Cellamaren salaliitto
Alexandre Dumas vanh. (1802–1870)
Historiallinen romaani holhoushallituksen ajoilta
Historiallinen seikkailuromaani sijoittuu 1700-luvun alun Pariisiin ja sijaishallituksen aikaan. Nuori aatelismies Raoul d'Harmental päätyy mukaan vaaralliseen salaliittoon Filip Orleansilaista vastaan samalla kun hän rakastuu orpotyttö Bathildeen.
Alexandre Dumas'in 'Cellamaren salaliitto' on Projekti Lönnrotin julkaisu n:o 2588. E-kirja on public domainissa koko EU:n alueella, joten emme aseta mitään rajoituksia kirjan vapaan käytön ja levityksen suhteen k.o. maissa.
Tämän e-kirjan ovat tuottaneet Tapio Riikonen ja Projekti Lönnrot.
CELLAMAREN SALALIITTO
Historiallinen romaani holhoushallituksen ajoilta
Kirj.
ALEXANDRE DUMAS
Ranskankielestä suomentanut
V. Hämeen-Anttila
Hämeenlinnassa, Arvi A. Karisto Osakeyhtiö, 1934.
SISÄLLYS:
I. Perintö.
II. Bathilde.
III. Naimatarjous.
IV. Nuorta rakkautta.
V. Konsuli Duilius.
VI. Abbé Dubois.
VII. Salaliitto uudistuu.
VIII. Mehiläisritaristo.
IX. Holhouskauden runoilijat.
X. Grönlannin kuningatar.
XI. Herttua de Richelieu.
XII. Epätietoisuutta.
XIII. Veruke.
XIV. Vastapeli.
XV. Seitsemännessä taivaassa.
XVI. Fénélonin seuraaja.
ENSIMMÄINEN LUKU
Perintö
Käydessään tekemässä ilmoituksen korttelin komisariolle[1] ja
järjestämässä hautauksen oli Buvat samalla tavoittanut vaimoa,
joka pitäisi huolta pikku Bathildesta. Sellaisiahan hommia hän ei
kyennyt ottamaan omalle vastuulleen, kun ensiksikään ei tiennyt
mitään lapsenhoitajan tehtävistä eikä toisekseen voinut jättää lasta
yksinäisyyteen päivisin ollessaan toimistossa.Onneksi hänellä oli sopiva henkilö tiedossaan, — muuan kelpo nainen viiden- ja kahdeksanneljättä vuoden väliltä. Tämä oli ollut matami Buvatin palveluksessa hänen viimeisten kolmen vuotensa ajan, ja silloin oli kirjastoapulainen saanut havaita hänen hyvät puolensa. Nanetten kanssa tulikin sovituksi, että hän muuttaisi taloon, valmistaisi ruuan, hoitaisi pienokaista ja saisi elantonsa lisäksi viisikymmentä livreä palkkaa vuodessa.
Uusi järjestely mullisti Buvatin olot, tuottaessaan oman talouden hänelle, joka oli aina elellyt poikamiehen tavoin ja ollut porvarisperheen ruokavieraana. Niin ollen hän ei voinut enää pitää ullakkokamariaan, joka oli käynyt liian ahtaaksi, kun häneen nyt oli liittynyt kaksi muuta olentoa, ja seuraavan päivän aamusta hän ryhtyi etsimään toista asuntoa. Sen hän löysi Pagevin-kadun varrelta, pitäessään hyvin tärkeänä pysytellä kuninkaallisen kirjaston lähistöllä, päästäkseen pahallakin säällä toimeensa liiallisitta hankaluuksitta; huoneistoon kuului kaksi kamaria, sivukammio ja keittiö. Hän varasi sen itselleen heti ensi näkemältä, antoi käsirahan, kävi Saint-Antoine-kadun varrelta ostamassa Bathilden ja Nanetten huoneisiin tarvittavan kaluston, ja hänen palattuaan virkatunneiltaan suoritettiin muutto vielä saman päivän iltana.
Clarice du Rocher haudattiin seuraavana päivänä, joka oli sunnuntai, niin että Buvatin ei edes tarvinnut pyytää esimieheltään päivän lomaa naapurittarensa viimeiseen hyvästelyyn. Viikon tai pari pikku Clarice alinomaa kysyi äitiään, mutta hyvä setä oli lohdutukseksi tuonut hänelle paljon hauskoja leluja, ja lapsi alkoi harvemmin puhua kaivatusta. Hänelle oli sanottu, että äiti oli mennyt isän luo, ja lopulta hän vain tuolloin tällöin tiedusti, milloin he saapuisivat takaisin yhdessä. Se huntu, joka erottaa ensimmäiset vuotemme muusta elämästämme, tiheni vähitellen, ja Bathilde unohti heidät siihen päivään asti, jolloin nuoren neidon, lopultakin ymmärtäessään orpouden, täytyi lapsuudenmuistoistaan jälleen löytää kumpainenkin.
Buvat oli kauniimman noista kahdesta kamarista luovuttanut Bathildelle:; toisen hän oli varannut itselleen, jättäen Nanettelle sivukammion. Tämä Nanette oli hyvä ihminen; hän osasi välttävästi valmistaa ruokaa, kutoi sukkaa hyvin kätevästi ja kehräsi kerrassaan erinomaisesti. Mutta näistä eri lahjoista huolimatta kirjastovirkailija oivalsi, että Nanette ja hän eivät mitenkään riittäneet nuoren tytön kasvattamiseen. Ensin piti Bathilden kyllä saada mitä siroin käsiala kirjoitusopiskelussa, tutustua neljään laskutapaan, oppia ompelemaan ja kehräämään, mutta silloin hän osaisi vasta puolet siitä, mitä hänen piti osata, sillä Buvat käsitti omaksumansa velvoituksen sen kaikessa laajuudessa: hän oli noita kunnon olentoja, jotka ajattelevat sydämellään, ja hän tajusi, että Bathilde jouduttuaan Buvatin holhotiksi silti pysyi Albert ja Clarice du Rocherin tyttärenä. Hän päätti siis toimittaa tytölle sellaisen kasvatuksen, joka ei olisi hänen nykyisen asemansa, vaan syntyperänsä mukainen.
Ja siihen päätökseensä oli Buvatilla perin luonteva peruste, nimittäin että hän sai du Rocheria kiittää vakinaisesta toimestaan, joten sen tulot kuuluivat Bathildelle. Se yhdeksänsadan livren vuosipalkka oli nyt jaettava seuraavasti:
neljäsataa viisikymmentä livreä musiikin, piirustuksen ja tanssin opettajille, neljäsataaviisikymmentä livreä Bathilden myötäjäisiin.
Olettaen, että Bathilde, joka oli neljän vanha, menisi naimisiin neljäntoista vuoden kuluttua, siis kahdeksantoista ikäisenä, nousisi pääoma korkoa korolle kasvaen siihen mennessä yhdeksään- tai kymmeneentuhanteen livreen. Se ei ollut paljo, sen Buvat kyllä tiesi, ja hän oli siitä kovasti pahoillaan, mutta vaikka hän kuinkakin pohti asiaa, ei hän saanut järjestetyksi paremmin.
Yhteisen elannon, vuokranmaksun, vaatteet ja Nanetten palkkaamisen hän taasen tahtoi saada kokoon ryhtymällä jälleen antamaan kaunokirjoitustunteja ja suorittamalla puhtaaksikirjoitusta. Sitä varten hän nousisi kello viideltä aamulla ja menisi levolle kello kymmeneltä illalla. Se olisi pelkkää hyötyä hänelle itselleen, koska hän tällä uudella järjestelmällä pitentäisi elämäänsä neljällä tai viidellä tunnilla päivittäin.
Jumala siunasikin näitä hurskaita päätöksiä ensimmältä. Buvatilta ei puuttunut oppilaita eikä jäljennettävää, ja kun meni vielä kaksi vuotta Bathilden ensimmäiseen opetusjaksoon, jonka hän oli ottanut omaksi huolekseen, saattoi hän lisätä yhdeksänsataa livreä pikku säästöihinsä ja tallettaa toiset yhdeksänsataa Bathilden nimelle.
Kuusivuotiaana Bathilde siis sai, mitä harvoilla ylhäisimpienkään ja rikkaimpien perheiden tyttärillä on siinä iässä, nimittäin tanssin, musiikin ja piirustuksen opettajat.
Oli muuten pelkkää hupia tehdä uhrauksia tämän herttaisen lapsen hyväksi, sillä hän näytti Jumalalta saaneen tuollaisen onnellisen sielunrakenteen, jonka nopea käsityskyky tuntuu johtuvan edellisestä olemassaolosta, kun opiskelu ei näköjään ole uutta hankintaa, vaan unohdetun muistiinpalautusta. Ja hänen suurenmoisesti lupaava lapsikauneutensa näytti täyttävän kaikki toiveet.
Siten Buvat oli hyvin onnellinen kaiken viikkoa kuullessaan jokaisen harjoitustunnin lopuksi opetusmestarien kiittelyä ja hyvin ylpeä sunnuntaisin, kun hän lohenkarvaiseen takkiin, mustiin samettihousuihin ja kailaviin sukkiin laittautuneena tarttui pikku Bathildensa käteen ja läksi hänen kanssaan viikkokävelylleen. Tavallisesti hän suuntasi askeleensa Chemin des Porcheronsille. Siellä oli pallonpelaajien kilpatanner ja Buvat oli ollut varemmin sen urheilun etevä harrastaja. Osallisesta hän oli nyt suennut tuomariksi. Erimielisyyden syntyessä vedottiin aina häneen, ja täytyy sanoa, että hän tarkkasilmäisyytensä ansiosta heti ensi katsauksen perusteella kykeni erehtymättömästi osoittamaan, mikä pallo oli lähimpänä maalipalloa. Hänen ratkaisunsa olivatkin lopullisia, niitä pidettiin kunniassa ja noudatettiin niin napisemattomasti kuin Ludvig Pyhän Vincennesissä antamia päätöksiä.
Mutta hänen kunniakseen on myös mainittava, että tähän kävelyreittiin mieltyminen ei ollut johtunut itsekkäästä tunteesta: samalla suunnalla hän pääsi Grange-Batelièren alanteelle, ja sen synkät ja läikehtivät lammet vetivät runsaasti puoleensa harsosiipisiä ja kultauumaisia sudenkorentoja, joita lapset niin halukkaasti tavoittelevat. Pikku Bathilden suuria huvikkeita oli juosta perhosten ja sudenkorentojen perässä vihreä haavi ujolla ja kauniit vaaleat kutrit tuulessa hulmuavina. Maaston laatu tosin tuotti pikku vahinkoja hänen valkoiselle puvulleen, mutta Bathilden hauskuuden hyväksi Buvat otti varsin filosofiselta kannalta tahran tai repeämän: se oli Nanetten alaa. Kelpo vaimo torui kyllä heidän palatessaan, mutta Buvat sulki häneltä suun kohauttamalla olkapäitään ja sanomalla: "Kah, täytyyhän vanhan repostella ja nuoren tepastella!" Ja kun Nanette piti suuressa kunniassa sananlaskuja, itsekin tarpeen tullen käytellen niitä, alistui hän säännöllisesti tuonkin sanelman antamaan opetukseen.
Sattui myös toisinaan, mutta ainoastaan suurina juhlapäivinä, että kirjastovirkailija suostui etenemään Montmartrelle asti, kun pikku Bathilde kärtti saada läheltä katsella tuulimyllyjä. Silloin lähdettiin liikkeelle jo varhain, ja Nanette kantoi päivälliseväitä, jotka oli määrä syödä luostariesplanadilla. Urheasti marssittiin esikaupunkiin, mentiin Pont des Porcherons-sillan yli, jätettiin oikealle Pyhän Eustachiuksen hautuumaa ja Notre-Dame-de-Loretten kappeli, astuttiin ulos tulliportista ja käveltiin Montmartrelle johtavaa tietä, joka oli kuin heitetty nauhana vihreiden niittyjen ja les Brioletsin väliin.
Sellaisina päivinä tultiin kotiin vasta kahdeksalta illalla, mutta Chemin des Porcheronsin risteyksestä asti pikku Bathilde kyllä jo nukkuikin Buvatin sylissä.
Siten eleltiin Herran vuoteen 1712, johon aikaan suuri kuningas joutui asioissaan niin ahtaalle, että hän ei pulasta pääsemiseksi nähnyt muuta keinoa kuin väkensä palkanmaksun keskeyttämisen. Buvat sai tästä hallinnollisesta toimenpiteestä tiedon kassanhoitajalta, joka eräänä aamuna hänen tullessaan kuukausipalkkaansa nostamaan ilmoitti, että kassassa ei ollut rahoja. Buvat silmäili kassanhoitajaa aivan ällistyksissään: hänen päähänsä ei ollut koskaan pälkähtänyt, että kuninkaalta voisi puuttua varoja. Hän ei niin ollen käynyt levottomaksikaan tästä vastauksesta, pitäen selvänä, että vain tilapäinen kiusa oli lykännyt maksua, ja hän palasi pulpettinsa ääreen hyräillen lempilauluaan:
Anna mun mennä, —
jalkani, lennä j.n.e."Hitto", virkkoi ylimääräinen apulainen, joka oli seitsemän vuotta odotettuaan vihdoin päässyt vakinaiseksi edellisen kuukauden ensimmäisestä päivästä alkaen, "kylläpä teillä on hilpeä sydän, laukaksenne vielä silloin kun teille ei enää makseta."
"Kuinka, mitä tarkoitatte?" sanoi Buvat.
"Tarkoitan, että te ette kenties tulekaan kassalta?"
"Kyllä, sieltä juuri tulen."
"Ja maksettiinko teille?"
"Ei, sanottiin ettei ole rahaa."
"Ja mitä ajattelette siitä?"
"Hiisi vieköön, tietenkin maksetaan sitten kahdelta kuukaudelta yhtaikaa", arveli Buvat.
"Niin kai, kylläpä kelpaisi! Kahdelta kuukaudelta yhtaikaa! Kuulehan sitä, Ducoudray", jatkoi apulainen kääntyen naapurinsa puoleen, "hän luulee saavansa kahden kuukauden palkan yhdellä kertaa! Siinä on hyvä lapsi, se ukko Buvat!"
"Sen saamme nähdä kuukauden kuluttua", sanoi toinen apulainen.
"Niin", yhtyi Buvat, kerraten sanat, jotka hänestä tuntuivat perin oikeaan osuvilta, "sen saamme nähdä kuukauden kuluttua."
"Ja jos teille ei silloinkaan makseta, eikä seuraavinakaan kuukausina, niin mitä teette, ukko Buvat?"
"Mitäkö teen?" sanoi Buvat ihmetellen, että hänen päätöstään ei pidetty tiettynä; "kah, sehän on selvää: hoidan toki virkatehtäviäni."
"Mitä! Tuletteko tänne yhä, jos teille ei enää makseta palkkaa?" kummeksui apulainen.
"Monsieur", huomautti Buvat, "kuningas on kymmenen vuoden ajan maksanut minulle säntillisesti rahat kouraan. Niinpä hänellä on kymmenen vuoden jälkeen oikeus vaatia minulta hiukan luottoa, jos hän on vähissä varoissa."
"Halpa imartelija!" puuskahti apulainen.
Kuukausi kului, tuli jälleen palkkapäivä. Buvat meni kassalle siinä täydessä luottamuksessa, että nyt suoritettaisiin puuttuvakin erä; mutta suureksi hämmästyksekseen hän sai nytkin kuulla, että kassa oli tyhjä. Buvat tiedusti, milloin rahoja saapuisi; kassanhoitaja vastasi olevansa hyvin utelias tietämään sen. Buvat soperteli anteeksi ja palasi pulpettinsa ääreen, mutta tällä kertaa hyräilemättä.
Samana päivänä edellämainittu apulainen otti eronsa. Mutta kun kävi vaikeaksi täyttää paikkaa, joka oli avoin palkanmaksun puutteessa, ja työt oli silti hoidettava, jätti johtaja Buvatin niskoille hänen oman työnsä ohella eronneenkin tehtävät. Buvat otti lisätaakan napisematta, ja kun lappujen kyhäämiseltä oikeastaan liikenikin aikaa, olivat työt kuukauden lopulla jo täydessä kunnossa.
Kolmantena kuukautena ei palkkoja maksettu sen paremmin kuin kahtena edellisenäkään. Oltiin kerrassaan vararikon partaalla.
Mutta, kuten olemme nähneet, Buvat ei milloinkaan tinkinyt velvollisuuksistaan. Mitä hän oli ensi elähdyksessään luvannut, sen hän sitten teki harkitenkin. Hän vain kävi käsiksi pikku säästötiliinsä, joka vastasi juuri kahden vuoden palkkaa.
Sillävälin Bathilde varttui: hän oli nyt kolmen-, neljäntoista vanha tyttö, jonka kauneus kehittyi yhä huomattavammaksi ja joka alkoi käsittää asemansa pulmallisuuden. Niinpä hän vähitellen sillä verukkeella, että mieluummin jäi piirtämään tai klavesinia soittamaan, keskeytti kävelyt Chemin des Porcheronsilla, juoksentelut Grange-Batelièren alanteella ja retkeilyt Montmartrelle. Kirjastovirkailija ei lainkaan käsittänyt tätä istuskelun harrastusta, joka oli tytön äkkiä vallannut, mutta yritettyään pari kolme kertaa lähteä jaloittelemaan yksikseen hän huomasi, että hän ei rakastanutkaan itse käyskentelyä, ja siitä johtui muuan aatos. Kaiken viikkoa sulkeutuneesti elelevän pariisilaisen porvarinhan pitää toki saada ulkoilma-oleskelua edes sunnuntaisin, ja niinpä hän päätti etsiä asuntoa, johon kuuluisi puutarha. Mutta sellaisella edulla varustetut asunnot olivatkin käyneet liian kalliiksi Buvat-poloisen raha-asioille, ja kierrellessään löydettyään Rue du Temps-Perdun varrelta pikku huoneiston hän äkkiä sai sen oivallisen mieleenjuohtuman, että puutarhan saattoi korvata pengermäistutuksilla. Johtuipa hän piankin siihen käsitykseen, että ilma koituisi siellä terveellisemmäksikin.
Hän palasi ilmoittamaan keksinnöstään Bathildelle, huomauttaen että tämä huoneisto muutoin oli heille kaikin puolin sovelias, mutta ainoaksi hankaluudeksi koituisi heidän kahden kamarinsa joutuminen erilleen, kun tytön täytyisi asua neljännessä kerroksessa Nanetten kanssa, hänen asettuessaan viidenteen. Buvatin mainitsema haitta esiintyi Bathilden silmissä päin vastoin etuna. Hän oli naisen luonnollisen häveliäisyyden vaistolla jo jonkun aikaa ymmärtänyt sopimattomaksi, että hänen kamarinsa oli pelkän oven erottama vielä parhaassa iässä olevan miehen huoneesta, kun toinen ei ollut hänen isänsä eikä aviomiehensä. Sentähden hän vakuutti Buvatille, että hänen selityksistään päättäen olisi vaikea löytää soveliaampaakaan asuntoa, ja kehoitti tekemään vuokrasopimuksen piammiten.
Ihastuksissaan Buvat jo samana päivänä sanoutui irti vanhasta asunnostaan ja maksoi käsirahan uudesta; vuokravuoden puolivälistä hän sitten muutti. Sellaista oli tapahtunut kolmasti kahdenkymmenen vuoden kuluessa, ja aina olosuhteiden ehdottomasta vaatimuksesta. Buvat ei siis ollut vaihtelevainen mieliteoissaan.
Ja Bathildella oli syytä vetäytyä siten yksinäisemmäksi. Hänen mustan kaulurinsa alla alkoivat olkapäät hahmoutua ihailtaviksi ääriviivoiksi, puolihansikkaista pistäysivät esille mitä sievimmät sormet, ja entisestä Bathildesta olivat jälellä vain lapsenjalat. Tällöin ihmiset alkoivat huomautella, että Buvat oli vielä nuori, että hän oli viisi tai kuusi kertaa saanut tilaisuuden mennä sopivaan avioliittoon, koska hänet tiedettiin asioitaan hoitavaksi mieheksi, jonka nähtiin kuukausittain säännöllisesti pistäytyvän notaarinsa konttoriin, ja että hän ei ollut sellaista tilaisuutta ottanut varteen, — että suojelija ja holhotti asuivat samassa huoneistossa. Juorukellot, jotka olivat maasta taivaaseen ylistelleet kunnon miestä Bathilden ollessa kuuden vanha, alkoivat päivitellä Buvatin siveettömyyttä, kun suojatti oli täyttänyt viisitoista vuotta.
Buvat-parka! Jos koskaan on ollut viatonta ja puhdasta asuinsijaa, niin sellainen oli Bathilden kamarin viereinen huone, missä kymmenen vuoden aikana kallistui levolle pulloposkinen ja punakkanaamainen iso pää, johon ei ollut edes unessa milloinkaan tunkeutunut pahaa ajatusta.
Mutta Rue du Temps-Perdun varrella asiat joutuivat vielä pahemmalle kannalle. Buvat ja Bathilde olivat, kuten muistetaan, Rue des Ortiesilta muuttaneet Pagevin-kadulle, niin että täällä tiedettiin hänen uhrautuva käyttäytymisensä orpolapsen ottajana huostaansa, mutta siitä oli jo niin pitkä aika, että Pagevin-kadunkin asukkailta alkoi se kaunis menettely unohtua. Niin ollen vihjailut, joita oli alkanut levitä, seurasivat heitä uuteen paikkaan ilman entisyyden lieventävää muistelua, ja erinimisyyden täytyi muutenkin herättää epäluuloja, sulkiessaan pois perhesiteen ajatuksen.
Olisi tosin ollut tarjolla oletus, että Buvatilla oli ollut riehakka nuoruus ja että Bathilde oli tulos entisestä intohimosta, jota kirkko ei ollut pyhittänyt; mutta se otaksuma raukesi pikaisessakin silmäilyssä. Bathilde oli pitkä ja solakka, Buvat lyhyt ja paksu; Bathildella oli mustat ja hehkuvat silmät, Buvatilla harmaansiniset ja aivan ilmeettömät; toisella oli hipiä valkoinen ja himmeä, toisen kasvot paistoivat punaisina; lopuksi, Bathilden koko olemus kuvasti hienoa syntyperää, kun taasen kelpo Buvat-parka oli kiireestä kantapäähän rahvaanomaisen hyväluontoisuuden perikuva.
Seurauksena oli, että naiset alkoivat katsella Bathildea halveksivasti ja miehet nimitellä Buvatia onnelliseksi veitikaksi. On muuten sanottava, että rouva Denis oli viimeisiä uskomaan pahojen kielten laverrusta. Tuonnempana selviää, milloin se hapatus tarttui häneenkin.
Eronneen kirjastoapulaisen aavistukset olivat sillävälin toteutuneet. Jo puoleentoista vuoteen ei Buvat ollut saanut penniäkään palkastaan, urhean miehen hetkeksikään höllentämättä tavanomaista säntillisyyttään näin pitkällisestä luotonottamisesta huolimatta. Vieläpä hän palkanmaksun lakkaamisen jälkeen pahasti pelkäili, että ministeri saattoi säästäväisyyden nimessä johtua vähentämään esimerkiksi kolmanneksen henkilökunnasta, ja Buvat olisi pitänyt paikkansa menetystä korvaamattomana vahinkona, vaikka se päivittäin vei hänen ajastaan kuusi tuntia, jotka hän olisi voinut käyttää kannattavammin. Hän pinnisti virkaintoaan sikäli kuin menetti palkansaantinsa toivoa. Ja niinpä varottiinkin lähettämästä pois miestä, joka ahersi yhä paremmin, mitä pitempään joutui olemaan palkatta.
Oli aivan tietymätöntä, milloin aseman tukaluus paranisi, ja hänen pikku säästönsä uhkasivat piankin huveta loppuun. Sellaisessa tilanteessa Buvatin otsa väkisinkin pilvistyi, niin että Bathilde alkoi aavistaa jotakin olevan vialla. Naiselle ominainen tahdikkuus ilmaisi hänelle hyödyttömäksi kysellä Buvatilta salaisuudesta, jota tämä ei ollut kertonut omasta aloitteestaan. Sentähden hän kääntyi Nanetten puoleen.
Nanettea täytyi jonkun verran taivutella, mutta Bathildella oli suuri vaikutusvoima häneenkin, joten hän lopulta selitti asiain tilan. Bathilde sai vasta nyt tietää, mitä kaikkea uhrautuvaa hienoluontoisuutta kirjastovirkailija oli häntä kohtaan osoittanut. Hän kuuli, että Buvat oli kokonaan varannut palkkatulonsa hänen tuntiopettajiensa maksamiseen ja myötäjäistensä kokoamiseen, että hän sentähden ahersi aamuisin kello viidestä kahdeksaan ja iltaisin kello yhdeksästä puoleenyöhön ja että hän oli murheissaan palkanmaksun keskeytyksestä, kun ylimääräinen uurastus ei riittänyt pysähdyttämään hänen pikku säästöjensä ehtymistä, jolloin hän näkisi pakolliseksi tunnustaa Bathildelle, että heidän täytyisi luopua kaikista menoista, jotka eivät olleet ehdottoman välttämättömiä.
Tämän suunnattoman alttiuden paljastuessa oli Bathilden ensimmäisenä elähdyksenä vaipua Buvatin jalkoihin hänen astuessaan sisälle ja suudella hänen käsiään. Mutta piankin hän ymmärsi, että hän saattoi päätyä päämääräänsä ainoastaan tekeytymällä kaikesta tietämättömäksi, ja kun hän Buvatin palatessa toimistostaan painoi tyttärellisen suudelman hänen otsalleen, ei kunnon mies voinut aavistaa, kuinka suurta kiitollisuutta ja kunnioitusta se tulkitsi.
TOINEN LUKU
Bathilde
Mutta seuraavana päivänä Bathilde nauraen huomautti holhoojalleen, että hänen opettajillaan ei tainnut enää olla mitään opetettavaa hänelle; hän katsoi osaavansa yhtä paljon kuin he, joten olisi Vain rahan hukkaa pitää heidät kauemmin. Kun Buvat ei pitänyt mitään niin kauniina kuin Bathilden piirustuksia, — kun hän Bathilden laulaessa tunsi kohoavansa kolmanteen taivaaseen, ei hänen ollut vaikea uskoa holhottiaan, sitäkin vähemmin, kun opettajat varsin harvinaisessa hyvässä luottamuksessa myönsivät, että heidän oppilaansa jo kyllä kykeni itse hoitamaan kehitystänsä. Niin puhdistavasti vaikutti neitosen viaton sulous hänen lähimpään ympäristöönsä.
On käsitettävissä, että tämä kaksinainen vakuutus tuotti Buvatille suurta mielihyvää. Mutta Bathildelle ei riittänyt menojen säästäminen; hän päätti myöskin kartuttaa tuloja. Vaikka hän oli edistynyt jotensakin yhtä hyvin musiikin kuin piirustuksen alalla, hän oivalsi vain jälkimmäisestä taidosta voivansa saada raha-ansiota, musiikin jäädessä yksinomaan virkistykseksi. Sentähden hän kohdisti erikoisen harjoittelunsa piirustukseen, ja kun hänellä oli siihen poikkeuksellista taipumusta, pystyi hän piankin luomaan viehättäviä pastellitöitä.
Eräänä päivänä hän vihdoin tahtoi tietää sommitelmiensa arvon ja pyysi Buvatia toimistoon mennessään näyttämään Cléry-kadun ja Rue du Gros-Chenetin kulmassa asuvalle värikauppiaalle, jolta hän osti piirustustarpeensa, kahta mielikuvituksesta valmistamaansa lapsenpäätä ja pyytämään niistä hänen arviotaan. Buvat otti tehtävän huomaamatta siinä minkäänlaista taka-ajatusta ja toimitti sen tavanomaisen naivisti. Tuollaisiin tiedustuksiin tottunut kauppias käänteli pastellikuvia halveksivan näköisenä käsissään ja keksien niissä paljon muistutettavaa sanoi voivansa tarjota ainoastaan viisitoista livreä kumpaisestakin. Buvatia ei loukannut tarjottu hinta, vaan se arvosteleva sävy, jota liikemies oli käyttänyt puhuessaan Bathilden taiteellisesta työstä; hän nykäisi piirrokset toisen kädestä ja kiitti lyhyeen.
Kauppias luuli hintaa vähäksyttävän ja huomautti silloin, että hän liiketuttavuuden takia maksaisi neljäkymmentä livreä yhteensä. Mutta Buvatia sisutti tavattomasti hänen holhottinsa esikuvallisten aikaansaannosten repostelu, ja hän vastasi kuivakiskoisesti, että piirrokset eivät olleet myytävinä, — hän oli vain tiedokseen kysynyt tällaisten töiden arvoa. Mutta tiedetäänhän, että piirroksien hinta nousee merkillisesti silloin kun niitä ei kaupitella; niin ollen kauppias jo lupasi niistä viisikymmentä livreä. Buvat ei kuitenkaan ollut taipuisampi, kun hänen mieleensäkään ei johtunut tuollaisten tarjouksien käyttäminen. Hän pisti piirrokset takaisin pahvisalkkuun, läksi myymälästä kopeasti kuin ainakin mies, jonka oman arvon tuntoa on loukattu, ja asteli toimistoaan kohti.
Hänen palatessaan kauppias osuttausi kuin sattumoilta ovelleen, mutta sen huomatessaan Buvat vetäysi ulohtaalle. Se ei auttanut, kauppias astui hänen luokseen, laski molemmat kätensä hänen olkapäilleen ja kysyi, eikö hän lopultakin luovuttaisi noita kahta piirrosta viimeksimainitusta hinnasta. Kirjastovirkailija vastasi toistamiseen, ja entistä äreämmin, että ne eivät lainkaan olleet myytävinä.
"Sepä ikävää", sanoi kauppias, "olisin mennyt kahdeksaankymmeneen livreen asti", ja hän kääntyi ovelleen välinpitämättömän näköisenä, mutta syrjäsilmäyksellä tarkkaillen Buvatia. Tämä puolestaan asteli eteenpäin niin korskeasti, että hänen ryhtinsä tuntui vain hullunkurisemmalta, ja taaksensa vilkaisematta hän katosi Rue du Temps-Perdun kulmasta.
Bathilde kuuli Buvatin nousevan portaita ja napauttelevan kaidepuita kepillään, säännölliseksi säestykseksi, joka oli hänen tulonsa tavallisena merkkinä. Tyttö riensi sillakkeelle vastaan, kovin rauhattomana neuvottelun tuloksesta, ja lapsentapoihinsa palaten hän kietaisi käsivartensa tulijan kaulaan, kysyen:
"No, ystäväiseni, mitä herra Papillon sanoi?"
"Herra Papillon oli hävytön!" vastasi Buvat pyyhkien otsaansa.
Bathilde-parka vaaleni.
"Kuinka, ystäväiseni? Hävytönkö!"
"Niin, hävytön! Sen sijaan, että olisi polvistunut piirustustesi eteen, hän rupesi niitä arvostelemaan."
"Oh, jos ei muuta sattunut, ystäväiseni", virkkoi Bathilde nauraen, "niin hän on oikeassa. Ajattelehan toki, että minä vasta opiskelen. Mutta tarjosiko hän mitään hintaa?"
"Kehtasi hän senkin tehdä", myönsi Buvat.
"Minkälaista?" tiedusti Bathilde vavisten.
"Hän tarjosi kahdeksankymmentä livreä!"
"Kahdeksankymmentä livreä!" huudahti Bathilde. "Oi, nyt sinä varmaankin erehdyt, ystäväiseni."
"Hän rohkeni tarjota kahdeksankymmentä livreä molemmista yhteensä", vakuutti Buvat painokkaasti.
"Mutta sehän vastaa niiden nelinkertaista arvoa", sanoi nuori tyttö taputtaen käsiään ilosta.
"Mahdollista", tuumi Buvat, "vaikka minä en sitä usko. Mutta se vain on totta, että herra Papillon on hävytön mies."
Bathilde oli toista mieltä. Hän ei kuitenkaan tahtonut sotkeutua arkaluontoiseen keskusteluun holhoojansa kanssa, vaan vaihtoi puheenaihetta, ilmoittaen päivällisen olevan valmiina; tavallisesti se tiedoitus heti antoi kelpo miehemme ajatuksille uuden suunnan. Sen enempää virkkamatta Buvat antoi kotelon takaisin Bathildelle ja astui pikku ruokailuhuoneeseen, läimäytellen reisiään ja hyräillen ainaista
anna mun mennä, —
jalkani, lennä j.n.e.Hän aterioitsi yhtä hyvällä ruokahalulla kuin ei hänen melkein isällistä itserakkauttaan olisikaan härnätty ja kuin ei ketään herra Papillonia olisi ollut olemassakaan.
Samana iltana, sitten kun kirjastovirkailija oli noussut omaan kamariinsa puhtaaksikirjoitusten ääreen, Bathilde antoi kotelon Nanettelle, käski hänen viedä nämä piirrokset herra Papillonille ja pyytää niistä ne kahdeksankymmentä livreä, jotka oli jo tarjottu Buvatille.
Nanette teki työtä käskettyä, ja tyttö odotti hänen paluutansa jännittyneesti, sillä hän ei voinut uskoa, ettei Buvat ollut erehtynyt hinnasta. Kymmenen minuutin kuluttua hän täydellisesti rauhoittui, kun kelpo vaimo toi rahat.
Bathilde otti ne käteensä, katseli niitä kyynelsilmin hetkisen, sitten laski ne pöydälle ja meni äänettömänä polvistumaan vuoteensa jalkopäässä olevan ristiinnaulitun eteen, missä hän joka ilta lausui rukouksensa. Hän voisi siis osittain korvata suojelijalleen, mitä tämä oli hänen hyväkseen uhrannut!
Seuraavana päivänä kirjastovirkailija toimistosta palatessaan tahtoi vaikkapa vain herra Papillonin kiusoitteluksi mennä vielä hänen ovensa ohitse. Mutta hän hämmästyi suuresti, kun näki noiden kahden lapsenpään katselevan vastaansa myymälän ikkunasta komeihin puitteisiin sovitettuina. Samassa ovi avautui, ja kauppias ilmestyi kynnykselle.
"Kas niin, veikkonen", hän haastoi, "tuli siis tuumituksi asiaa! Päätettiin muuttaa rahaksi kaksi lapsenpäätämme, jotka eivät olleet myytävinä! Juukeli sentään, en luullut teitä niin ovelaksi, naapuri! Saitte sievästi nylkäistyksi siten kahdeksankymmentä livreä. Mutta välipä sillä, sanokaa neiti Bathildelle, että kun hän on hyvä ja hurskas tyttö, minä hänen takiaan ostan kyllä samaan hintaan kaksi tuollaista työtä kuukausittain, jos hän sitoutuu olemaan valmistamatta mitään muille."
Kirjastovirkailija oli kuin puulla päähän lyöty; hän murisi vastauksen, josta kauppias ei saanut tolkkua, ja läksi astelemaan pitkin Rue du Gros-Chenetiä, valikoiden nupukiviä keppinsä pään kopauteltaviksi, mikä hänellä oli syvän mietiskelyn merkkinä. Sitten hän nousi asuintalonsa viidenteen kerrokseen napauttelematta porraskaiteita, joten hän avasi Bathilden kamarin oven ennenkuin nuori tyttö kuuli hänen tuloaan. Bathilde oli piirustushommassa; hän oli jo aloittanut uuden lapsenpään.
Huomatessaan suojelijansa seisahtuvan ovelle kovin huolestuneen näköisenä Bathilde laski pöydälle kartongin ja pastellipuikot ja riensi hänen luokseen kysyen, mitä oli tapahtunut. Vastaamatta Buvat pyyhkäisi silmänurkistaan kaksi isoa kyyneltä ja lausui sitten sanomattoman surkeasti:
"Hyväntekijäini tytär, Clarice Grayn ja Albert du Rocherin lapsi, siis tekee työtä elannokseen!"
"Mutta, isäseni", väitti Bathilde puolittain itkien, puolittain nauraen, "minä en tee työtä, vaan huvittelen."
Puhuttelumaininta ystäväiseni muuttui Bathildella suurissa tilaisuuksissa isäseksi, joka tavallisesti tasaannutti kelpo miehen pahimmatkin kiusat, mutta tällä kertaa se temppu ei tepsinyt.
"Minä en ole isäsesi enkä ystäväisesi", mutisi Buvat pudistaen päätänsä ja katsellen neitoa liikuttavan rehdisti; "olen aivan yksinkertaisesti köyhä Buvat, jolle kuningas ei enää maksa palkkaa ja joka ei kirjoittelullaan ansaitse sen vertaa, että saisi edelleen kustannetuksi sinunlaisellesi neidille kuuluvaa kasvatusta."
Ja hänen käsivartensa hervahtivat riippumaan niin masentuneesti, että keppi kirposi lattialle.
"Oh, nytkö sinä vuorostasi panet minut sortumaan suruun?" huudahti Bathilde puhjeten nyyhkytyksiin, kun suojelijan kasvoilla kuvastui niin suunnaton murheellisuus.
"Minäkö sortaisin sinua suruun, lapseni!" vastasi Buvat hellästi. "Mitä siis olen tehnyt? Mitä siis olen tehnyt?"
Ja hän liitti kätensä ristiin ja oli valmis polvistumaan tytön eteen.
"Kas niin, tuollaisena minä sinua rakastan, isäseni", sanoi Bathilde; "itken silloin kun näytät olevan pahastunut minulle."
"Mutta minä en mitenkään tahdo itketyttää sinua!" vakuutti Buvat. "Se tässä vielä puuttuisi, nähdä sinun itkevän!"
"Niinpä itkenkin loputtomasti, ellet anna minun tehdä niinkuin tahdon", huomautti Bathilde.
Kaikessa lapsellisuudessaankin tämä uhkaus värisytti Buvatia varpaannenistä hiusmartoon saakka, sillä siitä päivästä asti, kun lapsi oli itkenyt äitinsä menetystä, ei Bathilde ollut saanut mitään uutta surun aihetta.
"No", mukautui Buvat, "tee siis niinkuin tahdot ja mitä tahdot; mutta lupaa minulle, että kun saan maksamattoman palkkani..."
"Hyvä on, hyvä on", keskeytti neito; "saamme nähdä sitten, mutta nyt päivällinen jäähtyy sinun takiasi."
Ja pistäen kätensä hänen kainaloonsa Bathilde siirtyi hänen kanssaan ruokailuhuoneeseen, missä hän leikkisyydellään ja hilpeydellään tuotapikaa karkoitti viimeisetkin alakuloisuuden jäljet Buvatin rehdeiltä, reheviltä kasvoilta.
Mitähän jos Buvat-parka olisi tiennyt kaikki?
Bathilde oli nimittäin tuumiskellut, että hänellä ei olisi paljoakaan aherrettavaa piirustusalalla, ja olemme nähneet, että hänen päätelmänsä oli oikea, koska värikauppias oli ilmoittanut ottavansa kaksi työtä kuukaudessa, mutta sillä ehdolla, että taiteilijatar ei valmistaisi mitään muualle. Mutta ne kaksi sommitelmaa Bathilde saattoi tehdä kahdeksassa tai kymmenessä päivässä. Jälelle jäisi ainakin puoli kuukautta aikaa, jonka hukkaamiseen hänellä ei mielestään enää ollut oikeutta. Ja koska hän oli taloushommien opiskelussa edistynyt yhtä paljon kuin vallasnaisen taidoissa, oli hän saman päivän aamuna jättänyt Nanetten tehtäväksi kuulustella — tekijää ilmaisematta — tuttavapiiristään jotakin vaikeata ja sikäli hyvin maksettavaa käsityötä, jota hän voisi valmistella suojelijansa poissaollessa sitenkin parantaakseen huonekunnan toimeentuloa.
Nanette ei osannut muuta kuin totella nuorta valtiatartansa ja oli ryhtynyt heti tiedustelemaan, eikä hänen ollut tarvinnut etäältä etsiäkään. Pitsit ja röyhelötyöt olivat tähän aikaan muodissa; hienostonaiset maksoivat silkkipunos-kudoksesta viisikymmentä louisdoria kyynärältä ja juoksentelivat sitten huolettomasti puistikoissa vielä läpikuultavampiin pukineihin laittautuneina kuin ne olivat, joita Juvenalis[2] nimitti ilmakuteisiksi. Siitä luonnollisesti johtui paljon repeytymiä, jotka oli salattava äitien tai aviomiesten katseilta, joten tänä aikakautena oli pitsitöiden parsiminen kenties vielä tuottoisampaa kuin niiden kauppaaminen. Ensimmäisestä kokeestaan alkaen Bathilde teki siinä suhteessa ihmeitä; hänen virkkuuneulansa tuntui keijukaisen taikasauvalta, ja Nanette sai paljon kiittelyä Penelopestaan,[3] joka siten päivisin korjasi kuntoon, mitä yö oli tärvellyt.
Bathilden työteliäisyys, joka osittain jäi kaikille tietymättömäksi ja pysyi salassa itse Buvatiltakin, palautti kahdelta haaralta talouteen mukavan toimeentulon juuri kun oli oltu joutumassa ahdinkoon. Kirjastovirkailija tunsi mielensä nyt rauhallisemmaksi, ja kun hän Bathilden suoranaisesti huomauttamattakaan asiasta oivalsi, että hänen suojatiltaan ei nykyään liiennyt aikaa sunnuntairetkeilyihin, joihin hän itse oli viehättynyt ainoastaan seuransa takia, päättikin hän jo ottaa käytäntöön tuon mainion pengermän, joka oli niin paljon painanut asunnon valinnassa. Viikon ajan hän joka aamu ja ilta käytti tunnin mittailuun ja tuumitteluun siellä, edes Bathilden saamatta vihiä, mitä hän aikoi tehdä. Päätökseksi tuli lopulta suihkulähde, luola ja lehtimaja.
Voidakseen käsittää, mitä kaikkea inhimillinen kärsivällisyys voi
luoda ensi silmäyksellä mahdottomilta näyttävistä hommista, pitää
nähdä pariisilainen porvari rinnustelemassa tuollaisten haaveellisten
mielitekojen toteuttelussa, jollaisen Buvat oli saanut päähänsä
tahtoessaan perustaa pengermälleen puutarhan. Suihkulähde ei tuottanut
juuri mitään pulailua. Kuten olemme jo maininneet, oli helppoa saada
se toimimaan, kun kattoräystäät olivat kahdeksan jalkaa korkeammalla
kuin pengermä. Lehtimajakaan ei paljoa vaatinut: vihreiksi maalattuja
säleitä rivittäin naulattuina, jasmineilla ja kuusamilla verhottuina,
siinä se. Mutta luolasta piti koitua näiden uusien Semiramiksen[4]
istutusten mestarinäyte.Jo päivän koittaessa läksi nyt Buvat sunnuntai-aamuisin Vincennesin metsään kokoilemaan erikoisen muotoisia kiviä, jotka saattoivat esittää apinanpäitä, kyyristeleviä kaniineja, lakkisieniä, kirkontorneja. Saatuaan kokoon riittävän määrän hän lastautti ne käsirattaille ja yhden livren hinnasta, jonka hän viikottain uhrasi tähän urakkaan, kuljetutti ne Rue du Temps-Perdun viidenteen kerrokseen. Tämä ensimmäinen keräily vei kolmisen kuukautta.
Sitten tuli kasvikunnan vuoro. Jokainen kedon juuri, joka varomattomasti kohotti maasta käärmemäisesti suikertavan tai kilpikonnaa muistuttavan varrenalun, joutui kirjastovirkailijan omaisuudeksi, kun hän pikku puutarhakuokkineen käyskenteli tuijotellen maakamaraa tarkkaavaisesti kuin aarteenetsijä ja keksiessään mielensä mukaiseksi hahmoittuneen verson heittäysi rähmälleen maahan kuin tiikeri saaliin kimppuun. Kuokkimalla, kaivamalla, kiskomalla hän korjasi sen haltuunsa. Vincennesin ja Saint-Cloudin kaitsijat yrittivät useinkin ehkäistä tätä itsepintaista etsiskelyä, mutta onnistumatta, sillä Buvatin hellittämättömyys sai alituiseen vältetyksi heidän valppautensa, ja jälleenkin kolmen kuukauden kuluttua hän suureksi tyytyväisyydekseen näki aineksiensa olevan koossa.
Silloin alkoi rakennustyö. Suurinta kuten pienintäkin kiveä, jonka piti antaa lisänsä tähän Babelin torniin, käänneltiin ja katsasteltiin ensin kaikilta puoliltaan, jotta näkyviin jäisi edullisin pinta. Sitten se sijoitettiin, tuettiin, iskostettiin sellaiseen tapaan, että jokainen ulkonema oikukkaasti jäljitteli miehenpäätä, eläinruumista, kasvimukulaa, kukkaa tai hedelmää. Siitä syntyi eriskummainen rykelmä mitä vastakkaisimpia hahmoitelmia, joihin liittyivät kiemurrellen, köynnöstellen, rönsyillen kaikki nuo matelevaiskasvit, jotka Buvat oli verekseltään yllättänyt jotakin kylmäveristen lajia matkimassa.
Lopulta kaareutui päälle holvi, joka oli alustana uhkealle hydralle,[5]
kokoelman parhaalle piirteelle. Buvatin onnellisena keksintönä oli
ollut antaa sen seitsemälle päälle julmuuden tehostukseksi emaljisilmät
ja tulipunaisesta verasta leikatut kielet. Tuloksena olikin, että
Buvat itsekin laitelman täydellisesti valmistuttua vain jonkun verran
empien lähestyi kauhuluolaa eikä ensi aikoina olisi mistään hinnasta
pistäytynyt yöllä yksinään pengermälle.KOLMAS LUKU
Naimatarjous
Buvatin babelilaista rakentelua kesti kaksitoista kuukautta. Sillaikaa Bathilde siirtyi viidennestätoista kuudenteentoista ikävuoteensa, — sorea nuori tyttö varttui hurmaavaksi naiseksi.
Siinä vaiheessa häneen iski silmänsä naapuri, Bonifacc Denis, ja taivutti puolelleen äitinsä, joka ei kyennytkään mitään häneltä kieltämään. Tosin rouva ensin hankki alustavia tietoja hyvästä lähteestä, nimittäin Pagevin-kadulta, ennenkuin alkoi naapuruuteen vedoten poikkeilla Buvatin ja hänen suojattinsa luo, kunnes pyysi heitä kumpaakin tulemaan sunnuntai-illoiksi hänen kotiinsa. Kutsu lausuttiin niin sydämellisesti, ettei siitä käynyt kieltäytyminen, vaikka Bathilde olikin vastahakoinen luopumaan yksinäisyytensä rauhasta.
Buvat puolestaan oli ihastuksissaan siitä, että Bathildelle tarjoutui sellaista ajankuluketta. Ja tietäessään rouva Denisillä olevan kaksi tytärtä hän kenties sisimmässään — sen isällisen ylpeyden houkuttamana, josta parhaatkaan sielut eivät ole vapaita — ei pahoitellut sitä edukseen esiintymistä, joka hänen suojatilleen täytyisi myöntää Émilie- ja Athenais-neitien rinnalla.
Asiat eivät kuitenkaan sujuneet ihan sillä tavalla kuin kelpo virkailija oli aivoituksissaan kehitellyt. Bathilde huomasi ensi silmäyksellä, millaisen väen kanssa hän oli tekemisissä, ja oivalsi kilpailijattariensa keskinkertaisuuden. Kun siis otettiin puheeksi piirustaminen ja hänet pantiin ihailemaan kipsimallien mukaan patusteltuja muotokuvia, ei hänellä muka ollut kotonaan mitään näyttämisen arvoista, vaikka Buvat hyvin tiesi, että hänellä oli kartonkiensa joukossa parhaillaan Jesus-lapsen ja Johannes Kastajan päät erinomaisesti kuvattuina.
Eikä siinä kaikki! Kun häntä pyydettiin laulamaan Denis-neitien ohjelmaesitysten jälkeen, valitsi hän yksinkertaisen pikku romanssin, jonka kahdesta säkeistöstä suoriutui viidessä minuutissa; Buvat oli odottanut sitä suurta aariaa, jota kesti laulaa kolme neljännestuntia. Kunnon porvarin suureksi ihmeeksi tämä käyttäytyminen tuntui merkillisesti tekevän rouva Denisin yhä ystävällisemmäksi nuorta tyttöä kohtaan, sillä rouva oli ennakolta kuullut Bathilden lahjoja paljon kiiteltävän ja äidillisestä luottavaisuudestaan huolimatta tuntenut jonkunlaista levottomuutta tyttöjen taiteellisen kilpailun tuloksesta.
Kelpo rouva siis kohteli Bathildea erittäin herttaisesti ja sitten hänen lähdettyään vakuutteli piirissään, että siinä oli perin lahjakas ja kaino neitonen, jota ei ollut lainkaan liiaksi ylistelty. Muuan liikkeensä lopettanut rihkamakauppiaan leski kyllä pyrki huomauttamaan oppilaan omituisesta suhteesta opettajaan, mutta rouva Denis vaiensi tämän pahan kielen, sanoen tuntevansa asian perinjuurin ja tietävänsä, että hänen naapuriensa elämässä ei ollut pienintäkään heidän kunniallisuudelleen halventavaa seikkaa. Todistaja teki itsensä syypääksi pikku valheeseen, väittäessään tietojaan niin täydellisiksi, mutta varmaankin Jumala antoi sen hänelle anteeksi hyvän tarkoituksen takia.
Boniface taasen oli aivan tyhjänpäiväinen nuorukainen kaikessa muussa paitsi hevosilla olemisessa ja pyöränä kieppumisessa. Hän oli sen vuoksi iltaseurassa esiintynyt niin tuiki tollikkona, että Bathilde ei ollut ottanut häntä edes huomatakseen, kun ei voinut antaa tuollaiselle oliolle mitään merkitystä.
Mutta toisin Boniface. Poika-parka oli Bathildea etäältä katsellessaan ollut vain rakastunut, mutta lähelle päästessään hän aivan hullaantui. Siitä tunteen kiihtymisestä johtui, että hän ei enää lainkaan poistunut ikkunastaan, joten Bathilden täytyi varsin luonnollisesti pitää omansa suljettuna, — sillä muistetaanhan, että nuorellaherralla oli silloin se kamari, johon myöhemmin chevalier d'Harmentaïï muutti asumaan.
Tämä Bathilden käyttäytyminen, jossa ei voinut havaita muuta kuin äärimmäistä kainoutta, tietysti vain lisäsi naapurin hullaannusta. Hän ahdisteli äitiään niin kiihkeästi, että tämä Pagevin-kadun tiedusteluretken jatkoksi kävi; kuulustelemassa Rue des Ortiesin varrelta. Kyselemällä ikäkululta ovenvartijattarelta, joka oli tullut melkein sokeaksi ja hyvin huonokuuloiseksi, hän sai tietää yhtä ja toista meidän kertomastamme murhenäytelmästä, jossa Buvat oli esittänyt niin kaunista osaa. Kelpo eukko oli unohtanut päähenkilöiden nimet; hän muisti ainoastaan, että isä oli Espanjassa kaatunut komea upseeri ja äiti viehättävä nuori nainen, joka oli menehtynyt suruun ja puutteeseen. Hänen mieleensä oli tämän muistelun elvykkeeksi painunut erikoisena seikkana, että samana vuonna oli hänen miehensäkin saatettu hautaan.
Myöskin Boniface teki tiedustuksia. Asianajaja Joullu oli Buvatin notaarin Ladureaun ystäviä ja tiesi kertoa, että jo kymmenen vuoden ajalta oli Bathilden nimeen talletettu viisisataa livreä vuodessa, ja korkoa kasvaessaan oli niistä eristä jo kertynyt seitsemän- tai kahdeksantuhatta markkaa. Sellainen pääoma oli tosin varsin vähäinen Bonifacelle, jolla äitinsä ilmoituksen mukaan oli kolmentuhannen livren vuosikorot odotettavana; mutta sekin rahtunen toki osoitti, että joskin Bathilde oli kaukana varallisuudesta, hän ei silti kituutellut köyhyydessä.
Niinpä rouva Denis kuukauden kuluttua, joll'aikaa Bathilde vielä kahdesti saapui hänen iltaseuraansa, päätti lopullisesti esittää poikansa asian, nähdessään Bonifacen kiihkon yhä vain yltyvän ja neitosen edelleenkin ansaitsevan hänen ensi esiintymisensä herättämää arvonantoa. Eräänä ehtoopäivänä siis, Buvatin palatessa tavalliseen aikaan toimistostaan, rouva Denis odotteli häntä ovella ja hänen aikoessaan mennä asuntoonsa ilmaisi hänelle kädenviittauksella ja silmäniskulla, että hänellä oli jotakin puheltavaa.
Kirjastovirkailija ymmärsi kutsun, otti kohteliaasti hatun käteensä ja seurasi rouvaa, joka johti hänet etäisimpään kamariinsa, sulki oven, heidän saadakseen olla aivan rauhassa, pyysi Buvatia istumaan ja sitten majesteettisesti pyysi häneltä Bathildea miniäkseen.
Buvat tuijotti hölmistyneenä. Bathilden naimisiinmeno ei ollut milloinkaan tullut hänen mieleensä. Elämä ilman Bathildea tuntui hänestä sitten niin mahdottomalta, että hän vaaleni ajatellessaan tytön voivan jättää hänet.
Rouva oli kyllin teräväkatseinen havaitakseen, kuinka oudosti hänen pyyntönsä oli vaikuttanut kirjastovirkailijan hermostoon. Eikä hän edes tahtonut jättää puhuteltavaansa siihen uskoon, että näin tärkeä seikka oli jäänyt huomaamatta; hän tarjosi Buvatin käytettäväksi hajusuolapullonsa, jota aina piti uuninkamanalla kaikkien nähtävissä saadakseen tilaisuuden huomautella pari kolme kertaa viikossa, että hänellä oli erittäin herkät hermot.
Päästään pyörälle joutunut kirjastovirkailija ei älynnyt! pelkästään hengittää näitä suoloja soveliaan välimatkani päästä, vaan avasi tulpan ja painoi pullon sieraimilleen. Elvykkeen teho oli joutuisa: hän tempausi tuoliltaan kuin Habakukin enkeli olisi kohottanut häntä tukasta; kasvojen valjuus sävähti tulipunaiseksi, hän aivasteli niin että oli kallo haljeta, ja vasta jonkun aikaa toivuttauduttuaan hän vähitellen pääsi takaisin siihen tilaan, jossa oli ollut ehdotuksen kuullessaan.
Tällöin hän vastasi käsittävänsä, mitä kunniaa tämä tarjous tuotti hänen suojatilleen, mutta rouva Denishän kaiketi tiesi, että hän oli Bathildelle vain holhooja, jossa ominaisuudessa hänen täytyi kertoa asiasta ensin tytölle, samalla kun hänen velvollisuutenaan oli jättää täydesti hänen vapaudekseen suostuminen tai kieltäytyminen. Rouva Denis piti tätä kantaa hyvin oikeana ja saattoi häntä katuovelle, pyytäen Buvatia uskomaan hänet nöyrimmäksi palvelijakseen vastausta odoteltaessa.
Buvat nousi huoneistoonsa ja tapasi Bathilden kovin levottomana: olihan hän pöytäkellon mukaan viivästynyt puoli tuntia, jollaista ei ollut kertaakaan sattunut kymmenen vuoden aikana. Neidon levottomuus lisääntyi hänen pannessaan merkille kelpo miehen alakuloisuuden ja mietiskeleväisyyden. Hän tahtoi suoraa päätä tietää, mistä ystäväinen oli noin apeana. Buvat ei ollut ehtinyt valmistautua ja pyrki siirtämään selittelynsä esitettäväksi päivällisen jälkeen, mutta Bathilde ilmoitti, että hän ei voinut istuutuakaan pöytään ennenkuin tiesi, mitä oli tapahtunut. Ahdistetun ei siis auttanut muu kuin seisovalta jalalta ja aivan äkkipäätä esittää suojatilleen rouva Denisin tarjous. Bathilde ensin punastui niinkuin jokainen nuori tyttö naimisiinmenostaan puhuttaessa. Sitten hän otti Buvatin kädet omiinsa — kunnon miehen oli täytynyt istahtaa pelosta, että sääret pettäisivät — ja katsoi häntä suoraan silmiin, huulet siinä herttaisessa hymyssä, joka oli kirjoitusmestarin päiväpaisteena.
"Oletko siis saanut kyliäsi tyttö-rukastasi, isäseni", hän sanoi, "koska tahdot hänestä päästä?"
"Minäkö, minäkö tahtoisin sellaista!" huudahti Buvat. "Minähän olen ihan kuoleman oma sinun jättäessäsi minut!"
"No, miksi sitten, isäseni, tulet minulle puhumaan naimisiinmenosta?" virkkoi Bathilde.
"No, koska... koska... pitäähän sinun aikanaan saada oma koti, ja kenties et myöhemmin saisi niin hyvää tilaisuutta, vaikkakin minun pikku Bathildeni ansaitsee jonkun paremmankin kuin herra Bonifacen, Jumalan kiitos!"
"Ei, isäseni", väitti Bathilde, "ei, paremman arvoinen en ole; mutta..."
"Mitä mutta?"
"Mutta... minä en milloinkaan mene naimisiin!"
"Mitä!" ihmetteli Buvat; "ettäkö et milloinkaan mene nimisiin!"
"Miksi menisin?" sanoi Bathilde. "Emmekö ole onnellisia niinkuin olemme?"
"Onnellisia me todella olemme! Puusapeli!" huudahti Buvat; "toden totta me olemme!"
Puusapeli oli Buvatin rehti voimasana suurina hetkinä ja ilmaisi kelpo miehen rauhanrakkautta.
"No niin", jatkoi Bathilde enkelimäisesti myhäillen, "jos kerran olemme onnellisia, niin jääkäämme oloillemme. Ei sovi kiusata Jumalaa, tiedäthän, isäseni."
"Kuuleppas, syleile minua, lapseni!" riemuitsi Buvat. "Ah, on kuin olisit Montmartren kukkulan nostanut vatsani päältä!"
"Sinä et siis halua tätä avioliittoa?" kysyi Bathilde painaen huulensa kelpo miehen otsalle.
"Minäkö haluaisin sitä!" sanoi Buvat. "Minäkö haluaisin nähdä sinun menevän tuolle pikku jolpille, riivatulle vekaralle, joka sai sormeni syyhymään, vaikken tiennyt miksi! Nyt sen tiedän!"
"Jos et halua sitä avioliittoa, niin miksi puhuitkaan siitä?"
"Koska hyvin tiedät, että minä en ole isäsi", selitti Buvat; "koska tiedät, että minulla ei ole mitään oikeutta, — että olet vapaa."
"Olenko todellakin vapaa?" sanoi Bathilde nauraen. "Vapaa kuin ilma."
"No, jos olen vapaa, niin kieltäydyn."
"Hitto, sinä kieltäydyt", tuumi Buvat, "ja minä olen siitä kyllä hyvin tyytyväinen; mutta kuinka selitän asian rouva Denisille?"
"Kuinkako? Sano hänelle, että olen liian nuori, etten tahdo mennä naimisiin, että tahdon ainiaan pysyä sinun luonasi."
"Käydään syömään", päätti Buvat; "kenties keittoa maistellessani saan jonkin hyvän aatoksen. Kummallista, että ruokahaluni palasi yhtäkkiä. Vastikään kuristeli niin vatsaani, että olisin luullut mahdottomaksi nielaista pisaraakaan vettä. Nyt minä olisin valmis särpimään Seinen."
Buvat söi kuin ahmatti ja joi kuin sveitsiläishuovi. Tällä terveyssääntöjensä polkemisella hän ei silti saanut mitään sievää mieleenjuohtumaa, joten hänen täytyi vain kaunistelemattomasti ilmoittaa rouva Denisille, että Bathilde katsoi suureksi kunniaksi hänen esityksensä, mutta ei tahtonut mennä naimisiin.
Odottamaton vastaus oli rouvalle kovin murjova. Hän ei olisi ikinä aavistanut, että Bathilden asemassa oleva köyhä orpotyttö voisi torjua näin loistavan naimaliiton. Niin ollen hän vastaanotti kieltäytymisen hyvin nuivasti ja vastasi, että jokaisella oli henkilöllinen vapautensa; jos mademoiselle Bathilde halusi jäädä vanhaksipiiaksi, oli hänellä siihen täysi valta.
Mutta hänen mietiskellessään tätä epäystä, jota hän ei äidillisessä ylpeydessään kyennyt ymmärtämään, palasivat hänen mieleensä vanhat parjaukset, joita hän oli varemmin kuullut nuoresta neidosta ja hänen holhoojastaan, ja nyt hän oli kyllä kerkeä uskomaan, että ne olivat silkkaa totta. Mainitessaan Bonifacelle hänen kauniin naapurittarensa vastauksen hän lisäsikin lohdutukseksi, että asia oli perältäkin saanut onnellisen käänteen, koska hänen tietoonsa oli tullut seikkoja, jotka Bathilden suostuessakaan eivät olisi sallineet moisen avioliiton solmimista.
Rouva Denis ajatteli edelleen, ettei ollut hänen arvonsa mukaista pojan jäädä Bathilden huonetta vastapäätä olevaan kamariinsa noin nöyryyttävien rukkasten jälkeen. Hän laitatti kuntoon Bonifacea varten puutarhan puolella paljon tilavamman ja kauniimman asumuksen, vuokratakseen pois hänen äskeisen kamarinsa.
Viikkoa myöhemmin Boniface kostonhaluisena härnäili Mirzaa, joka pysytteli ovellaan, kun sää ei ollut sen mielestä kyllin kaunis valkoisten käpälien jaloitteluun. Hemmoittelu oli koirassa kasvattanut närkkäyttä; se syöksähti puraisemaan herra Bonifacea sisukkaasti pohkeeseen.
NELJÄS LUKU
Nuorta rakkautta
Nuorenherran entinen kamari pysyi tyhjillään kolme tai neljä kuukautta. Sitten Bathilde, joka oli tottunut näkemään sen ikkunan suljetuksi, eräänä päivänä kohottaessaan katseensa huomasi sen olevan avoinna ja tuntemattomien kasvojen tähystelevän sieltä: chevalier d'Harmental oli muuttanut taloon.
Rue du Temps-Perdun varrella ei esiintynyt moniakaan sellaisia kasvoja. Väkisinkin Bathilde tarkkaili niitä, kun hän oli sijoittunut verhojensa taakse siten, että hänen ei voitu nähdä pilkistelevän.
Sankarimme piirteissä ilmeni tosiaankin sellaista arvokkuutta ja hienoutta, joka ei voinut välttää niin sivistyneen naisen huomiota kuin Bathilde itse oli. Sitten chevalierin vaatetuskin kaikessa yksinkertaisuudessaan ilmaisi käyttäjänsä seuratottumusta, ja lopuksi hän lausui erinäisiä määräyksiä siksi kovaa, että Bathilde kuuli, ja niissä oli sitä luontevan käskeväisyyden sävyä, joka osoittaa puhujan edustavan vakinaista johtelua.
Nuori tyttö tajusi senvuoksi heti, että hänen edessään oleva mies oli joka suhteessa paljon yläpuolella edeltäjänsä, ja säätyhenkilön luonnollisella vaistolla hän empimättä tunsi tulokkaan olevan hyvää sukua.
Samana päivänä chevalier koetteli klavesiniaan. Bathilde kohotti päätänsä heti ensi soinnuista: kuulijastaan tietämättäänkin tai kenties juuri tietämättömyytensä takia chevalier antausi preludeihin ja fantasioihin erittäin etevän harrastelijan tavoin. Ne sävelet tuntuivat saavan Bathilden omankin sielun värähtelemään, ja nousten hän lähestyi ikkunaa, voidakseen nauttia täydemmin, sillä tuollainen musikaalisuus oli Rue du Temps-Perdun varrella ennenkuulumatonta. Silloin oli d'Harmental nähnyt ikkunaruudun pielessä naapurittarensa ihastuttavat pikku sormet ja saanut ne katoamaan, kääntyessään niin äkillisesti, että Bathilde selvästi oivalsi tulleensa ilmi.
Seuraavana päivänä Bathilde vuorostaan tuli ajatelleeksi, että hän oli pitkäksi aikaa laiminlyönyt soitannolliset harrastuksensa, ja istuutui klavesininsa ääreen; hän aloitti vapisevana, vaikka ei lainkaan tiennyt järkkymyksensä syytä. Mutta kun hän oli varma soittajatar, tasaantui hänen mielentilansa piankin, ja silloin hän niin loistavasti esitti Armidasta jakson, jota, chevalier ja abbé Brigaud hämmästellen kuuntelivat.
Olemme kertoneet, kuinka chevalier sitä seuraavan päivän aamuna keksi Buvatin ja täten sai tietää Bathilden nimen, jota hänen holhoojansa huusi pengermältä, saadakseen hänenkin ilokseen esittää suihkulähdettä toimimassa. Muistamme, että nuoren tytön ilmestyminen teki tarkkailijaan sitä syvemmän vaikutuksen, kun hän ei kadun ja huonekerran takia ollut laisinkaan odottanut sellaista näkyä, ja sen lumouksen vallassa hän oli vielä silloin kun kapteeni Roquefinetten saapuminen sovittuun neuvotteluun antoi uuden suunnan hänen ajatuksilleen, jotka muuten taas pian palasivat Bathildeen.
Sitä seuraavana päivänä Bathilde kevätauringon ensimmäisiä säteitä hyväkseen käyttäen istui vuorostaan ikkunassa ja näki vuorostaan chevalierin katseet kiihkeästi kohdistuneina häneen. Suunnitelma, jota hän oli käynyt toteuttamaan, painoi aatelismiehen nuorekkaisiin kasvoihin jonkunlaisen alakuloisen totisuuden leiman; mutta alakuloisuus ja nuoruus soveltuvat niin huonosti yhteen, että neito pani merkille tämän harvinaisuuden. Tällä nuorella miehellä oli siis surua, koska hän oli alakuloinen. Mitähän vastuksia hänellä saattoi olla? Näin lyhyessä ajassa Bathilden ajatukset siis olivat aivan luonnollisesti johtuneet askartelemaan chevälierissä.
Se ei kylläkään estänyt Bathildea sulkemasta ikkunaansa, mutta verhojensa takaa hän näki d'Harmentalin katsannon vielä synkistyvän. Silloin hän vaistomaisesti käsitti tuottaneensa mielipahaa tuolle komealle nuorelle miehelle, ja syytä tietämättä hän istuutui klavesinin ääreen — varmaankin hänestä tuntui musiikki parhaalta viihdykkeeltä sydänsuruihin.
Illalla taas d'Harmental soitti ja Bathilde kaikella antaumuksella kuunteli sävelten kieltä, joka yössä haastoi rakkaudesta. Nähdessään neidon varjon kuvastuvan kaihtimeen chevalier alkoi arvella saavansa lähetetyksi omia vaikutelmiaan kadun toiselle puolelle, mutta hänen kovaksi onnekseen kolmannen kerroksen vuokralainen keskeytti parhaaseen kohtaan konsertin. Pääasia oli sentään saavutettu: nuorten kesken oli nyt kosketuskohta olemassa, ja he jo keskustelivat tällä sydämen kielellä, jonka teho on kovin vaarallinen. Kaiken yötä Bathilde näki unta tästä soitosta ja hieman soittajastakin. Niinpä hän seuraavana aamuna tunsi jotakin outoa ja tuntematonta liikkuvan sielussaan, ja niin kovasti kuin ikkuna vetikin häntä puoleensa, piti hän sen tunnollisesti ummistettuna. Tuloksena oli se chevalierin pahantuulisuus, jonka vallassa hän joutui vieraskäynnilleen rouva Denisin luo.
Siellä hän kuuli suuren uutisen — että Bathilde ei ollut Buvatin tytär eikä vaimo tai muukaan likeinen omainen. Ilostuneena palatessaan kamariinsa hän näki naapurittarensa ikkunan olevan avoinna ja Bonifacen hyväätarkoittavasta varoituksesta huolimatta ryhtyi heti solmimaan välejä Mirzan kanssa, käyttäen lahjuksina sokerimuruja. Bathilden äkillinen saapuminen keskeytti lähentelyn; itsekkäässä hienotuntoisuudessaan chevalier sulki ikkunansa, mutta sitä ennen olivat nuoret vaihtaneet keskenään tervehdyksen. Näin ei Bathilde ollut vielä suvainnut tervehtiä ainoatakaan miestä; olihan hän kyllä tuolloin tällöin tavannut joitakuita Buvatin tuttavia, mutta ensi kertaa hän tervehtiessään punastui.
Seuraavana päivänä Bathilde näki chevalierin avaavan ikkunansa ja jostakin selittämättömästä syystä naulaavan ulkoseinään tummanpunaisen nauharuusukkeen. Ennen kaikkea pisti hänen silmäänsä chevalierin kasvojen tavaton kiihtymys. Nauharuusukehan olikin merkinanto, jota käyttäessään chevalier kenties eteni ensimmäisen askeleensa mestauslavaa kohti. Puoli tuntia myöhemmin ilmestyi chevalierin takana näkyviin Bathildelle tuntematon mies, jonka esiintymisessä ei ollut mitään puoleensavetävää, ja hieman rauhattomana neito huomasi, että chevalier pitkämiekkaisen henkilön tultua kiireesti sulki ikkunansa.
Niinkuin saattaa arvata, chevalierilla oli pitkällinen neuvottelu kapteenin kanssa, kun oli järjestettävä kaikki illalla toimeenpantavan yrityksen valmistukset. Naapurin ikkuna pysyi suljettuna niin kauan, että Bathilde arveli hänen lähteneen kaupungille ja katsoi voivansa haitattomasti avata omansa.
Mutta naapuri näytti vain odottaneen tätä tilaisuutta asettuakseen yhteyteen hänen kanssaan, sillä samassa avautui hänenkin ikkunansa. Bathilde olisi joutunut kovin hämilleen tästä yhteensattumasta, mutta onneksi hän oli silloin siinä osassa huonetta, jonne chevalierin katse ei voinut tunkeutua. Hän päätti jäädä sinne siksi aikaa kun olosuhteet pysyivät tällaisina ja asettui lähelle toista ikkunaa, joka oli suljettu.
Mutta Mirza, joka ei tuntenut lainkaan samaa arastelua kuin emäntänsä, oli tuskin huomannut chevalierin, kun jo juoksi ikkunaan ja iloisesti kohoten takajaloilleen nojasi etukäpälät ikkunanlautaan. Se veikistely sai tietysti palkinnokseen ensimmäisen, toisen ja kolmannen sokeripalan; mutta Bathilden suureksi hämmästykseksi kolmas pala oli kääritty paperilappuun.
Se paperilappu teki Bathilden levottomammaksi kuin Mirzan, joka jo tunsi tämän leikin munavaahto-konvehdeista ja omenasokeri-nekuista, niin että se käpäliensä avulla tuotapikaa vapautti kääreestä sokeripalan ja jälkimmäisestä piittaamatta pisti suihinsa sisällön, sitten juosten ikkunaan. Mutta chevalieria ei enää näkynytkään; Mirzan näppäryyteen luottaen hän oli sulkeutunut kamariinsa.
Bathildea kiusasi neuvottomuus. Hän oli ensi silmäyksellä havainnut, että lappuun oli kirjoitettu joitakuita rivejä. Mutta niin suuri ystävyys kuin naapurissa äkkiä olikin herännyt Mirzaa kohtaan, oli toki ilmeistä, että hän ei kirjoittanut koiralle, vaan sen valtiattarelle.
Mutta miten menetellä kirjeen suhteen? Ottaa se lattialta ja repiä siekaleiksi oli tosin ylvästä ja arvokasta, mutta olihan myös juuri ja juuri mahdollista, että kääreeksi käytetty paperi oli saanut kirjoituksensa jo kauan sitten, ja siinä tapauksessa moinen ankaruus joutui naurettavaksi, samalla kun se ilmaisi olleen ajatuksena, että tämä oli kirje, ja ellei se sitä ollut, oli tuollainen ajatus kummallinen.
Neito jätti niin ollen sikseen koko asian. Nuori mies ei voinut uskoa hänen olevan kotona, koska hän ei ollut laisinkaan näyttäytynyt. Hän ei siis voinut tehdä mitään päätelmää kirjeen käsittelystä, ja Bathilde jatkoi työtänsä tai oikeammin mietiskelyään ikkunaverhojensa kätkössä niinkuin toinenkin luultavasti lymysi omalla puolellaan.
Kului suunnilleen tunti, ja on tunnustettava, että Bathilden katseet olivat olleet enimmän osan siitä ajasta kirjeeseen tähdättyinä. Sitten Nanette astui sisään, ja paikaltaan hievahtamatta Bathilde pyysi häntä sulkemaan ikkunan. Nanette totteli, mutta palatessaan hän huomasi paperilapun lattialla.
"Mikä tämä on?" kysyi kelpo vaimo kumartuen ottamaan sitä.
"Ei mikään", vastasi neito hätäisesti, unohtaen että Nanette ei osannut lukea; "jokin taskustani pudonnut..." Sitten hän tovin kuluttua ja ilmeisesti ponnistautuen lisäsi: "Heitä tuleen."
"Mutta jos se olisi sentään tärkeäkin lappu", huomautti Nanette. "Katsokaa ainakin, neiti." Hän ojensi paperin avoimena Bathildelle.
Kiusaus oli liian suuri kestettäväksi. Bathilde vilkaisi paperiin, tekeytyen mahdollisimman välinpitämättömäksi, ja luki:
"Teitä sanotaan orvoksi, eikä minullakaan ole vanhempia; olemme siis veli ja sisar Jumalan edessä. Tänä iltana minä antaudun suureen vaaraan, mutta toivoakseni suoriutuisin siitä eheänä ja turvallisesti, jos Bathilde-sisareni tahtoisi rukoilla Raoul-veljensä puolesta."
"Olit oikeassa", sanoi Bathilde järkkyneellä äänellä ja ottaen kirjeen Nanettelta, "tämä paperi on tärkeämpi kuin luulin."
Hän pisti d'Harmentalin kirjelapun esiliinansa taskuun. Nanette oli pistäytynyt huoneeseen ilman erityistä aihetta, kuten hän käväisi parikymmentä kertaa päivässä, ja poistui taas muutaman minuutin kuluttua, jättäen Bathilden yksikseen.
Neito oli vain pikimmältään silmännyt kirjelmää ja jäänyt siitä kuin huumaantuneeksi. Heti Nanetten mentyä hän avasi sen uudestaan ja luki toiseen kertaan.
Olisi ollut mahdotonta ilmaista suppeammin enempää; vaikka d'Harmental olisi käyttänyt kokonaisen päivän sommitellakseen jokaista sanaansa, jotka hän oli kyhännyt äkillisen innoituksen valtaamana, ei hän olisi kyennyt sitä sovittelemaan tehoisammaksi. Hän sai ensinnäkin todennetuksi olosuhteiden yhtäläisyyden, josta orvon neidon täytyi päättää naapurillaankin olevan jonkunlaista yhteiskunnallista ylemmyyttä. Hän kiinnostutti Bathildea kohtaloonsa, jota uhkasi arveluttava käänne, ja sen vaaran täytyi tuntua neidosta sitäkin suuremmalta, kun sen laatu oli hänelle tietymätön. Ja sanojen veli ja sisar sievä sujauttaminen loppuun ja yksinkertaisen esirukouksen pyytäminen tältä sisarelta veljen osalle sulkivat pois näistä ensimmäisistä väleistä kaiken rakkaussuhteen ajatuksen.
Jos Bathilde olisi juuri tällä hetkellä tullut d'Harmentalia vastaan, ei hän olisikaan hämmentynyt ja punastunut kuin nuori tyttö, joka on saanut ensimmäisen lemmenkirjeensä, vaan hän olisi ojentanut kätensä ja hymyillen lausunut hänelle: "Olkaa huoletta, kyllä minä rukoilen puolestanne."
Mutta paljon vaarallisempana kuin mitkään lausumat oli Bathilden mieleen jäänyt naapurin edessä oleva turman mahdollisuus. Jonkunlainen aavistus oli hänet vallannut jo silloin kun oli huomannut nuoren miehen niin muuttunein ilmein naulaavan ikkunansa pieleen tuon tummanpunaisen nauharuusukkeen, jonka hän oli siepannut pois heti vanhemman miehen tultua, ja hän oli nyt jotensakin varma siitä, että se vaara liittyi tähän uuteen henkilöön, jota hän ei ollut ennen nähnyt. Mutta millä tavoin se vaara liittyi häneen, ja millainen vaara?
Sitä hänen oli mahdoton arvata. Hän ajatteli kyllä kaksintaistelua, mutta tuollaiselta näyttävästä miehestä ei kaiketikaan kaksintaistelu kuulunut niihin vaaroihin, joiden takia anotaan naisen esirukousta. Mainittu hetki ei sitäpaitsi ollut yleensä kaksintaisteluihin käytetty. Bathilde vaipui otaksumiin, mutta samalla hän ajatteli chevalieria, yhä chevalieria, yksinomaan chevalieria, ja jos tämä oli laskelmoinut näin, täytyy sanoa, että Bathilde-rukka oli aivan toivottomasti sortunut ansaan.
Neito ei päivän mittaan enää nähnyt Raoulia; joko strategisena temppuna tai muualla toimimisen takia hänen ikkunansa pysyi itsepintaisesti ummistettuna. Niinpä Buvat saapuessaan tapansa mukaan kymmenen minuuttia yli neljän tapasikin suojattinsa niin mietteliäänä, että hän, joka ei suinkaan ollut tuollaisessa seikassa teräväkatseinen, pariin kolmeen kertaan kysyi, mikä häntä vaivasi. Tällöin Bathilde aina vastasi tuollaisella hymyllä, joka unohdutti Buvatin vain katselemaan häntä, ja siten neito tiedustusten uusiintuessakin säilytti mietiskelynsä ja salaisuutensa.
Päivällisen jälkeen saapui herra de Chaulieun[6] lakeija pyytämään
Buvatia iltapuhteeksi hänen herransa luokse, jolla oli tukku runojensa
käsikirjoituksia laitettavina kuntoon. Abbé de Chaulieu oli Buvatin
parhaita työnantajia ja tuli usein hänen luokseen itsekin, sillä
hän oli suuresti kiintynyt Bathildeen. Runoilijamestari oli melkein
kokonaan menettänyt näkönsä, mutta kykeni sentään vielä erottamaan ja
arvostamaan sieviä kasvoja, jotka hän tosin näki ainoastaan pilven
läpi. Kahdeksankymmenvuotiaassa kohteliaisuudessaan abbé olikin
huomauttanut Bathildelle, että hän lohdukseen sai siten nähdä enkeleitä.Kirjastovirkailija ei mitenkään olisi jättäytynyt pois siitä kohtauksesta, ja Bathilde kiitti sydämensä sopukassa kunnon vanhusta siitä, että täten sai yksinäisyyttä iltakaudeksi; hän tiesi, että kasvatusisä tavallisesti viipyi herra de Chaulieun luona varsin kauan ja toivoi näin käyvän nytkin. Buvat-parka ei lähtiessään aavistanut, että kotona ensi kertaa oltiin hyvillään hänen poissaolostaan.
Buvat oli katukäyskentelijä kuten kaikkikin Pariisin porvarit lienevät. Palais-Royalin edustan päästä toiseen hänt tirkisteli myymäläriviä, tuhannennen kerran seisahtuen esineiden eteen, jotka herättivät hänen ihailuaan. Tältä käytävältä edetessään hän kuuli laulua ja näki ryhmänä miehiä ja naisia; hän sekaantui joukkoon ja kuunteli esityksiä. Rahankeräyksen alkaessa hän poistui; hän ei ollut kovasydäminen eikä tahallisesti evännyt arvoisalta soittoniekalta palkkiota, johon tällä oli oikeus, mutta hänellä oli vanhastaan tapana — ja käytännössä oivalliseksi ilmenneenä — lähteä aina liikkeelle rahattomana, taatusti voittaakseen kaikenlaatuiset kulutuskiusaukset. Tänä iltana hän olisi hyvin mielellään tipauttanut katulaulajan puulautaselle pikku kolikon, mutta kun hänellä ei ollut sellaistakaan taskussaan, oli hänen pakko siirtyä edelleen.
Hän asteli siis, kuten olemme nähneet, Deux Sergentsin puomia kohti, meni Rue du Coqia pitkin ja Pont-Neufin ylitse, sitten seuraten Contin laiturikatua takaisinpäin Mazarine-kadulle asti, jonka varrella abbé de Chaulieu asui.
Runoilijavanhus oli kahden vuoden aikana johtunut pitämään arvossa kirjastovirkailijan hyviä puolia ja vastaanotti hänet tavalliseen tapaansa, nimittäin hartaalla suostuttelulla toimittaen kursailevan Buvatin istumaan viereensä pöydän ääreen, jolle oli kasattu paljon papereita. Buvat tosin istuutui aluksi niin tuolin reunalle ja piti polvitaipeensa niin jäykkinä, että oli vaikea havaita, oliko hän seisoallaan vai istuallaan, mutta siitä hän vähin erin painui tuoliinsa, pisti keppinsä säärten väliin, ja laski hattunsa lattialle ja omaksui lopulta jotensakin normaalin asennon.
Tänä iltana ei ollutkaan esillä mikään pikku istunto. Pöydällä oli kolme-, neljäkymmentä eri runosepitelmää — melkein puolen niteen verran —järjesteltävinä. Abbé aloitti mainitsemalla otsakkeet perätysten ja järjestyksessä, ja sitä mukaa Buvat merkitsi niihin numerot. Toinen tehtävä johtui siitä, että kelpo vanhus ei enää pystynyt itse kirjoittamaan, vaan käytti pikku lakeijaansa toimimaan sihteerinä hänen sanellessaan, ja nyt piti tarkistaa kuntoon kappaleen poljennollinen rakenne ja oikeinkirjoitus. Buvat korjasi viat tunnollisesti abbén lausuillessa säkeitään ulkomuistista. Sehän ei ollut tälle ikävää puuhaa, ja kun Buvatilla taasen ei ollut ikävystymisen oikeutta, löi kello yhtäkkiä yksitoista silloin kun kumpainenkin luuli, että se oli tuskin vielä yhdeksää.
Oli juuri päästy viimeiseen sepitelmään. Buvat ponnahti jaloilleen ihan säikähtyneenä, kun hänen oli pakko taivaltaa kotiin noin myöhäisellä hetkellä; sellaista viivästystä ei hänelle ollut koskaan ennen sattunut. Hän kiersi käsikirjoitukset lieriöksi, sitoi sen vaaleanpunaisella nauhalla, joka luultavasti tuli neiti Delaunayn vyötäisiltä, pisti sen taskuunsa, otti keppinsä, sieppasi hattunsa ja läksi abbén luota, mahdollisuuden mukaan lyhentäen hyvästelyään. Kaiken lisäksi ei ollut vähäisintäkään kuutamoa, ja taivas oli pilvessä. Kirjastovirkailija pahoitteli nyt kovin, että hänellä ei ollut edes kahta souta taskussaan, päästäkseen oikaisemaan lautalla, joka välitti liikennettä nykyisen Pont des Arts-sillan paikalla, — siitähän seikasta olemme jo selittäneet hänen järjestelmänsä. Niin ollen hänen täytyi kiertää Contin laiturikadun, Pont-Neufin, Rue du Coqin ja Saint-Honoré-kadun kautta kuten oli tullutkin.
Siihen asti oli kaikki mennyt hyvin, hänen joutumattaan mihinkään todelliseen vaaraan: Henrik IV:n ratsastajapatsas vain tuotti pahan säikähdyksen, kun Buvat ei ollut muistanut sen kohoavan vastaan Pont-Neufilla, ja viisikymmentä askelta edempänä Samaritainen pumppuhuoneen tornikello äkillisesti kajauttaessaan puoli kahdentoista lyönnin värähdytti myöhästelijä-rukkaa aavistamattomuudellaan kiireestä kantapäähän. Mutta matkan ehtiessä Rue des Bons-Enfantsille asema muuttui toiseksi.
Rauhoittavaa ei ensiksikään ollut katsella tätä soukkaa ja pitkää katua ainoastaan kahden lyhdyn vipajavassa valossa. Lisäksi se oli tänä iltana saanut Buvatin säikkyneissä silmissä aivan erikoisen hahmon. Vaeltajamme ei todella tiennyt, oliko hän valveilla vai unessa, oliko joutunut haaveen valtaan vai saanut eteensä jonkinlaisen loihditun ilmestyksen. Kaikki tuntui siellä saaneen eloa. Töykkäritolpat kohoutuivat hänen mennessään ohitse, kaikki porttikomerot supattivat, miehiä hiipaili varjoina puolelta toiselle. Numero 24:n kohdalla hän viimein, kuten olemme kertoneet, äkkiä seisahtui vastapäätä chevalieria ja kapteenia.
Silloin d'Harmental hänet tuntiessaan varjeli hänet Roquefinetten ensi liikkeeltä ja kehoitti häntä jatkamaan matkaansa mahdollisimman joutuisasti. Buvat ei tarvinnut toista käskyä, hän lähti puolittain juosten, pääsi Place des Victoires-aukiolle, Rue du Mailille, Montmartre-kadulle ja lopuksi Rue du Temps-Perdun numero 4:ään, perilläkään vielä tuntematta olevansa turvassa ennenkuin oli nähnyt oven tulevan lukituksi takanaan.
Hän pysähtyi pohjakerroksessa tuokioksi hengähtämään, sytyttäessään kierteisen kynttilänpätkänsä porraskäytävän yölampusta. Sitten hän alkoi nousta portaita, mutta tunsi tällöin säärissään seikkailunsa jälkivaikutuksen, sillä ne hetkuivat siinä määrin, että hän vaivoin pääsi yläsillakkeelle.
Yksin jäätyään oli Bathilde illan kuluessa käynyt yhä levottomammaksi. Kello seitsemään asti hän oli nähnyt naapurinsa kamarista valoa; mutta sitten kun se oli sammunut, pysyi ikkuna pimeänä tunnin toisensa jälkeen. Aika oli tällöin jakautunut Bathildella kahteen harrastukseen: vuoroin hän seisoi ikkunassaan odotellen naapurin paluuta, vuoroin polvistui ristiinnaulitun eteen kuten säännöllisissä iltarukouksissaan.
Siten hän oli kuullut kellon lyövän yhdeksän ja kymmenen, yksitoista ja puoli kaksitoista, sillaikaa kun vähitellen vaimenivat kaikki nuo muut kadun äänet, jotka lopulta sulautuvat nukkuvan kaupungin hengitykseltä kuulostavaksi epämääräiseksi ja kumeaksi kohuksi. Mitään merkkiä hän ei saanut siitä, että se, joka oli esittäytynyt hänen veljekseen, oli sortunut vaaraansa tai välttänyt sen.
Hän piti siis pimeätä kamarissaan, jotta hänen valvomistaan ei huomattaisi, kenties jo kymmenennen kerran polvillaan ristiinnaulitun edessä, kun ovi avautui ja kynttilänsä valossa näyttäytyi Buvat niin vaaleana ja pelokkaana, että neito heti huomasi hänelle sattuneen jotakin. Itse ollen yhä pahemmassa pelossa toisen henkilön kohtalosta hän syöksähti tulijaa vastaan ja kysyi, mikä häntä vaivasi. Mutta kirjastovirkailijaa ei ollut helppo saada puhumaan siinä tilassaan; järkkymys oli vallannut sielunkin, ja kieli kangerteli niinkuin raajat tutisivat.
Vaivuttuaan isoon lepotuoliinsa, nenäliinalla pyyhittyään hiestynyttä otsaansa, hätkähtäen ja puolittain kohoutuen käännyttyään pari kolme kertaa oveen päin nähdäkseen, eivätkö Rue des Bons-Enfantsin kamalat miehet hätyyttäneet häntä kotiin asti, hän kuitenkin alkoi sopertaa selostusta kokemastaan. Hän kertoi, kuinka hänet oli pysähdyttänyt Rue des Bons-Enfantsilla rosvojoukko, jonka luutnantti, julmannäköinen ja kuuden jalan mittainen, aikoi surmata hänet, mutta kapteeni ehätti väliin ja pelasti hänen henkensä.
Bathilde kuunteli jännittyneesti. Ensinnäkin hän vilpittömästi rakasti kasvatusisäänsä, ja hänen tilansa ilmaisi, että hän oli todellakin pahoin pelästynyt, perusteettomasti tai aiheellisesti. Toisekseen ei mikään tänä iltana tapahtuva tuntunut hänestä voivan olla yhdentekevää. Niin omituinen kuin se ajatus olikin, johtui hänen mieleensä siis, että tuo komea nuori mies saattoi olla mukana kohtauksessa, jossa Buvat-parkakin oli joutunut esittämään osaa, ja hän tiedusti, oliko Buvat ehtinyt lähemmin katsella nuorta kapteenia, joka oli rientänyt pelastamaan hänet.
Kirjastovirkailija vastasi nähneensä hänet kasvoista kasvoihin niinkuin nyt Bathilden: se oli kaunis nuori mies kuuden- tai kahdeksankolmatta vuoden väliltä, iso hattu päässä ja väljä viitta yllä. Miehen ojentaessa kätensä häntä suojellakseen oli viitta avautunutkin, paljastaen näkyviin, että hänellä miekkansa lisäksi oli vyössään pistoolipari.
Nämä yksityispiirteet olivat liian täsmällisiä, jotta seikkailua olisi voinut päätellä kuvitelmaksi. Niin paljon mietittävää kuin neito saikin siitä, että chevalierin vaara kenties liittyi tähän tapaukseen, tuli hän silti hyvin liikutetuksi Buvatin kohtaamasta vaarasta, joka varmaan oli ollut vähäisempi, mutta toki todellinen. Tarjottuaan kasvatusisälleen sokeriviini-lasillista, jonka tämä salli itselleen suurissa tilaisuuksissa, kuitenkin nyt kieltäytyen, Bathilde huomautti levon olevan parasta lääkettä kaikkinaisiin järkkymyksiin ja muistutti, että hänen olisi pitänyt olla vuoteessaan jo kaksi tuntia sitten.
Vaikutelma oli ollut niin raju, että Buvat ei tuntenut itseään lainkaan unettavan, vieläpä piti varmana, että nukkumisesta ei tulisi juuri mitään koko yönäkään. Mutta hän oivalsi valvoessaan valvottavansa Bathildea ja sitten seuraavana päivänä näkevänsä hänet nuopeana. Ainaisessa itsekieltäymyksessään hän vastasi Bathilden olevan oikeassa ja tuntevansa, että uni virkistäisi. Hän otti kynttilänsä, suuteli neitoa otsalle ja nousi omaan kamariinsa, portailla vielä pari kertaa seisahtuen kuuntelemaan, kuuluiko mitään hiiviskelyä ympärillä.
Bathilde tarkkaili kasvatusisän askelia ja kuuli sitten oven narahtavan ja avaimen kiertyvän lukossa kahdesti. Melkein yhtä vapisevana kuin hätääntynyt kirjoitusmestari hän silloin juoksi ikkunaan, tuskaisessa odotuksessaan unohtaen kaiken muun, rukouksenkin.
Siinä hän viipyi vielä tunnin verran, mutta aikaa hän ei enää mitannut. Äkkiä häneltä pääsi ilon huudahdus. Läpi ruutujen, joita ei ollut kaihdin himmentämässä, hän oli nähnyt naapurinsa oven avautuvan, ja Raoul ilmestyi kynnykselle kynttilä kädessä.
Bathilden ihmeellinen arvaus piti paikkansa. Buvatia suojellut isohattuinen ja väljäviittainen mies oli todellakin hänen naapurinsa, koska tämä nyt juuri saapui sellaisissa pukimissa. Ja ilmeni enemmänkin. Suljettuaan ovensa melkein yhtä huolellisesti, ja varovasti kuin Buvat omansa hän heitti viitan tuolille. Viitan alta tuli näkyviin tumma ihokas ja vyöllä miekka ja kaksi pistoolia. Ei ollut enää mitään epäilemistä; kasvatusisän mainitsemat tuntomerkit uusiutuivat tarkoin.
Neidolla oli sitä parempi tilaisuus tarkasteluunsa, kun naapuri näistä pelottavista varusteistaan luopumatta asteli pari kolme kierrosta kamarissaan, käsivarret ristissä rinnalla, syviin ajatuksiin vaipuneena. Sitten hän veti pistoolit vyöstään, varmistausi sankkiruudista ja laski ne yöpöydälleen. Hän päästi auki miekkansa soljen, veti aseen puolitiehen huotrasta, työnsi sen takaisin ja sujautti päänalusensa alle. Ravistaen päätänsä, kuin häätääkseen synkät mietteet mielestään, hän lähestyi ikkunaa, avasi sen ja loi niin tiukan silmäyksen neitoon päin, että tämä unohti olevansa näkymättömissä ja kavahti taaksepäin, pudottaen kaihtimen eteensä, ikäänkuin ei häntä verhoava tummento olisi riittänyt häntä kätkemään.
Kymmenisen minuuttia hän seisoi hievahtamatta, hisahtamatta ja käsi sydämellä kuin sen sykähdyksiä vaimentamassa. Sitten hän siirsi kaihdinta hieman sivulle, mutta naapurin kaihdin oli jo laskettu verhoksi, jonka takaa kuvastui vain hänen varjonsa kiihkeästi liikkuvana edestakaisin.
VIIDES LUKU
Konsuli Duilius
Kertomiemme yöllisten tapausten jälkeisenä päivänä Orleansin herttua, joka turvallisesti päästyään Palais-Royaliin oli tavalliseen tapaansa nukkunut kaiken yötä, ilmestyi työhuoneeseensa määrähetkenään, kello yksitoista.
Suuri miehuullisuus, vaarojen halveksuminen ja kuolemasta välittämättömyys ilmenivät hänen luonteessaan ainaisena huolettomuutena. Sentähden olisi nytkin ollut mahdotonta havaita mitään muutosta hänen tavanomaisesti levollisessa ulkomuodossaan, jota ainoastaan ikävystyminen pystyi synkistämään; vieläpä hän luultavasti oli nukuttuaan jo unohtanutkin sen omituisen yrityksen, jonka uhriksi hän oli ollut joutua.
Työhuone, johon hän siis saapui, oli siitä merkillinen, että se yhtaikaa edusti valtiomiehen, tutkijan ja taiteilijan toimipaikkaa. Siten oli kyllä keskilattialla tilava ja vihreällä kankaalla päällystetty pöytä, jolle oli mustetolppojen ja kynien oheen läjätty papereita, mutta ympärillä — pulpeteilla, maalausjalustoilla, hyllyköillä — näkyi aloitettu ooppera, puolivalmis piirros, melkein täysinäinen tislausastia, ja niin edelleen. Regentillä oli merkillisen ailahteleva mielenlaatu, ja hän saattoi tuossa tuokiossa siirtyä mitä syvällisimmistä politiikan ongelmista kuvaamataiteen oikullisimpiin sommitelmiin, kemian huolellisimmista kokeista musiikin hilpeimpiin tai suruisimpiin innoituksiin. Hän ei nimittäin pelännyt mitään siinä määrin kuin ikävystymistä — vihollista, jota vastaan hän hellittämättömästi taisteli milloinkaan voittamatta sitä täydellisesti. Työnteon, tutkiskelun tai huvittelun työntämänä loitommaksi se pysytteli aina näkösällä, jos niin sopii sanoa, kuin tuollainen taivaanrannan pilvi, johon luotsi kauneimmallakin säällä suuntaa katseensa tahdottomasti tavan takaa. Sentähden regentti ei koskaan ollut tuntiakaan jouten, vaan piti aina tavattavissaan mitä vastakkaisimpia ajankulukkeita.
Astuessaan työhuoneeseensa, missä valtioneuvoston piti kokoontua vasta
kaksi tuntia myöhemmin, hän heti meni aloitetun piirroksen ääreen,
joka esitti kohtausta teoksesta "Dafnis ja Kloe";[7] hän teetti näistä
piirroksistaan kaiverruksia Audranilla, joka oli aikakauden parhaita
taitureita alallaan. Sen oli keskeyttänyt kaksi päivää sitten tuo
kuuluisa pallopeli-erä, joka oli mailan kolhaisulla toimittanut hänet
illalliselle markiisitar de Sabranin luo. Hän aikoi nyt ryhtyä siihen
jälleen, mutta oli tuskin ottanut piirustusliidun käteensä, kun hänelle
tultiin ilmoittamaan, että Madame, hänen äitinsä, oli jo kahdesti
tiedustanut, oliko hän tavattavissa.Philippe, joka kunnioitti princesse palatinea[8] hyvin suuresti, ei
ainoastaan ollut tavattavissa, vaan vastasi kiirehtivänsä Madamen luo,
jos tämä oli valmis vastaanottamaan hänet. Päivystäjäupseeri poistui
ilmoittamaan tätä, ja prinssi ryhtyi jälleen työhönsä kaikella vireessä
olevan taiteilijan innolla, kun viimeistelyä odottivatkin juuri
sellaiset kohdat, joissa hän uskoi luovansa erikoista todellisuuden
tuntua. Tovin kuluttua ovi avautui, mutta sieltä ei ilmestynytkään
päivystäjä tuomaan tietoa käynnistään, vaan Madame itse.Elisabet Charlotte, kuningas-vainajan veljen Philippe I:n puoliso, oli saapunut Ranskaan Englannin Henrietten kummallisen ja aavistamattoman kuoleman jälkeen, seuraajaksi tälle kauniille ja viehkeälle prinsessalle, joka oli vain astunut näyttämön poikki kuin valkoinen ja vaisu ilmestys. Jokaisenkin uuden tulokkaan olisi ollut vaikea kestää vertailua, saati tämän saksalaisen prinsessa-poloisen, jolla oman kuvauksensa mukaan oli pienet silmät, paksu nykerönenä, pitkät ja ohuet huulet, riippuvat posket ja leveät kasvot; sievä hän ei suinkaan ollut.
Kovaksi onnekseen ei princesse palatine edes vartalon soreudella
voinut korvata kasvojen virheitä. Hän oli tanakkatekoinen ja pyylevä,
ruho ja raajat olivat lyhyet ja kädet niin kamalat, ettei hänen oman
tunnustuksensa mukaan koko maailmassa ollut rumempia, — ne olivat
hänen epäedullisen olemuksensa ainoa piirre, johon itse kuningas
Ludvig XIV ei koskaan kyennyt totuttautumaan. Mutta kuningas ei ollut
häntä valinnut hovinsa kaunotarten lisäykseksi, vaan ulottaakseen
pyrkimyksiänsä Reinin taakse. Ludvig oli jo varannut itselleen
Espanjan kruunun perimysmahdollisuutta menemällä naimisiin infanta
Maria Teresian, kuningas Filip IV:n tyttären kanssa. Englannin taholla
hän oli noudattanut samaa näkökohtaa, naittamalla Orlansin herttuan
Filip I:n ja prinsessa Henrietten, Kaarle II:n ainoan sisaren. Nyt
järjestäessään samalle veljelleen toiseksi puolisoksi princesse
palatinen hän sai uusia mahdollisia oikeuksia Baijerissa ja
todennäköisiä Pfalzissa,[9] kun prinsessa Elisabet Charlotten veli oli
heikko terveydeltään, joten hän saattoi kuolla nuorena ja lapsettomana.Tämä arvelu oli osunut paikalleen; vaaliruhtinas oli kuollut jälkeläisettä, ja Rijswijkin kongressiin jätetyistä lausunnoista ja sen rauhanneuvotteluista nähdään, kuinka ranskalaiset valtuutetut oikean ajan tullessa osasivat ajaa Ludvigin vaatimuksia, onnistuen niitä toteuttamaan.
Niinpä Madamea ei miehensä kuoltua kohdeltukaan naimasopimuksensa mukaisesti — pakotettu menemään luostariin tai vetäytymään Montargisin vanhaan linnaan, vaikka hän oli saanut vastaansa madame de Maintenonin vihan. Ludvig XIV pysytti hänet kaikissa oikeuksissa ja arvoasemissa, jotka olivat hänelle kuuluneet Monsieurin eläessä, — siitä huolimatta, että kuningas ei ollut koskaan unohtanut sitä ylimyksellistä korvapuustia, jonka nuori Chartresin herttua häneltä sai julkisesti Versaillesissa ilmoittaessaan äidilleen olevansa menossa naimisiin mademoiselle de Bloisin kanssa. Pfalzin prinsessa saattoi tosiaan ylpeillä aateliskilpensä kahdestaneljättä sukupolvi-tunnuksesta isän ja äidin puolelta, joten hänelle esiintyi nöyryyttävän epäsäätyisenä avioliittona poikansa meneminen vihille naisen kanssa, joka kuninkaan laillistettunakin tyttärenä oli kaksipuolisen aviorikoksen hedelmä. Ensi hetkellä siis kykenemättömänä hillitsemään suuttumustaan esivanhempien muistoa kohdanneesta loukkauksesta se oli purkautunut tällaiseksi äidilliseksi ojennukseksi, joka oli katsottava hieman liikanaiseksi, kohdistuessaan kahdeksantoista vuotta täyttäneeseen nuoreen mieheen.
Itsekin hyvin vastahakoisesti suostuneena tähän naimahankkeeseen nuori
Chartresin herttua muuten ymmärsikin varsin hyvin äitinsä pahastuksen,
vaikka hän tietenkin olisi suonut sen ilmenneen vähemmän teutoniseen
tapaan. Kun siis Monsieur kuoli ja Chartresin herttua vuorostaan peri
Orleansin herttuan arvonimen, olisi hänen äitinsä kyllä saattanut
pelätä, että Versaillesin korvapuusti oli jättänyt jotakin hankalaa
vaikutelmaa Palais-Royalin uuteen valtiaaseen, mutta päin vastoin
hän huomasi poikansa osoittavan hänelle suurempaa kunnioitusta kuin
konsaan. Tämä arvonanto yhä vain lisääntyikin, ja regentiksi tultuaan
poika antoi äidilleen tasavertaisen aseman puolisonsa rinnalla.
Vieläpä enemmänkin: kun madame de Berri, hänen lemmikkityttärensä,
pyysi kunniavartiokseen kaartinkomppaniaa, koska hänellä oli siihen
mielestään oikeus prinssin[10] puolisona, myöntyi regentti siihen vain
siten, että samalla kertaa määräsi äitinsäkin saattueeksi sellaisen
komppanian.Madamella oli siten korkea asema hallituspalatsissa, ja jos hänellä ei silti ollut mitään valtiollista vaikutusta, johtui se siitä, että regentillä oli aina ollut periaatteenaan estää naisilta kaikkinainen osuus valtion asioissa. Vieläpä Philippe kenties oli äitiänsä kohtaan pidättyvämpikin kuin rakastajattariensa parissa, tuntiessaan hänen kirjoitteluharrastuksensa; hän ei tahtonut suunnitelmiaan puheenaiheiksi kirjeisiin, joita hänen äitinsä päivittäin kyhäili Walesin prinsessalle Wilhelmina Charlottelle ja Braunschweigin herttualle Anton Ulrikille.
Sensijaan ja umpimielisyytensä hyvitykseksi hän jätti äitinsä hallintaan taloutensa hoidon ja tyttäriensä ohjailun, kun Orleansin herttuatar suuressa laiskuudessaan mielelläänkin luovutti heidät anopin hoivaan. Mutta aikakauden muistelmien mukaan ei princesse palatine-poloisella ollut menestystä tässä kohden. Madame Berri vietti julkisesti yhdyselämää Riomin kanssa, ja mademoiselle de Valois oli salaisesti ottanut rakastajakseen Richelieun. Jollakin merkillisellä tavalla ja kuin Gygeksen taikasormuksen saaneena tämän onnistui tunkeutua mademoisellen huoneisiin asti, vaikka ovilla oli vartijat, vaikka regentti käytti vakoojia hänen ympärillään ja vaikka hän itse oli useasti kätkeytynyt tyttärensä makuuhuoneeseenkin väijymään.
Mademoiselle de Chartres taasen oli luonteeltaan ensin kehittynyt enemmän miehiseksi kuin naiselliseksi; itse ikäänkuin mieheksi lyöttäytyen hän oli näyttänyt unohtavan, että miehiä oli olemassakaan. Nyt muutamia päiviä takaperin oli nuori prinsessa Oopperassa kuunnellut musiikinopettajaansa Cauchereauta, kuninkaallisen akatemian komeaa ja etevää tenoria, kun tämä rakkauskohtauksessa mitä puhtaimmin heläjävästi ja mitä intohimoisimmin ilmein venytti loppusäveltä, ja silloin oli mademoiselle — epäilemättäkin pelkästään taiteellisen ihastuksen valtaamana — ojentanut kätensä ja äänekkäästi huudahtanut: "Oi, rakas Cauchereau!" Tämä aavistamaton huudahdus oli tietysti antanut paljon miettimisen aihetta hänen äidilleen, joka oli heti toimittanut komealle tenorille lähdön, ja valpastautuen untelosta huolettomuudestaan hän oli päättänyt tästälähtein itse pitää silmällä tytärtään, jota hän nyt kaitsikin ankarasti.
Jälellä ovat vielä prinsessa Louise, josta myöhemmin tuli Espanjan kuningatar, ja mademoiselle Elisabet, sittemmin Lotringin herttuatar; mutta niistä ei puhuta mitään. He joko olivat todella sävyisiä tai osasivat vanhempia sisariaan paremmin varjella sydämensä tunteita tai intohimonsa ilmauksia.
Nähdessään äitinsä ilmestyvän päätteli prinssi siis, että oli jälleen sattunut jotakin tuossa ohjailtavassa kapinallisparvessa, joka tuotti vanhalle herttuattarelle niin paljon huolta. Mutta kun mikään levottomuus ei voinut saada häntä unohtamaan kunnioitusta, jota hän aina osoitti Madamea kohtaan sekä julkisesti että yksityisoloissa, hän nousi heti, astui tulijaa vastaan ja tervehdittyään tarttui hänen käteensä, vieden hänet nojatuoliin ja itse jääden seisomaan.
"No, herra poikani", virkkoi Madame pahoin murtaen saksalaisesti, päästyään tanakkaan asentoon nojatuolissa, "mitä kuulinkaan — mitä olikaan teille sattumaisillaan eilen illalla?"
"Eilen illalla?" kertasi regentti yrittäen koota ajatuksiaan ja kysellen itseltään.
"Niin", sanoi prinsessa, "lähtiessänne madame de Sabranin luota!"
"Oh, sekö vain?" sanoi prinssi.
"Onko se vähän! Ystävänne Simiane kertoo kaikkialla, että teidät yritettiin ryöstää ja että vältitte vainoojat ainoastaan pelastautumalla kattojen päällitse. Teidän on myönnettävä, että se on valtakunnan hallituksenhoitajalle eriskummainen tie, ja tuskinpa palvelevaisimmatkaan ministerinne suostuisivat sitä käyttämään valtioneuvoston istuntoon tullessaan!"
"Simiane on hupelo, äitini", vastasi regentti väkisinkin naurahtaen, kun hänen äitinsä yhä torui häntä kuin lasta. "Ne eivät mitenkään olleet vapauteni riistäjiä, vaan joitakin iloisia seuraveikkoja, jotka Deux Sergentsin puomin lähikapakoista tullen halusivat mellastaa Rue des Bons-Enfantsilla. Mitä mainitsemaanne tiehen tulee, niin me emme suinkaan käyttäneet sitä pakenemiseen, vaan pelkästään voittaaksemme vedonlyönnin, ja päihdyksissään hullutelleena Simiane on nyt äkeissään häviöstänsä."
"Poikani, poikani", varoitti prinsessa päätänsä pudistaen, "te ette milloinkaan tahdo uskoa vaaraa, ja kuitenkin tiedätte, mihin vihollisenne pystyvät. Uskokaa minua, sielun pärjääjät eivät suurestikaan arastele ruumiin tappamista, ja tiedättehän, mitä Mainen herttuatar sanoo, — että sinä päivänä, jona hän näkisi olevan mahdotonta saada yhtään mitään luoduksi äpärämiehestään, hän pyytäisi päästä puheillenne ja survaisisi puukon sydämeenne."
"Joutavia, äitini", virkkoi regentti nauraen; "oletteko ehkä kääntynyt
niin hyväksi katolilaiseksi, ettette enää usko ennaltamääräämistä?[11]
Minä uskon, senhän tiedätte. Miksi siis kiusaisin mieltäni,
väistääkseni vaaraa, joka on olematon tai jonka tulos on ennakolta
kirjoitettu iankaikkisuuden kirjaan? Ei, äitini, ei, kaikki tuollaiset
liikanaiset varomiset ovat omiaan vain synkistämään elämää eivätkä
hyödytä mitään. Tyrannit vaviskoot, mutta mitä pelättävää on minulla,
joka Saint-Simonin lausuman mukaan olen hyväluontoisin mies, mitä on
ollut olemassa Ludvig Hyväluontoisen ajoilta saakka?""Voi, hyvä Jumala, ei mitään, rakas poikani", haastoi prinsessa tarttuen hänen käteensä ja katsellen häntä niin suurella äidillisellä hellyydellä kuin hänen pieniin silmiinsä mahtui, "ei mitään, jos koko maailma tuntisi teidät niinkuin minä ja tietäisi teidät niin tyyten suopeaksi, että te ette pysty edes vihaamaan vihollisianne. Mutta Henrik IV, jota te valitettavasti hieman liiaksi muistutatte erinäisissä suhteissa, oli hyvä niinikään, ja silti hänen eteensä nousi Ravaillac. Voi, mein Gott", hän jatkoi sekoittaen ranskalaiseen mongerrukseensa aitosaksalaisen huudahduksen, "tyrannit ryhtyvät varokeinoihinsa, ja heihin ei tikari ulotu. Te ette saisi koskaan lähteä liikkeelle ilman saattuetta. Te, enkä minä, poikani, tarvitsette henkivartion."
"Äitini", pyysi regentti nauraen, "saanko kertoa teille tarinan?"
"Kyllä tietysti", virkkoi princesse palatine, "sillä te kerrotte hyvin luontevasti."
"No niin, tietäkää siis, että Roomassa oli — en enää muistakaan minä tasavallan vuonna — hyvin urhea konsuli, jolla oli tuo Henrik IV:lle ja minulle yhteinen onneton tapa, että hän kulki kaduilla öisin. Kävi sitten niin, että konsuli lähetettiin kartagolaisia vastaan, ja keksittyään varikseksi nimitetyn sotakojeen hän saavutti ansiokseen roomalaisten ensimmäisen voitollisen meritaistelun. Roomaan palatessaan hän niin ollen ennakolta onnitteli itseään suurista lisäeduista, joita hänen maineensa uusi nousu hänelle tietenkin tuottaisi. Eikä hän pettynytkään: koko asujamisto parveili kaupungin porttien edustalla häntä vastaan, viedäkseen hänet riemusaatossa Kapitoliumille, missä senaatti puolestaan odotteli häntä.
— Nähdessään hänen ilmestyvän senaatti julisti päättäneensä antaa hänelle voiton palkkioksi kunnianosoituksen, jonka piti suuresti imarrella hänen itserakkauttaan: milloin hyvänsä hän liikkuisi ulkosalla, kävisi hänen edellään soittaja, joka huilullaan kuuluttaisi kaikille, että häntä seurasi kuuluisa Duilius, kartagolaisten voittaja. Arvaattehan, äitini, että konsuli joutui ilon hurmioon sellaisesta arvonannosta. Hän palasi kotiinsa pää pystyssä ja huilunsoittajansa edeltämänä, joka luritteli kaiken ohjelmistonsa väkijoukon hurratessa ja luikkaillessa: "Eläköön Duilius! Eläköön kartagolaisten voittaja! Eläköön Rooman pelastaja!"
— Se oli niin ihanaa, että konsuli-parka oli joutua päästään pyörälle, ja kahdesti hän sinä päivänä läksi asunnostaan, vaikka hänellä ei ollut minkäänlaista toimitettavaa kaupungilla, vain saadakseen nauttia senaatin suomasta etuoikeudesta, kuulla tätä riemullista soittoa ja säestäviä huutoja. Aika kului sellaisessa onnen huumassa, jota olisi vaikea kuvailla. Tuli ilta. Triumfaattorilla oli rakastajatar, johon hän oli hellästi kiintynyt ja jonka halusi pikimmiten tavata, — jonkunlainen madame de Sabran, paitsi että aviomies katsoi asiakseen olla mustasukkainen, jollainen naurettavuus ei vaivaa meikäläistä, niinkuin tiedätte.
— Konsuli meni siis kylpyyn, pukeutui, tuoksutti itsensä parhaan mukaan, ja hiekkakellonsa osoittaessa yhtätoista hän hiipaili ulos varpaisillaan, mennäkseen Suburrana-kadulle. Mutta hän ei ollut ottanut lukuun soittoniekkaansa. Tuskin oli hän edennyt neljää askelta, kun tämä — ollen kiinnitetty hänen palvelukseensa vuorokaudeksi läpeensä — syöksähti jalkeille töykkärikiveltä, jolla oli torkkunut, ja konsulinsa tuntien alkoi marssia hänen edellään kaikin voimin soittaen. Niinpä viimeiset kaduilla liikuskelijat kääntyivät katsomaan, kotosalla olevat riensivät ovelleen ja makuulle käyneet nousivat avaamaan ikkunansa, koko köörin kerratessa: "Ah, hei, konsuli Duilius menee! Eläköön Duilius, eläköön kartagolaisten voittaja, eläköön Rooman pelastaja!"
— Kyllähän se oli hyvin hivelevää, mutta hankalaan hetkeen osunutta, joten konsuli tahtoi vaientaa soittajansa. Mutta tämä selitti saaneensa senaatilta mitä nimenomaisimman määräyksen olla äänessä kaiken aikaa kun konsuli liikkui kaupungilla, ja koska hänen olikin käyteltävä keuhkojaan kymmenentuhannen sestertiuksen edestä vuodessa, puhaltaisi hän vaikkapa läkähdyksiin asti.
— Oivaltaessaan hyödyttömäksi väitellä miehen kanssa, jolla oli senaatin päätös takanaan, konsuli yritti juoksulla jätättää sävelikkään saattolaisensa. Mutta tämäkin paransi vauhtiaan sikäli, että Duilius nyt parastaankin pannen näki soittoniekkansa vain kintereillään eikä edellään. Kyllähän hän kiersi omille jäljilleen kuin jänis, loikki syrjään kuin kauris, porhalsi suoraan eteenpäin kuin metsäkarju; huilunsoittajan pannahinen ei silti sekunniksikaan haipunut ladulta, joten koko Rooma — mitään tästä yöllisestä kilpajuoksusta ymmärtämättä, mutta tietäen eilisen triumfaattorin sitä johtavan — keräytyi kujaksi, tungeksi ovilla, kurkki ikkunoista ja huuteli: "Eläköön Duilius! Eläköön kartagolaisten voittaja! Eläköön Rooman pelastaja!"
— Kovaonnisen suurmiehen viimeisenä toivona oli tavata kaiken tämän metakankin keskellä rakastajattarensa talo uinuvana, hänen voidakseen puikahtaa sisälle ovesta, joka oli luvattu jättää raolleen. Mitä vielä! Yleinen pauhina oli ulottunut Suburrana-kadullekin, ja saapuessaan tuon herttaisen ja vieraanvaraisen talon näkösälle, jonka ovelle hän oli niin usein uhrannut hajuaineita ja ripustanut seppeleitä, hän huomasi asukkaiden valpastuneen siellä kuten muuallakin, ja ikkunassa alkoi aviomies jo kaukaa kiljua: "Eläköön Duilius! Eläköön kartagolaisten voittaja! Eläköön Rooman pelastaja!" Sankari palasi kotiinsa toivottomana.
— Seuraavana päivänä hän arveli pääsevänsä paremmalle puolelle soittoniekastaan, mutta se toive petti. Niin kävi kolmantenakin päivänä ja yhä edelleen, niin että konsuli älysi jo olevan mahdotonta esiintyä tuntemattomana ja läksi jälleen Sisiliaan, missä hän kiukustuksissaan antoi uudestaan selkään kartagolaisille. Mutta tällä kertaa se tapahtui niin perinpohjaisesti, että uskottiin kaikkien puunilaissotien jo ikipäiviksi päättyneen. Rooma joutui sellaisen riemastuksen valtaan, että pantiin toimeen samanlaisia kansalaistilaisuuksia kuin kaupungin perustamisen vuotuisjuhlaa vietettäessä ja päätettiin järjestää voitokkaalle sotapäällikölle vielä suurenmoisempi triumfi kuin edellinen.
— Senaatti puolestaan kokoontui Duiliuksen saapumisen edellä neuvottelemaan, mikä uusi palkkio hänelle suotaisiin.
— Hänelle oltiin äänestämässä julkinen muistopatsas, kun yhtäkkiä kuultiin raikuvaa hurrausta ja huilunsäveliä. Kiirettä pitäen oli konsuli saanut vältetyksi riemusaaton, mutta huilunsoittajan vireys esti häntä väistämästä kansan kiitollisuuden pauhua. Aavistellen, että hänelle valmisteltiin jotakin uutta, hän ilmestyi saapuville neuvotteluun ja tapasikin senaatin juuri ottaneena äänestyspallot käsiinsä. Puhujalavalle edeten hän lausui:
'Patres conscripti, aikomuksenanne kait on päättää minulle mieluisasta palkinnosta?'
'Aikomuksenamme on', vastasi puhemies, 'tehdä sinusta maailman onnellisin mies'.
'No, sallitteko minun pyytää teiltä mitä hartaimmin haluan?' jatkoi Duilius.
'Puhu, puhu!' huusivat senaattorit yhteen ääneen.
'Ja myönnättekö sen minulle?' jatkoi Duilius epäilevän arasti.
'Kautta Jupiterin, sinun pitää se saada', vakuutti puhemies koko neuvottelukunnan nimessä.
'No hyvä, patres conscripti', ilmoitti Duilius, 'jos olette sitä mieltä, että olen ansioitunut isänmaan puolustuksessa, niin ottakaa niskoiltani tämän toisen voittoni palkinnoksi tuo huilunsoittajan pahus, jonka minulle annoitte ensimmäisellä kerralla'.
— Senaatti piti anomusta kummallisena, mutta se oli antanut sanansa, ja siihen aikaan vielä tehtiin lupaukset täytettäviksi. Huilunsoittaja sai puolta palkkaa vastaavan elinkautisen eläkkeen sen hyvän todistuksen perusteella, joka hänestä annettiin, ja vihdoinkin vapautuneena soittoniekastaan konsuli Duilius pääsi taas tuntemattomana ja hiljaisuudessa Suburrana-kadun pikku talon ovelle, jonka häneltä oli voitto ummistanut, kunnes sen avasi toinen."
"No", kysyi princesse palatine, "mitä tekemistä tuolla tarinalla on sen pelkoni kanssa, että teidät murhataan?"
"Mitäkö tekemistä, äitini?" sanoi prinssi nauraen. "Jos kerran konsuli Duiliukselle koitui yhden ainoan soittoniekan takia tuollainen pettymys, niin miten minun kävisikään kaartilaiskomppaniani saartamana!"
"Voi, Philippe, Philippe", pahoitteli prinsessa nauraen ja huokaisten samalla kertaa, "yhäkö käsittelette vakavia asioita noin keveästi!"
"En suinkaan, äitini", väitti regentti, "ja siitä on todisteena se, että olen valmis vakavasti kuuntelemaan ja käsittelemään käyntinne varsinaista aihetta, koska oletan, että ainoana tarkoituksenanne ei ollut nuhdella yöllistä juoksenteluani, vaan puhua todellisista neuvoteltavista."
"Niin, olette oikeassa", myönsi prinsessa; "tulin todellakin muulla asialla, — puhumaan mademoiselle de Chartresista."
"Ah, niin, suosikistanne, äitini, sillä teidän on turha kieltää, että Louise on suosikkinne. Eiköhän se vain johtune siitä, että hän ei suurestikaan pidä enoistaan, joita te ette siedä ollenkaan?"
"Ei, siitä se ei johdu, joskin tunnustan, että minun on mieluisaa nähdä hänen yhtyvän käsitykseeni äpäristä. Mutta lukuunottamatta kauneutta, jota hänellä on eikä minulla, hän on juuri samanlainen kuin minä olin hänen iällään: hänellä on todelliset pojan harrastukset, niin että hän pitää koirista, hevosista ja ratsastuksesta, käsittelee ruutia kuin tykistömies ja laittelee sähikäisiä kuin ilotulittelija. No, arvatkaapa, mihin pulaan nyt joudumme hänestä!"
"Tahtooko hän ruveta kaartilaiseksi?"
"Ei, hän pyrkii nunnaksi!"
"Nunnaksi, — Louise! Mahdotonta, äitini! Se on jotakin hänen hulluttelevien sisartensa pilaa."
"Ei ollenkaan, monsieur", vakuutti prinsessa, "asia on aivan vakavalla kannalla."
"Ja mistä hitosta hän on sen luostarivimmaannuksen saanut?" ähmistyi regentti alkaen uskoa äitinsä ilmoitusta eläessään sellaisena aikana, jolloin kummallisimmat päättömyydet aina olivat todenmukaisimpia.
"Mistäkö saanut?" jatkoi Madame; "kysykää Jumalalta tai paholaiselta, sillä ainoastaan jompikumpi sen voi tietää. Toispäivänä hän vietti koko päiväkauden sisarensa kanssa, nousten ratsaille, harjoittaen pistooliammuntaa, naurellen ja pitäen hauskaa niin raisusti, etten ollut koskaan nähnyt häntä niin hilpeällä tuulella. Illalla herttuatar kutsui minut huoneeseensa. Siellä tapasin mademoiselle de Chartresin äitinsä sylissä kyynelsilmin rukoilemassa häntä sallimaan hänen mennä hartaudenharjoituksiinsa Chellesin luostariin. Hänen äitinsä kääntyi silloin kysymään minulta:
'Mitä te ajattelette tästä pyynnöstä, Madame?'
'Minä ajattelen', vastasin, 'että hartaudenharjoituksistaan saa pidetyksi huolta kaikkialla, että paikka ei siinä merkitse mitään ja että kaikki riippuu sydämemme tutkistelusta ja valmistelustamme'. Mutta sen kuullessaan mademoiselle pyyteli yhä hellyttävämmin ja niin itsepintaisesti, että huomautin hänen äidilleen: 'Katsokaas, tyttäreni, teidänhän siitä on päätettävä.' 'Oh', vastasi herttuatar, 'emme toki voi estää tätä lapsirukkaa hartaudenharjoituksistaan'. 'Menköön siis', minä sanoin, 'ja suokoon Jumala, että hän menee sinne tässä aikomuksessa!' 'Vannon teille, Madame', lausui siihen mademoiselle de Chartres, 'että menen sinne yksinomaan Jumalan takia; mikään maailmallinen ajatus ei ole minuun vaikuttamassa'. Sitten hän syleili meitä, ja eilen aamulla hän lähti kello seitsemältä."
"No, tuon kaiken tiedänkin, koska minun piti hänet sinne viedä", virkkoi regentti. "Onko siis jälkeenpäin sattunut jotakin uutta?"
"On sattunut sellaista", selitti Madame, "että hän eilen illalla lähetti vaunut takaisin, jättäen kuskin tuotavaksi meille kirjeen, joka on osoitettu teille, hänen äidilleen ja minulle. Siinä hän ilmoittaa löytäneensä luostarista sen mielentyyneyden ja rauhan, jota hän ei ollut toivonut tässä maailmassa enää kokevansa, joten hän ei tahdokaan enää poistua sieltä."
"Ja mitä hänen äitinsä sanoo siitä kauniista päätöksestä?" kysyi regentti ottaen kirjeen.
"Hänen äitinsä?" lausui Madame. "Suoraan sanoen luulen, että hänen äitinsä on siitä hyvin tyytyväinen, sillä hän rakastaa luostareita ja pitää nunnaksi antautumista suurena onnena tyttärelleen. Mutta minä puolestani sanon, että onnellisuutta ei saavuteta siellä, minne ei vedä todellinen kutsumus."
Regentti luki kirjeen moneen kertaan ikäänkuin tajutakseen tästä mademoiselle de Chartresin halun yksinkertaisesta tiedoituksesta ne salaiset syyt, joista se halu oli johtunut. Mutta mietiskeltyään tuokion niin tiukasti kuin olisi ollut valtakunnan kohtalo kysymyksessä, hän huomautti:
"Siinä on pohjalla jokin lemmenkiusa. Tiedättekö Louisen rakastuneen, äitini?"
Prinsessa kertoi silloin Oopperassa sattuneen tapauksen, — millainen huudahdus oli prinsessan kieleltä kirvonnut komean tenorilaulajan herättämässä ihastuksessa.
"Hitto, hitto!" tuumi regentti. "Ja mitä puolisoni ja te teitte äidillisessä huolenpidossanne?"
"Lähetimme Cauchereaun tiehensä ja kielsimme mademoiselle de Chartresilta oopperakäynnit. Vähempää emme voineet tehdä."
"No, etäämmältä ei sitten tarvitse etsiä", päätti regentti; "kaikki johtuu tuosta. Hänet pitää mitä pikimmin parantaa haaveestaan."
"Ja miten aiotte sitä yrittää, poikani?"
"Lähden vielä tänään luostariin kuulustelemaan Louisea. Jos hänellä on pelkkä oikku, niin annan sille aikaa hälventyä. Vuosihan vaaditaan ennen valantekoa; olen hyväksyvinäni hänen näkökantansa, ja kun lähenee hetki hunnun ottamiselle hän tuleekin omasta aloitteestaan rukoilemaan meitä vapauttamaan hänet kiusaannuttavasta asemastaan. Jos taasen asia onkin vakavaa laatua, niin se on toista."
"Hyvä Jumala, poikani", pyysi Madame nousten, "ottakaa sentään huomioon, että Cauchereau-paralla ei luultavasti ole mitään osuutta siinä, — että hän ei itse kenties tiedäkään herättäneensä tuollaista kiintymystä."
"Älkää pelätkö, äitini", vastasi prinssi nauraen traagilliselle
tulkinnalle, jonka toisen reinintakaiset käsitykset olivat antaneet
hänen sanoilleen. "Minä en uudista Parakletoksen rakastavaisten[12]
surkeaa tarinaa; Cauchereaun ääni ei menetä eikä voita ainoatakaan
säveltä tästä selkkauksesta, eikä prinsessaa kohdella samaan tapaan
kuin pikku porvaristyttöä.""Mutta toiselta puolen ei mitään heikkouttakaan!" varoitti Madame johtuen pelästymään herttuan todellista lauhkeutta melkein yhtä pahoin kuin äsken hänen näennäistä ankaruuttaan.
"Oikeammiten, äitini", arveli regentti, "jos hänen pitää jotakuta pettää, niin mieluummin sentään soisin hänen pettävän miestään kuin Jumalaa."
Kunnioittavasti suudellen äitinsä kättä regentti saattoi ovelle prinsessa-parkaa, tästä keveätapaisuudesta kauhistunutta, hän kun ei kuolemaansa asti kyennyt tottumaan ympäristönsä vallattomuuteen. Sitten Orleansin herttua jälleen istuutui piirroksensa ääreen hyräillen aariaa Pan Pantheon-oopperasta, jonka hän oli sepittänyt yhteistyönä Lafaren kanssa.
Odotushuoneessa asteli Madamea kohti pienikasvuinen mies, joka oli upottautunut suuriin matkasaappaisiin ja päänsä vajottanut turkiksilla sisustetun päällystakin valtavaan kaulukseen. Ulottuville päästessään mies ojensi esiin pienen päänsä, josta saattoi erityisesti panna merkille terävän nenän ja ilvehtivät silmät, ylimalkaan sekä näätää että kettua muistuttavan katsannon.
"Ahaa, sinäkö, abbé!" äännähti princesse palatine.
"Minä itse, teidän korkeutenne, ja olenpahan vain juuri pelastanut Ranskan."
"Niin", letkautti prinsessa, "olen kuullut jotakin sellaista ja myöskin että myrkyt ovat hyödyllisiä eräissä taudeissa. Sinun pitäisi se tietää, Dubois, kun olet rohdoskauppiaan poika."
"Madame", vastasi Dubois tavanomaisen häpeilemättömästi, "olen ehkä tiennyt, mutta unohtanut. Kovin nuorenahan läksin isäni rohtojen äärestä teidän korkeutenne pojan opettajaksi."
"Eipä väliä, eipä väliä, Dubois", sanoi prinsessa nauraen, "olen tyytyväinen uutteruuteesi, ja jos tarvitaan lähettilästä Kiinaan tai Persiaan, pyydän sitä tointa sinulle regentiltä."
"Miksei yhtä hyvin kuuhun tai aurinkoon?" virkkoi Dubois. "Silloin saisitte olla vielä varmempi, etten enää joutuisi silmienne eteen."
Ja sen vastauksen jälkeen hän huolettomasti kumarsi Madamelle eikä odottanut hovisäännön mukaisesti tältä hyvästelyä, vaan kiepahti kannoillaan ja astui regentin työhuoneeseen, edes ilmoituttamatta tulostaan.
KUUDES LUKU
Abbé Dubois
Abbé Duboisin uran alkupää on yleisesti tunnettu; senvuoksi emme ryhdy hänen nuoruuden vuosiensa elämäkerralliseen selosteluun, joka on saanut sijansa kaikissa aikalaismuistelmissa ja eritoten leppymättömän Saint-Simonin kuvauksissa.
Duboisia ei ole paneteltu, — se oli mahdotonta; hänestä on vain
lausuttu kaikki se paha, minkä hän ansaitsi, eikä kaikkea hyvää, mitä
hänessäkin saattoi havaita. Hänen ja hänen kilpailijansa Alberonin
menneisyys oli hyvinkin samanlainen, mutta Dubois on tunnustettava
nerokkaammaksi, ja Espanjan ja Ranskan sitkeässä diplomaattisessa
kilpailussa, jonka meidän aiheemme laatu sallii ainoastaan mainita,
oli rohdoskauppiaan poika kaiken aikaa voiton puolella puutarhurin
pojasta. Dubois oli Figaron[13] edeltäjä ja kenties hänen esikuvansa,
mutta häntä onnellisempana papinkirjuri ei ainoastaan ollut
siirtynyt palvelijantehtävistä salonkipuolelle, vaan vieläpä täältä
valtaistuinsaliin. Hänen peräkkäisillä korotuksillaan oli maksettu
sekä yksityisiä että julkisia palveluksia; hän oli niitä miehiä, jotka
herttua de Talleyrandin sanoja käyttääksemme eivät kohoa mahtimiehiksi,
mutta pääsevät perille.Hänen viime välityksensä oli hänen mestarityönsä, vielä edullisempi Ranskalle kuin Utrechtin rauhansopimuksen vahvistaminen. Keisari ei ainoastaan luopunut kaikista oikeuksistaan Espanjan kruunuun niinkuin Filip II oli luopunut kaikista Ranskan kruunun vaatimuksista, vaan lisäksi yhtyi Englannin ja Hollannin kanssa liittoon, joka muodostettiin sekä Espanjaa vastaan etelässä että Ruotsia ja Venäjää vastaan pohjoisessa.
Euroopan viiden tai kuuden suurvallan jakautuminen järjestyi tällä sopimuksella niin oikealle ja vankalle pohjalle, että kaikki nämä valtakunnat saksalais-roomalaista keisarikuntaa lukuunottamatta ovat sadankahdenkymmenen vuoden sotien, vallankumousten ja mullistusten jälkeen tänä päivänä jotensakin samassa asemassa kuin silloinkin.
Luonnostaan varsin väljämielisenä regentti puolestaan piti tästä miehestä, joka oli johtanut hänen kasvatustaan ja jolle hän oli suonut menestyksen uran. Philippe piti arvossa Duboisin ansiopiirteitä eikä rohjennut liiaksi moittia erinäisiä paheita, joista hän ei itsekään ollut vapaa. Kuitenkin regentin ja Duboisin välillä oli juopa: regentin paheet ja hyveet ilmenivät herrasmiehen elelynä, Duboisin ansiot ja viat eivät'muuttaneet hänen lakeijalaatuaan. Turhaan regentti uuden suosionosoituksen suodessaan aina muistutti hänelle:
"Dubois, Dubois, käsitätkö, että lopultakin minä vain annan yllesi komeamman liveritakin!"
Dubois, joka välitti vain lahjasta eikä antamistavasta, vastasi irvistäen kuin apina ja hätäisesti änkkäillen kuin vahtimestari, kuten hänelle oli ominaista:
"Olen kamaripalvelijanne, monseigneur; pitäkää siis yhä huolta vaatetuksestani."
Dubois oli muuten suuresti kiintynyt regenttiin ja palveli häntä mahdollisimman alttiisti. Hän tajusi hyvin, että ainoastaan tämä mahtava käsi kannatteli häntä sen loan yläpuolella, josta hän oli lähtöisin ja johon hänet kaikkien vihaamana ja halveksimana pelkkä herransa viittaus palauttaisi. Sentähden hän aivan omakohtaisella harrastuksella vaani nurjamielisyyksiä ja salahankkeita, jotka voisivat tavoittaa prinssin. Hän oli järjestänyt siinä avukseen urkinnan, joka useinkin hankki paremmin tietoja kuin virallinen poliisilaitos, madame de Tencinin kautta ulottuen korkeimpaan ylimystöön ja La Fillonin välityksellä yhteiskunnan pohjakerroksiin, ja siten hän oli saanut raukeamaan vehkeitä, joista messire Voyer d'Argenson ei ollut kuullut kuiskettakaan.
Kiitollisena kaikenlaatuisista ansioteoista, joita Dubois oli hänelle tehnyt ja vielä saattoi tehdä, regentti vastaanotti abbé-lähettiläänsä avosylin. Tulijan nähdessään hän nousi ja huudahti iloisesti, vastoin tavallisten ruhtinaitten tapaa, jotka palkkion polkemiseksi halventavat palvelusta:
"Sinä olet paras ystäväni, Dubois, ja neliliiton sopimus koituu kuningas Ludvig XV:lle hyödyllisemmäksi kuin kaikki hänen edeltäjänsä voitot!"
"Oivallista!" virkkoi Dubois; "te teette minulle oikeutta, monseigneur, mutta valitettavasti eivät kaikki ole samalla kannalla."
"Ahaa", sanoi regentti, "taisit kohdata äitini? Hänhän läksi täältä juuri."
"Aivan, ja hän melkein tunsi kiusausta palata pyytämään teiltä, että minulle lähettilästoimeni hyvän onnistumisen perusteella määrättäisiin toinen Kiinassa tai Persiassa."
"Minkä sille mahtaa, abbé-parkani", lausui regentti nauraen; "äitini on kovin ennakkoluuloinen eikä anna sinulle ikinä anteeksi sitä, että olet kasvattanut hänelle sellaisen pojan. Mutta älä hätäänny, abbé, minä tarvitsen sinua täällä."
"Ja kuinka hänen majesteettinsa jaksaa?" kysyi Dubois, ja hänen hymynsä ilmaisi ilkeätä toivoa. "Hän oli lähtiessäni kovin kitulias."
"Hyvin, abbé, erittäin hyvin", vastasi prinssi vakavasti. "Jumala toivoakseni säilyttää hänet meille Ranskan onneksi ja panettelijoittemme häpeäksi."
"Ja teidän korkeutenne kaiketi käy häntä tapaamassa joka päivä kuten ennenkin?"
"Näin hänet viimeksi eilen ja puhuin hänelle sinustakin."
"Pyh! Mitä sanoitte hänelle?"
"Että olit luultavasti saanut juuri turvatuksi hänen hallituskautensa rauhaisuuden."
"Mitä kuningas vastasi?"
"Mitäkö vastasi? Hän vastasi, ystäväni, että hän ei luullut papinkokelaiden pystyvän niin paljoon."
"Hänen majesteettinsa on hyvin sukkela! Ja vanha Villeroy oli tietenkin saapuvilla?"
"Niinkuin aina."
"Teidän korkeutenne luvalla minun pitää jonakin kauniina aamuna lähettää se rahjus katselemaan Ranskan rajakolkkaa, jos teen oikein. Hänen hävyttömyytensä alkaa minua kyllästyttää teidän tähtenne!"
"Annahan olla, Dubois, annahan olla; kaikki tulee aikanaan."
"Minunkin arkkipiispuuteniko?"
"Sivumennen sanoen, mitä tämä uusi hullutus onkaan?"
"Uusi hullutus, monseigneur? Kautta kunniani, mikään ei ole vakavampaa."
"Mitä! Se Englannin kuninkaan kirje, jossa sinua suositellaan arkkipiispaksi..."
"Eikö teidän korkeutenne tuntenut tyyliä?"
"Sinä olet sen sanellut, lurjus!"
"Néricault Destouchesille,[14] joka hankki kuninkaalta
allekirjoituksen.""Ja kuningas kirjoitti nimensä noin vain, mitään sanomatta?"
"Kyllä hän esitti muistutuksen! 'Kuinka ajattelettekaan', hän lausui runoilijallemme, 'että protestanttinen ruhtinas puuttuisi Ranskan arkkipiispa-nimityksiin? Regentti lukee suositukseni ja purskahtaa nauruun, siinä kaikki.' — 'Kyllä niin, teidän majesteettinne', vastasi Destouches, jolla totisesti on enemmän sukkeluutta kuin hän käyttää säkeisiinsä, 'regentti nauraa, mutta nauramasta päästyään hän täyttää teidän majesteettinne toivomuksen'."
"Destouches pani omiaan!"
"Destouches ei ole milloinkaan virkkanut todempaa sanaa, monseigneur."
"Sinäkö arkkipiispaksi! Yrjö-kuningas ansaitsisi, että minä vastavuoroon osoittaisin hänelle jonkun sinun vertaisesi riiviön Yorkin arkkipiispan paikalle sen tullessa avoimeksi."
"Ette pystyisi löytämään minun vertaistani. Minä tunnen ainoastaan yhden..."
"Kuka hän on? Olisinpa utelias tietämään."
"Oh, se olisi turhaa; hän on jo sijoitettu, ja hänellä on niin hyvä paikka, että hän ei sitä vaihtaisi maailman kaikkiinkaan arkkipiispakuntiin."
"Häpeämätön!"
"Kenelle vihoittelette, monseigneur?"
"Veijarille, joka pyrkii arkkipiispaksi eikä ole edes ehtoollispalvelus-koetta suorittanut."
"No, sitä paremmin valmistaudun."
"Entä alidiakonaatti, diakonaatti, saarnaviran hoitaminen?"
"Joutavia! Löydämme kyllä jonkun messujen jouduttajan, — jonkun veli Jean des Entomeuresin, joka tunnissa toimittaa minulle tuon kaiken pätevyyden."
"Jäänee löytämättä."
"On jo löydetty."
"Kuka se olisi?"
"Ylialmunjakajanne, Nantesin piispa Tressan."
"Sillä vintiöllä on vastaus kaikkeen! Mutta avioliittosi?"
"Avioliittoni?"
"Niin, tielläsi on rouva Dubois!"
"Rouva Dubois? En tunne häntä!"
"Oletko murhannut hänet, onneton?"
"Vastahan monseigneur taas kolme päivää sitten määräsi hänelle neljänneksen vuosieläkkeestä, joka hänelle maksetaan rahastostanne."
"Ja jos hän paljastuksellaan ehkäisee arkkipiispaksi vihkimisen?"
"Uhmaan huoletta; hänellä ei ole todisteita."
"Hän voi hankkia jäljennöksen naimakirjasta."
"Jäljennöstä ei synny alkuperäisen puuttuessa."
"Mihin alkuperäinen on joutunut?"
"Jäännökset ovat tässä", ilmoitti Dubois kaivaen lompakostaan paperilapun, johon oli kääritty hyppysellinen tuhkaa.
"Mitä! Etkö sinä kurja pelkää, että lähetän sinut kaleereille?"
"Jos sydämenne kehoittaa siihen, niin hetki on otollinen, koska kuulen poliisipäällikön äänen odotushuoneestanne."
"Kuka hänet on kutsunut?"
"Minä."
"Mitä varten?"
"Antaakseni hänelle koirannuuskaa."
"Mistä syystä?"
"Saatte kuulla. Sovittu siis, — olen arkkipiispa."
"Ja oletko jo valinnut arkkipiispakuntasi?"
"Kyllä, otan Cambrain."
"Hitto, et olekaan perso!"
"Oh, hyvä Jumala, en minä tuloja pidä silmällä, vaan kunniaa olla
Fénélonin[15] seuraajana.""Sepität kai uuden Telemakhoksenkin?"
"Kyllä, jos teidän korkeutenne löytää minulle koko valtakunnasta ainoankaan Penelopen."
"Penelopesta puhuen, tiedäthän, että madame de Sabran..."
"Tunnen koko jutun."
"Kas vain, abbé, poliisisi toimii siis yhä yhtä pätevästi?"
"Saatte arvostella."
Dubois ojensi kätensä soittokellon nauhaan; kuului kilinä, päivystysupseeri ilmestyi ovelle.
"Tulkoon herra kenraaliluutnantti sisälle", sanoi Dubois.
"Mutta kuulehan, abbé", huomautti regentti, "sinäkö täällä nyt määräilet?"
"Teidän hyväksenne, monseigneur; sallikaa minun."
"Olkoon sitten", tuumi herttua; "pitäähän nousukkaille olla sovittautuva."
Messire Voyer d'Argenson astui huoneeseen. Hän veti vertoja Duboisille rumuudessa, mutta edusti siinä kuitenkin aivan vastakkaista tyyppiä. Hän oli kookas, pönäkkä, tukevatekoinen; päässä oli valtava peruukki, tuuheat kulmakarvat harittivat julmasti, ja ensi näkemällä lapset aina luulivat häntä paholaiseksi. Silti hän oli joustava, toimelias, taitava, ovela ja suoritti tehtävänsä hyvin tunnollisesti silloin kun mikään ilonpito ei hänen yöllisiä velvollisuuksiaan häirinnyt.
"Herra kenraaliluutnantti", tokaisi Dubois ennenkuin d'Argenson oli edes kumartamasta päässyt, "monseigneur, joka ei salaa minulta mitään, lähetti teitä noutamaan, sanoaksenne minulle, missä puvussa hän läksi ulos eilen illalla, missä talossa hän vietti iltaa ja mitä hänelle tapahtui paluumatkallaan. Ellen olisi vasta nyt juuri palannut Lontoosta, en teiltä tätä kyselisi; mutta käsitättehän, etten Calaisista kyytihevosilla matkatessani voinut saada mitään tietoja."
"Mutta", vastasi d'Argenson aavistellen tässä kuulustelussa ansaa, "onko sitten tapahtunut jotakin erikoista eilen illalla? Minun täytyy tunnustaa, etten ole saanut minkäänlaista raporttia. Joka tapauksessa toivon, että monseigneurille ei ole sattunut mitään tapaturmaa?"
"Eihän millään muotoa. Monseigneur vain läksi kello kahdeksan illalla kaartilaisasussa illalliselle madame de Sabranin luo, ja palatessaan hän oli vähällä joutua riistetyksi pois."
"Riistetyksi pois!" parahti d'Argenson kalveten, ja regentiltäkin pääsi ihmetyksen huudahdus. "Riistetyksi! Ja keiden toimesta?"
"Kah, sitä emme tiedä", sanoi Dubois, "mutta teidän pitäisi se tietää, herra kenraaliluutnantti, jos olisitte viime yön hoitanut poliisitoimintaa ettekä kuluttanut aikaanne Madeleine de Traisnelin nunnaluostarissa."
"Ohhoh, d'Argenson", huomautti regentti puhjeten nauramaan, "sellaistako esimerkkiä antaa hyvien tapojen ylivalvoja! No, älkää huoliko, minä otan teidät hyvin vastaan nyt, jos tulette, niinkuin jo edesmenneen kuninkaan aikana teitte, vuoden lopussa tuomaan minulle tekojeni päiväkirjan."
"Monseigneur", änkytti kenraaliluutnantti, "toivoakseni ei teidän korkeutenne usko sanaakaan herra abbé Duboisin puheesta."
"Mitä nyt, onneton, — sen sijaan että nöyrtyisitte tietämättömyydestänne te yritätte ajaa minun tietojani valheeksi! Monseigneur, vienpä teidät d'Argensonin seraljiin: kuudenkolmatta ikäinen abbedissa ja viisitoistavuotiaita noviiseja; hurmaava makuuhuone intiansitsillä verhottuna ja kammioissakin gobelinit seinillä! Hoo, herra poliisipäällikkö pitää hyvää huolta, ja siihen on mennyt viidentoista prosentin vero arpajaisista."
Regentti piteli kylkiään, katsellessaan d'Argensonin ähmistystä.
"Mutta", huomautti poliisipäällikkö, kahdesta aiheesta yrittäen kohdistaa keskustelun siihen, joka oli hänelle kyllä nöyryyttävämpi, mutta sittenkin vähemmän kiusallinen, "ei ole suurikaan ansio, herra abbé, teidän tuntea sellaisen tapauksen yksityiskohtia, jonka teille on tietenkin monseigneur kertonut."
"Kunniasanallani, d'Argenson", vakuutti regentti, "en ole hiiskunut mitään!"
"Kuulkaapas, herra kenraaliluutnantti, onko monseigneur niinikään kertonut minulle jutun tuosta Saint-Marceaun esikaupungin sairashoitonunnien alokkaasta, jonka olitte saada riistetyksi luostarinsa muurien ylitse? Monseigneuriltako olen kuullut siitä talosta, jonka olette väärällä nimellä rakennuttanut Madeleinen luostarin muuria vasten, niin että millä hetkellä hyvänsä pääsette sinne ovesta, joka on kätketty seinäkaappiin ja avautuu suojeluspyhänne, onneatuottavan Pyhän Markuksen kappelin sakastiin? Ja monseigneurko minulle niinikään kuvaili teidän suuriarvoisuutenne eilistä illanviettoa, kun Herran morsiamilla kutitutitte jalkapohjianne ja luetutitte itsellenne päivän mittaan vastaanottamianne anomuksia? Ei toki; kaikki tämä on vain alkeellista tietämystä, ja ken ei olisi selvillä tärkeämmistä asioista, hän ei toivoakseni olisi ansiollinen kengännauhojannekaan päästämään."
"Kuulkaahan, herra abbé", lausui poliisipäällikkö palaten vakavaan sävyyn, "jos tuo, mitä minulle mainitsitte monseigneurista, on totta, niin asia on hyvin vakava, ja minulle on katsottava virheeksi, etten sitä tiennyt toisen tietäessä. Mutta aikaa ei ole menetetty: me otamme selon syyllisistä ja rankaisemme heitä ansionsa mukaan."
"Mutta älköön sitä selkkausta silti pidettäkö kovinkaan merkityksellisenä", huomautti regentti. "Varmaankin jotkut humalaiset upseerit luulivat tekevänsä kepposen kumppanilleen."
"Kyllä se oli silkka ja selvä salahanke, monseigneur", vakuutti Dubois, "Espanjan lähetystöstä Arsenalin kautta suunnattu Palais-Royaliin."
"Taaskin, Dubois!"
"Aina, monseigneur."
"Mitä te ajattelette siitä, d'Argenson?"
"Että vihollisenne kykenevät kaikkeen, monseigneur; mutta me teemme tyhjiksi heidän vehkeensä, olivatpa ne mitä laatua hyvänsä, siitä annan teille sanani!"
Samassa ovi avautui ja päivysupseeri ilmoitti hänen korkeutensa Mainen herttuan, joka saapui neuvoston istuntoa varten; hänellä oli prinssinä se etuoikeus, että hänen ei tarvinnut odottaa. Hän lähestyi arastelevasti ja rauhattomasti niinkuin hänelle oli tunnusomaista, luoden syrjäsilmäyksen niihin kolmeen henkilöön, joiden seuraan oli joutunut, kuin tutkaillen, mistä he olivat keskustelleet hänen saapuessaan. Regentti oivalsi hänen ajatuksensa.
"Tervetuloa, serkku", hän toivotti. "Kuulkaa, tässä on kaksi teille tuttua ilkimystä, jotka juuri pääsivät vakuuttamasta minulle, että te vehkeilette minua vastaan."
Mainen herttua valahti kalmankalpeaksi ja tuntien raajojensa pettävän nojasi kainalosauvan muotoiseen keppiin, jota hän aina piti mukanaan.
"Toivoakseni, monseigneur", hän sanoi turhaan yrittäen pitää ääntänsä lujana, "te ette ole ottanut uskoaksenne sellaista parjausta?"
"Oh, enhän toki", vastasi regentti huolimattomasti. "Mutta mitäpä voin kahdelle itsepintaiselle, jotka väittävät ottavansa teidät vielä kiinni itse teosta. Tyhjää luulottelua se tietysti on, mutta hyvänä pelaajana huomautan teille siitä kuitenkin. Pitäkää siis varanne heiltä, sillä he ovat ovelia jukureita, sen takaan!"
Mainen herttua raoitti huuliaan jotakin tyhjänpäiväistä puolustusta lausuakseen, mutta samassa ovi avautui uudestaan ja päivysupseeri ilmoitti perätysten Bourbonin herttuan, prinssi de Contin, herttua de Saint-Simonin, herttua de Guichen, henkivartion päällikön, herttua de Noaillesin, finanssineuvoston presidentin, herttua d'Antinin, valtioneuvoston presidentin, marski d'Uxellesin, ulkoasiain neuvoston presidentin, Troyesin piispan, markiisi de Lavrillièren, markiisi d'Effiatin, herttua de Laforcen, markiisi de Torcyn sekä marskit de Villeroyn, d'Estréesin, de Villarsin ja de Bezonsin.
Nämä arvohenkilöt oli kutsuttu tarkastamaan sitä neliliiton sopimuskirjaa, jonka Dubois oli tuonut Lontoosta, mutta kun se politiikan saavutus on varsin syrjäisellä sijalla kertomuksessamme, sallinevat lukijamme meidän vetäytyä pois Palais-Royalin ylellisestä istuntohuoneesta, johtaaksemme heidät takaisin Rue du Temps-Perdun yksinkertaiseen ullakkokamariin.
SEITSEMÄS LUKU
Salaliitto uudistuu
Heitettyään hattunsa ja viittansa tuolille, laskettuaan pistoolinsa
yöpöydälle ja sujautettuaan miekkansa päänalusen alle d'Harmental oli
ojentautunut vuoteelle täysissä pukimissa, ja sellainen on voimakkaan
ruumiinrakenteen mahti, että hän oli vaipunut uneen onnellisempana
kuin! Damokles,[16] vaikka hänenkin päänsä päällä häilyi miekka vain
rihman varassa.Hänen herätessään oli jo valoisa päivä. Mietteissään hän oli illalla unohtanut sulkea ikkunaluukut; hänen ensimmäisenä näkynään oli kimppu auringonsäteitä, jotka hilpeästi leijuen kamarin poikki vetivät tuhansia hiukkeita tanssittavan säihkyviirun ikkunasta ovelle. D'Harmental luuli nähneensä unta, huomatessaan rauhaisasti olevansa valkoisessa ja siistissä kamarissaan, vaikka hänen olisi kaiken todennäköisyyden mukaan pitänyt olla parastaikaa jossakin pimeässä ja kolkossa vankikopissa.
Hetkiseksi hän epäili todellisuutta, muistellessaan eilisiltaista, mutta kaikki oli vielä paikoillaan — tummanpunainen nauharuusuke lipaston päällä, hattu ja viitta tuolilla, pistoolit yöpöydällä ja miekka päänalusen alla, — ja viimeisenä todisteena siltä varalta, että muut olisivat ilmenneet riittämättömiksi, hän näki itse olevansa eilisiltaisessa puvussaan, jota hän ei ollut riisunut pitäessään mahdollisena, että jokin pahaenteinen vierailu saattoi keskellä yötä äkkiä häiritä hänen untaan.
Chevalier hyppäsi vuoteeltaan. Hänen katseensa suuntausi naapurittaren ikkunaan. Tämä oli jo avoinna, ja hän näki Bathilden hyörivän kotosalla. Toinen katse omistettiin kuvastimelle, joka vakuutti, että salaliittolaisuus soveltui hänelle mainiosti. Hänen kasvonsa olivat tosiaan tavallista kalpeammat ja sikäli kiintoisammat; silmissä kuvastui kuumeellisuutta ilmeikkyyden tehostajana. Oli niin ollen selvää, että hän su'ittuaan hieman tukkaansa ja sidottuaan rypistyneen sijalle kaulaansa uuden solmion joutuisi vääjäämättömästi Bathildelle mitä suurinta harrastusta herättäväksi henkilöksi sen tiedoituksen jälkeen, jonka neito oli saanut edellisenä päivänä.
Sankarimme ei lausunut tätä itsekseen ääneen tai hiljaakaan, mutta se paha vaisto, joka työntää sielu-parkojamme vaurioon, kuiski hänen ajatuksiinsa tällaista epäselvästi, epämääräisesti ja katkonaisesti, saaden silti aikaan siksi nimenomaista vaikutelmaa, että hän ryhtyi pukeutumishommissaan soveltamaan ulkoasuansa kasvojen sävyä vastaavaksi: tumma puku vaihtui nyt aivan mustaan vaatekertaan, seonnut tukka sai viehättävästi huolimattoman suorimisen, ja liivit jäivät kaksi napin väliä enemmän raolleen kuin tavallisesti, näyttääkseen kuinka keikailevan huolettomasti paidanröyhys laskeusi hänen povelleen.
Tämä kaikki järjestyi ilman suoranaista aikomusta ja hyvinkin koneelliseen tapaan, sillä d'Harmental ei miehuullisuudestaan huolimatta voinut häätää ajatuksistaan, että häntä voitiin tulla vangitsemaan minä hetkenä hyvänsä. Mutta vaisto toimi niin osuvasti, että chevalier tultuaan pukukammiona käyttämästään komerosta ja vilkaistuaan kuvastimeen hymyili itselleen raskasmielisesti, mikä antoi hänen ulkomuodolleen huomattavaa lisäviehäkettä. Sen hymyn merkityksestä ei voinut erehtyä, sillä hän astui heti ikkunansa ääreen ja avasi sen.
Kenties Bathildekin oli hautonut mielessään, miten menetellä nähdessään jälleen naapurinsa. Mahdollisesti hän oli miettinyt sieväksi puolustuksekseen olla lainkaan katsomatta hänen taholleen tai sulkea ikkunansa pelkästään nyökättyään tervehdykseksi. Mutta naapurin avautuvan ikkunan narahtaessa kaikki unohtui — hän syöksähti omansa ääreen huudahtaen:
"Ah, te olette siellä! Hyvä Jumala, monsieur, millaista tuskaa olettekaan minulle tuottanut!"
Tämä huudahdus oli kymmenkertaisesti enemmän kuin d'Harmental oli toivonut. Luultavasti hän oli puolestaan valmistellut joitakin harkitun kaunopuheisia lauseita, mutta tällaiset kaikkosivat hänen mielestään heti, ja liittäen kätensä yhteen hän vuorostaan huudahti:
"Bathilde, Bathilde! Olette siis yhtä hyvä kuin kauniskin?"
"Miksi hyvä?" kysyi Bathilde. "Ettekö huomauttanut olevanne vailla vanhempia niinkuin minäkin olen orpo? Ettekö sanonut, että olimme sisaruksia?"
"Ja oletteko siis rukoillut puolestani, Bathilde?"
"Kaiken yötä", sanoi neito punastuen.
"Ja minä kun kiitin sattumaa pelastuksestani, jonka tuottivatkin enkelin rukoukset!"
"Vaara on siis sivuutettu?" huudahti Bathilde kiihkeästi.
"Yö oli synkkä ja pilvinen", vastasi d'Harmental. "Tänä aamuna minut kuitenkin havahdutti päiväpaiste; mutta sen voi häivyttää yksi ainoa hattara. Samoin on sen vaaran laita, johon minun oli antauduttava: se on väistynyt hyvin suuren mielihyvän tieltä, Bathilde, kun saan olla nyt varma siitä, että olette ajatellut minua; mutta se voi palata. Ja kuulkaahan", hän jatkoi kuullessaan askelten lähestyvän portaillaan, "kenties se juuri koputtaakin ovelleni."
Samassa tosiaan koputettiin chevalierin oveen kolmasti. "Ken siellä?" kysyi d'Harmental ikkunassaan, eikä hänen lujamielisyytensäkään kyennyt estämään ääntä vavahtamasta hiukan.
"Ystävä!" vastattiin.
"Kuinka on asia?" tiedusti Bathilde jännittyneesti.
"Yhä Jumala suojelee minua teidän tähtenne. Koputtaja on ystävä. Vielä kerran kiitos, Bathilde!"
Chevalier sulki ikkunansa, lähettäen nuorelle tytölle viimeisen tervehdyksen, joka suuresti muistutti lentosuukkoa. Sitten hän meni avaamaan abbé Brigaudille, joka oli alkanut käydä kärsimättömäksi ja koputtanut toistamiseen.
"Noh", aloitti abbé, jonka ulkonaisessa olemuksessa ei voinut havaita vähäisintäkään muutosta, "mitäs nyt onkaan tapahtunut, rakas oppilaani, kun ollaan näin lukon takana? Bastiljin esimakuako tekee mieli koetella?"
"Seis, abbé", vastasi d'Harmental niin säteilevänä ja niin hilpeällä äänellä, että olisi voinut luulla hänen tahtovan kilpailla Brigaudin kanssa järkkymättömyydestä, "älkäähän lasketelko sellaista pilaa, se voisi tuottaa onnettomuutta!"
"Mutta katsokaas sitä, jo nyt jotakin!" haastoi Brigaud silmäillen ympärilleen; "eikö luulisi tulleensa salavehkeilijän huoneeseen? Pistoolipari yöpöydällä, miekka päänalusen alla, ja tuolilla hattu ja viitta! Hohoi, rakas oppilaani, minusta tämä näyttää epäjärjestykseltä! Pankaapa tuo kaikki paikoilleen, jotta minäkään en isällisellä käynnilläni kykene huomioitsemaan, mitä täällä puuhataan poissaollessani!"
D'Harmental totteli, ihaillen tätä kirkonmiehen kylmäverisyyttä, jota hänen oli miekkamiehenäkin vaikea tavoittaa.
"Hyvä, hyvä", puheli Brigaud seuraten häntä katseillaan. "Kah, unohditte tuon olkaruusukkeen, jota ei ole ikinä tehty teitä varten, sillä se on hiisi vieköön ajalta, jolloin te taapersitte koltussa! Pistäkää sekin talteen; kenpä tietää, vaikka joutuisitte sitä tarvitsemaan."
"Ja mitä tehdäkseni, abbé?" kysyi d'Harmental; "mennäksenikö regentin pukeutumisvastaanottoon?"
"Ei toki, mutta antaaksenne sillä merkin jollekulle kelpo ohikulkijalle. No, tallettakaa se vain!"
"Rakas abbé", ihmetteli d'Harmental, "jos te ette ole itse paholainen, olette ainakin hänen likeisimpiä tuttaviaan."
"Heh, mitä vielä! Olen vaatimaton miekkonen, joka kulkee hiljaisena tietänsä ja samalla katselee oikeaan ja vasempaan, ylös ja alas, siinä kaikki. Niinkuin tuosta ikkunasta... mitä hittoa, siinähän kevään ensimmäinen sädeloisto nöyrästi koputtaa ikkunaanne, ettekä te avaa! Luulisipa, että teitä pelottaa tulla nähdyksi, toden totta! Ah, suokaa anteeksi, en tiennyt, että ikkunanne avautuminen sulkee toisen."
"Rakas kaitsijani, te olette perin älykäs mies", huomautti d'Harmental, "mutta kauhean varomaton, — siinä määrin, että jos olisitte muskettisoturi ettekä hengenmies, haastaisinkin riitaa kanssanne."
"Riitaa, ja miksi hiivatissa, ystäväiseni? Siksikö, että haluan teille tasoittaa tietä menestykseen, kunniaan ja kenties rakkauteen! Hoh, se olisi tavatonta kiittämättömyyttä!"
"No, ei, olkaamme ystävyksiä, abbé", virkkoi d'Harmental ojentaen hänelle kätensä. "Enkä olisi pahoillani, jos kertoisitte minulle uutisiakin."
"Mistä?"
"Mitäpä minä tiedän! Rue des Bons-Enfantsilta, missä lienee sattunut häiriöitä; Arsenalista, missä madame du Mainella kuuluu olleen iltaseuraa koolla; vieläpä regentistäkin, joka — jos uskon näkemääni unta — palasi Palais-Royaliin myöhäisellä hetkellä ja hieman kiihdyksissään."
"No niin, kaikki on käynyt oivallisesti. Rue des Bons-Enfantsin kohu, mikäli sellaista on ollut, on aamuun mennessä tyyten vaimentunut. Madame du Maine tuntee yhtä suurta kiitollisuutta niitä kohtaan, joita tärkeät asiat ovat pidättäneet loitolla Arsenalista, kuin hän sydämessään varmastikin halveksii niitä, jotka sinne saapuivat. Regentti taasen on tapansa mukaan yöllä uneksinut olevansa Ranskan kuningas ja senvuoksi jo unohtanut, että hän eilen illalla oli joutumaisillaan Espanjan kuninkaan vangiksi. On vain aloitettava uudestaan."
"Ah, anteeksi, abbé", ilmoitti d'Harmental, "mutta luvallanne sanoen nyt on toisten vuoro. Minä mielelläni levähdän hiukan."
"Hitto, se soveltuu huonosti tietoon, jonka tuon teille."
"Ja mikä se sanoma on?"
"Että viime yönä päätettiin kiireisestä lähdöstänne tänään aamulla Bretagneen."
"Minäkö Bretagneen? Mitä kummaa minä Bretagnessa tekisin?"
"Siitä saatte siellä selon."
"Entä jos mieleni ei tee lähteä?"
"Harkittuanne lähdette sentään."
"Ja mitä minä harkitsisin?"
"Sitä, että olisi hullua jättää silleen jo päämäärää lähenevä hanke rakkauden takia, joka on vasta alullaan, ja hylätä prinsessan edut ompelijatarneitokaisen suosiollisuuden voittamiseksi."
"Abbé!" äännähti d'Harmental.
"Oh, älkäämme pahastuko, hyvä chevalier", jatkoi Brigaud, "vaan järkeilkäämme. Te olette vapaaehtoisesti lyöttäytynyt asiamme kannattajaksi ja luvannut avustaa meitä sen kehittämisessä onnelliseen tulokseen. Olisiko kunnokasta hylätä meidät nyt vastoinkäymisen vuoksi? Mitä hittoa, rakas oppilaani, pitäähän olla hieman johdonmukainen ajattelussaan, jos ensinkään puuttuu salavehkeilyyn!"
"Juuri johdonmukaisena", selitti d'Harmental, "minä en tällä kertaa sen paremmin kuin edelliselläkään ryhdy mihinkään uuteen ennenkuin tiedän, mihin olen ryhtymässä. Olen tarjoutunut käsivarreksi, se on totta; mutta käsivarsi tahtoo ennen iskemistä tietää, mitä pää on päättänyt. Panen alttiiksi vapauteni, henkeni, minulle vielä kenties kallisarvoisempaakin. Sen kaiken tahdon vaarantaa omalla tavallani — avosilmin enkä sokkona. Sanokaa minulle ensin, mitä minun olisi tehtävä Bretagnessa, niin kenties sitten lähdenkin."
"Määräyksenänne on matkata Rennesiin. Siellä avaatte tämän kirjeen, joka antaa ohjeenne teille."
"Määräykseni! Ohjeeni!"
"Sellaisia määritelmiä kenraali kaiketikin käyttää upseereilleen. Onko sotureilla tapana väitellä saamistaan käskyistä?"
"Ei kylläkään, silloin kun ovat palveluksessa; mutta minähän olen saanut eroni."
"Kas tosiaan, unohdin mainita teille, että teidät on otettu takaisin."
"Minutko?"
"Niin juuri. Nimityskirjanne on taskussanikin. Tuossa." Ja Brigaud veti esille pergamentin, jonka ojensi taipeille käännettynä d'Harmentalille. Tämä avasi sen verkkaisesti, luoden Brigaudiin kysyvän katseen.
"Nimityskirja!" huudahti chevalier. "Everstiksi yhteen neljästä karabinierirykmentistä! Ja mistä minulle tämä valtuutus?"
"Katsokaa toki allekirjoitusta!"
"Louis Auguste! Mainen herra herttua!"
"No, mitä ihmeellistä siinä on? Eikö hänelle kuulu tykistön ylipäällikkönä kahdentoista rykmentin nimitysoikeus? Hän antaa niistä teille yhden, siinä kaikki, sen korvaukseksi, joka teiltä riistettiin; ja kenraalinanne hän uskoo teille lähetystehtävän. Onko soturien tapana tällaisessa tapauksessa kieltäytyä kunniasta, jota päällikkö heille osoittaa ajatellessaan heitä? Minä olen kirkonmies enkä tunne niitä asioita."
"Ei, rakas abbé, ei!" huudahti d'Harmental; "päinvastoin on kuninkaan jokaisen sotilaan velvollisuutena totella päällikköään."
"Ottamattakaan lukuun", huomautti Brigaud kuin ohimennen, "että hankkeen mahdollisesti ajautuessa karille te olette vain noudattanut saamianne määräyksiä ja voitte työntää toisen niskoille kaiken vastuun toimistanne."
"Abbé!" kivahti d'Harmental toistamiseen.
"Mitäs — kun ette lähde, niin minä pistän kannuksella, minä!"
"Lähdenhän minä, rakas abbé, lähden... Suokaa minulle anteeksi, sattuu hetkiä, jolloin olen puolittain hullu. Olen nyt monsieur du Mainen tai oikeammin madamen käskettävissä. Enkö siis lainkaan saa häntä tavata ennen lähtöäni, langetakseni hänen jalkoihinsa, suudellakseni hänen hameenhelmustaan ja vakuuttaakseni hänelle, että olen valmis yhdestä hänen sanastaan murskauttamaan pääni?"
"Noh, nyt menette vastakkaiseen äärimmäisyyteen! Ei teidän tarvitse päätänne murskauttaa, vaan elää riemuitaksenne vihollistemme häviöstä ja teikaroidaksenne upeassa univormussa, jolla lumoatte kaikki naiset päästään pyörälle."
"Voi, hyvä Brigaud, on vain yksi, jota haluan miellyttää."
"No niin, sopii miellyttää häntä ensin ja muita sitten."
"Ja milloin minun on lähdettävä?"
"Juuri tällä hetkellä."
"Suottehan minulle toki puolituntisen?"
"En sekuntiakaan!"
"Mutta minä en ole einehtinyt."
"Vien teidät mukanani ja syömme aamiaista yhdessä."
"Minulla on täällä vain pari-, kolmetuhatta frangia, eikä se riitä."
"Vaunujenne kirstusta löydätte vuoden palkan."
"Entä vaatteet?..."
"Matkareppunne ovat niitä täynnä. Eikö minulla ollut teistä mitat? Räätälini työ tyydyttänee teitä."
"Mutta ainakin sanokaa, abbé, milloin pääsen palaamaan?"
"Tästä päivästä täsmälleen kuuden viikon kuluttua Mainen herttuatar odottaa teitä Sceauxissa."
"Mutta saanenhan toki kirjoittaa pari riviä?"
"Pari riviä, olkoon menneeksi! En tahdo olla liian vaativa."
Chevalier istuutui pöydän ääreen ja kirjoitti:
"Rakas Bathilde, tänään ei minua uhkaa pelkkä vaara, vaan minua on
kohdannut se onnettomuus, että minun on pakko lähteä heti matkalle,
näkemättä teitä, hyvästelemättä. Viivyn poissa kuusi viikkoa. Taivaan
nimessä, Bathilde, älkää unohtako häntä, joka ei ole tuntiakaan teitä
ajattelematta!
Raoul."Hän taittoi kokoon ja sinetitsi kirjelmänsä; sitten hän nousi ja meni ikkunan luo, mutta naapurittaren ikkunahan oli sulkeutunut abbé Brigaudin saapuessa. Niin ollen ei hän saanutkaan sanomaansa toimitetuksi Bathildelle. D'Harmental teki kärsimättömän eleen. Samassa kuului ovelta hiljaista raappimista. Abbé avasi, ja Mirza, joka oli vaistonsa ja herkutteluhalunsa opastamana löytänyt namujen heittelijän asunnon, ilmestyi kynnykselle ja hyppeli huoneeseen vilkkaasti osoittaen iloaan.
"Noh", virkkoi Brigaud, "eikö Jumala olekin suopea rakastavaisille? Tarvitsitte sanansaattajaa, ja tässä tuli heti sellainen luoksenne."
"Abbé, abbé", lausui d'Harmental pudistellen päätänsä, "varokaa tunkeutumasta salaisuuksiin aikaisemmin kuin se minulle soveltuu!"
"Joutavia!" tuumi Brigaud; "rippi-isähän on kuilu."
"Ette siis hiisku tästä mitään?"
"Annan kunniasanani, chevalier."
D'Harmental kiinnitti kirjelapun Mirzan kaulaan ja antoi sille sokeripalan ennakkopalkkioksi lähetystehtävän suorittamisesta. Puolittain murheellisena siitä, että menettäisi kauniin naapurittaren näkyvistään kuudeksi viikoksi, puolittain iloissaan komean univormunsa saamisesta takaisin, hän otti kaikki jälelläolevat rahavaransa, tunki pistoolit taskuihinsa, kiinnitti miekan vyölleen, painoi hatun päähänsä, heitti viitan hartioilleen ja seurasi abbé Brigaudia.
KAHDEKSAS LUKU
Mehiläisritaristo
Määräpäivänä ja -tunnilla — kuusi viikkoa Pariisista lähtönsä jälkeen ja kello neljä ehtoopäivällä — Bretagnesta palannut d'Harmental saapui kahden nelistävän kyytihevosensa tuomana Sceauxin palatsin pihaan.
Täyteen liveriin laittautuneet lakeijat odottelivat pengermällä, ja kaikki ilmaisi valmisteltavan juhlaa. D'Harmental asteli heidän kaksirivisen kujansa kautta eteissuojaman poikki avaraan saliin. Keskilattialla odotteli talon valtiatarta ryhminä jutellen parikymmentä henkilöä, joista useimmat kuuluivat chevalierin tuttavapiiriin. Siellä olivat muiden mukana kreivi de Laval, markiisi de Pompadour, runoilija Saint-Genest, iäkäs abbé de Chaulieu, Saint-Aulaire, rouvat de Rohan, de Croissy, de Charost ja de Brissac.
D'Harmental meni suoraan markiisi de Pompadourin luo, jonka hän tästä ylimystön ja älyniekkain piiristä tunsi parhaiten. He puristivat toistensa kättä; sitten d'Harmental veti Pompadourin sivummalle ja virkkoi:
"Hyvä markiisi, voitteko selittää minulle, mistä johtuu, että minä ollessani tulevinani juuri parahiksi vain pitkäpiimäiseen poliittiseen istuntoon huomaankin juhlaa varusteltavan?"
"En totisesti tiedä siitä mitään, rakas chevalier", vastasi Pompadour. "Näette minut samaten oudostelevana; olen itse juuri saapunut Normandiasta."
"Ahaa, tekin olette ollut matkalla?"
"Palasin vastikään, ja minä kysyin samaa Lavalilta. Mutta hän oli äsken tullut Sveitsistä eikä tiedä sen enempää kuin mekään."
Samassa ilmoitettiin parooni de Valef.
"Kas, hiisi vieköön, nyt saamme selvyyden", jatkoi Pompadour. "Valef on herttuattaren läheisimpiä miehiä ja kaikesta perillä."
D'Harmental ja Pompadour menivät Valefin luo, joka; heidät nähdessään tulikin vastaan. Chevalier ja parooni eivät olleet nähneet toisiaan siitä kaksintaistelusta saakka, jolla aloitimme tämän kertomuksen, ja he puristivat toistensa kättä hyvin sydämellisesti. Ensimmäisten tervehdysten jälkeen d'Harmental tiedusti:
"Veikkonen, voitko sanoa minulle, mitä tällä suurellisella kokouksella tarkoitetaan, kun minä luulin olevani kutsuttu! vain pikku komiteaan?"
"Toden totta, hyvä ystävä, en tiedä siitä mitään", vastasi Valef; "tulen suoraan Madridista."
"Ohoh, kaikkihan siis kotiutuvatkin tänne matkoilta?" virkkoi Pompadour nauraen. "Mutta tuossahan on Malezieux. Hän toivoakseni ei ole ollut Dombesia tai Chatenayta edempänä, ja koska hän joka tapauksessa on varmasti tullut madame du Mainen kamarin kautta, saamme vihdoinkin selvyyttä."
Pompadour teki merkin Malezieuxille, mutta arvoisa kansleri tahtoi kohteliaana miehenä ensin täyttää ritarillisen velvollisuutensa naisia kohtaan, joten hän meni tervehtimään heitä. Sitten hän lähestyi kolmikkoamme.
"Lempo soikoon, rakas Malezieux", sanoi Pompadour, "odotimmekin teitä kovin kärsimättömästi. Me kokoonnumme nähtävästi kaikilta neljältä ilmansuunnalta — Valef etelästä, d'Harmental lännestä, Laval idästä, minä pohjoisesta, ja mistä te tullettekaan. Niin ollen olemme kovin uteliaat kuulemaan, mitä meiltä odotetaan täällä Sceauxissa."
"Olette saapuneet osallisiksi suureen juhlallisuuteen, hyvät herrat", ilmoitti Malezieux; "tänä iltana vastaanotetaan uusi jäsen Mehiläisritaristoon."
"Hiisi!" virkkoi d'Harmental hieman ähmistyneenä siitä, että hänelle ei ollut edes jätetty tilaisuutta käväistä Rue du Temps-Perdulla ennenkuin ilmoittausi Sceauxissa; "nyt käsitän, miksi madame du Maine varoitti meitä kaikkia saapumaan kohtaukseen niin säntillisesti — ja olen puolestani hyvin kiitollinen hänen korkeudelleen."
"Ensiksikään, nuori mies", keskeytti Malezieux, "täällä ei ole madame du Mainea eikä hänen korkeuttaan, vaan viehkeä haltiatar Ludovise, mehiläisten kuningatar, jota jokaisen tulee totella sokeasti. Kuningattaremme on kaikki viisas kuten kaikkivaltiaskin. Ja kun saatte kuulla, kuka se uusi mehiläisritari on, ette kenties niin suuresti pahoittele tunnollista harrastavaisuuttanne."
"Kenet siis otammekaan vastaan?" kysyi Valef, joka etäimmältä tulleena luonnollisesti piti suurinta kiirettä selvityksellä, miksi hänet oli pantu matkalle.
"Otamme vastaan hänen ylhäisyytensä Cellamaren ruhtinaan."
"Ahaa, se on toista", virkahti Pompadour; "alan jo ymmärtää."
"Samoin minä", yhtyi Valef.
"Minä myös", säesti d'Harmental.
"Mainiota, mainiota", sanoi Malezieux myhäillen, "ja ennen yön loppua ymmärrätte vielä paremmin; sillävälin antakaa vain johdella itseänne. Ette ensimmäistä kertaa astu jonnekin side silmillä, vai kuinka, herra d'Harmental?"
Malezieux lähestyi sitten latteakasvoista pikku miestä, jolla oli pitkä, martoon liimautunut tukka; luoden ympärilleen kateellisia silmäyksiä hän näytti olevan aivan hämillään näin hienosta seurasta. D'Harmental näki hänet ensi kertaa ja kysyikin heti Pompadourilta pikku miehen nimeä, saaden vastaukseksi, että hän oli runoilija Lagrange-Chancel.
Molemmat nuoret miehet katselivat tulokasta tuokion, sekä uteliaasti että tympäisyä tuntien; sitten he jättivät Pompadourin astumaan juuri saapuvaa kardinaali' de Polignacia vastaan ja toisaanne kääntyen lähtivät erääseen ikkunakomeroon juttelemaan Mehiläisritariston uuden jäsenen vastaanotosta.
Tämän kunniajärjestön oli Mainen herttuatar perustanut, saaden sille nimen Tasson Amintassa esiintyvästä lauselmasta, jonka hän oli naimisiin mennessään omaksunut tunnuslauseekseen: Piccola si, ma fa pito gravi le ferite.
Ainaisessa runollisessa alttiudessaan suuren Condén pojantytärtä kohtaan oli Malezieux tästä muodostellut säkeistön:
Mehiläinen pienoinen
suurta saapi aikaan —
luottaa saat sen pistimen
tavattomaan taikaan!
Vältä siis sen vasamaa —
viekkaan vikkelästi
survaisee se, ponnahtaa
ilmaan kerkeästi.Ritaristolla oli kaikkien muiden tavoin arvomerkkinsä, virkailijansa, suurmestarinsa. Arvomerkkinä oli mitali, jonka toisella puolella oli kohokuvana mehiläiskeko ja toisella mehiläisemo; se riippui napinlävestä tummankeltaisessa nauhassa, ja jokaisen ritarin oli pidettävä se esillä Sceauxiin tullessaan. Sen virkailijoina olivat Malezieux, Saint-Aulaire, abbé de Chaulieu ja Saint-Genest, suurmestarina Mainen herttuatar. Jäseniä oli kolmekymmentäyhdeksän, ja tätä lukumäärää ei saanut ylittää: herttua de Neversin kuolema oli jättänyt yhden sijan vapaaksi, ja siihen nyt oltiin nimittämässä Cellamaren ruhtinas.
Tosiasia on se, että Mainen herttuattaresta oli tuntunut taatummalta verhota tämä poliittinen kokous kepeällä tekosyyllä; sceauxilainen puutarhajuhla näyttäisi Duboisista ja Voyer d'Argensonista vähemmän epäilyttävältä kuin keskustelu-ilta Arsenalissa.
Saamme nähdä, että mitään ei ollutkaan unohdettu entisen loistonsa palauttamiseksi Mehiläisritaristolle ja alkuperäisen uhkeutensa elvyttämiseksi noille kuuluisille "valkoisille öille", joista Ludvig XIV oli tehnyt paljon pilaa.
Täsmälleen kello neljä, juhlamenoille määrättynä alkamishetkenä, salongin ovi avautui, ja tällöin nähtiin tulipunaisen ja hopeamehiläisillä kirjaillun satiinin verhoamalla pylväsparvekkeella, kolmiaskelmaiselle valtaistuimelleen asettuneena, ihana haltiatar Ludovise. Pienikokoisuus ja kasvonpiirteiden hienous, vielä enemmän kuin hänen pitelemänsä kultainen virpi, tosiaan suuresti muistuttivat sitä ilmojen olentoa, jonka nimen hän oli omaksunut.
Hän viittasi kädellään, ja siirtyen salongista parvekkeelle koko hänen hovinsa järjestyi puoliympyräksi valtaistuimen luo, jonka askelmilla oli ritariston arvohenkilöiden kunniasija. Jokaisen asetuttua paikalleen avautui sivuovi, josta astui esiin Bessac, Mainen herttuan henkivartion vänrikki; hän oli pukeutunut airueksi — kirsikanpunaiseen ja kauttaaltaan hopeamehiläisillä kirjailtuun kauhtanaan, mehiläiskeon muotoinen kypärä päässä — ja julisti kaikuvalla äänellä:
"Hänen ylhäisyytensä Cellamaren ruhtinas!"
Espanjan lähettiläs saapui, lähestyi vakavin askelin
mehiläiskuningatarta, taivutti polvensa hänen valtaistuimensa
ensimmäiselle askelmalle ja odotti.[17]"Samarkandin ruhtinas", lausui sitten airut, "kuuntele tarkoin sen ritariston ohjesääntöä, johon suuri haltiatar Ludovise suvaitsee sinut nimittää, ja ajattele huolellisesti, miten menetellä."
Ruhtinas ilmaisi kumarruksella, että hän käsitti esilläolevan sitoumuksen tärkeyden. Airut jatkoi:
"Ensimmäinen pykälä. — Lupaat ja vannot vankkumatonta uskollisuutta
ja sokeaa kuuliaisuutta suurelle haltiatar Ludoviselle, verrattoman
Mehiläisritariston pysyväiselle valtiattarelle. Vanno pyhän
Hymettos-vuoren[18] kautta."Samassa alkoi kuulua näkymättömän soittokunnan säveliä, ja näkymätön kuoro veisasi:
Vanno, ruhtinas Samarkandin;
vanno, poika suuren khanin."Kautta pyhän Hymettos-vuoren vannon sen!" lausui ruhtinas.
Silloin kuoro vastasi, mutta veisuuseen yhtyivät nyt kaikki läsnäolijat:
Il principe di Samarcand,
il digno figlio del gran' khan,
lia giurato:
sia ricevuto.Tämä kerto esitettiin kolmasti, ja sitten airut jatkoi ohjesäännön lukemista:
"Toinen pykälä. — Lupaat ja vannot saapuvasi Sceauxin lumottuun
linnaan, Mehiläisritariston pääpaikkaan, joka kerta kun pidetään
kapitulin istunto, — jättäen sikseen kaikki hommat ja yrittämättä
käyttää esteenä mitään keveän huonovointisuudenkaan verukkeita, kuten
leiniä, katarria tai burgundinsyyhyä[19]."Kuoro veisasi:
Vanno, ruhtinas Samarkandin;
vanno, poika suuren khanin."Kautta pyhän Hymettos-vuoren vannon sen!" lausui ruhtinas.
Airut pitkitti:
"Kolmas pykälä. — Lupaat ja vannot opettelevasi herkeämättömästi kaikkia vastakkaistansseja, kuten fürstembergiä, dervishejä, pistoletteja, juoksujaksoja, sarabandeja ja jigejä, ja tanssia niitä kaikissa tilaisuuksissa, mutta vielä mieluummin — jos laatuun käy — mätäkuun aikana, ja olevasi hellittämättä — ellei toisin määrätä — ennenkuin vaatteesi tiukkuvat hiestä ja vaahto nousee huulillesi."
Kuoro.
Vanno, ruhtinas Samarkandin;
vanno, poika suuren khanin.Ruhtinas. Kautta pyhän Hymettos-vuoren vannon sen.
Airut. Neljäs pykälä. — Lupaat ja vannot kiipeäväsi uljaasti! kaikille heinäsuoville, olkoot kuinkakin korkeita, kamalimpienkaan kuperkeikkojen pelon kykenemättä sinua koskaan pidättämään.
Kuoro.
Vanno, ruhtinas Samarkandin;
vanno, poika suuren khanin.Ruhtinas. Kautta pyhän Hymettos-vuoren vannon sen.
Airut. Viides pykälä. — Lupaat ja vannot ottavasi suojelukseesi kaikenkaltaiset hunajahyönteiset, tekemättä pahaa ainoallekaan, urheasti sallien niiden pistää sinua karkoittamattomina, katsokoot ne hyväksi hyökätä mitä tahansa ruumiinosaasi vastaan — käsiä, poskia, sääriä ja niin edelleen —- vaikkapa nämä pistoista paisuisivat paksummiksi ja turpeammiksi kuin hovimestarisi.
Kuoro.
Vanno, ruhtinas Samarkandin;
vanno, poika suuren khanin.Ruhtinas. Kautta pyhän Hymettos-vuoren vannon sen.
Airut. Kuudes pykälä. — Lupaat ja vannot pitäväsi kunniassa mehiläisten päätuotetta ja suuren valtiattaresi tavoin kammoavasi sen halpaa rohtosekoitusta, vaikka olisit pakahtumaisillasi täytelyyteen.
Kuoro.
Vanno, ruhtinas Samarkandin;
vanno, poika suuren khanin.Ruhtinas. Kautta pyhän Hymettos-vuoren vannon sen.
Airut. Seitsemäs ja viimeinen pykälä. — Lopuksi lupaat ja vannot säilyttäväsi huolellisesti kunniakkaan arvotunnuksesi, milloinkaan ilmestymättä valtiattaresi eteen ilman mitalia, jonka hän sinulle antaa kunniamerkiksi.
Kuoro.
Vanno, ruhtinas Samarkandin;
vanno, poika suuren khanin.Ruhtinas. Kautta pyhän Hymettos-vuoren vannon sen.
Tämän viimeisen valan jälkeen kaikki yhtyivät veisaamaan:
Il principe di Samarcand,
il digno figlio de gran' Khan,
lia giurato:
sia ricevuto.Silloin haltiatar Ludovise nousi, otti Malezieuxin kädestä tummankeltaisessa nauhassa riippuvan mitalin, viittasi ruhtinasta lähestymään ja lausui nämä säkeet, jotka saivat erikoista lisätehoa tilanteesta:
Lähetti suuren valtiaan,
nimittää sinut tällä saan
mehiläisritariksi:
Tessandros, joukkoon ystäväin
hyväksyn sinut mielelläin
toimintakumppaniksi!Ruhtinas painui toisen polvensa varaan, ja haltiatar Ludovise pujotti hänen kaulaansa tummankeltaisen nauhan mitaleineen.
Samassa kaikki puhkesivat laulamaan yksiäänisesti:
Viva semprè, viva, et in onore cresca
il novo cavalière della Mosca.[20]Yhteiskuoron viimeisen sävelen vaimetessa avautui toinen, kaksipuolinen sivuovi, esittäen näkyviin uhkean illallisen, joka oli katettu loistavasti valaistuun saliin.
Uusi mehiläisritari tarjosi sitten kätensä valtiattarelle, haltiatar Ludoviselle, ja he astelivat ruokailuhuonetta kohti muiden vieraiden seuraamina.
Mutta ovella heidät pysähdytti Amoriksi puettu kaunis lapsukainen, pidellen kädessään kristallipalloa, jossa nähtiin kierretty paperilappunen kunkin vieraan osalle. Siinä pantiin toimeen uudenlaiset arpajaiset kuvaamiemme juhlamenojen soveliaana jatkona.
Noiden viidenkymmenen arpalipun joukossa oli kymmeneen kirjoitettu sanoja: "laulu", "madrigali", "epigrammi", "tilapäissepitelmä" ja muuta sellaista. Näitä ohjelmistolippuja saaneiden velvoituksena oli suorittaa niiden määräämä tehtävä siekailematta ja aterian aikana. Toisten tarvitsi vain taputtaa käsiään, syödä ja juoda.
Runollisten arpajaisten tarjoutuessa seurueen neljä naisvierasta epivät heikon henkevyytensä perusteella, jonka piti vapauttaa heidät tällaisesta kilpakoetuksesta, mutta Mainen herttuatar selitti, että jokaisen täytyi alistua sattuman määräyksiin. Naiset olivat vain oikeutettuja ottamaan avustajan kukin, ja työkumppanille oli palkkiokseen suudelma tarjona. Oltiin siis kerrassaan paimenidyllin kannalla.
Tämän lainmuutoksen tapahduttua haltiatar Ludovise ensimmäisenä pisti pienen kätösensä kristallipalloon ja otti paperipalan, jonka kiersi auki. Siihen oli kirjoitettu tilapäissepitelmä.
Jokainen koetti onneaan, mutta sattumako vai arpojen näppärä järjestely lienee sovittanut, että melkein kaikki runorakenteiset tehtävät osuivat Chaulieulle, Saint-Genestille, Malezieuxille, Saint-Aulairelle ja Legrange-Chancelille.
Sattui vielä niin, että loput ohjelma-arvat joutuivat rouville de Croissylle, de Rohanille, de Charostille ja de Brissacille, jotka sitten heti valitsivat avustajikseen Malezieuxin, Saint-Aulairen, Saint-Genestin ja abbé de Chaulieun, niin että nämä saivat kaksinkertaisen urakan.
D'Harmental oli suureksi ilokseen saanut tyhjän arvan, niin että hänellä ei ollut muuta hoidettavaa kuin syödä, juoda ja taputtaa käsiään, kuten jo sanoimme.
Siitä pikku puuhasta päästyä kukin meni ottamaan Pöytäsijansa sen mukaan kuin hänen nimelleen ennakolta kirjoitettu kortti määräsi.
YHDEKSÄS LUKU
Holhouskauden runoilijat
Oikeudenmukaisuus Mainen herttuatarta kohtaan vaatii kuitenkin
huomauttamaan, että nuo kuuluisat arpajaiset, jotka edukseen
muistuttivat Hôtel Rambouilletin[21] parhaista päivistä, eivät
pohjaltaan olleet niin naurettavat kuin pintapuolisesti katsoen tuntuu.Ensiksikin olivat pikku riimittelyt, sonetit ja epigrammit tulleet suuresti muotiin tänä aikakautena, jonka tyhjänpäiväisyyttä ne erinomaisesti kuvastivat. Corneillen ja Racinen sytyttämä valtava runouden ahjo oli hiipumassa, ja maailmaa valaisseesta liekistä räiskähteli vielä vain vaivaisia kipunoita, jotka saivat hehkunsa suljetussa seurapiirissä ja sinkosivat kymmenkunnan kadun alalle, sitten heti sammuakseen. Toisekseen tällä sukkeluuskilpailulla oli muukin vaikute kuin muodin noudattaminen. Ainoastaan viisi tai kuusi henkilöä tiesi juhlan todellisen tarkoituksen, ja oli tarpeellista sovittaa keveää hupia kaksituntisen aterioimisen kulukkeeksi, joll'aikaa kaikki kasvot olisivat avoin kirja seliteltäväksi, ja siihen ei Mainen herttuatar ollut keksinyt parempaakaan kuin tuollaisen kisan, joista Sceauxin palatsihuvila oli saanut Henkevyyden gallerian nimityksen.
Juhla-aterian alkupuolella oli seurustelu kankeata ja harvapuheista niinkuin aina; piti soveltautua naapureihinsa, tarkastella oma kaita kaistaleensa pitopöydästä ja — niin runoilijoita ja paimentenhon ihailijoita kuin oltiinkin — tyydyttää ensi hiukaisu. Ensimmäisen ruokalajin kadotessa kuitenkin alkoi jo kuulua sitä keveätä sorinaa, joka käy yleisen keskustelun edellä. Ainoastaan kaunis haltiatar Ludovise pysyi vaiteliaana, ja tästä johtui luonnollista pidättyväisyyttä koko seurueen sävyyn; varmaankin hän mietiskeli tilapäissepitelmää, jonka arpa oli tuottanut hänen osalleen, — hän ei ollut halunnut näyttää huonoa esimerkkiä avustajan ottamisella. Malezieux oivalsi, että oli aika kitkeä paha juurineen ja lausui kääntyen herttuattareen päin:
"Kaunoinen haltiatar Ludovise, alamaisenne valittavat katkerasti äänettömyyttänne, johon eivät ole tottuneet, ja jättävät minun toimekseni tuoda huolensa teidän valtaistuimenne juurelle."
"Voi, näettehän, rakas kansleri", virkkoi herttuatar, "että minä olen kuin sadun varis, joka halusi matkia kotkaa ja siepata karitsan. Kynteni ovat tarttuneet sepitelmääni enkä enää pääse siitä irti."
"Silloin sallikaa meidän ensi kerran kirota lakeja, jotka olette meille säätänyt", vastasi Malezieux. "Mutta te olette totuttanut meidät äänenne soinnukkuuteen ja sukkeluutenne viehätykseen siinä määrin, että me emme enää tule toimeen ilman niitä.
"Jokainen sanasi yllättää,
hurmaa ja lumoaa,
sielussa kummasti väräjää!
Anteeksi, prinsessa, enkö saa
tuomita tieltämme säkeitäsi, —
proosaasi kaipaavat ystäväsi?""Rakas Malezieux", huudahti herttuatar, "sen tilapäissepityksen käytänkin omaan lukuuni. Ja nyt olen kuitannut seurueen vaatimuksen; ainoastaan teille olen velkaa suudelman."
"Hyvä!" huusivat vieraat.
"Tästä hetkestä alkaen, hyvät herrat, ei enää mitään yksityiskeskustelua, ei supattelua toisen korvaan, vaan jokaisen tulee omistautua kaikille. Kuulkaahan, Apolloni", jatkoi herttuatar kääntyen Saint-Aulairen puoleen, joka puheli hiljaa vieruskumppanikseen joutuneelle rouva de Rohanille, "aloitamme kuulustelumme teistä: kertokaa meille ääneen se salaisuus, jota kuiskailitte kauniille naapurittarellenne."
Salaisuus ei näkynyt olevan siten kerrottavissa, sillä rouva de Rohan punastui hiusmartoa myöten ja viittasi Saint-Aulairea pysymään vaiti. Tämä teki rauhoittavan eleen ja kääntyi sitten herttuattareen päin, jolle hän oli velkaa madrigalin.
"Madame", hän sanoi, totellen käskyä ja samalla täyttäen arpajaisista saamansa tehtävän:
"Jumalatar, jota huvittais
kuulla, mit' ei hän kuulla sais, —
jos öisin Apollo, et muusani ois,
vaan Tetis, jonka ma ryöstäisin pois!"Tämä madrigali, jollaiset viisi vuotta myöhemmin tuottivat Saint-Aulairelle sijan Ranskan akatemiassa, saavutti niin suuren menestyksen, että kukaan ei vähään aikaan rohjennut yrittää onneaan, joten pakollisia kättentaputuksia seurasi tovin äänettömyys. Sen keskeytti herttuatar moittien Lavalia siitä, että tämä ei syönyt.
"Unohdatte leukani", vastasi Laval osoittaen sidettään.
"Mekö unohtaisimme vammanne!" sanoi herttuatar; "isänmaan puolustuksessa ja suuren isämme Ludvig XIV:n palveluksessa saadun vamman! Te erehdytte, rakas Laval, regentti sen on unohtanut."
"Joka tapauksessa", puuttui puheeseen Malezieux, "minusta tuntuu, hyvä kreivi, että noin hyvin sijoittunut vamma on pikemmin ylpeyden kuin pahoittelun aihe.
"Mars on sua iskenyt salamallaan,
mutta ei nujertanut allaan, —
taistelu toi vain pikku vian:
jäänyt on kurkku juodaksesi, —
leuasta viis, kun murheellesi
lohtua aina löydät pian.""Niin", huomautti kardinaali de Polignac, "mutta jos tällaista säätä jatkuu, hyvä Malezieux, on Lavalin kurkku suuressa vaarassa jäädä tämänvuotisesta viinistä osattomaksi."
"Kuinka niin?" kysyi Chaulieu levottomasti.
"Kuinkako niin, rakas Anakreonini?[22] Ettekö tiedä, mitä yläilmoissa
tapahtuu?""Voi", virkkoi Chaulieu kääntyen herttuattareen päin, "teidän korkea-arvoisuutenne tietää hyvin, että minä en enää erota tähtiäkään; mutta juuri näkemättömyyteni takia olen sitä levottomampi tietämään taivaan ilmiöitä."
"No, viinitarhurini kirjoittavat minulle Bourgognesta, että ainainen helle kuihduttaa kaikki ja että lähestyvä sadonkorjuu on hukkatyötä, ellei piammiten saada sadetta."
"Kuuletteko, Chaulieu?" sanoi Mainen herttuatar nauraen. "He kaipaavat sadetta, ja tehän kammoatte vettä! Ymmärrättekö hänen korkea-arvoisuutensa kantaa?"
"Kyllä ne eri käsitykset ovat yhteensovitettavissa", tuumi Chaulieu:
"Mua kyllä vesi kauhistaa,
sen näkeminen raivoon saa
ja karmii selkäpiitä, —
mut sydän heltyy mullakin,
kun kostuketta viikkoihin
ei viineillemme riitä.
Oi sada, taivas, tulvanaan,
avuksi rakkaan Ranskanmaan,
se kuihtumasta säästä!
Niin, vettä maahan tihkukoon
ma silti suojassani oon,
lasiini sit' en päästä!""Oh, olkaahan meille kuitenkin armollinen vielä täksi iltaa, rakas Chaulieu", huudahti herttuatar, "ja odottakaa huomiseen sateinenne! Märkyys pilaisi huvin, jota ystävättärenne Delaunay meille parhaillaan valmistelee puutarhassamme."
"Ahaa, siitä siis johtuukin, ettemme ole saaneet nähdä oppinutta tenhotartamme pöytäseurassa", virkkoi Pompadour. "Hän uhrautuu meidän hyväksemme, ja me olemme hänet kiittämättömästi unohtaneet! Hänen terveydekseen, Chaulieu!"
Pompadour kohotti lasinsa, ja tulevan rouva de Staalin kahdeksankymmenvuotias rakastaja noudatti ripeästi esimerkkiä.
"Malttakaa, malttakaa!" huusi Malezieux ojentaen tyhjän lasinsa Saint-Genestille; "hitto, minäkin tahdon olla mukana!
"Mä väitän, että vankka henki
ei tyhjää siedä, — viimeisenki
tilkan kyllä ahmaisin,
mut aina ollen tyhjää vastaan,
nyt anon yhtä ainoastaan:
Saint-Genest, kaada lasihin!"Saint-Genest kiirehti täyttämään Dombesin kanslerin pyynnön, mutta laskiessaan pullon takaisin pöydälle hän vahingossa tai tahallaan kaatoi kynttilän, joka sammui. Herttuatar, jonka valpas katse tarkkaili kaikkea, lausui jonkin kompasanan hänen kömpelyydestään. Muuta ei kelpo abbé tarvinnut; hän kääntyi heti valtiattarensa puoleen.
"Kaunis haltiatar", hän sanoi, "teette väärin pilkatessanne kömpelyyttäni. Se, mitä pidätte varomattomuutenani, on vain kohteliaisuus kauniille silmillenne."
"Ja kuinka niin, abbé? Kohteliaisuus silmilleni, sanotte?"
"Niin, suuri haltiatar", jatkoi Saint-Genest, "sen sanoin ja todistan sen:
"Mun muusani ankara muistuttaa:
ei valoa tuhlata turhaan saa,
kun siitä ei hyötyä ois:
nyt meidän ylevä Amintamme
on silmäinsä säihkyllä valonamme,
muut himmeten hiipuvat pois."Tämä sieväkäänteinen madrigali olisi epäilemättä saavuttanut kaiken ansaitsemansa menestyksen, jollei Mainen herttuatar olisi Saint-Genestin juuri lausuessa viime säettä kaikesta pidättelystään huolimatta säädyttömästi aivastanut, — ja niin äänekkäästi, että loppupiirre Saint-Genestin suureksi pettymykseksi meni hukkaan useimmilta kuulijoilta. Mutta tässä sukkeluuden tavoittelijain seurueessa ei mikään mennyt lopullisesti hukkaan: toisen kiusasta sai toinen lähtökohdan, ja herttuatar oli tuskin selviytynyt epäaikaisesta puuskasta, kun Malezieux tempasi sen lennosta ja huudahti:
"En ihmettele enää
nyt muutakaan kuin nenää
prinsessan suloisen:
se on niin pikkarainen,
mut jylähtipä vainen
kuin itse ukkonen!"Tämä viime impromptu oli niin verrattoman osuva, että se tuokioksi vaiensi kaikki muut, ja seurue laskeutui runouden korkeuksista takaisin silkan proosan arkisuuteen.
Kaunosielujen sukkeluuden räiskähdellessä oli d'Harmental käyttänyt hyväkseen tyhjän arpalippunsa tuottamaa vapautta, pysytellen vaiti tai vaihtaen naapurinsa Valefin kanssa muutamia hiljaisia huomautuksia taikka puolittain hillittyjä hymähdyksiä. Muuten pitopöydässä vallitsi — niinkuin herttuatar oli ajatellutkin — joidenkuiden osallisten luonnollisista salamietteistä huolimatta sellainen kepeähenkisyyden sävy, että syrjäisen olisi ollut mahdotonta havaita näennäisen hauskuttelun verhossa mitään kätkettyä vehkeilyä hankittavan. Joko tahdonponnistuksella tai kunnianhimoisten suunnitelmiensa onnellisesta kehityksestä tyytyväisenä olikin kaunis haltiatar Ludovise hoitanut emännän tehtäviä ihmeellisen älykkäästi, viehkeästi ja pirteästi. Malezieux, Saint-Aulaire, Chaulieu ja Saint-Genest olivat häntä siinä autelleet parhaansa mukaan, kuten olemme nähneet.
Alkoi kuitenkin jo olla aika nousta pöydästä: suljettujen ikkunain läpi ja raollaan olevista ovista kuului epämääräisiä soiton puuskahduksia, jotka puutarhasta ruokailusaliin tunkeutuessaan ilmoittivat uusien huvikkeiden olevan pitovieraita odottamassa. Niin ollen herttuatar, havaitessaan hetken lähestyvän, ilmoitti edellisenä päivänä luvanneensa Fontenellelle tarkastella Venus-tähden nousua. Hän oli päivällä saanut Maailmoiden tekijältä erinomaisen kaukoputken ja kehoitti nyt seuruetta sen avulla tutkistelemaan tätä kaunista tähteä. Tiedoitus oli liian hyvä tilaisuus Malezieuxille taas madrigaliin, hänen antaakseen sen mennä ohi. Herttuattaren näyttäessä pelkäävän, että Venus kenties jo olikin noussut, hän virkkoi:
"Oi, kaunis haltiatar, tiedätte paremmin kuin kukaan, että meillä ei voi olla pelkoa siinä suhteessa.
"Kohta kyllä tarhassanne
nähdään Venus loistossansa,
kun te täältä mukananne
viette hänen saattajansa:
päättyköön siis atriamme,
nouskaa, ylväs prinsessamme, —
Venust' ei voi sieltä löytää,
kun te hoitelette pöytää!"Siten Malezieux lopetti pitosalin ohjelman niinkuin oli sen aloittanutkin. Kaikki olivat nousemassa käsiään taputtaen, kun Lagrange-Chancel, joka ei ollut koko aterian aikana hiiskunut sanaakaan, kääntyi herttuattaren puoleen ja virkkoi:
"Anteeksi, madame, mutta minullakin on velka maksettavana, ja vaikka kukaan ei näy sitä vaativan, olen liian tunnollinen siirtääkseni suoritusta."
"Oh, sehän on totta, Arkhilokhokseni[23]", muisti herttuatar; "eikö
teillä olekin sonetti lausuttavana?""Ei suinkaan, madame", oikaisi Lagrange-Chancel; "arpa varasi minulle oodin, ja se sattuikin paikalleen, sillä minä tunnen huonosti luontuvani nykyisen muodin harrastamiin pikku viisuihin. Minun runottarenani, tiedättehän, madame, on Nemesis, eikä innoitukseni laskeudu taivaasta, vaan nousee hornasta. Olkaa siis niin hyvä, rouva herttuatar, että pyydätte näitä naisia ja herroja hetkiseksi suomaan minulle huomiota, jota ovat päivällisten alusta saakka jaelleet muille."
Mainen herttuatar vastasi vain istuutumalla uudestaan ja jokainen
noudatti heti esimerkkiä. Syntyi tovin hiljaisuus; koko seurueen
katseet suuntautuivat jonkun verran levottomasti tähän mieheen,
joka itse vakuutti runottarekseen Kostottaren ja Hippokrenekseen
Akheronin.[24]Sitten Lagrange-Chancel nousi seisomaan; hänen katseessaan paloi synkkä hehku, hänen huulillaan väikkyi katkera hymy. Kumealla äänellä, joka erinomaisesti soveltui hänen kieleltään kirpoaviin sanoihin, hän lausui seuraavat säkeet, jotka sittemmin löysivät tiensä Palais-Royaliin asti ja Saint-Simonin nähden hersyttivät suuttumuksen kyyneliä regentin silmistä:
"Te,[25] joiden kaunopuheisuus tyrannin kahden valtaa vastaan aseisiin Kreikan, Rooman huus, nyt antakaatte ainoastaan sanoihin mulle sappeanne, ma jotta teidän voimallanne viel' ilkeämmän paljastaa voin hirviön, — ja pelkäämättä sen tunnottoman konnan kättä tavoitan tätä kunniaa! Jo silmät auki saatuaan hän kaunaa kantoi pitkät ajat, kun valtaistuin-haaveessaan edessä näki esterajat. Mut sitten Medeain ja Kirkein tuhoisat taidot[26] mielin virkein omaksui roiston oppilas ja uskoi salahankkeillansa kaikk' esteet tieltä raivaavansa — ollakseen, kurja, kuningas! Nyt valmistaudu, lauttamies, joella synkeällä Tuonen, ylhäiset varjot etsii ties, uhreina Philippemme juonen! Oi pohjatonta kataluutta, oi surmaa julmaa yhä uutta ja turhaa tuskaa itkeväin! Näin saatto soluu lakkaamatta, näin kaataa kuolo kostajatta, ja raivoo vallanhimo näin! Näin pojat[27] surren taattoaan[28] tapaavat kolkon kohtalonsa, näin veli seuraa veikkoaan, mies saattajana puolisonsa.[29] Ja kuinka ajatella voikaan, ett' edellisten kahteen poikaan ulottuu vimma murhaajan: Jo toinen[30] heistä yhtyi sukuun, ja toinen[31] kuuluu samaan lukuun, on riutumassa hautahan! Oi valtias,[32] jok' aikanas sait yhä eläväsi luulla, sun kolmipolvi-suvustas ei kohta enää täällä kuulla! Sä tiedät viekkaan vainoajan, sa tunnet inhan opettajan,[33] itsekkään prinssin arvoisen; levossas riistä heiltä henki, tai jälkeläises viimeinenki jo sortuu ansaan juonien! Sä käännä kosto pelkuriin,[34] hän säikkyykin jo voimatonna; hän kirottuna kuolkoon niin kuin elänytkin on se konna! Pakoksi käyköön mielen kateen kuin muinoin kävi Mitridateen,[35] kun näki kaiken päättyvän: hän toivon menetettyänsä loppunsa saakoon myrkystänsä, jonk' itse keittänyt on hän!
On mahdotonta kuvata näiden säkeiden synnyttämää vaikutusta, niiden seuratessa edellä esiintyneiden runoseppojen keveitä sepitelmiä. Kaikki katselivat toisiaan äänettöminä ja ikäänkuin kammoksuen, että heille oli nyt ensi kertaa julkisesti lausuttu nuo rumat juorut, joita siihen asti oli kuiskittu vaivihkaa, niiden rohkenematta esiintyä arvosteltaviksi. Itse herttuatar, joka oli halukkaimmin uskonut niitä, oli kalvennut nähdessään tämän oodin hirviömäisenä hydrana kohottavan kuutta sapen ja myrkyn täyttämää kitaansa. Cellamaren ruhtinas ei tiennyt, millaista katsantoa näyttäisi, ja kardinaali de Polignacin käsi vapisi silminnähtävästi, rutistellessaan pitsikaulusta.
Runoilija siis lopetti viimeisen säkeistönsä saman hiljaisuuden vallitessa, jolla ensimmäistä oli tervehditty, ja kun Mainen herttuatar tästä uskollisimpiensakin paheksumista ilmaisevasta yleisestä äänettömyydestä hämillään nousi pöydästä, noudattivat toiset yhä vaiteliaina hänen esimerkkiään ja siirtyivät hänen mukanaan puutarhaan.
Viimeisenä poistuva d'Harmental tölmäsi pengermällä epähuomiossa Lagrange-Chanceliin tämän palatessa saliin noutamaan herttuattaren unohtamaa nenäliinaa.
"Anteeksi, herra chevalier", äännähti ärtynyt runoilija suoristautuen ja suunnaten d'Harmentaliin sapen kellastamat pienet silmänsä, "tahtoisitteko ehkä tallata minua?"
"Kyllä, monsieur", vastasi toinen, katsellen häntä inhoavasti kaikesta pituudestaan alas niinkuin rupikonnaa tai kyytä; "kyllä, jos olisin varma rusentumisestanne!"
Ja tarttuen Valefin käsikynkkään hän laskeutui tämän kanssa puutarhaan.
KYMMENES LUKU
Grönlannin kuningatar
Niinkuin oli jo kemujen aikana käynyt selville — ja sen saattoi muutenkin arvata niiden huvikkeiden laadusta, joita Mainen herttuattarella oli tapana järjestää sceauxilaisessa loistohuvilassaan —, juhlanvietto oli nyt laajentumassa salonkipuolelta puutarhaan, missä seuruetta odottivat uudet yllätykset.
Tämä valtavan laaja istutusalue, jonka Le Nôtre[36] oli suunnitellut Colbertille[37] ja tämä myynyt Mainen herttualle, oli herttuattaren käsissä suennut todellakin keijukaisten olosijaksi. Suuren kuninkaan aikana olivat jumalaistarulliset kuvaelmat tulleet suuresti suosituiksi; ranskalaiselle puutarhataiteelle tunnusomaisten, leveiden suorakaiteiden vehmaat lehtimajat, pitkät lehmuskujat, pikarien, kierukkain ja pyramidien muotoisiksi leikellyt marjakuuset soveltuivat tuollaiseen ohjelmaan paljon paremmin kuin englantilaiset puutarhat pikku pensastoineen, mutkittelevine käytävineen ja rajoitettuine näköaloineen. Olletikin Sceauxin puutarha-aukeama levisi eteen suorastaan kuninkaallisen suurenmoisena rengasratsastus-, lyöntipallo- ja jalkapallokenttineen, kun taustana oli vielä laaja lampi, jonka keskeltä kohosi Auroran[38] paviljonki, — nimi johtui siitä, että tästä huvihuoneesta tavallisesti ilmoitettiin merkillä yön loppuminen ja seurueen hajaantumishetki.
Pengermälle saapuessaan kaikki jäivätkin ihmettelemään noita korkealatvaisia lehtokujia ja siroja lehtimajoja, kun niitä yhdistivät toisiinsa valaistuskiehkurat, jotka muuttivat säihkyväksi päiväksi muualla vallitsevan yötummuuden. Samalla kuului tenhoavaa soittoa, jonka lähtökohta ei ollut havaittavissa, ja näiden sävelten tahdissa nähtiin sitten suurella puistotiellä liikkumassa ja lähestymässä jotakin niin eriskummaista ja odottamatonta, että kuvaelman merkityksen selvitessä kaikkialta remahti nauru. Se oli jättimäinen keilakerta, joka vakavasti asteli huvilalle päin leveätä keskikujaa myöten yhdeksäisensä johtamana ja pallo saattajanansa. Tultuaan muutaman askeleen päähän pengermältä se soreasti asettui säännönmukaiseen järjestykseen ja kumarsi herttuattarelle, pallon jatkaessa vierimistään hänen jalkoihinsa asti.
Nyt keilat alkoivat laulaa surullista valitusta, että ne
rengasratsastusta, lyönti- ja potkupalloa kovaonnisempina olivat
tähän päivään asti olleet suljettuina pois Sceauxin puistoalueelta,
pyytäen vääryyden oikaisemista ja oikeutusta saada kumppanikisojen
tavoin hauskuttaa kauniin Ludovise-haltiattaren jalosukuisia vieraita.
Tämä valitus oli sepitetty yhdeksänääniseksi kantaatiksi, jota violat
ja huilut säestivät ja pallo omintakeisen tehokkaasti keskeytteli
bassosooloilla. Anomus saavuttikin kaikkien läsnäolijani kannatuksen
ja Mainen herttuattaren suostumuksen. Ilahdusta ilmaistakseen keilat
merkinannon jälkeen heti aloittivat baletin, jota säestettiin
niin kummallisilla pään nytkäytyksillä ja niin täpärillä ruumiin
tasapainonäytteillä, että tanssijain menestys oli kenties vielä
suurempi kuin laulajain, ja esityksen herättämässä tyytyväisyydessään
herttuatar lausui keilakerralle pahoittelunsa siitä, että oli niin
kauan arvostellut sen rattoisuutta väärin, ja suuren mielihyvänsä
tästä tutustumisesta. Mehiläiskuningattarelle kuuluvan vallan nojalla
hän valtuutti keilailun tästä hetkestä alkaen nimittämään itseään
jaloksi keilailuksi, jotta se ei jäisi missään suhteessa alemmaksi
kilpailijaansa, jaloa hanhi-noppapeliä.[39]Tuon suosionosoituksen saatuaan keilat rivistöksi järjestäytyen tekivät tilaa uusille hahmoille, jotka olivat saapumassa pääkujalla. Nämä seitsemän olentoa olivat kokonaan kääriytyneet turkiksiin, jotka salasivat heidän vartalonsa, ja kasvoja verhosivat karvapäähineet. He astelivat verkalleen, tuoden keskessään kahden poron vetämää rekeä, mikä ilmaisi napaseutulaista lähetystöä. Tämä olikin tosiaan tuomassa Grönlannin kansan tervehdystä Ludovise-haltiattarelle. Etunenässä marssivalla päälliköllä oli pitkä soopelinnahalla sisustettu viitta ja ketunnahkainen lakki, johon oli jätetty kolme häntää tasasuhtaisesti riippumaan kumpaisellekin olkapäälle ja taakse. Herttuattaren eteen tullessaan päällikkö kumarsi ja alkoi käytellä puhetta koko valiokunnan nimessä:
"Madame, grönlantilaiset ovat yleisessä kansalliskokouksessa harkinneet hyväksi lähettää jonkun johtomiehensä teidän ruhtinaallisen korkeutenne luo, ja minulla on ollut kunnia tulla valituksi heidän edustajanaan tarjoamaan teille heidän valtakuntansa hallitsijattaren arvo."
Viittaus oli niin ilmeinen ja sanamuotonsa perusteella kuitenkin siksi vaaraton, että koko seurueesta kuului hyväksyvää sorinaa, ja tulevaisen suostumuksen merkkinä väikkyi mitä armollisin hymy kauniin haltiatar Ludovisen huulilla. Lähettiläs näkyi saavan rohkaisua tästä esityksensä alun vastaanottamisesta ja jatkoi:
"Maine, joka meidän lumiselle pikku jäätikkökolkallemme julistelee ainoastaan harvinaisimpia merkillisyyksiä, on meille valaissut teidän ruhtinaallisen korkeutenne suloja, avuja ja taipumuksia: me tiedämme, että te kammoatte aurinkoa."
Tämä uusi vihjaus käsitettiin yhtä pikaisesti ja kiihkeästi kuin edellinenkin, kun aurinko oli regentin tunnus ja Mainen herttuatar taasen oli tunnettu suoranaisesta yön suosimisesta.
"Näin ollen, madame", pitkitti lähettiläs, "kun Jumala on meidän maantieteellisessä asemassamme siunannut meitä kuusikuukautisella yöllä ja samanmittaisella hämärällä, tulimme teille ehdottamaan, että pakenisitte vihaamaltanne auringolta meidän maahamme. Hyvitykseksi siitä, mitä jätätte tänne, tarjoamme teille Grönlannin kuningattaren arvonimen, pitäessämme varmana, että läsnäolonne saa auhdot ketomme kukoistamaan, että lakienne viisaus taltuttaa kesyttömyytemme ja että me hallintanne lempeyden varassa luovumme vähemmän mieluisasta vapaudesta kuin teidän kuninkaallinen ylivaltanne on."
"Mutta", virkkoi madame du Maine, "minusta tuntuu, että tarjoamanne valtakunta on jokseenkin etäällä, ja tunnustan vieroksuvani pitkiä matkoja."
"Olemme ennakolta ottaneet huomioon muistutuksenne, madame", huomautti lähettiläs, "ja pelätessämme, että te Muhammedia mukavuudenhaluisempana kieltäytyisitte tulemasta vuoren luo, olemme mahtavan taikurin loihdinnalla järjestäneet vuoren tulemaan teidän luoksenne. — Hei, napapiirin henget", komensi lähetystön johtaja tehden kabbalistisia ympyröitä sauvallaan ilmaan, "paljastakaa kaikkien katseille uuden hallitsijattarenne palatsi."
Samassa alkoi kuulua haaveellista musiikkia, ja Auroran paviljonkia kattanut verho kohosi kuin taikavoimalla. Lammen laaja pinta, joka oli siihen asti pysynyt tummana kuin himmennetty kuvastin, heijasti nyt niin taitavasti sovitettua valovirtaa, että sitä olisi voinut luulla kuutamoksi. Tässä hohteessa nähtiin jääsaarelmalla ja lumisen ja kuulakan huipun juurella Grönlannin kuningattaren palatsi, johon johti niin keveärakenteinen silta, että tämä näytti leijuvalta pilvenhattaralta.
Yleisen suosion pauhatessa lähettiläs otti erään saattolaisensa käsistä kruunun, jonka laski herttuattaren päähän. Herttuatar korjasi itse sen asentoa niin ylväällä eleellä kuin olisi saanut todellisen vallanmerkin. Nousten rekeen hän sitten ajoi vesipalatsia kohti. Vartijain estäessä väkijoukkoa seuraamasta häntä hänen uuteen valtapiiriinsä hän meni sillan yli ja astui noiden seitsemän lähetin keralla sisään portista, joka esitti luolaa. Samassa silta upposi syvyyteen, ikäänkuin taitava koneiston käsittelijä olisi — jälleenkin läpinäkyväksi viittaukseksi — tahtonut eristää tulevaisuudesta menneisyyden, ja Auroran paviljongin yläpuolella räiskähtelevä ilotulitus tulkitsi grönlantilaisten iloa heidän nähdessään uuden kuningattarensa.
Sillaikaa muuan marsalkka johdatti herttuattaren hänen uuden palatsinsa etäisimpään huoneeseen, ja kun nuo seitsemän lähettiä heittivät pois päähineensä ja viittansa, olivat hänen seurueenansa Cellamaren ruhtinas, kardinaali de Polignac, markiisi de Pompadour, kreivi de Laval, parooni de Valef, chevalier d'Harmental ja Malezieux. Marsalkka taasen, joka oli häntä odottamassa ja huolellisesti suljettuaan kaikki ovet nyt tuttavallisesti liittyi tähän hienoon joukkoon, ei ollut kukaan muu kuin vanha ystävämme abbé Brigaud.
Huomataan siis, että iltakausi vihdoinkin ilmeni todellisessa merkityksessään: lähettien tavoin juhlakin riisui naamionsa ja asunsa, avoimesti kääntyen salavehkeilyksi.
"Hyvät herrat", aloitti herttuatar vilkkaasti, kuten hänen tapanaan oli, "meillä ei ole hetkeäkään hukattavaksi, kun poissaolomme pitkistyminen herättäisi epäluuloja. Kiirehtiköön siis kukin selostamaan, mitä on saanut aikaan, jotta tiedämme, kuinka pitkällä ollaan."
"Anteeksi, madame", huomautti ruhtinas, "mutta te olitte maininnut minulle meikäläiseksi miehen, jota en näe täällä, ja olen kovin pahoillani, jos hän ei kuulukaan joukkoomme."
"Tarkoitatte tietenkin herttua de Richelieuta?" vastasi madame du Maine. "No, kyllä hän vakuutti saapuvansa, mutta häntä lienee pidättänyt jokin seikkailu, hajamielisesti sovittu kohtaus. Täytyy tulla toimeen ilman häntä."
"Niinhän tietysti", sanoi ruhtinas; "ellei häntä kuulu, niin minkäpä sille voi. On kuitenkin paha kiusa, jos hän jää kokonaan pois. Rykmentti, jota hän komentaa, on sijoitettu Bayonneen, ja kun se varustuskeskus on niin lähellä rajaa, voisi hänestä koitua meille suuri hyöty. Pyydän teitä senvuoksi, rouva herttuatar, antamaan määräyksen, että hänet saatetaan tänne, jos hän ilmestyy esille."
"Abbé", huomautti madame du Maine, "kuulittehan, ilmoittakaa d'Avranchesille."
Brigaud meni välittämään käskyä.
"Anteeksi, herra kansleri", kuiskasi d'Harmental herra Malezieuxille, "minä luulin herra de Richelieun kuusi viikkoa takaperin nimenomaisesti kieltäytyneen liittymästä meihin."
"Sen hän tekikin", selitti Malezieux, "sillä hän tiesi olevansa ajateltu viemään sininauhaa Asturian prinssille eikä tahtonut sotkea välejään regentin kanssa, koska sen lähetystehtävän palkkioksi sai odottaa Kultaisen Taljan ritarinimitystä. Sitten regentti Espanjan ja Ranskan suhteiden kiristyessä muuttikin mieltään, lykäten arvomerkin antamisen toistaiseksi, ja nähdessään Kultaisen Taljansa jäävän epätietoiseen tulevaisuuteen herra de Richelieu yhtyi meihin."
"Teidän korkeutenne määräys on toimitettu asianomaiselle, madame", ilmoitti abbé Brigaud palaten, "ja jos herra herttua de Richelieu saapuu Sceauxiin, johdetaan hänet heti tänne."
"Hyvä", sanoi, herttuatar. "Nyt istuutukaamme tämän pöydän ääreen ja käykäämme käsiksi asioihin. Aloittakaa te, Laval."
"Minä olen ollut Sveitsissä, kuten tiedätte, madame", lausui Laval. "Espanjan kuninkaan nimessä ja rahalla olen koonnut Graubundenissä rykmentin, joka on valmis marssimaan Ranskaan millä hetkellä hyvänsä, ollen aseistettu ja ainoastaan käskyä odottaen."
"Mainiota, rakas kreivi, erinomainen asia", kiitti herttuatar. "Ellette katso Montmorency-suvun jäsenelle liian halvaksi olla rykmentin everstinä, parempaa odottaessamme, niin ottakaa se komentoonne. Se on varmempi tie Kultaiseen Taljaan kuin Pyhän Hengen ritariston nimityksen vieminen Espanjaan."
"Madame", virkkoi Laval, "teidän asiananne on varaamanne sijan määrääminen kullekin, ja teidän nöyrin palvelijanne vastaanottaa aina kiitollisesti minkä hyvänsä toimen suvaitsette hänelle uskoa."
"Entä te, Pompadour", kuulusti madame du Maine, kädenviittauksella kiittäessään kreivi de Lavalia, "mitä te olette tehnyt?"
"Teidän korkeutenne ohjeiden mukaisesti", vastasi markiisi, "matkustin Normandiaan ja vahvistutin sikäläisen aateliston vastalauseen. Tuon teille kolmekymmentäkahdeksan allekirjoitusta, ja huomattavimpia." Hän veti taskustaan paperin. "Tässä kuninkaalle esitettävä vaatimus, jatkonaan nimikirjoitukset. Katsokaa, madame."
Herttuatar melkein tempasi paperin markiisin kädestä ja silmäsi sitä pikaisesti.
"Niin, niin", hän haastoi, "teitte hyvin siinä, että hommasitte nimet tällä tavoin, ilman arvoluokittelua ja sukujärjestelyä, joten kenelläkään ei ole siinä muistutettavaa. Niin, tämä ehkäisee kaiken kiistelyn etusijasta. Hyvä! Guillaume Alexandre de Vieux-Pont, Pierre Anne Mare de la Pailleterie, de Beaufremont, de Latour-Dupin, de Châtillon. Niin, olette oikeassa; nämä ovat Ranskan vihaisimpia ja kunniakkaimpia nimiä, niinkuin uskollisimpiakin. Kiitos, Pompadour; olette toimekas lähetti, ja tilaisuuden tullen muistetaan taitavuutenne ja lähetistä tulee lähettiläs. — Entä te, chevalier", pitkitti herttuatar kääntyen d'Harmentalin puoleen, huulillaan tuo viehättävä hymy, jonka hän tiesi vastustamattomaksi. 3 "Teidän korkeutenne käskyä noudattaen minä läksin Bretagneen", aloitti chevalier. "Nantesiin päästyäni avasin kirjelmän, joka sisälsi toimintaohjeet."
"No?" tiedusti herttuatar pikaisesti.
"Olen menestynyt tehtävässäni niinkuin herrat de Laval ja de Pompadour omassaan, madame", ilmoitti d'Harmental. "Tässä on herrojen de Mont-Louisin, de Bonamourin, de Pont-Calletin ja de Rohan-Soldun sitoumus. Heti kun espanjalainen eskaaderi vain näyttäytyy rannikolla, nousee koko Bretagne."
"Näettehän, näettehän, ruhtinas", huudahti herttuatar kunnianhimoisen riemukkaasti kääntyen Cellamareen päin, "kaikki suosii meitä!"
"Niin", huomautti ruhtinas, "mutta meidän pitäisi hankkia sieltä puolellemme muitakin kuin nämä kylläkin vaikutusvaltaiset, neljä aatelismiestä. Tärkeitä olisivat edelleen esimerkiksi Laguerche-Saint-Amant, Bois-Davy, Larochefoucault-Gondral, kaiketi myös Décourt ja d'Érée."
"Siitäkin on pidetty huolta, ruhtinas", ilmoitti d'Harmental; "minulla on heiltä kirjeitä... malttakaahan..."
Vetäen taskustaan kirjetukun hän avasi umpimähkään kolme ja luki:
"Olen suuresti ilahtunut siitä kunniasta, että teidän ruhtinaallinen
korkeutenne muistaa minua, ja säätyjen yleiskokouksessa liitän ääneni
kaikkiin niihin aateliston päätöksiin, joilla tahdotaan osoittaa
teille alttiutta.
Markiisi Décourt."
"Jos minulla on jotakin arvoasemaa ja vaikutusta piirikunnassani,
tahdon sitä käyttää ainoastaan teidän ruhtinaallisen korkeutenne asian
oikeudellisuutta tehostamaan.
La Rochefoucault-Gondral."
"Jos hankkeenne menestys riippuu seitsemän-, kahdeksansadan
aatelismiehen äänestyksestä, rohkenen vakuuttaa teille, madame, että
se piankin ratkeaa teidän ruhtinaallisen korkeutenne hyväksi. Minulla
on kunnia uudestaan tarjota teille kaikki mitä minun määrättävissäni
on täällä päin.
Kreivi D'Érée.""No, ruhtinas", huudahti madame du Maine, "joko tyydytte? Katsokaahan, paitsi noita kolmea kirjettä on tässä vielä Lavauguyonilta, Bois-Davylta, Fuméelta. Kuulkaa, chevalier, tässä oikea kätemme, se, joka pitelee kynää: olkoon se teille vakuutena, että teiltä ei evätä mitään sinä päivänä, jolloin sen piirtämällä nimikirjoituksella on kuninkaallinen valtuus."
"Kiitän, madame", vastasi d'Harmental suudellen kunnioittavasti kättä, "mutta te olette jo antanut minulle enemmän kuin ansaitsen, ja itse menestyskin johtuu palkitsemaan minua niin runsaasti, toimittaessaan teidän korkeutenne oikealle sijallenne, että minulla siitä päivästä alkaen ei tosiaankaan ole enää mitään mielittävää."
"Ja nyt on teidän vuoronne, Valef", lausui herttuatar; "olemme varanneet teidät tärkeimpänä viimeiseksi. Jos, oikein ymmärsin päivällispöydässä antamianne merkkejä, ette ole tyytymätön heidän katolisiin majesteetteihinsa, vai kuinka?"
"Mitä teidän ruhtinaallinen korkeutenne sanoisi hänen majesteettinsa Filipin omakätisestä kirjeestä?"
"Omakätisestä kirjeestä!" huudahti madame du Maine; "sellaista en ole koskaan rohjennut toivoakaan."
"Ruhtinas", jatkoi Valef ojentaen Cellamarelle paperin, "te tunnette kuningas Filip V:n käsialan. Varmistakaa siis hänen kuninkaalliselle korkeudelleen, joka ei rohkene sitä uskoa, että tämä kirje on taatusti hänen kädestään lähtöisin."
"Alusta loppuun, niin on asia", vastasi Cellamare kumartaen.
"Ja kenelle se on osoitettu?" kysyi herttuatar ottaen kirjeen ruhtinaalta.
"Kuningas Ludvig XV:lle, madame", sanoi Valef.
"Hyvä, hyvä", virkkoi herttuatar, "me toimitamme sen hänen
majesteettinsa nähtäväksi marski de Villeroyn välityksellä.
Katsokaamme, mitä hän lausuu", ja hän luki niin nopeasti kuin käsialan
pulmallisuus teki mahdolliseksi:[40]"Escurial, 16. maaliskuuta 1718. Siitä asti kun Kaitselmus on minut asettanut Espanjan valtaistuimelle en ole hetkeksikään syrjäyttänyt huomiostani syntyperäni velvoituksia: ikimuistoinen Ludvig XIV on aina ajatuksissani. Olen yhä kuulevinani, kuinka tämä suuri ruhtinas eromme hetkellä syleillessään minua lausui: Ei ole enää Pyreneitä! Teidän majesteettinne on ainiaan suremani vanhemman veljeni ainoa jälkeläinen. Jumala on teidät kutsunut perimään mahtavan valtakunnan, jonka kunnia ja edut pysyvät minulle kallisarvoisina kuolemaani asti. Olette saanut sijan sydämessäni, enkä millään muotoa ikinä unohda, mitä olen velkaa teidän majesteetillenne, isänmaalleni ja esi-isäni muistolle. Rakkaat espanjalaiseni, jotka ovat hellästi kiintyneet minuun ja tietävät kiintymykseni heihin taatuksi, eivät ole kateellisia tunteista, jotka olen lausunut teille ja oivaltavat, että meidän liittomme on yleisen rauhallisuuden perusta. Katson voivani uskoa, että omakohtaiset harrastukseni ovat vielä rakkaita kansalle, jonka keskuudessa olen kasvanut, ja että se jalomielinen ylimystö, joka on paljon vuodattanut verta niiden kannattajana, yhä ajattelee lämpimästi kuninkaasta, joka ylpeilee kiitollisuudestaan heitä kohtaan ja syntymisestään heidän joukossaan."
"Tämä on omistettu teille, hyvät herrat", huomautti Mainen herttuatar keskeyttäen lukemisensa ja kädellä ja katseella herttaisesti tervehtien ympäristöään. Sitten hän jatkoi, kärsimättömänä tietämään muun sisällön:
"Mitä siis ajattelevatkaan uskolliset alamaisenne minua tai paremmin sanoen teitä itseänne vastaan tähdätystä liittosopimuksesta?[41] Aikana, jolloin ehtynyt rahataloutenne ei kunnollisesti riitä rauhankaan jokapäiväisiin menoihin, tahdotaan teidän majesteettianne menemään veriviholliseni[42] puolelle ja julistamaan minulle sodan, ellen suostu luovuttamaan Sisiliaa arkkiherttualle. Sellaiseen ehtoon en milloinkaan taivu, se on minulle sietämätön. En tässä ryhdy selvittämään tuollaisen liiton kohtalokkaita seurauksia. Pyydän vain teidän majesteettianne hetimiten kutsumaan koolle valtakuntanne säätyjen edustajiston[43] harkitsemaan näin laajakantoista hanketta."
"Säätyjen edustajiston!" jupisi kardinaali de Polignac.
"No, mitä teidän korkea-arvoisuutenne siitä sanoo?" keskeytti madame du Maine maltittomasti. "Eikö se toimenpide valitettavasti saavuta hyväksymistänne?"
"En vastusta enkä kannata, madame", vastasi kardinaali. "Ajattelen vain, että sitä vetoomusta käytettiin Liigan päivinä ja että Filip II ei siitä hyötynyt."
"Ajat ja ihmiset ovat muuttuneet, herra kardinaali", väitti herttuatar pontevasti. "Meillä ei ole enää vuosi 1594, vaan 1718. Filip II oli flaami, ja Filip V on ranskalainen. Niin ollen eivät tulokset voi olla samanlaisia, kun perusteet eivät pidä yhtä. Anteeksi, hyvät herrat." Ja hän luki edelleen:
"Tätä pyydän sen veren nimessä, joka yhdistää meidät, sen suuren kuninkaan nimessä, josta olemme lähtöisin, teidän ja oman kansani nimessä. Nyt jos koskaan on kuultava Ranskan kansan ääntä. On välttämätöntä saada siltä itseltään tietää, mitä se ajattelee, — tahtooko se tosiaan nousta sotaan meitä vastaan. Niinkuin minä olen valmis panemaan henkeni alttiiksi sen kunnian ja etujen puolesta, samoin te toivoakseni pikimmiten hyväksytte esitykseni, jotta teiltä pyytämäni säätykokous ehkäisee välien onnettoman rikkoutumisen ja Espanjan voimia käytetään ainoastaan Ranskan suuruuden ylläpitämiseen ja sen vihollisten nöyryyttämiseen. Ainiaan tahtoisin osoittaa teidän majesteettianne kohtaan yksinomaan vilpitöntä ja sydämellistä kiintymystäni." "No, mitä arvelette tästä, hyvät herrat? Olisiko hänen katolinen majesteettinsa voinut tehdä hyväksemme enemmän?" tiedusti madame du Maine.
"Hän olisi voinut tähän kirjeeseen liittää toisen kirjelmän suoranaisesti osoitettuna säätyjen edustajistolle", muistutti kardinaali. "Jos kuningas olisi suvainnut lähettää sellaisenkin kirjelmän, olisi se varmaan vaikuttanut eduskunnan käsittelyyn hyvin tuntuvasti."
"Se on tässä", ilmoitti Cellamaren ruhtinas, vuorostaan vetäen esille paperin.
"Mitä ihmettä, ruhtinas!" hämmästeli kardinaali.
"Hänen majesteettinsa on ollut samaa mieltä kuin teidän korkea-arvoisuutenne ja toimittanut minulle tämän kirjelmän täydentämään sitä, joka jätettiin parooni de Valefille."
"Silloinhan meiltä ei puutu enää mitään!" huudahti madame du Maine.
"Puuttuu Bayonne", intti ruhtinas pudistaen päätänsä. "Bayonne, Ranskan portti!"
Samassa d'Avranches astui sisälle ilmoittamaan herttua de Richelieun.
"Ja nyt, ruhtinas, ei enää puutu mitään", sanoi markiisi de Pompadour nauraen, "sillä tässähän tulee mies, jolla on sen avain."
YHDESTOISTA LUKU
Herttua de Richelieu
"Vihdoinkin, herra herttua!" huudahti madame du Maine nähdessään Richelieun ilmestyvän. "Pysyttekö siis ainiaan samana, niin että ystävänne eivät koskaan voi luottaa teidän täsmällisyyteenne enempää kuin kaikki rakastajattarenne?"
"Päin vastoin, madame", puolustausi Richelieu lähestyen herttuatarta ja suudellen hänen kättänsä niin keveän kunnioittavasti kuin ainakin mies, jonka silmissä naisilla ei ollut arvoluokkia, "päin vastoin, sillä tänään osoitan paremmin kuin koskaan teidän korkeudellenne, että minä pystyn täyttämään ystävienkin odotukset."
"Te siis teette meidän hyväksemme uhrauksen, herttua?" ilvehti madame du Maine.
"Tuhatkertaisesti suuremman kuin voitte aavistaakaan. Arvatkaa kuka minun täytyi jättää?"
"Madame de Villars?" kysyi herttuatar.
"Oh, en! Paremmasta seurasta minä läksin."
"Madame de Duras?"
"Ei sinne päinkään."
"Madame de Nesle?"
"Pyh!"
"Madame de Polignac? Ah, anteeksi, kardinaali!"
"Jatkakaa vain. Se ei koske hänen korkea-arvoisuuttansa."
"Madame de Soubise, madame de Gabriant, madame de Gacé?"
"Ei, ei, ei."
"Mademoiselle de Charolais?"
"Häntä en ole nähnytkään sitten kun viimeksi jouduin Bastiljiin."
"Madame de Berri?"
"Tiedättehän, että hän on aivan hullaantunut Riomiin sen jälkeen kun
alkoi saada korvapuusteja rakastajaltaan".[44]"Mademoiselle de Valois sitten?"
"Hänet minä säästän vaimokseni, jahka hankkeemme menestys tekee minusta espanjalaisen ruhtinaan. Ei, madame, minä jätin teidän korkeutenne takia kaksi mitä viehättävintä naikkosta!..."
"Naikkosia, uh!... Hyi toki!" huudahti herttuatar nyrpistäen huuliaan peräti halveksivasti; "en olisi luullut teidän alentuvan sellaisiin olioihin asti."
"Mitä olioita he ovat! Kaksi hurmaavaa naista — rouva Michelin ja rouva Renaud. Ette tunne heitä? Rouva Michelin on tenhoava vaaleaverikkö; mies on verhoilija, suosittelen häntä teille, herttuatar. Rouva Renaud on ihastuttava tummaverinen kaunotar, silmät siniset ja kulmakarvat mustat; hänen miehensä on... hitto, nyt en taas muistakaan..."
"Todennäköisesti samalla alalla kuin herra Michelin", tokaisi Pompadour nauraen.
"Anteeksi, herra herttua", huomautti madame du Maine, joka ei enää tuntenut mitään kiinnostusta Richelieun lemmenseikkailuihin näiden ulottuessa salonkipiirin ulkopuolelle, "anteeksi, rohkenenko muistuttaa teille, että olemme kokoontuneet tänne vakavilla asioilla?"
"Kah, tosiaan! Mehän hommailemme salaliittoa, eikö niin?"
"Olitteko unohtanut sen?"
"Toden totta, salaliittolaisuus ei ole hauskimpia puuhia, senhän myöntänette, rouva herttuatar; tunnustan niin ollen, että aina kun vain kykenen, minä unohdan vehkeileväni. Mutta sehän ei vaikuta asiaan, koska tartun taas kiinni milloin tarvitaan. Katsotaanpa siis, rouva herttuatar, — kuinka pitkälle on juonimisemme edistynyt?"
"Tässä, herttua, tutustukaa näiden kirjeiden sisältöön, niin olette selvillä yhtä hyvin kuin mekin", vastasi madame du Maine.
"Oh, suokoon teidän korkeutenne minulle anteeksi", esteli Richelieu, "mutta minä en todella lue itsellenikään osoitettuja; minulle on kertynyt seitsemän-, kahdeksansataa mitä herttaisinta kirjettä, jotka säilytän vanhojen päivien huvikkeeksi. Kuulkaahan, Malezieux, te olette itse selväsanaisuus, — selostakaa minulle."
"No niin, herra herttua", aloitti Malezieux, "nämä kirjeet ovat bretagnelaisten ylimysten sitoumuksia hänen korkeutensa oikeuksien kannattamisesta."
"Oivallista!"
"Tämä paperi on aateliston vastalause."
"Kah, antakaa tänne! Minä yhdyn siihen."
"Mutta te ette tunne sisältöä?"
"Vähät siitä; panen vastaan joka tapauksessa." Ja ottaen paperin hän piirsi nimensä viimeisenä esiintyvän Guillaume Antoine de Chastelluxin alle.
"Antaa hänen olla siinä mukana, madame", virkkoi Cellamare herttuattarelle; "Richelieun nimi on kaikkialla hyvä olemassa."
"Entä tämä kirje?" tiedusti herttua osoittaen Filip V:n lähetettä.
"Se on kuningas Filip V:n omakätinen kirje", selitti Malezieux.
"Kas vain, hänen katolisen majesteettinsa käsiala on vielä huonompaa kuin minun", sanoi Richelieu. "Sehän on minulle mieluisaa, kun Raffé väittää, että kenenkään koukerot eivät ole niin epäselviä."
"Jos kirjoitus on kehnoa, niin onpa teksti toki ilahduttava", huomautti madame du Maine, "sillä siinä pyydetään Ranskan kuningasta kutsumaan koolle säätyjen eduskunta neliliiton sopimusta vastustamaan."
"Ahaa!" virkkoi Richelieu. "Ja onko teidän korkeutenne varma eduskunnan kannasta?"
"Tuo vastalause on aateliston mielialan ilmaus. Kardinaali menee takuuseen papistosta, joten on jälellä ainoastaan armeija."
"Armeija on minun hoideltavanani", ilmoitti Laval. "Minulla on kahdenkolmatta everstin avoin valtakirja."
"Minä ensiksikin vastaan rykmentistäni", vakuutti Richelieu, "joka on Bayonnessa ja siis voi tehdä meille suuria palveluksia."
"Niin, ja me otammekin sen lukuun", sanoi Cellamare; "mutta olen kuullut, että on kysymyksenä sen siirtäminen toiseen majoituspaikkaan." "Vakavastiko?"
"Kyllä sitä on pohdittu täydellä todella. Käsitättehän, herttua, että täytyy ehättää sellaisen toimenpiteen edelle."
"Kuinkas muuten! Heti paikalla. Paperia... mustetta... Minä kirjoitan
Berwickin herttualle.[45] Sodan ollessa puhkeamaisillaan ei ihmetellä,
että minä pyydän rykmenttiäni suosiollisesti pysytettäväksi
taistelunäyttämön läheisyydessä."Mainen herttuatar kiirehti itse toimittamaan Richelieulle kirjoitusvälineet. Herttua kumarsi, tarttui kynään ja kyhäsi tällaisen kirjeen, jonka me esitämme ainoastaan kieliopillisia kompastuksiaan vailla:
"Herra herttua de Berwick, pääri ja sotamarski. Koska on puhetta
rykmenttini siirtämisestä, monsieur, ja sille on tilattu uudet
pukutarpeet, jotka se kerrassaan menettäisi, jos sen täytyisi lähteä
minnekään ennenkuin ne valmistuvat, on minulla kunnia pyytää teiltä,
että sallitte sen jäädä Bayonneen toukokuun alkupuolelle, jolloin se
varustelu valmistuu.
Olen kaikella mahdollisella huomaavaisuudella, monsieur, teidän nöyrin
ja kuuliaisin palvelijanne,
herttua de Richelieu.""Nyt lukekaa, madame", jatkoi herttua ojentaen kirjelmän madame du Mainelle; "tämän varokeinon jälkeen rykmentti ei hievahdakaan Bayonnesta."
Herttuatar otti kirjelapun, luki sen ja luovutti naapurilleen, joka siirsi sen toiselle, kunnes se oli kiertänyt koko pöydän. Herttuan onneksi tässä oli niin ylhäistä väkeä, että kielellinen asu ei herättänyt huomiota. Ainoastaan Malezieux, joka oli viimeisellä vuorolla, ei kyennyt pidättämään hymyn häivettä.
"Ahaa, teitä naurattaa, herra runoilija", virkkoi Richelieu aavistaen aiheen. "Nähtävästi olen osunut loukkaamaan sitä naurettavaa turhantarkkuutta, jota nimitetään oikeinkirjoitukseksi. Sehän on luonnollista: olen ylimys, ja minulle unohdettiin opettaa äidinkielen säännöstelyä, kaiketi ajatellen, että minun sopi yhtä hyvin käyttää viidentoistasadan livren vuosipalkalla kamaripalvelijaa, joka kyhäisi kirjeeni ja sepittäisi säkeeni. Niin on asia, mutta se ei estä minua, hyvä Malezieux, pääsemästä Akatemian jäseneksi ennen teitä ja ennen Voltaireakin."
"Ja laatiiko kamaripalvelijanne siinä tapauksessa vastaanottajais-esitelmännekin, herra herttua?"
"Hän pohjustelee sitä jo, herra kansleri, ja saatte nähdä, että siitä ei tule huonompi kuin eräät tuntemani akateemikot ovat itse sepittäneet."
"Herra herttua", huomautti madame du Maine, "siitä koituu varmasti perin kiintoisa tilaisuus, ja lupaan jo huomisesta alkaen ryhtyä varaamaan istuinpaikkaa siihen. Mutta tänä iltana meillä on puheltavaa muusta; palatkaamme siis päiväjärjestykseen."
"No, kaunis prinsessa", mukautui Richelieu, "koska ehdottomasti tahdotte olla virallinen, niin puhukaa, minä kuuntelen. Mitä olette päättäneet?"
"Saada näiden kahden kirjeen perusteella säätyjen edustajiston koolle; sitten, kaikkien kolmen säädyn varmasti asettuessa nykyistä hallintoa vastaan, me toimitamme regentin erotetuksi ja nimitytämme Filip V:n hänen sijalleen."
"Ja kun Filip ei voi jättää Madridia, hän antaa meille täydet valtuudet, ja me hallitsemme Ranskaa hänen sijastaan... Niin no, sepä ei ole hullummin harkittua. Mutta eduskunnan kokoontumiseen tarvitaan kuninkaan käsky."
"Kuningas allekirjoittaa käskyn", vastasi madame du Maine.
"Regentin tietämättäkö?" jatkoi Richelieu.
"Regentin tietämättä."
"Olette siis luvannut Fréjusin piispalle,[46] että teette hänestä
kardinaalin?""Emme, mutta lupaan Villeroylle Espanjan grandin arvon ja Kultaisen Taljan ritarimerkin."
"Pelkään pahoin, rouva herttuatar", arveli Cellamaren ruhtinas, "että se tarjous ei sittenkään riitä suostuttamaan marskia toimenpiteeseen, joka tuottaa niin suuren vastuun. Marskista ei kylläkään olisi vastusta, jos saisimme puolellemme hänen vaimonsa."
"Ah, siitähän johtuukin mieleeni!" tokaisi Richelieu. "Minä otan sen huolekseni."
"Tekö?" sanoi herttuatar hämmästyen.
"Niin, minä, madame", selitti Richelieu. "Teillä on kirjeenvaihtonne, minulla omani. Olen saanut tutustua seitsemään tai kahdeksaan kirjeeseen, jotka ovat saapuneet teidän korkeudellenne tänään. Suvaitseeko teidän korkeutenne silmätä vain yhtä, joka tuotiin minulle eilen?"
"Onko tämä kirje vain minun tiedokseni, vai sopiiko se lukea ääneen?"
"No, olemmehan kai luotettavassa piirissä?" virkkoi Richelieu katsellen ympärilleen perin itserakkaasti.
"Tietenkin", sanoi herttuatar; "sitäpaitsi tilanteen vakavuus..."
Hän otti kirjeen ja luki:
"Herra herttua! Olen sanani pitävä nainen. Mieheni on nyt lähtemässä sille pikku matkalle. Huomenna kello yhdeltätoista olen kotona ainoastaan teille. Älkää luulko, että teen tämän pitämättä herra de Villeroyta syypäänä kaikkeen. Alan nimittäin pelätä hänen tähtensä, kun te voisitte ryhtyä häntä rankaisemaan. Tulkaa siis määrähetkellä osoittamaan minulle, että minä en ole liiaksi moitittava pitäessäni teidän seuraanne mieluisampana kuin laillisen herrani ja mestarini."
"Ah, anteeksi! Suokaa anteeksi hätiköimiseni, rouva herttuatar: tuo ei olekaan se, jonka tahdoin teille näyttää, vaan toispäiväinen. Malttakaa, tässä on eilinen."
Mainen herttuatar sai Richelieulta toisen kirjeen ja aloitti:
"Rakas Armand!"
"Onko se nyt tämä, vai erehtynettekö vieläkin?" hän sitten kysyi Richelieulta.
"En, en, teidän korkeutenne; tällä kertaa se on varmasti oikea."
Herttuatar jatkoi:
"Rakas Armand! Olette vaarallinen asianajaja esiintyessänne herra de Villeroyta vastaan. Minun täytyy ainakin tehostaa etevyyttänne, puolustaakseni heikkouttani; teillä oli sydämessäni tuomari, joka halusi teidän voittavan juttunne. Tulkaahan huomenna esittämään sitä uudestaan, saatte puheille pääsyn tribunalini edessä, joksi eilen nimititte sisähuoneeni onnetonta sohvaa."
"Ja kävittekö siellä?"
"Kyllä, madame."
"Marskitar siis...?"
"Toivoakseni hän tekee mitä vain tahdomme, ja koska hän teettää miehellään mitä tahtoo, saamme toimeen säätyjen edustajiston koollekutsumisen marskin palatessa."
"Ja milloin hän tulee kotiin?"
"Viikon kuluttua."
"Teidän täytyy terästäytyä pysymään uskollisena koko se aika, herttua."
"Madame, kun omaksun jonkin hankkeen, kykenen suurimpiinkin uhrauksiin sen ajamiseksi perille."
"Voimme siis luottaa sanaanne?"
"Palvelukseksenne."
"Hyvät herrat", lausui Mainen herttuatar, "te olette kuulleet; toimikaamme edelleen kukin tahollamme. Te, Laval, vaikutatte armeijan piirissä; kardinaali huolehtii papistosta, ja herttua de Richelieu puhukoon madame de Villeroylle."
"Ja milloin taas kokoonnumme?" tiedusti Cellamare.
"Se riippuu kokonaan asianhaaroista, ruhtinas", vastasi herttuatar. "Joka tapauksessa, ellen ehdi toimittaa teille tietoa, lähetän teitä noutamaan samat vaunut ja saman ajomiehen kuin silloin ensimmäisellä kerralla Arsenaliin saapuessanne." Nousten hän jatkoi Richelieulle: "Suotteko meille lopun iltaanne, herttua?"
"Pyydän teidän korkeudeltanne anteeksi", vastasi Richelieu, "mutta se on aivan mahdotonta. Minua odotetaan Rue des Bons-Enfantsin varrella."
"Mitä! Oletteko siis jälleen väleissä madame de Sabraniin?"
"Välimme eivät ole koskaan katkenneet, saan vakuuttaa, madame."
"Mutta sepäs on vakaisuutta, herttua."
"Ei, madame, se on laskelmaa."
"Kah, huomaan, että harrastatte asiamme edistämistä erikoisesti."
"En koskaan hoida tehtäviäni puolinaisesti, rouva herttuatar."
"No, Jumala suokoon meille apunsa, ja me otamme esimerkkiä teistä, herra herttua, sen lupaamme. Ja nyt, hyvät herrat", jatkoi herttuatar, "olemme olleet täällä pian puolitoista tuntia; on luullakseni aika palata puutarhaan, jotta poissaolostamme ei huomauteltaisi liiaksi. Sitäpaitsi lienee rannalla muuan poloinen Yön jumalatar odottelemassa, kiittääkseen meitä suosiostaan auringon edellä, eikä olisi kohteliasta antaa hänen varrota kovin kauan."
"Teidän korkeutenne luvalla, madame", sanoi Laval, "minun täytyy kuitenkin viivyttää teitä vielä hetkinen, huomauttaakseni eräästä pulastani."
"Puhukaa, kreivi", kehoitti herttuatar; "mistä on kysymys?"
"Vaatimuksistamme, vastalauseistamme, toimintaohjeistamme. Sovittiinhan, että painattaisimme ne sellaisilla työläisillä, jotka eivät osaa lukea."
"No?"
"Minä ostin painokoneen ja sijoitin sen erään talon kellariin Val-de-Grâcen takalistolle. Hommasin tarvittavat työläiset, ja tähän asti on tulos ollut tyydyttävä, niinkuin teidän korkeutenne on saanut nähdä. Mutta eikös vain saattanutkin koneen jyty naapureita siihen luuloon, että miehemme valmistivat väärää rahaa, ja eilen poliisi pani toimeen talossa tarkastuksen. Onneksi ennätettiin työ keskeyttää ajoissa ja kiskoa sänky salaluukun päälle, niin että Voyer d'Argensonin apurit eivät nähneet mitään. Mutta sellainen käynti voisi uusiintua, menestyen paremmin; sentähden heti nuuskijain mentyä lähetin työläiset matkoihinsa, hautasin painokoneen ja siirrätin kaikki vedokset omaan asuntooni."
"Siinä teitte hyvin, kreivi!" kiitti kardinaali de Polignac.
"Niin, mutta mitä nyt teemme?" kysyi madame du Maine.
"Siirretään painokone minun talooni", esitti Pompadour.
"Tai minun", tarjoutui Valef.
"Ei, ei", vastusti Malezieux, "painokone on liian vaarallinen väline, työläisten joukkoon voi pujahtaa urkkija, ja silloin oltaisiin hukassa. Eikähän meillä enää lienekään paljoa painatettavaa."
"Niin", sanoi Laval, "suurempi osa on kyllä valmista."
"No niin", jatkoi Malezieux, "minun mielestäni pitäisi aivan yksinkertaisesti — niinkuin heti alussa ehdotinkin — käyttää jotakuta älykästä, vaiteliasta ja varmaa kopistia, jolle maksetaan siksi hyvin, että hän pitää suunsa kiinni."
"Oh, se olisi paljon turvallisempaa", huudahti herra de Polignac.
"Niin, mutta mistä löydämme sellaisen miehen?" virkkoi ruhtinas. "Niin tärkeään asiaan olisi vaarallista palkata ensimmäinen tarjollaoleva."
"Jos minä rohkenisin..." aloitti abbé Brigaud.
"Puhukaa huoletta, abbé", rohkaisi Mainen herttuatar.
"Sanoisin voivani järjestää sen asian", jatkoi abbé.
"Enkö ole teille sanonut", huudahti Pompadour, "että abbé on aina neuvokas!"
"Mutta tiedättekö tosiaankin juuri soveliaan miehen?" kysyi Polignac.
"Oh, jos teidän korkea-arvoisuutenne teettäisi hänet vartavasten, niin ei saataisi parempaa. Todellinen kone, joka kirjoittaa kaikkea eikä lue mitään."
"Ja vielä suuremmaksi varmuudeksi", huomautti ruhtinas, "me voisimme toimittaa tärkeimmät paperit espanjankielisiksi, — hänen katoliselle majesteetilleen erityisesti aiotut. Siitä olisi kaksinkertaisena etuna, että käsittelisimme asioita kopistillemme tuntemattomalla kielellä ja voisimme hänelle koituvasta vaivaloisuudesta maksaa runsaasti hänen johtumattaan siitä päättelemään kirjoitustyönsä tärkeyttä."
"Minulla on niin ollen kunnia lähettää hänet luoksenne, ruhtinas", sanoi Brigaud.
"Ei, ei", epäsi Cellamare, "sen pahuksen ei sovi näyttäytyä Espanjan lähetystössä. Kaiken täytyy käydä jonkun kolmannen välityksellä, ottakaa se huomioon."
"Niin, niin, me järjestämme sen", lupasi madame du Maine. "Mies on tiedossa, se on pääasia; vastaattehan hänestä, Brigaud?"
"Kyllä, madame, ehdottomasti."
"Muuta ei tarvita. Nyt ei enää mikään pidätä meitä", jatkoi herttuatar. "Herra d'Harmental, antakaahan minulle käsivartenne."
Chevalier kiirehti tottelemaan madame du Mainea, joka ei ollut tähän asti kyennyt jakamaan huomaavaisuuttansa hänelle niinkuin kaikille muille, ja käytti nyt tilaisuutta ilmaistakseen tällä suosionosoituksella kiitollisuuttaan Rue des Bons-Enfantsin seikkailussa koetellusta miehuudesta ja Bretagnen nostattamisessa ilmenneestä taitavuudesta. Paviljongin ovella grönlantilaiset lähetit — jälleen tavallisiksi Sceauxin juhlan kutsuvieraiksi muuttuneina — näkivät kadonneen sillan sijalla Ranskan ja Espanjan väreillä liputetun purren, jonka oli määränä viedä heidät rantaan. Madame du Maine astui siihen ensimmäisenä ja viittasi d'Harmentalille sijan vierellään, jättäen Malezieuxin pitämään huolta Cellamaresta ja Richelieusta. Kätketty musiikki antoi sitten heti merkin, ja pursi viiletti rantaa kohti.
Niinkuin herttuatar oli sanonut, lammen vastapäisellä partaalla odotteli Yön jumalatar pukeutuneena pitkään, mustaan harsokaapuun, jossa kimalteli kultatähtiä. Hänen saattueenansa olivat ne kaksitoista Tuntia, joihin hänen valtansa jakautui. Pursi suuntasi kulkunsa tätä ryhmää kohti, joka herttuattaren tullessa äänenkantaman päähän alkoi laulaa aiheenmukaista kantaattia. Johdantona oli nelisäkeinen kuorotaival, jota seurasi sooloesitys, jatkonaan jälleen kuorojakso, ja kaikki ilmaisi niin hienoa aistia, että jokainen kääntyi Malezieuxiin päin, onnitellakseen illanvieton suurta järjestelijää tästä menestyksestä.
Yksinään kaikkien keskellä oli d'Harmental oudosti hätkähtänyt soolo-osan ensimmäisistä sävelistä, sillä laulajattaren ääni muistutti aivan elävästi toista, hänelle hyvin tuttua ja rakasta ääntä. Niin mahdotonta kuin olikin ajatella Bathilden läsnäoloa Sceauxissa, oli chevalier väkisinkin noussut seisaalle tarkastamaan esiintyjää, jonka taide niin kummasti värähdytteli hänen sieluaan.
Soihduista huolimatta, joita Tunnit alamaisina pitelivät koholla, ei d'Harmental kuitenkaan kyennyt erottamaan jumalattaren kasvonpiirteitä, kun niitäkin verhosi harsohuntu. Hän vain kuuli puhtaan, joustavan, sulosointuisen äänen nousevan ja laskevan siihen vapaaseen, koulittuun ja luontevaan tapaan, jota hän oli niin suuresti ihaillut sen herättäessä ensi kerran hänen huomiotansa Rue du Temps-Perdun varrella, ja jokainen sen sointu — rantaa lähestyttäessä yhä selvemmin kaikuvana — tunkeutui hänen sydämensä pohjukkaan asti ja sai hänet vavahtelemaan.
Viimein pursi ehti rantaan, soololaulu päättyi ja kuoro aloitti jälleen. Mutta yhä seisten ja kaikilta muilta ajatuksilta sulkeutuneena d'Harmental muistissaan seurasi tauonnutta ääntä ja haipuneita säveliä.
"No, herra d'Harmental", huomautti Mainen herttuatar, "oletteko niin herkkä sävelten tenholle, että unohdatte olevanne saattajani?"
"Oi, anteeksi, anteeksi, madame", pyysi d'Harmental hypäten rannalle ja ojentaen kätensä herttuattarelle; "mutta olin tuntevinani tuon äänen, ja minun täytyy tunnustaa, että se elvytti mielessäni niin voimakkaita muistoja..."
"Se osoittaa, että käytte Oopperassa, hyvä chevalier", selitti madame du Maine, "ja että arvostatte ansionsa mukaisesti neiti Buryn lahjakkuutta."
"Mitä! Oliko se neiti Buryn — tuo äsken kuulemani ääni?" kysyi d'Harmental hämmästellen.
"Hänen juuri, monsieur, ja jollette usko sanaani", vakuutti herttuatar hieman pahastuneesti, "sallikaa minun tarttua Lavalin tai Pompadourin käsivarteen ja menkää varmistautumaan itse."
"Ah, suokoon teidän korkeutenne minulle anteeksi", lausui d'Harmental kunnioittavasti pidättäen kättä, jonka herttuatar oli vetämäisillään pois. "Olemme Armidan puutarhassa, ja hetkellinen hairahdus on tällaisten lumousten keskellä sallittu."
Uudestaan tarjoten herttuattarelle käsivartensa hän asteli saateltavansa rinnalla huvilinnaan päin.
Silloin kuului heikko parahdus, ja vaisunakin se lävisti d'Harmentalin sydämen. Hän kääntyi melkein vastoin tahtoaan.
"Mitä nyt'" kysyi herttuatar, ja hänen levottomuuteensa sekaantui kärsimättömyyttä.
"Ei mitään, ei mitään", sanoi Richelieu; "pikku Bury vain on taas saanut hysterian oireita. Mutta älkää välittäkö, madame, minä tunnen sen taudin; se ei ole vaarallinen. Jos erityisesti haluatte, niin käyn huomenna kuulustamassa hänen vointiaan."
Pikku tapaus oli liian vähäpätöinen häiritäkseen millään tavoin juhlanviettoa, ja kaksi tuntia jälkeenpäin d'Harmental abbé Brigaudin tuomana takaisin Pariisiin astui pieneen Rue du Temps-Perdun ullakkokamariin, josta oli ollut poissa kuusi viikkoa.
KAHDESTOISTA LUKU
Epätietoisuutta
Hänen ensimmäisenä aistimuksenaan oli tällöin suunnattoman onnekkuuden tunne, kun hän täten näki jälleen olevansa vaatimattomassa huoneessa, johon liittyi jo paljon muistoja. Vaikka hän oli ollut puolitoista kuukautta matkalla, olisi voinut luulla hänen lähteneen sieltä vasta edellisenä päivänä; siinä määrin oli kelpo rouva Denisin miltei äidillinen huolenpito säilyttänyt kaiken entisellään.
D'Harmental seisahtui toviksi kynttilä kädessä katselemaan ympärilleen, ja hänen ilmeensä muistutti hurmiotilaa; se johtui siitä, että hänen elämänsä kaikki muut vaikutelmat olivat häipyneet niiden tieltä, jotka hän oli kokenut tässä pienessä maailman sopessa. Tämän ensi ailahduksen jälkeen hän kiirehti ikkunaansa, avasi sen ja yritti sanomattoman rakkauden katseella lävistää naapurittarensa tummat ruudut. Bathilde tietenkin nukkui enkelinuntansa, aavistamatta että d'Harmental oli palannut ja seisoi katsellen hänen ikkunaansa rakkaudesta ja toivosta väristen, ikäänkuin ikkuna olisi voinut avautua ja haastaa hänelle!
Siten chevalier runsaan puolen tunnin ajan hengitti täysin keuhkoin yöilmaa, joka ei ollut milloinkaan tuntunut hänestä niin puhtaalta ja raikkaalta, ja siirsi katseensa ikkunasta taivaalle ja taas ikkunaan. Vasta silloin hän käsitti, millaiseksi elämäntarpeeksi Bathilde oli hänelle koitunut ja kuinka syvän ja valtavan rakkauden neito oli hänessä sytyttänyt.
Lopulta hän ymmärsi, että hän ei voinut viettää koko yötä ikkunansa ääressä. Hän sulki sen ja palasi huoneeseensa, mutta vain ryhtyäkseen jälleen siihen muisteluun, jonka hänen sydämessään oli pienen kamarin jälleennäkeminen herättänyt. Hän avasi klavesininsa, joka oli pitkällisen käyttämättömyyden aikana joutunut hiukan epävireeseen, ja juoksutteli sormiaan koskettimilla, vaikka olikin uhkana kolmannen kerroksen vuokralaisen uusi suuttuminen. Sen äärestä hän siirtyi penkomaan pahvikoteloa, jonne oli tallettanut Bathilden keskeneräisen muotokuvan. Pastelliväri oli jonkun verran himmentynyt, mutta siinäpä silti yhä olivat kaunis ja siveä neitonen ja Mirzan vallaton ja oikukas pikku pää.
Kaikki oli sellaisena kuin hänen lähtiessään matkalle, paitsi että aika aina jättää hävittävän pikku sipaisun esineihin, joita se ohitse mennessään koskettaa siipensä kärjellä. Viimein, vielä kerran seisahduttuaan kunkin esineen eteen, hän tunsi siihen ikäkauteen luonnollisena kuuluvaa voimakasta unen tarvetta, meni makuulle ja tuudittausi nukuksiin neiti Buryn laulaman kantaatin sävelmän muistelulla; siinä epäselvässä ajattelun hämäryydessä, joka käy täydellisen turtumuksen edellä, hän lopulta samasti laulajattaren ja Bathilden.
Herättyään d'Harmental heti hyppäsi vuoteesta ja riensi ikkunaan. Aamupuhde näkyi jo olevan pitkällä, ja aurinko paistoi täydeltä terältä, mutta näistä voimallisista houkutuksista huolimatta Bathilden ikkuna oli ummessa. D'Harmental vilkaisi kelloaan; se näytti kymmentä.
Hän ryhtyi pukeutumaan. Olemme jo tunnustaneet, että hänellä ilmeni melkein naisellista sievisteleväisyyttä; se ei ollut hänen vikansa, vaan aikakauden, jonka kaavaileva muodollisuus ulottui kaikkeen, lemmenasioihinkin. Mutta tällä kertaa hän ei vedonnut raskasmieliseen kasvojen sävyyn, vaan välitön palaamisen ilo antoi hänen piirteilleen viehättävän onnekkuuden ilmeen: selvästikin hän odotti vain katsetta Bathildelta, kruunatakseen itsensä luomakunnan kuninkaaksi.
Sitä katsetta hän meni etsimään ikkunasta, mutta Bathilden ikkuna pysyi yhä suljettuna. Silloin d'Harmental avasi omansa, toivoen sillä melulla herättävänsä naapurittaren huomion. Ei hievahdustakaan. Hän pysytteli paikallaan tunnin; koko aikana eivät uutimet edes häilähtäneet. Nuoren tytön kamari näytti hylätyltä. D'Harmental yskähteli, hän sulki ikkunan ja avasi taas, irroitteli pikku laastinkappaleita seinästä ja heitteli vastapäisiin ruutuihin: kaikki turhaa.
Ihmetystä seurasi levottomuus; noin itsepintaisesti ummistuneen ikkunan täytyi osoittaa poissaoloa, ellei onnettomuutta. Bathilde poissa — mihin joutuneena? Mikä tapaus oli saattanut suistaa radaltaan noin tyynen, hiljaisen ja säännöllisen elämän? Keneltä kysyisi sitä, — mistä hankkisi tietoja? Hänen piirissään ainoastaan rouva Denis tiesi jotakin. Oli varsin luonnollista, että d'Harmental yöllä palattuaan pistäytyisi seuraavana päivänä käynnille emäntänsä luo, ja sen hän siis tekikin.
Rouva Denis ei ollut tavannut vuokralaistaan tarjoamansa aamiaisen jälkeen. Hän ei ollut unohtanut, mitä huomaavaisuutta d'Harmental oli osoittanut hänen pyörtyessään, ja vastaanotti hänet niin ollen kuin tuhlaajapojan.
Chevalierin onneksi Denis-neideillä oli piirustustuntinsa, ja nuori herra oli asianajokonttorissa, joten hän joutui puheisiin ainoastaan talonomistajattaren kanssa. Keskustelu kääntyi itsellään siihen hyvään järjestykseen ja siisteyteen, joista pienessä kamarissa oli pidetty huolta vuokralaisen poissaollessa. Tästä sai luontevasti siirrytyksi kysäisyyn, oliko vastapäisessä huoneistossa sillaikaa asukas vaihtunut, ja se ohimennen lausuttu tiedustus sai aivan varman vastauksen. Vielä eilen aamulla oli rouva Denis nähnyt ikkunassa Bathilden, ja illalla oli Buvat kirjastosta palatessaan tullut Bonifacea vastaan; mestari Joullun nuorin kirjuri oli vain pannut merkille, että arvoisan kirjoitustaiturin kasvoilla oli majesteettisen korskeuden ilme, joka pisti silmään sitäkin enemmän, kun se ei suinkaan ollut naapurilla tavallinen.
Enempää ei d'Harmental tahtonutkaan tietää. Bathilde oli Pariisissa ja vanhassa asunnossaan. Johtui tietenkin vain sattumasta, että nuoren tytön katse ei ollut vielä osunut ikkunaan, jonka hän oli niin kauan nähnyt pysyvän suljettuna, — huonetta kohti, jonka hän tiesi niin pitkältä ajalta tyhjäksi. D'Harmental kiitti rouva Denisiä uudestaan kaikesta hyvästä huolenpidosta, kelpo rouvan aavistamatta hänen hyvästelynsä innokkaan kiitollisuuden todellista aihetta.
Porrassillakkeella chevalier kohtasi abbé Brigaudin tulossa jokapäiväiselle vierailulleen rouva Denisin luo. Abbé tiedusti, oliko hän menossa asuntoonsa, ja myöntävän vastauksen saatuaan ilmoitti tulevansa sinne myös jälkeenpäin. D'Harmental ei ollut aikeissa lähteä ulos koko päivänä ja lupasi odottaa.
Kamariinsa päästyään hän heti meni ikkunaan.
Mitään ei ollut muuttunut naapurittaren luona. Huolellisesti umpeen vedetyt uutimet eivät jättäneet pienintäkään pilkistysrakoa. Ilmeisesti tämä oli tarkoituksellista. Chevalier päätti koettaa viimeistä keinoa: hän istuutui klavesininsa ääreen ja loistavan esisoiton jälkeen lauloi jonkunlaisesti säestäen edellisenä iltana kuulemansa "Yön" kantaatin soolo-osan, joka oli jäänyt hänen muistiinsa alusta loppuun. Mutta vaikka hän samalla kaiken aikaa tähysti järkkymättömään ikkunaan, ei siellä hisahdettu eikä hievahdettu: vastapäisellä kamarilla ei enää ollut kaikua.
Mutta odottamansa tuloksen rauetessa d'Harmental oli saanut aikaan toisen tehon, jota ei ollut tarkoittanut. Loppusävelen kajahtaessa hän kuuli kättentaputusta takaapäin ja kääntyessään näki abbé Brigaudin.
"Ah, tekö, abbé!" virkkoi d'Harmental nousten ja pikaisesti käyden sulkemassa ikkunan. "En hiisi vieköön luullut teitä niin suureksi säveltaiteen harrastajaksi."
"Enkä minä teitä niin eteväksi esittäjäksi. Totisesti, rakas holhottini: olitte vain kerran kuullut kantaatin! Ihmeellistä!"
"Sävelmä tuntui minusta hyvin miellyttävältä, abbé, siinä kaikki", sanoi d'Harmental, "ja se jäi mieleeni, kun minulla on aivan erikoinen sävelmuisti."
"Ja sehän laulettiinkin perin ihastuttavasti, eikö niin?" jatkoi abbé.
"Kyllä", myönsi d'Harmental; "neiti Burylla on ihana ääni, ja olenkin jo päättänyt pistäytyä tuntemattomana Oopperaan heti kun näen hänen nimensä ohjelmajulisteessa."
"Sitä ääntäkö haluatte kuulla?" kysyi Brigaud.
"Niin."
"Sitä varten ei tarvitse mennä Oopperaan."
"Minne sitten?"
"Ei minnekään: jääkää tänne, — olette ensimmäisessä aitiorivissä."
"Kuinka! Yön jumalatar...?"
"Oli naapurittarenne."
"Bathilde!" huudahti d'Harmental. "En siis ollut erehtynyt, minä tunsin hänet. Oh, mutta sehän on mahdotonta, abbé; miten olisi Bathilde saattanut olla rouva herttuattaren illanvietossa?"
"Ensiksikään, rakas holhottini, mikään ei ole nykyaikana mahdotonta", vastasi Brigaud; "painakaa se mieleenne ennenkuin kiellätte mitään tai olette ryhtymättä johonkin. Uskokaa kaiken mahdollisuus, se on varma tie kaiken saavuttamiseen."
"Mutta miten siis Bathilde-rukka...?"
"Niin, eikö se aluksi tunnukin kummalliselta? Pohjaltaan se on perin yksinkertainen asia. Mutta eihän se juttu oikeastaan voi teitä kiinnostaa, vai mitä, chevalier? Puhukaamme jo muusta."
"Kyllä vainkin, abbé, kyllä vainkin", vakuutti d'Harmental. "Te erehdytte peräti; se juttu päin vastoin herättää minussa mitä suurinta uteliaisuutta."
"No niin, rakas holhottini, kun tuollainen saa osakseen harrastustanne, niin voinhan selittää sitä. Abbé de Chaulieu tuntee neiti Bathilden — ettekö maininnut naapuritartanne sillä nimellä?"
"Kyllä; mutta miten abbé de Chaulieu hänet tuntee?"
"Oh, perin luonnollisesti. Tiedätte kenties jo, että tuon viehättävän tyttösen holhooja on pääkaupungin siroimmin työskenteleviä kopisteja. No, herra de Chaulieu on menettämässä näkönsä, kuten olette saanut havaita, joten hän tarvitsee puhtaaksikirjoittajaa runoilleen, koska hänen on pakko sanella niitä — sikäli kuin pulpahtelevat — keskenkasvuiselle lakeijalle, joka ei ole oikeinkirjoituksestakaan selvillä. Sen tärkeän homman hän on tullut uskoneeksi kunnon Buvatille, ja tätä kautta hän on tutustunut neiti Bathildeen."
"Mutta tuosta ei lainkaan selviä, miten neiti Bathildc joutui madame du Mainen huvilinnaan."
"Odottakaa toki; jokaisella tarinalla on alkunsa, solmukohtansa ja loppuvaiheensa, hiisi vieköön!"
"Panette minut kiroamaan, abbé."
"Kärsivällisyyttä, hyväinen aika, kärsivällisyyttä!"
"Sitä minulla on. Noh, kuuntelen teitä."
"Tutustuttuaan siis neiti Bathildeen kelpo Chaulieu joutui muiden tavoin tuon yleishurman valtaan, sillä tiedättehän, että siihen nuoreen henkilöön liittyy jonkinlainen taika, — että häntä ei voi nähdä rakastumatta."
"Tiedän sen", jupisi d'Harmental.
"Kun siis neiti Bathilde on runsaslahjainen eikä ainoastaan laula kuin satakieli, vaan piirustaakin kuin enkeli, puhui kelpo Chaulieu hänestä niin innostuneesti neiti Delaunaylle, että tämä johtui pyytämään hänen apuaan pukujen suunnittelussa niihin eri henkilöosiin, joita esiintyi hänen valmistelemissaan ja eilen illalla katselemissamme kuvaelmissa."
"Minulle jää yhä arvoitukseksi, että 'Yön' kantaatissa lauloi sooloa Bathilde eikä neiti Bury."
"Siihen tulemme juuri."
"Vihdoinkin!"
"Neiti Delaunayn kävi kuten kaikkien: hän mielistyi pikku lumoojattareen eikä lähettänytkään häntä pois pukupiirustusten valmistuttua, vaan piti häntä Sceauxissa kolme päivää. Hän oli siellä siis vielä toispäivänä, neiti Delaunayn kanssa hänen kamariinsa sulkeutuneena, kun teidän lepakollenne tultiin hätääntyneesti ilmoittamaan, että Oopperan ohjaaja pyysi saada puhua hänelle hyvin tärkeästä asiasta. Neiti Delaunay lähti, jättäen Bathilden yksikseen. Suosijattaren viipyessä tämä alkoi ikävystyä ja ajankulukseen istuutui pianon ääreen, näpäytti muutaman soinnun, laulahti pari sävelsarjaa ja sitten havaitessaan sekä pianon että äänensä olevan hyvässä vireessä aloitti jonkin suuren ooppera-aarian niin etevästi, että neiti Delaunay tämän aavistamattoman esityksen kuullessaan avasi oven hiljaa, kuunteli aariaa loppuun asti ja sitten heittäysi kauniin laulajattaren kaulaan, huutaen voivansa saada henkensä pelastajan.
— Bathilde kysyi ihmeissään, missä suhteessa ja millä tavoin hän saattoi suosijattarelleen tehdä niin suuren palveluksen. Silloin neiti Delaunay kertoi, kuinka oopperalaulajatar Bury oli sitoutunut laulamaan seuraavan päivän iltana Sceauxissa 'Yön' kantaatin, mutta nyt huonovointisena suureksi mielipahakseen ilmoituttanut hänen korkeudelleen madame du Mainelle, että hänen mukanaoloonsa ei sopinutkaan luottaa. Niin ollen ei tulisikaan Yötä eikä siis eheätä juhlaa, ellei Bathilde äärettömässä herttaisuudessaan ottaisi soolo-osaa kantaatissa.
— Voitte hyvin arvata, että neitosemme puolustausi kaikin voimin. Hän selitti mahdottomaksi laulaa sävellystä, jota ei tuntenut. Neiti Delaunay laski kantaatin hänen eteensä. Bathilde sanoi, että tämä musiikki näytti hänestä hirmuisen vaikealta. Neiti Delaunay vastasi, että noin kehittyneelle säveltaiturille ei mikään ollut vaikeata. Bathilde tahtoi nousta, neiti Delaunay pakotti uudestaan istuutumaan. Bathilde liitti kätensä ristiin, neiti Delaunay väänsi ne erilleen ja laski koskettimistolle, joka kajautti sävelen. Vastoin tahtoaankin Bathilde tulkitsi ensimmäisen tahtijakson, toisen, lopulta koko kantaatin.
— Toisella kerralla hän ryhtyi laululliseen puoleen ja lauloi sen loppuun asti ihmeteltävän täsmällisellä äännöksellä ja ilmeikkäästi. Neiti Delaunay oli haltioissaan. Madame du Maine tuli vuorostaan saapuville neiti Buryn lähettämästä viestistä onnettomana. Neiti Delaunay pyysi Bathildea aloittamaan kantaatin uudestaan. Bathilde ei rohjennut kieltäytyä; hän soitti ja lauloi kuin enkeli. Madame du Maine yhtyi neiti Delaunayn pyytelyyn. Miten saisi herttuattarelta mitään evätyksi! Tiedätte sen olevan mahdotonta, chevalier.
— Bathilde-poloisen oli siis pakko antautua, ja häpeilevänä, hämillään, puolittain nauraen ja puolittain itkien hän suostui kahdella ehdolla. Hänen piti ensiksikin saada mennä itse ilmoittamaan hyvälle suojelijalleen Buvatille äskeisen ja tulevaisen poissaolonsa syy ja toisekseen jäädä kotiinsa koko ehtoopäiväksi ja seuraavan päivän aamukaudeksi harjoittelemaan onnetonta kantaattia, joka näin mullisti hänen elämänsä säännöllisyyttä. Näitä varauksia pohdittiin puolelta ja toiselta, ja ne hyväksyttiin molemminpuolisella sitoumuksella: Bathilde takasi palaavansa seuraavan päivän iltana kello seitsemäksi, ja neiti Delaunay ja madame du Maine vakuuttivat jättävänsä jokaisen siihen uskoon, että soolo-osan esittäjä oli neiti Bury."
"Mutta kuinka se salaisuus sitten on kuitenkin tullut ilmi?" tiedusti d'Harmental.
"Ah, aivan aavistamattoman sattuman kautta", jatkoi Brigaud siihen omituisen leppoisaan tapaan, josta ei osannut päättää, ilvehtikö hän vai puhuiko vakavissaan. "Kaikki oli mennyt ihmeen hyvin, niinkuin tekin näitte, kantaatin loppuun asti, ja siitä on todisteena, että te yhden ainoan kuuleman perusteella kykenitte toistamaan jokaisen säveleen. Kommellus sattui vasta kun pursi, joka toi meidät Auroran paviljongista, saapui rantaan. Mahdollisesti oli syynä ensimmäisen julkisen lauluesityksen aiheuttama jännitys, tai kenties hän huomasi madame du Mainen saattueessa jonkun, jota ei ollut odottanut näkevänsä niin loistavassa seurassa: kenenkään kykenemättä selittämään aihetta Yön jumalatar-rukka parahtaen pyörtyi kumppaneinansa olevien Tuntien syliin.
— Silloin vakuutukset unohdettiin, lupaukset menivät myttyyn. Hänen huntunsa riisuttiin, jotta voitiin pirskoitella vettä hänen kasvoilleen, ja kun siis minä riensin paikalle, teidän poistuessanne hänen korkeutensa saattelijana, hämmästyin suuresti, nähdessäni neiti Buryn sijalla sievän naapurittarenne. Kysyin tietysti asiaa neiti Delaunaylta, ja kun henkilövaihdosta ei enää voinut kieltää, kertoi hän minulle, miten oli käynyt, yhä salaisuutena, jonka ilmaisen ainoastaan teille, rakas holhottini; mistä johtuneekaan, että minä en saa kieltäydytyksi täyttämästä mitään toivomustanne."
"Entä se pahoinvointi?" kysyi d'Harmental levottomasti.
"Vain hetkellinen huimaus, ohimenevä mielenliikutus, jolla ei ollut mitään haitallisia seurauksia, koska Bathilde ei mistään suostuttelusta huolimatta edes tahtonut puolta tuntia pitempään levähtää Sceauxissa, vaan niin hartaasti pyyteli päästä kotiin, että hänen käytettäväkseen luovutettiin vaunut, ja hänen on täytynyt ehtiä takaisin tunnin verran ennen meitä."
"Olette siis varma siitä, että hän on kotona? Kiitos, abbé; sen vain tahdoinkin tietää, muuta minulla ei ollut teiltä kuulusteltavaa."
"Ja nyt", virkkoi Brigaud, "minä saan lähteä, vai kuinka? Te ette enää tarvitse minua, olette saanut selville kaikki mitä halusitte?"
"Sitä en sano, hyvä Brigaud; päinvastoin jääkää, tuotatte minulle suuren mielihyvän."
"Ei, kiitos; minulla on itselläni asiaa kaupungille. Jätän teidät mietiskelemään, rakas holhottini."
"Milloin näen teidät jälleen, abbé?" kysyi d'Harmental koneellisesti.
"Varmaankin huomenna", arveli abbé.
"Huomiseen siis."
"Huomiseen."
Niin sanoen abbé poistui nauraen partaansa, samalla kun d'Harmental jälleen avasi ikkunansa, päättäneenä jäädä siihen tähystysvuorolle vaikka huomiseen asti, jos tarvittiin, jotta pitkän vartionsa palkkioksi saisi edes vilahdukselta nähdä Bathilden.
Ritari-parka oli rakastunut korvia myöten.
KOLMASTOISTA LUKU
Veruke
Kellon käydessä hieman viittä d'Harmental huomasi Buvatin kääntyvän Montmartre-kadun kulmasta Rue du Temps-Perdulle. Kelpo kirjoitusmestari näytti astelevan tavallista kiireisemmin eikä pidellyt keppiään kohtisuorassa asennossa kuten porvari yleensä kävelyllään, vaan poikittain niinkuin juoksija. Ja se mahtavuuden sävy, joka oli edellisenä päivänä herättänyt herra Bonifacen huomiota, oli kerrassaan kaikonnut; sijalla ilmeni jonkun verran levottomuutta. Tuosta ei voinut erehtyä: Buvat ei olisi palannut tuollaisella kiireellä muutoin kuin huolissaan Bathildesta. Bathilde ei siis jaksanut hyvin!
Chevalier seurasi arvoisaa kirjastovirkailijaa katseellaan, kunnes toinen katosi asuintalonsa pääsykäytävän ovesta. Täydellä syyllä d'Harmental päätteli Buvatin pistäytyvän puhuttelemaan Bathildea ennenkuin meni omaan huoneeseensa ja toivoi hänen lopultakin avaavan nyt ikkunan auringon viimeisille säteille, kun päiväpaiste oli sitä hyväillyt aamusta saakka.
Hän erehtyi kuitenkin. Buvat vain kohotti kaihdinta ja painoi leveät kasvonsa ruutuun, rummuttaen kahta viereistä ruutua molempien käsien sonnilla. Ja sekin ilmestys oli aivan hetkellinen, sillä hän käännähti melkein heti niinkuin kutsun saaneena ja katosi pudottaen alas musliniverhon, jonka oli heittänyt taaksensa. D'Harmental otaksui, että kutsu oli vetoomus hänen naapurinsa ruokahaluun. Siitä hän muisti tuon onnettoman ikkunan uppiniskaista avautumattomuutta tähyillessään unohtaneensa aamiaisen; chevalierin tunteellisuuden häpeäksi täytyy mainita, että se oli perin suuri poikkeus hänen tavoistaan.
Kun ei ollut mahdollista ikkunan avautua naapurien ollessa päivällisellä, päätti hän käyttää hetkeä omaan aterioimiseensa. Hän siis soitti ovenvartijaa ja käski hänen toimittaa ruokatavarakaupasta lihavimman kananpojan ja hedelmäkaupasta kauneimmat hedelmät, mitä hän saattoi löytää. Viiniä hänellä taasen olikin vielä muutamia pulloja jälellä abbé Brigaudin lähetyksestä.
D'Harmental ei syödessään voinut välttää tunnonvaivoja: hän ei kyennyt käsittämään, että todella tuskaantunut mieli salli ruokahalun pysyä niin häiriintymättömänä. Onneksi hän sitten muisti jonkun ajattelijan teoksesta lukeneensa, että suru synnytti kamalaa tyhjyyden vaikutelmaa. Se huomio tyynnytti hänen arastelunsa, joten kovaonnisesta kananpojasta jäivät ainoastaan luut jälelle.
Vaikka aterioiminen oli itsessään varsin luonnollinen asia eikä suinkaan merkinnyt mitään moitittavaa, oli hän sen edellä sulkenut ikkunansa, jättäen kuitenkin uutimiin rakosen, josta saattoi pitää silmällä vastapäisen talon kahta yläkertaa. Tästä varokeinosta oli se hyöty, että hän juuri päivälliseltä päästessään huomasi Buvatin tietenkin samasta hommasta suoriutuneena ilmestyvän pengermäikkunaan. Oli kaunis sää, kuten jo huomautimme, ja Buvat näyttikin hyvin halukkaalta käyttämään sitä hyväkseen.
Mutta kirjoitusmestarimmehan oli niitä erikoisia olentoja, jotka voivat tuntea mielihyvää ainoastaan toisen osakumppanina; d'Harmental näki hänen siis kääntyvän ja viittauksellaan arvattavasti kehoittavan mukaansa pengermälle Bathildea, joka varmaankin oli seurannut häntä viidenteen kerrokseen.
Niin ollen chevalier hetkiseksi toivoi näkevänsä nuoren tytön ilmestyvän esille ja nousi pamppailevin sydämin; mutta hän pettyi. Niin houkutteleva kuin tämä ihana ilta olikin, niin kaunopuheisesti kuin Buvat näkyikin häntä kehoittavan nauttimaan siitä, se oli turhaa; mutta samoin ei ollut Mirzan laita. Pikku vinttikoira hyppäsi ikkunalaudalle kutsumatta ja juoksenteli sitten iloissaan pengermällä, pidellen hampaissaan tummanpunaista nauhanpätkää, joka liehui kuin viirinä ja jonka d'Harmental tunsi naapurinsa yömyssyn kiinnikkeeksi. Omistajakin tunsi sen samassa, sillä hän syöksähti heti tavoittamaan Mirzaa ja kaahasi sitä lyhyiden säärtensä kaikella voimalla kolmeen tai neljään kertaan pengermän ympäri. Se harjoittelu olisi kaiketikin pitkistynyt epämääräisesti, jollei Mirza olisi varomattomasti pujahtanut kuuluisaan hydraluolaan, jonka olemme lukijalle perusteellisesti kuvanneet. Buvat epäröitsi tovin, ennenkuin tunki kätensä onkaloon, mutta lopultakin hän rohkeaksi ponnistautuen kävi ahdistamaan karkulaista sieltäkin, ja hetken kuluttua chevalier näki hänen pitelevän nauhaansa. Hän veti sitä edestakaisin polveaan vasten ryppyjen siliämiseksi, laskosti sen sitten sievästi ja palasi kamariinsa varmaankin tallettamaan sen johonkin lipastonlaatikkoon, missä se pysyisi turvassa Mirzan kujeilulta. Chevalier otti varteen tilaisuuden. Hän avasi ikkunansa.
11 — Cellamaren salaliitto pisti ulos päänsä ikkunanpuoliskojen raosta ja odotti. Tuotapikaa Mirza vuorostaan ojensi päänsä esille luolasta, katseli ympärilleen, haukotteli, ravisti korviaan ja loikkasi pengermälle. Samassa d'Harmental kutsui sitä mahdollisimman maireasti ja houkuttelevasti. Mirza hätkähti äänestä, jonka opastamina hänen silmänsä sitten suuntausivat chevalieriin. Ensi katseella se tunsi sokerinpaloja jakelevan miehen, murahti riemuitsevasti ja herkutteluvaistonsa nopsasti herättämän ajatuksen kannustamana syöksähti sitten ilmahyppäyksellä Buvatin ikkunasta ja katosi.
D'Harmental kurkisti alas ja näki melkein heti Mirzan vilahtavan salamana kadun poikki; se raappikin jo hänen oveaan ennenkuin hän oli ehtinyt ikkunaansakaan sulkea. Chevalierin onneksi Mirzalla oli sokerin muisto yhtä voimakas kuin hänellä sävelten.
On arvattavissa, että hän ei jättänyt herttaista pikku elukkaa odottelemaan. Hypellen se säntäsi huoneeseen ja osoitti selvästi, kuinka iloissaan se oli tästä odottamattomasta paluusta. D'Harmental taasen oli melkein yhtä paljon hyvillään kuin jos olisi nähnyt Bathilden. Mirzahan oli nuoren neidon lemmikki, hänen hyväilemänsä ja suutelemansa, ja sai päivisin laskea päänsä hänen helmaansa, iltaisin laskeutua levolle hänen vuoteensa jalkopäähän. Se oli hänen mielipahojensa ja ilojensa uskottu sekä lisäksi varma, nopea ja oivallinen sanansaattaja, ja eritoten tässä viime ominaisuudessaan se saikin mielistelevän kutsun ja hyvän vastaanoton.
Chevalier suorastaan luovutti nyt Mirzalle sokeriastian, istuutui pulpettinsa ääreen ja antaen sydämensä puhua ja kynänsä kiitää kirjoitti seuraavat rivit:
"Rakas Bathilde, pidätte minua kovin moitittavana, eikö niin? Mutta te
ette voi tuntea omituisia olosuhteitani, jotka ovat puolustuksenani.
Jos minulle suotaisiin onni nähdä teidät hetkiseksi, vain hetkiseksi,
niin käsittäisitte, miksi esiinnyn kahtena niin erilaisena henkilönä
— ullakkokamarin nuorena opiskelijana ja Sceauxin juhlien
aatelismiehenä. Avatkaa minulle siis joko ikkunanne, jotta saan teidät
nähdä, tai ovenne, voidakseni teitä puhutella; sallikaa minun tulla
pyytämään teiltä anteeksi polvillani. Olen varma myötätunnostanne, kun
saatte kuulla, kuinka onneton olen ja kuinka hartaasti rakastan teitä.
Hyvästi, tai oikeammin näkemiin, rakas Bathilde; annan viehättävälle
lähetillemme kaikki ne suudelmat, joilla tahtoisin palvoa sieviä
jalkojanne.
Hyvästi vielä kerran; minä rakastan teitä enemmän kuin voin ilmaista,
enemmän kuin te voitte uskoa, enemmän kuin saatatte konsaan kuvitella.
Raoul."Tämä kirjelmä olisi meidän aikakautemme naisesta tuntunut varsin kylmäkiskoiselta, siinä kun lausuttiin ainoastaan mitä kirjoittaja ajatteli, mutta chevalierista se oli riittävä, ja aikalaiskannalta arvostellen se oli hyvin kiihkeäkin. Hän taittoi sen laskoksille mitään muuttamatta ja kiinnitti Mirzan kaulanauhaan kuten edelliselläkin kerralla. Sitten hän otti pois sokeriastian, jota herkuttelunhaluinen pikku eläin seurasi silmillään kaapinoven ummistumiseen asti, ja avasi kamarinsa oven, osoittaen Mirzalle viittauksella, mitä sen oli nyt tehtävä. Joko ylpeyden tai älyn vaikutuksesta Mirza ei tarvinnut toista kehoitusta, vaan syöksähti portaisiin kuin siivitettynä, pysähtyi lennossaan vain pikimmiten näykkäisemään herra Bonifacea tämän juuri palatessa asianajotoimistosta, pintti sitten kadun yli ja katosi vastapäisen talon ovikäytävään.
D'Harmental jäi vielä levottomana toviksi ikkunan ääreen, peläten Mirzan kenties menevän kuusama-lehtimajaan Buvatin kumppaniksi, jolloin kirjelappu joutuisi vääriin käsiin. Mutta Mirza ei ollut niin tyhmä, ja kun hän ei nähnyt pikku hauvan ilmestyvän uudestaan pengermän ikkunaan, saattoi hän päätellä sen jääneen viisaasti neljänteen kerrokseen. Niin ollen hän, jotta Bathilde-rukka ei arastelisi liiaksi, sulki ikkunansa, toivoen tällä myönnytyksellä saavansa jonkin merkin siitä, että hänelle oltiin antamassa anteeksi.
Mutta niin ei käynyt. D'Harmental odotteli turhaan koko iltakauden, yöhön asti. Kello yksitoista sammui kokonaan valo, joka oli heikosti kajastanut yhä tiukasti ummessa pysyneiden kaksinkertaisten verhojen takaa. Tunnin hän sitten vielä valvoi avoimen ikkunan ääressä, havaitakseen vähäisimmänkin lähestymisoireen; mutta mitään ei ilmennyt, hiljaisuus vallitsi yhtä täydellisenä kuin pimeyskin, ja d'Harmentalin oli pakko jättää silleen toivo nähdä Bathilde ennen huomispäivää.
Se päivä toi kuitenkin mukanaan saman ankaran pidättyväisyyden. Tässä ilmeni selvästi puolustautumissuunnitelma, joka olisi vähemmin rakastuneelle miehelle kuin d'Harmentalille ilmaissut vain häviöllejoutumisen pelkoa. Mutta aito tunne oli palauttanut chevalierin todelliseen kultaisen ajan yksinkertaisuuteen, joten hän näki siinä kylmäkiskoisuutta ja alkoi uskoa sen jäävän pysyväiseksi; olihan sitä kestänytkin jo vuorokauden.
Koko aamupäivän d'Harmental hautoi mielessään toinen toistaan päättömämpiä aikeita. Ainoa järjellinen menettely oli mennä rohkeasti kadun poikki, nousta neljänteen kerrokseen, astua Bathilden huoneeseen ja kertoa hänelle kaikki. Sekin tuli chevalierin mieleen, mutta niin yksinkertaista ratkaisua hän ei mitenkään saanut omaksutuksi. Oli sitäpaitsi tavatonta tunkeutua siten Bathilden puheille saamatta vähäisimmästäkään merkistä valtuutusta sellaiseen tai ainakaan kykenemättä esittämään siihen minkäänlaista veruketta. Sellainen käyttäytyminen saattoi loukata Bathildea, joka oli jo muutenkin osoittanut nyreyttä; parempi oli siis varrota, ja d'Harmental vartosi. Brigaud saapui kello kahden tienoissa ja tapasi hänet kamalasti murjottavana. Abbé loi syrjäsilmäyksen vastapäiseen ikkunaan, joka yhä pysyi suljettuna, ja oivalsi aseman. Hän otti tuolin, istuutui vastapäätä d'Harmentalia ja pyöritteli peukaloitansa niinkuin näki chevalierin tekevän.
"Rakas holhottini", hän virkkoi oltuaan tuokion ääneti, "minä olen huono fysionomisti, ellei kasvoistanne ole luettavissa, että teille on sattunut jotakin peräti ikävää."
"Luette oikein, hyvä abbé", myönsi chevalier. "Olen kylläännyksissäni."
"Ah, todellako?"
"Ja siinä määrin", jatkoi d'Harmental, jonka piti saada purkaa eilisestä kertynyttä sappeaan, "että olen ihan valmis heittämään salaliittonne hornan tuuttiin."
"Oh, chevalier, ei sovi siten paiskata kirvestä järveen. Mitä vikaa on salaliitossa, joka luistaa kuin rasvattu! Johan nyt jotakin! Mitä sanoisivatkaan siitä toiset?"
"Kyllähän teidän ja niiden toisten kelpaa! Toiset, hyvä abbé, liikkuvat maailmalla, käyvät tanssiaisissa, oopperassa, heillä on kaksintaisteluita, rakastajattaria, huviketta yleensä, eikä heidän ole pakko minun laillani sulkeutua viheliäiseen ullakkokerrokseen."
"No, entä klavesini, pastellipuikot?"
"On sekin olevinaan jotakin — rimputtelu ja piirustelu!"
"Eiväthän ne yksinäisyydessä liene hääviä ajanvietettä, mutta kun saa piirustella ja laulella hyvässä seurassa, niin se maistuu kyllä paremmin."
"Ja kenen penteleen kanssa minä piirustelisin ja laulelisin?"
"Tarjona ovat ensiksikin molemmat Denis-neidit."
"Ah, niin! Kuinka oikeassa vireessä he laulavatkaan ja kuinka hyvin piirustavat, eikö totta?"
"Hyväinen aika, taitureiksi ja taiteilijoiksi en heitä väitäkään, ja tiedän hyvin, että heillä ei ole naapurittarenne lahjoja. Niin, sivumennen sanoen, — naapurittarenne?"
"No, mitä hänestä?"
"Miksette laula hänen kanssaan, esimerkiksi? Hänellähän on mainio ääni. Siitä koituisi teille miellyttävää vaihtelua."
"Tunnenko minä häntä? Avaako hän edes ikkunaansa? Katsokaa, eilisaamusta saakka hän on telkeytynyt huoneeseensa. Totisesti naapurittareni on herttainen!"
"No, minulle on kyllä kerrottu, että hän on ihastuttava."
"Kuinka me sitäpaitsi laulaisimme kumpainenkin kamarissamme? Se olisi kummallista duettia!"
"Ei, vaan hänen luonansa."
"Hänen luonansa! Olenko minä esitelty hänelle? Olenko hänen tuttaviaan?"
"No, senhän saa kuntoon verukkeella."
"Hoh, eilisestä asti olen sellaista mietiskellyt."
"Ettekä ole vielä löytänyt? Teidänlaisenne kekseliäs mies! Kah, rakas holhottini, sitä en olisi teistä uskonut."
"Kuulkaahan, abbé, jättäkää leikki sikseen, minä en ole tänään sillä tuulella; sattuuhan ihmiselle huonoja päiviä, ja tänään minä olen typerä."
"No, sellaisina päivinä käännytään ystävien puoleen."
"Ystävien? Mitä varten?"
"Sen verukkeen saamiseksi, jota ei keksi itse."
"Kas niin, abbé, hyvä ystävä, esittäkää minulle se veruke. Minä odotan!"
"Mikään ei ole helpompaa."
"Niinkö tosiaan!"
"Tahdotteko sellaista käyttää?"
"Miettikää toki, mihin olette sitoutumassa."
"Sitoudun avaamaan teille naapurittarenne oven."
"Kunnolliseen tapaan?"
"Mitä! Tunnenko minä muunlaisia?"
"Abbé, minä kuristan teidät, jos verukkeenne on kehno."
"Ja jos se on hyvä?"
"Jos se on hyvä, abbé, ja pätee, niin te olette ihailtava mies."
"Muistatteko, mitä kreivi de Laval kertoi järjestysvallan nuuskimisesta hänen talossaan Val-de-Grâcen alueella, saaden hänet lähettämään pois työläisensä ja hautaamaan painokoneensa?"
"Aivan hyvin."
"Jäikö mieleenne, mitä sen johdosta päätettiin?"
"Kyllä, — että käytettäisiin kopistia."
"Ja että minä otin hankkiakseni sen kopistin?"
"Niin kylläkin."
"No, se kopisti, johon olen iskenyt silmäni, se taattu mies, jonka lupasin hankkia, on löydetty, hyvä chevalier: hän on Bathilden holhooja."
"Buvat?"
"Hän juuri. No niin, minä siirrän teille valtuuteni. Te menette hänen luokseen, tarjoatte hänelle oikein hyvän sivuansion. Ovi on teille silloin selkosen selällään, ja te laulelette Bathilden kanssa niin paljon kuin tahdotte."
"Oi, rakas Brigaud", huudahti d'Harmental hypähtäen abbén kaulaan, "te pelastatte henkeni, toden totta!"
Hän sieppasi hattunsa ja syöksähti ovelle. Nyt saatuaan verukkeen hän ei enää lainkaan epäröinyt.
"Seis, seis!" ehätti Brigaud muistuttamaan. "Ettehän ole minulta edes kysynyt, mistä sen miekkosen pitää käydä noutamassa aineksiaan."
"Teiltä tietysti!"
"Ei suinkaan, ei, ei, nuori mies!"
"Keneltä sitten?"
"Ruhtinas de Listhnaylta, Rue du Bacin 110:stä."
"Ruhtinas de Listhnaylta!... Mikä ruhtinas se sellainen on, abbé?"
"Omatekoinen, — d'Avranches, madame du Mainen kamaripalvelija."
"Ja te luulette hänen esittävän sellaista osaa kunnollisesti!"
"Ei kenties teille pätevästi, kun olette tottunut näkemään tosiruhtinaita; mutta Buvatin silmissä..."
"Totta kyllä. Näkemiin, abbé!"
"Pidätte veruketta otollisena?"
"Erinomaisena."
"Menkäähän siis, Herran haltuun!"
D'Harmental poukkoili portaissa neljä askelmaa kerrallaan. Sitten tultuaan keskelle katua ja nähdessään abbé Brigaudin katselevan ikkunasta hän vielä huiskautti kättänsä hyvästiksi ja riensi sisälle ovesta, joka johti Bathilden asuntoon.
NELJÄSTOISTA LUKU
Vastapeli
Bathilde puolestaan, kuten saattaa arvatakin, ei ollut siten ponnistanut vastaan kärsimyksittä: lapsiparka rakasti d'Harmentalia kaikesta sielustaan, niinkuin rakastetaan seitsemäntoista vuoden iässä ja ensimmäisen kerran.
Hänen poissaolonsa ensimmäisen kuukauden ajan hän oli laskenut päivät, viidennellä viikolla tunnit, viimeisellä viikolla minuutit. Silloin oli abbé de Chaulieu tullut noutamaan häntä neiti Delaunayn luo. Hän ei ollut ainoastaan kiitellyt Bathilden lahjakkuutta, vaan myös maininnut hänen syntyperänsä; nuori tyttö oli siis saanut kaikin puolin huomaavaisen vastaanoton, jonka Delaunay-parka soi hänelle sitäkin kerkeämmin, kun hänen omalta osaltaan oli kohdittelu jo kauan sitten unohdettu. Vierailu, joka oli hetkellisesti nostattanut Buvatissa niin suurta ylpeyttä, oli muuten tarjoutunut Bathildelle vaihteluksi, jonka avulla odotuksen loppuhetket saattoivat kulua siedettävämmin.
Mutta huomatessaan neiti Delaunayn aikovan pidättää hänet seurassaan vielä sen päivän, jona Raoulin piti hänen laskelmiensa mukaan saapua, hän karvaasti pahoitteli koko tuloaan ja olisi varmasti kieltäytynyt, vaikka toinen olisi kuinkakin suostutellut, ellei madame du Maine olisi puuttunut asiaan. Ei käynyt päinsä evätä palveluksen nimessä pyydettyä alttiutta prinsessalta, jolla melkeinpä — tähän aikaan yleisten arvoasema-herruuden käsitysten mukaan — olisi ollut valta käskeä. Äärimmäisen ahtaalle joutuneena Bathilde oli niin ollen suostunut. Mutta hän olisi ikuisesti soimannut itseään, jos Raoul olisi sillaikaa palaten nähnyt hänen ikkunansa suljetuksi; sentähden hän oli, kuten edellä on selvinnyt, pyytänyt saada välillä palata kotiinsa, rauhassa harjoitellakseen kantaattia ja selittääkseen viipymisensä aiheen holhoojalleen. Bathilde-rukka oli keksinyt kaksi tekosyytä paluunsa todellisen vaikuttimen kaksinkertaiseksi verhoksi.
Kirjastovirkailijahan oli jo kovasti ylpeillyt siitä, että Bathilde oli kutsuttu kaavailemaan juhlan pukuja, joten voi arvata, mitä pöyhkeyttä hänessä herätti tieto tytön joutumisesta esittämään osaa kuvaelmassa. Buvat oli alituiseen unelmoinut Bathildelle sellaista kohtalon käännettä, joka palauttaisi vanhempien kuollessa menetetyn yhteiskunnallisen aseman, ja kaikki, mikä saattoi lähentää neitoa hänen syntyperänsä edellyttämään piiriin, tuntui kirjoitusmestarista askeleelta tätä onnekasta ja vääjäämätöntä korjautumista kohti.
Koettelemus oli hänelle kuitenkin käynyt raskaaksi; ne kolme vuorokautta, jotka Bathilde oli ollut poissa, olivat kuluneet vitkallisesti kuin vuosisadat. Siinä kaipuussaan oli onneton kirjastovirkailija vetelehtinyt apeana kuin eloton ruumis. Toimistossa oli vielä mennyt jotenkuten, vaikka kaikille oli ilmeistä, että kelpo miehen elämässä oli sattunut jokin paha mullistus; siellä hänellä toki oli määrätty hommansa, hakukortteja kirjoitettavina, nimilappuja liimattavina, joten aika kului sentään jonkun verran. Mutta kotona Buvat-parka joutui lohduttomaan yksinäisyyteen.
Ensimmäisenä päivänä hän ei ollut saanut maistetuksi hiventäkään, istuuduttuaan pöytään, jonka ääressä oli vastapäätä nähnyt aina pikku Bathildensa kasvot jo kolmentoista vuoden aikana. Seuraavana päivänä, kun Nanette moitti häntä tuollaisesta nuopeudesta ja väitti terveydenkin tärveltyvän moisesta syömälakosta, kunnon kirjoitusmestari teki väkinäisen ponnistuksen. Hän ei ollut siihen päivään asti ollut lainkaan tietoinen vatsansa olemassaolosta, mutta nyt hän oli tuskin noussut aterialta, kun olo kävi tukalaksi kuin lyijyä nielleellä, ja hänen täytyi turvautua mitä voimakkaimpiin ruuansulatus-paranteisiin, soluttaakseen alas tuota onnetonta päivällistä, joka tuntui ruokatorveen takeltuneen.
Kolmantena päivänä hän ei tullutkaan pöytään, ja vain suurella vaivalla sai Nanette hänet nauttimaan kupillisen lihalientä, johon hän sittemmin väitti nähneensä kaksi kyynelkarpaloakin kierähtävän. Sen päivän iltana Bathilde vihdoinkin palasi, toimittaen paljonkärsineelle holhoojalleen takaisin unen ja ruokahalun. Buvat, joka oli kolmena yönä saanut vain rahtusen unta silmiinsä ja kolmena päivänä melkein kokonaan paastonnut, nukkui kuin pölkky ja söi kuin ahmatti, tietäessään rakkaan suojattinsa poissaolon olevan päättymässä ja seuraavan yön jälkeen saavansa jälleen omakseen sen, jota vailla hänen oli mahdoton elää — sen hän oli nyt tullut huomaamaan.
Bathildekin oli hyvin iloissaan; jos hän oli laskenut oikein, niin Raoul oli nyt viimeistä päivää poissa. Raoul oli kirjoittanut viipyvänsä kuusi viikkoa. Hän oli yksitellen laskenut neljäkymmentäyksi pitkää päivää; määräaika oli siis juuri menemässä umpeen, ja itsensä mukaan arvostellen Raoulia hän ei myöntänyt hetkenkään viivästystä mahdolliseksi. Buvatin lähdettyä toimistoonsa neito avasi ikkunansa ja kantaattiansakin opiskellessaan piti kaiken aikaa naapurinsa ikkunan näkyvissään.
Ajopelit olivat Rue du Temps-Perdulla harvinaisia; oli merkillinen sattuma, että kymmenestä neljään vierivät kuitenkin ohitse kolmet vaunut, ja joka kerta Bathilde syöksähti katsomaan niin läpättävin sydämin, että hän läähättävänä ja läkähtymäisillään lysähti tuolille heti kun huomasi pettyneensä ja Raoulin jääneen vielä saapumatta. Viimein kello löi neljä, ja muutamia minuutteja myöhemmin Bathilde kuuli kasvatusisänsä askeleet portaista.
Huoaten hän silloin sulki ikkunansa, ja tällä kertaa hän vuorostaan ei kyennyt palaakaan nielemään, vaikka koettikin parhaansa mukaan pitää seuraa suojelijalleen. Oli sitten lähdettävä Sceauxiin; Bathilde kävi viimeisen kerran kohottamassa kaihdinta: Raoulin ikkuna oli yhä suljettuna. Silloin hän oli vasta ensi kerran tullut ajatelleeksi, että poissaoloa saattoi kestää yli määräajan, ja hän läksi matkaan ahdistunein mielin ja entistä enemmän pahoitellen juhlaa, joka esti häntä vielä yön mittaan odottamasta niin kauan odoteltua.
Bathilden saavuttua loistohuvilaan juhlavalaistus, häly, musiikki ja varsinkin joutuminen kohtsiltään ensi kerran laulamaan noin suuren ja hienon yleisön edessä kuitenkin hieman syrjäyttivät hänen kaipuutaan. Tuolloin tällöin kyllä suruisuus tunkeutui hänen sieluunsa ja vihlaisi hänen sydäntään, kun hänen mieleensä johtui, että hänen komea naapurinsa kenties oli tällävälin tullut kotiin ja hänen ikkunansa suljetuksi nähdessään saattoi luulla häntä välinpitämättömäksi. Mutta Bathildella oli koko seuraava päivä käytettävissään; hän oli saanut neiti Delaunaylta lupauksen, että hänet saatettaisiin kotiin ennen päivänkoittoa, ja heti auringon noustessa hän tahtoi olla ikkunassaan, jotta Raoul omansa avatessaan heti näkisi hänet. Silloin hän kertoisi Raoulille, miten hänen oli ollut pakko poistua iltakaudeksi; hän antaisi toisen aavistaa, mitä hän oli kärsinyt, ja itsensä mukaan arvostellen hän tiesi päätellä, että Raoul onnellisena antaisi hänelle anteeksi.
Näihin mietteisiin Bathilde tuudittausi odotellessaan Mainen herttuatarta lammen rannalla, ja pikku purren lähestyminen yllätti hänet juuri kesken haastelun, jota hän valmisteli Raoulille. Ensi hetkessä Bathilde niin säikkyi esiintymistä noin ylhäisessä piirissä, että luuli äänensä pettävän; mutta hänen taiteilijaluontoaan rohkaisi erinomainen soitinnus, joka oli hänen tukenaan Oopperan etevimpien jäsenten hoitamana. Niin ollen hän päätti olla katsomatta kehenkään, välttääkseen arastumista, ja antautuen täydesti innoituksen valtaan hän sai lauluunsa sen varmuuden, jonka perusteella hän hunnutettuna täydesti kävi korvaamastaan henkilöstä, vaikka tämä olikin Oopperan ensi laulajatar ja arvostelijain mielestä sekä äänen kantavuuden että esityksen puhtauden puolesta vailla kilpailijatarta.
Mutta Bathilde hämmästyi kovin, kun hän soolo-osan päätyttyä ja kuoron aloittaessa jälleen vuoronsa laski katseensa alemmaksi ja tällöin huomasi lähestyvän ryhmän keskellä istumassa madame du Mainen vieruskumppanina nuoren ylimyksen, joka oli siinä määrin Raoulin näköinen, että hänen äänensä olisi varmastikin yhtäkkiä tukahtunut, jos ilmestys olisi hänelle esiintynyt kesken laulamisen. Tuokion hän vielä epäili, mutta mitä lähemmäksi pursi solui, sitä vähemmän jäi Bathilde-rukalle epävarmuuden mahdollisuutta. Veljeksetkään eivät olisi voineet olla noin yhdennäköisiä, ja oli ehdottoman ilmeistä, että Sceauxin hieno seuramies ja ullakkokamarin nuori opiskelija olivat sama yksilö.
Bathildea ei kuitenkaan pelkkä tämä toteamus loukannut. Eihän Raoulin äkillinen nousu arvoasemaan loitontanut häntä Albert du Rocherin tyttärestä, vaan päin vastoin lähensi heitä ulkonaisesti, ja sitäpaitsi hän oli heti ensi silmäyksellä tajunnut naapurinsa olevan hyvää syntyperää niinkuin myös d'Harmental oli tiennyt hänestä päätellä. Mutta hänen sydäntään raateli se luottamuksen häpäisy, se rakkauden kavallus, että Raoul matkaa teeskennellen ja Rue du Temps-Perdun unohtaen jätti pienen kamarinsa vain huvitellakseen Sceauxissa.
Raoulin kiintymys häneen oli siis ollut hetkellinen oikku, joka oli saanut hänet viettämään viikon tai pari halvassa asumuksessa, kunnes hän oli pian kyllästynyt tähän vieraaseen elämänlaatuun. Jotta Bathilde ei tuntisi liiallista nöyryytystä, oli hän poistunut matkan varjolla ja hänen pahoittelunsa lieventämiseksi esittänyt sen verukkeensa onnettomuutenaan; mutta se kaikki oli ollut pelkkää uskottelua. Raoul ei nähtävästi ollut lainkaan lähtenyt Pariisista, tai jos hän oli loitompana käynytkin, oli hän palattuaan tehnyt ensimmäisen vierailunsa aivan toiseen piiriin kuin siihen paikkaan, jonka olisi pitänyt olla hänelle niin rakas!
Siinä karvaassa ajateltavassa oli katkeraa loukkausta vähemmänkin herkkätunteiselle rakkaudelle kuin Bathilden. Ja sentähden, kun Raoulin astuessa lammen partaalle tyttöparka vain neljän askeleen päässä hänestä seisten näki aivan mahdottomaksi enää epäillä nuoren opiskelijan ja komean aatelismiehen samaisuutta ja huomasi nuorena ja naivina maalaistulokkaana pitämänsä teikarin tarjoavan soreasti ja huolettomasti käsivartensa ylväälle Mainen herttuattarelle, Bathilde herpaantui kerrassaan ja tuntien jalkojensa pettävän päästi surkean parahduksen, joka tunkeutui d'Harmentalin sydämen syvimpään sopukkaan, ja samassa hän pyörtyi.
Avatessaan silmänsä hän näki vieressään neiti Delaunayn, joka hätäisenä koetti hoivata häntä kaikin tavoin. Mutta kun Bathilden heikkoudenkohtauksen todellista syytä ei voitu aavistaa ja kun se menikin pikaisesti ohitse, sai hän helpostikin ympäristönsä uskomaan, että se oli johtunut vain esiintymisen aiheuttamasta jännityksestä. Neiti Delaunay pyysi häntä sentään viipymään Sceauxissa, palaamatta heti Pariisiin, mutta Bathildella oli kiire poistua huvilinnasta, jossa hän oli kokenut niin kovan kolauksen nähdessään Raoulin tämän tietämättä. Vastustamattoman lujasti hän senvuoksi sanoi haluavansa pysyä aikaisemmassa järjestelyssä, ja kun vaunut jo olivatkin valmiina, pääsi hän hetimiten lähtemään.
Hänen tullessaan kotiin oli Nanette odottamassa, tietäen paluuhetken ennakolta. Kirjoitusmestarikin olisi mielellään valvonut syleilläkseen Bathildea tämän palatessa ja kuullakseen suuren juhlan kuvailua, mutta tiedetäänhän Buvatin säännölliset tavat: keskiyön hetki oli hänen jalkeillaolonsa äärimmäinen raja, jota hän ei ollut milloinkaan ylittänyt, ja sen hetken lähetessä hän turhaan nipisteli pohkeitaan, hieroi nenäänsä sulkakynän utukarvoilla ja hyräili lempilauluaan, unetuksen nujertaessa kaikki nämä vastavaikutukset, niin että hänen oli pakko mennä makuulle, pyytäen Nanettea huomisaamuna ilmoittamaan hänelle heti kun Bathilde oli tavattavissa.
On käsitettävissä, että Bathilde tunsi suurta kevennystä, kun tapasi ainoastaan Nanetten. Kasvatusisän läsnäolo olisi pahoin häirinnyt neitoa hänen nykyisessä mielentilassaan. Naisten sydämessä on iästä riippumatta sitä lemmensurujen ymmärtämystä, jota ei voi tavata miehellä, olkoonpa tämä kuinkakin leppoinen ja lohdutteleva. Buvatin nähden ei Bathilde olisi mitenkään rohjennut itkeä; Nanetten edessä hän hyrähti kyyneliin.
Nanette oli odottanut näkevänsä nuoren emäntänsä kovin ylpeänä ja iloissaan menestyksestä, joka hänen täytyi saavuttaa, ja surkea yllätys oli hänelle tällainen mielentila. Hän uskalsi kysellä kiihkeästi, mutta kaikkiin kysymyksiin Bathilde vain päätänsä pudistaen vastasi, että vikana ei ollut mitään, ei yhtään mitään. Nanette oivalsi paremmaksi olla suostuttelematta silloin kun valtiatar näytti nimenomaan päättäneen olla vaiti, ja hän vetäytyi omaan, viereiseen kamariinsa.
Mutta siellä ei Nanette-rukka kyennyt vastustamaan huolekasta haluaan nähdä, miten hänen emäntänsä käyttäytyisi. Avaimenreiästä katsellen hän ensin näki hänen nyyhkivänä polvistuvan ristiinnaulitun eteen, missä hänen oli tapana ahkerasti lausua rukouksiaan, sitten nousevan ja ikäänkuin vastustamattoman mielijohteen pakottamana menevän avaamaan ikkunansa ja tähystelevän vastapäistä ikkunaa. Silloin ei Nanetten mielestä enää ollut epäilyn sijaa. Bathilden suru oli lemmensurua ja johtui kadun toisella puolella asuvan komean nuoren miehen taholta.
Se havainto hieman tyynnytti Nanettea. Naiset säälittelevät lemmensuruja enemmän kuin mitään muita, mutta samalla tietävät kokemuksesta, että ne voivat kääntyä hyvään loppuun, joten kaikki senlaatuinen vaiva on puolittain tuskaa ja puolittain toivoa. Nanette kävi siis levolle rauhallisempana kuin olisi ollut, ellei hänelle olisi Bathilden kyynelten aihe selvinnyt.
Bathilde nukkui vähän ja levottomasti; rakkauden ensimmäisillä kärsimyksillä ja ilahduksilla on sama seuraus. Niin ollen hän heräsi painunein silmin ja vaisuksi voipuneena. Hän olisi mielellään välttänyt jollakin verukkeella Buvatin tapaamista, mutta kirjastovirkailija oli rauhattomana jo kahdesti tiedustanut Nanetten välityksellä, milloin häntä sai puhutella. Bathilden täytyi koota kaikki rohkeutensa, ja hymyillen hän meni tarjoamaan hyvälle kasvatusisälleen otsansa suudeltavaksi.
Mutta sydämen vaisto esti Buvatia jättäytymästä pelkän hymyn eksytykseen. Hän näki punoittavat silmät, kalpeat posket, ja neidon mielenkarvaus paljastui. Bathilde tietysti kielsi olevansa mitenkään huonossa vireessä; Buvat oli uskovinaan, huomaten että epäileväisyys pahastuttaisi tyttöä, mutta toimistoon mennessään hän tuskaisesti mietiskeli, mikä olikaan niin voinut murehduttaa hänen Bathilde-parkaansa.
Hänen lähdettyään Nanette lähestyi Bathildea, joka yksikseen jääneenä oli vaipunut lepotuoliin pää toisen käden varassa ja toinen riipuksissa, hänen jalkoihinsa heittäytyneen ja masennusta ihmettelevän Mirzan hiljaisesti vikistessä. Kelpo vaimo seisoi neidon edessä tovin katsellen häntä melkein äidillisen rakkaasti; sitten nähdessään Bathilden pysyvän mykkänä hän keskeytti hiljaisuuden.
"Vieläkö neiti kärsii?" hän virkkoi.
"Kyllä, hyvä Nanette, yhä."
"Jos neiti suvaitsisi avata ikkunan, niin se ehkä virkistäisi."
"Oi, ei, ei, Nanette, kiitos; ikkunan pitää olla suljettuna."
"Kenties neiti ei tiedäkään..."
"Kyllä, kyllä, Nanette; minä tiedän."
"Että vastapäätä asuva komea nuori mies on tänä aamuna palannut."
"Vai niin, Nanette", sanoi Bathilde kohottaen päätänsä ja katsoen entiseen hoitajattareensa hieman närkkäästi, "mutta mitä se komea nuori mies minuun kuuluu?"
"Anteeksi, neiti", tavoitteli Nanette, "minä luulin... ajattelin..."
"Mitä sinä ajattelit?... mitä luulit?"
"Että te suritte hänen poissaoloaan ja ilahtuisitte hänen palaamisestansa."
"Olit väärässä."
"Anteeksi, neiti, mutta hän näyttää niin hienolta."
"Liiaksi, Nanette, köyhälle Bathildelle aivan liiaksi."
"Teillekö hän olisi liian hieno!" huudahti Nanette. "Johan nyt jotakin! Ettekö te ole maailman kaikkien komeiden herrojen arvoinen? Ja olettehan sitäpaitsi aatelinen."
"Minä olen se, miltä näytän, Nanette, — köyhä tyttö, jonka mielenrauhaa, rakkautta ja kunniaa jokainen hieno herra luulisi voivansa rankaisemattomasti käyttää lelunaan. Näethän, Nanette, että tuon ikkunan pitää pysyä suljettuna ja että minä asetun kokonaan eroon siitä nuoresta miehestä."
"Voi hyväinen aika, neiti Bathilde, tahdotte siis ihan tappaa murheeseen poikaparan! Varhaisesta aamusta saakka hän ei hievahdakaan ikkunansa luota, ja hän näyttää niin surkealta, niin kerrassaan surkealta, että ihan sydän sulaa sitä katsellessa."
"No, mitä minä hänen surkeudestaan! Mitä tekemistä minulla on sen nuoren miehen kanssa! En tunne häntä, en tiedä hänen nimeänsäkään; hän on vieras ihminen, joka asui tuolla vain muutamia päiviä ja kenties huomenna taas lähtee niinkuin on jo välillä oleskellut muualla. Jos olisin ottanut häntä huomatakseni, niin olisin ollut väärässä, Nanette, ja sen sijaan että yrität rohkaista minua rakkaudessa, joka olisi mielettömyyttä, sinun pitäisi päin vastoin —- mikäli sitä rakkautta olisi olemassa — saattaa minut käsittämään, kuinka naurettava ja etenkin vaarallinen se kiintymys olisi."
"Hyvä Jumala, neiti, miksi niin? Täytyyhän teidän joskus rakastua; naispoloiset ovat tuomitut kokemaan sen. No, koska ehdottomasti pitää kerran rakastaa, niin sopiipa yhtä hyvin mieltyä komeaan nuoreen mieheen, jolla on ylevä ilme kuin kuninkaalla ja jonka täytyy olla rikas, kun hän ei tee mitään."
"No niin, Nanette, mitä sanoisitkaan, jos tuo nuori mies, joka sinusta näyttää niin yksinkertaiselta, niin kunnolliselta ja hyväluontoiselta, olisikin vain ilkiö, petturi, valehtelija?"
"Ah, Jumala armahtakoon, mademoiselle, minä sanoisin, että se on mahdotonta."
"Jos sanoisin sinulle, että tuo nuori mies, joka asuu ullakkokamarissa ja näyttäytyy ikkunassa niin vaatimattomasti puettuna, oli eilen Sceauxissa ja everstin asussa tarjosi käsivartensa madame du Mainelle?"
"Minä sanoisin, neiti, minä sanoisin siihen, että hyvä Jumala vihdoinkin osoittaa oikeamielisyyttään, lähettäessään teille teidän arvoisenne miehen. Pyhä Neitsyt, — eversti, Mainen herttuattaren ystävä! Oi, neiti Bathilde, teistä tulee kreivitär, minä sanon sen teille, eikä se olekaan teille liikaa; hyvin te olette sen ansainnut, ja jos Kaitselmus antaisi kullekin osansa, ette te ylenisikään kreivittäreksi, vaan herttuattareksi, prinsessaksi, kuningattareksi, — niin, Ranskan kuningattareksi! Niinhän kävi madame de Maintenonin."
"En tahtoisi olla hänen kaltaisensa, hyvä Nanette."
"Hänen kaltaisensa, en sitä sanokaan. Ettehän te sitäpaitsi olekaan kuninkaaseen rakastunut, ettehän, neiti?"
"En ole rakastunut kehenkään, Nanette."
"Minun ei sovi väittää vakuutustanne vastaan, neiti. Mutta eipä väliä, — katsokaa, te näytätte huonovointiselta, ja ensimmäinen lääke epäkuntoon joutuneelle nuorelle henkilölle on raikas ilma ja aurinko. Niinhän kukkasetkin kalpenevat valon puutteessa. Antakaa nyt minun avata ikkuna, neiti."
"Minä kiellän sen, Nanette; menehän askareihisi ja jätä minut."
"Minä menen, neiti, menenhän minä, koska ajatte minut pois", sanoi Nanette pyyhkäisten silmiään esiliinan nurkalla. "Mutta kyllä vain tiedän, mitä tekisin tuon nuoren herran sijassa."
"Ja mitä sinä tekisit?"
"Tulisin selittämään puolestani, ja varma olen siitä, että te antaisitte hänelle anteeksi, vaikka hän olisi menetellyt väärinkin."
"Nanette", kielsi Bathilde säpsähtäen, "jos hän tulee, niin sinä et saa päästää häntä sisälle, kuuletko?"
"Hyvä on, neiti, ei päästetä, vaikka ei olekaan kovin kohteliasta käännyttää ihmisiä pois heti ovelta."
"Kohteliasta tai ei, sinun on tehtävä niinkuin käskin", lopetti Bathilde, saaden vastustamisesta voimaa, jota häneltä olisi puuttunut, jos olisi hänen mielikseen puhuttu; "ja nyt tahdon olla yksin, menehän jo."
Nanette poistui.
Rauhaan jäätyänsä Bathilde puhkesi kyyneliin, sillä hänen lujuutensa oli ollut vain ylpeyttä; hän oli loukkaantunut sydänjuuria myöten, ja ikkuna pysyi suljettuna.
Emme ryhdy kuvailemaan sen sydän-paran tuskaisia ailahduksia ja kärsimyksiä. Bathilde piti itseään maailman onnettomimpana naisena, niinkuin d'Harmental tunsi itsensä luomakunnan kovaonnisimmaksi mieheksi.
Heti neljän jälkeen Buvat palasi jo mainitsemassamme mielentilassa. Bathilde näki suopeissa, leveissä kasvoissa levottomuuden jäljet ja pani parastaan hänen tyynnyttämisekseen. Hän hymyili, hän laski leikkiä, yritti olla rattoisana seurustelukumppanina päivällispöydässä, mutta kirjastovirkailija ei rauhoittunut, ja aterialta päästyä hän esittikin holhotilleen vastustamattomana huvikkeena pistäydyttäväksi pengermälle käyskentelemään. Ajatellen, että Buvat hänen kieltäytyessään jäisi hänen luokseen, Bathilde oli suostuvinaan ja nousi kasvatusisänsä kanssa viidenteen kerrokseen, mutta siellä hän oli muistavinaan, että hänenhän piti kirjoittaa herra de Chaulieulle kiitoksensa, kun tämä oli hänet esitellyt madame du Mainelle, ja jättäen kirjoitusmestarin telmimään Mirzan kanssa hän pujahti alas.
Kymmenen minuuttia myöhemmin hän kuuli Mirzan raappivan ovella ja meni avaamaan.
Mirza tuli sisään hypähdellen ja niin hupsua iloa osoittaen, että Bathilde käsitti lemmikille sattuneen jotakin erikoista. Hän katseli tarkkaavaisemmin ja näki kaulanauhaan kiinnitetyn paperilapun. Koska se oli jo toinen siten saapunut, ei Bathilden tarvinnut miettiä, mikä se oli ja kenen lähettämä.
Kiusaus oli liian voimakas, jotta neito olisi edes yrittänyt sitä vastustaa. Nähdessään tuon kirjeen, joka hänestä tuntui sisältävän hänen elämänkohtalonsa, Bathilde pelkäsi tulevansa sairaaksi. Vapisten hän irroitti sen toisella kädellään, toisella hyväillen Mirzaa, kun tämä takajaloillaan seisten hyppeli iloissaan tärkeästä tehtävästä, joka sille oli uskottu.
Bathilde avasi kirjeen ja katseli sitä kahteen kertaan, saamatta selvää ainoastakaan rivistä; hänen silmiään sumensi.
Paljonkin lausuessaan kirje ei selittänyt vielä kylliksi. Siinä vakuutettiin viattomuutta ja pyydettiin anteeksi. Siinä puhuttiin salamyhkäisyyttä vaativista kummallisista asianhaaroista. Mutta ennen kaikkea se haastoi, että kirjoittaja oli hullusti rakastunut. Niin ollen kirje teki Bathildelle erittäin hyvää, vaikkei täydesti tyynnyttänytkään häntä.
Aito naisellinen ylpeyden tähde sai neidon kuitenkin päättämään, että hän pysyisi jäykkänä seuraavaan päivään. Koska Raoul otti syyllisyyttäkin osalleen, niin pitihän häntä rangaista. Bathilde-rukka ei ajatellut, että naapurin rangaistuksesta kilpistyi puolet hänen itsensä kestettäväksi. Vajavuudessaankin kirje siis vaikutti toki jo niin tehokkaasti, että Buvat pengermältä laskeutuessaan tapasi kasvattinsa verrattomasti paremmassa kunnossa kuin heidän erotessaan tuntia varemmin: väri oli palannut hänen kasvoihinsa, hänen iloisuutensa oli välittömämpää, ja hänen puhelustaan oli kadonnut äskeinen hermostunut töpähtely. Tällöin kirjastovirkailija alkoikin uskoa, mitä tyttö oli aamulla vakuuttanut, nimittäin että hänen kiihtymystilansa johtui eilisiltaisesta jännityksestä. Niin ollen Buvat illalla työskennelläkseen nousi huoneeseensa kello kahdeksan ja jätti Bathildelle, joka valitti valvoneensa kello kolmeen aamulla, vapauden mennä makuulle tänä iltana silloin kun vain mieli teki.
Mutta edellisen yön unettomuudesta huolimatta ei Bathildea lainkaan nukuttanut. Hän valvoi nyt rauhallisena, tyytyväisenä ja onnellisena, kun tiesi naapurinsa ikkunan olevan avoinna ja hänen itsepintaisuudestaan käsitti Raoulin huolestuksen. Pari kolme kertaa hän kyllä tunsi voimakasta halua sen tyynnyttämiseen menemällä ilmoittamaan rikkojalle, että jonkunlainen selitys tuottaisi hänelle anteeksiannon. Mutta hänestä tuntui, että sellainen oma-aloitteinen esiintyminen ei oikein sopinut hänen ikäiselleen ja hänen asemassaan olevalle tytölle, joten hän siirsi asian huomiseen.
Illalla Bathilde lausui tavanomaisen rukouksensa, ja tässä oli Raoulillakin jälleen sijansa. Yöllä hän unessa näki Raoulin polvistuvan hänen jalkoihinsa ja esittävän käyttäytymiselleen niin päteviä perusteita, että hän itse nyt myönsikin olleensa väärässä ja pyysi anteeksi Raoulilta. Niin ollen hän aamulla heräsi varsin varmana, että hän oli ollut kamalan ankara, eikä hän nyt käsittänyt, miten hän oli luonnoltaan saanut tuotetuksi niin suurta kärsimystä Raoul-rukalle.
Hänen ensimmäisenä liikkeenään oli mennä avaamaan ikkuna; mutta lähetessään hän pienoisesta rakosesta havaitsi nuoren miehen olevan omansa ääressä. Tämä näky pysähdytti hänet yhtäkkiä. Eikö olisi kovin täydellistä tunnustautumista hänen itsensä avata ikkuna? Parempi oli odottaa Nanetten tuloa. Nanette avaisi ikkunan aivan luonnollisesti, ja silloin ei naapurilla olisi liiaksi pöyhkeiltävää vaikutuksestaan.'
Nanette ilmestyi; mutta onneton ikkuna oli edellisenä päivänä tuottanut hänelle liian jyrkkäsävyistä ojennusta, jotta hän olisi ottanut uhakseen samanlaisen kohtauksen uudistumisen. Niin ollen hän varoi lähestymästäkin sitä ja hyöri kamarissa sanaakaan hiiskumatta raittiin ilman tarpeellisuudesta, lunnin verran askarreltuaan siistimishommissa hän poistui edes kajoamatta uutimiin. Bathilde oli hyrähtämäisillään itkuun.
Buvat saapui tavanmukaiselle aamukahvilleen kasvattinsa luo. Bathilde toivoi hänen heti kysyvän, miksi hän pysytteli niin sulkeutuneena, ja silloin hänen sopisi huomauttaa ikkunan avaamisesta. Mutta kirjoitusmestari oli saanut edellisenä päivänä kirjastonhoitajalta uuden määräyksen käsikirjoitusten luokittelusta ja mietiskeli nimikkeitänsä niin hartaasti, ettei kiinnittänyt huomiotansa muuhun kuin Bathilden tervehtyneeseen ulkonäköön, suoriutui kahvittelusta pikku laulelmaansa hyräillen ja läksi mainitsematta mitään noista kolkosti ummistetuista uutimista. Ensi kertaa Bathilde tunsi kasvatusisäänsä kohtaan rahtusen kärsimättömyyttä, melkeinpä suuttumusta, ja hänestä tuntui, että kirjoitusmestari omisti hänelle varsin niukkaa huomaavaisuutta, kun hän ei älynnyt, että oli tukahduttavaa oleskella näin ummehtuneessa huoneessa.
Yksikseen jääneenä Bathilde lyyhistyi tuolille; hän oli laittautunut umpikujaan, josta kävi mahdottomaksi selviytyä. Olisi täytynyt käskeä Nanette avaamaan ikkuna; sitä hän ei tahtonut; — olisi täytynyt itse avata ikkuna; sitä hän ei voinut.
Piti siis jäädä odottamaan, mutta kuinka pitkäksi aikaa? Odottaa huomiseen asti, kenties ylihuomiseen, ja mitä Raoul sillävälin ajattelisikaan? Eikö Raoul menettäisi malttiaan tällaisesta liioitellusta ankaruudesta? Entä jos Raoul oli jälleen lähtemässä pois pariksi viikoksi, kuukaudeksi... kenties ainiaaksi... Se olisi Bathildelle kuolema; hän ei enää voinut tulla toimeen ilman Raoulia.
Siten kului kaksi tuntia, — kaksi vuosisataa! Bathilde yritti kaikkea mahdollista: hän kävi kirjailunsa, klavesininsa, pastelliensa ääreen, mutta ei saanut tehdyksi mitään. Sitten Nanette näyttäysi jälleen, tuoden mukanaan heikon toivon. Mutta Nanette vain raotti ovea, pyytääkseen lupaa mennä kävelylleen. Bathilde viittasi myöntävästi.
Nanette läksi Saint-Antoinen esikaupunkiin, viipyäkseen siis poissa ainakin pari tuntia. Mitä tehdä sillaikaa? Olisi ollut niin suloista viettää ne tunnit ikkunan ääressä; oli ihana päiväpaistekin, kuten saattoi huomata säteistä, jotka pujottausivat kaihtimien raoista. Neito istuutui ja veti kirjeen poveltaan; osasihan hän sen jo ulkoa, mutta kuitenkin hän vielä luki sen. Kuinka hän ei ollutkaan antautunut ihan heti kun oli saanut tällaisen kirjeen! Se oli niin hellä, niin kiihkeätunteinen; tunsi niin elävästi, että sen sanat tulivat suoraan sydämestä. Oi, jospa hän vain voisi saada toisen kirjeen!
Siinä oli aate. Bathilde loi katseensa Mirzaan, säveään sanansaattajaan. Hän otti sen syliinsä, suuteli hellästi sen hienopiirteistä ja älykästä päätä, ja sitten neito-rukka vapisten kuin rikoksen teossa meni avaamaan ulko-oven.
Oven edessä seisoi nuori mies, joka oli juuri ojentamassa kätensä soittokellon nauhaan.
Bathilde huudahti ilosta ja nuori mies rakkaudesta. Siinä oli Raoul.
VIIDESTOISTA LUKU
Seitsemännessä taivaassa
Bathilde peräytyi muutaman askelen, sillä hän tunsi olevansa vaipumaisillaan Raoulin syliin.
Kiihkeästi suljettuaan oven Raoul eteni muutaman askelen ja vaipui Bathilden jalkoihin.
Nuo kaksi nuorta katselivat toisiaan sanomattoman rakkaasti. Sitten kumpainenkin huudahti toisensa nimen; heidän kätensä yhtyivät sähköiseen puristukseen, ja kaikki unohtui.
Nämä kaksi sydän-parkaa, joilla tuntui olevan ylenpalttisesti haasteltavaa toisilleen, sykkivät melkein toisiaan vasten ja jäivät mykiksi: heidän koko sielunsa oli siirtynyt silmiin, ja he puhuttelivat toisiaan hiljaisuuden suurella äänellä, joka rakkaudessa on niin kaunopuheinen ja voittaa toisen äänen siinä, että se ei milloinkaan valehtele.
Siten he olivat muutamia minuutteja. Vihdoin neito tunsi silmiensä kyyneltyvän: huokaisten ja keikauttaen päänsä taaksepäin kuin saadakseen hengähdetyksi ahdistuneesta povestaan hän sitten virkkoi:
"Oi, hyvä Jumala, hyvä Jumala, kuinka olen kärsinyt!"
"Entä minä sitten", sanoi d'Harmental, "minä, joka näennäisesti olen esiintynyt kaikin puolin väärin teitä kohtaan ja kuitenkin olen viaton."
"Viaton!" kertasi Bathilde, jolle aivan luonnollinen vastavaikutus palautti entiset epäilykset.
"Niin, viaton", vakuutti chevalier, ja hän alkoi kertoa Bathildelle kaikkea, mitä hänellä oli oikeus elämästään ilmaista, Lafaren kanssa tapahtuneen kaksintaistelun ollessa lähtökohtana. Tämän kaksintaistelun seuraukseksi hän mainitsi piiloutumisensa Rue du Temps-Perdun varrelle, missä hän oli nähnyt naapurittarensa ja heti rakastunut, samalla kun hän hämmästeli havaitessaan perätysten neidossa salonkinaisen, taitavan maalaajan ja ensiluokkaisen musiikkikyvyn. Hän kuvasi iloaan, kun luuli näkevänsä, että Bathildekin välitti hänestä, — onnekkuuttansa, kun hän alkoi uskoa herättäneensä vastarakkautta. Sitten oli tullut innostavana yllätyksenä nimitys karabinierirykmentin everstiksi, mutta tähän liittyi määräys lähteä suoraa päätä Bretagneen ja sieltä palatessa saapua tekemään selkoa toimistaan hänen korkeudelleen Mainen herttuattarelle ennen tuloa Pariisiin. Siten hän oli suoraan tullut Sceauxiin, sikäläisestä valmistelusta tietämättömänä luullen joutuvansa vain ohimennen jättämään sinne asiakirjoja; mutta päin vastoin hän olikin osunut keskelle juhlanviettoa, johon hänen täytyi vastoin tahtoaan ottaa osaa sen aseman perusteella, joka hänellä oli Mainen herttuan saattueessa.
Selvitys päättyi sellaisiin pahoittelun ja rakkauden ilmauksiin sekä uskollisuuden vakuutuksiin, että Bathilden mieleen ei jäänyt paljoakaan alkupuolesta, kun lopputaival niin kiehtoi hänet ja jäi elävästi muisteltavaksi.
Nyt oli hänen vuoronsa. Hänelläkin oli pitkä tarina kerrottavana d'Harmentalille, mutta siinä ei ollut pidättelyä eikä hämäryyttä. Se ei ollut yhden elämänvaiheen selostus, vaan koko elämäkauden. Bathilde oli hieman ylpeä saadessaan ilmoittaa rakastajalleen, että hän oli chevalierin arvoinen, kuvasi siis itsensä ensiksi isän ja äidin hellimänä pienokaisena, joka oli sitten joutunut orvoksi ja hylätyksi. Tällöin esiteltiin Buvat, tuo arkisen näköinen ja jalosydäminen mies, ja lämpimästi neito haastoi hänen huomaavaisuudestaan, hyväntahtoisuudestaan ja rakkaudestaan kasvatti-rukkaa kohtaan. Hän esitti piirteitä huolettomasta lapsuudestaan ja mietiskeleviltä kehitysvuosiltaan, kunnes päätyi hetkeen, jolloin hän oli ensi kerran nähnyt d'Harmentalin, ja siihen tullessaan hän hymyili punehtuen, sillä hänen mielestään ei hänellä ollut enempää sanottavana.
Mutta niin ei ollut asia. Juuri mitä neito ei luullut tarpeelliseksi lausua chevalierille tämä ehdottomasti tahtoi kuulla hänen huuliltaan, aivan pienimpiäkin piirteitä myöten. Turhaan tyttö-parka pysähteli, punasteli, käänsi katseensa alas, — hänen täytyi avata neitseellinen sydämensä, d'Harmentalin tarkatessa jokaista sanaa polvistuneena hänen edessään. Ja loppuun päästyään hänen täytyi aloittaa uudestaan, sillä nuori mies ei saanut kylläänsä kuuntelemisesta, ollessaan niin onnellinen tunteesta, että Bathilde rakasti häntä, ja niin ylpeä omasta rakkaudestaan.
Kaksi tuntia oli kulunut kuin kaksi sekuntia, ja nuoret viipyivät yhä siten, d'Harmental polvillaan Bathilden jalkojen juuressa ja häneen päin kumartuneena, kädet käsissä, silmät silmiin tähdättyinä, kun ulko-ovella yhtäkkiä soitettiin. Bathilde vilkaisi huoneen nurkassa raksuttelevaan pikku seinäkelloon. Se osoitti kuusi minuuttia yli neljän: ei käynyt epäileminen, siellä oli Buvat tulossa kotiin.
Tytön ensimmäisenä aistimuksena oli pelkkä hätäännys, mutta Raoul rauhoitti hänet heti hymyllään: olihan käytettävissä abbé Brigaudin toimittama veruke. Rakastavaiset vaihtoivat siis vielä viimeisen kädenpuristuksen ja viimeisen silmäyksen; sitten Bathilde meni avaamaan kasvatusisälleen, joka ensin tapansa mukaan suuteli häntä otsalle ja sitten vasta huomasi d'Harmentalin.
Buvat hämmästyi tavattomasti: ensimmäistä kertaa oli hänen suojattinsa saanut miesvieraan. Hän tuijotti chevalieriin silmät suurina ja odotti, säännöllisesti kohottaen ja laskien keppinsä, mutta koskettamatta lattiaa. Hän oli epämääräisesti tuntevinaan tämän nuoren miehen.
D'Harmental lähestyi häntä, esiintymisessään se luontevuus, jollaisesta salonkipiirin ulkopuolelle kuuluvilla ei ole aavistustakaan.
"Minulla on kai kunnia puhutella herra Buvatia?" hän aloitti.
"Juuri minua, monsieur", vastasi kirjoitusmestari kumartaen, samalla kun häntä hätkähdytti tuo ääni, jonka hän luuli tuntevansa niinkuin kasvotkin, "mutta kaikki kunnia on minun puolellani, pyydän saada vakuuttaa."
"Tunnettehan abbé Brigaudin?" jatkoi d'Harmental.
"Kyllä, monsieur, aivan hyvin; rouva Denisin — tuota — hm —eikö niin?"
"Niin", täydensi d'Harmental hymyillen, "rouva Denisin hengellinen ohjaaja."
"Minä tunnen hänet, — älykäs mies, monsieur, älykäs mies."
"On kyllä. Ettekö ole joskus tiedustanut häneltä puhtaaksikirjoitusta, herra Buvat?"
"Kyllä, monsieur, sillä minä olen kopisti, palvelukseksenne", ja Buvat kumarsi jälleen.
"No niin", jatkoi d'Harmental, kumartaen hänkin, "tämä hyvä abbé Brigaud, joka on holhoojani — jotta tiedätte, monsieur, ketä puhuttelette —, on keksinyt teille oivallisen asiakkaan."
"Ah, todellako? Istuutukaahan, monsieur."
"Kiitos vain."
"Ja kuka se asiakas on, saanko kysyä?"
"Ruhtinas de Listhnay, Rue du Bac 110."
"Ruhtinas, monsieur! Ruhtinas?"
"Niin luullakseni espanjalainen; hän on Mercure de Madridin kirjeenvaihtaja ja lähettelee lehdelleen kaikenlaisia Pariisin kuulumisia."
"Mutta sepäs on mainio löytö, monsieur!"
"Mainio löytö tosiaan, kuten sanotte, joskin se tuottaa teille jonkun verran vaivaa, sillä kaikki hänen lähetyksensä ovat espanjankielisiä."
"Hitto! Hitto!" äänteli Buvat.
"Osaatteko espanjaa?" kysyi d'Harmental.
"En, monsieur; en ainakaan luule."
"Eipä väliä", tuumi chevalier, hymyillen kirjoitusmestarin epätietoisuudelle; "teidän ei tarvitse tuntea kieltä jäljennösten laatimiseksi."
"Minä jäljentäisin kiinankieltäkin, monsieur, kunhan kaaret ja hiusviivat olisivat vain sikäli kyhättyjä, että niistä näkyisi kirjainmerkkejä. Määräasteelle kehiteltynä, monsieur, kaunokirjoitus on mukailevaa taidetta kuten piirustus."
"Olen kuullut, herra Buvat, että te olette tässä suhteessa suuri taiteilija", virkkoi d Harmental.
"Te saatatte minut hämilleni, monsieur", sanoi Buvat. "Sopiiko minun vaatimattomasti kysyä, mihin aikaan voin tavata hänen korkeutensa?"
"Hänen korkeutensa?"
"Hänen korkeutensa ruhtinas de... en enää muistakaan nimeä... jonka minulle mainitsitte, monsieur... joka minulla oli kunnia teiltä kuulla", paransi Buvat.
"Kah, ruhtinas de Listhnayn!"
"Juuri niin."
"Hänellä ei niin korkeata asemaa ole, hyvä herra Buvat."
"Anteeksi, minä luulin että kaikkia ruhtinaita..."
"Oh, on hallitsevia ruhtinaita ja muita... Tämä on kolmannen luokan ruhtinas ja pitää hyvänä, kun häntä puhutellaan monseigneuriksi."
"Luuletteko niin?"
"Olen varma siitä."
"Ja milloinkahan hänen puheilleen saisi mennä?"
"Vaikkapa tunnin kuluttua, jos tahdotte: esimerkiksi päivällisenne jälkeen, viiden ja puoli kuuden välillä. Muistanette osoitteen?"
"Kyllä, Rue du Bac 110. Erinomaista, monsieur! Erinomaista! Menen silloin."
"Minulla on niin ollen kunnia toivottaa: näkemiin", lopetti d'Harmental. "Ja te, hyvä neiti", hän lisäsi kääntyen Bathilden puoleen, "vastaanottakaa nöyrimmät kiitokseni siitä suopeudesta, että piditte minulle seuraa, odottaessani herra Buvatia; vakuutan muistavani sen hyväntahtoisuuden ainiaan."
Niin sanoen d'Harmental vielä hyvästiksi kumarsi kirjastovirkailijalle ja hänen suojatilleen, jälkimmäisen kyetessä vain ihmettelemään sujuvaa varmuutta, jonka chevalier oli saanut tottumisestaan tällaisiin tilanteisiin.
"Kerrassaan herttainen nuori mies", arveli Buvat.
"Niin, hyvin herttainen", myönsi Bathilde koneellisesti.
"On vain kummallista, että minusta tuntuu kuin olisin nähnyt hänet jo ennen."
"Mahdollista se onkin", sanoi Bathilde.
"Samoin kuin olen varma siitä, että hänen äänensäkään ei ollut minulle vieras", pitkitti Buvat.
Bathilde säpsähti, sillä hän muisti nyt illan, jolloin Buvat oli tullut kotiin kauhuissaan Rue des Petits-Enfantsilla sattuneesta seikkailustaan, eikä Raoul ollut hänelle puhunut mitään siihen kohtaukseen kuuluvaa.
Samassa tuli Nanette ilmoittamaan, että päivällinen oli valmis. Kirjoitusmestarilla oli kiire lähteä ruhtinas de Listhnayn puheille, ja hän siirtyi pikku ruokailuhuoneeseen ensimmäisenä.
"No, neiti", supatti Nanette, "se komea nuori mies tuli siis?"
"Niin, Nanette, niin", vastasi Bathilde kohottaen sanomattoman kiitollisen katseen taivasta kohti; "niin, ja minä olen kovasti onnellinen."
Hän meni ruokailuhuoneeseen, missä Buvat oli jo pistänyt hattunsa kepin päähän ja kepin pystyttänyt loukkoon, nyt odottaessaan läimäytellen käsillä reisiään, niinkuin hänen tapanaan oli hyvällä tuulella ollessaan.
Chevalier puolestaan ei tuntenut oloaan vähemmän onnelliseksi kuin Bathilde: hän oli rakastettu, sen hän tiesi nyt varmaksi, sillä neito oli sen hänelle sanonut yhtä mielellään kuin oli kuunnellut vastaavaa d'Harmentalin vakuutusta. Eikä häntä rakastanutkaan alhaissyntyinen orpo, pikku ompelijatar, vaan nuori aatelisneito, jonka vanhemmilla oli ollut kunniakas asema Orleansin herttuan seurueessa. Mikään ei siis estänyt Bathildea ja häntä kuulumasta toisilleen; jos heidän välillään olikin arvoeroa, tarvitsi Bathilden nousta vain askel ja hänen laskeutua askel, heidän kohdatakseen toisensa puolitiessä.
Yhden seikan d'Harmental tosin unohti, — yhden ainoan: tuon salaisuuden, jota hän ei ollut katsonut voivansa uskoa Bathildelle, koska se ei ollut hänen omansa, — salaliiton, joka kaivoi hänen jalkojensa alle kuilua ja saattoi milloin hyvänsä suistaa hänet siihen. Mutta chevalier ei lainkaan ajatellut asemaa siinä valossa; hän oli saanut takeet vastarakkaudesta, ja rakkauden hohde nostattaa murheellisimmallekin ja yksinäisimmälle elämälle ruusunpunaisen taivaanrannan.
Bathildella taasen ei ollut minkäänlaista aihetta huolehtimiseen tulevaisuudesta. Avioliitosta ei kylläkään ollut sanaakaan mainittu heidän haastelussaan, mutta heidän sydämensä olivat ilmenneet toisilleen kaikessa puhtaudessaan, eikä mikään kirjoitettu sopimus olisi pätenyt paremmin kuin Raoulin katse tai hänen kätensä puristus. Ja kun siis päivällisen jälkeen Buvat hyvillään onnenpotkauksesta otti keppinsä ja hattunsa, lähteäkseen ruhtinas de Listhnayn luo, vaipui Bathilde kamarinsa yksinäisyydessä heti polvilleen kiittämään Jumalaa ja rukouksensa päätyttyä riensi iloisena ja luottavana itse avaamaan epäröimättä ja ujostelematta tuon kauan ummistettuna pysyneen ikkunansa. Chevalier ei ollut hievahtanut omansa äärestä siitä saakka, kun oli päässyt takaisin huoneeseensa.
Tuotapikaa olivat rakastavaiset selvillä asioistaan. Kelpo Nanette otettaisiin heidän uskotukseen. Joka päivä d'Harmental saapuisi Buvatin mentyä ja viipyisi Bathilden seurassa kaksi tuntia; muuna aikana he haastelisivat ikkunasta, ja milloin ikkunoita täytyi syystä tai toisesta pitää suljettuina, oli toki kirjeenvaihto käytettävissä.
Kello seitsemän tienoissa illalla Buvat ilmestyi Montmartre-kadun kulmasta. Hän asteli vakavan majesteettisesi, paperikääry toisessa kädessään ja keppi toisessa. Hänen katseestaan saattoi havaita, että hänen elämässään oli tapahtunut jotakin suurenmoista; olihan hän päässyt ruhtinaan asuntoon ja saanut puhutella hänen ylhäisyyttänsä omakohtaisesti.
Nuoret huomasivat kirjoitusmestarin vasta hänen ollessaan heidän alapuolellaan; d'Harmental sulki heti ikkunansa. Bathilde oli ollut siitä käynnistä ajoittain levoton. Chevalierin puhuessa Buvatille ruhtinas de Listnaysta hän oli ensin ajatellut, että se oli pikainen keksintö hänen yllätetyn vierailunsa selitykseksi. Hän ei ollut saanut tilaisuutta selityksen pyytämiseen eikä ollut rohjennut kehoittaa kirjoitusmestaria luopumaan moisesta työnantajasta, joten hän oli hieman katuvasti katsellut toisen lähtöä. Neito rakasti Buvatia kaikella sydämensä kiitollisuudella. Buvat oli hänelle jotakin pyhää, ainiaan kunnioitettavaa ja naurunalaisuudelta varjeltavaa. Niin ollen hän nyt huolestuneesti odotti kasvatusisänsä paluuta, voidakseen heti ulkomuodosta päätellä, miten oli käynyt. Buvatin kasvot loistivat.
"No, isäseni?" virkkoi Bathilde, vielä hieman pelokkaana.
"Niin, tapasin hänen korkeutensa", vastasi Buvat.
Bathilde hengähti syvään.
"Mutta anteeksi, isäseni", hän sanoi hymyillen, "muistanethan herra Raoulin huomauttaneen sinulle, että ruhtinas de Listhnaylla ei ole oikeutta siihen arvonimeen, hän kun on vain kolmannen luokan ruhtinas."
"Minä takaan hänet ensimmäisen luokan ruhtinaaksi ja puhuttelen häntä hänen korkeudekseen", vakuutti kirjastovirkailija. "Vai kolmannen luokan, puusapeli! Viiden jalan ja kymmenen tuuman mittainen mies, majesteettinen sävyltään, ja rahaa hänellä on kuin roskaa! Maksaa puhtaaksikirjoituksesta viisitoista livreä sivulta, ja viisikolmatta louisdoria suoritti minulle käsirahana!... Kolmannen luokan ruhtinas... kyllä kai!"
Silloin Bathilden mieleen hiipi toinen pelko, — että tuo Raoulin muka hankkima asiakas olikin vain epäsuora keino saada kelpo mies vastaanottamaan rahoja, jotka hän luuli ansaitsevansa tarpeellisella työllä. Siinä ajatuksessa oli jotakin nöyryyttävää, joka ahdisti nuoren tytön sydäntä. Hän käänsi katseensa vastapäiseen ikkunaan ja näki nuoren miehen katselevan häntä uutimen nurkkauksesta niin rakkaasti, että hänkin kaiken unohtaen antausi hartaasti katselemaan. Itse Buvat, joka ei suinkaan helposti havainnut toisen ihmisen tunneailahduksia, huomasi suojattinsa hajamielisyyden ja lähestyi viattomasti pilkistämään, mikä oli niin vallannut hänen mielenkiintonsa. Mutta chevalier näki hänen liikkeensä ja pudotti uutimenkulman alas, niin että porvarimme uteliaisuus jäi silleen.
"Olet siis tyytyväinen, isäseni?" tokaisi Bathilde, joka pelkäsi Buvatin huomaavan jotakin ja tahtoi kääntää hänen ajatuksensa muuhun.
"Hyvin tyytyväinen. Mutta minun täytyy mainita sinulle muuan seikka. Hyväinen aika, kuinka hupsu sitä saattaakaan olla!"
"Mitä sinulle onkaan tapahtunut?"
"Muistathan minun huomauttaneen sinulle, että olin tuntevinani sen nuoren miehen kasvonpiirteet ja äänen, vaikka minä en mitenkään saanut päähäni, missä minä olisin hänet tavannut."
"Niin, sinä kyllä mainitsit siitä."
"No, sattuipa nyt, että mennessäni Rue des Bons-Enfantsia pitkin Pont-Neufille päin ja saapuessani numero 24:n kohdalle sain kuin salaman leimauksena mieleeni, että se nuori mies oli kaiketikin sama, joka oli minua puhutellut kamalan seikkailuni iltana — vieläkin minua värisyttää, kun sitä vaaraani ajattelen!"
"Tosiaanko, isäseni?" virkkoi Bathilde, ja häntäkin värisytti. "Oh, kuinka hullua!"
"Niin, hullua kerrassaan, sillä minä olin pyörtämäisilläni takaisin. Ajattelin, että tuo ruhtinas de Listhnay saattoi hyvinkin olla joku rosvopäällikkö ja että minut kenties tahdottiin houkutella johonkin luolaan. Mutta kun minulla ei koskaan ole rahaa muassani, katsoin lopultakin pelkääväni turhia, ja onneksi voitin epäröintini järkeilyllä."
"Ja nythän varmasti uskonet, isäseni", huomautti Bathilde, "että nuori mies, joka ehtoopäivällä kävi täällä abbé Brigaudin asialla, ei ole missään yhteydessä sen kanssa, joka puhutteli sinua Rue des Bons-Enfantsilla?"
"Uskon tietysti. Varkaiden johtajalla — sillä se hän kylläkin oli — ei olisi välejä hänen korkeuteensa."
"Se olisi järjetöntä", sanoi Bathilde.
"Niin, se on kerrassaan mahdoton ajatus. Mutta unohduinpa juttelemaan: suothan anteeksi, etten vietä tätä iltaa seurassasi. Lupasin hänen korkeudelleen heti ryhtyä työhön enkä voi syödä sanaani. Hyvää yötä, rakas lapseni."
"Hyvää yötä, isäseni."
Buvat nousi huoneeseensa ja aloitti heti aherruksen, josta ruhtinas de Listhnay maksoi niin anteliaasti.
Rakastavaiset taasen jatkoivat kirjoitusmestarin paluun keskeyttämää haasteluaan, ja ainoastaan Jumala tietää, millä hetkellä nuo kaksi ikkunaa ummistuivat.
KUUDESTOISTA LUKU
Fénélonin seuraaja
Noiden kahden nuoren sopima järjestely tuotti heidän kauan kahlitulle rakkaudelleen mahdollisimman suuren vapauden, ja kolme tai neljä päivää kului kuin siivitettyinä hetkinä, joll'aikaa he olivat maailman onnellisimmat olennot Mutta maapallo, joka heidän silmissään näytti pysähtyneen, pyöri kuitenkin yhä muiden ihmisten osalta ja ne tapaukset, jotka sitten havahduttivat heidät aavistamattomalla hetkellä, kehittyivät hiljaisuudessa.
Herttua de Richelieu oli pitänyt lupauksensa. Marski de Villeroy, joka oli aikonut viipyä viikon poissa Tuileriesista, joutui puolisonsa kutsumana palaamaan jo neljäntenä päivänä, kun marskitar kirjoitti häntä tarvittavan tärkeämmin kuin konsaan kuninkaan luo, sillä Pariisissa oli ilmennyt tuhkarokkoa, johon oli jo Palais-Royalissakin muutamia henkilöitä sairastunut. Villeroy tuli kiireesti takaisin, sillä kaikkihan hallitussukua jokunen vuosi takaperin kohdanneet peräkkäiset kuolemantapaukset oli pantu tuhkarokon tiliin, eikä marski mitenkään tahtonut menettää tätä tilaisuutta valppautensa osoittelussa, hän kun muutenkin pöyhkeili asemansa tärkeydestä ja muka saavuttamistaan tuloksista. Kuninkaan opettajana hänellä olikin etuoikeutenaan olla poistumatta kasvatettavansa luota muutoin kuin hänen omasta määräyksestään ja pysyä saapuvilla kenen hyvänsä tullessa käynnille, itse regentinkin.
Eritoten juuri regenttiä kohtaan marski olikin pitävinään tätä omituista varovaisuutta pakollisena, ja kun se esiintyminen tyydytti Mainen herttuattaren ja hänen puolueensa vihaa, kiiteltiin sillä taholla suuresti Villeroyta ja leviteltiin juttua, että hän oli löytänyt Ludvig XV:n uuninkamanalta myrkytettyjä makeisia, jotka joku oli siihen jättänyt. Tästä kaikesta johtui yhä kiihkeämpää Orleansin herttuan panettelua ja sikäli merkityksellisempää asemaa marskille, jonka lopuksi onnistui saattaa nuori kuningas siihen uskoon, että hän sai hengestään kiittää opettajaansa. Se vakaumus tuotti hänelle suuren vaikutusvallan onnettomaan kuningaslapseen, joka kaikkea pelkäämään tottuneena tunsi luottamusta ja ystävyyttä ainoastaan marski de Villeroyta ja rippi-isäkseen määrättyä Fréjusin arkkipiispaa kohtaan.
Marski oli siis tosiaan se mies, joka tarvittiin hänelle ajateltuun tehtävään, mutta luonnostaan epäröivänä hän oli kuitenkin jonkun aikaa pidätellyt suostumustaan. Lopulta saatiin sovituksi, että Filip V:n kaksi kirjelmää toimitettaisiin kuninkaalle seuraavana maanantaina, jona viikonpäivänä regentti sunnuntai-illallistensa takia hyvin harvoin kävi hänen luonansa, ja sitten Villeroy käyttäisi tätä kahdenkeskisyyttä kasvatettavansa seurassa säätyedustajiston kokoontumismääräyksen allekirjoituksen hankkimiseen. Tämä määräys lähetettäisiin asianomaisille aivan heti ja julkaistaisiin seuraavana päivänä ennen regentin tuloa hänen majesteettinsa puheille, joten hän ei voisi enää mitään tälle aavistamattomalle toimenpiteelle.
Regenttiä vastaan siten vehkeiltäessä tämä vietti tavallista elämäänsä työskentelyssä, opinnoissa, huvittelussa ja kotikiusoissa. Kuten jo olemme maininneet, hänellä oli vakavaa ja todellista harmia kolmesta tyttärestä.
Madame de Berriä hän rakasti enemmän kuin kaikkia muita, pelastettuaan hänet taudista, jonka kaikki kuuluisimmat lääkärit olivat jo tuominneet toivottomaksi. Mutta kerrassaan menettäneenä itsehillintänsä oli herttuatar alkanut viettää julkista yhdyselämää Riomin kanssa, ja aina kun isä tästä muistutteli, uhkasi hän mennä vihille rakastajansa kanssa. Sen omituisen uhkauksen toteuttaminen tällaisena arvoerotusta yhä kunniassapitävänä aikakautena esiintyi vielä suurempana häväistysjutun aiheena kuin luvaton rakkaus, jonka se avioliitto olisi toisenlaisten käsitysten vallitessa pyhittänyt.
Mademoiselle de Chartres taasen oli pysynyt aikeessaan vihkiytyä nunnaksi; ei ollut saatu selville, johtuiko se päätös lemmenvihoista, niinkuin regentti oli arvellut, vai todellisesta kutsumuksesta, kuten äiti uskoi. Tosin hän noviisinakin yhä antausi kaikkiin maallisiin huvikkeisiin, joita saattoi harrastaa luostarissa, ja hän oli siirrättänyt koppiinsa kaikki pyssynsä, pistoolinsa ja muhkean kokoelman raketteja, aurinkoruusukkeita, valopommeja ja roomalaisia kynttilöitä, siitä varastostaan esittäen nuorille ystävättärilleen iltaisin ilotulitus-ohjelmaa. Mutta hän ei poistunut askeltakaan luostarista, missä isä kävi häntä keskiviikkoisin tapaamassa.
Näiden kahden jälkeen tuotti sisarsarjasta enimmin päänvaivaa regentille mademoiselle de Valois, jota hän pahoin epäili Richelieun rakastajattareksi, vaikka hänen ei ollut milloinkaan onnistunut saada siitä varmaa todistetta. Hän oli turhaan pannut rakastavaisten jäljille poliisinsakin ja useasti itse — epäillessään tyttären vastaanottavan luoksensa herttuan — pistäytynyt hänen huoneistoonsa sellaisina hetkinä, jolloin kuokkavieraan saattoi todennäköisimmin tavata. Nämä epäluulot olivat vielä vahvistuneet tytön jäykästi vastustaessa äidin esittämää avioliittoa ruhtinas de Dombesin kanssa, joka oli Orleansin herttuattaren sisarenpoika ja tullut hyvin tavoiteltavaksi, rikastuttuaan la grande Mademoisellen jättämästä perinnöstä.
Niin ollen oli regentti tarttunut uuteen tilaisuuteen varmistautua, johtuiko taipumattomuus nuoren ruhtinaan herättämästä vastenmielisyydestä vai sorean herttuan rakastamisesta. Isä antoi nimittäin nyt kannatuksensa Torinossa olevan lähettiläänsä Pléneufin esitykselle kauniin Charlotte Aglaén naittamisesta Piemontin prinssille. Mademoiselle de Valois oli noussut jälleen ankaraan kapinaan tätä uutta sydämensä vapauden riistämishanketta vastaan, mutta lauhkealuontoisuudestaan huolimatta pysyi regentti tällä kertaa jämeänä kaikelle vaikertelulle ja kyynelehtimiselle, eikä kovaonnisilla rakastavaisilla ollut enää mitään toivoa. Mutta silloin katkaisi neuvottelut odottamaton tapaus. Aitosaksalaisessa suorapuheisuudessaan oli Madame, regentin äiti, ilmoittanut Sisilian kuningattarelle, joka oli hänen vakinaisimpia kirjeenvaihtajiaan, että kiintymys ystävättäreen pakotti hänet mainitsemaan eräästä seikasta: Piemontin nuorelle prinssille aiotulla prinsessalla oli rakastaja, ja tämä rakastaja oli herttua de Richelieu. Selväähän on, että jo pitkälle kehittynyt suunnitelma raukesi tuohon varoitukseen, kun sen lausui niin luotettava olosuhteiden tuntija. Juuri hetkellä, jolloin Orleansin herttua jo luuli järjestäneensä mademoiselle de Valoisin poistumisen, hän siis yhtäkkiä sai tiedon neuvottelujen keskeytymisestä, ja sitten hän muutamia päiviä myöhemmin kuuli aiheen. Jonkun aikaa hän oli äkeissään Madamelle, noituen princesse palatinen onnetonta kirjoittelukiihkoa. Mutta kun regentti oli luonnostaan mahdollisimman vähän äkäilevä, nauroi hän pian itsekin Madamen uudelle kirjeenvaihto-tepposelle, eritoten kun hänen huomiotansa vaadittiin paljon tärkeämpään asiaan: nyt Dubois tahtoi kaikin mokomin päästä arkkipiispaksi.
Olemme jo nähneet sen aikeen pääsevän alkuun pilapuheen muodossa silloin kun Dubois palasi Lontoosta, hommattuaan Wilhelm-kuninkaan suosittelemaan tätä nimitystä. Mutta Dubois oli sellainen mies, joka ei lannistunut ensimmäisestä epäyksestä. Cambrain arkkipiispan istuin oli vapaana, kun kardinaali la Trémouille oli kuollut Roomassa. Se oli kirkon rikastuloisimpia ja huomattavimpia arvoasemia, tuottaen 150,000 livreä vuodessa, ja kun raha ei ollut Duboisin mielestä pahitteeksi, vaan hän päin vastoin haali sitä kaikilla mahdollisilla keinoilla, olisi vaikeata sanoa, houkutteliko häntä enemmän Fênélonin seuraajan arvonimi vai siihen liittyvä runsas tulolähde.
Dubois palasi asiaansa ensimmäisessä sopivassa tilaisuudessa. Tälläkin kertaa regentti yritti lyödä sen leikiksi, mutta toinen alkoi vaatia nimenomaisemmin. Regentti ei kyennyt sietämään ikävystymistä, ja Duboisin itsepintaisuus kävi kylläännyttäväksi; sentähden hän, arvellen kertakaikkiaan pääsevänsä eroon kiusasta, haastoi Duboisin löytämään sellaisen kirkkoruhtinaan, joka ottaisi vihkiäkseen hänet.
"Sitäkö vain tarvitaan?" huudahti Dubois iloissaan; "hänet minä toimitan pian esille."
"Mahdotonta!" sanoi regentti, joka ei uskonut, että inhimillinen liehitteleväisyys voisi mennä niin pitkälle.
"Saatte nähdä", vakuutti Dubois ja riensi ulos. Hän palasi viiden minuutin kuluttua.
"No?" virkahti regentti.
"Niin, se asia on kunnossa", vastasi Dubois.
"Mitä? Kuka se jumalaton on, joka suostuu vihkimään tuollaisen riiviön?" huudahti regentti.
"Teidän ylialmunjakajanne omassa persoonassaan, monseigneur."
"Nantesin piispako?"
"Ei kukaan muu."
"Tressan?"
"Hän juuri."
"Puhut hulluja!"
"Malttakaahan, hän tulee tässä."
Ovi avautui, ja päivysupseeri ilmoitti hänen ylhäisyytensä Nantesin piispan.
"Tulkaa, monseigneur, tulkaa!" huusi Dubois kiirehtien häntä vastaan. "Hänen kuninkaallinen korkeutensa suo meille sen kunnian, että nimittää minut Cambrain arkkipiispaksi, kuten teille ilmoitin, ja valitsee teidät vihkijäkseni."
"Suostutteko toden teolla, herra piispa", kysyi regentti, "tekemään abbésta arkkipiispan?"
"Teidän korkeutenne toivomukset ovat minulle käskyjä, monseigneur."
"Mutta te tiedätte, että hän kuuluu säätyynne vain kokelasasteella; hän ei ole ollut alidiakonina eikä diakonina, ei valmistunut papiksi."
"Sillä ei ole väliä, monseigneur", tokaisi Dubois, "kun herra piispa on valmis ilmoittamaan teille, että kaikki ne valtuudet voidaan antaa päivässä."
"Mutta sellaisesta noususta ei ole ainoatakaan esimerkkiä."
"On toki, — Pyhä Ambrosius."
"Silloin, rakas abbé", päätti regentti nauraen, "jos kirkkoisätkin ovat puolellasi, ei minulla ole enää mitään sanottavana, vaan luovutan sinut herra de Tressanille."
"Palautan hänet teille piispansauvalla ja hiipalla varustettuna, monseigneur."
"Mutta sinulta vaaditaan silti lisensiaatin oppiarvo", pitkitti regentti, jota tämä keskustelu alkoi huvittaa.
"Olen saanut Orleansin yliopiston lupauksen."
"Lisäksi kaivataan ansioluettelo ja todistuksia."
"Onhan Besons käytettävissä."
"Vakuutus nuhteettomasta elämänlaadusta."
"Sen hommaan de Noaillesilta."
"Ei, sitä et totisesti saa häneltä heltiämään, abbé!"
"No, sitten teidän korkeutenne antaa sen minulle. Tottahan hitossa Ranskan hallituksenhoitajan allekirjoitus painaa Roomassa yhtä paljon kuin pahanilkisen kardinaalin!"
"Dubois", muistutti regentti, "sinun tulee puhua kirkon ylimmistä kunnioittavammin, ole hyvä."
"Olette oikeassa, monseigneur, eihän tiedä, mikä tässä voi miehestä tulla."
"Sinustako kardinaali! Ohoh, mitä saa kuulla!" huudahti regentti purskahtaen nauramaan.
"Koska teidän korkeutenne ei tahdo minulle antaa sininauhaa",[47] tuumi
Dubois, "niin täytyy tyytyä punaiseen, paremman odotuksessa.""Paremman! Kardinaalinako?"
"Kah, mikseipä minusta aikanaan tulisi paavi?"
"Tosiaan — koska Borgiastakin".[48]
"Suokoon Jumala meille molemmille elämän päiviä, monseigneur niin saatte nähdä sen ja vielä paljon muuta."
"Lempo soikoon", virkkoi regentti, "tiedäthän, että minä välitän viis kuolemasta."
"Valitettavasti kyllä."
"No, panetpa minut pelkäilemään sitä uteliaisuuden takia."
"Siitä ei olisi haittaa, ja aluksikin teidän korkeutenne olisi parasta jättää sikseen yölliset retket."
"Miksi niin?"
"Ensinnäkin siksi, että niistä koituu hengenvaaraa."
"Joutavia!"
"Ja on vielä toinenkin syy."
"Millainen?"
"Ne herättävät pahennusta kirkon piirissä", virkkoi Dubois tekopyhästi.
"Mene hiiteen!"
"Te näette monseigneur", huomautti Dubois kääntyen Tressanin puoleen, "millaisten elostelijain ja paatuneiden syntisten keskuudessa minun on pakko elää. Toivoakseni teidän korkea-arvoisuutenne ottaa huomioon asemani, jotta ette ole minua kohtaan kovin ankara."
"Teemme parastamme, monseigneur", lupasi Tressan.
"Ja milloin?" kysyi Dubois, joka ei halunnut hukata tuntiakaan.
"Heti kun saatte alustavat muodollisuudet kuntoon."
"Pyydän kolme päivää aikaa."
"Hyvä on; neljäntenä olen käytettävissänne."
"Nyt on lauantai. Siis keskiviikkona!"
"Se sopii", vastasi Tressan.
"Minun täytyy vain ilmoittaa sinulle ennakolta, abbé", lisäsi siihen regentti, "että vihkimystilaisuudestasi jää pois verrattain huomattava arvohenkilö."
"Kuka rohkenisi tuottaa minulle sen häväistyksen?"
"Minä!"
"Te, monseigneur, te olette kyllä saapuvilla, ja virallisella korokkeellanne!"
"Takaan sinulle, etten ole."
"Lyön vetoa tuhannesta louisdorista."
"Ja minä vakuutan sen sinulle kunniasanallani."
"Korotan vetosumman kaksinkertaiseksi."
"Häpeämätön!"
"Keskiviikkoon, herra de Tressan; tavataan vihkimystilaisuudessani, monseigneur."
Ja Dubois läksi iloissaan levittämään kaikkialle tietoa nimityksestään.
Yhdessä kohdassa hän kuitenkin oli erehtynyt, kardinaali de Noaillesin voittamisessa puolelleen. Millään uhkauksella tai lupauksella ei häneltä ollut saatavissa sitä nuhteettomuuden todistusta, jonka Dubois oli uskonut häneltä hankkivansa. Tosin kardinaali olikin ainoa, joka uskalsi täten ylevämielisesti ja oikeudenmukaisesti vastustaa kirkon häpäisemistä. Orleansin yliopisto myönsi lisensiaatin, Rouenin arkkipiispa Besons hengelliset pätevyysvaltuudet, ja kaiken ollessa valmista määräpäiväksi Dubois läksi kello viideltä aamulla metsästyspuvussa Pontoiseen, siellä tavaten Nantesin piispan, joka lupauksensa mukaan vahvisti hänelle alidiakonin, diakonin ja papin arvot.
Puoleltapäivin oli kaikki selvää. Oltuaan sitten hallitusneuvosten istunnossa, joka pidettiin vanhassa Louvressa, kun Tuileriesissa oli ilmennyt tuhkarokkoa, Dubois saapui asuntoonsa arkkipiispan asussa kello neljä. Ensimmäinen henkilö, jonka hän näki virkahuoneessaan, oli La Fillon. Kaksinaisessa ominaisuudessaan, ministerin poliisikätyrinä ja rakasteluvälittäjänä, tämä nainen sai vapaasti tulla hänen luokseen kaikin hetkin, eikä häneltä ollut rohjettu evätä pääsyä näin juhlallisenakaan päivänä, kun hän oli vakuuttanut tuovansa mitä tärkeimpiä tietoja.
"Ahaa, hauska tavata!" huudahti Dubois huomatessaan vanhan ystävättärensä.
"Hyväinen aika, kuomaseni", vastasi La Fillon, "jos sinä kiittämättömästi unohdat entiset ystäväsi, en vain minä ole niin tyhmä, että hylkäisin omiani, olletikin kun he nousevat arvossa."
"Kuules nyt", virkkoi Dubois alkaen riisua kirkollisia tamineitansa, "aiotko yhä puhutella minua kuomaksesi, vaikka olen arkkipiispa?"
"Tottahan toki, ja pidän toveruuttamme niin suuressa arvossa, että regentin tullessa ensi kerralla talooni aionkin pyytää häneltä abbedissan nimitystä, jotta paremmin pysymme toistemme rinnalla."
"Käykö se hurvittelija siis yhä luonasi?"
"Voi, ei enää minun takiani, kuoma-parka! Ne hyvät ajat ovat menneet; mutta toivottavasti ne sinun ansiostasi palaavat ja talo saa tuntea korotuksesi vaikutusta."
"Oh, ystävä-rukka", sanoi Dubois kumartuen, jotta La Fillon avaisi hänen kaulurinsa hakaset, "ymmärräthän, että asiat ovat nyt toisella kannalla ja että minä en tästälähtein voi poiketa vieraaksesi."
"Oletpa kovin ylpeä. Kyllä Philippe käy siellä vieläkin."
"Philippe on vain Ranskan regentti, ja minä olen arkkipiispa minä. Etkö käsitä eroa? Minulle tarvitaan omassa talossaan asuva rakastajatar, voidakseni käydä siellä pahennusta herättämättä, — sellainen kuin madame de Tencin esimerkiksi."
"Joka pettää sinua Richelieun takia."
"Mistä tiedät, että hän ei päin vastoin petä Richeheuta minun takiani?"
"Kas vain! Hoitaako hän kahta urakkaa yksin tein, — rakastelua ja vakoilua?"
"Kenties. Mutta vakoilusta puhuen", huomautti Dubois jatkaen riisuutumistaan, "tiedätkös, sinunhan urkkijakuntasi on ihan nukkunut jo kolme tai neljä kuukautta. Jos tätä toimettomuutta kestää, niin minun on pakko lakkauttaa apurahasi!"
"Ah ilkiö, noinko sinä kohtelet vanhoja ystäviä!" huudahti La Fillon. "Juuri tulin tekemään sinulle paljastuksen, — no, en sitä kerrokaan."
"Millaisesta asiasta?"
"Ä-ha! Otappas minulta apuraha, heittiö mikä oletkin!"
"Koskisiko se Espanjaa?" uteli kulmakarvojaan rypistäen uusi arkkipiispa, joka vaistosi vaaraa siltä taholta. . "Se koski vain kaunista tyttöä, jonka tahdoin esitellä sinulle, kuomaseni; mutta koska rupeat erakoksi, jätän hyvästi."
Ja La Fillon astahti ovea kohti.
"Kuulehan, tule tänne", sanoi Dubois astahtaen puolestaan pulpettiinsa päin.
Vanhat ystävykset, jotka erinomaisesti ymmärsivät toisiaan, katsoivat toisiinsa nauraen.
"No, no", virkkoi La Fillon, "huomaan, että kaikki ei ole sentään hukassa ja että sinussa on vielä hyvää perua, kuoma. Kas niin, avaa se näpsä pulpetti ja näytä minulle hiukan, mitä sen sisuksissa on, niin minä avaan suuni ja ilmaisen sinulle, mitä on sydämelläni."
Dubois otti esiin sadan louisdorin kääryn ja antoi La Fillonin katsella sitä.
"Mitäs se makkara edustaa?" kysyi tämä. "Älähän valehtele; sitäpaitsi minä varmemmaksi vakuudeksi vielä lasken rahat."
"Siinä on kaksituhatta neljäsataa livreä, — sievoinen summa mielestäni."
"Kyllä abbén maksamaksi, mutta ei arkkipiispan."
"Etkö tiedä, onneton", päivitteli Dubois, "kuinka huonolla kannalla nykyään on rahatalous?"
"Mitäs siitä sinun tarvitsee välittää, vekkuli, kun Law nostattaa meille miljoonia?"
"Otatko tämän kääryn sijasta mieluummin kymmenentuhannen livren Mississippi-osakkeet?"
"Kiitoksia, kultaseni, parempi on tyytyä sataan louisdoriin. Anna tänne; minä olen sävyisä nainen, ja toisella kertaa olet anteliaampi."
"No, mitä sinulla nyt on ilmoitettavana?"
"Sinun pitää ensin luvata minulle eräs asia."
"Mikä niin?"
"On kysymyksessä vanha ystävä, jolle ei saa tapahtua mitään pahaa."
"Mutta jos vanha ystäväsi on hirtettävä vintiö, niin miksi lemmossa tahtoisit puijattavan pyöveliä?"
"Niin on vain asia. Minulla on omat mielipiteeni."
"Mene matkoihisi. En voi luvata mitään."
"Hyvästi sitten, kuoma; tuossa sata louisdoriasi."
"Kas vain, alkaako tuntoasi arastuttaa?"
"Ei, mutta minä olen sille miehelle kiitollisuuden velassa. Hän toimitti minut seuraelämään."
"Jopa tekikin siinä yhteiskunnalle hyvän palveluksen!"
"Jossakin määrin, hyvä ystävä, eikä hän joudu sitä katumaan, koska minä en tänään ilmaise mitään, jollei hänen henkeään säästetä."
"No niin, säästetään! Lupaan sen; oletko jo tyytyväinen?"
"Ja minkä takuun annat lupauksestasi?"
"Kunniallisen miehen saran!"
"Tahdot jutkauttaa, kuoma."
"Mutta ihanhan sinä kylläännytät minut!"
"Ahaa, vai kylläännytän! No, hyvästi!"
"Käsken pidättää sinut, kuoma."
"Mitä minä siitä!"
"Lähetän sinut tyrmään."
"Oiva pila!"
"Ja jätän sinut sinne mätänemään."
"Kunnes itse mätänet; siihen ei mene pitkääkään aikaa."
"No, kuules nyt, mitä sinä tahdot?"
"Tahdon kapteenini hengen."
"Sen saat."
"Mikä on takeena?"
"Arkkipiispan sana!"
"Ei kelpaa."
"Abbén sana!"
"Tarvitaan vielä parempi."
"Duboisin sana!"
"Hyvä juttu. No niin, minun on ensiksikin mainittava sinulle, että kapteenini on varmastikin valtakunnan varattomin upseeri."
"Hitto! Kilpailijoita hänellä sentään on siinä."
"Hän saa palkinnon."
"Jatkahan."
"Mutta tiedätkös, nyt viime aikoina hän on ollut rikas kuin Kroisos."
"Rosvonnut jonkun kruununtulojen vuokraajan."
"Kykenemätön siihen. Tappaa hän kyllä voi, mutta pitkäkyntinen... ei millään muotoa!"
"No, mistä siis luulet rahojen olevan lähtöisin?"
"Sinähän tuntenet eri rahalajit?"
"Kyllä."
"Mistä sitten tämä on lähtöisin?"
"Kah, espanjalaisia dubloneja!"
"Ja puhdasta kultaa... kuningas Kaarle II:n muotokuvalla leimattuja... dubloneja, jotka vastaavat neljääkymmentäkahdeksaa livreä, jos ropoakaan... ja joita se rakas miesparka soluttaa taskuistaan purona!"
"Ja mihin aikaan se kapteenisi alkoi sillä tavoin siroitella kultaa?"
"Mihin aikaanko? Heti sen yön jälkeen, jolloin regentti yritettiin ryöstää Rue des Bons-Enfantsilta. Ymmärrätkö yskän, kuomaseni?"
"Kyllä vainenkin. Mutta miksi tulit siitä ilmoittamaan vasta tänään?"
"Siksi että ne taskut alkavat tyhjentyä, joten on otollinen aika ottaa selville, mistä hän jälleen täyttää ne."
"Niin aivan, — ja sinä halusit suoda hänelle aikaa tyhjentämiseen?"
"Kah, kaikkienhan pitää elää!"
"No niin, saakoot kaikki elää, kuomaseni, se kapteenisikin. Mutta tietysti minulle on ilmoitettava kaikki mitä hän hommailee."
"Päivä päivältä."
"Ja ketä tytöistäsi hän armastelee?"
"Kaikkia silloin kun on rahoissaan."
"Ja kun hän ei ole?"
"Normandiatarta, joka on hänen todellinen ystävättärensä."
"Hänet kyllä tunnenkin: älykäs naikkonen."
"On kyllä, mutta häneen ei sovi luottaa tässä."
"Miksi niin?"
"Se pikku hupsu rakastaa häntä."
"Vai niin! Onpas sillä veitikalla onnea!"
"Ja kapteeni voi sanoa sen ansaitsevansakin. Todella kultainen sydän, aina halukas anteliaisuuteen. Hän ei ole sinunlaisesi visukinttu!"
"Ohhoh! Tiedät kyllä, että toisissa tilaisuuksissa olen tuhlaajapoikaa avokätisempi, ja sellaisten tilaisuuksien syntyminen riippuu ainoastaan sinusta itsestäsi."
"Yritetään sitten parhaan mukaan."
"Saan siis päivittäin tiedon kapteenisi puuhista?"
"Joka päivä, se on sanottu!"
"Mitä minulla on siitä takeena?"
"Kunniallisen naisen sana!"
"Ei kelpaa."
"Fillonin sana."
"Hyvä on!"
"Hyvästi, herra arkkipiispa."
"Hyvästi, ystäväni."
La Fillon lähestyi ovea, mutta hänen tehdessään lähtöä astui sisälle vahtimestari.
"Monseigneur", hän ilmoitti, "täällä on mies, joka pyrkii teidän ylhäisyytenne puheille."
"Mikä mies, tomppeli?"
"Joku kuninkaallisen kirjaston virkailija, joka joutoaikoinaan suorittaa puhtaaksikirjoitusta."
"Ja mitä hän tahtoo?"
"Hän sanoo, että hänellä on mitä tärkein ilmoitus tehtävänä teidän korkea-arvoisuudellenne."
"Joku raha-apua anova raukka?"
"Ei, monseigneur, hän sanoo asiansa olevan poliittista laatua."
"Hitto! Mitä se koskenee?"
"Hän mainitsi sen koskevan Espanjaa."
"Tulkoon sitten. Ja siirry sinä tuohon kammioon, kuomaseni."
"Mitä varten?"
"No, voisivathan minun kirjoitusmestarini ja sinun kapteenisi tuntea toisensa."
"Kah", sanoi La Fillon, "sepä olisi jotakin!"
"No, mene joutuin."
La Fillon pujahti osoitettuun kammioon.
Seuraavassa hetkessä vahtimestari avasi oven ja ilmoitti herra Jean Buvatin.
Nyt meidän pitää kertoa, mistä tälle tärkeälle tarinamme henkilölle johtui se kunnia, että hänen ylhäisyytensä Cambrain arkkipiispa vastaanotti hänet yksityiseen audienssiin.
Toiminta päättyy romaanissa "Rakkaus voittaa kaikki."
Viiteselitykset:
[1] Toiminta on suoranaista ja jatkoa "Ritari d'Harmentalille." Suom.
[2] Roomalaista tapainturmelusta suomiva ivarunoilija (n. 55-135 j.Kr.).
[3] Ithakan kuninkaan Odysseuksen viipyessä harharetkillään hänen
puolisonsa Penelope sai vastuksikseen joukon röyhkeitä kosijoita, jotka
väkisin asettuivat kuninkaantaloon ja kovistelivat Penelopea ottamaan
jonkun heistä puolisokseen. Aikaa voittaakseen kuningatar lupasi tehdä
valintansa sitten kun sai valmiiksi kudontansa, jota hän kuitenkin
salaa purki öisin. Suom.[4] Assyrialainen tarukuningatar, joka uhkeasti kaunisti pääkaupunkiaan
Babylonia, m.m. "riippuvilla puutarhoilla" oli kattoistutuksilla.
Suom.[5] Muinaiskreikkalaisessa tarustossa Herakleen nujertama monipäinen
vesikyy. Suom.[6] Guillaume Amfrye, abbé de Chaulieu (1639-1720), edustaa
ranskalaisessa runoudessa luontevaa soreutta ja keveätä hilpeyttä.
Suom.[7] Longoksen paimenromaani 200-luvulta, muinaiskreikkalaisen
kirjallisuuden parhaita.[8] Ranskankielinen vastine Pfalzin prinsessalle. Suom.
[9] Vaaliruhtinaskunta Reinin varrella; siellä hallitsi v:een 1680
muuan Baijerin wittelsbachilaisen kuningassuvun haara. Suom.[10] Berrin herttua, joka kuoli oltuaan kolme vuotta naimisissa, kuului
erääseen bourbonilaiseen haaraan. Suom.[11] Katolinen kirkko ei ole milloinkaan virallisesti hyväksynyt sitä
oppia, että Jumala aikojen alusta saakka kaiken tulevaisen tietäessään
on siis samalla myös tullut määränneeksi, mitä tapahtuu. Kalvinilaisuus
sitävastoin omaksui sen kaikessa jyrkkyydessään. Suom.[12] Abélardin ja Heloisen. Jälkimmäisen eno, kanunki Fulbert,
kuohitutti onnettoman rakastajan, kun lemmensuhde oli salassa päässyt
kehittymään liian pitkälle. Suom.[13] Sukkela ja ovela parturi ja kamaripalvelija Beaumarchaisin
huvinäytelmissä ja näistä sävelletyissä Rossinin ja Mozartin
oopperoissa. Suom.[14] Silloin Ranskan asiainhoitajana Lontoossa. Suom.
[15] Ranskan akatemian jäsen ja Cambrain arkkipiispa (1651-1713),
jälkimaailman muistelema kasvatusopillisesta Telemakhos-romaanistaan,
jonka nimihenkilö esitellään Odysseuksen ja Penelopen poikana. Suom.[16] Damokles oli Syrakusan kuninkaan Dionysios vanhemman hovimiehiä.
Hänen pitäessään hallitsijan asemaa kadehdittavana Dionysios
valaistukseksi puetutti hänet kuninkaalliseen pukuun, ja hänen oli
istuuduttava kuninkaalliseen pöytään, terävä miekka riippumassa päänsä
yllä jouhen varassa. Suom.[17] Meidän ei tarvinne lukijalle huomauttaa, että nämä yksityiskohdat
ovat täydesti historiallisia: me emme keksi emmekä mukaile, vaan aivan
yksinkertaisesti jäljennämme — emme "Luulosairaasta" tai "Porvarista
aatelismiehenä", vaan "Sceauxin huvikkeista". Tekijä.[18] Korkea vuorenselänne Ateenan kaakkoispuolella, muinaisuudesta
kuuluisa mehiläishoidon keskus. Suom.[19] Meidän ei ole onnistunut tutkia selville tämän taudin aihetta tai
vaikutusta. Tekijä.[20] Italiankieltä: "eläköön ainiaan, eläköön, ja kunniassa varttukoon
uusi mehiläisritari! " Suom.[21] Kirjallinen salonki Pariisissa, vaikutti paljon Ranskan henkiseen
elämään n. 1620-50. Suom.[22] Muinaiskreikkalainen runoilija, joka lauleli rakkauden ja rypäleen
ylistystä.[23] Muinaiskreikkalainen runoilija (n. 670 e.Kr.), tuli tunnetuksi
säerakenteen uudistajana, ottaessaan vanhan kuusimittaisen daktylisen
säkeen ohella käytäntöön lyhempiä jambisia ja trokeisia, m.m.
epoodi-ryhminä, joissa lyhyt säe seuraa pitempää.[24] Hippokrene oli muinaiskreikkalaisessa tarustossa runollista
innoitusta antava lähde Helikon-vuorella, runotarten asuinsijalla;
Akheron — "karvauden joki" — oli Manalan joki. Suom.[25] Demosthenes ja Cicero.
[26] Kuten muistettaneen, Orleansin herttua oli etevä kemisti.
Ja siihen seikkaan, että hän opiskeli tätä tiedettä Humbertin
johdolla, perustuivat ne parjaukset, jotka sitten Ludvig XV:n
eloonjääminen osoitti aiheettomiksi. Tekijä.[27] Bourgognen ja Berrin herttuat.
[28] Vanha perintöprinssi.
[29] Nuori perintöprinssi ja madame la dauphine.
[30] Nuoren perintöprinssin poika.
[31] Ludvig XV.
[32] Ludvig XIV.
[33] Kemisti Humbert.
[34] Älköön unohdettako, että tässä on puhe Steenkirkin, Neerwindenin
ja Léridan sankarista. Tekijä.[35] Pontoksen hallitsija Mitridate VI Eupater menetti valtakuntansa
Pompejuksen joukoille 66-63 e.Kr. ja surmasi itsensä lopulta. Suom.[36] André Le Nôtre (1613-1700) oli ranskalaisen barokkikauden
huomattavin puutarha-arkkitehti.[37] Etevänä talouselämän kehittäjänä kunnostautunut valtiomies
(1619-83). Suom.[38] Muinaiskreikkalaisen jumalaistaruston Koitar. Suom.
[39] Jeu le l'oie: kahta noppaa heitellään pahvilevyllä, jonka
kahteen yhdeksän ruudun sarjaan on piirretty erimerkityksisiä kuvioita,
m.m. hanhia ja kettuja. Suom.[40] Tämä lähete, jota nykyään säilytetään ulkoministeriön arkistossa,
on todellakin täydellisesti itse Filip V:n kirjoittama. Tekijä,[41] Neliliiton sopimuksesta, jonka olemme nähneet Duboisin
voitollisena tuovan Lontoosta.[42 Keisarin. Tekijä.
[43] Kolmen säädyn valtiopäivät (les états généraux), jotka Ranskassa
olivat viimeksi kokoontuneet 1614. Suom.[44] Regentin vanhimman tyttären suosion saavutettuaan kreivi de Riom
enonsa de Lauzunin neuvosta tosiaan käytti kovakouraisuutta asemansa
säilyttämisessä ja onnistui siinä niin hyvin, että Berrin herttuatar
meni hänen kanssaan naimisiinkin vähän ennen varhaista kuolemaansa.
Suom.[45] Berwickin herttua oli sodan varalta nimitetty kuninkaan armeijain
ylipäälliköksi, ja hän oli antanut suostumuksensa, vaikka olikin saanut
Filip V:ltä Espanjan grandin, herttuan ja Kultaisen Taljan ritarin
arvon. Tekijä.[46] André Hercule de Fleury, lapsikuninkaan rippi-isä, sitten —
marski de Villeroyn syrjäydyttyä — hänen opettajansa ja lopulta
pääministerinsä.[47] Pyhän Hengen ritaristoon voitiin nimittää ainoastaan vanhojen
aatelissukujen edustajia. Suom.[48] Aleksanteri VI, jonka aviottomat lapset Cesare ja Lucrezia Borgia
tulivat kuuluisiksi Italian melskeisessä politiikassa. Suom.