[{"data":1,"prerenderedAt":-1},["ShallowReactive",2],{"$fM5mSKYfHURqV7QM5Wek2hcImmuk-q1drcFJUYvvQynQ":3},{"number":4,"title":5,"author":6,"authorBirth":7,"authorDeath":8,"slug":9,"bookId":10,"genreRaw":11,"genre":12,"themes":13,"origin":15,"language":17,"yearPublished":18,"yearPublishedTranslation":19,"wordCount":20,"charCount":21,"usRestricted":22,"gutenbergId":23,"gutenbergSubjects":24,"gutenbergCategories":26,"gutenbergSummary":30,"gutenbergTranslators":31,"gutenbergDownloadCount":33,"aiDescription":34,"preamble":35,"content":36},2583,"Hienoston huvinäytelmä","Castle, Agnes",1860,1922,"2583-castle-agnes-ja-egerton-hienoston-huvinaytelma","2583__Castle_Agnes_ja_Egerton__Hienoston_huvinäytelmä",null,"romaani",[14],"rakkaus",[16],"brittilainen","fi",1900,1917,37321,232782,false,67263,[25],"Bath (England) -- Fiction",[27,28,29],"British Literature","Novels","Romance","\"Hienoston huvinäytelmä\" by Agnes Castle and Egerton Castle is a work of fiction likely written in the early 20th century. The narrative unfolds in the glamorous setting of Bath, England, during the days of King George III, and it explores themes of romance and societal norms among the aristocracy. The likely key character is Lady Standish, who grapples with her husband's indifference and the complexities of love and jealousy with the guidance of her friend, Mrs. Kitty Bellairs.  The opening of \"Hienoston huvinäytelmä\" introduces us to Lady Standish, who is in tears, drawing the attention of her friend, Mrs. Bellairs, a witty and sharp-tongued beauty. Lady Standish laments her husband's apparent waning affection and shares her distress with Kitty, who offers her a series of unconventional and playful strategies to regain her husband's interest. As Kitty advises Julia to create jealousy and intrigue in their relationship, it becomes clear that the story will delve into playful manipulations within the confines of marriage, setting the stage for misunderstandings and emotional turmoil. (This is an automatically generated summary.)",[32],"Hedman, Valfrid",270,"Kevyt ja romanttinen komedia sijoittuu 1700-luvun lopun englantilaiseen Bathin kylpyläkaupunkiin. Se kuvaa yläluokan seuraelämää, oikukasta leskirouva Kitty Bellairsia ja Yrjö III:n aikakauden kepeää hienostelua. Teos esittää säätyläispiirien sosiaalisia suhteita ja viihteellisiä juonenkäänteitä historiallisessa ympäristössä.","Agnes ja Egerton Castlen 'Hienoston huvinäytelmä' on Projekti Lönnrotin\njulkaisu n:o 2583. E-kirja on public domainissa sekä EU:ssa että sen\nulkopuolella, joten emme aseta mitään rajoituksia kirjan vapaan käytön\nja levityksen suhteen.\n\nTämän e-kirjan ovat tuottaneet Tuula Temonen ja Projekti Lönnrot.","HIENOSTON HUVINÄYTELMÄ\n\nKirj.\n\nAgnes ja Egerton Castle\n\n\nEnglanninkielestä [\"The Bath Comedy\"] suomentanut\n\nValfrid Hedman\n\n\n\n\n\nArvi A. Karisto,\nHämeenlinna\n1917.\n\n\n\n\n\n\nEnglantilainen kirjailijapariskunta Agnes ja Egerton Castle on nyt\nkaksikymmentä vuotta julkaissut kaunokirjallisia tuotteita yksinomaan\nyhteisellä nimellä. Pääosa siinä työskentelyssä on kuitenkin mr.\nCastlella, joka on syntynyt v. 1858 ja sai hyvin monipuolisen\nkasvatuksen, aluksi Pariisin ja Glasgowin yliopistoissa, sittemmin\nOxfordissa ja Cambridgessä luonnontieteiden tutkijana lisensiaatiksi\nasti, Lontoon lakiopiston kuuntelijana, sotakoulussa ja luutnanttina\nlänsi-intialaisessa rykmentissä, kunnes tuli rannikkolaivaston\nsukellusveneiden insinöörikapteeniksi ja suuren sanomalehti-yhtymän\njohtajaksi. Hän on vaikutusvaltaisen brittiläisen Laivastoliiton\nvarapresidentti, ja tuli muutamille suomalaisillekin tunneluksi\nv:n 1908 olympialaisista kisoista, brittiläisten miekka- ja\nsapelijoukkueiden johtajana. Alotettuaan kirjailijauransa miekkailua\nkoskevilla tutkimuksilla, joista ensimäinen ilmestyi v. 1884, hän\nsiirtyi v. 1891 romaanin ja näytelmän aloille ja sai avukseen v:sta\n1898 vaimonsa. Ensimäisenä huomattavana kaunokirjallisena menestyksenä\noli yhteistyön toinen tuote, nyt suomennettu \"Hienoston huvinäytelmä\"\n(The Bath Comedy), joka on myös kiertänyt todellisena näytelmänäkin,\ntekijäin sovittamana näyttämöä varten David Belascon kanssa.\n\nErityiseen aikaan ja piiriin kohdistuvalla sepittelyllään ovat\nAgnes ja Egerton Castle saavuttaneet laajan lukijakunnan muissakin\nsivistysmaissa, kuvaillessaan 18. vuosisadan jälkipuoliskon\nsäätyläiselämää Ranskassa ja etenkin Englannissa. Onnistuneen\nsattuvasti he esittävät silloista ajanhenkeä ja kepeätä hienostelua\ntuohon ilmapiiriin sovittautuneen romanttisuuden valossa, joka\nviehättää nykyaikaista lukijaa silti luontevan todellisuuden tunnulla,\nvain paljoa erilaisemman kuin oikeastaan voisi aavistella pelkästä\nvuosisadan aikaerosta johtuvaksi. Noista teoksista, jotka tosiaan\nkykenevät selkeästi nostattamaan esille yleisen inhimillisyyden\npiirteitä menneisyyden seurusteluhyörinästä, on pari myöhempää\nmuodostunut jonkunlaiseksi jatkoksi \"Hienoston huvinäytelmälle\",\nkäsitellen osittain samoja elävästi esiteltyjä ja todella\nmuistelmateoksista tavattuja yksilöitä; mielenkiintoisimpia näistä\non veikeä oikuttelijatar, nuori leskirouva Kilty Bellairs, varsin\nperikuvallinen aikansa edustaja.\n\n\"Hienoston huvinäytelmän\" näyttämö, vanha eteläenglantilainen Bathin\nkylpyläkaupunki, esiintyy kertomuksessa loistoajaltaan, kuningas Yrjö\nIII:n päiviltä; nykyään se on vain vauras, hienosti rakennettu, hieman\nvanhanaikaisen arvokkaalta näyttävä liikekeskus, jonka sisäisessä\nelämässä ei enää ilmene jälkiä entisen brittiläisen ylhäisön ja\nvalistuspiirin keikailevasta uljastelusta ja pikku sukkeluuksia\npusertelevasta henkevyydestä. Ranskan vallankumouksen jälkeen antoi\ngallialainen esimerkki toisia suuntia julkiselle seurusteluelämälle\nkoko sivistyneessä maailmassa, yleensä arkisemmalla perustalla.\n\nV. H.-A.\n\n\n\n\nI kohtaus.\n\n\n-- Mitä? Suloinen lady Standish kyynelissä!\n\nRouva Kilty Bellairs keinutteli hentoa ruumistaan yhdellä jalalla ja\nloi ivallisen, hiukan halveksivan, mutta kuitenkin hyväluontoisen\nkatseen huoneessa olevan toisen naisen solakkaan vartaloon. Tämä toinen\nmakasi suullaan kullattujen jalkojen kannattelemalla satiinipohjaisella\nsohvalla ja nyyhkytti.\n\n-- Kyyneleet, -- sanoi Kitty-rouva pyörähtäen kantapäällään\nkatsellakseen kuvastimesta uuden väljän laahushameensa kuosia ja\nihaillakseen sen siroja poimuja, joilla kapealta kadulta pitkään,\nhämärään huoneeseen tunkeutuneet auringonsäteet välkkyivät, --\nkyyneleet, rakkaani, ellei itke viehättävästi (ja tiedä, että yksi\ntuhannesta ei siihen kykene), ovat ylellisyyttä, josta jokaisen arvonsa\ntuntevan naisen pitäisi kieltäytyä. Kas minä, -- ja Kitty-rouva nyppäsi\npuuteroitua kiharaa ja käänsi päätänsä kuin lintu vilkaistakseen\nvielä kerran kuvastimeen ennenkuin vaipui nojatuoliin ja vetäytyi\nlähemmäksi murheellista ystäväänsä, -- minä en ole vuodattanut kyyneltä\nsenjälkeen kun menetin ensimäisen rakastajani, ja siitä on... en tahdo\nsanoa, montako vuotta. Olin tavattoman varhaiskypsä lapsi! Kun puhun\nkyyneleestä, muista, että se on kuvaannollista kieltä. Pois se, että\nkieltäisin pienen kastehelmen tenhon... yhden ainokaisen, jonka juuri\nvoi sormenpäähän poimia ja joka juuri riittää hiukkasen kostuttamaan\ntunneherkkää silmää. Oh, se ei ole ainoastaan luvallista, vaan sitä\non viljeltäväkin. Mutta tuollainen jollotus... kun nyyhkytykset\ntärisyttävät ruumistasi, kyyneleet kastelevat nenäliinasi likomäräksi\nja saavat silmäsi punottamaan, nenästä puhumattakaan... hyi, hyi, se\non aivan järjetöntä! No, -- lisäsi hän, äkkiä muuttaen äänensävynsä\nlempeäksi ja silittäen ystävänsä pieluksiin painunutta päätä, missä\nkauniit kutrit säteilivät rikkaina omassa päiväpaisteessaan, -- mikä\nnyt sitten on?\n\nLady Standish nousi verkalleen ja raukeasti istuvaan asentoon ja\nkohotti kasvonsa, joiden hienoa kauneutta intohimoisen surun kiihkeys\ntärveli. Hän katseli sumeilla sinisilmillään Kitty-rouvan täyteläisiä,\nhymykuoppaisia poskia.\n\n-- Ah! -- hengähti hän huokauksen mukana, joka oli kostea kuin\nhuhtikuun tuulahdus ja myöhästyneen nyyhkytyksen katkaisema. -- Ah,\ntässä näet maailman onnettomimman naisen! Ah, sydämeni on särkynyt!\n\nNenäliina, joka todellakin oli aivan kelvottomaksi lionnut, nousi\ntaaskin kiihkeästi noille kyynelistä tulviville silmille.\n\n-- Hyväinen aika, -- huudahti kaunis leski, -- et voisi näyttää\nsurkeammalta, jos sinulla olisi isorokko! Ja olet ollut vasta kolme\nkuukautta naimisissa!\n\n-- Voi minua! -- vaikeroitsi lady Standish.\n\n-- Vai niin, -- virkkoi Kitty-rouva, -- onko hän taas ollut häijy? Tule\nitkemään povelleni, Julia. Mistä on kysymys? Suuteliko hän otsaasi\nhuultesi asemesta? Tai sanoiko hän: \"tuhat tulimmaista, madam!\"\nkaataessasi teekupin hänen liivilleen? Vai vallanko hän, se hirviö...\noi, eihän se ole mahdollista, mutta miehet ovat nyt sellaisia...\nvallanko hän rohkeni kuiskata, että lady Caroline näytti...\nsiedettävältä eilen illalla?\n\nLady Standish nousi jaloilleen, mytistäen nenäliinansa pienessä\nkädessään, ja katseli ystäväänsä hurjalla traagillisella surulla.\n\n-- On turhaa sulkea silmiäni, -- sanoi hän. -- Herkeä minua\npistelemästä, hyvä rouva Bellairs. Minun täytyy katsoa totuutta\nsuoraan silmiin! Puolisoni ei minua enää rakasta. Oi, Kitty, Kitty,\n-- hän vaipui hyvin nopeasti murhenäytelmän korkeudesta, hyrskähtäen\njälleen itkun ulinaan, -- eikö se ole surullista? Olen koettanut,\nsen taivas tietää, voittaa hänet takaisin hellimmällä rakkaudella,\nsäälittävimmällä vetoamisella. Hän on nähnyt minun itkevän, kaihosta\nriutuvan. \"Riistämällä minulta rakkautesi\", olen hänelle sanonut,\n\"riistät minulta elämän\". Ja hän, hän... oi, miten voin sen sinulle\nkertoa! Päivä päivältä hän on seurassani yhä vähemmän ja vähemmän.\nHän käy ulkona muiden kanssa. Hän uhraa iltansa vieraille... niin,\nvieläpä puolet öistänsäkin, ja minä saan sillaikaa nyyhkyttää itseni\nuneen kotona. Näin häntä tänään vain kaksi minuuttia... se tapahtui\npuoli tuntia sitten. Hän astui tänne luokseni, näyttäen, ah Kitty!...\nnäyttäen sellaiselta kuin vain hän voi näyttää, miesten komeimmalta ja\nsiroimmalta. Minä laulelin, livertelin kuin lintu-rukka liverrellee,\nkun se koettaa houkutella kumppaniaan pesäänsä. Hän astui huoneen läpi\nsanaa sanomatta, olematta minua huomaavinansakaan, vaikka hän ennen\naina sanoi, että oli taivaallista istua kuuntelemassa ääntäni. \"Mitä!\"\nhuudahdin, kun hän ehti ovelle, \"eikö sanaakaan Julia-paralle?\" Tuon\nsydämestäni kirvonneen huudahduksen kuullessaan, Kilty, hän kääntyi\nrypistäen otsaansa ja sanoi... oi, oi, oi!\n\n-- Haa, -- virkkoi Kitty-rouva, -- mitä hän sanoi? -- \"Taivas\nvarjelkoon mies-poloista\", hymähti hän itsekseen; \"tuo nainen on lähde!\"\n\n-- Hän sanoi, -- nyyhkytti Julia, -- \"eikö mies saa edes lähteä\nkävelylle?\" Ah, kunpa olisit kuullut hänen kylmän, välinpitämättömän\nsävynsä, niin olisit ymmärtänyt, miten se viilsi sydäntäni. Minä\nriensin hänen luokseen, laskin käteni hänen hihalleen, ja hän sanoi...\n\nTaaskin suru tukehdutti Julian.\n\n-- No, mitä hän sanoi?\n\n-- Hän sanoi... voi, voi... hän sanoi: \"Julia, älä käpälöi minua.\"\n\nRouva Kitty Bellairs, Bathin juhlittu kaunotar, ihailijoittensa\nmielestä koko Englannin viehättävin nainen ja säihkyvän sukkela,\nnauroi hiljaa itsekseen, nousi sitte tuoliltaan, tarttui solakkaa\nystävätärtään olkapäistä ja marssitti hänet kuvastimen eteen.\n\n-- Katsohan itseäsi, -- sanoi hän, -- ja katso minua.\n\nLady Standish säpsähti. Vastakohta hänen oman epäjärjestykseen\njoutuneen tukkansa, juovittuneiden, turvonneiden kasvojensa,\nsiistimättömän aamupukunsa ja vieressään seisovan olennon kukoistavan\ntäydellisyyden välillä oli enemmän kuin hän sieti nähdä. Yksityiskohtia\nmyöten virheettömän kauniina kuin puutarhaneilikka Kitty Bellars\nhymyili hempeästi omalle kuvallensa.\n\n-- Rakkaani, -- virkkoi hän, -- minulla on näiden viimeisten kolmen\nvuoden ajalla ollut kolmekymmentäseitsemän _tunnustautunutta_\nihailijaa, eikä ainoakaan ole minuun vielä väsynyt. Bellairs-poloinen,\n-- sanoi hän keveästi huoahtaen, -- oli ollut kaksissa naimisissa ennen\nminua ja kuollessaan hän oli yhtä vaille seitsemänkymmentä, mutta viime\nhengenvedossaan hän vakuutti minulle, että minä hänelle kaiken ilon\ntuotin, mitä hän koskaan oli tuntenut.\n\nLady Standish lakkasi itkemästä äkkiä kuin olisivat hänen kyyneleensä\nkoneellisesti ehtyneet. Hän katseli vakavasti leskeä.\n\n-- No, lapseni, -- jatkoi rouva Bellairs kuudenkolmatta ikävuotensa\nmahtipontisuudella, -- olemme nyt olleet tuttavia neljä viikkoa, ja\nolet useammin kuin kerran kunnioittanut minua sanomalla, että pidät\nminua ystävänäsi.\n\n-- Se on totta, -- myönsi lady Standish.\n\n-- Kuuntele minua sitte. Miesten kanssa seurustellessa on kolme\ntärkeätä sääntöä vaarin otettava. Ensimäiseen sisältyy lukemattomia\npikkuseikkoja, mutta lyhyesti ja ylimalkaisesti se kuuluu näin: _Älä\nole koskaan yksitoikkoinen!_ Toinen sääntö: _Älä koskaan anna miehen\nolla itsestäsi liian varma!_ Oi, se on ihmeellisen viisas ohje; mieti\nsitä. Kolmas: _Älä koskaan, älä milloinkaan salli hänen huomata\nmiten... hm, miten vähän rakastettavalta voit näyttää!_ So, so, sinä\nolet sievempi nainen kuin minä, mutta et silloin, kun olet itkeä\ntillitellyt ja esiinnyt ärtyisänä.\n\nLady Standish istuutui äkkiä ikäänkuin jäsenensä eivät enää olisi häntä\nkannattaneet. Hän katsahti kattoon kyynelten sumentamilla silmillä.\n\n-- Sanohan, -- tiedusti Kitty-rouva tutkivasti kuin tuomari, -- montako\nkertaa päivässä kerrot sille onnettomalle, että häntä rakastat? Ja\nvielä pahempaa, montako kertaa päivässä vaadit häntä vakuuttamaan\nrakkauttansa sinulle? Väitän, että se on kylliksi ajamaan hänet\nkorttipeliin tai juoppouden helmaan... tai johonkin muuhun helmaan,\nmikä on vielä tuhat kertaa pahempaa! Ja sanohan, jos tuhlaat kaiken,\nmitä sinulla on, tyhjentäen kukkarosi, niin luuletko, että kukkarosi\nsiitä muuttuu hyvin arvokkaaksi omaisuudeksi? Se on vain palanen\nnahkaa. Ei, ei, säilytä kultasi ja jakele sitä vain murunen kerrallaan,\näläkä anna sitä ollenkaan, ellet saa täyttä vastinetta. Oh, -- huudahti\nKitty suuttumuksen heleän ruson kohotessa näkyviin hänen punaisen\nkasvomaalinsa läpi, -- ihmettelen, että naiset ovatkin sellaisia\nhupsuja... esittävät palvelijattaren osaa, missä heidän pitäisi\nvaltijattarina käskeä, heittävät pois pyytämättä, mitä heidän tulisi\nerinä jaella vain polvillaan rukoileville! Onko kukaan mies _minulta_\nsaanut anomatonta tunnustusta? Olenko koskaan suonut hartaimmallekaan\nrakastajalle muuta kuin sanasen \"ehkä\" tai \"kukaties\", hymyn,\nkasvonvärähdyksen, sormenpään? (Mitä ne minulta ovat varastaneet, en\ntietenkään ole antanut! Ja sitäpaitsi ei se tunnu siellä eikä täällä.)\nJa, paras lady Standish, milloin olet lakannut käyttämästä ihomaalia,\nkähertämästä ja puuteroimasta tukkaasi, pitämästä säädyllistä\naamupukua, muodinmukaista laahushametta, korkokenkiä sievissä\njaloissasi, jalokiveä korvassasi ja tilkkutäplää leuassasi?\n\nLady Standish oli lakannut tähystelemästä kattoon ja katseli sensijaan\nystäväänsä.\n\n-- Mutta, madam, -- sanoi hän, -- nämä ovat omituisia neuvoja.\nTahtoisitko, että keimailisin puolisolleni ikäänkuin (Jumala suokoon\nanteeksi, että sellaista sanonkaan), ikäänkuin en olisi aviovaimo, vaan\nrakastajatar?\n\n-- Kas niin, -- virkkoi rouva Bellairs lyöden käsiään yhteen, -- siinä\nse koko surkeus onkin! Olet miehen laillinen, rehellinen vaimo, ja\nsiksi kaikki ikävyys ja jokapäiväisyys, kaikki ärtyisyys, otsan rypyt\nja silmien kyyneleet. Jumala varjelkoon meitä! Kuka saattaa häntä\nmoittia, jos hän sinuun kyllästyneenä vaihteeksi etsii hauskaa paheen\npilkahdusta?\n\nSeurasi äänettömyys. Lady Standish nousi vihoissaan, punastui, vaaleni,\nsilmäisi itseään uudestaan kuvastimesta, kavahti näkemäänsä ja hiipi\ntakaisin sohvalle nöyränä ja vakuutettuna. Sitten hän loi tuskallisesti\nvetoavan katseen rouva Bellairsin kirkkaihin, tunteettomiin kasvoihin.\n\n-- Sano minulle, -- pyysi hän kuivin huulin, -- mitä minun on tehtävä?\n\n-- Tehtävä! -- huudahti leski rivakasti nauraen. -- Laita puuteria\ntukkaasi ja vähän väriä noihin poskiisi! Ja kun sir Jasper palaa (hän\njätti sinut itkemään ja kotiin tullessaan hän on murrillaan; se on\nitsepuolustusta), anna hänen tavata itsesi iloisena, _hajamielisenä_;\nvirka pari pisteliästä sanaa, jos osaat; ilmoita hänelle, että et\ntänä iltana tarvitse hänen seuraansa. Ah, kunpa voisit tehdä hänet\nmustasukkaiseksi! Se on vanha, hyvin vanha juoni, mutta rakkauskin,\nnäetsen, on hyvin vanhaa leikkiä, kaikkein vanhinta. Tee hänet\nmustasukkaiseksi, rakkaani, tee hänet mustasukkaiseksi, niin vielä sinä\npelin voitat!\n\n-- Mustasukkaiseksi! -- huudahti kolmikuukautinen aviovaimo, ja\nviattoman maalaistytön veri syöksyi hänen ohimoillensa. -- Oi, madam,\nmiten se voisi tapahtua?\n\n-- Etsi itsellesi ihailija, niin, pari kolmekin, se on varmempaa!\nJuttele heidän kanssaan salavihkaa Kaivohuoneella, anna niiden\nleyhytellä itseäsi viuhkalla tanssiaisissa ja laadi kohtauksia\nOranssilehdossa. Tai ellei sinulla ole siihen ryhtiä (ja ryhtiä\nsinulta, sydänkäpyseni, surkeasti puuttuu), niin keksi kuviteltu\nihailija vain herraasi ja puolisoasi varten. Panenpa vetoa, että hän\ntarttuu syöttiin.\n\n-- Pelkään, että sir Jasper voisi tulla _kovin_ mustasukkaiseksi, --\nsanoi toinen levottomasti. -- Muistan niiltä ajoilta, jolloin emme\nvielä olleet naimisissa, miten vihainen, oh, miten vihainen sir Jasper\noli, kun joskus ratsastin serkkuni Harryn kanssa metsästysseurueen\nkokoontumispaikalle! Hän vannoi ampuvansa itsensä, eikä paljoa\npuuttunut, ettei hän ampunut Harryakin.\n\n-- Mutta hän ei silti ollut vähemmän hartaasti kiintynyt sinuun, sen\ntakaan, -- virkkoi kokenut rouva Bellairs.\n\n-- Eipä suinkaan, -- myönsi lady Standish, ja hänen huulensa värähti\nhymystä, kyynelten nopeasti valahtaessa silmäripsille. -- Eipä\nsuinkaan! -- toisti hän. -- Tosiaankin rakasti hän minua silloin hyvin\nkiihkeästi.\n\n-- Ja hän rakastaa sinua yhtä kiihkeästi vieläkin, kunhan sinulla vain\non hiukan rohkeutta. Mene huoneeseesi, -- sanoi leski hyväntuulisesti,\n-- reipastaudu, ole rivakka ja näyttele osasi. Missä sinun apunaisesi\non?\n\nPuhuessaan työnsi hän lady Standishia edellään, soitti itse kelloa,\nja kun kutsuttu saapui, antoi hän muutamia sisällysrikkaita ohjeita\ntälle arvoisalle palvelushengelle, joka lähestyi happamin hymyin ja\npaheksuvin päännyökkäyksin. Sitten hän asteli takaisin vierashuoneeseen\nja pysähtyi hetkiseksi vetäessään käteensä pitkät hansikkaansa.\nOtettuaan kirjeen laskustansa hän alkoi sitä lukea miettiväinen ilme\notsallaan.\n\n-- Ei, ei, sir Jasper, -- virkkoi hän puoliääneen, -- olet komea ja\nsievä herrasmies, sinulla on kauniit sääret ja sulava puhetaito, mutta\nminä en salli, että lapsen sydän särjetään joutohetken huvin tähden.\n\nHän pani kirjeen kummankin pienen etusormensa ja peukalonsa väliin\nikäänkuin repiäkseen sen, mutta tarkemmin ajateltuaan käänsi sen\njälleen kokoon ja työnsi takaisin kätköönsä.\n\nHymyillen itsekseen hän astui ulos avonaisesta lasiovesta, kulki pienen\npuutarhatilkun läpi ja meni rautaportista varjoisalle takakadulle.\n\n\n\n\nII kohtaus.\n\n\nSir Jasper Standish pysähtyi Kuninkaallisen Puolikuun laakakivillä\novensa edustalla, ja hänen kasvonsa synkistyivät. Hän otti\nhyppysellisen nuuskaa.\n\n\"No, olen löytävä naiseni kyynelissä! Kyllä tämä maailma on sentään\nkummallinen! Tyttö, jota kosii, on iloinen kuin toukokuun päivä;\nnaitu vaimo muistuttaa eniten aikaista marraskuuta. Päiväntasauksen\nmyrskyjä ja kyllin vettä laimentaakseen parhaimmankin väkiviinan, mitä\nkoskaan on tislattu. Tämä on kosteata elämää\", sanoi sir Jasper, \"ja\nmasentavaa\".\n\nHän huokasi palvelijan avatessa ovea, ja astui eteisen poikki\naamuhuoneeseen, johon hän oli jättänyt vaimonsa itkemään. Hän näki\nkukitetun kirjokankaan, hyvin sievän selän ja kähärätukkaisen\npuuteroidun pään hahmoittuvan ikkunaa vasten ja ajatteli, että hän\ntietämättään oli astunut vieraissakävijän luo.\n\n-- Pyydän tuhannen tuhatta kertaa anteeksi, -- virkkoi hän siepaten\nkohteliaasti veikeän kolmikulmahattusa päästänsä. Mutta olento ikkunan\nluona kääntyi verkalleen, ja hän näki vaimonsa silmien omituisesti\nloistavan kahden rusoposken yläpuolelta ja korkeaksi kammatun,\nlumivalkeana hohtavan tukan alta.\n\n-- Julia! -- huudahti hän kummastuneena, tuijottaen ja yhä tuijottaen.\n\"Ja epäilinkö minä omaa makuani?\" ajatteli hän itsekseen. \"Kah, hän\non Bathin sievin nainen!\" -- Odotatko vieraita, Julia? -- Hän hymyili\npuhuessaan: tuokiossa tuo käsivarsi, joka hohti helmenvalkoisena hänen\nriippuvasta pitsihihastaan, kiertyisi hänen kaulaansa, ja nuo huulet\n(olivatpa ne punaiset ja sirosti kaarevat!) painautuisivat hänen\nomilleen. Niin, herttaisella naisella oli viekottimensa.\n\n-- En, -- vastasi lady Standish hänen kysymykseensä. Hän virkkoi\nsanasensa keveän ivallisella hymyllä, ja pieni kuoppanen syntyi ja\nhaihtui hänen leukapielessään. Juuri hymykuopan yläpuolella oli\ntilkkutäplä. Hän käännähti katselemaan hiljaista, juhlallisen harmaata\nja viheriäistä Puolikuuta niinkuin äsken.\n\nSir Jasper seisoi hämmästyneenä. Hän laski hattunsa pöydälle, astui\nvaimonsa luo ja laski kätensä hänen vyötäisilleen.\n\n-- Kullanmuruni, -- sanoi hän, -- pukusi on tavattoman aistikas.\n\n-- Sir Jasper, -- vastasi lady Standish, -- niistä sanoista olen ylpeä.\n-- Hän livahti hänen syleilystään, keikautti kumarruksen ja poistui\ntoisen ikkunan luo.\n\nSir Jasper laski kätensä kulmilleen. Siinä oli Julia, hänen vaimonsa\nJulia, siitä ei epäilystäkään; ja kuitenkin oli tuo nainen miehelle\ntosiaan tuntematon!\n\n-- Puolikuu on sinulle kovin mielenkiintoinen, -- sanoi hän hiukan\nleikkisästi.\n\nMylady kohautti olkapäitään.\n\n-- Luullakseni olit minulle vihainen tänä aamuna, armaani, -- jatkoi\nsir Jasper.\n\n-- Minäkö vihainen? -- vastasi hän. -- En, miksi minä olisin vihainen?\n-- ja sitten polki hän jalkaansa ja katsahti kelloon. -- Ne palvelijat\nalkavat käydä hirveän säännöttömiksi, -- sanoi hän; -- emmekö saa\ntänään päivällistä?\n\nSir Jasper katsahti liikkuvaan kenkään, sen pieneen suippenevaan\nkärkeen ja kaartuvaan korkoon. Se oli siro kenkä, ja siinä komeili\ntimanttisolki ruusunpunaisessa nauhasolmussa.\n\n-- Totisesti, -- huudahti hän, -- epäilen, tapaisiko Bathista toista\njalkaa, joka mahtuisi tuohon koteloon!\n\nSir Jasper oli tuntija. Hänen ajatuksensa itsestään, hänen uskonsa\nomaan arvostelukykyynsä, joka viime päivinä oli surkeasti heikontunut,\nalkoi jälleen kohota, ja se oli hänelle mieluista. Hän myhäili. Mylady\nStandish, joka vain naisille mahdollisella tavalla näkyi syventyneen\ntyhjän Puolikuun katselemiseen, samalla kun hän huolellisesti tarkkasi\njokaista ilmevivahdusta puolisonsa kasvoilla, tunsi äkillisenä hehkuna\nennen aavistamatonta luottamusta omiin voimiinsa. Leikillä, jonka hän\noli aloittanut pamppailevin sydämin ja kurkku kuivana, alkoi olla\nhänelle jotakin omaa viehätystä. Niin helppoako se olikin? Niinkö\nhelposti voi miestä ohjata? Hän halveksui ajatusta, mutta kuitenkin\ntuotti se iloa. Merkitsikö naisen rakastava sydän niin vähän, ja siro\npuku, uusi kenkä, keimaileva esiintyminen niin paljon? Ah, se oli\nkatkeraa! Mutta tämän uuden menettelyn suoranainen seuraus: tuo katse\npuolison silmissä, tuo vienontunut ilme suupielessä, se oli liian\nsuloista hyljättäväksi. Kitty oli oikeassa!\n\nSir Jasper tarttui hänen käteensä.\n\n-- On vielä runsas puolitunti päivällisaikaan, rakkaani, -- sanoi hän.\n-- No, älähän vedä kättäsi pois. Sinä olet suuttunut minuun? Jätin\nsinut itkemään, ja se oli epäystävällistä.\n\n-- Itkemään? -- sanoi Julia, ja sydän nousi hänen kurkkuunsa, niin että\nhän tuskin voi puhua, ja Kittyn ohjeet tanssivat hänen silmissään kuin\ntulikirjaimilla piirrettyinä. \"Tee hänet mustasukkaiseksi... ah, jos\nteet hänet mustasukkaiseksi, niin vielä sinä pelin voitat!\"\n\n-- Jos itkinkin, virkkoi hän, -- täytyikö minun välttämättömästi itkeä\nsinun tähtesi?\n\n-- Mitä nyt? -- ihmetteli sir Jasper, päästäen pienen käden, joka niin\nhiljaa, mutta päättäväisesti ponnisteli vapaaksi.\n\n-- Hyväinen aika, -- sanoi lady Standish, -- olette te miehet sentään\nlystikkäitä! -- Hän kohautti olkapäitään ja nauroi teennäisesti. Kuten\nkaikki umpustaan puhkeamassa olevat näyttelijättäret liioitteli hän\nosaansa. Mutta sir Jasper oli niin liikutettu ja hämillään, että hän\nei joutanut arvostelemaan. Sitäpaitsi hänen sotisovastaan ei puuttunut\nheikkoja liitekohtia, ja vallattomalla sanalla Julia oli löytänyt\nsellaisen ensi askeleella.\n\n-- Mitä nyt? -- sanoi mies. -- Madam, mitä se merkinnee?\n\nHyräillen laulunsäveltä Julia kiinnitti jälleen huomionsa maisemaan.\n\n-- Julia, -- pyysi hänen puolisonsa syvällä äänellä. -- Julia, --\ntoisti hän uhkaavalla intohimon myrähdyksellä.\n\n-- Sir? -- virkahti tämä, pannen pienen päänsä kallelleen.\n\n-- Kenen vuoksi sitten vuodatit kyyneliä, ellet minun tähteni? Mitä\ntämä käytös merkitsee? Mitä nämä vihjaukset tarkoittavat? Kautta\ntaivaan, minä tahdon tietää totuuden! -- Hänen kasvonsa kuohahtivat,\nsuonet hänen ohimoillaan paisuivat, sieraimet laajenivat.\n\nLady Standish kohotti toisella kädellään hihassa riippuvaa pitsiä,\nkatsellen sitä perin tarkkaan.\n\n-- Olisi parempi, -- sanoi hän, ja hänen äänensä värähti, -- että\net kyselisi minulta, sir Jasper. -- Sitten hän leimahti vihaiseksi,\nherkkänä ja hurmaavana, jollaisena puoliso ei ollut häntä ennen nähnyt.\n-- Sinä käyt omia teitäsi kylläkin vapaana, -- virkkoi hän. -- Kolmena\nviime viikkona et ole viettänyt ainoatakaan iltaa seurassani ja puolet\npäivistäsi annat toisille, joista en tiedä mitään. Oh, minä en valita,\nsir! Valittelin ennen, mutta se on nyt ohi. Olin väärässä, sillä nyt\nnäen, että vastoinkäymisillä on etunsakin. -- Tässä hän hymyili.\n(Olisipa mies tiennyt, miten vähällä hän oli hyrähtää itkuun!) -- Sinun\nlaiminlyömisesi jättää minut vapaaksi.\n\n-- Vapaaksi! -- huudahti sir Jasper tukehtumaisillaan. -- Vapaaksi!\nSuuri Jumala, vapaaksi! Mitä taivaan nimessä tarkoitat? Vapaaksi, madam?\n\n-- Sir Jasper, -- sanoi lady Standish katsahtaen häneen hyvin\nvakavasti, -- et kuule minun enää koskaan kysyvän, kenen seura vetää\nsinua niin paljoa enemmän puoleensa kuin oman vaimosi.\n\n-- Tosiaan, -- huudahti sir Jasper epäröiden vihanpuuskassaan, kun ei\ntiennyt minne päin sen kohdistaisi.\n\n-- Et, -- toisti mylady; -- ja samaa hyvää makua odotan sinulta.\nSe pyyntö ei ole liikaa. Sinun tulisi iloitakin, jos olen löytänyt\nlohduketta poissaolosi korvaukseksi.\n\nSir Jasper päästi kauhean kirouksen ja melkein hyppäsi vaimonsa niskaan.\n\n-- Lohduketta! -- Hän työnsi kätensä puuteroituun tukkaansa ja vavahti\näänettömäksi, löytämättä tehokkaita sanoja.\n\n-- Minä sanoin \"jos\", -- virkahti Julia. Hän ihmetteli, että sanat niin\netsimättä tulivat hänen kielelleen; ja kuitenkin olivat hänen kätensä\npelosta tahmeat, ja hän hengitti lyhyeen maalattujen huultensa välitse.\n-- Jättäkäämme se tuohon sanaseen \"jos\".\n\nHän kääntyi ikkunaan nojautuen sitä vastaan, otti taskustansa\nnenäliinan ja alkoi leyhytellä itseään.\n\nKaidetta pitkin Puolikuun vastapäisellä laidalla tuskin kahdenkymmenen\naskeleen päässä kulki pitkä, hoikka, miellyttävän näköinen, vaikka\nhyvin tummahipiäinen nuori herrasmies. Tämä huomasi hänen herttaiset,\nhehkuvat kasvonsa, tuijotti ensin itsetiedottomalla ihailulla, sitten\ntietoisesti, ja vihdoin hänen tummanpuhuvat kasvonsa punehtuivat\nja hän tervehti, näyttäen hiukan kiihtyneeltä. Lady Standish tiesi\npuolisonsa tulleen aivan lähelle hänen taakseen ja kuullen satiinitakin\njokaisessa kahahduksessa hänen aistimiensa imartelevan liikutuksen hän\ntunsi oudon, kujeiluun kiihoittavan paholaisen, joka oli saanut hänet\nvaltaansa, ajavan häntä yhä edemmäksi ja heilutti pientä nenäliinaansa\nvastaukseksi nuorelle herrasmiehelle melkein heittomuiskua kuvaavalla\nliikkeellä.\n\n-- Kuolema ja kadotus, -- kiljahti sir Jasper, -- ihan silmieni edessä!\n\nHän tarttui vaimoansa ranteesta ja paiskasi hänet alas pitkälle\nsohvalle. -- Ei, -- huusi hän, -- ehkä on aviomiehiä, jotka sellaista\nsietäisivät, mutta minä en kuulu niiden joukkoon. Vai siinä se lohduke\nolikin! Siinä on keikari, jota varten sinä laittaudut sellaisiin\nkoreihin höyheniin ja jota odottelemassa seisot ikkunan luona\nantaaksesi hänelle merkkejä ja myhäilläksesi hänelle! Voi sitä viatonta\nkedon kaunokkia! Äsh! Minun olisi pitänyt ymmärtää se liiallinen\nhellyytesi... teeskentelijä! -- Hän iski ikkunaan niin tuimasti, että\nse särähti auki haoistaan.\n\n-- Kuulkaa, paras mylord Verney, sananen teidän kanssanne! -- Sir\nJasper kuohui jo vimmasta.\n\nSolakka herrasmies pysähtyi kummastuneena.\n\n-- Herran tähden! -- huudahti lady Standish. -- Mitä olen tehnyt? Sir\nJasper, puolisoni! -- Hän tarttui hänestä kiinni. -- Sir Jasper, mitä\nsinä epäilet? Oi, taivas! -- Hän oli pyörtymäisillään ja saattoi tuskin\nlausua johdonmukaista sanaa. -- Tein sen kaiken vain kiusoitellakseni\nsinua. Se oli ainoastaan joutohetken huvia. Oh, rukoilen, usko minua,\nusko minua!\n\n-- Kiellä vaan! -- pauhasi mies. -- Kiellä, mitä olen omin silmin\nnähnyt! Päästäkää minut, madam. -- Hän työnsi vaimonsa syrjään ja\nhyökkäsi avopäin portaita alas kadulle loordi Verneytä kohti, joka\nujosti, mutta miellyttävästi hymyillen kääntyi ja asteli takaisin päin.\n\n-- Kaunis ilma tänään, sir Jasper, -- virkkoi hän kohteliaasti, ja\nvasta sitten hän huomasi sir Jasperin vääntyneet kasvot ja näki\nlady Standishin, joka vastikään oli niin kauniina hymyillyt, nyt\nepätoivoisesti pitävän kiinni ikkunanpielestä, kasvot kuultaen\nkalmankalpeina ihomaalin lävitse.\n\nLoordi Verney oli ujo nuori mies.\n\n-- Ah... ah, hyvää huomenta, -- sanoi hän, kumarsi kohteliaasti ja\nkääntyi nopeaan.\n\nSir Jasper heitti äärettömän ivallisen ja halveksivan katseen vaimoonsa.\n\n\"Kyllä olet valinnut itsellesi oikean jänishousun!\" näkyi hän\najattelevan. Sitten pysähdytti hän hoikan ripeäliikkeisen miehen\nhyökkäävällä huudahduksella:\n\n-- Odottakaa... odottakaa, loordi Verney... loordi Verney... minulla on\nteille vähän puhuttavaa.\n\nNuorukainen pysähtyi, pyörähti päin ja sanoi:\n\n-- Olen palveluksessanne. -- Jonkinlainen kalpeus oli karkoittanut\nvilpittömän nuoruuden punastuksen hänen poskiltaan, mutta silmästä\nsingahti kipuna ylvästä sielukkuutta.\n\nSir Jasper astui häntä kohti ja pysähtyi vasta sitten, kun hänen\nkuusi jalkaansa jänteitä ja lihaksia oli askeleen päässä nuorukaisen\nnotkeasta vartalosta. Hänen kuumat punaisenruskeat silmänsä syöksivät\ntulta, uhkuivat hurjina tuhoa ja turmaa viattomalle nuorelle päärille.\nHänen täyteläiset huulensa yrittivät ivanaurua, mutta vimma väänsi ne\nirvistykseen, jonka välitse hänen valkoiset hampaansa raivokkaasti\nvälkkyivät.\n\n-- Tulkaa, tulkaa, me ymmärrämme toisemme, -- sanoi hän; -- tahdotteko\nkävellä kanssani? Nykyhetki on hyvin sopiva, ja pari tuttavaa kyllä\nhelposti löydämme.\n\n-- Mainiota, -- vastasi loordi Verney koettaen näyttää arvokkaalta,\nmutta ilmaisten siten pojan joka piirteessään. Sitten hänen kasvonsa\nkuohahtivat jälleen punaisiksi, ja hänen jäykkä sävynsä suli. -- No,\nhiisi vieköön, sir Jasper, -- sanoi hän, -- mitä tämä kaikki merkitsee?\n\nSir Jasper loi veristyneet silmänsä ylöspäin.\n\n\"Tämä nuorukainen\", hymähti hän vedoten taivaaseen, \"oo, tämä sievä\nnuorukainen!\" -- Te tahdotte tietää syyn, mylord Verney?\n\nLoordi Verney punastui ja änkytti. Lempo, hän tahtoisi tietää, mitä oli\ntehnyt! Hän oli tietysti sir Jasperin käytettävissä, mutta paljastaa\nmiekkansa miestä vastaan...\n\nSir Jasper päästi äänen, joka oli voihkahduksen ja kiljahduksen\nkeskivälillä. Hän osoitti pyyhkäisevällä kädenliikkeellä tuskallisessa\njännityksessä odottavan, ikkunanpieleen naulatun lady Standishin\nhahmoa. Sitten hän sähisi:\n\n-- Minä tiedän!\n\n-- Sir Jasper!\n\n-- Sanon teille, että tiedän, -- toisti sir Jasper, -- riittäköön se.\n\n-- Hyvä Jumala, -- läähätti loordi Verney, -- tässä on mitä ikävin\nerehdys. Tarkoitatteko, sir... onko minun ymmärrettävä, sir Jasper...?\nSe on järjetöntä. -- Kalpea kauhu ja tulipunainen hämmästys kilpailivat\nhänen rehellisellä otsallaan. -- Ette suinkaan tarkoita, että lady\nStandishilla on mitään yhteyttä tämän merkillisen näytelmän kanssa?\n\nSir Jasperin vapiseva käsi kohosi raivokkaasti, sitten etsi se\numpimähkään miekankahvaa ja putosi vihdoin voimattomasta inhosta hänen\nsivulleen.\n\n-- Mylord, -- sanoi hän, -- lady Standish on naisten helmi, sen\nhaluaisin teidän tietävän! Naista, joka on hyveellisemmin kiintynyt\npuolisoonsa ja velvollisuuteensa, ei ole koskaan nähty... Sen tahtoisin\nteidän tietävän! -- Musertavassa ivassaan hänen kasvonsa olivat aivan\nhirveät nähdä. -- Valitukseni teitä kohtaan, sir, koskee... -- Hän\npysähtyi ja loi epävakaan katseen nuoreen herrasmieheen, joka nyt alkoi\nosoittaa ilmeisiä pelon merkkejä. Mustasukkainen puoliso, sellaisenhan\nsaattoi kohdata minä päivänä tahansa... mutta raivohullu!...\n\n-- Teidän säärenne muoto on minulle vastenmielinen, sir. Teillä on\nsäädyttömät pohkeet; en voi kärsiä, että jotakin ääriviivoiltaan niin\nloukkaavaa kulkee edestakaisin ikkunoitteni alla.\n\n-- Ymmärrän, ymmärrän, sir Jasper, -- virkkoi loordi Verney lepytellen\nja peräytyi puhuessaan, samalla kun hän hermostuneesti vilkuili\nympärilleen tyhjällä kadulla. -- Jääkää siis hyvästi.\n\nHän kumarsi ja kääntyi.\n\n-- Lurjus! -- ärähti sir Jasper, ojentaen kätensä tarttuakseen häneen.\n\n-- Pidän sen mielessäni, -- huudahti loordi Verney. -- Hyvästi, hyvästi!\n\nHän pakeni nopein askelin.\n\n-- Lurjus, lurjus! -- kirkui raivostunut baronetti, alkaen ajaa häntä\ntakaa. Mutta hänen vimmansa teki hänet kömpelöksi. Hän kompastui,\nluiskahti, iski jalkansa kiveen, kaatui polvilleen ja nousi entistä\nkiihtyneemmässä mielentilassa: yrmeänä ja synkästi kostoa vannoen.\n\nLoordi Verney oli arka nuori mies. Jos kelle muulle tahansa olisi tämä\nkohtaus Kuninkaallisella Puolikuulla sattunut, niin tunnin perästä\nolisi koko Bath tiennyt, että sir Jasper Standish oli äkkiä tullut\nmielipuoleksi. Mutta loordi Verney oli niitä, jotka kierittelevät\nsanaa kielellään kolmeen kertaan, ennenkuin sen lausuvat, ja sitten\nsanovatkin jotain muuta. Sitäpaitsi hän ei ollut varma, että\nitsekään oli esiintynyt kovin loistavasti tuossa kummastuttavassa\nvuoropuhelussa, ja siksi piti hän suunsa kiinni.\n\nMutta päivän kuluessa alkoi hän uteliaasti muistella lady Standishin\nherttaista, hymyilevää tervehdystä ja pientä liikettä valkoisella\nnenäliinalla. Oli näyttänyt ikäänkuin nainen olisi hänelle heittänyt\nlentosuukon (tätä ajatellessa hänen korviansa alkoi kuumottaa). Sitten\nmuisti hän sir Jasperin käsittämättömän suuttumuksen ja murheen\nmurtamat kasvot ikkunassa! Oliko se mahdollista? Se oli mahdotonta!\nÄlähän... sellaista oli ennenkin tapahtunut. Hämärän tullen hän päätti\netsiä sen hienoon elämään tottuneen toverin neuvoa, joka oli kyllin\nystävällinen luotsatakseen hänen kokemattomat askeleensa Bathin\nseuraelämän ensimäisten karien ja kallioiden ohi. Tämän herrasmiehen\nnimi oli Spicer. Hän nimitti itseään kapteeniksi, mutta hänen\nrykmenttiänsä ei kukaan tiennyt.\n\n\n\n\nIII kohtaus.\n\n\nSir Jasper tulla harppasi takaisin taloon. Aamusuojassa sivuutti hän\nsanaa sanomatta vaimonsa.\n\n-- Sir Jasper, -- virkkoi tämä kuroittaen arasti kättänsä. -- Oi, sir\nJasper, etkö tahdo kuunnella minua? Tämä on mitä kauhein erehdys.\nSir Jasper, minä vannon, että olen sinulle uskollinen, en ainoastaan\nteossa, vaan jokaisessa ajatuksessa, mikä sydämeni pohjalla liikkuu.\n\n-- Älkää vannoko, madam, -- sanoi hän, sulkien oven hänen nenänsä\nedessä.\n\nKymmentä minuuttia myöhemmin hyökkäsi hän jälleen ulos. Julia\nkuuli hänen askeltensa kajahtelevan: ne tuntuivat hänestä hyvin\nhurjilta. Hän istui punaraitaisella sohvalla, tällä kertaa liian\nonnettomana itkeäkseen. Perin lapselliselta ja etäiseltä näytti nyt\naamun myrsky. Hän istui kädet ristissä, silmät jäykkinä, ajatellen\nhirveitä mahdollisuuksia ja turhaan koettaen keksiä keinoja niiden\nvälttämiseksi. Päivällinen katettiin, mutta se jäi nauttimatta. Myladyn\npalvelijatar toi hänelle teetä. Tämän Julia-parka joi, sillä hän tunsi\nitsensä heikoksi ja väsyneeksi. Sitten juolahti hänen mieleensä äkkiä\najatus.\n\n-- Sen rouva Bellairsin, joka teki minulle tämän kepposen, -- tuumi\nhän, -- on se nyt korjattava. -- Hän kyhäsi nopeasti epätoivoisen\nkirjelapun ystävättärelleen ja lähetti mustan palveluspoikansa\nkiireimmiten sitä viemään perille.\n\n       *       *       *       *       *\n\n\"Seurasin sinun neuvoasi omaksi turmakseni. Sinä kehoitit minua\ntekemään sir Jasperin mustasukkaiseksi; minä yritin tehdä hänet\nmustasukkaiseksi ja onnistuin siinä aivan liian hyvin. Hän luulottelee,\nettä on jotakin minun ja loordi Verneyn välillä. Poloinen nuori mies,\nolen puhutellut häntä vain kolme kertaa elämässäni! Heidän välillään\ntulee kaksintaistelu, ja molemmat saavat surmansa. Riennä luokseni,\nrakas rouva Bellairs, nähdäksesi, mitä on tehtävä, sillä minä olen\npuolikuollut pelosta ja tuskasta.\"\n\n       *       *       *       *       *\n\nAlkoi hämärtää, kun rouva Bellairsin kantotuoli jo uskomattoman\npian kääntyi kulmasta keinuvalla vauhdilla; saattoi eroittaa hänen\nmetallinkirkkaan äänensä kantajain askelten poljennasta, kun hän\npäivitteli näiden hitautta.\n\n-- Etanoita te olette... etanoita, ettekä miehiä. Kas, eikö jokainen\nteistä astu kuin olisi isoisänsä isä? Teillä ei ole, sen tahtoisin\ntietävänne, ruumisarkku, vaan tuoli kannettavananne. Oi, taivaan Herra,\npelasta minut sellaisilta laiskoilta vetelyksiltä!\n\nKovassa touhussa hän tempasi oven auki; kuin myrskytuuli suhahti hän\nkäytävän halki, työkäten lady Standishin orjamaisesti kohteliaan\npalvelijan tieltään. Yhtä tarmokkaasti hyökkäsi hän murheesta murtuvan\nnaisen huoneeseen.\n\n-- Vai niin, -- sanoi hän, -- ovatpa ne sieviä askareita! Ja miksi\nloordi Verney, jos saan kysyä?\n\n-- Oi, rouva Bellairs, -- huudahteli hänen ystävänsä voivotellen, --\ntämä on tosiaan kauheata! Ajattelehan sir Jasperin vaaraa; ja kaikki\nsenvuoksi, että olin kylliksi hupsu kuunnellakseni sinun turmiollista\nneuvoasi.\n\n-- Minun neuvoani! -- ihmetteli Kitty-rouva. -- Minun neuvoani...\nkaunista puhetta! Mutta missä on apunaisesi, ja missä ovat ne täytetyt\nhuuhkajat, joita pidät eteisessä? Mitä heistä on hyötyä, elleivät he\ntee tehtäväänsä? Valoa, valoa... kuka osaa pimeässä puhua? -- Hän\njuoksi kutsuen ovelta ovelle.\n\n-- Voi, voi, -- huokasi lady Standish nojaten huumaantunutta päätänsä\npieluksiin.\n\n-- No, no, -- kehoitteli rouva Bellairs välittämättä pieniä\nvahakynttilöitä tuovien palvelijoiden ja kimaltelevaa käherryspaperia\npitelevän kamarineidon läsnäolosta. -- Nouse heti istumaan, Julia,\nja kerro minulle kaikki alusta loppuun. On turhaa yrittää asiaa\nlievennellä, sillä tahdon tietää kaiken, mitä on tapahtunut.\n\nMutta ennenkuin hänen ystävänsä, jonka selkä tästä käsittelystä alkoi\njäykistyä, oli ehtinyt riittävästi koota ajatuksiaan arvokkaasti\nvastatakseen, rouva Bellairs itse jatkoi sulavalla sanatulvalla:\n\n-- Siis, madam, et tyydy siihen, että sinulla on oma puoliso, vaan\npitää sinun laskea verkkojasi loordi Verneyllekin. Mitä? Hän ei ole\nkoskaan edes vilkaissut sille puolelle huonetta missä olet ollut! Ka,\nvielä eilen illalla hän vakuutti tuskin tietävänsä, olitko pitkä vai\nlyhyt. Poista jo sellaiset ajatukset päästäsi, mylady Standish. Loordi\nVerney ei ole sinua varten. Voi näitä maalaistyttöjä!\n\nLady Standish nousi vavisten raivosta.\n\n-- Hiljaa, -- sanoi hän, -- sanoissasi ei ole järkeä eikä totuutta.\nMenettelin kylläkin hupsusti kuunnellessani epänaisellisia neuvojasi.\nYritin pettää puolisoani, ja Jumala on minua rangaissut.\n\n-- Ah, -- virkkoi Kitty-rouva, -- petos on perin vakava synti.\nIhmettelen, että sinun juuri piti iskeä silmäsi tähän nuoreen loordiin.\nOi, Julia! -- tässä hänen äänensä suli ja hänen isot ruskeat silmänsä\nhimmenivät. -- Sinulla oli koko Bath, -- sanoi hän, -- ja sinun piti\niskeä loordi Verneyhin. Ainoaan mieheen, joka mielestäni... ainoaan\nmieheen, jonka minä olisin voinut... Oi, kuinka uskalsit? Ei, se\non eksytys! -- huudahti hän leimahtaen taas vihaiseksi ja tarttuen\nystävänsä ranteeseen. -- Pelissäsi oli enemmän kuin tahdot uskotella,\nsinä viekas silkinhieno teeskentelijä! Jos hän saa surmansa, miltä\nsinusta silloin tuntuu?\n\n-- Oi, -- huudahti lady Standish, -- julma nainen! Tämäkö on apusi? Sir\nJasper saa surmansa!\n\n-- Sir Jasper? Viulunkieliä! -- purskahti Kitty-rouva ylvään\nhalveksivasti. -- Kuka välittää sir Jasperista? Harry-poikaani minä\najattelen. Oi, oi! -- voihkaisi leski ja hyrähti itkuun.\n\nLady Standish seisoi hämmästyneenä.\n\n-- Mitä! -- huusi hän. -- Rakastatko _sinä_ loordi Verneytä?\n\n-- Hän on täällä ainoa, -- nyyhkytti Kitty, -- joka ei rasita minua\nhartaalla huomaavaisuudellaan... ainoa, joka ei tottele kutsuani\nkuin sylikoira. Jos katsahdan häneen, hän punehtuu ujoudesta eikä\nrakkaudesta; jos hänen kätensä vapisee, johtuu se hänen suloisesta\narkuudestaan eikä kosketukseni hurmasta. Olin sydämessäni kiintynyt,\n-- sanoi Kitty-rouva yhteen purtujen hampaittensa välistä, -- olin\nsydämessäni kiintynyt loordi Verneyhin, ja nyt sinun pitääkin hänet\nsur... sur... surmauttaa ennenkuin olen edes ehtinyt saada hänet\nnäkemään, minkäväriset silmäni ovat.\n\n-- Voi, voi! -- huokasi Julia Standish voimatta vieläkään itkeä.\n\n-- Voi! -- nyyhkytti puolestaan Kitty-rouva, kokonaan unohtaen punaiset\nnenät ja turvonneet silmäluomet.\n\nÄänettömyyttä häiritsi vain lesken nyyhkytykset ja aviovaimon\nhuokaukset.\n\nSitten virkkoi Kitty Bellairs heikolla, tukehtuneella äänellä: --\nOlkoon tämä sinulle läksy, jotta et koskaan petä.\n\n-- En ole koskaan ennen valehdellut, tämä oli ainoa valeeni, -- voihki\nlady Standish.\n\n-- Ah, -- sanoi Kitty, -- \"ainoata valhetta\" ei ole koskaan ollut\nolemassa, madam. Valhe kihlautuu heti syntyessään ja sen jälkeläiset\novat Abrahamin siementä lukuisammat.\n\nMolemmat naiset nousivat epätoivon asennoista ja, kumpikin saman\najatuksen valtaamana, lähestyivät toisiaan.\n\n-- Mitä on nyt tehtävä -- kysyi lady Standish.\n\n-- Mitä on tehtävä? -- säesti rouva Bellairs.\n\n-- Menkäämme etsimään sir Jasper, -- ehdotti vaimo, -- ja kertokaamme\nhänelle koko totuus.\n\nKosteitten silmäripsiensä välitse Kitty loi musertavan ylenkatseen\nsilmäyksen ystäväänsä.\n\n-- Niin, -- sanoi hän ivallisesti, -- se olisi tosiaankin hyödyllistä.\nKa, lapseni, menkäämme vain me molemmin vannomaan syyttömyyttäsi\nsir Jasperille, niin riittää se jokaisen järkevän henkilön silmissä\nnimenomaan varmentamaan rikollisuutesi koko lopuksi ikääsi. Ei, --\ntorjui hän, -- on keksittävä jotakin parempaa. Meidän pitää toimia\nkätilönä valheelle ja perustaa sen pikku perhe mahdollisimman pian.\n\n-- Minä en enää valehtele, -- vakuutti lady Standish.\n\n-- Olen kuullut, -- sanoi Kitty-rouva haaveillen, -- että loordi Verney\non oppinut miekkailua ulkomailla.\n\n-- Voi kauheata! -- voihkaisi toinen.\n\nRouva Kitty pysähtyi, puraisi suippenevaa sormeaan, raapaisi\nkulmakarvojaan, rypisti valkeaa otsaansa ja oli syviin mietteisiin\nvaipuneena. Äkkiä hänen hymykuoppansa jälleen näyttäytyivät.\n\n-- Jo sain tuuman! -- sanoi hän. -- Se on niin helppoa kuin olla voi.\nTahdotko jättää asian minun haltuuni?\n\nLady Standish alkoi vavista. Hän oli paljon itkenyt, oli ollut\nsyömättä, ja hänen sydämensä oli kauhun vallassa. Hän tunsi huimausta\npäässänsä.\n\n-- Mitä aiot tehdä? -- kysyi hän yrittäen koko uupuvalla voimallaan\npysyttää haihtuvaa ajatuskykyään.\n\n-- Tehdä? -- virkkoi rouva Bellairs. -- Ennen kaikkea estää\nkaksintaistelun. Sopiiko se sinulle?\n\n-- Oi, kyllä, -- huudahti Julia, ja kasvojen hipiä kävi lyijynharmaaksi\nihomaalin alla.\n\n\"Hän on jälleen saamassa hermokohtauksen\", ajatteli toinen. \"Sellainen\nvaivainen pikku hupsu!\"\n\nMutta tämä kohtaus sopi mainiosti hänen suunnitelmiinsa; hän ei liian\nnopsana kiirehtinyt lady Standishia toinnuttelemaan. Kuitenkin kutsui\nhän hänen apunaisensa ja auttoi viemään potilaan huoneeseensa ja\nasettamaan hänet vuoteeseen. Sitten neuvoi hän hajusuolaa ja unta.\n\n-- Jätä se kaikki minun huostaani, -- kuiskasi hän pieneen korvaan,\njoka oli ylinnä pieluksella; -- minä pelastan sinut.\n\nLady Standish hapuili ystävänsä kättä omallaan, joka oli kylmä ja\nvapisi. Naiset puristivat luottavaisesti toistensa kättä, ja rouva\nBellairs sipsutti alas vastaanottohuoneeseen.\n\n\"No\", hymähti hän, \"katsokaamme\". Äkillinen innostus säihkyi hänen\nsilmissään. Hän työnsi kätensä sivullaan riippuvan korukirjaillun\nkäsilaukun pohjaan, otti esille muutamia kirjeitä ja alkoi valita\nniiden joukosta, huulet kurttuun vedettyinä. Siellä oli sir Jasperinkin\nlähettämä. Tuollaisia keimeitä, sirosti pyöristeltyjä lauseita, jotka\nsaattoivat merkitä kaikkea tai ei mitään, sen mukaan kuin nainen\ntahtoisi ne käsittää. Mutta tällä hetkellä se oli tarpeeton. Takaisin\nse meni korukirjailtuun laukkuun. Siinä oli töherrys Harry Verneyltä:\ntämä kieltäytyi hänen aamukutsuistaan, koska oli luvannut (ilman\nt-kirjainta) mylord Scroopille lähteä hänen kanssaan metsästysretkelle\n(isolla alkukirjaimella ja ilman ä:n pilkkuja). Kitty Bellairs\nkatsahti siihen hyvin hellästi, sulki sen rakkaalla kosketuksella ja\npani takaisin pesäänsä. Nyt sai hän käsiinsä ison kokoontaitetun,\nosoitteella varustamattoman arkin, joka sisäpuolelta oli täynnä\nvoimakasta mustaa kirjoitusta. Kähärä kastanjanruskea hiussuortuva oli\nkiinnitetty arkin yli smaragdipäisellä nuppineulalla.\n\n \"Julmin, kaunein, armahin!\"\n\nkuuluivat intohimoiset sanat,\n\n \"halutuin, rakastetuin! Eilenillallako vai sata vuotta sitten me\n tapasimme? Tässä on hiuskihara, jota maailman suloisin käsi suvaitsi\n hyväillä. Sillä hetkellä muuttui se aivan liian kallisarvoiseksi\n esineeksi omistaja-rukalleen. Senvuoksi hän rohkenee sen laskea\n saman jumalattaren alttarille, joka sen pyhitti. Viskaako hän sen\n luotaan? Tai säilyttääkö hän sen, sallien sen, jokainen hius kielenä,\n haastaa itselleen polttavasta lemmenlieskasta, jonka hän sytytti\n tässä kuolevaisessa rinnassa? Näinkö minä unta vai saattaako se olla\n totta?... Suupielessäsi oli tilkkutäplä hymykuopan yläpuolella, jota\n suutelin. Oh, se oli varmaankin unta! Yksi sana, ihanin: milloin saan\n uneksia jälleen?\n\n Sinun omasi ja iäti omasi.\n\n J. K. Hiuskihara oli valkoinen ennenkuin sitä kosketit, mutta kuten\n näet olet muuttanut sen tulenväriseksi!\"\n\nKitty-rouva luki ja hymyili. \"Juuri osuvasti!\" Sitten hän pysähtyi.\n\"Mutta onko tuolla naisella hymykuoppa?\" sanoi hän. \"Onko hänellä?\nViisi siitä, jotakinhan täytyy uskaltaa. No, jos tunnen miehet, sir\nJasper on kuluttava koko yön kulkemalla ympärinsä keksiäkseen jotakin\nvahvistusta epäluulolleen.\"\n\nHän taittoi kirjeen kokoon. \"Täytyy näyttää siltä kuin se olisi\npudonnut naisen povella. Tuolla sohvan jalkopäässä pistäen hiukkasen\nesille jakkaran alta! Mustasukkainen silmä ei voi olla sitä\nhuomaamatta!\"\n\nTeko oli tehty.\n\nHän sieppasi viittansa ja päähineensä, katsahti iloisesti ympäri\nhuonetta ja tyydytyksekseen huomattuaan, että kirje kynttilän valossa\noli kyllin näkyvissä vetääkseen puoleensa harhailevan silmän, hän\nriensi pois, kutsui kantotuolinsa ja lähti paljoa paremmalla tuulella\nkuin oli saapuessaan osoittanut.\n\n\"He eivät voi taistella ennen aamua\", virkkoi hän itsekseen mukavasti\nlaittautuessaan kantotuolin silkkiseinuksien varaan. \"Taivas vain\nsuosikoon suunnitelmaani!\" Hän huoahti hurskaan rukouksen kantajain\nhölkätessä eteenpäin.\n\n\n\n\nIV kohtaus.\n\n\nEnsi kertaa kahteen viikkoon sir Jasper palasi ennen pikkutunteja perin\nsiroon asuntoon, jonka hän oli vuokrannut Bathin seurustelukaudeksi.\n\nKello oli noin kymmenen illalla, kun hänen levoton kätensä\novenkolkuttimella ukkosen tapaan jyrähdytti taloa, hälyttäen palvelijat\nkorttipelistään alhaalla eteisessä ja lihavan hovimestarin mukavasta\nnuokkumisesta emännöitsijän takkavalkean ja tuoksuvan punssilasin\nääressä. Vanhemman palvelijan hermot saivat tosiaankin sellaisen\ntärähdyksen, että hän ovelle rientäessään pudotti ässän avarasta\nkalvosimestaan. Sitruunankuorelta lemuten hovimestari kiirehti\nottamaan vastaan herransa viitan ja kepin. Tremlet-rouvan myssynnauhat\nvärähtelivät portaiden yläpuolella; talonväki oli kiihkeän uteliaana,\nsillä hänen armonsa apunainen oli kyyneltäkään unohtamatta kertonut\nheille rouvan tunteitten tilan.\n\nSir Jasper sadatteli saineesti sisään astuessaan, sivalsi nuorempaa\npalvelijaa kepillään pohkeille töllistelemisestä, rukoili vanhurskasta\nluojaa mahdollisimman nopeasti toimittamaan hovimestarin sielun\npaikkaan, jonka lämpömäärän hän itse auliisti ehdotti. Sitten harppasi\nhän vierashuoneeseen, lyhyesti ilmoittaen, että hän odotti joitakuita\nherrasmiehiä.\n\nHän katsahti ympärilleen otsa rypyssä, etsien vaimoaan. Huone\ntuntui tyhjältä ja autiolta, vaikka kynttilät paloivat kirkkaasti\nkattokruunuissa. Hän pysähtyi synkkänä, seisoi hetkisen epäröiden,\nsuuntasi sitten askeleensa portaille ja nousi päättäväisesti\nylikertaan. Myladyn pukuhuoneessa istui nainen hämärän kynttilän\nvalossa lukemassa saarnakirjaa. Hänellä oli pitkulaiset punakat\nkasvot, oli ennen ollut hänen armonsa äidin vaalijana, ja sir Jasper\nvihasi häntä suuresti. Hän nousi äkäisenä, niiasi tavalla, joka\nkaunopuheisesti tulkitsi hänen paheksumistaan; ja sir Jasper tunsi,\nettä tuo nainen, joka hänen sisälle tullessaan laski kirjansa syrjään,\nlukemansa saarnan jokaisella rivillä oli tuominnut hänet yhtä mukavaan\npaikkaan kuin hän hovimestarin.\n\n-- Oih, herrajesta! -- näin rukoili hän sir Jasperia peloittavalla\nkuiskauksella. Eikö hän taivaan nimessä voisi astua hiljempää?\nMylady oli nukuksissa. Hänen armonsa oli ollut niin sairas,\nvoinut niin pahoin, että hän, Megrim, oli jo lähettämäisillään\nnoutamaan apteekkaria ja antaa etsiä sir Jasperia kautta Bathin.\nSir Jasper ei näkynyt sitä käsittävän, mutta mylady oli heikko\nruumiinrakennukseltaan: hento kukka! Ankara katse sir Jasperilta,\nepäystävällinen sana, raa'asta kohtelusta puhumattakaan, saisi hänet\nnuokahtamaan pois hänen käsistään. Niin, juuri sillä tavoin kävisi.\n\nSir Jasper loi synkän, epäluuloisen katseen ympärilleen. Hän tuijotti\nnaiseen, huoneen nurkkiin, suljettuun oveen. Hän tunsi polttavan\nmustasukkaisuutensa saavan sapen kiehumaan viheriänkeltaisena\nsisässään. Hän ojensi kätensä vaimonsa oven lukkoa kohti; mutta\nrouva Megrim ehätti hänen aikomustaan estämään niin päättäväisellä\nliikkeellä, että hänen ahtaat kureliivinsä narskuivat tukevan vartalon\npuristuksesta.\n\n-- Ei, -- sanoi hän, -- ei, sir Jasper, ellette tahdo astua hengettömän\nruumiini ylitse! -- Tässä hän kovin vapisi, ja hänen silmäinsä alustat\nja nenänsä leimahtivat punaisiksi.\n\n-- Pyh! -- mörähti sir Jasper ja astui jälleen portaita alas tyhjään,\nvalaistuun vierashuoneeseen. Ensiksi pysähtyi hän ikkunan luo, missä\nlady Standish oli seisonut ja hymyillyt loordi Verneylle. Sitten\nmeni hän vaimonsa kirjoituspöydän ääreen, laski kätensä lippaalle,\nmissä tämä säilytti kirjeitään, ja vedettyään sen auki puoliääneen\nkiroten hän kääntyi nostamaan tuolilta silkillä täytetyn pussin.\nTuokiossa hänen silmänsä äkkäsi rouva Bellairsin taitavasti kätkemän\nja näytteille asettaman kirjeen syrjän. Hän otti sen ylös ja silmäili\nsitä; siinä ei ollut osoitetta, heikko parfyymi hiveli hänen nenäänsä,\nja paperi avautui viettelevästi hänen kädessään. Hän levitti arkin ja\nnäki punervan hiuskiharan. Sitten hänen silmänsä väkisinkin lukivat\nkirjeen. Ja hänen lukiessaan veri syöksähti hänen aivoihinsa huimaten\nhäntä, ja hän vaipui pitkälle sohvalle repien poimuröyhelöä kaulastaan.\nHetkisen oli hän kuin tukehtuneena. Kun hänen hengityksensä palasi,\nvaltasi hänet raivo, joka tuntui hekumallisen riemukkaalta. Hän asetti\npaperin valoon ja tarkasteli lemmenkiharaa.\n\n-- Punainen! -- huudahti hän, -- punainen!\n\nHän ajatteli loordi Verneyn oliivinvärisiä kasvoja ja tuijotti\ntaas kiharaan ikäänkuin epäillen aistimiaan. Punainen! Oliko niitä\nkaksi, mustahiuksinen ja punatukkainen? Seis! Oi, naiset ovat\nviekkaita paholaisia! Loordi Verney oli vain silmäinpeite. Tämä,\n_tämä_ porkkananvärinen Judas olikin lohduttaja! \"Suupielessäsi oli\ntilkkutäplä, jota olin suutelevinani.\" Sir Jasperia puistatti sisäinen\nulvahdus, joka hänen huuliltaan kirposi katkenneena valituksena.\nHymykuoppa ja tilkkutäplä! Niin, hän oli ne nähnyt! Vain muutama lyhyt\ntunti sitten oli hän aikonut suudella tuota hymykuoppaa puolison\nylväällä ilolla... tuota hymykuoppaa, joka oli aiottu toiselle miehelle!\n\n\"Hiiteen ne, hiiteen ne!\" huudahti sir Jasper puristaen kätensä\nnyrkkiin päänsä yläpuolella. Maailma alkoi pyöriä hänen silmissään, ja\nkaikki muuttui verenkarvaiseksi. Seuraavassa silmänräpäyksessä hän oli\njälleen kylmä ja torui itseään vimmastaan. Hänen täytyi pysyä tyynenä,\ntyynenä kostoansa varten. Hänen oli etsittävä pää, mistä tämä kihara\noli kotoisin, ja sen täytyi tapahtua vielä tänä iltana, vaikka hänen\nolisi samoiltava kautta kaupungin. Hän istahti, levitti turmiollisen\npaperin eteensä ja tuijotti siihen.\n\nTässä asennossa ja mielentilassa tapasi hänet vieras, joka pian\nsenjälkeen ilmoitettiin kapteeni Spicerin nimellä. Hän oli hoikka\nnuori herrasmies, katsoi jonkun verran kieroon ja oli puettu viimeisen\nmuodin mukaan. Hän tepsutti esille, kumarrellen ja huiskien valkoisia,\nhienosti käyräsormisia käsiään.\n\nHän lausui sir Jasperille kunnioittavat tervehdyksensä. Tähän asti hän\nei ollut saanut iloa ja kunniaa tehdä sir Jasperin tuttavuutta, mutta\noli mielissään tilaisuudesta... jokaisesta tilaisuudesta, mikä tuotti\nhänelle tämän ilon ja kunnian. Saisiko hän, saisiko hän? Hän ojensi\nsirosti emaljoidun nuuskarasian ja hoippui isäntää kohti. Sir Jasper\noli noussut kankeasti, hänen sumeissa silmissään ei näkynyt vastausta.\n\n-- Vai ette te käytäkään? -- virkkoi kapteeni Spicer, ottaen itse\nhyppysellisen, vetäen nenäänsä erinomaisen sirosti ja tehden\nhienonhienon liikkeen ranteellaan. -- Ja oikeassa olettekin, arvoisa\nherra! Ruma tapa. Ruma tapa. Mutta sittenkin, -- jatkoi hän viehkeästi\nhymyillen, -- vakuutan, että sitä ilman en voisi tulla toimeen\npuolipäivästä puoliyöhön. Mutta sen pitääkin olla puhdasta macabawta.\nKaikki muu paitsi macabaw... hyi, hyi!\n\nSir Jasper ravisti itseään ja keskeytti murahtaen:\n\n-- Mistä johtuu minulle tämä kunnia, sir?\n\n-- Tulen, -- vastasi kapteeni Spicer, -- loordi Verneyn puolesta, kuten\njo lienette arvannut. Oli joku pikku asia, luullakseni koski se...\nheh... hänen alaraajojensa muotoa. Sellaisen yksityisasian suhteen,\nsir, kuin, hm, alaulottimet, herrasmies ei voi sietää huomautuksia.\nKäsitätte, että mylord Verney siitä loukkaantui, sir Jasper,\nloukkaantui! Minä itse, vaikka olenkin perin hyvä tuttava hänen armonsa\nkanssa, en ole koskaan rohjennut vihjata hänelle edes trikootavarain\nkauppiaan nimeä. Ja kuitenkin tunnen tällä alalla oikean neron, sir,\nmiehen, jolla on kykyä... sanoisin jumalaista lahjakkuutta näiden\nintiimien vaatekappaleitten käsittelyssä! Mutta, hyvä Jumala, sir,\nhienotuntoisuutta, hienotuntoisuutta!\n\nSillävälin sir Jasper oli nostanut kirjeen pöydältä ja lähestyi\nmiettiväisenä kapteeni Spiceriä, katsellen kädessään pitämästänsä\nhiuskiharasta nuoren herrasmiehen päähän, joka kuitenkin oli niin\nhuolellisesti puuteroitu, että oli aivan mahdotonta sanoa, minkävärinen\nse jauheen alta oli.\n\n-- Sir, -- keskeytti hän tässä kohdassa, -- suokaa anteeksi, tahtoisin\nmielelläni tietää, onko teillä omat hiuksenne vai tekotukka.\n\nKapteeni Spicer hypähti askeleen taaksepäin ja katsahti kummastuneena\nbaronetin vakavaan naamaan.\n\n\"Jumaliste\", ajatteli hän itsekseen, \"Verney on oikeassa, tuo mies\non hullu!\" -- Hahhah, -- sanoi hän ääneensä, -- hyvin näppärästi,\nsir Jasper, hyvin näppärästi. Joku pieni sanaleikki-arvoitus, heh?\nPeijakas, minä pidän arvoituksista! -- Hän vilkaisi ovelle päin. Sir\nJasper tuli yhä lähemmäksi hänen peräytyessään.\n\n-- Kysyn teiltä, sir, -- tiukkasi hän uhkaavasti kohoavalla äänellä, --\nonko teillä oma tukkanne? -- \"Mies näyttää peljästyneeltä\", tuumi hän\nitsekseen, \"se on tavattoman epäiltävää!\"\n\n-- Minäkö? -- huudahti kapteeni seisoen selkä ovessa ja kädellään\nhapuillen ripaa. -- Hyi, hyi; kuka käyttää nykyään tekotukkaa, ellei\njoku maalaisserkku? Hi, hi! Kyllä nyt on lämmin yö!\n\nSir Jasper oli pysähtynyt hänen eteensä ja mulkoili häneen musertavin\nkatsein.\n\n\"Hänen jauhonaamansa on niin maalattu\", ajatteli onneton baronetti,\n\"että en hiisi vie osaa arvata miehen väriä\". Hänen kätensä vaipui\nepäröivästi sivulle.\n\nHikihelmiä kumpusi kapteeni Spicerin otsalle.\n\n\"En enää ikinä vie taisteluhaastetta mielipuolelle!\" ajatteli hän.\n\n-- Tukkanne on mainiosti puuteroitu, -- virkkoi sir Jasper.\n\n-- Oh, niin se on, juuri niinkuin sanotte... _poudre à la maréchale_,\nsir, -- myönsi kapteeni. Mutta nyt olivat hänen uutterat sormensa\nvähitellen onnistuneet kääntämään ovenrivan. Aukko ammotti hänen\ntakanaan; silmänräpäyksessä hänen hoikka vartalonsa kääntyä kiepsahti,\nja hän oli poissa.\n\n-- Hoi, hoi! -- huusi sir Jasper, -- seis, mies, seis! Asiamme on vasta\njuuri alkanut.\n\nMutta kapteeni Spicer oli ehtinyt ulko-ovelle.\n\n-- Katsokaa isäntänne perään, -- sanoi hän palvelijalle, -- hän on\nsairas, hyvin sairas!\n\nSir Jasper riensi juoksujalkaa hänen perässään eteiseen.\n\n-- Pysäyttäkää hänet, hullut! -- huusi hän palvelijoille, ja sitten\nsamassa hengenvedossa komensi:\n\n-- Takaisin! -- ja itsekseen hän hymähti: \"Se ei voi olla hän. Tuon\nsileän, räpyttelevän houkkion päässä ei konsaan ole voinut kasvaa\nniin kähärää hiussuortuvaa, eikä hän ole kirjoittanut niin tarmokasta\nkäsialaa, ei... eikä suudellut hymykuoppaa! _Suudellut hymykuoppaa_!\nKuolema ja kirous!\"\n\n\n\n\nV kohtaus.\n\n\nHänen seisoessaan kuohuksissa ja hämmennellessään synkkien mietteiden\nsameaa keitettä kuului pari itsetietoista naputusta katuovelta, ja\nhänen luokseen astuivat hilpein huudahduksin ystävät, joita hän\nodotteli.\n\n-- Ah, Jasper, poikaseni, -- tervehti Tom Stafford lyöden häntä olalle,\n-- vuottamassa meitä? Jumaliste, oletpa sinä verenhimoinen mies!\n\n-- Ja täydellä syyllä, -- sanoi eversti Villiers, helistellen\nkannuksiaan ja heittäen sotilasviittansa yltään. -- Tuhat tulimaista,\nmies, tahtoisitko, että hän istua kyyhöttelisi häpeässään?\n\nSir Jasper ojensi käden kummallekin; ja pitäen häntä olkapäistä\ntoverit astuivat hänen yksityishuoneeseensa ja sulkivat oven niin\nhuolellisesti, että pitkillä palvelijoilla ei ollut muuta neuvoa kuin\nvuorotellen kuunnella ja tirkistellä avaimenreiästä.\n\n-- Tom, eversti Villiers, -- alkoi sir Jasper, -- pyytäessäni teiltä\ntätä suosiota halusin palveluksianne, koska, kuten teille sanoin,\nminulla oli vakavia epäilyksiä lady Standishin uskollisuudesta.\nNyt, hyvät herrat, epäileminen ei enää ole mahdollista, minulla on\ntodistuksia!\n\n-- Hei, hei, Jasper, älä anna mielesi masentua! -- huudahti rattoisa\nTom Stafford. -- Näetsen, ystäväiseni, olet aikoinasi liiaksi\narmastellut niitä pieniä hempukoita, jotta et tietäisi, mitä helliä\ntaipuvaisia olentoja ne ovat. Luonto vetää puoleensa, miekkoseni;\nja täytyyhän heidän seurata muotia! Tahtoisitko olla Bathin ainoa\naviomies, jonka vaimo ei eläisi muodikkaasti? Hst, hst, niin kauan kuin\nkykenet mittelemään miekkoja ja tipahuttamaan asian puolesta pisaran\nverta, heh, se kaikki kuuluu päivän iloihin!\n\n-- Miekkoja? -- mörähti eversti Villiers. -- Ei, ei, pistooleja siihen\ntarvitaan, poikaseni. Miekasta ei koskaan voi olla varma: pieni pisto\nkylkiluiden väliin, naarmu käsivarteen, ja sievä veitikka näyttää\nentistä viehättävämmältä kalpeudessaan ja hänellä on sitä suuremmat\ntoiveet löytää nopeata lohtua asianomaiselta taholta. Hahaa!\n\n-- Lohtua! -- huudahti sir Jasper ikäänkuin tuo sana olisi ollut isku.\n-- Niin, lohdutusta! kadotus!\n\n-- Mutta luodilla keuhkoihin tai kalloon, oman valintanne mukaan, --\nsanoi eversti, -- työ käy niin silkoisesti kuin toivoa voi. Oletteko\ntaitava pistoolin paukuttaja, Jasper?\n\n-- Voin toki osata heinärukoon! -- takasi sir Jasper. Mutta hän puhui\nepävarmasti.\n\n-- Olen valmis miekkasille, milloin sinulle vain sopii, -- huudahti\nkaunis Stafford, pannen puhuessaan sirot säärensä ristiin ja hyväillen\nhellällä kädellä pyöreätä pohjettaan. -- Miekka on paljoa hienompi\nase. Oh, terät tuntuvat niin hauskoilta, ne ikäänkuin kohteliaasti\nhaastelevat toisilleen! \"Haa, oletko nyt käsissäni, ystäväiseni?\"\n-- \"Haa, tahdotko tunkeutua minun ja vaimoni, tai rakastajattareni,\ntai mielitekoni väliin?\" -- asianhaarojen mukaan. \"Tahdotko? Kyllä\nsinulle opetan, sir... sir!\" Niin... niin, pisto kylkiluiden väliin!\nTai tuohon röyhkeään sydämeen! Antaa punaisen veren vuotaa, antaa sen\nvalua sinertävästä teräksestä, se on somaa nähdä! Pistoolit, hoh, mitä\nsellaisista! Pau, puhallat pillerin ilmaan ja hyvin luultavasti saat\nsen itse niellä! Se sopii apteekareille, sanon, ja muille, joita ei ole\nkasvatettu itsepuolustuksen jaloon ja ylevään taitoon.\n\n-- Hiljaa, Tom, -- murahti eversti; -- tämä ei ole mikään leikin asia.\nYstäväämme on kuolettavasti loukattu, eikö niin? Se on siis selvää.\nEikö hänen ole samalla mitalla kostettava sille, joka on ryöstänyt\nhäneltä kunnian? Onhan asia näin? Ja eikö pistooli, lempo soikoon, ole\nmurhaavampi ase ja senvuoksi soveliaampi? Häh?\n\nSir Jasper äännähti jotakin, minkä olisi saattanut tulkita\nmyöntämiseksi tai kieltämiseksi tai ylenmääräisen pahoinvoinnin tunteen\nilmaisuksi.\n\n-- Toimeen siis! -- huudahti eversti Villiers. -- Ehdotammeko\npistooleja ja odotamme loordi Verneytä huomenaamulla kello seitsemän\nHammerin kedolla? Siellä minä tavallisesti haluan sellaiset asiat\nratkaista: mukavasti syrjässä häiritsijöiltä ja riittävän etäällä\nlämmittääkseen veren reippaalla kävelyllä. Hiisi vie, vain kymmenen\npäivää sitten näin miten sanomattoman sirosti loordi Tipstafte (hän,\njota nimitetään Tipsi-Tipiksi, tiedättehän) kellisti Ned Waring-rukan.\nSellaista ottelua kelpasi katsella! Kuusi askelta, jumaliste, ja\nNed niin hurjan päättäväisenä kuin sekundantti konsaan saattaa\ntoivoa. \"Villiers\", -- sanoi hän antaessani hänelle aseensa, \"ellen\nminä häntä kaada, kaatakoon hän minut! Toisen meistä on kuoltava\",\npuhui hän. Riita johtui rouva Waringista, tiedättehän, siitä hiton\nkauniista naisesta! Ned-parka lienee tehnyt samantapaisen keksinnön\nkuin sinäkin, heh? Niin, haha! Ja, lempo vie, sir, Tip osasi häntä\nkurkkuun ensimäisellä laukauksellaan, ja Nedin luoti riuhtaisi\nTipstaffen oikeanpuolisen kiharan! Ne käherryssakset leikkasivat\nsaamarin läheltä! Sen erän perästä Ned ei puhunut. Oh, jättäkää asia\nminun hoidettavakseni, niin saatte nähdä, että toimitan teille yhtä\nverrattoman kohtauksen.\n\n-- Maltahan, -- huudahti Stafford, kun sir Jasper vääntelihe\nnojatuolissaan, puristaen ja avaten raivokkaasti nyrkkejään ja tuntien\npunaisen hiuskiharan polttavan poveansa, minne hän oli sen työntänyt.\n-- Maltahan, -- huudahti Stafford, -- mielestäni kiirehdimme liiaksi.\nEnkö kuullut ystävältämme tässä, että hän nimitti loordi Verneytä\nlurjukseksi? Sir Jasper siis itse onkin loukkaaja, ja hänen on\nodotettava loordi Verneyn toimenpiteitä.\n\n-- Minä panen vastaan, -- kivahti eversti, -- loordi Verney loukkasi\nensimäisenä häpäisemällä ystävämme vaimoa.\n\n-- Puh, puh, -- äänteli Stafford, asettaen säärensä uudestaan ristiin\nsaadakseen tällä kertaa vasemman jalkansa sirosti esille, -- se oli\nvain satunnainen, epäsuora loukkaus. Mutta nimittää miestä lurjukseksi\non suoraan kohdistuva herjaus. Oikea uhmaaja on siis sir Jasper; toinen\nsaa valita aseet. Loordi Verneyn asia on lähettää haaste ystävällemme!\n\n-- Sir! -- huudahti eversti karahtaen kasvoiltaan punaisemmaksi kuin\nluonto ja portviini olivat hänet tehneet. -- Sir, väitättekö tietävänne\nparemmin kuin minä?\n\n-- Hyvät herrat, -- sanoi sir Jasper nousten äkkiä, -- niinkuin teille\näsken sanoin, olen senjälkeen kuin pyysin teidän ystävällistä apuanne\nkeksinyt jotakin, mikä varsin oleellisesti muuttaa asian muodon.\nMinulla on aihe uskoa, että jos loordi Verneyssä on syytä, on hänen\nsyyllisyytensä vähempiarvoista. Tiedätte, mitä Ranskassa nimitetään\nkynttilänjalaksi. Todellakin luulen (naisten viekkaus on niin suuri),\nettä häntä on käytetty vain kilpenä toista henkilöä suojaamaan. Tämä\nhenkilö on minun ensin löydettävä, ja hänen päällensä on kostoni\nlankeeva ennenkuin joudan mitään muuta ajattelemaan. Loordi Verney\nlähettikin jo luokseni erään ystävänsä, mutta tuo miekkonen, kapteeni\nSpicer, poloinen houkkio (hänellä on luullakseni jokunen ruuvi irti)\nlähti yhtäkkiä talostani, tulemattamme mihinkään päätökseen. Enkä siitä\nole pahoillanikaan... minä en nyt etsi taistelua loordi Verneyn kanssa.\nHyvät herrat, -- sir Jasper suoristausi ja veti kirjeen povestaan,\n-- hyvät herrat, minä en syö enkä nuku ennenkuin olen löytänyt tämän\nhiuskiharan omistajan.\n\nPuhuessaan ravisti hän kirjettä ja paiskasi vimmoissaan kielittelevän\nlemmenpantin kummastuneiden ystäviensä nenäin eteen. -- Se on\npunatukkaiselta mieheltä, näette! Jok'ainoa punatukkainen mies Bathissa\ntäytyy minun heti pistää vartaaseen tai tulpata, jotta kutale ei pääse\nminulta pakoon!\n\nEversti Villiers hypähti jaloilleen unestaan herätetyn tiikerin ääntä\nmuistuttavalla karjahduksella.\n\n-- Saakeli! -- huusi sir Jasper kääntyen häneen päin ja äkkiä huomaten\nystävänsä hiekanväriset tuuheat kulmakarvat. -- Te, hyvä Jumala? Te?\nPuh, puh, mahdotonta ja kuitenkin... Herra eversti Villiers! -- jatkoi\nsir Jasper hirveällä äänensävyllä, -- kirjoititteko te tämän kirjeen?\nPuhukaa! Kirjoititteko vai ettekö, mies? Puhukaa, vai täytyykö minun\nväkisten kiskoa sanat kurkustanne?\n\nKäyden tummanpunaiseksi kasvoiltaan eversti Villiers oli halpaavasta\nraivosta tukehtumaisillaan.\n\n-- Stafford, Stafford, -- hän sopersi, -- sinä olet todistajani. Nämä\novat julkeita herjauksia, jotka ovat pestävät verellä.\n\n-- Kirjoititteko tuon kirjeen? Sanokaa suoraan! -- kiljui sir Jasper,\nravistellen loukkaavaa asiakirjaa everstin vääntyneiden kasvojen edessä.\n\n-- Minäkö, -- huusi eversti ja löi sir Jasperin käden raivokkaasti\nsyrjään, minäkö? Minäkö kirjoittaisin tuollaista turkasen hölynpölyä!\nEn, sir! Hiisi vieköön teidät ruumiinenne ja sieluinenne, sir Jasper,\nkuinka rohkenette minulta sellaista kysyä?\n\n-- Ei, -- virkkoi sir Jasper, -- tietysti ei! Ah, minä olen houkka,\nVilliers. Suokaa anteeksi. Ei meidän välillämme mitään riitaa! Ei,\ntietysti ette te saata se olla! Tuo nenä, nuo liivit, kuusikymmentä\nikävuottanne! Hyvä Jumala, minä tulen hulluksi!\n\n-- Kah, mies, -- sanoi Stafford niin pian kuin hän voi naurultaan\npuhua, -- Villiersillä ei ole koko päälaellaan sen vertaa hiuksia kuin\nnyt pitelet kädessäsi. Riisu peruukkisi, Villiers, riisu peruukkisi ja\nanna kaljun kallosi julistaa loistava viattomuutensa.\n\nTäten puhuteltu urhea herrasmies oli käynyt tummaksi kasvoiltaan.\nVaikka hän puhui läähättäen ja katkonaisin sanoin, oli hänen raivollaan\nkuitenkin varsin määrätty tarkoituksensa.\n\n-- Minua on loukattu, minua on loukattu, -- änkytti hän; -- asia ei\nvoi loppua tähän. Sir Jasper, te olette loukannut minua. Minä olen\npunatukkainen mies, sir. Olen lähettävä jonkun tuttavani luoksenne.\n\nNo, -- virkkoi sir Jasper, -- koska välimme siten on, tahdon myöskin\nvarmistua Tomin sanojen totuudesta ja hankkia teille syyn, minkä\npuolesta taistella! -- Puhuessaan hän ojensi kätensä ja riuhtasi\ntekotukan eversti Villiersin päästä.\n\nHänen eteensä levisi todellakin niin täydellinen hiukseton\nvilpittömyys, että enemmät todistukset olivat tarpeettomia; ja vaikka\neverstin korvien takana säilyneet harvat haivenet olisivatkin joskus\nolleet punervat, hohtivat ne nyt hopealta.\n\nKiitos, -- sanoi sir Jasper, -- tämä riittää. Kun lähetätte ystävänne\nluokseni, otan hänet mielihyvin vastaan. -- Kumartaen antoi hän\neverstin tekotukan takaisin.\n\nEversti seisoi vavisten, kädet nyrkkiin puristettuina ja vaistomaisesti\nhapuillen miekkaansa. Mutta kaiketi muistaen, että tällainen asia\ntietenkin oli ratkaistava pistooleilla, hän malttoi mielensä, sieppasi\ntekotukkansa, paiskasi sen uhmaten päähänsä ja sovitti sen mitä\nhuolellisimmin paikoilleen. Silmäisten tuimasti hän pyörähti koroillaan\nja jätti huoneen, mutisten mennessään niin rikinpitoisia huomautuksia,\nettä niitä ei käy kertaaminen.\n\nSir Jasper ei näkynyt häntä sen enempää ajattelevan. Hän vaipui\ntakaisin tuolilleen ja levitti pahoin rypistyneen kirjeen polvelleen.\n\n-- Olen aivan ymmällä! -- sanoi hän. -- Kuka se saattaa olla? Tom,\nsinun ryökäleen tukkasi on ruskea. -- Sinä et ole se mies, Tom. -- Oi,\nTom, oi, Tom, ellen surmaa häntä, niin tulen hulluksi!\n\nStafford oli naurusta nikahtua, ja kyyneleet vierivät hänen silmistään,\nkun hän huohotti:\n\n-- Miettikäämme, kuka se Judas voisi olla? (Voi sun vietävä, tämä\non paras pila, minkä olen nähnyt vuosikausiin! Oh, kun ajattelen\nhänen kaljua päätänsä! Oi, Jasper, tämä on hirveän hupaista! Saat\npistää minua kylkeen, veikkonen, jos olen rattoisammin nauranut\nkymmeneen vuoteen!) Ei, ei, minä autan sinua. Kuulehan, hänen\nkunnianarvoisuutensa Bathin ja Wellsin piispa on punainen; minä tiedän\nsen, sillä olen nähnyt hänet uimassa. Heikkari, hän oli kuin keitetty\nhummeri hiuksineen päivineen! Luuletko, että se voisi olla hän? Niillä\non metkunsa, niillä hengellisillä, ja lady Standishilla on herkkä\nomatunto. Hän haluaisi saada kirkon hyväksymisen teoilleen. No, älähän\nkatso noin tuimasti, sillä minä en tahdo taistella kanssasi! Eikö\nsinulla ole punahapsista rukousnauhaasi ensin tunnusteltavana loppuun?\nHaa, onhan meillä O'Hara, hän on kyllin irlantilainen, kyllin suuri\nveitikka ja kyllin punainen! Oh, hän on kylliksi punainen!\n\n-- O'Hara, -- huudahti sir Jasper kuin olisi saanut iskun.\n\nKuului vieno naputus ovelta, tulo-puhetta eteisestä, ja palvelija\nilmoitti herra Denis O'Haran.\n\n-- Siinä paha, missä mainitaan, -- sanoi Stafford. Sir Jasper nousi\nnojatuolistaan sellaisen miehen ilme kasvoilla, jonka vihollinen on\njoutunut hänen käsiinsä.\n\n\n\n\nVI kohtaus.\n\n\nHänen jalosukuisuutensa Denis O'Hara, Irlannin pääreihin kuuluvan\nvarakreivi Kilcroneyn poika ja perillinen, astui huoneeseen nopeasti\nja kevyesti ja tervehti huolettomasti. Hänellä oli iloiset viheriät\nsilmät, ja hänen kähärätukkansa puna hohti hiusjauheen alta kuin\ntalvinen päivänlasku usvan lävitse.\n\n-- Sir Jasper, -- sanoi hän, -- palvelijanne, sir. Kah, Tom, poikaseni,\nsinäkö täällä? Hyvää iltamyöhää!\n\nKäskemättä otti hän tuolin, paiskaten huolettomasti ruumiinsa sille.\nHänen nivelensä olivat höllät, nenä pyrki ylöspäin, kallisarvoiset\nröyhelökalvosimet rikkinäiset ja takki napitettu viistoon.\nIrlantilainen kuvastui hänen jokaisessa piirteessään lämpimän\npunaisesta tukasta levottomaan jalkaan asti; irlantilainen ilmeni hänen\nsulavan kielensä syytämien sanojen värikkäissä poljennoissa.\n\nSir Jasper ei laisinkaan epäillyt, että Lothario, joka oli näpistellyt\nhänen varastojaan, vienyt hänen rauhansa, hävittänyt hänen kotinsa, oli\nhänen edessään. Hän kääntyi Staffordiin, tarttuen häntä ranteesta.\n\n-- Tom, -- kuiskasi hän, -- sinä seisot puolestani, sillä kautta\nkuolemattoman sieluni minä taistelen asiasta vielä tänä yönä!\n\n-- Jumalan tähden, ole hiljaa, -- kuiskasi toinen, alkaen pelätä,\nettä mustasukkainen aviomies menisi tässä leikissä liian pitkälle. --\nKuunnelkaamme ensin, mitä miehellä on sanomista. -- Peijakas! En minä\ntahdo jäädä katselemaan, miten sinä lävistät jokaisen punervatukkaisen\nkeikarin kaupungissa. Se on silkkaa hulluutta.\n\n-- Mutta sinähän itse, -- vastasi sir Jasper vimmaisella kuiskauksella,\n-- sinähän itse sanoit, että hän se on. Katso, silmäilepä tätä kiharaa\nja tuota päätä.\n\n-- Oh, joutavia! -- huudahti Stafford. -- Anna hänen puhua, sanon minä.\n\n-- Kun olette päättäneet pienen keskustelunne, hyvät herrat, -- virkkoi\nO'Hara hyväntuulisesti, -- sallinette minunkin vaajata sanasen?\n\nYstävänsä käden pakoittamana vaipui sir Jasper tuoliinsa. Hänen\njänteensä melkein raksahtelivat ponnistuksesta, jolla hän hillitsi\nitsensä.\n\n-- Olen tullut, -- sanoi Denis O'Hara, -- ystäväni, kapteeni Spicerin\npuolesta. Tapasin hänet hetkinen sitten heilumassa Gay-katua alaspäin;\nkautta Pyhän Patrikin, hän harppaili kuin jänis, jolla on koira\nkintereillä! \"Sinä juokset jotakuta pakoon, Spicer\", sanoin minä. Ja\nhän vastasi: \"Minä pakenen sitä hourailevaa mielipuolta sir Jasper\nStandishia.\" Anteeksi, sir Jasper, ne olivat hänen sanansa, nähkääs.\n\n-- Ja mikä, sir, -- keskeytti sir Jasper pahaaennustavalla äänellä,\n-- mikä, sir, jos saan kysyä, oli tarkoituksenne kävellessänne tänne\ntän'iltana?\n\n-- Heh, -- huudahti irlantilainen, -- mitä te sanotte?\n\n-- Oh, jatka, O'Hara, -- kehoitti Stafford levottomasti, lisäten\npuoliääneen Standishille: -- Tosiaan, Jasper, käyttäydy siivosti, tai\nminä pesen käteni koko asiasta.\n\n-- Oh, onko hänen laitansa niin, -- kuiskasi O'Hara kämmenensä takaa\nStaffordille, iskien leikkisästi silmää. -- Niin, aioin sanoa, hyvät\nherrat, että nähdä miehen juoksevan, ellei hän ole ranskalainen,\nkäy vasten luontoani. -- \"No, mitä hän sinulle teki?\" sanoin minä\n(tarkoittaen teitä, sir Jasper). -- \"Oh\", virkkoi kunnon kapteeni,\n\"menin hänen luokseen kunnia-asialle erään ystävän puolesta, ja mies\nherjasi minua niin raa'asti huomautuksilla tukastani\", sanoi hän, \"että\nhän kelpaa vain, hullujenhuoneeseen\", niin hän puhui. \"Herjasi sinua\",\nihmettelin minä, \"ja mihin nyt juokset? Tietenkin etsimään jotakuta\ntuttavaa? Herjaukset ovat iljettäviä\", sanoin minä. \"Varmaan\", sanoo\nhän, \"on mies hullu\", sanoo hän. \"No, mitäpä siitä?\" virkan minä;\n\"emmekö kaikki ole tosiaan enemmän tai vähemmän hulluja? Kah\", sanon\nminä, \"tämä näyttäisi pahalta naisten silmissä, miehistä puhumattakaan.\nJätä asia _minun_ toimitettavakseni, hyvä poika, niin kyllä minä\nhommaan; ja pidämmekin huolta, että sir Jasper tuo vartijansa mukanaan\nkentälle; ja tähän kaikkeen ei ole kellään mitään muistuttamista.\"\n\nSir Jasper hypähti jaloilleen.\n\n-- Kirottua irlantilaista hävyttömyyttänne! -- karjaisi hän. -- Tämä\non enemmän kuin sietäisin keltään mieheltä! Ja, ellen erehdy, herra\nO'Hara, _meillä_ on muitakin laskuja järjestettävinä.\n\n-- Meilläkö? -- huudahti O'Hara, samalla lailla hypähtäen. -- Nyt\nkuulen niistä ensi kertaa... mutta, tuhat tulimaista, minun ei koskaan\nnähdä hidastelevan, kun minut vaaditaan esille! Järjestän niin monta\nlaskua kuin vain haluatte, sir Jasper... mikäli ne ovat miekallani eikä\nkukkarollani maksettavat.\n\n-- Vetäkää siis aseenne esille, mies! -- ärjäisi sir Jasper, tanssien\nraivosta. Hän paljasti oman hopeakahvaisen miekkansa ja paiskasi\nhuotran loukkoon.\n\n-- Taivas varjelkoon! -- huudahti Stafford, turhaan yrittäen tulla\nmolempain herrasmiesten väliin.\n\n-- Et saa millään ehdolla sanoa häntä vastaan, -- varoitti O'Hara,\npäästäen ripeästi vyönsä soljesta ja paljastaen hänkin sirolla\nliikkeellä välkkyvän säilän. -- Pahinta maailmassa on joutua tekemisiin\nmiehen kanssa, joka on päästänsä vialla. Häntä täytyy ehdottomasti\ntyynnytellä ja antaa hänelle perään. Enkö minä tietäisi! Eikö oma\nlihallinen orpanani tänä siunattuna päivänä ole huimahulluna teljettynä\nKinsalen mielisairaalaan? Hyökätkää, sir Jasper, olen teidän miehenne.\nVedähän tuolit syrjään, Tom, ystäväiseni.\n\n-- Nyt sir, nyt sir! -- virkkoi sir Jasper ja tunsi toipuvansa\nentiselleen, kun kuuli teräksen kalskahtavan terästä vasten. Hän asetti\njalkansa tanakasti lattiaan ja tunsi toiminnan iloa.\n\n\"No, mikä on välttämätöntä, on välttämätöntä\", sanoi Stafford\nfilosoofisesti ja istahti kahareisin tuolille; \"ja reipas ottelu\non reipas ottelu aina ja joka paikassa! Kah, aimo hyökkäys! O'Hara\nkäyttelee säiläänsä näppärästi, mutta Jasperin silmissä kiiluu vaara.\nEn tosiaan tahtoisi, että tuo irlantilainen poika saisi surmansa. Haa!\"\nHän hyppäsi jälleen seisaalleen ja heilutti tuolia, valmiina tulemaan\nratkaisevalla hetkellä väliin.\n\nO'Hara oli kevyt ja joustava kuin korkki; hän kieppui eteenpäin\nja taaksepäin, loikkasi puolelta toiselle ja suorastaan nautti\ntaistelusta. Mutta sir Jasper tuskin liikahti asennostaan paitsi\ntehdäkseen pari vimmaista hyökkäystä. Stafford oli luullut näkevänsä\nvaaraa hänen silmissään; niissä oli enemmänkin... ne puhuivat murhaa!\nLoukattu aviomies oli päättänyt tappaa ja odotti aikaansa kuoliniskun\nantamiseksi. Sillävälin O'Hara hyökkäili pelkästä sydämen keveydestä.\nKerran hänen miekkansa terä hipaisi sir Jasperin reittä, kerran taas\nhän raapaisi naarmun vastustajansa ranteeseen, joten verta valui tämän\nsormille.\n\n-- Pysähtykää, pysähtykää, -- huudahti Stafford, rientäen väliin\ntuolineen, -- sir Jasper on haavoittunut!\n\n-- Ei, mene hiiteen! -- huusi sir Jasper. Ja kiiskiä, kalskis, terät\niskivät taasen yhteen taistelijain läähättäessä hengästyneinä ja\nlattian tömistessä askelista. Sir Jasper hyökkäsi kolmannen kerran,\nO'Hara heilautti miekkansa harhaan, lankesi toiselle polvelleen ja\nkierähti kumoon.\n\n-- Seis! -- parkaisi Stafford. Se oli myöhäistä. Sir Jasper seisoi\ntuijottaen punottavaan säiläänsä.\n\n-- Olet surmannut hänet! -- huusi Stafford, kääntyen raivostuneesti\nystäväänsä kohti. Langeten polvilleen sieppasi hän silmänräpäyksessä\nhaavoitetun käsivarsilleen.\n\n-- Ei sinnepäinkään, -- virkkoi O'Hara, pyristeli toisen syleilyssä\nkuolevalle todellakin liian tarmokkaalla tavalla, sai tuokiossa\njalkansa alleen, seisoi nauraen, kasvot kalpeina, ja katseli verta\nvaluvaa paitaansa. -- Sen vaikutti vain teräksen äkillinen kylmä tuntu,\nmies! Ihan varmaan voin aivan hyvin ja olen valmis alkamaan uudestaan!\nVain pikku ratkeama kylkiluiden välissä, joka ei edes estä minua\nhengittämästä yhtä hyvin kuin ennenkin. -- Hän puhalsi voimakkaasti\ntodistaakseen sanansa, löi rintaansa, kääntyi sitten huimausta tuntien\nja lysähti nojatuoliin. Stafford riuhtaisi auki hänen paidanrintansa.\nKuten O'Hara oli sanonut, haava oli ruma pintanaarmu, pikemmin\nhäijynnäköinen kuin vaarallinen.\n\n-- Yrittäkäämme uudestaan, -- touhusi O'Hara.\n\n-- Ei, ei, -- kielsi Stafford.\n\n-- Ei, ei, -- sanoi sir Jasper, astuen lähemmäksi ja pysähtyen\nvastustajansa eteen. -- Ei. Herra O'Hara, vaikka olisitte tehnyt\nminulle suurimman mahdollisen loukkauksen, sir, olette jumaliste toki\ntaistellut kuin ritari!\n\n-- Ah, -- kuiskasi O'Hara Staffordille, joka yhä asiantuntemuksella\ntarkasti haavaa, -- hän on aivan pähkähullu, kelpo mies-parka.\n\n-- Ei hän hullu ole, -- sanoi Stafford nousten, -- tai jos on, niin on\nhän sitä vain mustasukkaisuudesta. Jasper, toimitahan hiukan viiniä\nherra O'Haralle ja joku naisväestäsi noutamaan vettä ja siteitä. Vähän\nkiinnelaastaria, niin saadaan tämä asia korjattua. Jumalan kiitos, että\nei sentään tapahtunut murhaa tänä iltana!\n\n-- Hetkinen, Stafford, -- virkkoi Jasper, -- hetkinen, sir.\nSelvittäkäämme tämä juttu. Enkö ole oikeassa, herra O'Hara, uskoessani\nteidän kyhänneen vaimolleni kirjeen?\n\n-- Minunko sitten? -- huudahti O'Hara mitä vilpittömimmin kummastuneena.\n\n-- Hän luulee, että olet hänen vaimonsa rakastaja, -- kuiskasi Stafford\nirlantilaisen korvaan. -- Peijakas, nyt voin taas nauraa! Hän tietää,\nettä rouvalla on punatukkainen ihailija, ja sanoo tahtovansa tappaa\njokaisen punatukkaisen miehen Bathissa!\n\n-- Tosiaan en ole koskaan iskenyt silmiäni lady Standishiin, -- virkkoi\nO'Hara sir Jasperille, -- ellette muuta vaadi. Tosin olisin ylpeillen\nruvennut hänen rakastajakseen, jos minulla vain olisi ollut kunnia\ntuntea hänet!\n\n-- Herra O'Hara, -- sanoi sir Jasper, -- tahdotteko puristaa kättäni?\n\n-- Mitä suurimmalla mielihyvällä! -- huudahti hilpeä irlantilainen.\n-- Varmaan tulee meistä oikein hyvät ystävät, mutta ehkä tekisitte\nviisaimmin, kun ette esittelisi minua rouvallenne, sillä minua ei ole\nuskomista niiden rakkaiden olentojen pateille, ja paras on sanoa se\nteille heti alussa.\n\nVastustajat puristivat toistensa kättä jokseenkin tunteellisesti\nmolemmin puolin. Haava hoivattiin ja useita viinipulloja tyhjennettiin\nsenjälkeen ylimmässä ystävyydessä.\n\n-- Mikään ei ole niin verratonta parantamaan kuin kanariaviini, --\nvakuutti O'Hara.\n\nPuoliyö oli ohi, kun Denis O'Hara herra Staffordin käsivarressa läksi\npaluumatkalle omaan asuntoonsa.\n\nKadut olivat autiot ja yö pimeä, ja katujen kulmissa oli heillä monta\nvakavaa neuvottelua siitä, mihin suuntaan oli käännyttävä. Jos he\nkulkiessaan hiukan hoipertelivat, jos he marssivat Kuninkaallisen\nSirkuksen ympäri ja taaskin sen ympäri useammin kuin kerran ja\nosoittivat taipumusta astua Gay-kadun yli sivulta sivulle useammin\nkuin heidän matkallaan oli tarpeellista, ei se O'Haran sanojen mukaan\njohtunut kanariaviinistä, vaan he tekivät sen ainoastaan vaihtelun\nvuoksi.\n\n-- Sir Jasper on oikein hauska toveri, -- sanoi loordi Kilcroneyn\nperillinen tukiessaan itseänsä omaa pihtipieltänsä vasten ja\nheiluttaessaan ovenkolkutinta juopuneen vakavuudella. -- Ja niin olet\nsinäkin, -- lisäsi hän Staffordille. -- Pidän teistä molemmista.\n-- Tässä hän äkkiä näkyi aikovan langeta Staffordin kaulaan, mutta\npidättäysi yhtä nopeasti, jäykisti hoippuvat raajansa ja löi otsaansa\näkillisen selvyyden välähdyksen vaikutuksesta. -- Tuhat tulimaista, --\nhavahtui hän, -- enkö kokonaan unohtanut sitä Spicerin asiaa!\n\nTöintuskin sai Stafford (joka oli vahvapäisempi ja senvuoksi oli\nseonnut hiukan vähemmän) esille tulleiden palvelijain avulla hänet\npidätetyksi lähtemästä laiminlyöntiänsä korjaamaan. Tahdikkaalla\nyhtymällä viekoittelua ja voimaa haavoitettu herrasmies vihdoin\ntoimitettiin vuoteeseen hänen unisesti mutistessaan:\n\n-- Ei kelpaa ensinkään... perin ikävä juttu... kunnia-asia... ei sovi\njättää toistaiseksi! -- Mutta uni yllätti hänet jo ennenkuin hänen\npäänsä kosketti pielusta.\n\nSillävälin istui sir Jasper vuotavain kynttiläin keskellä\nnojatuolissaan, sääret ojossa, sidottu ranteensa pistettynä poveensa,\npää riipuksissa rinnalla ja hilpeyden valeleimahdus nyt kokonaan\nsammuneena epämääräiseen synkkämielisyyteen. Tässä asennossa tapasi\nhänet päivän kajo. Sen ensimäisten viileitten säteiden langetessa hänen\nkasvoilleen hän nousi selvenneenä, eikä olisi voinut sanoa, oliko\nviettänyt yönsä tuskallisessa valvomisessa vai ilkeän painajaisen\nahdistamana. Hän katsahti ympärilleen ilottomalle näyttämölle, verellä\ntahrattuihin liinavaatteisiin, tyhjiin viinilaseihin, joista nousi\ninhoittavia huuruja, käryäviin kynttilöihin, huoneen epäjärjestykseen.\nSitten häntä puistatti, ja hän etsi pukuhuoneensa turvasatamaa\nja tunnin unen tuottamaa huojennusta, leväten kostea pyyhinliina\nkäärittynä jyskyttäville ohimoilleen.\n\n\n\n\nVII kohtaus.\n\n\nRouva Bellairs oli aikaisin ylhäällä. Hän olikin nukkunut huonosti, ja\nse oli hänelle harvinaista. Mitä hänen seitsemänneljättä rakastajaansa\neivät koskaan olleet kyenneet häneltä puristamaan kyyneltä ja unetonta\nyötä, sen oli hän uhrannut sille ainoalle miehelle, joka ei häntä\nrakastanut.\n\nHäntä vaivasi levottomuus vaarasta, mihin hänen oikkunsa (tai, niinkuin\nhän selitti, lady Standishin käsittämätön hupsuus) oli saattanut\nsysätä loordi Verneyn. Päivän sarastaessa soitti hän palvelijattarensa\nja vaati, että hänelle aamusuklaan mukana kello kahdeksalta\ntoimitettaisiin kaikki kaupungin uutiset. Hän kuului niihin, jotka\nosaavat palvelluttaa itseään. Suklaa oli aivan yhtä tuoksuvaa ja\nkermaista kuin konsanaan, ja Lydia-neiti oli pakahtua tärkeistä\nsanomista, seisoessaan emäntänsä vuoteen vieressä.\n\n-- No, Lydia, no? -- huudahti hänen rouvansa kiihkeästi.\n\n-- Oi, herranen aika, madam, koko kaupunkihan siitä soi! Mylady\nStandish on saatu ilmi. Ka niin, minä puolestani en koskaan ole\nluottanut noihin juhlallisiin kainostelijoihin, jotka aina pitävät\nsilmänsä ylös kohotettuina tai maahan luotuina ja suunsa supussa kuin\nkirsikat. Kukaan ei olisi niin siveä ja mallikelpoinen, ellei siihen\nolisi erinäistä syytä, niin minä _aina_ ajattelen.\n\n-- Lydia, -- virkkoi rouva Bellairs, -- älä hupsuttele. Jatka; mistä\nlady Standish sitten on saatu ilmi?\n\n-- Oh, madam, -- vastasi Lydia, -- sitä ei ole vaikea arvata. --\nSiitä, mistä naiset ylimalkaan joutuvat ilmi, tietenkin. Mutta, voi,\nvoi, kyllä se oli häpeämätöntä! Olen kuullut, madam, -- tyttö tuli\nlähemmäksi emäntäänsä ja kumartui kuiskaamaan, melkein väristen ilosta,\nettä hänellä oli niin merkillistä kerrottavana, -- olen kuullut, madam,\nettä sir Jasper löysi eversti Villiersin sieltä eilen iltapäivällä.\nVoi, hyvä rouva, että sellaista tapahtuukin!\n\n-- Pyh! -- sanoi Kitty-rouva.\n\n-- No, ainakin he aikovat taistella, -- huudahti tyttö, -- ja sir\nJasper riuhtaisi everstiltä tekotukan päästä ja läimäytteli häntä sillä\nkasvoihin, madam, ja eversti on siitä asti ollut kuin hullu ja vannoo\nampuvansa hänet tänä aamuna.\n\nRouva Bellairs huoahti helpoituksesta.\n\n-- Ampukoot he toisensa, -- haukoitteli hän, vaipuen takaisin\npieluksilleen ja tuijottaen tyynesti suklaakuppiinsa. -- Mielessäni ei\nmaailma tarvitse kumpaakaan heistä.\n\n-- Mutta se ei ole kaikki, madam, sillä tuskin oli sir Jasper-parka\nrytyyttänyt everstiä, kun hän äkkäsi herra Denis O'Haran oviverhojen\ntakana.\n\n-- Denis O'Haran! -- huudahti rouva Bellairs, kohoten kummastuneena\nistualleen. -- Sinä hourailet!\n\n-- En suinkaan, rouva, sillä kuulin sen herra O'Haran omalta\npalvelijalta. Ja eivätkö hän ja sir Jasper taistelleet siellä heti\npaikalla ja eivätkö yövartijat kantaneet herra O'Haraa haavoitettuna\nkotiin?\n\n-- Taivas armahtakoon! -- huudahti rouva.\n\n-- Eikä siinä kaikki, madam, -- jatkoi neitonen.\n\n-- Sinä peloitat minut, lapsi.\n\n-- Asiaan on sotkeutunut myöskin kapteeni Spicer, jota ette voi sietää,\nja loordi Verney.\n\n-- Loordi Verney! -- parahti Kitty-rouva.\n\n-- Niin, madam; hän ja sir Jasper taistelevat tänä aamuna. Sir\nJasper aikoo taistella niiden kaikkien kanssa, mutta ensimäiseksi\nloordi Verneyn kanssa, sillä sir Jasper yllätti hänet suutelemassa\nlady Standishia eilen puolenpäivän aikaan; ne toiset tulivat vasta\nmyöhemmin. Siis mylord on ensimäisellä vuorolla, nähkääs, madam.\n\n-- Mitä sanot, tyttö, -- parkaisi rouva Bellairs ja kaatoi suklaansa,\n-- taistelee tänä aamuna? Se ei ole totta! Hänen sirot kasvonsa\nmuuttuivat liidunvalkoisiksi pitsiröyhelön alla.\n\n-- Kyllä, madam, -- väitti Lydia, lepertäen minkä kerkisi. -- Kyllä,\nmadam, ensimäisenä on loordi Verney. Sir Jasper kuuluu käyttäytyneen\nniin omituisesti ensimäisen haasteen tuojaa, kapteeni Spiceriä,\nkohtaan, että loordi Verney lähetti toisen puhemiehen aamusella. Ja\nsitten on eversti Villiers. Tietysti, kuten Mahoney sanoo (se on herra\nO'Haran palvelija, madam), sir Jasper varmasti tappaa loordi Verneyn,\nja eversti Villiers tappaa varmasti sir Jasperin. Mutta ellei eversti\nsurmaa sir Jasperia, sitten sir Jasper taistelee kapteeni Spicerin\nkanssa! Ka, rouva, suklaahan valuu pitkin vuodetta!\n\n-- Oih, lopeta jo, tyhmä letukka, -- huudahti rouva Bellairs,\n-- ja anna minun nousta! Ei ole minuuttiakaan hukattava. -- Ja\nmissä sir Jasperin pitäisi taistella loordi Verneyn kanssa? (Anna\nminulle silkkisukkani, sinä kelvoton olento!) En usko sanaakaan\nlörpötyksestäsi. Kuinka uskallat tulla kertomaan minulle sellaista\nhölynpölyä? Mutta missä luullaan heidän taistelevan? Tietysti olet\nkuullut ajan? -- Hän kiskoi silkkisukkiaan kaarevan jalkapöytänsä yli\nja pitkin täyteläistä säärtään niin sukkelaan kuin vapisevat kädet\nhäntä tottelivat.\n\n-- En tiedä missä, madam, -- sanoi neitonen tekokainosti, -- mutta\neversti on tapaava sir Jasperin Hammerin kedolla keskipäivällä, joten\notaksun, että mylord Verney taistelee jokseenkin tähän aikaan.\n\n-- Oh, pidä suusi kiinni, -- huudahti hänen emäntänsä; --\nkaakatuksellasi voit tehdä ihmisen hulluksi!\n\nEi ihomaalin rahtuakaan ehtinyt leski levittää kalpeille poskilleen,\nei hiusjauheen hituistakaan ollut hänellä aikaa siroittaa mustille\nkutreillensa. Siro aamumyssy ympäröi aivan erilaisia kasvoja kuin mitä\nse tavallisesti varjosti. Mutta ken rohkenee väittää, että Kitty, joka\nnyt hengästyneenä juoksi autioita katuja pitkin aikaisen aamutuulen\nleikkiessä hänen hajahapsillaan, ei ollut, täydellisesti unohtaessaan\noman itsensä ja ulkoasunsa, yhtä kaunis kuin rouva Bellairsin nimellä\ntunnettu muodinmukainen, puuteroitu, maalattu nainen pitseineen ja\nkauneuspilkkuineen? Hänen pienet kenkänsä tepsuttivat levottomasti\neteenpäin, hänen liepeensä lepattivat hänen kulkiessaan. Hän ei\ntahtonut odottaa vaunuja; kantotuoli olisi tehnyt hänet hulluksi.\n\nPuolikuun kulmauksessa toinen räpyttelevä naishaamu, samaten myssyyn\nja viittaan puettuna ja käyden samallaisella sopivaisuutta uhmaavalla\nkiireellä, sipsutti hänen ohitseen nopeana kuin välähdys. Mutta\nsivuutettuaan toisensa he samasta vaikuttimesta molemmat pysähtyivät\ntuntemuksen kajastaessa heidän mielessään.\n\n-- Rouva Bellairs! -- kuului lady Standishin huilun ääntä muistuttava\nhuudahdus.\n\n-- Julia Standish! -- parahti Kitty-rouva. He kääntyivät ja kahmaisivat\nkäsillään kiinni toisistaan.\n\n-- Oi, taivaat, -- virkkoi rouva Bellairs, -- onko kuulemani totta?\nAikooko se sir Jasperin paholainen tänä aamuna taistella loordi Verneyn\nkanssa? Ja Verney kun on aivan lapsi! Se on selvää murhaa! Sinä häijy\nnainen, näet nyt, mitä olet tehnyt!\n\n-- Ah, rouva Bellairs, -- huudahtaen Julia painaen kädellään rintaansa,\n-- sydämeni on särkynyt!\n\n-- Mutta mitä on tapahtunut, ihminen, mitä on tapahtunut? -- kyseli\nKitty ja ravisteli vaikeroivaa Juliaa rajulla kädellä.\n\n-- Sir Jasper ei tahdo nähdä minua, -- nyyhkytti Julia, -- mutta olen\nsaanut tietää, että hän tunnin päästä tapaa loordi Verneyn Bathwickin\nniityillä. Sanansaattajia on kulkenut edestakaisin aikaisesta\naamunkoitosta. Oi, taivas meitä armahtakoon!\n\n-- Mihin olet menossa? kysyi Kitty ja ravisti häntä vielä kerran.\n\n-- Olin menossa loordi Verneyn luo rukoilemaan mieheni hengen puolesta,\n-- virkkoi lady Standish, ja kyyneleet tulvivat hänen kasvojaan pitkin\nkuin rankkasade liljankukille.\n\n-- Herra sinua varjelkoon, -- huudahti rouva Bellairs tuntein, jotka\nolivat liian syvälliset vihaksi; -- sinäpä vasta olet aika houkkio!\n\n-- Sankarillisimmat päätökset ovat usein silmänräpäyksen tuote! -- Mene\nnyt takaisin kotiisi, sinä hupsu, -- sanoi Kitty. -- Minä... sitä et\nsinä, lady Standish, minulta ansaitse, mutta minä uhraudun itse! Tahdon\nestää tuon kaksintaistelun, menen mylord Verneyn luo!\n\n-- Sinä! -- virkkoi Julia, ihmetellen ja ymmärtäen sanojen merkityksen\nvain puolittain.\n\n-- Mene kotiin, mene kotiin, -- sanoi Kitty-rouva, -- ja vakuutan\nsinulle, että ellen saa loordi Verneytä jäämään kohtauksesta pois,\nnimeni ei ole Kitty Bellairs!\n\nLady Standish epäröitsi, mutta painoi nöyrästi päänsä alas, kääntyi ja\nalkoi astua takaisin päin. Hänen solakka vartalonsa taipui ja huojui\nikäänkuin raikas aamutuuli olisi ollut sille liian ankara.\n\nRouva Bellairs katsoi kelloaan.\n\n\"Mainitsiko hän tunnin?\" mutisi hän itsekseen. \"Siis kymmenen minuuttia\nkuvastimen edessä ja kymmenen minuuttia matkaan mylordin asunnolle.\nNäin tapaan hänet juuri lähtemässä. Tämä on poika-paran ensimäinen\nkaksintaistelu, ja hän saapuu paikalle varmaan yhtä aikaisin kuin joku\nmaalaisserkku päivälliskutsuihin.\"\n\nAurinko pilkisti esille pilviseltä taivaalta, ja rouva Bellairs ravisti\nitseänsä ja tunsi elpyvänsä ja rohkaistuvansa. Hymykuoppa näkyi\nkummassakin poskessa.\n\n\"Mutta\", sanoi hän sipsuttaessaan edelleen kuoppasten syventyessä ja\nhymyn laajetessa, \"kuka sittenkään tietää? Sepä paha tuuli, joka ei\npuhalla kellekään hyvää.\"\n\n       *       *       *       *       *\n\nMylady Standish palasi kotiin. Palvelijat tuijottivat häneen uteliaina,\nkun hän astui eteisen halki. Tremlet-rouva, taloudenhoitajatar,\nkulki hänen ohitseen supussa suin. Oman kamarineitonsa hän tiesi\nistuvan vesissä silmin ja syventyneenä tohtori Perselin esitelmiin\nkerettiläisyyttä vastaan. Hänen omatuntonsa oli puhdas kuin\näskensatanut lumi, ja kuitenkin tunsi hän itsensä tahratuksi kaikkien\nnäiden ihmisten silmissä. Mutta hän ei välittänyt.\n\nPäästyään sir Jasperin pukimon ovelle hän pysähtyi kuuntelemaan. Siellä\nsisällä tämä pukeutuessaan polki jalkaansa ja kiroili palvelijaansa.\nJulia ojensi kätensä naputtaakseen ovelle, mutta muisto viime yrityksen\njyrkästä takaisintyöntämisestä vei häneltä kaiken rohkeuden.\n\n\"Minä en mene sinne hänen luokseen\", ajatteli hän, \"mutta kun hän tulee\nulos, niin puhun\".\n\n-- Nämä miekat, -- virkkoi sir Jasper kammiossa, -- otan mukaani\nvaunuihin. Odotan herra Staffordia ja erästä ystävää minua noutamaan\npuolen tunnin kuluessa. Ymmärrätkö, jolppi? Ja kuule, missä ovat\npistoolit?\n\n\"Pistoolit!\" toisti lady Standish ja hänen sydämensä löi pakahtuakseen.\n\nSeurasi äänettömyys.\n\n-- Tässä, sir Jasper, -- sanoi sitten palvelija.\n\n-- Paina nyt mieleesi, mitä sanon, -- virkkoi Jasper pontevasti. --\nLoordi Markham saapuu kello yhdeltätoista. Toimita kiesit valmiiksi\nhäntä odottamaan; sano mylordille, että tapaan hänet viittä minuuttia\nvailla puoli kaksitoista Hammerin kedolla. Jos unohdat, niin paha sinut\nperii! Nämä pistoolit on sinun itse tuotava sinne. Odotahan, sano\nmylord Markhamille, että jos jään pois kohtauspaikalta, minulla ei enää\nole ollut riittävästi henkeä jälellä sinne päästäkseni, ja hänen on\nsiis suoraa päätä selvitettävä asia eversti Villiersin kanssa. Oletko\nymmärtänyt, lurjus?... Ei, sinä kirottu kappale! Minä kyhään kirjeen\nmylord Markhamille annettavaksesi.\n\n\"Jumalani, Jumalani!\" huudahti poloinen lady Standish ja tunsi\npolviensa vapisevan. \"Mitä nyt? Vielä toinen ottelu! Eversti!... Miten\nHerran nimessä joutuu hän kahakkaan eversti Villiersin kanssa? Sehän\non joukkoteurastusta! Silkkaa mielettömyyttä! Tämä täytyy estää!\" Hän\npuristi päätänsä käsillään. \"Sir Jasper on menettänyt järkensä\", sanoi\nhän. \"Mitä on minun tehtävä? Mitä on minun tehtävä? Ne surmaavat hänet,\nja minä tulen sen aiheuttaneeksi. No, tuota noin, jos Kitty ehkäisee\nensimäisen kaksintaistelun, enkö minä voi ehkäistä toista? Oi, olen\nkelvoton vaimo, ellen voi pelastaa puolisoani. Taivas johtakoon minua!\"\nrukoili hän, ja hänen rukouksensa välähdytti tuuman hänen mieleensä.\n\nOlihan piispa, Bathin ja Wellsin piispa! Se kunnianarvoisa pappismies\noli osoittanut hänelle suurta ystävällisyyttä ja huomiota; hän osaisi\nvälittää sellaisessa vaikeassa asiassa. Hän oli vaikutusvaltainen mies.\nEivätkö he yhdessä voisi aikaansaada rauhaa Hammerin kedolla, ja eikö\nsir Jasperia voitaisi pelastaa vastoin hänen omaa tahtoansa, vaikkapa\nsitten jättämällä hänet lain kouriin?\n\nLady Standish riensi huoneeseensa ja kutsui sitten nenäänsä\ntuhauttelevaa Megrimiä.\n\n-- Paperia ja mustetta, -- käski hän, -- ja laittautukaa viemään\nkirjettä. On kysymys elämästä ja kuolemasta.\n\n-- Mylady, -- sanoi Megrim sievistellen, -- palvelen teidän armoanne\nkaikissa oikeissa asioissa; mutta toivon tietäväni velvollisuuteni\nluojaani kohtaan; enkä minä koskaan suostu enkä myönny ummistamaan\nsilmiäni epäsäännöllisyyksille. -- Hän oli edellisenä iltana ollut\nvalmis tuomitsemaan isäntänsä, mutta puheet palvelusväen huoneessa\nolivat hänen sanojensa mukaan \"avanneet hänen silmänsä\". Ja kukapa\nnainen ei ole valmis langettamaan tuomiota kanssasisarestaan --\nvarsinkaan palvelijatar emännästään?\n\nLady Standish tuijotti ällistyneenä.\n\n-- Mitä tämä merkitsee -- sanoi hän. -- Teidän on tehtävä, niinkuin\nminä käsken, rouva Megrim. Että rohkenettekin! -- huudahti lady\nStandish, jonka tajunnassa asian todellinen laita äkkiä välähti. --\nMitä, hyvä ihminen, kirjeenihän on piispalle!\n\n-- Oh, -- virkahti Megrim-rouva yhä pidättyvästi, mutta alistuen\nhyväksymään, -- se on toinen asia! Olisinko, -- tuhahti hän, --\nankarampi kuin kristityn sopii? Kieltäisinkö apuni murtuneelta\nsyntiseltä, käryävältä lampulta, jonka omatunto on herännyt? Olkoon\nhänen kunnianarvoisuutensa piispa vahvana varustuksena teidän\narmollenne katumuksen rosoisella tiellä. Amen!\n\n\n\n\nVIII kohtaus.\n\n\nKymmenessä minuutissa kaunis nainen voi tehdä paljon kauneutensa\nlisäämiseksi. Vilkaistessaan viime kertaa kuvastimeensa, sillävälin\nkun Lydia riensi vuokraamaan kantotuolia, rouva Bellairs soi lasista\nheijastuvalle kuvalleen hyväksyvän hymyn, jota niin ihastuttava ilmiö\nei voinutkaan olla aiheuttamatta. Sitten hän kääriytyi salaperäiseen,\nkaikki verhoavaan viittaan, sieppasi pienen samettinaamion pöydältä ja\nriensi matkalleen. Hän lähti kuin taisteluun hyökkäävä urhea sotilas\npamppailevin, mutta toivehikkain sydämin.\n\nLoordi Verney ja kapteeni Spicer olivat juuri päättäneet aamiaisensa\nedellisen asunnossa Pierrepoint-kadun varrella lähellä Pohjoisparaatia.\nTyperästi lörpötellen omista kokemuksistaan kaksintaistelijana,\npuhuen halveksivasti sir Jasperin mielipuolisuudesta, mutta kuitenkin\nvakuuttaen päättäneensä tappaa tuon viheliäisen riiviön kapteeni Spicer\noli tehnyt täyttä kunniaa nuoren isäntänsä vieraanvaraisuudelle. Mutta\nloordi Verneyn, jonka posket milloin hehkuivat tummina, milloin saivat\nsairaloisen kalpeuden, oli vaikea nielaista ainoatakaan suupalaa.\nHän siirtyi levottomasti seinäkellon katselemisesta ja taskukellonsa\nasettamisesta pistoolejaan pitelemään tai kiireisesti lisäämään vielä\nyhden jälkikirjoituksen virheellisesti tavattuun, mustetahraiseen\njäähyväiskirjeeseen äidilleen, leskirouvalle. Sen kirjeen sepittämiseen\nhän oli käyttänyt puolet yöstä. -- Siltä varalta, tiedättehän... --\nhuomautti hän sen johdosta ystävälleen värähtävin äänin.\n\nKapteeni Spicer oli juhlallisesti luvannut mitä tunnollisimmin täyttää\nsuosijansa viimeiset toivomukset.\n\n-- Rakas loordi, -- oli hän sanonut, tarttuen häntä kädestä, -- minuun\nvoi luottaa. Jukoliste, sir Jasper on kuulemma hitonmoinen ampuja, ja\ntietysti, hihi!... tunnemmehan kaikki sananparren mielipuolen voimasta.\nMutta tuskin on hän kaatanut sinut, Harry, niin vannon kautta kunniani,\nettä hän riippuu miekkani terässä. Minä kostan puolestasi, Harry,\nälä sitä epäilekään. Siitä tulee oikein hieno juttu, josta ihmiset\nkilvassa puhuvat. Jumaliste, hän ei ole ensimäinen, jonka seivästän\nyhtä helposti kuin kokkisi pistäisi kalkkunan paistinvartaaseen. Enkö\nole oppinut miekkailua suurelta Angelo Malevoltilta itseltään? Hihi...\n\"naisen käsi\", oli hänen tapansa sanoa, \"mutta paholaisen pää!\"\n\nTässä kapteeni Spicer ravisti luiset sormensa röyhelökalvosinten\nkätköstä ja katseli niitä suurella tyytyväisyydellä.\n\n-- Oh, sinä hirtehinen, Spicer, koetahan pitää suusi kiinni! --\nhuudahti loordi Verney ärtyneesti.\n\nKapteeni nojasi taaksepäin tuolillaan ja alkoi kaivaa hammastaan\nhopeisella hammastikulla.\n\n-- Äsh, niitä aloittelijoita! -- äännähti hän ikäänkuin itsekseen. --\nPidä hermosi lujina, mylord, tai, lempo soikoon, voin yhtä hyvin tilata\nruumisvaunut jo ennen lähtöämme. Hihi! Onpa hyvä, että sinulla on\nystävä itseäsi tukemassa!\n\nKuului varovainen naputus, ja loordi Verneyn ilmeetön uusi palvelija\n(jonka kapteeni erityisesti oli hänen puolestaan pestannut ja joka,\nniin ainakin joku häijy irvihammas väitti, tasasi tämän herran kanssa\npalkkansa ja sivutulonsa) seisoi ovikäytävässä.\n\n-- Alhaalla on nainen, mylord, -- sanoi hän konemaisesti. -- Hän pyytää\nkaikin mokomin tavata mylordia, eikä halua poistua, vaikka ilmoitin\nhänelle, että mylord luultavasti oli kiinnitetty myöhään aamupäivään.\n\nLoordi Verney vain tuijotti kummastuneena; mutta kapteeni Spicer\nhypähti tuoliltaan, ja hänen vaaleat silmänsä mulkoilivat\nuteliaisuudesta.\n\n-- Nainen, jumaliste! Verney, sinä vintiö, mitä tämä merkitsee?\nNainenko, Ned? Malttakaas, onko hän pitkä, vaaleaverinen ja solakka?\n\n-- Ei, sir, hän on lyhyenläntä, mutta hänellä on yllään niin avara\nviitta, etten oikein osaa sanoa.\n\n-- Onko hän kaunis, mies?\n\n-- En tiedä, sir; hänellä on naamio.\n\n-- Naamio? Hei, Verney, Verney, tämä on perin mielenkiintoista! Eikä\nhän tahdo lähteä pois, heh?\n\n-- Ei, sir, hän sanoi, että hänen täytyy tavata mylord, vaikkapa vain\nviideksi minuutiksi.\n\n-- Lihava, lyhyenläntä, naamioitu, -- huudahteli kapteeni Spicer\ninnoissaan ja hämmästyneenä. -- Hyvä Jumala, meillä on vielä kymmenen\nminuuttia, kai kutsumme hänet tänne, Verney? Noutakaa hänet ylös, Ned.\n\nPalvelija poistui, välittämättä loordi Verneyn sopertamasta kiellosta.\n\n-- Todellakin, kapteeni Spicer, -- sanoi hän, -- olisin halunnut\nkäyttää nämä viimeiset kymmenen minuuttia johonkin vakavaan. Olisin\nhalunnut -- pojan ääni värähti ja kuuma puna nousi hänen poskilleen, --\nlukea sivun raamatustani ennen lähtöä, vaikkapa sitten vain jälkeeni\njäävän äitini tähden.\n\nLoiseläjä kohotti kätensä ja silmänsä teeskentelemättömässä kauhussa.\n\n-- Sivun raamatustasi! Lempo! Jos se tulee tiedoksi, joudumme koko\nBathin naurun esineeksi. Sivun raamatustasi! Hyvä, että sitä ei kukaan\nmuu kuullut kuin minä.\n\n-- Hiljaa! -- varoitti loordi Verney, sillä ovella seisoi heidän\nvieraansa. Tämä oli tosiaankin pieni olento, avaraan viittaan\nkääriytyneenä, ja paitsi valkoista puvun poimuja pitelevää kättä ja\nvilahdusta pyöreästä leuasta ja kirsikkahuulesta, joka vapisi naamion\nsyrjän alla, ei ollut mitään osoittamassa, kuka hän oli, kertomassa,\noliko hän nuori vai vanha, varakas onnen suosikki vai perinnötön. Mutta\nkätönen oli ihastuttava, ja pikku leuassa oli viehätystä.\n\nLoordi Verney vain seisoi ja tuijotti poikamaisesti, niinkuin hän\npoika olikin. Mutta kapteeni Spicer hypätä kimmahti eteenpäin kuin\nheinäsirkka ja asettaen laihat säärensä ristiin hän tarjosi tuolin niin\nhurmaavan sievästi kuin vain hän taisi. Nainen astui huoneeseen, laski\nkätensä tuolin selkänojalle ja kääntyi kapteeni Spiceriin päin.\n\n-- Tahtoisin tavata loordi Verneyn yksinään, sir, -- sanoi hän.\nÄäni oli hyvin suloinen, mutta siinä oli käskevä sointu. Kaikesta\npäättäen naamioitu nainen oli tottunut siihen, että häntä viipymättä\ntoteltaisiin.\n\nTurhaan kapteeni Spicer vilkuili ja näytti kaihomieliseltä; mustat\nsilmät kiilsivät häntä vastaan hyvin kylminä ja järkkymättöminä\nnaamioituksen takaa. Pakoitettuna poistumaan kapteeni koetti tehdä\nsen taitavasti ja sirosti, mutta sentään häntä kiusasi tunne, että\nhän onnistui kehnonlaisesti; ja tuntemattoman käsi sulki oven hänen\njälkeensä niin tarmokkaasti, että hänen viimeinen kumarruksensa\nkokonaan tärveltyi.\n\nKitty Bellairs käänsi harkitusti avainta lukossa ja pisti sen sitten\ntaskuunsa. Loordi Verney hypähti eteenpäin, mutta pysähtyi kuullessaan\noman nimensä, joka lausuttiin lempeimmällä ja valittavimmalla äänellä,\nmitä hän koskaan muisti kuulleensa.\n\n-- Loordi Verney, -- sanoi Kitty, työntäen taaksepäin viittansa ja\npäähineensä ja sallien kauniiden ruskeiden kiharainsa ja aavistuksen\nmoitteettomimmasta vartalosta, mitä Bathissa ehkä oli nähtävänä,\npaljastua nuoren päärin hämmästyneiden silmäin eteen. -- Loordi Verney,\n-- sanoi hän pannen kätensä ristiin, -- kovin, kovin onneton nainen on\ntullut teiltä sääliä rukoilemaan.\n\n-- Madam, -- virkkoi loordi Verney, -- mitä voin tehdä hyväksenne? --\nHänen pojansielunsa heltyi tästä lempeästä, surullisesta äänensävystä;\nhän luuli näkevänsä kyyneleen vierivän valkoista leukaa pitkin; pyöreä\npovi kuohui pitsien hurmaavan epäjärjestyksen alla. Hän katsahti\nkelloon ja jälleen rukoilijaan julmassa hämmennyksessä. -- Madam, aika\nrientää; voin suoda teille vain muutamia minuutteja. Sanokaa minulle,\nmadam, miten voin teitä palvella? Se tuottaisi minulle lohtua hetkellä,\njoka kenties on elämäni viimeinen.\n\nNainen äännähti pehmeästi kuin kyyhkynen ja yhtä valittavasti.\n\n-- Oi, -- sanoi hän, -- on siis totta, mitä olen kuullut? -- ja hän\nväänteli valkoisia käsiään ikään kuin äärimmäisessä tuskassa.\n\n-- Madam, huudahti nuori mies, joka uskaltamatta koskea häneen tuli\nlähemmäksi, niin lähelle, että hän kuuli vieraansa nopeat hengähdykset\nja tunsi sieramiinsa hänestä huokuvan hienosti voimakkaan orvokin\ntuoksun.\n\n-- Oi, -- sanoi tämä, -- se on totta! -- Hän horjui, tarttui viittansa\nhakasiin ja viskasi sen auki.\n\n-- Teitä huimaa, -- hätääntyi loordi omituisesti liikutettuna; --\nsallikaa minun kutsua...\n\nMutta nainen tarttui hänen käteensä. Hänen sormensa olivat kovin\nlämpimät pyörtyvän sormiksi, mutta niiden kosketus oli nuorelle\nmiehelle miellyttävämpi kuin naisen kosketus koskaan ennen oli ollut.\nToinenkin käsi riensi vankiaan pidättämään, ja ne kietoutuivat ison\npojan ranteen ympäri.\n\nTämä ei tietänyt, miten se kävi, mutta siinä tuokiossa oli hän\nvieraansa edessä polvillaan.\n\n-- Te aiotte taistella, -- sanoi nainen, -- taistella sir Jasperin\nkanssa. Oi, Jumalani, ette sitä tiedä, mutta minä olen siihen\nsyynä, ja jos te taistelette, murtaa se sydämeni. -- Hän nojautui\neteenpäin luodakseen kiihkeän katseen polvistuvaan nuorukaiseen. Hänen\nhenkäyksensä leyhytteli tämän poskea. Naamion lävitse hän näki kauniit\nmustat silmät, niin syvät, niin syvät. Miten valkoinen oli kaulan ja\nleuan hipiä, miten hienopintainen! Ja nuo vallattomat kiharat! Mikä\nkukkien tuoksu ilmassa! Kovin häntä halutti vetää naamio pois... ja\nkuitenkin juuri tuo salaperäisyys vietteli häntä, kiehtoi häntä!\n\n-- Kuka olette? -- kysyi hän matalalla nopealla kuiskauksella. --\nSallikaa minun nähdä kasvonne.\n\nHän torjui hänen varomattoman kätensä pienellä parahduksella.\n\n-- Ei, ei, ei, ette saa koskaan nähdä, koskaan tietää; se olisi\nkauheata.\n\nSitten nuori mies aivan tietämättään laski molemmat kätensä hänen\nkäsilleen, tarttui niihin, piti niitä ja tunsi, että tuo heikko\npuristus oli hänelle rautaisen luja.\n\n-- Miksi taistelette? -- virkkoi tuntematon. -- Sanokaa minulle.\n\nLoordi punehtui.\n\n-- Syyttä suotta, pelkästä väärinkäsityksestä. Sir Jasper on\nluullakseni hullu.\n\n-- Sir Jasper on mustasukkainen, -- hengähti nainen, ja välkkyvät\nsilmät tulivat yhä lähemmäksi. -- Onko totta, että rakastatte lady\nStandishia?\n\n-- Minäkö? -- huudahti nuori mies kiivaasti, rapsauttaen voimakkaan\nvalan, sillä niin innokas oli hän kieltämään. -- Minäkö? En! Jumala on\ntodistajani! En!\n\n-- Älkää sitten taistelko, -- pyysi nainen.\n\nHän tahtoi katsahtaa kelloon; hän tahtoi hypähtää ylös ja hyökätä\novelle; hän tiesi, että Spicer hiljaa naputteli ja että oli aika mennä,\nminne sovinnainen kunnia häntä kutsui. Mutta pehmoinen puristus ja\nsalaperäiset silmät pidättivät häntä. Hän oli vain poika, ei ollut\nkoskaan ennen rakastanut, ja... tuo nainen oli naamioitu!\n\n-- Sallikaa minun neuvoa itseänne, -- jatkoi tuntematon. -- Uskokaa\nminua, menestyksenne on minulle rakkaampi kuin voitte kuvitellakaan...\nrakkaampi kuin minun pitäisi teille ilmaista. Uskokaa minua, jos\nluovutte tästä kaksintaistelusta, niin jälkeenpäin olette iloitseva.\nVielä tänä päivänä sir Jasper kiittää teitä hartaammin kuin mies\nmilloinkaan on kiittänyt toista. Ja te tekisitte minut niin\nonnelliseksi! Oi, uskokaa minua, kunnianne on turvassa minun käsissäni.\n\n-- Mutta sallikaa minun toki nähdä kasvonne, -- tivasi loordi\nkuullessaan Spicerin kolkuttavan kovempaa. \"Tahdon nähdä hänet ja\nsuudella häntä\", ajatteli hän itsekseen; \"olisihan siinä jotakin\neväiksi retkelleni kuolemaan\".\n\n-- Miten uskallatte sitä pyytää? -- sanoi hän. -- Täytyykö minun\nsuostua teidän pyyntöönne, vaikka te hylkäätte omani?\n\n-- Entä jos suostun pyyntöönne, -- sanoi nuori mies, ja hänen sydämensä\nsykki hyvin nopeasti, -- niin mitä annatte minulle?\n\n-- Oh, annatte, -- matki nainen, -- annatte! Kuka antimista välittää?\nMiehen tulee ottaa. -- Näin sanoessaan hänen punaiset huulensa\nkaartuivat niin hurmaavasti maailman hohtavimman hammasrivin yli,\nettä Harry Verney, jonka pää oli nopeasti alkanut pyöriä, menetti sen\nyhdessä sydämensä kanssa.\n\n-- Se on haaste, -- sanoi nuorukainen vetäessään kätensä pois ja\nnostaessaan sen naamiota kohti.\n\n-- Ah, kavaltaja! -- huudahti nainen, säpsähtäen viehättävään\nvastarintaan. Miehen sormet vapisivat pehmeillä, hyvältä tuoksuvilla\nkutreilla. -- Ette saa, -- sanoi hän, taivuttaen päätään välttääkseen\nkosketusta, ja täten hänen kasvonsa tulivat entistä lähemmäksi\npolvillaan olevan nuorukaisen kasvoja.\n\n-- Oo! -- huudahti tämä ja suuteli häntä leukaan naamion alapuolelle.\n\n\n\n\nIX kohtaus.\n\n\n-- Mylord, -- melusi kapteeni Spicer ovella, -- vaunut odottavat\nja meillä on vain puoli tuntia ehtiäksemme Bathwickin niityille.\nJumaliste, loordi Verney, tahtoisitteko olla viimeisenä kohtauspaikalla?\n\nLoordi Verney hypähti jaloilleen. Sanat, levottomat naputukset tunkivat\nhänen huumaantuneihin aivoihinsa synnyttäen äkillisen vakaumuksen.\n\n-- Kautta taivaan! -- huudahti hän, vilkaisi kelloon ja harppasi ovea\nkohti.\n\n-- Ja lähdettekö te, -- kysyi muukalainen, -- näkemättä kasvojani?\n\nHarry Verney riensi takaisin hänen luokseen ja sitten takaisin ovelle\nneuvottomana kuin koiranpentu, jota kutsutaan kahdelle taholle. Vihdoin\nhän palasi naisen luo, uusi ja miehekäs arvokkuus sävyssään.\n\n-- Minun täytyy mennä, -- sanoi hän. -- Jos tahtoisitte osoittautua\nyhtä ystävälliseksi kuin päättelen olevanne, madam, niin poistakaa\nnaamio, jotta voin nähdä teidät ennen lähtöäni.\n\nUlkopuolella kapteeni Spicer tanssi voimattomasta levottomuudesta\nikäänkuin vilkkaan musiikin tahdissa ja täytti ilman kummallisilla\nkimeillä kirouksilla.\n\nRouva Bellairs sysäsi mustakulman nuorukaisen hyvin tyynesti syrjään\npelkällä pienoisella kätensä kosketuksella, meni sitten ovelle ja\npäästi vihreänharmaan ja hikoilevan kapteeni Spicerin sisään.\n\n-- Minä tulen, Spicer, -- huudahti loordi Verney epätoivoisesti ja\ntöytäsi ottamaan hattuaan ja päällysnuttuaan, mutisten kulkiessaan\nnaisen ohi: \"Voi, julmaa!\"\n\nKitty Bellairs pureskeli pikkusormeaan ja katsahti kelloon.\n\n-- Teiltä ei mene enempää, tiedättehän, -- sanoi hän, -- kuin viisi\nminuuttia ajaessanne Bathwickin lautalle. Jos siis lähdette kolmen\nminuutin kuluttua, on teillä vielä kuusikolmatta jälellä. Mylord\nVerney, tahdotteko suoda minulle nämä kolme minuuttia?\n\nLoordi Verney heitti jälleen pois hattunsa ja viittansa, ja hänen\nkasvonsa saivat tumman hohdon.\n\n-- Oi, -- huudahti hän kuin koulupoika, -- Jumalan tähden, Spicer,\nodota siellä ulkona.\n\n-- Ei, -- virkkoi Kitty-rouva, hymyillen itsekseen naamionsa alla, --\nei, minä tarvitsen kapteeni Spiceriä.\n\nLoordi Verneyn naama venähti.\n\n-- Tulkaa tänne, -- sanoi vieras, ottaen nolostunutta nuorukaista\nkädestä ja vieden hänet pöydän luo, jolla olivat hänen hetkistä\naikaisemmin käyttämänsä kirjoituskojeet. -- Tuossa, -- virkkoi hän,\n-- on paperiarkki. Istukaa, mylord, ja kirjoittakaa, kirjoittakaa, --\nkehoitti hän taputtaen häntä olalle; -- kirjoittakaa, sir... tähän\ntapaan:\n\n \"Loordi Verney pyytää ilmoittaa sir Jasper Standishille, että hänen\n ymmärtääkseen riidanaihe heidän välillään johtuu pelkästä ikävästä\n väärinkäsityksestä, koskien loordi Verneyn tunteita lady Standishia\n kohtaan.\"\n\n-- Kirjoittakaa, kirjoittakaa! -- Hän kumartui hänen ylitseen ja saneli.\n\nPuolittain lumottuna ja kuitenkin hajanaisesti vastustellen alkoi nuori\nmies täyttää sivua kömpelöillä harakanvarpaillaan.\n\n-- Nopeaan, -- kiirehti hän. -- Lapsi-kulta, miten te tavaatte\n\"riidanaiheen\"! Viisi siitä, eteenpäin vain:\n\n \"Loordi Verney pyytää vakuuttaa sir Jasperille, että puhumattakaan\n mistään luvattomista tunteista, joita hän olisi rohjennut kehittää\n lady Standishia kohtaan, hän koko elämässään ei ole virkkanut hänelle\n muuta kuin kolme sanaa tai yhtä monta kertaa katsahtanut häneen ja\n että hän on antanut sydämensä toiselle naiselle, ainoalle naiselle,\n jota hän koskaan on rakastanut tai on rakastava.\"\n\nKynä oli pudota loordi Verneyn sormista. Hän säpsähti ja kääntyi\ntuolillaan vilkaistakseen kummastuneena salaperäisen vieraansa\nkasvoihin, ja taaskin naamio samalla kertaa sekä kiehtoi häntä että\npetti hänen toiveensa.\n\n-- Ette suinkaan tahdo vastustaa naista? -- kuiskasi toinen korvaan.\n-- Joutuin, meillä on vain yksi minuutti jälellä. Kah, antakaa kynä\nminulle, niin minä lopetan. -- Hän sieppasi hanhensulan loordin\nkädestä, hänen kiharansa koskettivat hänen poskeaan, kun hän nojautui\nhänen ylitsensä paperia kohti. Nopeasti kiiti pieni käsi:\n\n \"Ellei sir Jasper tämän selityksen luettuaan katso voivansa peruuttaa\n loordi Verneylle tekemiään loukkaavia huomautuksia, niin loordi Verney\n on silmänräpäystä viivyttelemättä valmis kohtaamaan hänet, kuten\n sovittu on. Kaikkien näiden ilmoitusten todenperäisyyden takaa se\n nainen, jota loordi Verney rakastaa.\"\n\nHän otti arkin ja taittoi sen kokoon.\n\n-- Nyt, kapteeni Spicer, -- sanoi hän, -- astukaa vaunuihinne ja\nrientäkää sir Jasperin asunnolle, ja jos tuotte vastauksen ennenkuin\nkello lyö, niin sallin teidän poistaa naamioni, ja se pelastaa\nteidät kuolemasta uteliaisuuteen ja antaa teille myöskin jotakin\nlörpöttelyn aihetta seuraavaksi kuukaudeksi. Oh, kyllä tapaatte sir\nJasperin kotona, -- rauhoitti hän; -- hän on näissä asioissa jo vanha\nja kokenut, joka ei teidän ensikertaisen kaksintaistelijanne tavoin\npidä kunniakysymyksenä tuoda suurta urheuttaan taistelupaikalle\nkahtakymmentä minuuttia ennen määräaikaa.\n\nLaihassa ruumiissaan kapteeni Spicerillä oli lakeijan sielu. Hän olisi\nantanut paljon, jos olisi voinut vastustaa, mutta hän ei tohtinut.\n\n-- Mikäli tämä ei merkitse peruutusta, -- sanoi hän. -- Ystävän kunniaa\nen voisi vaihtaa edes kaunottaren hymyyn.\n\nKitty kohotti kirjettä ärsyttävästi ja vilkaisi kelloon.\n\n-- Ellette te tahdo sitä viedä, -- virkkoi hän, -- lähetän sen\nkantajalla, ja silloin ette koskaan saa tietää sen sisältöä.\nSitäpaitsi, -- lisäsi hän viekkaasti hymyillen, -- jos sir Jasper\npyytää anteeksi loordi Verneyltä, minkä hän tämän kirjeen saatuaan\nvarmasti tekee, te saatte astua mylordin tilalle, tiedättehän, ettekä\njoudu syrjäytetyksi kunniakkaasta kohtauksesta.\n\n-- Tietysti, haa, tietysti! -- huudahti kerskuri kelmeästi hymyillen.\n\nKitty-rouva sulki nauraen oven poistuvan miehen jälkeen.\n\n-- No, -- virkahti hän.\n\n-- Oi, mitä olette tehnyt, mitä olette minulla teettänyt? -- huudahti\nHarry Verney äkillisessä tuskassa.\n\n-- Hiljaa! -- tyynnytti Kitty-rouva. -- Enkö teille sanonut, että\nkunnianne on turvassa minun huostassani? Ettekö usko minua? -- sanoi\nhän sulavalla äänellä. -- Ah, Verney! -- Hän asetti kätensä ohimolleen,\nja kosketuksesta putosi naamio.\n\nNuori mies katsahti hänen kasvoihinsa, punehtui ja värisi ja laukesi\njälleen polvilleen hänen jalkojensa juureen.\n\n-- Oi, sanokaa minulle nimenne! -- pyysi hän hartaasti.\n\n-- Kah, loordi Verney, -- sanoi vieras, -- olettepa te epäritarillinen.\n-- Hän hymyili ja näytti hurmaavan kauniilta; hän näytti vakavalta ja\nmoittivalta, ja nuorukainen joutui suunniltaan ihastuksesta.\n\n-- Oh, te tunnette minut, tunnette minut hyvin, -- jatkoi nainen, --\nenkö minä ole rouva Bellairs, Kitty Bellairs... enkö ole Kitty?\n\n-- Ei, ei, -- huudahti hän, -- en ole teitä tuntenut vielä tähän\nhetkeen asti, madam, rouva Bellairs, _Kitty!_ Näen teidät ensi kertaa!\nOi, jumalani, ole minulle armollinen, sillä minä rakastan häntä!\n\n-- Ja kuitenkin, -- kuiskasi toinen viekkaasti, sanotaan, että rakkaus\non sokea.\n\nTämän jälkeen hän suuteli häntä, kuten oli suudellut naamion alta; ja\njos jokin voi olla suloisempaa kuin tuo ensimäinen suudelma, oli sitä\ntämä toinen.\n\nAh, miten helppo on rakkauden taito oppia ja miten vaikea unhoittaa!\n\nHarry Verneyn täten unohtaessa koko maailman, ensimäisen\nkaksintaistelunsa, ja kunnian lakikirjan, sir Jasper istui laatimassa\nvastausta hänen tiedonantoonsa:\n\n \"Sir Jasper Standish on vastaanottanut loordi Verneyn selityksen\n samassa hengessä kuin se tarjottiin. Hän on aivan valmis tunnustamaan\n toimineensa kokonaan erehdyksestä ja pyytää loordi Verneytä\n vastaanottamaan hänen vilpittömimmän anteeksipyyntönsä ja ihailunsa\n ilmaisun loordi Verneyn kohteliaasta ja ritarillisesta käytöksestä\n sekä hänen onnittelunsa hänelle itselleen ja tuntemattomalle naiselle\n heidän kadehdittavasta asemastaan.\"\n\nKapteeni Spicer ei tarjoutunut korvaamaan isäntäänsä kiistakentällä.\nPäinvastoin hän osoitti sir Jasperille, joka otti hänet vastaan perin\nsynkällä kohteliaisuudella, mitä nöyrintä selkää ja tarjosi verratonta\nnuuskaansa hätiköivällä ja mielistelevällä eleellä.\n\nPalatessaan Pierrepoint-kadulle hän tapasi salaperäisen muukalaisen\njo kantotuolissa ja loordi Verneyn nojaamassa sisälle sen ikkunasta\nhartaassa kuiskailevassa keskustelussa. Kapteeni Spicer tarttui\nleikillisesti häntä takinliepeestä, vetäen hänet pois ja pistäen\nsensijaan oman hupsun naamansa ikkunaan. Nainen oli naamioituja\nviittaansa puettu, kuten hänen lähtiessäänkin.\n\n-- Madam, olen toimittanut asianne, -- sanoi hän. -- Se oli vaikeasti\nselvitettävä juttu, johon tarvittiin... hm, tarvittiin sellaista\ntahdikkuutta, jota minulla mielestäni on. Sir Jasper oli tavattoman\nkiivastunut, yhtä hyvin olisi voinut yrittää puhua järkeä härälle.\n\"Mutta hyväinen aika, sir\", sanoin, \"tulisinko minä, minä, kapteeni\nSpicer, tuomaan kirjettä, ellei se olisi sopusoinnussa mitä jyrkimpien\nkunniankäsitteiden kanssa?\" Se sai hänet lannistumaan, madam...\n\nTässä Kitty-rouva sieppasi suuria häikäilemättä hänen liikehtivässä\nkädessään lepattavan kirjeen, kääntyi häneen selin, luki sen ja\nkuroitti sen loordi Verneylle, joka viipymättä oli kiertänyt toisen\nikkunan luo.\n\n-- No, -- virkkoi hän, -- käskekää viedä minut Kaivohuoneelle. -- Hän\nnojasi päänsä ulos ja loordi Verney toi omansa sen lähelle, ja sitten\nseurasi uusi kaksinpuhelu.\n\n-- Madam, madam, vaadin teitä täyttämään lupauksenne! -- kuului\ntoiselta puolelta kapteeni Spicerin hätäinen, ohut ääni. -- Verney,\nystäväiseni, minun täytyy pyytää sinua vetäytymään syrjään, minulla on\nsopimus tämän naisen kanssa...\n\n-- Sopimus? -- kysyi naamioitu, kääntäen päätänsä.\n\n-- Oi, madam, minun pitäisi nähdä ne lumoavat kasvot!\n\nHän yritti avata kantotuolin ovea.\n\n-- Mitä? -- huudahti silloin nainen. -- Ryöstäisinkö teiltä kaiken\nepätietoisuuden tenhon, kaiken arvailemisen ilon ja sen kiihoittavan\nmausteen, että voitte otaksua minut jokaiseksi Bathin naiseksi. Oh,\n-- sanoi hän, -- velvollisuuteni lähimmäistäni kohtaan on minulle\ntoivoakseni paremmin opetettu! -- Taaskin pisti hän päänsä ulos loordi\nVerneytä puhutellakseen; kuului uusi kuiskaus ja hopeanheleätä naurua.\n-- Eteenpäin, miehet! -- huusi hän.\n\nLoordi Verney kiepahti toiselle puolen, veti vuorostaan nolostuneen\nkapteenin ikkunasta ja pidättäen häntä väkisin esti hänet juoksemasta\npoistuvien kantajain ja niiden kauniin taakan jälestä.\n\n\n\n\nX kohtaus.\n\n\nLoordi Markham oli epämääräisen näköinen, epämääräisen ikäinen ja\ntavoiltaankin epämääräinen. Hän käytti huonosti sopivaa tekotukkaa,\nmutta kunnianmiehenä oli hänellä oivallinen maine.\n\nHän istui sir Jasperin kanssa etuistuimella, kun sensijaan Tom Stafford\noli asettunut taakse; ja kiesit kiitivät iloisesti mäkisiä Bathin\nkatuja pitkin, suunnaten kulkunsa vihannoimaan puhkeavalle maaseudulle,\nalaspäin ja yhä alaspäin Hammerin kedoille kiemurtelevan Avonin\nvarrella. Sir Jasperin kasvoilla kuvastui suuri tyytymättömyys elämään\nyleensä ja omaan olemassaoloonsa erittäin. Tom Stafford alkoi tuntea\nitsensä hiukan kiusaantuneeksi.\n\n-- On aikainen kevät, -- sanoi loordi Markham, hyvää tarkoittavasti\nyrittäen kuluttaa raskaita minuutteja ja johtaa päämiehensä ajatukset\ntoisaalle. -- On hyvin leppoisa ilma täksi vuodenajaksi, ja karitsat\novat jo lasketut laitumelle.\n\n-- Höh! -- äännähti sir Jasper.\n\n-- Älä hänelle karitsoista puhu, kuiskasi Stafford; -- etkö näe, että\nhän ajattelee vain verta ja ukkosta?\n\nSitten lisäsi hän häijysti: -- Koko eläimistössä on vain yksi otus,\njohon sir Jasperilla tällä hetkellä on mielenkiintoa, mutta sitä ei\nnähtävästi ole helppo tavata näillä tienoilla, vaikka tiedämme sen\ntäällä elustavan. Se on saksanhirvi! -- Hän hötkötti nauraa kovin\nihastuneena keksintöönsä.\n\n-- Toivokaamme, ettemme saa sadetta, -- virkkoi loordi Markham; -- nuo\novat uhkaavia pilviä.\n\n-- Kyllä ne sentään puoli tuntia pysyvät tippumatta, ja se meille\nriittääkin, -- murahti sir Jasper, läimäyttäen hevosia ruoskan päällä,\nniin että ne ponnistivat täyttä kyytiä lapetta alas.\n\n-- Mutta palatessamme kastumme, -- puolustautui hyvää tarkoittava\nkreivi, -- sanoin sitä kaiken aikaa. Olisi ollut parempi lähteä\nvaunuissa.\n\n-- Vakuutan, -- huudahti sir Jasper äkillisessä huonon tuulen\npuuskassa, -- vakuutan, että sydämessäni toivon Villiersin luodin\nosuvan niin hyvin, että kotimatkalla en tunne sadetta enempää kuin\npäiväpaistettakaan. Kotimatkalla, -- toisti hän, kamalasti hymyillen;\n-- lempo soikoon, kyllä minulla onkin kaunis koti!\n\n-- Ja kaunis, hilpeä poika sinä olet rattoisaan kohtaukseen vietäväksi,\n-- huomautti Stafford takaa, -- ja soma houkkio-pari sinä ja eversti\nolette, hiisi teidät molemmat periköön! Ja kun olet ammuttu, on kai\nvarsin tyydyttävää ajatella, että vaimosi lohduttautuu punaisen kiharan\nomistajan kanssa, häh? Tahtoisinpa tietää, mistä sinä vanhan Villiersin\nkanssa oikeastaan taistelet!\n\n-- Sinä tiedät sen, -- mörähti sir Jasper; sitten hän kiivastui. --\nSinä ärsytät minua, mies; tahdonko _minä_ taistella Villiersin kanssa?\nEikö tämä ole pelkkää hulluttelua, silkkaa ajanhukkaa, sillävälin kun\noikea syyllinen (se lurjus!) on päässyt käsistäni? -- Hän kiristi\nohjaksia, sivalsi ruoskalla, ja ajopelit keinuivat hevosten hyppiessä\nja rynnätessä.\n\n-- Tosiaankin, -- sanoi loordi Markham, -- toivon, että olisin tullut\nvaunuissa.\n\n-- Säisympään, -- huudahti Staffordkin, -- aja säisympään, Jasper! Emme\nhalua, että kaikki saamme luumme murskatuiksi tässä jupakassa.\n\nKeskustelu pysähtyi. He vierivät tasaisempaa tietä tuulen humistessa\nheidän korvissaan ja hiirakkojen tasaisella ravillansa potkiessa\ntahtia. Sitten Stafford huomautti epämääräisesti:\n\n-- Minulla on aavistus, että tänään ei tule kaksintaistelua Hammerin\nkedoilla, Jasper, vaan että kykenet palaamaan vähentymättömällä\ntarmolla tuntemattoman rikollisen etsintään.\n\n-- Mitä nyt, -- huudahti sir Jasper hurjana, -- oletko kuullut jotakin\nVilliersiltä? Kaikkiko ne livistävät nykyisin? Ensin Verney, sitten\nSpicer, sitten eversti! Ei, ei, mies oli minulle raivoissaan; ja,\njumaliste... minähän häntä loukkasin!\n\n-- Kuitenkin, -- sanoi Stafford järkkymättä, -- satun tietämään\neversti Villiersin palvelijan lähetetyksi kiireimmiten noutamaan\nhänen lääkäriään, sir George Watersianiin kohtuuttoman aikaisin tänä\naamuna, että sir George lähetti apteekkarin sijastaan. Ja tämä tapasi\ntulta syöksevän everstimme parkumassa rajuimman leinin kynsissä mitä\nkuvitella saattaa. Niin rajun tosiaankin, että herra Wigginbotham-parka\nsai everstiltä aimo selkäsaunan senvuoksi, että hän ei ollut sir\nGeorge. Villiersin jalka on ytykurkun kokoinen, kertoi vanha Foulks;\nkuulin sen kaiken Foulksilta juodessamme lasin vettä tänä aamuna\nKaivohuoneella, ja lempo vieköön, sir, kylläpä hänen tekohampaansa\nkalisivat suussa, kun hän yritti kuvailla minulle eversti Villiersin\nkäyttämää kauheaa kieltä. Hän tulee Villiersin sekundantiksi,\ntiedättehän, mutta hän vannoi, että oli mahdotonta, aivan mahdotonta\nkenenkään astua sellaisella jalalla.\n\nStaffordin puhuessa olivat he kääntymässä Hammerin ketojen kulmassa.\nHänen viheriällä nurmikolla harhailevat silmänsä pysähtyivät portilla\nseisovaan pieneen ihmisryhmään.\n\n-- Ellei, -- jatkoi hän, -- eversti tule kainalosauvoilla. Ei,\npeijakas! Haha, Jasper, minä olen aina pitävä sinusta, mies, sen\noivallisen huvin ja raton vuoksi, mitä olet minulle viimeseltä\nhankkinut. Saat lyödä minua korvalle, jos ei se vanha veitikka ole\nsaapunut... katetussa pyörätuolissa!\n\n-- Todellakin, -- sanoi loordi Markham, -- tämä on hyvin säännötöntä.\nEn ole koskaan ollut mukana kaksinottelussa, jossa toinen\nasianomaisista on taistellut pyörätuolissa. Ja pelkäänpä, etten voi\nottaa vastuuta asian järjestelystä tällaisissa olosuhteissa.\n\n-- Kirottua lörpötystä! -- huudahti sir Jasper, käyttäytyen yhtä\nkohteliaasti kuin aikaisemminkin. Puhuessaan hän heitti ohjakset\npalvelijalleen ja kapusi alas kieseistä. Stafford oli mennyt hänen\nedellään veräjälle ja hyppi vuoroon toisella, vuoroon toisella\njalallaan, perin huvitettuna tilanteesta.\n\n\"Hahaha!\" -- Hei, hyvää huomenta, eversti; minua surettaa nähdä teidät\ntuossa tilassa! (Haha!) Oletteko tuonut toisen pyörätuolin meidän\nurhollamme? Oh, tietysti! Ei olisi oikein, ellei hänkin istuisi\npyörätuolissa! Kah, Foulks, sinä työnnät toistu tuolia, minä pyöritän\ntoista, ja niin kyyditsemme heidät toisiaan vastaan, antaen heidän\nlaukaista niin pian kuin haluavat. Hemmetti, siitä tulee rattoisa\nleikki!\n\nEversti Villiers käänsi liukaskieliseen ystäväänsä kasvot, joiden väri\nmuistutti kolmen vuorokauden vanhaa ajettunutta ruhjevammaa; ne olivat\nvihreänkeltaiset tuskasta niiltä kohdilta, mistä raivo ei ollut niitä\npurppuroinut.\n\n-- Herra Stafford, nuo pilapuheet, sir, ovat tässä tilanteessa perin\nsopimattomia. (Sitä kirottua koipea!) Herra Foulks, ole hyvä ja\nselitä;... majuri Topham, selittäkää näille herroille, että olen\ntullut taistelemaan, sir, ja että taistella todellakin tahdon... sen\njumal'avita vakuutan! -- Vimmoissaan iski hän pyörätuolin käsinojaan,\nsurvaisi pahoin kivistelevää jalkaansa ja ulvahti raivosta ja tuskasta.\n\n-- Hiisi vieköön, -- sanoi Stafford, -- yhtä hyvin taistelisin vanhan\nkarhun kanssa! Kuiskaahan, Foulks, aikooko hän ampua häkistään...\nanteeksi, tarkoitan tuolistaan?\n\n-- Sellainen on hänen aikomuksensa, -- vastasi herra Foulks,\nhermostuneesti irvistäen ja näyttäen hienosta Bond Streetin\nnorsunluusta valmistetut hammasrivinsä, joista herra Stafford jo\nmainitsi. -- Mutta minusta se tuntuu hiukan epäsäännölliseltä.\n\n-- Hiukan epäsäännölliseltä? -- huudahti loordi Markham. -- Se on\nkokonaan epäsäännöllistä. Minä en tahdo olla asian kanssa missään\ntekemisissä.\n\nSir Jasper seisoi paikoillaan, tuijottaen synkkänä tantereeseen ja\ntyönnellen kultapäistä rottinkikeppiään pehmeään mutaan ikäänkuin hänen\nkoko huomionsa olisi kohdistunut niihin reikäsiin, joita hän rivittäin\npisteli maahan.\n\n-- Mitä vaikeutta tässä on, mitä vaikeutta tässä on? -- karjui eversti\nVilliers. -- Kärräätte minut asemaan ja mittaatte askeleet... kahdeksan\naskelta, Foulks, ei jalkaakaan enempää; ja annatte minulle pistoolini.\nEihän siinä mitään vaikeutta... hiisi minut periköön, hiisi vieköön\nteidät kaikki, sanon! _Mitä_ vaikeutta siinä on?\n\n-- Taistelijat eivät ole yhtä edullisessa asemassa, -- huomautti\nmajuri Topham. -- Ilmoitin Villiersille, että kernaasti astuisin hänen\nsijaansa.\n\n-- Ei, ei, ei! -- kirkui vanha mies, kääntyen. -- Oih, -- voihkaisi hän\nsitten ja väänsi kasvojaan, sillä leini repi häntä niin rajusti, että\nhän tarttui tuolinsa sivunojiin, viskaten päänsä taaksepäin, ja hänen\nkasvonsa saivat kaamean muodon.\n\n-- Muistan, -- märehti vanha Foulks, -- miten kelpo Darlingtonin\nherttua vaati Basil Verneytä (Verneyn isää, tiedättehän) taisteluun,\nvaikka vasen käsivartensa oli laastoissa; mutta, kuten Cranbroken\nmarkiisi, hänen armonsa todistaja, minulle silloin huomautti...\n\n-- Oh, säästä meidät markiisista! -- keskeytti Stafford karkeasti.\n-- Pysykäämme nykyisessä tehtävässämme, jos suvaitsette. Koko asia\non järjetön, mahdoton! Katsohan, Jasper, katsokaahan, eversti, te\nkaksi ette voi tänään taistella. Mitenkä voisitte sen tasapuolisesti\njärjestää, vaikka meillä olisi pyörätuoli Jasperillekin? Emme voi\nantaa hänelle leiniä, hyvä mies, ja muutoin kävisi taistelu liian\nepäsuhtaiseksi. Hiidessä, eversti, te ampuisitte liian hyvin tai liian\nhuonosti, ja se ei kelpaa! Kuulkaahan, kuulkaa, hyvät herrat, tehkäämme\nhuonosta kaupasta hyvä. Miksi te ollenkaan taistelisitte? Tämä Jasper\non halukas pyytämään anteeksi. (Niin, sitä sinä olet, Jasper, pidä\nsuusi kiinni ja ole kerrankin järkevä; sinä riuhtaisit tekotukan hänen\npäästänsä, tiedäthän. Se, jumaliste, ei ollut kaunista käytöstä, ei\nensinkään kaunista!) Mutta sitten, eversti, eikö hän epäillyt teidän\nvietelleen häneltä vaimonsa, ja eikö se ollut imartelevaa? Parhain\nimartelu, mitä tällä puolen haudan koskaan tulee osaksenne! Hän oli\nteille mustasukkainen, eversti; en totisesti tunne toista miestä\nBathissa, joka teille nykyisin sellaista kunniaa osoittaisi.\n\n-- Oih, ottakaa minut täältä ulos, -- huusi eversti, äkkiä\nantaen perään ruumiilliselle tuskalle, jota vastaan hän oli niin\nsankarillisesti ponnistellut. -- Saakeli, kerran taistelen vielä teidän\nkaikkien kanssa! Päästäkää minut tästä. Missä on se kirottu ääliö,\npalvelijani? Ottakaa minut pois tästä vehkeestä, te paholaiset!\n\nMiehissä pyörittivät he tuolin maantielle, ja hänen parkumisensa ja\nkirouksensa häntä vaunuihin nosteltaessa olivat kauheita kuulla.\n\n-- Herra Jumala, kunpa hän voisi kirkumisellaan karkoittaa leininsä!\n-- huudahti Stafford. -- Katsokaa, hyvät herrat! Haha, hän on\ntarttunut palvelijansa peruukkiin! Oh, tämä on kuin näytelmää, hän\npurkaa vihaansa mies paralle kuin troijalainen! Kah, se raukka on\npäässyt hänen kouristaan, mutta hänen lisätukkansa on jäänyt everstin\nkäteen. Haha, hän on lennättänyt sen vaunuista! Eteenpäin he kiitävät;\nkyllä sillä vanhalla veitikalla on kurkkua, toitottaa kuin elefantti\nmarkkinoilla! No, Jasper, enkö sitä sanonut? Tänään ei tule mitään\nkaksintaistelusta.\n\n-- Älä ole siitä niin varma, -- sanoi sir Jasper. Puhuessaan kulki hän\nkiesejä kohti kääntäen olkansa yli tuhoa ennustavat kasvot ystäväänsä.\n\n-- Oh, -- huudahti viimemainittu lähestyen jälleen Markhamia, -- tuon\nmiehen katse saattaisi kiertää kirnullisen kermaa voiksi! Ei, minä en\ntahdo ajaa kotiin kanssasi, kiitoksia, sir Jasper; minä kävelen. Lempo\nvieköön, hiukan järkevää mustasukkaisuutta kyllä siedän; mutta jos\nminun olisi mentävä kotiin tuossa seurassa, menettäisin ruokahaluni\npäivälliseksi. Kah, ystävät, nyt on ihana päivä, kävelkäämme.\n\nSir Jasper karautti kotiin yksinään, ja vähää myöhemmin hänen kuskinsa\nauttaessaan hiestyneitten hevosien valjaista riisumista murahti \"ajoipa\nsäälimättömästi!\"\n\n\n\n\nXI kohtaus.\n\n\nLady Standish kuului niihin köynteleviin olentoihin, jotka sekä\nsiveellisesti että ruumiillisesti aina näkyvät etsivän tukea.\nVastoinkäymisistä hän masentui; ja kun hänen kunnianarvoisuutensa\nBathin ja Wellsin piispa saatettiin hänen arkihuoneeseensa puoli tuntia\nsir Jasperin lähdettyä Hammerin kedoille, tämä tapasi nais-rukan pitkin\npituuttaan sohvalle ojentuneena, pää pieluksiin upotettuna.\n\n-- Hyväinen aika, -- huudahti piispa pysähtyen. Hän oli kookas,\narvokkaan näköinen, komea, sileäkasvoinen herrasmies, jolla oli isot\nsilmät ja siromalliset liivit. Jos hänellä olisi ollut hituistakaan\ninhimillistä heikkoutta, olisi hän ollut ylpeä sääristään, jotka niin\npyöreinä täyttivät silkkisukkien varret. Mutta että inhimillinen\nheikkous voisi koskaan vaikuttaa Bathin ja Wellsin piispaan, sitä piti\ntämä kirkon pylväs aivan käsittämättömänä ja kiitti luojaansa, että\nniin oli.\n\nLady Standish, -- virkkoi piispa; sitten viittasi hän kädellään\nuteliaille palvelijoille. -- Jättäkää meidät, jättäkää, rakkaat\nystävät, -- sanoi hän.\n\nLady Standish kohottausi istuvaan asentoon ja tuntien epätoivoista\nsydämen tuskaa käänsi päänsä ja katsahti elottomasti vieraaseensa.\n\n-- Tulette liian myöhään, mylord, -- huokasi hän. -- Sir Jasper on jo\nlähtenyt siihen perin tuhoisaan kohtaukseen.\n\n-- Rakas lady Standish, -- sanoi tohtori Thurlow, -- rakas lapseni\n-- hän otti tuolin, asetti sen sohvan viereen ja kohotti sitten\nnuoren rouvan hentoa, raukeata kättä, pitäen sitä täyteläisten\nkämmentensä välissä. -- Rakas lady Standish, -- toisti hän hyrräävällä,\ntyynnyttelevällä äänellä. Ellei hän osannut hoidella murheellista\nsielua (varsinkin jos tuo murheellinen sielu sattui kuulumaan ylhäisön\npiiriin ja ennen kaikkea asumaan nuoressa naisen ruumiissa), niin kuka\nosasi? -- Läksin samassa silmänräpäyksessä kuin sain teidän kirjeenne.\nOlisin ehkä heti voinut tehdä jotakin asian auttamiseksi, jos\nolisitte kertonut tarkemmin, mutta kirjeenne oli rahtusen epäselvä...\nhyvin luonnollista! -- Tässä hän hiljaa taputti hänen kättään. --\nHiukan epäjohdonmukaisuutta, joka vaatii selityksiä. Kertokaahan\nminulle nyt... ymmärrän, että arvoisa puolisonne on lähtenyt jotakin\nkunniakysymystä ratkaisemaan, vai kuinka? Sanoisimmeko kaksintaisteluun?\n\nLady Standish voihkahti myöntävästi.\n\n-- Joku mitätön riita, -- jatkoi hengenmies. -- Kuumaverisiä nuoria\nmiehiä! Se on perin moitittavaa, mutta nuoria huimapäitä emme saa\nliian ankarasti tuomita. Nuori veri on kuumaa! Niin, niin, luottakaa\narmolliseen kaitselmukseen, rakas lady Standish. Tiedättehän, että ei\nvarpunenkaan putoa, ei hivukseenkaan päässämme kosketa, mikä ei olisi\nluettu. Oliko, ah... riidan syynä korttipeli tai joku muu pikkuseikka,\njoita seuraelämässä sattuu?\n\n-- Sen syynä olin minä, -- virkkoi murheen murtama vaimo tukehtuneella\näänellä.\n\n-- Te, rakas mylady! -- Pehmeän käden puristus tuli, jos mahdollista,\nhiukkasen tiukemmaksi melkein helläksi. Lady Standishia kylmäsi ja hän\noli onneton, tämä lämmin kosketus toi hänelle ikäänkuin epämääräisen\nvoiman ja lohdun tunteen.\n\n-- Minä, -- toisti hän vapisevin huulin.\n\n-- Ah, niinkö? Ja kenen kanssa sir Jasper taistelee?\n\n-- Eversti Villiersin kanssa, -- sanoi hän ja loi peräti surkean\nkatseen ylitseen nojautuviin hyvänsuopiin leveäpiirteisiin kasvoihin.\n\n-- Eversti Villiersin, -- toisti piispa äärimäisen kummastuksen\nsävyllä. -- Ei suinkaan... tuota noin, ei suinkaan... hm, _vanhan_\neversti Villiersin kanssa?\n\n-- Voi, hyvä Jumala, -- huudahti lady Standish, -- minä olen kurjin ja\nviattomin naisista!\n\n-- Hyvä, rakas rouva, -- kiirehti piispa, -- viimemainittua seikkaa\nen hetkeäkään epäillyt. -- Hänen puristuksensa höltyi, ja Julia veti\nkätensä pois kuivatakseen kyyneliä, jotka nyt alkoivat taajoina ja\nnopeasti kummuta hänen silmäripsilleen. Piispa ihmetteli, että hän ei\nmilloinkaan ennen ollut tullut huomanneeksi, miten erinomaisen sievä\nnainen lady Standish oli, miten hurmaavat, tavattoman pitkäripsiset\nolivat nuo silmät. Hänestä tuntui kuin ilmestykseltä nähdä niin\nnuorteata, heleätä ja hienoa hipiää näinä ihomaalin ja jauheitten\npäivinä.\n\n-- Kuitenkin, -- nyyhkytti lady Standish, -- on minussakin vikaa,\nsillä olen menetellyt hyvin väärin, ollut hyvin hupsu! Oi, mylord, jos\npuolisoni haavoittuu, en voi kieltää että minun on siitä syy kannettava.\n\n-- No, kertokaa kaikki minulle, -- kehoitti piispa, siirrähti\ntuoliltaan hänen viereensä sohvalle ja tarttui uudestaan hänen\nkäteensä. Julia antoi hänen sitä pitää, hän oli hyvin luottavainen.\n-- Olemme kaikki hupsuja, -- sanoi tohtori Thurlow, -- kaikki olemme,\nah, synnille alttiita. -- Hän käytti monikkoa antaakseen hänelle\nluottamusta, eikä suinkaan siksi, että sellainen viittaus voisi\nkohdistua mihinkään Bathin ja Wellsin piispaan.\n\n-- Oi, olen menetellyt kovin hupsusti, -- toisti rouva. -- Ajattelin,\nmylord, kuvittelin, että puolisoni rakkaus minuun oli vähenemässä.\n\n-- Mahdotonta! -- huudahti arvoisa piispa. Mutta hän joutui hiukan\nhämilleen.\n\n-- Ja senvuoksi minä ajattelematonta neuvoa seuraten... teeskentelin...\ntodellakin ainoastaan teeskentelin, mylord... pitäväni jostakusta\nmuusta, ja sir Jasper tuli mustasukkaiseksi ja on nyt haastanut\njokaisen, luullen, että hänellä on kilpailija.\n\n-- Kuitenkaan, -- virkkoi piispa, -- ei hänellä ole kilpailijaa.\nYmmärränkö teidät oikein, rakas lapsi? Nuo hänen epäluulonsa ovat\nperättömiä? Eversti Villiers?\n\n-- Eversti Villiers, -- huudahti hän, -- se vanha typerä, punanenäinen\nraukka! Ei, herra piispa, ei ole tosiaankaan ketään. Puolisoni omistaa\nkoko sydämeni! -- Hän hengähti ja katsahti mieheen rehellisillä\nsilmillä, joita mitä viehättävimmät kyyneleet valelivat. -- Eversti\nVilliers! -- toisti hän. -- Oi, kuinka saatatte minusta sellaista\najatella? Puolisoni vain ei tahdo uskoa minua; mutta minä olen\ntotisesti, totisesti, totisesti viaton! Myöskin loordi Verneylle hän\noli mustasukkainen, ja eilen illalla hän taisteli herra O'Haran kanssa.\n\nPiispa hymyili itsekseen mitä hyväntahtoisimman suopeasti. Hänen\nsielunsa uhkui ihmisrakkautta, mutta vasta kauniin naisen heikkouksia\nkäsitellessään hän täydellisesti ymmärsi miten innoittava tuo\nrakkaudenkäsky todellakin oli.\n\n-- Rakas lapseni, jos saan teitä niin nimittää, koska perin hyvin\ntunnen arvoisan äitinne; te ette saa noin surra. Antakaa minun tuntea,\nettä katselette minua ystävänä. Sallikaa minun kuivata nuo kyyneleet.\nKah, tehän vapisette! Eikö meidän pitäisi enemmän luottaa laupiaan\ntaivaan kaitselmukseen? Olen aivan varma, että sir Jasper palaa\nluoksenne loukkautumatta taikka vain mitättömän naarmun saaneena. Ja\njos sallitte minun teitä neuvoa, rakas lady Standish, älkää yrittäkö\nvastaisuudessa sillä tavoin ärsyttää hänen luulevaisuuttaan; älkää\ntehkö avoimesti mitään sellaista, joka herättäisi hänessä vihan ja\nkoston häijyjä intohimoja!\n\n-- Oi, todellakaan, todellakaan, -- huudahti nainen asettaen toisenkin\nkätösensä arasti piispan lohduttavaan kouraan, -- todellakaan en sitä\nenää koskaan tee!\n\n-- Ja muistakaa, että teillä minussa on tosiystävä, rakas lady\nStandish. Sallikaa minun nimittää itseäni ystäväksenne.\n\nTässä kuului kiitävien pyörien ratinaa ja rajua kavioiden kapsetta.\nOvikelloa soitettiin ja kolkutinta käytettiin niin vimmatusti, että sen\nkaiku ja vastakaiku tärisytti koko taloa.\n\n-- Oi Jumalani! -- parkaisi lady Standish hypähtäen seisoalleen, --\nne ovat palanneet! Taivaan tähden, mitä on tapahtunut? Jos hän on\nsaanut vamman, en voi sitä kestää. En voi... en voi! -- Hän puristi\nhurjasti päätänsä ja horjui kuin kaatumaisillaan. Mitä saattoi\nkristitty, herrasmies ja sielunpaimen tehdä muuta kuin siepata hänet\nkäsivarsilleen sitä estääkseen? Puolihulluna säikähdyksestä hän kääntyi\nja puristautui kiinni piispaan, niinkuin hän olisi tarttunut jokaiseen\nlähimpään tukeen.\n\n-- Rohkeutta, -- kehräsi tämä pieneen korvaan; -- minä olen kanssanne,\nrakas lapsi, rohkeutta!\n\nNäin he seisoivat, Julia puristaen piispaa ja piispa puristaen häntä,\ntaputellen häntä olalle ja kuiskaillen hänen korvaansa, kun sir Jasper\nryntäsi sisälle.\n\nVasta hänen äänensä eroitti heidät, eikä se kuitenkaan ollut voimakas\neikä rajukaan, vaan ainoastaan musertavan ivallinen.\n\n-- Vai niin! -- hän virkkoi.\n\nMitä se Stafford oli sanonut? \"Onhan meillä Bathin ja Wellsin piispa.\nHän on punainen, kiireestä kantapäähän punainen kuin hummeri! Niillä on\nmetkunsa, niillä hengellisillä.\" Oh, varmastikin Stafford tiesi: koko\nBathin kaupunki tiesi! Sir Jasper kirosi kauheasti sydämessään, mutta\nääneensä hän virkkoi ainoastaan: \"Vai niin!\"\n\nLady Standish oli jo lentämässä lattian yli hänen luokseen, iloisesti\nhuudahtaen, mutta puolison asento ja katse pysähdytti hänet\npuolitiehen. Piispa virkahti: -- hm, -- ja sitten taas: -- hm. --\nSenjälkeen hän sanoi:\n\n-- Olen iloissani, perin iloissani, sir Jasper, kun näen teidän\npalaavan haavoittumattomana. Lady Standish on ollut tähtenne suuressa\nhädässä.\n\n-- Ja te, -- vastasi sir Jasper kuivasti, -- olette häntä lohdutellut.\n\n-- Parhaan taitoni mukaan, -- vakuutti piispa, ja, tietämättä miksi,\nhän tunsi (jos hänelle tosiaan oli mahdollista sellaista tuntea!)\nitsensä rahtusen nolostuneeksi.\n\nSir Jasper sulki oven ja kumarsi.\n\n-- Minun olisi kai pyydettävä anteeksi tätä tungettelevaisuuttani, --\nsanoi hän.\n\n-- Oi, Jasper! -- huudahti mylady.\n\nHänen puolisonsa kääntyi silmänräpäykseksi häneen. Tämän katseesta\nmusertuneena hän vaipui tuolille.\n\n-- Oi, sir Jasper, -- sanoi hän väännellen käsiään. -- Piispa on ollut\nhyvin ystävällinen. Olen ollut sinun tähtesi niin onneton.\n\n-- Näen kyllä, -- vastasi sir Jasper, -- että hänen\nkunnianarvoisuutensa on ollut hyvin ystävällinen. Hän on, niinkuin jo\nsanoin, tuottanut sinulle lohdutusta.\n\nTässä kaikki hänen jäykkyytensä väistyi. Hän astui piispaa kohti ja\ntoi kaameat kasvot aivan hänen kukoistavan, levottomasti hymyilevän\nnaamansa eteen.\n\n-- Mylord, -- uhkasi sir Jasper, -- papinkauhtananne ei teitä suojele.\n\n-- Sir! -- huudahti hengenmies.\n\n-- Papinkauhtananne ei teitä suojele! -- toisti sir Jasper sillä\ntarmokkaan kylmäverisyyden äänellä, joka tuntuu värähtelevän\nkiljahduksen harjalla. -- Voi teitä, _paimen_!\n\nSir, -- kysyi piispa, -- tahdotteko vihjaista...?\n\n-- Minä en vihjaa mitään, -- huudahti toinen pilkallisesti hymyillen.\n-- Jaha, madam, -- virkkoi hän jälleen vaimolleen, -- tämä on siis\nvalintasi? Ainahan sinä olitkin hurskas nainen. Sinä haluat teoillesi\nkirkon hyväksymistä, eikö niin? -- Ivan ilme hänen suupielessään oli\nsanoin kuvaamaton.\n\n-- Todellakin, -- sanoi piispa, -- olen kovin kiusaantunut. -- Hän\nkatsahti moittivasti lady Standishiin. -- Kuten tiedätte, tulin tänne\npuhtaasta ihmisrakkaudesta, mitään aavistamattomana ystävänä. En\nodottanut tätä.\n\n-- Haha, -- nauroi sir Jasper ilkeästi. -- Niin, sir, en epäilekään,\nettä tämä oli teille odottamatonta. Puhtaasta, haha... mitään\naavistamatta... tämäpä on hupaista! Vaiti, madam, nuo voihkimiset, nuo\nkrokotiilin kyyneleet eivät minua lumoa. Ka, arvoisa herra piispa,\nteidän hurskailunne eivät minua petä. Enkö ole lukenut kirjettänne?\nOh, teillä on päässänne kyllä komea tukka, mutta minä tiedän... _siitä\npuuttuu yksi kihara!_ Haa, Julia, sinun olisi pidettävä parempaa huolta\nlemmenpanteistasi.\n\n-- Minun täytyy tunnustaa, -- lausui tohtori Thurlow\nmajesteetillisesti, -- että käytöksenne ja sananne ovat minun\njärki-paralleni aivan käsittämättömiä. -- Madam, säälin teitä\nkaikesta sydämestäni!... Sir Jasper, -- lisäsi hän tuimasti, asettaen\nkäsivartensa ristiin rinnalleen, -- palvelijanne, sir. Toivotan teille\nhyvää aamupäivää. -- Hän harppasi ovelle, komeat jalat vavahdellen\nsuuttumuksesta purppuranväristen silkkisukkien silmujen alla.\n\n-- Ei! -- ehätti sir Jasper, tarttuen häntä häikäilemättä\ntakinliepeestä. -- Ei, ette te minusta niin pääse!\n\n-- Mitä! -- huudahti piispa. Hänen ohimosuonensa paisuivat, ja hänen\nkomean roomalaisnenänsä sieraimet laajenivat. -- Tahtoisitteko koskea\nHerran voideltuun? Päästäkää takkini irti, sir Jasper!\n\nHän sivalsi sir Jasperin pidättävää kättä omalla lihavalla nyrkillään,\njoka oli puristettu ikäänkuin saarnastuoli-kaunopuheisuuden\nkorostamiseksi.\n\n-- Haa, tahtoisitte, tahtoisitteko? -- huudahti sir Jasper ja karkasi\nvoidellun kurkkuun.\n\nSeuraavassa silmänräpäyksessä sir Jasper kummastuksekseen huomasi\nolevansa rautaisessa puristuksessa; hänet nostettiin ilmaan niin\nnavakasti että kaikki hänen vastustuksensa oli kuin pennun sätkimistä;\nhäntä ravisteltiin niin että hampaat kalisivat, ja sitten hänet\npaiskattiin seljälleen lattiaan.\n\n-- Oi, apua, apua, apua! -- parkui lady Standish.\n\n-- En tosiaan tiedä, -- virkkoi piispa, -- onko minua eläissäni näin\nsolvaistu. Minun päälleni hyökätessänne, sir, olette loukannut koko\nkirkkoa, Englannin kirkkoa, jopa valtiotakin!\n\nHän seisoi tuijottaen maassa makaavaan viholliseensa, kuorskuen ankaraa\nsoimausta korkeasta, arvokkaasta nenästään.\n\n-- Olette tehnyt itsenne syypääksi Jumalan pilkkaan, simoniaan,\npyhyyden loukkaukseen, mitä törkeimpään pyhyyden loukkaukseen, --\npauhasi tohtori Thurlow.\n\nSir Jasper toivutteli itseään kuin pantteri ja hyppäsi jaloilleen;\npantterin tapaan hän myös hiipi pari kolme askelta ja puoliksi\nkyyristyneenä tähtäili veristävin silmin piispan vahvoja lihaksia,\netsien helpoimmin haavoitettavaa kohtaa hänen ruumiistaan. Hän läähätti\nja kuohui. Ilma oli sakeana hiusjauheen pölystä.\n\nLady Standish hyökkäsi heidän väliinsä.\n\n-- Jumalan tähden, mylord, -- huusi hän, -- jättäkää meidät... jättäkää\nmeidät!\n\nTässä ovi aukeni, ja hovimestari ja riemastuneet palvelijat hyökkäsivät\nhuoneeseen.\n\nPiispa kääntyi verkalleen. Hänen kutsumuksensa arvokkuus sai hänessä\nvoiton pelkästä ihmisestä.\n\nSuokoon taivas teille anteeksi, -- virkkoi hän, -- Suokoon taivas\nteille anteeksi, sir, ja auttakoon teitä hillitsemään luonteenne raa'an\nrajuuden. Ja te, madam, -- lisäsi hän musertavasti onnettomalle ja\nkauan kärsineelle rouvalle, -- oppikaa naisellista säädyllisyyttä ja\nvarovaisuutta!\n\n-- Saatte minusta kuulla vielä, -- murisi sir Jasper murhaavasti. --\nToombs, -- ärjäisi hän hovimestarille, näyttäkää piispalle ovi!\n\nKirkkoruhtinas hymyili. Hän käänsi heille kaikille komean selkänsä\nja poistui lyhyin, harkituin askelin, ottaen kävelykeppinsä\nThomas-palvelijalta, jonka hän kivetytti lasimaisella katseellaan,\nja kieltäytyen herra Toombsin tarjoamasta avusta ikäänkuin olisi\ntorjunut myrkkypikarin. \"_Vade retro satanas!_\" [Mene pois, saatana!]\nnäkyi hän lausuvan; ja niin hän läksi, jättäen papillisen kirouksensa\näänettömästi jälkeensä.\n\n\n\n\nXII kohtaus.\n\n\n-- Olette kovin kaunis! -- huudahti loordi Verney.\n\nHän istui jakkaralla rouva Bellairsin jalkojen juuressa. Tämä oli\nuhrannut hänelle toisen täyteläisen soikeasormisen kätensä. Iloinen,\npieni vierashuone Kuningattaren torin varrella sijaitsevassa talossa\noli täynnä päiväpaistetta ja Kitty-rouvan kanarialinnun riemun\nkirahduksia.\n\n-- Olette kovin kaunis! -- sanoi nuori mies neljättä kertaa puolen\ntunnin kuluessa. Keskustelu heidän välillään oli jostakin syystä\nlaimentunut.\n\nKitty Bellairs loi kaihoisan syrjäkatseen rakastajansa kasvoihin. Tämän\nsilmät, jotka olivat käännetyt ylös häneen, ahmivat hänen kauneuttaan\njuuri samalla ilmeellä, joka rouvasta aikaisemmin päivällä oli\nnäyttänyt niin hurmaavalta. \"Syvät intohimon lähteet\", oli hän silloin\najatellut. Nyt hiipi viileä pettymyksen häive hänen mieleensä.\n\n\"Hänellä on vasikan silmät\", sanoi hän äkkiä itsekseen.\n\n       *       *       *       *       *\n\n-- Olette kovin kau... -- alkoi nuorukainen taas kuiskaamaan, kun hänen\nrakastettunsa käsi levottomasti vavahtaen hänen kourassaan sävähdytti\nhänet vaikenemaan.\n\n\"Hyväinen aika, todellakin vasikka!\" ajatteli hän. \"Mää... mää-ää...\nMitä minä oikeastaan hänessä näin? Se kaihoni oli vain hetkellistä\npaimenrunoutta...!\"\n\n-- Enkö saa pitää kättänne? -- sanoi mies siirrähtäen silkkisille\npolvilleen ja puristautuen häntä vasten.\n\nKuitenkin oli hän siro poika, ja tämän viattomuuden ja nuoruuden\ntuoreudessa, joka heräsi miehuuden intohimon ensi välähdykselle, oli\nkieltämättä tenhoa.\n\n-- Suloinen tehtävä... -- virkahti Kitty puoliääneen ja kyyhkysen\nleijumista muistuttavalla liikkeellä soi hänelle taaskin hennon kätensä.\n\nSen levätessä hänen ruskeassa kämmenessään rouva katseli sitä\ntaiteellisella tyydytyksellä, liikutellen pienoisia sormiaan ylös\nja alas ja ihaillen kynsien muotoa ja väriä sekä rystöjen hienoja\nkuoppasia. Mutta loordi Verneyn iso pojankäsi kahmaisi ne kaikki liian\nnopeasti, eivätkä hänen ruskeat silmänsä hetkeksikään kirvonneet\narmaiden kasvojen hartaasta katselemisesta.\n\n-- Olette kov... --\n\nKitty-rouva hypähti jaloilleen.\n\n-- Todellakin, -- huudahti hän, -- on aika mennä nauttimaan vesiäni;\naivan unohdin ne!\n\nHän kutsui palvelusneitoaan:\n\n-- Lydia, lapsi-kulta, hattuni! Loordi Verney, suvaitsetteko tarjota\nminulle käsivartenne Kaivohuoneelle asti? -- \"Ainakin\", ajatteli hän\nitsekseen, \"saakoon koko Bath tietää viimeisen valloitukseni\".\n\nHän sitoi hattunsa nauhat leukansa alle.\n\n-- Mitä pidätte tästä kuosista? -- sanoi hän. Ja mustien sulkien alta\npilkistävän rusohohteisen ilmestyksen lumoamana jälleen hymyileväksi\nhän kääntyi kuvastimesta. -- Eikö se ehkä ole rahtusen liiaksi\nsulitettu? Kuitenkin on se viimeistä muotia. Mitä sanoo Verneyni?\n\nPoloinen nuorukainen koetti turhaan tarkata ja arvostella.\n\n-- Se on tosiaan hyvin siro hattu, -- vastasi hän, -- ja... ja siinä\nnäkyy olevan aika paljon höyheniä. Hän epäröitsi ja änkytti. -- Oh,\nmitäpä minä muodeista! Teitä, vain teitä...\n\n-- Mitä sinä töllistelet, tyttö?. -- tiuskaisi rouva Bellairs\nAbigaililleen. -- Mene siitä!\n\n-- No, hyvä Verney, -- sanoi hän sitten. -- Taivas varjelkoon, kuinka\nte katselette, mies! Onko kasvoissani jotakin vikaa?\n\nPuhuessaan hän viattomasti siirrälsi herttaisen näytteen katoavaa\nkukoistusta nuorta miestä kohti. Ja suudelma, jonka hän oli lukenut\ntämän silmistä, painautui verrattoman luontevasti hänen huulilleen.\n\n\"Kah, kuka tietää?\" ajatteli hän, pieni tyytyväinen hymy suupielessä,\nsuoristaessaan muodikasta hattuaan. \"Siinä pojassa voi olla ryhtiä\nsittenkin!\"\n\nKitty tarttui hänen käsivarteensa. Oman rohkeutensa huikaisemana\nnuorukainen salli viedä itsensä huoneesta. Käsi kädessä he\ntyrkkiytyivät kapeita portaita alas.\n\n-- Olette kovin kaunis! -- sanoi nuorukainen ja suuteli häntä\nuudestaan, kun he pääsivät hämärään, tummalla laudoituksella\nvarustettuun eteiseen.\n\n-- Hyi! -- virkkoi rouva Bellairs hieman ärtyisästi, työntäen hänet\ntakaisin, kun hänen pieni, musta palveluspoikansa riensi avaamaan ovea.\n\nEi suudelma enempää kuin puhekaan osoittanut kohoavaa asteikkoa, ja\nmiltäpä tuntuu rakastajan suudelma, ellei se ilmaise uutta kiihkoa,\nmiltä lemmenvala ilman uutta väritystä, uusia mielikuvia?\n\nMutta puut Kuningattaren torilla olivat keveässä, vaaleassa\nkullanvihervässä lehtipuvussa. Päiväpaiste hohti kullalta, tuulonen oli\nraikas ja hymyilevä; vanha harmaa kaupunki oli kuin nuoresta lemmestä\npunotuilla köynnöksillä somistettu.\n\n\"Hän on vain kokematon\", mietti nainen kiitävien ajatustensa lomaan,\n\"ja hän on varmasti Bathin sievin nuorukainen\".\n\nRakkaus ja kevät tanssivat Kitty-rouvan keveässä sydämessä ja\nkeveissä kantapäissä hänen sipsuttaessaan eteenpäin. Ja rakkaus ja\nkevät kerääntyi ja pulppusi ja etsi ulospääsyä Verneyn sielussa yhtä\nvälttämättömästi ja vastustamattomasti ja melkein yhtä tiedottomasti\nkuin mahla nuorissa vesoissa, jotka tuulen hyväileminä huojuen\nlemmekkäästi availivat umppujaan päivän suutelulle.\n\nKaivohuone tuntui viileältä ja hämärältä harmaan kivikadun jälkeen,\njohon keväinen aurinko räkitti nuoruutensa hurjalla voimalla. Vesi\nhyräili hiljaista uneliasta lauluaan, kun se heikosti höyryten pulppusi\nesille.\n\n-- Kuunnelkaahan, -- virkkoi Kitty-rouva. -- Sen ääni on niin viatonta,\nse kimaltelee niin kirkkaana!\n\nHymyillen otti hän Verneyn ojentaman lasin. -- Uh, -- virkkoi hän,\n-- hirveän kirpeältä se tosiaankin maistuu! Pelkään, -- lisäsi hän,\ntaaskin luoden hiukan levottoman silmäyksen uuden rakastajansa\nkasvoihin, -- että se on elämän vertauskuva.\n\n-- Mutta, -- vastasi tämä, -- nämä vedet kuuluvat olevan erinomaisen\nterveellisiä.\n\n-- Terveellisiä! -- huudahti Kitty-rouva, taas maistellen ja taas\nnostaen nenäänsä ylöspäin ja kiertäen suupielensä alas vastustamattoman\nhurmaavan nyrpistykseen. -- Terveellisiä, mylord! Taivas meitä\nvarjelkoon! Ja mitäpä se on muuta kuin viimeinen lisä niiden\ntäydelliseen inhoittavaisuuteen! Terveellisiäkö, sir? Tahtoisin teidän\ntietävän, että en juo niitä terveydekseni. -- Hän laski kädestään\nlasin, josta oli poissa vain linnun kulauksen verran. -- Näytänkö minä\nnaiselta, joka kaipaa \"terveysvesiä\"?\n\n-- Ette suinkaan, -- sopersi nuorukainen saamattomasti.\n\n-- On yhteiskunnallisia velvollisuuksia, -- jatkoi Kitty mielevästi. --\nYksinäisen turvattoman lesken, sir, _täytyy_ noudattaa yleistä tapaa.\nJa sitten minulla on vielä toinen, pelkkä tunnesyy.\n\nHän keikautti päätään ja loi veitikkamaiset silmänsä toveriinsa.\n\n-- Poloinen Bellairs-vainajani, sanoi hän, -- miten usein on ollut\niloni ja velvollisuuteni täyttää tuollainen lasi ja viedä se hänen\nhuulilleen! Viimeisinä vuosinaan hän, rakas mies-parka, ei enää kyennyt\nliikuttamaan jäseniänsäkään!\n\nLoordi Verney ei löytänyt mitään sopivaa vastausta näihin helliin\nmuistelmiin; ja kun Kitty-rouva nähtävästi oli kylliksi alistunut\nBathin muotiin ja samalla kantanut uhrinsa edesmenneen haamulle, hän\nkääntyi rivakasti ja alkoi seinäpilariin nojautuen silmäillä salia.\n\n-- Kah, kyllä täällä on tyhjää! -- virkahti hän. -- Teidän syynne,\nettä tulin niin myöhään. Ei ketään muita, voin vakuuttaa, kuin tuo\nFlyte-naikkonen, inhoittava Spicerinne, sir... haha, ja vanha kenraali\nTilney. Näillä kauheilla keväillä luullakseni on voimaa pitää mokomat\nmuumiot hengissä niiden oikean rajan yli. Se tuskin on rehellistä muuta\nmaailmaa kohtaan. Ka, sillä vanhalla raukalla on tuskin tunnetta tai\ntajuntaa jälellä, ja kuitenkin se kävelee! Taivas meitä armahtakoon,\nvieläpä juokseekin! -- kirahti hän äkkiä, nähdessään Dettingenin\nonnettoman veteraanin, joka oli päässyt kantajansa hoivaavista käsistä,\nhyökkäävän ovea kohti puolittain halvaantuneen vanhuksen epävarmalla\nhölkötyksellä.\n\n-- Ja se tuo mieleeni, -- sanoi Kitty-rouva, -- että sir George\nvaatimalla vaatii minua kävelemään viisi minuuttia jokaisen lasin\nvälillä. Tuolla tulee arvoisa tätinne, lady Maria, kuulotorvineen, ja\nonneton neiti Selina. Vakuutan, että hän tuo keltainen sulka hatussaan\nyhä enemmän muistuttaa rakasta Toto-vainajaani.\n\n-- Käytittekö sitä hyväilynimenä puolisollenne? -- kysyi loordi Verney\ntukehtuneella kuiskauksella.\n\n-- Hyi, sir, huudahti leski. -- Se oli kakaduni... puhuin kakadustani.\n-- Hän huokasi syvään. -- Rakastin sitä raukkaa, -- sanoi hän.\n\nNuori mies katsahti häneen epätietoisena, kumpaa kaivattua\nkaksijalkaista hän tarkoitti.\n\n-- Selina, -- huusi lady Maria sillä kimakalla äänellä, jota käyttää\nomasta vajavaisuudestaan vakuutettu kuuro nainen (ujosteleva kuuro\nsensijaan aivan mykistyy pelosta, että puhuisi liian kovaa), --\nSelina, kuinka usein täytyy minun sinulle sanoa, että sinun on itse\nammennettava lasiini! Kuka tuolla on? Missä ovat silmälasini? Kenen\nsanoit hänen olevan? Rouva Bellairs? Hm! Ja kenet on hän nyt saanut\nhinattavakseen? Kenen, sanoit? Äänekkäämmin, äänekkäämmin, lapsi!\nMiksikä sinä noin mumiset? Kuka? Verney... loordi Verneykö? Mitä,\nhänhän on sisarenpoikani. Käske häntä tulemaan luokseni heti paikalla.\nKuuletko, Selina, heti paikalla! En salli hänen tarttuvan Bellairsin\nlesken verkkoon!\n\nKakadunsulkainen töyhtö nyökkäili pontevasti. Tietoisena, että\nkoko Kaivohuone kaikui lady Marian tunteenpurkauksista, ja peläten\nsuojelijatartaan hämmentynyt neiti Selina astui kaksi askelta\ntäyttääkseen saamaansa käskyä, mutta pysähtyi levottomana. Loordi\nVerney oli sävähtänyt tummanpunaiseksi. Kitty-rouva riippui hänen\nkäsivarressaan yhä hellemmällä puristuksella ja hymyili hempeästi,\nolematta mistään tietävinään. Sillä hetkellä hän oli yhtä kuuro kuin\nlady Maria.\n\nViimemainitun kynsimäinen käsi oli nyt irroittanut pitkävartisen\ntähystimen röyhelöittensä poimuista.\n\n-- Hän on todellakin sisarenpoikani, -- lausui hän käskevällä\nbassollaan, -- sen viheliäisen rouva Bellairsin kanssa!... Harry!\nTänne, sanon!... Selina, senkin hupsu, oletko nukahtanut?\n\nSorinaa, ikäänkuin naurun kikatusta, alkoi kuulua pitkin Kaivohuonetta.\nLady Flyten maalatut kasvot vääntyivät merkitsevään hymyyn hänen\nkuiskaillessaan lasinsa yli kapteeni Spicerille, joka tällä haavaa oli\nhänen erityinen ystävänsä. Tämän herrasmiehen kelmeä naama säteili\nilkeää tyydytystä. Hänen huulensa olivat supussa kuin herkullisinta\njuoru-uutista kuunnellessa. Hän alkoi supattaa ja irvistellä. Nuori\nkartanonherra Greene lähestyi paria korvat herkkinä ja viattomin,\ntyperin kasvoin, jotka koettivat näyttää kovin viisailta.\n\n-- Vakuutan sen teille, -- äänteli kapteeni irvistäen. -- Enkö ollut\nsiellä?\n\n-- Miehen makuuhuoneessako? -- huudahti lady Flyte kimakasti nauraen.\n\nLady Marian kakadunharja nousi täten syntyneen odottelun kestäessä yhä\nhurjempana. Kitty Bellairs luuli kuulevansa vanhan naisen leukojen\nratinan. Varmaa oli, että tämä vihoissaan kirkui äänekkäämmin kuin edes\nkaivattu Toto-vainaja. Sitten Kitty-rouva, josta totta puhuen näytelmä\nalkoi jo mennä huvia pitemmälle, tunsi nuoren käsivarren, johon hän\nnojasi, jäykkenevän ja nuoren vartalon vieressään liikkuvan uudella\nmiehuudella.\n\n-- Anteeksi, rouva Bellairs, -- sanoi loordi Verney (hän puhui\näänekkäästi ja rouvan kummastukseksi täysin sulavasti ja arvokkaasti),\n-- sallitteko minun esitellä teidät tädilleni, lady Maria\nPrideauxille?... Maria-täti, -- virkkoi hän kauniisti kalskahtavalla\näänellä, joka aiheutti yleisen hiljaisuuden, -- salli minun esitellä\nrouva Bellairs. Tämä nainen on armollisesti suvainnut hyväksyä minut\ntulevaksi puolisokseen. Olen miesten onnellisin, ja liitto tuottaa\nminulle mitä suurinta kunniaa.\n\nViimeisen lauseensa hän huusi vielä pontevammin kuin edelliset ja\nvilkaisten Kityn äkkiä punaiseksi leimahtaneeseen poskeen toisti\nsen sitten melkein kuiskaamalla ja voimakkaan liikutuksen värähdys\näänessään.\n\nHämmästynyt Kitty-rouva suoristausi paisuvin sydämin kumarruksestaan.\n\n\"Sitä rakasta nuorukaista\", sanoi hän itsekseen. \"Sitä rakasta,\nviatonta ritarillista nuorukaista!\"\n\nHänen kirkkaat mustat silmänsä melkein sumenivat. Hänen liikutuksensa\noli jotakin ennen tuntematonta: se oli melkein äidillistä.\n\nÄkillisen, vilpittömän liikutuksen pakoituksesta älykkäimmänkin naisen\nnokkeluus herpautuu. Rouva Bellairs ei tässä uudessa tilanteessa\nlöytänyt mitään sanoja.\n\nLady Marian kuurous oli lisääntynyt peloittavaan määrään.\n\n-- Perin hauskaa, -- mutisi hän, pisti kylmäkiskoisesti kätensä esille\nja veti sen pois ennenkuin rouva Bellairs oli ehtinyt sitä koskettaa.\n\n-- Tuleva vaimoni, -- huusi päärin alku keuhkojensa täydeltä iäkkään\nsukulaisensa korvaan.\n\nOli omituista havaita, kuinka vanhaksi lady Maria äkkiä näytti tulleen.\nAivan kumaraisena nyökkäili hän hajamielisesti sisarenpojalleen.\n\n-- Kiitos kysymisestäsi, lapsi, -- mutta nämä vedet koettelevat minua\nankarasti.\n\nLoordi Verney yritti toista kirkaisua yhtä turhaan.\n\n-- Niin sanoo sir George, -- huomautti mylady.\n\n\"Ihan rakkaan Toto-parkani silmät\", ajatteli rouva Bellairs.\n\nLoordi Verney katsahti epätoivoisesti ympärilleen. Neiti Solinasta hän\noli tavattoman sievä ja kohtelias, ja naisen poloinen vanhanpiian-sydän\nlämpeni rakastajalle hänessä. Hän lähestyi lady Mariaa, nostaen hiljaa\ntämän kuulotorvea.\n\nVarsin mielissään, kun voi kääntää huomionsa toisaalle, lady Maria\nnosti sen tavattoman ystävällisesti korvaansa.\n\n-- Mitä se on, rakas lapsi? Näkyykö jotakin merkkiä herttuattaresta?\n\n-- Sisarenpoikanne, -- sanoi neiti Selina kainolla sävyllä, --\nsisarenpoikanne mylord Verney haluaa ilmoittaa teille, että hän on\naikeissa solmita avioliiton rouvan kanssa, jonka hän vastikään teille\nesitteli.\n\nSelina-neiti punehtui puhetorven suullisen takana tätä ilmoitusta\ntehdessään. -- Ai! -- parahti hän sitten kivusta vaikertaen, sillä lady\nMaria oli näpäyttänyt häntä koneellaan rystöille.\n\n-- Avioliittoon mukamas! -- sanoi loordi Verneyn täti. -- Selina, olet\nsinäkin aika hupsu!... Madam, -- huomautti kakadu-vainajan aave, hyvin\narvokkaasti taivuttaen harjaansa säteilevää Kittyä kohti, -- toivotan\nteille hyvää aamupäivää!\n\n\n\n\nXIII kohtaus.\n\n\nSanoissa \"tuleva vaimoni\" oli täytynyt olla omituinen taika,\nsillä tuskin oli loordi Verney ne lausunut, kun hän tuli useata\ntuumaa pitemmäksi, huomattavasti hartevammaksi ja näytti melkoista\nvanhemmalta. Hän oli tosiaankin poikavuosista astunut miehuuden ikään.\nHän katsoi suojelevasti käsivarressaan riippuvaan pieneen naiseen.\nVastuunalaisuuden vakavuus laskeutui hänen kulmilleen.\n\nAh, Verney! virkkoi herra Stafford iskien silmää, hyökätessään\nkuumana saliin kadun päiväpaisteesta. Kävelyllään oli hän peittynyt\nvalkoisella pölyllä ja vieläkin hytkähteli hän naurusta. -- Ah,\nVerney, perhosleikissä kultaisella aamuhetkellä, sillävälin kun toiset\nponnistelevat otsansa hiessä! Totisesti, poika, olet keksinyt puutarhan\nparhaan ruusun... Rouva Kitty Bellairs, suutelen kättänne.\n\nTässä Kitty-rouva tunsi tulevan herransa nuorta selkäänsä ojentaessaan\nkäsivarrellaan painavan hänen sormiaan kylkiluitansa vasten.\n\n-- Herra Stafford, -- alkoi loordi Verney juhlallisesti, tämä rouva...\n\nMutta tietäen, mitä tuleva oli, Kitty keskeytti säälimättömästi.\n\n-- Ja saanko kysyä, herra Stafford, -- virkkoi hän keikauttaen hänelle\npäätänsä sillä linnun eleellä, joka oli hänelle yhtä luontaista kuin\njollekin sievistelevälle kyyhkyselle (Kitty-rouva kuului nimittäin\nniihin, jotka alkavat heitellä silmäniskuja jo imettäjättärensä\nkäsivarrella ennenkuin vielä osaavat puhuakaan ja lopuksi keimailevat\nlääkärilleen muodikkaassa pitsireunaisessa yömyssyssä), -- saanko\nkysyä, mistä tulettekaan näin myöhään ja noin kuumissanne?\n\n-- Mistäkö? -- huudahti herra Stafford, ja lystikkäiden muistojensa\nvaltaamana hän hilpeällä naurullaan herätti Kaivohuoneen juhlalliset\nkai'ut.\n\nAh, vielä sitä kysyttekin! Tulen rattoisimmasta kohtauksesta, missä\nkoskaan olen saanut olla mukana. Oi, kun ajattelen, miltä hänen\nkasvonsa näyttivät hänen istuessaan pyörätuolissaan leininsä ja\nkiukkunsa tempoiltavana! Ja tultasyöksevä Jasper taisteluvalmiina, ja\nvanhan Foulksin hampaat suusta tipahtamaisillaan tässä säädyttömässä\nleikissä!... Spicer, mies, hei, hei, tuepa minua!... Oi, madam, --\nherra Stafford pyyhki innostuksen kyyneleitä silmistään ja nojasi\nsiekailematta Spiceriä vasten ikäänkuin viimemainitun hintelä ruumis\nolisi ollut erityisesti hänen tuekseen aiottu pylväs, -- oi madam,\nvoisin naurattaa teitä, ellen olisi liian hengästynyt puhuakseni.\n\n-- Todellakin, -- kiirehti Kitty-rouva puuttumaan pakinaan huomatessaan\nloordi Verneyn hänelle luonteenomaisella lempeällä itsepäisyydellä\ntaaskin valmistautuvan ilmoittamaan kihlaustaan.\n\n-- Herra Stafford, olkaa hyvä ja puhukaa sitten, sillä minusta\nnäyttääkin kuluneen tavattoman pitkä aika siitä, kun viimeksi nauroin.\n\n-- Hemmetti, -- teette _minut_ perin uteliaaksi! huomautti herra\nStaffordin tuki.\n\n-- Hyväinen aika! -- huokasi herra Stafford uudessa naurunpuuskassa. --\nHaha! Muuten, Verney, eikö sinunkin pitänyt käydä sen mustasukkaisen\naviomiehen kanssa otteluun tänä aamuna?... Ah, samasta merkistä,\nja sinun myös, Spicer? Voi hitto! Olen iloinen, kun ette sitä\ntehneet, sillä jos jompikumpi teistä olisi lennättänyt lyijyä hänen\nruumiiseensa, olisin menettänyt kevätkauden parhaan pilan. Totta\ntosiaan. Hihi, haha, hoho!\n\n-- Herra Stafford, -- virkkoi loordi Verney vakavana kuin huuhkaja,\nsillävälin kun Kitty-rouva, johon hilpeän Staffordin riemu oli\ntarttunut, nauraa kikatti hänen käsivarressaan, -- minulla on syvemmät\nsyyt kuin aavistattekaan iloita siitä että mieletön väärinkäsitys sir\nJasperin ja itseni välillä selviytyi. Tämä rouvashenkilö ja minä...\n\n-- Hyväinen aika, se pila, se pila! -- huudahti rouva Bellairs\näänekkäällä levottomuudella ja polkien pientä jalkaansa.\n\n-- Oh, kaunis rouva Bellairs, -- läähätti herra Stafford, -- kunpa\nolisitte ollut siellä jakamassa sen ilon kanssani!\n\n-- Tämä rouva... -- yritti loordi Verney.\n\n-- Tosiaan toivoisin, että olisin siellä ollut! -- huudahti Kitty. Ja\ntotta hän puhuikin.\n\n-- Rouva Bellairs, -- sanoi itsepintainen rakastaja, on suostunut\ntekemään minut miesten onnellisimmaksi.\n\n-- Häh? -- tarkkasi herra Stafford pysähtyen uuden naurunhohotuksen\npartaalle.\n\nKitty-rouva loi silmäluomensa alas. Hän tunsi näyttävänsä kainolta ja\nmelkein ujolta, ja siitä oli hän itselleen vihainen.\n\nHerra Stafford kuului niihin seitsemäänneljättä rakastajaan, joista\nrouva oli niin luottavaisesti puhunut, ja sellaisena hän ei ollenkaan\nkäsittänyt loordi Verneyn ilmoituksen juhlallista merkitystä.\n\n-- Ah, madam, -- huudahti hän moittivasti, -- eikö riitä, että alati\npidätte minua Hadeksessa? Täytyykö teidän välttämättömästi lisätä\nkärsimyksiäni näyttämällä minulle, että toinen on paratiisissa? Mutta,\npikku Verneyni, -- jatkoi hän kääntyen hyväntuulisesti kilpailijansa\npuoleen, -- on kohtuullista, että varoitan sinua ennenkuin annat ottaa\nmittasi sädekehääsi varten. Tämän naisen suosion paratiisissa (ah, enkö\nsitä tietäisi?) saa iloita perin epävarman ajan.\n\n-- Tämä nainen, sir, -- virkkoi loordi Verney huulet jäykkinä, on\nluvannut tulla vaimokseni.\n\nOli onnellista, että herra Staffordilla oli tuki, sillä tämän iskun\nvaikutuksesta hän horjui. Vaikka hän oli maailman mies, hänen kasvonsa\nilmaisivat mitä vilpittömintä kummastusta.\n\nOi, miten kainolta näyttikään Kitty-rouva!\n\nHiukan kateellisena Spicer alkoi tuhlata onnittelujaan, jotka hänen\nsuojelijansa otti vain kylmästi vastaan.\n\n-- Ah, Kitty, -- kuiskasi herra Stafford rouva Bellairsin\nnäkinkengänmuotoiseen korvaan, -- pidättekö niin hennosta,\nheleänvihreästä nuoruudesta? Kah, armas rouva, pojan leuka on yhtä\nsileä kuin omannekin. Mitä pilantekoa tämä on?\n\nKitty raapaisi pikku jalallaan ja painoi päänsä alas. Kitty-rouvako\nujona! Ja tuo viaton poikaparka suojelevine sävyineen -- se oli mitä\nlystikkäintä nähdä.\n\n-- Saat olla varma, Verney, -- huudahti herra Stafford, -- että toivon\nsinulle iloa, haha, kaikesta sydämestäni! Ja te, madam, hihi!...\nanteeksi, hyvät ystävät, mutta muisto sir Jasperin kaksintaistelusta on\nminulle vielä liikaa. Haha, tue minua, Spicer!\n\n-- Rouva nai hänet, nai hänet, -- huudahteli Spicer sapekkaan\nkostonhimoisesti, vilkaistessaan olkansa yli heidän luotaan poistuvaan\npariin.\n\n-- Nai hänet! Ei koskaan! -- huudahti Stafford. -- Kitty ei ole mikään\nhupsu. Ka, mies, se pieni paholainen ei huolisi _minustakaan!_ Hän\nrakastaa liiaksi vapauttaan ja huvituksiaan. Etkö huomannut? Hän ei\ntohtinut katsahtaa ylös, peläten näyttävänsä silmäkulmassaan ilkkuvan\nveitikan. Hei, hurraa, ritarillinen kapteenini! -- innostui keikari\nja lyödä sipaisi jäähyväisiksi halveksivasti ja hyväntuulisesti\nhäntä tukeneita ohuita hartioita. -- Sinun ei vielä tarvitse ruveta\nelättäjäksesi toista kokematonta keltanokkaa etsimään.\n\n       *       *       *       *       *\n\nVilkaistessaan vasikkaansa Kitty-rouva keksi yhä suuremmaksi\nmielipahakseen ja kenties kummastuksekseenkin uuden ilmeen tämän\nsilmissä. Kiihkeä hartaus oli väistynyt aivan liikanaisen arvokkuuden\ntieltä.\n\n\"Se otus on oikea eläinnäyttely!\" ajatteli hän suuttuneena itsekseen.\n\"Hämärässä hän varmaankin eniten muistuttaa tarhapöllöä!\"\n\nHe kävelivät yhdessä Kaivohuoneelta Luostarikadulle ja sitten\nverkalleen Oranssilehdon viileään siimekseen, jossa he syrjäisen\nsopukan löydettyään istahtivat kivipenkille.\n\n-- Kun mies, -- alotti Harry Verney, -- lyhyen aamukauden kuluessa\non joutunut katselemaan olemassaolon suuria kysymyksiä, kuolemaa ja\nrakkautta, silmästä silmään, niin seuraelämän valheelliset riemut ja\nsurut näyttävät hänestä kovin ontoilta ja arvottomilta!\n\n-- Oh, -- sanoi Kitty, -- te säikähdytätte minut! Milloin te\nkuolemaakin katselitte, mylord?\n\n-- Niin, -- vastasi toinen viattoman vakavasti, -- ellette te,\nrakkahimpani, olisi tänä aamuna tullut sir Jasperin ja minun välilleni,\nkuka tietää, mitä olisi voinut tapahtua?\n\n-- Oo, vai sitä! -- sanoi toinen huultaan venähdyttäen.\n\n-- Niin, -- virkkoi loordi, -- missä olisin nyt, Kitty? Se ajatus\nahdistaa minua suuressa onnessani. Jos olisin surmannut sir Jasperin,\nolisinko koskaan voinut katsella itseäni muuta kuin murhamiehenä?\n\n-- Uh, hyi, hyi, -- puhkesi hänen rakastajattarensa kärsimättömänä, --\nken sellaista pienissä kunniakysymyksissä ajattelee!\n\nSydämessään sanoi hän itselleen, että nuoren miehen _savoir-vivre_\nosoittautui hirveän puutteelliseksi. Ja kaikessa vilpittömyydessään hän\nryhtyi tätä sulavan ja seurapiireissä tarpeellisen esiintymistaidon\npuutettaan vielä enemmän paljastamaan.\n\n-- Jos taasen olisin kaatunut, ja se olisikin ollut luultavinta, tämä\nkun oli ensimäinen senlaatuinen kohtaukseni, vavistuttaa minua ajatus,\nmissä tilassa sieluni olisi saapunut luojansa eteen. -- Hänen äänensä\nvärähteli hetkisen.\n\n-- Mylord Verney, -- huudahti Kitty, kääntäen häneen mitä\ntuskastuneimmat kasvot, -- ette aavistakaan miten järkytätte minua!\n\nNuorukainen ei tosiaankaan aavistanut.\n\nHän otaksui hänen huolestumisensa lempeimmäksi naiselliseksi\nmyötätunnoksi ja rohkaistui uusiin luottamuksiin.\n\n-- Punastuen tunnustan teille, -- sanoi hän, -- että tänne Bathin\niloisiin seurapiireihin tultuani elämäni ei ole ollut aivan sellaista,\nettä omatuntoni voisi sen hyväksyä. Rakkaan äitini minuun suurella\nuutteruudella istuttamat hurskaat tavat ja vakavat elämänohjeet olen\nliiankin keveästi syrjäyttänyt.\n\n-- Hyväinen aika! -- huudahti Kitty-rouva vielä tuskaantuneempana.\n\n-- Kun olemme naimisissa, rakkahin, -- jatkoi loordi Verney,\npuhuessaan kietoen hiljaa kätensä armaansa hennoille vyötäisille,\nmutta siveellisiin mietelmiinsä vaipuneena unohtaen antaa syleilylleen\ntulisuutta, -- niin emme etsi loistavaa maailmaa. Löydämme kaiken\nonnemme toistemme parista, eikö niin? Oi, kuinka tervetulleeksi rakas\näitini lausuukaan teidät Verneyn sukulinnaan! Hänen unelmansa on aina\nollut, että menisin aikaisin naimisiin ja asettuisin maatilalle.\n\nPienet kylmät väreet karmivat Kittyn selkäpiitä. -- Onko aikomuksenne\navioliittoon mentyänne asua äitinne luona? -- änkytti hän, nojautuen\nheikosti hervotonta käsivartta vasten.\n\nIntomielin huudahti nuorukainen, että äideistä parhaimmasta hän ei\nkoskaan voisi pitkää aikaa elää erossa.\n\n-- Oi, te olette pitävä hänestä kovin paljon! -- sanoi hän, katsahtaen\nhellästi mielikuvituksensa Kittyyn.\n\n-- Hennoimmasta lapsuudestanne asti hän siis uutterasti kylvi teihin\nvakavia periaatteita ja hurskaita tapoja, eikö niin? -- kuiskasi\ntodellinen Kitty melkein voivottaen.\n\n-- Niin hän todellakin teki, -- vahvisti nuorukainen innostuneena.\n\nKitty-rouva sulki silmänsä ja antoi päänsä kallistua olalleen.\n\n-- Pelkään saavani hermokohtauksen, -- virkkoi hän.\n\n-- Sen aiheuttanee kevään kuumuus, -- sanoi nuorukainen ja näkyi\naikovan nousta.\n\n-- Ehkä niin, -- vastasi Kitty, käyden yhtäkkiä niin hervottomaksi,\nettä miehen täytyi tiukentaa puristustaan. Hän vilkaisi häneen nyt\nhiukan säikähtyneenä. Kitty raoitti kirkkaat silmänsä ja soi hänelle\npienen raukean hymyn välähdyksen.\n\n\"Ainakin\", ajatteli leski, \"eroamme suloisella hetkellä, jos meidän\ntäytyy erota (ja erota meidän täytyy, vasikkani ja minun). Mitä?\nLehdossa, missä jokainen tuoksu, jokainen kätketty lintu, lehvä ja\npäivänsäde johtaa mieleen lemmenajatuksia, ja missä minä istun hänen\nvieressään, hän alkaa lörpötellä äidistänsä! Ellei hän edes märehdi\nkauneuttani vielä kerran, niin nimeni ei ole Kitty!\"\n\nHän huokasi ja sulki silmänsä. Hennot kasvot olivat vain vaaksan päässä\nnuorukaisen huulista.\n\n-- Pelkään tosiaankin voivanne pahoin, -- sanoi tämä hellän\nhuolestuneesti. -- Äidilläni on oivallisia sydäinenvahvistustippoja\nsellaista heikkoutta vastaan.\n\nRouva Bellairs kohosi istualleen niin tarmokkaasti, että sitä ei olisi\npyörtyvältä naiselta odottanut.\n\n-- Äitinne... -- alotti hän leimaus silmissä, mutta hillitsi itsensä\näkkiä. -- Hyvästi, Verney, -- virkkoi hän ojentaen hänelle kätensä.\n\n-- Hyvästi! -- toisti nuori mies aivan hämmästyneenä.\n\n-- Ah, -- huokasi Kitty, -- luostarin kello kajahduttelee jo tyhmää\nvanhaa säveltään. Kuinka kauan olenkaan ollut teidän kanssanne\nkahdenkesken, sir? Hyi, hyi, eikö minun pitäisi ajatella mainettani?\n\n-- Tulevana vaimonani tietysti... -- sopersi mies.\n\n-- No, sitä suuremmalla syyllä, -- keskeytti Kitty; -- eikö minun pidä\nosoittautua tarpeellisen varovaiseksi? Ajatelkaahan arvoisaa äitiänne!\nKas niin, sir, jättäkää minut nyt.\n\nHetkisen hän pilkkasi; toisen vuoron hän herttaisesti hymyili.\n\n\"Minä panen hänet ammumaan!\" ajatteli hän, vahvistaen päätöksensä\njalkaa polkemalla.\n\n-- Ovellenne asti? -- pyysi nuorukainen.\n\n-- Ei askeltakaan, -- kielsi hän. -- Kas niin, sir, hyvästi.\n\nHarry tarttui hänen käteensä ja kumartui maltillisesti häntä\nsuutelemaan.\n\n-- Menen kirjoittamaan tämän uutisen äidilleni, -- sanoi hän.\n\n-- Oh, menkää! -- virkkoi Kitty, kääntyä heilautti kantapäällään ja oli\nhameenhelmojen vimmatusti huiskiessa ja kahistessa kadonnut käytävän\nmutkan taa ennenkuin rakastaja hitaalla pojanjärjellänsä edes ehti\npyytää häntä määräämään seuraavan kohtauksen hetkeä.\n\nKitty-rouvan silmissä oli vallan kyyneliä, kun hän kepillään pieksi\nhiekkaa. Hän hieroi raivokkaalla kädellä kirsikkahuuliansa siltä\nkohtaa, mihin nuorukainen oli painanut suutelonsa.\n\n\"Se oli tosiaankin aviollista!\" huudahti hän itsekseen, muistellen\ntapahtumaa vihaisella kaksinaisella sävyllä. \"Mokoma vasikka! Onko\nnainen koskaan viettänyt naurettavampaa hetkeä... ja, taivaan nimessä,\nmitä on tehtävä?\"\n\n\n\n\nXIV kohtaus.\n\n\nDenis O'Hara asui juuri Gay-kadulla. Kaikki tietävät, että Gay-katu\nkulkee jyrkkänä Kuningattaren torin viheriästä sisäpuistikosta\nKuninkaallisen sirkuksen pylväiden juhlallisuuteen. Ollen\nmuodinmukaisimman maailman kävelypaikkoja Gay-katu jäi ylimalkaan\nautioksi niillä tunneilla, jolloin hienosto Bathin kirjoittamattomien\nlakien mukaan kerääntyi muualle.\n\nKellon lähetessä kahdeksaa iltasella sen päivän huomenis, jolloin herra\nDenis O'Hara oli suorittanut kaksintaistelunsa sir Jasperin kanssa,\nensinmainittu istui allapäin avoimen ikkunansa ääressä hyvin upeassa\nyönutussa. Lievä kuume puistatteli häntä. Katu oli hänestä tosiaankin\nniin kirotun tyhjä, että kantotuoli, joka kahden puhkuvan kantajan\nkuljettamana saapui rinnettä ylöspäin, herätti hänessä melkoista\nmielenkiintoa.\n\n\"Olenpa varma\", ajatteli hän, \"että siinä on vain joku vanha kana,\njota ne tärisyttelevät kotiin orrelleen, senjälkeen kun hän on\nmenettänyt kuusi pennyä [Englannin penny on noin 11 Suomen penniä]\nja sävyisyytensä pikettipelissä. Mutta miksen voisi aikani ratoksi\nhiukkasen haaveilla ja kuvitella jonkun ihanan nuoren immen tulevan\nminua tervehtimään onnettomuudessani? Oikeita pettureita ne miehet\novatkin, kun ei ainoakaan heistä tahdo pitää minulle seuraa tänä\niltana! Kukaan ei niin väleen haista, että kukkaro on tyhjä, kuin omat\nrakkaat toverit. Jumaliste\", -- sanoi herra O'Hara pistäen päänsä\nikkunasta, \"eikö se siunattu kantotuoli pysähdykin minun ovelleni!\"\n\nHuoneeseen kaikuva kellon soitto vahvisti tämän huomion.\n\n\"Se on nainen! Suuret jumalat, se on nainen!\" -- Tim, Tim, sinä pahus!\n-- karjui herra O'Hara, -- tule heti tänne, taikka puhkaisen kallosi!\n\nTietoisena huolimattomasta sairaanpuvustaan hän nousi tuoliltansa;\nmutta kun uteliaisuus oli voimakkaampi kuin häveliäisyys, hän ei\nkyennyt poistumaan edullisesta asemastaan ikkunan luota.\n\n\"Voi sitä hurmaavaa pikku jalkaa!\" -- huudahti hän haltioittuneena,\nkun kaareva vaaleanpunaisen silkkisukan peittämä nilkka ja mitä sievin\npieni kirjotohveli löyhähtelevässä pitsipilvessä pujahtivat tuolin\npimennosta hänen ihastuneiden silmiensä eteen.\n\nHän kääntyi hetkiseksi kirkaistakseen jälleen palvelijan huoneeseen:\n\n-- Tim, sinä lemmon penikka, missä sinä oikeastaan olet? -- \"Minä en\nsuinkaan kelpaa naishenkilön nähtäväksi, sitä vähemmän, kun hänellä on\ntuollainen jalka!\"\n\nKun hän vielä kerran työnsi päänsä ikkunasta, olivat ainoastaan\nkantajat kadulla.\n\n\"Tietysti hän menee ensikerrokseen ranskalaisen markiisin luo\", sanoi\nO'Hara ja istahti, tuntien itsensä litteäksi kuin pannukakku.\n\nSeuraavassa silmänräpäyksessä kolkutus ovelta kuohahdutti vilkkaan\nveren punaiseen päähän. \"Lemmon penikka\", yleisemmin tunnettu Tim\nMahoneyn nimellä, mielistelevä, epäsiisti vetelys, jolla oli viekas,\nteeskentelevä ja mairitteleva katse, seisoi kynnyksellä mulkoillen\nisäntäänsä; sitten hän useampaan kertaan napsahdutti peukalollaan\nolkansa yli ja virnisti tavattoman huvitettuna.\n\n-- Mitä se on? -- kysyi O'Hara hurjasti.\n\nTim iski silmää ja poksahdutti vielä kerran peukaloansa.\n\n-- Puhu, sinä ruma paholainen, taikka jumal'avita tärvelen kaiken\nkauneutesi!\n\n-- Sisarenne! -- huudahti Tim kumisevalla mahanaurulla.\n\n-- Sisareniko, mies?\n\n-- Niin, teidän armonne, -- vastasi veitikka, joka O'Haran\nkasvattiveljenä hyvin tiesi, että hänen isäntänsä ei voinut kerskata\nsellaisesta hellästä sukulaisuussuhteesta. -- Hän on varmaan kuullut\nteidän armonne haavoittumisesta ja on tullut teitä katsomaan. \"Olen\nherra O'Haran sisar\", hän sanoi...\n\n-- Ja enkö olekin? -- huudahti suloinen ääni hänen takaansa. --\nTai ellen sitä, niin olen ainakin hyvin, hyvin rakas serkkuja joka\ntapauksessa minun täytyy tavata herra O'Hara heti ja yksinään.\n\n-- Kernaasti, -- huudahti O'Hara, innokkaana asettuen täydellisesti\ntilanteeseen ja hypähtäen eteenpäin. -- Päästä nainen sisälle, sinä\nlurjus!... Oi, rakas! -- ihastui irlantilainen, avaten auliisti\nkäsivartensa syleilyyn, -- olen kovin iloinen nähdessäni sinut!... Tim,\nsinä vintiö, sulje ovi jälkeesi!\n\nVieras oli hyvin verhottu ja sitäpaitsi naamioitu. Mutta herra O'Haran\nkiihkeä tervehdys ei ilmaissut hetkenkään epäröimistä.\n\n-- Sir, sir, -- kuului heikko ääni röyhelön poimujen alta, -- mitä\nkäyttäytymistä tämä on?\n\n-- Oi, armahin sisko, todellakin sydämeni on sinua hirveästi\nkaivannut! Vieläkin suudelma, rakas, rakas serkku!\n\n-- Herra O'Hara! -- huudahti rouva Bellairs ilmeisen suuttumuksen\nsävyllä, riuhtaisi naamion kasvoiltaan ja seisoi huohottavin povin ja\ntulta silmissä.\n\n-- Tuhat tulimaista! -- kirkaisi kekseliäs irlantilainen. -- Eikö se\nole herttainen Kittyni!\n\n-- Rouva Bellairs, jos suvaitsette, herra O'Hara, -- oikaisi nainen\nhyvin arvokkaasti. -- Minua ilahduttaa nähdä, sir, että se toinen\nintohimo, josta olen niin paljon kuullut, ei ole heikentänyt\nhellyydentunteitanne sukulaisianne kohtaan.\n\nHän istuutui, leyhytteli itseään naamiollansa ja vilkaisten ylpeästi\nympäri huonetta kiinnitti lopuksi katseensa kynttilänjalan vasempaan\nhaarukkaan.\n\nSekunniksi herra O'Haran liukas kieli näkyi jäykistyneen; mutta vain\nsekunniksi. Sirolla liikkeellä hän keräsi kirjosilkkisen yönuttunsa\nliepeet kiinteämmin tummanruskeiden satiinihousujensa ympärille, koska\nhän mielipahakseen tiesi, että näillä ei ollut ensimäisen uutuutensa\nkiiltoa; sitäpaitsi oli niihin jäänyt merkki liiaksi täytetystä\npikarista läikähtäneestä nesteestä, jota hän mielellään nimitti\nrubiiniviiniksi. Sitten hän laskeutuen toiselle polvelleen alkoi\nlavertaa hellää tarinaa lesken poiskäännettyyn korvaan.\n\n-- Ja somana tomppelina täytyy teidän minua pitää, armahin Kitty...\npyydän anteeksi, rakkaani, madam minun on sanottava; vaikka toden\ntotta, nähdä teidän tuolla tavoin viskelevän pääkköstänne ja\ntanssittavan siroja pikku kiharianne riittää antamaan kelle tahansa\nhalun teettää se teillä uudestaan. Oh, onhan teillä jumalainen pikku\nkorva, mutta, hitto vieköön, Kitty, jos tahdotte kääntää minulle\nniskanne... kas noin, vaikka minut siitä ammuttaisiin, en voinut\npidättyä, kun tuo pieni avoin kohta niin vietteli huuliani.\n\n-- Säästäkää suudelmanne sisarellenne, sir, tai serkullenne!\n\n-- Mitä ihmettä... Ja ettekö luule minun teitä tunteneen?\n\n-- Hyvin uskottavaa!\n\n-- Kohdatkoon kuolema minut tässä silmänräpäyksessä, ellen tuntenut\nteitä jo ennenkuin olitte astunut ulos siitä vanhasta kantotuolista!\n\n-- Anteeksi, sir, -- virkkoi Kitty vihaisesti hihittäen, -- miten edes\nteidän kekseliäs älynne voi sen todistaa?\n\n-- Tietysti, enkö nähnyt tuon pienen vaaleanpunaisen jalan astuvan ulos\nja enkö tuntenut sitä ennenkuin se oli maata koskettanutkaan?\n\n-- Herra teitä armahtakoon! -- huudahti Kitty-rouva vakavasti. Mutta\nposkessa vilahti hymykuoppa.\n\nO'Hara oli nyt tarttunut kiinni hänen kädestään, jota hän hyväili\ntunnustelevan rakastajan kosketuksella, naiskädenkin puristusta\npehmeämmällä; ja siinä hyväilyssä värähteli mykkää houkuttelevaa\nkysymystä.\n\n-- Toivon Herran _antavan_ minulle anteeksi, että ryhdyn epäjumalaa\npalvelemaan. Luullakseni varoitetaan siitä kyllä kymmenessä käskyssä,\nmutta eipä suinkaan vanha Mooses olisi ollut niin ankara niille\nisraelilaisille, jos he olisivat älynneet palveltavakseen korottaa\nkauniin naisen vanhan kultaisen vasikan asemesta.\n\nTämän sanan kuullessaan Kitty-rouva huomattavasti hätkähti.\n\n-- Voi, voi, -- huudahti hän, -- älkää enää koskaan puhuko siitä\nkauheasta eläimestä! Oi, Denis, -- lisäsi hän, katsoen häntä ensi\nkertaa suoraan silmiin ja tehden sen niin liikuttavasti ja hartaasti\nkuin voi, -- olen suuressa, suuressa hädässä enkä tiedä, mitä tehdä!\n\nTässä otti hän esille hienon nenäliinan, koskettaen sillä\nsilmäluomiaan, joiden hän itse melkein luuli aivan kostuneen.\n\n-- Jalokiveni! -- innostui herra O'Hara valmiina antamaan hänelle\nsellaista lohdutusta, mikä ensiksi juolahti hänen mieleensä.\n\n-- Olkaa hiljaa, -- varoitti Kitty-rouva ärtyisästi. -- Tarkatkaa nyt,\nsir! Minun on kysyttävä teiltä neuvoa. Kas niin, istukaa, istukaa. Oh,\nolen tosissani, ja tämä on ihan vakavaa.\n\nHerra O'Hara totteli, vaikka hiukan vastahakoisesti. Hän veti tuolinsa\nniin lähelle leskeä kuin tämä salli ja suipisti huulensa vakaviksi.\n\n-- Tunnette loordi Verneyn, -- alkoi viehättävä leski.\n\n-- Tunnen kyllä, -- keskeytti puhelias irlantilainen, -- ja säädyllinen\nhiljainen poika hän onkin, vaikka hän pitää niin hitonmoista porua\nmuutamista korttipelissä menettämistään kultapunnista että luulisi\nniiden kasvavan hänen nahassaan!\n\n-- Hst, -- hillitsi rouva. -- _En voi sietää häntä!_\n\nO'Hara puolittain hypähti nojatuolistaan.\n\n-- Sanokaa vain sana, -- kuohahti hän, -- niin työnnän miekan hänen\nkylkiluittensa alle yhtä sileästi kuin...\n\n-- Oh, olkaa hiljaa, -- huudahti Kitty hyvin katkeroituneena. --\nKuinka voitte noin haastaa, kun kaikki tietävät, että hän on tulossa\npuolisokseni!\n\n-- Puolisoksenne! -- O'Hara karahti tulipunaiseksi suuttumuksesta\nkähärän, punaisen tukkansa martoon asti. Sitten hän pysähtyi\ntukehtumaisillaan.\n\n-- Mutta minä _en tahdo_ naida häntä, ymmärrättehän, hupsu, -- sanoi\nKitty viehkeästi hymyillen.\n\nHänen rakastajansa kalpeni ja nojasi taaksepäin avarassa tuolissaan.\nLääkäri oli sinä aamuna iskenyt hänen suontansa hänen edellisenä iltana\nsaamansa vamman vuoksi, ja hän tunsi itsensä hituisen hervottomaksi ja\nhuimaantuneeksi. Kitty-rouvan silmät saivat yhä lempeämmän ilmeen, kun\nhän huomasi nämä imartelevat liikutuksen merkit.\n\n-- Se tolvana, -- virkkoi hän kostonhaluisesti, -- käsitti väärin\nmuutamien kohteliaiden sanojen sisällön ja meni heti määkimään kaikille\nBathin asukkaille, että muka olimme kihlautuneet.\n\n-- Kyllä minä pian hänen suunsa tukin, -- jupisi O'Hara, joka\nliikutuksessaan tuli käyttäneeksi vähemmän hienoja sanoja kuin hän\nyleensä tavoitteli. -- Oi, Kitty, -- virkkoi hän pyyhkien kalpeita\nohimoitaan, -- kylläpä te minut hirveästi säikähdytitte!\n\nTässä rouva Bellairs äkkiä ja käsittämättömästi kiihtyi.\n\n-- Ette ymmärrä minua, -- sanoi hän polkien jalkaansa. -- Oi, miten\nvoisin asian selittää? Kuinka ihmiset ovatkin typeriä! Minun täytyi\ntänä aamuna käväistä hänen asunnossaan pelkkä ystävyyden osoitus, sir,\njonka tein lady Standishin puolesta. Kuka olisi voinut aavistaa, että\nse vasikka otaksuisi käyntini tarkoittavan häntä. Minä vain tulin\nvälittämään hänen ja sen Jasper-hullun riidassa! Yksinäisen naisen,\n-- huudahti Kitty-rouva, -- on hyvin vaikeata välttää panettelua, ja\nnyt mylord Verney määittyään asiaa koko Bathille on tällä hetkellä\nkirjoittamassa siitä sietämättömälle vanhalle äidilleen. Ja sitten\nse hänen kakadu-tätinsä jo kokoilee vanhimpia granaattejaan ja\nvalehelmiään häälahjaksi. Voi, voi sentään, mitä minun _on_ tehtävä?\n\nHän kääntyi tuolinsa selkänojan yli kätkeäkseen kasvonsa nenäliinaansa.\nSamassa silmänräpäyksessä O'Hara oli jälleen hänen jalkojensa juuressa.\n\n-- Sieluni sielu, sydämeni valtimo! -- huudahteli hän. -- Älkää\nollenkaan itkekö, rakkakin Kitty, kyllä minä raivaan sen miekkosen\ntieltänne ennemmin kuin aavistattekaan.\n\n-- Tosiaan, sir, -- virkkoi rouva pyörähtäen häntä kohti tuskaansa\nverraten ihmeteltävän kirkkain katsein. -- Ja silläkö tavalla\ntahtoisitte pelastaa maineeni? Ei, siitä ei näy tulevan mitään\n-- sanoi hän äkkiä tyyntyen, tuijottaen taas kynttilänjalkaan\naikaisen marttyyrin ilme silmissä, -- tässä ei muu auta kuin kärsiä\nhyväluontoisuuteni rangaistus ja muuttaa asumaan Verneyn sukukartanoon\nsiveellisen loordi Verneyn ja hänen äitinsä, tuon naisellisen\noivallisuuden ja kotihurskauden esikuvan pariin.\n\n-- Haa, kautta pyhän Pietarin, -- kivahti O'Hara, hypähtäen jaloilleen,\n-- vaikka minun täytyisi siepata teidät hänen nenänsä edestä itse\nvihkialttarilta ja kantaa teidät omin käsin pois, pelastan teidät\nsiitä, armahimpani!\n\n-- Sanotteko niin? -- kysäisi rouva innokkaasti. -- Sitten en\ntosiaankaan, sir, -- jatkoi hän mitä hempeimmän ujona, hymykuoppanen\nposkessa, -- kiellä, että tullessani tän'iltana luoksenne ajattelinkin\nvoivanne auttaa minua. Eilen aamulla, sir, -- sanoi hän, -- sain\nkirjeen. Siihen oli merkiksi liitetty hiuskihara...\n\n-- Ah, Kitty! -- huudahti riemastunut ja jumaloiva irlantilainen, vielä\nkerran avaten käsivartensa syleilyyn.\n\n-- Malttakaa, sir, -- sanoi leski välttäen häntä. -- Ryhtykäämme\ntoimeen.\n\n\n\n\nXV kohtaus.\n\n\n-- Mutta teidän tulee käsittää, -- varoitti rouva, -- että viette minut\npois vastoin tahtoani.\n\n-- Tietysti, -- vakuutti irlantilainen. -- Eikö poloisen Denis O'Haran\nole karattava kanssanne vain pelastaakseen maineenne?\n\n-- Jos minä siis parkaisen, sir, ja kerran pari teitä raapaisen, ette\npane sitä pahaksenne?\n\n-- Pane pahakseni, minäkö? -- sanoi hän, pysähtyen suutelemaan jokaista\nsormenpäätä kädestä, jota hän tavalla tai toisella yritti lakkaamatta\npuristaa. -- Rakkaani, eikö minulle totisesti tuota suurinta iloa\ntuntea helmenhohtavat kyntenne poskellani?\n\n-- Ettekä säästä mitään kuluja hevosten ja ajopelien hankkimiseksi? --\nsanoi Kitty.\n\n-- Heh? -- huudahti herra O'Hara, ja hänen katseensa sumeni hiukan\nepämääräiseksi. -- Rakkahimpani, hankin parhaat, mitä rahalla voi\nsaada... mitä rahalla voi saada, -- sanoi herra O'Hara, ja hänen\nsilmänsä pyörivät päässälaskun ponnistuksesta. \"Onhan minulla isoisäni\nkello; pelkään, että koneisto ei vastaa, mitä kultakotelo lupaa,\nmutta saanee siitä nelisen puntaa. Ja sitten on minulla jalokivillä\nkoristettu nuuskarasiani, jonka ritari antoi isälleni... ei, lemmossa,\nsen olenkin jo liottanut! On myös hopeakahvainen miekkani... voisin\nvaihtaa sen tavalliseen mustaan ja saada ehkä viisi puntaa väliä. Ja\nminulla on kolme lajitelmaa brabantilaisia pitsejä...\"\n\nHänen mietiskellessään Kitty hymyili hänelle lempeän ivallisesti; --\nsitten työnsi hän kätensä taskuun ja veti sieltä hyvin täytetyn lippaan.\n\n-- Ja luulitteko, -- sanoi hän, asettaen lippaan pöydälle, -- että\nminulla olisi ollut rohkeutta pyytää _rikasta_ rakastajaa karkaamaan\nkanssani?\n\n-- Niin, -- mutisi mies, jatkaen ääneen hiljaista yhteenlaskuaan, -- on\nminulla vielä kultainen punssimaljanikin! Vannoin, että niin kauan kuin\nminulla olisi pisarakin siinä sekoittaa en kapineesta luopuisi; mutta\nenhän totisesti aavistanut, mitä minulle oli varattuna,... siitä saa\nkaksikymmentä puntaa tai enemmänkin. Ottakaa takaisin rahanne, Kitty;\nteidän ryöstämisestänne en suostu vastaanottamaan muuta palkkaa kuin\nminkä suloisilla huulillanne maksatte.\n\n-- Kuunnelkaa toki, sir, -- huudahti rouva kohottaen sormensa, -- te\nolette köyhä mies.\n\n-- Sitä olen, -- myönsi toinen.\n\n-- Ja minä, -- jatkoi hän, -- olen varakas nainen.\n\n-- Oh, -- huudahti O'Hara, -- Kitty, armaani, se on viimeinen asia\nmaailmassa, mitä tällä hetkellä ajattelisin. Laskiessani sydämeni\njalkainne juureen, rakkaani, tein sen teidän oman suloisen olentonne\ntähden ilman pienintäkään voitonhimoista ajatusta. Mitä minä rahoista!\n-- sanoi hän napsahduttaen sormiaan. -- Ei _niistä_ puhettakaan, Kitty,\nrakkahin! Minä halveksin rahoja. Kah, -- jatkoi hän hurmaavalla,\ntarttuvalla hymyllään, -- minulla ei vielä koskaan ole ollut\nkultakolikkoa taskussani sen polttamatta reikää siihen.\n\nRouva Bellairs kuunteli häntä omituisella puolittain halveksivalla,\npuolittain hellällä ilmeellä. Sitten hän nyökkäsi.\n\n-- Uskon empimättä sanojasi, -- virkkoi hän. -- No, no, Denis, älä\nhupsuttele. -- Koska rahat ovat tuossa ja tiedämme, mitä varten, niin\nmitä merkitsee meidän välillämme, kumpi ne siihen on asettanut?\n\n-- Ah, -- huudahti irlantilainen ikäänkuin häpeissään ja siirtyen\nkevyestä äänilajistaan peräti todellisen liikutuksen sävyyn, -- sinä\nolet enkeli! En ole sinun arvoisesi, mutta koetan parhaani, Kitty,\nkoetan parhaani.\n\nRouva näytti hiukan hämmentyneeltä.\n\n-- En tosiaankaan salli, että jälleen putoat polvillesi, -- virkkoi hän\nterävästi, -- aika rientää, ja asia on kai järjestetty.\n\n-- Jätä se minun huostaani, -- vakuutti mies; -- suoriutuisin siitä\nvaikka silmät sidottuina.\n\n-- Toimita kyytivaunut Bond-kadun ja Hiljaisen kadun kulmaan; se on\nluullakseni Bathin pimein soppi.\n\n-- Niin teen, ja järjestän hevosten vaihdon Devizesissä, sillä\nensimäinen väli on meidän ajettava täyttä vauhtia.\n\n-- Ja sitten? -- kysyi Kitty, katsahtaen häneen epäilevästi.\n\n-- Sitten... Lontooseen. Minulla onkin Covent Gardenissa eräs tuttava,\njoka vihkii meidät silmän räpäyksessä.\n\nKitty pureskeli pientä sormeaan. Riemastus, jonka tämä viime toive\nvälähdytti miehen kasvoille, ei kuvastunut hänen omillaan.\n\n-- Mutta unohdat, -- sanoi hän, -- että minut on vietävä pois vastoin\ntahtoani, ja mitä ihmiset sanoisivat, jos matkamme päässä naisin sinut\nenemmittä mutkitta?\n\n-- Oh, totisesti, -- vastasi O'Hara ilman levottomuuden varjoakaan, --\nenkö olisi kurja raukka, ellen tiellä osaisi sinua suostutella? Ja mitä\nsitten maailma sanoisi, ellet menisi naimisiin kanssani matkustettuasi\nkaiken yötä tällaisen kesyttömän irlantilaisen paholaisen seurassa? Ka,\n-- lisäsi hän iskien silmää, -- mitä muuta voisi nais-parka kunniansa\npelastamiseksi tehdä?\n\n-- Totta kyllä, -- myönsi uhri miettien ja napautti hampaitaan.\n\nHän sitoi naamion jälleen kasvoilleen ja käänsi ylös hilkkansa, syvässä\nmietiskelyssään välittämättä toisen ylivuotavista tunteenpurkauksista.\nOvella hän pysähtyi katsahtaen taakseen toveriinsa, silmät välkkyen\nomituisen viettelevinä mustan sametin kurkistusrei'istä ja punaiset\nhuulet uhkuen salaperäistä lupausta mustan pitsipoimun alta.\n\n-- Enkä ollenkaan kysynyt haavaasi, -- virkkoi hän liikuttavalla\näänellä. -- Onko se tuskallinen? Luuletko kykeneväsi kestämään\nhuomis-illan rasitukset?\n\n-- Ah, minulla on vain yksi tuska, Kitty, -- huudahti Denis, -- ja se\non intohimoinen rakkauteni sinuun. Ja kun mies on lemmensairaana, on\nhänellä kahdenkymmenen miehen voima.\n\n-- Ei askeltakaan edemmäksi kuin tälle ovelle, -- torjui Kitty. --\nAjattele kantajia ja Bathin juoruja. Hyvää yötä!\n\n\n\n\nXVI kohtaus.\n\n\n-- Ja nyt, lapsi, mitä kaupungilla puhutaan? -- kysyi rouva Bellairs.\n\nYöt olivat kylmiä ja pölkky rätisi uunissa. Kitty oli mitä hauskimmassa\nkotipuvussa ja ojensi punaiseen tohveliin verhotun jalan keveästi\nliekkiä kohti.\n\n-- Ka, madam, -- virkkoi Lydia hermostuneilla sormilla irroittaessaan\ntoisen puuteroidun hiuskierukan ja kutrin toisensa perään, -- kaiken\naamua puhuttiin sir Jasperin ja eversti Villiersin kohtauksesta\nHammerin kedolla. Ja koko iltapäivän... -- Tyttö pysähtyi harja kädessä.\n\n-- Koko iltapäivän? Kerro, lapsi. Tiedät, -- sanoi hänen emäntänsä\nhurskaasti, -- että minun täytyi viettää koko iltani rakkaan ystävän\nsairasvuoteen ääressä.\n\n-- Niin, madam, -- sanoi neitonen, -- ei puhuta mistään muusta kuin\nteidän omasta avioliitostanne nuoren loordi Verneyn kanssa.\n\n-- Herran tähden, tyttö, -- parahti rouva, -- älä toki iske päähäni\nniin kovaa niillä harjaksilla! Mikä sinuun on tullut? Ja mitä ihmiset\nasiasta ajattelevat?\n\n-- Ka, madam, -- virkkoi hänen Abigailinsa, käsitellen harjaansa\npehmeämmin ja sallien kiihtymyksensä ilmetä vain äänen terävässä\nvärähdyksessä, -- mylord Verneyn palvelija sanoo säälivänsä sitä, jonka\ntäytyy mennä asumaan vanhan aatelisrouvan luo Verneyn linnaan.\n\n-- Haa! -- äännähti Kitty ja hymyili onnittelevasti itselleen\nkäsikuvastimeen.\n\n-- Ja herra Burrell, madam (hän on lady Marian hovimestari ja viisas\nvanha herrasmies onkin) sanoo, että häitä ei tule, madam, sillä yhtä\nvähän hänen oma rouvansa kuin Verneyn kartanon rouva sitä sallisivat,\nmadam.\n\n-- Oh, vai niin, -- huudahti rouva Bellairs jäykistyen, -- siinäkö\nkaikki, mitä he siitä tietävät! Lydia, sinä petollinen, nenäkäs tyttö,\nmiten rohkenet minulle sellaista juttua kertoa?\n\n-- Pyydän nöyrimmästi anteeksi, madam, -- vastasi Lydia, tuhauttaen\nnenäänsä. -- Kyllä minä sen sanoinkin herra Burrellille, että jos te\ntodenteolla tahtoisitte ottaa puolisoksenne sellaisen pojanhoukkion\nkuin loordi Verneyn (anteeksi, madam, varmaan hänestä tulee hyvin siro\nnuori aatelismies, jahka hänen partansa alkaa kasvaa), niin ei suinkaan\nmokoma kuuro vanha kissa kuin hänen emäntänsä kykenisi sitä estämään.\nJa minä sanoin loordi Verneyn palvelijalle, sille hävyttömälle\nlurjukselle, madam, että te pian opettaisitte leskirouvalle, mitä hänen\nrauhaansa tulee, kun kerran pääsisitte Verneyn linnan haltiattareksi.\n\n-- Niin, niin, -- virkkoi rouva leppyneenä, -- ja mitä muut tuttavasi\nBathissa puhuvat?\n\n-- Kartanonherra Juniperin ylikuski sanoo, että hänen isäntänsä\njoisi itsensä kuoliaaksi yhtä varmasti kuin kananmuna kolhauksesta\nsärkyy niin pian kuin hän näkisi teidän kuuluvan toiselle, madam.\nHän on nauttinut hirvittävät määrät madeiraa siitä asti, kun hän\nkuuli uutisen. Ja markiisin juoksupalvelija sanoo, että \"lady Flyte\njärjestää nyt kaikki oman päänsä mukaan\", sanoo hän, \"sillä armollinen\nrouva ei kelpaa edes pitämään kynttilää leskelle\"; suokaa anteeksi\nkielenkäyttö, hän ei parempaa osaa, hänen voimansa on enimmäkseen hänen\nsäärissään, madam. Ja herra Staffordin kilparatsastaja sanoo, madam,\nettä hänen mielestään te olette nainen, jota ei enää koskaan valjasteta\npariaisoihin.\n\n-- Sanoiko hän todellakin niin! -- huudahti rouva Bellairs miettivästi.\n-- Ja mitä sinä, tyttöseni, itse sanot?\n\n-- Ka, -- virkkoi neitonen, ja harja vapisi hänen emäntänsä kiharilla,\n-- minä sanon, madam, että jos sellaisen uhrauksen teette, te, joka\nolette niin nuori, niin viehättävä ja niin ihailtu, toivon nöyrästi,\nettä valitsisitte jonkun eloisamman miehen kuin mylord Verneyn.\n\n-- No, kenet? -- kysyi rouva Bellairs hyväluontoisen härnäävästi. --\nKetä sinä sitten suosittelisit? Mitä sanoisit markiisista, Lydia?\n\n-- Oh, madam! Hänen armonsa on todellinen aatelismies, kuten kaikki\nnyrkkeilykilpailijat myöntävät, ja parempi kukkotaistelun tuomari,\nsanoo kilpalintujen harjoittaja herra Bantam, ei koskaan ole ilmaa\nhengittänyt, olkoon hän sitten juovuspäissä tai selvänä; ja selvänä\nollessaan, madam, hänestä epäilemättä tulisi niin hyvä puoliso, että\nsellaista harvoin tapaa.\n\n-- Niin, niin, tyttö, riittää jo hänestä. Mitäs herra Staffordista\nsanoisit?\n\n-- Oo, herra Statford, madam, on komea herrasmies; hän ei tarvitse\nrahtuakaan täytettä sukissaan, ja hänen silmänsä voisi katseellaan\nhoukutella sydämen ponnahtamaan rinnasta! Ja jos te vain vähänkin\nhäntä ajattelisitte, niin saisittepa nähdä hänen antavan passit sille\nkorealle ranskalaiselle muotikauppiaalle. Hän on hyvin uskollinen\nherrasmies, -- sanoi Lydia-neiti hiukkasen ilkeästi.\n\n-- Puh, -- huudahti rouva, työntäen tuolinsa etäämmälle takkavalkeasta,\n-- kylläpä sinä jaarittelet joutavia! Ja sanohan, mitä sinun viisautesi\nherra O'Harasta tuumii?\n\n-- Herranen aika, madam, huudahti vilpitön tyttö, -- hän on se\nherrasmies, joka tavattiin lady Standishin uutimien takaa.\n\n-- Ellet olisi täydellinen hölmö, -- kivahti leski, -- et toistaisi\nsitä _järjetöntä_ juttua, vielä vähemmän odottaisit minun sitä uskovan.\nHerra O'Hara ei ole koskaan edes puhutellut lady Standishia.\n\nTarkkavaistoisen tytön huomio kiintyi hänen emäntänsä tavattoman\nlämpimään äänensävyyn. Hän vilkaisi nopeasti rouvan kuvastimesta\nheijastuviin kasvoihin eikä vastannut mitään.\n\n-- No, -- rohkaisi rouva Bellairs, -- mitä muuta sinulla on häntä\nvastaan? Eikö hän ole komea, lapsi?\n\n-- Komea kylläkin, madam, niiden silmissä, jotka rakastavat punaista\ntukkaa.\n\n-- Ja iloinen sekä hyvä seuranpitäjä?\n\n-- Oh, madam, siinä ei häntä kukaan voita, kuten puolet Bathin\nveijareista tietävät.\n\n-- Haa... tarkoitat kai, että hän on hyväluontoinen?\n\n-- Hän ei luullakseni eläissään ole vastannut kieltävästi kellekään\nmiehelle tai naiselle.\n\n-- Ja sitten? -- huudahti hänen emäntänsä ärtyisästi.\n\n-- Ja jalomielinen, -- kaakatti Lydia ihastuksissaan pilvestä, jonka\nhän näki laskeutuvan kuvastimen heijastamalle otsalle, -- avokätinen,\nmadam. Herra Mahoney, hänen omituinen palvelijansa, on kertonut\nminulle monet monituiset kerrat, niin on, madam, että ainoa keino,\nmillä hän saa itse käytetyksi palkkansa, josta hän silti tosin harvoin\nnäkee kolikon syrjääkään, on tuhlata rahat heti, sillä isäntä on niin\nantelias, että lahjoittaisi vaikka takin palvelijansa seljästä.\n\n-- Tiedän varsin hyvin, -- sanoi Kitty ylevästi, -- että herra O'Haran\ntilukset Irlannissa ovat hiukan rasitettuja kiinnityksillä.\n\n-- En tiedä, miksi ne sitä nimittävät, madam, -- virkkoi Lydia\nkimeästi. -- Viimeisten kahdentoista kuukauden kuluessa vanha loordi ei\nole nähnyt äyriäkään vuokrarahoista. Viime vuonna he elivät tauluilla.\nJa nyt kuuluvat myyskentelevän hopeakalujaan. Mutta, madam, mitäpä\nsiitä, kuten Mahoney sanoo, herra O'Haran kaltainen iloinen nuori\nmies välittää? Hän on tosiaan sitä lajia miehiä, niinkuin Mahoney\nminulle juuri eilen sanoi, jotka saatuaan suuren omaisuuden maanantaina\nturvautuvat panttilainakonttoriin lauantaina.\n\n-- Menehän nukkumaan, Lydia, -- huudahti rouva Bellairs nousten äkkiä;\n-- olet tehnyt minut puolikuuroksi lörpötyksilläsi.\n\nYksikseen jääneenä pikku rouva istahti takkavalkean eteen alakuloisessa\nmielentilassa.\n\n\"Sitä lajia, jotka saatuaan suuren omaisuuden maanantaina turvautuvat\npanttilainakonttoriin lauantaina... Pelkään, että se on totta. Mutta\nhän näkyy rakastavan minua, Denis-parka! Totisesti\", jatkoi hän\nmietiskelyään, \"hän on heistä kaikista ainoa, jota voin _sietää_. Niin,\nminä voisin sietää Denistä erinomaisen hyvin... ainakin jonkun aikaa.\nJa nyt\", sanoi hän, \"mitä on tehtävä! Oh, en millään muotoa tahtoisi\nriistää häneltä iloa karata kanssani! Se on ainoa säädyllinen keino\nrikkoa suhteeni loordi Verneyhin. Ja minusta todellakin näytti, että\ntuo herra Stafford otti asian varsin kylmästi. Olen viimeiseltä elänyt\nliian hiljaa, ja inhoittava Bab Flyte luulee voivansa järjestää kaikki\noman päänsä mukaan... Mutta minut pelastetaan Devizesissä\", tuumi hän,\n\"minun täytyy tulla pelastetuksi Devizesissä. Ihailija-parkani; hän saa\nolla onnellinen tunnin, pari Devizesiin asti!\"\n\nHänen otsansa kirkastui; hymykuopat esiintyivät.\n\n\"Saamme nähdä\", hymyili hän leveämmin, \"emmekö voi ärsyttää herra\nvasikkaa yölliseen raviin. Siitä on oleva tavattoman paljon hyötyä\nhänen kasvatukselleen... Mutta\", mietti hän edelleen, \"eihän siihen\npoika-poloiseen voine luottaa. Kuka tietää, hyväksyisikö hänen äitinsä,\nettä hän lähtee yöilmaa hengittämään... Minulla täytyy\" (Kitty-rouvan\nsiro otsa vaoittui taaskin syvästä mietiskelystä), \"minulla täytyy\",\nmutisi hän, \"olla jouseeni toinenkin nuoli varalla, muutoin suloinen\nO'Hara minut sittenkin nai. Rakas mies, kuinka onnellisia olisimmekaan\nmaanantaista... lauantaihin asti! Kuka? Kuka se on oleva?... Hänen\njalosukuisuutensa markiisi saattaisi ottaa osansa vakavasti ja tärvellä\nsievän viettelijäni kauneuden. Herra Juniper? Hän olisi varmaan\nhumalassa. Entä herra Stafford? Oh, minun puolestani jääköön hän\nkernaasti ranskalaisen muotikauppiaansa liepeisiin!\"\n\nÄkkiä rouvan hämmentynyt muoto kirkastui. \"Sir Jasper?\" virkahti hän.\n\"Sir Jasper... juuri sopiva mies! Se kelpo Julia... velvollisuuteni\nhäntä kohtaan vaatii minua selvittämään asiat. Ja sir Jasper... oh,\nyöllisen matkan tärinä on hänelle aivan oikein, sillä hänen suunnaton\nmustasukkaisuutensa on minut kaikkeen tähän pulaan saattanut.\nOn todellakin somaa\", ajatteli rouva Bellairs itsetyytyväisen\nhyväntahtoisuuden puuskassa, \"jos voin kerran kaikkiaan osoittaa\nsir Jasperille, mihin järjettömyyteen tuo häijy intohimo voi miehen\njohdattaa\".\n\n\n\n\nXVII kohtaus.\n\n\n-- Jos suvaitsette, mylady, -- sanoi Megrim-rouva, -- haluaisin jättää\nteidän armonne palveluksen.\n\n-- Mitä? -- huudahti lady Standish, havahtuen äkkiä raskaasta,\ntuskallisesta unesta ja nojaten olkapäähänsä katsahtaakseen\nkummastuksesta räpyttävillä silmillään vaimon suuttumuksesta\npunoittaviin kasvoihin. Lady Standish näytti hyvin sievältä ja\nnuorelta, rouva-rukka, hänen puolittain puuteroidut hiuskiharansa\nvalahtelivat epäjärjestyksessä yömyssyn pitsien alta, ja hänen pehmeät\nsinisilmänsä kuvastivat hämmästynyttä surua kuin peljästyneen lapsen.\n\nMegrim katseli häntä kylmästi; ja hänen vanhanpiian-sydämensä kovettui\nhänen rinnassaan.\n\n-- Ei, armollinen rouva, -- sanoi hän tuhahtaen siveellisesti nenäänsä,\n-- minusta tuntuisi, että en täyttäisi velvollisuuttani hänen armoansa,\näitiänne, enkä omaa halpa-arvoista itseänikään kohtaan, jos viipyisin\nsynnin avustajattarena tuntiakaan kauemmin kuin minun täytyy.\n\n-- Hyväinen aika, -- ihmetteli lady Standish, vaipuen väsyneesti\nvoihkaisten takaisin pieluksilleen, -- pitäkää toki suunne kiinni,\nihminen, ja antakaa minun levätä! Vetäkää verhot takaisin ikkunaan.\nVoi, kuinka päätäni kivistää!\n\n-- Hyvä on, mylady, -- huudahti Megrim kuohahtaen ylimpään vimmaan. --\nKoska olette niin paatunut, mylady, ettei edes taivaan merkki voinut\nsulattaa sydäntänne... tarkoitan sitä Jumalan miestä, kunnianarvoisaa\npiispaa (oi, hän on niin hurskas herrasmies!); ja, mylady, minä ja\nTremlet-rouva katselimme ruokahuoneen ikkunasta, mitenkä hän tästä\nsyntisestä talosta lähtiessään pudisti tomun jalkineistaan; niin,\nellei tuo henkilöittynyt vanhurskaus voinut teidän armoanne käännyttää\noikealle tielle, miten saatan toivoa, että kuuntelisitte Herran ääntä\nminun huuliltani?\n\n-- Megrim, pitäkää suunne kiinni, -- sanoi hänen emäntänsä harvinaisen\nvihaisesti, -- asettakaa verhot eteen ja menkää tiehenne!\n\nRaivosta vapisevin käsin Megrim-rouva tarttui ikkunaverhoihin, vetää\nrapsahduttaen niitä tankoa pitkin. Sitten astui hän hapuillen lady\nStandishin vuoteen viereen ja seisoi muutamia sekunteja tähystellen\nhäntä häijysti pimeän halki.\n\n-- En olisi sitä uskonut, mylady, -- sihisi hän kaameasti kuiskaten,\n-- vaikka minun todellakin olisi pitänyt tietää, että sir Jasperin\nkaltainen herrasmies ei aiheettomasti olisi noin sydäntynyt. Mutta\ntunnette minua väärin luullessanne, että voitte käyttää minua\nvälikätenä riettaissa hommissanne! Oi, -- siunaili hän jäykän\npöyristyksen puistattamana, -- tunnen itseni kuin piellä tahratuksi\nsiitä, että nämä sormet ovat tositeossa koskettaneet sellaista kirjettä!\n\n-- Jumalan tähden, -- voihki rouva pieluksiltaan, -- mistä te nyt\npuhutte?\n\n-- Mylady, -- vastasi Megrim haudankolkolla äänellä, -- kun se heilakka\nkasvot hilkkaan verhottuina niin häikäilemättömän rohkeasti tuli\nkysymään minua tänä aamuna, sanoen tuovansa rouvalle korjattavina\nolleita pitsejä, jotka hänen muka oli välttämättömästi jätettävä\nminun omiin käsiini, niin tunsin epäluuloa sydämessäni. Se oli kuin\nenkelin varoitus. Sitäkin enemmän kun armollisen rouvan pitsejä ei ole\npalastakaan viety korjaajalle siitä asti kuin tänne tulimme.\n\n-- Auta armias, kuinka te hourailette, Megrim! En käsitä tyhmästä\nkertomuksestanne tuon taivaallista. -- Kyyhkynenkin nokkii.\n\n-- Hoo, niinkö, mylady! Ettekö tosiaan? Ehkä armollinen rouva käsittää\nparemmin, kun kerron teille, että sillä röyhkeällä olennolla ei ollut\nensinkään pitsejä... vaan kirje. \"Antakaa se rouvallenne salavihkaa\",\nsanoi hän, \"älkääkä millään muotoa salliko sir Jasperin sitä nähdä\".\n\n-- No, tuokaa se minulle, -- käski lady Standish, -- ja pitäkää suunne\nkiinni ja menkää sullomaan matkalaukkujanne niin pian kuin tahdotte.\n\n-- Hohhoo, mylady, -- huudahti horjahtamaton Megrim katkerasti\nnaurahtaen, -- toivoakseni tunnen kristillisen velvollisuuteni\nparemmin. Omantuntoni ääntä noudattaen minä vein kirjeen isännälleni.\nJa nyt, -- lopetti hän kimeällä kikatuksella, -- menen järjestämään\nmatkalaukkuni.\n\nHän pysähtyi kuitenkin riemuitakseen lady Standishin peljästyksen\nja tuskan purskahduksesta. Mutta vuoteelta ei kuulunut mitään\nmerkkiä, ei edes pienoista läähätystä. Ja niin täytyi Megrim-rouvan\npoistua siveellisiä matkalaukkujansa täyttämään, saamatta edes tätä\nlähtölohdutusta.\n\nTahrattoman omantuntonsa patjoilla leväten ja turtuneena uusia\nikävyyksiä vastaan epätoivoisesti mietiskellessään, että nyttemmin\nei mikään voisi tehdä hänen ja hänen puolisonsa välistä selkkausta\npaljoakaan pahemmaksi, lady Standish ei yrittänyt ratkaista uutta\narvoitusta, vaan sulki päättävästi väsyneet silmänsä tämän maailman\nhuolilta ja vaipui vähitellen uneen jälleen.\n\n       *       *       *       *       *\n\n\"Tavoitan heidät itse teosta\", sanoi sir Jasper. Tällä kertaa ei ollut\nmitään epäilystä enää: hänen kädessään oli todistus rypistyneenä ja\nlepattavana. Hän luki sen uudestaan ja yhä uudestaan jonkinlaisella\nkaamealla ilolla. Osoitteettomana, sinetittömänä, paitsi hupsua Amorin\nkuvalla merkittyä vihreätä suulakkaa, asiakirja, jonka vanhan Megrimin\nankara velvollisuudentunto oli jättänyt hänelle, sensijaan että se\nolisi toimitettu hänen syylliselle vaimolleen, oli kyhätty aivan\nsamalla rohkealla käsialalla kuin se pahoin rutistunut paperiarkki,\nmikä tälläkin hetkellä poltti häntä povitaskunsa läpi kuin Espanjan\nkärpänen.\n\n \"En ole saanut unen hituistakaan silmiini haaveillessani sinusta,\n rakkaista rakkahin, joka niin pian tulet omakseni vihdoinkin! Vaunuja\n vetämään, armaani, saamme sellaiset hevoset, että itse Phoebus olisi\n niitä kadehtinut. Ja ellet vain jää saapumatta, niin kiidämme pian\n yön varjojen halki... pelkän onnen ja rakkauden maailma edessämme.\n Olisin sydämessäni valmis siunaamaan sitä hupsua vaivaista, jonka\n nimi jääköön mainitsematta; sillä ellei herttaisimpani olisi häneen\n väsynyt, niin ehkä häntä ei koskaan olisi saanut syleillä hänen oma\n uskollinen\n\n Punakiharansa.\n\n J.K. Varaan Mustan Karhun majataloon Devizesissä meitä odottamaan niin\n oivallisen valjakon kuin Englannista on saatavissa (lukuunottamatta\n hevosia, joilla ajamme sinne). Meidän pitäisi saapua ennen keskiyötä,\n ja siellä on oleva kauniille morsiamelleni katettuna pieni herkullinen\n illallinen... siksi aikaa kun hepoja vaihdetaan. Ah, rakkaani, kuinka\n riemullista!\"\n\nKuvaamattomia olivat ne erilaiset ilmeet, jotka välähtelivät sir\nJasperin kasvoilla hänen kerta toisensa perään lukiessaan tätä\nteeskentelemätöntä kirjettä. Milloin hän puri hammastaan, milloin\npuhalsi musertavan halveksumisen kuorskahduksia komean kyömynenänsä\nsieraimista, milloin taas mitä murhaavin irvistys kamalasti väräytteli\nja raoitteli hänen täyteläisiä huuliaan.\n\n\"Haha\", nauroi sir Jasper, \"mutta kenties hupsu vaivainen antaa sinulle\nsyytä muuhunkin kuin siunauksiin, herra Porkkana! Ja luulen, madam,\nettä kaunis morsian tapaa Devizesissä jotakin vaikeammin sulavaa kuin\nse pieni illallinen on! Siihen asti kärsivällisyyttä!\"\n\nHän käänsi kirjeen kokoon, asetti sen povitaskuunsa toisen viereen ja\nvielä kerran hän pienellä karjahduksella huudahti: \"Kärsivällisyyttä!\"\n\n       *       *       *       *       *\n\n-- No, Lydia? -- tiedusti rouva Bellairs. Hän oli juuri lopettanut\nsuklaatinsa ja hohti kuin ruusu pieluksiensa keskellä.\n\n-- Niin, madam, -- vastasi Lydia vielä läähättäen juoksustaan, --\nsaatoin kirjeen varmasti perille. Annoin sen Megrimin omiin käsiin ja...\n\n-- Ja voitko luottaa siihen, -- virkkoi rouva hymyillen tälle\nhuvittavalle ajatukselle, että hän vie sen suoraan sir Jasperille?\n\n-- Oh, totta kai, hyvä rouva, tietysti. Sanoin sille happamalle,\nrumalle, vanhalle mirrille, että jos se vain vilahdukseltakin sattuisi\nhänen isäntänsä silmiin, niin lady Standish joutuisi hukkaan.\nOlisittepa nähnyt, miten hän sen sieppasi, madam!\n\n-- Lydia, -- sanoi hänen emäntänsä katsellen häntä ihaillen, --\nepäilen, olisinko itse sitä uskaltanut; sinä olet rohkea tyttö! Mutta\nka, jos jotakin menee hullusti, tiedät, että ruusunvärinen turkisviitta\njää pukimoni naulaan.\n\n-- Älkää peljätkö, madam, -- virkkoi Lydia, hiljaa myhäillen itsekseen,\nvetäessään emäntänsä pitkää vaaleanpunaista silkkisukkaa käteensä ja\nkäännellessään sitä asiantuntemuksella puolelta toiselle etsiäkseen\nnäkymättömiä vikoja, -- turkisviittaa voin jo katsella omanani.\n\n-- Mutta, ajattelehan, oliko sir Jasper kotona? -- tiedusteli rouva\nBellairs hetkisen mietittyään.\n\n-- Olen varma siitä, -- vastasi Lydia voitonriemulla, luoden sukan\nkädestään. -- Pidin parhaana mennä sisälle tallirakennuksien puolelta,\nmadam, ja kuulin, että sir Jasper ei ollut lähtenyt talosta senjälkeen\nkun sattui se pieni... se pieni kohtaus piispan kanssa, tiedättehän,\nmadam. Mutta kaiken iltaa ja kaiken aamua hypitytti hän Williamia ja\nJosefia (ne ovat renkien nimet, madam) viemässä sanaa piispan asuntoon.\n\n-- Oh, -- huudahti Kitty, potkaisten erinomaisen huvitettuna pienet\nvarpaansa silkkisen kirjopeitteen alle, -- ja mitähän se piispa\nvastannee?\n\n-- Lähettää kirjeen avaamatta takaisin joka kerta, madam, piirtäen\naina jotakin kotelon selkäpuolelle. Se kirjoitus, William sanoo, juuri\nsaakin sir Jasperin raivoon.\n\n-- Oh, oh, oh! -- äänteli Kitty-rouva heikosti, kierien pieluksillaan.\nLapsi, sinä ihan nikahdutat minut!... No, toimeen siis! Tiedäthän\ntehtäväsi tänä iltana?\n\n-- Tuskin olette lähtenyt Seurahuoneelle iltasella, madam, kun minä\nvien kirjeen lady Standishille, ja tällä kerralla annan sen itse hänen\nomaan käteensä ja, jos on tarvis, suostutan hänet seuraamaan neuvoanne,\nmadam.\n\n-- Oikein, tyttö; sinä saat sen turkooseilla koristetun\nkultamedaljongin...\n\n-- Kiitoksia, madam. Ja sitten minun on riennettävä täyttä vauhtia\nBond-kadun ja Hiljaisen kadun kulmaan, missä pidän varalla, kun\nherrasmies teidät ryöstää mukaansa. Ja senjälkeen...\n\n-- Muista odottaa, kunnes vaunut ovat kunnolleen lähteneet.\n\n-- No, totta kai! Kun olette ehtineet turvallisesti Lontoon maantielle,\nmenen hälyttämään ihmiset Seurahuoneella.\n\n-- Älä unohda ensin kysyä loordi Verneytä.\n\n-- Oh, enpä tietenkään, madam. \"Emäntäni on ryöstetty pois, on\nryöstetty pois! Auttakaa, auttakaa, mylord!\" olen sanova. Oh, madam,\nkyllä minä kirun niin että kuuluu, olkaa huoleti.\n\n-- Muista myöskin, -- varoitti hänen emäntänsä, käyden hetki hetkeltä\nhilpeämmäksi, muista sanoa, että kuulit ryöstäjän mainitsevan matkaa\nLontooseen Devizesin kautta.\n\n-- Ka, madam, -- toimitti Lydia, -- ajattelin sanoa, että hän ensiksi\npaiskasi teidät pyörtyneenä vaunujen patjoille; sitten hän astuen itse\najopeleihin ärjähti ajajalle hirveästi kiroten: \"ellette ole ennen\nkahtatoista Devizesissä, pieksen teidät omalla ruoskallanne ja sitten\nhirtän teidät sillä aisaan!\"\n\n-- Aha, haha, Lydia, -- nauroi hänen emäntänsä.\n\n-- Näen, että minun täytyy lahjoittaa sinulle kultaketjutkin, mihin sen\nmedaljongin ripustat. Mutta, hyvä lapsi, -- lisäsi hän varoittaen, --\nälä vain liioittele osaasi.\n\n\n\n\nXVIII kohtaus.\n\n\nKoko pitkään päivään lady Standish ei ollut nähnyt herransa ja\npuolisonsa kasvoja.\n\nKun heidän viimeksi tavatessaan tämän käytös piispaa kohtaan oli\nherättänyt hänen hellässä rinnassaan tunteen, joka oli niin lähellä\nsuuttumusta kuin hänen luonteelleen oli mahdollista, hän ei tahtonut\n(niin oli hän päättänyt) ensimäisenä etsiä häntä. Hän oli senvuoksi\nviettänyt päivän omassa huoneessaan kirjoittelemalla äidilleen ja\nharjoittelemalla harpun säestyksellä viimeistä lauluaan -- rohkeus ja\nitsenäisyyden ilmaisu, jonka hän odotti heti ärsyttävän sir Jasperin\nhänen puheilleen.\n\nMutta kun päivä hämärtyi ja Megrimin palveluksia korvaamaan kutsuttu\npyöreäsilmäinen aputyttö (ensinmainittu sulloili vielä tavaroitaan\nja näkyi tarvitsevan muutamia viikkoja siihen hommaan) toi kynttilät\nsisälle ja kun sama pyöreäsilmä neitonen nyt alkoi kertoa emännälleen,\nettä sir Jasper oli kuomuvaunuissaan lähtenyt matkalle, lady Standishin\nrohkeuden heikko liekki alkoi surkeasti lepattaa.\n\n-- Yksinkö? -- kysyi hän kauhusta kalpeana.\n\n-- Ei, armollinen rouva, herra Bowles oli ajamassa ja herra Thomas\ntakaistuimella.\n\n-- Pyh, tyttö! Ottiko sir Jasper mitään matkakapineita?\n\n-- Otti kyllä, mylady; hänellä oli keltainen laukkunsa, sanoi herra\nToombs, ja pieni puinen laatikko.\n\n-- Taivas varjelkoon! -- huudahti lady Standish yhä hätääntyneempänä.\n-- Ja minne he matkustivat?\n\n-- Kuulin, armollinen rouva, herra Toombsin sanovan, että he kääntyivät\nLontooseen menevälle tielle.\n\nMielellään olisi pyöreäsilmäinen tyttö viipynyt ja kertonut enemmän,\nmutta heikolla kädenliikkeellä lady Standish viittasi hänet poistumaan.\n\nTuntia myöhemmin Lydia reippaana tärkeydessään ja säteillen tietoisesta\nvoimasta tapasi paljon koetellun nais-paran surkeaan haluttomuuteen\nvaipuneena.\n\n-- Rouva Bellairs tervehtää myladya ja pyytää teitä heti lukemaan tämän\nkirjeen.\n\nLady Standish otti kirjeen mustasormikkaisesta kädestä.\n\n-- Armollinen rouva, se on hyvin tärkeätä, -- virkkoi Lydia, -- ja\nminun käskettiin odotella siltä varalta, että voisin olla teille\njoksikin hyödyksi.\n\nTytön vilkkaassa äänensävyssä oli ikäänkuin sähköä, joka elvytti lady\nStandishin herpaantuneen tarmon. Hän mursi sinetin.\n\n \"Suloinen lapseni\", kirjoitti Kitty-rouva. \"Jos tahdot tietää, mihin\n puolisosi on joutunut, hanki heti kiesit ja lähde Mustan Karhun\n majataloon Devizesissä.\n\n Todellinen ystäväsi\n\n                                                     K.B.\n\n J.K. Älä lähde yksinäsi. Ota joku vanha akka (jos mahdollista lady\n Maria Prideaux) mukaasi. Tapaat hänet Seurahuoneella. Hän on yhtä\n utelias kuin ensimäinen äitimme... voit helposti hänet suostuttaa.\n _Tämä on hyvä neuvo!_\"\n\n-- Olen liian sairas, -- huudahti lady Standish voihkahdettuaan. --\nSano emännällesi, -- virkkoi hän katsahtaen epämääräisesti Lydiaan\npäin, -- että minun on todellakin aivan mahdotonta noudattaa hänen\nehdotustaan.\n\n-- Hyvä on, mylady, -- säesti Lydia hilpeästi. -- Enkä ainakaan minä\nteidän asemassanne vaivautuisi. Herrasmiesten _täytyy_ saada huvitella,\nniin minä aina sanon. Jos naiset vain hiukan enemmän ummistaisivat\nsilmänsä, säilyisi rauha paremmin molemmin puolin. Tosiaan, mylady,\nvaikka emäntäni suuttuisi, jos kuulisi minun niin sanovan, menisin\nvuoteeseen, sillä te näytätte kauhean väsyneeltä, ja sir Jasper kyllä\npalaa kernaasti kotiin ennemmin tai myöhemmin.\n\n-- Kurja tyttö, -- huudahti Julia leimahtavin silmin, -- mitä sinä\ntarkoitat?\n\n-- Ka, -- sanoi Lydia perin viattomana, -- kylläpä minun kieleni\nluiskahteleekin joutaviin lörpötyksiin! Mutta, mylady, mitäpä\nminunlaiseni piikatyttö herraskaisten asioista tietää? Kuulee vain\nsanasen juoruttelua sieltä täältä.\n\n-- Laupias luoja, _mitä_ juoruja tarkoitat?\n\n-- Mylady, ottakaahan hiukan hajusuolaa, pyydän! Oi, emäntäni varmaan\ntappaisi minut, jos tietäisi, mitä olen sanonut! \"Julia-parka\",\nhuudahti hän uutisen kuullessaan. \"Julia-parka, poloinen luottavainen\nJuliani! Voi sitä lurjusta, sitä hirviötä!\"\n\n-- Hyvä Jumala, ja ketä hän sillä tarkoitti?\n\n-- Herrajes, madam, miten sen voin sanoa? \"_Se ei saa tapahtua!_\"\nhuudahtaa emäntäni ja istahtaa kirjoittamaan teille kuin henkensä\nedestä.\n\nNousten istuimeltaan lady Standish hyökkäsi valoon ja alkoi pullottavin\nsilmin ja hiukset pystyssä uudelleen lukea hellän Kittynsä kirjettä.\n\n-- Ka, mylady, -- huudahti vilpitön Lydia, -- johan te ihan vapisette!\nMinä en koskaan sir Jasperin tähden joutuisi noin suunniltani. Niin,\njos armollinen rouva sallii minun sen sanoa, koko Bath tietää, miten\nmustasukkainen hän rouvasta on; eikä ole epäilemistäkään että se\nosoittaa aviopuolison hellyyttä.\n\n-- Totta, -- huudahti Julia, -- se on totta, tyttö!\n\n-- Ja mitä niihin tulee, mylady, jotka väittävät muutamien miesten\nolevan niin viekkaita, että huikentelevaisuuttansa peittääkseen\nnäyttelevät mustasukkaista, en maar minä alennu sellaista halpamielistä\nepäluuloa uskomaan.\n\n-- Päällysviittani! -- huusi lady Standish. -- Megrim, Susan! -- Hän\nriensi eteiseen. -- Päällysviittani! Menkää heti tilaamaan kyytikärryt!\n\n-- Suokaa anteeksi rohkeuteni, mylady, -- virkkoi Lydia, sievästi\npoistuen vakuutettuna, että oli asiansa hyvin toimittanut, --\nmutta älkää unohtako ottaa lady Mariaa mukaanne, jos mahdollista.\nHerrasmiehet ovat niin ovelia tekemään kepposia meille nais-raukoille.\nNiin olen ainakin kuullut, -- lisäsi neitonen kainosti. -- Ja matka on\nniin pitkä ja ikävystyttävä, mylady!\n\n\n\n\nXIX kohtaus.\n\n\nRouva Bellairs lähti aikaisin.\n\nPuettuna tavattoman tyyniin väreihin, leijaillen siveän, äidillisen\narvokkuuden ilmapiirissä hän oli loordi Verneyn mielestä tänä iltana\nosoittautunut täysin sopivaksi miniäksi hänen äidilleen.\n\n-- Hirveän yksitoikkoinen, -- lausui lady Flyte kauniin lesken\nkäytöksestä.\n\nPyörähdeltyään gavotin loordi Verneyn kanssa hän ei ollut enempää\ntanssinut, vaan istui puoli tuntia tuolilla lähinnä lady Mariaa, joka\nantoi hänen katsella parempia päiviä nähnyttä lapaluutansa ja osoitti\nsellaista läpitunkematonta kuuroutta, että Kittynkin peloton tarmo\nsiitä masentui.\n\nKun Verney oli hoivannut hänet kantotuoliin, hän vaati, että nuori\npääri sallisi hänen mennä saattamatta kotiin.\n\n-- Tosiaankin, -- sanoi hän, minä -- pyydän sitä, vieläpä käskenkin.\nIhmiset puhuvat niin paljon tässä humuisessa paikassa, ja eikö sinun\nole huolehdittava iäkkäästä tädistäsi? Olen varma, -- lisäsi Kitty\nhurskaasti, -- että rakas äitisi sitä haluaisi.\n\nLoordi Verney alistui. Hän ei epäillyt, että äitinsä todellakin\ntäydellisesti yhtyisi sellaisiin tunteisiin ja siunasi Kittyään tämän\nsuloisesta järkevyydestä.\n\nHyvää yötä siis, sanoi rouva pistäen sievät kasvonsa ulos ikkunasta,\nhyvin hellästi ja lempeästi hymyillen.\n\n-- Hyvää yötä, -- vastasi toinen, tehden nuoren, sirosti kömpelön\nkumarruksensa.\n\nKitty-rouva kylläkin odotti kuulevansa hänen askeltensa seuraavan\nkantajia, sillä hän ei ollut voinut pidättyä liehtomasta viehättävintä\ntenhoaan tuohon lähtökatseeseen. Mutta mikään muu ei häirinnyt kadun\nhiljaisuutta kuin kantajien tahdikas, hoippuva poljenta.\n\nSamalla sekä pettyneenä että keventyneenä hän nojautui taaksepäin\nistuimellaan.\n\n\"Mitä, eikö kipinääkään jälellä\", ajatteli hän, \"siitä hehkuvasta\nliekistä, joka aamulla oli niin helppo sytyttää! Oikein tyypillinen\nbrittiläinen aviomies. Päästyään sinusta varmuuteen otus pöyhistelee\nluottaen isäntävaltaansa kuin kukko kanalaumassaan. Herra Jumala\",\nsanoi hän tuntien puistatusta, \"vähällä olin jo joutua kiikkiin! Me\nnaiset olemme taipuvaiset uskomaan, että hyvin nuoret miehet ovat kuin\nhyvin nuoret herneet, mitä vihannampia, sitä möyheämpiä ja parempia.\nSitävastoin\", huoahti rouva, \"ne muistuttavatkin nuorta viiniä, jonka\nkypsymättömyydestä turhaan etsimme voimaa; se nousee kyllä päähän, vaan\nei virvoita ruumista ja maistuu äitelältä\".\n\nHän huoahti taas ja sulki silmänsä, odotellen herkullisen tyynesti\nuhkaavaa onnettomuutta.\n\nHerra O'Hara toimitti tehtävänsä todellakin niin rivakasti, että\nrouva Bellairsin täytyi uskoa hänellä olevan aikaisempaakin kokemusta\nsellaisessa.\n\nSovitussa pimeässä kulmauksessa kaksi verhottua henkilöä, jotka\nkumpikin valitsivat kummastuneen kantajan, tarttuen mieheensä\ntavattoman veljellisellä puristuksella, näytti hämärässä valossa niin\ntäydellisiltä roistoilta, että parkaiseminen kävi Kitty-rouvalta aivan\nluonnollisesti -- jopa oli hänelle vaikeata hillitä hätähuutonsa\ntarpeellisen varovaisuuden rajoihin.\n\nJa hänen sydämensä sykähteli pelon tunnelmasta, joka oli kyllin\nvakuuttava luomaan hänen mielessään suloisen harhakuvan, kun hän\nhavaitsi itseään käsivoimin nostettavan pesästään ja nopeasti\nkannettavan tiukassa ja voimakkaassa syleilyssä pimeän läpi.\n\n-- Oi, oi, oi! -- äännähti rouva sointu väriltään vaihtelevan sarjan\npikku parahduksia.\n\n\"Laupias taivas\", ajatteli hän itsekseen, tuntien voimakkaan\njysähdyksen sydämessään ja kummastellen ryöstäjänsä äänettömyyttä,\n\"entä jos se sittenkin olisi joku muu?\"\n\nMutta seuraavassa silmänräpäyksessä vilkkaalla irlantilaisella\nmurteella lausuttu kuiskaus hänen korvaansa poisti kaiken epäilyksen.\n\nOlette unohtanut naarmut, rakkaani, sanoi O'Hara laskiessaan\nhellävaroen aarteensa vaunujen pieluksille.\n\nTässä Mahoney ja hänen toverinsa, joka rakenteeltaan ja käynniltään\nomituisesti muistutti urheilevan markiisin kuuluisia miekkailijoita,\nriensivät juoksujalkaa asettumaan paikoilleen. O'Hara hyppäsi\najopeleihin, ajuri kohotti ruoskaansa, ja valjakko, jota Phoebus olisi\nvoinut kadehtia, karahti uljaaseen juoksuun Milsom-katua pitkin.\n\n       *       *       *       *       *\n\nHiukan vaivaloisesti vetäen henkeään äskeisen kuristuksen jälkeen\nkantajat tuijottivat hämmästyneinä katua pitkin poistuvaan ratisevaan\nvarjoon ja sitten jälleen uudessa kummastuksessa keltaiseen\nkultapuntaan, joka oli pistetty heille kouraan ja nyt kimalteli heidän\nkämmenellään.\n\nSitten levisi hymyily samanaikaisesti molempien rehellisille kasvoille.\n\n-- Kummallinen juttu, -- sanoi ensimäinen, höllentäen ja uudestaan\njärjestäen kaulahuivinsa. -- Jumaliste, kylläpä se pieni rouva kirkui!\n\n-- Antaisin niitten kaikkien kirkua samaan hintaan, -- vastasi toinen,\npistäen kolikon taskuunsa ja palaten paikalleen kantotuolin perään. --\nMutta kuules, Bill, meitin pitää mennä ilmoittamaan tää kauhea rikos...\nHuh, mitä hittoa se oli?\n\nVihlova valitus oli kajahtanut yössä, melkein kuin hänen kyynäspäänsä\nvierestä. Se kierteli kaameassa poljennossa ja haihtui aavemaisesti\navaruuteen.\n\n-- Se... se oli kaiketi vain sairas kissa, -- änkytti ensimäinen\nkantaja ja tavoitti huomattavalla kiireellä kantotuolin salkoja.\n\n-- Oo... oo... oo... oo, -- voihki ääni, -- voi minun emäntääni! --\nKuului kahinaa ja jalkojen kapsetta, ja: -- Taivas varjelkoon, mitä te\nkunnottomat olettekaan tehneet! -- huusi rouva Bellairsin uskollinen\npalvelijatar, tuiskahtaen kuin tuulenpuuska Bond-kadun pimeimmästä\nvarjosta ja törmäten lähempään kantajaan, jolle hän antoi hyvin\ntähdätyn läimäyksen saalillaan ja lisäksi pari kynnen raapausta. --\nKurjat miehet, hirviöt, olette antaneet ryöstää emäntäni! Voi, voi\nminun onnetonta emäntääni! -- kirkui Lydia halkaisten huudoillaan öisen\nilman.\n\n       *       *       *       *       *\n\nTuskin oli Kitty-rouvan kantotuoli lähtenyt Seurahuoneen edustalta, kun\nlady Standishin kyytikärryt vierivät ratisten esille kulman takaa.\n\nLoordi Verney, joka juuri oli menossa takaisin sisälle, pysähtyi\nuteliaisuudesta ja ihmeissään katselemaan, kuka vieras saapui noin\nepätavallisissa ajopeleissä. Tuntiessaan lady Standishin hän jonkun\nverran hämmästyi ja nolostui, mutta ei mielestään voinut olla astumatta\npalvelija- ja kantajajoukon lävitse ja tarjoamatta kättään.\n\n-- Oi, loordi Verney, -- sanoi Julia hartaasti kuiskaten, -- olkaa\nhyvä ja viekää minut tätinne luo, sillä olen kovin hänen apunsa ja\nneuvojensa tarpeessa. Viekää minut heti hänen luokseen, -- pyyteli\nrouva-rukka yhä kiihtyneempänä.\n\nHe kulkivat hienosti puetun väkijoukon välitse, Julian tuntematta\nketään tuttavia, kuulematta huomautuksia tai naurunvirskunaa\nympärillään; Verney taasen koki nuoriin ytimiinsä asti vaikutuksen,\njonka rouvan matkapuku ja hajamielinen ilme tekivät.\n\n\"Jospa olisin taas Verneyn linnassa\", -- ajatteli hän ja havaitsi, että\ntämä toivomus oli jo kauan itänyt hänen rinnassaan.\n\nNyt lady Maria ei kaivannut puhetorvea. Leskirouva sai kuulonsa\ntakaisin niin nopeasti kuin olisi ihme tapahtunut.\n\n-- Oi, lady Maria! -- huudahti Julia ojentaen hänelle molemmat kätensä,\nvoimatta hillitä kyyneliään. -- Oi, lady Maria, sir Jasper on jättänyt\nminut, minä olen huutavassa hukassa! Olen kuullut hänen lähteneen\nDevizesiin. Minun täytyy häntä seurata. Te olette äitini vanhin ystävä;\ntahdotteko tulla mukaani tukemaan ja suojaamaan minua?\n\nPienestä piiristä kuului mielenkiinnon sorinaa. Lady Maria nyökkäili\nympärilleen ihastuneena tilanteesta; mieluisessa uteliaisuudessaan\nkohotellen harjaansa muistutti hän Kitty-rouvan kakadua enemmän kuin\nkoskaan.\n\n-- Pikku-rukka, nuori pikku-rukka, -- sanoi hän taputtaen lady\nStandishin kättä; -- äitisi vanhin ystävä, aivan niin... aivan oikein\nja sopivaa, että tulit minun luokseni. Ja sir Jasper on siis jättänyt\nsinut; sir Jasper on siis mennyt. Ja kenen kanssa, rakas ystävä?\n\nLady Maria hartaasti uskoi lausuneensa nämä viime sanat vienolla\nsivukuiskauksella; mutta hänen haudankolea bassonsa ei koskaan\nollut kaikunut selvemmin. Lady Standishin heikko ehkäisevä\npaheksumishuudahdus upposi kuitenkin täydellisesti uuteen, kimeiden\nnaisäänien viiltelemään meluun, joka nyt nopeasti lähestyen nousi\nSeurahuoneen eteisestä.\n\n-- Mylord Verney! Emäntäni! Missä on mylord Verney? -- vaikeroitsi\nhätääntynyt Lydia, joka kaikesta sydämestään nautti esittämästään\nosasta.\n\nSata ääntä kertasi huudon; hämmästyttävä uutinen kulki ryhmästä\nryhmään: \"Kaunis leski on viety pois! Rouva Bellairs on ryöstetty!\" Ja\nsitten kuului vuorolauluna vastakkainen melu: \"Lady Standish etsii sir\nJasperia!\"\n\nSillävälin Lydia käsiään väännellen ja traagillisen murheen\nliikuttavimmalla äänellä, jossa hän parhaan muistinsa mukaan matki\nrouva Susanna Cibberiä, kertoi surullista tarinaansa mykälle ja\nerilaisista mielenliikutuksista tukehtuvalle loordi Verneylle.\n\n-- Hän paiskasi onnettoman emäntäni pyörtyvänä ja parkuvana vaunuihin\nja \"Ajakaa lemmon vauhtia!\" huutaa roikale ukkosäänellä kuskille.\n\"Pieksen teidät omalla ruoskallanne ja sitten hirtän teidät sillä\nvaunujen aisaan\", sanoo hän, \"ellette ole ennen puoliyötä Devizesissä!\"\n\n-- Devizesissä! -- parahti lady Standish. Takertuen Lydian lauseeseen,\njonka jokainen sana vahvisti hänen sydämessään herännyttä kauheata\naavistusta, hän ei nyt enää voinut epäillä onnettomuutensa todellista\nlaajuutta.\n\n-- Oi, loordi Verney, pelastakaa emäntäni! -- piipitti Lydia, ja hänen\nyhä toistuva läpitunkeva äänensä kuului ylinnä yleisessä kuorossa.\n\nMutta nyt kumahti jälleen lady Marian basso.\n\n-- Enkö sitä sanonut? -- huusi hän voitonriemuisena. -- Harry, tekisit\nviisaimmin, kun menisit nukkumaan! Kyllä sinä hänestä nyt olet päässyt.\nJulia, rakkaani, älä pyörry; tavoitamme heidät vielä Devizesissä.\nKunpa joku käskisi tuota lutkaa lopettamaan kirkumisensa! Tule, Julia!\nSinulla on tietääkseni kiesit. Onneksi on asuntoni lähellä; käymme\nnoutamassa Burrellin ja annamme hänen ratsastaa takana väkipyssyineen.\nLapsi, jos menet tainnuksiin, pesen käteni koko asiasta. Me nipistämme\nheidät, sanon sinulle, kunhan vain reipastaudut.\n\n-- En minä mene tainnuksiin, -- virkkoi lady Standish purren hampaansa\ntiukkaan.\n\n       *       *       *       *       *\n\nLoordi Verney havahtui äkkiä tietoisuuteen siitä, että häntä oli\nhirveästi loukattu ja että hän oli vimmatun vihainen. Sopertaen\nepäselviä sanoja vaati hän kostoa jumalilta ja ihmisiltä. Kyytikärryt,\nhei, ja pistooleja hetimiten! -- Miekkani! -- huudahti hän hapuillen\nsäilää, joka kuitenkin Bathin kuolemattoman juhlamenojen toimitsijan\nsäännösten mukaan tässä hienossa seurassa oli poissa luonnollisesta\npaikastaan hänen jalolta kupeeltaan.\n\n-- Tule kanssani, -- huudahti kapteeni Spicer, taputtaen kiihtymyksen\npuuskassa suojelijaansa olalle. -- Minä seison tietysti puolestasi,\npoika! Tarvitset todistajan. Jumaliste, -- kerskasi herttainen\nkapteeni, -- ennen kukon laulua varrastamme sir Jasperin maksan.\n\n\n\n\nXX kohtaus.\n\n\nVaunulamppujen sivusäteet leikkivät lesken pehmeillä, veitikkamaisilla\nkasvoilla, heittivät houkuttelevia varjoja hänen silmiensä alle ja\nloivat liikkuvia hymykuoppia noiden huulien ympärille, jotka näkyivät\nalati kehoittavan suuteloihin.\n\nHänen mukavasti istuessaan vaunujen nurkassa, mustaan silkkihilkkaan\nverhottu pää nojaten pieluksiin, ilmeni tässä epävarmassa, lepattavassa\nvalonvälähtelyssä jotakin lapsekasta kaikessa hänen ulkonäössään.\nJotakin lapsekasta oli myöskin hänen täydellistä luottamusta ja\nriemastusta todistavassa asennossaan.\n\nToinen käsivarsi ojennettuna rouvan pään yli ja kämmen leväten\nlaudoituksella, toinen käsi vielä ovenrivassa Denis O'Hara katseli\nKittyä, joka oli näin täydellisesti jättäytynyt hänen valtaansa, ja\ntunsi melkein tuskaa lähentelevän hellyyden puristavan sydäntänsä.\nTähän asti hänen liukas kielensä ei vielä koskaan ollut uupunut naisen\nseurassa huulien rientämättä täyttämään vaitioloa sopivalla hyväilyllä.\nMutta ei niin tänään.\n\n\"Mikä minua oikeastaan vaivaa?\" sanoi hän itsekseen ikäänkuin hän oman\nintohimoisen rakkautensa voiman peloittamana ei olisi löytänyt mitään\nsamalla kertaa sekä kylliksi kiihkeitä että kunnioittavia sanoja,\nmillä tunteensa ilmaisisi. Ja \"Mikä häntä vaivaa?\" kyseli tällä haavaa\nKittykin. \"Ja miksi hän pitää kättään pääni yläpuolella?\" ihmetteli hän.\n\n-- Olet kovin kaunis! -- jokelsi irlantilainen vihdoin.\n\nRouva Bellairs kohottausi vihaisesti kuin olisi häntä pistetty.\n\n-- Taivas! -- huudahti hän työntäen pienet etusormensa korviinsa. --\nHerra O'Hara, jos vielä kuulen ne sanat, niin hyppään pois vaunuista.\n\nHänen silmänsä leimahtivat; hän näytti sellaiselta, että olisi heti\nkyennyt täyttämään uhkauksensa.\n\n-- Sydänkäpyseni, -- virkkoi Denis, ja hänen täytyi tarttua kiinni\narmaastaan pysyttääkseen hänet paikoillaan. -- No, mitä muuta voin\nsinulle sanoa katsellessani enkelinkasvojasi?\n\nNähtävästi rouvan korvat eivät olleet niin täydellisesti tukitut,\netteivät sellaiset sanat olisi tunkeneet niiden kuuluviin.\n\n-- On hirveätä, -- sanoi hän suuttumuksesta hehkuen, -- että näin\nkaiken tämän vaivan päästäkseni tuon ikuisen kuoron määkimistä\nkuulemasta, kun sitä kuitenkin suristaan minulle -- (loukkautumisensa\ntunnossa hän tuli epäjohdonmukaiseksi) -- täten aivan alussa!\n\n-- Kullanmuruseni, -- tyynnytteli O'Hara nöyrästi, tarttuen vihaiseen,\nliikehtivään käteen, -- sydämeni on todellakin niin täynnä, että olen\ntähän paikkaan tukehtua.\n\nKitty huomasi, että mies puhuessaan vapisi hänen vieressään.\n\nMutta vapiseva rakastaja ei sopinut Kitty-rouvan elämänsuunnitelmiin.\nHän oli karkaamistansa ajatellessaan ehkä laskenut saavansa itse hiukan\nvavista. Varmasti oli hän tämäniltaisesta matkasta odottanut tulevan\njotakin, mikä kuuluisi hänen kokemustensa muistorikkaimpiin. O'Hara\nujona! O'Haran kieli kammitsassa! O'Haran sormet jäykkinä ja tuskin\nrohjeten koskettaa hänen omiansa! O'Hara, tuo iloinen lörpöttelijä,\nsuljetuin huulin!\n\nTällaisesta O'Harasta hän ei ollut uneksinut, eikä hän totta puhuen\nhänen tuttavuudestaan näin ollen paljoa välittänyt.\n\n-- Mikä sinua vaivaa? -- huudahti hän ääneensä uudessa ärtyisyyden\npuuskassa.\n\n-- Ka, -- virkkoi tämä, -- sitä tuskin tiedän itsekään, armahin Kitty.\nOi Kitty, kelpaa kyllä nauraa rakkaudelle ja hauska on lemmellä\nleikkiä; mutta kun rakkaus saapuu täydellä todella, se ikäänkuin\ntarttuu miestä kurkusta, ja silloin siitä on leikki kaukana.\n\n-- Niin näkyy, -- myönsi Kitty kuivahkosti.\n\nO'Hara puristi kouransa kokoon ja veti vaivaloisesti henkeään.\n\n       *       *       *       *       *\n\nPonnistellen, kompastellen silloin tällöin, hytkähtäen lyhyeen raviin\npalatakseen taas raisuun käyntiin reipas valjakko oli kiskonut vaunut\nsuuren ylänteen huipulle vauhdilla, jollaista ei ollut ennen nähty,\nmutta joka silti oli verrattain hidasta.\n\nNyt laskettiin alamäkeä. Ajaja liehutti ruoskaansa. Suhisten kiitivät\npyörät hyvällä tiellä; puolittain avatusta ikkunasta sisään puhaltava\nyötuuli leyhäytteli röyhelöä Kitty-rouvan povella ja tanssitti\nvallatonta kiharaa herra O'Haran kalpealla otsalla.\n\nNopean kulun elähdyttävä vaikutus, ruoskan rapsahdukset, kavioiden\nhurja poljento, öisen hetken lumo, tilanteen vaaranalaisuus, koko\nyrityksen yltiöpäisyys, kaikki tuo yhtyi panemaan lesken iloisen\nveren suloiseen liikkeeseen, nousten hänen keveihin aivoihinsa kuin\nhelmeilevä viini.\n\nMitä! Pitikö näytelmän kaikkien lisäpiirteiden olla niin täydellisiä ja\nsen päähenkilön osoittautua tehtävässään niin surkuteltavan kehnoksi?\nMitä! Hänen, Kitty Bellairsinko, ryöstäisi Bathin kuuluisin elostelija\nesiintyäkseen tässä verrattomassa tilaisuudessa yhtä saamattomana,\nyhtä mykkänä kuin kokemattomin sileäleukainen nuorukainen? \"Niin ei\nsaa eikä voi olla,\" virkkoi hän itsekseen. Ja senvuoksi hän muutti\nmenettelytapojansa.\n\n-- Ka, -- virkkoi hän ääneensä heltyneimmän mielentilansa kuhertavalla\nsävyllä, -- ihan varmaan, herraseni, luulisi, että pelkäät minua.\n\n-- Ah niin, Kitty, -- vastasi Denis koruttomasti, -- kyllä minä\npelkäänkin.\n\n-- Hyi, hyi! -- nauroi rouva. -- Ja miten olen sinut niin\nsäikähdyttänyt? Älä ajattele minua, -- sanoi hän nojaten kasvonsa häntä\nkohti mitä viekkaimmin hymyillen, -- muukalaisena, vaan sisarena,\nrakkaana, rakkaana serkkuna.\n\nMiehen silmät leimahtivat vuorostaan hänelle. Lesken hilpeä mieliala\nsopi yhtä vähän hänen äkilliseen myrskyisen vakavaan intohimonsa\npaisumiseen kuin tamburiinin iloinen helinä juhlallisen veisuun\nsäestykseksi.\n\n-- Minä ajattelen sinua, -- lausui hän, ja hänen äänessään värähti\nsyvää liikutusta, -- tulevana aviovaimonani.\n\nNäin sanoen lankesi hän polvilleen ahtaalle vaununlattialle ja suuteli\nhellästi hänen röyhelönsä poimua, ikäänkuin olisi tietoisena omasta\ntulestaan kavahtanut lähempää kosketusta.\n\nSanalla \"vaimo\" ei koskaan ollut miellyttävää kaikua herttaisen lesken\nkorvissa. Se ei loihtinut hänelle viehättävää kuvaa menneisyydestä\nenempää kuin tulevaisuudestakaan.\n\nNoiden huulien lausumana, joiden hän olisi toivonut kaikkein vähimmin\nmainitsevan häntä sillä nimellä, se herätti hänessä sellaisen sievoisen\nraivonpuuskan kuin hän tuskin koskaan oli itselleen sallinut.\n\n-- No, toden totta, onko paholainen päässyt irti! -- huudahti hän. --\nOh, te miehet olette kaikki samanlaisia. Rakastajina pelkkää tulta,\nkiihkeitä kuin turkinpippuri, hehkuvia kuin Intian aurinko! Rikki\npamahtelevia kuin silleryviinillä [Samppanjalaji, jota valmistetaan\nSilleryn kylässä Ranskassa.] täytetyt pullot. Tyrehdyttämättömiä\npuroja... Mutta, kah! Annahan rakastajan vain kuvitella itsensä\npuolisoksi, anna toivotun mielitietyn heidän silmissään hahmoutua\nvarmasti saaduksi aviovaimoksi... Laupias taivas, mikä muutos! Tulen\nsijasta saamme jäätä, punaisen, purevan turkinpippurin asemesta\nvihreän, viileän kurkun, iloisesti kuohuva sillery korvataan\nheikoimmalla oluella tai kaljalla... niin, jopa korpuilla ja vedellä!\n-- huudahti Kitty-rouva piesten itsensä entistä kauniimpaan vimmaan. --\nJa jos pelkkä turvallisuuden tunto noin muuttaa rakastajan teissä, niin\nonpa vihityllä vaimolla tosiaan hauska tulevaisuus odotettavana! Ei,\nkiitos, sir, -- sanoi rouva työkäten kivettynyttä O'Haraa vihaisella\njalalla. -- Minulla on ollut yksi hallainen vesivelli-puoliso, ja se\nsaa riittää minun eliniäkseni. Jumalan kiitos, ei vielä ole liian\nmyöhäistä! -- kuohui hän. -- En vielä, sir, ole rouva O'Hara.\n\nJa suuttumuksensa keskellä ajatteli hän: \"Tämä tekee eron Devizesissä\nhelpommaksi\". Mutta siitä huolimatta hän oli yhtä vihainen, että tuo\ntomppeli oli pilannut hänen hauskan ajelunsa.\n\nKun hänen äänensä äkäinen musiikki oli tauonnut, seurasi hetkisen\ntäydellinen hiljaisuus, jota katkaisi ainoastaan hevosten ja vaunujen\nponnistelu toisen mäen rinnettä ylös. Silloin O'Hara purskahti\neräänlaiseen haavoitetun hellyyden, intohimon ja kiukun karjahdukseen.\nPaiskautuen takaisin istuimelleen hän tarttui hurjasti rouvan\nranteeseen, vaikka hänen puristuksensa hurjuudessaankin oli hellä.\n\n-- Miten uskallat, -- huusi mies, -- miten uskallat epäillä\nrakkauttani! Hornankin liekit ovat kylmät verrattuina siihen tuleen,\nmikä tällä hetkellä povessani palaa. Kuivukoon kieleni kitalakeen,\nleikattakoon se suustani, ja älköön se enää koskaan lausuko järkevää\nsanaa, iskettäköön minut kuoliaaksi jalkojesi juureen, Kitty, sammukoon\nelämäni tähän paikkaan, ellei tämä ole totta kuin evankeliumi! Kuuntele\nsydämeni puhetta, -- huudahti hän, painaen vangitsemansa käden entistä\nrajummin rintaansa vasten, -- eikö se sano _Kitty, Kitty, Kitty_...?\nSe onkin vain kello, jossa sinun nimesi on läppäävänä kielenä!... Ja\nsinä ilkut minulle siksi, että minulla on liian paljon haastettavaa\nsen sanoiksi pukeakseni! Oi, -- jatkoi herra O'Hara, käyden yhä\näänekkäämmäksi ja liukaskielisemmäksi, -- mitäpä minä voisin sanoa,\nkun sydän on noussut kurkkuuni tukkimaan tien? Katsohan, julma nainen;\neikö se syki yksinomaan sinulle, ja etkö sinä tällähaavaa pelkästä\nhäijyydestä pistele sitä nuppineuloilla? Jumala armahtakoon minua,\nettä sanon sellaista enkelistä! Katso nyt, Kitty! Onko tämä sydän\nmikään kurkku?... Jos olisit sanonut lemmenomena... Oohh, tosiaan,\nminä olen oikea viileä kurkku, ja vesivelli virtaa suonissani kuin\ntuli!... Naura, madam, se on oikein oivallista leikkiä! Käytä sitä\nkurkkua neulatyynynäsi! Kah, kaljaako pursuu haavoista? Kautta sieluni,\n-- huudahti hän myrskyisen mielentilansa noustessa korkeimmilleen, --\nhaluanpa näyttää sinulle, minkä väristä se on!\n\nPuhuessaan hän kurottausi rajusti takaistuinta kohti ottaakseen\nmiekkansa, ja äkkiä keskeytyen iloisessa hilpeydenpuuskassaan rouva\nBellairs vakuuttautui kylliksi toverinsa tunteiden voimasta estääkseen\nhänet tarttumalla häneen käsillänsä ja äännähtelemällä pieniä kauhun\nkirahduksia:\n\n-- O'Hara, hullu mies! Jumalan tähden, Denis!\n\n-- Ah! huudahti tämä. -- En ollut sinulle kylliksi kuuma. Sinähän\npelkäät kylmää puolisoa. Ah, Kitty, olet herättänyt nukkuvan koiran,\netkä saa nyt valittaa, ellet voikaan sammuttaa tulta!\n\nNäin sanoen hän kääntyi ja sieppasi hänet syleilyyn, joka tuskin salli\nhänelle hengenvetoa kirkaistakseen, jos hän olisi sitä tahtonut ja jos\nhänen huulilleen satavat suudelmatkaan olisivat suoneet hänelle aikaa\nvastaväitteisiin.\n\nHänen keveä sielunsa, hänen pintapuolinen luonteensa tempautuivat kuin\njalustaltaan intohimoisen myrskytuulen valtaan, jonka olemassaoloa hän\nkaikesta kokemuksestaan huolimatta ei ennen ollut edes aavistanut.\nTotta puhuen, niinkuin hän oli arvostellut ihailijansa aivan liian\nkylmäksi, huomasi hän hänet nyt aivan liian kiihkeäksi. Hän oli nirso\nnainen, elämällä ja rakkaudella herkuttelija, jonka suosion saavutti\nainoastaan hieno, luontevan herkkä kohtuullisuus. Tämä oli hänelle\nilmestys ja samalla varoitus.\n\n-- Herra O'Hara, -- läähätti hän, vihdoin vapaaksi päästyään,\npyristellen kuin kyyhkynen pörrötetyin höyhenin, suuttumuksen ja\npelon vallassa, -- sellaista käytöstä! Että herrasmies saattaakaan\nnoin unohtaa itsensä! -- Hän tarttui kädellään ikkunan raksiin. -- Ei\nsanaakaan, sir, tai annan heti käskyn kääntyä takaisin.\n\n-- Oi, -- huudahti onneton rakastaja, raastaen tukkaansa epätoivoisilla\nsormilla ja täyttäen ympäröivän ilman puuterihiuteilla, jotka\nvälkkyivät hopeisina kuutamossa. -- Sinä ärsytit minut siihen. Ah, älä\npelkää minua, armaani; minuun koskee se kaikkein kipeimmin! Nyt olen\ntyyni, Kitty.\n\nHänen tuskallinen hengityksensä sihisi sanojen välistä, ja hänen\nsatiinitakkinsa kahisi värähtelevien lihasten liikkeistä.\n\n-- Olen tyyni kuin karitsa, -- toisti hän; -- rintalapsikin voisi\npistää päänsä kitaani... paholainen on minusta kaikonnut, Kitty.\n\n-- Se ilahduttaa minua, sir, -- virkkoi rouva leppymättömänä. Hän\nistui kuohuksissa, sulat pörrössä, katseli ulos ikkunasta ja pureskeli\nhuuliaan.\n\n\"On kuutamokin\", ajatteli hän, ja kiukun kyyneleet olivat pulpahtaa\nhänen silmistään hukattua tilaisuutta ja niin oivallisesti näyttämölle\nasetetun draaman täydellistä epäonnistumista muistellessaan. -- Olin\nsentään viisas, oi, todellakin viisas, kun järjestin vapautumiseni\nDevizesissä!\n\n\"Peloitin hänet\", mietti O'Hara; ja uljaassa sydämessään hän päivitteli\nsynnynnäistä rajuuttaan ja teki mitä hienotuntoisimpia ritarillisia\nsuunnitelmia vastaisuudessa oikealla tavalla helliäkseen rakasta\nolentoa, joka oli itsensä hänen haltuunsa uskonut.\n\n\n\n\nXXI kohtaus.\n\n\nVaaleassa kuutamossa sir Jasper Standish asteli edes takaisin\nvierinkivisellä pihamaalla niin yksitoikkoisen levottomana kuin\nolisi hänet siksi iltaa palkattu toimimaan elävänä kylttinä Karhun\nmajatalossa Devizesissä.\n\nJoka kerralla, kun baronetti kulki majatalon vierashuoneen matalan\navonaisen ikkunan ohi, hän pysähtyi vaihtamaan muutaman synkän\nsanan ystävänsä, herra Staffordin kanssa, joka istui siellä sisällä\nkahden pitkäkartisen talikynttilän kellervän hämärässä valossa,\ntuprutellen savuja pitkästä savupiipusta ja koettaen sillävälin\nkuluttaa ikävystyttäviä minuutteja lukemalla jotakin nidettä isännän\nkirjakokoelmasta -- ainoa laatuaan ja hyvin tunnettu Bathin tiellä\nmatkaileville.\n\n-- Tom Stafford, -- kysyi sir Jasper kahdennenkymmenennen kerran, --\nmiten aika kuluu?\n\n-- Kirotun hitaasti, ystäväiseni, -- vastasi Stafford ja vilkaisi\nhaukotellen täsmällisimpään kellotaskunsa kolmesta ajanmittarista. --\nOllakseni tarkka, sanoin sinulle kaksi ja kolmannes minuuttia sitten,\nettä oli vielä neljännestunti puoliyöhön.\n\nSir Jasper ryhtyi taas karhunvaellukseensa, ja jälleen haukotellen\nStafford kääntää sivahutti lehden. Hän ei kuitenkaan vielä ollut\nlukenut sitä loppuun, kun sir Jasperin hahmo jo palasi hänen ja\nkuunvalon väliin.\n\n-- Entä, -- virkkoi loukattu aviopuoliso, -- entä jos ne olisivat\najaneet toista tietä?\n\n-- Sitten, -- huudahti Stafford, pamauttaen kirjan kiinni kämmentensä\nvälissä, paiskaten sen pöydälle ja ojentaen itseänsä epätoivoisena,\n-- ei minulla ole muuta neuvoa kuin itse ryhtyä kanssasi kamppailuun\ntänä sietämättömän ikävänä kaksintaistelu-iltana, jonka olet\nminut pakoittanut viettämään, vaikka minun olisi ollut saavuttava\nuseampaankin lemmenkohtaukseen ja vaikka olin luvannut sievälle\nBellairsin rouvalle ensimäisen minuetin.\n\n-- Valitsemme pistoolit, -- sanoi sir Jasper, jatkaen jonkinlaisessa\nsynkässä himokkaisuudessa omien ajatustensa juoksua, -- pistoolit,\nTom. Sillä toinen meistä, hän tai minä, vetää tänä yönä viimeisen\nhenkäyksensä.\n\n-- Kernaasti pistoolit, -- virkkoi Stafford sulloen piippunsa\npesää pikkusormellaan. -- Mutta olehan niin ystävällinen ja tee\npäätöksesi... edes vaihtelun vuoksi. Muistelen, että asiaa viime\nkerralla pohtiessamme olimme valinneet tämän... -- Hän mukaili\npitkän äkkivääränsä varrella ikkunan läpi siroa pistoa sir Jasperin\nliivejä kohti. -- Siinä vuotaa enemmän verta, Jasper, -- vihjaisi hän\narvostelevasti.\n\n-- Totta, -- jupisi toinen, taas horjuen päätöksessään. -- Mutta\npistooleilla viiden askeleen päästä...\n\n-- No... niin, myönnän, että viiden askeleen välimatkalla on tenhonsa,\n-- vastasi sekundantti väsähtäneesti ja vaipui takaisin tuolilleen. --\nJa voimmehan panostaa uudestaan.\n\n-- Jos kaadun, -- sanoi sir Jasper liikutuksella, joka tavallisesti\nvaltaa miehen hänen ajatellessaan jotakin häneen itseensä kohdistuvaa\nsurullista mahdollisuutta, -- ole ystävällinen vaimolleni. Hän on\nrikkonut, mutta hän oli minulle hyvin rakas.\n\n-- Hänestä tulee hiton siro leski, -- sanoi Stafford haaveilevasti\npienen pysähdyksen jälkeen, jonka aikana hän todellisen tuntijan\narvostelulla oli loihtinut mieleensä lady Standishin erityiset edut ja\nviehätykset.\n\n-- Sinun on saatettava hänet takaisin vanhempainsa kotiin, -- sanoa\nähkäisi sir Jasper minuuttia myöhemmin, hitaasti työntäen päänsä taasen\nsisään. -- Ah, kunpa en olisi koskaan häntä sieltä noutanut... Olisitpa\nnähnyt hänet, kun minä häntä kosin ja hänet voitin, Tom! Maalaiskukka,\npelkkää viattomuutta, metsäruusu... Ja nyt vilpillinen, kaksinaamainen!\n\n-- Se on metsäruusun tapaista, -- virkkoi Stafford filosofisesti. --\nSiirrä se vain alkuperäisestä pensasryhmästään puutarhaan, niin ennen\nseuraavaa kukkimiskautta kasvaa se kahdenkertaiseksi.\n\nTässä puhuja, joka aina auliisti antoi arvoa omille kuvitelmilleen\nkeikautti päätään inhasti nauraen, sillävälin kun sir Jasper päästeli\nmuutamia murahduksen ja voihkahduksen välisiä ääniä.\n\nAiotun taistelun vilkasluontoinen todistaja pyyhki silmiään.\n\n-- Kuulehan, mies, -- huudahti hän, kääntyen äkillisessä ärtymyksessä\nystäväänsä, -- korjaa Herran nimessä tuo hautajaisnaamasi näkyvistäni.\nMitä hittoa saatoinkaan sinussa nähdä, Jasper, tehdäkseni sinusta\nystäväni! Se käy yli ymmärrykseni. Sillä ennen kaikkea rakastan\nmiehessä älyä ja sukkeluutta, ja sinulta, poikaseni, puuttuu\nleikillisyyden sovittava lahja niin peräti, että tosiaan pelkään...\nhm... olevasi vaarallisessa tilassa; pelkään, että turma sinua väijyy,\nsillä se on parantumatonta. Mitä, Jumalan nimessä, eikö mies voi\nonnenleikissä menettää heittoa ja kuitenkin nauraa? Eikö maanviljelijä\nvoi tiluksiltaan yllättää salametsästäjää ja ansaa virittäessään silti\nhilpeästi hyräillä? Mitä, -- jatkoi herra Stafford, lämmiten aineelleen\nja keinahtaen keveästi ikkunasta, istahtaakseen sen ulkolaudalle, --\nlempo soikoon, eikö herrasmiehen tule aina olla valmis katselemaan\nkohtaloansa hymy huulilla? Vakuutan, etten vielä koskaan ole nähnyt\nkalman kallon minulle irvistävän itse irvistämättäni tuonelle\ntakaisin... hitto vie!\n\n-- Kuule... kuule! -- huudahti sir Jasper heristäen teroitettua\nkorvaansa. -- Kuuletko?\n\n-- Pyh, -- hymähti herra Stafford, -- tuuli vain tuolla puussa humisee.\n\n-- Ei, -- epäsi sir Jasper; -- hiljaa, mies, kuuntele!\n\nErehdyttämätön kumina kasvoi yön hiljaisessa ilmassa -- epämääräinen\näänien sekamelska, joka vähitellen selveni heidän kuunteleville\nkorvilleen. Se oli monien kavioiden poljennollista kapsetta, pyörien\njyrinää, armottoman ruoskan läiskähdyksiä.\n\n-- Totta tosiaan, -- huudahti Stafford käyden hauskan hilpeäksi, --\nluulen, että olet oikeassa, Jasper; sieltä ne tulevat!\n\nKuutamo ui veripunaisena sir Jasperin leimuavissa silmissä.\n\"Pistooleilla vai miekoilla?\" kysyi hän taas itseltään ja tarttui\nmiekkansa kahvaan lähimpänä turvana ratkaisevaa hetkeä odottaessa.\n\nUlos hoippui pari unista renkiä, kun majatalon isäntä herra Lawrence\nsoitti tallin kelloa.\n\nBetty-neito heitti pari halkoa tuleen, samalla kun tarjoilijatar\nhavahtuen torkahtelustaan pyysi kattilaa, valitsi muutamia sitruunia ja\nkäski tuoda tuhlailevan runsaasti valukynttilöitä jalustoissaan.\n\nKurkistaen vaununikkunasta, selkä yhä käännettynä onnettomaan\nkosijaansa, jolle hän ei ollut antanut anteeksi, Kitty-rouva tervehti\neloisin silmin Karhun majatalon tuikkivia valoja.\n\nSillävälin kun vaunut tekivät moitteettoman kaarroksen pihalla, hänen\nnopea katseensa oli huomannut näyttämön jokaisen yksityiskohdan.\nKookasvartaloinen sir Jasper nojasi kädet rinnalla majatalon\novipieltä vasten, odottaen hänen saapumistaan ja näyttäen ilmeiseltä\nkostonhengeltä, jota oranssinväriset säteet majatalon lyhdystä\noikullisesti valaisivat. Ulkona kuutamossa, kiiltäen helmenharmaassa\nsatiinipuvussaan ja puuteroidussa tukassaan, hopeoituna harjasta\nkengänsolkiin asti istui Stafford kuin sadun keijukaisprinssi\nikkunalaudallaan niin sirona ilmestyksenä naisen silmälle (sen ehti\nleski huomaamaan) kuin sellaisena yönä saattoi toivoa näkevänsä.\n\n\"Oh\", mietti Kitty, \"nyt vihdoinkin saamme oikein hauskaa!\"\n\nJa koska hänessä oli liian paljon taiteilijaa ajatellakseen vain omaa\nmukavuuttaan, kun oli vaikutuksen tekeminen kysymyksessä, hän päätti\nsiirtää ratkaisun kypsyneeseen hetkeen, maksoi mitä maksoi. Senpä\nvuoksi hän, juuri kun O'Hara huudahti kummastuksen ja inhon äänellä:\n-- Tuli ja leimaus, rakkaani, eikö tuolla olekin se mylvivä härkä sir\nJasper! -- heti peitti kasvonsa röyhelöllään ja pyörtyi irlantilaisen\npovea vasten.\n\nSir Jasper hyökkäsi vaunujen ovelle. -- Mylvivä härkä! -- ammui hän. --\nKyllä teille opetan, sir, kuka olen! Opetan sille naiselle... opetan...\nopetan...\n\nHerra Stafford riensi kepeästi apuun.\n\n-- Taivaan tähden, -- hillitsi hän, -- muista toki, että olemme\nherrasmiehiä; anna miekkojen tai pistoolien, Jasper, taikka miekkojen\n_ja_ pistoolien, jos niin tahdot, ratkaista asia, vaan älä ryhdy\nkäyttämään nyrkkejäsi ja kauluksesta ravistelemaan. Tyynny, Jasper!\nJa sinä, sir, -- sanoi hän O'Haralle niin ankarasti kuin hän\nhytkähdyttelevältä naurultaan voi, -- koska olet tehnyt parhaasi\nliittääksesi herrasmiehen päähän jotakin, [Muutamien kansojen\nkeskuudessa sanotaan, että petetyllä aviomiehellä on sarvet.] mikä saa\nhänen hattunsa vinoon koko lopuksi ikää, pidätkö jalomielisenä mainita\nhänen tilaansa niin täsmällisellä nimellä?\n\n-- Hst, -- varoitti O'Hara liian hätääntyneenä välittääkseen\nherjauksista tai ivasta, -- tehkää minulle tietä, hyvät herrat, Jumalan\ntähden. Ettekö näe, että rouva on pyörtynyt?\n\nÄärettömän huolellisesti ja hellävaroen hän astui ajopeleistä\ntaakkoineen, työkkien tieltään toiselta puolen uteliaan ja\npalvelevaisen isännän, toiselta ponnistelevan aviomiehen.\n\n-- Voi, mitä olenkaan tehnyt! -- huudahti suunniltaan säikähtynyt\nrakastaja, kun hänen käsivarsillaan kantamansa painon hervottomuus\nalkoi täyttää häntä pelolla lemmittynsä puolesta. -- No, eihän ole\nminkäänlaista hätää! Katso, enkö minä ole tässä? Oohh, armahaiseni,\njos...\n\nMutta nyt sir Jasper pääsi ystävänsä hoivasta. -- Minä en tätä kärsi,\n-- huudahti hän. -- Tämä on enemmän kuin liha ja veri voi sietää.\nAntakaa hänet minulle, sir. Miten uskallatte häntä pitää? -- Hän\nhyökkäsi O'Haran kimppuun takaapäin, tarttuen häneen ja kuristellen\nhäntä kurkusta.\n\n-- Kyllä minä teille kohta näytän, mielipuoli paholainen! -- kiljahti\nO'Hara raivossa, joka ei ollenkaan antanut hänen ahdistajansa vimmalle\nperään. Näin hän huusi, mutta sitten hän nikahtuneena vaikeni.\n\nTässä rymäkässä saapuivat he vierashuoneen ovelle.\n\n-- Oh, Jasper, Jasper, säädyllisyyden nimessä! -- esteli Stafford,\nturhaan yrittäen irroittaa baronettia irlantilaisen niskasta. -- Ja\nsinä, Denis, pyydän, älä enää ärsytä häntä. Peijakas, poikaseni,\nmuista, että hänellä on joitakin aikaisempia vaatimuksia... miten\nsanoisinkaan? Joku pikku kiinnitys...\n\n-- Minä täytän hänen nahkansa hänen omilla punaisilla hiuksillaan, --\nvakuutti sir Jasper suu vaahdossa, mutta silloin raju tyrkkäys O'Haran\nolkapäästä horjahdutti hänet taaksepäin Staffordin syliin.\n\n-- Aikaisempia vaatimuksia... pikku kiinnitys, niinkö? Jompikumpi\nteistä saa niellä ne sanat ennenkuin tässä talossa itse mitään nielen,\n-- vannoi Denis O'Hara melkein iloisesti kelttiläisen raivonsa\ninnostuttamana. -- Tosin on se mieletöntä; tiedän, että olette\npähkähullu, sir Jasper, mutta eikö teidän tulisi hävetä rouvan edessä?\nHän vapisee peljästyksestä... Lepää tässä, enkelini, -- virkkoi\nhän siirtyen äänekkäimmästä uhman sävystä hellimpään kuherrukseen.\nLepää tässä; ei ole pienintäkään syytä pelkoon, vaikka viisikymmentä\ntuollaista vanhaa hourupäistä kahden pennyn hintaista tuuliviirin\nkukkoa ylitsesi kiekuisi! -- Näin sanoen hän laski taakkansa hellästi\nnahkakaiteiseen nojatuoliin takkavalkean eteen ja kääntyi kimmoisin\naskelin sir Jasperia kohti.\n\n-- Tulkaa ulos, -- sanoi hän, -- tulkaa ulos, sir! No, jätä hänet\nyksikseen, Tom, tämä on ainoa keino häntä vähääkään rauhoittaa. Ka,\neikö hän, mies parka, pienen kisamme jälkeen toissa iltana ollut niin\nkyyhkysen kaltainen, että lapsikin olisi voinut häntä lypsää?\n\nVavahteleva olento nojatuolissa päästi nyt sarjan hysteerisiä pikku\näännähdyksiä, jotka mitä vastustamattomin liikutus näkyi hänen\nrinnastaan pusertaneen.\n\n-- Hoo, hoo, -- huudahti tällöin herra Stafford, kykenemättä naurultaan\nkauemmin pitämään kiinni ystävästään.\n\n-- Rakkaani, -- alotti huolestunut O'Hara, vielä kerran kääntäen päänsä\nnojatuolia kohti, mutta:\n\n-- Judas! -- sihisi sir Jasper, työntäen raivokkaasti ruhonsa\nirlantilaisen ja hänen huomaavaisuutensa esineen väliin.\n\n-- Heh, -- huudahti Stafford, -- etkö voi jollakin tavoin peittää sitä\npäätäsi, O'Hara? Vannon, että sen pelkkä näkeminen yhä ärsyttää sonnia\nkuin punainen riepu... Sonnia, haha!\n\n-- Ha, ha, ha! -- räjähti tällä kertaa hillittömän hilpeä nauru\nnojatuolista.\n\nNuo kolme miestä jäykistyivät äänettömiksi.\n\nSitten herra Stafford lähestyi varpaillaan ja tirkisti tuolin\nsivukaiteen yli. Hän katsoi ja näkyi typertyvän kummastuksesta, katsoi\nuudestaan ja kajahdutti kattoparruja kirkkaalla naurullaan, kunnes\npelokas isäntä käytävässä ja vapiseva tarjoilijatar pöytänsä ääressä\ntämän hilpeän äänen rauhoittamina lohduttautuivat.\n\nKitty-rouvan sointuvan hilpeyden kimakka naisenliverrys yhtyi hauskasti\nStaffordin nauruun.\n\n-- Oi, Kitty Bellairs, Kitty Bellairs! -- läähätti herra Stafford,\nheristi hänelle sormeaan, hapuili tukea ja törmäsi sir Jasperia vasten.\n\nBaronetti vaipui heti lähelleen osuneelle tuolille ja jäi siihen, jalat\nojennettuina jäykästi kuin harpin reidet, silmät muljottaen oikein\nhärkämäisestä hölmistymisestä ja tuijottaen rusoposkiin ja pieneen,\ntäyteläiseen vartaloon, jotka nyt kohosivat esille uunin nurkasta.\n\n-- Voi, voi! -- äännähteli Stafford; ja toisessa hengenvedossa hän taas\npurskahti nauruun. -- Haha, haha, vaikka oletkin härkä, hyvä Jasper,\nolet lähtenyt suloisen villihanhen ajoon, niinkuin ystävämme O'Hara\nsanoisi.\n\n-- Herra meitä armahtakoon! -- virkahti rouva. -- Tämä on todellakin\nmitä hullunkurisin kohtaus. Oi, sir Jasper, sir Jasper, nyt näette,\nmihin mustasukkaisuus saattaa miehen!\n\n-- Lempo, en ymmärrä jutusta hölynpölyä, -- sanoi O'Hara. -- Sen vain\ntiedän, että nauruasi kuuntelee kuin enkelikuoron soittoa, armaani.\n\nVilpitön herrasmies lähestyi puhuessaan lemmittyään, aikoen kietoa\nkätensä hänen vyötäisilleen. Mutta kiivastuen pujahti tämä äkkiä hänen\nkosketuksestaan.\n\n-- Olkaa hyvä, sir, -- sanoi hän, -- ja muistakaa, missä suhteessa\nolemme toisiimme! Nauruni johtuu vain helpoituksen tunteesta, kun\ntiedän olevani turvassa.\n\n-- Turvassa? -- matki ihailija äkillisellä, kamalalla aavistuksella.\n\n-- Niin, -- sanoi rouva ja puhui omaa sydäntänsä kaivelevan katumuksen\nvuoksi happamammin, huomatessaan muutoksen toisen kasvoilla. --\nTahtoisitte näyttää unhoittaneenne, sir, että olette väkivallalla\nvienyt minut pois... kavalasti ryöstänyt minut mukaanne, palkattujen\nroistojenne kanssa. -- Hänen äänensä kävi yhä kimeämmäksi, kun\neräänlainen melu, jonka hänen odottavat korvansa jo olivat huomanneet\nlähestyvän, nyt alkoi kuulua aivan selvänä pihasta, ja nopeat askeleet\nkajahtivat käytävässä. -- Voi, herra O'Hara, olette käyttäytynyt\nhirveästi minua kohtaan! -- valitti rouva. -- Oi sir Jasper, oi herra\nStafford, minkälaisesta kohtalosta onkaan teidän aivan odottamaton\nväliintulonne minut tänä yönä juuri ajoissa pelastanut!\n\nTässä hän katsahti ylös ja parahti mitä suurimmasta kummastuksesta.\nSillä siinä ovensuussa seisoi mylord Verney, ja hänen olkansa yli\ntirkistivät kapteeni Spicerin uteliaisuudesta rypistyneet kasvot.\n\n\n\n\nXXII kohtaus.\n\n\nO'Hara suoristausi. Hän oli yht'äkkiä käynyt tavattoman hiljaiseksi.\n\nVähitellen toipuen naurunpuuskistaan Stafford oli alkanut kiinnittää\nnäyttämöön jotakin järkevää huomiota. Epäilyksen sumu kohosi hänen\nsilmiinsä, kun hän vilkaisi uhriksi joutuneesta, mutta hyvin eloisasta\nrouvasta tämän \"väkivaltaiseen ryöstäjään\" ja sitten kynnyksellä\nseisovan vastatulleen synkkiin kasvoihin. Hänestä näytti Kitty-rouvan\nparahdukseen ja hämmästyneeseen hätkähdykseen sisältyvän tavatonta\nharkintaa.\n\n\"Mitä vehkeitä sievällä Bellairsillani nyt on? Hm, irlantilainen\nDenis ei neuvokkaassa sukkeluudessakaan sentään, poika-poloinen,\nole hänen vertaisensa, ja kyllä rouva sen tietääkin\", ajatteli hän.\nÄäneensä virkkoi hän perin tyynesti: -- Hyi, hyi, tämä on hirvittävää\nkuulla! -- ja istahti huvinäytelmän hyväntuulisena kuorona pöydän\nkulmalle, seuraavan kohtauksen kehittymistä odottelemaan. Sir Jasper\npyyhki hikihelmiä otsaltaan ja tuijotti yhä, ikäänkuin hän pelkällä\nveristyneen silmänsä katseella voisi muuttaa nämä tuskastuttavat nuket\nkostonsa todellisiksi esineiksi, ja oli aivan kykenemätön mihinkään\nmuuhun ajatuksenjuoksuun kuin omien houreittensa epäselvään pyörinään.\n\nSiis ainoastaan loordi Verney edes jossakin määrin käsitti Kitty-rouvan\naseman.\n\n-- _Tekö_ olette se konna, -- sanoi hän, astuen O'Haran eteen, -- joka\nuskalsitte käydä käsiksi turvattomaan naiseen ihan Bathin kadulla?\n\n-- Hirveätä! -- huomautti kapteeni Spicer hänen takaansa. Sitten\ntyrkäten suojelijaansa kyynäspäähän: -- Hyvin puhuttu, kunnon Verney.\nKimppuun vain, tästä tulee verinen leikki.\n\nHerra O'Hara tuijotti loordi Verneyhin, vilkaisi halveksivasti kapteeni\nSpiceriin ja loi sitten pitkän, tutkivan katseen houkuttelevaan leskeen.\n\nTämä vainusi itselleen vaaraa ilmassa; ja naisten tapaan hän tarttui\nhäikäilemättä varushuoneensa terävimpään aseeseen.\n\n-- Ehkä, -- sanoi hän vihaisesti, halveksivasti nauraen, -- herra\nO'Hara nyt kieltää, että hän palvelijoineen hyökkäsi kantajaini\nkimppuun pimeässä, paiskasi minut kauhusta kirkuvana vaunuihinsa, ja\nettä hän tunnusti aikovansa pakoittaa minut avioliittoon huomenna\nLontoossa.\n\nKaikkien silmät tuijottivat irlantilaiseen ja herkkä hiljaisuus vuotti\nhänen vastaustaan. Hän oli käynyt niin kalpeaksi, että hänen punainen\ntukkansa siihen verrattuna ikäänkuin leimusi. Hän kumarsi syvään.\n\n-- Ei, Kitty, -- sanoi hän hyvin lempeästi, -- minä en kiellä mitään.\n-- Ja antaen katseensa ylväästi leijailla läsnäoleviin hän lisäsi: --\nTämä rouva on puhunut totta; minä puolestani olen valmis vastaamaan\nmenettelyni seurauksista.\n\nVihdoin hänen silmänsä jälleen kohdistuivat loordi Verneyhin. Tämä\nkalpeni ja karahti sitten tulipunaiseksi; Spicer kuiskaili ja tyrkki\ntaas.\n\n-- Tietysti, -- pauhasi nuorukainen ja toivoi, että hänellä olisi\naikalaistensa omituinen ruuansulatuskyky, jotta hänen vatsansa ei\ntuntisi niin kapinallista kuvotusta mahdollista teräsannosta vastaan,\n-- tietysti, sir, teidän täytyy käsittää, että...\n\n-- Otelkaamme miekoilla, keskeytti kukistumaton Spicer; -- ja\njumaliste, sir, siitä, minkä jalo ystäväni jättää ruumiistanne jälelle,\nteen minä tänä yönä muhennosta! Niin, sir, -- vakuutti kapteeni\nalkaen tapansa mukaan kiihtymyksessään katsoa kieroon, ja löi luiseen\nrintaansa, -- minä itse taistelen kanssanne, sir.\n\n-- Taistella _teidän_ kanssanne! -- Denis loi puhuessaan musertavan\nkatseen liehittelijän sirkanruhoon, -- teidän kanssanne, sir, joka\ntän'aamuna kyhäsitte sen likaisen kirjelapun kehoittaen minua\npyytämään anteeksi... teille anteeksi, -- huudahti Denis mehevimmällä\nirlantilaismurteellaan, -- tuolta mieheltä, sir Jasperilta, tuolta\nseonneelta hourupäältä tuossa, kun hän oli herjannut teitä kurjan\njauhopäänne vuoksi. Taistellako teidän kanssanne, sir? Kah, mieluummin\nkuin mittelisin miekkoja mokoman kanssa, -- sanoi O'Hara, etsien\nmahdollisimman voimakasta vakuutusta, -- olisin taistelematta koko\nlopun ikääni! Mutta sanonpa teille, mitä teille teen: kun ensi kerran\ntuotte turpanne käsivarteni ulottuville, venytän nenäänne, kunnes se on\nkielenne mittainen ja yhtä hoikka kuin rohkeutenne, jumal'avita!\n\n-- Voi, voi, mikä viheliäinen heittiö! -- mutisi kapteeni Spicer,\nnopeasti vetäytyen muutamia askeleita takaperin, kierosilmäisyytensä\nmonin verroin suurentuneena. -- Herrasmiehen ei todellakaan sovi hänen\nkanssaan haastaa!\n\n-- No, mylord? -- virkkoi O'Hara, muuttuen jälleen huolettoman\narvokkaaksi.\n\nMutta Kitty-rouvan aikomus ei suinkaan ollut, että huvinäytelmä\nmuuttuisi murhenäytelmäksi. Reippaasti astuen työläästi sotaisen\nVerneyn ja irlantilais-paran väliin -- viimemainitun silmät kiiluivat\nhänen nykyisessä tyyneydessäänkin -- hän puhutteli heitä yhteisesti ja\nkumpaakin vuoronsa jälkeen.\n\n-- Hävetkää, hävetkää, herrat, -- sanoi hän, -- minä en sitä salli!\nEikö ole kylliksi, että naisraukan sydän saatetaan värisemään\nliiallisesta rakkaudesta? Täytyykö sen nyt vavista liiallisesta\nvihasta? Mylord Verney, ajatelkaa äitiänne. Ajatelkaa häntä, jonka\nriutuvien vuosien ainoa tuki ja ilo te olette! johdattakaa mieleenne ne\nkorkean siveysopin ja jalon kristillisen velvollisuuden periaatteet,\njoita se esimerkiksi kelpaava rouva niin uutteraan on teihin\nistuttanut! -- Hänen äänessään värähti hienonhieno ivan sävy. -- Oi,\nmiltä siitä arvoisasta rouvasta tuntuisikaan, jos teidät tuotaisiin\nkotiin hänen luoksensa... ruumiina! Mitä, ah, mitä tosiaan te itse\ntuntisitte, jos tapaturmassa sattuisi niin -- tässä hän vaistomaisesti\nheitti niinkuin pienoisen silmäniskun O'Haralle, -- että teillä\nhuomenaamun valjetessa olisi lähimmäisenne veri omallatunnollanne?\nNiin, ette voisi enää koskaan avata raamattuanne tuntematta povessanne\nKainin pamppailevaa sydäntä! -- Hän pysähtyi hengähtääkseen.\n\nMielihyvästä irvistäen herra Stafford, joka istui pöydällään sääret\nriipuksissa, siirrähteli sen toisesta päästä toiseen paremmin\nnähdäkseen nuo häikäilemättömät kasvot. \"Verraton Bellairs\", jupisi hän\nitsekseen terävänäköisenä arvostelijana. \"Vai niin, jalo ystäväni\", hän\najatteli luodessaan juhlallisen silmäyksen loordiin, \"nyt tiedän, mikä\nsinulta on ikipäiviksi sulkenut paratiisin portit\".\n\n-- Ja te, herra O'Hara, -- jatkoi Kitty, kääntäen kuvailematonta ja\nlumoavaa viekoitusta hohtavat silmänsä rehelliseen herrasmieheen, --\nhaluaisitteko, että antaisin teille anteeksi tämäniltaisen tekosen?\nÄlkää silloin pakoittako tätä kuumaveristä nuorta miestä tarpeettomaan\nriitaan. Sallikaa hänen peruuttaa haasteensa. Tehkää se _hyvitykseksi_,\nsir, -- sanoi hän hyvin ankaralla äänenpainolla; mutta hänen silmänsä\nhaastoivat kylläkin suloisesti: -- Tehkää se _minun_ tähteni, -- ja\nantoivat uusia lupauksia sanomattomasta palkkiosta.\n\n-- Madam, -- virkkoi O'Hara katsahtaen poispäin ikäänkuin rouvan\nkauneus tuottaisi nyt hänelle enemmän tuskaa kuin iloa, -- mylord\nVerneyn asiana on puhua; olen kokonaan hänen käskettävänään. Ymmärrän\n-- ja tässä hän kaikessa ritarillisuudessaan ei voinut pidättyä\npienestä ivan letkauksesta, -- ymmärrän, madam, että olette antanut\nhänelle oikeuden katsella riitaanne omanansa.\n\n-- Epäilemättä, -- sanoi punehtunut Verney, joka oli tuntenut itsensä\ntavattoman levottomaksi morsiamensa saarnan aikana, ei ainoastaan\nsiksi, että jokainen sana siinä koski johonkin arkaan kohtaan\nhänen tavattoman herkäksi kehittyneessä omassatunnossaan, mutta\nmyöskin määrittelemättömästä tunteesta, että hän oli joutumassa\nnaurunalaiseksi, -- epäilemättä, sir, on velvollisuuteni rouva\nBellairsin tulevana miehenä... olen pakoitettu vasten tahtoani...\nei, tarkoitan... -- Tässä hän takertui sanoihinsa ja kääntyi\nsilmillään etsimään Spiceriä, mutta tämä seisoi komeilevasti\nselin tapahtumapaikkaan, katsellen kuuta. -- Tosiaan, -- jatkoi\nnuorukais-parka jätettynä oman opastamattoman älynsä varaan, -- minulla\nei ole muuta neuvoa kuin vaatia hyvitystä vastaisen rouva Verneyn\nkunniaa vastaan tehdystä hyökkäyksestä.\n\n-- Herra meitä armahtakoon! -- huusi Kitty-rouva kimeästi ja\nnärkästyneesti parahtaen. -- Hyi, mylord, kuka olisi uskonut teitä niin\nverenhimoiseksi? Kautta taivaan, -- jatkoi hän hurskaasti, vilkaisten\nkattoparruihin, -- kautta taivaan, minulle tuottaisi kuoleman, jos\ntulisi riitaa, taistelua, kiistaa minun tähteni... minun tähteni! Ken\nminä olen, -- sanoi hän ihan enkelimäisellä nöyryydellä, -- että kaksi\nsellaista uljasta herrasmiestä panisivat henkensä alttiiksi minun\ntähteni? Mieluummin annan teille sananne takaisin, mylord. Tosiaan, --\njatkoi hän ylevällä uhrautumisen sävyllä, -- tunnen, että kaitselmus on\nliiankin selvästi näyttänyt minulle velvollisuuteni. Hst, hst, Verney,\najatelkaahan itse! Kuinka koskaan voisin nähdä äitinne kasvoja (vaikka\nsuoriutuisittekin taistelusta elävänä), kun tietäisin saattaneeni\nteidät vaaralle alttiiksi, kun tietäisin, että te minun tähteni\nolisitte tahrannut sielunne veririkoksella!\n\nHäntä puistatti, mutta hän näytti ihanalta.\n\n-- Lapsi, -- sanoi hän liikuttavasti, kun loordi Verney heikosti\nvastusti, -- täytyy näin olla. Olen tuntenut sen useammin kuin kerran;\nte olette liian nuori. -- Hänen äänessään värähti vakaumus, joka ei\njättänyt mitään toivoa mielenmuutoksesta, ja loordi Verney, joka jo oli\nhuomannut rouva Bellairsin liian vaaralliseksi tenhottareksi mukavasti\ntavoitella, vastaanotti tuomionsa kristityn alistuvaisuudella, täten\nosoittaen äitinsä kasvatuksen kantaneen hedelmiä.\n\n-- Kaiken, kaiken täytyy nyt olla välillämme lopussa, -- lausui Kitty\nhartaan liikuttavasti, -- paitsi sydämellisen ystävyyden! Kätenne,\nmylord.\n\nHän kuroitti päättäväiset pienet sormensa tavoittamaan nuorukaisen\nkömpelöä kouraa.\n\n-- Herra O'Hara, -- virkkoi hän kääntyen. -- _Minä annan teille\nanteeksi._ Teidänkin kätenne, sir.\n\nJoskin kättely Verneyn kanssa kävi häneltä aivan virallisesti, niin\nkämmen, jolla hän nyt tarttui O'Haran kylmään oikeaan käteen, oli\nnopeassa ja salaisessa puristuksessaan kylläkin kaunopuheinen. Mutta\nkenties ensi kertaa elämässään O'Hara hidasteli vastatessaan naisen\nmerkkiin.\n\n-- Tarjotkaa kätenne toisillenne, -- käski rouva Bellairs\npäättäväisesti ja yhdisti riitapuolten kämmenet.\n\nTässä Stafford riensi hilpeästi kauniin rauhanrakentajan avuksi.\n\n-- Oikein, oikein, -- toimitti hän. -- Puristakaa kättä asian päälle,\nniinkuin hyvien toverien sopii. Hyi, kuka saattaisi jatkaa riitaa\nnoiden säteilevien silmien katsellessa? Älä käy alakuloiseksi,\nVerney-poikaseni! Mitä sinulle vasta eilen sanoin sädekehästäsi\nKaivohuoneella?... Denis, ystäväiseni, olen sinusta aina pitänyt,\nmutta olen pitävä sinusta entistä enemmän, jos nyt sekoitat meille\npunssimaljan oikeaan tosi-irlantilaiseen tapaan, jotta voimme hukuttaa\nsiihen kaiken vihamielisyyden ja juoda ystävyytemme lujittamiseksi...\nja ennen kaikkea jumalaisen Kitty Bellairsin terveydeksi!\n\n-- Hurraa! -- huudahti O'Hara, päättäen kulauksilla huuhdella sydämensä\nkivistystä lämpimän hilpeyden aalloissa. -- Kaikin mokomin, -- innostui\nhän, väänsi Verneyn kättä kuumeisen sydämellisesti ja loi vielä\nviimeisen kaihoisen katseen Kittyyn ja ihanaan, pettävään unelmaansa.\n\nSitten hän pyörähtäen kantapäillään pyysi palvelukseen valmiilta\nisännältä äänekkäästi sitruunia. -- Ja saamari, muutama pullo,\nystäväni... kulhollinen sokeria ja tilkkanen vettä... mitä pienempi\nkattila, sitä pikemmin kiehuu!\n\n-- Herätkää, mies, -- huudahti hän sitten, sivaltaen sir Jasperia\nniskaan niin että hiusjauhe tuoksahti baronetin tukkalaitteesta. --\nOlemmehan nyt kaikki onnellisia!\n\n-- Missä on vaimoni, sir? -- kysyi murjottava aviopuoliso hypähtäen\nhurjana seisaalleen. -- Olette pitäneet minua pilkkananne, mutta kaikki\ntämä ei selvitä minulle, missä vaimoni on! Stafford, mies, nyt käsitän:\ntämä on tehty silmäin harhauttamiseksi. -- Hän löi otsaansa. -- Haa,\nniin, nyt ymmärrän, seurasimme vääriä jälkiä... lurjus on välttänyt\nmeidät, repo on kieli poskessa vilistänyt toista tietä saaliineen\nja irvistelee ajatellessaan, kuinka minä istun Devizesissä heitä\nvuottamassa! Hei, Tom, valjastuta hevoset! Emme saa minuuttiakaan\nmenettää!\n\n-- En maar minä hevosia enkä ajopelejä tarvitse, sir, -- huudahti\nhänen ystävänsä. Ja nyökäten Kittylle: Tiedän, milloin olen hyvässä\nseurassa, -- jatkoi hän, -- ellet sinä tiedäkään. Istu, mies, punssi on\nkiehumassa. Kostosi kyllä pysyy kuumana, haha, mutta punssi jähtyy pian!\n\n-- Taivaan kirkkaus, -- huudahti O'Hara tuijottaen sir Jasperiin kuin\noutoon otukseen, -- olen nähnyt monta hullua, mutta en ketään niin\nhullua, että olisi karannut punssimaljan äärestä!\n\nRöyhelökalvosimensa sirosti käärittyinä ylös näppäriltä käsiltään\nO'Hara alkoi kuoria sitruunia.\n\n-- Haluatteko, -- kysäisi nyt kapteeni Spicer mielistelevällä\nsirkutuksella, -- haluatteko tosiaan ihan noin paljon kuorta maljaan...\nhäh?\n\nPuhuja vaikeni äkkiä ja näkyi ihan musertuvan puhuttelemansa\näkillisestä katseesta, sillä tämä oli tehnyt liikkeen ikäänkuin\nlaskeakseen veitsen ja sitruunat käsistään ja käyttääkseen sormiaan\nmuuhun tarkoitukseen; ja seuraavassa silmänräpäyksessä kapteeni\nkuiskaili Staffordin korvaan:\n\n-- Sinä olet maailmanmies, sen tiedän, ystäväiseni, -- sanoi hän. --\nArvattavasti naurat liian herkkää hienotuntoisuuttani, mutta juuri\näsken O'Hara-parka hourailuissaan tavallaan uhkasi tarttua minua\nnenästä, luulenma. Mitä sinä neuvoisit minua tässä asiassa tekemään?\nOlemaan siitä välittämättä, niinkö?\n\n-- Tietysti, -- huudahti veitikka mitä ylimielisimmän halveksimisen\nsävyllä. -- Unohda asia niin _täydellisesti kuin voit_. Unohda se\nkaikin mokomin, mutta jos pidät arvossa tuon naamasi koristuksen\nsopusuhtaisuutta, kapteeni Spicer, neuvoisin sinua huolehtimaan, että\nse on hyvästi suojattuna.\n\n       *       *       *       *       *\n\nTaidolla, johon vain hän kykeni, kapteeni Spicer tämän jälkeen hävisi\nseurasta kenenkään häntä kaipaamatta.\n\n\n\n\nXXIII kohtaus.\n\n\n-- Täällä on hurjat juomingit! -- huudahti lady Maria.\n\n-- Oi, Jasper! -- nyyhkytti lady Standish.\n\n-- Olisi hauska tietää, -- toitotti lady Maria taas, -- kenen noista\nkolmesta herrasta arvellaan karanneen Bellairsin lesken kanssa?\n\n-- Oi Kitty! -- nyyhkytti lady Standish.\n\n-- Jumalani! -- sanoi sir Jasper laskien höyryävän lasinsa kädestään ja\ntuskin uskoen silmiänsä.\n\nKitty rouva, joka istui O'Haran ja Staffordin välissä pöydän päässä,\nloordi Verneyn ja sir Jasperin ollessa asettuneina toisiaan vastapäätä,\njatkoi tyynesti tuoksuvan juomansa maistelemista ja loi vain ilkamoivan\nkatseensa tulijoihin, nauttien tavattomasti tilanteesta. Hän laski\npidättävästi kätensä naapuriensa kalvosimille, kun nämä kummastuneina\naikoivat kohteliaasti hypähtää jaloilleen. -- Pysykää hiljaa, --\nhillitsi hän, -- pysykää hiljaa ja antakaa sir Jasperin ensin\nhäiritsemättä pikkuisen selvitellä välejänsä vaimonsa kanssa. Ei ole\nkoskaan sekaannuttava aviopuolisoiden keskinäisiin asioihin, -- lisäsi\nhän sievistellen, -- se on aina ollut johtavia periaatteitani!\n\n-- Ka, sir Jasper Standish, -- huudahti lady Maria, -- ovatpa nämä\nsomia hommia kolme kuukautta naimisissa olleelle aviomiehelle!\n(Hiljaa, rakas Julia-rukkani!) Irstailija! -- puhisi vanha lady,\nlävistäen baronetin terävällä kairasilmällään. -- Paheellinen heittiö!\nMaantierosvo!\n\n-- Minä vaadin, -- piipitti lady Standishin valittava sopraano\n(hellässä itsepäisessä sydämessään hän oli tehnyt varman päätöksen olla\nenää koskaan päästämättä sir Jasperia silmistään), -- minä vaadin, että\nminut heti viedään takaisin äitini luo, ja tahdon viipymättä avioeron.\n\n-- Lähtee karkaamaan Bathin kaduilta löytämiensä naisten kanssa!...\nMokomakin rouva, -- tuhisi lady Maria, -- on muka kihloissa\nsisarenpoikani kanssa! Poloinen petetty nuorukainen...\n\n-- Ja Kitty kun oli paras ystäväni! Oi, Jasper, _kuinka sinä saatoit\nsen tehdä?_\n\nSir Jasper puuttui vaimonsa kimakkaan puheeseen piston saaneen\ntuskallisella karjahduksella.\n\n-- Hiisi minut vieköön, -- huudahti hän, -- ellei koko maailma ole\ntulemassa hulluksi! _Minäkö_ karannut Bellairsin lesken kanssa,\nlady Maria? _Minäkö_ petollinen, mylady? Haa! -- Hän ihan hyppeli\nraivosta ja haavoitettujen tunteittensa ailehtimisesta sekä yleisestä\nmielenjärkytyksestään, vetäessään tuomitsevat asiakirjat povestansa\nja heiluttaessaan niitä, toista kirjettä toisessa toista toisessa\nkädessään, aivan syyttäjiensä nenän edessä.\n\n-- Mitä tietää punainen kihara, madam? Mitä sanotte miehestä, joka\nsuuteli hymykuoppaa, madam? Mitä rakastajastanne, madam?\n\nHämmennyksissään singahdutti hän kaksi viimeistä kysymystänsä lady\nMarialle vasten silmiä, jolloin tämä kuohahtaen loukatun hyveen\ntunnosta huudahti syvimmällä äänensävyllään:\n\n-- Viheliäinen panettelija, minä kiellän sen!\n\nTässä rouva Bellairs katsoi ajan tulleeksi ryhtyäkseen arkaluontoiseen\nvälittäjäntoimeensa.\n\n-- Suloinen Standish, -- huudahti hän, -- sinä näytät pahoinvoivalta.\nPelkään tosiaan pyörtyväsi, ellet istu. Olkaa hyvä, herra Stafford, ja\nviekää lady Standish nojatuoliin ja tarjotkaa hänelle hiukan vahviketta\ntuosta maljasta.\n\n-- Oi Kitty! -- virkahti lady Standish, tähystellen tarkkaavasti lesken\nkasvoja, nähdäkseen ilmoittivatko ne ystävän vai vihollisen.\n\n-- Rakkaani, -- kuiskasi Kitty, -- asia käy odottamattoman hyvin.\nIstuhan toki, ja minä takaan, että kymmenen minuutin päästä sir Jasper\non polvillaan edessäsi.\n\nSitten riensi hän sir Jasperin luo ja puhui mitä lapsellisimman ja\nharkituimman vilpittömästi:\n\n-- Kuulkaahan, sir Jasper, -- sanoi hän, -- mitä te oikeastaan\nlörpöttelitte kirjeistä ja punaisista kiharoista? Omituinen sattuma --\nhän katsahti seurueeseen kosteilla, viattomilla silmillä, -- kadotin\nkirjeen juuri pari päivää sitten teillä käydessäni... kirjeen, -- hän\nloi silmäluomensa alas teeskennellyn imelä hymy huulilla, -- joka,\nhm... oli jokseenkin yksityistä laatua. Luulen, että sen täytyi pudota\nrakkaan Julian vierashuoneeseen sohvan lähelle, sillä muistelen siellä\nottaneen esille nenäliinani...\n\n-- Hyvä Jumala! -- huudahti sir Jasper käheästi, tuijotti häneen\nepäilevin kasvoin ja rypisti kirjeet kädessään.\n\n-- Olisitteko... olisitteko ehkä te sen löytänyt, sir Jasper?\nTaivas minua armahtakoon! Ja sitten tänä aamuna... mikä on kaikkein\nmerkillisintä... sain toisen kirjeen, toisen jokseenkin yksityisen\nkirjeen, ja lähetettyäni muutamia kirjelappuja ystävilleni en\nkuolemakseni voinut sitä kirjettä enää löytää! Ja minä tosiaan\ntarvitsin sitä, sillä olin siihen tuskin vilkaissut.\n\n-- Oh, rouva Bellairs! -- läähätti sir Jasper, -- kertokaa minulle,\nmitä ne kirjeet sisälsivät?\n\n-- Voi, -- kavahti rouva, -- sellaisenko kysymyksen teette naiselle!\n\n-- Jumalan tähden, madam! -- rukoili baronetti näyttäen todella\nsurkealta.\n\n-- Astukaahan sitten syrjemmälle, -- ehdotti toinen, -- niin Julian\nvuoksi tahdon uskoa asian teille, koska tiedän teidät hienotuntoiseksi\nherrasmieheksi.\n\nRouva vei hänet kuun valaiseman ikkunan luo kaikkien tarkatessa heitä\nuteliailla silmillä, paitsi Verneytä, joka salavihkaa hörpittyään\npunssinsa hiipi pöydän äärestä, sydämessään peljäten tätiään. Ja nyt\nKitty-rouva painoi päänsä alas, näyttäen tavattoman häveliäältä ja\nujolta. Hän tarttui sirosti kukitetun hameensa syrjään ja hypisteli\nsitä sormissaan.\n\n-- Kerrottiinko siinä, -- kysyi hän, -- jotakin, hm... pienestä\nhiuskiharasta, siinä ensimäisessä kirjeessä... jostakin kaiketi\npunaisenruskeasta kiharasta?\n\n-- Tuhat tulimaista! -- huudahti baronetti, työnsi kohtalokkaat kirjeet\nhänen käteensä, ja kääntyen koroillaan polki jalkaansa ja mutisi\nraivoisasti: -- Lempo vieköön houkkion, joka ne kirjoitti, ja sen\nhöyhenpään, joka ne pudotti!\n\n-- Ja entä se houkkio, joka ne poimi ja luki? -- kuiskasi Kitty-rouvan\nääni hänen korvaansa terävänä kuin pieni hiottu tikari.\n\nHän katseli miestä kiireestä kantapäähän hienolla halveksivalla ivalla.\n\n-- Miksi te miehet kirjoittelettekin? -- virkkoi hän\ntarkoituksellisesti. -- Kirjeet ovat vaarallisia esineitä!\n\nSir Jasper seisoi sanaa sanomatta kuin tuomittu pahantekijä.\n\n-- Kas sitä naamaa! -- huudahti leski nyt ääneensä. -- Ihanhan te\nminut peloitatte. Ja eikö teidän pitäisi olla ilosta suunniltanne, sir\nJasper? Tuossa on Julia-parka todistettuna puhtaammaksi kuin äsken\nsatanut lumi ja pahemmin loukattuna kuin Griselidis, ettekä te vielä\nryömi hänen jalkojensa juuressa!\n\n-- Missä hän on? -- kysyi sir Jasper ristiriitaisten\nmielenliikutustensa puolittain tukehduttamana.\n\n-- Ka, tuolla nojatuolissa uunin luona.\n\nKitty-rouva silitti huolellisesti ja hellävaroen takaisin saamansa\naarteet, käänsi ne sievästi kokoon ja pisti vyötäisillään riippuvaan\npieneen kirjolaukkuun.\n\n       *       *       *       *       *\n\n-- Vakuutan, lady Standish, -- sanoi herra Stafford, -- että lasi\npunssia ei tekisi teille pahaa.\n\n-- Punssia? -- toisti lady Maria ja kääntyi sitten hurjana\nsisarenpoikaansa: -- Mitä, mylord, mitä sanoisi äitisi? Sinähän aivan\ntuoksut noista katalista höyryistä!\n\n-- Paras lady Maria, -- pisti kohtelias Stafford väliin, -- vain\nvahviketta, mieluinen aroomi, joka kohottaa sydämen toimintaa\nuupumuksen ja liikutusten jälkeen, oivallinen keino, madam, yöilman\nvaikutusta ehkäisemään... mitä lämmittävin vastamyrkky! Olen varma,\nettä pikkuinen kulaus virkistäisi teitä tavattomasti.\n\n-- Minäkö, -- kivahti hän, -- minäkö joisin hurjistelijain ja\nmässääjäin kanssa! Petollisen aviopuolison ja vilpillisen ystävän\nseurassa! -- Hän kielsi sitä kiivaammin sen vuoksi, että hän vanhoissa\nluissaan niin voimakkaasti tunsi Staffordin antaman kuvauksen tenhon.\n\n-- Noh, noh, hyvät naiset, jos siinä kaikki, -- sanoi tämä, -- antakaa\nsitten taivaan nimessä lasin heti kiertää! Aivan totta, arvoisa rouva,\n-- lisäsi hän kääntyen lady Standishiin, -- kaukana siitä, että kunnon\nJasperillamme olisi mitään osaa rouva Bellairsin saapuvilla olemiseen\ntänä yönä, hän ja minä, saan teille vakuuttaa, läksimme yksinämme jo\naikaisin iltasella pelkästään siinä tarkoituksessa, että voisimme\ntarjota palvelustamme teidän armollenne; teidän levoton puolisonne\nkun oli johdettu uskomaan teidän luultavasti matkustavan tännepäin...\nhiukan, hm... sopimattomassa suojassa, niinkuin hän luuli.\n\nSitten hän kumartui kuiskailemaan lady Standishin siroon korvaan,\njonka tämä kylläkin mielellään sellaisille lohduttaville vakuutuksille\nlainasi. -- Mitä ystäväänne, suloiseen, vaikka vaihtelevaiseen\nBellairsiimme tulee, -- sanoi hän, -- hän saapui tänne kokonaan toisen\nhenkilön seurassa kuin sir Jasperin. Poloisen O'Haran kanssa tuolla...\njoka latkii kaiken punssin! Rouva on itse kertova teille miten se\ntapahtui... Mutta, taivaan tulisoihdut, rakas lady Maria, eikö teille\nvielä ole annettu lasillista... herra O'Haran sydämenvahviketta!\n\n-- Sallikaa minun, -- kiirehti Kitty, joka järjestettyään sir Jasperin\nasian joutui nyt käyttämään tarmoaan muualla. -- Paras lady Maria,\nteitte kovin ystävällisesti, yhtyessänne pieneen sovintojuhlaamme! --\nOttaen reunoilleen täytetyn lasin O'Haran kädestä hän tarjosi sitä\nvastustamaton hymy huulilla lady Marialle.\n\n-- Madam, -- vastasi rouva, rypisti otsaansa, veti laajat hameensa\nkokoon ja tuli läpitunkemattoman kuuroksi.\n\n-- Ah, madam, -- huusi leski keuhkojensa täydeltä, -- teidän\nkaltaistanne sukulaista olisin pitänyt kovin suuressa arvossa! Lähinnä\niloani nimittää loordi Verneyn äitiä omaksi äidikseni olisi minua\nilahduttanut nimittää hänen tätiänsä _omaksi_ tädikseni! Mutta se\nunelma on nyt ohi. Loordi Verneystä ja minusta ei koskaan voi tulla\ntoisillemme enempää kuin mitä nyt olemme.\n\n-- Häh? -- tutkaisi leskirouva, saaden kuulonsa takaisin. -- Mitä se\non, mitä se on, Harry?\n\n-- Se on valitettavasti totta, -- selitti loordi Verney hyvin kainosti.\n-- Rouva Bellairs on antanut minulle sanani takaisin.\n\n-- Suokaa minulle anteeksi, rakas lady Maria, -- liritti leski.\n\n-- Taivas armahtakoon! -- huudahti vanha rouva. Sitten hän ikäänkuin\ntietämättään hapuili pikaria Kittyn kädestä.\n\n-- Istukaa, istukaa te kaikki! -- kehoitti rouva Bellairs. Stafford\nyhtyi häneen hilpeällä huudahduksella. Pyydettiin uusi malja. O'Haran\nsilmät alkoivat pyöriä, hänen kielensä sai liukkautensa takaisin. Ja\nlady Maria ihmetteli, miten kauan hänen juomalasinsa kesti tyhjentää,\nmutta omituista kyllä ei koskaan laiminlyönyt katsahtaa toisaalle,\nkun rouva Bellairs perin hellällä huolenpidolla kuljetti hopeakauhaa\nsinnepäin.\n\n-- Toivon, -- sanoi vanha rouva, jonka kasvot nyt olivat hymyilyn\nseppelöimät, -- toivon, että herra O'Haran sydänlääke ei sentään ole\nvoimakkaampaa kuin madeiraviini... joka lääkärini, herttaisen sir\nGeorgen, sanojen mukaan on ainoa, mitä minä saisin juoda.\n\n-- Madeirako? -- huudahti herra O'Hara. -- Madeira on varsin oivallista\nviiniä... maukasta, kiihoittavaa juomaa. Mutta pelkään, että se saattaa\nliiaksi kuumentaa verta. Ja punaviini, -- jatkoi hän aihettaan, --\npunaviini on erittäin sopivaa herrasmiehille; se vain tahtoo niin\nhitonmoisesti kylmätä vatsaa... kun sitä on tyhjentänyt neljä tai\nviisi pullollista... Kuulenko sinun sieltä mainitsevan portviiniä,\nTom poikaseni? En kiellä, että portviinillä kyllä on etunsa. Se\non voimakasta ja mehuisaa... mutta se on raskasta. Se nukuttaa\njuojaansa, ja se on hirveän huono merkki sitä vastaan; on näetten\nmelkein yhtä pahoin, että mies pullon mennessä nukkuu kuin jos hän\nnukkuisi naisen tullessa. Sitten on samppanja: siitä tulee hilpeäksi,\nse on oikeata herrasmiehen juomaa, kun hän on yksinään... kauniin\nystävättären parissa, mutta se ei sovellu suuremmissa seuroissa. Niin,\nrakkaat ystävät, -- puhui O'Hara hämmentäen uutta keittoaan oppineen\nmestarin taituruudella, -- jos haluatte juomaa, jossa yhtyy madeiran\nhehku punaviinin jalouteen, portviinin voima ja mehevyys samppanjan\nelähyttävyyteen, niin ei mitään maailmassa voi verrata somaan\nräiskyvään maljaan maustettua konjakkipunssia!\n\n\n\n\nXXIV kohtaus.\n\n\nKitty-rouva oli ryyppinyt puolisen lasia näennäisesti suurella\nnautinnolla ja hillittömästi, ja lady Standish vastustellen\nimeskellyt muutamia lusikallisia. Pysähtyen neljännen annoksensa\nkeskellä lady Maria oli vakuuttanut, että hän tosiaankaan ei\nkyennyt tyhjentämään pikariaan, ja oli samassa alkanut osoittaa\nepäjohdonmukaisuuden ja uneliaisuuden merkkejä. Herra O'Hara oli\nyltynyt rallattamaan laulunpätkiä, ja loordi Verney alkanut uudestaan\nviskellä vasikansilmäyksiä menettämälleen Kitty-rouvalle. Häärien\nvaimonsa tuolin ympärillä sir Jasper oli osoittanut epäilemättömiä\nkatumuksen merkkejä sekä sovinnon kaipuuta. Itse Staffordkin oli käynyt\nsuorapuheisemmaksi Kitty-rouvan ihailemisessa ja rahtuista rohkeammaksi\nkokkapuheissansa kuin oikeastaan oli sopusoinnussa hänessä tavallisesti\nilmenevän hyvän kasvatuksen kanssa. Mutta vihdoin pieni leski katsoi\najan tulleen hajoittaa seura.\n\nSiinä nousi aika melu, tavaton käskyjen ja vastakäskyjen jakelu.\n\n-- Älä minusta välitä, -- kuiskasi aina hyväntuulinen ja tahdikas\nStafford sir Jasperin korvaan, -- vie vaimosi kotiin, mies, kyllä minä\nnukun täälläkin, jos siksi tulee.\n\n-- Minä en liikahda askeltakaan, -- vakuutti O'Hara nähtävästi aivan\nselvänä ja puhuen mitä miellyttävimmällä vakaumuksella, -- en liikahda\naskeltakaan tästä talosta niin kauan kuin on yksikin sitruuna jälellä.\n\n-- Se kirottu lurjus, -- huudahti loordi Verney, jokeltaen raivosta\ntallista palatessaan, -- se Spicer-lurjus on ajanut pois kääseilläni!\n\n-- Sitten jää meitä iloinen kolmikko ryypiskelemään aamunkoittoon asti,\n-- sanoi Stafford ja hurrasi riemusta.\n\n-- Tulkaa, _rakas_ lady Maria, -- virkkoi Kitty. -- Minä pidän teistä\nhuolta. Tarjoan teille paikan vaunuissani; ajamme yhdessä kotiin.\n\n-- Kernaasti ystäväni, kernaasti, -- mumisi leskirouva. -- Kuka on tuo\ntavattoman miellyttävä mies? -- tiedusteli hän Staffordista hirveän\nkuuluvasti kuiskaten. -- Ystäväni, -- virkkoi hän taas Kittylle, --\nminä pidän teistä ihmeen paljon. En oikein muista nimeänne, hyvä\nystävä; mutta me ajamme yhdessä kotiin.\n\n-- Rakas, _rakas_ lady Maria! -- huudahti Kitty-rouva hunajanmakeasti.\n-- Mylord Verney, tarjotkaa käsivartenne arvoisalle sukulaisellenne...\nmuistakaa taluttaa häntä huolellisesti, -- varoitti hän, ja kaikki\npikkupaholaiset ilkkuivat hänen silmissään, -- sillä pelkään, että\nherra Staffordin sydämenvahvike on alkanut hiukan hoiperruttaa...\n_yöilman jälkeen!_ Ja käskekää arvoisan rouvan palvelijan olla valmis\nsaattamaan meidät kotiin minun vaunuissani.\n\nSitten käyttäen hyväkseen sir Jasperin poissaoloa (tämän herrasmiehen\nolisi voinut kuulla parhaillaan kiroilevan unisia palvelijoitaan\npihassa), Kitty-rouva riensi lady Standishin luo, joka seisoi\nkaihomielin yksinään uuninloukossa.\n\n-- Rakas ystävä, -- kuiskasi hän, -- valtit ovat nyt sinun käsissäsi.\n\n-- Ah, ei! -- vastasi toinen. -- Oi, Kitty, sinä olet ollut paha\nneuvonantaja!\n\n-- Sekö on sinun kiitollisuuttasi? -- torui Kitty ja nipisti ystäväänsä\nhäijyillä pienillä sormillaan. -- Kuulehan, miehesi ei ole vielä\neläissään välittänyt sinusta niin paljon kuin tänään! Kas, koskaan ei\nsinusta ole pidetty näin paljoa melua siitä asti kuin synnyit. Tämäkö\non kiitoksesi?\n\n-- Oi, kunpa voisin jo lentää hänen povelleen kertoa kaiken! Hupsun\nyritykseni tehdä hänet mustasukkaiseksi, ja synnillisen teeskentelyni,\nettä hänellä muka oli kilpailija sydämessäni!\n\n-- Mitä? -- huudahti leski, ja hänen kuiskauksensa sai huutoa\nmuistuttavan pontevuuden. -- Lentäisit hänen povelleen? Sitten en\nenää tahdo olla kanssasi tekemisissä! Pakoitat hänet polvilleen, sitä\nkai tarkoitat, rouvaseni? Kertoako hänelle kaikki? Kerro hänelle\nkaikki, totisesti, anna hänen tietää, että olet ilman aikojasi\npitänyt häntä pilanasi. Anna hänen luulla, että et koskaan ole muuta\najatellutkaan kuin huokaillut rakkaudesta häneen, että kukaan muu mies\nei milloinkaan ole sinua huomannut, että hänellä ei koskaan ole ollut\nkilpailijaa, eikä koskaan ole olevakaan, että sinä olet vain hänen oma\nmielenkiinnoton Juliansa, josta kukaan ei välitä! Ka, lady Standish,\nse olisi aseittesi alaslaskemista juuri kun taistelu on sinun. Silkkaa\nmielettömyyttä! Järjetöntä, järjetöntä!-- kiivastui Kitty-rouva. --\nOnko mahdollista, että sinä ja minä olemme samaa sukupuolta?\n\nHämmentyneenä, mutta puolittain vakuutettuna lady Standish kuunteli ja\nihmetteli.\n\n-- Anna minun johtaa itseäsi, -- kuiskasi Kitty jälleen. -- Minä\ntarkoitan todellakin parastasi, rakas ystävä. Säilytä salaisuutesi,\njos rakastat puolisoasi. Säilytä se huolellisemmin kuin säilyttäisit\nnuoruuttasi ja kauneuttasi; sillä vakuutan sinulle, että se on\narvokkain omaisuutesi. Kas tässä, -- virkkoi hän, ottaen kirjeen\nkuuluisasta laukustaan ja viskaten sen Julian käsiin, -- tässä on\njotakin, mikä taivuttaa hänet polvilleen! Oh, sinulla on mainio peli\nkotimatkalla pelattavana, kunhan vain ymmärrät osasi oikein!\n\n-- Mitä tämä nyt on? -- huudahti lady Standish.\n\n-- Sh! -- varoitti Kitty ja siirrälsi ystävänsä käden kirjeen päälle.\n-- Lupaa, lupaa! Tuolla tulee herrasi!\n\nHänen puhuessaan oli sir Jasper lähestynyt heitä; hän kumarsi hämillään\nja hajamielisesti ja tarttui vaimonsa käteen.\n\n-- Sananen korvaanne, -- ehätti Kitty-rouva pysähdyttäen hänet, kun\nhe olivat lähtemässä ulos. -- Sananen korvaanne, sir. Jos miehellä\non aarre kotona, jonka hän tahtoo säilyttää itselleen, on hänen\nsitä suojeltava! Vartioimatta jätetty jalokivi, paras sir Jasper,\nviekoittelee varkaita! Hyvää yötä!\n\n       *       *       *       *       *\n\nKarhun ravintolan suureen saliin oli jäänyt enää vain kolme henkilöä:\nuljaat herrasmiehet O'Hara ja Stafford sekä rouva Bellairs.\n\nKitty-rouva oli menestyksellä näytellyt osansa; ja kuitenkin hän viipyi.\n\n-- Hyvää yötä, -- alotti hän ja singahdutti katseen Staffordiin. --\nMahtaakohan, -- virkkoi hän viattomasti, -- vaununi jo olla valmiit ja\nlieneekö lady Maria hyvin hoivattuna?\n\n-- Menen katsomaan, -- sanoi Stafford koruttomasti ja poistui.\n\nO'Hara seisoi pöydän ääressä verkalleen pistellen kauhaa punssiin ja\nhajamielisesti juoksuttaen nesteen takaisin maljaan. Kitty siirsihe\nsivuittain hänen luokseen.\n\n-- Denis! -- virkahti hän.\n\nPuhuteltu käänsi hurjan kirkkaat silmänsä häneen, mutta ei vastannut\nmitään.\n\n-- Minä lähden nyt takaisin, -- sanoi rouva ojentaen kätensä.\n\nO'Hara laski kauhan huolellisesti alas, nosti hänen pienten sormiensa\npäät huulilleen ja suuteli niitä. Mutta hänen kätensä ja huulensa\nolivat kylmät.\n\n-- Kunnia olkoon Jumalalle, -- huudahti hän, -- oikein suurenmoisen\nleikin sinä olet kanssani leikkinyt... oikein Bathin huvinäytelmän,\nKitty!\n\nSitten hän päästi hänen kätensä ja tarttui silmät alasluotuina jälleen\npunssikauhaan.\n\n-- Etkö tarjoa minulle käsivarttasi ja saata minua vaunuihini? --\nvirkkoi rouva hetkisen vaitiolon perästä.\n\n-- Ah, Kitty, ka, sinähän olet murskannut sydämeni; ja punssi on\nryöstänyt minulta jalkani!\n\nHänen hurjan kirkkaat silmänsä olivat syvästi murheelliset, kun hän loi\nne leskeen, ja hän oli kalpea kuin kuolema.\n\nKitty vetäytyi nopeasti taaksepäin, rypisti kulmiaan, epäröitsi,\nrypisti taas kulmiaan ja sen jälkeen hänen kasvonsa kirkastuivat vielä\nkerran.\n\n-- Sitten, sir, -- virkkoi hän, -- kun olet jälleen saanut jalat\nallesi, sallihan niiden kuljettaa sydämesi minun kotiini, niin saamme\nnähdä, mitä sen korjaamiseksi voitaisiin tehdä.\n\nHän kumarsi hänelle ja lähti.\n\nKääriessään hänet vaunuissa matkapeitteihin Stafford kuiskasi:\n\n-- Jos minä koskaan saan tilaisuuden karata kanssanne, Kitty, varon\nmillään muotoa teille ilmoittamasta, minkä tien aion valita!\n\n\n\n\nXXV kohtaus.\n\n\nVaunujen vieriessä kotiin päin Bathin maantiellä lady Standish istui\nmolemmat kädet salaperäisen kirjeen päällä ja tuijottaen ulos ikkunasta\nsilmillä, jotka eivät mitään nähneet. Päivän kajo oli alkanut värittää\npilvetöntä taivasta; ilma oli viileätä ja raitista; sumu seppelöi\nvalkoisilla juovilla niittyjä ja vainioita. Julia tunsi ruumiinsa\njokaisessa säikeessä, että sir Jasper katseli häntä kiihkeästi\nkylmässä, harmaassa valossa. Hänen sydämessään ja aivoissaan pyöri;\ntuska, voimakkaat mielenliikutukset, viimeisten kahden vuorokauden\nkuluessa toisiaan seuranneet kohtaukset kulkivat jälleen hänen sielunsa\nsilmien edessä kuin taikalyhdyssä nähtyinä.\n\nOsaksi rouva Bellairsin neuvosta ja osaksi jonkinlaisesta naisellisesta\nsuuttumuksesta, joka hänenkin hellässä sydämessään vaikutti, hän ei\nedes vilkaissut puolisoonsa, vaan istui mykkänä seutua katsellen.\nSitten huomasi hän, että sir Jasperin käsivarsi oli takaapäin hiipinyt\nhänen vyötäisilleen. Hän vavahti hiukan, mutta ei kääntynyt puolisoonsa\npäin.\n\n-- Julia, -- virkkoi tämä tukehtuneella epävarmalla äänellä, --\nJulia, minä... minä... olen tehnyt sinulle vääryyttä. -- Mutta koska\nmustasukkaisuus on yhtä vaikea sammuttaa kuin kytevä tuli, sen häijy\nlieska roihahti taas hänen sielussaan.\n\n-- Sinun täytyy kuitenkin myöntää, -- puhui hän, -- että minulla oli\naihetta. Omat sanasi, voisinpa sanoa oma tunnustuksesi...\n\nLady Standish käänsi päätänsä, kohotti raskaita luomiaan ja loi häneen\nhetkiseksi maailman kauneimmat silmät.\n\n-- Ei, -- kielsi hän, -- minä en tehnyt mitään tunnustusta. --\nHänen kielensä kärjellä värähteli muita vakuutteluja, mutta Kittyn\nvaroitukset veivät voiton.\n\n-- Sano minulle, -- pyysi mies kumartuen hänen puoleensa, -- sano\nminulle, _oliko_ se sittenkin loordi Verney?\n\nLady Standish kohotti silmänsä jälleen häneen, ja jos sellainen olisi\nollut mahdollista naisessa, jonka koko olemus oli pelkkää hellyyttä,\nhän olisi vannonut, että tuossa katseessa kuvastui halveksumista.\n\n-- Sir Jasper, -- virkkoi vaimo, -- loordi Verney hän ei suinkaan\nollut! -- Ja sitten hän lisäsi: -- Eikö tästä ole jo kylliksi puhuttu?\n\nNäin sanoen liikahdutti hän käsiään ja katsahti vaistomaisesti niissä\npitämäänsä kirjeeseen. Sitten istui hän kuin kivettyneenä. Kirje oli\nsir Jasperin käsialaa ja osoitettu rouva Bellairsille!\n\n-- Mitä sinulla siinä on? -- huudahti mies.\n\n-- Ka, enpä tiedä, sillä tämä kirje ei kuulu minulle, -- vastasi\ntoinen. -- Mutta sinä tiedät. -- Ja vapisemattomalla kädellä, mutta\nkuitenkin kylmä pelko sydämessä näytti hän sitä miehelleen. -- Sinä sen\nolet kirjoittanut, -- virkkoi hän. Sir Jasper tuijotti, hänen muotonsa\nmuuttui, ja hän joutui kovin hämilleen.\n\n-- Julia, -- huudahti hän, -- kautta kunniani, Julia! Minä vannon, että\nse ei ollut mitään, että se oli vähemmän kuin ei mitään, pelkkä joutava\nkohteliaisuus... pieni pila! -- Puhuessaan lankesi hän vaunuissa\ntoiselle polvelleen vaimonsa jalkojen juureen.\n\n-- Sitten saanen sen lukea? -- kysäisi tämä.\n\n-- Ah, Julia! -- huudahti toinen kietoen hänet käsivarsiinsa. Rouva\ntunsi hänen puristuksensa pontevan kiihkon, hän tunsi hänen sydämensä\nlyövän myrskyisesti. Äkkiä lämmeten tiesi hän joka tapauksessa\nomistavansa puolisonsa rakkauden.\n\nSitten pälkähti hänen päähänsä tuuma, josta olisi annettava tunnustusta\nälykkäämmällekin naiselle. Mutta rakkaus luo omat neronsa. Hän\nirroittautui miehensä syleilystä ja laski kirjeen hänen käteensä.\n\n-- Ota se, -- sanoi hän.\n\n-- Julia, -- huudahti Jasper, vavahtaen kiireestä kantapäähän, ja\nkyyneleet kumpusivat hänen silmiinsä, -- minä en koskaan ole häntä\nvakavasti ajatellut. Vakuutan, että vihaan sitä naista.\n\n-- Revi siis kirje, -- kehoitti lady Standish yliluonnollisella\njalomielisyydellä, joka melkein huimasi häntä itseään.\n\nSir Jasper nousi ja repi kirjeen sipaleiksi (nopeasti, jotta toinen ei\nehtisi katua sanojaan) ja viskasi ne ulos ikkunasta. Julia katseli,\nmiten palaset leijailivat värähdellen ilmassa ja hävisivät. Sisimmässä\nsydämessään sanoi hän itsekseen:\n\n\"Rouva Bellairs ja minä pysymme perin hyvinä ystävinä matkan päässä!\"\n\nHänen puolisonsa oli taas polvillaan hänen jalkojensa edessä.\n\n-- Enkeli, -- huudahti hän rukoilevasti sulkien hänet vielä kerran\nsyliinsä; ja kuitenkin hän mustasukkaisessa sielussaan nurisi kuin\näreä koira, joka ei tahdo vaieta. -- Julia, -- kuiskasi hän vaimonsa\nkorvaan, -- vain yksi sana, yksi ainoa sana, armaani! Julia, onko\nketään, ketään välillämme?\n\n-- Oh, sitäkö? -- virkkoi rouva ja hymyili viekkaasti. -- Siitä, sir,\nsaat sinä itse ottaa selvän. -- Julian pää vaipui hänen puhuessaan\nmiehen olkaa vasten.\n\n-- Sinä kiusaat minua! -- jupisi tämä. Mutta Julia tiesi, että sir\nJasper ei vielä eläissään ollut häntä niin intohimoisesti suudellut.\n\n       *       *       *       *       *\n\nRouva Bellairsin vaunut seurasivat maantiellä muutaman sadan askeleen\npäässä sir Jasperin ajopeleistä. Istuen lady Marian vieressä (joka\nkuorsasi koko tien poljennollisen säännöllisesti) Kitty katseli\nharmahtavien ketojen yli matalaa taivaanrantaa, missä aamukoin\nliekehtivä rusko verkalleen vaihtui kirkkaaksi päivänvaloksi. Hän oli\nsyviin mietteisiin vaipuneena.\n\nKiihtyneissä, ahkerasti askaroivissa aivoissaan, hän pohti monia\ntärkeitä kysymyksiä ja punnitsi lemmen-uhkapelinsä voittoja ja\ntappioita yhtä vakavasti kuin peluri kotimatkallansa rasittavan yön\njälkeen.\n\n\"Ainakin\", ajatteli hän hiukan huoahtaen, mutta silti hyvillään,\n\"tein oikein hyvän palveluksen lady Standishille. Mutta se nainen on\nhupsu, vaikka sellaisena hyvin herttainen, eikä hupsuja voi ainiaaksi\nojentaa. Tein viisaasti\", jatkoi hän, \"tuomitessani vasikan... siitä\nei epäilystäkään\". Hän vilkaisi lady Marian kuihtuneihin kasvoihin,\njotka tuossa horroksessa näyttivät sulottomilta ja epäjaloilta...\n\"Eläinnäyttely olisi tuota pikaa vienyt minulta hengen... Mutta O'Hara\npoloinen! Miten saatoinkaan nimittää häntä kurkuksi? Sillä miehellä\noli riittävästi rakkautta. Niin, mutta en minä sentään! Ihailijana\nhän menee erinomaisen hyvin mukiin; mutta puolisona? Ei minulle, ei\nminulle! Siunatkoon\", huudahti hän ärtyisästi itsekseen, \"eikö naisella\nole muuta valintaa kuin sydäntalvi, vihreä kevät tai mätäkuu? Jos vielä\nkonsanaan annan ryöstää itseni, tehköön sen maailmanmies... sellainen,\njolla on makua nauttia minusta, vaan joka ei tahdo niellä minua yhdellä\nahmaisulla.\"\n\nHän pysähtyi ajatuksissaan nauraakseen, kun herra Staffordin lähtöpuhe\nmuistui hänelle mieleen. \"Siinä olisi keveäsydäminen poika!\" mutisi\nhän. \"Reipas herrasmies, yhtä sukkela kuin itse O'Harakin ja varsin\ntukevasäärinen. Kenties\", ajatteli Kitty rouva, haukotteli ja alkoi\ntorkkua. Hänen siro päänsä nyökähti; hän uneksi pienen unelman,\nnäki hopeisen keikarin kuutamossa ja heräsi hymy huulilla. Bathin\ntuomiokirkon torninhuiput piirtyivät hopeanharmaina kultaisen usvan\nläpi; kaukana alhaalla, kun vaunut pääsivät suuren mäen harjalle,\nkiemurteli joki hopearihmana hänen silmäinsä edessä.\n\n\"Kenties... Saamme nähdä\", sanoi leski.\n\n\n\n"]