[{"data":1,"prerenderedAt":-1},["ShallowReactive",2],{"$fSFEzgjm_E3AS9BNc_O9rlC8H6SJeZOp4W1XJpxbpqVA":3},{"number":4,"title":5,"author":6,"authorBirth":7,"authorDeath":8,"slug":9,"bookId":10,"genreRaw":11,"genre":12,"themes":13,"origin":15,"language":16,"yearPublished":17,"yearPublishedTranslation":18,"wordCount":19,"charCount":20,"usRestricted":21,"gutenbergId":22,"gutenbergSubjects":23,"gutenbergCategories":30,"gutenbergSummary":33,"gutenbergTranslators":34,"gutenbergDownloadCount":36,"aiDescription":37,"preamble":38,"content":39},2581,"Kapinapäällikön pojat","Reid, Mayne",1818,1883,"2581-reid-mayne-kapinapaallikon-pojat","2581__Reid_Mayne__Kapinapäällikön_pojat","Seikkailuja Etelä-Afrikan rajaseuduilla","romaani",[14],"seikkailu",[],"fi",1856,1920,63167,409156,false,67230,[24,25,26,27,28,29],"Africa, Southern -- Juvenile fiction","Big game hunting -- Juvenile fiction","Brothers -- Juvenile fiction","Camping -- Juvenile fiction","Fathers and sons -- Juvenile fiction","Outdoor life -- Juvenile fiction",[31,32],"Adventure","Novels","\"Kapinapäällikön pojat: Seikkailuja Etelä-Afrikan rajaseuduilla\" by Mayne Reid is a novel written in the late 19th century. This adventure story follows the life of Hendrik van Bloom, a Boer farmer, and his family as they navigate the challenges of living in the harsh wilderness of South Africa, including encounters with wild animals and the threat of natural disasters. The narrative highlights themes of resilience, survival, and the complexities of colonial life.  The opening of the story introduces us to Hendrik van Bloom and his family, depicting their life as trek-boers in the desolate yet beautiful African landscape. As van Bloom reflects on his past as a soldier and current struggles as a farmer, he tends to his small cattle herd with the help of his three sons and daughter, Trüey. However, a significant threat emerges when a massive swarm of migratory locusts, referred to as \"springhaan,\" approaches, posing a disaster that could decimate their crops and livelihoods. The family's preparation and response to this impending crisis set the stage for the unfolding adventure and challenges they are about to face in the wilderness. (This is an automatically generated summary.)",[35],"Lokka, Esteri",257,"Etelä-Afrikkaan sijoittuva seikkailuromaani kertoo buuriperheen matkasta ja selviytymisestä rajaseudun erämaassa. Seikkailujen ohessa teos tarjoaa tietoa alueen luonnosta, metsästyksestä sekä villieläimistä, kuten leijonista ja norsuista.","Mayne Reidin 'Kapinapäällikön pojat' on Projekti Lönnrotin julkaisu\nn:o 2581. E-kirja on public domainissa sekä EU:ssa että sen\nulkopuolella, joten emme aseta mitään rajoituksia kirjan vapaan\nkäytön ja levityksen suhteen.\n\nTämän e-kirjan ovat tuottaneet Timo Ervasti ja Projekti Lönnrot.","KAPINAPÄÄLLIKÖN POJAT\n\nSeikkailuja Etelä-Afrikan rajaseuduilla\n\n\nKirj.\n\nKAPTEENI MAYNE REID\n\n\nEnglanninkielestä suomentanut [\"The Bush-Boys\"]\n\nEsteri Lokka\n\n\n\n\n\nHämeenlinnassa,\nArvi A. Karisto Osakeyhtiö,\n1920.\n\n\n\n\n\n\nSISÄLLYS:\n\n 1. Buurit.\n 2. Kraali.\n 3. \"Springhaan\".\n 4. Pakinaa heinäsirkoista.\n 5. Heinäsirkkojen lento.\n 6. Valjaisiin ja liikkeelle.\n 7. Vettä! Vettä!\n 8. Lauman kohtalo.\n 9. Makaava leijona.\n10. Leijona satimessa.\n11. Leijonan kuolema.\n12. Pakinaa leijonasta.\n13. Matkamiehet yöpyvät.\n14. \"Trek-boken\".\n15. Lähdettä etsimässä.\n16. Kauhea \"tsetse\".\n17. Pitkäsarvinen sarvikuono.\n18. Ankara ottelu.\n19. Elefantin kuolema.\n20. Erämiehiksi lyöttäytyneinä.\n21. Elefantin \"kuivaaminen\".\n22. Ilkeä hyeena.\n23. Urebia metsästämässä.\n24. Pikku Janin seikkailu.\n25. Luku hyeenoista.\n26. Puunlatvassa oleva talo.\n27. Villien riikinkukkojen tappelu.\n28. Jäljillä.\n29. Irtolaisnorsu.\n30. Puuttuva metsämies ja \"villihärät\".\n31. Afrikalainen muurahaissyöjä.\n32. Gnuu ahdistaa Hansia.\n33. Härän piirittämänä.\n34. Avuton elukka.\n35. Elefantin makuuhuone.\n36. Elefantin vuodetta valmistamassa.\n37. Afrikan villit aasit.\n38. Kvaggojen kiinniottamista suunnitellaan.\n39. Salahauta.\n40. Hirviantilooppia ajamassa.\n41. Hurja ratsastus kvaggan selässä.\n42. Pyssyloukku.\n43. Kutojalinnut.\n44. \"Sähisijäkäärme\".\n45. Käärmeensyöjä.\n46. Totty ja paviaanit.\n47. Villikoirat ja kaama-antilooppi.\n48. Loppusanat.\n\n\n\n\nEsipuhe.\n\n\nSeikkailukirjat ovat poikien lukemistossa välttämättömiä\nmielikuvituksen ja reippaudenhalun elvyttäjiä, ja hyvistä\nseikkailukirjoista on saatavissa paljon tarpeellista opetusta\nniillekin, joita mikään sattumakaan ei toimita kokemaan vaaroja ja\nvastuksia tavallisen sivistyselämän ulkopuolella.\n\nMutta näitä hyviä seikkailukirjoja ei ilmesty kovinkaan runsaasti.\nParhaimpien tätä lajia täytyy olla laajakatseisten, etevälahjaisten\nkelpo kansalaisten kirjoittamia, jotka itse ovat saaneet suuren määrän\nkokemuksia käsittelemältänsä alalta. Heidän jäljittelyänsä johtuvat\netsimään uutta vain juuri seikkailujen keksimisessä, rakentamaan\ntekeleensä pelkän jännityksen varaan, joka piankin herpoo eikä jätä\nlukijalle mitään pysyväistä; se \"jännitys\" johdutaan sitäpaitsi\nhelpoimmin hankkimaan taistelukohtauksista ja muista tihutöistä,\njollaiset liiallisuudellaan pilaavat nuorison herkkää sielunelämää.\n\nOikeita suositeltavia seikkailukirjoja hakiessaan joutuu ensimäiseksi\nkääntämään huomionsa tämän kirjallisuudenhaaran varsinaisiin esikuviin,\nsellaisiin kuin Uuden maailman moninaisissa koettelemuksissa\nkaraistuneihin Mayne Reidiin ja Gustave Aimardiin, joiden jälkiä\nlukuisat uudemman ajan pätevätkin nuorisonkirjailijat ovat astuneet\ntuotteittensa sommittelussa, sillaikaa kun tusinakynäilijäin liuta on\nheikoilla mukailuillaan aiheuttanut tällaiselle luettavalle paljon\nansaittua ennakkoluuloisuutta vanhemman väen silmissä.\n\nSarjassamme esitelläänkin nyt myös kapteeni Reidin kirjallisesta\ntuotannosta ensimäiset lyhentämättömät käännökset suomalaiselle\nyleisölle. Hän todella täyttää ensiluokkaisesti päävaatimuksen,\njoka on asetettava ulkoelämää ja villiä luontoa käsittelevälle\nkertojalle. Hän oli ollut intomielinen eränkävijä tutkimusretkeilijä\nja taisteleva sivistyksen uranaukaisija ennen kuin ryhtyi käyttämään\ntietojansa ja muistelmiaan nuorison viehättelyyn, ja tässä\nkirjallisessa työskentelyssään hän myös osoittaa huomattavia kerronnan\nlahjoja, samalla kun hän kykenee todellisesti avartamaan lukijainsa\nkäsityspiiriä.\n\nMayne Reid oli syntynyt v. 1818, skotlantilaisesta pappissuvusta, joka\noli asettunut Irlantiin; äidin puolelta hän ilmoittaa olleensa sen\n\"tuliluontoisen ja pikamielisen Rutherfordin\" sukua, joka esiintyy\nWalter Scottin \"Marmionissa\". Hänen sanotaankin suuressa määrin\nperineen tämän tulisen luonnonlaadun. Yhdenkolmatta vuotiaana hän\nmuutti kotimaastansa New Orleansiin ja vietti sitten useat vuodet\nmitä kirjavimmissa vaiheissa, m.m. juuri niillä metsästysretkillä,\njoita hän \"Mississippin metsästäjäpojissa\" kuvailee. V. 1846 hän meni\nMeksikon sotaan ja kunnostautui uljuudellaan Santa Cruzin, Cerro\nGordon ja Contrerasin taisteluissa, ja Chapultepecin valloituksessa\nsyyskuulla v. 1847 hänen ilmoitettiin saaneen surmansa. Eräässä Ohion\nvaltiossa pidetyssä juhlassa lausuttiin muistorunokin tälle kaatuneelle\nsankarille, joka kuitenkin pian jälkeenpäin ilmestyi elävänä esiin.\n\nEnsimäisen romaaninsa hän julkaisi Yhdysvalloissa v. 1850, ja nopeasti\nhän pääsi melkein yhtä suureen suosioon nuorisonkirjailijana kuin Jules\nVerne. Uutterana kynämiehenä hän vietti lopun ikäänsä Englannissa ja\nkuoli lokak. 22 p:nä 1883.\n\nOsa Reidin romaaneista käsittelee valkoihoisten taisteluita intiaanien\nkanssa ja Meksikon julmia oloja; nykyinen nuorisonkasvatus on löytänyt\nsoveliaampia seikkailukirjoja rauhallisemman retkeilyn aloilta. Mutta\njälkimäisenkin vaatimuksen täyttää miehuullisen kapteenin toinen\nromaanisikermä, johon sarjamme ensimäiset suomennokset on hänen\npääteoksinaan luettava.\n\nNäissä seikkailukertomuksissaan Reid erityisesti osoittaa\nluonnontieteellisiä harrastuksiansa, ja hän pani valmistamiseen mitä\nsuurinta huolta. Hän on itse huomauttanut, että koko toiminta-alue on\nesitetty tarkoin omakohtaisten tutkimusten mukaan; ainoatakaan eläintä\ntai kasvia ei ole siirretty vieraaseen maantieteelliseen yhteyteen, ja\ntapaukset ovat koettua ja kuultua.\n\nTällaiset kirjat ovat erikoisesti meidän päiviemme nuorison lukemistoa,\ntarjotessaan mieluisaan muotoon sovellettuna hyvän luonnontieteellisen\nkurssin ja esittäessään tervettä elämää taivasalla. Jo monelle kielelle\nkäännettyinä ja klassillisiksi vakautuneina ne ansaitsevat etusijan\ntoimintatarmoisten poikien joutohetkien virkistyksenä.\n\n_V. H.-A._\n\n\n\n\n1. luku.\n\nBUURIT.\n\n\nHendrik van Bloom oli buuri -- hollantilainen maanviljelijä Kap-maassa.\n\nKap-maan buurit ovat esiintyneet varsin huomattavasti uudemmassa\nhistoriassa. Vaikka he luonnostaan ovatkin rauhaarakastavaa kansaa, on\nheidän kuitenkin ollut pakko usein sotia sekä Afrikan alkuasukkaiden\nettä eurooppalaisten kanssa; ja näissä sodissa he ovat suoriutuneet\nihailtavasti ja osoittaneet, että rauhallinen kansa tarpeen vaatiessa\nvoi taistella yhtä uljaasti kuin ne, jotka sotilaan hurjasta maineesta\nalituisesti rehentelevät.\n\nMutta buureja on syytetty julmuudesta sodissaan -- etenkin\nalkuasukkaita vastaan käydyissä. Syytös voinee näyttää\ntotuudenmukaiselta yleiseltä kannalta katsoen. Ottaessamme kuitenkin\nhuomioon näiden villien vihollisten taholta tulleen ärsytyksen, opimme\nkatsomaan lempeämmin Kap-maan hollantilaisten menettelyä. On totta,\nettä he pakottivat keltaiset hottentotit orjuuteen; mutta samaan aikaan\nme, englantilaiset, kuljetimme laivanlastittain mustia guinealaisia\npoikki Atlantin, samalla kun espanjalaiset ja portugalilaiset kytkivät\nAmerikan punaihoiset yhtä ahtaisiin ja koviin kahleihin.\n\nToinen huomioonotettava seikka on, minkäluontoisia olivat ne\nalkuasukkaat, joiden kanssa hollantilaiset buurit joutuivat\ntekemisiin. Ankarin julmuus, jolla siirtolaiset heitä rankaisivat, oli\narmeliaisuutta verrattuna siihen kohteluun, jota villien täytyi kärsiä\nomilta hirmuvaltiailtaan.\n\nTämä ei puhdista hollantilaisia siitä, että he olivat pakottaneet\nhottentotit orjuuteen; mutta ottaen huomioon kaikki asianhaarat ei ole\nainoatakaan merikansaa, joka voi arvokkaasti syyttää heitä julmuudesta.\nVäleissään Kap-maan alkuasukkaiden kera he ovat olleet tekemisissä\nmitä ilkeimpien ja halpaluontoisimpien raakalaisten kanssa; eikä\nsiirtolaisuuden historia sellaisissa olosuhteissa voi olla muuta kuin\ntäynnä epämieluisia sivuseikkoja.\n\nNuori lukija, voisin helposti puolustaa Kap-maan buurien käytöstä,\nmutta siihen ei minulla ole tässä tilaa. Voin ainoastaan ilmaista\nsinulle oman mielipiteeni; ja se on sellainen, että he ovat\nurhoollista, voimakasta, tervettä, siveellistä, rauhaarakastavaa,\nahkeraa heimoa -- totuuden rakastajia ja tasavaltaisen vapauden ystäviä\n-- lyhyesti, oivallista rotua.\n\nMynheer Hendrik ei ollut kuitenkaan aina ollut buuri. Hän saattoi\nkerskata hiukan korkeammasta asemasta -- hän voi näet ylpeillä\nparemmasta kasvatuksesta kuin minkä pelkkä Kap-siirtolainen\ntavallisesti omistaa, samoin kuin jommoisestakin kokemuksesta miekan\nkäyttelemisessä. Hän ei ollut syntyisin siirtomaasta, vaan emämaasta,\neikä hän ollut tullut tänne köyhänä onneaan etsivänä seikkailijana,\nvaan upseerina hollantilaisessa rykmentissä, jonka asemapaikka silloin\noli täällä.\n\nHänen sotilaspalveluksensa ei ollut siirtomaassa pitkäaikainen. Eräs\nkirsikkaposkinen, pellavatukkainen Gertrude -- rikkaan buurin tytär\n-- oli mieltynyt nuoreen luutnanttiin; ja tämä puolestansa kiintyi\nsuuresti tyttöön. Seuraus oli, että he joutuivat naimisiin. Kun\nGertruden isä pian sen jälkeen kuoli, joutui hänelle suuri maatila\nkaikkine elukkoineen, hevosineen ja hottentotteineen, leveähäntäisine\nlampaineen ja pitkäsarvisine härkineen. Tämä oli kehoittimena hänen\nsotilasmielelleen laskea syrjään miekkansa ja ruveta \"vee-buuriksi\" eli\nkarjatilalliseksi, kuten hän myöskin teki.\n\nNämä tapaukset sattuivat monta vuotta ennen englantilaisten tuloa\nKap-siirtomaan herroiksi. Kun tämä tapahtui, oli Hendrik van Bloom jo\nvaikutusvaltainen mies siirtomaassa ja \"kenttäkornetti\" piirissään,\njoka oli kauniissa Graaf Reinetin maakunnassa. Hän oli silloin leski,\npienen perheen isä. Vaimo, jota hän oli hellästi rakastanut --\nkirsikkaposkinen, pellavatukkainen Gertrude -- ei ollut enää elossa.\n\nHistoria kertoo, kuinka hollantilaiset siirtolaiset, tyytymättöminä\nenglantilaisten hallitukseen, kapinoivat sitä vastaan. Entinen\nluutnantti ja kenttäkornetti oli huomattavimpia kapinoitsijoiden\njoukossa. Historia kertoo myös, kuinka kapina kukistettiin ja useita\nsiihen sekaantuneista teloitettiin. Van Bloom pelastui pakenemalla,\nmutta hänen kaunis maatilansa Graaf Reinetissä otettiin takavarikkoon\nja annettiin toiselle.\n\nMonta vuotta myöhemmin tapaamme hänet asumassa etäisessä seudussa\nsuuren Orange-joen toisella puolen, viettäen \"trek-buurin\" elämää --\nkuljeskelevana karjanhoitajana, jolla ei ole määrättyä tai pysyväistä\nasuinpaikkaa, vaan joka muuttaa laumoineen paikasta toiseen, minne\ntahansa hyvät laitumet ja vesi häntä houkuttelevat.\n\nSuunnilleen näiltä ajoilta on peräisin tuttavuuteni kenttäkornetin ja\nhänen perheensä kanssa. Hänen aikaisemmasta elämästään olen kertonut\nkaiken tietämäni, mutta useita vuosia kestäneen tämän jälkeisen\najanjakson tunnen paljoa tarkemmin. Useimmat sen yksityiskohdista\nkuulin hänen oman poikansa huulilta. Mieltäni ne suuresti kiinnittivät,\nja sainpa niistä oppiakin. Ne olivat ensi läksyjäni _Afrikan\neläinopissa_.\n\nUskoen, nuori lukija, että ne voivat myös opettaa ja innostuttaa\nsinua, levitän ne tässä eteesi. Sinun ei tule pitää niitä ainoastaan\nmielikuvituksen tuotteina. Kuvauksia villeistä eläimistä, jotka\nnäyttelevät osaansa tässä pienessä tarinassa, yhtä hyvin kuin niiden\ntekoja, tapoja ja vaistoja, voit pitää luonnontarkkoina. Nuori van\nBloom oli luonnon harras tutkija, ja voit luottaa hänen kuvaustensa\nuskottavuuteen.\n\nKyllästyneenä politiikkaan kenttäkornetti asui nyt etäisellä rajalla --\nitse asiassa rajan takana, sillä lähin asutus oli sadan mailin päässä.\nHänen \"kraalinsa\" oli seudussa, joka rajoittui suureen Kalaharin\nerämaahan -- Etelä-Afrikan Saharaan. Ympäröivä seutu oli satojen\nmailien päähän asumatonta, sillä harvaan sirotellut, puoli-inhimilliset\nbushmannit, jotka asuivat sen piirissä, tuskin ansaitsevat asukkaiden\nnimeä enempää kuin villit eläimet, jotka ulvoivat heidän ympärillään.\n\nOlen sanonut, että van Bloom nyt harjoitti \"trek-buurin\" ammattia.\nMaanviljelys Kap-maassa on etupäässä hevosten, karjan, lampaiden\nja vuohien kasvattamista; ja nämä elukat ovat buurin rikkautena.\nMutta kenttäkornettimme lauma oli nyt hyvin pieni. Takavarikoiminen\noli pyyhkäissyt pois hänen koko omaisuutensa, eikä onni ollut häntä\nsuosinut hänen ensi kokeissaan kuljeskelevana karjankasvattajana.\nBrittiläisen hallituksen säätämä vapauttamislaki ei ulottunut\nainoastaan Länsi-Intian saarten neekereihin, vaan myös Kap-maan\nhottentotteihin; ja seuraus siitä oli, että mynheer van Bloomin\npalvelijat olivat jättäneet hänet. Hänen karjansa, jota ei enää\nkunnolla hoidettu, kuljeskeli sinne tänne. Jotkut elukat joutuivat\nvillien eläinten saaliiksi -- toiset kuolivat pernatautiin. Hänen\nhevosiansakin harvensi salaperäinen eteläafrikalainen hevostauti;\nalinomaa ahdistivat hänen lampaitaan ja vuohiaan, vähentäen niiden\nlukua, susi, villikoira ja hyeena. Hän oli kärsinyt tappion toisensa\njälkeen, kunnes hänen hevosiansa, härkiänsä, lampaitansa ja vuohiansa\ntuskin enää oli kaikkiansa sata päätä. Ylen pieni lauma Etelä-Afrikan\nkarjankasvattajalla.\n\nKaikesta huolimatta kenttäkornettimme ei ollut onneton. Hän katsoi\nkolmeen rohkeaan poikaansa -- Hansiin, Hendrikiin ja Janiin.\nHän katsoi kirsikkaposkiseen, pellavatukkaiseen tyttäreensä\nGertrudeen, todelliseen äitinsä perikuvaan. Näihin hän pani toivonsa\nonnellisemmasta tulevaisuudesta.\n\nHänen kaksi vanhinta poikaansa oli jo apuna hänelle päivittäisissä\naskareissa; nuorinkin kykenisi siihen jo pian. Gertrudesta -- eli\n\"Trüeystä\", joksi häntä hyväillen puhuteltiin -- hän pian saisi\noivallisen taloudenhoitajan. Hän ei siis ollut onneton; ja joskin hän\ntoisinaan huokasi, tapahtui se vain, kun pikku Trüeyn kasvot loihtivat\nesiin muiston siitä Gertrudesta, joka nyt oli taivaassa.\n\nMutta Hendrik van Bloom ei ollut epätoivon mies. Onnettomuus ei ollut\nvoinut hänen mieltänsä murtaa. Hän vain ryhtyi entistä innokkaammin\ntyöhön vielä kerran rakentaakseen onnensa.\n\nItseään varten hänellä ei ollut kunnianhimoista rikastumisen\npyrkimystä. Hän olisi tyytynyt viettämäänsä yksinkertaiseen elämään\nja vähät välittänyt omaisuutensa kartuttamisesta. Mutta muut syyt\nvaikuttivat hänen mieleensä -- pienen perheen tulevaisuus. Hän ei\nvoinut sietää lastensa varttuvan ilman kasvatusta keskellä villejä\ntasankoja.\n\nEi, heidän täytyisi kerran palata ihmisten ilmoille, näyttelemään\nosaansa yhteiskunnallisen ja sivistyneen elämän näytelmässä. Tämä oli\nhänen suunnitelmansa.\n\nMutta miten toteuttaa tämä aie? Vaikkakin hänet oli armahdettu n.s.\nvaltiorikoksestansa ja hän nyt oli vapaa palaamaan siirtomaan rajojen\nsisälle, oli hän huonosti varustettu sitä tarkoitusta varten. Hänen\nköyhä, vähentynyt laumansa ei riittäisi, jotta hän voisi jäädä asumaan\nsiirtokunnan alueelle. Se tuskin elättäisi häntä kuukauden aikaa.\nPalata olisi samaa kuin palata kerjäläisenä.\n\nTämänsuuntaiset mietteet tuottivat hänelle toisinaan huolta. Mutta ne\nmyös lisäsivät hänen luonteensa tarmoa ja tekivät hänet innokkaammaksi\nvoittamaan edessä olevat esteet.\n\nHän oli ollut hyvin uuttera kuluvan vuoden aikana. Turvatakseen\nkarjansa talven ajaksi hän oli kylvänyt paljon maissia ja tattaria, ja\nnyt oli kumpikin sato kukoistavimmillaan. Hänen puutarhansakin hymyili\nja lupasi yltäkylläisesti hedelmiä, melooneja ja keittiökasveja.\nLyhyesti sanoen, pieni asuinpaikka, johon hän oli joksikin aikaa\nasettunut, oli keidas pienoiskoossa, ja hän itse iloitsi päivittäin\nsilmiensä levätessä tuleentuvassa ympäristössä. Vielä kerran hän alkoi\nuneksia menestyksestä -- vielä kerran toivoa, että hänen huono onnensa\noli loppumassa.\n\nValitettavasti se oli turha toivo. Koettelemuksien sarja vielä odotti\nhäntä -- sarja onnettomuuksia, jotka riistivät häneltä melkein kaikki,\nmitä hän omisti, ja täydelleen muuttivat hänen elämäntapansa.\n\nKenties näitä sattumia tuskin voikaan sanoa onnettomuudeksi, koska ne\nlopulta johtivat onnelliseen tulokseen.\n\nMutta itse voit päättää, nuori lukija, kuultuasi \"trek-buurin\" ja hänen\nperheensä \"historian ja seikkailut\".\n\n\n\n\n2. luku.\n\nKRAALI.\n\n\nEntinen kenttäkornetti istuskeli kraalinsa edustalla -- sitenhän\nnimitetään eteläafrikalaista asuntoa. Hänen huuliensa välistä pisti\nesiin iso piippu suunnattomine merenvahapesineen. Jokainen buuri on\ntupakoitsija.\n\nKuluneen elämän monista tappioista ja kärsimyksistä huolimatta hänen\nsilmissään oli tyytyväisyyttä. Häntä ilahdutti kukoistavan viljansa\nnäkeminen. Maissi oli nyt \"maitonesteessä\", ja tähkät, käärittyinä\npapyroksen kaltaiseen kuoreen, näyttivät täysiltä ja suurilta.\nOli suloista kuulla pitkien viheliäisten lehtien suhinaa ja nähdä\nloistavien kultaisten kukintojen aaltoilevan tuulessa. Isännän sydän\noli iloinen hänen silmäillessään lupaavaa maissisatoansa.\n\nMutta olipa toinenkin lupaava vilja, vielä enemmän omiaan ilahuttamaan\nhänen sydäntänsä -- hänen hyvät lapsensa. Täällähän he ovat kaikki\nhänen luonaan.\n\nHans -- vanhin -- vakava, tyyni Hans työssä runsautta uhkuvassa\npuutarhassa; samalla kun vähäinen, mutta vilkas veitikka Jan, nuorin,\nkatselee ja silloin tällöin auttaa veljeänsä. Hendrik -- raju\nHendrik, säteilevine kasvoineen ja vaaleine kiharoineen -- askaroi\nhevosten luona, hevoskraalissa. Ja Trüey -- kaunis, kirsikkaposkinen,\npellavatukkainen Trüey -- puuhailee lemmikkinsä -- hyppykauriin\nvasikan kanssa ja näiden kahden kirkkaat silmät kilpailevat ilmeiden\nviattomuudessa ja herttaisuudessa.\n\nNiin, kenttäkornetin sydän iloitsee hänen silmätessään lapsiansa toista\ntoisensa jälkeen -- ja syystäkin. He ovat kaikki kauniita katsella,\nkaikki lupaavat hyvää. Jos heidän isänsä tuntee hetkellistä tuskaa,\nsattuu se, kuten olemme jo sanoneet, hänen silmiensä pysähtyessä\nkirsikkaposkiseen, pellavatukkaiseen Gertrudeen.\n\nMutta aika on jo kauvan sitten lieventänyt tämän murheen hiljaiseksi\nalakuloisuudeksi. Sen tuska on lyhytaikainen, ja kenttäkornetin kasvot\nkirkastuvat jälleen hänen katsahtaessaan lapsikultiinsa, jotka ovat\nniin toivorikkaita ja lupaavia.\n\nHans ja Hendrik ovat jo kyllin vankkoja auttaakseen häntä hänen\ntoimissaan -- itse asiassa he ovat hänen ainoat apulaisensa,\nlukuunottamatta \"Swartboyta\".\n\nKuka on Swartboy?\n\nKatsahda hevoskraaliin ja siellä näet Swartboyn puuhailevan nuoren\nisäntänsä, Hendrikin, kanssa paria hevosta satuloiden. Ota huomioosi\nSwartboyn näyttävän noin kolmikymmenvuotiaalta, ja niin vanha hän\ntäysin onkin; mutta jos asettaisit mittakepin hänen viereensä,\nhuomaisit, ettei hänen pituutensa ole paljoakaan yli neljän jalan.\nHän on kuitenkin vankkarakenteinen ja olisi mittavampi vaakasuorassa\nsuunnassa. Voit panna merkille, että hän on iholtaan kellahtava,\nvaikkakin hänen nimensä voisi saada sinut kuvittelemaan hänen olevan\nmustan -- sillä \"Swartboy\" merkitsee \"musta poika\". Voit havaita, että\nhänen nenänsä on litteä ja vajonnut poskien tasoa alemmaksi; että\nhänen poskensa ovat ulkonevat, huulensa hyvin paksut, sieraimensa\nlaajat, kasvonsa parrattomat ja hänen päänsä melkein hiukseton --\nsillä hänen päähänsä harvaan siroteltuja takkuisia villatukkuja voi\ntuskin kuvitella hiuksiksi. Voit vielä huomata, että hänen päänsä,\nsen kanssa suhteellisine korvineen, on luonnottoman suuri, ja että\nsilmät ovat vinossa ja että niillä on kiinalaisilme. Voit huomata\nSwartboyssa kaikki ne tunnusmerkit, jotka ovat ominaisia Etelä-Afrikan\n\"hottentoteille\".\n\nSwartboy ei kuitenkaan ole hottentotti -- vaikkakin samaa rotua. Hän on\nbushmanni.\n\nKuinka tämä villi bushmanni oli joutunut entisen kenttäkornetin van\nBloomin palvelukseen? Siitä on pieni romanttinen juttu. Tällainen:\n\nEtelä-Afrikan villien heimojen keskuudessa vallitsee perin julma\ntapa -- he jättävät vanhukset tai voimattomat ja usein sairaat tai\nhaavoitetut kuolemaan erämaahan. Lapset jättävät vanhempansa jälkeensä,\nja toverit hylkäävät usein haavoittuneen kumppanin ilman muuta\nhuolenpitoa kuin varaamalla päivän ruoan ja pikarillisen vettä.\n\nSwartboy-bushmanni oli joutunut tämän tavan uhriksi. Hän oli ollut\nmuutamien heimolaistensa kanssa metsästysretkellä, jolloin leijona oli\nhäntä pahoin runnellut. Hänen toverinsa, jotka eivät odottaneet hänen\njäävän henkiin, jättivät hänet tasangolle kuolemaan; ja luultavasti\nhän olisikin tuhoutunut ilman kenttäkornettiamme. Viimemainittu,\nsamotessaan yli tasankojen, löysi haavoittuneen bushmannin, nosti hänet\nvaunuihinsa, kuljetti hänet asuntoonsa, sitoi hänen haavansa ja hoiteli\nhäntä, kunnes hän tuli terveeksi. Siten Swartboy joutui kenttäkornetin\npalvelukseen.\n\nVaikkakaan kiitollisuus ei ole luonteenomaista hänen rodulleen, ei\nSwartboy ollut kiittämätön. Kaikkien muiden palvelijoiden mennessä\ntiehensä hän pysyi uskollisena herrallensa; ja niistä ajoista saakka\nhän oli ollut mitä kelvollisin ja hyödyllisin työntekijä. Hänpä olikin\ntodella ainoa, joka oli jäänyt; poikkeuksena oli vain eräs tyttö, Totty\n-- joka luonnollisesti oli hottentotti ja jotenkin samaa pituutta,\nkokoa ja väriä kuin Swartboy.\n\nSanoimme, että Swartboy ja Hendrik satuloivat paria hevosta. Niin pian\nkuin he saivat sen tehdyksi, he nousivat hevosten selkään ja ratsastaen\nulos kraalista suuntasivat kulkunsa suoraan lakeuden poikki. Heitä\nseurasi pari vankkaa, hurjannäköistä koiraa.\n\nHeidän tarkoituksensa oli ajaa kotiin härät ja toiset hevoset,\njotka kävivät laitumella hyvän matkan päässä. Heillä oli tapana\ntehdä näin joka ilta samalla tunnilla -- sillä Etelä-Afrikassa on\nvälttämätöntä yöksi sulkea koko karja tarhaan, suojellakseen sitä\nsaalistavilta pedoilta. Tätä tarkoitusta varten on rakennettu useita\nkorkeaseinäisiä aitauksia -- kraaleja, kuten niitä nimitetään. Tällä\nsanalla on sama merkitys kuin espanjalaisella \"corral\"-sanalla, ja\nluulen portugalilaisten sen tuoneen Afrikaan -- koskapa se ei ole\nalkuasukkaiden antama nimitys.\n\nNämä kraalit ovat tärkeitä laitteita buurin talossa, melkein yhtä\ntärkeitä kuin hänen oma asuinrakennuksensa, jota tietysti myös\nnimitetään kraaliksi.\n\nNuoren Hendrikin ja Swartboyn ratsastaessa hevosia ja karjaa hakemaan\nlähti Hans, jättäen työnsä puutarhassa, kokoamaan lampaat ja ajamaan ne\nkotiin. Nämä kävivät laitumella toisella taholla, mutta koska ne olivat\nlähellä, meni hän jalan, ottaen pikku Janin mukaansa.\n\nTrüey, sidottuaan lemmikkinsä paaluun, oli mennyt sisälle taloon\nauttaaksensa Tottya illallisen laitossa. Näin kenttäkornetti jäi\nyksikseen piippuinensa, jota hän yhä poltteli.\n\nHän istui aivan ääneti, vaikka hän tuskin saattoi pidättyä ilmaisemasta\ntuntemaansa tyydytystä, nähdessään perheensä näin uutterassa työssä.\nVaikka hän oli tyytyväinen kaikkiin lapsiinsa, täytyy tunnustaa, että\nhän oli erikoisesti mieltynyt rajuun Hendrikiin, jolla oli hänen oma\nnimensä ja joka muistutti hänelle enemmän hänen omaa nuoruuttansa kuin\nyksikään toisista. Hän ylpeili Hendrikin uljaasta ratsastustaidosta, ja\nhänen silmänsä seurasivat tätä yli tasangon, kunnes ratsastajat olivat\nmelkein mailin päässä ja sekaantuivat karjan joukkoon.\n\nTällä hetkellä muuan seikka pisti van Bloomin silmään ja oitis\nkiinnitti hänen huomiotansa. Se oli omituinen näky taivaan rannalla\nsillä suunnalla, jonne Henrik ja Swartboy olivat menneet, mutta\nnähtävästi näiden tuolla puolen. Se muistutti sakeaa sumua tai savua,\nkuin olisi tasanko pitkän matkan päässä ollut tulessa.\n\nVoisiko niin olla? Oliko joku sytyttänyt _haroo_-pensaat tuleen? Vai\noliko tuo tomupilvi?\n\nTuuli oli tuskin riittävän kova nostaakseen moisen pölyn, ja kuitenkin\nnäytti siltä. Aiheuttivatko sen jotkut eläimet? Eikö se voisi olla\nsuuren antilooppijoukon nostama pöly -- esimerkiksi hyppy kauriiden\nmuuttojoukkueen? Se ulottui useita maileja pitkin taivaanrantaa, mutta\nvan Bloom tiesi, että nämä elukat usein kulkevat mailia laajemmissa\nparvissa. Kuitenkaan hän ei voinut uskoa tätä siksi.\n\nHän tuijotti yhä tuohon kummalliseen ilmiöön, koettaen selittää sitä\nusealla tavalla. Se näytti nousevan korkeammalle sinistä taivasta\nvasten -- milloin muistuttaen pölyä, milloin kuin laajalle levinneen\ntulipalon savua, milloin taas punertavaa pilveä. Se oli lännessä ja\nalkoi nyt jo pimittää laskevaa aurinkoa. Se oli kulkenut kuin esirippu\nyli auringon kehrän, ja tämän valo ei enää langennut tasangolle. Oliko\nse jonkun hirveän myrskyn enne -- jonkun maanjäristyksen?\n\nSellainen ajatus iski kenttäkornetin mieleen. Se ei ollut tavallisen\npilven kaltainen -- se ei näyttänyt tomupilveltä -- se ei ollut savun\ntapaista. Se ei muistuttanut mitään hänen näkemäänsä. Ei ihme, että hän\ntunsi levottomuutta ja pelkoa.\n\nÄkkiä tuo tummanpunainen ainejoukko näytti verhoavan tasangolla olevan\nkarjan, ja elukoiden voi nähdä juoksentelevan sinne tänne pelästyneiden\ntavoin. Sitte nuo kaksi ratsastajaa katosivat sen tummaan varjoon.\n\nVan Bloom nousi seisoalleen, nyt todenperästä hätääntyneenä. Mitä se\nvoi olla?\n\nHänen päästämänsä huudahdus houkutteli pikku Trüeyn ja Tottyn talosta;\nja Hans oli nyt Janin kanssa tullut takaisin lampaineen ja vuohineen.\nKaikki näkivät tuon omituisen ilmiön, mutta kukaan ei voinut sanoa,\nmitä se oli. Kaikki olivat hätääntyneitä.\n\nHeidän seistessään tähyilemässä pelästynein mielin nuo kaksi\nratsastajaa ilmestyivät pilven sisästä, ja sitten heidän nähtiin\nkarahuttavan eteenpäin pitkin tasankoa taloa kohti. He tulivat täyttä\nvauhtia, mutta kauan ennen heidän paikalle saapumistaan saattoi kuulla\nSwartboyn huutavan:\n\n\"Baas van Bloom! _Springhaan tulee! Springhaan, springhaan!_\"\n\n\n\n\n3. luku.\n\n\"SPRINGHAAN.\"\n\n\n\"Ahaa! Springhaan!\", huudahti van Bloom, kuultuaan laajalti tunnettujen\nmuutto-heinäsirkkojen hollantilaisen nimityksen.\n\nArvoitus oli ratkaistu. Omituinen pilvi, joka levisi yli lakeuden, ei\nollut vähempää eikä enempää kuin heinäsirkkojen muuttoparvi.\n\nTuollaisen näyn todistajina ei yksikään heistä ollut milloinkaan\nennen ollut, Swartboyta lukuunottamatta. Hänen isäntänsä oli usein\nnähnyt pienempiä heinäsirkkajoukkoja ja useita eri lajeja -- sillä\nEtelä-Afrikassa on näitä merkillisiä hyönteisiä useita lajeja. Mutta\nse, joka nyt ilmestyi, oli todellinen muuttoheinäsirkka (_Gryllus\ndevastatorius_); ja nyt suurella vaelluksellansa -- harvemmin sattuva\ntapaus kuin mitä matkustajat sinulle uskottelevat. Swartboy tunsi\nne hyvin; ja vaikka hän ilmoittikin niiden lähestymisestä suuresti\nkiihtyneenä, ei hänen kiihtymyksessään huomannut kauhua.\n\nAivan päinvastoin. Hänen suuret paksut huulensa olivat kokoonpuristetut\nkasvojen poikitse eriskummaisessa ilon ilmeessä. Hänessä riehuivat\nhänen villin rotunsa vaistot. Näille ei heinäsirkkojen vaellus ollut\npelon aihe, vaan ilon lähde -- niiden tulo oli yhtä tervetullut kuin\nmeriäyriäissaalis Leighin kalastajalle tai elonkorjuu talonisännälle.\n\nKoiratkin haukkuivat ja ulvoivat ilosta ja hyppelivät ikäänkuin\noltaisiin metsästykseen lähdössä. Huomatessaan pilven ne vaistonsa\navulla helposti tunsivat heinäsirkat. Ne katselivat niitä samoin\ntuntein, jotka Swartboyta kiihoittivat -- sillä sekä koirat että\nbushmannit syövät näitä hyönteisiä halukkaasti!\n\nKuullessaan, että oli ainoastaan puhe heinäsirkoista, kaikki heti\ntointuivat säikähdyksestään. Pikku Trüey ja Jan nauroivat, taputtivat\nkäsiään ja odottivat uteliaina niiden lähenemistä. Olivathan kaikki\nkuulleet tarpeeksi tietääkseen, että ne olivat vain heinäsirkkoja,\njotka eivät pure eivätkä pistä ketään, ja sen tähden ei kukaan niitä\npelännyt.\n\nVan Bloom itsekin välitti aluksi varsin vähän niistä. Levottomuuden\njälkeen oli huojennus kuulla, että olikin kysymys heinäsirkkojen\nmuuttoretkestä, ja vähään aikaan hän ei ajatellut tuon ilmiön\nluonnetta, katseli sitä vain uteliain mielin.\n\nÄkkiä hänen ajatuksensa saivat uuden suunnan. Hänen silmänsä\npysähtyivät maissi- ja tattarivainioon, puutarhaan melooneineen,\nhedelmineen ja vihanneksineen: uusi levottomuus valtasi hänet; hänen\nmieleensä tulvahti muisto monista kertomuksista, jotka hän oli kuullut\nnäistä tuhoatuottavista eläimistä, ja kun koko totuus selvisi, kalpeni\nhän ja päästi levottomia huudahduksia.\n\nLapsetkin hätääntyivät. He näkivät isänsä kärsivän, vaikkeivät tienneet\nmiksi. He kerääntyivät kysyvinä hänen ympärilleen.\n\n\"Voi, voi! Menetetty, menetetty!\" huudahti tämä. \"Niin, koko satomme --\nvuoden työmme -- mennyttä, mennyttä! Voi, lapsikultani!\"\n\n\"Miten mennyttä?\" huudahti usea heistä samassa hengenvedossa.\n\n\"Katsokaa heinäsirkkoja! Ne syövät kaiken satomme -- kaiken, kaiken!\"\n\n\"Todellakin, se on totta\", sanoi Hans, joka hartaana opiskelijana oli\nusein lukenut kertomuksia heinäsirkkojen tekemistä tuhoista.\n\nKaikkien iloisille kasvoille tuli jälleen alakuloinen ilme, eivätkä he\nenää katselleet uteliaina tuota etäistä pilveä, joka niin äkkiä oli\nsumentanut heidän onnensa.\n\nVan Bloomilla oli kylläkin syytä pelkoonsa. Jos parvi lähestyisi\nedelleen ja asettuisi hänen vainioilleen -- hyvästi silloin elonkorjuun\ntoiveet! Ne riistäisivät hänen asuinpaikkansa vihannuuden yhdessä\ntuokiossa. Ne eivät jättäisi jälkeensä jyvää, ei lehteä, ei vartta.\n\nKaikki seisoivat katsellen lentoa tuskallisin tuntein. Parvi oli vielä\nhyvästi puolen mailin päässä. Ne eivät näyttäneet tulevan lähemmäksi,\n-- hyvä!\n\nToivonsäde pilkisti kenttäkornetin mieleen. Hän otti päästään leveän\nhuopahattunsa ja piteli sitä ylhäällä käsivarsi ojennettuna. Tuuli\npuhalsi _pohjoisesta_, ja parvi oli kraalista suoraan _länteen päin_.\nHeinäsirkkapilvi oli lähestynyt pohjoisesta, kuten miltei aina Afrikan\neteläosissa.\n\n\"Niin\", sanoi Hendrik, joka oltuaan niiden keskellä saattoi sanoa,\nminne päin ne ajautuivat, \"ne tulivat päällemme pohjoiselta suunnalta.\nKun käänsimme hevosemme kotiin päin, karahutimme pian niiden keskeltä,\neivätkä ne näyttäneet lentävän perässämme. Olen varma, että ne kulkevat\netelää kohti.\"\n\nVan Bloom yhä toivoi, että parvi kulkisi eteenpäin leviämättä hänen\nasuinpaikkansa piiriin, koska niitä ei yhtään näkynyt suoraan hänen\nkraalinsa pohjoispuolella. Hän tiesi, että ne tavallisesti seurasivat\ntuulen suuntaa. Jollei tuuli kääntyisi, eivät ne poikkeisi suunnaltaan.\n\nHän tarkasteli niitä levottomasti yhä edelleen. Hän huomasi, ettei\npilven reuna tullut lähemmäksi. Hänen toivonsa elpyi. Hänen kasvonsa\nkirkastuivat. Lapset huomasivat tämän ja tulivat iloisiksi, mutta eivät\nsanoneet mitään. Kaikki seisoivat hiljaa tähystellen.\n\nKummallinen näky se olikin. Ei ollut ainoastaan hyönteisten samea\nparvi katseltavana. Ilma niiden yläpuolella oli täynnä lintuja --\nharvinaisia ja monenlaisia lintuja. Hitain, hiljaisin siivin liiteli\nruskea \"oricou\", suurin Afrikan korppikotkista; ja sen kanssa\nkeltainen \"chasse fiente\", Kolbén korppikotka. Siellä kiiti partainen\n\"lamvanger\", haaskakotka, laajalle levitetyin siivin. Siellä kirkui\nsuuri \"kafferi-kotka\" ja sen kanssa vieretysten lyhytpyrstöinen ja\nharvinainen \"bateleur\". Siellä oli myös erisuuruisia ja erivärisiä\nhaukkoja; poutahaukkoja viiltämässä ilman halki, ja variksia ja\nkorppeja ja monta lajia _hyönteissyöjiä_. Mutta paljon lukuisampana\nkuin kaikki muut saattoi nähdä pienen \"_springhaanvogelin_\", melkein\npääskysen kokoisen ja näköisen kirjavan linnun. Ääretön joukko näitä\npimensi ilman ylhäällä -- sadat niistä alituisesti ampuivat alas\nhyönteisten kimppuun ja kohosivat jälleen kullakin uhri nokassaan.\n\n\"Heinäsirkka-korppikotkiksi\" näitä eläimiä nimitetään, vaikkakaan\nne eivät kuulu korppikotkien lajiin. Ne syövät yksinomaan näitä\nhyönteisiä, eikä niitä koskaan nähdä, missä ei heinäsirkkoja ole. Ne\nseuraavat näitä niiden kaikilla vaelluksilla, rakentaen pesänsä ja\nkasvattaen poikasensa saaliin keskellä.\n\nOli todellakin merkillinen näky katsella tuota siivekästä hyönteisten\nparvea ja niiden lukuisia ja erilaisia vihollisia; ja kaikki seisoivat\ntähystellen niitä ihmettelevin mielin. Eläinpaljous ei kuitenkaan\ntullut lähemmäksi, ja van Bloomin toivo elpyi elpymistään.\n\nParvi yhä laajeni etelää kohti -- se ulottui nyt todellakin pitkin koko\nläntistä taivaanrantaa; ja kaikki huomasivat sen vähitellen painuvan\nalemmaksi -- sen ylin reuna taivaalla laski. Menivätkö heinäsirkat\nohitse länteen päin? Ei.\n\n\"Ne panemas maata yötä vasten -- nyt me saada niit säkki täys!\"\nsanoi Swartboy tyytyväisin ilmein; sillä Swartboy oli varsinainen\nheinäsirkkainsyöjä, pitäen niistä yhtä paljon kuin sekä kotka että\npoutahaukka -- vieläpä kuin itse \"springhaanvogel\".\n\nNiin kävi kuin Swartboy oli sanonut. Parvi laskeutui todellakin\ntasangolle.\n\n\"Ei voi lentää ilman aurinko\", jatkoi bushmanni. \"Liian kylmä nyt. Ne\nkuolla ennen aamu.\"\n\nJa niin olikin. Aurinko oli laskenut. Viileä tuuli heikensi\nhyönteismatkustajain siipiä, ja niiden täytyi pysähtyä yöksi puihin,\npensaisiin ja ruohikkoon.\n\nMuutaman minuutin kuluttua ei enää nähty sankkaa sumua, joka oli\npeittänyt sinisen taivaan äären; mutta etäinen lakeus näytti siltä\nkuin olisi tuli hävittäen kulkenut siellä. Sen peittivät paksulta\nhyönteisten ruumiit, jotka saattoivat sen näyttämään mustuneelta niin\npitkälti kuin silmä kantoi.\n\nSitä seuranneet linnut, huomaten yön lähestyvän, kirkuivat hetkisen ja\nsitten hajautuivat kautta ilmojen. Muutamat istuutuivat kallioille,\ntoiset menivät lepäämään matalaan mimoosatiheikköön; ja nyt oli lyhyenä\nväliaikana sekä maassa että ilmassa hiljaista.\n\nVan Bloom muisti nyt karjansa. Eläinten hahmot näkyivät kaukaa keskeltä\nheinäsirkkojen peittämää tasankoa.\n\n\"Anna heitin syödä vähä aika, baas\", ehdotti Swartboy.\n\n\"Mitä sitten?\" kysyi hänen isäntänsä. \"Etkö näe, että ruoho on\npeitossa?\"\n\n\"Springhaania itteänsä, baas\", vastasi bushmanni; \"hyvä lihottaman\nsuuri härkä -- parempi kuin ruoho -- jaa, parempi kuin jauho\".\n\nMutta oli liian myöhäistä jättää karjaa ulos lakeudelle. Leijonat\nolisivat pian liikkeellä -- tavallista aikaisemmin heinäsirkkojen\nvuoksi, sillä eläinten kuningas ei halveksi täyttää kuninkaallista\nvatsaansa näillä hyönteisillä -- kun se vain niitä tapaa.\n\nVan Bloom huomasi välttämättömäksi tuoda karjansa oitis kraaliin.\n\nSatuloitiin kolmas hevonen, jonka selkään kenttäkornetti itse nousi ja\nratsasti pois Hendrikin ja Swartboyn seuraamana.\n\nLähestyessään heinäsirkkoja he tapasivat ihmeellisen ilmiön. Maata\npeittivät nämä punertavanruskeat eläimet, toisin paikoin usean tuuman\npaksuudelta. Mitä pensaita siellä oli, niihin ne olivat kasaantuneet\n-- yli kaikkien lehtien ja oksien, ikäänkuin mehiläisparvet olisivat\nniihin laskeutuneet. Ei lehteä, ei ruohonkortta, joka ei olisi ollut\nniiden peittämä.\n\nNe eivät liikkuneet, vaan pysyivät hiljaa kuin horroksissa tai unessa.\nIllan viileys oli riistänyt niiltä lentokyvyn.\n\nMutta kaikkein ihmeellisintä van Bloomin ja Hendrikin silmissä oli\nheidän omien hevostensa ja karjan menettely. Nämä olivat jonkun matkan\npäässä keskellä nukkuvaa joukkoa; mutta sen sijaan, että olisivat\nolleet peloissaan kummallisen asemansa tähden, ne ahnaasti sieppasivat\nsuun täydeltä hyönteisiä ja rusensivat niitä hampaillaan kuin jyviä\nikään!\n\nOli jonkun verran vaikeata saada ne ajetuiksi pois; mutta leijonan\nkarjunta, joka silloin juuri kuului yli lakeuden, ja Swartboyn\n\"_jambokin_\" uudistettu käyttäminen teki ne mukautuvammiksi, ja viimein\nne antoivat ajaa itsensä kotiin sijoittuen kraaleihinsa.\n\nSwartboy oli varustautunut säkillä, jonka hän toi takaisin täynnä\nheinäsirkkoja.\n\nSaattoi panna merkille, että hän, kootessaan hyönteisiä säkkiin,\nmenetteli jotakuinkin huolellisesti, tarttuen niihin perin varovasti,\nikäänkuin olisi niitä pelännyt. Ei hän kuitenkaan _niitä_ pelännyt,\nvaan käärmeitä, joita sellaisissa tilaisuuksissa on hyvin lukuisasti ja\njotka ovat hyvinkin pelättäviä -- kuten bushmanni kokemuksesta tiesi.\n\n\n\n\n4. luku.\n\nPAKINAA HEINÄSIRKOISTA.\n\n\nSe oli levottomuuden yö kenttäkornetin kraalissa. Jos tuuli kääntyisi\nlänteen; peittäisivät heinäsirkat varmasti hänen maansa aamulla, ja\nseuraus olisi koko hänen satonsa täydellinen tuhoutuminen. Ehkäpä vielä\nsitäkin pahempi. Ehkäpä koko ympäristön kasvullisuus -- viidenkymmenen\nmailin laajuudelta tai enemmänkin -- tulisi hävitetyksi; ja kuinka\nruokittaisiin silloin karjaa? Ei olisi helppoa pelastaa edes elukoiden\nhenkeä. Kenties ne menehtyisivät, ennenkuin hän voisi ajaa ne jollekin\ntoiselle laitumelle.\n\nSellainen ei ollut ollenkaan tavatonta tai epäiltävää. Kap-maan\nhistoriassa usea buuri oli menettänyt laumansa juuri tällä tavalla.\nEipä ihmekään, että kenttäkornetin kraalissa sinä yönä vallitsi\nlevottomuus.\n\nTuon tuostakin van Bloom pistäytyi ulos saadakseen selville, oliko\ntuulensuunnassa mitään muutosta havaittavissa. Hän ei voinut mitään\nsellaista huomata myöhäiseen yöhön saakka. Lauhkea tuuli puhalsi\nyhä pohjoisesta -- suuresta Kalaharin erämaasta, josta heinäsirkat\nepäilemättä olivat tulleet. Oli kirkas kuutamo ja valo kumotti yli\nhyönteisten joukon, joka tummana peitti lakeuden. Saattoi kuulla\nleijonan karjunnan sekoittuvan sakaalin räikeään kirkunaan ja hyeenan\nvimmattuun nauruun. Kaikki nämä pedot ja monet muut nauttivat\nyltäkylläisestä ateriasta.\n\nKun tuulensuunnassa ei havaittu muutosta, kävi van Bloom\nlevollisemmaksi, ja kaikki keskustelivat vapaasti heinäsirkoista.\nSwartboylla oli johtava asema tässä keskustelussa, koska hän tunsi\naiheen paremmin kuin kukaan toisista. Se ei ollut lähimainkaan\nensimäinen hänen näkemänsä heinäsirkkojen muuttoretki, ja monta\nbushelia hän oli niitä syönyt. Olihan siis luonnollista otaksua, että\nhän tiesi niistä aika paljon.\n\nHän ei kuitenkaan tiennyt mistä ne tulivat. Sitä miettimällä ei\nSwartboy ollut koskaan itseään vaivannut. Oppinut Hans antoi selityksen\nniiden alkuperästä.\n\n\"Ne tulevat erämaasta\", sanoi hän. \"Munat, joista ne syntyvät,\nlasketaan hiekkaan tai tomuun; siinä ne ovat, kunnes tulee sade ja\nsaa ruohon puhkeamaan. Silloin heinäsirkat kuoriutuvat ulos ja ensi\nkehitysasteella niitä elättää tämä ruoho. Kun se on loppuunkulutettu,\non niiden pakko lähteä ruoanhakuun. Siitä johtuvat nämä muutot, kuten\nniitä nimitetään.\"\n\nTämä tulkinta näytti kylläkin selvältä.\n\n\"Minä olen kuullut\", sanoi Hendrik, \"maanviljelijöistä, jotka\nsytyttävät tulia viljapeltojensa ympäri pysyttääkseen heinäsirkat\nloitolla. En voi ymmärtää, kuinka tuli voisi pysyttää poissa -- en,\nvaikkapa yhtämittainen tulimuuri tehtäisiin vainion ympäri. Näillä\nelukoillahan on siivet, ja ne voisivat helposti lentää rovioiden\nylitse.\"\n\n\"Tulet\", vastasi Hans, \"sytytetään, jotta sauhu estäisi niitä\ntulemasta; mutta ne heinäsirkat, joita näillä kertomuksilla\ntavallisesti tarkoitetaan, ovat siivettömiä; niillä onkin nimenä\n_voetgangers_ (jalankulkijat). Ne ovat oikeastaan näiden heinäsirkkojen\n_toukkia_, ennenkuin ne ovat saaneet siipensä. Niilläkin on muuttonsa,\njotka usein ovat vielä tuhoatuottavampia kuin täydellisten hyönteisten,\njoita me täällä näemme. Ne etenevät maata pitkin ryömimällä ja\nloikkimalla kuin tavalliset heinäsirkat -- sillä nehän ovat samaa\nlajia. Ne jatkavat yhä samaan suuntaan, ikäänkuin vaisto ohjaisi niitä\nnoudattamaan erikoista tietä. Ottamatta lukuun merta tai jotakin\nleveätä, vuolasta jokea, mikään ei voi keskeyttää niiden kulkua\neteenpäin. Pienten virtojen yli ne voivat uida ja suurempienkin, jos\nniiden juoksu on hidas; ne voivat kiivetä muurien ja talojen yli -- yli\nsavutorvienkin -- mennen suoraan niiden poikki; ja samassa hetkessä,\nkun ne pääsevät jonkun esteen toiselle puolen, ne jatkavat suoraan\neteenpäin entiseen suuntaan.\n\n\"Koettaessaan mennä vuolaiden jokien poikki niitä hukkuu äärettömiä\njoukkoja ja kulkeutuu mereen. Jos on puheena vain pieni muutto,\npysyttävät maanviljelijät toisinaan ne loitolla tulien avulla, kuten\nkuulitte. Jos taas ilmestyy suuria määriä, eivät tuletkaan mitään\nhyödytä.\"\n\n\"Mutta kuinka niin, veliseni?\" kysyi Hendrik. \"Ymmärrän kyllä, että\ntulet voivat pysäyttää sen lajin, josta puhut, koska sanot niiden\nolevan siivettömiä. Mutta jos ne sellaisia ovat, kuinka ne pääsevät\ntulien lävitse? Hypätenkö?\"\n\n\"Ei, ei niin\", vastasi Hans. \"Tulet tehdään siinä suhteessa liian\nleveiksi ja suuriksi.\"\n\n\"Kuinka sitten, veli hyvä?\" kysyi Hendrik. \"Olen aivan ihmeissäni.\"\n\n\"Niin minäkin\", sanoi pikku Jan.\n\n\"Ja minä\", lisäsi Trüey.\n\n\"Niin, nähkääs\", jatkoi Hans, \"miljoonia hyönteisiä ryömii tuliin ja\nsammuttaa ne\".\n\n\"Oho!\" huusivat kaikki kummastuksissaan. \"Kuinka? Eivätkö ne pala?\"\n\n\"Tietysti\", vastasi Hans. \"Ne kärventyvät ja kuolevat -- niitä\npalaa lukemattomia joukkoja. Mutta niiden ruumiit kasaantuessaan\npaksulta tuleen tukahuttavat sen. Suuren parven ensi joukot joutuvat\nsiten uhreiksi, ja toiset kulkevat turvallisesti näin muodostuneen\npolttouhrin ylitse. Tästä näette, etteivät tuletkaan voi pysäyttää\nheinäsirkkojen kulkua, kun niitä on paljon.\n\n\"Useissa Afrikan osissa, missä alkuasukkaat viljelevät maata ja\nsattuvat huomaamaan näiden hyönteisten muuttavan ja suuntaavan\nkulkunsa heidän vainioitansa ja puutarhojansa kohden, syntyy heidän\nkeskuudessaan silloin heti hurja pelästys. He tietävät tulevansa\nvarmasti menettämään viljansa ja tämän tähden pelkäävät heinäsirkkojen\nvierailua kuin maanjäristystä tai jotakin muuta suurta onnettomuutta.\"\n\n\"Voimme hyvin ymmärtää heidän tunteensa, sellaista sattuu\", huomautti\nHendrik merkitsevin katsein.\n\n\"Lentävät heinäsirkat\", jatkoi Hans, \"näyttävät vähemmän seuraavan\nmäärättyä suuntaa kuin niiden toukat. Edellisiä näkyy tuuli ohjaavan.\nUsein se vie ne kaikki mereen, jossa niitä tuhoutuu suunnattomat\njoukot. Muutamissa osissa rannikkoa on löydetty niiden aaltojen\ntakaisin huuhtomia ruumiita uskomattomia määriä. Eräässä paikassa\nheitti vesi niitä rannalle, kunnes niitä oli läjääntyneinä neljä\njalkaa korkeaksi harjanteeksi viidenkymmenen mailin pituudelta!\nUseat tunnetut matkailijat ovat vakuuttaneet haihtumisen tällaisesta\nainejoukosta saastuttaneen ilmaa niin laajalti, että se tunnettiin\nsadan viidenkymmenen mailin päähän sisämaassa.\"\n\n\"Hei!\" huudahti pikku Jan. \"Enpä luullut, että kellään olisi niin\ntarkkaa nenää!\"\n\nPikku Janin huomautusta seurasi yleinen nauru. Van Bloom ei yhtynyt\ntoisten iloisuuteen. Hän oli liian vakavalla mielellä juuri silloin.\n\n\"Isä\", kysyi pikku Trüey huomatessaan, ettei hänen isänsä nauranut, ja\naikoen vetää hänet mukaan keskusteluun. \"Isä! olivatko ne samaa lajia\nheinäsirkkoja, joita Johannes Kastaja söi erämaassa? Raamattuhan sanoo,\nettä hänen ruokanansa olivat heinäsirkat ja metsän hunaja.\"\n\n\"Luulen näiden olevan samoja\", vastasi isä.\n\n\"Minä uskon, isä\", liittyi Hans vaatimattomasti puheeseen, \"etteivät\nnämä ole aivan samoja, mutta läheistä sukua. Raamatun heinäsirkat\nolivat oikeata _Gryllus migratorius_-lajia, ja erilaisia kuin\nEtelä-Afrikan, vaikkakin hyvin samanlaisia tavoiltaan. Mutta\",\njatkoi hän, \"muutamat kirjoittajat epäilevät tuota kohtaa kokonaan.\nAbessinialaiset sanovat, että Johanneksen ravintona oli akasiapuun\n[engl. kielessä locust = heinäsirkka; locust tree = akasiapuu. Suom.\nmuist.] hedelmiä eikä hyönteisiä.\"\n\n\"Mikä sinun oma mielipiteesi on, Hans?\" kysyi Hendrik, jolla oli suuri\nluottamus veljensä kirjatietoihin.\n\n\"No, minun mielestäni\", vastasi Hans, \"ei sitä tarvitse kysyäkään.\nOn vain sanan merkityksen vääristämistä otaksua, että Johannes söi\nakasiapuun hedelmiä eikä hyönteisiä. Olen varmasti sitä mieltä, että\nviimemainittuja tarkoitetaan raamatussa; ja mikä saattaa minut niin\nuskomaan, on se, että näitä kahta ruokalajia, 'heinäsirkkoja ja\nmetsän hunajaa', usein käytetään yhdessä, niinkuin ne nykyäänkin ovat\nelatuksena monilla heimoilla, jotka ovat erämaan vapaita kansalaisia.\nSitäpaitsi on meillä hyviä todisteita siitä, että kumpiakin käyttivät\nerämaan kansat ravintonaan raamatun aikoina. On sentähden vain\nluonnollista otaksua, että Johannes, ollessaan erämaassa, oli pakotettu\nnauttimaan tätä ravintoa, aivan kuten moni matkustaja nykyaikana on\nsyönyt sitä kulkiessaan halki erämaiden, jotka ympäröivät meitä täällä\nEtelä-Afrikassa.\n\n\"Olen lukenut monta heinäsirkkoja koskevaa kirjaa\", jatkoi Hans; \"ja\nkun nyt raamattu on tullut mainituksi, täytyy minun sanoa, että minä\npuolestani en tunne näistä hyönteisistä ainoatakaan kertomusta, joka\nolisi niin todenperäinen ja kaunis kuin itse raamatussa. Luenko sen,\nisä?\"\n\n\"Kaikin mokomin, poikaseni\", sanoi kenttäkornetti, hyvillään poikansa\nesittämästä pyynnöstä ja keskustelun suunnasta.\n\nPikku Trüey juoksi sisempään huoneeseen ja toi suunnattoman nidoksen,\njoka oli nidottu vuohennahkakansiin ja jonka kiinnipitiminä oli\npari vankkaa messinkihakaa. Se oli perheraamattu; ja salli minun\ntässä huomauttaa, että samanlainen kirja on melkein jokaisen buurin\ntalossa, sillä nämä hollantilaiset siirtolaiset ovat protestanttista\nja raamattua rakastavaa väkeä -- jopa siihen määrin, etteivät pidä\nminään taivaltaa sataa mailia _neljä kertaa vuodessa_, käydäkseen\n\"_nacht-maalilla_\" eli pyhällä ehtoollisella. Mitä siitä arvelet?\n\nHans avasi kirjan ja ryhtyi heti käsiksi profeetta Joelin kirjaan.\nHelppoudesta, jolla hän löysi kohdan, huomasi hänen nähtävästi hyvin\ntuntevan kirjan, jota hän piteli käsissään.\n\nHän luki seuraavaa:\n\n\"Pimeyden ja sumun päivä, pilven ja synkeyden päivä; niinkuin\naamurusko levitettynä vuorten yli tulee lukuisa ja väkevä kansa, jonka\nvertaista ei ole ollut ijankaikkisesta asti eikä sen jälkeen enää\ntule ijankaikkiseen aikaan saakka. Sen edellä kuluttaa tuli, ja sen\ntakana korventaa liekki; niinkuin Eedenin tarha on maa sen edellä,\nvaan sen takana kuin autio korpi, eikä mikään siltä säästy. Sen muoto\non niinkuin hevosten muoto, ja ne karkaavat niinkuin ratsut. Niinkuin\nratsasten ratina vuorten huipuilla, niin ne hyppelevät, niinkuin tulen\nliekin kohina, joka kuluttaa kulon, niinkuin väkevä kansa, valmis\nsotaan.\" \"Sen edessä vapisee maa, ja taivaat tärisevät; aurinko ja\nkuu pimenevät, ja tähdet kadottavat valonsa.\" \"Kuinka karja huokaa,\nkarjalaumat hämmästyvät! sillä ei heillä laidunta ole, lammaslaumatkin\nnääntyvät.\"\n\nVieläpä yksinkertainen Swartboykin saattoi tajuta tämän kuvauksen\nrunollisen kauneuden.\n\nMutta Swartboylla oli paljon sanottavaa heinäsirkoista, kuten\ninnoitetulla Joelillakin.\n\nNäin puhui Swartboy:\n\n\"Bushman ei pelätä springhaan. Bushmanil ei puutarha -- ei maissi\n-- ei tattari -- ei jotakin springhaanil syötäväks. Bushman itte\nsyö heinäsirkka -- hän tulla lihavaks heinäsirkoist. Kaikki syödä\nspringhaanit -- kaikki tulla lihavaks heinäsirkka-aikaan. Eläköön\nspringhaan!\"\n\nNämä Swartboyn huomautukset olivat kylläkin tosia. Heinäsirkkoja syövät\nmelkein kaikki Etelä-Afrikassa tunnetut eläinlajit. Eivät ainoastaan\n_raatelijat_ niitä halukkaasti ahmi, vaan myöskin metsänriistana\nkäytetyt eläimet ja linnut -- kuten antiloopit, peltokanat, helmikanat,\nkanakurjet ja, ihmeellistä sanoakin, eläinten jättiläinen -- suunnaton\nelefantti -- kulkee maileja saavuttaakseen heinäsirkkojen muuttoparven.\nKesy siipikarja, lampaat, hevoset ja koirat ahmivat niitä yhtä suurella\nhalulla. Vielä eräs omituinen tosiseikka -- heinäsirkat syövät\ntoisiansa. Jos joku niistä vahingoittuu, niin että se estyy etenemistä,\nkäyvät toiset heti sen kimppuun ja syövät sen.\n\nBushmannit ja muut Afrikan alkuasukkaat käyttävät, valmistaakseen\nheinäsirkat syötäviksi, jonkinlaista ruoanlaittotemppua; ja koko illan\nSwartboy oli puuhannut valmistaakseen tuon säkillisen, jonka oli\nkerännyt. Hän \"keitti\" ne näin:\n\nEnsin hän keitti tai oikeastaan _höyrytti_ ne, sillä ainoastaan\nhiukkasen vettä pantiin pataan. Sitä kesti kaksi tuntia. Silloin\nne otettiin padasta ja niiden annettiin kuivaa; sen jälkeen niitä\npudisteltiin pannussa, kunnes kaikki sääret ja siivet irtautuivat\nruumiista. Puhdistamistoimitus, jolloin Swartboyn paksut huulet olivat\nviskaimena, suoritettiin sitten, ja niin päästiin sääristä ja siivistä.\nSilloin olivat heinäsirkat valmiita nautittaviksi.\n\nHiukan suolaa vain tarvittiin antamaan niille enemmän makua, kun kaikki\nläsnäolevat maistoivat niitä, ja jotkut lapsista niistä pitivätkin.\nUseiden mielestä ovat näin valmistetut heinäsirkat meriäyriäisten\nveroisia.\n\nKun ne ovat aivan kuivia, survotaan ne toisinaan jonkinlaiseksi\njauheeksi, ja siitä tehdään eräänlaista sekoitusta lisäämällä vettä\njoukkoon.\n\nNe kestävät pitkät ajat, kun ovat hyvin kuivatuita; ja usein ne ovat\nainoa ruokavarasto, johon köyhemmät alkuasukkaat voivat turvautua\nkokonaisena kulutuskautena.\n\nMonien heimojen kesken -- erityisesti niiden, jotka eivät ole maata\nviljeleviä -- heinäsirkkojen tulo on riemun lähde. Nämä ihmiset menevät\nsäkkeineen ja useinpa kuormajuhtineen keräämään ja tuomaan niitä\nkyliinsä; ja silloin niitä kootaan ja pannaan varastoon suunnattomat\nkasat, samalla tapaa kuin viljaa.\n\nNäistä asioista jutellessa kului ilta, kunnes oli aika laskeutua\nmakuulle. Kenttäkornetti meni ulos vielä kerran tarkastamaan tuulta; ja\nsitten pienen kraalin ovi suljettiin, ja perhe kävi levolle.\n\n\n\n\n5. luku.\n\nHEINÄSIRKKOJEN LENTO.\n\n\nKenttäkornetti nukkui varsin vähän. Levottomuus piti häntä valveilla.\nHän kääntelehti ja heittelehti ja ajatteli heinäsirkkoja. Toisin ajoin\nhän nukahti ja uneksi heinäsirkoista, sirkoista ja kaikenlaisista\nsuurista pitkäsäärisistä, mulkosilmäisistä hyönteisistä. Hän oli\niloinen, kun ensi valonsäde tunkeutui hänen huoneensa pienen akkunan\nläpi.\n\nHän hypähti pystyyn; ja pysyen tuskin alallaan pukeutuakseen hän\nryntäsi ulos taivasalle. Oli vielä pimeä, mutta hän ei halunnutkaan\nnähdä tuulta. Hänen ei tarvinnut nykäistä höyhensulkaa tai pitää\nhattuansa ylhäällä. Totuus oli liian selvä. Navakka tuuli puhalsi --\n_lännestä!_\n\nPuoliksi ymmällä hän juoksi kauemmaksi ollakseen asiasta varma. Hän\njuoksi, kunnes selviytyi aidoista, jotka ympäröivät kraaleja ja\npuutarhaa.\n\nHän pysähtyi ja tunnusteli ilmaa. Valitettavasti oli hänen ensi\nvaikutelmansa oikea. Tuuli puhalsi suoraan lännestä -- suoraan\nheinäsirkkaparvesta. Hän tunsi jo noista inhoittavista hyönteisistä\ntulevaa hajua: ei ollut enää syytä epäillä.\n\nVan Bloom palasi taloonsa apein mielin. Hänellä ei ollut enää toivon\nrahtuakaan säästyä tuosta kauheasta vierailusta.\n\nHänen ensi ohjeensa oli, että kaikki talossa irrallaan olevat\nliinavaatteet ja puvut piti koota ja pakata perhearkkuihin. Mitä!\nOlisiko luultavaa, että heinäsirkat söisivät niitäkin?\n\nKyllä, todellakin -- sillä nämä kaikkinielevät elukat eivät ole\nturhantarkkoja. Ne eivät näytä valikoivan mitään erikoisia kasveja.\nKirpeän tupakan lehdistä ne näyttävät pitävän yhtä paljon kuin maissin\nmakeista ja mehevistä. Ne nielevät pellava-, puuvilla-, vieläpä\nflanellipalasiakin kuin ne olisivat kasvien pehmeitä vesoja. Kivet,\nrauta ja kova puu ovat jotensakin ainoat esineet, jotka säästyvät\nniiden raivoisalta pureksimiselta.\n\nVan Bloom oli kuullut tästä, Hans oli siitä lukenut, ja Swartboy\nvahvisti sen omasta kokemuksesta.\n\nSiispä kaikki, mikä oli turmeltuvaa, pistettiin huolellisesti piiloon;\nja sitten valmistettiin murkina ja syötiin hiljaisuudessa.\n\nKaikkien kasvoilla kuvastui raskasmielisyys, koska hän, joka oli\nkaikkien pää, oli hiljainen ja masentunut. Mikä muutos muutamassa\ntunnissa! Vielä edellisenä iltana kenttäkornetti ja hänen pieni\nperheensä nauttivat täysin onnestansa.\n\nOli vielä yksi toivo, vaikkakin heikko. Sataisiko kenties? Tai tulisiko\nkylmä päivä?\n\nKummassakaan tapauksessa, sanoi Swartboy, eivät heinäsirkat voisi\nkohota lentämään -- sillä ne eivät voi lentää kylmällä tai sateisella\nsäällä. Jos sattuisi kylmä tai kostea päivä, täytyisi niiden jäädä\npaikoilleen, ja ehkäpä tuuli kääntyisi jälleen, ennenkuin ne\njatkaisivat lentoansa. Tulisipa rankkasade tai kylmä, pilvinen päivä!\n\nTurha pyyntö, turha toive! Puoli tuntia sen jälkeen, kun aurinko nousi\nafrikalaisessa loistossa, ja sen kuumat säteet vinosti valahtivat yli\nnukkuvan joukon, lämmittäen hyönteiset eloon ja toimintaan, ne alkoivat\nryömiä, hypellä, ja sitten kuin yhdestä yllykkeestä lukemattomat joukot\nnousivat ilmaan. Tuuli pakotti niitä siihen suuntaan, mihin se puhalsi\n-- suoraan alttiiksiheitettyjä maissivainioita kohti.\n\nLentoon lähdettyänsä ne olivat vähemmässä kuin viidessä minuutissa\nkraalilla ja laskeutuivat ympäröiville vainioille kymmenin tuhansin.\nHidasta oli niiden lento, hiljaista niiden laskeutuminen, ja alhaalla\nolijoiden silmissä ne näyttivät tuiskuavalta mustalta lumelta, joka\nputoili suurin höyhenenkevyin hiutalein. Muutamassa silmänräpäyksessä\nne peittivät maan kokonaan, kunnes jokainen maissinkorsi, joka kasvi\nja pensas kantoi satoja. Ulompana tasangollakin, niin kauas kuin silmä\nkantoi, olivat laidunmaat paksulta niiden peitossa; ja kun suuri\nmuuttoparvi sitten kulki talosta itäänpäin, peittivät ne jälleen\nauringon kehrän kuin pimennys.\n\nNe näyttivät liikkuvan määrättyjen välimatkojen päässä toistaan\nylempänä, jälkijoukot alituisesti lentäen eturintamaan ja sitten\npysähtyen syömään, kunnes näiden edelle vuorostaan tulivat toiset,\njotka olivat lentäneet niiden ylitse samalla tapaa.\n\nNiiden siipien aiheuttama ääni ei ollut vähimmin ihmeellinen ilmiö; se\nmuistutti tasaista tuulenhenkeä, joka leikitteli puiden lehvissä, tai\nvesirattaan ääntä.\n\nKaksi tuntia kesti ylimenoa. Enimmän osan aikaa van Bloom ja hänen\nväkensä olivat pysytelleet sisällä ovet ja ikkunat kiinni. Näin he\nmenettelivät välttääkseen tuota epämiellyttävää tulvaa, sillä tuulen\najamat elukat iskevät usein poskea vastaan niin voimakkaasti, että\nse tekee kipeää. He eivät myöskään halunneet tallata epämieluisia\nhäiritsijöitä ja survoa niitä jalkojensa alle, kuten heidän olisi\ntäytynyt tehdä, jos olisivat liikkuneet ulkosalla, missä maa oli\npaksulta niiden peitossa.\n\nMyöskin sisään ryömi paljon hyönteisiä ovien ja ikkunoiden raoista,\nja ahnaasti ne nielivät kaikki kasvisaineet, joita sattui olemaan\nlattialla.\n\nKun nuo kaksi tuntia olivat päättymäisillään, katsahti van Bloom ulos.\nSankin parvi oli kulkenut ohi. Aurinko paistoi jälleen; mutta mihin se\npaistoi? Ei enää viheriöille vainioille eikä kukkaiseen puutarhaan.\nEi. Ympäri taloa, joka suunnalla, pohjoisessa, etelässä, idässä ja\nlännessä, kohtasi silmää vain lohduton erämaa. Ei ruohonkortta, ei\nlehteä näkynyt -- yksinpä kaarnakin oli kuorittu puista, jotka nyt\nseisoivat kuin Luojan käden surkastuttamina. Jos tuli olisi hävittänyt\nmaata, ei se olisi voinut jättää sitä autiommaksi ja hyljätymmäksi. Ei\nollut jäljellä puutarhaa, ei maissi- tai tattarivainioita, ei ollut\njäljellä maatilaa -- kraali oli keskellä erämaata!\n\nSanat eivät voi kuvata kenttäkornetin mielenliikutusta sillä hetkellä.\nKynä ei voi kuvata hänen tuskaisia tunteitaan.\n\nMoinen muutos kahdessa tunnissa! Hän saattoi tuskin luottaa\naisteihinsa -- hän saattoi tuskin uskoa sitä todeksi. Tiesihän hän,\nettä heinäsirkat söivät hänen maissinsa ja vehnänsä ja puutarhansa\nvihannekset; mutta hänen mielikuvituksensa oli ollut vallan riittämätön\nkuvittelemaan sitä äärimmäistä hävitystä, joka todella oli aikaansaatu.\nKoko maisema oli muuttunut toiseksi -- ruohosta ei ollut puhettakaan\n-- puut, joiden ihanoita lehviä tuulenhenki vain pari lyhyttä tuntia\nsitten leyhytteli, olivat nyt lehdettömiä, pahemmin vahingoittuneita\nkuin talvella. Itse maankamara näytti muuttaneen muotoa. Hän ei\nolisi tuntenut tätä omaksi maatilakseen. Jos omistaja olisi ollut\npoissa heinäsirkkojen muuton aikana ja lähestynyt saamatta tietoa\ntapahtumasta, niin on hyvin luultavaa, ettei hän olisi tuntenut omaa\nasuinpaikkaansa.\n\nRodulleen ominaisesta tyyneydestä luopumatta kenttäkornetti jäi\npitkäksi aikaa äänettömäksi ja liikkumattomaksi.\n\nHänen lapsensa keräytyivät lähelle ja katselivat -- nuoret sydämet\ntuskaisesti sykkien. He eivät voineet täysin käsittää sitä vaikeata\nasemaa, johon tämä tapaus oli heidät saattanut; ei heidän isänsäkään\nsitä aluksi käsittänyt. Hän ajatteli ainoastaan hyvän satonsa\ntuhoutuessa kärsimäänsä vahinkoa; ja jo tämäkin, ottaessamme huomioon\nhänen eristetyn asemansa ja mahdottomuuden asiata auttaa, oli kylliksi\naiheuttamaan hänelle varsin suurta huolta.\n\n\"Mennyttä! Kaikki mennyttä!\" huudahti hän murheellisella äänellä.\n\"Onnetar -- Onnetar -- jälleen olet julma!\"\n\n\"Isä! Elä sure\", sanoi pehmeä ääni; \"olemmehan kaikki vielä elossa,\nolemmehan täällä luonasi\"; ja samalla pieni valkea käsi laskeutui hänen\nolalleen. Se oli suloisen Trüeyn käsi.\n\nTuntui kuin olisi enkeli hänelle hymyillyt. Hän kohotti lapsen syliinsä\nja hellyyden puuskassa painoi hänet sydämelleen. Tuo sydän tunsi lohtua.\n\n\"Tuo minulle kirja\", sanoi hän, puhutellen yhtä pojista.\n\nRaamattu tuotiin -- sen jykevät kannet avattiin -- värssy valittiin --\nja kiitoslaulu kohosi keskellä erämaata.\n\nKirja suljettiin; ja muutamaksi hetkeksi kaikki polvistuivat rukoukseen.\n\nKun van Bloom nousi jälleen pystyyn ja katsahti ympärilleen, näytti\nerämaa vielä kerran \"iloitsevan ja kukoistavan kuin ruusu\".\n\nSellaisia taikavoimia ovat alistuvaisuus ja nöyryys ihmissydämelle.\n\n\n\n\n6. luku.\n\nVALJAISIIN JA LIIKKEELLE.\n\n\nVaikka van Bloom luottikin täydesti korkeimman olennon suojelukseen,\ntiesi hän, ettei tullut jättää kaikkea Jumalan huomaan. Sellaista\nuskontoa ei hänelle oltu opetettu; ja hän ryhtyi heti toimeen\nselviytyäkseen ikävästä asemasta, johon hän oli joutunut.\n\n_Ikävä_ asema! Niinköhän! Se oli enemmän kuin ikävä, kuten\nkenttäkornetti alkoi huomata. Se oli _vaarallinen_.\n\nKuta enemmän van Bloom mietti, sitä varmemmaksi hän tästä tuli. He\nolivat keskellä synkkää, paljasta tasankoa, joka vailla ainoatakaan\nviheriäistä laikkaa levisi niin kauas kuin silmä kantoi. Kuinka\npaljon kauemmaksi, sitä hän ei voinut arvata; mutta hän tiesi, että\nmuuttoheinäsirkkojen hävitykset toisinaan ulottuivat tuhansien mailien\nalalle. Oli varmaa, että juuri ohi kulkenut oli levinnyt hyvin laajalti.\n\nSelvää oli, ettei hän enää voinut jäädä kraaliinsa. Hänen hevosensa,\nkarjansa ja lampaansa eivät voisi elää ravinnotta; ja jos ne\ntuhoutuisivat, mistä hän ja hänen perheensä saisivat elatuksensa? Hänen\noli pakko jättää kraali. Hänen täytyi lähteä laitumen hakuun aikaa\ntuhlaamatta, -- heti. Elukat, jotka yli tavallisen ajan olivat tarhaan\nsuljettuina, ilmaisivat jo erilaisin huudoin kärsimättömästi haluavansa\nulos. Pian niillä olisi nälkä; ja vaikeata oli sanoa, milloin niille\nvoitaisiin ruokaa hankkia.\n\nEi ollut varaa aikaa hukata. Joka tunti oli tärkeä -- ei minuuttejakaan\nsaanut tuhlata neuvottomassa epäröimisessä.\n\nKenttäkornetti käytti ainoastaan muutaman hetkisen harkitakseen.\nNousisiko hän jonkun parhaimman hevosensa selkään ja ratsastaisi yksin\nlaidunta etsimään vai olisiko parasta valjastaa vankkurien eteen ja\nottaa kaikki heti mukaan?\n\nPian hän ratkaisi pitäen jälkimmäistä menettelyä edullisempana. Joka\ntapauksessa hänen olisi ollut pakko muuttaa nykyiseltä paikaltansa --\njättää kraali kokonaan.\n\nHän voisi yhtä hyvin ottaa kaikki mukaansa heti. Jos hän lähtisi yksin,\nvoisi kestää kauan, ennenkuin hän löytäisi ruohoa ja vettä -- sillä\nmolempia tarvittiin välttämättä -- ja sillaikaa hänen karjansa saisi\nkärsiä.\n\nNämä ja muut mietteet aiheuttivat hänen päätöksensä valjastaa ja\nlähteä matkalle vankkureineen, hevosineen, karjoineen, lampaineen,\ntaloustavaroineen ja koko perheineen.\n\n\"Valjaisiin ja liikkeelle\" kuului käsky; ja Swartboyn, joka ylpeili\nsaavuttamastaan vankkurien ajajan maineesta, nähtiin heiluttavan\nbamburuoskaansa kuin pitkää ongenvapaa.\n\n\"Valjaisiin ja liikkeelle!\" kertasi Swartboy sitoen kahdenkymmenen\njalan siimaansa uutta \"paukuttajaa\", jonka oli punonut\nantiloopinnahasta.\n\n\"Valjaisiin ja liikkeelle!\" toisti hän, saaden suunnattoman ruoskansa\npaukkumaan pistolin lailla; \"kyllä, baas, minä valjastaa\"; ja saatuaan\nselville, että hänen \"voorslag'insa\" oli oikeassa kunnossa, Swartboy\nasetti bambu-varren talon seinää vasten ja meni kraaliin kootakseen\nvetojuhdat.\n\nSuuret vankkurit, sitä lajia, joita jokainen Kap-farmari omistaa ja\njoista hän ylpeilee, olivat talon seinämällä. Nämä ensiluokkaiset\najoneuvot -- oikeat katetut vankkurit -- oli tehty kenttäkornetille\nparempina päivinä, ja niissä hänellä oli ollut tapana viedä vaimonsa\nja lapsensa \"nachtmaalille\" ja _vrolykheideihin_ (huveihin). Siihen\naikaan veti niitä kahdeksan komean hevosen valjakko ratisevin pyörin.\nValitettavasti oli niiden sijalla nyt härkiä; sillä van Bloomilla oli\nvain viisi hevosta hevostarhassaan, ja ne tarvittiin ratsuiksi.\n\nMutta vankkurit olivat melkein yhtä hyvät kuin ennenkin -- melkein yhtä\nhyvät kuin niiden ollessa kenttäkornetin naapurien, Graaf Reinetin\nbuurien kateutena. Mitään ei ollut särkynyt. Kaikki oli paikoillaan --\n\"voorkist\" ja \"achter-kist\" ja sivu-arkut. Niissä oli lumivalkea katos,\njossa oli \"fore-clap\" ja \"after-clap\" ja sisäpuolella taskut, kaikki\ntäydellisinä; ja pyörät somasti veistetyt, hyvin sijoitettu ajomiehen\nistuin ja \"disselboom\" (vehmaro) sekä vankka puhvelinnahkainen\n\"trektow\" (vetohihna). Mitään ei puuttunut, mitä vankkureissa tulee\nolla. Ne olivat todellakin paras osa kenttäkornetille jäänyttä\nomaisuutta, sillä ne olivat yhtä arvokkaat kuin kaikki härät, karja ja\nlampaat hänen taloudessaan.\n\nSillaikaa kun Swartboy Hendrikin avustamana otti kiinni kaksitoista\nvetojuhtaa ja kiinnitti niitä vankkurien vehmaroon ja vetohihnoihin,\nkuormitti \"baas\" itse, Hansin, Tottyn sekä myös Trüeyn ja pikku Janin\nauttamana, huone- ja tarvekaluja. Tämä ei ollut vaikea tehtävä.\nPienen kraalin \"kotijumalat\" eivät olleet lukuisat, ja pian ne olivat\nsijoitetut tilavien ajoneuvojen joko sisäpuolelle tai ympärille.\n\nNoin tunnin kuluttua olivat vankkurit kuormitetut, härät valjaissa,\nhevoset satuloituina, ja kaikki oli valmista liikkeelle lähtöä varten.\n\nJa nyt nousi kysymys: _minne?_\n\nTähän asti van Bloom oli vain ajatellut pääsemistä tältä paikalta --\npaeta ympäröivän aution erämaan tuolle puolen.\n\nNyt oli välttämätöntä päättää mihin suuntaan oli matkattava -- perin\ntärkeä mietittävä.\n\nTodella tärkeä, kuten pieni harkinta osoitti. Menisivätkö he siihen\nsuuntaan, johon heinäsirkat olivat menneet, vai siihen, josta ne olivat\n_tulleet?_ Kummallakin taholla he saisivat mahdollisesti matkata\nuseampia kymmeniä maileja tapaamatta suupalaakaan ruohoa nälkäisille\nelukoille; ja siinä tapauksessa ne sortuisivat maahan ja menehtyisivät.\n\nTai matkustajat voisivat kulkea johonkin muuhun suuntaan ja löytää\nruohoa, mutta ei vettä. Vedettä he saisivat pelätä ei ainoastaan\nkarjan, vaan itsensäkin tähden -- pelätä henkensä menettämistä.\nTärkeätä oli siis, mihin päin he kääntyisivät.\n\nEnsin kenttäkornetti mietti lähteä siirtokuntaa kohti. Lähin vesi sillä\nsuunnalla oli noin viidenkymmenen mailin päässä. Se oli kraalista\nitäänpäin. Heinäsirkat olivat menneet juuri sille taholle. Ne olivat\njo tähän mennessä hävittäneet koko maan -- ehkäpä veteen asti tai sen\ntuollekin puolelle.\n\nOlisi perin uhkarohkeata lähteä siihen suuntaan.\n\nPohjoispuolella oli Kalaharin erämaa. Toivotonta olisi ohjata\nkulkunsa pohjoiseen. Van Bloom ei tiennyt ainoatakaan keidasta\nerämaassa. Sitäpaitsi olivat heinäsirkat tulleet pohjoisesta. Kun ne\nensin havaittiin, ajautuivat ne etelää kohden; ja siitä asti, kun\nniiden nähtiin kulkevan tähän viimemainittuun suuntaan, olivat ne jo\nepäilemättä hävittäneet tasankoa kauas etelään.\n\nKenttäkornetin ajatukset kääntyivät nyt länteen. On totta, että parvi\noli viimeksi lähestynyt lännen puolelta; mutta van Bloom arveli niiden\nensin tulleen pohjoisesta ja tuulen äkillisen kääntymisen saattaneen ne\nmuuttamaan suuntaa. Hän luuli, että länttä kohti kulkemalla päästäisiin\npian ulkopuolelle sitä aluetta, jonka ne olivat paljaaksi riistäneet.\n\nHän tunsi jonkun verran lännenpuolista tasankoa -- ei paljoa kylläkään,\nmutta tiesi, että noin neljänkymmenen mailin päässä oli lähde, jonka\nympärillä oli hyviä laidunmaita ja jonka veteen hän voisi turvata.\nHän oli kerran käynyt siellä hakiessaan erästä elukkaansa, joka oli\nkulkenut niin kauaksi. Se oli silloin todellakin näyttänyt karjalle\nparemmalta kuin hänen oma paikkansa, ja hän oli usein ajatellut muuttaa\nsinne. Sen suuri etäisyys asutuista siirtomaista oli estänyt häntä\nniin tekemästä. Vaikka hän olikin kaukana rajan takana, oli hän yhä\njonkinlaisessa yhteydessä siirtomaan kanssa, kun sitävastoin yhteyden\nylläpito olisi äärimmäisen vaikeata kaukaisemmalta seudulta.\n\nNyt kun muutkin syyt puhuivat sen puolesta, palasivat hänen ajatuksensa\nvielä kerran tuolle lähteelle; ja harkittuaan vakavasti vielä hetkisen\nhän päätti lähteä liikkeelle länteen päin.\n\nSwartboyn käskettiin kääntää ympäri ja suunnata länttä kohti. Bushmanni\nhypähti viipymättä istuimelleen \"voorkist'ille\", paukautti mahtavaa\npiiskaansa, pani pitkän valjakkonsa suoristumaan ja lähti liikkeelle\nyli lakeuden.\n\nHans ja Hendrik olivat jo satulassa ja tyhjennettyään kraalit elukoista\najoivat koirien avulla ammuvia ja määkiviä eläimiä edellänsä.\n\nTrüey ja pikku Jan istuivat Swartboyn vierellä vankkurien etu-arkulla;\nja soman hyppykauriin suuret pyöreät silmät näkyivät uteliaina\nkurkistelevan katoksen alta.\n\nHeittäen viime silmäyksen autioon kraaliinsa kenttäkornetti käänsi\nhevosensa ja ratsasti vankkurien jälkeen.\n\n\n\n\n7. luku.\n\nVETTÄ! VETTÄ!\n\n\nEteenpäin kulki pieni karavaani, mutta ei hiljaisuuden vallitessa.\nSwartboyn ääni ja piiska pitivät melkein yhtämittaista hälinää.\nViimemainitun paukutus kuului selvästi enemmän kuin mailin päähän\nlakeudella, kuten yhä uudistuvat musketin laukaukset. Hendrik myös\nhuuteli aika lailla; olipa tavallisesti hiljaisen Hansinkin pakko\nkäyttää ääntänsä jouduttaakseen laumaa eteenpäin oikeaan suuntaan.\n\nSilloin tällöin huudettiin molempia poikia Swartboyta auttamaan,\netunenässä kulkevien härkien tullessa uppiniskaisiksi tai laiskoiksi\nja tahtoessa kääntyä oikealta suunnalta. Silloin joko Hans tai Hendrik\nkarahutti paikalle, käänsi elukat oikealle tolalle ahkerasti käyttäen\n\"jambokia\" niiden kylkiä vasten.\n\nTämä \"jambok\" on uppiniskaisen härän ankara kurittaja. Se on joustava,\nsarvikuonon tai virtahevon nahasta tehty ruoska -- virtahevon nahka on\nparasta --, miltei kuuden jalan pituinen, suipeten tyvestä kärkeen.\n\nMilloin tahansa etunenässä olevat härät käyttäytyivät huonosti eikä\nSwartboy ulottunut niihin pitkällä piiskallaan, oli Hendrik aina valmis\nkutkuttamaan elukoita lujalla jambokillaan; siten hän pelotti niitä\nhyvään käytökseen. Toinen pojista olikin melkein koko ajan niiden\nvieressä.\n\nUseimpia härkävaljakoita Etelä-Afrikassa seuraa tavallisesti \"ohjaaja\".\nMutta kenttäkornetin härät oli totutettu vetämään vankkureita ilman\nohjaajaa siitä lähtien, kun hottentotti-palvelijat menivät tiehensä;\nja Swartboy oli ajanut useita maileja ilman muuta apua kuin pitkä\npiiskansa. Mutta härät olivat nyt vauhkoja ja hurjia, kaiken näyttäessä\nomituiselta heinäsirkkojen kuljettua tästä päällitse; sitäpaitsi olivat\nhyönteiset pyyhkineet pois joka tien tai polun, jota härät olisivat\nseuranneet. Maanpinta oli kauttaaltaan samannäköistä -- ei ollut\njälkeä, ei merkkiä. Van Bloom itsekin saattoi vaivoin tuntea seudun\nrajapiirteet, ja hänen täytyi ohjata kulkunsa auringon mukaan. Hendrik\noli enimmäkseen etumaisten härkien vierellä. Hansin ei ollut vaikea\najaa laumaa, kun kerran oli päästy kunnolla liikkeelle. Pelontunne\npiti elukat koossa, ja kun ei ollut ruohoa kummallakaan puolella\nviekottelemassa niitä harhailuihin, kulkivat ne eteenpäin tasaisesti.\n\nVan Bloom ratsasti etunenässä ohjatakseen karavaania. Ei hän eikä\nkukaan muukaan ollut tehnyt mitään muutosta puvussaan, vaan he\nmatkustivat arkitamineissaan. Kenttäkornetti itse oli useimpien buurien\ntavalla puettu -- laajoihin nahkaisiin housuihin, joita siinä maassa\nnimitetään \"crackereiksi\". Hänellä oli vihreäverkainen suuri, väljä\nnuttu avaroine ulkotaskuineen; hirven vasikan nahasta tehdyt liivit;\nsuunnaton valkea huopahattu, jossa oli mitä leveimmät lierit; ja\njalassa afrikalaisesta värjäämättömästä nahasta tehdyt paksut kengät,\njoilla buurien kesken on nimenä \"feldt-schoenen\" (kenttäkengät). Hänen\nsatulansa yli oli levitetty \"kaross\" eli leopardinnahkainen vaippa,\nja olallaan hän kantoi \"roeriaan\" -- suurta sileäputkista pyssyänsä,\njoka oli noin kuuden jalan mittainen ja jossa oli vanhanaikainen\npiilukko -- aika kantamus jo sekin. Tällaiseen pyssyyn buuri panee\nkaiken luottamuksensa; ja joskin amerikkalainen aarniometsien mies\nolisi ensi näkemällä valmis nauramaan moiselle aseelle, muuttaisi\nvähempikin tutustuminen buurin maahan hänen mielipiteensä \"roerista\".\nHänen oma aseensa -- pienireikäinen rihlapyssy, jonka luoti on hernettä\nvähäisempi -- olisi melkein hyödytön sitä suurta riistaa vastaan, joka\nbuurien maassa asustaa. Afrikan lakeuksilla on mestariampujia ja oivia\nmetsästäjiä, kuten Amerikan aarniometsissä tai preirieillä.\n\nKenttäkornetin sivulla, hänen vasemman käsivartensa alla\npyöreäksi käyristyen, oli suunnaton ruutisarvi -- sellaista\nkokoa, jota ainoastaan afrikalaiset härät päässänsä kantavat. Se\noli Bechuana-maasta, vaikka miltei kaikille Kap-maankin härille\nkasvaa suunnattoman suuret sarvet. Kenttäkornetti säilytti siinä\nluonnollisesti ruutia, ja jos se oli täynnä, täytyi siihen mahtua\nvähintään puolisen tusinaa naulaa. Hänen oikealla sivullaan riippuva\nleopardinnahkainen patruunakotelo, vyöhön pistetty metsästyspuukko ja\nhatunnauhan silmuun pistetty merenvahapiippu täydensivät \"trek-buuri\"\nvan Bloomin varustukset.\n\nHans ja Hendrik olivat jokseenkin samoin puettuja, asestettuja\nja varustettuja. Heidän housunsa olivat tietysti parkitusta\nlampaannahasta, leveät -- kuten kaikkien nuorien buurien housut -- ja\nheilläkin oli nutut ja \"feldt-schoenen\" sekä leveälieriset valkeat\nhatut. Hansilla oli kevyt haulikko, kun taas Hendrikin aseena oli\ntukeva rihlapyssy sitä lajia, joka tunnetaan \"jääkärin\" nimellä --\noivallinen pyssy suurta riistaa varten. Tästä aseesta Hendrik oli\nhyvin ylpeä, ja hän oli harjaantunut osaamaan naulanpäähän ampuessaan\nsillä lähes sadan askeleen päästä. Hendrik oli ennen muita seurueen\ntarkka-ampuja. Kummallakin pojalla oli myös suuri puolikuun muotoinen\nruutisarvi ynnä patruunakotelo; ja kummankin satulaan oli hihnoilla\nkiinnitetty vaippa eli \"kaross\", joka erosi heidän isänsä vaipasta\nainoastaan sinä, että hänen oli kallisarvoista leopardinnahkaa,\nkun taas heidän oli tavallisempaa lajia, toinen antiloopin-,\ntoinen sakaalinnahkaa. Pikku Janillakin oli leveät housut, nuttu,\n\"feldt-schoenen\" ja leveäreunainen hattu, -- vaikkakin vain metrin\nmittainen, oli Jan todellakin, mitä pukuun tulee, isänsä täydellinen\nkuva -- buurin perikuva pienoiskoossa. Trüey oli vaatetettu siniseen\nvillahameeseen somine liiveineen, jotka olivat taidokkaasti ommellut\nja kirjaillut hollantilaiseen tapaan; vaaleilla kiharoillaan hänellä\noli kevyt olkinen aurinkohattu nauhoineen ja nyöreineen. Totty\noli hyvin yksinkertaisesti puettu kestävään kotikutoiseen, ilman\nmitään päähinettä. Mitä Swartboyhin tulee, olivat vanhat nahkaiset\n\"crackerit\" ja raitainen paita hänen ainoat vaatekappaleensa, paitsi\nlampaannahkaista \"karossia\". Sellaiset olivat matkustajiemme puvut.\n\nTasanko oli paljaaksi hävitetty runsaasti parikymmentä mailia. Elukat\neivät löytäneet suupalaakaan, eikä vettä ollut ensinkään. Aurinko\npaistoi kirkkaasti pitkin päivää, liiankin kirkkaasti, sillä sen säteet\nolivat yhtä polttavat kuin kuumassa vyöhykkeessä. Matkaajat olisivat\ntuskin jaksaneet kestää niitä, jollei kova tuuli olisi puhaltanut\nkaiken aikaa. Mutta onnettomuudeksi se puhalsi suoraan vasten heidän\nkasvojaan, ja kuivat \"karoot\" eivät milloinkaan ole pölyttömiä.\nHeinäsirkkojen kauan kestänyt hyppiminen miljoonin hennoin säärin\noli möyhentänyt maanpintaa; ja nyt tomua tuprusi vapaasti tuulessa.\nKokonaiset pölypilvet ympäröivät pientä karavaania ja tekivät heidän\neteenpäinkulkunsa sekä vaikeaksi että vastenmieliseksi. Jo aikoja ennen\niltaa heidän vaatteensa olivat tomun peitossa, suut sitä täynnä ja\nsilmät ärtyneet.\n\nMutta kaikki tuo ei merkinnyt mitään. Kauan ennen iltaa he tunsivat\nsuurempaa pulaa -- veden puutetta!\n\nKiirehtiessään lähtemään kraalinsa autiosta läheisyydestä van Bloom\nei ollut muistanut varata vettä vankkureihin -- surkea laiminlyönti\nEtelä-Afrikan kaltaisessa maassa, missä lähteet ovat harvinaisia\nja juoksevien virtojen tapaaminen epävarmaa. Surkea laiminlyönti\ntodellakin, kuten he nyt huomasivat -- sillä paljon ennen yön tuloa he\nkaikki vaikeroivat vettä -- kaikki yhtä lailla kärsien janon tuskia.\n\nVan Bloomia janotti, mutta hän ei ajatellut itseänsä muutoin kuin\nkärsien itsesyytöksistään. Hän moitti itseänsä siitä, että oli lyönyt\nlaimin hankkia tarpeellisen määrän vettä. Hän oli syypää kaikkien\nmuiden kärsimykseen. Hän tunsi itsensä viheliäiseksi ja nöyryytetyksi\nhuolimattomuutensa tähden.\n\nHän ei voinut luvata heille mitään lievennystä -- ei ainakaan ennen\nlähteelle saapumista. Hän ei tiennyt lähempänä mitään vettä.\n\nMahdotonta olisi saapua lähteelle sinä iltana. Oli jo myöhä heidän\nlähtiessään. Härät kulkevat hitaasti. Puolet välimatkasta ne voisivat\ntaivaltaa ennen auringonlaskua.\n\nSaadakseen vettä heidän tulisi taivaltaa kaiken yötä; mutta sitä he\neivät voineet monesta syystä tehdä. Härät tarvitsivat lepoa -- sitä\nenemmän kun olivat nälissään; ja nyt van Bloom huomasi liian myöhään\ntoisen tekemänsä laiminlyönnin -- hän ei ollut kerännyt, heinäsirkkojen\nohilentäessä, näitä riittävää määrää antaakseen karjallensa ruoaksi.\n\nTätä tapaa usein käytetään samanlaisissa olosuhteissa, mutta\nkenttäkornetti ei ollut tullut sitä ajatelleeksi; ja kun ainoastaan\nvähän heinäsirkkoja laskeutui kraaleihin, joihin eläimet olivat\nteljetyt, olivat nämä siis olleet ruoatta edellisestä päivästä lähtien.\nHärät etenkin näyttivät heikkouden oireita ja vetivät vankkureita\nlaiskasti, joten Swartboyn ääni ja pitkä piiska olivat alituisessa\ntyössä.\n\nMutta oli muitakin syitä, joiden tähden heidän olisi pysähdyttävä yön\ntullessa. Kenttäkornetti ei ollut varsin varma suunnasta. Hän ei voisi\nyön aikana seurata sitä, kun ei ollut tien varjoakaan häntä ohjaamassa.\nSitäpaitsi olisi vaarallista taivaltaa yöllä, sillä silloin Afrikan\nyöllinen ryöväri, raivoisa leijona, on liikkeellä.\n\nHeidän olisi siis pakko pysähtyä yöksi, saivat sitten vettä tai ei.\n\nOli vielä puolisen tuntia auringonlaskuun van Bloomin päästessä tähän\nratkaisuun. Hän jatkoi kulkua vähän kauemmaksi vain siinä toivossa,\nettä saapuisi paikalle, jossa olisi ruohoa. He olivat nyt enemmän kuin\nkahdenkymmenen mailin päässä lähtökohdastaan, ja yhä heinäsirkkain\nsynkät jäljet peittivät tasankoa. Ei vieläkään ruohoa näkyvissä,\npensaat yhä lehdettömiä ja kuorituita!\n\nKenttäkornetti alkoi uskoa vaeltavansa suoraan siihen suuntaan, josta\nheinäsirkat olivat tulleet. Länteen hän kulki, sen hän tiesi. Mutta\nhän ei ollut vielä varma siitä, ettei muuttoparvi ollutkin lähestynyt\nlännestä, pohjoisen asemasta. Jos niin olisi, saisivat he kenties\nkulkea päiviä, ennenkuin näkisivät ruohotilkkua.\n\nNämä ajatukset huolettivat häntä, ja levottomin silmin hän tarkasteli\nlakeutta ylt'yleensä, edestään samoin kuin vasemmalta ja oikealta.\n\nTarkkasilmäisen bushmannin huudahdus teki ilahuttavan vaikutuksen.\nHän näki ruohoa edessä päin. Hän näki muutamia pensaita ja lehtiä!\nNe olivat vielä noin mailin päässä, mutta härät liikkuivat ripeämmin\neteenpäin, ikäänkuin olisivat ymmärtäneet ilmoituksen.\n\nKuljettuansa vielä mailin he saavuttivat ruohoa todellakin. Se oli\nniukka laidun kuitenkin -- muutamia hajallaan olevia korsia kasvoi\npunertavassa maassa, mutta ei ainoassakaan paikassa suupalaksikaan\nhärälle. Sitä oli juuri paraiksi turhilla toiveilla kiusaamaan\nelukkaparkoja voimatta täyttää niiden vatsaa. Se varmensi kuitenkin van\nBloomille, että he olivat nyt päässeet heinäsirkkain jälkien tuolle\npuolelle; ja hän jatkoi kulkuaan hiukan kauemmaksi toivoen laitumen\nparanevan.\n\nNiin se ei kuitenkaan käynyt. Seutu, jonka läpi he samosivat, oli\nvilliä hedelmätöntä tasankoa -- melkein yhtä tyhjää kasvullisuudesta\nkuin sekin, jonka kautta he tähän asti olivat matkanneet. Sen autius ei\nenää johtunut heinäsirkoista, vaan veden puutteesta.\n\nHeillä ei ollut enää aikaa etsiä laidunta. Aurinko oli jo taivaanrannan\nalapuolella heidän pysähtyessään riisuakseen valjaat.\n\nOlisi pitänyt pystyttää kraali karjalle ja toinen lampaille ja\nvuohille. Siellä oli kyllin pensaita, joista ne olisi voinut laatia,\nmutta kelläpä tuossa väsyneessä joukossa oli voimaa katkoa niitä ja\nlaahata paikalle?\n\nOli kyllin työtä -- teurastaa lammas illalliseksi ja kerätä sen\nvalmistamiseen tarvittavat puut. Mitään kraalia ei tehty. Hevoset\nsidottiin vankkurien ympäri. Härät, karja, lampaat ja vuohet laskettiin\nvapaiksi ja saivat mennä minne halusivat. Koska lähellä ei ollut mitään\nhoukuttelevaa laidunta, toivottiin, etteivät ne pitkän matkan vaivojen\njälkeen harhailisi kauas leiritulesta, jota poltettiin läpi koko yön.\n\n\n\n\n8. luku.\n\nLAUMAN KOHTALO.\n\n\nMutta ne karkasivat sittenkin.\n\nKun päivä koitti ja matkaajat katsahtivat ympärilleen, eivät he nähneet\npäätäkään koko karjasta tai häristä. Oli sentään yksi jäljellä,\nainoastaan yksi -- lypsylehmä. Totty oli, lypsettyään edellisenä\niltana, jättänyt sen sidottuna erään pensaan luo ja siinä se vieläkin\noli. Kaikki muut olivat tipotiessään, lampaat ja vuohet myöskin.\n\nMinne ne olivat karanneet?\n\nNoustiin hevosten selkään ja etsittiin. Lampaat ja vuohet löydettiin\njoittenkin pensaitten keskeltä, ei kovinkaan kaukaa; mutta pian\nhavaittiin toisten elukoiden olevan peräti poissa.\n\nNiiden jälkiä seurattiin maili tai pari. Ne johtivat takaisin juuri\nsamaa tietä, jota oli tultu; eikä ollut enää epäilystäkään siitä, että\nne olisivat palanneet kraalille.\n\nSaada niitä kiinni, ennenkuin ne ehtisivät sinne, oli vaikeata,\ntuskin lainkaan mahdollista. Niiden jäljet osoittivat, että ne olivat\nkulkeneet hyvää vauhtia -- joten ne näihin aikoihin varsin luultavasti\nolivat jo saapunet entiseen kotiinsa.\n\nTämä oli surullinen huomio. Olisi ollut turhaa vaivaa seurata niitä\njanoisilla ja nälkäisillä hevosilla; mutta kuinka saataisiin vankkurit\nilman vetojuhtia kuljetetuiksi edelleen lähteelle?\n\nNäyttiin olevan pahassa pulassa; mutta lyhyen neuvottelun jälkeen\najatteleva Hans ehdotti erästä ratkaisua.\n\n\"Emmekö voi valjastaa hevosia vankkurien eteen?\" kysyi hän. \"Kaikki\nviisi kykenisivät varmasti vetämään ne lähteelle.\"\n\n\"Mitä! Ja jättäisimmekö karjan jälkeemme\", sanoi Hendrik. \"Jollemme\nmene niitä hakemaan, niin ne kaikki tuhoutuvat, ja sitten --\"\n\n\"Voimme mennä niitä etsimään myöhemmin\", vastasi Hans; \"mutta eikö ole\nparempi ensin kiiruhtaa edelleen lähteelle ja annettuamme hevosten\nhiukan levätä palata härkiä hakemaan? Näihin aikoihin ne ovat jo\nehtineet kraalille. Onhan niillä siellä vettä joka tapauksessa, ja\npitäähän se ne hengissä, kunnes ehdimme sinne.\"\n\nHansin ehdottama menettely näytti kylläkin mahdolliselta. Se oli joka\ntapauksessa paras suunnitelma, jota he saattoivat noudattaa; ja niinpä\nhe ryhtyivät oitis sitä toteuttamaan. Hevoset valjastettiin vankkurien\neteen parhaalla mahdollisella tavalla. Onneksi oli ajoneuvoissa\nsäilössä muutamia vanhoja hevosenvaljaita, ja ne otettiin esille ja\njärjesteltiin parhaan mukaan.\n\nKaksi hevosta kiinnitettiin vehmaroon \"aisahevosiksi\"; kaksi muuta\nsoveliaan pituiseksi leikattuun vetohihnaan; ja viides hevonen\nasetettiin eteen ohjaajaksi.\n\nKun kaikki oli valmista, nousi Swartboy jälleen etuarkulle, kokosi\nohjaksensa, paukautti piiskaansa ja pani valjakkonsa liikkeelle.\nKaikkien iloksi suunnattomat, raskaasti kuormitetut vankkurit lähtivät\npaikoiltaan yhtä kevyesti kuin jos edessä olisi ollut täysi valjakko.\n\nVan Bloom, Hendrik ja Hans kohottivat ilohuudon niiden kulkiessa heidän\nohitsensa ja pannen lehmän, lammaslauman ja vuohet liikkeeseen kulkivat\nrivakasti perässä. Pikku Jan ja Trüey ajoivat yhä vankkureissa; mutta\nmuut matkasivat nyt jalan, osaksi koska heillä oli lauma ajettavana,\nosaksi kun eivät tahtoneet lisätä hevosten kuormaa.\n\nKaikki he kärsivät suuresti janosta, mutta he olisivat kärsineet vielä\nenemmän, jollei olisi ollut tuota kallisarvoista elukkaa, joka nyt\nnopeasti asteli vankkurien jäljessä -- lehmää -- \"vanhaa kreiviä\",\nkuten sitä nimitettiin. Se oli antanut useita litroja maitoa sekä\nedellisenä iltana että sinä aamuna; ja tämä hyvään aikaan tullut\navustus oli tuottanut melkoista lievitystä matkailijoillemme.\n\nHevoset käyttäytyivät mainiosti. Huolimatta valjaittensa\nepätäydellisyydestä ja sopimattomuudesta ne vetivät vankkureita kuin ei\nolisi ainoatakaan hihnaa eikä solkea puuttunut. Ne näyttivät tietävän,\nettä niiden hyvä isäntä oli pulassa, ja olivat päättäneet vetää hänet\npois sieltä. Ehkäpä ne myöskin vainusivat lähdevettä edessänsä. Joka\ntapauksessa, ennenkuin olivat montakaan tuntia olleet valjaissa, ne\nvetivät vankkureita läpi soman pienen laakson, jota peitti vihreä,\nniityn kaltainen nurmikko; ja kun vielä oli viisi minuuttia kulunut,\nseisoivat ne pysäytettyinä viileän kristallisen lähteen lähistöllä.\n\nPian olivat kaikki juoneet mielin määrin ja tunsivat itsensä\nvirkistyneiksi. Hevoset laskettiin ruohikkoon ja muut elukat\npäästettiin laitumelle. Hyvä tuli tehtiin lähelle lähdettä ja lampaan\nneljännes keitettiin -- sitä matkailijat söivät päivälliseksi -- ja\nsitten kaikki istuutuivat odottamaan, että hevoset tulisivat ravituiksi.\n\nKenttäkornetti, istuen yhdellä vankkurien arkuista, poltteli pitkää\npiippuansa. Hän olisi voinut olla tyytyväinen, jollei olisi ollut yhtä\nseikkaa -- karjan karkaamista.\n\nHän oli saapunut ihanalle laidunmaalle -- jonkinlaiseen villeillä\ntasangoilla olevaan keitaaseen, jossa oli metsää, vettä ja ruohoa --\nkaikkea, mitä \"vee-buurin\" sydän saattoi toivoa. Se ei näyttänyt olevan\nkovinkaan laaja alue, mutta kyllin suuri elättämään karjaa useita\nsatoja päitä -- kylliksi hyvinkin melkoiselle karjatilalle. Se olisi\nihailtavasti vastannut hänen toiveitaan; ja jos hän olisi onnistunut\ntuomaan sinne härkänsä ja karjansa, olisi hän tällä hetkellä tuntenut\nitsensä hyvinkin onnelliseksi. Mutta ilman niitä, mitä hyödytti\nmainio laidun? Mitä hän voisi sillä tehdä, kun ne eivät olleet sitä\nkäyttämässä? Ne olivat hänen rikkautensa -- ainakin hän oli toivonut\naikoinaan, että niiden lisääntyminen karttuisi varallisuudeksi.\nNe olivat kaikki erinomaista rotua; ja paitsi hänen kahtatoista\nvetojuhtaansa ja yhtä tai kahta pitkäsarvista Bechuana-härkäänsä olivat\nkaikki muut oivallisia nuoria lehmiä, joiden arveltiin pian kasvavan\nsuureksi laumaksi.\n\nHänen levottomuutensa eläinten tähden teki hänelle tietysti\nmahdottomaksi nauttia hetkenkään rauhaa, kunnes hän pääsisi takaisin\nniitä etsimään. Hän oli ottanut piippunsa esille vain kuluttaakseen\naikaa hevosten rouskutellessa ruohoa. Niin pian kuin niiden voimat\nolisivat hiukan vahvistuneet, oli hänen aikomuksensa ottaa niistä kolme\nvankinta ja ratsastaa takaisin kraalille Hendrikin ja Swartboyn kanssa.\n\nNiin pian kuin hevoset siis olivat kunnossa ajoa varten jälleen,\notettiin ne kiinni ja satuloitiin, ja van Bloom, Hendrik ja Swartboy\nnousivat selkään ja lähtivät, Hansin jäädessä leiristä huolta pitämään.\n\nHe ratsastivat vinhaa vauhtia päättäen matkata kaiken yötä ja, jos\nmahdollista, ehtiä kraalille ennen aamua. Viimeisessä paikassa, missä\nheidän matkansa varrella oli ruohoa, he riisuivat satulat ja antoivat\nhevostensa levätä ja virkistyä. He olivat ottaneet mukaansa muutaman\nviipaleen paahdettua lammasta, ja tällä kertaa he eivät olleet\nunhottaneet täyttää kurpitsaleilejänsä vedellä -- jottei heidän jälleen\ntarvitsisi kärsiä janoa. Tunnin pysähdyksen jälkeen he jatkoivat\nmatkaansa.\n\nOli jo tullut yö heidän saapuessaan siihen paikkaan, missä härät olivat\njättäneet heidät; mutta oli kirkas kuutamo, ja he saattoivat seurata\nvankkurien pyöräin jälkiä, jotka selvästi huomasi kuunvalossa. Silloin\ntällöin van Bloom käski, ollakseen asiasta varma, Swartboyn tutkia\njälkiä ja katsoa, oliko karja yhä kulkenut takaisin päin. Bushmannilla\nei ollut suurta vaivaa tähän vastatessaan. Hän hyppäsi satulastaan ja,\nkumartuen maata kohti, vastasi viivyttelemättä. Ja joka kerran oli\nvastaus myönteinen. Eläimet olivat varmasti menneet vanhaan kotiinsa\ntakaisin.\n\nVan Bloom uskoi heidän ne varmasti löytävän sieltä, mutta tapaisivatko\nhe ne _elossa?_ Se kysymys teki hänet huolestuneeksi.\n\nElukat saivat vettä lähteestä, mutta ruokaa -- mistä? Palaakaan ne\neivät mistään löytäisi, ja eikö nälkä olisi ehtinyt jo tuhota niitä\nkaikkia?\n\nPäivä alkoi sarastaa, kun he saivat näkyviinsä entisen asuinpaikan.\nSe tarjosi perin omituisen näyn. Ei yksikään noista kolmesta olisi\nsitä tuntenut. Heinäsirkkani hävitysretken jälkeen se näytti vallan\nmuuttuneelta, mutta nyt siinä oli jotain muuta, mikä lisäsi sen\nulkomuodon omituisuutta. Näytti siltä kuin olisi rivi merkillisiä\nesineitä asetettu katonharjalle ja kraalin seinämiä pitkin. Mitä\nolivat nuo omituiset esineet, sillä rakennuksiin ne eivät varmastikaan\nkuuluneet? Tämän kysymyksen teki van Bloom, osaksi itselleen, mutta\nkyllin äänekkäästi, jotta toiset saattoivat sen kuulla.\n\n\"Vogles\", (korppikotkia) vastasi Swartboy.\n\nVarmasti siinä olikin rivi korppikotkia, jotka näkyivät istuvan pitkin\nseiniä.\n\nNäiden saastaisten lintujen näkeminen oli enemmän kuin pahaa\nennustavaa. Se täytti van Bloomin pelolla. Mitä ne siellä saattoivat\ntehdä? Siellä lähellä täytyi olla haaskoja.\n\nSeurue ratsasti edelleen. Päivä oli nyt valjennut, ja korppikotkat\nolivat vilkkaassa puuhassa. Ne räpyttelivät synkeitä siipiänsä,\nkohosivat seinämiltä ja iskivät alas eri paikkoihin talon ympärillä.\n\n\"Siellä täytyy varmasti olla haaskoja\", mutisi van Bloom.\n\nSiellä _oli_ haaskoja ja runsaasti. Kun ratsastajat lähestyivät,\nnousivat korppikotkat ilmaan, ja parikymmentä puoliksi syötyä raatoa\nnäkyi maassa. Pitkistä, käyristä sarvista, jotka olivat jokaisen\nhaaskan vieressä, saattoi helposti sanoa, mihin eläinlajiin ne\nkuuluivat. Näissä revityissä ja silvotuissa jätteissä van Bloom tunsi\nkadonneen laumansa jäännökset!\n\nEi ainoatakaan ollut jäänyt henkiin. Siellä saattoi nähdä niiden\nkaikkien jäännökset, sekä lehmien että härkien, maaten aitauksien\nlikellä ja läheisellä tasangolla -- kukin siellä, minne oli kaatunut.\n\nMutta miten ne olivat kaatuneet? Se oli salaisuus.\n\nVarmastikaan ne eivät olleet voineet tuhoutua nälkään ja noin äkkiä.\nNe eivät olleet voineet kuolla janoon, sillä lähdehän pulppusi juuri\nniiden vieressä. Korppikotkat eivät olleet niitä tappaneet! Mikä sitten?\n\nVan Bloom ei tehnyt monia kysymyksiä. Hän ei jäänyt kauaksi\nepävarmuuteen. Kun hän ja hänen toverinsa ratsastivat yli paikan,\nselvisi arvoitus. Leijonien, hyeenoiden ja sakaalien jäljet selittivät\nkaikki kylläkin. Suuri joukko näitä elukoita oli ollut paikalla.\nHeinäsirkkojen muuton aiheuttama riistan niukkuus oli epäilemättä\ntehnyt ne tavallista saaliinhimoisemmiksi, ja seuraus oli, että karja\njoutui niiden uhriksi.\n\nMissä ne olivat nyt? Aamun valo ja kenties talon näkeminen oli ne\nkarkoittanut. Mutta niiden jäljet olivat vallan tuoreet. Ne olivat\nlähellä ja palaisivat varmasti jälleen seuraavana yönä.\n\nVan Bloom tunsi voimakasta halua kostaa julmille pedoille ja toisissa\nolosuhteissa olisi viipynyt saadakseen niitä ampua. Mutta juuri\nsilloin se olisi ollut typerä ja hyödytön teko. Heidän hevosensa eivät\nsaattaneet muuta kestää sinä yönä kuin matkan leirille; ja niinpä he\nastumatta edes vanhaan taloon sisälle, juottivat elukkansa, täyttivät\nkurpitsaleilinsä lähteestä ja raskain sydämin ratsastivat vielä kerran\npois kraalilta.\n\n\n\n\n9. luku.\n\nMAKAAVA LEIJONA.\n\n\nHe eivät olleet kulkeneet eteenpäin sataakaan askelta, kun heidän\neteensä ilmestyi jotakin, mikä sai kaikki kolme äkkiä ja yht'aikaa\nkiristämään suitsia. Se oli leijona!\n\nSe makasi tasangolla juuri sillä polulla, jota he aikoivat kulkea --\nsamalla polulla, jota pitkin he olivat tulleet!\n\nKuinka he eivät ennen olleet sitä nähneet? Se oli matalan pensaan\nsuojassa; mutta, kiitos heinäsirkkain, tämä pensas oli lehdetön ja\nsen hoikat, paljaat oksat eivät voineet tarjota piilopaikkaa niin\nsuurelle elukalle kuin leijonalle. Sen keltaisenruskea karva paistoi\nsilmäänpistävästi niiden läpi.\n\nAsia on niin, ettei se ollut maannut siellä ratsastajien ajaessa ohi\nkraalia kohden. Se oli vasta paennut haaskojen luota nähdessään heidän\nlähestyvän; se oli piileskellyt aitauksien luona ja sitten juossut\nheidän taakseen. Se oli tehnyt tämän ovelan tempun välttääkseen\nyhteentörmäystä -- sillä leijonakin käyttää järkeänsä kuten ihminen,\njoskaan ei yhtä suuressa määrin. Nähdessään ratsastajien tulevan\nsitä tietä, sen ajatuskyky oli kyllin voimakas ilmoittaakseen sille,\netteivät he luultavasti palaisi samaa polkua. Oli luonnollisempaa\nettä he jatkaisivat edelleen. Ihminen, joka ei olisi tiennyt heidän\nmatkaansa liittyvistä edelläkäyneistä tapahtumista, olisi ajatellut\njotenkin samaan tapaan. Jos olet vähääkään tarkannut, olet nähnyt\nmuitten eläinten -- kuten koirain, saksanhirvien, jänisten tai\nmyöskin lintujen -- menettelevän juuri samoin kuin leijona teki tässä\ntilaisuudessa.\n\nEpäilemättä yllä kuvattu älyllinen menetelmä oli herännyt tämän\nleijonan mielessä, ja se oli lymyillyt karttaakseen yhteentörmäystä\nkolmen matkaajan kanssa.\n\nLeijona ei aina niin tekisi -- vaikka kyllä viidessä tapauksessa\nkuudesta tai useamminkin. Senpätähden on olemassa hyvin erehdyttäviä\nmielipiteitä tämän eläimen rohkeudesta. Muutamat luonnontutkijat,\nkateudelta tai vihalta näyttävän tunteen johtamina, syyttävät\nleijonaa suorastaan _pelkurimaisuudesta_, kieltäen siltä jok’ikisen\nnoista jaloista ominaisuuksista, joita varhaisimmista ajoista on\nsen kunniaksi luettu. Toiset taas väittävät, ettei se tunne pelkoa\nlainkaan, ei ihmistä eikä eläintä kohtaan; ja nämä lahjoittavat sille\nmonia muita ansioita rohkeuden lisäksi. Molemmat puolueet perustelevat\nmielipiteitään, ei ainoastaan pelkillä väitteillä, vaan laajasti\nkuvaten varmasti todistettuja tapauksia.\n\nMiten tämä on ymmärrettävä? Tässä täytyy olla jokin pulma. Molemmat\neivät voine olla oikeassa arveluissaan? Ja kuitenkin, jos kohta\nnäyttänee merkilliseltä niin sanoa, molemmat ovat oikeassa eräässä\nmerkityksessä.\n\nTosiasia on, että _toiset leijonat ovat arkoja, kun taas toiset ovat\nrohkeita_.\n\nTämän voisi todistaa latelemalla tosiasioita kokonaisia sivuja, mutta\ntässä kirjasessa ei siihen ole tilaa. Luulen kuitenkin saavani, nuori\nlukija, sinut vakuutetuksi verrannollisella esimerkillä.\n\nVastaa minulle -- tunnetko mitään eläinlajia, jonka yksilöt ovat\nluonteeltaan aivan samanlaisia? Ajattele koiria, joita _sinä tunnet!_\nOvatko ne samanlaisia tai sinne päinkään? Eivätkö toiset niistä ole\njalomielisiä, uljaita, kuolemaa pelkäämättömiä? Eivätkö toiset ole\nilkeitä, matelevia, kirotun arkoja? Samoin on leijonienkin laita.\n\nNyt lienet vakuutettu siitä, että väitteeni leijonista voi pitää\npaikkansa.\n\nOn useita seikkoja, jotka vaikuttavat leijonan rohkeuteen ja\nhurjuuteen. Sen ikä -- missä tilassa sen vatsa on -- vuodenaika --\nvuorokauden aika -- mutta ennenkaikkia _sen asumapiirin metsästäjien\nlaatu_.\n\nViimeinen seikka näyttää aivan luonnolliselta niistä, jotka uskovat\neläinten _ajatuskykyyn_, kuten minä tietysti teen. On varsin\nluonnollista, että leijona, yhtä hyvin kuin muutkin eläimet, varsin\npian oppii tuntemaan vihollisensa luonteen ja joko pelkää sitä tai ei,\nkuinka asia vaatii. Eikö tämä olekin meille vanha juttu? Jos oikein\nmuistan, pakinoimme tästä asiasta puhuessamme Amerikan krokodiileista\n[romaanissa \"Mississippin metsästäjäpojat\". Suom. muist.]. Huomautimme,\nettä Mississippin alligaattorit nykyään harvoin käyvät ihmisten\nkimppuun; mutta niin ei ole aina ollut. Alligaattorinnahkojen\npyydystäjäin rihlapyssyt ovat masentaneet niiden julmuuden. Aivan _sama\nlaji_ syö Etelä-Amerikassa kymmenittäin intiaaneja joka vuosi; ja\nAfrikan krokodiiliä pelätään toisin paikoin vielä enemmän kuin leijonaa.\n\nOn todistettu, että Kap-maan leijonat ovat toisissa seuduissa arempia\nkuin toisissa. Ne ovat vähemmän rohkeita niillä paikoilla, missä uljas\nja voimakas buuri on niitä ahdistanut pitkällä, paukkuvalla aseellaan.\n\nRajan takana, jossa sillä ei ole muuta vihollista kuin bushmannin\npienoinen nuoli (hän kun ei halua sitä tappaa!) ja bechuanalaisen ohut\n\"assegai\", leijona ei pelkää ollenkaan tai varsin vähän ihmistä.\n\nOliko seurueemme silmäin edessä oleva luonnostaan rohkea, sitä ei\nvielä voinut sanoa. Se oli niitä, joilla on suunnaton mustahko\nharja eli \"schwart-fore life\", kuten buuri sitä sanoo; ja niitä\npidetään hurjimpina ja vaarallisimpina. \"Keltaharjaisilla\" -- sillä\nKap-leijonien värissä havaitaan melkoista vaihtelua -- katsotaan olevan\nvähemmän rohkeutta; mutta epäillään jonkun verran tämän väitteen\ntodenperäisyyttä. Nuoria \"mustaharjoja\" usein erehdytään pitämään\noikeina keltaisina, ja niiden luonne luetaan näiden vahingoksi -- sillä\nharjan mustanpuhuva väri tulee vasta vuosien mukana.\n\nOliko tuo \"schwart-fore life\" hurja ja rohkea, sitä ei van Bloom jäänyt\nmiettimään. Oli selvää, että eläimen ankarin ruokahalu oli tyydytetty.\nOli selvää, ettei se tuuminut hyökkäystä; jos ratsastajat olisivat\nsuvainneet tehdä kierroksen ja ajaa rauhallisesti tiehensä, olisivat he\nvoineet jatkaa matkaansa koskaan näkemättä sitä tai kuulematta siitä\nenää.\n\nMutta kenttäkornetilla ei ollut sellaista aikomusta. Hän oli menettänyt\nkallisarvoiset härkänsä ja nautansa. _Tuo_ leijona oli repinyt ainakin\njonkun niistä. Hollantilainen veri oli kuohuksissa, ja vaikka tuo peto\nolisi ollut sukunsa voimakkain ja raivokkain, oli se pakotettava esiin\ntuosta pensaasta.\n\nKäskien toisten jäädä paikoilleen van Bloom lähestyi hevosella, kunnes\noli noin viidenkymmenen askeleen päässä leijonan makuupaikasta. Siihen\nhän pysähtyi, laskeutui kylmäverisesti hevosen selästä, pani suitset\nkäsivarrelle, pisti laastikun maahan ja polvistui sen taakse.\n\nArvelet, että hänen olisi ollut turvallisempaa pysyä satulassa, koska\nleijona ei voi yllättää hevosta. Totta kyllä; mutta leijonan olisi\nmyös ollut turvallisempaa. Ei ole lainkaan helppoa ampua hyvin hevosen\nselästä; mutta kun maalina sattuu olemaan julma leijona, on ratsu\ntodella hyvinkasvatettu, jos se seisoo niin järkähtämättä, että saattaa\ntarkkaan tähdätä. Sellaisissa olosuhteissa on laukaus satulasta pelkkää\nonnenkauppaa; ja kenttäkornetti ei ollut sellaisella tuulella, että\nsattumalaukaus olisi häntä tyydyttänyt. Asettaen pyssynsä poikittain\nlaastikun kärjelle ja tukien vankkaa pyssynpiippua siihen vakavasti,\nhän tähtäsi tarkoin läpi norsunluisten tähtäimien.\n\nKoko tällä ajalla ei leijona ollut liikahtanut. Pensas oli sen ja\nmetsästäjän välillä; mutta eläin saattoi tuskin luulla sen riittävän\nsitä salaamaan. Kaukana siitä. Sen keltaiset kyljet näkyivät selvästi\nokaisten oksien lomitse, ja saattoi huomata sen kuonon ja kuonokarvojen\nolevan punaisina härkien verestä.\n\nEi, se ei luullutkaan olevansa kätkössä. Hiljainen murina ja yksi tai\nkaksi hännän huiskausta todistivat päinvastaista. Se makasi kuitenkin\nhiljaa, kuten leijonat tavallisesti tekevät, kunnes niitä vielä enemmän\nlähestytään. Metsästäjä, kuten jo sanottu, oli lähes kahdeksankymmenen\nkyynärän päässä siitä.\n\nPaitsi hännän heilahduksia, se ei tehnyt muuta liikettä, kunnes van\nBloom veti liipasinta; silloin se karjaisten ponnahti useita jalkoja\nkorkealle ilmaan. Metsästäjä oli pelännyt, että oksat saattaisivat\nhänen luotinsa lennähtämään syrjään; mutta oli selvää, että se todella\noli osunut, sillä hän näki karvojen lentävän leijonan kyljestä, mihin\nluoti oli sattunut.\n\nSe oli vain haava eikä kuolettava, kuten pian nähtiin.\n\nPitkin hyppäyksin peto lähestyi -- piesten hännällänsä, ja näyttäen\npelottavia hampaitansa. Sen harja, joka nyt oli pystyssä, näytti\ntehneen sen ko'on kaksinkertaiseksi. Se näytti härän suuruiselta!\n\nMuutamassa silmänräpäyksessä se oli suorittanut välimatkan, joka erotti\nsen metsästäjästä, mutta viimemainittu oli jo kaukana siltä kohdalta.\nSamassa hetkessä kun hän oli laukaissut, hän hyppäsi hyvinkasvatetun\nhevosensa selkään ja ratsasti pois toisia kohden.\n\nKaikki kolme olivat hetkisen yhdessä -- Hendrik pitäen \"jääkärinsä\"\nhanan vireessä ja valmiina, samalla kun Swartboy tarttui jouseensa ja\nnuoliinsa. Mutta leijona syöksyi eteenpäin ennenkuin kumpikaan ehti\nampua; heidän täytyi kannustaa ratsujansa ja laukata pois sen tieltä.\nSwartboy oli ratsastanut yhtäälle, kun taas van Bloom ja Hendrik\ntoisaalle; riista oli nyt kahden joukon välissä -- jotka kumpikin\nolivat seisahtuneet vähän matkan päähän.\n\nLeijona, hyökkäyksensä epäonnistuttua, pysähtyi ja katsoi ensin yhtä,\nsitten toista kuin epävarmana ketä ahdistaa.\n\nSen ulkomuoto oli tällä hetkellä kuvaamattoman kauhea. Koko sen julma\nluonto oli kuohuksissa. Sen harja oli pystyssä -- se pieksi hännällään\nkylkiänsä -- sen suussa, joka oli selko selällään, näkyi vankat terävät\nhammasrivit -- niiden valkoiset piikit olivat jyrkkänä vastakohtana\nverentahraamille poskille ja kuonolle, samalla kun sen vihainen\nkarjunta lisäsi sen esiintymisen hirmuisuutta.\n\nMutta ei yksikään noista kolmesta menettänyt mielenmalttiansa pelosta.\nHendrik suuntasi siihen rihlapyssynsä tällä hetkellä, tähtäsi tyynesti\nja laukaisi; samalla hetkellä Swartboy lähetti nuolen viuhuen kautta\nilman.\n\nMolemmat olivat tähdänneet hyvin. Sekä luoti että nuoli sattuivat, ja\nviimemainitun varren saattoi nähdä pistävän leijonan reidestä.\n\nJulman pedon, joka tähän asti oli osoittanut mitä päättäväisintä\nrohkeutta, näytti vallanneen äkillinen pelko. Joko nuoli tai toinen\nluodeista oli vienyt siltä halun taisteluun; sillä laskien luudan\nkaltaisen häntänsä selkäviivansa tasalle se syöksyi pois ja ravaten\näreästi edelleen juoksi kraalin ovesta sisään!\n\n\n\n\n10. luku.\n\nLEIJONA SATIMESSA.\n\n\nOli jotakin kummallista siinä, että leijona etsi suojaa niin\nharvinaisesta paikasta; mutta se osoitti älykkäisyyttänsä. Ei ollut\nmuuta piilopaikkaa sopivan matkan päässä, ja olisi ollut vaikeata\nheinäsirkkain muuton jälkeen löytää pensasta, joka olisi voinut tarjota\nsille kätköä. Hevosten selässä olevat metsästäjät olisivat helposti\nvoineet saavuttaa sen, jos se olisi koettanut juosta pakoon. Se tiesi\ntalon olevan asumattoman. Se oli rosvoillut koko yön sen ympärillä --\nkenties sen sisälläkin -- ja tiesi siis millainen paikka se oli.\n\nPedon vaisto oli oikea. Talon seinät suojelivat sitä vihollisten\npyssyiltä jonkun matkan päästä; ja jos he tulisivat lähelle, olisi se\nsille edullista ja heille vaarallista.\n\nOmituinen tapaus sattui leijonan mennessä kraaliin. Talon toisessa\npäässä oli suuri akkuna. Tietysti se ei ollut lasilla varustettu\n-- eikä ollut koskaan ollutkaan. Lasiakkuna on harvinaisuus näillä\nseuduin. Ainoastaan vankka puinen luukku sulki sen. Se oli vielä\nsaranoillaan, mutta kiireellisessä \"muutossa\" oli akkuna jäänyt auki.\nOvi oli myös ollut raollaan. Kun leijona juoksi sisään viimemainitusta,\nsyöksyi edellisestä ulos jono pieniä, ketunvärisiä, sudenkaltaisia\nelukoita, jotka juoksivat voimainsa takaa lakeuden poikki. Ne olivat\nsakaaleja!\n\nKuten jälkeenpäin huomattiin, olivat joko leijonat tai hyeenat ajaneet\nyhden häristä taloon ja tappaneet sen siellä. Suuremmat raatelijat\nolivat jättäneet sen raadon, ja viekkaat sakaalit olivat nauttimassa\nhiljaista murkinaa, kun niitä niin kursailematta häirittiin.\n\nHirmuisen kuninkaansa astuessa ovesta sisään niin julmalla tuulella\n\"kettu-sudet\" antoivat kohta merkin peräytyä ikkunan kautta; ja\nratsastajain näkeminen ulkosalla oli vielä lisää pelästyttänyt näitä\nraukkamaisia petoja, jotta ne juoksivat kraalista hurjinta vauhtiansa\neivätkä pysähtyneet ennenkuin olivat poissa näkyvistä!\n\nKolme metsästäjää ei voinut pidättää nauruansa; mutta heidän\nmielialansa muutti äkkiä toinen tapaus, joka sattui miltei samassa\nhetkessä.\n\nVan Bloom oli tuonut muassaan kaksi oivallista koiraansa, jotta ne\nauttaisivat karjan takaisin ajamisessa.\n\nSeurueen pysähtyessä lähteelle lyhyeksi ajaksi, nämä olivat tarttuneet\npuoliksi syötyyn haaskaan aitauksen takana; ja kun ne olivat\näärimmäisen nälkäisiä, jäivät ne sinne vielä ratsastajien ajaessa\npois. Kumpikaan koirista ei ollut nähnyt leijonaa, ennenkuin raivoisa\npeto syöksyi eteenpäin suunnaten kraalia kohti. Laukaukset, leijonan\nmurina ja pelästyneinä pois lentävien korppikotkien siipien äänekäs\nlepattaminen ilmaisivat koirille, että jotakin oli tekeillä, missä\nniiden pitäisi olla mukana; ja hyläten mieluisan ateriansa molemmat\ntulivat loikaten yli aitauksen.\n\nNe saapuivat talon edessä olevalle aukeamalle juuri leijonan juostessa\novesta sisään; ja epäröimättä nuo rohkeat, jalot eläimet ryntäsivät\neteenpäin ja seurasivat sitä taloon.\n\nMuutamien hetkien kuluessa kuului sieltä äänten sekamelska -- koirien\nhaukunta ja ärhentely, leijonan murina ja karjunta. Sitten seurasi\nkumea ääni kuin olisi jokin raskas esine heitetty seinää vasten. Sitten\ntuli valittava ulvonta -- toinen, vielä toinen -- narske kuin luita\nrikottaessa -- suuren pedon \"kehrääminen\" lujalla, korkealla bassolla\n-- ja sitten syvä hiljaisuus. Taistelu oli päättynyt. Se oli ilmeistä,\nkoska koirat eivät enää haukkuneet. Luultavasti ne olivat saaneet\nsurmansa.\n\nMetsästäjät jäivät tarkastamaan ovea jännitettyinä, perin\nhätääntyneinä. Nauru oli jähmettynyt heidän huulillensa, kun he\nkuuntelivat noita kamaloita ääniä, pelottavan taistelun merkkejä. He\nhuusivat koiriansa nimeltä. He toivoivat näkevänsä niiden tulevan\nesiin, vaikkapa haavoittuneinakin. Mutta ei. Koiria ei kuulunut -- ne\neivät milloinkaan tulleet -- ne olivat kuolleet.\n\nTaistelun melua seurasi kauan kestävä hiljaisuus. Van Bloom ei voinut\nenää epäillä sitä että hänen suosikkinsa ja ainoat koiransa olivat\nsaaneet surmansa.\n\nTämän uuden onnettomuuden kiihoittamana hän miltei kadotti\nvarovaisuutensa. Hän oli ryntäämäisillään ovelle, josta voisi ampua\nläheltä tuota inhoittavaa vihollista, kun Swartboyn päähän pälkähti\noivallinen tuuma; ja bushmannin kuultiin huutavan:\n\n\"Baas, baas! Me teljetä se sisään! Me sulke se peto sisään!\"\n\nTässä ehdotuksessa oli järkeä, se oli hyväksyttävä. Van Bloom ymmärsi\nsen; ja luopuen edellisestä aikeestaan hän päätti suostua Swartboyn\ntuumaan.\n\nMutta miten se oli suoritettava? Ovi oli vielä saranoillaan, samoin\nikkunaluukut. Jos he vain pääsisivät niihin käsiksi ja saisivat ne\nlujasti suljetuiksi, olisi heillä leijona vallassaan ja he voisivat\nsurmata sen kaikessa rauhassa.\n\nMutta miten sulkea turvallisesti niin ovi kuin akkunakin? Siinä ilmeni\nnyt vaikeus.\n\nJos joku heistä lähestyisi, näkisi sen leijona varmasti sisältä ja\nraivoissaan kun se oli, epäilemättä karkaisi heidän kimppuunsa.\nVaikkapa he lähenisivät ratsain suorittamaan aiettaan, eivät he\nolisi paljoa turvatumpia. Hevoset eivät seisoisi hiljaa, sillaikaa\nkun he ojentautuisivat tarttumaan säppiin tai kädensijaan. Kaikki\nkolme eläintä tanssivat jo kiihoittuneina. Ne tiesivät leijonan\nolevan sisällä, ajoittainen murina ilmaisi sen läsnäolon -- ne eivät\nlähestyisi ovea tai ikkunaa kyllin tyynesti; ja niiden tömistelyn\nja pärskimisen seuraus olisi, että vihastunut peto ryntäisi niiden\nkimppuun.\n\nOli siis selvää, että niin hyvin oven kuin ikkunan sulkeminen olisi\nperin vaarallinen yritys. Niin kauan kuin ratsastajat olivat avoimella\nkentällä ja jonkun matkan päässä leijonasta, ei heillä ollut syytä\npelkoon; mutta jos he ajaisivat lähelle ja takertuisivat aituuksien\nväliin, joutuisi joku heistä todennäköisesti villin pedon uhriksi.\n\nAlhainen on kenties bushmannin älyn mitta, mutta on jokin hänelle\nerikoinen laji, jossa hän näyttää kunnostautuvan. Kaikissa\nmetsästystaitoa koskevissa seikoissa hänen järkensä, tai vaistoksi voit\nsitä melkein sanoa, on täysin korkeammalle kehittyneen kaukaasialaisen\nälyn tasalla. Tämä johtuu epäilemättä noiden erikoisten kykyjen\nankarasta ja alituisesta harjoittamisesta -- ankarasta ja alituisesta,\nkoska koko hänen olemassaolonsa usein riippuu niiden menestyksellisestä\nkäyttämisestä.\n\nVaikka Swartboyn hartioilla olikin suunnaton, muodoton pää, oli siinä\naika varasto ymmärrystä; ja sitä käyttämään oli häntä opettanut elämä,\njoka oli ankaraa ponnistusta vatsan vaatimuksien tyydyttämiseksi. Tällä\nhetkellä Swartboyn järki auttoi joukkuetta.\n\n\"Baas!\" sanoi hän, koettaen hillitä isäntänsä kärsimättömyyttä,\n\"varttoo vähä, mun baas! Jättää vanhalle Bushylle ovi sulkea. Hän sen\ntehdä.\"\n\n\"Millä tavoin?\" kysyi van Bloom.\n\n\"Varttoo vähä, mun baas! ei kauan odottaa -- saa nähdä.\"\n\nKaikki kolme olivat ratsastaneet yhteen noin sadan kyynärän päähän\nkraalista. Van Bloom ja Hendrik istuivat ääneti ja katselivat\nbushmannin hankkeita.\n\nViimemainittu veti taskustaan kerän ohkaista nuoraa ja, kehitettyään\nsen huolellisesti auki, kiinnitti toisen pään nuoleen. Sitten hän\nratsasti noin kolmenkymmenen kyynärän päähän talosta ja heittäytyi\nsatulasta -- ei aivan sisäänkäytävää vastapäätä, vaan hiukan toisella\nsivulla -- niin että puisen oven etupinta oli siten suoraan hänen\nedessään, oven ollessa onneksi vain kolmenneljänneksen verran auki.\nPitäen suitset käsivarrellaan hän jännitti jousensa ja lennätti nuolen\noven puuaineeseen. Siellä se oli, pistäen esiin lähellä reunaa ja aivan\nsäpin alla!\n\nNiin pian kuin Swartboy oli ampunut vasaman, hypähti hän takaisin\nsatulaan -- ollakseen valmiina peräytymään, jos leijona loikkaisi ulos.\nHän piti kuitenkin yhä kiinni nuorasta, jonka toinen pää oli liitetty\nnuoleen.\n\nNuolen kumahdus, sen iskiessä oveen, oli kiinnittänyt leijonan\nhuomiota. Luonnollisesti ei kukaan heistä nähnyt sitä, mutta sen\nvihainen murina todisti niin olevan. Se ei kuitenkaan näyttäytynyt ja\noli jälleen hiljaa.\n\nSwartboy veti nyt nuoran kireälle -- koetellen sitä ensin voimakkaalla\ntempaisulla; ja sitten tyytyväisenä sen lujuuteen antoi sille kovemman\nnykäyksen ja veti oven kiinni. Säppi toimi mainiosti, ja ovi pysyi\nsuljettuna sittenkin, vaikka nuoraa lakattiin pingoittamasta.\n\nVoidakseen avata oven olisi leijonan pitänyt älytä nostaa säppiä tai\nmuussa tapauksessa murtautua läpi paksujen, vankkojen lautojen --\nkumpaakaan ei tarvinnut pelätä.\n\nMutta akkuna oli vielä auki, ja sen kautta leijona voisi helposti\nhypätä ulos. Swartboy aikoi tietysti sulkea sen samalla tavoin kuin\novenkin.\n\nMutta nyt ilmaantuikin erikoinen vaara. Hänellä oli vain yksi\nnuoranpala. Se oli kiinnitetty nuoleen, joka yhä oli ovessa. Miten hän\nvoisi sen irroittaa ja saada haltuunsa?\n\nEi näyttänyt olevan muuta keinoa kuin mennä ovelle ja leikata se irti\nvasamasta. Tässä oli vaara tarjolla; sillä jos leijona hänet huomaisi\nja ryntäisi ulos akkunasta, olisi; bushmanni mennyttä miestä.\n\nKuten useimmat heimolaisensa Swartboy oli enemmän ovela kuin uljas\n-- joskin hän oli kaukana pelkurista. Hän ei sentään ollut lainkaan\nhalukas sillä hetkellä menemään kraalin ovelle.\n\nSisältä kuuluva vihainen murina olisi saattanut pelosta värisemään\nuljaammankin sydämen kuin Swartboyn.\n\nTässä pulassa Hendrik tuli hänen avukseen. Hendrik oli keksinyt keinon,\nmillä saisi haltuunsa nuoran menemättä oven läheisyyteen.\n\nHuutaen Swartboyta olemaan varuillaan hän ratsasti noin neljänkymmenen\nkyynärän päähän sisäänkäytävästä -- mutta toiselle puolelle kuin\nSwartboy -- ja pysähtyi sinne. Siinä oli paalu, jossa oli useita\nsakaroita ja joissa oli ollut tapana pitää suitsia.\n\nHendrik hyppäsi alas, ripusti ohjaksensa yhteen näistä sakaroista;\nnojasi \"jääkäriänsä\" toista vastaan, ja sitten, tähdäten nuolen\nvarteen, veti liipasinta. Pyssy pamahti, katkenneen varren nähtiin\nlennähtävän ovesta, ja nuora oli vapaa!\n\nKaikki olivat valmiit laukkaamaan pois; mutta leijona oli yhä\npiiloutuneena, vaikka se murisikin julmasti kuullessaan laukauksen.\n\nSwartboy veti nyt nuoran luokseen ja kiinnitettyään sen uuteen nuoleen\nlähti liikkeelle saadakseen akkunan näkyviin. Muutaman hetken kuluttua\nnuoli oli viiltänyt halki ilman ja iskenyt syvälle pehmeään puuhun, ja\nsitten luukku heilautettiin saranoillaan ja vedettiin kiinni.\n\nKaikki kolme hyppäsivät nyt satulasta, juoksivat ääneti ja nopeaan\npaikalle ja sitoivat sekä oven että luukun kiinni vankoilla\nruoskahihnoillaan.\n\nEläköön! Leijona oli teljetty häkkiin!\n\n\n\n\n11. luku.\n\nLEIJONAN KUOLEMA.\n\n\nNiin, raivoisa peto oli kauniisti satimessa. Kolme metsästäjää hengähti\nhelpotuksesta.\n\nMutta kuinka juttu päättyisi? Sekä ovi että akkunaluukku olivat\nvankasti ja tiiviisti paikoillaan; ja vaikka saattoikin kurkistaa\nraoista, ei voinut mitään nähdä sisällä -- koska siellä oli vallan\npimeä molempien ollessa suljettuina.\n\nJos leijonan olisi voinut nähdäkin, ei ollut reikää, josta olisi voinut\ntyöntää sisään pyssynsuun ja ampua. Se oli aivan yhtä turvassa kuin sen\nvangitsijatkin; ja niin kauan kuin ovi pysyi kiinni, eivät he voineet\nvahingoittaa sitä enemmän kuin sekään heitä.\n\nHe voisivat jättää sen telkien taa ja antaa sen kuolla nälkään. Se\nvoisi elää jonkun aikaa sillä, mitä sakaalit olivat jättäneet, ja\nkahden koiran haaskoilla, mutta se ei pitkälle riittäisi, ja lopultakin\nsen täytyisi antautua ja surkeasti menehtyä. Tämä ei kuitenkaan\nnäyttänyt niin varmalta van Bloomista ja hänen seuralaisistaan.\nHuomatessaan olevansa todella häkkiin teljettynä, peto voisi ryhtyä\noven kimppuun ja onnistua terävillä kynsillään ja hampaillaan\nmurtautumaan sen lävitse.\n\nMutta suuttuneella kenttäkornetilla ei ollut pienintäkään aikomusta\njättää leijonalle sellaista mahdollisuutta. Hän oli päättänyt surmata\npedon ennenkuin lähtisi paikalta; ja nyt hän ryhtyi miettimään, kuinka\nsen saattaisi suorittaa nopeimmalla ja tehokkaimmalla tavalla.\n\nEnsin hän tuumi veistää puukollansa oveen reiän, kyllin suuren, jotta\nsen läpi voisi nähdä ja pistää pyssynpiipun sen kautta. Jollei hänen\nonnistuisi nähdä elukkaa sen läpi, tekisi hän toisen akkunaluukkuun.\nKun nuo molemmat olivat talon kulmittaisilla sivuilla, saattaisi hän\nhallita koko sisustaa -- sillä kenttäkornetin entinen asunto käsitti\nvain yhden huoneen. Hänen siellä majaillessaan niitä oli ollut kaksi,\napuna seebrannahkainen väliverho; mutta se oli otettu pois, ja kaikki\noli nyt yhtenä huoneena.\n\nAluksi van Bloom ei voinut ajatella muuta tapaa, jolla pääsisi käsiksi\nviholliseen, ja kuitenkaan ei tämäkään häntä oikein miellyttänyt. Se\noli turvallinen kyllä ja toimeenpantuna voisi päättyä vain leijonan\nkuolemaan.\n\nSekä ovessa että akkunassa oleva reikä sallisi heidän ampua petoa\nkohti niin monta luotia kuin he haluaisivat, samalla kun he olisivat\naivan turvassa sen hyökkäyksiltä. Mutta _aika_, joka kuluisi noiden\nreikien tekemiseen -- sen tähden ei tämä suunnitelma miellyttänyt\nkenttäkornettia. Hänellä ja hänen joukollaan ei ollut aikaa tuhlata;\nheidän hevosensa olivat nälästä heikkoja; ja pitkä matka oli heidän\nedessään ennenkuin saisivat suupalaakaan. Ei, aikaa oli niukalta läven\ntekoon. Joku ripeämpi hyökkäystapa oli keksittävä.\n\n\"Isä\", sanoi Hendrik, \"entä jos sytyttäisimme talon tuleen?\"\n\nHyvä. Ehdotus oli hyvä. Van Bloom heitti silmäyksen kattoon --\nrakenteeltaan kaltevaan ja pitkäräystäiseen. Se oli tehty kuivista\nraskaista palkeista orsineen ja säleineen ja oli kokonaan katettu\nkorsilla jalan paksuudelta. Siitä tulisi mahtava roihu, ja sauhu\nriittäisi jo luultavasti tukahuttamaan leijonan, ennenkuin liekit\nsiihen ylettyisivät.\n\nHendrikin ehdotus hyväksyttiin. He valmistautuivat sytyttämään talon.\n\nSiellä oli vielä aikamoinen risuläjä -- kerätyitä polttopuita, joita\nheinäsirkat eivät olleet ahmineet. Tämä auttaisi heitä toteuttamaan\naikeensa; ja kaikki kolme ryhtyivät heti vetämään niitä ja kasaamaan\novea vasten.\n\nOlisi miltei voinut kuvitella leijonan päässeen heidän aikomuksensa\nperille; sillä vaikka se oli pitkän aikaa ollut aivan hiljaa, alkoi\nse nyt uuden karjuntajakson. Ehkä puiden kolina, niiden sattuessa\noven ulkopuoleen, aiheutti sen; ja huomatessaan itsensä teljetyksi\nja hätyytetyksi se oli tullut kärsimättömäksi. Mitä se oli etsinyt\n_suojana_, olikin muuttunut _satimeksi_, ja nyt se oli halukas\npääsemään sieltä.\n\nTämä oli selvää sen alkamista mielenilmaisuista päättäen. He saattoivat\nkuulla sen hyökkäilevän -- kulkien ovelta ikkunalle -- iskien kumpiakin\nsuunnattomilla käpälillään ja saaden ne tärisemään saranoillaan -- koko\najan päästäen mitä ilkeimpiä karjahduksia.\n\nVaikkakaan ei aivan pelotta, nuo kolme jatkoivat työtänsä. Heillä oli\nkäsillä hevoset, joiden selkään voisi hypätä, jos leijonan onnistuisi\npäästä tulen läpi. Oikeastaan he aikoivat nousta satulaan -- niin\npian kuin tuli kunnolla oli syttynyt -- ja katsella paloa turvallisen\nvälimatkan päästä.\n\nHe olivat laahanneet kaikki pensaat ja kuivat puut kasaten ne oven\neteen. Swartboy oli ottanut esiin piinsä ja tulirautansa ja oli\niskemäisillään, kun sisältä kuului kovaa raapimista, joka oli erilaista\nkuin mikään heidän korviinsa ennen kuulunut. Se oli leijonan kynsien\nrapina seinää vastaan, mutta sillä oli omituinen sävy kuin jos eläin\nolisi ponnistellut ankarasti; samalla sen ääni tuntui käheältä ja\ntukahtuneelta ja kuului tulevan etäältä.\n\nMitä pedolla oli tekeillä?\n\nHe seisoivat hetkisen katsellen toisiansa levottomina. Raapimista\njatkui -- käheää karjuntaa aika-ajoin -- mutta se loppui viimein; ja\nsitten kuului korskahdus, jota seurasi niin kova ja selvä karjaisu,\nettä kaikki kolme säpsähtivät pelästyneinä. He eivät voineet uskoa,\nettä heidän ja heidän vaarallisen vihollisensa välillä oli seiniä!\n\nJälleen kaikui tuo hirmuinen kiljunta. Taivaan tähden! Se ei kuulunut\nenää sisältä -- se tuli heidän yläpuoleltaan!\n\nOliko leijona katolla?\n\nKaikki kolme syöksyivät taaksepäin askeleen tai pari ja katsahtivat\nylös. Heidän edessään oli näky, joka teki heidät hämmästyksestä ja\nkauhusta miltei mykiksi.\n\nSavutorven yläpuolella näkyi leijonan pää; sen välkkyvät keltaiset\nsilmät ja valkeat hampaat näyttivät vielä pelottavammilta vastakohtana\nmustalle noelle, joka tahrasi sitä. Se veti ruumistansa ylös. Yksi\njalka oli jo päätekiven yläpuolella; ja tällä ja hampaillaan se\nlaajensi ympärillään olevaa aukkoa.\n\nSe oli hirmuinen katseltava -- ainakin alhaalla olijoille.\n\nKuten sanottu he _olivat_ säikähtäneitä ja olisivat turvautuneet\nhevosiinsa, jolleivat olisi havainneet, että eläin oli _tarttunut\nkiinni!_\n\nOli selvää, että niin oli asian laita, mutta yhtä selvää oli, että\nmuutamassa hetkessä sen onnistuisi vapautua savutorvesta. Sen\nhampaat ja kynnet olivat kovassa työssä, ja kiviä ja muurilaastia\nsinkoili kaikille suunnille. Savutorvi olisi kohta sen leveän rinnan\nalapuolella, ja sitten --\n\nVan Bloom ei jäänyt miettimään mitä sitten tulisi. Hän ja Hendrik\njuoksivat pyssyt käsissä seinän vierelle. Savutorvi ei ollut kuin\nparikymmentä jalkaa korkealla; pitkä \"roeri\" suunnattiin ylöspäin,\nulottuen tuon matkan puoliväliin. \"Jääkärillä\" tähdättiin myös.\nMolemmat pamahtivat yht'aikaa. Leijonan silmät sulkeutuivat äkkiä,\nsen pää vapisi kouristuksen tapaisesti, sen käpälä putosi velttona\npäätekivelle, sen kita avautui ja verta tihkui kieleltä. Muutamassa\nsilmänräpäyksessä se oli kuollut.\n\nTämä oli jokaiselle selvää. Mutta Swartboy ei ollut tyydytetty,\nennenkuin oli ampunut parisenkymmentä nuolta eläimen päähän, saattaen\nsen näyttämään siililtä.\n\nNiin ahtaasta paikasta oli suunnaton eläin tunkeutunut eteenpäin, että\nse vielä kuoltuaankin jäi tuohon omituiseen asemaan.\n\nToisissa oloissa se olisi vedetty alas nahkansa vuoksi. Mutta ei\nliiennyt aikaa sen nylkemiseen; ja enempää viivyttelemättä van Bloom ja\nhänen seuralaisensa nousivat hevostensa selkään ja ratsastivat pois.\n\n\n\n\n12. luku.\n\nPAKINAA LEIJONASTA.\n\n\nRatsastaessaan takaisin he keskustelivat leijonista aikaa\nkuluttaakseen. Kaikki he tiesivät jotakin näistä eläimistä; mutta\nSwartboy, joka oli syntynyt ja kasvanut pensastossa, ihan niiden\noleskelupaikan keskellä, tunsi tietysti hyvin niiden tavat -- jopa\npaljoa paremmin kuin itse monsieur Buffon.\n\nOlisi sanojen tuhlausta kuvata leijonan ulkonaista muotoa. Jokaisen\nlukijani täytyy tuntea leijona ulkonäöltä, joko nähtyänsä sen\neläintieteellisessä kokoelmassa tai sen täytetyn nahan jossakin\nmuseossa. Jokainen tuntee eläimen muodon ja sen suuren, tuuhean harjan.\nJokainen tietää vielä, että naarasleijona on vailla tätä lisäkettä ja\nettä se näöltään ja kooltaan eroaa melkoisesti koiraksesta.\n\nVaikka ei olekaan kahta _lajia_ leijonia, on olemassa mitä sanotaan\n_muunnoksiksi_, mutta nämä eroavat varsin vähän toisistaan -- paljon\nvähemmän kuin useimpien muiden eläinten muunnokset.\n\nOn olemassa seitsemän tunnettua muunnosta. Berberi-leijona, Senegalin\nleijona, intialainen leijona, persialainen, keltainen Kap-maan, musta\nKap-maan ja harjaton leijona.\n\nNäiden eläinten eroavaisuudet eivät ole niin suuria, ettei kuka tahansa\nyhdellä silmäyksellä voisi huomata niiden olevan samaa sukua ja lajia.\nPersialainen muunnos on vähäisen pienempi kuin muut; berberiläinen\non tummemman ruskea ja tuuheaharjainen; Senegalin leijona on vaalea,\nhohtavan keltainen väriltään ja ohutharjainen, kun taas harjaton\nleijona, kuten nimi sanoo, on tätä lisäkettä vailla. Viimemainitun\nlajin olemassaoloa epäilevät muutamat luonnontutkijat. Sitä sanotaan\ntavattavan Syyriassa.\n\nKaksi Kap-maan leijonaa eroaa toisistaan pääasiallisesti harjansa\nvärissä. Toisella se on musta tai tummanruskea -- toisella\nruskeankeltainen, kuten muukin ruumis.\n\nKaikista leijonista ovat etelä-afrikalaiset kenties suurimmat, ja musta\nmuunnos raivoisin ja vaarallisin.\n\nLeijonia on Afrikan koko mantereella ja Aasian eteläisissä maissa. Ne\nolivat ennen yleisiä osissa Eurooppaakin, jossa niitä ei enää ole.\nAmerikassa ei ole leijonia. Espanjalais-amerikalaisissa maissa leijonan\n(_leon_) nimellä tunnettu eläin on cougar eli puuma (_Felis concolor_),\njoka ei ole kolmannestakaan leijonan koosta ja muistuttaa eläinten\nkuningasta ainoastaan ollen samaa keltaisenruskeata väriä. Puuma ei\neroa paljoakaan kuuden kuukauden vanhasta leijonanpennusta.\n\nAfrika on erikoisesti leijonan maa. Sitä tavataan kautta koko mantereen\n-- paitsi luonnollisesti muutamissa tiheään asutuissa seuduissa, joista\nihminen on sen karkoittanut.\n\nLeijonaa on nimitetty \"metsien kuninkaaksi\". Tämä näyttää olevan väärä\nnimitys. Se ei ole varsinainen metsäeläin. Se ei voi kiivetä puihin,\nja sen tähden se metsässä vähemmän helposti hankkisi ravintonsa kuin\naukealla tasangolla. Pantteri, leopardi ja jaguaari ovat kaikki\npuukiipijöitä. Ne voivat seurata lintua sen pesään ja apinaa sen\nyöpuulle. Metsä on niille soveltuva koti. Ne ovat metsäeläimiä. Mutta\nei leijona. Aukeilla tasangoilla -- missä isot märehtijät mielellään\nkuljeksivat -- ja niitä reunustavissa matalissa, tuuheissa tiheiköissä\nleijona mielellään asustaa.\n\nSe elää lihasta -- monenlaisten eläinten lihasta, vaikka sillä on\nmielihalunsa, riippuen siitä maasta, jossa se oleilee. Se surmaa itse\nnämä eläimet. Juttu sakaalista, joka muka on sen \"hankkija\" -- surmaten\nelukat leijonalle -- ei ole tosi. Paljon useammin tämä hankkii perässä\nhiipiville sakaaleille aterian. Siitä johtuu, että niitä usein nähdään\nsen seurassa -- sitä ne hakevat aikeissa poimia sen \"murut\".\n\nLeijona \"teurastaa\" itselleen, vaikkei se pane vastaan, jos se tehdään\nsen puolestakin; se ottaa riistan pois sudelta, sakaalilta tai\nhyeenalta -- metsästäjältäkin, jos voi.\n\nLeijona ei ole nopea juoksija -- samoin kuin ei yksikään kissansukuun\nkuuluva. Melkein kaikki märehtijät voittavat sen juoksussa. Miten se\nsitten saa niitä saaliikseen?\n\nSotajuonella, hyökkäyksensä äkillisyydellä ja hyppäyksensä pituudella\nja vauhdilla. Se on väijyksissä tai hyökkää salavihkaa niiden kimppuun.\nSe tekee hyppäyksen kyyristymispaikastaan. Erikoisen anatomisen\nrakenteensa vuoksi se voi hypätä suunnattoman matkan -- todella miltei\nuskomattoman matkan. Kuusitoista askelta, väittävät kirjoittajat, jotka\nsanovat olleensa silminnäkijöitä ja huolellisesti mittasivat hypyn.\n\nJollei leijona onnistu saamaan kiinni saalistaan ensi loikkauksella,\nei se seuraa sitä enää, vaan kääntyy ja juosta hölkyttää vastakkaiseen\nsuuntaan.\n\nToisinaan kuitenkin aiottu uhri houkuttelee sitä toiseen hyppäykseen\nja vieläpä kolmanteenkin; mutta jos se silloin epäonnistuu, jättää se\nvarmasti takaa-ajon.\n\nLeijona ei elä laumoissa, vaikka niinkin monta kuin kymmenen tai\nkaksitoista usein nähdään yhdessä. Toisinaan ne metsästävät joukolla ja\najavat riistan toisiansa kohti.\n\nNe käyvät kaikkein muiden niiden ympärillä asuvien eläinten\nkimppuun ja tuhoavat niitä -- eivät ne edes pelkää vahvaa, rajua\nsarvikuonoa, vaikka viimemainittu usein paiskaa ne maahan ja\nvoittaa. Nuoret elefantit toisinaan joutuvat niiden saaliiksi.\nHurjan puhvelin, giraffin, oryxin, suunnattoman uroshirven ja\neriskummaisen gnuu-eläimen, kaikkien täytyy alistua suuremman voiman ja\nsotakuntoisuuden edessä.\n\nMutta ne eivät poikkeuksetta voita näitä eläimiä. Joskus yksi ja toinen\nnäistä vie voiton leijonasta, joka puolestaan joutuu uhriksi. Toisinaan\nmolempien vastustajain ruumiit jäävät taistelutantereelle.\n\nLeijonanmetsästystä ei harjoiteta elinkeinona. Sen saalistaminen on\nvähäarvoista. Sillä nahasta maksetaan vain vähän eikä siitä saada\nminkäänarvoista muuta voitonmerkkiä. Kun sen metsästäminen saattaa\nsuureen vaaraan ja metsästäjä, kuten jo sanottu, tahtoessaan voi\nsitä välttää, surmattaisiin perin vähän leijonia, jollei olisi\nerästä vahingollista tapaa, johon ne ovat halukkaita -- rosvoamaan\n\"vee-buurilta\" hänen hevosiansa ja karjaansa. Tämä tuo peliin uuden\nkiihkon -- farmarin koston; ja kun sellainen vaikutin on metsästyksen\nkiihoittimena, ahdistetaan leijonaa muutamin paikoin suurella innolla\nja uutteruudella.\n\nMutta missä ei karjatiloja ole, ei tuota vaikutintakaan ole olemassa;\nja siellä tunnetaan varsin vähän mielenkiintoa tämän eläimen\nmetsästämiseen. Vieläpä ihmeellisempääkin: bushmannit ja toiset köyhät\nkuljeksivat heimot eivät surmaa leijonaa ensinkään tai hyvin harvoin.\nNe eivät katsele sitä vihamielisin tuntein. Leijona on _heille_\n\"hankkija\"!\n\nHendrik, joka oli kuullut tästä, kysyi Swartboylta, oliko se totta.\n\nBushmanni vastasi kohta myöntävästi.\n\nHänen kansallaan, sanoi hän, oli tapana tarkata leijonaa tai seurata\nsen jälkiä, kunnes he joko saavuttivat sen itsensä tai riistan, jonka\nse oli surmannut. Toisinaan korppikotkat opastivat heidät sen luo. Kun\n\"tao\" sattui olemaan paikalla tai ei vielä ollut lopettanut ateriaansa,\nodottivat sen vainuajat, kunnes se oli lähtenyt pois, minkä jälkeen\nhe anastivat ja käyttivät hyväkseen sen, mitä saaliista oli jäljellä.\nUsein siinä olikin puolet tai ehkä kolmannes jostakin suuresta\neläimestä, jota he olisivat pitäneet vaikeana itse tappaa.\n\nTietäen, että leijona harvoin hyökkää heidän kimppuunsa, eivät\nbushmannit juuri pelkää näitä eläimiä. Päinvastoin he pikemmin\niloitsevat nähdessään niitä lukuisasti alueellaan, koska heillä silloin\non metsästäjiä, jotka kykenevät _hankkimaan_ heille ravintoa!\n\n\n\n\n13. luku.\n\nMATKAMIEHET YÖPYVÄT.\n\n\nMatkamiehemme olisivat pakisseet paljon enemmän leijonista, jolleivät\nheidän hevosensa olisi olleet kiusana. Tämä teki heidät levottomiksi.\nLukuunottamatta muutaman tunnin laitumellaoloa eläinparat olivat olleet\nruoatta sitten heinäsirkkojen ilmestymisen. Hevoset eivät kestä hyvin\nmatkaa ruohoravinnolla, ja luonnollisesti ne nyt kärsivät suuresti.\n\nYö olisi jo pitkälle kulunut, ennenkuin ratsastajat voisivat saapua\nleirille -- vaikka he jouduttivat kulkuaan sikäli kuin hevoset\njaksoivat taivaltaa.\n\nOli vallan pimeä heidän saapuessaan sille paikalle, johon he edellisenä\niltana olivat pysähtyneet. Oli todellakin jo hyvin pimeä. Ei kuuta\neikä tähtiä näkynyt taivaalla; ja sankat mustat pilvet peittivät\ntaivaankannen kokonaan. Näytti siltä kuin voisi odottaa rankkasadetta\n-- pisaraakaan ei kuitenkaan ollut vielä pudonnut.\n\nMatkamiesten aikomus oli pysähtyä tähän ja antaa hevostensa hetkisen\nhaukata ruohoa. Näissä aikeissa he kaikki hyppäsivät satulasta; mutta\nkoetettuaan paria paikkaa he eivät voineet havaita ollenkaan ruohoa.\n\nTämä näytti omituiselta, koska he varmasti olivat huomanneet ruohoa\njuuri samalla paikalla edellisenä päivänä. Nyt siinä ei ollut lainkaan!\n\nHevoset laskivat turpansa maahan, mutta nostivat ne jälleen, korskuen\nja ilmeisesti pettyneinä. Ne olivat kyllin nälkäisiä, jotta olisivat\nruohoa syöneet, jos sitä olisi ollut, sillä ahnaasti ne sieppasivat\npensasten lehtiä ohi kulkiessaan.\n\nOlivatko heinäsirkat olleet sielläkin? Ei. Mimoosapensaat olivat\nsäilyttäneet ihanat lehvänsä, eikä niin olisi ollut asian laita, jos\nheinäsirkat olisivat paikalla vierailleet.\n\nMatkamiehemme olivat hämmästyneitä, kun eivät löytäneet ruohoa. Olihan\nsiellä varmasti hiukan edellisenä päivänä. Olivatko he tulleet jollekin\nuudelle polulle?\n\nPimeys esti heitä saamasta yleissilmäystä alueesta; van Bloom ei\nkuitenkaan ollut voinut erehtyä tiestä -- matkattuaan sitä jo neljä\nkertaa. Vaikkei hän voinut nähdä pintaa, näki hän aina silloin tällöin\nvilahdukselta jonkun puun tai pensaan, jonka oli pannut merkille\nedellisillä retkillään, ja nämä saivat hänet vakuutetuksi, että he yhä\nolivat oikealla tolalla.\n\nHämmästyneinä ruohon puutteesta paikalla, jossa he niin äskettäin\nolivat sitä nähneet, he olisivat tutkineet maanpintaa tarkemmin, mutta\nheitä halutti kiirehtiä edelleen lähteelle, ja lopuksi he luopuivat\npysähtymistuumastaan. Heidän kurpitsaleileissään ollut vesi oli\nkäytetty loppuun jo kauan ennen; ja sekä he että heidän hevosensa\nkärsivät vielä kerran janoa.\n\nSitäpaitsi tunsi van Bloom hiukan levottomuutta vankkureissa matkaavien\nlasten tähden. Hän oli ollut erossa heistä nyt täydelleen puolitoista\nvuorokautta, ja monta muutosta oli voinut tapahtua -- monta vaaraa\nilmetä sillä ajalla. Hän alkoi todella soimata itseään siitä, että oli\njättänyt heidät yksin. Olisi ollut parempi antaa karjan joutua tuhon\nomaksi. Niin hän nyt ajatteli. Aavistus, ettei kaikki ollut hyvin,\nheräsi vähitellen hänen mielessään; ja sitä miettiessään hän yhä\nkiihkeämmin halusi joutua eteenpäin.\n\nHe ratsastivat edelleen ääneti. Vasta Hendrikin ilmaistessa epäilynsä,\noltiinko oikealla suunnalla, alkoi keskustelu jälleen. Myöskin Swartboy\nuskoi heidän kulkevan väärään suuntaan.\n\nEnsin van Bloom vakuutti heidän olevan oikealla tolalla, mutta\nedettyänsä hiukan hän myönsi, että hänelläkin oli epäilynsä; ja sitten\ntaivallettuansa toisen puoli-mailin hän selitti joutuneensa harhaan.\nHän ei voinut enää tuntea yhtään vaariinottamaansa merkkiä tai kohtaa.\n\nTällaisissa olosuhteissa oli oikea menetelmä jättää hevoset omiin\nhoiviinsa; ja sen kaikki kolme hyvin tiesivät. Mutta eläimet kärsivät\nnälän tuskia, ja kun ne jätettiin valloilleen, eivät ne kulkeneet\neteenpäin, vaan ryntäsivät mimoosapensaille ja alkoivat ahmien syödä\nniiden lehtiä.\n\nSeuraus oli, että ratsastajien täytyi pitää ne ruoskan ja kannuksien\navulla liikkeellä; ja sillä tavoin ei ollut lainkaan varmuutta, että\nhevoset kulkivat oikeaan suuntaan.\n\nTaivallettuaan eteenpäin useita tunteja, koko ajan epätietoisuudessa,\nja kun vieläkään ei vankkureita eikä leiritulta näkynyt, päättivät\nmatkamiehet pysähtyä. Ei hyödyttänyt kulkea edelleen. He arvelivat,\netteivät voineet olla kaukana leiriltä; mutta nyt he saattoivat yhtä\nhyvin ratsastaa _poispäin_ siitä kuin sitä _kohti;_ ja he päättivät\nlopulta olevan viisainta jäädä päivänkoittoon saakka siihen, missä\nolivat.\n\nHe laskeutuivat siis kaikki satulasta ja sitoivat hevosensa pensaisiin\n-- jotta eläimet saattoivat syödä lehtiä aamuun saakka -- johon\nei voinut olla pitkää aikaa. He kääriytyivät \"karosseihinsa\" ja\nlaskeutuivat maahan pitkälleen.\n\nHendrik ja Swartboy olivat pian unessa. Van Bloom olisi myös halunnut\nnukkua, sillä hän oli väsynyt kylläkin; mutta isän sydän oli liian\ntäynnä levottomuutta salliakseen silmille lepoa, ja hän lojui valveilla\nodottaen aamunkoittoa.\n\nSe tuli vihdoin, ja ensi valon sarastaessa hän silmäili joka taholle\npitkin ympäröivää seutua. Joukkue oli sattumalta pysähtynyt kummulle,\njosta aukeni hyvä näköala maileja laajalle, mutta kenttäkornetti ei\nollut silmännyt puoltakaan ympäröivästä kehästä, kun hänen silmäänsä\nsattui eräs esine, joka ilahutti hänen sydäntänsä. Se oli vankkurien\nvalkea katos!\n\nHänen päästämänsä iloinen huudahdus herätti nukkujat, jotka heti\nhypähtivät pystyyn, ja kaikki kolme katselivat tervetullutta näkyä.\n\nJatkaessaan katselemistaan heidän ilonsa vähitellen antoi sijaa\nhämmästyksen tunteille. Olivatko ne sittenkään _heidän_ vankkurinsa?\n\nNe kyllä näyttivät, heidän omiltaan; mutta ne olivat täyden puolen\nmailin päässä, ja niin kaukaa toiset vankkurit näyttäisivät aivan\ntoisten kaltaisilta. Mikä sitten sai heidät epäilemään etteivät ne\nolisi heidän? Se oli _sen paikan ulkomuoto, missä he ne näkivät_. Se ei\nvarmastikaan ollut sama paikka, jossa he olivat riisuneet valjaat.\n\nHeidän omansa olivat jätetyt kahden suojaisan selänteen välissä olevaan\npitkulaiseen laaksoon -- sellaisessa laaksossa tämäkin oli. Lähelle\nlähteen muodostamaa pientä lammikkoa -- täälläkin oli samanlainen,\nsillä he saattoivat huomata veden kimaltelevan. Mutta kaikissa muissa\nsuhteissa paikka oli erilainen. Sitä laaksoa, johon heidän vankkurinsa\nolivat jätetyt, verhosi sekä reunoilta että pohjalta viheriöitsevä\nruohopeitto; kun taas tämä, joka oli heidän silmiensä edessä, oli\nruskea ja alaston. Ei ruohonkortta näkynyt -- puut näyttivät olevan\nainoat, joissa vehreyttä oli. Matalat pensaat tuntuivat myöskin olevan\nvailla lehtiä. Maisema ei ensinkään muistuttanut sitä, jossa he olivat\nvaljaat riisuneet. Tämän täytyi olla jonkun muun matkaajan leiri,\narvelivat he.\n\nHe olivat tulleet yksimielisesti tähän loppupäätelmään, kun Swartboy,\njonka silmät olivat kierrelleet kaikkialla, antoi niiden pysähtyä\nmaahan jalkainsa juureen. Hetkisen tarkasteltuaan -- minkä lisääntyvä\nvalo teki mahdolliseksi -- hän kääntyi äkkiä toisten puoleen ja\nsuuntasi heidän huomionsa tasangon pintaan. He näkivät sen olevan\ntäynnä jälkiä, ikäänkuin tuhannet sorkat olisivat kulkeneet siinä. Se\nnäytti itse asiassa suunnattomalta lammastarhalta, niin suunnattomalta,\nettä niin kauas kuin silmä kantoi, he kohtasivat saman poljetun ja\ntallatun näyn.\n\nMitä se saattoi merkitä? Hendrik ei tiennyt. Van Bloom epäili. Swartboy\nsaattoi sanoa ensi silmäyksellä. Se ei ollut hänelle outo näky.\n\n\"All right, baas\", sanoi hän, katsahtaen ylös isäntänsä kasvoihin. \"Tuo\nse vanha vaunu! -- se sama lähde ja laakso -- se sama paikka – siell’\nole ollut _trek-boken!_\"\n\n\"Trek-boken!\" huudahtivat van Bloom ja Hendrik samassa hengenvedossa.\n\n\"Jaa, baas -- mahtava, suuri liuta; tuos olla jäljet niist antiloopist\n-- katsos!\"\n\nVan Bloom ymmärsi nyt kaikki. Maan alastomuus, lehtien puute\nmatalammissa pensaissa, miljoonat pienet jäljet, kaikki saivat\nnyt selityksensä. Hyppykauriin, \"trek-bokenin\", muuttovaellus oli\npyyhkäissyt yli seudun. Se oli aiheuttanut niin valtavan muutoksen.\nVankkurit, jotka he näkivät, olivat sittenkin heidän.\n\nHe eivät tuhlanneet aikaa, vaan ottaen kiinni hevosensa panivat suitset\nniiden päähän ja ratsastivat nopeasti kummulta alas.\n\nVaikka van Bloom oli hiukan tyyntynyt nähdessään vankkurit, oli hän yhä\npelokas.\n\nLähestyessään he näkivät kaksi hevostansa seisomassa niiden vieressä\nsidottuina pyöriin, lehmä oli siellä myöskin -- mutta ei vuohia eikä\nlampaita ollut lähistöllä.\n\nVankkurien takana paloi tuli ja niiden alla oli musta möhkäle, mutta\nainoatakaan ihmistä ei näkynyt.\n\nRatsastajien sydämet jyskyttivät heidän edetessään. Heidän silmänsä\nolivat kiinteästi suunnatut vankkureihin. He tunsivat suurta\nlevottomuutta.\n\nHe olivat tulleet neljänsadan kyynärän päähän, ja vieläkään ei kukaan\nliikahtanut -- ketään ihmistä ei ilmestynyt. Van Bloom ja Hendrik\nkärsivät sanomattomasti.\n\nTällä hetkellä nuo vankkurien luona olevat kaksi hevosta hirnuivat\näänekkäästi; musta möhkäle vankkurien alla liikahti, pyörähti reunaa\nkohti, nousi ja seisoi pystyssä. He tunsivat Tottyn!\n\nJa nyt vankkurien \"after-clap\" vedettiin kiireesti syrjään, ja kolmet\nnuoret kasvot ilmestyivät sieltä kurkistamaan.\n\nRatsastajat huudahtivat ilosta, ja seuraavassa silmänräpäyksessä pikku\nJan ja Trüey hyppäsivät ulos katoksen alta isän syliin -- samalla kun\nHansin ja Hendrikin, Swartboyn ja Tottyn yhteiset riemunpurkaukset\nmuodostivat muutamaksi hetkeksi näyn, jossa ilmeni aivan kuvaamaton,\niloinen hämminki.\n\n\n\n\n14. luku.\n\n\"TREK-BOKEN\".\n\nLeirissä olijoilla oli ollut seikkailunsa myös; eikä heidän tarinansa\nsuinkaan ollut ilahduttava, sillä se paljasti sen ikävän tosiasian,\nettä lampaat ja vuohet olivat kaikki menetettyjä. Lauma oli kulkeutunut\npois mitä omituisimmalla tavalla, ja varsin vähän toivoa oli saada\nnähdä sitä milloinkaan enää.\n\nHans alotti kertomuksensa:\n\n\"Mitään erikoista ei tapahtunut sinä päivänä, jolloin lähditte. Olin\nkoko iltapäivän leikkaamassa 'Odotavähän' orjantappuroita kraalia\nvarten. Totty auttoi minua vetämään ne paikalle, sillaikaa kuin Jan\nja Trüey paimensivat laumaa. Elukat eivät kuljeksineet pois tästä\nlaaksosta, kun ruoho oli hyvää ja ne olivat äskettäin saaneet kyllänsä\nastelemisesta.\n\n\"Niin -- Totty ja minä saimme kraalin aivan valmiiksi, kuten näette.\nKun ilta tuli, ajoimme siis lauman sisään; ja kun lehmä oli lypsetty ja\nsyöty illallista, menimme kaikki levolle. Olimme hirveän väsyneitä ja\nnukuimme kaikki hyvin koko yön mistään häiriintymättä. Sekä sakaaleja\nettä hyeenoita tuli ympärillemme, mutta tiesimme, etteivät ne voisi\nmurtautua kraaliin.\"\n\nHans osoitti pyöreätä orjantappurapensaista tehtyä aitausta, joka oli\nhyvin valmistettu.\n\nSitten hän jatkoi kertomustaan:\n\n-- Aamusella havaitsimme kaiken olevan kunnossa. Totty lypsi jälleen\nlehmän, ja me söimme murkinan. Lauma laskettiin ruohikkoon samoin kuin\nlehmä ja kaksi hevostammekin.\n\n-- Juuri puolenpäivän tienoissa aloin ajatella, mitä saisimme\npäivälliseksi, sillä murkina oli tehnyt lopun kaikesta. En olisi\nhalunnut teurastaa toista lammasta, jos sitä voitaisiin välttää. Käskin\nJanin ja Trüeyn pysyä vankkurien lähellä ja jättäen Tottyn paimentamaan\nlaumaa otin siis pyssyn ja lähdin riistan hakuun. En ottanut hevosta,\nsillä olin näkevinäni hyppykauriita ulkona lakeudella; ja jalkaisin\nvoisin hiipiä niiden luo paremmin.\n\n-- Toden totta, siellä oli hyppykauriita. Päästyäni ulos tästä\nlaaksosta ja saatuani paremman yleissilmäyksen näin jotakin, mikä\nhämmästytti minua, sen voin vakuuttaa.\n\n-- Tuskin saatoin uskoa silmiäni. Koko tasanko länttä kohti näytti\nolevan yhtenä suunnattomana eläinlaumana; ja niiden heleistä,\nkellertävistä kyljistä ja lumivalkeista häntäkarvoista tiesin niiden\nolevan hyppykauriita. Ne olivat kaikki liikkeessä, toiset pureksien\nruohoa kulkiessaan, samalla kun satoja niistä alituisesti hyppi ilmaan\nrunsaasti kymmenen jalkaa korkealle ja loikki toistensa ylitse.\nVakuutan, että tuo kaikki oli omituisimpia näkyjä, mitä koskaan olen\nkatsellut, ja hauskimpia myös; sillä sen sijaan, että nuo elukat\nolisivat julmia, villejä petoja, tiesin niiden olevan vain siroja ja\nsomia pikku gaselleja.\n\n-- Ensi ajatukseni oli päästä niiden lähettyville voidakseni ampua; ja\nolin juuri lähteä yli lakeuden, kun huomasin antilooppien tulevan minua\nkohti. Näin, että ne lähestyivät melkoisen nopeasti; ja jos jäisin\nsinne, missä olin, säästäisivät ne minulta vaivan hiipiä niiden luo.\nLaskeuduin erään pensaan taakse ja odotin.\n\n-- Minun ei tarvinnut varsin kauan odottaa. Vähemmässä kuin\nneljännestunnissa lauman etujoukot lähestyivät, ja kun vielä viisi\nminuuttia oli kulunut, oli parisenkymmentä niistä pyssynkantaman päässä.\n\n-- Vähään aikaan en laukaissut. Tiesin niiden tulevan vielä lähemmäksi\nja makasin tarkastellen noiden sievien elukoiden liikkeitä. Panin\nmerkille niiden kepeät, somat muodot, niiden hienot, hennot jäsenet,\nniiden kanelinkarvaiset selät ja valkeat vatsat kastantajanruskeine\nreunuksineen kummallakin sivulla. Katselin koiraksien lyyranmuotoisia\nsarvia ja ennen kaikkea niiden lautasten omituisia nipukoita, jotka\nlevisivät joka kerta niiden hypähtäessä näyttäen pitkiä silkinhienoja\nkarvoja, niin valkeita kuin lumi.\n\n-- Kaikki nämä seikat panin merkille ja vihdoin, kyllästyneenä niitä\nihailemaan, valitsin joukosta kauniin naaraskauriin -- sillä ajattelin\npäivällistäni ja tiesin, että naaraskauriinpaisti on maukkainta.\n\n-- Tähdättyäni huolellisesti laukaisin. Naaras kaatui, mutta kummakseni\neivät toiset juosseet tiehensä. Muutamat etumaisista laukkasivat vain\nhiukkasen takaisinpäin tai hypähtivät ilmaan; mutta sitten ne jälleen\nryhtyivät välinpitämättöminä ruohoa pureksimaan, ja pääjoukko eteni\nkuten ennenkin.\n\n-- Latasin niin pian kuin ehdin ja kaadoin toisen -- tällä kertaa\nkoiraksen -- mutta kuten ennenkin pelottamatta muita.\n\n-- Ryhdyin lataamaan kolmatta kertaa; mutta ennenkuin olin valmis,\nolivat etumaiset joukot kulkeneet ohitseni kummallakin puolella ja\nhuomasin olevani lauman keskellä.\n\n-- En pitänyt tarpeellisena piilottautua enää pensaan taakse, vaan\nkohosin polvilleni ja tähdäten lähimpään kaadoin senkin. Sen toverit\neivät pysähtyneet, vaan juoksivat tuhansittain sen ruumiin yli.\n\n-- Latasin jälleen ja nousin seisomaan.\n\n-- Nyt johtui ensi kerran mieleeni ajatella hyppykauriiden omituista\nkäyttäytymistä; sillä sen sijaan, että olisivat pötkineet pakoon minut\nnähdessään, ne vain hypähtivät hiukan sivulle ja sitten jatkoivat\nkulkuansa. Jonkinlainen vimma näytti ne vallanneen. Muistin kuulleeni,\nettä sellainen oli niiden tapa niiden ollessa muuttovaelluksella. Tässä\ntäytyi siis olla \"trek-boken\", ajattelin.\n\n-- Olin pian varma tästä, sillä lauma kasvoi joka hetki sankemmaksi\nja sankemmaksi ympärilläni, kunnes lopuksi oli sellainen tungos, että\naloin tuntea asemani omituiseksi. Ei sillä, että olisin pelännyt\nelukoita, koska niillä ei näyttänyt olevan mitään halua käyttää\nsarviansa minua vastaan. Päinvastoin ne tekivät kaikkensa päästäkseen\npois tieltäni. Mutta ainoastaan lähimmät olivat säikähtyneitä; ja kun\nläsnäoloni ei millään tavoin kauhistuttanut niitä, jotka olivat sadan\nkyynärän päässä, eivät viimemainitut tehneet yritystäkään antaa tilaa.\nLuonnollisesti saattoivat lähimmät päästä vain parin askeleen päähän\nminusta, työntäen toisia ahtaammalle tai hypäten niiden selkään --\njoten noiden alituisesti ilmaan hyppivien takia ympärilläni oli koko\najan kahden elukan korkuinen piiri!\n\n-- En voi kuvailla omituisia tunteita, joita minulla oli tässä\nmerkillisessä tilanteessa, tai kuinka kauan ehkä olisin voinut paikkani\npitää. Kenties olisin ladannut ja ampunut jonkun aikaa, mutta juuri\nsilloin johtuivat lampaat mieleeni.\n\n-- Ne kuljettavat ne mukanaan, ajattelin. Olin kuullut sellaisen olevan\nhyvin tavallista.\n\n-- Näin antilooppien suuntaavan laaksoa kohti -- etummaiset olivat\njo siellä ja olisivat pian paikalla, jossa olin juuri nähnyt pienen\nlaumamme syövän.\n\n-- Toivoen vielä ehtiväni ennen hyppykauriita ja saavani lampaat\nkraaliin ajetuiksi, ennenkuin edelliset tunkeutuisivat niiden joukkoon,\nlähdin laaksoa kohden. Mutta harmikseni en voinut päästä nopeammin kuin\nlauma kulki.\n\n-- Kun lähestyin elukoita raivatakseni tien niiden joukon lävitse,\nhyppelivät ne sinne tänne ja loikkasivat toistensa yli, mutta eivät\nkuolemakseenkaan voineet avata minulle tietä, niin kovin kuin sitä\nhalusinkin. Olin niin lähellä muutamia niistä, että olisin voinut\npyssylläni iskeä ne kumoon.\n\n-- Aloin huutaa ja heiluttaen pyssyäni avasin tietä nopeammin,\nkun havaitsin edessä jotakin, mikä näyttäytyi suureksi avoimeksi\ntilaksi. Työntäydyin eteenpäin sitä kohti, mutta kuta lähemmäksi\nsen reunaa tulin, sitä tiheämmin sulloutuneina huomasin elukoiden\nolevan. Ainoastaan hypähtämällä ylöspäin saatoin nähdä, että siinä\noli avonainen paikka. En tiennyt, mikä sen aiheutti. En jäänyt sitä\nmiettimään. Halusin vain päästä eteenpäin niin nopeaan kuin suinkin,\najatellen lammaslaumaamme.\n\n-- Jatkoin tien raivaamista ja vihdoin olin siinä paikassa, jota\nolin tavoitellut; sinne pääsyä varten tekemäni ura sulkeutui\nsilmänräpäyksessä jälkeeni. Olin hyökkäämäisilläni edelleen\nkäyttääkseni hyväkseni tuota tyhjää maapalasta, kun -- mitä näinkään\nkeskustassa, suoraan edessäni! Todellakin: suuren keltaisen leijonan!\n\n-- Se selitti laumassa syntyneen aukon. Jos olisin tiennyt, mikä\nsen aiheutti, olisin raivannut tietä mihin muuhun suuntaan hyvänsä\nkuin tähän; mutta siinä olin, ulkona avoimella kentällä, tuskin\nkymmenen askeleen päässä minusta leijona, ja kaurismuuri kahden elukan\nkorkuisena meidän molempien ympärillä!\n\n-- Ei tarvitse sanoa, että olin aika lailla pelästynyt. En muutamaan\nsilmänräpäykseen tiennyt mitä tehdä. Pyssyni oli vielä ladattu -- sillä\ntuumittuani pelastaa pienen laumamme en välittänyt sitä tyhjentää\nantilooppeihin. Saatoin ampua yhden, ajattelin, milloin tahansa,\ntoimitettuani lampaat talteen kraaliin. Pyssy niin ollen oli ladattu,\nvieläpä lyijyluodilla.\n\n-- Tähtäisinkö leijonaan ja ampuisin? Tein itselleni tämän kysymyksen\nja olin juuri ratkaista myönteisesti, kun tuumin, että se sittenkin\noli typerää. Huomasin, että leijona, joka oli selkä minuun päin, joko\nei ollut nähnyt minua tai ei vielä kiinnittänyt minuun huomiota.\nJos ainoastaan haavoittaisin sitä -- ja päättäen siitä asennosta,\njossa se oli, en luultavasti muuta tekisi -- mitä seuraisi? Minut\ntodennäköisesti revittäisiin kappaleiksi.\n\n-- Nämä olivat ajatuksiani, jotka tuskin veivät sekunnin aikaa. Olin\nperääntymäisilläni pois eli palaamassa kauriitten joukkoon raivatakseni\ntietä johonkin muuhun suuntaan, ja olinkin tullut lähelle reunaa, kun\nkatsahtaessani olkani yli näin leijonan äkkiä pysähtyvän ja kääntyvän.\nMinäkin pysähdyin, tietäen sen olevan turvallisimman menettelyn; ja\nniin tehdessäni katsahdin taakseni leijonaa silmiin.\n\n-- Helpotuksekseni näin, etteivät ne olleet suunnatut _minuun_. Se\nnäytti saaneen jonkun päähänpiston. Ehkä oli sen ruokahalu palannut;\nseuraavassa hetkessä se juoksi pari syltä ja sitten, kohoten\nhirmuisella hyppäyksellä, heittäytyi kauas lauman sekaan ja kapsahti\nalas suoraan erään antiloopin selkään. Toiset loikkivat oikeaan ja\nvasempaan, ja uusi piiri avautui heti sen ympärille.\n\n-- Se oli nyt entistä lähempänä sitä paikkaa, jossa minä seisoin, ja\nsaatoin selvästi nähdä sen kyyristyneenä saaliinsa yli. Sen kynnet\npitelivät vavahtelevaa ruumista, ja sen pitkät hampaat tarttuivat\neläinparan niskaan. Mutta se ei tehnyt pienintäkään liikettä,\nlukuunottamatta häntää, joka heilahteli hiljalleen toiselta kyljeltä\ntoiselle, aivan kuten kissanpojalla, joka on pyydystänyt pikkuruisen\nhiiren. Saatoin myös nähdä, että sen silmät olivat umpeen suljetut,\nikäänkuin se olisi nukkunut.\n\n-- Olin kuullut, että tuollaisissa olosuhteissa voi leijonaa lähestyä\nilman suurtakaan vaaraa. Ei sillä, että olisin halunnut mennä\nlähemmäksi -- olinhan pyssyineni kyllin lähellä -- mutta tämä mieleen\nmuistuminen, luullakseni, pani minut ajattelemaan ampumista. Joka\ntapauksessa kuiskasi jokin minulle, että onnistuisin, enkä voinut olla\nyrittämättä.\n\n-- Pedon pää leveine leukaperineen ja suljettuine silmineen oli\nmukavasti edessäni. Tähtäsin ja vedin liipasinta mutta sen sijaan, että\nolisin jäänyt katsomaan laukaukseni vaikutusta, juoksin suoraa päätä\npois vastakkaiseen suuntaan.\n\n-- En pysähtynyt, ennenkuin olin saanut ison alan antiloopeja itseni\nja sen paikan väliin, jossa viimeksi olin seisonut; ja sitten raivasin\nparhaani mukaan tietä vankkureille päin.\n\n-- Kauan ennen sinne tuloani näin, että Jan ja Trüey sekä Totty olivat\nturvassa katoksen alla. Se ilahutti minua, mutta näin myöskin, että\nlampaat ja vuohet olivat sekaantuneet hyppykauriiden joukkoon ja\nkulkivat niiden mukana pois, ikäänkuin kuuluisivat samaan lajiin.\nPelkään niiden kaikkien olevan menetettyjä.\n\n\"Entä leijona?\" kysyi Hendrik.\n\n\"Tuolla se makaa!\" vastasi Hans, osoittaen vaatimattomasti ulkona\nlakeudella olevaa keltaista läjää, jonka ympärillä korppikotkat jo\nalkoivat liidellä. \"Tuolla se makaa, olisit tuskin itse voinut ampua\nparemmin, Hendrik veikko.\"\n\nNäin sanoessaan Hans hymyili sellaisella tavalla kuin tahtoisi näyttää,\nettei hänellä ollut tarkoitusta kerskata teostaan.\n\nHendrik julisti äänekkäästi, että se oli mainio urotyö, ja valitti,\nettei hän ollut silloin paikalla saadakseen katsoa hyppykauriiden\nihmeellistä vaellusta.\n\nMutta ei ollut aikaa tyhjänpäiväiseen jutteluun. Van Bloom ja hänen\njoukkonsa olivat perin epämiellyttävässä asemassa. Kaikki hänen\nlaumansa olivat poissa. Lehmä ja hevoset vain olivat jäljellä; ja\nnäille eivät antiloopit olleet jättäneet ruohonkorttakaan. Millä niitä\nruokittaisiin?\n\nOlisi aivan hyödytöntä seurata vaeltavien hyppykauriiden jälkiä\ntoivossa saada lauma takaisin. Swartboy vakuutti heille niin.\nEläin-parat kulkeutuisivat ehkä satoja maileja, ennenkuin voisivat\nerota suuresta laumasta tai lopettaa pakollisen retkensä.\n\nHevoset eivät voisi paljoa kauemmaksi kulkea. Ei ollut muuta millä\nniitä ruokkia kuin mimoosan lehtiä, ja ne olivat vain huonoa ruokaa\nnälkäisille hevosille. Olisi onni, jos saataisiin ne pysymään hengissä,\nkunnes löydettäisiin laidun; ja mistä nyt voisi löytää laitumen?\nHeinäsirkat ja antiloopit yhdessä näyttivät muuttaneen koko Afrikan\nerämaaksi.\n\nKenttäkornetti teki pian päätöksensä. Hän jäisi sinne yöksi ja varhain\naamulla lähtisi etsimään jotakin muuta lähdettä.\n\nOnneksi ei Hans ollut laiminlyönyt hankkia paria kaurista; ja lihava\nriista tuli nyt yhteiseksi hyväksi. Tuo paisti ja siemaus lähteen\nraikasta vettä virkisti ennen pitkää kolme väsynyttä matkamiestä.\n\nHevoset laskettiin irti mimoosapuiden joukkoon ja niiden annettiin\nsuoriutua omin neuvoin; ja vaikka ne tavallisissa olosuhteissa olisivat\n\"nostaneet nokkaansa\" moiselle ruoalle kuin mimoosan lehdille, nostivat\nne nyt turpaansa toisessa merkityksessä ja puhdistivat okaisia oksia\nkuten giraffit.\n\nJoku \"Buffon\"-koulun luonnontutkija on väittänyt, ettei susi, kettu,\nhyena eikä sakaali tahdo syödä leijonan haaskaa -- että niiden pelko\nkuninkaallista itsevaltiasta kohtaan jatkuu vielä sen kuolemankin\njälkeen.\n\nKenttäkornetti ja hänen perheensä saivat varmuuden siitä, ettei\ntämä väite ole totuudenmukainen. Montakaan tuntia ei ollut kulunut,\nkun sekä sakaalit että hyeenat kävivät eläinten kuninkaan haaskan\nkimppuun, ja lyhyessä ajassa siitä ei ollut jäljellä suupalaakaan,\nluita lukuunottamatta. Sen ruskeankeltaisen nahankin ahmivat nämä\nsaaliinhimoiset elukat, ja hyeenan vahvat leuat mursivat monta\nluutakin. Kunnioitus, joka näillä pedoilla on leijonaa kohtaan, loppuu\nsen elämän sammuessa. Sen kuoltua ne syövät sen yhtä häikäilemättä kuin\njos se olisi elukoista mitättömin.\n\n\n\n\n15. luku.\n\nLÄHDETTÄ ETSIMÄSSÄ.\n\n\nVan Bloom oli satulassa ani varhain. Swartboy seurasi häntä, kaikkien\nmuiden jäädessä vankkurien luo odottamaan hänen paluutaan. He ottivat\nne kaksi hevosta, jotka oli jätetty vankkurien luo, koska nämä olivat\ntoisia vereksemmät.\n\nHe ratsastivat miltei suoraan länttä kohti. Tämän suunnan saattoi\nheidät valitsemaan havainto, että hyppykauriit olivat tulleet\npohjoisesta. Ohjaamalla länteen he uskoivat pikemmin pääsevänsä\nhävitetyn alueen tuolle puolen.\n\nSuureksi tyydytyksekseen he pääsivät tunnin matkattuaan antilooppien\nvaelluksen jäljiltä; ja vaikkakaan he eivät löytäneet vettä, oli siellä\noivallista ruohoa.\n\nKenttäkornetti lähetti nyt Swartboyn takaisin hakemaan toisia hevosia\nja lehmää, osoittaen paikan, johon hänen tulisi tuoda ne laitumelle,\nsillaikaa kun hän itse jatkoi lähteen etsimistä.\n\nTaivallettuaan muutamia maileja edemmäksi van Bloom huomasi\npohjoispuolella pitkän kukkulajonon, joka kohosi suoraan tasangosta\nja jatkui länteenpäin niin kauas kuin hän saattoi nähdä. Ajatellen,\nettä vettä todennäköisesti löytyisi näiden kallioiden lähistöltä, hän\nkäänsi hevosensa niitä kohden. Lähestyessään niiden juurta hän ihaili\nsitä kaunista näköalaa, joka alkoi avautua hänen eteensä. Hän kulki\nhalki erisuuruisten ruohoisten aukeamain, joita erottivat toisistaan\nhento-lehväiset mimoosaviidakot; toiset niistä muodostivat suuria\ntiheikköjä, kun taas toisissa oli vain muutamia mataloita pensaita.\nKohoten korkealle yli mimoosain kasvoi useita jättiläissuuruisia\npuita, lajiltaan sellaisia, joita van Bloom ei ollut milloinkaan ennen\nnähnyt. Niitä oli maassa harvassa; mutta jokainoa, suunnattomine\nlehvälatvoineen, näytti jo yksin pieneltä metsältä.\n\nKoko ympäröivä seutu oli näöltään hempeätä, puistomaista, ollen\ntuntuvana vastakohtana takana kohoaville tummille kallioille, jotka\nkohosivat tasangosta äkkijyrkästi usean sadan jalan korkeuteen ja\nnäennäisesti yhtä pystysuoraankin kuin talon seinät.\n\nIhana maisema ilahutti matkaajan silmää -- moinen ihana maakaistale\nniin suuren autiuden keskessä; sillä hän tiesi, että suurin osa\nympäröivää aluetta oli tuskin parempaa kuin villi \"karoo\". Koko\npohjoispuoli satoja maileja pitkälle oli suurta erämaata -- Kalaharin\nerämaata – ja nämä kalliot olivat osa sen eteläistä rajaa. \"Vee-buuria\"\nolisi ilahuttanut tällainen näky toisissa oloissa. Mutta mitä\nmerkitsivät hänelle nyt kaikki nämä erinomaiset laitumet -- nyt, kun\nhän ei enää kyennyt laumoillaan niitä täyttämään?\n\nHuolimatta näköalan kauneudesta hänen ajatuksensa olivat tuskallisia.\n\nHän ei kuitenkaan antanut epätoivolle valtaa. Hänen nykyiset huolensa\nolivat kyllin karvaita estääkseen häntä kiintymästä tulevaisuuteen.\nHänen ensi huolenaan oli löytää paikka, missä hänen hevosensa voisivat\nkoota uusia voimia; sillä ilman niitä hän ei enää voisi muuttaa\nminnekään -- ilman niitä hän olisi todella avuton.\n\nVettä hän kaipasi. Jollei vettä löytyisi, olisi koko tämä kaunis\npuisto, jonka läpi hän kulki, yhtä arvoton hänelle kuin ruskea aavikko.\n\nVarmastikaan ei voi näin suloista maisemaa olla ilman tuota\nolennaisinta alkuainetta!\n\nNiin ajatteli kenttäkornetti; ja jokaisen uuden lehdon käänteessä hänen\nsilmänsä harhailivat pitkin maanpintaa sitä etsien.\n\n\"Kah!\" huudahti hän iloisesti, kun parvi suuria namaqua-peltokanoja\npyrähti lentoon hänen tieltään. \"Hyvä merkki tuo: ne ovat harvoin\netäällä vedestä.\"\n\nVähän sen jälkeen hän näki joukon kauniita helmikanoja juoksevan\nviidakkoon. Tämä oli vielä lisätodiste siitä, että vettä oli lähellä.\nMutta varmin kaikista, kun hän sitten huomasi papukaijan loistavan\nhöyhenpuvun korkean _cameeldoorn_-puun latvassa.\n\n\"Nyt\", mutisi hän itsekseen, \"täytyy minun olla varsin lähellä jotakin\nlähdettä tai lammikkoa\".\n\nHän ratsasti hilpeästi eteenpäin ja vähän ajan kuluttua saapui korkean\nharjanteen laelle. Tänne hän pysähtyi tarkastamaan lintujen lentoa.\n\nHeti hän huomasi peltokanaparven lentävän länteen päin, ja pian sen\njälkeen toisen parven menevän samaan suuntaan. Molemmat näyttivät\nlaskeutuvan lähelle jättiläispuuta, joka kasvoi aukeamalla noin\nkahdensadan sylen päässä kallion juurelta. Tämä puu oli erillään\nkaikista muista ja verrattomasti suurin, mitä van Bloom vielä oli\nnähnyt.\n\nJäädessään tuijottamaan sen ihmeellistä kokoa hän havaitsi useita\npapukaijoja laskeutuvan siihen. Lörpöteltyään hetkisen sen oksien\nseassa ne lensivät alas tasangolle, ei kauaksi sen juuresta.\n\n\"Varmasti\", ajatteli van Bloom, \"täytyy siellä olla vettä. Ratsastanpa\nedelleen ja katson.\"\n\nMutta hänen hevosensa oli tuskin malttanut odottaa hänen aikomustaan.\nEläin oli jo nykinyt suitsia, ja niin pian kuin se käännettiin puuta\nkohti, lähti se matkaan kaula ojossa, korskuen rynnätessään eteenpäin.\n\nLuottaen hevosensa vaistoon ratsastaja laski suitset valloilleen; ja\nvähemmän kuin viiden minuutin kuluttua sekä hevonen että ratsastaja\njoivat makeata vettä kristallilähteestä, joka pulppusi esiin noin\nparinkymmenen kyynärän päässä puusta.\n\nKenttäkornetti olisi nyt kiirehtinyt takaisin vankkureille; mutta hän\najatteli, että antamalla hevosensa tunnin verran syödä ruohistossa hän\ntekisi paluumatkan paremmalla vauhdilla ja yhtä lyhyessä ajassa. Hän\notti siis pois suitset ja laski eläimen vapaaksi, itse ojentautuen\nsuuren puun varjoon.\n\nSiinä loikoessaan hän ei voinut olla ihailematta luonnon ihmeellistä\ntuotetta, joka kohosi majesteetillisena hänen yllänsä. Se oli suurimpia\npuita, mitä hän koskaan oli nähnyt. Se oli \"nwana\"-puun nimellä\ntunnettua laatua, erästä _ficus_-lajia, suurine sykomorin-muotoisine\nlehtineen, joita kasvoi tuuheasti sen upean latvan puolella. Sen runko\noli runsaasti kaksikymmentä jalkaa läpimitaten, ja enemmän kuin tuohon\nkorkeuteen se kohosi ilman ainoaakaan oksaa, sitten levittäytyen\nlukemattomiin haaroihin, jotka ojentuivat kauas vaakasuoraan suuntaan.\nTuuhean lehvistön läpi van Bloom saattoi huomata munanmuotoisten\nhedelmien hohtavan kookospähkinän suuruisina; ja näitä näkyivät\npapukaijat ja monen muut lintulajit syövän.\n\nToisiakin samanlaisia puita oli tasangolla pitkien välimatkojen\npäässä toisistaan; ja vaikka ne olivat kaikki ympärillä olevia puita\nkorkeampia, ei yksikään ollut niin suuri ja huomattava kuin lähteen\nluona kasvava.\n\nKenttäkornetti, nauttiessaan sen varjoisien lehvien suomasta viileästä\nsiimeksestä, ei voinut olla ajattelematta, mikä ihailtava kraalin\nrakentamispaikka se oli. Sen ystävällisessä suojassa talon asukkaiden\nei tarvitsisi milloinkaan pelätä Afrikan auringon polttavia säteitä;\ntuskinpa sadekaan voisi tunkea sen lehtikatoksen läpi. Todellakin, sen\ntuuhea lehvistö oli sinänsä jo melkein katto.\n\nJos hänellä vielä olisi ollut karjansa, ei ole epäilystäkään, etteikö\n\"vee-buuri\" olisi heti päättänyt ottaa tätä paikkaa vastaiseksi\nkodikseen. Niin viekoittelevaa se kuin olikin, mitä hän nyt kuitenkaan\ntekisi sellaisessa paikassa? Hänelle se oli korpea. Ei ollut mitään\nteollisuuden haaraa, jota hän voisi harjoittaa niin syrjäisessä\nseudussa. Totta on, että hän voisi metsästyksellä elättää itseään ja\nperhettään. Hän näki, että riistaa oli runsaasti yltyleensä. Mutta\nse olisi surullista elämää, ilman mitään tulevaisuudentoiveita. Mitä\ntekisivät hänen lapsensa tästä lähin? Oliko heidän varttuminen ilman\nmuuta päämäärää kuin tulla köyhiksi metsämiehiksi -- ei enemmäksi kuin\nvillit bushmannit? Ei, ei, ei! Ei tullut kysymykseen valmistaa sinne\nkotia. Muutamia vuorokausia, jotta hänen uupuneet hevosensa saisivat\nvoimia jälleen, ja sitten hän ponnistaisi ja vaeltaisi takaisin\nsiirtomaihin.\n\nMutta mitä sitten, kun hän olisi palannut sinne? Hän ei tiennyt, mitä\nsitten seuraisi. Hänen tulevaisuutensa oli synkkä ja epävarma.\n\nAntauduttuaan noin tunnin ajaksi tällaisiin mietteisiin hän muisti,\nettä oli aika palata leirille; ja otettuaan kiinni hevosensa ja\npantuaan sille suitset hän nousi selkään ja lähti liikkeelle.\n\nVirkistyneenä makeasta ruohosta ja raikkaasta vedestä ratsu kantoi\nhäntä rivakasti eteenpäin; ja vähemmässä kuin kahdessa tunnissa hän\nsaapui Swartboyn ja Hendrikin luo sinne, missä nämä paimensivat hevosia.\n\nNe vietiin takaisin vankkurien luo ja valjastettiin; ja sitten suuret\najoneuvot vielä kerran liikkuivat lakeuden poikki.\n\nEnnenkuin aurinko oli mennyt mailleen, häämöitti pitkä valkea katos\njättiläissuuren \"nwanan\" lehtevässä suojassa.\n\n\n\n\n16. luku.\n\nKAUHEA \"TSETSE\".\n\n\nVihannoiva verho, joka levisi heidän ympärillään -- puiden vihreät\nlehdet -- lähteen luona kasvavat kukkaset -- kristallivesi uomassaan\n-- matkan päässä kohoavat tummat, uljaat kalliot -- kaikki yhdessä\nloivat viehättävän kuvan. Matkamiesten silmät riemastuivat, kun he sen\nnäkivät; ja sillaikaa kun riisuttiin hevosia vankkurien edestä, toi\njokainen ilmi iloisen hämmästyksensä.\n\nPaikka näytti jokaista miellyttävän. Hans rakasti sen rauhallista\nja metsäistä kauneutta. Tämä oli juuri sellainen paikka, jonka hän\nvalitsisi, samoillakseen kirja kädessä ja unelmissa kuluttaakseen monta\nmieluisaa hetkeä. Hendrik piti siitä paljon, koska oli jo huomannut\nsitä, mille hän antoi nimen \"laajat riistanjäljet\": toisin sanoen, hän\noli havainnut useiden Afrikan suurimpien villien eläinten jälkiä.\n\nPikku Trüey oli haltioissaan nähdessään niin paljon kauniita kukkia.\nSiellä oli loistavia helakanpunaisia kurjenpolvia, tähdenkaltaisia\nsulotuoksuisia jasmiineja ja komeita belladonnaliljoja suurine\nruusunvärisine ja valkeine kukkineen; siellä eivät ainoastaan pienemmät\nkasvit olleet kukassa, vaan pensaita ja vieläpä puitakin peittivät\nkoreat suloisesti tuoksuavat kukkaset. Siellä oli \"sokeripensas\"\n(_Prolea mellifera_), lajinsa kaunein, suurine pikarinmuotoisine,\nvaaleanpunaisine, valkeine ja vihreine terineen; ja siellä myöskin\n\"hopeapuu\" (_Leucodendron argenteum_), jonka sileät hopeiset lehdet\ntuulessa leikkien näyttivät suunnattomalta silkkikukkien joukolta;\nsiellä olivat mimoosat peittyneinä kullankeltaisiin kukkiin, jotka\ntäyttivät ilman voimakkaalla ja miellyttävällä tuoksullaan.\n\nHarvinaisia kasvullisuuden muotoja oli ympäristössä tai aivan\npaikallakin: puuntapaisia aloeita suurine korallinpunaisine\nkukkatähkineen ja monenlaisia euphorbioita; siellä oli myös _zamia_\npalmuntapaisine lehtineen ja pehmeälehtinen _Strelitzia reginae_.\nKaikkia näitä huomattiin tämän vastalöydetyn lähteen lähistöllä.\n\nEnemmän kuin yksikään muu saavutti kuitenkin pikku Trüeyn ihailua\nkaunis sininen lumme (_Nymphaea caerulea_), joka epäilemättä on\nsuloisimpia Afrikan kukista. Lähellä lähdettä, ainoastaan vähän matkaa\ntasangolle päin, oli lammikko -- sitä olisi itse asiassa voinut\nsanoa pieneksi järveksi -- ja sen vesien tyynellä povella uinuivat\ntaivaansiniset teriöt kaikessa loistavassa ihanuudessaan.\n\nTrüey oli kuljettaen pientä lemmikkiään nauhassa mennyt rannalle niitä\nkatselemaan eikä luullut koskaan voivansa lakata tuijottamasta noin\nsuloisiin kukkiin.\n\n\"Toivon, että isä jää tänne pitkäksi aikaa\", sanoi hän seuralaiselleen,\npikku Janille.\n\n\"Ja minä toivon myös. Kas! Trüey, mikä pulska puu tuolla on! Katsopas\npähkinöitä, pääni suuruisia, sen vakuutan! Kuinkahan me saamme joitakin\nniistä tipahtamaan?\"\n\nNiin lapset juttelivat, molemmat hyvillään ympäröivistä uusista\nnäköaloista.\n\nVaikka kaikki nuoret tunsivat itsensä onnellisiksi, hillitsi heitä sitä\nilmaisemasta pilvi, jonka huomasivat isänsä otsalla. Hän oli istuutunut\nsuuren puun alle, mutta hänen silmänsä olivat maahan käännetyt\nikäänkuin tuskalliset ajatukset tekisivät hänet levottomaksi. Kaikki he\nsen huomasivat.\n\nHänen ajatuksensa olivat todella tuskallisia -- eivät ne hevillä olisi\nvoineet muuta olla. Hänellä oli vain yksi tie jäljellä -- palata\nsiirtomaahan ja alkaa elämä alusta. Mutta miten hän alkaisi? Mitä\nhän saattoi tehdä? Hänen omaisuutensa oli kaikki mennyttä, hän voi\nainoastaan olla jonkun rikkaamman naapurinsa palveluksessa; ja sille,\njoka koko elämänsä ajan oli tottunut riippumattomuuteen, se olisi\ntodenteolla kovaa.\n\nHän katseli viittä hevostaan, jotka nyt ahnaasti söivät kallioiden\nsiimeksessä kasvavaa rehevää ruohoa. Milloin _ne_ olisivat valmiit\nkulkemaan jälleen takaisin? Kolmen tai neljän päivän kuluttua hän\nvoisi lähteä. Oivallisia elukoita useimmat niistä -- ne kuljettaisivat\nvankkurit kyllä kevyesti.\n\nNiin kulkivat kenttäkornetin ajatukset. Tuskin hän sillä hetkellä\najatteli, että nuo hevoset eivät enää koskaan vetäisi vankkureita eikä\nmitään muitakaan ajoneuvoja. Tuskin hän ajatteli, että nuo viisi jaloa\neläintä olivat tuomitut.\n\nNiin kuitenkin oli. Tuskin viikkoakaan tämän jälkeen riitelivät\nsakaalit ja hyeenat niiden luista. Jopa juuri sillä hetkellä, jolloin\nhän katseli niiden syöntiä, myrkky paraikaa tunkeutui niiden suoniin,\nja ne saivat kuolinhaavansa. Valitettavasti odotti uusi isku van\nBloomia.\n\nKenttäkornetti oli yhä uudestaan havainnut, että hevoset näyttivät\nsyödessään levottomilta. Aika ajoin ne äkkiä hypähtivät, huiskauttivat\npitkää häntäänsä ja hankasivat päätänsä pensaita vastaan.\n\n-- Joku kärpänen vaivaa niitä, -- hän ajatteli eikä sen enempää\nvälittänyt koko asiasta.\n\nNiin juuri olikin -- kärpänen juuri niitä vaivasi. Jos van Bloom olisi\ntiennyt, mikä se kärpänen oli, olisi hän tuntenut toisenlaista huolta\nhevostensa tähden. Jos hän olisi tuntenut tuon pienen kärpäsen luonnon,\nolisi hän rynnännyt sinne kaikkine poikineen, ottanut kiinni hevoset\nniin kiireesti kuin suinkin ja vienyt ne kauas pois noiden synkkien\nvuorten lähettyviltä. Mutta hän ei tuntenut \"tsetse\"-kärpästä.\n\nOli vielä muutamia minuutteja auringonlaskuun, ja hevosten annettiin\nvapaasti syödä laitumella, mutta van Bloom huomasi, että ne joka\nhetki kävivät yhä ärtyneemmiksi -- milloin iskien kavioillansa\nruohoturpeeseen -- milloin juosten kappaleen matkaa -- ja välillä\nkorskuen vihaisesti. Sen matkan päästä, missä ne olivat -- noin\nneljännes mailia -- van Bloom ei nähnyt mikä niitä häiritsi; mutta\nniiden merkillinen käyttäytyminen saattoi hänet vihdoin kävelemään\nniiden luo. Hans ja Hendrik menivät hänen kanssaan.\n\nSaapuessaan lähelle sitä paikkaa he hämmästyivät merkillisestä näystä:\nkutakin hevosta näytti piirittävän mehiläisparvi!\n\nHe näkivät kuitenkin, etteivät ne olleet mehiläisiä, vaan hiukan\npienempiä hyönteisiä, ruskeita väriltään, muistuttaen nautapaarmaa\nja erittäin vilkkaita lennossaan. Tuhansia liehui joka hevosen\nyläpuolella ja satojen voi nähdä laskeutuvan eläinten päihin, kaulalle,\nruumiiseen ja sääriin -- todella niiden yli kauttaaltaan. Ne nähtävästi\njoko purivat tai pistivät niitä. Ei ihme, jos eläinparat olivat\nkiusaantuneita.\n\nVan Bloom ehdotti, että he ajaisivat hevoset kauemmaksi tasankoa\nkohden, missä nuo kärpäset eivät näyttäneet oleskelevan. Hän huolehti\nainoastaan siitä kiusasta, jota ne aiheuttivat hevosille. Hendrik\nmyöskin sääli niiden kärsimyksiä; kaikista kolmesta Hans yksin arvasi\ntotuuden. Hän oli lukenut tuhoisasta hyönteisestä, joka usein vierailee\neräissä Etelä-Afrikan sisäosissa, ja näiden kärpästen ensi näkeminen\nherätti epäilyn, että ne saattoivat olla niitä.\n\nHän ilmaisi ajatuksensa toisille, jotka heti valtasi sama huoli.\n\n\"Huuda Swartboy tänne!\" sanoi van Bloom.\n\nBushmannia kutsuttiin, ja pian hän ilmestyi tullen lähteen luota. Hän\noli viimeisen tunnin kuluessa touhunnut vankkurien kuorman purkamisessa\neikä ollut huomannut hevosia tai niiden herättämää mielenkiintoa.\n\nNiin pian kuitenkin kun hän läheni ja näki siivekkään parven surisevan\nhevosten ympärillä, aukenivat hänen pienet silmänsä laajimmilleen,\nhänen paksut huulensa lerpahtivat, ja hänen kasvonsa vääntyivät\nilmaisemaan hämmästystä ja säikähdystä.\n\n\"Mitä se on, Swart?\" kysyi hänen isäntänsä.\n\n\"Mun baas, mun baas! Nyt paholainen irti -- tuo peto olla 'tsetse'!\"\n\n\"Ja entä sitten, jos se onkin tsetse?\"\n\n\"Mun baas! -- kaikki kuolla -- kuolla -- joka hepo!\"\n\nSwartboy selitti sitten, että heidän näkemänsä kärpäsen purema on\ntuhoatuottava, että hevoset varmasti kuolisivat -- pikemmin tai\nmyöhemmin, riippuen siitä kuinka lukuisia pistoja ne olivat jo saaneet;\nmutta päättäen niitä ympäröivästä hyönteisparvesta ei bushmanni\nepäillytkään, ettei niitä olisi pahoin pistetty, ja yhden ainoan viikon\nkuluessa he saisivat nähdä kaikki viisi hevosta kuolleina.\n\n\"Varto, mun baas -- huomen näyttää.\"\n\nJa huomispäivä _näytti_ todella; sillä ennen kello kahtatoista\nseuraavana päivänä olivat hevosten koko ruumis ja pää pöhöttyneet.\nNiiden silmät olivat aivan ummessa; ne kieltäytyivät enempää syömästä,\nhoipertelivat vain sokeasti rehevässä ruohossa, silloin tällöin\nilmaisten tuntemaansa kipua hiljaisin ja alakuloisin uikutuksin. Oli\njokaiselle selvää, että ne kuolisivat.\n\nVan Bloom koetti suoneniskentää ja muita parannuskeinoja, mutta\nturhaan. Ei ole mitään apua tsetse-kärpäsen puremalle!\n\n\n\n\n17. luku.\n\nPITKÄSARVINEN SARVIKUONO.\n\n\nSuuri oli nyt todella kenttäkornetin suru. Onni näytti kaikessa olevan\nvastainen. Askel askeleelta hän oli vuosien kuluessa vajonnut, tullen\njoka vuosi maallisen omaisuutensa puolesta köyhemmäksi. Nyt hän\noli saavuttanut alimman asteen -- itse köyhyyden. Hän ei omistanut\nrahtuakaan. Hänen hevosiansa voitiin pitää kuolleina. Lehmä oli\nsäästynyt tsetseltä välttäessään kallioita ja pysyessään tasangolla;\nja tämä eläin oli nyt hänen koko karjansa -- hänen koko omaisuutensa!\nTotta kyllä, hänellä oli vielä mainiot vankkurinsa, mutta mitä hyötyä\noli niistä ilman sekä härkiä että hevosia? Vankkurit ilman valjakkoa!\nParempi olisi valjakko ilman vankkureita.\n\nMitä hän saattoi tehdä? Miten hän pääsisi asemasta, johon oli joutunut?\nLievimmin sanoen, se oli tukala -- lähes kahdensadan mailin päässä\nviljellystä asuinpaikasta eikä mitään pääsykeinoja sinne -- ei muita\nkeinoja kuin käveleminen; ja kuinka saattaisivat hänen lapsensa kävellä\nkaksisataa mailia? Mahdotonta!\n\nPoikki erämaaseutujen, alttiina ei ainoastaan kauhealle väsymykselle,\nvaan nälälle, janolle ja julmille petoeläimille. Näytti mahdottomalta,\nettä he voisivat suorittaa moisen retken.\n\nJa mitä muuta voisi tehdä? kysyi kenttäkornetti itseltään. Täytyisikö\nheidän jäädä sinne koko iäkseen, eläen epävarmasti metsänriistasta ja\njuurista? Täytyisikö hänen lapsistaan tulla \"pensastopoikia\" -- hänestä\nitsestään \"pensastolainen\", bushmanni?\n\nNäiden ajatusten liikkuessa hänen mielessään ei ollut ihme, että van\nBloom tunsi syvää murhetta.\n\n\"Armias taivas!\" huudahti hän istuessaan pää käsien varassa, \"mitä\ntulee minusta ja omistani?\"\n\nVan Bloom-parka! Hän oli saavuttanut onnensa alimman asteen.\n\nHän oli todellakin saavuttanut _alimman_ asteen; sillä vielä samana\npäivänä -- jopa saman tunnin kuluessa -- sattui tapaus, joka ei\nainoastaan keventänyt hänen murheellista mieltään, vaan lupasi laskea\nperustan tulevalle varallisuudelle ja onnelle. Tunnin päästä tästä\nhetkestä oli kenttäkornetin suunnitelmiin tullut täydellinen muutos. --\ntunnin kuluttua siitä hetkestä hän oli onnellinen mies, ja kaikki hänen\nympärillään olivat yhtä onnellisia kuin hän.\n\nTahdot kärsimättömästi kuulla, kuinka tämä muutos aikaansaatiin? Mikä\npieni haltijatar oli hypähtänyt lähteestä tai liukunut alas kallioilta\nauttamaan hyvää kenttäkornettia hänen onnettomuutensa hetkellä? Tahdot\nmaltittomasti kuulla! Kuule siis.\n\nAurinko oli mailleen menossa. He istuivat kaikki suuren puun alla,\nlähellä tulta, jolla he olivat valmistaneet illallisensa. Ei puhuttu,\nei keskusteltu hilpeästi -- sillä lapset näkivät isänsä olevan\nhuolissaan, ja se piti heidät hiljaisina. Sanaakaan he eivät lausuneet\nkeskenään, ainoastaan satunnaisen kuiskauksen.\n\nTällä hetkellä van Bloom ilmaisi synkät ajatuksensa ylläkerrotuin\nsanoin.\n\nKuin vastausta etsien hän kohotti silmänsä taivasta kohti ja antoi\nniiden sitten harhailla ympäri tasankoa. Äkkiä ne kiintyivät omituiseen\nilmiöön, joka näkyi jonkun matkan päässä ja juuri sukelsi esiin\npensaikosta.\n\nSe oli jotakin lajia eläimiä, ja suuresta koosta van Bloom ja\ntoiset ensin luulivat sitä norsuksi. Ei kukaan heistä, Swartboyta\nlukuunottamatta, ollut tottunut villissä tilassa oleviin elefantteihin\n-- sillä vaikka näitä elukoita ennen oli useimmissa Afrikan eteläisissä\nosissa, ovat ne kauan sitten paenneet asutuilta seudulta ja nyt niitä\ntavataan vain kaukana siirtomaan rajojen takana. Mutta he tiesivät\nnäillä paikoin olevan elefantteja -- olivathan he jo havainneet niiden\njälkiä -- ja kaikki otaksuivat, että lähestyvä suunnaton elukka oli\nelefantti.\n\nEivät kaikki, Swartboy teki poikkeuksen. Niin pian kun hänen silmänsä\nosuivat eläimeen, huudahti hän:\n\n\"Chukuroo -- chukuroo!\"\n\n\"_Rhinoster_, niinkö?\" sanoi van Bloom tietäen, että \"chukuroo\" on\nalkuasukasten nimitys sarvikuonolle eli \"rhinosterille\", kuten hän sitä\nhollannin kielellä nimitti.\n\n\"Jaa, baas\", vastasi Swartboy; \"ja yksi oikein iso -- 'kobaoba', pitkät\nsarvet, valkonen rhinoster.\"\n\nSwartboy tarkoitti tällä, että puheena oleva eläin oli suurta lajia\nsarvikuonoja ja tunnetaan alkuasukkaiden kesken \"kobaoba\"-nimellä.\n\nTodennäköisesti olet, nuori lukija, koko ikäsi arvellut, että on vain\nyhtä lajia sarvikuonoja maailmassa -- nimittäin sarvikuono.\n\nSalli minun ilmoittaa sinulle, että olet ollut väärässä käsityksessä.\nNäitä perin kummallisia eläimiä on varsin monta selvästi eroavaa lajia.\nVähintään kahdeksan lajia tunnen; enkä epäröi sanoa, että Afrikan\nkeskiosien tultua täysin tutkituiksi, kuten myöskin Etelä-Aasian ja\nAasian saarten, niitä havaitaan olevan lisää lähes puolet sen vertaa.\n\nEtelä-Afrikassa tunnetaan neljä määrättyä lajia; yksi Pohjois-Afrikassa\nelävä eroaa kaikista näistä; suuri Intian sarvikuono taasen\nmuistuttaa ainoastaan vähän yhtäkään niistä. Erityistä lajia on\nSumatran sarvikuono, tuon saaren asukas; ja vielä toista lajia Jaavan\nsarvikuono, Jaavan saarella tavattava. Täten meillä on kokonaista\nkahdeksaa lajia, jotka kaikki selvästi eroavat toisistaan.\n\nEniten tunnettu museoissa, eläintieteellisissä kokoelmissa ja kuvissa\non kenties intialainen elukka. Sille on luonteenomaista poimuinen\nnahka, jota koristavat tiheässä kohoutumat eli pahkat, antaen sille\nkilventapaisen näön. Tämä erottaa sen afrikalaisista lajeista, jotka\nkaikki ovat vailla näitä pahkoja, joskin muutamien nahka on kuhmuista\nja käsnäistä. Abessinialaisella sarvikuonolla on myös poimuinen nahka,\njoka antaa sille jonkun verran intialaisen näköä. Sekä Sumatran että\nJaavan lajit ovat pieniä, verrattuina suunnattomaan serkkuunsa,\nintialaiseen sarvikuonoon, joka asustaa vain mantereella Intiassa,\nSiamissa ja Kochin-Kiinassa.\n\nJaavalainen laji muistuttaa enemmän intialaista, koska silläkin on\nnahassa sarveiskilpiä ja se on yksisarvinen. Se on kuitenkin vailla\nnoita omituisia poimuja, jotka jälkimmäisille ovat luonteenomaisia.\nSumatralaisella ei ole poimuja eikä sarveiskilpiä. Sen nahassa on\nohut karvapeite, ja sarvipari saa sen hiukan muistuttamaan Afrikan\nkaksisarvisia lajeja.\n\nEtelä-Afrikan alkuasukkaat tuntevat neljä määrättyä sarvikuonolajia,\njoille he antavat eri nimitykset; ja voi huomauttaa, että tämä\nalkuasukas-metsästäjäin havainto lajeihin nähden on paljon\nluotettavampi kuin pelkkien kamariluonnontutkijain teoriat, näiden\njohtaessa päätelmänsä jostakin nystyrästä tai hampaasta tai täytetystä\nnahasta. Jos on mitään arvoa elollisen luonnon tuntemisella, emme ole\nnäille tuosta tuntemisesta kiitollisuudenvelassa, vaan paljon useammin\n\"sivistymättömille metsämiehille\", joita he pyrkivät halveksimaan\nja jotka kuitenkin ovat opettaneet meille jotensakin paljon siitä,\nmitä tiedämme eläinten tavoista. Sellainen \"sivistymätön metsämies\"\nkuin Gordon Cumming esimerkiksi on tehnyt enemmän lisätäkseen Afrikan\neläinopin tuntemusta kuin kokonainen kollegio teorioita rakentelevia\noppineita.\n\nNuo neljä lajia tunnetaan alkuasukkaiden kesken nimillä \"borele\",\n\"keitloa\", \"muchocho\" ja \"kobaoba\". Molemmat ensinmainitut ovat \"mustia\nsarvikuonoja\" -- niiden nahan yleinen väri on tumma -- kun taas\n\"muchocho\" ja \"kobaoba\" ovat valkoisia muunnoksia, niiden nahan ollessa\nlikaisenvalkeahko. Mustat sarvikuonot ovat paljon pienempiä -- tuskin\npuolta toisten koosta, ja ne eroavat niistä sarviensa pituuden ja luvun\npuolesta ynnä muissakin yksityisseikoissa.\n\n\"Borelen\" sarvet -- kuten kaikkien sarvikuonojen -- ovat sierainten\nyläpuolella luumaisessa pinnassa kiinni pystyssä, kaartuen hieman\ntaaksepäin, toinen toisensa takana. Etumainen sarvi on pitempi\n-- harvoin yli kahdeksantoista tuuman -- mutta usein se taittuu\ntai hankautuu lyhyemmäksi, eikä ole kahta yksilöä tässä suhteessa\nyhdenlaista. Takimmainen sarvi on tällä lajilla vain jonkinlainen\nnystyrä, kun taas \"keitloalla\" eli kaksisarvisella mustalla\nsarvikuonolla molemmat sarvet ovat kehittyneet melkein samanpituisiksi.\n\n\"Muchocholla\" ja \"kobaoballa\" saattaa tuskin sanoa takimmaisia sarvia\nolevankaan, mutta etummainen kummallakin lajilla voittaa pituudessa\nborelen ja keitloan. Muchocholla se useimmiten on kolme jalkaa pitkä,\nkun taas usein nähdään kobaoba, jolla neljän jalan pituinen sarvi\npistää esiin ruman kuonon päästä -- pelottava ase!\n\nKahden viimemainitun sarvet eivät kaarru taakse, vaan ojentuvat\neteenpäin; ja kun ne molemmat pitävät päätään alhaalla, on pitkä,\nterävä piikki usein vaakasuorassa. Kaulansa muodossa ja pituudessa,\nkorviensa asennossa ja muissa suhteissa mustat sarvikuonot eroavat\noleellisesti valkoisista. Itse asiassa niiden tavatkin ovat aivan\nerilaiset. Edelliset elävät pääasiassa orjantappurapensaiden, kuten\n_Acacia horridan_ tai \"Odota-vähän\" lehdistä ja oksista, kun taas\njälkimmäiset elävät ruohosta. Edelliset ovat raivokkaampia luonnostaan\n-- hyökkäävät ihmisen tai minkä eläimen kimppuun tahansa sen\nnähdessään; ja näyttävätpä toisinaan suuttuvan pensaisiinkin, rynnäten\nniiden luo ja murskaten ne kappaleiksi.\n\nValkoiset sarvikuonot, vaikka haavoittuneina tai ärsytettyinä kylläkin\nraivoisia, ovat tavallisesti rauhallisia mieleltään ja antavat\nmetsästäjän mennä ohi häntä ahdistamatta.\n\nNe tulevat hyvin lihaviksi ja ovat erinomaista ravintoa. Minkään\nafrikalaisen eläimen lihaa ei pidetä parempana kuin valkoisen\nsarvikuonon vasikan, jotavastoin mustat muunnokset eivät milloinkaan\nliho ja niiden liha on sitkeätä ja tympäisevää.\n\nKaikkien neljän sarvia käyttävät alkuasukkaat useihin tarkoituksiin,\nsillä ne ovat lujia, erinomaista rakennetta, ja ne saa helposti hyvin\nkiiltämään. Pisimmistä sarvista alkuasukkaat valmistavat \"knob-kerries\"\n(nuijia) ja latasimia pyssyjänsä varten. Lyhyemmistä saadaan ainesta\nvasaroihin, juomapikareihin, pienten työaseiden kädensijoihin ja muuhun\nsellaiseen. Abessiniassa ja muissa Pohjois-Afrikan osissa, joissa\nkäytetään miekkoja, tehdään miekankahvoja sarvikuonon sarvista.\n\nNahkaakin käytetään eri tarkoituksiin; muun muassa siitä tehdään\n\"jambok\" nimisiä ruoskia, vaikkakin virtahevosennahka on siihen\nparempaa. Kuten jo sanottu, afrikalaisen sarvikuonon nahka on ilman\npoimuja, laskoksia ja sarveiskilpiä, joita tavataan sen aasialaisella\nheimolaisella, mutta se on kuitenkin kaukana pehmoisesta. Se on niin\npaksua ja niin vaikea lävistää, että toisinaan tavallisesta lyijystä\nvalmistettu luoti litistyy sitä vasten. Lyijyä täytyy koventaa jollakin\nmuulla metallilla, jotta se varmasti menee nahan puhki.\n\nSarvikuono, vaikkei olekaan vesieläin kuten virtahepo, pitää siitä\nhuolimatta tuosta aineesta, ja harvoin sitä tavataan pitempien\nmatkojen päässä siitä. Kaikki neljä lajia mielellään makaavat ja\npiehtaroivat liejussa, aivan kuten siat kesäpäivinä; ja tavallisesti\nne ovat yltyleensä tämän aineen peittämiä. Päivän aikaan niiden voi\nhuomata makaavan tai seisovan jonkun tuuhean mimoosapuun varjossa,\njoko nukkuen tai eräänlaisessa veltossa välinpitämättömyydessä; yön\naikaan ne taasen kuljeksivat etsien ruokaa ja vettä. Jos niitä lähestyy\ntuulen alta, voi helposti ne saavuttaa, sillä niiden pienet säkenöivät\nsilmät eivät niitä paljon auta. Jos metsästäjä taas päinvastoin menee\ntuulenpuolelle, vainuavat ne hänet pitkän matkan päästä, koska niiden\nhajuaisti on mitä kehittynein. Jos niiden silmät olisivat yhtä tarkat\nkuin sieraimet, olisi niiden kimppuun hyökkääminen vaarallista peliä,\nsillä ne voivat juosta kyllin nopeaan saavuttaakseen hevosen ensi\nhyökkäyksellä.\n\nHyökkäyksessä ja juoksussa musta muunnos suuresti voittaa valkoisen.\nNiitä välttää kuitenkin helposti, jos metsästäjä nopeasti hypähtää\nsivuun, antaen niiden syöksyä sokeasti eteenpäin.\n\nMusta sarvikuono on noin kuuden jalan korkuinen hartioiden kohdalta\nja runsaat kolmetoista pitkä; valkoiset taas ovat paljon suurempia.\n\"Kobaoba\" on runsaasti seitsemän jalkaa korkea ja neljätoista pitkä!\n\nEi ihme, että näin erinomaisen suurta eläintä ensin luultiin\nelefantiksi. Tosiasia on, että kobaoba-sarvikuono on elefantin jälkeen\nsuurin nelijalkainen; ja isoine turpineen -- runsaasti kahdeksantoista\ntuumaa leveä – pitkine kömpelöine päineen, suunnattomine painavine\nruumiineen tämä eläin antaakin voimasta ja jykevästä suuruudesta yhtä\nvaltavan vaikutuksen, muutamat sanovat valtavammankin, kuin itse\nelefantti. Se näyttää todella elefantin irvikuvalta.\n\n\n\n\n18. luku.\n\nANKARA OTTELU.\n\n\nKun he ensin näkivät kobaoban, oli se, kuten sanottu, juuri tulossa\nesiin tiheiköstä. Pysähtymättä se suuntautui vastamainitulle lammelle,\naikoen nähtävästi päästä veteen.\n\nTämän pienen järven alkuperänä oli luonnollisesti lähde -- vaikka se\noli runsaasti kolmesataa kyynärää viimemainitusta -- ja jokseenkin\nyhtä etäällä suuresta puusta. Se oli melkein pyöreä ja noin\nsataviisikymmentä kyynärää läpimitaten, ansaiten siis \"järven\" nimen,\njonka nuoret sille jo antovatkin.\n\nSen yläsivulla -- lähteen puolella -- oli ranta korkea ja yhdessä\ntai kahdessa kohden kallioinen, ja nämä kalliot ulottuivat lähteelle\nsaakka pienen puron uomaa pitkin. Järven länsi- eli ulkoreunalla oli\nmaa matalampaa, ja yhdessä tai kahdessa paikassa vesi kohosi miltei\ntasangon tasalle. Senpä vuoksi olikin senpuolinen ranta tepasteltu\ntäyteen juomassa käyneiden eläinten jälkiä. Hendrik, metsämies, oli\nniiden joukossa havainnut monen sellaisen lajin jälkiä, joita hän ei\nlainkaan tuntenut.\n\nJärven matalampaan päähän oli kobaobakin matkalla -- epäilemättä sille\nvanha ja mieluinen juomapaikka.\n\nSiellä oli kohta, jossa veden luo oli helpompi pääsy kuin muualla --\nhiukan toiselle sivulle siitä, missä liikavesi eli järven laskuvirta\nalkoi juoksunsa. Se oli jonkinlainen poukama heleine hiekkarantoineen,\nja siihen pääsi tasangon puolelta pienoiskokoisen solan kautta, joka\nepäilemättä oli kovertunut lammikolle juomaan tulleiden eläinten\npitkäaikaisessa käytössä. Tähän poukamaan tullen voivat suurimmatkin\nelukat saada syvää vettä ja hyvän pohjan, joten ne saivat juoda ilman\nsuurta ponnistelua ja kumartumista. Kobaoba tuli suoraan järveä kohti;\nja sen joutuessa lähemmäksi he saattoivat nähdä sen suuntautuvan\nsolalle, joka johti pienelle poukamalle. Se todisti sen olleen siellä\nennenkin.\n\nSeuraavassa hetkessä se kulki aukon läpi ja seisoi polvia myöten\nvedessä.\n\nAhmaistuansa useita runsaita siemauksia -- milloin aivastaen, milloin\nähkien -- se upotti leveän kuononsa, sarvensa ja kaikki veteen,\nryöpytti sitä kuohumaan ja heittäytyen pitkäkseen alkoi kieriskellä\nkuin sika.\n\nPaikka oli matala, ja suurin osa sen suunnatonta ruumista oli pinnan\nyläpuolella -- vaikka järvessä oli kyllin syvälti vettä, jotta se olisi\nvoinut kylpeäkin, jos olisi halunnut.\n\nVan Bloomin kuten Hendrikinkin ensi ajatus oli, miten \"kiertää\"\nsarvikuono ja tietysti surmata se. Ei sen vuoksi, että he\nolisivat pelkästään toivoneet sen turmiota; mutta Swartboy oli jo\nesittänyt, millaista erinomaista ravintoa tästä lajista saadaan,\neikä leirissä ollut mitään ruokavarastoa. Hendrikillä oli toinen\ntarkoitus toivoessaan elukan kuolemaa. Hän tarvitsi uuden laastikun\nrihlapyssyynsä ja katseli halukkaasti kobaoban pitkää sarvea.\n\nMutta helpompaa oli toivoa sarvikuonon kuolemaa kuin saada se aikaan.\nHeillä ei ollut hevosia -- ei ainakaan yhtään, jonka selkään saattoi\nnousta -- ja hyökätä jalkaisin eläimen kimppuun olisi yhtä vaarallista\nkuin turhaakin peliä. Todennäköisesti se keihästäisi yhden heistä\nsuureen piikkiinsä taikka tallaisi heidät mäsäksi suunnattomien\njalkainsa alle. Jollei se tekisi kumpaakaan, voisi se helposti päästä\npakoon -- koska mikä sarvikuono tahansa voittaa ihmisen juoksussa.\n\nMiten heidän piti menetellä?\n\nEhkä he pääsisivät lähelle -- ampuisivat sitä väijyksistä ja\nonnistuneella laukauksella kaataisivat sen. Yksi ainoa luoti toisinaan\nsurmaa sarvikuonon -- mutta vain oikein osuen, niin että se tunkee läpi\nsydämen tai muiden tärkeimpien elinten.\n\nTämä oli luultavasti paras suunnitelma. He voisivat helposti päästä\nkyllin lähelle. Likellä sitä paikkaa oli pensasviita. Oli luultavaa,\nettei vanha kobaoba huomaisi heitä, jos he lähestyisivät tuulen alta,\netenkin kun sen nautinto näytti sillä hetkellä olevan korkeimmillaan.\n\nHe olivat aikeissa lähestyä ja olivat siinä tarkoituksessa nousseet,\nkun äkillinen riivaus näytti vallanneen Swartboyn. Tämä alkoi hyppiä\nmaassa, samalla mumisten hiljaisella äänellä:\n\n\"Klow! klow!\"\n\nOuto olisi luullut hulluudenpuuskan vaivaavan Swartboyta, mutta\nvan Bloom tiesi, että sanomalla \"klow, klow!\" bushmanni tarkoitti\n\"elefantti, elefantti!\" ja katsoi senvuoksi Swartboyn osoittamaan\nsuuntaan.\n\nToden totta, läntisellä tasangolla, häämöttäen keltaista taivasta\nvasten, näkyi tumma möhkäle, jossa tarkastamalla havaitsi elefantin\nääriviivat. Sen pyöristyvä selkä erottui helposti mataloiden pensaitten\nyläpuolella; ja sen leveät, riippuvat korvat liikkuivat sen kulkiessa.\nKaikki näkivät yhdellä silmäyksellä, että se oli tulossa järvelle ja\nmiltei samaa tietä, jota sarvikuono oli seurannut.\n\nLuonnollisesti tämä uusi ilmestys sekoitti metsästäjien koko\nsuunnitelman. Nähdessään mahtavan norsun he soivat tuskin enää\najatustakaan sarvikuonolle. Ei sillä, että olisivat kiinnittäneet\nkovinkaan suuria toiveita mahdollisuuteen surmata tuon\njättiläiseläimen, mutta joitakin sellaisia ajatuksia risteili kuitenkin\nheidän mielessään. He olivat päättäneet koettaa joka tapauksessa.\n\nEnnenkuin he kuitenkaan ehtivät sopia mistään suunnitelmasta, oli\nelefantti saapunut järven rannalle. Vaikka se liikkui vain hitaasti\nkävellen, suoritti se pian aika pitkän matkan äärettömine askeleineen\nja eteni paljoa nopeammin kuin olisi luullutkaan. Metsästäjillä oli\ntuskin aikaa ajatusten vaihtoon, ennenkuin suunnaton eläin oli muutaman\nsylen päässä vedestä.\n\nTäällä se pysähtyi, käänteli kärsäänsä eri tahoille, seisoi aivan\nhiljaa ja näytti kuuntelevan.\n\nAinoatakaan ääntä ei ollut sitä häiritsemässä -- sarvikuonokin oli\nsillä hetkellä hiljaa.\n\nSeisottuaan noin minuutin verran suunnaton eläin liikkui eteenpäin\njälleen ja astui ennen kuvattuun solaan.\n\nLeirissäolijat saattoivat nyt nähdä sen täydellisesti, vähemmän kuin\nneljänsadan kyynärän päässä. Äärettömältä möhkäleeltä se näytti.\nSen ruumis täytti solan kokonaan laidasta laitaan, ja sen pitkät\ntorahampaat, työntyen enemmän kuin kolmen kyynärän päähän sen leuoista,\nkaartuivat arvokkaasti taaksepäin. Se oli \"vanha härkä\", kuten Swartboy\nkuiskasi.\n\nTähän saakka ei sarvikuonolla ollut vähintäkään vihiä norsun\nlähestymisestä; sillä viimemainitun käynti -- niin suuri elukka\nkuin se onkin -- on niin hiljaista kuin kissan. On totta, että kova\njymisevä ääni kuin etäinen ukkonen kuului jatkuvasti sen sisältä, kun\nse liikkui; mutta kobaoban pyörähtelyt olivat juuri silloin liian\nvilkkaita, jotta se olisi kuullut tai huomannut mitään ääntä, joka ei\nollut varsin lähellä ja selvä.\n\nKun norsun suunnaton ruumis äkkiä pimitti siltä auringon ja heitti\nsynkän varjonsa yli lammen, sai se kobaoban jaloilleen niin ketterästi,\nettei sitä olisi odottanut tuonmuotoiselta elukalta.\n\nSamalla kertaa siltä pääsi äännähdys, jonkinlainen röhkimisen ja\nviheltämisen välimuoto, veden pärskyessä sen sieraimista.\n\nElefantti myös lausui erikoisen tervehdyksensä torventörähdyksellä,\njoka kaikui kallioista, ja pysähtyi kulussaan heti kun näki sarvikuonon.\n\nEpäilemättä olivat molemmat hämmästyneitä tapaamisesta, koska molemmat\nseisoivat muutamia sekunteja silmäten toisiaan ilmeisen kummastuneina.\n\nTämä tunne väistyi kuitenkin pian erään toisen tieltä. Vihan merkkejä\nalkoi ilmaantua. Oli selvää, että niiden välille oli nousemassa pahaa\nverta.\n\nSiinä oli todellakin pieni pulma. Elefantti ei voinut päästä mukavasti\nveteen, jollei sarvikuono lähtenyt poukamasta; eikä sarvikuono hyvin\nvoinut päästä poukamasta, niin kauan kuin elefantti suunnattomine\npaksuine jäsenineen tukki solan.\n\nOn totta, että kobaoba olisi voinut luikkia tiehensä toisen säärien\nvälitse tai uida pois ja nousta maihin toisessa paikassa ja kummassakin\ntapauksessa jättää rannan vapaaksi.\n\nMutta kaikista maailman eläimistä on sarvikuono ehkä taipumattomin. Se\non myös kaikkein rohkeimpia, ei pelkää ihmistä eikä eläintä -- eipä\nedes ylistettyä leijonaa, jota se usein ajaa kuten kissaa. Niinpä ei\nvanhalla kobaoballa ollut aikomustakaan luovuttaa paikkaa elefantille,\nja sen asennosta päättäen oli ilmeistä, ettei se aikonut luikkia\ntiehensä toisen vatsan alitse eikä uida yhtä vetäisyäkään sen vuoksi.\nEi -- ei ainoatakaan.\n\nJäi siis nähtäväksi, kuinka kunniakysymys ratkaistaisiin. Asiain tila\noli käynyt niin mielenkiintoiseksi, että jok'ainoa leirissä tuijotti\nliikkumattomin silmin noita kahta suurta härkää -- sillä sarvikuonokin\noli \"härkä\" ja suurinta lajinsa kokoa.\n\nUseita minuutteja ne seisoivat silmäten toisiansa. Elefantti, vaikka\nolikin paljon suurempi, tunsi vastustajansa hyvin. Se oli kohdannut\nsentapaisia ennen ja tiesi olla ylenkatsomatta toisen voimia. Kenties\nse oli ennen tätä joutunut kosketuksiin tuon pitkän vartaantapaisen\nkasvannaisen kanssa, joka pisti esiin kobaoban turvasta.\n\nJoka tapauksessa se ei syöksynyt vastustajansa kimppuun heti -- kuten\nse olisi tehnyt jollekin antilooppiparalle, joka olisi samalla tapaa\njoutunut sen tielle.\n\nSen kärsivällisyys kului kuitenkin loppuun. Sen vanhaa arvoa oli\nloukattu -- sen mahtia vastustettu -- se tahtoi saada kylpynsä ja\njuomisensa -- se ei voinut kauempaa sietää sarvikuonon julkeutta.\n\nKarjuen niin että kalliot kaikuivat se ryntäsi eteenpäin, sovitti\ntorahampaansa lujasti vastustajansa hartioiden alle -- kohotti\nmahtavasti ja heitti sarvikuonon kumoon veteen!\n\nHetkeksi viimemainittu vajosi ja läähätti ja pärski, pää puoleksi veden\nalla; mutta sekunnin kuluttua se oli jälleen jaloillaan ja hyökkäsi\nvuorostaan. Katselijat saattoivat nähdä, että se tähtäsi sarvillaan\nsuoraan elefantin kylkiluihin ja että tämä teki kaikkensa pitääkseen\npäänsä sitä kohti.\n\nJälleen elefantti heitti kobaoban, ja jälleen tämä nousi ja ryntäsi\nvimmatusti suunnattoman vastustajansa kimppuun; ja niin molemmat\ntaistelivat, että niiden ympärillä vesi oli valkoisena vaahtona.\n\nTaistelu jatkui vedessä, kunnes elefantti, näyttäen luulevan\nvastustajallaan olevan sielläolosta etua, peräytyi solaan ja seisoi\nodottaen, pää järvelle päin. Tässä asennossa eivät solan reunat\nsuojanneet sitä, kuten se ehkä luuli. Ne olivat liian matalat, ja sen\nleveät kyljet kohosivat paljon niiden yläpuolelle. Ne vain estivät sitä\nkääntymästä, ja tämä häiritsi sen liikkeiden vapautta.\n\nSaattoi tuskin olla suunniteltua, että sarvikuono menetteli kuten se\nnyt teki, vaikka katselijoista siltä näytti. Kun elefantti asettui\npaikalleen solaan, kiipesi kobaoba ylös rannalle; ja sitten tehden\näkkikäännöksen, pää maata kohden ja pitkä sarvi työntyen vaakasuorasti\nesiin se syöksyi vastustajaansa kohti ja iski sitä suoraan kylkiluihin.\nKatselijat näkivät sarven tunkeutuvan sisään, ja elefantin päästämä\nkova tuskanhuuto sekä sen ruumiin ja hännän nopeat liikkeet kertoivat\nselvästi, että se oli saanut vaikean haavan. Sen sijaan, että se\nolisi kauemmin seisonut solassa, se ryntäsi eteenpäin eikä pysähtynyt\nennenkuin oli polvia myöten järvessä. Vetäin vettä kärsäänsä se nosti\nsen korkealle ja suunnaten sen taaksepäin tyhjensi suuret määrät vettä\nyli ruumiinsa ja sen paikan, johon oli saanut kobaoban sarven piston.\n\nSitten se juoksi ylös järvestä ja hyökkäili sinne tänne etsien\nsarvikuonoa; mutta pitkäsarvista ei voinut mistään löytää!\n\nPäästyänsä poukamasta arvoansa alentamatta ja kenties luullen\nsaavuttaneensa voiton, sarvikuono oli heti piston tehtyään laukannut\npois ja kadonnut pensasten sekaan.\n\n\n\n\n19. luku.\n\nELEFANTIN KUOLEMA.\n\n\nNäiden kahden suuren nelijalkaisen välinen ottelu ei kestänyt kauempaa\nkuin kymmenen minuuttia. Tämän ajan kuluessa eivät metsästäjät\nryhtyneet mihinkään yrityksiin hyökätäkseen niiden kummankaan kimppuun\n-- niin kiintyneitä he olivat tarkastamaan harvinaista kamppailua.\nVasta sarvikuonon paettua ja elefantin palattua veteen, he vielä\nkerran alkoivat neuvotella jostakin suunnitelmasta käydäkseen tämän\nAfrikan mahtavimman eläimen kimppuun. Hans otti nyt pyssynsä ja liittyi\njoukkoon.\n\nElefantti, etsiskeltyänsä vihollistaan, oli tullut takaisin ja\nseisoi polvia myöten järvessä. Se näytti levottomalta ja suuresti\nkiihtyneeltä. Sen häntä oli alituiseen liikkeessä, ja aika ajoin se\nkajahutti läpitunkevan, alakuloisen huudon -- aivan erilaisen kuin sen\ntavallinen torventapainen mylvintä. Se kohotti suunnattomia jäseniänsä\nja upotti ne sitten jälleen pohjaan, kunnes vesi vaahtosi tästä\njatkuvasta kirnuamisesta.\n\nMutta omituisin sen puuhista oli tapa, jolla se käytti pitkää\ntorvenmuotoista kärsäänsä. Sillä se imi melkoisia vesimääriä ja sitten\nsuunnaten sen taaksepäin tyhjensi nesteen yli selkänsä ja hartiainsa\nkuten äärettömästä ruiskusta. Tämän suihkukylvyn se uudisti kerta\nkerran jälkeen vaikka oli selvää, ettei sen ollut hyvä olla.\n\nKaikki he tiesivät sen olevan vihoissaan. Swartboy sanoi, että olisi\nylen vaarallista tällä hetkellä joutua sen huomion esineeksi, jollei\nolisi hevosta, millä karahuttaa pois sen tieltä. Tämän vuoksi oli\njokainen heistä piilottautunut nwanapuun rungon taakse, van Bloom\nkurkistellen toiselta ja Hendrik toiselta puolen, pitääkseen silmällä\nsen liikkeitä.\n\nHuolimatta vaarasta he päättivät vihdoin ryhtyä sitä ahdistamaan. He\narvelivat, että jolleivät sitä pian tee, se, kulkee tiehensä ja jättää\nheidät ilman illallista -- sillä he toivoivat saavansa syödä iltaseksi\nkappaleen sen kärsää. Aika oli siis kallis, ja he päättivät käydä sen\nkimppuun pitkittä puheitta.\n\nHe aikoivat hiipiä niin lähelle kuin turvallista oli. Kaikki kolme\nlaukaisisivat yht'aikaa ja makaisivat sitten piiloutuneina pensaisiin,\nkunnes näkisivät ampumisensa seurauksen.\n\nEnempää keskustelematta van Bloom, Hans ja Hendrik jättäen puun\nhiipivät pensaikon läpi järven länsipäätä kohden. Siinä ei ollut\nyhtäjaksoista tiheikköä, vaan ainoastaan joukko pensaita ja puuryhmiä,\nniin että täytyi hiipiä perin varovaisesti toisesta toiseen. Van\nBloom johti kulkua ja pojat pysyttelivät jäljessä, seuraten hänen\nkintereillään.\n\nKun joku viisi minuuttia oli näin kulutettu, saapuivat he\npienen puuryhmän suojaan lähelle vedenrajaa, kylliksi likelle\njättiläisriistaansa. Nelinkontin he nyt lähestyivät viidakon reunaa;\nja erottaen lehvät toisistaan katselivat niiden lomitse. Mahtava\nnelijalkainen oli suoraan heidän silmiensä edessä, noin kolmenkymmenen\nkyynärän päässä.\n\nSe loiskutteli yhä uutterasti ja puhalteli vesimääriä ruumiinsa yli. Se\nei näyttänyt merkkiäkään, että sillä oli vihiä heidän läsnäolostaan.\nHeillä oli siis hyvää aikaa valita sen suunnattomasta ruumiista paikka,\njohon tähtäisivät pyssyillään.\n\nKun he uudesta asemastaan sen ensin näkivät, seisoi se peräpuoli heitä\nkohti. Van Bloom arveli, ettei ollut sopiva aika laukaista, koska he\neivät voisi tästä asemasta saada siihen kuolettavaa haavaa. He siis\nodottivat, kunnes se ehkä kääntyisi sivuttain, ennenkuin ampuisivat\nyhteislaukauksensa. Kaiken aikaa he pitivät silmänsä tarkasti\nsuunnattuina siihen.\n\nVihdoin se lakkasi \"kirnuamasta\" jaloillaan eikä enää nostanut vettä\nkärsäänsä; ja nyt metsästäjät huomasivat, että järvi oli punaisena sen\nympärillä! Sen veri oli veden punannut.\n\nHe eivät enää epäilleet sitä, että sarvikuono oli sitä haavoittanut;\nmutta oliko haava paha, sitä he eivät voineet sanoa. Se oli sen\nkyljessä, ja he saattoivat yhä nähdä vain sen leveän peräpuolen siitä\nasennosta, jossa se yhä seisoi. Mutta he odottivat hyvässä uskossa --\nkoska he tiesivät, että mennessään pois vedestä sen täytyisi kääntää\nkylkensä heihin päin.\n\nUseita minuutteja se pysyi samassa asennossa; mutta he huomasivat,\nettei se enää piessyt hännällänsä ja että sen ryhti oli veltto ja\nlamaantunut. Silloin tällöin se käänsi kärsänsä sitä paikkaa kohti,\njohon se oli saanut piston kobaoban sarvesta. Oli ilmeistä, että\nhaava vaivasi sitä, ja tämä ilmeni vielä selvemmin sen kärsän kautta\ntulevassa äänekkäässä, tuskallisessa hengityksessä.\n\nNuo kolme alkoivat käydä kärsimättömiksi. Hendrik pyysi lupaa hiipiä\ntoiseen paikkaan ampuakseen sitä, jotta se käännähtäisi.\n\nJuuri sillä hetkellä elefantti liikahti kuin aikoen tulla ylös vedestä.\n\nSe oli kääntynyt miltei ympäri -- sen pää ja eturuumis olivat kuivalla\nmaalla -- kolme pyssyä ojennettiin -- kolmen metsästäjän silmät olivat\nkatsomaisillaan pyssyjensä tähtäimien läpi, kun äkkiä nähtiin sen\nhorjahtavan -- ja sitten vierähtävän kumoon! Valtavasti loiskahtaen sen\nsuunnaton ruumis vaipui veteen, vyöryttäen suuria aaltoja järven joka\nkolkkaan.\n\nMetsästäjät laskivat hanan vireestä ja hypähtäen väijyksistään\nryntäsivät esiin rannalle. Yhdellä silmäyksellä he näkivät, että\nelefantti oli kuollut. He näkivät sen kyljessä olevan haavan --\nsarvikuonon sarven tekemän läven. Se ei ollut kovin suuri, mutta kauhea\nase oli tunkeutunut syvälle sen ruumiiseen, sisäelimiin asti. Ei ihme\nsiis sen aiheuttama seuraus -- mahtavimman nelijalkaisen kuolema.\n\nNiin pian kun elefantin kuolema tuli tiedoksi, nähtiin kaikkien\nryntäävän paikalle. Pikku Trüey ja Jan kutsuttiin pois piilopaikasta\n-- sillä he olivat kumpikin olleet kätkössä vankkureissa -- ja Totty\nmeni myös rannalle muiden joukossa. Swartboy oli ensimmäisenä paikalla\ntuoden muassaan kirveen ja suuren puukon -- sillä Swartboylla oli\naikeita ruhoon nähden -- Hans ja Hendrik riisuivat yltään nuttunsa\nauttaakseen tässä teurastuspuuhassa. Ja mitä puuhaili van Bloom sillä\nvälin? Oi, se on tärkeämpi kysymys kuin luuletkaan. Se oli tärkeä hetki\n-- suuren ratkaisun hetki kenttäkornetin elämässä.\n\nHän seisoi käsivarret ristissä järven rannalla, juuri sillä kohdalla,\njohon elefantti oli kaatunut. Hän näytti vaipuneen hiljaiseen\nmietiskelyyn, silmät käännettyinä eläimen suunnatonta ruhoa kohti. Ei,\nei ruhoa kohti. Tarkka vaarinottaja olisi havainnut, etteivät hänen\nsilmänsä harhailleet yli tuon paksun nahan ja lihan muodostaman vuoren,\nvaan lepäsivät määrätyssä kohdassa.\n\nEläimen kyljessäkö olevassa haavassa? Miettikö van Bloom, kuinka pisto\noli aiheuttanut noin suunnattoman elukan kuoleman?\n\nEi kumpaakaan. Hänen ajatuksensa kohdistuivat aivan eri aiheeseen.\n\nElefantti oli kaatunut niin, että sen pää oli veden yläpuolella,\nleväten pienellä hiekkasärkällä; sitä pitkin sen pehmeä ja taipuisa\nkärsä ojentui koko pituudessaan. Keltaiset kiiltävät torahampaat\nkaartuivat juurestaan kuin pari jättiläissuuruista käyrämiekkaa, nuo\nnorsunluiset käsivarret, jotka vuosia -- jopa vuosisatoja kenties --\nolivat sitä palvelleet sen repiessä metsän puita juurineen ja tonkiessa\nvastustajiaan monessa kauheassa taistelussa. Kallisarvoiset ja kauniit\nvoitonmerkit ne olivat, mutta valitettavasti oli niiden maailmanmaine\nniin kallis, että se oli vienyt hengen monilta tuhansilta sen rodusta.\n\nLoistaen koko komeudessaan olivat siinä nuo yhteenkuuluvat puolikuut\ntasaisesti kaartuen ja pehmeästi pyöristyen. _Näihin_ olivat\nkenttäkornetin silmät luodut.\n\nNiin, ja hänen luomassaan katseessa oli myös harvinainen into. Hänen\nhuulensa olivat yhteenpuristetut, hänen rintansa kohoili huomattavasti.\nOi, kokonainen ajatusten maailma risteili sillä hetkellä van Bloomin\nmielessä.\n\nOlivatko ne tuskaisia ajatuksia? Hänen kasvojensa ilme kertoi\npäinvastaista. Pilvi, joka kaiken päivää oli varjostanut hänen\notsaansa, oli kadonnut. Siitä ei ollut rahtuakaan jäljellä, vaan sen\nsijalla saattoi nähdä toivon ja ilon piirteet, ja nämä tunteet saivat\nvihdoin ilmaisun sanoissa.\n\n\"Se on taivaan apu!\" huudahti hän ääneen. \"Onni -- onni!\"\n\n\"Mikä nyt on, isä?\" kysyi pikku Trüey, joka oli hänen lähellään; \"mistä\nsinä puhuit, isä rakas?\"\n\nJa sitten kaikki muutkin kokoontuivat hänen ympärilleen, havaiten hänen\nkiihoittuneen käytöksensä ja hyvillään huomatessaan hänen näyttävän\nniin onnelliselta.\n\n\"Mikä nyt on, isä?\" kysyivät kaikki yhteen ääneen, myöskin Swartboyn ja\nTottyn seistessä innokkaina vastausta kuulemassa, kuten muutkin.\n\nMieluisten ajatusten liikuttamana ei hellä isä voinut enää salata\nlapsiltaan vastaheränneen onnellisuutensa salaisuutta. Hän täytti\nheidän pyyntönsä ilmaisemalla sen.\n\nOsoittaen pitkiä puolikuita, hän sanoi:\n\n\"Näettehän nuo kauniit torahampaat?\"\n\nTietysti he kaikki näkivät.\n\n\"No tunnetteko niiden arvoa?\"\n\nEi. He tiesivät, että ne olivat jonkin arvoisia. He tiesivät elefantin\ntorahampaista saatavan norsunluuta tai oikeammin, että elefantin\ntorahampaat olivat juuri norsunluuta, ja että sitä käytetään satojen\nesineiden valmistukseen. Olipa todella pikku Trüeylla siitä tehty soma\nviuhkakin, ennen hänen äitinsä oma, ja Janilla oli puukko norsunluisine\npäineen. Norsunluu oli kaunista ainetta ja aika kallishintaista, sen he\ntiesivät. Tämän kaiken he tiesivät, mutta eivät voineet arvata näiden\nkahden torahampaan arvoa. Niin he sanoivat.\n\n\"No niin, lapseni\", sanoi van Bloom, \"niin paljon kuin minä voin niitä\narvioida, ne ovat kumpikin kahdenkymmenen Englannin punnan arvoisia\".\n\n\"Oi voi! Sellainen suuri summa!\" huusivat kaikki yhdessä hengenvedossa.\n\n\"Niin\", jatkoi kenttäkornetti; \"luulisin, että kumpikin torahammas\npainaa sata naulaa, ja koska norsunluun hinta nykyään on neljä\nshillingiä ja kuusi penceä naula, tuottaisivat nämä kaksi rahassa\nneljän- ja viidenkymmenen punnan välillä.\".\n\n\"No, sillähän voisi ostaa täyden valjakon parhaita härkiä!\" huudahti\nHans.\n\n\"Neljä hyvää hevosta!\" sanoi Hendrik.\n\n\"Koko lauman lampaita!\" lisäsi pikku Jan.\n\n\"Mutta kelle ne voimme myydä?\" kysyi Hendrik vaitiolon jälkeen. \"Olemme\nkaukana siirtokunnista. Kuka antaisi meille niistä joko härkiä tai\nhevosia tai lampaita? Ei maksaisi vaivaa kuljettaa kahta torahammasta\nniin pitkää matkaa --\"\n\n\"Ei _kahta_, Hendrik\", sanoi hänen isänsä keskeyttäen hänet; \"mutta\nehkäpä kaksikymmentä -- jopa kaksi kertaa kaksikymmentä tai kolme\nkertaa se määrä. Ymmärrättekö nyt, mikä tekee minut näin iloiseksi?\"\n\n\"Aaa!\" huudahti Hendrik kuten muutkin, jotka nyt alkoivat käsittää,\nmistä heidän isänsä oli niin hyvillään, \"arvelet, että voimme näillä\ntienoilla saada useampia torahampaita?\"\n\n\"Aivan niin. Luulen täällä olevan paljon norsuja. Olen varma siitä,\npäättäen jo huomaamistani lukuisista jäljistä. Meillä on pyssymme ja\nonneksi paljon ampumavaroja. Olemme kaikki jotenkin hyviä ampujia --\nmiksi emme voisi saada enempää näitä kallisarvoisia voitonmerkkejä!\"\n\n\"Ja me saamme\", jatkoi van Bloom. \"Tiedän, että saamme, sillä tunnen\nJumalan käden, joka keskelle kurjuuttamme lähettää meille tämän\nrikkauden -- menetettyämme kaikki. Enemmän tulee saman käden johtaessa.\nOlkaa siis hyvällä mielellä, lapseni! Meillä ei ole puutetta -- saamme\nvielä runsaasti -- voimme tulla _rikkaiksi!_\"\n\nEi sen vuoksi, että yksikään noista olennoista olisi välittänyt\npaljoakaan rikkaudesta, vaan nähdessään isänsä onnellisena he\npuhkesivat oikein riemuhuutoon, johon sekä Totty että Swartboy\nyhtyivät. Se kaikui yli pienen järven ja sai yöpuulle asettumassa\nolevat linnut ihmettelemään, mitä oli tekeillä. Koko Afrikassa ei ollut\nonnellisempaa joukkoa kuin tuo, joka sillä hetkellä seisoi yksinäisen\npienen lammen partaalla.\n\n\n\n\n20. luku.\n\nERÄMIEHIKSI LYÖTTÄYTYNEINÄ.\n\n\nKenttäkornetti oli siis päättänyt lyöttäytyä erämieheksi ammatiltaan\n-- elefantinmetsästäjäksi; ja oli mieluisaa ajatella, ettei tämä toimi\nluvannut ainoastaan jännittävää urheilua, vaan suurta hyötyäkin.\nHän tiesi, ettei ollut niinkään helppo asia onnistua surmaamaan\nmoista suurta ja kallisarvoista riistaa kuin norsut ovat. Hän ei\nolettanut muutamassa viikossa tai kuukaudessa saavansa mitään suuria\nmääriä norsunluisia voittosaaliita; mutta hän oli tehnyt päätöksen\nviettää vaikkapa vuosia näissä hankkeissa. Vuosikausia hän viettäisi\n\"pensastolaisen\", bushmannin, elämää -- vuosikausia hänen poikansa\nolisivat \"pensastopoikia\", ja hän toivoi, että ajan tullen hänen\nkestävyytensä ja ponnistelunsa tuottaisivat runsaan palkkion.\n\nSinä iltana oltiin leiritulen ympärillä ylen onnellisia ja hilpeitä.\nElefantti oli jätetty sinne, missä se makasi, jotta se huomenna\npaloiteltaisiin. Ainoastaan sen kärsä oli katkaistu -- osa siitä\nvalmistettiin illalliseksi.\n\nVaikka kaikki elefantinliha on syötävää, pidetään kärsää\nherkullisimpana palana. Sen maku ei eroa paljon häränkielen mausta,\nja kaikki he pitivät siitä erittäin paljon. Swartboylle, joka oli\n\"vanhasta klowsta\" saanut monta ateriaa, olivat nämä perin mieluisat\npidot.\n\nHeillä oli runsaasti hyvää maitoa myöskin. Lehmä, joka nyt oli mitä\nparhaimmalla laitumella, oli kahdenkertaistanut antimensa; ja tuon\njuomasta herkullisimman määrä oli riittävä, jotta jokainen heistä sai\nsuuren annoksen.\n\nHeidän nauttiessaan tätä uutta ruokalajiansa, paahdettua norsunkärsää,\nkääntyi keskustelu luonnollisesti näihin eläimiin.\n\nKaikki eivät tiedä, että tätä jättiläiskokoista nelijalkaista on\nkaksi eri lajia -- _afrikalainen_ ja _aasialainen_. Varsin myöhäiseen\naikaan saakka luultiin niiden olevan samaa lajia. Nyt tunnustetaan\nniiden olevan, ei vain selvästi eroavia, vaan monessa suhteessa\nvallan erilaisia. Aasialainen, eli, kuten sitä useammin nimitetään,\nintialainen on suurempi näistä kahdesta; mutta on mahdollista, että\nkesyttäminen on lajia suurentanut, kuten on käynyt monien eläinten.\nAfrikalaista lajia tavataan vain villinä; ja on ilmennyt tämän lajin\nyksilöitä mitattaessa, että niillä on suurimpien aasialaisten _villien_\nnorsujen mittasuhteet.\n\nHuomattavimmat eroavaisuudet noiden kahden välillä havaitaan korvissa\nja torahampaissa. Afrikalaisen elefantin korvat ovat ääretöntä\nkokoa, kohdaten toisensa hartioiden yläpuolella ja riippuen rinnan\nalapuolelle. Intialaisen elefantin korvat ovat tuskin kolmasosaa siitä.\nKomeiden torahampaittensa puolesta edellinen on voitolla -- muutamien\nyksilöiden painavat lähes kaksisataa naulaa kumpikin -- kun taas\njälkimmäisen torahampaat harvoin ovat sadan naulan painoisia. Tästä on\nkuitenkin muutamia poikkeuksia. Luonnollisesti on kahdensadan naulan\npainoinen torahammas kaikkein suurimpia ja afrikalaisillakin norsuilla\npaljon yli keskimäärän. Tämän lajin naaraksetkin ovat varustetut\ntorahampailla -- vaikkei sen kokoisilla kuin urokset -- kun taas\nintialaisen norsun naarailla joko ei ole lainkaan torahampaita tai ne\novat niin pienet, että niitä tuskin huomaa huulten nahan ulkopuolella.\n\nMuut näiden kahden lajin väliset huomattavat eroavaisuudet ovat siinä,\nettä aasialaisen elefantin otsa on kovera, kun taas afrikalaisen\non kupera; edellisellä on neljä känsäistä varvasta takajaloissa,\njoissa jälkimmäisellä on vain kolme. Hampaitten kiille antaa vielä\nlisätodistuksen siitä, että nämä eläimet lajiltaan ovat erilaisia.\n\nEivät kaikki aasialaisetkaan elefantit ole samanlaisia. Tässä lajissa\non muunnoksia, joilla on varsin selvästi eroavat piirteet; ja todella\nnämä \"muunnokset\", kuten niitä sanotaan, näyttävät eroavan toisistaan\nmelkein yhtä paljon kuin yksikään niistä eroaa afrikalaisesta lajista.\n\nEräällä muunnoksella, joka on itämaalaisten kesken tunnettu\n\"mooknah\"-nimellä, on suorat torahampaat, jotka _pistävät alaspäin_,\nkun nämä omituiset lisäkkeet tavallisesti _kaartuvat ylöspäin_.\n\nAasialaiset erottavat elefanteissaan kaksi pääasiallista _kastia_\neli kenties lajia. \"Kumarea\"-nimisenä tunnettu on suuriruumiinen,\nluja ja voimakas eläin, suurikärsäinen ja lyhytjalkainen. Toinen,\n\"merghi\"-niminen, on suurempaa lajia, mutta ei niin luja eikä voimakas\nkuin kumarea, eikä sillä ole niin suurta kärsää. Sen pitkät raajat\ntekevät sen kykeneväksi taivaltamaan nopeammin kuin kumarea; mutta kun\njälkimmäisellä on suurempi kärsä (norsunomistajain mielestä kauneuden\nnäyte) ja kun se voi kestää suurempaa ponnistusta, on se suosittu ja\nkalliimmassa hinnassa itämaisilla markkinoilla.\n\nToisinaan tavataan valkeita elefantteja. Ne ovat yksinkertaisesti\n\"vaaleaihoisia\", mutta sellaiset ovat useissa Aasian maissa korkeassa\nhinnassa, ja suuria summia niistä maksetaankin. Niitä kunnioitetaan\nmyöskin taikauskoisesti muutamilla seuduilla.\n\nIntialaista elefanttia tavataan nykyään useimmissa Aasian eteläisissä\nmaissa, niihin lukien Ceylonin, Jaavan, Sumatran, Borneon suuret\nsaaret j.n.e. Jokainen luonnollisesti tietää, että näissä maissa on jo\naikoja sitten elefantti totutettu ihmisen palvelukseen ollen tavallaan\nkotieläin. Mutta niitä on myöskin villinä sekä Aasian mantereella että\nsaarilla; ja elefantinmetsästys on Idän suurenmoisimpia urheiluja.\n\nAfrikassa elefantteja on _ainoastaan_ luonnontilassa. Tämän\nvähäntunnetun mannermaan ainoakaan kansa ei ole sitä kesyttänyt eikä\ntotuttanut mitään tarkoitusta varten. Sitä pidetään arvossa vain\nkallisarvoisten torahampaiden ja myöskin sen lihan tähden. Jotkut\novat vakuuttaneet tämän lajin olevan rajumman kuin sen intialainen\nheimolainen ja ettei sitä voitaisi kesyttää. Tämä on kokonaan\nerehdystä. Syy, miksi afrikalaista norsua ei ole harjoitettu, on\nyksinkertaisesti se, ettei ainoakaan nykyisistä Afrikan kansoista ole\nvielä noussut kyllin korkealle sivistyskannalle, jotta ne osaisivat\nkäyttää hyväkseen tämän arvokkaan eläimen palveluksia.\n\nAfrikalainen norsu voidaan kesyttää ja totuttaa kuormaa kantamaan\nyhtä helposti kuin sen intialainen serkku. Koe on tehty; ja että se\nonnistuu, siihen ei tarvita parempaa todistetta kuin se, että eräällä\naikakaudella sitä koetettiin ja suuressa mitassa. Kartagolaisen\narmeijan elefantit olivat tätä lajia.\n\nAfrikalaista elefanttia tavataan nykyään keski- ja eteläosissa Afrikaa.\nAbessinia idässä ja Senegal lännessä ovat sen pohjoiset rajat, ja vain\nmuutamia vuosia sitten se vaelsi etelää kohden Hyväntoivonniemelle\nsaakka. Tavattoman pitkillä pyssyillä varustettujen hollantilaisten\nnorsunmetsästäjien uutteruus on sen niiltä seuduin karkoittanut; ja nyt\nei sitä enää tavata Orange-joen eteläpuolella.\n\nMuutamat luonnontutkijat (Cuvier muiden muassa) luulivat\nabessinialaisen elefantin olevan intialaista lajia. Se ajatus on nyt\nhylätty, eikä ole mitään syytä arvella, että jälkimmäistä tavataan\nmissään Afrikan osassa. On varsin luultavaa, että afrikalaisen\nlajin muunnoksia on tämän mantereen eri osissa. On tunnettua, että\ntroopillisilla alueilla elävät ovat muita suurempia; ja Afrikan\nvuoriseuduissa, Niger-joen luona, sanotaan tavattavan _punertavaa\nja perin rajua_ lajia. On kuitenkin luultavaa, että nämä _punaiset_\nelefantit, joita on nähty, olivat sellaisia, joiden ruumiit olivat\npunaisen pölyn peittämiä, koska elefanteilla on tapana usein sirotella\nyllensä pölyä käyttäen kärsäänsä \"jauhoittajana\".\n\nSwartboy kertoi eräästä muunnoksesta, joka tunnetaan hottentottien\nkesken \"koes-copsin\" nimellä. Tämä laji, sanoi hän, erosi tavallisista\nsiinä, että siltä kokonaan puuttuivat torahampaat ja se oli paljon\npahantapaisempi luonnostaan. Sen kohtaamista pelätään enimmän; mutta\nkun siinä ei ole mitään sellaista, jonka vuoksi kannattaisi vaivautua\nsitä surmaamaan, antavat metsästäjät sille tavallisesti laajan\nliikkumisalan.\n\nSellainen oli keskustelun kulku sinä iltana leiritulen ääressä. Useat\ntässä esitetyistä tiedoista antoi Hans, joka luonnollisesti oli\nkerännyt ne kirjoista; mutta bushmannikin antoi osuutensa -- kenties\nlaadultaan paljon luotettavamman.\n\nKaikki aikoivat ennen pitkää tehdä käytännössä tuttavuutta tämän suuren\nnelijalkaisen tottumusten ja tapojen kanssa; heille se oli tullut\nmielenkiintoisimmaksi kaikista elukoista.\n\n\n\n\n21. luku.\n\nELEFANTIN \"KUIVAAMINEN\".\n\n\nSeuraava päivä oli ankaran, mutta riemuisan työnteon päivä. Se\nvietettiin elefantin lihaa \"suolatessa\".\n\nVaikka se ei olekaan yhdenvertaista härän eikä lampaanlihan eikä\nmyöskään sianlihan kanssa, on elefantinliha syötäväksi kyllin maukasta.\nEikä olekaan mitään syytä, jonka vuoksi se ei maistuisi, sillä tämän\neläimen ruoka on puhdasta, ja se elää kokonaan kasviravinnolla --\npuiden lehdillä ja pehmeillä vesoilla, useiden sipulilajien juurilla,\njoita se hyvin osaa vetää maasta ylös torahampaillaan ja kärsällään.\nTästä ei seuraa, että sen _lihan_ tulisi olla hyvänmakuista --\nkoska näemme sian, erään saastaisimmista elukoista, antavan mitä\nherkullisinta lihaa; kun taas toinen samaa sukua (_pachydermata_),\njoka elää vain makeista, mehevistä juurista, antaa sekä mautonta että\nkatkeraa lihaa. Tarkoitan etelä-amerikalaista tapiiria. Ravinnon laatu\nei siis ole mikään lihan laadun tunnusmerkki.\n\nOn totta, että van Bloom ja useimmat hänen perheestänsä eivät olisi\nvalinneet varsinaiseksi ravinnokseen norsunlihaa. Jos he olisivat\nvarmasti luulleet voivansa hankkia kauriinlihaa varastoon, olisi suuri\nruho luultavasti joutunut hyeenain saaliiksi. Mutta he eivät olleet\nvarmoja ainoastakaan antiloopista, ja sen vuoksi he päättivät \"suolata\"\nnorsun. Se olisi varmasti käsillä olevana varastona eikä sen tarvitsisi\nestää heitä syömästä metsänriistaa tai muita herkkuja, joita saattoi\ntarjoutua.\n\nEnsi tehtävä oli torahampaiden leikkaaminen. Tämä osoittautui vaikeaksi\nhommaksi ja vei runsaat kaksi tuntia. Onneksi oli käsillä hyvä kirves.\nIlman sitä ja Swartboyn taitoa olisi voitu tuhlata kaksin verroin aikaa\ntässä puuhassa.\n\nKun norsunluu oli saatu otetuksi ja pantu talteen turvalliseen\npaikkaan, alkoi ruhon paloittelu täydellä todella. Van Bloom ja\nSwartboy olivat \"pääteurastajia\", kun taas Hans ja Hendrik näyttelivät\n\"käskyläisten\" osaa. Koska ruho oli puoleksi veden alla, olisi heidän\nollut jotenkin vaikea käsitellä alempaa osaa. Mutta siihen he eivät\naikoneetkaan koskea. Ylempi osa olisi vallan riittävä turvaamaan heidät\npitkäksi aikaa; ja niin he ryhtyivät poistamaan nahkaa siltä kyljeltä,\njoka oli ylöspäin.\n\nKarkean, paksun päällysnahan he poistivat palasiin jaetuissa suurissa\nlevyissä; ja sitten he nylkivät useita kalvoja sisempää nahkaa, joka\noli sitkeää ja taipuisaa. Jos he olisivat tarvinneet aluksia, olisi\nSwartboy säästänyt tämän niiden valmistukseen -- kuten bushmannit ja\nmuut alkuasukkaat tekevät. Mutta heillä oli aluksena vankkurinsa, ja\ntämä nahka heitettiin pois.\n\nNyt he pääsivät käsiksi lihaan, jota he erottivat suurissa kappaleissa\nkylkiluista; ja sitten he hakkasivat kirveellä kylkiluut pois, toisen\ntoisensa jälkeen. Tätä vaivaa he eivät olisi nähneet -- koska he\neivät halunneet kylkiluita -- jolleivät olisi tahtoneet niitä poistaa\ntoisesta syystä, nim. ulottuakseen arvokkaaseen rasvaan, jota on\nsuunnattomat määrät sisälmysten ympärillä. Ruoanlaittotarkoituksiin\nolisi rasva luonnollisesti verratonta ja melkein välttämätöntä, jotta\nitse lihaa voitaisiin syödä.\n\nEi ole lainkaan helppoa päästä käsiksi elefantin sisässä olevaan\nrasvaan, koska kaikki sisälmykset täytyy ensin poistaa. Mutta\nSwartboyta ei pieni vaiva pelottanut; niinpä kavuten suunnattoman ruhon\n_sisään_ hän alkoi leikata ja kaivaa, silloin tällöin ojentaen joukon\nsisälmyksiä toisille, jotka veivät ne pois tieltä.\n\nKun pitkä työvuoro oli kulunut tässä hommassa, saatiin rasva otetuksi\nja käärittiin huolellisesti kappaleeseen puhdasta sisänahkaa; ja\nsilloin \"teurastus\" lopetettiin.\n\nTietysti oli neljä jalkaa, joita kärsän ohella pidetään herkkupaloina,\njo irroitettu vuohisnivelestä, ja nyt ne olivat rannalla Swartboyn\nvastaisia toimenpiteitä varten.\n\nSeuraava tehtävä oli lihan \"suolaaminen\". Heillä oli varastossa suolaa\n-- tuota kallisarvoista, vaikka ei välttämätöntä ainetta, kuten\näskettäin on huomattu. Mutta sen määrä -- talteen pistetty vankkurien\nkuivaan nurkkaan -- oli kuitenkin pieni ja olisi loppunut lyhyeen\nnorsua suolatessa.\n\nHeillä ei ollut aikomustakaan käyttää sitä sellaiseen tarkoitukseen.\nLihaa voidaan säilyttää ilman suolaa; eikä ainoastaan Swartboy, vaan\nvan Bloom itsekin tiesi, miten sitä tulee säilyttää. Kaikissa maissa,\njoissa suolaa on niukasti, ymmärretään hyvin lihan kuivaamismenettely,\njoka on yksinkertaisesti sen leikkelemistä ohkaisiin kaistaleihin\nja ripustamista ulos aurinkoon. Muutamien päivien kirkas lämmin\nauringonpaiste kuivaa ne riittävästi; ja siten kuivattu liha säilyy\nhyvänä kuukausimääriä. Hiljainen tuli on melkein samanveroinen; ja\nkun ei ole auringonpaistetta, turvaudutaan siihen usein. Auringossa\nkuivattua lihaa nimitetään Etelä-Afrikassa \"biltongiksi\". Meksikon\nespanjalaisten kesken sillä on nimenä \"tasajo\", ja Perussa \"charqui\".\n\nUseita tunteja kului norsunlihaa kaistaleihin leikattaessa, ja sitten\npystytettiin joukko haaraisia paaluja, toisia pantiin vaakasuorasti\nsakaroihin, ja niihin ripustettiin liha, joka roikkui lukemattomissa\nkiehkuroissa.\n\nEnnen auringonlaskua tarjosi leirin lähistö harvinaisen näyn. Se näytti\nmelkein langanvalkaisijan aitaukselta, paitsi että riippuvat kaistaleet\nolivat heleän rubiininvärisiä eikä valkoisia.\n\nMutta työ ei ollut vielä valmis. Jalat olivat vielä \"säilytettävät\", ja\nniiden suolaamistapa oli vallan erilainen. Se oli ainoastaan Swartboyn\ntuntema salaisuus, ja sitä suoritettaessa bushmanni oli päähenkilönä\nkeittiöpäällikön tärkeä ilme kasvoillaan.\n\nHän menetteli seuraavasti:\n\nEnsin hän kaivoi maahan kuopan, noin kaksi jalkaa syvän ja hiukan\nsuuremman läpimitaten -- juuri kyllin ison, että siihen mahtui yksi\njalka, joka oli lähes kaksi jalkaa juuresta läpimitaten. Mullan, joka\nsaatiin tästä kuopasta, Swartboy sovitti löyhän penkereen muodossa\nreunojen ympärille.\n\nHänen määräyksestään olivat pojat jo laahanneet paikalle suuren joukon\nkuivia oksia ja kalikoita. Nämä Swartboy nyt latoi kuopan yli kymmenen\njalkaa korkeaksi pyramiidiksi ja sytytti sitten rovion. Sen jälkeen\nhän ryhtyi tekemään kolmea muuta aivan samanlaista hautaa ja teki\nkunkin yläpuolelle tulen, kuten ensimmäisenkin, kunnes oli neljä suurta\nroviota.\n\nTulten ollessa nyt aika vauhdissa hän saattoi ainoastaan odottaa,\nkunnes kukin niistä oli palanut. Tämä siirtäisi toimituksen myöhään\niltaan, ja niin kävikin; mutta Swartboy tiesi sen ennakolta. Hän tiesi\nehtivänsä tehdä tärkeimmän osan työstään ennen makuuaikaa.\n\nKun ensimmäinen rovio oli palanut punaiselle hiilelle, alkoi Swartboyn\nvelvollisuuksien ankarin vuoro. Lapiolla hän nosti hiilet kuopasta,\nkunnes se oli tyhjä; häneltä kului kuitenkin enemmän kuin tunti\nsuorittaessaan tuon näköjään yksinkertaisen työn. Vaikeuden aiheutti\nkova kuumuus, jota hänen täytyi kestää, ja joka sai hänet karkoitetuksi\naina hetkisen työn jälkeen jäähdyttämään itseänsä.\n\n\"Baas\", kuten Hendrik ja Hanskin, vuorottelivat hänen kanssaan, kunnes\nkaikki neljä hikoilivat kuin jos olisivat olleet puoleksi tunniksi\nleivinuuniin suljettuja.\n\nKun kuoppa oli kokonaan tyhjennetty hiilistä, nosti Swartboy van\nBloomin avustamana yhden suurista jaloista ja vieden sen niin lähelle\nkuin polttavan kuumuuden vuoksi sietivät, he pudottivat sen kuoppaan\nkannallensa.\n\nHietainen multa, joka aluksi oli poistettu ja joka nyt oli yhtä\nkuumaa kuin sula lyijy, työnnettiin jalan päälle ja hiilet kerättiin\npäällimmäiseksi, ja siihen sytytettiin toinen suuri rovio.\n\nSaman menetelmän alaisiksi joutuivat norsun muut jalat ja kaikki\nneljä jätettiin \"uuniin\", kunnes roviot olisivat palaneet loppuun, ja\n\"potkat\" kylliksi \"paistuneet\".\n\nSwartboy aikoi sitten lakaista hiilet pois, ottaa jalat esiin terävällä\npuisella vartaalla, piestä niitä hyvin vapauttaakseen ne tomusta,\nkaapia hiekan pois, leikata irti päällysnahan, jolloin ne olisivat\nvalmiita joko syötäviksi tai säilyisivät pitkän aikaa.\n\nKaiken tuon Swartboy tekisi heti kun neljä kokkoa olisi palanut loppuun.\n\nMutta se ei tapahtuisi ennen aamua; ja niinpä he kaikki, väsyneinä\npäivän erikoisista ponnistuksista, päättivät iltasensa, jona oli\npaahdettua kärsää, ja menivät levolle nwanapuun suojelevaan varjoon.\n\n\n\n\n22. luku.\n\nILKEÄ HYEENA.\n\n\nVäsyneitä kun olivat, olisivat he pian vaipuneet uneen. Mutta sitä ei\nsallittu. Heidän levätessään suljetuin silmin unenhorroksessa ennen\nnukahtamista, saattoivat oudot äänet leirin lähellä heidät äkkiä\nsäpsähtämään.\n\nNe olivat kuin raikuvia naurunrähähdyksiä; eikä kukaan niihin\ntottumaton olisi voinut väittää niiden olevan muuta kuin inhimillisten\nolentojen ääniä. Ne muistuttivat sellaista kimakkaa ääntä, joka liittyy\nmielettömän neekerin nauruun. Tuntui kuin olisi hulluinhuone-joukkio\nneekereitä päästetty irti tänne päin.\n\nJoka hetki äänet kuuluivat selvempinä ja kovempina; ja ilmeistä oli,\nettä mikä tahansa niihin aihetta antoikin, se oli tulossa lähemmäksi\nleiriä.\n\nEttä siellä oli useampia kuin yksi olento, oli selvää -- niin, ja yhtä\nselvää, että siellä oli useampia kuin yhtä _lajia_ olennoita; sillä\nniin vaihtelevia olivat äänet, että vatsassapuhuja olisi joutunut\nymmälle yrittäessään jäljitellä niitä kaikkia. Sieltä kuului ulvontaa\nja vikinää, röhkimistä ja murinaa ja kuin tuskissaan olevan hiljaista,\nalakuloista valitusta ja sähinää ja rääkymistä ja kuin haukkuvien\nkoirien lyhyitä, teräviä äännähdyksiä ja sitten hetkinen pari syvää\nhiljaisuutta, ja jälleen tuo ihmismäinen naurukuoro, joka kammottavana\nvoitti kaikki muut äänet.\n\nOtaksunet, että moisen raivoisan konsertin täytyi leirissä synnyttää\nsuurta levottomuutta. Ei laisinkaan. Kukaan ei vähintäkään peljästynyt\n-- ei edes viaton pikku Trüey eikä vähäinen Jankaan.\n\nJos nämä äänet olisivat olleet heille outoja, olisivat he epäilemättä\npahastikin peljästyneet. He olisivat olleet niistä kauhuissaan; sillä\nniiden tarkoitus oli aiheuttaa sellainen vaikutus jokaisessa, jonka\nkorville ne olivat uusia.\n\nMutta van Bloom ja hänen perheensä olivat eläneet liian kauan villillä\n\"karoolla\" ollakseen tietämättömiä noista äänistä. Ulvonnassa ja\nrääkymisessä ja haukunnassa he kuulivat vain sakaalin huudot; ja he\ntunsivat hyvin ilkeän hyeenan raivoisan naurun.\n\nSen sijaan että olisivat säikähtäneet ja hypähtäneet vuoteistaan, he\nmakasivat hiljaa ja kuuntelivat -- pelkäämättä meluavien elukoiden\nheitä ahdistavan.\n\nVan Bloom ja lapset nukkuivat vankkureissa; Swartboy ja Totty maassa\n-- mutta he makasivat lähellä tulta eivätkä sentähden pelänneet\nminkäänlaisia villejä eläimiä.\n\nHyeenat ja sakaalit näyttivät kuitenkin tällä kertaa olevan sekä\nlukuisat että rohkeat. Muutamien minuuttien kuluttua siitä, kun niitä\nensin kuultiin, kohosivat niiden huudot ympäri leiriä joka taholta niin\nläheltä ja niin äänekkäinä, että se oli suorastaan vastenmielistä --\nvieläpä ottamatta huomioon näiden petojen luontoakaan.\n\nViimein ne tulivat niin likelle, että oli mahdotonta katsoa mihinkään\nsuuntaan näkemättä viheriäisen tai punaisen silmäparin kiiluvan tulien\nvalossa! Valkoisia hampaita saattoi myöskin huomata, kun hyeenat\navasivat kitansa päästäkseen viiltäviä nauruntapaisia huutojansa.\n\nMoinen näky silmiensä edessä ja moiset äänet korvissaan ei van Bloom\neikä kukaan hänen väestään -- niin väsyneitä kuin olivatkin -- voinut\nnukahtaa. Itse asiassa oli pahempaakin paitsi sitä, ettei uni tullut\nkysymykseen; kaikki -- kenttäkornettikin itse -- alkoivat tuntea\nlevottomuutta, joskaan ei todellista pelkoa.\n\nHe eivät koskaan olleet nähneet hyeenajoukkoa niin lukuisana ja\nraivokkaana. Niitä oli ainakin pari tusinaa leirin ympärillä sekä kaksi\nsen vertaa sakaaleja.\n\nVan Bloom tiesi, että vaikka hyeena tavallisissa oloissa ei olekaan\nvaarallinen eläin, on kuitenkin paikkoja ja hetkiä, jolloin se ahdistaa\nihmisiä. Swartboy tiesi sen hyvin ja Hans myöskin, joka oli sellaisesta\nasiasta lukenut. Ei ihme siis, että he kaikki tunsivat hiukan\nlevottomuutta. Hyeenat käyttäytyivät nyt niin julkeasti ja näyttivät\nniin saaliinhimoisilta, ettei uni tullut kysymykseenkään. Johonkin\ntäytyi ryhtyä karkoittaakseen pedot leirin luota.\n\nVan Bloom, Hans ja Hendrik tarttuivat pyssyihinsä ja menivät ulos\nvankkureista, kun taas Swartboy varusti itsensä jousellaan ja\nvasamillaan. Kaikki neljä seisoivat lähellä nwanan runkoa, toisella\npuolen nuotioita. Tässä paikassa he olivat varjossa. Siitä he parhaiten\nsaattoivat tarkata kaikkea, mikä tulisi tulien valoon, joutumatta itse\nhuomatuiksi. Heidän asemansa oli hyvin valittu.\n\nHe olivat tuskin asettuneet sinne, kun havaitsivat, mihin suureen\nlaiminlyöntiin olivat joutuneet syypäiksi. Ensi kertaa johtui nyt\nheidän mieleensä, mikä oli tuonut hyeenoita niin lukuisasti heidän\nympärilleen. Epäilemättä se oli norsunliha -- _biltong_.\n\nSitä pedot ajoivat takaa; ja kaikki huomasivat nyt, että oli tehty\nvirhe ripustamalla liha liian matalalle. Hyeenat voisivat helposti\nulottua siihen.\n\nTämä olikin pian silminnähtävää; sillä heidän juuri seistessään\nja tarkastellessaan punaisia kiehkuroita, jotka selvästi näkyivät\nSwartboyn tulien valossa, kohosi pörröinen, kirjava peto\ntakajaloilleen, tarttui yhteen kaistaleeseen, veti sen alas paalulta ja\njuoksi sitten saaliineen pois pimeyteen.\n\nToisia petoja syöksi sen luo saadakseen osansa ryöstöstä; ja\nepäilemättä oli tuo palanen nautittu vähemmässä kuin puolessa\nminuutissa, sillä sen ajan kuluttua osoittivat kiiluvat silmät ja\nhohtavat hampaat koko lauman tulleen takaisin ja olevan valmiin\ntekemään uuden anastuksen.\n\nKukaan metsästäjistä ei ollut laukaissut, koska petojen ketteryys teki\nvaikeaksi tähdätä ainoaankaan niistä; ja kaikki tiesivät ruudin ja\nlyijyn olevan liian kalliita tuhlattaviksi \"lennosta\" ampumiseen.\n\nRohkaistuneina menestyksestään hyeenat olivat nyt tulleet lähemmäksi\nja olisivat seuraavassa hetkessä tehneet yleisen hyökkäyksen\nlihatelineille ja epäilemättä saaneetkin raastetuksi pois suuret\nmäärät lihaa. Mutta juuri silloin pälkähti van Bloomin päähän, että\nolisi parasta panna pyssyt syrjään ja korjata heidän tekemänsä erehdys\nasettamalla biltong pois ulottuvilta. Jolleivät he niin tekisi,\ntäytyisi heidän joko valvoa koko yö sitä vartioiden tai menettää joka\nkaistale.\n\nKuinka se saataisiin pois ulottuvilta?\n\nEnsin he ajattelivat koota sen läjään ja tallettaa sen vankkureihin.\nSe ei olisi ainoastaan ikävä homma, vaan tekisi myös haittaa heidän\nmakuupaikoilleen.\n\nIlmaantui kuitenkin toinen vaihtoehto. He huomasivat, että jos telineet\nvain olisivat kyllin korkeat, voisi lihan helposti ripustaa niin,\netteivät hyeenat siihen ulottuisi. Ainoa kysymys oli, miten saisi\npoikkipaalut vähän korkeammalle. Pimeässä he eivät saisi kuntoon uusia\npystypaaluja, ja siinäpä olikin pulma. Kuinka siitä selvittäisiin? Hans\nkunnostautui ehdottomalla erästä keinoa: tuli ottaa muutamia pysty\npaaluja irti, kiinnittää ne toisiin, sakaraiset päät ylöspäin, ja panna\nsitten poikkipaalut ylimmäisiin haaroihin. Silloin saataisiin kyllin\nkorkea teline, jotta liha voitaisiin ripustaa sekä sakaalien että\nhyeenain ulottuvilta.\n\nHansin ehdotus hyväksyttiin heti. Puolet pystypaaluista otettiin irti\nja kiinnitettiin toisiin siten, että niiden haarat kohosivat runsaasti\nkaksitoista jalkaa korkealle ilmaan; ja sitten sovitettiin poikkipaalut\nniiden yläpäähän. Seisomalla eräällä vankkurien arkulla van Bloom\nsaattoi heittää lihakaistaleet vaakasuorille paaluille ja sillä tavoin,\nettä ne riippuivat vain pari tuumaa alas eivätkä saaliinhimoiset pedot\nmitenkään niihin ulottuneet.\n\nKun työ oli päätetty, meni joukkue takaisin paikalleen puun varjoon,\naikoen hetkisen vartioida ja katsoa, kuinka susimaiset tungettelijat\nmenettelisivät.\n\nHeidän ei tarvinnut kauan vartioida. Vähemmän kuin viiden minuutin\nkuluttua lauma lähestyi biltongia ulvoen ja rähisten ja nauraen kuten\nennenkin; tällä kertaa kuitenkin päästäen erikoisia huutoja kuin\ntyytymättömyyttä ilmaisten. Ne näkivät yhdellä silmäyksellä, etteivät\nhoukuttelevat kiehkurat olleet enää niiden ulottuvilla.\n\nNe eivät kuitenkaan tahtoneet poistua, ennenkuin ottaisivat asiasta\ntäyden selon, ja useita suurimmista lähestyi rohkeasti telinettä\nhyppien ylös ja koettaen sen korkeutta.\n\nUseiden yritysten jälkeen, hyppien joka kerta niin korkealle kuin\nsuinkin, ne näyttivät menettävän rohkeutensa; epäilemättä ne olisivat\najan tullen jäljitelleet kettua pihlajanmarjoineen ja menneet\nhiljalleen tiehensä. Mutta van Bloom suuttuneena siitä, että hänet\ntällä tavoin oli ajettu liikkeelle mieluisasta levosta, päätti jollakin\nlailla kostaa kiusanhengilleen; niinpä hän kuiskasi sanasen toisille,\nja yhteislaukaus pamahti puun takaa.\n\nOdottamaton laukaus aiheutti sekä hyeenain että sakaalien nopean\nhajaantumisen, ja saattoi kuulla niiden monien jalkain sipsutusta,\nkun ne juoksivat tiehensä. Kun telineiden alustaa tarkastettiin,\nhuomattiin, että näistä saaliinhimoisista nelijalkaisista oli kaksi\nsuurempaa ja yksi pienempi saanut surmansa.\n\nSwartboy oli laukaissut nuolensa yhtä aikaa pyssyjen kanssa ja\nkaatanut sakaalin, sillä myrkytetty varsi näkyi pistävän esiin eläimen\nkylkiluiden välistä.\n\nPyssyt ladattiin uudelleen, ja joukko meni entisille paikoilleen; mutta\nvaikka he odottivat puolisen tuntia, ei hyeenaa eikä sakaalia näkynyt.\n\nNe eivät kuitenkaan olleet menneet kauas, kuten niiden villi musiikki\ntodisti; mutta syy, miksi ne eivät palanneet, oli se, että ne olivat\nnyt keksineet järvessä olevan elefantinhaaskan puolikkaan, ja sen\nääressä ne nyt illastivat. Leiriin saattoi selvästi kuulla niiden\nsyöksyvän veteen, ja koko yön ne riitelivät ja murisivat, nauroivat ja\nkirkuivat ahtaessaan itseensä runsasta saalistaan.\n\nLuonnollisesti eivät van Bloom eikä hänen väkensä istuneet koko yötä\nkuuntelemassa tätä äänten sekasotkua. Niin pian kuin he huomasivat,\netteivät pedot luultavasti enää tulisi leirin lähettyville, panivat\nhe aseensa pois, palasivat makuusuojallensa ja olivat pian kaikki\nvaipuneet suloiseen lepoon, joka seuraa terveellisessä ponnistuksessa\nvietettyä päivää.\n\n\n\n\n23. luku.\n\nUREBIA METSÄSTÄMÄSSÄ.\n\n\nSeuraavana aamuna hyeenat ja sakaalit olivat kadonneet näyttämöltä,\nja kaikkein kummastukseksi ei oltu lihan rahtustakaan jätetty\nelefantin luihin. Suunnaton luuranko oli siellä puhtaaksi kaluttuna,\nolipa hyeenain karhea kieli hivuttanut luutkin valkoisiksi. Ja vielä\nihmeellisempää kertoa, kaksi hevosta -- nämä eläinparat oli jo kauan\nsitten jätetty omiin hoiviinsa -- oli surmattu yön kuluessa, ja\nniiden luurangot olivat lyhyen matkan päässä leiristä yhtä paljaiksi\nkaluttuina kuin elefantinkin.\n\nKaikki tämä todisti sitä, että suurella saaliinhimoisten elukoiden\njoukolla täytyi olla koti tässä seudussa -- todistaen myös, että\nriistaa täytyi olla runsaasti, sillä missä sitä ei ole kosolta, siellä\neivät saalistavat pedot voi elää. Lammen rannoilla näkyvien jälkien\npaljoudesta päättäen olikin todella silminnähtävää, että monenlaisia\neläimiä oli käynyt siellä juomassa yön kuluessa. Siellä oli kvaggan\npyöreä, luja kavio ja sen läheisen heimolaisen, \"dauw\"- eläimen;\nja siellä oli vuorikauriin somat kavionmerkit sekä hirviantiloopin\nsuuremmat jäljet; ja näiden joukossa van Bloom huomasi myös pelätyn\nleijonan jälkiä. Vaikkakaan he eivät olleet kuulleet sen karjuntaa\nsinä yönä, eivät he epäilleet sitä, että tässä osassa maata oli paljon\nsen sukua. Sen mielisaaliin -- kvaggojen, vuorikauriiden ja hirvien --\nsielläolo oli varma merkki siitä, ettei eläinten kuningas ollut kaukana.\n\nPaljon työtä ei tehty sinä päivänä. Raskas puuha, biltongin\n\"suolaaminen\", jossa he olivat ahertaneet koko edellisen päivän, ja\nheidän häiritty leponsa teki heidät kaikki välinpitämättömiksi; eikä\nvan Bloomilla enempää kuin muillakaan ollut halua työhön. Niin he\nliikuskelivat leirissä ja saivat varsin vähän aikaan.\n\nSwartboy otti norsunjalkansa uunista ja puhdisti ne; hän otti myös\nbiltongin alas ja sovitti sen niin, että aurinko sai siihen paremmin\nvaikuttaa. Van Bloom itse ampui kolme jäljellä olevaa hevosta,\najettuaan ne hyvän matkan päähän leiristä. Hän teki sen lopettaakseen\neläinparkojen kärsimykset -- sillä jokaiselle oli selvää, etteivät ne\nvoisi elää päivää tai kahta kauemmin; ja lähettää luoti niiden jokaisen\nsydämeen, -- se oli vain armeliaisuutta.\n\nKaikesta kenttäkornetin karjasta oli ainoastaan lehmä jäljellä, ja\nsitä hoidettiin nyt mitä suurimmalla huolella. Ilman kallisarvoista\nmaitoa, jota se runsain mitoin antoi, olisi heidän ravintonsa ollut\nkylläkin metsäläismäistä; ja he antoivat täyden arvon sen tekemälle\npalvelukselle. Joka päivä se vietiin parhaalle laitumelle ja iltasella\nsuljettiin \"odota-vähän\"-orjantappuroista valmistettuun turvalliseen\nkraaliin, joka oli rakennettu sitä varten vähän matkan päähän puusta.\nOrjantappurat olivat sovitetut niin, että niiden varret olivat\nsäteittäin sisäänpäin, kun taas tiheät latvat olivat käännetyt\nulospäin, muodostaen teräväkärkisen paalutuksen, mistä tuskin ainoakaan\neläin olisi yrittänyt lävitse. Moinen muuri karkoittaa leijonankin,\njollei sitä ärsyttämällä ole saatu raivoon ja uhkarohkeaksi.\n\nLuonnollisesti oli lehmälle jätetty aukko, josta se voi kulkea sisään\nja ulos, ja se suljettiin erinomaisen suurella pensaalla, joka teki\nveräjän virkaa. Sellainen oli \"vanhan kreivin\" kraali. Paitsi lehmää\noli ainoa leiriin jäänyt elävä Trüeyn pieni lemmikki, gasellinvasikka.\n\nMutta juuri sinä päivänä tuli lisäksi toinen suosikki, pieni rakas\nolento, ei vähemmän kaunis kuin hyppykauris ja vielä pienempi\nmittasuhteiltaan. Se oli \"urebin\" poikanen, noita pieniä siroja\nantiloopeja, joita on niin moninaisia eteläisen Afrikan tasangoilla ja\npensastoissa.\n\nHendrikille he olivat kiitollisuudenvelassa ei ainoastaan tästä\nlemmikistä, vaan myöskin sinä päivänä päivälliseksi saamastaan\nherkullisesta metsänriistasta, josta he kaikki, Swartboyta\nlukuunottamatta, pitivät enemmän kuin norsunlihasta. Hendrik oli\nhankkinut riistan laukauksella rihlapyssystään seuraavalla tavalla: --\n\nNoin puolenpäivän aikaan hän lähti liikkeelle -- kuvitellen leirin\nläheisellä suurella rehevällä niityllä nähneensä jonkun eläimen.\nKäveltyänsä puolen mailin verran ja pysytellen niityn pientareita\nkiertävässä pensaikossa hän saapui kyllin lähelle ollakseen varma, että\nse _oli_ eläin, jonka hän oli huomannut -- sillä hän näki nyt _kaksi_\nmerkille panemassaan paikassa.\n\nNe olivat jotakin lajia, jota hän ei ennemmin ollut tavannut. Ne\nolivat varsin pieniä elukoita, -- vielä pienempiä kuin hyppykauriit --\nmutta niiden yleisestä muodosta ja ulkonäöstä päättäen Hendrik tiesi\nniiden olevan joko antilooppeja tahi saksanhirviä; ja koska Hans oli\nkertonut hänelle, _ettei Etelä-Afrikassa ole ensinkään saksanhirviä_,\npäätteli hän niiden olevan jotakin antilooppilajia. Siinä oli\nkoiras ja naaras -- sen hän tiesi, koska vain toisella oli sarvet.\nKoiras oli korkeudeltaan _alle kaksi jalkaa_, hoikkarakenteinen ja\nvaaleankeltaisenruskea väriltään. Sillä oli valkoinen vatsa, silmien\nyläpuolella valkeat kaaret ja hiukan valkoista pitkää karvaa kurkussa.\nPolvien alapuolella oli kellertävät pitkät karvatupsut; sen sarvet --\nolematta lyyran muotoiset, kuten hyppykauriilla -- kohosivat miltei\npystysuoraan neljän tuuman pituisina. Ne olivat väriltään mustat,\nmuodoltaan pyöreät ja hiukan renkaisiin uurretut. Naaras oli sarveton\nja kooltaan paljoa pienempi puolisoansa.\n\nKaikista näistä merkeistä arveli Hendrik pienten antilooppien olevan\n\"urebeja\"; ja niitä ne olivatkin.\n\nHän hiipi edelleen niitä kohden, kunnes oli niin lähellä kuin saattoi\npäästä. Mutta hän oli vieläkin runsaasti kolmensadan kyynärän päässä\nniistä, ja luonnollisesti oli ampumamatka vielä liian pitkä, kun\nhänellä oli pieni rihlapyssy.\n\nTiheä _jong dora_-pensas peitti hänet, mutta hän ei uskaltanut mennä\nedemmäs; muutoin riista olisi säikähtänyt. Hän saattoi havaita niiden\nolevan arkoja elukoita.\n\nSilloin tällöin koiras ojensi siron kaulansa täyteen pituuteen, päästi\nheikon määkivän äänen ja katseli epäluuloisesti ympärilleen. Näistä\nmerkeistä Hendrik päätti niiden olevan arkaa riistaa eikä helposti\nlähestyttäviä.\n\nHendrik loikoili hetkisen ajatellen, mitä hänen tulisi tehdä. Hän oli\ntuulen alla riistaan nähden, koska oli tahallaan siten kulkenut; mutta\nkotvasen kuluttua hän näki harmikseen, että eläimet kävivät syödessään\n_tuulta vastaan_ ja siten luonnollisesti laajensivat välimatkaa itsensä\nja hänen välillään.\n\nHendrikin mieleen johtui, että niiden tapana kenties on syödessään\nkulkea vasten tuulta, kuten hyppykauriit ja jotkut muut lajit tekevät.\nJos niin on, saattoi hän yhtä hyvin luopua koko hommasta tai muussa\ntapauksessa tehdä pitkän kierroksen ja hiipiä niitä vastaan. Tämä\nolisi sekä vaivaa että aikaa kysyvä työ ja lopultakin perin epävarmaa\nmetsästystä. Kaiken hänen pitkän kulkemisensa, hiivintänsä ja\nryömimisensä jälkeen riista luultavasti vainuaisi hänet, ennenkuin se\nolisi pyssynkantaman päässä -- sillä juuri tästä syystä vaisto neuvoi\nniitä syödessä kulkemaan _vasta_- eikä _myötä_tuuleen.\n\nKoska lakeus oli suuri ja piilopaikka etäinen, lannistui Hendrik ja\njätti sikseen puoleksi muodostamansa suunnitelman koettaa kulkea niitä\nvastaan.\n\nHän oli nousemaisillaan jaloilleen palatakseen kotiin, kun\nhänen päähänsä pälkähti, että hän kenties voisi keksiä sopivan\nhoukuttelukeinon. Hän tiesi olevan useita antilooppilajeja, joissa\nuteliaisuus oli pelkoa suurempi. Hän oli usein houkutellut hyppykauriin\nsopivan matkan päähän. Miksi eivät nämä seuraisi samaa vaikutinta?\n\nHän päätti koettaa. Pahimmassa tapauksessa hän epäonnistuisi, eikä\nhänellä muutoinkaan olisi tilaisuutta päästä ampumaan.\n\nHetkeäkään viivyttelemättä hän pisti käden taskuunsa. Hänen piti sieltä\nsaada suuri punainen nenäliina, jota useammin kuin kerran oli käyttänyt\nsamanlaiseen tarkoitukseen. Hänen harmikseen se ei ollut siellä!\n\nHän tutki tarkkaan molemmat takkinsa taskut, sitten laajat housunsa,\nsitten povensa liivien alta. Ei. Nenäliinaa ei löytynyt. Valitettavasti\nse oli jäänyt vankkureihin. Se oli perin kiusallista.\n\nMitä muuta hän voisi käyttää? Riisua nuttunsa ja pitää sitä ylhäällä?\nSe ei ollut kyllin kirkkaan värinen. Se ei kelvannut.\n\nNostaisiko hän hattunsa pyssynsä nenään? Se voisi olla parempi, mutta\nse olisi kuitenkin liiaksi ihmismuodon kaltainen, ja Hendrik tiesi\nkaikkien elukoiden sitä pelkäävän.\n\nOnnellinen ajatus juolahti vihdoin hänen mieleensä. Hän oli kuullut,\nettä uteliaita antilooppeja vetävät puoleensa omituiset muodot ja\nliikkeet miltei yhtä paljon kuin räikeät värit. Hän muisti erästä\nmetkua, jota metsästäjien sanottiin hyvällä menestyksellä käyttäneen.\nSe oli kylläkin helppo: metsästäjä seisoi käsillään ja päällään ja\nsätkytteli koipiaan ilmassa.\n\nNyt sattui Hendrik olemaan juuri noita poikia, jotka usein olivat\nhuvikseen harjoitelleet tätä pientä voimistelutemppua; ja hän osasi\nseisoa päällään kuin paras voimistelija.\n\nHetkeäkään viivyttelemättä hän laski pyssynsä maahan kättensä väliin,\nja heittäen säärensä ylös alkoi sätkytellä niitä, kopistellen niitä\nyhteen ja asettaen ne ristiin mitä eriskummaisimmalla tavalla.\n\nHän oli asettunut niin, että hänen kasvonsa olivat käännetyt eläimiin\npäin hänen seistessään päällänsä. Luonnollisesti hän ei siinä asennossa\nvoinut nähdä niitä, koska ruoho oli jalan korkuista; mutta aika ajoin\nhän antoi jalkojensa laskeutua maahan ja silloin, katsomalla sääriensä\nvälistä, saattoi erottaa, kuinka kepponen onnistui.\n\nSe onnistui todella. Koiras, ensin huomaten omituisen esineen, päästi\nterävän vihellyksen ja kiiti pois nopeana kuin lintu -- sillä \"urebi\"\non nopeimpia Afrikan antiloopeista. Naaras seurasi, vaikkei niin\nsukkelaan, ja jäi pian jälkeen.\n\nHuomatessaan tämän koiras äkkiä pysähtyi -- ikäänkuin häveten\nritarillisuudenpuutettaan -- kääntyi ympäri ja laukkasi takaisin,\nkunnes jälleen oli naaraksen ja tuon kummallisen sitä säikähdyttäneen\nesineen välissä.\n\nMikähän tuo omituinen esine saattoi olla? näytti se nyt kysyvän\nitseltään. Se ei ollut leijona eikä leopardi, ei hyeena eikä myöskään\nsakaali. Se ei ollut kettu eikä \"fennec\", ei maasusi eikä villikoira,\nei mikään sen tutuista vihollisista. Ei se myöskään ollut bushmanni,\nsillä he eivät ole kaksipäisiä, kuten tämä näytti olevan. Mitä ihmettä\nse oli? Se oli pysynyt paikallaan -- se ei ollut ajanut takaa. Kenties\nse ei ollut vaarallinen lainkaan. Epäilemättä se oli vallan viaton.\n\nNiin tuumaili urebi. Sen uteliaisuus voitti pelon. Hän menisi hiukan\nlähemmäksi. Hän tahtoisi nähdä esineen paremmin, ennenkuin lähtisi\npakoon. Samantekevää mikä se oli, se ei voinut vahingoittaa tuollaisen\nmatkan päästä; ja _saavuttaa hänet_, puh! ei ollut koko Afrikassa\nolentoa, kaksi- tai nelijalkaista, jolle hän ei voisi heittää pölyä\nvasten naamaa.\n\nNiin se kulki hiukan lähemmäksi ja sitten vielä hiukan lähemmäksi ja\njatkoi etenemistään, juoksu seuraten juoksua, nyt tätä, nyt tuota\ntietä, mutkitellen yli lakeuden, kunnes se oli vähemmän kuin sadan\naskeleen päässä tuosta omituisesta esineestä, joka ensi näkemällä oli\nsitä niin kauhistuttanut.\n\nSen toveri, naaras, pysytteli sen kintereillä; se näytti vallan yhtä\nuteliaalta -- suuret loistavat silmät ihan avoimina sen pysähtyessä\naika ajoin katsoa tuijottamaan. Toisinaan nuo kaksi kohtasivat\ntoisensa risteillessään ja pysähtyivät hetkiseksi ikäänkuin kuiskaten\nneuvotellakseen, ja kysyivät toisiltaan, oliko jo saanut selville tuon\noudon ilmiön laatua.\n\nOli kuitenkin ilmeistä, ettei näin ollut asian laita -- koska ne yhä\njatkoivat lähenemistään kyselevin ja ihmettelevin ilmein ja liikkein.\n\nVihdoin outo esine katosi hetkeksi ruohikkoon; sitten ilmestyi jälleen\n-- mutta nyt muuttuneessa muodossa. Jotakin sen lähellä kimalteli\nkirkkaasti auringossa, ja tuo kimallus aivan lumosi koiraksen, jottei\nse voinut paikaltaan liikahtaa, vaan seisoi sitä järkähtämättä\nsilmäten. Kohtalokas lumous! Se oli sen viimeinen katse. Kirkas leimaus\nvälähti -- jotakin tunkeutui sen sydämeen; se ei nähnyt enää tuota\nvälkkyvää esinettä.\n\nNaaras oli hypähtänyt sinne, johon sen puoliso oli kaatunut, ja seisoi\nmääkien sen vieressä. Se ei tiennyt sen äkillisen kuoleman syytä,\nmutta näki, että se oli kuollut. Sen kyljessä oleva haava -- punainen\nverivirta -- olivat sen silmien edessä. Se ei ollut milloinkaan ennen\nnähnyt kuolemaa tässä muodossa, mutta tiesi armaansa kuolleen. Tämän\nhiljaisuus -- ruohikkoon ojentautunut liikkumaton ja hervoton vartalo\n-- lasittuneet silmät -- kaikki kertoi, että sen elämä oli päättynyt.\n\nNaaras olisi paennut, mutta se ei voinut jättää sitä -- se ei voinut\nerota tuosta hengettömästä ruumiistakaan. Se tahtoi viipyä kotvasen ja\nmurehtia sitä.\n\nSen leskeys oli lyhyt. Jälleen leimahti sytytin -- jälleen paukahti\nvälkkyvä putki -- ja sureva antilooppi kaatui puolisonsa ruumiin yli.\n\nNuori metsästäjä nousi ja juoksi eteenpäin. Hän ei, yleisen tavan\nmukaan, pysähtynyt lataamaan, ennenkuin oli tullut saaliinsa luo.\nLakeus oli aivan tasaista eikä hän nähnyt sillä ainoatakaan muuta\neläintä. Kuinka hän hämmästyikään saapuessaan antilooppien luo ja\nhuomatessaan, että joukosta oli _kolmas_ vielä elossa!\n\nNiin, pieni kili, ei kaniinia suurempi, hyppeli ruohikossa, juoksenteli\nkaatuneen emonsa ruumiin ympärillä ja määki hennolla äänellä.\n\nHendrik oli hämmästynyt, sillä hän ei ollut havainnut tätä olentoa\nennemmin; mutta hän ei todellakaan ollut paljoa nähnyt antiloopeista\nsiihen hetkeen saakka, jolloin hän tähtäsi, ja ruoho oli kätkenyt\npienoisen.\n\nNiin metsästäjä kuin olikin, Hendrik ei voinut olla tuntematta\nliikutusta katsellessaan edessään olevaa kuvaa. Mutta hän tiesi, ettei\nhän ollut kevytmielisesti surmannut näitä elukoita pelkän huvin vuoksi,\nja se tyynnytti hänen omaatuntoaan.\n\nPikku kili olisi oivallinen lemmikki Janille, joka oli usein toivonut\nsellaista, koska hänen sisarellaankin oli omansa. Sitä voisi ruokkia\nlehmän maidolla, ja vaikka se oli kadottanut niin hyvin isän kuin\nemonkin, päätti Hendrik, että sitä hoidettaisiin huolellisesti. Hänen\nei ollut vaikea saada sitä kiinni, kun se ei tahtonut lähteä pois\npaikasta, missä sen emo makasi, ja pian Hendrik piteli sylissään tuota\nsävyisää olentoa.\n\nSitten hän sitoi yhteen koiraksen ja naaraksen; ja kiinnitettyään\nvankan nuoran edellisen sarviin hän lähti liikkeelle vetäen kahta\nantilooppia perässään.\n\nKun nämä olivat maassa päät edellä, vedettiin niitä _myötäkarvaan_,\nmikä teki sen paljon helpommaksi; ja koska ei ollut muuta kuin\nruohoturpeita, joiden yli tuli mennä, sai nuori metsästäjä koko\nriistansa leiriin suuremmitta vaikeuksitta.\n\nKaikkien ilo oli suuri, kun he näkivät moisen sievän määrän\nmetsänriistaa, mutta Janin riemu oli yli kaikkien muiden; eikä hän enää\nkadehtinut Trüeytä pienen gasellin takia.\n\n\n\n\n24. luku.\n\nPIKKU JANIN SEIKKAILU.\n\n\nOlisi ollut parempi, ettei Jan olisi milloinkaan nähnyt pientä \"urebiä\"\n-- parempi sekä Janille että antiloopille, sillä sinä yönä tuo viaton\nolento aiheutti hurjan säikähdyksen leirissä.\n\nHe olivat kaikki menneet levolle, kuten edellisenäkin iltana --\nvan Bloom ja neljä lasta vankkureihin, kun taas bushmanni ja Totty\nnukkuivat ulkosalla. Viimemainittu makasi vankkurien alla; mutta\nSwartboy oli sytyttänyt suuren tulen jonkun matkan päähän niistä ja\nojentautunut sen vierelle, kääriytyneenä lammasnahkaiseen vaippaansa.\n\nHe olivat kaikki vaipuneet uneen, eivätkä hyeenat olleet heitä\nhäirinneet. Tämä oli helposti selitettävissä. Kolme sinä päivänä\nammuttua hevosta kiinnitti tuon herrasväen huomiota, sillä niiden\nilkeitä ääniä voi kuulla siltä suunnalta, missä haaskat olivat. Kun\nniillä oli kylliksi illallista, eivät ne huomanneet olevan aihetta\nuskaltautua leirin läheisyyteen, missä ne olivat saaneet kokea moisen\nvihamielisen vastaanoton edellisenä iltana. Niin tuumiskeli van Bloom\nkääntyessään kyljelleen ja nukahtaessaan.\n\nHän ei kuitenkaan arveluissaan ollut oikeassa. Oli totta, että hyeenat\njuuri silloin aterioivat hevosten ääressä; mutta oli erehdys otaksua\nsen tyydyttävän noita saaliinhimoisia petoja, jotka eivät koskaan\nnäytä saavan kyllikseen. Kauan ennen aamua olisi van Bloom, jos hän\nolisi ollut valveilla, kuullut tuon raivoisen naurun leiriä lähempänä\nja voinut nähdä hyeenain viheriäisten silmien kiiluvan Swartboyn\nleiritulen sammuvassa leimussa.\n\nTosin hän kuulikin kerran herätessään petojen ääniä; mutta tietäen,\nettä biltong oli sinä iltana asetettu pois ulottuvilta, ja ajatellen,\nettei siellä ollut mitään, jota ne voisivat vahingoittaa, hän ei pannut\nmitään merkitystä niiden meluaville mielenilmaisuille, vaan nukahti\nuudelleen. Hänet havahdutti kuitenkin kimeä parkaisu, kuulostaen kuin\njoku eläin olisi kuolemantuskassa; ja sitten seurasi toinen parkaisu,\njoka tuntui äkkiä katkeavan, kun elukan huuto tukahutettiin.\n\nNäissä huudoissa van Bloom kuten toisetkin -- jotka nyt myöskin olivat\nvalveilla -- tunsivat urebin määkimisen, sillä he olivat useita kertoja\nkuulleet sitä iltapäivän kuluessa.\n\n\"Hyeenat tappavat sen!\" ajattelivat he. Mutta heillä ei ollut aikaa\nsitä sanoa, ennenkuin toinen ja vallan erilainen huuto kuului heidän\nkorviinsa ja sai heidät kaikki hypähtämään ikäänkuin olisi pommi\nräjähtänyt vankkurien alla. Tuo huuto oli Janin ääni ja kuului samalta\nsuunnalta, mistä tukahutetun antiloopin parkaisu tuli.\n\n\"Taivaan tähden! Mitä se saattoi merkitä?\"\n\nLapsen ääni kaikui ensin heidän korvissaan äkillisenä hätähuutona --\nsitten seurasi sekavaa hälinää, muistuttaen tappelun rymäkkää -- ja\njälleen kuultiin Janin kovasti huutavan apua, ja samalla hänen äänensä\nkatkesi, ja joka kirkaisu tuntui tulevan yhä kauempaa. _Jokin tai joku\nkuljetti häntä pois!_\n\nTämä ajatus juolahti van Bloomin, Hansin ja Hendrikin mieleen samalla\nkertaa. Luonnollisesti se täytti heidät kauhistuksella; ja kun he\ntuskin vielä olivat hereillä, eivät he tienneet mitä tehdä.\n\nJanin huudot saivat heidät kuitenkin pian järkiinsä; ja heidän kaikkien\nensi ajatus oli juosta siihen suuntaan, mistä ne kuuluivat.\n\nPyssyjen tapaileminen olisi vienyt aikaa, ja kaikki kolme hyppäsivät\nvankkureista ilman niitä.\n\nTotty oli jalkeilla ja soperteli, muttei tiennyt enempää kuin hekään,\nmitä oli tapahtunut.\n\nHe eivät kauvan viivähtäneet häneltä kyselemässä. Swartboyn ääni, joka\nkuului kovana haukkumisena, kutsui heitä muuanne; ja nyt he näkivät\npunaisena loimuavan kekäleen ryntävän pimeyden halki, epäilemättä tuon\nkelpo miehen käsien kantamana.\n\nHe hyökkäsivät loimuavan soihdun osoittamaan suuntaan ja juoksivat\nniin nopeaan kuin voivat. He kuulivat yhä bushmannin äänen ja\nkauhistuksekseen Janin kirkaisut _etäämpänä siitä_.\n\nTietysti he eivät ymmärtäneet, mikä tämän kaiken aiheutti. He vain\nponnistelivat eteenpäin pelottavien epäluulojen vallassa.\n\nSaavuttuaan jonkun viidenkymmenen askeleen päähän kekäleestä, he\nhuomasivat sen äkkiä laskevan, sitten nousevan jälleen ja taas\nlaskevan, nopeaan ja kiivaasti. He saattoivat kuulla bushmannin äänen\nhaukkuvan kovemmin kuin ennen, ikäänkuin hän paraikaa kurittaisi\njotakin elukkaa.\n\nMutta Janin ääntä he eivät enää kuulleet -- hän ei parkunut enää --\noliko hän kuollut?\n\nHirvittävin aavistuksin he ryntäsivät edelleen.\n\nHeidän saapuessaan paikalle tarjoutui omituinen näky heidän\nkatseilleen. Jan makasi maassa, pitäen lujalla otteella kiinni\npensaista, joiden juurella hän oli. Hänen toisesta ranteestaan lähti\ntukeva nahkahihna, joka kulki pensaikon lävitse usean jalan päähän;\nja sen toisessa päässä oli kiinni urebi-kili, kuolleena ja julmasti\nrunneltuna. Sen ääressä seisoi Swartboy palavine kekäleineen, joka\nleimahteli sitä kirkkaammin, kun hän oli juuri hotaissut sillä\nsaaliinhimoista hyeenaa selkään. Tämä ei ollut näkyvissä. Se oli kauan\nsitten hiipinyt tiehensä, mutta kukaan ei ajatellutkaan takaa-ajoa,\nkoska kaikki olivat liian huolissaan Janin vuoksi.\n\nLapsi nostettiin viivyttelemättä pystyyn. Kaikkien silmät tarkastelivat\nhäntä innokkaasti, nähdäkseen mihin hän oli haavoittunut; ja\nilonhuudahdus kaikui pian ilmoille heidän huomatessaan, ettei mitään\nhaavan kaltaista voinut havaita hänen pienoisessa ruumiissaan, paitsi\norjantappuroiden naarmuja ja syvää hihnanjälkeä hänen ranteessaan. Hän\noli nyt tointunut ja vakuutti heille kaikille, ettei hän ollut lainkaan\nvahingoittunut. Eläköön! Jan oli pelastettu!\n\nNyt jäi Janin osaksi selittää tämä salaperäinen juttu kaikille.\n\nHän oli maannut vankkureissa muiden kanssa, mutta ei nukuksissa kuten\nhe. Ei, hän ei voinut silmänräpäystäkään nukkua ajatellessaan uutta\nlemmikkiään, joka oli alhaalla pyörään sidottuna, koska vankkureissa ei\nollut tilaa.\n\nJan oli saanut päähänsä, että hän tahtoi vielä kerran katsella urebia,\nennenkuin hän nukkuisi. Niinpä hän sanomatta sanaakaan hiipi ulos\nkatoksesta ja laskeutui sinne, missä antilooppi oli sidottuna. Hän\npäästi sen hiljaa irti ja vei sen sitten tulen valoon, johon istahti\nihailemaan elukkaa.\n\nSilmäiltyään sitä ihastuneena kotvan aikaa hän tuumi, ettei Swartboy\nvoisi muuta kuin ottaa osaa hänen tunteeseensa; ja ilman muuta hän\nravisteli bushmannin hereille.\n\nTällä ei ollut suurtakaan halua joutua herätetyksi unestaan katsomaan\neläintä, jollaisia hän oli aikoinaan syönyt satoja. Mutta Jan ja\nSwartboy olivat hyvät ystävykset, eikä bushmanni ollut vihainen. Hän\nsiis noudatti nuoren herransa päähänpistoa, ja nuo kaksi istuivat\nhetkisen keskustellen lemmikistä.\n\nVihdoin Swartboy ehdotti nukkumista. Jan suostui siihen vain sillä\nehdolla, että Swartboy antaisi hänen nukkua vieressään. Hän noutaisi\nhuopapeitteensä vankkureista eikä vaivaisi Swartboyta pyytämällä osaa\ntämän vaipasta.\n\nSwartboy vastusti ensin; mutta Jan väitti tunteneensa vilua\nvankkureissa ja osaksi juuri sentähden tulleensa alas tulen luo. Kaikki\ntämä oli pelkkää viekkautta pikku veitikassa. Mutta Swartboy ei voinut\nhäneltä mitään kieltää ja suostui viimein. Hän ei nähnyt siinä mitään\nvaaraa, kun ei ollut sateenkaan merkkiä.\n\nJan palasi sitten vankkureihin, kiipesi äänettömästi ylös, otti omat\nhuopapeitteensä ja toi ne tulen ääreen. Sitten hän kietoutui niihin\nja laskeutui Swartboyn viereen, urebi seisoen lähellä ja sellaisessa\nasennossa, että hän vielä maatessaankin saattoi sitä silmäillä.\nEstääkseen sitä lähtemästä pois, hän oli kiinnittänyt lujan nahkahihnan\nsen kaulaan ja toisen pään sitonut ranteeseensa.\n\nHän loikoili hetkisen tarkastellen somaa lemmikkiään. Mutta uni voitti\nhänet vihdoin, ja urebin kuva häipyi hänen silmistään.\n\nPaitsi tätä, Jan osasi vallan vähän kertoa, mitä hänelle oli\ntapahtunut. Hän oli herännyt äkilliseen nykäykseen ranteessaan ja\nkuullut antiloopin parkaisun. Mutta hän ei ollut vielä oikein avannut\nsilmiään, ennenkuin tunsi itseään voimakkaasti vedettävän pitkin maata.\n\nHän luuli ensin, että Swartboy kujeili hänen kanssaan; mutta\nkulkiessaan tulen ohi hän näki sen valossa, että suuri musta eläin oli\ntarttunut urebiin ja veti sekä häntä että sitä mukanaan.\n\nLuonnollisesti hän silloin alkoi huutaa apua ja tarttui kaikkeen\nmahdolliseen estääkseen petoa viemästä itseään. Mutta hän ei saanut\nmistään kiinni, ennenkuin huomasi olevansa tiheässä pensaikossa ja\nsiihen hän tarttui ja piti kiinni kaikin voimin.\n\nHän ei olisi kauan jaksanut pitää puoliansa hyeenan voimaa vastaan;\nmutta juuri silloin Swartboy tuli paikalle tulisoihtuineen ja ajoi\nryövärin pois oikealla sivallusten ryöpyllä.\n\nTullessaan takaisin tulen valoon he huomasivat Janin voivan mainiosti.\nMutta poloinen urebi -- se oli surkeasti raadeltu eikä nyt ollut\nenemmän arvoinen kuin kuollut rotta.\n\n\n\n\n25. luku.\n\nLUKU HYEENOISTA.\n\n\nHyeenat ovat susia -- mutta ihan erikoista lajia susia. Niillä on samat\nyleiset tavat kuin susilla, ja ne muistuttavat näitä ulkomuodoltaan.\nNiillä on jykevämmät päät, leveämmät, paksummat kuonot, lyhyemmät\nja vankemmat kaulat sekä yleensä karheampi ja pörröisempi turkki.\nHyeenan luonteenomaisimpia tunnusmerkkejä on sen jäsenten kehityksen\nepätasaisuus. Takajalat ovat heikommat ja lyhemmät kuin etujalat, joten\ntakapuoli on paljon alempana kuin olkapäät; ja selkäviiva, olematta\nvaakasuora, kuten useimmilla eläimillä, laskeutuu vinosti häntää kohti.\n\nLyhyt paksu kaula ja vahvat leuat ovat luonteenomaisia tunnusmerkkejä,\nedellinen siinä määrin, että tarumaisen luonnonhistorian päivinä\nsanottiin hyeenan olevan vailla niskanikamia. Sen paksulla kaulalla\nja voimakkailla leukaluilla on tarkoituksensa. Niiden avulla hyeena\nsaattaa syödä luita, jotka olisivat vallan käyttökelvottomia\ntavalliselle sudelle tai jollekin muulle saalistavalle pedolle. Se voi\nmurtaa miltei suurimmat ja vahvimmat nikamat eikä ainoastaan käytä\nniiden ydintä, vaan musertaa itse luut ja nielee ne ravintona. Tässä\nmeillä jälleen on todiste luonnon mukautumiskyvystä. Hyeena elää juuri\nsiellä, missä noita suuria luita on runsaimmin. Luonto ei salli minkään\njoutua hukkaan.\n\nHyeenat ovat Afrikan susia -- toisin sanoen ne edustavat Afrikassa\nsuurta sutta, jota siellä ei tavata. On totta, että sakaali on susi\njoka suhteessa, mutta ainoastaan pieni. Afrikassa ei ole todellista\nsuurikokoista sutta, sentapaista kuin Pyreneitten laiha ryöväri tai sen\namerikalainen kaksoisveli.\n\nKaikista susista on hyeena rumin ja petomaisin. Siinä ei ole\nmitään miellyttävää tai kaunista. Olinpa todella sanoa sitä\nrumimmaksi luoduista olennoista, kun paviaanit johtuivat mieleeni.\nNe luonnollisesti edustavat äärimmäistä rumuutta; eivätkä hyeenat\ntodellakaan eroa niistä yleiseltä muodoltaan, enempää kuin eräiltä\ntavoiltaankaan. Muutamat aikaisemmat kirjailijat lukivatkin ne samaan\nluokkaan.\n\nNyt olemme puhuneet hyeenasta ikäänkuin sitä olisi vain yksi laji.\nPitkät ajat oli ainoastaan yksi tunnettu -- tavallinen eli \"juovikas\nhyeena\" (_Hyena vulgaris_), ja juuri siitä kerrotaan niin monia\nepätodenmukaisia juttuja. Tuskinpa yksikään muu eläin on ollut niin\nhuomattavalla sijalla salaperäisyyden ja kauhun maailmassa. Ei vampyyri\neikä lohikäärme ole sitä voittanut. Esivanhempamme uskoivat, että se\nvoi lumota kenen tahansa katseellaan, viekoitella heidät mukaansa ja\nsitten syödä heidät suuhunsa -- että se muutti sukupuoltansa joka vuosi\n-- että se saattoi muuttaa itsensä uhkean nuorukaisen näköiseksi ja\nsiten houkutella nuoria neitoja metsiin syötäväksi -- että se saattoi\ntäydelleen matkia ihmisääntä -- että sen tapana oli kätkeytyä jonkun\ntalon läheisyyteen, kuunnella, kunnes jonkun perheenjäsenen nimi\nmainittaisiin, sitten huutaen kuin apua pyytäen mainita kuulemansa nimi\nja matkia hädässä olevan huutoja. Silloin tietysti mainittu henkilö\ntuli ulos, mutta paikalle saapuessaan hän luonnollisesti tapasi vain\nraivokkaan hyeenan, joka oli valmis hänet ahmaisemaan.\n\nNiin oudolta kuin saattanee näyttääkin, uskottiin näitä järjettömiä\njuttuja ennen varsin yleisesti, ja niin omituiselta kuin tuntuneekin\nminun sanoa, ei ainoakaan niistä ole vailla _jonkinlaista_ pohjaa. Niin\nliioiteltuja kuin ne ovatkin, johtavat ne kaikki alkunsa luonnollisista\ntosiseikoista. Tässä viittaan vain pariin niistä. Hyeenan katseessa\non jotakin erikoista, joka on antanut aiheen käsitykselle, että\nsillä olisi voima \"viehättää\" eli lumota, vaikken olekaan koskaan\nkuullut sen sillä ketään viekoitelleen surman suuhun; eläimen äänessä\non erikoisuus, joka helposti hankkisi sille kunnian ihmisäänen\nmatkimisesta, siitä yksinkertaisesta syystä, että edellinen varsin\nläheisesti muistuttaa jälkimmäistä. En sano hyeenan äänen olevan\ntavallisen ihmisäänen kaltaisen, mutta on eräitä ääniä, joita se\naivan muistuttaa. Tunnen useita henkilöitä, joilla on _hyeenan ääni_.\nTarkimpia ihmisnaurun jäljittelyjä on todella \"pilkullisen hyeenan\"\nääni. Kukaan ei voi sitä kuulla, niin ilkeä kuin se onkin, olematta\nhuvitettu sen läheisestä yhtäläisyydestä inhimillisen mielenilmaisun\nkanssa. Sen sävyssä on mielettömyyden vivahdus, ja minusta se\nmuistuttaa terävää metallista sointia, jonka olen huomannut neekerien\näänessä. Olen jo verrannut sitä siihen, jollaiseksi kuvittelisin\n_järjettömän neekerin_ naurua.\n\nVaikka onkin parhaiten tunnettu, on juovikas hyeena mielestäni vähimmin\nmielenkiintoinen lajiansa. Se on laajemmalle levinnyt kuin yksikään\nsen heimolaisista. Eläen useimmissa Afrikan osissa se on myöskin\naasialainen eläin ja kylläkin yleinen kautta Aasian eteläisten maiden,\nja tavataanpa sitä niinkin kaukana pohjoisessa kuin Kaukaasiassa ja\nAltai-vuorilla. Se on ainoa Aasiassa elävä laji. Kaikki muut ovat\nsynnynnäisiä afrikalaisia, mikä manner onkin hyeenan todellinen koti.\n\nLuonnontutkijat myöntävät olevan vain _kolmea_ lajia hyeenoita. En\nepäile lainkaan, etteikö olisi kaksi kertaa tuota määrää, yhtä paljon\ntoisistaan eroavia kuin nämä kolme. Vähintään viisi lajia tunnen,\nlaskematta hyeenoihin Kap-maan villikoiraa tahi pientä maakuopissa\nasuvaa hyeenaa (_Proteles_) -- jotka molemmat vielä epäilemättä\ntapaamme metsästysseikkailujemme kuluessa.\n\nEnsiksi meillä on siis \"juovikas\" hyeena, joka jo on mainittu. Se on\ntavallisesti väriltään tuhkanharmaa heikoin kellertävin vivahduksin, ja\nsillä on joukko säännöttömiä _viiruja_ eli mustia tai tummanruskeita\njuovia. Nämä ovat poikittain pitkin sen ruumista tai oikeammin vinosti,\nseuraten melkein kylkiluiden suuntaa. Ne eivät ole yhtä selviä eli\nhuomattavia lajin eri yksilöillä. Karva on -- kuten kaikilla hyeenoilla\n-- pitkä, karhea ja takkuinen, pitempi niskassa, hartioilla ja\nselässä, johon se muodostaa harjan. Se nousee pystyyn, kun eläin on\nkiihoittunut. Samaa voi havaita koirillakin.\n\nTavallinen hyeena on kaukana sekä voimakkaasta että rohkeasta,\nverrattaessa sitä toisiin samaa sukua oleviin. Se on todella heikoin ja\nvähimmin julma heimoansa. Se on kylliksi saaliinhimoinen, mutta elää\netupäässä haaskoista eikä uskalla hyökätä itseänsä puolta heikompien\nelävien olennoiden kimppuun. Se saalistaa vain pienimpiä nelijalkaisia\nja on, huolimatta raatelevaisuudestaan, pahanpäiväinen pelkuri.\nKymmenvuotias lapsi saa sen helposti pakosalle.\n\nToinen laji on se hyeena, joka niin paljon kiusasi kuuluisaa Brucea\nhänen matkallaan Abessiniassa, ja jota voidaan sopivasti nimittää\n\"Brucen hyeenaksi\". Sekin on _juovikas_, ja miltei kaikki tutkijat\novat määritelleet sen olevan samaa lajia kuin _Hyena vulgaris_. Mutta\nmuuten ei ole yhdenkaltaisuutta näissä lajeissa; ja juovatkin ovat eri\nasennossa, samalla kun päävärikin on erilainen.\n\nBrucen hyeena on lähes kaksi kertaa niin suuri kuin tavallinen hyeena\n-- ja sillä on kaksin verroin voimaa, rohkeutta ja raivokkuutta. Se ei\nhätyytä ainoastaan suuria nelijalkaisia, vaan vieläpä itse ihmistä --\ntulee öisin taloihin, jopa kyliinkin, ja vie mennessään kotieläimiä ja\nlapsia.\n\nNiin uskomattomilta kuin nämä väitteet voivatkin tuntua, ei voi\nepäilläkään niiden todenperäisyyttä; sellaiset tapaukset eivät suinkaan\nole harvinaisia.\n\nTällä hyeenalla on maine, että se menee hautausmaille ja kaivaa\nhaudoista kuolleitten ruumiita syödäkseen niitä. Muutamat\nluonnontutkijat ovat tämän kieltäneet. Mistä syystä? On yleisesti\ntunnettua, että useissa Afrikan osissa kuolleita ei haudata, vaan\nheidät heitetään ulos tasangoille. On yhtä yleisesti tunnettua, että\nhyeenat ahmivat näin alttiiksi jätetyt ruumiit. On myöskin tunnettua,\nettä hyeena on rottakoiran tapainen -- kuoppia kaivava eläin. Mitä\nihmeellistä tai epäiltävää on otaksumassa, että se kaivelee saadakseen\nulottuvilleen ruumiita, sen luonnollista ravintoa? Susi tekee niin,\nsakaali, kojootti -- niin, vieläpä koirakin! Olen nähnyt ne kaikki\nsiinä hommassa tappelutantereella. Miksi ei siis hyeena?\n\nKolmas laji on varsin eroava kummastakin jo kuvatusta -- \"pilkullinen\nhyeena\" (_Hyena crocuta_). Sitä nimitetään myös toisinaan \"nauravaksi\"\nhyeenaksi sen omituisuuden tähden, josta oli jo aihetta puhua.\nYleiseltä väriltään ei tämä laji eroa paljoakaan tavallisesta\nhyeenasta, paitsi sitä, että sen sivuilla on juovien asemasta pilkkuja.\nSe on suurempi kuin _Hyena vulgaris_ ja muistuttaa luonteeltaan Brucen\neli abessinialaista hyeenaa. Se on Afrikan eteläisen puolen asukas,\nja hollantilaisten siirtolaisten kesken se tunnetaan \"tiikeri-suden\"\nnimellä; tavallista hyeenaa he nimittävät yksinkertaisesti sudeksi.\n\nNeljäs laji on \"ruskea hyeena\" (_Hyena villosa_). Nimitys \"ruskea\"\nhyeena ei ole onnistunut, sillä ruskea väri ei suinkaan ole tälle\neläimelle luonteenomaista. _Hyena villosa_ eli \"karvainen hyeena\" on\nparempi, koska sen kylkiä peittävät pitkät suorat karvat antavat sille\nerikoisen ulkomuodon ja heti erottavat sen kaikista muista. Se on yhtä\nsuuri ja raivoisa kuin mikä toinen tahansa, ollen bernhardilais-koiran\nkokoinen; mutta on vaikeata kuvitella, kuinka kukaan voi erehtyä\npitämään sitä joko juovikkaana tai pilkullisena hyeenana. Sen väri on\ntummanruskea tai miltei musta ylhäältä ja likaisenharmaa alempana.\nYleisen värin ja karvalaitteen kautta se todella hiukan muistuttaa\nmäyrää tai ahmaa.\n\nJa kuitenkin monet luonnontutkijat selittävät sen olevan samaa lajia\nkuin tavallinen hyeena -- oppinut De Blainville muiden muassa.\nOppimattomin Etelä-Afrikan buuri -- sillä se on eteläafrikalainen\neläin -- tietää enemmän. Jo niiden nimityskin, \"rantasusi\", viittaa\nsen erilaisiin tapoihin ja oleskelupaikkoihin -- sillä se asustaa\nmerenrannalla, eikä sitä tavata edes niissäkään seuduissa, jotka ovat\ntavallisen hyeenan mieluisimpia oleskelupaikkoja.\n\nOn vielä toinenkin \"ruskea hyeena\", joka kokonaan eroaa tästä, ja\nelelee suuressa erämaassa. Se on lyhempi karvaltaan ja tasaisen ruskea\nväriltään, mutta tavoiltaan ja luonteeltaan muiden kaltainen. Kun\nAfrikan keskiosat ovat kauttaaltaan tulleet tutkituiksi, lisätään\nepäilemättä useita hyeenalajeja jo tunnettujen luetteloon.\n\nHyeenain tavat eivät suurestikaan eroa suurten sutten tavoista. Ne\nasuvat luolissa tai kallionhalkeamissa. Muutamat käyttävät pesänään\ntoisten eläinten maakuoppia, joita ne voivat itseään varten suurentaa\n-- koska niillä on kaivamiseen sopivat kynnet.\n\nNe eivät ole puukiipijöitä, sillä niiden kynnet eivät ole kyllin\nsisäänvetäytyvät tätä tarkoitusta varten. Hampaisiinsa ne pääasiassa\nturvautuvat ja leukojensa suureen voimaan.\n\nHyeenat ovat yksin eläviä elukoita, vaikka niitä usein nähdään\njoukoissa, joita yhteinen saalis houkuttelee. Kaksitoista tai\nenemmänkin kokoontuu samalle haaskalle, mutta kukin menee omia teitään\nsieltä lähtiessään. Ne ovat äärettömän saaliinhimoisia; syövät miltei\nmitä tahansa -- jopa nahanpalasia tai vanhoja kenkiä! Luita ne\nmusertavat ja nielevät kuin ne olisivat pehmeitä lihakappaleita. Ne\novat röyhkeitä, etenkin poloisia alkuasukkaita kohtaan, jotka eivät\nniitä metsästä hävittääkseen ne kokonaan. Ne menevät alkuasukkaiden\nkurjiin kraaleihin ja vievät usein heidän lapsiansa. On varmasti totta,\nettä satoja lapsia Etelä-Afrikassa ovat hyenat surmanneet.\n\n\n\n\n26. luku.\n\nPUUNLATVASSA OLEVA TALO.\n\n\nVan Bloom arveli nyt, että hyeenat luultavasti tulisivat suureksi\nvitsaukseksi hänelle. Ei liha, ei mikään olisi turvassa niiltä --\nyksinpä hänen lapsensakin olisivat vaarassa, jos ne jäisivät yksin\nleiriin; ja epäilemättä hänen olisi usein pakko jättää heidät, koska\nhän tarvitsisi vanhemmat mukaansa metsästysretkilleen.\n\nOlipa siellä vielä pelättävämpiäkin eläimiä kuin hyeenat. Sinäkin yönä\nhe olivat kuulleet alhaalta lammelta leijonan karjuntaa; ja aamun\ntullen osoittivat jäljet useiden tällaisten elukoiden käyneen veden\npartaalla juomassa.\n\nKuinka saattaisi jättää pikku Trüeyn -- oman rakkaan pikku Trüeynsä,\n-- tai Janin, joka ei ollut rahtustakaan suurempi -- kuinka saattaisi\nhän jättää heidät avonaiseen leiriin, kun moisia hirviöitä kuljeskeli\nympärillä? Hän ei voinut sitä ajatellakaan.\n\nHän mietti, mihin suuntaan alkaisi toimia. Ensin hän ajatteli rakentaa\ntalon. Se olisi ehdottomasti aikaa kysyvä työ. Ei ollut hyvää eikä\nsopivaa rakennusainetta. Kivirakennus vaatisi paljon vaivaa -- koska\nkivet täytyisi tuoda lähes mailin päästä ja vielä käsin kantaa. Se ei\nkävisi laatuun, sillä van Bloom viipyisi ehkä vain lyhyen ajan sillä\npaikalla. Kenties hän ei löytäisi moniakaan norsuja siellä, ja silloin\nhänen täytyisi lähteä muuanne.\n\nMiksi ei voi rakentaa hirsimajaa? sanot sinä. Siinähän ei olisi niin\nsuurta puuhaa, kun seutu osaksi oli varsin metsäinen, ja heillä oli\nkirves.\n\nTienoo oli osaksi metsäinen todella, mutta erikoisella tavalla.\nLukuunottamatta nwana-puita, jotka olivat pitkien matkojen päässä\ntoisistaan -- ja säännöllisesti ikäänkuin olisivat olleet istutettuja\n-- ei siellä ollut mitään, joka olisi ansainnut rungon nimeä. Kaikki\nmuut olivat pelkkiä \"pensaita\" -- okaista viidakkoa, jossa kasvoi\nmimoosia, euphorbioita, puuntapaisia aloeita, strelitziaa ja kauheita\nzamia-kasveja, kauniita kyllä katsella, mutta vallan hyödyttömiä taloa\nrakennettaessa. Nwanat olivat tietysti liian suuria seinähirsiksi.\nYhden sellaisen kaataminen olisi miltei ollut talonrakentamisen\nvertainen työ; ja jotta niistä olisi saatu lautoja, olisi tarvittu\nhöyrysaha. Niinpä siis ei voinut ajatellakaan tehdä hirsimajaa.\n\nHeikko paaluista ja kaisloista valmistettu rakennus ei olisi tarpeeksi\nturvallinen. Vihastunut sarvikuono tai norsu hajoittaisi sellaisen\ntalon maan tasalle muutamassa hetkessä.\n\nOtaksukaamme vielä, että lähistöllä oli _ihmissyöjiä_. Swartboy luuli\nniitä olevan ja piti seutua siitä tunnettuna. Kun se ei ollut etäällä\nSwartboyn syntymäpaikasta, oli van Bloom, jolla oli syytä luottaa\nbushmannin sanoihin, taipuvainen sitä uskomaan. Mitä suojaa antaisi\nheikko maja _ihmissyöjää_ vastaan? Ei paljoa todellakaan.\n\nVan Bloom oli ymmällä ja neuvoton. Hän ei voinut alkaa\nmetsästysretkiänsä, ennenkuin tämä kysymys oli ratkaistu. Jonkinlainen\npaikka täytyi valmistaa, missä lapset olisivat turvassa hänen\npoissaollessaan.\n\nHautoessaan mielessään tätä asiaa hän sattui katsahtamaan ylös\nnwana-puun oksiin. Hänen huomionsa kiintyi oitis noihin suunnattomiin\nhaaroihin, sillä ne olivat herättäneet hänessä eloon omituisen muiston.\nHän muisti kuulleensa, että maan joissakin osissa eikä kenties\nkovinkaan kaukana hänen silloisesta olinpaikastaan alkuasukkaat _asuvat\npuissa_. Että joskus kokonainen heimo, johon kuuluu viisikymmentä\nhenkeä tai enemmänkin, laittaa kotinsa yhteen ainoaan puuhun; ja sen he\ntekevät ollakseen turvassa villeiltä eläimiltä ja joskus yhtä villeiltä\nihmisiltä. Että he rakentavat talonsa lavoille, jotka sovitetaan\nvaakasuorille oksille; ja että he nousevat kotiinsa pitkin tikapuita,\njotka vedetään heidän jäljessään sisään yöksi, kun he menevät levolle.\n\nTuota kaikkea oli van Bloom kuullut, ja se kaikki on varmasti totta.\nLuonnollisesti johtui hänen mieleensä ajatus, miksei _hän_ voisi\ntehdä samoin. Miksi hän ei voisi rakentaa taloa jättiläismäiseen\nnwanaan? Siellähän olisi kaikki hänen toivomansa turvallisuus. Siellä\nhe kaikki voisivat nukkua täysin luottaen hyvään suojaan. Metsälle\nmennessään hän voisi jättää lapset sinne, saattaen olla varma\ntapaavansa heidät palatessaan. Ihailtava ajatus! Millainen oli sen\ntoimeenpano-mahdollisuus?\n\nHän alkoi miettiä sitä. Jos hänellä vain olisi lautoja valmistaakseen\nlavalaitteet eli permannon, olisi muu helppoa. Mikä ohut katto tahansa\nriittäisi tuolla ylhäällä. Lehvät muodostivat miltei katon. Mutta\nlattia-ainekset -- ne olivat vaikeutena. Mistä saisi lautoja? Ei\nmistään lähitienoilta.\n\nHänen silmänsä sattuivat juuri silloin osumaan vankkureihin. Ah, niissä\noli lautoja; mutta ajoittaako nuo kauniit vankkurit? Ei -- ei -- ei!\nSellaista ei voinut ajatellakaan.\n\nMutta seis! Ei ollutkaan välttämätöntä _hajoittaa_ niitä --\nei tarvinnut kiskoa irti ainoatakaan naulaa. Ne täyttäisivät\ntarkoituksensa, vaikkei niistä lohkaistaisi siruakaan. Mainiot\najoneuvot olivat niin tehdyt, että ne voitiin irroittaa osiin ja panna\nmielen mukaan jälleen kokoon.\n\nHän voisi ottaa ne kappaleiksi. Leveä pohja jäisi vain kokonaiseksi.\nSiitä juuri tulisi permanto. Eläköön!\n\nInnostuneena tämän mainion suunnitelman kehittymisestä kenttäkornetti\nilmaisi sen nyt toisille. Kaikki olivat yhtä mieltä siitä, että se oli\nerinomainen asia, ja koska heillä oli päivä edessään, ryhtyivät he\nilman muuta hankettaan toteuttamaan.\n\nEnsin oli valmistettava kolmekymmentä jalkaa pitkät tikapuut. Se vei\nhyvän aikaa; mutta vihdoin oli lyöty kokoon tukeva, alkuperäinen\ntekele, joka ihailtavan hyvin täytti tarkoituksensa. Sen avulla he\npääsivät alimmalle haaralle ja saattoivat sieltä rakentaa portaita\ntoisille.\n\nVan Bloom kapusi ylös ja huolellisen tarkastuksen jälkeen valitsi lavan\naseman. Se tulisi nojaamaan kahteen vankkaan yhtä korkealla olevaan\nvaakasuoraan haaraan, jotka erosivat toisistaan hyvin vähitellen.\nSuuren puun paksujen oksien paljous salli hänen vapaasti valita.\n\nVankkurit otettiin nyt kappaleiksi -- vain muutaman minuutin työ --\nja pohja hinattiin ensimmäisenä ylös. Se ei ollut helppo tehtävä ja\nvaati leirin koko voiman. Vankat hihnat kiinnitettiin toiseen päähän,\nja ne sovitettiin kulkemaan erään puunhaaran päällitse, joka oli vielä\nkorkeammalla kuin ne, jotka tulisivat lavaa kannattamaan. Yksi heistä\noli ylhäällä ohjatakseen mahtavaa lankkulaitetta, sillä välin kun\ntoiset ponnistelivat voimiansa köysien kimpussa alhaalla. Yksinpä pikku\nJankin veti kaikin voimin -- vaikka yksi ainoa tavallisten mittojen\nmukainen naula olisi suunnilleen vastannut hänen voimansa määrää.\n\nLaitetta hinattiin, kunnes se kauniisti lepäsi kannattavien haarojen\ntukemana; silloin kuului alhaalta hurraahuuto, ja siihen vastasi\nSwartboy oksien seasta.\n\nRaskain osa työtä oli suoritettu. Vankkuriarkut kuljetettiin ylös pala\npalalta ja asetettiin aivan entisille paikoilleen. Muutamia oksia\nhakattiin poikki, jotta saataisiin tilaa katokselle; sitten sekin\nhinattiin ylös ja nostettiin paikoilleen.\n\nAuringon laskiessa oli kaikki kunnossa ja ilmamaja valmiina nukkumista\nvarten. Ja todella he nukkuivatkin jo sinä yönä siellä, tai kuten Hans\nleikillisesti sanoi, he menivät kaikki \"yöpuulle\".\n\nHe eivät kuitenkaan pitäneet uutta asumustaan aivan täydellisenä vielä.\nSeuraavana päivänä he jatkoivat sen valmistelua. Suurten paalujen\navulla he laajensivat lavansa vankkureista aivan puun runkoon saakka,\njotta heillä olisi leveä ala, millä liikkua.\n\nPaalut punottiin yhteen vitsaksilla; näitä saatiin tältä seudulta\nkotoisin olevasta, kauniista riippaoksaisesta pajusta (_Salix\nbabylonica_), jota kasvoi useita puita lammen rannalla. Kaiken päälle\npantiin paksu savipäällystys, joka saatiin järven rannasta, niin\nettä he tarpeen vaatiessa voisivat todella sytyttää tulen ja keittää\nillallisensa puussa.\n\nTehdäkseen permannon vielä hienommaksi he hankkivat jonkun verran sitä\nainetta, josta muurahaiskeot ovat rakennetut; kun se on laadultaan\ntahmeata, tulee siitä melkein yhtä kestävää muurilaastia kuin\nroomalainen sementti.\n\nKun _päärakennus_ oli viimeistelty, laittoi Swartboy lavan itselleen\nja toisen Tottylle tilavan nwanan toiseen osaan. Kummankin lavan\nyläpuolelle hän oli rakentanut katon eli suojuksen turvaamaan niiden\nhaltijoita sateelta tai kasteelta.\n\nJotenkin omituisilta näyttivät nuo kaksi suojusta, jotka kumpikin\nolivat suunnilleen tavallisen sateenvarjon suuruisia. Niiden omituisuus\njohtui siitä tosiasiasta, että ne olivat norsunkorvia!\n\n\n\n\n27. luku.\n\nVILLIEN RIIKINKUKKOJEN TAPPELU.\n\n\nNyt ei mikään enää estänyt kenttäkornettia alkamasta uuden elämänsä\ntodellista tehtävää, nim. elefantinmetsästystä. Hän päätti siis\nalkaa heti; sillä hänen mielensä ei ollut levollinen, kunnes hänen\nonnistuisi \"pistää pussiin\" joitakin näistä jättiläiseläimistä.\nKenties hän ei saisi surmatuksi ainoatakaan; ja mitä tulisi sitten\nhänen suurenmoisista toiveistaan ja laskelmistaan? Ne päättyisivät\npettymykseen, ja hän huomaisi olevansa yhtä vaikeassa asemassa kuin\nkonsanaan. Vieläpä vaikeammassakin: sillä epäonnistuminen jossakin\nyrityksessä ei merkitse vain ajan, vaan myöskin tarmokkaisuuden\nmenetystä. Menestys synnyttää kykyä, rohkeutta ja itseluottamusta\n-- jotka kaikki osaltansa auttavat uuteen menestymiseen; kun taas\nepäonnistuminen tekee araksi ja johtaa epätoivoon. Sielutieteelliseltä\nkannalta katsoen on vaarallista epäonnistua jossakin yrityksessä; ja\nsen vuoksi tulisi, ennenkuin mihinkään ryhtyy, olla täysi varmuus sen\nmahdollisuudesta ja kelvollisuudesta käytäntöön.\n\nNyt van Bloom _ei_ ollut varma, että hänen suunnittelemansa suuri hanke\noli mahdollinen. Mutta tässä tapauksessa ei hänellä ollut varaa valita.\nMuita toimeentulon keinoja ei hänelle ollut tarjona silloin; ja hän\noli päättänyt koettaa tätä. Hän uskoi omiin laskelmiinsa ja hänellä\noli myös hyvät syyt toivoa onnistuvansa; mutta vielä ei oltu kokeiltu.\nEipä ihme, että hän halusi kiireesti ryhtyä hommaan -- halusi kiireesti\ntietää omat menestymismahdollisuutensa.\n\nVarhain aamulla hän oli siis ylhäällä ja liikkeellä. Hendrik ja\nSwartboy vain seurasivat häntä, sillä hän ei voinut vielä taivuttaa\nitseänsä jättämään lapsia ilman muuta suojaa kuin Tottyn -- joka oli\nmiltei yhtä lapsekas kuin hekin. Hans jäi siis leirille.\n\nMetsämiehet seurasivat aluksi sitä pientä puroa, joka juoksi\nlähteestä ja lammesta. Näin he tekivät, koska sillä taholla oli\nenemmän \"pensastoa\", ja he tiesivät, että olisi luultavampaa tavata\nnorsuja metsiköissä kuin avoimilla tasangoilla. Ainoastaan virran\nreunamilla olikin todella isompia metsiköitä nähtävinä. Leveä\nviidakkovyö ulottui sen kummallekin puolen. Sen ulkopuolella oli\nhajanaisia lehtoja ja puuryhmiä; ja sitten alkoivat avoimet tasangot,\nmiltei puuttomina, vaikka runsas ruohopeite verhosikin niitä vielä\njonkun matkaa kauemmaksi. Tähän yhtyivät villit \"karoot\", ulottuen\nsilmänkantamattomiin itää ja länttä kohden. Pohjoisessa kulki, kuten\njo mainittu, jono jyrkkää \"kalliotörmää\"; ja niiden toisella puolen ei\nollut muuta kuin paahtavaa ja vedetöntä erämaata. Etelässä olivat nuo\nainoat, joita saattoi \"metsiköiksi\" nimittää; ja vaikkakaan tuollainen\nmatala viidakko ei voinut vaatia \"metsän\" nimeä, oli se siitä\nhuolimatta hyvinkin luultavasti norsujen oleskelupaikka.\n\nPuut olivat pääasiassa mimoosia -- useita lajeja; sen lehtiä, juuria ja\npehmeitä vesoja tuo suuri märehtijä mielellään syö. Oli siellä muutamia\n\"camel-doorn\"-puitakin, varjoisine sateensuojan tapaisine latvoineen.\nMutta yli kaikkien kohosivat nwanapuiden tuuheat latvat, antaen\nmaisemalle erikoisen luonteen.\n\nKulkiessaan eteenpäin huomasivat metsästäjät, että puron uoma tuli\nleveämmäksi ja suuremmaksi, ja että aika-ajoin -- kaiketi suurten\nsateitten jälkeen -- oli suuria vesimääriä täytynyt juosta sen uraa\npitkin, muodostaen melkoisen joen. Mutta uoman tullessa suuremmaksi oli\nasianlaita päinvastainen juoksevan veden määrään nähden. Kuta kauemmas\nhe tulivat, sitä vähemmäksi se kävi, kunnes noin mailin päässä leiriltä\nvirta loppui kokonaan.\n\nPuolisen mailia eteenpäin he löysivät vettä seisovissa lätäköissä,\nmutta ei juoksevana. Leveä, kuiva uoma jatkui kuitenkin, kuten\nennenkin; ja \"pensasto\" levisi keskeymättömänä kummallekin puolelle\nniin tiheänä, että he saattoivat vain kulkea pysyttelemällä itse\nuomassa.\n\nHeidän käydessään eteenpäin lähti monenlaista pienempää riistaa\nliikkeelle. Hendrik olisi mielellään ampunut joitakin niistä, mutta\nhänen isänsä ei sallinut hänen juuri silloin laukaista. Se voisi\nsäikähdyttää pois ison \"riistan\", jota he etsivät ja voisivat kohdata\nminä hetkenä hyvänsä. Paluumatkalla Hendrik voisi tehdä parhaansa; ja\nsilloin aikoi kenttäkornettikin auttaa häntä hankkimaan antiloopin,\nkoska leirissä ei ollut lainkaan tuoretta metsänriistaa. Tällä oli\nkuitenkin toisarvoinen merkitys; tärkein tehtävä oli koettaa hankkia\ntorahammaspari.\n\nSwartboyn jousen käyttämistä vastaan ei ollut mitään muistuttamista,\nkoska tuo hiljainen ase ei aiheuttaisi mitään hälinää. Swartboy oli\notettu mukaan kantamaan kirvestä ja muita kapistuksia sekä myöskin\navustamaan metsästyksessä. Hän oli luonnollisesti ottanut mukaan\njousensa ja viinensä; ja alituisesti hän valppaana tarkasteli\nlöytääkseen jotakin, mihin lennättää yhden pienistä myrkytetyistä\nnuolistaan.\n\nVihdoin hän löysi huomion arvoisen maalitaulun. Mennessään tasangon\npoikki välttääksensä suurta uoman tekemää mutkaa he tulivat melkoisen\nsuurelle metsäniitylle eli aukeamalle, ja keskellä tätä ahoa oli\ntavattoman suuri lintu suorana seisomassa.\n\n\"Kamelikurki!\" huudahti Hendrik.\n\n\"Ei\", vastasi Swartboy; \"se olla pauw\".\n\n\"Niin on\", sanoi van Bloom, vahvistaen Swartboyn väitteen, \"se on pauw\".\n\nTämä hollanninkielinen \"pauw\" merkitsee \"riikinkukko\". Mutta\nAfrikassa ei ole riikinkukkoja. Villinä tavataan riikinkukkoja vain\nEtelä-Aasiassa ja Intian saaristossa. Siispä ei heidän näkemänsä lintu\nvoinut olla riikinkukko.\n\nEikä se ollutkaan. Ja kuitenkin se muistutti jossakin määrin\nriikinkukkoa, pitkine tuuheine pyrstöineen ja silmäänpistävän kirjavine\nja täplikkäine siipineen; sillä oli myös riikinkukon selkää koristavien\n\"marmoroitujen\" sulkien yhdenkaltaisuutta, mutta ei kuitenkaan tuon\nlinnuista ylpeimmän loistavia värejä, vaikka se oli yhtä uhkea sekä\npaljon suurempi ja korkeampi. Sen suuren koon ja pystyn asennon\ntähden olikin Hendrik ensi silmäyksellä pitänyt sitä kamelikurkena.\nSe ei ollut riikinkukko eikä kamelikurki, vaan kuului eri sukuun kuin\nkumpikaan niistä -- _Otis_ eli trappilinnun sukuun. Se oli suuri\nEtelä-Afrikan trappi -- _Otis kori_.\n\nSekä Swartboy että van Bloom tiesivät pauw-lintujen olevan mitä\nherkullisinta siivekästä metsänriistaa. Mutta samalla he tiesivät, että\nse on arimpia lintuja -- niin arka, että on vaikeata saada edes pitkän\nmatkan päästä sitä ampua. Kuinka voisi sitä siis lähestyä bushmannin\nnuolenkantaman päähän? Sitä seikkaa sieti miettiä.\n\nSeisomapaikallaan se oli runsaan kolmensadan kyynärän päässä heistä;\nja jos se olisi heidän huomannut, olisi se pian pidentänyt matkaa\njuoksemalla poispäin toiset kolmesataa. Sanon _juoksemalla_, sillä\ntrappien sukuun kuuluvat linnut harvoin lentävät, käyttävät vain\npitkiä sääriään välttääksensä vihollista. Tämän vuoksi niitä usein\nmetsästetään koirien avulla ja saadaan kiinni ankaran ajon jälkeen.\nVaikka ovatkin kehnoja lentäjiä, ovat ne oivallisia juoksijoita --\nmiltei yhtä nopeita kuin itse kamelikurki.\n\nPauw-lintu ei ollut kuitenkaan vielä huomannut metsästäjiä. Nämä olivat\nnähneet vilahduksen siitä, ennenkuin ilmestyivät esiin pensaikosta, ja\nolivat pysähtyneet oitis sen nähtyänsä.\n\nMiten tulisi Swartboyn lähestyä sitä? Se oli kolmensadan kyynärän\npäässä jokaisesta piilopaikasta, ja maa oli niin puhdas kuin\nvastaharavoitu niitty. On totta, ettei aukeama ollut suuri. Swartboy\nolikin todella hiukan hämmästynyt nähdessään pauw-linnun näin pienellä\naukiolla, sillä nämä linnut elävät vain laajoilla avonaisilla\ntasangoilla, missä ne voivat huomata vihollisensa pitkän matkan\npäästä. Aho ei ollut suuri, mutta katseltuansa trappia muutaman\nminuutin metsämiehet näkivät sen päättäneen pysytellä keskustassa,\neikä se osoittanut mitään halua syödessään kulkea kummankaan puoleista\ntiheikköä kohti.\n\nKuka muu tahansa, paitsi bushmanni, olisi ollut toivoton, mitä tämän\nlinnun ampumiseen tuli; mutta Swartboy ei heittänyt toivoaan.\n\nPyytäen toisia olemaan hiljaa hän hiipi edelleen viidakon reunaan ja\nasettui tuuhean lehtevän pensaan taakse. Sitten hän alkoi päästää\nkuuluviin ääniä, aivan samanlaisia kuin trappiuros haastaessaan\nvastustajaa taisteluun.\n\nKuten teerensuku, on trappikin moniavioinen ja tietysti kauhean\nmustasukkainen ja taisteluhaluinen eräinä vuodenaikoina. Swartboy\ntiesi juuri silloin olevan pauw-lintujen \"taistelukauden\" ja toivoi\nmatkimalla niiden otteluhaastetta vetävänsä linnun -- hän näki, että se\noli kukko -- nuolensa ulottuville.\n\nNiin pian kuin trappi kuuli äänen, kohoutui se täyteen mittaansa,\nlevitti mahtavan pyrstönsä, laski siipensä, kunnes pisimmät sulat\nlaahasivat pitkin ruohoa, ja vastasi huutoon.\n\nMutta Swartboyta hämmästytti nyt se, että hän luuli kuulevansa _kaksi_\nyhtaikaa päästettyä huutoa, yhden vastauksen asemasta!\n\nSe ei osoittautunutkaan mielikuvitukseksi, sillä ennenkuin hän ehti\nuudistaa houkuttelun, kuului jälleen linnun uhmaava vaatimus, ja siihen\nvastattiin samanlaisin huudoin toiselta taholta.\n\nSwartboy katsahti siihen suuntaan, josta jälkimmäinen tuli; ja siellä\noli varmasti toinen trappi, joka näytti kuin pilvistä pudonneen tai\nluultavammin oli juossut esiin pensaitten suojasta. Se oli joka\ntapauksessa kulkenut hyvän matkan aukeaman keskustaa kohti, ennenkuin\nmetsästäjä sen huomasi.\n\nNuo kaksi näkivät nyt toisensa täydellisesti; ja niiden liikkeistä\nsaattoi kuka tahansa päättää, että taistelu varmasti syntyisi.\n\nSiitä varmana Swartboy ei enää päästänyt ääntä kuuluviin, vaan oli\nhiljaa pensaan takana.\n\nHyvän ajan kuluttua tepastelussa ja ympäri pyörimisessä,\nasettauduttaessa mitä uhkaavimpiin asentoihin ja päästettäessä mitä\nloukkaavimpia mielenilmaisuja nuo kaksi trappia olivat kylliksi\närsyyntyneitä alkaakseen tapella. Ne \"kävivät kiinni\" uljaasti, käyttäen\nkaikkia kolmea asetta -- siipiä, nokkaa ja jalkoja. Milloin ne löivät\ntoisiaan siivillä, milloin iskivät nokillaan; ja toisinaan, hyvän\ntilaisuuden sattuessa, antoivat toisilleen taitavan potkun -- jonka\nne pitkillä, voimakkailla säärillään saattoivat suorittaa melkoisen\npontevasti.\n\nSwartboy tiesi, että niiden joutuessa tappelun tuoksinaan hän voisi\nhiipiä huomaamatta niiden lähelle; niinpä hän kärsivällisesti odotti,\nkunnes oikea hetki tulisi.\n\nPian selvisikin, ettei hänen tarvitsisi liikahtaa piilostaan, sillä\nlinnut kulkivat tapellessaan häntä kohden. Hän sovitti nuolen\njousenjänteelle ja odotti.\n\nViiden minuutin kuluttua linnut ottelivat viidenkymmenen kyynärän\npäässä siitä paikasta, missä bushmanni oli. Toinen trapeista olisi\nvoinut kuulla jousenjänteen helähdyksen, jos se olisi kuunnellut.\nToinen ei olisi sitä voinut kuulla, sillä ennenkuin ääni olisi voinut\nsen saavuttaa, pisti myrkytetty nuoli läpi sen korvien. Väkänen oli\nmennyt lävitse, ja varsi jäi päähän, tunkeutuen sen puhki.\n\nLintu kaatui tietysti kuolleena ruohikkoon, vähemmän kummissaan kuin\nsen vastustaja.\n\nTämä kuvitteli ensin, että se _itse_ oli sen aikaansaanut, ja alkoi\nvoitonriemuisasti tepastella kaatuneen vihollisensa ympärillä.\n\nMutta sitten sen silmään osui nuoli, joka pisti toisen pään lävitse.\nSiitä se ei mitään tiennyt. _Tuota_ se ei ollut tehnyt. Mitä ihmettä --\n\nJos sille olisi annettu vielä hetkinen ajatusaikaa, olisi se kenties\nlähtenyt käpälämäkeen; mutta ennenkuin se ehti päättää asian, kuului\ntoinen jousenjänteen helähdys, toinen vasama viuhui ilmassa, ja toinen\ntrappi makasi ruohikkoon ojentuneena.\n\nSwartboy syöksyi nyt esiin ja otti riistan haltuunsa; molemmat nuoret\nkukot näkyivät olevan mainiossa lihassa paahtamista varten.\n\nRipustettuansa linnut korkealle oksalle, varjellakseen niitä\nsakaaleilta ja hyeenoilta, metsämiehet jatkoivat matkaansa; ja pian\njälleen astuttuaan virran uomaan seurasivat sitä yhä alemmas.\n\n\n\n\n28. luku.\n\nJÄLJILLÄ.\n\n\nHe eivät olleet kulkeneet enempää kuin sata kyynärää eteenpäin, kun\ntulivat yhdelle noista lammikoista, joista jo on puhuttu. Se oli\nverrattain suuri; ja sen reunoilla olevassa liejussa oli monien\neläinten sorkanjälkiä. Sen metsästäjät näkivät jo kaukaa, mutta\npaikalle saavuttaessa Swartboy, joka kulki hiukkasen edellä, kääntyi\näkkiä ja pyörivin silmin ja vapisevin huulin maksutti esiin sanat:\n\n\"Mun baas! mun baas! Se klow! Iso olifantti jälki!\"\n\nEi ollut syytä erehtyä sekoittamaan elefantin ja jonkin muun eläimen\njälkiä. Siinä oli varmasti nuo suuret pyöreät jäljet -- runsaasti\nneljänkolmatta tuuman pituiset ja miltei yhtä leveät -- syvään\npainettuina liejuun eläimen ruumiin suunnattoman painon vaikutuksesta.\nKukin muodosti valtavan kolon, kylliksi suuren, jotta olisi voinut\nportinpylvään siihen asettaa.\n\nMetsämiehet tarkastelivat jälkiä mielihyväntuntein -- sitäkin enemmän,\nkun jäljet näyttivät äsken tehdyiltä. Se oli ilmeistä. Siirtynyt lieju\nei ollut vielä kovettunut vaan näytti kostealta ja tuoreelta. Sitä oli\nviimeisen tunnin kuluessa liikuteltu.\n\nAinoastaan yksi norsu oli sinä yönä käynyt lammikolla. Siellä oli\nvanhoja jälkiä runsaasti, mutta ainoastaan yhdet tuoreet -- ja ne\nolivat vanhan ja aika suuren uroksen.\n\nJäljet luonnollisesti kertoivat näin paljon. Tekemään neljänkolmatta\ntuuman pituisia jälkiä tarvitaan varsin suuri eläin; ja ollakseen\noikein suuri täytyy sen olla uros ja lisäksi vanha.\n\nNo niin, mitä vanhempi ja suurempi, sitä parempi, edellyttäen etteivät\nsen torahampaat ole tapaturmassa katkenneet. Jos niin käy, ei niitä\nmilloinkaan saa takaisin. Norsu tosin pudottaa torahampaansa, mutta\nvain nuorena, jolloin ne eivät ole hummerin pihtejä suuremmat; niitä\nseuraava pari on pysyvä, ja sen täytyy kestää läpi elämän -- kenties\n_vuosisatoja_ -- sillä ei tiedetä, kuinka kauan mahtava norsu samoilee\ntällä kiertotähdellä.\n\nJos torahampaat katkeavat -- ei niinkään harvinainen seikka -- täytyy\nsen jäädä hampaattomaksi eli \"torahampaattomaksi\" elämänsä loppuajaksi.\nVaikka elefantti pitänee valtavien torahampaittensa menettämistä\nsuurena onnettomuutena, taittaisi se ne ensimmäistä puuta vastaan,\njos se olisi hiukan viisaampi. Tämä keino luultavasti pidentäisi sen\nelämää; sillä metsästäjä ei silloin pitäisi sitä niiden ampumatarpeiden\narvoisena, jotka sen surmaaminen vaatii.\n\nKun metsämiehet olivat kotvan aikaa neuvotelleet, lähti Swartboy\nseuraamaan jälkiä, van Bloomin ja Hendrikin seuratessa. Ne veivät\nsuoraan pois uomasta ja poikki viidakon.\n\nTavallisesti osoittavat pensaat norsun kulkusuunnan siellä, missä ne\novat sen laatuisia, joita se syö. Tässä tapauksessa se ei ollut syönyt;\nmutta bushmanni, joka saattoi seurata jälkiä koiran tavoin, pysyi ilman\nvaikeutta jäljillä, kulkien niin nopeasti kuin nuo kolme saattoivat\ntaivaltaa.\n\nHe sukeltausivat esiin avoimille metsäniityille ja kuljettuaan\nuseiden sellaisten läpi saapuivat suurelle muurahaiskeolle, joka oli\nerään aukeaman keskellä. Norsu oli kulkenut läheltä kekoa -- se oli\npysähtynyt sinne hetkeksi -- maltahan, sen oli täytynyt maata siellä!\n\nVan Bloom ei tiennyt, että norsuilla oli tapana laskeutua makaamaan.\nHän oli aina kuullut sanottavan, että ne nukkuivat seisaallaan.\nSwartboy tiesi asian paremmin. Hän sanoi niiden joskus nukkuvan\nseisoallaan, mutta useammin makuullaan, etenkin seuduissa, joissa niitä\nei oltu metsästetty. Swartboy piti sitä hyvänä merkkinä, että tämä oli\nlaskeutunut makuulle. Hän päätti siitä, ettei norsuja lähiseuduilla\noltu ahdistettu, ja että niitä oli sitä helpompi lähestyä ja surmata.\nOli vähemmän luultavaa, että ne lähtisivät tiehensä niiltä tienoilta,\nennenkuin he -- metsästäjät -- olisivat aimolailla \"nykäisseet\" niitä.\n\nViimeinen arvelu oli varsin tärkeä. Seudulla, jossa norsuja on paljon\nmetsästetty ja jossa ne ovat oppineet ymmärtämään, mitä pyssynpamaus\nmerkitsee, saattaa yhden ainoan päivän ajo ne usein matkaamaan\ntiehensä; eivätkä ne pysähdy uudelleen, ennenkuin ovat ehtineet kauas\npois metsästäjien ulottuvilta. Eivät ainoastaan ne määrätyt yksilöt,\njoita on ahdistettu, menettele näin, vaan kaikki muutkin -- ikäänkuin\ntoveriensa varoittamina -- kunnes alueelle ei jää ainoatakaan norsua.\nTämä vaeltamistapa on päävaikeuksia, joita elefantinmetsästäjän täytyy\nkestää; ja kun niin sattuu, ei hänellä ole muuta neuvoa kuin vaihtaa\n_omaa_ toimintapiiriä.\n\nToiselta puolen, missä elefantit ovat kauan saaneet olla\nhäiriintymättä, siellä ei pyssynpamaus niitä kauhista; ja ne sietävät\nkoko paljon metsästystä, ennenkuin ne lähtevät käpälämäkeen ja\npoistuvat paikalta.\n\nSwartboy oli siis iloinen huomatessaan vanhan norsun laskeutuneen\nmakuulle. Bushmanni teki siitä seikasta aika joukon johtopäätöksiä.\n\nEttä elefantti oli maannut, se oli selvää. Muurahaiskeon pois\nkehnääntynyt tahmea savi osoitti, missä sen selkä oli levännyt -- sen\nruumiin jälki näkyi pölyssä, ja sen muhkea torahammas oli uurtanut\nkourankaltaisen vaon mättääseen. Suunnaton elukka sen oli täytynyt\nolla, kuten sen jättämä jälki todisti bushmannin tarkoille silmille.\n\nSwartboy kertoi eräitä omituisia tosiasioita tästä suuresta\nnelijalkaisesta -- ainakin hän väitti niiden olevan tosia. Ne olivat\n-- että norsu ei milloinkaan yritä laskeutua makuulle, jollei sillä\nole jotakin, mitä vasten nojata olkaansa, kallio, muurahaiskeko tai\npuu; että se menettelee näin estääkseen itseänsä vierimästä selälleen\n-- että jos se sattumalta joutuu tähän asentoon, sen on perin vaikea\nnousta jälleen, ja se on miltei yhtä avuton kuin kilpikonna; ja\nviimeksi, että se usein nukkuu seisoen puun vieressä, koko ruumiinsa\npainolla nojaten runkoa vasten.\n\nSwartboy ei uskonut sen nojaavan runkoa vastaan, kun se ensin valitsee\ntuon aseman; vaan uskoi sen valitsevan puun sen suoman varjon vuoksi,\nja kun uni sen voittaa, kallistuu se sitä kohti huomaten sen tukevan ja\nkannattavan itseänsä.\n\nBushmanni väitti vielä, että joillakuilla norsuilla on mielipuunsa,\njoiden luo yhä palaavat torkahtaakseen hiukan kuumina keskipäivän\nhetkinä -- sillä se on niiden lepoaika. Öisin ne eivät nuku.\nPäinvastoin, yön hetket vietetään kuljeskelemalla sinne ja tänne,\nmatkaamalla etäisille juomapaikoille ja syöden; vaikka etäisissä ja\nhiljaisissa seuduissa ne syövät päivisinkin -- joten on luultavaa, että\nsuurin osa niiden yöllisestä toiminnasta on seuraus niiden pelosta\nvalpasta vihollista, ihmistä, kohtaan.\n\nSwartboy kertoili näitä, kaikkien metsämiesten yhdessä seuratessa\njälkiä.\n\nElefantin jättämät merkit olivat nyt toisenluontoisia kuin ne\nolivat olleet ennen muurahaiskeolle saapumista. Se oli syönyt\nkulkiessaan. Pieni torkahdus oli tuonut sille ruokahalun takaisin; ja\n\"odota-vähän\"-orjantappurat osoittivat sen kouraisevan kärsän merkkejä.\nSiellä täällä olivat oksat katkaistut, lehdet oli riivitty pois ja\npuiset osat jätetty maahan. Useissa paikoin oli kokonaisia puita\nrevitty juurineen ylös ja melkoisen suuriakin. Noin norsu toisinaan\ntekee päästäkseen käsiksi lehviin, jotka sellaisissa puissa eivät ole\nsen kärsän ulottuvilla. Kaatamalla ne se saa tietysti kaikki lehvät\nmukavan matkan päähän joustavasta kärsästään ja voi riipiä niitä pois\nmielin määrin. Toisinaan se kuitenkin raastaa irti puun syödäkseen sen\njuuria -- koska on useita lajeja, joilla on makeat, mehevät juuret,\njoista norsu erittäin paljon pitää. Se vetää ne ylös maasta kärsällään,\nensin irroitettuaan ne torahampaillaan, joita se käyttää kuin\nrautakankea. Toisinaan se epäonnistuu aikeissaan; ja ainoastaan maan\nollessa pehmeä ja märkä, kuten suurten sateitten jälkeen, se saattaa\nkiskoa juurineen suurempia mimoosalajeja. Joskus se on oikullinen;\nvedettyään puun maasta se kuljettaa sitä mukanaan useita kyynäriä,\nviskaa sen maahan juuret ylöspäin, ja heittää sen siihen siepattuaan\nyhden ainoan suupalan. Metsää hävittävä on norsujoukon läpikulku.\n\nPieniä puita se voi kiskoa ylös pelkällä kärsällään, mutta suuremmissa\nse käyttää torahampaittensa mahtavampaa vipuvoimaa. Ne se työntää\njuurien alle, jotka tavallisesti ovat peittyneet löyhään hietaiseen\nmaahan, ja sitten se nopealla nykäisyllä keikahuttaa juuret, rungon ja\noksat korkealle ilmaan -- jättiläisvoimien ihmeellinen näyte.\n\nMetsämiehet näkivät siitä todistuksia seuratessaan jälkiä. Norsun\nvoiman merkkejä oli katseltavana pitkin tietä.\n\nSe riitti synnyttämään pelkoa ja kunnioitusta, eikä yksikään heistä\nollutkaan vapaa noista tunteista. Kyeten noin aikaansaamaan hävitystä\nja tuhoa ollessaan häiritsemättömänä, mitä olisi moinen elukka\närsytyksen ja vihan hetkellä? Ei ihme, että metsämiesten mielissä oli\npelkoa, tottumattomia kun eräät heistä olivat.\n\nVielä eräs toinenkin syy vaikutti heidän mieleensä, etenkin bushmannin.\nOli täysi syy olettaa, että eläin oli \"kuljeksija\" (_rodeur_) --\njoita intialaiset metsästäjät nimittävät \"irtolaisiksi\". Siihen\nlajiin kuuluvia norsuja on paljon vaarallisempi lähestyä kuin toisia.\nTavallisten olosuhteiden vallitessa ei ole todellakaan vaarallisempaa\nkulkea elefanttilauman lävitse kuin olisi mennä kesyn härkäjoukon\nsivutse. Ainoastaan, kun norsua on ahdistettu tai haavoitettu, käy se\nvaaralliseksi viholliseksi.\n\n\"Kuljeksijaan\" eli \"irtolaiseen\" nähden on toisin laita. Se on\ntavallisesti pahantapainen ja hyökkää joko ihmisen tai minkä eläimen\nkimppuun tahansa heidät nähdessään ja ilman vähintäkään ärsytystä. Se\nnäyttää nauttivan tuhoamisesta, ja voi sitä olentoa, joka joutuu sen\ntielle olematta nopsempi jaloiltaan kuin se!\n\n\"Kuljeksija\" viettää yksinäistä elämää, samoillen yksin läpi metsien,\nkoskaan liittymättä toisiin heimolaisiinsa. Se näyttää olevan\njonkinlainen sukunsa henkipatto, joka on ajettu maanpakoon pahan\nsisun tai jonkun muun vian tähden, tullakseen yhä raivokkaammaksi ja\nilkeämmäksi maanpakolaisuudessaan.\n\nOli täysi syy otaksua, että elefantti, jonka jälkiä he seurasivat, oli\n\"kuljeksija\". Sen yksinolo oli jo sinänsä epäiltävä asianhaara, koska\nelefantit tavallisesti käyvät laumoissa, kahdesta kahteenkymmeneen,\njopa viiteenkymmeneenkin luvultaan. Hävityksen merkit, joita se oli\njättänyt taaksensa, sen mahtavat jäljet, kaikki osoittivat sen kuuluvan\nnoihin raivoisiin elukkoihin. Että niitä oli tällä seudulla, siitä\nheillä oli jo todisteita. Swartboy väitti, että sarvikuonon tappama oli\nsitä lajia, muutoin se ei olisi hyökännyt tämän kimppuun, kuten se oli\ntehnyt. Bushmannin arvelussa oli varsin paljon todenperäisyyttä.\n\nNäine vaikutteineen on siis vähemmän ihmeteltävää, että metsästäjämme\ntunsivat hiukan pelkoa ajamaansa otusta kohtaan.\n\nJäljet tulivat yhä vain tuoreemmiksi. Metsämiehet näkivät puita tyvet\nkäännettyinä ylöspäin, juuret näyttäen norsun hampaiden merkkejä ja\nvielä märkinä sen suunnattomasta suusta vuotaneesta syljestä. He\nnäkivät tuoksuavia taitettuja mimoosan oksia, joiden haju ei ollut\nvielä ehtinyt haihtua. He päättelivät, ettei otus voinut olla kaukana.\n\nHe kiersivät metsänkielekettä -- bushmanni hiukan edellä.\n\nÄkkiä Swartboy pysähtyi ja astui askeleen taaksepäin. Hän käänsi\nkasvonsa seuralaisiansa kohti. Hänen silmänsä pyörivät entistä\nnopeammin; mutta vaikka hänen huulensa näyttivät liikkuvan ja kielensä\nheiluvan oli hän liian kiihtynyt saadakseen sanaakaan suustaan.\nNaksutusten ja sihinän ryöppy tulvasi esiin, muttei mitään selvästi\näännettyä!\n\nToiset eivät kuitenkaan tarvinneet sanoja ymmärtääkseen, mitä\ntarkoitettiin. He tiesivät Swartboyn aikovan kuiskata, että hän oli\nnähnyt \"se olifantti\"; niinpä molemmat kurkistivat hiljaa pensaan takaa\nja näkivät omin silmin tuon mahtavan nelijalkaisen.\n\n\n\n\n29. luku.\n\nIRTOLAISNORSU.\n\n\nNorsu seisoi _mokhala_puiden viidakossa. Näillä on, toisin kuin\nvähäisillä mimoosilla, korkea alaston runko, jonka latvassa on tuuheat\nlehvät, muistuttaen muodoltaan sateensuojaa tai päivänvarjoa. Sen\nkirkkaan vihreät parittaiset lehdet ovat kirahvin mieliruokaa, mistä\njohtuu niiden kasviopillinen nimitys _Acacia giraffae_; ja siitä johtuu\nmyös hollantilaisten metsästäjäin kesken yleinen nimi \"cameldoorn\".\n\nKorkea kirahvi, jonka tarttumaan soveliaat huulet ovat lähes\nparinkymmenen jalan korkeudella ilmassa, voi syödä näistä puista ilman\nvaikeutta. Niin ei ole norsun laita, jonka kärsä ei voi ulottua niin\nylös; ja sen täytyisi usein jäljitellä sadun kettua, jollei sillä olisi\nkeinoja, millä saada houkutteleva suupala ulottuvillensa -- nimittäin\nyksinkertaisesti katkaisten puun. Sen se suunnattoman voimansa avulla\nsaattaakin tehdä, jollei runko satu olemaan lajinsa suurimpia.\n\nKun metsämiehemme ensin loivat silmänsä norsuun, seisoi se kaadetun\nmokhalan ääressä, jonka se oli katkaissut poikki juuren läheltä. Se\nriipi lehtiä irti ja täytti niillä tilavaa vatsaansa.\n\nNiin pian kuin Swartboy jälleen osasi hallita kieltänsä, sujahutti hän\nkiireisesti kuiskaten:\n\n\"Passa päälle, baas Bloom -- varo kovin -- ei mennä liki sen -- se peto\nvanha klow. Minä sano -- se ilkeä! -- Minä tunte se vanha härkä pahus!\"\n\nTällä merkillisten lauseiden tulvalla Swartboy tahtoi varoittaa\nisäntäänsä liian ripeästi lähestymästä elefanttia, koska hän tiesi sen\nolevan ilkeätä lajia -- lyhyesti: irtolaisen.\n\nMiten Swartboy sen tiesi, voisi näyttää arvoitukselta, koska eläimessä\nei ollut mitään erikoisia merkkejä, jotka olisivat erottaneet sen\ntoisista sukulaisistaan. Mutta bushmannin tottunut silmä näki jotakin\nelefantin yleisissä piirteissä -- aivan kuten saattaa erottaa raivoisan\nja vaarallisen härän lempeämpiluontoisista tai häijyn ihmisen hyvästä,\njonkin ilmeen nojalla, jota ei voi määritellä.\n\nVan Bloom itsekin ja myöskin Hendrik näkivät, että norsulla oli tuima\nja hurja ilme.\n\nHe eivät tarvinneet Swartboyn neuvoa menetelläkseen varovasti.\n\nHe viipyivät muutamia minuutteja tarkastellen pensasten lomitse\nsuunnatonta nelijalkaista. Kuta enemmän he tarkastelivat, sitä\nvarmemmaksi tuli päätös hyökätä sen kimppuun. Sen pitkien\ntorahampaitten näkeminen oli liian houkuttelevaa van Bloomille, jotta\nhän olisi voinut hetkeäkään ajatella päästää sitä taistelutta menemään.\nPari luotia hän joka tapauksessa lennättäisi siihen; ja jos tilaisuutta\nolisi, paljon useampiakin, jolleivät ne riittäisi. Van Bloom ei\njättäisi noita erinomaisia torahampaita ilman ottelua.\n\nHän ryhtyi heti miettimään turvallisinta hyökkäystapaa; mutta\nhänelle ei jäänyt aikaa kypsyttää mitään suunnitelmaa. Norsu näytti\nlevottomalta ja oli nähtävästi aikeissa kulkea edelleen. Se voisi\nhetkisen kuluttua olla tipo tiessään ja kuljettaa heitä perässään\nmaileja, tai kenties se hukkuisi heiltä vallan, sankan \"odota-vähän\"\nsuojassa.\n\nNämä arvelut saivat van Bloomin päättämään aloittaa oitis hyökkäyksen\nilman muuta suunnitelmaa kuin hiipimällä niin lähelle kuin olisi\nturvallista ja laukaisemalla pyssynsä. Hän oli kuullut, että yksi ainoa\notsaan osunut luoti surmaisi minkä norsun tahansa; ja jos hän vain\npääsisi sellaiseen asemaan, että hyvin voisi ampua otusta edestäpäin,\nuskoi hän olevansa kyllin hyvä tarkka-ampuja osatakseen luotinsa\noikeaan paikkaan.\n\nHän erehtyi luullessaan voivansa surmata norsun ampumalla otsaan. Se\non sellaisten herrasmiesten käsitys, jotka ovat metsästäneet norsuja\nkammioissaan, vaikkakin toiset kamariherrat, anatoomikot -- joille\nannettakoon heille tuleva kunnia -- ovat osoittaneet sen olevan\nmahdotonta, elefantin pääkallon erikoisen rakenteen ja sen aivojen\naseman tähden.\n\nVan Bloom oli tähän aikaan tuossa väärässä käsityksessä ja teki sen\nvuoksi suuren virheen. Sen sijaan, että olisi yrittänyt sivulaukausta,\njonka olisi voinut ampua paljon vähemmällä vaivalla -- hän päätti\nhiipien kiertää norsun eteen ja ampua eläintä päin silmiä.\n\nJättäen Hendrikin ja Swartboyn ahdistamaan sitä takaa hän teki\nkaarroksen pensasten suojassa ja saapui vihdoin sille polulle, jota\nelefantti luultavasti kulkisi.\n\nTuskin hän oli päässyt paikoilleen, kun hän näki suunnattoman otuksen\ntulevan hiljaisin ja majesteettisin askelin itseänsä kohti; ja vaikka\nelefantti vain käveli, toi puolisen tusinaa jättiläismäistä askelta\nsen piiloutuneen metsästäjän lähelle. Siihen saakka ei eläin ollut\npäästänyt ääntäkään; mutta sen liikkuessa saattoi van Bloom kuulla\njymisevän pulputtavan äänen, kuin olisi vesi loiskinut edestakaisin sen\nlaajassa vatsassa.\n\nVan Bloom oli asettunut suuren puunrungon taakse. Norsu ei ollut vielä\nhuomannut häntä ja olisi kenties kulkenut ohi tietämättä, että hän\nsiellä olikaan, jos metsästäjä olisi sallinut. Tämä ajattelikin jo\nolla hiljaa, sillä vaikka hän oli rohkea mies, saattoi metsän suuren\njättiläisen näkeminen hänet hetkisen vitkastelemaan.\n\nMutta jälleen välkkyi kaartuva norsunluu hänen silmissään -- jälleen\nhän muisti tarkoituksen, joka oli saattanut hänet tähän asemaan; hän\najatteli menetettyä omaisuuttaan -- päätöstään voittaa se takaisin --\nlastensa menestystä.\n\nNämä ajatukset ratkaisivat. Pitkä putki tuettiin rungossa olevaan\nkyhmyyn -- sen suu tähdättiin lähenevän norsun otsaan -- hänen silmänsä\ntirkisti tähtäimen lävitse -- seurasi kova räjähdys -- ja savupilvi\npeitti kaikki hänen silmiltään hetkiseksi.\n\nHän saattoi kuulla käheän, mylvivän, torventapaisen äänen -- hän\nsaattoi kuulla oksien rysähtelyn ja veden pulputuksen; ja kun savu\nhaihtui, näki hän harmikseen elefantin olevan yhä jalkeilla eikä\nnähtävästi lainkaan vahingoittuneena!\n\nLaukaus oli sattunut eläimeen juuri siihen, johon metsästäjä oli\ntähdännyt; mutta tekemättä kuolettavaa haavaa se oli vain ärsyttänyt\nelukan äärettömään raivoon. Se hyökkäili sinne tänne, iski puita\ntorahampaillaan, repi irti oksia ja sinkahutti niitä korkealle\nkärsällään -- joskin koko ajan ilmeisesti tietämättä, mikä oli\nkutkuttanut sitä niin nenäkkäästi otsaan.\n\nOnneksi van Bloomille peitti hyvin paksu puu hänet norsun näkyviltä.\nJos raivostunut eläin olisi sillä hetkellä huomannut hänet, olisivat\nhänen hetkensä olleet luetut; metsästäjä tiesi sen ja hänellä oli\nkylmäverisyyttä pysyä paikoillaan ja olla hiljaa.\n\nNiin ei ollut Swartboyn laita. Kun norsu kulki eteenpäin, olivat hän\nja Hendrik hiipineet perässä mokhalaviidakon läpi. He olivat myöskin\nseuranneet sitä aukeaman poikki pensaikkoon, missä van Bloom sitä\nodotteli. Kuultuaan laukauksen ja nähtyään, että elefantti yhä oli\nvahingoittumatta, loppui Swartboyn rohkeus; jättäen Hendrikin hän\njuoksi takaisin mokhala-viidakkoa kohden, huutaen juostessaan.\n\nHänen huutonsa saapuivat norsun korviin, ja oitis tämä ryntäsi siihen\nsuuntaan, mistä ne kuuluivat. Silmänräpäyksessä se sukelsi esiin\npensastosta, ja nähden Swartboyn aukeamalla, hyökkäsi vimmoissaan\npakenevan bushmannin perään. Hendrik, -- joka oli pysynyt paikoillaan\nja jota otus ei pensasten suojasta huomannut -- laukaisi pyssynsä\neläimen kulkiessa hänen ohitsensa. Hänen kuulansa osui hartiaan, mutta\nse oli vain omiansa lisäämään norsun raivoa. Pysähtymättä se ryntäsi\nSwartboyn jälkeen, epäilemättä luullen bushmanni-paran olevan syypään\nsaamiinsa vammoihin, joiden laatua se varsin huonosti tajusi.\n\nOli kulunut vain muutamia hetkiä ensi laukauksesta, kun asiat saivat\ntämän käänteen. Swartboy oli tuskin selvinnyt pensastosta, ennenkuin\nnorsukin sukelsi esiin; ja ponnistellessaan mokhala-puita kohden hän\noli tuskin kuutta askelta edellä vainoojastaan.\n\nSwartboyn tarkoitus oli päästä viidakkoon, jonka keskellä oli useita\nsuuria puita. Yhteen niistä hän aikoi kiivetä -- koska se näytti hänen\nainoalta pelastusmahdollisuudeltansa.\n\nHän ei ollut ehtinyt puoliväliinkään aukeamaa huomatessaan joutuvansa\nperille liian myöhään. Hän kuuli suunnattoman hirviön raskaan\nrynnistyksen takanaan -- hän kuuli sen kovan kostonhimoisen mylvinän\n-- hän luuli tuntevansa sen kuuman henkäyksen. Oli vielä hyvä matka\njuostavana. Veisi aikaa kiivetä puuhun, norsun kärsän ulottumista\nkorkeammalle. Ei ollut toivoa päästä pakoon puuhun.\n\nNämä ajatukset välähtivät mielessä miltei silmänräpäyksessä. Kymmenessä\nsekunnissa Swartboy ehti loppupäätelmään, ettei puulle juokseminen\nhäntä pelastaisi; ja äkkiä hän pysähtyi juoksussaan, kääntyi ympäri ja\nkohden elefanttia!\n\nEi sillä, että hän olisi tehnyt jonkun suunnitelman pelastuakseen. Ei\nrohkeus, vaan epätoivo saattoi hänet kääntymään kohti vainoojatansa.\nHän tiesi, että juoksemalla edelleen hänet varmasti voitettaisiin. Ei\nsiis saattaisi käydä pahemmin, jos hän kääntyisi päin, ja kenties hän\nvälttäisi turmiotatuottavan rynnäkön jollakin kekseliäällä juonella.\n\nBushmanni oli nyt aivan aukeaman keskustassa; elefantti syöksyi suoraan\nhäntä kohti.\n\nEdellisellä ei ollut ainoatakaan asetta jättiläismäisen ahdistajansa\nvaralle. Hän oli heittänyt pois jousensa -- kirveensä myös --\njuostakseen keveämmin. Mutta kummastakaan ei olisi ollut mitään\nhyötyä moisen vastustajan varalle. Hänellä ei ollut muuta kuin\nlammasnahkavaippansa. Se oli ollut haittana hänen paetessaan, mutta hän\noli tahallaan sen pitänyt.\n\nHänen tarkoituksensa ilmeni pian.\n\nHän seisoi paikallaan, kunnes ojennettu kärsä oli kolmen jalan päässä\nhänen kasvoistaan; ja sitten, heittäen vaipan niin, että se putosi tuon\npitkän lieriön päälle, hypähti hän ketterästi sivulle ja alkoi juosta\ntakaisin.\n\nHän olisi epäilemättä onnistunut pääsemään norsun taakse ja siten\npakoon, mutta vaipan pudotessa suurelle kärsälle eläin sieppasikin sen\nkiinni, ja se hulmahti äkkiä ympäri. Onnettomuudeksi eivät Swartboyn\nsääret olleet vielä selvinneet norsun piiristä -- vaippa kietoutui\nniiden ympärille -- ja sätkyttelevä bushmanni paiskautui tantereeseen.\n\nSilmänräpäyksessä ketterä Swartboy pääsi taas jalkeille ja aikoi\nrynnätä uuteen suuntaan. Mutta elefantti, huomattuaan vaippapetoksen,\noli pudottanut sen ja kääntyi kiireesti hänen peräänsä. Swartboy oli\ntuskin ottanut kolmea askelta, kun pitkä norsunluinen kaari tunkeutui\ntakaapäin hänen sääriensä väliin, ja seuraavassa hetkessä heitettiin\nhänen ruumiinsa korkealle ilmaan.\n\nVan Bloom ja Hendrik, jotka juuri silloin tulivat aukeaman reunalle,\nnäkivät hänen singahtavan ylös; mutta heidän hämmästyksekseen hän\nei tullut takaisin maahan! Oliko hän pudonnut takaisin norsun\ntorahampaille ja pitikö kärsä häntä siellä kiinni? Ei. He näkivät\notuksen pään. Bushmannia ei ollut siellä, ei sen selässä eikä missään\nmuualla näkyvissä. Elefantti näytti todella yhtä hämmästyneeltä kuin\nhekin uhrinsa äkillisen katoamisen vuoksi! Suunnaton peto käänsi\nsilmänsä joka taholle ikäänkuin etsien raivonsa esinettä!\n\nMihin oli Swartboy saattanut joutua? Mihin? Sillä hetkellä norsu päästi\nkovan karjaisun, sen nähtiin hyökkäävän erästä puuta kohti, jonka\nympäri se kiersi kärsänsä pudistellen sitä vimmatusti. Van Bloom ja\nHendrik kohottivat katseensa sen latvaan odottaen näkevänsä Swartboyn\nsiellä.\n\nSielläpä hän olikin istuen lehvien ja oksien seassa, jonne oli\nlennähtänyt. Kauhu kuvastui hänen kasvoissaan, sillä hän tiesi, ettei\nollut turvassa. Mutta hänellä oli tuskin aikaa ilmaista pelkoansa;\nsillä seuraavassa hetkessä puu taittui jysähtäen ja kaatui maahan\ntuoden bushmannin mukanaan oksiensa seassa.\n\nSattui, että norsun kärsän taittama puu kaatui elukkaa kohden. Jopa\nSwartboy kosketti elefantin ruumiiseenkin pudotessaan ja liukui\nalas sen peräpuolta. Oksat olivat ehkäisseet putoamisen nopeutta,\nja bushmanni oli yhä vahingoittumatta; mutta hän tunsi nyt olevansa\nkokonaan vastustajansa armoilla. Hän ei nähnyt mitään pakoonpääsyn\nmahdollisuutta. Hän oli mennyttä miestä!\n\nJuuri silloin muuan ajatus iski hänen mieleensä -- jonkinlainen\nepätoivoinen vaisto -- ja hypähtäen elukan toisen takajalan luo hän\nkiersi käsivartensa sen ympäri ja piti kiinni lujasti! Samalla hän pani\npaljaat jalkansa eläimen kaviomaisten kynsien päälle, joten hän niiden\ntukemana saattoi pitää otteensa, kulkekoon otus miten tahtoi!\n\nSuunnaton otus, voimatta pudistaa häntä pois, saavuttamatta\nhäntä kärsällään ja ennen kaikkea kauhistuneena tästä oudosta\nhyökkäystavasta, päästi kimeän kirkaisun ja häntä suorana ja kärsä\nkorkealla ilmassa syöksyi pois viidakkoon!\n\nSwartboy piti kiinni jalasta, kunnes oli miltei pensastossa ja sitten,\nvaanien tilaisuutta, liukui hiljalleen pois. Niin pian kuin hän jälleen\nkosketti maankamaraan, nousi hän jaloilleen ja juoksi kaikin voimin\npäinvastaiseen suuntaan.\n\nHänen ei olisi tarvinnut juosta ainoatakaan askelta, sillä elefantti,\nyhtä pelästyneenä kuin hänkin, jatkoi kulkuaan viidakon läpi hävittäen\npuita ja oksia eteenpäin rientäessään. Ääretön nelijalkainen ei\npysähtynyt, ennenkuin oli saanut useita maileja itsensä ja ikävän\nseikkailunsa näyttämön väliin!\n\nVan Bloom ja Hendrik olivat tällä välin ladanneet uudelleen ja lähtivät\nSwartboyn avuksi; mutta nopeasti kiitävä bushmanni ryöpsähti heille\naivan vasten silmiä, palatessaan ihmeelliseltä pakomatkaltaan.\n\nMetsämiehet, jotka nyt olivat työstänsä lämminneitä, ehdottivat, että\nseurattaisiin jälkiä; mutta Swartboy, joka oli saanut tarpeekseen\n\"vanhasta irtolaisesta\", selitti, ettei ollut pienintäkään\nmahdollisuutta saavuttaa sitä ilman hevosia tai koiria; ja kun heillä\nei ollut kumpiakaan, olisi aivan hyödytöntä seurata sitä kauemmin.\n\nVan Bloom näki, että huomautuksessa oli perää, ja enemmän kuin\nmilloinkaan hän suri hevostensa menettämistä. Elefantti, vaikka sen\nhelposti saavuttaa hevosella ratsastaen tai koirien umpikujaan ajamana,\nvoi helposti päästä pakoon jalan kulkevalta metsämieheltä; ja kun se\nkerran on päättänyt paeta, on vallan turha vaiva seurata sitä enää.\n\nNyt oli jo liian myöhäistä etsiä toisia norsuja; ja tyytymättöminä\nmetsästäjät jättivät ajon sikseen ja käänsivät askeleensa leiriä kohden.\n\n\n\n\n30. luku.\n\nPUUTTUVA METSÄMIES JA \"VILLIHÄRÄT\".\n\n\nTunnettu sananlasku sanoo, että \"onnettomuus harvoin tulee yksin\".\n\nLähestyessään leiriä saattoivat metsämiehet huomata, ettei kaikki ollut\nsiellä kunnossa. He näkivät Tottyn Trüeyn ja Janin kanssa seisovan\ntikapuiden päässä; mutta heidän eleissään oli jotakin, joka kertoi,\nettei kaikki ollut hyvin. Missä oli Hans?\n\nNiin pian kun metsästäjät tulivat näkyviin, riensivät Jan ja Trüey\nalas maahan ja ulos heitä vastaan. Heidän katseensa ilmaisi huonoja\nkuulumisia ja heidän sanansa pian todistivat tämän luulon.\n\nHans ei ollut siellä -- hän oli lähtenyt tuntikausia sitten -- he\neivät tienneet minne, he pelkäsivät jotakin tapahtuneen hänelle -- he\npelkäsivät hänen eksyneen!\n\n\"Mutta mikä sai hänet lähtemään leiristä?\" kysyi van Bloom\nhämmästyneenä ja pahoillaan uutisista.\n\nSe ja se ainoastaan, saattoivat he vastata. Aika joukko kummallisen\nnäköisiä elukoita -- hyvin kummallisen näköisiä, sanoivat lapset --\noli tullut lammelle juomaan. Hans oli ottanut pyssynsä ja seurannut\nniitä kiireesti, käskien Trüeyn ja Janin pysyä puussa tulematta alas,\nennenkuin hän palaisi. Hän menisi ainoastaan vähän matkan päähän,\nheidän ei tarvitsisi pelätä.\n\nSiinä kaikki, mitä he tiesivät. He eivät tainneet edes sanoa, mihin\nsuuntaan hän oli kulkenut. Hän meni lammen alemman pään kautta, mutta\npensasto peitti hänet pian heidän näkyvistään, eivätkä he häntä sitten\nenää nähneet.\n\n\"Mihin aikaan se oli?\"\n\nSiitä oli monta tuntia -- se oli todella aivan aamusella -- ei kauan\nsen jälkeen, kun metsästäjät itse olivat lähteneet. Kun häntä ei\nkuulunut takaisin, tulivat lapset levottomiksi; mutta he luulivat hänen\ntavanneen isän ja Hendrikin ja auttavan heitä metsästyksessä; ja sen he\nuskoivat syyksi hänen pitkään viipymiseensä.\n\nOlivatko he kuulleet mitään pyssynlaukausta?\n\nEivät -- he olivat kuunnelleet, mutta eivät olleet sellaista kuulleet.\nElukat olivat menneet pois, ennenkuin Hans oli saanut pyssynsä kuntoon;\nja he arvelivat hänen täytyneen seurata niitä jonkun matkaa, ennenkuin\nhän voi ne saavuttaa -- sen vuoksi eivät he kenties olleet kuulleet\nlaukausta.\n\n\"Minkälaisia eläimiä ne olivat?\"\n\nHe olivat kaikki nähneet ne vallan selvästi, kun ne joivat. Ne olivat\nsuuria elukoita, väriltään keltaisenruskeita, tuuheaharjaisia; pitkät\nkarvatupsut kasvoivat niiden rinnassa ja riippuivat alas etujalkojen\nvälissä. Ne olivat yhtä suuria kuin ponihevoset, sanoi Jan, ja hyvin\nponin näköisiä. Ne hyppelehtivät ja loikkivat sinne tänne aivan kuin\nponit toisinaan. Trüeyn mielestä ne olivat enemmän leijonan näköisiä!\n\n\"Leijonan!\" huudahtivat hänen isänsä ja Hendrik levottomuutta\nilmaisevalla äänellä.\n\nNiin todella, ne muistuttivat hänen mielestään leijonia, vahvisti Trüey\njälleen, ja Totty sanoi samaa. \"Montako niitä oli?\"\n\n\"Oi! Suuri lauma, ei viittäkymmentä vähempää.\" He eivät olleet voineet\nlaskea niitä, kun ne olivat alituisessa liikkeessä, laukaten paikasta\ntoiseen ja puskien toisiaan _sarvillansa_.\n\n\"Mitä! Niillä oli siis sarvet?\" kysyi van Bloom tuon ilmoituksen\ntyynnyttämänä.\n\nVarmasti niillä oli sarvet, vastasivat kaikki kolme.\n\nHe olivat nähneet teräväkärkiset sarvet, jotka ensin taipuivat alaspäin\nja sitten kääntyivät ylös elukoiden kasvojen edessä. Niillä oli harjat\nmyös, vahvisti Jan; ja paksut kaulat, jotka kaartuivat kuin kauniilla\nhevosella; ja kuonon yläpuolella harjan kaltaiset karvatupsut; ja\nniillä oli somat pyöreät vartalot kuten poneilla, ja pitkät valkoiset\nhännät, jotka ulottuivat miltei maahan saakka, aivan kuten ponien\nhännätkin, ja hienosti muodostuneet jäsenet niinkuin poneillakin.\n\n\"Sen sanon\", jatkoi Jan innoissaan, \"jollei niillä olisi ollut\nsarvia ja pitkiä karvatöyhtöjä rinnassa ja kuonossa, olisin ennen\nkaikkea pitänyt niitä poneina. Ne laukkasivat ympäri aivan kuten\nponit leikkiessään ja juoksivat pää alhaalla, kaartaen kaulaansa\nja huiskuttaen harjaansa -- niin ja pärskivät, kuten olen kuullut\nponien tekevän; mutta toisinaan ne mylvivät enemmän härkien lailla;\nja tunnustan niiden pääpuolen olleen aika paljon härän näköisen;\nsitäpaitsi huomasin, että niillä oli halkinaiset kaviot kuten karjalla.\nOi, minä näin ne vallan hyvin Hansin ladatessa pyssyänsä. Ne viipyivät\nveden partaalla, kunnes hän oli melkein valmis; ja kun ne laukkasivat\ntiehensä, kulkivat ne pitkässä rivissä toinen toisensa perässä, suurin\netummaisena ja toinen suurikokoinen viimeisenä.\"\n\n\"Villihärkiä!\" huudahti Hendrik.\n\n\"Gnuu!\" huusi Swartboy.\n\n\"Niin, niiden on täytynyt olla villihärkiä\", sanoi van Bloom. \"Janin\nkuvaus sopii niihin kerrassaan.\"\n\nSe oli vallan totta. Jan oli varsin oikein antanut monta\nluonteenomaista tunnusmerkkiä kenties kummallisimmasta kaikista\nmärehtijöistä, \"villihärästä\" eli gnuu-eläimestä (_Catoblepas gnoo_).\nHarjan tapainen töyhtö kuonossa, etujalkojen väliset pitkät karvat, yli\nkasvojen alastaipuvat sarvet, jotka sitten jyrkästi kääntyvät ylöspäin,\npaksu kaareva kaula, pyöreä, täyteläinen, hevosenmuotoinen vartalo,\npitkä valkeahko häntä ja tuuheana heilahteleva harja -- kaikki sopi\ngnuu-eläimeen.\n\nEipä Trüeykään ollut tehnyt anteeksiantamatonta erehdystä.\nGnuu-eläimet, etenkin vanhat härät, muistuttavat sattuvasti leijonaa\nniin paljon, että terävimmätkin metsästäjät matkan päästä tuskin voivat\nerottaa toista toisesta.\n\nJan oli kuitenkin tarkastanut niitä paremmin kuin Trüey; ja jos ne\nolisivat olleet lähempänä, olisi hän vielä huomannut, että elukoilla\noli punaiset hehkuvat silmät ja hurja katse; että niiden pää ja sarvet\neivät olleet kovinkaan erilaiset kuin afrikalaisella puhvelilla; että\nniiden jäsenet muistuttivat uroshirveä, kun taas muu sopi hyvin yhteen\nhänen \"poninsa\" kanssa. Hän olisi lisäksi voinut havaita uroksien\nolevan naaraita suurempia ja tummemman ruskeita. Jos laumassa olisi\nollut \"vasikoita\", olisi hän nähnyt niiden olevan vielä vaaleampia\nväriltään -- todella valkoisia tai vaaleankeltaisia.\n\nGnuu-eläimet, joita oli nähty, olivat tavallista lajia; hollantilaiset\nsiirtolaiset ovat niille antaneet nimen \"wildebeest\" eli villihärkä\nja hottentotit \"gnoo\" eli \"gnu\" kumean valittavan äänen vuoksi, joka\nnäistä elukoista toisinaan lähtee ja jota \"gnoo-o-oo\"-sana kuvailee.\n\nNe samoilevat äärettömissä laumoissa Etelä-Afrikan villeillä\ntasangoilla; ovat vaarattomia eläimiä, paitsi haavoittuneina; silloin\nvanhat härät ovat tavattoman vaarallisia ja ahdistavat metsästäjää sekä\nsarvin että kavioin. Ne voivat juosta perin nopeasti, vaikkeivät juuri\nkoskaan mene suoraan tiehensä, vaan pysytellen varovaisen välimatkan\npäässä kiertelevät metsästäjän ympärillä, hypähdellen joka suuntaan,\nuhaten pää painettuna maata kohden, kuopien jaloillaan tomua ilmaan\nja mylvien härkien lailla tai todella kuten leijona -- sillä niiden\n\"meteli\" muistuttaa leijonan karjumista.\n\nVanhat härät ovat vahteina lauman syödessä ja puolustavat sitä sekä\nedestä että takaa. Kun ne juoksevat pois, kulkevat ne tavallisesti\nyhdessä rivissä, kuten Jan oli esittänyt.\n\nVanhat härät ovat lauman jälkijoukon ja metsästäjän välissä; ja lauma\nhyppelee eteen- ja taaksepäin, puskien toisiaan sarvillansa ja usein\nnäyttäen tappelevan oikein vakavissaan! Ennenkuin metsästäjä kuitenkaan\ntulee pyssynkantaman päähän, heittävät ne riitansa ja laukkaavat\npois hänen tieltään. Mikään ei vedä vertoja niille oikukkaille\nhullutteluille, joita nämä eläimet harrastavat parveillessaan yli\ntasangon.\n\nToinenkin laji samaa sukua on yleinen Etelä-Afrikassa, ja kolmas\nasustaa vielä kauempana pohjoisessa; mutta viimemainittua tunnetaan\nvarsin vähän. Molemmat lajit ovat \"wildebeestiä\" suurempia, kummankin\nyksilöt ovat lähes viiden jalan korkuisia, kun taas tavallinen gnuu on\ntuskin neljää.\n\nNuo kolme lajia eroavat selvästi eivätkä koskaan ole samassa laumassa,\nvaikka kutakin niistä usein tavataan muiden eläinten seurassa. Kaikki\nkolme ovat Afrikan mantereelle ominaisia eikä niitä tavata missään\nmuualla.\n\n\"Juomuinen gnuu\" (_Catoblepas gorgon_) on toinen Etelä-Afrikassa\ntavattava laji. Metsästäjät ja siirtolaiset tuntevat sen \"blauw\nwildebeest\" (sininen villihärkä) nimisenä. Sen väri on sinertävä --\nsiitä nimi, ja se on \"juomuinen\" eli juovikas sivuiltaan. Sen tavat\novat hyvin samanlaisia kuin tavallisen gnuun, mutta se on kauttaaltaan\nraskaampi ja hitaampi otus ja sillä on vielä eriskummaisempia ja\nkömpelömpiä temppuja.\n\nKolmas laji (_Catoblepas tuarina_) on alkuasukkaiden \"kokoon\". Se\nlähenee enemmän muodoltaan ja tavoiltaan juovikasta gnuu-eläintä; mutta\nkun sitä ei tavata muualla kuin keskisissä ja vähemmän tunnetuissa\nAfrikan osissa, tiedetään siitä vähemmän kuin kummastakaan toisesta.\nSe on kuitenkin samaa lajia; ja noista kolmesta lajista, jotka eroavat\nsuuresti kaikista tunnetuista eläimistä, muodostetaan oikeutetusti\nselvä ja erikoinen suku.\n\nNiitä on näihin asti luokiteltu yhteen antilooppien kanssa, vaikka\nvaikeata on sanoa mistä syystä. Niillä on paljon vähemmän sukulaisuutta\nantiloopin kuin härän kanssa; ja metsästäjän ja rajamaiden buurin\njokapäiväiset havainnot ovat johtaneet heidät samanlaiseen\njohtopäätökseen -- kuten heidän näille eläimille antamansa nimitys\n(villihärät) edellyttävät.\n\nGnuu on kauan ollut rajamaiden farmarien ja metsästäjäin mieliruokaa.\nSen liha on hyvänmakuista ja gnuuvasikan vallan herkkua. Taljasta\nvalmistetaan erilaisia valjaita ja hihnoja; ja pitkä silkinhieno häntä\non kauppatavaraa. Jokaisen rajamaafarmin ympärillä voi nähdä suuria\nkasoja gnuun ja hyppykauriin sarvia -- jäännöksiä metsästettäessä\nsaaduista elukoista.\n\n\"Jaging de wildebeest\" (gnuumetsästys) on nuorien buurien suosittu\najanviete. Suuria parvia näitä eläimiä ajetaan toisinaan laaksoihin,\njoihin ne piiritetään, ja sitten kaadetaan niitä mielin määrin. Ne voi\nmyös viekoitella pyssynkantaman päähän näyttämällä punaista nenäliinaa\ntai jotakin punaista vaatetta -- jota väriä kohtaan niillä on suuri\nvastenmielisyys. Ne voidaan helposti kesyttää kotieläimiksi; mutta ne\neivät ole farmarin suosikkeja, sillä hän pelkää niiden tuovan hänen\nkarjaansa erään onnettoman ihotaudin, jota gnuu-eläimissä on ja joka\ntuhoaa tuhansittain niitä joka vuosi.\n\nLuonnollisesti eivät van Bloom ja hänen seuralaisensa jääneet\njuttelemaan näistä seikoista. He olivat liian huolissaan kadonneen\nHansin kohtalosta voidakseen mitään muuta ajatella.\n\nHe olivat aikeissa lähteä häntä etsimään, kun juuri silloin nähtiin\nherrasmiehemme tulevan järven pään ympäri, tallustaen perin hitaasti\neteenpäin olkapäällänsä kantaman suuren ja raskaan esineen painon alla.\n\nRiemuhuuto kajahutettiin, ja muutamassa hetkessä oli Hans heidän\nkeskellänsä.\n\n\n\n\n31. luku.\n\nAFRIKALAINEN MUURAHAISSYÖJÄ.\n\n\nHansia tervehdittiin kysymysten tulvalla: \"Missä olet ollut? Mikä\nsinua pidätti? Mitä sinulle on tapahtunut? Olethan vahingoittumaton ja\nterve? Et suinkaan ole loukkaantunut, toivoakseni?\" Näitä ja joitakuita\nmuitakin kysymyksiä tehtiin samassa hengenvedossa.\n\n\"Olen terve kuin pukki\", sanoi Hans; \"ja muihin kysymyksiinne vastaan\nniin pian kuin Swartboy on nylkenyt tämän 'aard-varkin' ja Totty\nkeittänyt palasen sitä illalliseksi. Mutta nyt olen liian nälkäinen\npuhellakseni, joten suotte kai anteeksi.\"\n\nNäin vastatessaan Hans heitti olaltansa miltei lampaan kokoisen elukan,\njota peitti pitkä harjaksinen punertavanharmaa turkki ja jolla oli\ntavaton häntä, juuresta paksu ja porkkanan tavoin kapeneva; lähes\njalan pituinen kuono, mutta aivan hoikka ja paljas; varsin pieni suu;\npystyssä seisovat korvat, jotka muistuttivat sarvia; matala, litteä\nvartalo; lyhyet voimakkaat jalat ja äärettömän pitkät kynnet, etenkin\netujaloissa, joissa ne ojentautumatta ulos olivat kääntyneet taaksepäin\nkaksin kerroin, kiinnipuristetun nyrkin tavoin tahi kuten apinan kädet.\nKauttaaltaan perin omituinen oli tuo otus, jota Hans oli nimittänyt\n\"aard-varkiksi\" ja toivoi keitettävän illalliseksi.\n\n\"No niin, poikaseni\", vastasi van Bloom, \"annamme sinulle anteeksi\nsitäkin mieluummin, kun itse olemme jokseenkin yhtä nälkäisiä\nkuin sinäkin, luulisin. Mutta arvelen, että voimme yhtä hyvin\njättää aard-varkin huomiseen päivälliseksi. Meillä on täällä pari\nriikinkukkoa, ja Totty saa toisen niistä valmiiksi sukkelammin kuin\ntuon.\"\n\n\"Mitä siihen tulee\", vastasi Hans, \"on minulle yhdentekevää. Olen juuri\nsellaisessa tilassa, että syön mitä tahansa -- vaikkapa vanhan sitkeän\nkvaggan paistia, jos sitä olisi; mutta luulen, ettei olisi pahaksi, jos\nSwartboy -- nimittäin, jollet ole liian väsynyt, vanha Swart -- nylkisi\ntämän otuksen nahan.\"\n\nHans osoitti aard-varkia.\n\n\"Ja valmista se niin, ettei se pilaannu\", jatkoi hän; \"sillä _sinä_\ntiedät, Swartboy, että se on herkkupala -- oikea makupala -- ja olisi\nvahinko antaa sen pahentua tällaisella kuumalla ilmalla. Aard-varkia ei\npannakaan pussiin joka päivä.\"\n\n\"Mynheer Hans puhuu tosi -- Swartboy sen kaikki tietää. Hän nylkee ja\nlaittaa goupin.\"\n\nNäin sanoen Swartboy otti puukon ja ryhtyi ruhon nylkemiseen.\n\nTämä kummallisen näköinen elukka, jota Hans nimitti aard-varkiksi ja\nSwartboy goupiksi, ei ollut enempää eikä vähempää kuin afrikalainen\nmuurahaissyöjä (_Orycteropus capensis_).\n\nVaikka siirtolaiset sanovat sitä aard-varkiksi, mikä on \"maa-sian\"\nhollantilainen nimitys, on eläimellä varsin vähän yhteistä sian\nsuvun kanssa. Se muistuttaa tosin hiukan sikaa kärsänsä ja poskiensa\npuolesta; ja se ynnä sen harjaksinen turkki sekä tapa kaivella ovat\nepäilemättä antaneet aihetta erehdyttävään nimeen. \"Maa\"-yhdysosa on\nnimeen tullut senvuoksi, että se on maatakaivava elukka -- todella\nmaailman parhaita kuopantekijöitä. Se voi tehdä tietänsä maan alle\nnopeammin kuin mitä lapio voi sitä seurata ja nopeammin kuin mikään\nmäyrä. Kokonsa, tapojensa ja useissa kohdin ruumiinsa muodon puolesta\nse muistuttaa suuresti etelä-amerikalaista serkkuansa, muurahaiskarhua\n(_Myrmecophaga jubata_), joka viime aikoina on tullut niin kuuluisaksi,\nettä se on miltei vallannut \"muurahaissyöjän\" nimen. Mutta \"aard-vark\"\non yhtä hyvin muurahaissyöjä kuin sekin -- voi puuhkaista yhtä\npaksuseinäisiä taloja, tonkia esiin ja ahmia yhtä paljon termiittejä\nkuin mikään muurahaiskarhu Amazonin laaksossa kautta koko sen pituuden\nja leveyden. Sillä on lisäksi yhtä suuri häntä kuin muurahaiskarhulla,\nmelkein yhtä pitkä kuono, yhtä pieni suu ja yhtä kauas ulottuva\nja venyvä kieli. Kynsien suhteen sitä voi verrata amerikkalaiseen\nserkkuunsa milloin tahansa, ja se voi kävellä juuri yhtä omituisesti\netukäpäliensä syrjillä \"varpaat sisäänpäin\".\n\nVoi siis kysyä, miksi kuulemme niin paljon puhuttavan\nmuurahaiskarhusta, kun taas maasiasta ei sanota sanaakaan. Jokainen\nmuseo ja eläintarha kerskailee omistavansa kappaleen edellistä, kun\nkukaan ei välitä ilmoittaa jälkimmäistä omistavansa. Mistä tämä\nkateellinen ero? Mielestäni se on Barnumin metkuja. Senvuoksi, että\n\"aard-vark\" on hollantilainen -- Kap-maan buuri -- ja buureja on viime\naikoina varsin pahoin pidelty. Siinä syy, miksi eläintieteilijät ja\nnäyttäjät ovat kohdelleet paksuhäntäistä poikaansa niin nurjasti.\nMutta niin ei saa kauemmin olla; minä nousen puolustamaan maasikaa; ja\nvaikkakin muurahaiskarhulla on erityisesti nimitys _Myrmecophaga_ eli\nmuurahaissyöjä, väitän, että _Orycteropus_ on yhtä hyvä muurahaissyöjä\nkuin sekin. Se voi murtautua läpi yhtä suurien ja suurempienkin\nmuurahaiskekojen -- muutamat ovat kaksikymmentä jalkaa korkeita -- se\nvoi työntää esiin yhtä pitkän ja yhtä tahmean kielen -- parikymmentä\ntuumaa pitkän -- se voi liikuttaa sitä yhtä ketterästi ja \"nuolaista\"\nyhtä paljon valkoisia muurahaisia kuin mikään muurahaiskarhu. Se voi\ntulla myöskin yhtä lihavaksi ja painaa yhtä paljon ja, mikä on suuresti\nsen kunniaksi, se voi hankkia sinulle mitä herkullisinta paistia, kun\nsuvaitset sen surmata ja syödä. On totta, että se _maistuu hiukan\nmuurahaishapolta_, mutta juuri sitä herkkusuut ihailevat. Ja kun tulet\npuhuneeksi \"suolatusta liikkiöstä\" -- ah, maistapa _tämän_ liikkiötä!\nSuolaa se hyvin ja parhaiksi ja syö sitä, etkä enää koskaan puhu\nmuunlaisesta.\n\nHans tiesi tämän \"suolatun liikkiön\" maun -- sen hän tiesi ja Swartboy\nmyös; siksipä viimemainittu ryhtyikin \"goupia\" teurastamaan, ei vasten\ntahtoaan, vaan mielihalusta.\n\nSwartboy tiesi kuinka kallisarvoista herkkua hän piti sormiensa välissä\n-- kallisarvoista ei ainoastaan sen todellisen hyvyyden vuoksi,\nvaan sen harvinaisuuden tähden; sillä joskin maasika on tavallinen\nEtelä-Afrikassa, jopa joillakin seuduilla lukuisasti tavattavissa, ei\nmetsästäjä joka päivä niitä saakaan surmatuksi. Päinvastoin otus on\nvarsin vaikeasti saatavissa, vaikka tappaminen ei ole vaikeata, sillä\nkuonoon tähdätty isku sen surmaa.\n\nMutta juuri kuten sen voi helposti surmata sen kiinni saatuansa, on\nsitä toisaalta vaikea saada kiinni. Se on arka ja varovainen, tulee\ntuskin muulloin kolostansa esiin kuin yöllä; ja silloinkin se hiipii\nniin hiljaa ja vartioi ympäristöään niin terävästi, ettei mikään\nvihollinen voi sen tietämättä sitä lähestyä. Sen silmät ovat hyvin\npienet, ja kuten useimmat yöeläimet, näkee se huonosti; mutta kaksi\naistia, haju ja kuulo, on sillä mitä tarkimmat. Pitkien pystyjen\nkorviensa avulla se kuulee jokaisen lähistöltä tulevan äänen, vaikka\nkuinka hiljaisen.\n\nMaasika ei ole ainoa muurahaisia syövä Etelä-Afrikan nelijalkainen.\nSiellä on toinenkin elukka, joka pitää yhtä paljon valkoisista\nmuurahaisista kuin se; mutta se on vallan toisennäköinen eläin. Se\non karvapeitettä vailla oleva elukka; mutta sen sijaan on sen ruumis\nkokonaan säännöllisen suomupeitteen verhoama, ja joka suomu on viiden\nshillingin rahan suuruinen. Nämä suomut ovat limittäin, ja eläin voi ne\ntahtoessaan nostaa pystyyn. Se muistuttaa muodoltaan suurta sisiliskoa\ntai pientä krokodiiliä enemmän kuin tavalliset nelijalkaiset, mutta sen\ntavat ovat miltei aivan samanlaiset kuin maasian. Se tekee kuoppia,\nkaivaa muurahaiskekoja auki yön aikaan, työntää pitkän tahmean kielen\nhyönteisten sekaan ja ahmii niitä kiihkeästi.\n\nKun se äkkiä yllätetään eikä ole maanalaisen pakopaikkansa ulottuvilla,\npaneutuu se kerälle kuin siili ja muutamat lajit Etelä-Amerikan\nvyötiäisiä -- jota viimemainittua eläintä se huomattavasti muistuttaa\nsuomuisen panssaripeitteensä tähden.\n\nTämä muurahaissyöjä tunnetaan muurahaiskävyn eli muurahaissiilin\nnimellä, mutta useita lajeja muurahaiskäpyjä on muuallakin kuin\nAfrikassa. Muutamia on Etelä-Aasiassa ja Intian saaristossa.\nEtelä-Afrikassa tavattava tunnetaan luonnontutkijain kesken nimellä\n\"pitkähäntäinen\" eli \"Temminck\" muurahaiskäpy (_Manis Temminckii_).\n\nTotty tarjosi pian paahdettua \"riikinkukkoa\" eli oikeastaan\nhiillostettua trappia. Vaikka se kenties ei ollutkaan parhaimmalla\ntavalla valmistettua, oli se kyllin hyvin tehtyä tyydyttääkseen niiden\nvatsoja, joille se oli aiottu. He olivat kaikki liian nälkäisiä\nollakseen turhantarkkoja, ja sanomatta arvostelevaa sanaa he söivät\npäivällisensä.\n\nSitten Hans alkoi kertoa juttua tämänpäiväisistä seikkailuistansa.\n\n\n\n\n32. luku.\n\nGNUU AHDISTAA HANSIA.\n\n\n\"No niin\", alkoi Hans, \"ei ollut kulunut enempää kuin tunti\nlähdöstänne, kun villihärkäjoukon nähtiin lähestyvän lammikkoa. Ne\nlikenivät yhdessä ainoassa rivissä; mutta ne olivat rikkoneet jononsa\nja loiskuttelivat sinne tänne vedessä, ennenkuin juolahti mieleeni\nahdistaa niitä millään tavoin.\"\n\nLuonnollisesti tunsin, mitä ne olivat ja että ne olivat oikeata\nriistaa; mutta olin niin innostunut katselemaan niiden hullunkurisia\nloikkauksia, etten tullut ajatelleeksi pyssyäni, ennenkuin koko lauma\noli miltei lopettanut juomisen. Silloin muistin elävämme kuivalla\nbiltongilla ja ettei vaihtelu ensinkään haittaisi. Huomasin lisäksi,\nettä gnuulaumassa oli muutamia nuoriakin -- jotka saatoin erottaa\nniiden pienemmästä koosta ja vaaleammasta väristä. Tiesin niiden lihan\nolevan mitä oivallisinta syötävää ja päätin siis, että söisimme kaikki\nsitä päivälliseksi.\n\nSyöksyin ylös tikapuita hakeakseni pyssyni; ja silloin huomasin kuinka\najattelematon olin ollut, kun en ollut sitä ladannut teidän mentyänne.\nEn ollut ajatellut mitään odottamatonta tapausta -- mutta se oli perin\ntyperää, sillä miten saatoin tietää, mitä tapahtuisi yhdessä ainoassa\ntunnissa, jopa minuutissakin.\n\nLatasin pyssyni suurella kiireellä, sillä näin villihärkien lähtevän\nvedestä; ja niin pian kuin olin työntänyt kuulan sisään, juoksin alas\ntikapuita. Ennenkuin olin saapunut maahan, huomasin unohtaneeni ottaa\nmukaan sekä ruutisarven että patruunalaukun. Minulla oli liian tulinen\nkiire mennäkseni niitä hakemaan, sillä näin viimeisen villihärän\nlähtevän pois ja kuvittelin tulevani liian myöhään. Minulla ei ollut\nkuitenkaan aikomustakaan kulkea pitkää matkaa niitä ajaen. Halusin vain\nkerran laukaista niihin, ja pyssyssä oleva panos riittäisi siihen.\n\nKiirehdin riistan jälkeen pysytellen mikäli mahdollista piilossa.\nHuomasin hetken kuluttua, ettei minun olisi tarvinnut olla niin\nvarovainen. Villihärät, olematta arkoja -- kuten olin nähnyt niiden\nolevan vanhan asuntomme tienoilla -- näyttivät varsin vähän pelkäävän\nminua. Niin oli asianlaita etenkin vanhojen härkien osalta, jotka\nloikkivat ja juoksentelivat sinne tänne noin sadan kyynärän päässä ja\ntoisinaan antoivat minun tulla vielä lähemmäksikin. Oli selvää, ettei\nniitä koskaan oltu metsästetty.\n\nKerran tai kahdesti olin ampumamatkan päässä parista vanhasta härästä,\njotka näyttivät olevan jälkijoukkona. En halunnut kuitenkaan niitä\nampua. Tiesin, että niiden liha osoittautuisi sitkeäksi. Halusin\njotakin mureampaa. Halusin lennättää luodin hiehoon tai yhteen nuorista\nhäristä, joiden sarvet eivät vielä olleet alkaneet kivertyä. Näin niitä\nuseita laumassa.\n\nNiin kesyjä kuin eläimet olivatkin, en silti päässyt yhtään niistä\nkyllin lähelle. Etupäässä olevat vanhat härät johtivat ne aina pois\npyssynkantaman päästä; ja ne kaksi, jotka päättivät joukon, näyttivät\najavan niitä eteenpäin minun lähestyessäni.\n\nNo niin, tällä tavoin ne houkuttelivat minut kauemmas kuin mailin\npäähän; ja ajon jännitys sai minut unohtamaan, kuinka väärin tein\nmennessäni niin kauas leiriltä. Mutta ajatellen lihaa ja yhä toivoen\nvoivani laukaista jatkoin yhä edelleen.\n\nVihdoin ajo vei minut sellaiselle maalle, jossa ei enää ollut\npensastoa; siellä oli kuitenkin siitä huolimatta hyvää suojaa\nmuurahaiskeoista, jotka suurten telttojen tavoin seisoivat yhtä\npitkien matkojen päässä toisistaan hajallaan pitkin lakeutta. Ne\nolivat hyvin suuria -- muutamat yli kahdentoista jalan korkuisia -- ja\nerosivat kaikkialla yleisestä kupoolinmuotoisesta lajista. Ne olivat\nsuurten kartioiden eli pyöristettyjen pyramiidien muotoisia, joukko\npienempiä kartioita kohosi niiden perustan ympärillä ja kierteli niiden\nsivuja pienten tornien tavoin. Tiesin niiden olevan erään valkoisen\nmuurahaislajin kekoja ja hyönteistutkijain antaneen sille nimen _Termes\nbellicosus_.\n\nSiellä oli toisiakin kekoja, lieriön muotoisia pyöristetyin päin, jotka\nolivat vain noin kyynärän korkuisia; ne olivat kuin pystyyn asetettuja\nkääröjä valkaisematonta pellavakangasta -- kullakin ylösalaisin\nkäännetty vati päällimmäisenä. Ne olivat kokonaan eroavan lajin,\nhyönteistutkijain _Termes mordaxin_ koteja, vaikka vielä toinenkin\nlaji, _Termes atrox_, rakentaa pesänsä samanmuotoiseksi.\n\nEn silloin pysähtynyt tarkastelemaan näitä omituisia rakennuksia.\nMainitsen niistä vain nyt, jotta saisitte käsityksen, millainen paikka\noli, voidaksenne ymmärtää mitä seurasi.\n\nKartion- ja lieriönmuotoiset keot peittivät tasangon jotenkin tiheään.\nToisia tai toisia tapasi joka kahdensadan kyynärän päässä; ja\nkuvittelin käyttämällä niitä suojanani pääseväni suuritta vaikeuksitta\nampumaan gnuu-eläimiä.\n\nTein kierroksen päästäkseni niitä vastaan ja hiivin suuren\nkartionmuotoisen keon taa, jonka lähellä tihein lauma liikuskeli.\nKun kurkistin pienten tornien lomitse, näin harmikseni, että lehmät\nja nuoremmat elukat oli ajettu pois ulottuvilta, ja nuo kaksi vanhaa\nhärkää hyppelivät kuten ennenkin minun ja lauman välillä.\n\nUudistin tuon tempun ja hiivin toisen suuren kartion taakse, jonka\nlikellä elukat söivät. Noustessani laukaistakseni, olin jälleen\npettynyt. Lauma oli kulkenut pois kuten ennenkin, ja härkäparvi piti\nvahtia takana.\n\nMinua alkoi suututtaa. Härkien menettely harmitti minua tavattomasti,\nja kuvittelin todella niiden sen tietävän. Niiden temput olivat mitä\nomituisimpia ja jotkut näyttivät kuin minua pilkatakseen tehdyiltä.\nJoskus ne ryntäsivät varsin lähelle -- pää pantuna uhkaavaan asentoon;\nja täytyy tunnustaa, että ne mustine pörröisine rintoineen, terävine\nsarvineen ja hehkuvine punaisine silmineen näyttivät kaikkea muuta kuin\nmiellyttäviltä naapureilta.\n\nOlin viimein niihin niin suuttunut, että päätin olla enää kärsimättä\nniiden kiusaa. Jolleivät ne sallisi minun ampua yhtä laumasta, olin\npäättänyt, jotteivät ne itse pääsisi ilman laukausta, vaan saisivat\nkalliisti maksaa pelottomuutensa ja julkeutensa. Tein päätöksen\nlähettää luodin yhteen niistä ainakin.\n\nKun juuri olin nostamaisillani pyssyni laukaistakseni, huomasin niiden\nasettuneen asentoon uutta tappelua varten. Sen ne tekivät pudottautuen\npolvilleen ja hiipaillen eteenpäin, kunnes niiden päät olivat yhdessä.\nSilloin ne hypähtivät ylös, tekivät äkkiloikkauksen eteenpäin ikäänkuin\npäästäkseen päällimmäiseksi ja polkivat toisiaan kavioillaan.\nEpäonnistuttuaan tässä molemmat syöksyivät toistensa ohi, kunnes olivat\nusean kyynärän päässä erillään; sitten ne kääntyivät, lankesivat vielä\nkerran polvilleen ja lähenivät kuten ennenkin.\n\nTähän asti olin pitänyt näitä otteluita vain leikkinä; ja niin luulen\nuseimpien olleenkin. Mutta tällä kertaa näyttivät härät olevan\ntosissaan. Niiden kypäräpeitteisten otsien kova paukahtelu toisiansa\nvastaan, niiden raju korskunta ja mylvintä ja varsinkin niiden\nkiukkuinen tapa vakuuttivat minulle niiden todella joutuneen riitaan.\n\nVihdoin toinen niistä näytti yhä uudelleen kaatuvan maahan. Joka kerta\nsen osaksi noustua jaloilleen ja ehtimättä oikein päästä pystyyn\nvastustaja syöksyi sen kimppuun ja puski sen takaisin kyljelleen.\n\nNähdessäni ne niin vakavissa hommissa luulin voivani ampua varmemmin\nmenemällä hiukan lähemmäs; niin astuin esiin muurahaiskeon takaa ja\nkävelin tappelijoita kohti. Kumpikaan ei välittänyt lähenemisestäni\n-- toinen, koska sillä oli kylliksi tekemistä suojellakseen itseään\nhirveiltä iskuilta, ja toinen, koska oli niiden antamispuuhassa.\n\nOllessani noin parinkymmenen askeleen päässä tähtäsin pyssylläni.\nValitsin sen härän, joka näytti voittajalta, osaksi rangaistakseni\nsitä tylyydestä, se kun yhä iski kaatunutta vastustajaa, mutta kenties\nenemmän siitä syystä, että sen sivu oli minua kohden ja tarjosi\nparemman maalitaulun.\n\nLaukasin.\n\nSauhu peitti molemmat hetkiseksi. Sen haihduttaa näin voitetun härän\nyhä vielä polvistuvassa asennossa, mutta suureksi kummakseni oli\nse, johon olin tähdännyt, jalkeilla, nähtävästi yhtä ripeänä ja\nvahingoittumattomana kuin konsanaan! Tiesin osuneeni siihen johonkin\npaikkaan -- koska olin kuullut luodin moksahtavan sen lihavaan\nruumiiseen -- mutta oli ilmeistä, etten ollut tuottanut sille vauriota.\n\nMinulle ei jäänyt aikaa miettiä, mihin olin sitä haavoittanut. Ei\ntodella hetkeäkään, sillä samassa kun savu haihtui, näin -- sen sijaan,\nettä härätkin olisivat haihtuneet tiehensä -- sen, jota olin tähdännyt,\nnostavan ylös häntänsä, laskevan pörröisen päänsä ja hyökkäävän suoraan\nminua kohden!\n\nSen hurjat silmät katsoivat kostonhaluisesti ja sen mylvintä oli\nkylliksi kauhistaakseen minua rohkeampaakin. Vakuutan teille, että\npelkäsin vähemmän sinä päivänä, jolloin äkkiä kohtasin leijonan.\n\nMuutamaan silmänräpäykseen en tiennyt mitä tehdä. Ajattelin asettautua\npuolustusasentoon ja olin tahdottomasti kääntänyt tyhjän pyssyni --\naikoen käyttää sitä nuijana. Mutta huomasin heti, että se heikko isku,\njonka voisin antaa, ei pysähdyttäisi moisen vahvan raivoisan otuksen\nhyökkäystä, että se puskisi minut kumoon ja lävistäisi minut varmasti.\n\nKäänsin katsettani nähdäkseni, mitä hyötyä olisi paosta. Onneksi\nsattuivat silmäni muurahaiskekoon -- juuri siihen, jonka takaa olin\npujahtanut esiin. Näin ensi silmäyksellä, että kiipeämällä sinne olisin\npoissa raivoisan villihärän ulottuvilta. Olisiko minulla aikaa päästä\nsinne, ennenkuin se saavuttaisi minut?\n\nJuoksin kuin pelästynyt kettu. Sinä, Hendrik, voitat minut juoksussa\ntavallisesti. En luule, että olisit voinut joutua nopeammin tuolle\nmuurahaiskeolle kuin minä.\n\nEn tullut sekuntiakaan liian varhain. Kun tartuin pieneen torniin ja\nvedin itseni ylös, saatoin kuulla villihärän kavioiden kopseen takaani\nja kuvittelin tuntevani sen kuumaa hengitystä kantapäilläni.\n\nMutta saavutin vahingoittumatta kartion huipun; sitten käännyin\nja katsoin alas ahdistajaani. Näin, ettei se sinne voisi minua\nseurata. Niin terävät kuin sen sarvet olivatkin, olin turvassa niiden\nulottuvilta.\n\n\n\n\n33. luku.\n\nHÄRÄN PIIRITTÄMÄNÄ.\n\n\n-- No niin, jatkoi Hans hetken vaitiolon jälkeen, aloin pitää itseäni\nonnellisena onnistuneen pakoni vuoksi; sillä olin varma, että ilman\nmuurahaiskekoa olisin ollut kuoliaaksi tallattu ja lävistetty. Härkä\noli lajinsa suurimpia ja hurjimpia ja aika vanha myöskin, kuten\nsaatoin päättää sen paksujen mustien sarvien juurista, jotka miltei\nkohtasivat toisensa otsassa, kuten myös sen tummasta väristä. Minulla\noli yllinkyllin aikaa tehdä huomioita. Tunsin olevani turvassa\n-- tiesin, ettei villihärkä enää pääsisi lähelleni, ja istuin\nkorkealla keskimmäisen kartion huipulla katsellen sen liikkeitä aivan\nkylmäverisesti.\n\nOn totta, että se teki kaikkensa saavuttaakseen istumapaikkani.\nToistakymmentä kertaa se ryntäsi ylös kekoa ja useammin kuin kerran se\nsai jalansijaa alempien tornien huipuilla, mutta pääkartio oli liian\njyrkkä sille. Ei ihmekään! Oli kysynyt minunkin voimiani sinne kiivetä.\n\nToisinaan se tuli hurjissa hyökkäyksissään niin lähelle minua, että\nolisin voinut pyssyni suulla iskeä sen sarviin; ja olin valmistautunut\nantamaan sille iskun kun vain saisin hyvän tilaisuuden. En ole koskaan\nnähnyt elukan olevan niin raivoissaan. Tosiasia oli, että luotini oli\nosunut siihen -- haava oli sen leukapielessä ja vuoti runsaasti verta.\nSen tuottama kipu teki sen vallan hulluksi; mutta se ei ollut ainoa syy\nsen vimmaan, kuten jälkeenpäin huomasin.\n\nNo niin. Koetettuaan useita kertoja turhaan kiivetä keolle, se muutti\nmenettelytapaa ja alkoi puskea muurahaiskekoa kuin sortaakseen sen. Yhä\nuudestaan se peräytyi ja sitten syöksyi kaikin voimin eteenpäin; ja\ntotta puhuakseni näytti vähän aikaa siltä kuin se onnistuisi.\n\nSen voimakkaat iskut kaatoivat useita pienemmistä kartioista; ja kova\nsitkeä savi antoi perään sen teräville sarville, joita se käytti\nylösalaisin käännetyn kärkikuokan tavoin. Saatoin nähdä, että se\nuseissa kohdin oli avannut hyönteisten kammiot eli oikeastaan keon\nulompaan kuoreen sijoitetut tiet ja käytävät.\n\nTätä kaikkea en pelännyt. Uskoin sen pian tyhjentävän raivonsa ja\nmenevän tiehensä; ja silloin voisin laskeutua alas ilman vaaraa. Mutta\ntarkasteltuani sitä hyvän rupeaman, en ollut niinkään vähän hämmästynyt\nhuomatessani sen tyyntymisen asemasta tulevan yhä raivokkaammaksi.\nOlin ottanut esiin nenäliinani kuivatakseni hikeä kasvoiltani.\nIstumapaikkani oli kuuma kuin pätsi. Ei tuntunut tuulenhenkäystäkään,\nja auringonsäteet, helottaen suoraan alas ja heijastuen takaisin\nvalkeasta savesta, saivat hien virtoina vuotamaan. Joka hetki täytyi\nminun pyyhkiä silmiäni kuiviksi nenäliinalla.\n\nMinä levitin nenäliinan aina auki, ennenkuin vein sen kasvoilleni;\nja joka kerran niin tehdessäni huomasin villihärän raivon\nlisääntyvän. Silloin se todella jätti keon tonkimisen ja teki\nuuden hyökkäysyrityksen minua kohti, mylvien kovimmalla äänellään\nrynnätessään jyrkkää seinää vasten.\n\nOlin tästä ymmällä ja kummissani. Kuinka saattoi kasvojen pyyhkiminen\närsyttää villihärkää uudelleen? Ja siten oli kuitenkin selvästi\nasian laita. Joka kerran niin tehdessäni se näytti paisuvan uudesta\nkiukunpuuskasta. Selitys tuli vihdoin. Näin, ettei hien pyyhkiminen\nsitä ärsyttänyt, vaan nenäliinan pudisteleminen auki. Se oli, kuten\ntiedätte, kirkkaan helakanpunainen. Ajattelin sitä ja silloin ensi\nkertaa huomasin kuulleeni, että mikä punainen tahansa vaikuttaa\nkaikkein voimakkaimmin villihärkiin ja kiihoittaa sen hulluutta\nmuistuttavaan raivoon.\n\nEn tahtonut ylläpitää sen vimmaa. Käärin kokoon nenäliinan ja piilotin\nsen taskuuni -- pitäen parempana kärsiä hikoilemista kuin jäädä sinne\nkauemmaksi aikaa. Kätkemällä punaisen aloin toivoa sen sitä pikemmin\ntyyntyvän ja menevän tiehensä.\n\nMutta olin herättänyt siinä liian hurjan paholaisen henkiin, jotta\nse helposti olisi asettunut. Se ei näyttänyt tyyntymisen oireita!\nPäinvastoin se jatkoi ryntäilyä, puskemista ja mylvimistä yhtä\nkostonhimoisesti kuin konsanaan -- vaikkei punainen ollutkaan enää sen\nsilmien edessä.\n\nAloin tuntea itseni todella vaivaantuneeksi. En ollut ajatellut, että\ngnuu on niin leppymätön raivossaan. Härkä tunsi nähtävästi haavansa\naiheuttamaa kipua. Saatoin huomata sen sitä valittavan. Se tiesi\nkylläkin hyvin, että minä olin tuottanut sille tuon tuskan.\n\nSe näytti päättäneen olla laskematta minua kostoltaan pakoon. Se ei\nosoittanut merkkiäkään aikomuksesta lähteä paikalta, vaan työskenteli\nkavioin ja sarvin kuin tahtoisi hajoittaa töyrään.\n\nMinua alkoi asemani väsyttää. Vaikken pelännytkään, että härkä minuun\nulottuisi, huolestutti minua ajatus, että viivyin niin kauan poissa\nleiriltä. Tiesin, että minun olisi tullut olla siellä. Ajattelin pientä\nsiskoani ja veikkoani. Joku onnettomuus voisi heitä kohdata. Olin hyvin\npahoillani siitä, vaikka siihen saakka olin vähän tai en ollenkaan\npelännyt itseni vuoksi. Toivoin yhä villihärän väsyvän ja jättävän\nminut ja silloin voisin pian juosta kotiin.\n\nSanon, etten siihen saakka ollut vakavasti pelännyt itseni tähden --\npaitsi noina hetkinä, jolloin härkä ajoi minua kummulle, mutta se pieni\npelko meni pian ohi.\n\nNyt ilmaantui kuitenkin toinen pelon aihe -- toinen vihollinen, yhtä\nkauhea kuin raivostunut härkä -- ja se miltei sai minut hyppäämään alas\nviimemainitun sarville ensi säikähdyksen hetkenä!\n\nSanoin, että villihärkä oli murtanut useita pienemmistä torneista --\nmuurahaiskeon ulkorakenteista ja oli avannut sisällä olevia onttoja\nlokeroita. Se ei ollut päässyt tunkeutumaan pääholviin, vaan ainoastaan\nulkoseiniä kiertäviin käytäviin ja teihin.\n\nHuomasin, että niin pian kuin ne olivat murretut auki, oli jokaisesta\nrynnännyt esiin joukko muurahaisia. Olinpa todella havainnut monien\nnäistä elukoista ryömivän kukkulan ulkosivulla, kun ensin lähestyin\nsitä, ja olin ihmetellyt tätä -- koska tiesin niiden tavallisesti\npysyvän maan alla mennessään ja tullessaan pesistään. Olin havainnut\ntuon kaiken panematta siihen silloin huomiota -- olin liian kiihkeässä\ntouhussa ajatellakseni mitään muuta. Viimeisenä puolena tuntina olin\nliian uutterasti tarkastellut villihärän temppuja ottaakseni katseeni\nsiitä irti hetkeksikään.\n\nJokin suoraan allani liikehtivä sattui vihdoin silmiini, ja katsahdin\nalas nähdäkseni mitä se oli. Ensi silmäys sai minut hypähtämään\njaloilleni ja, kuten jo olen maininnut, miltei pakotti minut hyppäämään\nalas härän sarville!\n\nParveilemassa pitkin kekoa, keräytyneinä jo kenkiinikin ja yhä\nylemmäs ryömien, oli joukoittain vihaisia muurahaisia. Jokainen härän\ntekemä kolo luovutti laumansa ilkeitä hyönteisiä; ja kaikki näyttivät\nliikkuvan minua kohti!\n\nNiin pieniä kuin elukat olivatkin, kuvittelin näkeväni suunnitelmaa\nniiden liikkeissä. Ne näytti ajaneen liikkeelle sama tunne -- sama\nvaikutin -- minun kimppuuni hyökkääminen. En voinut erehtyä niiden\naikeista. Ne kulkivat kaikki yhdessä kuin järkevien olentojen ohjaamina\nja johtamina; ja ne lähestyivät sitä kohtaa, missä minä seisoin.\n\nNäin myöskin, että ne olivat _sotilaita_. Erotin ne työeläimistä niiden\nsuuremman pään ja pitkien sarvimaisten leukojen nojalla. Tiesin niiden\nvoivan purra vimmatusti ja tuskallisesti.\n\nTuo ajatus täytti minut kauhulla. Tunnustan, etten milloinkaan ennen\nole ollut niin kauhuissani. Äskeinen yhteentörmäykseni leijonan kanssa\nei ollut mitään tähän verrattuna.\n\nEnsi vaikute oli, että termiitit tuhoisivat minut. Olin kuullut\nsellaisesta -- muistin kuulleeni. Se se epäilemättä olikin minua niin\npahoin pelästyttänyt. Olin kuullut valkoisten muurahaisten hyökänneen\nnukkuvien ihmisten kimppuun ja purreen heidät kuoliaiksi. Moisia\nmuistoja kasaantui mieleeni sillä hetkellä, kunnes tunsin varmasti,\nettä muurahaiset _pistäisivät minut kuoliaaksi ja söisivät minut_,\njollen pian pääsisi pakoon siitä paikasta!\n\n\n\n\n34. luku.\n\nAVUTON ELUKKA.\n\n\n-- Mitä oli tehtävä? Kuinka saattaisin välttää molempia vihollisiani?\nJos hyppäisin alas, surmaisi villihärkä minut varmasti. Se oli siinä\nyhä, hurjat silmät keskeytymättä minuun tähdättyinä. Jos jäisin sinne,\nmissä olin, peittäisivät parveilevat, ilkeät hyönteiset minut pian ja\nsöisivät minut kuin vanhan rievun.\n\nTunsin jo niiden kauheat hampaat. Olin koettanut pyyhkäistä pois niitä,\njotka ensin olivat ryömineet jaloilleni; mutta muutamia oli päässyt\nnilkkoihini ja ne purivat minua paksujen villaisten sukkieni lävitse.\nVaatteistani ei olisi mitään suojaa.\n\nOlin noussut kartion korkeimmalle kohdalle ja seisoin sen huipulla.\nSe oli niin terävä, että saatoin tuskin pysyä tasapainossa, mutta\nhyönteisten tuskalliset pistot saivat minut tanssimaan siinä kuin\nminkäkin temppuilijan.\n\nMitä merkitsivät kuitenkaan nuo, jotka jo olivat pistäneet nilkkojani,\nniihin lukemattomiin nähden, jotka luultavasti pian lävistäisivät minut\nmyrkyllisillä nuolillansa? Ne parveilivat jo ylös viimeistä penkerettä.\nPian ne peittäisivät kartion huipun, jolla seisoin. Ne ryömisivät\npitkin jäseniäni äärettömissä joukoissa -- ne --\n\nEn voinut enää ajatella, mitä ne tekisivät. Pidin parempana koettaa\nonneani villihärän suhteen. Hyppäisin alas. Ehkäpä joku onnellinen\nsattuma auttaisi minua. Taistelisin gnuun kanssa pyssyäni käyttäen.\nKenties onnistuisin pääsemään pakoon jollekin toiselle keolle.\nKenties --\n\nOlin todella valmiina hyppyyn loikatakseni alas, kun uusi tuuma\npälkähti päähäni; ja ihmettelin typeryyttäni, etten sitä ennemmin ollut\najatellut. Mikä estäisi minua pitämästä termiittejä loitolla? Niillä ei\nollut siipiä -- sotilailla ei niitä ole -- eikä työeläimillä myöskään,\nmitä siihen tulee. Ne eivät voisi lentää päälleni. Ne saattoivat vain\nryömiä kartiota ylös. Nutullani voisin pyyhkiä ne pois. Varmasti voisin\n-- kuinka en sitä ennen tullut ajatelleeksi?\n\nEn viivytellyt riisuessani nuttuani. Laskin syrjään hyödyttömän\npyssyni, pudottaen sen eräälle alemmalle penkereelle. Tartuin kiinni\ntakkini kauluksesta; ja käyttäen sitä luutana puhdistin kartion sivut\nmuutamassa hetkessä lähettäen tuhansia termiittejä suin päin vyörymään\nalas.\n\nPyh! kuinka yksinkertaisesti se kävi! Miksi en ollut tehnyt sitä ennen?\nVaati tuskin mitään ponnistusta lakaista nuo lukemattomat joukot alas,\nja varsin vähällä vaivalla pysyttäisin ne poissa niin kauan kuin minua\nhaluttaisi.\n\nAinoa tuntemani kiusa johtui niistä muutamista, jotka olivat päässeet\nhousuihini ja yhä purivat minua; mutta niistä vapautuisin aikanansa.\n\nNo niin, jäin huipulle ja kumarruin nyt alas pyyhkäistäkseni takaisin\nyhä ylöspäin parveilevia sotilaita, sitten puuhailin koettaen vapautua\nniistä muutamista, jotka ryömivät minua pitkin. En enää tuntenut\nlevottomuutta hyönteisten vuoksi -- vaikken ollut lainkaan paremmassa\nasemassa härkään nähden, joka yhä piti vahtia alhaalla. Kuvittelin\nkuitenkin sen nyt osoittavan väsymyksen merkkejä ja pian jättävän\npiirityksen; ja tämä mahdollisuus sai minut iloisemmalle mielelle.\n\nÄkillinen muutos tapahtui. Uusi kauhunväristys odotti minua.\n\nHypätessäni sinne tänne kartionhuipulla antoi pohja äkkiä perään --\nkuivunut savi murtui kumisevasti ryskyen, ja minä vajosin katon läpi.\nJalkani tunkeutuivat alas onttoon kupuun -- kunnes ajattelin, että\nminun oli täytynyt musertaa suuri kuningatar kammioonsa -- ja seisoin\nkaulaa myöten hautautuneena.\n\nOlin kummastunut ja hiukan kauhuissani, en äkillisessä putoamisessa\nsaamastani kolhaisusta. Sehän oli luonnollista kylläkin, ja muutamassa\nhetkessä olisi tyyneyteni palannut; mutta jokin muu minua pelotti.\nJotakin liikkui jalkojeni alla, kun ne \"ottivat pohjaan\" -- jotakin\nliikkui ja kohosi niiden alla ja livahti sitten nopeasti pois laskien\nminut yhä alemmas!\n\nMitä se saattoi olla? Poljinko elävien muurahaisten suurta parvea? En\nluullut niin olevan. Se ei _tuntunut sentapaiselta_. Se näytti olevan\njotakin paksua ja vankkaa, sillä se kannatti koko painoani hetken tai\npari ennenkuin luiskahti altani.\n\nMitä tahansa se olikin, se pelästytti minua melkolailla; enkä jättänyt\njalkojani sen seuraan viidenkään sekunnin ajaksi. Ei, kuuminkaan ahjo\nolisi tuskin ehtinyt kärventää niitä siinä ajassa, jonka ne viipyivät\npimeän kuvun sisällä. Viidessä sekunnissa ne olivat seinämällä jälleen\n-- murtuneilla reunoilla, jonne olin kohonnut ja jossa nyt seisoin\nhämmästyksestä vallan mykkänä!\n\nMitä sitten? En voisi enää pitää muurahaisia loitolla. Katsahdin alas\npimeään onkaloon; niitä tuli sitä tietä ylös sankoin joukoin. En voisi\nenää lakaista niitä pois.\n\nSillä hetkellä sattuivat silmäni osumaan härkään. Se seisoi kolmen\ntai neljän askeleen päässä keon juurelta. Se seisoi sivuttain pää\nkäännettynä sitä kohden ja katsellen sitä hurjin silmäyksin. Sen asento\noli vallan muuttunut ja niin oli mielestäni sen silmien ilmekin. Näytti\nsiltä kuin se olisi juuri syöksynyt uuteen asentoonsa ja olisi valmis\ntekemään toisen kirmaisun. Näytti siltä kuin jokin olisi _sitäkin_\nkauhistuttanut!\n\nIlmeisesti oli niin; sillä seuraavassa hetkessä se päästi kimeän\nmylvähdyksen, laukkasi useita askeleita kauemmaksi, kääntyi jälleen,\npysähtyi ja seisoi tuijottaen kuten ennen!\n\nMitä tuo saattoi merkitä? Oliko laen murtuminen ja äkillinen\nputoamiseni sitä pelottanut?\n\nEnsin luulin niin, mutta sitten huomasin, ettei se katsellut ylös\nhuippua kohti. Se näytti katsoa tuijottavan jotakin keon juurella\nolevaa esinettä -- vaikken paikaltani voinut nähdä siellä mitään, joka\nsitä olisi voinut pelottaa.\n\nMinulla ei ollut aikaa tuumiskella, mitä se saattoi olla, -- ennenkuin\nhärkä uudelleen korskui ja nostaen häntänsä korkealle ilmaan kiiti pois\ntäyttä laukkaa poikki lakeuden!\n\nHyvilläni tästä näystä en enää ajatellut, mikä minut oli sen seurasta\nvapauttanut. Omituinen putoamiseni varmaan, päättelin; mutta eipä\nväliä, kun otus nyt oli mennyt. Niinpä tarttuen pyssyyni valmistauduin\nlaskeutumaan korkealta asemaltani, johon olin perinpohjin kyllästynyt.\n\nTultuani juuri puoliväliin, satuin katsahtamaan alas; ja siinäpä\nolikin se, joka oli vanhaa härkää kauhistuttanut. Eikä ihme. Se olisi\nvoinut ketä tahansa pelottaa -- kummallisen näköinen elukka kun oli.\nSaviseinässä olevasta aukosta pisti esiin pitkä, paljas lieriömäinen\nkuono, josta kohosi pari miltei sen pituista korvaa seisoen pystyssä\nkuin kauriin sarvet ja antaen niitä kantavalle eläimelle villin\nja ilkeän näön. Se olisi aika lailla minua pelästyttänyt, jollen\nolisi tiennyt mikä se oli; mutta tunsin sen heti yhdeksi maailman\nvaarattomimmista olennoista -- aardvarkiksi.\n\nSen ilmestyminen selitti härän pakenemisen ja valaisi myöskin, miksi\nmuurahaiset olivat liikkeellä ensin tullessani keolle.\n\nSanomatta sanaakaan tai vähintäkään meluamatta tartuin pyssyyni\nkuin nuijaan; ja kumartuen alas annoin esiinpistävälle kuonolle\niskun pyssynperällä. Se oli ilkeä isku; ja ottaen huomioon elukan\nminulle tekemän palveluksen, kun se pelotti pois villihärän, mitä\nkiittämättömin vastapalvelus. Mutta en silloin hallinnut tunteitani. En\nmiettinyt -- tiesin ainoastaan pitäväni maasian lihasta -- ja isku oli\nannettu.\n\nElukka rukka! Se sai surmansa. Miltei nytkähtämättä se kaatui kuolleena\naukkoon, jonka se omin kynsin oli kaivanut.\n\nNo niin, sen päivän seikkailut eivät vielä päättyneet. Ne eivät\nnäyttäneet milloinkaan loppuvan. Olin ottanut maasian olalleni ja olin\naikeissa kääntyä kotia kohden, kun ihmeekseni huomasin -- ei minua\npiirittäneen, vaan sen entisen vastustajan -- vielä olevan lakeudella\nsiinä, missä sen olin viimeksi nähnyt! Havaitsin sen vielä olevan yhä\njonkinlaisessa puolimakaavassa, puoleksi polvistuvassa asennossa, pää\naivan lähellä maata.\n\nSen omituiset liikkeet näyttivät kaikkea muuta kummallisemmilta. Luulin\ntoisen sitä pahoin vioittaneen ja sen olevan kykenemättömän pääsemään\npois.\n\nEnsin varoin menemästä sen lähelle -- muistaen äsken päässeeni hädin\ntuskin pakoon -- ja ajattelin pysytellä etäällä siitä ja jättää sen\nyksin. Vaikka se olisikin haavoitettu, voisi se olla kyllin voimakas\nhyökätäkseen kimppuuni; ja tyhjä pyssyni olisi, kuten jo olin kokenut,\nvain huono puolustautumisase.\n\nEpäröin mennä sen lähelle, mutta uteliaisuus kasvoi suureksi\nkatsellessani sen omituisia temppuja, kunnes menin kymmenkunnan\nkyynärän päähän paikasta, jossa se oli polvillaan.\n\nKuvitelkaa hämmästystäni huomatessani syyn sen salaperäisiin\nliikkeisiin. Se ei ollut millään tavoin vahingoittunut -- siinä ei\nollut naarmuakaan; mutta siitä huolimatta se oli yhtä täydellisesti\nraajarikko kuin jos olisi menettänyt parhaan jalkaparinsa.\n\nPerin omituisella tavalla se oli tehty niin avuttomaksi. Sen tapellessa\ntoisen härän kanssa oli sen toinen etujalka tavalla tai toisella\njoutunut sarven päälle; ja siinä se pysyi -- se ei ainoastaan estänyt\nitse jäsenen käyttöä, vaan piti sen päätä niin likellä maata, ettei se\nvoinut paikalta liikahtaa!\n\nEnsin päätin auttaa sitä pulasta ja antaa sen sitten mennä menojaan.\nToistamiseen ajateltuani muistin jutun maanmiehestä ja jäätyneestä\nkäärmeestä, ja se muutti kokonaan aikeeni.\n\nSitten ajattelin surmata sen saadakseni riistaa; mutta kun minulla ei\nollut luotia, en ollut halukas iskemään sitä pyssylläni kuoliaaksi.\nSitäpaitsi oli maasika kantamuksenani leirille, ja tiesin, että\nsakaalit söisivät härän, ennenkuin ehtisimme sitä hakea. Pidin\nluultavana, että se olisi turvatumpi, jos jättäisin sen sillensä --\nkoska nuo saaliinhimoiset pedot eivät kenties niin kärkkäästi sitä\nlähestyisi nähdessään sen olevan elossa.\n\nNiin jätin sen pää käsivarren alla toivoen löytävämme sen sieltä\nhuomenna.\n\nNiin päättyi Hansin kertomus sen päivän seikkailuista.\n\n\n\n\n35. luku.\n\nELEFANTIN MAKUUHUONE.\n\n\nKenttäkornetti oli kaikkea muuta kuin tyytyväinen päivätyöhönsä. Hänen\nensi yrityksensä norsunmetsästyksessä oli epäonnistunut. Tulisiko\nkenties aina niin käymään?\n\nHuolimatta mielenkiinnosta, jolla hän kuunteli Hansin kertomusta sen\npäivän seikkailuista, hän tunsi levottomuutta mielessään ajatellessaan\nomia kokemuksiaan.\n\nElefantti oli päässyt pakoon niin helposti. Heidän luotinsa eivät\nolleet näyttäneet vahingoittavan sitä lainkaan. Ne olivat vain\nauttaneet saattamaan sen raivokkaaksi ja vaaralliseksi. Vaikka\nmolemmat olivat osuneet sitä sellaisiin paikkoihin, joissa haavojen\nolisi pitänyt olla kuolettavia, ei sellaista vaikutusta ilmennyt.\nNorsu näytti kulkevan tiehensä yhtä eheänahkaisena kuin he olisivat\npommittaneet sitä vain keitetyillä herneillä!\n\nNiinkö tulisi aina käymään?\n\nTotta kyllä, he olivat ampuneet siihen vain kaksi laukausta. Kaksi,\njos ne ovat hyvin tähdättyjä, voi kaataa naarasnorsun ja toisinaan\nnorsuhäränkin, mutta useimmiten tarvitaan kymmenen kertaa kaksi,\nennenkuin vankka vanha härkä saadaan surmatuksi.\n\nMutta odottaisiko ainoakaan norsu, kunnes he voisivat ladata ja\nlaukaista riittävän ammusmäärän?\n\nSe oli aloitteleville norsunmetsästäjillemme epävarma kohta.\nKielteisessä tapauksessa he olisivat todellakin avuttomia. Olisi\nikävää hommaa seurata jalkaisin riistaa sen jälkeen, kun sitä kerran\noli ammuttu. Sellaisissa tapauksissa elefantti tavallisesti kulkee\nuseita maileja ennenkuin jälleen pysähtyy; ja vain ratsastajat voivat\nsaavuttaa sen jotenkin helposti.\n\nMiten van Bloom huokasikaan ajatellessaan hevosparkojansa! Enemmän kuin\nkoskaan ennen hän nyt tunsi niiden puutteen -- enemmän kuin milloinkaan\npahoitteli niiden menettämistä.\n\nHän oli kuitenkin kuullut, ettei norsu aina lähde tiehensä\nsitä hätyytettäessä. Vanha härkä ei ollut osoittanut lainkaan\nperäytymisaikeita, kun se oli saanut heidän laukauksensa. Swartboyn\nmerkillinen menettely oli aiheuttanut sen paon. Ilman sitä se olisi\nepäilemättä jäänyt paikalle, kunnes he olisivat antaneet sille toisen\nyhteislaukauksen ja kenties kuolettavan haavan.\n\nKenttäkornetti sai lohdutusta tästä viimeisestä ajatuksesta. Ehkäpä\nheidän seuraava ottelunsa päättyisi toisin. Kenties palkitsisi heitä\ntorahammaspari.\n\nSellaisen tuloksen toivo, yhtä hyvin kuin levottomuus siitä, saattoi\nvan Bloomin aikaa hukkaamatta tekemään uuden yrityksen. Niinpä\nolivat metsästäjät seuraavana aamuna ennen auringonnousua jälleen\njättiläismäisen riistansa jäljillä.\n\nErääseen varovaisuustoimenpiteeseen he olivat ryhtyneet, jota\neivät ennemmin olleet ajatelleet. He olivat kaikki kuulleet, ettei\ntavallinen lyijyluoti voi tunkeutua suuren \"paksunahkaisen\" sitkeän,\nvahvan nahan läpi. Kenties siinä oli syy heidän epäonnistumiseensa\nedellisenä päivänä. Jos niin oli, olivat he pitäneet huolta, ettei\nepäonnistumiseen olisi enää samaa syytä. He olivat valaneet uusia\nkuulia kovemmasta aineesta -- juotosainetta olisi tarvittu, mutta sitä\nheillä ei ollut. Heillä sattui kuitenkin olemaan hallussaan jotakin,\njoka sopi yhtä hyvin tähän tarkoitukseen -- vanha pöytäkalusto, joka\nusein oli koristanut kenttäkornetin pöytää menneinä parempina päivinä\nGraaf Reinetissä. Siihen kuului kynttilän jalkoja ja niistinsaksia,\nkulhonkansia ja mausteikkoja sekä vaihteleva joukko esineitä\ntodellisesta \"hollantilaisesta metallista\".\n\nMuutamia näistä tuomittiin sulatuskauhaan; ja tavalliseen lyijyyn\nsekoitettuna saatiin niistä joukko luoteja, jotka olivat kyllin kovia\nitse sarvikuononkin nahalle -- joten metsämiesten ei tänään tarvinnut\npelätä epäonnistumista pehmeitten luotien vuoksi.\n\nHe kulkivat samaan suuntaan kuin edellisenä päivänä, kohti metsää eli\n\"pensastoa\" (bosch), kuten he sitä nimittivät.\n\nHe eivät olleet käyneet mailiakaan eteenpäin, kun he joutuivat miltei\ntuoreille norsun jäljille. Ne kulkivat läpi kaikkein tiheimmän okaisen\nviidakon -- missä muut olennot kuin elefantti, sarvikuono tai kirveellä\nvarustettu ihminen eivät olisi voineet raivata tietänsä. Siitä oli\ntäytynyt kulkea kokonaisen perhekunnan, johon kuului uros, naaras\ntahi parikin ja useita eri-ikäisiä poikasia. Ne olivat kulkeneet\nyhdessä rivissä, kuten norsut tavallisesti tekevät; ne olivat tehneet\nsäännöllisen, usean jalan levyisen polun, josta pensaat olivat poissa\nja johon niiden suunnattomat jalanjäljet olivat tallautuneet. Vanha\nhärkä, sanoi Swartboy, oli kulkenut edellä ja poistanut tieltä kaikki\nesteet kärsänsä ja torahampaittensa avulla. Niin oli epäilemättä ollut\nasianlaita, sillä metsämiehet huomasivat mahtavia oksia taitettuina\ntahi vielä roikkuvina ja sivulle käännettyinä, pois tieltä -- aivan\nkuin ihmiskäden toimesta.\n\nSwartboy vakuutti vielä, että tällaiset norsunpolut tavallisesti\njohtavat veden luo kaikkein helpointa ja lyhyintä tietä -- kuten\ntaitavan insinöörin suunnitelman mukaan -- näyttäen näiden eläinten\nharvinaista vaistoa tahi älyä.\n\nSenpä vuoksi metsästäjät odottivat pian saapuvansa jollekin\njuomapaikalle; mutta yhtä luultavaa oli, että jäljet johtivat heidät\n_pois_ veden luota.\n\nHe eivät olleet seuranneet niitä pitemmältä kuin neljännesmailin,\nkun he saapuivat toiselle samanlaiselle polulle, joka kulki heidän\nnoudattamiensa jälkien poikitse. Sen olivat myös useat norsut tehneet\n-- luultavasti perhekunta -- ja siinä olevat jäljet olivat yhtä tuoreet\nkuin heidän seuraamansa.\n\nHe epäröivät hetkisen kumpaa kulkea, mutta päättivät vihdoin pitkittää\nsuoraan eteenpäin; ja niin he taivalsivat edelleen kuten ennenkin.\n\nHeidän suureksi harmikseen johtivat jäljet viimein avonaisemmalle\nmaalle, missä norsut olivat hajaantuneet; ja seurattuansa yhden jälkiä\nja sitten toisen tuloksetta he eksyivät ja kadottivat jäljet kokonaan.\n\nKääntyessään ympäri löytääkseen ne paikassa, missä pensaikko oli harvaa\nja hajanaista, Swartboy äkkiä juoksi toiselle sivulle huutaen toisia\nseuraamaan itseänsä. Van Bloom ja Hendrik menivät perässä nähdäkseen\nmitä bushmanni aikoi. He arvelivat hänen nähneen elefantin, ja molemmat\nolivat jo melkoisen kiihtyneinä vetäneet koteloista pyssynsä.\n\nElefanttia ei siellä kuitenkaan ollut. Kun he saavuttivat Swartboyn,\nseisoi tämä erään puun alla ja osoitti sen juurella olevaa maata.\nMetsämiehet katsoivat alas. He näkivät maan toisella puolella puuta\nolevan tallatun, ikään kuin hevosia tahi muita elukoita olisi pidetty\nsidottuina siellä pitkän aikaa ja ne olisivat kuluttaneet turpeen ja\nsurvoneet sen pölyksi kavioillaan. Puun -- tuuhealatvaisen varjoisan\nakaasian -- kuori oli toiselta puolen jonkun matkaa ylöspäin kulunut\nsileäksi, aivan kuin olisi karja käyttänyt sitä hankaamispaaluna.\n\n\"Mikä sen on tehnyt?\" kysyivät kenttäkornetti ja Hendrik samassa\nhengenvedossa.\n\n\"Olifantin nukkupuomi\" (elefantin nukkumispuu), vastasi Swartboy.\n\nEnemmät selitykset eivät olleet tarpeellisia. Metsämiehet muistivat\nmitä heille oli kerrottu omituisesta tavasta, joka norsulla on --\nnojata puuta vastaan nukkuessaan. Tämä oli siis yksi noiden elukoiden\nnukkumapuista.\n\nMitä muuta hyötyä siitä kuitenkaan oli heille kuin pienen uteliaisuuden\ntyydyttäminen? Norsua ei siinä ollut.\n\n\"Vanha poika tulla taas\", sanoi Swartboy.\n\n\"Aha! luuletko niin, Swart?\" kysyi van Bloom.\n\n\"Jaa, baas, katto täs! jälki tuore -- suuri olifantti nukku täs eilen.\"\n\n\"Mitä nyt sitten? Arvelet että meidän tulisi olla väijyksissä ja ampua\nse, kun se palaa.\"\n\n\"Ei, baas, hyvempi kuin ampua, me tehdä sille vuode -- sitte vartto\nnähdä se nukkuu.\"\n\nSwartboy nauraa irvisteli antaessaan neuvonsa.\n\n\"Tehdä sille vuode! Mitä tarkoitat?\" kysyi hänen isäntänsä.\n\n\"Minä sano, baas, me saada varmasti olifantti, jos sinä jättää puuha\nvanha Swartille. Minä antaa keino saada se, ei tuhlaa ruuti, ei tuhlaa\nkuula.\"\n\nBushmanni ryhtyi ilmaisemaan suunnitelmaansa, johon hänen isäntänsä --\nmuistaen eilisen epäonnistumisen -- mielellään suostui.\n\nOnneksi oli heillä kaikki kojeet, joita tarvittaisiin tuuman\ntoteuttamiseksi -- terävä kirves, vahva vuodasta tehty remmi ja\npuukkonsa -- ja he ryhtyivät työhön aikaa tuhlaamatta.\n\n\n\n\n36. luku.\n\nELEFANTIN VUODETTA VALMISTAMASSA.\n\n\nMetsämiehille oli aika tärkeä. Jos norsu palaisi sinä päivänä,\ntapahtuisi se juuri ennen keskipäivän kuumimpia hetkiä. Heillä oli siis\ntuskin tuntia puuhatakseen sitä varten -- valmistaakseen sille vuoteen,\nkuten Swartboy oli leikkisästi sanonut. Niinpä he ryhtyivät ripeästi\ntyöhön, bushmanni toimi ylijohtajana kahden toisen vastaanottaessa\nhänen määräyksensä kuuliaisesti.\n\nEnsimmäinen työ, jonka Swartboy heille määräsi, oli leikata ja\nvalmistaa kolme paalua kovasta puusta. Niiden tuli jokaisen olla noin\nkolme jalkaa pitkä, miehen käsivarren paksuinen ja toisesta päästä\nterävä.\n\nTämä oli pian tehty. Rautapuusta (_Olea undulata_), jota kasvoi\nrunsaasti lähistöllä, saatiin itse ainekset; ja kun kolme kyllin\npitkää pätkää oli kirveellä hakattu poikki, vuolivat metsästäjät ne\npuukoillansa sopivan kokoisiksi ja teroittivat ne.\n\nSillävälin ei Swartboy ollut laiskotellut. Puukollansa oli hän ensin\nleikannut suuren kappaleen kuorta elefantin puusta siltä puolelta,\njota vastaan eläimellä oli ollut tapana nojata, ja noin kolmen jalan\npäähän maasta. Sitten hän teki kirveellä syvän uurteen siihen, mistä\nkuori oli poistettu -- itse asiassa sellaisen uurteen, joka olisi\nsaanut puun kaatumaan, jos se olisi jätetty itsekseen. Mutta sitä ei\njätetty, sillä ennenkuin edistyi niin pitkälle työssänsä, oli Swartboy\nryhtynyt toimenpiteisiin sitä estääksensä. Hän oli tukenut puun\nkiinnittämällä hihnan sen ylimpiin oksiin vastakkaisella puolella ja\nsitten kuljettanut köyden sillä suunnalla olevan toisen puun haaroihin.\n\nTäten järjestettynä pidätti elefantin puuta kaatumasta vain hihnatuki;\nja kevyt sysäys viimemainitun suuntaan olisi sen kaatanut.\n\nSwartboy pani nyt jälleen paikoilleen kuorenkappaleen, jonka hän oli\nsäilyttänyt, ja kun oli huolellisesti koottu lastut, niin ilman tarkkaa\ntutkimista ei kukaan olisi voinut väittää puun milloinkaan tunteneen\nkirveen terää.\n\nToinen työ oli vielä suorittamatta -- niiden paalujen asettaminen,\njotka van Bloom ja Hendrik jo olivat valmistaneet. Syvät kolot täytyi\ntehdä, jotta ne saatiin lujasti kiinni. Mutta Swartboy oli oikea mies\nkoloa tekemään; ja vähemmässä kuin kymmenessä minuutissa hän oli\nkaivanut kolme, joista kukin oli jalan syvyinen eikä puoltakaan tuumaa\nlaajempi kuin paalujen paksuus.\n\nOlet kenties utelias tietämään, miten hän menetteli. Sinä olisit\nkaivanut kolon lapiolla ja pakostakin yhtä leveän kuin itse lapio.\nMutta Swartboylla ei ollut lapiota eikä hän olisi sitä käyttänyt, jos\nsiellä olisi ollutkin – koska se olisi tehnyt kolot liian suuriksi\nhänen tarkoitustansa varten.\n\nSwartboy kaivoi kolonsa \"puhkomalla\" -- minkä työn hän suoritti pienen\nterävän kepin avulla. Sillä hän ensin pehmitti maata sopivan laajuisen\nympyrän alalta. Sitten hän otti irrallisen mullan, heitti sen pois ja\npisteli taas piikinkärjellä kuten ennenkin. Jälleen mullan poistamista,\njälleen kepin käyttämistä ja niin edelleen, kunnes pienen kolon\narveltiin olevan kyllin syvän.\n\nNe kaivettiin jonkinlaiseen kolmioon puun tyven lähettyville, mutta\npäinvastaiselle sivulle kuin missä norsu seisoisi, jos se ottaisi\nhaltuunsa vanhan paikkansa.\n\nJokaiseen koloon Swartboy sovitti nyt paalun, paksu pää alas- ja kärki\nylöspäin; muutamat pikkukivet ja hiukan multaa ahdettuina sivuille\nkiilasivat ne niin lujaan kuin ne olisivat kasvaneet siihen.\n\nPaalut peitettiin nyt pehmeällä maalla, jotta puun valkea väri tulisi\nsalatuksi; jääneet lastut poimittiin pois ja kaikki työn jäljet\npoistettiin täydelleen. Tämän tehtyänsä metsämiehet vetäytyivät pois\npaikalta.\n\nHe eivät menneet kauas; valiten tuulen alla olevan suuren tuuhean puun\nkaikki kolme kiipesivät siihen ja istuivat kätkeytyneinä sen oksien\nsekaan.\n\nKenttäkornetti piti pitkän putkensa valmiina ja samoin Hendrik\nrihlapyssynsä. Siinä tapauksessa, että Swartboyn sukkela ansa pettäisi,\nhe aikoivat käyttää pyssyjänsä, mutta ei muuten.\n\nNyt oli jo pian puolenpäivän aika ja päivästä oli tullut mitä\nkuumin. Ilman lehvien luomaa varjoa olisi heistä tuntunut perin\ntuskalliselta. Tämän johdosta Swartboy ennusti suotuisasti.\nSuuri kuumuus todennäköisemmin kuin mikään muu toisi elefantin\nmielinukkumispaikalleen viileään varjoon.\n\nOli tullut keskipäivän aika. Otus ei voinut kauaa viipyä, tuumivat he.\n\nVarmasti se tulikin ja pian myös.\n\nHe olivat tuskin istuneet pariakymmentä minuuttia ylhäällä puussa, kun\nkuulivat omituisen, jyrisevän äänen, jonka tiesivät tulevan norsun\nvatsasta. Seuraavassa hetkessä he näkivät elukan sukeltavan esiin\nviidakosta ja se tuli heti akaasian rungon viereen -- juuri siihen\nasentoon ja sille puolelle kuin Swartboy oli väittänyt. Sen jäljistä\nbushmanni ymmärsi sillä olleen tapana siinä seistä.\n\nSen pää oli käännetty poispäin metsämiehistä, ei kuitenkaan\nniin paljon, että se olisi estänyt heitä näkemästä oivallista\ntorahammasparia, -- vähintään kuuden jalan pituisia.\n\nKatsellessaan ihastuneina näitä kallisarvoisia voitonmerkkejä, he\nnäkivät eläimen kohottavan kärsänsä ylös ja tyhjentävän suunnattoman\nvesisuihkun lehdistöön, mistä se jälkeenpäin putoili, tippuen kirkkaina\npallosina sen ruumiille.\n\nSwartboy sanoi sen ottavan tuon veden vatsastansa. Vaikka\nkamari-luonnontutkijat kieltävät tämän, täytyi niin olla, sillä kohta\njälkeenpäin se toisti tämän tempun uudelleen ja uudelleen -- veden\nmäärän ollessa joka purkauksessa yhtä suuren kuin ennenkin. Oli selvää,\nettei sen kärsä, niin suuri kuin se olikin, voinut sisältää sitä\nkaikkea.\n\nSe näytti nauttivan tästä \"suihkukylvystä\". Metsämiehet eivät sitä\nihmetelleet, sillä itsekin he, kärsien silloin kuumuudesta ja janosta,\nolisivat pitäneet jostakin samantapaisesta. Kristallipisaroiden\nputoillessa akaasian lehdiltä, kuultiin mahtavan elukan päästävän\ntyytyväisyyttä ilmaisevaa hiljaista murinaa. Metsästäjät toivoivat\ntämän olevan alkusoittoa sen nukahtamiseen ja tarkastelivat sitä\njännittyneinä.\n\nNiin kävikin.\n\nIstuessaan ja katsellessaan he huomasivat sen pään hiukan painuvan, sen\nkorvat lakkasivat lepattamasta, sen häntä riippui liikkumattomana ja\nsen kärsä, joka nyt oli kääräisty torahampaiden ympäri, oli levossa.\n\nHe katsoivat jännitettyinä. Nyt he huomaavat sen ruumiin kallistuvan\nhiukan toiselle sivulle -- nyt se koskettaa puuta -- kuuluu kova\nromahdus, jota seuraa sekava oksien ryske -- ja elefantin mahtava tumma\nruumis vaipuu kyljelleen.\n\nSamassa silmänräpäyksessä kauhea kiljahdus hukuttaa kaikki muut äänet,\nsaattaen metsän kaikumaan ja lehdetkin värisemään. Sitten seuraa\nsekavaa mylvintää, johon yhtyy katkeavien oksien ääni ja mahtavan\npedon taistelu sen maatessa sätkytellen jättiläisjäseniänsä maassa\nkuolontuskassa.\n\nMetsämiehet pysyvät puussa. He näkevät norsun kaatuneen -- sen olevan\nkeihästetyn. Ei tarvita heidän vähäisiä aseitansa. Heidän riistansa on\njo saanut kuolinhaavan.\n\nTaistelu on lyhyt. Kuoleman edellä käyvä tuskallinen hengitys kuuluu\npitkästä kärsästä; ja sitten seuraa syvä hiljaisuus.\n\nMetsämiehet hypähtävät alas ja lähestyvät maassa makaavaa ruumista.\nHe näkevät sen yhä makaavan kauhealla teräväkärkisellä paalutuksella,\njohon se oli kaatunut. Paalut ovat tehneet tehtävänsä mitä\ntehokkaimmin. Elefantti ei hengitä enää. Se on kuollut!\n\nMuhkeitten torahampaitten leikkaaminen vei tunnin ajan. Sitä eivät\nmetsämiehemme pahoitelleet; he olivat vain sitä enemmän hyvillään, kun\nhavaitsivat kukin saavansa raskaan taakan -- niin raskaan kuin mies\njaksoi kantaa.\n\nVan Bloom otti toisen olkapäälleen, Swartboy toisen, kun taas Hendrik\notti taakakseen pyssyt ja muut kojeet, ja kaikki kolme palasivat\nriemuiten leirille, jättäen kuolleen norsun haaskan jälkeensä.\n\n\n\n\n37. luku.\n\nAFRIKAN VILLIT AASIT.\n\n\nVan Bloomin mieli ei ollut levollinen huolimatta sen päivän\nmetsästyksen onnistumisesta. He olivat \"pistäneet pussiin\" riistan,\nse on totta, mutta millä tavoin? Heidän menestyksensä oli pelkkä\nsattuma eikä antanut heille mitään vakuutta siitä, mitä tulevaisuudessa\nsaattoi odottaa. He saisivat kenties kulkea pitkälti, ennenkuin\nlöytäisivät toisen norsujen \"nukkumispuun\" ja voisivat uudistaa helpon\nsaalistamisensa.\n\nSellaisia olivat kenttäkornetin perin vähän ilahuttavat mietteet sinä\niltana, jolloin he olivat palanneet onnistuneelta metsästykseltään.\n\nMutta vielä vähemmän ilahuttavia ne olivat kaksi viikkoa myöhemmin\nhänen katsahtaessaan taaksepäin moniin onnistumattomiin retkiin,\njoilta he olivat palanneet -- kun he, vietettyänsä kaksitoista päivää\nelefantinajossa, olivat lisänneet varastoonsa vain yhden ainoan\ntorahammasparin, ja nekin olivat naarasnorsun torahampaat, tuskin\nkahden jalan pituiset ja arvoltaan vähäiset.\n\nSe ajatus ei ollut sitä vähemmän tuskallinen, että he lähes joka päivä\nolivat tavanneet norsuja ja saaneet ammutuksi yhden tahi pari laukausta\nnäihin eläimiin. Se ei parantanut asiaa rahtustakaan. Se päinvastoin\nopetti metsästäjille, kuinka helposti norsut saattoivat paeta, kuten ne\naina tekivät. Se opetti heille, kuinka vähäiset heidän mahdollisuutensa\nolivat tuollaisen riistan voittamiseen niin kauan kuin saattoivat\nseurata niitä vain _jalkaisin_.\n\nJalan kulkevalla metsämiehellä on ainoastaan pienet mahdollisuudet\nnorsuun nähden. Saavuttaa se hiipien on kylläkin helppoa, ja kenties\npäästä ampumaan yksi ainoa laukaus; mutta elukan pötkiessä tiehensä\ntiheän viidakon läpi on sen seuraaminen ikävää työtä. Se voi kulkea\nmaileja pysähtymättä, ja jos metsästäjän onnistuisikin saavuttaa\nse, olisi se kenties vain hänen ampuaksensa toisen laukauksen ja\nnähdäksensä riistan vielä kerran katoavan pensaikkoon -- kenties\nvoimatta enää sen jälkiä seurata.\n\nRatsastavalla metsämiehellä on tämä etu. Hänen hevosensa voi\n_saavuttaa_ norsun; ja tämän eläimen omituisuuksia on, että sinä\nhetkenä, jolloin se huomaa vihollisensa, mikä se sitten lieneekin,\nolevan itseään nopeamman, se hylkää enemmän pakenemisen ja seisahtuu\noitis tekemään vastarintaa; metsästäjä voi silloin ampua niin monta\nlaukausta kuin tahtoo.\n\nSiinä on tuo suuri etu, joka ratsain kulkevalla metsämiehellä on.\nToinen etu on se turvallisuus, minkä hevonen tuottaa, tehdessään\nratsastajan kykeneväksi välttämään vihastuneen norsun hyökkäyksiä.\n\nEi ihme siis, että van Bloom hartaasti halusi hevosta. Ei ihme, että\nhän tunsi surua ollen jalon toverin puutteessa, joka olisi voinut niin\npaljon auttaa häntä metsästyksessä.\n\nHän oli sitä enemmän pahoillaan nyt tutustuttuaan tienooseen ja\nhuomattuaan sen olevan vallan _täynnä_ norsuja. Oli nähty satakin\neläintä yhdessä joukossa, ja ne eivät suinkaan olleet arkoja tai\nhalukkaita pakenemaan yhden tai kahden laukauksen jälkeen. Kenties ne\neivät olleet milloinkaan ennen kuulleet pyssynpamausta, ennenkuin hänen\noman pitkän putkensa laukaisu paukkui niiden suunnattomissa korvissa.\n\nKenttäkornetti arveli, että hän hevosen avulla oli voinut surmata monta\nja saada paljon arvokasta norsunluuta. _Ilman_ hevosta oli hänellä\nvarsin vähäiset mahdollisuudet toteuttaa aiettansa. Hänen toiveensa\npäättyisivät luultavasti pettymykseen.\n\nHaikeasti hän tunsi tämän. Valoisat toiveet, joihin hän niin palavasti\noli antautunut, peittyivät pilviin; ja tulevaisuuden pelko kiusasi\nhäntä jälleen. Hän kuluttaisi turhaan aikansa tässä erämaassa. Hänen\nlastensa täytyi elää ilman kirjoja, ilman kasvatusta, ilman seuraa.\nJos hänet äkkiä kutsuttaisiin pois, mikä heistä tulisi? Hänen sievä\nGertrudensa ei olisi sen paremmassa asemassa kuin pieni villi-ihminen\n-- hänen pojistaan tulisi, ei leikillä, kuten hänellä oli tapana heitä\nnimittää, vaan todella \"pensastopoikien\" kolmikko.\n\nJälleen täyttivät nämä ajatukset isän sydämen tuskalla. Oi, mitäpä hän\nolisikaan antanut sillä hetkellä parista hevosesta, millaisista tahansa!\n\nTätä miettiessään istui kenttäkornetti suuressa nwana-puussa, järven\npuoleiselle sivulle rakennetulla lavalla josta saattoi nähdä veden\nkokonaisuudessaan. Tältä kohdalta sai myös erinomaisen näköalan järven\nitäpuolella olevasta seudusta. Jonkun matkan päässä se oli metsäistä,\nmutta lähempänä lampea levittäytyi silmien eteen ruohoinen tasanko kuin\nviheriä niitty.\n\nMetsämiehen silmät olivat luodut tälle tasangolle, ja juuri silloin\nosui hänen katseensa eläinjoukkoon, joka kulki aukeaman poikki ja\nlähestyi lampea.\n\nNe olivat suuria elukoita -- melkein pienen hevosen muotoisia ja\nkokoisia -- ja kulkivat yhdessä rivissä; siten näytti joukko matkan\npäästä jonkinlaiselta \"cafilalta\" eli karavaanilta. Kaikkiansa oli noin\nviisikymmentä yksilöä rivissä ja ne marssivat eteenpäin tasaista ja\ntyyntä vauhtia, kuten jonkun viisaan johtajan ohjaamina ja määrääminä.\nKuinka suuresti se erosikaan gnuu-eläimen oikukkaista ja kummallisista\nliikkeistä.\n\nViimemainittua eläintä ne kukin erikseen jonkun verran muistuttivat.\nRuumiittensa ja häntänsä muodon puolesta, yleiseltä pääväriltään sekä\nniiden leukapielissä, niskassa ja hartioilla huomattavien kirjavien\neli tiikerintapaisten juovien vuoksi. Nämä juovat olivat täydelleen\nsamanlaisia muodoltaan kuin seebralla, mutta vähemmän selviä eivätkä\nulottuneet vartaloon eikä raajoihin, kuten varsinaisella seebralla.\nYleiseltä väriltään ja muutamissa muissakin suhteissa muistuttivat\nelukat aasia; mutta niiden pää, kaula ja ruumiin yläosa olivat\ntummempaa väriä vivahtaen heikosti punertavanruskeaan. Itse asiassa\nmuistuttivat tulokkaat jossakin kohdin kaikkia neljää -- hevosta,\naasia, gnuu-eläintä ja seebraa -- ja kuitenkin ne selvästi erosivat\njokaisesta. Seebraa ne eniten muistuttivat -- sillä todellisuudessa ne\nolivat erästä seebralajia -- ne olivat _kvaggoja_.\n\nNykyisten luonnontutkijan on tapa jakaa _Equidae_ eli hevosen\nheimo kahteen sukuun -- hevonen (_equus_) ja aasi (_asinus_);\npääeroavaisuudet ovat, että hevosen sukuisilla eläimillä on pitkä\naaltoileva harja, leveä häntä ja känsät sekä taka- että etujaloissa;\naasilla sitävastoin on lyhyt, harva ja pysty harja, hoikka häntä, jonka\npäässä vain on pitkiä karvoja, ja sen takajaloista puuttuu känsiä.\nEtujaloissa niitä on kuten hevosella.\n\nVaikka hevosen sukua onkin useita lajeja -- kymmenittäin,\nsuuresti toisistaan eroavia -- voi ne kaikki helposti tuntea\nnäistä luonteenomaisista merkeistä, \"Suffolk Punchista\", suuresta\nlontoolaisesta työhevosesta, sen vähäiseen pikkuserkkuun, \"Shetland\nponiin\", saakka.\n\nAasilajeja on miltei yhtä paljon, vaikka tätä tosiasiaa ei yleisesti\ntunneta.\n\nEnsiksi meillä on tavallinen aasi (_Asinus vulgaris_), suvun\nperusmuoto; ja siitä on eri maissa useita lajeja, joista muutamat ovat\nlähes yhtä oivallisia ja paljon kiitettyjä kuin hevoset. Sitten on\n\"onager\", \"koulan\" eli \"villiaasi\" (_A. onager_), jonka luullaan olevan\ntavallisen aasin kantaisä. Se on Aasian asukas, joskin sitä tavataan\nmyös Afrikan koillisosassa. On myös \"dshiggetai\" eli \"suuri villiaasi\"\n(_A. hemionus_) Keski- ja Etelä-Aasiassa, ja toinen pienempi laji,\n\"ghur\" (_A. Hamar_), Persiassa. Vielä on \"kiang\" (_A. kiang_), jota\ntavataan Ladakhissa, ja \"jo-to-tse\" (_A. equulus_), Kiinan tataarien\nmaan asukas.\n\nKaikki nämä ovat aasialaisia lajeja, jotka elävät villeinä ja eroavat\ntoisistaan värin, suuruuden, muodon ja tapojenkin puolesta. Useat\nniistä ovat siromuotoisia nopeita kuin nopein hevonen.\n\nTässä kirjasessa ei meillä ole tilaa kuvataksemme kutakin niistä, vaan\ntäytyy rajoittua huomauttamaan siitä, mikä oikeammin kuuluu aiheeseemme\n-- _Afrikan villeistä aaseista_. Näitä on kuusi tahi seitsemän lajia --\nkenties enemmänkin.\n\nEnsiksikin siellä on \"villiaasi\" (_A. onager_) jonka alue, kuten\nsanottu, ulottuu Aasiasta Afrikan koillisosiin, lähellä ensinmainittua\nmaanosaa.\n\nSitten siellä on \"kumra\", josta varsin vähän tiedetään, paitsi että\nse asuu Pohjois-Afrikan metsissä ja on tavoiltansa yksinelävä, toisin\nkuin useimmat muut lajit. Kumraa on kuvattu \"villihevoseksi\", mutta\nluultavimmin se kuuluu aasin sukuun.\n\nSitten on Afrikassa vielä neljä muuta \"villiaasi\"-lajia -- toiset\nsanovat niitä villihevosiksi -- ja matkailijat ovat kertoneet\nviidennestä, mutta siitä ollaan vielä epävarmoja. Nämä lajit\nmuistuttavat niin paljon toisiansa muodoltansa, ruumiinsa erikoisten\nmerkkien, suuruuden ja yleisten tapojen puolesta, että ne voidaan\nluokittaa yhteen _seebran_ suvun nimellä. Ensiksi on oikea seebra\n(_Equus zebra_), kaunein kaikista nelijalkaisista kenties, josta ei\nmitään kuvausta kaivata. Toiseksi \"duw\" eli \"Burchellin seebra\", kuten\nsitä useimmin nimitetään (_E. Burchellii_). Kolmanneksi \"congo dauw\"\n(_E. hippotigris_), joka läheisesti muistuttaa \"dauwia\". Neljänneksi\n\"kvagga\" (_E. quagga_), ja viidenneksi epävarma laji, joka tunnetaan\n\"valkoisen seebran\" (_E. isabellinus_) nimellä sen vaaleankellertävän\neli isabellavärin vuoksi.\n\nNämä neljä lajia ovat nähtävästi läheistä sukua toisilleen -- kaikille\novat enemmän tai vähemmän luonteenomaista omituiset poikittaiset\nvanteet eli juovat, jotka ovat seebran yleisesti tutut tuntomerkit.\nMyöskin kvaggalla on samanlaiset juovat päässä ja ruumiin yläosissa.\n\nOikea seebra on juovikas kuonon päästä aina kavioihin asti ja\njuovat ovat tasaisen mustia, kun taas pohjaväri on miltei valkoinen\neli vaaleankeltaiseen vivahtava valkoinen. Dauw-eläinten raajat\neivät taaskaan ole juovaiset; säteet eivät ole niin tummia tahi\nselväpiirteisiä eikä pohjaväri ole niin sekoittamaton eli puhtaan\nvärinen. Muuten ovat kaikki nämä kolme lajia varsin samanlaisia; on\nenemmän kuin luultavaa, että joko \"Burchellin\" tahi \"congo dauw\" oli\nse laji, jota seebra-nimellä ensin tarkoitettiin; sillä se, jota nyt\nnimitetään \"varsinaiseksi seebraksi\", asustaa sellaisissa Afrikan\nosissa, että se vähemmän luultavasti joutui ensinnä huomatuksi\nsuvustansa. Joka tapauksessa on \"congo dauw\" roomalaisten \"hippotigris\"\neli tiikerihevonen; ja tämän johtopäätöksen teemme siitä, että se elää\npohjoisemmissa Afrikan osissa kuin toiset, jotka kaikki kuuluvat tämän\nmaanosan eteläiselle puolelle. Seebran kotipaikan sanotaan ulottuvan\nniin kauas pohjoiseen kuin Abessiniaan; mutta kenties on erehdytty\npitämään \"congo dauwia\", joka varmasti elää Abessiniassa, varsinaisena\nseebrana.\n\nEtelä-Afrikan neljästä lajista on seebra vuoristoeläin ja asustaa\nkallioitten keskellä, kun taas \"dauw\" ja kvagga kuljeksivat tasangoilla\nja autioissa karoo-erämaissa. Samanlaisessa asuinpaikassa kuin nämä on\n\"valkea seebra\" huomattu -- vaikka ainoastaan matkailija Le Vaillant on\nniitä nähnyt --, ja siitä johtuu epäilyksiä, että sitä on eri lajina\nolemassa.\n\nMitkään näistä lajeista eivät liity yhteen, vaikka kukin elää laumoissa\nmuitten eläinten kanssa. Kvagga liittyy gnuu-eläimeen, \"dauw\"\njuovikkaaseen gnuuhun, kun taas iso kamelikurki ylväästi astelee\nkumpienkin laumojen keskellä!\n\nEri lajien luonteissa ja taipumuksissa on suurta eroavaisuutta.\nVuoristoseebra on perin arka ja hurja; \"dauw\" on miltei mahdoton\nkesyttää; kvagga taas on luonteeltansa arka ja taipuvainen ja sen voi\ntotuttaa valjaisiin yhtä helposti kuin hevosen.\n\nSyy, miksi sitä ei ole tehty, on yksinkertaisesti se, että\nEtelä-Afrikan farmeilla on runsaasti hevosia eivätkä he siis tarvitse\nkvaggaa ratsuksi tai valjaita varten.\n\nMutta joskaan _farmari_ van Bloom ei ollut milloinkaan aikonut kesyttää\nkvaggaa, teki sen _metsämies_ van Bloom.\n\n\n\n\n38. luku.\n\nKVAGGOJEN KIINNIOTTAMISTA SUUNNITELLAAN.\n\n\nSiihen saakka oli kenttäkornetti tuskin suvainnut huomata kvaggoja.\nHän tiesi mitä ne olivat ja oli usein nähnyt lauman niitä -- kenties\naina saman -- lähestyvän lampea ja juovan. Ei hän eikä kukaan hänen\nperheestänsä ollut ahdistanut niitä, vaikka he olisivat voineet surmata\nuseita. He tiesivät, ettei näiden elukoiden keltainen, rasvainen liha\nkelvannut ruuaksi ja että vain nälkäiset alkuasukkaat sitä syövät --\nettä niiden taljat, joskin niitä toisinaan käytetään viljasäkeiksi ja\nmuihin tavallisiin tarkoituksiin, ovat vähäiset arvoltansa. Näistä\nsyistä he olivat sallineet niiden tulla ja mennä rauhassa. He eivät\nhalunneet tuhlata niihin ruutia ja lyijyä; eivät he myöskään tahtoneet\nturhan päiten tuhota moisia vaarattomia elukoita.\n\nJoka ilta olivat siis kvaggat juoneet lammen rannalla ja menneet\njälleen tiehensä herättämättä vähintäkään mielenkiintoa.\n\nNiin ei käynyt tällä kertaa. Suurenmoinen suunnitelma valtasi nyt\nvan Bloomin mielen. Kvaggajoukko sai äkkiä osakseen yhtä paljon\nmielenkiintoa kuin jos se olisi ollut norsulauma. Kenttäkornetti oli\nkavahtanut jaloilleen ja seisoi niitä katsellen -- silmät mielihyvästä\nja ihastuksesta säihkyen.\n\nHän ihaili niiden somajuovaisia päitä, niiden täyteläisiä\nhyvinmuodostuneita ruumiita, niiden keveitä, siroja jäseniä, lyhyesti\nsanoen, hän ihaili niissä kokoa, väriä ja suhteita. Milloinkaan ennen\neivät kvaggat olleet näyttäneet niin kauneilta vee-buurin silmissä.\n\nMistä johtui sitten tämä uusi ihastus halveksittuja kvaggoja kohtaan?\n-- sillä halveksimista ne saavat Kap-maan farmarilta, joka ampuu niitä\nvain ravinnoksi hottentottipalvelijoilleen. Miksi ne olivat äkkiä\ntulleet kenttäkornetin suosikeiksi? Sen ymmärrät saadessasi tietää\nmietteet, jotka juuri silloin täyttivät hänen mielensä.\n\nNe olivat seuraavanlaisia:\n\nEikö joitakuita näistä elukoista voisi ottaa kiinni ja kesyttää? --\nMiksikä ei? Eikö niitä voisi totuttaa satulaan? -- Miksi ei? Eivätkö ne\nauttaisi häntä norsunmetsästyksessä aivan yhtä hyvin kuin hevoset? --\nMiksikä ei?\n\nVan Bloom teki nämä kolme kysymystä itselleen. Puoli minuuttia\nriitti antamaan niihin kaikkiin myönteisen vastauksen. Noissa\nkolmessa ehdotuksessa ei ollut ainoassakaan mahdottomuutta eikä\nepätodennäköisyyttä. Oli selvää, että ne voitaisiin suorittaa ja ilman\nvaikeutta.\n\nUusi toivo syttyi kenttäkornetin sydämeen. Jälleen hänen kasvonsa\nalkoivat ilosta loistaa.\n\nHän ilmaisi ajatuksensa sekä bushmannille että \"pensastopojille\" --\njotka kaikki kokonaan hyväksyivät tuuman ja ihmettelivät vain, ettei\nkukaan heistä sitä ollut ennen ajatellut.\n\nNyt heräsi kysymys miten kvaggat voitaisiin ottaa kiinni. Se oli\nensimmäinen ratkaistava kohta; ja kaikki neljä -- van Bloom itse, Hans,\nHendrik ja Swartboy istahtivat miettiväisinä keksiäkseen jonkun\nsuunnitelman tämän työn suorittamiseksi.\n\nLuonnollisesti he eivät juuri silloin voineet mitään tehdä, ja juomaan\ntullut lauma sai rauhassa lähteä. Metsämiehet tiesivät, että ne\npalaisivat huomispäivänä samaan aikaan, ja niiden paluuseen olivat\nkaikkien ajatukset suunnatut.\n\nHendrik neuvoi \"taittamista\", mikä tarkoittaa luodin ampumista niskaan\nlähelle säkää, jolla tavoin kvaggan saa kaatumaan ja vangittua.\nLaukaus, jos se on oikein tähdätty, ei surmaa eläintä. Se toipuu pian\nja sen voi helposti kesyttää, jos kohta sen mieli tavallisesti masentuu\nsamalla. Se ei milloinkaan enää ole \"oma itsensä\". Hendrik ymmärsi\n\"taittamisen\" tempun. Hän oli nähnyt buurimetsästäjäin sitä käyttävän.\nHän tiesi kohdan, johon luodin tuli osua. Hän uskoi helposti sen\nvoivansa suorittaa.\n\nHans piti \"taittamista\" liian julmana keinona. He surmaisivat\nkenties useita kvaggoja, ennenkuin saisivat yhden johon oli osunut\noikeaan paikkaan. Sitäpaitsi se olisi ruudin ja luotien tuhlausta --\nhuomioonotettava seikka. Miksi he eivät pyytäisi paulalla elukoita? Hän\noli kuullut ansoja asetettavan kvaggan suuruisille eläimille ja useita\njoutuneen satimeen sillä tavoin.\n\nHendrikin mielestä ei ansa-ajatus ollut hyvä. He voisivat saada yhden\nsillä tavoin -- lauman etummaisen; mutta kaikki muut, nähdessään\njohtajan satimessa, laukkaisivat tiehensä eivätkä enää palaisi\nlammelle; ja minne he sitten asettaisivat ansan saadakseen toisen?\nVoisi kulua pitkä aika, ennenkuin he löytäisivät näiden eläinten\ntoisen juomapaikan, kun he taas voisivat niitä hiipien lähestyä ja\n\"taittamalla\" saada milloin tahansa lakeudella.\n\nSwartboy ilmaisi nyt suunnitelmansa. Se oli _salahauta_. Sillä tavoin\nbushmannit yleisimmin pyydystivät suuria elukoita, ja Swartboy ymmärsi\ntäydelleen miten tuli valmistaa hauta kvaggoja varten.\n\nHendrikillä oli vastaväitteitä tähän ilmaistavana. Etummainen kvagga\njoutuisi kenties kiinni, mutta toiset eivät olisi niin hölmöjä, että\nmarssisivat hautaan -- niiden johtajan pudottua ja paljastettua loukun.\nNe luonnollisesti laukkaisivat pois eivätkä koskaan enää tulisi sitä\ntietä.\n\nJos se voitaisiin tehdä yön aikana, myönsi Hendrik, voisi asia olla\ntoinen. Pimeässä voisi useita syöksyä sisään, ennen kuin huomaisivat\nvaroitusta. Mutta ei -- kvaggat olivat aina tulleet juomaan\npäivän aikaan -- yksi vain voi joutua loukkuun, ja silloin toiset\nsäikähtyneinä pysyisivät loitolla.\n\nHendrikin sanoissa olisi saattanut olla järkeä, jollei olisi ollut\nmuuatta tosiasiaa, jonka kenttäkornetti itse oli pannut merkille\nkvaggojen tullessa järvelle juomaan. Se oli, että eläimet olivat aina\ntulleet veden luo yhdestä paikasta ja menneet pois toisesta. Oli\nluonnollisesti pelkkä sattuma, että ne niin tekivät, ja se johtui\nmaaperän laadusta, mutta sellainen oli asianlaita ja van Bloom oli\npannut sen useana kertana merkille. Niillä oli tapana tulla jo\nkuvatusta solasta; juotuansa ne kahlasivat matalaa rantaa muutaman\nsylen ja sitten menivät pois rantatörmän toisen halkeaman kautta.\n\nTämän seikan tunteminen oli mitä tärkein, ja kaikki sen heti\nkäsittivät. Salahauta kaivettuna sille polulle, jota pitkin eläimet\ntulivat järvelle, vaikuttaisi epäilemättä Hendrikin sanojen mukaan\n-- yksi voitaisiin saada kiinni ja toiset karkaisivat pelästyneinä.\nMutta ulos johtaville jäljille asetettu samanlainen loukku aiheuttaisi\ntoisenlaisen tuloksen. Kun kvaggat kerran olisivat lopettaneet\njuontinsa, ja juuri sillä hetkellä, jolloin ne lähtisivät pois vedestä,\nvoisivat metsästäjät näyttäytyä vastakkaisella puolella, saattaa lauman\nnopeaan liikkeeseen ja _panna ne laukkaamaan loukkuun_. Tällä tavoin\nvoitaisiin vangita koko haudallinen samalla kertaa eikä vain yhtä!\n\nKaikki tämä näytti niin mahdolliselta, ettei mitään muuta ehdotusta\ntehty -- _salahauta_suunnitelma hyväksyttiin heti ja yksimielisesti.\n\nTuli vain kaivaa hauta, peittää se sopivasti ja sitten odottaa tulosta.\n\nHeidän suunnitellessaan pysyi kvaggalauma kaiken aikaa näkyvissä\nhuvitellen avoimella tasangolla. Se oli kiusaava näky Hendrikille, joka\nolisi suuresti halunnut näyttää tarkka-ampujataitoansa \"taittamalla\"\nyhden. Nuori metsämies ymmärsi kuitenkin, että olisi ollut typerää\nampua niitä nyt siellä, koska se olisi estänyt niitä palaamasta\nlammelle; niinpä hän hillitsi itsensä ja jäi muiden kanssa katselemaan\nkvaggoja -- kaikki tarkastelivat niitä sellaisella mielenkiinnolla,\njommoista he eivät milloinkaan ennen olleet tunteneet nähdessään lauman\nnäitä eläimiä.\n\nKvaggat eivät ensinkään heitä nähneet, vaikka olivat aivan lähellä\nsuurta nwanapuuta. He -- metsästäjät -- olivat ylhäällä oksien\nkeskellä, johon elukat eivät ajatelleetkaan vilkaista, ja puun tyven\ntienoilla ei ollut mitään, joka olisi pelkoa aiheuttanut. Vankkurien\npyörät olivat kauan sitten toimitetut pensastoon, osaksi auringolta\nsuojaan ja osaksi sentähden, että metsänriistaa usein tuli ampumamatkan\npäähän puusta ja sitä sillä tavoin sai ilman mitään vaivaa. Maassa oli\ntuskin mitään jälkiä, jotka olisivat ilmaisseet puussa sijaitsevan\nleirin olemassaoloa; ja ihminen olisi voinut kulkea ohi hyvinkin\nläheltä huomaamatta metsästäjäperheen omituista ilma-asuntoa.\n\nKaikki tämä oli tarkoituksellista kenttäkornetin puolelta. Vielä hän\ntunsi vähän ympäröivää seutua. Hän ei tiennyt, oliko siellä ehkä\npahempia vihollisia kuin hyeenat ja leijonat.\n\nHeidän tarkastellessaan kvaggojen temppuja teki yksi niistä\nomituisemman liikkeen kuin mitä he vielä olivat huomanneet.\n\nKysymyksessä oleva elukka söi rauhallisesti kulkien eteenpäin ja\nlähestyi vihdoin pientä pensasryhmää, joka oli avonaisella kentällä.\nKun se oli pensaikon lähellä, nähtiin sen äkkiä loikkaavan eteenpäin,\nja miltei samassa silmänräpäyksessä hypähti pörröinen elukka ulos\npensaikosta ja alkoi juosta tiehensä. Viimemainittu ei ollut mikään\nmuu kuin ruma juovikas hyeena. Sensijaan että se olisi kääntynyt päin\nkvaggaa ja alkanut taistella, kuten olisi luullut niin vahvan ja\nraivoisan pedon tekevän, päästi se hätäulvonnan ja pakeni niin nopeaan\nkuin sen koivet kantoivat.\n\nNe eivät kantaneet sitä pitkälle. Se pyrki nähtävästi suurempaan\npensastoon, joka kasvoi lähellä, mutta ennenkuin se ehti puoliväliin\naukeamaa, saavutti kvagga sen takaapäin ja päästäen kimakan\n\"kuaag\"-huutonsa kohosi pystyyn ja iski etukavionsa hyeenan selkään.\nSamassa hetkessä tarttui märehtijä hampainensa raatelueläimen niskaan\nja piti kiinni yhtä lujasti kuin pihdeissä.\n\nKaikki katselivat nähdäkseen hyeenan vapauttavan itsensä ja pakenevan\nuudelleen. Turhaan he katselivat. Kyynärääkään se ei enää juossut. Se\nei hengissä päässyt noiden kauheiden hampaitten otteesta.\n\nKvagga piteli yhä vastaan sätkyttelevää uhriansa lujin ottein --\ntallaten sitä kavioillaan ja ravistellen sitä vankoissa leuoissaan,\nkunnes hyeenan huudot lakkasivat muutamissa minuuteissa, ja sen\nrunneltu ruumis makasi liikkumattomana aukeamalla.\n\nLuulisi tuon tapauksen riittäneen muistuttamaan metsämiehiämme olemaan\nvarovaisia joutuessaan kvaggan kanssa tekemisiin. Moinen terävä purija\nei olisi mikään hauska hevonen suistaa ja hillitä.\n\nMutta kaikki tiesivät vastenmielisyyden vallitsevan villihevosen\nja hyeenan välillä, ja vaikka yhden tuollaisen elukan näkeminen\nsaattaa kvaggan raivoon, on se vallan toisenlainen käytöksessään\nihmistä kohtaan. Niin voimakas on todella tämä vastenmielisyys\nja niin täydellinen märehtijän etevämmyys peto-eläimen rinnalla,\nettä rajaseudun farmarit usein käyttävät hyväkseen tätä omituista\ntosiseikkaa, pitäen hyeenoita loitolla karjasta tuomalla laumaan joukon\nkvaggoja, jotka toimivat vahteina ja suojelijoina!\n\n\n\n\n39. luku.\n\nSALAHAUTA.\n\n\nHeidän katsellessaan kvaggojen liikkeitä nousi van Bloom äkkiä\nseisoalleen. Kaikki kääntyivät katsomaan häneen. He näkivät hänen\ntavastansa että hän aikoi ehdottaa jotakin. Mitä se saattaisi olla?\n\nHänen mieleensä oli juuri juolahtanut, että heidän pitäisi heti ryhtyä\nhautaa kaivamaan.\n\nAuringonlasku oli lähellä -- siitä puuttui vain puoli tuntia; olisi\nluullut hänen tekevän viisaammin jättämällä työn seuraavaan aamuun.\nMutta ei. Oli hyvä syy, miksi heidän tuli ryhtyä siihen heti, ja se\noli, etteivät he kenties saisi ajoissa valmiiksi sitä, jolleivät he\ntekisi osaa jo sinä iltana.\n\nEi olisi niinkään helppo asia kaivaa sopivan suuruista hautaa, sillä\nhe tarvitsisivat sellaisen, johon sopisi ainakin puolisen tusinaa\nkvaggaa yhtaikaa. Sitten olisi vielä kannettava sieltä tuleva multa\npois, leikattava peitteeksi paaluja ja oksia ja asetettava ne sopivalla\ntavalla.\n\nKaiken tämän tekeminen veisi paljon aikaa; ja kaiken pitäisi olla\nvalmiina kvaggojen palatessa, muutoin koko suunnitelma epäonnistuisi.\nJos elukat saapuisivat paikalle, ennenkuin hauta olisi peitetty ja\nkaikki työn jäljet poistettu, lähtisivät ne tiehensä astumatta veteen\nja kenties eivät koskaan enää tulisi tälle lammelle.\n\nSellaisia olivat kenttäkornetin arvelut. Hans, Hendrik ja Swartboy\ntunnustivat ne oikeiksi. Kaikki huomasivat välttämättömäksi mennä\ntyöhön heti, ja työhön he kaikki lähtivät.\n\nOnneksi oli työkalujen joukossa kaksi hyvää lapiota, \"kihveli\"-lapio ja\nkärkikuokka, joten he kaikki saattoivat olla toimessa yhtaikaa. Heillä\noli myös koreja, joilla multa voitiin kantaa pois ja heittää lähellä\nolevaan syvään uomaan, josta sitä ei huomaisi. Se oli myös onnellinen\nasianhaara, sillä jos sitä olisi täytynyt kantaa pitkän matkan päähän,\nolisi työ tullut vielä raskaammaksi ja vaikeammaksi suorittaa oikeassa\najassa.\n\nMerkittyänsä haudan ulkorajat he ryhtyivät työhön lapioin ja kuokin.\nMaa osoittautui joltisenkin pehmeäksi eikä kuokkaa paljoa tarvittu.\nKenttäkornetti itse hoiteli toista lapiota, Hendrik toista, kun taas\nSwartboy kihvelilapiollaan täytti koreja niin nopeaan kuin Hans ja\nTotty, Trüeyn ja pikku Janin auttamina, ehtivät niitä tyhjentää.\nViimemainitut kantoivat omaa pientä koriansa ja avustivat varsin\ntuntuvasti työn joutumista keventämällä Hansin ja Tottyn työtä.\n\nJa niin jatkui työ hilpeästi aina puoliyöhön asti ja senkin yli\ntäysikuun valossa. Silloin kaivajat olivat kaulaa myöten haudassa.\n\nHe olivat nyt väsyneitä. He tiesivät voivansa helposti päättää työn\nhuomenna; niinpä he panivat työkalunsa pois ja peseydyttyänsä virran\nkristallivedessä vetäytyivät makuusijoilleen puuhun.\n\nVarhain aamun koittaessa he olivat työssä jälleen, ahkerina kuin\nmehiläiset, ja hauta edistyi niin nopeaan, että ennen aamiaisen syöntiä\nvan Bloom tuskin voi nähdä sieltä seisoen varpasillaan, ja Swartboyn\nvillainen päälaki oli lähes kaksi jalkaa maanpinnan alapuolella.\nRiittäisi kun hiukkasen vielä kaivettaisiin.\n\nAamiaisen jälkeen he ryhtyivät yhtä ripeästi kuin ennenkin työhön ja\ntyöskentelivät, kunnes arvelivat, että kuoppa oli kaivettu kyllin\nsyväksi. Hyppykauriinkin olisi ollut vaikea hypätä ulos siitä, eikä\nminkään kvaggan olisi mahdollista selviytyä moisesta haudasta.\n\nNyt leikattiin keppejä ja pensaita ja niillä peitettiin hauta sievästi,\nja siihen sekä suureen osaan läheistä maanpintaa siroteltiin korsia ja\nruohoa. Älykkäimmänkin elukan olisi ulkokuori pettänyt; ei edes kettu\nolisi voinut loukkua havaita, ennenkuin olisi vierähtänyt sinne.\n\nHe olivat lopettaneet työn ennen päivällistä -- joka sentähden olikin\nmyöhäinen sinä päivänä --, joten muuta ei jäänyt tehtäväksi kuin syödä\nja odottaa kvaggojen tuloa.\n\nPäivällistä syödessä he kaikki olivat perin iloisia, huolimatta\nsuunnattoman väsyttävästä hommasta, joka heillä oli ollut. Mahdollisuus\nsaada kvaggoja vangituksi oli varsin kiihoittava ja piti seuruetta\nhyvällä tuulella.\n\nKukin tarjoutui ennustamaan, millainen tulos olisi. Jotkut sanoivat,\nettä he saisivat vähintään kolme kvaggaa ansaan; toiset taas olivat\ntoivehikkaampia ja uskoivat heidän ottavan kaksi kertaa sellaisen\nmäärän. Jan ei ymmärtänyt, miksei hauta voisi olla täynnä; Hendrikin\nmielestä se oli kylläkin mahdollista -- ottaen huomioon tavan, jolla he\naikoivat ajaa kvaggoja sinne.\n\nSiltä todella näyttikin. Hauta oli tehty kyllin leveä, jotta se\nestäisi eläinten mahdollisen hyppäämisen sen yli, samalla kun se oli\nkaivettu pitkinpäin polun poikki, joten ne eivät voisi sivuuttaa sitä.\nMaanpinnan laatu johtaisi ne suoraan sinne.\n\nOn totta, että jos ne jätettäisiin itsekseen ja niiden annettaisiin\nseurata tavallista kulkutapaansa -- yhdessä rivissä nimittäin --\nsaataisiin kenties vain yksi, johtaja. Muut, nähdessään sen putoavan\nsisään, kääntyisivät varmasti ympäri ja laukkaisivat pois toiseen\nsuuntaan.\n\nMutta metsästäjä ei aikonut jättää asioita sille kannalle. He olivat\nsuunnitelleet keinon, jonka avulla kvaggat määrättynä hetkenä\nsaataisiin sikin-sokin hautaan. Siihen he perustivat toiveensa saada\nsuuren joukon näitä eläimiä.\n\nNeljä he tarvitsisivat. Yhden kullekin metsämiehelle. Neljä riittäisi,\nmutta luonnollisesti ei haitannut, vaikka enemmänkin jäisi hautaan.\nMitä enemmän, sitä parempi, koska suuri lukumäärä soisi heille edun\nvalita mielin määrin.\n\nKun päivällinen oli syöty, ryhtyivät metsästäjät valmistamaan\nodottamiensa vieraitten vastaanottoa. Kuten jo sanottu, oli päivällinen\nollut tavallista myöhäisempi; ja nyt oli likellä se hetki, jolloin\nkvaggoja voi odottaa.\n\nOllaksensa ajoissa valmiina kävi kukin paikallensa. Hans, Hendrik ja\nSwartboy asettautuivat väijyksiin järven ympärille -- välimatkojen\npäähän toisistaan; mutta matala sivu, josta elukat tavallisesti\nlähestyivät ja lähtivät pois, jätettiin aivan avonaiseksi. Van Bloom\njäi puussa olevalle lavalle huomatakseen kvaggojen tulon ja antaakseen\ntoisille varoitusmerkin. Näiden valitsemat asemat olivat sellaiset,\nettä he saattoivat ohjata laumaa hautaa kohden tulemalla vain esiin\npensaikosta, missä he olivat piiloutuneina. Jotta he voisivat\nnäyttäytyä yhtaikaa ja oikealla hetkellä, tuli heidän odottaa puusta\nmerkkiä. Se olisi suuren \"putken\" laukaiseminen tyhjin panoksin. Hansin\nja Hendrikin piti myös laukaista tyhjät panokset ilmestyessään esiin,\nja sillä tavoin saataisiin toivottu pakokauhu aikaan.\n\nKoko suunnitelma oli hyvin keksitty ja onnistui oivallisesti. Lauma\nnäyttäytyi kulkien rivissä yli tasangon aivan kuten edellisinäkin\npäivinä. Van Bloom ilmoitti niiden lähestymisen noille kolmelle\nväijyksissä olevalle toistamalla hiljennetyllä äänellä sanat: --\n\n\"Kvaggat tulevat!\"\n\nPahaa aavistamattomat elukat kulkivat rivissä solan läpi, hajaantuivat\nveteen, joivat kylliksensä ja alkoivat sitten vetäytyä pois pitkin\npolkua, jolla hauta oli.\n\nKiivettyänsä rannalle ja nähdessään polulle siroitellun tuoreen ruohon\nja korret, johtaja päästi korskuvan haukahduksen ja näytti puoleksi\nolevan aikeissa kääntyä ympäri. Mutta juuri sillä hetkellä jymähti\nputken kova paukahdus ja sitten, kuin pienemmät kaiut, vähäisempien\npyssyjen pamaukset oikealta ja vasemmalta, samalla kun Swartboy kiljui\nkovemmalla äänellänsä toisella taholla. Katsahtaessaan taaksensa\nkvaggat huomasivat, että miltei joka puolella oli outoja vihollisia.\nVain yksi suunta näytti avoimelta niille -- tie, jota he olivat\ntottuneet kulkemaan; ja pelosta haukahdellen syöksyi koko lauma rantaa\nylös ja sulloutui hautaa kohden.\n\nSitten kuultiin sekavaa meteliä -- paalujen ryskettä -- monien\nkavioiden töminää -- kumahtelevia ääniä raskaitten ruumiitten pudotessa\nyhdessä ja sekoittuen lakkaamattomassa taistelussa -- ja hurjaa\nkorskuntaa elukoiden kiitäessä peloissaan eteenpäin. Muutamien nähtiin\nhypähtävän korkealle ilmaan ikäänkuin loikatakseen haudan yli. Toiset\nkohosivat takajaloilleen ja kääntyen ympäri juoksivat takaisin järveen.\nJotkut syöksyivät pois pensaikon kautta ja pääjoukko tuli juosten\ntakaisin ja syösten veden läpi laittautui tiehensä solan kautta,\njosta oli tullutkin. Muutaman minuutin kuluttua ei ainoatakaan ollut\nnäkyvissä.\n\nPojat luulivat niiden kaikkien päässeen pakoon; mutta van Bloom\nsaattoi, korkeammalta asemapaikaltaan puussa, nähdä useiden kuonojen\ntyöntyvän esiin haudanreunan yläpuolella.\n\nSaapuessaan paikalle metsästäjät huomasivat suureksi tyydytyksekseen\nkokonaista kahdeksan täysikasvuista kvaggaa haudassa -- juuri kaksi sen\nvertaa kuin mitä seurue tarvitsi päästäkseen ratsain kulkemaan.\n\nVähemmässä kuin kahdessa viikossa sen jälkeen oli neljä kvaggaa\nkesytetty satulaa kantamaan, ja ne tottelivat täydellisesti suitsia.\nLuonnollisesti oli saatu kestää aikalailla potkimista ja heittämistä ja\nvikuroimista, monta ankaraa laukkaa ja joitakuita ilkeitä putoamisia,\nennenkuin päästiin niin pitkälle; mutta sekä bushmanni Swartboy että\n\"pensastopoika\" Hendrik olivat taitavia hevosten harjoittamisessa, ja\npian he kesyttivät kvaggat tarpeenmukaiseen taipuvaisuuteen.\n\nAivan ensi kerralla, jolloin näitä elukoita käytettiin\nnorsunmetsästyksessä, ne suorittivat sen palveluksen, jota heiltä\nodotettiin. Elefantti, kuten tavallisesti, karkasi ensi laukauksen\nsaatuansa. Mutta kvaggan selässä metsämiehet kykenivät pitämään\nsitä näkyvissään ja seuraamaan nopeasti sen kintereillä. Niin\npian kuin norsu huomasi, että juoksusta ei ollut apua, hylkäsi se\nenemmän pakenemisen ja seisahtui vastarintaa tekemään, antaen heille\ntilaisuuden ampua laukauksen toisensa jälkeen, kunnes kuolettava haava\nkaatoi sen suunnattoman ruumiin maahan.\n\nVan Bloom oli ihastuksissaan. Hänen toiveensa olivat suuret, hänen\nsuopea tähtensä oli jälleen nousemassa.\n\nHän täyttäisi vielä aikeensa. Hänestä tulisi vielä rikas. Muutamat\nvuodet auttaisivat häntä rakentamaan onnensa -- rakentamaan\nnorsunluisen pyramiidin!\n\n\n\n\n40. luku.\n\nHIRVIANTILOOPPIA AJAMASSA.\n\n\nKoko perheestä oli Hendrik metsänkävijä ennen muita. Hän tavallisesti\nhankki varastoa ruokasäiliöön; ja sellaisina päivinä, jolloin ei\noltu norsunmetsästyksellä, oli Hendrik ulkona yksinään ahdistamassa\nantilooppeja ja muita elukoita, jotka olivat heidän tavallisena\nelatuksenaan. Hendrik piti pöydän hyvin varustettuna.\n\nAntiloopit ovat Etelä-Afrikan pääasiallista riistaa -- sillä Afrika\non ennen kaikkea antilooppien maa. Olet kenties ihmeissäsi kuultuasi,\nettä koko maailmassa on _seitsemänkymmentä eri antilooppilajia_ -- että\nenemmän kuin viisikymmentä niistä on afrikalaisia ja että vähintään\nkolmekymmentä asustaa Etelä-Afrikassa -- nimittäin siinä mantereen\nosassa, joka on Hyväntoivonniemen ja Kauriin kääntöpiirin välillä.\n\nTarvittaisiin siis kokonaisen kirjan laajuus, jotta voisi antaa\nkunnollisen selostuksen -- erikoistutkielman -- antiloopeista yksin; ja\nsiihen minulla ei tässä ole tilaa. Nyt saatan vain sanoa, että Afrika\non suurin antilooppimaa, vaikka monta oivallista lajia elelee myös\nAasiassa -- että Amerikassa ei ole kuin yksi laji, \"haarasarvi\", jonka\njo hyvin tunnette (Romaanista \"Mississippin metsästäjäpojat\". Suom.)\n-- ja että Euroopassa on kaksi, joskin toinen niistä, yleensä tunnettu\nvuorivuohi, on yhtä paljon vuohi kuin antilooppi.\n\nEdelleen huomautan, että nuo seitsemänkymmentä eläinlajia, jotka\nluonnontutkijat luokittavat antilooppeihin kuuluviksi, eroavat\ntoisistaan suuresti muodon, suuruuden, värin, karvan, tapojen puolesta,\nlyhyesti sanoen, niin monessa suhteessa, että niiden luokittaminen\nantiloopin nimeen on todella varsin mielivaltaista. Muutamat ovat\nlähellä vuohen sukua; toiset ovat enemmän saksanhirven näköisiä; toiset\nmuistuttavat härkää; muutamat ovat läheistä sukua puhvelille, kun taas\njoillakin lajeilla on useita villilampaan tunnusmerkkejä.\n\nYleensä ne kuitenkin ovat enemmän saksanhirven kuin minkään muun\neläimen näköisiä; ja niiden useita lajeja sanotaan yleisessä\npuhekielessä hirviksi. Useat antiloopit ovatkin todella enemmän eräiden\nhirvilajien kuin omien sukulaistensa näköisiä. Niiden ja hirvien\nvälinen pääeroavaisuus on se, että antiloopeilla on _sarveis-sarvet_,\njotka ovat kestävät eli pysyvät, kun taas hirvellä on _luiset_, jotka\nputoavat vuosittain.\n\nKuten hirvilläkin on eri antilooppilajeilla varsin erilaiset tavat.\nToiset asustavat laajoilla avoimilla tasangoilla; toiset sankoissa\nmetsissä; toiset kuljeksivat virtojen varjoisilla rantamilla, kun taas\nmuutamat oleskelevat äkkijyrkillä kallioilla tahi vuorten kuivissa\nkuiluissa. Muutamat syövät ruohoa, kun taas toiset, vuohentapaiset,\npitävät enemmän puiden lehdistä ja pehmeistä vesoista. Itse asiassa\novat näiden elukoiden tavat niin erilaisia, että mikä lieneekin jonkun\nalueen tahi maan luonne, se havaitaan yhden tahi useamman lajin\nmielipaikaksi. Jopa varsinaisella erämaallakin on antilooppinsa, jotka\npitävät paahtavaa ja vedetöntä lakeutta parempana kuin hedelmällisintä\nja vihannoivinta laaksoa.\n\nKaikista antiloopeista on hirviantilooppi eli \"caana\" (_A. oreas_)\nsuurin. Se on hartioiden kohdalta runsaasti seitsemäntoista\nkämmenenleveyttä -- ollen siis varsin suuren hevosen korkuinen. Suuri\nuroshirvi painaa yli neljäsataa kiloa. Se on raskasmuotoinen ja\nhuonohko juoksija, koska ratsastava metsämies voi ilman ponnistusta sen\nsaavuttaa laukaten. Sen yleiset suhteet eivät paljoa eroa tavallisesta\nhärästä, mutta sen sarvet ovat suorat ja kohoavat kohtisuoraan\npäälaelta eroten vain vähän toisistaan. Ne ovat kahden jalan pituiset,\nja harjanne kulkee kierteisesti niiden ympäri miltei kärkeen asti.\nNaaraan sarvet ovat pitemmät kuin uroksen.\n\nHirviantiloopin, kuten useimpien antiloopien, silmät ovat suuret,\nkirkkaat ja liikuttavat, ilman minkäänlaista hurjaa ilmettä; ja tämä\neläin, vaikka onkin niin suuri ja voimakas, on mitä vaarattomin\nluonteeltaan -- ryhtyen taisteluun vain epätoivoon saatettuna.\n\nTämän antiloopin yleinen väri on tummanruskea punaisenruskein\nvivahduksin. Toisinaan on värimultaan vivahtava tuhkanharmaa\nvallitsevana värinä.\n\nHirviantilooppi on yksi niitä antilooppeja, jotka näyttävät olevan\nvedestä riippumattomia. Sitä tavataan erämaatasangoilla kaukana niin\nhyvin lähteestä kuin virrastakin; ja näyttääpä se pitävän enemmän\nsellaisista seuduista -- kenties siellä vallitsevan suuremman\nturvallisuuden tähden --, vaikka se myöskin on hedelmällisten ja\nmetsäisten seutujen asukas. Se elää laumoissa, molemmat sukupuolet\nerillään, ja sitä tavataan joukoissa, joissa on kymmenestä sataan\nyksilöön.\n\nHirvenlihaa pidetään suuressa arvossa eikä se herkullisuudessa jää\njälkeen antiloopin, saksanhirven eikä härän sukuisten eläinten lihasta.\nSitä on verrattu mureaan häränlihaan, jolla on metsänriistan maku;\nja suolatusta ja kuivatusta reisilihasta saadaan herkkupala, joka\ntunnetaan \"reisikielen\" omituisella nimellä.\n\nLuonnollisesti hirveä, josta saadaan noin oivallista lihaa ja niin\nsuuret määrät, innokkaasti metsästetään sen turmioksi. Ollen vain\nhuononlainen juoksija ja aina varsin lihava, on ajo tavallisesti lyhyt\nja päättyy siihen, että hirvi kaadetaan, nyljetään ja paloitellaan.\nTämä metsästys ei ole suuresti kiihoittavaa, paitsi sitä, ettei\nhirveä saada käsiin joka päivä. Helppous niiden saavuttamisessa,\nyhtä hyvin kuin niiden lihan arvo, on johtanut tämän antilooppilajin\nharvenemiseen; ja vain etäisissä seuduissa saattaa tavata niitä lauman.\n\nNyt ei oltu nähty ainoatakaan hirveä sitten heidän saapumisensa, vaikka\nsilloin tällöin oli havaittu jälkiä, ja Hendrik halusi useasta syystä\nsaada yhden. Hän ei ollut eläessään ampunut hirveä -- se oli yksi syy\n-- ja toinen oli, että hän halusi hankkia varastoon sitä erinomaista\nlihaa, joka niin runsain määrin peittää tämän eläimen kylkiä.\n\nSenpä vuoksi Hendrik suurella ilolla kuuli eräänä aamuna sanoman, että\nhirvilauma oli nähty ylemmällä tasangolla eikä kaukana. Swartboy, joka\noli ollut kallioilla, toi tämän tiedon leiriin.\n\nHukkaamatta enempää aikaa kuin mikä meni suunnan selville saamiseen\nSwartboylta, Hendrik nousi kvaggansa selkään, pani pyssyn olalleen ja\nratsasti pois laumaa etsimään.\n\nEi kaukana leiristä oli helppo rotkotie, joka johti vuorta ylös\nylempänä olevalle tasangolle. Se oli jonkinlainen sola tahi kuilu; ja\npäättäen sen pohjalla olevista eläinten lukuisista jäljistä käytettiin\nsitä nähtävästi paljon tienä ylemmältä tasangolta sille, jossa lähde\nja virta olivat. Eräät elukat, kuten seebrat ja kvaggat ja muut, jotka\nkernaammin oleskelevat kuivalla erämaatasangolla, pitivät tapanaan\ntulla tätä polkua pitkin vettä halutessaan.\n\nYlös solaa Hendrik ratsasti, ja tuskin hän oli saapunut sen yläpäähän,\nkun hän huomasi hirvilauman -- seitsemän vanhaa härkää -- noin mailin\npäässä ylemmällä tasangolla.\n\nSiellä ei ollut piilopaikkaa, joka olisi kettuakaan suojannut. Ainoana\nkasvullisuutena lähellä hirvien olinpaikkaa oli hajallaan kasvavia\naloeita, euphorbioita sekä muutamia surkastuneita pensaita ja kuivan\nruohon tupsuja, erämaalle luonteenomaisia. Ei ollut ainoatakaan kyllin\nsuurta puuryhmää, joka olisi suojannut metsämiestä hänen riistansa\nsilmiltä; ja Hendrik johtui heti siihen päätökseen, ettei hirvien luo\nvoinut \"hiipimällä\" päästä niiden siinä asemassa ollessa.\n\nVaikka Hendrik ei ollutkaan koskaan metsästänyt tätä antilooppia, tunsi\nhän hyvin sen tavat, ja tiesi miten sitä oli ajettava. Hän tiesi, että\nse oli huono juoksija; että mikä vanha hevonen tahansa saavuttaisi sen;\nja että hänen kvaggansa -- neljästä kesytetystä nopein -- voisi sen\nmyös tehdä.\n\nOli vain siis kysymys ajoon lähdöstä. Jos hän voisi päästä kyllin\nlähelle härkiä saadakseen kunnollisen alun, uuvuttaisi hän ajamalla\nvarmasti yhden. Tulos voisi olla toisenlainen, jos hirvet pitkän matkan\npäästä huomaisivat vaaran ja rientäisivät pois yli tasangon.\n\nPäästä sopivan ajomatkan päähän, sitä tuli yrittää.\n\nMutta Hendrik oli tarkka metsästäjä, ja pian hän teki päätöksensä. Sen\nsijaan, että olisi ratsastanut suoraan hirviä kohden, hän teki hyvän\nkierroksen -- kunnes sai lauman itsensä ja kallioitten väliin -- ja\nsitten ohjaten kvaggansa niitä kohti ratsasti rauhallisesti eteenpäin.\n\nHän ei istunut suorana satulassa, vaan taivuttautui alas, kunnes hänen\nrintansa miltei kosketti kvaggan säkää. Tämän hän teki pettääksensä\nhirviä, jotka muutoin olisivat tunteneet hänessä vihollisen. Sillä\ntavoin ne eivät voineet päättää, millainen elukka oli tulossa niitä\nkohden, vaan seisoivat pitkän aikaa tarkastellen uteliain mielin ja\nhiukan levottomina Hendrikiä ja hänen kvaggaansa.\n\nNe sallivat kuitenkin metsämiehen päästä kuudensadan kyynärän päähän\n-- miltei kyllin lähelle -- ennenkuin lähtivät raskaaseen, kömpelöön\nlaukkaamiseen.\n\nHendrik kohosi nyt satulassaan, kannusti kvaggaansa ja seurasi laumaa\ntäyttä vauhtia.\n\nNiinkuin hän oli ajatellut, niin kävikin. Hirvet juoksivat suoraan\nkallioita kohden -- ei solaa kohden, vaan sinne missä sellaista ei\nollut -- ja saavuttuaan äkkijyrkänteen luo täytyi niiden tietysti\nkääntyä uuteen suuntaan, joka oli poikittain edellisen kanssa. Tämä\ntuotti etua Hendrikille, joka ohjaten kvaggansa viistoon oli pian\nlauman kintereillä.\n\nHendrikin aikomus oli valita yksi häristä ja uuvuttaa se -- jättäen\ntoiset laukkaamaan tiehensä mihin halusivat.\n\nHänen tuumansa toteutui, sillä pian jälkeenpäin lihavin häristä syöksyi\nsivulle ikäänkuin siten päästäkseen pakoon, kun taas toiset juoksivat\neteenpäin.\n\nHärkä ei ollut niin ovela kuin se luuli. Hendrikin silmä seurasi sitä\nja hetkessä oli kvagga käännetty sen jäljille.\n\nToinen ponnistus vei riistan ja takaa-ajajan miltei mailin\nverran lakeuden poikki. Hirvi oli muuttunut väriltään punertavan\ntummanruskeasta lyijyn karvaiseksi; sylki valui sen huulilta pitkinä\nkielekkeinä, vaahto teki sen leveän rinnan laikolliseksi, kyyneleet\nvierivät sen suurista silmistä, ja sen laukkaaminen muuttui väsyneeksi\nhölkytykseksi. Se oli nähtävästi \"lyöty\".\n\nVielä muutama minuutti ja kvagga oli aivan sen kintereillä; silloin\nmuhkea antilooppi, huomaten, ettei enempi juokseminen enää voisi sitä\nauttaa, pysähtyi epätoivossaan ja kääntyi päin vainoojaansa.\n\nHendrikillä oli ladattu rihlapyssynsä kädessään, ja odotat kuulevasi\nhänen samassa hetkessä kohottaneen sen olalleen, tähdänneen,\nlaukaisseen ja kaataneen hirven.\n\nMinun täytyy tuottaa sinulle pettymys kertomalla, ettei hän mitään\nsellaista tehnyt.\n\nHendrik oli todellinen metsämies -- ei äkkipikainen eikä tuhlaava\nkeinoihinsa nähden. Hänellä oli parempi suunnitelma kuin surmata elukka\nsiihen. Hän tiesi eläimen nyt olevan aivan hänen vallassaan ja voivansa\najaa sen minne halusi, aivan kuten kesyn härän. Olisi ollut ruudin ja\nluotien tuhlausta ampua eläin siihen paikkaan. Vieläpä enemmänkin, se\nolisi tehnyt välttämättömäksi vaivan kuljettaa sen lihaa leirille --\nkahdenkertainen matka vähintäin -- ja vielä olisi ollut vaara, että\nhyeenat söisivät siitä suurimman osan hänen poissaollessaan. Mutta hän\nvoisi säästää kaiken vaivan _ajamalla hirven leirille_; se oli hänen\naikeensa.\n\nAmpumatta laukaustakaan hän siis karahutti uupuneen härän ohi, pidätti\nsitä, käänsi sen ympäri ja ajoi sitä sitten edellään kallioita kohti.\n\nHärkä ei voinut tehdä vastarintaa. Silloin tällöin se tahtoi kääntyä ja\nlönkyttää vastakkaiseen suuntaan, mutta se estettiin helposti jälleen\nja pakotettiin taas eteenpäin solan yläpäähän.\n\n\n\n\n41. luku.\n\nHURJA RATSASTUS KVAGGAN SELÄSSÄ.\n\n\nHendrik oli tyytyväinen menestykseensä. Hän odotti iloa siitä\nhämmästyksestä, jonka hän saisi aikaan leirissä marssiessaan sinne\nhirvineen -- sillä hän ei lainkaan epäillyt onnistumistaan.\n\nEikä todella ollutkaan syytä sitä epäillä. Härkä oli jo astunut solaan\nja liikkui sitä alaspäin, Hendrikin ja hänen kvaggansa kiiruhtaessa\njäljessä.\n\nMetsästäjä oli saapunut muutaman sylen päähän solan suusta, kun hänen\nkorviinsa kaikui polkemiselta kuulostava ääni, ikäänkuin joukko\nraskasjalkaisia elukoita olisi tulossa solaa ylös.\n\nHän kannusti kvaggaansa eteenpäin saapuakseen aukolle ja voidakseen\nnähdä alas kuiluun. Ennenkuin hän ehti sinne, hämmästyi hän nähdessään\nhirven laukkaavan takaisin jälleen ja koettavan päästä hänen ohitsensa\nlakeudelle. Se oli nähtävästi uudelleen pelästynyt jotakin solassa\nolevaa ja piti parempana kääntyä päin vanhaa vihollistansa kuin iskeä\nyhteen uuden kanssa.\n\nHendrik ei kiinnittänyt huomiotansa hirveen. Hän voisi saavuttaa sen\nratsain milloin tahansa. Hän oli halukkaampi ensin tietämään, mikä\nsen oli saanut lähtemään takaisinpäin; niinpä hän ponnisti eteenpäin\nsolansuulle.\n\nHän olisi voinut muistaa leijonia ja menetellä varovammin, mutta\nkavioiden kopse, joka yhä kaikui ylös solasta, kertoi hänelle, etteivät\nleijonat olleet syynä hirven säikähdykseen.\n\nVihdoin hän saapui paikalle, josta hän saattoi nähdä alas rinnettä.\nHänen ei tarvinnut kauas katsella, sillä eläimet, jotka melun\naiheuttivat, olivat jo hänen lähellänsä; ja hän huomasi, etteivät ne\nolleet muita kuin kvaggajoukko.\n\nHän ei ollut liiaksi mielissään tästä _ajonsa_ keskeytyksestä; ja sitä\nvähemmän hän siitä piti, kun häiritsijät olivat kvaggoja -- ilkeitä\nlurjuksia kun olivat! Jos ne olisivat olleet riistaa, olisi hän ampunut\nyhden, mutta ainoa vaikutin, joka olisi saattanut hänet ampumaan yhden\nkvaggoista, olisi ollut vihantunne -- sillä sinä hetkenä hän oli\ntodella niille vihainen.\n\nTietämättänsä olivat nuo elukkaparat antaneet hänelle aihetta\nluultavasti suureenkin vaivaan, sillä vaatisi paljon hommaa, ennenkuin\nhän voisi pidättää hirven jälleen ja saisi sen takaisin solaan. Eipä\nihme, että hän oli hiukan harmissaan.\n\nHänen suuttumuksensa ei ollut niin katkera, että se olisi saanut hänet\nlaukaisemaan lähestyvää laumaa kohti, ja kääntyen sivulle hän ratsasti\nhirven jälkeen.\n\nTuskin hän oli lähtenyt paikalta, kun kvaggat, luvultansa neljä- tai\nviisikymmentä, tulivat esiin solasta peräkkäin. Jokainen niistä,\nnähdessään ratsastavan metsämiehen, hätkähti pelosta ja karkasi\ntiehensä, kunnes koko lauma ponnisteli voimainsa takaa pitkänä\nrivinä lakeutta pitkin, korskuen ja päästäen kovan \"kuaag\"-huutonsa\njuostessaan.\n\nHendrik olisi tavallisissa oloissa tuskin katsellut tätä menoa. Hän\noli usein nähnyt kvaggoja eikä millään tavoin ollut utelias niiden\ntakia. Mutta tämä lauma kiinnitti hänen huomiotansa, kun hän huomasi\nniiden mennessä ohi, että neljältä oli häntä leikattu lyhyeksi; ja\nsiitä seikastahan tunsi ne niiksi neljäksi, jotka olivat joutuneet\nsalahautaan ja laskettu jälkeenpäin vapaiksi. Swartboy oli jossakin\nomassa tarkoituksessaan typistänyt hännät, ennenkuin päästi ne menemään.\n\nHendrik ei epäillyt sitä, että nuo olivat samoja ja että lauma oli\nse, jolla oli tapana käydä lammella, mutta joka sitä kohdanneen\npahoinpitelyn tähden ei senjälkeen ensinkään ollut näyttäytynyt\nlähistöllä.\n\nNyt johtivat nämä seikat, jotka sinä hetkenä tulivat Hendrikin mieleen,\nhäntä katselemaan kvaggoja jonkinlaisen uteliaisuuden vallassa.\nElukoiden äkillinen pelästys hänet nähdessään ja hullunkurinen näky,\njonka nuo neljä töpöhäntäistä tarjosivat, taivutti Hendrikin iloiselle\ntuulelle, ja hän nauroi karahuttaessaan eteenpäin.\n\nKun kvaggat juoksivat samaan suuntaan kuin hirvikin, oli luonnollisesti\nHendrikin ja heidän tiensä niin kauan yhteinen; ja eteenpäin hän\nlaukkasi niiden kintereillä. Hän oli utelias koettamaan sitä seikkaa --\nhevosten suhteen siitä on paljon kiistelty -- kuinka kauan ratsastajaa\nkantava kvagga saattoi kilpailla vapaana juoksevan kanssa. Sen lisäksi\nhän oli utelias tietämään, oliko hänen oma kvaggansa yhdenkään vanhan\nkumppaninsa vertainen. Eteenpäin kävi siis ajo -- hirvi johtaen,\nkvaggat perässä ja Hendrik jälkijoukkona.\n\nHendrikin ei tarvinnut käyttää kannuksia. Hänen oiva ratsunsa\nlensi kuin tuuli. Se näytti tuntevan, että sen kuntoa koeteltiin\nkilpa-ajossa. Joka hypähdyksellä se pääsi laumasta voitolle.\n\nRaskaskulkuinen hirvi saavutettiin pian ja sen hölkyttäessä toiselle\nsivulle mentiin sen ohi. Se pysähtyi, mutta kvaggat jatkoivat menoa.\n\nEi ainoastaan lauma jatkanut, vaan Hendrikin kvaggakin seurasi aivan\nsen kintereillä. Vähemmässä kuin viidessä minuutissa ne olivat\njättäneet hirven runsaan mailin päähän taaksensa ja yhä painalsivat\neteenpäin yli laajan tasangon.\n\nMitä Hendrik aikoi? Aikoiko hän jättää hirven ja antaa sen paeta? Oliko\nhän niin innostunut kilpa-ajoon? Oliko hän ylpeä kvaggansa nopeudesta\npäättäen antaa sen näyttää voittavansa kaikki muut?\n\nSiltä olisi näyttänyt kenestä tahansa, joka olisi nähnyt kilpa-ajon\njonkun matkan päästä. Mutta se, joka olisi saanut katsella lähempää,\nolisi antanut toisenlaisen selityksen Hendrikin menettelystä.\n\nTosiasia oli, että kohta kun hirvi pysähtyi, aikoi Hendrik myös\npysähtyä; ja siinä tarkoituksessa hän veti lujasti suitsista. Mutta\nihmeeksensä hän huomasi, ettei hänen kvaggansa ottanut osaa hänen\naikomukseensa. Sensijaan että olisi totellut suitsia, eläin kiristi\nkuolaimia hampaittensa väliin ja luimistaen korvansa taaksepäin\nlaukkasi suoraan edelleen!\n\nHendrik koetti silloin kääntää kvaggaa toiselle sivulle ja siinä\ntarkoituksessa veti oikeasta ohjaksesta, mutta niin rajusti, että\nvanha kuolaimen rengas antoi perään -- kuolaimet luiskahtivat eläimen\nkidasta -- päitset irtaantuivat äkkiarvaamatta -- ja kvagga oli vallan\nsuitsettomana!\n\nEläin oli nyt luonnollisesti valtoimena menemään juuri minne halusi;\nja selvää oli, että se halusi mennä vanhojen kumppaniensa kanssa.\nVanhoiksi kumppaneikseen se ne hyvin tunsi, kuten sen korskunta ja\najoittainen tuttavallinen hirnuminen todistivat.\n\nAluksi Hendrik oli taipuvainen pitämään kuolaimien katkeamista pienenä\nonnettomuutena. Ollakseen poika hän oli Etelä-Afrikan parhaita\nratsastajia eikä tarvinnut suitsia taltuttaakseen ratsua. Hän saattoi\npysyä satulassa ilmankin. Kvagga pysähtyisi pian, ja silloin hän voisi\nkorjata kuolaimet ja sovittaa paikoilleen suitset, joita hän yhä piteli\nkädessään. Niin hän ensin tuumi.\n\nMutta ajatusten laatu alkoi muuttua, kun hän huomasi kvaggan, sensijaan\nettä se olisi hiljentänyt vauhtiansa, jatkavan yhtä kiivaasti\nkuin ennenkin ja lauman juoksevan hurjasti sen edellä näyttämättä\npienintäkään merkkiä pysähtymisaikeista.\n\nKvaggat juoksivat itse asiassa pelon kannustamina. Ne näkivät\nratsastajan perässään kiivaassa takaa-ajossa; ja vaikka niiden vanha\nkumppani tiesi, keitä ne olivat, kuinka olisivat ne voineet sanoa, kuka\nse oli, moinen suuri kyttyrä selässänsä? Ei mikään kvagga, vaan jokin\nkauhistuttava hirviö, kuvittelivat ne, janoten heidän henkeänsä ja\nahnaana nielaisemaan heidät kaikki!\n\nEipä ihme, että ne parhaimmalla tavallansa pötkivät pakoon; ja niin\nhyvin ne sen tekivät, ettei Hendrikin kvagga -- huolimatta hartaasta\nhalustaan päästä eteenpäin niiden sekaan ja poistaa tuo omituinen esine\nselästänsä -- voinut päästä tuumaakaan lähemmäksi.\n\nSe ei kuitenkaan menettänyt malttiansa. Sen palava into päästä vanhojen\nkumppaniensa yhteyteen -- päästä vielä kerran osalliseksi niiden\nvillistä vapaudesta -- sillä se oli epätoivoisen väsynyt sivistyneeseen\nseuraan ja kaikkeen norsunmetsästykseen -- kaikki nämä ajatukset\ntulvahtivat sen mieleen sinä hetkenä ja karkaisivat sitä äärimmäiseen\nponnistukseen. Jos se vain voisi päästä lauman keskelle -- sillä joukko\njuoksi nyt ryhmässä -- muutama vikinä riittäisi selittämään -- ne\npysähtyisivät heti -- ne kerääntyisivät sen ympärille ja auttaisivat\nsekä kavioilla että hampailla pudottamaan tuon ilkeän kaksijalkaisen\notuksen, joka tarrautui niin tiukasti sen selkärankaan.\n\nMutta niin ei käynyt. Vaikka se oli niin lähellä niiden kintereitä,\nettä ne heittivät pölyä sen silmille ja pieniä kiviä sen ratsastajan\nkasvoihin, ei niinkään pieneksi haitaksi viimemainitulle; vaikka\nse \"vikisi\" niin usein kuin se hengitykseltänsä saattoi ja päästi\n\"kuaag-kuaag\"-huutonsa, kutsuen niitä itse asiassa nimeltä, ei se\nkäynyt laatuun. Ne eivät tahtoneet pysähtyä. Ne eivät tahtoneet\nkuunnella.\n\nJa mitä teki Hendrik kaiken aikaa? Ei mitään -- hän ei voinut\ntehdä mitään. Hän ei voinut pysähdyttää ratsunsa kiivasta pakoa.\nHän ei uskaltanut hypätä selästä. Hän olisi loukkaantunut teräviin\nkallionlohkareihin, jos hän olisi sitä yrittänyt. Hän olisi katkaissut\nniskansa. Hän ei voinut tehdä mitään -- ei mitään muuta kuin pysyä\nsatulassa.\n\nMitä hän ajatteli? Aluksi ei paljoa. Ensin hän katseli seikkailua\nkevyesti. Kun hän oli päättämäisillään kolmannen mailinsa, alkoi hän\narvostella sitä vakavammin; ja kun hän aloitti viidettä, tuli hän\nsiihen uskoon, että oli joutunut suorastaan varsin omituiseen pulaan.\n\nMutta viides maili jäi taakse ja sitten kuudes ja seitsemäs; ja yhä\nkvaggat laukkasivat hurjasti eteenpäin -- lauman pani liikkeelle\nvapauden menettämisen pelko ja vanhan kumppanin toivo päästä jälleen\nvapauteen.\n\nHendrik tunsi nyt todellista levottomuutta. Minne ne menivät? Mihin\nlurjus aikoi hänet viedä? Kenties erämaahan, jossa hän eksyisi ja\nnääntyisi nälkään ja janoon! Nyt hän oli jo monen mailin päässä\nkallioista eikä enää tiennyt niiden suuntaa. Vaikkapa hän olisi\npysähtynyt siihen paikkaan, ei hän tiennyt mihin päin kääntyä. Hän\nolisi mennyttä miestä!\n\nHän oli enemmän kuin levoton. Hän oli todella peloissaan.\n\nMitä tuli hänen tehdä? Hypätä alas ja panna niskansa alttiiksi\npudotessaan? Hän menettäisi kvaggansa yhtä hyvin kuin satulansakin\n-- hirveä hän piti jo menetettynä -- hänen täytyisi kävellä leiriin\ntakaisin ja hänelle naurettaisiin hänen palatessansa.\n\nTuolla kaikella ei väliä, hänen henkensä oli vaarassa, jos hän\njatkoi edelleen. Kvaggat laukkaisivat ehkä kaksikymmentä -- kenties\nviisikymmentäkin mailia, ennenkuin pysähtyisivät. Ne eivät näyttäneet\nväsymyksen merkkiäkään -- ei luopumisaikeita. Hänen täytyy heittäytyä\nmaahan ja antaa kvaggan ja satulan mennä.\n\nHän oli tehnyt tämän päätöksen ja oli todella aikeissa panna sen\ntäytäntöön. Hän mietti juuri, miten hän välttäisi pahan putoamisen --\netsi pehmeätä paikkaa -- kun aivan äkkiä mainio tuuma juolahti hänen\nmieleensä.\n\nHän muisti, että kesyttäessään tätä samaa kvaggaa ja totuttaessaan\nsitä satulaan auttoi häntä suuresti eräs yksinkertainen keksintö --\nse oli \"kaihdin\". Kaihdin ei ollut muuta kuin palanen pehmeätä nahkaa\nsidottuna eläimen silmille; mutta niin täydellinen oli sen vaikutus\nollut, että se oli heti muuttanut kvaggan potkivasta, kiljuvasta\nelukasta taipuvaiseksi ratsuksi.\n\nNyt Hendrik muisti kaihtimen.\n\nTotta oli, ettei hänellä sellaista ollut. Eikö hänellä ollut yllänsä\nmitään, jota olisi voinut sellaisena käyttää? Hänen nenäliinansa? Ei,\nse olisi liian ohut. Eläköön! Hänen takkinsa kelpaisi!\n\nHänen pyssynsä oli tiellä. Siitä täytyi päästä. Täytyi pudottaa se\nmaahan. Hän voisi palatessaan sen noutaa.\n\nSen annettiin luisua alas niin varovasti kuin suinkin, ja pian se jäi\nkauas taakse.\n\nTuossa tuokiossa Hendrik riisti yltään nuttunsa. Miten se oli pantava\nkvaggalle kaihtimeksi? _Sitä_ ei sopinut pudottaa.\n\nHetken miettiminen riitti neuvokkaalle pojalle selventämään\nsuunnitelmaa. Hetkisen kuluttua hän kumartui alas, pisti hihan\nkummaltakin puolen kvaggan kaulan ympäri ja solmi ne sitten yhteen.\nSiten nuttu oli elukan harjalla, kaulus lähellä sen säkää ja nurkat eli\nliepeet kaulan sivuilla.\n\nSitten Hendrik nojautui niin kauas eteen kuin saattoi ja ojennetuin\nkäsivarsin työnsi nuttua eteenpäin eläimen niskasta, lieve meni korvien\nyli ja putosi alas sen kasvoille.\n\nRatsastaja saattoi vain vaivoin, kumartuneena kun oli, pysyä satulassa;\nsillä niin pian kuin vaatteen paksu kaistale tuli alas kvaggan\nsilmille, pysähtyi se kuin siihen paikkaan kuoliaaksi ammuttuna. Se ei\nkuitenkaan kaatunut, vaan seisoi vain hiljaa, väristen kauhusta. Sen\nlaukkaaminen oli päättynyt!\n\nHendrik hyppäsi maahan. Hän ei enää pelännyt, että kvagga, sokaistuna\nkun oli, yrittäisi päästä pakoon; eikä se yrittänytkään.\n\nMuutamassa minuutissa oli katkennut kuolainrengas korvattu vanhalla\nnahkahihnalla; kuolaimet pistettiin kvaggan hampaitten väliin, päitset\nkiinnitettiin huolellisesti, ja taas oli Hendrik satulassa, nuttu\nselässänsä.\n\nKvagga tunsi olevansa voitettu. Sen vanhat kumppanit eivät enää\nolleet näkyvissä houkuttelemassa sitä kuuliaisuuden tieltä; ja näine\ntuumineen, pienen suitsi- ja kannusannoksen auttelemana, se käänsi\npäänsä ja lähti jurosti paluumatkalle.\n\nHendrik ei tiennyt, mitä tietä hänen tuli kulkea. Hän seurasi kvaggojen\njälkiä takaisin siihen paikkaan, jonne oli pudottanut pyssynsä, ja\ntämän hän löysikin ratsastettuansa mailin tai kaksi.\n\nKun ei aurinkoa näkynyt taivaalla eikä ollut mitään muutakaan häntä\nohjaamassa, tuumi hän, ettei voinut viisaammin tehdä kuin seurata\njälkiä takaisin; ja vaikka ne veivät häntä monia harhailevia polkuja\neikä hän enää nähnyt hirveänsä, saapui hän ennen iltaa kalliosolalle\nja istui pian senjälkeen suuren nwanapuun varjossa kestiten mitä\ninnostuneinta kuulijakuntaa kertomuksella sen päivän seikkailuista.\n\n\n\n\n42. luku.\n\nPYSSYLOUKKU.\n\n\nTähän aikaan kiusasivat kenttäkornettia ja hänen väkeänsä villipedot\naikalailla. Mieluisat hajut, jotka päivittäin levisivät heidän\nleiristänsä, kuin myöskin heidän ravinnokseen surmattujen antilooppien\njätteet vetivät näitä vierailijoita puoleensa. Hyeenoita ja sakaaleja\nhiiviskeli alinomaa ympäristöllä ja öisin niitä tuli kymmenittäin\nsuuren nwanapuun ympärille, pitäen tuntikausin kauheata kuoroansa\nkuultavana. On totta, ettei kukaan pelännyt näitä elukoita, koska\nlapset yöllä olivat turvassa yläilmoissa olevassa kodissaan, mistä\nhyeenat eivät voineet heitä saavuttaa. Mutta siitä huolimatta oli\npetojen läsnäolo varsin kiusallista koska ei lihapalastakaan -- ei\ntaljaa, ei hihnaa, ei mitään nahkaista esinettä -- voinut jättää alas\nniiden iskemättä siihen hampaitansa ja pureksimatta sitä. Suuria\nriistamääriä ne olivat äskettäin varastaneet ja syöneet Swartboyn\nsatulan nahkaosan ja tehneet sen vallan kelvottomaksi joksikin\naikaa. Lyhyesti sanoen, niin suureksi maanvaivaksi olivat hyeenat\nkäyneet, että oli välttämätöntä ottaa käytäntöön jokin keino niiden\nhävittämiseksi.\n\nEi ollut helppo saada niitä ammutuksi. Päivällä ne olivat varovaisia ja\njoko kätkeytyivät kallioluoliin tahi muurahaissyöjien koloihin. Yöllä\nne olivat kylläkin uljaita ja tulivat itse leiriin; mutta silloin esti\npimeys kunnollisesti tähtäämästä, ja metsästäjät tiesivät liian hyvin\nruudin ja lyijyn arvon tuhlatakseen niitä sattumalaukaukseen, joskin he\nsilloin tällöin petojen ärsyttäminä yrittivät.\n\nJokin keino täytyi keksiä kuitenkin näiden lukumäärän vähentämiseksi\ntahi päästäkseen niistä kokonaan vapaaksi. Se oli jokaisen mielipide.\n\nKahden- tahi kolmenlaisia loukkuja koetettiin, mutta ilman suurtakaan\nmenestystä. Haudasta ne saattoivat hypätä ulos ja ansasta ne voivat\nvapautua katkaisemalla köyden poikki terävillä hampaillaan.\n\nVihdoin kenttäkornetti turvautui erääseen keinoon, jota Etelä-Afrikan\nbuurit paljon käyttävät vapauttaakseen farminsa näistä ja samanlaisista\n\"syöpäläisistä\". Se oli \"pyssyloukku\".\n\nOn useampia tapoja rakentaa pyssyloukku. Pyssy on tietysti koneiston\nydin ja nuorasta vedetty liipasin keksinnön pääkohta. Muutamissa maissa\nsidotaan syötti nuoraan, ja eläin tarttuessaan syöttiin pingoittaa\nnuoraa, vetää liipasinta ja ampuu itsensä. Sillä tavoin on kuitenkin\ntulos aina hiukan epävarma. Eläin ei kenties aseta ruumistansa oikeaan\nasentoon pyssynsuuhun nähden ja voi joko välttää laukauksen kokonaan\ntahi joutuu vain haavoitetuksi ja pääsee tietysti karkuun.\n\nEtelä-afrikalainen pyssyloukun asettamistapa on parempi keino, ja\nelukka, joka onnettomuudekseen vetää liipasinta, pääsee harvoin pakoon,\nvaan joko kuolee paikalle tahi niin pahasti haavoittuu, että se estää\nsen lähtemästä tiehensä.\n\nVan Bloom rakensi loukkunsa hyväksytyn tavan mukaan seuraavasti: --\nLähellä leiriä valitsi hän paikan, jossa kasvoi kolme nuorta puuta,\nyhdessä rivissä seisoen ja noin metrin päässä toisistansa. Jollei hän\nolisi löytänyt kolmea siten sijaitsevaa puuta, olisivat lujasti maahan\nisketyt seipäät vastanneet yhtä hyvin hänen tarkoitustansa.\n\nOrjantappurapensaita leikattiin ja niistä rakennettiin kraali\ntavalliseen malliin -- nimittäin pensaitten latvat ulospäin\nkäännettyinä. Kraalin koolla ei ollut väliä; ja luonnollisesti tehtiin\nsiitä pieni työtä säästäen.\n\nYksi seikka otettiin kuitenkin huomioon kraalia tehtäessä. Sen ovi\neli aukko asetettiin niin, että kaksi noista kolmesta nuoresta puusta\noli kuin ovenpielinä, yksi kummallakin puolen, ja eläimen, joka meni\naituukseen, täytyi välttämättä kulkea näiden kahden puun välistä.\n\nNyt käsiksi siihen, mikä osa pyssyllä oli.\n\nAse sijoitettiin vaakasuoraan asentoon kahta puuta vasten -- nimittäen\npyssynperä ulkopuolella kraalia olevaa puuta ja piippu toista\novenpieltä vastaan, ja siihen se lujasti köytettiin. Siinä asennossa\noli pyssynsuu aivan sisäänkäytävän reunassa ja tähtäsi suoraan\nvastapäätä olevaa nuorta puuta. Se oli niin korkealla, että se olisi\nulottunut aukossa seisovan hyeenan sydämen kohdalle.\n\nSeuraava hanke oli nuoran sovittaminen. Usean tuuman pituinen kepinpala\noli jo kiinnitetty pyssynperään ja luonnollisesti liipasimen _taakse_.\nSe oli pantu poikittain, muttei sillä tavoin, että se olisi estänyt\nkaiken liikunnan. Jotenkin löysä kiinnitys antoi sille tarpeellisen\nvapauden toimia vipuna -- sillä se oli sen tarkoitus.\n\nTämän pienen kepin kumpaankin päähän oli sidottu nauha. Toinen näistä\nnauhoista oli kiinnitetty liipasimeen; toinen, pistettynä latasimen\nrenkaitten läpi, kulki poikki kraalin sisäänkäytävän ja solmittiin\nvastapäätä olevaan nuoreen puuhun. Tämä nuora seurasi piipun\nvaakasuoraa suuntaa ja oli juuri niin tiukka, että mikä lisäpingoitus\ntahansa siinä vaikuttaisi pieneen vipuun ja siten vetäisi liipasinta;\nja sitten tietysti pyssy pamahtaisi.\n\nKun nuora oli kiinnitetty, pyssy ladattu ja hana viritetty, oli loukku\nvalmis.\n\nEi jäänyt muuta tehtävää kuin varustaa se syötillä. Se ei ollut vaikea\ntyö. Oli vain yksinkertaisesti pantava lihapala tahi haaska aituuksen\nsisään ja jätettävä se houkuttelemaan saalistavia petoja paikalle.\n\nKun pyssy oli valmiina, kantoi Swartboy syötin -- sinä päivänä surmatun\nantiloopin tähteet -- ja heitti sen kraaliin; ja sitten seurue meni\nhiljaa levolle ajattelematta sen enempää koko asiata.\n\nHe eivät olleet kuitenkaan nukkuneet silmänräpäystäkään, kun heidät sai\npyssyn kova pamaus hätkähtämään, sitä seurasi lyhyt tukahutettu huuto,\njoka kertoi pyssyloukun tehneen tehtävänsä.\n\nHankittiin tulisoihtu ja neljä metsämiestä lähti paikalle. Siellä\nhe löysivät suunnattoman \"tiikerisuden\" elottoman ruumiin makaavan\nkaksin kerroin oviaukossa, aivan pyssynsuun alla. Se ei ollut\nkulkenut askeltakaan saatuansa luodin -- oli tuskin potkinutkaan\nennen kuolemaansa -- koska luoti, etupanos ja kaikki olivat menneet\naivan läpi sen kylkien ja osuneet sydämeen, tehtyänsä suuren ruman\nläven sen sivuun. Sen oli tietysti täytynyt olla muutaman tuuman\npäässä pyssynsuusta, kun sen rinta painamalla nuoraa aiheutti pyssyn\nlaukeamisen.\n\nLadattuansa uudelleen putkensa palasivat metsästäjät vuoteisiin.\nVoisi luulla että he olisivat raahanneet itsemurhan tehneen hyeenan\npois paikalta, jottei sen ruumis olisi varoituksena sen tovereille\nja pitäisi niitä loitolla loukusta. Mutta Swartboy tiesi paremmin.\nSensijaan että niiden oman heimolaisen eloton ruumis niitä peloittaisi,\nhyeenat pitävät sitä vain oikeana saaliina ja ahmaisevat sen samoin\nkuin tekisivät pehmeän antiloopin jäännöksille.\n\nTämän tietäen ei Swartboy ottanut kuollutta hyeenaa pois, vaan veti\nsen ainoastaan kraalin sisään hyödyttämään lisäviekoittimena toisille,\njotta ne yrittäisivät sisälle.\n\nEnnen aamua herätti heidät vielä kerran suuren pyssyn pamaus. Tällä\nkertaa he makasivat paikoillaan; mutta aamunkoitteessa he tarkastivat\nansaansa ja huomasivat, että toinenkin hyeena oli liian rivakasti\npainanut rintaansa tuhoatuottavaa nuoraa vasten.\n\nYö yön jälkeen he jatkoivat sodankäyntiänsä hyeenoita vastaan, muuttaen\nloukku-kraalia lähiseudun eri paikkoihin.\n\nVihdoin olivat nämä elukat miltei sukupuuttoon hävitettyjä tahi ne\ntulivat ainakin niin harvinaisiksi ja aroiksi, ettei niiden leirin\nluona olosta ollut millään tavoin harmia.\n\nTähän aikaan ilmaantui sinne kuitenkin toinen vierasjoukkue, jonka\nläsnäoloa sai paljon enemmän pelätä ja jonka hävittämistä metsästäjät\ninnokkaammin halusivat. Se oli _leijonaperhe_.\n\nNiiden jälkiä oli usein nähty lähiseuduilla, mutta kului jonkun aikaa,\nennenkuin ne alkoivat käydä leirillä. Niihin aikoihin kuitenkin,\njolloin hyeenoista oli jotakuinkin päästy, tulivat leijonat niiden\nsijaan ja kulkivat joka yö karjuen mitä kauheimmalla tavalla ympäri\nleiriä.\n\nNiin kauhistavia kun nuo äänet olivatkin, ei kenttäkornetin väki niitä\nkuitenkaan niin paljon pelännyt kuin olisi luullut. He tiesivät hyvin,\netteivät leijonat pääsisi heidän kimppuunsa puuhun. Jos ne olisivat\nolleet leopardeja, olisivat he kenties tunteneet itsensä vähemmän\nturvallisiksi, koska viimemainitut ovat oikeita puukiipijöitä; mutta\nhe eivät olleet nähneet leopardeja niillä seuduin eivätkä he niitä\najatelleet.\n\nHe eivät kuitenkaan olleet aivan pelottomia leijoniin nähden. Heitä\nkiusasi lisäksi, etteivät he voineet illansuussa turvallisesti\nlaskeutua alas puusta, vaan olivat joka yö _piiritettyinä_\nauringonlaskusta päivänkoittoon. Sitäpaitsi, joskin lehmä ja kvaggat\nolivat suljettuina vankkoihin kraaleihin, pelkäsivät he joka yö, että\nleijonat sieppaisivat yhden tai toisen näistä elukoista; ja niiden\njokaisen menettäminen, mutta etenkin heidän kallisarvoisen ystävänsä\n\"vanhan Kreivin\", olisi ollut varsin suuri onnettomuus.\n\nPäätettiin siis koettaa pyssyloukkua jalopeurojakin vastaan, koska se\noli hyeenoihin niin hyvin tehonnut. Ei ollut mitään eroitusta loukun\nrakentamisessa eikä muussa. Pyssy asetettiin vain korkeammalle tasolle,\njotta sen suu olisi leijonan sydämen tienoilla, ja oikea paikka saatiin\nhelposti. Syöttinä ei kuitenkaan ollut haaska, vaan äsken tapettu\neläin; ja siihen tarkoitukseen hankittiin antilooppi.\n\nSeuraus oli toiveen mukainen. Ensi yönä vanha urosleijona kävi päin\ntuhoatuottavaa nuoraa ja sai surmansa. Seuraavana yönä naaras tuhoutui\nsamalla tavoin, ja pian jälkeenpäin täysikasvuinen nuori uros.\n\nLoukku oli sitten jonkun aikaa hyödytön; mutta noin viikon kuluttua\nampui Hendrik puolikasvuisen pennun lähellä leiriä, epäilemättä\nviimeisen siitä perhekunnasta, koska mitään leijonia ei nähty pitkään\naikaan jälkeenpäin.\n\nYöllisille rosvoille oli tämä pyssyloukku paha vihollinen.\n\n\n\n\n43. luku.\n\nKUTOJALINNUT.\n\n\nNyt kun petoeläimet olivat hävitetyt tahi ajetut pois leirin\nlähistöltä, ei ollut enää vaaraa sillä alueella, ja lapset voitiin\njättää itsekseen. Totty luonnollisesti jäi aina heidän luokseen,\nkun taas neljä metsämiestä lähti norsunajoon -- kukin kvaggallansa\nratsastaen.\n\nNiin he olivat useasti tehneet, ja koska lapsille ei ollut mitään\nvahinkoa tapahtunut heidän poissaollessaan, kävi tuo menettely\ntavalliseksi. Jania ja Trüeytä oli varoitettu kulkemasta kauas\nnwanapuun luota ja aina kiipeämään heti puuhun, jos näkisivät jonkun\neläimen, joka kenties oli vaarallinen. Ennen hyeenain ja leijonain\nhävittämistä oli heillä ollut tapana jäädä kokonaan puuhun metsästäjien\npoissaollessa. Mutta se oli ollut ikävää vankeutta heille; ja nyt kun\nvaaraa ei pidetty suurena, sallittiin heidän tulla alas leikkimään\nruohoisella aukeamalla tahi kuljeksimaan pienen järven rannikolla.\n\nKerran metsämiesten ollessa poissa oli Trüey kulkenut alas veden\npartaalle. Hän oli yksin, jos jätämme lukuunottamatta seurana olevaa\ngasellia, joka kulki hänen kintereillään minne tahansa hän meni. Tämä\nsoma elukka oli kasvanut täyteen kokoonsa, ja siitä oli tullut oikea\nkaunotar suurine pyöreine silmineen, joissa oli herttaisen liikuttava\nkatse, kuten Trüeyn omissakin silmissä.\n\nNo niin, kuten olen sanonut, Trüey oli yksin. Jan askaroi puun\njuurella tehden uutta salkoa lintuhäkkiinsä, ja Totty oli ulkona\ntasangolla paimentamassa \"vanhaa kreiviä\" -- ja niin Trüey ja hänen\nlemmikkikauriinsa menivät itsekseen kuljeksimaan.\n\nTrüey ei ollut ilman syytä mennyt veden luo. Syy hänellä oli. Hän\noli mennyt juottamaan lemmikkiänsä ja keräilemään vähän sinilumpeita\nkukkavihkoa varten. Kaiken tämän hän oli tehnyt ja jatkoi yhä kävelyä\nrantaa pitkin.\n\nYhdellä puolen järveä, kauimpana nwanapuusta, pisti veteen matala\nmaakieleke. Se oli kerran ollut vain hiekkariutta, mutta siihen oli\nkasvanut ruohoa, kunnes oli muodostunut viheriä turve, kooltaan\nenintään parikymmentä neliömetriä, mutta muodoltansa se ei ollut\nneliskulmainen. Päinvastoin se oli soikea ja paljon kapeampi maan\npuolelta, missä se muodosti niskan eli kannaksen, ei enempää kuin\nkolmen jalan levyisen. Lyhyesti sanoen, se oli pienoiskokoinen\nniemimaa, jonka varsin vähätöisellä lapioimisella olisi voinut muuttaa\npienoissaareksi -- jos sitä olisi halunnut.\n\nPienessä järveen pistävässä niemekkeessä ei ole mitään erityisen\nhuomattavaa. Miltei jokaisessa järvessä nähdään sellaisia. Mutta tässä\n_oli_ jotakin katseltavaa.\n\nSen ulommaisessa kärjessä kasvoi omituisen muotoinen puu omituisine\nlehtineen. Se ei ollut suuri, ja sen oksat nuokkuivat alaspäin, kunnes\nniiden päät miltei koskettivat veteen. Riippuvista oksista ja pitkistä\nsuikeista hopeisista lehdistä voi helposti sanoa, mikä puu se oli. Se\noli \"kyynel\"- eli babylonialainen paju -- sitä nimitetään näin, koska\njuuri tämän lajisiin puihin vankeudessa olevat juutalaiset ripustivat\nharppunsa, kun he \"istuivat ja itkivät Baabelin virtain varsilla\".\nTämä ihana puu luo aaltoilevan varjonsa Etelä-Afrikan yhtä hyvin\nkuin Assyriankin virtoihin; ja usein ilahuttaa matkamiehen silmää\nsen hopeisten lehtien näkeminen, kun hän katselee niitä -- varmoja\nmerkkejä veden läheisyydestä -- niiden kaukaa loistaessa yli paahtavan\nja janoisen erämaan. Jos hän on kristitty, ei hän voi olla muistamatta\nsitä pyhän kirjan ihanan runollista kohtaa, joka puhuu \"kyynelpajusta\".\n\nSillä, joka kasvoi pienellä niemekkeellä, oli kaikki nämä\nmielenkiintoiset seikat Trüeyn mielestä -- mutta sillä oli muitakin.\nSen veden yli riippuvilla oksilla tarjoutui varsin omituinen\nnäky. Niihin oli ripustettu -- yksi kunkin oksan päähän -- joukko\nkummanmuotoisia esineitä, jotka riippuivat nuokkuen alas, kunnes\nniiden alaosa miltei lepäsi vedenpinnalla. Nämä esineet olivat, kuten\nsanottu, erikoisen muotoisia. Niiden yläpää, joka oli kiinnitetty\noksaan, oli pallonmuotoinen, mutta alempi pää oli kuin pitkä lieriö,\njonka läpileikkaus oli paljon pienempi, ja tämä lieriön pohjassa\noli aukko. Ne muistuttivat ylösalaisin käännettyä ruokaöljypulloa,\nkaula huomattavasti pidennettynä; tahi niitä voisi verrata kemistin\nlaboratoriossa nähtäviin lasiretortteihin.\n\nNe olivat kukin kaksi- tahi viisitoista tuumaa pitkiä ja väriltään\nvihertäviä -- melkein yhtä viheriäisiä kuin puun lehdetkin. Olivatko ne\nsen hedelmiä?\n\nEi. \"Kyynelpajulla\" ei ole senkokoisia hedelmiä. Ne eivät olleet\nhedelmiä. Ne olivat _linnunpesiä_!\n\nNiin, ne olivat _Ploceus_-sukuun kuuluvan viattoman varpuslintuheimon\npesiä -- sinä tunnet ne paremmin \"kutojalinnun\" nimellä.\n\nOlen varma, että olet kuullut kutojalinnuista ennenkin ja tiedät, että\nniillä on se nimi taitavuuden tähden, jota ne osoittavat pesiänsä\ntehdessään. Ne eivät _rakenna_ pesiä, kuten muut linnut, vaan todella\n_kutovat_ ne mitä älykkäimmällä tavalla.\n\nSinun ei pidä luulla, että kutojalintuja on vain yhtä lajia -- vain\nyhtä sukua, joka tekee näitä omituisia pesiä. Afrikassa -- joka\non näiden lintujen pääasiallinen koti -- on useita eri lajeja,\nmuodostaen eri sukuja, joiden vaikeilla nimillä en tahdo sinua\nrasittaa. Kukin näistä eri lajeista rakentaa erikoisen muotoisen\npesän ja kukin valitsee toisistansa eroavan rakennusaineen. Jotkut,\nkuten _Ploceus icterocephalus_, tekevät pesänsä munuaisen muotoisiksi\nsivuaukkoineen, joka ei ole pyöreä, vaan kaarioven kaltainen. Toiset,\n_Plocepasser_-sukua, kutovat pesänsä siten, että korsien paksummat päät\ntörröttävät esiin ympäri ulkosivuja antaen niille roikkumaan pannun\nsiilin näön; kun taas toiseen, viimemainitun kanssa läheiseen sukuun\nkuuluvat linnut rakentavat pesänsä varvuista, jättäen näiden päät\npistämään esiin samalla tavoin. \"Paksunokkakutoja\" (_Loxia socia_)\nvalmistaa pesäyhdyskunnan yhteen möhkäleeseen, kaikki saman katon alle.\nAukot ovat alapinnassa tätä ainejoukkoa, joka vallaten koko puunlatvan\nnäyttää heinäruolta tahi tiheältä olkikuvolta.\n\nKaikki nämä kutojalinnut, vaikka ovatkin eri sukuja, muistuttavat\nmelkoisesti toisiansa tavoiltansa. Ne ovat tavallisesti _siemensyöjiä_,\nvaikka muutamat ovat _hyönteissyöjiä_; ja yksi laji, \"punanokkainen\nkutojalintu\" (_Textor erythrorhynchus_), on villien puhvelien loinen.\n\nOn erehdys otaksua, että kutojalintuja on vain Afrikassa ja vanhassa\nmaailmassa, kuten useiden luonnontieteilijäin teoksissa väitetään.\nAmerikan troopillisessa osassa on tämänluontoisia lintuja useita lajeja\n_Cassicus_ ja _Icterus_ sukua, jotka kutovat samanlaisia riippuvia\npesiä Amazon- ja Orinoco-virran puihin. Mutta varsinaiset kutojalinnut\n-- nimittäin ne, joita pidetään luokan _tyypillisinä_ -- ovat\n_Ploceus_-sukua.; ja tähän sukuun kuuluva laji oli ripustanut riippuvat\nasuntonsa \"kyynelpajuun\". Ne olivat sitä lajia, joka tunnetaan nimellä\n_Ploceus pensilis_.\n\nNiiden pesiä oli runsaasti parikymmentä kaikkiansa, sen muotoisia kuin\njo on kuvattu ja väriltänsä vihreitä -- sillä sitkeä \"bushmanninheinä\",\njosta ne olivat kudotut, ei ollut vielä menettänyt vihreätä väriänsä\neikä menettäisikään pitkään aikaan. Tuon värisinä ne todella näyttivät\njoltakin puussa kasvavalta -- kuin suurilta päärynänmuotoisilta\nhedelmiltä. Tästä lähteestä ovat epäilemättä peräisin ne muinaisten\nmatkailijain kertomukset, jotka esittivät, että Afrikassa oli puita,\nmissä kasvoi sellaisia hedelmiä, että niistä avattaessa ilmestyi joko\neläviä lintuja tahi niiden munia!\n\nKutojalintujen ja niiden pesien näkeminen ei ollut mitään uutta\nTrüeylle. Siitä oli kulunut jokunen aika, kun parvi oli asettunut\npajuun, ja hänestä ja niistä oli tullut hyvät tuttavat. Hän oli usein\nkäynyt lintuja tervehtimässä, oli koonnut siemeniä ja vienyt ne puun\nluokse; eikä koko parvessa ollut ainoatakaan, joka ei olisi istahtanut\nhänen ranteellensa tahi hänen somalle valkealle olkapäälleen tahi\nhypellyt hänen vaaleilla kiharoillaan ilman pelkoa. Hänelle ei ollut\nmitään harvinaista nähdä noiden somien olennoiden leikittelevän oksilla\ntai menevän pitkiin pystysuoriin holvikäytäviin, joka johtivat ylös\nniiden pesiin -- ei mitään harvinaista Trüeylle kuunnella tuntikausia\nniiden suloista visertelyä tahi katsella niiden kuhertelua lammen\nrantamilla.\n\nHän ei ajatellut niitä sillä hetkellä, vaan jotakin muuta, kenties\nsinisiä ulpukoita -- kenties kauristansa -- mutta varmastikaan ei\nniitä, kun hän käydä tepsutteli iloisesti pitkin järven rantaa.\n\nHänen huomionsa kiintyi kuitenkin äkkiä lintuihin.\n\nYhtäkkiä ja ilman nähtävää syytä ne alkoivat kirkua ja lepatella ympäri\npuuta, niiden huutojen ja liikkeiden ilmaistessa suurta kiihtymystä ja\nlevottomuutta.\n\n\n\n\n44. luku.\n\n\"SÄHISIJÄKÄÄRME.\"\n\n\n\"Mikä voi olla somilla lintusillani hätänä?\" kyseli Trüey itsekseen.\n\"Jotakin on varmaan hullusti! En näe haukkaa. Kenties ne riitelevät\nkeskenänsä. Menenpä sinne katsomaan. Saan ne pian rauhoitetuiksi.\"\n\nNiin sanoen hän paransi vauhtiansa ja kulkien järvenpään ympäri meni\nulos niemekkeelle, kunnes seisoi pajun juurella.\n\nSiellä ei ollut mitään varvikkoa. Puu oli yksin ihan maakaistaleen\nkärjessä, ja Trüey meni lähelle sen runkoa. Siihen hän seisahtui ja\nkatsahti ylös oksien sekaan ottaakseen selkoa, mikä aiheutti niin\npaljon levottomuutta linnuissa.\n\nKun hän lähestyi, oli useita noista pienistä olennoista lentänyt häntä\nkohden ja laskeutunut hänen käsivarsilleen ja olkapäilleen, muttei\nsillä lailla kuin niiden oli tapa tahtoessaan ruokaa. Ne näyttivät\nolevan säikähtyneitä ja olivat tulleet hänen luoksensa turvaa etsien.\n\nVarmasti täytyy jonkun vihollisen olla lähellä, ajatteli Trüey, vaikkei\nhän voinut sitä nähdä.\n\nHän katseli ympärilleen ja ylös. Ilmassa ei ollut haukkoja eikä\nympäristön puissa -- ei mitään petolintuja. Jos sellainen olisi ollut\npajussa, olisi hän helposti voinut nähdä sen, kun lehvät olivat vaaleat\nja harvat; sitäpaitsi ei haukka olisi jäänyt puuhun hänen seisoessaan\nniin lähellä. Mikä sitten aiheutti lintujen huolen, kun ne yhä olivat\nyhtä meluisia ja kauhistuneita? Oi! Viimein vihollinen ilmestyy --\nviimeinkin ovat Trüeyn silmät osuneet hirviöön, joka on häirinnyt\nkutojalintujen rauhallista parvea ja nostattanut niissä moisen kauhun.\n\nHitaasti liukuen pitkin vaakasuoraa oksaa, pitäen kiinni puusta monin\nkierteisin kääntein, ilmaantui suuren käärmeen ruumis. Sen suomut\nkimaltelivat sen liikkuessa, ja niiden loiste oli juuri sattunut Trüeyn\nsilmiin ja suunnannut ne kauheaan matelijaan.\n\nKun hän ensin huomasi sen, liukui se kiertäytyneenä erään pajun\nvaakasuoran oksan ympäri ja tuli ikäänkuin lintujen pesän luota. Mutta\nhänen silmänsä olivat tuskin havainneet sen, ennenkuin sen pitkä,\nniljakka ruumis luiskahti oksalta ja seuraavassa hetkessä se mateli pää\nedellä alas puunrunkoa.\n\nTrüeylla oli tuskin aikaa peräytyä, ennenkuin sen pää oli vastapäätä\nsitä paikkaa, missä hän oli seisonut. Jos hän olisi viipynyt\npaikallansa, olisi käärme epäilemättä purrut häntä heti; sillä\nsaavuttuaan sille kohdalle matelija kohotti päänsä puusta, levitti\nleukansa ammolleen, pisti esiin haaraisen kielensä ja sihisi kauheasti.\nSe oli nähtävästi raivoissaan -- osaksi kun se oli epäonnistunut\nryöstöaikeissaan eikä ollut voinut ulottua lintujen pesiin -- ja osaksi\nkoska nämä olivat yhä iskeneet sitä nokallansa -- epäilemättä tuottaen\nsille melkoista tuskaa. Sitten sitä vielä ärsytti Trüeyn tulo, koska se\npiti häntä aiottujen uhriensa auttajana.\n\nMitkä sen ajatukset lienevät olleetkin sillä hetkellä, se oli\nnähtävästi raivoissaan -- kuten sen pään liikkeet ja silmien välähdys\ntodistivat; ja se olisi hyökännyt minkä elukan kimppuun tahansa, joka\nonnettomuudeksi olisi sen tielle tullut.\n\nTrüeylla ei kuitenkaan ollut aikomusta mennä sen tielle, jos hän\nvain voisi sitä välttää. Sehän voisi olla vaaraton käärme, sitä\nhän ei tiennyt; mutta on kauheata olla lähellä lähes kuuden jalan\npituista käärmettä, olkoon se vaaraton tai myrkyllinen; ja Trüey oli\nvaistomaisesti väistynyt toiselle sivulle ja seisoi niin kaukana siitä\nkuin vesi salli.\n\nHän olisi juossut takaisin yli kapean kannaksen, mutta jokin sanoi\nhänelle käärmeen aikovan siihen suuntaan ja se olisi voinut saavuttaa\nhänet; tämä ajatus sai hänet menemään niemekkeen toiselle syrjälle\ntoivoen matelijan seuraavan polkua, joka johti mantereelle.\n\nSaavuttuaan aivan vedenrajaan hän seisoi tuijottaen tuota inhoittavaa\noliota ja vapisi tuijottaessaan.\n\nJos Trüey olisi tuntenut, minkälainen tuo matelija oli, olisi\nhän vapissut vielä enemmän. Hän näki edessään erään kaikkein\nmyrkyllisimmistä käärmeistä, mustan _najan_ eli \"sähisijäkäärmeen\"\n-- Afrikan kobran -- paljoa vaarallisemman kuin sen intialainen\nheimolainen _cobra de capello_, koska se on paljon vilkkaampiliikkeinen\nja sen purema on yhtä tuhoatuottava.\n\nTrüey ei tätä tiennyt. Hän tiesi vain, että tuossa oli suuri,\ninhoittava käärme, miltei kaksi kertaa hänen pituisensa, suurine\navoimine kitoineen ja välkkyvine kielineen, nähtävästi valmiina syömään\nhänet. Se oli kyllin pelottavaa hänelle, pikku raukalle! Ja hän\ntuijotti ja vapisi ja vapisi ja tuijotti jälleen.\n\nNiin vihaiselta kuin kobra näyttikin, ei se kääntynyt sivulle\nhyökätäkseen hänen kimppuunsa. Ei se myös jäänyt puun luo. Sähistyänsä\nkauan ja kovasti se laskeutui maahan ja liukui nopeasti pois.\n\nSe meni suoraan kannakselle kuin aikoen mennä sen yli ja vetäytyä\nerääseen pensaikkoon, joka kasvoi matkan päässä mantereella.\n\nTrüey toivoi, että sellainen oli sen aikomus, ja alkoi juuri tuntea\nitsensä turvalliseksi jälleen, kun käärme äkkiä asettui kiemuralle\nkapealle maakannakselle ikäänkuin aikoen jäädä siihen.\n\nSe oli tehnyt tämän tempun niin äkkiä ja nähtävästi ilman\nennakkomiettimistä, että Trüey katseli keksiäkseen syyn. Hetki\nsitten se liukui eteenpäin tehden nopeasti paluuta, sen kimalteleva\nruumis ojennettuna täyteen pituuteen pitkin maata. Seuraavassa\nsilmänräpäyksessä se oli muuttunut köysikiemuran näköiseksi,\njonka reunasta pisti esiin sen julma pää, niskan suomuinen nahka\nleveälle ulottuen muodoltansa päähineen kaltaisena, mikä on kobralla\ntunnusmerkkinä.\n\nTrüey, kuten sanoimme, etsi syytä tähän äkkimuutokseen matelijan\nmenettelyssä. Hän huomasi sen ensi silmäyksellä.\n\nJärven rannasta tasankoa kohden ulottui tasaista kaltevaa maata. Sen\nkautta tultiin tälle niemekkeelle. Kun hän katsahti ympärilleen, näki\nhän kauriin lähestyvän rinnettä pitkin. Antiloopin ilmestyminen oli\nkeskeyttänyt käärmeen paluumatkan.\n\nHuomatessaan käärmeen Trüey oli ensin huudahtanut säikähtyneenä. Tämä\nhuuto oli kutsunut paikalle hänen lemmikkinsä -- joka oli viivytellyt\ntaempana ruohoa syöden -- ja nyt se hyppeli eteenpäin valkea häntä\npystyssä ja suuret ruskeat silmät loistaen kysyvin ilmein.\n\nSe näki emäntänsä ulkona niemekkeellä. Oliko hän kutsunut sitä? Miksi\nhän oli huutanut niin omituisesti? Ne eivät olleet iloa ilmaisevia\nääniä, joita se oli kuullut. Oliko jotakin hullusti? Tuolla hän\nseisoi. Se tahtoi laukata hänen luoksensa ja nähdä mitä haluttiin, ja\ntällaisten ajatusten kulkiessa sen aivojen läpi hilpeä pikku elukka\nhyppi alas rinnettä järvenrantaa kohti.\n\nTrüey vapisi lemmikkinsä tähden. Vielä loikkaus ja se olisi väijyvän\nkäärmeen kohdalla -- vielä -- \"Oi! se on pelastettu!\"\n\nNämä sanat pääsivät tyttösen huulilta, kun hän näki kauriin kokoavan\nkorkealle ilmaan ja hyppäävän kauas yli kiemurassa makaavan matelijan.\nAntilooppi oli havainnut ajoissa käärmeen ja pelastautunut tuollaisella\nsuunnattomalla hyppäyksellä, jommoisia vain hyppykauris voi tehdä.\nSivuutettuansa vaaran tuo lempeä eläin juoksi emäntänsä luo ja seisoi\nsuuret loistavat silmät häneen kysyvästi käännettyinä.\n\nMutta Trüeyn huuto oli kutsunut paikalle erään toisenkin. Kauhuksensa\nhän näki pikku Janin nyt juoksevan rinnettä alas ja tulevan suoraan\nsille polulle, missä kobra makasi kiemurassa.\n\n\n\n\n45. luku.\n\nKÄÄRMEENSYÖJÄ.\n\n\nJanin vaara oli uhkaava. Hän syöksyi hurjasti eteenpäin kiemurassa\nmakaavaa käärmettä kohti. Hän ei tiennyt sen olevan edessään. Trüey\nei ehtisi ajoissa varoittaa pysähdyttääkseen hänen kiirettänsä.\nSeuraavassa hetkessä Jan olisi kapealla polulla, ja silloin ei mikään\nmahti voisi häntä pelastaa kuolettavasta pistosta. Hänen olisi\nmahdotonta hypähtää sivuun tahi yli matelijan, kuten antilooppi oli\ntehnyt; sillä silloinkin oli Trüey huomannut kobran pitkän kaulan\nsyöksyvän useita jalkoja ylöspäin. Pikku Janiin se varmasti ulottuisi,\nkenties se kääriytyisi hänen ympärillensä. Jan olisi hukassa!\n\nTrüey oli hetken aikaa puhumattomana. Kauhu oli riistänyt häneltä\npuhekyvyn. Hän saattoi vain huutaa ja heilutella hurjasti käsivarsiansa.\n\nSensijaan että nämä mielenosoitukset olivat varoittaneet Jania\nvaarasta, ne tekivät sen vain yhä varmemmaksi. Hän liitti Trüeyn nyt\npäästämät huudot siihen, joka oli hänet aluksi kutsunut paikalle.\nHänellä oli jokin vastus -- Jan ei tiennyt mikä; mutta kun hän\njatkuvasti huusi, luuli poika jonkun hyökänneen hänen kimppuunsa.\nSe voisi olla käärme, ajatteli hän; mutta oli se mikä tahansa, ensi\nvaikutin oli kiiruhtaa hänen avukseen. Hän ei saattaisi olla hyödyksi\nennenkuin olisi hänen luonaan, ja sentähden hän ei ajatellutkaan\npysähtyä, kunnes olisi ehtinyt paikalle, jossa oli sisko.\n\nTrüeyn huudot siis ja niitä seuraavat hurjat liikkeet saivat hänet vain\nsitä nopeammin juoksemaan; ja koska hänen silmänsä olivat huolestuneina\nluodut siskoon, ei ollut vähintäkään toivoa, että hän havaitsisi\nkäärmeen, ennenkuin hän joko oli astunut sen päälle tahi tuntenut sen\nturmiollisen pureman.\n\nTrüey päästi viimeisen varoitushuudon saaden samalla esiin sanat.\n\n\"Oi, veli, takaisin! Käärme, käärme!\"\n\nSanat olivat turhaan lausutut. Jan kuuli ne, muttei ymmärtänyt niiden\ntarkoitusta. Hän kuuli \"käärme\"-sanan. Sitä hän juuri odottikin. Se oli\nahdistanut Trüeytä; ja vaikkei Jan nähnytkään sitä, oli se epäilemättä\nkietoutunut hänen ympärillensä. Hän kiiruhti eteenpäin.\n\nNyt hän oli jo kuuden askeleen päässä pelottavasta matelijasta, joka\noli ojentanut pitkän kurottavan kaulansa ottaakseen hänet vastaan.\nVielä hetki, ja sen myrkkyhampaat tunkeutuisivat syvälle hänen lihaansa.\n\nEpätoivoisesti huutaen syöksyi Trüey eteenpäin. Hän toivoi vetävänsä\nhirviön huomion itseensä. Hän panisi oman henkensä alttiiksi\npelastaakseen veljensä.\n\nHän oli tullut kuuden askeleen päähän uhkaavasta matelijasta. Jan oli\njokseenkin saman matkan päässä vastakkaisella puolella. He olivat yhtä\nsuuressa vaarassa; ja toinen tai toinen -- kenties molemmat olisivat\njoutuneet kuolettavan kobran uhriksi; mutta sillä hetkellä oli heidän\nauttajansa lähellä. Tumma varjo liukui heidän silmäinsä editse --\nheidän korviinsa kuului jysähdys kuten putoavan kappaleen synnyttämä --\nja samassa silmänräpäyksessä oli suuri lintu syössyt heidän välillensä.\n\nSe ei jäänyt alas. Hetkeksi sen vankat leveät siivet tulvahuttivat\nilmavirtaa heidän kasvoillensa; mutta seuraavassa hetkessä lintu teki\näkkiponnistuksen ja nousi korkeuteen.\n\nTrüeyn silmät kääntyivät maahan. Kobraa ei ollut siinä enää.\n\nIlosta kirkaisten hän juoksi eteenpäin ja kietoen käsivartensa Janin\nkaulaan huusi:\n\n\"Olemme pelastetut, veli! Olemme pelastetut!\"\n\nJan oli hiukan ymmällä. Siihen saakka hän ei ollut nähnyt käärmettä.\nHän oli nähnyt linnun syöksyvän heidän väliinsä, mutta niin taitavasti\nse oli siepannut kobran ja vienyt sen mennessään, ettei Jan, vain\nTrüeytä katsellessaan, ollut huomannut käärmettä sen nokassa. Hän oli\nymmällä ja kauhuissaan, sillä hän luuli yhä Trüeyn olevan vaarassa.\n\nKun hän kuuli hänen huudahtavan: \"Olemme pelastetut!\" kävi hän yhä\nenemmän ymmälle.\n\n\"Entä käärme!\" huusi hän. \"Missä käärme on?\"\n\nNäitä kysymyksiä tehdessään hän tarkasteli Trüeytä kiireestä\nkantapäähän, ikäänkuin odottaen näkevänsä matelijan kietoutuneena hänen\njonkun raajansa ympäri.\n\n\"Käärmekö, Jan! Etkö nähnyt sitä? Se oli juuri tuossa jalkaisi edessä;\nmutta nyt -- katsoppas! Tuolla se on. _Sihteeri_ sai sen, katso! Ne\ntappelevat! Hyvä lintu! Toivon sen rankaisevan tuota lurjusta, joka\ntahtoi rosvota somia kutojiani, kas niin, hyvä lintu! Anna sille! Kas,\nJan! Mikä tappelu!\"\n\n\"Ah niin!\" sanoi Jan, ymmärtäen nyt tilanteen. \"Ah niin! Tuolla _on_\nkäärme varmasti ja löylyttäjä myöskin. Elä pelkää, Trüey! Luota\nsihteeriini. Se antaa lurjuksen maistaa kynsiänsä. Siinä on aikamoinen\nselkäsauna! Vielä toinen tuollainen isku ja suomuiseen roistoon ei jää\npaljoa henkeä. Kas jälleen –– läiskis!\"\n\nTällaisin ja samantapaisin huomautuksin seisoivat lapset katsellen\ntulista ottelua, joka riehui linnun ja matelijan kesken.\n\nTämä lintu oli varsin omituinen -- niin omituinen, ettei koko\nmaailmassa ole toista sen veroista. Muodoltansa se muistutti kurkea\nhyvin pitkine säärineen ja ollen sen korkuinen ja suuruinen. Sen pää ja\nnokka olivat kuitenkin enemmän kotkan tai korppikotkan näköisiä. Sillä\noli hyvin kehittyneet siivet, pitkine suippokärkineen, ja varsin pitkä\npyrstö, jossa kaksi keskimmäistä sulkaa olivat muita pitemmät. Sen\nyleisväri oli sinertävänharmaa, kaula ja rinta valkoiset, ja siipisulat\npunertavaan vivahtavat. Mutta kenties kaikkein huomattavinta linnussa\noli sen höyhentöyhtö. Sen muodosti joukko pitkiä, mustahkoja sulkia,\njotka kasvoivat sen takaraivolla ja ulottuivat alas niskaa pitkin\nmiltei hartioille saakka. Nämä antoivat linnulle varsin omituisen\nulkonäön; ja kuviteltu yhdennäköisyys entisaikain sihteerin kanssa,\njolla oli pitkä sulkakynä korvan takana -- ennenkuin teräskynät tulivat\nkäytäntöön -- on syynä, miksi lintu on saanut tuon vallan sopimattoman\n\"sihteerilinnun\" nimen.\n\nOikeammin sitä sanotaan \"käärmeensyöjäksi\", ja luonnontutkijat ovat\nantaneet sille nimen _Gypogeranus_ eli kurkikotka. Toisinaan sitä myös\nsanotaan \"lähettilääksi\" sen vakavan, juhlallisen käynnin vuoksi, kun\nse astelee yli tasangon.\n\nKaikista sen nimistä on \"käärmeensyöjä\" parhaiten soveltuva linnun\nluonteeseen. On totta, että muutkin linnut surmaavat ja syövät\nkäärmeitä -- kuten Etelä-Amerikan \"guaco\"-lintu ja useat haukat\nja poutahaukat -- mutta sihteeri on ainoa siivekäs eläin, joka\nsaalistaa yksinomaan tähän luokkaan kuuluvia matelijoita ja ylläpitää\nalituista sotaa niitä vastaan. Ei ole vallan oikein sanoa, että se\nsyö käärmeitä yksinomaan. Se syö myöskin sisiliskoja, kilpikonnia ja\nheinäsirkkojakin; mutta käärmeet ovat varmasti sen mieliravintoa, ja\nniitä saadakseen se uskaltaa henkensä verisiin kamppailuihin varsin\nsuurikokoistenkin käärmeitten kanssa.\n\nKäärmeensyöjä on afrikalainen lintu eikä vain Etelä-Afrikalle\nominainen, koska sitä on Gambiassakin. Se on myös Filippinien-saarten\nasukas. On epätietoisuutta siitä, onko Filippinien saarten laji\nsama kuin afrikalainen. Höyhenpeitteessä on eroavaisuutta, vaikka\nvarsin vähäistä. Höyhentöyhdön järjestys eroaa noilla kahdella, ja\npyrstösulat ovat eri lailla asettuneet. Afrikalaisella lajilla on\nkaksi keskimmäistä pisimmät, kun taas Filippinien käärmeensyöjällä\nkaksi syrjimmäistä pistää esiin -- antaen linnun pyrstölle \"haara\"-\neli pääskyspyrstön muodon. Muutamia eroavaisuuksia on myös havaittu\netelä-afrikalaisen ja Gambian linnun välillä.\n\nKäärmeensyöjä on kuitenkin varsin ainoalaatuinen lintu; ja\nluonnontutkijat, voimatta luokittaa sitä joko haukkojen, kotkien,\nkorppikotkien, kanalintujen tahi kurkien joukkoon, ovat kohottaneet sen\nmuodostamaan eri heimon suvun ja lajin yksikseen.\n\nEtelä-Afrikassa se asustaa mielellään suurilla tasangoilla ja\nkuivalla \"karoolla\", astuskellen sinne tänne saalista etsimässä. Se\nei elä parvissa, vaan yksin tai parittain, tehden pesänsä puihin --\ntavallisesti tiheisiin, oksisiin lajeihin -- mikä tekee perin vaikeaksi\npesää lähestyä. Koko rakennus on noin kolme jalkaa läpimitaten ja\nmuistuttaa puihin rakentavien kotkien pesiä. Se on tavallisesti\nverhottu höyhenillä ja untuvilla, ja kaksi tai kolme munaa haudotaan\nyhdellä kertaa.\n\nKäärmeensyöjä on oivallinen juoksija ja viettää enemmän aikansa maassa\nkuin lentäen. Se on arka, varovainen lintu, mutta siitä huolimatta\nsen helposti voi kesyttää; eikä ole lainkaan harvinaista nähdä niitä\nKap-maan farmarien talojen luona, joissa niitä pidetään kesyinä,\nkoska ne ovat hyödyllisiä hävittäessään käärmeitä, sisiliskoja ja\nmuita tuhoeläimiä. Niitä on kauan sitten viety Ranskan Länsi-Intian\nsaarille ja totutettu sikäläiseen ilmanalaan -- jotta ne kävisivät\nsotaa vaarallista \"keltaista käärmettä\" (_Trigonocephalus lanceolatus_)\nvastaan, joka on noiden seutujen viljelysmaiden vaivana.\n\nSe lintu, joka niin otolliseen aikaan oli ilmestynyt Janin ja Trüeyn\nväliin ja epäilemättä pelastanut toisen tai toisen tahi kumpaisenkin\n_spuugh-slangin_ kuolettavasta puremasta, oli käärmeensyöjä -- se\noli kesytetty ja tehnyt asuntonsa suuren nwanapuun oksien sekaan.\nMetsästäjät olivat löytäneet sen lakeudelta jonkun eläimen -- kenties\noikein suuren käärmeen -- haavoittamana ja tuoneet sen harvinaisuutena\nkotiin. Ajan tullen se parani kokonaan haavoistansa, mutta se ystävyys,\njota se oli saanut osakseen sairaana ollessaan, ei ollut turhaan\nheitettyä. Kun se jälleen saattoi käyttää siipiänsä, kieltäytyi se\nlähtemästä pois suojelijoittensa luota, vaan jäi tottumuksesta leiriin\n-- vaikka se tekikin usein retkiä ympäröiville tasangoille etsien\nmieliruokaansa. Se palasi kuitenkin aina illalla ja nukkui suuren\nnwanapuun oksien seassa. Se oli tietysti Janin suosikki ja Jan oli\nsille perin hyvä; nyt se maksoi takaisin kaiken hänen hyvyytensä\npelastaessaan hänet kuolettavan kobran hampaista.\n\nToinnuttuaan säikähdyksestänsä lapset seisoivat katsellen harvinaista\ntaistelua käärmeen ja käärmeensyöjän välillä.\n\nSiepatessaan ensin matelijan lintu oli ottanut sen niskasta nokkaansa.\nSe ei kenties olisi tehnyt sitä niin nopeasti, jollei käärmeen huomio\nolisi ollut käännettynä lapsiin, siten estäen sitä olemasta varuillaan.\n\nOnnistuttuansa sieppaamaan matelijan lintu nousi melkein kohtisuoraan\nmonen sylen korkeuteen ja sitten, avaten nokkansa, antoi käärmeen\npudota maahan. Sen tarkoitus oli huumata tämä putoamisella; ja\nvoidakseen tehdä sen vielä vaikuttavammin se olisi kantanut kobran\nkorkeammalle, jollei tämä olisi estänyt sitä koettamalla kietoutua\nsiipien ympärille.\n\nAnnettuansa saaliinsa pudota ei käärmeensyöjä jäänyt ilmaan.\nPäinvastoin se syöksyi putoavan matelijan perässä, ja samassa kun\ntämä kosketti maata ja ennenkuin se ehti asettua puolustusasentoon,\nkävi lintu sen kimppuun levitetyin jaloin antaen sille ankaran iskun\nniskan paikkeille. Käärme ei ollut vielä kuin vähäisen vahingoittunut\nja heittäytyen kiemuraan se oli valmis puolustautumaan. Sen kita\noli avattu laajimmilleen, sen kieli ojennettu esiin, sen hampaat\nolivat pystyssä ja sen silmät säihkyivät raivoa ja myrkkyä. Kauhealta\nvastustajalta se näytti, ja hetken aikaa näytti sihteerikin niin\najattelevan seistessään maassa vastatusten sen kanssa.\n\nPian lintu kuitenkin alkoi lähestyä sitä uudistaakseen hyökkäyksensä,\njoskin tuo läheneminen tapahtui varovaisella tavalla. Toisen vankan\nsiipensä sulat levitettyinä laajaksi kilveksi se lähestyi matelijaa\nsivuittain ja, tultuansa kyllin lähelle, pyörähti äkkiä, kääntyen\nsäärillänsä kuin akselin ympäri, ja läimähytti voimakkaasti toisella\nsiivellänsä. Isku annettiin hyvin tuloksin. Se osui käärmeen päähän\nja näytti huumanneen sen. Sen kaula painui ja kiemurat heltisivät.\nEnnenkuin se saattoi toipua, oli se vielä kerran käärmeensyöjän nokassa\nja sitä laahattiin ilman halki.\n\nTällä kertaa lintu nousi paljon korkeammalle kuin edellisellä --\nkoska sitä ei käärmeen kiemurtelu estänyt -- ja kuten ennen se antoi\nmatelijan pudota ja syöksyi sitten äkisti perässä.\n\nKun käärme tuli maahan toisen kerran, makasi se pitkin pituuttaan\nhetkisen, kuin huumaantuneena tahi kuolleena. Se ei kuitenkaan ollut\nkuollut ja olisi vielä kerran käynyt kiemuralle, mutta ennenkuin se\nehti niin tehdä, iski lintu yhä uudelleen sen niskaan levitettyine\nkänsäisine jalkoineen ja vihdoin odottaen tilaisuutta, jolloin käärmeen\npää oli maassa, antoi sille terävällä nokallaan niin voimakkaan iskun,\nettä se halkaisi matelijan kallon kahtia! Henki oli nyt mennyt ja\nhirveä ruumis, täyteen pituuteensa ojentautuneena, makasi velttona ja\nliikkumattomana ruohikossa.\n\nJan ja Trüey taputtivat käsiänsä ja kirkuivat ilosta.\n\nKäärmeensyöjä ei välittänyt heidän mielenosoituksestansa, vaan\nlähestyen kuollutta kobraa kumartui sen yli ja alkoi tyynesti syödä\npäivällistänsä.\n\n\n\n\n46. luku.\n\nTOTTY JA PAVIAANIT.\n\n\nVan Bloom ja hänen perheensä olivat nyt olleet kuukausimääriä\nilman leipää. He eivät kuitenkaan olleet ilman vastiketta, koska\nerilaiset juuret ja pähkinät antoivat heille ravinnon vaihtelua.\nViimemainituista heillä oli maa- eli sianpähkinä (_Arachis hypogea_),\njota kasvaa kaikkialla Etelä-Afrikassa ja joka on alkuasukkaiden\npääasiallisena ravintona. Kasviksina he käyttivät useiden _Ixias_\nja _Mesembryanthemum_-lajien mukuloita, muun muassa \"hottentotin\nviikunaa\" (_Mesembryanthemum edule_). Heillä oli \"kafferileipää\"\n-- erään _Zamia_-lajin rungon ydintä; ja \"kafferikastanjia\",\n_Brabeium stellatumin_ hedelmiä; ja viimeksi paras, \"elefantinjalan\"\n(_Testudinaria elephantipes_) suunnattomia juuria. Heillä oli myös\nvilliä sipulia ja kynsilaukkaa; ja kauniin vedessäkelluvan kasvin\n(_Aponogeton distachys_) valkeissa kukkalatvoissa he tapasivat parsan\nvastiketta.\n\nKaikkia näitä, juuria ja hedelmiä oli saatavissa lähistöllä,\neikä kukaan paremmin voinut niitä löytää ja \"kangota\" ylös niitä\nlöydettyänsä kuin bushmanni Swartboy. Luonnollista se olikin, sillä\nvarhaisempina päivinään oli Swartboyn usein ollut pakko elämää vain\njuurilla viikkokausia, jopa kuukausiakin.\n\nMutta vaikkakin he voivat hankkia alituisen varaston näitä\nluonnontuotteita, pitivät he niitä vain huonona leivän korvauksena;\nja kaikki he halusivat vielä kerran syödä sitä, mitä tavallisesti\nsanotaan \"elämän ylläpitäjäksi\" -- joskaan Etelä-Afrikassa, missä niin\nmonet ihmiset elävät yksinomaan eläinten lihasta, leivälle tuskin voi\noikeutetusti antaa tuota nimitystä.\n\nLeipää he nähtävästi saisivatkin pian. Muuttaessaan pois vanhalta\nkraalilta he olivat tuoneet muassaan pienen säkillisen maissia. Ne\nolivat viimeiset rippeet heidän edellisen vuoden varastostaan; ja\nkaikkiansa siinä ei ollut bushelia [noin 36 litraa. Suom.] enempää.\nSiinä oli kuitenkin kyllin siemeneksi ja se tuottaisi monta bushelia,\njos jyvät soveliaasti istutettaisiin ja taimia huolellisesti\nhoidettaisiin.\n\nNäin olikin tehty vähän aikaa sen jälkeen, kun he olivat saapuneet\nnykyiseen kotiinsa. Oli valittu hedelmällinen maakaistale, joka oli\nvain muutaman sadan kyynärän päässä nwanapuusta. Maa oli käännetty\nlapiolla auran puutteessa ja siemenet kylvetty sopivain välimatkain\npäähän.\n\nMonta tuntia oli uhrattu perkaamiseen ja kuokkimiseen ja joka taimen\nympärille koottu pieni kumpu pehmeätä multaa ravitsemaan juuria ja\nsuojaamaan niitä auringon helteeltä. Taimia kasteltiinkin silloin\ntällöin.\n\nOsaksi tämän hoidon vuoksi ja osaksi koskemattoman maan\nhedelmällisyyden tähden oli oivallinen kasvu tuloksena; korret olivat\nrunsaasti kaksitoista jalkaa korkeita ja tähät lähes jalan pituisia.\nNe olivat melkein kypsiä; ja kenttäkornetti aikoi viikon tai kymmenen\npäivän kuluttua korjata sadon.\n\nSekä hän että hänen väkensä odottivat hauskoja pitoja, joissa saisivat\nmaissileipää ja \"hominya\" \"soseen ja maidon\" kera sekä useita muita\nruokalajeja, joita Tottyn taidolla voitaisiin valmistaa maissista.\n\nNäihin aikoihin sattui tapaus, joka oli vähällä riistää ei ainoastaan\nheidän koko maissi-istutustansa, vaan myöskin heidän rakkaan\ntaloudenhoitajansa Tottyn. Tapaus oli seuraavanlainen:\n\nTotty oli suuren nwanapuun parvekkeella, johon näkyi maissitilkku ja\nmyös sen takana oleva lakeus aina kallion juurelle asti. Hän hommaili\nkotiaskareissa, kun hänen huomiotansa vetivät puoleensa eräät omituiset\näänet, jotka tulivat siltä taholta. Hän erotti oksia toisistaan ja\nkatsoi niiden lomitse. Erikoinen näky oli hänen silmäinsä edessä --\nharvinainen näytelmä.\n\nJoukko oudonnäköisiä eläimiä, luvultaan kaksisataa tai enemmänkin,\noli tulossa kallioitten taholta. Ne olivat kummallisen muotoisia\nelukoita -- rakenteeltansa ja kooltansa muistuttaen suuria, rumia\nkoiria -- väriltään vihertävänruskeita. Niiden kasvot ja korvat vain\nolivat mustat, ja ne olivat paljaat, kun taas niiden ruumis oli\nkarhean, kankean karvan peittämä. Niillä oli pitkät hännät, joita\nmuutamat niistä pitivät korkealla ilmassa ja heiluttelivat mitä\neriskummaisimmalla tavalla.\n\nTotty ei millään muotoa ollut levoton. Hän tiesi, mitä lajia eläimiä ne\nolivat. Hän tiesi, että ne olivat _paviaaneja_. Ne olivat sitä lajia,\njoka tunnetaan nimellä \"siankuono\"-paviaani eli \"chacma\" (_Cynocephalus\nporcarius_), ja jota tavataan miltei Etelä-Afrikan joka osassa, missä\nvain on korkeita kallioita luolineen ja halkeamineen -- paviaanien\nmieluisia asuinpaikkoja.\n\nKaikista apinoista ovat paviaanit, koiranmuotoisiin apinoihin\n(_Cynocephali_) kuuluva suku, inhoittavimpia tavoiltansa ja\nulkomuodoltaan. Ken ei tuntisi inhoa katsellessaan rumaa mandrillia\n-- drilliä -- hamadryasta -- tai myöskin chacmaa? Ja kaikki ne ovat\npaviaaneja.\n\nPaviaanit ovat Afrikalle ominaisia, ja niitä on kuusi tunnettua lajia:\nPohjois-Afrikan tavallinen paviaani, etelä- ja länsirannan \"papion\",\nAbessinian \"hamadryas\" eli \"tartarin\", Guinean \"mandrilli\" ja \"drilli\"\nja Kap-maan \"chacma\".\n\nNäiden eläinten tavat ovat yhtä inhoittavia kuin niiden ulkomuoto.\nNiitä voidaan kesyttää ja tehdä niistä \"lempielukoita\"; mutta\nvaarallisia suosikeita ne ovat, sillä ne voivat vähimmästäkin\närsytyksestä purra kättä, joka niitä ruokkii.\n\nNiiden ruumiin ja leukojen suuri vankkuus ja niiden pitkät\nkoiranhampaat antavat niille vaarallisen voiman, jota ne usein\nkäyttävät. Ei yksikään koira vedä paviaanille vertoja, ja hyeena ja\nleopardi usein jäävät alakynteen taistellessaan sen kanssa.\n\nPaviaanit eivät kuitenkaan ole lihansyöjiä, ne vain repivät\nvihollisensa kappaleiksi syömättä sitä. Niiden ravintona ovat hedelmät\nja sipulinkaltaiset juuret, joita ne hyvin ymmärtävät kaivaa maasta\n_kätensä_ terävillä kynsillä.\n\nJoskaan ne eivät käy ihmisen kimppuun saadessaan olla häiritsemättä,\ntulee niistä vaarallisia hyökkääjiä, kun niitä metsästetään ja ne\npakotetaan pitämään puoliansa.\n\nEtelä-Afrikan siirtolaisten kesken kerrotaan paljon omituisia\njuttuja chacma-paviaaneista, kuinka ne esim. ryöstävät matkailijalta\nhänen ruokansa ja sitten, mennen jonkun matkan päähän, pilkkaavat\nhäntä sitä ahmiessaan. Alkuasukkaat sanovat myös, että ne joskus\nkävellessään käyttävät keppiä, \"kangoten\" sillä juuria ja käyttäen\nsitä itsepuolustukseen. Myöskin kuinka nuoren paviaanin onnistuessa\nlöytämään hyvän juuren vanhempi ja vankempi sen huomattuaan riistää\nsen itselleen; mutta jos nuorempi on sen jo nielaissut, silloin\ntuo riitelijä ottaa nuoremman kiinni, kääntää sen pää alaspäin ja\nravistelee sitä, kunnes sen on pakko antaa ylen mitä on nielaissut!\nPaljon tuollaisia juttuja on buurien maassa liikkeellä, eivätkä ne ole\nkaikki perättömiä, sillä näillä elukoilla on aivan varmasti suuressa\nmäärin _ajatus_kykyä.\n\nTotty näki \"orreltansa\" kylliksi ollakseen tästä varma, jos hän olisi\nollut taipuvainen filosofoimaan. Mutta hän ei ollut. Hän oli vain\nhiukan utelias eläinten metkuja näkemään ja huusi Trüeyn ja pikku Janin\nylös puuhun, jotta he hänen kanssansa yhdessä katselisivat näytelmää.\nKaikki muut olivat poissa metsästämässä.\n\nJan oli mielissään ja juoksi heti ylös tikapuita. Samoin teki Trüeykin,\nja kaikki kolme seisoivat katsellen noiden nelikätisten olentojen\nomituisia liikkeitä.\n\nHe havaitsivat, että joukko todellakin marssi järjestyksessä; ei\n_rivissä_, vaan jonkinlaisessa ymmärrettävässä ryhmityksessä.\nSivustoilla oli tiedustelijoita ja johtajat etummaisina. Nämä\nolivat muita vanhempia ja kookkaampia paviaaneja. Kuului huutoja ja\nmerkkejä, ja korostuksen ja sävyn vaihtelu olisi saanut kenet tahansa\nvakuutetuksi, että siellä oli oikea keskustelu käynnissä. Naarakset\nja poikaset marssivat keskellä paremman turvallisuuden vuoksi. Emot\nkantoivat lapsiansa selässänsä tai olkapäillään. Tuolla pysähtyi eräs\nemo imettämään pienokaistansa -- puhdistaen sen karvaa samalla -- ja\nsitten laukkasi eteenpäin ottaakseen takaisin ajanhukan. Toisen taas\nnähtiin kurittavan lastansa, joka oli jollakin tavoin antanut syytä\nharmiin. Taikka pari nuorta naarasta riiteli, mustasukkaisuudesta tai\njostakin muusta syystä, ja sitten seurasi kauhea suunpieksentä, jonka\njoku päälliköistä vaiensi kovalla uhkaavalla karjaisulla!\n\nSiten ne etenivät tasangon poikki, lörpötellen ja huutaen ja karjuen,\nkuten vain apinat voivat.\n\nMitä niillä oli tekeillä?\n\nSiihen kysymykseen saatiin varsin pian vastaus. Trüey ja Jan ja Totty\nnäkivät kauhukseen, etteivät paviaanit olleet turhalla asialla. Ne\nolivat maissia hakemassa!\n\nMuutaman minuutin kuluttua oli suurin osa joukkoa mennyt viljapellolle\nja hävinnyt näkyvistä pitkien varsien ja laveiden lehtien sekaan.\nMuutamia vain saattoi nähdä -- suuria, vanhoja roikaleita, jotka\nasettuivat ulkopuolelle vartijoiksi ja ylläpitivät alituista\nkeskenäistä merkkien vaihtoa. Pääjoukko oli jo ryöstämässä kasvien\nkallisarvoista hedelmää.\n\nMutta omituinen näky tarjoutui viljapellon toisella puolen, jossa\noli rivi paviaaneja, asettuneina yhtä pitkien välimatkojen päähän\ntoisistaan ja ulottuen aina kallioiden juurelle asti. Nämä olivat\njätetyt muun parven kulkiessa lakeuden poikki pellolle. Mitä\ntarkoitusta varten?\n\nSe selvisi pian. Tuskin kahta minuuttia sen jälkeen, kun joukko oli\nkadonnut maissin suojaan, nähtiin pitkien latvojen lentelevän tuota\nriviä kohden kuin ihmiskäden sinkauttamina. Rivin lähimmässä päässä\nolijat ottivat ne heti kiinni, heittivät ne seuraavalle ja nämä\nseuraavalle ja niin edelleen, kunnes varsin lyhyen ajan kuluttua siitä,\nkun tähkä oli siepattu varresta, se oli toimitettu kaukana kallioitten\nkeskellä olevaan paviaanien varastoon!\n\nJos tätä työtä olisi jatkunut paljoa kauemmin, olisi kenttäkornetilla\nollut vain huono sato viljaa korjatessaan. Paviaanit pitivät viljaa\nkyllin kypsänä ja olisivat pian sen korjanneet, mutta sillä hetkellä\nkeskeytettiin niiden hommat.\n\nTotty tiesi vähän siitä vaarasta, johon hän antautui, kun hän juoksi\najamaan pois chacma-joukkoa vain pitkällä luudanvarrella. Hän ajatteli\nvain sitä tappiota, jonka hänen hyvä isäntänsä saisi kärsiä; ja alas\ntikapuita hän kiiruhti ja juoksi suoraan viljapellolle.\n\nSen reunalla hän kohtasi monta vartijaa, jotka irvistelivät, soittivat\nsuutansa, kiljuivat, karjuivat ja näyttivät pitkiä koiranhampaitansa;\nmutta ne saivat vain luudanvarresta iskun rumille kuonoillensa.\nNiiden huudot kutsuivat toisia paikalle; ja hetken kuluttua seisoi\nhottentottiparka vihaisen chacmaparven keskellä, ja näitä esti\nhyökkäämästä hänen kimppuunsa vain se taitava tapa, jolla hän\njatkuvasti käytteli luudanvartta.\n\nTämä huono ase ei kuitenkaan olisi paljoa kauemmin hyödyttänyt, ja\nTottyn kohtalo -- joutua kappaleiksi revityksi -- olisi pian täyttynyt,\njollei neljä hevosmiestä tai oikeammin \"kvaggamiestä\" olisi samassa\nkarahuttanut hänen avuksensa.\n\nNe olivat ajosta palaavat metsämiehet; heidän pyssyjensä yhteislaukaus\nhajoitti heti inhoittavat chacmat ja ajoi ne ulvoen takaisin luoliinsa.\n\nSenjälkeen kenttäkornetti vartioi huolellisesti maissiansa, kunnes se\noli kypsää korjattavaksi; silloin se tuotiin kotiin ja talletettiin\nturvaan sekä lintujen, matelijain, nelijalkaisten että _nelikätisten_\nulottuvilta.\n\n\n\n\n47. luku.\n\nVILLIKOIRAT JA KAAMA-ANTILOOPPI.\n\n\nKvaggojen kesyttämisen jälkeen oli metsästystä harjoitettu\njommoisellakin menestyksellä. Viikkoa ei kulunut, jolloin ei olisi\nsaatu torahammasparia lisää -- toisinaan kaksi tahi kolme paria --\nkokoelmaan, joka nyt alkoi ottaa pienen norsunluisen pyramiidin muodon\nseisten lähellä nwanan runkoa.\n\nVan Bloom ei kuitenkaan ollut aivan tyytyväinen tähän edistymiseen. Hän\nluuli, että he voisivat menestyä paljoa paremmin, jos heillä vain olisi\nmuutamia koiria.\n\nVaikka heillä oli kvaggoista suurta hyötyä ja he niiden avulla\nusein saattoivat saavuttaa norsun, kadottivat he kuitenkin usein\nsuuren riistansa, ja se tapahtuikin helpommin kuin useimmat ihmiset\nluulevatkaan.\n\nMutta jos olisi koiria metsästykseen osaa ottamassa, voisivat tulokset\nolla vallan erilaisia. Totta on, etteivät nämä elukat voi raastaa\nnorsua maahan eikä vahingoittaa sitä rahtuakaan; mutta ne voivat\nseurata sitä, minne tahansa se kulkeekin, ja haukkumisellaan saada sen\nseisahtamaan.\n\nToinen arvokas palvelus, jonka koirat tekevät, on norsun huomion\nkääntäminen pois metsämiehistä. Suunnaton nelijalkainen on\nraivostuneena, kuten jo olemme nähneet, erittäin vaarallinen. Sellaisen\ntilaisuuden sattuessa se hyökkää meluavien koirien kimppuun, luullen\nniitä todellisiksi hätyyttäjiksensä. Tämä antaa luonnollisesti\nmetsästäjälle hyvän tilaisuuden ampua ja välttää elefantin tuhoisaa\nhyökkäystä.\n\nMetsästäjämme olivatkin olleet vähällä joutua pahaan vaaraan useilla\nnorsunjahdeilla, joita he äskettäin olivat suorittaneet. Heidän\nkvaggansa eivät olleet niin mukautuvaisia eikä niin nopealiikkeisiä\nkuin hevoset olisivat olleet, ja tämä teki vaaran vielä suuremmaksi.\nJoku heistä voisi jonakin päivänä joutua uhriksi. Sitä van Bloom\npelkäsi, ja olisi mielellään antanut yhden torahampaan kappaleelta\nmuutamista koirista -- vaikka ne olisivat mitä arvottomimpia\nrakkeja. Vain vähäinen merkitys onkin todella niiden laadulla.\nMikä koira tahansa, joka voi seurata norsun jälkiä ja kiusata sitä\nhaukkumisellansa, kelpaisi.\n\nVan Bloom ajatteli myös kesyttää joitakin hyeenoja ja totuttaa _ne_\nmetsästykseen. Tämä tuuma ei millään lailla ollut eriskummainen.\nHyeenaa käytetään usein sellaiseen tarkoitukseen ja se suoriutuu\nparemmin kuin eri lajiset koirat.\n\nEräänä päivänä van Bloom mietiskeli tätä asiata. Hän istui pienellä\nlavalla, joka oli rakennettu hyvin korkealle -- lähelle puun latvaa\n-- ja josta avautui näköala yli koko ympäröivän tienoon. Se oli\nkenttäkornetin mielipaikka -- hänen tupakkahuoneensa todella -- jonne\nhän joka ilta meni tupruttaakseen rauhassa suurta merenvahapiippuansa.\nHänen kasvonsa olivat käännetyt lakeudelle, joka ulottui pensaston\nreunasta niin kauas kuin silmä kantoi.\n\nVedellessään rauhallisesti haikuja hän kiinnitti huomionsa muutamiin\nelukkoihin, jotka seisoivat jonkun matkan päässä tasangolla. Niiden\nruumiitten loistava väri oli sattunut hänen silmäänsä.\n\nNiiden selkä ja kyljet olivat heleätä sienna-väriä, alhaalla oli\nvalkoista, säärien ulkosivuilla oli musta juova, ja naamassa muutamia\nmustia piirtoja niin säännöllisesti merkittyjä kuin maalarin siveltimen\nvetäisemiä. Niillä oli hyvin epäsäännöllisen muotoiset sarvet,\nkarkeakuhmuiset -- kumpikin kaartunut jonkinlaisen sirpin muotoon,\nja ne kohosivat pystyyn mitä suorimman ja pisimmän pään laelta mitä\nmillään elukalla on. Nämä eläimet olivat kaukana siromuotoisista.\nNiiden takaosa laskeutui alemmas, kuten kirahvilla, vaikkakin paljon\nvähemmässä määrin; niillä oli hyvin korkeat hartiat ja pitkät kapea\npää. Muuten niiden muodot olivat luiset ja kulmikkaat. Jokainen oli\nviiden jalan korkuinen etukaviosta hartioihin ja runsaasti yhdeksän\njalkaa pitkä.\n\nNe olivat tietysti antilooppeja -- sitä lajia, jonka kapsiirtolaiset\ntuntevat \"hartebeestin\" nimellä (_Acronotus caama_). Niitä oli laumassa\nkaikkiansa noin viisikymmentä.\n\nKun van Bloom ne ensin huomasi, söivät ne rauhallisesti ruohoa\nlakeudella. Seuraavassa hetkessä nähtiin niiden kuitenkin\njuoksentelevan sinne tänne, kuin ne olisivat äkkiä säikähtäneet jotakin\nlähestyvää vihollista.\n\nVihollinenpa siellä olikin, sillä vielä hetkisen kuluttua oli\nlauma lähtenyt pakoon, ja nyt van Bloom näki, että niitä seurasi\n_koiralauma!_ Sanon \"koiralauma\", sillä tuosta etäisyydestä elukat\nmuistuttivat juuri koiria enemmän kuin mitään muuta maailmassa. Ei,\nenemmän kuin muistuttivat, sillä se _oli_ todella koiralauma -- lauma\n_villikoiria_.\n\nLuonnollisesti van Bloom tunsi, mitä ne olivat. Hän tiesi, että siinä\noli \"wilde-hondeja\", joille viisaat luonnontutkijat varsin typerästi\nantavat nimen \"_Hyena venatica_\" eli \"metsästävä hyeena\" ja toiset\nyhtä typerästi nimen \"metsästävä koira\". Sanon näitä nimiä \"typeriksi\"\nensiksikin, koska kysymyksessä oleva eläin ei muistuta enemmän hyeenaa\nkuin siiliä; ja toiseksi, koska \"metsästävä koira\" on varsin naurettava\nnimitys, sillä mikä koira tahansa voi ansaita samanlaisen arvonimen.\n\nTahtoisin nyt kysyä, miksi nämä luonnontutkijat eivät ole voineet\npysyttää vain buurien nimitystä? Jos parempi nimi kuin \"wilde-hond\"\n(villikoira) voidaan antaa näille eläimille, tahtoisin sen kuulla.\nSehän on vallan oivallinen nimi ja ilmaisee tarkalleen sen eläimen\nluonteen, josta sitä käytetään -- tuon luonteen, joka niiden\njokapäiväistä elämää tarkastellessa on johdattanut mieleen tämän nimen.\n\nOn suorastaan herjausta sanoa tätä kaunista elukkaa hyeenaksi. Sillä ei\nole sen rumaa muotoa, karkeata karvaa, synkkää väriä eikä saastaisia\ntapoja. Sano sitä \"sudeksi\" tai \"villikoiraksi\", jos haluat, mutta\nse on samalla mitä somin susi tahi villikoira koko luomakunnassa. Me\nnimitämme sitä kuitenkin, kuten buurit ovat tehneet, \"villikoiraksi\".\nSe on sen oikea nimitys, luokittakoot luonnontutkijat sen kuten\nhaluavat.\n\nSen koko, sen sileä, puhdas turkki, yhtä hyvin kuin sen värikin,\nlähentävät sen likemmäs koiraa kuin mitään muuta eläintä. Viimemainitun\npuolesta -- jossa pohjalla on keltaisenruskea tahrittuna ja\npilkutettuna suurin mustin ja harmain läiskin -- se muistuttaa\nsilmäänpistävästi tavallista koiraa, ja sen korvien suuri koko näyttää\ntekevän sen vielä yhdennäköisemmäksi tämän eläimen kanssa. Sen korvat\neivät kumminkaan, kuten kaikilla villeillä _Canis_-lajeilla, ole\nriippuvat, vaan pystyt.\n\nSen tavat kuitenkin täydentävät yhtäläisyyden. Luonnontilassa ei\nvillikoira koskaan ole saaliinpyynnissä yksin; vaan uljaasti ajaa se\nriistansa uuvuksiin, seuraten sitä suuressa, järjestetyssä laumassa,\naivan kuten koirat tekevät. Metsästyksessään se osoittaa niin paljon\ntaitoa, kuin jos sillä olisi pahahenki ratsain kintereillään,\nohjaamassa piiskoin ja torvin.\n\nKenttäkornetilla oli onni nähdä tämän taidon näyte.\n\nKoirat olivat äkkiarvaamatta tulleet ahdistamaan\nkaama-antilooppilaumaa; ja miltei ensi hyökkäyksessä joutui yksi\nantiloopeista muista erilleen ja juoksi vastakkaiseen suuntaan. Sitä\njuuri viekkaat koirat halusivatkin; koko lauma kääntyi tuon yhden\nainoan perään ja juoksi häntä suorana, sensijaan että olisivat koko\njoukkoa seuranneet.\n\nMutta \"hartebeest\" eli kaama, vaikka onkin rumanmuotoinen antilooppi,\non heimonsa nopeimpia, eikä villikoira voita sitä ilman ankaraa\najoa. Itse asiassa se ei voisi saavuttaa ollenkaan, jos nopeus\ntulisi vain kysymykseen näiden eläinten välillä. Mutta niin ei ole.\n\"Hartebeestillä\" on luonteessaan heikkous, jota vastaan villikoira\npanee viekkauden.\n\nEdellinen ei pidä kauan suoraa suuntaa, kun sitä ajetaan, vaikka se\njuokseekin hyvin suoraan. Silloin tällöin se poikkeaa toiselle tai\ntoiselle sivulle, kenties maanlaadun tai jonkun muun seikan johtamana.\nSiinä tavassa on sen heikkous. Villikoira tietää sen hyvin ja käyttää\nsitä edukseen tempulla, joka varmasti näyttää voimakkaalta ajatuskyvyn\nilmaukselta sen puolelta.\n\nKenttäkornettimme sai todisteen siitä ajoa katsellessaan. Korkealla\nsijaitsevalta paikaltansa hän näki koko kentän ja saattoi huomata sekä\nahdistajan että ahdistetun jokaisen liikkeen.\n\nErotessaan muista kaama juoksi suoraviivaisesti ja koirat seurasivat\nsuoraan perässä. Ne eivät olleet kuitenkaan menneet kauaksi, ennenkuin\nvan Bloom huomasi yhden koirista voittavan muut ja juoksevan paljon\nnopeammin kuin mikään niistä. Se olisi voinut olla muita ketterämpi,\nmutta metsästäjä ei luullut asian niin olevan. Se näytti pikemminkin\njuoksevan lujemmin kuin ne, ikäänkuin se olisi lähetetty _hätyyttämään_\n\"hartebeestiä\" toisten säästäessä hengitystään.\n\nNiin osoittautui asia olevankin; sillä koira oli epätoivoisesti\nponnistaen onnistunut lähestymään antilooppia ja saanut tämän hiukan\nkääntymään alkuperäisestä suunnastansa; tämän huomattuansa lauma muutti\nsuuntaa samalla ja ponnisteli vinoviivaisesti eteenpäin, ikäänkuin\nriistaa vastaan. Tällä tavoin ne välttivät sen mutkan, jonka sekä\nantilooppi että niiden kumppani oli tehnyt.\n\nKaama juoksi nyt uutta suuntaa, ja kuten ennenkin nähtiin pian yhden\nkoirista johtavan laumaa ja ponnistelevan parhainta vauhtiansa. Se,\njoka oli ensin johtanut, perääntyi niin pian kuin antilooppi poikkesi\nalkuperäisestä suunnastansa, liittyi muuhun laumaan ja liikkui\nvitkalleen takimmaisten joukossa. Sen velvollisuusvuoro oli suoritettu.\n\nJälleen antilooppi muutti suuntaa. Jälleen juoksi lauma vinosti ja\nteki toisen oikaisun sitä kohden -- jälleen uusi koira otti johdon,\nja eteenpäin kiiti ajo kuten ennenkin -- villikoirien päästäessä\nhaukahduksia juostessaan.\n\nUseita kertoja tekivät viekkaat koirat tämän tempun -- kunnes toivottu\ntulos saavutettiin ja antilooppi oli täydelleen uuvutettu.\n\nIkäänkuin ne olisivat tunteneet, että se oli niiden vallassa ja ettei\nenempää sotataitoa tarvittu, syöksyi koko lauma sitten yhtaikaa\neteenpäin ja piiritti nopeasti riistan.\n\nAntilooppi teki viimeisen epätoivoisen pakenemisyrityksen, mutta\nhuomaten, ettei nopeus enää hyödyttäisi, kääntyi eläin äkkiä ja\nasettui puolustusasentoon -- vaahto huulilta valuen ja punaiset silmät\nsäkenöiden kuin tulikekäleet.\n\nSeuraavassa hetkessä olivat koirat sen ympärillä.\n\n\"Mikä mainio lauma!\" huudahti van Bloom. \"Olisipa minulla sellainen!\"\n\n\"Ahaa!\" jatkoi hän kuin olisi uusi ajatus iskenyt hänen mieleensä, \"ja\nmiksi ei, juuri tuollainen? -- miksi ei?\"\n\nKenttäkornetin mielessä kulkeneet ajatukset olivat seuraavanlaisia:\n\nEttä villikoiria voisi kesyttää ja totuttaa metsästykseen -- kaikkein\nhelpoimmin norsunajoon. Hän tiesi, että sen voisi tehdä, sillä\nbuuri-metsästäjät olivat usein niin tehneet. Tosin täytyi koirat ottaa\nnuorina, mutta mistä oli poikasia saatavissa? Ei ole niinkään helppo\nsaada vangiksi villikoiran pentuja. Ennenkuin ne osaavat hyvin juosta,\nei niiden emä salli niiden kulkea kauas luolista, joissa ne ovat\nsyntyneet; ja ne ovat tavallisesti vuorissa olevia rotkoja, joihin\nihmisen on aivan mahdoton päästä. Kuinka hän voisi saada niitä joukon?\nHän oli jo tehnyt sellaisen päätöksen. Missä saattoi niiden synnyinsija\nolla?\n\nTässä kohden keskeytyivät hänen mietteensä, sillä villikoirat\nmenettelivät varsin omituisella tavalla, joka antoi hänelle uuden\nkäsityksen niiden älykkäisyydestä ja vallan innostutti häntä.\n\nKun antilooppi seisahtui tekemään vastarintaa ja koirat sen\nsaavuttivat, odotti van Bloom aivan luonnollisesti näkevänsä näiden\nhyökkäävän riistansa kimppuun ja heti kaatavan sen maahan. Hän tiesi,\nettä se oli niiden yleinen tapa. Kuinka hän hämmästyikään nähdessään\nkoko lauman seisahtavan toiselle puolelle, kuten aikoen jättää\nantiloopin yksikseen. Jopa muutamat niistä laskeutuivat lepäämäänkin,\nkun taas toiset seisoivat avoimin kidoin ja riippuvin kielin, mutta\nosoittamatta merkkiäkään, että ne aikoisivat enempää ahdistaa\nhuohottavaa saalistansa.\n\nKenttäkornetti saattoi tarkastaa hyvin tilannetta, sillä antilooppi oli\nhänen puolellansa -- nimittäin kallioiden taholla -- kun taas koirat\nolivat kauempana lakeudella. Toinen seikka, joka häntä hämmästytti,\noli se, että koirat saavutettuansa eläimen ja juostuansa sen ympärillä\nolivat todella vetäytyneet nykyiseen asemaansa.\n\nMitä se voi merkitä? Pelkäsivätkö ne sen rumia sarvia? Lepäsivätkö ne,\nennenkuin tekisivät verisen rynnäkkönsä?\n\nMetsämiehen katse oli herkeämättä kiinnitettynä mielenkiintoiseen\nryhmään.\n\nHetken kuluttua antilooppi, saatuansa hiukan hengähtää ja nähdessään\nlauman olevan niin etäällä, lähti uudelleen liikkeelle.\n\nTällä kertaa se juoksi sivullepäin, aikoen nähtävästi joutua sillä\ntaholla olevalle kukkulalle, jonka rinteitä se epäilemättä arveli\nvoivansa käyttää hyödyksensä. Mutta tuskin oli eläin pyyhkäissyt\nliikkeelle, kun koirat hyökkäsivät sen jälkeen ja viidensadan kyynärän\njuoksun jälkeen saivat sen taas pysähtymään. Jälleen asettui lauma\nvähän matkan päähän, ja kaama-antilooppi seisoi yksin lakeudella!\n\nVielä kerran se koetti päästä pakoon ja pyyhälsi menemään niin\nnopeasti, kuin koivet vielä jaksoivat, koirat kuten ennenkin parvessa\nperässä.\n\nTällä kertaa antilooppi juoksi uuteen suuntaan pyrkien vuorta kohden;\nja kun ajo nyt kävi varsin läheltä nwanapuuta, näki jokainen sen\nmainiosti.\n\nKaama näytti juoksevan entistä nopeammin, tahi joka tapauksessa eivät\nkoirat nyt näyttäneet sitä saavuttavan. Kenttäkornetti, kuten kaikki\nnuorempikin väki, toivoi, että eläinparka pääsisi pakoon väsymättömiltä\ntakaa-ajajiltaan.\n\nHe katselivat ajoa, kunnes juuri saattoivat nähdä antiloopin heleän\nruumiin kaukana, näyttäen keltaiselta pisteeltä vuorenseinää vasten,\nmutta koiria ei enää näkynyt. Sitten keltainen piste äkkiä katosi,\nkuten kynttilä olisi sammunut, eivätkä he voineet enää sitä nähdä.\n\nEpäilemättä oli antilooppi sysätty alas!\n\nOmituinen epäilys tuli van Bloomin mieleen ja käskien satuloida kvaggat\nhän ratsasti Hansin ja Hendrikin kanssa sitä paikkaa kohden, missä\nantilooppi oli viimeksi nähty.\n\nHe lähestyivät paikkaa varovasti; ja eräiden pensaiden suojassa heidän\nonnistui päästä kahdensadan kyynärän päähän siitä kohdasta tulematta\nhuomatuiksi. Erikoinen näytelmä palkitsi heidän vaivansa.\n\nNoin kuuden sylen päässä kallion takana oli antiloopin ruumis, jonka\nkoirat olivat sinne syösseet. Sen olivat jo puoleksi syöneet, ei\nkoirat, jotka sitä olivat ajaneet, vaan niiden kaikenikäiset penikat,\njoita luvultansa runsaasti kuutisenkymmentä seisoi haaskan ympärillä,\nkiskoen irti sen lihaa ja äristen toisillensa. Muutamia täysikasvuisia\nkoiria, jotka olivat ottaneet ajoon osaa, nähtiin makaamassa maassa\nvielä huohottaen ankaran juoksun perästä; mutta useimmat niistä\nolivat kadonneet, epäilemättä niihin lukemattomiin pieniin luoliin ja\nrotkoihin, joita kallion pohjalla aukesi.\n\nEi voinut epäillä omituista tosiasiaa, -- että villikoirat olivat\njärjestystä noudattaen ajaneet antiloopin pesäpaikallensa poikastensa\nravinnoksi, ja että ne olivat pidättäytyneet sitä tappamasta lakeudella\nsäästääkseen itseltänsä vaivan laahata sitä matkan päästä.\n\nNäillä eläimillä ei todella olekaan -- toisin kuin _Felidae_-suvulla --\nvoimaa kuljettaa suurta taakkaa pitemmän matkan päähän; siitä johtui\nniiden ihmeellinen vaisto, joka sai ne ohjaamaan antiloopin juuri sille\npaikalle, missä sen lihaa tarvittiin.\n\nEttä ne tätä omituista tapaa noudattivat alinomaa, sitä todistivat\nsuurten erilaisten antiloopien lukemattomat luut ja sarvet, joita oli\nhajallaan paikalla.\n\nVan Bloom piti silmällä nuoria pentuja, ja kaikki kolme hyökkäsivät\nniitä kohden. Mutta se oli turhaa. Yhtä viekkaina kuin niiden isät ja\nemot, jättivät pikku veitikat heti ateriansa nähdessään tunkeilijat ja\nryntäsivät pois luoliinsa!\n\nNe eivät kuitenkaan olleet kyllin ovelia välttääkseen ansoja, joita\nniille asetettiin joka päivä viikon kuluessa; ja ennenkuin tuo aika\noli kulunut, oli niitä toistakymmentä kaikessa turvassa kesytettyinä\npienessä kopissa, joka oli niille erikoisesti rakennettu suuren\nnwanapuun varjoon.\n\n       *       *       *       *       *\n\nEi ollut kulunut kuutta kuukautta tästä, kun niitä oli useita\nmetsästysmatkalla, opetettuina norsunajoon, jonka työn ne\nsuorittivatkin niin rohkeasti ja taitavasti kuin puhtainta rotua olevat\nkoirat.\n\n\n\n\n48. luku.\n\nLOPPUSANAT.\n\n\nUseita vuosia vietti van Bloom norsunmetsästäjänä. Useita vuosia oli\nsuuri nwanapuu hänen kotinansa, ja hänen lapsensa ja palkollisensa\nhänen ainoita seuralaisiansa. Kenties eivät nämä vuodet kuitenkaan\nolleet vähimmän onnellisia hänen elämässänsä, koska hän ja hänen\nperheensä olivat kaiken aikaa nauttineet arvokkainta maallista hyvää --\nterveyttä.\n\nHän _ei_ ollut antanut lastensa varttua opetuksetta. Hän ei ollut\nsallinut heidän vaipua pelkkien \"pensastopoikain\" arvoisiksi. Hän oli\nopettanut heille paljon luonnon kirjasta -- monta taitoa, jotka voidaan\nhankkia yhtä hyvin \"karoolla\" kuin koulussakin. Hän oli opettanut heitä\nrakastamaan Jumalaa ja rakastamaan toisiansa. Hän oli kylvänyt heidän\nmieliinsä hyvien periaatteiden -- rehellisyyden ja siveellisyyden --\nsiemeniä, joita ilman kaikki kasvatus on arvotonta. Hän oli painanut\nheidän mieleensä tottumuksen ahkeruuteen ja itseluottamuksen, hän\noli perehdyttänyt heitä sivistyneen elämän moniin avuihin -- jotta\nhe palatessaan seuraelämään olisivat sen vaatimusten tasalla. Kaiken\nkaikkiansa eivät nämä maanpakolaiselämän vuodet, jotka hän vietti\nerämaakodissaan, olleet kuluneet häneltä tyhjään. Hän saattoi silmätä\ntaaksepäin tyytyväisyyden ja mielihyvän tuntein.\n\nIhminen on kuitenkin luotu seuraarakastavaksi. Ihmissydän,\nluonnollisesti kehittynyt, etsii yhteyttä ihmissydämen kanssa, ja\nihmismieli, etenkin kasvatuksen hienostamana ja sivistämänä, rakastaa\nseurusteluyhteyttä ja, jos siltä se on riistetty, ikävöi sitä aina.\n\nNiin oli kenttäkornetinkin laita. Hän halusi vielä kerran palata\nsivistyneen yhteiskunnan helmaan. Häntä halutti vielä kerran\nkäydä paikoissa, joissa hän oli niin kauan elänyt rauhallista\nonnea nauttien; hän halusi vielä kerran asettua asumaan entisten\nystäviensä ja tuttaviensa joukkoon Graaf Reinetin ihanassa seudussa.\nEipä olisi todellakaan ollut mitään hyötyä jäädä kauemmaksi aikaa\ntänne erämaakotiin. Tosin hän oli hyvin kiintynyt vapaaseen\nmetsämiehen-elämäänsä, mutta se ei luultavasti enää olisi tuottavaa.\nElefantit olivat kokonaan hyljänneet leirin lähiseudun, eikä\nainoatakaan voinut löytää parinkymmenen mailin alalla. Ne olivat\noppineet hyvin tuntemaan pitkän putken pamauksen ja tunsivat tuon\naseen vaarallisen luonteen; ne olivat oppineet, että kaikista niiden\nvihollisista tuli ihmistä erityisesti pelätä ja karttaa, tulleet\nihmisen läsnäolosta niin aroiksi, että metsästäjiltä usein kului\nkokonaisia viikkoja, jolloin eivät nähneet vilaukseltakaan yhtään\nnorsua.\n\nTämä ei kuitenkaan enää huolestuttanut van Bloomia. Muut tuumat\ntäyttivät hänen mielensä, eikä hän olisi paljon välittänyt, vaikkei\nhän koskaan enää pääsisi minkään tällaisen suunnattoman nelijalkaisen\njäljille. Palata Graaf Reinetiin ja asettua sinne asumaan -- se oli\nhänen toiveittensa viimeinen päämäärä.\n\nAika oli vihdoinkin koittanut, jolloin hän voisi toteuttaa tämän\naikeen, ja sen yltäkylläisen ja täydellisen toteuttamisen tiellä ei\nenää näyttänyt olevan mitään.\n\nHänen maanpakotuomionsa oli jo kauan sitten peruutettu. Hallitus oli\nantanut yleisen armahduksen, ja hänet oli vapautettu muiden muassa.\n\nTosin ei hänen omaisuuttansa oltu hänelle palautettu; mutta se merkitsi\nnyt vähän. Hän oli luonut uuden omaisuuden, kuten suuren nwanapuun\nvarjossa oleva suunnaton norsunluupyramiidi todisti.\n\nJäljellä ei ollut muuta kuin kuljettaa tämä loistava pino markkinoille,\nja aimo varallisuus olisi tuloksena.\n\nJa van Bloomin kekseliäisyys löysi keinoja, joilla se saatiin\nmarkkinoille.\n\nNäihin aikoihin kaivettiin toinen suuri _salahauta_ lähelle\nkalliosolaa, ja siihen joutui monta kvaggaa satimeen; ja sitten seurasi\njännittäviä näytelmiä, kun näitä villiä elukoita kesytettiin valjaita\nkantamaan ja opetettiin vetämään vankkureita.\n\nSuurella vaivalla ne saatiin kuitenkin opetetuiksi -- vanhat\npyörät, yhä erinomaisessa kunnossa, tekivät pakkorattaiden virkaa.\nSitten laskettiin vankkureiden runko alas puusta ja se sai vielä\nkerran uudistaa tuttavuutensa vanhojen toveriensa, pyörien, kanssa;\nkuomuteltta levitti suojelevan varjonsa kaiken yli; ja valkeat ja\nkeltaiset puolikuut ahdettiin sisään; ja kvaggat valjastettiin, ja\nSwartboy, nousten \"voor-kistille\", paukautteli vielä kerran pitkää\nbambupiiskaansa; ja pyörät, hyvin voideltuina norsunrasvalla, pyörivät\njälleen iloisesti!\n\nMiten hämmästyneitä olivatkaan Graaf Reinetin kelpo asukkaat,\nkun eräänä aamuna kuomuverhoiset vankkurit, kahdentoista kvaggan\nvetäminä ja neljän samanlaisten eläinten selkään nousseen ratsastajan\nseuraamina, pysähtyivät heidän pikku kaupunkinsa torille. Miten\nhämmästyneitä he olivat nähdessään, että nämä vankkurit olivat\ntäpötäynnä norsunluuta, lukuunottamatta pientä nurkkaa, jossa istui\nkaunis tyttö kirsikkaposkineen ja vaaleine pellavatukkineen; ja miten\nhe ilostuivat saadessaan tietää, että sekä norsunluun että kauniin\ntytön omistaja ei ollut kukaan muu kuin heidän vanha ystävänsä ja\nsuuresti kunnioittamansa oman kaupungin asukas, kenttäkornetti van\nBloom!\n\nLämpimät tervetuliaiset sai norsunmetsästäjä Graaf Reinetin torilla ja,\nmikä myös oli tärkeätä, vilkkaan menekin norsunluulleen.\n\nSiihen aikaan juuri sattui norsunluu olemaan korkeassa hinnassa. Eräitä\nesineitä -- en muista mitä -- joiden pääosan piti olla valmistettu\npuhtaasta norsunluusta, oli tullut muotiin ja yleiseen käytäntöön\nEuroopan maissa, ja siitä oli seurauksena tämän arvokkaan kauppatavaran\nlisääntynyt kysyntä. Se oli onnellinen sattuma takaisin tulleelle\nmetsämiehelle, joka saattoi heti myydä varastonsa, ei ainoastaan\npuhtaasta rahasta, vaan niin erinomaiseen hintaan, että tuotti hänelle\nlähes kaksi sen vertaa kuin hän oli arvioinut saavansa!\n\nHän ei ollut tuonut sitä kaikkea mukanansa, koska sitä oli enemmän kuin\nmihinkään vankkureihin olisi mahtunut. Toinen kuormallinen oli jäänyt,\nkätkettynä lähelle nwanapuuta, ja sen vuoksi oli tehtävä sinne matka.\n\nSe tehtiin ajallansa ja loputkin saapuivat onnellisesti Graaf\nReinetiin, ja luovutettiin norsunluukauppiaille, jotka olivat sen jo\nostaneet.\n\nTuloksena oli mainio omaisuus puhtaassa rahassa. Kenttäkornetti oli\ntaas rikas!\n\nNyt emme voi seurata hänen tarinaansa kauemmaksi kuin sanoa, että hän\nsuuren metsästyksensä tuloilla saattoi ostaa takaisin vanhan tilansa\nja varustaa sen erinomaisesti mitä parasta rotua olevilla hevosilla,\nsarvikarjalla ja lampailla; että hän nopeasti kohosi varallisuudessa\nja maallisessa arvossa; että hallitus antoi hänelle luottamuksensa\nja palautettuaan hänet ensin vanhaan kenttäkornetin toimeen pian\nsenjälkeen ylensi hänet \"landdrostiksi\" eli alueen ylimmäksi\nhallitusmieheksi.\n\nHans palasi opintoihinsa. Rajun Hendrikin taas sallittiin antautua\nsille alalle, johon hän oli sopivin ja joka juuri sopi hänelle, kun hän\nsai kornetinpaikan \"Kap-maan ratsastavissa tarkk'ampujissa\".\n\nPikku Jan lähetettiin kouluun opiskelemaan kielioppia ja maantietoa.\nKaunis Trüey taas jäi kotiin sulostuttamaan kunnioitetun isänsä\nkartanoa ja pitämään huolta hänen taloudestansa.\n\nTotty vallitsi yhä keittiötä. Ja luonnollisesti oli Swartboy tärkeä\nmies talossa, ja monta vuotta vielä hän paukahutteli suurta piiskaansa\nja heilutteli jambokiansa rikkaan landdrostin pitkäsarvisten härkäin\nparissa.\n\nMutta tämä riittäköön -- riittäköön yhden vuoden seikkailuiksi.\nToivokaamme, nuori lukija, että ennenkuin sinä ja minä olemme vielä\nkerran kiertäneet auringon ympäri, pistäydymme uudelleen buurien maahan\nja jälleen kohtaamme arvoisan van Bloomin, hänen bushmanninsa ja\n\"pensastopoikansa\".\n\n"]