[{"data":1,"prerenderedAt":-1},["ShallowReactive",2],{"$fPVs5mvlHgjzeQTDM3uSRf5_n2LVLXYTUrc66mRsLq3M":3},{"number":4,"title":5,"author":6,"authorBirth":7,"authorDeath":8,"slug":9,"bookId":10,"genreRaw":11,"genre":12,"themes":13,"origin":14,"language":15,"yearPublished":16,"yearPublishedTranslation":17,"wordCount":18,"charCount":19,"usRestricted":20,"gutenbergId":21,"gutenbergSubjects":22,"gutenbergCategories":24,"gutenbergSummary":26,"gutenbergTranslators":27,"gutenbergDownloadCount":29,"aiDescription":30,"preamble":31,"content":32},2579,"Haudan partaalla","Juncker, E.",1841,1896,"2579-juncker-e-haudan-partaalla","2579__Juncker_E.__Haudan_partaalla","Palkittu romaani","romaani",[],[],"fi",1889,1912,27188,179791,false,48692,[23],"German fiction -- Translations into Finnish",[25],"Novels","\"Haudan partaalla: Palkittu romaani\" by E. Juncker is a novel written during the early 20th century. The narrative seems to delve into the life and experiences of a young woman, Erna, exploring her relationships with her guardian Voldemar, her admired doctor Lehdén, and the enigmatic artist Jegor Morosoff, amidst themes of personal growth, love, and artistic aspirations.  The opening portion of the novel introduces the reader to Erna on her twenty-first birthday, where she learns about her newfound wealth and the freedom it brings. As the festivities unfold, Erna reflects on her life, her passion for music, and her interactions with the people around her—most notably the charming doctor Lehdén, who is both an admirer and a source of amusement for her. However, it is her encounter with Jegor Morosoff, a talented yet troubled artist, that leaves a lasting impression on her. Their poignant conversations weave through artistic expression and existential reflections, setting the stage for the exploration of deeper emotional and philosophical themes throughout the novel. (This is an automatically generated summary.)",[28],"Heilala, Yrjö",226,"Berliiniin sijoittuva päiväkirjamuotoinen romaani seuraa nuoren naisen elämää 1880-luvun lopulla. Täysi-ikäisyyden kynnyksellä hän perii huomattavan omaisuuden ja joutuu pohtimaan elämän suuria kysymyksiä, rakkautta sekä kuoleman läheisyyttä.","E. Junckerin 'Haudan partaalla' on Projekti Lönnrotin julkaisu n:o 2579. E-kirja on\npublic domainissa sekä EU:ssa että sen ulkopuolella, joten emme aseta mitään\nrajoituksia kirjan vapaan käytön ja levityksen suhteen.\n\nTämän e-kirjan ovat tuottaneet Tapio Riikonen ja Projekti Lönnrot.","HAUDAN PARTAALLA\n\nPalkittu romaani\n\n\nKirj.\n\nE. JUNCKER [Elisa Schmieden]\n\n\nSuomentanut Yrjö Heilala\n\n\n\n\n\nHämeenlinnassa,\nArvi A. Karisto,\n1912.\n\n\n\n\n\n\n_Berlin 25 p. toukok. 1886_.\n\nTänään olen minä täyttänyt kaksikymmentäyksi vuotta ja holhoojani\njuhlallisten selitysten mukaan samalla tullut käteni ja omaisuuteni\nherraksi. Minä en tiennyt olevani niin rikas, ja minä kasvoin omissa\nsilmissäni Voldemar-sedän lukiessa luetteloa kiinnityksistäni ja\nosakkeistani, mutta enimmän riemastutti minua se tosiasia, että minä\ntäst'edes voisin ilman mitään silmälläpitoa kuluttaa kymmenen tuhatta\nmarkkaa vuodessa. Loput koroista tahtoi kunnon holhoojani huolellisesti\nlisätä pääomaan. Siihen olen täysin tyytyväinen, kunhan vain minua ei\nestetä oman pääni mukaan lennättämästä niitä kymmentä tuhatta\njokaiselle ilman suunnalle.\n\nTänään on ollut oikea toukokuun päivä ja minut on melkein peitetty\nkukilla ja onnentoivotuksilla. Kauniimman kukkavihon, minkä sain,\nlähetti minulle vanha ihailijani ja hyvä ystäväni nuori tohtori Lehdén.\nYleensä luullaan, että hän ajan oloon tulee minulle enemmänkin\narvoiseksi. Niin, minun täytyy tunnustaa olevan hetken, jolloin hänen\nreipas, tarmokas luonteensa viehättää minua siinä määrin, että melkein\nitsekin sitä uskon. Se kuitenkin on varmaa, että hän on kaikkein\nmiellyttävin kosijoistani ja ainoa, josta tiedän, ettei hän tavoittele\nminua rahojeni vuoksi tai ainoastaan _pour mes beaux yeux_, ainoa,\njonka kanssa voin nauraa huolettomasti koko sydämestäni. Ja tänäänkin\nkertoi hän kerrassaan hauskalla tavalla unensa, minkä hän oli nähnyt ja\njonka hän väitti olevan huonon enteen ystävyydellemme.\n\n\"Armollinen neitini\", hän kutsuu minua aina sillä tavalla, \"näin unta,\nettä te olitte setänne kanssa Italiassa ja minä päällikköni kanssa.\nTämä viimeksimainittu kuului myöskin luonnollisesti teiden lukuisiin\nihailijoihinne ja kun minun virkaikäni näytti hänestä tässä suhteessa\nepämukavalta, lähetti hän minut pois yhtä armottomalla kuin minua\nällistyttävällä tavalla, kun hän teidän läsnäollessanne sanoi minulle:\n\n\"'Rakas virkaveljeni, olen unhoittanut partaveitseni San Franciscoon.\nTekisitte minulle suuren palveluksen, jos heti lähtisitte hakemaan sen\nminulle, mutta takasin tullessa voisitte kernaasti pistäytyä\nArkangelissa ottamassa selvää, kummoinen ilma siellä on 17 päivänä\nlokakuuta.' Olin pakoitettu tottelemaan hänen mahtisanaansa ja siten\ntulin karkoitetuksi kultaoranssien maasta ja teidän läheisyydestänne,\narmollinen neitini. Enkö ole oikeassa väittäissäni, että tämä uni\nsyntymäpäivänne edellisenä yönä on paha enne?\"\n\nMinun täytyi purskahtaa makeaan nauruun hänen hauskan kertomustapansa\ntakia, mutta kun minä katsoin hänen harvinaisen totisiin, sinisiin\nsilmiinsä, tulin samassa sanattomaksi ja neuvottomaksi ja minusta\ntuntui todelliselta helpoitukselta, kun Voldemar-setä samalla\nhetkellä kutsui tohtori Lehdénin luoksensa. He sopivat niin hyvin\nkeskenään, tuo vanha filosofisesti kouluutunut holhoojani ja nuori\n\"havaintotieteilijä\", kuten holhoojani häntä leikillään kutsuu; he\neivät koskaan väsy toistensa kanssa keskustelemaan yhtä vähän kuin minä\nkuuntelemaan heitä. Tänään, kun minä syntymäpäivälapsena olin seuran\nkeskipisteenä, en voinut hyötyä heidän keskustelustaan, vaan minun\ntäytyi olla jokaisen kanssa, s.t.s. ei kenenkään, ja vieläpä minun piti\nsuureksi harmikseni laulaakin.\n\nOi, sinä jalo, ihana taiteeni, kuinka halveksitulta sinä minusta tunnut\njoka kerta kun minä olen pakoitettu sinun kanssasi upeilemaan\nsalongissa niin monen kutsumattoman korvan kuullen, ja, sitten kun olen\nparaani pannut, ottamaan vastaan virallisin vaatimattomin kasvonilmein\nkaikki teeskennellyt tai sydämestä lähteneet ah! ja oi! ihailut. Miksi\nmeille sitten sellaista valetta opetetaan? Luullaanko sillä keinoin\nvoitavan lahjoa kateutta? Mutta oi taivas, enhän ole itse itselleni\nkasvojani hankkinut enkä ääntäni, vaon olen varmaankin sekä sokea että\nkuuro, ellen lopultakin pääsisi selville siitä, mitä minulle tuhat\nkertaa on sanottu, että molemmat ovat kauniit. Eilen olin minä erittäin\nhyvällä tuulella, niin että unhoitin koko ympäristöni ja kohousin\nkorkeuteen kuin leivo jättäen maan mitättömine ihmisineen. Kun\nääni-aallot kohottivat minut puhtaaseen eetteriin, oli kuin uljas kotka\nolisi minuun yhtynyt ja voimakkailla siivillään kantanut minua vielä\npaljon korkeammalle. Ja riemuiten tervehdin minä häntä ja aurinkoa ja\ntunsin, että rintani koko hiljainen kaiho irtausi säveliin -- ja kohta\nsen jälkeen tylysti herätettiin ihastusmyrskyyn, joka ympärilläni\ntulvi.\n\n\"Tänään olette vienyt itseltänne voiton -- on väärin ihmiskuntaa\nkohtaan, ettei sellaisella äänellä ruveta konserttilaulajaksi.\"\nTällaista ja enemmänkin, mitä tavallisesti sanotaan, viserrettiin\nminulle kaikissa mahdollisissa äänilajeissa. Oi, jospa nämä\nseurapiirien papukaijat edes tietäisivät, kuinka yksi ainoa katse sanoo\npaljon enemmän kuin kaikki pilviä tavoittelevat korulauseet. Silloin\nannan minä paljon suuremman arvon tohtori Lehdénin rehelliselle\näänettömyydelle; hän ei ymmärrä musiikkia, mutta hän ei myöskään\nkoskaan teeskentele ihastusta, jota hän ei tunne. Hän on ja jää\nomituiseksi ihmiseksi, jota minä en koskaan opi oikein ymmärtämään.\nOlla kuuro ihmissydämen alkukielelle, joka alkaa siinä, missä sanat\nvaikenevat, jäädä vieraaksi siinä henkikuorossa, joka duurissa ja\nmollissa lipuu ohitsemme, olla tuntematta nautintoa, kun kaihoava ääni\nhajautuu perussäveleeseen, tuntuu minusta melkein käsittämättömältä.\n\nEdessäni kirjoituspöydälläni on jäljennös nuorekkaasta, kauniista\nmiehen kädestä, jonka isäni aikoinaan osti Pompeijista uskomattoman\nsuuresta hinnasta. Kuvapatsasta esille kaivettaessa kuuluu siitä\nsärkyneen jonkun varomattomuuden takia koko muu osa, ainoastaan tämä\nsuloinen käsi pelastui. Voldemar-setä ei suvaitse minun siitä puhuvan\nja väittää, että isäni keräämiskiihko on johtanut hänet anastamaan\nmuseoiden oikeuksia; mutta minä, joka olen tämän kauniin käden\nonnellinen omistajatar, olen hänelle siitä hyvin kiitollinen. Kuinka\nusein olenkaan yksinäisinä hetkinäni koettanut mielessäni kuvitella\nkäsivartta ja vartaloa, niin, vieläpä päätäkin, joka kuului tähän\nintelligenttiin käteen, ja minä menin yhä etemmäs ja etemmäs rohkeissa\nmukailuissani ja koetin käden hienoista piirteistä päättää hänen\nluonnettansa, järkeänsä ja sydäntänsä. Mutta onkohan se sitten niin\naivan hullu lähtökohta. Eikö käsi ole henkilöllisyytemme välittömin ja\nselvin leima? Kuinka helposti voivatkaan silmät ja suu valehdella! --\nKädet eivät koskaan! Mitä pää harkitsee sen tekee käsi. Se on\nfyysillisten ja siveellisten kârsimystemme astemittari, se on\nmagneettisten vaikutustemme napa, luonnon ennustuskirja, josta tietäjät\nlukevat. Jesus Kristus paransi sairaita käden kosketuksella, mehän\nsanomme, jos jotain valtavaa ja ennen kuulumatonta tapahtuu: \"se on\n'Jumalan käsi'.\"\n\nMutta sinä, paras kaikista käsistä, mitä tähän saakka olen nähnyt,\nsanot minulle enemmän kuin etevimmän mestarin maalaama parhain\nvalokuva; minulla ei ole mitään omakohtaista särjettävää sinussa, minä\nvoin ainoastaan aina uudelleen ihmetellä tuota yhtä hienoa kuin\nvoimakastakin rannetta sirojen sormien yläpuolella ja muotoa, joka\nilmaisee sekä voimaa että kauneutta. Oi, minä voisin vannoa, että sinä\nkuuluit jollekin etevälle miehelle, kenties jollekin roomalaiselle,\njoka Pompeijissa tahtoi tavata rakastettuaan ja siellä kohtasi hänet\njulma kohtalo.\n\nTohtori Lehdén on kieltämättä kaunis mies, mutta hänen kätensä on\nkulmikas ja kädenpuristuksensa jonkun verran kova, epämusikaalinen,\nniin sanoakseni.\n\nAvatusta ikkunasta tunkeutuu huoneeseen painostava yö-ilma, alhaalla\nkadulla seisovat puut niin hiljaa, ei edes pieninkään lehti liiku\nlyhtyjen valossa ja minä en kuule mitään muuta kuin oman hengitykseni!\n\nOn kuitenkin pari asiaa, jotka minä halusta tahtoisin tietää.\nEnsinnäkin, millainen olen minä ja kohtaloni vuoden kuluttua? Toiseksi,\njosko jonkun toisen tytön päässä on yhtä hassuja ajatuksia kuin minun?\n\nMutta ylipäänsä luulen, rakas roomalaiseni, minulle olevan onneksi,\nettä sinä jo useita vuosisatoja sitten kuljit elonpolkusi tällä\ntaivaankappaleella ja ettei se koskaan ole risteillyt minun polkuni\nkanssa!\n\n\n\n_26 p. toukok. 1886_.\n\nKuinka tulinkaan iloiseksi, kun Voldemar-setä tänään sanoi haluavansa\nlähteä kanssani riemujuhlanäyttelyyn ja Liina-täti samalla sanoi\nolevansa väsynyt eilisistä syntymäpäiväkekkereistäni, niin ettei hän\nnyt voinut tehdä meille seuraa. Eihän tosin voida väittää, ettei\nhänellä olisi taiteen ymmärrystä, mutta hän on aina siinä luulossa,\nettä kaikki muut ihmiset kulkevat sokeina ja kuuroina maailman läpi, ja\nettä hän yksin on kauneusapostoli, jonka täytyy avata heidän silmiään.\nSen hän tekeekin kuunnellessamme simfoniaa tai katsellessamme jotain\ntaulua tuolla hänelle ominaisella turhantarkalla ja herkkätunteisella\ntavallaan niin perinpohjin, niin juurtajaksain, että hän häiritsee koko\nhuvini. Minulle on arvoitus, kuinka voidaan levitä niin moniin sanoihin\nja olla niin kaltaisensa silloin kun suuren mestarin käsiala niin\nvoimakkaasti vaikuttaa jonkun sieluun. Minä tarkoitan, että oikean,\nsyvän tunteen täytyy olla ujon ja vaatimattoman ja uskaltautua esiin\nainoastaan hyvin harvoille ihmisille!\n\nTästä syystä olin siis hyvin hyvilläni, että Liina-täti jäi kotiin ja\npuin joutuin päälleni uuden harmaan kävelypukuni, joka jo parin\nkymmenen askeleen päähän ilmaisee pariisilaisen kotoperänsä, pistin\npäähäni ihmeellisen, himmeän punaisilla höyhenillä koristellun hattuni,\nheitin vielä viimeisen katseen lukemattomiin kukkavihkoihin huoneessani\nja kiepsahdin sen jälkeen setäni viereen vaunuihimme.\n\nBerlini näyttää hauskalta toukokuussa, Tiergarteni on vielä uusimmassa,\npoimukkeimmassa kevätpuvussaan, linnuilla on paras laulun-aika ja\nihmiset häpeävät esiintyä uudistuneen luonnon edessä talven huveista\nveltostuneine muotoineen. Tosin oli tavattoman lämmin vuodenaikaan\nnähden, mutta ajaessamme kävi raitis henkäys.\n\nTultuamme näyttelypuiston läheisyyteen voivat vaunumme vain hyvin\nhitaasti liikkua suuressa ajopelien tungoksessa, kunnes tulimme\nmääräpaikkaamme, mikä tarjosi viehättävän ja elokkaan näyn. Me\nseisoimme jotenkin kauvan puistossa Reinhold Begas'in ihanan kenttaurin\nedessä, joka kantaa selässään kukkeata naisolentoa ja ihailimme sen\npehmeitä piirteitä, ennenkuin astuimme sisään näyttelyrakennukseen. En\nkuitenkaan tahdo nyt puhua niistä erilaisista vaikutelmista, vaan\nainoastaan yhdestä, valtavimmasta, johon sulivat kaikki muut.\nValdemar-setä oli jo hyvän aikaa kulkenut kanssani, kun hän kohtasi\nerään rakkaan lapsuuden ystävänsä, jota hän ei ollut tavannut useaan\nvuoteen. Minä huomasin, että molemmat ystävykset olisivat enimmän\nhyvillään neljän silmän kesken tapahtuvasta keskustelusta ja sen takia\nlupasin tunnin kuluttua olla pergamenisessa temppelissä ja jatkoin\nkulkuani omin päin. Siten tulin minä pääsaleista vasemman puoleisiin\nkylkirakennuksiin, joidenka komeromaisissa osastoissa suuri ihmisvirta\nristeili. Eräs osasto, se kai oli joko kolmas tai neljäs, oli melkein\ntyhjä; siellä oli vain yksi ainoa katselija, joka selin minuun ja\nkäsivarret ristissä seisoi liikkumatta syventyneenä tarkkaavaan\nmietiskelyyn. Minä lähestyin häntä, nähdäkseni, mikä taulu hänen\nhuomiotaan niin kiinnitti, mutta siiloin unhotin minä ajan ja paikan,\nitseni ja elämän pienine pyyteineen. -- -- --\n\nSe oli Böcklin'in taulu, \"Vainajain saari\", jota katselin, tuo\nihmeellinen, salaperäinen taru, joka kuin joku Beethoven'in adagio sai\nsieluni tärisemään suloisella kaihollaan.\n\n[Böcklin on etevä saksalainen maalari syntynyt 1827. Useimmat hänen\ntauluistaan säilytetään suurimmissa saksalaissa museoissa. Hän on\noikeastaan maisemanmaalaaja, mutta hänen myöhemmät taulunsa saivat\nenemmän mielikuvituksellisen luonteen. Suoment. muist.]\n\nKeskellä merta kohoutuu pieni luoto. Kalliot ovat syntyisin\ntulivuorista, luonto on ne ylös pusertanut, ne eivät ole ihmiskäden\nluomia. Meren, taivaan ja korkeiden sypressien yllä lepää kaamea\nsynkkyys, aaltokaan ei rantaan lyö, pilven hattarakaan ei liiku, tuuli\nei suhise, ilma on raskas, ei yhtään lintua avaruudessa, meri on lyijyn\nharmaa, jossa ei näytä olevan yhtään elävää oliota.\n\nVene lipuu esille, sen kokassa makaa paareilla ruumis. Ruumiin yli\nkumartuu elähtänyt naisolento puettuna valkeaan vaippaan. Liike, jolla\nhän vetää avaraa pukuansa kiinteämmälle, osoittaa eristystä ja pois\nvetäytymistä siitä maailmasta, josta hän tulee, jollaista ainoastaan\nsuuri tuska kykenee ilmi tuomaan. Näkee selvään, että hän tälle\nsaarelle on hautaava viimeisensä, rakkaimpansa ja on itselleenkin\nhankkinut oikeuden saada levätä noiden sypressien varjossa.\n\nAivan taulun kiinnittämänä olin minä lähestynyt sitä, kun naapurini\nliikahdus sai minut nostamaan katseeni ja antoi minun katsoa pariin\nsuuria, tummia ja totisia silmiä, jotka kirkastivat nuoren, kauniin\nmiehen kasvoja.\n\n\"Todellakin, syvimmin kärsivänkin täytyy löytää rauha tästä taulusta\",\nsanoi hän äänellä, jonka syvä, lämmin sointu vaikutti minuun niin\nihmeellisesti. \"Minä olen jo seisonut täällä toista tuntia, enkä voi\nirtautua tuosta ja minusta tuntuu kuin tulisi yhä hiljaisemmaksi ja\nhiljaisemmaksi sisässäni. Täytyy uskoa tämän saaren hiljaisuuteen,\ntämän saaren, missä sypressit eivät huminoi ja josta elämän viimeinen\nvihannoiva aalto vetäytyy syrjään. Vain kerran, kun auringon säde osui\nkalliopaasille luulin kuulevani kallion synkän kuolinlaulun.\"\n\n\"Muistatteko säveltä\", kysyin minä, vieraan viehätysvoiman vaikutteen\nalaisena vallan unhottaen, että hyvien tapojen säännöt eivät salli\nnuoren tytön antautua keskusteluun tuntemattoman miehen kanssa.\n\nHän hymyili hiljaa itsekseen, otti muistikirjan taskustaan ja kirjoitti\nmuutamia nuotteja. Sen jälkeen repäsi hän lehden ja ojensi sen minulle\nkumartaen, tavalla, jonka arvokkuus kummastutti minua.\n\n\"Tässä on soivain kallioiden sävel\", sanoi hän, \"säilyttäkää se, jos\narmollinen neitiseni luulee sen maksavan vaivan. Minulle se on oleva\nyhtä unhoittumaton muisto kuin tämä hetki.\"\n\nEnnen kuin olin tointunut hämmästyksestäni ja ehtinyt sopertaa\nkiitoksen, oli hän pyyhkäissyt ylös tumman, kiharaisen tukkansa, joka\nkirjottaessa oli otsalle valahtanut ja sanoi minulle äkkiä hyvästi.\nMinä voin nähdä, että hänellä oli korkea, siro ja kapeahartiainen\nvartalo ja huomasin hänen tervehtivän erästä nuorta miestä, joka näytti\nhäntä hakeneen, ja sen jälkeen poistuvan hänen seurassaan. Vasta\nsilloin heräsin minä huumauksesta, jonka tämä pieni seikkailu oli\nminulle tuottanut ja luin kädessäni olevalle lehdelle kirjoitetun\nsäveleen.\n\nSe oli todellakin sangen synkkä ja se on seurannut minua koko pitkän\npäivän, ei näyttelypuistossa meluava soitto eikä vaunujen räminäkään\nvoinut haihduttaa sitä mielestäni. Niin usein kun minä pianollani\nsoitan sen tahteja, katselee minua syvä, tumma, suuri ja totinen\nsilmäpari, jonka minä olen varmasti ennen nähnyt, vaikkapa se sitten\nolisi ollut ainoastaan unessa. Kuka hän oli tämä muukalainen, joka\npuhui niin erilailla kuin kaikki muut nuoret miehet ja jolleka jäykät\nkallioseinät heti muuttuivat \"soiviksi kallioiksi\"?\n\n\n\n_28 p. toukok. puoliyön jälkeen_.\n\nNyt sen tiedän, mutta tahdon asianomaisessa aikajärjestyksessä kertoa\ntästä merkillisestä illasta, joka painostavan ahdistavana lepäsi vanhan\nBerlinimme yllä.\n\nMeidät oli kutsuttu suuriin kesteihin Seegersille. Minulla oli ylläni\nuusi pitsipukuni ja sen somisteeksi tuoreita ruusuja tukassa ja\nrinnassa. Luonnollisesti täytyi minun Liina-tädin kanssa kestää\nsalainen kamppailu, joka oli peitetty sokerimakeiden sanojen taakse,\nsillä hän piti pukuani nuorelle tytölle liian huomiotaherättävän\nupeana. Tuo tarkoin harkittu, yksinkertainen, etten sanoisi\nvanhanaikainen tapa, joten hän itse itsensä pukee, on paljon huomiota\nherättävämpi; ja että hän sileällä, suoralla jakauksellaan ja\nsuloisella, alistuvalla hymyllään ja viehkeästi juoksevalla puheellaan\npoikkeaa meidän ajastamme, on kyllä aivan paikallaan ja tuntuu tarkoin\nharkitulta. --\n\nTämän väittelyn jälkeen, joka ei jättänyt mitään jälkeä sedän\njärkähtämättömän rauhalliseen luonteeseen, lähdimme lopultakin\nkutsuihin; mutta vaikka jo oli jotenkin myöhänen ilta, eivät kuitenkaan\nkaikki olleet vielä tulleet.\n\nTohtori Lehdén oli ensimäisiä, jotka minua tervehtivät.\n\n\"Armollinen neitini\", sanoi hän, \"antakaa minun olla joku minuutti\nläheisyydessänne, ja minä vakuutan olevani kiitollinen, minä en puhu\nmiss Grant'in pitkistä hansikkaista, enkä Eberlein'in mainiosta\npaimenpojasta tai elämän suruista ja vastuksista. Kaikki nämä ovat\npuheenaiheina ja antavat kielille tointa. -- Kunhan ei vain olisi niin\nhävyttömän kuuma; on kuin meillä olisi mätäkuu ennen aikaansa. Mitä\narmollinen neitini niin etsien katselee?\"\n\n\"Minä haen raitista ilmaa\", vastasin ja raivasin itselleni tien\navoimelle lasiovelle ja astuin parvekkeelle. \"Tulen aivan sekasin\npäästäni tässä ilmakehässä, ja tahdon myöskin kadottaa emäntämme\nnäköpiiristä, jotta hän ei voi pakoittaa minua laulamaan.\"\n\n\"Se olisi vahinko\", sanoi kelpo tohtorini joka seurasi minua ulos,\n\"minä olen hartaasti toivonut saavani kuulla joitakin teidän\nlaulujanne.\"\n\n\"Menkää tiehenne; tehän olette raakalainen, kun on kysymys musiikista\",\nhuudahdin minä nauraen ja kumarruin parvekkeen kaidepuun yli.\nStüler-katu oli äänetönnä ja ainoastaan heikosti kuului kaukainen\nkaupunki-elämän häly. Tähdekäs yötaivas kaareutui tumman sinisenä\nhiljaa suhisevien puunlatvojen yllä ja etelätuuli kantoi meille\nsyreenin tuoksua varmana kevätsanomana.\n\nTohtori Lehdén puhui minulle innostuneena, mutta koskiko se illan\nihanuutta tai minun ääntäni, sitä en tiedä, sillä salongista kuului\nsamassa hetkessä g-dur-akkordi, millä Beethovenin verraton g-dur\nkonsertti alkaa. Kuin sähköitettynä kuuntelin sitä, kosketin tohtorin\nkäsivartta viuhkallani saadakseni hänen olemaan hiljaa ja annoin\nsieluni kylpeä kristallikirkkaissa ääniaalloissa, puhtaammissa, jotka\nkoskaan ovat virranneet säveltäjän sielusta. Ei koskaan ole mestari\nBeethoven tuntunut minusta niin yksinkertaiselta ja samalla kertaa niin\nvaltavan suurelta kuin tänä unhoitumattomana iltana. Mutta minkä\ntulkitsian oli hän löytänytkään tuossa tuntemattomassa taiteilijassa,\njonka innostuneissa käsissä säveltäjän hienoimmat kukat kehittyivät\ntäyteen kukoistukseensa ja sulouteensa. Minä olin vaipunut tuolille ja\nkun \"_tasaisesti_\" seurasi _allegro ma non troppo_, tunsin ainoastaan,\nkuinka sieluni, toisin kuin koskaan ennen, levitti siipensä ja seurasi\netevämpää johdattajaansa, joka nousi sen kanssa yhä ylemmäs ja ylemmäs.\nVasta nyt ymmärsin minä sen kromaattis-intohimoisen elementin, joka\n\"tasaisesti\"-tahdin lopussa sukeltautuu uudelleen esille, kuten\nelosalama edellisestä tahdista sammuakseen hiljalleen sen jälkeen\n\"tasaisesti\"-tahdin suloisiin sointuihin ja en koskaan, ei, en koskaan\neläissäni ole kokenut sellaista tunnetta kun silloin, kun lopuksi _fis_\nviimeisen kerran soi niin ihmeellisen kaihoisasti, ennen kuin se\nkirkkaasti ja puhtaasti kohosi _e-mol-akkord'iin_. -- -- --\n\nKuin unissakävijä olin minä asettunut ovelle ja väijyin soittajaa,\njonka ympärille kerääntyivät ihmetellen kaikki ne seurasta, jotka\nymmärsivät musiikkia ja minä vavahdin kuin todellisen onnen\nlävistämänä, kun havaitsin hänet samaksi soreaksi, ulkolaiseksi\nhenkilöksi, jonka olin tavannut \"Vainajain saaren\" edessä.\n\n\"Kuka on tuo nuori mies\", kysyin tohtori Lehdéniltä samalla kun\nkatselin taiteilijaa, \"ja mistä johtuu, ettei yhtä ainoaa kertaa koko\ntalvikautena ole kuultu tuollaista taiteilijaa.\"\n\n\"Siitä aivan yksinkertaisesta syystä, että hän on viettänyt talven\nParisissa ja palannut tänne ensimäisen pääskysen mukana\", vastasi\nvaaleaverinen jumaloitsijani merkillisen lyhyesti ja kuivasti.\n\n\"Mutta tunnustakaa kuitenkin herra tohtori\", sanoin hymyillen, \"että te\nolette ylettänyt musiikkivastenmielisyytenne myöskin sen kannattajiin,\nsilli te näytätte niin synkältä kuin joku tavallinen taiteenharrastaja\nolisi meitä piinannut, eikä joku niistä Jumalan armosta valituista\nolisi esittänyt meille Beethovenin jättiläisluoman. Laskekaa minut,\nnäen tuolla talonemännän, ja minun täytyy häneltä saada kuulla lähemmin\nvieraasta.\"\n\nHetkellinen punastus ajautui äkkiä yli nuoren lääkärin valkoisen otsan,\nmutta hän tuli pian entiselleen ja sanoi:\n\n\"Se on tarpeetonta, armollinen neitini, te ette voi minua varmempaa\ntietojen antajaa löytää; kukaan muu ei voi taiteilijasta antaa\ntarkempia tietoja kuin minä, koska hän on korkean esimieheni\nlääkärikäsittelyn alaisena, ja minä olen usein tämän käskystä\nkäynyt hänen luonaan. Hän on venäläinen syntyjään, vaikkakaan hänen\nkasvojensa muodosta, tai mielenlaadustaan ei voisi löytää jälkeäkään\n'synkkämielisestä slavilaisesta', ja hän on myöskin hyvin lahjakas\nsäveltäjä, kuten asianymmärtävät vakuuttavat, kavaljeeri kiireestä\nkantapäähän, mutta sen hän myös tietää itsekin sangen hyvin ja\nkäyttäytyy samanikäisiä herroja kohtaan tavallisesti vastenmielisesti,\netten sanoisi ylpeästi. Me olemme kuitenkin sopineet merkillisen hyvin\nyhteen. Minun persoonalliseen mieltymykseeni liittyy myöskin\nmyötätunto, jonka tämän omituisen ihmisen surullinen kohtalo täytyy\nherättää.\"\n\nMinä seurasin jännityksellä tohtorin sanoja ja minun selkiselällään\nolevat silmäni tekivät kai sen kysymyksen, jota sanattomat huuleni\nkieltäytyivät esittämästä, sillä hän lisäsi kuin selitykseksi:\n\n\"Herra Jegor Aleksandrovitsch Morosoffia vaivaa sekä isänsä että\näitinsä puolelta periytyvä keuhkotauti. Molemmat keuhkot ovat\nheikontuneet ja oikea jo osittain pilalla. Häntä on lopullisesti\nneuvottu menemään johonkin sellaiseen kylpypaikkaan kuin Gördersdorf\ntai Falkenstein, koska häneen nykyisellä elintavallansa molemmin päin\nsytytetty kynttilä on pian lopussa. Hänen voimansa eivät riitä liian\nrasittavaan työhön ja elämän nautinnoihin.\"\n\nMinä pidän paljon tohtori Lehdénistä, hänhän on ihailijoistani ainoa,\njolla aina on makua ja aina kiinnittää mieltäni terveellä,\nsuorasukaisella käytöksellään, mutta tällä hetkellä, kun hän\nammattimiehen kylmyydellä lausui kuolemantuomion hyvin lahjakkaalle\ntaiteilijalle, tuntui hän minusta raa'alta ja hänen jokainen sanansa\nkoski minuun kuin puukon isku. Minä olin sen takia kaksinkertaisesti\niloinen kun talon isäntä lähestyi minua nuoren venäläisen kanssa ja\nesitteli minut hänelle. Hän tervehti minua kuin hän olisi minulle\ntäydellisesti vieras ja kun me hetken kuluttua keskustelimme kahden\nkesken ei hän silloinkaan maininnut mitään kohtauksestamme \"Vainajain\nsaaren\" edessä. Me keskustelimme _g-dur_ konsertista, johon hän, kuten\nhän hymyillen selitti, oli persoonallisessa suhteessa pitäen\nerityisesti tavattoman ansiokkaana, että välijakson säestys tapahtui\nainoastaan jouhikvartetilla. Sitten hän sanoi aivan äkkiä:\n\n\"Minä olen kuullut, että te, armollinen neiti, laulatte ja että\ntoivotaan teidän tänään onnellistuttavan seuraa muutamilla lauluilla.\"\n\n\"Oi, ei, ei\", vastasin minä kiivaasti, \"niin monelle ihmiselle en voi\nlaulaa.\"\n\nMyötätuntoinen katse hänen syvistä, tummista silmistään kohtasi minua.\n\n\"Sen hyvin uskon\", sanoi hän, \"sillä se ei käy paremmin minullakaan.\nMinä voin soittaa hyvin, se tahtoo sanoa, että sieluni on mukana,\nainoastaan silloin, kun vain aniharvoja ihmisiä on läsnä.\"\n\n\"Ja kuitenkin on soittonne tänään ollut kerrassaan valtavaa\",\nhuudahdin.\n\n\"Sitä se ei kuitenkaan ollut näille ihmisille\", vastasi hän,\nliikauttaen päätään melkein halveksuvasti. \"Konserttia antaessani\nhaihdutan minä mielestäni pois yleisön ja ajattelen ainoastaan harvoja\nystäviäni. Tänään olen soittanut ainoastaan yhdelle ainoalle\nihmiselle.\"\n\nHänen sanansa tekivät minuun surullisen vaikutuksen, tuntui kuin\nminulla ei olisi ollut mitään oikeutta äskeiseen nautintooni, mutta\nennenkuin minä ehdin heittäytyä siihen ajatukseen, jatkoi hän:\n\n\"He kuulevat tosin itse säveleen, mutta säveleen runous jää kuitenkin\nheille salaisuudeksi.\"\n\n\"Mutta niinhän se on jokaisessa taidelajissa\", huudahdin minä\nkiihkeästi. \"Ne silmät, jotka osaavat eroittaa jalon epäjalosta, ovat\nharvinaisia. Vasta tänään olen minä saanut kuulla, että Böcklinin\n'Vainajain saari' on epäonnistunut värikokeilu.\"\n\nTänään näyttää olevan osanani joutua sellaisiin aineisiin, joita\nmieluummin tahtoisin välttää, ja tuskin olin nämä sanat lausunut, ennen\nkuin tunsin, kuinka tulinen puna levisi poskilleni. Oli hänen onnensa,\noi niin, se oli hänen onnensa, että hän tällä tärkeällä hetkellä ei\nhymyillyt jokapäiväisen tuttavallisesti, vaan aivan yksinkertaisesti\nsanoi:\n\n\"Olette oikeassa: 'Few men think, but all wilî have opinions'. Minun\nkäsitykseni mukaan olisi kuitenkin oikeampaa jos sanottaisiin, että\nainoastaan harvat ihmiset tuntevat; sillä kaunista ei löydetä\nmietiskelyllä, vaan se käsitetään yhteistunteella. Kun minä joku päivä\nsitten, paljon ennemmin kuin te, armollinen neitini, minut huomasitte,\nnäin minkä vaikutuksen 'Vainajain saari' teihin teki, silloin\nvasta minäkin tunsin sen koko kauneuden. Sen takia olen teille\nkaksinkertaisessa velassa niin hyvin tästä onnesta kuin myöskin\nennakkoluulottomuudesta ja suopeudesta, jolla te sulatitte minun\nvähemmän tavallisen puhuttelutapani. Te olette siten valmistanut\nminulle hauskan yllätyksen ja kaksinkertaisen yllätyksen sen takia että\nyllätyksen aiheuttajana oli nuori saksalainen neito.\"\n\nMinä jäin hänelle vastauksen velkaa, sillä hän laski kätensä avatun\npianon koskettimelle ja antoi aivan hiljaa äänen \"soivien kallioiden\"\nlaululle, samalla kun hänen silmänsä tällä välin ihmeellisellä\nvälkkeellä etsivät katsettani. Mutta katse ja sävel eivät tällä\nkerralla voineet minua kiinnittää, koska minulla ei ollut silmää eikä\ntunnetta muuhun kuin tuohon hienopiirteiseen, sirosormiseen ylhäiseen\nintelligenttiin käteen, käteen, joka ei ollut minulle vieras, jonka\nedessä minä jo niin monta hämyhetkeä olin istunut syventyneenä\nmietiskelyyn ja jonka omistajan minä niin usein olin toivonut näkeväni\nlihassa ja veressä. -- Ei, se ei ollut mikään harhanäky: harvinaisin\noikuin oli luonto toistanut itsensä vuosituhansien jälkeen, oli vielä\nkerran luonut saman yhtä hienon kuin vahvankin ranteen, samat sormet,\njotka kuvastivat sekä voimaa että pehmeyttä, ja vieläpä sen\nmääräämättömän, yksilöllisen _jonkun_ joka näyttäytyy ainoastaan\nmuodossa ja ryhdissä! Ja kun luonto on siten tehnyt käteen nähden, niin\nmiksei sitten koko ihmiseen, silmiinkin, jotka ensi näkemällä minussa\nherättivät hämärän muiston älystä ja hienostuksesta, jotka molemmat\npainavat leimansa ulkonaisiin muotoihin. -- -- --\n\nSuloinen väristys kulki lävitseni, salaman nopea aavistus, niinkuin\nseisoisin ennestään luotettavan, vanhan ystävän edessä ja samalla\nhaavaa valtasi minut suurimman mieltymyksen ja syvimmän tuskan tunne,\njollaista en koskaan ennen ole tuntenut. Minä sain niin rajun\nväristyksen, että tuntui kuin kaikki kynttilät ja kaasuvalot olisivat\näkkiä leimahtaneet yhdeksi valomereksi kohta taas sen jälkeen\nsammuakseen öiseksi pimeydeksi. Polveni vapisivat, huijenneet silmäni\neivät nähneet mitään ja vaistomaisesti tapailin minä tukea. Silloin\nkatosi tuo hullu kummittelu suoranaisen, todellisen tuskan takia, minkä\ntunsin kädessäni, joka oli joutunut pianon kannen väliin, jonka herra\nMorosoff samalla hetkellä laski kiinni.\n\nMinä en voinut pidättää tuskan huudahdusta joka heti herätti\nvastakaiun. En koskaan ennen ole nähnyt kenenkään kasvojen ilmaisevan\nniin paljoa osanottoa kuin nyt taiteilijan pitäessään loukkaantunutta\nkättäni omassaan ja kuiskatessaan: \"Oih että minä onneton tein teille\npahaa, _minä teille_!\"\n\nMinä hillitsin itseäni kaikin voimin ja selitin ettei se mitään\nmerkinnyt, mutta laskin kuitenkin hiljaa jokaisen minuutin, joka vei\nminua lähemmäksi kotiinlähtöä ja sen mukana vapautumista. No niin, se\ntuli sitten lopulta, ja nyt olen minä jo istunut täällä tunnin verran\nja antanut vanhan imettäjäni pitää jääkääreitä kädelläni. Kun minä\nkerroin hänelle vieraasta, joka tahtomattaan oli ollut syynä\nkärsimykseeni, pudisti hän totisena harmaata päätään ja katsoi syvälle\npainuneilla silmillään synkännäköisenä minua.\n\n\"Varo vain, rakkaani, ettei se ulkomaalainen herra saata sydämellesi\nyhtä suurta kärsimystä kuin käsi-raukallesi. On huono merkki, että\ntapasit hänet ensi kerran 'Vainajain saari'-nimisen taulun luona, mutta\nvielä pahempi enne on tämä, kun hän teki sinulle tänään näin pahaa. Jos\nminä saisin sinua neuvoa, niin tulisi sinun karttaa häntä, sillä hän\nheittää tiellesi tumman varjon.\"\n\nHanna muistuttaa jotakin vanhaa tietäjä-ämmää lasketellessaan\ntaikauskoisia varoituksiaan ja kun tänään olin liikutettuna puristausi\nrintani hätääntyneenä kokoon, niin että en minä edes voinut nauraa\nhänelle, kuten tavallisesti.\n\nKarttaa! -- voiko sitten inhimillinen heikkous välttää kaikkivaltiasta\nkohtaloa, olemmeko todellakin tekojemme herroja tai onko Goethe\noikeassa sanoessaan: me ihmiset emme johda itse itseämme, pahoille\nhengille on annettu valta ylitsemme, että ne saisivat riemuita meidän\nturmiollamme.\n\nKuinka myöhäinen jo onkaan! Rastaskin puutarhassa, joka tavallisesti ei\ntahdo voida lakata, on nyt väsynyt ja vaijennut. Kaikki nukkuu, kaikki\nhengittää syvään ja hiljaa, minun ajatukseni vain harhailevat ilman\nlepoa kuin perhonen mielikuvituksen liekin ympärillä... Kuinka kamalaa\nse onkaan, että tuo ulkonaisesti ja sisäisesti jalosukuinen ihminen on\ntuomittu ennenaikaiseen kuolemaan... Lieneeköhän tosi vanhojen puhe\njumalien kateudesta; kohdistavatko he vihansa niihin ihmisiin, jotka\novat liian heidän kaltaisiaan, jouduttaako todellakin kauneus tyhjiin\nraukeamista? -- -- --\n\n\n\n_29 p. toukok._\n\nJo aikasin aamulla lähetti herra Morosoff minulle kukkaskorin täynnä\ntumman punaisia ruusuja ja päivällisen seuduissa tuli hän itse\nkuulemaan kuinka kipeän käteni laita oli. Tietysti Liina-täti otti\nhänet vastaan ja kietoi hänet kaunotieteiseen keskusteluun siinä määrin\nettä hän tuskin oli tilaisuudessa lausumaan minulle yhtäkään sanaa.\nFenerooch, Ferdinand Meyer, Roseggerin koulumestari, suuri Bach,\nkaikkien täytyi esiintyä tullakseen arvioituiksi ja punnituiksi ja\nsuositelluiksi herra Morosoffille terveellisenä ja hyödyllisenä\nravintona. Hän kesti urhoollisesti myrskyn, ilman rypistystäkään\nsilmäkulmissa, mutta minulta ei jäänyt huomaamatta, että hän\nhermostumisen painostamana repi pari nappia irti hansikkaistaan. Mutta\nkun hän lopultakin sai suunvuoroa, sanoi hän suureksi mielihyväkseni:\n\n\"Armollinen rouvani, ei kukaan ihminen voi asettaa Bachia eikä\nBeethovenia korkeammalle kuin minä, sillä ovathan he ihmiskunnan\nleipää. Jos minä siitä huolimatta tunnen itseni enemmän sukulaiseksi\nChopinille, Wagnerille ja Lisztille, johtuu se siitä, että minä, kuten\noikea aikani lapsi, haluan voimakkaita mausteita, ja sitä paitsi on\nvielä eräs seikka, joka sallii minun, yhtä hyvin kuin näiden suurien\nuranaukaisijoidenkin, tehdä kunniaa muutamille musikaalisille\ntottumuksille ja myöskin omissa sävellyksissäni lyöttäytyä toisille\nurille kuin vanhat.\n\n\"Ennen vanhaan työskenneltiin etupäässä säveleen kimpussa, joka\npunottiin kaikkialle. Minä sitä vastoin näen _harmoniossa_ puunjuuren;\nlähden aina siitä ja muodostan siitä johdonmukaisesti sen kukan,\nsäveleen.\"\n\nOli kerrassaan ihme, että Liina-täti antoi taiteilijan lopettaa\nlauseensa; minä luulen, että rohkea tunnustus oli järkyttänyt häntä,\ntuota muumioitunutta klassillisuuden palvelijaa. Hän kutsui kuitenkin\nherra Morosoffin tulemaan ylihuomenna teelle, mutta hänen kasvonsa\nsaivat happaman makean ilmeen, kun herra Morosoff pyysi minulta lupaa\nsaada lähettää nähtäväkseni laulujansa.\n\n\"Kenties uskallan toivoa saada kuulla teidän, armollinen neitini,\nlaulavan niistä yhden tai toisen\", sanoi hän ja hyvästeli hienolla\ntavallaan, joka ilmaisee niin paljon hellää ujoutta ja koskettaa meihin\nkuin tahallinen henkilöllinen mairittelu.\n\n\n\n_30 p. toukok. 1886_.\n\nKoko pitkän päivän olen laulellut hänen laulujansa, jotka hän jo eilen\nminulle lähetti. Itse Liina-tädinkin on täytynyt tunnustaa, että ne\novat kauniita, syviä ja alkuperäisiä, mutta hän väittää niissä olevan\njotakin sairaloista. Tietysti hän sillä vain tarkoitti tuota hänelle\ntäydellisesti vierasta, raskasmielistä slavilaista ainesta, jota\ntavataan niin hyvin Puschkinissa, Lermontoffissa, Gogolissa,\nTurgenjewissa kuin Chopinissakin. Minä vastasin hänelle jotakuinkin\nhärsyttävästi, että sitten täytyi hänen pitää koko venäläistä\nkansallisuutta sairaana, jotain, jota hän ei kuitenkaan tuntunut olevan\nhalukas tekemään. Kuinka minä vihaan noita kansallisia ja sosiaalisia\nennakkoluuloja ja kuinka se aina tuntuu minusta omituiselta koska\nsivistyneillä ihmisillä ei ole sitä henkistä vapautta, että he ensi\nkädessä kiintyisivät inhimillisesti pysyväiseen. Voidaan aivan hyvin\nrakastaa isänmaataan ja kokonaan kuulua kansallisuudelleen,\ntarvitsematta silti unhoittaa, että tässä suuressa maailman teatterissa\nkaikki muodot tulevat ja menevät ja että löytyy ainoastaan yksi ainoa\nkestävä yksiys, ijäinen luonto ja siinä ijäinen inhimillisyys.\n\nSuo anteeksi, Voldemar-setä, tuo viimeinen oli henkinen varkaus\nsinulta; olen sen aivan äskettäin kuullut sinun suustasi, kun sinä\nsaarnasit suvaitsevaisuutta tohtori Lehdénille. Kunpa minä vain\nymmärtäisin, kuinka sinun vapaa sielusi voi kestää tuota henkisesti\nliioittelevaa ja kuitenkin itse asiassa niin kuohuilevaa naista, jonka\nhirmuinen fetishipalvelus perustuu perheen jumaloimiseen, jolle en ole\nkoskaan vertaa nähnyt. On todellakin siunaus, etteivät enää\nkumpainenkaan serkkuni asu täällä ja että Sofia-serkkuni on\nhäämatkallaan. Herra Morosoff sai kuitenkin jo ensimäisellä\ntervehdyksilläkäynnillään tietää tarpeeksi asti Wolzogen-perheen\nyleisestä merkityksestä ja sen jokaisen eri jäsenen yksilöllisyydestä.\nAinoastaan minä, joka olen niin onnellisen onneton ollessani julistettu\nVoldemar-sedän lempilapseksi, olen alhaisoon kuuluva Liina-tädin\nsilmissä, jonkillainen henkinen vaihdokas, joka on jäänyt parasta\nperintöosaansa vaille, tuota ylevää naisellista yksipuolisuutta. Ja\nminkä takia? Koska minua ei miellytä naissuvun yleinen kainous eikä\nperinnäinen itsepäisyyskään, vaan teen ajatukseni ja työni tarkoin\ntutuiksi ja omistan pikaisen tunteen jolle äkkiä annan muodon. -- _Fi\ndonc_ Erna, sinun tulisi karsia itsestäsi pois hyödytön ja haikaileva\nja ottaa esimerkkiä Voldemar-sedästä, joka taistelee ainoastaan\nhienoilla ivan aseilla, jos hän ylipäänsä niistäkään välittää! Siis ei\nsiitä sen enempää.\n\nKuinka selvä ja vakava ja samalla kertaa niin ihmeellisen hieno ja\nomituinen onkaan tuon venäläisen taiteilijan käsiala. Hänen nuottinsa\novat kuin kaiverrettuja. Muuten hän ei ainoastaan puhu, vaan myöskin\nkirjottaa saksaa kuin äidinkieltään vaikkakin latinalaisella tyylillä.\nLauluja seuraa sävellys, jolle hän on antanut nimeksi \"Kysymys\".\n\n\"Kenties te joskus heitätte silmäyksen tähän vähäpätöiseen,\nalakuloiseen lauluun, joka eilen hämärässä sielussani virisi,\narmollinen neitini\", kirjoitti hän. \"Elämässäni löytyy hiljaisia\npäiviä, jolloin ei ainoastaan lausuttu sana koske minuun huomattavasti,\nvaan myöskin kynäni rapina häiritsee sieluni sunnuntairauhaa. Tänään on\nnyt sellainen hiljainen päivä, tämä tervehdys tunkeutuu kuitenkin esiin\nluoksenne liidelläkseen. Kaikki herättää minussa näkyjä, sanattomia\najatuksia. Tätä tunnelmaa säestää luonto, jossa kaikki sielua\ntyynnyttävät harmoniot vaikenevat, koska synkkä moll-akkordi\nlakkaamatta sukeltautuu esiin ikkunani edessä olevien märkien puiden\nrunkojen välitse.\"\n\nOlen usean kerran soittanut itselleni tämän \"kysymyksen\" ja sen\nsoinnuissa tuntenut tuskaisan halun. Tuska kiertäytyy johdonmukaisesti\nkiintopisteeseensä, mutta pysähtyy lopuksi keskellä tätä sopusointujen\nverkkoa. Niin tämä soitannollinen kysymys on synkän syvä ja kuiskaa\nkorvaani: \"Mitä etsit sinä kaihoava sydän maailmasta? Pää-parka,\naijotko elämän ongelmaa selittää?\"\n\nHämärä oli jo verkkojaan kutonut ja minä istuin vielä pianon edessä\nsalongissa ja soitin tämän synkän laulun muunnelmia, soitin niin kuin\nsydämeni tunsi, kaihoten ja väsyneesti, kun äkkiä tunsin epämääräisen,\nmutta varman tunteen, että joku kuunteli minua. Kun käännyin, näin\ntohtori Lehdénin istuvan äänetönnä ikkunan vieressä. Hypähdin ylös,\nsuljin pianon ja tein pilaa siitä ikävästä, johon olin hänet\ntietämättäni tuominnut. Mutta hänen siniset silmänsä katselivat minua\nniin tavattoman totisina, että pila kuoli huulilleni, ja minä loin\nkatseeni alas.\n\n\"Neiti Erna, ettekö ole kuullut Varnhagenin sanoja Rahelille? 'Sinä\nkuljet läpi kaikkien todellisuus-äärien, sillävälin kun minä taivallan\nainoastaan muutamissa; mutta kun sinä tulet minun käsityspiireihini,\nlöydät minut kuitenkin aina, ja jos sinä menet taloon, johon en minä\nvoi sinua seurata, odotan minä levollisesti oven ulkopuolella.'\nNäettekö, tämä on sopusoinnussa tunteitteni kanssa verraten teidän\ntunteisiinne siiloin, kun te Melusinan tavalla sukeltaudutte minulle\nvieraaseen, mutta teille tuttuun aineeseen.\"\n\nMinä ojensin hänelle käteni, muuta en voinut; mitä hän sanoi, oli niin\nsurumielistä, ja tapa, jolla hän sen lausui oli samalla kertaa niin\nuljas ja vaatimaton. Ilta-auringon viimeinen loiste valahti hänen\nvaalean harmaalle tukalleen ja loi sille kultaisen heijastuksen; ei\nkoskaan ole hän näyttänyt miehekkäämmältä eikä kauniimmalta kuin tällä\nhetkellä! Ja kuitenkaan minä en voi käsittää, kuinka mies antaa\nvaimonsa astua käsityspiireihin, joihin hän ei voi seurata häntä, ja\nrauhallisesti odottaa portilla, kunnes vaimo palaa hänen luokseen ja\nkotilieden ääreen, oltuaan seurustelussa jumalien ja henkien kanssa.\nLuisignan kreivi ei myöskään kyennyt sitä kestämään, vaan mursi\nturmiollisen luolan oven ja tuhosi siten taikakalun joka suojeli hänen\nonneansa. -- -- --\n\n\n\n_8 p. kesäk. 1886_.\n\nVaikka minä eläisin sata vuotta, niin en kuitenkaan koskaan unhoittaisi\ntätä iltaa. Voldemar-setä oli erinomaisella tuulella tullessaan\nsalonkiin teetä juomaan; kohta tuli myöskin herra Morosoff, ainoastaan\ntohtori Lehdéniä saatiin vielä odottaa. Viime päivien ukkosilma oli\ntehnyt lopun sietämättömästä kuumuudesta. Avatuista parvekkeen ovista\nleyhähteli sisään raikas iltatuuli, mutta toisinaan leyhähteli niin\nviileästi että meidän täytyi ovet sulkea. Tunsi itsensä kuin\nvapautuneeksi jostain kuormasta ja jälleen voitiin ajatella ja puhella\npitkän paussin jälkeen. Voldemar-setä oli kysynyt herra Morosoffilta\nhänen suunnitelmiaan ja tämä oli vastannut hänelle, että jos hän voi\nhaluansa seurata, niin viettäisi hän syksyn ja talven Roomassa.\n\n\"Silloin kyllä vetää halunne teitä Lisztin luo\", tokasin minä.\n\nHän katsoi minua hymyillen. \"Aivan varmasti ilostuisin nähdessäni\njälleen vanhan opettajani, mutta se ei matkaani määrää. Aina\nnuoruusvuosiltani saakka olen sydämessäni kätkenyt hehkuvan halun\nItaliaan ja en voi kuulla Rooman nimeä tuntematta tuskaista tunnetta,\njoka muistuttaa koti-ikävää; siellä olenkin jo kuin kotonani sillä\ntunnen jokaisen kadun, jokaisen torin, niin, voisinpa rohkeasti\nväittää, jokaisen katsomista ansaitsevan raunion.\"\n\n\"Jos olette valmistautunut niin perinpohjaisiin tutkimuksiin, tulee\nmatkastanne olemaan teille todellista hyötyä\", huomautti Liina-täti\npauhuintoisesti kutoessaan ahkerasti valkoista sukkaansa -- se onneton\nolento käyttää aina valkosia sukkia.\n\nMusiikkimies ei ollut huomaavinansakaan hänen kasvatusopillista\nesitystään vaan katsoi edelleen ulos, kuten se, joka on ajatuksineen\nkaukana poissa, ja lausui sitten hiljaa, melkein epäröiden:\n\n\"Ellei se olisi niin hullu ja järjetön päähänpisto, jota tuskin\nuskaltaa ymmärtäväisille ihmisille ilmaistakaan, niin sanoisin, että\nolen jo kerran ennenkin ollut tällä taivaankappaleella ja silloin\nkeisariaikuisena roomalaisena ja että minulla on siitä hämärä muisto ja\nainainen halu vanhaan kotiin.\"\n\nOli hyvä, ettei kukaan tällä hetkellä kiinnittänyt minuun huomiotaan\nsillä minä olin varmasti kalmankalpea ja näytin kai aivan riutuneelta.\n\"Käsi, käsi Pompeijista\", kuului ääni sisässäni silmät seljällään\ntuijottaessani taiteilijan kaunista, elinvoimaista kättä, joka nyt\nnäytti kaamealta tuolin kaiteen punaista samettia vastaan.\nVoldemar-setä sitä vastoin tyynesti alkoi:\n\n\"Minkä takia te sanotte järjettömäksi sitä uskoa, joka on peräisin\nihmissuvun vanhemmilta ajoilta ja alati ollut levinneenä useiden maan\nasukasten keskuuteen, niin, oikeastaan kuulunut kaikkiin uskontoihin\npaitsi juutalaiseen ja siitä lähteneisiin. Buddhalaisuus on muodostanut\ntätä uskoa huolellisimmin ja tavalla, joka on osunut totuutta lähimmäs,\nse kun ei opeta metafysiikkaa, sielunvaellusta, vaan omituista,\nsiveelliselle pohjalle perustuvaa takaperoissyntyoppia s.t.s.\nuudestasyntymistä. Tämän opin tunnustajat eivät odota jälleen näkemistä\ntoisessa maailmassa, pikemmin tapahtuu jälleen näkeminen jo nyt, joskin\ntuntemattomana. Se supistuu kuitenkin sen suhteen unen tapaiseen\naavistukseen, hämärään, varjontapaiseen muistoon. Ainoastaan Buddha\nitse tekee poikkeuksen, hänellä yksin on kyky muistaa sekä omansa että\ntoisten syntymiset. Takaperoissyntyoppia uskoivat myöskin egyptiläiset\nja Platon ja Pytagoras saivat heiltä oppinsa. Sama oppi oli\njohtolankana kreikkalaisten salaopissa ja niin hyvin eddaaneilla kuin\ndruiideilla löydämme sen uskonnon perustana, niin, vieläpä voimme sitä\nhuomata neekerikansoillakin. Uskossa metafysiikkaan -- sillä rahvaalle\nsaarnattiin oppia tässä muodossa, koska se oli helpommin käsitettävää\nkuin vaikea takaperoissyntyoppiteoria -- on jokaiselle ihmiselle, joka\nsitä ennakkoluulottomasti harkitsee, jotain erinomaisen vakuuttavaa ja\nselvää.\n\n\"Sanoohan itse epäilijä Humekin: 'metafysiikka on ainoa järjestelmä\nsitä lajia, jolle filosofia voi kallistaa korvansa', ja Lessing\nlevittää aivan ilmeisesti samaa oppia 'Ihmissuvun kasvatus'nimisen\nkirjansa seitsemässä viimeisessä pykälässä, sanoessaan: 'Samaa rataa,\njota ihmissuku kulkee täydellisyyteensä, täytyy jokaisen yksilön\nennemmin tai myöhemmin olla ennen läpi kulkenut. Miksi ei jokainen\nihminen olisi ollut muuta kuin yhden ainoan kerran täällä tässä\nmaailmassa, miksi en minä tulisi jälleen niin usein kuin on minun\nvallassani voittaakseni uusia tietoja ja taitoja. Otanko minä mukaani\nkerta kaikkiaan niin paljon, ettei maksaisi vaivaa uudelleen tulla?'\"\n\nLuonnollisesti olen minä nyt kirjottanut lainauksen Lessingistäni,\nmutta silloin heti kysyin Voldemar-sedältä pakoitetulla, väräjävällä\näänellä:\n\n\"Otaksuuko Lessing meillä olevan jälellä muiston olemisemme\naikaisemmista jaksoista?\"\n\nHän hymyili hyväntahtoisesti, kuten ainoastaan hän voi hymyillä. \"Ei,\npieni tiedonhaluinen Ernani, hän luulee päinvastoin, että muisto\nedellisestä olosta tekisi meidät kelpaamattomaksi nykyiseen.\" Setä\njatkoi senjälkeen puhuen vielä enemmän kuolonunen tuottamasta\nvirkistyksestä ja uudesta tietoisuudesta, mutta aivo-parkani, joita\ntähän saakka olen pitänyt selvinä ja hyvin kouluuntuneina, kieltäytyi\ntekemästä tehtäväänsä enkä voinut seurata näitä vaikeita selittelyjä ja\nkysymyksiä. Vasta silloin jaksoin seurata kun herra Morosoff alkoi\npuhua:\n\n\"Mutta tästä puhuessa, ette saa unhoittaa erästä suurinta\nprofeettaanne, sillä runoilijathan ovat tietäjiä.\" Luodessaan minuun\ntummat silmänsä, joiden kimmellys näytti tänään olevan verhottu, jatkoi\nhän: \"Goethe kirjoitti kerran rouva Steinille: 'Kuinka hyvä onkaan,\nettä ihminen kuolee haihduttaakseen ainoastaan vaikutelmia ja\npalatakseen jälleen puhdistuneena'.\"\n\nJos minä olen koskaan aavistanut jotain salaperäistä, ihmeellistä\nyhteyttä tuntemattomien voimien kanssa, jos koskaan elämässäni joku\nhenkimaailmallinen ilmestys on minulle näyttäytynyt ja vallannut\nvoimani ja tehnyt minusta voimakkaamman vallanalaisen tahdottoman\norjan, niin oli se nyt tässä silmänräpäyksessä, istuessani\nliikkumatonna silmä silmää vasten tuon vieraan miehen kanssa.\nKykenemättömänä tekemään yhtä ainoaakaan liikettä, en edes katsettani\nkääntämään, tunsin sellaisen tunteen, kuin koko tietoisuuteni olisi\nminut jättänyt ja sukeltaisi alas lotuskukan tavalla, joka yöksi\npainautuu alas virtaan. Minusta tuntui kuin tätä harvinaista tilaa\nolisi kestänyt kauvan, hyvin kauvan; sitä enemmän minä ihmettelin kun\näkkiä huomasin olevani kynnyksellä herra Morosoffin edessä, joka aivan\nrauhallisesti keskusteli setäni kanssa, Liina-tädin yhtämittaa kutoessa\nvalkoista sukkaansa. Katsoin kelloa, joka silloin löi yhdeksää, kun\nvenäläinen taiteilija kertasi Goethen sanoja, nyt se oli kolme\nminuuttia yli. Ja kuitenkin tiesin, että minä sillä välin olin nähnyt\npitkän, levottoman unen, unelman täynnä kirjavia, vaihtelevia kuvia,\njoista en ainoaakaan voinut säilyttää ja jotka siitä huolimatta\njättivät sieluuni omituisen uupumuksen. Emmekö kenties elä\nuneksuessamme ja uneksu eläessämme?\n\nHarvoin olen niin sydämestäni iloinnut tohtori Lehdénin tulolle, kuin\nnyt hänen avatessaan oven tällä tärkeällä hetkellä. Tuntuu aina kuin\nhänen mukanaan tunkeutuisi huoneeseen raitis ilmavirta ja kirkas\nauringonsäde. Sitä suuremmalta tuntui minusta pettymys, kun myöskin hän\nnäytti tavattoman totiselta ja ilmeisesti jonkun näkymättömän\npainostuksen alaiselta, jota hän ei kyennyt päältään pois pudistamaan.\nTätä ei edes Liina-tätikään ollut huomaamatta, ja ojentaessaan hänelle\nteekuppia otti hän härkää sarvista ja sanoi:\n\n\"Näkyy ulkomuodostanne, herra tohtori, että teillä on tänään ollut\nonneton sairastapaus.\"\n\nHän ravisti kieltävästi päätään ja leikki lepotuolin tupsulla, jonka\nmelkein säännöllisesti siirrän häntä lähemmäs, silloin kun hän on\npitemmän hetken luonamme, koska hänellä aina täytyy olla jotain\nkäsissään leikitelläkseen.\n\n\"Ei, armollinen rouvani, ammatillani ei ole mitään tekemistä\nalakuloisuuteni kanssa.\" Ja kääntyen Voldemar-setään sanoi hän: \"Olen\njuuri äsken saanut tiedon että serkkuni Hugo Lehdén on ampunut itsensä\nerään synkkämielisyyskohtauksensa aikana.\"\n\nMeistä ei kukaan voinut pidättää tuntemaamme osanoton ja kauhun\nhuudahdusta, kuultuamme, että niin kyvykkään ihmisen elämä oli saanut\nsellaisen lopun. Siitä ei ole montakaan kuukautta, kun juttelin\nmuutamia miellyttäviä ja virkistäviä hetkiä tuon nuoren muinaistutkijan\nkanssa, jolla oli niin kirkkaat, arvostelevat silmät ja niin elävä ja\nhenkevä keskustelutaito.\n\n\"Eikö tässäkin tapauksessa voida kysyä: _oú est la femme_?\" huomautti\nVoldemar-setä. Sitä ei kuitenkaan tohtori Lehdén uskonut, vaan hän\nmieluummin uskoi surullisen päätöksen johtuneen puhtaasti\nruumiillisista syistä.\n\n\"Siinä kuulee taas lääkärin esiintyvän\", huudahti herra Morosoff\ninnokkaana. \"Osatakseen oikein tuomita sellaista tekoa, täytyy olla\ntarkoin tutkinut itsensämurhaajan salaisuuksia, ajatuksia, tunteita,\nsuruja, sanalla sanoen sisäistä, eikä ulkonaista, yhtenäisyyttä siten\npäätetyssä kärsimyshistoriassa; mutta sellainen on mahdollista kaikkein\nharvinaisimmissa tapauksissa. Yleensä tahdon heti tunnustaa maata ja\nsanoa, että olen samassa käsityksessä muinaisaikaisten kanssa ja pidän\nitsemurhaa, jota nykyaika ei hyväksy, monessa tapauksessa yksilön\noikeutena ja velvollisuutena, en rikoksena. Jos kävisi, kuten minä\ntahtoisin, niin meillä olisi niin hyvin Eurotasvirta niille lapsille,\njotka jo syntyissään ovat heikkoja ja kivuloisia, kuin myöskin\nmyrkkyjuoma, jonka viranomaiset Massiliassa ja Ceossaarella ojensivat\nniille, jotka voivat esittää perustellut syyt elämänsä katkasemiseen.\"\n\n\"Molempia mainittuja yltiöpäisiä lääkkeitä vastaan väittämään\nvelvoittaa minua jo itsensäsäilytysvaistokin\", huomautti tohtori Lehdén\nkuivasti, \"sillä sekä Eurotas että myrkkymalja tekisivät sekä lääkkeet\nettä lääkärit jotenkin ylenpalttisiksi.\"\n\nLiina-täti ei voinut hillitä kuohuuntuneita tunteitaan, vaan sanoi,\nettä täytyi pitää Jumalan suomaa elämää pyhänä ja jos se ennen aikaansa\nlopetettaisiin, niin näytettäisiin siten sekä omaa kelvottomuuttaan\nettä raukkamaisuuttaan, hän oli lyhyesti sanoen kiivas kuin zelootti,\njoka hän oikeastaan onkin huolimatta kaikista hameistaan. Voldemar-setä\nkatsoi tätiä hyväntahtoisella, osanottavalla kasvojen ilmeellään, joka,\nsilloin kun se kohdistuu minuun, ei ole koskaan herättämättä\nkainouttani ja liikutustani, mutta vasta kun täti oli lopettanut sanoi\nhän:\n\n\"Rakas ystävä, ne syyt, jotka sinä esität itsemurhaa vastaan eivät ole\nmitään muita kuin usein toistettuja yleisiä lauseparsia, heikkoja ja\nhelposti kumottuja verukepäätelmiä. Jos maailmassa löytyy jotain, jonka\nylitse minulla on kieltämätön _oikeus_, niin on se oma persoonani,\nmutta mistään rakkauden velvollisuuksista sitä kohtaan tuskin\nkuitenkaan voitane puhua, koska rakkaus itseensä on, kuten tunnettua,\nrakastamistaidon huippu. Rauhoittaakseni sinua, täytyy minun muistuttaa\nsinua siitä, että monet muinaisajan urhot ja viisaat miehet lopettivat\nelämänsä itsemurhalla, niin, että ei vanhassa eikä uudessa\ntestamentissa löydy yhtään kieltoa tai edes moitetta siitä. Tavallinen\nitsemurhan hyväksymättömyys, yritys leimata se joksikin rikokseksi,\njohtuu osaksi hyötyopillisista näkökohdista, osaksi pelosta voida\noikeaksi väittää sitä, mitä se vaikeasti kärsivä olento siten sälyttää\nkaikkivanhurskaan äärettömän hyvän jumaluuden hartioille. Tästä syystä\novat myöskin papit ja ne filosofit, jotka kannattavat uskontoa,\narmottomimpia itsemurhan tuomitsijoita, kun sitä vastoin itsenäiset\najattelijat ovat lausuneet äsken esitettyjä mielipiteitä.\"\n\n\"Te siis kannatatte sitä mielipidettä, että kun elämän tuskat ovat\nsuuremmat kuoleman tuskia, saa ihminen huoletta käydä käsiksi tähän\n_ultimum refugiumiin_?\" huudahti herra Morosoff innokkaana.\n\nSetä loi tuuheiden kulmakarvojensa alta synkän katseen taiteilijaan.\n\n\"Tähän asti olen puhunut ainoastaan tavallisista, pintapuolisista\ntodisteista joita tuodaan esiin itsemurhan puolustukseksi\", sanoi hän.\n\"Sitä vastoin tunnustan, että todella oikeat, siveelliset syyt puhuvat\nsitä vastaan, mutta ne ovat niin syvällä, että niitä ei voida saavuttaa\n'tavallisen siveysopin riippaluodilla', vaan ne kuuluvat Divina\nComedian viimeisiin salaisuuksiin. Mutta niihin syventyminen ei ole\nsoveliasta tänään, koska jo olemme kohtuuttoman kauvan puhelleet\nvakavista asioista. Mutta sen tahdon avoimesti tunnustaa, että olen\ntodellakin toivonut saavani rasittavan toimistotyöni jälkeen puhdistaa\nsieluni musiikilla jokapäiväisyyden tomusta.\"\n\nHerra Morosoff istuutui heti pianon ääreen ja soitti Chopinin\nsurumarssin ja antoi äskeisen keskustelumme toistua sävelissä. Se oli\nmestarillista esitystä, luuli kuin kuulevansa kuoleman raudan kovia,\nvarmoja askeleita, jotka yhä enemmän ja enemmän työnsivät syrjään\nvellovaa, hurmaavaa elämän suonta, joka pujahtautuu väliin kuin\nunikuva. Sen jälkeen pyysi hän saada säästää minulle jonkun laulun. Sen\nlupasin mielelläni, sillä sydämeni oli niin täysi kuin uhkaisi se\nhaljeta, ja minä ikävöin saada ilmaista, saada antaa ilmaa kaikelle\nsisäiselle tuskalle ja taistolleni. Lauloin aluksi _hänen_ laulujaan,\nja minä tunsin laulavani ne hyvin. Jo ensimäisen laulun jälkeen katsoi\nhän minuun ja sanoi:\n\n\"Tähän saakka olen pitänyt mahdottomuutena tulla ymmärretyksi ja\ntulkituksi aina soitannollisen tunnelman enimmän peitettyyn kätköön\nsaakka. Oi, tapahtuu vielä ihmeitä ja tunnustähtiä tässä vanhassa\nmaailmassa! Teidän äänenne on kultaa, puhdasta kultaa ja se on teidän\nhallittavissanne -- oi, minä puhun tyhmyyksiä! sanat eivät riitä.\"\n\nJa uljas kotkani kävi käsiksi uuteen lauluun ja kuljetti minut yhä\nkorkeammalle eetteriin, paljon korkeammalle itseäni ja pientä maata.\nLopetettuamme toisti hän viimeisen johtosoinnun ja antoi sen hiljaa\nsammua jälkisointuun, heitti hänelle ominaisella liikkeellään tumman,\nkiharaisen tukkansa otsaltaan ja nosti säteilevän katseensa minuun.\n\n\"Nyt tunnette minut täydellisesti, sillä minä olen avomielisesti\nkeskustellut kanssanne kielelläni. Nyt te myöskin tiedätte, että\nelämäni on koottu kiihoittuneista kolmisoinnuista ja että kaihoava ääni\nsoi aina sen puhtaimmassa ja kirkkaimmassa akordissa. Oi, maan päällä\non kuitenkin niin kaunista, niin kaunista; minä en kuitenkaan voi itse\nauttaa itseäni, minä en voi päästä lepoon kuten toiset.\"\n\n\"Ettekö luule\", sanoin minä, \"ihmisiä tavallaan seuraavan läpi koko\nelämän kaihoavan äänen koska heidän mielestään aina ainoastaan\ntavoiteltavalla, eikä saavutetulla, on arvoa. Niin seuraa ikävöivä ääni\nFaustia koko elämän läpi, silloin, kun se ensi kerran hajaantui ja\nmajesteetillisesti muuttui perussäveleeksi, oli elämä lopussa.\"\n\nHän antoi vielä pari akordia hiljaa sammua ja laski päänsä alas\nmerkiksi, että hän oli samaa mieltä kanssani.\n\n\"Se on totta, todellakin totta, mutta mikä on Faust muu kuin\nruumistunut, ijäisesti himoitseva tahto; mitä on kaihoava ääni muuta\nkuin soitannollinen käännös tästä ijäisesti rauhattomasta halusta, mitä\non perussäveleeksi vaihtuminen muuta kuin tämän villin tahdon\ntilapäistä rauhoittamista? Mutta löytyy jotain täyttymätöntä, jonka\nvasta kuolema kykenee täyttämään.\"\n\nIllan loppupuolesta on minulla vain hämärä muisto, mutta tiedän, että\ntohtori Lehdén näytti alakuloiselta, koska minä olin mennyt taloon,\njonne hän ei voinut minua seurata.\n\nNyt olen huoneeni yksinäisyydessä töhertänyt paperia vaihtelevilla\nvaikutelmillani, koska toivoin siten pääseväni niistä vapaaksi! Mutta\nei edes sekään tahdo auttaa; sisässäni kuohuilee levottomuus, jota ei\nmikään voi rauhoittaa. Satakieli laulaa puutarhassa -- se soi kuin\nyhtenään kaihoavat äänet, puiden latvoissa henkii yötuuli, mutta noita\nkaikkia ääniä voimakkaammin kohisee sydämeni valtava sävel! --\n\nKuka sitten on tämä mies ja mikä voima hänet minulle lähetti? Onko se\ntotta, onko hänellä menneiltä ajoilta vanha oikeus minuun, kuten hänen\ntummat silmänsä tuntuvat sanova katsoessaan minuun? Heti kun hän\nsoittaa, kasvaa sieluni, ajatukset, joita ei koskaan ennen ole\najateltu, sukeltautuvat esiin kunnes päätäni alkaa pyörryttää ja minun\ntäytyy sulkea huijenneet silmäni!\n\n\n\n_12 p. kesäk. 1886_.\n\n    \"Niin kauvan on päivää kuin elän!\n    Tulevaisuuden varjoille käännän mä selän.\"\n\nNämä sanat ilmaisevat tämän päivän perustunnelman ja tämä on\nmerkityksellisin päivä, mitä olen koskaan elänyt. Minun täytyy, minä\ntahdon sanoa, että olen onnellinen, onnellisempi kuin koskaan voin\najatella tai ymmärtää, ei mitättömänä ihmisenä, vaan jumalana, jonka\nvertaiseksi itseni tunnen.\n\nEräälle tervehdyskäynnille, jonka minä halusin tehdä erään\nystävättäreni luo Charlottenburgiin, oli setä antanut vaununsa\nkäytettäväkseni. Kun en häntä tavannut kotoa, kävelin minä linnan\npuistossa, joka minua suuresti viehätyttää. Oi, nyt on maailmassa\nkevät, ja Pohjolan talven jälkeinen kevät tuntuu persoonalliselta,\nvoimakkaalta onnelta. Puistossa vallitsee sellainen sireenien loisto,\njonka vertaista en koskaan voi ajatella nähneeni. Puiden korkuisista\npensaista oli kaikki viheriä täydellisesti kadonnut, sen sijaan\nolivat ne hulveisillaan punaisia ja sinisiä kukkaterttuja. Ne\nkiertelivät ylöspäin, tunkeilivat toistensa päälle ja yli, antoivat\njättiläiskimppujen riippua tielle ja sen yli sekä leiriytyivät\nruohomatolle ja tantereelle. Mentyäni hermeskuvapatsaiden ohi\nläpi synkän hopeakuusikon lehtikujan, joiden totiset muratin\npeittämät rungot muodostivat omituisen vastakohdan kirkkaille,\nvalkoisen vihreille oksille, tuli herra Morosoff minua vastaan\nhautarakennuksesta. Sydämeni löi niin rajusti kuin se tahtoisi haljeta,\nmutta asettui kohta sen jälkeen.\n\n\"Olen jo kauvan tuntenut teidän lähestyvän\", sanoi hän hattuaan\nnostaen. \"Kun tuo valkoinen kesäpuku näyttäytyi lehtikujan päässä,\ntiesin minä, kuka sen omistajatar oli, ja vielä enemmänkin, minä\ntiesin, että välittömästi teihin suuntautunut sieluni kutsui teitä\ntänne.\"\n\n\"Se on kuitenkin ainoastaan puhtaasti tilapäistä; en tavannut\nystävätärtäni ja siten äkkiä päätin kävellä tänne.\"\n\nHän pudisti päätään.\n\n\"Älkää sitä uskoko\", sanoi hän, \"myöskin se, mikä näyttää\ntilapäiseltä on välttämätöntä ja aikoja sitten määrätty; se tapauksien\nkaksinkertainen kausaalinen ketju, joka solmii yhteen kaksi toisistaan\nriippumatonta ihmiskohtaloa, on raudasta, mutta sitä kannattavilla\npylväillä on tukensa toisissa maailmoissa. Eli uskotteko todellakin sen\nolleen paljaan sattuman, joka 26 p. toukok. vei teidät 'Vainajain\nsaaren' luo samalla hetkellä, kun minä siellä seisoin?\"\n\nTahdoin laskea leikkiä, tahdoin sanoa, etten ollut sitä lähemmin\najatellut, mutta katsottuani hänen loistaviin silmiinsä, tunsin itseni\nniin pieneksi ja mitättömäksi tuollaisine tavallisine valheineni.\n\n\"Olette oikeassa, Jegor Aleksandrovitsch\", sanoin, \"kohtauksemme siellä\noli välttämätön.\"\n\nÄkkinäinen punastus levisi hänen kalpeille kasvoillensa.\n\n\"Kaksinkertainen kiitos siitä sanasta\", sanoi hän. \"Jos voisitte\naavistaa mitä mielessäni liikkui seisoessani sen taulun edessä ja te,\nkuten vestaalit vanhassa Roomassa yhdellä ainoalla silmäyksellä\narmahditte minut, kuolemaan tuomitun.\"\n\n\"Sanokaa se\", pyysin minä ja istuuduin eräälle penkille tien vieressä,\n\"tänään on niin sopiva päivä.\"\n\nHän vieritti esille kiven, niin että voin siihen jalkojani tukea ja\nistuutui viereeni.\n\n\"Niin\", sanoi hän, \"päivä on sopiva ja taivas oikein mieleni mukainen.\nMinua kiusaa aina, kun en näe luontoa sopusoinnussa sisäisen tunnelmani\nkanssa -- dur-sävel moll-soinnussa. Mutta tänään on maailma\nihastuttava, taivas kirkas ja kuulakas. Kaikki harmaa kangastaa\npehmeässä sinessä, eikä ainoastaan luonnossa, vaan myöskin sielussani.\nTe olette kyllä oleva suopea minua kohtaan ja itse lukeva parhaan\nsanattomilta huuliltani, Erna-neiti. En voi puhua, kun sydämeni on niin\ntäysi, kaikista vähimmin silloin kun se kuitenkin tulee ymmärretyksi.\"\n\nNyökäytin päätäni hänelle hymyillen.\n\n\"Sopertakaa te vain\", sanoin minä, \"koskettakaa ainoastaan pariin\nperusääneen, minä täytän sen, mitä puuttuu.\"\n\nJegor Morosoff laski penkille hattunsa ja siveli vasemmalla kädellään\ntuuheita kiharoitaan.\n\n\"Olen alati ollut yksinäinen ihminen\", alotti hän. \"En ole koskaan\ntuntenut isää enkä äitiä, jotka molemmat jälekkäin kuolivat\nkeuhkotautiin. Iso-äitini, joka asui Moskovassa, kasvatti meidät, kolme\norpoa sisarusta, mutta silloin kun minä, nuorin, olin ainoastaan\nyhdeksän vuoden, tempasi kuolema hänetkin äkkiä. Silloin jouduin\nerääseen kasvatuslaitokseen, kävin yleisten koulujen läpi, mutta ennen\nkuin kahdeksastoista vuoteni oli kulunut oli minulla syvä tuska nähdä\nveljeni ja sisareni saman murhanenkelin surmaamina, joka oli\nvanhempamme pois temmannut. Erittäinkin sisareni kadottaminen koski\nsyvästi mieleeni; hän oli niin rakastettava ja mielikuvarikas tyttö,\njoka oli tehnyt lapsuuteni todelliseksi paratiisiksi. Nähdessäni hänet\npaareilla, kalpeana kuin ennen aikaansa taitettu kukka, pienissä,\njäykistyneissä käsissä valkosista ja vaalean keltasista sireeneistä\ntehty kukkasvihko ja suun ympärillä katkera, syyttävä piirre, kuin\nhäneltä olisi riistetty hänen oikeutensa ja liian aikaseen 'eroitettu\nelämän kööristä', silloin tein ensi kerran tuon uhmailevan kysymyksen,\nmikä on syy sellaiseen sukukiroukseen, sellaiseen huutavaan\nepäsointuun, joka aina katkaisi niin kauniisti aloitetun sävelmän.\"\n\nÄänetönnä asetin käteni, josta olin hiljaa vetänyt hansikkaani, hänen\nkädelleen; sydämeni tunsi osanottoa hänen kohtaloonsa. Hän painoi sen\nhuulilleen ja sen jälkeen silmilleen, mutta antoi sen äkkiä laskeutua,\nkun etäämpänä pari kävelijää näyttäytyi. Sen jälkeen hän jatkoi:\n\n\"Kohta sen jälkeen jätin minä Moskovan ja oleilin, paitsi viime talvea,\njonka vietin Parisissa, yksinomaan Saksassa, joka tuli toiseksi\nkodikseni. Nuorsaksalaisesta koulusta saamani vaikutelmat, Wagnerin\nnerokkaat luomat, joita vasta nyt opin oikein ymmärtämään ja\narvostamaan, tutkimukset Lisztin johdolla ja persoonallinen,\nsydämellinen seurustelu hänen kanssaan, niin, ja myöskin saksalaisen\nkirjallisuuden ihmeelliset aarteet, vaikuttivat täyden vallankumouksen\nmielipiteissäni. Minä tunsin ilman suuren mestarini vakuutuksiakin,\nettä minulla itselläni oli taipumusta tulla siksi, että minulla oli\njotain itsenäistä ja uutta sanottavaa maailmassa, että hallitsin\nkokonaista rikasten hankkeiden runsauden sarvea. Aluksi halusin\nainoastaan päästä täysin tekniikan herraksi, niin että voin\ntäydellisesti tulkita sankareita, ennenkuin uskalsin luovana\ntaiteilijana taistella kauniimmista laakereista. Tässä aikeessa tulin\nBerliniin -- silloin kohtasi minua se kauhea --.\"\n\n\"Sanokaa se, Jegor Aleksandrovitsch; se kadottaa kauhunsa kun me\nmolemmat sen tiedämme.\"\n\nHän hengitti syvään ja raskaasti ja katsoi minua avuttomalla, kysyvällä\nkatseella. \"Jos te, Erna, ymmärtäisitte minua väärin, ymmärtäisitte\nväärin tällä hetkellä, voisi se tehdä minusta mielipuolen. Mutta ei --\nainoastaan silmänräpäyksenkin kestävä epäilys suuruudestanne olisi\nherjaus. Minä lasken sydämeni luottavin mielin rakkaaseen käteenne --\ntahdotteko sen pitää, tai antaa pudota, on teidän asianne!\" --\n\n\"Jo silloin kun kotimaastani läksin ulkomaille, ajattelin itsekseni,\nettä minä yhtä hyvin kuin koko perheemme olin perintövihollisemme\nvallassa mutta toivoin kuitenkin varovaisella, säännöllisellä elämällä\nvoivani pysytellä sitä ulompana hyvän aikaa. Sen kuitenkin älysin,\netteivät voimani riittäisi sekä työhön että nautinnoihin, ja että minun\nsen takia täytyi kokonaan kieltäytyä toisesta. Valinta ei ollut vaikea,\nsillä vaikkakaan en ollut rahtuakaan paremmanluontoinen kuin toiset\nmiehet, oli elementillä kuitenkin minussa ylivalta maisen tomun\nyli, ja paljon yli päivän halujen tähtäsi tinkimätön uskoni\ntaiteilijakutsumukseeni. Siten elin Parisissakin, tässä uudenaikaisessa\nBabelissa, lihankurittajan elämää, hiljaisten, luovien riemujen\nkirkastamia jumalallisia hetkiä; lopulla talvea tulin Berliniin. Tosin\nolin jo useita kertoja tuntenut, kuin vihollinen rinnassani olisi\nalkanut liikkua, mutta neuvon kysyminen lääkäriltä ei tullut\nmieleenikään, koska sisarteni kohtaloista olin tullut vakuutetuksi sen\nhyödyttömyydestä. Silloin opin tuntemaan tohtori Lehdénin, hän tuli\nvastaani huomattavalla osanotolla ja sai taivutetuksi minut kysymään\nneuvoa hänen päälliköltään. Tämä toimitti perinpohjaisen tutkimuksen,\nmutta tulos oli masentava. Kun molemmat keuhkot huomattiin olevan\nvialla, tulisi minun ensi kädessä kieltäytyä kaikista opinnoista,\nkaikesta työstä ja lähteä parantolaan kaikkine kurjuuksineen, jossa\ntohtori on vanginvartija. Elostella, huolehtia hengestänsä niin, että\nse voisi vielä kestää korkeintaan pari vuotta, hengittää keskellä\nvapisevien haamujen, jotka kouristuksentapaisesti käyvät kiinni\nvarjoelämäänsä -- ei, sitä en minä voinut. Kun minun kuitenkin piti\nkuolla, niin halusin sen edes tehdä omalla tavallani, vielä ottaa syvän\nsiemauksen nautinnoiden vielä koskemattomasta, juovuttavasta pikarista\nja sen jälkeen antautua sille taipumattomalle vapaaehtoisesti ja\ntietoisesti. Oi, suloinen, rakastettava Erna, älkää toki katsoko minua\nniin alakuloisena noilla kauniilla silmillänne, mistä minä muutoin saan\nvoimaa sanoa teille kaikkea ja kuitenkin täytyy teidän tulla tuntemaan\nsieluni umpinaisimmat sopukat, sillä minä jätän itseni kokonaan\nteille.\"\n\n\"Jatkakaa vain\", sanoin minä hänelle, \"mutta suokaa minulle anteeksi\njos minä en tekeydy vahvemmaksi kuin olen, sillä minun täytyy\ntunnustaa, Jegor Morosoff, että värisen teitä kuunnellessani.\"\n\nMinä tunsin todellakin, huolimatta kauniista, suloisesta kevätpäivästä,\nkylmän väristyksen kulkevan selkäpiissäni ja kuinka kokematon sydämeni\nkouristi kuin raudankovan käden puserruksesta. Hän suuntasi katseensa\nalas ja sanoi äkkiä:\n\n\"Älkää peljätkö, että minä kertoisin jotain sellaista. Mutta minä en\nole voinut oikeiden ihmisten tavalla työssä eikä nautinnoissa tai nyt\nrakkaudessa jakaa jotain. Mitä tunsin, mitä tein, oli aina täydellistä.\nJa niin se oli tälläkin kerralla, ainoastaan siten, että inho tuohon\nmielettömään elämään alkoi pikemmin kuin olin luullut, ja mitä olin\npitänyt todellisena oli enimmän valheellista, enimmän aavemaista kuin\nmitä tähän saakka olen oppinut tuntemaan. Tuntuu kuin olisin juonut\nviiniä, sanoin itsekseni, palatessani kello kuuden ajoissa aamulla\nkotiin iloisten runoniekkojen kanssa vietetyn yön jälkeen,\ntyytymättömänä itseeni ja maailmaan, jolla ei enää ollut tarjottavana\nminulle mitään suurta ja todellista.\n\n\"Missä vain katselin ympärilleni, näin kuinka pääkaupunki oli\nheräämäisillään; ensimäiset maitovaunut ja leipuripojat risteilivät\ntielläni, uniset sanomalehtiakat odottelivat aamulehtien toimistojen\nulkopuolella ja ainoastaan minun asunnossani oli hiljaista ja autiota,\nniinkuin joku siellä olisi kuollut. Mutta katsoessani koskemattomalle\nvuoteelleni, kohosi tämä tunne siinä määrin, ett sanoin itsekseni, että\njo olisi aika hakea varmempaa lepopaikkaa, viisi jalkaa maan sisässä.\nTämä päätös kypsyi joutuin ja antoi minulle rauhaa, jollaista en\npitkään aikaan ollut tuntenut. Sitten kun olin antanut ulkonaisen\nihmiseni pukeutua juhlapukuunsa, istuuduin pianoni ääreen joka\noli ollut luotettavin ystäväni ja jolle olin aina voinut uskoa\nmielikuvitukseni rohkeimmat ilmaretket. Koetin soittaa pois kaiken\nsisäisen kärsimykseni mutta se ei onnistunut, kuten ennen. Tosin\ntunsin, kuinka sävelet taas liikuttivat rintaani, jossa viime aikoina\noli ollut aivan hiljaista ja kuollutta mutta tuskaiset värähdykset\nsisässäni eivät läheskään voineet korvata sydämeni valtavia lyöntejä\nkoska se eli vain taidettansa varten. Ja silloin heräsi minussa ajatus,\nettä minä ainoastaan silloin voisin löytää täydellisen sovituksen jos\nminä vielä viimeisen kerran antaisin suuren taideteoksen vaikuttaa\nsieluuni ja niin päätin minä tehdä pyhiinvaelluksen Böcklinin\n'Vainajain saaren' luo.\"\n\nTällä välin oli päivä kääntynyt iltapuolelle, linnut visertelivät niin\näänekkäästi ikäänkuin ne tahtoisivat perin pohjin riehua ennen\nlähestyvää juhannusta, puiden ja pensaiden läpi puhalteli voimakkaasti\niltatuuli; sireeneistä putosi hiljaa tuoksuva kukkaissade. Hänen\npuhuessaan oli sieluni avartunut niin, että tunsin tuskaa, mutta nyt en\ntuntenut kipua enää samassa paikassa; nousin ylös ja pyysin häntä\nlähtemään kanssani pienelle kävelymatkalle. Hän nousi heti ylös ja\ntarjosi käsivartensa minulle ja vei minut kirkkoon, kauniin\nvesilammikon reunalle, missä yksinäinen joutsen hiljaa souteli\nliekehtivää iltaruskoa kajastavalla pinnalla.\n\nJegor Morosoff jatkoi matalammalla äänellä.\n\n\"'Vainajain saaren' edessä kohtasin menestykseni, onneni, kohtasin\nteidät, Erna. Olin jo seissyt siinä kauan, silloin tulitte te,\nneitseellisenä ja lupaavana kuin kevät-aamu, heititte katseen tauluun,\nvärisitte hieman, kuten aina teette, kun joku suuremmoinen teihin\nvaikuttaa, ja teidät valtasi syvä hartaus. En vielä koskaan ole nähnyt\nminkään naissilmän siinä määrin itsensä unhoittaneena katselevan\ntaideteosta, en vielä koskaan ole nähnyt niin selvästi ihmiskasvojen\nkuvastavan puhtaan, tahdottoman tunteen vaikutusta. Oi, ne olivat niin\nkauniit nuo kalpeat, kiihtyneet kasvot, syvine, sydämellisine\nhenkevyyksineen. Tiesin heti ensi silmäyksellä että kohtaloni oli\nvieressäni, että olin syntynyt sinua rakastamaan. Suo anteeksi tämä\nsinä, tarkoituksettomana pääsi se huuliltani, mutta sielunihan on jo\nkauan sitten kutsunut sinua, tunsihan sieluni sinut jo menneiltä\najoilta. Sen vuoksi ei se koskaan kyennyt rakastamaan ketään toista\nnaista, sen takia on se harhaillut vieraana maailmassa, kunnes se\nluonasi löysi kodin ja sen mukana paikan, missä kaikki kärsimys\ntalttuu.\"\n\nHän lopetti. Katsoin hänen silmiinsä, joista kokonainen rakkausmailma\nloisti minua kohtaan, ja minä tunsin, että onnetar oli kutonut tummin\nlangoin meidän molempien elämät yhteen. Mutta se ei saanut minua\nalakuloiseksi, sillä minä tiesin, että todellinen, ehjä ihminen oli\nlahjoittanut sydämensä minulle, joka ei kehunut hyveistänsä eikä\nhävennyt vikojansa ja joka oli elämäni ihanne. Musertakoon kohtalo,\njoka meidät niin lujasti toisiimme sitoi, meidät, jos niin haluaa;\nhänen ja minun välilleen jää kuitenkin suuri ja kaunis suhde nyt ja\nijäisesti. Mutta kun hän kumartui nähdäkseen silmiini ja kysyi:\n\n\"Erna, rakastettuni, mitä ajattelet?\" silloin vastasin aivan\nlevollisesti:\n\n\"Että sinä tästä päivästä olet asettanut elämäsi minun käsiini, Jegor,\nja sinulla ei enää ole oikeutta sitä yksin hallita. Jos maa joskus\ntuntuisi sinusta kolkolta vankilalta ja sinä halajaisit sen jättää,\nsaisit sen tehdä ainoastaan sillä ehdolla, että ottaisit minut mukaasi\nseuraksesi vainajien rauhalliselle, äänettömälle saarelle.\"\n\nHän laski käsivarteni, kätki kasvonsa molempiin käsiinsä ja nojautui\nerääseen puuhun. Hänen ruumiinsa värisi kuin myrskyn käsissä ja vaikka\nhän voikin hallita ne nyyhkytykset, jotka aluksi kohosivat hänen\nrinnastaan, niin ei hän kuitenkaan kyennyt estämään kyyneleitä, jotka\nkierivät hänen käsiensä välistä. Seisoin useita minuutteja hiljaa hänen\nvierellään, onnen valtaamana, joka oli niin läheistä sukua tuskalle.\nMutta kun hän jälleen käänsi kasvonsa minuun, voi niissä ainoastaan\nnähdä pelkkää autuutta, ja ei koskaan ole hän minusta näyttänyt\nmiehekkäämmältä ja kauniimmalta, kuin nyt vetäessään minut vasten\nrintaansa, painaessaan suutelon otsalleni ja kuiskatessaan:\n\n\"Sinä olet sen sanonut, meitä ei täst'edes erota elämä eikä kuolema.\nMutta nyt, kun omistan korkeinta, olen minä järkähtämättä antava\nolemassaolon tulla hurjan haluni päämääräksi, ja taisto on oleva tuima,\nennenkun sorrun. Minulla on vielä joku aika elettävänä joka on tuhansin\nkerroin enemmän elämisen arvoinen ja minä en anna siinä itseäni\npettää.\"\n\nSen jälkeen otti hän jälleen käsivarteni ja kuljetti minua hiljaisessa,\nleudossa kesäillassa tummien puistokäytävien läpi vaunuillemme, joihin\nhänkin kutsustani nousi. Sinisellä taivaalla tuikkivat ensimäiset\ntähdet, lehmusten kruunuissa suhisi ja kuiski iltatuuli ja sireenit\ntuoksuivat puutarhoissa ikäänkuin niiden juuri tänä yönä täytyisi\nhuokaista viimeinen hengenvetonsa. Ei koskaan tähän asti ollut luonto\npuhellut minulle näissä sävelissä, mutta en koskaan, oi, en koskaan\nennen ollut minä istunut runoilijan vieressä, joka voi ymmärtää tuulen\nkuiskeen ja hattaran lennon, ja voi tuntea hetken tenhon sen\nhienoimmissa häivähdyksissä. Maailmoita oli kulkenut sieluni silmien\nohi, kun vaunu seisahtuu asuntoni edustalle, ja minä irrotin hänen\nkädestään käteni, jota hän sillä välin oli suudellut pari kertaa\nvarkain, mutta tulisesti ja kuumeisesti.\n\n\"Hyvästi, rakkauteni! Minä sepitän nyt päivän hiljaa loppuun\". Näillä\nsanoilla erosi hän minusta. Riensin huoneeseni, keksin syykseni\npäänkivistyksen ja sulkeusin kahden kesken tämän uskollisimman ystäväni\nkanssa. Oi, te sanattomat lehdet, kuinka minä voisin tulla toimeen\nilman teitä, kuinka usein te jo olettekaan ollut lohtuna minulle, jonka\nsydän on niin yksinäinen. Huomenna alkaa tulinen taistelu, jossa järki,\nsyntyperä, pysyvä mieltymys, suoranaiset avioliitolliset riemut,\nsanalla sanoen koko ahdasmielinen elämä legioonine ennakkoluuloineen\nvarmasti asettuu sotaan haihtuvaa, suloista onneani vastaan. Useimmat\nihmisethän pitävät elämän päätarkoituksena olemassa olon pidentämistä\nja tämän päämäärän saavuttamiseksi kehräävät he elonsa lankaa\nmahdollisimman rauhallisella ja yksitoikkoisella tavalla. Kuka heidän\nkanssaan viitsisi riidellä, kuka sokean kanssa väristä puhuu ja tekisi\nheille ymmärrettäväksi, ettei se riipu elämän pituudesta, vaan sen\nlaadusta. \"Päivä voi olla helmi, mutta vuosisata ei!\" Tämän teorian\nmukaan on elämäni jo ollut helminauha!\n\n\n\n_13 p. kesäk. 1886_.\n\nMinä olin valmistautunut paljoon, pilkkaan ja nuhteisiin ja\nväärinkäsitykseen, mutta en tähän, oi ei, en tähän. Minusta tuntuu\nenimmän katkeralta, että se oli sedän rakas käsi, joka jäykästi veti\nsivuun peitteen noilta ankarilta Isiskasvoilta ja siten antoi minun\nnähdä uuden ja kaamean kuvan maailmasta.\n\nKun Voldemar-setä myöhään iltapäivällä palasi toimistaan, ilmoittautui\nJegor hänen puheilleen. Hän jäi sinne kauvaksi, kauvaksi aikaa ja tällä\nvälin löi sydämeni kovasti. Mutta se oli vaikeinta, kun hän jätti\nasuntomme ennenkuin minut kutsuttiin sisälle. Vasta puolisen tuntia sen\njälkeen käski setä pyytää minua luokseen. Minä toivoin hänen olevan\nkiivaan, kuten hän toisinaan voi olla. Se olisi antanut minulle aseen\nkäteen, kun nyt sitä vastoin hänen syvä, surumielinen katseensa masensi\nminut. Hän sanoi Jegor Morosoffin kertoneen kaiken mitä eilen illalla\ntapahtui hänen ja minun välillään; hän sanoi myöskin että se oli\nhänelle ollut suuri yllätys, koska hän oli tähän saakka pitänyt aivan\ntiettynä että katselin tohtori Lehdéniä suopein silmin. Sen jälkeen\npyysi hän minua tarkasti punnitsemaan tunteitani eikä niin tärkeässä\nkysymyksessä seuraamaan hetkellistä vaikutinta, olkoonpa vaikka\nvoimakastakin.\n\nSain vaivoin hillityksi itseni enkä keskeyttänyt Voldemar-sedän puhetta\nen äännähdyksin enkä liikkein. Vasta hänen lopetettuaan aloin minä\nhiljaa ja kainosti mutta sen jälkeen yhä kiihkeämmin ja voimakkaammin\nkertoa siitä mikä oli liikuttanut minua viime viikkona, meidän\nensimäisestä kohtauksestamme, hänen soitostaan, siitä intohimoisesta\nvaikutuksesta minkä tämän miehen luonne herättää minun luonteessani,\nmeidän sielujemme sukulaisuudesta, sanalla sanoen siitä maailmasta,\nmissä minä olin yksinomaan elänyt. Minä en käsitä, mistä minä sain\nsanat ja rohkeuden, minä kun niin vastenmielisesti kerron omista\ntunteistani mutta molemmat minä sain kuin helluntai-ihmeen kautta, nyt\nkun oli kysymyksessä suurimman onneni puolustaminen. Mitä pitemmälle\npuheessani pääsin sitä surullisemmaksi kävi Voldemar-sedän katse mutta\nkeskeyttäessäni, ääntäni säikähtäen sanoi hän:\n\n\"Riittää, Erna, riittää! Minä huomaan liiankin hyvin, etten ole\ntekemisessä minkään tyttö-oikun, jonkun ohi menevän rakastumisen\nkanssa, vaan erään niistä suurista intohimoista, joilla itsessään on\nluonnollinen oikeutensa ja jotka usein kyllä purkautuvat esiin\nyhteiskuntajärjestelmän kustannuksella. Jos minä sanon sinulle ja Jegor\nMorosoffille: Te erehdytte, se mitä te tavoittelette suurimpana\nonnenanne täytyy kääntyä päinvastaiseksi, sillä ei vielä koskaan ole\nrakennettu avioliittoa luonnon intohimolle, niin olisi se samaa kuin\npuhua kuuroille korville. En myöskään onnistuisi sen paremmin\nkoettaessani todistaa kuinka oikukas taiteilijaluonne harvoin kykenee\nhallitsemaan sitä voimien tasapainoa mitä ilman ihminen ei voi päästä\nsopusointuun sisimmässään ja kuinka tuskallisen katkeralta sellaiselle\nluonteelle tuntuvat elämän soraäänet ja että se, jonka hän on valinnut\nelämän kumppalikseen joutuu aina kärsiväksi.\"\n\n\"Minä tiedän, Voldemar-setä, minä tiedän\", keskeytin minä hänet hiljaa,\nmutta varmasti. \"Simpukka kärsii helmestä sisässään, mutta kuka\ntahtoisi sen vaihettaa terveeseen mutta tyhjään simpukkaan?\" Hän\nhymyili jälleen hyväntahtoista alakuloista hymyään.\n\n\"Sittenhän me olemme aivan yhtä mieltä, rakas lapsi ja olisikin\nhyödytöntä minun puhua enempää tästä asiasta. Minä voisinkin jo tänä\npäivänä ilman muita vastaväitteitä, antaa suostumukseni ja siunaukseni\nsydämesi valinnalle, ellei löytyisi erästä seikkaa mikä tekee ne\nmolemmat minulle mahdottomiksi. Jegor Morosoff on parantumaton sairas,\nkuten tohtori Lehdén on minulle vakuuttanut.\"\n\n\"Senkin tiedän, Voldemar-setä.\"\n\n\"Kuinka, sinä tiedät sen?\" huudahti hän kummissaan, mutta jatkoi heti:\n\"Sinä et kuitenkaan aavista kuinka vaikeasti hän on sairas ja että\nhänellä suotuisammassa tapauksessa on ainoastaan yksi tai kaksi vuotta\nelinaikaa.\"\n\n\"Siinäpä vielä lisäksi yksi syy tehdä hänet niin onnelliseksi kuin\nsuinkin tänä lyhyenä aikana\", sanoin minä.\n\nVoldemar-setä hypähti ylös tuoliltaan, käveli levottomana edestakaisin\nhuoneessa ja siveli kiihkeästi ruskeaa kokopartaansa, mikä menettely\nhänellä on kovasti järkkyneiden tunteiden varmana merkkinä.\n\n\"Erna, Erna, sinähän pakoitat minut sanomaan viimeisen ja vaikeimman\",\nmutisi hän. \"Jospa tietäisit miltä minusta tuntuu nähdä sydämeni\nrakastetun kietoutuneena synkimpiin maailman arvoituksiin ja olla\npakoitettu selittämään hänelle seikkoja, joista useimmat ihmiset ovat\ntuskin ohimennenkään ajatelleet! Ja kuitenkin sen täytyy tapahtua!\"\n\nMinä pelästyin itsekin, kun hän tätä sanoessaan istuutui viereeni\nsohvalle, otti käteni molempien käsiensä väliin ja sen jälkeen lausui\ntavallista vakavammin:\n\n\"Tavallisella nuorten tyttöjen lailla olet sinä luonnollisesti vain\najatellut lähintä tulevaisuutta etkä niitä seurauksia, mitä avioliitto\ntuo muassaan. Herra Morosoffia vaivaa perinnöllinen tauti, eivät\nainoastaan hänen vanhempansa ja sisarensa vaan myöskin hänen isänsä\nkoko suku on kuollut samaan tautiin. Hennoisitko sinä todellakin\nitsekkään onnen tarpeen takia uudelleen istuttaa tuota vanhaa kirousta\nsaattamalla maailmaan ihmislapsia, joissa itsessään on ennenaikaisen,\ntuskaisan kuoleman siemen? Morosoff puolsi äskettäin innokkaasti omalta\nnäkökannaltaan Eurotasta ja myrkkymaljaa, niin, hän osoitti että se\nhoito ja huoli, jolla meidän humaaninen vuosisatamme kohtelee köyhiä ja\nkurjia itse asiassa on tuskin niin humaanista kuin Eurotas ja\nmyrkkymalja. Täytyykö minun sitten sanoa sinulle mikä erehdys tämä on,\nsillä se on vain näkyväisten seurausten, eikä suinkaan pahan lähteiden\npois nyhtämistä.\"\n\nVoldemar-sedän sanoista olin ensin lentänyt tulipunaiseksi, sitten\nkuolonkalpeaksi. Vasta nyt laski hän käteni irti.\n\n\"Sinä olet kauhea\", sopersin minä.\n\n\"Lapsi raukkani\", vastasi hän hellästi, \"jospa aavistaisit kuinka tämä\nminuun koskee. Mutta koska sinulla ei ole isää eikä äitiä niin täytyy\nminun täyttää tämä vaikea tehtävä. Ja siitä syystä haluan minä selittää\nsinulle ankaran ja armottoman elämänkatsomukseni mikä tykkänään eroaa\npintapuolisesta optimismista, joka kokee peittää kaikki haavat\npintapuolisella maailman-ihailunsa valkoisella laastarilla. Jos\nkuljemme sairashuoneissamme ja parantoloissamme, jos lähemmin\ntarkastelemme avioliittoja ja syitä avioeroihin, niin, jos voimme\nseurata tuota kauheaa kärsimystä sen lähteille, niin kohtaamme\nalituisesti tuon armottoman tuomion: 'isäin pahat teot lasten päälle\nkolmanteen ja neljänteen polveen'. On siunausrikas hedelmä, minkä\nihmiskunnan kehityshistoria on kypsyttänyt, nimittäin ettei sairaan\nelämää väkivaltaisesti katkasta, vaan että koetetaan sitä hoitaa ja\nylläpitää kaikin keinoin mitä tiede ja ihmisyys voivat tarjota. Sillä\nkaikella, jolla on osa tähän olevaisuuteen on oikeus elämiseen ja\ntäytyy sen saavuttaa sille asetettu päämäärä, jos mieli että elämän\nsuuri päämäärä voi tulla täyttymään.\n\n\"Toiselta puolen on kuitenkin kaiken kärsimyksen ja kurjuuden alkuna\ntuo jokaisen yksilön synnynnäinen harhaluulo, että ollaan luotu\nonnellisena oloa varten. Tämä virvatuli on koko inhimillisen\nmurhenäytelmän sisällyksenä ja sen tuulentuvan takia taistelevat ja\nriehuvat intohimot, ja rakkaus omaan itseensä vallitsee kaikkia muita\ntunteita. Ja vaikkapa ihminen pystyttäisikin temppeleitä ja alttareita\ntälle harhaluulolle josta ainoastaan elämä voi vähitellen parantua ja\nsaisi yhä uudelleen kokea, että se odotettu nautinto ja toivottu onni\nei ole todellisuuden kanssa yhtä pitävä, niin ei hän saa kuitenkaan\nmennä niin pitkälle kevytmielisyydessä että hän kirjoittaa vekseleitä\ntulevaisuuteen, joita toiset elävät saavat lunastaa. Mitä ei mikään\nkirjotettu laki voi sisältää, ei mikään siveyssääntö voi määrätä, sen\ntäytyy jokaisen jalosti ja vapaasti ajattelevan ihmisen tehdä säälistä\nja ihmistunteesta ja kieltäytyä henkilöllisestä onnesta, joka voitetaan\ntoisten kustannuksella.\n\n\"Niihin moniin sanontatapoihin ja lauseparsiin joita tämä maailmoista\nparas on täynnä, kuuluu myöskin lauseparsi lasten ehdottomasta\nkunnioituksesta ja kiitollisuudesta vanhempiaan kohtaan. Tämä\nlauseparsi on usein liikuttanut minun rehellisyyttäni, minun\ntotuudenrakkauttani. Mitä kiitollisuuden syytä useinkaan on noilla\nolentoraukoilla niitä kohtaan, jotka ovat heidät aiheettomasti\nsaattaneet tähän elämään? Sairas ruumis, pimitetty järki, risatauti\njoka ottaa milloin yhden milloin toisen muodon, sairaudet, jotka\nheikontavat työkykyä ja estävät jalompien voimien täyden kehityksen.\nTämä on inhimillisen yhteiskunnan paise, jonka tänään sinulle\npaljastan, lapsi-raukkani, paise, jota hyvät ihmiset huolellisesti\nkoettavat peittää, koska he pitävät minun perinpohjaista\nparannuskeinoani liian julmana. Ja kunnialliset ihmiset, jotka\nlevollisina laskeutuvat kuolinvuoteelleen kun he ensin ovat\nulkonaisesti turvanneet lastensa tulevaisuuden, eivät mielellään halua\nkuulla siitä puhuttavan. He eivät halua mielellään kuulla puhuttavan\nsiitä, että heidän velvollisuutensa lapsiaan kohtaan alkavat jo ennen\nniiden syntymistä, niin, että vanhemmat itse asiassa ovat velkaa\nlapsillensa, joilta lapset voivat vaatia tiliä, ei rahojen ja\nomaisuuden suhteen, mutta sitä paremmin tervettä sielua terveessä\nruumiissa.\"\n\nMinä hypähdin väristen ylös, koko maailma näytti minusta yhdeltä\nainoalta suurelta sairashuoneelta. \"Lopeta, Voldemar-setä, lopeta! Minä\nen voi kestää enempää\", sopersin minä. Hän laski hellästi käsivartensa\nolalleni ja siveli hyväillen tukkaani.\n\n\"Sinun täytyy se oppia ja sinä olet sen oppiva\", sanoi hän\nrauhallisesti, \"sillä sinähän olet Erna Wolzogen, joka et koskaan\ntyytynyt siihen sovinnaiseen maailmankuvaan, jota pitemmälle useimmat\nnaiset eivät voi päästä koko vaelluksensa aikana kehdosta hautaan.\nSaadaksesi valistusta ja voittaaksesi itsekkäisyytesi täytyy sinun aina\nasettaa korkea päämäärä ja vakuuttaa itsellesi aina, että sinun\nmenestyksesi tässä ajassa on liian mitätön, epätäydellinen ja\nkatoavainen seikka, että sen on mahdoton muodostua elämän\nviimeiseksi päämääräksi. Jegorin, joka myöskin omaksuu opin ihmisten\njälleensyntymisestä maan päälle, vaikkakin hän kai on vielä liian nuori\nkäsittämään sen koko merkityksen, toivon minä yhä enemmän ja enemmän\noppivan ymmärtämään sen voiman. Ajattele ja tutki kaikkea mitä olen\nsanonut ja päätä sitten, sillä sinä olet kätesi ja päätöstesi herra.\"\n\nSitten hän jätti minut! -- --\n\nMinä sulkeuduin huoneeseni, koetin rauhassa koota ajatuksiani ja\ntarkkaan toistamalla Voldemar-sedän puheet saattaa ajatukseni ja\ntunteeni järjestykseen. Turhaan! Kauhea ristiriita jää vallitsevaksi,\nvanha sfinksi katselee uhaten minua pohjattomilla silmillään, leijonan\nkynnet tuntuvat repivän minut kappaleiksi. Kuka ratkaisee tuon kauhean\nmaailman arvoituksen, kuka selittää minulle kuinka sama luonto jo\nmenneinä aikoina voi salaisilla siteillä solmia yhteen kaksi oliota ja\nsen jälkeen kohottaa ylipääsemättömän esteen heidän välilleen?\n\n\"_Nemo contra deum nisi deus ipse_\", \"ei kukaan ole Jumalaa vastaan muu\nkuin Jumala itse\", tämä ihmeellinen kieli, joka aina on minusta\ntuntunut niin tarkoituksettomalta, painaa minua tänään ja minä\naavistan sen merkityksen. Oi, te taivaalliset voimat, kuinka minä\nkadehdin teidän iäistä selvyyttänne, kuinka minua värisyttävät nuo\njärkähtämättömät intohimoiset voimat, jotka osaksi ulkoapäin tarraavat\nkiinni elämäämme, osaksi asuvat omassa rinnassamme! --\n\n\n\n_16 p. kesäk. 1886_.\n\nMinun päätökseni on ollut jo kauan sitten valmis. Seuraavana päivänä\ntuosta ratkaisevasta keskustelusta Voldemar-sedän kanssa ilmoitin\nhänelle, että minä myönnyin hänen syittensä takia ja kieltäytyisin\navioliitosta Jegor Morosoffin kanssa.\n\nAinoastaan se seikka saisi aikaan muutoksen, jos hän nimittäin äkkiä\nsairastuisi ja pikainen loppu olisi odotettavissa. Sellaisen sattuessa\nen minä epäröisi hetkeäkään antaessani vihkiä itseni hänen kanssaan,\nkoska yksistään se antaisi minulle maailman silmissä oikeuden hoitaa\nhäntä.\n\nVoldemar-setä ravisti tosin päätään tätä selitystä kuullessaan, mutta\nnäytti kuitenkin tyytyväiseltä ja on sitten jos mahdollista osoittanut\nvielä suurempaa sydämellisyyttä ja rakkautta minua kohtaan. Luulen\nhänen ajattelevan: Joka voittaa aikaa, voittaa kaikki; pitkä tukka ja\nlyhyt muisto. Jegorille olen kirjoittanut vain muutamilla sanoilla itse\nasian, mutta neuvoin häntä Voldemar-sedän luo joka selittäisi hänelle\nkaiken suullisesti, ja lisäsin sitten:\n\n\"Älä koskaan pelkää, että mitään on muuttunut tai voi koskaan muuttua\nmeidän sydämellisessä suhteessamme toisiimme, sillä se on liian\nkorkealla kohtalon tai pienten ihmisten siihen ulettua. Meidän\nsisäisessä suhteessamme on jotakin verratonta, jotakin iäistä. Uljaana\nja vaiti otan minä sinun käsistäsi vastaan eloni kohtalon. Vapaina ja\nkahleettomina ovat sielumme elävät toistensa kanssa; ne eivät synkkinä\nkiukuttele kohtalolle, joka ei anna mitään eheää, vaan ovat kiitolliset\nettä he joka tapauksessa ovat tavanneet toisensa tässä elossa. Älä ole\nneuvoton, kaiuta kaihosi lauluihin, joita minä saan kutsua _omikseni_,\najattelehan, että tämä kesä kuuluu meille paljon täydellisemmässä ja\nkauniimmassa muodossa kuin sen edeltäjät, ajattelehan, että löytyy\nihminen, joka tuntee sinut hengessä ja totuudessa ja jonka silmissä\nsinä löydät onnen! Kuinka moni voi sanoa itsestään samaa? Mutta jos\nhuomaisit, että kuoleman tummat varjot lähenevät, niin kutsu silloin\nminut heti, voidakseni ottaa ne vastaan sinun vierelläsi. Tässä on\nkäteni, Jegor Morosoff, Erna Wolzogen jää luoksesi, kulkekoonpa tiesi\nhelisevissä sopusoinnuissa ylös elon aurinkoisille kukkuloille tai\npäättyköön niiden hiljaisten, tummien sypressien varjoon, joiden luota\nelämän viimeinen viheriöivä aalto kainosti vetäytyy takaisin.\"\n\nMinä en ole vielä saanut vastausta näihin riveihin, mutta olen urheasti\nalottanut sodan päivien autiota yksitoikkoisuutta vastaan. Tämä ei\nkuitenkaan ole niin helppoa, sillä Liina-täti kohtelee minua\npeitetyllä, haikealla osanotolla, mikä saa minut ihan pois suunniltani,\nja tohtori Lehdénissä, joka nyt käy meillä yhä useammin vieraana, on\nminulla selvästi silmieni edessä se tulevaisuus mikä minulle on\najateltu siinä tapauksessa että minusta tulisi oikein kelvollinen\nihmislapsi. Kaiken lisäksi on Sofia-serkku palannut häämatkaltaan ja\noli eilen kutsunut lähimmät sukulaisensa luokseen uuteen kotiinsa.\nSisusta oli upeuden ja maun ihmetyö, mutta sisäinen koristelu jätti\npaljon toivomisen varaa. Sofia keimailee kuusi jalkaa pitkälle\nluutnantilleen ja osottaa siten poroporvarillisia taipumuksiaan ja hän\non liikuttavan mitätön. Heidän Italia-matkastaan osasi _luutnantti_\nkertoa missä hotellissa on hyvä asua ja missä viinituvassa saa parhaan\nviinin; _Sofia_ valitti ruokaa jota valmistettiin öljyn kera,\ntarjoilijoita, jotka aina katselivat häntä niin julkeasti. Tätä tehden\npusertelivat he alituisesti mauttomalla tavalla toistensa käsiä ja\nsuutelivat toisiaan, nojautuen laillistetun onnensa leveälle\nperustalle. -- Oi, jumalat, jos joku mies tekisi minulle samoin toisten\nläsnäollen, pitäisin minä häntä kelvottomana narrina. Mutta kun\nkeskustelu lopuksi johtui lähestyviin leiriharjoituksiin ja siitä\njohtuvaan eroon ja kun molemmat puhuivat siitä kuten uhkaavasta\nonnettomuudesta, en minä enää voinut pidättäytyä sanomasta:\n\n\"Sitä minä en voi ymmärtää. On kuitenkin eittämättömän suuri viehätys\nikävöidä rakastamaansa ihmistä ja ettei aina omista sitä mille antaa\nsuurimman arvon. Minusta tuntuu kuin elämältä olisi riistetty etevin\nsisällys ellei se jäisi meille mitään velkaa, eikä, ainakin joksikin\najaksi, ottaisi meiltä sitä, mitä me ikävöimme ja toivomme.\"\n\nSitä seurasi tietysti vastaansanomisen myrsky nuoren parin puolelta,\njotka lopettivat sillä vakuutuksella, etten minä ollut pätevä lausumaan\nmielipidettäni sellaisissa kysymyksissä. Olkoot he oikeassa, minä en\nymmärrä poroporvarillista onnea ja omaa rakkausmurhenäytelmääni\nminä en voisi vaihtaa kolmikymmenvuotiseen rauhallisen avioliiton\nriemuihin! -- -- --\n\n\n\n_19 p. kesäk. 1886_.\n\nVihdoinkin kirje Jegorilta! Se tuli kreivin aikaan, voimani olivat\nlopussa! --\n\n\"Minulla ei ole ollut rohkeutta kirjottaa sinulle ennemmin, rakas\nErna\", kirjoitti hän siinä, \"sillä minun tunteeni eivät olleet\nläheskään yhtä korkealla asteella kuin sinun, minä olen kiukkuisesti\nnoussut kohtaloa vastaan, enkä voinut käsittää, että minun on oltava\nyksinäni siinä vanhassa kauheassa elämässä, johonka sinun kauniit\nsilmäsi ovat vähäksi ajaksi saaneet minut kotiutumaan. Niin\nrakastettuni, en vielä koskaan ole lasketellut niin hurjia kirouksia\nsairauteni takia kuin näinä viimeisinä vaikeina viikkoina, sillä minä\ntunsin sekä taiteilijana että ihmisenä itseni sen lyömäksi joka\npuolelta. Onkohan mahdollista että niin muutamana päivänä saa kokea\nniin paljon? Kultaisia unelmia, hiljainen itsessään lepäävä satu,\nkatkera vihattava todellisuus, kaikki kaikki niin pienessä ajassa?\nMinun päätäni pyörryttää! --\n\n\"Minä en halua kuitenkaan miehuuttomasti valittaa, minähän tunnen\nsuuren, voimakkaan sydämen, jota saan kutsua omakseni ja joka\nlahjoittaa minulle onnen, jonka arvoiseksi minut vain tuska voi tehdä.\nMutta sinä olet sanonut, että kun minun hiljaiset kuoleman-aavistukseni\nmuuttuvat varmuudeksi, saan minä kutsua sinua saadakseni rauhallisesti\nja turvallisena sinun vahvan sydämesi lähellä erota maailmasta,\nkaikesta -- vaan ei sinusta, sillä minun sieluni on eroittamattomasti\nyhdistynyt sinun sieluusi. Jumalallisen kaunista olisi tosin ollut jos\nminä olisin saanut sinut kanssasi elää lyhyen, suloisen elon!\n\n\"Tämän mukana kaikkein viimeinen painos sielustani. Kenties laulat sinä\nsen laulun jonakin hiljaisena iltana huoneessasi ja ajattelet silloin\nminua.\n\n\"Läpi elämäni ja yli haudankin sinun! Jegor.\"\n\nSen jälkeen seurasi samalla paperilla David Straussin ihmeellinen runo,\n\"Tiedä, en valita en\", johon hän oli sepittänyt sävelen.\n\nNämä yksinkertaiset akordit, nämä intervallit muistuttavat vanhojen\nrunoniekkojen lauluista ja ne olisivat voineet miellyttää Goethen\nharpunsoittajaa kun hän alakuloisina hetkinään tarttui kielisoittimeen.\nYlipäänsä on tämän miehen olento ja hänen rakkautensa laji niin\nuskomattoman tavatonta eikä sovi ensinkään tämän vuosisadan\npuitteisiin, etten minä voi sitä verrata mihinkään, vaan olen\npakoitettu katselemaan sitä kummastellen kuin ihmettä. Mutta sen\nlisäksi on minulla taas hetkiä jolloin minä tunnen, että tämän kohtalon\ntraagillisuus ja kosketus tuohon luonteeseen tekevät minut sairaaksi.\nJuuri siitä syystä kun tunnen kuinka hänen \"hienoimmat hermonsa\nväräjävät\", puhuvat hänen sanansa vastustamattomalla voimalla\nsielulleni, ja musertavat minut tyyten, hänen synkkämieliset\nsävelsointunsa ja hänen tummat pohjattomat silmänsä tuovat minulle\ntervehdyksen hänen kotimaansa äärettömiltä aroilta. Sellaisina hetkinä\nnostaa vapaudenkaipuuni päänsä ja tuntee halua katkoa tokeensa --\nturhaan! sillä parhaan osan itsestäni, uutteruuteni, rohkeuteni,\nelämän-hilpeyteni olen minä kadottanut! -- --\n\n\n\n_28 p. kesäk. 1886_.\n\nJumalan kiitos, eilen välähti vapauttava salama pimeydessä ja osotti\nminulle selvästi sen tien, jota minun on kuljettava. -- Mutta se on\nparas, toivottavin minulle. Ilma oli painostava; minä olin vetänyt\nakkunaverhot alas, pukenut ylleni valkoisen pukuni ja lepäsin matalalla\npersialaisella patjakollani. Huoneen tummassa hämyssä vaivuin puoli\nhortoon ja minä näin edessäni \"Vainajain saaren\". Sumu kohosi korkeiden\nkallioiden ylle, aallot loiskivat salaperäisesti ja sypressienkin\nkuulin tällä kerralla suhisevan ja kuiskivan. Mutta sen jälkeen\nalkoivat kalliot, joille sumupilvien läpi tunkeutuvat auringon säteet\nvaloivat kirkasta hehkuaan, kaikua minulle hyvin tunnettuja synkkiä\nsointuja. Tämän säestyksen kestäessä lipui alus hiljaa esiin\npimeydestä. Paareilla oleva kuollut oli Jegor Morosoff, hänen ylitsensä\nkumartuneen olennon tunsin itsekseni.\n\nOllessani vielä tykkänään tuon unikuvani tenhoamana en minä huomannut\nuseita kertoja uudistunutta koputusta ovelleni ja vasta kun se kuului\nyhä kovemmin huusin minä: \"Sisään\". Kummakseni ei se kumminkaan ollut\nLiina-täti, vaan tohtori Lehdén, joka seisoi avatulla ovella nähtävästi\nneuvotonna uskaltaisiko hän minun asentoni vuoksi lähestyä tai ei.\nTuossa tuokiossa olin herännyt täyteen tajuntaan ja seisoin hänen\nedessään.\n\n\"Mitä sitten on tapahtunut!\" huudahdin minä vielä äskeisen unikuvani\ntenhoamana, \"mitä kauheita tietoja te tuotte?\"\n\nVasta nyt sulki hän oven, mutta nosti sen sijaan akkunaverhon.\n\n\"Täytyykö sen välttämättä olla jotakin kauheaa joka tuo minut teidän\nluoksenne, Erna neiti?\" vastasi hän onnistumattomalla hymyilyn\nyrityksellä. Oi, hän on viime aikoina kadottanut terveen, iloisen\nluonteensa, tuo entinen reipas, nuori tohtori näyttää nykyään kalpealta\nja totiselta.\n\n\"Sanokaa minulle mutkittelematta mikä seikka sai teidät tulemaan tänään\nmeille, ja ensi kerran tuttavuutemme aikana minun huoneeseeni\",\ntinkasin minä itsepäisesti.\n\n\"Minä toivoin tapaavani talon rouvan, tätinne\", vastasi hän epäröiden,\nmutta vaikeni sitten äkkiä, läheni vielä askeleen ja jatkoi sitten\nlyhyesti ja päättävästi.\n\n\"Ei, se oli hätävalhe, ja sellaisiin ei meillä ole tänään aikaa. Minä\nen toivonut tapaavani tätiänne ja olin hyvin iloinen kun toivoni\ntoteutui, sillä minä halusin ja minun täytyy puhua kanssanne kahden\nkesken. Herra Morosoffilla on tänään aamupäivällä ollut verensyöksy,\njonka luulin vievän häneltä hengen. Jäin pariksi tunniksi hänen\nluokseen, tein kaikki välttämättömät toimenpiteet ja toin sen jälkeen\nhänen luoksensa esimieheni, joka hyväksyi täydellisesti toimeni.\nOllessani jälleen iltapäivällä herra Morosoffin luona, jätti hän\nminulle tämän paperin.\"\n\nJa tohtori Lehdén ojensi minulle paperin jolle Jegor oli vapisevin\nkäsin kirjoittanut nämä epäselvät sanat:\n\n\"Ilmoittakaa heti Erna Wolzogenille tilani!\"\n\n\"Eikö hän saa puhua?\" kysyin minä ja soitin pitäen kädessäni Jegorin\nsielusta lähtenyttä hätähuutoa.\n\n\"Ei, ainakin toistaiseksi olen ollut pakoitettu kieltämään sen häneltä.\nJokainen sisäinen ja ulkonainen liike on huolellisesti vältettävä sen\nkaksinkertaisen vaaran takia jonka uusi verensyöksy saisi aikaan.\"\n\n\"Enkö minä saa häntä nähdä?\" kysyin minä katsoen tohtoria suoraan\nsilmiin.\n\nHän kalpeni yhä enemmän mutta ei vältellyt katsettani.\n\n\"Minä odotinkin tätä kysymystä ja luulen sairaani herkän luonteen\nkärsivän suuremman vahingon kuumeisesta odotuksesta kuin siitä\niloisesta mielenliikutuksesta jonka hänen kaihoisan kaipuunsa\ntäyttäminen saa aikaan. Sieluelämä on hänellä siksi vallitsevana ja\nsaattaa valojen ja varjojen vaihteluillaan sellaisen vaikutuksen hänen\nruumiilliselle hyvinvoinnilleen, etten minä ole moista kenessäkään\ntoisessa ihmisessä huomannut.\"\n\n\"Pyydän teitä odottamaan minua pari minuuttia; tulen heti takaisin\",\nsanoin minä kiiruhtaen pukuhuoneeseeni. Imettäjälläni, joka juoksi\nsinne kiireisen soittoni kutsumana, oli vaikea hetki. Kaiken piti käydä\näärimmäisen joutuin, mutta kävi tietysti paljon hitaammin, sillä mikään\nei pysynyt vapisevissa käsissäni ja samoin olin minä paljon\nkiukkuisempi vaimo-raukkaa kohtaan kuin koskaan ennen, joten hän joutui\naivan ymmälle ja teki kaikki päin mäntyyn. Vihdoinkin oli kuitenkin\nkaikki valmiina ja minä voin palata täysin pukeutuneena tohtori\nLehdénin luo. Hän oli kirjoituspöytäni edessä, mielenkiinnolla\ntarkastaen pompeijilaisen käden kipsijäljennöstä.\n\n\"Missä on herra Morosoff antanut tehdä tämän erinomaisen\nkipsijäljennöksen?\" kysyi hän hattuaan ottaessaan.\n\nMinä tunsin kylmän väristyksen huolimatta lämpöisestä ilmasta. Minä en\nsiis yksin ollut huomannut tuota arvoituksellista yhtäläisyyttä, vaan\nse oli niin ilmeistä, että jokaisen täytyi se huomata.\n\n\"Te erehdyitte\", vastasin minä, \"tämän käden omistaja kuoli\nvuosituhansia sitten. Paljon ennen syntymistäni toi isäni\nkipsijäljennöksen mukanaan Pompeijista!\"\n\n\"Uskomatonta! Niin, se tahtoo sanoa, minä en hetkeäkään epäile asian\nniin olevan\", lisäsi tohtori Lehdén heti väkisten päässeen huudahduksen\njälkeen, \"mutta minä en olisi koskaan voinut pitää sitä mahdollisena\nettä luonto voi aina siihen määrin jäljentää itsensä!\"\n\n\"Niin, niin, taivaan ja maan välillä löytyy seikkoja joista\nkouluviisaus ei voi uneksiakaan\", ajattelin minä itsekseni.\n\nLiina-täti ei ollut vieläkään tullut kotiin. Tohtori Lehdén huolehti\nsiitä, että tädille sanottaisiin minun lähteneen hänen kanssaan\nVoldemar-sedän luo ja antoi aluksi kuskillekin saman osotteen:\n\n\"Te ajattelette kaikkea, rakas tohtori, te olette niin hyvä\", sanoin\nminä ojentaen hänelle käteni. Hän pusersi sitä lyhyeen ja kuumeisesti,\nmutta laski sen pian irti.\n\n\"Älkää sellaista luulko, Erna neiti, sillä minä kannan rinnassani\npohjatonta kuilua.\"\n\n\"Oi tohtori, tehän viette minua kuolevan luo\", ja ensi kertaa\npurkautuivat kauvan pidätetyt kyyneleet silmistäni.\n\n\"Mutta te rakastatte tätä kuolevaa\", sanoi hän hiljaa, \"ja te tulette\nrakastamaan kuollutta vielä enemmän. Jospa aavistaisitte kuinka tämä\najatus minua raatelee, kuinka kernaasti minä näiden kyyneleiden takia\nolisin hänen sijassaan. Niin, vaikkapa hän jo _tänään_ kuolisi niin on\nhän kuitenkin niin rikas, niin kadehdittava minuun verraten!\"\n\n\"Hiljaa, rakas tohtori\", sanoin minä, \"me kärsimme kaikin maailmassa,\nmutta kuka olisi niin röyhkeä ja väittäisi oman tuskansa suurimmaksi?\nSe ajatus antaa minulle rauhan, että me emme itse kehrää kohtalomme\nlankoja, vaan ainoastaan näyttelemme osamme näytelmässä, mikä oli\nvalmiiksi kirjoitettuna paljon ennemmin meidän esiintymistämme, kuten\nrakas setäni on minulle opettanut.\"\n\nMeidän vaunumme vierivät pitkin Berlinin kesäisiä, vähäliikkeisiä\nkatuja, emmekä enää vaihettaneet sanoja. Tohtori Lehdén ohjasi minut\nsitten sedän toimistoon, mutta seisahtui kuitenkin itse ulommaiseen\nhuoneeseen, kun taas minä menin kaikkein pyhimpään, työhuoneeseen.\nParissa minuutissa oli kaikki sanottu; Jegorin paperi, jota minä yhä\npidin kouristuksen tapaisesti kädessäni, julisti päätöksen; vajaan\npuolen tunnin kuluttua olimme kaikin kolme hänen asunnossaan\nHendelkadulla. Tohtori Lehdén meni ensiksi sisään valmistusta tekemään,\nmutta palasi jo muutaman minuutin kuluttua, ja ilmoitti sairaan olevan\nhieman paremman ja että minä sain mennä yksinäni sisään. Hän pyysi\nainoastaan minua vakavasti, että minä sallisin Jegorin puhua\nmahdollisimman vähän. Pamppailevin sydämin, mutta kevein askelin menin\nminä silloin huoneen läpi, missä ei ollut edes pianoa suljettu ja\navasin varovasti, keveästi suljetun oven. Kuin sumun läpi näin minä\npitkän laihan, harmaapukuisen nunnan nousevan ylös, tekevän\nristinmerkin Jegorin yli ja käden ja pään liikkeellä osoittavan minulle\ntuolia Jegorin vierellä sekä sen jälkeen poistuvan huoneesta.\n\nSumu silmistäni häipyi ja minä näin hänen makuusijansa; kalpeana mutta\nentistä kauniimpana taivutti rakastettuni hiljaa päätään tervehdykseksi\nkuten ainoastaan hän sen voi tehdä ja ojensi molemmat kätensä minua\nkohti.\n\nMykkänä vaivuin minä alas vuoteen viereen ja painoin poskeni hänen\nposkeensa. Vasta nyt huomasin kuinka paljon olin kärsinyt viime\nviikkona, vasta nyt huomasin luonnottomuuden erossamme. Hän siveli\nhyväillen toisella kädellä päätäni ja kuiskasi:\n\n\"Nyt on kaikki, kaikki hyvin taas, rakkaani, sillä sinun mukanasi on\ntullut vapaus ja onni. Kuinka voisi minun kohtaloni olla raskas kantaa\nkun sinä vielä olet minun.\"\n\nNämä sanat toivat minulle mieleen kaiken sen, mitä minulla oli\nsanottavaa hänelle ja kuinka kalliit ne minuutit olivat, jotka meille\nsuotiin. Minä istuuduin sen takia tuolille, pyysin häntä olemaan oikein\nlevollisena ja kuuntelemaan hiljaa minua ja esitin sitten suunnitelmani\nhänelle. En vielä koskaan ennen ole nähnyt niin loistavia, niin onnen\nkirkastamia kasvoja kuin hänen kasvonsa olivat minun puhuessani.\n\n\"_Niinkö_ sinä tahdot, Erna, tehdä, _niinkö_? Jumalat olkoot ylistetyt,\nvielä löytyy kuitenkin näiden pienten, paloiteltujen ihmisten joukossa\nkokonaisia, suuria luonteita ja sellaisen olen minä tavannut!\"\n\nMinä pyysin häntä hellästi olemaan puhumatta enempää ja vaikenin\nitsekin, jottei hänen tarvitsisi vastata. Vaiti ja liikkumatonna\nvietimme me siinä, silmä vasten silmää, käsi kädessä, minuutteja, jotka\nyhtä hyvin olisivat voineet olla iäisyyksiä, sillä aika tuntui minusta\nseisahtuneen. Ja minuun teki harvinaisen kummallisen vaikutuksen, kun\nJegor hyvästellessään sanoi:\n\n\"Nyt olen taas, aivan erilailla kuin kukaan toinen, katsonut syvälle\nsinun pohjattomiin silmiisi; muuta en tarvitse unhoittaakseni kaikki:\nkevään, elämän, kuoleman ... itseni.\"\n\nKuin unessa palasin kotiin Voldemar-sedän vierellä; koko ulkonainen\nelämä tuntui minusta epätodelliselta, varjomaiselta, ainoastaan\nsisäisellä mailmallani oli sisältöä ja todellisuutta. Turhaan koetin\nkäsittää, että kuolon enkeli seisoi Jegor Morosoffin vierellä ja ennen\npitkää sulkisi ne silmät, jotka vielä aivan äskettäin loistivat\nvastaani hellinä, sekä tekisi lämpöiset, elinvoimaiset kädet, mitkä\nniin lujaan sulkivat minun käteni, kylmiksi ja kankeiksi.\n\nTohtori Lehdén kävi meillä vielä myöhemmin ilmoittamassa minulle, ettei\nhänen sairaalleen ollut tullut mitään haittaa käynnistäni vaan\npäinvastoin hyötyä. Mutta hän ei silti salannut minulta että Jegorin\nvähäisten voimien ja lähellä olevan verensyöksy-vaaran takia näytti\ntuskin todennäköiseltä hänen henkensä pelastus.\n\nOli onni, että Liina-täti oli nyt kotona ja haikeilla, taivaallisilla\ntunteenpurkauksillaan sai minut molemmin jaloin seisomaan maan päällä.\nEi mikään kiusaa minua enemmän ja kykene voimakkaimmin vetämään\nvastahankaa tekemään, kuin hän asettaessaan päänsä vasemmalle sivulle\nkallelleen ja antaessaan kyynelten nokkua ja alkaessaan sidesanojen\npaljoudella -- ei kukaan ihminen kasaa sellaista kuulumatonta kasaa\n\"sillä, mutta, kuin, kuitenkin\" toinen toisensa selkään -- laulaa\nlitanioitaan. Minä kestin urhoollisesti puolisen tuntia hänen luonaan,\nmutta sitten karkasin ja koputin hiljaa Voldemar-sedän ovelle. Setä\ntuli minua vastaan, tarttui hellästi käteeni ja veti minut luokseen\nsohvalle.\n\n\"Rakas poloiseni\", sanoi hän, \"kuinka sinä oletkaan saanut kärsiä\ntänään ja vieläkin kärsit.\"\n\n\"Niin\", vastasin minä, \"mutta minä pelkään, ettei se vieläkään ole\nlopussa ja että vielä sinäkin, josta enimmän pidän, asetat minut kovaan\nkoetukseen.\"\n\nHän nousi äkkiä ylös ja katsoi minua tutkien viisailla harmailla\nsilmillään.\n\n\"Mitä tarkoitat, Erna?\"\n\n\"Että minulla, kypsän harkinnan jälkeen, on aie mennä naimisiin Jegor\nMorosoffin kanssa ja sen teen mahdollisimman pian.\"\n\n\"Mutta rakas lapsi, sehän on sulaa hulluutta, eihän kuolevan kanssa\nnaimisiin mennä!\"\n\n\"Kyllä, Voldemar-setä, jos ainoastaan siten voidaan saada maailman\nsilmissä oikeus olla hänen läheisyydessään hoitamassa ja lohduttamassa\nhäntä ja voida seistä hänen vieressään hänen viimeisellä hetkellään\",\nsanoin minä varmasti. \"Jumalani, olethan sinä ennakkoluuloton ihminen,\njoka et anna arvoa totutuille tavoille, etkä salli ulkonaisten\npikkumaisten näkökohtien asettua kahden voimakkaasti tuntevan sydämen\nväliin. Sinun täytyy toki ymmärtää minua. Kun oli kysymyksessä tämän\nmiehen elämän sulostaminen estivät sinun perustellut syysi minut siitä,\nmutta kuoleman edessä pidän minä kiinni oikeudestani.\"\n\n\"Avioliiton valmistukset eivät käy niin joutuin, kuin luulet, Erna,\nvaikkapa kiirettäkin pitäisi. Ennenkuin olemme päämäärässä, voi Jegor\nolla jo aikaa sitten kuollut!\"\n\n\"Voldemar-setä, asian sikseen jättäminen sellaisen syyn takia ei olisi\ntäysin johdonmukaista.\"\n\nHän hymyili vasten tahtoaan. \"Totta tosiaan, sinä olet erinomainen\nopetuslapseni -- silloin kun sinun omat etusi ovat kysymyksessä. Niin\npainavaa päätöstä tehtäessä täytyy toki katsella asiaa joka puolelta ja\ntarkoin harkita kaikki mahdollisuudet. Otaksuhan, että käy kuten\nhaluat, menette naimisiin muutaman viikon kuluttua, mutta Jegor\nMorosoff voimistuu tällä välin ja parantuu vielä kerran tästä\nkohtauksesta. Uskotko sinä silloin löytyvän maailmassa lääkäriä, joka\npitäisi toivottavana, niin, edes suotavana, että sinä seuraisit häntä\nilmaparantolaan, vaan sen sijaan määräisi täydellisimmän levon\nmiehellesi ja pakoittaisi sinut jäämään kotiin? Mitä sinä siinä\ntapauksessa olisit voittanut rohkealla askeleellasi?\"\n\nMinä nousin ylös hehkuvin poskin.\n\n\"Setä rakas\", sanoin minä tuntien ääneni väräjävän, \"sinulta olin\nkaikkein vähimmän odottanut kuulevani tällaista. Sinä tiedät aivan\nhyvin, ettei kukaan sellaisissa tapauksissa mieluummin seuraisi\nlääkärin määräyksiä. Mutta mitä minä toivon tämän rohkean askeleen,\nkuten sinä suvaitset sitä kutsua, minulle tuovan, on seuraava: Minä\nhaluan olla laillisesti oikeutettu Jegorin ollessa hädässä,\nsilmänräpäyksessä voida rientää hänen luokseen ja jäädä sinne, ilman\nettä minua sen takia pidetään siveettömänä ja häveliäisyytensä\nunhoittaneena tyttönä. Minä olen laiton ja sen vuoksi valitsen sen\nainoan keinon, joka vie minut suoraan päämäärään, ja valitsen myös\ntäysi-ikäisyyteni nojautuen, jos niin surullisesti kävisi, että sinä,\nrakas setä, olisit toista mieltä. Mutta minä en saa hukata aikaa, sillä\nJegor on kuoleman kielissä, ja minä tiedän myös aivan hyvin että syynä\nsiihen on osaksi minun edellinen kieltävä vastaukseni.\"\n\nVoldemar-setä sulki minut äkkiä syliinsä ja suuteli minua hellästi\nposkille.\n\n\"Tee, kuten sydämesi käskee, sinä ainoan veljeni tytär, sinä sieluni\nrakastettu\", sanoi hän. \"Usko minua, minusta on ollut kovin vaikeaa\nnähdä sinun kärsivän, mutta minun täytyy kuitenkin ennen kaikkea\ntäyttää velvollisuuteni. Ole myöskin vakuutettu, että täysin käsitän\nmenettelysi ja osaksi itsekin tunnen sitä tenhovoimaa, jota on Jegor\nMorosoffissa. Mutta juuri sen takia tiedän ettet kenenkään miehen takia\nmaailmassa tule siinä määrin kärsimään kuin hänen. Samassa määrin kuin\nsaat kokea sanomatonta onnea tämän ylhäisen sielun rakkauden kautta,\nolet sinä myöskin siten oppiva tuntemaan rajatonta tuskaa, rajatonta\nkieltäytymistä ja hehkuvaa halua. Ja kun ajattelen sinun luonnettasi\nniin ilmenee eräs seikka, joka saa minut erittäin levottomaksi. Sinä\nolet naisellinen sanan parhaassa merkityksessä, mutta et mukautuva,\nsinulla on voimakas vapaudenkaipuu ja sisäinen itsenäisyys, sinä voit\nhyvin antautua mutta et koskaan olla itseäsi vailla. Mutta kun ei\nmikään voimakas intohimo voi olla ilman suurta tyranniusannosta, niin\npelkään sinun myöskin tässä suhteessa saavan maksaa lunnaasi. Mutta\nnyt on jo kylliksi sanoja, joilla ei ole mitään merkitystä\nvälttämättömyyden edessä. Luota minuun, minä aloitan jo huomenna\nyhtymisesi valmistavat toimenpiteet.\"\n\nJa ikäänkuin hän olisi halunnut karkoittaa muistonkin siitä raskaasta\nja katkerasta, mitä hän milloinkaan oli voinut minulle sanoa, sulki\nhän, tuo hyvä, rakas setä, minut vielä kerran syliinsä ja kutsui minua\nlapsekseen, Ernakseen.\n\nYö on jo pitkälle kulunut, mutta minä en saa lepoa. Minä näen\nyhtämittaa Jegorin kalpeat, jalot, surulliset kasvojen piirteet, kuulen\nne kuiskaavat sanat, jotka pusertuivat esiin hänen haavoittuneesta\nrinnastaan enkä mitään muuta ajattele kuin yhtämittaa sitä, ettei hän\nsaa erota tästä maailmasta ennenkuin minulla on hänen nimensä.\n\nOi, minähän tiedän liiankin hyvin, mikä tänään on alkanut ja millä\ntulevaisuudessa on jatkonsa ja loppunsa, mutta minä toivon kuitenkin\nvoivani pusertaa julmalta kohtalolta onnen, joka maailmalle jää\nsalaisuudeksi, ja että minun sallitaan viimeisellä hetkellä olla hänen\nluonaan. Kuka voi aavistaa mitä on tavata todellinen, alkuperäinen\nihminen, joka on oikeaa synnynnäistä aatelia ja jolla on Jumalan\narmosta kykyä, tahtoa, rohkeutta ja rakastettavuutta. Kaikki nämä\nolentoraukat, jotka otsansa hiessä nojautuvat saavutettuun, ovat\njääneet ainoastaan köyhälistöksi.\n\n\n\n_3 p. heinäk. 1886_.\n\nIhme on tapahtunut. Kun Jegor on saanut tiedon meidän pikaisesta\nyhdistymisestämme, edistyy hänen parantumisensa päivä päivältä lyhyin,\nmutta varmoin askelin; hän on jo saanut nousta vuoteeltaan ja istua\nulkona parvekkeellaan. Joka aamu saan minä kukkaistervehdyksen ja\nlyhyen kirjelapun, missä ei tosin ole mitään uutta, vain aina toistuu\nsiinä sama asia -- kuten metsän humina laulaa iäisesti samaa ikivanhaa\nlauluaan ja puron lirinä kertoo samaa suloista satuaan yötä ja päivää.\nVihkiäistemme valmistukset käyvät tasaista kulkuaan ja minusta tuntuu\nkuin juuri se antaisi Jegorille uusia elinvoimia. -- Tosin on meidän\nlaitamme tykkänään toinen kuin toisten kihlautuneiden, joilla on\nedessään pitkä yhdyselämä. Ei mitään miellyttävää huonekalustoa ole\ntekeillä, ei mitään juhlien paljoutta, ei mitään häämatkasuunnitelmia,\nei ole muuta ajateltavaa kuin siviliviranomaisten luona tapahtuva\ntoimitus ja kirkollinen vihkiminen. Heti sen jälkeen matkustaa Jegor\nerään luotettavan palvelijan seurassa Sveitsiin ja sieltä Italian\njärville. Tosin unelmoi hän suhteiden muuttuvan syksyksi ja terveytensä\nolevan siinä määrin ennallaan että hän voi viettää talven minun\nkanssani Roomassa. Omasta kohdastani en minä ajattele ensinkään\ntulevaisuutta, niin, -- minä huomaan eräänlaisella alakuloisuudella\nettä minä tuon kauhean kesäkuun päivän jälkeen, jolloin näin niin\nselvästi vainajain saaren edessäni, olen kadottanut kyvyn nauttia\nedeltäpäin jostakin riemusta. Sen sijaan on minuun juurtunut syvä\nepäilys huomispäivää ja kaikkea tulevaisuutta kohtaan, minä tunnen\nkirjaimellisesti, että ainoastaan nykyhetki kuuluu minulle. Mutta sen\nvuoksi nautinkin minä siitä niin omantunnontarkasti kuin tuskin kukaan\ntoinen, sen takia iloitsenkin minä jälleen hetken onnesta entisellä\nelämänhalullani, enkä anna poroporvarillisten sielujen pettää itseäni.\n\nAskel, jonka nyt olen ottamaisillani, on heistä yhtä tavaton, kuin\nhenkilöllisyyteni on heistä liian epäkeskeinen jokapäiväiseen\nkäyttöön. Minä osaan tosin jossakin määrin miedontaa ja muutella\npersoonallisuuttani, niin että se soveltuu ulkonaiseen seurusteluun ja\nsen takia nautinkin jonkunlaista yleistä suosiota. Mutta mahtaisinkohan\nminä voida -- jos niin tahtoisinkin -- vastata itselleni, jos minä,\nihmisten mieliksi miedontaisin ihanteitani, muuttaisin toimintatapaani,\njättäisin sanomatta mitä minulla on sydämellä ja tekemättä mitä\nsydämeni käskee? Siitä johtuu, että tarkkaava ihminen, Erna Wolzogen,\nnauraa makeasti ihmisten käytökselle, joka milloin hiljaa, milloin\nääneen ilmaisee osanottonsa minun hullutteluuni. Ja minkä takia en niin\ntekisi? Joiltakin näkökohdilta on kaikki huvittavaa, kunhan sitä vain\nei kestä niin kauan, että se tulee jokapäiväiseksi ja yksitoikkoiseksi.\n\n\n\n_15 p. heinäk. 1886_.\n\nJos minä menisin naimisiin samalla lailla kuin toiset, oikeat\nihmislapset, niin olisi tänä iltana remuavan juhlallinen hääilta; mutta\nasiain nykyisellä kannalla ollen on nyt vain hiljainen ilta ennen\nhääpäivääni. Jegor oli tosin saanut tohtorin suostumuksen saada viettää\niltaa meillä, mutta me olemme sen luonnollisesti viettäneet kaikkein\nlähimpien perheen jäsenten kesken. Mutta tämäkin piiri oli minusta\nliian suuri, minä olisin kernaasti ollut ilman Sofiaa ja hänen pitkää\nluutnanttiansa, vieläpä Liina-tätiäkin. Noiden molempien naisten\nosanottavaiset katseet kiusasivat minua alituisesti, nuoren aviomiehen\ntyperät puheet saivat minut aivan pois suunniltaan tuntiessani kuinka\nmyöskin Jegor siitä kärsi. Minä ymmärrän nyt liiankin hyvin jokaisen\nhänen katseensa, jokaisen hymynsä, jokaisen hänen kätensä liikkeen,\nkäsitän sydämelläni koko hänen henkilöllisyytensä ja koetan turhaan\npalauttaa muistiini aikaa jolloin se oli toisin. Huomatessani kuinka se\npakko, johon Jegor pakottausi toisten takia, kävi hänelle yhä\nsietämättömämmäksi ja tuntiessani hänen jokaisen hermonsa väräjävän\npyysin hänen soittamaan minulle kerran. Me menimme molemmat\nsoittohuoneeseen johon ei kukaan toisista meitä seurannut. Tuskin\nolimme päässeet kahden kesken, kun hän kiihkeästi syleili minua.\n\n\"Rakkaani\", kuiskasi hän korvaani, \"sellaiseen kokeeseen et sinä saa\nminua koskaan enää asettaa. Aina on minulle kiusallista nähdä sinua\ntoisten seurassa, mutta kun näkymätön maailma tunkeutuu tänä päivänä,\nviimeisenä yhdessäolomme iltana, väliimme, niin saattaa minut tämä\nonneton oikku sietämättömyyden rajoille.\"\n\nMinä uskoin villini sanoja, jonka lämpöiset hengähdykset tunsin\nposkillani, mutta en antanut hänen sitä huomata, vaan puhuin lempeästi\nja hellästi hänelle, sivelin aivan hiljaa kiehkuraisen tukan hänen\notsaltaan ja onnistuin siten karkoittamaan hänen synkät ajatuksensa.\nKun minä kymmenen minuuttia myöhemmin pyysin häntä soittamaan suostui\nhän kernaasti siihen ja sanoi ainoastaan:\n\n\"Näetkös, rakas loihtijattareni, kuinka sinä voit taltuttaa ja ohjata\nvilliä luonnettani ja kuinka mielellään se sinua seuraa, vaikkapa se\nkuinka terhakasti tahansa nousisi kohtaloa vastaan.\"\n\nMutta sen jälkeen soitti Jegor siten, etten edes minä ole koskaan ennen\nkuullut hänen soittavan sillä tavalla, sillä hän houkutteli esiin\nnorsunluisista koskettimista kokonaisen lemmenkevään, ja kuitenkin\nsoitti hän samaa vanhaa tunnettua laulua unelmoivine sointuineen,\nyksiäänisine, itseensä sulkeutuneine säveleineen. Se koski sydämeni\nsisimpään ja sai kyyneleet silmiini ja ennenkuin ehdin niitä estää\nputoilivat ne käsilleni. Silloin kumartui Jegor alas, imi ne huulillaan\nja sanoi:\n\n\"Sinä et aavista, rakastettuni, miltä minusta tuntuu ajatellessani\neroani. Pitääkö sitten elämän kurjuuden päästä aina niin likelle meitä,\nja ojentavatko sitten aina hillittömin tuska ja sydämellisin onni\ntoisilleen kättänsä meidän sydämiemme yli?\"\n\nYksin huoneessani olen minä ajatellut tätä kysymystä ja tulin siihen\nlopputulokseen, että rakastettuni kuvasti itseänsä oikein, sanoessaan\nelämänsä olevan kokoonpannun synkistä moll-äänistä ja kaihoavista\ntuskaisista liiaksi jännitetyistä kolmisoinnuista. Voisiko sitten\nmuuten selittää noita tummia varjoja, jotka niin varhain lankesivat\nhänen tielleen ja noita ylitse vuotavia rikkauksia, joilla hyvät\nhengettäret hänet varustivat, kunnes viimeinen, paha hengetär, turmiota\ntuottavalla lahjallaan teki kaikki tyhjäksi. Loput hänen päivistään\novat tulevat toisellaisiksi, kun minun iloinen luonteeni ajatustensa\nkirkkaalla, puhdistavalla lähdevirrallaan sysää sivuun Jegorin\nuhittelevat ja synkät ajatukset ja kun hän tulee vakuutetuksi, että\nkohtalo on kuitenkin antanut hänelle jotakin, mikä on enemmän kuin\npuolinaista.\n\nHuoneeni sohvalla on valkoinen atlaspuku, joka huomenna on oleva\nylläni, ja sen yllä on läpinäkyvä huntu kuin salaperäinen suloinen\nsatu. Olen rukoillut Jumalalta, että tämän puvun alla sykkisi puhdas\nsydän, joka on tietoinen niistä korkeista velvollisuuksista, joihin hän\nsitoutuu; minä olen vielä kerran todenteolla tutkinut itseäni olisiko\nmikään itsekäs pyyde johtanut minut siihen päätökseen, jota vahva,\nterve ihmisymmärrys pitää niin hyljättävänä, mutta minä voin täydellä\nluottamuksella nostaa käteni ylös ja vastata: \"ei\". Jotakin itsekästä\non tietysti jokaisessa inhimillisessä rakkaudessa, äiti näkee\nlapsessaan oman minänsä, apuatarvitseva olento huutaa Jumalaa turvan\ntarpeessa, nainen, joka seuraa valitsemaansa miestä, tottelee sitä\nsalaperäistä, vastustamatonta voimaa, jolla luonto on sitonut yhteen\nmolemmat sukupuolet.\n\nMutta vastaako yksikään näistä suhteista täydelleen minun suhdettani?\nEnkö minä aivan hyvin tiedä, että Jegoriin on sattunut kuoleman jousi,\nettä hän todennäköisesti voi ainoastaan kutsua minua ollakseni hänen\nvierellään, kun se synkkä hallitsija, johon hänen rakastettu päänsä on\nvihitty, ojentaa kätensä sitä ottaakseen? Mutta enkö vielä varmemmin\ntiedä, että ainoastaan ajatus minusta ja rakkaudestani antaa Jegorille\nvoimaa jäämään vielä tähän pimeään elämään, että hän ainoastaan sen\ntakia tyytyy siihen kohtaloon, joka niin raskaasti painaa hänen\nväsyneitä hartioitaan? Ja olisinko minä sokea näkemään sitä\nsalaperäistä voimaa, joka sopusointuisesi järjestää yksilöiden\nkohtaloita, ja unhoittaisinko sen päivän, jolloin ensi kerran näin\nrakastettuni vainajain saaren edessä ja estin hänet tekemästä\nväkivaltaista loppua elämälleen. Ei todellakaan tarvitse olla mikään\nIfigenia tai Antigone ollakseen suuren traagillisen kohtalon arvoinen,\njoka vetäytyy syrjään pintapuolisten ihmisten katseilta. Mutta minä\ntahdon huomenna, kun minä urkujen soidessa ja Jegorin vierellä kuljen\nvalkoisessa puvussani alttaria kohti, voida tuntea itseni papittaren\nkaltaiseksi ja sanoa: \"Minä omistan elämäni vapaehtoisessa\npalveluksessa sinulle\".\n\n\n\n_16 p. hein&k. 1886_.\n\nSäteilevän kauniina valkeni tänä päivänä hää-aamuni, ilma oli kesäisen\nlämmin olematta silti painostava, taivas sininen ja sydämeni\naurinkoinen.\n\nTodellakin on päiviä, jolloin suru ja tuska, sairaus ja kuolema\ntuntuvat meistä unhoitetulta sadulta, tämä päivä oli sellainen. Myöskin\nJegor, joka tuli jo varhain noutamaan minua siviiliviranomaisten luo,\nnäytti niin terveeltä ja iloiselta, ettei kukaan voinut aavistaa kuinka\nsairas hän aivan äskettäin oli ollut. Charlottenburgin linnan puistossa\nvietetyn illan jälkeen ajoin minä nyt ensi kertaa kahden kesken hänen\nkanssaan, mutta tunsin häpeäkseni, ettei eilinen juhlallinen tunnelma\nensinkään halunnut palata ja että tuhannet pikku seikat tulivat\nmieleeni. Minä olin mielissäni siitä, että vaalean sininen, runsaasti\nkoristeltu pukuni oli yhtä alkuperäinen kuin aistikaskin ja että\nhattuni sopi sille hyvin ja Jegor sanoi minulle sadottain leikillisiä\nkohteliaisuuksia puvustani ja ulkomuodostani. Hän näytti olevan yhtä\nymmällä kuin minäkin, sillä hän siveli hansikastani ja suuteli\ntulisesti rannettani, niin, vieläpä hän hymyilikin minulle kun eräs\nvanha nainen vaunuista laskeutuessamme huudahti hämmästyksissään:\n\n\"Kas, kuinka kaunis nuori pari!\"\n\nVoldemar-setä odotti jo meitä toisten todistajien kanssa\nsiviiliviranomaisten luona, mutta kaikki kävi hirveästi\nkaupantapaisesti. Turpea virkamies, joka narisevin äänin esitti\nmäärätyt kysymyksensä ja sitä tehdessään tuijotti minuun silmälasiensa\nläpi kuten maailman yhdeksänteen ihmeeseen, ärsytti minua asennollaan\nja ulkonäöllään ja koko toimitus tuntui minusta niin liikemäiseltä,\nniin tympäsevän jokapäiväiseltä, etten voinut käsittää kuinka voi olla\nolemassa sellaisia ihmisiä, jotka tyytyivät ainoastaan siihen. Jo\nkauneusaistikin vaatii minun mielestäni kirkollista vihkimistä. Kuinka\nvapaaksi tunsinkaan itseni lähtiessämme tuon epämiellyttävän ihmisen\nluota ja tuosta ikävästä huoneustosta. Kun minun ylleni kotona puettiin\nvalkoinen morsiuspukuni ja myrttiseppele ja huntu kiinnitettiin päähäni\ntulin jälleen juhlallisen tunnelman valtaan ja astuessani Jegorin\nvierellä kirkkoon hävisivät viimeiset, turhamaiset ajatukset. Vaikka\npappi luopuikin tavallisista kehoituksistaan keskinäiseen rakkauteen,\nkärsivällisyyteen ja kristilliseen vaellukseen, niin siitä huolimatta\ntunsin uudelleen niin selvästi kuinka meitä hallitsee korkeampi voima,\nettemme itse kohtaloamme tao, mutta sen sijaan on meidän tultava\nhenkisesti suuremmiksi, vapaammiksi ja paremmiksi.\n\nTänään olivat kaikki ihmiset hyvin kilttejä ja ystävällisiä, jokainen\nomalla tavallaan. Liina-täti heltyi kyyneliin, Sofia-serkku riippui\nnyyhkyttäen kaulassani ja kuiskasi:\n\n\"Rakas Erna-raukka, verratessani omaa häämatkaani sinun häämatkaasi on\nsydämeni melkein haljeta.\"\n\nMinä silmäsin mieheni hienopiirteistä perin intelligenttiä sivukuvaa,\nsiroa kättä, jonka hän ojensi tarttuakseen käteeni, ja annoin Sofialle\nanteeksi, joka ei tiennyt mitä sanoi. Mutta kirkosta lähtiessäni luulin\nnähneeni erään pilarin takana tohtori Lehdénin kalpeat ja synkät\nkasvot, -- tämä huomionteko saattoi minulle suuren tuskan ja se\nvaikutti kuin sanaton syytös.\n\nMeidän täytyi taas sen jälkeen asettua lähimmän perhepiirin keskuuteen,\nmissä tarjottiin joukko hyviä herkkupaloja, joista kuitenkaan ei Jegor\nenkä minäkään sanottavasti nauttinut, yhtä vähän kuin niistä\nmonellaisista hienoista viineistä, jotka Sofian mies sen sijaan\narvosteli erinomaisiksi. Ja sen jälkeen laskettiin meidät vihdoinkin,\nvihdoinkin kahden kesken pieneksi hetkeksi, hyvästiä sanoaksemme, minun\nomaan huoneeseeni, johon rakastettuni ensi kerran astui. Jo portaissa\nkuiskasi Jegor minulle:\n\n\"Serkkusi näyttää niin tyhmältä ja samalla niin julkean terveeltä, että\nhänen näkemisensä kiusasi minua äärettömästi\", mutta hän vaikeni äkkiä\nastuttuaan huoneeseeni, joka pianoni, taulujeni, kirjoituspöytäni ja\npalmujeni takia näyttää niin kodikkaalta. Tuota pikaa oli hän\nkirjoituspöytäni vieressä ja katsoi kättä jonka ääriviivat kuvastuivat\nselvästi punaista samettialustaa vasten.\n\n\"Se on alkuperäinen jäljennös, jonka isäni on saanut Pompeijista\",\nvastasin minä hänen kysyvään katseeseensa. Silloin katsoi Jegor minuun\nhymyillen ja asetti kätensä sen viereen. Vaikka yhtäläisyys\nmuistossanikin oli ollut suuri, niin todellisuudessa tuli se aivan\nsuuren suureksi. Ulkonaisissa silmissäni sulivat molemmat kädet\nyhdeksi, sisäisissä silmissäni hävisi aika ja paikka ja suuri maailman\nkirja avautui ja aikoja sitten täyteen kirjoitettu sivu oli edessäni!\nOliko se todellakin Jegor, joka oli jalkaini juuressa ja kiersi kätensä\npolvieni ympäri ja kuiskasi:\n\n\"Rakkaani, oletko sitten tyyten unhottanut, että me jo kerran\nennen, harmaassa muinaisuudessa olemme kohdanneet toisemme tämän maan\npäällä? Sehän tapahtui Bajaessa, tuossa erittäin siveettömässä\npaikassa, jonne minä -- oikea keisarin aikuisen Rooman lapsi -- olin\nlähtenyt nauttimaan elämästä sen aikuisten tapojen mukaan. Siellä\nlämpöisessä auringon paahteessa, josta johtuu niin ylellinen elämä,\nhermostuttavassa, tuoksujen täyttämässä ilmassa ja silmiä sekä aisteja\njuovuttavassa väriloistossa kasvoivat minun hillittömimmät himoni\nsuurin määrin. Tulipa kerran päivä jolloin aijoin murhata vihatun\nkilpakosijani -- me kilpailimme erään arvottoman henkilön suosiosta --\nja minulla oli jo kiiltävä teräs sitä varten mukanani. Matkallani\nkohtasin sinut. Sinä tulit puhtaana ja koskemattomana kuin kevätaamu\nsukulaistesi seurassa Pompeijista. Lempeiden, kiinteiden silmiesi\nloisteen edessä pakenivat kaikki epäpuhtaat voimat. Minusta tuli\ntoinen, parempi ihminen, sillä ainoastaan sinä olit kaikissa\najatuksissani ja tunteissani. Minä kosin sinua ja sain sekä sinun, että\nisäsi myöntymyksen.\n\n\"Etkö enää muista sitä päivää, jolloin minä toisten vierasten seurassa\nkuljin teidän pylväskäytävänne läpi kukilla koristettuin pluviumiin ja\ntricliniumissa istuuduin matalan pöydän ääreen? Minulla oli punainen\nruusukiehkura tukassani, julkisesti uhrasin Backukselle, mutta\nkuitenkin salaisesti rakkauden jumalattarelle. Syötyämme hiivin minä\nhuoneeseeni, missä sinä maalattujen, suloisten amor-kuvien parissa\nunelmoit viattomia unelmiasi onnesta ja rakkaudesta, ja minä kerroin\nsinulle uudesta, upeasta talostani, johon sinä Roomassa vierelläni\nastuisit. Rakkaani, täytyykö minun vielä muistuttaa sulle sitä, kuinka\nsinä hyvästiä heittäessämme otit tukastani pari tumman-punaista\nkaksoisruusua, jotka kasvoivat samassa varressa, revit pois terälehdet\nja annoit niiden veripisarain tavoin pudota valkoiselle, purppuralla\nreunustetulle puvullesi?\n\n\"Sinä väitit sen olleen huonon enteen, mutta minä suutelin sanat\nhuuliltasi ja kuiskasin pieneen korvaasi että sinä jo seuraavana\npäivänä samoihin aikoihin olit omani. Oi ihmisajatusta, ihmiskohtaloa!\nLähdettyäni luotasi ja kuljettuani forumin yli ja siitä käännyttyäni\nkadulle, missä suuri jalokivikauppias asui, ostaakseni häneltä\nkallisarvoisen koristeen suloiselle rakastetulleni, niin siinä kohtasi\nminut laavasade. Ja minun täytyi kadota varjojen valtakuntaan ennen\nkuin olin elänyt kauneinta päivääni!\"\n\n\"Jegor\", huudahdin minä, \"Jegor, sinä puhut mielikuviasi, herää toki\nelämään ja todellisuuteen!\"\n\n\"Erna, rakkaani, sen tein jo aikoja sitten, tein sen tuona\nmieltäkiinnittävänä toukokuun päivänä, jolloin minä vainajain saaren\nedessä näin ensi kerran ihanat kasvosi. Kuinka innostunut ja samalla\nniin naisellinen onkaan niiden ilme, mikä hyvyyden, sävyisyyden ja\nhellyyden loiste ympäröikään tätä ilmeikästä päätä! Minä tunsin heti,\nettä sinusta lähti voima, joka otti valtaansa sisäisen ihmiseni, joka\nnosti minua ja pakoitti minut muuttumaan paremmaksi. Ja jälleen olit\nsinä, jonka minä tunsin entuudestaan, pelastanut minut siitä synkästä\nvirrasta, jälleen puhdistit sinä sieluni loasta ja ravasta, ja vielä\nkerran heräsin minä sinun sydämesi vierellä kaameasta unesta.\"\n\n\"Runoilija, runoilija\", sopersin minä ja suutelin hänen kaunista\nuljasajatuksista otsaansa; tällöin sekoittuivat vaaleat hiukseni hänen\ntummiin hiuksiinsa, mutta hän pusersi minua lujemmin ja kuiskasi:\n\n\"Rakastettuni, älä anna jälleen tuon vääjäämättömän asettua välillemme,\najattele, kuinka kaukana huulet ovat pikarista. Minusta tuntuu kuin\nminä olisin liian joutuin kulkenut eloni taipaleen ja täysin yhdessä\nsiemauksessa nauttia lopun elämästäni sinun seurassasi Alpeilla ja\nsitten Roomassa, tuossa ainoassa, pyhässä kaupungissa! Tule, seuraa\nminua jo tänään!\"\n\nOi, hänen silmänsä lausuivat vielä enemmän kuin hänen huulensa! Minä en\nkuitenkaan saanut kallistaa korvaani sille. Minähän olin luvannut hänen\nlääkärilleen ja Voldemar-sedälle totella kaikkia niitä määräyksiä,\njoita he pitivät Jegorin terveyden tilalle tarpeellisina, eikä\nainoastaan nyt vaan koko syksynä ja talvena. Ja minä rukoilin häntä\nsydämestäni, ettei hän vaikeuttaisi minua velvollisuuksieni\ntäyttämisessä häntä ja toisia kohtaan, minä muistutin häntä siitä\nvaivasta jolla minä olin taistellut itselleni suloisen oikeuden jäädä\nhänen luokseen jos hänen terveytensä jälleen huononisi, minä toistin\nmyös lupaukseni, että jos hän toipuisi niin olisin valmis jo keväällä\nseuraamaan hänen kutsuaan.\n\nSilloin teki Jegor jotakin kauheaa. Hän sipasi atlaspukuni hian ylös\nkyynäspäähän asti ja painoi hampaansa keveästi suurta valtimoa\nympäröivään lihaan.\n\n\"Jos tietäisin\", sanoi hän, \"että minulta jälleen riistettäisiin\noikeuteni, surmaisin paikalla itseni, mutta viimeisessä hetkessä\npurisin poikki valtimosi, joten voisimme kulkea yhtä aikaa sen tumman\nportin läpi. Minussa ei ole miestä jättämään sinua tänne jälkeeni ja jo\najatuskin, että sinä elät toisille ihmisille, on minusta kuolemaa\nvaikeampi!\"\n\nMinä värisin vastoin tahtoani. Hänen kasvoissaan näkyi julma, kalsea\npiirre, joka kenties kuului Bajaen roomalaisille. Kun Jegor sen huomasi\nlauhtuivat hänen kasvonpiirteensä ja hän kuiskasi tyynnyttävästi:\n\n\"Pelkäätkö villisi rakkautta? Ole huoletta. Sinun läsnäollessasi ei\nminulla ole mitään tahtoa, sinun takiasi särjen minä koko sisäisen\nihmiseni.\"\n\nJa sitten seurasi hyvästijättö. -- Emme enää puhuneet toisillemme\nmitään. Jegor ei edes suudellutkaan minua, hän painoi ainoastaan päänsä\npolvelleni ja sulki silmänsä. Hänen kasvonsa olivat kalpeat, kalpeat\nkuten kuolevan kasvot.\n\n\"Tätä kauheaa eroa\", mutisi hän, mutta kohosi sitten äkkiä ylös, painoi\nsuutelon huulilleni ja oli jo oven ulkopuolella ennen kuin minulle\nselveni että se oli hänen hyvästijättönsä.\n\nEn seurannut häntä, sillä minä tiesin kuinka hän vihasi hyvästijättöä\ntoisten läsnä ollessa.\n\nNyt on jo juna vienyt rakkaani kauas, mutta minä en vieläkään kykene\nriisumaan morsiuspukuani pois. Kaikki ympärilläni tuoksuu ruusuille,\nsillä Jegor oli tuhlaamalla koristanut huoneeni mitä valituimmilla\nruusuilla. Hänen mielestään kuului sellainen ruusuneitsyelle.\nSormessani oleva vihkimäsormus tuntuu niin oudolta ja painavalta, mikä\nosoittaa etten minä vielä ole tottunut tuohon suloiseen kahleeseen. Oi,\nkuinka rakastan tätä sormusta, joka antaa minulle oikeuden sairaudessa,\nhädässä ja kuolemassa seisoa Jegorin vierellä. Kuinka tulisesti\nsuutelenkaan sitä sen takia. Laillisuus on kuitenkin hyvä asia.\n\n\n\n_Berlini 3 p. syyskuuta 1886_.\n\nOlen palannut Sylt'ista ja Helgolannista, jossa olen kuluttanut neljä\nviikkoa Voldemar-sedän ja Liina-tädin seurassa. Pieni, siellä oleva\nyleisö tunsi luonnollisesti tarinani, joka tuulen siivillä oli kulkenut\nedelläni ja suhtautui se minuun jokaisen oman yksilöllisen käsityksen\nmukaan. Kunnioitettavat, oikeat äidit pitivät minua hunningolle\njoutuneena, vanhemmat herrat epäkeskeisenä, nuoret tytöt pitivät minua\nomaperäisenä ihmisenä ja naimaikäiset miehet naisena, jota voi\nrakastella ilman epämiellyttävää seurausten pelkoa.\n\nOi, tuskin löytyy mitään vaikeampaa kuin asua suuri suru sydämessä\naivan vieraassa ympäristössä ja tällöin tuntea itsensä kykenemättömäksi\nvetäytymään itsekkäästi ja epäkohteliaasti pois toisten ihmisten\nseurasta ja pysyttäytymään etäällä heidän pienistä mieliteoistaan ja\njokapäiväisistä keskusteluistaan. Millä kiihkeällä tarkkaavaisuudella\nminä tarkastelinkaan ensimäistä postilaivan häivähdystä taivaan\nrannalla, joka toi tullessaan kaivatun kirjeen Jegorilta. Ne tosin\nkertoivat yhä sen terveydentilan edistyvästä parantumisesta -- hän voi\njo olla kävelylläkin joitakin tunteja -- mutta myöskin päivä päivältä\nlisääntyvästä alakuloisuudesta. Jegor ei tunnu uskovan tuleviin hyviin\npäiviin ja odottaa talvea kauhulla aina sen ainoan ajatuksen kiusaamana\nettä minä voisin tulla liian myöhään.\n\n\"Myöskin tänä hiljaisena aikana\", kirjoitti hän minulle kerran, \"on\ntärkein pyrintöni ottaa jokaisesta hetkestä kaiken siinä tarjona olevan\nsisällön. On kuitenkin eräs seikka, joka minua suuresti kummastuttaa.\nKun ennen kaunis maisema, suuri puu, herätti minussa hiljaista riemua,\nniin tekee sen näkeminen nyt, kun kaikki näyttää minusta kaksinkerroin\nkauniimmalta, usein alakuloiseksi.\"\n\nJa toisella kerralla:\n\n\"Minä olen seissyt kauan ikkunan ääressä ja antanut tuulen leikkiä\nruskealla tukallani. Vain sinä, rakastettuni ja kaikkivoivat luonnon\nvoimat saavat sen tehdä, jokainen muu kosketus pääni hiuksiin saattaa\nminulle ruumiillista kärsimystä. Mutta kun tänään katselin kuinka\nviheriät lehdet leikkivät sateessa kuin hulluja naamiohuveja, katseli\nelämä minua niin synkin silmin, että minulla oli vain yksi ainoa toivo,\nettä se kerta kaikkiaan seisahtuisi. Erotessani sinusta, toivoin\nvoivani luoda -- mutta oi, minä olin unhoittanut että päivällä\najatellaan toisin kuin yöllä.\"\n\nHeti kun olen tällaista lukenut, nousee eteeni jättiläismäisin rungoin\nvanha epäilys: teinkö oikein seuratessani lääkärin määräystä. Sen\njälkeen kysyn aina uudelleen itseltäni, enkö minä lyö laimin\nvelvollisuuttani tuomitessani rakastettuni tuohon kauheaan\nyksinäisyyteen?\n\nParhaimpana lohtuna ja virkistyksenä sielulleni oli Voldemar-setä,\njonka kanssa minä Helgolannissa voin seurustella paljon\nperusteellisemmin kuin kotona, jossa hänellä ei koskaan ole\nvapaahetkiä. Liina-täti vieroi tietysti merellä oloa ja keksi syyksi\nmeritaudin, mutta itse asiassa pelkäsi hän ainoastaan kallista\nhenkeänsä.\n\nSiitä syystä jouduimmekin me molemmat purjehtimaan usein kahden kesken\naaltojen vyöryessä yli purren, tai katselemaan rantavalleilta kuinka\nvirta ja tuuli saivat aallot leikkiin. Toisinaan istuuduimme me aivan\nrauhallisesti hiedalle meren vyörytellessä mainingeitaan hiedalla, tai\nkatselimme me kukkuloilta kuinka palava auringon pallo purppuran\npunaisena vajosi mereen. Ne olivat parhaita hetkiäni, jotka käytin\ntutustuakseni Voldemar-sedän avulla lähemmin metafysiikan ja\nuudestasyntymisopin mysterioihin, jotka helposti ymmärrettävistä syistä\ntuon merkityksellisen illan jälkeen niin suuresti kiinnittivät\nmieltäni. Oli vaikeaa saada hänet keskustelemaan tästä aineesta, sillä\nhän pelkäsi että kysymykseni johtuivat tarpeettomasta uteliaisuudesta\nsaada selkoa salaisista asioista, samalla hän myös epäili kykyäni voida\nkäsittää niin tavattomia asioita. Mutta sitten kun sain poistetuksi\nnämä ennakkoluulot ja todistetuksi, että minä, vaikkakin vaivoin, voin\nseurata hänen ajatuksen juoksuansa, unhoitti hän usein vähemmän\nkehittyneen kuuntelijansa ja kertoi avomielisesti niistä asioista,\njotka koko hänen elinaikansa olivat näyttäneet hänestä syvällisemmiltä\nja saaneet hänet tutkimaan sekä vanhoja että uusia filosofeja.\n\nAluksi selitti hän minulle Kantin terävä-älyistä oppia ajan\nidealiteetistä, todisti minulle, kuinka aika kuului vain ilmiölliseen\nmaailmaan, se on eräs meidän tietomme muoto, mutta itsessään sillä ei\nole todellisuutta. Todellisuus on tuon suuren ajattelijan mukaan\nainoastaan oliolla itsessänsä, \"ikuisissa aatteissa\", kuten Plato,\n\"elämän halussa\", kuten Schopenhauer sen sanoisi. Kaikki nämä erilaiset\nsanontatavat kuuluvat ainoaan muuttumattomaan, jolla ei oi alkua,\njatkuvaisuutta tai loppua, kaiken elämä perussyyhyn, josta ajan ja\npaikan puitteissa yksilöt keskeymättä syntyvät ja kuolevat ihmiskunnan\nkeskeymättä eläessä ja edelleen olemassa ollessa. Edelleen selitti hän\nminulle että ainoastaan ihmisen äly ja sen mukana luonnollisesti hänen\ntajuntansa ja käsityskykynsä tehdään olemattomaksi kuolemassa, mutta ei\nitse ydintä, tuota häviämätöntä oliota itseänsä tai halua elämään. Se\nryöstäytyy aina uudelleen esiin luonnon sylistä mikä taas jälleen ottaa\nlapsen vastaan heidän ollessa väsyneitä ja elämään kyllästyneitä eikä\nsalli niistä yhdenkään joutua hukkaan vaan antaa heidän, joskin toisen\nmuotoisena, uudelleen alkaa kiertokulkunsa.\n\nVoldemar-setä sanoi minulle myöskin että eräs meidän suuremmista\najattelijoistamme on esittänyt meille tuossa vanhojen käsityksessä unen\nja kuoleman veljeydestä olleen viisauden siten, että kuolema vaikuttaa\naina samoin sille häviämättömälle osalle ihmisestä, kuin uni vaikuttaa\nyksityiselle ihmiselle. Virkistyneinä, raittiina sekä varustettuna\ntoisellaisella älyllä alkavat nämä lyhytaikaiset oliot uuden elintavan\npäästäkseen siten parempiin tuloksiin ja korkeampaan tietoon.\n\nKysymykseeni, olikohan tämä niin varmaa vastasi Voldemar-setä, että sen\nepäileminenkin oli jo rangaistavaa kevytmielisyyttä. Vaikkapa me\nsuuntaamme katseemme minne hyvänsä niin näemme me kaikkialla\nluonnossa asteettaista kehitystä ja ainoastaan edellyttäen yksilön\nuudestasyntymisen on hänen täydelliseksi tulonsa mahdollinen. Kun\nihmisen ollen muuttumattomasti sidottuna syyperäis-yhteyteen, täytyy\nvälttämättömästi tehdä siten kuten hän tekee, niin voi ainoastaan\nkuolema vapauttaa hänet itsestään ja valmistaa hänelle tilaisuuden\nedelleen ja ylöspäin kohoavassa linjassa itsensä kehittämiseen\nuudistetussa muodossa.\n\nMyöskin Lessing tunsi tämän välttämättömyyden koska hän sanoo\n\"ihmissuvun kasvatuksessaan\":\n\n\"Mutta kun lopuksi kaikki todistaa meille että ihminen ihmisyytensä\nensimäisellä ja alimmalla asteella ei olekaan siihen määrään tekojensa\nherra, että hän voisi noudattaa siveyslakeja.\" Järjen kehityksen\nkautta, jatkoi Voldemar-setä, voitetaan ainoastaan tekojen\nlainmukaisuus, mutta ei koskaan siveellisyyttä, joka on sidottuna oman\npersoonallisuuden lakeihin ja joka on peräisin ihmisten sisäisestä\nolemuksesta. Mutta siveellisyyden edessä täytyisi jokaisen tuntea\nvastuunalaisuutta.\n\nSaadakseni paremman yleissilmäyksen olen minä tähän asettanut kaikki\nselvästi yhteen mitä minulla oli tapana aina seikkaperäisesti merkitä\nmuistiin sellaisten keskustelujen jälkeen. Ne olivat minun\nonnellisimpia hetkiäni, sillä näillä keskusteluilla oli sama voima,\nkuin Orfeuksen lauluilla; tuskan ja epätoivon peto, joka niin usein\nminua uhkasi, nukahti niiden ajaksi; näiden suurten ajatusten\nvaikutuksesta unhotin minä oman pienen persoonallisuuteni -- niin,\nvieläpä Jegorinkin. Oi, ne tuntuvat minusta paljon käsitettävämmiltä ja\nluonnollisemmilta kuin se oppi, jota minuun oli vaivalla istutettu,\nettä ihminen oli muodostunut tyhjästä ja eläisi täällä vähän aikaa\nherätäkseen sen jälkeen taivaassa kirkastetussa muodossa ja\nylösnousemuksen päivänä yhdistettäisiin jälleen lihaan ja luuhun.\nKuinka paljon lohdullisempaa onkaan usko edistyvään kehitykseen\nverraten vanhaan raakaan aineelliseen käsitykseen, joka meidän\naikanamme jälleen voittaa maaperää ja tunnustaa ainoastaan aineen\nolevaisuuden joskin muuttuneessa muodossa. Tämä sisältää kuitenkin\nolevaisuuden koko eetillisen päämäärän kieltämisen ja antaa itse elämän\nvajota tarkoituksettomaksi leikiksi. Voldemar-setä on sitä mieltä, että\neteville ajattelijoille on kaiken alkuperä aina mitä erilaisempien\nkysymysten takana ja että kaikkina aikoina on ollut nerojen asiana\nnähdä ajan ilmiöissä jotakin iäistä.\n\nMillaiseen suhteeseen mahtanee tohtori Lehdén näihin kysymyksiin nähden\nasettua, jos hän edes viitsii niitä lähemmin ajatellakaan? Minä pelkään\nhänen oikean aikansa lapsen tavoin kiintyneen yksityisiin ilmiöihin ja\ntieteellisiin tutkimuksiinsa sekä olevan välinpitämättömän jalojen\nhenkien suurille ajatuksille.\n\n\n\n_20 p. marrask. 1886_.\n\nOn omituista kuinka toisinaan vaikeakäsitteiset totuudet aivan äkkiä\nkokemuksen avulla meille selviävät. Kun Voldemar-setä ennen tapansa\nmukaan lausui mielilauseensa: \"emme me ihmiset ole ajassa, vaan\naika on meissä\", niin tuntui se minusta yhtä hämärältä kuin\ntarkoituksettomaltakin. Mutta kun nyt ajattelen millä noitamaisella\nkiireellä ne viikot menivät, jotka kesällä elin yhdessä Jegorin kanssa\nja vertaan sitä aikaa tämän syksyn kulun hitauteen, niin ei voi tehdä\nmuuta kuin yhtyä Voldemar-sedän mielipiteeseen.\n\nJegor oleilee tätä nykyä Davoksessa, johon häntä neuvoi menemään\nlääketieteellinen auktoriteetti, jonka puoleen hän viimeiseksi kääntyi.\nVasta kovan taistelun jälkeen päätti hän viettää talven yksin ja\nmaanpaossa sellaisessa kylpypaikassa, ja siihen suostui hän ainoastaan\nminun kiihkeiden pyyntöjeni takia, vaikkakin sillä selityksellä, että\nse on viimeinen uhraus, johon hän suostuu sairautensa ja minun takiani.\nMinä tulin ajatelleeksi erästä keskustelua joka minulla oli Jegorin\nkanssa vähää ennen hänen matkustamistaan, jolloin hän jo voi paljon\nparemmin.\n\n\"Älä luule\", sanoi hän silloin minulle, \"että minä milloinkaan voin\ntulla terveeksi jälleen, vaikka se toisinaan siltä näyttäisikin. Se ei\nole sairauteni, vaan sieluntilani, joka minut tappaa; liekki sisässäni\npalaa liian suurena siihen pieneen vahamäärään nähden, joka ympäröi\nsydäntä. Niin, jos voisin saada itseni työskentelemään, ajattelemaan ja\ntuntemaan puolella voimalla niin voisin kenties pidentää elämääni vielä\nparilla vuodella, mutta silloin en saisi olla oma itseni. Kun minä\nlapsena ollessani olin juossut tai tanssinut ja minun sallittiin juoda\nvähän vettä aivan pienissä erissä, niin minä kieltäysin siitä ja odotin\nkunnes voin saada tyhjentää koko lasin yhdellä kertaa. Ja samoin on\nollut kaikenkin laita. On luonteita, jotka eivät voi tulla toimeen\nsillä pienellä onni-määrällä, joka lankeaa useimpien ihmisten osalle,\nvaan he odottavat, kunnes tulee heidän aikansa nauttia sitä täysin\nsiemauksin.\"\n\nJa samalla tavalla kokoaa Jegor nytkin tämän kuolleen talvikauden\naikana voimia, voidakseen, kuten hän kirjoittaa, kestää Rooman\nihanuuden, kokoaa voimia voidakseen taiteensa avulla antaa muodon\nsille, jota hän vielä sielussaan tuntee ja mikä hänen väitteensä mukaan\non kehittynyt vasta minun rakkauteni lämmön vaikutuksesta. Minun\ntehtävänäni on sillä välin huolehtia, että se linna on oleva valmis,\njossa me tulemme elämään rakkautemme lyhyen sadun, jonka jälkeen me\nvapaaehtoisesti ja ennen aikaansa tulemme asettamaan pienen, tuon\npienen sanan \"loppu\". -- Ennen aikaansa? Niinkuin ei se kertomus olisi\nkaunein ja enimmin jännittävä, joka äkkiä katkeaa ja jää katkelmaksi.\n\nErään tutun nuoren arkkitehdin olen antanut vuokrata, tehdä lisää\nrakennuksia ja miellyttäväksi sisustaa erään huvilan Porta del Popolon\nulkopuolella. Vieläpä on huolehdittu saksalaisten lämmityslaitosten\nhankkimisestakin siltä varalta, että kevät sattuisi olemaan kylmä,\nmutta sitäpaitsi myöskin paljon sellaista, jonka pitäisi virkistää\nkauneudenjanoista silmää. Minä olen saanut piirustukset jokaisesta\nhuonekalusta, kuin myöskin jokaisesta puutarhan kukkapenkereestä, joita\nvarjostavat muutamat korkeat ja tummat sypressit. Ensi kertaa\nelämässäni tunnen rikkauden suloa voidessani kaunistaa rakastettuni\nulkonaisen elämän.\n\nMinä en kuitenkaan ole ajatellut yksinomaan meitä ja meidän\nlyhyttä onneamme, vaan myöskin toisessa suhteessa olen järjestänyt\nasiani. Sitten kun minä yhä enemmän olen tutustunut ihmisten\njälleensyntymisoppiin, tunnen minä, harvinaista kyllä, lähempää\nyhteystunnetta tulevaan sukupolveen ja toivon voivani vähäisellä\nkyvylläni tasoittaa moniaiden sen lasten vaikeuksia. Kun Jegorilla ei\nole ensinkään läheisiä sukulaisia ja minun sukulaiseni ovat varakkaita,\nniin olen kypsän harkinnan jälkeen määrännyt että kuoltuani lankeaa\nkoko omaisuuteni lahjoitusrahastoksi varattomille musiikin-oppilaille.\nVoldemar-sedän silmät suurenivat kertoessani hänelle ensikertaa\nsuunnitelmastani ja hän esitti kaikellaisia vastaväitteitä ja\nselvitteli lainopillisella tarkkuudella kaikki ne mahdollisuudet, jotka\nvoivat kohdata nuorta rouvaa ja vieläpä nuorta leskeäkin. Minä vastasin\nhänelle että minä en suinkaan ollut sitonut itseäni ehdottomasti, vaan\nvoisin muuttuneissa olosuhteissa tehdä uuden testamentin. Vasta sitten,\nkun hän tuli varmuuteen päätökseni järkähtämättömyydestä, myöntyi hän.\nMe olemme antaneet erään notarion laittaa toivomukseni kirjalliseen\nmuotoon ja tallettaneet täkäläiseen oikeusvirastoon kysymyksessä olevan\nlahjoituskirjeen testamenttinani. Minun täytyy myöntää, että silloin\ntunsin omituisen tunteen.\n\nSen jälkeen on setä pitänyt minua silmällä varkain, mutta tarkasti ja\nkeskeymättä. Hän on vielä entistäkin ystävällisempi, haluaa minut yhä\nuseammin luoksensa, mutta kun minä iltasin istun käsitöineni hänen\nvieressään tai laulan hänen toivomuksestaan, katselee hän minua ja minä\nhuomaan katseessa syvää tuskaa. Niin, kun minä taannoin lauloin pari\nvenäläistä kansanlaulua, jotka Jegor oli kääntänyt ja lähettänyt\nminulle, täyttyivät Voldemar-sedän silmät kyyneleistä. Näissä\nyksiäänisissä sävelissä on tosiaankin jotain äärettömän surullista,\njoka etupäässä soi mollissa, samoin myöskin noissa yksinkertaisissa\nsanoissa usein toistuvine loppusäkeineen. Niissä väreilee kohtaloonsa\nalistuvainen henki, joka ainoastaan häivähtää esiin kuin unentapainen\naavistus. -- --\n\n\n\n_26 p. helmik. 1887_.\n\nEikö tule koskaan loppua tälle talvelle karnevaalikujeineen ja\niankaikkisine huveineen. Väittää niiden huvittavan minua, olisi aivan\nliiaksi sanottu, vaikkakin jokainen, joka näkee minun iloisesti\nnauravan ja puhelevan seuraelämässä varmaan luulee niiden sitä tekevän.\nMutta se tapahtuu kuitenkin melkein yksinomaan tunnontarkkuudesta kun\nminä tiedän Voldemar-sedän panevan suuren arvon seurustelutaitooni,\nkuten hän sitä kutsuu. Tänä lyhyenä aikana, jonka vielä vietän hänen\nläheisyydessään, on hän, tuo rakas, hyvä setä, saava pitää minut\nkokonaan omanaan. Se ei kuitenkaan olisi niin vaikeaa, ellen minä olisi\nyhtä yleisen kuin tarkoituksettomankin uteliaisuuden esineenä. Kun\nnuori, rikas tyttö menee naimisiin jotensakin varattoman taiteilijan\nkanssa, on näiden ihmisten mielestä tämä jo rikos; kun hän ojentaa\nvaikeasti sairaalle miehelle kätensä -- se on heiltä oikea hulluus.\nMutta kukapa heidän kanssaan lähtisi käräjiä käymään?\n\nVoidaanko kenties sanoilla selittää musiikin tenhovoimaa, tai sanoa\nmitä rakkaus on. Se on jalo, usein häväisty sana! Sinun ruhtinaallisen\nmanttelisi suojaan kätkeytyy niin monet alhaiset himot, niin raaka\nomanvoiton pyynti ja niin suuri määrä yhteiskunnallista järjestelyä,\njota kutsutaan avioliitoksi, sekä hetkellisimmät tunteet. Olenko sitten\nitse uskonut kärsivällisen rakkauden ihmeeseen, joka kaikki kärsii,\nkaikki uhraa? Enkö minä syntymäpäivänäni aivan vakavasti ajatellut\nmahdollisuutta ojentaa käteni tohtori Lehdénille? Ja jos hän olisi\nennen tuota vaiherikasta toukokuun päivää aivan avomielisesti sitä\npyytänyt, olisi hän todennäköisesti ollut puolisoni. Siten olisi\nmaailma varmasti saanut yhden onnettoman naisen lisää. Sillä luonnon\njärjestykselle ovat kaikki inhimilliset säännöt ja yhteiskunnalliset\naitaukset heikkoja, mutta voi sitä olentoraukkaa, joka sotkeutuu siihen\npäättömään sotaan Jumalan ja tämän maailman epäjumalien välillä.\n\nRakas tohtori Lehdén on toki todellinen mies. Minä en koskaan voi\nunhoittaa, mitä ritarillisia palveluksia hän on minulle tänä talvena\ntehnyt. Kuinka usein hän onkaan, kun ihmiset vaivasivat minua\nteeskennellyllä, epähienolla osanotollaan, tullut väliin kertomalla\njonkun hyvän ja hauskan jutun, joita hänellä aina oli valmiina. Millä\ntaidolla hän ymmärsikään jo etukäteen estää kaikki vaivaavat kyselyt\nJegorin sairaudesta. Jos olin surullinen, mukautui hän mielentilaani,\nmutta ymmärsi kuitenkin reippaan luonteensa avulla tehdä minut\niloiseksi jälleen. Nähdessäni hänet noin reippaana ja iloisena en\nvoinut oikein uskoa häntä samaksi tohtori Lehdéniksi, joka oli niin\nsyvästi suruissaan seuratessaan minua kerran Jegorin luo. Minä olen\nkuitenkin kovin iloinen sen takia, että häneltä on tuo tunne mennyt ohi\njo aikoja sitten. Se on todellinen onni; hän ei näytä ensinkään\nonnettomasti rakastuneelta.\n\nTalvikuukausina oli Jegorin terveys alituisesti vaihteleva, nyt odotan\nlähimmässä tulevaisuudessa ratkaisevaa kirjettä. Huvila Roomassa on\nvalmis ja on täysin järjestyksessä onnemme unelmaa varten, mutta\nsydämeni sisimmässä on vakaumus, että tämä unelma muuttuu kaikkien\nunelmain utuvaltakunnaksi.\n\nEnnen aikaan ovikellon soidessa ajattelin sen aina tietävän jotakin\nerittäin kaunista ja ihanaa, nyt taas jokaisen soiton kuultuani\npusertuu sydänparkani kokoon pelossa, että tällä kertaa on se\nsähkösanoma, joka kutsuu minua puolisoni sairasvuoteelle!\n\n\n\n_8 p. maalisk. 1887_.\n\nNyt on vihdoinkin tullut kirje, joka tuo selvyyttä tähän sekavaan ja\nsärkyneeseen elämään! Viimeinen Jegorin keuhkojen tarkastus on\nosoittanut, että tosin ei mitään pikaista vaaraa ole uhkaamassa, mutta\nettä sairaus e; kuitenkaan ole silti ottanut asettuakseen.\n\n\"Tämän tuomion kautta\", kirjottua hän minulle, \"on etevä lääkäri\ntodentanut sen, minkä minä jo kauan sitten tiesin, nimittäin että minä\nkuulun tämän maailman perinnöttömiin, ja että tuo paljon ylistetty\nluonto, joka on niin antelias _suvulle_, on minuun nähden antanut\ntuskin _yksilöllekään_ välttämätöntä. Tosi on: luonto on herramme ja\nmestarimme, eikä kukaan rehellinen ihminen sitä syytäkään, vaan alistuu\nhiljaa. Minä haluan kuitenkin varoa itseni muutamilta sen pikku\npiloilta, joihin minulla olisi tilaisuus joutua. Niihin kuuluu ennen\nkaikkea aivotuberkuloosi. Joka sen kynsiin joutuu, siltä riistää se\nälyn, taivaisen lahjan ja alentaa hänet eläimiäkin alemmaksi, kuolettaa\nhänen aistinsa ja ymmärryksensä. Tällaisten mahdollisuuksien odotuksen\nslaavilaisen pelvon 'jotakin kuoleman jälkeen' perusteella jätän tämän\nmaailman rahvaalle, minä omalta kohdaltani jätän tämän maailman kuten\njalosyntyinen, heti kun tunnen hetkeni lyövän.\"\n\n\"Mutta sitä ennen, suloinen Ernani, on meillä vielä jälellä elettävänä\nvanhassa Roomassa satu, joka saa jumalatkin kateellisiksi. En koskaan,\nen koskaan palaa minä siihen hulluun ajatukseen, että haluaisin\nsuojella sinua rakkaudeltani ja kärsimykseltäni. Minkä elämme, sen\nelämme yhdessä ja matkan sinne äänettömälle saarelle, sen vielä\näänettömämpiin suojiin aloitamme me yhteisesti. Mutta kuten sanottu,\ntämä on vielä kaukana tulevaisuudessa ja sitä ennen on kai tuntilasi\nsuova minulle vielä monta minuuttia kuullakseni sinun rakasta ääntäsi,\nkatsoakseni sinun syviin silmiisi ja suudellakseni suloisia käsiäsi.\nOi, sinä teet minut niin rikkaaksi, sinä rakkahin, niin rikkaaksi,\nmutta sinä oletkin minulle enemmän kuin koko maailma, sanomattoman\npaljon enemmän! Pian, pian me yhdistymme, pian olet sinä käsittävä ne\nsoinnut, jotka kulkivat sieluni läpi silloin, kuin minä sydän täynnä\nkuljin _via mala'lla_ kuunnellen Reinin kohinaa ja katsellen taivaan\ntähtisikermiä. Voi hyvin, kuuntele rukoustani, että sinä niin pian kuin\nmahdollista lähdet matkalle. Minä en voi kirjottaa enempää tänä\npäivänä, minua niin liikuttaa paljas ajatuskin tästä onnesta, minun\ntäytyy lähteä ylös korkeille, valkoisille vuorille tai alas laaksoon\nlehtikuusien varjoon.\"\n\n\"Puiden suhina laulaa sydämeni lepoon, antaa minulle rauhan ja\njärjestää sävelaallot, jotka sielussani väräjävät. Niin, täällä\nylhäällä kukkulalla on vielä talvi ja lunta, mutta tasangolla\nuskaltautuvat jo vuokot esiin ja orvokit hierovat unen silmistään. Kesä\non niin etäällä, niin kaukana, minä tuskin muistan kuinka kesällä\neletään. Oi, rakastettuni!\" -- -- --\n\nTämän kirjeen luettuani ilmoitin heti Voldemar-sedälle, että olin\npäättänyt Jegorin määräämällä ajalla kohdata hänet Roomaan mennessä.\nHän ei tehnyt ollenkaan vastaväitteitä vaan auttoi minua niin paljon\nkuin voi matkavalmistuksissa. Ja vaikka minä olin jo kauan salaisesti\ntehnyt valmistuksia, niin on kuitenkin vielä paljon jälellä hankittavaa\nja järjestettävää. Kysymyksessä on myöskin ulkonaisen ihmiseni\npukeminen mahdollisimman edulliseksi, sillä oikeana taiteilijana\nrakastaa Jegor myöskin rakastamansa kuvan puitteita. Ja on omituista,\nmillä huolellisuudella ja hellyydellä valitaankaan niitä vaatteita,\njoilla toivotaan viehättävän rakastettuansa ja mihin henkilölliseen\nsuhteeseen tullaankaan jokaiseen hattuun, jokaiseen päivänvarjoon,\njolla hänen katseensa tulee lepäämään. Minä en ymmärrä niitä ihmisiä,\njotka eivät siihen pane mitään merkitystä. Minun mielipiteeni mukaan ei\nmaailmassa ole mitään ehdottomasti ulkonaista, myöskin niillä esineillä\non jotain syvästi sisällistä, myöskin ne kuuluvat ihmisen\nhenkilöllisyyteen! -- -- --\n\nNäiden pienten huolien keveässä aaltoleikissä virtaa vastustamattomasti\nesiin rakkauteni vuolas virta. Minä hyväksyn täydellisesti Jegorin\npäätöksen, minä olen omasta puolestani valmis silmänräpäyksessä\nseuraamaan häntä.\n\nIntiaanien tapaa, polttaa lesket miesten ruumisten päälle, kutsutaan\nliian raakalaiseksi ja minä myönnän että lakina se on kammottava. Mutta\najatus on suuri ja kaunis, ainoastaan liian kaunis mitättömille\nihmisille. Maailmaa, missä ei enää eläisi Jegor Morosoffia en voi\najatella --; mikäpä sitten estäisi minua jättämästä sitä hänen\nkanssaan.\n\n\n\n_11 p. maalisk. 1887_.\n\nMatka-arkkuni ovat valmiina ja ovat ne nielleet avonaiseen kitaansa\nkaikki ne lukemattomat loistoesineet, joita ylhäinen nainen tarvitsee.\nKirjat ja nuotit aloittivat jo muutama päivä sitten matkansa alppien\nyli. Tänään olen saanut loppuun pitkän hyvästeilläkäynnin jonon ja\nsaanut mukaani sylin täyden hyviä neuvoja ja hurskaita toivomuksia.\nMinulla oli kuitenkin toisinaan kummallinen tunne ajatellessani:\nkaikkia näitä ihmisiä et sinä koskaan enää saa nähdä; niin, oikeinpa\nsydämeni pehmeni kun tullessani Sofia-serkkuni luokse tämä kysyi enkö\nhaluaisi ruveta kummiksi sille pienelle maailman asukkaalle, jota hän\nodotti. Onneksi huolehti hän kuitenkin itse siitä, että minun\nalakuloinen tunnelmani hävisi hänen seikkaperäisen kertomuksensa\nkautta, niistä palvelijatarhuolista jotka hänellä nykyään olivat. Me\nerosimme kuitenkin sydämellisemmin kuin koskaan ennen ja minä pyysin\nhiljaisuudessa häneltä anteeksi kaikki ne pahat ajatukset, joita niin\nusein olin hänestä ajatellut. Mutta, Herra Jumala, eihän hän voi\ntyperyydelleen mitään, ei kukaan ihminen voi, sehän on tunnettua,\nhypätä yli oman varjonsa.\n\nVaikeammaksi kävi minulle selvittää laskuni Liina-tädin kanssa. Koko\nhänen olentonsa vaikuttaa minuun kuin väärin viritetty soittokone,\njokainen siitä otettu ääni saattaa minulle melkein ruumiillista tuskaa.\nSyvälle juurtunut tai pikemmin synnynnäinen vastenmielisyys vallitsee\nmeidän molempien välillä. Minä en voi kestää hänen läheisyyttään ja\ntiedän, ettei hänkään minua kaipaa. Oltuani hänen seurassaan jonkun\nhetken tunnen itseni niin alakuloiseksi ja hölläksi, kun taas\nVoldemar-setä ja Jegor vaikuttavat elähdyttävästi minuun. Heidän\nläheisyytensä kohottaa elintoimintaani; voimia, joita en itse\naavistanutkaan, liikkuu silloin sisässäni ja uudet ajatukset pyrkivät\nselvyyteen ja saavat ilmaisumuodon oikeissa sanoissa. Oi, Liina-täti,\ntässä elämässä on meidän kohtaamisemme ollut hedelmätöin, toivokaamme,\nettä me toisessa elämässämme vaikutamme toisiimme hyväätekevämmästi.\n\n_Tuntia myöhemmin_. Kuinka on mahdollista, että ihmissanat voivat\nnostaa sellaisen vallankumouksen sisässämme! Istuin vielä päiväkirjani\nääressä, kun Voldemar-setä koputti ovelleni ja pyysi minua puolen\ntunnin kuluttua tulemaan hänen luoksensa. Sen tehtyäni puhui hän\nmatkastani, joka tapahtuu huomen illalla, jätti minulle tarvittavat\nrahat ja osoitukset Rooman pankkiireille ja antoi myöskin minulle erään\nlehden, johon hän oli merkinnyt junat, hotellit ja muut sellaiset. Kun\nkaikki tämä käytännöllinen puoli oli ohi, käänsi hän minuun suuret\nharmaat silmänsä tavalla, joka aina vaikuttaa minuun, kuin koko minun\nsisimpäni olisi kokonaan paljastettuna hänelle.\n\n\"Erna\", sanoi hän, \"me olemme keskustelleet niin paljon keskenämme\nmetafyysillisistä asioista, että minusta tuntuu ikäänkuin minä salaisin\nsinulta jotakin, jos en minä sanoisi viimeistäkin sanaa eräässä\nkysymyksessä, joka kerran niin suuresti kiinnitti mieliämme. Muistatko\nsitä sunnuntai-iltaa, jolloin keskustelimme onko itsemurha oikeutettua\ntai epäoikeutettua?\"\n\nEnkö sitä muistaisi! On olemassa unhoittumattomia tapauksia ja sanoja,\nja nämä kuuluivat niihin. Jo se, että setä ollessamme viimeistä kertaa\nkahden kesken, käänsi puheen suoraan tähän kysymykseen, ajoi kaiken\nveren sydämeeni ja sai minut kovin hämilleni. Hän ei kuitenkaan\nnäyttänyt sitä huomaavan, vaan jatkoi rauhallisesti.\n\n\"Minä sanoin silloin, että todelliset syvälliset moraliset syyt\npuhuivat itsemurhaa vastaan. Ne ovat todellakin niin syvällisiä, että\nminä olen aina toisten läsnäollessa varonut koskea niihin. Mutta minä\ntunnen itseni velvolliseksi lausumaan sinulle avoimesti näkökantani\nelämästä ja kuolemasta, josta näkökannasta saan kiittää Franfurtin\nfilosofia.\n\n\"Ihmisen _luonnolliset taipumukset_ pakoittavat häntä pitämään silmällä\nainoastaan _oman_ persoonansa parasta, ja katselemaan kaikkia toisia\nyksilöitä enemmän tai vähemmän vieraina ja yhtäkaikkisina, joskaan ei\njuuri vihamielisinä olijoina. Tämä itsekkyys on juurena ei ainoastaan\nyleisesti vaarallisille rikoksille ja paheille, vaan myöskin\nkaikille meidän heikkouksillemme ja vioillemme niiden hienoimmissa\nvivahduksissa, joita seuraa luonnon pakosta suuri määrä tuskaa ja\nkärsimystä. Jos voitaisiin jokaisen yksilön silmistä irroittaa\nharhanäkyjen siteet, niin näkisi hän kummakseen _jokaisessa toisessa_\noman olemuksensa sisimmän ja niin muodoin myöskin _itsensä_. Mutta\ntälläkään, puhtaasti teoreettisella tiedolla ei oltaisi mitään\nvoitettu. Se, jolle käsky: 'rakasta lähimmäistäsi kuten itseäsi', on\nainoastaan ulkonainen, inhimillisen epätäydellisyyden saavuttamaton\nsiveyslaki, ei ole vielä laskenut sydämelleen elämän suuria opetuksia.\nNiillä on kuitenkin ainoastaan yksi päämäärä, nimittäin tehdä meille\nselväksi oman persoonan mitättömyys ja samalla myös meidän\npyrkimystemme turhuus, jotka suurimmaksi osaksi tarkoittavat tämän\nsaman persoonan menestystä. Mitä pienempi on se ero, jonka ihminen\nkuvittelee olevan itsensä ja toisten välillä, sitä enemmän häviää\neroitus hänen ja maailman välillä, kuten me voimme nähdä esim.\njalomielisissä teoissa kun oma minä väistyy syrjään lähimmäisen tieltä,\nja sitä pitemmälle on ihminen kulkenut sillä pitkällä tiellä, joka\nsillä on kuljettavana täydellisyyteensä päästäkseen. Paljon ennemmin\nkuin suuret filosofimme opettivat, että kaikki moninaisuus oli vain\nnäennäistä ja lukematon yksilöpaljous oli yksi ja sama siihen nähden,\nettä tuo kaikille yhteinen todellinen _oleva_ olemus ilmenee\nheissä, on vanhin kirja maailmassa, Vedakirjat, korottaneet tämän\najatuksen perusopiksi. Se muodostaa ensimäisen tuen ihmisten\njälleensyntymisopille ja tämän takia vaativat indialaiset\nyhteistunnetta ja sääliä kaikille eläville olijoille ja sanovat\nnimenomaan että jokainen elämä on seuraus edellisen elämän töistä ja\nennustavat vihdoin puhdistuneelle olotilaa, johon ei uletu yksikään\nmaallisen elämämme kärsimyksistä.\"\n\nTässä vaikeni setä hetkeksi ja pyyhkäisi kädellään otsaansa.\nTällaisissa silmänräpäyksissä näyttää hän minusta aina niin suurelta ja\nrakastettavalta, mutta myöskin niin hyljätyltä ja yksinäiseltä\nkorkealla, henkisellä näkökannallaan. Ja kuitenkaan ei hän koskaan\nanna toisten sitä huomata, jokainen viihtyy niin hyvin hänen\nläheisyydessään, levottominkin sydän tuntee syvintä rauhaa, ja millä\nliikuttavalla kärsivällisyydellä hän kestää minun ja Liina-tädin\nheikkouksia! Minä sitä vastoin mitättömine epäselvine ymmärryksineni --\nkuinka usein minä olenkaan tuomioissani kova aina julmuuteen saakka.\n\n\"Minä tiedän hyvin, rakas lapsi\", jatkoi hän hyväntahtoisesti\nhymyillen, \"ettei mikään sieluntila ole vähemmin sovelias tämän\nkysymyksen esille ottamiseen kuin sinun nykyinen. Sinä odotat yhdessä\nmiehesi kanssa täydellisintä, ajateltavissa olevaa onnea, kuinka\nlyhytaikaiseksi se tulleekin, mutta todellisuudessa on se muodostuva\nGolgataksi luonnolliselle ihmisellesi. Erna, sydämeni rakastettu,\ntotuta itsesi ajatukseen, että suuret kärsimykset avarruttavat\ntuskalla sydäntämme, tehdäkseen niissä sijaa ihmisrakkaudelle ja\nihmisosanotolle. Mutta se, joka on selvästi huomannut elämän todellisen\npäämäärän, hän ei voi ottaa itseänsä hengiltä, siten vetäytyäkseen\nsyrjään sen suurilta opetuksilta; häneltä poistuu se harhaluulo, että\nhän yksilöllisen olemassaolon hävitettyään luopuu _elämästä_ ja että\nhän muka hävittämällä ilmiön tekee olemattomaksi koko olemuksen.\nKuolinhetki on erittäin vakava ja pelottava, koska silloin päätetään,\nmikä tie meillä sen jälkeen on kuljettavana, houkutteleeko meitä uusi,\npettävä harha uusille, pettäville rannoille, tai alkaako se vapautuksen\ntila, josta Vedakirjat sanovat: 'sydämen solmut palotaan, kaikki\nepäilykset raukeavat ja teot katoavat!'\"\n\nViimeisiä sanoja lausuessaan oli Voldemar-setä noussut ylös ja seisoi\nedessäni kuin pappi. Oi, hänen järkähtämättömien silmiensä edessä oli\nkoko minun sieluni alastonna, hän tunsi kaikki ajatukseni, kaikki\naikomukseni, mutta hän ei kuitenkaan laittanut minua hämilleni, vaan\navasi sylinsä minulle ja veti minut sydäntään vasten.\n\n\"Voi hyvin, lapseni!\" sanoi hän, \"elämäni muuttuu vasta nyt oikein\nharmaaksi, sillä sinä olit sen kukka, ja sinä seisoit vierelläni kuin\nnuoruuteni. Niin, minä voin sanoa Wallensteinin tavalla: 'Sinä teit\nminulle todellisuuden unelmaksi, valaessasi aineen tavalliseen\nselvyyteen aamuruskon kultaista kimmellystä.'\"\n\nSilloin loppuivat voimani, minä tartuin kouristuksentapaisesti\nhäneen, joka oli ollut minulle isänä, äitinä ja kotina, ja minä itkin\nsiinä määrin, että luulin haihtuvani kyyneleiksi, kuten muinoin\nUndine-raukka. Mutta hän koetti lohduttaa minua ja vei minut lopulta\ntakaisin huoneeseeni.\n\nSilmä-raukkojani pakoittaa, kaikki näyttää ympärilläni autiolta ja\ntyhjältä, tummana ja hämäränä kuvastuu minulle tulevaisuus. Ei olisi\nainoastaan väärin, vaan olisi myös sula hulluus lopettaa päivänsä, ja\nminun täytyy myöskin koettaa saada Jegorkin pidätetyksi siitä. Oi,\nminusta näytti aina niin yksinkertaiselta ja oikealta päiväinsä\npäättäminen silloin, kuin ei enää voida täällä olla miksikään hyödyksi.\nEn ole vielä koskaan ennen sinua niin kaivannut, Jegor, kuin tällä\nvaikealla hetkellä!\n\n\n\n_Verona 15 p. maalisk. 1887_.\n\nJos minä olisin järkevä ihmislapsi, niin minä jo makaisin tuossa\ntavattoman leveässä sängyssä, joka vie kolmannen osan koko\nmakuuhuoneesta ja jonka lakanoista uhkuu epämiellyttävä kosteus. Mutta\nkun Erna Wolzogen ei ole koskaan ollut mikään virheetön tyttö, niin\npitää hän myöskin tänään edullisempana jäädä salonkiin ja kirjoittaa\nkahden kalpean hotellikynttilän valossa viimeisten kahdenkymmenen\nneljän tunnin tapaukset muistiin. Vielä eilen oli oikea ajometsästys,\nennenkuin laivani pääsi vesivaraan, ja Liina-täti tuhansilla elämän\nsäännöillään ja matkaneuvoillaan sai minut sen lisäksi aivan sekaisin,\nniin että minä lähetin hiljaisen huokauksen taivaaseen istuessani\nvihdoinkin kahden kesken Voldemar-sedän kanssa vaunuissa. Asemalla otti\nminut vastaan tohtori Lehdén ojentaen minulle ihmeellisen kauniin\nkukkavihon, jossa oli sireenejä, kieloja, ruusuja ja ihania orkideoita.\nHän kutsui minua ensi kerran: \"armolliseksi rouvaksi\" ja pyysi minua\nviemään miehelleni sydämelliset terveiset häneltä. Mutta kun\nVoldemar-setä vielä puuhaili matkalippuni ja -tavaraini kanssa ja me\nistuimme kahden kesken odotussalissa kääntyi hän äkkiä puoleeni:\n\n\"Minulla on teille esitettävänä vakava pyyntö, jonka täyttäminen\ntuottaisi minulle suuren ilon. Jos sattuisi, jota me kuitenkaan emme\ntoistaiseksi tahdo otaksua, että teidän herralle puolisollenne sattuisi\nsamallainen kohtaus kuin kesälläkin, niin minä pyydän, että te\nilmoittaisitte sen minulle sähkösanomalla. Minä kiiruhdan silloin heti\nhänen luokseen ja luulen myöskin voivani olla hänelle joksikin\nhyödyksi, koska minä tarkoin tunnen hänen taudinlaatunsa,\npersoonallisuutensa.\"\n\n\"Sitä en epäilekään, rakas herra tohtori\", vastasin minä, \"mutta se\nolisi teiltä liian suuri uhraus voidakseni siihen suostua.\"\n\nSilloin loi hän minuun niin vakavan ja pahastuneen katseen, että minä\naivan häpeissäni käänsin katseeni alas.\n\n\"Millä minä olen ansainnut tulla niin syrjäytetyksi? Minä toki luulin\netten koskaan ollut sanalla tai teolla menettänyt onnea saada hädän\nhetkenä seistä ystävänä vierellänne. Ja pyyntöni ei ollut, Jumala\nnähköön, mikään jokapäiväinen puhetapa vaan totinen sydämeni tarve.\"\n\nMinä ojensin hänelle käteni.\n\n\"Te olette hyvä\", sanoin, \"mutta minun erityisenä osanani näyttää\nolevan saattaa teille aina kärsimystä. Tapahtukoon siis niin, kun minä\ntunnen itseni avuttomaksi ja neuvottomaksi niin minä ilmoitan sen\nuskolliselle ystävälleni.\"\n\n\"Kiitos, kiitos\", sopersi hän ja nosti käteni huulilleen.\n\nOmituisin tuntein otin sitten vaunun ikkunasta vastaan Voldemar-sedän\nja tohtori Lehdénin hyvästelyt. Ensimäinen näytti hyvin totiselta ja\njälkimäinen oli kovin kalpea, mutta hänellä oli sen lisäksi niin kova\nja liikkumaton ilme että minä tuskin koskaan olen nähnyt jäykempiä ja\nonnettomampia kasvoja kuin hänen kivettyneet kasvonsa olivat. Oi, sehän\non hulluutta, ikäänkuin minä olisin aivan korvaamaton ihminen!\n\nKun minä yöllä heräsin unestani oli minulla, vielä puoli horrossa\nollen, suloinen tunne siitä, että jokainen kuljettu penikulma toi minut\nlähemmäksi Jegoria. Innspuckin takana olivat Stubaier-alpit\nsuuripiirteisinä edessäni kirkkaassa auringon valossa, mutta ylhäällä\nBerner-alpeilla alkoi sataa lunta. Ei pyrynnyt eikä tuullut vaan kuten\näänettömät, valkoiset poimut putoilivat suuret kiteet luotisuorasti\nalas, jolloin edessä olevat vuoret havuttomine lehtikuusineen ja\ntummine petäjineen vihtivät tummansiniseltä, melkeinpä punasinervältä.\nOi, maailma on kuitenkin kaunis, hyvin kaunis, vaikkakin minä tunnen ja\nnautin siitä aivan omakohtaisesi. Minun silmissäni olen kuitenkin\nainoastaan minä itse ja rakkaimpani toimivia henkilöitä elämän\nmurhenäytelmässä, kaikki muu on koristusta, puitteita. Mutta\nlausuntalaulu, tai aaria tekisivät kuitenkin helposti heikon\nvaikutuksen, elleivät kuoron äänet sitä säestäisi.\n\n\n\n_Rooma 20 p. maalisk. 1887_.\n\nKokonainen viikko eroittaa minut siitä illasta Veronassa, jolloin\nkirjotin yllä olevan. Olenko minä vielä sama ihminen, eikö tällä välin\nole onni kevein askelin astunut esiin ja painanut ruusukiehkuran\npäähäni?\n\nSeuraavan päivän matka Florensiin, jonne saavuin myöhään illalla, oli\njotensakin väsyttävä, niin että en tuntenut ensinkään halua ottaa\npäiväkirjaani esiin matkalaukusta. Matkaseurani oli tosin hyvin\nauttavaista ja huomaavaista, samoin junailija, jonka puoleen minä\ntoisinaan käännyin tietoja saadakseni. Kaikki katselivat kuitenkin\nminua jonkun verran ihmeissään; minä näytin kai liian nuorelta\nmatkustamaan yksin maailmalle. Tullessani liian levottomaksi vedin\nhansikkaan kädestäni ja ammensin uutta voimaa katselemalla\nvihkimäsormustani, joka tosiaankin piti kaiken kiusallisen ja ikävän\nloitolla minusta. Florensissa sain Jegorin viimeisen kirjeen, missä hän\nilmoitti kohtaavansa minut Pisan asemalla ja siellä astuvansa vaunuuni,\nseurakseni Roomaan saakka.\n\nMatkaa jatkettiin siis seuraavana päivänä. Oi, kuinka se tuntui\npitkältä tuo puolentoista tunnin matka Pisaan. Lukemattomia kertoja\nkatsoin minä kellooni ja loihdin eteeni nuo rakastetut kasvot hienoine,\nkärsivine piirteineen, jotka siinä olivat erotessamme. Vihdoinkin\nsaapui junamme asemakatokseen; minä menin likemmäksi junan ikkunaa ja\nensimäinen, jonka näin, oli Jegor, vähän ahavoittuneena ja terveemmän\nja reippaamman näköisenä kuin mitä koskaan olin voinut toivoakaan.\nParilla harppauksella oli hän luonani, avasi vaunun oven ja astui\nsisään. Kielellä ei ole sanoja kuvatakseen sitä mikä oli kirjoitettuna\nhänen suuriin, tummiin silmiinsä istuutuessaan viereeni ja viedessään\nkäteni huulilleen, sillä toisellaisesta tervehdyksestä esti meidät\nerään ylhäisen italialaisen perheen läsnäolo.\n\n\"Nyt sinä olet tullut ja sinun kerallasi rauha ja onni; oi, minä en voi\najatellakaan tätä autuutta\", kuiskasi hän aina vähän väliä. Tällä välin\nmatkustimme me pitkin meren rantaa, hengitimme virkistävää meri-ilmaa,\njoka tunkeusi sisään ikkunain kautta, näimme Korsikan ääriviivat ja\nyht'äkkiä myöskin Elban kohoavan edessämme sinertävästä merestä. Aallot\nsolisivat hiljalleen rantaan, aurinko säteili korkealla sinisellä\ntaivaalla ja ilmassa riemuitsivat leivot. Mutta sen jälkeen käännyimme\nme meren rannalta tasangolle. Jegor näytti minulle vanhat vesijohdot,\njotka sitä risteilivät sekä _via Appia antica'n_ Metellaksen\nhautakivineen ja Pietarin kirkon. Me pidimme toisiamme käsistä ja\nkatselimme toisiamme silmiin; puhumaan emme kyenneet. Saapua Roomaan\nyhdessä rakastettunsa kanssa on melkein liian suuri onni\nihmissydämelle.\n\nPieni huvilamme oli juhlallisesti koristeltu tuloksemme, mennen yli\nkaikkien meidän odotustemmekin. Puutarhassa kukkivat punaiset ja\nvalkeat kameeliat ennen kuulumattomassa loistossa. Azaleat kaikissa\nmahdollisissa vivahduksissaan muodostivat jättiläismäisiä pensaikkoja\nja tumman siniset iriskukat pistivät esiin totisia, hiljaisia päitään\ntästä väriloistosta. Pieni kamarineitsyeni, jonka olin tuonut mukanani\nnoukki suurimmassa kiireessä kallisarvoisen kukkavihon ja koristi sillä\nruokapöytämme, jolta söimme ensimäisen yhteisen ateriamme. Tämä maistui\nmeistä tykkänään toisellaiselta kuin meidän hääpäivällisemme ja ilosta\nsäteillen joi Jegor maljani kerran toisensa jälkeen. Mutta hän ei\nsietänyt viipyä kauemmin huoneessa, vaan pyysi minua sen takia\nlaittamaan itseni pian kuntoon, voidaksemme yhdessä tehdä matkan Rooman\nläpi. Tosin ei ollut aikaa katsella ja nauttia mistään erityisesti,\nmutta minä tunsin jo tänä ensi päivänä yleisvaikutuksen, niin\nsanomattoman suuren ja mahtavan, että polveni vapisivat. Katsellessani\nForum romanumia ja Colosseumia ja seisoessani piazza di San Pietrolla\nja tuon verrattoman taulun, josta olin kauan uneksinut: Pietarin kirkko\nja Vatikaani, muodostuessa todellisuudeksi, virtasivat kuumat kyyneleet\nposkiani alas. Niin, sellaiseksi jättiläisröykkiöksi ei tosiaankaan\nvoisi mikään muu kasaantua, kuin yksistään autuaaksi tekevä kirkko,\njoka on rakennettu kalliolle ja jonka suojeluspyhimys hallitsee taivaan\navaimia! Pietarin kirkon molemmat avonaiset pylväskäytävät ojentuvat\nulos kuin jättiläiskäsivarret, jotka näyttävät haluavan syleillä koko\nihmiskuntaa.\n\nVihdoin olimme Monte Pinciolla ja saimme sieltä nähdä yleissilmäyksen\nikuisesta kaupungista jalkaimme juuressa. Yksinäiset ruokomännyt\nJanuculumilla kuvastuivat terävästi iltataivasta vasten, sirot palmut\nja harvinaiset havupuut keinuivat tuulessa, lukemattomista kirkoista ja\nkappeleista soi _ave Maria_, mutta minulla oli vain yksi ajatus, että\nminä nojasin rakastettuni käsivarteen ja että hän minun kanssani nautti\nja jakoi tämän ihanuuden! -- Oli jo pimeä palatessamme rakkaaseen\nkotiimme ja minä olin väsyneempi kuin tahdoin tunnustaakaan. Jegorin\nmentyä musiikkihuoneeseen -- se on luonnollisesti koko huvilan kaunein\nhuone -- vapautin minä aluksi itseni siitä puvusta, joka minulla oli\nollut koko päivän ylläni, ja pukeusin yhtä hienon mukavaan kuin hienon\nupeaankin kotipukuun, joka on neulojattareni erikoisalaan kuuluva ja\nJegorin ihastus. Hän keskeytti tietysti soittonsa ihaillakseen sitä\nasiaan kuuluvasti ja sitäpaitsi ilmoitti hän suureksi ilokseni minulle,\nettä uusi piano oli aivan hänen mieleisensä. Minä istuuduin matalalle,\npersialaiselle patjakolle, joka on ainoa täytetty huonekalu koko\nsuuressa huoneessa ja pyysin Jegoria ensi kerran pitkästä aikaa\npuhumaan minulle omalla kielellään. Hän katsoi minuun hymyillen ja\nheitti kiharaisen tukkansa pois otsaltaan.\n\n\"Tänään emme me saa laulaa vanhaa, kaihoisaa laulua\", sanoi hän,\n\"tänään tulee iloisena ja onnellisena heläyttää rakkauden korkea laulu.\nMillä sitten alkaisin?\"\n\nMinä pyysin häneltä _G-duri_ konsertin adagiota, jolla hän ensi kertaa\noli kilpaillut sielustani ja hänen innostuneiden käsiensä alta soi se\nnyt kaikessa puhtaudessaan ja kauneudessaan. Lopetettuaan sen antoi hän\npienen väliajan jälkeen seurata sitä kirjavan potpurrin, jossa oli\nkappaleita mitä erilaisemmilta säveltäjiltä ja mestareilta, joiden\nsävelmien läpi kuitenkin kulki alituisesti sama punainen lanka. Lisztin\nrakkauslauluja, Siegmundin ja Sieglinden välinen duetto Valkyrian ensi\nnäytöksestä ja Siegfridin rakkaus seurasivat toinen toistansa, jotka\nolivat sidotut yhteen miellyttävillä arabeskeillä, jotka olivat hänen\nomia sävellyksiään. Mutta lopulta väsyi Jegor puhumaan toisten avulla\nja antoi sielunsa soida vapaassa fantasiassa. Minua kohtasi siinä\nkevään kukkaloisto toisinaan vaihtuen lämpöiseksi kesäyöksi; hän\nymmärsi aina uusilla soitannollisilla käänteillä ylistää sydämensä\nkuningatarta, kunnes vihdoin kaikki kaihoavat äänet ja sävelaskeleet\nhajautuivat pelkiksi laulaviksi, soiviksi sävelaalloiksi.\n\nKun ainoastaan kaksi kynttilää paloi pianolla, niin vallitsi\nsuuressa huoneessa puolihämärä, jonka läpi minä näin molempain\npuutarha-sypressien varjokuvat. Niiden välillä ui kuun kelo\npilvettömässä loistossa sinisellä taivaalla ja heitti leveän,\nhopeanvalkoisen valojuovan huoneeseen. Äkkiä polvistui Jegor\nvierelleni.\n\n\"Jumal-unelma on siis muuttunut todeksi, rakkauteni esine\", kuiskasi\nhän, \"vihattu maailma ei enää tunkeudu välillemme, vain sinä ja minä\nolemme toistemme luona. Etkö tunne kuinka sydämeni riemusta lyö tätä\najatellessa; vain sinä ja minä, vain sinä ja minä?\"\n\nHän oli oikeassa! Ei äänikään tuosta hänen vihaamastaan maailmasta\nhäirinnyt meidän hiljaista onneamme, kaupungin hälinä ei ylettynyt\ntänne, ei askeltakaan kuulunut, ainoastaan iltatuuli suhisi\nsalaperäisesti sypresseissä; minä hengitin Rooman ilmaa ja lepäsin\npuolisoni käsivarrella.\n\n\n\n_Rooma 15 p. huhtik. 1887_.\n\nMinulle on alinomaa sanottu, että parhaat avioliitot ovat\nhistoriattomia ja että suurin onni on mykkä. Voldemar-setä saa\nlohduttaa itseään sillä tosiasialla minun harvinaisten kirjeitteni\ntakia, sillä en edes hänenkään kanssaan voi puhella onnestani. Vieläpä\nminun täytyy huutaa ääneen itselleni, että kaikki mainen paino on\nvierinyt päältäni ja minä vaellan jumalien tavoin pilvien yllä. On kuin\nme olisimme jättäneet kaiken surun, kaiket alakuloiset aavistukset ja\nsynkät filosofiset järjestelmät alppien toiselle puolelle ja ikäänkuin\nolisi aivan mahdotonta sellaisten varjojen meitä seurata tämän taivaan\nja tämän auringon alla. Jegor virkistyy silminnähtävästi, hän voi jo\npäivittäin asettaa itselleen yhä suurempia vaatimuksia tarvitsematta\nniistä sakkoja maksaa.\n\nUsein huomaan hänessä kummallisen kaksoisluonteen. Huolimatta siitä\ntäydellisyydestä ja helppoudesta ja arvokkuudesta, jolla hän osansa\nelämässä näyttelee, suhteessaan toisiin ihmisiin ja sen kautta on hän\nsaattanut heidät harhaluuloihin tunteistaan heitä kohtaan, niin ovat ne\nhänelle kaikki pohjaltaan yks'kaikkisia. Sisimmässään suhtautuu hän\nheihin viileästi, terävästi ja suolaisesti kuin merivesi. Mutta siellä,\nmissä _minun_ luonteeni golf-virta juoksee, on hänen luonteensa lämmin\nja miellyttävä. Sanoessani sen kerran hänelle katsoi hän minuun\nvakavasti: \"Minä en voi ensinkään jakaa\", sanoi hän, \"minä olen antanut\nitseni kokonaan sinulle. Sinusta tulee kaikki hyvä minuun, tee minut\nnyt paremmaksi, rakkani!\"\n\nVoiko todellakin tehdä itsensä ja toiset paremmaksi? Minä en sitä usko,\nvaan pikemmin pelkään, että kehitytään määrättyjen synnynnäisten lakien\nmukaan ja että luonnollista ihmistä ei vähitellen kasvateta, vaan\nkohtalon täytyy sen murtaa. Jegorilla ja minulla on liian vahva tunne\nitsestämme ollaksemme oikein hyviä ihmisiä, se harhanäkyjen side,\njosta Voldemar-setä puhui, on vielä lujasti solmittuna silmiemme\nedessä. -- --\n\nKaikesta tästä huolimatta -- tai kenties siitä syystä -- nautimme me\nnyt maisesta autuudesta kauniimmin, kiihkeämmin ja runollisemmin kuin\nrohkeinkaan mielikuvitus voi uneksia. Jokainen päivä on runosäe ja\ntarjoaa kuitenkin omituisen, verrattoman tenhonsa, niin että minä\nsanon itsekseni jokaisen päivän lopussa: Se oli edeltäjiänsä\nkallisarvoisempi. Omakohtainen onni ja sen yhteydessä persoonaton\nkohoaminen kaikessa suuremmoisessa, jota katselemme, antavat sielujen\nnousta yläpuolelle oman itsensä. En luule missään muussa kaupungissa\nolevan niin paljon elämän kauneuden ulkokohtaisia elementtejä kuin\nRoomassa, ja minä pidän sitä ihmistä kova-onnisena, jonka elämisen\nehdot ovat takoneet niin kiinni turpeeseen, ettei hän edes _yhtä\nkertaa_ pääse tänne.\n\nOlen pannut täällä merkille erään luonteenomaisen omituisuuden,\nnimittäin sen, että kaikkialla säestää elämää suihkulähteiden\nja -kaivojen kohina. Jos ollaan joko Belvederissä tai Borghesin\ngalleriassa, kadulla tai huvilassa, niin, vieläpä puutarhassammekin,\nniin kuulee ihminen saman, suloisen, yksiäänisen sävelen, milloin\nmahtavasti kohisten, milloin hiljaa ja vaimeten. Jos minä katselen\nvanhoja kuvia Palestiinasta, niin luulen toisinaan kuulevani itämaisten\nkaivojen solinan ja harhakuva ei häiriinny jos minä jostakin Vatikaanin\nikkunasta katselen ikuista kaupunkia jättiläiskupooleineen. Jegor pitää\nveistokuvista, hän luulee aina lähtevän niiden piirteistä soinnukkaita\nsävelmiä, minä sitä vastoin olen lähemmissä suhteissa maalauksiin ja\ntoimitan erityisesti hartaushetkeni di Folignon madonnan edessä.\nPunainen puku kääriytyy liki ihanaa vartaloa ja on liikuttavaa nähdä\näidin kohtuun pidellessään kiinni Jesuslasta, joka koettaa tulla alas\nhänen helmastaan. Ei tosiaankaan voi olla mitään enemmän liikuttavaa\nkuin nämä molemmat äidilliset kädet, jotka varjellen kiertäytyvät\nrakastetun lapsen ympärille, kun taas nuo puhtaat alistuvaiset\nenkelisilmät ovat jo mukautuneet tuleviin kohtaloihin. Oi, hänenhän\ntäytyy vaeltaa pois sinun käsivarsiltasi, pois sinisen manttelisi\nsuojasta, joka kääriytyy hänen rakastettavan lapsivartalonsa ympärille,\nalas ihmiskunta-raukan luo antamaan sille loistavan esimerkin\nepäitsekkäästä rakkaudesta.\n\n\n\n_Rooma 27 p. huhtik. 1887_.\n\nEllen iltapäivillä olimme me Villa Volkonskyssä, joka ruusuloistoineen\nja satakielen lauluineen jäi mieleeni kuin ihme tai persialainen satu.\nPuutarha teki haaveellisen vaikutuksen aloepuineen, intialaisine\nviikunoineen, kaktuksineen ja monivärisine ruusupensastoineen ja\nruusuköynnöksineen. Persialaisten sisartensa vieressä kiipeilivät\npienet, valkoiset roomalaiset ruusut ja voimakas, viinilehden muotoinen\nmuurivihreä ylös ikivanhoja muureja, joita varjostivat sypressit ja\ntuijat. Minuun teki omituisen vaikutuksen kun me keskellä kaikkea tätä\nkukkien yltäkylläisyyttä ja elämän täydellisyyttä kävimme kopiksi\nerääseen antiikkiseen loistoarkkuun; se ei näyttänyt miltään vakavalta\n_memento mori'lta_ vaan sen korkokuvat esittivät rohkeita\nEroskohtauksia ja Bachuskujeita.\n\n\"Tästä voit nähdä, rakkaani\", huomautti Jegor, \"että luonnolle ja\nmuinaisajan taideteoksille on välinpitämättömyys yksilön elämästä ja\nhuoli suvusta, yhteinen piirre. Kumpainenkin ilmaisee selvästi omalla\nkielellään, että elämän puussa on kukkia ylen määrin joista pakostakin\ntäytyy suuren osan lakastua ja että niin pian kuin lyhytaikainen elämä\non lakannut, antaa Eros sytyttää uuden. Eikö tämä ole lisätodistus\nsiitä, että jo vanhat aavistivat tuon, sittemmin hämärtyneen\nsalaisuuden sisäisestä yhteydestä eletyn ja uudestasyntyvän elämän\nvälillä?\"\n\nMinä katsoin hänen säteileviin silmiinsä, sielussani kohosi hiljainen\nrukous taivaallisille valloille etteivät vielä kiiruhtaisi onnen\nvierivää palloa. Mutta Jegor oli tavallisuuden mukaan arvannut\najatukseni ja vei käteni sydämelleen ja sanoi: \"Rakastettuni, mehän\nemme ole vielä läheskään päämäärässä, meillä on vielä kokonainen\niäisyys elettävänä!\" Ja sitten kun hän oli saanut varmuuden ettei\nkukaan vieras silmä meitä nähnyt, suuteli hän minua otsalle ja\nhuulille.\n\nMikä viehätys onkaan tuollaisessa varastetussa hyväilyssä, joka\nannetaan ja otetaan vastaan vapaassa luonnossa. Kuinka kauan me\nseisoimmekaan hiljaa vieri vieressä Albanian vuorten loistaessa\npurppurahehkussa ja Rocca di Papa näyttäessä suurelta linnun pesältä\nkalliolla. Näissä roomalaisissa maisemissa on jotain vakavan suurta ja\nrauhallista, niin, minä voisin vuorten alastomiin ääriviivoihin nähden\nväittää luonnon olevan täällä sanoista säästeliäämmän kuin mitä se on\nkotimaassani.\n\nJegorin nimenomaisesta pyynnöstä kuljimme kotiin jalan, koska hänestä\noli viehättävää kulkea yhdessä rakastettunsa kanssa tuhansien vieraiden\nihmisten seassa vilkasliikkeisillä kaduilla. Illalla leikkiessäni hänen\ntukallaan, kertoi puolisoni minulle venäläisiä kansansatuja, joiden\nyksinkertainen, todellinen, syvä, alakuloinen sävy liikutti minua\nsuuresti.\n\nVerratessani meidän molempain luonteita niin soi Jegorin moll'issa ja\nminun dur'issa, mutta tämä sekoitus muodostaa täydellisen sopusoinnun.\nJegor on rakkauden nero ja minä haluaisin sovittaa taivaan meidän\nonnellamme, jonka minä hämärästi aavistan tulevan jälleen koskettamaan\npikkumaisen inhimillistä ja yhteiskunnallista järjestystä.\n\n\n\n_Rooma 15 p. toukok. 1887_.\n\nTähdettömänä ja rajuilmaa ennustavana on syntymäpäiväni ilta alkanut\nhämärtää; polttava sciroccotuuli puhaltaa, joka tuntuu kuivaavan veren\nsuonistamme ja jonka hehkuvista henkäyksistä kukat ja ruoho\nsilminnähtävästi tukehtuvat. Väsyneenä päivän kuumuudesta on Jegor jo\naikoja sitten mennyt lepäämään makuuhuoneeseensa, mutta minä en voi\njaksaa kestää omassa huoneessani vaikka minä antaisin paljon jos\nunelmaton uni vapauttaisi minut niistä ajatuksista, jotka aivoissani\nliikkuvat. Unen laita on sama kuin onnenkin, se pakenee etsijäänsä. --\nMinä nousin jälleen ylös, istuuduin pieneen salonkiini ja otin esille\ntämän uskollisen ystävän, joka on saanut olla vaiti lähemmäs kuukauden.\n\nKahdeskymmenestoinen syntymäpäiväni alkoi niin ihanasti, kaikki huoneet\nolivat yhdessä yössä muuttuneet yhdeksi ainoaksi suureksi, kukkivaksi\npuutarhaksi. Kaunein mitä taiteilijamaku voi Roomassa ajatella oli\nkasattuna syntymäpäiväpöydälleni ja sen lisäksi rakkaat kirjeet kotoa\nja Jegorin tekemä laulu, jota hän pyysi minun tarkastamaan päivän\nkuluessa ja sitten laulamaan sen hänelle illalla. Jo aamupäivällä\nmenimme me S. Pietron kirkkoon Vincolissa, jossa on Michel Angelon\nsuurin luoma. Jegor, joka oli ollut siellä kerran, kun minä en ollut\noikein hyvin voipa, oli saanut sen kauniin ajatuksen, että juuri tänä\npäivänä oli minun tutustuttava siihen. En usko, että mikään on ollut\nniin jättiläissukuinen kuin tämä vanhan testamentin taistelunhaluinen\nuros. Ei voi ilman sisäistä vavistusta nähdä noita vihasta leimuavia\nsuuria silmiä ja pelottava on tuo ihmishalveksinta, joka on keskittynyt\ntäyteläisten huulien ympärille. Huomaa, että hän nousee ylös tuossa\ntuokiossa ja kiukustuneena käy rankaisemaan niitä, jotka tanssivat\nkultaisen vasikan ympärillä, mutta ei suututettujen olympialaisten\ntavoin jumalallisessa kiukussa ampumaan murhaavaa nuolta noihin\nolento-raukkoihin, vaan vihassa, mutta samalla sanomattomassa\nrakkaudessa kurittaa kansaansa johtaakseen sitä sen jälkeen edelleen\nluvattuun maahan.\n\n\"Katsohan\", sanoi Jegor, \"se on uuden humanisuuden henki, jonka\nkohtaamme tässä teoksessa, se on vapautuminen muinaisajan kaaviosta, ja\nsitä kutsutaan uuden viinin kaatamiseksi vanhoihin leileihin. Tämän\nMoseksen tavoin on Michel Angelo kiukustunut ja riehunut vapauden\ntakia, halveksinut ihmiskuntaa ja kuitenkin rakastanut sitä\nvoimakkaalla armahtavalla sydämellään.\"\n\n\"Luuletko sinä todellakin voitavan yhtähaavaa halveksia ja rakastaa?\"\nkysyin minä Jegorilta.\n\n\"Ei, kun on kysymyksessä yksilö, mutta kyllä, kun on kysymys\nihmiskunnasta\", vastasi hän hymyillen, \"ne ovat kuitenkin suurimmat\nhenget, jotka sen voivat tehdä.\"\n\nMinun täytyi ajatella Voldemar-setää ja sitä, mitä hän sanoi viimeisen\nkeskustelumme aikana ihmisrakkaudesta ja ihmisosanotosta, minunkin\nahdas, itsekohtainen henkeni tunsi sen olevan jotain suurta mutta\nsaavuttamatonta.\n\nLopuksi päivää asetuimme me kuumuuden takia rakkaaseen, varjoisaan\nhuvilaamme, ja illempana lauloin minä Jegorin laulun.\n\nMinä muistan, kuinka tuttavuutemme ensi aikoina Jegorilla oli tapana\nlukea minulle sanat, joita minun piti säestää -- mutta sitä ei ole\ntarvinnut tehdä enää pitkään aikaan ja myöskin tänään voin minä laulaa\nsuoraan lehdestä. Mutta laulaessani viimeisiä sanoja: \"Sydämeni viime\nlyönnilläkin olet mun\" kieltäytyi ääneni ja kyyneleet syöksähtivät\nesiin.\n\nSilmänräpäyksessä hypähti Jegor ylös, syleili minua ja suuteli\nkyyneleet silmäripsistäni. \"Minä onneton ihminen\", huudahti hän, \"minkä\ntakia en minä ajattele muita kuin synkän surullisia lauluja! Nythän\nolen saanut sinut surulliseksi, vaikka minun piti sinut saada\niloiseksi.\"\n\n\"Ei, ei\", väitin minä, \"sinähän tiedät, että juuri suurimmassa onnessa\nkulkee surun aavistus, mutta sinä et saa unhoittaa, etten minä koskaan\nsulje sinun silmiäsi, vaan että silmiemme pitää yhtä aikaa erota\nauringon valosta.\"\n\n\"Niinpä kyllä\", sanoi hän, \"minä ajattelen aina sitä ja minä olen\nvakuutettu siitä, että me kuolleinakin ymmärrämme säilyttää\nulkonäkömme, mutta pidän edullisempana ainaiseksi kadota ihmiseltä. Kun\nhetkemme on lyönyt, lähdemme Kapriin, ja menemme veneellä kauas\nmerelle. Kun sitten laskeutuu aalloille pimeä, suljen sinut lujasti\nsyliini ja vien sinut merenneitojen kylmään, sanattomaan valtakuntaan.\"\n\n\"Sinähän olet edeltäkäsin sommitellut kaiken\", sanoin minä heikon\nväristyksen kulkiessa lävitseni ja minä muistin erään nuoren tytön\nruumiin, joka muutama vuosi sitten minun läsnäollessani nostettiin\nvedestä. Sitten tarkastin Jegoria; tänään näytti hän kärsivältä,\nscirocco oli nähtävästi väsyttänyt häntä.\n\n\"Oletko kipeämpi, älä salaa minulta mitään?\" kysyin minä.\n\n\"En, en\" vastasi hän, \"minua on vain jonkun verran väsyttänyt tuo\ntukehduttava ilma, ei se mitään muuta ole.\" Minä huomasin kuitenkin\nhänen hengittävän vaivoin ja useita kertoja painoi hän käden\nrinnalleen, kuten hänellä on aina tapana, kun hänellä on tuskia.\n\n\"Tule, tule, pikku hupsu\", sanoi Jegor, joka luki levottomuuden\nsilmistäni, \"kun tulee liian kuuma, niin jätämme joksikin aikaa Rooman\nja pakenemme Albanian tai Sabinian vuorille ja siellä valmistelen\nahkerasti Prometeustani. Nyt on minulla erinomaisia soitannollisia\nvaikutelmia, jotka minä, kuten kaiken muunkin hyvän, saan sinulta.\"\n\nSen jälkeen johti hän minut parvekkeellemme ja kuiskaili minulle\ntuhansittain rakastettavia hassutuksia pääni levätessä hänen\nolkapäällään. Huomatessaan ettei levottomuus ottanut lähteäkseen\nsielustani tuli hän sangen totiseksi, tarttui käteeni ja vei sen\nsydämelleen.\n\n\"Rakkaani\", sanoi hän, \"jos minä olisin kuollut vuosi sitten, niin\nolisi se tapahtunut kiroten ja katkeroituneena. Mutta vaikka minun\npitäisi jo tänään erota täältä, niin minä tunnustaisin kiitollisena\nettä elämälläni oli toki yksi syy ja se olit sinä.\"\n\nTuskin oli hän puheensa lopettanut kun päämme päältä kuului\npöllönhuuto, kuolemanenne, kuten sitä kotona kutsutaan. Sydämeni löi\nkiihkeästi! -- Jumalani, kuinka minä olen heikko raukka, joka en voi\nvoittaa tämän päivän synkkää mielialaa, vaan tunnen salaista kuoleman\npelkoa! Minusta tuntuu niin kauhealta kun Jegor niin selvästi kuvaili\nmeidän kuolintapaamme; hänen luja vakaumuksensa, että uusi päivä\nhoukuttelisi meidät uusille rannoille, ei kyennyt karkoittamaan\nluontaista kauhuani. Oi, elämä on kuitenkin jotakin ihanaa! Maailma,\njosta minun kohta täytyy erota, näyttää minusta niin tarumaisen\nkauniilta. Minä olen aina sopinut niin hyvin yhteen persoonallisuuteni\nkanssa ja viihdyn niin erinomaisesti älyni kanssa enkä voi sen takia\nkäsittää eroa kaikesta tästä. Sen lisäksi muistan vielä Voldemar-sedän\nvakavat, varoittavat sanat, jotka hän lausui viimeisenä iltana. --\nMitähän, jos itse asiassa lapsen tavoin myöhästyisi koulusta ja\njättäisi leväperäisyyteen päämääräänsä pyrkimisen. Jos jokainen elämä\nonkin tulos edellisestä ja saisikin toisessa inhimillisessä elämässään\nhyvittää mielettömän kärsimättömyytensä?\n\nNiin, se on itse asiassa se, joka pakoittaa meidät pysymään alallamme,\nse on siihen nähden kun \"kurjuuden sallitaan elää korkeaan ikään\". --\n\nJa kuitenkin ajatellessani näkeväni Jegorin vapaaehtoisesti tai pakosta\neroavan minusta, näyttää hauta Välimeren syvyydessä paratiisilta.\n\nKaikkea, kaikkea olen minä valmis kestämään, älä kuitenkaan vaadi\nminua, armollinen Jumala, sulkemaan niitä silmiä, jotka minulle ovat\nenemmän arvoiset, kuin koko maailma. --\n\n\n\n_Tivoli 25 p. toukok. 1887_.\n\nKuumuus on nyt todellakin ajanut meidät Roomasta ja me olemme oleilleet\njoitakin päiviä Tivolissa, paetaksemme sitten korkeammalle viileään\nkalliomajaan Rocca di Papalle. Palvelijamme on matkustanut sinne pienen\nkamarineitini kanssa edellä, hankkimaan meille asuntoa.\n\nTäällä on kaunista, kaunista kuin unessa, minusta on erityinen\nviehätyksensä siinä, että joksikin ajaksi poistuu Roomasta ja sen\nsyvästi sielua liikuttavista taidenautinnoista ja antaa täällä\nihmeellisessä luonnossa väsyneet aivonsa ja silmänsä levätä\ntarpeekseen. Etupäässä Jegorin vuoksi, joka ei koskaan malttanut\nmieltänsä vaikka häntä silmin nähtävästi heikonsivat nuo loppumattomat\npyhiinvaellukset kirkkoihin, raunioille ja gallerioihin, tuntuu tämä\nminusta hyvältä työltä. Täällä nautimme me vain hitaasti ihanuudesta ja\ntyydyimme siitä syystä eilen Cascatelleihin. Sinne mennessä näkee\nkauniin maiseman yli korkea-asemaisen Tivolin; vuorilla on vanhoja\nolivipuita, joiden satavuotiset rungot tekevät harvinaisen haaveellisen\nvaikutuksen, erittäinkin hämärässä. Huvilan raunioita, joilla on\nsellaisia upeita nimiä kuin Mecenas, Katullus, Varus, kohoaa\nviinitarhojen seasta, mutta kauniimmat ovat ne viisi vesiputousta jotka\nAnio täällä muodostaa. Jegor huomautti minulle erityisesti yhtä niistä,\njonka toinen haara syöksyy kohisten alas syvyyteen ja on sen jälkeen\nkokonaan leveälehtisten vesikasvien peitossa ja soluu sitten pehmeästä\nvankeudestaan edelleen vienona virtana.\n\n\"Katsohan, rakkaani\", sanoi hän, \"tuon villin toverin muutos tapahtuu\nkaikessa rauhassa pehmeän lehtikaton suojassa ja kokonaan toisellaisena\nastuu se jälleen esiin ruusuiseen päivänvaloon. Niin on myöskin sinun\nolemuksesi levittäytynyt minun villin tahtoni ylle, siten johdat\nsinäkin minun harhakulkujani oikeaan suuntaan.\"\n\nTämän päivän olemme me viettäneet Villa d'Estéssa. Se on korkealla ja\nsitä ympäröi leveä ylätasanko, josta näkee yli kolmeen penkereeseen\njaetun puiston kolmisatavuotisine sypresseineen. Onnistuneesti ryhmiin\njaettuina muodostavat ne kuin taustan, jota vastaan palmut, kaktukset\nja aloet paremmin näkyvät; ja aivan alimmalle penkereelle luovat ne\nvarjoa eräälle paikalle, jossa on istuimia ja josta näkee suoraan ylös\nhuvilaan. Mikä yhdessä tuon satumaisen aseman ja noiden tummien,\nvakavien sypressien kanssa antaa etupäässä Villa d'Estélle leimansa, on\nmielestäni tuo tyhjentymätön Aniosta tuleva vesipaljous. Vesi juoksee\nesiin milloin pimeistä luolista ja putoaa sen jälkeen alas pitkin\nleveää, iloista vesipeiliä, jonka ylle piilipuut alasriippuvine\noksineen luovat varjoa, ja milloin taas muodostaen suuria hautamaisia\npuroja, joiden äyräillä on kaatuneita muistopatsaita, kuvastuu siinä\ntaivas tai solisee se esiin pienistä lähteistä. Ihaninta, mitä silmäni\novat tässä suhteessa nähneet, oli kostea satuvaltakuntasi, Melusina,\ntuo loihdittu lähde, jonka Michel Angelo kerran sanoi olevan maailman\nkauneimman.\n\nVasta myöhään iltapäivällä vei Jegor minut erään varjoisan käytävän\nkautta eräälle kummulle oikealle puolelle huvilaa, jonka kummun\nkeskellä oli jättiläismaljakko hienointa mallia, ja jonka sileän reunan\nyli vesi tasaisesti virtasi. Me istuuduimme molemmat vastakkain\nsamoille penkeille ja saman marmoripöydän ääreen, jossa uljas Este-suku\noli kestinnyt ystäviään. Meidän päämme yli suhisivat ikivanhat\nplataanit, kumpu, joka kohosi kaivon takaa oli koristettu tiheällä\nlaakeripensaalla ja sen oikealla ja vasemmalla puolella oli pari\nluolaa. Luolien komeroissa oli kivisiä luonnottaria ja sammalen ja\nVenuksen hiusten peittämillä muureilla leikkivät vesisuihkujen varjot\nhaavemaisesti. Kauan, kauan katselimme Jegor ja minä sitä vaitiollen,\nkunnes minä vihdoin hetken runollisen ihastuksen vaikutuksesta ja veden\nsuloisen, surumielisen laulun tenhosta, lauloin tuon rakkaan, minulle\nkuuluvan laulun. \"Rakkahani, sulokäsilläsi sulje silmäni.\" Lopetettuani\nviimeisen värsyn sanoi Jegor:\n\n\"Sinä ajattelet minun aivoillani, Erna, ja tunnet minun sydämelläni.\nJuuri samalla hetkellä kun minä toivoin kuulevani sinun laulavan tämän\nlaulun, aloit sinä sitä laulaa.\"\n\n\"Onko se sitten niin uutta?\" kysyin minä hymyillen. \"Eikö ole kaikissa\nmeidän ajatuksissamme, toivoissamme ja sanoissamme sama sointu ja ellei\nniin olisi, niin eikö meillä silloin olisi siitä sama tunne kuin\nsynnistä ja uskottomuudesta?\"\n\n\"Olisi kyllä\", vastasi Jegor, \"mutta minä olen niin kovin iloinen, että\nsinä tänä taivaallisen ihanana hetkenä lauloit juuri sen laulun joka\nalussa sai sinut niin alakuloiseksi. Sinä saat minun takiani antaa\nanteeksi alakuloiset lauluni ja lohduttaa itseäsi Rückertin sanoilla:\nMinun lauluni voinevat yön tullen, iloisesti laulan minä jälleen uuden\npäiväni herätessä.\"\n\n\"Jegor\", sanoin minä, \"oletko tosiaankin täysin varma, että tämä uusi\npäivä koittaa sinulle ja minulle?\"\n\n\"Minä olen siitä aivan yhtä varma kuin omasta olemisestani\", vastasi\nhän, \"sillä vaikkakin minä kaksikymmentäkuusivuotisen elämäni ajan olen\nedistynyt melko joutuin, niin on tämä aika ollut minulle kuitenkin\nliian lyhyt katsoen siihen mitä minulla oli opittavana ja sanottavana.\"\n\n\"Mutta mikä takaa meille uuden yhtymisen, sellaisen, josta Goethe puhuu\nihanassa runossaan rouva von Steinille?\" uskalsin minä kainosti sanoa.\n\n\"Rakkautemme\", sanoi Jegor varmalla äänellä. \"Sinä tunnet minut\nkiivaaksi epäilijäksi, mutta minä en ole ainoastaan silloin vahva, kun\non kynnyksessä ehdoton epäilys, vaan silloinkin kun on kysymys\nehdottomasta uskosta. Mutta tämä viimeksi mainittu esiintyy minussa\nnimenomaan tämän ajatuksen ja sinun persoonallisuutesi suhteen. Minä en\nkykenisi koskaan sinusta eroamaan, yhtä vähän kuin voisin sinua\ntoiselle antaa.\"\n\nViimeiset auringonsäteet kimmelsivät nyt kahden suunnattoman suuren\nvedenjumalan yllä, jotka tekivät kuin vartiopalvelusta kaivon vieressä\nja joiden eläimenmuotoiset ruumiit sammal ja ruoho oli muuttanut\nviheriöiksi penkeiksi. Myöskin keskellä olevan lähdenymfin kaulaan ja\nrinnoille oli luonto sitonut viheriän seppeleen. Satakielet lauloivat\nsypresseissä, laakereissa ja palmuissa yhtä suloisesti ja kaihoavasti\nkuin kotonakin vanhoissa lehmuksissa; vain vaivoin voimme me erota\nMelusan hiljaisesta taruvaltakunnasta. -- -- --\n\nPaluumatkalla kuljimme erään aloepuun ohi, joka tuuheiden sisartensa\nvälistä oli työntänyt esiin hoikan rungon ja kukkinut runsaasti, mutta\nsitten oli katkennut kuormansa painosta ja makasi nyt kuihtuen maassa.\n\n\"Tuo on jokaisen aloen kohtalo, joka on kylliksi uskalikko\nkukkiakseen\", huomautti Jegor. \"Kasvi-parka, sekin kuolee oman\nelämänrikkautensa takia.\"\n\n\n\n_Rooma 29 p. toukok. 1887_.\n\nTänään on Voldemar-setä tullut tänne, sähkösanomani kutsumana, ja\ntohtori Lehdén tuli hänen seurassaan. Nyt ovat he molemmat ulkona,\nsillä on paljon järjestämisiä ennen Jegorini hautausta joka tapahtuu\nhuomenna protestanttisella hautausmaalla. Minä en ole häntä\njättänyt hetkeksikään en yöllä enkä päivällä. Hän makaa paareilla\nmusiikkihuoneessamme kauniina ja uljaana kuin voittaja. Lukemattomia\nkertoja olen asettanut käteni hänen kylmän kätensä viereen, joka nyt\nyhä enemmän on Pompeijista tuodun kipsijäljennöksen näköinen. Rakkaani,\nmissä olet nyt, tai pikemmin, minne on -- nyt kun sielusi on sammunut\n-- se häviämätön, alkuperäinen joku, joka sinussakin sykki, paennut? Ja\nkuinka kauvan sinä tulet olemaan siinä ajattomassa tilassa ilman\nunelmia ja toivoja, mikä täytyy olla ylen autuas jos vain kasvojesi\nilme puhuu totta? Kuinka kadehdittavalta minusta näyttääkin\ntajuttomuuden pitkä yö ja kuinka tuskaisan täytyisikään heräämisen\nolla, jos me aavistaisimme mikä vaikea ja tuskallinen elämänunelma\nmeillä on uneksittavana.\n\nNähtyäni Jegorin jäähyväiskatseen tuntuu minusta, harvinaista kyllä,\nkuin sisässäni olisi kaikki sanatonta ja kuollutta. Minusta tuntuu\nmelkein varmalta, että se suuri tuntilasi joka järjestää aikaa, on\nkumoon lyötynä, ja että aika senvuoksi seisoo alallaan! -- -- --\n\nMinä en ole vielä itkenyt yhtään kyyneltä, sehän olisi elämistä --\nminähän syöksyin sellaisesta korkeudesta, että minä muserruin\natoomeiksi eikä minulla enää ole tuntoa olemassaolostani.\n\n\n\n_Rooma 30 p. toukok. 1887_.\n\nTunti sitten laskimme me hänet päivän kirkkaasti helottaessa maan\npoveen tummien sypressien alle; hän oli kirjaimellisesti hautautuneena\nruusuihin, joita hän niin paljon rakasti ja laakereihin, joiden\nomistamista hän niin usein oli ikävöinyt. Palattua huvilaamme\nsulkeuduin minä heti musiikkihuoneeseen ottaakseni vielä kerran hyvästi\nhäneltä, joka niin mielellään oleili tässä huoneessa. Omin käsin olen\nminä kasannut ne kuihtuneet ruusut ja oransikukat, jotka olivat\nkoristaneet hänen viimeistä makuusijaansa.\n\nMinä suutelin pianon koskettimia, hänen kätensähän olivat niihin\nkosketelleet, hänen korvansa kuunnelleet niiden ääniä. -- Tämäkin on\nnyt ohi. Voi hyvin rakkaani, voi hyvin. Sinä ihanan ihmisyyden kuva.\nSellaisena ei ole aurinko sinua koskaan näkevä, sillä jotakin\npalautumatonta, jotakin ominaista on sidottu jokaiseen yksilöön ja sen\ntakia on surumme sitä syvempi mitä suurempi ja ihanampi tuo yksilö oli.\n\nVilla d'Estéssa viettämämme päivän jälkeisenä päivänä kehoitti Jegor\nminua lähtemään kävelylle Sibyllan temppelistä molemmille Anion\npääputouksille. Minä suostuin hyvin vastahakoisesti hänen\ntoivomukseensa, koska minä osaksi pelkäsin Jegorin liian paljon\nrasittavan itseänsä ja osaksi vaivasi minua synkkä aavistus.\n\nSama kummallinen näky, jonka puoli unessa näin edellisenä kesänä hänen\nvaarallisesti sairastuessaan, oli toistunut; vielä kerran oli\n\"vainajain saari\" näyttäytynyt minulle; kuten silloinkin, solisivat\naallot nytkin salaperäisesti ja sypressit kuiskivat ja suhisivat vuoren\nlaulaessa samaa, minulle hyvin tuttua synkkää säveltään. Mutta\nvenheessä, joka lipui esiin pimeydestään, ei ollut naista, vaan sen\nsijaan makasi paareilla kaksi ruumista, jotka tunsin Jegoriksi ja\nitsekseni.\n\nRakas puolisoni pyysi minua kuitenkin niin kiihkeästi kävelylle, että\nlopulta siihen myönnyin. Me lähdimme siis jotensakin varhain aamulla\nmatkalle Anion suurimmalle vesiputoukselle. Se syöksyy alas melkoisesta\nkorkeudesta, juoksee leveän kalliohalkeaman läpi kauheasti kohisten ja\nheittäen vesisumua eteensä. Vaahto kuohuu alas valkoisessa ryöpyssä\nkuin loppumaton henkienjono, ajautuu oikealla yli jyrkän kallioseinän\nja juoksee sen jälkeen pieninä puroina päävirtaan. Vastoin\ntavallisuutta lisääntyi tänään tuo levoton ahdistus, joka painoi\nsieluani, vaikka muuten suuremmoiset luonnonnäytelmät aina rauhoittavat\nminua; eipä edes tuo kimmeltävä vesikaarikaan, joka rauhansinettinä\nkaareusi veden yli, voinut hävittää levottomuuttani. Myöskin Jegor\nkatseli vakavana alas hurjaan vesiryöppyyn; silmäni kostuivat\nkyyneleistä, jotka tipahtivat kasvoilleni. Ne olivat viimeiset\nkyyneleet, jotka kuivista, kuumista silmistäni ovat lähteneet.\n\nSen jälkeen jatkoimme kävelyämme toisille putouksille. Jegor seisahtui\nuseita kertoja, hengitti vaivoin ja painoi kädellään rintaansa.\nKysymykseeni, voiko hän pahoin, vastasi hän kieltävästi ja vakuutti,\nettä tunsi ainoastaan omituista tuskan tunnetta, niinkuin hänellä olisi\nhaava jossakin paikassa. Minä pyysin häntä palaamaan takaisin ja\nlepäämään viileiden huoneidemme hiljaisuudessa; hän luuli juuri\nsellaisen aurinkoisen, lämpöisen ilman tekevän hänelle hyvää, ja hän ei\nmuka mitenkään voisi jättää Tivolia seuraavana päivänä näkemättä sen\nviimeisiäkin ihanuuksia. Ja sen jälkeen me jatkoimme matkaamme kunnes\nme tulimme erään suuren puitakasvavan syvänteen reunalle, jonka\nleveältä kalliolaatalta kaksi virranhaaraa syöksyi alas ja siellä\nalhaalla muodostivat vielä toisen putouksen. Minä juuri etsin meille\nsuojaisaa paikkaa kun näin miten Jegor äkkiä kaatui maahan ja suuri\nverivirta pursui ulos hänen suustaan. Minä laskeuduin polvilleni hänen\nviereensä ja asetin hänen päänsä lepäämään helmaani, rakastettujen\nkasvojen ylle levisivät jo kuoleman varjot. En luullut minulle suotavan\nkuulla hänen viimeistä sanaansa enkä nähdä viimeistä katsettaan, mutta\nminä en ollut ottanut huomioon hänen vahvaa tahdontarmoansa. Viimeisen\nkerran pakoitti hän tuota lopen väsynyttä ainetta, viimeisen kerran\ntervehtivät hänen silmänsä minua sillä katseella mikä niillä oli vain\nminua varten. \"Lopussa on jo tuo suloinen laulu\", kuiskasi hän. \"Se ei\nsaanut loppua kuten me ajattelimme; parempi on näin. Nyt et sinä\nmyöskään saa vapaaehtoisesti seurata minua -- sinun täytyy kestää\nloppuun asti -- kasva suureksi!\"\n\nJa jonkun minuutin kuluttua tulivat aivan hiljaa ja katkonaisesti\nsanat:\n\n\"Puolisoni, ainoa onneni, kuuletko kuinka tuo kaihoava ääni vaimenee?\"\n\n\"Kyllä, Jegorini\", vastasin minä, mutta oma ääneni kuului aivan\nvieraalta. Sitten alkoivat kuolon kamppailut. Hän koetti vielä kerran\npuhua, mutta sai vain sanan \"sulje\" kuuluville. Minä ymmärsin häntä,\nsuutelin ja suljin kuolevat silmät. Silloin levisi autuas hymyily hänen\nkasvoilleen, koko ruumis vavahti ja hengitys lakkasi. Jegorini oli\nkuollut. -- -- --\n\nKauan, kauan istuin minä sen jälkeen liikkumatonna hänen ruumiinsa\nvieressä, viheriöitsevän syvyyden partaalla jonka äyräillä sammalessa,\nruohossa ja sananjaloissa kimmelsivät tuhannet vesipisarat ja tuuheat\npuut keinuttelivat lehtiänsä auringon helossa. Kaikissa kallion\nhalkeimissa ja koloissa lenteli lintuja. Huoletonna ryöppyävästä\nelementistä rakensivat ne pesiänsä, välittämättä sivullaan liitelevästä\nkuolemasta lauloivat ne rakkauslaulujansa ja lentelivät edes takaisin\nyli leveän vesivyön. Ja tämä taivaallinen loisto oli minun Golgatani,\ntämä tunteeton luonto katseli hymyillen minun ristiinnaulitsemistani.\n\nVihdoin tuli eräs vanhempi herrasmies erään kuljettajan kanssa, jonka\nhän oli lähettänyt noutamaan paareja ja kantajia. Sen jälkeen ottivat\nhe hänet minulta ja kantoivat pois. Minä pyytämällä pyysin heitä\ntekemään sen varoen ja hiljaa; minä vielä luulin, että Jegor tunsi, jos\nvieraat, välinpitämättömät kädet häneen koskivat.\n\nIllalla olin minä jo rakkaani ruumiin kanssa Roomassa. Tämä sattui\nensimäisen, \"vainajain saaren\" luona tapahtuneen kohtauksemme\nvuosipäivänä...\n\n\n\n_Rooma 1 p. kesäk. 1887_.\n\nMinä näin tänään espanjalaisilla rappusilla nuoren kansannaisen\nsylissään puolen vuoden vanha poika. Hän muistutti minusta Murillon\nmadonnaa istuessaan siinä etelämaisine ihonväreineen, muodon\nkauneuksineen ja puoleksi paljastettuine povineen josta pienokainen imi\nvirkistystä kuin erinomaisesta hedelmästä; tummassa silmäparissa ei\nkuitenkaan ollut peitetty katse, kuten tavallisesti sellaisessa\ntapauksessa, vaan se loisti iloisena maailmaa kohti. Hetkiseksi heräsi\nsydämeeni ennen kuulumaton toivo, mutta jo seuraavassa hetkessä oli se\npoissa jättäen jälleen sijan haudankaltaiselle levolle. Olkoon taivas\nkiitetty ettei vanha kirous leviä pitemmälle! -- --\n\nMistä sitten saavat ihmiset rohkeutta valittaa persoonallisia\nonnettomuuksiaan. Tuska kai ei ole tunkeutunut heidän sydämiensä\nsyvyyteen poistaen sieltä kaiken inhimillisen pikkumaisuuden. Vasta nyt\nymmärrän minä Voldemar-sedän sanat, että suuret kärsimykset ovat\nannetut avarruttamaan sydämiämme, niin että niihin sopii ihmisrakkaus\nja osanotto; vasta nyt ovat silmäni auenneet ja minä aavistan, mitä hän\ntarkoitti viittailullaan, että täytyy pitää toisia ihmisiä yhtenä oman\nminänsä kanssa. Meidän yksilöllisyytemme on meidän rajanamme, sen\nmurtaminen on kuoleman tehtävä, avarruttaminen uudestasyntymisen\ntehtävä, keinona siihen -- rakkaus, joka antaa meidän rakastaa toista\nihmistä \"kuten itseämme\". Minkä takia vie Margareta Jumalan istuimen\neteen esirukouksen Faustin puolesta, jota hän oli rakastanut maan\npäällä? Minkä takia sitten lausui Vapahtaja nuo ihmeelliset sanat\nMagdaleenalle:\n\n\"Hän on paljon rakastanut, sen takia hänelle paljon anteeksi annetaan?\"\nTiesikö hän että tomun lapsen täytyy kokonaan hävitä ja sulautua\ntoiseen olemukseen ennen kuin sen voi täyttä niin korkea ihmisrakkaus,\njoka aina hänessä liekehti ja joka osottautui puhtaimmassa osanotossa\nolentoraukkoihin? -- -- --\n\nTuska on paras opettajamme, sen opetukset ovat ainoat oikeat.\nKulkiessani nyt kadulla tuntuu minusta kuin entinen ihmiseni olisi\nkuulunut sokealle, vasta nyt kykenevät silmäni eroittamaan toisissa\nkärsimyksen hienoa kirjoitusta, vasta nyt kun ei minulla enää ole\nvoimakasta itsekästä tunnetta, tunnen minä sen sijaan onnettomien\nvankitoverieni tunteet. Palkinto, rangaistus -- kuinka vierailta nämä\nsanat nyt minusta tuntuvatkaan, kuinka ne ovatkaan menettäneet kaiken\nmerkityksen! Minua ei houkuttele puoleensa mikään uusi elämä, minä en\nhimoitse mitään uutta päivää, sillä tuskahan sanoo kuitenkin viimeisen\nsanan ja tajuttomuuden yö näyttää minusta enimmän kilvoituksen\narvoiselta. Korkeampi voima hallitsee meitä kaikkia, ihmeellinen\njärjestelmällisyys on johtavana lankana jokaisen ihmisen elämässä;\nsuuri päämäärä on kuitenkin edelleen sama, nimittäin että luonnollisen,\nitsekkään sydämemme tulee särkyä tulisine tahtoineen, toiveineen ja\nhimoineen. Mutta minun sydämeni särkyi viheriöivässä, salaperäisessä\nlaaksossa Anion vesiputouksen vieressä!...\n\n\n\n_Rooma 4 p, kesäk. 1887_.\n\nTaas ovat matkalaukkuni valmiina, huomenna alkaa paluumatka vanhaan\nkotiin. Tänään päivällä olin viimeistä kertaa Jegorini luona. Aurinko\npoltti hautakummun reunoja, kukat, jotka vaihdetaan joka aamu, alkoivat\njo kuihtua. Minä viivyin siellä kauan ja annoin tuon lyhyen, kauniin\nvuoden, jonka olimme yhdessä eläneet, kulkea jälleen sieluni silmäin\nohi. Sen jälkeen koetin muodostaa itselleni kuvaa tulevaisuudesta;\najattelin, että rakastettuni oli kehoittanut minua kestämään loppuun\nasti ja tulemaan suuremmaksi ja tunsin kuin armona, että olen rikas,\njonka avulla voin unhottaa itseni laajaan hyväntekeväisyyteen. Mutta\nkatso, silloin seisoi yht'äkkiä edessäni sysimusta kummitus!\nAjattelehan jos aika ja nuoruus liittoutuisivat keskenään minua vastaan\nja minullekin löisi se hetki, jolloin elämä pitäisi minut paikallaan,\nsen suloinen sävel vielä kerran hyväilisi ja hullaannuttaisi korvani?\n\nOnneton, kauhea ajatus! Se voi olla kyllin hyvä niille puoli-ihmisille,\njotka ymmärtävät sillä auttaa itseänsä eteenpäin, mutta se on kauhea\nihmiselle, joka on elänyt ylen onnellista elämää, joka tässä surujen\nmaailmassa on omistanut jotakin kokonaista. Ja enkö minäkin ole sen\nhäviämättömän, kaikkea ylläpitävän voiman alainen, joka nostaa\nylös maahan tallatun ruohon, joka täyttää kaadetun puun juuret\nlukemattomilla uusilla vesoilla ja joka hävittää kirveen jäljen? Eikö\nminussakin syki se sitkeä elämän tunne, joka muodostaa persoonallisen\nolemassa olomme perusehdon?\n\nTästä tietoisenako tuomitsi Jegor minut elämään ja odottaako\nVoldemar-setä samasta syystä, että minä käyttäisin hyödykseni elämän\nsuuria opetuksia?\n\nOi iäinen kaitselmus, ei toki tätä! Älä salli puhtaan murhenäytelmän\nloppua ivanäytelmään, muserra minut mieluummin kokonaan, mutta älä\npaloittele minua hitaasti!\n\nTylsä epätoivo naulasi minut paikalleni haudan viereen, en huomannut\nettä aurinko aleni yhä matalammalle ja vihdoin katosi pilven taakse, en\ntuntenut, kuinka tasangolta puhaltava kylmä iltatuuli suhisi sypressien\nlatvoissa. Vihdoin tuli haudankaivaja ja sanoi olevan ajan sulkea\nkirkkotarha. Silloin vasta nousin ylös ja lähdin kotimatkalle.\n\nKirkkotarhan ulkopuolella tapasin tohtori Lehdénin, joka oli hyvin\nkiihdyksissään ja kuten ainakin suututtuaan, oli hän kiukkuinen\nminulle.\n\n\"Onko tosiaankin teidän tarkotuksenne tappaa itsenne, armollinen\nrouva\", huudahti hän, \"ettekö tiedä, että jokainen hengenveto tähän\naikaan on myrkkyä mitä suurimpain sielunliikutusten väsyttämälle\nruumiille? Minulle on sanottu teidän olleen jo kolme tuntia poissa\nhuvilasta ja koko sen ajan olette te istunut hiljaa auringon laskiessa\nja sen jälkeen olette te imeneet malariamyrkkyä.\"\n\nVäristys kulki ruumiini läpi.\n\n\"Jumalan tähden, rakas tohtori\", huudahdin minä, \"ette kai mitään\nsellaista minusta uskone? Ei, se ei ole ollut aikomukseni, mutta\najatuksissa ollen olen unhoittanut ajan.\"\n\nHän katsoi minua syvästi suruissaan kauniilla, sinisillä silmillään.\n\n\"Sitä en tarkoittanut ja minä toivon koko sydämestäni teidän säilyvän\nsiltä onnettomuudelta. Oi, nyt värisette te taas... Ettekä te ole\nottanut mukaanne edes saaliakaan, kävelkää toki, Jumalan tähden,\nnopeammin.\"\n\nJa sitten veti hän minua mukanaan niin joutuin, että minä tuskin voin\nseurata häntä. Kuinka hän onkaan hyvä! Minä en ole saattanut hänelle\nkoskaan muuta kuin tuskaa ja saanut häneltä osakseni vain rakkautta.\nKuinka onkaan hän näinä kauheina päivinä pitänyt huolen kaikesta ja\nomalla yksinkertaisella, luonnollisella tavallaan järjestänyt kaiken,\nikäänkuin se kaikki kuuluisi hänelle itsestään. Hän on ollut\ntodellisena siunauksena minulle ja Voldemar-sedälle, joka ei osaa puhua\nsanaakaan italian kieltä! --\n\nNämä ovat viimeiset rivit Roomasta... Huomenna tähän aikaan on pikajuna\nvienyt minut jo kauas pois... Minun on täytynyt kuitenkin käydä\nlevolle; pääni ja jäseneni ovat lyijyn raskaat, ja huolimatta\nlämpöisestä yöstä viluttaa minua niin että minun täytyy kääriytyä\nmoniin vaatteisiin. Ensi kertaa Jegorin kuoleman jälkeen on minulla\ntunto omasta persoonastani; tähän asti olen tuntenut olevani\nruumiiton. -- --\n\nEikö tämä pitkä yö sitten koskaan lopu? Pieni kamarineitini on\nnukahtanut vieressäni olevaan lepotuoliin ja vasta puoli tuntia sitten\njätti tohtori Lehdén huoneen mennäkseen hetkeksi levolle. He sanovat\nminun olevan kovasti kipeän ja tänään, kun he luulivat minun olevan\ntajuttomana, puhelivat he malariasta, joka on muuttunut lavantaudiksi.\nUlkomaalaiset lääkärit näyttivät vakavilta ja tohtori Lehdén\nepätoivoiselta ja Voldemar-setä vei hänet ulos.\n\nMutta kuinka he kaikki voivat niin erehtyä. Tuo olento joka makaa\nkuumeessa vuoteella ja näkee houriokuvia seinäpapereilla ja tuntee\npolttavaa janoa, sehän en ole minä! -- Ei, tällä vieraalla, kärsivällä\noliolla ei ole minun kanssani mitään yhteyttä, minä olen ilman\nruumista, kuulen hiljaisia ihmeellisiä säveliä, jotka tulevat yhä\nlähemmäksi, soivat yhä puhtaammin ja välittömämmin, minä latelen\navaruuksiin ja odotan Jegoria. -- Missä sitten olet rakkaani? -- Mutta\nminullahan on vielä jotakin sanottavana. Tämän kirjan, jonka\npalvelijattareni piti asettaa lyijykynän kera päänaluksen alle, silloin\nkun vielä makasin sillä vuoteella, joka nyt on tuolla vieraalla\noliolla, on tohtori Lehdén saava. Nyt kun mainen verho ei enää\nkatsettani rajoita, tiedän, että hän aina on minua rakastanut ja on\ntuleva hyvin murheelliseksi. Hän ei saa olla suruissaan, hänen täytyy\ntulla vakuutetuksi, että elämämme gobeliinikuva oli valmistettu\nvarmalla ja hämmästyttävällä selvyydellä ennen kuin itse sitä aloimme\nkulkea. Ja siten saumataan kuva kuvaan kunnes ilmiöllisen maailman\nkuvat lakkaavat ja iäinen alkaa, jota edelliset varjostavat kuin pilvi\naurinkoa.\n\nVoi, kuinka minä rakastan kaikkia ihmisiä ja kuinka löydänkään itseni\nheistä! Ole siunattu Voldemar-setä, kiitos, lämmin kiitos sinulle,\ntohtori Lehdén...!\n\nNythän soi taas vuoren sävel, nythän solisevat aallot \"vainajain\nsaaren\" rantaan ja nyt suhisevat tummat sypressit. Ei, ne eivät ole\nmitään surua herättäviä lauluja, se on suuri maailman laulu, joka\nainoastaan maiselle korvalle kuulostaa synkältä, koska se siinä luulee\nkuulevansa joutuin heikkenevän äänen. Mutta näistä eri äänistä kootaan\näänet siihen suureen simfoniaan ja kaikki sulautuvat selvästi ja\npuhtaasti perusääneen...\n\nJumalani, kuinka tuo onneton olio sängyssäni kärsii, minun täytyy\nsinne, minun täytyy auttaa. --\n\n\n\n_Rooma 10 p. kesäk. 1887_.\n\nKun minä hetkisen jälkeen, kun Erna oli kirjoittanut nämä sanat, tulin\nhänen vuoteensa viereen antaakseni hänelle lääkkeitä, oli tämä kirja\navoinna vuoteella ja itse hän oli houreissa. Ensi kerran nuoren\npraktiikkani aikana sain kokea, mitä tahtoo sanoa nähdä rakastamansa\nihmisen kärsivän ja kuolevan ja tiede, jolle on omistanut elämänsä,\njättää ihmisen avuttomaksi. Malariakuume, joka oli saanut lavantautisen\nluonteen, löysi tässä sielunliikutusten heikontamassa ruumiissa\nedullisen maaperän ja kuume kohosi niin korkealle, että täytyi jättää\nkaikki toivo. Ilmiö, jonka olen kuullut sanottavan usein olevan\nhavaittavissa kuolevissa, ilmaantui myöskin Ernassa; hän puhui hyvin\nusein sairaasta olennosta, joka makasi hänen sängyssään, ja hänellä oli\nsiitä se tunto kuin jostakin vieraasta, joka ei kuulunut hänelle.\nSilloin tällöin oli hänellä erinomaisen selviä hetkiä, jolloin hän\nhämmästytti setäänsä ja minua keskusteluillaan, joissa oli hänen\nomituisen, soman puhetapansa leima. Niin, on jotakin aivan toista kun\nkuolema sammuttaa sellaisen hengen himmeän valon, joka vain\nsäästeliäästi kykenee valaisemaan oman elonpolkunsa, kuin silloin kun\nse valloittaa herruuden sellaiselta hengeltä, joka liekehti Erna\nMorosoffissa. Hän ei enää meitä nähnyt, vaan lauloi puoliääneen ja\nliikuttavalla tavalla: \"Rakkanani, sulokäsilläsi sulje silmäni.\"\n\nMinä olin masennuksissani kuin poika, mutta myöskin vanha mies\nvierelläni värisi liikutuksesta, kun hänen sielunsa tuntui lentävän\npois yhä heikkenevien äänien mukana. Aloitettuaan toisen värsyn,\nkeskeytti hän äkkiä, kohottausi puoleksi ylös ja katseli silmät selki\nseljällään ovea kohti ja huudahti kahdesti: \"Jegor, Jegor\". Sitten\nhervahti hän vuoteelleen. Muutaman minuutin kuluttua oli kaikki ohi.\n\nMurhenäytelmän viimeinen kohtaus on nyt näytelty ja Erna lepää\npuolisonsa vieressä.\n\nPainostavina, unettomina öinä olen minä lukenut minulle uskottua\npäiväkirjaa ja sen kautta olen tutustunut minulle aivan vieraaseen\nmaailmaan. Kummallista! Me elämme ja luulemme tuttavallisesti\nseurustelevamme henkilöiden kanssa, pidämme niitä kaikkein\nrakkaimpinamme, emmekä edes aavistakaan, mitä heidän sisimmässään\nliikkuu. Hän oli oikeassa, tämä ylhäinen henki, kutsuessaan minua\noikeaksi aikani lapseksi, ja moittiessaan minua siitä, että minä\nyksityisten ilmiöiden takia unhotin etevien henkien suuren\najatusjärjestelmän. Niin, ne ovat todellakin minulle vieraita; minä en\nole koskaan piitannut elämän ylimaailmallisesta puolesta, tekemällä\nyliaistillisia havainnoita, vaan tunnen ainoastaan sellaisia\njohtopäätöksiä, jotka perustuvat kokemusten pohjalle ja analogian\ntodistuksiin. Jos minä lukiessani en voinut salata sitä todistavaa\nvoimaa, joka oli siinä lausutussa mielipiteessä, niin johtui se\nvähemmän niistä auktoriteeteistä, jotka olivat sitä mielipidettä\npuolustaneet kuin tuosta ihmeellisestä yhtenäisyydestä ja\nsalaperäisestä kauneudesta, jolla elämä oli yhdistänyt, jalostanut ja\nlopettanut näiden molempain ihmisten elämät. Minä tunsin tänään\ntarvetta sanoa sen herra Wolzogenille ennen Roomasta lähtöäni. Me\nolimme yhdessä katselleet Palatinumia ja seisoimme nyt eräällä niistä\nsuurista pengermistä, josta on selvä näköala yli Januculumin ja\nPietarin kirkon. Vanha mies katsahti minuun ensin vakavana viisailla,\nharmailla silmillään, sitten vastasi hän huomautukseeni:\n\n\"Olen iloinen, että tekin ihmettelette sitä suunnitelmallisuutta, jolla\nkohtalo antaa ihmisen vaikuttaa, henkisesti elähyttää ja kehittää\ntoisiansa. Samalla tavalla kävi myös pienen Ernani kanssa viime vuoden\nkuluessa, joutuin, voisinpa melkein sanoa tiedottoman joutuin, mutta\nhänellä ei ollutkaan aikaa hukattavanaan.\"\n\nSilloin en enää epäröinyt, vaan aloin puhua tuosta minulle vieraasta,\nihmisten jälleensyntymisaatteesta, kerroin, kuinka se oli täydellisesti\nmuuttanut Ernan katsantokannan, vieläpä se oli estänyt ajatellun\nitsemurhankin. Hän kuunteli minua ääneti, ainoastaan silloin tällöin\nnyökäytti hän hyväksyen päätään tai hymyili hyväntahtoisesti.\nLopetettuani sanoi hän:\n\n\"Teidän synkkä ihmettelynne, rakas tohtori, osoittaa, kuinka kaukainen\ntuo ajatus on länsimaiden sivistyneelle, joka kuitenkin minun\nmielipiteeni mukaan on kaiken todellisen siveysopin ja humanismin\njuurena, silloinkin kun sen vaikutuksen alainen ei ole päässyt vielä\nsiitä tietoiseksi; ja kuitenkin on tuo suuri salainen oppi kaiken\nolevaisen näennäisestä moninaisuudesta ja todellisesta yhtenäisyydestä\nenemmän levinnyt kuin te oletattekaan. Jo eleantit älysivät sen\ntotuuden ja Giordano Bruno sai hengellään maksaa rohkeutensa lausumalla\ntämän mielipiteen. Vielä tänäkin päivänä leviää tämä suuri aate\nsukupolvesta sukupolveen, häviämättömästi ja eläen jokaisen\najanvirtauksen yli.\"\n\nMe vaikenimme molemmat. Katselin ympärilleni keisaripalatsin vanhoja\nraunioita ja ajattelin vanhaa Facitustani, jonka äänen luulin kuulleeni\nvielä kerran. Kulkiessani läpi sen käytävän, jossa Galigula kaatui ja\nkatsellessani Jupitertemppelin yhteydessä olleita rakennuksia, kulki\nsieluni silmien ohi kuva siitä kauhusta, jolla Cesarhulluuden sokaisema\nJulianin-suku oli kiusannut ihmiskuntaa.\n\nJa minä ajattelin ensimäisten kristittyjen aikuista Roomaa, jolloin tuo\nvainottu lahko etsi suojaa katakombeista jumalaansa palvellessaan ...\npaavien aikuista Roomaa pyhine istuimineen, jonka edessä maailman\npäämiehet kumartuivat ... kaikki irtonaisia lehtiä historian suuresta\nkirjasta ja kaikki todistaen, kuinka erehdykset, hurjuus ja itsekkyys\nolivat vetäneet puhtaimmat aatteet lokaan.\n\nOlin lopulta ajatellut ääneeni ja palaten lähtökohtaani lausuin\nherra Wolzogenille mielipiteenäni, että myöskin aatetta ihmisen\njälleensyntymisestä kohtaisi, heti kun terve ja kömpelö ihmisjärki\nottaa sen haltuunsa, sama kohtalo kuin sen suuria edeltäjiäkin, s.t.s.\nsitä pilkataan, väärin ymmärretään ja se saa osakseen korkean,\naistillisen tulkinnan. Silloin katsoi vanha mies minua hymyillen\nlempeää hyväntahtoista hymyään ja sanoi:\n\n\"Sen myönnän kernaasti, rakas tohtori, mutta mitä onkaan alkuperäisen\npuhtailla aatteilla tekemistä terveen ja kömpelön ihmisjärjen kanssa?\nLuuletteko Jesuksella Kristuksella tai Sokrateella tai Giordano\nBrunolla sitä olleen, tai heidän edes siihen vedonneenkaan. Ei, he\ntiesivät kaikki palvelevansa totuutta, mutta totuutta seurasi pilkka,\nvaino ja kuolema. Lohdutuksekseni toistan minäkin erään suuren hengen\nsanat:\n\n\"Kaikkien vuosisatojen kuluessa on totuus saanut punastua sen takia,\nettä se on mahdottomuus, eikä se kuitenkaan ole sen oma vika. Se ei voi\npukeutua kaikkialla vallitsevan erehdyksen muotoon. Silloin luo hän\nnyyhkien silmänsä suojelusjumalaansa, aikaan, joka viittailee sille\nvoittoa ja kunniaa, mutta jonka suuret siipien lyönnit tapahtuvat niin\nhitaasti, että ihminen ehtii kuolla niiden kestäessä.\"\n\nAve Maria alkoi nyt soida. Vielä kerran hyvästelin minä\nPietarinkirkkoa, Januculumin pinjapuita, joissa Ernan katse oli niin\nusein iloisena levännyt, ja Cestiuspyramiidia, jonka läheisyydessä hän\nsekä Jegor Morosoff nukkuvat kuolonunta. Minä tunsin selvästi, että\nnämä ihmiset olivat eläneet myöskin minua varten ja että he olivat\njättäneet jälkeensä loistavan ladun, joka on valaiseva polkuani yhtä\npaljon minne hyvänsä se vienee ja milloin tahansa se loppunee.\n\n\n\n"]