän kertoi, kuinka hän oli joutunut harhaan\npoikkikaduilla, haeskellessaan juuri _sitä_ lahjaa, minkä hän aikoi\nantaa miehellensä jouluksi, -- hän kertoi, kuinka hän myötäänsä oli\npuhunut päättömiä, koettaessaan saada ihmisiä ymmärtämään häntä, mutta\nturhaan, ja kuinka vihdoin muuan pieni poika oli häntä armahtanut\nja saattanut hänet hotelliin, jonka nimen hän kaikeksi onneksi oli\nmuistanut.\n\nHänen miehensä rupesi laveasti selittelemään, kuinka kauhean\najattelematon hän oli ollut, mutta päätti nuhdesaarnansa siihen,\nettä sieppasi hänet syliinsä, vakuuttaen, että Sanny oli suloisin ja\nhurmaavin nuori rouva kaikista nuorista rouvista koko maailmassa. Ja\nSannysta tuntui niin omituisen turvalliselta hänen sylissään.\n\nHe söivät päivällistä yhdessä, heillä oli hyviä ruokia ja hyvää viiniä\npöydässä, ja tämä aineellinen puoli teki Sannysta pian varsin järkevän\nihmisen. Hän alkoi huomata olleensa koko lailla hermostunut ja katui\nkovasti antautuneensa tänä jouluaattona niin hillittömästi tunteittensa\nvaltaan.\n\nKjeld on mielisairas, ja eihän kukaan voine vaatia, että hän, Sanny,\nviettäisi elämänsä mielisairaan miehen kanssa; hän, nuori, terve,\nelämänhaluinen... mitä hänellä on tekemistä Kjeldin tautiperäisten\nhoureitten kanssa?... Miksikä hän oli käynyt hänen luonaan? Hänelle on\nKjeld kuollut, vaikkapa vielä hengissäkin on. Ei vainkaan voi kukaan\nvaatia häntä palajamaan mielisairaan miehen luokse.\n\nHän tallentaa vuotuisen summan. Sen turvissa Kjeld saattaa elää\nhuolettomasti, ilman taloudellisia ahdinkoja, tuossa suuressa\nkaupungissa... Sannyn omatunto on silloin rauhassa. Hän tiesi kyllä,\nettä ennemmin Kjeld nälkään kuolee kuin ottaa lahjoja häneltä. Mutta\nsitten hänen mieleensä juohtui poika, joka oli uskottu hänen hoitoonsa:\n_pojan_ tähden hän ei hyljänne apua.\n\nJa Sanny pani pyöreät, valkoiset kätensä ristiin syliinsä ja huokasi\nhelpotuksen huokauksen.\n\nKello löi kahdeksan maailmankaupungin lukemattomista torneista.\n\nKjeld käveli vielä edestakaisin ilman määrää, ilman tarkotusta. Hän\npysähtyi erään katolisen kirkon edustalle. Sen kirjavista ikkunoista\nheijasteli kirkas valo ulos.\n\nMielihyvällä hän hengitti suitsutusten tuoksua, aina kun ovessa\nliikuttiin, ja hengitystään pidätellen kuunteli nunnain laulua... Hän\ntunsi vastustamattoman halun astua sisään, mutta kissa alkoi kynsiä\ntakin alla, ja koira haukkui joka kerta, kun hän seisahtui. Siksipä hän\nei rohjennut pysähtyä.\n\nHän hyräili vaan hiljaa itseksensä, eteenpäin astuessaan:\n\n    \"Joulu yö,\n    Juhlaisa yö!\n    Enkeleill' on ihana työ...\"\n\nSiinä astuessaan, hän tunsi olevansa niin tuiki hyljätty, niin\nyksinänsä muitten ihmisten joukossa, ja silloin hänen mieleensä muistui\nmuuan vanha lause:\n\n    \"Avoin on Iankaikkisen syli!\"\n\nMe ihmiset olemme niin kummallisen kylmiä. Me saatamme lukea koko\nRaamatun kannesta kanteen, tuntematta mitään vaikutusta siitä... Monet\nmurheet ja ilot saattavat kohdata meitä, jälkeäkään jättämättä... Ja\näkkiä saattaa joku varsin vähäinen sana iskeä meihin niin, ettei se\nmilloinkaan unohdu!\n\nKjeld toisti toistamiseen itsekseen näitä sanoja, astuessaan Lontoon\nautioita katuja pitkin. \"Avoin on Iankaikkisen syli...\" Ja hänelle\nmuistui mieleen muuan päivä noin kolmekymmentä vuotta sitten.\nKoulupoikana hän oli lähtenyt kaupungista kotiansa maalle. Matkalla\nhänet yllätti lumimyrsky, ja hän eksyi kokonaan tieltä. Sillä kertaa\nhän ei voinut muistaa Isämeitää eikä äitinsä opettamia virrenvärssyjä,\nmutta silloin olivat juuri nämä vanhat sanat muistuneet hänen\nmieleensä: \"Avoin on Iankaikkisen syli.\" Iankaikkisen sylissä saattaa\nelpyä eloon, ja Iankaikkisen sylissä saattaa rutistua kuolijaksi,\nsen hän tiesi siitä asti, kun hän silloin oli eksyksissä samoillut,\nkunnes äkkiä oli tullut kotiveräjälle... palvelusväki oli juuri\nlähtemäisillään häntä hakemaan.\n\nKjeld tunsi äkkiä niin omituista väsymystä. Saavuttuaan eräälle\nThamesin siltapylväistä, hän istahti maahan.\n\nHänestä tuntui paikka tutulta, mutta siitä hän ei ollut selvillä, että\nhän puoli vuotta sitten oli juuri tässä taistellut kovan taistelun oman\nitsensä kanssa ja pelastunut virtaan heittäytymästä.\n\nHän kietousi päällystakkiinsa, ja koira ja kissa hakivat suojaa sen\nalla... Lunta satoi yhä tiheämmin ja tiheämmin heidän päälleen.\n\nHän katsahti kelloaan.\n\n-- Puoleen tuntiin ei minun vielä tarvitse olla kotona, -- arveli hän\nja nojasi päänsä pylvästä vasten.\n\nTuokion kuluttua hän nukkui.\n\nHän ajatteli Sannya, uneen vaipuessaan, ja puristi kukkavihkoa\nrintaansa, mutta ei hän sittenkään Sannysta uneksinut, vaan pienestä\ntyttösestä punaisessa talossa, hänestä, jonka isä ja äiti eivät koskaan\nolleet kotona.\n\nTyttönen riensi häntä vastaan kevein askelin, ja musta kissa juoksi\nkehräten hänen perässään. Kjeld oli unessansa kaalaavinaan polvia\nmyöten syvässä lumessa ja tuskin pääsi askeltakaan eteenpäin... Sormen\npäitä poltti ja jalkapohjia pisti. Hän ei tiennyt, missä olikaan,\nkunnes äkkiä huomasi talon, joka oli hänen kotitalonsa näköinen. Mutta\nnyt ei ollut palvelusväki lähtemässä häntä hakemaan, vaan the newsboy.\n\nEikä se ollut isäkään, joka kantoi hänet tupaan, missä joulukuusi\nseisoi, ja missä havulle tuoksusi, se oli \"Iankaikkisen syli.\"\n\nKylmä, kostea kuono kosketti hänen kämmentään... kaksi pehmosta käpälää\npyyhkäsi häntä rintaan... kuului hiljaista, vikisevää ääntä. Hän heräsi\nja kohosi toisen kyynäspäänsä nojaan, tietämättä, missä hän on.\n\nHänestä näytti kuin olisi puhdas, valkoinen hursti levitetty hänen\nyllensä... ja hän myhähti... sievistä, valkeista hursteista piti äiti\naina huolen... kaikki oli niin puhdasta ja siloista, mitä äiti vainaja\nlaittoi.\n\nMutta hän ei käsittänyt, miksikä koira myötäänsä nuoleskelee hänen\nkasvojaan, ja miksikä kissa nousee yhä ylemmäksi ja ylemmäksi hänen\nkaulalleen.\n\n-- Voi, elukka parka! Sua palelee... -- sanoi hän ja pani jääkylmän\nkäsivartensa sen ympärille. Sitten hän painoi päänsä koiran hytisevää\nselkää vasten, sulki silmänsä ja nukkui jälleen.\n\nHän näki samaa kummallista unta kuin puoli vuotta sitten, matkalla\nEnglantiin. Nyt oli vaan uni paljoa elävämpää. Hän oli seisovinaan\ntaivaan portilla, mutta ei pääse sisään, sillä hän oli unohtanut\nmaalaamisen... kaikki vanhat kuvansa hän on repinyt rikki, uusia hän\nei ole kyennyt luomaan! Mutta tänä yönä, pyhänä jouluyönä, oli kaikki\ntoisin. Vanhat mestarit astuivat häntä vastaan, lahjoja kantaen. Rubens\nlainasi hänelle palettinsa ja Rafael siveltimensä... Hän tarttui\nniihin! Hän ymmärsi, mitä moinen lahja merkitsee...\n\nJa hän maalasi kuni henkensä edestä, ikäänkuin hänellä olisi enää vain\ntunti jäljellä elonaikaa.\n\nVerkalleen hän kohottautui polvilleen, ja koetteli käsillään pyyhkiä\nlumet pois. Mitäpä hän siitä, vaikka sormet on kankeat ja niitä\npalelee, ja liitupala niistä kirpoaa pois! Hänen ajatuksissaan olivat\nkuvat elävinä ja kirkkaina. Niissä oli palanen hänen omaa sieluaan:\n\nMusta tintti tuli kotia... Musta tintti palasi hänen luokseen,\njouluruusuja sylissään. Sannyn silmät katsoivat häneen loistavina, ja\nSannyn lämpöiset huulet painautuivat hänen huuliaan vastaan.\n\nMutta sitten rupesi häntä äkkiä pelottamaan, että joku astuu tuon kuvan\npäälle.\n\nJa silloin hän heittäysi alas kylmään lumeen, suojellakseen kuvaansa.\n\nJouluruusut olivat puristettuina hänen rintaansa vasten, ja oikean\nkäden kolme jähmettynyttä sormea olivat ojennettuina, ikäänkuin\nsivellintä pidellen...\n\n    Ja huomenissa\n    Työns' astujan jalka häntä:\n    Nouse pystyyn, mies, sä palellut, hei!\n    Mut noussut hän ei, hän liikkunut ei.\n    Käsivarsillaan hän kuvaansa suojas...\n    Ei vilua tuntenut kalpea haamu...\n    Hänet kuolleena kohtasi jouluaamu...\n\n\n\n"]