[{"data":1,"prerenderedAt":-1},["ShallowReactive",2],{"$fGroDfSmLF-_aLstw6j80R3-IUjWEZQ4vSZawq64sh2M":3},{"number":4,"title":5,"author":6,"authorBirth":7,"authorDeath":8,"slug":9,"bookId":10,"genreRaw":11,"genre":12,"themes":13,"origin":16,"language":17,"yearPublished":18,"yearPublishedTranslation":19,"wordCount":20,"charCount":21,"usRestricted":22,"gutenbergId":23,"gutenbergSubjects":24,"gutenbergCategories":26,"gutenbergSummary":30,"gutenbergTranslators":31,"gutenbergDownloadCount":32,"aiDescription":33,"preamble":34,"content":35},258,"Vieraita odottaessa","Kiljander, Robert",1848,1924,"258-kiljander-robert-vieraita-odottaessa","258__Kiljander_Robert__Vieraita_odottaessa","Huvinäytelmä yhdessä näytöksessä","naytelma",[14,15],"huumori","rakkaus",[],"fi",1892,null,4683,25215,false,15339,[25],"Finnish drama",[27,28,29],"Humour","Plays/Films/Dramas","Romance","\"Vieraita odottaessa\" by Robert Kiljander is a one-act play written during the late 19th century. This comedic piece takes place in a summer villa, providing a light-hearted glimpse into social interactions and relationships among a group of characters as they anticipate the arrival of guests. The play likely explores themes of love, ambitions, and aspirations against the backdrop of leisurely summer life.  In the play, the main characters include a doctor and his wife Aina, the engineer, Lyyli (the doctor's sister), and a servant girl. As they await the arrival of family and friends, their conversations reveal personal dynamics, including Lyyli's secret ambition to become a writer and her interactions with the engineer, who harbors feelings for her. Throughout playful banter and discussions about past romantic escapades, Lyyli expresses her desire to write a novel, seeking advice from Aina while maintaining a light, humorous tone. The climax reveals the depth of feelings between Lyyli and the engineer, culminating in a mutual recognition of their affection just as the guests arrive, intertwining romantic tension with comedic elements. (This is an automatically generated summary.)",[],348,"Yksinäytöksisessä huvinäytelmässä tohtorin perhe valmistautuu vieraiden tuloon maaseutuhuvilalla. Tohtorin sisar Lyyli yrittää kirjoittaa romaania, mutta kosiokohtauksen laatiminen osoittautuu vaikeaksi omakohtaisen kokemuksen puuttuessa.","Robert Kiljanderin 'Vieraita odottaessa' on Projekti Lönnrotin julkaisu\nn:o 258. E-kirja on public domainissa sekä EU:ssa että sen ulkopuolella,\njoten emme aseta mitään rajoituksia kirjan vapaan käytön ja levityksen\nsuhteen.\n\nTämän e-kirjan ovat tuottaneet Matti Järvinen, Tuija Lindholm ja\nProjekti Lönnrot.","VIERAITA ODOTTAESSA\n\nHuvinäytelmä yhdessä näytöksessä\n\n\nKirj.\n\nR. KILJANDER\n\n\n\nK. J. Gummerus, Jyväskylä, 1892.\n\n\n\n\n\n\nHENKILÖT\n\n_Tohtori_.\n_Aina_, hänen rouvansa.\n_Lyyli_, tohtorin sisar.\n_Insinööri_.\n_Palvelustyttö_.\n\nTapaus maalla tohtorin huvilassa.\n\n\n\n\n(Sievä ja hauska huone. Tauluja ja kasvia. Keskellä huonetta katettu\nkahvipöytä. Avonaisesta peräovesta näkyy kaunis kesämaisema. -- Aika\nedellä puolen päivää. -- _Tohtori_, _Aina_ ja _Insinööri_ istuvat\nkahvipöydän ympärillä. Palvelustyttö perällä, pyyhkii isomman\nruukkukasvin lehtiä.)\n\n_Aina_ (kaataa kahvia). Niin niin, hyvät ystävät, hauskaa, erittäin\nhauskaahan se on täällä maalla, kaukana pääkaupungin hyörinästä ja\npyörinästä kaikessa yksinäisyydessä ja rauhassa nauttia lyhyen kesämme\nihanuutta, mutta vielä hauskempi on kun sitten pitkien aikojen kuluttua\nensi kerta tulee vieraita, vanhoja tuttuja ja iloista väkeä. Sydän\nsilloin oikein sykkii odotuksesta ja tuntuu siltä, kuin nyt vasta oikea\nkesäilomme olisi tulossa.\n\n_Tohtori_ (polttaen). Kiitoksia paljon! Enkö minä siis ole ollut sinulle\nmikään seura, minä miehesi ja puolisosi, kysyn nöyrimmästi? Ja etkö lue\ninsinööriä vieraaksi, hän joka --?\n\n_Aina_. Kaunis seurakumppani todellakin sinä, joka aamusta iltaan vaan\nistut rantakivillä onkivapa kädessä etkä ajattele muuta kuin ahvenia,\nsalakoita ja kiiskiä! Ja mitä herra insinööriä koskee, niin en minä enää\npidä häntä vieraana ollenkaan, koska hän on asunut meillä koko kesän ja\nmelkeinpä kuuluu niinkuin perheeseemme.\n\n_Insinööri_ (noin 36 v. parrakas ja vakava, kumartaa hymyillen).\n\n_Aina_. Mutta nyt toinen kuppi, hyvät herrat, että saadaan tämä\nkahviserviisi pois ja sitten keitetään uutta suurella pannulla\ntuliaiseksi vieraillemme; sillä jos vaan ovat saaneet hevosia, niin\nkyllä ne ovat täällä varmaan puolen tunnin päästä. Vai mitä sanovat\nherrat?\n\n_Toht_. (ottaa kahvia). Tuskinpa. Sillä meidän insinöörimme rautatie ei\nole vielä valmis, ja Renttumäen hevoset niinkuin ajopelitkin eivät juuri\nkiitettävässä tilassa ole. (Insinöörille). Vai mitä sinä arvelet,\nveliseni?\n\n_Ins_. Jaa -- kuka sen tietää.\n\n_Aina_. \"Kuka sen tietää!\" Niin tyynesti te sitä sanotte! Ei luulisi\nettä serkku Nataalia, minun komea, loistava serkkuni, on noiden tulevien\njoukossa.\n\n_Ins_. (hymyillen). Kyllähän minä olen kuullut että hän niiden seurassa\npitäisi olla.\n\n_Aina_. Ettekä sen enemmän iloitse, vaikka ette ole tavannut häntä niin\nmoneen aikaan?\n\n_Ins_. Hauskaahan se on häntä jälleen nähdä, hauskaahan se on.\n\n_Toht_. Tyyni kuin viilipytty. Se on oikein.\n\n_Aina_. Niin, koettakaa vaan pimittää meitä, kyllähän kaikki tietää että\nte ja Nataalia olette salakihloissa. Ja kai se tuleekin nyt viimein\njulaistuksi, kun Nataalia saapuu. Eikö niin? Sanokaa vaan suoraan.\n\n_Ins_. (hieroo käsiään vähän hämillään). En, en minä suinkaan puolestani\n-- en minä tiedä mistään semmoisesta --\n\n_Aina_. No no, eihän tässä aijota tunkeutua teidän salaisuuksiinne,\nkoska nyt välttämättömästi tahdotte olla noin umpimielinen. Mutta ettekö\njuo enemmän kahvia?\n\n_Ins_. Ei, kiitoksia vaan!\n\n_Aina_. Vai niin, no sittenhän me kaikki... Ei, se on totta! Lyyli vielä\non juomatta -- (Palvelustytölle). Maiju!\n\n_Palvelustyttö_ (tulee lähemmäksi). Niin, mitä rouva --?\n\n_Aina_. Käske Lyyli neitiä tänne! Ja sano että hän joutuu, sillä kahvi\npannaan paikalla pois.\n\n_Maiju_. Kyllä. (Menee vasempaan).\n\n_Ins_. Hm! Minä luulen ettei Lyyli neiti ole sisällä. Näin hänet vähän\naikaa sitten istuvan tuolla alhaalla rannalla lehtimajassa ja\nkirjoittavan jotakin.\n\n_Aina_. Vai taas kirjoittamassa.\n\n_Toht_. Niin, kuuleppas Aina! Mikä tuota tyttöä oikeastaan vaivaa?\nSanoppas, jos tiedät. Ja mitä hän alinomaa hommaa ja kirjoittaa? Onko\nhän rakastunut?\n\n_Aina_ (hymyillen). Eihän sitä tiedä, mutta kyllä se minun luullakseni\non jotain toista.\n\nMaiju (tulee takaisin). Missä lienee taas. Ei se huoneessaan ollut.\n\n_Aina_. Mene katsomaan lehtimajaan. (Maiju menee).\n\n_Toht_. \"Jotain toista\", sanoit. Hän on sen siis uskonut sinulle? No,\nmitä merkillistä se sitten on?\n\n_Ins_. Niin, mitähän se --?\n\n_Aina_. Ei hän minulle ole mitään uskonut. Aavistan vaan.\n\n_Toht_. Hän on pikiintynyt. Muuta se ei voi olla, kun hän on käynyt noin\nkummalliseksi ja hermostuneeksi.\n\n_Aina_. Niinkuin sinäkin, hänen arvoisa veljensä, siinä tilassa olit.\nNiinkö?\n\n_Toht_. En tiedä että minä koskaan olisin osoittanut mitään\nerinomaisempata --\n\n_Aina_. No no, se asia sikseen. Mutta mitä sanoisit, jos kertoisin\ninsinöörille esim. sinun kosimaretkestäsi? Mutta ole huoletta, minä en\nkerro. -- Ei, Lyylillä on vallan toista päässään. Hän on\nkunnianhimoinen. Epäilen nim. kovasti että hän par'aikaa kirjoittaa --\nromaania.\n\n_Toht_. Romaania! No älä hiidessä! Hahaha!\n\n_Ins_. Romaania!\n\n_Toht_. Tyttöletukka, joka tänä keväänä pääsi koulusta, kirjoittaa\nromaania! Hänelläpä vasta mahtanee olla suuri elämänkokemus! Mistä\nihmeestä tuommoiset hassutukset ovat hänen päähänsä lentäneet?\n\n_Ins_. Älä sano, veliseni! Neiti Lyylillä on älyä ja mielikuvitusta --\nhänellä on aivan varmaan taipumusta kirjoittamiseen -- --\n\n_Toht_. Saattaa olla, saattaa olla. En minä sitä tahdo väittää, hahaha.\nNo, mikä tuon suuren teoksen nimi on? Olisipa hauska tietää.\n\n_Aina_. No, mutta sanoinhan jo ettei minulla ole tuosta minkäänlaisia\nvarmempia tietoja. Epäilen sitä vaan siitä että hän on tullut\nhajamieliseksi ja salaperäiseksi ja että hän tärvää minulta kaikki\nkonseptipaperini, jota ostin konttorihyllyjä varten. Mutta kas tuossa\nhän tuleekin itse! Nyt ei hiiskumistakaan koko asiasta.\n\n_Toht_. Vai niin. Vai pikku siskollani on semmoiset tuumat! No, muutaman\nvuoden perästä on minulla siis kunnia olla \"meidän tunnetun ja etevän\nnaiskirjailijan veli.\" Onnittelen itseäni! Hahaha! (Insinöörille). Mutta\ntuletko nyt, niin mennään ryytimaahan laittamaan kalastusneuvot kuntoon\nsiksi kuin vieraat saapuvat.\n\n_Ins_. (nousee, katsoen sinnepäin josta Lyyli on tulossa.) Niin, miksi\nei -- Voinhan minä --\n\n_Aina_. Niin, menkäätte te edeltäpäin -- minä tulen sitten perästä\nkukkia kastelemaan.\n\n(_Lyyli_ tulee perältä.)\n\n_Aina_ (kaataa kahvia Lyylin kuppiin). No, missä ryökkynä niin kauan on\nviipynyt? Tule nyt joutuin, jos et mieli saada kylmää kahvia.\n\n_Lyyli_ (menee pöydän luo keneenkään katsomatta). Olin vaan tuolla\nmetsässä.\n\n_Toht_. Unelmien ja ajatusten maailmoissa. Joo, joo.\n\n_Lyyli_ (panee seisoaltaan sokeria kuppiinsa.) Niin, siellä on niin\nkaunista.\n\n_Ins_. Tuo lehtimaja taitaa oikein olla neidin lempipaikka. Sieltä\nnäkeekin niin kauaksi. (Tarjoo leipäkoria). Saako olla?\n\n_Lyyli_. Kiitoksia! (Niiaa, häneen katsomatta, koulutytön tapaan ja\nottaa yhden rinkelin, jota hän ei kumminkaan nauti).\n\nAina (korjaa hänen pukuansa). Mutta jestan, minkä näköinen sinä olet!\nHame rypyissä ja tukka täynnä tikkuja ja ruohoja! Tuollako tavalla sinä\naijot ottaa vastaan nuo pääkaupungin vieraat ja nuoret ylioppilaat ja\nluutnantit? Kas, tämä on mainiota!\n\n_Lyyli_ (järjestää tukkansa vasemmalla kädellä sil'aikaa kun hän\noikeassa pitää kahvikuppinsa). Ehtiihän sitä vielä. Eihän aika vielä ole\nniin -- --\n\n_Aina_. Niin no, et sinä ainakaan mikään koketti ole, sinä pikku\nhupakko, sen täytyy myöntää.\n\n_Toht_. Niin, ei Lyyli ole koketti, sen minäkin voin ta'ta, hahaha!\n(Insinöörille.) No, tulehan nyt. (Menee perälle).\n\n_Ins_. (Lyylille). Niin, pysykää vaan vastedeskin noin luonnollisena ja\nlapsellisena, niin te tulette aina miellyttämään kaikkia.\n\n_Lyyli_ (lyhyesti, mutta ei jyrkästi). En minä ketään tahdokaan\nmiellyttää.\n\n_Ins_. (hymyillen). Mutta mitä te siihen voitte, kun se tulee\ntapahtumaan vasten tahtoannekin. (Menee tohtorin perästä).\n\n_Aina_. Kuulkaapas vaan meidän vakavata insinööriämme! Pistäähän se\noikein korupuheiksi. No, eipäs uskoisi! -- No, minne sinä jätit Maijun?\n\n_Lyyli_. En minä ole häntä tavannut. (Juo kahvinsa loppuun).\n\n_Aina_. No, mihin se sitten --? Siitä asti kuin hän joutui kihloihin, on\nhän tullut niin huolimattomaksi -- (Aikoo mennä).\n\n_Lyyli_. Kuuleppas, Aina! (Pyhkii suutaan servietillä).\n\n_Aina_. Jahah?\n\n_Lyyli_. Äläpäs mene.\n\n_Aina_. Olisko sinulla jotain sanomista?\n\n_Lyyli_. Olisihan minulla vähän sinun kanssasi puhuttavaa -- jos sinulla\non aikaa -- --\n\n_Aina_. Eihän tuota juuri liikaa olisi, mutta jos se nyt on niin\ntärkeätä --?\n\n_Lyyli_. Olisin vaan tahtonut kysyä sinulta neuvoa eräässä asiassa.\n\n_Lyyli_ (pienen äänettömyyden perästä). En tiedä oikein kuinka\nalottaisin.\n\n_Aina_. No, puhu nyt vaan.\n\n_Lyyli_. Pelkään ett'et sinä minua oikein käsitä. Mutta vaikka olenkin\nvaan tämmöinen koulutyttö, niin on minullakin ajatuksia.\n\n_Aina_. Epäilemättä. Miksi ei sinulla --?\n\n_Lyyli_. Minäkin olen ajatellut tulevaisuuttani ja että minullakin\npitäisi olla joku tehtävä yhteiskunnassamme.\n\n_Aina_. Yhteiskunn--?\n\n_Lyyli_. Ja sen olen jo valinnut itselleni.\n\n_Aina_. Noo --?\n\n_Lyyli_. Olen aikonut ruveta kirjailijaksi.\n\n_Aina_. Ahaa! No, nyt minä --\n\n_Lyyli_. Oletko sinä jo tiennyt siitä?\n\n_Aina_. Tavallaan.\n\n_Lyyli_. Olet ehkä lukenut kertomukseni Päivälehdessä kolme viikkoa\nsitten? Mitä sinä siitä pidit?\n\n_Aina_. Josko olen lukenut? Sinun kirjoituksesi ovat siis painetutkin?\n\n_Lyyli_. Onhan ne.\n\n_Aina_. No, katsos vaan! Minä onnittelen!\n\n_Lyyli_. Kiitos! Se oli vaan tuommoinen pikkunen pätkä, stemninkikuvaus\nvaan. Ne ottivat sieltä pois puolet ja muuttivat lopun toisellaiseksi,\nmutta kehuivathan ne että se oli sujuvasti kirjoitettu sekä pyysivät\nminua vastedeskin muistamaan lehteä kirjoituksillani.\n\n_Aina_. No, oikeinhan sinä minua hämmästytät. Ja nyt sinä olet ottanut\ntuon kehoituksen huomioosi? Etkö niin?\n\n_Lyyli_. Niin olenkin. (Kaivelee taskuaan). Mutta tällä kertaa olen\nryhtynyt vähän suurempaan tehtävään. Olen nimittäin kirjoittanut\nromaanin. (Vetää esille jokseenkin paksun vihon paperia sekä\nlyijykynän). Tässä se --\n\n_Aina_. Hyllypaperini! Enkös arvannut oikein!\n\n_Lyyli_. Hyllypaperisi? Hm! Niin, kun en uskaltanut ottaa Arvin\nkirjoituspöydältä, kun siellä näkyi olevan niin vähän. Vai siitä sinä\nsiis -- --\n\n_Aina_. Mutta onpa siinä koko tukku! Mitähän kaikkea se sisältääkään?\nOlisipa hauska kuulla.\n\n_Lyyli_. Se on taiteiliaromaani erään laulajattaren elämästä. Hän uhraa\nitseään taiteelle eikä mene naimisiin koskaan. Siinä ei juuri mitään\nerityistä tapahdu, se on tuommoinen psykolooginen sielunanalyysi.\n\n_Aina_. Soo-o! Vai niin! No, mistä sinä tuon aiheen olet löytänyt?\n\n_Lyyli_. Omasta päästä. Kaksi viikkoa olen nyt sitä kirjoitellut, ja se\nonkin jo melkein valmis, mutta siinä on eräs vaikea luku, tuo\nloppukohtaus, joka tekee minulle niin paljon vastuksia, ja se olisi nyt\nsen johdosta, josta tahtoisin sinulta -- --\n\n_Aina_. Kiitoksia paljon! Suuri kunnia minulle! Mutta siihen en pysty\nneuvonantajaksi. Siihen olen kerrassaan liian proosallinen.\n\n_Lyyli_. Niin, kyllähän minä tiedän ett'et sinä -- Mutta tämä onkin\ntoinen asia. Katsohan, se on tuommoinen kosimiskohtaus. Eräs nuori mies\nkosii laulajatarta mutta tämä antaa hänelle rukkaset, hän kun, niinkuin\njo sanoin, on aikonut pyhittää koko elämänsä taiteelle ja unhottaa\nitsensä. Ja nyt minä tahtoisin sinulta tietää, kuinka tuommoisissa\ntilaisuuksissa käyttäydään. Mitä siinä sanotaan ja miltä se tuntuu. Hyvä\nAina, auta nyt minua tämän vaikean paikan ylitse, niin olet oikein\nkiltti!\n\n_Aina_. Hahaha, sinäpä olet lystikäs! Luuletko siis että minä olen\njaellut niin paljon rukkasia? Ei, hyvä Lyyli, valitettavasti minun\ntäytyy häpeäkseni tunnustaa ett'en ole antanut ainoatakaan.\n\n_Lyyli_. En, en minä sitä tarkoita. Kyllä minä tiedän, mitä\nlaulajattaren tulee vastata -- niin, sen minä kyllä tiedän. Mutta mitä\nkosia sanoo, mitä lauseita hän käyttää -- sitä minä en ollenkaan -- ---\n(Ottaa Ainan vyötäisiltä). Aina kulta, kerro nyt, mitä sanoi Arvi, kun\nhän sinua kosi? Kerro nyt, niin olet niin, niin pai...\n\n_Aina_. Hahaha! Mitä Arvi sanoi, kun hän minua -- hahaha! Ei, kuule se\non sentään liian paljon vaadittu.\n\n_Lyyli_. Mutta mitä se tekee? En minä siitä puhu mitään Arville.\n\n_Aina_. Mutta onko se sitten sanottu että tuo tapa minkä herrani ja\nmieheni tällä tärkeällä hetkellä käytti, että se sopisi sinun\nsankarillesi? Sen tuskin luulen.\n\n_Lyyli_. Niin, eihän sitä tiedä. Pääasia onkin nyt vaan että saisin\ntuommoisia pieniä viittauksia -- stemninkiä --\n\n_Aina_. Mutta mitä vasten tuon miesparan oikeastaan pitää saada\nrukkaset? Onko tuo laulajatar rakastunut johonkun toiseen?\n\n_Lyyli_. Jos hän on rakastunut toiseen? (Synkästi). On. Erääseen\narkkitehtiin, mutta -- (keveästi). Niin no, kyllähän sinä sen sitten\nsaat lukea kirjasta. Mutta ole nyt kiltti, Aina. Se jääpi aivan meidän\nkesken. Aina kulta!\n\n_Aina_. Niin, kylläpä todellakin tekisi mieli siitä kertoa, koska Arvi\nnyt jälestäpäin on tullut niin ylpeäksi että tuskin myöntää olleensakaan\nminuun rakastunut. Semmoiset ne miehet ovat!\n\n_Lyyli_. No, kerro sitten! Kerro kaiken mokomin!\n\n_Aina_. No niin, olkoon menneeksi, vaikka ei se sen kummempaa ole. --\nNiinkuin ehkä muistat, teki veljesi siihen aikaan, josta kysymys on --\nvanhempanne elivät vielä silloin -- tuosta teidän Savon sydämestänne\nkaksi matkustusta aivan perätysten Helsinkiin, jonne jo mamman kanssa\nolin muuttanut.\n\n_Lyyli_. Aivan oikein. Kyllä muistan.\n\n_Aina_. Ensimäiseltä matkalta tuli hän kotiin jokseenkin nolostuneena?\nEikö niin?\n\n_Lyyli_. Se käy yhteen. Piiat vielä puhuivat siitä kyökissä, että\n\"jestan kuin tuo Arvi herra nyt on ärtyisällä tuulella, kun on käynyt\nHelsingissä kosimassa, mutta saanut rukkaset.\" Minä en silloin vielä\ntiennyt, mitä nuo \"rukkaset\" merkitsivät, ja ne selittivät sen minulle.\nSinä olit siis kummikin antanut rukkaset, vaikka juuri -- --\n\n_Aina_. En suinkaan. Ei hän kosinutkaan.\n\n_Lyyli_. Mitenkä --?\n\n_Aina_. Hän tosin oli aikonut, mutta se jäi kesken. Se oli eräässä\nylioppilasiltamassa. Me tanssimme franseessia. Hän oli kauan istunut\nääneti ja oli muutenkin koko illan ollut hyvin ikävä. Minä en myöskään\nvirkkanut mitään, katsoin vaan hajamielisenä tanssia. Silloin yhtäkkiä\nrupesi hänen suunsa liikkumaan niin omituisella tavalla, ja minä kun en\nhänen sopertelemistaan ymmärtänyt kysyin ehkä vähän hermostuneesti:\nmitä? Hän loi minuun säikähtyneen katseen ja vaikeni heti. Samassa alkoi\nviimeinen tuuri, emmekä sitten enää puhuneet mitään. Olin nimittäin,\nniinkuin hän sittemmin kertoi, katsonut häneen niin äkäisesti, kun\nsanoin tuon \"mitä?\" ettei hän uskaltanut jatkaa. Ja siitä syystä hänen\nkosioimistuumansa sillä kertaa raukesi.\n\n_Lyyli_. Arvi veljeni semmoinen raukka! Kuka olisi sen uskonut!\n\n_Aina_. Niin, tuossa tilassa onkin tuo luonnon herra mitä raukkamaisin\nja koomillisin. Mutta hän ottaa kyllä vahinkonsa takaisin, kun on ollut\npari vuotta naimisissa.\n\n_Lyyli_. Siis kosi hän vasta toisella matkalla?\n\n_Aina_. Ei silloinkaan.\n\n_Lyyli_. Mitä? Eikö hänellä sittenkään ollut rohkeutta?\n\n_Aina_. Rohkea hän kyllä oli. Sillä kohta kun tapasi minua etehisessä,\notti hän kun ottikin minua vyötäisiltä ja suuteli minua neljä, viisi\nkertaa.\n\n_Lyyli_. Mutta mitenkä minä sitä --?\n\n_Aina_. Hän oli jo sitä ennen --\n\n_Lyyli_. Sitä ennen?\n\n_Aina_. Niin, kirjeen kautta, jota hän heti kotiin tultua -- --\n\n_Lyyli_. Kirjeen kautta! Hän kosi siis kirjeellisesti! Hyi!\n\n_Aina_. Niin, ja se olikin oikein herttainen ja kaunis kirje, jota\ntuskin -- --\n\n_Lyyli_. Olkoon vaan, mutta ei se minulle sovi, ei ollenkaan. Tuopa nyt\nikävää, oikein ikävää!\n\n_Aina_. No, kas niin! Enkö ollut oikeassa, kun epäilin ettei se sinulle\nkelpaisi! Etkä sano sen verran kuin kiitoksiakaan, vaikka noin sinulle\nsyvimmät salaisuuteni -- --\n\n_Lyyli_. Niin, kiitos vaan! Mutta kosia kirjeessä! Hyi, kuinka\nproosallista!\n\n_Aina_. Ehkä. Paljon mahdollista. Mutta nyt minä annan sinulle toisen ja\nvarmaan paremmankin neuvon. Heitä nyt sikseen kaikki nuo mielikuvituksen\noireet ja kiirehdi pukeutumaan, sillä -- -- No, tuossahan Maiju --! No,\nmissä sinä niin kauan --?\n\n_Maiju_ tulee.\n\n_Maiju_. Niin, kun -- en tavannut neitiä --\n\n_Aina_. Mutta tapasit ehkä jonkun toisen? Seisoit kai taas ja\nlörpöttelit Kallesi kanssa, joka tuolla toisella puolella aitaa --?\n\n_Maiju_. Niin, kun hän minua huusi -- --\n\n_Aina_. No, pitäisihän sinun tietää ettei nyt semmoiseen -- Kas niin,\nota nyt pois tuo kahvitarjotin tuosta ja -- Mutta onkos palmu pyyhitty?\nHyvä! Tuo se sitten ryytimaahan; sieltä tulee toinen ruukku tälle\npaikalle. Mutta pian nyt vaan! (Maiju viepi kahviserviisin oikealle).\nKuuleppas, Lyyli! Sinä voit panna ruskean leninkisi, se on modeerni ja\nsopii sinulle hyvästi. Mutta annashan olla! Nyt hoksasinkin jotain. Kysy\nMaijulta neuvoa! Hänellä on kaikki tuo vielä tuoreessa muistissa, ja\nsiitä voit olla jokseenkin varma ettei Kalle ole kosinut kirjeellisesti.\nHahaha! (Poistuu).\n\n_Lyyli_. Niin, naura sinä! Kyllä minä tässä omin neuvoinkin -- --\n(Selailee vihkoaan).\n\n_Maiju_ takaisin.\n\n_Maiju_. No, kyll' on puuhaamista! Semmoinen tulinen kiire ettei nenä\ntahdo naamassa pysyä! (Menee palmua ottamaan).\n\n_Lyyli_ (katsoo Maijua salaa). Vai Maijultako minä --?\n\n_Maiju_ (työskennellen palmun kanssa). Mitä, neiti --?\n\n_Lyyli_. Ei mitään. -- Tuommoinen maalaistallukka! Ymmärtääkö hän edes\nmikä kirjailia on?\n\n_Maiju_. Minulleko, neiti --?\n\n_Lyyli_. Tässä vaan vähän itsekseni -- -- Niin, mutta mitä, jos\nrupeaisin hänen kanssaan keskusteluun noista asioista? Hän voi siitä\njotain oppiakin. (Viittaa hänelle kädellään). Kuuleppas, Maiju, tulehan\nlähemmäksi! Tahtoisin sinua puhutella.\n\n_Maiju_. Eihän tästä nyt oikein -- --\n\n_Lyyli_. Tulehan nyt vaan!\n\n_Maiju_ (lähestyy).\n\n_Lyyli_ (leikkii lyijykynällään). Sanoppas, Maiju, tiedätkö sinä mitä\ntuo sana *kirjailia* merkitsee?\n\n_Maiju_. Mitä? Kirjailia?\n\n_Lyyli_. Niin juuri, kirjailia.\n\n_Maiju_. No, mitä minä -- Tuommoinen, joka kirjoittaa paperille ja sillä\ntienaa rahaa.\n\n_Lyyli_. Nimitäppäs minulle joku semmoinen kirjailia!\n\n_Maiju_. No, mitäpäs sitä nyt tässä näin äkkiä -- Joo, odottakaapas;\nkyllä yhden tiedän. Tuo punanokkanen sihteeri Sundelin tuolla\nkirkonkylässä. Kun hän on selvällä päällä, ansaitsee hän -- --\n\n_Lyyli_. Ei, ei, en minä kirjureita tarkoita. Mutta olethan joskus\nlukenut jonkun kertomuksen tai satukirjan? Tietysti silloin myöskin olet\nhuomannut, ken kirjan on tehnyt?\n\n_Maiju_. No, kuka nyt niiden kirjanpainajien nimet muistiinsa panee! Vai\nsitäkö neiti --?\n\n_Lyyli_. Katsoppas tänne, Maiju! (Itsetunnolla). Minä olen semmoinen\nkirjailia.\n\n_Maiju_. Mitä? Neiti?\n\n_Lyyli_. Niin juuri.\n\n_Maiju_. Te kirjoitatte kertomuksia?\n\n_Lyyli_. Niin teen,\n\n_Maiju_. Ja oikein rakkauden juttu jakin?\n\n_Lyyli_. Niitä myöskin.\n\n_Maiju_. Voi voi, kuka sen olisi uskonut! Tietääkö herrasväki siitä?\n\n_Lyyli_ (lyhyesti). Kyllä!\n\n_Maiju_. No, sepä lystiä! Kuinka paljon neiti on jo tienannut?\n\n_Lyyli_. En vielä mitään, mutta kunhan minun suuri kertomukseni\nvalmistuu ja saan nimen, niin kyllä sitten --\n\n_Maiju_. Vai niin!\n\n_Lyyli_. Niin, katsos, nimen, kirjailianimen nimittäin. Sen saa, kun on\nkirjoittanut jotain ja arvosteliat sitten ovat sitä kiittäneet.\nYmmärrätkös?\n\n_Maiju_. En minä oikein -- -- Mitäs miehiä ne nuo arv -- arv --\n\n_Lyyli_. No, ne ovat semmoisia, jotka sanomalehdissä arvostelevat\nkirjailiain teokset. Välistä ne kiittävät, mutta enimmiten moittivat,\n\n_Maiju_. Vai niin! No, miks'ei ne itse kirjoita mitään? Eikö ne osaa?\n\n_Lyyli_. Osaa! Tietysti, mutta eivät viitsi. Ne päättävät vaan, että tuo\non hyvä, tuo on huono, tuo pitäisi olla sillä tavalla ja tuo tällä. Ja\nuseinkin ne ovat niin pisteliäitä ja ivallisia että oikein. Niin, niitä\ntäytyy kovasti peljätä.\n\n_Maiju_. Soo -- soo. Mutta jos nuo herrat arvosteliat nyt sanovat että\nLyyli neidin kirja onkin huono, mitenkä sitten käy?\n\n_Lyyli_. Niin, eihän sitä tiedä. Sen vuoksi olenkin kaikkea niin\ntarkkaan ajatellut ja aprikoinut, ja mitä en tiedä omasta kokemuksestani\n-- sillä nykyään kirjoitetaan ainoastaan omista tunteistaan ja\nhavainnoistaan -- sen olen muilta kysynyt. Mutta kuuleppas, Maiju!\n(Erikseen). Voihan minä sentään häneltä -- (Ääneen). Kuulehan, Maiju,\nyhdestä toiseen. Sinä olet kihloissa? Eikö niin? (Koputtaa lyijykynällä\npöytään).\n\n_Maiju_. Hihihi, niinhän nuo sanovat. Mitä neiti siitä --?\n\n_Lyyli_. Sulhosi on tuo naapurin talon renki Kalle, jonka ääni aina\nkuuluu tänne, kun hän tuolla kyntäessään laulaa niin iloisia lauluja.\nEikö se ole hän?\n\n_Maiju_. Sehän se on, tuo velikulta, jonka kanssa olen meinannut --\n\n_Lyyli_. Hyvä! No, kerroppas nyt minulle, mitä Kalle sanoi, kun hän\nsinua kosi?\n\n_Maiju_. Mi--mitä hän sanoi, kun hän --!?\n\n_Lyyli_. Niin.\n\n_Maiju_. No, kaikkea tuon neidin päähän pistääkin! No, se täytyy sanoa!\n\n_Lyyli_. Niin, kerro nyt, niin olet kiltti!\n\n_Maiju_. Mutta mitä siinä on kertomista -- neiti vaan tahtoo minulle\nnauraa.\n\n_Lyyli_. En suikaan. Kerro nyt, niin saat 50 p:iä!\n\n_Maiju_. 50 penniä! No, miksei. Mutta mitä vasten --?\n\n_Lyyli_. Kyllä minä sen sitten jälestäpäin selitän. Anna kuulla nyt\nvaan!\n\n_Maiju_. Otanko minä aivan alusta?\n\n_Lyyli_. Se on tietty.\n\n_Maiju_. Niin no, se oli nyt sillä viisiä että en minä aina ole Kallea\ntuntenut, sillä hän -- -- Ei, en minä sentään -- --\n\n_Lyyli_. Noo?\n\n_Maiju_. -- Niin, sillä hän tuli tänne vasta kesällä. Mutta kyllähän\nminä näin että naapurissa oli uusi renki, vaikk'en minä häntä tarkemmin\nviitsinyt -- -- Mutta ensimmäisen kerran, kun tapasin hänen, niin tuli\nhän minua vastaan kujalla, ja kun hän meni ohitseni, niin nauroi hän ja\ntokasi samassa: \"Vai ylpeitäkö ollaan?\" Minä en vastannut siihen mitään.\nTein vaan näin (tekee ruumiillaan halveksivan liikkeen) ja astuin\neteenpäin enkä ollut mitään huomaavinani -- --\n\n_Lyyli_. Mutta hän seurasi sinua --?\n\n_Maiju_. Ei, se oli vasta toinen kerta. Minä olin jo sitä ennen tavannut\nhäntä pari kertaa ja juhannusaattona olimme tanssineetkin yhdessä, ja\nmuilta tytöiltä olin kuullut että hän oli sanonut minusta että minä olen\nreilu tyttö ja että hän aikoo minua friiata, ja siitä minä suutuin. Ja\nse oli sitten eräs sunnuntai-ilta. Minä kuljin hiljakseen kotiin\nkylästä, sillä minulla oli vapaapäivä. Silloin yhtäkkiä, niinkuin hän\nolisi minua vartonut, astui Kalle metsästä, nyökkäsi päätään, sanoi\nnaurusuin \"hyvää iltaa\", ja rupesi kävelemään rinnallani. \"Hyvää iltaa\",\nvastasin minä, mutta olin äkäisen näköinen. \"Minne matka?\" kysyi hän\nvähän ajan kuluttua. \"Kotiin\", vastasin. \"Saanko sinua seurata?\" kysyi\nhän taas pienen äänettömyyden perästä. \"Näytpä sen tekevän\nkysymättäkin\", vastasin minä. Ja sitten käveltiin mitään sanomatta vähän\nmatkaa eteenpäin. Yhtäkkiä sieppasi hän sitten minua kaulasta ja sanoi:\n\"mitä sinä siellä?\" Minä säikähdin ja tyrkkäsin häntä syrjään ja rupesin\njuoksemaan. Hän perästä. Viimein, kun en enää jaksanut, hyppäsin aidalle\nja huusin: \"tulehan vaan tänne, niin minä kiljasen!\" Hän hyppäsi\nviereeni ja otti taas kiinni minua ja sanoi että \"älä nyt ole noin\nolevinasi, kyllähän sinä minusta tykkäät, vaikk'et -- --.\" Mutta samassa\nromahti aita maahan, me lensimme selällemme ojaan, jossa oli puoleksi\nvettä, ja me tulimme aivan läpimäriksi. Ja minä riitelin, ja hän nauroi,\nja minulla oli parhaimmat vaatteet päälläni, ja vaikka kovasti toruilin\nja pohjin jalkaakin, niin kyllä se silloin taisi tulla päätetyksi että\nme niinkuin köyrin aikana --\n\n_Lyyli_. Hahaha! Olihan se lysti juttu kyllä, mutta --\n\n_Maiju_. Niin no, enkös minä sitä sanonut ettei se ollut mistään\nkotoisin, vaikk'ei neiti --\n\n_Lyyli_. Älä sano! Olihan tuo aika koomillista. Joskus tulevaisuudessa\nvoin sen kyllä käyttää, kun kirjoitan jotain kansan elämästä, mutta\ntähän minun nykyiseen kertomukseeni se ei sovi.\n\n_Maiju_. Mitä? Aikooko neiti panna minua kertomukseensa? No, enkös sitä\narvannut ettei --\n\n_Lyyli_. Niin, jos passaa. Sinä voit olla kiitollinen siitä, kun sillä\ntavoin tulet ikuistetuksi.\n\n_Maiju_. Kiitollinen! No, en olisi neitiä niin ilkeäksi luullut! Panna\nminua kirjaan kaikkien naurettavaksi ja pilkattavaksi! (Pyyhkii\nsilmiään). Se on hävytöntä!\n\n_Lyyli_. Mutta kun sinä olet hyvä tyyppi.\n\n_Maiju_. Ja sitten vielä haukkuu!\n\n(_Ainan_ ääni ulkopuolella): \"Maiju, Maiju! Missä sinä --?\"\n\n_Maiju_. Nyt rouva huutaa. Entäs tuo 50 p? Mitenkä sen laita --?\n\n_Lyyli_. Niin, tuo 50 p. (Vähän hämillään). Mutta, hyvä Maiju, kun\nminulla ei ole.\n\n_Maiju_. Ei ole! No sekin vielä! (Itku suussa). Mutta minäpä kerron\ntästä herrasväelle, niin rouva antaa Lyyli neidille aika ripityksen,\nettä köyhää tyttöä tyttöä sillä tavalla --\n\n(_Aina_ ulkona): \"Maiju, Maiju --!\"\n\n_Maiju_. No, tulenhan, tulenhan. (Poistuessaan). Niin, kyllä minä sen\nrouvalle --\n\n_Lyyli_. Maiju! Älä suutu! (Tarjoo Maijulle rinkelin, jonka otti kahvia\njuodessaan). Tuoss' on sinulle rinkeli. -- Ei se kuule enää. -- No, kas\nniin! Ei apua sieltäkään! Ja aika kiiruhtaa. (Selailee vihkoa). No,\nmissä se nyt on, tuo paikka? Nukahdin vähän tuolla lehtimajassa, niin\ntuuli tai mikä lie pannut lehdet noin epäjärjestykseen -- -- Luen sen\nuudestaan, niin ehkä sitten sujuu paremmin -- -- Kas, tässähän se --!\n(Lukee). \"Hän tiesi että tuo nuori, rikas ja korkeasukuinen parooni\nhäntä rakasti ja aikoi pyytää häntä vaimokseen. Mutta hän ei voinut\nparoonia kärsiä. Sillä hänen sydämessään oli toinen kuva. Hän rakasti\ninsinöör -- --\" Aiss! Taas tuo! (Pyyhkii kiivaasti pois jotain). \"Hän\nrakasti arkkitehtia. *Niin, hän rakasti salaa toisen omaa*. Ja vaikka\nhän tiesikin että se on hyvin väärin ja hänen omatuntonsa häntä siitä\nhirmuisesti nuhteli, niin nuo miehekkäät kasvot ja tuo ystävällinen\nkatse aina vaan olivat hänen sielun-silmiensä edessä. Välistä hän kyllä\noikein puri hammastakin ja päätti niin lujasti, että nyt minä en enää\nhäntä ajattele. Mutta silloin tuntui kaikki samassa niin tyhjältä ja\nkolkolta, tuntui kuin häneltä olisi hänen paras kalleuksensa ryöstetty.\"\n\n_Insinööri_ tulee perältä.\n\n_Lyyli_ (häntä huomaamatta). \"Sillä vaikka hän olikin onneton, niin\nhänen suurin ja rakkain ilonsa oli kumminkin tuo salainen, hänen\nrakastetullensakin aivan tietämätön -- --\"\n\n_Insinööri_. Antakaa anteeksi! Häiritsenkö teitä, neiti Lyyli?\n\n_Lyyli_ (peittää paperinsa ja nousee). Insinööri! -- Ei -- ei suinkaan\n--\n\n_Ins_. Te kirjoitatte jotain?\n\n_Lyyli_ Niin, minä tässä vaan --\n\n_Ins_. No, saako olla utelias ja kysyä, mitä se on, joka teidän\nhuomiotanne niin kiinnittää?\n\n_Lyyli_. Ei se ole mitään. Kirjoitan vaan eräälle ystävälle.\n\n_Ins_. Kuulkaapas, neiti, tuo ei ole totta. Te ette ole tottunut\nvalehtelemaan.\n\n_Lyyli_. Hm!\n\n_Ins_. Suokaa anteeksi, mutta minäpä tiedän, mitä teillä on siellä\ntekeillä. Te kirjoitatte romaania.\n\n_Lyyli_. Se -- se -- ei ole --\n\n_Ins_. Se on totta. Mutta mitä vasten te olette siitä häpeissänne? Ei se\ntietääkseni --\n\n_Lyyli_. (levoton). Enhän minä. -- Mutta kello on jo niin paljon. --\nTäytyy mennä pukeutumaan --\n\n_Ins_. Vielä mitä, te olette varsin soma tuossa puvussa. Kuulkaapas,\njääkää nyt tänne, minä tahtoisin vähän puhua kanssanne tuosta teidän\nromaanistanne.\n\n_Lyyli_. Romaanistani --!\n\n_Ins_. Niin, ehkä voisin antaa teille joitakuita neuvoja. Minä, totta\nkyllä, en itse ole mikään kirjailia, mutta onhan tämmöisellä vanhalla\nsedällä kumminkin vähän kokemusta.\n\n_Lyyli_ (ei vastaa mitään).\n\n_Ins_. No niin, istutaanko nyt keskustelemaan, ja jos luotatte minuun,\nniin ehkä me kohta pääsemme tuon vaikeuden ohitse.\n\n_Lyyli_ (istuu koneentapaisesti). Kyllä se on suotta --\n\n_Ins_. No, päähenkilö tuossa romaanissa on, niinkuin kuulin, nuori\ntyttö, joka aikoo laulajattareksi. Eikö niin?\n\n_Lyyli_. No, koska sen tiedätte, niin mitä vasten te sitten kysytte?\n\n_Ins_. Hänellä on kosioita tietysti, mutta hän ei huoli kestään.\n\n_Lyyli_. Niin, ei huoli.\n\n_Ins_. Sillä hän on mieltynyt erääseen toiseen, jota hän ei voi saada.\n\n_Lyyli_. Mitä? Mistä te sen --?\n\n_Ins_. Hm! No voihan sen arvata. Hän päättää siis elää ainoastaan\ntaiteensa ja muistojensa vuoksi -- sitten vähitellen kuihtua pois ja\nlakastua, ja sitten on kaikki loppu.\n\n_Lyyli_. Ei sitä kuihdu, kun on jotakin tehtävää.\n\n_Ins_. Saattaa kyllä olla, ainahan työ ylläpitää. Mutta eikö tuota\nromaanin loppua sentään voisi muuttaa hiukan toisenlaiseksi? Eikö se ole\nmahdollista?\n\n_Lyyli_. Muuttaa? Ei millään muotoa. Sittenhän kaikki --\n\n_Ins_. Mutta jos nyt kumminkin koettaisimme! Voittehan hyljätä\nehdotukseni, jos ei se teitä miellytä. Ottakaapas nyt kynänne, niin minä\nsanelen!\n\n_Lyyli_. Mutta minä en ymmärrä teitä --!\n\n_Ins_. Kyllä te kohta tulette minua ymmärtämään. No, oletteko valmis,\nneiti Lyyli?\n\n_Lyyli_. Mutta -- En minä tarvitse kirjoittaa -- kyllä minä sen ulkoakin\n--\n\n_Ins_. Ei, ottakaa kynänne vaan, se selvenee siten paremmin!\n\n_Lyyli_. No, koska te nyt niin -- -- Mutta ei saa katsoa, kun minä\nkirjoitan.\n\n_Ins_. En minä katso. Aloitammeko siis?\n\n_Lyyli_. Niin no, kyllähän minä olen --\n\n_Ins_. No siis! \"Olipa eräs kaunis kesäpäivä. Aurinko paistoi -- luonto\nvihannoi -- laine läikkyi iloisesti rantaa vastaan -- ja linnut\nlehdikossa visertelivät oikein täyttä kurkkua.\" Onko se kirjoitettu?\n\n_Lyyli_ (kirjoittaen) -- \"oikein täyttä kurkkua.\" On.\n\n_Ins_. (jatkaen). \"Hyvällä tuulella, niinkuin luontokin -- olivat\nmyöskin asukkaat tuossa pienessä, sievässä maatalossa -- jossa hän\n(nimittäin laulajatar) tavallisesti vietti kesänsä.\"\n\n_Lyyli_ (kuin edellä). -- \"vietti kesänsä.\"\n\n_Ins_. \"Ja joka melkein olikin hänen oikea kotinsa.\"\n\n_Lyyli_. -- \"oikea kotinsa.\"\n\n_Ins_. \"Sillä vanhempainsa kuoltua -- hänellä ei muita sukulaisia --\"\n\n_Lyyli_ (katsoo häneen). Mitä te --?\n\n_Ins_. No, eikös jatketa?\n\n_Lyyli_ (rupeaa kirjoittamaan). No, mitenkä se sitten --?\n\n_Ins_. \"Sillä vanhempainsa kuoltua -- hänellä ei muita sukulaisia\nollutkaan -- kuin tuo huvilan herrasväki.\" Onko se kirjoitettu?\n\n_Lyyli_. Kyllä. (Erikseen). Mitä hän oikeastaan --?\n\n_Ins_. \"Siellä hän viihtyikin erinomaisen hyvin. Sai olla aivan\nvapaudessaan -- juosta maat ja metsät -- ja hakea itselleen\nlempipaikkoja, mistä vaan itse halusi.\" Sanelenko liian nopeasti?\n\n_Lyyli_. Ei, kyllä minä --\n\n_Ins_. \"Tuommoisessa lempipaikassaan hän nytkin paraikaa istui --\nhaaveksien ja kirjoittaen. Mutta mikä lie vaikuttanut? Päivän helle vai\nmuuten väsymys? Yhtäkkiä Nukkumatti tuli tipsutellen ja tyttö vaipui --\"\n\n_Lyyli_. Se on halpaa! Te olette siis --?\n\n_Ins_. Mitä? Minä? Eikös nyt ole kysymys romaanistanne? -- \"Tyttö vaipui\nuneen ja paperit putosivat maahan --\"\n\n_Lyyli_. En minä enää rupea --\n\n_Ins_. No, mitä nyt? Sehän on vasten sopimustamme.\n\n_Lyyli_ (tarttuu koneentapaisesti kynään).\n\n_Ins_. \"Silloin sattui lehtimajan ohitse kulkemaan eräs vanhanpuoleinen\nherra -- jolle hyväntahtoisesti oli annettu asuntoa tuossa samassa\nhuvilassa. Hän huomasi tytön -- joka nukkui tuossa niin viattoman\nrauhallisesti. Samassa tuli pikkunen vallaton vihuri ja hajoitti\npaperit.\"\n\n_Lyyli_ (herkeää kirjoittamasta).\n\n_Ins_. (ei ole sitä huomaavinaan). \"Hiljaa otti hän ne ylös ja --\nviskatkaa ensimäinen kivi, te, jotka olette ilman syntiä -- hän katsoi\nniihin, huomasi että ne sisälsivät jonkunmoisen novellin muodossa tehdyn\nitsetunnustuksen, ja hän --\"\n\n_Lyyli_ (nousee). Antakaa minun mennä --!\n\n_Ins_. Odottakaa nyt hetkinen vaan! -- \"Ja hän ei ainoastaan katsonut,\nhän luki siitä monta paikkaa, sillä hän huomasi siinä jotakin, joka teki\nhäntä hyvin iloiseksi, ainakin hetkeksi, sillä --\"\n\n_Lyyli_. Laskekaa, sanon minä!\n\n_Ins_. Pieni Lyyli, se loppuu juuri. -- \"Niin, hetkeksi, sillä hänen\njärkensä, vaikka olikin heikko, rupesi kohta puhumaan ja selittämään,\nmiltä kannalta asia on otettava. Yksinäisyys maalla -- hänen nuoruutensa\n-- tuo siinä ijässä niin tavallinen kaipaus ihanteista, johon paremman\npuutteessa tämmöinenkin kömpelö --\"\n\n_Lyyli_ (nyyhkii). Voi voi, mitä vasten te noin minulle puhutte! Mikä\nteidät siihen oikeuttaa? Ja kuinka te uskallatte --?\n\n_Ins_. (jatkaa). \"Ja silloin päätti tuo mies, josta ei vielä kukaan\ntyttö ole huolinut ja joka ei vielä, niin vanha kuin olikin, ketään\nollut rakastanutkaan, niin päätti hän kun päättikin puhua järkevästi\ntuon pienen Lyylin kanssa ja selittää hänelle, kuinka hänen\nmielikuvituksensa ainoastaan on tehnyt hänelle pienet kepposet --\"\n\n_Lyyli_. Ettekö -- ettekö ole kihloissa --?\n\n_Ins_. Valitettavasti en.\n\n_Lyyli_. Mutta kaikkihan ne --?\n\n_Ins_. En ole, enkä luultavasti siihen koskaan pääsekään. (Katsoo Lyyliä\nsilmiin ja ottaa häntä kädestä). Lyyli!\n\n_Lyyli_ (kääntää pois päätään).\n\n_Ins_. Lyyli! Kuinka minä sinua ymmärrän? (Lyhyt äänettömyys). Lyyli!\nVastaa!\n\n_Lyyli_ (hymyillen kyyneleitten välillä). Te pidätte siis minusta -- te\nolette vapaa -- te huolitte tämmöisestä tuhmasta tytöstä --!\n\n_Ins_. Lyyli! Saanko toivoa? Koko minun elämäni riippuu tästä hetkestä!\n\n_Lyyli_ (hiljaisesti). En tiedä, mutta minä olen niin onnellinen, niin\nsanomattoman onnellinen!\n\n_Ins_. (ottaa häntä vyötäisiltä). Lyyli! Pieni, rakas, oma Lyylini!\n(Paperivihko putoaa pöydän alle).\n\n(_Maiju_ perältä kantaen kukkaruukkua).\n\n_Maiju_. Rouva käski sanomaan että mäeltä kuuluu jo rattaiden jyrinää ja\nettä -- (Pudottaa ruukun). Herra jestan! Herrasväki, herrasväki, tulkaa\nkatsomaan!\n\n(_Tohtori_ ja _Aina_).\n\n_Aina_. No, mitä nyt! Mitä täällä --? Mutta Lyyli!\n\n_Tohtori_. Mitä peeveli! Olenko valveilla vai --?\n\n_Lyyli_. Niin -- niin, me tässä vaan vähän muutimme tuon\nloppukohtauksen.\n\n\n\n"]