[{"data":1,"prerenderedAt":-1},["ShallowReactive",2],{"$fgQrCTXhBxzmPjFJHIXrz7nJvP98g2vVlmegKtv6Imz0":3},{"number":4,"title":5,"author":6,"authorBirth":7,"authorDeath":8,"slug":9,"bookId":10,"genreRaw":11,"genre":12,"themes":13,"origin":14,"language":16,"yearPublished":17,"yearPublishedTranslation":18,"wordCount":19,"charCount":20,"usRestricted":21,"gutenbergId":22,"gutenbergSubjects":23,"gutenbergCategories":27,"gutenbergSummary":31,"gutenbergTranslators":32,"gutenbergDownloadCount":34,"aiDescription":35,"preamble":36,"content":37},2586,"Ritari d'Harmental","Dumas vanh., Alexandre",1802,1870,"2586-dumas-alexandre-ritari-d-harmental","2586__Dumas_Alexandre__Ritari_d'Harmental","Historiallinen romaani holhoushallituksen ajoilta","romaani",[],[15],"ranskalainen","fi",1842,1923,44757,303766,false,67340,[24,25,26],"Cellamare Conspiracy, 1718 -- Fiction","France -- History -- Regency, 1715-1723 -- Fiction","Orléans, Philippe, duc d', 1674-1723 -- Fiction",[28,29,30],"French Literature","Historical Novels","Novels","\"Ritari d'Harmental: Historiallinen romaani holhoushallituksen ajoilta\" by Alexandre Dumas and Auguste Maquet is a novel published in 1843. Set in 1718 France, the story follows a conspiracy against the regency of Philippe d'Orléans during the infancy of King Louis XV. This collaboration between Dumas and Maquet marked the beginning of their partnership that would produce eighteen novels together. Critics have ranked it among Dumas's masterpieces and his finest work set during Louis XV's reign. (This is an automatically generated summary.)",[33],"Hämeen-Anttila, Väinö",244,"Historiallinen seikkailuromaani sijoittuu 1700-luvun alun Ranskaan ja holhoushallituksen aikaan. Nuori ritari Raoul d'Harmental tempautuu mukaan poliittiseen salaliittoon sijaishallitsijaa vastaan, mutta rakastuminen orpotyttö Bathildeen asettaa hänet vaikeiden valintojen eteen.","Alexandre Dumas'n 'Ritari d'Harmental' on Projekti Lönnrotin\njulkaisu n:o 2586. E-kirja on public domainissa sekä EU:ssa\nettä sen ulkopuolella, joten emme aseta mitään rajoituksia kirjan\nvapaan käytön ja levityksen suhteen.\n\nTämän e-kirjan ovat tuottaneet Tapio Riikonen ja Projekti Lönnrot.","RITARI d'HARMENTAL\n\nHistoriallinen romaani holhoushallituksen ajoilta\n\n\nKirj.\n\nALEXANDRE DUMAS\n\n\nSuomentanut\n\nV. Hämeen-Anttila\n\n\n\n\n\nHämeenlinnassa,\nArvi A. Karisto Oy,\n1923.\n\n\n\n\n\n\nSISÄLLYS:\n\nKapteeni Roquefinette\nOttelu\nSankarimme\nLepakko\nArsenaali\nCellamaren ruhtinas\nAlberoni\nPasha\nUllakkokamari\nRue du Temps-Perdun porvari\nLiittosopimus\nKiikkulauta\nDenisin perhe\nTummanpunainen nauharuusuke\nRue de Bons-Enfants\nBuvat\nMurhenäytelmä\nPerintö\nBathilde\nHenkilöluettelo\nViiteselitykset\n\n\n\n\nKAPTEENI ROQUEFINETTE\n\n\nMaaliskuun 22. päivänä armon vuonna 1718, eräs ylhäisen näköinen nuori\nherrasmies — iältään kahdenkymmenenkuuden ja -kahdeksan välillä —\nviivyskeli kauniin espanjalaisratsun selässä Pont-Neuf-sillan Quai\nde l'École-rantakadun puoleisessa päässä kello kahdeksan tienoissa\naamulla. Hän istui satulassa niin suoraryhtisenä ja vakaana, että olisi\nvoinut luulla messire[1] Voyer d'Argensonin, valtakunnan poliisivoimien\nkenraaliluutnantin, asettaneen hänet sinne vartiopalvelukseen.\n\nPuolisen tuntia hänen katseensa harhaili ympäristössä ja vilkaisi\nusean kerran kärsimättömästi La Samaritainen pumppuhuoneen kelloa,\nmutta kiintyi sitten ilmeisen tyytyväisenä erääseen henkilöön, joka\nDauphine-aukiolta tullen teki puolikäännöksen oikeaan ja asteli häntä\nkohti.\n\nNuoren ratsumiehen huomion oli herättänyt pitkä mies. Hän ei käyttänyt\nmuodin mukaisesti peruukkia tuuheilla mustilla hiuksillaan, joiden\nseassa jo näkyi harmaitakin hapsia. Puku oli puolittain porvarillinen,\npuolittain sotilaallinen, ja sitä koristi olkaruusuke, jonka alkuaan\ntummanpunainen väri oli sateiden liottamana ja auringon paahtelemana\nkauhtunut punaisenkellertäväksi. Lisäksi hänellä oli aseistuksena\npitkä, viistoon kiinnitetty miekka, joka huiteli hänen pohkeitaan.\n\nMiehen saattoi päätellä neljänkymmenenviiden tai -kuuden vuoden\nikäiseksi, ja hänen kävellessään keskellä katukäytävää verkkaisesti\nhuojutellen lanteitaan, toisella kädellä sivellen viiksiään ja toisella\nviittoen ajopelejä sivuuttamaan etäämmältä, hänen kasvonpiirteensä,\nkäyntinsä, ryhtinsä, koko olemuksensa ilmaisi sellaista häpeilemätöntä\nhuolettomuutta, että tarkkaileva ratsastaja väkisinkin hymyillen mutisi\nitsekseen:\n\n— Tuostapa taidan saada!\n\nTätä otaksumaansa koetellakseen nuori aatelismies suuntasi\nratsunsa suoraan tulijaa kohti, ilmeisesti aikoen puhutella.\nNähdessään tuntemattoman haluavan häneltä jotakin jälkimmäinen\nseisahtui pumppuhuoneen kohdalle, siirsi oikean jalkansa kolmanteen\nmiekkailuasentoon ja siveli toisella kädellä yhä viiksiään, mutta laski\ntoisen käden miekkansa nupille, odottaen mitä toisella oli sanottavana.\n\nNuori aatelismies pysäytti hevosensa hänen eteensä ja virkkoi kohottaen\nkätensä hatunreunaan:\n\n— Monsieur, päättelen sävystänne ja esiintymisestänne, että olette\njalosukuinen. Enhän erehdy.\n\n— Ette, monsieur! vastasi puhuteltu tähän omituiseen tiedusteluun,\nhänkin vuorostaan koskettaen hattuaan tervehdykseksi. — On tosiaan\nhauskaa, että sävyni ja esiintymiseni puhuvat puolestani, ja jos\nkatsotte asianmukaiseksi suoda minulle arvoasemani, niin voitte minua\npuhutella kapteeniksi.\n\n— Olen iloinen siitä, että olette soturi, monsieur, jatkoi ratsastaja\nkumartaen jälleen. — Se on minulle lisätakeena, että te ette mitenkään\njättäisi herrasmiestä pulaan.\n\n— En varmasti, kunhan herrasmies ei sentään tahdo vedota kukkarooni,\nsillä minä tunnustan teille avomielisesti, että olen juuri jättänyt\nviimeisen écuni[2] erääseen Port de la Tournellen[3] kapakkaan.\n\n— Asia ei koske kukkaroanne, kapteeni, vaan päin vastoin pyydän saada\nvakuuttaa, että omani on teidän käytettävissänne.\n\n— Kenen kanssa minulla on kunnia puhua, kysyi kapteeni ilmeisesti\nilahtuen tästä vastauksesta. — Mitä voin tehdä mieliksenne?\n\n— Olen paroni René de Valef, ilmoitti ratsastaja.\n\n— Anteeksi, herra paroni, tokaisi kapteeni, — luulen Flanderin\nsodissa kuulleeni sen nimisestä suvusta.\n\n— Kuulun juuri siihen, monsieur, olen syntynyt Liègessä.\n\nKeskustelijat tervehtivät jälleen toisiansa.\n\n— Asiani johtuu siitä, jatkoi paroni de Valef, — että läheinen\nystäväni chevalier[4] Raoul d'Harmental viime yönä minun seurassani\nsai niskoilleen pahan riidan, jonka ratkaisuksi joudutaan tänä aamuna\nmiekkasille. Vastustajiamme oli kolme ja meitä vain kaksi. Niinpä nyt\naamulla pistäydyin markiisi de Gacén ja sitten kreivi de Surgisin\nluona, mutta kovaksi onneksi ei kumpikaan ollut viettänyt yötä\nvuoteessaan. Selkkauksen selvitystä ei voinut lykätäkään, koska minun\ntäytyy kahden tunnin kuluessa lähteä matkalle Espanjaan. Välttämättömän\nkolmannen miehen puutteessa päätin sijoittua Pont-Neufille, vedotakseni\nensimmäiseen paikalle sattuvaan herrasmieheen. Siten tulin kääntyneeksi\nteidän puoleenne.\n\n— Ja siinä teitte hyvin! Tuohon käteen, paroni. Minä olen puolellanne.\nJa saanko kysyä, mikä hetki sovittiin kohtaukselle?\n\n— Puoli kymmenen aamulla.\n\n— Missä se tapahtuu?\n\n— Maillot-portin luona.\n\n— Hitto, nyt ei ole liiaksi aikaa! Mutta te olette ratsain ja minä\njalkaisin. Miten järjestäisimme tämän?\n\n— Ehkä suvaitsette nousta lautasille, kapteeni.\n\n— Kernaasti, herra paroni.\n\n— Huomautan vain, lisäsi nuori aatelismies, ja hänen huulillaan\nkarehti hymyn häive, — että hevoseni on hieman vauhko.\n\n— Käsitänhän minä sen, sanoi kapteeni peräytyen askeleen ja luoden\nuljaaseen eläimeen tuntijan silmäyksen. — Ellen pahasti erehdy, se on\nsyntynyt Granadan ja Sierra Morenan vuoristojen välimailla. Minulla oli\ntuollainen Almanzan sotaretkellä, ja pelkästään polvieni puserruksella\nminä useasti taltutin sen lauhkeaksi kuin lampaan kun se tahtoi\nriistäytyä nelistämään.\n\n— Ei sitten hätää. Ratsaille siis, kapteeni, ja Maillot-portille!\n\n— Tässä olen, herra paroni.\n\nJa käyttämättä jalustinta, jonka nuori aatelismies jätti häntä varten\nvapaaksi, kapteeni pääsi lautasille yhdellä ponnahduksella.\n\nParoni ei ollut varoittanut suotta. Hänen ratsunsa ei ollut tottunut\nnoin painavaan taakkaan ja yritti heti vapautua siitä. Mutta\nkapteenikaan ei ollut puhunut perättömiä ja eläin tunsi piankin\ntavanneensa väkevämpänsä. Tehtyään pari kolme hypähdystä, joista oli\nainoana tuloksena ratsastajien taitavuuden ilmeneminen ohikulkijain\nkatseille, se näki parhaaksi todella ja painui täyttä ravia Quai de\nl'Écolelle, joka tähän aikaan oli pelkkä satama-alue. Samaa vauhtia se\njatkoi Louvren ja Tuileriesin rantakaduille, ulos Conférence-portista,\nja jättäen vasemmalle Versaillesin viertotien se eteni pitkin\nChamps-Élyséesin mahtavaa puistokatua. Tämä johtaa nykyään Place de\nl'Étoilen riemuportille. Pont d'Antin-sillalle tultaessa paroni de\nValef hiukan hiljensi juoksua, huomatessaan heidän hyvin ehtivän\nMaillot-portille määrähetkeksi. Kapteeni käytti hyväkseen tätä\nrauhaisampaa tilaisuutta.\n\n— Nyt, monsieur, hän virkkoi, — voinko tungettelematta kysyä teiltä,\nmikä on tappelumme aiheena? Ymmärtänette, että tarvitsisin valaistusta\nsiihen seikkaan, osatakseni sovittaa käyttäytymiseni vastustajaani\nkohtaan ja tietääkseni, kannattaako hänet tappaa.\n\n— Huomautuksenne on varsin asiallinen, kapteeni, vastasi paroni. —\nKerron koko riidan. Me illastimme eilen La Fillonin kapakassa. Tottahan\ntunnette sen naikkosen, kapteeni?\n\nTotta tosiaan, minähän hänet toimitin seurapiiriin, vuonna 1705, ennen\nkuin lähdin sotaretkille Italiaan.\n\n— No, voittepa kehua kasvattaneenne oppilaan, joka tuottaa teille\nkunniaa, kapteeni! sanoi paroni nauraen. — Siellä siis istuimme\nillallisella kahden kesken, d'Harmental ja minä.\n\n— Ilman ainoatakaan kauniin sukupuolen edustajaa? kummeksui kapteeni.\n\n— Niin, hyväinen aika, niin! Minun täytyy huomauttaa, että\nd'Harmentalissa on munkkimaisuuden vikaa. Hän käy La Fillonilla\nainoastaan jotta häntä ei piikiteltäisi sen paikan kaihtamisesta, ja\nrakastaa vain yhtä naista kerrallaan. Nykyään hän on kiintyneenä pikku\nd'Averneen, kaartinluutnantin puolisoon.\n\n— Hyvä on.\n\n— Keskustellessamme siinä yhtä ja toista kuului viereiseen aitioon\ntulevan hilpeä seurue. Kun keskustelumme koski yksityisiä asioita, me\nvaikenimme, siten tahtomattamme joutuen kuuntelemaan naapurien puhelua.\nMutta sattuman leikki on niin kummallista, että he juttelivat juuri\nsamasta aiheesta, jota meidän ei olisi sopinut kuulla käsiteltävän.\n\n— Chevalierin rakastajattaresta, kenties?\n\n— Oikein arvattu. Heti ensimmäiset sanat kuultuani nousin viedäkseni\npois Raoulin, mutta hän laski kätensä Olalleni ja painoi minut takaisin\nistumaan.\n\n\"Philippe[5] on siis pihkaantunut pikku d'Averneen?\" sanoi muuan ääni.\n\n\"Marskitar d'Estréesin juhlasta saakka, jossa hän Venukseksi\nlaittautuneena ojensi regentille hankkiluksen ja samalla lausumassaan\nrunossa vertasi häntä Marsiin.\"\n\n\"Mutta siitähän on jo viikko\", huomautti kolmas ääni.\n\n\"Vaikka onkin\", vastasi ensimmäinen. \"Katsokaas, pikku rouva hiukan\nvastusteli, joko todellisesti kiintyneenä d'Harmental-parkaan tai\ntietäen, että regentti rakastaa vain vastustelevaa. Lopulta hän tänään\naamulla, saadessaan kukkia ja jalokivikoruja, suvaitsi luvata ottavansa\nnyt illalla vastaan hänen korkeutensa.\"\n\n— Ahaa! virkkoi kapteeni. — Alan jo ymmärtää. Chevalier pani siitä\npahakseen?\n\n— Niin juuri. Hän ei nauranut sille niin kuin me olisimme tehneet, te\ntai minä — toivoakseni ainakin — eikä ajatellut käyttää tätä tapausta\neverstin valtakirjan saamiseksi takaisin, se kun oli riistetty häneltä\nmuka säästäväisyyden nimessä. Sen sijaan hän valahti niin kalpeaksi,\nettä luulin hänen pyörtyvän. Sitten hän lähestyi välilaudoitusta ja\nkoputti siihen nyrkillään, jotta toiset vaikenisivat.\n\n\"Hyvät herrat\", hän sanoi, \"minun täytyy mielipahakseni väittää\nteitä vastaan, mutta se teistä, joka kertoo rouva d'Avernen suoneen\nkohtauksen regentille tai kellekään muulle, valehtelee jutussaan.\"\n\n\"Minä siitä mainitsin ja pysyn kertomassani, monsieur\", vastasi\nensimmäinen ääni. \"Ja jos siinä on jotakin paheksumisen aihetta teille,\nniin olen nimeltäni Lafare, kaartinkapteeni.\"\n\n\"Ja minä Fargy\", ilmoitti toinen ääni.\n\n\"Ja minä Ravanne\", lisäsi kolmas.\n\n\"Hyvä on messieurs\", jatkoi d'Harmental. \"Huomenna kello yhdeksän ja\npuoli kymmenen välillä Maillot-portin luona. Ja hän palasi istumaan\nminua vastapäätä. Toiset herrat alkoivat haastella muusta, ja me\nlopetimme aterian. Siinä koko juttu, kapteeni. Tiedätte siitä nyt yhtä\npaljon kuin minäkin.\"\n\nKapteenilta pääsi äännähdys, joka tuntui vähäksyvän tapauksen\nvakavuutta. Mutta vaikka hän ei siis oikein hyväksynytkään chevalierin\nnärkästymistä, hän päätti silti parhaansa mukaan kannattaa asiaa,\njonka esitaistelijaksi oli arvaamattaan joutunut, niin vajavasti\nperustellulta kuin se hänestä näyttikin. Ja peräytyminen olisi\nmuuten jo myöhäistäkin. Oli ehditty Maillot-portille, ja eräs nuori\nratsastaja, joka näkyi odottelevan ja oli jo kaukaa huomannut paronin\nja kapteenin, kannusti hevosensa laukkaan ja lähestyi nopeasti. Se oli\nchevalier d'Harmental.\n\n— Rakas chevalier, lausui paroni de Valef puristaessaan hänen\nkättänsä, — salli minun esitellä sinulle vanhan ystävän puutteessa\nuusi. Ei Surgis eikä Gacé ollut kotona. Tapasin tämän herran\nPont-Neufillä, selitin hänelle pulamme, ja hän tarjoutui ystävällisesti\npäästämään meidät siitä.\n\n— Niinpä olen sinulle kaksinkertaisessa kiitollisuuden velassa, rakas\nValef, vastasi chevalier luoden kapteeniin katseen, jossa ilmeni hieman\noudostelua. — Ja teiltä, monsieur, minun on pyydettävä anteeksi,\nkun aloitan tuttavuutemme syöksemällä teidät suoraa päätä tällaiseen\nilkeään juttuun. Mutta toivottavasti suotte minulle jonakin päivänä\ntilaisuuden vastapalvelukseen. Pyydän teitä tarpeen tullen käyttämään\nvapaasti minua niin kuin minä nyt teitä.\n\n— Hyvin puhuttu, chevalier, vastasi kapteeni hypäten maahan, —\nja teidän esiintymistapanne saisi minut samoamaan maailman ääriin.\nSananlasku on oikeassa: ainoastaan vuoret eivät tapaa toisiaan.\n\n— Mikä tämä omalaatuinen olento on miehiään? kysyi d'Harmental hiljaa\nValefilta, kapteenin verrytellessä jalkojaan ja käsiään tantereen\ntömistelyllä.\n\n— En tosiaankaan osaa sanoa, vastasi Valef, — mutta sen tiedän,\nettä me ilman häntä olisimme kiusallisessa asemassa. Varmaankin joku\npennitön seikkailijasoturi, jonka on rauha työntänyt syrjään niin kuin\nmonelle muullekin on sattunut. Saammehan sitä paitsi kohta arvostella\nhäntä toiminnassa.\n\n- Kas niin, virkkoi kapteeni elpyen liikuntaharjoituksestaan, — missä\novat keikarimme, chevalier? Tunnen olevani vireessä tänä aamuna.\n\n— Tullessani teitä vastaan, huomautti d'Harmental, — he eivät olleet\nvielä saapuneet, mutta huomasin puistokadun päässä jonkinlaiset\nvuokravaunut, joita he voivat syyttää, jos viivästyvät. Ja oikeastaan,\n— he eivät olekaan vielä myöhässä, sillä kello on vasta juuri puoli\nkymmenen.\n\n— Ehättäkäämme siis heidän edelleen, esitti Valef laskeutuen\nvuorostaan ratsailta ja heittäen ohjakset d'Harmentalin\nkamaripalvelijalle. — Sillä jos he saapuisivat kohtauspaikalle meidän\nlörpötellessämme täällä, näyttäisi siltä kuin me antaisimme odottaa\nitseämme.\n\n— Olet oikeassa, myönsi d'Harmental.\n\nHänkin hyppäsi nyt maahan ja läksi astelemaan portin ulkopuolelta\nalkavaa puistoa kohti kahden kumppaninsa saattamana.\n\n— Eivätkö herrat tilaa mitään? kysyi portin äärellä olevan ravintolan\nomistaja, joka oli kurkkimassa itselleen vieraita.\n\n— Kyllä väinkin, isäntä Durand, vastasi d'Harmental, joka ei\nvälttääkseen häiritsemistä tahtonut herättää epäilyä, että hän liikkui\nmuilla asioilla kuin tavallisella kävelyllä. — Aamiainen kolmelle!\nTeemme kierroksen lehtokujalla ja palaamme kohdakkoin.\n\nHän pudotti kolme louisdoria ravintoloitsijan kouraan. Kapteeni\nnäki kultarahojen peräkkäisen välkähtelyn ja arvioi perinpohjaisena\nalan tuntijana nopsasti, mitä Boulogne-metsän laidalla saattoi\nvaatia seitsemänkymmenenkahden livren laskuun. Hän tunsi isännän ja\nkatsoi pikku evästyksen hyödylliseksi, joten hän vuorostaan lähestyi\nravintoloitsijaa ja huomautti tälle:\n\n— Kuuleppas, krouvari ystäväiseni, tiedäthän, että minä ymmärrän\nantimien arvon ja että minun parissani ei pääse summaa suotta\npaisuttamaan? Viinin pitää olla hienoa ja ruokaa runsaasti! Ymmärrätkö?\n\n— Olkaa huoletta, kapteeni, takasi isäntä Durand. — En minä pyrkisi\npettämään teidänlaistanne kokenutta miestä.\n\n— Hyvä on. Minä en ole haukannut mitään kahteentoista tuntiin.\n\nRavintoloitsija ilmaisi kumarruksella, että hän ymmärsi ohjeen, ja\nperäytyi keittiöpuolelleen saatuaan sellaisen käsityksen, että hän ei\nollutkaan tehnyt niin hyvää kauppaa kuin oli ensin toivonut. Kapteeni\nviittasi hänelle vielä puolittain ystävällisesti, puolittain uhkaavasti\nja sitten jouduttaen askeleitaan liittyi chevalierin ja paronin\nseuraan; nämä olivat jo seisahtuneet odottamaan häntä.\n\nChevalier ei ollut erehtynyt vuokravaunujen tarkoituksesta. Ensimmäisen\nlehtokujan mutkassa hän näki kolmen vastustajansa astuvan niistä\nmaahan. He olivat markiisi de Lafare, kreivi de Fargy ja chevalier de\nRavanne.\n\n       *       *       *       *       *\n\nLafare on heistä parhaiten tunnettu jälkeenjääneiden runojensa\nperusteella ja sotilasuransa ansiosta. Hän oli iältään\nkolmenkymmenenkuuden ja -kahdeksan vaiheilla, avomielisen ja\nsuoraluontoisen näköinen, ehtymättömän hilpeä ja hyväntuulinen, aina\nvalmis pitämään puoliaan ketä hyvänsä vastaan, pöydässä, pelissä\nja aseleikissä, ilman kaunaa ja katkeruutta, ja kauniin sukupuolen\nyleisessä suosiossa. Regentti oli suuresti kiintynyt häneen,\nnimittänyt hänet kaartinkapteeniksi ja kymmenvuotisen likeisen\nystävyssuhteen aikana toisinaan huomannut hänet kilpailijakseen, mutta\naina uskolliseksi palvelijakseen. Prinssi, jolla oli tapana antaa\nliikanimiä kaikille kumppaneilleen ja kaikille rakastajattarilleen,\nnimittelikin häntä _hyväksi lapsukaiseksi_. Jonkin aikaa oli Lafaren\npuoleensavetävyys kuitenkin tuntuvasti heikentynyt hovinaisten ja\noopperan tyttöjen keskuudessa hänen oivan entisyytensä laskemasta\nvankasta perustasta huolimatta. Oli alettu huhuilla, että hän\noli antautumassa naurunalaiseksi, kesyttymällä säännöllisiin\nelämäntapoihin. Toisin jotkut hänen maineensa pelastamiseksi\nkuiskailivat, että siihen näennäiseen kääntymykseen ei ollut muuta\nsyytä kun mademoiselle de Contin[6] mustasukkaisuus. Väitettiin, että\ntämä _madame la duchessen_[7] tytär ja suuren Condén jälkeläinen\nsuvaitsi tuntea erikoista kiintymystä regentin kaartinkapteeniin. Tätä\nkäsitystä muuten vahvisti kapteenin lyöttäytyminen tuttavallisiin\nväleihin herttua de Richelieun kanssa, jota taasen pidettiin\nmademoiselle de Charolaisin rakastajana.\n\nKreivi de Fargya mainittiin tavallisessa puheessa \"komeana Fargyna\",\nkäyttäen isiltä periytyneen arvonimen sijalla luonnon antamaa\nmääritelmää. Häntä arvosteltiin todellakin sukupolvensa miehisen\nkauneuden huomattavimmaksi edustajaksi. Tänä lemmenleikin aikakautena\nse asema tuotti velvoituksia, joista hän ei ollut milloinkaan\nperäytynyt, vaan aina suoriutunut kunniakseen. Olisi ollut suorastaan\nmahdotonta tavata komeampaa ulkomuotoa. Samalla hän oli tuollainen\nsirouden ja voimakkuuden, joustavuuden ja vilkkauden perikuva,\njollaisessa yhtyivät senaikuisen romaanikirjallisuuden sankarien\nvastakkaisimmatkin puoleensa vetävät piirteet. Sievämuotoinen pääkin\noli saanut sitä kauneuden ristiriitaisuutta, nimittäin mustat hiukset\nja siniset silmät, ja kasvonpiirteiden terävyyttä tehosti naisellinen\nhipiä. Maailmanmiehen sujuvaan käytökseen liittyi henkevyyttä,\nalttiutta ja uljuutta, ja kaikesta tästä ymmärtää, kuinka suureen\narvoon Fargyn täytyi päästä seurapiireissä tänä huimaluontoisuuden\naikakautena.\n\nChevalier de Ravanne taasen — joka on jälkimaailmalle jättänyt niin\nkummallisia nuoruudenmuistelmia, että niitä oikeaperäisyydestään\nhuolimatta aina tekisi mieli pitää hänen nimiinsä tekaistuina — oli\nvasta hovipojan asemasta päässyt nuorukainen, mutta rikas ja suvultaan\nsuuri, elämään sen kultaportista astunut ja kaikella nuoruuden\ntulisuudella, harkitsemattomuudella ja halukkuudella sen lupaamiin\nnautintoihin siekailemattomasti syöksyvä. Kahdeksantoistavuotiaan\ntavoin hänestä tulikin yltiöpäinen kaikissa aikakautensa paheissa kuten\npuollettavissakin ominaisuuksissa. Saattaa siis helposti ymmärtää,\nmillaista ylpeyttä hänessä nostatti esiintyminen Lafaren ja Fargyn\nkaltaisten miesten asetoverina kohtauksessa, jonka täytyi herättää\nhuomiota vuodekomeroiden supattelussa ja seuraelämän illanvietoissa.\n\n\n\n\nOTTELU\n\n\nHeti kun Lafare, Fargy ja Ravanne näkivät vastustajiensa ilmestyvän\nesille lehtokujan mutkasta, he astelivat omalta taholtaan heitä kohti.\nKymmenen askeleen päässä toisistaan molemmat ryhmät ottivat hatut\nkäteensä ja tervehtivät niin kohteliaasti kuin tällaisissa olosuhteissa\noli kahdeksannentoista vuosisadan aatelille tunnusomaista. Sitten\nhe etenivät muutaman askeleen, avopäin ja hymyhuulin, niin että\nkokoontumisen aiheesta tietämätön ohikulkija olisi luullut ystävysten\nsiinä ihastuneina osuneen yhteen.\n\n— Hyvät herrat, virkkoi chevalier d'Harmental, jolle kuului\nluonnostaan keskustelun aloittaminen, — toivoakseni ei teitä tai minua\nole pidetty silmällä. Mutta alkaa jo olla hieman myöhäinen hetki,\nja meitä voitaisiin häiritä täällä. Olisi luullakseni hyvä siirtyä\nensin syrjäisempään paikkaan, missä saamme pikku asiamme toimitetuksi\nvarmemmassa rauhassa.\n\n— Hyvät herrat, ilmoitti Ravanne, — minulla on tiedossani sellainen\npaikka. Tuskin sadan askeleen päässä täältä on ikään kuin luostarin\npuutarha — jossa luulisi olevansa saloseudulla.\n\n— Seuratkaamme siis nuorukaista, lausahti kapteeni; — viattomuus vie\nturvaan!\n\nRavanne kääntyi mittelemään nauharuusukkeista ystäväämme katseellaan\nkiireestä kantapäähän.\n\n— Jos teillä ei ole sopimusta toisen kanssa, iso herra, huomautti\nnuorukainen naljailevasti, — niin minä pyydän sitä etua.\n\n— Hetkinen, hetkinen, Ravanne, puuttui puheeseen Lafare. — Minulla on\nhiukan selitettävää herra d'Harmentalille.\n\n— Herra markiisi, vastasi chevalier, — teidän miehuullisuutenne\non niin täydesti tunnettu, että tarjoamanne selittäminen osoittaa\nhienotuntoisuutta, josta minä vakuutan tuntevani vilpitöntä\nkiitollisuutta. Mutta selittely vain viivyttäisi meitä hyödyttömästi,\neikä meillä luullakseni ole aikaa hukattavana.\n\n— Kas se on miehen puhetta, chevalier! huudahti Ravanne. —\nKatkaistuamme kurkun toisiltamme toivon teidän suovan minulle\nystävyytenne. Olen paljon kuullut puhuttavan teistä hyvässä seurassa ja\njo kauan halunnut tutustua teihin.\n\nNämä kaksi kumarsivat toisilleen uudestaan.\n\n— Menkäämme, menkäämme, Ravanne, kehotti Fargy; — koska olet\ntarjoutunut oppaaksi, niin näytähän tie.\n\nRavanne hypähti heti metsikköön kuin hirvenvasikka. Hänen viisi\nkumppaniaan seurasivat kintereillä. Talutushevoset ja vuokravaunut\njäivät tielle.\n\nMarssiessaan kymmenisen minuuttia kaikki kuusi vastakumppanusta\npysyivät aivan sanattomina joko peläten jonkun kuulevan tai sen\nluonnollisen tunteen vallassa, joka vaaran edessä saa ihmisen\nhetkiseksi sulkeutumaan itseensä.\n\n— Kas niin, hyvä herrat, virkkoi Ravanne luoden tyytyväisen silmäyksen\nympärilleen, — mitä sanotte paikasta?\n\n— Minä sanon, että jos te kerskaatte tämän löytämisestä, letkautti\nkapteeni, — ette suurestikaan tehoa minuun Kristoffer Kolumbuksen\nosassa! Teidän olisi tarvinnut vain sanoa minulle, että aioitte lähteä\ntänne, niin minä olisin johtanut joukkomme perille silmät ummessa!\n\n— No, monsieur, vastasi Ravanne, — koetamme sovittaa, että saatte\nlähteä täältä siten kuin olisitte halunnut tulla.\n\n— Tiedätte, että asiani koskee suoranaisesti teitä, herra markiisi,\nhuomautti d'Harmental heittäen hattunsa nurmikolle.\n\n— Kyllä, monsieur, vastasi kaartinkapteeni noudattaen chevalierin\nesimerkkiä, — ja tiedän myös, että mikään ei voisi olla minulle\nsamalla kertaa kunniakkaampaa ja ikävämpää kuin kaksintaistelu teidän\nkanssanne, olletinkin sellaisesta aiheesta.\n\nD'Harmental ilmaisi hymyllä, että hän osasi kyllä antaa arvoa tälle\nkohteliaisuuden kukkaselle, mutta vastauksen sijasta hän tarttui\nmiekkaansa.\n\n— Mitä kuulinkaan, hyvä paroni, sanoi Fargy kääntyen Valefin puoleen,\n— oletteko juuri lähdössä Espanjaan?\n\n— Minun piti lähteä jo viime yönä, herra kreivi, vastasi Valef, — ja\nniin tärkeillä asioilla, että minua ei olisi saanut lykkäämään matkaani\ntähän hetkeen asti mikään muu kuin se mielihyvä, jota minulle lupasi\ntilaisuus tavata teidät aamulla.\n\n— Hitto, sepä surettaa minua, huomautti Fargy vetäen miekkansa esiin,\n— sillä jos pahaksi onnekseni sattuisin viivästyttämään teitä, niin\nteissä on miestä vihastumaan siitä minulle verisesti.\n\n— Ei lainkaan, minä tietäisin sen tapahtuneen sulassa ystävyydessä,\nhyvä kreivi, vakuutti Valef. — Pankaa vain parastanne ja toden teolla,\npyydän, olen täysin käytettävissänne.\n\n— Toimeksi, toimeksi, monsieur, lausui Ravanne kapteenille, joka\nlaskosti siististi takkinsa ja pani sen maahan hattunsa viereen. —\nNäettehän, että jo odotan.\n\n— Ei hätäillä, nuori mies, haastoi vanha soturi jatkaen valmisteluaan\nhänelle luontaisella suopeanpilkallisella verkkaisuudella. —\nAsehommissa on kylmäverisyys tärkeimpiä ominaisuuksia. Minä olen tuossa\niässä ollut teidänkaltaisenne, mutta saatuani kolmannen tai neljännen\nmiekanpistoni oivalsin olevani väärällä tolalla, hän sanoi ja paljasti\nmiekkansa.\n\n— Hitto, monsieur, pilaili Ravanne vilkaistessaan vastustajansa\naseeseen, — onpas teillä tuossa oiva miekka! Se muistuttaa äitini\nkeittiön suurinta paistinvarrasta, ja harmittaa, kun en tiennyt käskeä\nhovimestariamme tuomaan sitä tänne, ollaksemme tasavertaisia.\n\n— Äitinne on kunnioitettava nainen, ja hänen keittiönsä on hyvin\nvarustettu. Olen kuullut kiiteltävän kumpaistakin, herra chevalier,\nvastasi kapteeni melkein isälliseen sävyyn. — Mieltäni pahoittaisikin\nriistää teiltä kumpaiseltakaan sellaisen pikkuseikan takia, joka\ntuottaa minulle kunnian mitellä miekkoja kanssanne. Olettakaakin siis\nsopuisasti, että olette miekkailunopettajan tunnilla, ja osoittakaa\nhyvää tarkkaavaisuutta.\n\nSellainen kehotus oli hyödytön. Ravannea ärsytti vastustajan\ntyyneys, jota nuori ja kiihkeä veri ei sallinut hänen saavuttavan.\nHän syöksähtikin kapteenin kimppuun niin raivokkaasti, että miekat\nluisuivat toisiaan pitkin kahvaan asti. Kapteeni astahti taaksepäin.\n\n— Ahaa, te irtaudutte hyökkäyksestä, herraseni, huudahti Ravanne.\n\n— Peräytyminen ei merkitse pakoa, pikku chevalier, selitti kapteeni.\n— Suositan sitä asetaiteen selviötä mietittäväksenne. Sitä paitsi\ntutkistelen taistotapaanne mielelläni. Kas, te näytte olevan\nBerthelotin oppilaita. Hän on etevä mestari, mutta yksi paha vika\nhänellä on, hän ei opeta väistöjä. Katsokaa nyt, hän jatkoi vastaten\nsuoraan työntöön sekundisurvaisulla. — Jos minä olisin astahtanut\noikealla jalallani eteenpäin, niin olisitte nyt vartaassa kuin pyy.\n\nRavanne oli vimmoissaan, sillä hän oli tosiaan tuntenut kupeellaan\nvastustajansa miekankärjen, mutta niin keveänä kosketuksena kuin olisi\nmiekan nuppi häntä hipaissut. Hänen kiukkunsa vain yltyi tiedosta, että\nhän oli toiselle velkaa henkensä, ja hän hyökkäili yhä tulisemmin.\n\n— No, noh, nuhteli kapteeni, — nythän menetätte malttinne, —\nkoetitte puhkaista minulta silmän. Hyi toki, nuori mies, huh! Ja\nrintaanko nyt, saakutti! Vai niin, taas sohisitte kasvojani? Pakotatte\nminut tekemään teidät aseettomaksi! Vieläkö? Menkää noutamaan\nmiekkanne, nuori mies, ja hyppikää takaisin yhdellä jalalla, niin\nrauhoitutte.\n\nJa hän lennähdytti rajulla sivalluksella Ravannen miekan parinkymmenen\naskeleen päähän.\n\nTällä kerralla Ravanne viisastui neuvosta. Hän kävi hitaasti ottamassa\nmiekkansa ja palasi hitaasti kapteenin luo. Tämä piti odotellessaan\nmiekkansa kärkeä maahan suunnattuna. Mutta nuori mies oli nyt kalpea\nkuin silkkiliivinsä, jolle ilmestyi pieni veritäplä. — Olette\noikeassa, monsieur, hän lausui, — ja minä olen vielä lapsi. Mutta\ntoivoakseni tämä kohtaus edistää miehistymistäni. Vielä muutamia\nkokeita, jos suvaitsette, jottei sanottaisi teidän saaneen kaikkea\nkunniaa. Ja hän kävi asentoon.\n\nKapteeni oli oikeassa, Chevalierilta ei puuttunut muuta kuin\nmalttia hänen ollakseen aseleikissä pelottava mies. Ja hän\nhuomasikin heti tämän kolmannen erän alussa tarpeelliseksi kohdistaa\nomaan puolustukseensa kaiken tarkkaavaisuutensa, mutta hän oli\nmiekkailutaidossa kyllä liian paljon ylempänä nuoren vastustajansa\ntasoa, jotta tämä olisi kyennyt pääsemään voiton puolelle. Tuloksen\nsaattoi päätellä ennakoltakin. Kapteeni sinkautti miekan toistamiseen\nRavannen kädestä, mutta tällä kertaa hän kävi itse noutamassa sen.\n\n— Herra chevalier, hän lausui antaessaan sen takaisin, osoittaen\nkohteliaisuutta, jollaiseen ei olisi luullut hänen pystyvän. —\nTe olette urhea nuori mies, mutta uskokaa vanhaa miekkailusalien\nja kapakkain kantavierasta, joka on suorittanut sotakoulutuksensa\nFlanderissa ennen teidän syntymäänne, ja taistellut Italian tantereilla\nsilloin kun te makasitte kehdossa ja paashivuosinanne ollut mukana\nEspanjan retkillä: vaihtakaa opettajaa. Jättäkää Berthelot, joka on\nteille jo näyttänyt kaiken taitonsa. Ottakaa Bois-Robert, niin lempo\nminut periköön, jollette kuuden kuukauden kuluttua ole kykenevä\nopettamaan minuakin.\n\n— Kiitän läksystä, monsieur, sanoi Ravanne ojentaen kätensä\nkapteenille, eikä hän saanut kahta kyyneltä pidätetyiksi vierimästä\nposkilleen. — Toivon sen tuottavan minulle hyötyä. Ja ottaessaan\nkapteenin kädestä miekkansa hän pisti sen takaisin huotraan, niin kuin\ntoinen oli jo tehnyt.\n\nKumpainenkin siirsi sitten katseensa kumppaneihin, nähdäkseen millä\nkannalla asiat olivat toisaalla. Ottelu oli päättynyt. Lafare istui\nruohikolla, selkä puuta vasten. Hän oli saanut piston, joka olisi\nlävistänyt hänen rintansa, jollei miekankärki olisi onneksi osunut\nkylkiluuhun ja luisunut tätä pitkin. Siten vamma ensin näytti\nvakavammalta kuin se todella oli. Mutta survaisu oli sentään ollut niin\nraju, että hän oli pyörtynyt. D'Harmental, hänen eteensä polvistuneena,\ntukki verenvuotoa nenäliinallaan.\n\nFargylla ja Valefilla oli ollut tasapeli: toiselta oli reisi puhki,\ntoisella haava käsivarressa. Kumpainenkin pyyteli toiselta anteeksi ja\nvakuutti vastaisuudeksi mitä lämpimintä ystävyyttään.\n\n— Katsokaahan, nuori mies, virkkoi kapteeni Ravannalle, viitatessaan\nkiistakentän eri kohtauksiin, — katselkaa tuota ja miettikää; kolmen\nkelpo aatelismiehen veri vuotaa tuossa todennäköisesti vähäarvoisen\nnaikkosen takia!\n\n— Totisesti, myönsi Ravanne kokonaan tyyntyneenä, — uskonpa teidän\nolevan oikeassa, kapteeni, ja te voitte hyvinkin olla ainoa järkimies\nmeidän joukossamme.\n\nTällöin Lafare avasi silmänsä ja tunsi auttajassaan d'Harmentalin.\n\n— Chevalier, hän lausui, — tahdotteko noudattaa ystävän neuvoa?\nLähettäkää tänne välskärintapainen, jonka löydätte vaunuista — otin\nhänet mukaan kaiken varalta, — rientäkää kiireen kaupalla Pariisiin,\nnäyttäytykää tänä iltana oopperatanssiaisissa, ja jos teiltä kysytään\nminusta, niin kieltäkää nähneenne minua viikkoon. Minun suhteeni saatte\nolla aivan huoletta, en hiisku teistä sanaakaan. Jos teille kuitenkin\nsattuisi jotakin ikävää keskusteltavaa sotaoikeuden kanssa, niin\nantakaa siitä minulle heti tieto, sopikaamme keskenämme, ettei jutusta\nkoidu sen enempää.\n\n— Kiitän, herra markiisi, vastasi d'Harmental. — Jätän teidät, koska\ntiedän teidän jäävän parempaan hoitoon kuin minä voisin antaa. Muutoin,\nuskokaa minua, ei mikään voisi saada minua eroamaan teistä ennen kuin\nnäkisin teidät vuoteessanne.\n\n— Onnea matkalle, hyvä Valef, toivotti Fargy, — sillä tuo naarmu ei\nestäne lähtöänne. Palattuanne älkää unohtako, että teillä on ystävä\nLouis-le-Grandaukion neljässätoista.\n\n— Ja jos teillä, hyvä Fargy, on jokin asia hoidettavana Madridissa,\nilmoittakaa se minulle. Voitte luottaa siihen, että se toimitetaan\ntoverillisen auliisti ja huolella.\n\nYstävykset paiskasivat toisilleen kättä niin kuin mitään ei olisi\ntapahtunut.\n\n— Hyvästi, nuori mies, hyvästi, virkkoi kapteeni Ravannalle. — Älkää\nunohtako neuvoani. Jättäkää Berthelot ja ottakaa Bois-Robert, ennen\nkaikkea,' pysykää tyynenä, irtautukaa lähiottelusta tarpeen tullen,\nväistäkää oikeana hetkenä, niin teidät vielä luetaan valtakunnan\netevimpiin miekkamiehiin. Viekää terveiset äitinne kookkaimmalle\npaistinvartaalle.\n\nNokkeluudestaan huolimatta Ravanne ei keksinyt mitään vastaukseksi\nkapteenille. Hän vain kumarsi ja lähestyi Lafarea, joka hänestä näytti\nsaaneen pahimman vamman.\n\nD'Harmental, Valef ja kapteeni kiirehtivät lehtokujalle ja\nvuokravaunujen luo ja havaitsivat välskärin nukahtaneen niihin.\nD'Harmental herätti hänet ja neuvoen suunnan ilmoitti hänelle, että\nmarkiisi de Lafare ja kreivi de Fargy tarvitsivat hänen apuaan. Lisäksi\nhän käski kamaripalvelijansa laskeutua ratsailta ja mennä avuksi.\nKääntyen sitten kapteenin puoleen hän virkkoi:\n\n— Herra kapteeni, en luule olevan viisasta lähteä tilaamallemme\naamiaiselle. Vastaanottakaa siis tässä kiitokseni suuresta\npalveluksestanne, ja koska näytte olevan jalkaisin, sallikaa minun\ntarjota teille toinen hevoseni muistoksi minusta. Ottakaa täysin\nvapaasti: ne ovat kelpo eläimiä, — huonompikaan näistä kahdesta ei\njätä teitä pulaan silloin kun teidän ei tarvitse siltä vaatia neljää\ntai viittä penikulmaa enempää tunnissa.\n\n— Toden totta, chevalier, vastasi kapteeni luoden syrjäsilmäyksen\nnäin anteliaasti tarjottuun hevoseen. — Eihän mokomasta kannattaisi\npuhuakaan. Aatelismiesten kesken ovat veri ja kukkaro kaikin ajoin\nkäytettävissä. Mutta te teette esityksenne niin sievällä tavalla,\netten voi kieltäytyäkään. Jos voitte vielä joskus käyttää minua mihin\ntahansa, niin muistakaa, että olen valmis palvelemaan teitä.\n\n— Ja, mistä minä tarpeen tullen löytäisin teidät, monsieur? kysyi\nd'Harmental hymyillen.\n\n— Minulla ei ole vakinaista asuntoa, chevalier, mutta aina saatte\nminusta selon, kun pistäydytte La Fillonille, pyydätte saada puhutella\nNormandiatarta ja häneltä tiedustatte kapteeni Roquefinettea.\n\nJa noiden kahden nuoren aatelismiehen noustessa ratsaille kapteeni\nteki samoin, pannen itsekseen merkille, että d'Harmental oli hänelle\njättänyt komeimman noista kolmesta.\n\nHe olivat lähellä tienristeystä, ja kukin lähti täyttä laukkaa omalle\nsuunnalleen.\n\nParoni de Valef saapui kaupunkiin Passyn tulliportista ja karautti\nsuoraa päätä Arsenaliin,[8] kuulusti asioita toimitettavikseen Mainen\nherttuattarelta, jonka saattueeseen hän kuului, ja lähti vielä samana\npäivänä Espanjaan.\n\nKapteeni Roquefinette teki kolme tai neljä kierrosta käymäjalkaa, ravia\nja neliä Boulogne-metsässä koetellakseen ratsunsa eri ominaisuuksia.\nTodettuaan sen oivaksi ja hyvärotuiseksi eläimeksi, niin kuin chevalier\noli vakuuttanutkin, hän palasi hyvin tyytyväisenä isäntä Durandin luo,\nsyöden siellä yksinään kolmelle tilatun aamiaisen.\n\nPäivemmällä hän vei ratsunsa hevostorille ja myi sen kuudestakymmenestä\nlouisdorista, — puolesta arvosta, mutta pitää kyetä uhraukseen, kun\ntahtoo nopeasti rahaa.\n\nChevalier d'Harmental taas poikkesi Muetten lehtokujalle, saapui\nPariisiin Champs-Élyséesin suurta puistokatua pitkin ja löysi\nasunnossaan Richelieu-kadun varrella kaksi kirjettä.\n\nToinen oli hänelle niin tuttua käsialaa, että hän sitä katsellessaan\ntunsi väristystä koko ruumiissaan. Otettuaan sen käteensä hän avasi sen\npaljastaen vapisemisellaan, kuinka tärkeänä hän sitä piti. Sisältönä\noli:\n\n \"Rakas chevalier!\n\n Ihminen ei ole sydämensä valtias, tiedättehän, ja luontomme\n koettelemuksia on kykenemättömyys rakastaa kauan samaa henkilöä\n tai esinettä. Minä toki tahdon saada muihin naisiin verraten sen\n ansion, etten petä sitä, joka on ollut rakastajani. Älkää siis tulko\n tavallisena hetkenänne, sillä teille sanottaisiin, etten ole kotona,\n ja minä olen niin tunnontarkka, etten tahtoisi vaarantaa ovenvartijaa\n tai kamarineitoa panemalla heitä lausumaan valhetta.\n\n Hyvästi, rakas chevalier! Älkää muistelko minua kovin pahalla ja\n sallikaa minun vielä kymmenen vuoden kuluttua ajatella teistä samaa\n kuin tällä hetkellä, nimittäin että te olette Ranskan ylevimpiä\n aatelismiehiä.\n\n                                       _Sophie d'Averne_.\"\n\n— Tulimmaista! huudahti d'Harmental iskien nyrkkinsä siroon\nboule-pöytään niin että se rakoili liitoksistaan. — Jos olisin\nsurmannut tuon Lafare-paran, niin surisin sitä kaiken ikäni!\n\nTämän purkauksen jälkeen, joka hieman lohdutti häntä, chevalier\nalkoi astella oven ja ikkunan väliä. Tämä osoitti, että miesparka\nvielä tarvitsi muutamia tällaisia pettymyksiä ollakseen sillä\nfilosofisella moraalitasolla, jota uskoton kaunotar hänelle saarnasi.\nMonen kierroksen jälkeen hän näki lattialla toisen kirjeen, täysin\nunohdettuna. Muutamaan kertaan hän vielä sivuutti sen, katsellen\nsitä ylvään välinpitämättömästi. Lopulta hän tuli ajatelleeksi,\nettä se voisi kääntää hänen mietteensä edellisestä, otti sen ylös\nhalveksivasti, avasi vitkallisesti, silmäili tuntematonta käsialaa,\netsi allekirjoitusta, joka puuttui, ja käyden hieman uteliaaksi tästä\nsalaperäisyydestä luki seuraavaa:\n\n \"Chevalier!\n\n Jos teillä on sielussanne neljänneskään sitä romanttisuutta ja\n sydämessänne puoletkaan siitä miehuullisuudesta, jota ystävänne\n väittävät teissä huomanneensa, on teille tarjona teidän arvoisenne\n yritys, jonka tuloksena saatte kostaa enimmin inhoamallenne miehelle.\n Samalla se johtaa teidät niin loistavaan päämäärään, että te ette\n ole ihanimmassa unelmissannekaan sellaista koskaan haaveksinut. Hyvä\n haltia, jonka tehtävänä on saattaa teidät lumotulle tielle ja johon\n teidän tulee täydellisesti luottaa, odottaa teitä ensi yönä kello\n kahdestatoista kahteen oopperatanssiaisissa. Jos tulette sinne ilman\n naamiota, niin hän saapuu luoksenne. Jos käytätte naamiota, niin\n tunnette hänet sinipunaisesta nauhasta, jota hän käyttää vasemmalla\n olkapäällään. Tunnussana on: _Sesam, avaudu!_ Lausukaa se rohkeasti,\n niin näette paljon ihmeellisemmän luolan avautuvan kuin Ali Baba.\"\n\n— Olkoon menneeksi! päätti d'Harmental. — Ja jos sinipunaisesta\nnauhastaan tunnettava haltia pitää lupauksensa vain puoleksikin, niin\nhän on totta tosiaan osunut oikeaan mieheen!\n\n\n\n\nSANKARIMME\n\n\nChevalier d'Harmental oli Nivernaisin parhaimmistoon kuuluvan suvun\nainoa jälkeläinen. Tämä suku ei tosin ollut milloinkaan esittänyt\ntärkeää osaa historiassa, mutta siltä ei kuitenkaan puuttunut\neräänlaista mainetta, joko omintakeisesti tai naimasuhteilla hankittua.\nNiinpä chevalierin isä, jalosukuinen Gaston d'Harmental, ollessaan\nkäymässä Pariisissa 1682, sai päähänsä nousta kuninkaan vaunuihin\nja tämän temppunsa valtuudeksi todisti, että hänen aatelisarvonsa\nperustui vuoden 1399 matrikkeliin, jollainen heraldinen vaatimus\nolisi tuottanut pahaa pulaa monelle herttuallekin ja päärille, mikäli\nsaamme uskoa erästä parlamentin lausuntoa. Toiselta puolen hänen\nenonsa, herra de Torigny, vuoden 1604 korotuksessa Pyhän Hengen\nritarikunnan[9] jäseneksi nimitettynä, oli vaakunakilpensä kuuttatoista\nsukupolvi-jaosta merkityttäessään vakuuttanut, että sukupuun ylväin\nhaara oli lähtöisin d'Harmentaleista. Heidän kanssaan hänen esi-isänsä\nolivat solmineet avioliittoja jo kolmensadan vuoden aikana. Olipa siinä\nsiis kylliksi tyydyttämään puheenaolevan aikakauden aristokraattisia\nedellytyksiä.\n\nChevalier ei ollut köyhä eikä rikas. Hänen isänsä oli nimittäin\nkuollessaan jättänyt hänelle Neversin lähistöllä maatilan, joka\ntuotti viidestäkolmatta kolmeenkymmeneen tuhanteen livreen vuodessa.\nSellaisilla tuloilla saattoi maaseudulla elää hyvinkin suurellisesti.\nChevalier oli saanut oivallisen kasvatuksen, ja hän tunsi sydämessään\nsuurta kunnianhimoa. Sen tähden hän oli täysikäiseksi tultuaan, vuoden\n1711 vaiheilla, jättänyt maaseudun ja rientänyt Pariisiin.\n\nEnsiksi hän meni kreivi de Torignyn puheille, toivoen pääsevänsä\nhänen välityksellään esitellyksi hovissa. Kovaksi onneksi ei kreivi\ntällöin enää kuulunut hovipiiriin. Mutta kun hän aina mielihyvin\nmuisteli d'Harmentaleja, hän suositteli sisarenpoikaansa chevalier de\nVillarceuxille, joka ei olisi mitään evännyt ystävältään kreivi de\nTorignaylta, ja chevalier de Villarceux vei nuoren miehen rouva de\nMaintenonin[10] salonkiin.\n\nMarkiisittarella oli se ansio, että hän oli pysynyt entisten\nrakastajiensa ystävättärenä. Vanhojen muistojen takia hän vastaanotti\nchevalier d'Harmentalin hyvin suosiollisesti ja marski de Villarsin[11]\npistäytyessä jonkun päivän kuluttua hänen luokseen hän lausui tälle\nnuoren suojattinsa puolesta muutamia niin painokkaita sanoja, että\nmarski vastasi siitä hetkestä asti kiinnittävänsä chevalierin\nsotilasseurueeseensa ja tarjoavansa hänelle heti kaikki mahdolliset\ntilaisuudet sen suotuisan käsityksen oikeuttamiseen, jonka hänen korkea\nsuojelijattarensa oli suvainnut hänestä saada.\n\nChevalierille oli suuri ilo nähdä sellaisen portin avautuvan edessään.\nSotaretki, joka nyt oli alkamassa koitui ratkaisevaksi.\n\nLudvig XIV oli joutunut hallituksensa viimeiseen jaksoon,\nvastoinkäymisten vaiheeseen. Tallard ja Marsin olivat saaneet selkäänsä\nHöchstädtin taistelussa, Villeroy Ramilliesissa, ja itse Villars,\nFriedlingenin sankari, oli Marlboroughia ja Eugenia vastustaessa\nmenettänyt Malplaquetin kuuluisan taistelun. Koko Eurooppa, jonka\nColbertin ja Louvoisin hallinnollinen taito oli joksikin aikaa\nlannistanut, nousi Ranskaa vastaan. Asema oli kärjistynyt äärimmilleen.\nNiin kuin epätoivoinen sairas vaihtaa lääkäriään joka tunti koetti\nkuningas uutta ministeristöä harva se päivä. Mutta jokainen uusi yritys\npaljasti uuden voimattomuuden. Ranska ei enää kyennyt jatkamaan sotaa\neikä saanut solmituksi rauhaakaan.\n\nTurhaan Ludvig tarjoutui luopumaan bourbonilaisen sukuhaaran\nespanjalaisen kruununperimyksen kannattamisesta ja supistamaan\nvaltakuntansa rajoja, siinä ei vielä ollut nöyryytystä kylliksi.\nKuningasta vaadittiin sallimaan vihollisarmeijan kulkea Ranskan halki\nkarkoittamaan hänen pojanpoikansa Espanjan valtaistuimelta. Tälle\nliittoutuneiden keskuudessa oli nimellisesti korotettu habsburgilainen\nKaarle II ja lisäksi kuningasta vaadittiin luovuttamaan tukipaikoiksi\nCambrai, Metz, La Rochelle ja Bayonne. Sellaisilla ehdoilla oli aselepo\nmyönnetty Dunkerquen, Senefin, Fleurusin, Steenkirkin ja Matsaglien\nvoittajalle, hänelle, joka siihen asti oli pitänyt rauhaa ja sotaa\nkuninkaallisen viittansa liepeessä. Hänelle oli puoli vuosisataa\nveistetty marmoria, valettu pronssia, sepitelty aleksandriineja[12] ja\nsuitsutettu ylistystä. Ludvig XIV oli itkenyt neuvoston täysistunnossa.\nNe kyyneleet olivat nostattaneet armeijan, ja tämä armeija oli annettu\nVillarsille.\n\nVillars marssi suoraan vihollista vastaan, joka oli leiriytynyt\nDenainiin ja Ranskan hätää katsellessaan nukahtanut turvallisuuteensa.\nMilloinkaan ei ollut suurempaa vastuuta sälytetty yhden miehen\nniskoille. Villars oli pelaamassa Ranskan pelastuksesta yhdellä\narpanopan heitolla.\n\nLiittoutuneet olivat rakentaneet Denainista Marchiennesiin\npuolustuslinjan, jota Albemarle ja Eugen ylpeydessään nimittivät\nPariisin valtatieksi. Villars päätti yllättämällä vallata Denainin, ja\nAlbemarlen nujerrettuaan tuottaa häviön Eugenille.\n\nNoin uskaliaan yrityksen onnistumiseksi piti eksyttää sekä viholliset\nettä ranskalainenkin armeija, kun kaappauksen menestys perustui juuri\nsen mahdottomuuteen.\n\nVillars kuulutti aikovansa puhkaista Landreciesin rintaman.\nSovittuna hetkenä hänen kaikki joukkonsa lähtivät liikkeelle ja\nmarssivat kaupunkia kohti. Äkkiä annettiin käsky poiketa vasempaan.\nPioneeriosastot rakensivat kolme siltaa Schelden yli, Villars pääsi\njoen toiselle rannalle esteettömästi ja levittäytyi ylipääsemättömäksi\nluullulle nevalle, jolla sotaväki vajosi vyötäisiään myöten\nveteen. Hän marssi suoraa päätä etuvarustuksille, sai ne haltuunsa\nmelkein miekaniskutta, sitten valtasi perätysten puolen penikulman\npuolustuslinjan, pääsi Denainin edustalle, suoriutui sitä ympäröivän\nkaivannon yli, tunkeutui kaupunkiin ja torille sekä saapuessaan kohtasi\nnuoren suojattinsa, chevalier d'Harmentalin, joka ojensi hänelle\nvangiksi ottamansa Albemarlen miekan.\n\nSamassa ilmoitettiin Eugenin saapuvan. Villars kääntyi, ehti ennen\nhäntä sillalle, jota myöten jälkimmäisen piti tulla, miehitti sen ja\njäi odottamaan. Siellä syntyi varsinainen taistelu, sillä Denainin\nvaltaus oli ollut pelkkä kahakka. Eugen teki hyökkäyksen toisensa\njälkeen, syöksi parhaat rivistönsä seitsemästi sillanpäätä vastaan,\nsitä suojelevan tykistön ja puolustavien pistimien murrettaviksi,\nja vaatteet luotien lävistäminä kahdesta haavasta verta vuotavana.\nKolmannen hevosen selkään nousseena Höchstädtin ja Malplaquetin\nvoittaja vihdoin peräytyi raivosta itkien ja kiukuissaan pureskellen\nhansikkaitaan. Kuudessa tunnissa oli kaikki muuttunut. Ranska oli\npelastettu, ja Ludvig XIV oli yhä suuri kuningas.\n\nD'Harmental oli kunnostautunut kuten mies, joka tahtoo yhdellä iskulla\nvoittaa kannuksensa. Nähdessään hänet veren ja pölyn tahrimana Villars\nmuisti, kuka häntä oli suositellut, ja kutsutti hänet luokseen\nkirjoittaessaan raporttia. Chevalierin saapuessa hän keskeytti\nkirjoittamisensa.\n\n— Oletteko haavoittunut? hän tiedusti.\n\n— Olen, herra marski, mutta niin lievästi, että siitä ei kannata puhua.\n\n— Luuletteko jaksavanne ratsastaa täyttä laukkaa kolmekymmentä\npenikulmaa hetkiseksikään levähtämättä?\n\n— Kuninkaan ja teidän palvelukseksenne tunnen pystyväni mihin hyvänsä,\nherra marski.\n\n— Lähtekää siis heti, pistäytykää madame de Maintenonin luo, kertokaa\nhänelle minun puolestani, mitä olette nähnyt, ja ilmoittakaa, että\nlähetän kuriirin tuomaan virallista selostusta. Jos hän tahtoo viedä\nteidät kuninkaan puheille, niin suostukaa siihen.\n\nD'Harmental oivalsi lähettitehtävänsä tärkeyden, ja tomuisena, veren\npeittämänä, saappaitaan vaihtamatta hän hyppäsi vereksen ratsun selkään\nja saapui ensimmäiselle kyytiasemalle. Kahtatoista tuntia myöhemmin hän\noli Versaillesissa.\n\nVillars oli arvannut, miten kävisi. Chevalierin ensimmäiset sanat\nsaivat rouva de Maintenonin tarttumaan hänen käteensä ja viemään hänet\nkuninkaan luo. Kuningas työskenteli Voisinin kanssa huoneessaan,\nvastoin tavallisuutta, ja oli hieman huonovointinen. Rouva de Maintenon\navasi oven, työnsi d'Harmentalin hänen majesteettinsa jalkojen juureen\nja lausui nostaen molemmat kätensä taivasta kohti:\n\n— Kiittäkää Jumalaa, sire, sillä mehän emme yksinämme ole mitään, ja\nkaikki armo tulee Jumalalta.\n\n— Mikä nyt on, monsieur? Puhukaa! sanoi Ludvig XIV vilkkaasti,\nihmetellen tuntemattoman nuoren miehen polvistumista eteensä.\n\n— Sire, vastasi chevalier, — Denainin leiri on vallattu; kreivi\nAlbemarle on vankina, prinssi Eugen paossa, marski de Villars laskee\nvoittonsa teidän majesteettinne jalkojen juureen.\n\nLujasta itsehallinnastaan huolimatta Ludvig kalpeni. Hän tunsi\njalkojensa pettävän ja nojasi pöytään, jotta ei olisi lyyhistynyt\nnojatuoliinsa.\n\n— Mikä teidän on, sire? huudahti rouva de Maintenon kiirehtien lähelle.\n\n— Se vain, madame, että olen teille velkaa kaikesta, virkkoi Ludvig.\n—- Te olette pelastanut kuninkaan, ja ystävänne ovat pelastaneet\nkuningaskunnan.\n\nMarkiisitar kumartui kunnioittavasti suutelemaan kuninkaan kättä.\n\nSilloin Ludvig, vielä aivan kalpeana ja järkkyneenä, siirtyi suuren\nuutimen taakse, joka erotti huoneesta makuukomeron, ja hänen kuultiin\nlausuvan puoliääneen kiitosrukouksen Luojalle näin saadusta armosta.\nHetken kuluttua hän tuli takaisin tyynenä ja vakavana niin kuin mitään\nei olisi tapahtunut.\n\n— Ja nyt, monsieur, kertokaa minulle kaikki yksityiskohtaisesti.\n\nLähetti selosti merkillistä taistelua, joka oli kuin ihmeen kautta\npelastanut valtakunnan. Hänen lopetettuaan Ludvig huomautti:\n\n— Ja itsestänne, monsieur, te ette sano minulle mitään? Kuitenkaan\nette ole jäänyt takalinjaan, mikäli voin päättää pukunne verestä ja\npölystä.\n\n— Olen tehnyt parhaani, sire, vastasi d'Harmental kumartuen. —\nMutta jos minusta on todella mitään sanottavaa, jätän sen teidän\nmajesteettinne luvalla herra marski de Villarsin huoleksi.\n\n— Hyvä on, nuori mies, ja jos hän sattuu teidät unohtamaan, me\nkyllä muistamme. Olette tietenkin uuvuksissa, menkää lepäämään, olen\ntyytyväinen teihin.\n\nD'Harmental vetäytyi pois iloissaan. Rouva de Maintenon johdatti hänet\ntakaisin ovelle. Chevalier suuteli jälleen hänen kättänsä ja kiirehti\nkäyttämään kuninkaan antamaa lupaa. Hän ei ollut syönyt, juonut eikä\nnukkunut vuorokauteen.\n\nHerätessään hän sai käärön, joka oli tuotu sotaministeriöstä. Se oli\neverstin valtakirja.\n\nKahden kuukauden kuluttua tehtiin rauha. Espanja menetti siinä puolet\nalueistaan, mutta Ranska jäi koskemattomaksi.\n\nKolme vuotta myöhemmin Ludvig XIV kuoli.\n\nKuoleman hetkellä oli olemassa kaksi eri puoluetta, jotka keskenään\nolivat sovittamattomia, Mainen herttuan[13] ympärille syntynyt äpäräin\nryhmäkunta ja Orleansin herttuan edustama laillisten prinssien\nkannattajajoukko.\n\nJos Mainen herttualla olisi ollut puolisonsa, Louise Bénédicte de\nCondén, sitkeys, tarmo ja miehuullisuus, niin hän olisi päässyt\nvoitolle kuninkaallisen testamentin tukemana. Mutta sitä varten hänen\nolisi pitänyt puolustautua julkisesti niin kuin ahdistaminenkin\ntapahtui, eikä Mainen herttua pätenyt muuhun kuin maanalaiseen\ntoimintaan. Hän oli niin heikkoluontoinen, että häntä voitiin sanoa\nraukkamaiseksi. Häntä uhattiin avoimesti, ja silloin hänelle ei enää\nollut hyötyä verukkeista, hienosta vilpistelystään, hämäräperäisestä\nja kätketystä vehkeilystään. Yhdessä päivässä, ja melkein taistelutta,\nhänet syöstiin korkeudesta, johon hänet oli kohottanut iäkkään\nkuninkaan sokea rakkaus. Romahdus oli raskas ja häpeällinen. Hän\nvetäytyi syrjään murjottuna, luovuttaen hallinnan kilpailijalleen\nja säilyttäen isänsä runsaista suosionosoituksista ainoastaan\nkuningaslapsen[14] kasvatuksen ylivalvonnan, tykistön ylijohdon ja\noikeuden astua hovikulkueissa herttuain ja päärien edellä.\n\nParlamentin ratkaisu holhouskysymyksessä oli isku vanhalle hoville ja\nkaikille sen läheisille. Isä Letellier[15] lähti ennen karkoitusta,\nrouva de Maintenon otti tyyssijakseen Saint-Cyrin, ja Mainen\nherttua sulkeutui kauniiseen sceauxilaiseen huvilaansa jatkamaan\nLucretius-käännöstään.\n\nChevalier d'Harmental oli passiivisena tarkkaillut tätä juonittelua,\nodottaen sen muuttumista sellaiseksi, johon hänkin olisi voinut ottaa\nosaa. Jos olisi taisteltu avoimesti asein, olisi hän mennyt sille\npuolelle, jonne häntä kutsui kiitollisuus. Liian nuorena ja vielä\nliian siveellisenä — jos niin voi sanoa politiikassa — kääntämään\ntakkiaan tuulen mukaan, hän pysyi kunnioittavana edesmenneen kuninkaan\nja vanhan hovin raunioiden muistoa kohtaan. Hänen pysyttelynsä\npoissa Palais-Royalista,[16] jonka vaiheilla nyt kieppuivat kaikki\npoliittiselle taivaalle pyrkijät, katsottiin vastustajain leiriin\nlukeutumiseksi, ja niin kuin hän eräänä aamuna oli saanut valtakirjan,\njoka toimitti hänelle rykmentin, saapui taas eräänä aamuna määräys,\njoka riisti sen häneltä.\n\nD'Harmentalilla oli ikäkautensa kunnianhimoa. Ainoa aatelismiehelle\navoin toimiala oli siihen aikaan sotilasura. Hän oli aloittanut\nloistavasti, ja isku, joka kahdenkymmenviiden vuoden iässä murskasi\nhäneltä kaikki tulevaisuudentoiveet, tuotti hänelle syvää tuskaa. Hän\nriensi tapaamaan marski de Villarsia, josta oli ennen saanut niin\nlämpimän suojelijan. Marskin vastaanotto ilmaisi sellaisen miehen\nkylmäkiskoisuutta, joka mielellään sekä unohtaisi menneisyyden että\nnäkisi sen unohdettavan. Chevalier ymmärsikin, että vanha hovimies\naikoi vaihtaa nahkaansa, ja jätti hänet hienotunteisesti rauhaan.\n\nVaikka itsekkyys olikin tämän aikakauden vallitseva piirre, oli\nchevalierille sen ensimmäinen kokeminen karvasta. Mutta hänen\nonnellisella iällään ovat pettyneen kunnianhimon vihlaisut toki harvoin\nsyviä ja vakavia. Kunnianhimo on niiden intohimo, joilla ei ole muita,\nja chevalierilla oli vielä kaikki ne, jotka kuuluvat tälle iälle.\n\nAjan henki ei sitä paitsi ollut vielä lainkaan kääntynyt\nkaihomielisyyteen. Tämä syntyi vasta uudemman ajan taloudellisista\nmullistuksista ja ihmisten voimattomuudentunteesta.\nKahdeksannellatoista vuosisadalla harvoin tuumiskeltiin abstraktisia\nkysymyksiä ja pyrittiin tunkeutumaan tuntemattomaan. Silloin käytiin\nsuoraan huvituksiin, kohti kunniaa tai rikkautta, ja perille pääsi kuka\nhyvänsä kauneudella, urhollisuudella tai juonittelukyvyllä. Siihen\naikaan ei vielä tunnettu nöyryyttä onnesta. Nykyään henki hallitsee\nainetta liian korkealta, jotta rohjettaisiin tunnustaa onnellisuutensa.\n\nMyönnettävähän on myös, että nyt tapahtui elpymistä. Ranska tuntui\ntäysin purjein viilettävän etsimään jotakin sellaista lumottua saarta,\njoita tavataan Tuhannen ja yhden yön kullatulla kartalla. Ludvig XIV:n\nvanhuuden pitkän ja turruttavan talven jälkeen päästiin yhtäkkiä nuoren\nkuninkuuden hilpeään ja säteilevään kevääseen. Jokaisen mieli kirkastui\nsäteilevässä ja suopeassa uudessa auringossa ja liiteli hymisten\nja huolettomana kuin perhoset ja mehiläiset ensimmäisinä lämpiminä\npäivinä. Huvi palasi oltuaan poissa ja kiellettynä enemmän kuin\nkolmekymmentä vuotta. Se vastaanotettiin kuten ystävä, jota ei ollut\nenää odotettu nähtävän — joka taholta riennettiin peittelemättömästi\ntervehtimään sitä, avosylin ja avoimin sydämin, ja varmaankin peläten\nsen jälleen kaikkoavan sitä käytettiin kaikin hetkin nautinnoksi.\nChevalier d'Harmental oli apeana viikon. Sitten hänkin oli sekaantunut\njoukkoon, antautunut pyörretuulen vietäväksi, ja se tuuli oli heittänyt\nhänet sievän naisen jalkoihin.\n\nKolme kuukautta hän oli ollut maailman onnellisin mies. Kolmen\nkuukauden ajaksi hän oli unohtanut Saint-Cyrin, Tuileries-palatsin,[17]\nPalais-Royalin. Hän ei enää tiennyt, oliko olemassa markiisitar de\nMaintenonia, kuningasta, regenttiä. Hän tiesi vain, että on hyvä elää\nrakastettuna, ja mikseipä hänen sopinut elää ja rakastaa loputtomasti.\n\nSillä asteella hän oli haaveessaan, kun Lafare äkillisen karkeasti\nhavahdutti hänet hänen ollessaan ystävänsä paroni de Valefin\nkanssa illallisella eräässä suositussa Rue Saint-Honorén talossa.\nRakastavaisilla on yleensä talossa ankea herääminen, ja me olemme\nnähneet, että d'Harmental ei siinä suhteessa ollut muita sietävämpi.\nTämä oli muuten sitäkin anteeksiannettavampaa chevalierille, kun hän\nluuli rakastavansa todella ja nuorekkaassa hyvässä uskossaan ajatteli,\nettä mikään ei voisi korvata sitä rakkautta hänen sydämessään.\nSen verran oli häneen jäänyt Neversin tienoolta maalaismaista\nyksivakaisuutta.\n\nSiksi hän ensin oli tyyten masentunut rouva d'Avernen merkillisestä,\nmutta ainakin suoraluontoisesta kirjeestä, sen sijaan että se olisi\nhänessä herättänyt tänä huimapäisenä aikakautena ansaitsemaansa\nihailua. Jokaisen kohtaamamme tuskan ominaisuutena on elvyttää kaikki\nmenneet tuskat, joiden on luullut häipyneen, vaikka ne olivatkin\nvain turtuneet. Sieluun jää arpia kuten ruumiiseenkin, eivätkä ne\nmilloinkaan umpeudu niin täydesti, ettei niitä voisi uusi vamma avata.\nd'Harmental huomasi olevansa jälleen kunnianhimoinen. Rakastajattaren\nmenetys oli johdattanut hänen mieleensä rykmentin menetyksen.\n\nEi siis tarvittukaan muuta kuin tuo odottamaton ja salaperäinen\ntoinen kirje tuottamaan chevalierin tuskaan jotakin lievikettä.\nNykyaikainen rakastaja olisi ylenkatseellisesti heittänyt sen luotansa\nja halveksinut itseään, ellei hän olisi kaivellut tuskaansa niin\nkatkerasti, että olisi ainakin viikoksi saanut siitä riuduttavan ja\nrunollisen synkkämielisyyden, mutta regenttikauden rakastavainen\noli paljon sopeutuvampi. Itsemurhaa ei ollut vielä keksitty eikä\nsattumalta veteen pudotessa hukuttu, jos käden ulottuville osui vain\noljenkorsikin, mihin tarttua.\n\nD'Harmental ei niin ollen yrittänyt hukuttautua murheisiinsa. Hän\npäätti, tosin huokaisten, lähteä oopperatanssiaisiin — ja se oli jo\npaljon rakastavaiselta, jota oli petetty niin aavistamattomasti ja\njulmasti.\n\n\n\n\nLEPAKKO\n\n\nOopperatanssiaiset olivat siihen aikaan täydessä vauhdissa. Ne olivat\nchevalier de Bouillonin keksintö, ja ainoastaan tällaisen palveluksen\ntekeminen aikalaistensa vallattomalle seuraelämälle riittikin antamaan\nhänelle anteeksi Auvergnen ruhtinaan arvonimen, jonka hän oli omaksunut\nties millä perusteella. Hän oli siis keksinyt tuon varalattian, jolla\npermanto saadaan näyttämön tasalle, ja kaikkien oivallisten keksintöjen\nymmärtävänä arvostajana oli regentti tämän palkitsemiseksi myöntänyt\nhänelle kuudentuhannen livren eläkkeen, — nelinkertaisesti runsaamman\nkuin suuri kuningas oli säätänyt Corneillelle.[18]\n\nTuo kaunis, upeasti ja arvokkaasti koristeltu sali, jonka kardinaali\nde Richelieu oli vihkinyt \"Miramellaan\",[19] jossa Lulli ja Quinault\nolivat esityttäneet pastoralejaan ja Molière itse näytellyt\npääteoksissaan, oli siis tänä iltana sen kaiken kohtauspaikkana,\nmikä hovissa edusti ylhäisyyttä ja rikkautta. Uhallakin, kuten hänen\nasemassaan oli luonnollista, d'Harmental oli pannut asuunsa vielä\nenemmän huolta kuin tavallisesti. Siksi hän saapuikin salin ollessa jo\ntäynnä. Hetken aikaa hän pelkäsi, että sinipunaista nauhaa käyttävä\nnaamio ei löytäisikään häntä koska tuntematon haltia ei ollut tarkemmin\nmääritellyt kohtauspaikkaa.\n\nSilloin hän oli hyvillään siitä, että oli tullut peittämättömin\nkasvoin. Sivumennen sanoen se päätös ilmaisi hänen puoleltaan suurta\nturvaamista vastustajiensa hienotuntoisuuteen, kun nämä olisivat\nyhdellä sanalla voineet lähettää hänet parlamentin eteen tai ainakin\nBastiljiin.[20] Mutta aatelismiehillä oli siihen aikaan sellainen\nmolemminpuolinen luottamus toistensa kunniantuntoon, että chevalier\n— aamulla lävistettyään miekallaan regentille läheisen miehen —\nvähääkään epäröimättä tuli etsimään seikkailua Palais-Royalista.\n\nEnsimmäinen henkilö, joka pisti hänen silmäänsä, oli nuori herttua\nde Richelieu, joka oli jo alkanut tulla muotileijonaksi nimensä,\nseikkailujensa, hienotapaisuutensa ja kenties varomattomuuksiensakin\nansiosta.[21] Vakuutettiin että kaksi prinsessaa[22] parhaillaan\nkiisteli hänen rakkaudestaan, mikä ei estänyt rouvia de Nesleä ja de\nPolignacia ryhtymästä kaksintaisteluun pistooleilla hänen tähtensä ja\nrouvia de Sabrania, de Villarsia, de Mouchya ja de Tenciniä jakamasta\nhänen sydäntään.\n\nHän oli juuri mennyt tervehtimään markiisi de Canillacia, erästä\nregentin elostelijaa, jota hänen korkeutensa nimitti Mentorikseen[23]\nhänen näyttelemänsä jäykkäsävyisyyden takia. Richelieu alkoi\nCanillacille äänekkäästi ja hohotellen kertoa juttua. Chevalier\ntunsi herttuan, mutta ei niin läheisesti, että olisi voinut mennä\nhänen luokseen kesken puhelun, eikähän hän välittänytkään. Hän\naikoikin sivuuttaa ryhmän etäämmältä, kun herttua tarttui hänen\ntakinliepeeseensä.\n\n— Hitto, hyvä chevalier, te ette ole tässä liikaa, hän sanoi, —\nkerron Canillacille hauskaa selkkausta, josta hän voi ottaa opikseen\nherra regentin yöluutnanttina, ja tekin olette altis samalle vaaralle,\njohon minä jouduin. Tarina on tältä päivältä. Se on lisäansio, sillä\nminä olen sen ehtinyt kertoa vasta parillekymmenelle henkilölle,\njoten se on vain vähän tunnettu. Levittäkää sitä minun ja regentinkin\nmieliksi.\n\nD'Harmental rypisti kulmiaan, Richelieu pidätti hänet pahaan aikaan.\nSamassa chevalier de Ravanne asteli heidän ohitseen erästä naamioitua\nseuraten.\n\n— Ravanne! huusi Richelieu, — Ravanne!\n\n— En kerkiä nyt, tämä kieltäytyi.\n\n— Tiedättekö, missä Lafare on?\n\n— Potee päänkivistystä.\n\n— Entä Fargy?\n\n— Nyrjäytti jalkansa.\n\nJa Ravanne katosi tungokseen, mitä ystävällisimmin tervehdittyään\naamullista vastustajaansa.\n\n— No, se juttu? kiirehti Canillac.\n\n— Se on tulossa. Ajatelkaahan, kuusi tai seitsemän kuukautta takaperin\nolin juuri päässyt Bastiljista, jonne minut toimitti kaksintaistelu\nGacén kanssa, — kolme neljä päivää olin vasta ollut liikkeellä\nseuraelämässä, kun Raffe[24] toi minulle rouva de Parabèreltä\nherttaisen pikku kirjeen, jossa minua kutsuttiin viettämään iltaa hänen\nluonansa. Käsitätte, chevalier, että Bastiljista tultaessa ei vähäksytä\nsen avainten haltijan rakastajattaren[25] tarjoamaa kohtausta.\nEi tarvitse kysyäkään, olinko täsmällinen. Saavun määrähetkellä.\nArvatkaapa, kenet tapaan istumassa sohvalla hänen vieressään? Sata yhtä\nvastaan, että te ette osaisi aavistaa!\n\n— Hänen miehensä? yritti Canillac.\n\n— En, vaan itse hänen kuninkaallisen korkeutensa. Hämmästykseni\noli sitä suurempi, kun minut oli johdatettu huoneeseen niin kuin\nmarkiisitar olisi ollut yksinään. En kuitenkaan mennyt päästäni\npyörälle, kuten hyvin ymmärrätte, chevalier. Omaksuin tyynen ilmeen,\nnaivin ja sävyisän, sellaisen ilmeen kuin teillä on, Canillac, ja\ntervehdin markiisitarta niin syvällistä kunnioitusta näytellen, että\nregentti purskahti nauramaan. Tunnustan, että se arvaamaton purkaus\nhieman hämmennytti minua. Otin tuolin istuutuakseni, mutta regentti\nviittasi minua asettumaan sohvalle markiisittaren toiselle puolelle, ja\nminä tottelin.\n\n— Hyvä herttua, hän virkkoi, — kirjoitimme teille varsin vakavan\nasian takia. Katsokaas, tämä markiisitarparka, joka on ollut kaksi\nvuotta täysin erossa miehestään, tuntee olevansa siunatussa tilassa.\n\n— Markiisitar pani parastaan punastuakseen, mutta huomatessaan\nyrityksen liian työlääksi hän peitti kasvonsa viuhkalla.\n\n— Heti kun hän huomautti minulle pulastaan, jatkoi regentti, — minä\nkutsutin d'Argensonin[26] ja tiedustelin häneltä, kenestä lapsi saattoi\nolla lähtöisin.\n\n— Voi, monsieur, säästäkää minua, uikutti markiisitar.\n\n— No, päättyyhän tämä kohta, käpyseni, tyynnytteli regentti. — Hiukan\nkärsivällisyyttä vain. Tiedättekö, mitä d'Argenson vastasi minulle,\nhyvä herttua?\n\n— En aavistakaan, vastasin minä neuvottomana.\n\n— Hän vastasi, että isyys on minun tai teidän.\n\n— Se on katala parjaus! minä huudahdin.\n\n— Älkää sotkeutuko sanoihinne, herttua, markiisitar on tunnustanut\nkaikki.\n\n— Siinä tapauksessa, myöntelin, — jos markiisitar on tunnustanut\nkaikki, ei minulla ole mitään sanottavaa.\n\n— Enkä minä olekaan pyytänyt teitä tänne esittämään\nyksityiskohtaisempaa selostusta, pitkitti regentti, — vaan\nkohtalotovereina selviytyäksemme jutusta toistemme avulla.\n\n— Ja mitä teillä on pelättävää, monseigneur? tiedustin minä. — Mitä\ntaasen minuun tulee, tiedän voivani teidän korkeutenne nimen turvissa\nuhmata kaikkea.\n\n— Mitäkö meillä on pelättävää, hyvä ystävä? Parabèren nalkutusta, kun\nhän tahtoisi minulta herttuan arvonimeä.\n\n— Kah, mitähän jos tekisimmekin hänestä isän? johtui mieleeni.\n\n— Aivan! huudahti regentti. — Se meidän on järjestettävä — olette\nsaanut saman ajatuksen kuin markiisitarkin.\n\n— Toden totta, madame, se on minulle suuri kunnia, huomautin minä.\n\n— Mutta pulmana on se, selitti rouva de Parabère, — että minä\nen ole pariin vuoteen vaihtanut edes sanaa markiisin kanssa, ja\nmustasukkaisuudesta, ankaraluontoisuudesta, ties mistä syystä hän on\nvannonut, että jos minä joskus joutuisin tähän tilaan, kostaisi hän\nperinpohjaisella käräjänkäynnillä.\n\n— Ymmärrättehän, Richelieu, että tämä käy huolestuttavaksi, lisäsi\nregentti.\n\n— Hitto, niin tosiaankin, monseigneur!\n\n— Minulla on kyllä käsissäni erinäisiä voimakeinoja, mutta ne eivät\nulotu pakottamaan aviomiestä vastaanottamaan vaimoaan kotiinsa.\n\n— No, entä jos toimitettaisiin hänet tulemaan vaimonsa luo? esitin\nminä.\n\n— Siinäpä juuri on vaikeus.\n\n— Malttakaahan, rouva markiisitar; lienee lupa kysyä vieläkö herra de\nParabèren heikkoutena ovat chambert- ja romanée-viinit?\n\n— Pelkään olevan, sanoi markiisitar.\n\n— Silloin olemme pelastetut, monseigneur! Minä kutsun herra markiisin\nillalliselle huvitalooni sekä tusinan verran mässääjiä ja viehättäviä\nnaikkosia! Te lähetätte sinne Duboisin...\n\n— Mitä! Duboisin? oudoksui regentti.\n\n— Niin juuri: jonkun täytyy siellä pitää päänsä selvänä meidän\npuolestamme. Kun Dubois ei voi juoda, pätevästä syystä,[27] niin hän\nottakoon huolekseen markiisin juottamisen. Kaikkien ollessa valmiita\nsortumaan pöydän alle. Dubois vie hänet sievästi joukostamme, kyeten\npitelemään häntä mielensä mukaan. Muu jää markiisittaren asiaksi.\n\n— Enkö minä teille sanonut, markiisitar? kehuu regentti taputtaen\nkäsiään, — että Richelieu on aina neuvokas. Kuulkaahan, herttua, hän\njatkoi, — teidän pitäisi heittää maleksimisenne eräiden palatsien\ntienoilla, jättää vanha rouva rauhassa kuolemaan Saint-Cyrissä,\nsepittelemään loppusointujaan Sceauxissa ja avoimesti liittyä meihin.\nMinä antaisin teille kabinetissani tuon vanhan d'Uxelles-höperön[28]\npaikan, ja siitä koituisi tuskin haittaa valtion asioille.\n\n— Heh, sen kyllä uskon, vastasin minä, — mutta valitettavasti minulla\non muuta mielessä.\n\n— Jukuri! mutisi regentti.\n\n— Miten kävi herra de Parabèren? kysyi chevalier d'Harmental, joka oli\ntullut uteliaaksi kuulemaan jutun lopun.\n\n— Herra de Parabèrenkö! Kah, kaikki sujui niin kuin oli suunniteltu.\nHän nukahti minun luonani ja heräsi vaimonsa vieressä. Arvaattehan,\nettä hän riehui, mutta nyt ei auttanut enää huutaa häväistystä ja\npanna vireille oikeudenkäyntiä. Hänen vaununsa olivat olleet kaiken\nyötä markiisittaren portilla, ja kaikki palvelijat olivat nähneet\nhänen tulevan ja lähtevän, niin että me tyynesti, joskin hieman\nkärsimättömästi odotimme tietoa, kenen näköinen lapsi olisi — herra\nde Parabèren, regentin tai minunko. Ja synnytys tapahtui tänään\nkeskipäivällä.\n\n— No, kenen näköinen se on? tiedusti Canillac.\n\n— Nocén,[29] ilmoitti Richelieu räjähtäen nauramaan?\n\n— Eikö olekin oiva tarina, markiisi? Hiisi, onpa vahinko, että\nParabère-parka tyhmyyttään kuoli ennen loppuratkaisua! Kuinka oivasti\nhän olisikaan saanut kostetuksi kepposemme!\n\n— Chevalier, supatti samassa d'Harmentalin korvaan sulosointuinen\nääni, pienen käden laskeutuessa hänen käsivarrelleen, — lopetettuanne\nhaastelunne herra de Richelieun kanssa minä vaadin teidät osalleni.\n\n— Suokaa anteeksi, herra herttua, virkkoi chevalier, — mutta näette,\nettä minut tahdotaan viedä.\n\n— Päästän teidät sillä ehdolla, että kerrotte juttuni tuolle\nviehättävälle lepakolle ja jätätte hänen toimekseen levittää sitä\nkaikille tuntemilleen yölinnuille.\n\n— Minulta ei taida liietä siihen aikaa, esteli d'Harmental.\n\n— Kah, sen parempi teille, sillä siinä tapauksessa teillä on jotakin\nhyvin herttaista puheltavaa, sanoi herttua päästäen irti chevalierin,\njota oli kaiken aikaa pidellyt takinliepeestä.\n\nSitten hän kääntyi ympäri tarttuakseen hänkin erään dominon\nkäsivarteen, kuultuaan tältä pikku imartelun tarinansa johdosta.\n\nChevalier d'Harmental loi pikaisen silmäyksen naamioon, joka oli\ntullut häntä puhuttelemaan, varmistuakseen siitä, että tämä tosiaan\noli sama, joka oli ehdottanut kohtausta, ja näki hänen vasemmalla\nolkapäällään tunnukseksi sovitun sinipunaisen nauhan. Niin ollen hän\nkiirehti loittonemaan Canillacista ja Richelieusta, jotta häntä ei\nhäirittäisi keskustelussa, mistä todennäköisesti muodostuisi hänelle\nmelko kiinnostava.\n\nTuntematon oli äänensä soinnulla ilmaissut sukupuolensa. Hän oli\nkeskimittainen ja näytti liikkeittensä kimmoisuuden ja notkeuden\nperusteella olevan nuori nainen. Mitä vartaloon, piirteisiin ja\nkaikkeen muuhun tulee, niin sitä oli turha yrittää arvostella, kun ei\nvoinut toivoa suurtakaan tulosta. Hän olikin, kuten herra de Richelieu\noli vastikään vihjaissut, omaksunut kaikista asuista otollisimman\npeittelemään joko suloja tai vikoja. Hän oli laittautunut lepakoksi,\njollaista pukua tähän aikaan paljon käytettiin, sitäkin mukavampana,\nkun sen sai yksinkertaisesti kahden mustan hameen yhteenliittämisellä.\nToinen kiinnitettiin vyötäisille, kuten aina, ja naamioidut kasvot\npujotettiin sitten toisen taskuraosta. Etuosa käännettiin alas\nja muodostettiin kahdeksi siiveksi, takaosa kohotettiin kahdeksi\nkorvaliepukaksi, ja tuollaisesti sonnustautuneena saattoi jokseenkin\nvarmasti ymmälle puhuttelijansa, jolta vaadittiin tavattoman hyvää\ntahtoa valepukuisen tuntemiseen.\n\nChevalier teki nämä havainnot nopeasti, mutta kun hänellä ei ollut\naavistustakaan, kenen seurassa hän oli, ja hän luuli lopultakin\nvain jonkin lemmenvehkeen olevan kysymyksessä. Hän epäröi ryhtyä\npuhuttelemaan kumppaniaan, kunnes tämä käänsi päänsä häneen päin ja\nlausui muuntamatta ääntänsä, varmaankin siinä tiedossa, että se oli\njoka tapauksessa vieras:\n\n— Chevalier, tiedättekö että olen kaksinkertaisesti kiitollinen\ntulostanne, kun olitte vielä nykyisessä mielentilassanne? On vain\nikävää, etten voi totuudenmukaisesti pitää vaikuttimenanne muuta kuin\nuteliaisuutta.\n\n— Kaunis naamio, vastasi d'Harmental, — ettekö kirjeessä\nsanonut olevanne hyvä haltia? Mutta jos olemuksessanne todella on\nyliluonnollista, täytyy menneen, nykyisen ja vastaisuuden olla teille\ntunnettuja. Niin ollen tiesitte minun tulevan, joten saapumisen ei voi\nteitä ihmetyttää.\n\n— Voi, vastasi tuntematon, — kyllä näkee, että te olette heikko\nkuolevainen ettekä ole koskaan kohonnut elinpiirinne yläpuolelle!\nMuutoin tietäisitte, että joskin tunnemme menneen, nykyisen ja\nvastaisuuden, tämä kyky on omalta osaltamme peitossa. Ne seikat, joihin\nkiihkeimmin haluaisimme valaistusta, jäävät meiltä tiheimpään hämyyn.\n\n— Hitto, sanoi d'Harmental, — tuohon sävyyn jatkaen te saatte minut\ntyhmänylpeäksi, herra haltia! Sillä, huomatkaa, ilmaisettehan jotenkin\nsuoraan, että halusitte tätä kohtausta hyvin hartaasti.\n\n— En luullut huomauttavani siinä teille mitään uutta, chevalier\n— siitä halustani ei kirjeeni olisi pitänyt jättää teille mitään\nepäilystä.\n\n— Se halu — jonka muuten myönnän ainoastaan tunnustuksenne\nperusteella, kun olen liian kohtelias väittääkseni teitä vastaan\n— eikö se ole saanut teitä kirjeessänne lupaamaan enemmän kuin\nvallassanne on täyttää?\n\n— Koetelkaa tietämystäni. Se antaa teille arviota vallastani.\n\n— Oh, hyvänen aika, rajoitun yksinkertaisimpaan. Sanotte tietävänne\nmenneet. Nykyiset ja vastaiset asiat: ennustakaa minulle kohtaloni.\n\n— Se on helppoa; ojentakaa kätenne.\n\nD'Harmental noudatti pyyntöä.\n\n— Herra ritari, haastoi tuntematon tarkasteltuaan hetken, — Hyvin\nselkeäksi tekstiksi saavat adduktorin suunta ja kämmenen aponeuroosin\nlongitudinalisten säikeiden asento viisi sanaa, joihin sisältyy\nelämänne koko historia. Ne sanat ovat: _urheus, kunnianhimo, pettymys,\nrakkaus_ ja _petos_.\n\n— Hitto vieköön, keskeytti chevalier, — enpä aavistanut, että\nhaltiat opiskelevat noin perinjuurin anatomiaa ja näkevät pakolliseksi\nsuorittaa lisensiaattitutkintonsa niin kuin salamancalainen kandidaatti!\n\n— Haltiat osaavat kaikkea mitä ihmisetkin ja lisäksi paljon muuta,\nchevalier.\n\n- No, mitä nuo ponnekkaat ja ristiriitaiset sanat haastavat teille\nmenneisyydestäni, oppinut haltia?\n\n— Ne ilmaisevat, että olette yksinomaan _urheudellanne_ saavuttanut\nsen everstinarvon, joka teillä oli Flanderin armeijassa, että se arvo\noli herättänyt _kunnianhimoanne_, jota kuitenkin seurasi _pettymys_. Te\nuskoitte saavanne pettymykselle lohtua _rakkaudesta,_ mutta tämä voi\nhorjahtaa _petokseen_ niin kuin onnikin saattaa pettää, ja teidät on\npetetty.\n\n— Eipä hullumpaa, myönsi chevalier, — ja Cumaen Sibylla[30] ei olisi\nselviytynyt paremmin. Hieman epämääräistä kuten kaikki horoskoopit,\nmutta todellisuus muuten pohjana. Siirtykäämme nykyisyyteen, kaunis\nnaamio.\n\n— Nykyisyyteenkö, chevalier! Puhukaamme hyvin hiljaa, sillä siinä\nuhkaa kamalasti Bastilji!\n\nChevalier hätkähti väkisinkin, sillä hän oli uskonut, että hänen\naamullinen seikkailunsa ei voinut olla tunnettu kellekään muulle kuin\nosanottajilleen.\n\n— Tällä hetkellä, jatkoi tuntematon, — kaksi kelpo aatelismiestä\nviruu apeina vuoteissaan, sillä aikaa kun me loruilemme hilpeästi\ntanssiaisissa. Sen he saivat siitä, että muuan chevalier d'Harmental,\nei muistanut erästä Vergiliuksen säepuoliskoa.\n\n— Mitä säepuoliskoa? kysyi chevalier yhä enemmän ihmeissään.\n\n\"_Facilis descensus Averni_\",[31] sanoi lepakko nauraen.\n\n— Hyvä haltia, huudahti chevalier tunkien katseensa tuntemattoman\npuhuttelijansa naamarinrakoihin. — Sallikaa minun sanoa, että tuo\nlainaus ei ollut oikein miehisesti käytetty.\n\n— Ettekö tiedä, että haltiat ovat kumpaakin sukupuolta?\n\n— Kyllä, mutta en ole kuullut, että he noin juohevasti lausuilisivat\n_Aeneasta_.\n\n— Eikö se sitaatti osu paikalleen? Te puhuitte minulle Cumaen\nSibyllasta, minä vastasin teille hänen kielellään. Te pyysitte minulta\ntodistetta, minä annoin. Mutta teitä kuolevaisia ei voi milloinkaan\ntyydyttää.\n\n— Ei, sillä minä tunnustan, että tuo menneen ja nykyisen tuntemus\nherättää minussa hirmuista halua kuulla tulevaisuutenikin.\n\n— On aina kaksi tulevaisuutta, sanoi naamio. — On heikkojen sydänten\nkohtalo ja voimakkaiden osa. Jumala on ihmisille antanut vapaan\ntahdonvallan, hänen saadakseen valita. Tulevaisuutenne riippuu teistä.\n\n— Pitää silti tietää nämä kaksi tulevaisuutta, valitakseen paremman.\n\n— No, toinen odottelee teitä jossakin Neversin lähistöllä,\nmaalaisoloissa, kaniinitarhanne hoidokkien ja tarhanne kanojen\nkeskellä. Tämä ura vie teidät suoraan seurakunnan kirkkoneuvostoon. Se\non vaatimatonta kunnianhimoa, ja sen saavuttamiseksi ei tarvitse muuta\nkuin ajelehtia: siihen olette solumassa.\n\n— Entä toinen? tiedusti chevalier ilmeisesti närkästyksissään siitä,\nettä voitiin olettaa moisen uran missään tapauksessa koituvan hänen\nkohtalokseen.\n\n— Toinen, selitti tuntematon nojaten käsivarttaan nuoren aatelismiehen\nkäsivarteen ja tähdäten häneen katseensa naamarin reiästä. — Toinen\nheittää teidät takaisin kohuun ja valoon, toinen toimittaa teidät\njulkisuuden näyttämön henkilöksi, jättäen teille ainakin suuren\nesiintyjän maineen, häviättepä tai voitatte.\n\n— Mitä menetän hävitessäni? kysyi chevalier.\n\n— Luultavasti henkenne.\n\nChevalier teki halveksivan eleen.\n\n— Ja jos voitan? hän lisäsi.\n\n— Mitä sanoisitte ratsuväen everstin arvosta, Espanjan grandin\narvonimestä ja Pyhän Hengen ritariston nauhasta? Se kaikki on tarjona,\nja marskin sauva ehkä edempänä.\n\n— Sanon että saavutus vastaa panosta, kaunis naamio. Jos annatte\nminulle todisteen, että pystytte täyttämään lupauksenne, niin olen mies\nyhtymään peliin puolellanne.\n\n- Sen todisteen, vastasi naamio, — kykenee teille antamaan vain toinen\nkuin minä, chevalier, ja jos tahdotte sen saada, tulee teidän seurata\nminua.\n\n— Ohoh, huomautti d'Harmental, — olisinkohan erehtynyt, ja\nolisittekohan te vain toisen luokan haltia, alempi henki,\nvälittäjäolento? Piru vieköön, sehän saisi minut pitämään teitä hieman\nvähäisemmässä arvossa!\n\n— Mitäpä sillä on väliä, jos palvelen suurta taikuria ja hän on minut\nlähettänyt?\n\n— Ilmoitan heti, että minä en ryhdy neuvotteluihin lähettilään kanssa.\n\n— Tehtävänäni onkin viedä teidät hänen luokseen.\n\n— Saan siis nähdä hänet?\n\n— Kasvoista kasvoihin, niin kuin Mooses näki Herran.\n\n— Lähdetään!\n\n— Olette liian riuska, chevalier! Unohdatteko, että salaseuran\nyhteyteen ottamisen edellytyksenä aina on erinäisiä välttämättömiä\nmuodollisuuksia vaiteliaisuuden turvaamiseksi?\n\n— Mitä pitää tehdä?\n\n— Teidän tulee ottaa side silmillenne, täydesti jättäytyä viejänne\nhaltuun ja sitten temppelin ovelle saapuessanne lausua juhlallinen\nvala, että te ette ilmaise mitään kuulemastanne ja näkemästänne.\n\n— Olen valmis vannomaan Styksin[32] kautta, vakuutti d'Harmental\nnauraen.\n\n— Ei, chevalier, vastasi toinen vakavasti, — vannokaa vain kauniisti\nkunnianne kautta, — teidät tunnetaan, ja se riittää.\n\n— Ja sen valan annettuani, tiedusti chevalier mietittyään tovin\nääneti, — sallitaanko minun perääntyä, jos minulle esitetty hanke ei\nole sellainen, että aatelismiehenä voin siihen ryhtyä?\n\n— Yksinomaan omatuntonne saa ratkaista, eikä teiltä vaadita vakuudeksi\nmuuta kuin sananne.\n\n— Olen valmis, myöntyi chevalier.\n\n— Lähtekäämme siis, sanoi naamio.\n\nChevalier aikoi raivata tiensä suoraan väkijoukon läpi salin ovelle,\nmutta huomatessaan tiellään Brancasin, Broglien ja Simianen,[33] jotka\nvarmaankin olisivat häntä pidätelleet, hän teki kierroksen, joka\nkuitenkin oli johtamassa samaan päämäärään.\n\n— Mikä nyt? kysyi naamio.\n\n— Väistän erästä, joka voisi viivästyttää meitä.\n\n— Sepä hyvä! Aloin jo pelätä.\n\n— Mitä pelkäsitte? kysyi d'Harmental.\n\n— Pelkäsin, selitti naamio nauraen, — että nopeutenne oli supistunut\nneliön lävistäjän ja kahden sivun erotuksen verran.\n\n— Tulimmaista, virkkoi d'Harmental, — ensimmäistäpä kertaa\nluullakseni suodaan herrasmiehelle kohtaus oopperatanssiaisissa\nhaastellakseen hänelle anatomiaa, klassillista filologiaa ja\nmatematiikkaa! Minun täytyy ikäväkseni huomauttaa teille, kaunis\nnaamio, että olette kerrassaan pedanttisin haltia, mitä olen eläissäni\nnähnyt.\n\nLepakko purskahti nauramaan, mutta ei vastannut mitään tähän\npuuskahdukseen, jossa purkautui chevalierin kiusaannus siitä, että hän\nei kyennyt tuntemaan henkilöä, joka kuitenkin näytti olevan erittäin\nperehtynyt hänen omiin asioihinsa. Mutta kun se kiusaannus vain lisäsi\nhänen uteliaisuuttaan, kiihtyi molempien vauhtikin, joten he kohta\nolivat alhaalla eteishallissa.\n\n— Mitä kautta menemme? kysyi chevalier. — Käykö tiemme maan alitse\nvai onko vaunujemme eteen valjastettu kaksi vaakalintua?\n\n— Jos sallitte, chevalier, niin lähdemme vain tavallisissa\najopeleissä. Lopultakin, ja vaikka nähtävästi olette pariin kertaan\nsitä epäillyt, minä olen nainen ja pelkään pimeää.\n\n— Saanen siinä tapauksessa viitata vaununi tänne, esitti chevalier.\n\n— Ei, minulla on omani, esteli naamio.\n\n— Kutsukaa siis ne.\n\n— Luvallanne, chevalier, älkäämme olko komeampia kuin Muhammed vuorta\nkohtaan, ja kun vaunujeni ei sovi tulla meidän luoksemme, me menemmekin\nvaunujeni luo.\n\nNiin sanoen lepakko vei chevalierin Saint-Honoré-kadulle.\nVaakunakoristeettomat ajopelit, joiden eteen oli valjastettu kaksi\ntummaväristä hevosta, odottivat Pierre-Lescot-kujan kulmassa. Ajaja\nistui pukillaan, verhoutuneena väljään kaapuun, jonka kauluri peitti\nkasvojen alaosan, ja leveä kolmikolkkainen hattu varjosti otsaa ja\nsilmiä. Lakeija piteli toisella kädellä ovea avoinna ja toisessa oli\nnenäliinaa, jolla hän verhosi kasvojaan.\n\n— Nouskaa vaunuihin, kehotti naamio chevalieria.\n\nD'Harmental epäröi hetken. Nuo kaksi tuntematonta ja liveritöntä\npalvelijaa, jotka näkyivät olevan yhtä halukkaita salaamaan\nhenkilöllisyytensä kuin valtiatarkin, — numerottomat ja\nvaakunamerkittömät ajopelit hämyisellä odotuspaikallaan, myöhäinen\nyön hetki — kaikki herätti chevalierissa varsin luonnollista\nepäluuloisuutta. Mutta piankin hän muisti, että hänen käsikynkässään\noli nainen ja kupeellaan miekka ja hän astui rohkeasti vaunuihin.\nLepakko istuutui hänen viereensä, ja lakeija sulki oven.\n\n— No, emmekö lähde liikkeelle? kysyi chevalier nähdessään vaunujen\npysyvän paikallaan.\n\n— On vielä pikku varokeino hoidettavana, selitti naamio vetäen\ntaskustaan silkkisen nenäliinan.\n\n— Kas, se on totta, virkkoi d'Harmental, — olin unohtanut; antaudun\nhaltuunne kaikessa luottamuksessa, täyttäkää tehtävänne.\n\nJa hän ojensi päänsä eteenpäin. Tuntematon kiinnitti siteen hänen\nsilmilleen ja lausui suoriuduttuaan siitä:\n\n— Chevalier, annatteko sananne, että te ette siirrä sidettä ennen kuin\nsaatte luvan ottaa sen kokonaan pois?\n\n— Annan kyllä.\n\nTuntematon kohotti edessään olevaa lasisuojusta ja virkkoi ajajalle:\n\n— Tiedätte minne, herra kreivi.\n\nJa hevoset läksivät laukkaamaan.\n\n\n\n\nARSENAALI\n\n\nNiin vilkkaasti kuin tanssiaisissa oli keskusteltu, yhtä vaiteliaita\noltiin matkalla. Tämä seikkailu, joka oli aluksi esittäytynyt\nnäköjään lemmenvehkeenä, oli piankin saanut vakavamman tunnun ja\nsuuntautui ilmeisesti valtiolliseen salajuoneen. Joskaan uusi väritys\nei säikyttänyt chevalieria, oli siinä ainakin miettimisen aihetta,\nja se mietiskely oli sitä syvällisempää, kun hän oli useastikin\nhaaveksinut, mitä hän tekisi, jos joutuisi sellaiseen asemaan kuin hän\ntodennäköisesti oli nyt joutumassa.\n\nJokaisen ihmisen elämässä on hetki, joka määrää hänen koko\ntulevaisuutensa. Tärkeydestään huolimatta se hetki harvoin on\nlaskelmoinnin valmistelema ja tahdon ohjaama. Melkein aina sattuma\nsieppaa ihmisen kuin tuuli lehden ja heittää hänet jollekin uudelle ja\ntuntemattomalle, jolle kerran joutuneena hänen on pakko totella ylempää\nvoimaa ja jolla hän — vaikka uskookin käyttelevänsä ehdonvaltaa — on\nolosuhteiden orjana tai tapausten leluna.\n\nNiin oli chevalierinkin laita. D'Harmental ei ollut arvioinut, mitä\nhyvää tai pahaa rouva de Maintenon oli tuottanut Ranskalle. Hän ei\nollut pohtinut, mitä oikeutta tai valtaa Ludvig XIV:llä oli ollut\naviottomien lastensa laillistamiseen. Hän ei ollut punninnut Mainen\nherttuan ja Orleansin herttuan sukuvaltuuksia. Hän oli vaistomaisesti\nkäsittänyt, että hänen piti omistaa elämänsä niille, jotka olivat\nnostaneet hänet kunnian uralle, ja vanhan kuninkaan kuoleman\njälkeen kuullessaan, että hallitsijan viimeisenä tahtona oli ollut\nholhoushallituksen luovuttaminen Mainen herttualle, ja nähdessään\nparlamentin syrjäyttävän sen määräyksen, hän oli pitänyt Orleansin\nherttuan asettumista ohjaksiin vallananastuksena. Katsoen varmaksi,\nettä armeija nousee tätä valtaa vastaan, hän oli tähyillyt kautta koko\nvaltakunnan, missä kohoaisi lippu, jonka alle hänen omatuntonsa käski\nrientää.\n\nMutta hänen suureksi ihmeekseen ei odotetusta vastavaikutuksesta\nollut kuulunut mitään. Espanja, jonka edut kuitenkin olisivat\nvaatineet Ranskan hallituksen johtoon ystävällistä mielialaa, ei ollut\nesittänyt edes vastalausetta. Väsyneenä taistelusta, jota kuitenkin\noli kestänyt vain päivän, oli Mainen herttua vetäytynyt takaisin\nvarjoon, josta hän näytti ilmestyneen esille vain vastahakoisesti.\nToulousen kreivi, säyseä, hyväluontoinen, hiljainen ja melkein\nhäpeilevä suosionosoituksista, joita oli niin runsaasti suotu hänelle\nja veljelle, ei antanut vähäisintäkään aihetta luuloon, että hän\nmilloinkaan ryhtyisi puolueen johtajaksi.[34] Marski de Villeroy hieman\nyritteli kiusoittelevaa vastustusta, jossa ei ollut päätä eikä pontta.\nVillars ei mennyt kenenkään luo, mutta odotteli silminnähtävästi, että\nhäntä tultaisiin puhuttelemaan. D'Uxelles oli yhtynyt valtapuolueeseen\nja vastaanottanut ulkoasiain neuvoston päällikön tehtävät. Herttuat\nja päärit pysyivät kärsivällisinä ja liehittelivät regenttiä siinä\ntoivossa, että tämä lopulta lupauksensa mukaisesti riistäisi Mainen\nherttualta ja Toulousen kreiviltä arvosijan, jonka Ludvig XIV oli\nnäille antanut heidän edellään.\n\nKaiken kaikkiaan, Orleansin herttuan hallintoa kohtaan oli kyllä,\ntyytymättömyyttä, vastustustakin, mutta se oli, näkymätöntä ja\nhajallista. Missään ei ollut keskipistettä, johtavaa hahmoa. Kaikkialla\noli remua ja hälyä, yhteiskunnan harjalta syvyyksiin asti oli nautinto\nkorvannut onnen. Tuollaiseksi oli asema ilmennyt d'Harmentalin\nsilmissä, saaden hänet painamaan jo puolittain vedetyn miekkansa\ntakaisin huotraan. Hän oli luullut olevansa ainoa muun tuloksen\npäättelijä asioiden kehittymiselle ja jäänyt siihen vakaumukseen, että\nratkaisu oli ollut joutavaa kuvittelua, koska hänen unelmoimalleen\nmuutokselle läheisimmät henkilöt näyttivät pitävän sitä niin\nmahdottomana, etteivät yrittäneet mitään sen saavuttamiseksi.\n\nMutta rakkautensa pettymisen hetkestä, — kun tällä hymyilevällä\npinnalla valmisteltiin jotakin vakavaa ja tämä huolettomuus ilmeni vain\nsuurten pyrkimysten verhoksi, oli tilanne toinen. Hänen toiveensa,\njoita hän oli pitänyt kuolleina, vaikka ne olivatkin vain vaientuneet,\nheräsivät viekoittelevammista lupauksista kuin konsaan. Nuo hänelle\nliioitellenkin vihjaistut tarjoukset, tuo epätodennäköinenkin\nluvattu tulevaisuus, olivat kiihdyttäneet hänen mielikuvitustaan.\nJa kahdenkymmenenkuuden vuoden iässä mielikuvitus on ihmeellinen\nloihtija. Se on ilmalinnojen rakentaja, kultaisia haaveita nostattava\nhaltiatar, rajattoman valtakunnan kuningatar, ja vaikka se perustaa\njättimäisiä laskelmia mitä hennoimmankin säikeen varaan, se näkee ne jo\ntoteutuneina niin kuin niillä olisi maan vankkumaton akseli perustanaan.\n\nNiinpä ei chevalieria lainkaan pitkästyttänyt, vaikka ajoneuvot olivat\nvierineet jo puolisen tuntia. Olipa hän niin vaipunut mietteisiinsä,\nettei häneltä olisi tarvinnut silmiä sitoakaan. Hän ei olisi silti\ntiennyt, mitä katuja pitkin kuljettiin. Vihdoin hän kuuli pyörien\njymisevän kuin holvikäytävään tultaessa ja hän kuuli ristikkoportin\nkitisevän. Se avattiin tulijoille ja suljettiin heidän takanaan, ja\nkierrettyään kehässä vaunut heti jälkeenpäin pysähtyivät.\n\n— Chevalier, virkkoi opas hänelle, — jos teitä arastuttaa edetä\npitemmälle, niin on vielä aika peräytyä, jos päinvastoin ette ole\nmuuttanut päätöstänne, niin tulkaa.\n\nVastaukseksi d'Harmental vain ojensi kätensä. Lakeija avasi vaununoven.\nTuntematon astui ulos edellä ja sitten auttoi chevalieria laskeutumaan.\nPian hänen jalkansa kohtasivat portaat, hän nousi kuusi askelmaa\npengermälle, ja yhä sokkona ja naamioidun naisen taluttamana hän asteli\neteisen halki, sitten käytävää pitkin ja saapui johonkin huoneeseen.\nSilloin hän kuuli vaunujen uudestaan lähtevän liikkeelle.\n\n— Nyt olemme perillä, sanoi tuntematon. — Muistanettehan ehtomme,\nchevalier? Olette vapaa ottamaan tai hylkäämään osan kappaleesta,\njota nyt esitetään, mutta kieltäytymisen tapauksessa te kunniasanalla\nlupaatte olla ilmaisematta kenellekään sanaakaan henkilöistä, jotka\nsaatte nähdä, tai heidän puheistaan.\n\n— Kunniani kautta vannon sen! vastasi chevalier.\n\n— Istuutukaa siis odottamaan täällä älkääkä ottako sidettä silmiltänne\nennen kuin kuulette kellon lyövän kaksi. Olkaa levollinen, siihen ei\nmene pitkää aikaa.\n\nNiin sanoessaan chevalierin opastajatar lähti; ovi avautui ja\nsulkeutui. Heti sen jälkeen kello löi kaksi, ja chevalier tempasi pois\nsiteen.\n\nHän oli yksinään mitä ihmeellisimmässä naiskammiossa. Se oli pieni\nkahdeksankulmainen kamari, kauttaaltaan verhottu sinipunervalla\nja hopeankarvaisella kirjosilkillä, kalustettu ja oviaukko\ngobeliiniuutimilla somistettu. Pöydät ja hyllyköt olivat mitä sirointa\nboule-työtä. Kaikkialla runsaasti kiinalaisia koruesineitä. Lattiaa\npeitti persialainen matto, laipion oli maalannut Watteau, joka alkoi\nolla taiteilijana muodissa. Tätä katsellessaan chevalierin oli vaikea\nuskoa, että hänet oli kutsuttu vakavalle asialle, ja hän melkein palasi\nensimmäisiin käsityksiinsä.\n\nSamassa avautui seinäverhoon kätketty ovi, ja sieltä ilmestyi nainen,\njota d'Harmental olisi haaveellisessa mielentilassaan voinut pitää\nkeijukaisena, niin hoikka, heiveröinen ja pieni hän oli varreltaan.\nPuku oli viehättävää helmenväristä kiinalaista silkkiä, johon oli\nsiroiteltu niin hienosti ommeltuja kukkavihkoja, että näitä olisi vielä\nkolmen askeleen päässä voinut luulla luonnonkukiksi. Liehureunusteet,\nröyhelöt ja päärmenauhat olivat englanninpitsiä, nauharuusukkeet\nhelmikoristeisia ja timanttisoljilla kiinnitettyjä. Kasvot olivat\npeitetyt mustasta sametista valmistetulla puolinaamarilla, josta\nriippui samanvärinen pitsiripsu.\n\nD'Harmental kumarsi kunnioittavasti, sillä tämän naisen ryhdissä ja\nsävyssä oli jotakin ruhtinaallista, ja hän oivalsi, että edellinen oli\nollut vain hänen lähettinsä.\n\n— Madame, hän virkkoi, — olenko todellakin, kuten alan uskoa,\nihmisten maaperältä siirtynyt luonnonhenkien valtakuntaan, ja tekö\nolette se mahtava haltiatar, jolle tämä ihana palatsi kuuluu?\n\n— Voi, chevalier, vastasi naamioitu nainen soinnukkaalla äänellä,\njossa kuitenkin ilmeni lujuutta ja varmuutta. — En ole mikään mahtava\nhaltiatar, vaan päinvastoin vainottu prinsessa, jolta paha taikuri on\nriistänyt kruunun, julmasti sortaen valtakuntaani. Sen tähden, kuten\nnäette, etsinkin kaikkialta urhoollista ritaria pelastajakseni, ja\nmaineenne on saanut minut kääntymään teidän puoleenne.\n\n— Jos ainoastaan tarvitaan henkeni tuottamaan teille entinen mahtinne\ntakaisin, madame, huomautti d'Harmental, — niin sanokaa vain sana,\npannakseni sen alttiiksi ilomielin. Millaista taikuria vastaan on\ntaisteltava? Kuka on se lävistettävä jättiläinen? Kun olette valinnut\nkaikkien joukosta minut, niin tahdon olla minulle suomanne kunnian\narvoinen. Tästä hetkestä alkaen olen teidän, vaikka se- sitoumukseni\nsyöksisi minut tuhoon.\n\n— Joka tapauksessa tuhoutuisitte hyvässä seurassa, chevalier, virkkoi\ntuntematon nainen avaten naamarinsa nauhojen solmut ja paljastaen\nkasvonsa, — sillä kohtalokumppaneinanne ovat Ludvig XIV:n poika ja\nsuuren Condén pojantytär.[35]\n\n— Rouva herttuatar! huudahti d'Harmental painuen toisen polvensa\nvaraan. — Suokoon teidän korkeutenne minulle anteeksi, jos teitä\ntuntemattani olen tullut puhuneeksi jotakin syvään kunnioitukseeni\nsoveltumatonta.\n\n— Ette ole lausunut muuta kuin sellaista, josta minun täytyy olla\nylpeä ja kiitollinen, chevalier, mutta kenties kadutte sanojanne. Siinä\ntapauksessa olette vapaa peruuttamaan sitoumuksenne.\n\n— Jumala varjelkoon, madame, että minä saatuani onnen tarjota elämäni\nnoin suuren ja ylevän prinsessan palvelukseen olisin kyllin onneton\nriistääkseni itseltäni suurimman kunnian, mitä olen konsaan rohjennut\ntoivoa! Ei, madame, pyydän teitä päinvastoin ottamaan vakavalta\nkannalta, mitä teille äsken hymyillen tarjosin — käsivarteni, miekkani\nja henkeni.\n\n— Kas, chevalier, virkkoi herttuatar, huulillaan tuo hymy, joka\nsaattoi hänet niin tenhoavaksi koko ympäristölleen. — Huomaanpa,\nettä paroni de Valef ei ole antanut minulle väärää käsitystä teitä\nkuvatessaan. Tulkaa, esitelläkseni teidät ystävillemme.\n\nHerttuatar meni edellä, d'Harmental seurasi häntä, vielä pökerryksissä\näskeisestä, mutta puolittain ylpeyden ja puolittain vakaumuksen takia\npäättäneenä olla askeltakaan peräytymättä.\n\nTultiin samaan käytävään, jota myöten edellinen opastajatar oli häntä\ntaluttanut. Herttuatar ja chevalier etenivät muutaman askeleen, ja\nsitten edellinen avasi oven salonkiin, jossa odotteli neljä uutta\nhenkilöä. Nämä olivat kardinaali de Polignac, markiisi de Pompadour,\nherra de Malezieux ja abbé[36] Brigaud.\n\nKardinaali de Polignacia[37] väitettiin madame du Mainen rakastajaksi.\nHän oli komea, keski-ikäinen prelaatti, aina erinomaisen aistikkaasti\npuettu. Ääni oli tavanomaisesti papillinen, kasvonpiirteet\nkylmäkiskoiset ja sydämessä asusti arastelu. Kunnianhimon kalvamana hän\naina nujertui heikkoluontoisuuteensa, joka jätti hänet taemmaksi joka\nkerta kun olisi pitänyt astua eteenpäin. Hän oli muuten ylhäistä sukua,\nkuten nimikin osoitti, hyvin oppinut kardinaaliksi ja enemmän mukana\nkirjallisissa harrastuksissa kuin olisi ylimykseltä odottanut.\n\nHerra de Pompadour oli viidenkymmenen ikävuoden vaiheilla. Hänet\noli kasvatettu Ludvig XIV:n vanhimman pojan leikkitoverina, ja hän\noli siitä saanut niin kiihkeän rakkauden ja hellän kunnioituksen\nsuuren kuninkaan koko sukua kohtaan, että hän suureksi tuskakseen\nnähdessään regentin olevan julistamaisillaan sodan Filip V:lle[38]\noli heittäytynyt Mainen herttuan puolueeseen. Olipa hän ylpeänä ja\netuilemattomana antanut tänä aikakautena harvinaisen lojalisuuden\nnäytteen palauttamalla regentille sekä oman että puolisonsa eläkekirjat\nja kieltäytymällä sekä omalta että vävynsä, markiisi de Courcillonin,\nosalta kaikista heille tarjotuista virkapaikoista.\n\nHerra de Malezieux oli iältään kuudestakymmenestä\nkuuteenkymmeneenviiteen vuoteen. Kahdenkertaisesta Dombesin\nruhtinaskunnan kanslerin ja Châtenayn herran arvonimestä hän\nsai kiittää Mainen herttuaa, jonka kasvatusta hän oli hoitanut.\nRunoilijana, säveltaiteilijana, pikku huvinäytelmien sepittäjänä,\njoissa hän itse esiintyi kerrassaan erinomaisesti, hän oli vuosisadan\nsybariitin[39] tyyppi. Mutta samoin kuin nekin sybariitit, jotka\nkauneuden tenhoamina seurasivat Kleopatraa Aktionin taisteluun ja\nantautuivat surmattaviksi valtiattarensa ympärillä, olisi hänkin\nsaattanut rakasta Bénédicteään veden ja tulen läpi ja hänen yhdestä\nsanastaan syöksynyt alas Notre-Damen tornin huipulta epäröimättä.\n\nAbbé Brigaud oli lyonilaisen liikemiehen poika. Isä, jolla oli tärkeitä\nkauppasuhteita Espanjan hoviin, sai toimekseen hienokseltaan ja kuin\nomasta päästään tunnustella, mitä mahdollisuuksia olisi nuoren Ludvig\nXIV:n ja infanta[40] Maria Teresian avioliitolla. Jos tämä kauppa olisi\nsaanut huonon vastaanoton, niin Ranskan ministerit olisivat asettuneet\nsiitä eroon, ja sillä hyvä. Mutta hanke havaittiin otolliseksi, ja\nRanskan ministerit antoivat sille vahvistuksensa. Häät vietettiin,\nja kun pikku Brigaud syntyi samaan aikaan kun perintöprinssi, pyysi\nhänen isänsä palkkiokseen kuninkaan poikaa poikansa kummiksi, mihin\narmollisesti myönnyttiin. Vieläpä nuori Brigaud pääsi perintöprinssin\nseuraan, tutustuen markiisi de Pompadouriin, joka oli otettu\nhovikasvatiksi.\n\nVartuttuaan uransa valintaan Brigaud meni Oratorion hengelliseen\nopistoon ja suoritti siellä papintutkinnon. Hän oli terävä, lahjakas\nja kunnianhimoinen mies, mutta häneltä oli puuttunut tilaisuutta\nkunniakkaan aseman saavuttamiseen, niin kuin toisinaan sattuu\nsuurimmillekin neroille. Jonkin aikaa ennen tätä tapahtumaa hän oli\njälleen tavannut markiisi de Pompadourin, joka puolestaan etsi madame\ndu Mainen sihteeriksi soveltuvaa älykästä ja ovelaa miestä. Markiisi\nselitti, mitä uskaltautumista se toimi merkitsi tällä hetkellä. Brigaud\npunnitsi hyviä ja huonoja mahdollisuuksia hetken ja vastaanotti\ntarjouksen, koska onnistumisella tuntui olevan enemmän perustaa.\n\nNoista neljästä miehestä d'Harmental tunsi omakohtaisesti ainoastaan\nde Pompadourin, useinkin tavattuaan markiisin hänen vävynsä\nde Courcillonin luona, jolla oli jotakin sukulaisuussuhdetta\nd'Harmentaleihin.\n\nPolignae, Pompadour ja Malezieux keskustelivat seisaallaan tulisijan\nluona; abbé Brigaud istui pöydän ääressä järjestellen papereita.\n\n— Hyvät herrat, esitteli herttuatar du Maine astuessaan huoneeseen, —\ntässä on se urhoollinen soturi, josta paroni de Valef meille puhui ja\njonka toi tänne teidän rakas Delaunaynne, herra de Malezieux. Jos hänen\nnimensä ja entisyytensä eivät riitä teille suositukseksi, niin minä\nvastaan hänestä omakohtaisesti.\n\n— Teidän korkeutenne esittelemänä sillä tavoin, sanoi Malezieux,\n— hän ei kelpaa meille ainoastaan kumppaniksi, vaan todelliseksi\npäälliköksi, jota olemme valmiit seuraamaan minne hyvänsä hän tahtoo\nmeidät viedä.\n\n— Hyvä d'Harmental, virkkoi markiisi de Pompadour ojentaen nuorelle\nmiehelle kätensä. — Olimme jo melkein sukulaisia; nyt olemmekin\nveljeksiä.\n\n— Tervetuloa, monsieur, toivotti kardinaali de Polignac totunnaisella\näänensävyllään, joka omituisesti poikkesi kasvonpiirteiden\nkylmäkiskoisuudesta.\n\nAbbé Brigaud kohotti päätänsä, käänsi kaulaansa käärmemäisesti ja\ntähtäsi d'Harmentaliin pienet ja kirkkaat ilveksensilmänsä.\n\n— Hyvät herrat, aloitti d'Harmental vastattuaan kullekin\nnyökkäyksellä, — olen outo joukossanne, ennenkaikkea tietämätön\ntekeilläolevasta ja tehtävästäni. Mutta joskin olen antanut sanani\nvasta pari minuuttia takaperin, on meitä yhdistävä asia minulle jo\nusealta vuodelta peräisin. Pyydän teitä sen vuoksi suomaan minulle\nsen luottamuksen, jota minulle on hänen korkeutensa niin auliisti\npyytänyt. Sitten en halua muuta kuin saada pikaisesti osoittaa\nansainneeni sen.\n\n— Mainiota! huudahti herttuatar du Maine. — Miekkamiehet ne käyvät\npäämäärään mutkittelematta! Ei, herra d'Harmental, ei, me emme pidä\nteiltä mitään salassa, ja haluamanne tilaisuus, joka toimittaa kunkin\nmeistä oikealle paikalleen, saadaan toivoakseni ennen pitkää.\n\n— Anteeksi, rouva herttuatar, keskeytti kardinaali rutistellen\nrauhattomasti pitsikauluriaan, — mutta tuohon tapaan puhuessanne\nchevalier voisi luulla salaliiton olevan tekeillä.\n\n— Ja mitä siis on tekeillä, kardinaali? kysyi herttuatar maltittomasti.\n\n— On kyllä syntymässä salainen neuvottelu, selitti kardinaali, —\nmutta siinä ei ole mitään pahaa. Me vain koetamme keksiä keinoja\nvaltion karsimien haittojen korjaamiseksi ja valaistaksemme Ranskalle\nsen todellisia etuja, vedoten kuningas Ludvig XIV:n viimeiseen tahtoon.\n\n— Kuulkaahan, kardinaali, sanoi herttuatar polkien jalkaa, — te\nmenehdytätte minut kärsimättömyyteen tuollaisella kiertelyllä!\nChevalier, hän jatkoi kääntyen jälleen d'Harmentalin puoleen, —\nälkää kuunnelko hänen korkea-arvoisuuttansa, joka varmasti ajattelee\ntällähaavaa _Anti-Lucretiustaan_.[41] Jos olisi kysymys yksinkertaisesta\nneuvottelusta, niin me kyllä selviytyisimme hänen korkea-arvoisuutensa\nteräväjärkisyyden avulla, tarvitsematta teitä. Kyllä tässä on aivan\nselvästi salaliitto regenttiä vastaan, — salaliitto, jonka puolella\novat Espanjan kuningas, kardinaali Alberoni, herttua du Maine kuten\nminäkin, markiisi de Pompadour, herra de Malezieux, abbé Brigaud,\nValef, te, samoin kardinaali itsekin, ensimmäinen puhemies ja puolet\nparlamenttia ja johon yhtyy kaksi kolmattaosaa Ranskan kansasta!\nSellaista on tekeillä, chevalier. Oletteko tyytyväinen, kardinaali?\nOnko selvää, hyvät herrat?\n\n— Madame! jupisi Malezieux liittäen kätensä ristiin hänen edessään\nhartaammin kuin varmaankaan Pyhän Neitsyen edessä.\n\n— Ei, kuulkaa, Malezieux, hän raivostuttaa minua joutavilla\ntasoitteluillaan! pitkitti herttuatar. — Hyvä Jumala, kannattaako olla\nmies, ikuisesti haparoidakseen tuolla tavalla! Minä en pyydä teiltä\nmiekkaa, enkä muutakaan: annettakoon minulle vain vaarna, niin minä —\nnainen ja melkein kääpiö — lähden uutena Jaelina sen iskemään tuon\ntoisen Siseran ohimoon. Silloin on kaikki lopussa, ja jos epäonnistun,\nei syytetä muita kuin minua.\n\nHerra de Polignac huokasi syvään, Pompadour purskahti nauruun,\nMalezieux yritti tyynnyttää herttuatarta, abbé Brigaud painoi alas\npäänsä ja ryhtyi kirjoittelemaan niin kuin ei olisi kuullutkaan.\n\nD'Harmentalin teki mieli suudella madame du Mainen hameenlievettä —\nsiinä määrin hänestä näytti tämä nainen olevan miehisen ympäristönsä\nyläpuolella.\n\nSamassa kuuluivat jälleen vaunut vierivän pihaan ja pysähtyvän\npengermän edustalle. Odotettu oli varmaankin hyvin tärkeä henkilö,\nsillä salongissa syntyi täydellinen hiljaisuus ja herttuatar meni\nmalttamattomuudessaan itse avaamaan oven.\n\n— No? hän kysyi.\n\n— Hän on täällä, kuului käytävästä ääni, josta d'Harmental oli\ntuntevinaan lepakon.\n\n— Tulkaa sisälle, tulkaa, ruhtinas, kehotti herttuatar, — odotimme\nteitä.\n\n\n\n\nCELLAMAREN RUHTINAS\n\n\nKutsua noudatti viittaan kääriytynyt pitkä, solakka, vakavan ja\narvokkaan näköinen mies, jolla oli auringon ruskettama hipiä. Yhdellä\nsilmäyksellä hän sai kuvan koko huoneesta — ihmisistä ja esineistä.\nChevalier tunsi heidän katolisten majesteettiensa lähettilään,\nCellamaren ruhtinaan.\n\n— No, prinssi, kysyi herttuatar, — mitä uutta sanotte?\n\n— Sanon että teidän korkeutenne sietäisi vaihtaa ajajaanne, madame,\nvastasi ruhtinas kunnioittavasti suudellen hänen kättänsä ja heittäen\nviittansa lepotuolin selustalle. — Ennustan teille tapaturmaa, jos\npidätte palveluksessanne sen tolvanan, joka toi minut tänne. Hän tuntuu\naivan olevan regentin palkkaama väännähdyttämään niskat nurin teidän\nkorkeudeltanne ja ystäviltänne.\n\nJokainen purskahti nauramaan ja erikoisesti ajomies itse, joka\noli kursailemattomasti astunut huoneeseen ruhtinaan kintereillä.\nHeittäessään kaapunsa ja hattunsa ruhtinaan samaten käyttämän\nistuimen viereiselle tuolille hän ilmeni ylhäisen näköiseksi ja noin\nneljänkymmenen ikäiseksi mieheksi, joka oli peittänyt kasvojensa koko\nalaosan mustalla taftikääreellä.\n\n— Kuuletteko, hyvä Laval, mitä ruhtinas teistä sanoo? kysyi herttuatar.\n\n— Kyllä, kyllä, virkkoi Laval; — kelpasipa hänelle antaa\nMontmorencyja.[42] Herra ruhtinas, ensimmäiset kristityt paronit eivät\nsiis ole ansiollisia kuskeiksenne? Hitto, olettepa vaatelias. Onko\nteillä Napolissa[43] paljonkin Robert Väkevän ajoilta polveutuvia\najomiehiä?\n\n— Mitä! Tekö se olittekin, hyvä kreivi? sanoi ruhtinas ojentaen\nhänelle kätensä.\n\n— Minä omassa persoonassani, ruhtinas. Rouva herttuatar lähetti\nkuskinsa juhlimaan puolipaastoa perheensä parissa ja pestasi minut\npalvelukseensa täksi yöksi. Hän ajatteli sen olevan turvallisempaa.\n\n— Ja rouva herttuatar teki hyvin, vahvisti kardinaali de Polignac; —\nei voi liiaksi noudattaa varokeinoja.\n\n— Kaikkea vielä, teidän korkea-arvoisuutenne! tuumi Laval. —\nOlisittekohan samaa mieltä vietettyänne puoli yötä vaunujen\nkuskipukilla ensin noutamassa herra d'Harmentalia oopperatanssiaisista\nja sitten hakemassa ruhtinasta Colbert-palatsista?\n\n— Kah, tekö, herra kreivi, suvaitsitte... ihmetteli d'Harmental.\n\n— Minäpä juuri, nuori mies, vastasi Laval, — ja olisin lähtenyt\nmaailman ääriin noutamaan teitä tänne, sillä minä tunnen teidät —\nolette urhea mies. Te olitte ensimmäisiä Denainiin ryntäämässä ja\notitte vangiksi Albemarlen. Teillä oli onni olla jättämättä sinne\nleukapuoliskoanne kuten minä Italiaan, sillä sekin olisi riittänyt\nrykmenttinne riistämiseen teiltä, minkä ne muuten silti tekivät.\n\n— Me maksamme sen kaiken takaisin, chevalier, olkaa huoletta, vakuutti\nherttuatar. — Mutta tällä kertaa puhukaamme Espanjasta. Pompadour\nkertoo teidän saaneen tietoja Alberonilta, ruhtinas?\n\n— Kyllä, teidän korkeutenne.\n\n— Millaisia ne ovat?\n\n— Hyviä ja huonoja. Hänen majesteetillaan on nyt synkkämielinen\npuuskansa, jolloin häntä ei saa johdetuksi mihinkään päätökseen. Hän ei\nkykene uskomaan neliliiton sopimusta.\n\n— Ei kykene uskomaan sitä! huudahti herttuatar. — Ja sopimuksen on\nkuitenkin jo täytynyt tulla allekirjoitetuksi, ja viikon kuluessa\nDubois tuo sen tänne!\n\n— Tiedän sen, teidän korkeutenne, sanoi Cellamare tyynesti, — mutta\nhänen katolinen majesteettinsa ei tiedä.\n\n— Hän siis jättää meidät oman onnemme varaan?\n\n— No... jotensakin.\n\n— Mutta mitä sitten tekee kuningatar, ja mihin päätyvät kaikki\nhänen kauniit lupauksensa ja se vaikutusvalta, joka hänellä muka on\npuolisoonsa?\n\n— Siitä vaikutusvallasta, madame, hän vakuuttaa antavansa teille\ntodisteita, jahka jotakin on tullut tehdyksi.\n\n— Niin, huudahti kardinaali de Polignac, — ja sitten hän syö sanansa!\n\n— Ei, teidän korkea-arvoisuutenne, minä menen takuuseen hänestä.\n\n— Minä huomaan tässä kaikessa selvimmiksi sen, että kuningas pitää\nsaattaa epäilyksenalaiseksi, arveli Laval. — Siten sotkettuna juttuun\nhän toimii.\n\n— Kas vain, me edistymme, sanoi Cellamare.\n\n— Mutta miten voimme sekoittaa hänet asiaan, muistutti Mainen\nherttuatar. — Kun meillä ei ole häneltä kirjettä, ei sanomaa,\nsuullistakaan, ja hän on kahdensadanviidenkymmenen penikulman päässä?\n\n— Eikö hänellä ole Pariisissa edustaja, joka on parhaillaan teidän\nluonanne, madame?\n\n— Kuulkaahan, ruhtinas, sanoi herttuatar, — kyllä teillä on laajemmat\nvaltuudet kuin tahdotte tunnustaa.\n\n— Ei, valtuutenani on ainoastaan ilmoittaa teille, että Toledon linna\nja Saragossan linnoitus ovat käytettävissänne. Keksikää keino regentin\ntoimittamiseksi sinne, niin heidän katoliset majesteettinsa sulkevat\nportin niin hyvin, että hän ei enää tule sieltä ulos, sen takaan.\n\n— Se on mahdotonta, virkkoi herra de Polignac.\n\n— Mahdotontako — ja miksi? huudahti d'Harmental.\n\n- Päinvastoin, mikään ei ole yksinkertaisempaa, kun ottaa huomioon\nherra regentin elämäntavat. Mitä siihen tarvitaan? Kahdeksan tai\nkymmenen rohkeata miestä, hyvin suljetut vaunut ja vaihtohevoset\nBayonneen asti.\n\n— Minä olen jo tarjoutunut ottamaan sen huolekseni, ilmoitti Laval.\n\n— Ja minä myös, lisäsi Pompadour.\n\n— Te ette voi, muistutti herttuatar? — jos hanke menisi myttyyn,\nniin regentti, joka tuntee teidät, tietäisi kenen kanssa on ollut\ntekemisissä, ja te olisitte hukassa.\n\n— Se on ikävää, sanoi Cellamare tyynesti, — sillä Toledossa tai\nSaragossassa odottelee onnistunutta grandin arvo.\n\n— Ja sininauha[44] hänen palatessaan Pariisiin, lisäsi madame du Maine.\n\n— Oi, ei sanaakaan, pyydän teitä, madame, virkkoi d'Harmental, —\nsillä jos teidän korkeutenne puhuu tuollaista, saa palvelevaisuus\nkunnianhimon leiman, joka riistää siltä kaiken ansiokkuuden. Minä olin\ntarjoutumassa siihen yritykseen, minä, jota regentti ei tunne, mutta\nnyt epäröin. Ja kuitenkin, rohjennenko sanoa, että luulen olevani\nteidän korkeutenne luottamuksen arvoinen ja pystyväni oikeuttamaan sen.\n\n— Mitä, chevalier! huudahti herttuatar; — panisitte alttiiksi...\n\n— Henkeni. Muuta en voi vaarantaa. Tietääkseni olin sen jo tarjonnut\nteidän korkeudellenne ja saanut hyväksymyksenne. Olinko erehtynyt?\n\n— Ette, ette, chevalier, vakuutti herttuatar kiihkeästi, — ja te\nolette urhea ja uskollinen aatelismies. On aavistuksia, olen aina\nuskonut niin, ja heti kun Valef lausui nimenne, mainiten teidät\nsellaiseksi kuin olette, ajattelin kaiken tulevan meille teiltä. Hyvät\nherrat, te kuulette, mitä chevalier sanoo. Miten voitte avustaa häntä,\nantakaa kuulua?\n\n— Kaikella, mitä hän tahtoo, lupasivat Laval ja Pompadour.\n\n— Heidän katolisten majesteettiensa rahakirstut ovat hänen\nkäytettävissään, ilmoitti Cellamaren ruhtinas, — ja hänen sopii niistä\nammentaa täysin kourallisin.\n\n— Kiitän, hyvät herrat, lausui d'Harmental kreivi de Lavaliin ja\nmarkiisi de Pompadouriin kääntyen. — Tunnettuja ollen te vain\nvaikeuttaisitte yritystä. Ottakaa huoleksenne ainoastaan hankkia\nminulle Espanjaan sellainen passi kuin olisin saanut toimekseni viedä\nsinne jonkun tärkeän vangin. Se lienee helppoa.\n\n— Minä hoidan sen, tarjoutui abbé Brigaud. — Hankin herra\nd'Argensonilta valmiiksi laaditun paperin, joka tarvitsee vain täyttää.\n\n— Katsokaas tuota kelpo Brigaudia, kiitti Pompadour; — hän ei puhu\nusein, mutta puhuu hyvin.\n\n— Hänen pitäisikin olla kardinaali, paljon paremmalla perusteella kuin\njotkut tuntemani suuret herrat, sanoi herttuatar, — mutta kun saamme\nsinisen ja punaisen[45] jaeltavaksemme, emme suinkaan kitsastele, se on\nvarma, hyvät herrat. Nyt, chevalier, kuulittehan mitä ruhtinas sanoi:\njos tarvitsette rahaa...\n\n— Valitettavasti, selitti d'Harmental, — en ole kyllin rikas\nkieltäytyäkseni hänen ylhäisyytensä tarjouksesta, ja käytettyäni sen\ntuhatkunnan pistolia, joka minulla on hallussani, minun todellakin\ntäytyy turvautua teihin.\n\n— Häneen, minuun, meihin kaikkiin, chevalier, sillä jokaisen tulee\ntällaisissa olosuhteissa verottaa itseään varojensa mukaan. Minulla\nei ole paljoakaan käteisvaroja, mutta on runsaasti timantteja ja\nhelmiä. Älkää siis millään muotoa jättäytykö minkään tarvittavan\npuutteeseen. Kaikilla ihmisillä ei ole teidän epäitsekkyyttänne, ja on\npalvelevaisuutta, joka saadaan vain kullan hinnalla.\n\n— Mutta lopultakin, monsieur, huomautti Polignac, — oletteko tarkoin\nharkinnut, millaiseen yritykseen antaudutte? Jos joutuisitte kiinni!\n\n— Teidän korkea-arvoisuutenne saa olla levollinen, vastasi\nd'Harmental halveksivasti. — Minulla on kylliksi valittamisen aihetta\nherra regenttiä vastaan, hänen uskoakseen siinä tapauksessa jutun\nkahdenkeskiseksi, pelkästään omakohtaiseksi koston yritykseksi.\n\n— Mutta jonkunlaista apuria tähän hankkeeseen kuitenkin tarvittaisiin,\ntokaisi kreivi de Laval, — miestä, johon voisitte luottaa. Onko teillä\ntiedossanne sellaista?\n\n— Luulen olevan, vastasi d'Harmental. — Olisi vain tarpeellista minun\nsaada aina aamuisin kuulla, miten regentti aikoo viettää iltansa.\nLähettiläänä on ruhtinaalla varmaan salapoliisinsa.\n\n— Niin, myönsi Cellamare hämillään, — muutamat henkilöt selostavat\nminulle...\n\n— Juuri sitä tarkoitan, sanoi d'Harmental.\n\n— Mutta missä asutte? kysyi kardinaali.\n\n— Omassa huoneistossani, monseigneur, vastasi d'Harmental, —\nRishelie-kadun seitsemässäkymmenessäneljässä.\n\n— Ja kauanko olette asunut siellä?\n\n— Kolme vuotta.\n\n— Silloin olette siellä päin liian tunnettu, monsieur. Teidän täytyy\nmuuttaa kortteeria. Tiedetään henkilöt, joita käy luonanne, ja kun\nheidän joukossaan nähtäisiin uusia kasvoja, voisi siitä syntyä\nepäilyksiä.\n\n— Tällä kertaa teidän korkea-arvoisuutenne on oikeassa, yhtyi\nd'Harmental. — Etsin toisen asunnon jostakin huomaamattomasta ja\nsyrjäisestä korttelista.\n\n— Minä toimitan sen, sanoi Brigaud. — Käyttämäni puku ei herätä\nepäluuloa. Vuokraan asunnon ikään kuin maalta tulleelle nuorelle\nmiehelle, jota on suositeltu hoivailtavakseni hänen saapuessaan\nhakemaan tointa jossakin ministeriössä.\n\n— Totisesti, hyvä Brigaud, tuumi markiisi de Pompadour, — Te olette\nkuin se Tuhannen ja yhden yön prinsessa, joka ei voinut avata suutansa\ntipauttelematta sieltä helmiä.\n\n— No, sovittu siis, herra abbé, vahvisti d'Harmental.\n\n— Jätän sen asian teille ja ilmoitan jo tänään kotonani, että lähden\nkolmen kuukauden matkalle.\n\n— Kaikki on siis kunnossa, sanoi madame du Maine iloissaan. —\nEnsi kertaa olemme nyt selvillä vesillä, chevalier, ja se on teidän\nansiotanne. En unohda sitä.\n\n— Hyvät herrat, virkkoi Malezieux vetäen kellon taskustaan, —\nmuistutan että kello on nyt neljä aamulla ja että kerrassaan\nnäännytämme rakkaan herttuattaremme.\n\n— Te erehdytte, käskynhaltija, vastasi herttuatar; tällaiset yöt\nelähdyttävät, — pitkään aikaan en ole viettänyt näin virkistävää.\n\n— Ruhtinas, virkkoi Laval ottaen ylleen kaapunsa, — teidän on pakko\ntyytyä ajomieheen, jonka tahdotte häädettäväksi, ellette mieluummin aja\nitse tai lähde kävelemään.\n\n— En totisesti, kieltäytyi ruhtinas, — minä uskaltaudun.\nNapolilaisena uskon enteitä. Jos ajatte kumoon, niin se on merkkinä\nsiitä, että meidän pitää pysyä alallamme, mutta turvallisesti perille\npäästessämme on selvää, että voimme marssia eteenpäin.\n\n— Pompadour, te kai viette kotiin herra d'Harmentalin? sanoi\nherttuatar.\n\n— Mielelläni, vastasi markiisi, — emme olleetkaan nähneet toisiamme\npitkään aikaan, ja meillä on paljon puheltavaa keskenämme.\n\n— Enkö saisi hyvästellä henkevää lepakkoani? kysyi d'Harmental. — En\nunohda, että hänen välityksellään pääsin tarjoamaan palvelustani teidän\nkorkeudellenne.\n\n— Delaunay! huusi herttuatar saattaessaan Cellamaren ruhtinasta\nja kreivi de Lavalia ovelle. — Delaunay! Täällä herra chevalier\nd'Harmental väittää sinua suurimmaksi lumoojattareksi, mitä hän on\neläissään nähnyt.\n\n— No, virkkoi hymyhuulin astuessaan salonkiin se, joka sittemmin\nmadame de Staalin[46] nimellä jätti maailmalle niin viehättäviä\nmuistelmia. — Uskotteko nyt ennustuksiani, chevalier?\n\n— Uskon, koska toivon, vastasi chevalier; — mutta tällä hetkellä\ntuntiessani haltiattaren, joka teidät lähetti, ei ihmettelyni aiheena\nenää ole se, mitä minulle puhuitte tulevaisuudesta. Kuinka saatoitte\nolla niin selvillä menneisyydestä ja varsinkin nykyisyydestä?\n\n— Kah, Delaunay, kehotti herttuatar nauraen, — ole hänelle hyvä äläkä\nenää kiusaa häntä, muutoin hän luulisi meitä taikureiksi ja alkaisi\npelätä.\n\n— Eiköhän joku ystävänne, chevalier, virkkoi neiti Delaunay, — eilen\naamulla eronnut teistä Boulogne-metsässä, tullakseen hyvästelemään\nmeitä?\n\n— Valef, Valef! huudahti d'Harmental. — Nyt ymmärrän.\n\n— Kas vain! naljaili rouva de Maine. — Oidipuksen[47] asemassa\nolisitte tuotapikaa joutunut sfinksin kitaan.\n\n— Entä matematiikka? Entä Vergilius? Anatomia? uteli d'Harmental.\n\n— Ettekö tiedä, chevalier, sekaantui puheluun Malezieux, — että me\nnimitämme häntä täällä tiedenaiseksemme, poikkeuksena kuitenkin de\nChaulieu, joka puhuttelee häntä keimailijattarekseen ja veitikakseen,\nmutta pelkästään kuvannolliseen ja runolliseen tapaan?\n\n— Päästimmehän hänet äskettäin lääkärimme Duvernoyn kimppuun, kertoi\nherttuatar, — ja Delaunay voitti hänet anatomiassa!\n\n— Niinpä, lisäsi markiisi de Pompadour tarttuen d'Harmentalin\nkäsivarteen, viedäkseen hänet mukaan, — se kelpo mies ällistyneenä\nväittikin, että hän on se Ranskan tytär, joka parhaiten tuntee\nihmisruumiin.\n\n— Siinäpä ensimmäinen oppinut, jonka kieleltä on sutkaus kirvonnut,\nhuomautti abbé Brigaud kääntäen papereitansa kokoon, — tosin hänen\naavistamattaan sitä itse.\n\nJa hyvästeltyään herttuatarta d'Harmental ja Pompadour poistuivat\nnaureskellen, saattajanaan abbé Brigaud, joka turvautui heihin,\nsäästyäkseen jalkapatikasta.\n\n— No, virkkoi madame du Maine kardinaali de Polignacille, joka\noli Malezieuxin kanssa jäänyt viimeiseksi, — pitääkö teidän\nkorkea-arvoisuutenne yhä salaliittolaisuutta kovin ihmeellisenä asiana?\n\n— Madame, vastasi kardinaali, joka ei käsittänyt, että voitiin nauraa\nhengestään pelattaessa, — kysyn vuorostani teiltä samaa, kun kaikki\nistumme Bastiljissa.\n\nJa hän läksi vuorostaan kelpo kanslerin kanssa, päivitellen huonoa\nonneaan, joka työnsi hänet noin uhkarohkeaan yritykseen.\n\nKatsellessaan hänen jälkeensä ei herttuatar saanut halveksivaa ilmettä\npeitellyksi. Jäätyään sitten kahden kesken neiti Delaunayn kanssa hän\nvirkkoi tälle ilosta säteillen:\n\n— Rakas Marguerite, sammuttakaamme lyhtymme,[48] sillä me lienemme\nvihdoinkin löytäneet miehen.\n\n\n\n\nALBERONI\n\n\nHerätessään d'Harmental luuli nähneensä unta. Tapaukset olivat\nkolmenkymmenenkuuden tunnin kuluessa seuranneet toisiaan niin nopeasti,\nettä hän oli ollut kuin tuulispään riepoiteltavana, suuntaansa\ntietämättä. Vasta nyt hän oli omassa vallassaan ja sai mietiskellä\nentisyyttä ja tulevaisuutta.\n\nJonakin intomielisyyden hetkenä tulee antaneeksi lupauksen, ja\nluodessaan silmäyksen uuteen asemaansa alkaa ensi vaikutelmakseen\npahoitella maltittomuuttaan. Sitten vähitellen tottuu ajattelemaan\nedessä olevia vaaroja, aina mukautuva mielikuvitus siirtää ne pois\nnäkyvistä, esittääkseen niiden sijalla ne kunnianhimoiset pyrkimykset,\njotka voivat toteutua. Piankin sekaantuu joukkoon ylpeys ja tulee\nkäsittäneeksi olevansa äkkiä salainen mahti tässä valtiossa, jossa\neilen oli mitättömyytenä. Halveksivasti kuljetaan niiden ohi,\njotka viettävät tavallista elämää, marssitaan pää pystymmässä,\nkatse ylväämpänä tai tuudittaudutaan haaveisiin, vaivutaan uneen\npilvilinnoissa, ja jonakin aamuna herätään voittajana tai voitettuna,\nkansan kilvillä kannettuna tai hallitukseksi nimitetyn koneen pyörien\nalle ruhjottuna.\n\nSiten oli d'Harmentalin laita. Sillä asianjaksolla, johon hän kuului,\noli vielä liiga[49] horisonttinaan ja Fronde melkein lähimpänä\nedeltäjänään. Tuskin oli ihmisikä kulunut siitä kun Bastiljin kanuunat\nolivat tukeneet suuren Condén kapinaa. Välillä olleen sukupolven\nnäyttämön oli tosin Ludvig XIV täyttänyt kaikkivaltiaalla tahdollaan,\nmutta hän oli nyt poissa, ja pojanpojat luulivat kykenevänsä samalla\nteatterilla ja samoilla laitteilla näyttelemään samaa kappaletta, jota\nisoisät olivat esittäneet.\n\nJa niinpä, d'Harmental tuokion mietiskeltyään näki asiat jälleen\nsamassa valossa kuin edellisenä yönä ja onnitteli itseään siitä, että\noli aivan suoraa päätä ottanut ensimmäisen sijan sellaisten korkeiden\nhenkilöiden kuin Montmorencyjen ja Polignacien keskellä. Sukunsa\nvakinaisen maalla-asumisen perusteella oli häneen periytynyt paljon\nsitä seikkailunhaluista ritarihenkeä, joka oli ollut erityisesti\nmuodissa Ludvig XIII:n aikana ja jota Richelieu ei ollut saanut\ntäydesti tuhotuksi mestauslavoilla eikä Ludvig XIV tukahdetuksi\npalatsinsa odotushuoneissa. Oli jotakin romanttista asettua nuorena\nmiehenä naisen lipun alle, varsinkin kun tämä nainen oli suuren\nCondén pojantytär. Ja pidetäänhän elämästä niin vähän kiinni\nkahdenkymmenenkuuden iässä, että se milloin hyvänsä pannaan alttiiksi\npaljon joutavampien asiain takia kuin sellaisen yrityksen, jonka\njohtoon d'Harmental oli tullut.\n\nHän päättikin ryhtyä heti toteuttamaan lupauksiaan. Hän ei salannut\nitseltään, että hän ei tästä hetkestä alkaen ollut enää oma herransa\nja että Filip V:stä abbé Brigaudiin asti kaikkien salaliittolaisten\nkatseet nyt kohdistuivat häneen. Erittäin tärkeät edut nojautuivat\nhänen tahtoonsa, ja hänen suuremmasta tai vähäisemmästä urheudestaan,\nsuuremmasta tai vähäisemmästä ymmärtäväisyydestään, olivat nyt\njoutumassa riippuvaisiksi kahden valtakunnan kohtalot ja maailman\npolitiikka.\n\nRegentti oli nimittäin tällä hetkellä eurooppalaisen rakennuksen\nkulmakivi, ja Ranska, jolla ei ollut vielä mitään vastapainoa\npohjoisessa, alkoi saada — jollei armeijoilla, niin ainakin\nvaltiotaidolla — sitä vaikutusvaltaa, jota se valitettavasti ei ole\naina säilyttänyt myöhemmin. Maanosan kolmen suurvallan muodostaman\nkolmion keskellä sijaitsevana Ranska käänsi kasvonsa kohti Saksaa ja\nojensi käsivartensa Englantiin ja Espanjaan päin, valmiina kääntymään\nystäväksi tai viholliseksi sille näistä kolmesta valtiosta, joka ei\nkohtelisi sitä arvon mukaisesti. Niiden kahdeksantoista kuukauden\naikana, jotka Orleansin herttua oli pitänyt valtaa käsissään, Ranska\noli omaksunut levollisen voiman asenteen, joka ei ollut sille koskaan\nennen onnistunut, Ludvig XIV:nkään hallitessa.\n\nTämä perustui siihen ristiriitaan, joka johtui Oranian Wilhelmin\nHollannissa ja Filip V:n nousemisesta Espanjan valtaistuimelle.\nVanhastaan vihaten Hollannin käskynhaltijaa, joka oli hylännyt hänen\ntyttärensä, Ludvig XIV oli horjumattomasti kannattanut Jaakko II:n\npyrkimystä päästä takaisin valtaan, kuten sittemmin chevalier S:t\nGeorgen.[50] Samoin oli hän Filipin kanssa tehdylle sukusopimukselle\nuskollisena kiihkeästi kannatellut väellä ja rahalla pojanpoikaansa\nkeisarin joukkoja vastaan, ja herkeämättömästi heiketen tästä\nkaksinaisesta sodasta, joka hänelle oli maksanut ylettömästi kultaa ja\nverta. Tällöin hän oli nähnyt pakolliseksi taipua kuuluisaan Utrechtin\nrauhaan, joka tuotti hänelle suunnatonta häpeää.\n\nMutta vanhan kuninkaan kuollessa oli kaikki muuttunut, ja regentti\noli omaksunut ei ainoastaan uuden, vaan vastakkaisenkin suunnan.\nUtrechtin rauha ei ollut muuta kuin aselepo, joka lakkaisi heti kun\nEnglannin ja Hollannin politiikka eivät tavoittaisi samoja etuja\nkuin Ranskan. Sen tähden regentti oli ensiksi ojentanut kätensä\nYrjö I:lle, ja Haagissa oli vahvistettu helmikuun 4. p:nä 1717\nkolmiliiton sopimus, allekirjoittajinaan Ranskan puolesta abbé Dubois,\nEnglannin valtuutettuna kenraali Cadogan ja Hollannin edustajana\nsuurpensionääri[51] Heinsius. Se oli suuri askel Euroopan rauhan\nturvaamiseksi, mutta ei ratkaiseva. Itävallan ja Espanjan edut pysyivät\nyhä jännitystilassa. Kaarle VI ei vielä tunnustanut Filip V:tä Espanjan\nkuninkaaksi eikä tämä puolestaan ollut luopunut oikeuksistaan niihin\nespanjalaisen monarkian maakuntiin, jotka Utrechtin rauhansopimus oli\nFilipin valtaistuimen vahingoksi luovuttanut keisarille.\n\nSiitä asti oli regentillä vallitsevana aatteena saada ystävällisillä\nneuvotteluilla Kaarle VI tunnustamaan Filipin kuninkuus ja pakottaa\nvaikkapa voimakeinoilla Filip V jättämään keisarille siirtyneiden\nalueiden takaisinvaatiminen.\n\nJuuri tässä tarkoituksessa oli Dubois parhaillaan Lontoossa, ajaen\nneliliiton hanketta vielä innokkaammin kuin aikaisemmin Haagin\nsopimuksen.\n\nTämä neliliitto yhdistäisi yhdeksi Ranskan ja Englannin, Hollannin ja\nkeisarikunnan edut, tehden voimattomiksi minkä hyvänsä muun valtion\npyyteet, mikäli nämä neljä valtaa eivät niitä hyväksyisi. Ainoastaan\nsitä pelkäsikin Filip V tai oikeammin kardinaali Alberoni, sillä kunhan\nFilipillä oli vaimo ja rukousjakkara, ei hän juuri välittänyt siitä,\nmitä tapahtui hänen kamarinsa ja kappelinsa ulkopuolella.\n\nMutta toisin Alberoni. Siinä oli tuollainen ihmeellinen ura,\njollaisia kansat kaikkina aikoina yhä uudestaan hämmästellen näkevät\nvaltaistuinten ympärillä luotavan. Hän oli niitä kohtalon oikkuja,\njoita sattuma nostattaa ja lyö alas.\n\nOlisi kiintoisaa historian näkökulmasta käsitellä pienestä syystä\njohtuneita suuria seurauksia kreikkalaisajalta meidän päiviimme asti.\n\nRakastuminen Helenaan tuotti Troijan sodan ja muutti Kreikan vaiheet.\nLucretian raiskaus karkoitti Tarquiniukset Roomasta. Loukattu aviomies\njohti Brennuksen gallit Capitoliumille. Cavan[52] sydämistynyt\nisä toimitti maurit Espanjaan. Nuoren hurjapään kirjoittama huono\npilailu vanhan dogin istuimesta oli vähällä suistaa kumoon Venetsian.\nDearbhorgilin karkaaminen MacMurchadin kanssa aiheutti Irlannin\norjuuden. Cromwellille annettu määräys astua pois laivasta, jossa\nhän oli lähtemäisillään Amerikkaan, sai tuloksekseen Kaarle I:n\nmestauksen ja Stuartien kukistumisen. Ludvig XIV:n ja Louvoisin[53]\nkesken syntyi riitaa eräästä Trianonin[54] ikkunasta, ja siitä seurasi\nHollannin sota. Mistress Marshamin puvulle läikähtänyt vesilasillinen\nriisti Marlboroughin herttualta[55] päällikkyyden ja pelasti\nUtrechtin rauhanteolla Ranskan. Ja Eurooppa oli joutua tulen ja veren\nvaltaan syystä, että herra de Vendôme[56] vastaanotti Parman piispan\ntarpeillaan istuen.\n\nSellainen oli ollut Alberonin uran alku.\n\nAlberoni oli syntynyt puutarhurin majassa. Lapsuudessaan hän toimi\nkellonsoittajana, nuorena miehenä vaihtoi palttinamekkonsa lipereihin.\nLuonteeltaan hän oli hilpeä vekkuli. Parman herttua kuuli eräänä aamuna\nhänen nauravan niin makeasti, että herttua-parka — joka ei nauranut\njoka päivä — tahtoi tietää, mikä häntä noin hauskutti, ja käski kutsua\nhänet luokseen. Alberoni kertoi hänelle jonkin hullunkurisen jutun;\nnauru sai valtaansa hänen korkeutensakin, ja huomaten, että oli hyvä\nsaada joskus nauraa, herttua otti hänet saattueeseensa. Vähitellen\nherttua huvittuneena hänen tarinoistaan havaitsi pilailijallaan\nolevan henkevyyttä ja oivalsi, että sitä ominaisuutta saattoi koettaa\nvakavissakin tehtävissä. Tässä vaiheessa palasi Parman piispa-poloinen\nkotiin peräti karvaalla mielellä ranskalaisen armeijanpäällikön\nosoittamasta huomaavaisuuden puutteesta. Tämä lähetin närkkäys saattoi\nvaarantaa tärkeitä etuja, joista hänen korkeudellaan oli keskusteltavaa\nRanskan kanssa. Hänen korkeutensa piti Alberonia juuri oikeana miehenä,\njoka ei tuntisi nöyryytystä mistään, ja lähetti pastorin saattamaan\nloppuun neuvottelun.\n\nHerra de Vendôme, joka ei ollut sukoillut piispalle, ei pastoristakaan\nliikoja piitannut, vaan vastaanotti hänen korkeutensa toisen\nlähetin samalla tavoin kuin ensimmäisenkin. Mutta edeltäjänsä\nesimerkkiä seuraamatta Alberoni lasketteli juuri puhuttelijansa\nerikoistoimituksesta niin lystikkäitä sutkauksia ja niin kummallisia\nkehaisuja, että asia tuli päätökseen sillä istumalla ja hän sai\nherttualleen selostaa kaiken järjestyneeksi hänen korkeutensa\ntoiveitten mukaisesti. Siinä syy, miksi herttua käytti häntä toiseenkin\nasiaan. Tällä kertaa herra de Vendôme oli istuutumassa pöytään.\nPolitiikkaan puuttumatta Alberoni tällöin pyysi saada omasta takaa\ntarjota hänen maistettavakseen kaksi ruokalajia, pistäytyi keittiöön\nja palasi pian tuoden toisessa kädessään juustokeittoa ja toisessa\nmakaronilajitelman. Herra de Vendôme huomasi keiton niin herkulliseksi,\nettä vaati Alberonin pöytäkumppanikseen. Jälkiruokaan tultaessa\nitalialainen lähetti kävi käsiksi asiaansa käyttäen hyväkseen\nmielialaa, johon päivällinen oli saattanut sotapäällikön. Hänen\nkorkeutensa oli ihmeissään; nerokkaimmatkaan hänen käyttämänsä miehet\neivät olleet menestyneet yhtä luontevasti.\n\nAlberoni oli varonut luovuttamasta keittotaitonsa salaisuuksia.\nNiinpä nyt herra de Vendôme vuorostaan tiedustikin Parman herttualta,\neikö tällä ollut vielä jotakin sovitettavaa hänen kanssaan. Hänen\nkorkeutensa ei huomannut vaikeaksi keksiä kolmatta lähetystehtävää\nja toimitti Alberonin taaskin matkalle. Tämän onnistui saada\nhallitsijansa siihen uskoon, että hänen hyödyllisin paikkansa oli herra\nde Vendômen luona, ja johtaa kenraali varmuuteen, että oli mahdoton\nelää ilman juustokeittoa ja makaroneja. Seurauksena oli, että herra\nde Vendôme kiinnitti hänet palvelukseensa ja lopulta teki hänestä\nyksityissihteerin.\n\nSiihen aikaan herra de Vendôme siirtyi Espanjan taisteluihin. Alberoni\nryhtyi siellä väleihin madame des Ursinsin[57] kanssa, ja kun\nherra de Vendôme 1712 kuoli Tignarosissa, antoi ruhtinatar hänelle\npalveluksessaan saman toimen kuin hänellä oli ollut edellisessäkin\npaikassaan; mutta sekin oli silti yhä nousua. Eikä Alberoni ollut\nItaliasta lähdettyään laisinkaan lakannut kehittämästä lahjojaan.\n\nRuhtinatar alkoi jo olla vanha, ja se oli Filip V:n silmissä\nanteeksiantamaton vika. Niinpä ylikamarirouva päätti Savoijin\nMarian kuoltua etsiä tämän seuraajaksi nuorta naista, jonka\nvälityksellä hän voisi edelleen hallita kuningasta. Alberoni\nehdotti ruhtinattarelle entisen herransa tytärtä, kuvaili hänet\nluonteettomaksi ja tahdottomaksi lapseksi, joka ei milloinkaan vaatisi\nmuuta kuninkaallisuutta kuin nimellistä. Ylikamarirouvaan tehosi tämä\nvakuutus, naimaliitto päätettiin, ja nuori prinsessa lähti Italiasta\nuuteen kotimaahansa.\n\nHänen ensimmäisenä vallankäyttönään oli vangituttaa ruhtinatar des\nUrsins, joka oli tullut hänen eteensä hovipuvussa, ja kuljetuttaa\nhänet siinä asussa, ilman vaippaa, avorintaisena, kahdentoista asteen\npakkasessa — vaunuissa, jonka ikkunan muuan vartija oli kyynärpäällään\nsurvaissut säpäleiksi — ensin Burgosiin ja sieltä Ranskaan, jonne\nhän saapui nähtyään pakolliseksi lainata viisikymmentä pistolia[58]\npalvelijoiltaan. Hänen ajomieheltään paleltui käsivarsi, niin että se\noli katkaistava.\n\nTullessaan ensimmäisestä kohtauksestaan Parman Elisabetin kanssa\nkuningas ilmoitti Alberonille, että tämä oli pääministeri.\n\nSiitä päivästä oli entinen kellonsoittaja saanut nojautua nuoreen\nkuningattareen, joka oli hänelle velkaa kaikesta, ja pitänyt Filipiä\ntäydellisesti vallassaan.\n\nAlberoni oli yhä pidättänyt kuningasta tunnustamasta Utrechtin\nrauhansopimusta, ja hän haaveili nyt seuraavaan tapaan. Jos salaliitto\nmenestyisi, jos d'Harmentalin onnistuisi riistää haltuunsa Orleansin\nherttua ja tuoda hänet Toledon linnaan tai Saragossan linnoitukseen,\nniin Alberoni tunnustaisi regentiksi Mainen herttuan, erottaisi Ranskan\nneliliitosta, lähettäisi chevalier de S:t Georgen laivastolla Englannin\nrannikolle, toimittaisi Preussin, Ruotsin ja Venäjän — näiden kanssa\nsolmitun liittosopimuksen nojalla — Hollannin kimppuun. Espanja\nkäyttäisi sitä kamppailua Napolin ja Sisilian takaisinvalloittamiseen\nja turvaisi kuninkaansa toiselle pojalle Toskanan suurhettuakunnan,\njoka oli jäämässä valtiattomaksi di' Medici-suvun sammuessa.[59]\nSitten hän liittäisi katoliset Alankomaat Ranskaan, antaisi Savojin\nherttuoille Sardinian, paaville Commachion, Venetsialle Mantuan,\nasettuisi etelän suuren liiton johtavaksi sieluksi pohjoista yhtymää\nvastaan, ja jos Ludvig XV kuolisi, kruunaisi Filip V:n puolen maailman\nkuninkaaksi.\n\nOn myönnettävä, että se oli makaronien valmistajalle suurisuuntainen\nyritys.[60]\n\n\n\n\nPASHA\n\n\nKaikki tämä oli kaksikymmentäkuusivuotiaan nuoren miehen käsissä, joten\nei ole ihmeteltävää, että hän ensimmältä hieman säikkyi vastuunsa\npainoa. Hänen parhaillaan tuumiskellessaan saapui abbé Brigaud. Tämä\noli jo ryhtynyt chevalierin tulevan asunnon hankkimiseen ja löytänyt\nhänelle Rue du Temps-Perdun numero 5:stä — Rue du Gros-Chenetin ja\nMontmartre-kadun välisestä korttelista — pienen, kalustetun huoneen,\njoka soveltui köyhälle nuorelle miehelle hänen tullessaan maalta\nPariisiin uraansa luomaan. Lisäksi hän toi Cellamaren ruhtinaalta\nkaksituhatta pistolia. D'Harmental tahtoi kieltäytyä vastaanottamasta\nsummaa, sillä hänestä tuntui siltä kuin hän ei sitten enää toimisi\nomantuntonsa mukaan tai vakaumuksensa kannustamana, vaan antautuisi\npuolueen palkkalaiseksi. Mutta abbé Brigaud sai hänet käsittämään,\nettä tuollaisessa yrityksessä piti taltuttaa herkkätuntoisuuttaan ja\nmaksaa apureilleen ja että sitä paitsi, jos kaappaus onnistuisi, hänen\ntäytyisi heti matkata Espanjaan raivaten tiensä kenties kullan voimalla.\n\nBrigaud vei mukanaan chevalierilta täyden puvun, ostaakseen hänelle\nmitan mukaisen asun ja yksinkertaisen, niin kuin oli soveliasta\nnuorelle miehelle, joka pyrki virkailijaksi ministeriöön. Abbé oli\ntarkka mies.\n\nNiinpä d'Harmental vietti lopun päivää valmistellen uskottelemaansa\nmatkaa eikä ikävien yhteensattumien varalta jättänyt ainoatakaan\nkirjettä, josta olisi voinut koitua kiusaa jollekulle ystävälle. Yöllä\nhän sitten suuntasi askeleensa Saint-Honoré-katua kohti, missä toivoi\nNormandiattarelta saavansa tietoja kapteeni Roquefinettestä.\n\nHän oli yritykseensä tarvittavasta apulaisesta puhuttaessa heti\najatellut tuota miestä, johon sattuma oli hänet tutustuttanut ja\njoka oli hänen sekundanttinaan antanut näytteen miehuullisuudestaan.\nChevalier oli ensi silmäyksellä tuntenut hänet keskiajan kondottierien\njäännöstä edustavaksi seikkailijaksi, joka aina on valmiina\nkunnollisesta maksusta myymään nahkansa kenelle hyvänsä, ja jotka\nluovuttavat yksilöiden palvelukseen miekkansa, kun se on käynyt\nvaltiolle hyödyttömäksi. Tuollaisella miehellä täytyi olla hämäriä ja\nsalaperäisiä suhteita nimettömiin henkilöihin, jollaisia aina esiintyy\nsalavehkeiden työvoimana, koneina, jotka pannaan käyntiin niiden\nitsensä tietämättä. Työn epäonnistuttua tai onnistuessa he hajaantuvat\njättäen kohun siitä pauhaamaan päänsä päälle ja häviävät hämmästyttävän\njäljettömästi väestön pohjamutaan niin kuin haamut näytelmässä vajoavat\nhyvinjärjestetyn lavastuksen salaluukuista.\n\nKapteeni Roquefinette oli siis välttämätön chevalierin hankkeille.\nKoska salaliittolaisuus synnyttää taikauskoa, d'Harmental alkoi\najatella, että itse Jumala oli sen miehen johdattanut hänen eteensä.\n\nOlematta kantavieras, chevalier tunsi La Fillonin. Siihen aikaan oli\nmuodissa pistäytyä ainakin muutaman kerran juomassa itsensä humalaan\ntuon naisen luona, milloin sinne ei menty muulla asialla. Niinpä ei\nd'Harmental ollutkaan hänelle \"poju\", kuten hän vakinaista piiriään\nnimitteli, tai \"kuoma\", jonka hän oli varannut puhuttelusanakseen abbé\nDuboisille. Hän oli siellä aivan yksinkertaisesti herra chevalier,\nmikä arvonannon osoitus olisi pahoin nöyryyttänyt suurinta osaa hänen\nikätovereitaan. La Fillon kummeksui siis suuresti, kun d'Harmental\ntiedusteli saatuaan hänet kutsutuksi esiin voisiko hän puhutella sitä\nhänen täyshoitolaistaan, joka tunnettiin Normandiattaren nimellä.\n\n— Voi hyväinen aika, herra chevalier, hän pahoitteli, — on\ntodellakin ikävää, että piti näin sattua teille, jonka olisin kovasti\nhalunnut kiinnittää taloon, mutta Normandiatar on parhaillaan varattu\nhuomisiltaan asti.\n\n— Hitto, onpas se sopimatonta, sanoi chevalier.\n\n— No, ei nyt sopimatontakaan, selitti La Fillon, — vaan sen sai\noikukseen vanha ystävä, jota palvelemaan minä olen aina harras.\n\n— Silloin kun hänellä on rahaa, tietenkin.\n\n— Kas siinä te erehdytte. Minä myönnän hänelle luottoa määräsummaan\nasti. Minkä sille mahtaa. Se on kyllä heikkous, mutta pitää sentään\nolla kiitollinen. Hän se minut toimitti suureen elämään, sillä vaikka\nnyt näette minut tässä Pariisin kaikkein parhainta vastaanottaneena\nherra regentistä alkaen, olen kuitenkin köyhän kantotuoli-miehen tytär.\nMinä en ole niin kuin osa noista komeista herttuattaristanne, jotka\nkieltävät alkuperänsä, ja niin kuin kolme neljättäosaa herttuoistanne\nja pääreistänne, jotka teettävät itselleen sukutauluja. Ei, mitä olen,\nse perustuu ansiokkuuteeni, ja olen siitä ylpeä.\n\n— Sanotte siis, virkkoi chevalier, joka siinä mielentilassaan ei ollut\nutelias kuulemaan La Fillonin historiaa, — että Normandiatar on täällä\nhuomenna illalla?\n\n— On nytkin, herra chevalier, on nytkin. Mutta, niin kuin sanoin, hän\non hauskuttelemassa vanhaa kapteenikarhuani.\n\n— Mutta niin ollen, hyvä presidentitär (tämä nimitys suotiin\ntoisinaan La Fillonille sen jälkeen kun hänen ja samannimisen\nhovioikeudenpresidentin puolison kesken oli sattunut muuan vaihdos),\nsattuisiko teidän kapteeninne olemaankin myös minun kapteenini?\n\n— Mikä se kapteeni on nimeltään?\n\n— Roquefinette.\n\n— Sama mies!\n\n— Onko hän täällä?\n\n— On oikein.\n\n— No, juuri hänelle minulla on asiaa, ja kyselin Normandiatarta\nainoastaan saadakseni tietää kapteenin osoitteen.\n\n— No, sittenhän kaikki on hyvin, virkkoi presidentitär.\n\n— Käykäähän siis ystävällisesti kutsumassa kapteenia.\n\n— Oh, hän ei tule alas, vaikka itse regentti haluaisi häntä puhutella.\nJos tahdotte häntä tavata, niin on mentävä yläkertaan.\n\n— Ja minne siellä?\n\n— Huoneeseen numero kaksi, samaan, jossa toissa iltana aterioitte\nparoni de Valefin kanssa. Katsokaas, kun hän on rahoissaan, ei mikään\nole hänelle liian hyvää. Hänellä on kuninkaan sydän, vaikka onkin\njäänyt kapteeniksi.\n\n— Yhä parempaa, virkkoi d'Harmental noustessaan portaita, sen\nvastoinkäymisen muiston, joka hänelle oli tuossa huoneessa sattunut,\nkykenemättä kääntämään hänen ajatuksiaan niiden uudelta tolalta. —\nKuninkaan sydän, hyvä presidentitär! Sitä minä juuri tarvitsen.\n\nJos d'Harmental ei olisi huonetta tuntenutkaan, ei hän kuitenkaan olisi\nvoinut erehtyä, sillä ensimmäiseen aulaan tullessaan hän kuuli kelpo\nkapteenin äänen.\n\n— Kas nyt, pikku sydänkäpyset, raikui ääni. — Kolmas ja viimeinen\nsäkeistö, ja sitten yhdessä kertosäe. — Hän aloitti komealla bassolla:\n\n    Avuksi käy, Pyhä Rochus suuri,\n    kuule, kun kansasi kutsuu juuri\n    sinua, sortuen vaaraan, vaivaan,\n    ellet sä käännytä ruoskaa taivaan;\n    viljamme lakoaa, rutto kulkee,\n    joka mies piankin jo silmät sulkee,\n    avuksi tänne jo kiireesti ennätä,\n    kunhan et mukanas koiraasi lennätä.[61]\n\nNeljä tai viisi naisääntä kertasi kuorona.\n\n    Avuksi tänne jo kiireesti ennätä,\n    kunhan et koiraasi mukanas lennätä.\n\n— Se kävi paremmin, kiitti kapteeni. — Se kävi paremmin. Nyt\nsiirtykäämme Malplaquetin taisteluun.\n\n— Hoh, e-ei, intti muuan ääni. — Taistelustanne — olen saanut\nkylliksi.\n\n— Mitä, olet saanut kylliksi taistelustani! Taistelusta, jossa minä\nolen ollut mukana omassa persoonassani, saamari!\n\n— Viis minä siitä! Minä pidän enemmän jostakin romanssista kuin\nkaikista ilkeistä sotalauluistanne ja niiden syntisistä sadatuksista!\nJa hän alkoi laulaa:\n\n    Linval kaunokaistaan\n    ei voinut unhoittaa...\n\n— Hiljaa! komensi kapteeni. — Enkö minä olekaan täällä enää herrana?\nNiin kauan kuin minulla on rahaa, tahdon saada huvini omalla tavallani.\nViimeisen kolikon mentyä on asia toisin. Kujertakaa minulle silloin\nruikutuksianne, eikä minulla ole mitään sanottavaa.\n\nTuntui siltä, että kapteenin seuralaiset eivät katsoneet sukupuolensa\narvon mukaiseksi hyväksyä sokeasti tuollaista vaatimusta, sillä\nhuoneessa nousi sellainen häly, että d'Harmental näki otolliseksi\nkeskeyttää kiistan. Hän koputti oveen.\n\n— Avatkaa vain ovi, huusi kapteeni.\n\nVastoin kaikkea todennäköisyyttä ei avainta ollutkaan kierretty\nlukossa. D'Harmental noudatti pikku Punahilkalle annetun kehotuksen\nsanamuodossa saamaansa ohjetta ja oven avattuaan näki edessään\nkapteenin, joka loikoi runsaan päivällisen jäännösten joukossa matolla,\nnojautuen pieluksiin, naisen yönuttu hartioillaan, suuri piippu suussa\nja ruokaliina kierrettynä pään ympäri turbaaniksi. Hänen ympärillään\noli muutamia naisia. Syrjemmällä oli nojatuolissa hänen pukunsa, josta\npisti silmään uusi olkaruusuke, uuden kalunan saanut hattu ja tuo\nmainio miekka, jota Ravanne oli leikillä johtunut vertaamaan äitinsä\nisoimpaan paistinvartaaseen.\n\n— Kah, tekö, chevalier! huudahti kapteeni. — Tapaatte minut kuin\nherra de Bonnevalin, seraljissani ja odaliskieni keskellä. Ettekö tunne\nherra de Bonnevalia, hyvät neidit? Se on muuan ystäviini kuulunut\nkolmikokkinen pasha, joka ei sietänyt romansseja sen paremmin kuin\nminäkään, mutta ymmärsi hoidella elämänsä hyvin. Jumala minulle suokoon\nsamanlaisen uran kuin hänelle, en muuta pyydä.[62]\n\n— Niin, minä, kapteeni, sanoi d'Harmental, näkemänsä eriskummallisen\nkuvaelman edessä kykenemättä pidättämään nauruaan. — Huomaan, että te\nette ollut antanut minulle väärää osoitetta ja kiitän teitä sananne\npitämisestä.\n\n— Tervetuloa, chevalier, toivotti kapteeni. — Hyvät neidit, pyydän\nteitä palvelemaan ystävääni kaikin puolin niin kuin kohtelette minua ja\nlaulamaan hänelle mitä lauluja hän haluaa. Istuutukaahan, chevalier, ja\nsyökää ja juokaa kuin olisitte kotonanne, sillä teidän hevostannehan me\njuomme ja syömme. Elukka-parasta on runsaasti puolet jo mennyttä, mutta\njäännöksetkin kelpaavat.\n\n— Kiitos, kapteeni. Olen jo ollut päivällisellä, ja minulla on vain\nsana lausuttavaa teille, jos sallitte.\n\n— En, piru vieköön sallikaan, kielsi kapteeni, — paitsi jos taas on\ntapeltava — se kyllä käy kaiken edellä! Jos kohtaukseen minut tahdotte\nviedä, niin hyvä on? Annapas siitä säiläni, Normandiatar!\n\n— Ei, kapteeni, minulla on liikeasia.\n\n— Vai niin! Sitten toivotan teille vain kaikesta sydämestäni hyvää\nyötä, chevalier! Olen enemmän tyranni kuin Theban tai Korinton tyranni,\nArkhias, Pelopids, Leonidas tai mikä Olibriuksen kiho se olikaan, joka\nsiirsi liikeasiat huomispäivään. Minulla on rahaa huomenna illalla.\nYlihuomenna aamulla voin siis haastella vakavista asioista.\n\n— Mutta voinko näin ollen luottaa siihen, että tapaamme silloin,\nkapteeni? kysyi d'Harmental.\n\n— Elämässä ja kuolemassa, chevalier!\n\n— Minäkin luulen, että lykkäys on viisaampaa.\n\n— Ylettömän viisasta, vahvisti kapteeni. — Sytytä piippusi, Athenais.\nKaada minulle jotakin juotavaa, Normandiatar.\n\n— Ylihuomiseen siis.\n\n— Ylihuomiseen. Mutta mistä löydän teidät?\n\n— Kuunnelkaa, vastasi d'Harmental niin hiljaa, että sivulliset\neivät erottaneet hänen sanojaan. — Kävelkää kymmenestä yhteentoista\naamupäivällä Rue du Temps-Perdun toista laitaa ja tähystäkää silloin\ntällöin ilmaan. Saatte kutsun jostakin, ja nousette sitten erään luo,\njonka tunnette. Hyvä aamiainen odottaa teitä.\n\n— Sovittu, chevalier, kymmenestä yhteentoista aamupäivällä.\nSuokaa anteeksi, etten johdata teitä katuovelle, mutta se ei ole\nturkkilaisten tapana.\n\nChevalier ilmaisi kädenviittauksella, että hän ei välittänyt siitä\nmuodollisuudesta, ja suljettuaan oven takanaan hän alkoi laskeutua\nportaita. Hän ei ollut ehtinyt vielä neljännelle askelmalle, kun kuuli\näskeisessä mieliteossa pysyneen kapteenin alkavan täyttä kurkkua\nvedellä tuota kuuluisaa laulua Malplaquetin rakuunoista, joka sai\nkenties yhtä paljon verta vuotamaan kaksintaisteluissa kuin oli\ntaistelukentällekin valunut.\n\n\n\n\nULLAKKOKAMARI\n\n\nSeuraavana päivänä abbé Brigaud saapui chevalierin luo samaan aikaan\nkuin eilenkin. Siinä oli erinomaisen säntillinen mies. Hän toi kolme\nchevalierille perin hyödyllistä tarviketta: puvun, passin ja Cellamaren\nruhtinaan poliisiraportin siitä, mitä herra regentin piti tehdä tänä\nmaaliskuun 24 päivänä 1718.\n\nVaatekappaleet olivat yksinkertaiset kuten pitikin olla hyvän\nporvarisperheen pojalla, joka oli tullut tavoittamaan uraa Pariisista.\nChevalier koetteli niitä, ja kaikessa vaatimattomuudessaan ne pukivat\nhäntä oivallisesti, hänen edullisen ulkomuotonsakin ansiosta. Abbé\nBrigaud pudisteli päätään. Hän olisi mieluummin suonut, että chevalier\nei olisi ollut niin pulska, mutta se vastus ei ollut voitettavissa,\njoten siihen piti tyytyä.\n\nPassi oli kirjoitettu señor Diegon nimeen, ja siitä selvisi, että\ntällä jalosyntyisen Oropesa-suvun isännöitsijällä oli tehtävänä viedä\ntakaisin Espanjaan muuan avioton ja mielenvikainen suvun jäsen, jonka\nmieleenlyöttymänä oli luulla olevansa Ranskan regentti. Tämä varokeino,\nkuten näkyy, otti lukuun, että Orleansin herttua saattoi vaunujensa\nsisältä saada huutojaan kuuluviin. Ja kun passi muutenkin oli täysin\nkunnossa, Cellamaren ruhtinaan allekirjoittama ja poliisipäällikkö\nVoyer d'Argensonin varmentama ei ollut mitään aihetta pelätä, että\nregentti kerran vaunuihin saatuna ei matkustaisi hyvällä vauhdilla\nPamplonaan, missä kaikki olisi suoritettuna. Messier Voyer d'Argensonin\nnimikirjoituskin oli jäljitelty niin todenmukaiseksi, että siitä oli\nannettava mitä parhaat kiitokset ruhtinaan kirjureille.\n\nRaportti taasen oli selvyyden ja täsmällisyyden mestarinäyte.\nTiedonanto oli päivätty kello kaksi aamulla.\n\n— Tänään regentti nousee myöhään: hän on illastanut pikkuhuoneissa.\nMadame d'Averne oli saapuvilla ensimmäistä kertaa, Madame de Parabèren\nsijasta. Toiset naiset olivat herttuatar de Falaris ja Saleri,\nMadamen[63] seurueesta. Miehet olivat markiisi de Broglie, kreivi\nde Nocé, markiisi de Canillac, herttua de Brancas ja chevalier de\nSimiane. Markiisi de Lafare ja herra de Fargy eivät päässeet tulemaan\npahoinvoinnin takia.\n\nPuolelta päivin pidetään valtioneuvoston kokous. Regentti\nilmoittaa tällöin Mainen herttualle, prinssi de Contille,\nherttua de Saint-Simonille, herttua de Guichelle jne. sen\nneliliittosopimus-luonnoksen, jonka hänelle on lähettänyt abbé Dubois\nilmoittaen palaavansa kolmen tai neljän päivän kuluttua.\n\nMuu päiväohjelma omistetaan kokonaan perheseurustelulle. Toissapäivänä\nherra regentti naitti tyttärensä, joka hänellä on Desmaretsista ja\njoka on saanut kasvatuksensa Saint-Denisin nunnaluostarissa. Nuori\npari tulee päivälliselle Palais-Royaliin, ja sen jälkeen herra\nregentti vie heidät Oopperaan, Baijerin prinsessan Charlotten aitioon.\nDesmaretsille, joka ei ole tavannut tytärtään kuuteen vuoteen, on\nilmoitettu, että hän voi tulla teatteriin, jos tahtoo nähdä hänet.\n\nMadame d'Averneen mieltyneenäkin herra regentti yhä lähentelee\nmarkiisitar de Sabrania. Markiisitar pitää vielä ylpeytenään\nuskollisuutta, ei miestään, vaan herttua de Richelieutä kohtaan.\nEdistääkseen hankkeitaan on herra regentti eilen nimittänyt markiisin\nhovimestarikseen.\n\n— Tuon pitänee olla hyvin hoidettu työ, virkkoi abbé Brigaud, kun\nchevalier oli päässyt loppuun.\n\n— On totisesti, hyvä abbé, vahvisti d'Harmental, — mutta jos\nregentti ei vastedes anna meille parempia tilaisuuksia yrityksemme\ntoimeenpanemiseksi, ei minun ole helppo saatella häntä Espanjaan.\n\n— Kärsivällisyyttä, kärsivällisyyttä! sanoi Brigaud. — Kaikella on\naikansa. Jos regentti tarjoaisikin meille tilaisuuden tänään, ette te\nluultavasti kykenisi sitä käyttämäänkään.\n\n— En kyllä, olette oikeassa.\n\n— Näette siis, että mitä Jumala tekee, se on hyvin tehty. Jumala\njättää meille tämän päivän muuhun, — käyttäkäämme sitä muuttoon.\n\nSe ei ollut pitkällinen eikä vaikea. D'Harmental otti käteisvaransa,\nmuutamia kirjoja, mytyn, jossa oli hänen pukunsa, nousi vaunuihinsa ja\nkäski ajaa abbén luokse. Sieltä hän palautti vaunut, sanoen lähtevänsä\nillalla maalle ja viipyvänsä pari viikkoa, sillä aikaa ei tarvinnut\nolla hänestä huolissaan. Sitten vaihdettuaan hienon asunsa siihen,\njoka vastasi hänen uutta osaansa, hän abbé Brigaudin saattamana lähti\nottamaan haltuunsa uuden asuntonsa.\n\nRue du Temps-Perdun — nykyisen Saint-Joseph-kadun — numero viidessä\nsijaitsi huone ja makuukomero neljännessä kerroksessa tai oikeammin\nullakkokerroksessa. Talon omistajatar oli abbé Brigaudin tuttavia, ja\nhänen suosituksensa perusteella olikin maalaisnuorukaiselle kustannettu\nyhtä ja toista ylimääräisesti. Siellä oli nyt häikäisevän valkoiset\nikkunaverhot, lakanat hienointa pellavakudosta ja kirjastonkin alku\nlaudakkoineen, joten hän heti ensi silmäyksellä näki tulevansa\ntäällä kyllä siedettävästi toimeen, vaikka täällä ei ollutkaan samaa\nmukavuutta kuin hänen asunnossaan Richelieu-kadun varrella.\n\nRouva Denis — abbén ystävätär — odotteli tulevaa vuokralaistaan,\nsuodakseen tälle kunnian saada hänet saattajakseen kamariinsa. Hän kehui\nnuorelle miehelle asunnon kaikkia hyviä puolia, vakuutti hänelle, että\nsitä ei olisi voinut antaa kaksinkertaisestakaan maksusta, jolleivät\najat olisi olleet niin huonot, ja että hänen talonsa oli saanut\nerikoisen hyvän maineen, lupasi hänelle, että hänen työskentelyään ei\nhäiritsisi melu, kun katu oli liian kaita kaksien ajopelien mahtumiseen\nrinnatusten, joten ajomiehet hyvin harvoin poikkesivatkaan kujaan. —\nTähän kaikkeen chevalier vastaili niin sävyisästi, että rouva Denis\nlaskeuduttuaan alakertaan, jossa hän itse asui, kehotti ovenvartijaa\nja tämän vaimoa osoittamaan mitä suurinta huomaavaisuutta hänen uutta\nasukastaan kohtaan.\n\nVaikka tämä nuori mies ulkomuotonsa puolesta varmastikin veti vertoja\nhovin ylväimmillekin herroille, ei hänellä rouvan silmissä suinkaan\nnäyttänyt olevan etenkään naisia kohtaan sellaista häikäilemätöntä\nrohkeatapaisuutta, jota sen ajan keikarinuorukaiset katsoivat asiakseen\nyritellä. Tosin abbé Brigaud olikin suojattinsa vanhempien nimessä\nsuorittanut neljännesvuoden maksun etukäteen.\n\nTuokion kuluttua abbé vuorostaan tuli alas rouva Denisin puheille\ntäydentämään selittelyään nuoren holhottinsa suhteen, joka ei ottaisi\nvastaan kerrassaan ketään muuta kuin hänet ja isänsä vanhan ystävän.\nTämän jälkimmäinen oli leirielämässä saaduista, hieman jyrkistä\nomituisuuksistaan huolimatta perin arvossapidettävä herra. D'Harmental\noli pitänyt tarpeellisena ryhtyä tähän varokeinoon, jotta kapteenin\nilmestyminen ei liiaksi säikyttäisi kelpo rouva Denisiä, jos tämä\nosuisi kohtaamaan hänet.\n\nYksin jäätyään chevalier, joka jo oli tarkastellut huoneensa,\npäätti ajan kuluksi katsoa ympäristöä. Hän avasi ikkunansa ja alkoi\ntutkistella katukuvan kaikkia yksityispiirteitä.\n\nEnsiksikin hän saattoi todentaa rouva Denisin huomautuksen kadun\nkäyttämisestä liikenteessä. Leveyttä oli tuskin kymmenestä\nkahteentoista jalkaan, ja näin korkealta katsellen se näytti vielä\nkapeammalta. Tämä ahtaus, joka varmaankin olisi toiselle vuokralaiselle\nmerkinnyt haittaa, tuntui hänestä päinvastoin edulliselta, sillä hän\noivalsi heti, että jos häntä ahdistettaisiin, hän voisi ikkunastaan\nvastapäiseen ikkunaan työnnettyä lautaa pitkin pujahtaa toiselle\npuolelle katua. Oli siis tärkeätä kaiken varalta saada syntymään hyvät\nsuhteet vastapäisen talon asukkaiden kanssa.\n\nValitettavasti ei naapurin puolella ilmennyt seurustelunhalua. Ikkuna\nei ainoastaan ollut tiukasti suljettu, kuten tähän vuodenaikaan oli\nluonnollistakin, vaan ruutujen takana riippuvat musliiniuutimetkin\noli vedetty niin tarkasti umpeen, että katse ei voinut tunkeutua\npienimmästäkään rakosesta. Yhtä tarkasti oli suojeltu toinenkin ikkuna,\njoka näkyi kuuluvan samaan huoneeseen.\n\nVastapäinen rakennus voitti rouva Denisin talon siinä suhteessa,\nettä siihen kuului viides kerros tai oikeammin pengermäparveke.\nYlinnä, juuri tuon täydellisesti ummistetun ikkunan yläpuolella,\noli ullakkoon muodostettu kamari, josta pääsi tälle pengermälle.\nKaiken todennäköisyyden mukaan siellä asusti joku huomattava kukkien\nviljelijä, sillä hän oli kärsivällisyydellä ja aikaakysyvällä\nuurastuksella onnistunut muuttamaan pengermän puutarhaksi, jossa oli\npuolentoistakymmenen neliöjalan alalla suihkulähde, luola ja lehtimaja.\nSuihkulähde tosin toimi vain ylemmäksi sijoitetun vesisäiliön varassa,\njota talvisin taivas täytteli sateillaan ja kesäisin itse omistaja\nsangollaan. Samoin on totta, että luola — kylläkin simpukankuorilla\nsomistettu ja kehystyksenään pieni puinen linnake — ei näyttänyt\nolevan missään tapauksessa tarkoitettu ihmisolennon suojaksi, vaan\nkoirarodun edustajalle. Ja myönnettävä on sekin, että lehtimaja talven\nkourissa menetettyään lehvistönsä, muistutti valtavaa kanahäkkiä.\n\nD'Harmental ihmetteli pariisilaisen porvarin ahkeruutta, jolla hän\nsaa luoduksi maaseutua ikkunalaudalleen, kattonsa nurkkaukseen,\nvieläpä räystäskouruunsa. Hän jupisi Vergiliuksen kuuluisan säkeen:\n_O fortunatus nimium!_ ja sitten, tuulenhengen huokuessa jokseenkin\nkylmänä, nähdessään vain yksitoikkoisen sarjan kattoja, savutorvia ja\ntuuliviirejä, hän sulki ikkunansa, riisuutui, kääriytyi yöviittaansa,\njoka vain oli liian mukava herransa nykyiseen asemaan ja istuutui\npehmeään nojatuoliin. Sitten oikaisi säärensä hyvään asentoon, ojensi\nkätensä abbé de Chaulien runokokoelmaa kohti ja alkoi joutessaan lukea\nneiti Delaunaylle omistettuja säkeitä, joista Malezieux oli hänelle\npuhunut. Ne herättivät hänessä uutta kiinnostusta sen jälkeen kun hän\ntunsi henkilön.[64]\n\nLukemisesta oli tuloksena, että chevalier — samalla kun hymyili kelpo\nabbén kahdeksankymmenvuotiaalle rakkaudelle — havaitsi, että hänellä,\nrunoilijaa kenties onnettomampana, oli sydän aivan tyhjänä. Nuoruus,\nmiehuullisuus, hyvä ulkomuoto, ylväs ja seikkailunhaluinen mieli olivat\nhänelle tuottaneet montakin kaunista voittoa. Mutta siinä kaikessa\nhän ei ollut koskaan antanut muuta kuin mitä hänellekin tarjottiin —\nohimeneviä suhteita. Vähän aikaa hän oli uskonut rakastavansa rouva\nd'Avernea ja saavansa vastarakkautta. Epävakaiselle kaunottarelle tämä\nsuuri intohimo ei ollut vastannut jalokivillä somistettua kukkavihkoa\nja sitä turhamaisuuden tyydytystä, että oli tullut miellyttäneeksi\nregenttiä. Ennen sen uskottomuuden ilmenemistä chevalier oli luullut,\nettä sellainen kolttonen syöksisi hänet epätoivoon. Se oli tapahtunut\nja hän oli saanut siitä todisteen. Hän oli ryhtynyt kaksintaisteluun,\nkoska siihen aikaan tapeltiin mistä hyvänsä aiheesta, mikä\ntodennäköisesti johtui ankarasta kaksintaistelukiellosta. Sitten hän\noli lopuksi tajunnut, kuinka vähäinen sija hänen sydämessään oli tuolla\nsuurella intohimolla, jonka hän kuitenkin oli luullut täyttäneen sen\nkokonaan.\n\nOn kyllä totta, että viime päivien tapaukset olivat pakostakin\nsuunnanneet hänen mielensä muihin ajatuksiin, mutta chevalier ei\nsalannut itseltään, että niin ei olisi käynyt, jos hän olisi ollut\ntodellisesti rakastunut.\n\nSuuri epätoivo olisi tuskin sallinut hänen lähteä naamiotanssiaisiin,\nja jollei hän olisi sinne mennyt, ei tätä nopeata ja aavistamatonta\ntapahtumasarjaa olisi kehittynyt. Kaikesta tästä johtui chevalierille\nvakaumus, että hän oli aivan kykenemätön suureen intohimoon. Niinpä\nhän nousi seisaalle, asteli huoneessaan kolme kierrosta valloittajan\nilmein, huokaisi syvään ajatellessaan, kuinka etäiseen aikaan nämä\nkauniit mielikuvat luultavasti siirtyisivät, ja palasi verkkaisin\naskelin peilin äärestä nojatuolia kohti.\n\nSilloin hän huomasi, että vastapäinen ikkuna, joka oli tunti sitten\nollut niin suljettu oli nyt avattu selkosen selälleen. Hän seisahtui\nkoneellisesti, siirsi ikkunaverhoa sivulle ja siirsi katseensa\nhuoneeseen.\n\nSe oli kaikesta päättäen naisen asunto. Ensiksikin pisti silmään\nkirjailutyö ikkunan lähellä, johon nojasi kahdella sirolla ja sorealla\nkäpälällä sievä valkoisen- ja ruskeankirjava pikku vinttikoira\nuteliaasti tähyillen kadulle. Perällä oli ikkunaa vastapäätä klavesini\navoinna kahden harmonin välissä. Kukikkaan paperin peittämillä\nseinillä riippui muutamia pastellimaalauksia puisissa kehyksissä.\nNiiden mustalla pohjalla erotti ohuen kultaviirun, ja seinäpaperien\nkaltaisilla kuvioilla olivat somistetut myös karttuuniuutimet noiden\nmusliniverhojen takana, jotka oli niin huolellisesti sovitettu\nikkunaruutuja suojaamaan. Toisesta, raollaan olevasta ikkunasta\nnäkyivät alkovin uutimet, arvatenkin makuusijaa verhoten. Muu kalusto\noli äärimmäisen yksinkertaista, mutta viehättävän sopusointuista, mikä\nilmeisesti johtui pikku asumuksen vaatimattoman haltijan hyvästä mausta.\n\nJoku vanha vaimo lakaisi, tomutti ja järjesteli siellä, käyttäen\nvaltiattaren poissaoloa tähän talousaskareeseen, sillä huoneessa ei\nnäkynyt ketään muuta, ja oli kuitenkin selvää, että hän ei ollut sen\nasukas.\n\nVinttikoiran suuret silmät olivat harhailleet joka taholle sellaista\nylimyksellistä välinpitämättömyyttä ilmaisten kuin tälle eläimelle\non ominaista, mutta äkkiä sen katse näytti saavan eloa. Se kurkotti\npäätänsä ulos ja sitten ihmeellisen keveästi ja taitavasti hyppäsi\nikkunalaudalle ja istuutui heristäen korviaan ja kohottaen toisen\netukäpälänsä. Chevalier oivalsi näistä merkeistä, että pienen kamarin\nasukas lähestyi, ja avasi heti ikkunansa. Kovaksi onneksi oli jo\nmyöhäistä, kadulla ei näkynyt ketään. Samassa vinttikoira loikkasi\nikkunalaudalta lattialle ja juoksi ovelle. Siitä saattoi päätellä, että\nnuori nainen nousi portaita, ja saadakseen rauhassa katsella häntä\nd'Harmental kavahti taaksepäin ja kätkeytyi uutimensa suojaan, mutta\nsamassa vanha vaimo tulikin sulkemaan ikkunan. Chevalier ei ollut\nvalmistautunut sellaiseen loppuun ja tunsi suurta pettymystä. Hänkin\nveti ikkunansa kiinni ja palasi nojatuoliinsa.\n\nTämä ei ollut kovinkaan huvittavaa, ja silloin hän — toveruuteen\ntottuneena ja tavanomaisesti hyörittyään seuraelämän keskellä — tunsi\nkuinka yksinäisyys alkaisi häntä painaa, jos tämä eristäytyminen\npitkistyisi. Hän muisti, että hänkin oli joskus soittanut klavesinia\nja harjoitellut piirtämistä, ja hänestä tuntui, että hän saisi aikansa\nkulumaan kärsivällisesti, jos hänellä olisi pienikin spinetti[65] ja\njoitakin pastellipuikkoja. Hän soitti luokseen ovenvartijan ja tiedusti\nhäneltä, mistä nuo välineet voisi hankkia.\n\nMies vastasi, että kaikki kaluston lisääminen tietysti kuului asukkaan\ntiliin ja että klavesinin saisi kyllä vuokratuksi; pastellipuikkoja\ntaasen myytiin paperikaupassa, joka sijaitsi Rue de Cléryn ja Rue\nde Gros-Chenetin kulmassa. D'Harmental antoi ovenvartijalle kaksi\nlouisdoria ja selitti, että hän halusi puolen tunnin kuluessa saada\nspinetin ja kaikki piirustustarpeet. Iso kultaraha oli peruste,\njonka tehokkuuden hän oli useastikin todennut. Sitten hän kuitenkin\nmoitti itseään siitä, että oli tällä kertaa sen käyttämisellä\nosoittanut kevytmielisyyttä, joka ei soveltunut hänen näennäiseen\nasemaansa. Hän kutsui ovenvartijan takaisin ja huomautti tälle, että\nhän luonnollisesti tarkoitti saavansa louisdoreillaan klavesinin\nvuokrankin maksetuksi kuukauden ajalta, eikä vain piirustuspaperia ja\npastellipuikkoja. Ovenvartija selitti, että oikein yrittäen ja ikään\nkuin omaan laskuun tinkien se juuri oli mahdollista, mutta että hänen\nvarmasti täytyisi maksaa kuljetuksesta erikseen. D'Harmental suostui\nsiihen. Puolen tunnin kuluttua hänellä oli haluamansa välineet. Siinä\nmäärin oli Pariisi jo ihmekaupunki jokaiselle loihtijalle, jolla oli\nkultainen taikasauva.\n\nPalattuaan alakertaan ovenvartija huomautti vaimolleen, että jos\nneljännen kerroksen nuori mies ei ollut tarkempi rahoistaan, hän voisi\ntuottaa omaisilleen häviön, ja näytti aviokumppanilleen kahta kuuden\nfrangin rahaa, jotka hän oli säästänyt vuokralaisen louisdoreista.\nVaimo otti rahat miehensä kädestä, syyttäen hänen olevan päissään,\nja talletti ne vanhojen vaatekappaleiden röykkiössä piiloteltuun\nnahkamassiin, surkutellen niiden isien ja äitien kovaa onnea, jotka\nahertavat tuollaisten tuhlarien hyväksi.\n\n\n\n\nRUE DU TEMPS-PERDUN PORVARI\n\n\nD'Harmental oli istuutunut spinettinsä ääreen ja paineli koskettimia\nparhaansa mukaan. Kauppias oli noudattanut tunnollisuutta ja lähettänyt\nhänelle melkein vireessä olevan soittimen, niin että chevalier havaitsi\nmenestyvänsä oivallisesti ja alkoi uskoa olevansa synnynnäisesti\nmusikaalinen, jonka lahjakkuuden kehittymiselle oli tarvittu vain\nsellaisia olosuhteita kuin hänellä nyt oli. Epäilemättä siinä oli\nvähän perääkin, sillä keskellä mitä häikäisevintä juoksutusta hän\nhuomasi kadun toisella puolella viiden pikku sormen hieman kohottavan\nikkunaverhoa tarkastellen, mistä tuo harvinainen soitto kuului. Pahaksi\nonneksi noiden viiden pikku sormen näkeminen sai chevalierin unohtamaan\nsoittonsa ja nopsasti kääntymään tuolilla siinä toivossa, että hän\nnäkisi käden takana kasvotkin. Se huonosti harkittu yritys oli onneton.\nUteliaisuudestaan ilmi tullut pienen kamarin valtiatar pudotti uutimen\npaikoilleen. Tuollaisen kainouden närkästyttämä d'Harmental meni\nsulkemaan ikkunansa, ja koko lopun päivää hän nyrpeili naapurilleen.\n\nIlta kului piirustelussa, lueskelussa ja klavesinin soittelussa.\nChevalier ei olisi milloinkaan uskonut, että tuntiin meni niin monta\nminuuttia ja päivään niin monta tuntia. Kello kymmeneltä hän soitti\novenvartijaa, antaakseen hänelle määräyksiä huomispäivää varten. Mutta\novenvartija ei vastannut. Hän oli jo makuulla. Rouva Denis oli puhunut\ntotta, hänen talonsa oli rauhan tyyssija. D'Harmental käsitti nyt, että\noli ihmisiä, jotka menivät vuoteeseen silloin kun hänellä oli tapana\nnousta vaunuihin vieraskäyntejänsä aloittamaan. Hän johtui paljon\najattelemaan tuon onnettoman yhteiskuntaluokan kummallisia tapoja,\nhe eivät tunteneet Oopperaa eikä pikkuillallisia, vaan nukkuivat\nyönsä ja valvoivat päivänsä. Hän tuumiskeli, että piti tulla Rue du\nTemps-Perdulle sellaista nähdäkseen ja päätti huvittaa ystäviänsä\nmuistelmillaan.\n\nYksi seikka hänelle kuitenkin tuotti mielihyvää, nimittäin että\nnaapuri valvoi kuten hänkin. Se osoitti ylempää hengentasoa kuin Rue\ndu Temps-Perdun asukkailla ylipäätään oli. D'Harmental luuli vielä,\nettä voitiin valvoa ainoastaan haluttomana nukkumaan tai halukkaana\nhuvitteluun. Hän unohti ne, jotka valvovat pakosta.\n\nKeskiyön hetkellä valo sammui vastapäisessä kamarissa, ja d'Harmental\npäätti vuorostaan heittäytyä makuulle.\n\nSeuraavana päivänä ilmestyi abbé Brigaud jälleen kello kahdeksalta,\ntuoden Cellamaren ruhtinaan salaisen poliisin toisen raportin. Se\nkuului seuraavasti:\n\n \"_Kello kolme aamulla_.\n\n Eilispäivän säännöllisen viettämisen perusteella herra regentti on\n käskenyt herättää hänet yhdeksältä.\n\n Hän vastaanottaa pukeutumistunnillaan eräitä määrättyjä henkilöitä.\n\n Kello kymmenestä puoleenpäivään on julkinen audienssi.\n\n Kahdestatoista kello yhteen herra regentti työskentelee\n vakoilutoiminnassaan La Vrillièren ja Leblancin kanssa.\n\n Yhdestä kahteen hän avaa kirjeitä Torcyn[66] kanssa.\n\n Puoli kolmelta hän menee holhousneuvoston istuntoon ja käy\n tervehtimässä kuningasta.\n\n Kello kolmelta hän lähtee Rue de Seinen pallopelisaliin vastaamaan\n Brancasin ja Canillacin kanssa herttua de Richelieun, markiisi de\n Broglien ja kreivi de Gacén haasteeseen.\n\n Kello kuusi hän saapuu Luxemburg-palatsiin herttuatar de Berrin[67]\n illallisvieraaksi ja viipyy koko illan.\n\n Sieltä hän tulee takaisin Palais-Royaliin _vartijoitta_, ellei\n herttuatar de Berri toimita hänelle saattuetta omasta väestään.\"\n\n— Hitto, _vartijoitta_, hyvä abbé! Mitä ajattelette siitä? virkkoi\nd'Harmental, samalla ryhtyen pukeutumaan. — Eikö herahda vesi\nkielellenne?\n\n— Ilman vartijoita kylläkin, vastasi abbé, — mutta matkassaan\nlakeijat, ratsaspalvelijat, kuski, kaikki väkeä, joka tosin ei\nsuurestikaan nouse tappeluun, mutta parkuu pahasti. Oh, malttia,\nmalttia, nuori ystäväni! Onko teillä siis kova kiire päästä Espanjan\ngrandiksi?\n\n— Ei, hyvä abbé, mutta minulla on kiire päästä asumasta\nullakkokamarissa jossa minulta puuttuu kaikki ja täytyy palvella\nitseään, kuten näette. Enkö olisi millänikään joutuessani käymään\nlevolle kello kymmeneltä illalla ja aamulla pukeutumaan ilman\nkamaripalvelijaa?\n\n— Mutta teillä on toki musiikki, huomautti abbé kallistaen korvaansa.\n\n— Kas tosiaankin! virkahti d'Harmental. — Avatkaapa ikkuna, abbé,\nolkaa hyvä, jotta minun nähdään vastaanottavan hyvää seuraa. Se tekee\nedullisen vaikutuksen naapureihini.\n\n— Heh, heh, heh, tuumi abbé täytettyään chevalierin pyynnön, — tuohan\nei ole yhtään hullumpaa.\n\n— Mitä, eikö hullumpaa! arveli d'Harmental vuorostaan. - - Mutta sehän\non aivan erinomaista! _Armidaa_,[68] toden totta! Enpä olisi uskonut\ntapaavani sellaista neljännessä kerroksessa, ja Rue de Temps-Perdun\nvarrella!\n\n— Ennustanpa, chevalier, sanoi abbé, — että jos laulajatar on nuori\nja sievä, meidän on viikon kuluttua yhtä vaikea saada teitä lähtemään\ntäältä kuin nyt jäämään tänne.\n\n— Hyvä abbé, tuumi d'Harmental päätänsä pudistaen, — jos teidän\npoliisinne olisi yhtä tarkka kuin ruhtinaan, niin tietäisitte, että\nolen pitkäksi aikaa parantunut rakastelemisesta, ja todistuksena siitä\non tämä. Älkää uskokokaan, että minä vietän päiväni huokailussa —\npäinvastoin pyydän teitä lähdettyänne toimittamaan minulle jonkin\npiirakantapaisen ja tusinan pullollista oivallisia viinejä. Jätän\nvalinnan teille, tietäen että olette asiantuntija. Sitäpaitsi ne teidän\nlähettäminänne osoittavat holhoojan huomaavaisuutta. Minun ostaminani\nne merkitsisivät kasvatin mässäilyä, ja minun täytyy varjella\nmaalaismainettani madame Denisin silmissä.\n\n— Niin kylläkin. En kysy vaikutintanne, se on oma asianne.\n\n— Teette oikein, hyvä abbé, tämä tapahtuu hankkeemme hyväksi.\n\n— Tunnin kuluttua ovat piirakka ja viinit täällä.\n\n— Milloin näen teidät jälleen?\n\n— Luultavasti huomenna.\n\n— Huomiseen siis.\n\n— Lähetätte minut matkoihini?\n\n— Odotan erästä.\n\n— Hyvän asian vuoksi jälleenkin?\n\n— Sen takaan. Menkäähän, Herran haltuun!\n\n— Muistakaa, että naisen takia meidät karkoitettiin maallisesta\nparatiisista. Varokaa naista!\n\n— Amen! vahvisti chevalier, kädenviittauksella vielä hyvästellen\nBrigaudia.\n\nD'Harmental tosin piti kiirettä hänen lähdöllään, kuten kelpo abbé\noli huomauttanut. Hänen suuri musiikinharrastuksensa, jonka hän oli\nvasta eilen keksinyt, oli edistynyt siinä määrin, että hän ei suonut\nminkään häiritsevän kuunteluaan. Sikäli kuin ikkuna yhä suljettuna\npäästi chevalierin kuuluviin sekä soittimen että laulun säveliä, hänen\nnaapurillaan ilmeni erikoista musikaalista kykyä. Sormitus oli varmaa,\nääni oli vieno, vaikkakin kantava, ja korkeissa sävelissä se sai sen\nsyvän värähtelyn, joka ilmaisee tunteellista sydäntä. Hyvin vaikean\nja erinomaisesti esitetyn jakson jälkeen d'Harmental ei voinutkaan\nolla taputtamatta käsiään ja huutamatta: — Hyvä! Valitettavasti\ntämä voitto, johon esittäjä ei ollut yksinäisyydessään tottunut, ei\nrohkaissut häntä, vaan näkyi niin säikäyttävän, että klavesini ja laulu\nvaikenivat samassa silmänräpäyksessä, ja täydellinen hiljaisuus seurasi\näkkiä sävelmää, jolle chevalier oli niin varomattomasti ilmaissut\nsuosiollisuuttaan.\n\nSen sijaan hän näki yläpuolella olevan kamarin oven avautuvan. —\nEnsin pistäytyi esiin ojennettu käsi, joka nähtävästi tutkisteli\nsäätä. Tämä ilmeni kaikesta päättäen tyydyttäväksi, sillä kättä\nseurasi melkein heti pää, jota peitti pieni karttunilakki sidottuna\notsalle sinipunaisella silkkinauhalla. Pää oli vain edeltäjänä\npiankin esittäytyvälle eturuumiille, joka oli verhottu yöröijyn\nkaltaiseen aamunuttuun, tämä oli samaa kangasta kuin lakki. Yhä\nvieläkään ei chevalier tuosta kaikesta kyennyt tarkoin päättelemään,\nkumpaista sukupuolta tämä edusti. Vihdoin kahden pilven lomasta\npujahtanut päivänsäde tuntui rohkaisevan pengermän arastelevaa\nasukasta pistäytymään kokonaan ulos. Silloin d'Harmental mustista\nsametti-polvihousuista ja kailaviksi kudotuista sukista tunsi\nnäyttämölle ilmestyneen henkilön miespuoliseksi.\n\nHän oli puutarhan hoitelija.\n\nEdellisten päivien huono sää oli kai estänyt hänen aamujaloitteluaan,\nniin että hän ei ollut saanut pidetyksi tavanomaista huolta\npuutarhastaan, sillä hän alkoi siellä ilmeisen levottomasti\ntarkastella, olivatko tuuli ja sade tuottaneet siellä tärviötä. Mutta\nhänen tarkastettuaan perinpohjaisesti suihkulähdettä, luolaa ja\nlehtimajaa, puutarhurin rehdit kasvot kirkastuivat ilosta niin kuin\nsääkin oli muuttunut aurinkoiseksi. Hän ei ollut ainoastaan huomannut,\nettä kaikki oli paikallaan, vaan hänen säiliönsäkin oli tulvimassa\nyli. Niinpä hän päätti voivansa suoda itselleen sen mielihyvän, että\npani suihkulähteen toimimaan, jollaista tuhlaavaisuutta hän kuningas\nLudvig XIV:n antaman esimerkin mukaan muuten salli itselleen vain\nsunnuntaisin. Hän väänsi hanaa, ja viikkosuihku kohosi majesteettisesti\nneljä tai viisi jalkaa korkealle.\n\nKelpo mies sai siitä niin suurta iloa, että innostui hyräilemään vanhaa\npastoralia, jolla d'Harmentalia oli tuuditeltu, ja toistellen:\n\n    Anna mun mennä, —\n    jalkani, lennä\n    leikkihin Metsolan impien kanssa!\n\nhän juoksi ikkunaan ja huusi kovalla äänellä kahdesti: — Bathilde!\nBathilde!\n\nChevalier oivalsi silloin, että viidennen ja neljännen kerroksen\nparihuoneet oli sovellettu yhdeksi huoneistoksi ja että puutarhurin ja\nmusiikinharrastajattaren välillä oli jokin suhde. Mutta ajatellessaan,\nettei jälkimmäinen kainoutensa takia, varmaan tulisikaan pengermälle,\njos hän jäisi ikkunaansa, hän erinomaisen huolettomasti sulki sen,\njättäen kuitenkin uutimiin pikku raon, josta saattoi taampana katsella\nkaikkea.\n\nHän oli arvannut oikein. Hetkisen kuluttua ilmestyi ikkunapuitteisiin\nviehättävä nuoren tytön pää. Mutta kun alue, jolle hänen kutsujansa\noli niin miehuullisesti uskaltautunut, oli varmaan liian kostea, ei\nneito mitenkään tahtonut tulla edemmäksi. Pikku vinttikoira oli yhtä\narka kuin valtiattarensakin ja jäi hänen luokseen, valkoiset etukäpälät\nikkunalaudalle nostettuina ja kieltävästi puistellen päätänsä kaikelle\nkehottelulle, jolla sitä houkuteltiin pitemmälle kuin sen emäntä oli\ntahtonut tulla.\n\nMiekkosemme ja nuoren tytön kesken syntyi muutaman minuutin puhelu.\nD'Harmental sai siten tilaisuuden tarkastella häntä sitäkin\nhäiriintymättömämmin, kun hänen suljettu ikkunansa salli nähdä\nkuulematta.\n\nHän näkyi tulleen siihen viehättävään elämänvaiheeseen, jolloin nainen\nlapsuudesta nuoruuteen siirtyen saa kaikki kukkivaksi sydämessään ja\nkasvoillaan, tunteen, sulon ja kauneuden. Ensi silmäyksellä näki,\nettä hän ei ollut alle kuudentoista eikä yli kahdeksantoista. Hänessä\nilmeni kummallinen kahden rodun sekoitus: hänellä oli englannittaren\nvaaleat hiukset, himmeä hipiä ja aaltoileva kaula, mutta espanjattaren\nmustat silmät, korallihuulet ja helmiäishampaat. Kun hän ei käyttänyt\nvalkoista eikä punaista ihomaalia ja hiusjauhe oli tänä aikana vasta\nalkanut tulla muotiin ja olikin muuten vain ylimystön naisille kuuluva,\nkuvasteli hänen ihonsa omaa raikkauttaan, eikä mikään pilannut hänen\ntukkansa kaunista kimmellystä.\n\nChevalier ihastui haltioituneeksi. Hän ei tosiaankaan ollut eläissään\nnähnyt muuta kuin kahta lajia naista, Nivernaisin vantteria ja\npyyleviä maalaistyttöjä, isojalkaisia, isokätisiä, lyhythameisia ja\nmetsästystorven näköisissä päähineissä esiintyviä, ja pariisilaisen\naatelin edustajia, epäilemättä kauniita, mutta sitä kauneutta riudutti\nvalvominen, huvittelu, joka sai heidät muistuttamaan kukkia näiden\nvain harvoin tavatessa siimeksestään auringon säteitä tai kohdatessa\naamun ja illan elvyttävää raikkautta yksinomaan kuuman ansarin ruutujen\nrakosista. Hän ei siis tuntenut tätä porvarillista tyyppiä, niin\nsanoaksemme seurapiirien ja maalaisväestön välimuotoa, jolla on toisen\nkaikki soreus ja toisen raikas terveys. Niinpä hän jäikin naulituksi\npaikalleen, ja vielä kauan sen jälkeen, kun nuori tyttö oli vetäytynyt\ntakaisin, pysyivät hänen katseensa tähdättyinä ikkunaan, johon tuo\nihmeellinen näky oli ilmestynyt.\n\nAvautuvan oven narina toinnutti hänet hurmiostaan: abbé Brigaudin\npiirakka ja viinit tuotiin juhlallisesti chevalierin ullakkokamariin.\nNoiden muonavarojen näkeminen palautti hänen mieleensä, että hänellä\noli tällä hetkellä muuta tehtävää kuin antautua unelmointiin ja että\nhän oli hyvin tärkeätä asiaa varten kutsunut puheilleen kapteeni\nRoquefinetten. Hän veti kellon taskustaan ja huomasi, että se näytti\njo kymmentä. Sehän oli sovittu hetki. Hän lähetti ruokatavarain tuojan\nmenemään heti kun tämä oli ne laskenut pöydälle, ja otti omaksi\nhuolekseen muun palveluksen, jotta hänen ei tarvinnut sekaannuttaa\novenvartijaa pikku hommiinsa, ja uudestaan avaten ikkunansa hän alkoi\nvaania kapteeni Roquefinetten näyttäytymistä.\n\n\n\n\nLIITTOSOPIMUS\n\n\nHän oli tuskin ehtinyt havaintopaikalleen, kun näki arvoisan kapteenin\npistäytyvän esille Rue du Gros-Chenetiltä, nokka pystyssä, käsi\nlanteella ja käynti sotaisena ja päättäväisenä. Hänen hattunsa oli\nsellainen ilmapuntari, josta tuttavat saattoivat tuntea herran salaisen\nfinanssiaseman. Varallisuuden päivinä se oli laskettu hänen päähänsä\nyhtä tanakasti kuin pyramidi alustalleen, mutta nyt se oli taas saanut\nsen ihmeellisen kaltevuuden, joka oli pistänyt paroni de Valefin\nsilmään. Yksi sen kolmesta kolkasta melkein kosketti oikeata olkapäätä,\nsamalla kun vastapäinen kolkka olisi voinut antaa Franklinille\nukkosenjohdattimen ensi ajatuksen neljäkymmentä vuotta varemmin, jos\nFranklin olisi kohdannut kapteenin.\n\nKäveltyään kolmanneksen katua hän kohotti päänsä, niin kuin oli\nsovittu, ja keksi chevalierin juuri yläpuolellaan. Odottava ja\nodotettu vaihtoivat keskenään merkin, ja punnittuaan välimatkoja\nvarsin strategisella silmäyksellä ja saatuaan selon ovesta, jonka\ntäytyi vastata ikkunaa, kapteeni astui rouva Denisin rauhaisan talon\nkynnyksen yli yhtä tuttavallisesti kuin kapakkaan. Chevalier puolestaan\nsulki ikkunansa ja veti mitä huolellisimmin kaihtimet eteen. Tahtoiko\nhän estää kaunista naapuriaan näkemästä häntä kapteenin seurassa? Vai\nkapteeniko ei olisi saanut nähdä neitoa.\n\nHetken kuluttua d'Harmental kuuli kapteenin askeleet ja kuuluisan\nmiekan kalahtelun porraskaiteeseen. Kolmanteen kerrokseen päästyään,\nainoan valaistuksen tullessa alhaalta, kapteeni joutui pulaan,\ntietämättä pitikö pysähtyä vai jatkaa nousua. Hän yskähteli\nmerkitsevään tapaan, mutta kun etsittävä ei näkynyt käsittävän sitä\nvetoomusta hän virkkoi:\n\n— Chevalier, kun te luultavasti ette halunnut minua tänne taittamaan\nniskaani niin avatkaahan ovenne tai laulakaa, jotta minua opastaa\ntaivaan valo tai äänenne sointu. Muutoin olen eksyksissä, en enempää\ntai vähempää kuin Teseus labyrintissä.\n\nJa kapteeni alkoi itse hoilottaa täyttä kurkkua:\n\n    Ariadne[69] impynen,\n    saanhan sulta keräsen,\n    sen-sen-sen, sen sen, sen.\n\nChevalier juoksi avaamaan oven.\n\n— Parahiksi, haastoi kapteeni, joka alkoi näkyä puolihämyssä. —\nKyyhkyslakkanne tikkaat ovat hiton pimeät. Mutta tässä lopultakin\nolen, tunnussanalle uskollisena, vankkana vartiopaikalla, täsmällisenä\nkohtauksessa. Pumppuhuoneen tornikello löi kymmenen juuri kun tulin\nPont-Neufillä.\n\n— Niin, te olette sananne pitävä, huomaan sen, myönsi chevalier\nojentaen kapteenille kätensä. — Mutta tulkaa nopeasti sisälle, jotta\nnaapurini eivät kohdista teihin huomiota.\n\n— Siinä tapauksessa minä olen mykkä, takasi kapteeni. — Ja olettepa,\nhän lisäsi viitaten pöydälle levitettyihin piirakkaan ja pulloihin, —\nkeksinytkin tepsivän keinon suuni sulkemiseksi.\n\nChevalier veti oven kiinni kapteenin jälkeen ja kiersi avainta lukossa.\n\n— Ahaa, salaperäisyyttä? Oivallista, — minä pidän salahommista.\nOn melkein aina jotakin ansaittavana sellaisten ihmisten parissa,\njotka aloittavat sanomalla: shh! Ette mitenkään olisi voinut kääntyä\nsopivamman miehen puoleen kuin nöyrimmän palvelijanne, jatkoi kapteeni\npalaten jumalaistarulliseen puheenlaatuunsa. — Näette minussa\nvaiteliaisuuden jumalan Harpokrateksen jälkeläisen. Älkää siis\nkursailko.\n\n— Hyvä on, kapteeni, virkkoi d'Harmental, — sillä tunnustan teille,\nettä minulla on puhuttavaa kyllin tärkeistä asioista, vaatiakseni\nennakolta vaitioloanne.\n\n— Sen lupaan, chevalier. Antaessani pikku Ravennelle opetusta näin\nsilmännurkastani teidän käyttelevän miekkaanne harrastelijan tavoin,\nja urheat miehet miellyttävät minua. Ja sitten te kiitokseksi pikku\npalveluksesta, lahjoititte minulle sadan louisdorin arvoisen hevosen,\nja minä pidän anteliaista ihmisistä. Kun siis olette kaksinkertaisesti\nminun mieheni, niin miksenpä minä olisi kertaalleen teidän?\n\n— Kas niin, tuumi chevalier, — huomaan että voimme ymmärtää toisiamme.\n\n— Puhukaa, minä kuuntelen, kehotti kapteeni omaksuen vakavimman\nsävynsä.\n\n— Kuuntelette paremmin istualla, hyvä vieraani. Käykäämme pöytään ja\nhaukatkaamme aamiaista.\n\n— Saarnaatte kuin pyhä Johannes Krysostomos, chevalier, kiitti\nkapteeni päästäen irti miekkansa ja laskien sen klavesinille\nhattunsa viereen. — Siitä johtuu, hän jatkoi istuutuen vastapäätä\nd'Harmentalia, — ettei voi lainkaan olla eri mieltä teidän kanssanne.\nTässä ollaan, määritelkää manööveri, ja minä suoritan sen.\n\n— Maistakaa tätä viiniä sillä aikaa kun minä käyn käsiksi piirakkaan.\n\n— Oikein, vahvisti kapteeni. — Jakakaamme voimat ja nujertakaamme\nvihollinen erillämme. Sitten liitymme jälleen yhteen, tuhotaksemme\nrippeet.\n\nRyhtyen panemaan täytäntöön tätä teoriaa kapteeni tarttui umpimähkään\npullon kaulaan, nykäisi pois korkin ja kaatoi lasinsa täyteen sekä\nkulautti sen alas kurkustaan niin nopeasti, että olisi voinut luulla\nhänen saaneen luonnolta aivan erikoisen lahjan.\n\n— Ohoh, hän puheli maiskuttaen kieltään ja laskien lasin pöydälle\nkunnioittavan verkkaisesti, — mitä minä arvoton nyt teinkään. Kumoan\nkitaani nektaria kuin sakkamehua, ja aivan aterian alussa! Ah, hän\njatkoi kaataen samasta pullosta toisen lasillisen ja pudistellen\npäätänsä. — Roquefinette veikkonen, sinä alat vanheta! Kymmenen\nvuotta takaperin olisit ensimmäisestä kitalakeasi koskettaneesta\ntipasta tiennyt, mitä olit saamassa, mutta nyt tarvitset useita kokeita\narviointiin. Terveydeksenne, chevalier!\n\nTällä kertaa kapteeni varovampana nautti lasillisensa hitaasti,\ntyhjentäen sen vasta kolmella kulauksella ja räpyttäen silmiään\ntyytyväisyyden merkiksi. Sitten hän lausui:\n\n— Se on ermitagelaista vuodelta 1702, Friedlingenin taistelun\nvuodelta! Jos hankkijallanne on enemmälti tällaista ja hän myöntää\nluottoa, niin antakaapa minulle hänen osoitteensa: lupaan hänelle\nahkeran asiakkaan!\n\n— Hankkijani ei ainoastaan myönnä luottoa, kapteeni, ilmoitti\nchevalier luisuttaen valtavan piirakkalevyn pöytätoverinsa lautaselle,\n— vaan antaa sitä ystävilleen ilmaiseksi.\n\n— Oi sitä kelpo miestä! huudahti kapteeni liikutettuna. Ja oltuaan\nääneti tuokion, hän laski molemmat kyynäspäänsä pöydälle ja huomautti\nkatsellen d'Harmentalia ovelasti veitsensä ja haarukkansa lomitse:\n\n— Puuhataan siis salaliittoa, hyvä chevalier, ja onnistumiseen\nnähtävästi tarvitaan palvelusta tältä vähäpätöiseltä kapteeni\nRoquefinetteltä?\n\n— Kuka teille on sitä sanonut, kapteeni? keskeytti chevalier\nväkisinkin hätkähtäen.\n\n— Kukako? Piru vieköön, hyväkin arvoitus ratkaistavana! Mies\nlahjoittelee sadan louisdorin hevosia, juo tavallisissa tilaisuuksissa\nviiniä, jota pullo maksaa pistolin, ja asuu Rue de Temps-Perdun\nullakkokamarissa — mitä hittoa hän tekee, ellei vehkeile?\n\n— No niin, kapteeni, myönsi d'Harmental nauraen, — en yritä kieltää.\nOlette hyvinkin saattanut arvata paikalleen. Pelottaako teitä\nsalaliitto? hän jatkoi täyttäen vieraansa lasin.\n\n— Pelottaako! Kuka väittää, että mikään maailmassa pelottaisi kapteeni\nRoquefinetteä?\n\n— En minä, kapteeni, koska teitä tuntematta, pelkästään satunnaisen\nnäkemisen perusteella ja pari sanaa vaihdettuamme, hain teidät käsiini,\njotta saisin apulaisen.\n\n— Kah, se merkitsee, että jos teidät hirtetään kaksikymmentä jalkaa\nkorkealle, minulle riittää kymmenen, siinä kaikki.\n\n— Hitto, kapteeni, tuumi d'Harmental kaataen hänelle uuden lasillisen,\n— jos alun pitäen katselisi asioita niiden väärältä puolelta, niin\nkuin te teette, ei saisi milloinkaan ryhdytyksi mihinkään.\n\n— Koska puhuin hirsipuusta? vastasi kapteeni. — Mutta se ei osoita\nmitään. Mitä on hirsipuu filosofin silmissä? Yksi tuhannesta elämän\njättämistavasta ja varmasti vähiten kiusallinen. Näkee hyvin, että\nte ette koskaan ole katsellut sitä mahdollisuutta, koska kammoatte\nsitä. Ja aatelisarvonsa todistamalla voi sitä paitsi saada kaulansa\nkatkaistuksi kuten herra de Rohan.[70] Näittekö herra de Rohanin\nmestausta? jatkoi kapteeni katsoen d'Harmentalia suoraan silmiin. —\nHän oli pulska nuori mies kuten tekin, suunnilleen teidän ikäisenne.\nHän puuttui vehkeilyyn, kuten te tahdotte tehdä, mutta yritys meni\nmyttyyn. Sattuuhan erehdys kenelle hyvänsä. Hänelle kyhättiin\nkaunis musta lava, sitten hänen sallittiin kääntyä ikkunaan jossa\nhänen rakastajattarensa katseli, ja lopuksi häneltä leikattiin\nsaksilla paidankaulus. Mutta pyöveli oli kohelo, tottunut hirttämään\neikä mestaamaan, niin että hänen täytyi huitaista kolmasti kaulan\nkatkaisemiseksi, eikä hän sittenkään suoriutunut urakasta ennen kuin\nveti vyöstään puukon ja sillä sai viimein pään hivutetuksi irti...\nKas vain, te olette miehuullinen! jatkoi kapteeni havaitessaan,\nettä chevalier oli kuunnellut hirmuisen mestauksen kuvausta\nvärähtämättömästi. — Tuohon käteen, minä olen miehenne. Ketä vastaan\njuonemme punotaan? Onko kysymyksessä Mainen herttua? Onko kysymyksessä\nOrleansin herttua? Pitääkö nilkulta katkaista toinen koipi? Pitääkö\nsokealta puhkaista toinen silmä?[71] Olen valmis.\n\n— Ei mitään sellaista, kapteeni, ja jos Jumala suo, ei tule lainkaan\nvuodatetuksi verta.\n\n— Mitä siis asia koskee?\n\n— Oletteko koskaan kuullut puhuttavan Mantuan herttuan sihteerin\nryöstöstä?\n\n— Matthiolin?\n\n— Niin.\n\n— Minähän tunnen sen jutun paremmin kuin kukaan. Olin katselemassa,\nkun hänet vietiin Pigneroliin. Chevalier de Saint-Martin ja herra de\nVillebois sen kaappauksen panivat toimeen, saivat kolmetuhatta livreä\nkumpainenkin, itselleen ja miehilleen.\n\n— Se oli varsin keskinkertainen maksu, sanoi d'Harmental väheksyvästi.\n\n— Niinkö teistä, chevalier? Kuitenkin kolmetuhatta livreä on sievoinen\nsumma.\n\n— Te siis olisitte siitä summasta ottanut sen hoitaaksenne?\n\n— Olisin kyllä, vastasi kapteeni.\n\n— Mutta jos teille olisi ehdotettu sihteerin sijasta herttuan\nsieppaamista?\n\n— Kas, se olisi ollut kalliimpaa.\n\n— Mutta te olisitte silti suostunut?\n\n— Miksikäs en? Olisin pyytänyt kaksinkertaista palkkiota ja sillä hyvä.\n\n— Ja jos joku sellainen mies, kuin minä, olisin kaksinkertaista summaa\ntarjoten sanonut teille: Kapteeni, minä en syökse teitä yksinäisen\nvaaran hämäryyteen, vaan taisteluun, jossa minä olen mukana niin kuin\ntekin, pannen samalla tavoin alttiiksi nimeni, tulevaisuuteni, pääni,\nniin mitä olisitte vastannut sille miehelle?\n\n— Olisin ojentanut hänelle käteni kuten nyt teille. No, mitä asia\nkoskee?\n\nChevalier kaatoi viiniä itselleen ja kapteenille.\n\n— Regentin terveydeksi, hän toivotti, — ja saapukoon hän\nvahingoittumattomana Espanjan rajalle niin kuin Matthioli päätyi\nPigneroliin!\n\n— Ahaa! sanoi kapteeni kohottaen lasin silmiensä tasalle. Sitten hän\nhetken kuluttua jatkoi: — Ja miksipä ei? Ihminenhän regenttikin vain\non. Mutta meitä ei mestata eikä hirtetä: meidät teilataan pyörällä.\nToiselle sanoisin sen olevan kalliimpaa, mutta teille en pidä kahta\nhintaa, chevalier. Te annatte minulle kuusituhatta livreä, ja minä\nhankin tusinan jämeriä miehiä.\n\n— Mutta luuletteko voivanne luottaa niihin? tiedusti d'Harmental\nvilkkaasti.\n\n— Eiväthän he edes saa tietääkään, mistä on kysymys, vastasi kapteeni.\n— He luulevat vedonlyöntiä ratkaistavan, siinä kaikki.\n\n— Ja minä, kapteeni, virkkoi d'Harmental avaten pulpettipöydän\nlaatikon ja ottaen sieltä tuhannen pistolin pussin. — Minä tahdon\nteille osoittaa, etten tingi ystävien kanssa. Tässä kaksituhatta livreä\nkullassa. Ottakaa ne osasuorituksena onnistumisemme varalta. Jos\nyrityksemme ajautuu karille, niin kumpainenkin painuu omalle taholleen.\n\n— Ymmärrättehän, chevalier, vastasi kapteeni ottaen massin ja punniten\nsitä kädessään sanomattoman tyytyväisesti, — että minä en rupea teitä\nloukkaamaan rahojen laskemisella. Ja milloin kaikki tapahtuu?\n\n— Sitä en vielä tiedä, hyvä kapteeni, mutta jos olette pitänyt\npiirakkaa mukiinmenevänä ja viiniä kunnollisena ja suvaitsette\njoka päivä pistäytyä luokseni aamiaiselle, kerron teille asioiden\nkehittymisen.\n\n— Ei tule enää kysymykseenkään, chevalier, haastoi kapteeni,\n— vierailut ovat toistaiseksi päättyneet! Kolmenakin päivänä\nperäkkäin kun poikkeaisin tänne, olisivat tuon d'Argensonin poliisit\nkintereillämme. Onneksi on häntä vastassa toinen ovela, ja jo\nkauan olemme leikkineet kissaa ja hiirtä. Ei, ei, chevalier, tästä\nhetkestä toiminnan aloittamiseen asti meitä nähtäköön mahdollisimman\nvähän tai mieluummin ei ollenkaan. Teidän katunne ei ole pitkä,\nja kun se toisaalta johtaa Rue du Gros-Chenetille ja toisaalta\nMontmartre-kadulle, ei minun edes tarvitse astua jalkaani sille.\nKuulkaahan, hän jatkoi irrottaen olkaruusukkeensa, — ottakaa tämä\nnauha. Sinä päivänä, jolloin minua tarvitaan luoksenne, naulatkaa se\nikkunanne ulkopuolelle. Minä ymmärrän silloin yskän ja ilmestyn tänne.\n\n— Mitä, kapteeni! ihmetteli d'Harmental nähdessään kumppaninsa\nnousevan ja kiinnittävän miekkansa vyölleen. — Lähdettekö lopettamatta\npulloa! Mikä on vikana viinissä, joka vastikään niin suuresti miellytti\nteitä, kun nyt näytte sitä halveksivan?\n\n— Juuri mieltymykseni takia minä siitä eroan, ja osoittaakseni, että\nminä en sitä halveksi, hän lisäsi täyttäen uudestaan lasinsa, —\nsanonkin sille viimeiset jäähyväiset. Terveydeksenne, chevalier! Voitte\nkehua, että teillä on siinä oiva laatu! Hm! Ja nyt — ei-ei, se loppuu!\nVettä kulauttelen sen päivän päättymiseen asti, jona olen nähnyt\npunaisen ruusukkeen liehuvan ikkunassanne. Koettakaa saada se toimeen\nmahdollisimman pian, sillä vesi on sellainen neste, joka soveltuu\nrakenteelleni hiivatin huonosti.\n\n— Mutta miksi lähdette näin kiireesti?\n\n— Siksi että tunnen kapteeni Roquefinetten. Hän on kelpo poika, mutta\nollessaan vastapäätä pulloa hänen täytyy juoda, ja juotuaan hänen\ntäytyy puhella. Ja puhetuulella ollessanne muistakaa tämä. Puhuessaan\npaljon tulee lopulta aina sanoneeksi jonkin tyhmyyden. Hyvästi,\nchevalier; älkää unohtako tummanpunaista nauharuusuketta. Minä menen\nhoitamaan asioitamme.\n\n— Hyvästi, kapteeni, toivotti d'Harmental. — Näen hyvillä mielin,\nettä minun ei tarvitse kehottaa teitä vaiteliaisuuteen.\n\nKapteeni teki oikean kätensä peukalolla ristinmerkin suulleen,\npainoi hatun tanakasti päähänsä, nosti kuuluisaa miekkaa, jotta\nse ei kalahtelisi seiniin, ja laskeutui portaita niin hiljaa kuin\nolisi pelännyt jokaisen askeleensa kaiun voivan kiiriä d'Argensonin\nvirkahuoneeseen.\n\n\n\n\nKIIKKULAUTA\n\n\nChevalier jäi yksikseen, mutta äskeisessä kohtauksessa oli\nhänelle riittävästi ajattelun aihetta, jotta hänen ei tarvinnut\nikävissään turvautua abbé de Chaulieun runouteen, klavesiiniinsa tai\npastellimaalailuunsa.\n\nSiihen asti olikin chevalier tuntenut itsensä vain puolinaiseksi\nantautuneeksi uskaliaaseen yritykseen, jonka onnellisen tuloksen Mainen\nherttuatar ja Cellamaren ruhtinas olivat saaneet väikkymään hänen\nsilmiensä edessä ja jonka verisestä ratkeamismahdollisuudesta kapteeni\noli hänen miehuullisuuttansa koetellakseen luonut niin karmivan kuvan.\nSiihen asti hän oli ollut vain ketjun pää. Yhdeltä puolen katkaisemalla\nhän olisi päässyt irti. Nyt hänestä oli tullut kahdelta puolelta\nkotkattu välirengas, joka liittyi yhteiskunnan ylimpään ja alimpaan\npiiriin. Tästä hetkestä alkaen hän ei enää ollut oma herransa, ja hän\noli kuin Alpeilla eksynyt matkamies, joka seisahtuu keskellä outoa\ntietä mittelemään ensi kertaa katseellaan päänsä yläpuolella kohoavaa\nvuoria ja jalkojensa juurella ammottavaa laaksoa.\n\nOnneksi chevalierilla oli tyyntä, horjumatonta ja päättäväistä\nurheutta. Hän antautui intomielisenä vaaraan, mutta siihen kerran\njouduttuaan punnitsi sitä järkevästi. Siitä johtui, että chevalierin\ntäytyi olla yhtä vaarallinen kaksintaistelussa kuin salaliitossa, sillä\nkaksintaistelussa hänen kylmäverisyytensä käytti edukseen vastustajan\nvähäisintäkin virhettä ja salaliitossa hän harkintakyvyllään pystyi\nkatkeamien sattuessa solmimaan uudestaan noita hienonhienoja lankoja,\njoista usein riippuu suurisuuntaisimpienkin hankkeiden onnistuminen.\nMadame du Mainella oli sitten aihetta huomauttaa neiti Delaunaylle,\nettä hän saattoi jo sammuttaa lyhtynsä, koska oikea mies näytti\nlopultakin löytyneen.\n\nMutta tämä mies oli nuori. Hänen sydämensä oli vielä avoin kaikille\nensimmäisen ikäkauden kuvitelmille ja runollisille haaveille. Lapsena\nhän oli tuonut seppeleensä äidin helmaan, nuorena miehenä oli hän\nrientänyt näyttämään komeaa everstinpukuaan rakastetulleen. Kaikissa\nhänen elämänsä yrityksissä oli rakastettu kuva sitten leijaillut hänen\nedessään, ja hän oli heittäytynyt vaaroihin varmana siitä, että hänen\nsortuessaan joku jäisi suremaan hänen kohtaloaan ja säilyttämään\nelossa hänen muistoansa. Mutta hänen äitinsä oli kuollut, ja toinen\nnainen, jonka rakkauteen hän oli uskonut, oli pettänyt hänet. Hän tunsi\nitsensä yksinäiseksi maailmassa, vain edun kiinnittämänä ihmisiin,\njoille hänestä koituisi kiusa sitten kun hän ei enää olisi heidän\nvälikappaleensa ja jotka — jos häntä kohtaisi epäonnistuminen — eivät\nsuinkaan murehtisi hänen loppuaan, vaan näkisivät siinä huojennuksen\naihetta.\n\nTuollaisen eristyneen aseman pitäisi olla suuren vaaran uhatessa\nmieluinen jokaiselle miehelle, mutta luontomme itsekkyys on niin\nsuuri, että se tällaisessa tapauksessa melkein aina tuottaa syvää\nalakuloisuutta. Chevalier olisi tällä hetkellä antanut mitä hyvänsä\nsiitä tiedosta, että joku rakasti häntä, vaikkapa vain koirakin.\n\nHän oli vaipunut mietteittensä murheellisimpaan vaiheeseen, kun\nkävellessään edestakaisin ikkunansa ohitse huomasi naapurin\nikkunan olevan avoinna. Hän pysähtyi äkkiä, ravisti päätänsä kuin\nkarkoittaakseen synkimmät ajatuksensa ja sitten nojasi kyynärpäänsä\nseinään ja tuki päätään kädellään yrittäen ulkoisten esineiden\nkatselemisella antaa mielialoilleen toisen suunnan.\n\nHän oli etsinyt muistoilleen vieraita kohteita ja toiveilleen nykyisen\nasemansa syrjäytymistä, mutta löysikin vain jatkoa mietiskelylleen.\n\nNuori tyttö, jonka hän oli nähnyt aamulla, istui ikkunan ääressä,\nottaakseen viimeisiä päivänsäteitä, ja hän valmisti jotakin kirjailun\ntapaista. Hänen takanaan oli klavesini avoinna, ja hänen jaloissaan\nuinaili tuolilla vinttikoira keveässä unessa. Tämä havahtui\nvähäisimmästäkin kadulta nousevasta melusta, heristi korviaan, venytti\nsoreasti päänsä ikkunalaudan yläpuolelle ja sitten vetäytyi jälleen\nmakuuasentoon, ojentaen yhden pikku käpälänsä valtiattaren helmaan.\nTuolle kaikelle valoi laskeva aurinko viehättävää hohdetta, joka\ntunkeutui kamarin perälle asti kirkastamaan klavesinin vaskikoristeet\nja neulomakehyksen kulmakkeen kultalangat. Muu oli puolihämyssä.\n\nJohtui varmaankin siitä erikoisesta mielialasta, jonka tämä kaikki\noli aiheuttanut, että chevalierista tällöin tuntui siltä kuin\ntyynikatseinen ja viehkeä tyttö astuisi hänen elämäänsä kulissien\ntaakse jääneenä henkilönä, joka saapuu kappaleen toisessa tai\nkolmannessa näytöksessä ottamaan osaa toimintaan ja toisinaan\nmuuttamaan sen kulun. Niistä vuosista saakka, jolloin vielä saa uniinsa\nenkeleitä, ei hän ollut nähnyt tuollaista olentoa. Neito oli aivan\nerilainen kuin muut hänen näkemänsä naiset. Hänessä yhtyivät kauneus,\navomielisyys ja teeskentelemättömyys niin kuin muutamissa viehättävissä\nmuotokuvissa joita Greuze ei ole jäljentänyt luonnosta, vaan nähnyt\nmielikuvituksensa heijastamina.\n\nSilloin d'Harmental unohti kaikki — hänen epäilemättä alhaisen\nsyntyperänsä, syrjäkadun, jonka varrella hän asui, hänen kamarinsa\nvaatimattomuuden. Näkemällä hänessä ainoastaan naisen ja antaen hänelle\nkasvojen mukaisen sydämen chevalier ajatteli, kuinka onnellinen olisi\nmies, joka ensimmäisenä panisi tuon sydämen sykähtelemään, näkisi\nrakkauden kuvastuvan noista suloisista silmistä ja ensimmäisellä\nsuudelmalla poimisi noilta raikkailta ja puhtailta huulilta sielun\nkukan, sanat \"rakastan sinua!\"\n\nSellaisia ovat ne kummalliset vivahteet, joita samat esineet saavat\nkatselijan aseman muuttumisesta. Viikko takaperin, ylellisyytensä\nkeskellä, elämänsä vuorotellessa vaarattomasti ravintola-aamiaisen\nja ajometsästyksen, Farolin pallopeli-radalla ratkaistavan\nkilpailuerän ja La Fillonin ilotalon mässäilyn vaiheilla, — jos\nd'Harmental olisi silloin kohdannut tämän tytön, ei hän varmastikaan\nolisi nähnyt muuta kuin viehättävän ompelijattaren, jota olisi\nlähettänyt kamaripalvelijansa seuraamaan, sitten seuraavana päivänä\nhäpeämättömästi tarjotakseen hänelle kenties viisikolmatta louisdoria.\nMutta silloista d'Harmentalia ei enää ollut. Komea keikari,\nhienosteleva hullutteleva, hurjasteleva, elämästään varma nuorukainen\noli saanut sijaansa erilleenjoutuneen nuoren miehen, joka yksinään\nja omin voimin samosi hämärässä, ilman ainoankaan tähden opastusta,\nja saattoi äkkiä tuntea maan avautuvan jalkojensa alla tai taivaan\nromahtavan päällensä. Tämä mies kaipasi tukea, heikointakin, hän\ntarvitsi rakkautta, runollisuutta. Ei ole ihmeteltävää, että hän\netsiessään madonnaa rukoiltavakseen siirsi mielikuvituksessaan tuon\nkauniin tytön hänen aineellisesta ja arkisesta piiristään omaan\npiiriinsä ja laski hänet menneen palvontansa tyhjälle jalustalle — ei\nsellaisena kuin hän varmaankin oli, vaan sellaisena kuin olisi suonut\nhänen olevan.\n\nÄkkiä tyttö nosti päänsä, suuntasi katseensa sattumalta suoraan eteensä\nja huomasi ruutujen läpi chevalierin miettivät kasvot. Hänestä näytti\nilmeiseltä, että nuori mies seisoskeli siinä hänen takia ja katseli\nhäntä. Hänen poskilleen lehahti heti punastus. Hän ei kuitenkaan ollut\nhuomaavinaan mitään ja painoi jälleen päänsä kirjailutyötä kohti, mutta\nkotvasen kuluttua hän nousi, käveli muutamaan kertaan kamarissaan ja\npalasi sitten sulkemaan ikkunansa ilman kainostelua, mutta vieläkin\nhieman hämillään.\n\nD'Harmental jäi hievahtamattomaksi, ikkunan ummistumisesta huolimatta\nedeten siinä kuvittelumaassa, jossa hänen ajatuksensa vaelsivat. Kerran\ntai kahdesti hän oli näkevinään naapurin kohottavan kaihdintaan ikään\nkuin ottaakseen selville, vieläkö hänet häätänyt tungettelija oli\npaikallaan. Lopulta kuului muutamia taitavia ja nopeita näppäyksiä.\nNäitä seurasi sulosointuinen sävelmä, ja silloin d'Harmental vuorostaan\navasi ikkunansa.\n\nHän ei ollut erehtynyt. Hänen naapurittarensa oli todella etevä kyky.\nNeito soitti pari kolme kappaletta, liittämättä kuitenkaan omaa\nääntänsä mukaan, ja d'Harmental sai melkein yhtä suurta nautintoa hänen\nkuuntelemisestaan kuin äsken näkemisestään. Yhtäkkiä hän pysähtyi\nkesken tahtia. D'Harmental otaksui, että soittajatar oli nähnyt hänet\nikkunassa ja tahtoi rangaista häntä uteliaisuudesta tai että keskeytys\njohtui jonkun saapumisesta huoneeseen. Hän vetäytyi taemmaksi, mutta\nkuitenkin pitäen ikkunaa näkyvissään.\n\nPiankin hän havaitsi jälkimmäisen olettamuksen osuneen oikeaan.\nIkkunaan tuli mies, siirsi syrjään verhon ja painoi rehdit, leveät\nkasvonsa yhteen ruutuun, kädellään naputellen toiseen marssia.\nVaatetuksen huomattavasta muuttumisesta huolimatta chevalier tunsi\nhänet suihkulähteen hoitajaksi, jonka oli aamulla nähnyt pengermällä\nja joka oli niin täydellisen tuttavallisesti kaksi kertaa kutsunut\nBathildea.\n\nTuo arkinen ilmestys tuotti luonnollisen tuloksensa, palauttaen\nd'Harmentalin kuvitteluelämästä todellisuuteen. Hän oli unohtanut tuon\nmiehen, täydellisen ja kummallisen vastakohdan nuorelle tytölle, jonka\nisä, rakastaja tai aviomies hänen ehdottomasti täytyi olla. Mutta\nmitä yhteistä saattoi olla tuollaisen miehen tyttärellä, vaimolla\ntai rakastajattarella ylvään ja ylimysmielisen chevalierin kanssa?\nNainen — ja se on hänen ikuisesti epäitsenäisen asemansa suuri haitta\n— ylenee tai alenee sen henkilön suuruuden tai alhaisuuden mukaan,\njonka käsivarressa hän riippuu, ja tunnustettava on, että pengermän\npuutarhurista ei ollut pitelemään Bathilde-rukkaa sillä tasolla, jolle\nchevalier oli hänet kohottanut haaveissaan.\n\nHän naurahti hupsuudelleen, ja koska oli tullut hämärä eikä hän\neilisaamusta alkaen ollut lainkaan jaloitellut, hän päätti tehdä\nkierroksen kaupungilla, varmistautuakseen omin silmin Cellamaren\nruhtinaan raporttien täsmällisyydestä. Hän kääriytyi viittaansa, astui\nneljät portaat alas ja suuntasi askeleensa Luxemburg-palatsia kohti,\nmissä regentin piti abbé Brignaudin tuoman tiedoituksen mukaan olla\nillallisella ilman vartiosaattuetta.\n\nPalatsin edustalle saapuessaan chevalier ei nähnyt mitään merkkiä\nsiitä, että Orleansin herttua vieraili tyttärensä luona. Portilla\noli vain yksi vartiosotilas, kun tapana oli lisätä toinen heti kun\nregentti oli astunut palatsiin. Pihassa ei näkynyt odottelevia\nvaunuja, ei ratsupalvelijoita, ei lakeijoita. Oli siis ilmeistä, että\nherttua ei ollut vielä saapunut. Chevalier jäi odottamaan, sillä kun\nregentti ei koskaan syönyt aamiaista eikä päivemmälläkään maistanut\nmuuta kuin kupillisen kaakaota kello kahdelta, jätti hän illallisensa\nharvoin kello kuutta myöhemmälle. Ja chevalierin kääntyessä Condé- ja\nVaugirard-katujen kulmauksesta oli Pyhän Sulpiciuksen kirkon tornikello\njuuri lyönyt viisi ja kolme neljännestä.\n\nChevalier viivyskeli puolitoista tuntia Tournon-kadulla, käyskennellen\nRue du Petit-Lionin kulman ja palatsin väliä, havaitsematta merkkiäkään\netsimästään. Neljännestä vailla kahdeksan hän näki jotakin liikettä\nLuxemburgissa. Pengermän juurelle vierivät odottelemaan vaunut,\njoiden ympäristöä ratsupalvelijat valaisivat soihduilla. Hetken\nkuluttua niihin nousi kolme naista. Hän kuuli kuskin huutavan\nratsupalvelijoille: \"Palais-Royaliin!\" Miehet läksivät laukkaa, vaunut\nseurasivat heitä, vahtisotamies teki kunniaa, ja niin nopeasti kuin\nRanskan vaakunalla koristetut upeat vaunut kiitivätkin hänen ohitseen,\ntunsi chevalier herttuatar de Berrin, markiisitar de Mouchyn, hänen\nseuranaisensa, ja kamarirouva de Ponsin. Chevalierille lähetetyssä\npäiväohjelmassa oli paha erehdys. Tytär läksikin isän luo eikä isä\ntyttären.\n\nTarkkailija odotti kuitenkin vielä, sillä regenttiä oli voinut jokin\ntapaturma pidätellä asunnossaan. Tunnin kuluttua vaunut palasivat.\nHerttuatar de Berri naureskeli mukaansa tulleen Broglien kertomalle\njutulle. Mitään vakavaa tapaturmaa ei siis ollut sattunut. Vika oli\nCellamaren ruhtinaan poliisissa.\n\nChevalier palasi kamariinsa kello kymmenen tienoissa; ainoatakaan\ntuttua ei ollut osunut vastaan. Hänellä oli hiukan vaikeuksia\nsisäänpääsyssä, sillä ovenvartija oli talon patriarkallisten tapojen\nmukaisesti jo makuulla. Muristen hän tuli vetämään teljet sivuun.\nD'Harmental sujautti hänen kouraansa pikku-écun[72] ilmoittaen hänelle,\nettä hänen täytyi joskus tulla myöhään, mutta että hän silloin aina\nvaraisi avaamisesta saman hyvityksen. Ovenvartija suli kiittelyyn ja\nvakuutti hänelle, että hän oli täysin vapaa viipymään ulkosalla kuinka\nkauan tahansa, vaikka koko yönkin.\n\nHuoneeseensa tultuaan d'Harmental huomasi, että naapurilla oli valoa.\nHän laski kynttilänsä tuolinselän taakse ja lähestyi ikkunaansa. Sitten\nhän, itse näkymättömissä, saattoi katsella vastapäiseen kamariin sikäli\nkun se kävi päinsä verhojen läpi.\n\nNeito istui pöydän ääressä, nähtävästi piirrellen kartongille\npolveaan vasten, sillä hänen ääripiirteensä kuvastuivat mustina takaa\ntulevassa valossa. Tuokion kuluttua toinen varjo, jonka chevalier\ntunsi kelpo pengermäporvariksi, asteli pariin kolmeen kertaan ikkunan\nja valolähteen väliä. Lopulta varjo lähestyi nuorta tyttöä, tämä\nkohotti otsansa, varjo painoi sille suudelman ja poistui kynttilänjalka\nkädessään. Vähän jälkeenpäin ilmestyi valoa viidennen kerroksen\nruutuihin. Kaikki nämä pikku seikat puhuivat selvää kieltä; pengermän\nmies oli Bathildelle enintään isä.\n\nD'Harmental, tietämättä miksi, tunsi ilahtuvansa tästä huomiosta. Hän\navasi mahdollisimman varovasti ikkunansa, ja nojaten sen poikkipuuhun,\nsilmät tähdättyinä varjokuvaan, hän vaipui jälleen samaan haaveiluun,\njosta hänet oli aikaisemmin herättänyt naapurin hullunkurinen olemus.\nNoin tunnin kuluttua neito nousi, pani kartongin ja piirustuspuikot\npöydälle ja siirtyi makuukomeron puolelle. Hän polvistui jakkaralle\ntoisen ikkunan eteen ja lausui iltarukouksensa. D'Harmental oivalsi,\nettä hänen puhdetyöskentelynsä oli päättynyt, mutta muistaessaan\nkauniin naapurittarensa kiinnostusta silloin kun hän oli omalta\npuoleltaan antanut soiton sävelten kiiriä, tahtoi hän nähdä, saisiko\nhän valvomisen pitkittymään, ja istuutui spinettinsä ääreen.\n\nHänen odotuksensa täyttyi. Heti ensimmäisistä kosketuksista neito\nvarpaisillaan lähestyi ikkunaa, tietämättömänä siitä, että valo loi\nhänen varjonsa kaihtimeen. Luullen olevansa hyvässä piilossa hän\npeittelemättä kuunteli suloäänistä soitinta, joka yölinnun tavoin\nheräsi lähettämään sävelmiä pimeyteen.\n\nKonserttia olisi kenties jatkunut siten tuntikaupalla, sillä\nsaavuttamastaan tuloksesta innostuneena d'Harmental tunsi olevansa\nvireessä. Pahaksi onneksi tuntui kolmannen kerroksen vuokralainen\nolevan joku musiikille karsas tomppeli, sillä d'Harmental kuuli\näkkiä ihan jalkojensa alta kepin kopauttelua lattiaan niin rajuna,\nettä sen täytyi olla suoranaista vaatimusta siirtämään soittelu\nsoveliaampaan aikaan. Muissa olosuhteissa d'Harmental olisi vähät\nvälittänyt häpeämättömästä neuvosta, mutta hän tuli ajatelleeksi,\nettä tuon miekkosen nostama mekastus veisi häneltä rouva Denisin\nsilmissä hyvän maineen ja että näin tärkeässä pelissä toki piti\nkyetä filosofisesti asettumaan muutamien hänen omaksumansa uuden\naseman haittojen yläpuolelle. Niinpä hän ei pitempään vastustanutkaan\nyöllistä järjestelyä, joka varmaankin oli sovittu rouvan ja hänen\nvuokralaistensa kesken, vaan noudatti kehotusta, sen ilmaisemistavasta\nvälittämättä.\n\nKun ei mitään enää kuulunut, poistui neitonenkin ikkunastaan, ja hänen\npudotettuaan alas sisemmänkin kaihtimen hän katosi d'Harmentalin\nnäkyvistä. Kamarista heijastui vielä jonkun aikaa valoa, mutta sitten\nsekin sammui. Viidennen kerroksen huone oli ollut jo pari tuntia\npilkkosen pimeänä.\n\nD'Harmental kävi vuorostaan levolle, iloissaan ajatuksesta, että hänen\nja kauniin naapurittaren kesken oli suoranainen kosketuskohta.\n\nAbbé Brigaud ilmestyi aamulla hänen huoneeseensa tavanomaisen\ntäsmällisesti. Chevalier oli ollut jo tunnin jalkeilla ja parikymmentä\nkertaa lähestynyt ikkunaansa, näkemättä neitoaan, vaikkakin oli\nilmeistä, että tämä oli noussut, vieläpä aikaisemmin kuin hän.\n\nHerätessään oli chevalier yläruuduista havainnut ulkouutimet vedetyiksi\nkoholle seinäkannattimiin. Niin ollen hän oli valmis purkamaan alkavaa\npahantuulisuuttaan kehen hyvänsä.\n\n— Kas, hiisi vieköön, hyvä abbé, hän virkkoi tulijalle heti kun ovi\noli sulkeutunut, — onnitelkaa minun puolestani ruhtinasta hänen\npoliisivalvonnastaan. Se on erinomaisessa kunnossa, totisesti!\n\n— Mitä teillä on sitä vastaan? kysyi abbé Brigaud, huulillaan hymyn\nhäive kuten enimmäkseen aina.\n\n— Mitäkö? No, tahdoin eilen itse varmistua sen luotettavuudesta ja\nmenin Tournon-kadulle väijyksiin neljän tunnin ajaksi, mutta eihän\nregentti tullutkaan tyttärensä luokse, vaan herttuatar de Berri\npistäytyi tapaamaan isäänsä.\n\n— Sen kyllä tiedämme.\n\n— Vai niin, te tiedätte sen? sanoi d'Harmental.\n\n— Niin, viittä vailla kahdeksan hän läksi Luxemburg-palatsista madame\nde Mouchyn ja madame de Ponsin kanssa ja palasi puoli kymmeneltä tuoden\nmukanaan Broglien, joka tuli ottamaan pöydässä regentin paikan, kun\ntätä oli odotettu turhaan.\n\n— Entä regentti, missä hän oli?\n\n— Regentti?\n\n— Niin.\n\n— Se on toinen juttu; sen saatte tietää. Kuunnelkaa tarkoin, niin\nsaamme nähdä, vieläkö sanotte, että ruhtinaan poliisipalvelu on\npätemätön.\n\n— Kuuntelen.\n\n— Raporttimme mukaan herttuan piti eilen kello kolmelta mennä Rue de\nSeinelle pelaamaan palloa?\n\n— Niin.\n\n— Hän meni. Puolen tunnin kuluttua hän astui ulos pallosalista\npidellen nenäliinaa silmillään. Hän oli vahingossa iskenyt mailalla\nsilmäkulmaansa niin kovasti, että siihen tuli verihaava.\n\n— Ahaa, tapaturma siis lopultakin?\n\n— Malttakaahan. Silloin regentti ei palannutkaan Palais-Royaliin,\nvaan antoi ajaa madame de Sabranin luo. Tiedätte kai, missä madame de\nSabran asuu?\n\n— Hän asui Rue de Tournonin varrella, mutta eikö hän miehensä tultua\nregentin hovimestariksi muuttanut Rue des Bons-Enfantsille, aivan\nlähelle Palais-Royalia?\n\n— Aivan. Ja nyt näyttää siltä, että madame de Sabran[73] siihen asti\noltuaan uskollinen Richelieulle, on prinssi-poloisen surkeata tilaa\nsäälitellen tahtonut osoittaa oikeaksi sananlaskun: Kova onni pelissä,\nhyvä onni lemmessä. Madame tarjosi hänelle illallisen, ja puoli\nkahdeksalta prinssi lähetti Broglielle madame de Sabranin ruokasalissa\npäivätyn kirjelappusen, jossa ilmoitti, että hän ei menekään\nLuxemburgiin, ja kehotti häntä lähtemään sijaiseksi ja selittämään\nesteen herttuatar de Berrille.\n\n— Ahaa, sitä juttua siis Broglie vaunuissa kertoi naisten\nhauskuttamiseksi.\n\n— Varmaankin. Käsitättekö nyt?\n\n— Kyllä, minä käsitän, että regentti ymmärrettävää kykyä vailla\nei voinut viettää iltaansa samanaikaisesti madame de Sabranin ja\ntyttärensä luona.\n\n— Ja senkö vain oivallatte?\n\n— Hyvä abbé, puhutte oraakkelimaisesti, selittäkäähän.\n\n— Tulen tänä iltana kello kahdeksan noutamaan teidät, pistäytyäksemme\nRue des Bons-Enfantsille. Paikalliset piirteet puhukoot puolestani.\n\n— Kas, kas, haastoi d'Harmental, — jo ymmärrän... Palais-Royalin\nollessa niin likellä regentti kävelee matkan. Madame de Sabranin\nkatuovi on Rue des Bons-Enfantsin puolella. Määrähetkellä aina\nsuljetaan se Palais-Royalin kuja, joka johtaa samalle kadulle.\nNiin ollen hänen täytyy palatakseen kiertää Cour des Fontainesin\nsuihkulähde-aukion kautta tai Rue Neuve-des-Bons-Enfantsia pitkin, ja\nsilloin hän on vallassamme! Peijakas, abbé, te olette suuri mies, ja\nellei Mainen herra herttua toimita teitä kardinaaliksi tai ainakin\narkkipiispaksi, ei maailmassa enää ole oikeutta.\n\n— Minäkin otan sen lukuun. No niin, käsitätte siis, että teidän on nyt\noltava valmiina.\n\n— Olen jo.\n\n— Oletteko saanut järjestymään toimeenpanon?\n\n— Olen kyllä.\n\n— Pidätte siis yhteyttä miestenne kanssa?\n\n— Merkillä.\n\n— Eikä se merkki voi paljastaa teitä?\n\n— Mahdotonta.\n\n— Siinä tapauksessa kaikki on kunnossa. Nyt tarvitsee vain haukata\naamiaista, sillä minulla oli niin kova kiire kertomaan teille hyviä\nuutisia, että läksin kotoa syömättä.\n\n— Aamiaista, hyvä abbé! Kelpaapas siitä puhua! Minulla ei ole teille\ntarjottavana muuta kuin eilisen piirakan rippeet, ja kolme tai neljä\npulloa viiniä lienee myös säästynyt.\n\n— Hm, hm! mutisi abbé itsekseen. — Tehkäämme sentään paremmin, hyvä\nchevalier.\n\n— Olen käskettävänänne.\n\n— Lähdetään alakertaan aamiaiselle kelpo emäntämme, rouva Denisin luo.\n\n— Miten hitossa minä voisin hänen aamiaispöytäänsä mennä? Enhän edes\nlähemmin tunne häntä!\n\n— Se on minun asiani. Tuon teidät suojattinani.\n\n— Mutta me saamme kurjan aamiaisen.\n\n— Olkaa huoletta, minä tunnen täkäläiset keittiötavat.\n\n— Mutta siitä koituu sietämättömän ikävystyttävä ateria!\n\n— Mutta te saatte puolellenne sellaisen naisen suosiollisuuden, joka\ntunnetaan koko korttelissa järjestystä rakastavaksi ja uskolliseksi\nhallituksen kannattajaksi — sellaisen seurustelupiiristä ei koskaan\nvainuttaisi salaliittolaista. Ymmärrättekö?\n\n— Jos tämä tapahtuu yhteisen asian hyväksi, abbé, niin uhraudun kyllä.\n\n— Siitä puhumattakaan, että se on hyvin miellyttävä perhe.\nKahdesta nuoresta tyttärestä toinen soittaa lemmenviulua[74] ja\ntoinen spinettiä, ja poika toimii asianajotoimistossa kirjurina. Ja\nsunnuntai-iltaisin sinne sopii pistäytyä pelaamaan lottoa.[75]\n\n— Menkää hiiteen rouva Deniseinenne! Ah, anteeksi, abbé, olette\nkenties perheystävä. Siinä tapauksessa olkoon lausumani mitätön.\n\n— Olen heidän hengellinen ohjaajansa, vastasi abbé Brigaud\nvaatimattomasti.\n\n— Pyydän tuhannesti anteeksi, abbé. Mutta te olette tosiaankin\noikeassa. Rouva Denis on vielä varsin sievä nainen, erinomaisesti\nsäilynyt, sirot kädet ja kauniit jalat. Hitto, muistanhan hyvin.\nMenkäähän edellä, tulen pian.\n\n— Miksi emme mene yhdessä?\n\n— Entä pukeutumiseni, abbé? Pitäisikö minun esittäytyä Denis-neideille\nnäin sukimattomana? Tokihan ulkomuoto kaipaa hiukan huolittelua!\nSitä paitsi on soveliaampaa teidän ilmoittaa minut: minulla ei ole\nrippi-isän etuoikeuksia.\n\n— Totta kyllä, lähden alas, ja ilmoitan tulostanne. Kymmenen minuutin\nkuluttua te saavutte itse, eikö niin?\n\n— Siinä ajassa kyllä.\n\n— Hyvästi.\n\n— Näkemiin.\n\nChevalier oli ilmaissut vain puolittain totuuden.\n\nSiistiytymisessäkin oli kenties viimeisteltävää, mutta samalla hän\ntoivoi näkevänsä vilahduksen kauniista naapuristaan, josta hän oli\nuneksinut kaiken yötä. Mutta mieliteko oli tulokseton; turhaan hän\nvaani ikkunaverhonsa takana, — vaaleakutrisen ja mustasilmäisen\nneitosen ikkuna pysyi tiukasti suljettuna.\n\nSen sijaan hän tosin sai nähdä toisen naapurinsa, joka jo tutussa\naamuasussaan raotti oveaan ja eilistä varovaisuuttaan noudattaen\npisti ulos ensin kätensä ja sitten päänsä. Mutta tällä kertaa\nhänen reippautensa ei ulottunut pitemmälle, sillä sää oli jonkun\nverran sumuinen, ja sumu, kuten tiedetään, on erikoisen haitallinen\npariisilaisen porvarin hyvinvoinnille. Mies yskähti heti kahdesti\nja veti päänsä ja kätensä kamariinsa kuin kilpikonna kuoreensa.\nD'Harmental huomasi mielihyvin, että hänen ei tarvinnut ostaa\nilmapuntaria ja että naapuri tekisi hänelle saman palveluksen.\n\nIlmestys teki tavallisen tehonsa Bathilde-rukan herättämään\nvaikutelmaan. Aina kun d'Harmental keksi naapurinsa, oli hänessä\nniin tenhoisaa vetovoimaa, että chevalier ei nähnyt muuta kuin\nnuoren naisen, sorean, kauniin, musiikin ja maalauksen harrastajan,\nsuloisimman ja täydellisimmän olennon, mitä hän oli milloinkaan saanut\nihastella. Niinä hetkinä hän valaisi itseään taivaisilla säteillä,\ntyöntäen varjoon kaiken ympäristönsä. Mutta milloin pengermän\nasukas vuorostaan esiintyi chevalierin katseille turpeanaamaisena,\nryhdittömänä, eräille yksilöille ominaiseen tapaan arkisuuden ja\njokapäiväisyyden ilmennyksenä, silloin heti chevalierin into painui\nkuin kummalliselle kiikkulaudalle joutuneena.\n\nKaikki runollisuus katosi, näkymä sai toisenlaisen valaistuksen ja\nd'Harmentalin syntyperäinen ylimysmielisyys pääsi voitolle. Bathilde\nei enää ollut muuta kuin tuon miehen tytär, — pelkkä tyttönen. Hänen\nkauneutensa, suloutensa, soreutensa, lahjakkuutensakin ilmenivät\nsattuman oikuksi, luonnon erehdykseksi, jollaiseksi katsottaisiin\nkaalinkerästä puhkeava ruusu. Chevalier kohautti itsekseen olkapäitänsä\nkuvastimessa ja naurahti ääneen, ja käsittämättä enää, mistä häneen\noli iskeytynyt äskeinen vaikutelma. Hän nyt katsoi haihattelunsa\njohtuneen ajatustensa askartelusta hänen omituisessa asemassaan ja\nyksinäisyydessään, tunnustamatta todellista asianlaitaa — viehkeyden\nja rakastettavuuden vastustamatonta kaikkivaltaa.\n\nD'Harmental laskeutui siis emäntänsä huoneistoon mitä otollisimmassa\nvireessä myöntämään Denis-neitien herttaisuuden.\n\n\n\n\nDENIS-PERHE\n\n\nRouva Denis ei ollut katsonut lainkaan soveliaaksi, että kaksi\nniin viatonta nuorta tyttöä kuin hänen tyttärensä istuutuisivat\naamiaispöytään nuoren miehen kanssa, joka vasta kolme päivää\nPariisissa oleskeltuaan jo saapui kotiin kello yksitoista illalla\nja soitteli klavesinia kello kahteen aamulla. Abbé Brigaud koetti\nturhaan vakuutella hänelle, että talon sisäisen järjestyssäännön\nkaksinkertainen rikkominen ei mitenkään saisi kelpo rouvan silmissä\nsaattaa epäilyttäväksi hänen suojattinsa hyväntapaisuutta, josta hän\nvastasi kuin omasta puolestaan. Hän sai toimeen vain sen verran, että\nneidit näyttäytyisivät jälkiruoan yhteydessä.\n\nMutta chevalier huomasi pian, että äiti salli heidän kuunnella joskaan\nei nähdä. Tuskin oli kolmihenkinen seurueemme asettunut kerrassaan\nhuolitellun aterian ääreen, jonka lukuiset pikku valmisteet olivat\nsekä silmälle että makuaistille herkullisia, kun alkoi kuulua\nkatkonaisia spinetin säveliä säestyksenä lauluäänelle, jolta ei\npuuttunut kantavuutta, vaikka alituiset hairahdukset ilmaisivat\nsurkeata harjaantumattomuutta. Ensi sävelten kaikuessa rouva Denis\nlaski kätensä abbén käsivarrelle, ja tyytyväisesti hymyilevänä tuokion\nääneti kuunneltuaan tätä musiikkia, joka saattoi chevalierin ihon\nkananlihalle, hän virkkoi vieruskumppanilleen:\n\n— Kuuletteko? Athenaiksemme siellä soittaa klavesinia, ja Émilie\nlaulaa.\n\nAbbé Brigaud osoitti nyökkäyksellä, että hän kyllä tarkkaili sekä\nsäestystä että laulua, ja polkaisi samalla d'Harmentalia jalalle,\nvihjaistakseen hänelle, että tässä tarjoutui tilaisuus pikku\nkohteliaisuudelle.\n\n— Madame, virkkoi chevalier heti, ymmärtäen abbén vetoomuksen, —\nolemme teille kaksinkertaisessa kiitollisuuden velassa, kun ette\nainoastaan tarjoa meille oivallista aamiaista, vaan viehättävän\nkonsertinkin.\n\n— Niin, lapset siellä kuluttavat aikaansa, selitti rouva Denis kuin\nohimennen. — He eivät tiedä teidän täälläolostanne ja harjoittelevat,\nmutta minä käyn kieltämässä.\n\nHän liikahti noustakseen.\n\n— Älkää nyt toki, madame! huudahti d'Harmental. — Olen kyllä maalta\ntullut, mutta enhän silti liene aivan tollikko tutustumaan pääkaupungin\nkulttuuriin?\n\n— Jumala varjelkoon minua sellaisesta käsityksestä, monsieur,\nvastasi rouva Denis ilkikurisesti, — sillä tiedänhän, että olette\nmusikaalinen! Kolmannen kerroksen vuokralainen huomautti minulle siitä.\n\n— Siinä tapauksessa ette ole saanut edullista mielipidettä\nlahjoistani, virkkoi chevalier nauraen. — Sillä hän ei näkynyt\nsuurestikaan pitävän arvossa pikku yrittelyäni.\n\n— Hän sanoi vain, että hetki oli hänestä omituinen soittamiseen. Mutta\nkuunnelkaahan, herra Raoul, lisäsi rouva Denis kallistaen korvaansa\novelle päin, — nyt, hyvä abbé, Athenaiksemme laulaa ja Émilie säestää\nsisartaan lemmenviululla.\n\nRouva Denis näytti paremmin suosivan Athenaista. Émilien lauluvuorolla\nhän oli puhellut, mutta nyt hän hartaasti kuunteli lemmikkinsä\nromanssia alusta loppuun, silmät hellästi tähdättyinä abbé Brigaudiin,\njoka vähääkään laiminlyömättä haarukkaansa ja viinilasiaan tyytyi\nosoittamaan hyväksymystään päänsä nyökyttelyllä. Athenais muuten lauloi\nhieman puhtaammin kuin sisarensa, mutta vastapainona oli toinen vika,\njoka chevalierin korvissa kuulosti ainakin yhtä pahalta, äänen sävy oli\ntosi arkinen.\n\nRouva Denis keikutteli päätänsä väärässä tahdissa niin autuaallisin\nilmein, että siitä sai paljon enemmän kunniaa hänen äidillinen\ntunteensa kuin musikaalinen aistinsa.\n\nSooloesityksiä seurasi duetto. Neidit olivat päättäneet tyhjentää\nkoko ohjelmistonsa. D'Harmental vuorostaan etsi pöydän alla abbé\nBrigaudin jalkoja, litistääkseen niistä edes toisen, mutta tavatut\nolivatkin rouva Denisin, joka omaksui chevalierin hamuilun itselleen\ntarkoitetuksi veikistelyksi ja kääntyi armollisesti hänen puoleensa.\n\n— Te siis, herra Raoul, hän virkkoi vuokralaiselleen, — tulitte\nnuorena ja kokemattomana panemaan itsenne alttiiksi kaikille\nsuurkaupungin vaaroille?\n\n— Kas, hyvä Jumala, niin, puuttui puheeseen abbé Brigaud, joka\npelkäsi, että d'Harmental tilaisuuden kannustamana ei malttaisi olla\nhuvikseen vastaamatta jotakin hulluttelevaa. — Näette tässä nuoressa\nmiehessä, rouva Denis, sellaisen miehen pojan, joka oli minulle\nkovin rakas. Toivoakseni hän tuottaa kunniaa hänen kasvatuksessaan\nkäyttämälleni harrastukselle, sillä suojattini on kunnianhimoinen,\nvaikka sitä ei päältä nähden luulisi!\n\n— Ja hän on oikeassa, myönsi rouva Denis. — Herra Raoulin lahjoilla\nja ulkomuodolla pitänee saavuttaa mitä hyvänsä.\n\n— Voi, rouvaseni, huomautti abbé, — jos noin alatte hemmotella häntä\npilalle, niinpä enpä enää tuokaan häntä puheillenne! Raoul, poikani,\nhän jatkoi isälliseen sävyyn, chevalieriin kääntyen, — toivoakseni et\nusko tuosta sanaakaan. Sitten hän kumartui supattamaan rouva Denisin\nkorvaan: — Hän olisi tuollaisenaankin voinut jäädä Sauvignyyn,\nollakseen siellä ensimmäisellä arvosijalla linnanherran jälkeen.\nHänellä on kolmentuhannen livren vuosikorot taatuista arvopapereista!\n\n— Juuri saman verran minä aion antaa kumpaisellekin tytölleni,\nvastasi rouva Denis korottaen ääntään sen verran, että chevalier\nkuulisi, ja luoden häneen syrjäsilmäyksen, nähdäkseen mikä teho tämän\nsuurellisuuden ilmoittamisella oli.\n\nNeitien tulevaisuuden vakauttamiselle osui haitaksi, että chevalier\ntällä hetkellä ajatteli aivan muuta kuin anteliaan äidin päättämien\nmyötäjäisten lisäämistä niihin kolmentuhannen livren vuosikorkoihin,\njotka abbé Brigaud oli hänelle varannut. Neiti Émilien kimakkuus,\nneiti Athenaiksen altto ja kumpaisenkin kehno säestys olivat saaneet\nhänet muistelemaan naapurittarensa puhdasta ja sointuisaa ääntä ja\nhänen etevää ja sielukasta soittoaan. Vaipuminen syvään mietiskelyyn\non kummallisen voimakas ulkoisten vaikutteiden vaimentaja, ja sitten\noli chevalier pelastautunut viereisen huoneen hälystä, itseensä\npaenneena seuraten sävelmää, joka nousi ja laski hänen muistissaan\nja poissaolevanakin sai taikapanssarin tavoin suojelluksi hänet\nympäristöön kimpoilevista kirskuvista ja parkuvista soinnuista.\n\n— Katsokaa, kuinka hartaasti hän kuuntelee! sanoi rouva Denis abbélle.\n— Onpa mieluisaa osoittaa huomaavaisuutta tuollaiselle nuorelle\nmiehelle! Kyllä minä pesenkin pään herra Fremondilta!\n\n— Mikä se Fremond on? kysyi Brigaud kaataen lasiinsa.\n\n— Kolmannen kerroksen vuokralainen, mokomakin kahdentoistasadan livren\nkoroillaeläjä, jonka sylikoira on jo tuottanut minulle kinastelua koko\ntalon asukkaiden kanssa, kunnes hän äsken kävi valittamassa, että herra\nRaoul esti sekä häntä että rakkia pääsemästä uneen!\n\n— Hyvä rouva Denis, neuvoi abbé, — älkää siitä joutuko huonoihin\nväleihin herra Fermondin kanssa. Kello kaksi aamulla on sopimaton\nhetki, ja jos suojattini ehdottomasti tahtoo valvoa, niin soitelkoon\npäiväsaikaan ja jatkakoon iltojaan piirtelemällä.\n\n— Mitä! Piirustaako herra Raoul myös? huudahti rouva Denis aivan\nihmeissään näin tavattomasta lahjakkuudesta.\n\n— Piirustaako? Kuin Mignard![76]\n\n— Voi, rakas abbé, sanoi rouva Denis pannen kätensä ristiin, — jospa\nvoisimme saada...\n\n— Mitä niin? kysyi abbé.\n\n— Jospa voisimme saada häneltä Athenaiksemme muotokuvan!\n\nChevalier havahtui hätkähtäen mietteistään niinkuin ruohikolle\nnukahtanut vaeltaja, joka unessaan tuntee käärmeen luikertavan\nlähelleen ja vaistomaisesti käsittää suuren vaaran uhkaavan.\n\n— Abbé! hän huudahti säikkyneesti ja suuntasi Brigaud-parkaan\nraivostuneen silmäyksen. — Ei mitään tyhmyyksiä!\n\n— Voi, hyvä Jumala, mikä holhotillenne tuli? tiedusti rouva Denis\npelästyen.\n\nAbbé oli ymmällä vastauksesta, mutta hänen etsiessään kunnollista\nveruketta chevalierin huudahduksen selittämiseen avautui ovi parahiksi,\nmolemmat Denis-neidit astuivat punehtuen huoneeseen ja oikeaan ja\nvasempaan hajaantuen tekivät kumpainenkin menuettikumarruksen.\n\n— No, tytöt, sanoi rouva Denis tekeytyen ankaraksi, — mitä tämä\nmerkitsee? Kuka teille antoi luvan lähteä huoneestanne?\n\n— Äiti kulta, vastasi ääni, josta chevalier kimakkuuden perusteella\nluuli tuntevansa neiti Émilien, — pyydämme kauniisti anteeksi, jos\nolemme tehneet virheen, ja lähdemme kyllä takaisin.\n\n— Mutta, äiti kulta, vastasi käreämpi ääni, joka chevalierin päätelmän\nmukaan kuului neiti Athenaikselle, — meillä oli käsityksenä, että\nsaimme tulla jälkiruokaan ehdittäessä.\n\n— No, jääkäähän nyt sitten, kun kerran olette täällä. Hassua olisi\nenää poistuakaan. Sitä paitsi, lisäsi rouva Denis sovittaessaan\nAthenaiksen istumaan hänen ja Brigaudin väliin Émilien saadessa sijansa\nhänen ja chevalierin välissä, — nuorten tyttöjen on aina hyvä olla\näitinsä siipien suojassa, eikö niin, abbé?\n\nJa rouva Denis ojensi tyttärilleen lautasellisen makeisia, joista he\nottivat sormenpäillä ja niin kainosti, että se tuotti kunniaa heidän\nhyvälle kasvatukselleen, neiti Émilie praliinin ja neiti Athenais\nmunavaahtopyörykän.\n\nÄidin puhuessa ja puuhatessa oli chevalierilla aikaa tarkastella\ntyttäriä. Neiti Émilie oli kahdenkymmenenkahden tai kolmen ikäinen\npitkä hiuskale, jonka kerrottiin elävästi muistuttavan isäänsä, herra\nDenis-vainajaa, vaikka tämä etu ei näyttänyt hänelle äidin sydämessä\ntuottavan edes yhtä suurta sijaa kuin rouva Denisin kahdelle muulle\nlapselle kuului. Aina pelätessään tekevänsä pahoin ja saavansa nuhteita\nolikin Émilie-parkaan jäänyt synnynnäistä kömpelyyttä, jota hänen\ntanssinopettajansa uuttera yrittely ei ollut kyennyt häivyttämään.\nNeiti Athenais taasen oli sisarensa täydellinen vastakohta, punakka ja\npyöreäpiirteinen pikku tylleröinen, jolla kuuden- tai seitsemäntoista\nvuotensa ansiosta oli kansanomaisesti sanoen hemaisevuutta. Hän ei\ntullut herra eikä rouva Denisiin, ja se kummallinen seikka oli antanut\npaljon puheenaihetta Saint-Martin-kadun juorukelloille ennen kuin\nrouva Denis möi kangaskauppansa ja muutti asumaan taloon, jonka hän\nja hänen miehensä olivat yhteisomaisuutensa tuotolla ostaneet Rue du\nTemps-Perdun varrelta.\n\nVanhemmistaan erinäköisenäkin neiti Athenais oli silti äitirouvan\nilmetty lemmikki ja sai siitä itsevarmuutta, jota Émilie-poloiselta\npuuttui. Hyväluontoisena Athenais aina käytti tätä suosiota — se\nmainittakoon hänen kiitoksekseen — vanhemmassa sisaressaan nähtyjen\nvikojen puolustamiseen. Terävänä luonteiden huomioitsijana oli\nchevalier muuten ensi silmäyksellä havaitsevinaan neiti Athenaiksen\nja abbé Brigaudin kasvonpiirteissä erinäistä yhdenmukaisuutta, joka\nolisi oikeastaan voinut vartalon merkillisen yhtäläisyyden ohella\nohjata uteliaita isyyden etsinnässä, ellei sellainen tutkistelu olisi\nviisaasti kielletty laeissamme.\n\nVaikka kello oli tuskin yksitoista aamupäivällä, olivat sisarukset\npukeutuneet kuin tanssiaisiin mennäkseen ja käyttivät kaulassaan,\nkäsivarsissaan ja korvissaan koko helyvarastoaan.\n\nTämä ilmestys, joka täydesti vastasi d'Harmentalin saamaa\nennakkokäsitystä emäntänsä tyttäristä, oli hänelle uutena mietiskelyn\nlähteenä. Koska neidit Denis olivat niin sattuvasti mitä heidän pitikin\nolla, nimittäin niin täydessä sopusoinnussa asemansa ja kasvatuksensa\nkanssa, niin minkätähden Bathilde, jonka yhteiskunnallinen taso tuskin\noli näinkään korkea, esiintyi ilmeisesti yhtä hienostuneena kuin nämä\nalhaissäätyisinä? Mistä johtui samanluokkaisten ja -ikäisten neitojen\nkesken niin tavaton ruumiillinen ja henkinen eroavaisuus? Siinä täytyi\npiillä jokin kummallinen salaisuus, jonka hän varmaakin saisi jonakin\npäivänä selville.\n\nToinen vetoomus, jonka abbé Brigaudin polkaisu ilmaisi d'Harmentalille,\nsai hänet oivaltamaan, että hänen mietteensä saattoivat kyllä osua\npaikalleen, mutta että hän oli niihin antautunut perin epäotollisella\nhetkellä. Rouva Denisin sävy olikin jo käynyt niin merkillepantavan\narvokkaaksi, että d'Harmental huomasi pakolliseksi olla hukkaamatta\nenää silmänräpäystäkään, jos hän tahtoi häätää emäntänsä mielestä\nhajamielisyytensä tuottaman kiusallisen vaikutelman.\n\n— Madame, hän heti virkkoi mahdollisimman kohteliaasti, — se mitä\nminulla on ollut kunnia nähdä perheestänne herättää minussa suurta\nhalua tutustua siihen kokonaan. Eikö herra poikannekin ole jossakin\nlähettyvillä, saadakseni mielihyvän tulla esitellyksi hänelle?\n\n— Monsieur, vastasi rouva Denis, jolle noin herttainen tiedotus oli\npalauttanut kaiken suosiollisuuden, — poikani työskentelee asianajaja\nJoullun toimistossa, ja jollei hänellä satu toimitettavaa täällä päin,\nei ole juuri luultavaa, että hän tänä aamuna saa kunnian tavata teitä.\n\n— Totisesti, rakas oppilaani, huomautti abbé Brigaud viitaten ovelle.\n— Sinä olet kuin muinainen Aladdin, sinun tarvitsee nähtävästi vain\nlausua toivomus, jotta se heti täyttyisi.\n\nJa samassa kuuluikin portaista Marlbouroughin herttuasta sepitetty\nlaulu,[77] jolla tähän aikaan oli kaikki uutuuden viehätys. Ovi avautui\nilman minkäänlaista ennakkoilmoitusta, ja kynnyksellä näyttäytyi\nvanttera, hilpeäkasvoinen nuorukainen, jolla oli paljonkin neiti\nAthenaiksen sävyä.\n\n— Hyvä, hyvä, hyvä! puheli tulija laskien käsivarret ristiin\nrinnalleen ja tarkastellen kotinsa tavanomaista sisäkuvaa abbé\nBrigaudilla ja chevalier d'Harmentalilla kartutettuna. — Eipä äiti\nDenis haikaile! Bonifacen hän lähettää konttoriin eväinä leivänkannikka\nja juustoviipale; hän sanoo nuorelle herralle: 'Mene, kultaseni,\nvaro ylensyömistä', ja sillaikaa hän pitää kemuja ja kekkereitä!\nOnneksi tällä Boniface-poloisella on tarkka vainu. Hän taivaltaa\nMontmartre-katua, nuuskii tuulta ja tuumii: Mikä tuolta Rue du\nTemps-Perdun viidestä tuoksahtaakaan? Siilon hän lähtee kipittämään, ja\ntässä nyt ollaan!\n\nJa liittäen sanoihinsa toiminnan Boniface veti ovinurkasta pöydän\nääreen tuolin, istuutuen abbé Brigaudin ja chevalierin väliin.\n\n— Boniface, sanoi rouva Denis yrittäen omaksua ankaraa sävyä, — etkö\nnäe, että täällä on vieraita?\n\n— Vieraita? ihmetteli Boniface, ottaen pöydältä lautasen eteensä. —\nJa mitkä ne vieraat ovat? Tekö isä Brigaud, vai herra Raoulko? Kas,\neihän hän ole vieras, vaan meidän vuokralaisemme.\n\nJa siepaten läheltään kulhon, jota oli käytetty äskeiseen tarjoiluun,\nhän ryhtyi korvaamaan muiden saamaa etumatkaa.\n\n— Hitto vieköön, rouva Denis, huomautti chevalier, — huomaan\nmielihyväkseni, että olenkin paljon pitemmällä kuin luulin, sillä minä\nen tiennyt, että minulla oli kunnia olla herra Bonifacen tuntema.\n\n— Olisihan kumma, etten minä teitä tuntisi, sanoi asianajajan kirjuri,\nsuu täynnä; — teillähän on minun huoneeni.\n\n— Kas vain, rouva Denis, puheli d'Harmental. — Jätitte minut\ntietämättömäksi siitä, että minulla on ollut kunnia periä asuntoni\ntulevalta perheen päämieheltä? En enää ihmettele, että huoneeni on niin\nkodikkaaksi järjestetty. Siinä tuntee äidin huolenpidon.\n\n— No, onko tuo nyt mitään! Mutta ystävänä voin antaa teille sen\nneuvon, ettette liiaksi katselisi ikkunasta.\n\n— Miksi niin? kysyi d'Harmental.\n\n— Miksikö? Siksi että vastapäätä on sellainen naapuri...\n\n— Neiti Bathilde? äännähti chevalier harkitsemattomasti.\n\n— Kas, te tunnette hänet jo? virkkoi Boniface. — Jaha, sitten asia\nmenee tavallista menoaan.\n\n— Oletko vaiti, poika! huudahti rouva Denis.\n\n— Mutta pitäähän vuokralaisille ilmoittaa, muistutti Boniface, —\nmilloin talossa on kaupan purkamiseen oikeuttavia seikkoja. Sinä et\ntoimi asianajajan konttorissa, äitiseni, joten et voi tietää sitä.\n\n— Se lapsi on kerrassaan terävä, virkkoi abbé Brigaud, siihen\nleikkisään tapaansa, josta ei voinut koskaan tietää, tekikö hän pilaa\nvai puhuiko tosissaan.\n\n— Mutta, aloitti jälleen rouva Denis, — mitä tekemistä herra\nRaoulilla olisi neiti Bathilden kanssa?\n\n— Mitä tekemistä? Sitä vain, että hän viikon kuluessa rakastuu\nsiihen heilakkaan ihan mielettömästi, tai muutoin hän ei ole mies, ja\nkeimailijattareen ei kuitenkaan kannata hullaantua.\n\n— Keimailijattareen? toisi d'Harmental.\n\n— Keimailijattareen juuri, keimailijattareen, vahvisti Boniface. —\nSen sanoin ja siinä pysyn. Viettelijätär, joka tekeytyy sieväksi nuorten\nmiesten silmissä ja asuu vanhuksen kumppanina. Puhumattakaan hänen\nMirza-pörriäisestään, joka söi kaikki makeiseni ja nyt tavatessaan\nminut aina pyrkii näykkimään pohkeitani.\n\n— Poistukaa, tytöt, huudahti rouva Denis nousten, jolloin neitien\ntäytyi noudattaa esimerkkiä. — Poistukaa! Teidän puhtaat korvanne\neivät saa kuunnella noin kevytmielistä puhetta.\n\nHän työnsi Athenaiksen ja Émilien heidän kamarinsa ovea kohti ja meni\nitsekin sinne heidän mukanaan.\n\nD'Harmentalin valtasi julma halu iskeä herra Bonifacea pullolla päähän.\nAsemansa naurettavuuden oivaltaen hän kuitenkin hillitsi itsensä.\n\n— Mutta, hän huomautti, — minä luulin, että pengermällä näkemäni\nkelpo porvari — sillä hänestähän varmaankin puhutte, herra Boniface...\n\n— Samasta vanhasta heittiöstä! No, mitä luulitte?\n\n— Oli hänen isänsä, jatkoi d'Harmental.\n\n— Isänsä? Isäkö hänellä olisi, neiti Bathildella? Ei lainkaan!\n\n— Tai ainakin enonsa.\n\n— Ah, enonsa! Bretagnelaiseen tapaan kenties, mutta ei muutoin.\n\n— Boniface, huomautti rouva Denis majesteettisesti, tullen tyttäriensä\nhuoneesta, jonka perimmäiseen sopukkaan hän varmaankin oli heidät\nkarkoittanut, — olen kertakaikkiaan kieltänyt sinulta tuollaiset\nkevytmieliset puheet neitien sisartesi kuullen!\n\n— Kas, niin tosiaankin, haastoi Boniface yhä suorasukaisena,\n— neitien sisarteni! Eivätkö he muka siinä iässä voi kuunnella\nhuomautuksiani, varsinkin Émilie, joka on kaksikymmentäkolme täyttänyt!\n\n— Émilie on viaton kuin vastasyntynyt lapsi! vakuutti rouva Denis\nistuutuen paikoilleen.\n\n— Viaton! Niin, usko sinä sitä, äitiseni, ja tule autuaaksi! Löysinhän\nminä meidän viattomamme kamarista varsin näpsän romaaninkin, kuulkaas,\noikein paastokaudeksi varatun. Minä näytän sen teille, isä Brigaud,\njoka olette hänen rippi-isänsä. Saammepa nähdä, tekö olette antanut\nhänelle luvan valmistautua sen lueskelulla pääsiäisehtoolliselle.\n\n— Vaikene, käski abbé, — Näethän, mitä mielipahaa tuotat äidillesi!\n\nRouva Denis oli tosiaan joutumassa pahoinvointiseksi, tukehtumaisillaan\nsiitä häpeästä, että hänen tytärtensä maineelle näin halventava kohtaus\nsattui sen nuoren miehen kuullen, johon hän kenties jo äitien tavoin\noli iskenyt silmänsä.\n\nMiehet eivät usko mihinkään sen vähemmin kuin naisten pyörtymyksiin,\neikä silti mikään helpommin pyydystä heitä. Ja uskoipa hän muuten\ntai ei, d'Harmental oli liiaksi seuramies ollakseen sellaisissa\nolosuhteissa osoittamatta harrastusta emäntäänsä kohtaan. Hän syöksähti\nrouvaa kohti käsivarret levällään, ja siitä oli tuloksena, että\nonneton äiti tukikohdan nähdessään heti suistui tarjotulle tuelle ja\nhervahduttaen päänsä taaksepäin pyörtyi chevalierin käsivarsille.\n\n— Abbé, sanoi d'Harmental, herra Bonifacen käyttäessä tilaisuutta\nkaikkien pöydälle jääneiden namusien sullomiseen taskuihinsa, — abbé,\ntyöntäkää tähän nojatuoli!\n\nAbbé teki pyydetyn palveluksen levollisen verkkaisesti kuin ainakin\nmies, joka on tottunut tällaisiin tapauksiin ja tietää olla nuoletta\nseurauksista. Rouva Denis sovitettiin nojatuoliin istumaan, d'Harmental\npiteli hänen nenänsä edessä hajusuoloja, ja abbé Brigaud naputteli\nkämmenpohjia. Mutta tästä touhusta huolimatta ei rouva Denis näyttänyt\nmitenkään taipuvaiselta tointumaan. Yhtäkkiä ja aivan aavistamattomasti\nhän kiljahtaen poukkosi seisaalle kuin joustimen ponnahduttamana.\nD'Harmental luuli hermokohtauksen seuranneen voipumusta; hän tosiaan\npelästyi, sillä nais-paran kirkaisussa oli niin todellisen hätääntynyt\nsävy.\n\n— Ei mitään, ei mitään! tyynnytti Boniface. — Minä vain kaadoin\nhänen niskaansa veden, joka oli jäänyt karahviin. Se palauttaa hänet\nkuntoon. Näettehän, että hän ei enää tiennyt miten toipua. No, mitä\nnyt? jatkoi armoton nuorukainen nähdessään rouva Denisin katselevan\nhäntä hurjistuneesti. — Minä se olen. Eikö äiti kulta enää tunne pikku\nBonifaceaan, joka rakastaa sinua niin suuresti?\n\n— Madame, virkkoi d'Harmental hämillään tilanteesta, — olen peräti\npahoillani kaikesta tapahtuneesta.\n\n— Voi, monsieur, huudahti rouva Denis puhjeten kyyneliin, — minä olen\nkovasti onneton!\n\n— Älähän nyt itke, äitiseni! Olet jo kylliksi lionnut, puhui\nBoniface. — Mene pikemmin vaihtamaan paita; mikään ei ole terveydelle\nhaitallisempaa kuin selkään liimautuva paita.\n\n— Sillä lapsella on järkeä, yhtyi Brigaud, — ja luullakseni teidän\nolisi hyvä noudattaa hänen neuvoaan, rouva Denis.\n\n— Jos minä rohkenen liittää suostutteluni abbén kehoitukseen, lisäsi\nd'Harmental, — niin pyytäisin teitä olemaan välittämättä meistä,\nmadame. Onkin sitä paitsi jo aika meidän lähteä, joten hyvästelemme\nteidät.\n\n— Menettekö tekin, abbé? kysyi rouva Denis luoden Brigaudiin suruisen\nkatseen.\n\n— Minua, selitti Brigaud, joka ei nähtävästi huolinut lohduttajan\nosaa, — minua odotellaan Hôtel[78] Colbertissa, enkä voi mitenkään\nviipyä enää.\n\n— Hyvästi siis, hyvät herrat, sanoi rouva Denis tehden kumarruksen,\njoka pahoin menetti majesteettisuuttaan, kun ylhäältä kaadettu vesi\nalkoi vuotaa alapäästä.\n\n— Hyvästi, äitiseni, toivotti Boniface, hemmotellun lapsen\nhuolettomuudessa mennen kietaisemaan kätensä rouva Denisin kaulaan. —\nOnko sinulta mitään ilmoitettavana herra Joullulle?\n\n— Hyvästi, ilkimys! vastasi naispoloinen syleillen poikaansa\npuolittain myhäilevänä ja puolittain vielä pahastuksissaan, mutta\nmukautuen siihen vetovoimaan, jota äiti ei kykene vastustamaan. —\nHyvästi, ja ole kiltti!\n\n— Kuin kuva, äiti kulta, mutta sillä ehdolla, että valmistat meille\npäivälliseksi jonkin herkkupalan, eikö niin?\n\nJa asianajajan kolmas kirjuri hyppeli tavoittamaan abbé Brigaudin ja\nd'Harmentalin, jotka olivat jo ehtineet porrassillakkeelle.\n\n— No noh, pikku peijooni, virkahti abbé sipaisten liivintaskuaan, —\nmitä sinä sieltä kaivat?\n\n— Älkää ottako huomataksenne, isä Brigaud. Tutkin vain, eikö\nvyötärystaskuunne ole jäänyt pikku-écua ystävällenne Bonifacelle.\n\n— Maltas, sanoi abbé, — tuossa on iso, jätä meidät rauhaan ja kapaise\ntiehesi.\n\n— Isä Brigaud, haastoi Boniface kiitollisuutensa yltäkylläisyydestä,\n— teillä on kardinaalin sydän, ja jollei kuningas tee teistä enempää\nkuin arkkipiispan, niin se on kelvotonta! Hyvästi, herra Raoul, hän\njatkoi puhutellen chevalieria niin tuttavallisesti kuin olisi tuntenut\nhänet vuosien ajalta. — Sanon vieläkin, varokaa neiti Bathildea, jos\ntahdotte varjella sydäntänne, ja nakatkaa kalikalla Mirzaa, jos pidätte\nlukua pohkeistanne!\n\nJa heilauttaen toisen jalkansa kaidepuulle hän yhdellä ponnahduksella\nluiskahti katuovelle, lainkaan koskettamatta ensimmäisen kerroksen\nportaiden tusinaa askelmaa.\n\nBrigaud seurasi Boniface-ystäväänsä rauhaisempaan tapaan, sovittuaan\nchevalierin kanssa kohtauksen kello kahdeksaksi illalla. D'Harmental\nnousi ullakkokamariinsa syvissä mietteissä.\n\n\n\n\nTUMMANPUNAINEN NAUHARUUSUKE\n\n\nChevalierin ajatuksia ei askarruttanut lähenevä ratkaisu, jossa hän oli\nvalinnut niin tärkeän osan, eikä myöskään se abbé Brigaudin erinomainen\nvarokeino, että hän oli majoittanut uuden ystävänsä sellaiseen taloon,\njohon hänen tapanaan oli ollut kymmenen vuoden aikana pistäytyä\nmelkein päivittäin, niin että heidän kohtauksensa eivät tiheämminkään\ntapahtuvina voineet herättää huomiota. Hänen mielessään ei ollut\nrouva Denisin majesteettinen lausunta, ei neiti Émilien soprano\ntai neiti Athenaiksen altto eikä herra Bonifacen kujeellisuus. Hän\najatteli yksinomaan Bathilde-rukkaa, jota oli emäntänsä luona kuullut\nkäsiteltävän niin loukkaavasti.\n\nKuitenkaan ei Bonifacen karkea syytös ollut vähääkään tehonnut niihin\nvielä sekaviin ja selittämättömiin tunteisiin, joita nuori tyttö oli\nchevalierissa herättänyt. Ensimmäinen vaikutelma oli tosin ollut\nkiusaantunut, inhon aistimus. Mutta ajatellessaan asiaa hän oli heti\nseuraavassa hetkessä käsittänyt, että tuollainen liitto oli mahdoton.\n\nSattuma saattaa harvinaisuutena tuottaa vähäpätöisellekin isälle\nviehättävän tyttären. Välttämättömyys voi naittaa nuoren ja kauniin\nnaisen vanhalle ja alhaissyntyiselle miehelle. Mutta ainoastaan\nrakkaus tai voitonpyyntö saa syntymään sellaisia säännöttömiä suhteita\nkuin oletettiin neljännen kerroksen neidin ja pengermän porvarin\nyhteiselämäksi. Noiden kahden niin täydellisesti vastakkaisen ihmisen\nkesken ei voinut vallita rakkaus ja vielä vähemmin saattoi sitä\nsuhdetta johtaa voitonpyynnistä, sillä joskaan heidän elintasonsa ei\npainunut kurjuuteen asti, ei se varmastikaan kohonnut keskinkertaista\nkorkeammalle.\n\nD'Harmental siis uskoi, että Bathildea ei voinut sanoa tyttärekseen\neikä vaimokseen tai jalkavaimokseen tuo kamala naapuri, jonka\npelkkä näkeminen oli siihen asti riittänyt niin kummalliseksi\nvastavaikutukseksi chevalierin orastavalle rakkaudelle. Ellei neito\nsiis ollut yksikään noista kolmesta, niin Bathilden syntyperään liittyi\njokin salaisuus, ja jos siihen kerran liittyi salaisuus, ei Bathilde\nollutkaan se, mikä hän näytti olevan.\n\nTällöin kaikki selvisi, tuo ylimyksellinen kauneus, viehättävä sulous,\nerinomainen kasvatus menettivät arvoituksellisuutensa. Bathilde kuului\nyläpuolelle sen aseman, jossa hänen täytyi pakosta olla. Neidon\nkohtalossa oli tapahtunut sellainen muutos, jotka ovat yksilölle\nsamaa kuin maanjäristykset kaupungeille. Hänen elämässään oli jokin\nluhistunut, pakottaen hänet laskeutumaan siihen alempaan piiriin, jossa\nhän nyt vietti päiviään, ja hän oli kuin tuollainen alassyösty enkeli,\njoiden täytyy jonkun aikaa elää ihmiselämää, vain odotellen kunnes\nJumala palauttaa heille siivet taivaaseen nousemiseksi.\n\nChevalier saattoi niin ollen oman arvonsa tuntoa menettämättä rakastua\nBathildeen. Sydämen joutuessa vastatusten ylpeyden kanssa sillä on\noivallisia apukeinoja korskean vihollisensa eksyttämiseksi. Silloin\nkun Bathildella oli nimi, oli hänellä luokkansa, eikä hän voinut\nsiirtyä siitä Popiliuksen[79] kehästä, jonka hänen ympärilleen perhe\npiirsi. Mutta nimettömänä ja perheettömänä ollessaan hän saattoi\nympäröivästä yöstä vapautua sädehtivään kirkkauteen, ja niin ollen ei\nmikään enää pidätellyt rakastavan miehen mielikuvitusta kohottamasta\nhäntä toiveissaan sellaiselle tasolle, jota neito itse ei olisi\nrohjennut edes katseellaan tavoittaa. Niinpä d'Harmental ei suinkaan\nottanut varteen neuvoa, jonka nuori herra Boniface oli hänelle niin\nystävällisesti antanut, vaan kamariinsa päästyään meni suoraa päätä\nvilkaisemaan ikkunastaan, millä kannalla naapurin ikkuna oli. Se oli\nselkosen selällään. Jos chevalierille olisi viikko sitten sanottu,\nettä niin yksinkertainen ilmiö kuin avattu ikkuna voisi saattaa\nhänen sydämensä pamppailemaan, olisi hän varmaan makeasti nauranut\ntällaiselle olettamukselle. Kuitenkin oli asian laita näin, sillä hän\npainoi hetkiseksi käden povelleen kuin pitkällisen painostuksen jälkeen\nhengähtävä ja nojasi sitten toisella kädellään seinään ja katseli\nverhon kulmauksesta tyttöä hänen näkemättään. Hän pelkäsi toisen\nmuutoin säikkyvän kuten eilenkin tästä itsepintaisesta tarkkailusta,\njonka syyksi hän saattoi olettaa yksistään uteliaisuuden.\n\nHetken kuluttua d'Harmental huomasi, että kamarin täytyi olla\ntyhjillään, sillä toimekas ja nopsajalkainen neito olisi varmasti\njo moneenkin kertaan liikkunut hänen näkyvissään, jollei hän olisi\nollut poissa. Silloin d'Harmental vuorostaan avasi ikkunansa ja hänen\notaksumansa sai täyden vahvistuksen. Oli helppokin havaita, että vanhan\napuvaimon järjestelevä käsi oli siistinyt huoneessa, sillä klavesini\noli tarkoin ummistettu, tavallisesti levällään olleet nuottivihot oli\nkoottu yhdeksi pinoksi, kukkuranaan muutamia kirjansidoksia, jotka\nkokonsa pienentymisen mukaisesti ladottuina olivat pyramidin huippuna,\nja uhkea pitsipöytäliina, joka oli huolellisesti laskostettu keskeltä\ntuolin selkänojalle, riippui suorassa tuolin kumpaisellekin puolelle.\n\nVarma lisävahvistuskin ilmeni tälle päätelmälle tuotapikaa, sillä\nikkunan avaamisen aiheuttamaa narahdusta seurasi vinttikoiran\nsorean pään kohoaminen. Korvat aina vaanivina ja täydesti ansaiten\nvaltiattarensa luottamuksen tämä kodin vartija oli havahtunut ja katsoi\npieluksellaan nousten, kuka tungettelija oli häirinnyt sen unta.\n\nPengermäporvarin varomattoman basson ja Bonifacen pitkällisen\näkäännyksen ansiosta chevalier tiesi jo kaksi hyvin tärkeätä seikkaa.\nHänen naapurinsa oli ristitty Bathildeksi, jollainen sävyisä\nja kaunissointuinen nimi oli kerrassaan sovelias viehkeälle ja\nhienopiirteiselle neidolle, ja että vinttikoira oli Mirza, ja sekin\nnimi kuulosti hänestä koirarodun ylimystöä edustavalta.\n\nEi sovi vähäksyä mitään varustuksen valtausaikeissa. Pieninkin\npaikallisseikkojen tuntemus on usein tehokkaampi kuin pelottavimmatkaan\nsotakojeet. D'Harmental päätti aloittaa laittautumalla väleihin\nvinttikoiran kanssa, ja antaen äänelleen mahdollisimman vienon ja\nhyväilevän soinnun hän kutsui: \"Mirza!\"\n\nMirza, joka oli mukavasti ojentautunut pielukselleen, nosti vilkkaasti\npäänsä, ja sen hämmästyneestä ilmeestä ei voinut erehtyä. Täytyihän\ntuntua nopsaälyisestä pikkueläimestä kovin kummalliselta, että\nventovieras mies otti äkkipäätä puhutellakseen sitä ristimänimeltä. Se\nkatseli häntä levottomilla silmillään, jotka puolihämyssä tuikkivat\nkuin kiiltokivet, ja etukäpälillään kuopien päästi kumean äännähdyksen,\njoka saattoi käydä murahduksesta.\n\nD'Harmental muisteli, miten markiisi d'Uxelles oli kesyttänyt\nmademoiselle Choinin spanielin, joka oli paljon äkäisempi kuin\nmitkään maailman vinttikoirat. Sen olivat saaneet aikaan käristetyt\nkaniininpäät, ja tästä hienosta huomaavaisuudesta oli hänelle\nkoitunut palkkioksi Ranskan marskin sauva. Hän ei niin ollen pitänyt\nmahdottomana, että samantapainen viekoittelu muuttaisi lempeämmäksi\nsen vastaanoton, jonka Mirza-neiti oli suonut hänen lähentelylleen, ja\nastui sokeriastiaansa kohti hyräillen:\n\n    Ihailkaa koirien mahtia:\n    jos teill' on hienoa tahtia,\n    ei kestä kuinkaan kauan,\n    kun saatte marskin sauvan.\n\nHän palasi ikkunan ääreen, hyppysissään kaksi isoa sokeripalaa, joten\nniitä saattoi taitella murusiksi mielinmäärin.\n\nChevalier ei ollut erehtynyt. Ensimmäisen sokerimurusen singotessa sen\nlähelle Mirza huolettomasti kurkotti kaulaansa. Hajuaistin avulla se\nsitten otti selville, millainen makupala sille tarjottiin, ja ojensi\nsitä kohti käpälän, veti sen kitansa äärelle, otti hampaisiinsa,\nsiirsi poskipieleen ja alkoi pureksia niin raukein ilmein kuin\nsen ylimykselliselle rodulle on tunnusomaista. Lopetettuaan se\nlipaisi huuliaan vaaleanpunaisella pikku kielellä, mikä ilmaisi,\nettä se ilmeisen hyvästä kasvatuksestaan johtuvassa näennäisessä\nvälinpitämättömyydessäänkin osasi pitää arvossa sievää yllätystä,\njonka sille oli naapuri varannut. Eikä se nyt laskeutunutkaan takaisin\nlevolle kuten edellisellä kerralla, vaan jäi istumaan, haukotellen\nriutuneesti, mutta heilutellen häntäänsä merkiksi, että se oli valmis\nvalpastumaan täydesti, jos sen hereilläolosta maksettaisiin pari kolme\nsamanlaista kohteliaisuudenosoitusta kuin sille oli vastikään suotu.\n\nD'Harmental oli tottunut aikakauden ylimyskaunotarten englantilaisten\nkääpiöspanielien tapoihin ja ymmärsi oivasti Mirza-neidin suopean\nmielialan tulkinnan. Tahtomatta jättää tilaisuutta käyttämättä\nhän heitti toisen sokerinmurun, mutta lennätti sen nyt etäämmäksi\nvastaanottajasta, saadakseen tämän poistumaan pielukselta sitä\nnoutamaan. Vehkeilyynsä apuria tavoittava tahtoi kokeellaan ottaa\nselville, kumpaiseen kahdesta kuolemansynnistä, laiskuudesta ja\nherkutteluhalusta, tämä oli alttiimpi lankeamaan.\n\nMirza mietti tuokion, mutta herkutteluhalu voitti, ja se nousi\nkamarin perälle etsimään klavesinin alle kierinyttä murua. Samassa\ntipahti kolmas muru ikkunan lähelle, ja yhä vetovoiman lakeihin\nalistuvana Mirza tepsutteli toiselta palaselta kolmannelle niin kuin\noli ensimmäisestä viehättynyt toiseen. Mutta siihen chevalierin\nanteliaisuus pysähtyi. Hän katsoi antaneensa jo riittävästi\nvastavuoroisuuden edellytykseksi, ja silloin hän toistamiseen kutsui,\nvain käskevämmin kuin äsken: \"Mirza!\" ja näytti sille sokerinmuruja\nkämmenellään.\n\nTällä kertaa ei Mirza silmäillyt chevalieria levottomasti tai\nhalveksivasti, vaan nousi takakäpälilleen, laski etukäpälät\nikkunalaudalle ja alkoi tehdä hänelle samoja eleitä kuin jos hän olisi\nollut vanha tuttava: yritys oli onnistunut, Mirza oli kesytetty.\n\nChevalier huomautti itselleen, että siihen tulokseen oli mennyt juuri\nsen verran aikaa kuin hän olisi tarvinnut vietelläkseen kullalla jonkun\nkamarineidon tai timanteilla herttuattaren.\n\nNyt oli hänen vuoronsa tekeytyä halveksivaksi Mirzaa kohtaan ja\npuhella sille, jotta se tottuisi hänen ääneensä. Peläten kuitenkin\nylpeyden palaavan puhekumppanilleen, joka parhaansa mukaan hoiteli\nkeskustelua vaisuilla vingahduksilla ja mielistelevillä urahduksilla,\nhän heitti sille neljännen sokerinmurun, jonka kimppuun se syöksähti\nsitäkin kipakammin, kun sitä oli täytynyt odottaa kauemmin, ja nyt se\nkutsumatta palasi ikkunan ääreen kärkkymään.\n\nChevalierin voitto oli täydellinen.\n\nNiin täydellinen, että Mirza, joka eilen oli osoittanut niin\nälykästä valppautta, kun se kadulle kurkistamalla ilmoitti Barhilden\nlähestymisen ja ovelle juoksemalla hänen saapumisensa portaisiin, ei\ntällä kertaa antanut vihiä kumpaisestakaan, joten hänen valtiattarensa\näkkiä astuessaan kamariin tämä yllätti sen keimailemassa naapurilleen.\n\nKohtuuden nimessä on kuitenkin sanottava, että Mirza kaikessa\nantaumuksessaankin kääntyi oven narahtaessa ja Bathilden nähdessään\nloikkasi yhdellä hyppäyksellä tuhlaamaan hänelle mitä hellimpiä\nhyväilyjä. Mutta tämän velvollisuudentapaisen suoritettuaan Mirza\nkiireesti palasi ikkunaan. Vinttikoiran outo menettely käänsi Bathilden\nsilmät luonnollisesti etsimään syytä. Hänen katseensa kohtasivat\nchevalierin. Bathilde punastui, chevalier tervehti, ja hämillään\nBathilde koneellisesti vastasi tervehdykseen.\n\nBathilden ensi ajatuksena oli sitten sulkea ikkuna. Mutta vaistomainen\ntunne pidätti häntä. Hän käsitti, että se toimenpide antaisi tärkeyttä\nseikalle, jolla ei ollut mitään merkitystä, ja että puolustuskannalle\nasettumisella tunnustaisi luulevansa hyökkäystä yritettävän. Niin\nollen hän teeskentelemättömästi astui lattian poikki ja katosi siihen\nosaan kamaria, johon naapurin katseet eivät voineet tunkeutua. Sitten\nmuutaman minuutin kuluttua uskaltautuessaan jälleen esille hän huomasi,\nettä nuori mies olikin sulkenut oman ikkunansa. Bathilde ymmärsi toisen\nhienotunteisuuden ja oli hänelle siitä hyvillään.\n\nChevalier oli tosiaan tehnyt mestaritempun. Välien ollessa\nnäin alkuasteellaan eivät nämä läheiset ikkunat voineet pysyä\nsamanaikaisesti avoimina. Jos chevalierin ikkuna avautui, niin\nnaapurin sulkeutui välttämättömästi, ja kuinka tiukasti se onneton\nikkuna ummistuikaan! Siitä oli chevalierillä jo kokemusta. Silloin ei\nsaanut näkyviin edes Mirzan kuononpäätä verhojen takaa. Sitävastoin\nd'Harmentalin ikkunan ollessa kiinni saattoi naapurittaren olla\navoinna, ja silloin chevalier näki hänen käyskentelevän, askartelevan,\nja senhän arvaa, että tuo oli suurta viihdykettä perin ankaraan\neristäytymiseen tuomitulle miehelle.\n\nSitä paitsi hän oli edistynyt varsin suuresti Bathilden tuttavuudessa.\nHän oli tervehtinyt ja saanut siihen vastauksen. He eivät siis enää\nolleet toisilleen kokonaan vieraita, heidän välillään oli syntynyt\ntutustumisen alkua. Mutta sen tuttavuuden jatkuvaksi edistymiseksi\n— ellei sattuisi erikoisia asianhaaroja tielle — piti välttää\nhätäisyyttä. Sanan uskaltaminen tervehdyksen jälkeen olisi voinut\ntärvellä kaikki. Olisi parempi uskottaa Bathildelle, että se oli\npelkkää sattumaa. Bathilde ei sitä uskonut, mutta hänen sopisi olla\nuskovinaan. Siitä johtui, että Bathilde jätti ikkunansa avoimeksi ja\nnähdessään naapurin ikkunan olevan kiinni istuutui omansa lähelle kirja\nkädessä.\n\nMirza taasen hyppäsi valtiattarensa jaloissa olevalle jakkaralle,\njota se käytti istuimenaan. Mutta nyt se ei tapansa mukaisesti\nojentautunutkaan sille, pää neitosen pyöreillä polvilla, vaan laski\npäänsä teräväreunaiselle ikkunalaudalle, niin suuresti sen harrastusta\nherätti antelias tuntematon, jolla oli sokeria tarjottavana.\n\nChevalier istuutui keskelle huonettaan, otti esiin pastellipuikot ja\nalkoi näppärästi kohotetun verhonkulmauksen avulla piirtää silmiensä\nedessä olevaa viehättävää näkymää.\n\nKovaksi onneksi päivät olivat lyhyet. Kello kolmen tienoissa alkoi\nhiipua se vähäinenkin valo, minkä pilvet ja sade päästivät taivaalta\nlaskeutumaan maahan, ja Bathilde sulki ikkunansa. Siinäkin ajassa oli\nchevalier silti jo saanut kokonaan valmiiksi tytön pään ja tavannut\nerinomaisesti näköisyyden. Pastelli onkin erittäin otollinen väline\njäljentämään noita hienoja ja hentoja tyyppejä, joita maalaus aina\nesittää hieman raskaasti. Siinä ilmenivät neidon aaltoilevat hiukset,\nhänen raikas ja kuulakka hipiänsä, kauniin joutsenenkaulan sorea\nkaarevuus, sanalla sanoen kaikki se luontevuus, jonka taide voi\nsaavuttaa, kun sillä on edessään tuollainen täydesti jäljentämätön\nmalli, jotka herättävät taiteilijoissa epätoivoa.\n\nPimeän tullen saapui abbé Brigaud. Chevalier ja hän kääriytyivät\nviittoihinsa ja astelivat Palais-Royalia kohti. Tehtävänä oli maaston\ntutkiminen.\n\nSe talo, johon rouva se Sabran oli muuttanut miehensä tultua regentin\nhovimestariksi, oli numero 22, Hôtel de la Roche-Guyonin ja sen solan\nvälissä, jota entiseen aikaan nimitettiin Palais-Royalin kujaksi,\nkoska tämä oli ainoa suoranainen väylä Rue des Bons-Enfantsilta\nValois-kadulle. Nykyään se tunnetaan Lyseokujana. Kujan puoleinen\npalatsinportti lukittiin samaan aikaan kuin muutkin puutarhan\npääsyaukot, nimittäin täsmälleen kello yksitoista illalla. Jos siis\njoku pistäytyi illalla Palais-Royalista johonkin sellaiseen Rue des\nBons-Enfantsin taloon, josta ei ollut erikseen tietä Valois-kadulle,\nja tahtoi palata vasta yhdentoista jälkeen, niin hänen täytyi tehdä\nkierros joko Rue Neuve-des-Petits-Champsin tai Cour des Fontainesin\nkautta.\n\nRouva de Sabranin talo oli edellisen vuosisadan lopulla rakennettu\nsiro pikku loistoasumus, siis parinkymmenen vuoden ikäinen. Joku\nverojen vuokraaja oli tahtonut apinoida suuria herroja ja saada\nyksityisasunnokseen erikoisen talon. Siihen kuului siten kaikkiaan\npohjakerros, ensimmäinen kerros sekä tämän päällä kivinen galleria,\njolle avautuivat palvelusväen ullakkohuoneet. Matala paanukatto\noli loivasti kalteva. Ensimmäisen kerroksen ikkunoiden alla levisi\nrakennuksen toisesta päästä toiseen kolmen tai neljän jalan syvyinen\nuloke, mutta kumpaisenkin kulman kahta ikkunaa erottivat keskiosan\nkolmesta ikkunasta ulokkeen tyyliset rautakoristeet, jotka kohosivat\nylägallerian reunaan asti.\n\nMolemmat julkipuolet olivat muuten samanlaiset, paitsi että — kun\nValois-katu oli kahdeksasta kymmeneen jalkaan matalammalla kuin Rue des\nBons-Enfants — pohjakerran ikkunat ja ovi sillä puolella avautuivat\npengermälle, josta oli tehty pikku puutarha. Keväisin tätä kaunisti\nkukkaloisto, mutta se ei ollut hallitsemansa kadun kanssa missään\nyhteydessä. Rakennuksen ainoa katuovi johti Rue des Bons-Enfantsille.\n\nParempaa eivät salaliittolaisemme olisi voineet toivoakaan. Oli varsin\nmahdollista, että regentti saapuisi rouva de Sabranin luo jalkaisin, ja\ntodennäköistä, että hän poistuisi vasta yhdentoista jälkeen. Silloin\nhän olisi kuin hiirenpyydyksessä, koska hänen oli pakko astua ulos\nsamasta ovesta, josta oli sisällekin mennyt, ja suunniteltu kaappaus\noli erittäin helppo panna toimeen Rue des Bons-Enfantsilla, joka oli\nPalais-Royalin ympäristön autioimpia ja pimeimpiä katuja.\n\nSitä paitsi kadun varrella oli siihen aikaan — kuten on nykyäänkin —\nuseita hyvin epäiltäviä taloja, joissa yleensä kävi rähisevää joukkoa.\nSaattoi niin pitää jotensakin varmana, ettei suurestikaan välitettäisi\nhuudoista, kun kadulta oli totuttu kuulemaan hälinää silloin tällöin.\nJos kaupunginvartio saapuisikin, niin se tämän arvoisan järjestysvallan\ntavan mukaan tapahtuisi melko myöhään ja vitkallisesti, joten kaikki\nolisi sitä ennen jo päättynyttä.\n\nTarkasteltuaan alueen, päätettyään strategisesta järjestelystä ja\npainettuaan mieleensä talon numeron d'Harmental ja abbé Brigaud\nerosivat. Abbé meni Arsenaaliin selostamaan Mainen herttualle\nchevalierin jatkuvaa harrastusta ja d'Harmental palatakseen\nullakkohuoneeseensa Rue du Temps-Perdun varrelle.\n\nBathilden kamari oli valaistu niin kuin edellisenäkin iltana. Tällä\nkertaa neitonen ei piirtänyt, vaan ahkeroi ompelutyössä. Valo\nsammutettiin vasta kello yhdeltä aamulla. Pengermän porvari taasen oli\nnoussut omaan korkeuteensa jo aikaa ennen d'Harmentalin tuloa.\n\nChevalier nukkui huonosti. Alkavan rakkauden ja päättyvän salahankkeen\nväliin joutunut ei voi olla kokematta erinäisiä siihen asti\ntuntemattomia ja nukkumiselle haitallisia ajatuksia. Aamun lähetessä\nhänet kuitenkin voitti väsymys, ja hän heräsi vasta tuntiessaan\nkäsivarttansa pudisteltavan rajusti. Chevalier varmaankin näki\nparhaillaan jotakin pahaa unta, jonka jatkolta tämä ravistelu hänestä\ntuntui, koska hän vielä puoleksi unessa hapuili pistoolejaan yöpöydältä.\n\n— Hohhoh! huudahti abbé. — Hetkinen, nuori mies, hitto, kuinka\nolettekin joutuisa! Avatkaa silmänne selälleen; hyvä, kas niin, joko\ntunnette minut?\n\n— Vai niin, tekö abbé! sanoi d'Harmental nauraen. — Toden totta,\nolipa hyvä, että pysähdytitte minut. Satuitte paikalle pahalla\nhetkellä: näin unta, että minua tultiin vangitsemaan.\n\n— Hyvä merkki, tuumi abbé Brigaud, — hyvä merkki. Tiedättehän, että\nunet ovat päinvastaisia todellisuudelle: kaikki luistaa onnellisesti.\n\n— Kuuluuko jotakin uutta? kysyi d'Harmental.\n\n— Jos kuuluisi, niin miten ottaisitte sen vastaan?\n\n— Olisin ihastuksissani, totisesti! vakuutti d'Harmental. — Kun on\nryhtynyt tällaiseen hommaan, niin on sitä parempi, mitä nopeammin siitä\nsuoriutuu.\n\n— No niin, virkkoi Brigaud vetäen taskustaan paperin ja ojentaen sen\nchevalierille, — lukekaa, ja ylistäkää Luojaanne, sillä te saatte\ntoivomuksenne täyttymään.\n\nD'Harmental otti paperin, käänsi sen auki taitteistaan yhtä\nlevollisesti kuin olisi ollut aivan vähäpätöinen seikka kysymyksessä ja\nluki puoliääneen:\n\n \"_Raportti maaliskuun 27 p:nä kello 2 aamulla_.\n\n Viime yönä klo 10 herra regentti vastaanotti Lontoosta saapuneen\n kuriirin, joka ilmoitti abbé Duboisin palaavan huomenna 28 p:nä. Kun\n herra regentti sattumalta oli illallisella Madamen luona, voitiin\n sanoma toimittaa hänelle ajan myöhäisyydestä huolimatta.[80] Vähää\n ennen oli neiti de Chartres[81] pyytänyt isältään lupaa mennä\n hartaudenharjoituksiinsa Chellesin luostariin, ja oli sovittu, että\n regentti veisi hänet sinne. Mutta kirje muutti tämän päätöksen, ja\n herra regentti lähetti valtioneuvoston jäsenille kirjallisen kutsun\n kokoontua tänään puoleltapäivin.\n\n Kello kolmelta herra regentti käy tervehtimässä hänen majesteettiaan\n Tuileriesissa. Hän on pyytänyt kahdenkeskistä kohtausta, alkaen käydä\n kärsimättömäksi herra marski de Villeroylle, joka itsepintaisesti\n katsoo velvollisuudekseen olla aina saapuvilla silloin, kun herra\n regentti haastelee hänen majesteettinsa kanssa. Puhutaan jo\n hiljakseen, että jos tätä jatkuu, marskin voi käydä huonosti.\n\n Kello kuudelta herra regentti, chevalier de Simiane ja chevalier de\n Ravanne lähtevät illalliselle madame de Sabranin luo.\"\n\n— Ahaa! äännähti d'Harmental.\n\nJa hän luki kaksi loppuriviä uudestaan, punniten jokaista sanaa.\n\n— No, mitä ajattelette siitä pikku kappaleesta? kysyi abbé.\n\nChevalier hyppäsi vuoteestaan, veti aamunutun ylleen kaivoi\nlipastonsa laatikosta tummanpunaisen nauharuusukkeen, otti\npulpettipöydältään vasaran ja naulan, ja avattuaan ikkunansa, jolloin\nhän ensin loi vaivihkaa silmäyksen naapurinsa taholle, hän naulasi\nnauharuusukkeen ulkoseinään.\n\n— Siinä vastaukseni, hän sanoi.\n\n— Mitä hittoa tuo tarkoittaa?\n\n— Sitä vain, selitti d'Harmental, — että voitte mennä ilmoittamaan\nMainen rouva herttuattarelle lupaukseni luultavasti toteutuvan tänä\niltana. Ja lähtekäähän siitä nyt, hyvä abbé, palataksenne vasta parin\ntunnin kuluttua, sillä minä odotan erästä, jota teidän on parasta olla\nkohtaamatta täällä.\n\nAbbé, perin ymmärtäväisenä miehenä, ei tarvinnut kahta kehotusta. Hän\notti hattunsa, puristi chevalierin kättä ja poistui.\n\nKapteeni Roquefinette saapui kaksikymmentä minuuttia myöhemmin.\n\n\n\n\nRUE DES BONS-ENFANTS\n\n\nKello kahdeksan tienoissa samaisen sunnuntaipäivän iltana melkoinen\nryhmä miehiä ja naisia sulki melkein kokonaan Valois-kadun ja\nLyseokujan kulmauksen, keräytyneenä katulaulajan ympärille,\njoka ihmeellisen näppärästi säesti esityksiään yhtaikaa\npolviensa helisyttämillä metallilautasilla takomalla ja käsiä\nbaskilaistamburiiniin.\n\nTällöin muuan muskettisoturi ja kaksi husaaria laskeutui Palais-Royalin\ntakaportaita ja eteni muutamia askelia kujalle päin. Mutta nähdessään\nväkijoukon melkein ehkäisevän heiltä pääsyn edessäpäin nämä kolme\nsotilashenkilöä pysähtyivät ja näkyivät neuvottelevan. Harkinnasta\noli nähtävästi tuloksena, että oli parempi valita toinen tie, sillä\nmuskettisoturi antoi esimerkin, lähtien Cour-des-Fontainesin laitaa\nmyöten ja kääntyen Rue des Bons-Enfantsille. Astellen reippaasti,\nvaikka olikin pyylevä, hän pian saapui numero 22:een; hänen\nlähestyessään katuovi avautui kuin taikavoimalla ja sulkeutui hänen ja\nhusaarien jälkeen.\n\nHeti kun he olivat ryhtyneet pikku kierrokseensa, poistui soittajan\nryhmästä nuori harmaapukuinen ja samanväriseen viittaan verhoutunut\nmies, jonka leveälierinen hattu oli painettu silmille. Itsekseen\nhyräillen \"Hirtettyjen\" sävelmää hän nopeasti käveli Lyseokujaan ja\nsaapui sen vastakkaiseen päähän parahiksi näkemään noiden kolmen hienon\nkuljeksijan pääsyn vastamainittuun taloon.\n\nHän vilkaisi silloin ympärilleen, ja kun katua kunnallishallituksen\nanteliaisuuden ansiosta valaisi tai oikeammin oli tarkoitettu\nvalaisemaan pitkin sen pituutta kolme lyhtyä, antoi yksi niistä hänelle\nmahdollisuuden saada näkyviinsä tuollaisen vantteran, nokinaamaisen\nkelpo sydenpolttajan, jonka Greuze on tauluissaan vakiinnuttanut\ntyypiksi. Mies nojaili erääseen Hôtel de la Roche-Guyonin portinpielen\nkiveen, jolle oli laskenut säkkinsä. Tuokion hän epäröi lähestyä\nsydenpolttajaa, mutta kun tämä oli vuorostaan hyräillyt \"Hirtettyjen\"\nsävelmällä saman loppukerron kuin äsken viittamies, tuntui toinen\nsaavan varmuutta ja asteli suoraan hänen luoksensa.\n\n— No, kapteeni, virkkoi viittamies, — näittekö heidät?\n\n— Niin kuin näen teidät, eversti: muskettisoturin ja kaksi husaaria.\nEn kylläkään tuntenut heitä, mutta kun muskettisoturi peitteli\nkasvojaan nenäliinalla, niin otaksuin hänet regentiksi.\n\n— Se hän oli, ja husaarit olivat Simiane ja Ravanne.\n\n— Ahaa, oppilaani! virkkoi kapteeni. — On hauskaa tavata hänet\njälleen. Hän on hyvä lapsukainen.\n\n— Joka tapauksessa pitäkää huoli, kapteeni, että hän ei tunne teitä.\n\n— Minuako tuntisi! Vain itse paholainen voisi tuntea minut tässä\nasussa. Teidän pikemmin pitäisi hiukan harkita omaa varoitustanne,\nchevalier. Teillä on onneton hienon herran sävy, joka ei lainkaan\nsovellu pukuunne. Mutta se sikseen. Nyt he ovat loukussa, ja heitä ei\nsaa antaa pujahtaa tiehensä. Ovatko miehemme saaneet tiedon?\n\n— Turkanen, kapteeni, enhän tunne teidän miehiänne sen paremmin\nkuin he tuntevat minua. Läksin ryhmästä laulellen kertoa, joka on\ntunnussanamme. Ovatko he kuulleet ja käsittäneet, sitä en osaa sanoa.\n\n— Olkaa huoletta, eversti, kyllä ne veitikat kuulevat ja ymmärtävät\nvähästäkin.\n\nTosiaankin oli viittamiehen poistuttua ryhmästä ilmennyt kummallista\nliikehtimistä noiden yksinomaan joutilailta ohikulkijoilta näyttävien\nkuuntelijain keskuudessa. Vaikka virsi ei ollut vielä loppunut eikä\nkolehdin keräys alkanut, hajaantui seurakunta. Miehiä läksi piiristä\nyksitellen tai parittain. Salaisia viittausmerkkejä toisilleen vaihtaen\njotkut astelivat ylös Valois-katua, toiset Cour des Fontainesille ja\nviimeiset itse Palais-Royalin puolelle, kukin suunnaltaan saartamaan\nRue des Bons-Enfantsia, joka tuntui olevan heidän sovitun kohtauksensa\nkeskus.\n\nTästä menettelystä — jonka päämäärä on helposti ymmärrettävissä —\noli tuloksena, että laulajan yleisöksi jäi vain tusina vaimoihmisiä,\njoitakuita lapsia ja muuan neljänkymmenen vaiheilla oleva kelpo\nporvari. Nähdessään ropoja alettavan koota tämäkin läksi vuorostaan\npaikalta, näköjään syvästi halveksien kaikkia uusia renkutuksia ja\nhyräillen hampaittensa välitse vanhaa paimenlaulua. Se tuntui hänestä\nolevan suuresti niiden vallattomien laulelmien yläpuolella, joita ajan\nhuono maku oli toimittanut muotiin.\n\nKelpo porvarimme oli kyllä huomaavinaan, että useatkin hänen\nsivuuttamansa miehet tekivät hänelle joitakin merkkejä. Mutta kun hän\nei kuulunut mihinkään salaseuraan eikä vapaamuurareihin, hän jatkoi\nmatkaansa hyräillen yhä lempisävelmäänsä:\n\n    Anna mun mennä, —\n    jalkani, lennä\n\n    leikkihin Metsolan impien kanssa!\n\nJa asteltuaan Saint-Honoré-katua Deux-Sergentsin puomille asti hän\npoikkesi Rue du Coqin kulmauksesta ja katosi.\n\nJokseenkin samalla hetkellä viittamies, joka oli ensimmäisenä poistunut\nkuulijain ryhmästä hyräillen:\n\n— Neljäkolmatta, neljäkolmatta, neljäkolmatta! ja ilmestyi näkyviin\nPalais-Royalin kujaa portaiden juurella ja lähestyen laulajaa virkkoi\ntälle:\n\n— Veljeni, vaimoni on sairaana, ja musiikkisi estää häntä nukkumasta.\nEllei sinulla ole erityistä syytä oleskeluusi tässä, niin menehän\nPalais-Royalin torille, tässä pikku-écu muuttosi korvaukseksi.\n\n— Kiitoksia, monseigneur, vastasi katulaulaja arvioiden tuntemattoman\nyhteiskunnallista asemaa hänen osoittamansa anteliaisuuden mukaan.\n— Minä siirryn heti. Eikö teillä ole mitään toimitettavaa\nMouffetard-kadun puolella?\n\n— Ei.\n\n— Olisin vain hoitanut asianne kaupanpäällisiksi.\n\nMies meni menojaan, ja koska hän oli kokoontumisen aihe, katosivat\nkaikki jäljelläolevat samalla kertaa.\n\nPalais-Royalin kello löi silloin yhdeksän. Nuori viittamies veti\nvyötärystaskustaan kellon, jonka timanttikoristelu oli hänen\nyksinkertaisen asunsa vastakohtana, ja havaitessaan sen edistäneen\nkymmenen minuuttia hän pani sen täsmällisesti oikeaan, sitten Cour des\nFontainesin kautta kiertäen Rue des Bons-Enfantsille.\n\nTullessaan numero 24:n kohdalle hän tapasi siellä sydenpolttajan.\n\n— Entä laulaja? tiedusti tämä.\n\n— Lähtenyt.\n\n— Hyvä!\n\n— Entä vaunut? kysyi vuorostaan viittamies.\n\n— Valmiina Baillif-kadun kulmassa.\n\n— Pidittekö huolen siitä, että pyörät ja hevosten kaviot käärittiin\nriepuihin?\n\n— Kyllä.\n\n— Hyvä juttu! Siispä odottakaamme, sanoi viittamies.\n\n— Odottakaamme, vahvisti kapteeni.\n\nOltiin ääneti. Kului tunti, jonka aikana muutamia viivästyneitä\nkulkijoita yhä pitemmin väliajoin kiirehti autioituvaa katua pitkin.\nHarvat ikkunatkin, jotka vielä olivat valaistut, pimenivät yksitellen,\nja lopulta pimeys täysin verhosi jo kauan tavoittelemansa alueen, kun\nsen tarvitsi taistella vain kahta katulyhtyä vastaan, joista toinen oli\nvastapäätä Pyhän Klaran kappelia ja toinen Baillif-kadun kulmassa.\n\nJälleen kului tunti. Kaupunginvartio kuului menevän Valois-katua\nmyöten, ja sitten tuli kujanteen vartija sulkemaan portin.\n\n— Hyvä, jupisi viittamies. — Nyt saamme olla häiritsemättä.\n\n— Kunhan hän vain jättää rakastelemisensa ennen päivänkoittoa, murahti\nsydenpolttaja.\n\n— Jos hän olisi yksin, niin voisi pelätä hänen yöpyvän. Mutta eihän\nole luultavaa, että rouva de Sabran pitäisi luonansa kaikki kolme.\n\n— Hm! Hän voi luovuttaa kamarinsa yhdelle ja jättää toiset kaksi\nuinailemaan pöydän alla.\n\n— Hitto, olette oikeassa, kapteeni; en ollut ajatellut sitä. Oletteko\nmuuten noudattanut kaikkia varokeinoja?\n\n— Varmasti.\n\n— Miehenne uskovat, että kysymyksessä on pelkästään vedonlyönti?\n\n— Ainakin ovat uskovinaan, enempää ei heiltä voi pyytää.\n\n— On siis menettely selvillä, kapteeni. Te ja miehenne olette\npäissänne, te tönäisette minua, minä tuiskahdan regentin ja sen väliin,\njolle hän on antanut käsivartensa, ja erotan heidät. Te kaappaatte\nhänet, vaiennatte suukapulalla, ja vihellys toimittaa paikalle vaunut\nsillaikaa kun Simianea ja Ravannea pidellään pistooli kurkulla.\n\n— Mutta, tiedusti sydenpolttaja alentaen äänensä, — jos hän ehtii\nhuutamaan nimeään?\n\n— Jos hän huutaa nimeään? kertasi viittamies. Sitten hän lisäsi vielä\nhiljemmin kuin kysyjä oli puhunut:\n\n— Salaliitossa ei kelpaa puolinaisuus. Jos nousee hälyä, niin tappakaa\nhänet.\n\n— Hitto! sanoi sydenpolttaja. — Koettakaamme saada häneltä suu kiinni\najoissa.\n\nJa kun viittamies ei vastannut, vallitsi taas täydellinen hiljaisuus.\n\nKului vielä neljännestunti ilman minkäänlaista uutta kehitystä.\n\nSitten kolmeen keski-ikkunaan ilmestyi huoneen perältä kajastava valo.\n\n— Ahaa, siinäpä jotakin uutta! virkkoivat viittamies ja sydenpolttaja\nyhtaikaa.\n\nSamalla hetkellä kuului miehen askelia Saint-Honoré-kadun puolelta.\nTulija ilmeisesti aikoi kävellä Rue des Bons-Enfantsia pitkin päästä\npäähän. Sydenpolttaja murisi karmivaa sadatusta, hampaitaan kiristellen.\n\nMies lähestyi yhä. Mutta kenties häntä riitti säikyttämään pelkkä\npimeys tai hän näki siinä pimeydessä jotakin epäilyttävää liikkuvan,\nkoska hän nyt alkoi ilmeisesti osoittaa jotakin epäröimistä. Pyhä\nKlaran kappelin kohdalta hän turvautuikin jänishousujen vanhaan\njuoneen, jolla he koettavat uskotella, että heitä ei pelota. Hän alkoi\nlaulaa. Mutta sitä mukaa kuin hän eteni, kävi ääni vapisevammaksi ja\nvaikka laulun viattomuus kuvasti rauhaisaa sydäntä, oli hänen pelkonsa\nkujanteen suun lähellä jo niin suuri, että hän alkoi yskähdellä. Sehän,\nkuten tunnettua, on säikyn asteikossa seuraava askelma hyräilystä\nylöspäin.\n\nKun ympärillä kuitenkin kaikki oli hiljaisena, hän rauhoittui niukan\nja aloitti äänellä, jonka hän oli virittänyt parempaan sopusointuun\nnykyisen asemansa kuin sanojen sisällön kanssa:\n\n    Anna mun mennä, —\n    jalkani...\n\nMutta hän pysähtyi yhtäkkiä sekä laulussaan että kävelyssään. Sekä ääni\nettä raajat tuntuivat yhtäkkiä pettävän, ja hän jäi hievahtamattomaksi\nja hisahtamattomaksi, kun salongin ikkunoista tunkeutuva valo paljasti\nhänelle kaksi ajoportin syvennyksessä seisoskelevaa miestä. Kovaksi\nonneksi lähestyi ikkunaa juuri sillä hetkellä varjo. Sydenpolttaja\nnäki, että parkaisu voisi tuhota koko suunnittelun, ja hän oli\nsyöksähtämäisillään vaeltajan kimppuun, mutta viittamies pidätti hänet.\n\n— Kapteeni, hän supatti, — älkää tehkö pahaa tälle miehelle. Sitten\nlähestyen miestä: — Menkää, hyvä mies, mutta joutuin, älkääkä katsoko\ntaaksenne.\n\nHyräilijä ei odottanut toista käskyä, vaan patikoitsi edelleen niin\nkiireesti kuin lyhyet koivet ja hänen koko ruumiinsa vallannut vavistus\nsallivat, ja muutaman sekunnin kuluttua hän hävisi Hôtel de Toulousen\npuutarhan kulman taakse.\n\n— Olipa aikakin, mutisi sydenpolttaja, — ikkuna avataan.\n\nMolemmat miehet painautuivat varjoon niin syvälle kuin pääsivät.\n\nSamassa olikin ikkuna avautunut ja toinen husaari astunut ulokkeelle.\n\n— No niin, virkkoi huoneesta ääni, josta sydenpolttaja ja viittamies\ntunsivat regentin, — millainen ilma siellä on, Simiane?\n\n— Kas, taitaa sataa lunta, vastasi Simiane.\n\n— Mitä! Taitaako sataa lunta?\n\n— Tai vettä, mistä sitä aina tietää, jatkoi Simiane.\n\n— Senkin möllikkö, sanoi Ravanne, — etkö voi erottaa, mitä sataa? ja\nhänkin pistäytyi ulokkeelle.\n\n— Lopultakaan, arveli Simiane, — en ole oikein varma, sataako mitään.\n\n— Hän on sikahumalassa, huomautti regentti.\n\n— Minäkö, ähmistyi Simiane, kun hänen ryyppääjäkuntoaan halvennettiin,\n— minäkö sikahumalassa! Tulkaahan tänne, monseigneur. Tulkaa, tulkaa.\n\nVaikka kutsu esitettiin omituiseen tapaan, ilmestyi regenttikin nauraen\nsaattolaistensa pariin. Hänen ryhdistään oli muuten helppo nähdä, että\nhän oli itsekin humalassa.\n\n— Vai niin, sikahumalassa! jankkasi Simiane ojentaen prinssille\nkätensä. — Sikahumalassa! No, tuohon käteen, lyön kanssanne vetoa\nsadasta louisdorista, että te ette tee mitä minä teen, vaikka olettekin\nRanskan regentti.\n\n— Kuulettehan, monseigneur, lausui naisen ääni sisältä, — se on\nhaaste.\n\n— Ja sellaisena minä otan sen vastaan. Olkoon menneeksi sata\nlouisdoria.\n\n— Minä otan osalleni puolet sen puolella, joka tahtoo, esitti Ravanne.\n\n— Lyö vetoa markiisittaren kanssa, sanoi Simiane. — Minä en ota\nosakumppania panokseeni.\n\n— En minäkään, kieltäytyi regentti.\n\n— Markiisitar, huusi Ravanne, — viisikymmentä louisdoria yhtä\nsuudelmaa vastaan!\n\n— Kysykää Philippeltä, salliiko hän minun mennä mukaan.\n\n— Menkää vain, menkää, kehotti regentti. — Teille tarjotaan hyvä\nkauppa, markiisitar, ja te ette voi olla voittamatta. Kas niin, oletko\nvalmis, Simiane?\n\n— Olen valmis. Otatteko seurataksenne minua?\n\n— Mihin hyvänsä. Mitä aiot tehdä?\n\n— Katsokaa.\n\n— Mihin hittoon pyritkään?\n\n— Lähden Palais-Royaliin.\n\n— Millä tavoin?\n\n— Kattoja myöten.\n\nJa Simiane tarttui tuollaiseen viuhkamaiseen rautakoristeeseen, jonka\nmainitsimme erottaneen salin ikkunat makuuhuoneen ikkunoista, ja alkoi\nkavuta kuin apina, joka kiipeää köyttä myöten tavoittamaan kolikkoa\nkolmannesta kerroksesta.\n\n— Monseigneur, huudahti rouva de Sabran syöksähtäen ulokkeelle ja\ntarttuen prinssin käsivarteen, — toivon totisesti, että te ette lähde\nhänen perässään.\n\n— Enkö lähtisi? sanoi regentti vapautuen markiisittaresta. — Ettekö\ntiedä periaatteenani olevan, että minä pystyn siihen, mihinkä joku\ntoinenkin? Nouskoon hän kuuhun, niin piru minut periköön, ellen minä\nsaavu kolkuttamaan ovelle samaan aikaan kuin hänkin! Löitkö sinä vetoa\nminun puolestani, Ravanne?\n\n— Löin, prinssi, vastasi nuori mies nauraen täyttä kurkkua.\n\n— No, nappaa suudelmasi — olet voittanut.\n\nJa regentti tarttui vuorostaan rautatankoihin, kiiveten tavoittamaan\nketterää, pitkää ja hoikkaa Simianea, joka pääsi pengermälle tuossa\ntuokiossa.\n\n— Mutta toivoakseni ainakin te jäätte, Ravanne? sanoi markiisitar.\n\n— Vain ehtiäkseni periä panoksenne, vastasi nuori mies maiskauttaen\nsuudelman markiisittaren sievälle, raikkaalle poskelle. — Ja nyt\nhyvästi, rouva markiisitar, — olen monseigneurin paashi, joten\nkäsittänette, että minun tulee pysyä mukana.\n\nJa Ravanne kiirehti vuorostaan samaa tietä, jolle hänen kumppaninsa\nolivat laittautuneet.\n\nSydenpolttajalta ja viittamieheltä pääsi hämmästyksen huudahdus, joka\nkertautui pitkin katua ikään kuin jokaisella portilla olisi ollut\nkaikunsa.\n\n— Hei, mitä se oli? äännähti Simiane, joka pengermälle päässeenä oli\nvapaampi huomioitsemaan kuin kiipeejät.\n\n— Siinä näet, juoppo! sanoi regentti tarraten toisella kädellään\npengermän reunukseen. — Siellä on kaupunginvartio, ja sinä toimitat\nmeidät putkaan, mutta sinne jätänkin sinut virumaan!\n\nTuon kuullessaan vaanijat vaikenivat, toivoen että herttua ja\nhänen kumppaninsa eivät jatkaisi hupsutteluaan pitemmälle, vaan\nlaskeutuisivat alas ja sitten lähtisivät talosta tavallista tietä.\n\n— Kas niin, tässä olen! henkäisi regentti nousten seisomaan\npengermällä. — Joko sait kyliäsi, Simiane?\n\n— En suinkaan, monseigneur, en suinkaan, vakuutti Simiane, ja hän\nkumartui supattamaan Ravannen korvaan: — Ei se ole kaupunginvartio, —\nei näy ainoatakaan pistintä, ei ainoatakaan nahkatakkia.\n\n— Mitä nyt? kysyi regentti.\n\n— Ei mitään, vastasi Simiane tehden merkin Ravannelle, — paitsi että\nminä jatkan nousuani ja tällä kertaa pyydän teitä seuraamaan minua,\nmonseigneur.\n\nNiin sanoen hän tarjosi kätensä regentille ja alkoi kontata\nkaton vierua ylös, vetäen häntä perässään, Ravannen työnnellessä\njälkivartiona.\n\nTuo näky ei enää suonut sijaa pakolaisten aikeiden epäilemiselle.\nSydenpolttaja karjaisi sadatuksen, ja viittamieheltä pääsi raivostuksen\nhuudahdus. Samalla hetkellä Simiane kietaisi käsivartensa savutorven\nympäri.\n\n— Heh, heh, sanoi regentti istuutuessaan hajareisin katonharjalle ja\nkatsellessaan kadulle, missä salongin auki jääneistä ikkunoista tulviva\nvalo paljasti kymmenkunnan miehen kiihkeän liikehtimisen. — Mitä tuo\non? Pikku salavehjekö? Kas, kas, voisi luulla heidän tahtovan kiivetä\ntänne. He ovat vimmoissaan. Tekisi mieleni kysyä heiltä, miten voisin\nheitä palvella.\n\n— Pilailu nyt sikseen, monseigneur, touhusi Simiane, — ja pötkikäämme\nkoreasti pakoon.\n\n— Kiertäkää Saint-Honoré-kadun kautta! huusi viittamies. — Juoskaa,\njuoskaa!\n\n— Meidän kimppuumme he tosiaan pyrkivät, Simiane, huomautti regentti,\n— nyt rientäen toisellekin puolelle. Peräytykäämme, peräytykäämme!\n\n— Mistä johtuneekaan, puheli viittamies vetäen vyöstään pistoolin\nja tähdäten regenttiä, — että minä en häntä keikauta tuolta kuin\nkuvalintua.\n\n— Tuhat tulimmaista! noitui sydenpolttaja tarttuen hänen käteensä. —\nTe toimitatte meidät teilattaviksi.\n\n— Mutta mitä tehdä?\n\n— Odottaa, että he tipahtavat itsellään ja taittavat niskansa; jos\nKaitselmus on oikeamielinen, niin se toimittaa meille sen pikku\nyllätyksen.\n\n— Oh, nyt johtuu mieleeni, Roquefinette —!\n\n— Soh, välttäkääpäs nimien käyttelyä, jos suvaitsette, eversti.\n\n— Olette oikeassa; anteeksi.\n\n— Mitäs tuosta, mitä luulitte keksivänne?\n\n— Tänne, tänne! luikkasi miekkamies syöksähtäen käytävään, —\nMurretaan portti, niin saamme heidät napatuksi toisella puolella, kun\nhe hyppäävät alas.\n\nJoukon jäljelläoleva osa seurasi häntä. Viisi tai kuusi oli lähtenyt\nkaartamaan Saint-Honoré-kadun kautta.\n\n— No, noh, monseigneur, ei ole hetkeäkään hukattavana, hoputti\nSimiane. — Täytyy luisua pyllyllään; se ei ole arvokasta, mutta se on\nturvallista.\n\n— Olen kuulevinani heidän röykyttävän porttikäytävässä, sanoi\nregentti. — Mitä sinä ajattelet asiasta, Ravanne?\n\n— Minä en ajattele, monseigneur, vaan alan laskettaa mäkeä.\n\nKaikki kolme luisuivat nopsasti katon vierua pitkin pengermälle.\n\n— Tätä kautta, tätä kautta, kutsui naisen ääni ullakkoikkunasta juuri\nkun Simiane jo oli soluttautumassa pengermän reunan yli, liukuakseen\nalas rautakaiteita myöten.\n\n— Ah, tekö siellä, markiisitar! sanoi regentti. — Te olette totisesti\nneuvokas nainen.\n\n— Hypätkää tänne ja jouduttautukaa sitten alas.\n\nPakolaiset hyppäsivät pengermältä kamariin.\n\n— Jäättekö mieluummin tänne? kysyi rouva de Sabran.\n\n— Niin, minä käynkin noutamassa Canillacin ja hänen patrullinsa,\ntarjoutui Ravanne.\n\n— Ei, ei, päätti regentti. — Noin vimmatusti rehkiessään,\nmarkiisitar, he murtautuisivat taloonne ja kohtelisivat teitä niin\nkuin väkirynnäköllä vallattua kaupunkia. Ei, parempi on kiirehtiä\nPalais-Royaliin.\n\nHe riensivät alas portaita, Ravanne etunenässä, ja avasivat puutarhaan\njohtavan oven. Silloin he selvästi kuulivat hätyyttäjiensä kaikin\nvoimin mojauttelevan rautaista ristikkoporttia.\n\n— Takokaa, takokaa, hyvät ystävät, puheli regentti juosten\nhuolettomasti ja keveästi kuin nuori mies puutarhan perälle. — Se on\nvankkaa teko ja tuottaa teille työtä.\n\n— Joutuin, monseigneur! huusi Simiane, joka oli pitkänä miehenä\npudottautunut kiveyksen reunalta Valois-kadun puolelle, riiputtuaan\nkäsiensä varassa. — Tuolla kadun päässä toiset jo tulevat. Laskekaa\njalkanne olalleni, kas noin; toinen... nyt laskeutukaa syliini. Olette\npelastettu. Jumalan kiitos!\n\n— Miekka käteen, miekka käteen, Ravanne, ja rynnätkäämme noita\nhylkiöitä vastaan! sanoi regentti.\n\n— Taivaan nimessä, monseigneur, suostutteli Simiane vetäen häntä\ntakinhihasta. — Seuratkaa meitä. — Tuhannen pentelettä, kai minäkin\nurholllisuutta tunnen, mutta taisteleminen olisi nyt hulluutta. Apuun,\nRavanne, apuun!\n\nJa kohotellen herttuaa kainaloista molemmat nuoret miehet kiidättivät\nhänet lähimmästä aina avoinna pidetystä portista Palais-Royaliin\njuuri sillä hetkellä kun Valois-katua pitkin juoksevat miehet olivat\nvain parinkymmenen askeleen päässä heistä ja markiisittaren talon\nportti lennähti auki toisen osaston ponnistuksista. Yhdistynyt joukko\nheittäytyi ristikkoporttia vastaan, jonka pakenijat olivat hädin\nehtineet lukita takanaan.\n\n— Hyvät herrat, lausui silloin regentti tervehtien käden\nheilautuksella, kun hänen hattunsa oli lennähtänyt jonnekin, — päänne\ntakia toivon, että tämä kaikki on vain hulluttelua, sillä te ahdistatte\nväkevämpäänne. Varokaa huomenna poliisipäällikköä! Sillävälin — hyvää\nyötä!\n\nKolminkertainen naurunremahdus lopullisesti kivetytti kaksi\nsalaliittolaistamme, jotka seisoivat ristikkoa vasten painautuneina,\nhengästyneiden miestensä edessä.\n\n— Sen miehen täytyy olla liitossa saatanan kanssa! huudahti\nd'Harmental.\n\n— Olemme hävinneet vedon, veikkoset, ilmoitti Roquefinette miehilleen,\njotka odottivat hänen määräyksiään. — Mutta me emme hyvästele vielä.\nTämä uusitaan. Mitä luvattuun palkkioon tulee, niin olette jo saaneet\npuolet ja huomenna maksetaan toinen puoli vanhassa paikassa. Näkemiin.\n\nKaikkien apulaisten hajaannuttua johtajat jäivät kahden kesken.\n\n— No niin, eversti? virkahti Roquefinette ja katseli d'Harmentalia\nsuoraan silmiin.\n\n— Kas, minulla on hyvä halu esittää teille eräs pyyntö, kapteeni,\nvastasi d'Harmental.\n\n— Mikä sitten? kysyi Roquefinette.\n\n— Että seuraatte minua johonkin syrjäiseen paikkaan ja ammutte pääni\nmäsäksi. Siten tämä viheliäinen pääni saa rangaistuksensa eikä silti\ntule tunnetuksi.\n\n— Ja miksi niin?\n\n— Miksikö? Siksi että tällaisessa työssä epäonnistunut on aina\ntomppeli. Mitä nyt voin sanoa herttuattarelle?\n\n— Mitä, ihmetteli Roquefinette, — se Peukalois-Liisako teitä\nhätäännyttää? Jospa hitto vieköön olettekin julmetun herkkäluontoinen,\neversti! Miksi ihmeessä ei hänen ontuva miehensä itse hoida asioitaan?\nOlisipa tehnyt mieleni nähdä tuo tekosievä valtiattarenne ja hänen\nkaksi kardinaaliaan ja kolme tai neljä markiisiaan yrittämässä\nkiipeillä täällä muureja myöten kuin sisiliskot. Sen sijaan, että\nhe parhaillaan tutisevat pelosta jossakin Arsenalin sopessa, me\nolemme toki jääneet taistelutantereen herroiksi. Kuulkaahan,\neversti, mitä teille sanoo vanha kettu. Hyvältä salaliittolaiselta\nvaaditaan erityisestikin miehuutta, ja sitä teillä on, mutta myös\nkärsivällisyyttä, jota teiltä puuttuu. Jumaliste, jos minulla olisi\nomaan laskuuni suoritettavana tällainen urakka, niin vakuutanpa teille,\nettä minä ajaisin sen perille, ja jos jonakin päivän tahdotte siirtää\nsen minulle... Sitä sopii tuumiskella.\n\n— Mutta mitä te minun sijassani sanoisitte madame du Mainelle?\ntiukkasi eversti.\n\n— Mitäkö sanoisin! Näin minä hänelle lausuisin: 'Armollinen\nprinsessa, regentin on täytynyt saada vihiä poliisiltaan, sillä\nhän ei lähtenytkään liikkeelle niin kuin luulimme, ja me näimme\nainoastaan hänen elostelijoitaan, jotka juoksivat pakoon.' Silloin\nCellamaren ruhtinas virkkaa teille: 'Rakas d'Harmental, meillä ei ole\nmuuta turvaa kuin teidät' ja rouva herttuatar huoahtaa: 'Kaikki ei\nole hukassa, koska kunnon d'Harmental on jäljellä', Kreivi de Laval\npuristaa kättänne, yrittäen hänkin sopertaa teille kohteliaisuutta,\njonka jättää kesken, kun hänen kielensä ei ole kerkeä varsinkaan\nimarteluun leukapielen murskaannuttua. Kardinaali de Polignac tekee\nristinmerkkejä; Alberoni noituu niin että laupias Luoja vapisee,\nja kaiken kaikkiaan, ensimmäinen yritys tasaantuu siten, ja oman\narvonne tunto jää loukkaantumattomaksi. Te palaatte ullakkokamarinne\nkätköön ettekä pistä nokkaanne ulos moneen päivään, ellette tahdo\njoutua hirteen. Silloin tällöin minä poikkean sinne vieraisille. Te\nsuotte minulle edelleenkin osuutta Espanjan anteliaisuudesta, koska\nminulle on tärkeätä elää mukavasti, pysyäkseni reippaalla tuulella, ja\nsopivan tilaisuuden taas tarjoutuessa me toimitamme sanan niille kelpo\nmiehille, jotka äsken lähetimme matkoihinsa, ja otamme hyvityksemme.\n\n— Niin, sitenhän tietenkin toinen tekisi, myönsi d'Harmental. — Mutta\nminä — minkäpä sille mahtaa, kapteeni, minulla on tyhmiä aatteita: en\nosaa valehdella.\n\n— Ken ei osaa valehdella, hän ei pysty toimimaan kunnollisesti,\nväitti kapteeni. — Mutta mitä näenkään tuolla? Kaupunginvartion\npistimet! Herranen aika, tunnen sen hyvin siitä, että se aina saapuu\nneljännestunnin myöhästyneenä. Meidän täytyy sentään erota. Hyvästi,\neversti! Tuossa teidän tienne, jatkoi kapteeni viitaten Palais-Royalin\nkujalle, — ja minä menen tätä kautta, — hän lisäsi heilauttaen\nkättään Rue Neve-des-Petits-Champsille päin. — On vain oltava\ntyynenä, kävelkää pikku askelin, jotta ei epäillä, että teidän pitäisi\npistää juoksuksi. Käsi puuskassa tällä tavoin, ja laulellen 'Muori\nGaudichonia'.\n\nJa d'Harmentalin palatessa kujalle kapteeni eteni Valois-katua pitkin\nyhtä tasaisesti kuin vartiokin, josta hän oli sata askelta edellä, ja\nlauleskeli niin huolettomasti kuin ei olisi mitään tapahtunut:\n\n    Pitäkäämme vainkin puolemme,\n    kyll' Espanja häätää huolemme,\n    sen dublonit ovat kirkasta kultaa,\n    kosolti korvaten Ranskan multaa.\n\nChevalier poikkesi Rue des Bons-Enfantsille, joka oli sillä välin\nkäynyt yhtä hiljaiseksi kuin se oli ollut meluisa kymmenen minuuttia\naikaisemmin, ja Baillif-kadun kulmassa hän näki vaunut, jotka olivat\nhänen ohjeittensa mukaisesti pysyneet paikallaan. Ovi oli odottavasti\navoinna, astuinlaudan ääressä seisoi lakeija, ja ajopukilla istui kuski.\n\n— Arsenaaliin, käski chevalier.\n\n— Se on turhaa, lausui ääni, joka säpsähdytti d'Harmentalia. —\nMinä tiedän, kuinka kaikki kävi, koska olin katsojana, ja ilmoitan\nasianomaisille. Vierailu olisi tällä hetkellä vaarallinen kaikille.\n\n— Kas, tekö, abbé! sanoi d'Harmental yrittäen tuntea Brigaudia\nliverissä, johon hän oli laittautunut. — No, teettekin minulle\ntodellisen palveluksen, käyttämällä suunvuoroa minun sijastani. En\ntiedä mitä kummaa sanoisinkaan!\n\n— Kun taasen minä sanon, vakuutti Brigaud, — että te olette urhea\nja altis aatelismies ja että jos Ranskassa olisi vain kymmenenkin\nteidänlaistanne, kaikki olisi pian valmista. Mutta me emme ole tässä\nkohteliaisuuksia vaihtamassa. Nouskaa pian vaunuihin. Minne viemme\nteidät?\n\n— Ei tarvitse, esteli d'Harmental. — Voin hyvinkin kävellä.\n\n— Nouskaa, se on varmempaa.\n\nD'Harmental istuutui vaunuihin, ja palvelijaksikin sonnustautuneena\nBrigaud kursailemattomasti asettui hänen viereensä.\n\n— Rue du Gros-Chenetin ja Cléry-kadun kulmaan, käski abbé.\n\nPitkälliseen odotteluun kyllästynyt kuski nykäisi hevoset heti\nliikkeelle. Määräpaikassa vaunut pysähtyivät, chevalier astui alas,\nharppaili Rue du Gros-Chenetille ja katosi pian Rue du Temps-Perdun\nkulman taakse.\n\nVaunut vierivät joutuisasti edelleen bulevardille päin, ilman\nvähäisintäkään ääntä, niin kuin maakamaraa koskettamattomat aavemaiset\najoneuvot.\n\n\n\n\nBUVAT\n\n\nAiomme puhua kunnon porvarista, jonka ensiksi näimme poistuvan\nValois-kadun väkijoukosta ja suuntaavan askeleensa Deux Sergentsin\npuomille päin silloin kun ulkoilmataiteilija ryhtyi keräämään ropoja ja\nsitten odottamattomalla hetkellä osuvan viivästyneenä mittelemään Rue\ndes Bons-Enfantsia.\n\nKunnon porvarimme oli viiden jalan ja yhden tuuman mittainen pätykkä,\ntanakkatekoinen ja iän edistyessä pyöristyvä. Tyynet kasvot olivat sitä\ntyyppiä, jolla kaikki näyttä samanväriseltä — tukka, kulmakarvat,\nsilmät ja iho — niin että kymmenen askeleen päässä ei erota mitään\nerikoista juonnetta. Yrittäessään lukea tuosta taulusta jotakin\nomituista ja merkityksellistä kohtaloa olisi intomielisinkin fysionomi\nvarmasti pysähtynyt siirryttyään suurista harmaansinistä silmistä\nmatalaan otsaan ja typeränsekaisesti raollaan olevista huulista\nkaksoisleuan pulleihin laskoksiin. Hän olisi silloin oivaltanut,\nettä hänellä oli tarkasteltavanaan yksilö, jolle kaikki kuohunta on\ntuntematon, jonka tuoreutta sekä hyvät että huonot intohimot ovat\npitäneet kunniassa.\n\nKaitselmus ei milloinkaan huolla asioita puolinaisesti ja oli merkinnyt\nalkuteokselle, kuvaavaksi nimeksi Jean Buvat. Ne kylläkin, jotka olivat\nsaaneet havaita kelpo miehen hengenlahjojen äärimmäisen vajavuuden\nja hänen sydämensä oivat ominaisuudet, yleensä jättivät silleen\nkastetoimituksessa annetun osan nimestä ja mainitsivat häntä pelkästään\nBuvatina.\n\nVarhaisimmista vuosistaan asti pikku Buvat osoitti suurta\nvastenmielisyyttä kaikenkaltaiseen opiskeluun, mutta aivan erikoista\nluontumusta kaunokirjoitukseen. Äiti oli saanut hänelle vapaaoppilaan\npaikan Oratorion hengelliseen opistoon. Joka aamu hän toi sinne\nteemansa ja muut harjoitustehtävänsä virheitä vilisevinä, mutta niin\nsievästi, säännöllisesti ja siististi kirjoitettuina, että sitä\noli ilo katsella. Tuloksena oli, että pikku Buvatille päivittäin\nannettiin patukkaa laiskasta tajuamisesta ja vuosittain palkinto\nparhaasta käsialasta. Hänen täytettyään viisitoista vuotta sai\n_Epitome sacra_,[82] jota hän oli päntännyt jo viisi lukuvuotta,\nopiskeluohjelmassa seuraajakseen _Epitome Graecan_,[83] mutta jo\nensimmäisistä käännöksistä älysivät opettajat, että siinä oli yritetty\nliiallista hyppäystä ja päättivät, että hänelle sai kuudenneksikin\nvuodeksi riittää vain _Epitome sacra_.\n\nNiin lauhkealta kuin hän ulkonaisesti näyttikin, piili nuoren Buvatin\nsielun sopukassa jonkinlaista kunnianhimoakin. Hän tuli illalla kotiin\nitkusuin, valitti kärsineensä vääryyttä ja ilmaisi tuskaannuksessaan\nseikan, jota oli siihen asti varonut tunnustamasta. Koulussa oli\nkymmenvuotiaitakin lapsia päästetty hänen edelleen. Suulas leskimatami\nBuvat oli joka aamu nähnyt poikansa tallustavan kouluun kauniisti\nriimustelluin kotitehtävin, joten niissä ei toki voinut olla moitteen\nsijaa, ja juoksi seuraavana aamuna sättimään kelpo luostariveljiä\npahanpäiväisesti. Nämä vastasivat, että hänen poikansa oli hyvä lapsi,\njolla oli harras mieli Jumalaa kohtaan ja nuhteeton käyttäytyminen\ntoverien parissa. Mutta samalla hän oli niin kamalan kovakallonen,\nettä he neuvoivat tekemään hänestä kirjoitusmestarin, kehittämään sitä\nainoata lahjaa, jonka kitsas luonto näytti hänelle suoneen.\n\nMatami Buvat käsitti pian siten saavansa pojastaan tuottoa, ja kotiin\ntullessaan hän heti ilmoitti opiskelijalle uuden tulevaisuuden\nsuunnitelman. Nuori Buvat ei siinä aluksi nähnyt muuta kuin\npelastumisen päivittäisestä raipasta ja patukasta, jotka eivät hänen\nmielestään korvanneet jokavuotista vasikannahkakansiin sidottua\npalkintoa. Niin ollen hän ilon innostuksessa yhtyi äidin kantaan,\nlupasi viimeistään puolen vuoden kuluttua olla pääkaupungin näppärin\nkirjoitusmestari, ja samana päivänä hän ryhtyi työhönsä, ostaen\nvähäisillä säästöillään neliteräisen kynäveitsen, kimpun hanhensulkia\nja kaksi uutta kirjoitusvihkoa.\n\nYstävälliset luostariveljet eivät olleet erehtyneet nuoren Buvatin\noikeasta kutsumuksesta. Kaunokirjoitus oli hänellä melkein piirtämiseen\nulottuva taito. Kuuden kuukauden kuluttua hän Tuhannen ja yhden yön\napinan tavoin kirjoitti kuudenlaista käsialaa ja jäljensi viivoilla\nkaikenmuotoisia ihmisten, puiden ja eläinten ääripiirteitä. Vuodessa\nhän pääsi niin varmalle tasolle, että katsoi voivansa lähettää\nliikkeelle harjoitusohjelmansa.\n\nHän uurasti tämän laatimisessa kolme kuukautta, käyttäen öitäkin apuna,\nniin että näkö oli tärveltyä. Mutta kohtuullista on myös sanoa, että\nsiinä valmistui todellisen mestaruuden näyte: se ei ollut pelkästään\nkoristeellinen julistus, vaan suorastaan taulu, joka varjostuksin ja\nhiusviivoin esitti maailman luomista, jaettuna osastoiksi jokseenkin\nsiihen tapaan kuin Balaelin \"Kirkastus\". Edenille omistetussa yläosassa\niankaikkinen Isä veti Eevaa nukkuvan Aatamin kyljestä, ympärillään\nniitä eläimiä, jotka ylväydessä lähenevät ihmistä, kuten leijona,\nhevonen ja koira. Alhaalla levisi meri, jonka syvyyksissä nähtiin mitä\nkummallisimpien kalojen uiskentelevan. Pinnalla taasen kellui uhkea\nkolmikantinen laiva. Kumpaisellakin sivulla kaksi lintujen laulupuuta\nyhdisti latvoillaan hipomansa taivaan juurtensa kiinnikekohtana olevaan\nmaakamaraan, ja kaikkien näiden kauniiden aiheiden kehystämästä\nkeskitilasta pisti silmään mitä täydellisimmin vaakasuorina riveinä\nkuudella eri käsialakuosilla tekstattu sana _hellittämättömästi_.\n\nTällä kertaa taiteilija ei pettynyt odotuksessaan.\n\nTaulujuliste teki luonnollisen tehonsa. Viikon kuluessa nuori herra\nBuvat sai viisi poika- ja kaksi tyttöoppilasta.\n\nTämä menestys vain karttui, ja kun matami Buvat oli muutamia vuosia\nvielä viettänyt huolettomammissa oloissa kuin hänellä oli koskaan\nollut, edes miehensä eläessä, sai hän tyydytyksekseen kuolla täysin\nlevollisena poikansa tulevaisuudesta.\n\nSoveliaasti murehdittuaan äidin poismenoa tämä jatkoi elämänsä\nladulla, joka oli niin kaavoittunut, että hän saattoi joka ilta\nodottaa huomiselta vain päättyneen päivän toistumista. Sitten hän ehti\nkuuden- tai seitsemänkolmatta vuoden ikään, viattoman ja hyveellisen\nhyväluontoisuutensa ainaisella rauhaisuudella selviytyen ihmiselämän\nmyrskykaudesta.\n\nNiihin aikoihin tämä kelpo mies sai tilaisuuden jalomieliseen tekoon,\njohon hän ryhtyi vaistomaisesti, hyvän sydämensä säveydessä niin kuin\nhän kaikessakin toimi. Älykäs mies olisi kenties mennyt sen ohitse\nnäkemättä tai kääntänyt päänsä pois nähdessään.\n\nBuvat oli vaatimattomasti vuokrannut itselleen ullakkokamarin Rue\ndes Ortiesin numero 6:ssa, ja tämän ensimmäisessä kerroksessa asui\nnuori pariskunta, jonka viehättävän sopusointuista yhdyselämää koko\nnaapuristo ihaili. Mies oli kolmenkymmenenneljän tai -viiden ikäinen,\nmaan eteläosasta — tukka, silmät ja parta mustat, iho ruskea,\nhampaat kuin helmet. Hän oli nimeltään Albert du Rocher. Isä oli\nollut sevenniläispäällikkö[84] ja nähnyt herra de Bavillen vainojen\naikana pakolliseksi omaksua perheineen katolisuuden. Puolittain\nvastustushalusta ja puolittain syystä että nuori mieli hakee nuorta\njohtajaa oli Albert knaappipalveluksesta suoriuduttuaan liittynyt\nChartresin herttuan[85] henkivartioon.\n\nHerttua järjesteli parhaillaan tätä joukkoaan, joka oli edellisellä\nsotaretkellä kärsinyt pahoja vaurioita Steenkirkin taistelussa,\nprinssin ensimmäisessä ottelussa. Du Rocher peri paikan la Neuvillelta,\njoka oli saanut surmansa tuossa voiton ratkaisijaksi koituneessa ja\nChartresin herttuan johtamassa kuninkaallisen henkivartion uljaassa\nhyökkäyksessä.\n\nTalvi oli keskeyttänyt sotaretken, mutta kevään tullen Luxemburgin\nherttua[86] kutsui ympärilleen kaikki nuo urheat upseerit, jotka\nsiihen aikaan puolivuosittain jakoivat elämänsä sodan ja huvittelun\nkesken. Chartresin herttua, aina kiihkeänä vetämään miekkansa, jonka\nLudvig XIV:n kademielisyys niin useasti toimitti pysymään huotrassa,\noli ensimmäisiä ottamassa varteen kutsun. Du Rocher seurasi hänen\nsotilassaattueensa mukana.\n\nNyt koitti Neerwindenin[87] suuri päivä. Chartresin herttualla oli\nhenkivartion päällikkyys kuten tavallisesti, ja tapansa mukaan hän\nhyökkäsi sen etunenässä, mutta niin tulisesti, että hän ryntäilyssään\njäi viisi kertaa melkein yksikseen vihollisten keskelle. Viidennellä\nkerralla hänen vierellään oli vain eräs nuori mies, jota hän tuskin\ntunsikaan, mutta heidän vaihtamastaan nopeasta silmäyksestä hän\nhuomasi, että siinä oli yksi niitä joihin saattoi luottaa. Niinpä hän\nei antautunut, kuten hänelle esitti muuan viholliskorpraali, joka oli\nhänet tuntenut, vaan lävisti pidättelijältään pistoolinlaukauksella\npään.\n\nSamassa kajahti kaksi muuta laukausta. Toinen luoti vei prinssiltä\nhatun ja toinen litistyi hänen miekkansa kahvaa vasten. Mutta\nseuraavana hetkenä kumpainenkin ampuja suistui satulasta melkein\nyhtaikaa, toinen prinssin kumppanin sapeliniskun saaneena ja toinen\nhänen pistoolinsa surmaamana. Silloin kohdistui yhteislaukaus noihin\nkahteen mieheen, jotka suorastaan ihmeellisesti jäivät haavoittumatta.\nPrinssin hevonen vain sortui hänen allaan, saatuaan päähänsä\nkuolettavan luodin, ja nuori saattolainen hyppäsi heti alas omansa\nselästä ja tarjosi ratsunsa hänelle. Prinssi esteli, kun tuo palvelus\nsaattoi käydä esittäjälleen kovin kalliiksi. Mutta nuori mies, joka oli\nkookas ja vanttera, katsoi hetken sopimattomaksi, sieppasi prinssin\nsyliinsä ja toimitti hänet väkisin satulaan.\n\nSitten ennätti markiisi d'Arcy kevyen ratsuväenosastonsa kanssa\npaikalle juuri kun prinssi ja hänen kumppaninsa olivat uljuudestaan\nhuolimatta saamaisillaan surmansa tai joutumaisillaan vangeiksi.\nKumpainenkin oli yhä säilynyt vammoitta, vaikka prinssin vaatteet\noli lävistänyt neljä luotia. Chartresin herttua ojensi nyt kätensä\nkumppanilleen ja kysyi hänen nimeään, sillä joskin kasvot olivat tutut,\noli tämä ollut vasta niin vähän aikaa hänen palveluksessaan, että\nnimikään ei ollut jäänyt herttuan mieleen. Nuori mies vastasi olevansa\nAlbert du Rocher ja saaneensa hänen saattuessaan tallimestarin paikan,\nSteenkirkin taistelussa kaatuneen la Neuvillen jälkeen. Kääntyen\ntulijain puoleen prinssi huomautti: — Hyvät herrat, pelastitte minut\njoutumasta vangiksi, mutta tässä on se, joka pelasti henkeni.\n\nSotaretken päättyessä Chartresin herttua nimitti du Rocherin\nensimmäiseksi tallimestarikseen ja yhä kiitollisesti kiintyneenä häneen\nnaitti hänet kolme vuotta myöhemmin, ottamalla suoritettavikseen hänen\nrakastamansa neidon myötäjäiset. Kun prinssi oli siihen aikaan vasta\nnuori mies, eivät myötäjäiset valitettavasti nousseet suureenkaan\nsummaan, mutta lisähyvitykseksi hän lupasi pitää huolta suojattinsa\nylenemisestä upseerinuralla.\n\nTuo neito oli englantilaista syntyperää. Hänen äitinsä oli saattanut\nEnglannin Henrietteä tämän saapuessa Ranskaan Monsieurin[88]\npuolisoksi, ja prinsessan kuoltua markiisi d'Effiatin myrkyttämänä hän\noli siirtynyt seuranaisena _la grand dauphinen_[89] palvelukseen.\nTämän kuoltua 1690 ei englannitar saarelaisylpeydessään tahtonut jäädä\nneiti de Choinin[90] seuraan, vaan vetäytyi Saint-Cloudin lähistöltä\nvuokraamaansa pikku maataloon antautuakseen kokonaan siellä pikku\nClaricensa kasvattamiseen sen elinkoron varassa, jonka hänellä oli\n_le grand dauphinin_ anteliaisuuden myöntämänä. Chartresin herttuan\nmatkoilla Saint-Cloudissa Albert du Rocher tutustui tähän nuoreen\ntyttöön, jonka kanssa prinssi sitten naitti hänet, vuoden 1697\nvaiheilla.\n\nTämä onnekkaasta sovustaan ihailtu pariskunta asui siis Rue des\nOrtiesin 6:ssa, talon ensimmäisessä kerroksessa, jonka ullakkokerrasta\nBuvat oli saanut vaatimattoman asuinhuoneen.\n\nAviopari oli ensin saanut pojan, jonka opettaminen kirjoitustaitoiseksi\nuskottiin Buvatille hänen neljännellä vuodellaan. Nuori oppilas ennätti\nosoittaa erinomaista edistystä, ennen kuin tuhkarokko aavistamattomasti\nriisti hänet pois. Vanhempien murhe oli rajaton, kuten saattaa\nkäsittää. Buvat otti siihen osaa sitäkin vilpittömämmin, kun hänen\noppilaallaan oli ollut niin hyvää luontumusta hänen alallaan.\n\nTämä heidän tuskaansa kohtaan vieraan taholta ilmenevä myötätunto\ntuotti sydämellistä seurustelua ja kun kelpo kirjoitusmestari eräänä\npäivänä valitti taiteilijain epävarmaa tulevaisuutta, tarjoutui Albert\ndu Rocher käyttämään vaikutusvaltaansa paikan saamiseksi hänelle\nkuninkaallisessa kirjastossa. Buvat hypähti ilosta, ajatellessaan että\nhänestä voisi vielä tulla virallinen toimihenkilö. Samana päivänä hän\npiirteli hakemuksen kaikkein kauneimmalla käsialalla. Ylitallimestari\nliitti siihen lämpimän puoltolauseen, ja kuukauden kuluttua Buvat\nnimitettiin apulaiseksi kirjaston käsikirjoitusosastolle yhdeksänsadan\nlivren vuosipalkalla.\n\nUuden yhteiskunnallisen asemansa herättämässä varsin luonnollisessa\nylpeydessä Buvat siitä päivästä alkaen jätti oppilaiden hankkimisen\nja ryhtyi kyhäilemään nimilappuja. Elämän loppuun asti taattuna\non yhdeksänsataa livreä todellinen omaisuus, ja kuninkaallisen\navokätisyyden ansiosta alkoi arvoisa kirjoitustaituri viettää ihania\npäiviä kuitenkin alinomaa vakuutellen hyville naapureilleen, että jos\nheille tulisi toinen lapsi, ei häntä opettaisi kirjoittamaan kukaan\nmuu kuin Jean Buvat. Nämäkin puolestaan olivat suuresti halukkaita\nantamaan kirjastovirkailijalle tuon lisätyön. Jumala täytti heidän\ntoivomuksensa. Lopulta vuotta 1702 Clarice sai tyttären.\n\nKoko talossa vallitsi suuri riemu. Buvat ei saanut hetkenkään rauhaa.\nHän juoksenteli portaissa, läimäytellen reisiään ja loilotellen\nlempilauluaan \"Anna mun mennä, — jalkani, lennä\". Ensimmäistä kertaa\nnimityksensä jälkeen, josta oli jo kulunut kaksi vuotta hän sinä\npäivänä saapui toimistohuoneeseensa neljänneksen yli kymmenen eikä\ntäsmälleen kello kymmeneltä. Muuan ylimääräinen kanslia-apulainen, joka\nluuli hänen kuolleen, oli jo ehättänyt pyytämään hänen paikkaansa.\n\nPikku Bathilde ei ollut vielä viikon vanha, kun Buvat jo tahtoi saada\nhänet harjoittelemaan suoria viivoja, sanoen että jonkin taidon\nperusteelliseksi oppimiseksi on opiskeluun ryhdyttävä pienestä. Oli\nperin työlästä saada hänet ymmärtämään, että täytyi odottaa ainakin\nkaksi tai kolme vuotta. Hän alistui, mutta odotellessaan hän valmisti\nesimerkkejä. Kolmannen vuoden lopulla Clarice toteutti lupauksensa, ja\nBuvat sai tyytyväisyydekseen sovitella juhlallisesti Bathilden sormien\nväliin ensimmäisen kynän, jota ne milloinkaan olivat koskeneet.\n\nPäästiin vuoteen 1707, ja Monsieurin kuoleman jälkeen Orleansin\nherttuaksi tullut entinen Chartresin herttua oli vihdoin saanut\npäällikkyyden Espanjassa, missä hänen piti viedä lisäjoukkoja\nBerwickin herttualle.[91] Koko hänen henkivartiolleen annettiin heti\nmääräys valmistautua matkaan maaliskuun 5. päiväksi. Ensimmäisenä\ntallimestarina Albert välittömästi kuului prinssin saattueeseen.\nUutinen, joka olisi muuna aikana suunnattomasti ilahduttanut häntä,\noli hänelle tällä hetkellä melkein tuskallinen sillä Claricen terveys\nalkoi herättää suurta huolestusta ja lääkäri oli tullut maininneeksi\nkeuhkotaudista. Clarice joko tunsi itse olevansa vaarallisessa tilassa\ntai — mikä on vielä luonnollisempaa — vain pelkäsi miehensä puolesta.\nHänen hätääntymisensä purkautui niin epätoivoisena, että Albertkaan ei\nvoinut pidättyä vuodattamasta kyyneliä. Pikku Bathilde ja Buvat itkivät\nsyystä että näkivät itkua.\n\nTuli maaliskuun 5. päivä, jolloin oli lähdettävä. Tuskassaankin oli\nClarice itse pitänyt huolta miehensä varustuksista, joiden piti\nolla prinssin saattolaisen arvoa vastaavassa kunnossa. Kyyneleisiä\nkasvoja kirkasti ylpeän ilon välähdys, kun Albert komeassa\nsotilaspuvussaan istui vauhkon sotaratsunsa selässä. Albertin povi\npaisui uljaasta itseluottamuksesta. Vaimo surullisesti myhäili hänen\ntulevaisuudentoivolleen; mutta ollakseen painostamatta hänen mieltään\ntänä viimeisenä hetkenä hän sulki apeuden sydämeensä, ja vaimentaen\npelkonsa, joka koski heitä molempia, hän kehotti miestään reippaasti,\najattelemaan kunniaansa eikä häntä.\n\nOrleansin herttua ja hänen armeijakuntansa vaelsivat Kataloniaan\nhuhtikuun ensimmäisinä päivinä ja etenivät heti pikamarssia Aragonian\nhalki. Saavuttuaan Segorbiaan prinssi kuuli, että Berwickin\nherttua valmistautui ratkaisevaan taisteluun ja ehtiäkseen ajoissa\nottamaan siihen osaa hän lähetti Albertin kuriirinaan ilmoittamaan\nylipäällikölle, että Orleansin herttua oli toimittamassa hänen avukseen\nkymmenentuhatta miestä ja pyytämään, että hän, mikäli saattoi niin\njärjestää, kävisi taisteluun vasta näiden uusien voimien tullessa\nperille.\n\nAlbert lähti matkaan, mutta huonojen oppaiden harhaannuttamana hän\npääsi vuoristossa vain vuorokauden edelle armeijasta ja päätyi\nylipäällikön leiriin juuri taistelun jo alkaessa. Albert tiedusti,\nmissä marski itse oli tavattavana, ja hänelle osoitettiin armeijan\nvasemmalla sivustalla kohoavaa mäkeä, jolta näki koko tasangolle.\nSiellä ylipäällikkö oli esikuntansa ympäröimänä. Kuriiri kannusti\nhevosensa suoraan häntä kohti.\n\nYlitallimestari esittäytyi marskille ja ilmoitti asiansa. Marski\nviittasi kädellään taistelutantereelle ja käski hänen palata prinssin\nluo ja kertoa tälle näkemänsä. Mutta Albert oli haistanut ruudinsavua\neikä halunnut lähteä tyhjin toimin. Hän pyysi saada jäädä, voidakseen\nviedä prinssille edes voiton sanoman. Marski suostui siihen. Sillä\nhetkellä näytti ylipäälliköstä rakuunahyökkäys tarpeelliselta ja hän\nmääräsi erään adjutanttinsa viemään everstille rynnäkkökäskyn. Nuori\nmies lähti täyttä laukkaa, mutta oli tuskin ehtinyt kolmanneksen matkaa\nmäeltä rykmentin luo, kun tykinkuula vei häneltä pään. Hän ei ollut\nvielä suistunut jalustimista du Rocherin siepatessa tilaisuuden ottaa\nosaa taisteluun. Hän karautti eteenpäin vuorostaan, välitti everstille\nmääräyksen eikä palannutkaan marskin seurueeseen, vaan veti miekkansa\nja ryntäsi rykmentin etunenässä.\n\nTämä hyökkäys oli päivän loistavimpia temppuja ja tunkeutui niin\nsyvälle keisarillisten riveihin, että vihollinen alkoi horjua. Marski\noli väkisinkin katseillaan seurannut nuorta upseeria, jonka saattoi\ntuntea univormustaan. Hän näki Albertin pääsevän vihollisen lipulle\nasti, ryhtyvän käsikähmään lipunkantajan kanssa ja sitten hetkisen\nkuluttua, ahdistetun rykmentin ollessa jo pakosalla, palaavan tuomaan\nvoittosaalista hänelle. Marskin eteen päästäessään prinssin kuriiri\nheitti lipun hänen jalkoihinsa ja avasi suunsa puhuakseen mutta sanojen\nsijasta hänen huuliltaan tulvahtikin verivirta. Marski näki hänen\nhuojuvan satulassa ja kiirehti tarjoamaan tukeansa, mutta ei ehtinyt\nauttamaan ennen kuin Albert putosi maahan. Hän oli saanut luodin\nrintaansa..\n\nMarski hyppäsi ratsailta, mutta urhea nuorukainen oli heittänyt\nhenkensä lipun päälle, jonka oli valloittanut.\n\n\n\n\nMURHENÄYTELMÄ\n\n\nOrleansin herttua saapui taistelun jälkeisenä päivänä. Hän suri\nAlbertia niin kuin uljasta miestä ainakin. Mutta olihan tämä saanut\nsankarikuoleman, kaatunut voiton innossa, kuollut valloittamansa\nlipun päälle, ja mitä enempää saattoi toivoa ranskalainen, soturi ja\naatelismies?\n\nPrinssi tahtoi omakätisesti kirjoittaa leskiparalle. Jos mikään saattoi\nlohduttaa vaimoa miehen kuolemasta, niin varmaankin tuollainen kirje.\nMutta Clarice-rukka ei nähnyt muuta kuin että hänellä ei enää ollut\npuolisoa eikä Bathildella isää.\n\nKello neljä Buvat tuli kotiin kirjastosta. Hänelle ilmoitettiin,\nettä rouva du Rocher kaipasi häntä luokseen ja hän riensi heti alas.\nVaimoparka ei itkenyt, hän oli musertunut, kyyneleetön, sanaton. Silmät\ntuijottivat tylsinä kuin mielipuolisella. Buvatin tullessa hän ei edes\nkääntänyt päätänsä, vaan ojensi häneen päin kirjeen.\n\nBuvat katseli ällistyneesti oikealle ja vasemmalle, käsittääkseen mitä\noli tapahtunut. Kun mitään ei ilmennyt, hän kohdisti huomionsa paperiin\nja luki ääneen:\n\n \"Madame, miehenne on kuollut Ranskan ja minun puolesta. Ranska tai\n minä emme voi toimittaa häntä teille takaisin. Mutta muistakaa, että\n jos joskus tarvitsette jotakin, me kumpainenkin olemme teille velkaa.\n\n Sydämellisesti teidän\n\n                                          _Philippe d'Orleans_.\"\n\n— Mitä! huudahti Buvat katsoen Clariceen silmät suurina, — herra du\nRocher...? Mahdotonta!\n\n— Onko isä kuollut? virkkoi pikku Bathilde lähestyen äitiään nurkasta,\njossa oli leikkinyt nukella. — Äiti, onko totta, että isä on kuollut?\n\n— Oi, voi, on, rakas lapseni, valitti Clarice saaden samalla kertaa\ntakaisin sekä puheenlahjan että kyyneleet. — Voi, kyllä se on totta,\nkyllä niin on käynyt! Voi meitä onnettomia!\n\n— Madame, sanoi Buvat, jonka mielikuvitus ei riittänyt erikoisemmin\nkeksimään lohduttelua, — älkää noin antautuko surun valtaan. Se\nsaattaa olla väärä tieto.\n\n— Ettekö näe, että kirje on itseltään Orleansin herttualta, huudahti\nleski. — Niin, lapseni, isäsi on kuollut. Itke, itke, tyttöni, kenties\nJumala nähdessään kyyneleesi on sinulle armollinen.\n\nNiin sanoessaan onneton vaimo yski niin tuskallisesti, että Buvat tunsi\nomassakin povessaan raatelua. Mutta hän kauhistui vielä pahemmin,\nkun näki verisen läikän nenäliinassa, jolla sairas oli pyyhkäissyt\nhuuliaan. Silloin hän käsitti, että pikku Bathildea oli kenties\nuhkaamassa kovempikin kohtalon kolaus kuin häntä nyt oli kohdannut.\n\nClaricen huoneisto oli nyt käynyt hänelle liian suureksi. Kukaan ei sen\nvuoksi ihmetellyt nähdessään hänen muuttavan asumaan ahtaammin toisessa\nkerroksessa.\n\nPaitsi murhetta, joka oli turruttanut Claricelta kaikki muut\nsielunkyvyt, jokaisessa ylevässä sydämessä asustaa jonkunlainen\nvastenmielisyys anoa edes isänmaalta korvausta sen palveluksessa\nvuodatetusta verestä. Leski epäröi siis esittäytyä sotaministeriössä\nsaattaakseen voimaan oikeuksiansa. Siitä johtui, että kun hän kolmen\nkuukauden kuluttua ryhtyi ensimmäisiin toimenpiteisiin, Requenan ja\nSaragossan valloitussaavutukset olivat jo työntäneet syrjään Almanzan\ntaistelun. Clarice näytti prinssin kirjettä. Ministerin sihteeri\nvastasi, että hän varmastikin saisi kaikki kuntoon tuollaisen kirjeen\nnojalla, mutta että sitä varten piti odottaa hänen korkeutensa\npaluuta. Clarice katseli laihtuneita kasvojaan kuvastimessa ja hymyili\nsurullisesti. — Odottaa! — hän ajatteli. — Niin, se kyllä olisi\nparempi, mutta Jumala tietää, onko minulla siihen enää aikaa.\n\nTästä viivytyksestä oli tuloksena, että Clarice vaihtoi toisesta\nkerroksesta vuokraamansa asunnon kahteen pieneen kolmannen kerroksen\nhuoneeseen. Kovaonnisella leskellä ei ollut muita varoja kuin miehensä\npalkka. Herttuan antamat pikku myötäjäiset olivat huvenneet kodin\nkalustamiseen ja hänen miehensä varusteisiin. Kun uusi asunto oli\npaljon pienempi kuin edellinen, ei ihmetelty, että Clarice myi liiat\nhuonekalunsa.\n\nOrleansin herttuan odotettiin palaavan loppusyksyllä, ja siihen\nClarice perusti asemansa korjautumisen. Mutta vastoin kaikkia sen ajan\nstrategisia tapoja ei armeija asettunutkaan talvileiriin, vaan jatkoi\nsodankäyntiä. Tuli tiedoksi, että herttua ei vielä palaisikaan, vaan\nvalmistautui piirittämään Léridaa. Mutta vuonna 1647 oli itse suuri\nCondé epäonnistunut samassa yrityksessä, joten uuden piirityksen, jos\nse menestyisikin, täytyi olettaa kestävän kauan.\n\nClarice rohkaisi mielensä muutamiin uusiin toimenpiteisiin virastoissa.\nTällä kertaa oli hänen miehensä nimikin jo unohdettu. Hän turvautui\njälleen prinssin kirjeeseen. Tämä teki tavallisen tehonsa, mutta\nhänelle vastattiin samalla, että Orleansin herttua varmasti palaisi\nLéridan piirityksen päätyttyä, joten piti olla vain kärsivällinen vielä.\n\nNyt leskiraukka luopui kahdesta kamaristaan ja siirtyi pikku\nullakkohuoneeseen vastapäätä Buvatin asuntoa. Hän muutti rahaksi loput\nhuonekalunsa, säilyttäen ainoastaan pöydän, muutamia tuoleja, pikku\nBathilden kätkyen ja oman sänkynsä.\n\nBuvat oli nähnyt muutoksien sarjan erityisemmin pohtimatta tätä\nkaikkea, mutta vaikka hän ei ollut kovinkaan terävä-älyinen, täytyi\nhänen oivaltaa naapurinsa asema. Järjestystä rakastavana miehenä hän\noli tehnyt jonkun verran säästöjä, jotka hän olisi hyvin mielellään\nluovuttanut Clarice-rouvan käytettäviksi, mutta tämän ylpeys lisääntyi\nsitä mukaa kuin hänen puutteenalaisuutensakin, joten Buvat-parka ei\nrohjennut tehdä hänelle sellaista tarjousta. Parikymmentä kertaa\nhänellä oli lesken luo pistäytyessään mukanaan pikku käärö, joka\nsisälsi hänen koko omaisuutensa, viisi-, kuusikymmentä louisdoria,\nmutta aina hän palasi sieltä käärö puolittain vedettynä taskusta,\nmilloinkaan uskaltamatta ottaa sitä kokonaan esille.\n\nEräänä päivänä kuitenkin sattui, että Buvat ollessaan menossa\ntoimistoonsa kohtasi portaissa talonomistajan, joka oli keräämässä\nneljännesvuoden vuokria. Tällöin hän tuli ajatelleeksi, että perin\nsäntillisen isännän käynti hänen naapurinsa luona kenties tuottaisi\ntälle kiusallista hämminkiä summan vähäisyydestä huolimatta. Niinpä\nhän kutsuikin talonomistajan omaan huoneeseensa ja selitti saaneensa\nedellisenä päivänä rouva du Rocherinkin vuokrarahat, lunastaakseen\nyhdellä kertaa molemmat kuitit. Se sopi mainiosti isännälle, joka oli\npelännyt lykkäystä juuri tämän vuokralaisen taholta. Hän ei välittänyt,\nkeneltä sai rahat, vaan antoi kuitin ja jatkoi kierrostaan.\n\nOn myös sanottava, että Buvat sielunsa yksinkertaisuudessa joutui tästä\nhyvästä työstään tunnonvaivoihin kuin rikoksesta. Kolmeen tai neljään\npäivään hän ei uskaltanut poiketa tervehtimään naapuria, joten hän\nviimein tehdessään sen tapasi yksinäisen lesken aivan suruissaan tästä\noletetusta välinpitämättömyydestä. Buvat puolestaan huomasi Claricen\nniin suuresti muuttuneen näiden muutamien päivien aikana, että hän tuli\nsieltä päätänsä pudistellen ja silmiään pyyhkien. Kenties ensimmäistä\nkertaa hän nyt kävi vuoteeseen hyräilemättä:\n\n    Anna mun mennä, —\n    jalkani, lennä, jne.\n\nTalven viimeiset päivät kuluivat, ja toivat sanoman Léridan\nantautumisesta, mutta samalla ilmoitettiin, että nuori ja uupumaton\nkenraali valmistautui piirittämään Tortosaa. Se oli viimeinen isku\nClarice-rukalle. Olihan kevät tulossa ja sen mukana uusi taistelukausi,\njoka pidättelisi prinssiä armeijassa. Sairaan voimat olivat ehtymässä,\nja hänen täytyi jättäytyä vuoteen omaksi.\n\nClaricen asema oli hirveä. Hän ei ollut väärässä, hän tunsi sen\nkuolettavaksi, eikä hänellä ollut maailmassa ketään lapsensa\nvaalijaksi. Vaimoparka pelkäsi kuolemaa, ei omasta puolestaan, vaan\ntyttärensä takia, jolle ei jäisi edes äidin hautakiveä päänalaisekseen.\nHänen miehellään oli vain etäisiä sukulaisia, joilta hän ei voinut eikä\ntahtonut pyytää. Omasta suvustaan hän ei ollut koskaan tiennyt mitään.\nSitä paitsi hän käsitti, että jos avusta olisi ollut toivoakin, ei\nhänellä ollut enää aikaa sen tavoitteluun. Kuolema teki tuloaan.\n\nEräänä yönä Buvat, joka oli edellisenä iltana jättänyt Claricen\nkamppailemaan kuumeessa, kuuli hänen voihkivan niin surkeasti, että hän\nhyppäsi vuoteesta ja pukeutui tarjotakseen apua, mutta ovelle päästyään\nhän ei rohjennut astua sisälle eikä koputtaa. Clarice itki nyyhkyttäen\nja rukoili ääneen. Silloin pikku Bathilde heräsi ja huusi äitiään.\nClarice tukahdutti niiskutuksensa, meni ottamaan lapsen kätkyestä,\npolvistutti hänet vuoteelleen ja pani hänet lausumaan kaikki osaamansa\nrukoukset, ja näiden lomassa Buvat kuuli sairaan aina huudahtavan\nhaikeasti: Oi, rakas Jumala, rakas Jumala, kuule lapsi-parkaani!\n\nTämä tuskin kehdosta päässeen pienokaisen ja puolittain haudassa olevan\näidin yöllinen kohtaus, heidän kaksistaan turvautuessaan Luojaan\nainoana avun antajana, oli yön hiljaisuudessa niin sydäntäsärkevä,\nettä Buvat painui polvilleen ja itsekseen lupasi juhlallisesti, mitä\nei rohjennut ääneen lausua. Hän vannoi, että Bathilde ei orponakaan\njoutuisi hylätyksi. Jumala oli kuullut noiden kahden poloisen\nvetoomuksen, saaden hänet täyttämään sen.\n\nSeuraavana päivänä Buvat mennessään naapurien luo ensi kerran otti\nBathilden syliinsä, painaen leveät rehelliset kasvonsa pienokaisen\nsametinhienoa poskea vasten ja puhuen hänelle:\n\n— Olehan huoletta, kuulepas, viaton pikku raukka, kyllä maan päällä on\nvielä hyviä ihmisiä.\n\nTyttönen kietaisi silloin käsivartensa hänen kaulaansa ja suuteli\nhäntä. Buvat tunsi kyynelten kihoavan silmiinsä, ja kun hän oli useasti\nkuullut huomautettavan, että sairaat käyvät rauhattomiksi, jos heidän\nnähtensä ilmaistaan liikutusta, veti hän kellon taskustaan ja huomautti:\n\n— Hm, hm! Neljännestä vailla kymmenen; minun täytyy lähteä. Hyvästi,\nrouva du Rocher.\n\nPortaissa hän kohtasi lääkärin ja kysyi tältä, mitä hän ajatteli\npotilaan tilasta. Tehden näitä käyntejään pelkästä armeliaisuudesta\nja katsoen turhaksi sovitella sanojaan, kun hänelle ei maksettu\nhuomaavaisuudestaan, lääkäri vastasi, että tuskin kuluisi kolmea\npäivää. Palatessaan kello neljältä Buvat huomasi talossa kohua. Lääkäri\noli Claricen luota tullessaan kehottanut toimittamaan potilaalle Herran\nehtoollisen. Oli siis käyty ilmoittamassa kirkkoherralle. Tämä oli\nsaapunut, noussut ylös portaita, edellään tiukua kilistävä lukkari, ja\nvalmistelematta astunut sairaan huoneeseen. Clarice oli vastaanottanut\nhänet niin kuin Vapahtajan, nimittäin kädet ristissä ja silmät taivasta\nkohti luotuina, mutta hänen saamansa vaikutelma oli ollut kuitenkin\njärkyttävä.\n\nBuvat kuuli veisuuta ja aavisti, mitä oli tapahtunut. Hän riensi\nylös portaita ja näki ylimmällä porrastasanteella ja kamarin ovella\ntungeksivan kaikki korttelin eukot, jotka olivat sen ajan tapaan\nseuranneet pyhän sakramentin saattuetta. Kuoleva virui vuoteellaan jo\nniin valjuna ja jäykkänä, että häntä olisi voinut luulla hautakivenä\nlepääväksi marmoripatsaaksi, jollei silmistä olisi tuolloin tällöin\nkierähtänyt kyynel. Hengenmiehet veisasivat vuoteen ääressä\najallisesta elämästä erkanevien rukouksia. Pikku Bathilde oli erotettu\näidistään, jotta tämä saisi häiriintymättömästi omistautua viimeiseen\nhartaudentoimitukseensa, ja hän oli painautunut nurkkaan uskaltamatta\nhuutaa tai itkeä, aivan kauhuissaan tuntemattomien ihmisten paljoudesta\nja käsittämättömästä hälystä.\n\nNähdessään Buvatin lapsonen juoksikin hänen luokseen, ainoan tutun,\njonka hän huomasi tässä synkässä joukossa. Kirjastovirkailija otti\nhänet syliinsä ja meni hänen kanssaan polvistumaan potilaan vuoteen\nääreen. Samassa Clarice loi silmänsä alas korkeuksista, varmaankin\nosoitettuaan taivaalle ainaisen rukouksensa suojelijan lähettämisestä\ntyttärelleen. Hän näki Bathilden sen ainoan ystävän sylissä, jonka\nhän maailmassa tunsi. Kuolevien terävällä katseella hän tunkeutui\ntuon puhtaan ja alttiin sydämen pohjaan asti ja luki siitä nyt sen\nkaiken, mitä toinen ei ollut rohjennut hänelle lausua, sillä hän\nkohosi istualleen, ojensi hänelle kätensä huudahtaen kiitollisuudesta\nja ilosta, jonka ainoastaan enkelit ymmärsivät, ja niin kuin häneltä\nolisivat viimeiset elinvoimat ehtyneet tässä äidillisessä innostuksessa\nhän vaipui tainnuksissa vuoteelle.\n\nUskonnollisten menojen päätyttyä kirkonmiehet poistuivat ensimmäisinä.\nHarrasmieliset seurasivat heitä, välinpitämättömät ja uteliaat läksivät\nviimeisinä. Heihin kuului naisväen enemmistö. Buvat tiedusti heiltä,\neikö joku heistä tiennyt tuttavapiirissään hyvää sairaanhoitajatarta.\nMuuan esittäytyi heti joukosta ja vakuutti kumppaniensa säestämänä,\nettä hänellä oli kaikki vaadittavat ominaisuudet sen kunniakkaan aseman\nhoitamiseen, mutta juuri tuon täydellisen pätevyytensä takia hänellä\noli tapana nostaa viikon palkka etukäteen, koska häntä tarvittiin\nympäristössä ahkeraan.\n\nBuvat kysyi viikkopalkan määrää. Vastauksena oli, että hän oli kyllä\naina saanut kuusitoista livreä, mutta kun rouvarukka ei näyttänyt\nkovinkaan varakkaalta, hän tyytyisi kahteentoista. Kelpo mies oli\nsaanut kuukausipalkkansa juuri sinä päivänä, otti taskustaan kaksi écua\nja antoi ne hänelle tinkimättä. Sen hän olisi tehnyt kaksinkertaistakin\nkorvausta pyydettäessä, ja tämä odottamaton jalomielisyys aiheuttikin\nmonenmoisia oletuksia, joista muutamat eivät olleet kuolevalle\nsuureksikaan kunniaksi. Onhan hyvä työ siksi harvinainen, että\nsellaisen esiintyessä nähtäväksi täytyy nöyryytettyjen ihmisten aina\netsiä sille saastaisia tai itsekkäitä vaikuttimia.\n\nClarice oli yhä tiedottomana. Hoitajatar ryhtyi heti toimeensa,\nhajusuolojen puutteessa tämä tarjosi etikkaa hänen hengitettäväkseen.\nBuvat vetäytyi huoneeseensa. Pikku Bathildelle oli sanottu, että hänen\näitinsä nukkui. Lapsiparka ei vielä tuntenut kuoleman ja unen eroa ja\noli käynyt leikkimään nukellaan.\n\nTunnin kuluttua Buvat palasi katsomaan Claricen vointia. Sairas oli\ntullut tajuihinsa, mutta vaikka silmät olivat auki, ei hän puhunut\nenää. Kuitenkin hän vielä tunsi ympäristönsä, koska naapurin nähdessään\nliitti kätensä ristiin ja alkoi rukoilla. Sitten hän näytti hapuilevan\njotakin päänalusensa alta. Mutta sekin ponnistus tuntui olevan liikaa\nhänen tilassaan, sillä hän painui voihkaisten takaisin pielukselleen\nhievahtamattomaksi.\n\nHoitajatar pudisti päätänsä ja lähestyi sairasta sanoen:\n\n— Kyllä päänalusenne on kunnollisesti pöyhitty, rouva kulta, sitä on\nturhaa kaivella. Buvatiin kääntyen hän lisäsi olkapäitään kohauttaen:\n— Ne sairaat, ne sairaat, sanokaas muuta, — aina ne kuvittelevat\njotakin olevan epäkunnossa! Kuolema, kuolema siten ennehtii, mutta ne\neivät tiedä sitä.\n\nClarice hengähti syvään, mutta jäi liikkumattomaksi. Hoitajatar\nlähestyi häntä jälleen ja siveli sulankärjellä hänen huuliinsa jotakin\nkeksimäänsä vahvistavaa sekoitusta, johon oli käynyt noutamassa\nainekset apteekista. Buvat ei voinut katsella tätä näytelmää. Hän\nkehotti hoitajatarta pitämään hyvää huolta äidistä ja lapsesta ja\npoistui.\n\nSeuraavana aamuna potilaan tila oli yhä huonompi. Silmät olivat kyllä\nauki, mutta hän ei näkynyt tuntevan ketään muuta kuin tyttärensä, joka\noli pantu makaamaan hänen viereensä vuoteelle. Äiti oli tarttunut\npikku käteen eikä enää tahtonut päästää sitä. Lapsi puolestaan pysyi\nliikkumattomana ja mykkänä ikään kuin vaistoten, että tämä oli\nviimeinen äidillinen hyväily. Nähdessään hyvän ystävänsä hän vain\nvirkkoi:\n\n— Hän nukkuu, äiti nukkuu.\n\nBuvatista näytti Clarice silloin liikahtavan, niin kuin hän olisi\nvielä kuullut ja tuntenut tyttärensä äänen, mutta se saattoi vain olla\nhermovärähdyskin. Hän kysyi hoitajattarelta, tarvitsiko sairas mitään.\nToinen ravisti päätänsä sanoen:\n\n— Mitäs hän! Se olisi vain rahan haaskausta. Kyllä ne apteekit\nmuutenkin kiskovat hyvää voittoa!\n\nBuvatin olisi tehnyt mieli jäädä naapurinsa luo, sillä hän näki, että\ntällä ei voinut olla enää montakaan hetkeä elettävänä, mutta hänen oli\nmahdoton ajatellakaan jättäytyä päiväksikään pois toimistostaan, ellei\nitse ollut kuolemaisillaan. Hän siis saapui sinne tapansa mukaisesti,\nmutta niin murheissaan ja apeana, ettei kuningas paljoakaan hyötynyt\nhänen läsnäolostaan. Huomattiinpa sinä päivänä ihmetellen, että Buvat\nei odottanutkaan kello neljän lyöntien loppuun ennen kuin päästi auki\nniiden sinisten irtohihakkeiden nauhat, joilla hän työssään suojeli\ntakkiaan. Hän nousi jo ensimmäisellä kellonlyönnillä, sieppasi hattunsa\nja poistui. Ylimääräinen apulainen, joka oli jo ennen mielinyt hänen\npaikkaansa katseli hänen lähtöänsä; kun hän sitten oli painanut oven\nkiinni, jupisi tämä tavoittelija siksi kovaa, että johtaja saattoi\nkuulla:\n\n— Kas vain, se mies ottaa toimensa keveältä kannalta!\n\nBuvatin aavistukset olivat toteutuneet. Asuintaloonsa ehtiessään hän\nkysyi ovenvartijattarelta, miten rouva du Rocher jaksoi.\n\n— Ah, Jumalan kiitos, kuului vastaus, — se vaimoraukka on onnellinen,\nhän on päässyt kärsimyksistään.\n\n— Hän on kuollut! huudahti kirjastovirkailija, tuntien sitä\nväristystä, jota kuolemanviesti aina tuottaa läheiselle.\n\n— Noin kolme neljännestuntia takaperin, ilmoitti portinvartija ja\nryhtyi jälleen parsimaan sukkaansa ja varsin hilpeällä sävelmällä\nhymisemään pikku laulelmaa, jonka oli keskeyttänyt Buvatille\nvastatakseen.\n\nBuvat nousi hiljalleen portaita, askelman kerrallaan, pysähtyen\njokaisessa kerroksessa pyyhkimään otsaansa. Saavuttuaan ylimmälle\ntasanteelle hän huomasi pakolliseksi nojata seinään, kun jalat pyrkivät\npettämään. Ruumiin näkemisessä on jotakin outoa ja juhlallista, joka ei\nvoi olla vaikuttamatta lujaluontoisimpaankin. Siinä hän seisoi mykkänä,\nliikkumattomana ja epäröivänä, kun oli kuulevinaan pikku Bathilden\nvalittavan äänen. Silloin hän muisti turvattoman pienokaisen, ja se\nantoi hänelle hiukan rohkeutta. Ovelle päästyään hän kuitenkin vielä\nseisahtui, mutta silloin hän selvemmin kuuli pikku tytön vaikeroimisen.\n\n— Äiti! huusi lapsi nyyhkytysten keskeyttämällä hennolla äänellään. —\nÄiti, herää jo, äiti! Kuinka sinä olet niin kylmä?\n\nSitten lapsi tuli ovelle, koputti pikku kädellään ja huusi:\n\n— Setä, setä, tule! Minä olen ihan yksin, minä pelkään!\n\nBuvat ei voinut ymmärtää, miksi lasta ei ollut korjattu jonnekin heti\näidin kuoltua, ja onnettoman pienokaisen herättämä syvä sääli voitti\nsen kiusallisen tunteen, joka oli hetkiseksi pysähdyttänyt hänet.\nHän painoi ovenripaa, mutta ovi olikin lukossa. Samassa hän kuuli\novenvartijattaren kutsuvan häntä. Hän juoksi portaisiin ja tiedusti\navainta.\n\n— Kas, sitähän minä juuri! vastasi eukko. — Katsokaas minua hupakkoa,\nkun ohimennessänne unohdin antaa sitä teille!\n\nBuvat riensi alas kiireimmän kautta.\n\n— Ja miten tämä avain on täällä? hän kysyi.\n\n— Isäntä sen jätti minulle, toimitettuaan huonekalut pois.\n\n— Mitä! Huonekalutko viety! huudahti Buvat.\n\n— No, tietysti hän korjasi huonekalut haltuunsa! Naapurinne ei ollut\nvaroissaan, herra Buvat, ja sopii pitää varmana, että häneltä jäi\nmaksettavia joka taholle. Eihän isäntä halunnut joutua rettelöimään.\nVuokra ennen kaikkea, se on kohtuullista! Sitä paitsi, hän ei tarvitse\nhuonekaluja, se rakas rouvaraukka!\n\n— Mutta sairaanhoitajatar — mihin hän joutui?\n\n— Nähdessään potilaansa kuolleeksi hän meni matkoihinsa. Hänen\ntoimensa oli päättynyt, hän saapuu pukemaan käärinliinoihin écun\npalkkiosta, jos tahdotte. Tavallisesti ovenvartijat saavat sen pikku\ntienestin. Mutta minä en voi, olen liian herkkämielinen.\n\nBuvat käsitti värähtäen, mitä oli tapahtunut. Hän nousi ylös portaita\nnyt yhtä joutuisasti kuin oli edellisellä kerralla vitkastellut. Hänen\nkätensä vapisi niin rajusti, että oli työlästä saada avain sovitetuksi\nlukonreikään, mutta viimein ovi avautui.\n\nClarice oli oikaistu vuodeoljilleen keskelle tyyten tyhjennetyn kamarin\nlattiaa. Verhoksi oli heitetty huono peite, joka oli varmaankin\nkokonaan peittänyt hänet, mutta pikku Bathilde oli vetänyt sitä\nsyrjään, etsiessään äitinsä kasvoja, joita hän hiveli Buvatin astuessa\nsisälle.\n\n— Voi, setä, setä, huusi lapsi, — herätä toki äitini, joka tahtoo yhä\nnukkua, herätä hänet, kiltti setä!\n\nJa lapsi juoksi Buvatin luo, joka ovelta katseli tätä surkeata\nnäytelmää.\n\nBuvat talutti hänet ruumiin viereen.\n\n— Suutele viimeisen kerran äitiäsi, lapsiparka, hän kehotti.\n\nLapsi totteli.\n\n— Ja nyt, jatkoi suojelija, — jätä hänet nukkumaan, kunnes hyvä\nJumala aikanaan herättää hänet.\n\nHän nosti lapsen syliinsä ja vei hänet omaan huoneeseensa. Pienokainen\nei lainkaan vastustellut, ikään kuin olisi käsittänyt heikkoutensa ja\norpoutensa.\n\nHän pani tytön makaamaan omalle vuoteelleen, sillä lapsen kehtokin oli\nviety, ja nähdessään hänen nukahtaneen hän lähti tekemään korttelin\nkomisariolle kuolemanilmoitusta ja sopimaan hautauslautakunnan kanssa.\n\nHänen palatessaan ovenvartijatar ojensi hänelle paperin, jonka\nsairaanhoitajatar oli löytänyt Claricen kädestä pukiessaan hänet\nkäärinliinoihin.\n\nBuvat avasi sen ja tunsi Orleansin herttuan kirjeen. Se oli ainoa\nperintö, minkä äitiraukka oli jättänyt tyttärelleen.\n\n\n\n\nPERINTÖ\n\n\nKäydessään tekemässä ilmoituksen korttelin komisariolle ja\njärjestämässä hautauksen oli Buvat samalla tavoittanut vaimoa, joka\npitäisi huolta pikku Bathildesta. Sellaisiahan hommia hän ei kyennyt\nottamaan omalle vastuulleen, kun ensiksikään ei tiennyt mitään\nlapsenhoitajan tehtävistä eikä toisekseen voinut jättää lasta yksin\npäivisin ollessaan toimistossa.\n\nOnneksi hänellä oli sopiva henkilö tiedossaan — muuan\nnelikymmenvuotias kelpo nainen. Tämä oli ollut matami Buvatin\npalveluksessa hänen viimeisten kolmen vuotensa ajan, ja silloin oli\nkirjastoapulainen saanut havaita hänen hyvät puolensa. Nanetten kanssa\ntulikin sovituksi, että hän muuttaisi taloon, valmistaisi ruoan,\nhoitaisi pienokaista ja saisi elantonsa lisäksi viisikymmentä livreä\npalkkaa vuodessa.\n\nUusi järjestely mullisti Buvatin olot, tuottaessaan oman talouden\nhänelle, joka oli aina elellyt poikamiehen tavoin ja ollut\nporvarisperheen ruokavieraana. Niin ollen hän ei voinut enää pitää\nullakkokamariaan, joka oli käynyt liian ahtaaksi, kun häneen nyt\noli liittynyt kaksi muuta olentoa, ja seuraavan päivän aamusta\nhän ryhtyi etsimään toista asuntoa. Sen hän löysi Pagevin-kadun\nvarrelta, pitäessään hyvin tärkeänä pysytellä kuninkaallisen kirjaston\nlähistöllä, päästäkseen pahallakin säällä toimeensa liiallisitta\nhankaluuksitta. Huoneistoon kuului kaksi kamaria, sivuhuone ja keittiö.\nHän varasi sen itselleen heti ensi näkemältä, antoi käsirahan, kävi\nSaint-Antoine-kadun varrelta ostamassa Bathilden ja Nanetten huoneisiin\ntarvittavan kaluston, ja hänen palattuaan virkatunneiltaan suoritettiin\nmuutto vielä saman päivän iltana.\n\nClarice du Rocher haudattiin seuraavana päivänä, joka oli sunnuntai,\nniin että Buvatin ei edes tarvinnut pyytää esimieheltään päivän\nlomaa naapurittarensa viimeiseen hyvästelyyn. Viikon tai pari pikku\nBathilde alinomaa kysyi äitiään, mutta hyvä setä oli lohdutukseksi\ntuonut hänelle paljon hauskoja leluja, ja lapsi alkoi harvemmin puhua\nkaivatusta. Hänelle oli sanottu, että äiti oli mennyt isän luo, ja\nlopulta hän vain tuolloin tällöin tiedusti, milloin he saapuisivat\ntakaisin yhdessä. Se huntu, joka erottaa ensimmäiset vuotemme muusta\nelämästämme, tiheni vähitellen ja Bathilde unohti heidät siihen päivään\nasti, jolloin nuoren neidon, lopultakin ymmärtäessään orpouden, täytyi\nlapsuudenmuistoistaan jälleen löytää kumpainenkin.\n\nBuvat oli luovuttanut kauniimman noista kahdesta kamarista Bathildelle.\nToisen hän oli varannut itselleen, jättäen Nanettelle sivukamarin.\nNanette oli hyvä ihminen; hän osasi välttävästi valmistaa ruokaa,\nkutoi sukkaa hyvin kätevästi ja kehräsi kerrassaan erinomaisesti.\nMutta näistä eri lahjoista huolimatta kirjastovirkailija oivalsi,\nettä Nanette ja hän eivät mitenkään riittäneet nuoren tytön\nkasvattajiksi. Ensin piti Bathilden kyllä saada mitä siroin käsiala\nkirjoitusopiskelussa, tutustua neljään laskutapaan, oppia ompelemaan\nja kehräämään, mutta silloin hän osaisi vasta puolet siitä, mitä\nhänen piti osata, sillä Buvat käsitti omaksumansa velvoituksen sen\nkaikessa laajuudessa: hän oli noita kunnon olentoja, jotka ajattelevat\nsydämellään, ja hän tajusi, että Bathilde jouduttuaan Buvatin\nholhotiksi silti pysyi Albert ja Clarice du Rocherin tyttärenä. Hän\npäätti siis toimittaa tytölle sellaisen kasvatuksen, joka ei olisi\nhänen nykyisen asemansa, vaan syntyperänsä mukainen.\n\nJa siihen päätökseensä oli Buvatilla perin luonteva peruste, nimittäin\nettä hän sai du Rocheria kiittää vakinaisesta toimestaan, joten sen\ntulot kuuluivat Bathildelle. Yhdeksänsadan livren vuosipalkka oli nyt\njaettava seuraavasti:\n\n neljäsataaviisikymmentä livreä musiikin, piirustuksen ja tanssin\n opettajille,\n\n neljäsataaviisikymmentä livreä Bathilden myötäjäisiin.\n\nOlettaen, että Bathilde, joka oli nelivuotias, menisi naimisiin\nneljäntoista vuoden kuluttua, siis kahdeksantoista ikäisenä, nousisi\npääoma korkoa korolle kasvaen siihen mennessä yhdeksään- tai\nkymmeneentuhanteen livreen. Se ei ollut paljon, sen Buvat kyllä tiesi,\nja hän oli siitä kovasti pahoillaan, mutta vaikka hän kuinkakin pohti\nasiaa, ei hän saanut järjestetyksi paremmin.\n\nYhteisen elannon, vuokranmaksun, vaatteet ja Nanetten palkkaamisen\nhän taasen tahtoi saada kokoon ryhtymällä jälleen antamaan\nkaunokirjoitustunteja ja suorittamalla puhtaaksikirjoitusta. Sitä\nvarten hän nousisi kello viideltä aamulla ja menisi levolle kello\nkymmeneltä illalla. Se olisi pelkästään hyödyksi hänelle itselleen,\nkoska hän tällä uudella järjestelmällä pidentäisi elämäänsä neljällä\ntai viidellä tunnilla päivittäin.\n\nJumala siunasikin näitä hurskaita päätöksiä ensimmältä. Buvatilta ei\npuuttunut oppilaita eikä jäljennettävää, ja kun meni vielä kaksi vuotta\nBathilden ensimmäiseen opetusjaksoon, jonka hän oli ottanut omaksi\nhuolekseen, saattoi hän lisätä yhdeksänsataa livreä pikku säästöihinsä\nja tallettaa toiset yhdeksänsataa Bathilden nimelle.\n\nKuusivuotiaana Bathilde siis sai, mitä harvoilla ylhäisimpienkään ja\nrikkaimpien perheiden tyttärillä on siinä iässä, nimittäin tanssin,\nmusiikin ja piirustuksen opettajat.\n\nOli muuten pelkkää hupia tehdä uhrauksia tämän herttaisen lapsen\nhyväksi, sillä hän näytti Jumalalta saaneen tuollaisen onnellisen\nsielunrakenteen, jonka nopea käsityskyky tuntuu johtuvan edellisestä\nolemassaolosta, kun opiskelu ei näköjään ole uutta hankintaa, vaan\nunohdetun muistiinpalautusta. Ja hänen suurenmoisesti lupaava\nlapsenkauneutensa näytti täyttävän kaikki toiveet.\n\nSiten Buvat oli hyvin onnellinen kaiken viikkoa kuullessaan\njokaisen harjoitustunnin lopuksi opetusmestarien kiittelyä ja hyvin\nylpeä sunnuntaisin, kun hän lohenkarvaiseen takkiin ja mustiin\nsamettihousuihin laittautuneena tarttui pikku Bathildensa käteen ja\nläksi hänen kanssaan viikkokävelylleen. Tavallisesti hän suuntasi\naskeleensa Chemin des Porcheronsille. Siellä oli pallonpelaajien\nkilpatanner ja Buvat oli ollut aikaisemmin sen urheilun etevä\nharrastaja. Pelaajasta hän oli nyt muuttunut tuomariksi. Erimielisyyden\nsyntyessä vedottiin aina häneen, ja täytyy sanoa, että hän\ntarkkasilmäisyytensä ansiosta heti ensi silmäyksen perusteella kykeni\nerehtymättömästi osoittamaan, mikä pallo oli lähimpänä maalipalloa.\nHänen ratkaisunsa olivatkin lopullisia, niitä pidettiin kunniassa ja\nnoudatettiin niin napisemattomasti kuin Ludvig Pyhän Vincennesissä\nantamia päätöksiä.\n\nMutta hänen kunniakseen on myös mainittava, että tähän kävelyreittiin\nmieltyminen ei ollut johtunut itsekkäästä tunteesta: samalla suunnalla\nhän pääsi Grange-Batelièren alanteelle, ja sen synkät ja läikehtivät\nlammet vetivät runsaasti puoleensa harsosiipisiä ja kultauumaisia\nsudenkorentoja, joita lapset niin halukkaasti tavoittelevat. Pikku\nBathilden suurena huvina oli juosta perhosten ja sudenkorentojen\nperässä vihreä haavi ojossa ja kauniit vaaleat kutrit tuulessa\nhulmuavina. Maaston laatu tosin tuotti pikku vahinkoja hänen\nvalkoiselle puvulleen, mutta Bathilden hauskuuden vuoksi Buvat otti\nvarsin filosofiselta kannalta tahran tai repeämän: se oli Nanetten\nasia. Kelpo vaimo torui kyllä heidän palatessaan, mutta Buvat sulki\nhäneltä suun kohauttamalla olkapäitään ja sanomalla: — Kah, täytyyhän\nvanhan repostella ja nuoren tepastella! Ja kun Nanette piti suuressa\nkunniassa sananlaskuja, itsekin tarpeen tullen käytellen niitä,\nalistui hän säännöllisesti tuonkin sanontatavan antamaan opetukseen.\nSattui myös toisinaan, mutta ainoastaan suurina juhlapäivinä, että\nkirjastovirkailija suostui kävelemään Montmartrelle asti, kun pikku\nBathilde kärtti saada läheltä katsella tuulimyllyjä. Silloin lähdettiin\nliikkeelle jo varhain, ja Nanette kantoi päivälliseväitä, jotka oli\nmäärä syödä luostariesplanadilla. Urheasti marssittiin esikaupunkiin,\nmentiin Pont des Porcherons-sillan yli, jätettiin oikealle Pyhän\nEustachiuksen hautausmaa ja Notre-Dame-de-Loretten kappeli, astuttiin\nulos tulliportista ja kiivettiin Montmartrelle johtavaa tietä, joka oli\nkuin heitetty nauhana vihreiden niittyjen ja les Brioletsin väliin.\n\nSellaisina päivinä tultiin kotiin vasta kahdeksalta illalla, mutta\nChemin des Porcheronsin risteyksestä asti pikku Bathilde kyllä jo\nnukkuikin Buvatin sylissä.\n\nSiten eleltiin Herran vuoteen 1712, johon aikaan suuri kuningas\njoutui asioissaan niin ahtaalle, että hän ei pulasta pääsemiseksi\nnähnyt muuta keinoa kuin väkensä palkanmaksun keskeyttämisen. Buvat\nsai tästä hallinnollisesta toimenpiteestä tiedon kassanhoitajalta,\njoka eräänä aamuna hänen tullessaan kuukausipalkkaansa nostamaan\nilmoitti, että kassassa ei ollut rahoja. Buvat silmäili kassanhoitajaa\naivan ällistyksissään: hänen päähänsä ei ollut koskaan pälkähtänyt,\nettä kuninkaalta voisi puuttua varoja. Hän ei niin ollen käynyt\nlevottomaksikaan tästä vastauksesta, pitäen selvänä, että vain\ntilapäinen kiusa oli lykännyt maksua, ja hän palasi pulpettinsa ääreen\nhyräillen lempilauluaan:\n\n    Anna mun mennä —\n    jalkani, lennä jne.\n\n— Hitto, virkkoi ylimääräinen apulainen, joka oli seitsemän vuotta\nodotettuaan vihdoin päässyt vakinaiseksi edellisen kuukauden\nensimmäisestä päivästä alkaen — kylläpä teillä on hilpeä sydän,\nlaulaaksenne vielä silloin kun teille ei enää makseta.\n\n— Mitä tarkoitatte? kysyi Buvat.\n\n— Tarkoitan, että te ette kenties tulekaan kassalta?\n\n— Kyllä, tulen sieltä juuri.\n\n— Ja maksettiinko teille?\n\n— Ei, sanottiin ettei ole rahaa.\n\n— Ja mitä ajattelette siitä?\n\n— Hiisi vieköön, tietenkin maksetaan sitten kahdelta kuukaudelta\nyhtaikaa, arveli Buvat.\n\n— Niin kai, kylläpä kelpaisi! Kahdelta kuukaudelta yhtaikaa! Kuulehan\nsitä, Ducoudray, jatkoi apulainen kääntyen naapurinsa puoleen, —\nhän luulee saavansa kahden kuukauden palkan yhdellä kertaa! Hänpä on\nhyväuskoinen, tuo ukko Buvat!\n\n— Sen saamme nähdä kuukauden kuluttua, sanoi toinen apulainen.\n\n— Niin, yhtyi Buvat, kerraten sanat, jotka hänestä tuntuivat perin\noikeaan osuvilta, — sen saamme nähdä kuukauden kuluttua.\n\n— Ja jos teille ei silloinkaan makseta, eikä seuraavinakaan\nkuukausina, niin mitä teette, Buvat?\n\n— Mitäkö teen? sanoi Buvat ihmetellen, että hänen päätöstään ei\npidetty selvänä; — kah, sehän on selvää: hoidan toki virkatehtäviäni.\n\n— Mitä! Tuletteko tänne yhä, jos teille ei enää makseta palkkaa?\nkummeksui apulainen.\n\n— Monsieur, huomautti Buvat, — kuningas on kymmenen vuoden ajan\nmaksanut minulle säntillisesti rahat kouraan. Niinpä hänellä on\nkymmenen vuoden jälkeen oikeus vaatia minulta hiukan luottoa, jos hän\non vähissä varoissa.\n\n— Halpa imartelija! puuskahti apulainen.\n\nKuukausi kului, tuli jälleen palkkapäivä. Buvat meni kassalle siinä\ntäydessä luottamuksessa, että nyt suoritettaisiin puuttuvakin erä;\nmutta suureksi hämmästyksekseen hän sai nytkin kuulla, että kassa oli\ntyhjä. Buvat tiedusteli, milloin rahoja saapuisi; kassanhoitaja vastasi\nolevansa hyvin utelias tietämään sen. Buvat soperteli anteeksi ja\npalasi pulpettinsa ääreen, mutta tällä kertaa hyräilemättä.\n\nSamana päivänä edellämainittu apulainen otti eron. Mutta kun kävi\nvaikeaksi täyttää paikkaa, joka oli avoin palkanmaksun puutteessa, ja\ntyöt oli silti hoidettava, jätti johtaja Buvatin niskoille hänen oman\ntyönsä ohella eronneenkin tehtävät. Buvat otti lisätaakan napisematta,\nja kun lappujen kyhäämiseltä oikeastaan liikenikin aikaa, olivat työt\nkuukauden lopulla ja täysin kunnossa.\n\nKolmantena kuukautena ei palkkoja maksettu sen paremmin kuin kahtena\nedellisenäkään. Oltiin kerrassaan vararikon partaalla.\n\nMutta, kuten olemme nähneet, Buvat ei milloinkaan tinkinyt\nvelvollisuuksistaan. Mitä hän oli ensi innostuksessaan luvannut,\nsen hän sitten teki harkitenkin. Hän vain kävi käsiksi pikku\nsäästötiliinsä, joka vastasi juuri kahden vuoden palkkaa.\n\nSillävälin Bathilde varttui. Hän oli nyt kolme-, neljätoistavuotias,\njonka kauneus kehittyi yhä huomattavammaksi ja joka alkoi käsittää\nasemansa pulmallisuuden. Niinpä hän vähitellen sillä verukkeella, että\nmieluummin jäi piirtämään tai klavesinia soittamaan, keskeytti kävelyt\nChemin des Porcheronsilla, juoksentelut Grange-Batelièren alanteella\nja retkeilyt Montmartrelle. Kirjastovirkailija ei lainkaan käsittänyt\ntätä istuskelun harrastusta, joka oli tytön äkkiä vallannut, mutta\nyritettyään pari kolme kertaa lähteä jaloittelemaan yksikseen hän\nhuomasi, että hän ei rakastanutkaan itse kävelyä, ja siitä johtui muuan\naatos. Kaiken viikkoa sisällä elelevän pariisilaisen porvarinhan pitää\ntoki saada ulkoilmaa edes sunnuntaisin, ja niinpä hän päätti etsiä\nasuntoa, johon kuuluisi puutarha. Mutta sellaisella edulla varustetut\nasunnot olivatkin käyneet liian kalliiksi Buvat-poloisen raha-asioille,\nja kierrellessään löydettyään Rue du Temps-Perdun varrelta pikku\nhuoneiston hän äkkiä sai sen oivallisen ajatuksen, että puutarhan\nsaattoi korvata pengermäistutuksilla. Johtuipa hän piankin siihen\nkäsitykseen, että ilma koituisi siellä terveellisemmäksikin.\n\nHän palasi ilmoittamaan keksinnöstään Bathildelle, huomauttaen että\ntämä huoneisto muutoin oli heille kaikin puolin sovelias, mutta\nainoaksi hankaluudeksi koituisi heidän kahden kamarinsa joutuminen\nerilleen, kun tytön täytyisi asua neljännessä kerroksessa Nanetten\nkanssa, hänen asettuessaan viidenteen. Buvatin mainitsema haitta\nesiintyi Bathilden silmissä päin vastoin etuna. Hän oli naisen\nluonnollisen häveliäisyyden vaistolla jo jonkun aikaa ymmärtänyt\nsopimattomaksi, että hänen kamarinsa oli pelkän oven erottama vielä\nparhaassa iässä olevan miehen huoneesta, kun toinen ei ollut hänen\nisänsä eikä aviomiehensä. Sen tähden hän vakuutti Buvatille, että hänen\nselityksistään päättäen olisi vaikea löytää soveliaampaakaan asuntoa,\nja kehotti tekemään vuokrasopimuksen mitä pikimmin.\n\nIhastuksissaan Buvat jo sanoi irti samana päivänä vanhan asuntonsa ja\nmaksoi käsirahan uudesta. Vuokravuoden puolivälistä hän sitten muutti.\nSellaista oli tapahtunut kolmasti kahdenkymmenen vuoden kuluessa, ja\naina olosuhteiden ehdottomasta vaatimuksesta. Buvat ei siis juuri\nrakastanut vaihtelua.\n\nJa Bathildella oli syytä vetäytyä siten yksinäisemmäksi. Hänen mustan\nkaulurinsa alla alkoivat olkapäät hahmoutua ihailtaviksi ääriviivoiksi,\npuolihansikkaista näkyivät mitä sievimmät sormet, ja entisestä\nBathildesta olivat jäljellä vain lapsenjalat. Tällöin ihmiset alkoivat\nhuomautella, että Buvat oli vielä nuori, että hän oli viisi tai kuusi\nkertaa saanut tilaisuuden mennä sopivaan avioliittoon, koska hänet\ntiedettiin asioitaan hoitavaksi mieheksi, jonka nähtiin kuukausittain\nsäännöllisesti pistäytyvän notaarinsa konttoriin, ja että hän ei ollut\nsellaista tilaisuutta ottanut varteen — että suojelija ja holhotti\nasuivat samassa huoneistossa. Juorukellot, jotka olivat maasta\ntaivaaseen ylistelleet kunnon miestä Bathilden ollessa kuusivuotias,\nalkoivat päivitellä Buvatin siveettömyyttä, kun suojatti oli täyttänyt\nviisitoista vuotta.\n\nBuvat-parka! Jos koskaan on ollut viatonta ja puhdasta asuinsijaa, niin\nsellainen oli Bathilden kamarin viereinen huone, missä kymmenen vuoden\naikana kallistui levolle pulloposkinen ja punakkanaamainen iso pää,\njohon ei ollut edes unessa milloinkaan tunkeutunut pahaa ajatusta.\n\nMutta Rue du Temps-Perdun varrella asiat joutuivat vielä pahemmalle\nkannalle, Buvat ja Bathilde olivat, kuten muistetaan, Rue des\nOrtiesilta muuttaneet Pagecin-kadulle, niin että täällä tiedettiin\nhänen uhrautuva käyttäytymisensä orpolapsen ottajana huostaansa, mutta\nsiitä oli jo niin pitkä aika, että Pagecin-kadunkin asukkailta alkoi\nse kaunis menettely unohtua. Niin ollen vihjailut, joita oli alkanut\nlevitä, seurasivat heitä uuteen paikkaan ilman entisyyden lieventävää\nmuistelua, ja erinimisyyden täytyi muutenkin herättää epäluuloja,\nsulkiessaan pois perhesiteen ajatuksen.\n\nOlisi tosin ollut tarjolla oletus, että Buvatilia oli ollut riehakka\nnuoruus ja että Bathilde oli tulos entisestä intohimosta, jota\nkirkko ei ollut pyhittänyt, mutta se otaksuma raukesi pikaisessakin\nsilmäilyssä. Bathilde oli pitkä ja solakka, Buvat lyhyt ja paksu;\nBathildella oli mustat ja hehkuvat silmät, Buvatilia harmaansiniset\nja aivan ilmeettömät; toisella oli hipiä valkoinen ja himmeä, toisen\nkasvot paistoivat punaisina, ja lopuksi, Bathilden koko olemus\nkuvasti hienoa syntyperää, kun taasen kelpo Buvat-parka oli kiireestä\nkantapäähän rahvaanomaisen hyväluontoisuuden perikuva.\n\nSeurauksena oli, että naiset alkoivat katsella Bathildea halveksivasti\nja miehet nimitellä Buvatia onnelliseksi veitikaksi. On muuten\nsanottava, että rouva Denis oli viimeisiä uskomaan pahojen kielten\nlaverrusta, mutta tuonnempana sellainen hapatus tarttui häneenkin.\n\nEronneen kirjastoapulaisen aavistukset olivat sillävälin toteutuneet.\nJo puoleentoista vuoteen ei Buvat ollut saanut penniäkään palkastaan,\nurhean miehen hetkeksikään höllentämättä tavanomaista säntillisyyttään\nnäin pitkällisestä luotonottamisesta huolimatta. Vieläpä hän\npalkanmaksun lakkaamisen jälkeen pahasti pelkäili, että ministeri\nsaattoi säästäväisyyden nimessä joutua vähentämään esimerkiksi\nkolmanneksen henkilökunnasta, ja Buvat olisi pitänyt paikkansa\nmenetystä korvaamattomana vahinkona, vaikka se päivittäin vei hänen\najastaan kuusi tuntia, jotka hän olisi voinut käyttää kannattavammin.\nHän pinnisti virkaintoaan sikäli kuin menetti palkansaantinsa toivoa.\nJa niinpä varottiinkin lähettämästä pois miestä, joka ahersi yhä\nparemmin, mitä pitempään joutui olemaan palkatta.\n\nOli aivan tietymätöntä, milloin aseman tukaluus paranisi, ja hänen\npikku säästönsä uhkasivat piankin huveta loppuun. Sellaisessa\ntilanteessa Buvatin otsa väkisinkin pilvistyi, niin että Bathilde alkoi\naavistaa jotakin olevan vialla. Naiselle ominainen tahdikkuus ilmaisi\nhänelle hyödyttömäksi kysellä Buvatilta salaisuudesta, jota tämä ei\nollut kertonut omasta aloitteestaan. Sen tähden hän kääntyi Nanetten\npuoleen.\n\nNanettea täytyi jonkun verran taivutella, mutta Bathildella oli\nsuuri vaikutusvoima häneenkin, joten hän lopulta selitti asiain\ntilan. Bathilde sai vasta nyt tietää, mitä kaikkea uhrautuvaa\nhienoluontoisuutta kirjastovirkailija oli häntä kohtaan osoittanut.\nHän kuuli, että Buvat oli kokonaan varannut palkkatulonsa hänen\ntuntiopettajiensa maksamiseen ja myötäjäistensä kokoamiseen, että\nhän sen tähden ahersi aamuisin kello viidestä kahdeksaan ja iltaisin\nkello yhdeksästä puoleenyöhön ja että hän oli murheissaan palkanmaksun\nkeskeytyksestä, kun ylimääräinen uurastus ei riittänyt pysähdyttämään\nhänen pikku säästöjensä ehtymistä, jolloin hän näkisi pakolliseksi\ntunnustaa Bathildelle, että heidän täytyisi luopua kaikista menoista,\njotka eivät olleet ehdottoman välttämättömiä.\n\nTämän suunnattoman alttiuden paljastuessa oli Bathilden ensimmäisenä\nelähdyksenä vaipua Buvatin jalkoihin hänen astuessaan sisälle ja\nsuudella hänen käsiään. Mutta piankin hän ymmärsi, että hän saattoi\npäätyä päämääräänsä ainoastaan tekeytymällä kaikesta tietämättömäksi,\nja kun hän Buvatin palatessa toimistostaan painoi tyttärellisen\nsuudelman hänen otsalleen, ei kunnon mies voinut aavistaa, kuinka\nsuurta kiitollisuutta ja kunnioitusta se tulkitsi.\n\n\n\n\nBATHILDE\n\n\nMutta seuraavana päivänä Bathilde nauraen huomautti holhoojalleen, että\nhänen opettajillaan ei tainnut enää olla mitään opetettavaa hänelle.\nHän katsoi osaavansa yhtä paljon kuin he, joten olisi vain rahan hukkaa\npitää heidät kauemmin. Kun Buvat ei pitänyt mitään niin kauniina kuin\nBathilden piirustuksia — kun hän Bathilden laulaessa tunsi kohoavansa\nkolmanteen taivaaseen, ei hänen ollut vaikea uskoa holhottiaan, sitäkin\nvähemmin, kun opettajat varsin harvinaisessa hyvässä luottamuksessa\nmyönsivät, että heidän oppilaansa jo kyllä kykeni itse hoitamaan\nkehitystänsä. Niin puhdistavasti vaikutti neitosen viaton sulous hänen\nlähimpään ympäristöönsä.\n\nOn käsitettävissä, että tämä kaksinainen vakuutus tuotti Buvatille\nsuurta mielihyvää. Mutta Bathildelle ei riittänyt menojen säästäminen;\nhän päätti myöskin kartuttaa tuloja. Vaikka hän oli edistynyt\njotensakin yhtä hyvin musiikin kuin piirustuksen alalla, hän\noivalsi vain jälkimmäisestä taidosta voivansa saada raha-ansiota,\nmusiikin jäädessä yksinomaan virkistykseksi. Sen tähden hän kohdisti\nerikoisen harjoittelunsa piirustukseen, ja kun hänellä oli siihen\npoikkeuksellista taipumusta, pystyi hän piankin luomaan viehättäviä\npastellitöitä.\n\nEräänä päivänä hän vihdoin tahtoi tietää sommitelmiensa arvon ja\npyysi Buvatia toimistoon mennessään näyttämään Cléry-kadun ja Rue\ndu Gros-Chenetin kulmassa asuvalle värikauppiaalle, jolta hän osti\npiirustustarpeensa, kahta mielikuvituksesta valmistamaansa lapsenpäätä\nja pyytämään niistä hänen arviotaan. Buvat otti tehtävän huomaamatta\nsiinä minkäänlaista taka-ajatusta ja toimitti sen tavanomaisen\nnaivisti. Tuollaisiin tiedustuksiin tottunut kauppias käänteli\npastellikuvia halveksivan näköisenä käsissään ja keksien niissä\npaljon muistutettavaa sanoi voivansa tarjota ainoastaan viisitoista\nlivreä kumpaisestakin. Buvatia ei loukannut tarjottu hinta, vaan se\narvosteleva sävy, jota liikemies oli käyttänyt puhuessaan Bathilden\ntaiteellisesta työstä; hän nykäisi piirrokset toisen kädestä ja kiitti\nlyhyeen.\n\nKauppias luuli hintaa vähäksyttävän ja huomautti silloin, että hän\nliiketuttavuuden takia maksaisi neljäkymmentä livreä yhteensä.\nMutta Buvatia sisutti tavattomasti hänen holhottinsa esikuvallisten\naikaansaannosten repostelu, ja hän vastasi kuivakiskoisesti, että\npiirrokset eivät olleet myytävinä — hän oli vain tiedokseen kysynyt\ntällaisten töiden arvoa. Mutta tiedetäänhän, että piirroksien hinta\nnousee merkillisesti silloin kun niitä ei kaupitella; niin ollen\nkauppias jo lupasi niistä viisikymmentä livreä. Buvat ei kuitenkaan\nollut taipuisampi, kun hänen mieleensäkään ei johtunut tuollaisten\ntarjouksien käyttäminen. Hän pisti piirrokset takaisin pahvisalkkuun,\nlähti myymälästä kopeasti kuin ainakin mies, jonka oman arvon tuntoa on\nloukattu, ja asteli toimistoaan kohti.\n\nHänen palatessaan kauppias osuttautui kuin sattumalta ovelleen, mutta\nsen huomatessaan Buvat vetäytyi kauemmaksi. Se ei auttanut, kauppias\nastui hänen luokseen, laski molemmat kätensä hänen olkapäilleen\nja kysyi, eikö hän lopultakin luovuttaisi noita kahta piirrosta\nviimeksimainitusta hinnasta. Kirjastovirkailija vastasi toistamiseen,\nja entistä äreämmin, että ne eivät lainkaan olleet myytävinä.\n\n— Sepä ikävää, — olisin mennyt kahdeksaankymmeneen livreen asti,\nsanoi kauppias, ja kääntyi ovelleen välinpitämättömän näköisenä, mutta\nsyrjäsilmäyksellä tarkkaillen Buvatia. Tämä puolestaan asteli eteenpäin\nniin korskeasti, että hänen ryhtinsä tuntui vain hullunkurisemmalta, ja\ntaaksensa vilkaisematta katosi Rue du Temps-Perdun kulmasta.\n\nBathilde kuuli Buvatin nousevan portaita ja napauttelevan kaidepuita\nkepillään, säännölliseksi säestykseksi, joka oli hänen tulonsa\ntavallisena merkkinä. Tyttö riensi sillakkeelle vastaan, kovin\nrauhattomana neuvottelun tuloksesta, ja lapsentapoihinsa palaten hän\nkietaisi käsivartensa tulijan kaulaan, kysyen:\n\n— No, ystäväiseni, mitä herra Papillon sanoi?\n\n— Herra Papillon oli hävytön! vastasi Buvat pyyhkien otsaansa.\n\nBathilde-parka vaaleni.\n\n— Kuinka, ystäväiseni? Hävytönkö!\n\n— Niin, hävytön! Sen sijaan, että olisi polvistunut piirustustesi\neteen, hän rupesi niitä arvostelemaan.\n\n— Oh, jos ei muuta sattunut, ystäväiseni, virkkoi Bathilde nauraen,\n— niin hän on oikeassa. Ajattelehan toki, että minä vasta opiskelen.\nMutta tarjosiko hän mitään hintaa?\n\n— Kehtasi hän senkin tehdä, myönsi Buvat.\n\n— Minkälaista? tiedusti Bathilde vavisten.\n\n— Hän tarjosi kahdeksankymmentä livreä!\n\n— Kahdeksankymmentä livreä! huudahti Bathilde. — Oi, nyt sinä\nvarmaankin erehdyt, ystäväiseni.\n\n— Hän rohkeni tarjota kahdeksankymmentä livreä molemmista yhteensä,\nvakuutti Buvat painokkaasti.\n\n— Mutta sehän vastaa niiden nelinkertaista arvoa, sanoi nuori tyttö\ntaputtaen käsiään ilosta.\n\n— Mahdollista, tuumi Buvat, — vaikka minä en sitä usko. Mutta se vain\non totta, että herra Papillon on hävytön mies.\n\nBathilde oli toista mieltä. Hän ei kuitenkaan tahtonut sotkeutua\narkaluontoiseen keskusteluun holhoojansa kanssa, vaan vaihtoi\npuheenaihetta, ilmoittaen päivällisen olevan valmiina; tavallisesti\nse tiedotus heti antoi kelpo miehemme ajatuksille uuden suunnan. Sen\nenempää virkkamatta Buvat antoi kotelon takaisin Bathildelle ja astui\npikku ruokailuhuoneeseen, läimäytellen reisiään ja hyräillen ainaista\n\n    anna mun mennä —\n    jalkani, lennä jne.\n\nHän aterioi yhtä hyvällä ruokahalulla kuin ei hänen melkein isällistä\nitserakkauttaan olisikaan härnätty ja kuin ei ketään herra Papillonia\nolisi ollut olemassakaan.\n\nSamana iltana, sitten kun kirjastovirkailija oli noussut omaan\nkamariinsa puhtaaksikirjoitusten ääreen, Bathilde antoi kotelon\nNanettelle, käski hänen viedä nämä piirrokset herra Papillonille ja\npyytää niistä ne kahdeksankymmentä livreä, jotka oli jo tarjottu\nBuvatille.\n\nNanette teki työtä käskettyä, ja tyttö odotti hänen paluutansa\njännittyneesti, sillä hän ei voinut uskoa, ettei Buvat ollut erehtynyt\nhinnasta. Kymmenen minuutin kuluttua hän täydellisesti rauhoittui, kun\nkelpo vaimo toi rahat.\n\nBathilde otti ne käteensä, katseli niitä kyynelsilmin hetkisen,\nsitten laski ne pöydälle ja meni äänettömänä polvistumaan vuoteensa\njalkopäässä olevan ristiinnaulitun eteen, missä hän joka ilta lausui\nrukouksensa. Hän voisi siis osittain korvata suojelijalleen, mitä tämä\noli hänen hyväkseen uhrannut!\n\nSeuraavana päivänä kirjastovirkailija toimistosta palatessaan tahtoi\nvaikkapa vain herra Papillonin kiusotteluksi mennä vielä hänen\novensa ohitse. Mutta hän hämmästyi suuresti, kun näki noiden kahden\nlapsenpään katselevan vastaansa myymälän ikkunasta komeihin puitteisiin\nsovitettuina. Samassa ovi avautui, ja kauppias ilmestyi kynnykselle.\n\n— Kas niin, veikkoinen, hän haastoi, — tuli siis tuumituksi asiaa!\nPäätettiin muuttaa rahaksi kaksi lapsenpäätämme, jotka eivät olleet\nmyytävinä! Juukeli sentään, en luullut teitä niin ovelaksi, naapuri!\nSaitte sievästi nylkäistyksi siten kahdeksankymmentä livreä. Mutta\nvälipä sillä, sanokaa neiti Bathildelle, että kun hän on hyvä ja\nhurskas tyttö, minä hänen takiaan ostan kyllä samaan hintaan kaksi\ntuollaista työtä kuukausittain, jos hän sitoutuu olemaan valmistamatta\nmitään muille.\n\nKirjastovirkailija oli kuin puulla päähän lyöty; hän murisi vastauksen,\njosta kauppias ei saanut tolkkua, ja lähti astelemaan pitkin Rue du\nGros-Chenetiä, valikoiden nupukiviä keppinsä pään kopauteltaviksi, mikä\nhänellä oli syvän mietiskelyn merkkinä. Sitten hän nousi asuintalonsa\nviidenteen kerrokseen napauttelematta porraskaiteita, joten hän avasi\nBathilden kamarin oven ennen kuin nuori tyttö kuuli hänen tuloaan.\nBathilde oli piirustushommassa; hän oli jo aloittanut uuden lapsenpään.\n\nHuomatessaan suojelijansa seisahtuvan ovelle kovin huolestuneen\nnäköisenä Bathilde laski pöydälle kartongin ja pastellipuikot ja riensi\nhänen luokseen kysyen, mitä oli tapahtunut. Vastaamatta Buvat pyyhkäisi\nsilmännurkistaan kaksi isoa kyyneltä ja lausui sitten sanomattoman\nsurkeasti:\n\n— Hyväntekijäni tytär, Clarice Grayn ja Albert du Rocherin lapsi, siis\ntekee työtä elannokseen!\n\n— Mutta, isäseni, väitti Bathilde puolittain itkien, puolittain\nnauraen, — minä en tee työtä, vaan huvittelen.\n\nPuhuttelumaininta _ystäväiseni_ muuttui Bathildella suurissa\ntilaisuuksissa _isäseksi_, joka tavallisesti tasaannutti kelpo miehen\npahimmatkin kiusat, mutta tällä kertaa se temppu ei tepsinyt.\n\n— Minä en ole isäsesi enkä ystäväisesi, mutisi Buvat pudistaen\npäätänsä ja katsellen neitoa liikuttavan rehdisti; — olen aivan\nyksinkertaisesti köyhä Buvat, jolle kuningas ei enää maksa palkkaa\nja joka ei kirjoittelullaan ansaitse sen vertaa, että saisi edelleen\nkustannetuksi sinunlaisellesi neidille kuuluvaa kasvatusta.\n\nJa hänen käsivartensa hervahtivat riippumaan niin masentuneesti, että\nkeppi kirposi lattialle.\n\n— Oh, nytkö sinä vuorostasi panet minut sortumaan suruun? huudahti\nBathilde puhjeten nyyhkytyksiin, kun suojelijan kasvoilla kuvastui niin\nsuunnaton murheellisuus.\n\n— Minäkö sortaisin sinua suruun, lapseni! vastasi Buvat hellästi. —\nMitä siis olen tehnyt? Mitä siis olen tehnyt?\n\nJa hän liitti kätensä ristiin ja oli valmis polvistumaan tytön eteen.\n\n— Kas niin, tuollaisena minä sinua rakastan, isäseni, sanoi Bathilde;\n— itken silloin kun näytät olevan pahastunut minulle.\n\n— Mutta minä en mitenkään tahdo itketyttää sinua! vakuutti Buvat. —\nSe tässä vielä puuttuisi, nähdä sinun itkevän!\n\n— Niinpä itkenkin loputtomasti, ellet anna minun tehdä niin kuin\ntahdon, huomautti Bathilde.\n\nKaikessa lapsellisuudessaanko tämä uhkaus värisytti Buvatia varpaista\nhiusmartoon saakka, sillä siitä päivästä asti, kun lapsi oli itkenyt\näitinsä menetystä, ei Bathilde ollut saanut mitään uutta surun aihetta.\n\n— No, mukautui Buvat, — tee siis niin kuin tahdot ja mitä tahdot,\nmutta lupaa minulle, että kun saan maksamattoman palkkani...\n\n— Hyvä on, hyvä on, keskeytti neito; — saamme nähdä sitten, mutta nyt\npäivällinen jäähtyy sinun takiasi.\n\nJa pistäen kätensä hänen kainaloonsa Bathilde siirtyi hänen kanssaan\nruokahuoneeseen, missä hän leikkisyydellään ja hilpeydellään tuota\npikaa karkoitti viimeisetkin alakuloisuuden jäljet Buvatin rehdeiltä,\nreheviltä kasvoilta.\n\nMitähän jos Buvat-parka olisi tiennyt kaikki?\n\nBathilde oli nimittäin tuumiskellut, että hänellä ei olisi paljoakaan\naherrettavaa piirustusalalla, ja olemme nähneet, että hänen päätelmänsä\noli oikea, koska värikauppias oli ilmoittanut ottavansa kaksi työtä\nkuukaudessa, mutta sillä ehdolla, että taiteilijatar ei valmistaisi\nmitään muualle. Mutta ne kaksi sommitelma Bathilde saattoi tehdä\nkahdeksassa tai kymmenessä päivässä. Jäljelle jäisi ainakin puoli\nkuukautta aikaa, jonka hukkaamiseen hänellä ei mielestään enää ollut\noikeutta. Ja koska hän oli taloushommien opiskelussa edistynyt yhtä\npaljon kuin vallasnaisen taidoissa, oli hän saman päivän aamuna\njättänyt Nanetten tehtäväksi kuulustella — tekijää ilmaisematta\n— tuttavapiiristään jotakin vaikeata ja sikäli hyvin maksettavaa\nkäsityötä, jota hän voisi valmistella suojelijansa poissaollessa,\nsitenkin parantaakseen huonekunnan toimeentuloa.\n\nNanette ei osannut muuta kuin totella nuorta valtiatartansa. Hän oli\nryhtynyt heti tiedustelemaan, eikä hänen ollut tarvinnut etäältä\netsiäkään. Pitsit ja röyhelötyöt olivat tähän aikaan muodissa;\nhienostonaiset maksoivat silkkipunoksesta viisikymmentä louisdoria\nkyynärältä ja juoksentelivat sitten huolettomasti puistikoissa\nvielä läpikuultavampiin pukineihin laittautuneina kuin ne olivat,\njoita Juvenalis[92] nimitti ilmakuteisiksi. Siitä luonnollisesti\njohtui paljon repeytymiä, jotka oli salattava äitien tai aviomiesten\nkatseilta, joten tänä aikakautena oli pitsitöiden parsiminen kenties\nvielä tuottoisampaa kuin niiden kauppaaminen. Ensimmäisestä kokeestaan\nalkaen Bathilde teki siinä suhteessa ihmeitä; hänen virkkuuneulansa\ntuntui keijukaisen taikasauvalta, ja Nanette sai paljon kiittelyä\nPenelopestaan,[93] joka siten päivisin korjasi kuntoon, mitä yö oli\ntärvellyt.\n\nBathilden työteliäisyys, joka osittain jäi kaikille tietymättömäksi\nja pysyi salassa itse Buvatiltakin, palautti kahdelta haaralta\ntalouteen mukavan toimeentulon juuri kun oli oltu joutumassa ahdinkoon.\nKirjastovirkailija tunsi mielensä nyt rauhallisemmaksi, ja kun hän\nBathilden suoranaisesti huomauttamattakaan asiasta oivalsi, että hänen\nsuojatiltaan ei nykyään liiennyt aikaa sunnuntairetkeilyihin, joihin\nhän itse oli viehättynyt ainoastaan seuransa takia, päättikin hän jo\nottaa käyttöön tuon mainion pengermän, joka oli niin paljon painanut\nasunnon valinnassa. Viikon ajan hän joka aamu ja ilta käytti tunnin\nmittailuun ja tuumiskeluun siellä, edes Bathilden saamatta vihiä,\nmitä hän aikoi tehdä. Päätökseksi tuli lopulta suihkulähde, luola ja\nlehtimaja.\n\nVoidakseen käsittää, mitä kaikkea inhimillinen kärsivällisyys voi\nluoda ensi silmäyksellä mahdottomilta näyttävistä hommista, pitää\nnähdä pariisilainen porvari toteuttamassa tuollaisia haaveellisia\nmielitekoja, jollaisen Buvat oli saanut päähänsä tahtoessaan perustaa\npengermälleen puutarhan. Suihkulähde ei tuottanut juuri mitään\nhankaluuksia. Kuten olemme jo maininneet, oli helppoa saada se\ntoimimaan, kun kattoräystäät olivat kahdeksan jalkaa korkeammalla kuin\npengermä. Lehtimajassakaan ei ollut paljon vaivaa: vihreiksi maalattuja\nsäleitä rivittäin naulattuina, jasmiineilla ja kuusamilla verhottuina,\nsiinä se. Mutta luolasta piti koitua näiden uusien Semiramiksen[94]\npuutarhojen mestarinäyte.\n\nJo päivän koittaessa läksi nyt Buvat sunnuntaiaamuisin Vincennesin\nmetsään kokoilemaan erikoisenmuotoisia kiviä, jotka saattoivat esittää\napinanpäitä, kyyristeleviä kaniineja, lakkisieniä, kirkontorneja.\nSaatuaan kokoon riittävän määrän hän lastautti ne käsirattaille ja\nyhden livren hinnasta, jonka hän viikottain uhrasi tähän urakkaan,\nkuljetutti ne Rue du Temps-Perdun viidenteen kerrokseen. Tämä vei aikaa\nkolmisen kuukautta.\n\nSitten tuli kasvikunnan vuoro. Jokainen kasvinalku, joka varomattomasti\nkohotti maasta käärmemäisesti suikertavan tai kilpikonnaa muistuttavan\nvarrenalun, joutui kirjastovirkailijan omaisuudeksi, kun hän pikku\npuutarhakuokkineen käyskenteli tuijotellen maakamaraa tarkkaavaisesti\nkuin aarteenetsijä ja keksiessään mielensä mukaiseksi hahmoittuneen\nverson heittäytyi rähmälleen maahan kuin tiikeri saaliin kimppuun.\nKuokkimalla, kaivamalla ja kiskomalla hän korjasi sen haltuunsa.\nVincennesin ja Saint-Cloudin vartijat yrittivät useinkin ehkäistä\ntätä itsepintaista etsiskelyä, mutta onnistumatta, sillä Buvatin\nhellittämättömyys sai alituiseen vältetyksi heidän valppautensa, ja\njälleenkin kolmen kuukauden kuluttua hän suureksi tyytyväisyydekseen\nnäki aineksien olevan koossa.\n\nSilloin alkoi rakennustyö. Suurinta kuten pienintäkin kiveä, jonka\npiti antaa lisänsä tähän Babelin torniin, käänneltiin ja katsasteltiin\nensin kaikilta puoliltaan, jotta näkyviin jäisi edullisin pinta.\nSitten se sijoitettiin, tuettiin, iskostettiin sellaiseen tapaan, että\njokainen ulkonema oikukkaasti jäljitteli miehenpäätä, eläinruumista,\nkasvimukulaa, kukkaa tai hedelmää. Siitä syntyi eriskummallinen rykelmä\nmitä vastakkaisimpia hahmoitelmia, joihin liittyivät kiemurrellen,\nköynnöstellen, rönsyillen kaikki nuo kiertokasvit, jotka Buvat oli\nverekseltään yllättänyt jotakin kylmäveristen lajia matkimassa.\n\nLopulta kaareutui päälle holvi, joka oli alustana uhkealle\nhydralle,[95] kokoelman parhaalle piirteelle. Buvatin onnellisena\nkeksintönä oli ollut antaa sen seitsemälle päälle julmuuden\ntehostukseksi emaljisilmät ja tulipunaisesta verasta leikatut\nkielet. Tuloksena olikin, että Buvat itsekin laitelman täydellisesti\nvalmistuttua vain jonkun verran empien lähestyi kauhuluolaa eikä ensi\naikoina olisi mistään hinnasta pistäytynyt yöllä yksinään pengermälle.\n\n\n\n\nHENKILÖLUETTELO\n\n\n  _Ludvig XV_, alaikäinen kuningas.\n _Philippe, Orleansin herttua_, hänen setänsä, hallituksenhoitaja eli\n    regentti.\n _Orleansin herttuatar, mademoiselle de Blois_, Ludvig XIV:n avioton\n    tytär, regentin puoliso.\n _Elisabet Charlotte, Baijerin prinsessa_, jota puhuteltiin\n    tavallisesti nimillä Madame ja princesse palatine, regentin äiti.\n\n\n  Regentin tyttäriä.\n\n  _Marie Louise, herttuatar de Berri_.\n  _Louise Adelaide de Chartres_, sittemmin abbedissa.\n  _Charlotte Aglaé de Valois_, sittemmin Modenan herttuatar.\n\n  _Markiisitar de Maintenon_, Ludvig XIV:n viimeinen puoliso.\n _Louis Auguste de Bourboun, Mainen herttua_, Ludvig XIV:n ja\n    markiisitar de Montespanin laillistettu poika.\n _Louise Bénédicte de Bourbon-Condé, Mainen herttuatar_, edellisen puoliso.\n  _Louise Alexandre de Bourbon, Toulousen kreivi_, Mainen herttuan veli.\n\n\n  Hallituksen jäseniä.\n\n  _Guillaume Dubois_, regentin ent. opettaja, lopulta pääministeri.\n  _Marski d'Uxelles_,  ulkoasiain neuvoston puh.joht.\n  _Marski de Villars_, sotaneuvoston puh.joht.\n  _Herttua de Noailles_,  finanssineuvoston puh.joht.\n  _Marski d'Estrées_, laivaston superintendentti.\n  _Herttua d'Antin_, valtioneuvoston puh.joht.\n  _Kardinaali de Noailles_, kirkollisneuvoston puh.joht.\n  _Markiisi de Tonry_,  postilaitoksen yli-intendentti:\n  _Claude Leblanc_, sota-asiain valtiosihteeri, vakoiluosaston johtaja.\n _Messire Voyer d'Argenson_, Pariisin poliisipäällikkö, sittemmin\n    samalla kansleri eli sinetinvartija hallituksessa.\n _Markiisi de Launay_, Bastiljin kuvernööri.\n\n\n  Regentin hovimiehiä.\n\n  _Louis Henri, Bourbonin herttua_.\n  _Herttua de Saint-Simon_.\n  _Herttua de Guiche_.\n  _Markiisi de Sabran_.\n  _Herttua de Brancas_.\n  _Markiisi de Canillac_.\n  _Markiisi de Latare_.\n  _Chevalier de Simiane_.\n  _Kreivi de Gacé_.\n  _Markiisi de Broglie_.\n  _Kreivi de Nocé_.\n  _Kreivi de Fargy_.\n  _Chevalier de Ravanne_.\n\n\n  Hovinaisia.\n\n  _Markiisitar de Parabère_.\n  _Herttuatar de Falaris_.\n  _Madame Sophie d'Averne_.\n  _Markiisitar de Sabran_.\n  _Madamoiselle Saleri_.\n  _Madame de Tencin_.\n  _Mademoiselle de Charolais,_  Bourbonin herttuan sisar.\n\n\n  _Kreivi de Riom_,  herttuatar de Berrin rakastaja, sittemmin puoliso.\n  _Markiisitar de Mouchy_, herttuatar de Berrin seuranainen.\n  _Madame de Pons_,  herttuatar de Berrin kamarirouva.\n  _Filip V_, Espanjan kuningas.\n  _Parman Elisabet_, Espanjan kuningatar.\n  _Kardinaali Alberoni_, Filipin politiikan johtaja.\n  _Cellamaren ruhtinas_, Espanjan lähettiläs Pariisissa.\n  _Marski de Villeroy_, Ludvig XV:n opettaja.\n  _André Hercule de Fleury_, Fréjusin arkkipiispa, Ludvig XV:n rippi-isä.\n  _Berwickin herttua_,  Ranskan sotavoimien ylipäällikkö.\n\n\n  Mainen herttuattaren salonkipiiriä\n\n  _Kardinaali Melchior de Polignac_.\n  _Herttua de Richelieu_.\n  _Markiisi de Pompadour_.\n  _Kansleri de Malezieux_, kaunosielu.\n  _Paroonitar de Staal Delaunay_,  herttuattaren esilukijatar.\n  _Kreivi de Laval_.\n  _Josebh Lagrange-Chancel_, ivarunoilija.\n  _Abbé de Saint-Genest_, runoilija.\n  _Abbé de Chaulieu_, runoilija.\n  _M. de Saint-Aulaire_.\n  _Antoine de Chastellux_.\n  _Abbé Brigand_.\n  _Chevalier Raoul d'Harmental_.\n  _Parooni René de Valef_.\n\n\n  _D'Avranches_, Mainen herttuattaren kamaripalvelija.\n  _Albert du Rocher_, Orleansin herttuaa palvellut upseeri.\n  _Clarice du Rocher_, hänen puolisonsa.\n  _Bathilde_, heidän tyttärensä.\n  _Jean Buvat_, kuninkaallisen kirjaston virkailija.\n  _Ducoudray_, kirjastovirkailija.\n  _Nanette_, Bathilden palvelijatar.\n  _Raffé_,  herttua de Richelieun kamaripalvelija.\n  _Bourguignon_ ja _Comtois_, kardinaali Douboisin lakeijoita.\n  _Rouva Denis_, talonomistajatar.\n     Hänen perhettään.\n  _Emilie_.\n  _Athenais_.\n  _Boniface_.\n\n\n  _La Fillon_, ravintolan emäntä.\n  _Kapteeni Roquefinette_, seikkailijasoturi.\n\n\n\n\n  VIITESELITYKSET:\n\n\n [1] Kunnianimitys, vastaa \"arvoisaa herraa\". _Suom._\n\n[2] 1700-luvun hopearaha.\n\n[3] Alue Seinen vasemmalla rannalla. _Suom._\n\n[4] Ritari, alhaaltapäin toinen aatelisarvo Ranskassa. _Suom._\n\n[5] Orleansin herttua Philippe, Ludvig XIV:n veljenpoika (1674-1723),\ntavallisena nimityksenään \"regentti\" eli hallituksenhoitaja,\nosoittautui eteväksi ylipäälliköksi Espanjassa Espanjan perimyssodan\naikana 1707-1708, menetti päällikkyyden tavoitellessaan itselleen\nsiellä valtakuntaa ja sai Ludvig XIV:n kuoltua parlamentin\ntunnustamaan hänet hallituksenhoitajaksi ja Ludvig XV:n holhoojaksi,\nvastapalvelukseksi lisäten parlamentin ja ylimystön oikeuksia. V:sta\n1718 hän kuitenkin alkoi hallita yksinvaltaisesti, neuvonantajansa\nDuboisin avulla hoitaen uudenlaista ja menestyksellistä\nulkopolitiikkaa. Valtakunnan huonoja raha-asioita hän yritti parantaa\nsuosimalla Law'n osakekeinottelua joka päättyi suureen romahdukseen.\nHänen yksityiselämällään oli irstaisuuden maine.\n\n[6] Ranskan etevimpiin sotapäälliköihin luetun \"suuren Condén\"\n(1621—86) nuoremmasta veljestä polveutunut Bourbonien kuningassuvun\nsivuhaara, joka sammui 1814. Puheenaoleva prinsessa de Conti oli Louis\nHenri de Bourbonin (regentin langon pojan) ja prinsessa de Charolaisin\nsisar.\n\n[7] Tavallinen puhuttelumuoto Bourbonin herttuan Louis III:n\npuolisolle, joka oli Ludvig XIV:n avioton tytär mademoiselle de Nantes.\nTämän nuorempi sisar, n.s. toinen mademoiselle de Blois, oli regentin\npuoliso. _Suom._\n\n[8] Tykistön ylipäällikön silloinen virasto- ja asuintalo, jossa\nnykyään on Kansalliskirjaston jälkeen Ranskan huomattavimmat\nkirjakokoelmat. _Suom._\n\n[9] Ranskan vanhan kuningaskunnan korkea-arvoisin ritaristo, jonka\nsata jäsentä olivat kuninkaan nimitettäviä; edellytyksenä oli useamman\nsukupolven aateluus. _Suom._\n\n[10] Françoise d'Aubiné, markiisitar de Maintenon (1635-1719),\ntuli runoilija P. Scarronin nuorena leskenä Ludvig XIV:n lasten\nkasvattajattareksi ja kuningattaren kuoltua Ludvigin salassa vihityksi\npuolisoksi 1684. Hän sai suuren vaikutusvallan politiikkaan, ja\nprotestanttien osittaisen uskonvapauden hyväksi julkaistu Nantesin\nedikti peruutettiin hänen toimestaan 1685.\n\n[11] Herttua C.L.H. Villars, Ranskan marski (1653-1734), kunnostautui\ndiplomaattina ja sotapäällikkönä, mutta pöyhkeily ja ahneus harvensivat\nhänen ystäväpiiriään hovissa. _Suom._\n\n[12] Ranskalaisen runouden klassillinen säemitta 1100-luvulta. _Suom._\n\n[13] Louis Auguste de Bourbon, Mainen herttua (1670-1736), Ludvig XIV:n\nja markiisitar de Montespanin laillistettu poika, oli aikaisemman\nhovin juonitteluissa siirtynyt äitinsä puolueesta markiisitar de\nMaintenonin puolelle, joka oli tullut kuninkaan uudeksi lemmikiksi\nja kilpailijattarensa lasten kasvattajaksi. Oltuaan kaleerilaivaston\npäällikkönä ja tykistön ylipäällikkönä hän vietti viimeiset vuotensa\nkirjallisissa ja hengellisissä harrastuksissa.\n\n[14] Viisivuotiaana valtaistuimelle joutunut Ludvig XV oli Ludvig XIV:n\nvanhimman pojan pojanpoika. _Suom._\n\n[15] Jesuiittipater Michel Letellier (1648-1719) oli Ludvig XlV:n\nviimeinen rippi-isä.\n\n[16] Alkuaan Richelieun palatsi Seinen oikeanpuolisella rannalla,\nsittemmin kauan Orleansin herttuain hallussa. _Suom._\n\n[17] Entinen kuninkaanlinna Louvren vieressä Seinen oikealla rannalla.\n_Suom._\n\n[18] Pierre Corneille (1606-84) on Ranskan klassisistisen draaman\npääedustajia.\n\n[19] Ooppera nimittäin oli juuri Richelieun rakennuttamassa\nPalais-Royalissa. _Suom._\n\n[20] Etenkin valtiollisista syistä pidätettyjen vankila.\n\n[21] Suuren kardinaalin jälkeläinen (1696-1788), diplomaatti ja soturi,\nv:sta 1748 marski, kuuluisa myöhäiseen vanhuuteen asti runsaina\njatkuneista lemmenseikkailuistaan.\n\n[22] Serkukset, regentin tytär mademoiselle de Valois ja Bourbonin\nherttuaan sisar mademoiselle de Charolais.\n\n[23] Odysseuksen pojan Telemakhoksen opettaja. _Suom._\n\n[24] Herttua de Richelieun kamaripalvelija.\n\n[25] Markiisitar Marie Magdeleine de Parabère (1693-1750) alkuaan\nBurgundin herttuattaren seuranainen, oli regentin neljästä\nsamanaikaisesta rakastajattaresta rohkealuontoisin ja sukkelapuheisin.\nHän oli hyvin elämänhaluinen pikku kaunotar, mainitaan aikakirjoissa.\n_Suom._\n\n[26] Marc René de Voyer de Paulmy d'Argenson (1652-1721) oli tällöin\nPariisin poliisipäällikkönä. _Suom._\n\n[27] Papinkirjurista näihin aikoihin kardinaaliksi ylenevä Guillaume\nDubois (1656-1723) oli ollut Orleansin herttuan opettaja ja tuli\nholhoushallitus-kautena lopulta hänen pääministerikseen. Hän oli\nluonteeltaan turmeltunut, mutta diplomaattina taitava, ja sai\nespanjalaisen kilpailijansa Alberonin hankkeiden vastapainoksi\nsyntymään englantilais-ranskalaisen liiton.\n\n[28] Marski d'Uxelles oli ulkoasiain neuvoston presidentti.\nAikakirjojen mukaan hän ulkomuodoltaan muistutti härkäkauppiasta;\nhän oli hillitön elostelija ja mässääjä, notkeaselkäinen liehijä\narvohenkilöiden edessä, muita kohtaan tyly käskijä. _Suom._\n\n[29] Kreivi de Nocé oli regentin kasvinkumppani ja sitten hänen\nvakinaisin mässäystoverinsa. Hänet kuvataan kookkaaksi, tummaveriseksi,\nsävyltään suurelliseksi. _Suom._\n\n[30] Kuuluisa muinaisitalialainen ennustajatar.\n\n[31] \"Paheiden kuiluun on helppo luisua\", mutta voidaan kääntää myös:\n\"helppoa on Avernen langeta\". _Suom._\n\n[32] Manalan virta muinaiskreikkalaisilla. _Suom._\n\n[33] Regentin elostelijaseuruetta. _Suom._\n\n[34] Louis Alexandre de Bourbon, Toulousen kreivi (1678-1737), Ludvig\nXIV:n ja markiisitar de Montespanin nuorempi poika, kunnostautui\namiraalina Espanjan perimyssodassa. _Suom._\n\n[35] Louise Bénédicte de Bourbon-Condé (1676-1753), kääpiömäinen,\neloisa, säkenöivä huimapää, piti huvilinnassaan Sceauxissa poliittista\nsalonkia ja joutui tässä romaanissa kerrottujen tapausten johdosta\nistumaan jonkun aikaa vankeudessa kuten miehensäkin. Herttuan\nvirkakautena (kts. ed.) hän käytti asuntonaan myös Pariisin\narsenaalirakennusta, johon tämä kohtaus on sijoitettu. _Suom._\n\n[36] Katolilainen pappi, Ranskan vallankumoukseen asti myös kuninkaan\nantama arvonimi, johon ei liittynyt sielunpaimenen tehtäviä, mutta\nkolmannes luostarin tuloista.\n\n[37] Kardinaali Melchior de Polignac (1661-1742) oli taitava\ndiplomaatti, ministerinä Rooman hovissa 1725-32, sittemmin Auchin\narkkipiispa; Ranskan akatemian jäsen v:sta 1704. Baijerin Elisabet\nCharlotte, regentin äiti, kertoo, että kardinaalin takavarikoiduista\npapereista löytyi hänen ja madame du Mainen välejä pahoin kavaltava\nkirje. _Suom._\n\n[38] Ludvig XIV:n pojanpoika, joka perusti Espanjan v:een 1931\nhallinneen kuningassuvun (vrt. éd.).\n\n[39] Elämästä nautiskelija. _Suom._\n\n[40] Prinsessan arvonimi Espanjassa ja Portugalissa. _Suom._\n\n[41] Polignacin keskenjäänyt, Lucretiuksen mielipiteitä vastustava\nrunoteos. _Suom._\n\n[42] Robert Väkevän ajoilta — 800-luvulta — paroneina Ranskan\nhistoriassa mainittu suku.\n\n[43] Napolin alue oli vielä hiljakkoin kuulunut Espanjalle. _Suom._\n\n[44] Pyhän Hengen ritariston arvomerkki. _Suom._\n\n[45] Kardinaalin arvomerkkinä on mm. kirkkaanpunainen hattu. _Suom._\n\n[46] Marguerite Jeanne Cordier, paronitar de Staal Delaunay\n(1684-1750), Mainen herttuattaren esilukijatar, istui kaksi vuotta\nBastiljissa ns. Cellamaren salaliiton osallisena. Hänen muistelmansa\novat ikävystyneen ja ilottoman elämän kaikua, ankarasti, selkeästi ja\nterävästi kuvaten regenttikauden maailmaa, lennokas tyyli on niille\ntuottanut klassillista asemaa.\n\n[47] Muinaiskreikkalaisen taruston sfinksi oli hirmuolento, jollainen\nmm. Theban kaupungin lähistöllä olevalle kalliolle sijoittuneena esitti\nkaikkien ohikulkijain vastattavaksi arvoituksen ja surmasi heidät, kun\nhe eivät kyenneet sitä ratkaisemaan. Kun viimein Oidipus suoriutui\nkokeesta, syöksyi sfinksi alas kalliolta. _Suom._\n\n[48] Muinaiskreikkalainen kyynikkofilosofi Diogenes halveksi ihmisiä\nsiinä määrin, että kerran keskipäivällä lyhty kädessä Ateenan kaduilla\netsi oikeata ihmistä. _Suom._\n\n[49] Pyhä liiga oli Ranskassa hugenotteja vastaan 1576 perustettu\nkiihkokatolinen liittoutuma. Frondeksi nimitetään Ludvig XIV:n\nholhoushallituksen aikana puhjennutta kuusivuotista sisäistä\nkahakoimista, joka sai aiheensa aateliston ja ylemmän virkasäädyn\ntyytymättömyydestä kardinaali Mazarinin politiikkaan. Kapinoitsijoita\njohti lopulta \"suuri Condé\". _Suom._\n\n[50] Espanjasta vapauduttuaan 1581 oli Alankomaiden hollantilainen osa\nseitsemän maakunnan muodostamana liittovaltiona; maakuntien yhteiseksi\nhallitsijaksi pääsi käskynhaltijan nimellä 1672 Wilhelm II, Oranian\nruhtinassuku, ja katolisen Jaakko II:n tultua syöstyksi Englannin\nvaltaistuimelta Wilhelm hänen protestanttisena vävynään pääsi senkin\nmaan kuninkaaksi 1688. Stuart-suvun pyrkimystä takaisin valtaan edusti\nJaakko II:n jälkeen ensiksikin hänen poikansa James Edward, tavallisena\nnimityksenään chevalier S:t George.\n\n[51] Hollannin toimeenpanevan vallan haltijan nimitys niinä aikoina,\njolloin hallintomiehenä ei ollut käskynhaltija. _Suom._\n\n[52] Maurien halveksiva nimitys Florindalle, kreivi Julianin\ntyttärelle, jonka kärsimää häväistystä väitettiin hänen omasta\nvallattomuudestaan johtuneeksi.\n\n[53] Ludvig XIV:n sotaministeri (1641-91), erinomaisen työteliäs, mutta\nuseinkin julma ja kiivas sotalaitoksen järjestelijä.\n\n[54] Versaillesin puistoon rakennettu kuninkaallinen linna.\n\n[55] Englannin kuuluisin sotapäällikkö (1650-1722), joka puolisonsa\nriitaannuttua Anna-kuningattaren kanssa menetti ylipäällikkyytensä ja\nmuut virkansa 1710.\n\n[56] Ranskan kuninkaan Henrik IV:n aviottomasta pojasta polveutunut\nherttuallinen haara; Louis Joseph de Bourbon, Vendômen herttua\n(1654-1712), oli sukupolvensa parhaita kenraaleja, laiskotteleva\nja huolimaton, mutta ratkaisevissa tilanteissa kylmäverinen ja\nteräväkatseinen; taisteli viimeksi Espanjassa Filip V:n valtaistuinta\nlujittaen. _Suom._\n\n[57] Marie Anne de La Trémoille, ruhtinatar des Ursins (1642-1722),\nsyntyään ranskalainen, esitti Espanjan kuningattaren ylikamarirouvana\nja kuninkaan rakastajattarena hyvin suurta osaa Filip V:n hovin\nvehkeissä ja oli monen vuoden ajan valtakunnan todellinen\nhallitsijatar. _Suom._\n\n[58] Pistoli oli Ranskassa 6 frangin kultaraha.\n\n[59] Tämä tapahtui sitten 1737. _Suom._\n\n[60] Salaliiton myttyynmenemisestä oli seurauksena, että 1717 grandiksi\nja kardinaaliksi nimitetty Alberoni (1664-1752) tarkoitettiin\nEspanjasta 1719, mutta hän esitti myöhemmin huomattavaa osaa\nVatikaanissa ja Romagnan käskynhaltijana. Lähimpänä syynä kuningattaren\n— ja sikäli kuninkaan — kannatuksen menettämiseen oli kuitenkin\nsamanlainen pikku sattuma, jollainen hänet oli ylennystenkin uralle\nsaattanut erään talonpoikaisnaisen karsasmielisyyden herättäminen;\ntämä vaimo oli kuningattaren lapsuuden hoitajatar ja saapunut Madridin\nhoviin jälkeenpäin kotimaasta. _Suom._\n\n[61] Sidonista saapunut laiva oli tuonut Marseilleen paiseruton, joka\nraivosi hirvittävästi. Ruttotartunnasta varjelevan Pyhän Rochuksen\njuhlaa vietettiin elokuun 16. p:nä. _Suom._\n\n[62] Kreivi Claude Alexandre de Bonneval, ranskalainen kenraali\n(1675-1747), joutui madame de Maintenonin loukkaamana poistumaan\nsynnyinmaastaan ja kohosi Turkin palveluksessa pashaksi. _Suom._\n\n[63] Isolla alkukirjaimella kirjoitettuna Madame tarkoitti Bourbonin\nhovissa kuninkaan tai perintöprinssin tytärtä tai kuninkaan veljen\npuolisoa, nyt esillä olevassa tapauksessa regentin äitiä, Baijerin\nprinsessaa. _Suom._\n\n[64] Launay, joka kerrassaan sait viehätyksen lahjat, j.n.e.\n\n[65] Pienempi, taffelimuotoinen sommitelma klavesinista, joka oli\nkolmiomainen ja nykyaikaisen pianon edeltäjiä. _Suom._\n\n[66] Postilaitoksen yli-intendentti.\n\n[67] Vanhimman, säännöttömästä elämästään paljon mainitun tyttärensä,\njonka puoliso — Berrin herttua Charles (1695-1719) — oli Ludvig XIV:n\nvanhimman pojan kolmas poika. _Suom._\n\n[68] Sävellysteos (ja myöhemmältä ajalta Gluckin ooppera),\nnimihenkilönään rohkean Rinaldo-ritarin kaunis lumoojatar Torquato\nTasson \"Vapautetusta Jerusalemista\". _Suom._\n\n[69] Kreetan kuninkaan Minoksen tytär, antoi Teseukselle lankakerän,\njonka avulla uros löysi tiensä takaisin labyrintistä. _Suom._\n\n[70] Chevalier Louis de Rohan, Bretagnen muinaisista ruhtinaista\npolveutunutta sukua, oli yhtynyt salaliittoon Ludvig XIV:ttä vastaan.\n_Suom._\n\n[71] Regentin puoleensavetävää ulkomuotoa haittasi kipeäsilmäisyys,\njoka sai hänet katsomaan kieroon. _Suom._\n\n[72] Hopearaha, vastasi kolmea livreä, iso-écu 6 livreä.\n\n[73] Markiisitar kuvataan aikakirjoissa viehättäväksi naiseksi\n— säännöllisen kauniiksi kasvonpiirteiltään, esiintymisessään\nmiellyttäväksi ja luonnolliseksi, tavoiltaan vaatimattomaksi,\nhengenlahjoiltaan älykkääksi, luonnoltaan jonkun verran aistilliseksi.\n_Suom._\n\n[74] _Viola d'amore_, seitsenkielinen ja lisäksi kumujänteillä\nvarustettu, riutuvasävelinen, nykyaikaisissakin sävellyksissä vielä\ntoisinaan esiintyvä violonsellon edeltäjämuoto.\n\n[75] Numeroruutuisilla kartonginpalasilla suoritettava seurapeli.\n_Suom._\n\n[76] Kaksi Mignardia, veljeksiä, saavutti suosiota muotokuvamaalareina\n1600-luvun loppupuolella. _Suom._\n\n[77] Kansanlauluksi muodostunut _Malbrouck s'en va-te-en guerre_, josta\naikoinaan syntyi suomalainenkin sovitelma \"Melperi meni sotaan\". _Suom._\n\n[78] Sana tarkoitti ranskankielessä siihen aikaan loistorakennusta\nyleensä. _Suom._\n\n[79] Popilius Laenas oli Rooman konsulina v. 173 e.Kr. Senaatti lähetti\nhänet vaatimaan Syrian kuningasta Antiokhos Epifanesta luopumaan\nvalloitushommista Egyptissä. Kuningas pyysi miettimisaikaa; roomalainen\npiirsi käskevän sävyisenä hänen ympärilleen hiekkaan ympyrän ja sanoi:\n\"Ennen kuin astut tästä kehästä, anna minulle vastaus viedäkseni\nsenaatille.\" Se lujuus lopetti aasialaisen verukkeet. _Suom._\n\n[80] Säännöttömässä elämässä Orleansin herttua oli yleensä sikäli\nsäännöllinen, että hänen aamutunneille jatkuva hurjastelunsa alkoi\nkello kuudelta illalla, eikä hänelle sitten saanut millään ehdolla\nesitellä asioita ennen kuin seuraavana päivänä.\n\n[81] Regentin tytärsarjasta toinen järjestyksessä ja sen varsinainen\nkaunotar, teki sitten piankin täyden luostarilupauksen ja kuoli\nChellesin abbedissana. Häntä mainitaan miehisistä harrastuksistaan;\nlemmenseikkailuja tiedettiin hänelläkin olleen. _Suom._\n\n[82] Lyhyt uskonoppi.\n\n[83] Kreikankielen alkeet. _Suom._\n\n[84] Ludvig XIV:n uudistamat sortotoimet hugenotteja vastaan ja\nNantesin ediktin kumoaminen markiisitar de Maintenonin vaikutuksesta\n1685 eivät ainoastaan aiheuttaneet laajaa maastamuuttoa, vaan myös\nsorrettujen pakoa Sevennien vuoriseuduille, missä he pitivät urheasti\npuoliaan ja Espanjan perimyssodan aikana liittyivät valtakunnan\nvihollisiinkin (ns. kamisardikapina).\n\n[85] Bourbon-Orleansin sukuhaaran päämiehen vanhimman pojan arvonimi,\njota siis isänsä eläessä käytti sittemmin Orleansin herttuaksi ja\nRanskan hallituksenhoitajaksi tullut Philippe. _Suom._\n\n[86] François Henri de Montmorency, Luxemburgin herttua (1628-95),\nRanskan marski ja Ludvig XIV:n viimeinen huomattava sotapäällikkö\ntoisessa koaliitiosodassa ja Pfalzin sodassa.\n\n[87] Paikkakunta Liègen maakunnassa Belgiassa, mainitaan Pfalzin sodan\nhistoriassa ranskalaisten suuresta voitosta 1693. _Suom._\n\n[88] Isolla alkukirjaimella kirjoitettuna Monsieur oli\nbourbonilaiskautena kuninkaan lähinnä nuoremman veljen tavallinen\nmainintamuoto, tässä tapauksessa siis Ludvig XIV:n veljen, Orleansin\nherttuan (Philippe I:n), jonka ensimmäinen puoliso, Englannin kuninkaan\nKaarle I:n tytär Henriette kuoli 1670. Regentti (Philippe II) syntyi\nMonsieurin jälkimmäisestä avioliitosta. — Ranskan hovissa liikkui\nmyrkytysjuoruja liiemmälti; kauniin ja keimailevan Henrietten lienee\ntosiasiallisesti vienyt hautaan vatsakalvontulehdus.\n\n[89] _Le grand dauphinin_ ('suuren perintöprinssin') — Ludvig XIV:n\npojan — puolison tavallinen mainintamuoto.\n\n[90] Neiti Marie Émilie Joly de Choin (1670-1710) pääsi _le grand\ndauphinin_ rakastajattaresta lopulta hänen morganaattiseksi\npuolisokseen. _Suom._\n\n[91] Englannin kuninkaan Jaakko II:n ja hänen rakastajattarensa\nMarlboroughin herttuan sisaren poika, joka meni Ranskan palvelukseen\n1690 ja oli Ludvig XIV:n etevimpiä sotapäälliköitä.\n\n[92] Roomalaista tapainturmelusta suomiva ivarunoilija (n. 55-135\nj.Kr.).\n\n[93] Ithakan kuninkaan Odysseuksen viipyessä harharetkillään hänen\npuolisonsa Penelope sai vastuksikseen joukon röyhkeitä kosijoita, jotka\nväkisin asettuivat kuninkaantaloon ja kovistelivat Penelopea ottamaan\njonkun heistä puolisokseen. Aikaa voittaakseen kuningatar lupasi tehdä\nvalintansa sitten kun sai valmiiksi kudontansa, jota hän kuitenkin\nsalaa purki öisin. _Suom._\n\n[94] Assyrialainen tarukuningatar, joka uhkeasti kaunisti\npääkaupunkiaan Babylonia, mm. \"riippuvilla puutarhoilla\" eli\nkattoistutuksilla. _Suom._\n\n[95] Muinaiskreikkalaisessa tarustossa Herakleen nujertama monipäinen\nvesikyy. _Suom._\n\n\n\n"]