[{"data":1,"prerenderedAt":-1},["ShallowReactive",2],{"$f6BDpYiR64WNz-rCWNEi5BeCrCnqeeYAG8mO2BXFPnQE":3},{"number":4,"title":5,"author":6,"authorBirth":7,"authorDeath":8,"slug":9,"bookId":10,"genreRaw":11,"genre":12,"themes":13,"origin":14,"language":15,"yearPublished":16,"yearPublishedTranslation":17,"wordCount":18,"charCount":19,"usRestricted":20,"gutenbergId":21,"gutenbergSubjects":22,"gutenbergCategories":23,"gutenbergSummary":21,"gutenbergTranslators":24,"gutenbergDownloadCount":21,"aiDescription":25,"preamble":26,"content":27},2588,"Cellamaren salaliitto","Dumas vanh., Alexandre",1802,1870,"2588-dumas-alexandre-cellamaren-salaliitto","2588__Dumas_Alexandre__Cellamaren_salaliitto","Historiallinen romaani holhoushallituksen ajoilta","romaani",[],[],"fi",1842,1934,37125,258340,true,null,[],[],[],"Historiallinen seikkailuromaani sijoittuu 1700-luvun alun Pariisiin ja sijaishallituksen aikaan. Nuori aatelismies Raoul d'Harmental päätyy mukaan vaaralliseen salaliittoon Filip Orleansilaista vastaan samalla kun hän rakastuu orpotyttö Bathildeen.","Alexandre Dumas'in 'Cellamaren salaliitto' on Projekti Lönnrotin\njulkaisu n:o 2588. E-kirja on public domainissa koko EU:n alueella,\njoten emme aseta mitään rajoituksia kirjan vapaan käytön ja\nlevityksen suhteen k.o. maissa.\n\nTämän e-kirjan ovat tuottaneet Tapio Riikonen ja Projekti Lönnrot.","CELLAMAREN SALALIITTO\n\nHistoriallinen romaani holhoushallituksen ajoilta\n\n\nKirj.\n\nALEXANDRE DUMAS\n\n\nRanskankielestä suomentanut\n\nV. Hämeen-Anttila\n\n\n\n\n\nHämeenlinnassa,\nArvi A. Karisto Osakeyhtiö,\n1934.\n\n\n\n\n\n\nSISÄLLYS:\n\n    I. Perintö.\n   II. Bathilde.\n  III. Naimatarjous.\n   IV. Nuorta rakkautta.\n    V. Konsuli Duilius.\n   VI. Abbé Dubois.\n  VII. Salaliitto uudistuu.\n VIII. Mehiläisritaristo.\n   IX. Holhouskauden runoilijat.\n    X. Grönlannin kuningatar.\n   XI. Herttua de Richelieu.\n  XII. Epätietoisuutta.\n XIII. Veruke.\n  XIV. Vastapeli.\n   XV. Seitsemännessä taivaassa.\n  XVI. Fénélonin seuraaja.\n\n\n\n\nENSIMMÄINEN LUKU\n\nPerintö\n\n\nKäydessään tekemässä ilmoituksen korttelin komisariolle[1] ja\njärjestämässä hautauksen oli Buvat samalla tavoittanut vaimoa,\njoka pitäisi huolta pikku Bathildesta. Sellaisiahan hommia hän ei\nkyennyt ottamaan omalle vastuulleen, kun ensiksikään ei tiennyt\nmitään lapsenhoitajan tehtävistä eikä toisekseen voinut jättää lasta\nyksinäisyyteen päivisin ollessaan toimistossa.\n\nOnneksi hänellä oli sopiva henkilö tiedossaan, — muuan kelpo nainen\nviiden- ja kahdeksanneljättä vuoden väliltä. Tämä oli ollut matami\nBuvatin palveluksessa hänen viimeisten kolmen vuotensa ajan, ja silloin\noli kirjastoapulainen saanut havaita hänen hyvät puolensa. Nanetten\nkanssa tulikin sovituksi, että hän muuttaisi taloon, valmistaisi ruuan,\nhoitaisi pienokaista ja saisi elantonsa lisäksi viisikymmentä livreä\npalkkaa vuodessa.\n\nUusi järjestely mullisti Buvatin olot, tuottaessaan oman talouden\nhänelle, joka oli aina elellyt poikamiehen tavoin ja ollut\nporvarisperheen ruokavieraana. Niin ollen hän ei voinut enää pitää\nullakkokamariaan, joka oli käynyt liian ahtaaksi, kun häneen nyt\noli liittynyt kaksi muuta olentoa, ja seuraavan päivän aamusta\nhän ryhtyi etsimään toista asuntoa. Sen hän löysi Pagevin-kadun\nvarrelta, pitäessään hyvin tärkeänä pysytellä kuninkaallisen kirjaston\nlähistöllä, päästäkseen pahallakin säällä toimeensa liiallisitta\nhankaluuksitta; huoneistoon kuului kaksi kamaria, sivukammio ja\nkeittiö. Hän varasi sen itselleen heti ensi näkemältä, antoi käsirahan,\nkävi Saint-Antoine-kadun varrelta ostamassa Bathilden ja Nanetten\nhuoneisiin tarvittavan kaluston, ja hänen palattuaan virkatunneiltaan\nsuoritettiin muutto vielä saman päivän iltana.\n\nClarice du Rocher haudattiin seuraavana päivänä, joka oli sunnuntai,\nniin että Buvatin ei edes tarvinnut pyytää esimieheltään päivän\nlomaa naapurittarensa viimeiseen hyvästelyyn. Viikon tai pari pikku\nClarice alinomaa kysyi äitiään, mutta hyvä setä oli lohdutukseksi\ntuonut hänelle paljon hauskoja leluja, ja lapsi alkoi harvemmin puhua\nkaivatusta. Hänelle oli sanottu, että äiti oli mennyt isän luo, ja\nlopulta hän vain tuolloin tällöin tiedusti, milloin he saapuisivat\ntakaisin yhdessä. Se huntu, joka erottaa ensimmäiset vuotemme muusta\nelämästämme, tiheni vähitellen, ja Bathilde unohti heidät siihen\npäivään asti, jolloin nuoren neidon, lopultakin ymmärtäessään orpouden,\ntäytyi lapsuudenmuistoistaan jälleen löytää kumpainenkin.\n\nBuvat oli kauniimman noista kahdesta kamarista luovuttanut\nBathildelle:; toisen hän oli varannut itselleen, jättäen Nanettelle\nsivukammion. Tämä Nanette oli hyvä ihminen; hän osasi välttävästi\nvalmistaa ruokaa, kutoi sukkaa hyvin kätevästi ja kehräsi kerrassaan\nerinomaisesti. Mutta näistä eri lahjoista huolimatta kirjastovirkailija\noivalsi, että Nanette ja hän eivät mitenkään riittäneet nuoren tytön\nkasvattamiseen. Ensin piti Bathilden kyllä saada mitä siroin käsiala\nkirjoitusopiskelussa, tutustua neljään laskutapaan, oppia ompelemaan\nja kehräämään, mutta silloin hän osaisi vasta puolet siitä, mitä\nhänen piti osata, sillä Buvat käsitti omaksumansa velvoituksen sen\nkaikessa laajuudessa: hän oli noita kunnon olentoja, jotka ajattelevat\nsydämellään, ja hän tajusi, että Bathilde jouduttuaan Buvatin\nholhotiksi silti pysyi Albert ja Clarice du Rocherin tyttärenä. Hän\npäätti siis toimittaa tytölle sellaisen kasvatuksen, joka ei olisi\nhänen nykyisen asemansa, vaan syntyperänsä mukainen.\n\nJa siihen päätökseensä oli Buvatilla perin luonteva peruste, nimittäin\nettä hän sai du Rocheria kiittää vakinaisesta toimestaan, joten sen\ntulot kuuluivat Bathildelle. Se yhdeksänsadan livren vuosipalkka oli\nnyt jaettava seuraavasti:\n\n neljäsataa viisikymmentä livreä musiikin, piirustuksen ja tanssin\n opettajille,\n\n neljäsataaviisikymmentä livreä Bathilden myötäjäisiin.\n\nOlettaen, että Bathilde, joka oli neljän vanha, menisi naimisiin\nneljäntoista vuoden kuluttua, siis kahdeksantoista ikäisenä, nousisi\npääoma korkoa korolle kasvaen siihen mennessä yhdeksään- tai\nkymmeneentuhanteen livreen. Se ei ollut paljo, sen Buvat kyllä tiesi,\nja hän oli siitä kovasti pahoillaan, mutta vaikka hän kuinkakin pohti\nasiaa, ei hän saanut järjestetyksi paremmin.\n\nYhteisen elannon, vuokranmaksun, vaatteet ja Nanetten palkkaamisen\nhän taasen tahtoi saada kokoon ryhtymällä jälleen antamaan\nkaunokirjoitustunteja ja suorittamalla puhtaaksikirjoitusta. Sitä\nvarten hän nousisi kello viideltä aamulla ja menisi levolle kello\nkymmeneltä illalla. Se olisi pelkkää hyötyä hänelle itselleen, koska\nhän tällä uudella järjestelmällä pitentäisi elämäänsä neljällä tai\nviidellä tunnilla päivittäin.\n\nJumala siunasikin näitä hurskaita päätöksiä ensimmältä. Buvatilta ei\npuuttunut oppilaita eikä jäljennettävää, ja kun meni vielä kaksi vuotta\nBathilden ensimmäiseen opetusjaksoon, jonka hän oli ottanut omaksi\nhuolekseen, saattoi hän lisätä yhdeksänsataa livreä pikku säästöihinsä\nja tallettaa toiset yhdeksänsataa Bathilden nimelle.\n\nKuusivuotiaana Bathilde siis sai, mitä harvoilla ylhäisimpienkään ja\nrikkaimpien perheiden tyttärillä on siinä iässä, nimittäin tanssin,\nmusiikin ja piirustuksen opettajat.\n\nOli muuten pelkkää hupia tehdä uhrauksia tämän herttaisen lapsen\nhyväksi, sillä hän näytti Jumalalta saaneen tuollaisen onnellisen\nsielunrakenteen, jonka nopea käsityskyky tuntuu johtuvan edellisestä\nolemassaolosta, kun opiskelu ei näköjään ole uutta hankintaa, vaan\nunohdetun muistiinpalautusta. Ja hänen suurenmoisesti lupaava\nlapsikauneutensa näytti täyttävän kaikki toiveet.\n\nSiten Buvat oli hyvin onnellinen kaiken viikkoa kuullessaan jokaisen\nharjoitustunnin lopuksi opetusmestarien kiittelyä ja hyvin ylpeä\nsunnuntaisin, kun hän lohenkarvaiseen takkiin, mustiin samettihousuihin\nja kailaviin sukkiin laittautuneena tarttui pikku Bathildensa käteen\nja läksi hänen kanssaan viikkokävelylleen. Tavallisesti hän suuntasi\naskeleensa Chemin des Porcheronsille. Siellä oli pallonpelaajien\nkilpatanner ja Buvat oli ollut varemmin sen urheilun etevä harrastaja.\nOsallisesta hän oli nyt suennut tuomariksi. Erimielisyyden syntyessä\nvedottiin aina häneen, ja täytyy sanoa, että hän tarkkasilmäisyytensä\nansiosta heti ensi katsauksen perusteella kykeni erehtymättömästi\nosoittamaan, mikä pallo oli lähimpänä maalipalloa. Hänen ratkaisunsa\nolivatkin lopullisia, niitä pidettiin kunniassa ja noudatettiin niin\nnapisemattomasti kuin Ludvig Pyhän Vincennesissä antamia päätöksiä.\n\nMutta hänen kunniakseen on myös mainittava, että tähän kävelyreittiin\nmieltyminen ei ollut johtunut itsekkäästä tunteesta: samalla suunnalla\nhän pääsi Grange-Batelièren alanteelle, ja sen synkät ja läikehtivät\nlammet vetivät runsaasti puoleensa harsosiipisiä ja kultauumaisia\nsudenkorentoja, joita lapset niin halukkaasti tavoittelevat. Pikku\nBathilden suuria huvikkeita oli juosta perhosten ja sudenkorentojen\nperässä vihreä haavi ujolla ja kauniit vaaleat kutrit tuulessa\nhulmuavina. Maaston laatu tosin tuotti pikku vahinkoja hänen\nvalkoiselle puvulleen, mutta Bathilden hauskuuden hyväksi Buvat otti\nvarsin filosofiselta kannalta tahran tai repeämän: se oli Nanetten\nalaa. Kelpo vaimo torui kyllä heidän palatessaan, mutta Buvat sulki\nhäneltä suun kohauttamalla olkapäitään ja sanomalla: \"Kah, täytyyhän\nvanhan repostella ja nuoren tepastella!\" Ja kun Nanette piti suuressa\nkunniassa sananlaskuja, itsekin tarpeen tullen käytellen niitä, alistui\nhän säännöllisesti tuonkin sanelman antamaan opetukseen.\n\nSattui myös toisinaan, mutta ainoastaan suurina juhlapäivinä, että\nkirjastovirkailija suostui etenemään Montmartrelle asti, kun pikku\nBathilde kärtti saada läheltä katsella tuulimyllyjä. Silloin lähdettiin\nliikkeelle jo varhain, ja Nanette kantoi päivälliseväitä, jotka oli\nmäärä syödä luostariesplanadilla. Urheasti marssittiin esikaupunkiin,\nmentiin Pont des Porcherons-sillan yli, jätettiin oikealle Pyhän\nEustachiuksen hautuumaa ja Notre-Dame-de-Loretten kappeli, astuttiin\nulos tulliportista ja käveltiin Montmartrelle johtavaa tietä, joka oli\nkuin heitetty nauhana vihreiden niittyjen ja les Brioletsin väliin.\n\nSellaisina päivinä tultiin kotiin vasta kahdeksalta illalla, mutta\nChemin des Porcheronsin risteyksestä asti pikku Bathilde kyllä jo\nnukkuikin Buvatin sylissä.\n\nSiten eleltiin Herran vuoteen 1712, johon aikaan suuri kuningas\njoutui asioissaan niin ahtaalle, että hän ei pulasta pääsemiseksi\nnähnyt muuta keinoa kuin väkensä palkanmaksun keskeyttämisen. Buvat\nsai tästä hallinnollisesta toimenpiteestä tiedon kassanhoitajalta,\njoka eräänä aamuna hänen tullessaan kuukausipalkkaansa nostamaan\nilmoitti, että kassassa ei ollut rahoja. Buvat silmäili kassanhoitajaa\naivan ällistyksissään: hänen päähänsä ei ollut koskaan pälkähtänyt,\nettä kuninkaalta voisi puuttua varoja. Hän ei niin ollen käynyt\nlevottomaksikaan tästä vastauksesta, pitäen selvänä, että vain\ntilapäinen kiusa oli lykännyt maksua, ja hän palasi pulpettinsa ääreen\nhyräillen lempilauluaan:\n\n    Anna mun mennä, —\n    jalkani, lennä j.n.e.\n\n\"Hitto\", virkkoi ylimääräinen apulainen, joka oli seitsemän vuotta\nodotettuaan vihdoin päässyt vakinaiseksi edellisen kuukauden\nensimmäisestä päivästä alkaen, \"kylläpä teillä on hilpeä sydän,\nlaukaksenne vielä silloin kun teille ei enää makseta.\"\n\n\"Kuinka, mitä tarkoitatte?\" sanoi Buvat.\n\n\"Tarkoitan, että te ette kenties tulekaan kassalta?\"\n\n\"Kyllä, sieltä juuri tulen.\"\n\n\"Ja maksettiinko teille?\"\n\n\"Ei, sanottiin ettei ole rahaa.\"\n\n\"Ja mitä ajattelette siitä?\"\n\n\"Hiisi vieköön, tietenkin maksetaan sitten kahdelta kuukaudelta\nyhtaikaa\", arveli Buvat.\n\n\"Niin kai, kylläpä kelpaisi! Kahdelta kuukaudelta yhtaikaa! Kuulehan\nsitä, Ducoudray\", jatkoi apulainen kääntyen naapurinsa puoleen, \"hän\nluulee saavansa kahden kuukauden palkan yhdellä kertaa! Siinä on hyvä\nlapsi, se ukko Buvat!\"\n\n\"Sen saamme nähdä kuukauden kuluttua\", sanoi toinen apulainen.\n\n\"Niin\", yhtyi Buvat, kerraten sanat, jotka hänestä tuntuivat perin\noikeaan osuvilta, \"sen saamme nähdä kuukauden kuluttua.\"\n\n\"Ja jos teille ei silloinkaan makseta, eikä seuraavinakaan kuukausina,\nniin mitä teette, ukko Buvat?\"\n\n\"Mitäkö teen?\" sanoi Buvat ihmetellen, että hänen päätöstään ei pidetty\ntiettynä; \"kah, sehän on selvää: hoidan toki virkatehtäviäni.\"\n\n\"Mitä! Tuletteko tänne yhä, jos teille ei enää makseta palkkaa?\"\nkummeksui apulainen.\n\n\"Monsieur\", huomautti Buvat, \"kuningas on kymmenen vuoden ajan maksanut\nminulle säntillisesti rahat kouraan. Niinpä hänellä on kymmenen vuoden\njälkeen oikeus vaatia minulta hiukan luottoa, jos hän on vähissä\nvaroissa.\"\n\n\"Halpa imartelija!\" puuskahti apulainen.\n\nKuukausi kului, tuli jälleen palkkapäivä. Buvat meni kassalle siinä\ntäydessä luottamuksessa, että nyt suoritettaisiin puuttuvakin erä;\nmutta suureksi hämmästyksekseen hän sai nytkin kuulla, että kassa oli\ntyhjä. Buvat tiedusti, milloin rahoja saapuisi; kassanhoitaja vastasi\nolevansa hyvin utelias tietämään sen. Buvat soperteli anteeksi ja\npalasi pulpettinsa ääreen, mutta tällä kertaa hyräilemättä.\n\nSamana päivänä edellämainittu apulainen otti eronsa. Mutta kun kävi\nvaikeaksi täyttää paikkaa, joka oli avoin palkanmaksun puutteessa, ja\ntyöt oli silti hoidettava, jätti johtaja Buvatin niskoille hänen oman\ntyönsä ohella eronneenkin tehtävät. Buvat otti lisätaakan napisematta,\nja kun lappujen kyhäämiseltä oikeastaan liikenikin aikaa, olivat työt\nkuukauden lopulla jo täydessä kunnossa.\n\nKolmantena kuukautena ei palkkoja maksettu sen paremmin kuin kahtena\nedellisenäkään. Oltiin kerrassaan vararikon partaalla.\n\nMutta, kuten olemme nähneet, Buvat ei milloinkaan tinkinyt\nvelvollisuuksistaan. Mitä hän oli ensi elähdyksessään luvannut, sen hän\nsitten teki harkitenkin. Hän vain kävi käsiksi pikku säästötiliinsä,\njoka vastasi juuri kahden vuoden palkkaa.\n\nSillävälin Bathilde varttui: hän oli nyt kolmen-, neljäntoista\nvanha tyttö, jonka kauneus kehittyi yhä huomattavammaksi ja joka\nalkoi käsittää asemansa pulmallisuuden. Niinpä hän vähitellen\nsillä verukkeella, että mieluummin jäi piirtämään tai klavesinia\nsoittamaan, keskeytti kävelyt Chemin des Porcheronsilla, juoksentelut\nGrange-Batelièren alanteella ja retkeilyt Montmartrelle.\nKirjastovirkailija ei lainkaan käsittänyt tätä istuskelun harrastusta,\njoka oli tytön äkkiä vallannut, mutta yritettyään pari kolme kertaa\nlähteä jaloittelemaan yksikseen hän huomasi, että hän ei rakastanutkaan\nitse käyskentelyä, ja siitä johtui muuan aatos. Kaiken viikkoa\nsulkeutuneesti elelevän pariisilaisen porvarinhan pitää toki saada\nulkoilma-oleskelua edes sunnuntaisin, ja niinpä hän päätti etsiä\nasuntoa, johon kuuluisi puutarha. Mutta sellaisella edulla varustetut\nasunnot olivatkin käyneet liian kalliiksi Buvat-poloisen raha-asioille,\nja kierrellessään löydettyään Rue du Temps-Perdun varrelta pikku\nhuoneiston hän äkkiä sai sen oivallisen mieleenjuohtuman, että\npuutarhan saattoi korvata pengermäistutuksilla. Johtuipa hän piankin\nsiihen käsitykseen, että ilma koituisi siellä terveellisemmäksikin.\n\nHän palasi ilmoittamaan keksinnöstään Bathildelle, huomauttaen että\ntämä huoneisto muutoin oli heille kaikin puolin sovelias, mutta\nainoaksi hankaluudeksi koituisi heidän kahden kamarinsa joutuminen\nerilleen, kun tytön täytyisi asua neljännessä kerroksessa Nanetten\nkanssa, hänen asettuessaan viidenteen. Buvatin mainitsema haitta\nesiintyi Bathilden silmissä päin vastoin etuna. Hän oli naisen\nluonnollisen häveliäisyyden vaistolla jo jonkun aikaa ymmärtänyt\nsopimattomaksi, että hänen kamarinsa oli pelkän oven erottama vielä\nparhaassa iässä olevan miehen huoneesta, kun toinen ei ollut hänen\nisänsä eikä aviomiehensä. Sentähden hän vakuutti Buvatille, että hänen\nselityksistään päättäen olisi vaikea löytää soveliaampaakaan asuntoa,\nja kehoitti tekemään vuokrasopimuksen piammiten.\n\nIhastuksissaan Buvat jo samana päivänä sanoutui irti vanhasta\nasunnostaan ja maksoi käsirahan uudesta; vuokravuoden puolivälistä hän\nsitten muutti. Sellaista oli tapahtunut kolmasti kahdenkymmenen vuoden\nkuluessa, ja aina olosuhteiden ehdottomasta vaatimuksesta. Buvat ei\nsiis ollut vaihtelevainen mieliteoissaan.\n\nJa Bathildella oli syytä vetäytyä siten yksinäisemmäksi. Hänen mustan\nkaulurinsa alla alkoivat olkapäät hahmoutua ihailtaviksi ääriviivoiksi,\npuolihansikkaista pistäysivät esille mitä sievimmät sormet, ja\nentisestä Bathildesta olivat jälellä vain lapsenjalat. Tällöin ihmiset\nalkoivat huomautella, että Buvat oli vielä nuori, että hän oli viisi\ntai kuusi kertaa saanut tilaisuuden mennä sopivaan avioliittoon,\nkoska hänet tiedettiin asioitaan hoitavaksi mieheksi, jonka nähtiin\nkuukausittain säännöllisesti pistäytyvän notaarinsa konttoriin, ja että\nhän ei ollut sellaista tilaisuutta ottanut varteen, — että suojelija\nja holhotti asuivat samassa huoneistossa. Juorukellot, jotka olivat\nmaasta taivaaseen ylistelleet kunnon miestä Bathilden ollessa kuuden\nvanha, alkoivat päivitellä Buvatin siveettömyyttä, kun suojatti oli\ntäyttänyt viisitoista vuotta.\n\nBuvat-parka! Jos koskaan on ollut viatonta ja puhdasta asuinsijaa, niin\nsellainen oli Bathilden kamarin viereinen huone, missä kymmenen vuoden\naikana kallistui levolle pulloposkinen ja punakkanaamainen iso pää,\njohon ei ollut edes unessa milloinkaan tunkeutunut pahaa ajatusta.\n\nMutta Rue du Temps-Perdun varrella asiat joutuivat vielä pahemmalle\nkannalle. Buvat ja Bathilde olivat, kuten muistetaan, Rue des\nOrtiesilta muuttaneet Pagevin-kadulle, niin että täällä tiedettiin\nhänen uhrautuva käyttäytymisensä orpolapsen ottajana huostaansa, mutta\nsiitä oli jo niin pitkä aika, että Pagevin-kadunkin asukkailta alkoi\nse kaunis menettely unohtua. Niin ollen vihjailut, joita oli alkanut\nlevitä, seurasivat heitä uuteen paikkaan ilman entisyyden lieventävää\nmuistelua, ja erinimisyyden täytyi muutenkin herättää epäluuloja,\nsulkiessaan pois perhesiteen ajatuksen.\n\nOlisi tosin ollut tarjolla oletus, että Buvatilla oli ollut riehakka\nnuoruus ja että Bathilde oli tulos entisestä intohimosta, jota\nkirkko ei ollut pyhittänyt; mutta se otaksuma raukesi pikaisessakin\nsilmäilyssä. Bathilde oli pitkä ja solakka, Buvat lyhyt ja paksu;\nBathildella oli mustat ja hehkuvat silmät, Buvatilla harmaansiniset\nja aivan ilmeettömät; toisella oli hipiä valkoinen ja himmeä, toisen\nkasvot paistoivat punaisina; lopuksi, Bathilden koko olemus kuvasti\nhienoa syntyperää, kun taasen kelpo Buvat-parka oli kiireestä\nkantapäähän rahvaanomaisen hyväluontoisuuden perikuva.\n\nSeurauksena oli, että naiset alkoivat katsella Bathildea halveksivasti\nja miehet nimitellä Buvatia onnelliseksi veitikaksi. On muuten\nsanottava, että rouva Denis oli viimeisiä uskomaan pahojen kielten\nlaverrusta. Tuonnempana selviää, milloin se hapatus tarttui häneenkin.\n\nEronneen kirjastoapulaisen aavistukset olivat sillävälin toteutuneet.\nJo puoleentoista vuoteen ei Buvat ollut saanut penniäkään palkastaan,\nurhean miehen hetkeksikään höllentämättä tavanomaista säntillisyyttään\nnäin pitkällisestä luotonottamisesta huolimatta. Vieläpä hän\npalkanmaksun lakkaamisen jälkeen pahasti pelkäili, että ministeri\nsaattoi säästäväisyyden nimessä johtua vähentämään esimerkiksi\nkolmanneksen henkilökunnasta, ja Buvat olisi pitänyt paikkansa\nmenetystä korvaamattomana vahinkona, vaikka se päivittäin vei hänen\najastaan kuusi tuntia, jotka hän olisi voinut käyttää kannattavammin.\nHän pinnisti virkaintoaan sikäli kuin menetti palkansaantinsa toivoa.\nJa niinpä varottiinkin lähettämästä pois miestä, joka ahersi yhä\nparemmin, mitä pitempään joutui olemaan palkatta.\n\nOli aivan tietymätöntä, milloin aseman tukaluus paranisi, ja hänen\npikku säästönsä uhkasivat piankin huveta loppuun. Sellaisessa\ntilanteessa Buvatin otsa väkisinkin pilvistyi, niin että Bathilde alkoi\naavistaa jotakin olevan vialla. Naiselle ominainen tahdikkuus ilmaisi\nhänelle hyödyttömäksi kysellä Buvatilta salaisuudesta, jota tämä ei\nollut kertonut omasta aloitteestaan. Sentähden hän kääntyi Nanetten\npuoleen.\n\nNanettea täytyi jonkun verran taivutella, mutta Bathildella oli\nsuuri vaikutusvoima häneenkin, joten hän lopulta selitti asiain\ntilan. Bathilde sai vasta nyt tietää, mitä kaikkea uhrautuvaa\nhienoluontoisuutta kirjastovirkailija oli häntä kohtaan osoittanut.\nHän kuuli, että Buvat oli kokonaan varannut palkkatulonsa hänen\ntuntiopettajiensa maksamiseen ja myötäjäistensä kokoamiseen, että\nhän sentähden ahersi aamuisin kello viidestä kahdeksaan ja iltaisin\nkello yhdeksästä puoleenyöhön ja että hän oli murheissaan palkanmaksun\nkeskeytyksestä, kun ylimääräinen uurastus ei riittänyt pysähdyttämään\nhänen pikku säästöjensä ehtymistä, jolloin hän näkisi pakolliseksi\ntunnustaa Bathildelle, että heidän täytyisi luopua kaikista menoista,\njotka eivät olleet ehdottoman välttämättömiä.\n\nTämän suunnattoman alttiuden paljastuessa oli Bathilden ensimmäisenä\nelähdyksenä vaipua Buvatin jalkoihin hänen astuessaan sisälle ja\nsuudella hänen käsiään. Mutta piankin hän ymmärsi, että hän saattoi\npäätyä päämääräänsä ainoastaan tekeytymällä kaikesta tietämättömäksi,\nja kun hän Buvatin palatessa toimistostaan painoi tyttärellisen\nsuudelman hänen otsalleen, ei kunnon mies voinut aavistaa, kuinka\nsuurta kiitollisuutta ja kunnioitusta se tulkitsi.\n\n\n\n\nTOINEN LUKU\n\nBathilde\n\n\nMutta seuraavana päivänä Bathilde nauraen huomautti holhoojalleen, että\nhänen opettajillaan ei tainnut enää olla mitään opetettavaa hänelle;\nhän katsoi osaavansa yhtä paljon kuin he, joten olisi Vain rahan hukkaa\npitää heidät kauemmin. Kun Buvat ei pitänyt mitään niin kauniina kuin\nBathilden piirustuksia, — kun hän Bathilden laulaessa tunsi kohoavansa\nkolmanteen taivaaseen, ei hänen ollut vaikea uskoa holhottiaan, sitäkin\nvähemmin, kun opettajat varsin harvinaisessa hyvässä luottamuksessa\nmyönsivät, että heidän oppilaansa jo kyllä kykeni itse hoitamaan\nkehitystänsä. Niin puhdistavasti vaikutti neitosen viaton sulous hänen\nlähimpään ympäristöönsä.\n\nOn käsitettävissä, että tämä kaksinainen vakuutus tuotti Buvatille\nsuurta mielihyvää. Mutta Bathildelle ei riittänyt menojen säästäminen;\nhän päätti myöskin kartuttaa tuloja. Vaikka hän oli edistynyt\njotensakin yhtä hyvin musiikin kuin piirustuksen alalla, hän\noivalsi vain jälkimmäisestä taidosta voivansa saada raha-ansiota,\nmusiikin jäädessä yksinomaan virkistykseksi. Sentähden hän kohdisti\nerikoisen harjoittelunsa piirustukseen, ja kun hänellä oli siihen\npoikkeuksellista taipumusta, pystyi hän piankin luomaan viehättäviä\npastellitöitä.\n\nEräänä päivänä hän vihdoin tahtoi tietää sommitelmiensa arvon ja\npyysi Buvatia toimistoon mennessään näyttämään Cléry-kadun ja Rue\ndu Gros-Chenetin kulmassa asuvalle värikauppiaalle, jolta hän osti\npiirustustarpeensa, kahta mielikuvituksesta valmistamaansa lapsenpäätä\nja pyytämään niistä hänen arviotaan. Buvat otti tehtävän huomaamatta\nsiinä minkäänlaista taka-ajatusta ja toimitti sen tavanomaisen\nnaivisti. Tuollaisiin tiedustuksiin tottunut kauppias käänteli\npastellikuvia halveksivan näköisenä käsissään ja keksien niissä\npaljon muistutettavaa sanoi voivansa tarjota ainoastaan viisitoista\nlivreä kumpaisestakin. Buvatia ei loukannut tarjottu hinta, vaan se\narvosteleva sävy, jota liikemies oli käyttänyt puhuessaan Bathilden\ntaiteellisesta työstä; hän nykäisi piirrokset toisen kädestä ja kiitti\nlyhyeen.\n\nKauppias luuli hintaa vähäksyttävän ja huomautti silloin, että hän\nliiketuttavuuden takia maksaisi neljäkymmentä livreä yhteensä.\nMutta Buvatia sisutti tavattomasti hänen holhottinsa esikuvallisten\naikaansaannosten repostelu, ja hän vastasi kuivakiskoisesti, että\npiirrokset eivät olleet myytävinä, — hän oli vain tiedokseen kysynyt\ntällaisten töiden arvoa. Mutta tiedetäänhän, että piirroksien hinta\nnousee merkillisesti silloin kun niitä ei kaupitella; niin ollen\nkauppias jo lupasi niistä viisikymmentä livreä. Buvat ei kuitenkaan\nollut taipuisampi, kun hänen mieleensäkään ei johtunut tuollaisten\ntarjouksien käyttäminen. Hän pisti piirrokset takaisin pahvisalkkuun,\nläksi myymälästä kopeasti kuin ainakin mies, jonka oman arvon tuntoa on\nloukattu, ja asteli toimistoaan kohti.\n\nHänen palatessaan kauppias osuttausi kuin sattumoilta ovelleen, mutta\nsen huomatessaan Buvat vetäysi ulohtaalle. Se ei auttanut, kauppias\nastui hänen luokseen, laski molemmat kätensä hänen olkapäilleen\nja kysyi, eikö hän lopultakin luovuttaisi noita kahta piirrosta\nviimeksimainitusta hinnasta. Kirjastovirkailija vastasi toistamiseen,\nja entistä äreämmin, että ne eivät lainkaan olleet myytävinä.\n\n\"Sepä ikävää\", sanoi kauppias, \"olisin mennyt kahdeksaankymmeneen\nlivreen asti\", ja hän kääntyi ovelleen välinpitämättömän näköisenä,\nmutta syrjäsilmäyksellä tarkkaillen Buvatia. Tämä puolestaan\nasteli eteenpäin niin korskeasti, että hänen ryhtinsä tuntui vain\nhullunkurisemmalta, ja taaksensa vilkaisematta hän katosi Rue du\nTemps-Perdun kulmasta.\n\nBathilde kuuli Buvatin nousevan portaita ja napauttelevan kaidepuita\nkepillään, säännölliseksi säestykseksi, joka oli hänen tulonsa\ntavallisena merkkinä. Tyttö riensi sillakkeelle vastaan, kovin\nrauhattomana neuvottelun tuloksesta, ja lapsentapoihinsa palaten hän\nkietaisi käsivartensa tulijan kaulaan, kysyen:\n\n\"No, ystäväiseni, mitä herra Papillon sanoi?\"\n\n\"Herra Papillon oli hävytön!\" vastasi Buvat pyyhkien otsaansa.\n\nBathilde-parka vaaleni.\n\n\"Kuinka, ystäväiseni? Hävytönkö!\"\n\n\"Niin, hävytön! Sen sijaan, että olisi polvistunut piirustustesi eteen,\nhän rupesi niitä arvostelemaan.\"\n\n\"Oh, jos ei muuta sattunut, ystäväiseni\", virkkoi Bathilde nauraen,\n\"niin hän on oikeassa. Ajattelehan toki, että minä vasta opiskelen.\nMutta tarjosiko hän mitään hintaa?\"\n\n\"Kehtasi hän senkin tehdä\", myönsi Buvat.\n\n\"Minkälaista?\" tiedusti Bathilde vavisten.\n\n\"Hän tarjosi kahdeksankymmentä livreä!\"\n\n\"Kahdeksankymmentä livreä!\" huudahti Bathilde. \"Oi, nyt sinä varmaankin\nerehdyt, ystäväiseni.\"\n\n\"Hän rohkeni tarjota kahdeksankymmentä livreä molemmista yhteensä\",\nvakuutti Buvat painokkaasti.\n\n\"Mutta sehän vastaa niiden nelinkertaista arvoa\", sanoi nuori tyttö\ntaputtaen käsiään ilosta.\n\n\"Mahdollista\", tuumi Buvat, \"vaikka minä en sitä usko. Mutta se vain on\ntotta, että herra Papillon on hävytön mies.\"\n\nBathilde oli toista mieltä. Hän ei kuitenkaan tahtonut sotkeutua\narkaluontoiseen keskusteluun holhoojansa kanssa, vaan vaihtoi\npuheenaihetta, ilmoittaen päivällisen olevan valmiina; tavallisesti\nse tiedoitus heti antoi kelpo miehemme ajatuksille uuden suunnan. Sen\nenempää virkkamatta Buvat antoi kotelon takaisin Bathildelle ja astui\npikku ruokailuhuoneeseen, läimäytellen reisiään ja hyräillen ainaista\n\n    anna mun mennä, —\n    jalkani, lennä j.n.e.\n\nHän aterioitsi yhtä hyvällä ruokahalulla kuin ei hänen melkein\nisällistä itserakkauttaan olisikaan härnätty ja kuin ei ketään herra\nPapillonia olisi ollut olemassakaan.\n\nSamana iltana, sitten kun kirjastovirkailija oli noussut omaan\nkamariinsa puhtaaksikirjoitusten ääreen, Bathilde antoi kotelon\nNanettelle, käski hänen viedä nämä piirrokset herra Papillonille ja\npyytää niistä ne kahdeksankymmentä livreä, jotka oli jo tarjottu\nBuvatille.\n\nNanette teki työtä käskettyä, ja tyttö odotti hänen paluutansa\njännittyneesti, sillä hän ei voinut uskoa, ettei Buvat ollut erehtynyt\nhinnasta. Kymmenen minuutin kuluttua hän täydellisesti rauhoittui, kun\nkelpo vaimo toi rahat.\n\nBathilde otti ne käteensä, katseli niitä kyynelsilmin hetkisen,\nsitten laski ne pöydälle ja meni äänettömänä polvistumaan vuoteensa\njalkopäässä olevan ristiinnaulitun eteen, missä hän joka ilta lausui\nrukouksensa. Hän voisi siis osittain korvata suojelijalleen, mitä tämä\noli hänen hyväkseen uhrannut!\n\nSeuraavana päivänä kirjastovirkailija toimistosta palatessaan tahtoi\nvaikkapa vain herra Papillonin kiusoitteluksi mennä vielä hänen\novensa ohitse. Mutta hän hämmästyi suuresti, kun näki noiden kahden\nlapsenpään katselevan vastaansa myymälän ikkunasta komeihin puitteisiin\nsovitettuina. Samassa ovi avautui, ja kauppias ilmestyi kynnykselle.\n\n\"Kas niin, veikkonen\", hän haastoi, \"tuli siis tuumituksi asiaa!\nPäätettiin muuttaa rahaksi kaksi lapsenpäätämme, jotka eivät olleet\nmyytävinä! Juukeli sentään, en luullut teitä niin ovelaksi, naapuri!\nSaitte sievästi nylkäistyksi siten kahdeksankymmentä livreä. Mutta\nvälipä sillä, sanokaa neiti Bathildelle, että kun hän on hyvä ja\nhurskas tyttö, minä hänen takiaan ostan kyllä samaan hintaan kaksi\ntuollaista työtä kuukausittain, jos hän sitoutuu olemaan valmistamatta\nmitään muille.\"\n\nKirjastovirkailija oli kuin puulla päähän lyöty; hän murisi vastauksen,\njosta kauppias ei saanut tolkkua, ja läksi astelemaan pitkin Rue du\nGros-Chenetiä, valikoiden nupukiviä keppinsä pään kopauteltaviksi, mikä\nhänellä oli syvän mietiskelyn merkkinä. Sitten hän nousi asuintalonsa\nviidenteen kerrokseen napauttelematta porraskaiteita, joten hän avasi\nBathilden kamarin oven ennenkuin nuori tyttö kuuli hänen tuloaan.\nBathilde oli piirustushommassa; hän oli jo aloittanut uuden lapsenpään.\n\nHuomatessaan suojelijansa seisahtuvan ovelle kovin huolestuneen\nnäköisenä Bathilde laski pöydälle kartongin ja pastellipuikot ja riensi\nhänen luokseen kysyen, mitä oli tapahtunut. Vastaamatta Buvat pyyhkäisi\nsilmänurkistaan kaksi isoa kyyneltä ja lausui sitten sanomattoman\nsurkeasti:\n\n\"Hyväntekijäini tytär, Clarice Grayn ja Albert du Rocherin lapsi, siis\ntekee työtä elannokseen!\"\n\n\"Mutta, isäseni\", väitti Bathilde puolittain itkien, puolittain\nnauraen, \"minä en tee työtä, vaan huvittelen.\"\n\nPuhuttelumaininta _ystäväiseni_ muuttui Bathildella suurissa\ntilaisuuksissa _isäseksi_, joka tavallisesti tasaannutti kelpo miehen\npahimmatkin kiusat, mutta tällä kertaa se temppu ei tepsinyt.\n\n\"Minä en ole isäsesi enkä ystäväisesi\", mutisi Buvat pudistaen päätänsä\nja katsellen neitoa liikuttavan rehdisti; \"olen aivan yksinkertaisesti\nköyhä Buvat, jolle kuningas ei enää maksa palkkaa ja joka ei\nkirjoittelullaan ansaitse sen vertaa, että saisi edelleen kustannetuksi\nsinunlaisellesi neidille kuuluvaa kasvatusta.\"\n\nJa hänen käsivartensa hervahtivat riippumaan niin masentuneesti, että\nkeppi kirposi lattialle.\n\n\"Oh, nytkö sinä vuorostasi panet minut sortumaan suruun?\" huudahti\nBathilde puhjeten nyyhkytyksiin, kun suojelijan kasvoilla kuvastui niin\nsuunnaton murheellisuus.\n\n\"Minäkö sortaisin sinua suruun, lapseni!\" vastasi Buvat hellästi. \"Mitä\nsiis olen tehnyt? Mitä siis olen tehnyt?\"\n\nJa hän liitti kätensä ristiin ja oli valmis polvistumaan tytön eteen.\n\n\"Kas niin, tuollaisena minä sinua rakastan, isäseni\", sanoi Bathilde;\n\"itken silloin kun näytät olevan pahastunut minulle.\"\n\n\"Mutta minä en mitenkään tahdo itketyttää sinua!\" vakuutti Buvat. \"Se\ntässä vielä puuttuisi, nähdä sinun itkevän!\"\n\n\"Niinpä itkenkin loputtomasti, ellet anna minun tehdä niinkuin tahdon\",\nhuomautti Bathilde.\n\nKaikessa lapsellisuudessaankin tämä uhkaus värisytti Buvatia\nvarpaannenistä hiusmartoon saakka, sillä siitä päivästä asti, kun lapsi\noli itkenyt äitinsä menetystä, ei Bathilde ollut saanut mitään uutta\nsurun aihetta.\n\n\"No\", mukautui Buvat, \"tee siis niinkuin tahdot ja mitä tahdot; mutta\nlupaa minulle, että kun saan maksamattoman palkkani...\"\n\n\"Hyvä on, hyvä on\", keskeytti neito; \"saamme nähdä sitten, mutta nyt\npäivällinen jäähtyy sinun takiasi.\"\n\nJa pistäen kätensä hänen kainaloonsa Bathilde siirtyi hänen kanssaan\nruokailuhuoneeseen, missä hän leikkisyydellään ja hilpeydellään\ntuotapikaa karkoitti viimeisetkin alakuloisuuden jäljet Buvatin\nrehdeiltä, reheviltä kasvoilta.\n\nMitähän jos Buvat-parka olisi tiennyt kaikki?\n\nBathilde oli nimittäin tuumiskellut, että hänellä ei olisi paljoakaan\naherrettavaa piirustusalalla, ja olemme nähneet, että hänen päätelmänsä\noli oikea, koska värikauppias oli ilmoittanut ottavansa kaksi työtä\nkuukaudessa, mutta sillä ehdolla, että taiteilijatar ei valmistaisi\nmitään muualle. Mutta ne kaksi sommitelmaa Bathilde saattoi tehdä\nkahdeksassa tai kymmenessä päivässä. Jälelle jäisi ainakin puoli\nkuukautta aikaa, jonka hukkaamiseen hänellä ei mielestään enää ollut\noikeutta. Ja koska hän oli taloushommien opiskelussa edistynyt yhtä\npaljon kuin vallasnaisen taidoissa, oli hän saman päivän aamuna\njättänyt Nanetten tehtäväksi kuulustella — tekijää ilmaisematta\n— tuttavapiiristään jotakin vaikeata ja sikäli hyvin maksettavaa\nkäsityötä, jota hän voisi valmistella suojelijansa poissaollessa\nsitenkin parantaakseen huonekunnan toimeentuloa.\n\nNanette ei osannut muuta kuin totella nuorta valtiatartansa ja oli\nryhtynyt heti tiedustelemaan, eikä hänen ollut tarvinnut etäältä\netsiäkään. Pitsit ja röyhelötyöt olivat tähän aikaan muodissa;\nhienostonaiset maksoivat silkkipunos-kudoksesta viisikymmentä\nlouisdoria kyynärältä ja juoksentelivat sitten huolettomasti\npuistikoissa vielä läpikuultavampiin pukineihin laittautuneina kuin ne\nolivat, joita Juvenalis[2] nimitti ilmakuteisiksi. Siitä luonnollisesti\njohtui paljon repeytymiä, jotka oli salattava äitien tai aviomiesten\nkatseilta, joten tänä aikakautena oli pitsitöiden parsiminen kenties\nvielä tuottoisampaa kuin niiden kauppaaminen. Ensimmäisestä kokeestaan\nalkaen Bathilde teki siinä suhteessa ihmeitä; hänen virkkuuneulansa\ntuntui keijukaisen taikasauvalta, ja Nanette sai paljon kiittelyä\nPenelopestaan,[3] joka siten päivisin korjasi kuntoon, mitä yö oli\ntärvellyt.\n\nBathilden työteliäisyys, joka osittain jäi kaikille tietymättömäksi\nja pysyi salassa itse Buvatiltakin, palautti kahdelta haaralta\ntalouteen mukavan toimeentulon juuri kun oli oltu joutumassa ahdinkoon.\nKirjastovirkailija tunsi mielensä nyt rauhallisemmaksi, ja kun hän\nBathilden suoranaisesti huomauttamattakaan asiasta oivalsi, että hänen\nsuojatiltaan ei nykyään liiennyt aikaa sunnuntairetkeilyihin, joihin\nhän itse oli viehättynyt ainoastaan seuransa takia, päättikin hän jo\nottaa käytäntöön tuon mainion pengermän, joka oli niin paljon painanut\nasunnon valinnassa. Viikon ajan hän joka aamu ja ilta käytti tunnin\nmittailuun ja tuumitteluun siellä, edes Bathilden saamatta vihiä,\nmitä hän aikoi tehdä. Päätökseksi tuli lopulta suihkulähde, luola ja\nlehtimaja.\n\nVoidakseen käsittää, mitä kaikkea inhimillinen kärsivällisyys voi\nluoda ensi silmäyksellä mahdottomilta näyttävistä hommista, pitää\nnähdä pariisilainen porvari rinnustelemassa tuollaisten haaveellisten\nmielitekojen toteuttelussa, jollaisen Buvat oli saanut päähänsä\ntahtoessaan perustaa pengermälleen puutarhan. Suihkulähde ei tuottanut\njuuri mitään pulailua. Kuten olemme jo maininneet, oli helppoa saada\nse toimimaan, kun kattoräystäät olivat kahdeksan jalkaa korkeammalla\nkuin pengermä. Lehtimajakaan ei paljoa vaatinut: vihreiksi maalattuja\nsäleitä rivittäin naulattuina, jasmineilla ja kuusamilla verhottuina,\nsiinä se. Mutta luolasta piti koitua näiden uusien Semiramiksen[4]\nistutusten mestarinäyte.\n\nJo päivän koittaessa läksi nyt Buvat sunnuntai-aamuisin Vincennesin\nmetsään kokoilemaan erikoisen muotoisia kiviä, jotka saattoivat esittää\napinanpäitä, kyyristeleviä kaniineja, lakkisieniä, kirkontorneja.\nSaatuaan kokoon riittävän määrän hän lastautti ne käsirattaille ja\nyhden livren hinnasta, jonka hän viikottain uhrasi tähän urakkaan,\nkuljetutti ne Rue du Temps-Perdun viidenteen kerrokseen. Tämä\nensimmäinen keräily vei kolmisen kuukautta.\n\nSitten tuli kasvikunnan vuoro. Jokainen kedon juuri, joka\nvaromattomasti kohotti maasta käärmemäisesti suikertavan tai\nkilpikonnaa muistuttavan varrenalun, joutui kirjastovirkailijan\nomaisuudeksi, kun hän pikku puutarhakuokkineen käyskenteli tuijotellen\nmaakamaraa tarkkaavaisesti kuin aarteenetsijä ja keksiessään mielensä\nmukaiseksi hahmoittuneen verson heittäysi rähmälleen maahan kuin\ntiikeri saaliin kimppuun. Kuokkimalla, kaivamalla, kiskomalla hän\nkorjasi sen haltuunsa. Vincennesin ja Saint-Cloudin kaitsijat yrittivät\nuseinkin ehkäistä tätä itsepintaista etsiskelyä, mutta onnistumatta,\nsillä Buvatin hellittämättömyys sai alituiseen vältetyksi heidän\nvalppautensa, ja jälleenkin kolmen kuukauden kuluttua hän suureksi\ntyytyväisyydekseen näki aineksiensa olevan koossa.\n\nSilloin alkoi rakennustyö. Suurinta kuten pienintäkin kiveä, jonka\npiti antaa lisänsä tähän Babelin torniin, käänneltiin ja katsasteltiin\nensin kaikilta puoliltaan, jotta näkyviin jäisi edullisin pinta.\nSitten se sijoitettiin, tuettiin, iskostettiin sellaiseen tapaan, että\njokainen ulkonema oikukkaasti jäljitteli miehenpäätä, eläinruumista,\nkasvimukulaa, kukkaa tai hedelmää. Siitä syntyi eriskummainen rykelmä\nmitä vastakkaisimpia hahmoitelmia, joihin liittyivät kiemurrellen,\nköynnöstellen, rönsyillen kaikki nuo matelevaiskasvit, jotka Buvat oli\nverekseltään yllättänyt jotakin kylmäveristen lajia matkimassa.\n\nLopulta kaareutui päälle holvi, joka oli alustana uhkealle hydralle,[5]\nkokoelman parhaalle piirteelle. Buvatin onnellisena keksintönä oli\nollut antaa sen seitsemälle päälle julmuuden tehostukseksi emaljisilmät\nja tulipunaisesta verasta leikatut kielet. Tuloksena olikin, että\nBuvat itsekin laitelman täydellisesti valmistuttua vain jonkun verran\nempien lähestyi kauhuluolaa eikä ensi aikoina olisi mistään hinnasta\npistäytynyt yöllä yksinään pengermälle.\n\n\n\n\nKOLMAS LUKU\n\nNaimatarjous\n\n\nBuvatin babelilaista rakentelua kesti kaksitoista kuukautta. Sillaikaa\nBathilde siirtyi viidennestätoista kuudenteentoista ikävuoteensa, —\nsorea nuori tyttö varttui hurmaavaksi naiseksi.\n\nSiinä vaiheessa häneen iski silmänsä naapuri, Bonifacc Denis, ja\ntaivutti puolelleen äitinsä, joka ei kyennytkään mitään häneltä\nkieltämään. Tosin rouva ensin hankki alustavia tietoja hyvästä\nlähteestä, nimittäin Pagevin-kadulta, ennenkuin alkoi naapuruuteen\nvedoten poikkeilla Buvatin ja hänen suojattinsa luo, kunnes pyysi heitä\nkumpaakin tulemaan sunnuntai-illoiksi hänen kotiinsa. Kutsu lausuttiin\nniin sydämellisesti, ettei siitä käynyt kieltäytyminen, vaikka Bathilde\nolikin vastahakoinen luopumaan yksinäisyytensä rauhasta.\n\nBuvat puolestaan oli ihastuksissaan siitä, että Bathildelle tarjoutui\nsellaista ajankuluketta. Ja tietäessään rouva Denisillä olevan\nkaksi tytärtä hän kenties sisimmässään — sen isällisen ylpeyden\nhoukuttamana, josta parhaatkaan sielut eivät ole vapaita — ei\npahoitellut sitä edukseen esiintymistä, joka hänen suojatilleen\ntäytyisi myöntää Émilie- ja Athenais-neitien rinnalla.\n\nAsiat eivät kuitenkaan sujuneet ihan sillä tavalla kuin kelpo\nvirkailija oli aivoituksissaan kehitellyt. Bathilde huomasi ensi\nsilmäyksellä, millaisen väen kanssa hän oli tekemisissä, ja oivalsi\nkilpailijattariensa keskinkertaisuuden. Kun siis otettiin puheeksi\npiirustaminen ja hänet pantiin ihailemaan kipsimallien mukaan\npatusteltuja muotokuvia, ei hänellä muka ollut kotonaan mitään\nnäyttämisen arvoista, vaikka Buvat hyvin tiesi, että hänellä oli\nkartonkiensa joukossa parhaillaan Jesus-lapsen ja Johannes Kastajan\npäät erinomaisesti kuvattuina.\n\nEikä siinä kaikki! Kun häntä pyydettiin laulamaan Denis-neitien\nohjelmaesitysten jälkeen, valitsi hän yksinkertaisen pikku romanssin,\njonka kahdesta säkeistöstä suoriutui viidessä minuutissa; Buvat oli\nodottanut sitä suurta aariaa, jota kesti laulaa kolme neljännestuntia.\nKunnon porvarin suureksi ihmeeksi tämä käyttäytyminen tuntui\nmerkillisesti tekevän rouva Denisin yhä ystävällisemmäksi nuorta tyttöä\nkohtaan, sillä rouva oli ennakolta kuullut Bathilden lahjoja paljon\nkiiteltävän ja äidillisestä luottavaisuudestaan huolimatta tuntenut\njonkunlaista levottomuutta tyttöjen taiteellisen kilpailun tuloksesta.\n\nKelpo rouva siis kohteli Bathildea erittäin herttaisesti ja sitten\nhänen lähdettyään vakuutteli piirissään, että siinä oli perin\nlahjakas ja kaino neitonen, jota ei ollut lainkaan liiaksi ylistelty.\nMuuan liikkeensä lopettanut rihkamakauppiaan leski kyllä pyrki\nhuomauttamaan oppilaan omituisesta suhteesta opettajaan, mutta rouva\nDenis vaiensi tämän pahan kielen, sanoen tuntevansa asian perinjuurin\nja tietävänsä, että hänen naapuriensa elämässä ei ollut pienintäkään\nheidän kunniallisuudelleen halventavaa seikkaa. Todistaja teki itsensä\nsyypääksi pikku valheeseen, väittäessään tietojaan niin täydellisiksi,\nmutta varmaankin Jumala antoi sen hänelle anteeksi hyvän tarkoituksen\ntakia.\n\nBoniface taasen oli aivan tyhjänpäiväinen nuorukainen kaikessa muussa\npaitsi hevosilla olemisessa ja pyöränä kieppumisessa. Hän oli sen\nvuoksi iltaseurassa esiintynyt niin tuiki tollikkona, että Bathilde ei\nollut ottanut häntä edes huomatakseen, kun ei voinut antaa tuollaiselle\noliolle mitään merkitystä.\n\nMutta toisin Boniface. Poika-parka oli Bathildea etäältä katsellessaan\nollut vain rakastunut, mutta lähelle päästessään hän aivan hullaantui.\nSiitä tunteen kiihtymisestä johtui, että hän ei enää lainkaan poistunut\nikkunastaan, joten Bathilden täytyi varsin luonnollisesti pitää omansa\nsuljettuna, — sillä muistetaanhan, että nuorellaherralla oli silloin\nse kamari, johon myöhemmin chevalier d'Harmentaïï muutti asumaan.\n\nTämä Bathilden käyttäytyminen, jossa ei voinut havaita muuta kuin\näärimmäistä kainoutta, tietysti vain lisäsi naapurin hullaannusta.\nHän ahdisteli äitiään niin kiihkeästi, että tämä Pagevin-kadun\ntiedusteluretken jatkoksi kävi; kuulustelemassa Rue des Ortiesin\nvarrelta. Kyselemällä ikäkululta ovenvartijattarelta, joka oli tullut\nmelkein sokeaksi ja hyvin huonokuuloiseksi, hän sai tietää yhtä\nja toista meidän kertomastamme murhenäytelmästä, jossa Buvat oli\nesittänyt niin kaunista osaa. Kelpo eukko oli unohtanut päähenkilöiden\nnimet; hän muisti ainoastaan, että isä oli Espanjassa kaatunut komea\nupseeri ja äiti viehättävä nuori nainen, joka oli menehtynyt suruun ja\npuutteeseen. Hänen mieleensä oli tämän muistelun elvykkeeksi painunut\nerikoisena seikkana, että samana vuonna oli hänen miehensäkin saatettu\nhautaan.\n\nMyöskin Boniface teki tiedustuksia. Asianajaja Joullu oli Buvatin\nnotaarin Ladureaun ystäviä ja tiesi kertoa, että jo kymmenen vuoden\najalta oli Bathilden nimeen talletettu viisisataa livreä vuodessa,\nja korkoa kasvaessaan oli niistä eristä jo kertynyt seitsemän- tai\nkahdeksantuhatta markkaa. Sellainen pääoma oli tosin varsin vähäinen\nBonifacelle, jolla äitinsä ilmoituksen mukaan oli kolmentuhannen livren\nvuosikorot odotettavana; mutta sekin rahtunen toki osoitti, että\njoskin Bathilde oli kaukana varallisuudesta, hän ei silti kituutellut\nköyhyydessä.\n\nNiinpä rouva Denis kuukauden kuluttua, joll'aikaa Bathilde vielä\nkahdesti saapui hänen iltaseuraansa, päätti lopullisesti esittää\npoikansa asian, nähdessään Bonifacen kiihkon yhä vain yltyvän ja\nneitosen edelleenkin ansaitsevan hänen ensi esiintymisensä herättämää\narvonantoa. Eräänä ehtoopäivänä siis, Buvatin palatessa tavalliseen\naikaan toimistostaan, rouva Denis odotteli häntä ovella ja hänen\naikoessaan mennä asuntoonsa ilmaisi hänelle kädenviittauksella ja\nsilmäniskulla, että hänellä oli jotakin puheltavaa.\n\nKirjastovirkailija ymmärsi kutsun, otti kohteliaasti hatun käteensä ja\nseurasi rouvaa, joka johti hänet etäisimpään kamariinsa, sulki oven,\nheidän saadakseen olla aivan rauhassa, pyysi Buvatia istumaan ja sitten\nmajesteettisesti pyysi häneltä Bathildea miniäkseen.\n\nBuvat tuijotti hölmistyneenä. Bathilden naimisiinmeno ei ollut\nmilloinkaan tullut hänen mieleensä. Elämä ilman Bathildea tuntui\nhänestä sitten niin mahdottomalta, että hän vaaleni ajatellessaan tytön\nvoivan jättää hänet.\n\nRouva oli kyllin teräväkatseinen havaitakseen, kuinka oudosti hänen\npyyntönsä oli vaikuttanut kirjastovirkailijan hermostoon. Eikä hän\nedes tahtonut jättää puhuteltavaansa siihen uskoon, että näin tärkeä\nseikka oli jäänyt huomaamatta; hän tarjosi Buvatin käytettäväksi\nhajusuolapullonsa, jota aina piti uuninkamanalla kaikkien nähtävissä\nsaadakseen tilaisuuden huomautella pari kolme kertaa viikossa, että\nhänellä oli erittäin herkät hermot.\n\nPäästään pyörälle joutunut kirjastovirkailija ei älynnyt! pelkästään\nhengittää näitä suoloja soveliaan välimatkani päästä, vaan avasi\ntulpan ja painoi pullon sieraimilleen. Elvykkeen teho oli joutuisa:\nhän tempausi tuoliltaan kuin Habakukin enkeli olisi kohottanut häntä\ntukasta; kasvojen valjuus sävähti tulipunaiseksi, hän aivasteli niin\nettä oli kallo haljeta, ja vasta jonkun aikaa toivuttauduttuaan hän\nvähitellen pääsi takaisin siihen tilaan, jossa oli ollut ehdotuksen\nkuullessaan.\n\nTällöin hän vastasi käsittävänsä, mitä kunniaa tämä tarjous tuotti\nhänen suojatilleen, mutta rouva Denishän kaiketi tiesi, että hän oli\nBathildelle vain holhooja, jossa ominaisuudessa hänen täytyi kertoa\nasiasta ensin tytölle, samalla kun hänen velvollisuutenaan oli jättää\ntäydesti hänen vapaudekseen suostuminen tai kieltäytyminen. Rouva\nDenis piti tätä kantaa hyvin oikeana ja saattoi häntä katuovelle,\npyytäen Buvatia uskomaan hänet nöyrimmäksi palvelijakseen vastausta\nodoteltaessa.\n\nBuvat nousi huoneistoonsa ja tapasi Bathilden kovin levottomana:\nolihan hän pöytäkellon mukaan viivästynyt puoli tuntia, jollaista ei\nollut kertaakaan sattunut kymmenen vuoden aikana. Neidon levottomuus\nlisääntyi hänen pannessaan merkille kelpo miehen alakuloisuuden ja\nmietiskeleväisyyden. Hän tahtoi suoraa päätä tietää, mistä ystäväinen\noli noin apeana. Buvat ei ollut ehtinyt valmistautua ja pyrki\nsiirtämään selittelynsä esitettäväksi päivällisen jälkeen, mutta\nBathilde ilmoitti, että hän ei voinut istuutuakaan pöytään ennenkuin\ntiesi, mitä oli tapahtunut. Ahdistetun ei siis auttanut muu kuin\nseisovalta jalalta ja aivan äkkipäätä esittää suojatilleen rouva\nDenisin tarjous. Bathilde ensin punastui niinkuin jokainen nuori tyttö\nnaimisiinmenostaan puhuttaessa. Sitten hän otti Buvatin kädet omiinsa\n— kunnon miehen oli täytynyt istahtaa pelosta, että sääret pettäisivät\n— ja katsoi häntä suoraan silmiin, huulet siinä herttaisessa hymyssä,\njoka oli kirjoitusmestarin päiväpaisteena.\n\n\"Oletko siis saanut kyliäsi tyttö-rukastasi, isäseni\", hän sanoi,\n\"koska tahdot hänestä päästä?\"\n\n\"Minäkö, minäkö tahtoisin sellaista!\" huudahti Buvat. \"Minähän olen\nihan kuoleman oma sinun jättäessäsi minut!\"\n\n\"No, miksi sitten, isäseni, tulet minulle puhumaan naimisiinmenosta?\"\nvirkkoi Bathilde.\n\n\"No, koska... koska... pitäähän sinun aikanaan saada oma koti, ja\nkenties et myöhemmin saisi niin hyvää tilaisuutta, vaikkakin minun\npikku Bathildeni ansaitsee jonkun paremmankin kuin herra Bonifacen,\nJumalan kiitos!\"\n\n\"Ei, isäseni\", väitti Bathilde, \"ei, paremman arvoinen en ole; mutta...\"\n\n\"Mitä mutta?\"\n\n\"Mutta... minä en milloinkaan mene naimisiin!\"\n\n\"Mitä!\" ihmetteli Buvat; \"ettäkö et milloinkaan mene nimisiin!\"\n\n\"Miksi menisin?\" sanoi Bathilde. \"Emmekö ole onnellisia niinkuin\nolemme?\"\n\n\"Onnellisia me todella olemme! Puusapeli!\" huudahti Buvat; \"toden totta\nme olemme!\"\n\nPuusapeli oli Buvatin rehti voimasana suurina hetkinä ja ilmaisi kelpo\nmiehen rauhanrakkautta.\n\n\"No niin\", jatkoi Bathilde enkelimäisesti myhäillen, \"jos kerran\nolemme onnellisia, niin jääkäämme oloillemme. Ei sovi kiusata Jumalaa,\ntiedäthän, isäseni.\"\n\n\"Kuuleppas, syleile minua, lapseni!\" riemuitsi Buvat. \"Ah, on kuin\nolisit Montmartren kukkulan nostanut vatsani päältä!\"\n\n\"Sinä et siis halua tätä avioliittoa?\" kysyi Bathilde painaen huulensa\nkelpo miehen otsalle.\n\n\"Minäkö haluaisin sitä!\" sanoi Buvat. \"Minäkö haluaisin nähdä sinun\nmenevän tuolle pikku jolpille, riivatulle vekaralle, joka sai sormeni\nsyyhymään, vaikken tiennyt miksi! Nyt sen tiedän!\"\n\n\"Jos et halua sitä avioliittoa, niin miksi puhuitkaan siitä?\"\n\n\"Koska hyvin tiedät, että minä en ole isäsi\", selitti Buvat; \"koska\ntiedät, että minulla ei ole mitään oikeutta, — että olet vapaa.\"\n\n\"Olenko todellakin vapaa?\" sanoi Bathilde nauraen. \"Vapaa kuin ilma.\"\n\n\"No, jos olen vapaa, niin kieltäydyn.\"\n\n\"Hitto, sinä kieltäydyt\", tuumi Buvat, \"ja minä olen siitä kyllä hyvin\ntyytyväinen; mutta kuinka selitän asian rouva Denisille?\"\n\n\"Kuinkako? Sano hänelle, että olen liian nuori, etten tahdo mennä\nnaimisiin, että tahdon ainiaan pysyä sinun luonasi.\"\n\n\"Käydään syömään\", päätti Buvat; \"kenties keittoa maistellessani saan\njonkin hyvän aatoksen. Kummallista, että ruokahaluni palasi yhtäkkiä.\nVastikään kuristeli niin vatsaani, että olisin luullut mahdottomaksi\nnielaista pisaraakaan vettä. Nyt minä olisin valmis särpimään Seinen.\"\n\nBuvat söi kuin ahmatti ja joi kuin sveitsiläishuovi. Tällä\nterveyssääntöjensä polkemisella hän ei silti saanut mitään sievää\nmieleenjuohtumaa, joten hänen täytyi vain kaunistelemattomasti\nilmoittaa rouva Denisille, että Bathilde katsoi suureksi kunniaksi\nhänen esityksensä, mutta ei tahtonut mennä naimisiin.\n\nOdottamaton vastaus oli rouvalle kovin murjova. Hän ei olisi ikinä\naavistanut, että Bathilden asemassa oleva köyhä orpotyttö voisi torjua\nnäin loistavan naimaliiton. Niin ollen hän vastaanotti kieltäytymisen\nhyvin nuivasti ja vastasi, että jokaisella oli henkilöllinen\nvapautensa; jos mademoiselle Bathilde halusi jäädä vanhaksipiiaksi, oli\nhänellä siihen täysi valta.\n\nMutta hänen mietiskellessään tätä epäystä, jota hän ei äidillisessä\nylpeydessään kyennyt ymmärtämään, palasivat hänen mieleensä vanhat\nparjaukset, joita hän oli varemmin kuullut nuoresta neidosta ja hänen\nholhoojastaan, ja nyt hän oli kyllä kerkeä uskomaan, että ne olivat\nsilkkaa totta. Mainitessaan Bonifacelle hänen kauniin naapurittarensa\nvastauksen hän lisäsikin lohdutukseksi, että asia oli perältäkin\nsaanut onnellisen käänteen, koska hänen tietoonsa oli tullut seikkoja,\njotka Bathilden suostuessakaan eivät olisi sallineet moisen avioliiton\nsolmimista.\n\nRouva Denis ajatteli edelleen, ettei ollut hänen arvonsa mukaista\npojan jäädä Bathilden huonetta vastapäätä olevaan kamariinsa noin\nnöyryyttävien rukkasten jälkeen. Hän laitatti kuntoon Bonifacea\nvarten puutarhan puolella paljon tilavamman ja kauniimman asumuksen,\nvuokratakseen pois hänen äskeisen kamarinsa.\n\nViikkoa myöhemmin Boniface kostonhaluisena härnäili Mirzaa, joka\npysytteli ovellaan, kun sää ei ollut sen mielestä kyllin kaunis\nvalkoisten käpälien jaloitteluun. Hemmoittelu oli koirassa kasvattanut\nnärkkäyttä; se syöksähti puraisemaan herra Bonifacea sisukkaasti\npohkeeseen.\n\n\n\n\nNELJÄS LUKU\n\nNuorta rakkautta\n\n\nNuorenherran entinen kamari pysyi tyhjillään kolme tai neljä kuukautta.\nSitten Bathilde, joka oli tottunut näkemään sen ikkunan suljetuksi,\neräänä päivänä kohottaessaan katseensa huomasi sen olevan avoinna ja\ntuntemattomien kasvojen tähystelevän sieltä: chevalier d'Harmental oli\nmuuttanut taloon.\n\nRue du Temps-Perdun varrella ei esiintynyt moniakaan sellaisia kasvoja.\nVäkisinkin Bathilde tarkkaili niitä, kun hän oli sijoittunut verhojensa\ntaakse siten, että hänen ei voitu nähdä pilkistelevän.\n\nSankarimme piirteissä ilmeni tosiaankin sellaista arvokkuutta ja\nhienoutta, joka ei voinut välttää niin sivistyneen naisen huomiota\nkuin Bathilde itse oli. Sitten chevalierin vaatetuskin kaikessa\nyksinkertaisuudessaan ilmaisi käyttäjänsä seuratottumusta, ja lopuksi\nhän lausui erinäisiä määräyksiä siksi kovaa, että Bathilde kuuli, ja\nniissä oli sitä luontevan käskeväisyyden sävyä, joka osoittaa puhujan\nedustavan vakinaista johtelua.\n\nNuori tyttö tajusi senvuoksi heti, että hänen edessään oleva mies\noli joka suhteessa paljon yläpuolella edeltäjänsä, ja säätyhenkilön\nluonnollisella vaistolla hän empimättä tunsi tulokkaan olevan hyvää\nsukua.\n\nSamana päivänä chevalier koetteli klavesiniaan. Bathilde kohotti\npäätänsä heti ensi soinnuista: kuulijastaan tietämättäänkin tai kenties\njuuri tietämättömyytensä takia chevalier antausi preludeihin ja\nfantasioihin erittäin etevän harrastelijan tavoin. Ne sävelet tuntuivat\nsaavan Bathilden omankin sielun värähtelemään, ja nousten hän lähestyi\nikkunaa, voidakseen nauttia täydemmin, sillä tuollainen musikaalisuus\noli Rue du Temps-Perdun varrella ennenkuulumatonta. Silloin oli\nd'Harmental nähnyt ikkunaruudun pielessä naapurittarensa ihastuttavat\npikku sormet ja saanut ne katoamaan, kääntyessään niin äkillisesti,\nettä Bathilde selvästi oivalsi tulleensa ilmi.\n\nSeuraavana päivänä Bathilde vuorostaan tuli ajatelleeksi, että hän oli\npitkäksi aikaa laiminlyönyt soitannolliset harrastuksensa, ja istuutui\nklavesininsa ääreen; hän aloitti vapisevana, vaikka ei lainkaan tiennyt\njärkkymyksensä syytä. Mutta kun hän oli varma soittajatar, tasaantui\nhänen mielentilansa piankin, ja silloin hän niin loistavasti esitti\n_Armidasta_ jakson, jota, chevalier ja abbé Brigaud hämmästellen\nkuuntelivat.\n\nOlemme kertoneet, kuinka chevalier sitä seuraavan päivän aamuna\nkeksi Buvatin ja täten sai tietää Bathilden nimen, jota hänen\nholhoojansa huusi pengermältä, saadakseen hänenkin ilokseen esittää\nsuihkulähdettä toimimassa. Muistamme, että nuoren tytön ilmestyminen\nteki tarkkailijaan sitä syvemmän vaikutuksen, kun hän ei kadun ja\nhuonekerran takia ollut laisinkaan odottanut sellaista näkyä, ja sen\nlumouksen vallassa hän oli vielä silloin kun kapteeni Roquefinetten\nsaapuminen sovittuun neuvotteluun antoi uuden suunnan hänen\najatuksilleen, jotka muuten taas pian palasivat Bathildeen.\n\nSitä seuraavana päivänä Bathilde kevätauringon ensimmäisiä säteitä\nhyväkseen käyttäen istui vuorostaan ikkunassa ja näki vuorostaan\nchevalierin katseet kiihkeästi kohdistuneina häneen. Suunnitelma,\njota hän oli käynyt toteuttamaan, painoi aatelismiehen nuorekkaisiin\nkasvoihin jonkunlaisen alakuloisen totisuuden leiman; mutta\nalakuloisuus ja nuoruus soveltuvat niin huonosti yhteen, että neito\npani merkille tämän harvinaisuuden. Tällä nuorella miehellä oli siis\nsurua, koska hän oli alakuloinen. Mitähän vastuksia hänellä saattoi\nolla? Näin lyhyessä ajassa Bathilden ajatukset siis olivat aivan\nluonnollisesti johtuneet askartelemaan chevälierissä.\n\nSe ei kylläkään estänyt Bathildea sulkemasta ikkunaansa, mutta\nverhojensa takaa hän näki d'Harmentalin katsannon vielä synkistyvän.\nSilloin hän vaistomaisesti käsitti tuottaneensa mielipahaa tuolle\nkomealle nuorelle miehelle, ja syytä tietämättä hän istuutui klavesinin\nääreen — varmaankin hänestä tuntui musiikki parhaalta viihdykkeeltä\nsydänsuruihin.\n\nIllalla taas d'Harmental soitti ja Bathilde kaikella antaumuksella\nkuunteli sävelten kieltä, joka yössä haastoi rakkaudesta. Nähdessään\nneidon varjon kuvastuvan kaihtimeen chevalier alkoi arvella saavansa\nlähetetyksi omia vaikutelmiaan kadun toiselle puolelle, mutta\nhänen kovaksi onnekseen kolmannen kerroksen vuokralainen keskeytti\nparhaaseen kohtaan konsertin. Pääasia oli sentään saavutettu: nuorten\nkesken oli nyt kosketuskohta olemassa, ja he jo keskustelivat tällä\nsydämen kielellä, jonka teho on kovin vaarallinen. Kaiken yötä\nBathilde näki unta tästä soitosta ja hieman soittajastakin. Niinpä\nhän seuraavana aamuna tunsi jotakin outoa ja tuntematonta liikkuvan\nsielussaan, ja niin kovasti kuin ikkuna vetikin häntä puoleensa, piti\nhän sen tunnollisesti ummistettuna. Tuloksena oli se chevalierin\npahantuulisuus, jonka vallassa hän joutui vieraskäynnilleen rouva\nDenisin luo.\n\nSiellä hän kuuli suuren uutisen — että Bathilde ei ollut Buvatin\ntytär eikä vaimo tai muukaan likeinen omainen. Ilostuneena palatessaan\nkamariinsa hän näki naapurittarensa ikkunan olevan avoinna ja\nBonifacen hyväätarkoittavasta varoituksesta huolimatta ryhtyi heti\nsolmimaan välejä Mirzan kanssa, käyttäen lahjuksina sokerimuruja.\nBathilden äkillinen saapuminen keskeytti lähentelyn; itsekkäässä\nhienotuntoisuudessaan chevalier sulki ikkunansa, mutta sitä ennen\nolivat nuoret vaihtaneet keskenään tervehdyksen. Näin ei Bathilde ollut\nvielä suvainnut tervehtiä ainoatakaan miestä; olihan hän kyllä tuolloin\ntällöin tavannut joitakuita Buvatin tuttavia, mutta ensi kertaa hän\ntervehtiessään punastui.\n\nSeuraavana päivänä Bathilde näki chevalierin avaavan ikkunansa ja\njostakin selittämättömästä syystä naulaavan ulkoseinään tummanpunaisen\nnauharuusukkeen. Ennen kaikkea pisti hänen silmäänsä chevalierin\nkasvojen tavaton kiihtymys. Nauharuusukehan olikin merkinanto,\njota käyttäessään chevalier kenties eteni ensimmäisen askeleensa\nmestauslavaa kohti. Puoli tuntia myöhemmin ilmestyi chevalierin takana\nnäkyviin Bathildelle tuntematon mies, jonka esiintymisessä ei ollut\nmitään puoleensavetävää, ja hieman rauhattomana neito huomasi, että\nchevalier pitkämiekkaisen henkilön tultua kiireesti sulki ikkunansa.\n\nNiinkuin saattaa arvata, chevalierilla oli pitkällinen neuvottelu\nkapteenin kanssa, kun oli järjestettävä kaikki illalla toimeenpantavan\nyrityksen valmistukset. Naapurin ikkuna pysyi suljettuna niin kauan,\nettä Bathilde arveli hänen lähteneen kaupungille ja katsoi voivansa\nhaitattomasti avata omansa.\n\nMutta naapuri näytti vain odottaneen tätä tilaisuutta asettuakseen\nyhteyteen hänen kanssaan, sillä samassa avautui hänenkin ikkunansa.\nBathilde olisi joutunut kovin hämilleen tästä yhteensattumasta, mutta\nonneksi hän oli silloin siinä osassa huonetta, jonne chevalierin katse\nei voinut tunkeutua. Hän päätti jäädä sinne siksi aikaa kun olosuhteet\npysyivät tällaisina ja asettui lähelle toista ikkunaa, joka oli\nsuljettu.\n\nMutta Mirza, joka ei tuntenut lainkaan samaa arastelua kuin emäntänsä,\noli tuskin huomannut chevalierin, kun jo juoksi ikkunaan ja iloisesti\nkohoten takajaloilleen nojasi etukäpälät ikkunanlautaan. Se veikistely\nsai tietysti palkinnokseen ensimmäisen, toisen ja kolmannen\nsokeripalan; mutta Bathilden suureksi hämmästykseksi kolmas pala oli\nkääritty paperilappuun.\n\nSe paperilappu teki Bathilden levottomammaksi kuin Mirzan, joka jo\ntunsi tämän leikin munavaahto-konvehdeista ja omenasokeri-nekuista,\nniin että se käpäliensä avulla tuotapikaa vapautti kääreestä\nsokeripalan ja jälkimmäisestä piittaamatta pisti suihinsa sisällön,\nsitten juosten ikkunaan. Mutta chevalieria ei enää näkynytkään; Mirzan\nnäppäryyteen luottaen hän oli sulkeutunut kamariinsa.\n\nBathildea kiusasi neuvottomuus. Hän oli ensi silmäyksellä havainnut,\nettä lappuun oli kirjoitettu joitakuita rivejä. Mutta niin suuri\nystävyys kuin naapurissa äkkiä olikin herännyt Mirzaa kohtaan, oli toki\nilmeistä, että hän ei kirjoittanut koiralle, vaan sen valtiattarelle.\n\nMutta miten menetellä kirjeen suhteen? Ottaa se lattialta ja repiä\nsiekaleiksi oli tosin ylvästä ja arvokasta, mutta olihan myös juuri\nja juuri mahdollista, että kääreeksi käytetty paperi oli saanut\nkirjoituksensa jo kauan sitten, ja siinä tapauksessa moinen ankaruus\njoutui naurettavaksi, samalla kun se ilmaisi olleen ajatuksena,\nettä tämä oli kirje, ja ellei se sitä ollut, oli tuollainen ajatus\nkummallinen.\n\nNeito jätti niin ollen sikseen koko asian. Nuori mies ei voinut uskoa\nhänen olevan kotona, koska hän ei ollut laisinkaan näyttäytynyt. Hän ei\nsiis voinut tehdä mitään päätelmää kirjeen käsittelystä, ja Bathilde\njatkoi työtänsä tai oikeammin mietiskelyään ikkunaverhojensa kätkössä\nniinkuin toinenkin luultavasti lymysi omalla puolellaan.\n\nKului suunnilleen tunti, ja on tunnustettava, että Bathilden katseet\nolivat olleet enimmän osan siitä ajasta kirjeeseen tähdättyinä. Sitten\nNanette astui sisään, ja paikaltaan hievahtamatta Bathilde pyysi häntä\nsulkemaan ikkunan. Nanette totteli, mutta palatessaan hän huomasi\npaperilapun lattialla.\n\n\"Mikä tämä on?\" kysyi kelpo vaimo kumartuen ottamaan sitä.\n\n\"Ei mikään\", vastasi neito hätäisesti, unohtaen että Nanette ei osannut\nlukea; \"jokin taskustani pudonnut...\" Sitten hän tovin kuluttua ja\nilmeisesti ponnistautuen lisäsi: \"Heitä tuleen.\"\n\n\"Mutta jos se olisi sentään tärkeäkin lappu\", huomautti Nanette.\n\"Katsokaa ainakin, neiti.\" Hän ojensi paperin avoimena Bathildelle.\n\nKiusaus oli liian suuri kestettäväksi. Bathilde vilkaisi paperiin,\ntekeytyen mahdollisimman välinpitämättömäksi, ja luki:\n\n \"Teitä sanotaan orvoksi, eikä minullakaan ole vanhempia; olemme siis\n veli ja sisar Jumalan edessä. Tänä iltana minä antaudun suureen\n vaaraan, mutta toivoakseni suoriutuisin siitä eheänä ja turvallisesti,\n jos Bathilde-sisareni tahtoisi rukoilla Raoul-veljensä puolesta.\"\n\n\"Olit oikeassa\", sanoi Bathilde järkkyneellä äänellä ja ottaen kirjeen\nNanettelta, \"tämä paperi on tärkeämpi kuin luulin.\"\n\nHän pisti d'Harmentalin kirjelapun esiliinansa taskuun. Nanette oli\npistäytynyt huoneeseen ilman erityistä aihetta, kuten hän käväisi\nparikymmentä kertaa päivässä, ja poistui taas muutaman minuutin\nkuluttua, jättäen Bathilden yksikseen.\n\nNeito oli vain pikimmältään silmännyt kirjelmää ja jäänyt siitä kuin\nhuumaantuneeksi. Heti Nanetten mentyä hän avasi sen uudestaan ja luki\ntoiseen kertaan.\n\nOlisi ollut mahdotonta ilmaista suppeammin enempää; vaikka d'Harmental\nolisi käyttänyt kokonaisen päivän sommitellakseen jokaista sanaansa,\njotka hän oli kyhännyt äkillisen innoituksen valtaamana, ei hän\nolisi kyennyt sitä sovittelemaan tehoisammaksi. Hän sai ensinnäkin\ntodennetuksi olosuhteiden yhtäläisyyden, josta orvon neidon täytyi\npäättää naapurillaankin olevan jonkunlaista yhteiskunnallista\nylemmyyttä. Hän kiinnostutti Bathildea kohtaloonsa, jota uhkasi\narveluttava käänne, ja sen vaaran täytyi tuntua neidosta sitäkin\nsuuremmalta, kun sen laatu oli hänelle tietymätön. Ja sanojen veli\nja sisar sievä sujauttaminen loppuun ja yksinkertaisen esirukouksen\npyytäminen tältä sisarelta veljen osalle sulkivat pois näistä\nensimmäisistä väleistä kaiken rakkaussuhteen ajatuksen.\n\nJos Bathilde olisi juuri tällä hetkellä tullut d'Harmentalia vastaan,\nei hän olisikaan hämmentynyt ja punastunut kuin nuori tyttö, joka on\nsaanut ensimmäisen lemmenkirjeensä, vaan hän olisi ojentanut kätensä\nja hymyillen lausunut hänelle: \"Olkaa huoletta, kyllä minä rukoilen\npuolestanne.\"\n\nMutta paljon vaarallisempana kuin mitkään lausumat oli Bathilden\nmieleen jäänyt naapurin edessä oleva turman mahdollisuus. Jonkunlainen\naavistus oli hänet vallannut jo silloin kun oli huomannut nuoren miehen\nniin muuttunein ilmein naulaavan ikkunansa pieleen tuon tummanpunaisen\nnauharuusukkeen, jonka hän oli siepannut pois heti vanhemman miehen\ntultua, ja hän oli nyt jotensakin varma siitä, että se vaara liittyi\ntähän uuteen henkilöön, jota hän ei ollut ennen nähnyt. Mutta millä\ntavoin se vaara liittyi häneen, ja millainen vaara?\n\nSitä hänen oli mahdoton arvata. Hän ajatteli kyllä kaksintaistelua,\nmutta tuollaiselta näyttävästä miehestä ei kaiketikaan kaksintaistelu\nkuulunut niihin vaaroihin, joiden takia anotaan naisen esirukousta.\nMainittu hetki ei sitäpaitsi ollut yleensä kaksintaisteluihin käytetty.\nBathilde vaipui otaksumiin, mutta samalla hän ajatteli chevalieria, yhä\nchevalieria, yksinomaan chevalieria, ja jos tämä oli laskelmoinut näin,\ntäytyy sanoa, että Bathilde-rukka oli aivan toivottomasti sortunut\nansaan.\n\nNeito ei päivän mittaan enää nähnyt Raoulia; joko strategisena temppuna\ntai muualla toimimisen takia hänen ikkunansa pysyi itsepintaisesti\nummistettuna. Niinpä Buvat saapuessaan tapansa mukaan kymmenen\nminuuttia yli neljän tapasikin suojattinsa niin mietteliäänä, että\nhän, joka ei suinkaan ollut tuollaisessa seikassa teräväkatseinen,\npariin kolmeen kertaan kysyi, mikä häntä vaivasi. Tällöin Bathilde\naina vastasi tuollaisella hymyllä, joka unohdutti Buvatin vain\nkatselemaan häntä, ja siten neito tiedustusten uusiintuessakin säilytti\nmietiskelynsä ja salaisuutensa.\n\nPäivällisen jälkeen saapui herra de Chaulieun[6] lakeija pyytämään\nBuvatia iltapuhteeksi hänen herransa luokse, jolla oli tukku runojensa\nkäsikirjoituksia laitettavina kuntoon. Abbé de Chaulieu oli Buvatin\nparhaita työnantajia ja tuli usein hänen luokseen itsekin, sillä\nhän oli suuresti kiintynyt Bathildeen. Runoilijamestari oli melkein\nkokonaan menettänyt näkönsä, mutta kykeni sentään vielä erottamaan ja\narvostamaan sieviä kasvoja, jotka hän tosin näki ainoastaan pilven\nläpi. Kahdeksankymmenvuotiaassa kohteliaisuudessaan abbé olikin\nhuomauttanut Bathildelle, että hän lohdukseen sai siten nähdä enkeleitä.\n\nKirjastovirkailija ei mitenkään olisi jättäytynyt pois siitä\nkohtauksesta, ja Bathilde kiitti sydämensä sopukassa kunnon vanhusta\nsiitä, että täten sai yksinäisyyttä iltakaudeksi; hän tiesi, että\nkasvatusisä tavallisesti viipyi herra de Chaulieun luona varsin kauan\nja toivoi näin käyvän nytkin. Buvat-parka ei lähtiessään aavistanut,\nettä kotona ensi kertaa oltiin hyvillään hänen poissaolostaan.\n\nBuvat oli katukäyskentelijä kuten kaikkikin Pariisin porvarit lienevät.\nPalais-Royalin edustan päästä toiseen hänt tirkisteli myymäläriviä,\ntuhannennen kerran seisahtuen esineiden eteen, jotka herättivät hänen\nihailuaan. Tältä käytävältä edetessään hän kuuli laulua ja näki ryhmänä\nmiehiä ja naisia; hän sekaantui joukkoon ja kuunteli esityksiä.\nRahankeräyksen alkaessa hän poistui; hän ei ollut kovasydäminen eikä\ntahallisesti evännyt arvoisalta soittoniekalta palkkiota, johon tällä\noli oikeus, mutta hänellä oli vanhastaan tapana — ja käytännössä\noivalliseksi ilmenneenä — lähteä aina liikkeelle rahattomana, taatusti\nvoittaakseen kaikenlaatuiset kulutuskiusaukset. Tänä iltana hän olisi\nhyvin mielellään tipauttanut katulaulajan puulautaselle pikku kolikon,\nmutta kun hänellä ei ollut sellaistakaan taskussaan, oli hänen pakko\nsiirtyä edelleen.\n\nHän asteli siis, kuten olemme nähneet, Deux Sergentsin puomia kohti,\nmeni Rue du Coqia pitkin ja Pont-Neufin ylitse, sitten seuraten Contin\nlaiturikatua takaisinpäin Mazarine-kadulle asti, jonka varrella abbé de\nChaulieu asui.\n\nRunoilijavanhus oli kahden vuoden aikana johtunut pitämään arvossa\nkirjastovirkailijan hyviä puolia ja vastaanotti hänet tavalliseen\ntapaansa, nimittäin hartaalla suostuttelulla toimittaen kursailevan\nBuvatin istumaan viereensä pöydän ääreen, jolle oli kasattu paljon\npapereita. Buvat tosin istuutui aluksi niin tuolin reunalle ja\npiti polvitaipeensa niin jäykkinä, että oli vaikea havaita, oliko\nhän seisoallaan vai istuallaan, mutta siitä hän vähin erin painui\ntuoliinsa, pisti keppinsä säärten väliin, ja laski hattunsa lattialle\nja omaksui lopulta jotensakin normaalin asennon.\n\nTänä iltana ei ollutkaan esillä mikään pikku istunto. Pöydällä oli\nkolme-, neljäkymmentä eri runosepitelmää — melkein puolen niteen\nverran —järjesteltävinä. Abbé aloitti mainitsemalla otsakkeet\nperätysten ja järjestyksessä, ja sitä mukaa Buvat merkitsi niihin\nnumerot. Toinen tehtävä johtui siitä, että kelpo vanhus ei enää\npystynyt itse kirjoittamaan, vaan käytti pikku lakeijaansa toimimaan\nsihteerinä hänen sanellessaan, ja nyt piti tarkistaa kuntoon\nkappaleen poljennollinen rakenne ja oikeinkirjoitus. Buvat korjasi\nviat tunnollisesti abbén lausuillessa säkeitään ulkomuistista. Sehän\nei ollut tälle ikävää puuhaa, ja kun Buvatilla taasen ei ollut\nikävystymisen oikeutta, löi kello yhtäkkiä yksitoista silloin kun\nkumpainenkin luuli, että se oli tuskin vielä yhdeksää.\n\nOli juuri päästy viimeiseen sepitelmään. Buvat ponnahti jaloilleen\nihan säikähtyneenä, kun hänen oli pakko taivaltaa kotiin noin\nmyöhäisellä hetkellä; sellaista viivästystä ei hänelle ollut koskaan\nennen sattunut. Hän kiersi käsikirjoitukset lieriöksi, sitoi sen\nvaaleanpunaisella nauhalla, joka luultavasti tuli neiti Delaunayn\nvyötäisiltä, pisti sen taskuunsa, otti keppinsä, sieppasi hattunsa ja\nläksi abbén luota, mahdollisuuden mukaan lyhentäen hyvästelyään. Kaiken\nlisäksi ei ollut vähäisintäkään kuutamoa, ja taivas oli pilvessä.\nKirjastovirkailija pahoitteli nyt kovin, että hänellä ei ollut edes\nkahta souta taskussaan, päästäkseen oikaisemaan lautalla, joka välitti\nliikennettä nykyisen Pont des Arts-sillan paikalla, — siitähän\nseikasta olemme jo selittäneet hänen järjestelmänsä. Niin ollen hänen\ntäytyi kiertää Contin laiturikadun, Pont-Neufin, Rue du Coqin ja\nSaint-Honoré-kadun kautta kuten oli tullutkin.\n\nSiihen asti oli kaikki mennyt hyvin, hänen joutumattaan mihinkään\ntodelliseen vaaraan: Henrik IV:n ratsastajapatsas vain tuotti pahan\nsäikähdyksen, kun Buvat ei ollut muistanut sen kohoavan vastaan\nPont-Neufilla, ja viisikymmentä askelta edempänä Samaritainen\npumppuhuoneen tornikello äkillisesti kajauttaessaan puoli kahdentoista\nlyönnin värähdytti myöhästelijä-rukkaa aavistamattomuudellaan kiireestä\nkantapäähän. Mutta matkan ehtiessä Rue des Bons-Enfantsille asema\nmuuttui toiseksi.\n\nRauhoittavaa ei ensiksikään ollut katsella tätä soukkaa ja pitkää katua\nainoastaan kahden lyhdyn vipajavassa valossa. Lisäksi se oli tänä\niltana saanut Buvatin säikkyneissä silmissä aivan erikoisen hahmon.\nVaeltajamme ei todella tiennyt, oliko hän valveilla vai unessa, oliko\njoutunut haaveen valtaan vai saanut eteensä jonkinlaisen loihditun\nilmestyksen. Kaikki tuntui siellä saaneen eloa. Töykkäritolpat\nkohoutuivat hänen mennessään ohitse, kaikki porttikomerot supattivat,\nmiehiä hiipaili varjoina puolelta toiselle. Numero 24:n kohdalla hän\nviimein, kuten olemme kertoneet, äkkiä seisahtui vastapäätä chevalieria\nja kapteenia.\n\nSilloin d'Harmental hänet tuntiessaan varjeli hänet Roquefinetten\nensi liikkeeltä ja kehoitti häntä jatkamaan matkaansa mahdollisimman\njoutuisasti. Buvat ei tarvinnut toista käskyä, hän lähti puolittain\njuosten, pääsi Place des Victoires-aukiolle, Rue du Mailille,\nMontmartre-kadulle ja lopuksi Rue du Temps-Perdun numero 4:ään,\nperilläkään vielä tuntematta olevansa turvassa ennenkuin oli nähnyt\noven tulevan lukituksi takanaan.\n\nHän pysähtyi pohjakerroksessa tuokioksi hengähtämään, sytyttäessään\nkierteisen kynttilänpätkänsä porraskäytävän yölampusta. Sitten hän\nalkoi nousta portaita, mutta tunsi tällöin säärissään seikkailunsa\njälkivaikutuksen, sillä ne hetkuivat siinä määrin, että hän vaivoin\npääsi yläsillakkeelle.\n\nYksin jäätyään oli Bathilde illan kuluessa käynyt yhä levottomammaksi.\nKello seitsemään asti hän oli nähnyt naapurinsa kamarista valoa; mutta\nsitten kun se oli sammunut, pysyi ikkuna pimeänä tunnin toisensa\njälkeen. Aika oli tällöin jakautunut Bathildella kahteen harrastukseen:\nvuoroin hän seisoi ikkunassaan odotellen naapurin paluuta, vuoroin\npolvistui ristiinnaulitun eteen kuten säännöllisissä iltarukouksissaan.\n\nSiten hän oli kuullut kellon lyövän yhdeksän ja kymmenen, yksitoista ja\npuoli kaksitoista, sillaikaa kun vähitellen vaimenivat kaikki nuo muut\nkadun äänet, jotka lopulta sulautuvat nukkuvan kaupungin hengitykseltä\nkuulostavaksi epämääräiseksi ja kumeaksi kohuksi. Mitään merkkiä hän\nei saanut siitä, että se, joka oli esittäytynyt hänen veljekseen, oli\nsortunut vaaraansa tai välttänyt sen.\n\nHän piti siis pimeätä kamarissaan, jotta hänen valvomistaan ei\nhuomattaisi, kenties jo kymmenennen kerran polvillaan ristiinnaulitun\nedessä, kun ovi avautui ja kynttilänsä valossa näyttäytyi Buvat niin\nvaaleana ja pelokkaana, että neito heti huomasi hänelle sattuneen\njotakin. Itse ollen yhä pahemmassa pelossa toisen henkilön kohtalosta\nhän syöksähti tulijaa vastaan ja kysyi, mikä häntä vaivasi. Mutta\nkirjastovirkailijaa ei ollut helppo saada puhumaan siinä tilassaan;\njärkkymys oli vallannut sielunkin, ja kieli kangerteli niinkuin raajat\ntutisivat.\n\nVaivuttuaan isoon lepotuoliinsa, nenäliinalla pyyhittyään hiestynyttä\notsaansa, hätkähtäen ja puolittain kohoutuen käännyttyään pari kolme\nkertaa oveen päin nähdäkseen, eivätkö Rue des Bons-Enfantsin kamalat\nmiehet hätyyttäneet häntä kotiin asti, hän kuitenkin alkoi sopertaa\nselostusta kokemastaan. Hän kertoi, kuinka hänet oli pysähdyttänyt Rue\ndes Bons-Enfantsilla rosvojoukko, jonka luutnantti, julmannäköinen ja\nkuuden jalan mittainen, aikoi surmata hänet, mutta kapteeni ehätti\nväliin ja pelasti hänen henkensä.\n\nBathilde kuunteli jännittyneesti. Ensinnäkin hän vilpittömästi rakasti\nkasvatusisäänsä, ja hänen tilansa ilmaisi, että hän oli todellakin\npahoin pelästynyt, perusteettomasti tai aiheellisesti. Toisekseen ei\nmikään tänä iltana tapahtuva tuntunut hänestä voivan olla yhdentekevää.\nNiin omituinen kuin se ajatus olikin, johtui hänen mieleensä siis,\nettä tuo komea nuori mies saattoi olla mukana kohtauksessa, jossa\nBuvat-parkakin oli joutunut esittämään osaa, ja hän tiedusti, oliko\nBuvat ehtinyt lähemmin katsella nuorta kapteenia, joka oli rientänyt\npelastamaan hänet.\n\nKirjastovirkailija vastasi nähneensä hänet kasvoista kasvoihin niinkuin\nnyt Bathilden: se oli kaunis nuori mies kuuden- tai kahdeksankolmatta\nvuoden väliltä, iso hattu päässä ja väljä viitta yllä. Miehen\nojentaessa kätensä häntä suojellakseen oli viitta avautunutkin,\npaljastaen näkyviin, että hänellä miekkansa lisäksi oli vyössään\npistoolipari.\n\nNämä yksityispiirteet olivat liian täsmällisiä, jotta seikkailua olisi\nvoinut päätellä kuvitelmaksi. Niin paljon mietittävää kuin neito\nsaikin siitä, että chevalierin vaara kenties liittyi tähän tapaukseen,\ntuli hän silti hyvin liikutetuksi Buvatin kohtaamasta vaarasta, joka\nvarmaan oli ollut vähäisempi, mutta toki todellinen. Tarjottuaan\nkasvatusisälleen sokeriviini-lasillista, jonka tämä salli itselleen\nsuurissa tilaisuuksissa, kuitenkin nyt kieltäytyen, Bathilde huomautti\nlevon olevan parasta lääkettä kaikkinaisiin järkkymyksiin ja muistutti,\nettä hänen olisi pitänyt olla vuoteessaan jo kaksi tuntia sitten.\n\nVaikutelma oli ollut niin raju, että Buvat ei tuntenut itseään lainkaan\nunettavan, vieläpä piti varmana, että nukkumisesta ei tulisi juuri\nmitään koko yönäkään. Mutta hän oivalsi valvoessaan valvottavansa\nBathildea ja sitten seuraavana päivänä näkevänsä hänet nuopeana.\nAinaisessa itsekieltäymyksessään hän vastasi Bathilden olevan oikeassa\nja tuntevansa, että uni virkistäisi. Hän otti kynttilänsä, suuteli\nneitoa otsalle ja nousi omaan kamariinsa, portailla vielä pari kertaa\nseisahtuen kuuntelemaan, kuuluiko mitään hiiviskelyä ympärillä.\n\nBathilde tarkkaili kasvatusisän askelia ja kuuli sitten oven narahtavan\nja avaimen kiertyvän lukossa kahdesti. Melkein yhtä vapisevana kuin\nhätääntynyt kirjoitusmestari hän silloin juoksi ikkunaan, tuskaisessa\nodotuksessaan unohtaen kaiken muun, rukouksenkin.\n\nSiinä hän viipyi vielä tunnin verran, mutta aikaa hän ei enää mitannut.\nÄkkiä häneltä pääsi ilon huudahdus. Läpi ruutujen, joita ei ollut\nkaihdin himmentämässä, hän oli nähnyt naapurinsa oven avautuvan, ja\nRaoul ilmestyi kynnykselle kynttilä kädessä.\n\nBathilden ihmeellinen arvaus piti paikkansa. Buvatia suojellut\nisohattuinen ja väljäviittainen mies oli todellakin hänen naapurinsa,\nkoska tämä nyt juuri saapui sellaisissa pukimissa. Ja ilmeni\nenemmänkin. Suljettuaan ovensa melkein yhtä huolellisesti, ja varovasti\nkuin Buvat omansa hän heitti viitan tuolille. Viitan alta tuli näkyviin\ntumma ihokas ja vyöllä miekka ja kaksi pistoolia. Ei ollut enää mitään\nepäilemistä; kasvatusisän mainitsemat tuntomerkit uusiutuivat tarkoin.\n\nNeidolla oli sitä parempi tilaisuus tarkasteluunsa, kun naapuri\nnäistä pelottavista varusteistaan luopumatta asteli pari kolme\nkierrosta kamarissaan, käsivarret ristissä rinnalla, syviin ajatuksiin\nvaipuneena. Sitten hän veti pistoolit vyöstään, varmistausi\nsankkiruudista ja laski ne yöpöydälleen. Hän päästi auki miekkansa\nsoljen, veti aseen puolitiehen huotrasta, työnsi sen takaisin ja\nsujautti päänalusensa alle. Ravistaen päätänsä, kuin häätääkseen synkät\nmietteet mielestään, hän lähestyi ikkunaa, avasi sen ja loi niin tiukan\nsilmäyksen neitoon päin, että tämä unohti olevansa näkymättömissä ja\nkavahti taaksepäin, pudottaen kaihtimen eteensä, ikäänkuin ei häntä\nverhoava tummento olisi riittänyt häntä kätkemään.\n\nKymmenisen minuuttia hän seisoi hievahtamatta, hisahtamatta ja käsi\nsydämellä kuin sen sykähdyksiä vaimentamassa. Sitten hän siirsi\nkaihdinta hieman sivulle, mutta naapurin kaihdin oli jo laskettu\nverhoksi, jonka takaa kuvastui vain hänen varjonsa kiihkeästi\nliikkuvana edestakaisin.\n\n\n\n\nVIIDES LUKU\n\nKonsuli Duilius\n\n\nKertomiemme yöllisten tapausten jälkeisenä päivänä Orleansin herttua,\njoka turvallisesti päästyään Palais-Royaliin oli tavalliseen tapaansa\nnukkunut kaiken yötä, ilmestyi työhuoneeseensa määrähetkenään, kello\nyksitoista.\n\nSuuri miehuullisuus, vaarojen halveksuminen ja kuolemasta\nvälittämättömyys ilmenivät hänen luonteessaan ainaisena\nhuolettomuutena. Sentähden olisi nytkin ollut mahdotonta havaita\nmitään muutosta hänen tavanomaisesti levollisessa ulkomuodossaan, jota\nainoastaan ikävystyminen pystyi synkistämään; vieläpä hän luultavasti\noli nukuttuaan jo unohtanutkin sen omituisen yrityksen, jonka uhriksi\nhän oli ollut joutua.\n\nTyöhuone, johon hän siis saapui, oli siitä merkillinen, että se\nyhtaikaa edusti valtiomiehen, tutkijan ja taiteilijan toimipaikkaa.\nSiten oli kyllä keskilattialla tilava ja vihreällä kankaalla\npäällystetty pöytä, jolle oli mustetolppojen ja kynien oheen läjätty\npapereita, mutta ympärillä — pulpeteilla, maalausjalustoilla,\nhyllyköillä — näkyi aloitettu ooppera, puolivalmis piirros,\nmelkein täysinäinen tislausastia, ja niin edelleen. Regentillä oli\nmerkillisen ailahteleva mielenlaatu, ja hän saattoi tuossa tuokiossa\nsiirtyä mitä syvällisimmistä politiikan ongelmista kuvaamataiteen\noikullisimpiin sommitelmiin, kemian huolellisimmista kokeista\nmusiikin hilpeimpiin tai suruisimpiin innoituksiin. Hän ei nimittäin\npelännyt mitään siinä määrin kuin ikävystymistä — vihollista, jota\nvastaan hän hellittämättömästi taisteli milloinkaan voittamatta\nsitä täydellisesti. Työnteon, tutkiskelun tai huvittelun työntämänä\nloitommaksi se pysytteli aina näkösällä, jos niin sopii sanoa, kuin\ntuollainen taivaanrannan pilvi, johon luotsi kauneimmallakin säällä\nsuuntaa katseensa tahdottomasti tavan takaa. Sentähden regentti ei\nkoskaan ollut tuntiakaan jouten, vaan piti aina tavattavissaan mitä\nvastakkaisimpia ajankulukkeita.\n\nAstuessaan työhuoneeseensa, missä valtioneuvoston piti kokoontua vasta\nkaksi tuntia myöhemmin, hän heti meni aloitetun piirroksen ääreen,\njoka esitti kohtausta teoksesta \"Dafnis ja Kloe\";[7] hän teetti näistä\npiirroksistaan kaiverruksia Audranilla, joka oli aikakauden parhaita\ntaitureita alallaan. Sen oli keskeyttänyt kaksi päivää sitten tuo\nkuuluisa pallopeli-erä, joka oli mailan kolhaisulla toimittanut hänet\nillalliselle markiisitar de Sabranin luo. Hän aikoi nyt ryhtyä siihen\njälleen, mutta oli tuskin ottanut piirustusliidun käteensä, kun hänelle\ntultiin ilmoittamaan, että Madame, hänen äitinsä, oli jo kahdesti\ntiedustanut, oliko hän tavattavissa.\n\nPhilippe, joka kunnioitti _princesse palatinea_[8] hyvin suuresti, ei\nainoastaan ollut tavattavissa, vaan vastasi kiirehtivänsä Madamen luo,\njos tämä oli valmis vastaanottamaan hänet. Päivystäjäupseeri poistui\nilmoittamaan tätä, ja prinssi ryhtyi jälleen työhönsä kaikella vireessä\nolevan taiteilijan innolla, kun viimeistelyä odottivatkin juuri\nsellaiset kohdat, joissa hän uskoi luovansa erikoista todellisuuden\ntuntua. Tovin kuluttua ovi avautui, mutta sieltä ei ilmestynytkään\npäivystäjä tuomaan tietoa käynnistään, vaan Madame itse.\n\nElisabet Charlotte, kuningas-vainajan veljen Philippe I:n puoliso, oli\nsaapunut Ranskaan Englannin Henrietten kummallisen ja aavistamattoman\nkuoleman jälkeen, seuraajaksi tälle kauniille ja viehkeälle\nprinsessalle, joka oli vain astunut näyttämön poikki kuin valkoinen ja\nvaisu ilmestys. Jokaisenkin uuden tulokkaan olisi ollut vaikea kestää\nvertailua, saati tämän saksalaisen prinsessa-poloisen, jolla oman\nkuvauksensa mukaan oli pienet silmät, paksu nykerönenä, pitkät ja ohuet\nhuulet, riippuvat posket ja leveät kasvot; sievä hän ei suinkaan ollut.\n\nKovaksi onnekseen ei _princesse palatine_ edes vartalon soreudella\nvoinut korvata kasvojen virheitä. Hän oli tanakkatekoinen ja pyylevä,\nruho ja raajat olivat lyhyet ja kädet niin kamalat, ettei hänen oman\ntunnustuksensa mukaan koko maailmassa ollut rumempia, — ne olivat\nhänen epäedullisen olemuksensa ainoa piirre, johon itse kuningas\nLudvig XIV ei koskaan kyennyt totuttautumaan. Mutta kuningas ei ollut\nhäntä valinnut hovinsa kaunotarten lisäykseksi, vaan ulottaakseen\npyrkimyksiänsä Reinin taakse. Ludvig oli jo varannut itselleen\nEspanjan kruunun perimysmahdollisuutta menemällä naimisiin infanta\nMaria Teresian, kuningas Filip IV:n tyttären kanssa. Englannin taholla\nhän oli noudattanut samaa näkökohtaa, naittamalla Orlansin herttuan\nFilip I:n ja prinsessa Henrietten, Kaarle II:n ainoan sisaren. Nyt\njärjestäessään samalle veljelleen toiseksi puolisoksi _princesse\npalatinen_ hän sai uusia mahdollisia oikeuksia Baijerissa ja\ntodennäköisiä Pfalzissa,[9] kun prinsessa Elisabet Charlotten veli oli\nheikko terveydeltään, joten hän saattoi kuolla nuorena ja lapsettomana.\n\nTämä arvelu oli osunut paikalleen; vaaliruhtinas oli kuollut\njälkeläisettä, ja Rijswijkin kongressiin jätetyistä lausunnoista ja sen\nrauhanneuvotteluista nähdään, kuinka ranskalaiset valtuutetut oikean\najan tullessa osasivat ajaa Ludvigin vaatimuksia, onnistuen niitä\ntoteuttamaan.\n\nNiinpä Madamea ei miehensä kuoltua kohdeltukaan naimasopimuksensa\nmukaisesti — pakotettu menemään luostariin tai vetäytymään Montargisin\nvanhaan linnaan, vaikka hän oli saanut vastaansa madame de Maintenonin\nvihan. Ludvig XIV pysytti hänet kaikissa oikeuksissa ja arvoasemissa,\njotka olivat hänelle kuuluneet Monsieurin eläessä, — siitä huolimatta,\nettä kuningas ei ollut koskaan unohtanut sitä ylimyksellistä\nkorvapuustia, jonka nuori Chartresin herttua häneltä sai julkisesti\nVersaillesissa ilmoittaessaan äidilleen olevansa menossa naimisiin\nmademoiselle de Bloisin kanssa. Pfalzin prinsessa saattoi tosiaan\nylpeillä aateliskilpensä kahdestaneljättä sukupolvi-tunnuksesta isän\nja äidin puolelta, joten hänelle esiintyi nöyryyttävän epäsäätyisenä\navioliittona poikansa meneminen vihille naisen kanssa, joka kuninkaan\nlaillistettunakin tyttärenä oli kaksipuolisen aviorikoksen hedelmä.\nEnsi hetkellä siis kykenemättömänä hillitsemään suuttumustaan\nesivanhempien muistoa kohdanneesta loukkauksesta se oli purkautunut\ntällaiseksi äidilliseksi ojennukseksi, joka oli katsottava hieman\nliikanaiseksi, kohdistuessaan kahdeksantoista vuotta täyttäneeseen\nnuoreen mieheen.\n\nItsekin hyvin vastahakoisesti suostuneena tähän naimahankkeeseen nuori\nChartresin herttua muuten ymmärsikin varsin hyvin äitinsä pahastuksen,\nvaikka hän tietenkin olisi suonut sen ilmenneen vähemmän teutoniseen\ntapaan. Kun siis Monsieur kuoli ja Chartresin herttua vuorostaan peri\nOrleansin herttuan arvonimen, olisi hänen äitinsä kyllä saattanut\npelätä, että Versaillesin korvapuusti oli jättänyt jotakin hankalaa\nvaikutelmaa Palais-Royalin uuteen valtiaaseen, mutta päin vastoin\nhän huomasi poikansa osoittavan hänelle suurempaa kunnioitusta kuin\nkonsaan. Tämä arvonanto yhä vain lisääntyikin, ja regentiksi tultuaan\npoika antoi äidilleen tasavertaisen aseman puolisonsa rinnalla.\nVieläpä enemmänkin: kun madame de Berri, hänen lemmikkityttärensä,\npyysi kunniavartiokseen kaartinkomppaniaa, koska hänellä oli siihen\nmielestään oikeus prinssin[10] puolisona, myöntyi regentti siihen vain\nsiten, että samalla kertaa määräsi äitinsäkin saattueeksi sellaisen\nkomppanian.\n\nMadamella oli siten korkea asema hallituspalatsissa, ja jos hänellä\nei silti ollut mitään valtiollista vaikutusta, johtui se siitä, että\nregentillä oli aina ollut periaatteenaan estää naisilta kaikkinainen\nosuus valtion asioissa. Vieläpä Philippe kenties oli äitiänsä\nkohtaan pidättyvämpikin kuin rakastajattariensa parissa, tuntiessaan\nhänen kirjoitteluharrastuksensa; hän ei tahtonut suunnitelmiaan\npuheenaiheiksi kirjeisiin, joita hänen äitinsä päivittäin kyhäili\nWalesin prinsessalle Wilhelmina Charlottelle ja Braunschweigin\nherttualle Anton Ulrikille.\n\nSensijaan ja umpimielisyytensä hyvitykseksi hän jätti äitinsä\nhallintaan taloutensa hoidon ja tyttäriensä ohjailun, kun Orleansin\nherttuatar suuressa laiskuudessaan mielelläänkin luovutti heidät\nanopin hoivaan. Mutta aikakauden muistelmien mukaan ei _princesse\npalatine_-poloisella ollut menestystä tässä kohden. Madame Berri vietti\njulkisesti yhdyselämää Riomin kanssa, ja mademoiselle de Valois oli\nsalaisesti ottanut rakastajakseen Richelieun. Jollakin merkillisellä\ntavalla ja kuin Gygeksen taikasormuksen saaneena tämän onnistui\ntunkeutua mademoisellen huoneisiin asti, vaikka ovilla oli vartijat,\nvaikka regentti käytti vakoojia hänen ympärillään ja vaikka hän itse\noli useasti kätkeytynyt tyttärensä makuuhuoneeseenkin väijymään.\n\nMademoiselle de Chartres taasen oli luonteeltaan ensin kehittynyt\nenemmän miehiseksi kuin naiselliseksi; itse ikäänkuin mieheksi\nlyöttäytyen hän oli näyttänyt unohtavan, että miehiä oli olemassakaan.\nNyt muutamia päiviä takaperin oli nuori prinsessa Oopperassa kuunnellut\nmusiikinopettajaansa Cauchereauta, kuninkaallisen akatemian komeaa\nja etevää tenoria, kun tämä rakkauskohtauksessa mitä puhtaimmin\nheläjävästi ja mitä intohimoisimmin ilmein venytti loppusäveltä, ja\nsilloin oli mademoiselle — epäilemättäkin pelkästään taiteellisen\nihastuksen valtaamana — ojentanut kätensä ja äänekkäästi huudahtanut:\n\"Oi, rakas Cauchereau!\" Tämä aavistamaton huudahdus oli tietysti\nantanut paljon miettimisen aihetta hänen äidilleen, joka oli heti\ntoimittanut komealle tenorille lähdön, ja valpastautuen untelosta\nhuolettomuudestaan hän oli päättänyt tästälähtein itse pitää silmällä\ntytärtään, jota hän nyt kaitsikin ankarasti.\n\nJälellä ovat vielä prinsessa Louise, josta myöhemmin tuli Espanjan\nkuningatar, ja mademoiselle Elisabet, sittemmin Lotringin herttuatar;\nmutta niistä ei puhuta mitään. He joko olivat todella sävyisiä tai\nosasivat vanhempia sisariaan paremmin varjella sydämensä tunteita tai\nintohimonsa ilmauksia.\n\nNähdessään äitinsä ilmestyvän päätteli prinssi siis, että oli jälleen\nsattunut jotakin tuossa ohjailtavassa kapinallisparvessa, joka\ntuotti vanhalle herttuattarelle niin paljon huolta. Mutta kun mikään\nlevottomuus ei voinut saada häntä unohtamaan kunnioitusta, jota hän\naina osoitti Madamea kohtaan sekä julkisesti että yksityisoloissa,\nhän nousi heti, astui tulijaa vastaan ja tervehdittyään tarttui hänen\nkäteensä, vieden hänet nojatuoliin ja itse jääden seisomaan.\n\n\"No, herra poikani\", virkkoi Madame pahoin murtaen saksalaisesti,\npäästyään tanakkaan asentoon nojatuolissa, \"mitä kuulinkaan — mitä\nolikaan teille sattumaisillaan eilen illalla?\"\n\n\"Eilen illalla?\" kertasi regentti yrittäen koota ajatuksiaan ja\nkysellen itseltään.\n\n\"Niin\", sanoi prinsessa, \"lähtiessänne madame de Sabranin luota!\"\n\n\"Oh, sekö vain?\" sanoi prinssi.\n\n\"Onko se vähän! Ystävänne Simiane kertoo kaikkialla, että\nteidät yritettiin ryöstää ja että vältitte vainoojat ainoastaan\npelastautumalla kattojen päällitse. Teidän on myönnettävä, että se\non valtakunnan hallituksenhoitajalle eriskummainen tie, ja tuskinpa\npalvelevaisimmatkaan ministerinne suostuisivat sitä käyttämään\nvaltioneuvoston istuntoon tullessaan!\"\n\n\"Simiane on hupelo, äitini\", vastasi regentti väkisinkin naurahtaen,\nkun hänen äitinsä yhä torui häntä kuin lasta. \"Ne eivät mitenkään\nolleet vapauteni riistäjiä, vaan joitakin iloisia seuraveikkoja, jotka\nDeux Sergentsin puomin lähikapakoista tullen halusivat mellastaa Rue\ndes Bons-Enfantsilla. Mitä mainitsemaanne tiehen tulee, niin me emme\nsuinkaan käyttäneet sitä pakenemiseen, vaan pelkästään voittaaksemme\nvedonlyönnin, ja päihdyksissään hullutelleena Simiane on nyt äkeissään\nhäviöstänsä.\"\n\n\"Poikani, poikani\", varoitti prinsessa päätänsä pudistaen, \"te\nette milloinkaan tahdo uskoa vaaraa, ja kuitenkin tiedätte, mihin\nvihollisenne pystyvät. Uskokaa minua, sielun pärjääjät eivät\nsuurestikaan arastele ruumiin tappamista, ja tiedättehän, mitä Mainen\nherttuatar sanoo, — että sinä päivänä, jona hän näkisi olevan\nmahdotonta saada yhtään mitään luoduksi äpärämiehestään, hän pyytäisi\npäästä puheillenne ja survaisisi puukon sydämeenne.\"\n\n\"Joutavia, äitini\", virkkoi regentti nauraen; \"oletteko ehkä kääntynyt\nniin hyväksi katolilaiseksi, ettette enää usko ennaltamääräämistä?[11]\nMinä uskon, senhän tiedätte. Miksi siis kiusaisin mieltäni,\nväistääkseni vaaraa, joka on olematon tai jonka tulos on ennakolta\nkirjoitettu iankaikkisuuden kirjaan? Ei, äitini, ei, kaikki tuollaiset\nliikanaiset varomiset ovat omiaan vain synkistämään elämää eivätkä\nhyödytä mitään. Tyrannit vaviskoot, mutta mitä pelättävää on minulla,\njoka Saint-Simonin lausuman mukaan olen hyväluontoisin mies, mitä on\nollut olemassa Ludvig Hyväluontoisen ajoilta saakka?\"\n\n\"Voi, hyvä Jumala, ei mitään, rakas poikani\", haastoi prinsessa\ntarttuen hänen käteensä ja katsellen häntä niin suurella äidillisellä\nhellyydellä kuin hänen pieniin silmiinsä mahtui, \"ei mitään, jos\nkoko maailma tuntisi teidät niinkuin minä ja tietäisi teidät niin\ntyyten suopeaksi, että te ette pysty edes vihaamaan vihollisianne.\nMutta Henrik IV, jota te valitettavasti hieman liiaksi muistutatte\nerinäisissä suhteissa, oli hyvä niinikään, ja silti hänen eteensä nousi\nRavaillac. Voi, _mein Gott_\", hän jatkoi sekoittaen ranskalaiseen\nmongerrukseensa aitosaksalaisen huudahduksen, \"tyrannit ryhtyvät\nvarokeinoihinsa, ja heihin ei tikari ulotu. Te ette saisi koskaan\nlähteä liikkeelle ilman saattuetta. Te, enkä minä, poikani, tarvitsette\nhenkivartion.\"\n\n\"Äitini\", pyysi regentti nauraen, \"saanko kertoa teille tarinan?\"\n\n\"Kyllä tietysti\", virkkoi _princesse palatine_, \"sillä te kerrotte\nhyvin luontevasti.\"\n\n\"No niin, tietäkää siis, että Roomassa oli — en enää muistakaan minä\ntasavallan vuonna — hyvin urhea konsuli, jolla oli tuo Henrik IV:lle\nja minulle yhteinen onneton tapa, että hän kulki kaduilla öisin.\nKävi sitten niin, että konsuli lähetettiin kartagolaisia vastaan, ja\nkeksittyään varikseksi nimitetyn sotakojeen hän saavutti ansiokseen\nroomalaisten ensimmäisen voitollisen meritaistelun. Roomaan palatessaan\nhän niin ollen ennakolta onnitteli itseään suurista lisäeduista, joita\nhänen maineensa uusi nousu hänelle tietenkin tuottaisi. Eikä hän\npettynytkään: koko asujamisto parveili kaupungin porttien edustalla\nhäntä vastaan, viedäkseen hänet riemusaatossa Kapitoliumille, missä\nsenaatti puolestaan odotteli häntä.\n\n— Nähdessään hänen ilmestyvän senaatti julisti päättäneensä antaa\nhänelle voiton palkkioksi kunnianosoituksen, jonka piti suuresti\nimarrella hänen itserakkauttaan: milloin hyvänsä hän liikkuisi\nulkosalla, kävisi hänen edellään soittaja, joka huilullaan kuuluttaisi\nkaikille, että häntä seurasi kuuluisa Duilius, kartagolaisten voittaja.\nArvaattehan, äitini, että konsuli joutui ilon hurmioon sellaisesta\narvonannosta. Hän palasi kotiinsa pää pystyssä ja huilunsoittajansa\nedeltämänä, joka luritteli kaiken ohjelmistonsa väkijoukon hurratessa\nja luikkaillessa: \"Eläköön Duilius! Eläköön kartagolaisten voittaja!\nEläköön Rooman pelastaja!\"\n\n— Se oli niin ihanaa, että konsuli-parka oli joutua päästään pyörälle,\nja kahdesti hän sinä päivänä läksi asunnostaan, vaikka hänellä ei\nollut minkäänlaista toimitettavaa kaupungilla, vain saadakseen nauttia\nsenaatin suomasta etuoikeudesta, kuulla tätä riemullista soittoa ja\nsäestäviä huutoja. Aika kului sellaisessa onnen huumassa, jota olisi\nvaikea kuvailla. Tuli ilta. Triumfaattorilla oli rakastajatar, johon\nhän oli hellästi kiintynyt ja jonka halusi pikimmiten tavata, —\njonkunlainen madame de Sabran, paitsi että aviomies katsoi asiakseen\nolla mustasukkainen, jollainen naurettavuus ei vaivaa meikäläistä,\nniinkuin tiedätte.\n\n— Konsuli meni siis kylpyyn, pukeutui, tuoksutti itsensä parhaan\nmukaan, ja hiekkakellonsa osoittaessa yhtätoista hän hiipaili ulos\nvarpaisillaan, mennäkseen Suburrana-kadulle. Mutta hän ei ollut ottanut\nlukuun soittoniekkaansa. Tuskin oli hän edennyt neljää askelta, kun\ntämä — ollen kiinnitetty hänen palvelukseensa vuorokaudeksi läpeensä\n— syöksähti jalkeille töykkärikiveltä, jolla oli torkkunut, ja\nkonsulinsa tuntien alkoi marssia hänen edellään kaikin voimin soittaen.\nNiinpä viimeiset kaduilla liikuskelijat kääntyivät katsomaan, kotosalla\nolevat riensivät ovelleen ja makuulle käyneet nousivat avaamaan\nikkunansa, koko köörin kerratessa: \"Ah, hei, konsuli Duilius menee!\nEläköön Duilius, eläköön kartagolaisten voittaja, eläköön Rooman\npelastaja!\"\n\n— Kyllähän se oli hyvin hivelevää, mutta hankalaan hetkeen osunutta,\njoten konsuli tahtoi vaientaa soittajansa. Mutta tämä selitti saaneensa\nsenaatilta mitä nimenomaisimman määräyksen olla äänessä kaiken aikaa\nkun konsuli liikkui kaupungilla, ja koska hänen olikin käyteltävä\nkeuhkojaan kymmenentuhannen sestertiuksen edestä vuodessa, puhaltaisi\nhän vaikkapa läkähdyksiin asti.\n\n— Oivaltaessaan hyödyttömäksi väitellä miehen kanssa, jolla oli\nsenaatin päätös takanaan, konsuli yritti juoksulla jätättää sävelikkään\nsaattolaisensa. Mutta tämäkin paransi vauhtiaan sikäli, että Duilius\nnyt parastaankin pannen näki soittoniekkansa vain kintereillään eikä\nedellään. Kyllähän hän kiersi omille jäljilleen kuin jänis, loikki\nsyrjään kuin kauris, porhalsi suoraan eteenpäin kuin metsäkarju;\nhuilunsoittajan pannahinen ei silti sekunniksikaan haipunut\nladulta, joten koko Rooma — mitään tästä yöllisestä kilpajuoksusta\nymmärtämättä, mutta tietäen eilisen triumfaattorin sitä johtavan —\nkeräytyi kujaksi, tungeksi ovilla, kurkki ikkunoista ja huuteli:\n\"Eläköön Duilius! Eläköön kartagolaisten voittaja! Eläköön Rooman\npelastaja!\"\n\n— Kovaonnisen suurmiehen viimeisenä toivona oli tavata kaiken tämän\nmetakankin keskellä rakastajattarensa talo uinuvana, hänen voidakseen\npuikahtaa sisälle ovesta, joka oli luvattu jättää raolleen. Mitä vielä!\nYleinen pauhina oli ulottunut Suburrana-kadullekin, ja saapuessaan tuon\nherttaisen ja vieraanvaraisen talon näkösälle, jonka ovelle hän oli\nniin usein uhrannut hajuaineita ja ripustanut seppeleitä, hän huomasi\nasukkaiden valpastuneen siellä kuten muuallakin, ja ikkunassa alkoi\naviomies jo kaukaa kiljua: \"Eläköön Duilius! Eläköön kartagolaisten\nvoittaja! Eläköön Rooman pelastaja!\" Sankari palasi kotiinsa\ntoivottomana.\n\n— Seuraavana päivänä hän arveli pääsevänsä paremmalle puolelle\nsoittoniekastaan, mutta se toive petti. Niin kävi kolmantenakin päivänä\nja yhä edelleen, niin että konsuli älysi jo olevan mahdotonta esiintyä\ntuntemattomana ja läksi jälleen Sisiliaan, missä hän kiukustuksissaan\nantoi uudestaan selkään kartagolaisille. Mutta tällä kertaa se tapahtui\nniin perinpohjaisesti, että uskottiin kaikkien puunilaissotien jo\nikipäiviksi päättyneen. Rooma joutui sellaisen riemastuksen valtaan,\nettä pantiin toimeen samanlaisia kansalaistilaisuuksia kuin kaupungin\nperustamisen vuotuisjuhlaa vietettäessä ja päätettiin järjestää\nvoitokkaalle sotapäällikölle vielä suurenmoisempi triumfi kuin\nedellinen.\n\n— Senaatti puolestaan kokoontui Duiliuksen saapumisen edellä\nneuvottelemaan, mikä uusi palkkio hänelle suotaisiin.\n\n— Hänelle oltiin äänestämässä julkinen muistopatsas, kun yhtäkkiä\nkuultiin raikuvaa hurrausta ja huilunsäveliä. Kiirettä pitäen oli\nkonsuli saanut vältetyksi riemusaaton, mutta huilunsoittajan vireys\nesti häntä väistämästä kansan kiitollisuuden pauhua. Aavistellen,\nettä hänelle valmisteltiin jotakin uutta, hän ilmestyi saapuville\nneuvotteluun ja tapasikin senaatin juuri ottaneena äänestyspallot\nkäsiinsä. Puhujalavalle edeten hän lausui:\n\n'_Patres conscripti_, aikomuksenanne kait on päättää minulle\nmieluisasta palkinnosta?'\n\n'Aikomuksenamme on', vastasi puhemies, 'tehdä sinusta maailman\nonnellisin mies'.\n\n'No, sallitteko minun pyytää teiltä mitä hartaimmin haluan?' jatkoi\nDuilius.\n\n'Puhu, puhu!' huusivat senaattorit yhteen ääneen.\n\n'Ja myönnättekö sen minulle?' jatkoi Duilius epäilevän arasti.\n\n'Kautta Jupiterin, sinun pitää se saada', vakuutti puhemies koko\nneuvottelukunnan nimessä.\n\n'No hyvä, _patres conscripti_', ilmoitti Duilius, 'jos olette sitä\nmieltä, että olen ansioitunut isänmaan puolustuksessa, niin ottakaa\nniskoiltani tämän toisen voittoni palkinnoksi tuo huilunsoittajan\npahus, jonka minulle annoitte ensimmäisellä kerralla'.\n\n— Senaatti piti anomusta kummallisena, mutta se oli antanut\nsanansa, ja siihen aikaan vielä tehtiin lupaukset täytettäviksi.\nHuilunsoittaja sai puolta palkkaa vastaavan elinkautisen eläkkeen sen\nhyvän todistuksen perusteella, joka hänestä annettiin, ja vihdoinkin\nvapautuneena soittoniekastaan konsuli Duilius pääsi taas tuntemattomana\nja hiljaisuudessa Suburrana-kadun pikku talon ovelle, jonka häneltä oli\nvoitto ummistanut, kunnes sen avasi toinen.\"\n\n\"No\", kysyi _princesse palatine_, \"mitä tekemistä tuolla tarinalla on\nsen pelkoni kanssa, että teidät murhataan?\"\n\n\"Mitäkö tekemistä, äitini?\" sanoi prinssi nauraen. \"Jos kerran konsuli\nDuiliukselle koitui yhden ainoan soittoniekan takia tuollainen\npettymys, niin miten minun kävisikään kaartilaiskomppaniani saartamana!\"\n\n\"Voi, Philippe, Philippe\", pahoitteli prinsessa nauraen ja huokaisten\nsamalla kertaa, \"yhäkö käsittelette vakavia asioita noin keveästi!\"\n\n\"En suinkaan, äitini\", väitti regentti, \"ja siitä on todisteena se,\nettä olen valmis vakavasti kuuntelemaan ja käsittelemään käyntinne\nvarsinaista aihetta, koska oletan, että ainoana tarkoituksenanne\nei ollut nuhdella yöllistä juoksenteluani, vaan puhua todellisista\nneuvoteltavista.\"\n\n\"Niin, olette oikeassa\", myönsi prinsessa; \"tulin todellakin muulla\nasialla, — puhumaan mademoiselle de Chartresista.\"\n\n\"Ah, niin, suosikistanne, äitini, sillä teidän on turha kieltää, että\nLouise on suosikkinne. Eiköhän se vain johtune siitä, että hän ei\nsuurestikaan pidä enoistaan, joita te ette siedä ollenkaan?\"\n\n\"Ei, siitä se ei johdu, joskin tunnustan, että minun on mieluisaa nähdä\nhänen yhtyvän käsitykseeni äpäristä. Mutta lukuunottamatta kauneutta,\njota hänellä on eikä minulla, hän on juuri samanlainen kuin minä olin\nhänen iällään: hänellä on todelliset pojan harrastukset, niin että\nhän pitää koirista, hevosista ja ratsastuksesta, käsittelee ruutia\nkuin tykistömies ja laittelee sähikäisiä kuin ilotulittelija. No,\narvatkaapa, mihin pulaan nyt joudumme hänestä!\"\n\n\"Tahtooko hän ruveta kaartilaiseksi?\"\n\n\"Ei, hän pyrkii nunnaksi!\"\n\n\"Nunnaksi, — Louise! Mahdotonta, äitini! Se on jotakin hänen\nhulluttelevien sisartensa pilaa.\"\n\n\"Ei ollenkaan, monsieur\", vakuutti prinsessa, \"asia on aivan vakavalla\nkannalla.\"\n\n\"Ja mistä hitosta hän on sen luostarivimmaannuksen saanut?\" ähmistyi\nregentti alkaen uskoa äitinsä ilmoitusta eläessään sellaisena aikana,\njolloin kummallisimmat päättömyydet aina olivat todenmukaisimpia.\n\n\"Mistäkö saanut?\" jatkoi Madame; \"kysykää Jumalalta tai paholaiselta,\nsillä ainoastaan jompikumpi sen voi tietää. Toispäivänä hän vietti\nkoko päiväkauden sisarensa kanssa, nousten ratsaille, harjoittaen\npistooliammuntaa, naurellen ja pitäen hauskaa niin raisusti,\netten ollut koskaan nähnyt häntä niin hilpeällä tuulella. Illalla\nherttuatar kutsui minut huoneeseensa. Siellä tapasin mademoiselle de\nChartresin äitinsä sylissä kyynelsilmin rukoilemassa häntä sallimaan\nhänen mennä hartaudenharjoituksiinsa Chellesin luostariin. Hänen\näitinsä kääntyi silloin kysymään minulta:\n\n'Mitä te ajattelette tästä pyynnöstä, Madame?'\n\n'Minä ajattelen', vastasin, 'että hartaudenharjoituksistaan saa\npidetyksi huolta kaikkialla, että paikka ei siinä merkitse mitään ja\nettä kaikki riippuu sydämemme tutkistelusta ja valmistelustamme'.\nMutta sen kuullessaan mademoiselle pyyteli yhä hellyttävämmin ja niin\nitsepintaisesti, että huomautin hänen äidilleen: 'Katsokaas, tyttäreni,\nteidänhän siitä on päätettävä.' 'Oh', vastasi herttuatar, 'emme toki\nvoi estää tätä lapsirukkaa hartaudenharjoituksistaan'. 'Menköön\nsiis', minä sanoin, 'ja suokoon Jumala, että hän menee sinne tässä\naikomuksessa!' 'Vannon teille, Madame', lausui siihen mademoiselle\nde Chartres, 'että menen sinne yksinomaan Jumalan takia; mikään\nmaailmallinen ajatus ei ole minuun vaikuttamassa'. Sitten hän syleili\nmeitä, ja eilen aamulla hän lähti kello seitsemältä.\"\n\n\"No, tuon kaiken tiedänkin, koska minun piti hänet sinne viedä\",\nvirkkoi regentti. \"Onko siis jälkeenpäin sattunut jotakin uutta?\"\n\n\"On sattunut sellaista\", selitti Madame, \"että hän eilen illalla\nlähetti vaunut takaisin, jättäen kuskin tuotavaksi meille kirjeen, joka\non osoitettu teille, hänen äidilleen ja minulle. Siinä hän ilmoittaa\nlöytäneensä luostarista sen mielentyyneyden ja rauhan, jota hän ei\nollut toivonut tässä maailmassa enää kokevansa, joten hän ei tahdokaan\nenää poistua sieltä.\"\n\n\"Ja mitä hänen äitinsä sanoo siitä kauniista päätöksestä?\" kysyi\nregentti ottaen kirjeen.\n\n\"Hänen äitinsä?\" lausui Madame. \"Suoraan sanoen luulen, että hänen\näitinsä on siitä hyvin tyytyväinen, sillä hän rakastaa luostareita ja\npitää nunnaksi antautumista suurena onnena tyttärelleen. Mutta minä\npuolestani sanon, että onnellisuutta ei saavuteta siellä, minne ei vedä\ntodellinen kutsumus.\"\n\nRegentti luki kirjeen moneen kertaan ikäänkuin tajutakseen tästä\nmademoiselle de Chartresin halun yksinkertaisesta tiedoituksesta ne\nsalaiset syyt, joista se halu oli johtunut. Mutta mietiskeltyään\ntuokion niin tiukasti kuin olisi ollut valtakunnan kohtalo\nkysymyksessä, hän huomautti:\n\n\"Siinä on pohjalla jokin lemmenkiusa. Tiedättekö Louisen rakastuneen,\näitini?\"\n\nPrinsessa kertoi silloin Oopperassa sattuneen tapauksen, — millainen\nhuudahdus oli prinsessan kieleltä kirvonnut komean tenorilaulajan\nherättämässä ihastuksessa.\n\n\"Hitto, hitto!\" tuumi regentti. \"Ja mitä puolisoni ja te teitte\näidillisessä huolenpidossanne?\"\n\n\"Lähetimme Cauchereaun tiehensä ja kielsimme mademoiselle de\nChartresilta oopperakäynnit. Vähempää emme voineet tehdä.\"\n\n\"No, etäämmältä ei sitten tarvitse etsiä\", päätti regentti; \"kaikki\njohtuu tuosta. Hänet pitää mitä pikimmin parantaa haaveestaan.\"\n\n\"Ja miten aiotte sitä yrittää, poikani?\"\n\n\"Lähden vielä tänään luostariin kuulustelemaan Louisea. Jos hänellä\non pelkkä oikku, niin annan sille aikaa hälventyä. Vuosihan vaaditaan\nennen valantekoa; olen hyväksyvinäni hänen näkökantansa, ja kun lähenee\nhetki hunnun ottamiselle hän tuleekin omasta aloitteestaan rukoilemaan\nmeitä vapauttamaan hänet kiusaannuttavasta asemastaan. Jos taasen asia\nonkin vakavaa laatua, niin se on toista.\"\n\n\"Hyvä Jumala, poikani\", pyysi Madame nousten, \"ottakaa sentään\nhuomioon, että Cauchereau-paralla ei luultavasti ole mitään osuutta\nsiinä, — että hän ei itse kenties tiedäkään herättäneensä tuollaista\nkiintymystä.\"\n\n\"Älkää pelätkö, äitini\", vastasi prinssi nauraen traagilliselle\ntulkinnalle, jonka toisen reinintakaiset käsitykset olivat antaneet\nhänen sanoilleen. \"Minä en uudista Parakletoksen rakastavaisten[12]\nsurkeaa tarinaa; Cauchereaun ääni ei menetä eikä voita ainoatakaan\nsäveltä tästä selkkauksesta, eikä prinsessaa kohdella samaan tapaan\nkuin pikku porvaristyttöä.\"\n\n\"Mutta toiselta puolen ei mitään heikkouttakaan!\" varoitti Madame\njohtuen pelästymään herttuan todellista lauhkeutta melkein yhtä pahoin\nkuin äsken hänen näennäistä ankaruuttaan.\n\n\"Oikeammiten, äitini\", arveli regentti, \"jos hänen pitää jotakuta\npettää, niin mieluummin sentään soisin hänen pettävän miestään kuin\nJumalaa.\"\n\nKunnioittavasti suudellen äitinsä kättä regentti saattoi ovelle\nprinsessa-parkaa, tästä keveätapaisuudesta kauhistunutta, hän kun ei\nkuolemaansa asti kyennyt tottumaan ympäristönsä vallattomuuteen. Sitten\nOrleansin herttua jälleen istuutui piirroksensa ääreen hyräillen aariaa\n_Pan Pantheon_-oopperasta, jonka hän oli sepittänyt yhteistyönä\nLafaren kanssa.\n\nOdotushuoneessa asteli Madamea kohti pienikasvuinen mies, joka oli\nupottautunut suuriin matkasaappaisiin ja päänsä vajottanut turkiksilla\nsisustetun päällystakin valtavaan kaulukseen. Ulottuville päästessään\nmies ojensi esiin pienen päänsä, josta saattoi erityisesti panna\nmerkille terävän nenän ja ilvehtivät silmät, ylimalkaan sekä näätää\nettä kettua muistuttavan katsannon.\n\n\"Ahaa, sinäkö, abbé!\" äännähti _princesse palatine_.\n\n\"Minä itse, teidän korkeutenne, ja olenpahan vain juuri pelastanut\nRanskan.\"\n\n\"Niin\", letkautti prinsessa, \"olen kuullut jotakin sellaista ja myöskin\nettä myrkyt ovat hyödyllisiä eräissä taudeissa. Sinun pitäisi se\ntietää, Dubois, kun olet rohdoskauppiaan poika.\"\n\n\"Madame\", vastasi Dubois tavanomaisen häpeilemättömästi, \"olen ehkä\ntiennyt, mutta unohtanut. Kovin nuorenahan läksin isäni rohtojen\näärestä teidän korkeutenne pojan opettajaksi.\"\n\n\"Eipä väliä, eipä väliä, Dubois\", sanoi prinsessa nauraen, \"olen\ntyytyväinen uutteruuteesi, ja jos tarvitaan lähettilästä Kiinaan tai\nPersiaan, pyydän sitä tointa sinulle regentiltä.\"\n\n\"Miksei yhtä hyvin kuuhun tai aurinkoon?\" virkkoi Dubois. \"Silloin\nsaisitte olla vielä varmempi, etten enää joutuisi silmienne eteen.\"\n\nJa sen vastauksen jälkeen hän huolettomasti kumarsi Madamelle eikä\nodottanut hovisäännön mukaisesti tältä hyvästelyä, vaan kiepahti\nkannoillaan ja astui regentin työhuoneeseen, edes ilmoituttamatta\ntulostaan.\n\n\n\n\nKUUDES LUKU\n\nAbbé Dubois\n\n\nAbbé Duboisin uran alkupää on yleisesti tunnettu; senvuoksi emme ryhdy\nhänen nuoruuden vuosiensa elämäkerralliseen selosteluun, joka on\nsaanut sijansa kaikissa aikalaismuistelmissa ja eritoten leppymättömän\nSaint-Simonin kuvauksissa.\n\nDuboisia ei ole paneteltu, — se oli mahdotonta; hänestä on vain\nlausuttu kaikki se paha, minkä hän ansaitsi, eikä kaikkea hyvää, mitä\nhänessäkin saattoi havaita. Hänen ja hänen kilpailijansa Alberonin\nmenneisyys oli hyvinkin samanlainen, mutta Dubois on tunnustettava\nnerokkaammaksi, ja Espanjan ja Ranskan sitkeässä diplomaattisessa\nkilpailussa, jonka meidän aiheemme laatu sallii ainoastaan mainita,\noli rohdoskauppiaan poika kaiken aikaa voiton puolella puutarhurin\npojasta. Dubois oli Figaron[13] edeltäjä ja kenties hänen esikuvansa,\nmutta häntä onnellisempana papinkirjuri ei ainoastaan ollut\nsiirtynyt palvelijantehtävistä salonkipuolelle, vaan vieläpä täältä\nvaltaistuinsaliin. Hänen peräkkäisillä korotuksillaan oli maksettu\nsekä yksityisiä että julkisia palveluksia; hän oli niitä miehiä, jotka\nherttua de Talleyrandin sanoja käyttääksemme eivät kohoa mahtimiehiksi,\nmutta pääsevät perille.\n\nHänen viime välityksensä oli hänen mestarityönsä, vielä edullisempi\nRanskalle kuin Utrechtin rauhansopimuksen vahvistaminen. Keisari\nei ainoastaan luopunut kaikista oikeuksistaan Espanjan kruunuun\nniinkuin Filip II oli luopunut kaikista Ranskan kruunun vaatimuksista,\nvaan lisäksi yhtyi Englannin ja Hollannin kanssa liittoon, joka\nmuodostettiin sekä Espanjaa vastaan etelässä että Ruotsia ja Venäjää\nvastaan pohjoisessa.\n\nEuroopan viiden tai kuuden suurvallan jakautuminen järjestyi tällä\nsopimuksella niin oikealle ja vankalle pohjalle, että kaikki nämä\nvaltakunnat saksalais-roomalaista keisarikuntaa lukuunottamatta ovat\nsadankahdenkymmenen vuoden sotien, vallankumousten ja mullistusten\njälkeen tänä päivänä jotensakin samassa asemassa kuin silloinkin.\n\nLuonnostaan varsin väljämielisenä regentti puolestaan piti tästä\nmiehestä, joka oli johtanut hänen kasvatustaan ja jolle hän oli suonut\nmenestyksen uran. Philippe piti arvossa Duboisin ansiopiirteitä eikä\nrohjennut liiaksi moittia erinäisiä paheita, joista hän ei itsekään\nollut vapaa. Kuitenkin regentin ja Duboisin välillä oli juopa: regentin\npaheet ja hyveet ilmenivät herrasmiehen elelynä, Duboisin ansiot ja\nviat eivät'muuttaneet hänen lakeijalaatuaan. Turhaan regentti uuden\nsuosionosoituksen suodessaan aina muistutti hänelle:\n\n\"Dubois, Dubois, käsitätkö, että lopultakin minä vain annan yllesi\nkomeamman liveritakin!\"\n\nDubois, joka välitti vain lahjasta eikä antamistavasta, vastasi\nirvistäen kuin apina ja hätäisesti änkkäillen kuin vahtimestari, kuten\nhänelle oli ominaista:\n\n\"Olen kamaripalvelijanne, monseigneur; pitäkää siis yhä huolta\nvaatetuksestani.\"\n\nDubois oli muuten suuresti kiintynyt regenttiin ja palveli häntä\nmahdollisimman alttiisti. Hän tajusi hyvin, että ainoastaan tämä\nmahtava käsi kannatteli häntä sen loan yläpuolella, josta hän oli\nlähtöisin ja johon hänet kaikkien vihaamana ja halveksimana pelkkä\nherransa viittaus palauttaisi. Sentähden hän aivan omakohtaisella\nharrastuksella vaani nurjamielisyyksiä ja salahankkeita, jotka voisivat\ntavoittaa prinssin. Hän oli järjestänyt siinä avukseen urkinnan, joka\nuseinkin hankki paremmin tietoja kuin virallinen poliisilaitos, madame\nde Tencinin kautta ulottuen korkeimpaan ylimystöön ja La Fillonin\nvälityksellä yhteiskunnan pohjakerroksiin, ja siten hän oli saanut\nraukeamaan vehkeitä, joista messire Voyer d'Argenson ei ollut kuullut\nkuiskettakaan.\n\nKiitollisena kaikenlaatuisista ansioteoista, joita Dubois oli hänelle\ntehnyt ja vielä saattoi tehdä, regentti vastaanotti abbé-lähettiläänsä\navosylin. Tulijan nähdessään hän nousi ja huudahti iloisesti, vastoin\ntavallisten ruhtinaitten tapaa, jotka palkkion polkemiseksi halventavat\npalvelusta:\n\n\"Sinä olet paras ystäväni, Dubois, ja neliliiton sopimus koituu\nkuningas Ludvig XV:lle hyödyllisemmäksi kuin kaikki hänen edeltäjänsä\nvoitot!\"\n\n\"Oivallista!\" virkkoi Dubois; \"te teette minulle oikeutta, monseigneur,\nmutta valitettavasti eivät kaikki ole samalla kannalla.\"\n\n\"Ahaa\", sanoi regentti, \"taisit kohdata äitini? Hänhän läksi täältä\njuuri.\"\n\n\"Aivan, ja hän melkein tunsi kiusausta palata pyytämään teiltä, että\nminulle lähettilästoimeni hyvän onnistumisen perusteella määrättäisiin\ntoinen Kiinassa tai Persiassa.\"\n\n\"Minkä sille mahtaa, abbé-parkani\", lausui regentti nauraen; \"äitini on\nkovin ennakkoluuloinen eikä anna sinulle ikinä anteeksi sitä, että olet\nkasvattanut hänelle sellaisen pojan. Mutta älä hätäänny, abbé, minä\ntarvitsen sinua täällä.\"\n\n\"Ja kuinka hänen majesteettinsa jaksaa?\" kysyi Dubois, ja hänen hymynsä\nilmaisi ilkeätä toivoa. \"Hän oli lähtiessäni kovin kitulias.\"\n\n\"Hyvin, abbé, erittäin hyvin\", vastasi prinssi vakavasti.\n\"Jumala toivoakseni säilyttää hänet meille Ranskan onneksi ja\npanettelijoittemme häpeäksi.\"\n\n\"Ja teidän korkeutenne kaiketi käy häntä tapaamassa joka päivä kuten\nennenkin?\"\n\n\"Näin hänet viimeksi eilen ja puhuin hänelle sinustakin.\"\n\n\"Pyh! Mitä sanoitte hänelle?\"\n\n\"Että olit luultavasti saanut juuri turvatuksi hänen hallituskautensa\nrauhaisuuden.\"\n\n\"Mitä kuningas vastasi?\"\n\n\"Mitäkö vastasi? Hän vastasi, ystäväni, että hän ei luullut\npapinkokelaiden pystyvän niin paljoon.\"\n\n\"Hänen majesteettinsa on hyvin sukkela! Ja vanha Villeroy oli tietenkin\nsaapuvilla?\"\n\n\"Niinkuin aina.\"\n\n\"Teidän korkeutenne luvalla minun pitää jonakin kauniina aamuna\nlähettää se rahjus katselemaan Ranskan rajakolkkaa, jos teen oikein.\nHänen hävyttömyytensä alkaa minua kyllästyttää teidän tähtenne!\"\n\n\"Annahan olla, Dubois, annahan olla; kaikki tulee aikanaan.\"\n\n\"Minunkin arkkipiispuuteniko?\"\n\n\"Sivumennen sanoen, mitä tämä uusi hullutus onkaan?\"\n\n\"Uusi hullutus, monseigneur? Kautta kunniani, mikään ei ole vakavampaa.\"\n\n\"Mitä! Se Englannin kuninkaan kirje, jossa sinua suositellaan\narkkipiispaksi...\"\n\n\"Eikö teidän korkeutenne tuntenut tyyliä?\"\n\n\"Sinä olet sen sanellut, lurjus!\"\n\n\"Néricault Destouchesille,[14] joka hankki kuninkaalta\nallekirjoituksen.\"\n\n\"Ja kuningas kirjoitti nimensä noin vain, mitään sanomatta?\"\n\n\"Kyllä hän esitti muistutuksen! 'Kuinka ajattelettekaan', hän lausui\nrunoilijallemme, 'että protestanttinen ruhtinas puuttuisi Ranskan\narkkipiispa-nimityksiin? Regentti lukee suositukseni ja purskahtaa\nnauruun, siinä kaikki.' — 'Kyllä niin, teidän majesteettinne', vastasi\nDestouches, jolla totisesti on enemmän sukkeluutta kuin hän käyttää\nsäkeisiinsä, 'regentti nauraa, mutta nauramasta päästyään hän täyttää\nteidän majesteettinne toivomuksen'.\"\n\n\"Destouches pani omiaan!\"\n\n\"Destouches ei ole milloinkaan virkkanut todempaa sanaa, monseigneur.\"\n\n\"Sinäkö arkkipiispaksi! Yrjö-kuningas ansaitsisi, että minä\nvastavuoroon osoittaisin hänelle jonkun sinun vertaisesi riiviön Yorkin\narkkipiispan paikalle sen tullessa avoimeksi.\"\n\n\"Ette pystyisi löytämään minun vertaistani. Minä tunnen ainoastaan\nyhden...\"\n\n\"Kuka hän on? Olisinpa utelias tietämään.\"\n\n\"Oh, se olisi turhaa; hän on jo sijoitettu, ja hänellä on niin\nhyvä paikka, että hän ei sitä vaihtaisi maailman kaikkiinkaan\narkkipiispakuntiin.\"\n\n\"Häpeämätön!\"\n\n\"Kenelle vihoittelette, monseigneur?\"\n\n\"Veijarille, joka pyrkii arkkipiispaksi eikä ole edes\nehtoollispalvelus-koetta suorittanut.\"\n\n\"No, sitä paremmin valmistaudun.\"\n\n\"Entä alidiakonaatti, diakonaatti, saarnaviran hoitaminen?\"\n\n\"Joutavia! Löydämme kyllä jonkun messujen jouduttajan, — jonkun veli\nJean des Entomeuresin, joka tunnissa toimittaa minulle tuon kaiken\npätevyyden.\"\n\n\"Jäänee löytämättä.\"\n\n\"On jo löydetty.\"\n\n\"Kuka se olisi?\"\n\n\"Ylialmunjakajanne, Nantesin piispa Tressan.\"\n\n\"Sillä vintiöllä on vastaus kaikkeen! Mutta avioliittosi?\"\n\n\"Avioliittoni?\"\n\n\"Niin, tielläsi on rouva Dubois!\"\n\n\"Rouva Dubois? En tunne häntä!\"\n\n\"Oletko murhannut hänet, onneton?\"\n\n\"Vastahan monseigneur taas kolme päivää sitten määräsi hänelle\nneljänneksen vuosieläkkeestä, joka hänelle maksetaan rahastostanne.\"\n\n\"Ja jos hän paljastuksellaan ehkäisee arkkipiispaksi vihkimisen?\"\n\n\"Uhmaan huoletta; hänellä ei ole todisteita.\"\n\n\"Hän voi hankkia jäljennöksen naimakirjasta.\"\n\n\"Jäljennöstä ei synny alkuperäisen puuttuessa.\"\n\n\"Mihin alkuperäinen on joutunut?\"\n\n\"Jäännökset ovat tässä\", ilmoitti Dubois kaivaen lompakostaan\npaperilapun, johon oli kääritty hyppysellinen tuhkaa.\n\n\"Mitä! Etkö sinä kurja pelkää, että lähetän sinut kaleereille?\"\n\n\"Jos sydämenne kehoittaa siihen, niin hetki on otollinen, koska kuulen\npoliisipäällikön äänen odotushuoneestanne.\"\n\n\"Kuka hänet on kutsunut?\"\n\n\"Minä.\"\n\n\"Mitä varten?\"\n\n\"Antaakseni hänelle koirannuuskaa.\"\n\n\"Mistä syystä?\"\n\n\"Saatte kuulla. Sovittu siis, — olen arkkipiispa.\"\n\n\"Ja oletko jo valinnut arkkipiispakuntasi?\"\n\n\"Kyllä, otan Cambrain.\"\n\n\"Hitto, et olekaan perso!\"\n\n\"Oh, hyvä Jumala, en minä tuloja pidä silmällä, vaan kunniaa olla\nFénélonin[15] seuraajana.\"\n\n\"Sepität kai uuden _Telemakhoksenkin_?\"\n\n\"Kyllä, jos teidän korkeutenne löytää minulle koko valtakunnasta\nainoankaan Penelopen.\"\n\n\"Penelopesta puhuen, tiedäthän, että madame de Sabran...\"\n\n\"Tunnen koko jutun.\"\n\n\"Kas vain, abbé, poliisisi toimii siis yhä yhtä pätevästi?\"\n\n\"Saatte arvostella.\"\n\nDubois ojensi kätensä soittokellon nauhaan; kuului kilinä,\npäivystysupseeri ilmestyi ovelle.\n\n\"Tulkoon herra kenraaliluutnantti sisälle\", sanoi Dubois.\n\n\"Mutta kuulehan, abbé\", huomautti regentti, \"sinäkö täällä nyt\nmääräilet?\"\n\n\"Teidän hyväksenne, monseigneur; sallikaa minun.\"\n\n\"Olkoon sitten\", tuumi herttua; \"pitäähän nousukkaille olla\nsovittautuva.\"\n\nMessire Voyer d'Argenson astui huoneeseen. Hän veti vertoja Duboisille\nrumuudessa, mutta edusti siinä kuitenkin aivan vastakkaista tyyppiä.\nHän oli kookas, pönäkkä, tukevatekoinen; päässä oli valtava peruukki,\ntuuheat kulmakarvat harittivat julmasti, ja ensi näkemällä lapset\naina luulivat häntä paholaiseksi. Silti hän oli joustava, toimelias,\ntaitava, ovela ja suoritti tehtävänsä hyvin tunnollisesti silloin kun\nmikään ilonpito ei hänen yöllisiä velvollisuuksiaan häirinnyt.\n\n\"Herra kenraaliluutnantti\", tokaisi Dubois ennenkuin d'Argenson\noli edes kumartamasta päässyt, \"monseigneur, joka ei salaa minulta\nmitään, lähetti teitä noutamaan, sanoaksenne minulle, missä puvussa\nhän läksi ulos eilen illalla, missä talossa hän vietti iltaa ja\nmitä hänelle tapahtui paluumatkallaan. Ellen olisi vasta nyt juuri\npalannut Lontoosta, en teiltä tätä kyselisi; mutta käsitättehän, etten\nCalaisista kyytihevosilla matkatessani voinut saada mitään tietoja.\"\n\n\"Mutta\", vastasi d'Argenson aavistellen tässä kuulustelussa ansaa,\n\"onko sitten tapahtunut jotakin erikoista eilen illalla? Minun täytyy\ntunnustaa, etten ole saanut minkäänlaista raporttia. Joka tapauksessa\ntoivon, että monseigneurille ei ole sattunut mitään tapaturmaa?\"\n\n\"Eihän millään muotoa. Monseigneur vain läksi kello kahdeksan illalla\nkaartilaisasussa illalliselle madame de Sabranin luo, ja palatessaan\nhän oli vähällä joutua riistetyksi pois.\"\n\n\"Riistetyksi pois!\" parahti d'Argenson kalveten, ja regentiltäkin pääsi\nihmetyksen huudahdus. \"Riistetyksi! Ja keiden toimesta?\"\n\n\"Kah, sitä emme tiedä\", sanoi Dubois, \"mutta teidän pitäisi se\ntietää, herra kenraaliluutnantti, jos olisitte viime yön hoitanut\npoliisitoimintaa ettekä kuluttanut aikaanne Madeleine de Traisnelin\nnunnaluostarissa.\"\n\n\"Ohhoh, d'Argenson\", huomautti regentti puhjeten nauramaan,\n\"sellaistako esimerkkiä antaa hyvien tapojen ylivalvoja! No, älkää\nhuoliko, minä otan teidät hyvin vastaan nyt, jos tulette, niinkuin jo\nedesmenneen kuninkaan aikana teitte, vuoden lopussa tuomaan minulle\ntekojeni päiväkirjan.\"\n\n\"Monseigneur\", änkytti kenraaliluutnantti, \"toivoakseni ei teidän\nkorkeutenne usko sanaakaan herra abbé Duboisin puheesta.\"\n \n\"Mitä nyt, onneton, — sen sijaan että nöyrtyisitte\ntietämättömyydestänne te yritätte ajaa minun tietojani valheeksi!\nMonseigneur, vienpä teidät d'Argensonin seraljiin: kuudenkolmatta\nikäinen abbedissa ja viisitoistavuotiaita noviiseja; hurmaava\nmakuuhuone intiansitsillä verhottuna ja kammioissakin gobelinit\nseinillä! Hoo, herra poliisipäällikkö pitää hyvää huolta, ja siihen on\nmennyt viidentoista prosentin vero arpajaisista.\"\n\nRegentti piteli kylkiään, katsellessaan d'Argensonin ähmistystä.\n\n\"Mutta\", huomautti poliisipäällikkö, kahdesta aiheesta yrittäen\nkohdistaa keskustelun siihen, joka oli hänelle kyllä nöyryyttävämpi,\nmutta sittenkin vähemmän kiusallinen, \"ei ole suurikaan ansio, herra\nabbé, teidän tuntea sellaisen tapauksen yksityiskohtia, jonka teille on\ntietenkin monseigneur kertonut.\"\n\n\"Kunniasanallani, d'Argenson\", vakuutti regentti, \"en ole hiiskunut\nmitään!\"\n\n\"Kuulkaapas, herra kenraaliluutnantti, onko monseigneur niinikään\nkertonut minulle jutun tuosta Saint-Marceaun esikaupungin\nsairashoitonunnien alokkaasta, jonka olitte saada riistetyksi\nluostarinsa muurien ylitse? Monseigneuriltako olen kuullut siitä\ntalosta, jonka olette väärällä nimellä rakennuttanut Madeleinen\nluostarin muuria vasten, niin että millä hetkellä hyvänsä\npääsette sinne ovesta, joka on kätketty seinäkaappiin ja avautuu\nsuojeluspyhänne, onneatuottavan Pyhän Markuksen kappelin sakastiin?\nJa monseigneurko minulle niinikään kuvaili teidän suuriarvoisuutenne\neilistä illanviettoa, kun Herran morsiamilla kutitutitte jalkapohjianne\nja luetutitte itsellenne päivän mittaan vastaanottamianne anomuksia?\nEi toki; kaikki tämä on vain alkeellista tietämystä, ja ken ei olisi\nselvillä tärkeämmistä asioista, hän ei toivoakseni olisi ansiollinen\nkengännauhojannekaan päästämään.\"\n\n\"Kuulkaahan, herra abbé\", lausui poliisipäällikkö palaten vakavaan\nsävyyn, \"jos tuo, mitä minulle mainitsitte monseigneurista, on totta,\nniin asia on hyvin vakava, ja minulle on katsottava virheeksi, etten\nsitä tiennyt toisen tietäessä. Mutta aikaa ei ole menetetty: me otamme\nselon syyllisistä ja rankaisemme heitä ansionsa mukaan.\"\n\n\"Mutta älköön sitä selkkausta silti pidettäkö kovinkaan\nmerkityksellisenä\", huomautti regentti. \"Varmaankin jotkut humalaiset\nupseerit luulivat tekevänsä kepposen kumppanilleen.\"\n\n\"Kyllä se oli silkka ja selvä salahanke, monseigneur\", vakuutti Dubois,\n\"Espanjan lähetystöstä Arsenalin kautta suunnattu Palais-Royaliin.\"\n\n\"Taaskin, Dubois!\"\n\n\"Aina, monseigneur.\"\n\n\"Mitä te ajattelette siitä, d'Argenson?\"\n\n\"Että vihollisenne kykenevät kaikkeen, monseigneur; mutta me teemme\ntyhjiksi heidän vehkeensä, olivatpa ne mitä laatua hyvänsä, siitä annan\nteille sanani!\"\n\nSamassa ovi avautui ja päivysupseeri ilmoitti hänen korkeutensa\nMainen herttuan, joka saapui neuvoston istuntoa varten; hänellä oli\nprinssinä se etuoikeus, että hänen ei tarvinnut odottaa. Hän lähestyi\narastelevasti ja rauhattomasti niinkuin hänelle oli tunnusomaista,\nluoden syrjäsilmäyksen niihin kolmeen henkilöön, joiden seuraan\noli joutunut, kuin tutkaillen, mistä he olivat keskustelleet hänen\nsaapuessaan. Regentti oivalsi hänen ajatuksensa.\n\n\"Tervetuloa, serkku\", hän toivotti. \"Kuulkaa, tässä on kaksi teille\ntuttua ilkimystä, jotka juuri pääsivät vakuuttamasta minulle, että te\nvehkeilette minua vastaan.\"\n\nMainen herttua valahti kalmankalpeaksi ja tuntien raajojensa pettävän\nnojasi kainalosauvan muotoiseen keppiin, jota hän aina piti mukanaan.\n\n\"Toivoakseni, monseigneur\", hän sanoi turhaan yrittäen pitää ääntänsä\nlujana, \"te ette ole ottanut uskoaksenne sellaista parjausta?\"\n\n\"Oh, enhän toki\", vastasi regentti huolimattomasti. \"Mutta mitäpä voin\nkahdelle itsepintaiselle, jotka väittävät ottavansa teidät vielä kiinni\nitse teosta. Tyhjää luulottelua se tietysti on, mutta hyvänä pelaajana\nhuomautan teille siitä kuitenkin. Pitäkää siis varanne heiltä, sillä he\novat ovelia jukureita, sen takaan!\"\n\nMainen herttua raoitti huuliaan jotakin tyhjänpäiväistä puolustusta\nlausuakseen, mutta samassa ovi avautui uudestaan ja päivysupseeri\nilmoitti perätysten Bourbonin herttuan, prinssi de Contin, herttua de\nSaint-Simonin, herttua de Guichen, henkivartion päällikön, herttua\nde Noaillesin, finanssineuvoston presidentin, herttua d'Antinin,\nvaltioneuvoston presidentin, marski d'Uxellesin, ulkoasiain neuvoston\npresidentin, Troyesin piispan, markiisi de Lavrillièren, markiisi\nd'Effiatin, herttua de Laforcen, markiisi de Torcyn sekä marskit de\nVilleroyn, d'Estréesin, de Villarsin ja de Bezonsin.\n\nNämä arvohenkilöt oli kutsuttu tarkastamaan sitä neliliiton\nsopimuskirjaa, jonka Dubois oli tuonut Lontoosta, mutta kun se\npolitiikan saavutus on varsin syrjäisellä sijalla kertomuksessamme,\nsallinevat lukijamme meidän vetäytyä pois Palais-Royalin ylellisestä\nistuntohuoneesta, johtaaksemme heidät takaisin Rue du Temps-Perdun\nyksinkertaiseen ullakkokamariin.\n\n\n\n\nSEITSEMÄS LUKU\n\nSalaliitto uudistuu\n\n\nHeitettyään hattunsa ja viittansa tuolille, laskettuaan pistoolinsa\nyöpöydälle ja sujautettuaan miekkansa päänalusen alle d'Harmental oli\nojentautunut vuoteelle täysissä pukimissa, ja sellainen on voimakkaan\nruumiinrakenteen mahti, että hän oli vaipunut uneen onnellisempana\nkuin! Damokles,[16] vaikka hänenkin päänsä päällä häilyi miekka vain\nrihman varassa.\n\nHänen herätessään oli jo valoisa päivä. Mietteissään hän oli illalla\nunohtanut sulkea ikkunaluukut; hänen ensimmäisenä näkynään oli kimppu\nauringonsäteitä, jotka hilpeästi leijuen kamarin poikki vetivät\ntuhansia hiukkeita tanssittavan säihkyviirun ikkunasta ovelle.\nD'Harmental luuli nähneensä unta, huomatessaan rauhaisasti olevansa\nvalkoisessa ja siistissä kamarissaan, vaikka hänen olisi kaiken\ntodennäköisyyden mukaan pitänyt olla parastaikaa jossakin pimeässä ja\nkolkossa vankikopissa.\n\nHetkiseksi hän epäili todellisuutta, muistellessaan eilisiltaista,\nmutta kaikki oli vielä paikoillaan — tummanpunainen nauharuusuke\nlipaston päällä, hattu ja viitta tuolilla, pistoolit yöpöydällä ja\nmiekka päänalusen alla, — ja viimeisenä todisteena siltä varalta,\nettä muut olisivat ilmenneet riittämättömiksi, hän näki itse olevansa\neilisiltaisessa puvussaan, jota hän ei ollut riisunut pitäessään\nmahdollisena, että jokin pahaenteinen vierailu saattoi keskellä yötä\näkkiä häiritä hänen untaan.\n\nChevalier hyppäsi vuoteeltaan. Hänen katseensa suuntausi naapurittaren\nikkunaan. Tämä oli jo avoinna, ja hän näki Bathilden hyörivän\nkotosalla. Toinen katse omistettiin kuvastimelle, joka vakuutti, että\nsalaliittolaisuus soveltui hänelle mainiosti. Hänen kasvonsa olivat\ntosiaan tavallista kalpeammat ja sikäli kiintoisammat; silmissä\nkuvastui kuumeellisuutta ilmeikkyyden tehostajana. Oli niin ollen\nselvää, että hän su'ittuaan hieman tukkaansa ja sidottuaan rypistyneen\nsijalle kaulaansa uuden solmion joutuisi vääjäämättömästi Bathildelle\nmitä suurinta harrastusta herättäväksi henkilöksi sen tiedoituksen\njälkeen, jonka neito oli saanut edellisenä päivänä.\n\nSankarimme ei lausunut tätä itsekseen ääneen tai hiljaakaan, mutta\nse paha vaisto, joka työntää sielu-parkojamme vaurioon, kuiski hänen\najatuksiinsa tällaista epäselvästi, epämääräisesti ja katkonaisesti,\nsaaden silti aikaan siksi nimenomaista vaikutelmaa, että hän\nryhtyi pukeutumishommissaan soveltamaan ulkoasuansa kasvojen sävyä\nvastaavaksi: tumma puku vaihtui nyt aivan mustaan vaatekertaan, seonnut\ntukka sai viehättävästi huolimattoman suorimisen, ja liivit jäivät\nkaksi napin väliä enemmän raolleen kuin tavallisesti, näyttääkseen\nkuinka keikailevan huolettomasti paidanröyhys laskeusi hänen povelleen.\n\nTämä kaikki järjestyi ilman suoranaista aikomusta ja hyvinkin\nkoneelliseen tapaan, sillä d'Harmental ei miehuullisuudestaan\nhuolimatta voinut häätää ajatuksistaan, että häntä voitiin tulla\nvangitsemaan minä hetkenä hyvänsä. Mutta vaisto toimi niin osuvasti,\nettä chevalier tultuaan pukukammiona käyttämästään komerosta ja\nvilkaistuaan kuvastimeen hymyili itselleen raskasmielisesti, mikä\nantoi hänen ulkomuodolleen huomattavaa lisäviehäkettä. Sen hymyn\nmerkityksestä ei voinut erehtyä, sillä hän astui heti ikkunansa ääreen\nja avasi sen.\n\nKenties Bathildekin oli hautonut mielessään, miten menetellä nähdessään\njälleen naapurinsa. Mahdollisesti hän oli miettinyt sieväksi\npuolustuksekseen olla lainkaan katsomatta hänen taholleen tai sulkea\nikkunansa pelkästään nyökättyään tervehdykseksi. Mutta naapurin\navautuvan ikkunan narahtaessa kaikki unohtui — hän syöksähti omansa\nääreen huudahtaen:\n\n\"Ah, te olette siellä! Hyvä Jumala, monsieur, millaista tuskaa\nolettekaan minulle tuottanut!\"\n\nTämä huudahdus oli kymmenkertaisesti enemmän kuin d'Harmental oli\ntoivonut. Luultavasti hän oli puolestaan valmistellut joitakin harkitun\nkaunopuheisia lauseita, mutta tällaiset kaikkosivat hänen mielestään\nheti, ja liittäen kätensä yhteen hän vuorostaan huudahti:\n\n\"Bathilde, Bathilde! Olette siis yhtä hyvä kuin kauniskin?\"\n\n\"Miksi hyvä?\" kysyi Bathilde. \"Ettekö huomauttanut olevanne vailla\nvanhempia niinkuin minäkin olen orpo? Ettekö sanonut, että olimme\nsisaruksia?\"\n\n\"Ja oletteko siis rukoillut puolestani, Bathilde?\"\n\n\"Kaiken yötä\", sanoi neito punastuen.\n\n\"Ja minä kun kiitin sattumaa pelastuksestani, jonka tuottivatkin\nenkelin rukoukset!\"\n\n\"Vaara on siis sivuutettu?\" huudahti Bathilde kiihkeästi.\n\n\"Yö oli synkkä ja pilvinen\", vastasi d'Harmental. \"Tänä aamuna minut\nkuitenkin havahdutti päiväpaiste; mutta sen voi häivyttää yksi ainoa\nhattara. Samoin on sen vaaran laita, johon minun oli antauduttava: se\non väistynyt hyvin suuren mielihyvän tieltä, Bathilde, kun saan olla\nnyt varma siitä, että olette ajatellut minua; mutta se voi palata. Ja\nkuulkaahan\", hän jatkoi kuullessaan askelten lähestyvän portaillaan,\n\"kenties se juuri koputtaakin ovelleni.\"\n\nSamassa tosiaan koputettiin chevalierin oveen kolmasti. \"Ken siellä?\"\nkysyi d'Harmental ikkunassaan, eikä hänen lujamielisyytensäkään kyennyt\nestämään ääntä vavahtamasta hiukan.\n\n\"Ystävä!\" vastattiin.\n\n\"Kuinka on asia?\" tiedusti Bathilde jännittyneesti.\n\n\"Yhä Jumala suojelee minua teidän tähtenne. Koputtaja on ystävä. Vielä\nkerran kiitos, Bathilde!\"\n\nChevalier sulki ikkunansa, lähettäen nuorelle tytölle viimeisen\ntervehdyksen, joka suuresti muistutti lentosuukkoa. Sitten hän meni\navaamaan abbé Brigaudille, joka oli alkanut käydä kärsimättömäksi ja\nkoputtanut toistamiseen.\n\n\"Noh\", aloitti abbé, jonka ulkonaisessa olemuksessa ei voinut havaita\nvähäisintäkään muutosta, \"mitäs nyt onkaan tapahtunut, rakas oppilaani,\nkun ollaan näin lukon takana? Bastiljin esimakuako tekee mieli\nkoetella?\"\n\n\"Seis, abbé\", vastasi d'Harmental niin säteilevänä ja niin hilpeällä\näänellä, että olisi voinut luulla hänen tahtovan kilpailla Brigaudin\nkanssa järkkymättömyydestä, \"älkäähän lasketelko sellaista pilaa, se\nvoisi tuottaa onnettomuutta!\"\n\n\"Mutta katsokaas sitä, jo nyt jotakin!\" haastoi Brigaud silmäillen\nympärilleen; \"eikö luulisi tulleensa salavehkeilijän huoneeseen?\nPistoolipari yöpöydällä, miekka päänalusen alla, ja tuolilla\nhattu ja viitta! Hohoi, rakas oppilaani, minusta tämä näyttää\nepäjärjestykseltä! Pankaapa tuo kaikki paikoilleen, jotta minäkään en\nisällisellä käynnilläni kykene huomioitsemaan, mitä täällä puuhataan\npoissaollessani!\"\n\nD'Harmental totteli, ihaillen tätä kirkonmiehen kylmäverisyyttä, jota\nhänen oli miekkamiehenäkin vaikea tavoittaa.\n\n\"Hyvä, hyvä\", puheli Brigaud seuraten häntä katseillaan. \"Kah,\nunohditte tuon olkaruusukkeen, jota ei ole ikinä tehty teitä varten,\nsillä se on hiisi vieköön ajalta, jolloin te taapersitte koltussa!\nPistäkää sekin talteen; kenpä tietää, vaikka joutuisitte sitä\ntarvitsemaan.\"\n\n\"Ja mitä tehdäkseni, abbé?\" kysyi d'Harmental; \"mennäksenikö regentin\npukeutumisvastaanottoon?\"\n\n\"Ei toki, mutta antaaksenne sillä merkin jollekulle kelpo\nohikulkijalle. No, tallettakaa se vain!\"\n\n\"Rakas abbé\", ihmetteli d'Harmental, \"jos te ette ole itse paholainen,\nolette ainakin hänen likeisimpiä tuttaviaan.\"\n\n\"Heh, mitä vielä! Olen vaatimaton miekkonen, joka kulkee hiljaisena\ntietänsä ja samalla katselee oikeaan ja vasempaan, ylös ja alas, siinä\nkaikki. Niinkuin tuosta ikkunasta... mitä hittoa, siinähän kevään\nensimmäinen sädeloisto nöyrästi koputtaa ikkunaanne, ettekä te avaa!\nLuulisipa, että teitä pelottaa tulla nähdyksi, toden totta! Ah, suokaa\nanteeksi, en tiennyt, että ikkunanne avautuminen sulkee toisen.\"\n\n\"Rakas kaitsijani, te olette perin älykäs mies\", huomautti d'Harmental,\n\"mutta kauhean varomaton, — siinä määrin, että jos olisitte\nmuskettisoturi ettekä hengenmies, haastaisinkin riitaa kanssanne.\"\n\n\"Riitaa, ja miksi hiivatissa, ystäväiseni? Siksikö, että haluan teille\ntasoittaa tietä menestykseen, kunniaan ja kenties rakkauteen! Hoh, se\nolisi tavatonta kiittämättömyyttä!\"\n\n\"No, ei, olkaamme ystävyksiä, abbé\", virkkoi d'Harmental ojentaen\nhänelle kätensä. \"Enkä olisi pahoillani, jos kertoisitte minulle\nuutisiakin.\"\n\n\"Mistä?\"\n\n\"Mitäpä minä tiedän! Rue des Bons-Enfantsilta, missä lienee sattunut\nhäiriöitä; Arsenalista, missä madame du Mainella kuuluu olleen\niltaseuraa koolla; vieläpä regentistäkin, joka — jos uskon näkemääni\nunta — palasi Palais-Royaliin myöhäisellä hetkellä ja hieman\nkiihdyksissään.\"\n\n\"No niin, kaikki on käynyt oivallisesti. Rue des Bons-Enfantsin kohu,\nmikäli sellaista on ollut, on aamuun mennessä tyyten vaimentunut.\nMadame du Maine tuntee yhtä suurta kiitollisuutta niitä kohtaan,\njoita tärkeät asiat ovat pidättäneet loitolla Arsenalista, kuin hän\nsydämessään varmastikin halveksii niitä, jotka sinne saapuivat.\nRegentti taasen on tapansa mukaan yöllä uneksinut olevansa Ranskan\nkuningas ja senvuoksi jo unohtanut, että hän eilen illalla oli\njoutumaisillaan Espanjan kuninkaan vangiksi. On vain aloitettava\nuudestaan.\"\n\n\"Ah, anteeksi, abbé\", ilmoitti d'Harmental, \"mutta luvallanne sanoen\nnyt on toisten vuoro. Minä mielelläni levähdän hiukan.\"\n\n\"Hitto, se soveltuu huonosti tietoon, jonka tuon teille.\"\n\n\"Ja mikä se sanoma on?\"\n\n\"Että viime yönä päätettiin kiireisestä lähdöstänne tänään aamulla\nBretagneen.\"\n\n\"Minäkö Bretagneen? Mitä kummaa minä Bretagnessa tekisin?\"\n\n\"Siitä saatte siellä selon.\"\n\n\"Entä jos mieleni ei tee lähteä?\"\n\n\"Harkittuanne lähdette sentään.\"\n\n\"Ja mitä minä harkitsisin?\"\n\n\"Sitä, että olisi hullua jättää silleen jo päämäärää lähenevä hanke\nrakkauden takia, joka on vasta alullaan, ja hylätä prinsessan edut\nompelijatarneitokaisen suosiollisuuden voittamiseksi.\"\n\n\"Abbé!\" äännähti d'Harmental.\n\n\"Oh, älkäämme pahastuko, hyvä chevalier\", jatkoi Brigaud, \"vaan\njärkeilkäämme. Te olette vapaaehtoisesti lyöttäytynyt asiamme\nkannattajaksi ja luvannut avustaa meitä sen kehittämisessä onnelliseen\ntulokseen. Olisiko kunnokasta hylätä meidät nyt vastoinkäymisen vuoksi?\nMitä hittoa, rakas oppilaani, pitäähän olla hieman johdonmukainen\najattelussaan, jos ensinkään puuttuu salavehkeilyyn!\"\n\n\"Juuri johdonmukaisena\", selitti d'Harmental, \"minä en tällä kertaa\nsen paremmin kuin edelliselläkään ryhdy mihinkään uuteen ennenkuin\ntiedän, mihin olen ryhtymässä. Olen tarjoutunut käsivarreksi, se on\ntotta; mutta käsivarsi tahtoo ennen iskemistä tietää, mitä pää on\npäättänyt. Panen alttiiksi vapauteni, henkeni, minulle vielä kenties\nkallisarvoisempaakin. Sen kaiken tahdon vaarantaa omalla tavallani —\navosilmin enkä sokkona. Sanokaa minulle ensin, mitä minun olisi tehtävä\nBretagnessa, niin kenties sitten lähdenkin.\"\n\n\"Määräyksenänne on matkata Rennesiin. Siellä avaatte tämän kirjeen,\njoka antaa ohjeenne teille.\"\n\n\"Määräykseni! Ohjeeni!\"\n\n\"Sellaisia määritelmiä kenraali kaiketikin käyttää upseereilleen. Onko\nsotureilla tapana väitellä saamistaan käskyistä?\"\n\n\"Ei kylläkään, silloin kun ovat palveluksessa; mutta minähän olen\nsaanut eroni.\"\n\n\"Kas tosiaan, unohdin mainita teille, että teidät on otettu takaisin.\"\n\n\"Minutko?\"\n\n\"Niin juuri. Nimityskirjanne on taskussanikin. Tuossa.\" Ja Brigaud veti\nesille pergamentin, jonka ojensi taipeille käännettynä d'Harmentalille.\nTämä avasi sen verkkaisesti, luoden Brigaudiin kysyvän katseen.\n\n\"Nimityskirja!\" huudahti chevalier. \"Everstiksi yhteen neljästä\nkarabinierirykmentistä! Ja mistä minulle tämä valtuutus?\"\n\n\"Katsokaa toki allekirjoitusta!\"\n\n\"Louis Auguste! Mainen herra herttua!\"\n\n\"No, mitä ihmeellistä siinä on? Eikö hänelle kuulu tykistön\nylipäällikkönä kahdentoista rykmentin nimitysoikeus? Hän antaa niistä\nteille yhden, siinä kaikki, sen korvaukseksi, joka teiltä riistettiin;\nja kenraalinanne hän uskoo teille lähetystehtävän. Onko soturien tapana\ntällaisessa tapauksessa kieltäytyä kunniasta, jota päällikkö heille\nosoittaa ajatellessaan heitä? Minä olen kirkonmies enkä tunne niitä\nasioita.\"\n\n\"Ei, rakas abbé, ei!\" huudahti d'Harmental; \"päinvastoin on kuninkaan\njokaisen sotilaan velvollisuutena totella päällikköään.\"\n\n\"Ottamattakaan lukuun\", huomautti Brigaud kuin ohimennen, \"että\nhankkeen mahdollisesti ajautuessa karille te olette vain noudattanut\nsaamianne määräyksiä ja voitte työntää toisen niskoille kaiken vastuun\ntoimistanne.\"\n\n\"Abbé!\" kivahti d'Harmental toistamiseen.\n\n\"Mitäs — kun ette lähde, niin minä pistän kannuksella, minä!\"\n\n\"Lähdenhän minä, rakas abbé, lähden... Suokaa minulle anteeksi, sattuu\nhetkiä, jolloin olen puolittain hullu. Olen nyt monsieur du Mainen tai\noikeammin madamen käskettävissä. Enkö siis lainkaan saa häntä tavata\nennen lähtöäni, langetakseni hänen jalkoihinsa, suudellakseni hänen\nhameenhelmustaan ja vakuuttaakseni hänelle, että olen valmis yhdestä\nhänen sanastaan murskauttamaan pääni?\"\n\n\"Noh, nyt menette vastakkaiseen äärimmäisyyteen! Ei teidän tarvitse\npäätänne murskauttaa, vaan elää riemuitaksenne vihollistemme häviöstä\nja teikaroidaksenne upeassa univormussa, jolla lumoatte kaikki naiset\npäästään pyörälle.\"\n\n\"Voi, hyvä Brigaud, on vain yksi, jota haluan miellyttää.\"\n\n\"No niin, sopii miellyttää häntä ensin ja muita sitten.\"\n\n\"Ja milloin minun on lähdettävä?\"\n\n\"Juuri tällä hetkellä.\"\n\n\"Suottehan minulle toki puolituntisen?\"\n\n\"En sekuntiakaan!\"\n\n\"Mutta minä en ole einehtinyt.\"\n\n\"Vien teidät mukanani ja syömme aamiaista yhdessä.\"\n\n\"Minulla on täällä vain pari-, kolmetuhatta frangia, eikä se riitä.\"\n\n\"Vaunujenne kirstusta löydätte vuoden palkan.\"\n\n\"Entä vaatteet?...\"\n\n\"Matkareppunne ovat niitä täynnä. Eikö minulla ollut teistä mitat?\nRäätälini työ tyydyttänee teitä.\"\n\n\"Mutta ainakin sanokaa, abbé, milloin pääsen palaamaan?\"\n\n\"Tästä päivästä täsmälleen kuuden viikon kuluttua Mainen herttuatar\nodottaa teitä Sceauxissa.\"\n\n\"Mutta saanenhan toki kirjoittaa pari riviä?\"\n\n\"Pari riviä, olkoon menneeksi! En tahdo olla liian vaativa.\"\n\nChevalier istuutui pöydän ääreen ja kirjoitti:\n\n \"Rakas Bathilde, tänään ei minua uhkaa pelkkä vaara, vaan minua on\n kohdannut se onnettomuus, että minun on pakko lähteä heti matkalle,\n näkemättä teitä, hyvästelemättä. Viivyn poissa kuusi viikkoa. Taivaan\n nimessä, Bathilde, älkää unohtako häntä, joka ei ole tuntiakaan teitä\n ajattelematta!\n\n                                                     _Raoul_.\"\n\nHän taittoi kokoon ja sinetitsi kirjelmänsä; sitten hän nousi ja\nmeni ikkunan luo, mutta naapurittaren ikkunahan oli sulkeutunut\nabbé Brigaudin saapuessa. Niin ollen ei hän saanutkaan sanomaansa\ntoimitetuksi Bathildelle. D'Harmental teki kärsimättömän eleen. Samassa\nkuului ovelta hiljaista raappimista. Abbé avasi, ja Mirza, joka oli\nvaistonsa ja herkutteluhalunsa opastamana löytänyt namujen heittelijän\nasunnon, ilmestyi kynnykselle ja hyppeli huoneeseen vilkkaasti\nosoittaen iloaan.\n\n\"Noh\", virkkoi Brigaud, \"eikö Jumala olekin suopea rakastavaisille?\nTarvitsitte sanansaattajaa, ja tässä tuli heti sellainen luoksenne.\"\n\n\"Abbé, abbé\", lausui d'Harmental pudistellen päätänsä, \"varokaa\ntunkeutumasta salaisuuksiin aikaisemmin kuin se minulle soveltuu!\"\n\n\"Joutavia!\" tuumi Brigaud; \"rippi-isähän on kuilu.\"\n\n\"Ette siis hiisku tästä mitään?\"\n\n\"Annan kunniasanani, chevalier.\"\n\nD'Harmental kiinnitti kirjelapun Mirzan kaulaan ja antoi sille\nsokeripalan ennakkopalkkioksi lähetystehtävän suorittamisesta.\nPuolittain murheellisena siitä, että menettäisi kauniin naapurittaren\nnäkyvistään kuudeksi viikoksi, puolittain iloissaan komean univormunsa\nsaamisesta takaisin, hän otti kaikki jälelläolevat rahavaransa,\ntunki pistoolit taskuihinsa, kiinnitti miekan vyölleen, painoi hatun\npäähänsä, heitti viitan hartioilleen ja seurasi abbé Brigaudia.\n\n\n\n\nKAHDEKSAS LUKU\n\nMehiläisritaristo\n\n\nMääräpäivänä ja -tunnilla — kuusi viikkoa Pariisista lähtönsä jälkeen\nja kello neljä ehtoopäivällä — Bretagnesta palannut d'Harmental saapui\nkahden nelistävän kyytihevosensa tuomana Sceauxin palatsin pihaan.\n\nTäyteen liveriin laittautuneet lakeijat odottelivat pengermällä,\nja kaikki ilmaisi valmisteltavan juhlaa. D'Harmental asteli heidän\nkaksirivisen kujansa kautta eteissuojaman poikki avaraan saliin.\nKeskilattialla odotteli talon valtiatarta ryhminä jutellen parikymmentä\nhenkilöä, joista useimmat kuuluivat chevalierin tuttavapiiriin. Siellä\nolivat muiden mukana kreivi de Laval, markiisi de Pompadour, runoilija\nSaint-Genest, iäkäs abbé de Chaulieu, Saint-Aulaire, rouvat de Rohan,\nde Croissy, de Charost ja de Brissac.\n\nD'Harmental meni suoraan markiisi de Pompadourin luo, jonka hän tästä\nylimystön ja älyniekkain piiristä tunsi parhaiten. He puristivat\ntoistensa kättä; sitten d'Harmental veti Pompadourin sivummalle ja\nvirkkoi:\n\n\"Hyvä markiisi, voitteko selittää minulle, mistä johtuu, että minä\nollessani tulevinani juuri parahiksi vain pitkäpiimäiseen poliittiseen\nistuntoon huomaankin juhlaa varusteltavan?\"\n\n\"En totisesti tiedä siitä mitään, rakas chevalier\", vastasi Pompadour.\n\"Näette minut samaten oudostelevana; olen itse juuri saapunut\nNormandiasta.\"\n\n\"Ahaa, tekin olette ollut matkalla?\"\n\n\"Palasin vastikään, ja minä kysyin samaa Lavalilta. Mutta hän oli äsken\ntullut Sveitsistä eikä tiedä sen enempää kuin mekään.\"\n\nSamassa ilmoitettiin parooni de Valef.\n\n\"Kas, hiisi vieköön, nyt saamme selvyyden\", jatkoi Pompadour. \"Valef on\nherttuattaren läheisimpiä miehiä ja kaikesta perillä.\"\n\nD'Harmental ja Pompadour menivät Valefin luo, joka; heidät nähdessään\ntulikin vastaan. Chevalier ja parooni eivät olleet nähneet toisiaan\nsiitä kaksintaistelusta saakka, jolla aloitimme tämän kertomuksen,\nja he puristivat toistensa kättä hyvin sydämellisesti. Ensimmäisten\ntervehdysten jälkeen d'Harmental tiedusti:\n\n\"Veikkonen, voitko sanoa minulle, mitä tällä suurellisella kokouksella\ntarkoitetaan, kun minä luulin olevani kutsuttu! vain pikku komiteaan?\"\n\n\"Toden totta, hyvä ystävä, en tiedä siitä mitään\", vastasi Valef;\n\"tulen suoraan Madridista.\"\n\n\"Ohoh, kaikkihan siis kotiutuvatkin tänne matkoilta?\" virkkoi Pompadour\nnauraen. \"Mutta tuossahan on Malezieux. Hän toivoakseni ei ole ollut\nDombesia tai Chatenayta edempänä, ja koska hän joka tapauksessa on\nvarmasti tullut madame du Mainen kamarin kautta, saamme vihdoinkin\nselvyyttä.\"\n\nPompadour teki merkin Malezieuxille, mutta arvoisa kansleri tahtoi\nkohteliaana miehenä ensin täyttää ritarillisen velvollisuutensa naisia\nkohtaan, joten hän meni tervehtimään heitä. Sitten hän lähestyi\nkolmikkoamme.\n\n\"Lempo soikoon, rakas Malezieux\", sanoi Pompadour, \"odotimmekin teitä\nkovin kärsimättömästi. Me kokoonnumme nähtävästi kaikilta neljältä\nilmansuunnalta — Valef etelästä, d'Harmental lännestä, Laval idästä,\nminä pohjoisesta, ja mistä te tullettekaan. Niin ollen olemme kovin\nuteliaat kuulemaan, mitä meiltä odotetaan täällä Sceauxissa.\"\n\n\"Olette saapuneet osallisiksi suureen juhlallisuuteen, hyvät\nherrat\", ilmoitti Malezieux; \"tänä iltana vastaanotetaan uusi jäsen\nMehiläisritaristoon.\"\n\n\"Hiisi!\" virkkoi d'Harmental hieman ähmistyneenä siitä, että hänelle ei\nollut edes jätetty tilaisuutta käväistä Rue du Temps-Perdulla ennenkuin\nilmoittausi Sceauxissa; \"nyt käsitän, miksi madame du Maine varoitti\nmeitä kaikkia saapumaan kohtaukseen niin säntillisesti — ja olen\npuolestani hyvin kiitollinen hänen korkeudelleen.\"\n\n\"Ensiksikään, nuori mies\", keskeytti Malezieux, \"täällä ei ole madame\ndu Mainea eikä hänen korkeuttaan, vaan viehkeä haltiatar Ludovise,\nmehiläisten kuningatar, jota jokaisen tulee totella sokeasti.\nKuningattaremme on kaikki viisas kuten kaikkivaltiaskin. Ja kun saatte\nkuulla, kuka se uusi mehiläisritari on, ette kenties niin suuresti\npahoittele tunnollista harrastavaisuuttanne.\"\n\n\"Kenet siis otammekaan vastaan?\" kysyi Valef, joka etäimmältä tulleena\nluonnollisesti piti suurinta kiirettä selvityksellä, miksi hänet oli\npantu matkalle.\n\n\"Otamme vastaan hänen ylhäisyytensä Cellamaren ruhtinaan.\"\n\n\"Ahaa, se on toista\", virkahti Pompadour; \"alan jo ymmärtää.\"\n\n\"Samoin minä\", yhtyi Valef.\n\n\"Minä myös\", säesti d'Harmental.\n\n\"Mainiota, mainiota\", sanoi Malezieux myhäillen, \"ja ennen yön loppua\nymmärrätte vielä paremmin; sillävälin antakaa vain johdella itseänne.\nEtte ensimmäistä kertaa astu jonnekin side silmillä, vai kuinka, herra\nd'Harmental?\"\n\nMalezieux lähestyi sitten latteakasvoista pikku miestä, jolla oli\npitkä, martoon liimautunut tukka; luoden ympärilleen kateellisia\nsilmäyksiä hän näytti olevan aivan hämillään näin hienosta seurasta.\nD'Harmental näki hänet ensi kertaa ja kysyikin heti Pompadourilta\npikku miehen nimeä, saaden vastaukseksi, että hän oli runoilija\nLagrange-Chancel.\n\nMolemmat nuoret miehet katselivat tulokasta tuokion, sekä uteliaasti\nettä tympäisyä tuntien; sitten he jättivät Pompadourin astumaan juuri\nsaapuvaa kardinaali' de Polignacia vastaan ja toisaanne kääntyen\nlähtivät erääseen ikkunakomeroon juttelemaan Mehiläisritariston uuden\njäsenen vastaanotosta.\n\nTämän kunniajärjestön oli Mainen herttuatar perustanut, saaden sille\nnimen Tasson _Amintassa_ esiintyvästä lauselmasta, jonka hän oli\nnaimisiin mennessään omaksunut tunnuslauseekseen: _Piccola si, ma fa\npito gravi le ferite_.\n\nAinaisessa runollisessa alttiudessaan suuren Condén pojantytärtä\nkohtaan oli Malezieux tästä muodostellut säkeistön:\n\n    Mehiläinen pienoinen\n        suurta saapi aikaan —\n    luottaa saat sen pistimen\n        tavattomaan taikaan!\n\n    Vältä siis sen vasamaa —\n        viekkaan vikkelästi\n    survaisee se, ponnahtaa\n        ilmaan kerkeästi.\n\nRitaristolla oli kaikkien muiden tavoin arvomerkkinsä, virkailijansa,\nsuurmestarinsa. Arvomerkkinä oli mitali, jonka toisella puolella\noli kohokuvana mehiläiskeko ja toisella mehiläisemo; se riippui\nnapinlävestä tummankeltaisessa nauhassa, ja jokaisen ritarin\noli pidettävä se esillä Sceauxiin tullessaan. Sen virkailijoina\nolivat Malezieux, Saint-Aulaire, abbé de Chaulieu ja Saint-Genest,\nsuurmestarina Mainen herttuatar. Jäseniä oli kolmekymmentäyhdeksän,\nja tätä lukumäärää ei saanut ylittää: herttua de Neversin kuolema\noli jättänyt yhden sijan vapaaksi, ja siihen nyt oltiin nimittämässä\nCellamaren ruhtinas.\n\nTosiasia on se, että Mainen herttuattaresta oli tuntunut taatummalta\nverhota tämä poliittinen kokous kepeällä tekosyyllä; sceauxilainen\npuutarhajuhla näyttäisi Duboisista ja Voyer d'Argensonista vähemmän\nepäilyttävältä kuin keskustelu-ilta Arsenalissa.\n\nSaamme nähdä, että mitään ei ollutkaan unohdettu entisen loistonsa\npalauttamiseksi Mehiläisritaristolle ja alkuperäisen uhkeutensa\nelvyttämiseksi noille kuuluisille \"valkoisille öille\", joista Ludvig\nXIV oli tehnyt paljon pilaa.\n\nTäsmälleen kello neljä, juhlamenoille määrättynä alkamishetkenä,\nsalongin ovi avautui, ja tällöin nähtiin tulipunaisen ja\nhopeamehiläisillä kirjaillun satiinin verhoamalla pylväsparvekkeella,\nkolmiaskelmaiselle valtaistuimelleen asettuneena, ihana haltiatar\nLudovise. Pienikokoisuus ja kasvonpiirteiden hienous, vielä enemmän\nkuin hänen pitelemänsä kultainen virpi, tosiaan suuresti muistuttivat\nsitä ilmojen olentoa, jonka nimen hän oli omaksunut.\n\nHän viittasi kädellään, ja siirtyen salongista parvekkeelle koko hänen\nhovinsa järjestyi puoliympyräksi valtaistuimen luo, jonka askelmilla\noli ritariston arvohenkilöiden kunniasija. Jokaisen asetuttua\npaikalleen avautui sivuovi, josta astui esiin Bessac, Mainen herttuan\nhenkivartion vänrikki; hän oli pukeutunut airueksi — kirsikanpunaiseen\nja kauttaaltaan hopeamehiläisillä kirjailtuun kauhtanaan, mehiläiskeon\nmuotoinen kypärä päässä — ja julisti kaikuvalla äänellä:\n\n\"Hänen ylhäisyytensä Cellamaren ruhtinas!\"\n\nEspanjan lähettiläs saapui, lähestyi vakavin askelin\nmehiläiskuningatarta, taivutti polvensa hänen valtaistuimensa\nensimmäiselle askelmalle ja odotti.[17]\n\n\"Samarkandin ruhtinas\", lausui sitten airut, \"kuuntele tarkoin sen\nritariston ohjesääntöä, johon suuri haltiatar Ludovise suvaitsee sinut\nnimittää, ja ajattele huolellisesti, miten menetellä.\"\n\nRuhtinas ilmaisi kumarruksella, että hän käsitti esilläolevan\nsitoumuksen tärkeyden. Airut jatkoi:\n\n\"_Ensimmäinen pykälä_. — Lupaat ja vannot vankkumatonta uskollisuutta\nja sokeaa kuuliaisuutta suurelle haltiatar Ludoviselle, verrattoman\nMehiläisritariston pysyväiselle valtiattarelle. Vanno pyhän\nHymettos-vuoren[18] kautta.\"\n\nSamassa alkoi kuulua näkymättömän soittokunnan säveliä, ja näkymätön\nkuoro veisasi:\n\n    Vanno, ruhtinas Samarkandin;\n    vanno, poika suuren khanin.\n\n\"Kautta pyhän Hymettos-vuoren vannon sen!\" lausui ruhtinas.\n\nSilloin kuoro vastasi, mutta veisuuseen yhtyivät nyt kaikki läsnäolijat:\n\n    Il principe di Samarcand,\n    il digno figlio del gran' khan,\n             lia giurato:\n             sia ricevuto.\n\nTämä kerto esitettiin kolmasti, ja sitten airut jatkoi ohjesäännön\nlukemista:\n\n\"_Toinen pykälä_. — Lupaat ja vannot saapuvasi Sceauxin lumottuun\nlinnaan, Mehiläisritariston pääpaikkaan, joka kerta kun pidetään\nkapitulin istunto, — jättäen sikseen kaikki hommat ja yrittämättä\nkäyttää esteenä mitään keveän huonovointisuudenkaan verukkeita, kuten\nleiniä, katarria tai burgundinsyyhyä[19].\"\n\nKuoro veisasi:\n\n    Vanno, ruhtinas Samarkandin;\n    vanno, poika suuren khanin.\n\n\"Kautta pyhän Hymettos-vuoren vannon sen!\" lausui ruhtinas.\n\nAirut pitkitti:\n\n\"_Kolmas pykälä_. — Lupaat ja vannot opettelevasi herkeämättömästi\nkaikkia vastakkaistansseja, kuten fürstembergiä, dervishejä,\npistoletteja, juoksujaksoja, sarabandeja ja jigejä, ja tanssia niitä\nkaikissa tilaisuuksissa, mutta vielä mieluummin — jos laatuun käy —\nmätäkuun aikana, ja olevasi hellittämättä — ellei toisin määrätä —\nennenkuin vaatteesi tiukkuvat hiestä ja vaahto nousee huulillesi.\"\n\n_Kuoro_.\n\n    Vanno, ruhtinas Samarkandin;\n    vanno, poika suuren khanin.\n\n_Ruhtinas_. Kautta pyhän Hymettos-vuoren vannon sen.\n\n_Airut. Neljäs pykälä_. — Lupaat ja vannot kiipeäväsi uljaasti!\nkaikille heinäsuoville, olkoot kuinkakin korkeita, kamalimpienkaan\nkuperkeikkojen pelon kykenemättä sinua koskaan pidättämään.\n\n_Kuoro_.\n\n    Vanno, ruhtinas Samarkandin;\n    vanno, poika suuren khanin.\n\n_Ruhtinas_. Kautta pyhän Hymettos-vuoren vannon sen.\n\n_Airut. Viides pykälä_. — Lupaat ja vannot ottavasi suojelukseesi\nkaikenkaltaiset hunajahyönteiset, tekemättä pahaa ainoallekaan,\nurheasti sallien niiden pistää sinua karkoittamattomina, katsokoot ne\nhyväksi hyökätä mitä tahansa ruumiinosaasi vastaan — käsiä, poskia,\nsääriä ja niin edelleen —- vaikkapa nämä pistoista paisuisivat\npaksummiksi ja turpeammiksi kuin hovimestarisi.\n\n_Kuoro_.\n\n    Vanno, ruhtinas Samarkandin;\n    vanno, poika suuren khanin.\n\n_Ruhtinas_. Kautta pyhän Hymettos-vuoren vannon sen.\n\n_Airut. Kuudes pykälä_. — Lupaat ja vannot pitäväsi kunniassa\nmehiläisten päätuotetta ja suuren valtiattaresi tavoin kammoavasi sen\nhalpaa rohtosekoitusta, vaikka olisit pakahtumaisillasi täytelyyteen.\n\n_Kuoro_.\n\n    Vanno, ruhtinas Samarkandin;\n    vanno, poika suuren khanin.\n\n_Ruhtinas_. Kautta pyhän Hymettos-vuoren vannon sen.\n\n_Airut. Seitsemäs ja viimeinen pykälä_. — Lopuksi lupaat ja vannot\nsäilyttäväsi huolellisesti kunniakkaan arvotunnuksesi, milloinkaan\nilmestymättä valtiattaresi eteen ilman mitalia, jonka hän sinulle antaa\nkunniamerkiksi.\n\n_Kuoro_.\n\n    Vanno, ruhtinas Samarkandin;\n    vanno, poika suuren khanin.\n\n_Ruhtinas_. Kautta pyhän Hymettos-vuoren vannon sen.\n\nTämän viimeisen valan jälkeen kaikki yhtyivät veisaamaan:\n\n    Il principe di Samarcand,\n    il digno figlio de gran' Khan,\n             lia giurato:\n             sia ricevuto.\n\nSilloin haltiatar Ludovise nousi, otti Malezieuxin kädestä\ntummankeltaisessa nauhassa riippuvan mitalin, viittasi ruhtinasta\nlähestymään ja lausui nämä säkeet, jotka saivat erikoista lisätehoa\ntilanteesta:\n\n    Lähetti suuren valtiaan,\n    nimittää sinut tällä saan\n    mehiläisritariksi:\n    Tessandros, joukkoon ystäväin\n    hyväksyn sinut mielelläin\n    toimintakumppaniksi!\n\nRuhtinas painui toisen polvensa varaan, ja haltiatar Ludovise pujotti\nhänen kaulaansa tummankeltaisen nauhan mitaleineen.\n\nSamassa kaikki puhkesivat laulamaan yksiäänisesti:\n\n    Viva semprè, viva, et in onore cresca\n    il novo cavalière della Mosca.[20]\n\nYhteiskuoron viimeisen sävelen vaimetessa avautui toinen, kaksipuolinen\nsivuovi, esittäen näkyviin uhkean illallisen, joka oli katettu\nloistavasti valaistuun saliin.\n\nUusi mehiläisritari tarjosi sitten kätensä valtiattarelle, haltiatar\nLudoviselle, ja he astelivat ruokailuhuonetta kohti muiden vieraiden\nseuraamina.\n\nMutta ovella heidät pysähdytti Amoriksi puettu kaunis lapsukainen,\npidellen kädessään kristallipalloa, jossa nähtiin kierretty\npaperilappunen kunkin vieraan osalle. Siinä pantiin toimeen uudenlaiset\narpajaiset kuvaamiemme juhlamenojen soveliaana jatkona.\n\nNoiden viidenkymmenen arpalipun joukossa oli kymmeneen kirjoitettu\nsanoja: \"laulu\", \"madrigali\", \"epigrammi\", \"tilapäissepitelmä\" ja\nmuuta sellaista. Näitä ohjelmistolippuja saaneiden velvoituksena oli\nsuorittaa niiden määräämä tehtävä siekailematta ja aterian aikana.\nToisten tarvitsi vain taputtaa käsiään, syödä ja juoda.\n\nRunollisten arpajaisten tarjoutuessa seurueen neljä naisvierasta\nepivät heikon henkevyytensä perusteella, jonka piti vapauttaa heidät\ntällaisesta kilpakoetuksesta, mutta Mainen herttuatar selitti,\nettä jokaisen täytyi alistua sattuman määräyksiin. Naiset olivat\nvain oikeutettuja ottamaan avustajan kukin, ja työkumppanille oli\npalkkiokseen suudelma tarjona. Oltiin siis kerrassaan paimenidyllin\nkannalla.\n\nTämän lainmuutoksen tapahduttua haltiatar Ludovise ensimmäisenä pisti\npienen kätösensä kristallipalloon ja otti paperipalan, jonka kiersi\nauki. Siihen oli kirjoitettu _tilapäissepitelmä_.\n\nJokainen koetti onneaan, mutta sattumako vai arpojen näppärä järjestely\nlienee sovittanut, että melkein kaikki runorakenteiset tehtävät osuivat\nChaulieulle, Saint-Genestille, Malezieuxille, Saint-Aulairelle ja\nLegrange-Chancelille.\n\nSattui vielä niin, että loput ohjelma-arvat joutuivat rouville de\nCroissylle, de Rohanille, de Charostille ja de Brissacille, jotka\nsitten heti valitsivat avustajikseen Malezieuxin, Saint-Aulairen,\nSaint-Genestin ja abbé de Chaulieun, niin että nämä saivat\nkaksinkertaisen urakan.\n\nD'Harmental oli suureksi ilokseen saanut tyhjän arvan, niin että\nhänellä ei ollut muuta hoidettavaa kuin syödä, juoda ja taputtaa\nkäsiään, kuten jo sanoimme.\n\nSiitä pikku puuhasta päästyä kukin meni ottamaan Pöytäsijansa sen\nmukaan kuin hänen nimelleen ennakolta kirjoitettu kortti määräsi.\n\n\n\n\nYHDEKSÄS LUKU\n\nHolhouskauden runoilijat\n\n\nOikeudenmukaisuus Mainen herttuatarta kohtaan vaatii kuitenkin\nhuomauttamaan, että nuo kuuluisat arpajaiset, jotka edukseen\nmuistuttivat Hôtel Rambouilletin[21] parhaista päivistä, eivät\npohjaltaan olleet niin naurettavat kuin pintapuolisesti katsoen tuntuu.\n\nEnsiksikin olivat pikku riimittelyt, sonetit ja epigrammit tulleet\nsuuresti muotiin tänä aikakautena, jonka tyhjänpäiväisyyttä ne\nerinomaisesti kuvastivat. Corneillen ja Racinen sytyttämä valtava\nrunouden ahjo oli hiipumassa, ja maailmaa valaisseesta liekistä\nräiskähteli vielä vain vaivaisia kipunoita, jotka saivat hehkunsa\nsuljetussa seurapiirissä ja sinkosivat kymmenkunnan kadun alalle,\nsitten heti sammuakseen. Toisekseen tällä sukkeluuskilpailulla oli\nmuukin vaikute kuin muodin noudattaminen. Ainoastaan viisi tai kuusi\nhenkilöä tiesi juhlan todellisen tarkoituksen, ja oli tarpeellista\nsovittaa keveää hupia kaksituntisen aterioimisen kulukkeeksi, joll'aikaa\nkaikki kasvot olisivat avoin kirja seliteltäväksi, ja siihen ei Mainen\nherttuatar ollut keksinyt parempaakaan kuin tuollaisen kisan, joista\nSceauxin palatsihuvila oli saanut Henkevyyden gallerian nimityksen.\n\nJuhla-aterian alkupuolella oli seurustelu kankeata ja harvapuheista\nniinkuin aina; piti soveltautua naapureihinsa, tarkastella oma kaita\nkaistaleensa pitopöydästä ja — niin runoilijoita ja paimentenhon\nihailijoita kuin oltiinkin — tyydyttää ensi hiukaisu. Ensimmäisen\nruokalajin kadotessa kuitenkin alkoi jo kuulua sitä keveätä\nsorinaa, joka käy yleisen keskustelun edellä. Ainoastaan kaunis\nhaltiatar Ludovise pysyi vaiteliaana, ja tästä johtui luonnollista\npidättyväisyyttä koko seurueen sävyyn; varmaankin hän mietiskeli\ntilapäissepitelmää, jonka arpa oli tuottanut hänen osalleen, — hän\nei ollut halunnut näyttää huonoa esimerkkiä avustajan ottamisella.\nMalezieux oivalsi, että oli aika kitkeä paha juurineen ja lausui\nkääntyen herttuattareen päin:\n\n\"Kaunoinen haltiatar Ludovise, alamaisenne valittavat katkerasti\näänettömyyttänne, johon eivät ole tottuneet, ja jättävät minun\ntoimekseni tuoda huolensa teidän valtaistuimenne juurelle.\"\n\n\"Voi, näettehän, rakas kansleri\", virkkoi herttuatar, \"että minä olen\nkuin sadun varis, joka halusi matkia kotkaa ja siepata karitsan.\nKynteni ovat tarttuneet sepitelmääni enkä enää pääse siitä irti.\"\n\n\"Silloin sallikaa meidän ensi kerran kirota lakeja, jotka olette meille\nsäätänyt\", vastasi Malezieux. \"Mutta te olette totuttanut meidät\näänenne soinnukkuuteen ja sukkeluutenne viehätykseen siinä määrin, että\nme emme enää tule toimeen ilman niitä.\n\n    \"Jokainen sanasi yllättää,\n    hurmaa ja lumoaa,\n    sielussa kummasti väräjää!\n    Anteeksi, prinsessa, enkö saa\n    tuomita tieltämme säkeitäsi, —\n    proosaasi kaipaavat ystäväsi?\"\n\n\"Rakas Malezieux\", huudahti herttuatar, \"sen tilapäissepityksen\nkäytänkin omaan lukuuni. Ja nyt olen kuitannut seurueen vaatimuksen;\nainoastaan teille olen velkaa suudelman.\"\n\n\"Hyvä!\" huusivat vieraat.\n\n\"Tästä hetkestä alkaen, hyvät herrat, ei enää mitään\nyksityiskeskustelua, ei supattelua toisen korvaan, vaan jokaisen\ntulee omistautua kaikille. Kuulkaahan, Apolloni\", jatkoi herttuatar\nkääntyen Saint-Aulairen puoleen, joka puheli hiljaa vieruskumppanikseen\njoutuneelle rouva de Rohanille, \"aloitamme kuulustelumme teistä:\nkertokaa meille ääneen se salaisuus, jota kuiskailitte kauniille\nnaapurittarellenne.\"\n\nSalaisuus ei näkynyt olevan siten kerrottavissa, sillä rouva de Rohan\npunastui hiusmartoa myöten ja viittasi Saint-Aulairea pysymään vaiti.\nTämä teki rauhoittavan eleen ja kääntyi sitten herttuattareen päin,\njolle hän oli velkaa madrigalin.\n\n\"Madame\", hän sanoi, totellen käskyä ja samalla täyttäen arpajaisista\nsaamansa tehtävän:\n\n    \"Jumalatar, jota huvittais\n    kuulla, mit' ei hän kuulla sais, —\n    jos öisin Apollo, et muusani ois,\n    vaan Tetis, jonka ma ryöstäisin pois!\"\n\nTämä madrigali, jollaiset viisi vuotta myöhemmin tuottivat\nSaint-Aulairelle sijan Ranskan akatemiassa, saavutti niin suuren\nmenestyksen, että kukaan ei vähään aikaan rohjennut yrittää onneaan,\njoten pakollisia kättentaputuksia seurasi tovin äänettömyys. Sen\nkeskeytti herttuatar moittien Lavalia siitä, että tämä ei syönyt.\n\n\"Unohdatte leukani\", vastasi Laval osoittaen sidettään.\n\n\"Mekö unohtaisimme vammanne!\" sanoi herttuatar; \"isänmaan\npuolustuksessa ja suuren isämme Ludvig XIV:n palveluksessa saadun\nvamman! Te erehdytte, rakas Laval, regentti sen on unohtanut.\"\n\n\"Joka tapauksessa\", puuttui puheeseen Malezieux, \"minusta tuntuu, hyvä\nkreivi, että noin hyvin sijoittunut vamma on pikemmin ylpeyden kuin\npahoittelun aihe.\n\n    \"Mars on sua iskenyt salamallaan,\n    mutta ei nujertanut allaan, —\n    taistelu toi vain pikku vian:\n    jäänyt on kurkku juodaksesi, —\n    leuasta viis, kun murheellesi\n    lohtua aina löydät pian.\"\n\n\"Niin\", huomautti kardinaali de Polignac, \"mutta jos tällaista säätä\njatkuu, hyvä Malezieux, on Lavalin kurkku suuressa vaarassa jäädä\ntämänvuotisesta viinistä osattomaksi.\"\n\n\"Kuinka niin?\" kysyi Chaulieu levottomasti.\n\n\"Kuinkako niin, rakas Anakreonini?[22] Ettekö tiedä, mitä yläilmoissa\ntapahtuu?\"\n\n\"Voi\", virkkoi Chaulieu kääntyen herttuattareen päin, \"teidän\nkorkea-arvoisuutenne tietää hyvin, että minä en enää erota tähtiäkään;\nmutta juuri näkemättömyyteni takia olen sitä levottomampi tietämään\ntaivaan ilmiöitä.\"\n\n\"No, viinitarhurini kirjoittavat minulle Bourgognesta, että ainainen\nhelle kuihduttaa kaikki ja että lähestyvä sadonkorjuu on hukkatyötä,\nellei piammiten saada sadetta.\"\n\n\"Kuuletteko, Chaulieu?\" sanoi Mainen herttuatar nauraen. \"He\nkaipaavat sadetta, ja tehän kammoatte vettä! Ymmärrättekö hänen\nkorkea-arvoisuutensa kantaa?\"\n\n\"Kyllä ne eri käsitykset ovat yhteensovitettavissa\", tuumi Chaulieu:\n\n    \"Mua kyllä vesi kauhistaa,\n    sen näkeminen raivoon saa\n    ja karmii selkäpiitä, —\n    mut sydän heltyy mullakin,\n    kun kostuketta viikkoihin\n    ei viineillemme riitä.\n\n    Oi sada, taivas, tulvanaan,\n    avuksi rakkaan Ranskanmaan,\n    se kuihtumasta säästä!\n    Niin, vettä maahan tihkukoon\n    ma silti suojassani oon,\n    lasiini sit' en päästä!\"\n\n\"Oh, olkaahan meille kuitenkin armollinen vielä täksi iltaa, rakas\nChaulieu\", huudahti herttuatar, \"ja odottakaa huomiseen sateinenne!\nMärkyys pilaisi huvin, jota ystävättärenne Delaunay meille parhaillaan\nvalmistelee puutarhassamme.\"\n\n\"Ahaa, siitä siis johtuukin, ettemme ole saaneet nähdä oppinutta\ntenhotartamme pöytäseurassa\", virkkoi Pompadour. \"Hän uhrautuu meidän\nhyväksemme, ja me olemme hänet kiittämättömästi unohtaneet! Hänen\nterveydekseen, Chaulieu!\"\n\nPompadour kohotti lasinsa, ja tulevan rouva de Staalin\nkahdeksankymmenvuotias rakastaja noudatti ripeästi esimerkkiä.\n\n\"Malttakaa, malttakaa!\" huusi Malezieux ojentaen tyhjän lasinsa\nSaint-Genestille; \"hitto, minäkin tahdon olla mukana!\n\n    \"Mä väitän, että vankka henki\n    ei tyhjää siedä, — viimeisenki\n    tilkan kyllä ahmaisin,\n    mut aina ollen tyhjää vastaan,\n    nyt anon yhtä ainoastaan:\n    Saint-Genest, kaada lasihin!\"\n\nSaint-Genest kiirehti täyttämään Dombesin kanslerin pyynnön, mutta\nlaskiessaan pullon takaisin pöydälle hän vahingossa tai tahallaan\nkaatoi kynttilän, joka sammui. Herttuatar, jonka valpas katse tarkkaili\nkaikkea, lausui jonkin kompasanan hänen kömpelyydestään. Muuta ei kelpo\nabbé tarvinnut; hän kääntyi heti valtiattarensa puoleen.\n\n\"Kaunis haltiatar\", hän sanoi, \"teette väärin pilkatessanne\nkömpelyyttäni. Se, mitä pidätte varomattomuutenani, on vain\nkohteliaisuus kauniille silmillenne.\"\n\n\"Ja kuinka niin, abbé? Kohteliaisuus silmilleni, sanotte?\"\n\n\"Niin, suuri haltiatar\", jatkoi Saint-Genest, \"sen sanoin ja todistan\nsen:\n\n    \"Mun muusani ankara muistuttaa:\n    ei valoa tuhlata turhaan saa,\n    kun siitä ei hyötyä ois:\n    nyt meidän ylevä Amintamme\n    on silmäinsä säihkyllä valonamme,\n    muut himmeten hiipuvat pois.\"\n\nTämä sieväkäänteinen madrigali olisi epäilemättä saavuttanut\nkaiken ansaitsemansa menestyksen, jollei Mainen herttuatar olisi\nSaint-Genestin juuri lausuessa viime säettä kaikesta pidättelystään\nhuolimatta säädyttömästi aivastanut, — ja niin äänekkäästi, että\nloppupiirre Saint-Genestin suureksi pettymykseksi meni hukkaan\nuseimmilta kuulijoilta. Mutta tässä sukkeluuden tavoittelijain\nseurueessa ei mikään mennyt lopullisesti hukkaan: toisen kiusasta sai\ntoinen lähtökohdan, ja herttuatar oli tuskin selviytynyt epäaikaisesta\npuuskasta, kun Malezieux tempasi sen lennosta ja huudahti:\n\n    \"En ihmettele enää\n    nyt muutakaan kuin nenää\n    prinsessan suloisen:\n    se on niin pikkarainen,\n    mut jylähtipä vainen\n    kuin itse ukkonen!\"\n\nTämä viime _impromptu_ oli niin verrattoman osuva, että se tuokioksi\nvaiensi kaikki muut, ja seurue laskeutui runouden korkeuksista takaisin\nsilkan proosan arkisuuteen.\n\nKaunosielujen sukkeluuden räiskähdellessä oli d'Harmental käyttänyt\nhyväkseen tyhjän arpalippunsa tuottamaa vapautta, pysytellen vaiti tai\nvaihtaen naapurinsa Valefin kanssa muutamia hiljaisia huomautuksia\ntaikka puolittain hillittyjä hymähdyksiä. Muuten pitopöydässä vallitsi\n— niinkuin herttuatar oli ajatellutkin — joidenkuiden osallisten\nluonnollisista salamietteistä huolimatta sellainen kepeähenkisyyden\nsävy, että syrjäisen olisi ollut mahdotonta havaita näennäisen\nhauskuttelun verhossa mitään kätkettyä vehkeilyä hankittavan. Joko\ntahdonponnistuksella tai kunnianhimoisten suunnitelmiensa onnellisesta\nkehityksestä tyytyväisenä olikin kaunis haltiatar Ludovise hoitanut\nemännän tehtäviä ihmeellisen älykkäästi, viehkeästi ja pirteästi.\nMalezieux, Saint-Aulaire, Chaulieu ja Saint-Genest olivat häntä siinä\nautelleet parhaansa mukaan, kuten olemme nähneet.\n\nAlkoi kuitenkin jo olla aika nousta pöydästä: suljettujen ikkunain läpi\nja raollaan olevista ovista kuului epämääräisiä soiton puuskahduksia,\njotka puutarhasta ruokailusaliin tunkeutuessaan ilmoittivat uusien\nhuvikkeiden olevan pitovieraita odottamassa. Niin ollen herttuatar,\nhavaitessaan hetken lähestyvän, ilmoitti edellisenä päivänä luvanneensa\nFontenellelle tarkastella Venus-tähden nousua. Hän oli päivällä saanut\n_Maailmoiden_ tekijältä erinomaisen kaukoputken ja kehoitti nyt\nseuruetta sen avulla tutkistelemaan tätä kaunista tähteä. Tiedoitus oli\nliian hyvä tilaisuus Malezieuxille taas madrigaliin, hänen antaakseen\nsen mennä ohi. Herttuattaren näyttäessä pelkäävän, että Venus kenties\njo olikin noussut, hän virkkoi:\n\n\"Oi, kaunis haltiatar, tiedätte paremmin kuin kukaan, että meillä ei\nvoi olla pelkoa siinä suhteessa.\n\n    \"Kohta kyllä tarhassanne\n    nähdään Venus loistossansa,\n    kun te täältä mukananne\n    viette hänen saattajansa:\n    päättyköön siis atriamme,\n    nouskaa, ylväs prinsessamme, —\n    Venust' ei voi sieltä löytää,\n    kun te hoitelette pöytää!\"\n\nSiten Malezieux lopetti pitosalin ohjelman niinkuin oli sen\naloittanutkin. Kaikki olivat nousemassa käsiään taputtaen, kun\nLagrange-Chancel, joka ei ollut koko aterian aikana hiiskunut\nsanaakaan, kääntyi herttuattaren puoleen ja virkkoi:\n\n\"Anteeksi, madame, mutta minullakin on velka maksettavana, ja vaikka\nkukaan ei näy sitä vaativan, olen liian tunnollinen siirtääkseni\nsuoritusta.\"\n\n\"Oh, sehän on totta, Arkhilokhokseni[23]\", muisti herttuatar; \"eikö\nteillä olekin sonetti lausuttavana?\"\n\n\"Ei suinkaan, madame\", oikaisi Lagrange-Chancel; \"arpa varasi minulle\noodin, ja se sattuikin paikalleen, sillä minä tunnen huonosti\nluontuvani nykyisen muodin harrastamiin pikku viisuihin. Minun\nrunottarenani, tiedättehän, madame, on Nemesis, eikä innoitukseni\nlaskeudu taivaasta, vaan nousee hornasta. Olkaa siis niin hyvä, rouva\nherttuatar, että pyydätte näitä naisia ja herroja hetkiseksi suomaan\nminulle huomiota, jota ovat päivällisten alusta saakka jaelleet muille.\"\n\nMainen herttuatar vastasi vain istuutumalla uudestaan ja jokainen\nnoudatti heti esimerkkiä. Syntyi tovin hiljaisuus; koko seurueen\nkatseet suuntautuivat jonkun verran levottomasti tähän mieheen,\njoka itse vakuutti runottarekseen Kostottaren ja Hippokrenekseen\nAkheronin.[24]\n\nSitten Lagrange-Chancel nousi seisomaan; hänen katseessaan paloi synkkä\nhehku, hänen huulillaan väikkyi katkera hymy. Kumealla äänellä, joka\nerinomaisesti soveltui hänen kieleltään kirpoaviin sanoihin, hän lausui\nseuraavat säkeet, jotka sittemmin löysivät tiensä Palais-Royaliin asti\nja Saint-Simonin nähden hersyttivät suuttumuksen kyyneliä regentin\nsilmistä:\n\n    \"Te,[25] joiden kaunopuheisuus\n    tyrannin kahden valtaa vastaan\n    aseisiin Kreikan, Rooman huus,\n    nyt antakaatte ainoastaan\n    sanoihin mulle sappeanne,\n    ma jotta teidän voimallanne\n    viel' ilkeämmän paljastaa\n    voin hirviön, — ja pelkäämättä\n    sen tunnottoman konnan kättä\n    tavoitan tätä kunniaa!\n\n    Jo silmät auki saatuaan\n    hän kaunaa kantoi pitkät ajat,\n    kun valtaistuin-haaveessaan\n    edessä näki esterajat.\n    Mut sitten Medeain ja Kirkein\n    tuhoisat taidot[26] mielin virkein\n    omaksui roiston oppilas\n    ja uskoi salahankkeillansa\n    kaikk' esteet tieltä raivaavansa —\n    ollakseen, kurja, kuningas!\n\n    Nyt valmistaudu, lauttamies,\n    joella synkeällä Tuonen,\n    ylhäiset varjot etsii ties,\n    uhreina Philippemme juonen!\n    Oi pohjatonta kataluutta,\n    oi surmaa julmaa yhä uutta\n    ja turhaa tuskaa itkeväin!\n    Näin saatto soluu lakkaamatta,\n    näin kaataa kuolo kostajatta,\n    ja raivoo vallanhimo näin!\n\n    Näin pojat[27] surren taattoaan[28]\n    tapaavat kolkon kohtalonsa,\n    näin veli seuraa veikkoaan,\n    mies saattajana puolisonsa.[29]\n    Ja kuinka ajatella voikaan,\n    ett' edellisten kahteen poikaan\n    ulottuu vimma murhaajan:\n    Jo toinen[30] heistä yhtyi sukuun,\n    ja toinen[31] kuuluu samaan lukuun,\n    on riutumassa hautahan!\n\n    Oi valtias,[32] jok' aikanas\n    sait yhä eläväsi luulla,\n    sun kolmipolvi-suvustas\n    ei kohta enää täällä kuulla!\n    Sä tiedät viekkaan vainoajan,\n    sa tunnet inhan opettajan,[33]\n    itsekkään prinssin arvoisen;\n    levossas riistä heiltä henki,\n    tai jälkeläises viimeinenki\n    jo sortuu ansaan juonien!\n\n    Sä käännä kosto pelkuriin,[34]\n    hän säikkyykin jo voimatonna;\n    hän kirottuna kuolkoon niin\n    kuin elänytkin on se konna!\n    Pakoksi käyköön mielen kateen\n    kuin muinoin kävi Mitridateen,[35]\n    kun näki kaiken päättyvän:\n    hän toivon menetettyänsä\n    loppunsa saakoon myrkystänsä,\n    jonk' itse keittänyt on hän!\n\nOn mahdotonta kuvata näiden säkeiden synnyttämää vaikutusta, niiden\nseuratessa edellä esiintyneiden runoseppojen keveitä sepitelmiä.\nKaikki katselivat toisiaan äänettöminä ja ikäänkuin kammoksuen, että\nheille oli nyt ensi kertaa julkisesti lausuttu nuo rumat juorut, joita\nsiihen asti oli kuiskittu vaivihkaa, niiden rohkenematta esiintyä\narvosteltaviksi. Itse herttuatar, joka oli halukkaimmin uskonut niitä,\noli kalvennut nähdessään tämän oodin hirviömäisenä hydrana kohottavan\nkuutta sapen ja myrkyn täyttämää kitaansa. Cellamaren ruhtinas ei\ntiennyt, millaista katsantoa näyttäisi, ja kardinaali de Polignacin\nkäsi vapisi silminnähtävästi, rutistellessaan pitsikaulusta.\n\nRunoilija siis lopetti viimeisen säkeistönsä saman hiljaisuuden\nvallitessa, jolla ensimmäistä oli tervehditty, ja kun Mainen herttuatar\ntästä uskollisimpiensakin paheksumista ilmaisevasta yleisestä\näänettömyydestä hämillään nousi pöydästä, noudattivat toiset yhä\nvaiteliaina hänen esimerkkiään ja siirtyivät hänen mukanaan puutarhaan.\n\nViimeisenä poistuva d'Harmental tölmäsi pengermällä epähuomiossa\nLagrange-Chanceliin tämän palatessa saliin noutamaan herttuattaren\nunohtamaa nenäliinaa.\n\n\"Anteeksi, herra chevalier\", äännähti ärtynyt runoilija suoristautuen\nja suunnaten d'Harmentaliin sapen kellastamat pienet silmänsä,\n\"tahtoisitteko ehkä tallata minua?\"\n\n\"Kyllä, monsieur\", vastasi toinen, katsellen häntä inhoavasti kaikesta\npituudestaan alas niinkuin rupikonnaa tai kyytä; \"kyllä, jos olisin\nvarma rusentumisestanne!\"\n\nJa tarttuen Valefin käsikynkkään hän laskeutui tämän kanssa puutarhaan.\n\n\n\n\nKYMMENES LUKU\n\nGrönlannin kuningatar\n\n\nNiinkuin oli jo kemujen aikana käynyt selville — ja sen saattoi\nmuutenkin arvata niiden huvikkeiden laadusta, joita Mainen\nherttuattarella oli tapana järjestää sceauxilaisessa loistohuvilassaan\n—, juhlanvietto oli nyt laajentumassa salonkipuolelta puutarhaan,\nmissä seuruetta odottivat uudet yllätykset.\n\nTämä valtavan laaja istutusalue, jonka Le Nôtre[36] oli suunnitellut\nColbertille[37] ja tämä myynyt Mainen herttualle, oli herttuattaren\nkäsissä suennut todellakin keijukaisten olosijaksi. Suuren kuninkaan\naikana olivat jumalaistarulliset kuvaelmat tulleet suuresti\nsuosituiksi; ranskalaiselle puutarhataiteelle tunnusomaisten, leveiden\nsuorakaiteiden vehmaat lehtimajat, pitkät lehmuskujat, pikarien,\nkierukkain ja pyramidien muotoisiksi leikellyt marjakuuset soveltuivat\ntuollaiseen ohjelmaan paljon paremmin kuin englantilaiset puutarhat\npikku pensastoineen, mutkittelevine käytävineen ja rajoitettuine\nnäköaloineen. Olletikin Sceauxin puutarha-aukeama levisi eteen\nsuorastaan kuninkaallisen suurenmoisena rengasratsastus-, lyöntipallo-\nja jalkapallokenttineen, kun taustana oli vielä laaja lampi, jonka\nkeskeltä kohosi Auroran[38] paviljonki, — nimi johtui siitä, että\ntästä huvihuoneesta tavallisesti ilmoitettiin merkillä yön loppuminen\nja seurueen hajaantumishetki.\n\nPengermälle saapuessaan kaikki jäivätkin ihmettelemään noita\nkorkealatvaisia lehtokujia ja siroja lehtimajoja, kun niitä yhdistivät\ntoisiinsa valaistuskiehkurat, jotka muuttivat säihkyväksi päiväksi\nmuualla vallitsevan yötummuuden. Samalla kuului tenhoavaa soittoa,\njonka lähtökohta ei ollut havaittavissa, ja näiden sävelten tahdissa\nnähtiin sitten suurella puistotiellä liikkumassa ja lähestymässä\njotakin niin eriskummaista ja odottamatonta, että kuvaelman merkityksen\nselvitessä kaikkialta remahti nauru. Se oli jättimäinen keilakerta,\njoka vakavasti asteli huvilalle päin leveätä keskikujaa myöten\nyhdeksäisensä johtamana ja pallo saattajanansa. Tultuaan muutaman\naskeleen päähän pengermältä se soreasti asettui säännönmukaiseen\njärjestykseen ja kumarsi herttuattarelle, pallon jatkaessa vierimistään\nhänen jalkoihinsa asti.\n\nNyt keilat alkoivat laulaa surullista valitusta, että ne\nrengasratsastusta, lyönti- ja potkupalloa kovaonnisempina olivat\ntähän päivään asti olleet suljettuina pois Sceauxin puistoalueelta,\npyytäen vääryyden oikaisemista ja oikeutusta saada kumppanikisojen\ntavoin hauskuttaa kauniin Ludovise-haltiattaren jalosukuisia vieraita.\nTämä valitus oli sepitetty yhdeksänääniseksi kantaatiksi, jota violat\nja huilut säestivät ja pallo omintakeisen tehokkaasti keskeytteli\nbassosooloilla. Anomus saavuttikin kaikkien läsnäolijani kannatuksen\nja Mainen herttuattaren suostumuksen. Ilahdusta ilmaistakseen keilat\nmerkinannon jälkeen heti aloittivat baletin, jota säestettiin\nniin kummallisilla pään nytkäytyksillä ja niin täpärillä ruumiin\ntasapainonäytteillä, että tanssijain menestys oli kenties vielä\nsuurempi kuin laulajain, ja esityksen herättämässä tyytyväisyydessään\nherttuatar lausui keilakerralle pahoittelunsa siitä, että oli niin\nkauan arvostellut sen rattoisuutta väärin, ja suuren mielihyvänsä\ntästä tutustumisesta. Mehiläiskuningattarelle kuuluvan vallan nojalla\nhän valtuutti keilailun tästä hetkestä alkaen nimittämään itseään\njaloksi keilailuksi, jotta se ei jäisi missään suhteessa alemmaksi\nkilpailijaansa, jaloa hanhi-noppapeliä.[39]\n\nTuon suosionosoituksen saatuaan keilat rivistöksi järjestäytyen\ntekivät tilaa uusille hahmoille, jotka olivat saapumassa pääkujalla.\nNämä seitsemän olentoa olivat kokonaan kääriytyneet turkiksiin, jotka\nsalasivat heidän vartalonsa, ja kasvoja verhosivat karvapäähineet. He\nastelivat verkalleen, tuoden keskessään kahden poron vetämää rekeä,\nmikä ilmaisi napaseutulaista lähetystöä. Tämä olikin tosiaan tuomassa\nGrönlannin kansan tervehdystä Ludovise-haltiattarelle. Etunenässä\nmarssivalla päälliköllä oli pitkä soopelinnahalla sisustettu viitta ja\nketunnahkainen lakki, johon oli jätetty kolme häntää tasasuhtaisesti\nriippumaan kumpaisellekin olkapäälle ja taakse. Herttuattaren eteen\ntullessaan päällikkö kumarsi ja alkoi käytellä puhetta koko valiokunnan\nnimessä:\n\n\"Madame, grönlantilaiset ovat yleisessä kansalliskokouksessa harkinneet\nhyväksi lähettää jonkun johtomiehensä teidän ruhtinaallisen korkeutenne\nluo, ja minulla on ollut kunnia tulla valituksi heidän edustajanaan\ntarjoamaan teille heidän valtakuntansa hallitsijattaren arvo.\"\n\nViittaus oli niin ilmeinen ja sanamuotonsa perusteella kuitenkin\nsiksi vaaraton, että koko seurueesta kuului hyväksyvää sorinaa, ja\ntulevaisen suostumuksen merkkinä väikkyi mitä armollisin hymy kauniin\nhaltiatar Ludovisen huulilla. Lähettiläs näkyi saavan rohkaisua tästä\nesityksensä alun vastaanottamisesta ja jatkoi:\n\n\"Maine, joka meidän lumiselle pikku jäätikkökolkallemme julistelee\nainoastaan harvinaisimpia merkillisyyksiä, on meille valaissut teidän\nruhtinaallisen korkeutenne suloja, avuja ja taipumuksia: me tiedämme,\nettä te kammoatte aurinkoa.\"\n\nTämä uusi vihjaus käsitettiin yhtä pikaisesti ja kiihkeästi kuin\nedellinenkin, kun aurinko oli regentin tunnus ja Mainen herttuatar\ntaasen oli tunnettu suoranaisesta yön suosimisesta.\n\n\"Näin ollen, madame\", pitkitti lähettiläs, \"kun Jumala on meidän\nmaantieteellisessä asemassamme siunannut meitä kuusikuukautisella\nyöllä ja samanmittaisella hämärällä, tulimme teille ehdottamaan, että\npakenisitte vihaamaltanne auringolta meidän maahamme. Hyvitykseksi\nsiitä, mitä jätätte tänne, tarjoamme teille Grönlannin kuningattaren\narvonimen, pitäessämme varmana, että läsnäolonne saa auhdot ketomme\nkukoistamaan, että lakienne viisaus taltuttaa kesyttömyytemme ja\nettä me hallintanne lempeyden varassa luovumme vähemmän mieluisasta\nvapaudesta kuin teidän kuninkaallinen ylivaltanne on.\"\n\n\"Mutta\", virkkoi madame du Maine, \"minusta tuntuu, että tarjoamanne\nvaltakunta on jokseenkin etäällä, ja tunnustan vieroksuvani pitkiä\nmatkoja.\"\n\n\"Olemme ennakolta ottaneet huomioon muistutuksenne, madame\", huomautti\nlähettiläs, \"ja pelätessämme, että te Muhammedia mukavuudenhaluisempana\nkieltäytyisitte tulemasta vuoren luo, olemme mahtavan taikurin\nloihdinnalla järjestäneet vuoren tulemaan teidän luoksenne. — Hei,\nnapapiirin henget\", komensi lähetystön johtaja tehden kabbalistisia\nympyröitä sauvallaan ilmaan, \"paljastakaa kaikkien katseille uuden\nhallitsijattarenne palatsi.\"\n\nSamassa alkoi kuulua haaveellista musiikkia, ja Auroran paviljonkia\nkattanut verho kohosi kuin taikavoimalla. Lammen laaja pinta, joka\noli siihen asti pysynyt tummana kuin himmennetty kuvastin, heijasti\nnyt niin taitavasti sovitettua valovirtaa, että sitä olisi voinut\nluulla kuutamoksi. Tässä hohteessa nähtiin jääsaarelmalla ja lumisen\nja kuulakan huipun juurella Grönlannin kuningattaren palatsi, johon\njohti niin keveärakenteinen silta, että tämä näytti leijuvalta\npilvenhattaralta.\n\nYleisen suosion pauhatessa lähettiläs otti erään saattolaisensa\nkäsistä kruunun, jonka laski herttuattaren päähän. Herttuatar\nkorjasi itse sen asentoa niin ylväällä eleellä kuin olisi saanut\ntodellisen vallanmerkin. Nousten rekeen hän sitten ajoi vesipalatsia\nkohti. Vartijain estäessä väkijoukkoa seuraamasta häntä hänen uuteen\nvaltapiiriinsä hän meni sillan yli ja astui noiden seitsemän lähetin\nkeralla sisään portista, joka esitti luolaa. Samassa silta upposi\nsyvyyteen, ikäänkuin taitava koneiston käsittelijä olisi — jälleenkin\nläpinäkyväksi viittaukseksi — tahtonut eristää tulevaisuudesta\nmenneisyyden, ja Auroran paviljongin yläpuolella räiskähtelevä\nilotulitus tulkitsi grönlantilaisten iloa heidän nähdessään uuden\nkuningattarensa.\n\nSillaikaa muuan marsalkka johdatti herttuattaren hänen uuden palatsinsa\netäisimpään huoneeseen, ja kun nuo seitsemän lähettiä heittivät\npois päähineensä ja viittansa, olivat hänen seurueenansa Cellamaren\nruhtinas, kardinaali de Polignac, markiisi de Pompadour, kreivi de\nLaval, parooni de Valef, chevalier d'Harmental ja Malezieux. Marsalkka\ntaasen, joka oli häntä odottamassa ja huolellisesti suljettuaan kaikki\novet nyt tuttavallisesti liittyi tähän hienoon joukkoon, ei ollut\nkukaan muu kuin vanha ystävämme abbé Brigaud.\n\nHuomataan siis, että iltakausi vihdoinkin ilmeni todellisessa\nmerkityksessään: lähettien tavoin juhlakin riisui naamionsa ja asunsa,\navoimesti kääntyen salavehkeilyksi.\n\n\"Hyvät herrat\", aloitti herttuatar vilkkaasti, kuten hänen tapanaan\noli, \"meillä ei ole hetkeäkään hukattavaksi, kun poissaolomme\npitkistyminen herättäisi epäluuloja. Kiirehtiköön siis kukin\nselostamaan, mitä on saanut aikaan, jotta tiedämme, kuinka pitkällä\nollaan.\"\n\n\"Anteeksi, madame\", huomautti ruhtinas, \"mutta te olitte maininnut\nminulle meikäläiseksi miehen, jota en näe täällä, ja olen kovin\npahoillani, jos hän ei kuulukaan joukkoomme.\"\n\n\"Tarkoitatte tietenkin herttua de Richelieuta?\" vastasi madame\ndu Maine. \"No, kyllä hän vakuutti saapuvansa, mutta häntä lienee\npidättänyt jokin seikkailu, hajamielisesti sovittu kohtaus. Täytyy\ntulla toimeen ilman häntä.\"\n\n\"Niinhän tietysti\", sanoi ruhtinas; \"ellei häntä kuulu, niin minkäpä\nsille voi. On kuitenkin paha kiusa, jos hän jää kokonaan pois.\nRykmentti, jota hän komentaa, on sijoitettu Bayonneen, ja kun se\nvarustuskeskus on niin lähellä rajaa, voisi hänestä koitua meille suuri\nhyöty. Pyydän teitä senvuoksi, rouva herttuatar, antamaan määräyksen,\nettä hänet saatetaan tänne, jos hän ilmestyy esille.\"\n\n\"Abbé\", huomautti madame du Maine, \"kuulittehan, ilmoittakaa\nd'Avranchesille.\"\n\nBrigaud meni välittämään käskyä.\n\n\"Anteeksi, herra kansleri\", kuiskasi d'Harmental herra Malezieuxille,\n\"minä luulin herra de Richelieun kuusi viikkoa takaperin nimenomaisesti\nkieltäytyneen liittymästä meihin.\"\n\n\"Sen hän tekikin\", selitti Malezieux, \"sillä hän tiesi olevansa\najateltu viemään sininauhaa Asturian prinssille eikä tahtonut sotkea\nvälejään regentin kanssa, koska sen lähetystehtävän palkkioksi sai\nodottaa Kultaisen Taljan ritarinimitystä. Sitten regentti Espanjan ja\nRanskan suhteiden kiristyessä muuttikin mieltään, lykäten arvomerkin\nantamisen toistaiseksi, ja nähdessään Kultaisen Taljansa jäävän\nepätietoiseen tulevaisuuteen herra de Richelieu yhtyi meihin.\"\n\n\"Teidän korkeutenne määräys on toimitettu asianomaiselle, madame\",\nilmoitti abbé Brigaud palaten, \"ja jos herra herttua de Richelieu\nsaapuu Sceauxiin, johdetaan hänet heti tänne.\"\n\n\"Hyvä\", sanoi, herttuatar. \"Nyt istuutukaamme tämän pöydän ääreen ja\nkäykäämme käsiksi asioihin. Aloittakaa te, Laval.\"\n\n\"Minä olen ollut Sveitsissä, kuten tiedätte, madame\", lausui Laval.\n\"Espanjan kuninkaan nimessä ja rahalla olen koonnut Graubundenissä\nrykmentin, joka on valmis marssimaan Ranskaan millä hetkellä hyvänsä,\nollen aseistettu ja ainoastaan käskyä odottaen.\"\n\n\"Mainiota, rakas kreivi, erinomainen asia\", kiitti herttuatar. \"Ellette\nkatso Montmorency-suvun jäsenelle liian halvaksi olla rykmentin\neverstinä, parempaa odottaessamme, niin ottakaa se komentoonne. Se on\nvarmempi tie Kultaiseen Taljaan kuin Pyhän Hengen ritariston nimityksen\nvieminen Espanjaan.\"\n\n\"Madame\", virkkoi Laval, \"teidän asiananne on varaamanne sijan\nmäärääminen kullekin, ja teidän nöyrin palvelijanne vastaanottaa aina\nkiitollisesti minkä hyvänsä toimen suvaitsette hänelle uskoa.\"\n\n\"Entä te, Pompadour\", kuulusti madame du Maine, kädenviittauksella\nkiittäessään kreivi de Lavalia, \"mitä te olette tehnyt?\"\n\n\"Teidän korkeutenne ohjeiden mukaisesti\", vastasi markiisi, \"matkustin\nNormandiaan ja vahvistutin sikäläisen aateliston vastalauseen. Tuon\nteille kolmekymmentäkahdeksan allekirjoitusta, ja huomattavimpia.\"\nHän veti taskustaan paperin. \"Tässä kuninkaalle esitettävä vaatimus,\njatkonaan nimikirjoitukset. Katsokaa, madame.\"\n\nHerttuatar melkein tempasi paperin markiisin kädestä ja silmäsi sitä\npikaisesti.\n\n\"Niin, niin\", hän haastoi, \"teitte hyvin siinä, että hommasitte\nnimet tällä tavoin, ilman arvoluokittelua ja sukujärjestelyä, joten\nkenelläkään ei ole siinä muistutettavaa. Niin, tämä ehkäisee kaiken\nkiistelyn etusijasta. Hyvä! Guillaume Alexandre de Vieux-Pont, Pierre\nAnne Mare de la Pailleterie, de Beaufremont, de Latour-Dupin, de\nChâtillon. Niin, olette oikeassa; nämä ovat Ranskan vihaisimpia ja\nkunniakkaimpia nimiä, niinkuin uskollisimpiakin. Kiitos, Pompadour;\nolette toimekas lähetti, ja tilaisuuden tullen muistetaan taitavuutenne\nja lähetistä tulee lähettiläs. — Entä te, chevalier\", pitkitti\nherttuatar kääntyen d'Harmentalin puoleen, huulillaan tuo viehättävä\nhymy, jonka hän tiesi vastustamattomaksi. 3 \"Teidän korkeutenne käskyä\nnoudattaen minä läksin Bretagneen\", aloitti chevalier. \"Nantesiin\npäästyäni avasin kirjelmän, joka sisälsi toimintaohjeet.\"\n\n\"No?\" tiedusti herttuatar pikaisesti.\n\n\"Olen menestynyt tehtävässäni niinkuin herrat de Laval ja de Pompadour\nomassaan, madame\", ilmoitti d'Harmental. \"Tässä on herrojen de\nMont-Louisin, de Bonamourin, de Pont-Calletin ja de Rohan-Soldun\nsitoumus. Heti kun espanjalainen eskaaderi vain näyttäytyy rannikolla,\nnousee koko Bretagne.\"\n\n\"Näettehän, näettehän, ruhtinas\", huudahti herttuatar kunnianhimoisen\nriemukkaasti kääntyen Cellamareen päin, \"kaikki suosii meitä!\"\n\n\"Niin\", huomautti ruhtinas, \"mutta meidän pitäisi hankkia sieltä\npuolellemme muitakin kuin nämä kylläkin vaikutusvaltaiset,\nneljä aatelismiestä. Tärkeitä olisivat edelleen esimerkiksi\nLaguerche-Saint-Amant, Bois-Davy, Larochefoucault-Gondral, kaiketi myös\nDécourt ja d'Érée.\"\n\n\"Siitäkin on pidetty huolta, ruhtinas\", ilmoitti d'Harmental; \"minulla\non heiltä kirjeitä... malttakaahan...\"\n\nVetäen taskustaan kirjetukun hän avasi umpimähkään kolme ja luki:\n\n \"Olen suuresti ilahtunut siitä kunniasta, että teidän ruhtinaallinen\n korkeutenne muistaa minua, ja säätyjen yleiskokouksessa liitän ääneni\n kaikkiin niihin aateliston päätöksiin, joilla tahdotaan osoittaa\n teille alttiutta.\n\n                                           _Markiisi Décourt_.\"\n\n \"Jos minulla on jotakin arvoasemaa ja vaikutusta piirikunnassani,\n tahdon sitä käyttää ainoastaan teidän ruhtinaallisen korkeutenne asian\n oikeudellisuutta tehostamaan.\n\n                                _La Rochefoucault-Gondral_.\"\n\n \"Jos hankkeenne menestys riippuu seitsemän-, kahdeksansadan\n aatelismiehen äänestyksestä, rohkenen vakuuttaa teille, madame, että\n se piankin ratkeaa teidän ruhtinaallisen korkeutenne hyväksi. Minulla\n on kunnia uudestaan tarjota teille kaikki mitä minun määrättävissäni\n on täällä päin.\n\n                                           _Kreivi D'Érée_.\"\n\n\"No, ruhtinas\", huudahti madame du Maine, \"joko tyydytte? Katsokaahan,\npaitsi noita kolmea kirjettä on tässä vielä Lavauguyonilta,\nBois-Davylta, Fuméelta. Kuulkaa, chevalier, tässä oikea kätemme, se,\njoka pitelee kynää: olkoon se teille vakuutena, että teiltä ei evätä\nmitään sinä päivänä, jolloin sen piirtämällä nimikirjoituksella on\nkuninkaallinen valtuus.\"\n\n\"Kiitän, madame\", vastasi d'Harmental suudellen kunnioittavasti kättä,\n\"mutta te olette jo antanut minulle enemmän kuin ansaitsen, ja itse\nmenestyskin johtuu palkitsemaan minua niin runsaasti, toimittaessaan\nteidän korkeutenne oikealle sijallenne, että minulla siitä päivästä\nalkaen ei tosiaankaan ole enää mitään mielittävää.\"\n\n\"Ja nyt on teidän vuoronne, Valef\", lausui herttuatar; \"olemme\nvaranneet teidät tärkeimpänä viimeiseksi. Jos, oikein ymmärsin\npäivällispöydässä antamianne merkkejä, ette ole tyytymätön heidän\nkatolisiin majesteetteihinsa, vai kuinka?\"\n\n\"Mitä teidän ruhtinaallinen korkeutenne sanoisi hänen majesteettinsa\nFilipin omakätisestä kirjeestä?\"\n\n\"Omakätisestä kirjeestä!\" huudahti madame du Maine; \"sellaista en ole\nkoskaan rohjennut toivoakaan.\"\n\n\"Ruhtinas\", jatkoi Valef ojentaen Cellamarelle paperin, \"te tunnette\nkuningas Filip V:n käsialan. Varmistakaa siis hänen kuninkaalliselle\nkorkeudelleen, joka ei rohkene sitä uskoa, että tämä kirje on taatusti\nhänen kädestään lähtöisin.\"\n\n\"Alusta loppuun, niin on asia\", vastasi Cellamare kumartaen.\n\n\"Ja kenelle se on osoitettu?\" kysyi herttuatar ottaen kirjeen\nruhtinaalta.\n\n\"Kuningas Ludvig XV:lle, madame\", sanoi Valef.\n\n\"Hyvä, hyvä\", virkkoi herttuatar, \"me toimitamme sen hänen\nmajesteettinsa nähtäväksi marski de Villeroyn välityksellä.\nKatsokaamme, mitä hän lausuu\", ja hän luki niin nopeasti kuin käsialan\npulmallisuus teki mahdolliseksi:[40]\n\n                                     \"Escurial, 16. maaliskuuta 1718.\n\n Siitä asti kun Kaitselmus on minut asettanut Espanjan valtaistuimelle\n en ole hetkeksikään syrjäyttänyt huomiostani syntyperäni velvoituksia:\n ikimuistoinen Ludvig XIV on aina ajatuksissani. Olen yhä kuulevinani,\n kuinka tämä suuri ruhtinas eromme hetkellä syleillessään minua lausui:\n _Ei ole enää Pyreneitä!_ Teidän majesteettinne on ainiaan suremani\n vanhemman veljeni ainoa jälkeläinen. Jumala on teidät kutsunut\n perimään mahtavan valtakunnan, jonka kunnia ja edut pysyvät minulle\n kallisarvoisina kuolemaani asti. Olette saanut sijan sydämessäni, enkä\n millään muotoa ikinä unohda, mitä olen velkaa teidän majesteetillenne,\n isänmaalleni ja esi-isäni muistolle.\n\n Rakkaat espanjalaiseni, jotka ovat hellästi kiintyneet minuun ja\n tietävät kiintymykseni heihin taatuksi, eivät ole kateellisia\n tunteista, jotka olen lausunut teille ja oivaltavat, että meidän\n liittomme on yleisen rauhallisuuden perusta. Katson voivani uskoa,\n että omakohtaiset harrastukseni ovat vielä rakkaita kansalle, jonka\n keskuudessa olen kasvanut, ja että se jalomielinen ylimystö, joka on\n paljon vuodattanut verta niiden kannattajana, yhä ajattelee lämpimästi\n kuninkaasta, joka ylpeilee kiitollisuudestaan heitä kohtaan ja\n syntymisestään heidän joukossaan.\"\n\n\"Tämä on omistettu teille, hyvät herrat\", huomautti Mainen herttuatar\nkeskeyttäen lukemisensa ja kädellä ja katseella herttaisesti tervehtien\nympäristöään. Sitten hän jatkoi, kärsimättömänä tietämään muun sisällön:\n\n \"Mitä siis ajattelevatkaan uskolliset alamaisenne minua tai paremmin\n sanoen teitä itseänne vastaan tähdätystä liittosopimuksesta?[41]\n Aikana, jolloin ehtynyt rahataloutenne ei kunnollisesti riitä\n rauhankaan jokapäiväisiin menoihin, tahdotaan teidän majesteettianne\n menemään veriviholliseni[42] puolelle ja julistamaan minulle sodan,\n ellen suostu luovuttamaan Sisiliaa arkkiherttualle.\n\n Sellaiseen ehtoon en milloinkaan taivu, se on minulle sietämätön.\n\n En tässä ryhdy selvittämään tuollaisen liiton kohtalokkaita\n seurauksia. Pyydän vain teidän majesteettianne hetimiten kutsumaan\n koolle valtakuntanne säätyjen edustajiston[43] harkitsemaan näin\n laajakantoista hanketta.\"\n\n\"Säätyjen edustajiston!\" jupisi kardinaali de Polignac.\n\n\"No, mitä teidän korkea-arvoisuutenne siitä sanoo?\" keskeytti madame\ndu Maine maltittomasti. \"Eikö se toimenpide valitettavasti saavuta\nhyväksymistänne?\"\n\n\"En vastusta enkä kannata, madame\", vastasi kardinaali. \"Ajattelen\nvain, että sitä vetoomusta käytettiin Liigan päivinä ja että Filip II\nei siitä hyötynyt.\"\n\n\"Ajat ja ihmiset ovat muuttuneet, herra kardinaali\", väitti herttuatar\npontevasti. \"Meillä ei ole enää vuosi 1594, vaan 1718. Filip II oli\nflaami, ja Filip V on ranskalainen. Niin ollen eivät tulokset voi olla\nsamanlaisia, kun perusteet eivät pidä yhtä. Anteeksi, hyvät herrat.\" Ja\nhän luki edelleen:\n\n \"Tätä pyydän sen veren nimessä, joka yhdistää meidät, sen suuren\n kuninkaan nimessä, josta olemme lähtöisin, teidän ja oman kansani\n nimessä. Nyt jos koskaan on kuultava Ranskan kansan ääntä. On\n välttämätöntä saada siltä itseltään tietää, mitä se ajattelee, —\n tahtooko se tosiaan nousta sotaan meitä vastaan. Niinkuin minä olen\n valmis panemaan henkeni alttiiksi sen kunnian ja etujen puolesta,\n samoin te toivoakseni pikimmiten hyväksytte esitykseni, jotta teiltä\n pyytämäni säätykokous ehkäisee välien onnettoman rikkoutumisen ja\n Espanjan voimia käytetään ainoastaan Ranskan suuruuden ylläpitämiseen\n ja sen vihollisten nöyryyttämiseen. Ainiaan tahtoisin osoittaa\n teidän majesteettianne kohtaan yksinomaan vilpitöntä ja sydämellistä\n kiintymystäni.\"\n\n \"No, mitä arvelette tästä, hyvät herrat? Olisiko hänen katolinen\n majesteettinsa voinut tehdä hyväksemme enemmän?\" tiedusti madame du\n Maine.\n\n\"Hän olisi voinut tähän kirjeeseen liittää toisen kirjelmän\nsuoranaisesti osoitettuna säätyjen edustajistolle\", muistutti\nkardinaali. \"Jos kuningas olisi suvainnut lähettää sellaisenkin\nkirjelmän, olisi se varmaan vaikuttanut eduskunnan käsittelyyn hyvin\ntuntuvasti.\"\n\n\"Se on tässä\", ilmoitti Cellamaren ruhtinas, vuorostaan vetäen esille\npaperin.\n\n\"Mitä ihmettä, ruhtinas!\" hämmästeli kardinaali.\n\n\"Hänen majesteettinsa on ollut samaa mieltä kuin teidän\nkorkea-arvoisuutenne ja toimittanut minulle tämän kirjelmän\ntäydentämään sitä, joka jätettiin parooni de Valefille.\"\n\n\"Silloinhan meiltä ei puutu enää mitään!\" huudahti madame du Maine.\n\n\"Puuttuu Bayonne\", intti ruhtinas pudistaen päätänsä. \"Bayonne, Ranskan\nportti!\"\n\nSamassa d'Avranches astui sisälle ilmoittamaan herttua de Richelieun.\n\n\"Ja nyt, ruhtinas, ei enää puutu mitään\", sanoi markiisi de Pompadour\nnauraen, \"sillä tässähän tulee mies, jolla on sen avain.\"\n\n\n\n\nYHDESTOISTA LUKU\n\nHerttua de Richelieu\n\n\n\"Vihdoinkin, herra herttua!\" huudahti madame du Maine nähdessään\nRichelieun ilmestyvän. \"Pysyttekö siis ainiaan samana, niin että\nystävänne eivät koskaan voi luottaa teidän täsmällisyyteenne enempää\nkuin kaikki rakastajattarenne?\"\n\n\"Päin vastoin, madame\", puolustausi Richelieu lähestyen herttuatarta ja\nsuudellen hänen kättänsä niin keveän kunnioittavasti kuin ainakin mies,\njonka silmissä naisilla ei ollut arvoluokkia, \"päin vastoin, sillä\ntänään osoitan paremmin kuin koskaan teidän korkeudellenne, että minä\npystyn täyttämään ystävienkin odotukset.\"\n\n\"Te siis teette meidän hyväksemme uhrauksen, herttua?\" ilvehti madame\ndu Maine.\n\n\"Tuhatkertaisesti suuremman kuin voitte aavistaakaan. Arvatkaa kuka\nminun täytyi jättää?\"\n\n\"Madame de Villars?\" kysyi herttuatar.\n\n\"Oh, en! Paremmasta seurasta minä läksin.\"\n\n\"Madame de Duras?\"\n\n\"Ei sinne päinkään.\"\n\n\"Madame de Nesle?\"\n\n\"Pyh!\"\n\n\"Madame de Polignac? Ah, anteeksi, kardinaali!\"\n\n\"Jatkakaa vain. Se ei koske hänen korkea-arvoisuuttansa.\"\n\n\"Madame de Soubise, madame de Gabriant, madame de Gacé?\"\n\n\"Ei, ei, ei.\"\n\n\"Mademoiselle de Charolais?\"\n\n\"Häntä en ole nähnytkään sitten kun viimeksi jouduin Bastiljiin.\"\n\n\"Madame de Berri?\"\n\n\"Tiedättehän, että hän on aivan hullaantunut Riomiin sen jälkeen kun\nalkoi saada korvapuusteja rakastajaltaan\".[44]\n\n\"Mademoiselle de Valois sitten?\"\n\n\"Hänet minä säästän vaimokseni, jahka hankkeemme menestys tekee minusta\nespanjalaisen ruhtinaan. Ei, madame, minä jätin teidän korkeutenne\ntakia kaksi mitä viehättävintä naikkosta!...\"\n\n\"Naikkosia, uh!... Hyi toki!\" huudahti herttuatar nyrpistäen huuliaan\nperäti halveksivasti; \"en olisi luullut teidän alentuvan sellaisiin\nolioihin asti.\"\n\n\"Mitä olioita he ovat! Kaksi hurmaavaa naista — rouva Michelin\nja rouva Renaud. Ette tunne heitä? Rouva Michelin on tenhoava\nvaaleaverikkö; mies on verhoilija, suosittelen häntä teille,\nherttuatar. Rouva Renaud on ihastuttava tummaverinen kaunotar, silmät\nsiniset ja kulmakarvat mustat; hänen miehensä on... hitto, nyt en taas\nmuistakaan...\"\n\n\"Todennäköisesti samalla alalla kuin herra Michelin\", tokaisi Pompadour\nnauraen.\n\n\"Anteeksi, herra herttua\", huomautti madame du Maine, joka ei enää\ntuntenut mitään kiinnostusta Richelieun lemmenseikkailuihin näiden\nulottuessa salonkipiirin ulkopuolelle, \"anteeksi, rohkenenko muistuttaa\nteille, että olemme kokoontuneet tänne vakavilla asioilla?\"\n\n\"Kah, tosiaan! Mehän hommailemme salaliittoa, eikö niin?\"\n\n\"Olitteko unohtanut sen?\"\n\n\"Toden totta, salaliittolaisuus ei ole hauskimpia puuhia, senhän\nmyöntänette, rouva herttuatar; tunnustan niin ollen, että aina kun vain\nkykenen, minä unohdan vehkeileväni. Mutta sehän ei vaikuta asiaan,\nkoska tartun taas kiinni milloin tarvitaan. Katsotaanpa siis, rouva\nherttuatar, — kuinka pitkälle on juonimisemme edistynyt?\"\n\n\"Tässä, herttua, tutustukaa näiden kirjeiden sisältöön, niin olette\nselvillä yhtä hyvin kuin mekin\", vastasi madame du Maine.\n\n\"Oh, suokoon teidän korkeutenne minulle anteeksi\", esteli Richelieu,\n\"mutta minä en todella lue itsellenikään osoitettuja; minulle on\nkertynyt seitsemän-, kahdeksansataa mitä herttaisinta kirjettä, jotka\nsäilytän vanhojen päivien huvikkeeksi. Kuulkaahan, Malezieux, te olette\nitse selväsanaisuus, — selostakaa minulle.\"\n\n\"No niin, herra herttua\", aloitti Malezieux, \"nämä kirjeet ovat\nbretagnelaisten ylimysten sitoumuksia hänen korkeutensa oikeuksien\nkannattamisesta.\"\n\n\"Oivallista!\"\n\n\"Tämä paperi on aateliston vastalause.\"\n\n\"Kah, antakaa tänne! Minä yhdyn siihen.\"\n\n\"Mutta te ette tunne sisältöä?\"\n\n\"Vähät siitä; panen vastaan joka tapauksessa.\" Ja ottaen paperin hän\npiirsi nimensä viimeisenä esiintyvän Guillaume Antoine de Chastelluxin\nalle.\n\n\"Antaa hänen olla siinä mukana, madame\", virkkoi Cellamare\nherttuattarelle; \"Richelieun nimi on kaikkialla hyvä olemassa.\"\n\n\"Entä tämä kirje?\" tiedusti herttua osoittaen Filip V:n lähetettä.\n\n\"Se on kuningas Filip V:n omakätinen kirje\", selitti Malezieux.\n\n\"Kas vain, hänen katolisen majesteettinsa käsiala on vielä huonompaa\nkuin minun\", sanoi Richelieu. \"Sehän on minulle mieluisaa, kun Raffé\nväittää, että kenenkään koukerot eivät ole niin epäselviä.\"\n\n\"Jos kirjoitus on kehnoa, niin onpa teksti toki ilahduttava\", huomautti\nmadame du Maine, \"sillä siinä pyydetään Ranskan kuningasta kutsumaan\nkoolle säätyjen eduskunta neliliiton sopimusta vastustamaan.\"\n\n\"Ahaa!\" virkkoi Richelieu. \"Ja onko teidän korkeutenne varma eduskunnan\nkannasta?\"\n\n\"Tuo vastalause on aateliston mielialan ilmaus. Kardinaali menee\ntakuuseen papistosta, joten on jälellä ainoastaan armeija.\"\n\n\"Armeija on minun hoideltavanani\", ilmoitti Laval. \"Minulla on\nkahdenkolmatta everstin avoin valtakirja.\"\n\n\"Minä ensiksikin vastaan rykmentistäni\", vakuutti Richelieu, \"joka on\nBayonnessa ja siis voi tehdä meille suuria palveluksia.\"\n\n\"Niin, ja me otammekin sen lukuun\", sanoi Cellamare; \"mutta olen\nkuullut, että on kysymyksenä sen siirtäminen toiseen majoituspaikkaan.\"\n\"Vakavastiko?\"\n\n\"Kyllä sitä on pohdittu täydellä todella. Käsitättehän, herttua, että\ntäytyy ehättää sellaisen toimenpiteen edelle.\"\n\n\"Kuinkas muuten! Heti paikalla. Paperia... mustetta... Minä kirjoitan\nBerwickin herttualle.[45] Sodan ollessa puhkeamaisillaan ei ihmetellä,\nettä minä pyydän rykmenttiäni suosiollisesti pysytettäväksi\ntaistelunäyttämön läheisyydessä.\"\n\nMainen herttuatar kiirehti itse toimittamaan Richelieulle\nkirjoitusvälineet. Herttua kumarsi, tarttui kynään ja kyhäsi tällaisen\nkirjeen, jonka me esitämme ainoastaan kieliopillisia kompastuksiaan\nvailla:\n\n \"Herra herttua de Berwick, pääri ja sotamarski. Koska on puhetta\n rykmenttini siirtämisestä, monsieur, ja sille on tilattu uudet\n pukutarpeet, jotka se kerrassaan menettäisi, jos sen täytyisi lähteä\n minnekään ennenkuin ne valmistuvat, on minulla kunnia pyytää teiltä,\n että sallitte sen jäädä Bayonneen toukokuun alkupuolelle, jolloin se\n varustelu valmistuu.\n\n Olen kaikella mahdollisella huomaavaisuudella, monsieur, teidän nöyrin\n ja kuuliaisin palvelijanne,\n\n                                    _herttua de Richelieu_.\"\n\n\"Nyt lukekaa, madame\", jatkoi herttua ojentaen kirjelmän madame\ndu Mainelle; \"tämän varokeinon jälkeen rykmentti ei hievahdakaan\nBayonnesta.\"\n\nHerttuatar otti kirjelapun, luki sen ja luovutti naapurilleen, joka\nsiirsi sen toiselle, kunnes se oli kiertänyt koko pöydän. Herttuan\nonneksi tässä oli niin ylhäistä väkeä, että kielellinen asu ei\nherättänyt huomiota. Ainoastaan Malezieux, joka oli viimeisellä\nvuorolla, ei kyennyt pidättämään hymyn häivettä.\n\n\"Ahaa, teitä naurattaa, herra runoilija\", virkkoi Richelieu aavistaen\naiheen. \"Nähtävästi olen osunut loukkaamaan sitä naurettavaa\nturhantarkkuutta, jota nimitetään oikeinkirjoitukseksi. Sehän on\nluonnollista: olen ylimys, ja minulle unohdettiin opettaa äidinkielen\nsäännöstelyä, kaiketi ajatellen, että minun sopi yhtä hyvin käyttää\nviidentoistasadan livren vuosipalkalla kamaripalvelijaa, joka kyhäisi\nkirjeeni ja sepittäisi säkeeni. Niin on asia, mutta se ei estä minua,\nhyvä Malezieux, pääsemästä Akatemian jäseneksi ennen teitä ja ennen\nVoltaireakin.\"\n\n\"Ja laatiiko kamaripalvelijanne siinä tapauksessa\nvastaanottajais-esitelmännekin, herra herttua?\"\n\n\"Hän pohjustelee sitä jo, herra kansleri, ja saatte nähdä, että\nsiitä ei tule huonompi kuin eräät tuntemani akateemikot ovat itse\nsepittäneet.\"\n\n\"Herra herttua\", huomautti madame du Maine, \"siitä koituu varmasti\nperin kiintoisa tilaisuus, ja lupaan jo huomisesta alkaen ryhtyä\nvaraamaan istuinpaikkaa siihen. Mutta tänä iltana meillä on puheltavaa\nmuusta; palatkaamme siis päiväjärjestykseen.\"\n\n\"No, kaunis prinsessa\", mukautui Richelieu, \"koska ehdottomasti\ntahdotte olla virallinen, niin puhukaa, minä kuuntelen. Mitä olette\npäättäneet?\"\n\n\"Saada näiden kahden kirjeen perusteella säätyjen edustajiston koolle;\nsitten, kaikkien kolmen säädyn varmasti asettuessa nykyistä hallintoa\nvastaan, me toimitamme regentin erotetuksi ja nimitytämme Filip V:n\nhänen sijalleen.\"\n\n\"Ja kun Filip ei voi jättää Madridia, hän antaa meille täydet\nvaltuudet, ja me hallitsemme Ranskaa hänen sijastaan... Niin no, sepä\nei ole hullummin harkittua. Mutta eduskunnan kokoontumiseen tarvitaan\nkuninkaan käsky.\"\n\n\"Kuningas allekirjoittaa käskyn\", vastasi madame du Maine.\n\n\"Regentin tietämättäkö?\" jatkoi Richelieu.\n\n\"Regentin tietämättä.\"\n\n\"Olette siis luvannut Fréjusin piispalle,[46] että teette hänestä\nkardinaalin?\"\n\n\"Emme, mutta lupaan Villeroylle Espanjan grandin arvon ja Kultaisen\nTaljan ritarimerkin.\"\n\n\"Pelkään pahoin, rouva herttuatar\", arveli Cellamaren ruhtinas, \"että\nse tarjous ei sittenkään riitä suostuttamaan marskia toimenpiteeseen,\njoka tuottaa niin suuren vastuun. Marskista ei kylläkään olisi\nvastusta, jos saisimme puolellemme hänen vaimonsa.\"\n\n\"Ah, siitähän johtuukin mieleeni!\" tokaisi Richelieu. \"Minä otan sen\nhuolekseni.\"\n\n\"Tekö?\" sanoi herttuatar hämmästyen.\n\n\"Niin, minä, madame\", selitti Richelieu. \"Teillä on kirjeenvaihtonne,\nminulla omani. Olen saanut tutustua seitsemään tai kahdeksaan\nkirjeeseen, jotka ovat saapuneet teidän korkeudellenne tänään.\nSuvaitseeko teidän korkeutenne silmätä vain yhtä, joka tuotiin minulle\neilen?\"\n\n\"Onko tämä kirje vain minun tiedokseni, vai sopiiko se lukea ääneen?\"\n\n\"No, olemmehan kai luotettavassa piirissä?\" virkkoi Richelieu katsellen\nympärilleen perin itserakkaasti.\n\n\"Tietenkin\", sanoi herttuatar; \"sitäpaitsi tilanteen vakavuus...\"\n\nHän otti kirjeen ja luki:\n\n \"Herra herttua!\n\n Olen sanani pitävä nainen. Mieheni on nyt lähtemässä sille pikku\n matkalle. Huomenna kello yhdeltätoista olen kotona ainoastaan teille.\n Älkää luulko, että teen tämän pitämättä herra de Villeroyta syypäänä\n kaikkeen. Alan nimittäin pelätä hänen tähtensä, kun te voisitte ryhtyä\n häntä rankaisemaan. Tulkaa siis määrähetkellä osoittamaan minulle,\n että minä en ole liiaksi moitittava pitäessäni teidän seuraanne\n mieluisampana kuin laillisen herrani ja mestarini.\"\n\n\"Ah, anteeksi! Suokaa anteeksi hätiköimiseni, rouva herttuatar: tuo\nei olekaan se, jonka tahdoin teille näyttää, vaan toispäiväinen.\nMalttakaa, tässä on eilinen.\"\n\nMainen herttuatar sai Richelieulta toisen kirjeen ja aloitti:\n\n \"Rakas Armand!\"\n\n\"Onko se nyt tämä, vai erehtynettekö vieläkin?\" hän sitten kysyi\nRichelieulta.\n\n\"En, en, teidän korkeutenne; tällä kertaa se on varmasti oikea.\"\n\nHerttuatar jatkoi:\n\n \"Rakas Armand! Olette vaarallinen asianajaja esiintyessänne herra\n de Villeroyta vastaan. Minun täytyy ainakin tehostaa etevyyttänne,\n puolustaakseni heikkouttani; teillä oli sydämessäni tuomari, joka\n halusi teidän voittavan juttunne. Tulkaahan huomenna esittämään sitä\n uudestaan, saatte puheille pääsyn tribunalini edessä, joksi eilen\n nimititte sisähuoneeni onnetonta sohvaa.\"\n\n\"Ja kävittekö siellä?\"\n\n\"Kyllä, madame.\"\n\n\"Marskitar siis...?\"\n\n\"Toivoakseni hän tekee mitä vain tahdomme, ja koska hän teettää\nmiehellään mitä tahtoo, saamme toimeen säätyjen edustajiston\nkoollekutsumisen marskin palatessa.\"\n\n\"Ja milloin hän tulee kotiin?\"\n\n\"Viikon kuluttua.\"\n\n\"Teidän täytyy terästäytyä pysymään uskollisena koko se aika, herttua.\"\n\n\"Madame, kun omaksun jonkin hankkeen, kykenen suurimpiinkin uhrauksiin\nsen ajamiseksi perille.\"\n\n\"Voimme siis luottaa sanaanne?\"\n\n\"Palvelukseksenne.\"\n\n\"Hyvät herrat\", lausui Mainen herttuatar, \"te olette kuulleet;\ntoimikaamme edelleen kukin tahollamme. Te, Laval, vaikutatte armeijan\npiirissä; kardinaali huolehtii papistosta, ja herttua de Richelieu\npuhukoon madame de Villeroylle.\"\n\n\"Ja milloin taas kokoonnumme?\" tiedusti Cellamare.\n\n\"Se riippuu kokonaan asianhaaroista, ruhtinas\", vastasi herttuatar.\n\"Joka tapauksessa, ellen ehdi toimittaa teille tietoa, lähetän teitä\nnoutamaan samat vaunut ja saman ajomiehen kuin silloin ensimmäisellä\nkerralla Arsenaliin saapuessanne.\" Nousten hän jatkoi Richelieulle:\n\"Suotteko meille lopun iltaanne, herttua?\"\n\n\"Pyydän teidän korkeudeltanne anteeksi\", vastasi Richelieu, \"mutta se\non aivan mahdotonta. Minua odotetaan Rue des Bons-Enfantsin varrella.\"\n\n\"Mitä! Oletteko siis jälleen väleissä madame de Sabraniin?\"\n\n\"Välimme eivät ole koskaan katkenneet, saan vakuuttaa, madame.\"\n\n\"Mutta sepäs on vakaisuutta, herttua.\"\n\n\"Ei, madame, se on laskelmaa.\"\n\n\"Kah, huomaan, että harrastatte asiamme edistämistä erikoisesti.\"\n\n\"En koskaan hoida tehtäviäni puolinaisesti, rouva herttuatar.\"\n\n\"No, Jumala suokoon meille apunsa, ja me otamme esimerkkiä teistä,\nherra herttua, sen lupaamme. Ja nyt, hyvät herrat\", jatkoi herttuatar,\n\"olemme olleet täällä pian puolitoista tuntia; on luullakseni aika\npalata puutarhaan, jotta poissaolostamme ei huomauteltaisi liiaksi.\nSitäpaitsi lienee rannalla muuan poloinen Yön jumalatar odottelemassa,\nkiittääkseen meitä suosiostaan auringon edellä, eikä olisi kohteliasta\nantaa hänen varrota kovin kauan.\"\n\n\"Teidän korkeutenne luvalla, madame\", sanoi Laval, \"minun täytyy\nkuitenkin viivyttää teitä vielä hetkinen, huomauttaakseni eräästä\npulastani.\"\n\n\"Puhukaa, kreivi\", kehoitti herttuatar; \"mistä on kysymys?\"\n\n\"Vaatimuksistamme, vastalauseistamme, toimintaohjeistamme.\nSovittiinhan, että painattaisimme ne sellaisilla työläisillä, jotka\neivät osaa lukea.\"\n\n\"No?\"\n\n\"Minä ostin painokoneen ja sijoitin sen erään talon kellariin\nVal-de-Grâcen takalistolle. Hommasin tarvittavat työläiset, ja tähän\nasti on tulos ollut tyydyttävä, niinkuin teidän korkeutenne on saanut\nnähdä. Mutta eikös vain saattanutkin koneen jyty naapureita siihen\nluuloon, että miehemme valmistivat väärää rahaa, ja eilen poliisi\npani toimeen talossa tarkastuksen. Onneksi ennätettiin työ keskeyttää\najoissa ja kiskoa sänky salaluukun päälle, niin että Voyer d'Argensonin\napurit eivät nähneet mitään. Mutta sellainen käynti voisi uusiintua,\nmenestyen paremmin; sentähden heti nuuskijain mentyä lähetin työläiset\nmatkoihinsa, hautasin painokoneen ja siirrätin kaikki vedokset omaan\nasuntooni.\"\n\n\"Siinä teitte hyvin, kreivi!\" kiitti kardinaali de Polignac.\n\n\"Niin, mutta mitä nyt teemme?\" kysyi madame du Maine.\n\n\"Siirretään painokone minun talooni\", esitti Pompadour.\n\n\"Tai minun\", tarjoutui Valef.\n\n\"Ei, ei\", vastusti Malezieux, \"painokone on liian vaarallinen väline,\ntyöläisten joukkoon voi pujahtaa urkkija, ja silloin oltaisiin hukassa.\nEikähän meillä enää lienekään paljoa painatettavaa.\"\n\n\"Niin\", sanoi Laval, \"suurempi osa on kyllä valmista.\"\n\n\"No niin\", jatkoi Malezieux, \"minun mielestäni pitäisi aivan\nyksinkertaisesti — niinkuin heti alussa ehdotinkin — käyttää jotakuta\nälykästä, vaiteliasta ja varmaa kopistia, jolle maksetaan siksi hyvin,\nettä hän pitää suunsa kiinni.\"\n\n\"Oh, se olisi paljon turvallisempaa\", huudahti herra de Polignac.\n\n\"Niin, mutta mistä löydämme sellaisen miehen?\" virkkoi ruhtinas. \"Niin\ntärkeään asiaan olisi vaarallista palkata ensimmäinen tarjollaoleva.\"\n\n\"Jos minä rohkenisin...\" aloitti abbé Brigaud.\n\n\"Puhukaa huoletta, abbé\", rohkaisi Mainen herttuatar.\n\n\"Sanoisin voivani järjestää sen asian\", jatkoi abbé.\n\n\"Enkö ole teille sanonut\", huudahti Pompadour, \"että abbé on aina\nneuvokas!\"\n\n\"Mutta tiedättekö tosiaankin juuri soveliaan miehen?\" kysyi Polignac.\n\n\"Oh, jos teidän korkea-arvoisuutenne teettäisi hänet vartavasten, niin\nei saataisi parempaa. Todellinen kone, joka kirjoittaa kaikkea eikä lue\nmitään.\"\n\n\"Ja vielä suuremmaksi varmuudeksi\", huomautti ruhtinas, \"me voisimme\ntoimittaa tärkeimmät paperit espanjankielisiksi, — hänen katoliselle\nmajesteetilleen erityisesti aiotut. Siitä olisi kaksinkertaisena etuna,\nettä käsittelisimme asioita kopistillemme tuntemattomalla kielellä ja\nvoisimme hänelle koituvasta vaivaloisuudesta maksaa runsaasti hänen\njohtumattaan siitä päättelemään kirjoitustyönsä tärkeyttä.\"\n\n\"Minulla on niin ollen kunnia lähettää hänet luoksenne, ruhtinas\",\nsanoi Brigaud.\n\n\"Ei, ei\", epäsi Cellamare, \"sen pahuksen ei sovi näyttäytyä Espanjan\nlähetystössä. Kaiken täytyy käydä jonkun kolmannen välityksellä,\nottakaa se huomioon.\"\n\n\"Niin, niin, me järjestämme sen\", lupasi madame du Maine. \"Mies on\ntiedossa, se on pääasia; vastaattehan hänestä, Brigaud?\"\n\n\"Kyllä, madame, ehdottomasti.\"\n\n\"Muuta ei tarvita. Nyt ei enää mikään pidätä meitä\", jatkoi herttuatar.\n\"Herra d'Harmental, antakaahan minulle käsivartenne.\"\n\nChevalier kiirehti tottelemaan madame du Mainea, joka ei ollut\ntähän asti kyennyt jakamaan huomaavaisuuttansa hänelle niinkuin\nkaikille muille, ja käytti nyt tilaisuutta ilmaistakseen tällä\nsuosionosoituksella kiitollisuuttaan Rue des Bons-Enfantsin\nseikkailussa koetellusta miehuudesta ja Bretagnen nostattamisessa\nilmenneestä taitavuudesta. Paviljongin ovella grönlantilaiset lähetit\n— jälleen tavallisiksi Sceauxin juhlan kutsuvieraiksi muuttuneina —\nnäkivät kadonneen sillan sijalla Ranskan ja Espanjan väreillä liputetun\npurren, jonka oli määränä viedä heidät rantaan. Madame du Maine astui\nsiihen ensimmäisenä ja viittasi d'Harmentalille sijan vierellään,\njättäen Malezieuxin pitämään huolta Cellamaresta ja Richelieusta.\nKätketty musiikki antoi sitten heti merkin, ja pursi viiletti rantaa\nkohti.\n\nNiinkuin herttuatar oli sanonut, lammen vastapäisellä partaalla\nodotteli Yön jumalatar pukeutuneena pitkään, mustaan harsokaapuun,\njossa kimalteli kultatähtiä. Hänen saattueenansa olivat ne kaksitoista\nTuntia, joihin hänen valtansa jakautui. Pursi suuntasi kulkunsa\ntätä ryhmää kohti, joka herttuattaren tullessa äänenkantaman päähän\nalkoi laulaa aiheenmukaista kantaattia. Johdantona oli nelisäkeinen\nkuorotaival, jota seurasi sooloesitys, jatkonaan jälleen kuorojakso, ja\nkaikki ilmaisi niin hienoa aistia, että jokainen kääntyi Malezieuxiin\npäin, onnitellakseen illanvieton suurta järjestelijää tästä\nmenestyksestä.\n\nYksinään kaikkien keskellä oli d'Harmental oudosti hätkähtänyt\nsoolo-osan ensimmäisistä sävelistä, sillä laulajattaren ääni muistutti\naivan elävästi toista, hänelle hyvin tuttua ja rakasta ääntä. Niin\nmahdotonta kuin olikin ajatella Bathilden läsnäoloa Sceauxissa, oli\nchevalier väkisinkin noussut seisaalle tarkastamaan esiintyjää, jonka\ntaide niin kummasti värähdytteli hänen sieluaan.\n\nSoihduista huolimatta, joita Tunnit alamaisina pitelivät koholla, ei\nd'Harmental kuitenkaan kyennyt erottamaan jumalattaren kasvonpiirteitä,\nkun niitäkin verhosi harsohuntu. Hän vain kuuli puhtaan, joustavan,\nsulosointuisen äänen nousevan ja laskevan siihen vapaaseen, koulittuun\nja luontevaan tapaan, jota hän oli niin suuresti ihaillut sen\nherättäessä ensi kerran hänen huomiotansa Rue du Temps-Perdun varrella,\nja jokainen sen sointu — rantaa lähestyttäessä yhä selvemmin kaikuvana\n— tunkeutui hänen sydämensä pohjukkaan asti ja sai hänet vavahtelemaan.\n\nViimein pursi ehti rantaan, soololaulu päättyi ja kuoro aloitti\njälleen. Mutta yhä seisten ja kaikilta muilta ajatuksilta sulkeutuneena\nd'Harmental muistissaan seurasi tauonnutta ääntä ja haipuneita säveliä.\n\n\"No, herra d'Harmental\", huomautti Mainen herttuatar, \"oletteko niin\nherkkä sävelten tenholle, että unohdatte olevanne saattajani?\"\n\n\"Oi, anteeksi, anteeksi, madame\", pyysi d'Harmental hypäten rannalle ja\nojentaen kätensä herttuattarelle; \"mutta olin tuntevinani tuon äänen,\nja minun täytyy tunnustaa, että se elvytti mielessäni niin voimakkaita\nmuistoja...\"\n\n\"Se osoittaa, että käytte Oopperassa, hyvä chevalier\", selitti\nmadame du Maine, \"ja että arvostatte ansionsa mukaisesti neiti Buryn\nlahjakkuutta.\"\n\n\"Mitä! Oliko se neiti Buryn — tuo äsken kuulemani ääni?\" kysyi\nd'Harmental hämmästellen.\n\n\"Hänen juuri, monsieur, ja jollette usko sanaani\", vakuutti herttuatar\nhieman pahastuneesti, \"sallikaa minun tarttua Lavalin tai Pompadourin\nkäsivarteen ja menkää varmistautumaan itse.\"\n\n\"Ah, suokoon teidän korkeutenne minulle anteeksi\", lausui d'Harmental\nkunnioittavasti pidättäen kättä, jonka herttuatar oli vetämäisillään\npois. \"Olemme Armidan puutarhassa, ja hetkellinen hairahdus on\ntällaisten lumousten keskellä sallittu.\"\n\nUudestaan tarjoten herttuattarelle käsivartensa hän asteli\nsaateltavansa rinnalla huvilinnaan päin.\n\nSilloin kuului heikko parahdus, ja vaisunakin se lävisti d'Harmentalin\nsydämen. Hän kääntyi melkein vastoin tahtoaan.\n\n\"Mitä nyt'\" kysyi herttuatar, ja hänen levottomuuteensa sekaantui\nkärsimättömyyttä.\n\n\"Ei mitään, ei mitään\", sanoi Richelieu; \"pikku Bury vain on taas\nsaanut hysterian oireita. Mutta älkää välittäkö, madame, minä tunnen\nsen taudin; se ei ole vaarallinen. Jos erityisesti haluatte, niin käyn\nhuomenna kuulustamassa hänen vointiaan.\"\n\nPikku tapaus oli liian vähäpätöinen häiritäkseen millään tavoin\njuhlanviettoa, ja kaksi tuntia jälkeenpäin d'Harmental abbé Brigaudin\ntuomana takaisin Pariisiin astui pieneen Rue du Temps-Perdun\nullakkokamariin, josta oli ollut poissa kuusi viikkoa.\n\n\n\n\nKAHDESTOISTA LUKU\n\nEpätietoisuutta\n\n\nHänen ensimmäisenä aistimuksenaan oli tällöin suunnattoman onnekkuuden\ntunne, kun hän täten näki jälleen olevansa vaatimattomassa huoneessa,\njohon liittyi jo paljon muistoja. Vaikka hän oli ollut puolitoista\nkuukautta matkalla, olisi voinut luulla hänen lähteneen sieltä vasta\nedellisenä päivänä; siinä määrin oli kelpo rouva Denisin miltei\näidillinen huolenpito säilyttänyt kaiken entisellään.\n\nD'Harmental seisahtui toviksi kynttilä kädessä katselemaan ympärilleen,\nja hänen ilmeensä muistutti hurmiotilaa; se johtui siitä, että hänen\nelämänsä kaikki muut vaikutelmat olivat häipyneet niiden tieltä, jotka\nhän oli kokenut tässä pienessä maailman sopessa. Tämän ensi ailahduksen\njälkeen hän kiirehti ikkunaansa, avasi sen ja yritti sanomattoman\nrakkauden katseella lävistää naapurittarensa tummat ruudut. Bathilde\ntietenkin nukkui enkelinuntansa, aavistamatta että d'Harmental oli\npalannut ja seisoi katsellen hänen ikkunaansa rakkaudesta ja toivosta\nväristen, ikäänkuin ikkuna olisi voinut avautua ja haastaa hänelle!\n\nSiten chevalier runsaan puolen tunnin ajan hengitti täysin keuhkoin\nyöilmaa, joka ei ollut milloinkaan tuntunut hänestä niin puhtaalta ja\nraikkaalta, ja siirsi katseensa ikkunasta taivaalle ja taas ikkunaan.\nVasta silloin hän käsitti, millaiseksi elämäntarpeeksi Bathilde oli\nhänelle koitunut ja kuinka syvän ja valtavan rakkauden neito oli\nhänessä sytyttänyt.\n\nLopulta hän ymmärsi, että hän ei voinut viettää koko yötä ikkunansa\nääressä. Hän sulki sen ja palasi huoneeseensa, mutta vain ryhtyäkseen\njälleen siihen muisteluun, jonka hänen sydämessään oli pienen kamarin\njälleennäkeminen herättänyt. Hän avasi klavesininsa, joka oli\npitkällisen käyttämättömyyden aikana joutunut hiukan epävireeseen, ja\njuoksutteli sormiaan koskettimilla, vaikka olikin uhkana kolmannen\nkerroksen vuokralaisen uusi suuttuminen. Sen äärestä hän siirtyi\npenkomaan pahvikoteloa, jonne oli tallettanut Bathilden keskeneräisen\nmuotokuvan. Pastelliväri oli jonkun verran himmentynyt, mutta siinäpä\nsilti yhä olivat kaunis ja siveä neitonen ja Mirzan vallaton ja oikukas\npikku pää.\n\nKaikki oli sellaisena kuin hänen lähtiessään matkalle, paitsi että\naika aina jättää hävittävän pikku sipaisun esineihin, joita se\nohitse mennessään koskettaa siipensä kärjellä. Viimein, vielä kerran\nseisahduttuaan kunkin esineen eteen, hän tunsi siihen ikäkauteen\nluonnollisena kuuluvaa voimakasta unen tarvetta, meni makuulle\nja tuudittausi nukuksiin neiti Buryn laulaman kantaatin sävelmän\nmuistelulla; siinä epäselvässä ajattelun hämäryydessä, joka käy\ntäydellisen turtumuksen edellä, hän lopulta samasti laulajattaren ja\nBathilden.\n\nHerättyään d'Harmental heti hyppäsi vuoteesta ja riensi ikkunaan.\nAamupuhde näkyi jo olevan pitkällä, ja aurinko paistoi täydeltä\nterältä, mutta näistä voimallisista houkutuksista huolimatta Bathilden\nikkuna oli ummessa. D'Harmental vilkaisi kelloaan; se näytti kymmentä.\n\nHän ryhtyi pukeutumaan. Olemme jo tunnustaneet, että hänellä ilmeni\nmelkein naisellista sievisteleväisyyttä; se ei ollut hänen vikansa,\nvaan aikakauden, jonka kaavaileva muodollisuus ulottui kaikkeen,\nlemmenasioihinkin. Mutta tällä kertaa hän ei vedonnut raskasmieliseen\nkasvojen sävyyn, vaan välitön palaamisen ilo antoi hänen piirteilleen\nviehättävän onnekkuuden ilmeen: selvästikin hän odotti vain katsetta\nBathildelta, kruunatakseen itsensä luomakunnan kuninkaaksi.\n\nSitä katsetta hän meni etsimään ikkunasta, mutta Bathilden ikkuna pysyi\nyhä suljettuna. Silloin d'Harmental avasi omansa, toivoen sillä melulla\nherättävänsä naapurittaren huomion. Ei hievahdustakaan. Hän pysytteli\npaikallaan tunnin; koko aikana eivät uutimet edes häilähtäneet. Nuoren\ntytön kamari näytti hylätyltä. D'Harmental yskähteli, hän sulki ikkunan\nja avasi taas, irroitteli pikku laastinkappaleita seinästä ja heitteli\nvastapäisiin ruutuihin: kaikki turhaa.\n\nIhmetystä seurasi levottomuus; noin itsepintaisesti ummistuneen ikkunan\ntäytyi osoittaa poissaoloa, ellei onnettomuutta. Bathilde poissa —\nmihin joutuneena? Mikä tapaus oli saattanut suistaa radaltaan noin\ntyynen, hiljaisen ja säännöllisen elämän? Keneltä kysyisi sitä, —\nmistä hankkisi tietoja? Hänen piirissään ainoastaan rouva Denis tiesi\njotakin. Oli varsin luonnollista, että d'Harmental yöllä palattuaan\npistäytyisi seuraavana päivänä käynnille emäntänsä luo, ja sen hän siis\ntekikin.\n\nRouva Denis ei ollut tavannut vuokralaistaan tarjoamansa aamiaisen\njälkeen. Hän ei ollut unohtanut, mitä huomaavaisuutta d'Harmental oli\nosoittanut hänen pyörtyessään, ja vastaanotti hänet niin ollen kuin\ntuhlaajapojan.\n\nChevalierin onneksi Denis-neideillä oli piirustustuntinsa, ja nuori\nherra oli asianajokonttorissa, joten hän joutui puheisiin ainoastaan\ntalonomistajattaren kanssa. Keskustelu kääntyi itsellään siihen hyvään\njärjestykseen ja siisteyteen, joista pienessä kamarissa oli pidetty\nhuolta vuokralaisen poissaollessa. Tästä sai luontevasti siirrytyksi\nkysäisyyn, oliko vastapäisessä huoneistossa sillaikaa asukas vaihtunut,\nja se ohimennen lausuttu tiedustus sai aivan varman vastauksen. Vielä\neilen aamulla oli rouva Denis nähnyt ikkunassa Bathilden, ja illalla\noli Buvat kirjastosta palatessaan tullut Bonifacea vastaan; mestari\nJoullun nuorin kirjuri oli vain pannut merkille, että arvoisan\nkirjoitustaiturin kasvoilla oli majesteettisen korskeuden ilme, joka\npisti silmään sitäkin enemmän, kun se ei suinkaan ollut naapurilla\ntavallinen.\n\nEnempää ei d'Harmental tahtonutkaan tietää. Bathilde oli Pariisissa ja\nvanhassa asunnossaan. Johtui tietenkin vain sattumasta, että nuoren\ntytön katse ei ollut vielä osunut ikkunaan, jonka hän oli niin kauan\nnähnyt pysyvän suljettuna, — huonetta kohti, jonka hän tiesi niin\npitkältä ajalta tyhjäksi. D'Harmental kiitti rouva Denisiä uudestaan\nkaikesta hyvästä huolenpidosta, kelpo rouvan aavistamatta hänen\nhyvästelynsä innokkaan kiitollisuuden todellista aihetta.\n\nPorrassillakkeella chevalier kohtasi abbé Brigaudin tulossa\njokapäiväiselle vierailulleen rouva Denisin luo. Abbé tiedusti, oliko\nhän menossa asuntoonsa, ja myöntävän vastauksen saatuaan ilmoitti\ntulevansa sinne myös jälkeenpäin. D'Harmental ei ollut aikeissa lähteä\nulos koko päivänä ja lupasi odottaa.\n\nKamariinsa päästyään hän heti meni ikkunaan.\n\nMitään ei ollut muuttunut naapurittaren luona. Huolellisesti umpeen\nvedetyt uutimet eivät jättäneet pienintäkään pilkistysrakoa. Ilmeisesti\ntämä oli tarkoituksellista. Chevalier päätti koettaa viimeistä keinoa:\nhän istuutui klavesininsa ääreen ja loistavan esisoiton jälkeen lauloi\njonkunlaisesti säestäen edellisenä iltana kuulemansa \"Yön\" kantaatin\nsoolo-osan, joka oli jäänyt hänen muistiinsa alusta loppuun. Mutta\nvaikka hän samalla kaiken aikaa tähysti järkkymättömään ikkunaan, ei\nsiellä hisahdettu eikä hievahdettu: vastapäisellä kamarilla ei enää\nollut kaikua.\n\nMutta odottamansa tuloksen rauetessa d'Harmental oli saanut aikaan\ntoisen tehon, jota ei ollut tarkoittanut. Loppusävelen kajahtaessa hän\nkuuli kättentaputusta takaapäin ja kääntyessään näki abbé Brigaudin.\n\n\"Ah, tekö, abbé!\" virkkoi d'Harmental nousten ja pikaisesti käyden\nsulkemassa ikkunan. \"En hiisi vieköön luullut teitä niin suureksi\nsäveltaiteen harrastajaksi.\"\n\n\"Enkä minä teitä niin eteväksi esittäjäksi. Totisesti, rakas\nholhottini: olitte vain kerran kuullut kantaatin! Ihmeellistä!\"\n\n\"Sävelmä tuntui minusta hyvin miellyttävältä, abbé, siinä kaikki\",\nsanoi d'Harmental, \"ja se jäi mieleeni, kun minulla on aivan erikoinen\nsävelmuisti.\"\n\n\"Ja sehän laulettiinkin perin ihastuttavasti, eikö niin?\" jatkoi abbé.\n\n\"Kyllä\", myönsi d'Harmental; \"neiti Burylla on ihana ääni, ja olenkin\njo päättänyt pistäytyä tuntemattomana Oopperaan heti kun näen hänen\nnimensä ohjelmajulisteessa.\"\n\n\"Sitä ääntäkö haluatte kuulla?\" kysyi Brigaud.\n\n\"Niin.\"\n\n\"Sitä varten ei tarvitse mennä Oopperaan.\"\n\n\"Minne sitten?\"\n\n\"Ei minnekään: jääkää tänne, — olette ensimmäisessä aitiorivissä.\"\n\n\"Kuinka! Yön jumalatar...?\"\n\n\"Oli naapurittarenne.\"\n\n\"Bathilde!\" huudahti d'Harmental. \"En siis ollut erehtynyt, minä tunsin\nhänet. Oh, mutta sehän on mahdotonta, abbé; miten olisi Bathilde\nsaattanut olla rouva herttuattaren illanvietossa?\"\n\n\"Ensiksikään, rakas holhottini, mikään ei ole nykyaikana mahdotonta\",\nvastasi Brigaud; \"painakaa se mieleenne ennenkuin kiellätte mitään tai\nolette ryhtymättä johonkin. Uskokaa kaiken mahdollisuus, se on varma\ntie kaiken saavuttamiseen.\"\n\n\"Mutta miten siis Bathilde-rukka...?\"\n\n\"Niin, eikö se aluksi tunnukin kummalliselta? Pohjaltaan se on perin\nyksinkertainen asia. Mutta eihän se juttu oikeastaan voi teitä\nkiinnostaa, vai mitä, chevalier? Puhukaamme jo muusta.\"\n\n\"Kyllä vainkin, abbé, kyllä vainkin\", vakuutti d'Harmental. \"Te\nerehdytte peräti; se juttu päin vastoin herättää minussa mitä suurinta\nuteliaisuutta.\"\n\n\"No niin, rakas holhottini, kun tuollainen saa osakseen harrastustanne,\nniin voinhan selittää sitä. Abbé de Chaulieu tuntee neiti Bathilden —\nettekö maininnut naapuritartanne sillä nimellä?\"\n\n\"Kyllä; mutta miten abbé de Chaulieu hänet tuntee?\"\n\n\"Oh, perin luonnollisesti. Tiedätte kenties jo, että tuon viehättävän\ntyttösen holhooja on pääkaupungin siroimmin työskenteleviä kopisteja.\nNo, herra de Chaulieu on menettämässä näkönsä, kuten olette saanut\nhavaita, joten hän tarvitsee puhtaaksikirjoittajaa runoilleen,\nkoska hänen on pakko sanella niitä — sikäli kuin pulpahtelevat —\nkeskenkasvuiselle lakeijalle, joka ei ole oikeinkirjoituksestakaan\nselvillä. Sen tärkeän homman hän on tullut uskoneeksi kunnon Buvatille,\nja tätä kautta hän on tutustunut neiti Bathildeen.\"\n\n\"Mutta tuosta ei lainkaan selviä, miten neiti Bathildc joutui madame du\nMainen huvilinnaan.\"\n\n\"Odottakaa toki; jokaisella tarinalla on alkunsa, solmukohtansa ja\nloppuvaiheensa, hiisi vieköön!\"\n\n\"Panette minut kiroamaan, abbé.\"\n\n\"Kärsivällisyyttä, hyväinen aika, kärsivällisyyttä!\"\n\n\"Sitä minulla on. Noh, kuuntelen teitä.\"\n\n\"Tutustuttuaan siis neiti Bathildeen kelpo Chaulieu joutui muiden\ntavoin tuon yleishurman valtaan, sillä tiedättehän, että siihen nuoreen\nhenkilöön liittyy jonkinlainen taika, — että häntä ei voi nähdä\nrakastumatta.\"\n\n\"Tiedän sen\", jupisi d'Harmental.\n\n\"Kun siis neiti Bathilde on runsaslahjainen eikä ainoastaan laula kuin\nsatakieli, vaan piirustaakin kuin enkeli, puhui kelpo Chaulieu hänestä\nniin innostuneesti neiti Delaunaylle, että tämä johtui pyytämään hänen\napuaan pukujen suunnittelussa niihin eri henkilöosiin, joita esiintyi\nhänen valmistelemissaan ja eilen illalla katselemissamme kuvaelmissa.\"\n\n\"Minulle jää yhä arvoitukseksi, että 'Yön' kantaatissa lauloi sooloa\nBathilde eikä neiti Bury.\"\n\n\"Siihen tulemme juuri.\"\n\n\"Vihdoinkin!\"\n\n\"Neiti Delaunayn kävi kuten kaikkien: hän mielistyi pikku\nlumoojattareen eikä lähettänytkään häntä pois pukupiirustusten\nvalmistuttua, vaan piti häntä Sceauxissa kolme päivää. Hän oli siellä\nsiis vielä toispäivänä, neiti Delaunayn kanssa hänen kamariinsa\nsulkeutuneena, kun teidän lepakollenne tultiin hätääntyneesti\nilmoittamaan, että Oopperan ohjaaja pyysi saada puhua hänelle hyvin\ntärkeästä asiasta. Neiti Delaunay lähti, jättäen Bathilden yksikseen.\nSuosijattaren viipyessä tämä alkoi ikävystyä ja ajankulukseen istuutui\npianon ääreen, näpäytti muutaman soinnun, laulahti pari sävelsarjaa ja\nsitten havaitessaan sekä pianon että äänensä olevan hyvässä vireessä\naloitti jonkin suuren ooppera-aarian niin etevästi, että neiti Delaunay\ntämän aavistamattoman esityksen kuullessaan avasi oven hiljaa, kuunteli\naariaa loppuun asti ja sitten heittäysi kauniin laulajattaren kaulaan,\nhuutaen voivansa saada henkensä pelastajan.\n\n— Bathilde kysyi ihmeissään, missä suhteessa ja millä tavoin hän\nsaattoi suosijattarelleen tehdä niin suuren palveluksen. Silloin\nneiti Delaunay kertoi, kuinka oopperalaulajatar Bury oli sitoutunut\nlaulamaan seuraavan päivän iltana Sceauxissa 'Yön' kantaatin,\nmutta nyt huonovointisena suureksi mielipahakseen ilmoituttanut\nhänen korkeudelleen madame du Mainelle, että hänen mukanaoloonsa\nei sopinutkaan luottaa. Niin ollen ei tulisikaan Yötä eikä siis\neheätä juhlaa, ellei Bathilde äärettömässä herttaisuudessaan ottaisi\nsoolo-osaa kantaatissa.\n\n— Voitte hyvin arvata, että neitosemme puolustausi kaikin voimin.\nHän selitti mahdottomaksi laulaa sävellystä, jota ei tuntenut. Neiti\nDelaunay laski kantaatin hänen eteensä. Bathilde sanoi, että tämä\nmusiikki näytti hänestä hirmuisen vaikealta. Neiti Delaunay vastasi,\nettä noin kehittyneelle säveltaiturille ei mikään ollut vaikeata.\nBathilde tahtoi nousta, neiti Delaunay pakotti uudestaan istuutumaan.\nBathilde liitti kätensä ristiin, neiti Delaunay väänsi ne erilleen ja\nlaski koskettimistolle, joka kajautti sävelen. Vastoin tahtoaankin\nBathilde tulkitsi ensimmäisen tahtijakson, toisen, lopulta koko\nkantaatin.\n\n— Toisella kerralla hän ryhtyi laululliseen puoleen ja lauloi sen\nloppuun asti ihmeteltävän täsmällisellä äännöksellä ja ilmeikkäästi.\nNeiti Delaunay oli haltioissaan. Madame du Maine tuli vuorostaan\nsaapuville neiti Buryn lähettämästä viestistä onnettomana. Neiti\nDelaunay pyysi Bathildea aloittamaan kantaatin uudestaan. Bathilde ei\nrohjennut kieltäytyä; hän soitti ja lauloi kuin enkeli. Madame du Maine\nyhtyi neiti Delaunayn pyytelyyn. Miten saisi herttuattarelta mitään\nevätyksi! Tiedätte sen olevan mahdotonta, chevalier.\n\n— Bathilde-poloisen oli siis pakko antautua, ja häpeilevänä,\nhämillään, puolittain nauraen ja puolittain itkien hän suostui kahdella\nehdolla. Hänen piti ensiksikin saada mennä itse ilmoittamaan hyvälle\nsuojelijalleen Buvatille äskeisen ja tulevaisen poissaolonsa syy ja\ntoisekseen jäädä kotiinsa koko ehtoopäiväksi ja seuraavan päivän\naamukaudeksi harjoittelemaan onnetonta kantaattia, joka näin mullisti\nhänen elämänsä säännöllisyyttä. Näitä varauksia pohdittiin puolelta ja\ntoiselta, ja ne hyväksyttiin molemminpuolisella sitoumuksella: Bathilde\ntakasi palaavansa seuraavan päivän iltana kello seitsemäksi, ja neiti\nDelaunay ja madame du Maine vakuuttivat jättävänsä jokaisen siihen\nuskoon, että soolo-osan esittäjä oli neiti Bury.\"\n\n\"Mutta kuinka se salaisuus sitten on kuitenkin tullut ilmi?\" tiedusti\nd'Harmental.\n\n\"Ah, aivan aavistamattoman sattuman kautta\", jatkoi Brigaud siihen\nomituisen leppoisaan tapaan, josta ei osannut päättää, ilvehtikö hän\nvai puhuiko vakavissaan. \"Kaikki oli mennyt ihmeen hyvin, niinkuin\ntekin näitte, kantaatin loppuun asti, ja siitä on todisteena, että\nte yhden ainoan kuuleman perusteella kykenitte toistamaan jokaisen\nsäveleen. Kommellus sattui vasta kun pursi, joka toi meidät Auroran\npaviljongista, saapui rantaan. Mahdollisesti oli syynä ensimmäisen\njulkisen lauluesityksen aiheuttama jännitys, tai kenties hän huomasi\nmadame du Mainen saattueessa jonkun, jota ei ollut odottanut näkevänsä\nniin loistavassa seurassa: kenenkään kykenemättä selittämään aihetta\nYön jumalatar-rukka parahtaen pyörtyi kumppaneinansa olevien Tuntien\nsyliin.\n\n— Silloin vakuutukset unohdettiin, lupaukset menivät myttyyn.\nHänen huntunsa riisuttiin, jotta voitiin pirskoitella vettä hänen\nkasvoilleen, ja kun siis minä riensin paikalle, teidän poistuessanne\nhänen korkeutensa saattelijana, hämmästyin suuresti, nähdessäni neiti\nBuryn sijalla sievän naapurittarenne. Kysyin tietysti asiaa neiti\nDelaunaylta, ja kun henkilövaihdosta ei enää voinut kieltää, kertoi hän\nminulle, miten oli käynyt, yhä salaisuutena, jonka ilmaisen ainoastaan\nteille, rakas holhottini; mistä johtuneekaan, että minä en saa\nkieltäydytyksi täyttämästä mitään toivomustanne.\"\n\n\"Entä se pahoinvointi?\" kysyi d'Harmental levottomasti.\n\n\"Vain hetkellinen huimaus, ohimenevä mielenliikutus, jolla ei ollut\nmitään haitallisia seurauksia, koska Bathilde ei mistään suostuttelusta\nhuolimatta edes tahtonut puolta tuntia pitempään levähtää Sceauxissa,\nvaan niin hartaasti pyyteli päästä kotiin, että hänen käytettäväkseen\nluovutettiin vaunut, ja hänen on täytynyt ehtiä takaisin tunnin verran\nennen meitä.\"\n\n\"Olette siis varma siitä, että hän on kotona? Kiitos, abbé; sen vain\ntahdoinkin tietää, muuta minulla ei ollut teiltä kuulusteltavaa.\"\n\n\"Ja nyt\", virkkoi Brigaud, \"minä saan lähteä, vai kuinka? Te ette enää\ntarvitse minua, olette saanut selville kaikki mitä halusitte?\"\n\n\"Sitä en sano, hyvä Brigaud; päinvastoin jääkää, tuotatte minulle\nsuuren mielihyvän.\"\n\n\"Ei, kiitos; minulla on itselläni asiaa kaupungille. Jätän teidät\nmietiskelemään, rakas holhottini.\"\n\n\"Milloin näen teidät jälleen, abbé?\" kysyi d'Harmental koneellisesti.\n\n\"Varmaankin huomenna\", arveli abbé.\n\n\"Huomiseen siis.\"\n\n\"Huomiseen.\"\n\nNiin sanoen abbé poistui nauraen partaansa, samalla kun d'Harmental\njälleen avasi ikkunansa, päättäneenä jäädä siihen tähystysvuorolle\nvaikka huomiseen asti, jos tarvittiin, jotta pitkän vartionsa\npalkkioksi saisi edes vilahdukselta nähdä Bathilden.\n\nRitari-parka oli rakastunut korvia myöten.\n\n\n\n\nKOLMASTOISTA LUKU\n\nVeruke\n\n\nKellon käydessä hieman viittä d'Harmental huomasi Buvatin kääntyvän\nMontmartre-kadun kulmasta Rue du Temps-Perdulle. Kelpo kirjoitusmestari\nnäytti astelevan tavallista kiireisemmin eikä pidellyt keppiään\nkohtisuorassa asennossa kuten porvari yleensä kävelyllään, vaan\npoikittain niinkuin juoksija. Ja se mahtavuuden sävy, joka oli\nedellisenä päivänä herättänyt herra Bonifacen huomiota, oli kerrassaan\nkaikonnut; sijalla ilmeni jonkun verran levottomuutta. Tuosta ei voinut\nerehtyä: Buvat ei olisi palannut tuollaisella kiireellä muutoin kuin\nhuolissaan Bathildesta. Bathilde ei siis jaksanut hyvin!\n\nChevalier seurasi arvoisaa kirjastovirkailijaa katseellaan, kunnes\ntoinen katosi asuintalonsa pääsykäytävän ovesta. Täydellä syyllä\nd'Harmental päätteli Buvatin pistäytyvän puhuttelemaan Bathildea\nennenkuin meni omaan huoneeseensa ja toivoi hänen lopultakin avaavan\nnyt ikkunan auringon viimeisille säteille, kun päiväpaiste oli sitä\nhyväillyt aamusta saakka.\n\nHän erehtyi kuitenkin. Buvat vain kohotti kaihdinta ja painoi leveät\nkasvonsa ruutuun, rummuttaen kahta viereistä ruutua molempien käsien\nsonnilla. Ja sekin ilmestys oli aivan hetkellinen, sillä hän käännähti\nmelkein heti niinkuin kutsun saaneena ja katosi pudottaen alas\nmusliniverhon, jonka oli heittänyt taaksensa. D'Harmental otaksui,\nettä kutsu oli vetoomus hänen naapurinsa ruokahaluun. Siitä hän muisti\ntuon onnettoman ikkunan uppiniskaista avautumattomuutta tähyillessään\nunohtaneensa aamiaisen; chevalierin tunteellisuuden häpeäksi täytyy\nmainita, että se oli perin suuri poikkeus hänen tavoistaan.\n\nKun ei ollut mahdollista ikkunan avautua naapurien ollessa\npäivällisellä, päätti hän käyttää hetkeä omaan aterioimiseensa. Hän\nsiis soitti ovenvartijaa ja käski hänen toimittaa ruokatavarakaupasta\nlihavimman kananpojan ja hedelmäkaupasta kauneimmat hedelmät, mitä hän\nsaattoi löytää. Viiniä hänellä taasen olikin vielä muutamia pulloja\njälellä abbé Brigaudin lähetyksestä.\n\nD'Harmental ei syödessään voinut välttää tunnonvaivoja: hän ei kyennyt\nkäsittämään, että todella tuskaantunut mieli salli ruokahalun pysyä\nniin häiriintymättömänä. Onneksi hän sitten muisti jonkun ajattelijan\nteoksesta lukeneensa, että suru synnytti kamalaa tyhjyyden vaikutelmaa.\nSe huomio tyynnytti hänen arastelunsa, joten kovaonnisesta kananpojasta\njäivät ainoastaan luut jälelle.\n\nVaikka aterioiminen oli itsessään varsin luonnollinen asia eikä\nsuinkaan merkinnyt mitään moitittavaa, oli hän sen edellä sulkenut\nikkunansa, jättäen kuitenkin uutimiin rakosen, josta saattoi pitää\nsilmällä vastapäisen talon kahta yläkertaa. Tästä varokeinosta oli\nse hyöty, että hän juuri päivälliseltä päästessään huomasi Buvatin\ntietenkin samasta hommasta suoriutuneena ilmestyvän pengermäikkunaan.\nOli kaunis sää, kuten jo huomautimme, ja Buvat näyttikin hyvin\nhalukkaalta käyttämään sitä hyväkseen.\n\nMutta kirjoitusmestarimmehan oli niitä erikoisia olentoja, jotka\nvoivat tuntea mielihyvää ainoastaan toisen osakumppanina; d'Harmental\nnäki hänen siis kääntyvän ja viittauksellaan arvattavasti kehoittavan\nmukaansa pengermälle Bathildea, joka varmaankin oli seurannut häntä\nviidenteen kerrokseen.\n\nNiin ollen chevalier hetkiseksi toivoi näkevänsä nuoren tytön\nilmestyvän esille ja nousi pamppailevin sydämin; mutta hän pettyi. Niin\nhoukutteleva kuin tämä ihana ilta olikin, niin kaunopuheisesti kuin\nBuvat näkyikin häntä kehoittavan nauttimaan siitä, se oli turhaa; mutta\nsamoin ei ollut Mirzan laita. Pikku vinttikoira hyppäsi ikkunalaudalle\nkutsumatta ja juoksenteli sitten iloissaan pengermällä, pidellen\nhampaissaan tummanpunaista nauhanpätkää, joka liehui kuin viirinä ja\njonka d'Harmental tunsi naapurinsa yömyssyn kiinnikkeeksi. Omistajakin\ntunsi sen samassa, sillä hän syöksähti heti tavoittamaan Mirzaa ja\nkaahasi sitä lyhyiden säärtensä kaikella voimalla kolmeen tai neljään\nkertaan pengermän ympäri. Se harjoittelu olisi kaiketikin pitkistynyt\nepämääräisesti, jollei Mirza olisi varomattomasti pujahtanut kuuluisaan\nhydraluolaan, jonka olemme lukijalle perusteellisesti kuvanneet. Buvat\nepäröitsi tovin, ennenkuin tunki kätensä onkaloon, mutta lopultakin\nhän rohkeaksi ponnistautuen kävi ahdistamaan karkulaista sieltäkin, ja\nhetken kuluttua chevalier näki hänen pitelevän nauhaansa. Hän veti sitä\nedestakaisin polveaan vasten ryppyjen siliämiseksi, laskosti sen sitten\nsievästi ja palasi kamariinsa varmaankin tallettamaan sen johonkin\nlipastonlaatikkoon, missä se pysyisi turvassa Mirzan kujeilulta.\nChevalier otti varteen tilaisuuden. Hän avasi ikkunansa.\n\n11 — Cellamaren salaliitto pisti ulos päänsä ikkunanpuoliskojen\nraosta ja odotti. Tuotapikaa Mirza vuorostaan ojensi päänsä esille\nluolasta, katseli ympärilleen, haukotteli, ravisti korviaan ja\nloikkasi pengermälle. Samassa d'Harmental kutsui sitä mahdollisimman\nmaireasti ja houkuttelevasti. Mirza hätkähti äänestä, jonka opastamina\nhänen silmänsä sitten suuntausivat chevalieriin. Ensi katseella\nse tunsi sokerinpaloja jakelevan miehen, murahti riemuitsevasti\nja herkutteluvaistonsa nopsasti herättämän ajatuksen kannustamana\nsyöksähti sitten ilmahyppäyksellä Buvatin ikkunasta ja katosi.\n\nD'Harmental kurkisti alas ja näki melkein heti Mirzan vilahtavan\nsalamana kadun poikki; se raappikin jo hänen oveaan ennenkuin hän oli\nehtinyt ikkunaansakaan sulkea. Chevalierin onneksi Mirzalla oli sokerin\nmuisto yhtä voimakas kuin hänellä sävelten.\n\nOn arvattavissa, että hän ei jättänyt herttaista pikku elukkaa\nodottelemaan. Hypellen se säntäsi huoneeseen ja osoitti selvästi,\nkuinka iloissaan se oli tästä odottamattomasta paluusta. D'Harmental\ntaasen oli melkein yhtä paljon hyvillään kuin jos olisi nähnyt\nBathilden. Mirzahan oli nuoren neidon lemmikki, hänen hyväilemänsä\nja suutelemansa, ja sai päivisin laskea päänsä hänen helmaansa,\niltaisin laskeutua levolle hänen vuoteensa jalkopäähän. Se oli hänen\nmielipahojensa ja ilojensa uskottu sekä lisäksi varma, nopea ja\noivallinen sanansaattaja, ja eritoten tässä viime ominaisuudessaan se\nsaikin mielistelevän kutsun ja hyvän vastaanoton.\n\nChevalier suorastaan luovutti nyt Mirzalle sokeriastian, istuutui\npulpettinsa ääreen ja antaen sydämensä puhua ja kynänsä kiitää\nkirjoitti seuraavat rivit:\n\n \"Rakas Bathilde, pidätte minua kovin moitittavana, eikö niin? Mutta te\n ette voi tuntea omituisia olosuhteitani, jotka ovat puolustuksenani.\n Jos minulle suotaisiin onni nähdä teidät hetkiseksi, vain hetkiseksi,\n niin käsittäisitte, miksi esiinnyn kahtena niin erilaisena henkilönä\n — ullakkokamarin nuorena opiskelijana ja Sceauxin juhlien\n aatelismiehenä. Avatkaa minulle siis joko ikkunanne, jotta saan teidät\n nähdä, tai ovenne, voidakseni teitä puhutella; sallikaa minun tulla\n pyytämään teiltä anteeksi polvillani. Olen varma myötätunnostanne, kun\n saatte kuulla, kuinka onneton olen ja kuinka hartaasti rakastan teitä.\n\n Hyvästi, tai oikeammin näkemiin, rakas Bathilde; annan viehättävälle\n lähetillemme kaikki ne suudelmat, joilla tahtoisin palvoa sieviä\n jalkojanne.\n\n Hyvästi vielä kerran; minä rakastan teitä enemmän kuin voin ilmaista,\n enemmän kuin te voitte uskoa, enemmän kuin saatatte konsaan kuvitella.\n\n                                                  _Raoul_.\"\n\nTämä kirjelmä olisi meidän aikakautemme naisesta tuntunut varsin\nkylmäkiskoiselta, siinä kun lausuttiin ainoastaan mitä kirjoittaja\najatteli, mutta chevalierista se oli riittävä, ja aikalaiskannalta\narvostellen se oli hyvin kiihkeäkin. Hän taittoi sen laskoksille mitään\nmuuttamatta ja kiinnitti Mirzan kaulanauhaan kuten edelliselläkin\nkerralla. Sitten hän otti pois sokeriastian, jota herkuttelunhaluinen\npikku eläin seurasi silmillään kaapinoven ummistumiseen asti, ja avasi\nkamarinsa oven, osoittaen Mirzalle viittauksella, mitä sen oli nyt\ntehtävä. Joko ylpeyden tai älyn vaikutuksesta Mirza ei tarvinnut toista\nkehoitusta, vaan syöksähti portaisiin kuin siivitettynä, pysähtyi\nlennossaan vain pikimmiten näykkäisemään herra Bonifacea tämän juuri\npalatessa asianajotoimistosta, pintti sitten kadun yli ja katosi\nvastapäisen talon ovikäytävään.\n\nD'Harmental jäi vielä levottomana toviksi ikkunan ääreen, peläten\nMirzan kenties menevän kuusama-lehtimajaan Buvatin kumppaniksi, jolloin\nkirjelappu joutuisi vääriin käsiin. Mutta Mirza ei ollut niin tyhmä, ja\nkun hän ei nähnyt pikku hauvan ilmestyvän uudestaan pengermän ikkunaan,\nsaattoi hän päätellä sen jääneen viisaasti neljänteen kerrokseen. Niin\nollen hän, jotta Bathilde-rukka ei arastelisi liiaksi, sulki ikkunansa,\ntoivoen tällä myönnytyksellä saavansa jonkin merkin siitä, että hänelle\noltiin antamassa anteeksi.\n\nMutta niin ei käynyt. D'Harmental odotteli turhaan koko iltakauden,\nyöhön asti. Kello yksitoista sammui kokonaan valo, joka oli heikosti\nkajastanut yhä tiukasti ummessa pysyneiden kaksinkertaisten verhojen\ntakaa. Tunnin hän sitten vielä valvoi avoimen ikkunan ääressä,\nhavaitakseen vähäisimmänkin lähestymisoireen; mutta mitään ei ilmennyt,\nhiljaisuus vallitsi yhtä täydellisenä kuin pimeyskin, ja d'Harmentalin\noli pakko jättää silleen toivo nähdä Bathilde ennen huomispäivää.\n\nSe päivä toi kuitenkin mukanaan saman ankaran pidättyväisyyden.\nTässä ilmeni selvästi puolustautumissuunnitelma, joka olisi\nvähemmin rakastuneelle miehelle kuin d'Harmentalille ilmaissut vain\nhäviöllejoutumisen pelkoa. Mutta aito tunne oli palauttanut chevalierin\ntodelliseen kultaisen ajan yksinkertaisuuteen, joten hän näki siinä\nkylmäkiskoisuutta ja alkoi uskoa sen jäävän pysyväiseksi; olihan sitä\nkestänytkin jo vuorokauden.\n\nKoko aamupäivän d'Harmental hautoi mielessään toinen toistaan\npäättömämpiä aikeita. Ainoa järjellinen menettely oli mennä rohkeasti\nkadun poikki, nousta neljänteen kerrokseen, astua Bathilden huoneeseen\nja kertoa hänelle kaikki. Sekin tuli chevalierin mieleen, mutta niin\nyksinkertaista ratkaisua hän ei mitenkään saanut omaksutuksi. Oli\nsitäpaitsi tavatonta tunkeutua siten Bathilden puheille saamatta\nvähäisimmästäkään merkistä valtuutusta sellaiseen tai ainakaan\nkykenemättä esittämään siihen minkäänlaista veruketta. Sellainen\nkäyttäytyminen saattoi loukata Bathildea, joka oli jo muutenkin\nosoittanut nyreyttä; parempi oli siis varrota, ja d'Harmental vartosi.\nBrigaud saapui kello kahden tienoissa ja tapasi hänet kamalasti\nmurjottavana. Abbé loi syrjäsilmäyksen vastapäiseen ikkunaan, joka\nyhä pysyi suljettuna, ja oivalsi aseman. Hän otti tuolin, istuutui\nvastapäätä d'Harmentalia ja pyöritteli peukaloitansa niinkuin näki\nchevalierin tekevän.\n\n\"Rakas holhottini\", hän virkkoi oltuaan tuokion ääneti, \"minä olen\nhuono fysionomisti, ellei kasvoistanne ole luettavissa, että teille on\nsattunut jotakin peräti ikävää.\"\n\n\"Luette oikein, hyvä abbé\", myönsi chevalier. \"Olen kylläännyksissäni.\"\n\n\"Ah, todellako?\"\n\n\"Ja siinä määrin\", jatkoi d'Harmental, jonka piti saada purkaa\neilisestä kertynyttä sappeaan, \"että olen ihan valmis heittämään\nsalaliittonne hornan tuuttiin.\"\n\n\"Oh, chevalier, ei sovi siten paiskata kirvestä järveen. Mitä vikaa\non salaliitossa, joka luistaa kuin rasvattu! Johan nyt jotakin! Mitä\nsanoisivatkaan siitä toiset?\"\n\n\"Kyllähän teidän ja niiden toisten kelpaa! Toiset, hyvä abbé,\nliikkuvat maailmalla, käyvät tanssiaisissa, oopperassa, heillä on\nkaksintaisteluita, rakastajattaria, huviketta yleensä, eikä heidän ole\npakko minun laillani sulkeutua viheliäiseen ullakkokerrokseen.\"\n\n\"No, entä klavesini, pastellipuikot?\"\n\n\"On sekin olevinaan jotakin — rimputtelu ja piirustelu!\"\n\n\"Eiväthän ne yksinäisyydessä liene hääviä ajanvietettä, mutta kun\nsaa piirustella ja laulella hyvässä seurassa, niin se maistuu kyllä\nparemmin.\"\n\n\"Ja kenen penteleen kanssa minä piirustelisin ja laulelisin?\"\n\n\"Tarjona ovat ensiksikin molemmat Denis-neidit.\"\n\n\"Ah, niin! Kuinka oikeassa vireessä he laulavatkaan ja kuinka hyvin\npiirustavat, eikö totta?\"\n\n\"Hyväinen aika, taitureiksi ja taiteilijoiksi en heitä väitäkään,\nja tiedän hyvin, että heillä ei ole naapurittarenne lahjoja. Niin,\nsivumennen sanoen, — naapurittarenne?\"\n\n\"No, mitä hänestä?\"\n\n\"Miksette laula hänen kanssaan, esimerkiksi? Hänellähän on mainio ääni.\nSiitä koituisi teille miellyttävää vaihtelua.\"\n\n\"Tunnenko minä häntä? Avaako hän edes ikkunaansa? Katsokaa,\neilisaamusta saakka hän on telkeytynyt huoneeseensa. Totisesti\nnaapurittareni on herttainen!\"\n\n\"No, minulle on kyllä kerrottu, että hän on ihastuttava.\"\n\n\"Kuinka me sitäpaitsi laulaisimme kumpainenkin kamarissamme? Se olisi\nkummallista duettia!\"\n\n\"Ei, vaan hänen luonansa.\"\n\n\"Hänen luonansa! Olenko minä esitelty hänelle? Olenko hänen tuttaviaan?\"\n\n\"No, senhän saa kuntoon verukkeella.\"\n\n\"Hoh, eilisestä asti olen sellaista mietiskellyt.\"\n\n\"Ettekä ole vielä löytänyt? Teidänlaisenne kekseliäs mies! Kah, rakas\nholhottini, sitä en olisi teistä uskonut.\"\n\n\"Kuulkaahan, abbé, jättäkää leikki sikseen, minä en ole tänään sillä\ntuulella; sattuuhan ihmiselle huonoja päiviä, ja tänään minä olen\ntyperä.\"\n\n\"No, sellaisina päivinä käännytään ystävien puoleen.\"\n\n\"Ystävien? Mitä varten?\"\n\n\"Sen verukkeen saamiseksi, jota ei keksi itse.\"\n\n\"Kas niin, abbé, hyvä ystävä, esittäkää minulle se veruke. Minä odotan!\"\n\n\"Mikään ei ole helpompaa.\"\n\n\"Niinkö tosiaan!\"\n\n\"Tahdotteko sellaista käyttää?\"\n\n\"Miettikää toki, mihin olette sitoutumassa.\"\n\n\"Sitoudun avaamaan teille naapurittarenne oven.\"\n\n\"Kunnolliseen tapaan?\"\n\n\"Mitä! Tunnenko minä muunlaisia?\"\n\n\"Abbé, minä kuristan teidät, jos verukkeenne on kehno.\"\n\n\"Ja jos se on hyvä?\"\n\n\"Jos se on hyvä, abbé, ja pätee, niin te olette ihailtava mies.\"\n\n\"Muistatteko, mitä kreivi de Laval kertoi järjestysvallan nuuskimisesta\nhänen talossaan Val-de-Grâcen alueella, saaden hänet lähettämään pois\ntyöläisensä ja hautaamaan painokoneensa?\"\n\n\"Aivan hyvin.\"\n\n\"Jäikö mieleenne, mitä sen johdosta päätettiin?\"\n\n\"Kyllä, — että käytettäisiin kopistia.\"\n\n\"Ja että minä otin hankkiakseni sen kopistin?\"\n\n\"Niin kylläkin.\"\n\n\"No, se kopisti, johon olen iskenyt silmäni, se taattu mies, jonka\nlupasin hankkia, on löydetty, hyvä chevalier: hän on Bathilden\nholhooja.\"\n\n\"Buvat?\"\n\n\"Hän juuri. No niin, minä siirrän teille valtuuteni. Te menette hänen\nluokseen, tarjoatte hänelle oikein hyvän sivuansion. Ovi on teille\nsilloin selkosen selällään, ja te laulelette Bathilden kanssa niin\npaljon kuin tahdotte.\"\n\n\"Oi, rakas Brigaud\", huudahti d'Harmental hypähtäen abbén kaulaan, \"te\npelastatte henkeni, toden totta!\"\n\nHän sieppasi hattunsa ja syöksähti ovelle. Nyt saatuaan verukkeen hän\nei enää lainkaan epäröinyt.\n\n\"Seis, seis!\" ehätti Brigaud muistuttamaan. \"Ettehän ole minulta edes\nkysynyt, mistä sen miekkosen pitää käydä noutamassa aineksiaan.\"\n\n\"Teiltä tietysti!\"\n\n\"Ei suinkaan, ei, ei, nuori mies!\"\n\n\"Keneltä sitten?\"\n\n\"Ruhtinas de Listhnaylta, Rue du Bacin 110:stä.\"\n\n\"Ruhtinas de Listhnaylta!... Mikä ruhtinas se sellainen on, abbé?\"\n\n\"Omatekoinen, — d'Avranches, madame du Mainen kamaripalvelija.\"\n\n\"Ja te luulette hänen esittävän sellaista osaa kunnollisesti!\"\n\n\"Ei kenties teille pätevästi, kun olette tottunut näkemään\ntosiruhtinaita; mutta Buvatin silmissä...\"\n\n\"Totta kyllä. Näkemiin, abbé!\"\n\n\"Pidätte veruketta otollisena?\"\n\n\"Erinomaisena.\"\n\n\"Menkäähän siis, Herran haltuun!\"\n\nD'Harmental poukkoili portaissa neljä askelmaa kerrallaan. Sitten\ntultuaan keskelle katua ja nähdessään abbé Brigaudin katselevan\nikkunasta hän vielä huiskautti kättänsä hyvästiksi ja riensi sisälle\novesta, joka johti Bathilden asuntoon.\n\n\n\n\nNELJÄSTOISTA LUKU\n\nVastapeli\n\n\nBathilde puolestaan, kuten saattaa arvatakin, ei ollut siten\nponnistanut vastaan kärsimyksittä: lapsiparka rakasti d'Harmentalia\nkaikesta sielustaan, niinkuin rakastetaan seitsemäntoista vuoden iässä\nja ensimmäisen kerran.\n\nHänen poissaolonsa ensimmäisen kuukauden ajan hän oli laskenut päivät,\nviidennellä viikolla tunnit, viimeisellä viikolla minuutit. Silloin\noli abbé de Chaulieu tullut noutamaan häntä neiti Delaunayn luo.\nHän ei ollut ainoastaan kiitellyt Bathilden lahjakkuutta, vaan myös\nmaininnut hänen syntyperänsä; nuori tyttö oli siis saanut kaikin puolin\nhuomaavaisen vastaanoton, jonka Delaunay-parka soi hänelle sitäkin\nkerkeämmin, kun hänen omalta osaltaan oli kohdittelu jo kauan sitten\nunohdettu. Vierailu, joka oli hetkellisesti nostattanut Buvatissa niin\nsuurta ylpeyttä, oli muuten tarjoutunut Bathildelle vaihteluksi, jonka\navulla odotuksen loppuhetket saattoivat kulua siedettävämmin.\n\nMutta huomatessaan neiti Delaunayn aikovan pidättää hänet seurassaan\nvielä sen päivän, jona Raoulin piti hänen laskelmiensa mukaan saapua,\nhän karvaasti pahoitteli koko tuloaan ja olisi varmasti kieltäytynyt,\nvaikka toinen olisi kuinkakin suostutellut, ellei madame du Maine olisi\npuuttunut asiaan. Ei käynyt päinsä evätä palveluksen nimessä pyydettyä\nalttiutta prinsessalta, jolla melkeinpä — tähän aikaan yleisten\narvoasema-herruuden käsitysten mukaan — olisi ollut valta käskeä.\nÄärimmäisen ahtaalle joutuneena Bathilde oli niin ollen suostunut.\nMutta hän olisi ikuisesti soimannut itseään, jos Raoul olisi sillaikaa\npalaten nähnyt hänen ikkunansa suljetuksi; sentähden hän oli, kuten\nedellä on selvinnyt, pyytänyt saada välillä palata kotiinsa, rauhassa\nharjoitellakseen kantaattia ja selittääkseen viipymisensä aiheen\nholhoojalleen. Bathilde-rukka oli keksinyt kaksi tekosyytä paluunsa\ntodellisen vaikuttimen kaksinkertaiseksi verhoksi.\n\nKirjastovirkailijahan oli jo kovasti ylpeillyt siitä, että Bathilde\noli kutsuttu kaavailemaan juhlan pukuja, joten voi arvata, mitä\npöyhkeyttä hänessä herätti tieto tytön joutumisesta esittämään osaa\nkuvaelmassa. Buvat oli alituiseen unelmoinut Bathildelle sellaista\nkohtalon käännettä, joka palauttaisi vanhempien kuollessa menetetyn\nyhteiskunnallisen aseman, ja kaikki, mikä saattoi lähentää neitoa\nhänen syntyperänsä edellyttämään piiriin, tuntui kirjoitusmestarista\naskeleelta tätä onnekasta ja vääjäämätöntä korjautumista kohti.\n\nKoettelemus oli hänelle kuitenkin käynyt raskaaksi; ne kolme\nvuorokautta, jotka Bathilde oli ollut poissa, olivat kuluneet\nvitkallisesti kuin vuosisadat. Siinä kaipuussaan oli onneton\nkirjastovirkailija vetelehtinyt apeana kuin eloton ruumis. Toimistossa\noli vielä mennyt jotenkuten, vaikka kaikille oli ilmeistä, että kelpo\nmiehen elämässä oli sattunut jokin paha mullistus; siellä hänellä\ntoki oli määrätty hommansa, hakukortteja kirjoitettavina, nimilappuja\nliimattavina, joten aika kului sentään jonkun verran. Mutta kotona\nBuvat-parka joutui lohduttomaan yksinäisyyteen.\n\nEnsimmäisenä päivänä hän ei ollut saanut maistetuksi hiventäkään,\nistuuduttuaan pöytään, jonka ääressä oli vastapäätä nähnyt aina\npikku Bathildensa kasvot jo kolmentoista vuoden aikana. Seuraavana\npäivänä, kun Nanette moitti häntä tuollaisesta nuopeudesta ja väitti\nterveydenkin tärveltyvän moisesta syömälakosta, kunnon kirjoitusmestari\nteki väkinäisen ponnistuksen. Hän ei ollut siihen päivään asti ollut\nlainkaan tietoinen vatsansa olemassaolosta, mutta nyt hän oli tuskin\nnoussut aterialta, kun olo kävi tukalaksi kuin lyijyä nielleellä, ja\nhänen täytyi turvautua mitä voimakkaimpiin ruuansulatus-paranteisiin,\nsoluttaakseen alas tuota onnetonta päivällistä, joka tuntui\nruokatorveen takeltuneen.\n\nKolmantena päivänä hän ei tullutkaan pöytään, ja vain suurella vaivalla\nsai Nanette hänet nauttimaan kupillisen lihalientä, johon hän sittemmin\nväitti nähneensä kaksi kyynelkarpaloakin kierähtävän. Sen päivän iltana\nBathilde vihdoinkin palasi, toimittaen paljonkärsineelle holhoojalleen\ntakaisin unen ja ruokahalun. Buvat, joka oli kolmena yönä saanut vain\nrahtusen unta silmiinsä ja kolmena päivänä melkein kokonaan paastonnut,\nnukkui kuin pölkky ja söi kuin ahmatti, tietäessään rakkaan suojattinsa\npoissaolon olevan päättymässä ja seuraavan yön jälkeen saavansa jälleen\nomakseen sen, jota vailla hänen oli mahdoton elää — sen hän oli nyt\ntullut huomaamaan.\n\nBathildekin oli hyvin iloissaan; jos hän oli laskenut oikein, niin\nRaoul oli nyt viimeistä päivää poissa. Raoul oli kirjoittanut\nviipyvänsä kuusi viikkoa. Hän oli yksitellen laskenut neljäkymmentäyksi\npitkää päivää; määräaika oli siis juuri menemässä umpeen, ja itsensä\nmukaan arvostellen Raoulia hän ei myöntänyt hetkenkään viivästystä\nmahdolliseksi. Buvatin lähdettyä toimistoonsa neito avasi ikkunansa ja\nkantaattiansakin opiskellessaan piti kaiken aikaa naapurinsa ikkunan\nnäkyvissään.\n\nAjopelit olivat Rue du Temps-Perdulla harvinaisia; oli merkillinen\nsattuma, että kymmenestä neljään vierivät kuitenkin ohitse kolmet\nvaunut, ja joka kerta Bathilde syöksähti katsomaan niin läpättävin\nsydämin, että hän läähättävänä ja läkähtymäisillään lysähti tuolille\nheti kun huomasi pettyneensä ja Raoulin jääneen vielä saapumatta.\nViimein kello löi neljä, ja muutamia minuutteja myöhemmin Bathilde\nkuuli kasvatusisänsä askeleet portaista.\n\nHuoaten hän silloin sulki ikkunansa, ja tällä kertaa hän vuorostaan\nei kyennyt palaakaan nielemään, vaikka koettikin parhaansa mukaan\npitää seuraa suojelijalleen. Oli sitten lähdettävä Sceauxiin; Bathilde\nkävi viimeisen kerran kohottamassa kaihdinta: Raoulin ikkuna oli yhä\nsuljettuna. Silloin hän oli vasta ensi kerran tullut ajatelleeksi,\nettä poissaoloa saattoi kestää yli määräajan, ja hän läksi matkaan\nahdistunein mielin ja entistä enemmän pahoitellen juhlaa, joka esti\nhäntä vielä yön mittaan odottamasta niin kauan odoteltua.\n\nBathilden saavuttua loistohuvilaan juhlavalaistus, häly, musiikki ja\nvarsinkin joutuminen kohtsiltään ensi kerran laulamaan noin suuren ja\nhienon yleisön edessä kuitenkin hieman syrjäyttivät hänen kaipuutaan.\nTuolloin tällöin kyllä suruisuus tunkeutui hänen sieluunsa ja vihlaisi\nhänen sydäntään, kun hänen mieleensä johtui, että hänen komea\nnaapurinsa kenties oli tällävälin tullut kotiin ja hänen ikkunansa\nsuljetuksi nähdessään saattoi luulla häntä välinpitämättömäksi. Mutta\nBathildella oli koko seuraava päivä käytettävissään; hän oli saanut\nneiti Delaunaylta lupauksen, että hänet saatettaisiin kotiin ennen\npäivänkoittoa, ja heti auringon noustessa hän tahtoi olla ikkunassaan,\njotta Raoul omansa avatessaan heti näkisi hänet. Silloin hän kertoisi\nRaoulille, miten hänen oli ollut pakko poistua iltakaudeksi; hän\nantaisi toisen aavistaa, mitä hän oli kärsinyt, ja itsensä mukaan\narvostellen hän tiesi päätellä, että Raoul onnellisena antaisi hänelle\nanteeksi.\n\nNäihin mietteisiin Bathilde tuudittausi odotellessaan Mainen\nherttuatarta lammen rannalla, ja pikku purren lähestyminen yllätti\nhänet juuri kesken haastelun, jota hän valmisteli Raoulille. Ensi\nhetkessä Bathilde niin säikkyi esiintymistä noin ylhäisessä piirissä,\nettä luuli äänensä pettävän; mutta hänen taiteilijaluontoaan rohkaisi\nerinomainen soitinnus, joka oli hänen tukenaan Oopperan etevimpien\njäsenten hoitamana. Niin ollen hän päätti olla katsomatta kehenkään,\nvälttääkseen arastumista, ja antautuen täydesti innoituksen valtaan\nhän sai lauluunsa sen varmuuden, jonka perusteella hän hunnutettuna\ntäydesti kävi korvaamastaan henkilöstä, vaikka tämä olikin Oopperan\nensi laulajatar ja arvostelijain mielestä sekä äänen kantavuuden että\nesityksen puhtauden puolesta vailla kilpailijatarta.\n\nMutta Bathilde hämmästyi kovin, kun hän soolo-osan päätyttyä ja\nkuoron aloittaessa jälleen vuoronsa laski katseensa alemmaksi ja\ntällöin huomasi lähestyvän ryhmän keskellä istumassa madame du Mainen\nvieruskumppanina nuoren ylimyksen, joka oli siinä määrin Raoulin\nnäköinen, että hänen äänensä olisi varmastikin yhtäkkiä tukahtunut,\njos ilmestys olisi hänelle esiintynyt kesken laulamisen. Tuokion hän\nvielä epäili, mutta mitä lähemmäksi pursi solui, sitä vähemmän jäi\nBathilde-rukalle epävarmuuden mahdollisuutta. Veljeksetkään eivät olisi\nvoineet olla noin yhdennäköisiä, ja oli ehdottoman ilmeistä, että\nSceauxin hieno seuramies ja ullakkokamarin nuori opiskelija olivat sama\nyksilö.\n\nBathildea ei kuitenkaan pelkkä tämä toteamus loukannut. Eihän Raoulin\näkillinen nousu arvoasemaan loitontanut häntä Albert du Rocherin\ntyttärestä, vaan päin vastoin lähensi heitä ulkonaisesti, ja sitäpaitsi\nhän oli heti ensi silmäyksellä tajunnut naapurinsa olevan hyvää\nsyntyperää niinkuin myös d'Harmental oli tiennyt hänestä päätellä.\nMutta hänen sydäntään raateli se luottamuksen häpäisy, se rakkauden\nkavallus, että Raoul matkaa teeskennellen ja Rue du Temps-Perdun\nunohtaen jätti pienen kamarinsa vain huvitellakseen Sceauxissa.\n\nRaoulin kiintymys häneen oli siis ollut hetkellinen oikku, joka oli\nsaanut hänet viettämään viikon tai pari halvassa asumuksessa, kunnes\nhän oli pian kyllästynyt tähän vieraaseen elämänlaatuun. Jotta Bathilde\nei tuntisi liiallista nöyryytystä, oli hän poistunut matkan varjolla\nja hänen pahoittelunsa lieventämiseksi esittänyt sen verukkeensa\nonnettomuutenaan; mutta se kaikki oli ollut pelkkää uskottelua. Raoul\nei nähtävästi ollut lainkaan lähtenyt Pariisista, tai jos hän oli\nloitompana käynytkin, oli hän palattuaan tehnyt ensimmäisen vierailunsa\naivan toiseen piiriin kuin siihen paikkaan, jonka olisi pitänyt olla\nhänelle niin rakas!\n\nSiinä karvaassa ajateltavassa oli katkeraa loukkausta vähemmänkin\nherkkätunteiselle rakkaudelle kuin Bathilden. Ja sentähden, kun\nRaoulin astuessa lammen partaalle tyttöparka vain neljän askeleen\npäässä hänestä seisten näki aivan mahdottomaksi enää epäillä nuoren\nopiskelijan ja komean aatelismiehen samaisuutta ja huomasi nuorena ja\nnaivina maalaistulokkaana pitämänsä teikarin tarjoavan soreasti ja\nhuolettomasti käsivartensa ylväälle Mainen herttuattarelle, Bathilde\nherpaantui kerrassaan ja tuntien jalkojensa pettävän päästi surkean\nparahduksen, joka tunkeutui d'Harmentalin sydämen syvimpään sopukkaan,\nja samassa hän pyörtyi.\n\nAvatessaan silmänsä hän näki vieressään neiti Delaunayn, joka\nhätäisenä koetti hoivata häntä kaikin tavoin. Mutta kun Bathilden\nheikkoudenkohtauksen todellista syytä ei voitu aavistaa ja kun se\nmenikin pikaisesti ohitse, sai hän helpostikin ympäristönsä uskomaan,\nettä se oli johtunut vain esiintymisen aiheuttamasta jännityksestä.\nNeiti Delaunay pyysi häntä sentään viipymään Sceauxissa, palaamatta\nheti Pariisiin, mutta Bathildella oli kiire poistua huvilinnasta,\njossa hän oli kokenut niin kovan kolauksen nähdessään Raoulin tämän\ntietämättä. Vastustamattoman lujasti hän senvuoksi sanoi haluavansa\npysyä aikaisemmassa järjestelyssä, ja kun vaunut jo olivatkin valmiina,\npääsi hän hetimiten lähtemään.\n\nHänen tullessaan kotiin oli Nanette odottamassa, tietäen paluuhetken\nennakolta. Kirjoitusmestarikin olisi mielellään valvonut syleilläkseen\nBathildea tämän palatessa ja kuullakseen suuren juhlan kuvailua,\nmutta tiedetäänhän Buvatin säännölliset tavat: keskiyön hetki oli\nhänen jalkeillaolonsa äärimmäinen raja, jota hän ei ollut milloinkaan\nylittänyt, ja sen hetken lähetessä hän turhaan nipisteli pohkeitaan,\nhieroi nenäänsä sulkakynän utukarvoilla ja hyräili lempilauluaan,\nunetuksen nujertaessa kaikki nämä vastavaikutukset, niin että hänen\noli pakko mennä makuulle, pyytäen Nanettea huomisaamuna ilmoittamaan\nhänelle heti kun Bathilde oli tavattavissa.\n\nOn käsitettävissä, että Bathilde tunsi suurta kevennystä, kun tapasi\nainoastaan Nanetten. Kasvatusisän läsnäolo olisi pahoin häirinnyt\nneitoa hänen nykyisessä mielentilassaan. Naisten sydämessä on iästä\nriippumatta sitä lemmensurujen ymmärtämystä, jota ei voi tavata\nmiehellä, olkoonpa tämä kuinkakin leppoinen ja lohdutteleva. Buvatin\nnähden ei Bathilde olisi mitenkään rohjennut itkeä; Nanetten edessä hän\nhyrähti kyyneliin.\n\nNanette oli odottanut näkevänsä nuoren emäntänsä kovin ylpeänä ja\niloissaan menestyksestä, joka hänen täytyi saavuttaa, ja surkea yllätys\noli hänelle tällainen mielentila. Hän uskalsi kysellä kiihkeästi, mutta\nkaikkiin kysymyksiin Bathilde vain päätänsä pudistaen vastasi, että\nvikana ei ollut mitään, ei yhtään mitään. Nanette oivalsi paremmaksi\nolla suostuttelematta silloin kun valtiatar näytti nimenomaan\npäättäneen olla vaiti, ja hän vetäytyi omaan, viereiseen kamariinsa.\n\nMutta siellä ei Nanette-rukka kyennyt vastustamaan huolekasta haluaan\nnähdä, miten hänen emäntänsä käyttäytyisi. Avaimenreiästä katsellen\nhän ensin näki hänen nyyhkivänä polvistuvan ristiinnaulitun eteen,\nmissä hänen oli tapana ahkerasti lausua rukouksiaan, sitten nousevan ja\nikäänkuin vastustamattoman mielijohteen pakottamana menevän avaamaan\nikkunansa ja tähystelevän vastapäistä ikkunaa. Silloin ei Nanetten\nmielestä enää ollut epäilyn sijaa. Bathilden suru oli lemmensurua ja\njohtui kadun toisella puolella asuvan komean nuoren miehen taholta.\n\nSe havainto hieman tyynnytti Nanettea. Naiset säälittelevät\nlemmensuruja enemmän kuin mitään muita, mutta samalla tietävät\nkokemuksesta, että ne voivat kääntyä hyvään loppuun, joten kaikki\nsenlaatuinen vaiva on puolittain tuskaa ja puolittain toivoa. Nanette\nkävi siis levolle rauhallisempana kuin olisi ollut, ellei hänelle olisi\nBathilden kyynelten aihe selvinnyt.\n\nBathilde nukkui vähän ja levottomasti; rakkauden ensimmäisillä\nkärsimyksillä ja ilahduksilla on sama seuraus. Niin ollen hän heräsi\npainunein silmin ja vaisuksi voipuneena. Hän olisi mielellään välttänyt\njollakin verukkeella Buvatin tapaamista, mutta kirjastovirkailija oli\nrauhattomana jo kahdesti tiedustanut Nanetten välityksellä, milloin\nhäntä sai puhutella. Bathilden täytyi koota kaikki rohkeutensa,\nja hymyillen hän meni tarjoamaan hyvälle kasvatusisälleen otsansa\nsuudeltavaksi.\n\nMutta sydämen vaisto esti Buvatia jättäytymästä pelkän hymyn\neksytykseen. Hän näki punoittavat silmät, kalpeat posket, ja\nneidon mielenkarvaus paljastui. Bathilde tietysti kielsi olevansa\nmitenkään huonossa vireessä; Buvat oli uskovinaan, huomaten että\nepäileväisyys pahastuttaisi tyttöä, mutta toimistoon mennessään hän\ntuskaisesti mietiskeli, mikä olikaan niin voinut murehduttaa hänen\nBathilde-parkaansa.\n\nHänen lähdettyään Nanette lähestyi Bathildea, joka yksikseen\njääneenä oli vaipunut lepotuoliin pää toisen käden varassa ja toinen\nriipuksissa, hänen jalkoihinsa heittäytyneen ja masennusta ihmettelevän\nMirzan hiljaisesti vikistessä. Kelpo vaimo seisoi neidon edessä tovin\nkatsellen häntä melkein äidillisen rakkaasti; sitten nähdessään\nBathilden pysyvän mykkänä hän keskeytti hiljaisuuden.\n\n\"Vieläkö neiti kärsii?\" hän virkkoi.\n\n\"Kyllä, hyvä Nanette, yhä.\"\n\n\"Jos neiti suvaitsisi avata ikkunan, niin se ehkä virkistäisi.\"\n\n\"Oi, ei, ei, Nanette, kiitos; ikkunan pitää olla suljettuna.\"\n\n\"Kenties neiti ei tiedäkään...\"\n\n\"Kyllä, kyllä, Nanette; minä tiedän.\"\n\n\"Että vastapäätä asuva komea nuori mies on tänä aamuna palannut.\"\n\n\"Vai niin, Nanette\", sanoi Bathilde kohottaen päätänsä ja katsoen\nentiseen hoitajattareensa hieman närkkäästi, \"mutta mitä se komea nuori\nmies minuun kuuluu?\"\n\n\"Anteeksi, neiti\", tavoitteli Nanette, \"minä luulin... ajattelin...\"\n\n\"Mitä sinä ajattelit?... mitä luulit?\"\n\n\"Että te suritte hänen poissaoloaan ja ilahtuisitte hänen\npalaamisestansa.\"\n\n\"Olit väärässä.\"\n\n\"Anteeksi, neiti, mutta hän näyttää niin hienolta.\"\n\n\"Liiaksi, Nanette, köyhälle Bathildelle aivan liiaksi.\"\n\n\"Teillekö hän olisi liian hieno!\" huudahti Nanette. \"Johan nyt jotakin!\nEttekö te ole maailman kaikkien komeiden herrojen arvoinen? Ja\nolettehan sitäpaitsi aatelinen.\"\n\n\"Minä olen se, miltä näytän, Nanette, — köyhä tyttö, jonka\nmielenrauhaa, rakkautta ja kunniaa jokainen hieno herra luulisi\nvoivansa rankaisemattomasti käyttää lelunaan. Näethän, Nanette, että\ntuon ikkunan pitää pysyä suljettuna ja että minä asetun kokonaan eroon\nsiitä nuoresta miehestä.\"\n\n\"Voi hyväinen aika, neiti Bathilde, tahdotte siis ihan tappaa\nmurheeseen poikaparan! Varhaisesta aamusta saakka hän ei hievahdakaan\nikkunansa luota, ja hän näyttää niin surkealta, niin kerrassaan\nsurkealta, että ihan sydän sulaa sitä katsellessa.\"\n\n\"No, mitä minä hänen surkeudestaan! Mitä tekemistä minulla on sen\nnuoren miehen kanssa! En tunne häntä, en tiedä hänen nimeänsäkään; hän\non vieras ihminen, joka asui tuolla vain muutamia päiviä ja kenties\nhuomenna taas lähtee niinkuin on jo välillä oleskellut muualla. Jos\nolisin ottanut häntä huomatakseni, niin olisin ollut väärässä, Nanette,\nja sen sijaan että yrität rohkaista minua rakkaudessa, joka olisi\nmielettömyyttä, sinun pitäisi päin vastoin —- mikäli sitä rakkautta\nolisi olemassa — saattaa minut käsittämään, kuinka naurettava ja\netenkin vaarallinen se kiintymys olisi.\"\n\n\"Hyvä Jumala, neiti, miksi niin? Täytyyhän teidän joskus rakastua;\nnaispoloiset ovat tuomitut kokemaan sen. No, koska ehdottomasti pitää\nkerran rakastaa, niin sopiipa yhtä hyvin mieltyä komeaan nuoreen\nmieheen, jolla on ylevä ilme kuin kuninkaalla ja jonka täytyy olla\nrikas, kun hän ei tee mitään.\"\n\n\"No niin, Nanette, mitä sanoisitkaan, jos tuo nuori mies, joka sinusta\nnäyttää niin yksinkertaiselta, niin kunnolliselta ja hyväluontoiselta,\nolisikin vain ilkiö, petturi, valehtelija?\"\n\n\"Ah, Jumala armahtakoon, mademoiselle, minä sanoisin, että se on\nmahdotonta.\"\n\n\"Jos sanoisin sinulle, että tuo nuori mies, joka asuu ullakkokamarissa\nja näyttäytyy ikkunassa niin vaatimattomasti puettuna, oli eilen\nSceauxissa ja everstin asussa tarjosi käsivartensa madame du Mainelle?\"\n\n\"Minä sanoisin, neiti, minä sanoisin siihen, että hyvä Jumala\nvihdoinkin osoittaa oikeamielisyyttään, lähettäessään teille teidän\narvoisenne miehen. Pyhä Neitsyt, — eversti, Mainen herttuattaren\nystävä! Oi, neiti Bathilde, teistä tulee kreivitär, minä sanon sen\nteille, eikä se olekaan teille liikaa; hyvin te olette sen ansainnut,\nja jos Kaitselmus antaisi kullekin osansa, ette te ylenisikään\nkreivittäreksi, vaan herttuattareksi, prinsessaksi, kuningattareksi, —\nniin, Ranskan kuningattareksi! Niinhän kävi madame de Maintenonin.\"\n\n\"En tahtoisi olla hänen kaltaisensa, hyvä Nanette.\"\n\n\"Hänen kaltaisensa, en sitä sanokaan. Ettehän te sitäpaitsi olekaan\nkuninkaaseen rakastunut, ettehän, neiti?\"\n\n\"En ole rakastunut kehenkään, Nanette.\"\n\n\"Minun ei sovi väittää vakuutustanne vastaan, neiti. Mutta eipä väliä,\n— katsokaa, te näytätte huonovointiselta, ja ensimmäinen lääke\nepäkuntoon joutuneelle nuorelle henkilölle on raikas ilma ja aurinko.\nNiinhän kukkasetkin kalpenevat valon puutteessa. Antakaa nyt minun\navata ikkuna, neiti.\"\n\n\"Minä kiellän sen, Nanette; menehän askareihisi ja jätä minut.\"\n\n\"Minä menen, neiti, menenhän minä, koska ajatte minut pois\", sanoi\nNanette pyyhkäisten silmiään esiliinan nurkalla. \"Mutta kyllä vain\ntiedän, mitä tekisin tuon nuoren herran sijassa.\"\n\n\"Ja mitä sinä tekisit?\"\n\n\"Tulisin selittämään puolestani, ja varma olen siitä, että te\nantaisitte hänelle anteeksi, vaikka hän olisi menetellyt väärinkin.\"\n\n\"Nanette\", kielsi Bathilde säpsähtäen, \"jos hän tulee, niin sinä et saa\npäästää häntä sisälle, kuuletko?\"\n\n\"Hyvä on, neiti, ei päästetä, vaikka ei olekaan kovin kohteliasta\nkäännyttää ihmisiä pois heti ovelta.\"\n\n\"Kohteliasta tai ei, sinun on tehtävä niinkuin käskin\", lopetti\nBathilde, saaden vastustamisesta voimaa, jota häneltä olisi puuttunut,\njos olisi hänen mielikseen puhuttu; \"ja nyt tahdon olla yksin, menehän\njo.\"\n\nNanette poistui.\n\nRauhaan jäätyänsä Bathilde puhkesi kyyneliin, sillä hänen lujuutensa\noli ollut vain ylpeyttä; hän oli loukkaantunut sydänjuuria myöten, ja\nikkuna pysyi suljettuna.\n\nEmme ryhdy kuvailemaan sen sydän-paran tuskaisia ailahduksia ja\nkärsimyksiä. Bathilde piti itseään maailman onnettomimpana naisena,\nniinkuin d'Harmental tunsi itsensä luomakunnan kovaonnisimmaksi\nmieheksi.\n\nHeti neljän jälkeen Buvat palasi jo mainitsemassamme mielentilassa.\nBathilde näki suopeissa, leveissä kasvoissa levottomuuden jäljet\nja pani parastaan hänen tyynnyttämisekseen. Hän hymyili, hän laski\nleikkiä, yritti olla rattoisana seurustelukumppanina päivällispöydässä,\nmutta kirjastovirkailija ei rauhoittunut, ja aterialta päästyä hän\nesittikin holhotilleen vastustamattomana huvikkeena pistäydyttäväksi\npengermälle käyskentelemään. Ajatellen, että Buvat hänen\nkieltäytyessään jäisi hänen luokseen, Bathilde oli suostuvinaan ja\nnousi kasvatusisänsä kanssa viidenteen kerrokseen, mutta siellä hän\noli muistavinaan, että hänenhän piti kirjoittaa herra de Chaulieulle\nkiitoksensa, kun tämä oli hänet esitellyt madame du Mainelle, ja\njättäen kirjoitusmestarin telmimään Mirzan kanssa hän pujahti alas.\n\nKymmenen minuuttia myöhemmin hän kuuli Mirzan raappivan ovella ja meni\navaamaan.\n\nMirza tuli sisään hypähdellen ja niin hupsua iloa osoittaen, että\nBathilde käsitti lemmikille sattuneen jotakin erikoista. Hän katseli\ntarkkaavaisemmin ja näki kaulanauhaan kiinnitetyn paperilapun. Koska se\noli jo toinen siten saapunut, ei Bathilden tarvinnut miettiä, mikä se\noli ja kenen lähettämä.\n\nKiusaus oli liian voimakas, jotta neito olisi edes yrittänyt sitä\nvastustaa. Nähdessään tuon kirjeen, joka hänestä tuntui sisältävän\nhänen elämänkohtalonsa, Bathilde pelkäsi tulevansa sairaaksi. Vapisten\nhän irroitti sen toisella kädellään, toisella hyväillen Mirzaa, kun\ntämä takajaloillaan seisten hyppeli iloissaan tärkeästä tehtävästä,\njoka sille oli uskottu.\n\nBathilde avasi kirjeen ja katseli sitä kahteen kertaan, saamatta selvää\nainoastakaan rivistä; hänen silmiään sumensi.\n\nPaljonkin lausuessaan kirje ei selittänyt vielä kylliksi. Siinä\nvakuutettiin viattomuutta ja pyydettiin anteeksi. Siinä puhuttiin\nsalamyhkäisyyttä vaativista kummallisista asianhaaroista. Mutta\nennen kaikkea se haastoi, että kirjoittaja oli hullusti rakastunut.\nNiin ollen kirje teki Bathildelle erittäin hyvää, vaikkei täydesti\ntyynnyttänytkään häntä.\n\nAito naisellinen ylpeyden tähde sai neidon kuitenkin päättämään,\nettä hän pysyisi jäykkänä seuraavaan päivään. Koska Raoul otti\nsyyllisyyttäkin osalleen, niin pitihän häntä rangaista. Bathilde-rukka\nei ajatellut, että naapurin rangaistuksesta kilpistyi puolet hänen\nitsensä kestettäväksi. Vajavuudessaankin kirje siis vaikutti toki\njo niin tehokkaasti, että Buvat pengermältä laskeutuessaan tapasi\nkasvattinsa verrattomasti paremmassa kunnossa kuin heidän erotessaan\ntuntia varemmin: väri oli palannut hänen kasvoihinsa, hänen\niloisuutensa oli välittömämpää, ja hänen puhelustaan oli kadonnut\näskeinen hermostunut töpähtely. Tällöin kirjastovirkailija alkoikin\nuskoa, mitä tyttö oli aamulla vakuuttanut, nimittäin että hänen\nkiihtymystilansa johtui eilisiltaisesta jännityksestä. Niin ollen Buvat\nillalla työskennelläkseen nousi huoneeseensa kello kahdeksan ja jätti\nBathildelle, joka valitti valvoneensa kello kolmeen aamulla, vapauden\nmennä makuulle tänä iltana silloin kun vain mieli teki.\n\nMutta edellisen yön unettomuudesta huolimatta ei Bathildea\nlainkaan nukuttanut. Hän valvoi nyt rauhallisena, tyytyväisenä ja\nonnellisena, kun tiesi naapurinsa ikkunan olevan avoinna ja hänen\nitsepintaisuudestaan käsitti Raoulin huolestuksen. Pari kolme kertaa\nhän kyllä tunsi voimakasta halua sen tyynnyttämiseen menemällä\nilmoittamaan rikkojalle, että jonkunlainen selitys tuottaisi hänelle\nanteeksiannon. Mutta hänestä tuntui, että sellainen oma-aloitteinen\nesiintyminen ei oikein sopinut hänen ikäiselleen ja hänen asemassaan\nolevalle tytölle, joten hän siirsi asian huomiseen.\n\nIllalla Bathilde lausui tavanomaisen rukouksensa, ja tässä oli\nRaoulillakin jälleen sijansa. Yöllä hän unessa näki Raoulin polvistuvan\nhänen jalkoihinsa ja esittävän käyttäytymiselleen niin päteviä\nperusteita, että hän itse nyt myönsikin olleensa väärässä ja pyysi\nanteeksi Raoulilta. Niin ollen hän aamulla heräsi varsin varmana, että\nhän oli ollut kamalan ankara, eikä hän nyt käsittänyt, miten hän oli\nluonnoltaan saanut tuotetuksi niin suurta kärsimystä Raoul-rukalle.\n\nHänen ensimmäisenä liikkeenään oli mennä avaamaan ikkuna; mutta\nlähetessään hän pienoisesta rakosesta havaitsi nuoren miehen olevan\nomansa ääressä. Tämä näky pysähdytti hänet yhtäkkiä. Eikö olisi kovin\ntäydellistä tunnustautumista hänen itsensä avata ikkuna? Parempi oli\nodottaa Nanetten tuloa. Nanette avaisi ikkunan aivan luonnollisesti, ja\nsilloin ei naapurilla olisi liiaksi pöyhkeiltävää vaikutuksestaan.'\n\nNanette ilmestyi; mutta onneton ikkuna oli edellisenä päivänä tuottanut\nhänelle liian jyrkkäsävyistä ojennusta, jotta hän olisi ottanut\nuhakseen samanlaisen kohtauksen uudistumisen. Niin ollen hän varoi\nlähestymästäkin sitä ja hyöri kamarissa sanaakaan hiiskumatta raittiin\nilman tarpeellisuudesta, lunnin verran askarreltuaan siistimishommissa\nhän poistui edes kajoamatta uutimiin. Bathilde oli hyrähtämäisillään\nitkuun.\n\nBuvat saapui tavanmukaiselle aamukahvilleen kasvattinsa luo. Bathilde\ntoivoi hänen heti kysyvän, miksi hän pysytteli niin sulkeutuneena,\nja silloin hänen sopisi huomauttaa ikkunan avaamisesta. Mutta\nkirjoitusmestari oli saanut edellisenä päivänä kirjastonhoitajalta\nuuden määräyksen käsikirjoitusten luokittelusta ja mietiskeli\nnimikkeitänsä niin hartaasti, ettei kiinnittänyt huomiotansa muuhun\nkuin Bathilden tervehtyneeseen ulkonäköön, suoriutui kahvittelusta\npikku laulelmaansa hyräillen ja läksi mainitsematta mitään noista\nkolkosti ummistetuista uutimista. Ensi kertaa Bathilde tunsi\nkasvatusisäänsä kohtaan rahtusen kärsimättömyyttä, melkeinpä\nsuuttumusta, ja hänestä tuntui, että kirjoitusmestari omisti hänelle\nvarsin niukkaa huomaavaisuutta, kun hän ei älynnyt, että oli\ntukahduttavaa oleskella näin ummehtuneessa huoneessa.\n\nYksikseen jääneenä Bathilde lyyhistyi tuolille; hän oli laittautunut\numpikujaan, josta kävi mahdottomaksi selviytyä. Olisi täytynyt käskeä\nNanette avaamaan ikkuna; sitä hän ei tahtonut; — olisi täytynyt itse\navata ikkuna; sitä hän ei voinut.\n\nPiti siis jäädä odottamaan, mutta kuinka pitkäksi aikaa? Odottaa\nhuomiseen asti, kenties ylihuomiseen, ja mitä Raoul sillävälin\najattelisikaan? Eikö Raoul menettäisi malttiaan tällaisesta\nliioitellusta ankaruudesta? Entä jos Raoul oli jälleen lähtemässä\npois pariksi viikoksi, kuukaudeksi... kenties ainiaaksi... Se olisi\nBathildelle kuolema; hän ei enää voinut tulla toimeen ilman Raoulia.\n\nSiten kului kaksi tuntia, — kaksi vuosisataa! Bathilde yritti kaikkea\nmahdollista: hän kävi kirjailunsa, klavesininsa, pastelliensa ääreen,\nmutta ei saanut tehdyksi mitään. Sitten Nanette näyttäysi jälleen,\ntuoden mukanaan heikon toivon. Mutta Nanette vain raotti ovea,\npyytääkseen lupaa mennä kävelylleen. Bathilde viittasi myöntävästi.\n\nNanette läksi Saint-Antoinen esikaupunkiin, viipyäkseen siis poissa\nainakin pari tuntia. Mitä tehdä sillaikaa? Olisi ollut niin suloista\nviettää ne tunnit ikkunan ääressä; oli ihana päiväpaistekin, kuten\nsaattoi huomata säteistä, jotka pujottausivat kaihtimien raoista.\nNeito istuutui ja veti kirjeen poveltaan; osasihan hän sen jo ulkoa,\nmutta kuitenkin hän vielä luki sen. Kuinka hän ei ollutkaan antautunut\nihan heti kun oli saanut tällaisen kirjeen! Se oli niin hellä, niin\nkiihkeätunteinen; tunsi niin elävästi, että sen sanat tulivat suoraan\nsydämestä. Oi, jospa hän vain voisi saada toisen kirjeen!\n\nSiinä oli aate. Bathilde loi katseensa Mirzaan, säveään\nsanansaattajaan. Hän otti sen syliinsä, suuteli hellästi sen\nhienopiirteistä ja älykästä päätä, ja sitten neito-rukka vapisten kuin\nrikoksen teossa meni avaamaan ulko-oven.\n\nOven edessä seisoi nuori mies, joka oli juuri ojentamassa kätensä\nsoittokellon nauhaan.\n\nBathilde huudahti ilosta ja nuori mies rakkaudesta. Siinä oli Raoul.\n\n\n\n\nVIIDESTOISTA LUKU\n\nSeitsemännessä taivaassa\n\n\nBathilde peräytyi muutaman askelen, sillä hän tunsi olevansa\nvaipumaisillaan Raoulin syliin.\n\nKiihkeästi suljettuaan oven Raoul eteni muutaman askelen ja vaipui\nBathilden jalkoihin.\n\nNuo kaksi nuorta katselivat toisiaan sanomattoman rakkaasti. Sitten\nkumpainenkin huudahti toisensa nimen; heidän kätensä yhtyivät\nsähköiseen puristukseen, ja kaikki unohtui.\n\nNämä kaksi sydän-parkaa, joilla tuntui olevan ylenpalttisesti\nhaasteltavaa toisilleen, sykkivät melkein toisiaan vasten ja jäivät\nmykiksi: heidän koko sielunsa oli siirtynyt silmiin, ja he puhuttelivat\ntoisiaan hiljaisuuden suurella äänellä, joka rakkaudessa on niin\nkaunopuheinen ja voittaa toisen äänen siinä, että se ei milloinkaan\nvalehtele.\n\nSiten he olivat muutamia minuutteja. Vihdoin neito tunsi silmiensä\nkyyneltyvän: huokaisten ja keikauttaen päänsä taaksepäin kuin\nsaadakseen hengähdetyksi ahdistuneesta povestaan hän sitten virkkoi:\n\n\"Oi, hyvä Jumala, hyvä Jumala, kuinka olen kärsinyt!\"\n\n\"Entä minä sitten\", sanoi d'Harmental, \"minä, joka näennäisesti olen\nesiintynyt kaikin puolin väärin teitä kohtaan ja kuitenkin olen viaton.\"\n\n\"Viaton!\" kertasi Bathilde, jolle aivan luonnollinen vastavaikutus\npalautti entiset epäilykset.\n\n\"Niin, viaton\", vakuutti chevalier, ja hän alkoi kertoa Bathildelle\nkaikkea, mitä hänellä oli oikeus elämästään ilmaista, Lafaren kanssa\ntapahtuneen kaksintaistelun ollessa lähtökohtana. Tämän kaksintaistelun\nseuraukseksi hän mainitsi piiloutumisensa Rue du Temps-Perdun varrelle,\nmissä hän oli nähnyt naapurittarensa ja heti rakastunut, samalla kun\nhän hämmästeli havaitessaan perätysten neidossa salonkinaisen, taitavan\nmaalaajan ja ensiluokkaisen musiikkikyvyn. Hän kuvasi iloaan, kun\nluuli näkevänsä, että Bathildekin välitti hänestä, — onnekkuuttansa,\nkun hän alkoi uskoa herättäneensä vastarakkautta. Sitten oli tullut\ninnostavana yllätyksenä nimitys karabinierirykmentin everstiksi,\nmutta tähän liittyi määräys lähteä suoraa päätä Bretagneen ja sieltä\npalatessa saapua tekemään selkoa toimistaan hänen korkeudelleen Mainen\nherttuattarelle ennen tuloa Pariisiin. Siten hän oli suoraan tullut\nSceauxiin, sikäläisestä valmistelusta tietämättömänä luullen joutuvansa\nvain ohimennen jättämään sinne asiakirjoja; mutta päin vastoin hän\nolikin osunut keskelle juhlanviettoa, johon hänen täytyi vastoin\ntahtoaan ottaa osaa sen aseman perusteella, joka hänellä oli Mainen\nherttuan saattueessa.\n\nSelvitys päättyi sellaisiin pahoittelun ja rakkauden ilmauksiin sekä\nuskollisuuden vakuutuksiin, että Bathilden mieleen ei jäänyt paljoakaan\nalkupuolesta, kun lopputaival niin kiehtoi hänet ja jäi elävästi\nmuisteltavaksi.\n\nNyt oli hänen vuoronsa. Hänelläkin oli pitkä tarina kerrottavana\nd'Harmentalille, mutta siinä ei ollut pidättelyä eikä hämäryyttä. Se\nei ollut yhden elämänvaiheen selostus, vaan koko elämäkauden. Bathilde\noli hieman ylpeä saadessaan ilmoittaa rakastajalleen, että hän oli\nchevalierin arvoinen, kuvasi siis itsensä ensiksi isän ja äidin\nhellimänä pienokaisena, joka oli sitten joutunut orvoksi ja hylätyksi.\nTällöin esiteltiin Buvat, tuo arkisen näköinen ja jalosydäminen\nmies, ja lämpimästi neito haastoi hänen huomaavaisuudestaan,\nhyväntahtoisuudestaan ja rakkaudestaan kasvatti-rukkaa kohtaan. Hän\nesitti piirteitä huolettomasta lapsuudestaan ja mietiskeleviltä\nkehitysvuosiltaan, kunnes päätyi hetkeen, jolloin hän oli ensi kerran\nnähnyt d'Harmentalin, ja siihen tullessaan hän hymyili punehtuen, sillä\nhänen mielestään ei hänellä ollut enempää sanottavana.\n\nMutta niin ei ollut asia. Juuri mitä neito ei luullut tarpeelliseksi\nlausua chevalierille tämä ehdottomasti tahtoi kuulla hänen huuliltaan,\naivan pienimpiäkin piirteitä myöten. Turhaan tyttö-parka pysähteli,\npunasteli, käänsi katseensa alas, — hänen täytyi avata neitseellinen\nsydämensä, d'Harmentalin tarkatessa jokaista sanaa polvistuneena\nhänen edessään. Ja loppuun päästyään hänen täytyi aloittaa uudestaan,\nsillä nuori mies ei saanut kylläänsä kuuntelemisesta, ollessaan niin\nonnellinen tunteesta, että Bathilde rakasti häntä, ja niin ylpeä omasta\nrakkaudestaan.\n\nKaksi tuntia oli kulunut kuin kaksi sekuntia, ja nuoret viipyivät yhä\nsiten, d'Harmental polvillaan Bathilden jalkojen juuressa ja häneen\npäin kumartuneena, kädet käsissä, silmät silmiin tähdättyinä, kun\nulko-ovella yhtäkkiä soitettiin. Bathilde vilkaisi huoneen nurkassa\nraksuttelevaan pikku seinäkelloon. Se osoitti kuusi minuuttia yli\nneljän: ei käynyt epäileminen, siellä oli Buvat tulossa kotiin.\n\nTytön ensimmäisenä aistimuksena oli pelkkä hätäännys, mutta Raoul\nrauhoitti hänet heti hymyllään: olihan käytettävissä abbé Brigaudin\ntoimittama veruke. Rakastavaiset vaihtoivat siis vielä viimeisen\nkädenpuristuksen ja viimeisen silmäyksen; sitten Bathilde meni avaamaan\nkasvatusisälleen, joka ensin tapansa mukaan suuteli häntä otsalle ja\nsitten vasta huomasi d'Harmentalin.\n\nBuvat hämmästyi tavattomasti: ensimmäistä kertaa oli hänen suojattinsa\nsaanut miesvieraan. Hän tuijotti chevalieriin silmät suurina ja odotti,\nsäännöllisesti kohottaen ja laskien keppinsä, mutta koskettamatta\nlattiaa. Hän oli epämääräisesti tuntevinaan tämän nuoren miehen.\n\nD'Harmental lähestyi häntä, esiintymisessään se luontevuus, jollaisesta\nsalonkipiirin ulkopuolelle kuuluvilla ei ole aavistustakaan.\n\n\"Minulla on kai kunnia puhutella herra Buvatia?\" hän aloitti.\n\n\"Juuri minua, monsieur\", vastasi kirjoitusmestari kumartaen, samalla\nkun häntä hätkähdytti tuo ääni, jonka hän luuli tuntevansa niinkuin\nkasvotkin, \"mutta kaikki kunnia on minun puolellani, pyydän saada\nvakuuttaa.\"\n\n\"Tunnettehan abbé Brigaudin?\" jatkoi d'Harmental.\n\n\"Kyllä, monsieur, aivan hyvin; rouva Denisin — tuota — hm —eikö\nniin?\"\n\n\"Niin\", täydensi d'Harmental hymyillen, \"rouva Denisin hengellinen\nohjaaja.\"\n\n\"Minä tunnen hänet, — älykäs mies, monsieur, älykäs mies.\"\n\n\"On kyllä. Ettekö ole joskus tiedustanut häneltä puhtaaksikirjoitusta,\nherra Buvat?\"\n\n\"Kyllä, monsieur, sillä minä olen kopisti, palvelukseksenne\", ja Buvat\nkumarsi jälleen.\n\n\"No niin\", jatkoi d'Harmental, kumartaen hänkin, \"tämä hyvä abbé\nBrigaud, joka on holhoojani — jotta tiedätte, monsieur, ketä\npuhuttelette —, on keksinyt teille oivallisen asiakkaan.\"\n\n\"Ah, todellako? Istuutukaahan, monsieur.\"\n\n\"Kiitos vain.\"\n\n\"Ja kuka se asiakas on, saanko kysyä?\"\n\n\"Ruhtinas de Listhnay, Rue du Bac 110.\"\n\n\"Ruhtinas, monsieur! Ruhtinas?\"\n\n\"Niin luullakseni espanjalainen; hän on _Mercure de Madridin_\nkirjeenvaihtaja ja lähettelee lehdelleen kaikenlaisia Pariisin\nkuulumisia.\"\n\n\"Mutta sepäs on mainio löytö, monsieur!\"\n\n\"Mainio löytö tosiaan, kuten sanotte, joskin se tuottaa teille jonkun\nverran vaivaa, sillä kaikki hänen lähetyksensä ovat espanjankielisiä.\"\n\n\"Hitto! Hitto!\" äänteli Buvat.\n\n\"Osaatteko espanjaa?\" kysyi d'Harmental.\n\n\"En, monsieur; en ainakaan luule.\"\n\n\"Eipä väliä\", tuumi chevalier, hymyillen kirjoitusmestarin\nepätietoisuudelle; \"teidän ei tarvitse tuntea kieltä jäljennösten\nlaatimiseksi.\"\n\n\"Minä jäljentäisin kiinankieltäkin, monsieur, kunhan kaaret ja\nhiusviivat olisivat vain sikäli kyhättyjä, että niistä näkyisi\nkirjainmerkkejä. Määräasteelle kehiteltynä, monsieur, kaunokirjoitus on\nmukailevaa taidetta kuten piirustus.\"\n\n\"Olen kuullut, herra Buvat, että te olette tässä suhteessa suuri\ntaiteilija\", virkkoi d Harmental.\n\n\"Te saatatte minut hämilleni, monsieur\", sanoi Buvat. \"Sopiiko minun\nvaatimattomasti kysyä, mihin aikaan voin tavata hänen korkeutensa?\"\n\n\"Hänen korkeutensa?\"\n\n\"Hänen korkeutensa ruhtinas de... en enää muistakaan nimeä... jonka\nminulle mainitsitte, monsieur... joka minulla oli kunnia teiltä\nkuulla\", paransi Buvat.\n\n\"Kah, ruhtinas de Listhnayn!\"\n\n\"Juuri niin.\"\n\n\"Hänellä ei niin korkeata asemaa ole, hyvä herra Buvat.\"\n\n\"Anteeksi, minä luulin että kaikkia ruhtinaita...\"\n\n\"Oh, on hallitsevia ruhtinaita ja muita... Tämä on kolmannen luokan\nruhtinas ja pitää hyvänä, kun häntä puhutellaan monseigneuriksi.\"\n\n\"Luuletteko niin?\"\n\n\"Olen varma siitä.\"\n\n\"Ja milloinkahan hänen puheilleen saisi mennä?\"\n\n\"Vaikkapa tunnin kuluttua, jos tahdotte: esimerkiksi päivällisenne\njälkeen, viiden ja puoli kuuden välillä. Muistanette osoitteen?\"\n\n\"Kyllä, Rue du Bac 110. Erinomaista, monsieur! Erinomaista! Menen\nsilloin.\"\n\n\"Minulla on niin ollen kunnia toivottaa: näkemiin\", lopetti\nd'Harmental. \"Ja te, hyvä neiti\", hän lisäsi kääntyen Bathilden\npuoleen, \"vastaanottakaa nöyrimmät kiitokseni siitä suopeudesta, että\npiditte minulle seuraa, odottaessani herra Buvatia; vakuutan muistavani\nsen hyväntahtoisuuden ainiaan.\"\n\nNiin sanoen d'Harmental vielä hyvästiksi kumarsi kirjastovirkailijalle\nja hänen suojatilleen, jälkimmäisen kyetessä vain ihmettelemään sujuvaa\nvarmuutta, jonka chevalier oli saanut tottumisestaan tällaisiin\ntilanteisiin.\n\n\"Kerrassaan herttainen nuori mies\", arveli Buvat.\n\n\"Niin, hyvin herttainen\", myönsi Bathilde koneellisesti.\n\n\"On vain kummallista, että minusta tuntuu kuin olisin nähnyt hänet jo\nennen.\"\n\n\"Mahdollista se onkin\", sanoi Bathilde.\n\n\"Samoin kuin olen varma siitä, että hänen äänensäkään ei ollut minulle\nvieras\", pitkitti Buvat.\n\nBathilde säpsähti, sillä hän muisti nyt illan, jolloin Buvat oli\ntullut kotiin kauhuissaan Rue des Petits-Enfantsilla sattuneesta\nseikkailustaan, eikä Raoul ollut hänelle puhunut mitään siihen\nkohtaukseen kuuluvaa.\n\nSamassa tuli Nanette ilmoittamaan, että päivällinen oli valmis.\nKirjoitusmestarilla oli kiire lähteä ruhtinas de Listhnayn puheille, ja\nhän siirtyi pikku ruokailuhuoneeseen ensimmäisenä.\n\n\"No, neiti\", supatti Nanette, \"se komea nuori mies tuli siis?\"\n\n\"Niin, Nanette, niin\", vastasi Bathilde kohottaen sanomattoman\nkiitollisen katseen taivasta kohti; \"niin, ja minä olen kovasti\nonnellinen.\"\n\nHän meni ruokailuhuoneeseen, missä Buvat oli jo pistänyt hattunsa kepin\npäähän ja kepin pystyttänyt loukkoon, nyt odottaessaan läimäytellen\nkäsillä reisiään, niinkuin hänen tapanaan oli hyvällä tuulella\nollessaan.\n\nChevalier puolestaan ei tuntenut oloaan vähemmän onnelliseksi kuin\nBathilde: hän oli rakastettu, sen hän tiesi nyt varmaksi, sillä neito\noli sen hänelle sanonut yhtä mielellään kuin oli kuunnellut vastaavaa\nd'Harmentalin vakuutusta. Eikä häntä rakastanutkaan alhaissyntyinen\norpo, pikku ompelijatar, vaan nuori aatelisneito, jonka vanhemmilla oli\nollut kunniakas asema Orleansin herttuan seurueessa. Mikään ei siis\nestänyt Bathildea ja häntä kuulumasta toisilleen; jos heidän välillään\nolikin arvoeroa, tarvitsi Bathilden nousta vain askel ja hänen\nlaskeutua askel, heidän kohdatakseen toisensa puolitiessä.\n\nYhden seikan d'Harmental tosin unohti, — yhden ainoan: tuon\nsalaisuuden, jota hän ei ollut katsonut voivansa uskoa Bathildelle,\nkoska se ei ollut hänen omansa, — salaliiton, joka kaivoi hänen\njalkojensa alle kuilua ja saattoi milloin hyvänsä suistaa hänet\nsiihen. Mutta chevalier ei lainkaan ajatellut asemaa siinä valossa;\nhän oli saanut takeet vastarakkaudesta, ja rakkauden hohde nostattaa\nmurheellisimmallekin ja yksinäisimmälle elämälle ruusunpunaisen\ntaivaanrannan.\n\nBathildella taasen ei ollut minkäänlaista aihetta huolehtimiseen\ntulevaisuudesta. Avioliitosta ei kylläkään ollut sanaakaan mainittu\nheidän haastelussaan, mutta heidän sydämensä olivat ilmenneet\ntoisilleen kaikessa puhtaudessaan, eikä mikään kirjoitettu sopimus\nolisi pätenyt paremmin kuin Raoulin katse tai hänen kätensä puristus.\nJa kun siis päivällisen jälkeen Buvat hyvillään onnenpotkauksesta\notti keppinsä ja hattunsa, lähteäkseen ruhtinas de Listhnayn luo,\nvaipui Bathilde kamarinsa yksinäisyydessä heti polvilleen kiittämään\nJumalaa ja rukouksensa päätyttyä riensi iloisena ja luottavana itse\navaamaan epäröimättä ja ujostelematta tuon kauan ummistettuna pysyneen\nikkunansa. Chevalier ei ollut hievahtanut omansa äärestä siitä saakka,\nkun oli päässyt takaisin huoneeseensa.\n\nTuotapikaa olivat rakastavaiset selvillä asioistaan. Kelpo Nanette\notettaisiin heidän uskotukseen. Joka päivä d'Harmental saapuisi Buvatin\nmentyä ja viipyisi Bathilden seurassa kaksi tuntia; muuna aikana\nhe haastelisivat ikkunasta, ja milloin ikkunoita täytyi syystä tai\ntoisesta pitää suljettuina, oli toki kirjeenvaihto käytettävissä.\n\nKello seitsemän tienoissa illalla Buvat ilmestyi Montmartre-kadun\nkulmasta. Hän asteli vakavan majesteettisesi, paperikääry toisessa\nkädessään ja keppi toisessa. Hänen katseestaan saattoi havaita, että\nhänen elämässään oli tapahtunut jotakin suurenmoista; olihan hän\npäässyt ruhtinaan asuntoon ja saanut puhutella hänen ylhäisyyttänsä\nomakohtaisesti.\n\nNuoret huomasivat kirjoitusmestarin vasta hänen ollessaan heidän\nalapuolellaan; d'Harmental sulki heti ikkunansa. Bathilde oli ollut\nsiitä käynnistä ajoittain levoton. Chevalierin puhuessa Buvatille\nruhtinas de Listnaysta hän oli ensin ajatellut, että se oli pikainen\nkeksintö hänen yllätetyn vierailunsa selitykseksi. Hän ei ollut saanut\ntilaisuutta selityksen pyytämiseen eikä ollut rohjennut kehoittaa\nkirjoitusmestaria luopumaan moisesta työnantajasta, joten hän oli\nhieman katuvasti katsellut toisen lähtöä. Neito rakasti Buvatia\nkaikella sydämensä kiitollisuudella. Buvat oli hänelle jotakin pyhää,\nainiaan kunnioitettavaa ja naurunalaisuudelta varjeltavaa. Niin ollen\nhän nyt huolestuneesti odotti kasvatusisänsä paluuta, voidakseen heti\nulkomuodosta päätellä, miten oli käynyt. Buvatin kasvot loistivat.\n\n\"No, isäseni?\" virkkoi Bathilde, vielä hieman pelokkaana.\n\n\"Niin, tapasin hänen korkeutensa\", vastasi Buvat.\n\nBathilde hengähti syvään.\n\n\"Mutta anteeksi, isäseni\", hän sanoi hymyillen, \"muistanethan herra\nRaoulin huomauttaneen sinulle, että ruhtinas de Listhnaylla ei ole\noikeutta siihen arvonimeen, hän kun on vain kolmannen luokan ruhtinas.\"\n\n\"Minä takaan hänet ensimmäisen luokan ruhtinaaksi ja puhuttelen häntä\nhänen korkeudekseen\", vakuutti kirjastovirkailija. \"Vai kolmannen\nluokan, puusapeli! Viiden jalan ja kymmenen tuuman mittainen mies,\nmajesteettinen sävyltään, ja rahaa hänellä on kuin roskaa! Maksaa\npuhtaaksikirjoituksesta viisitoista livreä sivulta, ja viisikolmatta\nlouisdoria suoritti minulle käsirahana!... Kolmannen luokan ruhtinas...\nkyllä kai!\"\n\nSilloin Bathilden mieleen hiipi toinen pelko, — että tuo Raoulin\nmuka hankkima asiakas olikin vain epäsuora keino saada kelpo mies\nvastaanottamaan rahoja, jotka hän luuli ansaitsevansa tarpeellisella\ntyöllä. Siinä ajatuksessa oli jotakin nöyryyttävää, joka ahdisti nuoren\ntytön sydäntä. Hän käänsi katseensa vastapäiseen ikkunaan ja näki\nnuoren miehen katselevan häntä uutimen nurkkauksesta niin rakkaasti,\nettä hänkin kaiken unohtaen antausi hartaasti katselemaan. Itse Buvat,\njoka ei suinkaan helposti havainnut toisen ihmisen tunneailahduksia,\nhuomasi suojattinsa hajamielisyyden ja lähestyi viattomasti\npilkistämään, mikä oli niin vallannut hänen mielenkiintonsa. Mutta\nchevalier näki hänen liikkeensä ja pudotti uutimenkulman alas, niin\nettä porvarimme uteliaisuus jäi silleen.\n\n\"Olet siis tyytyväinen, isäseni?\" tokaisi Bathilde, joka pelkäsi\nBuvatin huomaavan jotakin ja tahtoi kääntää hänen ajatuksensa muuhun.\n\n\"Hyvin tyytyväinen. Mutta minun täytyy mainita sinulle muuan seikka.\nHyväinen aika, kuinka hupsu sitä saattaakaan olla!\"\n\n\"Mitä sinulle onkaan tapahtunut?\"\n\n\"Muistathan minun huomauttaneen sinulle, että olin tuntevinani sen\nnuoren miehen kasvonpiirteet ja äänen, vaikka minä en mitenkään saanut\npäähäni, missä minä olisin hänet tavannut.\"\n\n\"Niin, sinä kyllä mainitsit siitä.\"\n\n\"No, sattuipa nyt, että mennessäni Rue des Bons-Enfantsia pitkin\nPont-Neufille päin ja saapuessani numero 24:n kohdalle sain kuin\nsalaman leimauksena mieleeni, että se nuori mies oli kaiketikin sama,\njoka oli minua puhutellut kamalan seikkailuni iltana — vieläkin minua\nvärisyttää, kun sitä vaaraani ajattelen!\"\n\n\"Tosiaanko, isäseni?\" virkkoi Bathilde, ja häntäkin värisytti. \"Oh,\nkuinka hullua!\"\n\n\"Niin, hullua kerrassaan, sillä minä olin pyörtämäisilläni takaisin.\nAjattelin, että tuo ruhtinas de Listhnay saattoi hyvinkin olla\njoku rosvopäällikkö ja että minut kenties tahdottiin houkutella\njohonkin luolaan. Mutta kun minulla ei koskaan ole rahaa muassani,\nkatsoin lopultakin pelkääväni turhia, ja onneksi voitin epäröintini\njärkeilyllä.\"\n\n\"Ja nythän varmasti uskonet, isäseni\", huomautti Bathilde, \"että\nnuori mies, joka ehtoopäivällä kävi täällä abbé Brigaudin asialla,\nei ole missään yhteydessä sen kanssa, joka puhutteli sinua Rue des\nBons-Enfantsilla?\"\n\n\"Uskon tietysti. Varkaiden johtajalla — sillä se hän kylläkin oli —\nei olisi välejä hänen korkeuteensa.\"\n\n\"Se olisi järjetöntä\", sanoi Bathilde.\n\n\"Niin, se on kerrassaan mahdoton ajatus. Mutta unohduinpa juttelemaan:\nsuothan anteeksi, etten vietä tätä iltaa seurassasi. Lupasin hänen\nkorkeudelleen heti ryhtyä työhön enkä voi syödä sanaani. Hyvää yötä,\nrakas lapseni.\"\n\n\"Hyvää yötä, isäseni.\"\n\nBuvat nousi huoneeseensa ja aloitti heti aherruksen, josta ruhtinas de\nListhnay maksoi niin anteliaasti.\n\nRakastavaiset taasen jatkoivat kirjoitusmestarin paluun keskeyttämää\nhaasteluaan, ja ainoastaan Jumala tietää, millä hetkellä nuo kaksi\nikkunaa ummistuivat.\n\n\n\n\nKUUDESTOISTA LUKU\n\nFénélonin seuraaja\n\n\nNoiden kahden nuoren sopima järjestely tuotti heidän kauan kahlitulle\nrakkaudelleen mahdollisimman suuren vapauden, ja kolme tai neljä\npäivää kului kuin siivitettyinä hetkinä, joll'aikaa he olivat maailman\nonnellisimmat olennot Mutta maapallo, joka heidän silmissään\nnäytti pysähtyneen, pyöri kuitenkin yhä muiden ihmisten osalta ja\nne tapaukset, jotka sitten havahduttivat heidät aavistamattomalla\nhetkellä, kehittyivät hiljaisuudessa.\n\nHerttua de Richelieu oli pitänyt lupauksensa. Marski de Villeroy, joka\noli aikonut viipyä viikon poissa Tuileriesista, joutui puolisonsa\nkutsumana palaamaan jo neljäntenä päivänä, kun marskitar kirjoitti\nhäntä tarvittavan tärkeämmin kuin konsaan kuninkaan luo, sillä\nPariisissa oli ilmennyt tuhkarokkoa, johon oli jo Palais-Royalissakin\nmuutamia henkilöitä sairastunut. Villeroy tuli kiireesti takaisin,\nsillä kaikkihan hallitussukua jokunen vuosi takaperin kohdanneet\nperäkkäiset kuolemantapaukset oli pantu tuhkarokon tiliin, eikä\nmarski mitenkään tahtonut menettää tätä tilaisuutta valppautensa\nosoittelussa, hän kun muutenkin pöyhkeili asemansa tärkeydestä ja\nmuka saavuttamistaan tuloksista. Kuninkaan opettajana hänellä olikin\netuoikeutenaan olla poistumatta kasvatettavansa luota muutoin kuin\nhänen omasta määräyksestään ja pysyä saapuvilla kenen hyvänsä tullessa\nkäynnille, itse regentinkin.\n\nEritoten juuri regenttiä kohtaan marski olikin pitävinään tätä\nomituista varovaisuutta pakollisena, ja kun se esiintyminen tyydytti\nMainen herttuattaren ja hänen puolueensa vihaa, kiiteltiin sillä\ntaholla suuresti Villeroyta ja leviteltiin juttua, että hän oli\nlöytänyt Ludvig XV:n uuninkamanalta myrkytettyjä makeisia, jotka joku\noli siihen jättänyt. Tästä kaikesta johtui yhä kiihkeämpää Orleansin\nherttuan panettelua ja sikäli merkityksellisempää asemaa marskille,\njonka lopuksi onnistui saattaa nuori kuningas siihen uskoon, että hän\nsai hengestään kiittää opettajaansa. Se vakaumus tuotti hänelle suuren\nvaikutusvallan onnettomaan kuningaslapseen, joka kaikkea pelkäämään\ntottuneena tunsi luottamusta ja ystävyyttä ainoastaan marski de\nVilleroyta ja rippi-isäkseen määrättyä Fréjusin arkkipiispaa kohtaan.\n\nMarski oli siis tosiaan se mies, joka tarvittiin hänelle ajateltuun\ntehtävään, mutta luonnostaan epäröivänä hän oli kuitenkin jonkun\naikaa pidätellyt suostumustaan. Lopulta saatiin sovituksi, että\nFilip V:n kaksi kirjelmää toimitettaisiin kuninkaalle seuraavana\nmaanantaina, jona viikonpäivänä regentti sunnuntai-illallistensa\ntakia hyvin harvoin kävi hänen luonansa, ja sitten Villeroy käyttäisi\ntätä kahdenkeskisyyttä kasvatettavansa seurassa säätyedustajiston\nkokoontumismääräyksen allekirjoituksen hankkimiseen. Tämä määräys\nlähetettäisiin asianomaisille aivan heti ja julkaistaisiin seuraavana\npäivänä ennen regentin tuloa hänen majesteettinsa puheille, joten hän\nei voisi enää mitään tälle aavistamattomalle toimenpiteelle.\n\nRegenttiä vastaan siten vehkeiltäessä tämä vietti tavallista elämäänsä\ntyöskentelyssä, opinnoissa, huvittelussa ja kotikiusoissa. Kuten jo\nolemme maininneet, hänellä oli vakavaa ja todellista harmia kolmesta\ntyttärestä.\n\nMadame de Berriä hän rakasti enemmän kuin kaikkia muita, pelastettuaan\nhänet taudista, jonka kaikki kuuluisimmat lääkärit olivat jo tuominneet\ntoivottomaksi. Mutta kerrassaan menettäneenä itsehillintänsä oli\nherttuatar alkanut viettää julkista yhdyselämää Riomin kanssa, ja\naina kun isä tästä muistutteli, uhkasi hän mennä vihille rakastajansa\nkanssa. Sen omituisen uhkauksen toteuttaminen tällaisena arvoerotusta\nyhä kunniassapitävänä aikakautena esiintyi vielä suurempana\nhäväistysjutun aiheena kuin luvaton rakkaus, jonka se avioliitto olisi\ntoisenlaisten käsitysten vallitessa pyhittänyt.\n\nMademoiselle de Chartres taasen oli pysynyt aikeessaan vihkiytyä\nnunnaksi; ei ollut saatu selville, johtuiko se päätös lemmenvihoista,\nniinkuin regentti oli arvellut, vai todellisesta kutsumuksesta,\nkuten äiti uskoi. Tosin hän noviisinakin yhä antausi kaikkiin\nmaallisiin huvikkeisiin, joita saattoi harrastaa luostarissa, ja hän\noli siirrättänyt koppiinsa kaikki pyssynsä, pistoolinsa ja muhkean\nkokoelman raketteja, aurinkoruusukkeita, valopommeja ja roomalaisia\nkynttilöitä, siitä varastostaan esittäen nuorille ystävättärilleen\niltaisin ilotulitus-ohjelmaa. Mutta hän ei poistunut askeltakaan\nluostarista, missä isä kävi häntä keskiviikkoisin tapaamassa.\n\nNäiden kahden jälkeen tuotti sisarsarjasta enimmin päänvaivaa\nregentille mademoiselle de Valois, jota hän pahoin epäili Richelieun\nrakastajattareksi, vaikka hänen ei ollut milloinkaan onnistunut saada\nsiitä varmaa todistetta. Hän oli turhaan pannut rakastavaisten jäljille\npoliisinsakin ja useasti itse — epäillessään tyttären vastaanottavan\nluoksensa herttuan — pistäytynyt hänen huoneistoonsa sellaisina\nhetkinä, jolloin kuokkavieraan saattoi todennäköisimmin tavata. Nämä\nepäluulot olivat vielä vahvistuneet tytön jäykästi vastustaessa\näidin esittämää avioliittoa ruhtinas de Dombesin kanssa, joka oli\nOrleansin herttuattaren sisarenpoika ja tullut hyvin tavoiteltavaksi,\nrikastuttuaan _la grande Mademoisellen_ jättämästä perinnöstä.\n\nNiin ollen oli regentti tarttunut uuteen tilaisuuteen varmistautua,\njohtuiko taipumattomuus nuoren ruhtinaan herättämästä\nvastenmielisyydestä vai sorean herttuan rakastamisesta. Isä antoi\nnimittäin nyt kannatuksensa Torinossa olevan lähettiläänsä Pléneufin\nesitykselle kauniin Charlotte Aglaén naittamisesta Piemontin\nprinssille. Mademoiselle de Valois oli noussut jälleen ankaraan\nkapinaan tätä uutta sydämensä vapauden riistämishanketta vastaan,\nmutta lauhkealuontoisuudestaan huolimatta pysyi regentti tällä\nkertaa jämeänä kaikelle vaikertelulle ja kyynelehtimiselle, eikä\nkovaonnisilla rakastavaisilla ollut enää mitään toivoa. Mutta\nsilloin katkaisi neuvottelut odottamaton tapaus. Aitosaksalaisessa\nsuorapuheisuudessaan oli Madame, regentin äiti, ilmoittanut Sisilian\nkuningattarelle, joka oli hänen vakinaisimpia kirjeenvaihtajiaan,\nettä kiintymys ystävättäreen pakotti hänet mainitsemaan eräästä\nseikasta: Piemontin nuorelle prinssille aiotulla prinsessalla oli\nrakastaja, ja tämä rakastaja oli herttua de Richelieu. Selväähän on,\nettä jo pitkälle kehittynyt suunnitelma raukesi tuohon varoitukseen,\nkun sen lausui niin luotettava olosuhteiden tuntija. Juuri hetkellä,\njolloin Orleansin herttua jo luuli järjestäneensä mademoiselle de\nValoisin poistumisen, hän siis yhtäkkiä sai tiedon neuvottelujen\nkeskeytymisestä, ja sitten hän muutamia päiviä myöhemmin kuuli aiheen.\nJonkun aikaa hän oli äkeissään Madamelle, noituen _princesse palatinen_\nonnetonta kirjoittelukiihkoa. Mutta kun regentti oli luonnostaan\nmahdollisimman vähän äkäilevä, nauroi hän pian itsekin Madamen uudelle\nkirjeenvaihto-tepposelle, eritoten kun hänen huomiotansa vaadittiin\npaljon tärkeämpään asiaan: nyt Dubois tahtoi kaikin mokomin päästä\narkkipiispaksi.\n\nOlemme jo nähneet sen aikeen pääsevän alkuun pilapuheen muodossa\nsilloin kun Dubois palasi Lontoosta, hommattuaan Wilhelm-kuninkaan\nsuosittelemaan tätä nimitystä. Mutta Dubois oli sellainen mies, joka\nei lannistunut ensimmäisestä epäyksestä. Cambrain arkkipiispan istuin\noli vapaana, kun kardinaali la Trémouille oli kuollut Roomassa. Se oli\nkirkon rikastuloisimpia ja huomattavimpia arvoasemia, tuottaen 150,000\nlivreä vuodessa, ja kun raha ei ollut Duboisin mielestä pahitteeksi,\nvaan hän päin vastoin haali sitä kaikilla mahdollisilla keinoilla,\nolisi vaikeata sanoa, houkutteliko häntä enemmän Fênélonin seuraajan\narvonimi vai siihen liittyvä runsas tulolähde.\n\nDubois palasi asiaansa ensimmäisessä sopivassa tilaisuudessa. Tälläkin\nkertaa regentti yritti lyödä sen leikiksi, mutta toinen alkoi vaatia\nnimenomaisemmin. Regentti ei kyennyt sietämään ikävystymistä, ja\nDuboisin itsepintaisuus kävi kylläännyttäväksi; sentähden hän, arvellen\nkertakaikkiaan pääsevänsä eroon kiusasta, haastoi Duboisin löytämään\nsellaisen kirkkoruhtinaan, joka ottaisi vihkiäkseen hänet.\n\n\"Sitäkö vain tarvitaan?\" huudahti Dubois iloissaan; \"hänet minä\ntoimitan pian esille.\"\n\n\"Mahdotonta!\" sanoi regentti, joka ei uskonut, että inhimillinen\nliehitteleväisyys voisi mennä niin pitkälle.\n\n\"Saatte nähdä\", vakuutti Dubois ja riensi ulos. Hän palasi viiden\nminuutin kuluttua.\n\n\"No?\" virkahti regentti.\n\n\"Niin, se asia on kunnossa\", vastasi Dubois.\n\n\"Mitä? Kuka se jumalaton on, joka suostuu vihkimään tuollaisen\nriiviön?\" huudahti regentti.\n\n\"Teidän ylialmunjakajanne omassa persoonassaan, monseigneur.\"\n\n\"Nantesin piispako?\"\n\n\"Ei kukaan muu.\"\n\n\"Tressan?\"\n\n\"Hän juuri.\"\n\n\"Puhut hulluja!\"\n\n\"Malttakaahan, hän tulee tässä.\"\n\nOvi avautui, ja päivysupseeri ilmoitti hänen ylhäisyytensä Nantesin\npiispan.\n\n\"Tulkaa, monseigneur, tulkaa!\" huusi Dubois kiirehtien häntä vastaan.\n\"Hänen kuninkaallinen korkeutensa suo meille sen kunnian, että nimittää\nminut Cambrain arkkipiispaksi, kuten teille ilmoitin, ja valitsee\nteidät vihkijäkseni.\"\n\n\"Suostutteko toden teolla, herra piispa\", kysyi regentti, \"tekemään\nabbésta arkkipiispan?\"\n\n\"Teidän korkeutenne toivomukset ovat minulle käskyjä, monseigneur.\"\n\n\"Mutta te tiedätte, että hän kuuluu säätyynne vain kokelasasteella; hän\nei ole ollut alidiakonina eikä diakonina, ei valmistunut papiksi.\"\n\n\"Sillä ei ole väliä, monseigneur\", tokaisi Dubois, \"kun herra piispa\non valmis ilmoittamaan teille, että kaikki ne valtuudet voidaan antaa\npäivässä.\"\n\n\"Mutta sellaisesta noususta ei ole ainoatakaan esimerkkiä.\"\n\n\"On toki, — Pyhä Ambrosius.\"\n\n\"Silloin, rakas abbé\", päätti regentti nauraen, \"jos kirkkoisätkin ovat\npuolellasi, ei minulla ole enää mitään sanottavana, vaan luovutan sinut\nherra de Tressanille.\"\n\n\"Palautan hänet teille piispansauvalla ja hiipalla varustettuna,\nmonseigneur.\"\n\n\"Mutta sinulta vaaditaan silti lisensiaatin oppiarvo\", pitkitti\nregentti, jota tämä keskustelu alkoi huvittaa.\n\n\"Olen saanut Orleansin yliopiston lupauksen.\"\n\n\"Lisäksi kaivataan ansioluettelo ja todistuksia.\"\n\n\"Onhan Besons käytettävissä.\"\n\n\"Vakuutus nuhteettomasta elämänlaadusta.\"\n\n\"Sen hommaan de Noaillesilta.\"\n\n\"Ei, sitä et totisesti saa häneltä heltiämään, abbé!\"\n\n\"No, sitten teidän korkeutenne antaa sen minulle. Tottahan hitossa\nRanskan hallituksenhoitajan allekirjoitus painaa Roomassa yhtä paljon\nkuin pahanilkisen kardinaalin!\"\n\n\"Dubois\", muistutti regentti, \"sinun tulee puhua kirkon ylimmistä\nkunnioittavammin, ole hyvä.\"\n\n\"Olette oikeassa, monseigneur, eihän tiedä, mikä tässä voi miehestä\ntulla.\"\n\n\"Sinustako kardinaali! Ohoh, mitä saa kuulla!\" huudahti regentti\npurskahtaen nauramaan.\n\n\"Koska teidän korkeutenne ei tahdo minulle antaa sininauhaa\",[47] tuumi\nDubois, \"niin täytyy tyytyä punaiseen, paremman odotuksessa.\"\n\n\"Paremman! Kardinaalinako?\"\n\n\"Kah, mikseipä minusta aikanaan tulisi paavi?\"\n\n\"Tosiaan — koska Borgiastakin\".[48]\n\n\"Suokoon Jumala meille molemmille elämän päiviä, monseigneur niin\nsaatte nähdä sen ja vielä paljon muuta.\"\n\n\"Lempo soikoon\", virkkoi regentti, \"tiedäthän, että minä välitän viis\nkuolemasta.\"\n\n\"Valitettavasti kyllä.\"\n\n\"No, panetpa minut pelkäilemään sitä uteliaisuuden takia.\"\n\n\"Siitä ei olisi haittaa, ja aluksikin teidän korkeutenne olisi parasta\njättää sikseen yölliset retket.\"\n\n\"Miksi niin?\"\n\n\"Ensinnäkin siksi, että niistä koituu hengenvaaraa.\"\n\n\"Joutavia!\"\n\n\"Ja on vielä toinenkin syy.\"\n\n\"Millainen?\"\n\n\"Ne herättävät pahennusta kirkon piirissä\", virkkoi Dubois tekopyhästi.\n\n\"Mene hiiteen!\"\n\n\"Te näette monseigneur\", huomautti Dubois kääntyen Tressanin puoleen,\n\"millaisten elostelijain ja paatuneiden syntisten keskuudessa minun\non pakko elää. Toivoakseni teidän korkea-arvoisuutenne ottaa huomioon\nasemani, jotta ette ole minua kohtaan kovin ankara.\"\n\n\"Teemme parastamme, monseigneur\", lupasi Tressan.\n\n\"Ja milloin?\" kysyi Dubois, joka ei halunnut hukata tuntiakaan.\n\n\"Heti kun saatte alustavat muodollisuudet kuntoon.\"\n\n\"Pyydän kolme päivää aikaa.\"\n\n\"Hyvä on; neljäntenä olen käytettävissänne.\"\n\n\"Nyt on lauantai. Siis keskiviikkona!\"\n\n\"Se sopii\", vastasi Tressan.\n\n\"Minun täytyy vain ilmoittaa sinulle ennakolta, abbé\", lisäsi siihen\nregentti, \"että vihkimystilaisuudestasi jää pois verrattain huomattava\narvohenkilö.\"\n\n\"Kuka rohkenisi tuottaa minulle sen häväistyksen?\"\n\n\"Minä!\"\n\n\"Te, monseigneur, te olette kyllä saapuvilla, ja virallisella\nkorokkeellanne!\"\n\n\"Takaan sinulle, etten ole.\"\n\n\"Lyön vetoa tuhannesta louisdorista.\"\n\n\"Ja minä vakuutan sen sinulle kunniasanallani.\"\n\n\"Korotan vetosumman kaksinkertaiseksi.\"\n\n\"Häpeämätön!\"\n\n\"Keskiviikkoon, herra de Tressan; tavataan vihkimystilaisuudessani,\nmonseigneur.\"\n\nJa Dubois läksi iloissaan levittämään kaikkialle tietoa nimityksestään.\n\nYhdessä kohdassa hän kuitenkin oli erehtynyt, kardinaali de Noaillesin\nvoittamisessa puolelleen. Millään uhkauksella tai lupauksella ei\nhäneltä ollut saatavissa sitä nuhteettomuuden todistusta, jonka Dubois\noli uskonut häneltä hankkivansa. Tosin kardinaali olikin ainoa,\njoka uskalsi täten ylevämielisesti ja oikeudenmukaisesti vastustaa\nkirkon häpäisemistä. Orleansin yliopisto myönsi lisensiaatin,\nRouenin arkkipiispa Besons hengelliset pätevyysvaltuudet, ja kaiken\nollessa valmista määräpäiväksi Dubois läksi kello viideltä aamulla\nmetsästyspuvussa Pontoiseen, siellä tavaten Nantesin piispan, joka\nlupauksensa mukaan vahvisti hänelle alidiakonin, diakonin ja papin\narvot.\n\nPuoleltapäivin oli kaikki selvää. Oltuaan sitten hallitusneuvosten\nistunnossa, joka pidettiin vanhassa Louvressa, kun Tuileriesissa oli\nilmennyt tuhkarokkoa, Dubois saapui asuntoonsa arkkipiispan asussa\nkello neljä. Ensimmäinen henkilö, jonka hän näki virkahuoneessaan, oli\nLa Fillon. Kaksinaisessa ominaisuudessaan, ministerin poliisikätyrinä\nja rakasteluvälittäjänä, tämä nainen sai vapaasti tulla hänen\nluokseen kaikin hetkin, eikä häneltä ollut rohjettu evätä pääsyä\nnäin juhlallisenakaan päivänä, kun hän oli vakuuttanut tuovansa mitä\ntärkeimpiä tietoja.\n\n\"Ahaa, hauska tavata!\" huudahti Dubois huomatessaan vanhan\nystävättärensä.\n\n\"Hyväinen aika, kuomaseni\", vastasi La Fillon, \"jos sinä\nkiittämättömästi unohdat entiset ystäväsi, en vain minä ole niin tyhmä,\nettä hylkäisin omiani, olletikin kun he nousevat arvossa.\"\n\n\"Kuules nyt\", virkkoi Dubois alkaen riisua kirkollisia tamineitansa,\n\"aiotko yhä puhutella minua kuomaksesi, vaikka olen arkkipiispa?\"\n\n\"Tottahan toki, ja pidän toveruuttamme niin suuressa arvossa, että\nregentin tullessa ensi kerralla talooni aionkin pyytää häneltä\nabbedissan nimitystä, jotta paremmin pysymme toistemme rinnalla.\"\n\n\"Käykö se hurvittelija siis yhä luonasi?\"\n\n\"Voi, ei enää minun takiani, kuoma-parka! Ne hyvät ajat ovat menneet;\nmutta toivottavasti ne sinun ansiostasi palaavat ja talo saa tuntea\nkorotuksesi vaikutusta.\"\n\n\"Oh, ystävä-rukka\", sanoi Dubois kumartuen, jotta La Fillon avaisi\nhänen kaulurinsa hakaset, \"ymmärräthän, että asiat ovat nyt toisella\nkannalla ja että minä en tästälähtein voi poiketa vieraaksesi.\"\n\n\"Oletpa kovin ylpeä. Kyllä Philippe käy siellä vieläkin.\"\n\n\"Philippe on vain Ranskan regentti, ja minä olen arkkipiispa minä. Etkö\nkäsitä eroa? Minulle tarvitaan omassa talossaan asuva rakastajatar,\nvoidakseni käydä siellä pahennusta herättämättä, — sellainen kuin\nmadame de Tencin esimerkiksi.\"\n\n\"Joka pettää sinua Richelieun takia.\"\n\n\"Mistä tiedät, että hän ei päin vastoin petä Richeheuta minun takiani?\"\n\n\"Kas vain! Hoitaako hän kahta urakkaa yksin tein, — rakastelua ja\nvakoilua?\"\n\n\"Kenties. Mutta vakoilusta puhuen\", huomautti Dubois jatkaen\nriisuutumistaan, \"tiedätkös, sinunhan urkkijakuntasi on ihan nukkunut\njo kolme tai neljä kuukautta. Jos tätä toimettomuutta kestää, niin\nminun on pakko lakkauttaa apurahasi!\"\n\n\"Ah ilkiö, noinko sinä kohtelet vanhoja ystäviä!\" huudahti La Fillon.\n\"Juuri tulin tekemään sinulle paljastuksen, — no, en sitä kerrokaan.\"\n\n\"Millaisesta asiasta?\"\n\n\"Ä-ha! Otappas minulta apuraha, heittiö mikä oletkin!\"\n\n\"Koskisiko se Espanjaa?\" uteli kulmakarvojaan rypistäen uusi\narkkipiispa, joka vaistosi vaaraa siltä taholta.\n.\n\"Se koski vain kaunista tyttöä, jonka tahdoin esitellä sinulle,\nkuomaseni; mutta koska rupeat erakoksi, jätän hyvästi.\"\n\nJa La Fillon astahti ovea kohti.\n\n\"Kuulehan, tule tänne\", sanoi Dubois astahtaen puolestaan pulpettiinsa\npäin.\n\nVanhat ystävykset, jotka erinomaisesti ymmärsivät toisiaan, katsoivat\ntoisiinsa nauraen.\n\n\"No, no\", virkkoi La Fillon, \"huomaan, että kaikki ei ole sentään\nhukassa ja että sinussa on vielä hyvää perua, kuoma. Kas niin, avaa se\nnäpsä pulpetti ja näytä minulle hiukan, mitä sen sisuksissa on, niin\nminä avaan suuni ja ilmaisen sinulle, mitä on sydämelläni.\"\n\nDubois otti esiin sadan louisdorin kääryn ja antoi La Fillonin katsella\nsitä.\n\n\"Mitäs se makkara edustaa?\" kysyi tämä. \"Älähän valehtele; sitäpaitsi\nminä varmemmaksi vakuudeksi vielä lasken rahat.\"\n\n\"Siinä on kaksituhatta neljäsataa livreä, — sievoinen summa\nmielestäni.\"\n\n\"Kyllä abbén maksamaksi, mutta ei arkkipiispan.\"\n\n\"Etkö tiedä, onneton\", päivitteli Dubois, \"kuinka huonolla kannalla\nnykyään on rahatalous?\"\n\n\"Mitäs siitä sinun tarvitsee välittää, vekkuli, kun Law nostattaa\nmeille miljoonia?\"\n\n\"Otatko tämän kääryn sijasta mieluummin kymmenentuhannen livren\nMississippi-osakkeet?\"\n\n\"Kiitoksia, kultaseni, parempi on tyytyä sataan louisdoriin. Anna\ntänne; minä olen sävyisä nainen, ja toisella kertaa olet anteliaampi.\"\n\n\"No, mitä sinulla nyt on ilmoitettavana?\"\n\n\"Sinun pitää ensin luvata minulle eräs asia.\"\n\n\"Mikä niin?\"\n\n\"On kysymyksessä vanha ystävä, jolle ei saa tapahtua mitään pahaa.\"\n\n\"Mutta jos vanha ystäväsi on hirtettävä vintiö, niin miksi lemmossa\ntahtoisit puijattavan pyöveliä?\"\n\n\"Niin on vain asia. Minulla on omat mielipiteeni.\"\n\n\"Mene matkoihisi. En voi luvata mitään.\"\n\n\"Hyvästi sitten, kuoma; tuossa sata louisdoriasi.\"\n\n\"Kas vain, alkaako tuntoasi arastuttaa?\"\n\n\"Ei, mutta minä olen sille miehelle kiitollisuuden velassa. Hän\ntoimitti minut seuraelämään.\"\n\n\"Jopa tekikin siinä yhteiskunnalle hyvän palveluksen!\"\n\n\"Jossakin määrin, hyvä ystävä, eikä hän joudu sitä katumaan, koska minä\nen tänään ilmaise mitään, jollei hänen henkeään säästetä.\"\n\n\"No niin, säästetään! Lupaan sen; oletko jo tyytyväinen?\"\n\n\"Ja minkä takuun annat lupauksestasi?\"\n\n\"Kunniallisen miehen saran!\"\n\n\"Tahdot jutkauttaa, kuoma.\"\n\n\"Mutta ihanhan sinä kylläännytät minut!\"\n\n\"Ahaa, vai kylläännytän! No, hyvästi!\"\n\n\"Käsken pidättää sinut, kuoma.\"\n\n\"Mitä minä siitä!\"\n\n\"Lähetän sinut tyrmään.\"\n\n\"Oiva pila!\"\n\n\"Ja jätän sinut sinne mätänemään.\"\n\n\"Kunnes itse mätänet; siihen ei mene pitkääkään aikaa.\"\n\n\"No, kuules nyt, mitä sinä tahdot?\"\n\n\"Tahdon kapteenini hengen.\"\n\n\"Sen saat.\"\n\n\"Mikä on takeena?\"\n\n\"Arkkipiispan sana!\"\n\n\"Ei kelpaa.\"\n\n\"Abbén sana!\"\n\n\"Tarvitaan vielä parempi.\"\n\n\"Duboisin sana!\"\n\n\"Hyvä juttu. No niin, minun on ensiksikin mainittava sinulle, että\nkapteenini on varmastikin valtakunnan varattomin upseeri.\"\n\n\"Hitto! Kilpailijoita hänellä sentään on siinä.\"\n\n\"Hän saa palkinnon.\"\n\n\"Jatkahan.\"\n\n\"Mutta tiedätkös, nyt viime aikoina hän on ollut rikas kuin Kroisos.\"\n\n\"Rosvonnut jonkun kruununtulojen vuokraajan.\"\n\n\"Kykenemätön siihen. Tappaa hän kyllä voi, mutta pitkäkyntinen... ei\nmillään muotoa!\"\n\n\"No, mistä siis luulet rahojen olevan lähtöisin?\"\n\n\"Sinähän tuntenet eri rahalajit?\"\n\n\"Kyllä.\"\n\n\"Mistä sitten tämä on lähtöisin?\"\n\n\"Kah, espanjalaisia dubloneja!\"\n\n\"Ja puhdasta kultaa... kuningas Kaarle II:n muotokuvalla leimattuja...\ndubloneja, jotka vastaavat neljääkymmentäkahdeksaa livreä, jos\nropoakaan... ja joita se rakas miesparka soluttaa taskuistaan purona!\"\n\n\"Ja mihin aikaan se kapteenisi alkoi sillä tavoin siroitella kultaa?\"\n\n\"Mihin aikaanko? Heti sen yön jälkeen, jolloin regentti yritettiin\nryöstää Rue des Bons-Enfantsilta. Ymmärrätkö yskän, kuomaseni?\"\n\n\"Kyllä vainenkin. Mutta miksi tulit siitä ilmoittamaan vasta tänään?\"\n\n\"Siksi että ne taskut alkavat tyhjentyä, joten on otollinen aika ottaa\nselville, mistä hän jälleen täyttää ne.\"\n\n\"Niin aivan, — ja sinä halusit suoda hänelle aikaa tyhjentämiseen?\"\n\n\"Kah, kaikkienhan pitää elää!\"\n\n\"No niin, saakoot kaikki elää, kuomaseni, se kapteenisikin. Mutta\ntietysti minulle on ilmoitettava kaikki mitä hän hommailee.\"\n\n\"Päivä päivältä.\"\n\n\"Ja ketä tytöistäsi hän armastelee?\"\n\n\"Kaikkia silloin kun on rahoissaan.\"\n\n\"Ja kun hän ei ole?\"\n\n\"Normandiatarta, joka on hänen todellinen ystävättärensä.\"\n\n\"Hänet kyllä tunnenkin: älykäs naikkonen.\"\n\n\"On kyllä, mutta häneen ei sovi luottaa tässä.\"\n\n\"Miksi niin?\"\n\n\"Se pikku hupsu rakastaa häntä.\"\n\n\"Vai niin! Onpas sillä veitikalla onnea!\"\n\n\"Ja kapteeni voi sanoa sen ansaitsevansakin. Todella kultainen sydän,\naina halukas anteliaisuuteen. Hän ei ole sinunlaisesi visukinttu!\"\n\n\"Ohhoh! Tiedät kyllä, että toisissa tilaisuuksissa olen tuhlaajapoikaa\navokätisempi, ja sellaisten tilaisuuksien syntyminen riippuu ainoastaan\nsinusta itsestäsi.\"\n\n\"Yritetään sitten parhaan mukaan.\"\n\n\"Saan siis päivittäin tiedon kapteenisi puuhista?\"\n\n\"Joka päivä, se on sanottu!\"\n\n\"Mitä minulla on siitä takeena?\"\n\n\"Kunniallisen naisen sana!\"\n\n\"Ei kelpaa.\"\n\n\"Fillonin sana.\"\n\n\"Hyvä on!\"\n\n\"Hyvästi, herra arkkipiispa.\"\n\n\"Hyvästi, ystäväni.\"\n\nLa Fillon lähestyi ovea, mutta hänen tehdessään lähtöä astui sisälle\nvahtimestari.\n\n\"Monseigneur\", hän ilmoitti, \"täällä on mies, joka pyrkii teidän\nylhäisyytenne puheille.\"\n\n\"Mikä mies, tomppeli?\"\n\n\"Joku kuninkaallisen kirjaston virkailija, joka joutoaikoinaan\nsuorittaa puhtaaksikirjoitusta.\"\n\n\"Ja mitä hän tahtoo?\"\n\n\"Hän sanoo, että hänellä on mitä tärkein ilmoitus tehtävänä teidän\nkorkea-arvoisuudellenne.\"\n\n\"Joku raha-apua anova raukka?\"\n\n\"Ei, monseigneur, hän sanoo asiansa olevan poliittista laatua.\"\n\n\"Hitto! Mitä se koskenee?\"\n\n\"Hän mainitsi sen koskevan Espanjaa.\"\n\n\"Tulkoon sitten. Ja siirry sinä tuohon kammioon, kuomaseni.\"\n\n\"Mitä varten?\"\n\n\"No, voisivathan minun kirjoitusmestarini ja sinun kapteenisi tuntea\ntoisensa.\"\n\n\"Kah\", sanoi La Fillon, \"sepä olisi jotakin!\"\n\n\"No, mene joutuin.\"\n\nLa Fillon pujahti osoitettuun kammioon.\n\nSeuraavassa hetkessä vahtimestari avasi oven ja ilmoitti herra Jean\nBuvatin.\n\nNyt meidän pitää kertoa, mistä tälle tärkeälle tarinamme henkilölle\njohtui se kunnia, että hänen ylhäisyytensä Cambrain arkkipiispa\nvastaanotti hänet yksityiseen audienssiin.\n\n\nToiminta päättyy romaanissa \"Rakkaus voittaa kaikki.\"\n\n\n\n\nViiteselitykset:\n\n\n[1] Toiminta on suoranaista ja jatkoa \"Ritari d'Harmentalille.\" _Suom._\n\n[2] Roomalaista tapainturmelusta suomiva ivarunoilija (n. 55-135 j.Kr.).\n\n[3] Ithakan kuninkaan Odysseuksen viipyessä harharetkillään hänen\npuolisonsa Penelope sai vastuksikseen joukon röyhkeitä kosijoita, jotka\nväkisin asettuivat kuninkaantaloon ja kovistelivat Penelopea ottamaan\njonkun heistä puolisokseen. Aikaa voittaakseen kuningatar lupasi tehdä\nvalintansa sitten kun sai valmiiksi kudontansa, jota hän kuitenkin\nsalaa purki öisin. _Suom._\n\n[4] Assyrialainen tarukuningatar, joka uhkeasti kaunisti pääkaupunkiaan\nBabylonia, m.m. \"riippuvilla puutarhoilla\" oli kattoistutuksilla.\n_Suom._\n\n[5] Muinaiskreikkalaisessa tarustossa Herakleen nujertama monipäinen\nvesikyy. _Suom._\n\n[6] Guillaume Amfrye, abbé de Chaulieu (1639-1720), edustaa\nranskalaisessa runoudessa luontevaa soreutta ja keveätä hilpeyttä.\n_Suom._\n\n[7] Longoksen paimenromaani 200-luvulta, muinaiskreikkalaisen\nkirjallisuuden parhaita.\n\n[8] Ranskankielinen vastine Pfalzin prinsessalle. _Suom._\n\n[9] Vaaliruhtinaskunta Reinin varrella; siellä hallitsi v:een 1680\nmuuan Baijerin wittelsbachilaisen kuningassuvun haara. _Suom._\n\n[10] Berrin herttua, joka kuoli oltuaan kolme vuotta naimisissa, kuului\nerääseen bourbonilaiseen haaraan. _Suom._\n\n[11] Katolinen kirkko ei ole milloinkaan virallisesti hyväksynyt sitä\noppia, että Jumala aikojen alusta saakka kaiken tulevaisen tietäessään\non siis samalla myös tullut määränneeksi, mitä tapahtuu. Kalvinilaisuus\nsitävastoin omaksui sen kaikessa jyrkkyydessään. _Suom._\n\n[12] Abélardin ja Heloisen. Jälkimmäisen eno, kanunki Fulbert,\nkuohitutti onnettoman rakastajan, kun lemmensuhde oli salassa päässyt\nkehittymään liian pitkälle. _Suom._\n\n[13] Sukkela ja ovela parturi ja kamaripalvelija Beaumarchaisin\nhuvinäytelmissä ja näistä sävelletyissä Rossinin ja Mozartin\noopperoissa. _Suom._\n\n[14] Silloin Ranskan asiainhoitajana Lontoossa. _Suom._\n\n[15] Ranskan akatemian jäsen ja Cambrain arkkipiispa (1651-1713),\njälkimaailman muistelema kasvatusopillisesta _Telemakhos_-romaanistaan,\njonka nimihenkilö esitellään Odysseuksen ja Penelopen poikana. _Suom._\n\n[16] Damokles oli Syrakusan kuninkaan Dionysios vanhemman hovimiehiä.\nHänen pitäessään hallitsijan asemaa kadehdittavana Dionysios\nvalaistukseksi puetutti hänet kuninkaalliseen pukuun, ja hänen oli\nistuuduttava kuninkaalliseen pöytään, terävä miekka riippumassa päänsä\nyllä jouhen varassa. _Suom._\n\n[17] Meidän ei tarvinne lukijalle huomauttaa, että nämä yksityiskohdat\novat täydesti historiallisia: me emme keksi emmekä mukaile, vaan aivan\nyksinkertaisesti jäljennämme — emme \"Luulosairaasta\" tai \"Porvarista\naatelismiehenä\", vaan \"Sceauxin huvikkeista\". _Tekijä_.\n\n[18] Korkea vuorenselänne Ateenan kaakkoispuolella, muinaisuudesta\nkuuluisa mehiläishoidon keskus. _Suom._\n\n[19] Meidän ei ole onnistunut tutkia selville tämän taudin aihetta tai\nvaikutusta. _Tekijä_.\n\n[20] Italiankieltä: \"eläköön ainiaan, eläköön, ja kunniassa varttukoon\nuusi mehiläisritari! \" _Suom._\n\n[21] Kirjallinen salonki Pariisissa, vaikutti paljon Ranskan henkiseen\nelämään n. 1620-50. _Suom._\n\n[22] Muinaiskreikkalainen runoilija, joka lauleli rakkauden ja rypäleen\nylistystä.\n\n[23] Muinaiskreikkalainen runoilija (n. 670 e.Kr.), tuli tunnetuksi\nsäerakenteen uudistajana, ottaessaan vanhan kuusimittaisen daktylisen\nsäkeen ohella käytäntöön lyhempiä jambisia ja trokeisia, m.m.\nepoodi-ryhminä, joissa lyhyt säe seuraa pitempää.\n\n[24] Hippokrene oli muinaiskreikkalaisessa tarustossa runollista\ninnoitusta antava lähde Helikon-vuorella, runotarten asuinsijalla;\nAkheron — \"karvauden joki\" — oli Manalan joki. _Suom._\n\n[25] Demosthenes ja Cicero.\n\n[26] Kuten muistettaneen, Orleansin herttua oli etevä kemisti.\nJa siihen seikkaan, että hän opiskeli tätä tiedettä Humbertin\njohdolla, perustuivat ne parjaukset, jotka sitten Ludvig XV:n\neloonjääminen osoitti aiheettomiksi. _Tekijä_.\n\n[27] Bourgognen ja Berrin herttuat.\n\n[28] Vanha perintöprinssi.\n\n[29] Nuori perintöprinssi ja _madame la dauphine_.\n\n[30] Nuoren perintöprinssin poika.\n\n[31] Ludvig XV.\n\n[32] Ludvig XIV.\n\n[33] Kemisti Humbert.\n\n[34] Älköön unohdettako, että tässä on puhe Steenkirkin, Neerwindenin\nja Léridan sankarista. _Tekijä_.\n\n[35] Pontoksen hallitsija Mitridate VI Eupater menetti valtakuntansa\nPompejuksen joukoille 66-63 e.Kr. ja surmasi itsensä lopulta. _Suom._\n\n[36] André Le Nôtre (1613-1700) oli ranskalaisen barokkikauden\nhuomattavin puutarha-arkkitehti.\n\n[37] Etevänä talouselämän kehittäjänä kunnostautunut valtiomies\n(1619-83). _Suom._\n\n[38] Muinaiskreikkalaisen jumalaistaruston Koitar. _Suom._\n\n[39] _Jeu le l'oie_: kahta noppaa heitellään pahvilevyllä, jonka\nkahteen yhdeksän ruudun sarjaan on piirretty erimerkityksisiä kuvioita,\nm.m. hanhia ja kettuja. _Suom._\n\n[40] Tämä lähete, jota nykyään säilytetään ulkoministeriön arkistossa,\non todellakin täydellisesti itse Filip V:n kirjoittama. _Tekijä_,\n\n[41] Neliliiton sopimuksesta, jonka olemme nähneet Duboisin\nvoitollisena tuovan Lontoosta.\n\n[42 Keisarin. _Tekijä_.\n\n[43] Kolmen säädyn valtiopäivät _(les états généraux)_, jotka Ranskassa\nolivat viimeksi kokoontuneet 1614. _Suom._\n\n[44] Regentin vanhimman tyttären suosion saavutettuaan kreivi de Riom\nenonsa de Lauzunin neuvosta tosiaan käytti kovakouraisuutta asemansa\nsäilyttämisessä ja onnistui siinä niin hyvin, että Berrin herttuatar\nmeni hänen kanssaan naimisiinkin vähän ennen varhaista kuolemaansa.\n_Suom._\n\n[45] Berwickin herttua oli sodan varalta nimitetty kuninkaan armeijain\nylipäälliköksi, ja hän oli antanut suostumuksensa, vaikka olikin saanut\nFilip V:ltä Espanjan grandin, herttuan ja Kultaisen Taljan ritarin\narvon. _Tekijä_.\n\n[46] André Hercule de Fleury, lapsikuninkaan rippi-isä, sitten —\nmarski de Villeroyn syrjäydyttyä — hänen opettajansa ja lopulta\npääministerinsä.\n\n[47] Pyhän Hengen ritaristoon voitiin nimittää ainoastaan vanhojen\naatelissukujen edustajia. _Suom._\n\n[48] Aleksanteri VI, jonka aviottomat lapset Cesare ja Lucrezia Borgia\ntulivat kuuluisiksi Italian melskeisessä politiikassa. _Suom._\n\n\n"]