[{"data":1,"prerenderedAt":-1},["ShallowReactive",2],{"$fHIr7tRdKXEO2zHF42jYrpbjL9_ZqWAah0HcwYhY-_qI":3},{"number":4,"title":5,"author":6,"authorBirth":7,"authorDeath":8,"slug":9,"bookId":10,"genreRaw":11,"genre":12,"themes":13,"origin":14,"language":15,"yearPublished":16,"yearPublishedTranslation":17,"wordCount":18,"charCount":19,"usRestricted":20,"gutenbergId":21,"gutenbergSubjects":22,"gutenbergCategories":24,"gutenbergSummary":26,"gutenbergTranslators":27,"gutenbergDownloadCount":28,"aiDescription":29,"preamble":30,"content":31},2584,"Jännittävä talvi","Hirn, Eva",1877,1948,"2584-hirn-eva-jannittava-talvi","2584__Hirn_Eva__Jännittävä_talvi","Kertomus","romaani",[],[],"fi",1924,null,23211,132975,false,67274,[23],"Children's stories, Finnish",[25],"Novels","\"Jännittävä talvi: Kertomus\" by Eva Hirn is a novel written in the early 20th century. The story revolves around two orphaned brothers, Esko and Simo Linja, who are taken in by their uncle, Dr. Elis Someri, following their mother's death. The narrative explores the dynamics of their new living arrangements and the adjustments the boys must make in their lives, as well as the challenges faced by their uncle as he takes on the role of guardian while balancing his academic responsibilities.  At the start of the novel, Dr. Someri receives a letter informing him of his new role as the guardian of his late sister’s sons. As he discusses arrangements for their arrival with a housekeeper named Minna, their contrasting views about managing the boys hint at the impending disruption they will bring to the doctor's orderly life. The brothers eventually arrive, introducing themselves in a reserved manner while assessing their new environment. Their conversation reveals the adjustments they are prepared to make and their determination to adapt, setting the stage for a story filled with adventure, maturation, and family dynamics against the backdrop of a snowy winter. (This is an automatically generated summary.)",[],248,"Tohtori Elis Someri ryhtyy orvoksi jääneiden sisarenpoikiensa holhoojaksi, ja pojat muuttavat asumaan enonsa luokse Helsinkiin. Rauhallinen koti muuttuu vilkkaaksi, kun nuoret kokevat talvisia seikkailuja, harrastavat urheilua ja päätyvät ratkomaan jännittäviä salapoliisimysteerejä.","Eva Hirnin 'Jännittävä talvi' on Projekti Lönnrotin julkaisu\nn:o 2584. E-kirja on public domainissa sekä EU:ssa että sen\nulkopuolella, joten emme aseta mitään rajoituksia kirjan vapaan\nkäytön ja levityksen suhteen.\n\nTämän e-kirjan ovat tuottaneet Anna Siren ja Projekti Lönnrot.","JÄNNITTÄVÄ TALVI\n\nKertomus\n\n\nKirj.\n\nEVA HIRN\n\n\n\n\n\nPorvoossa,\nWerner Söderström Osakeyhtiö,\n1924.\n\n\n\n\n\n\nSISÄLLYS:\n\n    I. Pojat saapuvat.\n   II. Eno on sairas.\n  III. Urheilua.\n   IV. Uusia tuttavia.\n    V. Seikkailua.\n   VI. Salapoliisina.\n  VII. Yöllinen retki.\n VIII. Pelastus.\n   IX. Onnellinen päivä.\n\n\n\n\nI.\n\nPOJAT SAAPUVAT.\n\n\nTohtori Elis Someri istui kirjastontapaisessa huoneessa ja luki\nvastatullutta kirjettä.\n\nPäästyään viimeisen sivun loppuun hän soitti sähkökelloa. Ovi avautui\nja siististi puettu vanhanpuoleinen palvelijatar tuli sisään.\n\n— Muistaako Minna minun sisartani Veraa? kysyi tohtori.\n\n— Miks'en minä muistaisi varsin hyvin rouva Linjaa, vaikk'ei hän juuri\nole käynyt täällä. Leskenä ollessaan hän onkin enimmäkseen oleskellut\nulkomailla. Poika parat ovat asuneet vierasten luona kaiket talvet,\nvastasi puhuteltu.\n\n— Veran keuhkot eivät sietäneet Suomen ilmastoa. Viime jouluna sain\ntiedon, että hän oli kuollut Mentonessa.\n\n— Varjelkoon! Eihän tohtori ole käynyt surussakaan?\n\n— Tosiaankin. Sitä en tullut ajatelleeksi.\n\n— Kuka on huolehtinut pojista siitä saakka?\n\n— Kevätlukukauden he kävivät koulua Tampereella, niinkuin ennenkin.\nKesän he ovat olleet partioleirillä. Mutta nyt sain kirjeen Veran\nasianajajalta, joka ilmoittaa, että minut on nimitetty poikien\nholhoojaksi.\n\n— No en ole kuullut ihmeellisempää!\n\n— Heidät siirretään Helsingin lyseoon vastaaville luokille ja äidin\ntoivomuksesta he saavat kodin minun luonani. Minusta tulee heille isän\nsijainen.\n\nMinna hillitsi sopimattoman hymyilyn ja kysyi:\n\n— Kuka sitten korvaa heille äidin hellyyden?\n\n— Toivon, että Minna näyttää heille naisellista osanottoa, ja minä\nai'on kohdella heitä ystävällisesti ja hienotunteisesti. — He tulevat\nensi viikolla, jolloin koulut alkavat. Minna on hyvä ja ostaa pari\nsänkyä ja järjestää heille oman huoneen jonnekin tänne.\n\n— Uhrataanko tohtorin luku-, makuu- vai ruokahuone?\n\n— Ruokahuone sopii, etenkin, koska käytävä erottaa sen muista\nhuoneista. Minna saa tarjota ruoan tarjottimella kullekin. Silloin\nvoimme tehdä työtä tarvitsematta nousta kirjoituspöydän äärestä monta\nkertaa päivässä.\n\n— Tähän taloon näkyy tulevan oikea maanjäristys. Toistakymmentä vuotta\non täällä ollut kaikki samalla paikalla. Mutta ateriat ovat syötävät\nison pöydän ääressä, mahtuuhan tänne silti sängyt.\n\n— Minna järjestää niin, että saan tehdä työtä rauhassa ja että pojat\nviihtyvät ilman suuria mullistuksia. Minä maksan lisämenot.\n\n— Eikö joku toinen sukulainen sopisi paremmin hoivaamaan poikia? Minä\nen ole koskaan hoitanut muita kuin vanhojapoikia.\n\n— Heillä ei ole yhtään muita sukulaisia. Sitäpaitsi teen tämän\nmielelläni rakkaan sisareni pojille.\n\n— Pojat särkevät porsliinit, repivät vaatteisiin kolmikulmaisia\nreikiä, säikyttävät hevosia, karkaavat merille ja sytyttävät tulipaloja\nvarastoihin polttaessaan salaa tupakkaa.\n\n— He ovat turvattomia orpoja, sanoi tohtori.\n\nMinnan luonto puhui poikien puolesta, mutta järki varoitti antautumasta\nuhkarohkeaan yritykseen.\n\n— Talvella he putoavat heikon jään aikana virtaan, kesällä he\nkuljettavat sisiliskoja ja matelevaisia pulloissa kylpyammeeseen ja\nsyksyllä saa kuivata likomärkiä saappaita pitkin keittiötä.\n\n— Minna on luultavasti oikeassa. Taitaa olla viisainta jättää heidät\nentiseen asuntoonsa Tampereelle.\n\n— Kuinka vanhoja he ovat?\n\n— Asianajaja kirjoittaa, että Esko on 13 ja Simo 12 vuotta vanha.\nNuorina he jäivät orvoiksi.\n\n— Kyllä vain he ovat otettavat tänne. Tohtorilla ja minulla ei muutoin\nolisi tunnonrauhaa ikimaailmassa, sanoi Minna päättäväisesti.\n\n— Mutta jos he talvella putoavat heikkoon — —\n\n— Täytyy varoittaa ja uhata. Eiköhän noista selviä. Onhan ihmisillä\nollut poikia monta tuhatta vuotta ja useimmat vanhemmat ovat\nsäilyttäneet järkensä.\n\n— Minä olen iloinen, että Minna ymmärtää meidän velvollisuutemme.\nJota minä sitäpaitsi otaksuinkin. Nyt jätän asian Minnan haltuun. Kun\npojat saapuvat, tulkoot luokseni tervehtimään ja sopimaan yhteisestä\nmenettelytavasta.\n\n— Eikö tohtori mene asemalle heitä vastaanottamaan?\n\n— Minä en siedä ihmisvilinää, risteileviä ratoja, kiirettä, eri\nsuunnille kulkevia junia ja työntökärryjä. Ajakoot tänne osoitteen\nmukaan, tai Minna saa palkata puumiehen menemään heitä vastaan, — ja\ntohtori kääntyi papereihinsa päin.\n\nMinna poistui mielenliikutuksen vallassa.\n\nHän ajatteli tulevaa suurta häiriötä ja mullistusta hiljaisessa\nkodissa. Tohtori Someri oli dosenttina yliopistossa. Hän oli omistanut\nkaiken aikansa tieteelle. Vaikka hän oli asunut ylioppilasvuosilta\nsaakka Helsingissä, ei hän tuntenut kaupungista juuri enempää kuin tiet\nyliopistoon, kirjastoihin ja tieteellisiin kokoelmiin. Kirjat olivat\nhänen ainoat ystävänsä, mustepullo ja kynä hänen lähin seurapiirinsä.\nElämän hyörinästä hän ei tietänyt muuta, kuin mikä kohtasi hänen\nhajamielistä katsettaan kaduilla. Joku harva tiedemies kävi hänen\nluonaan. Minna hoiti ominpäin talouden, vaatteet, vuokran, puut ja\nverojen maksut.\n\nNyt tulisi kaksi nuorta olentoa vilkastuttamaan ja luultavasti\nhäiritsemään talon ankarasti säännösteltyä elämää.\n\nMinna oli luonteeltaan tarmokas nainen. Hän alkoi heti valmistella\npoikien vastaanottoa.\n\nHän tilasi pari hauskaa sänkyä ruokahuoneeseen, jossa olikin\nollut hyvin vähän huonekaluja. Ikkunoitten väliin hän järjesti\nkirjoituspöydän ja tyhjensi vaatekomeron, jossa oli ollut tohtorin\nvanhaa romua.\n\nPari päivää myöhemmin saapuivat rautatieltä poikien matkakapineet ja\ntohtorille osoitettu käärö.\n\nMinna vei sen avaamattomana sisään.\n\n— Mitähän nämä ovat? kysyi hämmästynyt tohtori avattuaan siteet.\n\n— Nekkuja ja lakritsipiippuja! Poikien tuomisia luultavasti, otaksui\nMinna.\n\n— Onkohan heidän tarkoituksensa, että minun pitää syödä tuollaista\nmoskaa? Minna säästää tämän heille itselleen.\n\n— He voivat loukkaantua pahanpäiväisesti. Tohtorin pitäisi syödä\nvaikka vähänkin, kun he lähettävät, mitä he parhaimpana pitävät.\n\nTohtori koetti venyttää palaa nekusta, ja vihdoin siinä onnistuikin.\nSitten hän puraisi lakritsia päälle, mutta sylki pian kaikki suustaan\nalkaen huuhtoa sitä hammasvedellä.\n\n— Minna saa syödä loput. Pojilla näkyy olevan merkillinen maku.\nSaa nähdä minkälaiseen ruokaan he ovat tottuneet. — Onko Minna\nhuomannut, että minun sohvatyynyni on kadonnut ja vesi on tyhjentynyt\njuoma-astiasta?\n\n— Täällä ei ole käynyt kukaan, mutta illalla kuului ullakolta\naskeleita ja joku heitti ylhäältä vettä pihaan. Kunhan vain ei olisi\nhenkiä liikkeellä.\n\n— Vielä mitä. Mutta merkillistä että pojat eivät ole saapuneet.\n\n— Minä olen odottanut heitä jo pari päivää. Koulukin alkaa ylihuomenna.\n\n— Ihmeellistä. Mikähän ylipäänsä aiheuttaa lasten katoamisen?\n\n— Mustalaiset voivat varastaa tai rosvot ottaa panttivangeiksi.\nKuninkaanpoikia varsinkin viedään usein, vastasi Minna, joka oli ahkera\nlainakirjastoromaanien lukija.\n\n— Ei sellaista tapahdu nykypäivinä.\n\n— Ehkä poika parat ovat lähteneet merille päästäkseen käymästä ankaraa\nkoulua. Taikka makaavat kirurgilla katkaistuaan jalkansa vaihtaessaan\njunaa. Joku roisto on voinut narrata heitä tallettamaan varastettuja\nkelloja ja viattomat lapset viruvat paraikaa vankilan kosteissa\nholveissa.\n\nTohtori alkoi aavistaa holhoojan aseman tukaluutta. Onneksi ovikello\nsoi keskeyttäen Minnan ajatuksen lennon.\n\nMolemmat menivät eteiseen toivoen samaa.\n\nMinnan avattua oven astui kaksi poikasta sisään. He vetivät lakit\npäästään ja kumarsivat jäykästi.\n\n— Hyvää päivää. Me ollaan Linjan pojat, sanoi pitempi heistä.\n\n— Tervetuloa tänne. Olemme jo odottaneet teitä. Minä olen enonne Elis\nSomeri, sanoi tohtori.\n\n— Tulkaa nyt sisään, poika kullat. Tässä on uusi kotinne, olkoon\nelämänne täällä onnellista ja teille edullista, tervehti Minna\nsäteillen ystävällisyyttä.\n\n— Minä vetäydyn nyt huoneeseeni. Tulkaa sitten sinne, kun olette vähän\nkotiutuneet, sanoi tohtori, joka ei tiennyt, mitä nyt tekisi.\n\nPojat seurasivat Minnaa, joka tarjosi kahvia ja puheli suulaasti.\n\n— Onko eno tavallinen mies? kysyi nuorempi pojista.\n\n— Hän on hyvä ja viisas ja oppinut mies, selitti Minna.\n\n— Luuletko, Simo, että sellainen jaksaa asua meidän kanssamme\nkuukauttakaan? kysyi vanhempi.\n\n— Miks'ei, kun meillä on eri huoneet? Katso, Esko, kuinka nämä huoneet\novat koulumaisia. Ei ole mattoja, pöytäliinoja tai tyynyjä.\n\n— Eikä kukkia, tauluja tai rihkamaa, täydensi Simo.\n\n— Tässä huoneessa saatte asua, paitsi että täällä syödään suuren\npöydän ääressä. Sanokaa vain, jos kaipaatte jotakin. Minä olen sullonut\ntavaranne laatikkoihin. Kirjat ja paperit ovat hyllyllä. Täällä olette\nrauhassa, ettekä häiritse tohtorin työtä.\n\n— Mitä eno tekee? kysyi Esko.\n\n— Hän luennoitsee yliopistossa ja laskee kotona päivät pitkät.\n\n— Mitä hän laskee? Rahojaanko?\n\n— Tohtori ei ole mikään juutalainen. Hän laskee numeroita ja\nkirjaimia, sekä suomalaisia että vieraskielisiä. Hän kirjoittaa aina\nvain uusia paperit täyteen, vaikka entisiä on pakoittain. Ei niistä näy\neroa ensinkään, toinen sivu on kuin edellinenkin. Mutta nyt on aika\nmennä puhumaan hänen kanssaan.\n\nPojat astuivat varpaisillaan lukuhuoneeseen. Tohtori oli syventynyt\nlukemiseen, eikä huomannut heitä. Outo hiljaisuus vallitsi poikien\nseistessä oven suussa. Vihdoin Simo otti taskustaan munalukon, jonka\nhän pudotti lattialle.\n\nTohtori hätkähti ja kääntyi äkisti tuolillaan.\n\n— Mitä tämä merkitsee? kysyi hän.\n\n— Simo tarkoitti vain, että me ollaan täällä, selitti Esko lisäten: —\nolisit mieluummin rykäissyt, Simo. Eno olisi paremmin ymmärtänyt sitä.\n\n— Lausun ensiksi teidät sydämellisesti tervetulleiksi uuteen kotiinne.\nÄitinne viimeinen tahto ja oma velvollisuuden tuntoni määräävät teidät\nminun holhoukseni alaisiksi. Toivon, ett'ei teillä ole mitään sitä\nvastaan, aloitti tohtori luennoitsevaan tapaan.\n\n— Me ollaan päätetty asettua tänne, sanoi Esko.\n\n— Mitäpä muuta te voisittekaan tehdä? kysyi tohtori.\n\n— Me ollaan totuttu hoitamaan itseämme. Äiti oli melkein aina\netelässä. Kyllä me tiedetään monta tapaa elättää itseämme. Asiapojiksi\nja hissipojiksi on helppo päästä, kun on siistit vaatteet ja kun\non vähänkin koulua käynyt. Sijannäyttäjiksi eläviinkuviin tai\nkeilaratapojiksi me varmasti ruvettaisiin. Mutta ensiksi me tehtiin\nhavaintoja ja päätettiinkin jäädä tänne, sanoi Esko.\n\n— Että meistä tulisi herroja, lisäsi Simo.\n\n— Tietysti teidän täytyy saada oppia ja sivistystä. Mutta mistä\nhavainnoista puhutte?\n\n— Me saavuttiin Helsinkiin samalla kertaa kuin tavaratkin, mutta me\ntahdottiin ensin tarkastaa, minkälainen paikka tämä oli. Me asetuttiin\ntuonne ullakolle ja seurattiin elämää sieltä.\n\n— Ja syötiin automaatissa. Ullakolla on mainiota asua, kun koko lattia\non laudoitettu. Me lainattiin täältä alhaalta pari tyynyä ja maattiin\nvanhoilla patjoilla, jotka me löydettiin sieltä. Sitten me käytiin kuin\nintiaanit polulla saadaksemme vettä, kertoi Simo.\n\n— Minusta te olette menetelleet sangen omituisesti. Miksi ette\nilmoittautuneet heti? kysyi tohtori.\n\n— Niin tyhmiä me ei olla. Silloin enon oikea luonto olisi paljastunut\nliian myöhään, kun me jo oltaisiin kiinni kuin hiiret loukussa.\n\n— Ehkä te suosiollisesti ilmoittaisitte, mitä havaintoja te olette\ntehneet, kysyi tohtori hiukan terävästi.\n\n— Että eno ei huomaa, mitä tapahtuu kotona tai kadulla. Me hiivittiin\ntäällä sisällä, kun Minna oli ulkona. Avain me kaapattiin eteisen\nnaulasta melkein hengenvaaran uhalla, sanoi Esko.\n\n— Sellaisten kanssa, jotka huomaavat kaikkea, on vaikea olla.\nVirtasen täti Tampereella keksi tahrat ja reiät ja hienon käytöksen ja\nkyynärpäät ja kaikki mikä tippui lattialle ja kunnioituksen vanhempia\nkohtaan, sanoi Simo.\n\n— Ja sitten täällä ei käy vaarallisia naisia, ainoastaan siivooja tai\npesijätär ja sellaisia.\n\n— Kutka ovat vaarallisia naisia?\n\n— Sivistyneet ja hienot ja osaanottavaiset ja helläsydamiset.\nSellaiset huomaavat heti, että me ollaan: \"huonostikasvatettuja ja\nlaiminlyötyjä poika parkoja\".\n\n— Oletteko te sellaisia? Olihan Veralla varaa kasvattaa teitä.\n\n— Virtasen täti sanoi, että sivistys ei pysty meihin. Kun Simo särki\nkiinalaisen kupin. Välittääkö eno hienosta käyttäytymisestä? Onko Minna\nkantelupussi? Saako pihalla polttaa rakettia? Onko enosta elävät kuvat\nhaitallisia kasvaville pojille? Rouva Virtasesta on.\n\n— Kaikki nämä asiat ovat minun kokemukseni ulkopuolella. Minä en voi\ntuhlata aikaani muodostaakseni mielipidettä sellaisesta. Sopikaamme\nvain yhteisestä menettelytavasta, silloin voimme järjestää elämämme\nmukavaksi. Minä olen kirjoittanut mielipiteeni paperille. Te voitte\ntehdä samoin. Sovittuamme ehdoista allekirjoitamme asiakirjan.\n\n— Omalla verellämme, sanoi Simo.\n\n— Sinisellä musteella, kyllä se velvoittaa. Lue Esko, kehoitti tohtori\nojentaen paperin tälle.\n\nEsko luki:\n\n\"Esko ja Simo Linja sitoutuvat käymään koulua ja itse hoitamaan\nkoulutehtävänsä. Enonsa huoneeseen he tulevat ainoastaan tärkeille\nasioille, jolloin he kolkuttavat ensin ovelle. He eivät ryhdy suuriin\nmuutoksiin keskustelematta enonsa kanssa.\n\n\"Tällaisia ovat: lähteminen merille, lentäminen lentokoneella,\npyssyjen ostaminen ja vieraitten kutsuminen taloon. He saavat vapaan\ntäysihoidon, mutta maksavat itse vaatteensa, koulumenonsa ja muut\ntarpeensa. Minnan toimeksi jää asioiden järjestäminen, niin että\npoikien vuotuiset tulot riittävät.\n\n\"Heidän enonsa kasvattaa heitä joka sunnuntai 5-6 j.p.p., jolloin\nhe saavat kääntyä hänen puoleensa pyytääkseen neuvoja omaatuntoa,\nmoraalia ja hyvää käytöstä koskevissa asioissa. Silloin heille\nmyöskin määrätään rangaistus tai anteeksianto viikon hairahduksista.\nJoka torstai-iltapäivän omistaa eno heille, joko sivistääkseen tai\nhuvittaakseen heitä. Ainakin tämä tapahtuu joka toinen torstai\ntai vähintään kerta kuussa. Muuten jokaisella on henkilökohtainen\nvapautensa, jota ainoastaan soveliaisuus rajoittaa.\"\n\n— Kirjoitetaanko alle? kysyi Esko.\n\n— En minä ainakaan uskalla. Enolla on varmaankin aivan toinen\nsoveliaisuuden raja kuin meillä, sanoi Simo.\n\n— Keksikää sopivampi sana, kehoitti tohtori.\n\n— Kuolemanvaara, ehdotti Simo.\n\n— Tai kamalaan kiikkiin joutuminen, sanoi Esko.\n\n— Olkoon vaikka niinkin, vaikka minusta se on liian laaja käsite. Mitä\nte toivotte ja lupaatte omasta puolestanne?\n\n— Tahtoisimme nukkua myöhään lupapäivinä, pitää kutsut syntymäpäivinä,\nkäydä koiranäyttelyissä ja pitää keväällä lasipurnukoissa matelijoita,\nnilviäisiä ja sammakon mätiä, josta kehittyy sammakoita, sanoi Esko.\n\n— Minä tahtoisin, että määrättäisiin, keneltä voi saada apua, kun\nsattuu harmillinen matikan lasku, sanoi Simo.\n\n— Autan teitä mielelläni, kun luokseni 5:n ja 6:n välillä, silloin en\ntee muutakaan. Mihinkä te sitoudutte?\n\n— Me voidaan juosta enon asioilla Tampereella, me vietiin kukkia\napteekkarin neidille siltä tuomarilta, joka asui Virtasella.\n\n— En minä vaadi sellaisia palveluksia, sanoi eno lyhyesti.\n\n— Me luvataan antaa enolle ja Minnalle syntymäpäivä- ja joululahja,\njatkoi Esko.\n\n— Sattuupa niinkin. Kerran ryöstettiin Lontoossa nuori tyttö omasta\nhuoneestaan ja Berliinissä murhataan tiedemiehiä oman kirjoituspöytänsä\nääressä. Konstantinoopelissa tapahtuu alituiseen kamalia tekoja\nyksityisten kotona.\n\n— Lisäksi me luvataan kiilloittaa enon kengät ja leikata liikavarpaat,\nsanoi Esko.\n\n— Tätä viimeistä toimitusta vastaan panen minä jyrkän vastalauseen,\nsanoi tohtori.\n\n— Lihavat ihmiset tarvitsevat ainakin apua sellaisessa, mutta ei me\ntyrkytetä sitä enolle.\n\nVihdoin oli poikien ehdotusten täydentämä sopimus valmis. Tämä\nnaulattiin seinään kirjoituspöydän viereen.\n\n       *       *       *       *       *\n\nUusi elämä oli hyvin lupaava. Pojat, jotka olivat tottuneet mukautumaan\nvierasten ihmisten elämään, järjestivät itse asiansa.\n\nHe ostivat koulutarpeensa, maksoivat lukukausimaksunsa ja huolehtivat\nvoimistelupuvuistaan, kasveistaan ja muista tarpeista. Koulutyöt he\nhoitivat paremmin kuin moni muu, jonka läksyt kuulustellaan, sillä he\nsaivat aina itse vastata edistymisestään.\n\nTohtori oli tyytyväinen, sillä pojat olivat joko koulussa, lukivat\nläksyjään, taikka urheilivat toveriensa seurassa.\n\nTyytyväisin oli Minna, sillä hän oli odottanut aivan toista elämää.\n\nKerran hän kysyi pojilta:\n\n— Teitä on varmaankin piesty paljon aikanaan?\n\n— En minä muista saaneeni selkään muuta kuin joskus tapellessa isomman\ntoverin kanssa, vastasi Simo.\n\n— Sitten olette istuneet pimeässä komerossa päiväkausia?\n\n— Virtasen täti pisti joskus kymmeneksi minuutiksi nurkkaan.\n\n— Entäs tukkapöllyjä, korvatillikoita tai nipistyksiä?\n\n— Miten Minna on saanut tuollaista päähänsä? Toiset ovat välistä\ntoruneet, mutta ei meitä muuten ole rääkätty.\n\n— Tehän ette uskalla tehdä sellaista, mitä muut pojat tekevät. Astiat\nsäilyvät ehjinä — — —\n\n— Pesukannu prätskäs eilen, pani Simo väliin.\n\n— Ette ole sytyttäneet uutimia tuleen, piirtäneet hiilellä pilakuvia\nseinille tai tappaneet maitopuodin rouvan kissaa.\n\n— Kissoja me rakastetaan yhtä paljon kuin lehmä kesää, sanoi Esko.\n\n— Siunatut pojat! Silloinhan minä voin tuoda Järtekryynin kotiin.\n\n— Mikä se on?\n\n— Se on minun rakas kissani. Nimi on ruotsalainen hyväilynimi ja\nmerkitsee melkein sydänkäpyä. Minä vein sen Lunteenskalle kun te\ntulitte. Muutamat pojat hirttävät kissoja.\n\n— Kuka on Minnalle selittänyt poikien ominaisuuksia ylipäänsä\nprikulleen? Sattumalta me ollaan toista maata kuin muut.\n\n— Älä maffaile, Simo, voit vielä kerran paljastua.\n\n— Minulla on monta tuttavaa, jotka palvelevat poikaperheissä.\nYhdessäkin paikassa olivat nääs niin viisaita, että laittoivat\nsellaisen sähkötempun, että kun joku tuli katsomaan, joko pojat\nnukkuivat, niin sähkö sammui. Kun ovi taas sulkeutui niin valo syttyi\nja pojan pahukset lukivat pitkin öitä.\n\n— Läksyjäänkö? kysyi Esko.\n\n— Kysyy vielä. Kuuluvat enimmäkseen lukeneen ihmisestä, joka asui kuin\nluontokappale alastomana puissa. Mitä ne sellaista kirjoittavatkin ja\nlukevat? Kun kuuluu syöneen raakaa lihaa ja tappoi käsineen eläimiä.\n\n— Mitä ne siellä huoneessa voivat tappaa muuta kuin hyvin pieniä\neläimiä, kiusoitteli Esko.\n\n— Apinamies tappoi. Mutta ne pojat saivat rangaistuksen siitä\nvilpillisestä elämästään. Laskennon opettaja antoi ehdot toiselle ja\ntoiselta hävisi potkupallo ja sai paiseita istumapaikkaan. Ei silti,\nett'ei paiseita tule syyttömällekin.\n\n— Jeh. Niinkuin Tampereen lyseon vahtimestarille ja Laatsarukselle,\njoka olikin kantelupytty, mutta sitä aikaihmiset eivät pidä minään,\nsanoi Simo.\n\n— En minä vain ole lukenut sellaista Laatsaruksesta, sanoi Minna.\n\n— Simo tarkoittaa vahtimestaria, hänellä on sekava puhe.\n\n— Vahtimestarillako?\n\n— Ei vain Simolla.\n\n— Jolle Eskon puhe on sukua, sanoi Simo.\n\n— Älkää nyt suuttuko, pojat. Molemmathan te puhutte selvää suomea.\n\n— Ei me suututa milloinkaan toisillemme. Joskus vain tapellaan, sanoi\nSimo.\n\n— Minä olenkin ihmetellyt, kun te aina olette niin yhtäpoikaa.\n\n— Äidin ajoista asti ei kukaan ole ollut oikein yhtäpoikaa meidän\nkanssamme. Minä meinaan sillä tavalla kuin perheissä ollaan. Sitävarten\nmeidän täytyy pitää yhtä ja olla perhe keskenämme sanoi Esko.\n\n— Ja hyvä perhe se onkin, sanoi Simo.\n\n— Voi poika pahasia, jupisi Minna mennessään keittiöön.\n\n       *       *       *       *       *\n\nIllalla kysyi Simo Eskolta:\n\n— Suretko sinä äitiä?\n\n— Tavallisesti minä muistan vain, että hän on pitkällä\nulkomaanmatkalla. Kun on tottunut olemaan niin paljon ilman äitiä, niin\nei osaa oikein surrakaan. Mutta kun muistaa, ett'ei hän tule koskaan\ntakaisin, niin täytyy äkkiä ruveta ajattelemaan muita asioita.\n\n— Eikö sinustakin äidit ole kaikista tärkeimmät naiset? kysyi Simo.\n\n— Jeh. Ja niitten pitäisi olla terveitä ja kuolla vasta kun pojat ovat\nisoja, eivätkä enää iltasilla ole huonolla elämisen päällä.\n\n— Minä muistan kuinka meillä oli tuhkarokko kesällä, kun äiti oli\nkotona. Se oli kivaa. Sai maata vain ja toinen hoiti ja oli levoton,\nymmärrätkö? Noin mukavasti levoton ja katsoi niinkun äidit katsovat ja\nkääri peitettä ja muuta sellaista. Huomasitko, Esko? Niinkuin äidit\ntekevät? kysyi Simo purren lakanan reunaa.\n\n— Nuku nyt. Minä en välitä puhua tuollaisesta, kun minä en muista,\neikä haluta muistaa, eikä kuulla. Eikä lukea muitten äideistä, sanoi\nEsko samealla äänellä.\n\n— Niin. Kun meillä on aina ollut niin vähän äitiä.\n\n— Niinpaljon vain että — tietää.\n\n— Ja nyt ei ole yhtään.\n\n\n\n\nII.\n\nENO ON SAIRAS.\n\n\nKun pojat tulla tömisivät tavallisella melulla rappuja ylös, seisoi\nMinna ovella ja antoi merkkejä saadakseen heidät vaikenemaan.\n\n— Ole vaiti, Esko, sanoi Simo, joka tuli ensimmäisenä. — Etkö näe,\nettä Minna hosuu justiin kuin tulensammutuksessa? Mitä on tapahtunut?\n\n— Tulkaa hiljaa sisään, poikaparat. Onnettomuus on kohdannut sitä,\njoka sen vähiten ansaitsee.\n\n— Onko minulle sattunut jotain harmia? kysyi Esko.\n\n— Sinäpä sen olisit ansainnutkin, koska julkeat olla itserakas\nkoettelemuksen hetkellä.\n\n— Minna sanoo nyt pian, mitä on tapahtunut, niin me osataan käyttäytyä\nkuin on soveliasta, sanoi Esko, joka oli tottunut Minnan valituksiin.\n\n— Onko Järtekryyni tehnyt itsemurhan onnettomasta rakkaudesta? kysyi\nSimo.\n\n— Kyllä vielä lopetatte sydämettömät puheenne, kun kuulette.\nMitenkähän tämä elämä on niin omituista, että kaikki on rakennettu\nhiekalle, eikä kukaan tiedä, milloin perikato uhkaa ja tikapuut\nkaatuvat isäntänsä kanssa. Ihmisellä ei ole turvaa eikä auttajaa,\nvaan kirjatkin tulevat alas ja lyövät sitä päähän, jolta jo on jalka\nnyrjähtänyt.\n\n— Onko täällä ollut tulipalo ja palosotilaat ovat loukkaantuneet?,\nkysyi Simo.\n\n— Tai murtovarkaita, joitten päälle kirjat ovat pudonneet? otaksui\nEsko.\n\n— Tohtori kiipesi tikapuille ottaakseen kirjoja ylähyllyltä, jonka\npäällä tohtorin isävainajan muistopatsas on, ja putosi permannolle ja\nnyrjähytti säären.\n\n— Isävainajako? kysyi Esko.\n\n— Eskolle voi vielä onnettomuus sattua omaan nilkkaan, kun kaivaa\nkuoppaa toiselle, vaikka on malka omassa silmässä.\n\n— Rakas Minna, älä puhu niin paljon vertauksia, että kaikki sotkeutuu.\nKerro nyt, onko eno todellakin loukkaantunut? kysyi Simo levottomana.\n\n— Haetaan heti lääkäri, sanoi Esko.\n\n— Tohtorin jalka on kääreissä. Minä soitin heti lääkäriä. Jalka ei\nole poikki, vaan pahasti nyrjähtänyt. Kylmiä kääreitä on vaihdettava\naina kolmen tunnin kuluttua. Tohtori ei tahtonut sairashuoneeseen, ja\nikävä siellä olisikin. Viime viikolla minä näin sellaista unta, että\nhampaat lähtivät suusta, ja se merkitsee pahaa. Mutta kun ihmisen pitää\nolla sokeudella lyöty eikä hoksaa, että hampaat merkitsevät portaita ja\nsärkyviä tikapuita. Ja piti sen pystinkin tulla alas ja isän kolahtaa\npoikansa selkään.\n\n— Särkyikö isoisän kipsikuva?\n\n— Rikki meni. Silläkin voi olla tarkoituksensa, että oli joku tohtorin\ntekemä koirankuri jäänyt isältä rankaisematta. Ja nyt se on sovitettu.\n\n— Minä en usko, että eno on nuorenakaan tehnyt kepposia. Nukkuuko hän\nnyt? kysyi Simo.\n\nSamassa soikin kello tohtorin huoneessa ja Minna kiiruhti sinne.\n\n— Tämä on kurja paikka. Eikä meistä ole sairaanhoitajiksi, sanoi Esko\nhuolestuneen näköisenä.\n\n— Ja kehnoja seuranpitäjiä me ollaan aikaihmisille. Täytyy vain olla\niloisia ja lohduttaa. Aina sitä keksii jonkun hyvän puolen pahassakin\nasiassa, sanoi Simo.\n\nMinna palasi ja sanoi tohtorin tahtovan tavata poikia.\n\nNämä hiipivät varovaisesti makuuhuoneeseen ja seisoivat juhlallisen\nnäköisinä tohtorin sängyn ääressä.\n\n— Minna on varmaankin kertonut harmillisesta tapaturmasta, joka on\nkohdannut minua. Istuutukaa, pojat ja puhelkaa. Pakotus on helpottanut\nja aika käy pitkäksi tässä maatessa.\n\n— Oli sentään onni, ett'ei tämä sattunut jollekin urheilijalle. Kyllä\noli aika harmi Tuulokselle, kun hän satutti säärensä. Mutta se poika\naikoo loikata Pariisissa, vaikka luut menisivät mäsäksi. Eikö eno ole\niloinen; ett'ei esimerkiksi Ritola kiivennyt tikapuille?\n\n— Hm, murahti tohtori äreämmin kuin hänen tapansa oli.\n\n— Tampereella oli viime talvena hurjan vikkelä murtovaras. Poliisit\nolivat vähä monta kertaa hänen jäljillään, mutta aina hän vain pelasti\nnahkansa. Vasta toukokuussa hän kompastui pieneen kiveen ja pollarit\nveivät hänet monivuotiseen vankeuteen.\n\n— Ja Hirvosten poikien isän ori taittoi jalkansa juuri mennessä\nkilpa-ajoon. Siitä vasta tuli vahinko, lohdutti Esko.\n\n— Tarkoitat, ett'ei minusta ole niin paljon vahinkoa kuin Hirvosten\nhevosesta, sanoi tohtori.\n\n— Tietysti olisi enemmänkin, jos jalka ei paranisi. Mutta eno\nei välitä juoksemisesta, eikä loikkaamisesta, eikä justiin\nkävelemisestäkään, niin että nyrjähtämisestä kai ei ole niin paljon\nväliä?\n\n— Eikä enon tarvitse juosta pakoon pollareja. Ja matematiikka on\nehjänä päässä, sanoi Simo, mutta lisäsi hetken päästä muistaessaan\nMinnan kertomuksen. — Kolahuttiko isoisä pudotessaan enon aivoja? Se\nolisi ollut vahinko.\n\n— Minusta on rehellisen ihmisen jalankin nyrjäyttäminen\nsäälittävämpää, kuin murtovarkaan tai hevosen tapaturmat, sanoi eno.\n\n— Mutta minusta eno suoriutui jokseenkin vähällä. Molemmat jalat\nolisivat voineet mennä mäsäksi, kädet ruhjoutua ja nenä levitä ympäri\nnaamataulua. Pöydän nurkka tunkeutuu usein silmään ja pudistaa sen ulos\npäästä. Kunhan vain sisälmykset eivät olisi mullinmallin. Maksa ja\nmunuainen ovat voineet mennä sekaisin. Mutta sitä ei huomaa ulkoapäin,\njatkoi Simo lohduttelemistaan.\n\n— Ja tiedätkö sinä, kuinka tärkeä työ jää minulta monta viikkoa\neteenpäin ratkaisematta.\n\n— Mutta kun kukaan ei odota sen ratkaisua, niin kukaan ei sure.\n\n— Enkö minä ole kukaan? Mutta jätetään tämä asia, jota ei voi auttaa.\nKertokaa jotain koulustanne.\n\n— Meillä oli kamalan sotkuista äänneoppia. Pojat kertoivat, että\nopettajan rouva oli karannut. Eikä se ollutkaan ihme, jos hän pehmitti\nsitä rouvaa niikuin t:tä ja p:tä ja k:ta tänäpäivänä. Kun Kauko\nei osannut vokaalisointua, niin opettaja sanoi, että Sysmässä on\nviisaampia lampaita, kuin tällä luokalla poikia, sanoi Simo.\n\n— Minusta se oli tavattoman epäkohteliaasti sanottu, tuumi tohtori,\njoka tunsi joutuvansa Sysmän lampaitten tasolle, kun oli kysymys\nvokaalisoinnun säännöistä.\n\n— Aikaihmiset eivät välitä vähääkään olla kohteliaita pojille.\nLaulunopettajakin oli kamalan töykeä minulle.\n\n— Mitä sinä sitten teit?\n\n— Minä vahvistin vain toisten laulua, tai oikeastaan panin siihen\nenemmän ryhtiä ja pontta.\n\n— No sehän ei ollut vaarallista.\n\n— Minusta muutamat laulut ovat niin veteliä. Mutta ne tulevat\nmeheviksi, kun säkeitten loppuun lisää jonkun tarmokkaan sanan.\n\"Korppi\" on erinomainen sana sellaiseen uudistukseen. Sen minä lauloin\naina rivin loppuun, kun muut venyttivät laulua kuin vesivelliä.\nLaulapas Esko \"Oi jos oisit\", niin minä näytän, miltä se kuului.\n\nJa Esko lauloi Simon lisätessä viimeisen sanan niin, että se sointui\nedellisen sanan säveleeseen:\n\n    Oi jos oisit sydämeni — korppi,\n    raitis niinkuin uusi oras, — korppi,\n    puhdas kuni kehdon lapsi — korppi,\n    kirkas kuni lähteen silmä — korppi,\n    Niin jos oisit sydämeni — korppi.\n\n— Kiitä onneasi, Simo, että laulunopettaja ei vaadi samaa kuria kuin\nmuut, muuten olisi sinulla kotimuikkari taskussa, tai kahden tunnin\njälki-istunto, nauroi Esko.\n\n— Parasta on mukautua opettajan mielipiteen mukaan, koska hän on\nasiantuntija tällä alalla. Minusta se kuului kauniilta silläkin\ntavalla, kuin te sen lauloitte, sanoi tohtori.\n\n— Minulla oli paha paikka edessä tänäpäivänä, kun täytyi kirjoittaa\nluokalla aine Sokrateesta, kertoi Esko.\n\n— Hänestä kai te olette lukeneet historiassa?\n\n— Kyllä minä muistinkin tosiasiat, vuosiluvut ja nimet, mutta luuleeko\neno, että opettaja tyytyy siihen?\n\n— Kirjoituksen tulee varmaan olla siistiä ja kieli huolellista.\n\n— Ei sekään riitä. Opettaja sanoi, että: \"käyttäkää nyt omintakeista\narvostelukykyä. Kirjoittakaa Sokrateen vaikutuksesta kansaan,\noppilaisiinsa, perheeseensä ja tuomareihinsa\". Meidän piti arvostella\nmoraalia, ajan käsityskantaa, sen tapoja ja Sokrateen hengen suuruutta.\n\n— Esko parka! Tuollaiseen ei olisi minustakaan, sanoi tohtori.\n\n— Kittiä minäkään sellaisesta. Ensiksi minä kirjoitin, mitä historian\nkirjassa seisoi ja sitten minä panin, että tuomareihinsa hän vaikutti\nhaitallisesti, koska nämä sydämistyivät niin, että juottivat myrkkyä\nhänelle. Kansa rakasti häntä, koska hän oli hurjan puhelias. Oppilaat\nitkivät kuolinhetkellä, niin että Sokrateen piti sanoa että: \"tukkikaa\nsuunne, että saan kuolla rauhassa. Sitävarten minä kyyräsin Xantipankin\npois.\" Rouvaansa hän ei vaikuttanut yhtään millään tavalla. Se oli\nrouva, joka vaikutti. Sitten minä kirjoitin, että Sokrates kuoli\nsanoen: \"pyörii se sittenkin\". Sitä minä en ole lukenut, mutta minä\nmuistin vain kuulleeni sen joskus. Opettaja on aina tyytyväinen, kun\nmeillä on lisätietoja.\n\n— Mutta Esko! huudahti tohtori kauhuissaan.\n\n— Ne sanat on Galilei lausunut, eikä Sokrates.\n\n— Voi kattia sentään! Kyllä minäkin vähän ajattelin, että mikähän\nse Sokrateen mielestä pyöri? Mutta ei se niin suuri virhe ollut,\nkuin minkä Anttonen teki. Hän kirjoitti, että Sokrates oli alkuaan\neläinlääkäri.\n\n— Mistä hän sai niin hullun ajatuksen?\n\n— Hän sanoi lukeneensa jonkun historiallisen romaanin, jossa puhuttiin\nsen nimisestä eläinlääkäristä, tai ainakin nimi oli sinnepäin. Loppuun\nminä vielä panin, että minusta Sokrates puhui tavallisia, itsestään\nselviä asioita ja se myrkyn juominen oli pakosta tehtävä. Eikä mikään\nsankariteko.\n\n— Minusta sinä et käytä kunnioittavaa kieltä Kreikan suurinta\najattelijaa arvostellessasi.\n\n— Sokrates sietäisi olla kuulemassa, kun rehtori puhuu\nomilletunnoille. Kerrankin, kun Liiranen oli luntannut, eikä halunnut\ntunnustaa, niin rehtori puhui sillä tavalla, että Sokrates olisi\npudonnut istumaan sitä kuullessaan.\n\nMinna tuli nyt vaihtamaan käärettä tohtorin jalkaan ja pojat poistuivat\nhuoneesta.\n\n       *       *       *       *       *\n\nSeurasi pari raskasta päivää. Tohtorin jalka oli yhä turvonnut ja\nkipeä. Minnan aika meni sairashoitoon, ja pojat olivat levottomia.\nHeillä oli kiire aika koulussa, monta koetta ennen arvosteluja ja\nvaikeita kotikirjoituksia.\n\nHe istuivat vuoroon tohtorin luona, mutta saivat sen sijaan valvoa\niltasilla.\n\nHe alkoivat väsyä ja hermostua. Ulkona olemisesta ei ollut puhettakaan\nja mieli tuli alakuloiseksi.\n\nKolmantena päivänä tuli Minna poikien luo valittelemaan.\n\n— Tohtori on liian hyvä tähän maailmaan ja sentähden hän kuihtuu pois.\nSilloin saavat nähdä, kenenkä he ovat hylänneet.\n\n— Kutka? kysyi Simo.\n\n— Ylipäänsä vain. Hän kärsii varmaan toisien syntien tähden, sillä\nviattomampaa miestä ei ole koko Suomessa ja Antinkadulla. — Huomenna\nminä tuon tänne hierojan.\n\n— Lääkärihän kielsi hieromasta.\n\n— Minä en välitä tuollaisesta lääkäristä, jolla ei ole\nsilmälasejakaan. Kaikki hiuksetkin ovat jälellä päässä. Minä\nolen kuullut, että jos herrasmiehellä ei ole kaljua päätä, niin\nhänen oppinsa ei ole oikeaa. Tohtori alkoi pudottaa hiuksiaan jo\n35-vuotiaana. — Saunaan hänet pitäisi viedä ja kova löyly päälle.\nSitten pitää voitaa riikapalsamilla ja linjamenteillä ja hauvottava\nkoivunvihdaksilla. Kyllä vain ajettuminen laskisi.\n\nKun Minna oli mennyt, sanoi Esko:\n\n— Ei Minnasta ole sairaanhoitajaksi. Oletko nähnyt, mitenkä\neno kärsii, kun hän vaihtaa kääreitä tai kohentaa vuodetta? Nyt\ntarvittaisiin äitiä. Vaikka jonkun toisenkin äitiä, tai sopivaa tätiä\nhoitamaan enoa.\n\n— Tätejäkin on niin monenlaisia. Kysytään Minnalta, olisiko enolla\nsellaisia sukulaisia, jotka eivät olisi hankaloita arkioloissa, sanoi\nSimo.\n\n— Kun ei olisi sairautta, niin miehillä olisi parasta olla ilman\nhameväkeä. Paitsi palvelijaa, niinkuin Minna.\n\nPojat menivät puhuttelemaan Minnaa keittiöön.\n\n— Eikö Minnasta olisi vahinko, jos eno mätänisi tai tärveltyisi\njollain muulla tavalla? kysyi Simo.\n\n— Mitä tuo onneton poika puhuu? Tohtorin arvoista miestä ei ole koko\nmaassa, paitsi Kuortaneen suntiota.\n\n— Enolla on kamalan kuivaa maata yksin kaiket päivät. Täällä\ntarvittaisiin nyt toinen nainen, joka hoitaisi enoa ja asettaisi kukkia\nvuoteen viereen.\n\n— Kristallimaljakkoon.\n\n— Ja pyyhkisi tuskanhien otsalta hajuvesinenäliinalla ja muuta\nsellaista. Miinakin ehtisi silloin keittää ruokaa ja siivota ja povata\nkorteista enon terveydestä.\n\n— Sitä minäkin olen ajatellut. Eiköhän tuo Lunkreenin leski joutaisi\ntänne, sanoi Minna.\n\n— Onko hänellä hellä katse ja pehmeät kädet ja hiljaiset liikkeet?\nHänen pitäisi kärsiä ennemmin itse, kuin nähdä enon tekevän sitä,\nselvitti Esko.\n\n— Sellaista ei ole missään. Tokkohan te itsekään tekisitte sitä?\n\n— Mitäs me. Mehän ollaan poikia. Mutta meillä on ollut äiti, joka on\nhoitanut meitä, kun me sairastettiin. Eikö eno ole meinannut mennä\nnaimisiin jonkun kivan tytön kanssa, mutta väärinkäsitys tai konna\nerotti heidät? kysyi Simo.\n\n— Jos sellainen olisikin ollut, ja tavallisesti niin onkin, niin sille\nasialle ei nyt mahda mitään.\n\n— Sano hyvä Minna meille hänen nimensä. Me sovitetaan heidät ja\nselvitetään väärinkäsitykset ja paljastetaan se lurjus, joka on ollut\nkäärmeenä, pyysi Esko.\n\n— Piättäytykää te vain hullutuksista ja soittakaa tänne tavallinen\nsairaanhoitajatar.\n\n— Sellaiset ovat ihan sopimattomia hoitamaan sairaita ihmisiä. He\nmittaavat alituisesti kuumetta, keittävät kaikki astiat ja tavarat\npuhtaiksi basilleista, vaihtavat yhtämittaa lakanoja ja pyyheliinoja ja\ntekevät justiin niinkuin lääkärit määräävät. Se harmittaa potilasta,\nsanoi Esko.\n\n— Eikö enolla ole nuoruuden ystävää, jota hän ei ole milloinkaan\nunohtanut? kysyi Simo.\n\n— Kylläpä te olette hempeällä päällä tänäpäivänä. Tohtorilla oli\nseppeleensitojatar maisterinvihkiäisissä. Se oli Hetti niminen neiti,\njoka oli pitkä ja solakka. Sininen kivi sillä oli sormessa. Mutta\nsiihen se seurustelu jäi, eikä tohtori ole puhunut hänestä koskaan.\n\n— Onko eno ollut toisten naisten kanssa sen jälkeen?\n\n— Tohtori ei välitä nuorista tytöistä vähääkään.\n\n— Silloin hän luultavasti suree sitä Hettiä. Sanopas, Minna, hänen\nsukunimensä.\n\n— Joku ruotsalainen se oli. Kylteeni, Roteerus, Viiantti, Pärruut,\nRääspehki tai Kaalsooni se oli.\n\n— Missä hän asui?\n\n— Minä muistelen, että se oli Kaivopuiston puolella, tai sitten se oli\nKatajanokalla. Oliskohan tuo ollut Vatser tai Santersöltti tai Raanrunt\ntai — — —\n\n— Nyt tulee koko puhelinluettelo. Eikö Minna muista nähneensä häntä\njossain?\n\n— Vissiin kymmenen vuotta sitten minä näin saman näköisen neidin\nKolmikulman apteekissa.\n\n— Ostamassako vai myymässä?\n\nHän punnitsi jotain tiskin takana ja vyöllä oli iso valkoinen esiliina.\n\n— Hei, Simo! Hattu päähän ja vainuamaan jälkiä. Kyllä tästä selvitään.\nMikä otetaan tunnuslauseeksi?\n\n— Seppele, sääri ja safiiri! sanoi Simo.\n\n— Hyvä. Minna on hyvä ja sanoo enolle, että me lähdimme järjestämään\nhänen asioitaan. Jos hän sattuu kysymään meitä nyt, kun on lupapäivä.\n\n— Ei tästä tule hyvää. Kulettavat vielä jonkun kavalan naisen tänne.\nTohtoria on helppo narrata ja sokaista, mutisi Minna, mutta pojat\nolivat jo kadulla.\n\n       *       *       *       *       *\n\nKolmikulman apteekissa kysyi Esko myyjältä, oliko siellä Hetti nimistä\nneitiä.\n\n— Ei ole ainakaan nyt, vastasi tämä — mutta ehkä apteekkari, joka\ntulee tässä, tietää, onko täällä ollut sellaista.\n\nEsko uudisti kysymyksensä apteekkarille lisäten:\n\n— Hänellä oli safiirisormus sormessa ja oli ollut\nseppeleensitojattarena.\n\n— Matematiikan maisterille, täydensi Simo.\n\n— Meillä oli proviisorina monta vuotta sitten neiti Hetti Feber. Nyt\nhänellä on oma rohdoskauppa Aurooran kadulla.\n\n— Oliko hän sen näköinen, että hän osaisi sitoa maisterinseppeleen?\nkysyi Simo.\n\n— Miksikä ei. Komea tyttö hän oli, vastasi apteekkari nauraen.\n\n— Kiitoksia paljon. Me pyytäisimme, ett'ei tästä hiiskuttaisi\nkenellekään. Siitä voi tulla kamalia seurauksia ja hengenvaaraa\nviattomille naisille ja lapsille, sanoi Esko vetäen Simon mukanaan ulos.\n\n— Noitten vekkulien toimia sietäisi tarkata. Voivat olla oikeita\nliigapoikia, sanoi apteekkari.\n\n— Heillä oli viattomat silmät ja siivo käytös. He leikkivät\nluultavasti salapoliisia, sanoi proviisori, joka ensin oli puhunut\nEskon kanssa.\n\nPojat löysivät helposti mainitun rohdoskaupan. Mutta ennenkuin he\nmenivät sisään, sanoi Esko:\n\n— Anna minun toimia. Suunnitelma on valmis. Täytyy olla viisas ja\nsamalla hienotunteinen, sellainen sopii minulle. Sinun tehtäväsi on\npitää silmät ja korvat auki, varoa, ett'eivät sivulliset saa vihiä\nasiasta ja vahvistaa minun sanani.\n\n— Jeh. Minä olen valpas. Aiotko ottaa sormenjäljennöksiä?\n\n— Luultavasti se ei ole tarpeellista. Todennäköisesti tämä ei ole\nrikosasia, vaan muuten sotkuisen asian selvittäminen. Tule nyt sisään.\n\nRohdoskaupassa oli muutamia ostajia, joita nuori neiti palveli.\nSyrjempänä istui iso tumma nainen pulpetin ääressä.\n\n— Odotetaan, kunnes ostajat ovat poistuneet. Tuo lihava on varmaankin\nHetti neiti, kuiskasi Esko.\n\n— Hän on liian lihava, Minna sanoi, että hän oli laiha.\n\n— Kun on hyvä ruokahalu, niin voi lihoa ihmeesti 15 vuodessa.\nEhkä eno söi jonkun aterian hänen kanssaan, eikä uskaltanut ottaa\nelätettäväkseen.\n\n— Ei eno välitä sellaisesta. Mutta onkohan noin isoruhonen sopiva\nsairaanhoitajattareksi?\n\n— Suuret koiratkin ovat hyväluontoisia ja lihavat kädet ovat pehmeitä.\n\nEsko veti paperin taskustaan ja kirjoitti siihen muutamia sanoja.\nSitten hän meni ison neidin luo, oli nostavinaan paperin maasta ja\nsanoi:\n\n— Neiti pudotti tämän paperin.\n\nNeiti otti paperilapun ja luki:\n\n\"Älkää kadottako mielenmalttianne. Seppele, sääri ja safiiri.\"\n\nHän nousi tuoliltaan ja lähestyi poikia.\n\nEsko pani sormen varoittaen huulilleen ja katsoi viimeistä ostajaa,\njoka juuri poistui. Sitten hän sanoi:\n\n— Saammeko puhua häiritsemättä neidin kanssa. Meillä on tärkeä asia.\n\n— Hurjan tärkeä, vahvisti Simo.\n\n— Puhukaa vain täällä. Minulla ei ole salaisuuksia, enkä minä tunne\nteitä, sanoi neiti ja katsoi epäilevästi poikia.\n\nEsko otti taskustaan kosmoskynän, kasteli sen suussaan ja kirjoitti\nkämmenelleen: \"Elis Someri\" ja näytti sen neidille.\n\n— Tulkaa sitten tänne sisähuoneeseen, sanoi tämä hämmentyneen\nnäköisenä.\n\n— Ketä omituisia poikia te olette ja mitä te tahdotte? kysyi hän, kun\nkaikki olivat istuutuneet.\n\n— Me olemme Linjan poikia, Esko ja Simo, tai käännettynä: sisko ja emo.\n\n— Voi sanoa myöskin Simo ja Esko, emo ja sisko.\n\n— Onko neidillä safiirisormus? kysyi Esko.\n\n— Tässä se on sormessani. Mutta mitä sillä on tekemistä teidän asianne\nkanssa?\n\n— Se osoittaa vain, että me ollaan osuttu maaliin. Meillä on eno,\njonka nimi on Elis Someri. Hän on nyt huonossa hoidossa. Kaksi\nkoulupoikaa ja palvelija, joka tahtoo hierottaa, vaikka lääkäri\nkieltää, eivät justiin sovi hoitamaan sellaista, joka on nyrjähyttänyt\njalkansa ja jonka päätä vastaan on oman isänsä kipsikuva särkynyt.\n\n— Hyvänen aika, lapset. Onko Elis Someri sairas ja hylätty? Me olimme\nennen hyvät ystävät, mutta 15 vuoteen en ole kuullut mitään hänestä,\npaitsi kun näin sanomalehdestä, että hän on tullut tohtoriksi. Mitä\nsiis tahdotte?\n\n— Onko neiti naimisissa? kysyi Simo äkkiä.\n\n— En ole. Entä te? hymyili neiti.\n\nPojat purskahtivat vapauttavaan nauruun.\n\n— Saatte kutsua minua Hetti tädiksi, niin voimme keskustella\nvapaammin, jatkoi neiti.\n\n— Eikö Hetti täti tulisi meille hoitamaan enoa ja lohduttamaan ja\nmuuta sellaista? pyysi Esko.\n\n— Ja pyyhkimään hikeä otsalta ja huiskuttamaan kärpäset vek, lisäsi\nSimo muistamatta, että oli joulukuu.\n\n— Se olisi hyvin tunkeilevaa, ellei hän itse ole lähettänyt teitä.\n\n— Ei ole lähettänyt, mutta ei ole kieltänytkään.\n\n— En tiedä, olisiko se oikein sopivaakaan, epäröi Hetti neiti.\n\n— Mitä se tekisi kamalan vanhojen ihmisten kesken, sanoi Simo.\n\n— Hys Simo! Minna sanoi, että eno ei ole välittänyt kenestäkään muusta\nnaisesta, senjälkeen kuin teidän välillenne tuli riita, sanoi Esko.\n\n— Elis Somerin kanssa ei kukaan riitele, sanoi Hetti neiti.\n\n— Minä tarkoitin, että sen jälkeen, kuin joku lurjus erotti teidät.\n\n— Se lurjus oli hänen väitöskirjansa. Hänellä ei ollut aikaa\nseurustella minun kanssani, Hetti neidin ääni oli katkera.\n\n— Enolta ei kannata vaatia muistamista tai kohteliaisuutta.\n\n— Ja hakkailemista, sanoi Simo.\n\n— Hys Simo, hys, hys. Mutta eno on paras aikaihminen, mitä me ollaan\nnähty Helsingissä ja Tampereella. Mennään nyt heti, Eskon ääni oli\nrukoileva ja herttaiset silmät säestivät pyyntöä.\n\n— Sairailla enoilla on kamalan kuiva olo. Joudutaan nyt. Minä lämmitän\nkäherrysraudan ja Esko harjaa hametta, sanoi Simo ottaen Hetti neidin\nkädestä kiinni.\n\n— Siunatut lapset! Teidän rakkautenne Elis näkyy voittaneen. Minä\nen voi vastustaa teitä. Tulen kanssanne, pääsenhän minä sieltä, kun\ntahdon, sanoi Hetti neiti ja pani hatun päähänsä.\n\nPojat suunnittelivat raitiovaunuissa, mitenkä asia olisi esitettävä\nenolle.\n\n— Mennään kaikki kolme käsikädessä sisään ja sanotaan: \"tässä on\nmeidän uusi tätimme, joka tulee kodin hyväksi hengeksi.\" Se sopisi niin\nhyvin etenkin, kun eno on ennen — —\n\n— Hys Simo. Minusta Minna saa viedä tarjottimella Hetti tädin\nkäyntikortin, sanoi Esko.\n\n— Silloin eno karkaisi ikkunasta, vaikka täytyisi ryömiä sinne. Hänet\ntäytyy ottaa äkkirynnäköllä, sanoi Simo.\n\nHetti neitiä kadutti, että hän oli ruvennut koko yritykseen.\n\nKotona Esko esitteli Hetti neidin Minnalle sanoen:\n\n— Tämä on neiti Hetti Feber, entinen seppeleensitojatar. Hän tahtoi\ntulla tervehtimään enoa.\n\nMinna niiasi hämillään ja alkoi keittää kahvia.\n\n— Minä menen valmistamaan enoa, koska minä osaan puhua muistoista ja\nsellaisesta, sanoi Simo livistäen tiehensä, ennenkuin muut ehtivät\nvastustaa.\n\nTohtori makasi sängyssään katsellen harmaata seinäpaperia vastaisella\nseinällä. Hänellä oli ikävystynyt ilme silmissä.\n\n— Missä olette olleet puolet aamua? Teillähän on lupa tänäpäivänä.\nMinä olen kaivannut teitä kovin, sanoi hän.\n\n— Se on kivaa. Äidin ajoista asti ei kukaan ole kaivannut\nmeitä. — Minä ajattelen tässä entisiä aikoja. Muistaako eno\nseppeleensitojatartaan maisterinvihkiäisissä?\n\n— Hetti Feberiä? Hänellä oli valkeat vaatteet ja hoikka vartalo\nniinkuin liljanvarsi.\n\n— Ja painoi noin 80 kiloa.\n\n— Hänen pitkät valkoiset sormensa olivat viileät ja suloiset kuin\npersikan pinta.\n\n— Vähän punaiset vain ja rosoiset hapoista ja kipsistä ja lysoolista.\n\n— Luonnolliset kiharat ympäröivät henkeviä kasvoja, ajatteli tohtori\nääneen.\n\n— Minä en usko, että ne olivat luonnollisia. Mitenkäs ne nyt olisivat\nsuoria kuin vedestä nostettu kalaverkko. Henkevä hän kyllä on, etenkin\nkun hän juoksee raitsikan perässä ja puhkii kuin höyryjyrä.\n\n— Mitä sinä puhut, Simo? Tunnetko sinä Hetti Feberin? havahtui tohtori\nviimeinkin.\n\nSimo juoksi pois vastaamatta. Hän otti Hetti neitiä kädestä ja veti\ntätä muassaan sanoen:\n\n— Eno on paraikaa muinaismuistojen vallassa. Nyt on sopiva hetki.\n\nSaatuaan Hetti neidin ovesta sisään hän itse vetäytyi pois sulkien oven\njäljessään.\n\nPojat hieroivat käsiään, eivätkä voineet pysyä paikoillaan\njännityksestä. Minnakaan ei voinut pidättäytyä kuuntelemasta puhetta,\njoka epäselvästi kuului tohtorin oven takaa.\n\nKun kahvi oli pöydällä, sanoi Minna:\n\n— Mene, Esko, kutsumaan neitiä kahville.\n\n— Mene sinä, Simo. Aikaihmisistä ei milloinkaan tiedä, mistä he\nsuuttuvat. Vaikka toinen on tarkoittanut heidän omaa parastaan.\n\n— Olenko minä sitten parempi seisomaan hänen julmistumistaan vastaan.\nEi silti, että eno suuttuisi. Häntä on niin vähän härnätty elämässään,\nettei hän ole tottunut vihastumaan. Minä menen, jää sinä Minnan hameen\nsuojaan, sanoi Simo ja meni tohtorin huoneeseen.\n\nSiellä istui Hetti neiti keinutuolissa ja puheli iloisesti enon kanssa.\n\n— Hetti täti on hyvä ja tulee juomaan kahvia, pyysi Simo kohteliaasti.\n\n— Me juomme kaikki yhdessä täällä Eliksen huoneessa. Tässähän on\nsopiva pieni pöytä, jolle voi asettaa kahvivehkeet, sanoi Hetti neiti\nja alkoi heti toimeliaasti kattaa pöytää ja siirrellä tuoleja.\n\nPian istui koko joukko vilkkaasti puhellen ja juoden hyvää kahvia.\nHetillä oli Järtekryyni sylissä ja tohtorilla oli mukava asento, kun\nselän taakse oli ladottu monta tyynyä.\n\n— Näin hauskaa meillä ei ole ollut koskaan, sanoi tohtori.\n\n— Eikös ollutkin mainio keksintö tuoda sopiva nainen tänne? kysyi Simo.\n\nSitten he kertoivat, mitenkä he löysivät Hetin ja saivat tohtorin\nhyväksymisen toimenpiteillensä.\n\nHetti viipyi koko päivän tohtorin luona. Hän vaihtoi siteitä, luki\nääneen ja järjesteli kaikki mukavaksi ja kodikkaaksi.\n\nPojat menivät katselemaan jalkapallo-otteluja kevein mielin.\n\nHe tulivat vasta illalla kotiin. Hetti neiti neuvoi Eskoa vaikean\nprosenttilaskun suorituksessa ja paikkasi Simon repeytyneen takin\ntaskun.\n\nLähtiessään hän lupasi tulla takaisin joka iltapäivä, kunnes tohtorin\njalka paranisi.\n\n— Rohdoskauppiasnaiset näkyvät olevan eri hyviä ihmisiä, sanoi Simo\npoikien syödessä illallista.\n\n— Mainioita. Mutta ei tänne mahtuisi monta sellaista. Mennään\nkysymään, mitä eno ajattelee.\n\nTohtori oli tavattoman virkeällä tuulella. Hän kiitti poikia heidän\nhuolenpidostaan ja kysyi:\n\n— Mitenkä te keksitte hakea Hetti neidin tänne ja kuka teille kertoi\nhänestä?\n\n— Me kysyttiin Minnalta, että oliko enolla joku tuttava nainen,\njoka halusi uhrautua. Minna muisti Hetti tädin, mutta oli unohtanut\nsukunimenkin. Me selvitettiin asia justiin kuin salapoliisit, jotka\nvarmasti olisivat kiskoneet ison summan palkkioksi, selitti Esko.\n\n— Minä en tahdo, että kukaan uhrautuu minun tähteni, vastusti tohtori.\n\n— Mutta naiset itse tahtovat kärsiä. Virtasen setä sanoi, että 50\nnaista kärsisi mielellään hänen tähtensä, jos hän vain huiskuttaisi\nkättään. Ja Agda Ahlgren, joka palveli Virtasella, säästi oman osansa\njälkiruoasta palokuntalaiselle, joka sittenkin otti maitopuodin neidin.\n\n— Kylläpä teillä on paljon kirjavaa elämänviisautta, poika parat.\nTakaisitte tarvita sivistyneen naisen kasvattajaksi. Minusta ei ole\nteidän vaalijaksenne, huokasi tohtori.\n\n— Ovatko rohdoskauppiaat sivistyneitä? kysyi Simo.\n\n— Jos ajattelet Hetti neitiä, niin kyllä hän on hieno ja sivistynyt\nnainen. Mutta menkää nyt nukkumaan että jaksatte huomenna kouluun.\n\nKun pojat olivat nukkumaisillaan, pisti Minna päänsä ovesta ja sanoi:\n\n— Maailma on täynnä viekkautta, joka sokaisee yksinkertaisia\nihmisiä, eritoten miesväkeä. Ei pidä luottaa sellaiseen, joka\nverhoutuu ystävyyden mantteliin ja kalastaa sameassa vedessä. Ne kalat\ntarttuvatkin helposti onkeen, jotka harvoin näkevät kiemurtelevia\nmatoja. Ette tekään aavista, minkä asian te olette panneet alulle,\nmutta minulla on sydäntä orpoja ja avuttomia miehiä kohtaan. Minä\nvaroitan vain siitä hapatuksesta, joka tänäpäivänä on tullut tähän\ntaloon.\n\n— Itsehän Minna tahtoi, että tänne tulisi joku auttamaan. Minusta\nHetti täti ei ole mikään kiemurteleva mato, sanoi Simo.\n\n— Minä puhun vain esikuvilla ja esimerkeillä. Minä tunnen, kun vaara\nuhkaa ja myrsky nousee ja pimeyden lähteet aukenevat.\n\n— Minna on nyt mälvällä tuulella, sanoi Esko.\n\n— Mutta Järtekryyniä hän ei saa pitää sylissään. Ei.\n\nOvi sulkeutui ja pojat nukkuivat tyytyväisinä huolimatta Minnan\naavistuksista.\n\n\n\n\nIII.\n\nURHEILUA.\n\n\nEsko seisoi enon kirjoituspöydän ääressä. Tavallinen avoin ja\nlapsellinen ilme oli kadonnut hänen kasvoiltaan. Kädet olivat nyrkissä\nhousuntaskussa.\n\n— Onko enon jalka nyt aivan terve? kysyi hän.\n\n— Johan se on ollut monta viikkoa aivan hyvä. Sitäkö sinä tulit\ntiedustelemaan? kysyi tohtori panematta kynää käsistään.\n\n— Koulussa kertoivat, että sakilaiset Hermannissa ovat melunneet koko\nyön ja tehneet koiruuksia.\n\n— Ovatko he tehneet jotakin, joka häiritsee meitä?\n\n— Ei, minä tulin muuten vain ajatelleeksi. — Jotkut liigapojat veivät\nveneen Kulosaaren rannasta ja auttoivat viinatrokareja ja joutuivat\npollarien käsiin. On niitä kaikenlaisia poikia täällä Helsingissäkin.\n\n— Mutta mikä on asiasi?\n\n— Eno ei luultavasti enää muista, minkälaisia pojat ovat, ja\nsitävastenhan minä kerron. Uskin kaksoset putosivat kerran saunan\ntikapuilta koriin, jossa oli vastakuivanutta pyykkiä ja tikapuut\nrämähtivät mukaan. Vaatteille tuli iso haaveri.\n\n— Minä olen kiitollinen teille, että olette välttäneet tällaisia\ntekoja, jos se on puheesi tarkoitus.\n\n— Simo se vaan ei ottaisi toisten veneitä ja muuta sellaista. Mutta\ntoista harmittaa, kun toinen takana pitää kynää selkänojaa vastaan,\nettä kun toinen oikasee itseään niin kynä pistää vietävästi ja toinen\nlennättää kirjan toisen kalloon, eikä muista, että on tunti ja saksan\nopettaja antaa muikkarin toiselle ja toinen nauraa, kun ei sovi\nkannella, vaan täytyy kärsiä. Eikö enokin suuttuisi sellaisesta?\n\n— Ketä on pistetty kynällä?\n\n— Velberg pisti Simoa ja Simo heitti kieliopin ja sai muikkarin,\nniinkuin minä selitin. Enkä minä kantele, mutta Simo käski kertoa.\n\n— No nyt olet tehnyt sen. Mene nukkumaan, minulla on työtä.\n\n— Mutta holhoojan täytyy kirjoittaa nimensä päiväkirjaan.\n\n— Missä Simo on?\n\n— Hän kiskoo tuohta haloista Minnalle ja pelkää enoa. Hän lupasi\nminulle 5 metriä käytettyä filmiä, jos minä sovittaisin enon. —\nIhmiset suuttuvat niin eri tavalla, eikä me olla vielä nähty enon\nkiivastuvan.\n\n— Miksi minä tekisin sen sitte nyt?\n\n— Ehkä se ei ole tarpeellista, sanoi Esko iloisena.\n\n— Taitaa se kuitenkin kuulua holhoojan velvollisuuksiin. Mutta eikö\nsaksanopettaja suuttunut tarpeeksi?\n\nTohtori kulki edestakaisin huoneessa ja pohti uutta tilannetta. Viimein\nhän sanoi:\n\n— Mitä äitisi teki, kun te saitte muistutuksia?\n\n— Jos hän ei ollut ulkomailla, niin hän ensin voivotteli: \"Miksi\nteidän isänne piti kuolla? Te olette pahoja poikia, menkää nurkkaan\nhäpeämään.\" Mutta kun me mentiin, niin hän otti heti pois ja sanoi: \"On\nne opettajatkin sydämettömiä, kun raatsivat rangaista minun kilttejä\npoikiani. Eihän terve ja vilkas poika jaksa istua hiljaa niin monta\ntuntia päivässä.\" Sitten hän olisi soittanut ja torunut opettajaa,\nmutta se me estettiin heti.\n\n— Eikö teitä ole koskaan rangaistu?\n\n— Kun me asuttiin äidin serkun luona, niin meille annettiin vitsaa ja\njätettiin ilman illallista ja tukasta pyöritettiin vähä usein. Mutta\nsilloin me oltiin pieniä ja äiti oli ensimmäistä kertaa parantolassa.\nMutta ei me sellaisesta tultu paremmiksi. Me pelättiin kaikkia\naikaihmisiä ja Simo itki illalla ja minä — — —. Ei sellaisesta\nkehtaa puhua. — Virtasen täti puhui omalletunnolle ja teroitti.\n\n— Mitä hän teroitti?\n\n— Kaikenlaista, mitä on mahdotonta muistaa. Mitenkä isänmaa odottaa,\nettä me tultaisiin kunnon kansalaisiksi, jotka eivät riko lasia\nTopeliuksenkuvasta ja kuinka me kerran kadutaan, kun hän on mennyt\nsinne, mistä ei kukaan tule takaisin. Mutta jos kukaan tulee takaisin,\nniin se on Virtasen täti.\n\n— Mitähän isät tekevät tällaisissa tapauksissa? tuumi tohtori\npuolittain itsekseen.\n\n— Velbergin isä ottaa pois kirvelevällä sydämellä polkupyörän kolmeksi\npäiväksi, ja Osmo Tuusan isä antaa selkään ja sanoo itse kärsivänsä\nenemmän kuin Osmo. Mutta sen se narraa.\n\n— Ette voi vaatia minulta selkäsaunaa, en ole sitoutunut sellaiseen,\nsanoi tohtori onnettoman näköisenä.\n\n— Simo ei varmaankaan vaadi sitä, jos se on enosta ilkiää. Minä\nläimähyttäisin häntä korvalle, Simo ei mukisisi siitä mitään.\n\n— Lähetä Simo tänne, sanoi tohtori päättäväisesti.\n\nHetken perästä tuli Simo sisään Eskon antaessa vauhtia kynnyksen yli.\nHän suojeli korviaan, toista kädellä ja toista päiväkirjalla.\n\n— Pelkäätkö sinä minua? kysyi tohtori.\n\n— Kamalasti, Esko sanoi, että eno lyö korvat mäsäksi, voivotteli Simo.\n— Minä pelkään hurjasti.\n\n— Sitä ei ole vielä kukaan ihminen tai eläin tehnyt. Mutta nyt minun\nvelvollisuuteni on rangaista sinua. Tule ottelemaan minun kanssani,\nsillä niin katala en minä ole, että löisin sitä, joka ei puolustaudu.\n\nSimo heitti kirjan nurkkaan ja lensi tohtorin kimppuun. Parilla\näkkiotteella hän sai tämän kumoon pehmeälle lattialle.\n\nTohtori nousi hitaasti, harjasi pölyä takistaan ja sanoi:\n\n— Jahaa, nyt saat mennä. Toivon että — — — niin mitä minun piti\nsanoa, toivon että — — —\n\n— Minä tiedän: \"Toivon että tämä on viimeinen kerta, kun minun täytyy\nrangaista sinua, tein sen vain itsesi tähden.\"\n\n— Niin juuri. Anna kirja tänne.\n\nSimo otti päiväkirjan lattialta ja tohtori kirjoitti nimensä siihen.\n\n— Kiitos, eno. Meillä ei ikinä ole ollut näin hyvää kasvattajaa.\n\n— Koetan parastani, poikaseni. Mene nyt ja kerro Eskolle, että asia on\njärjestetty.\n\nSimo katseli pitkään enoansa, joka tyytyväisenä palasi työhönsä.\n\n— Sattuiko pahasti? kysyi Esko huolestuneen näköisenä.\n\n— Mitä vielä. Minä käänsin hänet aika varovaisesti nurin, vastasi Simo.\n\n— Eno on taitanut läimäyttää sinulta aivot mäsäksi, koska olet\nruvennut hourimaan.\n\n— Hänellä on omat temppunsa, ja minusta hän on justiin paras\nkasvattaja meille.\n\nJa Simo kertoi Eskolle, mitä tohtorin huoneessa oli tapahtunut.\n\n— Minä häpesin aika tavalla, kun lähdin pois, lopetti hän.\n\n— Minusta eno on löröpelle ja minun kai täytyy nyt rangaista sinua,\nettet joutuisi hunningolle ja etten minä saisi sinusta häpeää ja surua,\nsanoi Esko juhlallisella äänellä.\n\n— Eno on hieno mies sisälmyksiltään, ja minusta hän tekee aina oikein.\nJa sinun tulee käyttää toisenlaista kieltä minua kohtaan. Varo muuten\nruumista, henkeä, ja ihania kasvojasi, sanoi Simo uhkaavasti.\n\nMinna aukaisi oven tällä sopivalla hetkellä ja toi kahvia pöytään. Ilma\nselvisi heti ja rauha vallitsi pienessä perheessä.\n\nSeuraavana torstaina pojat naputtivat enonsa ovelle.\n\n— Eno parka laskee ja laskee aina vain. Eikö työ käy raskaaksi, kysyi\nEsko sisään tultuaan.\n\n— Olen nyt päinvastoin huvitellut melkein tunnin ajan. Katsokaa\ntuota yksinäistä kärpästä, joka vasta on herännyt talviunestaan. Se\nkävelee edestakaisin tuolla isoruutuisella paperilla. Olen tutkinut\nsen liikkeitä ja menettelytapaa ja tehnyt sen mukaan laskelmia.\nMuutamissa ruuduissa on nollia, toisissa ristejä. Tällä paperilla\nnäette laskettuna kuinka monta kertaa se todennäköisesti käy nollissa\nja kuinka monta kertaa risteissä, esim. 10 minuutin ajalla.\n\n— Sehän on kuin arpanappula, sanoi Simo.\n\n— Niin onkin. Pysykää alallanne ja arvatkaa, niin voimme pelata\nuhkapeliä. Minä väitän, että 30 kerrasta se käy 18 kertaa nollissa ja\n12 kertaa risteissä.\n\n— Minä luulen että se käy 5 kertaa nollissa ja 25 kertaa risteissä,\njotka ovat enemmän keskellä paperia, arvasi Simo.\n\n— Minä sanon päinvastoin kuin sinä, sillä minusta se kiertää reunoja,\nsanoi Esko.\n\nPitemmän tarkkaamisen jälkeen oli kärpänen käynyt 9 kertaa nollissa ja\n6 kertaa risteissä. Sitten se lensi ikkunalle.\n\n— Kerrotaan nämä luvut kahdella, niin saamme minun arvaamani luvut.\nJos kärpänen olisi pelannut pelin loppuun menetellen yhä samalla\ntavalla, niin minä olisin voittanut, sanoi tohtori.\n\n— Mitenkä eno arvasi kärpäsen ajatukset?\n\n— Olen seurannut sen kävelyä ja laskenut, mitenkä se keskimäärin\nmenettelee, sanoi tohtori näyttäen numeroilla täytettyä paperia.\n\n— Tällä tavallako eno huvittelee? kysyi Simo silmät suurina.\n\n— Teen jotakin sentapaista, kun tahdon levätä raskaasta aivotyöstä.\nHuomenna saatte auttaa minua pienessä kokeessa. Olen laskenut tarkkaan\nkuinka monta cm2 minun päästäni on hiustenpeittämä. Erotamme yhden cm2\nsuuruisen alan päänahkaa piirtämällä kosmoskynällä rajat. Te laskette\nmontako hiusta tällä alalla on. Silloin tiedämme, montako hiusta\nkoko päässä on. Olen tehnyt sen huomion, että joka aamu harjatessani\nhiuksiani lähtee niitä keskimäärin 18 kappaletta, paitsi kylvyn\njälkeen, jolloin niitä lähtee 3 kertaa niin paljon. Näin voin laskea,\nmilloinka olen aivan kalju.\n\n— Minä jättäisin sekä harjaamisen että kylpemisen enon sijassa, sanoi\nEsko.\n\n— Taikka olisin laskematta kaljuksi tulemisen aikaa. Parasta on, kun\nei tiedä kuoleman hetkeä tai muuta sellaista kolkkoa, tuumi Simo.\n\n— Ei harjaaminen tai laskeminen muuta asiaa. Mutta ihmishenki tahtoo\nottaa selkoa kaikista ilmiöistä.\n\n— Niin meistäkin. Eikö eno tulisi katsomaan Ritolaa, kun nyt juuri on\ntorstai, joka on huvitus- ja sivistämispäivä.\n\n— Samapa se. Onko Ritola jäänrikkoja?\n\n— Ei, vaan maailmanennätysten rikkoja. Eikö eno ole kuullut hänestä\ntai Kolehmaisesta ja muista?\n\n— En minä ole kuullut heistä, jolleivät ole uusia shakkimestareja.\n\n— He ovat palkinnon saaneita juoksijoita, sanoi Esko katsoen säälien\ntietämätöntä enoaan.\n\n— Ahaa, hevosia! Muistan nyt kuulleeni näistä. Ja te tahdotte mennä\nkatsomaan kilpa-ajoa? Mutta minusta ihmiset menettelevät epähienosti\nja usein suoraan sanoen sivistymättömästi tällaisissa tilaisuuksissa.\nHe kadottavat mielenmalttinsa ja huutavat, hosuvat, jopa tyrkkivätkin\ntoisiaan.\n\n— Ritola on ihminen ja ensiluokan ihminen hän onkin — ainakin sääret.\nHe ovat kaikki urheilijoita. Nyt juostaan juuri 5 000 m ja 1500 m\njuoksu. Tietääkö eno, miksi heitä nyt valmennetaan?\n\n— Toivon, että heitä käytetään ottamaan kiinni varkaita tai\npillastuneita hevosia.\n\nPojat nauroivat makeasti.\n\n— Siksi että suomalaiset aikovat Pariisin Olympialaisissa nostaa\nisänmaansa suureen kunniaan nolaamalla kaikki muut, sanoi Simo\nsuurellisesti.\n\n— Sellaisesta ei koidu kunniaa. Se, joka tahtoo rehennellä muitten\nkustannuksella, ei ole korkealla moraalisella kannalla. Toisten\nnolaaminen on halpamaista ja tuollaiset voittomitalit sopivat lapsille\nja neekereille ja hevosille.\n\n— Eihän mikään kunnia ole suurempi kuin olympialaisvoitot, sanoi Esko\ninnokkaasti.\n\n— Tieteellisen työn tulokset tuottavat oikeaa kunniaa, ja arvokkaan\nväitöskirjan luominen on ihmishengen arvoinen ponnistus.\n\n— Kuka sellaiselle hurraa tai liputtaa? Kansanjoukot eivät ole koskaan\nkantaneet kirjatoukkaa riemukulussa kaduilla, eikä ulkomailla nykyään\npanna arvoa sellaiselle. Ja kuivaa se onkin. Mutta jos eno näkisi\nesimerkiksi oikeaa kolmiloikkausta. Se on poikaa se. Lähdetään nyt\nEläintarhaan, joudutti Simo.\n\n— Emmekö menisi mieluummin yliopiston kirjastoon? Siellä on uusi teos\nrevontulista, jossa on kauniita kuvia, koetti eno ehdottaa.\n\n— Koko Helsinki menee Eläintarhaan, kukaan ei välitä revontulista.\nEnolle juuri on tärkeää lähteä mukaan. Koko Euroopassa ja Amerikassa ei\nole niin hass — — — tarkoitan omituista ihmistä, joka luulee Ritolaa\nlaivaksi tai Tuulosta hevoseksi. Tokko eno tietää, mitkä lajit kuuluvat\nviisiotteluunkaan? kysyi Esko.\n\n— No mennään sitten, sanoi tohtori, joka huomasi tietämättömyytensä.\n— Illalla olisi tosin mieltäkiinnittävä esitelmä yliopistolla.\n\nEsko ojensi tohtorille hatun ja Simo kepin, ja sitten mentiin. Pitkin\nmatkaa pojat selittivät urheilujen eri laatuja. He kertoivat, kellä\noli suurimpia mahdollisuuksia voittoon ja selittivät urheilijoiden\nominaisuuksia. — Arvaako eno, mikä maa on meidän vaarallisin\nkilpailijamme? kysyi Esko.\n\n— Eiköhän Saksa, siellä on eteviä miehiä, ainakin tiedemiehiä.\n\n— Hui, hai. En minä olisi uskonut, että eno on noin huono tietojen\npuolesta. Amerikka on ainoa maa, joka meidän poikia pelottaa.\n\n— Mutta Englantihan on urheilun maa, sanoi tohtori.\n\n— Englantilaiset pelaavat tennistä, crickettiä ja golfia valkoisissa\nflanellipuvuissa, ja ylioppilaat soutavat. Mutta ei heistä ole\nennätysten ottajiksi Olympialaisissa. Ainakaan meidän poikien rinnalla.\n\nSitten pojat alkoivat kertoa valmennusleiristä. Sen työjärjestys ja\nsäännöt olivat heille täysin selvillä.\n\n— Mitä eno ajattelee? kysyi Esko.\n\n— Olisi mielenkiintoista laskea sen käyrän yhtälö, jonka heitetty\nkiekko muodostaa. Koordinaatteina olisi viiva kentällä heittäjästä\npysähdyspisteeseen, ja sitä vastaan esim. puolivälissä piirretty\nkohtisuora.\n\n— Saataisiinko silloin parempia tuloksia kiekonheitossa?\n\n— Voisi laskea, kuinka korkealle kiekko on heitettävä lentääkseen\nmahdollisimman etäälle. Kiekon painon ja pinta-alan suhde on tärkeä.\nHeittäjän pituus ja asento vaikuttavat myöskin tulokseen.\n\n— Minä en uskonut, että matematiikalla ja urheilulla olisi muuta\nyhteistä kuin pisteitten, aikojen ja mittojen laskeminen, sanoi Simo.\n\n— Matematiikka on tärkein tiede ja kehittyneen ihmishengen arvokkain\ntutkisteluaihe. Sen suhde elämän ilmiöihin — — —\n\n— Nyt ollaan perillä. Koetetaan saada kivat paikat, keskeytti Esko.\n\n— Tuossa ovat juoksijat jo paikoillaan. Nurmi voittaa tietenkin, mutta\nsitten tulee Peussa, väitti Simo.\n\n— Luomapas, Pohjanmaa on vankempi kuin Karjala. Kuka suomalainen mies\nenon mielestä on saavuttanut suurimmat tulokset?\n\n— Vaikea sanoa, mutta Mittag-Leffler on tehnyt suurtöitä, sanoi\ntohtori, joka istui hajamielisen näköisenä paikallaan.\n\n— Minä en ole kuullut sellaista nimeäkään, ihmetteli Esko.\n\n— Miksei hän ole ilmoittautunut juoksuun?\n\n— Ei hän juokse, hän — — —\n\n— Onko hän seiväshyppääjä tai moukarinheittäjä?\n\n— Hän on kuuluisa matematiikan professori. Hänen väitöskirjansa oli\naikoinaan — — —\n\n— Eno ajattelee vain tylsiä tiedemiehiä. Mutta nyt alkaa 1500 m\njuoksu, sanoi Simo.\n\nPojat olivat innoissaan, hurrasivat, väittelivät, huiskuttivat\nlakkejaan ja selittivät tohtorille.\n\nNurmen voitollisen juoksun jälkeen heidän ihastuksensa oli rajaton.\n\n— 14 m 28,2 sek 5000 m matkalla. Se on poikaa! Kyllä hän nolaa\nAmerikat ja Ruotsit. Suomesta tulee mahtava maa, meillä on sisua ja\nmeillä on puhtia, kehui Esko.\n\n— Täällä rikotaan maailmanennätyksiä niin että ritisee. Olisi sukkelaa\nnähdä ranskalaisten soikeita kasvoja, kun Nurmi juoksee. Niittymaa\nheittää kiekkoa ja Tuulos loikkaa, intoili Simo.\n\nVäliajalla Esko nykäisi Simoa hihasta ja kuiskasi:\n\n— Kuulepas, mitä nuo kolme tuossa edessä puhuvat.\n\nKaksi ulkomaalaisen näköistä herraa puhui suomalaisen kanssa.\n\n— Toisella on kupera nenä ja toisella kovero, vastasi Esko.\n\n— Olkaa hyvä ja sanokaa, kutka ovat teidän parhaat juoksijanne, sanoi\nkuperanenäinen.\n\n— Nurmi ja Ritola, eikä heitä voita Euroopat eikä Amerikat, vastasi\nsuomalainen.\n\n— Se nähdään Pariisissa kesällä. Mutta kuka on paras viisiottelussa?\n\n— Luultavasti Lehtonen.\n\n— Voitteko sanoa, missä toimessa he ovat?\n\n— Yksi on Gottfrid Strömbergillä ja mikä missäkin. Mutta nyt he ovat\nkaikki valmennusleirillä Drumsössä.\n\nMolemmat ulkomaalaiset kirjoittivat nimet muistiin. Sitten he kyselivät\ntarkkaan työjärjestystä valmennusleirillä.\n\n— Stenroos on mainio juoksija. Hän syö yhden ainoan aterian päivässä\nja juoksee 10 kilometriä joka päivä työstä tultuaan, kertoi suomalainen.\n\n— Entä keihäänheittäjiä? Eikö niitä ole? kysyi koveronenäinen.\n\n— Sellainen meillä on aika mestari, hänen nimensä on Myyrä.\n\n— Voisitteko hankkia meille heidän kaupunkiosoitteensa?\n\n— Miks' ei. Teen sen mielelläni.\n\n— Ovatkohan he sanomalehtimiehiä, koska he kyselevät noin tarkkaan\nkaikkea? kuiskasi Simo.\n\n— Keskenään he puhuvat englantia, mutta he eivät näytä\nenglantilaisilta. Luultavasti he ovat amerikkalaisia, koska puhuvat\nWashingtonista.\n\nKilpailut jatkuivat, ja pojat unohtivat ulkomaalaiset.\n\n— Katso, Esko. Hetti täti istuu tuolla kaukana, jossa ei näe mitään,\nsanoi Simo.\n\n— Otetaan hänet tänne, kyllä me sovitaan, kun vähän järjestetään,\nsanoi Esko.\n\nHän repi muistikirjastaan paperin, johon hän kirjoitti.\n\n \"Tule ensimmäiselle riville melkein keskelle, vastapäätä\n kiekonheittäjiä. Meillä on hyvät paikat.\"\n\nTämän hän ojensi enolleen, peitti tekstin kädellä ja pyysi:\n\n— Eno on hyvä ja kirjoittaa nimensä tähän. Tohtori otti kynän ja\nkirjoitti nimensä sen enempää ajattelematta asiaa.\n\nEsko kääri paperin kokoon ja kirjoitti ulkosivulle:\n\n \"Lähetettävä eteenpäin jättiläisnaiselle viidennellä rivillä lähellä\n automobiileja. Hänellä on vihreät nauhat mustassa hatussa.\"\n\nSitten hän ojensi sen takanaan istuvalle herralle.\n\nPojat voivat seurata kirjeen kulkua pitkin rivejä, kunnes Hetti sai\nsen käsiinsä. Mutta silloin tämä oli yleisen huomion esineenä. Ihmiset\nhymyilivät ja supisivat keskenään.\n\nHetti ei ollut erittäin kaino. Hän nousi ripeästi ja alkoi raivata\nitselleen tietä poikien luo. Oli väliaika, niin että ihmiset eivät\nolleet kärsimättömiä.\n\n— Hyvää päivää, Elis ja pojat. Täällähän on mainio paikka. Mutta etpä\nollut erittäin kohtelias esittäessäsi minua jättiläisnaisena yleisölle,\nElis, sanoi Hetti, joka hengitti raskaasti rasituksen jälkeen.\n\n— Kuinka minä tekisin sellaista? sanoi tohtori torjuen.\n\n— Tässä on kirjeesi, sanoi Hetti näyttäen paperia, jonka Esko oli\nlähettänyt.\n\n— Esko pyysi nimikirjoitustani, enkä minä nähnyt koko kirjoitusta. Jos\nsen olisin aavistanut — — —\n\n— Nyt ne alkavat taas. Katsokaa Peussaa! On siinäkin poikaa!\n\nHetti oli yhtä innostunut kuin pojat. Yhdessä he puhelivat ja\nhurrasivat, kunnes oli aika lähteä kotiin.\n\nKotimatkalla kysyi Hetti:\n\n— Etkö sinä tunne veresi lämpenevän katseessasi tällaisia ennätyksiä,\nElis?\n\n— Näkevät turhanpäiten vaivaa. Hevonen juoksee kuitenkin nopeammin\nkuin Nurmi, ja tavallinen kirppu hyppää paljon paremmin kuin Tuulos,\neikä muserra luitaan kertaakaan. Järjettömät eläimet voivat nauraa\nihmisen saavutuksille urheilun alalla. Kukapa näistä urheilusankareista\nhyppäisi alas niin korkealta kuin kissa, eikä se ole tarvinnut pitkien\naikojen valmennusta, vastasi tohtori.\n\n— Mutta näinhän minä sinunkin kerran huutavan: \"hyvä, hyvä\" ja\nhuiskuttavan hattua, vaikka väärässä paikassa.\n\n— Minä rohkaisin viimeisiä. He rasittuivat varmasti enemmän kuin\nvoittajat, ja ero ajassa oli niin mitätön, että minä tuomarien sijassa\nen ottaisi sitä huomioonkaan.\n\n— Onkohan koko Suomen maassa sellaista enoa kuin meidän? tuumi Simo.\n\n— Varmasti ei ole niin hyväsydämistä ja viatonta enoa, sanoi Hetti. —\nMutta tässä on minun raitiovaununi. Hyvästi kaikki. Sunnuntaina teemme\nyhdessä huviretken.\n\nHetti kiipesi vaunuun, huiskutti kädellään ja hävisi.\n\n— On niitä muitakin omituisia enoja, palasi Esko entiseen\nkeskusteluaineeseen. — Antti Suikkarisen eno vaihtoi polkupyöränsä\nvesiväritauluun, jossa näkyy vain aita ja kivi, ja Martikaisten eno söi\nmuurahaisia ja käytti esiliinaa.\n\n— En minä ajatellut täyshulluja.\n\n— On niitä paljon merkillisiä ihmisiä, joita ainakin aikaihmiset\npitävät viisaina. Muistatko Virtasella sitä neitiä, joka soitti pianoa.\nHän painoi koskettimia perätysten oikealta vasemmalle ja taas takaisin\nja aina vain edestakaisin. Yhden viikon hän asui siellä, ja maanantaina\nhän osasi sen yhtä liukkaasti kuin lauantainakin, mutta yhä piti\nsoittaa.\n\n— Kaikista hassuimmat ovat kihlaantuneet ja ne, jotka kiertävät ja\nkaartavat toisiaan. Jos ei rakkaus menisi niin pian ohi, niin maailma\nolisi täynnä aikaihmisiä hönttöjä. Eno ei ainakaan välitä sellaisesta,\nja se on kiva asia.\n\nTohtori käveli poikien vierellä niin ajatuksiinsa vaipuneena, ettei\nhän kuullut sanaakaan keskustelusta, joka ehkä olisi tuntunut hänestä\nsopimattomalta.\n\n— Eikö eno tahtoisi limonaatia? kysyi Simo nykäisten tohtoria\nhihansuusta.\n\n— Minusta se on pahanmakuinen juoma, vastasi tämä.\n\n— Ei ainakaan pojista. Tuossa on vesiputka, meillä on hyvä tuttava\nsiellä myymässä. Hän on Virtasen entinen sisäkkö Tampereelta. Nyt hän\non neiti ja sivistynyt.\n\n— Onko hän käynyt koulua?\n\n— Ei. Mutta hiukset ovat tulleet kiharoiksi ja sukat ovat ihonnäköisiä\nja puhe on kamalan sivistynyttä.\n\nTohtorin vastahakoiset askeleet suunnattiin kohti myymälää, jonka\nedessä oli penkki.\n\n— Hyvää päivää Agda, tervehtivät pojat nostaen kohteliaasti lakkejaan.\n\n— Tässä on tohtori Elis Someri, se eno, joka meillä on nyt isän\nsijaisena, selitti Esko.\n\n— Ja joka on mahottoman hyvä kasvattamaan poikia, täydensi Simo.\n\n— Minä olen Akta Oolkreen, poikien vanha ystävä. On hauskaa tutustua\nja nähtä, että pojat ovat minkälaisissa käsissä ja hoitossa. He\nsäälittivät minua usein kun asuttiin samassa hoitolassa Tampereella\nneljä vuotta ja olivatten helläsytämisiä ja etistyneitä nuoria herroja.\nMitä saan luvan tarjota mielihyvällä? Tässä on eri lajia juomia ja\nleivoksia ja yskäkaramellejä, puhui Agda suulaasti.\n\n— Paljonko me saadaan juoda, eno? kysyi Simo.\n\n— Juokaa tietysti, kunnes jano sammuu.\n\n— Jeh! Agda on hyvä ja antaa neljä pulloa punaista limonaatia.\n\nAgda aukaisi pullot ja keskusteli samalla.\n\n— Minä en päässyt katsomaan urheiluakaan, kun täytyy hoitaa kauppaa ja\nvelvollisuutentuntoa. Ja kun olisi ollut tuttava moukarinheittäjäkin,\njoka pääsee Pariisiin ja Franskaan.\n\n— Hyvä Agda, esitä hänet meille. Meillä ei ole yhtään hienoa tuttavaa.\nEnon luona käy vain oppineita ja sellaisia, sanoi Esko.\n\n— Pyydetään hänet päivällisille sunnuntaina, kun Hetti tätikin tulee.\nKaikki perheihmiset kutsuvat sukulaisia ja taiteilijoita pyhinä\npäivällisille. Rakas eno, lepytä Minna ja pyydä moukarimies meille,\nrukoili Simo innokkaasti.\n\n— Agda tulisi mukaan ja silloin meillä olisi niin kivaa, sanoi Esko.\n\n— Suomen lippu hankittaisiin pöydälle ja eno puhuisi isänmaasta\nja voimamiehistä. Moukari saa jäädä eteiseen, niin ei olisi vaaraa\ntavaroista, tai ikkunoista.\n\n— Älä ole lapsellinen, Simo. Hän tulee tietysti vierailupuvussa\nja tavallisena ihmisenä. Minna ei päästäisi häntä sisäänkään\nurheilupuvussa, ainakin se olisi hänen tapaistaan. Eikä Hetti täti\nluultavasti rupeisi syömään sellaisen kanssa. Vaikka Hetti täti ei ole\nyhtä ruinallinen pukuasioissa kun toiset naiset, sanoi Esko.\n\n— Jooseppi Risolla ei ole aikaa seurustella ja vierailla. Hän on\nnyt valmennusleirillä ja ajattelee vain suurta elämäntehtäväänsä\nja etesvastuuntuntoa, joka lepää isänmaan etustajien harteilla ja\nkäsivarsilla ja säärillä, paitsi ampujia, joilla näkö on tärkeintä,\nsanoi Agda.\n\nTohtorin mieli keveni. Hänen kokemuksensa urheilun alalla eivät\nriittäisi koko päivällisen ajan kestävään seurusteluun.\n\n— Hyvästi sitten, Agda, tule joskus meille ja soita, kun\nmoukari-Jooseppi on vapaa, sanoi Esko.\n\n— Hyvästi, hyvästi ja kiitos, herra tohtori, käymästä, vaikka tämä on\nvain pieni myymälä. Simo on nyt lihavampi kuin Virtasella, jossa olikin\nsoppalihaa paistina ja silakkalaatikkoa joka toinen päivä, vaikka oli\nlaskiaistiistaikin. Eskolla on hieno gravatti ja on jo puoliherra. Ja\nAgda kumarsi kohteliaasti jäähyväisiksi.\n\n— Eikö ollutkin mukava tyttö, eno? kysyi Esko perästäpäin.\n\n— Hm. Laskutaito oli ainakin huono, koska hän otti maksun kuudesta\nlimonaatipullosta, vastasi tohtori.\n\n— Me juotiinkin kuusi pullollista. Oliko se liikaa?\n\n— Silloin te tulette hyvin sairaiksi.\n\n— Terveys kyllä kestää. Minä ajattelin, että se olisi liikaa\nrahanhaaskausta enon mielestä. — Kiitos, eno, tästä hurjan kivasta\ntorstaista, sanoi Simo, ja Esko lisäsi:\n\n— Eno osaa eri hyvin huvittaa poikia.\n\n— Sitä en ole ennen tietänyt, sanoi tohtori vaatimattomasti.\n\nKun pojat kotiin tultuaan kertoivat Nurmen ennätyksistä, niin Minna\nhämmästytti heitä sanomalla:\n\n— Mitä ihmeellistä tuo nyt on? Enköhän minäkin juoksisi yhtä nopeasti,\njos ei olisi hameet esteenä.\n\nPojat nauroivat niin, että voileivät olivat tarttua kurkkuun, ja\ntohtorikin sanoi:\n\n— Silloinhan on vahinko pitää Minnaa täällä paistamassa silakoita, kun\nmuut niittävät laakereja isossa maailmassa.\n\n— Mutta minä olen kuullut, että Kolehmaisen äiti juoksee kamalaa\nvauhtia. Kun poika sai palkinnon, niin muija juosta vilisti asemalle\ntietoja saamaan ihan kuin hyvä hevonen, kertoi Esko.\n\n— Hetti täti on huippukunnossa. Hänestä tulisi mainio painija, sen\nnäkee niskastakin.\n\n— Mutta ei höyhen- tai kärpässarjassa. Mutta rehevä hän on.\n\n— Nyt saatte mennä levolle, keskeytti tohtori lyhyesti ja meni omalle\npuolelleen.\n\n— Toiset suuttuvat, kun pistää tikulla silmään. Se koira älähtää,\njoka on tullut sokaistuksi vanhalla iällään, vaikka on tullut toimeen\nilman naisia 39 vuotta, sanoi Minna ja meni keittiöön jättäen pojat\nmiettimään näitä hämäriä sanoja.\n\n\n\n\nIV.\n\nUUSIA TUTTAVIA.\n\n\nEsko tuli nolon näköisenä puhelimesta ja sanoi:\n\n— Nyt, Simo, sinulla on paha edessä. Osaatko esiintyä hienosti\nja kumartaa kuin maailmanmies? Onko frakkihoususi prässätyt ja\nkaulaliinasi keikarimainen?\n\n— Älä puhu pötyä. Minne minun on mentävä? kysyi Simo.\n\n— Hetti täti on kutsunut meidät luokseen. Sinne tulee hänen\nsisarentyttärensä Helle ja Deili Alamäki ja joku toinenkin\ntyttökoululainen.\n\n— Helkkari sentään, sanoi Simo käyttäen omaa voimasanaansa, jonka\noli keksinyt toisen hyvin samanlaisen sijaan, sitä kun ei kärsitty\nVirtasella.\n\n— Laita nyt jakauksesi suoraksi ja hiuksesi luonnollisen kiiltäviksi.\nEsimerkiksi niinkuin Hirvosten oriilla, vaikka sillä on paljon\nkauniimpi karva.\n\n— Etkö sinä sitten aio tulla mukaan? kysyi Simo välittämättä Eskon\nepäkohteliaasta vertauksesta.\n\n— Tietysti minä tulen, mutta minä kyllä selviydyn.\n\n— Vai selviydyt? Mitenkäs kävi, kun Nisulan poikien sisaret tulivat\nmukaan pelaamaan kirppua? Sinä karkasit kotiin, ahaa!\n\n— Pyh! Saksanläksy oli lukematta. — Mutta Hetti täti käski meidän\ntuoda pari toveria mukaan, että olisi hauskempi. Otetaanko Hirvosen\npojat?\n\n— He ovat liian maffisia. Toisella on jo pitkät housut ja toinen puhuu\nvain radiosta. Otetaan Janne ja Risto, silloin ei tarvitse torkkua.\n\n— Ei se kävele. Heitä ei voi näyttää ennen syksyä. Heillä on ollut\naivan lyhyet koneella leikatut hiukset, pojat sanoivat, että he olivat\nkuin vesikopista karanneita. Jannen jouhet ovat jo etusormenpituisia,\nmutta ne eivät kulje pintaa pitkin, vaan törröttävät itään, länteen ja\nkaakkoon. Hiuksiin ei maan vetovoima näy vaikuttavan ensinkään. Riston\nhöyhenet sekaantuvat silmäkulmien sekaan ja menevät päinvastaiseen\nsuuntaan kuin mihin Riston pää liikkuu.\n\n— Älä nyt selittele kuin opettaja maantiedon tunnilla. Otetaan sitten\nUskin pojat, he menevät ensi vuonna tanssikouluunkin. Sakari kertoi.\n\n— Hiiri vieköön, oli Eskon itse tekemä voimasana. He sopivat\nmainiosti. Minä kirjoitan kirjeen, sinä saat viedä sen heille.\n\nJa Esko kirjoitti:\n\n \"Hei hei Seppo ja Sarri!\n\n Sonnustakaa ulkokuorenne juhla-asuun. Voidelkaa ihonne narduksella ja\n yrteillä ja hiuksenne myrhamilla, glyseriinillä ja briljantiinillä.\n Sillä Tasavallan hienoin rohdoskauppiatar kutsuu teitä luokseen.\n Siellä saatte seurustella kreivittärien, ruhtinattarien ja\n tyttökoululaisten kanssa — jos siihen kykenette ja luonto antaa\n myötä. Saatte namusia ja limonaatia. Tulkaa hakemaan meitä huomenna\n seitsemältä.\n\n                                          Omis ja Okse Ajnil.\n                                      (Nimet seisovat päällään.)\"\n\nSimo vei kirjeen Uskin poikien kouluasuntoon, joka oli lähellä.\n\nEsko meni tohtorin huoneeseen.\n\n— Hetti tädillä on nuorisokutsut. Eikö enolla olisi aikaa tulla\nostamaan meille hienommat kaulukset ja kravatit? Onneksi meillä on\nuudet puvut. Mutta kengät ovat koliskoja.\n\n— Kyllä minä tulen ostamaan mitä tarvitsette. Kengät ovat\nkiilloitettavat, kyllä ne sitten kelpaavat, sanoi tohtori\nhyväntahtoisesti.\n\n— Minulla on mädät kellonperät.\n\n— Mädät?\n\n— Niin, rumat ja mustuneet.\n\n— Jätä kello kotiin.\n\n— En ikinä. Mutta ehkä Minna saa ne kiiltäviksi Sampolla.\n\nSamassa tuli Simo kotiin.\n\n— Minä en lähdekään mukaan, sanoi hän.\n\n— Mikäs on muuttanut sinun mielesi? kysyi Esko.\n\n— Minä näin tyttöjä kadulla ja he tirskuivat ja nauroivat tyhjälle ja\nolivat höperöjä ja kenkkuilevia. Ei sellaisten kanssa voi olla koko\niltaa. Mitä heille puhuu?\n\n— Minä olen kuullut, että yhteiskouluissa tytöt osaavat yhtä hyvin,\njopa paremminkin kuin pojat. Puhukaa heidän kanssaan kouluaineista,\nehdotti tohtori.\n\n— Jeh. Pitääkö neiti enemmän Perikleestä vai Alkibiadesta?\n\n— Da leidet der Hase im Walde Not. Hütet eure Zungen für Beleidigungen.\n\n— Kuinkahan monta prosenttia täällä on tyttöjä, kun poikia on 4\nkappaletta ja koko määrä lapsia on 9?\n\n— Ehkä neiti on hyvä ja jäsentää tämän lauseen: \"Hetti täti kaataa\nkuumaa kahvia tyttöjen sinisiin kuppeihin\".\n\n— Jag leker, du leker, han leker, limonaden läker på golvet.\n\n— Vallitseekohan täällä monsuunituuli, sirocco vai fön?\n\nPojat nauroivat ja laskettelivat vuoroon sukkeluuksiaan.\n\n— Jää vain kotiin, Simo. Minä syön silloin sinun osasi namusista,\nsanoi Esko.\n\n— Minä tulen mukaan, mutta aion olla toisessa huoneessa kuin tytön\npärriäiset.\n\n       *       *       *       *       *\n\nSeuraavana päivänä olivat pojat valmiit hyvissä ajoin. Minna oli\nkiilloittanut kengät ja kellonperät ja tohtori oli ollut mukana\nostoksilla. Hän olikin vähitellen tottunut monenlaisiin tehtäviin\npoikien puolesta.\n\nSimolla oli kanarialinnun värinen kaulaliina ja Eskolla tulipunainen.\nHiukset lankesivat kuin liimatut pitkin kasvoja ja sinipunertavat\nsilkkiset nenäliinat näkyivät takin ylätaskuista.\n\n— Onko eno hyvä ja lainaa meille hajuvettä? pyysi Esko.\n\n— Ei minulla ole muuta kuin ammoniakkia, vastasi tohtori.\n\n— Pistetään hajusaippuanpalasia taskuihin, ehdotti Simo.\n\n— Minä lainaan teille oikeata kolonkkia, lupasi Minna.\n\n— Kiitos ja kunnia. Me ostetaan huomenna Minnalle koko pullollinen\nuutta hajuvettä.\n\nPojat kaatoivat vahvasti hajuvettä puvuilleen, hiuksiin ja\nsukkiinsakin. Kädet huuhdottiin sillä, ja loput meni lakkeihin.\n\nUskin pojat saapuivat. He olivat myöskin hienoimmassa asussaan. Etenkin\nrintaneulat häikäisivät, niissä kun oli viisi eriväristä lasipalaa.\n\n— Huomaatteko hienoa tuoksua ympärillänne? kysyi Simo.\n\n— Tehän olette kuin liikkuvat pirtukanisterit, sanoi Sakari, joka\nkuitenkin kaikessa hiljaisuudessa kadehti Linjan poikien tuoksua.\n\n— Te olette hengenvaarallisia, sillä teitä ympäröi bentsiinihöyryt.\nÄlkää lähestykö tulta, silloin te räjähdätte alkutekijöihinne, kosti\nEsko.\n\n— Eikö teidän vaatteista oteta tahroja bentsiinillä? Kyllä te silloin\nolette siistejä herroja.\n\n— Älkää nyt riidelkö, sanoi Seppo. — Mitenkä me suoriudutaan tyttöjä\nvastaan, jollei meillä ole yhteistä rintamaa?\n\n— Mikä hätä meillä on? Mehän tunnetaan Alamäen tytöt. He olivat\nkerran Naimi tädin luona, jossa me asutaan. Seppo kaatoi kahvia Deilin\nhameelle, sanoi Sarri.\n\n— Ja Sarri — — —\n\n— Minä en nykäissyt Hellen alta tuolia, se luiskahti itsestään\nsyrjään, kun hänen piti istuutua, keskeytti Sakari.\n\nNäin puhellen oltiinkin jo perillä.\n\nHetti täti tervehti poikia ja esitti heidät tytöille.\n\nSiinä olivat vaaleat sinisilmäiset Alamäen tytöt, iloiset\npolkkatukkaiset Sylvia ja Tella Muuri ja toisia nuorempi,\nmustasilmäinen Terttu Kark.\n\nTytöt nauraa kikattivat juuri niinkuin Simo oli aavistanut, ja pojat\nistuivat jäykkinä rivissä. Keskustelusta ei tullut mitään.\n\nVasta kun Hetti täti ehdotti leikkejä ja johti niitä itse, alkoi\njuhlallinen tunne hävitä.\n\nPuolueleikissä voittivat tytöt, mutta kun otettiin \"vettä on kengässä\"\nniin juoksuttivat pojat tyttöjä edestakaisin, kunnes Helle arvasi,\netteivät he olleet valinneet ketään tytöistä.\n\nSitten seurasi \"sormus ehdolla\". Esko sai kuulla, että hänellä on\nOlympialainen ryhti ja Deilillä oli herttaisimmat silmät. Seppo oli\nse, jonka kanssa Sylvia mieluimmin tanssisi ja Hetti täti oli kuin\nkeijukainen. Tälle sukkeluudelle nauroi koko joukko pitkän aikaa. Tella\nsai tietää, että hän oli viisas kuin Baccus, jonka Simo oli sekoittanut\nMinervaan. Sakari oli Helsingin kohteliain poika, ja Helle oli ollut\nEskon mielestä kaikista enin mukiin menevä.\n\nMutta Tertun piti antaa sormus sille, jolla oli pisimmät korvat, ja hän\nantoi sen Simolle, joka heti vetäytyi toiseen huoneeseen.\n\nKahvin aikana alkoi Terttu itkeä nyyhkyttää. Hetti täti koetti saada\nselkoa surun syystä, mutta turhaan.\n\n— Minä en uskalla sanoa mitään, en uskalla, en, en, hoki Terttu\npuristaen lujasti toista kättään nyrkkiin.\n\nSakari, joka seisoi vieressä, otti äkkiä kiinni hänen ranteestaan ja\nkäänsi sormet taaksepäin, jolloin nyrkki aukeni. Paperipalanen putosi\nlattialle.\n\n— Anna tänne, anna heti tänne, huusi Terttu hädissään.\n\n— Tässä on salaisuuden ratkaisu, ja minä lupaan sinulle, että minä\nsuojelen sinua vaaran sattuessa. Anna meidän lukea tämä, sanoi Sakari.\n\n— Lue sitten, mutta varjele minua kostolta, nyyhkytti Terttu.\n\nSakari nousi tuolille ja luki:\n\n \"Joka uskaltaa loukata toisen kunniaa, se on koston varjon alla. Kuule\n nainen! Omat korvasi ovat puolta pienemmät ennenkuin aurinko nousee ja\n sika aamulla röhkii.\n\n                                                   Pitkä korva.\n                                                    Sinetti.\"\n\n— Kuka teistä viitsii peloittaa Terttu parkaa noin karkeasti? kysyi\nHetti täti.\n\nJokainen vakuutti viattomuuttaan.\n\n— Sen on Simo tehnyt. Minä annoin hänelle sormuksen, kun piti antaa\npitkäkorvaisimmalle ja muille oli jo annettu, enkä minä tietänyt, että\nhänellä on kunniaa, sanoi Terttu.\n\n— Missä Simo on? kysyi Hetti täti. Kukaan ei ollut huomannut, että\nSimo oli hiipinyt pois kirjelapun tullessa esille.\n\n— Simo ei ole vaarallinen. Minä en anna hänen koskea korviasi, Terttu.\nMutta miksi sinäkin härnäsit häntä. On harmillista, kun tytöt sanovat\npojille sellaista, mitä ei voi auttaa, sanoi Esko.\n\n— Minä pyydän häneltä anteeksi. Rakas, Esko, vie kirje minulta, että\nhän leppyisi ja päästäisi koston varjon alta, rukoili Terttu.\n\n— Kyllä minä vien ja selitän, ole ihan levollinen, rauhoitti Esko, ja\nTerttu kirjoitti:\n\n \"Anna anteeksi, että sinulla on pitkät korvat, jota ne eivät ole. Enkä\n minä tahtonut loukata kunniaa vaan kun täytyi antaa jollekin. Minä\n pelkään niin, älä leikkaa korvia. Saat keltaisen lakkatangon minulta.\n Minä lähetän sen. Älä tule hakemaan, älä mistään hinnasta.\n\n                                             Terttu.\n\n    Ja minä en ole nainen.\"\n\nEsko pisti kirjeen taskuunsa ja lupasi estää Simoa kostamasta.\n\nTerttu rauhoittui vähitellen ja leikkejä jatkettiin.\n\nKaikilla oli hauskaa eikä välikohtaus vaivannut ketään paitsi Eskoa,\njoka väliin muisti Simoa.\n\n— Tämä on nyt lähtiäiskaramelli, täytyi Hetti tädin vihdoin sanoa,\nsillä alkoi tulla myöhäistä.\n\nKun kaikki olivat lähtemässä, pyysi hän poikia saattamaan tyttöjä\nkoteihinsa.\n\nAlamäen tytöillä ja Eskolla oli melkein sama matka. He puhelivat\nkoulusta ja opettajista.\n\n— Minusta lunttaaminen on väärää. Meidän luokalla on monta, jotka\ntekevät sitä, mutta minä en tee, vakuutti Helle.\n\n— Toverit suuttuvat, kun ei kuiskaa, mutta jos ei koskaan tee\nsitä, niin he tottuvat siihen. On harmillista, kun moni pitää minua\nepäystävällisenä sen tähden, sanoi Deili.\n\n— Kanteleminen on myöskin kehnoa, otti Esko osaa periaatteelliseen\nkeskusteluun.\n\n— Tai kun antaa toisen kärsiä syyttömästi puolestaan.\n\n— Maailmassa on paljon vääryyttä. Niinkuin sekin, että kauneista\npidetään enemmän kuin rumista, sanoi Deili.\n\n— Kaunis onkin mukavampi, sanoi Esko miesten tapaan. — Tai kun on\nvahva ja rohkea.\n\n— Mutta Tellasta pitävät pojat enemmän, vaikka Sylvia on vahvempi ja\nrohkeampi.\n\n— Minä en ajatellut tyttöjä. Heidän pitää olla kauniita, kun he muuten\novat niin höpsähtäviä. Minä tarkoitan kaikkia muita paitsi teitä,\nparansi Esko nopeasti.\n\n— Sinä olet hurjan hauska poika, sanoi Helle nauraen.\n\n— Kuka viitsisi olla Tellan kanssa, mutta kun hän on niin kau —\ntarkoitan tuollaisen näköinen.\n\n— Oliko sinusta Tella kaikista kaunein tytöistä? kysyi Helle ja nyki\nDeiliä salavihkaa.\n\n— Eipä ollutkaan. Minä en viitsi sanoa, kuka oli kaikista kaunein.\nDeili voisi suuttua, sillä onhan hänkin mukiin menevä.\n\n— Enkö minä sitten suutu?\n\n— Ei, Helle. Sinä tulisit iloiseksi — hurjan iloiseksi.\n\n— Katsokaa tuota miestä, minkälaiset saappaat hänellä on, sanoi Helle\nvilkkaasti.\n\n— Tavalliset saappaat. Olisit keksinyt muuta hämmingissäsi, sanoi\nDeili kuivasti.\n\n— Minä luulin, ettei tyttöjen kanssa voinut puhua muusta kuin turhasta\nja vaatteista, sanoi Esko.\n\n— Minä puhun mieluummin henkisistä asioista, sanoi Deili.\n\n— Niin minäkin. Esimerkiksi oikeasta ja väärästä niinkuin äskenkin,\ntotesi Esko.\n\n— Tytöt ovat usein hyvin syvämietteisiä. Etenkin, jos he ovat\nkärsineet paljon.\n\nHellen silmät olivat haaveellisia ja Esko ymmärsi, että hän oli\nkärsinyt.\n\n— Kärsivätkö tytötkin? kysyi Esko.\n\n— Kaikki minun ystäväni ovat kärsineet hurjan paljon ja Deili myöskin.\nSylvia on ollut epätoivon partaalla, eikä kukaan aavistanut sitä.\n\n— Älä! Kerrotteko te toisillenne epätoivosta ja sellaisesta?\n\n— Sehän juuri on ystävyyttä. Terttu oli maannut kerran kahden ison\ntytön kanssa ja hän kuuli, kuinka he illalla kuiskailivat. Toisella oli\nomantunnon tuskia! Ajattele, miten jännittävää, kertoi Helle.\n\n— Oliko hän särkenyt jotain? kysyi Esko, joka muisti kärsineensä yhtä\njännittäviä tuskia.\n\n— Ei sellaiset tuskat ole salaperäisiä. — Hän oli saattanut erään\ntoivottomuuden kuiluun, Hellen ääni oli kaamea.\n\n— Mitenkä niin?\n\n— Kenkkuilemisella ja katseilla vain. Ei sellaista voi selittää.\n\n— Minä välittäisin viisi tuommoisesta sen toisen sijassa, sanoi Esko\nkuivasti.\n\n— Aikaihmiset välittävät. Sinunkin aikasi tulee, sanoi Deili.\n\n— Hyh, ei ikinä. Se on eri mölhää.\n\n— Se toinen iso tyttö oli saanut runon sähkölennätinvirkamieheltä.\nEikö se ollut ihmeellistä. Minä kuolisin ihastuksesta, jos joku\nkirjoittaisi minulle runon, sanoi Helle.\n\n— Aikaihminenkö?\n\n— Ei, mutta noin neljäntoista vuotinen.\n\n— Poika vai tyttö?\n\n— Tytöt kirjoittavat niin huonoja runoja. Niistä ei ole mihinkään.\n\n— Minä kirjoitan sinulle runon.\n\n— Se on kamalan jännittävää. Mutta sinun täytyy itse kirjoittaa se —\noikein sepittää, vaati Helle.\n\n— En minä ole ennen kirjoittanut, mutta ei se näytä vaikealta.\nLoppusointuja on vaikka kuinka paljon.\n\n— Entäs runomitta? kysyi Deili.\n\n— Minä valitsen vain jonkun tutun säveleen ja asetan sanat sen mukaan.\nEsimerkiksi näin:\n\n    Ta lalla lallala lalla laa,\n    Ti liili liilili liili,\n    Ta lalla lallala lalla laa,\n    Ti liili liilili liili.\n\nSano vain, mistä minä kirjoitan. Myrskystä merellä, sankarin kuolemasta\ntai orpolapsesta?\n\n— Sehän juuri on parasta, kun sinä itse keksit. Mutta sen täytyy olla\nomistettu minulle, sanoi Helle.\n\n— Ja mieluimmin Hellestä itsestään, se on ainakin sopiva aihe,\npilkkasi Deili.\n\n— Huomenna saat sen. Ei se mahda olla vaikeampaa kuin aine Sokrateesta.\n\n— Kiitos, Esko. Mitenkä minä saan sen runon? kysyi Helle.\n\n— Minä lähetän sen postissa.\n\n— Se on vaarallista. Pane se ennemmin Runebergin patsaalle\nlakikirjojen päälle.\n\n— Ei se säily siellä. Mutta minä panen sen läkkilaatikkoon ja kaivan\nsaksalaisten hautapatsaan alle Vanhan kirkon puistossa, sanoi Esko.\n\n— Ei kukaan löydä sitä sieltä. Mutta nyt me ollaan kotona. Heitä\nrunosi tästä kellarinluukusta, me saamme sen sisäpuolelta, innostui\nDeilikin ehdottamaan.\n\n— Sama se. Mutta en minä kirjoita vaarallisia asioita.\n\n— Ei haittaa olla varovainen, sanoi Helle ja ojensi kätensä hyvästiksi.\n\n— Hyvästi, tytöt, sanoi Esko nostaen kohteliaasti lakkiaan.\n\nMutta ennenkuin tytöt ehtivät sulkea oven, oli Esko kääntynyt takaisin\nja otti kiinni ovenrivasta.\n\n— Kuule, Helle. Älä näytä sitä runoa muille. Tytöt pilkkaavat ja\nnauravat joka asialle.\n\n— En minä näytä. Tämähän on salaisuus. Deili saa lukea ja hän ei kerro\nkellekään.\n\n— Minä en kerro kellekään. Koko maailma totta, eikä yhtään tippaa\nvaletta. Se on meidän valankaavake, sanoi Deili.\n\n— Koko maailma totta, eikä yhtään tippaa valetta, yhtyi Helle.\n\n— Hyvästi, ja Esko meni.\n\nHän kulki kotiapäin omituisen tunteen vallassa. Hänen käsityksensä\ntyttömaailmasta oli muuttunut. Pojat näkyvät olevan lapsellisempia\nkuin samanikäiset tytöt. Ainakin muutamissa suhteissa. Tytöt puhuivat\nasioista, joita Esko ei kosketellut Simonkaan kanssa.\n\nOli mielenkiintoista puhua oikeista asioista, melkein kuin aikaihmiset,\nmutta ei niin kuivalla tavalla.\n\nDeili ja Helle olivat mukavia tyttöjä ja keskustellessaan heidän\nkanssaan tuli paremmaksi ihmiseksi.\n\nMutta vehkeitä heilläkin oli. Niinkuin tuo runokin, joka oli pantava\nkellarin luukkuun. Se oli tosin Eskonkin mielestä salaperäisen\njännittävää, mutta kyllä pojat nauraisivat, jos tietäisivät.\n\nKotiin tullessa muistui Simon asia mieleen. Tämä ilta, joka oli ollut\nniin kiintoinen Eskosta, oli päinvastainen veljelle.\n\nKun sähkö syttyi, näki hän Simon makaavan vuoteessaan silmät ummessa\nhengittäen raskaasti. Esko huomasi heti, että uni oli teeskenneltyä.\n\nPöydällä oli isolle piirustusarkille piirretty kuva. Iso punainen käsi\npiti vertatippuvaa korvaa riipuksissa. Toisessa kädessä oli kirves.\nAlle oli kirjoitettu:\n\n\"Kostajan kourissa.\"\n\n— Kuule, Simo. Sinä täytät pian 13 vuotta, jätä nyt jo tuollaiset\nlapsellisuudet. Pikku Terttu parka ei tarkoittanut mitään pahaa. Hän\nantoi sille, joka ei vielä ollut saanut sormusta, sanoi Esko.\n\nSimo nukkui yhä.\n\n— Varo tekemästä hänelle koiruutta. Tytöt pyörtyvät ja tärveltyvät\nhyvin vähästä, jatkoi Esko.\n\nSimo melkein kuorsasi.\n\n— Hetti tätikin oli vihainen sinulle tänä iltana. Mitä sekin meinasi,\nkun sinä joit kuusi lasillista mehuvettä?\n\n— Neljä minä join, enkä yhtään enempää, oikaisi Simo.\n\n— Hyvää huomenta. Tässä on kirje Tertulta.\n\n— Heitä uuniin. Minä en välitä sellaisen kirjeistä, sanoi Simo ja\nsieppasi kirjeen, jota hän alkoi lukea.\n\n— Se on hullu muoti, että kun toinen pyytää anteeksi, niin täytyy\nantaa. Toista se on, kun sovittaa pahat tekonsa, murisi Simo.\n\n— Entäs lakkatanko? Sehän on sovittamista.\n\n— Kelkkaria minä hänen lakkatangoistaan, sanoi Simo hiukan\nrauhallisempana ja lisäsi:\n\n— Pistä kostotaulu uuniin. Tytöt ovat kuitenkin vihoviimeisiä ihmisiä.\nMinä en mene enää ikinä tällaisiin kutsuihin.\n\n— Minä menen, sanoi Esko.\n\n— Etkö sinä saanut tarpeeksesi?\n\n— En.\n\n— Etkö täksikään illaksi, kosk'et tule nukkumaan?\n\n— Minulla on vähän kirjoitustyötä. Nuku sinä vain.\n\nSimo kääntyi seinään päin. Esko tuntui hänestä vieraalta ja somalta.\nOnkohan se, joka vasta on täyttänyt 14 vuotta, hyvin toisenlainen\nmieleltään kuin vähän nuorempi veli?\n\nUni sekoitti pian Simon ajatukset.\n\nMutta Esko istui ensi kertaa elämässään kirjoittamassa runoa. Kynä,\nvalkoinen paperi ja häämöittävät tytönkasvot ovat, ennemmin tai\nmyöhemmin, jokaisen pojan edessä pöydällä.\n\nTehtävä näytti ensin ylivoimaiselta. Esko hikoili ja kirjoitti, mutta\nsekä runomitta että loppusoinnut tekivät harmia.\n\n— Toista kertaa minä en mene tällaiseen peliin. Hullu kun lupasin.\nMutta nyt se on tehtävä, ettei kunnia mene, tuskitteli hän.\n\nVihdoin hän selaili pientä laulukirjaa. Sieltä löytyi runo, jossa oli\nhelppo runomitta. Sitä oli mukava muovailla, ja ajatukset tulivat\nitsestään sanojen mukana.\n\nEsko oli ihastunut, kun runo vihdoinkin valmistui. Loppusoinnut olivat\nsamat kuin mallissakin, paitsi kahta viimeistä, jotka hän itse keksi ja\njoku muukin. Mutta siinä oli hieno ajatus. Puhtaaksi kirjoitettuna ja\nkorjattuna se kuului näin:\n\n     \"HELLE ALAMÄELLE,\n     kirjoittanut Esko Linja.\n\n    Tulkaa tänne kilpasille,\n    sanoo pojat tyttösille,\n    herttaisin ken teistä on,\n    mitalin se saakohon.\n\n    Pojat tulkaa sanomaan\n    kelle palkka annetaan!\n    Seppo huutaa — Sylvialle,\n    Sarri soisi jokaiselle.\n\n    Helle Eskon äänen sai,\n    siihen toiset suostuu kai?\n    Ensi palkintoa näin,\n    Helle kantaa pystypäin.\"\n\n— Onneksi on huomenna sunnuntai, niin että voin aamulla viedä kirjeen\nkellarinluukkuun. Hyvä on, ettei Simo aavista mitään, ajatteli hän\nvetäessään peitettä päälleen.\n\n\n\n\nV.\n\nSEIKKAILUA.\n\n\nSeuraavana sunnuntaina soitti Hetti täti ja pyysi Somerin joukkoa\nhuvimatkalle. Simo, joka oli puhelimessa, ehdotti, että mentäisiin\npallokentälle, jossa oli potkupallokilpailut. Pojat olivat edellisenä\npäivänä päättäneet mennä sinne Uskin poikien kanssa.\n\n— Tulkaa meitä hakemaan, minä otan Deilin ja Hellen seuraan. Tuokaa\nenonne mukaan, oli Hetti täti sanonut.\n\nKun Uskin pojat tulivat, lähtivät kaikki viisi matkaan.\n\nKun tultiin rohdoskaupan lähelle, seisoivat tytöt ja Hetti täti kadulla\nison automobiilin vieressä. Tervehdittyään sanoi viimemainittu:\n\n— Nyt tarjoan teille automatkan, sillä minulla on tuloihin nähden\nollut erittäin edullinen kuukausi rohdoskaupassa.\n\nKaikki olivat hyvällä tuulella. Tytöt puhelivat ja kikattivat ja pojat\npohtivat Suomen huonoja mahdollisuuksia potkupallopelin alalla.\n\n— Harmittaa, kun tanskalaiset ja turkkilaiset ovat meitä parempia. Kun\nminä tulen suureksi, aion antautua potkupallo-alalle, sanoi Seppo.\n\n— Mutta isä tahtoo sinusta lääkäriä, sanoi Sakari.\n\n— Sitä minä voin pitää sivutoimena.\n\nHelle ojensi Eskolle Giovannin pilajuttuja ja sanoi:\n\n— 18:lla sivulla on hurjan hyvä vitsi.\n\nEsko avasi mainitun paikan. Alareunaan oli kirjoitettu:\n\n\"Kiitos runosta. Se oli taivaallisen iiiiliihana!\"\n\n— Se on mainio sukkeluus, sanoi Esko antaen kirjan Hellelle.\n\nJa molemmat nauroivat.\n\n— Anna minunkin lukea, Helle, pyysi Deili.\n\n— Ei se sovi sinun luonteellesi, sinä voisit tulla kipeäksi.\n\n— Älä pelkää, että tulen mustankipeäksi ainakaan, sanoi Deili, ja koko\nnuorisoseura, paitsi Eskoa, nauroi.\n\nHetti täti ja tohtori istuivat taka-istuimella ja puhelivat\nvälittämättä meluavasta seurasta.\n\nPallokentällä oli jännittävä kilpailu. Sekä tytöt että pojat olivat\ninnostuneita.\n\nDeili ja Seppo löivät vetoa kirjeestä kesälomalla.\n\n— Sen pitää olla vähintään neljä sivua pitkä, vaati Deili.\n\n— Hyvä ehdotus, sillä sinä sen saat maksaa. Näetkö, mitenkä sinun\npuolueesi hoitaa huonosti peliä. Maalivahtikin on ihan kelvoton,\nkiusasi Seppo.\n\n— Mutta tuolla oikealla on nainen, joka huiskuttaa hänelle\nnenäliinallaan. Ei, mutta Eskollehan hän huiskuttaa. Näetkö tuota,\njolla on kamala hattu, jossa on rikinvärinen töyhtö ja hame on kuin\nkukikkainen sohvanpäällys? Sinulla on hiukan omituisia tuttavia, sanoi\nDeili.\n\n— En minä hänestä välitä, sanoi Esko, jota ei vähääkään haluttanut\njättää hauskaa seuraansa.\n\n— Se on Agda Åhlgrén, hän ei rauhoitu, ennenkuin menet sinne. Ehkä hän\nkertoo moukari-Joosepista, sanoi Simo.\n\nEsko poistui vastenmielisesti ihastuttavan valkopukuisen Hellen\nvierestä.\n\n— Hyvää päivää, Esko. Täytyy vissiin sanoa herraksi, kun on niin\nhienot vaatteet ja oikein naisseura. Mikä sen kaikkein kauneimman nimi\non? kysyi Agda Eskon tultua.\n\n— Helle Alamäki, vastasi Esko lyhyesti.\n\n— Mutta miksikähän hattu on musta, kun on nuori ja muuten hieno?\n\n— Mustahattuinen on Deili Alamäki. Ei hän ole kaunein. Mitä asiaa\nAgdalla oli?\n\n— Minun piti puhua vain jonkun herran kanssa siitä tapauksesta,\njoka on suuri salaisuus. Jooseppi kertoi, että kaksi päivää etsivät\ndektiivit ovat hakeneet ja kuulustelleet, mutta kukaan ei ole löytänyt\nmerkkiä, eikä valon välkähdystä. Että jos Eskon eno voisi selvittää tai\nantaa osviittoja, kun hän on tottunut ajattelemaan. Eikä muut osaa.\n\n— Mitä sitten on tapahtunut? Minä en tiedä mistään, sanoi Esko, jonka\nuteliaisuus heräsi.\n\n— Schyy, schyy. Ei siitä saa puhua, kun voi vaikuttaa epäetullisesti\nulkomailla ja keräyksiin, kun parhaat ovat poissa. Mutta siitä ei\nuskalla puhua.\n\nEsko veti taskustaan muistikirjan ja kynän ja sanoi:\n\n— Kirjoita.\n\nAgda kirjoitti varjostaen kädellä:\n\n\"viisi Parasta olumpilaista on hävitety, murhatu tai varastettu.\"\n\n— Sehän on kamalaa, sanoi Esko — ketä he ovat?\n\nAgda kirjoitti taas:\n\n\"Nurmi, Ritola, Lehtonen, Stenroos ja Myyrä.\"\n\n— Mistä he hävisivät? kysyi Esko silmät pyöreinä.\n\n— Lehtonen oli kotonaan käymässä, muut olivat valmennusleirillä.\nHe olivat metsässä kävelemässä, tai rannalla uimassa. Illalla heitä\nkaivattiin ja kaikki hakivat. Urheilijat ja virkailijat leirillä\nja dektiivit tietävät, mutta muille ei saa kertoa. Suomi ja kunnia\njoutuvat alakynteen, ja monta kultamitalia on joutunut rosvojen käsiin,\njos eivät dektiivit löytä jälkiä, eivätkä ne ole ennenkään löytäneet\nrosvoja tai vinnivarkaita, selitti Agda niin hiljaa kuin taisi.\n\n— Etkö sinä ole kuullut muuta?\n\n— Jooseppi tuntee Lehtosen ja me käytiin hänen kotonaan ja siellä\nkertoivat, että hän oli mennyt tapaamaan ameriikkalaista herraa,\njoka oli tarjonnut hänelle hyvän paikan Nevorkissa, Pariisin kisojen\njälkeen. Sille tielle se oli jäänyt. Esko pyytää sitä tohtoria\nselvittämään tämän asian. Nykyään kuuluvat ottavan kiinni rosvoja\najattelemalla. Urheilijat leirillä eivät saa unta, ja nyt pitäisi olla\nkaikki huippukunnossa. Jooseppikaan ei saa moukaria lentämään kuin\npuolella vauhtilla, kun sytän on raskas.\n\n— Eno ymmärtää vain sellaisia ongelmia, joita voi kirjoittaa\npaperille. Muussa ajattelemisessa hän on aivan kuitti. Mutta Simo ja\nminä ollaan eri mainioita rikosasioiden selvittäjiä.\n\n— Tulkaa sitten vesimyymälään kertomaan, kun asiat selvenevät. Minun\ntäytyy nyt lähteä. Terveisiä Simolle.\n\n— Hyvästi, Agda. Luota meihin ja pumppaa uusia tietoja\nmoukari-Joosepista.\n\nKoko keskustelu oli tapahtunut kuiskaamalla, vaikka kukaan ei ollut\naivan lähellä.\n\n— Mitä Agda tahtoi? kysyi Simo Eskon palattua.\n\n— Me puhuttiin vain varkaista, jotka olivat tehneet vahinkoja, vastasi\ntämä huolettomasti.\n\n— Meillä kävi viime kesänä ullakkovarkaita, aloitti Deili kertoen\npitkän historian.\n\n— Sinä taisit kirjoittaa sohvanpäällysnaisellekin runoja? kuiskasi\nHelle Eskolle.\n\n— Yhdelle ainoalle minä olen kirjoittanut runon ja sekin saa olla\nviimeinen kerta, sanoi Esko ja kääntyi loukkaantuneena poispäin.\n\nKoska ilta oli kaunis, niin päätettiin kävellä kotiin.\n\nDeili oli voittanut vedon, hänen puolueensa oli lopussa kunnostautunut\nyli odotusten.\n\n— Minullahan on nyt kumminkin yhdet ehdot vaikka luulin selviytyväni\ntänä vuonna ilman, huokasi Seppo.\n\n— Minä en hyväksy kirjettäsi, jos et käytä tavallisen suuruista\npaperia ja täytä joka riviä. Sitäpaitsi et saa kirjoittaa mitä\npötyä vain sattuu. Minä tahdon mielenkiintoisen kirjeen. Muista —\nmielenkiintoisen, vaati Deili.\n\n— Näin kamalia ehtoja ei minulla vielä ole ollutkaan. Voisit ainakin\nluvata vastata kirjeeseeni, Deili, pyysi Seppo.\n\n— Minulla ei ole ehtoja, mutta jos olen hyvällä päällä, kirjoitan\nmahdollisesti, nauroi Deili.\n\n— Sinulla on \"kehoitukset\" ja ne ovat myöskin suoritettavat, sanoi\nSeppo.\n\n— Ihanaa, kun tämä pitkä lukukausi vihdoinkin loppuu. Isä on luvannut\nmeille fillarit, jos suoriudumme ilman ehtoja. Ja sen me teemme, kertoi\nSarri.\n\n— Ei meillekään tule ehtoja, mutt'ei fillareitakaan, kun ei ole\nantajaa, sanoi Simo.\n\n— Minä toivon välistä niin fillaria, että tekisi mieli repiä hiuksia\ntai lähteä kesäksi laivapojaksi ansaitsemaan rahaa, sanoi Esko.\n\n— Mitä sinä toivot? kysyi Hetti täti, joka käveli hajamielisen enon\nkanssa jäljessä.\n\n— Polkupyörää. Ihanaa omaa pyörää.\n\n— Etkö sinä voisi ostaa? Onhan sinulla omia rahoja? kysyi Seppo.\n\n— Meillä on tarkasti määrätty summa joka kuukaudeksi, ja se menee aina\nviimeiseen penniin. Minnakin hankkii meille turhan hyviä vaatteita,\nsanoi Esko.\n\n— Minusta te olette siististi puettuja, mutta ei millään tavalla\nylellisesti, sanoi Hetti täti.\n\n— Mutta Minna keksii niin omituisia menoja. Uusia sukkia ja sellaista.\nNytkin hän on ostanut meille lakanoja. Nekin rahat olisivat hyvänä\npohjarahana fillareihin, sanoi Simo.\n\n— Ja sänkyihin levitettäisiin käärepaperia lakanoiden sijaan, kikatti\nDeili.\n\n— Jalat voisitte tervata, niin ei tarvitsisi sukkia, yhtyi Sarri\npilaan.\n\n— Etenkin, jos ne pistettäisiin höyheniin, sanoi Seppo.\n\nKaikki nauroivat, paitsi tohtori, joka tapansa mukaan kulki ääneti\najatellen omia asioitaan.\n\nKun Alamäen tytöt erosivat muista, sanoi Helle syrjässä Eskolle:\n\n— En minä tosissani luullutkaan, että sinä kirjoittaisit sille Agdalle\nrunoja. Ja kiitos vielä siitä, joka oli kellariluukussa. Minä osaan sen\nulkoa.\n\n— Nyt tämä päivä loppui hurjan hyvin, sanoi Esko hymyillen\nuskaltamatta katsoa Hellen kimalleleviin silmiin.\n\nKun pojat sitten illalla olivat vuoteissaan ja sähkö sammutettu, sanoi\nEsko:\n\n— Lupaa vaieta, niin kerron tärkeän asian. Tee vala!\n\n— En minä osaa, sanoi Simo.\n\n— Sano: \"en kavalla sitä, mitä Esko kertoo kellekään, paitsi kun\nyhdessä päätetään. Koko maailma totta eikä yhtään tippaa valetta\" Se on\nuusi hurjan sitova vala.\n\nSimo toisti sanat juhlallisesti.\n\n— Isänmaan menestys vaarassa. Suuri onnettomuus on tapahtunut, sanoi\nEsko.\n\n— Puhu tavallista kieltä.\n\nEsko kertoi, mitä oli kuullut Agdalta ja sanoi lopuksi:\n\n— Enosta ei ole hyötyä. Häntä ei luultavasti saa ratkaisemaan\nrikosjuttuja.\n\n— Tämä on jännittävää, helkkari sentään! Onneksi ei ole koulua kuin\nyksi päivä enää ja todistusten jako. Sitten on aikaa selvittää tämä\njuttu.\n\n— Ensiksi on hankittava johtolankoja. Kunpa pääsisi noitten\namerikkalaisten herrojen jäljille.\n\n— Jaa, se olisikin tärkeää. Ameriikka pelkää hurjasti Suomea. Me\nollaan sen ainoa kilpailija Olympialaisissa. Pisteitä he voivat vetää\nenemmän, mutta mitaleista tulee taistelu.\n\n— Niin tulee, jos meidän mestarit ovat mukana. Mutta jos he homehtuvat\nmaanalaisissa holveissa, niin voi maailma olla levollinen — Suomi on\nvoimaton.\n\n— Ehkä jotkut ulkomaalaiset ovat punoneet salajuonen saadakseen\nparaimmat kilpailijat pois tieltä?\n\n— Kuulehan, Simo. Muistatko, kun oltiin Eläintarhassa katsomassa\nkarsintakilpailua. Silloin oli siellä kaksi ulkomaalaista, jotka\nutelivat kamalasti urheilijoistamme.\n\n— Jeh. Kerran minä olin Sarrin kanssa syömässä leivoksia Pasaasin\nkahvilassa ja silloin he tulivat vastapäätä olevasta ovesta. Me nähtiin\nikkunasta. Siitä ovesta mennään Sentrin matkustajakotiin, jossa\nVirtasen setä asui, kun hän kävi täällä.\n\n— Olivatko he samoja herroja? Me luultiin heitä ameriikkalaisiksi\nsilloin Eläintarhassa.\n\n— Tietysti minä muistan. Minä sanoin Sarrille että: \"näetkö kun noilla\non erilaiset nenät? Ne muodostavat kuperan ja koveran kulman, joitten\nsumma luultavasti on 360°. Ne ovat explementtikulmia.\" Me ehdittiin\nnähdä heitä pitkän aikaa, sillä he puhelivat kauan oven edessä,\nennenkuin erosivat.\n\n— Otetaan selkoa heistä jo huomenna. Minusta tässä on selvät jäljet.\n\n— Kämpissä kuuluu asuvan paljon englantilaisia. Heille olisi myöskin\nedullista, jos muutama kultamitalisuomalainen katoaisi.\n\n— Älä nyt sekoita uusia juonia tähän. Lehtonen oli ameriikkalaisten,\neikä englantilaisten kanssa.\n\n— Mutta ne muut olivat ehkä ruotsalaisten tai ranskalaisten kanssa.\n\nMinna nakutti ovelle ja kehoitti poikia nukkumaan.\n\nVähän aikaa vaiettuaan kuiskasi Esko:\n\n— Ennen minusta Agda Åhlgrén oli eri hieno, mutta nyt kun vertaa\nAlamäen tai Muurin tyttöihin, niin näkee ison eron.\n\n— Pyh. Minusta Agda on yhtä hieno ja paljon mukavampi. Tietää ainakin,\nmille hän nauraa. Ole nyt hiljaa. Minä alotan jo. Älä keskeytä.\n\nEskon sängystä kuului vain hiljaista supatusta.\n\nSeuraavana aamupäivänä oli pojista tavattoman raskasta seurata\nopetusta. Muutkin oppilaat olivat levottomia, mutta Linjan pojat olivat\nvallan mahdottomia.\n\nKun Simolta kysyttiin:\n\n— Sano esimerkki synnistä seitsemättä käskyä vastaan.\n\nNiin hän sanoi:\n\n— Kun varastetaan urheilijoita valmennusleiriltä.\n\nJa Esko seisoi ääneti, kun opettaja kysyi, sillä hän ei ollut kuullut\nmitään. Vasta kun opettaja uudisti kysymyksensä:\n\n— Minkälaiset olivat Rooman ensimmäiset konsulit? niin hän vastasi:\n\n— Heillä oli koverat tai kuperat nenät.\n\nNäin viimeisenä päivänä olivat opettajat vähemmän vaativaisia kuin\ntavallisesti. Muuten olisi poikien käynyt huonosti, ennenkuin päivä oli\nlopussa.\n\nKotiin tultuaan he alkoivat neuvotella.\n\nEnsin päätettiin mennä vakoilemaan Sentrin ulkopuolelle.\n\nSinne tultuaan he näkivät portaissa penkin, jossa ihmiset odottivat\nhissiä. Tässä pojat istuivat pitkän aikaa tarkastaen ohikulkevia.\n\nMutta kun aika kului ilman, että kukaan tutun näköinen kulki ohi,\nalkoivat he puhella hissipojan kanssa.\n\n— Asuukohan täällä paljon ulkomaalaisia? kysyi Esko.\n\n— Aina täällä on vieraskielisiä, vastasi poika istuutuen penkille.\n\n— Esimerkiksi ameriikkalaisia?\n\n— En minä tiedä heistä eroa.\n\n— Minkälaisia neniä niillä ulkomaalaisilla on, jotka nykyään asuvat\ntäällä? kysyi Simo.\n\nPoika katsoi pitkään ja sanoi:\n\n— Toisilla on sellainen, että siihen voi ripustaa kääröjä ja toisilla\non sieraimissa hampaat. Yhdellä rouvalla on kynsi nenän päässä ja\ntoisella neljä sierainta.\n\nSimo nauroi, mutta Esko sanoi:\n\n— Siis tavallisia neniä, joitten mukaan ei saa tunnusmerkkiä.\nSaisikohan täällä kengänharjaajan paikkaa?\n\n— Kuka sitten kiilloittaa herrojen omat kengät? ilvehti poika juosten\npois, sillä samassa tulikin pitkä musta herra ovesta.\n\nPojat olivat huudahtamaisillaan, sillä tulija oli toinen\nulkomaalaisista, joita he hakivat.\n\nSimo oli vikkelämpi pojista, niin että hän ehti hissiin ennenkuin poika\nsulki oven. Esko jäi suu auki ulkopuolelle.\n\nYlimmäisessä kerroksessa molemmat lähtivät hissistä ja \"kupera\" soitti\nSentrin ovikelloa.\n\nSimo seurasi rohkeasti sisään ja näki, kuinka musta herra meni käytävän\ntoisessa päässä olevasta ovesta sisään.\n\n— Mitä olisi asiaa? kysyi neiti, joka istui eteisessä.\n\n— Asuuko täällä rouva Anderson? kysyi Simo umpimähkään.\n\n— Kyllä. Hänellä on huone kerrosta alempana. Minä näytän. Simoa\nharmitti huono onnensa ja hän jatkoi:\n\n— Kiitoksia vain, minä kysyn kyllä itse. Saisinko ensin tietää, onko\ntäällä paikkaa vapaana?\n\n— Meiltä meni eilen tämän kerroksen siivoojatar pois. Jos tunnette\nsiistinnäköisen tytön, niin hän saisi varmaan paikan täällä.\n\n— Eikö täällä ole kengänkiillottajan tai muuta poikapaikkaa?\n\n— Ei ole tällä kertaa.\n\n— Hyvästi sitten, sanoi Simo ja avasi oven.\n\n— Se rouva Anderson asuu numero 32:ssa, huusi neiti jälkeen.\n\n— Helkkarin Anderson! mumisi Simo juosten nopeasti alas.\n\nEsko odotti kärsimättömänä alhaalla.\n\n— Siellä se Kupera ainakin asuu, mutta minä en saanut selkoa huoneen\nnumerosta, enkä uskaltanut kysyä nimeä, selitti Simo.\n\n— Mennään takaisin ja koetetaan saada paikka siellä?\n\n— Sen minä jo teinkin. Ei tämä poika ole puulla päähän lyöty. Mutta ei\nsiellä ole meille sopivaa tointa.\n\nPojat kävelivät kotiinpäin ja Simo kertoi käynnistään Sentrissä.\n\n— Mitä sinä kysyit Andersonia, niitä on jokapaikassa. Olisit hakenut\nVelosipedoffia tai Hapankaalisonia, niitä on harvemmassa. Mutta mitä nyt\non tehtävä?\n\n— Pyydetään Agdaa ottamaan siivoojan paikka siellä. Me kyetään kyllä\nhoitamaan vesimyymälää sillä aikaa, sanoi Simo.\n\n— Kun juo mehuja ja limonaatia pitkin päivää, niin tulee outo elämä.\nSitäpaitsi ei Agdasta ole salapoliisiksi. Hän pelästyy kaikesta ja\nkirkuu ja pelailee vierasten kanssa. Minä muistan, minkälainen hän oli\nVirtasella.\n\n— Vahditaan sitten kadulla ja seurataan Kuperan jälkiä. Missähän sen\nexplementti lienee?\n\n— Kunpa meillä olisi nainen apuna. Ehkä Helle tai Deili rupeisi\nvähäksi aikaa siivoojattareksi? Mutta he eivät osaa salapoliisien\nmenettelytapoja niinkuin me.\n\n— Helkkari sentään. Nyt minä hoksasin keinon. Sinä, Esko, pukeudut\nsiivoojattareksi ja haet paikan. Osaat kai sinä lakaista lattioita ja\npöyhentää vuoteita?\n\n— Mutta sopisithan sinäkin naiseksi.\n\n— Se neiti tuntee minut ja sitäpaitsi minä olen liian lyhyt. Sinä olet\nkaitaluinen ja sopivan pitkä. Deililtä saat varmasti vaatteet. Mennään\nkysymään, innostui Simo.\n\n— Naisena oleminen on niin noloa.\n\n— Vieläkös mitä. Kaikki salapoliisit ovat joskus naisen haahmossa. Ja\nihmisiä he ovat tavallaan hekin.\n\n— Salapoliisitko?\n\n— Ei kun naiset.\n\nPojat pohtivat asiaa kävellessään Rauhankatua kohti, jossa Alamäen\ntytöt asuivat.\n\nEteisessä he kysyivät, olivatko tytöt kotona.\n\n— Tulkaa sisään, pojat. Täällä me ollaan, huusi Deili viereisestä\nhuoneesta.\n\n— Meillä on tärkeää asiaa, ei me muuten oltaisi tultu teille näin\nvain, selitti Esko hätäisesti, tervehdittyään tyttöjä.\n\n— Niin, mitäs te muuten meistä, nauroi Helle.\n\n— Ei senpuolesta, mutta ei me näin ilman mitään, sekaantui Esko.\n\n— Me tarvitaan teidän apuanne. Luvatkaa, ett'ette kysele mitään,\nsillä asia koskee Suomen kunniaa ja on suuri salaisuus. Perästäpäin me\nselitämme teille kaikki, sanoi Simo.\n\n— Kylläpä te olette juhlallisia. Täytyyhän meidän tietää jotakin,\nsanoi Deili.\n\n— Mikä on välttämätöntä, sen me kerromme. Tehkää ensin\nvaikenemislupaus, sanoi Simo.\n\n— Minä vaikenen kuin kivi, sanoi Helle.\n\n— Minä teen samoin, yhtyi Deili.\n\n— Sanokaa vala.\n\n— Koko maailma totta eikä yhtään tippaa valetta, sanoivat tytöt.\n\n— Hyvä. Pukekaa minut naiseksi. Niinkuin siisti siivoojatar.\n\n— Älä. Näyttelettekö te teatteria?\n\n— Meillä on vakava tehtävä. Voitteko lainata minulle puvun?\n\n— Tietysti. Tässä on Deilin frotté-puku. Se on siisti ja hauska, mutta\nkumminkin jokapäiväinen. Minä annan sievän valkoisen esiliinan, sanoi\nHelle.\n\n— Tässä on alushame. Muuten voit pitää omat vaatteesi. Käännä paidan\nkauluksesi sisään, hame on avokaulainen, sanoi Deili.\n\nTytöt neuvoivat ja menivät toiseen huoneeseen odottamaan, kun Esko\npukeutui.\n\nDeilin vaatteet sopivat erinomaisesti, sillä Esko oli hento ja solakka.\nSimo leikkasi pois kauluksen ja pitkät hihat paidasta.\n\nKun tytöt tulivat sisään, taputti Helle käsiään ja sanoi:\n\n— Sinäpä olet nätti tyttö. Ruumiskin on mainio, nyt kun on\nsuoranviivan muoti.\n\n— Katsokaa jalkoja! Voi kamalaa! nauroi Deili näyttäen Eskon jalkoja,\njotka olivat jättiläismäisiä puolilyhyen hameen alla.\n\n— Sellaista naista ei ole, jonka kengät sopisivat sinulle, sanoi\nHelle. — Ehkä sentään Hetti tädin.\n\n— Mene, Simo, lainaamaan häneltä. Keksi matkalla sopiva tekosyy,\nkehoitti Deili.\n\n— Sinne on niin pitkä matka, yritti Simo vastustella.\n\n— Mene joutuun. Äiti viipyy vielä jonkun aikaa kylässä. Jos hän tulee\nkotiin niin kaikki tulee ilmi, sanoi Helle.\n\nSimo sieppasi lakkinsa ja lähti.\n\n— Sinä olet mainio, Esko. Mutta hiukset ovat liian poikamaisia.\nOnneksi on polkkahiukset muodissa. Minä friseeraan sinua vähän, sillä\naikaa kun odotamme. Istu tuohon peilin ääreen, sanoi Deili.\n\nHän lämmitti käherrysraudan ja kiersi Eskon hiuksia niitten ympärille.\nSitten hän kampasi ja asetteli kiharoita. Viimeiseksi hän painoi mustan\nsamettisen otsanauhan hiuksien yli.\n\nVaikutus oli suurenmoinen. Helle taputti taaskin käsiään ja sanoi:\n\n— Nyt ei sinua kukaan pitäisi poikana. Kädet ovat liian isot, mutta\nkyllä se käy päinsä siivoojattarella, joka usein pesee lattioita.\n\n— Sitä minä en aio tehdä, sanoi Esko.\n\n— Tietysti sinä teet. Nyt me opetetaan sinulle töitä.\n\nJa tytöt näyttivät, mitenkä tilaa tehdään ja neuvoivat tomunpyyhkimistä\nja mitä muuta keksivät.\n\nAika kului nopeaan, niin että he hämmästyivät, kun kuulivat Simon äänen:\n\n— Minä sain näin hienot kengät Hetti tädin palvelijalta. Minä sanoin,\nettä eno aikoo antaa Hetti tädille lahjaksi kengät ja antakoon\nsellaiset malliksi, joita hän harvoin käyttää.\n\n— Taivutakin sitten eno ostamaan sellaiset lahjaksi Hetti tädille,\nsanoi Esko koettaen vetää kenkiä jalkoihinsa.\n\n— Tässä saat vaaleat liinaiset sukat. Eihän mitkään inhimilliset\njalkineet mene tuollaisten sukkien päälle, sanoi Helle.\n\nEskon jalat olivat oikein sievät ihonvärisissä sukissa ja\npuolikengissä, joissa onneksi oli matalat korot.\n\n— Te olette eri kunnollisia ihmisiä. Melkein kuin poikaystäviä,\ntunnusti Simo.\n\n— Paljon parempia, korjasi Esko.\n\n— Tässä on minun viime vuotinen kesähattuni. Muuta et tarvitse\nnäin lämpimällä ilmalla. Ja tässä vaatekäärö, jossa ovat sinun omat\nvaatteesi, sanoi Deili.\n\n— Kirjoittakaa minulle todistus edellisestä paikasta. Ilman en saa\npaikkaa.\n\n— Lainataan Hilmalta, meidän sisäköltämme, sanoi Deili ja meni\nkeittiöön.\n\nSieltä hän palasikin monivuotinen hyvä todistus muassaan.\n\n— Nyt olet Hilma Räsänen, ja todistus on erään tohtorinnan\nkirjoittama, joka asuu Turussa. Häneltä ei voi tiedustella puhelimitse.\nMuista vain tuoda se takaisin.\n\n— Muuten tällainen olisi petosta, mutta kun se on\nsalapoliisitarkoituksessa niin se käy päinsä. Perästäpäin me selitetään\nSentrin rouvalle, rauhoitti Esko itseään ja toisia.\n\n— Hyvästi, tytöt, ja kiitoksia.\n\n— Hyvästi.\n\n\n\n\nVI.\n\nSALAPOLIISINA.\n\n\nPojat lähtivät nyt Sentriin. Matkalla sattui jännittävä tapaus, kun\nruotsinkielen opettaja tuli vastaan.\n\nSimo nosti lakkiaan ja Esko nosti kätensä tehdäkseen samoin. Mutta\ntuntiessaan oudon hatun reunan, hän muisti uuden asunsa ja kiirehti\neteenpäin.\n\n— Hiiri vieköön, tämä on vaarallista peliä, sanoi hän.\n\n— Opettaja luuli sinua minun sisarekseni, rauhoitti Simo.\n\nSentrissä tuli sama neiti kuin äskenkin poikia vastaan. Esko muisti nyt\nkumartaa ottamatta hattua päästään, mutta kannat hän löi yhteen poikien\ntapaan.\n\n— Tässä on serkkuni Hilma Räsänen. Hän on tullut Turusta ja hakee\npaikkaa. Hän on hurjan ahkera siivoomaan, esitteli Simo.\n\nNeiti vei molemmat omistajan luokse sisähuoneeseen.\n\nLihava rouva kyseli Eskolta yhtä ja toista, luki todistuksen ja sanoi\nvähän mietittyään.\n\n— Te näytätte hyvin nuorelta. Tokko jaksatte tehdä työtä?\n\n— Minä olen eri väkevä. Koettakaa vain käsilihaksia. Minä vedän\nyhtämittaa kymmenen käsivoimaa. Enkä minä ole nuori. 35 vuotta\ntäyttänyt, kerskasi Esko rohkeasti.\n\n— Hän on kiltti ja hurjan rehellinen, pitäkää häntä vain kovassa\ntyössä. Mutta vähän ahnaan puoleinen hän on, sekoitti Simo Eskon\npuheen. Sillä hän huomasi epäilevän katseen rouvan silmissä.\n\nEsko oli ryntäämäisillään Simon kimppuun, mutta hillitsi itsensä ja\nsanoi:\n\n— Nykyajan lapset eivät kunnioita vanhempia ihmisiä. Minua on\nkasvatettu kohteliaaksi ja hienotunteiseksi.\n\n— Koska teillä on näin hyvä todistus, otan teidät palvelukseen. Nyt on\nniin vaikea saada kunnollista palvelijaa. Kuinka suuren palkan tahdotte?\n\nEskolla ei ollut aavistustakaan siitä, mitä voisi vaatia. Mutta hän\npäätti koettaa jotakin summaa ja sanoi:\n\n— Vaikka 600 markkaa.\n\n— Oletteko päästänne pilalla? Kuka voisi maksaa sellaisen\nkuukausipalkan?\n\n— Minä tarkoitinkin vuosipalkkaa, paransi Esko nopeasti.\n\n— Mitä? kysyi rouva silmät pyöreinä.\n\n— Antakaa mitä vain. Minä en tiedä Helsingin palkoista mitään, sanoi\nEsko epätoivoissaan.\n\n— Merkillinen tyttö. Saatte 200 markkaa, kosk'ette osaa itse määrätä.\n\n— En minä usko, että hän maksaa sitäkään, kun hän näkee Eskon työssä,\najatteli Simo.\n\n— Saatte jäädä heti tänne, teillähän on tavaroita mukana, sanoi rouva.\n\n— Pyytäisin saada aamulla vapaata pari tuntia, että saan toimittaa\npienen asian, sanoi Esko, joka muisti todistusten jakelun.\n\n— Sen saatte mielellään, sanoi rouva ja kääntyi neidin puoleen, Elin\non hyvä ja näyttää uudelle siivoojattarelle hänen huoneensa ja neuvoo\ntehtävät.\n\n— Hyvästi, poikaseni. Sano kotona, että minä tulen pian käymään.\nHuomenna tavataan, sanoi Esko ja seurasi Eliniä vaatekäärö kainalossa.\n\nSimo nosti lakkiaan rouvalle ja lähti vähän levottomana kotiin.\n\nHän pääsi selittämästä Eskon poissaolon, sillä tohtori oli jo syönyt\nillallista ja vetäytynyt huoneeseensa. Minnalla oli vapaa ilta.\n\nHerättyään aamulla Simo meni ulos ennenkuin tapasi ketään. Pöydällä oli\nvielä eilistä ruokaa, joka kelpasi ensi nälkään.\n\nKun hän saapui Sentrin ulkopuolelle, tuli Esko alas hissillä omissa\nvaatteissaan.\n\n— Minun täytyi hiipiä eri varovaisesti huoneestani, ettei kukaan\nnäkisi minun muuttunutta ulkomuotoani, sanoi tämä.\n\n— Istutaan Espiksen penkille, niin voit kertoa, mitä on tapahtunut.\nOletko jo paljastanut jotakin? kysyi Simo.\n\nPojat istuutuivat penkille ja Esko kertoi:\n\n— Illalla ei ollut enää muuta tekemistä kuin täyttää vesiastiat\nhuoneissa. Kupera ja Kovero asuvat vieretysten. Heidän oikeat nimensä\novat Walker ja Burns, mutta ne äännetään Willi ja Bob, niin he ainakin\nkutsuvat toisiaan.\n\n— Nehän ovat tietysti heidän ristimänimensä, nauroi Simo.\n\n— Tosiaankin, sitä en hoksannutkaan. Ajatteles, että me arvattiin\noikein, kun me luultiin heitä ameriikkalaisiksi. He puhuvat niin\nsotkuisesti, ett'ei voi erottaa eri sanoja puheessa. Kaikki on yhtä\npehmeää puuroa vain.\n\n— Kävitkö sinä heidän huoneissaan?\n\n— Kävin. Aamulla herättivät jo kuudelta siivoomaan huoneita. Onneksi\nminulla on oma huone. Deilin hameet ovat viheliäisiä. Niistä ei tiedä\netua ja takaa ja ne repeytyvät toisesta paikasta ja riippuvat toisesta.\nHellen sukat menivät säpäleiksi, kun minä kiireessä kiskoin niitä\npäälle. Mutta Kovero sanoi minua nätiksi tytöksi ja taputti leuan alta.\n\n— Älä. Mahtoi harmittaa. Annoitko sinä hänelle vasten — — —?\n\n— Enkö mitä. Minunhan piti olla oikea tyttö.\n\n— Mitä sinä teit?\n\n— Minä pussasin häntä niin että läiskähti. Ei se ollut ilkeempää kuin\nrisiiniöljyn nieleminen.\n\n— Oletko tullut hassuksi?\n\n— Kun on salapoliisi, niin täytyy näytellä osaansa luonnollisesti.\nNyt hän ei epäillyt mitään, vaikka minä vaihdoin maton ja sänkypeiton,\nniitä kun täytyi tomuuttaa ulkona.\n\n— Teitkö sinä sitäkin?\n\n— Jeh. Minä potkin niitä ilmaan, niin että pölysi kamalasti. Roskat\nminä lakaisin sängyn alle niinkuin Agda teki Virtasella. Mutta\nnuuskituksi minä en saanut mitään, kun minä en ymmärtänyt puhetta. He\nosaavat suomea, mutta sitä he eivät puhu keskenään. 1\n\n— Olisit avannut väärällä avaimella kirjoituspöydän laatikkoja,\nniinkuin salapoliisit tekevät.\n\n— Mistä minä niitä saisin? Kuperan aamunutun taskusta minä löysin\npaperin. Se oli rypistetty kokoon ja sellainen merkitsee aina jotakin.\nSe olikin vain algebran laskuja, mutta minä säilytin sen, sillä siitä\nsaamme hänen käsialansa, koska siinä on yksi sanakin: \"Finnish\",\nja Esko näytti paperin Simolle. Sen verran minä ymmärrän, että se\nmerkitsee sen olevan suomea.\n\n— Suomalainen laskuesimerkkikö?\n\n— Numerot ja merkit ovat samat joka kielessä.\n\n— Mitähän se sitten meinaa? Ehkä se on salakieli? keksi Simo.\n\n— Näytetään enolle. Ehkä hän voi sanoa siitä jotakin.\n\n— Voihan koettaa. Mutta nyt on mentävä viivana kouluun saamaan\ntodistuksia.\n\n— Aina pitää olla jotakin, mistä ei pääse millään rimpuilemisella.\nKoulunkäyntikin olisi paljon mukavampaa, jos kaikki lukisivat niin\npaljon kuin kukin jaksaa ja ymmärtäisi sen mukaan, kuin järki antaa\nmyötä. Kaikki pääsisivät luokalta ja opettajat ja oppilaat eläisivät\nsovinnossa ja ystävyydessä, puheli Simo koulumatkalla.\n\n— Mutta silloin olisi laiskoilla ja ahkerilla yhtä hyvä menestys ja\nkaikki heittäytyisivät laiskoiksi.\n\n— Minä lukisin ainakin hurjasti, sanoi Simo.\n\n— Voi sinä veljeni Simeooni, suuri on kopeutesi, varo ettet lankea\nsuinpäin ylpeyden kukkuloilta. Mutta nyt täytyy juosta, muuten\nmyöhästytään.\n\nTohtori söi aamiaista ja Minna seisoi ovensuussa.\n\n— Pojat ovat hakemassa todistuksia, sanoi hän.\n\n— Vai niin.\n\n— Nyt kuuluu jäävän hyvin paljon lapsia luokille. Minulla on tuttava,\njoka palvelee professorin perheessä, ja siellä käy ylioppilas lukemassa\npoikien kanssa ja kuuluvat sittenkin osaavan huonosti koulussa.\n\n— Onhan niitä laiskoja poikia.\n\n— Linteenin poika jää joka toinen vuosi luokalle. Ja sillä kuuluu\nolevan hyvä pää ja ymmärryksen lahja, mutta ei vain tykkää lukemisesta.\nEnkä minäkään välittäisi lukea, jos olisi pakko perästäpäin kertoa\ntoiselle kaikki uudelleen ulkomuistista.\n\nTohtori nousi mennäkseen huoneeseensa. Hän oli totuttanut Minnan\npuhumaan virallisesti ja lyhyesti. Mikähän häntä nyt vaivasi, koska hän\npuhui näin paljon?\n\n— Nisalan pojat eivät opi saksaa, vaikka heille pidetään kesillä\nnälkäinen poika Saksasta.\n\n— Minun täytyy nyt mennä, katkaisi tohtori.\n\n— Meidän pojista ei kukaan huolehdi. Minä en ihmettelisi, vaikka he\njäisivät luokille, pääsi Minna vihdoin asiaan käsiksi.\n\n— Mitä? Meidän pojatko? tohtori vilkastui äkkiä.\n\n— Saavat ainakin ehtoja.\n\n— Missä aineessa he niitä saisivat? Ei ainakaan matematiikassa.\n\n— Enhän minä tiedä. Vaikka lukemisessa tai kirjoituksessa tai\nlaulussa. Eskokaan ei laula mitään nuotilleen.\n\n— Eihän sellaisessa saa ehtoja.\n\n— Taikka kartalla etsimisessä. Minä näin, mitenkä Simokin kerran sai\nhakea pää hiessä sellaisia paikkoja, joittenka nimiä ei kielikään taivu\nsanomaan.\n\n— Puuttuisi vielä, että pojat saisivat ehtoja maantiedossa, sanoi\nlehtori, joka alkoi tulla levottomaksi.\n\n— Tohtori valmistautuu vain kaiken varalta. Mutta pitäisi hillitä\nluontoaan eikä pehmittää poika parkoja liikaa.\n\n— Mitä Minna nyt puhuu?\n\n— Kun vain ei kiivaus ottaisi valtaa ja katumus tulisi perästäpäin.\n\n— Minulla ei ole tapana kiivastua. Mutta tuossahan pojat jo tulevatkin.\n\n— Päivää, eno. Nyt alkaa vapaus ja oikea eläminen, tervehti Esko.\n\n— Näyttäkää nyt todistuksenne, että näen, mitenkä minun sisarenpoikani\nedistyvät, sanoi tohtori tavattoman jyrkästi.\n\n— Ei Linjanpojat tällä kertaa jää luokalle, eikä tule ehtojakaan.\nMinulla on 6 saksassa ja se on huonoin numero, sanoi Simo.\n\nTohtori tarkasti todistuksia.\n\n— Tämähän on hauska yllätys. Minna luuli, että te jäisitte luokillenne.\n\n— Ollaanko me niin mölhöjä Minnan mielestä, että molemmat jäisivät\nluokalle? Se on kunnianloukkaus, sanoi Esko.\n\n— Kun Nisalankin pojat — — — Mutta nyt minä menen soittamaan Hetti\nneidille, joka kävi eilen täällä. Hän luulee, että te jäitte, sanoi\nMinna ja meni.\n\n— Ketähän kaikkia Minna on varoittanut meitä loukkaavalla tavallaan?\nsanoi Simo harmissaan.\n\nTohtori oli sillä välin ottanut jotakin laatikostaan.\n\n— Nyt saatte minulta muistot tästä iloisesta päivästä. Esko saa\nlaskuviivoittimen, joka on ollut minun ystäväni monta vuotta. Simolle\nminulla on nuuskarasia, jonka yhteinen esi-isämme on saanut keisarilta\nhänen matkustaessaan Suomessa. Hän oli seurueineen yötä mainitun\nesi-isän maatilalla. Kerron toiste koko tapauksen. Toivon, että lahjat\novat teistä mieluisia?\n\nTohtori oli niin lapsellisen ystävällisen näköinen, että Esko nipisti\nvaroittaen Simoa ja sanoi:\n\n— Kiitos, eno. Minä uskon, että laskuviivoitin on hurjan hyvä olemassa.\n\n— Nuuskarasiaa minäkin aina olen toivonut. Opettaako eno minua\nnuuskaamaan? kysyi Simo.\n\n— Se on kallisarvoinen sukuperintö ja pidettävä sellaisena.\n\n— Siinä tapauksessa minä ripustan sen roikkumaan sängyn yläpuolelle.\n\nEsko muisti nyt Sentristä löytämänsä paperin. Hän ojensi sen tohtorille\nja sanoi:\n\n— Mitähän tämäkin merkitsee.\n\nTohtori tarkasti kirjoitusta, joka oli tällainen:\n\n    53 + z + 29 + 7 + x + 47   17 + x + 41 + 17 + v + 29\n    x + 19^2 + z.\n\n    53 + x^2 + 3 + y + 43 + 47 + v + x + 43 + 47 + z\n    31 + v + 41^2 + z + 43.\n\n    17 + s + t + 47 + s + 53 + s\n\n    31 + z + 47 + 43 + z^2 + 19 + 47 + z.\n\n— Siinähän on algerbraallisia termejä perätysten. Ehkä tarkoitettuja\nyhteenlasku-esimerkiksi, sanoi hän.\n\n— Voisikohan se olla salakieli.\n\n— Onko teillä syytä otaksua sitä?\n\n— On hyvinkin. Eikö eno voisi keksiä avainta siihen?\n\n— Ennen nuoruudessani koetin ratkaista salakieliä. Se on hyvin\nmieltäkiinnittävää. Mutta tämä ei näytä sellaiselta.\n\n— Mutta voisihan jokainen numero ja kirjain merkitä eri sanaa. Silloin\ntässä olisi seitsemän lausetta.\n\n— Mieluummin on jokainen merkki eri kirjain ja silloin saisimme kolme\nlausetta, etenkin kun pisteitä on niin monta. Numerot olisivat siinä\ntapauksessa kerakkeita, koska niitä on useampia lajeja ja kirjaimet\nääntiöitä, sanoi eno. Numerot näkyvät olevan parittomia lukuja, sanoi\neno.\n\n— Ja kaikki alkutekijöitä! huudahti Simo.\n\n— Erinomainen huomautus, poikaseni. Kirjoitetaanpas kerakkeet\nperätysten ja merkitään ne alkutekijöillä alkaen yhdestä, sanoi tohtori\nja kirjoitti:\n\n     b  c  d  f  g  h  j  k  l  m\n     1  2  3  5  7 11 13 17 19 23\n     n  p  q  r  s  t  v  x  z\n    29 31 37 41 43 47 53 59 61\n\nKirjeeseen asetettuna kuuluu ensimmäinen sana näin\n\n    v - ng - t\n\n— Hurraa! huusi Esko. Se on vangit.\n\n— Merkillistä. Z on siis a ja x on i. Seuraavasta sanasta tulee: kirk\n- n ja v on luultavasti o. Kolmas sana on vaikeampi siinä on 19^2. 19\non l, mutta mikähän 19^2 on?\n\n— Se on kaksi ällää, arvasi Simo. Silloin sanasta tulee alla.\n\n— Neljäs sana on: viid - stoista, siis viidestoista, saman menetelmän\nmukaan.\n\nPojat olivat yhtä innostuneita kuin tohtorikin joka jatkoi:\n\n— Nyt tulee tällainen sana: porras ja sitten k - - t - v -.\nVokaaleista on käytetty u e i ja c, s ja t ovat siis joko u y ä tai ö.\nKoska s ja t ovat vieretysten, niin ne muodostavat diftongin. Näistä\nviimeisistä vokaaleista saadaan ainoastaan seuraavat diftongit yö, öy,\nyä ja äy. Jos vuoroon koetamme jokaista saamme sanat: köytövö, käytyvy,\nkyötyvy ja käytävä. Tämä viimeinen kelpaa. Viimeinen sana on: patsaalta.\n\n— Hei arvoitus on ratkaistu. Vangit kirkon alla. Viidestoista porras.\nKäytävä patsaalta, sanoi Esko.\n\n— Vokaalit ovat alkaneet aakkosten viimeisestä päästä a = z, e = y, i\n= x j.n.e. sanoi tohtori — onko tämä arvoitus jossakin kuvalehdessä\ntai keksitty toverien kesken?\n\n— Me löysimme sen vain sattumalta. Kiitos eno hyvästä avusta.\n\n— Tämä ei ollutkaan vaikea ratkaisu. Eikö teillä ole vielä toisia?\nkysyi eno, joka aina oli innokas ratkaisemaan ongelmia.\n\n— Ei nyt, mutta kun tulee arvoituksia, jotka ovat paperilla, niin\nkyllä me tullaan enon luo, vakuutti Simo.\n\nHuoneessaan alkoivat pojat pohtia asiaa.\n\n— Jonkun kirkon alla on vankeja ja meidän täytyy pelastaa heidät,\nsanoi Esko.\n\n— Kunpa vain tietäisi, mitä kirkkoa tässä tarkoitetaan?\nNikolainkirkossa, venäläisessä kirkossa ja Johanneksenkirkossa on\npaljon portaita. Luultavasti monessa muussakin.\n\n— Ja patsas pitää olla lähellä.\n\n— Lönnrotin ja Aleksanterin patsaat ovat lähellä kirkkoja.\n\n— Silloin se on Nikolainkirkko. Vanhassa ei ole paljon portaita.\nMennään illalla tutkimaan.\n\n— Meillä pitäisi olla poliisikoira mukana. Järtekryynistä ei ole\nnuuskijaksi, sanoi Simo.\n\n— Otetaan se mukaan. Ehkä siitä on hyötyä. Sähkölamput, pitkä naru,\npuukot ja naamiot täytyy hankkia.\n\n— Mitä me naamioilla teemme?\n\n— Ne kuuluvat asiaan. Nyt nopeasti valmistelemaan suurta retkeä, sanoi\nEsko.\n\n— Otetaan vasara, meisseli ja kompassi.\n\n— Jeh. Mitä vain mahtuu selkäreppuun.\n\n\n\n\nVII\n\nYöllinen retki.\n\n\nTohtori ja Minna olivat tapansa mukaan menneet aikaisin nukkumaan.\n\nPojat hommailivat ja viimeistelivät valmistuksiaan.\n\nEsko ripusti täyteen sullotun repun selkäänsä ja Simo täytti taskunsa\ntavaroilla.\n\nJaloissa heillä oli pehmeät voimistelukengät, ja vaatetakki oli\nvaihdettu kudottuun paitaan.\n\nSitten Esko hiipi keittiöön ja houkutteli Järtekryynin mukaansa.\n\nKello oli kymmenen, kun pojat hiipivät ulos. He eivät uskaltaneet\nlähteä myöhemmin, sillä silloin poliisi epäili jokaista poikaa, joka\nvetelehti kadulla. Järtekryyni, joka oli usein ennenkin ollut poikien\nretkillä, juoksi jäljessä.\n\n— Minä valmistin hurjan hyvät naamarit vanhojen vihkojen vahakansista.\nPussi on täynnä tarvekaluja ja pari Arsène Lupin-kirjaa. Niistä voi\noppia suoriutumaan vaarallisissa paikoissa. Mitä sinulla on mukanasi?\nkysyi Esko.\n\n— Voileipiä, jos täytyisi väijyä tuntikausia, magnesium-lankaa, joka\npalaa kirkkaalla valolla, viismarkkanen ovenvartijan lahjomista varten,\nlankakerä ja ruusumarjojen haivenia.\n\n— Mitä sinä niillä teet?\n\n— Niitä voi kaataa rosvojen paidankauluksesta pitkin selkää. Ne\nkutittavat vietävästi.\n\nPojat saapuivatkin jo Nikolainkirkon portaitten alapäähän.\n\nHe laskivat viisitoista porrasta ylöspäin ja alkoivat tutkia ja\nnakuttaa joka kiveä. Tarkastettuaan koko pitkän portaan moneen kertaan,\nhe laskivat taas 15 porrasta ylhäältä päin ja tekivät tälle samoin.\n\n— Me ollaan väärällä kirkolla, sanoi Esko kärsimättömänä.\n\n— Hei Esko, me unohdimme tämän puolen, sanoi Simo, joka oli kiivennyt\nviimeiselle portaalle ja näytti Unioninkadun puoleista ylöskäytävää.\n\nTulos oli yhtä huono viidennestätoista portaasta ylhäältäpäin. Mutta\nalhaalta laskettuna antoi kivi, joka oli eniten vasemmalla, omituisen\nonton äänen Eskon hakatessa sitä vasaralla.\n\nTutkimusta vaikeutti se, että täytyi aina varoa ohikulkevia, etenkin\npoliiseja, jotka aina välillä kulkivat Unioninkadulla.\n\n— Kun Esko oli naputellut koko kiveä, kuului vihdoin selvä metallin\nkilajava ääni alareunan kohdalta, vaikka koko pinta oli kivennäköinen.\n\nHän työnsi koko voimallaan vasaran vartta siihen paikkaan. Noin omenan\nsuuruinen pala kivestä painui sisään ja kiven ylälaatta kääntyi ylös\nseuraavaa porrasta vastaan.\n\nPojat vapisivat jännityksestä, kun Esko suuntasi sähkölampun valon\naukkoa kohti.\n\nEnnenkuin pojat ehtivät päättää, mitä he tekisivät, hyppäsi Järtekryyni\naukosta sisään.\n\nSimo ei epäröinyt, vaan työntäysi kapeasta kolosta kissan jälkeen ja\nhuusi:\n\n— Tule mukaan, Esko. Täällä on portaat. Minä valaisen tietä.\n\nEsko seurasi perässä ja työnsi kiven ulkonevaa osaa entiseen\npaikkaansa. Kiven ylälaatta läiskähti kiinni, ja aukko oli suljettu.\n\n— Saa nähdä, suoriutuuko täältä hengissä, sanoi Esko ja alkoi kiivetä\nalaspäin.\n\nSisällä oli verrattain tilava holvi, joka vietti hiukan alaspäin.\nJonkun hetken kuluttua tuli muurattu seinä eteen.\n\nEsko tutki seiniä nakuttaen vasarallaan ja Simo polki maata ja valaisi\nkattoa, mutta pienintäkään aukkoa ei näkynyt.\n\n— Tämä holvi on tutkittava perinpohjin, sanoi Esko ja kaivoi kynttilän\nrepustaan.\n\nKeskellä holvia oli kivi- ja soraröykkiö. Kynttilä sytytettiin ja\npönkitettiin sinne palamaan.\n\nSitten pojat alkoivat nakutella ja tutkia joka paikkaa seinässä\nJärtekryynin kävellessä kintereillä.\n\n— Tässä on ainakin rappausta eikä pelkkää kiveä, sanoi Simo ja hakkasi\nvasaralla meisseliä, jonka hän tunki muuriin.\n\nEsko tuli avuksi vasaroineen. Muurista lohkesi isoja paloja, kunnes se\npuhkesi ja aukosta tuli kostea ilman löyhkä.\n\nPojat suurensivat aukkoa, kunnes sitä ympäröivät vain vahvat\nkivimöhkäleet.\n\n— Tästä ei mahdu kissakaan, sanoi Simo valaisten sähkölampulla aukkoa.\n\n— Siitähän jatkuu pitkä kaitainen torvi, kukaties kuinka pitkälle,\nsanoi Esko ja tirkisti sisään.\n\n— Kelkkari sentään! Torven kautta kuuluu epäselviä ääniä. — Hei,\nhalloo, hei, hei, Suomi! huusi Simo aukkoon ja kuunteli henkeä pitäen.\n\nHeikkoa ääntä kaikui vastaan, mutta sanoja oli mahdoton erottaa.\n\nSilloin Järtekryyni hyppäsi aukolle ja alkoi tunkeutua sisään. Simo sai\nkiinni sen takajaloista ja veti takaisin ja sanoi:\n\n— Näkyypä kissa sentään mahtuvan. Lähetetään se sinne ja pannaan kirje\nkaulaan. Ehkä sieltä tulee vastaus.\n\n— Se on eri hyvä ehdotus. Onneksi ei Minna ole täällä, silloin ei\nJärtekryyni pääsisi seikkailemaan.\n\nKiviröykkiöllä kynttilän valossa kirjoitti Esko:\n\n \"Onnettomat uhrit.\n\n Apu on lähellä, mutta aukko on liian ahdas. Mitä tietä teidät vietiin?\n Kuinka monta siellä on? Ajakaa kissa vastauksen kanssa takaisin.\n\n                                Simesko Kostonlinja.\"\n\nKirje ja pieni kynänpätkä sidottiin Järtekryynin kaulaan, johon vielä\nkiinnitettiin kappale vahvaa lankaa, jota Simolla oli pieni kerä.\n\nEsko nosti kissan aukon suulle ja päästi sen irti. Järtekryyni\ntunkeutui sisään ja päästyään hiukan väljemmälle alkoi juosta eteenpäin\nlangan seuratessa perästä.\n\nKerä oli loppumaisillaan, kun lanka äkkiä juoksi muutama metri aika\nvauhtia ja pysähtyi sitten.\n\n— Odotetaan nyt, kunnes he ehtivät kirjoittaa vastauksen. Syödään\nvoileipiä sillä aikaa, sanoi Simo.\n\nVoileivät olivat lopussa, kun Simo, joka oli kiertänyt langan pään\nkätensä ympärille, tunsi nykäyksen.\n\nHän veti vastaan ja tunsi taas nykimistä.\n\n— Mitähän tämä merkitsee? Järtekryyni nykii, mutt'ei tule takaisin?\nsanoi hän.\n\n— Keritään se tänne. Kunhan vain lanka kestäisi.\n\nMutta lankaa kävikin keriminen hyvin helposti.\n\nViimeisessä päässä ei ollut kissaa, vaan valkoinen kangaspala, joka\nluultavasti oli revitty paidasta.\n\nTälle oli kirjoitettu:\n\n \"Auttakaa meitä onnettomia ihmisyyden nimessä. Meidät hinattiin tänne\n unijuomalla nukutettuina. Täältä ei ole muuta tietä pois kuin reikä\n katossa. Ripustakaa nuora katosta, että pääsemme kiipeämään pois\n täältä. Meille lasketaan sieltä ruokaa joka aamu klo 9. Aukko on\n holvimme toisella puolella, joka on kolmiloikkauksen matkan päässä\n torven tästä suusta, kun kulkee torven suuntaisesti. Kissa on täällä,\n me emme saa sitä takaisin, sillä torven suu on liian korkealla. Kissa\n putosi siitä ja veti langan mukanaan, niin että saamme tämän kirjeen\n teille sitä myöten. Huutakaa torveen, me kuulemme täällä, vaikka emme\n ylety sinne huutamaan. Varokaa ameriikkalaisia! Älkää jättäkö meitä,\n vaan auttakaa.\n\n                              Nurmi, Ritola, Myyrä ja Stenroos.\"\n\nPojat katsoivat toisiaan totisina ja hämmästyneinä.\n\nTähän asti oli kaikki tuntunut leikiltä. Mutta nyt heitä alkoi\npeloittaa edesvastuu.\n\n— Ajatteles, että siellä todellakin oli urheilijoita. Mitä me nyt\ntehdään? kysyi Simo silmät suurina.\n\n— Ovatkohan he murhanneet Lehtosen, koska hän ei ole siellä?\n\n— Mennään pois täältä ja haetaan kattoaukko.\n\nEsko meni torven luo ja huusi:\n\n— Olkaa levolliset, huomenna vapautamme teidät. Syöttäkää\nJärtekryyniä, kissaa, koska teillä on ruokaa. Heittäkää kivellä aukon\nsuuta, jos olette kuulleet.\n\nHetken päästä kuuluikin, kuinka kivi kumahti etäällä ja Esko huusi taas\ntorveen:\n\n— Hyvästi vangit. Me ei petetä teitä. Hei, hei Suomi.\n\nTaas kumahti kivi toisessa päässä.\n\nSitten pojat ottivat tavaransa ja lähtivät kulkemaan pois. Kynttilän\nhe jättivät palamaan kiviröykkiölle, siinä se ei tehnyt vahinkoa. Oli\nturvallisempaa kävellä, kun selän takana oli valoa.\n\n— Lasketaan askeleet, sanoi Simo, — niin tiedetään suunnilleen holvin\npituus.\n\nAskeleita oli 76. Portaan kohdalla alkoivat pojat hermostua, sillä kivi\nei heti kääntynyt. Viimein Esko keksi oikean tavan kiertää pyöreää\nmetallinappulaa ja pojat pääsivät ulkoilmaan.\n\nHe sulkivat nopeasti aukon ja menivät portaita ylös tasaiselle maalle,\njolle kirkko oli rakennettu. Onneksi oli verrattain pimeä ja vähän\nihmisiä liikkeellä.\n\nHe kulkivat maanalaisen käytävän suuntaa 76 askelta. Sitten Simo piti\nlangan päätä, joka oli ollut Järtekryynin kaulassa, ja Esko kulki\ntoinen pää mukanaan eteenpäin. Tultuaan niin pitkälle kuin lanka riitti\nhän pysähtyi ja Simo tuli jäljessä.\n\n— Nyt olisi mentävä vielä yksi kolmiloikkaus eteenpäin. Muistatko,\nmitenkä pitkälle Tuulos loikkaa? kysyi Esko.\n\n— Siinä 15 m paikkeilla, sanoi Simo ja harppasi kolme kertaa.\n\nHän tuli aivan Nikolainkirkon läntisen sivurakennuksen kohdalle.\n\n— Tuulos olisi loikannut pitemmälle. Aukko on siis rakennuksen alla.\nTullaan tänne huomenna kello yhdeksältä, niin nähdään, mistä ne\nruoantuojat menevät sisään.\n\n— Täällä onkin kaameaa olla näin myöhään, sanoi Simo.\n\n— Voi minua vähämielistä aasia! huudahti Esko kotimatkalla. —\nMinä olen unohtanut Hilma Räsäsen, joka sai vain pari tuntia lomaa\naamupäivällä. Näin myöhään en pääse enää Sentriin, enkä uskaltaisi\nmennäkään sinne, sen lihavan rouvan kynsiin. Etenkin, jos omatunto ei\nole lumivalkea.\n\n— Matot jäävät nyt pölyyttämättä ja Kovero pussaamatta, ilkkui Simo.\n\n— Varopas, veljeni Simeooni, etten pöllyytä hiuksiasi ja pussaa\nnenääsi poskien tasalle.\n\n— Esko Linja, sinulla on kova luonto, joka on taltutettava ajoissa,\nennenkuin se on ihmisvoimalle mahdotonta, sanoi Simo matkien\nvoimistelunopettajaa.\n\n— Älä nyt hukkaa aikaa. Keksi ennemmin keino, miten minä pääsisin\nSentriin takaisin. Minun täytyy varjostaa Explementtejä. Silloin\nLehtonenkin varmaan löytyy.\n\n— Nyt se on mahdotonta. Ovi on suljettu, etkä sinä ole Hilma Räsäsen\nhaahmossa. Mennään kotiin nukkumaan. Huomenna asiat selvenevät.\n\nKun pojat lähestyivät kotiaan, keksivät he ison harmaan kissan, joka\nkäveli kadun yli.\n\nSimo juoksi nopeasti perästä ja onnistuikin saamaan sen käsiinsä.\n\n— Mitä sinä sillä teet? kysyi Esko.\n\n— Tämä on Järtekryyni. Minna, voi närkästyä kamalasti, jos se on\nhuomenna hävinnyt keittiöstä. Tämä on melkein samannäköinen.\n\n— Mutta tämä on vanha ja veltto.\n\n— Älä ole pikkumainen. Sinä olet aina liian \"puustavillinen\".\n\nPojat suoriutuivat helposti kotiintulosta. He hiipivät keittiöön,\nantoivat kissalle maitoa ja Simo asetti sen Järtekryynin vuoteeseen\nmakaamaan.\n\n— Sinä olet käki, joka munit pikkulinnun pesään, sanoi Esko.\n\n— Parempi se on, kuin että Minnan pesä olisi tyhjä. Kuuletko, kuinka\nhän kuorsaa?\n\nPojat joivat maitoa ja menivät maata.\n\nAamulla Esko tyrkkäsi Simoa ja lauloi:\n\n    Kuule kuinka ääni kaikuu,\n    Minnan sydämestä raikuu\n    Kieli Minnan soi,\n    kieli Minnan soi!\n\nEskon laulu katkesi, sillä keittiöstä kuului Minnan ääni yhä selvemmin,\nkunnes hän itse tuli poikien luo ja kysyi uhkaavasti:\n\n— Pojat, missä Järtekryyni on?\n\n— Eikö se ole keittiössä?\n\n— Se on ja se ei ole. Sen haahmo on, mutta missä se itse on?\n\n— Tuossahan se on, sanoi Simo näyttäen vanhaa kissaa, joka tuli\nhiljalleen keittiöstä.\n\n— Tuoko silmäpuoli, ikäloppu kissa olisi minun Järtekryynini? Joku\non vaihtanut eläimet. Minun kissani painoi 4 kg 600 gr ja tämä painaa\nvarmaankin 6 kiloa.\n\nSimo toi keittiöstä torikassin ja puntarin, pani kissan kassiin ja\nantoi Minnan punnita.\n\nKun kassin paino vähennettiin bruttopainosta, niin kissa painoi 4 kg\n600 gr poikien hämmästykseksi.\n\nMutta Minna oli itkun partaalla ja valitteli:\n\n— Voi minua onnetonta. Minulta menee aivot sekaisin. Tätä kissaa minä\nen voi rakastaa, luonto nousee vastaan. Se on vieras otus ja kuitenkin\nse on yhtä monta kiloa kuin Järtekryyni ja ulkomuoto on melkein\nsamanlainen.\n\n— Ihan samanlainen, sanoi Esko.\n\n— Se on ottanut Järtekryynin haahmon ja tahtoo saattaa minut\nuskottomaksi omalle kissalleni.\n\n— Kuka se? kysyi Simo.\n\n— En minä tiedä, kuka niitä kaikkia voi tutkistella. Mutta jos ei\ntästä tule selvitystä, niin minä en takaa mitään. Kunhan teillä vain ei\nolisi tämän asian kanssa tekemistä?\n\n— Emmekö me saa mitään syötävää? kysyi Esko johtaakseen Minnan\najatukset muualle.\n\n— Hyvänen aika! Tohtorikin tulee pian syömään. Ei tässä auta\nsureminen. Minna riensi lieden ääreen.\n\n— Järtekryyni on saatava takaisin, muuten Minnasta tulee omituinen,\nsanoi Esko.\n\n— Minusta me saatiin aika hyvä haahmo sille.\n\n— Yöllä minä näin unta vangeista ja holveista ja patsaista, kertoi\nSimo.\n\n— Taas me ollaan oltu aaseja! Patsas, patsas, sehän unohtui kokonaan.\nKirjeessähän seisoi: \"Käytävä patsaalta.\" Se merkitsee jotakin, joka\nvielä on ratkaisematta.\n\n— Sieltä päästään varmaan kattoaukon luo josta ruoka hinataan alas\nvangeille.\n\n— Taikka Lehtosen vankilaan. Tutkitaan tänäpäivänä Aleksanterin\npatsasta. Mutta ensiksi on mentävä Nikolainkirkolle.\n\nHeti syötyään lähtivät pojat ulos.\n\nKello lähestyi yhdeksää, kun he tulivat perille.\n\nMatkalla he olivat muuttaneet suunnitelmaa, niin että Simo tähysteli\nAleksanterin patsaan luona ja Esko Nikolainkirkon paviljongin lähellä.\n\nViimeksimainittu kyykistyi istumaan portaille rakennuksen taakse, niin\nettei häntä näkynyt kirkon puolelta.\n\nOdotettuaan noin viisi minuuttia hän näki miehen, jolla oli käärö\nkainalossa, tulevan Unioninkadun puolelta ja kulkevan suoraan\npaviljonkia kohti. Sinne tultuaan hän avasi oven avaimella, jonka hän\notti sadetakin taskusta, ja meni sisään.\n\nEsko odotti kärsimättömänä paikallaan. Kun Nikolainkirkon kello oli\nkäynyt noin 15 minuuttia eteenpäin, tuli mies takaisin ilman kääröä.\nHän kulki huolettoman näköisenä pois samaa tietä kuin oli tullutkin.\n\nEsko seurasi varovaisesti jäljessä. Kadulla oli paljon ihmisiä, eikä\nmies huomannut mitään.\n\nHän kääntyi Aleksanterinkadulle ja täältä pasassiin. Esko oli jo\ntuntenut hänet Kuperaksi, eikä hämmästynyt nähdessään hänen menevän\nSentrin ovesta sisään.\n\nEsko itse juoksi keittiön käytävän kautta suoraa päätä Hilma Räsäsen\nhuoneeseen. Avain riippui ovenpielen naulassa.\n\nKaikki oli ennallaan. Nähtävästi ei kukaan ollut tullut Eskon tilalle.\nDeilin hame riippui sängyn päädyllä ja Hetti tädin kengät koristivat\nikkunanlautaa.\n\nEsko pukeutui hätäisesti Hilma Räsäseksi ja meni alas omalle\nosastolleen.\n\nElin näki hänet ensimmäiseksi.\n\n— Siinäkös se Hilma vihdoinkin on? Rouva on ollut hyvin vihainen ja\nlupasi jo soittaa etsivälle. Missä Hilma on ollut? kysyi hän.\n\n— Minä kävin kotona, enkä muistanut heti palata, kertoi Esko\ntodenmukaisesti.\n\n— Oliko siellä sitten niin tärkeä este?\n\n— Oli kamalasti esteitä. Suuria vaaroja, rosvoja ja tulipaloja, Eskon\nmielikuvitus alkoi liikehtiä.\n\n— Hilma ei nyt laske leikkiä, vaan menee oitis siivoomaan Walkerin ja\nBurnsin huoneita, ne ovat vielä koskematta. Saa sitten itse vastata\nteoistaan rouvalle, sanoi Elin ja meni töihinsä.\n\nKuperan huoneessa Esko näki tutunnäköisen sadetakin. Hän veti oven\nkiinni ja pisti kätensä takin taskuun. Yhdessä olikin iso avain, joka\nhävisi Eskon housuntaskuun.\n\nKun päämaali oli saavutettu näin helposti, niin hän meni\nullakkohuoneeseen. Siellä hän pukeutui omiin vaatteisiinsa ja laittoi\nkäärön lainatuista vaatteista ja Hilma Räsäsen todistuksesta. Vielä oli\nkirjoitettava jäähyväiskirje.\n\n \"Hyvä Sentrinrouva.\n\n Minä lähden nyt täältä, koska minusta ei ole palvelijaksi. Enkä\n minä vaadi yhtään palkkaa tältä ajalta. Minun häviämisestä ei\n ole suurtakaan vahinkoa, ainakaan siivoamisen puolesta. Parasta,\n ett'ei minua haeta tai tiedustella, sillä totta puhuen ei minua ole\n olemassakaan.\n\n                                   Kunnioittaen Hilma Räsänen.\"\n\nEsko oli tyytyväinen sepustukseensa, joka tuntui aikaihmismäiseltä. Hän\npani sen pöydälle, otti käärönsä ja hiipi alas portaita.\n\nAleksanterinkadulla hän hyppäsi raitiovaunuun ja ajoi Alamäen tyttöjen\nluo.\n\nNämä eivät olleet kotona, niin että Esko pyysi palvelijan antamaan\nkäärön Hellille, ja lähti kotiin.\n\nTultuaan huoneeseensa näki hän Simon siellä odottamassa kärsimättömänä.\n\n— Minä olen löytänyt Lehtosen, huudahti tämä haltioissaan.\n\n— Älä, Kerro sukkelaan. Minäkin olen toimittanut jotakin.\n\nSimo alkoi kertoa:\n\n— Kun minä tulin patsaalle, istui sen jalustalla poika, joka oli\nminua pienempi. Minä kävelin ohi, ja kun käännyin, niin ehdin nähdä\nvilahduksen pojasta, joka hävisi patsaan vieressä olevan lyhdyn alle.\nHän hukkui maahan niinkuin mereen. Minä odotin pitkän aikaa toisen\nlyhdyn takana. Yks kaks' alkoikin kivi lyhdyn jalustassa liikkua ja\npoika ryömi kuin salama esille ja hävisi. Kivi kieri paikoilleen.\n\n— Mikset juossut pojan jälkeen?\n\n— Minä menin tarkastamaan lyhdyn jalustaa. Siinä kiven osassa,\njoka oli auennut, oli metallinen leijonan pää, jonka suussa oli iso\nrautainen rengas. Se heilui vielä hiukan. Minä vedin ja kiersin\nmutta se ei liikkunut. Sitten vasta kun panin jalkani renkaan sisään\nja poljin alaspäin, aukeni kiven etuseinä ja minä livahdin sisään.\nTaskulampun valossa minä kävelin vähän matkaa eteenpäin. Sitten tuli\nseinä vastaan.\n\n— Niinkuin eilenkin.\n\n— Jeh, mutta tässä seinässä oli ovi ja avain ovessa. Minä aukaisin\noven ja näin huoneentapaisen holvin.\n\n— Oliko siellä valoa?\n\n— Katossa riippui palava öljylamppu. Siellä oli sänky ja kaappi ja\npöydän ääressä istui justiin Lehtonen, joka söi hienoa aamiaista.\n\n— Mitä hän sanoi?\n\n— Minä sanoin että: \"Hyvää päivää. Tulkaa pois täältä.\" Hän hypähti\nseisaalleen ja sanoi: \"Älä, rakas poika, liikahda kynnykseltä, ovi\nmenee muuten lukkoon ja me jäämme molemmat tänne\".\n\nOnneksi minä olin pitänyt kiinni ovesta. Lehtonen otti kellonsa, joka\noli pöydällä, pani lakin päähänsä ja lähti mukaan. Heti kun minä\npäästin oven käsistäni, läiskähti se kiinni. Me kuljettiin takaisin\naika kyytiä, kivi meni helposti paikoiltaan, ja me oltiin kadulla.\nLehtonen kertoi, että hänellä oli ollut hyvää ruokaa, joka työnnettiin\nsisään pienestä luukusta. Kaikki hänen rahansa ja muut tavaransa olivat\ntallella. Me mentiin hänen asuntoonsa, ja tiellä hän kertoi, mitä oli\ntapahtunut.\n\n— Explementit olivat kai tehneet tämänkin? kysyi Esko.\n\n— Walker oli kirjoittanut hänelle kirjeen ja pyytänyt tapaamaan\nHavis Amandan luona. Siellä oli auto odottamassa. Tuskin oli Lehtonen\nistuutunut niihin, kun kaksi miestä tarttui häneen kiinni ja kolmas\nsitoi haisevan liinan kasvojen päälle. Hän pyörtyi heti ja heräsi vasta\nsängyssä, joka oli holvissa. Kerran oli joku huutanut oviluukun kautta\nja sanonut, että hän pääsee vapaaksi kuukauden perästä.\n\n— Kun Pariisin Olympialaiset olisivat loppuneet. Oliko Lehtonen\niloinen? kysyi Esko.\n\n— Hurjan iloinen. Hän kiitti kamalasti ja kysyi minun nimeäni ja\nosoitettani. Hänen kotonaan syntyi aika rähinä ja ilo. Mutta Lehtonen\nei uskaltanut jäädä, vaan lähti heti valmennusleirille. Minä livistin\nkotiin. Lehtosen sukulaiset siunasivat minua ja Lehtonen lupasi palkita\nkunnollisesti. Kerro sinä nyt!\n\nEsko kertoi lyhyesti, mitä oli kokenut, ja sanoi sitten:\n\n— Nyt otetaan vain nuora mukaan ja lähdetään pelastamaan toisia.\n\n— Jätetään se retki iltaan. Minä en uskalla mennä päivällä.\nExplementit voivat viedä meidätkin, ja silloin olisi Suomen kunnia\nhukassa. Ei kukaan muu tiedä neuvoa, sanoi Simo.\n\n— Mennään sitten illalla, suostui Esko. — Minulla on nälkä.\n\n— Se minuakin vaivaa.\n\n\n\n\nVIII.\n\nPELASTUS.\n\n\n— Onko täällä lähellä hyvää valokuvaajaa? kysyi Minna pojilta aterian\njälkeen.\n\n— Meneekö Minna valokuvauttamaan itsensä? kysyi Esko.\n\n— Minä otan kuvan tuosta kissasta, silloin tietää minkälainen se on\nollut, jos se taas vaihtuu.\n\n— Nyt tuulee niin, että pieni sydänkäpy voisi vilustua, sanoi Simo\nhellästi.\n\n— Sitäpaitsi on perjantai ja se on kaikista vaarallisin\nvalokuvauspäivä. Silloin on sattunut ennenkin monta onnettomuutta,\nvaroitti Esko.\n\nMinna katsoi epäluuloisesti poikia, eikä vastannut mitään.\n\nHän puki päällysvaatteet ylleen, otti kissan kainaloonsa ja teki lähtöä.\n\n— Tuo on estettävä, Minna hukkaa rahansa turhaan ja oikea Järtekryyni\nei ole sitten valokuvan näköinen, kuiskasi Esko hädissään Simolle.\n\nTämä meni keittiöön, ja sanoi:\n\n— Hyvä Minna, minä olen niin heikko tänäpäivänä. Täytyy juoda vähän\nkanverttitippoja. Onko Minna hyvä ja antaa maitoa, että saan ne nieltyä.\n\n— Mistä se heikkous nyt tulee? murisi Minna, mutta pani kuitenkin\nkissan maahan ja meni hakemaan maitoa.\n\nSimo antoi Eskolle merkin, että tämä korjaisi kissan. Kun Minna tuli\ntakaisin, makasikin se laiskana ja velttona ison liinavaatekaapin\npäällä. Korkea leikkauksilla koristettu reuna esti sitä näkymästä.\n\nMinna haki sitä ensin äänettömänä, mutta tuskastui, kun ei löytänyt\nmistään.\n\n— Hakekaa tekin kissaa. Missä se on. Ikkunat ja ovet ovat sulettuja,\nkyllä se on täällä.\n\nPojat hakivat jonkun aikaa, mutta turhaan.\n\n— Järtekryyni, Järtekryyni, tule emäntäsi luo, mainitteli Minna.\n\n— Eihän se ole Järtekryyni, sanoi Simo.\n\n— On se niin paljon kuin mahdollista, mutta kyllä se löytyy joskus,\nsanoi Esko.\n\n— Se on kuollut. Minä arvaan, että se on kuollut. Sitä ne\neriskummalliset merkit tiesivät, että se oli kypsynyt kuolemaan. Oli\nse sittenkin minun Järtekryynini, mutta tulevan onnettomuuden varjo\noli langennut sen päälle ja muuttanut sen ulkonaisen haahmon ja\nesiintymisen, puhui Minna haikeasti.\n\n— Jos se olisi kuollut, niin ruumis olisi täällä, sanoi Esko.\n\n— Kuka tietää, minkälainen loppu sille on tullut, sanoi Minna\nsalaperäisesti ja pudisteli päätään. Onneksi soi ovikello ja pojat\njuoksivat avaamaan.\n\nHetti täti tuli punakkana ja hyväntuulisena.\n\n— Ovatko herrat kotona? Sopiiko tulla tervehtimään? kysyi hän.\n\n— Eno on ulkona, mutta me ollaan kotona ja Minna keittää kahvia,\ntoimitti Simo.\n\n— Kyllä enokin tulee pian kotiin. Hetti täti tuli eri sopivasti.\nMeillä oli juuri hankalaa, kun Minnakin taas on niin huonolla elämisen\npäällä.\n\nHetti täti istuutui poikien huoneen leveään sohvaan, ja molemmat\nisännät asettuivat viereen.\n\n— Mitä kesäsuunnitelmia teillä on, pojat? kysyi Hetti täti.\n\n— Eno lukee kirjastossa koko kesäkuun ja me ollaan ensin täällä.\nYhdeksi viikoksi me lähdetään Uskin poikien luo Karjalohjalle.\nHeinäkuussa on Minnalla vapaa aikansa ja me mennään jonnekin hoitamaan\nterveyttämme, kertoi Esko.\n\n— Kuka teistä on sairas? Minusta te näytätte aivan terveiltä,\nihmetteli Hetti täti.\n\n— Eno sanoo, että hän on lukenut sanomalehdistä, että nykyajan koulut\nrasittavat lapsia, ja sentähden hän parantaa meidät heinäkuussa, sanoi\nSimo.\n\n— Voi teitä epäkäytännöllisiä miesparkoja.\n\n— Mitä Hetti täti sitten tekee?\n\n— Minulla on huvila Porvoon saaristossa. Siellä minä purjehdin ja\nkalastan ja nautin vapaudesta ja aavasta merestä, jonne on muutama\nkilometri matkaa.\n\n— Ihanko yksinään?\n\n— Alamäellä on huvila viereisellä saarella. Heillä on veneessä\nperäpotkuri ja tytötkin osaavat kuljettaa sitä. Me olemme vesillä, kun\nvain ilma sallii.\n\n— Ihanaa, hurjan ihanaa! Onko tädillä iso huvila? kysyi Simo.\n\n— Kyllä se on niin iso, että te mahdutte sinne. Minä tulinkin tänne\nkyselemään teidän aikeistanne. Tulisitte sinne heinäkuun alussa ja\nviipyisitte syyskuun loppuun.\n\n— Se olisi hurjan hauskaa. Kiitos, rakas Hetti täti, innostui Simo.\n\n— Mainiota, mutta eno voi vastustaa, eikä hänellä ole niin paljon\naikaakaan, arveli Esko.\n\n— Minä tarkoitin vain teitä molempia, sanoi Hetti täti.\n\nPoikien kasvot venyivät pitkiksi.\n\n— Enoa ei voi jättää yksin.\n\n— Hän jäisi aivan hunningolle.\n\n— Mutta onhan hän ennenkin tullut toimeen ilman teitä.\n\n— Nyt me ollaan totuttu olemaan yhdessä ja hän on ihan kuin isä,\npaitsi ettei hän kiellä joka asiaa niinkuin muutamat isät, vaikka se\nolisi haitallistakin terveydelle tai muuten, sanoi Simo.\n\n— Miksei eno saa tulla? kysyi Esko.\n\n— En minä voi kutsua häntä. Ei sovi.\n\n— Kelkkari sentään, minä ymmärrän. Kyllä me Eskon kanssa ratkaistaan\ntämäkin pulma. Vaikeampaakin nämä pojat ovat tehneet, hykersi Simo.\n\n— Varokaa sekaantumasta asioihin, jotka eivät liikuta teitä.\n\n— Mutta tämä liikuttaa. Varmasti liikuttaa. Siitä olisi hyötyä monella\ntavalla, sanoi Eskokin.\n\n— Mistä olisi hyötyä?\n\n— Ei sitä voi selittää, mutta sen voi ymmärtää noin vain. Eno ei ole\nvielä 40 vuotta, Simo, sanoi Esko.\n\n— Mutta kamalan huono itse keksimään mitään, paitsi matematiikkaa.\n\n— Ja ihan mahdoton hännystelemään ja liepeilemään, jota tässä\ntarvittaisiin. — Virtasella asui kerran muuan Laitila, joka oli\nleskimies, ja se meinasi yhtä kansakoulun opettajatarta. Muistatko,\nEsko, mitenkä hän vehtaili ja äkseerasi? kysyi Simo.\n\n— Nyt, pojat, puhutte sopimattomia. Minä lähden kotiin, kosk'ette ole\nkilttejä, sanoi Hetti täti harmistuneena.\n\nOlisi syntynyt jäykkä tilanne, ellei juuri tällä hetkellä olisi\nsattunut välikohtaus.\n\nHetti neiti katsoi ylöspäin ja alkoi huutaa:\n\n— Hyi, teillähän on käärmeitä kaapin päällä. Mikä kauhun talo tämä on?\nTappakaa se hetipaikalla. Hae, Esko, kirves tai puntari.\n\nKissa oli herännyt ja kääntynyt, niin että häntä tunki kaapin päädyn\nkoristeista ulos. Se liikkui hiljalleen tuuheana ja kiemurtelevana.\n\n— Tänne asti kuuluu, kuinka käärme kehrää, nauroi Simo.\n\n— Se on vain kissa, joka ei tahtonut mennä valokuvaajalle Minnan\nkanssa, selitti Esko.\n\nPitkä Hetti täti otti kissan alas ja sanoi:\n\n— Järtekryyni parka. Sielläkö sinua nyt pidetään? Makaa tässä sylissä.\n\nMinna tuli sisään kantaen kahvivehkeitä. Hän näki heti kissan Hetti\nneidin sylissä, mutta ei huomaavinaan sitä, vaan sanoi:\n\n— Neiti on hyvä ja ottaa kahvia, mutta mennessään hän mumisi: —\nRohkea rotan ottaa, ja näkyypä tietävän talon paikat, kun kissakin\nlöytyi, mutta ei se ole kultaa, joka alussa kiiltää, vaan lopussa\nkiitos seisoo.\n\nKahvin jälkeen sanoi Hetti täti:\n\n— Nyt minun täytyy lähteä. Tulkaa sitten kertomaan, mitä enonne tuumii\nminun suunnitelmistani. Älkää te vain ryhtykö ominpäin sellaiseen, joka\non minusta epämiellyttävää.\n\n— Ei ikinä. Me ollaan aina hurjan hienotunteisia. Saaristoon olisi\nkamalan kivaa tulla, mutta enosta ei tiedä ennakolta mitään.\n\n— Minä olen vielä viikon kaupungissa, niin että ehditään sopia\nasiasta. Hyvästi.\n\nKun pojat jäivät yksin, sanoi Simo:\n\n— Meillä olisi hurjan hauska kesä, jos eno ottaisi Hetti tädin\nrouvakseen ja sitten koko perhe asuisi saaristossa. Silloin olisi oikea\nkoti ja kaikki olisi niinkuin muillakin ihmisillä. Minä en muista muuta\nkuin täysihoitopaikkoja tai matkustajakoteja. Sellaisissa me ollaan\nasuttu yksin taikka äidin kanssa. Eno on eri hyvä isänsijainen, mutta\ntämä koti ei ole ihan tavallinen, sellainen mukavan tavallinen.\n\n— Hetti tädin kotona on niin erilaista kuin täällä. Sitä ei voi\nselittää, mutta tietää vain. Ja enokin on tullut puheliaammaksi ja\ntavallisemmaksi, kun on ollut naisseuraa, tuumi Esko.\n\n— Mutta nyt kello on niin paljon, että täytyy mennä urheilijoita\nonkimaan kellarista.\n\n— Elämä on eri jännittävää.\n\nPojat ottivat pitkän pyykkinuoran mukaansa ja lähtivät.\n\nKaikki onnistui hyvin. He tulivat Nikolainkirkon paviljongin luo ja\nEsko avasi oven avaimella. He kulkivat muutamia portaita ylöspäin\nja tulivat pieneen huoneeseen. Lattiassa oli luukku, joka ei ollut\nlukittu. Pojat laskeutuivat aukosta alempana olevaan kellariin,\njosta taas oli lattialuukku. Sekin nousi ylös poikien vetäessä sitä\nyhteisvoimin.\n\nEsko valaisi aukkoa sähkölampulla ja molemmat katsoivat reunan yli\nkumartuneina alas.\n\nNoin kuusi metriä alapuolella oli sementtinen kellarin ja huoneen\nvälimuoto. Keskellä oli tyhjä paikka, mutta syrjillä oli vuoteita.\n\nNurmi juoksi ympäri tasaista tahtia. Myyrä heitti sateenvarjoa toista\nseinää kohti. Sinne olikin noin 16 metriä, sillä holvi ulottui kauaksi.\nRitola ja Stenroos hieroivat toisiaan toisella puolella holvia. Ei\nkukaan huomannut poikia.\n\nNämä kiinnittivät nuoran renkaaseen seinään ja heittivät toisen pään\nalas.\n\nUrheilijat juoksivat heti aukon alle. He hakivat lakkinsa ja mitä muita\nkapineita heillä oli ollut taskuissaan ja alkoivat kiivetä nuoraa\npitkin ylös. Viimeinen, joka oli Myyrä, aikoi juuri tarttua nuoraan,\nkun Esko nykäsi nuoranpäätä ylemmäksi ja huusi:\n\n— Ottakaa kissa mukaan. Sitä ei saa jättää.\n\nMyyrä nosti Järtekryynin olkapäilleen, jossa se istui pidellen\nkynsillään takista. Esko laski nuoran taas alas, ja molemmat viimeiset\ntulivat onnellisesti ylös.\n\nUrheilijat alkoivat nyt kiittää poikia kilvan, mutta Esko sanoi:\n\n— Mennään nyt ensin pois täältä. Sitten selvitellään asiat.\n\n— Olkaa hiljaa, minä kuulen melua, varoitti Simo.\n\nNyt kuulivat muutkin, kuinka askeleet kaikuivat etäällä. Joku tuli\nluultavasti portaita ylös.\n\n— Tulkaa tänne seinän viereen, odotetaan täällä, sanoi Stenroos.\n\nRitola pani varovasti luukun aukon päälle. Taskulamput sammutettiin\nja kaikki vetäytyivät hiljaa nurkkaan, joka oli etäällä aukosta. Simo\npiteli Järtekryyniä.\n\nNyt kuuluikin ylhäältä englantia puhuvien miesten ääniä.\n\nSitten laskeutui kaksi miestä alas luukusta. Molemmilla oli revolverit\nkäsissä ja toisella hyvä sähkölyhty...\n\n— Käykää päälle, pojat, huusi Nurmi ja hyppäsi toisen miehen niskaan.\n\nSamassa ryntäsivät muutkin kolme urheilijaa ja vangitsivat miehet,\nennenkuin nämä ehtivät toipua hämmästyksestään. Molemmat ehtivät\nkuitenkin laukaista kerran revolverinsa, mutta kuulat eivät sattuneet\nmuuta kuin seiniin. Toinen löi kumminkin takaisin ja naarmutti lievästi\nEskon säärtä.\n\nLyhdyn valossa tunsivat pojat vangit Explementeiksi.\n\n— Nämä juuri ovat kaiken pahan alkujuurena ja syynä. Mitä heille\ntehdään? kysyi Ritola.\n\n— Annetaan poliisin haltuun, ehdotti Myyrä.\n\n— Antakaa, hyvät herrat, meidän lähteä Amerikkaan. Me emme ryhdy enää\nmihinkään teitä vastaan, sanoi Kovero.\n\n— Mehän olisimme voineet vaikka tappaa teidät. Sen sijaan on teillä\nollut hyvä ruoka ja kaikki mitä olette tarvinneet. Me olisimme\nkorvanneet kaikki vahingot, mitä teille olisi tullut tämän kautta,\nsanoi Kupera.\n\n— Mehän emme merkitse mitään. Pääasia on Suomi ja isänmaamme kunnia.\nTe olisitte tuottaneet meidän maallemme tuhon Olympialaisissa, ellei\nnäitä kunnon poikia olisi ollut, sanoi Stenroos.\n\n— Me ajattelimme omaa isänmaatamme, sanoi Kovero.\n\nTeidän omat kansalaisenne eivät suinkaan hyväksyisi tällaisia keinoja,\nsanoi Myyrä.\n\n— Me lähdemme huomenna Ariadnella pois maasta. Voitte itse tulla\nrantaan katsomaan lähtöämme, lupasi Kupera.\n\n— Annetaan heidän livistää, mitä me kostosta välitämme, sanoi Ritola.\n\n— Maksamme teille 500 markkaa kullekin korvausta ajanhukasta, sanoi\nKovero.\n\n— Menkööt vaikka ilmaiseksi minun puolestani, sanoi Stenroos.\n\nUrheilijat ovat jalomielistä väkeä, he eivät ole pitkämielisiä eivätkä\nkostonhimoisia.\n\nAmerikkalaiset maksoivat 3 000 markkaa. Pojat olivat kertoneet\nLehtosenkin pelastuksesta ja vaativat hänellekin korvausta.\n\nSitten kaikki kiipesivät pois kellarista ja Explementit hävisivät aika\nkyytiä.\n\nUlos tultua alkoi neuvottelu. Urheilijat kertoivat, että heidät oli\nyllätetty valmennusleirin alueella, huumattu nukutusaineella ja viety\nyksitellen vankilaan. — He eivät tietäneet, missä paikassa kaupunkia\nolivat olleet vangittuina. Onneksi oli vielä aikaa harjoitella ennen\nPariisiin lähtöä.\n\nPojat puolestaan kertoivat, mitenkä he olivat päässeet amerikkalaisten\njäljille.\n\n— Mitenkä voimme nyt palkita teitä, pojat? kysyi Stenroos.\n\n— Sanokaa mitä haluatte, niin urheilun ystävät hankkivat sen teille,\nellei se ole aivan mahdotonta. Te olette sen hyvin ansainneet, kehoitti\nMyyrä...\n\n— Kiitollisuutemme te saatte ikuisiksi ajoiksi, te olette oikeita\nSuomen poikia. Mutta lausukaa joku asia, jota oikein hartaasti\ntoivoisitte, sanoi Ritolakin.\n\n— Enempää me emme tahdo. Muistakaa vain meidän nimemme: Esko ja Simo\nLinja, jos joskus satuttaisiin tapaamaan. Ei me välitetä polkupyöristä\ntai muista lahjoista, sanoi Esko.\n\n— Isänmaa ja Suomi ovat meistä pääasia. Niille ei vedä vertoja\nPhoenix special tai Wanderer. Älkää suinkaan ajatelkokaan, että me\nvaadittaisiin palkkaa, Swiftiä tai sellaista. Me ollaan hurjan iloisia,\njos Suomi voittaa ja te tulette kunniaan.\n\nNurmi otti muistikirjansa taskustaan ja kirjoitti siihen jotakin.\nSitten hän kysyi poikien osoitteet ja kirjoitti nekin muistiin.\n\n— Nyt me lähdemme valmennusleirille Drumsöhön, emme me voi enää seistä\ntässä kadulla. Mutta teitä me emme unohda, Linjan kunnon pojat, sanoi\nhän ja puristi poikien käsiä.\n\n— Vahinko, ettei voi kirjoittaa sanomalehtiin koko juttua. Siitä\nvoisi muuten tulla kansainvälisiä selkkauksia. Menkää, pojat, huomenna\nkatsomaan, lähtevätkö Walker ja Burns Ariadnella. He eivät olleet\ntavallisia pahantekijöitä, mutta kyllä he olisivat ansainneet ainakin\nselkäsaunan, sanoi Ritola.\n\n— Kyllä heitä harmittaa tarpeeksi asti, kun te saatte kultamitaleja\nPariisissa, sanoi Esko.\n\n— Kiitos vielä kerran, pojat, sanoi Stenroos ja alkoi harpata pitkin\nUnioninkatua melkein maratonin tahdissa.\n\nMuutkin hyvästelivät sydämellisesti ja seurasivat perässä.\n\nEsko, Simo ja Järtekryyni menivät kotiinpäin.\n\nHe olivat iloisia ja juttelivat koko matkan merkillisestä\nseikkailustaan.\n\nKotiin tultuaan he panivat Järtekryynin omalle tilalleen ja Simo vei\nvanhan vieraan kissan sinne, josta hän oli ottanut sen. Se juoksi\nportin alta viereiseen pihaan, josta se luultavasti oli kotoisinkin.\n\nMaata mennessä sanoi Simo:\n\n— Jos meillä olisi äiti ja isä, niin he olisivat varmasti iloisia\npojistaan.\n\n— On kumminkin kivaa, kun on tehnyt hyötyä ja joku on kiitollinen.\nKerrotaan huomenna enolle, sanoi Simo.\n\n— Mutta eno sanoo vain että: \"sehän on sangen merkillistä, menkää nyt\npojat omaan huoneeseenne\".\n\n— Älä. Niin oli ennen, mutta nyt hän on jo aika paljon meidän\nkanssamme ja ymmärtää montakin asiaa.\n\n— Jeh. Ymmärtää paljonkin, tunnusti Simokin.\n\n       *       *       *       *       *\n\nVasta myöhään syksyllä saivat pojat selityksen siihen, mikä vielä jäi\nhämäräksi.\n\nSimo tunsi kerran koulunpihalla yhden alaluokan pojan samaksi, joka oli\nAleksanterin patsaalla vienyt ruokaa Lehtoselle. Tälle Simo kertoi,\nmitenkä hän ja Esko olivat pelastaneet urheilijat. Silloin poikakin,\njonka nimi oli Onni, kertoi mitä hän tiesi.\n\nHänen isoisänsä oli ennen ollut korjaamassa Nikolainkirkon läntistä\npaviljonkia. Silloin hän oli keksinyt maanalaisen holvin ja tutkinut\nsen käytävät. Aikaisemmin hän oli ollut Amerikassa Walkerin\npalveluksessa. Keväällä oli tämä ystävänsä Burnsin kanssa tullut\nHelsinkiin. He pyysivät Onnin isoisää neuvomaan heille turvallisen\npiilopaikan, jossa he säilyttäisivät muutamia ystäviä, joita vihamiehet\nvainosivat. Heinäkuun keskivaiheilla aikoivat he kaikki matkustaa\nAmerikkaan.\n\nOnnin isoisä näytti heille kirkon alaisen holvin ja antoi avaimen,\njonka hän oli hankkinut vuosia sitten. Onni oli kuullut koko jutun\nisoisältään, sillä häntä käytettiin Lehtosen ruokkimiseen. Aikaihminen\nei olisi päässyt niin helposti huomaamatta livahtamaan aukosta sisään.\n\nWalker oli kirjoittanut, että he olivat nyt Amerikassa. Hän lähetti\nrahaakin isoisälle. Onni oli luullut, että kaikki, jotka olivat olleet\nkirkon alla piilossa, myöskin olivat Amerikassa. Hän ei ollut koskaan\npuhutellut heitä.\n\nSimo selitti hänelle asian todellisen laidan, jonka johdosta Onni\nsuuttui pahanpäiväisesti. Hän väitti, ettei hänen isoisänsä koskaan\nolisi auttanut Walkeria sellaisessa asiassa. Onni itse oli innostunut\nurheilusta ja harmitteli, että oli joutunut tekemään haittaa\nurheilijoille. Hän lupasi kertoa isoisälleen Walkerin ja Burnsin kurjan\nmenettelyn.\n\nSimo haki Eskon, ja Onni kertoi uudelleen koko jutun. Niin oli asia\nselvinnyt lopullisesti.\n\n\n\n\nIX.\n\nONNELLINEN PÄIVÄ.\n\n\nOli seuraava päivä urheilijoitten pelastumisen jälkeen.\n\nPojat olivat kertoneet juurtajaksain koko seikkailunsa ihmettelevälle\nenolleen. Nyt he olivat menneet satamaan katsomaan, menisivätkö\nExplementit Ariadnella.\n\nTohtori oli lähtemäisillään kirjastoon, kun Minna pidätti hänet.\n\n— Täällä talossa ei asiat ole oikein päin. Onko tohtori huomannut\nviimeisten päivien merkkejä ja ilmestyksiä? Täällä on hirvittävä ulos-\nja sisäänkäyminen joka yö, niinkuin joku katsoisi, kenenkä hän nielisi.\nJärtekryyni muuttaa haahmoaan yhtä mittaa, niin että peloittaa olla sen\nkanssa yksinään. Pojat ovat outoja ja merkillisiä. Heillä on jotain\nmielessä ja tekeillä. Mutta vaarallisin on se ansa, jonka viekas nainen\nystävyyden varjon alla punoo sille, joka ei sitä aavistakaan, mutta\nkirjoittaa vain numeroja ja ajattelee sellaisia asioita, jotka vain\npimittävät ihmisen selvää ymmärrystä, puhui Minna tavalliseen hämärään\ntapaansa.\n\n— Minna on vain levollinen. Elämä tasoittuu ja vaikeudet selviävät\nitsestään, sanoi tohtori, joka oli tottunut tällaisiin ylimalkaisiin\nviittauksiin. Hän ei koskaan vaivautunut ajattelemaan, mihin ne\ntähtäsivät.\n\n— Eikö tohtori välitä siitäkään, että Hetti neiti kävi täällä ja pyysi\npoikia hänen huvilalleen kesäksi.\n\n— Mitä pojat siihen sanoivat?\n\n— He eivät luvanneet mennä ilman tohtoria. Kyllä minä kuulin muutakin.\nPojat sillä on jo puolellaan, musta kylki kummallakin.\n\n— Kyllä poikien tulisi päästä saaristoon, mutta minusta on ikävää olla\nkoko kesä erossa heistä.\n\n— Minä tiedän, mihinkä se hämärän kukka tähtää.\n\n— Mikä hämärän kukka?\n\n— Se kukka, jonka elon päivä alkaa hämärtää, vaikka vielä ei ole ilta.\nMutta puhua on hopeaa ja vaieta on kultaa, mutta usein väärin tehty,\njos ei varoita sitä, joka ei itse näe, mitenkä vapaus on menemässä.\n\nTohtori otti hattunsa ja aikoi poistua todenteolla, kun Minna päätti\nluopua vertauksista ja viittauksista ja sanoi suoraan:\n\n— Hetti neiti tahtoo mennä naimisiin.\n\n— Mitä Minna nyt puhuu? Naiset joutuvat naimisiin, eivätkä mene.\n\n— Mutta Hetti neiti ei joudu.\n\nTohtori käveli hermostuneena edestakaisin lattialla, siveli hiuksiaan\nja ryntäsi vihdoin päättäväisesti ulko-ovelle sanoen:\n\nSaadaanpa nähdä, eikö joudu.\n\nMinna puisteli päätään ja meni keittiöön tarkastamaan Järtekryyniä,\njota hän yhä epäili.\n\n       *       *       *       *       *\n\nPojat olivat sillä välin käyneet satamassa ja nähneet kuinka Walker\nja Burns todellakin lähtivät. He seisoivat laivan kannella, hienoissa\nmatkapukimissa ja keskustelivat iloisen joukon ympäröiminä. Rannalla\noli heitä saattamassa sekä suomalaisia että ulkomaalaisia naisia ja\nherroja. Edelliset olivat tuoneet kukkia ja jälkimmäiset pyysivät\nlähteviä tulemaan pian takaisin Suomeen.\n\n— Vankilassa noitten pitäisi istua, eikä kunniallisen laivan kannella,\nvalkeina kuin lumi, sanoi Simo harmissaan.\n\n— Päästäisiin me kääntämään heidän sisunsa ulospäin, niin nähtäisiin,\nmitä lumen alla on, sanoi Esko. — Mennään pois täältä, ennenkuin minä\nhuudan heille heidän kunniansa.\n\nKun pojat tulivat kotiin, kuulivat he ääniä eteisestä. Avattuaan oven\nhe näkivät häikäisevän näyn.\n\nEteisen lattialla oli kaksi hienoa polkupyörää. Minna puhui miehen\nkanssa, joka oli tuonut pyörät.\n\n— Tämä on varmaan erehdys. Ei meille ole ostettu polkupyöriä, sanoi\nhän.\n\n— Tässä on selvä osoite. Kyllä ne ovat tänne tulevia, sanoi mies ja\nojensi Eskolle kirjeen.\n\nPäällekirjoitus oli:\n\n Esko ja Simo Linja. Tohtori Elis Somerin luona. Alla oli katu ja\n numero.\n\nEskon kädet vapisivat, kun hän avasi kirjekuoren. Sisällä oli paperi,\njossa seisoi:\n\n \"Koko valmennusleirin urheilijoitten sankka parvi lähettää Eskolle ja\n Simolle tervehdyksensä. Pyörät ovat muistolahjoja kelpo pojille. Hei,\n hei, Suomi!\"\n\n— Hurraa ne ovat meille, huusi Esko luettuaan kirjeen.\n\n— Ihanat Wanderer-pyörät, voi kamalaa! — Simo huusi ja nauroi.\n\nMolemmat alkoivat tarkastella pyöriä, nostaa ja käännellä niitä.\n\nMies poistui hymyillen, ja Minna alkoi kysellä uteliaana, keitä ne\noikeastaan olivat.\n\n— Meillä on hyviä urheilijaystäviä ja he ovat lähettäneet nämä meille,\nselitti Simo.\n\n— Lähtään heti ajelemaan, minä en malta odottaa, sanoi Esko.\n\nKaksi hyvin onnellista poikaa ajoi hetki sen jälkeen pitkin katuja. He\nolivat jo aikoja sitten oppineet toveriensa pyörillä ajamaan.\n\nEnsin suunnattiin matka Agda Åhlgrénin vesimyymälän luo.\n\nSiellä pojat kertoivat urheilijoitten pelastumisesta, jonka Agda muuten\noli kuullutkin Joosepilta.\n\nSieltä lähdettiin Hetti tädin luo.\n\nIhmeekseen tapasivat pojat enonsa täällä.\n\nHe kertoivat innossaan pyöristään, näyttelivät niitä joka puolelta ja\nkehuivat.\n\n— Tulkaa nyt sisään, niin saatte kuulla jotakin, sanoi Hetti täti\nihmeteltyään pyöriä.\n\nPojat menivät uteliaina sisään, sillä tädin ääni oli ollut tavattoman\njuhlallinen.\n\n— Tämä näkyy olevan oikea onnen päivä, sillä minäkin olen saanut ison\nlahjan, sanoi eno.\n\n— Keneltä? Hetti tädiltäkö? kysyi Simo.\n\n— Niin juuri. Hän on antanut itsensä minulle.\n\nPojat seisoivat vähän hämillään eivätkä tietäneet mitä sanoa.\n\n— Ettekö ole iloisia saadessanne myöskin äidin sijaisen, sanoi Hetti\ntäti ja syleili poikia.\n\n— Hurjan iloisia, tätä me toivottiinkin. Keksikö eno itse tämän? sanoi\nSimo.\n\n— Ei minua ainakaan kukaan siihen kehottanut, sanoi eno ja otti\nHetti-tätiä vyötäisiltä.\n\n— Älä ole näkevinäsi, muuten se häpee, kuiskasi Simo Eskolle.\n\nKun iloinen ja puhelias seura istui kahvipöydän ääressä, kertoi Esko\npoikien viimeisen seikkailun.\n\n— Tepä olette toimeliaita poikia, minä olen oikein ylpeä teistä, sanoi\nHetti täti lämpimästi.\n\nSitten hän kertoi, mitä eno ja hän olivat päättäneet tulevaisuuden\nsuhteen.\n\nHe antaisivat heti kuuluttaa kirkossa ja häät vietettäisiin parin\nviikon perästä. Sillä aikaa saavat pojat polkupyörineen olla Uskin\npoikien luona Karjalohjalla.\n\n— Te saatte tulla kotiin vihkiäisiksi ja lähteä senjälkeen saaristoon.\nAlamäen täti on luvannut ottaa teidät luokseen viikoksi. Minä soitin jo\nhänelle ja kerroin uutisen.\n\n— Missä te olette sillä aikaa?\n\n— Teemme pienen häämatkan Imatralle ja tulemme sitten minun\nhuvilalleni, jossa vietämme yhdessä koko kesän, sanoi Hetti täti.\n\n— Mutta eikö morsiamet tarvitse kaikenlaista? Reikäompelusta ja\nsellaista? kysyi Esko.\n\n— Minulla on jo täydellinen koti ja vähitellen voimme hankkia, mitä\npuuttuu.\n\n— Missä me asutaan talvella?\n\n— Te muutatte kaikki minun luokseni, sillä nämä ovat minun omia\nosakkeitani. Kaksi huonetta on vuokrattu rohdoskaupan myyjättärelle.\nHän saa muuttaa, kyllä nyt saa huoneita. Sillä lailla saamme työhuoneen\nElikselle ja oman turvapaikan uusille pojilleni.\n\n— Mutta saa nähdä, suostuuko Minna kaikkeen tällaiseen. Mitähän hän\nsanoo? kysyi Simo.\n\n— Hän lähtee nyt lomalle. Kerrotaan hänelle uutinen vasta syksyllä,\nehdotti eno levottomana.\n\n— Ei häneltä voi salata suurempia asioita. Sitäpaitsi on vaarallista\ntoimia ominpäin kysymättä häneltä, varoitti Esko.\n\n— Kamalan vaarallista, vahvisti Simo.\n\n— Minä en ainakaan kerro, sanoi eno.\n\nHetti nauroi makeasti ja sanoi:\n\n— Miesparat. Kylläpä te olette eläneet ankaran käden alla. Minä en\npelkää Minnaa, enkä juuri ketään muutakaan. Eikä hänen suostumustaan\nnyt kysytä. Huomenna tulen järjestämään asiat. Hän saa tulla syksyllä\nkeittäjättäreksi meille, tai muuttaa. Valitkoon itse, mutta emäntä olen\nminä. Soittakaa minulle, jos perästäpäin nousee myrsky.\n\n— Mutta minä en osaa olla juuri muuta kuin matematiikan dosentti, tai\nehkä tulevaisuudessa professori, sanoi eno hiljaisesti.\n\n— Sinusta tulee koko talon kunnioitettu isäntä, jonka tahtoon kaikkien\non alistuttava, sanoi Hetti täti päättäväisesti.\n\nTohtori näytti olevan ymmällä näin suuresta kunniasta, mutta Esko sanoi:\n\n— Niin meistäkin. — Välistä tapahtuu hurjan paljon kivoja asioita.\nNyt mekin saadaan oikea koti.\n\n— Me olemme olleet neljä yksinäistä ihmistä ilman perhettä ja\nrakkautta. Kun me nyt liitymme yhteen, niin kestämme paremmin vaikeat\najat ja koettelemukset, sanoi Hetti täti ojentaen toisen kätensä\npojille ja toisen sulhaselleen.\n\n— Olkaamme kiitollisia siitä, mitä me kaikki nyt saamme, sanoi tähän\nenokin tavattoman liikutuksen vallassa.\n\n— Jeh. Polkupyöristä ja huvilasta ja kodista, lisäsi Esko.\n\n— Ja enosta ja tädistä, täydensi Simo.\n\n— Ja me rakkaista pojistamme, lopetti eno.\n\n\n\n"]