[{"data":1,"prerenderedAt":-1},["ShallowReactive",2],{"$fB1_aGePcC28C7zKxe142f67PbPj2lSAfdRuPhO3f3tc":3},{"number":4,"title":5,"author":6,"authorBirth":7,"authorDeath":8,"slug":9,"bookId":10,"genreRaw":11,"genre":12,"themes":13,"origin":14,"language":15,"yearPublished":16,"yearPublishedTranslation":17,"wordCount":18,"charCount":19,"usRestricted":20,"gutenbergId":17,"gutenbergSubjects":21,"gutenbergCategories":22,"gutenbergSummary":17,"gutenbergTranslators":23,"gutenbergDownloadCount":17,"aiDescription":24,"preamble":25,"content":26},2590,"Palkkapiian päiväkirja","Pennanen, Ain'Elisabet",1881,1945,"2590-pennanen-ain-elisabet-palkkapiian-paivakirja","2590__Pennanen_Ain'Elisabet__Palkkapiian_päiväkirja","Romaaninovelli","muistelmat",[],[],"fi",1918,null,19445,125684,false,[],[],[],"Lyyrisessä päiväkirjamuotoisessa teoksessa seurataan taloudenhoitajan sisäistä maailmaa ja luonnon havainnointia kevään kynnyksellä. Teksti on täynnä tunteikasta elämäniloa ja pohdintoja omasta asemasta ja naiseudesta.","Ain'Elisabet Pennasen 'Palkkapiian päiväkirja' on Projekti Lönnrotin\njulkaisu n:o 2590. E-kirja on public domainissa sekä EU:ssa että sen\n ulkopuolella, joten emme aseta mitään rajoituksia kirjan vapaan\nkäytön ja levityksen suhteen.\n\nTämän e-kirjan ovat tuottaneet Tuula Temonen ja Projekti Lönnrot.","PALKKAPIIAN PÄIVÄKIRJA\n\nRomaaninovelli\n\n\nKirj.\n\nAIN'ELISABET PENNANEN\n\n\n\n\n\nHelsingissä,\nKustannusosakeyhtiö Otava,\n1918.\n\n\n\n\n\n\n          »Palkkapiian Päiväkirjan»\n                  omistan.\n             rakkaalle ystävälleni,\n      julmasti poisniitetylle runoilijalle\n            _Juhani Alarik Siljolle_.\n\n                         Ikuisesti kiitollinen\n                                _tekijä_.\n\n\n\n\nKesälehden, kesälehdon, iltalinnun aika...!\n\nOh, itse pellon oja, laitimmainen jokioja, lätäkkövesi on mielestäni\nonnellisessa tilassa nyt! Mustat luiriaiset luistelevat sen kimaltavaa\npintaa, uskotellen tänne kammarputkan ikkunaan, että sadetta vuovaa!\nPelästyin nimittäin äsken ojan vesirenkaita, kunnes käsitin ne noiden\nhauskojen itikoiden aikaansaamiksi, piirustelijoiden. Eipä ei, ei\nviskele tänään taivaani armas harmaita pisareita, ei ole pilvi synkän\nyöpeä, vaan hohtava ja helakka kuin jumalan pumpulipaali — ja ääretön\nPäivä, mustain vaarujen alla kauvan kuhkaillut, nyt paistaa niin\nhyvälle kuin huonollekin ihmiselle!\n\nKuparille hohtaa kyntömiehen purriparta, ja kartanon pellon kasoilla\non suklaan ja mustikan karvainen kiilto, varjot tummaa silkkisamettia.\nAina jostain näköpisteestä on rumakin kaunis! Oi, koko avaruus on\nihmeellistä ainehiukkastanssia, ja kaikki, kaikki mukana kieppuu!\n\nKesä tulee! Kesä tulee!\n\nUu-uu! Pillillä huudan, kesä tulee!\n\nPoimulliset hiirenkorvat jo oikenivat pieniksi pihkalehdiksi, iloisesti\nliplattavaisiksi, ja minun ja kaikkien lehmien ihastukseksi uusi\nruoho voittoisasti viheriöitsee yli vanhan kellanlikaisen takun!\nNuoret siansilmät kallistelevat kuin nurmeen hukkuneet tähdet, taivaan\nlyöttämät kevään ritarimerkit.\n\nSyttyy, syttyy minunkin sydämessäni ilon tanssiva tähti, enkä minä\nmuuta järkisyytä tunne kuin tämän iäti palaavan elämänkevään! Kun nyt\nvaan voisin kyllin hartaana sen vastaan ottaa, nöyränä kuten yksi\nniistä kaikkien piilokkaimmista.\n\nEn yhtäkään lehteä leviämään päästä, en sipulinsylkkyä avautumaan,\netten olisi mukana sitä tapahtumista toteamassa, sen yllä\nkiitollisuuttani henkimässä.\n\nOi, ollappa itse tuollainen tuore nuori ruoho, pienoisin\nlehtivihreähiukkanen, joka ilman hiilihaposta viiniä imee! Polvillani\ntahdon vielä kerran olla kaiken kauniin ja kultahenkisen edessä, maassa\nmartaana rukoillen — — — elämä, elämä, ole vielä kerran luonani!\n\nTämän kerran — — — vaikka olenkin jo niin vanha — niin vanha, ettei se\nole ikinä tottakaan!\n\n\n\n\nKesän toinen päivä...\n\nNimitin tämän paperivihkoseni »Palkkapiian Päiväkirjaksi», vaikka arvo-\neli korkonimeni onkin oikeastaan — taloudenhoitajatar! Eipä huimaa\nvaikka yleneekin! Ollaan nimittäin erään ei vallan vanhan hienon,\noppineen palveluksessa maalla sukukartanossa. Kuinka minä, vapaitten\nilmojen tumma lintu, kerran jouduin maanpäälle virkapaikkoja peräämään,\non pitkä ja piinallinen juttu.\n\nHuomasin nimittäin muutamana päivänä, ettei sitä tässä tyhmässä\nmaailmassa pelkällä viisaudellakaan elä, kuten nuoruuden huimuudessa\nkuvittelin, aikani ja onneni odotin. Ja olin jo niin retkunsekainen\nkatsellakin, etten päivin ilennyt enää ihmisten joukossa liikkua, vain\nhämärissä ja roskailmoilla asioilla hiivin. Nälkä ei näy, mutta koreus\nnäkyy! Ja olihan niitä papereita ja kursseja jos jonkinnäköisiä, niin\nettä sainhan paikan, kun astuin orjan siloihin — — —\n\nSuurenmuhkea on talo, jonne jouduin. Kunnianarvoisine muotoineen\nse lepää niin varmasti kuin polviaan myöten maan savessa. On kuin\nrakentajaa aikoinaan olisi inspiroinut vanhan suvun vakaa valta,\netuoikeus ja muu lumovoima. Puhdistettuna ja pyntättynä katselee se\nyli yhtä hienostuneen ja koristeellisen puutarhan, yli vanhanaikaisen\nylimyspuiston, siltoineen, huvimajoineen ja muine mukavineen.\nTakana taas soljuvat pehmein, loivin viivoin vanhat viljelysmaat\nmetsäsaarineen kohti suuren sisämaan järven rikkaita rantoja. Ja\nPohjoisella suunnalla on kumpuilevia korpimaisemia, melkein kuin Lapin\nilmassa tuntuja.\n\nSuojassapa on isonrikkaan katon alla! Ei työn orjuutuskaan kova.\nAamupäivät sentään aherra ja heilu, — huolenpitoa ja valvomista\nmonenlaista, ikävä talousmenokirja ja hauskat ruokalistat herrasväille,\njoita on yksi ainoa, aatelinen isäntäni tuomari... (suvun nimi on\nniin tuttu, ettei sitä uskalla edes päiväkirjan lehdellä mainita).\nSemmoistakin, nämä naisten työt, eivät näy ennenkuin tekemättä!\nMutta onhan nyt lysti olla »naisellinenkin» kerta, koetteeksi oikein\nkuntoihminen!\n\nApulaisinani on keittäjätär, savolainen neiti rullikka, jotenkin\ntalon tapoihin tottunut ihminen ja ihan mahoton mestari — ellei olla\nturhantarkkoja! Sisäkkö taas nuori, korea tyttö, Lempi nimeltä —\nvarmaankin arin ja hienotunteisin heistä, mutta hieman murtunut ja\nalakuloinen, no, sillä onkin selkäranka poikki, omat tarinansa! Jos\nLempi hieman pysähtelee pois tästä murheen laaksosta, niin asiatyttö\nSiikri taas lentää kuin piiskan siimalla. Toistaiseksi ovat välit\nniiden kanssa hyvät. Henriikka, keittiön pää, on aivan ruotsinkielellä\n(ollaan hieman degeneroituja herrassukuja!) vakuuttanut minulle jo\nkaikennäköistä ystävyyttä ja rakkautta. Kunhan vain kestäisi! Se\nvanha impi-hossa on jollain tavoin lapsellisen sulokaskin, supistelee\nsuutaan tötterölle, kurkistaa silmiin, kyselee: »Tykkäättekös vähän\nHenriikasta?» Ja kun naurain myöntää, niin jo kokoo liepeensä, pyörii\nlattialla, lyhä sääri villasukassa paksuna kuin tukki, ja hoilaa:\n\n    — Huhhei, heipataan,\n    Heikki tanssii ja laulaa!\n\nJos vain olisi aina vilpitöntä, mutta talossa on naimaton pehtori, noin\nparikymmenisen Henriikkaa vihreämpi miehenjurri! Mene tiedä sellaisten\nvihreydet sentään, nainen on ainakin tässä tapauksessa eloisampi.\n\nParas muuten, ettei kovin sisartelisi niiden kanssa, sotkeutuu sitä\nsittenkin — meillä! Meillä on vähitellen kaikki korvia myöten upotettu\nkansaan, — meillä ei saa olla muuta kuin yksi säätyluokka, hänen\nvintiömäisyytensä kansa! Ja naiset paremminkin, eri kehitysasteetkin,\nmonine yhtäläisyyksineen ja muine kurjuuksineen hukkuvat vielä\nturmelevammin toisiinsa kuin miehet, näiden suuremmasta veljeydestä\nhuolimatta.\n\nMutta ellet ole kuuromykkä, niin kenen kanssa täälläkin puhut, ellei\npalvelijatarten? Vanhalla suomalaisella herraskartanollakaan ei ole\nkohta muuta tarjottavaa kuin »kansaa» —\n\nEn muuten moittisi. Kello kolmesta kuuteen olen joka päivä aivan vapaa,\nomaani aika.\n\nJa kun kello viittaakin kolmeen, tunnen sieraimissani kuin\nonnen haikua. On silloin kunnia istua isäntäni kanssa uljaassa\nruokasalissamme ja kumota kuppi ehtaa jaavaa, mikä ei olekaan vallan\ntavallista kahveevettä! Istun tavallisesti jo valmiina tuolillani,\nhaaleimman ja vaatimattomimman näköisenä, kun kynnykselle ilmestyy\ntalon herra, hienoa, vanhaa rotua, pitkä kuin honka. Hänellä on hyvin\nhenkiset kasvot, täynnä tarkoituksenmukaisuutta, vaikka ilme ja tunne\njotenkin verhottu. Koko ryhti on ylpeänpuoleinen, olematta kopea. On\naivan kuin suvun alkuperäinen skandinaavilainen korkeakaarisuus ja\nmahtipontisuus olisi vuosisatain kuluessa hieman litistynyt suomalaisen\nsordiinin ja painostuksen alla. Liikkuu luontevasti ja itseoikeutetusti\nkuten se, joka on syntynyt valmiiseen, häntä varta vasten tehtyyn\nmaailmaan. Tulee, kädessä tai kainalossa aina jotain luettavaa, lähenee\nvauhdikkaasti, nyökkää hieman, pysähtyy — poikkeaa ikkunaan. Luo\nsilmäyksen ulos kuin vasta nyt ilmoja katsoen, vilkaisee puutarhaa ja\nmaita, — ah, millaisia maita! — katsoo taivastakin kuin pala sitäkin\nolisi hänen! Istuutuu ja sanoo jotain tai on sanomatta, mieluummin\nsanomatta. Sitähän on! Näkee selvästi, että jossain ajatuksen\nsisämaailmoissa se elää, ei hänen äänettömyytensä paljon poseeraavan\nvaikutusta tee. Kovin sille lienee mieleisiä kirjat, kaiken maailman\nkulmilta tulee harva se viikko uusia runsaita lähetyksiä. Hallin\npöydällä postin saavuttua tuoksuu aina hieno esteettinen aroma, välistä\nhyvinkin kiihoittava... Kuinkahan kävisi, jos siltä näppäisi pois tuon\nvuosikymmenisen huumausaineen? Luhistuisiko kokoon hänen sielunsa,\njoka on toisten unelmista ja rakkauksista rakennettu, vai puhkeisiko\nsen reunaan vaaleankalpea metsäruusu? Olen elänyt talossa muutaman\nkuukauden, mutta isäntäni ongelma asuu yhä hänen tummateräisten\nsilmäinsä verkkokalvon takana, tuijottaen ohitseni vieraasti ilmaan.\nEhkä tuntee itsekin itsensä vieraaksi ja yksinäiseksi tässä maailmassa,\nmissä ei mikään ole edes niin kodikasta kuin ennen. Kaikkein vähimmän\nluulisi noin rikkaalla ja ylhäisellä enää hyvän olevan, pahoitettuna\nalituisesti kuulemaan ikkunansa takaa kumean uhkaavan sosialistisen\nmelun. Talon rouva lepää jo ammoin haudassa, — ainoa tyttärensä on\nkaukana Visbyssä tohtorinnana, — ainoa poika elää melkein yhtämittaa\nulkomailla pitkillä opintomatkoilla, ruotsia puhuva vanheneva herra\njotenkin supisuomalaisessa seudussa, jota hänen uusmaalainen verensä\nehkä maksaa myöten vierastaa!\n\nHuonotapainen ei missään suhteessa ole. Äkäinen, pikkumainen ei\nmyöskään. Kaikki ulkonainen meillä on aivan honnette. Mutta muuten\nvaan on niin eristäytynyt ja itseensä sulkeutunut kuin maailmasta\npoikki. Voi, olla poikki ihanasta maailmasta, kun on mies, rikas,\nmahtava! Kuinka raskitseekin! Eikö hän tunne, käsitä? Millä hetkellä\ntahansa voisi painaa rintaansa vasten kuumimman kaaoksen, millä\nhetkellä tahansa tähdet taivaalla piirihyppyynsä kutsua! Mutta hänen\nepäpersoonallisuutensa ei tavoittele toisilta ihmisiltä mitään, ei\nrakkautta, ei ystävyyttä, kunniaa! Täältä ei kyliä juosta, vierailta\ntänne kuin pääsy kielletty. Kaikkein tärkeimmät asiamiehet joskus ottaa\nvastaan, muut saa hoitaa vanha miespalvelija Rosenberg, minä, pehtori\ntai puutarhuri. Ruotsalainen Rosenberg silkoisine kalannaamoineen on\nyhtä äänetön ja näkymätön kuin herransa, oikea salaisuuksien hauta.\nKartanoa asutaan mallikelpoisesti, mitenkäs muuten, onhan hoitajia ja\ntyöntekijöitä vielä, ajan napisevasta hengestä huolimatta. Väellä on\noma tupansa ja emännöitsijänsä tuonnempana tien varrella. Mahtuuhan,\nmahtuu tänne elämätä!\n\nVäen kohtelu meillä on vailla sentimentaalisuutta ja itsepetosta. Herra\npuhuttelee joskus sivumennen työmiehiäänkin, mutta muuten on kuin ei\nedes huomaisi niiden muuttunutta mieltä. Mikäli tiedän ei kartanon\nmailla mitään erikoista kurjuutta olekaan, toista on esimerkiksi jo\nheti naapuri Isoniemen tunnontulella. Ainahan korjauksia ja parannuksia\nvoisi tehdä. Usein asumusten sivu kulkeissani meneekin huomattavia\nsekä taloudellisia että kauneudellisia aatteita aivojeni läpi. Mitenkä\nkaikki, kaikki voitaisiin saada paljon kukoistavammaksi!\n\nMutta se, joka luulee, ettei isäntäni hiljaisuudessa kokisi mitään\nmielenliikutuksia, ettei hänellä olisi intohimoja lainkaan, erehtyy.\nHänen kirjastonsa on kuin täynnä tapahtumia, henkisiä tietenkin.\nVälistä kun tulee sieltä ulos, näkyvät mainingit poskipäillä, hän\npunottaa kuin kuparikattilan syrjä, silmät lasisilmien takaa, joita\nlukiessa pitää, äveriäinä kiiluu. Ei se silloin ketään katso, eikä\nsiihenkään uskalla paljon vilkaista... vaikka ylimalkaan sähkölle\nherkkä hermosto aivan vapisee tästä virtojen ilmeisestä läheisyydestä.\nSen on huuletkin silloin kuin entisestä paisuneemmat... nuo voimakkaan\nkaarevat huulet, jotka nykyhetken hillityssä alistuvaisuudessaankin\nilmaisevat painaneensa vain pitkiä luovia suuteloita... Kuinka paljon\nvarmaankin nainen on voinut häntä rakastaa! Toisinaan on suupielessä\njoku halveksiva, kyynillinen vivahdus, kuin että ei kannata tuhlata\nmitään tälle pötyiselle maailmalle! Missä ja milloin ja mistä syystä\nherra on katsonut niin syvälle pahan likakaivoon? Omasta kohdastaan\nei tiedetä mitään erikoista, ei mitään järkyttäviä yhteentörmäyksiä\nulkomaailman kanssa. Nuorena juristina istui pari vuotta hovioikeudessa\neroten jo ennen sortovuosia maatilalleen. Arvoitusta siis kerrassaan\ntämä omituinen elämän-antipatia. Sillä eikö olisi väärin ja miehuutonta\nkostaa koko ja kaikelle yhden, vaikka rakastetunkin rouvan varhainen,\nmutta luonnollinen kuolema — jos sitä olisi se hänen pahansa?\n\nMerkillistä vain, että on niin rottuva ja jäntevä, vaikka syökin kuin\nmikä fröökynä justaan minun hienoja pedagogisia herkkujani, — rippusia\nkerrassaan! Sen sijaan se kyllä muuten hoitelee itseään, mylleröi,\nratsastaa, kävelee. Kerran näin hänen miekkailevankin Rosenbergin\nkanssa, — ja olipa koomillista, Rosenberg näytti aivan hassulta. Mutta\nkun herra istuu satulassa, atavistisen juurtuneesi kuin mikäkin August\nVäkevä!... naurattaa... yksi sen nimistä on August... Berndt August\nAlexander...\n\nAlussa meni mieleni hänen käytöksestään niin pahaksi, ettei itku\nkaukana. Saishan sitä nyt vähän prinsipaalikin jutella ja jonkun\nlauseen pätkän heittää arvoaan kadottamatta, sinistä vertaan\nsokaisematta! Enhän arvaa, kuinka ankarat sen eugeniikat ja\nmuut rotuopit ovat, — sillä on paljon sellaisiakin kirjoja —,\nmutta jännittävää vain olisi tietää, missä määrin tämä meidän\nrantaruotsalaiseen sukuun kuuluva ylimyksemme katselee minua\ntuntematonta suomalaissyntyistä naista kuin puhdasta alaluokkaa ja\nTschandalaa ainakin. Onhan kaikki vastaani ja kuin varjoa vain,\nsatunnainen palveleva asemani, huomattava köyhyyteni ja luultavasti\nulkomuotonikin, liian vaalea ja suomalainen sekin, vivahdus mongolia\nkuitenkin! Koulut ja tutkinnot eivät heille mitään merkitse, eivätkä\nvoikaan, koska ne kerran läpäisevät kaiken raaka-aineksen. Ja muu\nsisäisiin seikkoihin perustuva veren kapina ja oppositsioni ei\ntietysti ole niin kädenkäänteessä valaistavissa. Siten alussa monella\ntavoin itseäni kiusasin, kunnes tänne kerran saapui orpanoimaan suvun\nvanhoja tätejä ja muita hienoja muinaisesineitä, joukossa sellainen\nnuori eronnut rouvakin, musta rypäle, että olisi luullut talon joka\nnurkasta syttyvän. Ei syttynyt meidän tuomari! Karussa eli melkein\nkuten ennenkin päivänsä, toimitellen vain jos jotain ajankulua\nvierailleen. (Se samainen rouva panetti muun muassa minut voitelemaan\nparfymeeratuilla rasvoillaan hiuksiaan, niin että olin kuolla inhosta\nja kosketuksesta, varsinkin koska ihanteeni ovat aivan puhtaat\nsilkinkuivat hiukset). Kohteliaisuuden kardinaalihyvettä eivät jäykät\nsuomalaisemme juuri viljele, ovat sitten ruotsiapuhuvia tai mitä.\nKysyn, onko naisella hauska täällä tuhantenjärvien ja kuhnureiden\nmaassa? Aloin pitää herraani hieman silmällä ja huomasin hänen\nrikkovan myös omaa arvokasta itseään vastaan, kuten syödessä (hedelmiä\nesimerkiksi), joskus juodessa, yskiessä, — ynnä muita sellaisia\npieniä pilkkuja. Tässä muistaissani täytyy ihan kertoa, etten ole\nkoskaan ennen enkä jälkeen nähnyt kenenkään niistävän niin kauniisti\nkuin oopperalaulajan John Forsellin. Olispa tuomari sattunut siihen\nkirkkokonserttiin Helsingissä, missä kuuluisalla baritonilla oli nuhaa.\nHänen äänensä oli kylmä mielestäni kuten teräs, kova ja armoton kuin\nhänen rautakuula-päänsäkin, mutta kerrassaan olympisesti hän niisti,\n— verrattoman hienotunteisin, viipyvin liikkein ja aivan äänettömästi\nkuin olisi ruusunlehdeltä kastepisaran pyyhkinyt! Ihmislapsi, joka\nosaa niin niistää, herättää unelman etikettinsä täydellisyydestä. Tuo\nvälttämätön etiketti, josta pidän, jonka mukaan elämä on kuin menuettia\nvaan, suloista, kevyttä ja rytmillistä!\n\nVaan kirjanoppinut isäntäni ei aavista, että hänen rinnallaan sellainen\nhovimestarinna valvoo. Ei ole mikään elämän arvioija tämäkään oppinut,\nolen sen huomannut, ei saa selkoa naapurinsa olemuksesta, ennenkuin se\nehkä olisi avattu ja levitetty hänen eteensä kuten tuore, painomustetta\nhöyryävä korrehtuuri.\n\nJotain hän joskus kuitenkin kysyy:\n\n— Joko vanha kellari on puhdistettu homeesta?\n\nTai jotain muuta sellaista asiallista. Vastaan tarkkaan kuin valalla,\nettä katto vielä on raappimatta, en tiedä, miksi pehtori otti sieltä\nmiehen. Käsittää nopeasti joka asian, vaikealuontoisimmankin, kun se\nhänelle vain sanotaan. Ei kummastele, päivittele mitään, värähdä ei,\nvaikka mato kaulasuonta kiipeäisi. Ei ole afektien ihminen. Mutta\nannappas, kuinka hyvä muisti sillä on, mikä on tehty ja ei ole tehty,\nniin ole niin hyvä ja vie loppuun vaan! Ja miksi ei hänelle veisi!\nVälistä tuntuu kuin voisin hänen takiaan vaikka Saharan erämaata\nkahlata.\n\nJa äkkiä, kuten on tullutkin pöytään, äkkiä taas lähtee, anteeksi\npyytämättä! — jumalan kiittämistä markkeeramatta, se panteisti-monisti.\nKermainen maitolasi kädessä pakenee jälleen sisähuoneisiinsa, missä\nkirjojen henget hulmuavat häntä vastaan suloisemmin kuin viini, nainen,\nrakkaus —\n\nMenee mennessään!\n\nOikaisen itseni ja hymyilen. Nyt alkaa minun elämäni. Nyt olen minä\nlady, pitkä ja kalpea, vierelläni haaveen vinttikoira.\n\n\n\n\nRuokasalimme on vanhanaikainen väreiltään, ruskea kuin joku\ndysseldorfilainen taulu. Iltapäivin, kun aurinko hiljaa soutaa läntisen\njärvimaiseman taa jättäen vedenrajan ja metsärinnan sanomattomaan\nikävään, joutuu huone väkevän kellahtavaan katveeseen, salaperäiseen\nvalaistukseen... Pikkuinen höyrylaiva huutaa Isoniemen laituriin. Se\nkuulostaa kuin, — onni tulee! Olkaa varuillanne, onni tulee!\n\n(Vaikka filosofi pilkkaa naista onnen unelmista ja sanoo hänelle, että\nrakkaus on idiosynkrasia vain —!)\n\nOn niin ihmeen turvallista kuitenkin. Kaadan tipan lisää, ompelen\nhiljalleen. Tänne ei kuulu muuta kuin puiston kähäröittyjen koivujen\nkumea valitus — — etteivät muka hekään koskaan oikein saaneet onnen\nsiivestä kiinni...\n\nOnko tälläkin suvulla kärsivät naisensa?\n\nVasemmalla seinällä on auringontäplä pudonnut jonkun esi-isän,\nkunnianarvoisan piispan korvaan. Se nyt katselee minua mustilla\npippurisilmillään kuin jotain epäilyttävää olentoa ainakin, jotain\nsatakertaisesti kirkoteltavaa — — — pappi ei ketään niin vihaa kuin\n— — — mutta jääköön sanomatta! Ihmeellinen äijänkuva muuten suukin\nsellainen paha, alahuuli synkkä mokkula, ylähuuli kuiva ja kylmä.\nEikö herra ole koskaan nostanut katsettaan taivasta kohti, supistanut\nsieluaan rukoukseen sisimmässään huoaten, kunhan löytäisin oikean\nihmisen tien! Hän on vain menneisyyden voimaton, pittoreski varjo,\nmutta hänen kauttansa pujottelee musta suoni tämänkin suvun lihaksissa,\nmuuten niin maallisesti etevän, — niin eteviä kuin suvut nyt meillä\novat.\n\nYöpeän mustakauhtanan naapurina on mairein neiti caritas, melkein\nliiankin mäihä, suurisilmäinen nuori kreivitär, luinen rippivirsikirja\npuikkopäisissä sormissaan, hoikat kuin hämähäkin koivet! Ah, hänen\nviattomuutensa ei ole tarvinnut niin paljon pahaa tehdä tässä\nmaailmassa kuin kirppua tappaa! Nuo jalansukkulat eivät ole koskaan\nviekkaasti ratkeilleet omaansa etsiäkseen, nuo huulten vaaraimet\nvastanneet vain valmiina tuodun sulhon suuteloihin, — ja tuo\naatelinen pikku vokonenä ei kadottaisi itsetietoisuuttaan nykyajan\nröyhkeimmänkään oklokraatin edessä — — —\n\nOnko myöskin ollut eloa aivoissansa, kujeita sydänsopessansa? Muistelen\nPuschkinin Lisavetaa — —\n\nMuista erillään, pyöreissä empireraameissa, on hieno vanha pastelli,\njohon silmäni useimmin hiipivät...\n\nKatselen sitä niin, että toisinaan tuntuu kuin jotain heiltä\nvarastaisin...\n\nÄiti siinä kuvassa istuu puolikasvuisen poikansa kanssa. Ei mikään\nhuono, surunjäytämä äiti, vaan oikea pesäemo sellainen, kohtuullisen\nkorkea ja rehevä. Ja silmissä kuitenkin joku henkevä virinä, kuin\njoku etäinen merenranta häntäkin vetäisi, sykkisi melleän poven\npeitossa joku levoton valtimo sentään, — oi, sieluni, niin! Hänenkin\ntarinansa on pilkuton kuin pesusta otettu palttina, muistonsa\nkuin morsiusharsolla peitetty ruusukimppu. Mitä tiesi hän tästä\nmaailmasta! Hyväpäisen herttainen professorintytär valitaan\nensin yleiseksi seppeleensitojattareksi, kruunataan nuoruuden ja\nkauneuden kuningattareksi, soljuu sitten kihlausajan suloisesta\nsalmesta avioliiton ulapan vaihtelevimpiin rytmeihin — koko ajan\npurjetuulessa! Saa rauhassa rakastaa ja kuhertaa ja vihdoin synnyttää\nparaativuoteella, sekä lääkärin, kylämuorin, että oman miehenkin\npoateroidessa! Onnellinen isä oli nimittäin itse kylvettänyt ja\nkapaloinut ensimmäisen lapsensa tytön, kuten toisen ja viimeisenkin\npojan.\n\nKyyhkyspari, armaat ihmiset!\n\nJa ikäänkuin tämän äidin ja kaikkien noiden toistenkin naisten,\njotka miltei poikkeuksetta ovat jollain tavoin kauniita, suloisia\ntai arvokkaita — todistaa, että suvun miehet ovat kulkeneet silmä\nkovana — ikäänkuin näiden yhteinen lemmenkukka ja saavutus on tuo\npuolimittainen, hehkuva poikanen äitinsä sivussa. Välittömästi herättää\nhän vertaukset ja kuvat, joista niiden silmiin pistäväisyyden takia\nmehu on ammoin imetty. Kasvojen heijastukseksi on muotokuvamaalari\nantanut hänelle käteen puoliauenneen ruusun. Sillä niin poika kuin\nonkin, ruusua ja kukkaa hän eniten muistuttaa. Sinimustia silmiä\njalosti välähtävine valkuaisineen sanoisi helmiksi, ja hivelevän\npehmeätä on kulmien ja ripsien noki. Kiharat uhkuvat kuin jotain\nerikoista syntyperän kuumuutta, posket ja leuka ovat sellaiset lohot,\njoihin itse Veisu kompastuu. Synti, että miehen alun pitää olla niin\nkorean! Minulle anna!\n\nKeitä ovat?\n\nTalon rouvavainaja ja nuori herra, maisteri Eric lapsena. Ne ne ovat!\nSanomalehdistäkin tiedän, että maisteri on nyt Espanjassa tutkimassa\nmaan laulurunoutta. Odotetaanko kotia kesäksi vai ei, sitä ei tiedä\nkukaan, eikä voi keltään kysyäkään.\n\nMeidän talon nuori herra hän on! Onko nykyään sellainen Adonis tai\nmuu Paris kuin kuva lupaa, siitä en myöskään saa selkoa. Viimeisiltä\najoilta ei näy missään valokuvia, eikä Henriikasta, jolta näitä urkin,\nole plastikoksi sentään.\n\nTunteeko isä pojassa vaistonsa vahvistetuksi ja nauttii hänessä\nseuraukset rakkaudestaan kirjaston haamuihin...? Hänen takiansa elää ja\nodottaa —?\n\nÄkkiä säpsähdän — parvekkeen oven lojahuttaa tuuli seinään...\n\nVaistomaisesti huokaan, kokoon neuleeni ja astelen ulos.\n\n\n\n\nYhdestoista päivä.\n\nEilen sitten jännitys purkautui omia teitään, kuten odottaa saattoi.\n\nSadetta on pitänyt koko viikon, en ole päässyt edes ulos retkeilemään,\nja yhä vieläkin seisoo pilvi siellä niin jynkkänä. Ränneistä roikkuu\npitkiä vesiä ja rapakoisilla teillä ryöjää itsensä.\n\nSitäpaitsi alituisesti luonnon parmailla riippuminen —, lopuksi antaa\nsekin pelkkää selluloosaa, varsinkin suomalainen luonto!\n\nNiin että kärsivällisyys oli ihan äärimmäisellä rajalla —\n\nJo aamiaisella pistin tuomarin kukkamaljakkoon hänelle vähän\nnäköisiään, pari takkiaisen nuppua ja muita sellaisia tuimia ruohoja\nsamalla kun itselleni taitoin yhden heleän relleän ansarikukan.\n\nSyötiin. Pistellä sipostelin niin pieniä linnunpaloja suuhun kuin\nolisi koko ajan ollut varottavana mitä henkevin vuorokeskustelu ja\nkaikunut se kolminkertainen schopenhauerilainen pöytänauru, välttämätön\nsulatukselle. Tinki mieleni jollain tavoin kujeilemaan ukon kanssa.\nVieläpä huokasinkin puoliääneen, niin että hän kuitenkin vähän katasti\nsyrjäsilmää, vaan silloin ei Busternaamani enää virahtanutkaan.\n\nEi siinä kuinkaan käynyt! Tuomari nousi potkasten mennessään\nruokapöydän jalkaa —\n\nMutta se iloinen peto, joka sieluni häkissä niin pontevasti oli\nnoussut, ei enää laskeutunutkaan.\n\nSulo Johannes, meidän puutarhaoppilas ja keittiö-lemmikkimme, pitkä\nsorja poika oli tullut parvekkeelle askaroimaan krassilaatikoiden kera.\nOn varakas perijä, harjoitellen maataloutta omaa tilaansa varten —\nsiksei häntä oteta joka kerta työssä niin vakavasti, vaan ilveillään\nkanssaan koska sopii. Nyökkäsin hänelle nytkin, kunnes sain hänen vähän\nvääntämään suutaan — — on nimittäin sivumennen sanoen 'uskovainen' —\n\nSalamannopean mielijohteen vallassa, tuhmaa kertoa, mutta tuomarin\nluonteenkuvauksen takia täytyy, ja samalla on koko juttu ainoa, ainoa\nulkonainen elämäntapahtumani täällä — niin — kaivoin puuterivipan\nlaukustani, kastoin sen pihvikastikkeeseen ja aloin taskupeilin avulla\nmaalata kasvojani, — kummailla noin, hullua maailmaa hulluudella\nheijastaa!\n\nValmis tempera taas veti mukanaan tylsän ilmeen ja kiittimet ristiin,\nhyvä sakramentti! — huvittaakseni beteliläisnuorukaista, joka\nelämänilosta kaukana, kaukana kiertää —\n\nSulo Johannes ei ollut ensin uskoa kurjaan näköaistiinsa, joka on\nsokaistunut haudantakaisiin tuijottamisesta, vaan hiipi lähemmäksi\nmelkein lasiin kiinni, kunnes äkkiä joutui, tuskallisesti aivan,\nnauruhermojensa uhriksi, jotka nekin olivat yhtä tottumattomat\nväkevämpiin ryyteihin. Säälien ja halveksien näin ihmisen läpi —\n\nTarjoileva Rosenberg taas, joka aikoinaan kyllä on tottunut vaikka\nmihin, ollessaan palveluksessa kuningatar Sofian eroitetulla\nkamariherralla, — hänkin aukoi suutaan kuin hauki verettömiä kiduksiaan.\n\nMutta yht'äkkiä hän punastui rajojaan myöden, ja uskovainen ulkona\njäykistyi kuin äimä, samalla kiireesti kadoten —\n\nSielussani kävi käsky kuin junaa jarruttamaan —\n\nMyöhäistä — tuomari seisoi ruokasalin ovella. En ollut ottanut huomioon\naskeleita hallissa, koska siellä piti olla Lempinkin.\n\nEttä tulikin tehdyksi!\n\nEn voinut muuta kuin painaa pääni tuomion piilulle —\n\nMutta mitä kuulinkaan —! Tuomarin naurahduksen — luontevan ja\nvälittömän! Se osasi nauraa noin —\n\n— Koomillista! hän sanoi. Tosiaankin koomillista. Aivan kuin jossain\nfarssissa!\n\nMielenkiintoisen ja huvitetun näköisenä hän vain seisoi todeten ilmiön\nedessään kuten tiedemies.\n\nOppineen henkevyys pelasti minut tällä kertaa, — ajattelen vain hänen\npaikallaan talon rouvaa, minkälaista tahansa — itseänikin!\n\nSitten tuomari kuitenkin äkkiä totistui ja asianaan ilmoitti\nmatkustavansa seuraavana aamuna pääkaupunkiin, — tiedonanto oli aijottu\nsekä Rosenbergille että minulle.\n\nKääntyi ja meni — meni mennessään!\n\nJännitys laukesi, hervottomana vaivuin tuolille, kätkin kasvoni\nruokaliinaan ja itkin, itkin —\n\nOlinhan saanut hetken elää hänen kanssaan —\n\nNäyttää kulttuuriarvojani —\n\n\n\n\nKeittiöpuutarhan takana on pieni vaaleanpunaiseksi rapattu asumus\nkuin joku vanha, hieno mummila ikään. Sen pittoreskin remppautuneelle\nseinälle painaa ruusupensas illan suussa pitenevän varjon, japanilaisen\nefektin.\n\nSiellä asun, siellä on linnulla pesä, huonetta enemmänkin!\n\nTietäkääpä — rakastan kamaria, ihmiselämän ensi verholehteä,\nneliömetriä puhtautta ja järjestystä, jonka vaivalla ja tuhannella\nneulanpistolla on temmannut kaaoksen kynsistä. Rakastan pöydän\nsuorakaidetta, jolla valkea paperi uneksii kuin kirjoittamaton kirje,\nja yksi ainoa kukkiva kasvi tuoksuu elämän salaperäisintä mysteriota.\nRakastan ikkunaruutua, ohimoillaan valkeain verhojen hulmuavat\nhiukset — aukkoa avaruuteen, jonka takana iäiset ajatukset kulkevat\njärkkymättömässä kontemplatiivisessa rauhassa. Rakastan... mutta miksi\nsanoisin kaikkea...\n\nSellaisen pyhän kamarin pöytälautaa vasten painan poskeni...\nYmmärrättekö tuskan ja kaipuun, joka on sanojeni alla?\n\nKun tänne iltapäivin pääsen, niin kuin kaivoon uppoan, eikä ainoakaan\nvihamies, ei ystävä tyyssijaani tunne.\n\nTäällä Aikaa ja Paikkaa rukoilen pysähtymään hetkeksi kohdalle\nminun, kurjetan, joka olen kuin kaikesta hyvästä myöhästynyt. Täällä\nyksinäisyyden huimaavassa kuilussa tuo tuska luokseni yhden ainoan\nonnen, ajattelemisen ja tuntemisen onnen. Tunsin ja ajattelin sittenkin\nkipeissä ahtaissa aivoissani! Muuta en saanut. Tosin hävittää päiväni\nsulon ja hymyn yö, ja kammonjumala Fobos, — anteeksi tämä helleninen\npiru täällä! — nostaa palmikonpäätä yömyssyni alta, — tunnen, tunnen,\nkuinka julmasti vereni aarteet valuvat kiveen kiveliöiden maassa.\nMutta kun taas Koi, verraton elämän ja aineen ystävä aamulla saapuu\nheittäen ruusunlehden uutimen valkeaan aaltoon, pudottaen jonkun\nvalkokirjopatjallekin pääni viereen, ponnahuttaa elämäntuli minut\nuutena pystyyn ja on kuin sittenkin vielä kaikki, kaikki... se\nihmeellinen olisi mahdollista...\n\n\n\n\nEi minua täällä kukaan häiritse.\n\nVai sanoisinko sellaiseksi pientä mustaa hylkykissaa, joka on ruvennut\nikkunani alle ilmestymään ja minuun turvautumaan, heti kun arvaa\nolevani kotona tai hereillä aamulla.\n\nMitäs se mossi siellä häilää? Haisteletko hyvää aamu-ilmaa sinäkin,\nautuaasti puistattaako virkistynyt elollisneste sinuakin?\n\n— Nau, nau —\n\n— Etteikö ole kukaan ruokaa antanut?\n\nNiin naukaisee siihen surkeasti että ei ole annettu!\n\nEn elävästä muuten välittäisi, mutta tuo kissa on niin erikoisen\nviisas, kenen alkuaan liekin. Istuu ja tervehtii kuin koira ja muita\ntemppuja tekee henk'elätteekseen. Se on kuin joku onneton nainen, joka\nharjoittelee miesten taitoja lisäviehätykseksi eikä sittenkään tahdo\nkelvata. —\n\nPuske siellä mätästä nyt yhden salakan päälle! Hienolla kuonollaan\nmuskii luiriaisia ojasta...\n\nTai sanoisinko rauhanhäiritsijäksi Sulo Johannesta, joka tuolla\nvaljuissa ikäkoivuissa kottaraisten pesäuuttuja korjailee, tuulissa\npelanneet koko kevätpuolen.\n\nJos olisin kuningatar, tekisin Sulo Johanneksesta paashini, joka\nsametilla ja purppuralla saisi ojentaa minulle jonkun herttuan\nlemmenbiljettejä. Tai kun olisin joutilaana, iloinen ja irti maasta,\nsitoisin lakkapunaisen nauhan hänen kauniisti sorvattuun kaulaansa ja\nhovineitojeni kera juoksisin ja hyppelisin hänen kanssaan pöydillä ja\ntuoleilla. Sillä tuon uskovaisen ulkomuoto ei lainkaan tee raihnaisen\nsyntisen vaikutusta, päin vastoin aivan maallisen terveeltä ja\naistillisen salaperäiseltä hän näyttää. Jos pukisi hänet, olisi kuin\noikea herraspoika. Silmät sillä vaan on sellaiset vaaralliset, tumman\nsekulit suojassa varjostavat ripsien, kuin mustaa lampivettä rannan\nraskaiden leppien alla... Ne voivat kätkeä minkälaisen sielun tahansa,\nkuinka upottavan ja kavalan tahansa... minä tunnen ennastaan sellaisia\nsilmiä, oh, ettenkö tuntisi sellaisia näkyreikiä! Ja sievyydestä\nhuolimatta on profiilissa joku tyhmä ja typykkämäinen vivahdus,\nilmeessä usein joku jurottava totisuus. Muun puutteessa on hän täällä\nminun viiden-minuutin-flirttini, jonka kanssa leikittelen kuin\njalorotuisen koiran tai häkkilinnun kanssa leikittelisin. Muistattehan\nSchopenhauerin, tuon ihmeellisen ja viisaan elämänvihaajan kehoituksen,\nettä naisen pitää alituisesti harjoitella viehätystaitoansa, ollaksensa\nvalmis, kun tositarve vaatii. Sitä minun ei tarvinnut kahta kertaa\nlukea! Sulo Johanneksen apua huudetaan keittiöön puolipilalla\npienimmänkin onnettomuuden sattuessa, kuten uuninpelleissä tai\nmuissa naula- ja rauta-asioissa. Henriikan kanssa intämme, kummanko\npoika hän oikeastaan on, ja Henriikka on kyllin vanha ja julkea ja\nepänaisellinen kiipeämään jakkaralle ja tukistamaan jäykkää nuorukaista\notsalle heilahtaneesta hiustupsusta. Kun Suloa on tarpeeksi härnätty,\npalkitaan hänet kermakaramellilla tai manteliässällä ja pääsee sillä\nerää. Parhaimmat palansa Henriikka kuitenkin säästää pehtorille,\nherra työmies Kilpiselle, — itserakkain sosialisti, joka puheissaan\nsekottaa kaikki maan ja taivaan välillä, usein myös saarnaten\npuhtaudestaan ja muusta siveydestään esimerkiksi muille, mutta jonka\nainoa autuus itseasiassa on vain syödä ja syödä! »Kun on syönyt, on\nkuin pelastettu»! se puhki tässä yhtenä päivänä. Äiköttävä katsellakin,\nkuin paksu sikari, pää napsattu hiuksista poikki. Mutta sillä ihmisellä\non muka jotain tekemistä ja arvostelemista minun kanssani, jotain aina\nkeittiössä minusta niille toisille sanomista, varsinkin välilöistä Sulo\nJohanneksen kanssa muka — — niinkuin kuuluisi jollekulle, ketä minä\nsuvaitsen suosia —\n\nHerrani palveluskunta on tällä kertaa muuten hieman tilapäistä johtuen\nedellä käyneistä kuolemantapauksista ja muista suurista muutoksista.\n\n\n\n\nJa sai vielä yhden tilapäisistä tilapäisimmän! Tuntuu kuin olisin\npettänyt häntä ja yhä pahasti pettäisin. Miksi valitsee hän\nkahdestakymmenestäkolmesta hakijasta yhden, jonka nimi on Arma Vieras.\nNo, eihän se ole mikään ruma nimi, Arma Helena Vieras!\n\nMutta on pakko tunnustaa, että Vieras on ennen jatkoluokkain\npäästötodistusta otettu nimi, se entinen oli sellainen — nen\npäätteinen. Niin sitä nuoruutensa huimuudessa menettelee romanttisesti!\nSillä se oli kuitenkin nimi, joka jo vuonna 1571 ilmestyi Savon\nkirkonkirjoihin, kun siellä ensi kerran henkikirjoitusta pidettiin.\nSieltä muutti suku Karjalaan leviten laajalle, — tavallaan Suomen\naatelia sekin! Niin, niin! En heistä paljon tiedä, läheisimpäni\novat jo lapsuudessani kallistaneet levottomat päänsä ja rauhattomat\nsydämensä, — se on väkisinkin synteesini heistä. Onhan niitten\ntalonpoikain joukossa ollut joitain — — on niiden hallussa ollut\nainakin — sana, ja eri muodoissa vakavasta leikilliseen. Hurjaa,\nintohimoista taattoa kaiketi eniten kiitän, tiedän hyvin, mitä olen\nhäneltä perinyt, tiedän kuin tiedänkin! Suurin osa on jotenkin\ntuskoittavaa moskaa, uskovaisten sakkaa, omaisuudeltaan hävinneitä\nihmisiä, altruistisia dekadenttejä! Vasta noin pari vuotta sitten\nkohtasin vanhan sukulaisen äidin puolelta ja häneltä sain kuin lahjaksi\nhämärän takaa esi-isiä, jotka sieluani enemmän miellyttivät, toiset\naivan kuumeisesti elähyttivät. Te ehkä kerran syntyvät lapsenlapset,\nsallikaa nämä vaillinaiset, — ehkä lapsellisetkin! — muistot\nKanta-äidin päiväkirjalle! Elollistunnettani paisuttava voima oli\nniin syvä siksi, että olin heissä tuntevinani monia herramoraalin\nvivahduksia, tukien täten omiani jo lapsesta asti ilmenneitä vaistoja.\nSain äkkiä veren yhdyssiteitä väkevämpään elämään ja ylhäisempiin\nmuotoihin, jälleen salaperäisen vetovoimani selityksen... Siellä oli\nrunopuheisia hengenmiehiä, — mustakauhtanoitakin siis, — kellä mitä\nei olisi suonissa tässä maassa! — oli aatelisia uljaita upseereita,\nsuurliikemiehiä ja rahapohatoita, rusthollarin tyttäriä, jotka hyläten\nmonta kosijaa valitsivat mieluisan köyhän (ehkä jo dekadenssia\nsiinäkin). Sen suvun naiset olivat perheenäitejä, ankaroita puhtauden\nja järjestyksen pitäjiä, ne laulavat, tekevät korutöitä, maalaavat,\nlukevat Topeliuksen ja Wecksellin runoja... Oi, kumma tähti Maa,\nsehän juuri sytyttääkin, kuinka syvällä on se voima, jolla sinua saan\nsyleillä? Mitkä mahdollisuudet ovat, mikä on jo kypsää ja perittyä,\nmitä uutta pitää vielä hankkiman. Ylimalkaan oli niitten joukossa\njo täyteen itsenäisyyteen päässeitä ihmisiä, jotka syvin siemauksin\novat rakastaneet elämistä täällä maan päällä. Ne ovat tottuneet yhtä\nhyvin työhön kuin vapauteen, yhtä hyvin tottelemaan kuin käskemään,\nsurun jälkeen iloitsemaan, kärsimyksen jälkeen nauttimaan. Sellaista\nvastakohtain rikkautta yksin ymmärrän ja rakastan. Olipa siellä\nylhäisen intohimoista erotiikkaakin, oli pelottavaa koleerisuutta,\nharvinaista rehellisyyttä ja suorasukaisuutta, oli itsemurhan\ntekijöitä ja monta muuta kunniallisuutta ja lahjakkaisuutta. En\nrahaperinnöstä niin olisi riemastunut kuin näistä elämää myöntävistä\nominaisuuksista. Kaikki heikko ja kielteinen, mitä tietysti heissäkin\non ollut, maassa mätänee, mutta positiiviset ominaisuutensa loistavat\nhohtokivinä jälkeläisten otsalehdellä. Ja kun heidän vikansa vain\novat olleet herramoraalisia vikoja, miellyttävät nekin minua enemmän\nkuin heidän orjamoraaliset hyveensä. Eräskin, suurrikkain kaikista,\noli lahjoittanut rakastamalleen naiselle höyrylaivan yhtä keveästi\nkuin joku toinen herra olisi lahjoittanut suklaa-laatikon! Kerrotaan\nsaman ulkomailla hotelleissa maksaneen laskut suuret kuin ruhtinaan.\nÄidin-äidin-isäni, papinpoika, taas oli kaupunkinsa pirtein humoristi\nja leikinlaskija, ja sanotaan hänen kerran katubarrikaadillaan\npysäyttäneen niin ylpeän armon vaunut, ettei olisi häntä muulla\nkeinoin kuin mainitulla kepposellaan nähdä saanut, minkä myös armolle\nkysyttäissä selitti. Rohkea vietikka, oli kauniskin ollut, — hänellä\ntaas oli poika, lemmekkäin ja lapsirakkain kiharatukka isä.\n\nSellaista pientä olen kuin sukeltaja hengenhädässä korjannut\nhaaksirikkoisesta laivasta... Ei niistä kukaan muu välitä kuin minä.\nMinun kauttani nuo hukkuneet henget kuin rukoilevat päästä oikeuksiinsa\nja kunniaansa jäälleen, minun kauttani maan kamarata jälleen auringossa\nja elämänilossa polkemaan, pesemään pois Tschandalan merkin suvun\notsalta, johon sen pari viime polvea niin veltosti ovat päästäneet.\n\nSiksi, ylhäinen isäntäni, minusta tuntuu kuin pettäisin sinua, kuin\nen olisikaan oikea taloudenhoitajattaresi, vaan yksi noista menneiden\nhengistä, joka on tullut sinua arvostelemaan ja katselemaan itselleen\nolemisen paikkaa — —\n\nJokatapauksessa, kun leikki pois, välimatkan paatos siitä alhaisosta,\njonka mielessä on vain kukonaskel Kristuksen ristiltä Maria Antoinetten\ngiljotiinille, on minulle elämänehto — — elämän ehto.\n\n\n\n\nNyt en osaa sanoa enää yhtään mitään — — —\n\nMikähän päiväkin nyt on menossa?\n\nMutta — — palaan taaksepäin —\n\nKun tuomari oli matkustanut, heittäytyi naisväki oikein petollisesti\ntalon kimppuun sekä sisältä että ulkoa. Uskokaa minua, olen nauttinut\nsuursiivon haltioitumisen sakkaan saakka! Siihen asti on hyvin, kunnes\ntekisi mieli käydä käsiksi viivoihin ja väreihin, tehdä vähän kultaista\njakoa siellä ja täällä, vähän koko kodin kompositio uudelleen — — —\nmutta niin pitkälle ei talousneidin valta ulotu, ei saa koskea vieraan\npieteettiin —\n\nKun kaikki oli vihdoinkin ohi, eikä isäntääni sittenkään kuulunut,\näidyin siitä kylittelemään minäkin, annoin valjastaa hevosen ja otin\nSulo Johanneksen ajajaksi.\n\nHiukan noloina jäivät Henriikat ja muut pihamaalle lähtöämme katsomaan,\nkun sievinä ja tarkoituksenmukaisina istuimme sadetakit yllä uusissa\nkellanruskeissa kääseissä. Siinä oli pehtorikin poukkimassa, joka\npaikkaan se pistää nenänsä. Etteikö muka poudilla kylille päästä — he!\nNiinkuin hevoset sateesta särkyisi! Ei se ollut taas muuta kuin että\nlähdin Sulo Johanneksen kanssa, houkuttelen muka nuorukaista. Kyllä ne\ntiedän — kateenkodat!\n\nVaan haihtukoon omaan mitättömyyteensä!\n\nHuusin, luikkasin ihastuksesta, kun ensimmäinen jyrkkä mäki laskettiin,\nniin että sora ja kura korkealle priiskui.\n\nNyt vei prinsessa paimenpoikansa!\n\nVaan tekeekö mitään kesällä!\n\nMaantiellä mennä loiskutettiin hiljaisemmin, oli vastaantulijoitakin\nja kärrynraiteissa roiskuvat vesijäljet. Tiepuolessa pudotteli tumma\nlepistö raskaita pisareita, ja edeltämme hyppelivät oheen harmaat\nkylävarpuset. Kuinka lepuuttavaa yksitoikkoinen, harmaa oli silmälle,\nvain veden märän kiillon katkaisema. Pehmeän hivelevä sateenhämy\nrauhoitti sielun —\n\n— Isoniemeläiset rakennuttavat uutta pihapytinkiä, Sulo virkahti.\n\nKatsahdin tummaa kuusikujaa pitkin, jonka pään leikkasi jäykkä\nsinivihreä maalaistalo. Vaikutus hieman kylmäsi — ritirinnoin seisovat\nikkunat tuijottivat tylysti ja ontosti ohikulkevaan —\n\nIsoniemeläiset niin, siinä tuli mieleen jotain —\n\nPian olimme synkällä pikkutaipaleella puun kohdalla, jota kutsuttiin\nmurhakuuseksi. Se oli omituinen ja kammoittava puu seisoen tiheässä\nviidakossa sekasortoisella rinteellä. Sen leveät, tuuheat oksat\nviistivät laajalta maata kätkien alleen kuin syyn ja salaisuuden, se\nkuin vainosi sivukulkijoita mustilla kulmillaan. Yhdellä kohdalla\naukenivat havut hiukan, runko puunsi esiin paljastaen ilkeän\nprimitiivin puukko-piirustuksen, miehen murha-ase kädessä. Vielä oli\ntehty paksuja ristejä lähimäntyihinkin, niinkuin ei kammoa jo olisi\nollut kylliksi.\n\nTuon kuusen alla ne olivat kerran tappaneet Isoniemen isännän, ja\nkysyin Sulolta, tunsiko hän tarinata.\n\nSulo kertoi, että kun Isoniemeläinen kerran talvella oli ajanut\nsuopiikin poikki mäkeen oikaistakseen, vartosi kuusen takana hänen\ntorpparinsa poika. Ja kun isäntä kohdalle tuli, niin sieltä pudotteli\nVeikka häntä seipäällä takaraivoon —\n\n— Ja nuori emäntä jäi kolmen pienen lapsen kera —?\n\n— Jäi kaksi tyttöä ja yksi poika.\n\n— Olivat arvon rikkaita —\n\n— Se vanhin Hanna neiti on — maisteri vissiinkin, ja Saimi lukee — —\nlääkäriksi kai se oli. Santtu poika taas on sellainen — kuvanveistäjä.\nSulo naurahti kuin puolipilalliselle asialle ainakin.\n\nKuinka kankea ylimalkaan oli Sulo lähtiessään puhumaan välistä\nyksinkertaisintakin asiata. Ikävä silloin aivan, salaperäisyys hänestä\nkatosi ja tympäsi poika kuten aivoton nainen voi tympäistä kehittynyttä\nmiestä.\n\nKaamea murha oli tapahtunut noin kaksikymmentä vuotta sitten. Että\nihmiselämä oli sellaisten sattumain varassa! Sehän minua siinä\njärisytti — päättää päivänsä, elämäntarkoituksensa, kaikki järjettömän\nsattuman takia! Joutua noin vaan toisen sairaan mielikuvituksen\nuhriksi, — torpan poika himoitsi kelloa ja polkupyörää. Ei, ei elämä\nole turvallista! Miksi sitä ei tehdä turvalliseksi? Miksi ei ajatella\nvaaroja jo edeltäpäin?\n\n— Kyllä niinkin, sanoo Sulo, jota saa melkein kaikessa opettaa\najattelemaan, raskasta niin.\n\nMillainen lie Isoniemeläinen ollut, — korkean kirjakaapin ainakin jätti\nlapsilleen perinnöksi. — Mutta millaiseksi on se perhe muodostunut,\njolla on sellainen suru kannettavana? Luulisi niiden hieman kaihtavan\nihmisiä ja kuin kysyvän velkaansa vähän jokaiselta —\n\nEn tuntenut vielä lähimpiä naapurejamme edes näöltä, mutta ne vetivät\npuoleensa kuten kohtalokkaat ihmiset ainakin.\n\nKatsahdin kuuseen taakseni. Nyt se siellä kyllä pysyi. Mutta kerran\njalan ohi kulkiessani, tuntui kuin olisi se painanut perässä, minkä\npääsi, leveät oksat maantietä laasten. Mitähän asiata sillä oli minulle?\n\nTulimme liikekeskukseen aseman tienoille, joka oli ihmeesti räävätty\nkaikennäköisillä karvariverstailla ja räikeillä uutisasunnoilla,\nraaka hirsiseinä vastaan paistaen. Puunpirstaa retalehti maasta ja\nmakasiinirojua törrötti sorkat pystyssä näkyvimmillä paikoilla. Kyllä\noli kiirettä nykyaikaisilla —\n\nMutta asemasillalla seisoi joutilasta miestä kuin piitä pystyssä.\nTuo oli pimeätä, sulamattoman näköistä joukkoa, täynnä uudenaikaista\nlahkolaisuutta. Pari työväen agitaattoria seisoi syrjemmässä jutellen,\n— toinen muistutti helposti kiihtyvää vihaista koiraa, toisen naama oli\nlammasta lauhkeampi. Jälkimmäiseltä oli käsivarsi poikki — työmieheksi\nraajarikko, älyä ei herraksi —\n\nPari harmahtavaa tytönlunttua, rautatietyömiesten bajadeerejä, tulla\nkurttuili meitä vastaan, likaisenvalkeat liinat tiukasti tuhkaisilla\nhiuksilla. Kohdalla purskahtivat ne hävyttömään nauruun.\n\n— Mitäs sitä riepua silmilläs pidät? huusi toinen harsostani, yllyttäen\ntoisenkin itseänsä apinoimaan.\n\nKauempana oli maantie kuivempi, tienvieretkin taas somistuivat puista\nja pikkupuutarhoista pienten, kuin maan multaan painautuvien asumusten\nympärillä. Pehmeiden ruisvainioiden ja kaartuvain perunapeltojen yllä\nkyyköttivät vähän suuremmat talonpoikastalot, toiset vanhanaikaisen,\nvaarin-ja-muorin rauhallisina, toiset uudenaikaisen tyylittöminä\nja koleina. Jonkun ränsistyneen herraskartanon ympärillä suhisi\nharventunut koivupuisto, naapuruudessaan muutama puolivillainen,\nsaaliinhimoinen huvila. No, jotain katseltavaa tässä suhteellisessa\nmaailmassa, vaikkei juuri — kaunista. Levottomuuden itiöitä oli ilmassa\ntäälläkin, — maantiellä kulki työstä palaavia, mustia sala-ajatuksia\nhautovia järjestäytyneitä ohitse sähkölankapylväiden, joissa heidän\nkokous- ja iltamajulistuksensa voittivat. Ja rannalla tuolla, missä\nniemi ulkoni veteen kuin pyöreä saari, seisoi tyhjä, ontto kirkko,\nseinä harmaana ja silmä homeessa, järvelle kaamean älyttömästi\ntuijottaen, kuin ei enää mitään olisi odottanut tai jos odotti, oli se\njotain hyvin pahaa. Ei maailma ollut missään entisellään, eikä ollut\nentinenkään hyvä. Kuin tylsän horrostelevan eläimen korina sekaantui\nyhä kuuluvammin lian ja hien virran kumeaan uhkaan.\n\nOsuuskaupan kohdalla hypähdän alas jaloittelemaan. Sulo sai ajaa kääsit\nvaikka sinne pihaan. Hänen veljensä oli liikkeen johtaja.\n\nAivan kaupan vieressä kuusiaidan takana asui kunnanlääkäri entisessä\napteekkitalossa. Käyn heitä tavallisesti tervehtimässä, sillä rouva\non luokkatoverini — vaikkei minulla olekaan tuomarin takia iloa nähdä\nheitä vastavierainani.\n\nHiljan ne vasta ovat muuttaneetkin tänne Elman kotikylään, jota\nJoonas tohtori, hienon Vaasan poika (suomalainen sentään), sättii\nkuolettavan ikäväksi ja yksitoikkoiseksi. Luulen melkein, että tuomarin\neristäytyminen on saanut aikaan jäykkenemistä ja apinoimista hieman\nkoko tänpuolen pitäjän seuraelämässä, varsinkin kuin vielä kankea,\nepäluuloinen ja omahyväinen puoluehenki kaikkialla vallitsee.\n\nTohtorin kohdalla aina hieman epäröin, mutta sisään kuitenkin\nelämänhalussani menen — menen Janus-naamalla, ja — jos uskaltaisin\nkäyttää niin korkeata attribuuttia, dionysisesti kiihoittuvana sieluna\ntottuneena jo vähän joka osaan tässä maailmassa.\n\nMolemmille olen tervetullut — toistaiseksi. Rouva on ihailijattareni,\nsattuuhan sellaistakin elämän runsaudessa. Kunnia ei ole mikään,\nhän on harvinaisen typerä ja väsyttävä olento. Siinä on jotain niin\nkumman kalpeata ja vähäveristä koko ihmisessä, vaikka on muuten pyöreä\nja kukkea nähdä, rinta kovina palleina. Suuret ulkonevat silmät\ntuijottavat naapuria tyhjänhyvinä, nenän paksu, kuollut motti töllöttää\nkalpean pikku suun ja täystekohampaiden yllä. Ja hänen odottava,\nkyselevä keskustelemistapansa! Tuntuu kun olisi saanut itsetiedottoman,\nverettömän vampyyrin käsivarteensa, kunnes poski kalpenee ja jalat\nalta horjuvat. Eiväthän rikassieluisetkaan naiset ole keskenään\nhedelmällisiä kuin tuokion. Tylsyydestä ei hän tunne mistään moraalista\npahoinvointia, niin että joskus, kun esim. sattuu maantiellä kävelemään\npapin rouvan ja kansakouluntarkastajan välissä, vaikuttaa hän ihmeen\nviileältä, melkein aristokraattiselta. Tervehdänkin häntä hevosestani\nkoko voimallani silloin, huudahduksin ja kädenliikkein, melkein\nyhtä rakastettavasi kuin kerran matkalla näin Gabriel D'Annunzion\ntervehtivän — Janusnaamalla! On Elmalle kylmä tai lämmin, uskoton tai\nuskollinen, aina pysyy hän samana lampivetenä, joka ei liiku eikä\nkehity. Tiedän hänen vain pari kertaa eläissään suuttuneen jostain\npikkuseikasta, mutta niistä tulikin pimeät vihat, joita ei mitkään\njärkisyyt ole voineet haihduttaa. Sellainen pikkuinen vaara siis hänen\nkanssaan joskus, — kuten lammella ainakin.\n\nJa vielä pahemmin on hän tietysti tarrautunut mieheensä, jonka ikävää\nja väsymystä yhtä vähän kuin uskottomuuttakaan hän ei edes huomaa.\nOn siinä pari! Tohtori kiroilee toisinaan rouvansa höhlyyttä, ja on\nsaanut mielestään liian kalliisti maksaa myötäjäiset, apteekkitalon,\nkuten myös hieman ennalta nautitun rakkauden, naimislupaukseen sidotun.\nItse kuuluu sentään intelligenssiin, omaa hieman nimeäkin maailmalla\nmusiikkiarvostelijana, paikkakunnan esteettisin seuraveikko. Kyllä\nhän nyt jo vaihtaisi naisensa vaikka köyhään, mutta mielevään ja\nviehättävään tyttöön. Sillä köyhän jos otti, piti sen ainakin olla\nkaunis, että loisti! Joonaksen kaltaisia miehiä on paljon nykyaikana,\nei ole mikään poikkeus. Eivät lahjoinensa kestä aineellista taistelua,\nmyyvät itsensä. Ehkä aika on liian kova? Hänen kanssaan on kuin\nkiikkulaudalla, milloin ylhäällä, milloin alhaalla, mutta ei hänen\npaikanmuutoksistaan tunne luonnollista vastakohtain ja äärimmäisyyksien\nvälttämättömyyttä ja raikkautta. Sama lääkärinäkin, milloin erinomaisen\ntarkka ja tarmokas, milloin suorastaan rikoksellisen veltto ja haluton.\nMutta kun hän laulaa 'O, du alte Burschenherrlichkeit...' unohtaa\nkaiken ja on vähällä artistisesta ihastuksesta lentää hänen kaulaansa.\nEhkä jumala sitten on aikonutkin hänet joksikin edesvastuuttomaksi\nmusiikki-ihmiseksi. Miellyttävä ulkomuoto, vartalo sujuva ja malleva,\nkorkea pohjalainen profiili hieman pehmennyt, korkea otsa hieman\navuton. Huulet pienet, mutta pehmeät ja herttaiset. Siinä sitä jo\nonkin! Välini hänen kanssaan ovat jo edellisestäkin päättäen mitä\nkeikahtelevimmat. Toisinaan on hän melkein ihastunut, toisinaan aivan\nilkimystynyt! Milloin kiittää milloin laittaa — usein ilman logiikkaa.\nSen pahempi! Ollen sitten vielä sangen altis suggestioneille, saattaa\nseurassa tapahtua, että Joonaksesta tulee äkkiä selän takana Pietari\nennenkuin kukko kertaakaan kiekahtaa. Ja kuitenkin on hän valistunein\nja henkevin ihminen paikkakunnalla, ainoa joka senkään vertaa tulee\nkysymykseen — niin hämmästyttävän köyhää täällä on. Ei todella\nainoatakaan, josta ajattelisi, no, tuo on mies!\n\nElma oli eilen kanttorilla neulomaseurassa, Joonas yksin kotona.\n\nEteisessä sanoin jotain, mikä itseänikin heti harmitti, että muka olin\nniin kauan ollut keskihakuisuusvoiman vaikutuksen alaisena, että teki\nmieli jo heittäytyä keskipakoiseksi —\n\nJoonas luuli jotenkin olevan kysymyksen meijeristä, enkä tiedä, kuinka\ntympäisevä väärinkäsitys siitä syntyi. Niin voi vain yksinäisyydessä\npingoittua.\n\nMutta pian säteilivät hänen pienet silmänsä herttaisesti jälleen, hän\nolikin oikein hyvällä tuulella. Pehmeä, nauhoitettu kotipuku kohotti\nhänen ulkonaista hienostuneisuuttaan, — ja hipiäkin, — hoiteleekohan se\nsitä hajuvesillä oikein?\n\nPian istuimme kuten monasti ennenkin tohtorilan kauniissa ruokasalissa\n(Elma ei saa edes oman huoneensa näköä määrätä) kahvin ja bolssin\nääressä. Katselen hänen atavistisia liikkeitään laseja ja pulloja\npidellessä, hänen suloaan ja liberaalisuuttaan tarjotessa — —\n\nAlussa hän tavallisesti tekee pienen hyökkäyksen minun\n'ihanteellisuuteni ja runollisuuteni' kimppuun, sanoja, joita minun,\nkaiken maailman realiteettien tavoittelijan, on vaikea itsestäni\nymmärtää. Hän ärtyy nimittäin siitä, että vaikka joskus puhunkin\npuoliavoimesti ja uhmaavasti naiselle hengenvaarallisista asioista\n— en kuitenkaan, kuinka nyt sanoisin — — no niin, että arkioloissa\nmieluummin olen: 'noli me tangere'! Tästä voisi puhua paljonkin, mutta\nenpä huoli. Rakkauden järkyttävää suuruutta en voi pois resoneerata\nelämästäni, mutta blajimaisuudet ja muut sellaiset salavihkaisuudet\njätän mieluummin toisille daameille. Tietäisinpä somia juttuja\nvarsinkin noista 'puhtaista ja siveellisistä'! Kumma muuten,\nettei naisella saisi olla uudistavaa voimakasta rakkauden elämää.\nKatuojassa, jos hän sinne on joutunut, kyllä saa maata, mutta selitä\npyörtymistilastaan, parata haavastaan, koota jälleen ruumiin ja hengen\nvoimansa ja lähteä raikkaana eteenpäin kuten aamun ruusuinen lapsi,\nehkä lennossa uuden onnen sulka tavoittaa — — se kouraisee seurakuntaa\nmaksaa myöden. Wolfgang Goethe, kuinka monta kertaa voi ihmisen sydän\nlyödä täysin valtimoin? Miksi et turmeltunut, kulunut sinä, kaunis,\nmonissa rakkauksissasi? Ei, rumat sisareni, te jotka näitä ongelmia\neniten pohditte, ja kovia pähkinöitä purette, ei turmellu se, jolla on\nsähkö. Niin yksinkertaista, — sähkö vain! Sillä sähkö, tuli polttaa\nliankin hiileksi ja iskee halulla aina uuteen ja kuivaan kohtaan, en\nsanonut — uuteen kappaleeseen! Sillä jos kuivia ja koskemattomia kohtia\nsamassa riittää, on tulella aina jotain purtavaa, — jos ei, niin kuinka\nsilloin käy? Täytyy joko sammua tai eteenpäin, eteenpäin! Olkoon sitten\nkysymys ihmisistä taikka asioista. Mutta eikö tämä ole samaa kuin\nkehittyä, mikä voi tapahtua vain kokemuksen tietä. Ja olisimme täten,\nharmillista kyllä, joutuneet korkeimman ihmispyrkimyksen uomaan —?\n\nNainen on kuitenkin itse totuttanut maailman siihen, että hänen\npitää heti sortua ja porata ainiaan ensi iskun saatuaan. Miksei\nsitten mieluummin yhtenä hehkuvana yönä tukahuttaa itsensä ruusuin ja\nkukkasten morfiiniin, juoda kaunis ja korkea jäähyväismalja elämälle?\nJäädä tänne ontumaan ja laahaamaan, aina sama rumuus, kurjuus ja\nhäväistys kintereillä — en rakasta!\n\nTällaisia itiöitä on meidän välisissä keskusteluissamme ilman että\nniitä oikein loppuun kehitetään. Joonas luulee enimmäkseen, että\nminä laskettelen paradokseja lukemastani. Ei hän eikä kukaan täällä\nole nähnyt minun sieluni verholehtien taa. Sillä jos on onnistunut\njonkun syvän salaisuuden säilyttämään ja saanut sen itsellensä\nkorkoa kasvamaan, on pääoma jätettävä mieluummin koskematta —\nrintaperillisille. Absoluuttinen ehto ei se kuitenkaan ole. Onhan monta\nkeinoa käyttää hyväkseen tuskansa omenoita. Absoluuttisia ehtoja ei\nviisaalla elämällä ole.\n\nJoonas pilkkaa minua rohkeuden puutteesta! Poikanen, poikanen,\nsuomalainen mies! Tässä maassa on usein nähty, että naiset ovat\nhenkisesti rohkeampia, että nainen voi valjastaa sielunsa pedot eteensä\nja kiitää halki erämaan ohi — toisten petojen! Kelpaako kuva, Joonas?\nKyllä ymmärrän, että herra tarkoittaa nautintojen rohkeutta, mutta\nmielestäni kaikkein suurimman rohkeuden vaatii ihmeellinen elämä,\nkokonaisuus itse ja sillä kohdalla — kumpi jätättää? No, jaa! Noita\naiheita, joita herrat mielellänsä viljelevät köyhän yksinäisen naisen\nkanssa (ruma sana), jolla on pisara tempperamenttia —\n\nMutta kun pääsemme etuvartiokahakasta, on Joonas jo paljon asiallisempi\nja miellyttävämpi.\n\nHänen hieno muototajunsa pitää minut sangen terveellisellä tavalla\nhereillä. Onhan aina vähän kirvelevää vaillinaiselle ihmiselle, kun\ntoinenkin näkee kauniin ja ruman, mitat ja suhteet, — ihanteen,\nvaikkei muussa kuin nenänrakennuksessa. Maalaustaidettakin,\nkaikkein ekspressionistisinta Joonas ymmärtää paremmin kuin moni\nammattiarvostelija meillä.\n\nNyt kerron ihmeen. Kerran näin hänen silmässänsä kyyneleen. Hän istui\nillalla puutarhan penkillä ja itki. 'Jos käsittäisit...' vain virkkoi,\nja siihen vaikeni tuijottamaan...\n\nJos se kyynel nyt sitten on joku kriteeri. Olen nähnyt ilkeiden\nitkevän, olen kuullut laulavan pahojen...! Mutta liikuttavan\nvaikutuksen joka tapauksessa tekee, kun mies itkee, ja samalla niin\nkumman pelottavan. On kuin koko maapallon rakennus olisi jollain tavoin\nirtautunut liitteistään, jumala voimaton. Sillä jos ei mies voi, niin\nei sitten kukaan.\n\nAlakuloisena palasin Joonaksen luota, syli tyhjää täynnä. Turhaan taas\nolin lähtenyt kyliltä elämää hakemaan. En saa hänestä edes ehjää,\nkoossapysyvää miesystävää, en mitään tulevaisuuspitoista. Hänen\ntarjoamansa välit ovat naisen ryöstöviljelystä.\n\nOmituista, onkohan suomalainen maskuliini todella kaikkialla niin\nheikko, sieluton ja henkisesti intohimoton, jollaisena minä sen\ntunnen. Eihän minulla tosin ole ollut onnea onnen kanssa. Onneani\nvoisin paljon sättiä, siitä voisi puhua inhoittavia aivan! Mutta kuin\ntyhjiä tyttölapsia nuorukaiset enimmäksensä ovat, joskus — hysteerisen\noikutelevia hypokondrikoita! — tai vanhoja petollisia, omaa etuansa\nmitä pikkumaisimmin katsovia vaimoihmisiä. Filosofi on näes opettanut,\nkehen vertaamalla ammennetaan ne kaikkein katkerimmat huonon attributit\nja etukoristukset! Naislaadun rinnalla vilisevät vielä kivet ja kuivat\nkannot, pienet ja suuret pedot! Miesjumalata ei näy missään, häntä,\nluomakunnan kruunua! Miehuullisimmat vaikutukset — — joskus matkalla,\njunan vaunussa tai laivan kannella, ovat menneet ohitseni kuten tuoksu\nvain — —\n\nHajamielisenä ajelin kotiapäin. Sulo ja Vappu hevonen sulivat\ntietoisuudessani kuin yhdeksi samanarvoiseksi olennoksi — —\n\nMutta etupihalla jo vähän katastin talliin päin —\n\nJa keittiössä sain viedä käden kauhusta sydämelleni: tuomari oli\npalannut ja hänen mukanaan tullut poika, maisteri Eric...\n\n\n\n\nYöllä...\n\nIkkunani lojahti auki... nousin ylös yöpuvussani roikkumaan ulos\nruudusta, ohi kukkivain pelargonien...\n\nLämmin leyhyy kuin käden hively kasvoilla... kuin viima vie sieluani,\nvilisevä, polttava, tummakuvainen virta! Hermoni ovat niin sekaisin,\netten saa unta...\n\nKummallista... nyt siellä puhuvat vaikenevimmat äänet, nyt siellä\nlaulaa suljetuimman laulurastaan suu!\n\nTällainen yö... kun tähden Maan tanssi melkein tuntuu avaruudessa,\nkun melkein on, että nyt, nyt juuri keinutaan isolla laivalla kohti\nsinisten tuntemattomuuksien kaukaisia kiiltotulia —\n\nTuolla sekametsän tummapiiloinen hämy, tuossa tuoksuva heinäniitty,\njonka yllä viime lintu vihreätä iltataivasta vastaan kuin paikallaan\nräpyttää ja laulaa. Ja nuo kaikki pellon arot ja pientareet, joilla\npikku pensaat kilvan töhkii, joka päivä työntäen uusia sorkkia ja\nkinttuja, jalkainsa juuressa ilmoille nousten tuhanten apilain ja\norvonkukkasten salaiset kaihot... mitä ne kaikki tahtovat? Vedenhenki\nleijailee rantojen lomassa kuin asioilla sekin...\n\nTällainen yö... tällainen ihmisen yö... kun kaikki sisäinen lähtee\npaisumaan ja irtautumaan, kun se vaatii oikeutensa toimia ominpäin.\nMitä se tahtoo? Onneansako? Kuten nainen tai rihkamakauppias! Ei onnea,\nlapset, sillä onnea ei ole, tai jos sitä on, on se vielä pahempaa kuin\nonnettomuus! Sitä avaruudenatoomia se vain etsii, jonka hän painaisi\nrintaansa vasten tällaisena yönä, sitä avaruudenatoomia, joka eniten\nolisi hänen ja kauimmin hänen luonaan pysyisi.\n\nSitä ihminen tällaisena yönä etsii...\n\nOnkohan niillä missään tähdessä niin kummallista kuin täällä Maalla,\nonkohan missään niin kipeänihanata...?\n\n\n\n\nMaisteri Eric...\n\nOnhan se, onhan sitä siinäkin!\n\nEi hän nyt aivan ollut se kaunokainen, se poikaruusu, jonka\nlapsuudenkuva lupasi, — liekö parempi ja elävämpi näin? Ei ole aivan\nsolakkakaan, hyvän joukon alle isän mittaista miestä. Sen sijaan\nharteva ja tavattoman varma ryhdiltään, yhtaikaa painava ja sulokas.\nKasvot puhtaat ja jotenkin miehekkäät, hipiä niin ruusuinen ja\nhienosyinen, että sen edessä nainenkin aivan harmittelee. Ja muuten,\njuurevuutta niissä myös on, sekä henkistä että ruumiillista, aivan\nkuin hän liikavoimin tekisi kaiken mitä tekee. Puku ja ulko-asu\ntäysin eurooppalainen, — eiköhän nuo kravatit olleet yhtä aistikkaat\nja loisteliaat kuin kerran kertoi minulle eräs Levertinin ystävätär\nsuuren Oscarin kauluskoristeiden olleen. Mutta harmaankirjainen puku\noli hieman, aivan hieman nukkavieru kyynärpäistä ja taskun läpät niin\ntottuneesti sisäänpäin.\n\nHänen käytöksensä johti jollain tavoin mieleen Ferdinand Lassallen,\nritarillisimman Euroopan miehistä. Ensi hetkestä oli maisteri Eric\nomituisen valpas, kuulostava ja varovainen, talousneidillekin\nerinomaisen lahea ja huomaavainen, muutamat juttunsa ilmeisesti\naiottu naisen huvittamiseksi. Hän kuin kohotti korkeimpaan potenssiin\nläsnäolevainkin herkkyyden ja hienotunteisuuden. Joka liike, joka ilme\nmuuttui tärkeäksi hänen aikanaan — sydämessä heräsi kuin syntyperäinen\nprinsessa! Ja silloin tällöin heitti iloisen vakavan puheensa joukkoon\njonkun maailmanmiehen rohkeamman pilan, jonkun väkevämmän mausteen, —\nei ole naisellinen tuomarin poikakaan! Mutta äkkiä saattoi myös katsoa\nkylmästi ja kysyvästi, kuin olisi keksinyt jonkun vian, jonkun kaulan\nsuolakupposen! — mikä ei ollut aivan tuores eikä kuten olla pitää! —\nja seuraavana hetkenä oli ritarissa tapahtunut ylimeno diplomaattiin —\nlevottomaksi, hienon pahoinvointiseksi tehden —\n\nHieno herra, hienoin, mitä olen Suomessa koskaan nähnyt!\n\nJa tuomari oli myös mies poikaansa näkemään ja kuulemaan. Teki hyvää\ntämä ukolle. Sille ilmestyikin poskiinsa hiljaiset myrskynmerkkinsä.\nKumma sentään, kuumenee noin kainosti omasta lapsestaan —\n\nNoustessa pöydästä kiitti maisteri kädestä sekä isäänsä että minua. Oli\nsekä hyvä, että hyvää kotona.\n\nHerrat astuivat parvekkeen ovelle, jotka Rosenberg kiihkeästi\ntyönsi auki. Kaidepuulta riehahti heleä intiaanikrassi vastaan kuin\nmahdollisimman rehevästi tervehtiäksensä nuorta isäntää, joka oli\npalannut kukkain loistavampain siskojen luota. Ja rannan hämystä\nmuutamain haaveellisesti yli tukiensa riippuvain marjapensaiden takaa\nkohosi humalamaja, laki kullassa kuin joku unohdettu onnen temppeli.\nVastarannan viileä iltavesi nukkui vasten metsänrintaa, joka oli\npukenut mustat kasvonsa rubiininkarvaiseen harsoon hetkeksi ikävänsä\nunohtain. Puutarha iltavalaistuksessa oli kuin hieno pohjoismaalainen\nrokokonovelli... joka vain odotti haravoiduille käytävilleen\nnuoren jaloittelevan herrasväen... rouvan pöyheän hameen helmassa\nnelikertaiset rimssut...\n\nHerrat menivät halliin polttamaan sikarinsa ja sinne vietiin kahvikin.\n\nKuulin maisterin sanovan:\n\n— Hon ä' ju ganska söt, o' mycket snäll, sku' ja' tro, vår nya\nhushållsfröken!\n\nHm!\n\n\n\n\nViidestoista päivä.\n\nAamu oli sytyttävän kaunis! Suoraan vuoteesta syöksyin uimaan, niin\nettä paljaat kynnet vain kapisivat kuivaa savikkopolkua vastaan.\n\nMutta vilpoisa polku, joka kääntyi uimakopin kohdalla, vei ja vetikin\neteenpäin. Jalkaterä sukelsi kosteaan rautalehteen, kastikasheinä\nraapasi nilkkaa, sätkynkukkaset heiluivat jo korkeina kultapisareina\nyli muun nurmen, — ah, sellainen se polku, että teki mieli painua sitä\npitkin, syleillä sitä ja maata ja ruohoa ympärillä, huutaa ja potkia\nilosta ja onnesta!\n\nJärvi loppui Isoniemen rajalla rutaiseen hettoon, missä relleitten\nsammakonkukkain valtamallia vedessä pienet puntarpäät vilisivät\ntiheässä kuin musta papusoppa. Kyllä sammakonsääriä saatiin, kuten\nkaikkea muutakin tänä vuonna. Pieni joki juoksi järvestä metsäänpäin,\nmaa muuttui kovaksi ja kumpuilevaksi kasvaen siroja nuoria näreitä.\nVälkkyvän lehdon halki juostessaan alkoi jokipuro pikku koskina\nlirittää muodostaen kuohupaikkojen välille hiekkaisia syvennyksiä kuin\nvalmiita kylpyammeita. Sellainen jääkylmä, läpikuultava amme oli tänä\naamuna päämääräni... ruumiini oli terve kuin tappi.\n\nVanhaan latolaasuun riisuuduin, ja hupsis! Siellä jo limaisten kivien\nkeskellä karmivassa vedessä velloin.\n\nJuuri kuin parahiksi olin päässyt takaisin paisteiselle rantakivelle\nnoukkimaan aivan äidillisen rauhallisesti pois vesitoukkia märältä\nmartioltani, niin siihen minun ihana tahitilaiselämäni päättyi. Sain\nkiireesti poistua latooni, — joku ylioppilasnainen tuli vastarannalla\nlepikon lievettä, onkivapa olalla. Koskei hän minua huomannut, vaikka\npidin kohtuullista meluakin — ei ollut se mikään havainnontekijä\nliioin, — niin annoin olla, jatkoin vain kiireesti pukeutumistani...\nSuoraan sanoen, se tyttö oli vasta jolsa! Vartalo kouraantuntuvine\nluineen taipui hieman etukumaraan, ja pitkät kasvot toivat väkisinkin\nmieleen hevosen pään tai näverretyn neljänneskuun. Yllään oli hänellä\njotain ruskahtavaa pien'kirjaista vaatetta, mikä huonosti sopi hänen\nlaikulliseen hipiäänsä, kuten likaisen vaalahtavaan tukkaankin. Vanha\nvoitunut ylioppilaslakki oli painettu reuhtakorvia myöten päähän,\nja ilkeän näköisinä koukertelivat paljaat varpaat kosteain savisten\nhelmain alla. Helmat joutuivatkin veteen huuhdottaviksi, kun hän sen\nenempää itsestään välittämättä istahti kahareisin kivelle onkimaan.\nHupaisen pelottava olento todellakin, jonka pienissä silmissä paloi\nvilli fosfori. Mutta oli hänessä jotain somaakin, nimittäin suu.\nMehevä, kokeellaan oleva ylähuuli ilmaisi primitiivistä tunnetta\nja kiihtyvää temperamenttia, huulten värikin oli kirpeänpunainen.\nSuun ja silmäin tuli sen vaikutti, että hänen rumuutensa muuttui\nvetovoimaiseksi, että ikäänkuin kauhussa naurain seurasi hänen huimia\neleitänsä ja animaalista elinvoimaisuuttaan.\n\nOlin jo melkein valmis, kun taas lehdossa rasahti, hieman toisaalla\nkuin äsken, taittui kuin hauras lepänoksa. Ja aivan kuin jossain\nhuononpuoleisessa laatukuvamaalauksessa aukenivat nuoret lehvät ja\npuoliväliin tukevata varttaan näkyi maisteri Eric, hipiän ruusuineen,\npanama päässä. Osasipa paikalle! Oli tietenkin herkuttelemassa\naamunraikkaudesta hänkin, — se on hämmästyttävän varhainen muutenkin, —\nja vaelteli luultavasti poikuutensa lempipaikoilla. Ei voinut ajatella\nkoomillisempaa vastakohtaa idyllisessä luonnossa kuin nämä kaksi, outo\nruma naisylioppilas ja meidän hienon hoidettu diplomaattinen maisteri,\njoista sattuma, julmin jumalista, nyt halusi tehdä surkeata pilaa.\n\nNauroin latoni nurkassa, en ääneen, mutta kuitenkin koko ruumiilla\nkiemurrellen. Oli niin pallomaisen kevyttä, kun ei tässä tarvinnut, ei\noikein sääliä, ei kadehtia, ei olla mustasukkainen.\n\nTapasi prinssi nyt prinssessansa!\n\nSe hämmennys, joka maisterin kasvoille hetkeksi kuvastui, katosi\nnopeasti jäljettömiin heti, kun tyttö käänsi häneen katseensa vihreän\npiston. Luontevasti, hieman huvitettuna sentään, astui herra esiin\nhattuaan kohottaen ja kysyen jotenkin tutunomaisesti, mitä Isoniemeen\nkuului?\n\nIsoniemen neiti siis! Ja ne olivat keskenänsä tuttuja!\n\nVoi, sieluni, kuinka toisennäköiseksi olin isoniemeläisen kuvitellut!\nTämä oli kai nyt se nuorempi, Saimi niminen, joka luki lääkäriksi.\n\nMaisteri istahti läheiselle kivelle, ja solkenaan lähti keskustelu\nsujumaan.\n\n— Kalassako?\n\n— Jos saisi jonkun tintin?\n\n— Taidatte olla hyväkin onkimies?\n\n— Joka on hyvä yhteen, on toiseenkin.\n\n— Jopa tuli!\n\n— Ei tullut! Mutta nyt — ja nyt — heet siinä — tule, tule vaan!\n\nTytön ylähuuli kohosi itsetiedottomasti yhä ylemmä paljastaen keltaiset\nhampaat, sikin sokin suussa kuin jähmettynyt myrsky. Hyvä, että oli\nnoin itsetiedoton ja piittaamaton muodostaan, sillä melkein helpotti\nkatsojaa —\n\n— Siinä ja siinä!\n\nHän veteli melkein perätysten muutamia hyviä ahvenia maisterin\nnaurahdellessa hänen innolleen. Pian puhelivat he kalastuksesta\nylimalkaan, ja väittelivät, mistä ja miten kutakin laatua oli parhain\npyytää. Isoniemen neidillä näytti olevan suurempi tuntemus ja kokemus,\nmutta kyllä hän myös intohimoisen itsepäisesti puoltaan piti, pyrkien\nkuin todenperää sulamattomasti näyttämään olevansa miestä etevämpi.\nSitten johtuivat he neidin lääketieteellisiin opintoihin, — tämä luki\nparaillaan kalojen pääkalloja. — Nyt vasta hän oikein alkoikin loistaa\nalalla, joka oli toinen kuin puhetoverin.\n\nOlisi pitänyt jo aikoja lähteä ladostani, mutta hirvittävän noloa\noli kömpiä nyt enää esiin piilosta. En olisi uskonut niiden hullujen\nrupeavan vielä keskustelemaankin!\n\nNeidin jyrkkä ja särmikäs väittely näytti maisteria hiukan kuitenkin\nkiusaavan, kovin vähän oli hän tottunut näin suorasukaiseen, puoleksi\nhävyttömään tapaan. Mutta yhä oli hän kuitenkin huvitettukin. Alkoi\nkysellä osakuntaelämätä — nehän olivat tietenkin osakuntatovereita! —\nSiitä ja siitä ja päätyi viime vuoden taidenäyttelyihin Ilmeni nyt,\nettä maisterin käsitys tauluista voitti, ollen paljon maalauksellisempi\nsentään kuin neidin, joka naturalistisen matemaattisesti hylkäsi kaiken\nmikä ei ollut luonnon pienois-jäljennös. Mutta olisipa Joonas tohtori\nmukana ollut, hän olisi taas nutistanut Ericinkin — sellaista se on,\ntiedon ja taidon laita, suhteellista kaikki.\n\nMitä enemmän neiti sotkeutui väkivaltaisiin syllogismeihinsa, sen\nhienotunteisemmin koetti Eric herra niistä päästä, varmana itsestään,\nyhä diplomaattisemmaksi kylmeten.\n\nNotkeasti siirtyi hän ihailemaan neidin mainiota puhekieltä — se\nsaattoikin olla hänen mielenkiintonsa syy. Sanoi tänä kesänä aikovansa\ntäydellä todella suomen kieleen perehtyä ja kutsui neiti Isoniemeä\nkäymään kartanossa.\n\n— Oletteko kaikki sisarukset kotona? hän vielä kysäsi.\n\n— Kotona ollaan!\n\n— Tulkaa sitten kaikki! Tulkaa pian, tehkää minulle se ilo ja kunnia.\n\n— Tulkaa tekin kerran meille, vastasi Isoniemen tytär sen enempää\nkursailematta.\n\nHe ottivat kädestä jäähyväiset, ja neiti heitti vielä hänen jälkeensä:\n\n— Hei sitten vaan!\n\nMaisteri pysähtyi naurahtaen, etsi kuin jotain vastaan, ei löytänyt,\nkohotti vielä kerran hattuaan ja katosi lepikkoon.\n\nIsoniemen neiti istui vielä hetken onkikivellään, mutta kyllästyi\nkesken kaiken hänkin. Nousi pois, hypähteli ja harppi rantakiviä niin,\nettä västäräkit ja räkättirastaat ympäristössä lentoon pyrähtelivät.\nMärät ristiruudulliset helmat takertuivat sääriin, limaiset ahvenet\npyyhkivät sivuja —\n\nPääsin pois, olinkin niiden kanssa jo kiusaantunut.\n\nPäivä paahti. Sätkynkukkain terät loistivat sulana kuin voi. Joku\nsudenkorento tupsahti lennostaan veteen! Lauloi ja luritti lintumaailma!\n\nBakkanttisen riemukkaasti nostin käsivarteni ilmaan. Kuinka ihana,\nhauska ja hullu oli elämä! Miten olisikaan nyt kieppua piiritanssia\ntuolla vihreällä alaniityllä pajupensaitten ympäri — — panien ajamana!\n\nÄkkiä pisti tuska — voi, Pohjola ei ollut luotu dionysisiä riemuja\nvarten —!\n\n\n\n\nYhdeksästoista päivä.\n\nJa pian ne sitten tulla tuohahtivatkin Isoniemestä. Maisteri oli\npuhunut tuomarin kanssa kutsustaan jo samana aamupäivänä, kuten\nsitten kuului naapuriin soittaneenkin. Kohdattuaan Saimi neidin oli\nhän täydellä todella joutunut suomen kielen lumoihin, niin että tämä\nvierailu näytti sopivan hänen tarkoituksiinsa.\n\nOlin keittiön ikkunassa, kun nuo nyt niin jännittävät isoniemeläiset\ntulivat rannasta oikopolkua.\n\nEn sano nyt mitään, mutta silloin huudahdin jotain sen tapaista kuin:\nkarnevaali! Ja sain samassa kuin valerianaa iki-rauhaksi, mitä tuli\nsen joukon suruihin ja murhenäytelmiin. Ei toisiin näy mikään mitään\nvaikuttavan, ei tapahdu heille mitään... verikosto lienee Suomessa\nmuutenkin kohmettunut käsite —\n\nSaimi kulki etunenässä, hampaissa timoheinän korsi, kuin innokkaasti\njohtaen. Hänellä oli nyt yllään musta alapuoli ja valkea\nmerimiespusero, kukallinen olkihattu hieman takaraivolla. Hänen\nympärillään oli kuin jotain 'Priki Eufrosynen' säveltä ilmassa, sen\nläiskyvää, hurjaa komiikkaa. Jos olisi ollut nuori mies ja muuten\naivan saman näköinen, vannon sen, että moni tyttöhupakko olisi häneen\npäätäpahkaa rakastunut, niin väkivaltaisen iloisen vaikutuksen hän teki.\n\nMaisteri neiti, kuten häntä kutsuttiin, vaikkei valmis ollutkaan,\nkulki lihavana laihan Saimin jälessä, hitaasti ja hillitysti eteenpäin\nmadellen tupakanruskeassa pyhähameessaan. Ei ollut juuri korea sekään,\nkovin tummakuteinen ihminen, vartalo paksu tamppu. Ja kun sisar\nparemmin päästi hänet näkyviin, aivan kammahdin kasvoja, ulkonevine\nsilmineen sammakkoa muistuttaen. Mitään valkoista ei ollut hänellä\nkaulassa, kuten hienon naisen tapa vaatii, sen sijaan rinnassa suuri\nkultakiemurainen brossi, ja kukallinen olkihattunsa istui päässä vähän\nhieman a la Vilhelmiina Väisänen. Savolaisperäisiähän ne muuten ovatkin\nnämä isoniemeläiset. —\n\nViimeisenä asteli Santtu veli, kuvanveistäjä, hento pitkätukka\nVäinämöinen, harmaa mekkopuku yllä, jaloissa virsut. On kuulemma kaksi\nvuotta nyt esiintynyt noin sekä kotona että kylässä. Poikasta vaivaavat\nvuoroin etnografiset, vuoroin uskonnolliset haaveet, ja hänen ehkä\nnoin hieman alle keskinkertaisen suuret taiteelliset lahjansa kärsivät\npahasti niistä. Kasvoiltaan näytti nuorukainen olevan puhdas kuin\nkielo, silmät pyöreät ja tietämättömät, suu pieni ja hentomielinen,\n— pikkuinen poikakaunotar, joka teki huutavaa vääryyttä sisarilleen.\nEttä samasta mättäästä saattoi nousta noin erilaisia —! Kuvanveistäjä\npysähtyi puutarhurin luo kyselemään uusia ruusulajeja, jättäen\nsisarensa yksin jatkamaan pääkäytävää ruokasalin parveketta kohti.\n\nMaisteri Eric seisoi jo paljain päin alimmalla portaalla vieraitaan\nvastassa, allekirjoittaneen pysähtyessä oville, jotka Rosenberg oli\ntyöntänyt selkoselälleen. Saimi neiti tuli harppien vallattomasti\nylös portaat ja puristi yhtä tuttavallisesti minun kättäni kuin oli\näsken maisterin puristanut. Rosenbergillekin heitti kimpun aito\nsuomalaisia käänteitä, joihin, ja jo puhuttelemiseenkin tämä oli\nhämmentyä aivan, Ericin hauskasti nauraessa — — Ja ruokasalissa eli\nvarsamainen tyttö kuin kotonaan kiertäen ympäri seiniä. Saimin tapa\nei ollut niinkään hullu, hän virkisti mieliä pelottomuudellaan ja\nkaikkipolkevaisuudellaan. Olisin vain suonut hänelle tuomarinkin\nravisteltavaksi, mutta siitä ei tullut mitään. Tämä oli sulkenut\nitsensä kirjaston viimeiseen komeroon, kuin ollut ei ois' häntä lain!\n\nEric herra tarjosi portaita noustessa käsivartensa Isoniemen\nvanhimmalle neidille, mutta tämä ei siihen kansanomaisuudesta tarttunut.\n\nToisen kerran kammahdin neidin ilmettä, kun tämä ojensi kylmän,\npiittaamattoman kätensä. Tavassa ja kosketuksessa oli jotain\nluonnottoman poistyöntävää ja halpelevaa. Oliko hän vasten Saimia\nitsetietoinen epäonnistuneesta näöstään ja liian ylpeä itseään\ntyrkyttämään —? Mutta sisällä sitten, heti kun hän alkoi puhella, tai\npikemmin vastaili muiden puheisiin, oli vaikutus jo hieman edullisempi.\nIlmeni jonkinlaista pidättyväisyyttä ja tuoreutta väitteessä, vaikka\nvastaankin sanoi, — hän sanoi alunpitäen melkein yksinomaan vastaan! —\njonkinlaista taidokasta sanoilla miekkailua. Hyvä oli! Äänenkäytössäkin\ntoisinaan joku miellyttävä, verhottu tummuus, mikä hyvin sopi hänelle,\nkuten joskus ilmekin, joka oli kuin eri maailmojen lukko. Pian huomasi\nedessään olevan tavallaan uuden ihmisen, joka ei sievistellyt eikä\nmoralisoinut aivan keski-ikäisen naisen tai vanhanpiian malliin. Jotain\nsavolaista laissez-aller, mikä ei ole aina heille häpeäksi! En tiedä,\nkuinka tämän ensimmäisen vaikutukseni kuvaisin, minussa herätti tämä\nnainen sisäisen huvintunteen, hiljaisemman ehkä kuin sisar, mutta\nkuitenkin paradoksaalisen keikkumishalun, — niin kuin eivät he olisi\nolleet naisia oikein kumpainenkaan. Samalla kun oli varuillaan ja itse\njossain ilmavammalla oksalla, teki mieli koketeerata heille, varsinkin\nesteettisemmin oppineelle Hanna neidille, houkutellaksensa hänestä\nesiin koko sielun kameleontin, jonka vaistomaisestikin aavisti hänessä\nolevan. No niin, ne ovat sellaisia epämääräisiä tuntuja, eihän tiedä.\n\nKuvanveistäjä Santtu Isoniemi pääsi viimein sisään. Ruumiinsa\nsirorakenteisuudesta huolimatta oli hän kömpelö liikkeiltään. Tervehti\nkankeasti suurella punaisella kädellä, ja kun tarkemmin katsahdin\nhänen immyt-kasvoihinsa, niin silmät närästivät, katseenluonti oli\nomituisen heikko ja hämillinen, suu leveni nauraessa avuttomasti\nposkiin, työntäen nahkaa rumiin levottomiin uurteisiin. Illan kuluessa\nkävi selville, että hän oli Isoniemen lapsista kiltein, suoden hyvää\nkaikille, tuomitsematta maallisia tai taivaallisia. Hän se näytti\najattelevan eniten köyhiä alustalaisiaankin (Hanna neidistä kävi myös\njonkinlaisen huolettoman anteliaisuuden maine, tiedän Henriikalta)\ntukien heitä persoonallisilla neuvoilla tai pienillä lainoilla —\nhyväksikö, hedelmiksikö, en tiedä. Kaikesta huolimatta hän oli niitä\nväsyttäviä ihmisiä, ellei nyt juuri niin herpaannuttava kuin tohtorin\nElma.\n\nKokouma kuriositeetteja!\n\nMaisteri Eric, kuten edeltäpäin arvasi, oli loistavan moitteeton\nisäntä. Ei nähnyt kukaan hänenkään kasvojensa ruusuisen verholehden\ntaa. Isoniemeläiset puhuivat paikkakunnan tuoretta, kuvarikasta\nkansankieltä, ja nuori tiedemies tähtäsi niin tarkasti heidän\nhuuliinsa, kuin olisi niiden välistä vain kultakimpaleita putoillut.\n\nVarsinkin Saimi ja maisteri papisivat vilkkaasti keskenään.\nKohteliaisuuksia ei tässä seurassa näyttänyt rupeavan satelemaan ja\n— kohteliaisuudesta oli herra Erickin olematta kovin kohtelias. Hän\nsolmi Saimin sanat kuten aikuinen solmii taistelevan lapsen kädet,\nmutta lääkärinkandidaatti ei antanut perää nuoresta viisaudestaan.\nNauroimme, — neiti Hanna Isoniemi myös. Silloin äkkiä kolmannen\nkerran häntä kammahdin. Neidin suuri lihainen suu oli hillittömästi\navautunut, ja vasemmalla puolen roikkui pitkä, peloittava kulmahammas,\nraatelevan näköisenä. Tottapa oli ilmeeni outo, koska hänkin totistui\nja ääneti tuijotimme toisiamme kuten kaksi eri rintaman yllätettyä\nvartiosotilasta —, kunnes hän sulki suunsa ja hampaansa aivan kuin\npistetään miekka tuppeen. Siitä huolimatta jäi terä väijyvästi näkyviin\nalahuulelle. Se vaikutti kuin villin huonosti kätketty ase. Kuin\npahasta painajaisunesta havahdin Ericin ehdottaessa, että vieraat ehkä\nhalusivat nähdä yläkerran taidehallia.\n\nHe nousivat —, ja minun oli poistuttava hetkeksi keittiöön,\nemäntävelvollisuuksiini. Silmäini edessä väikkyi yhä tuo atavistinen\nhammas. Kuka sen oli hionut? Millaisten ominaisuuksien kera ilmestyi se\nuudestaan?\n\nKun palasin, kuului ylä-hallista sellainenkin nuoha ja nauru! Nyt\noli tapetilla jälleen maalaus. Santtu ymmärsi enemmän taidetta kuin\nmolemmat sisarensa, hän ja Eric olivat usein yhtä mieltä varsinkin\nSaimia härnäillen. Sen sijaan päästelivät molemmat naiset verrattomia\nsanansutkauksia, joiden rinnalla veljen panokset tyyten kalpenivat.\n\nMaisteri Erickin silmät aivan loistivat, terät suurina. Huomasin,\nettä hän Saimin kanssa puhuessa, katsoi tätä vapaasti ja huvitettuna\nkasvoihin, mutta vanhemman sisaren ohi hän tähtäsi usein hieman ilmaan\ntai maahan — — siinä oli jotain vaikeata —\n\nTaulujen ja jäljennösten edessä kiihtyi keskustelu itsestään. Hallin\npöydillä ja hyllyillä oli mielenkiintoisia kirjoja ja teoksia, joita\navailtiin. Seuran ihmiset tutustuivat toisiinsa vauhdilla, päistikkaa\naivan! Hanna neiti rupesi jo itse puhumaan, ei tarvinnut enää puhuttaa.\nHiukan riehaantuikin, antamatta toisille oikein suunvuoroa. Eikö se\nhillitty sen syvemmällä ollutkaan? Ja hänestä tuli esiin uusia puolia\nhänen kadottaessaan paljon ensihetken vaatimattomuuttaan. Eikä hän\nvaatinut ainoastaan ääntään kuuluville, vaan sanoilleen yht'äkkistä\nauktoriteettia, nyökkien omituisesti päällään, koskettaen kerran\nnyrkillä pöytäänkin. Kaikki rupesivat häntä katsomaan ja pidinpä\nkorvani auki jotenkin sekaisin tuntein, mutta yhä huvitettuna myös.\nOpissa hänet voitti mies, maisteri Eric, melkeinpä muistitiedossa\nSaimikin. Mutta hänellä oli jotain muuta. Saimme vähitellen ymmärtää,\nettä hänen auktoriteetin vaatimuksensa perustui johonkin maailmaan\nmaailmojen takana, jonne me muut muka emme ulottuneet, että hänellä\noli joku arvojen arvo, jota me muut emme tavoittaneet. Hienoa! Mitä\nse mahtoi olla? Katselin hänen kömpelöä, epätarkoituksenmukaista\nruumistaan, missä ei paljon kulttuuripyrkimysten jälkiä näkynyt.\nEikä puheistaan päättäen aistimissa liioin, silmässä tai korvassa,\nmikään erikoinen herkkyys tuntunut. Mitähän korkeinta sellainen paksu\nruumis kykeni niin viekkaasti kehittämään sivu muilta etevämmillä\ntyöaseilla varusteluilta ruumiilta, joilla oli sekä näkevät silmät\nettä kuulevat korvat, tarkoitan sisäisesti, sielullisesti myös. Hm —\n— vapaamielinen uskovainenko, niitä on sellaisiakin? Uskotaan päälle\nvaan kaikenlaiseen olemattomaan hönkään. Kummallisesti hän myös vainusi\nmeissä toisissa ahtautta ja ennakkoluuloa — sellaisiakin laajoja\nsieluja myös on! Naurahtelimme —, Eric teki minut pari kertaa aivan\nhurmaavan onnelliseksi, heittäessään ymmärtäväisiä sivusilmäyksiä, —\nei mennyt hänellekään päähän tämä taika. Varsinkin erotiikan alalla\nHanna-maisteri härnäili meitä, — kun ennättikin! Mutta Eric kääntyi nyt\nhäntä aivan päin, silmät avoimina ja hieno hymy huulilla ällistymättä\nlainkaan. En usko, että neiti empiiristä tietä puhui rakkauden\nruumiillisimmista puolista, vaan puhui kuten kuvitteli, varhaisvanhan\nlapsen tavoin. Ja siksi menikin hieman honkiin! Mutta hänessä ei aivan\nilmennyt sitä aistillisen rakkauden kauhua, mikä tekee melkein kaikki\nihmiset pohjoismaissa kaatuvatautisiksi aivan. Rakkauden ruumiillista\nluomisvoimaa ei näyttänyt häpäisevän, ei siis ehkä ole eroottisissa\naivan 'kansaa'. Hän päinvastoin myönsi, puoleksi lapsellisesti puoleksi\nkyynillisesti, kaikki loppuun asti ja kelle tahansa. Neiti parka!\nEi aistillinen rakkaus ole niin helppoa, ei edes kauneimmissa ja\nonnellisimmissakaan tapauksissa pelkkää herkkua! Ei, ei mielestäni\nkoskaan kansalle vapaata rakkautta, se on harhanäkyä aivan, peloittavaa\nvelttoutta. Rakkaus, jos mikään, on vapaitten henkien etuoikeus,\nylimysten omaa. Niin! Mutta nämä Isoniemen neidit eivät olleet lainkaan\nkainoja — naimattomat ihmiset! Mutta kainouden puute on samaa kuin\ntulen puute. Eroksen vihityt eivät kerskanneet ja levitelleet tietojaan\njuuri noin kylmäverisesti. Liian räikeät väitteet merkitsivät jotain\nhermotylsyyttä alla, jotain fysiologista mahdottomuutta — neidin\nkerrassa karkea lantiorakennus — — — Loppujen lopuksi vedin kuitenkin\njohtopäätöksen, että eroottinen momentti ja sen ymmärtäminen sitten oli\nyksi hänen arvojen arvojaan, josta hän niin ylpeili — —\n\nSiinä kesken kaiken Saimi huusi:\n\n— Tuo teidän mamseli on niin tuhma, että se on oikein söötti! Ja\näkkiarvaamatta sieppasi hän minut vyötäisistä, heitti olkapäilleen kuin\nriepuvauvan ja lähti kuljettamaan ympäri hallia. Kiitin ja siunasin\nsinä hetkenä, että keväällä ensi palkastani sain postijälkivaatimuksen\nulkomaalaisesta magasiinista.\n\nKeskellä huumaavata melua ilmoitti Lempi teen olevan katetun\nalahallissa.\n\nKuuma meille tuli! Ilma oli täynnä mitä erilaisimpien sähköjen\nristiriitaa. Tai olimme kuten vieraat kemialliset ainekset astiassa,\njotka voimatta yhtyä, kiertävät toisiaan pyörteessä ja huumeessa.\n\nOlisihan voinut koettaa sanoa jotain ratkaisevampaa, mutta ei käynyt\nverholehtiänsä repimättä. Kuinka kipeätä tekee toisinaan avomieliselle\nsielulle vaikenemisen pakko.\n\nSitäpaitsi ei maisteri Eric olisi voinut kuulla talon palvelijahengen\nliikaa viisastelevan, selvä se. Täytyy hyvinkin tunnustellen sanoa,\nmitä sanoo ja useimmin olla sanomatta, — juuri vain sen verran, mitä\nesiin houkutetaan, — no, kävinpähän kuuromykän koulua koko kevään.\n\nPolttavin poskin painoin pääni syvemmälle käsityöhön —\n\n— Brodeeraus on hukkaankulutettua naisvoimaa! kuulutti Saimi taas\näkkiä, temmaten kirjovaatteen kädestäni.\n\nHanna neiti virkkoi filosofisesti naurahtaen:\n\n— Minä en tee koskaan mitään.\n\n— Kuinka viisas! uskalsin hänelle vastaan. Laiskuus on hedelmällisintä\nkaikesta.\n\nJa miten siihen johduttiin, en muista, mutta jonkun ajan kuluttua oli\nhänellä syytä sanoa:\n\n— Yksinäisyys on sielun ainoa mahdollisuus — ihmiset kammoittavat\ntoisiaan — jo vain heidän ulkomuotonsakin kammoittavat —\n\nHätkähdin aivan suoraksi häntä tuijottamaan. Siinäkö salaisuus! Vai\nkammoittivat! Eikö neidin aistimissa ollut sen vertaa tulta? Eikö\nvoinut nauttia silmällä ihmismuodon plastillisesta kauneudesta,\nväreistä ja vivahduksista, kaikkien kaariviivojen hurmasta? Eikö käsi\nkoskaan sähköiskusta vavahtanut vieraan käden kosketuksesta? Käsitän jo\njotain. Se kammottava ilme on painunut neidille kasvoihin, koska toisia\nkohtaan sitä kammoa kantaa. Rangaissut itse itsensä.\n\nOltuaan melkein kolme tuntia ensi vierailulla, isoniemeläiset lähtivät.\nViihtyivätpäs. Heti heidän mentyään huudahti maisteri Eric:\n\n— Millaista suomea ne puhuvat! Kauhean lystiä!\n\nJa kiitettyään minua, — kädestä taas aivan ja omituisen kauniin\nviipyvästi, että olin hukannut muka koko vapaan aikani hänen takiaan,\nkiiruhti hän huoneisiinsa luultavasti heti tekemään muistiinpanojaan.\n\nOnnellinen tiedemies!\n\nMitenkähän tuomari mahtoi voida kirjastossa Racinen ja Rosenbergin\nkanssa?\n\nKun menin keittiöön vilkaisemaan päivällistä, seisoivat tytöt kaikki\nikkunassa, katsellen isoniemeläisten jälkeen, nähtävästi arvostellen\nhekin.\n\nAnnettuani jonkun määräyksen, käännähti Henriikka äkkiä\nhassunaikaisesti päin, huokasi ja huusi:\n\n— Tee, tee, rakas piika!\n\nKuin vasaran iskut jyskyttivät kiihtyneet hermoni:\n\n— Tee, tee, rakas piika!\n\n\n\n\nJuhannus... aatonaamu...\n\n    — Liki, liki! hän huuteli hevolleen,\n    kun hepo se vaolta poistui,\n    kun maa oli vihryt ja taivas pouta,\n    ja käen kukkukin toistui.\n\n    Liki, liki! Oli nuori isäntä\n    ja onnen maataan multi,\n    käsvarressa voima, myös pankissa penni\n    ja tiedossa kaunis kulti.\n\n    Liki, liki hän sitten tyttönsä\n    jo mittumaariksi nouti,\n    sen hylkytöllin tyttösen\n    taloonsa itse hän souti...\n\nLaulan, ei kukaan kuule, että laulan... Kartanossa vielä nukutaan.\nSiellä nukkuu myöskin... se hienoin...\n\nMinä valvon nyt aamuja...\n\nOttakaa minulta mitä tahansa, ihmiset, kuten ottaneet olettekin, mutta\naamuja ette minulta ota! Aamulla minä teidät säännöllisesti petän.\nIltani ovat surumieliset ja synkkämielisyyden vesper soi kaameasti\nkorvalehdelläni, yöllä näen ruumiin mustat lumput, häväistyn kodin\nrikotut pyhät astiat, koko elämäni myrkytetyt sisälmykset — — Vaan\naamu, kas aamu — se käsivarsillensa minut kohottaa, kuten kohottaa\nlemmittynsä Dionysos, siunaavan suutelon huulilleni painaa, hermoilleni\nlankee kuten paksu, vilpas kaste — —\n\nAamulla minua jumalani suutelee, aamulla minulle jumalani laulaa!\n\nNiin — — kanat siellä jo kans tässä. Nokkivat pihlajaraitilla ja kukko\nkutsuu ja tututtaa —\n\n— Tututu — kokokoo — — tututu — kokokoo —\n\nSe kuuluu aivan fatalistisen elämänhaluiselta, että oli miten hyvänsä\nja tuli mitä tahansa, niin:\n\n— Tututu-kokokoo — — nenä maan mullassa kiinni, kun yllä on tuo\npilvetön sini!\n\nJa kaikki, kaikki muut aamun äänet!\n\nPihlajapuut tuoksuvat kuin väkevä ryyti, ja ympäri niiden surisevat\nvaltavasti suuret ja pienet hyönteiset, joita vielä alkukesällä\nkaikkein kiusallisimpiakin rakastaa. Kukan helpeitä on jo varissut tien\ntummalle pohjalle loistaen kauas kuten riisiryynit. Kesällä on jo varaa\npudottaa kutrejaan —\n\nPäinpäivää on ruoho läpikuultava kuin jalokivi, kirkas kuin sielu!\nJa puiden heleässä lehdistössä pujottelevat rungot kuin mustat\nsamettisuikaleet, ja niiden varjot ovat kuin hengäissyt nurmikolle.\nKuinka varjokin on ihmeellistä! Mitä olisi maisema ilman varjoa! Tuossa\nrinnastuksessa juuri elämä on! Tai on se tuossa mullan salaperäisessä\nkuhinassa, joka työntää runsautta rikkauden viereen. Ah, tuolla\nsuljetun siansilmän kromikeltaisten terien syleilyssä se on, —\npiilossako, suojassako!\n\nMissä on elämä? Kuinka saisin kiinni elämän!\n\nAamu on ikinuorien...!\n\nKuulkaa kuin huilu: — Huhuu, u-uu!\n\nKarjakko Milja siellä ajaa kevennettyjä nautoja, metsään häätelee. Kui\nLaukeri, kui Sunnikki, Punaruusu kui! Metsään vaan, sinne kultakuonot\nvaan! Kuinka tuon Miljan nilkka on ruskea ja terve, poski niin\najatuksettoman pyöreä!\n\nYksinkertaisen naisen onni on olla hyvä, tyhmä ja hermoton!\n\nHuhhei!\n\nNyt juhannusaamu on! Ihmislapset, sen aamun saitte keskelle kuoleman,\n— viheriän, kultaisen metsäkukka-aamun! Syleilkää onneanne, jolla onni\non! Te kaksi, jotka yhdessä tanssia aijotte — elonko iltaan —?\n\nOn mullakin jotain: tuskan tutkain tutkaimen yllä, hymy ja kehitys,\nainoa, minkä sain —\n\nKäsittikö kukaan, mitä oli lauluni alla?\n\n\n\n\nKokolla...\n\nKokolla niin... Isoniemen kokolla — — hurmaavista kielisyistä tietenkin!\n\nVaan kokolla minua nokkonen poltti, huusi minulle tunkiolla varis! Ja\nkaikki kissankellot lakkasivat soittamasta! Rumeni, rumeni ihana\nilta — —\n\nNyt pienessä putkassani istun ja tiimalasin rapinata kuuntelen, syvästi\nkammoittavaa. Onko sielua, jota tiimalasin hiekan rapina on niin\nkammoittanut — —?\n\nNe veivät hänet minulta, Isoniemen villit, vahasivat hänet koko\njuhannusyöksi, kauas veivät vesipuolelle — — hurmaavista kielisyistä\ntietenkin —!\n\n       *       *       *       *       *\n\nIsoniemen riutan päällä on miestä kuin pimeätä pilveä. Kallion kulmalla\njo tanssia retkotetaan ja pojan sakkulat laahaavat tuleen kokonaisia\npuunrunkoja.\n\nRiutan alla on viheriä kenttäkin väkeä täynnä. Kokon mielenkiinto\non tänä vuonna harvinaisen suuri. Joonas tohtori juttelee eloisasti\nasemapäällikön virallisen, kauniin rouvan ja haljastuneen, hienon\npostineidin kanssa. Isoniemeläiset seisovat kirjavassa ryhmässä uusine\nkesävieraineen, joku pikkanen maisteri ja pitkä ylioppilas Savosta.\n\nSellainen oli näky, kun Eric herran kanssa saavuin riutalle.\nIsoniemeläisille oli luvattu tulla ja maisteri muistutti siitä minulle\niltapäivänä. Hän siis todellakin tahtoi lähteä sinne minun kanssani —\n\nIllan alussa, tulotiellä olin, onnellinen olin. Kuulin selvästi kuinka\nkissankellot soittivat — —\n\nNämä päivät muutenkin olleet kuin taikaa —\n\nPäästyään makuun, on maisteri yhä enemmän innostunut paikkakunnan\nsuomen kieleen, ja minunkin on pitänyt olla mukana viehättävässä\nsanainkeräyksessä. Ovelasti on puhuteltu kohta joka ukkoa ja akkaa,\ntenavoita, hamppareita, — on siinä ollut keskustelijoita!\n\nJa tällä tavoin on hänen ja minun väliini kehittynyt jonkinlaista\nhenkistä yhteiselämää, — vaikka en suinkaan tiedä, onko se hänen\nmielestään mitään yhteiselämää. En myöskään tiedä, onko kosketuksensa\nkaikille yhtä eloisa ja — samettinen. Hän on alun pitäen lähestynyt\nminua ritarillisen kohteliaasti, ja nyt jo viime päivinä kuten\nperheeseen kuuluvaa äidillistä naista ainakin, jolta on oikeutettu\nsaamaan avun kuten huvinkin. Miten somilla yllätyksillä on hän sitten\npalkinnut muutamat muka erikoiset vaivannäköni hänestä. Kyllä osaa\nolla sietämättömän rakastettava! Isoniemeläisten vierailun jälkeen\nkeksi hän seisoessamme puutarhan uusien ruusulajien luona asuntoni\nMummilassa ja pyysi päästä sisään katsomaan jättäen isänsäkin tuomarin\nsiihen paikkaan. Ihmetellen seisoi hän keskellä pieniä kamareitani\nja niiden kaikkia — traagillisia laitoksia. »Kuten nukkekamari!»\nhän virkkoi, mikä hieman loukkasi ja kuin pienensi minua. Olenhan\nmielestäni järjestänyt tänne hieman taiteellistakin, pienoiskoostaan\nhuolimatta johonkin nurkkaan hieman hartaan 'nature morten'. Ja paikat\non täynnä käsitöitäni, sellaisia: 'Pese minua lumivalkeaksi', kuten\neräs maalaisukko kerran niistä sanoi. Lempin kaunis, jynkkä isävanhus\nse olikin, jonka asiallaan annoin vilkaista sisään. Niin, niin! Sen\njälkeen alkoi herra Eric, lupaa kysyttyään, kaivella kirjahyllyäni ja\n— poltti hieman nenänsä taaskin — minulla olikin kirjoja! 'Luetteko\nnäitä kaikkia'? hän hämillään kysyi. 'Niinkuin ei herra itse lukisi\nkaikkia! Hän se vasta lukeekin ja tulee luultavasti aina sen tekemään,\n— jos minä mättäisin sisääni sellaiset pinkat, syöksisin lopulta tulta\nja tulikiveä. Niin vähän luen, että häpeä paikka, tuntuu välistä aivan\nkoomilliselta herrain ja filosofien pelko naisten liikalukemisesta.\nSeuraavana päivänä tuli hän uudestaan — oikealla asialla! — kaivaten\njoitain selityksiä sanainsa merkityksiin, ja siitä asti on hän pitänyt\niltahuvituksenaan jumalallisesti ilmaantua tänne kuuden tienoissa\njuoden toisinaan teenkin luonani. Tuomari vain hymyilee pojalleen,\n— julkistahan kaikki on! Miten painavana hän istuu ryijysohvallani,\nmiten sulokkaasti piirtyy vaalea, väkevä pää seinäverhon hallavata\ntaustaa vastaan! Nuoren oppineen älyllinen keskustelemistapa on minulle\nambrosiaa. Ei tarvitse mennä persoonallisuuksiin kuten naisten ja\nsivistymättömien kanssa on usein pakko kaiken, kipeimmin koetunkin saa\nsanoa niin ihanan verhotusti, tieteellisen herkullisesti, — kuulas\nainoa ilma, mitä kuolemanarat keuhkoni enää voivat hengittää! Ja ihan\nnäyttelijän taidolla hän osaa panna paljon yhteen liikkeeseen tai\nasentoon, jotta kaikki merkitsee joko 'luo' tai 'pois' — — eikö siinä\nole yhteiselämää kylliksi? Kävelyillä taas, — voi, hän todella osaa\nkävellä naisen vieressä ottaen tämän voinnin ja mielialan huomioonsa\njoka hetki. Auttaa sirosti ja iloisesti yli aitojen ja antaa jyrkissä\nkohdissa hetkeksi pehmeän lämpimän kätensä lujan otteen, — mitään\nväärinkäsityksiä aiheuttamatta! Arastihan hänen apuunsa tartun ja\nkieltäydyn, kun suinkin sopii, en ole mielestäni minäkään puolestani\nväärinkäyttäytynyt vielä. Vaan välistä kuitenkin, kun hänen hallitseva\nprofiilinsa siinä sivullani niin itsetiedottomasti piirtyy ja menee,\najatuksensa, kuten isänsäkin, joissain syvissä hengenmaailmoissa, —\nniin kuin liekeä leimaus! — sielussani olen yhdessä ainoassa asennossa:\npolvillani kanervikossa hänen jalkainsa juuressa. Se on hirveätä aivan,\näkkinäisyytensäkin ja ennenaikaisuutensa takia. Yhdellä iskulla voisi\nmurskata myöskin maailmoita!\n\nTottapahan ei ole järjettömiä hetkiäni huomannut, ja vaikeata olisi\ntainnut ollakin, — kyllähän nainen miehen silloin aina pettää. On\nvaan niin hyvä minulle, että voisi sanoa, on hellä. Sekin ihmeellistä\naivan! Isällensä huomautti eilen päivällispöydässä, ettei kotona ole\nollut niin hyvin sitten äidin, kun on nyt neiti Vieraan aikana. Ukko\nkatsahti ylös, silmäkulma koheella ja ajatteli kai, että nyt se poika\nliioittelee. — Ja sitten hän osaa, niin ulkokohtaisen viisaasti, ilmaan\nväräjävästi puhua kauniita sanoja, ettei repiviä harhakuvitelmia\ntarvitse syntyä: 'nainen, tuo kultainen kukka', 'nainen, avaruuden\nkaunein koristus', ja 'kuten valtijatar käskee ja kehoittaa...' Niin,\nettä ei hän suinkaan rumilla puheilla minua loukkaa.\n\nMielestäni on maisteri Eric niitä miehiä, jotka tekevät itsestänsä\nkaiken, mitä tehdä voivat. Enempää ei hänen verellensä luultavasti ole\nmahdollista! On työssä jo ennen aamujuomaansa ja siten koko päivän\nrytmikkäästi nousuin ja laskuin. Sopimatonta, epäsiveellistä kiirettä\nei näy, vaikka käsikirjoitukset ja korehtuurit vaeltavat edestakaisin\npostitietä. Ei häntä liioin koskaan tapaa väsyneenä eikä epätoivoisena\n— kestävyys, mikä ei aina seuraa hyviä olosuhteita. — Päinvastoin on\nhänellä kuin yksi neljännestunti liika aikaa, käyttämättä kuin yksi\nhevosvoima vielä. Säännöllisesti käy illalla johonkin huvitukseen — —\ntäytyyhän ihailla niin hyvin järjestettyä metoodia. Jotain se lopuksi\nteetättää! Lujatahtoiselle ihmiselle on pakko antaa paljon anteeksi,\n— sillä se on anteeksiantoa taaksepäin, esi-isiin päin. Lujatahtoiset\neivät ymmärrä muuta, kuin sen, minkä tekevät. Tiedän kyllä, miten\nesimerkiksi Ericin kohdalla väkevämpi tempperamentti loisi, missä hän\nvain ahertaa, miten suurempi intohimo astuisi yli hänenkin päänsä.\nMutta missä niitä kaikkein suurimpia henkiä ja intohimoja nyt on?\nEn ole nähnyt mitään kummaa! Eric on mielestäni ylimys! Ja vain\nylimystä voi nainen rakastaa tuntematta samaa inhoa hänen vikojaan ja\nvaillinaisuuttaan kohtaan, kuin mikä tukahuttaa rakkauden muihin. Tässä\ntekee mieli vain sitä hellemmin auttaa, korvata ja täyttää. Ymmärtää\nvasta sanan: rakastaa myötä- ja vastoinkäynnissä! Niin sen tunnen.\n\nTuomarin on ollut pakko pojan kotia tultua paljon lauhtua ja muuttua.\nPuhuu jo pöydässäkin, kuten niukkasanainen ihminen tosin, mutta puhuu\nkuitenkin. Ja etevä on ukkokin, kyllä ne tietävät, ja puustavista\novat tarkkoja. Virkkaa jotain minunkin jälkeeni, kun Eric on\npakottanut minut avaamaan suuni, selittäen isälleen, että tämä nyt\nmuka meidän neitimme kautta saa tutustua uudenaikaiseen suomalaiseen\nnaishenkeen — — (koskettaen taas hieman kipeästi sydänjuuriani sillä\nemanssipationi-vivahduksella siinä —). Ja tuomari on toisinaan\nvallan ihmeissään, kun me oikein laskettelemme. Voi! Istua noiden\nkahden kanssa keskellä kukkia ja kauneutta, puhtautta ja rikkautta,\nselän takana harjoitettu lakeijahenki, seurustelun ja suhtautumisen\nsulo jo monivivahteisesti ilmassa — on sitä siinäkin! Ja kuitenkin\ntekee toisinaan, kuten sanottu, niin kipeätä, kipeätä — se heidän\nyksipuolinen henkinen urheilunsa siinä!\n\nNiistä tunnelmista tulin hänen kanssaan kokolle, otaksuen jotain yhtä\ntai ihanampaa illan ja yön jatkoa.\n\nMutta Isoniemeläiset vahasivat hänet, ja yön tummat tähtitulet olivat\nunta vain! Heti kun Saimi huomasi maisterin, ryntäsi hän ahnaasti\ntämän käsipuoleen minua edes näkemättä ja seuraavana hetkenä oli jo\nvetänyt hänet seuransa luo. En kehdannut heti astella perässä, vaan\npiilottauduin jonkun leveän sarkaselän taa, nauttien sentään siitä,\nettä Eric pari kertaa haki minua silmillään... Uudet savolaiset olivat\nhänelle puolituttuja nekin, osakuntatovereita taaskin. Saimi puuhasi\ninnokkaasti jotain yöllistä huvimatkaa vesipuolelle heidän omalla\nhöyrylaivallaan.\n\nTarkkasin uusia tulokkaita, ja oli siinäkin vähäksi aikaa tekemistä.\nSillä koska vuorovaikutus isoniemeläisten kanssa yhä on vilkas, tulevat\nnämäkin inhimillisesti katsoen kartanossa vierailemaan. Ei näyttänyt\nerikoisen lupaavalta. Pikkanen maisteri pasteeraili vauhdilla kädet\nselän takana pientä vapaata alaa kansan keskuudessa. Hän näytti aika\ntiukalta ja itsenäiseltä ärräpäältä, härkä pienokaiselta oikein!\nPienissä silmissä oli joku nopea ja pistävä voiman välähdys, joku\ntummatuikahtava fosforikipuna. Silmäin ylle oli otsa tarmokkaasti\nkeskittynyt, kuin jonkun pienen koneen puskuriseinä. Poskipäiden\nkohdalla kasvot levenivät luisuakseen äkkiä ilman kulmia pieneen\nparrakkaaseen leukaan. Ja melkein eläimellisesti ulkonevain korvain\ntakia näytti kasvojen keskikohta vieläkin leveämmältä. Mutta vieläkin\nepämiellyttävämmin ja surkastuneemmin muodostunut oli ruumis, vaikkei\nsiitäkään näyttänyt sitkeys kokonaan puuttuvan. Mies oli tunnettu\netevänä filologina, ja kääntäjänä ja pidettiin häntä kaiketi sangen\nkyvykkäänä ja energisenä alallansa. Lepäilee nyt Isoniemessä töittensä,\nmatkojensa ja velkainsa välillä. Lie etäisiä sukujakin.\n\nPitkä ylioppilas oli solakammin ja säännöllisemmin rakennettu ja hieman\nenemmän herran näköinen, — vaikka häntä vaivasi taas suuri kuivuus\nvarsinkin kasvoissa. Suun kohdilta oli nuori mies jo ilkeästi ukko\naivan. Siitä huolimatta toi hän mieleen ehkä vain parranmuodostuksen\ntakia — pukin mielikuvan, eikä ollut hevosen kuvakaan kaukana, kasvojen\npituuden takia. Kuten hevosen sanottiin nuorukaisen suorittavan lukuja,\ntutkintoja — Eric itse niin kertoi, heistä puheen ollessa, kuten sen\ntoisenkin kyvyistä. Muita arvosteluja ei sanonut, siihen on hän liian\nviisas, täynnä itsesäilytysviettiä, ehkä vähän liikaakin.\n\nJa nuo ihmiset hänet minulta ottivat!\n\nVaistomaisesti tunsin tuon uuden joukon yhteenkuuluvaisuuden, niin että\njollei siinä sivussa olisi ulkopuolisena ja riippumattomana seisonut\nmaisteri Eric, olisi suorastaan peloittanut sitä lähestyä. Sielussani\npakkasi tuska kuin vaaran uhka ainakin. Ne ovat taas ennakkotunteita,\njotka voivat jotain tietää —\n\nNyt vasta minut huomasi Saimi, huudahti ääneen, ja samassa jo olin kuin\nmyrskyn tempaisematta heidän keskellään. Pikkasen maisterin oli pakko\npysähtyä esiteltäväksi, — vilkaisi vähän kulmainsa alta ja kumarsi\nvieraasti, hymyilevää tervehdystäni sulattamatta. Pitkä ylioppilas\noli hieman avonaisempi ja auliimpi ilmeeltään, ja tarjosinkin hänelle\nsormenpäitteni ohella runsaammin samaa hymyilevää ennakkosovintoa.\nHänkin oli luultavasti tahto-ihminen, joita kohtaan tyhmempiäkin tuntee\naina hiukan myötätuntoa.\n\nMaisteri Eric hymyili siinä alussa kerran hienossa kohdassa, — voi,\nniin viisas, viisas! Ei piisaa hänelle kukaan! Mitä... mitä tapahtuisi,\njos onnistuisi viiltämään häneen kuolettavan haavan! Kehittyisikö joku\nkiivas kauneus hänestäkin, joku valtamahti oikein! Ei kärsi, ei kärsi\nvielä tuo ikuinen ruusuisuus... siitä sen loistelias pintaliike!\n\nMutta ei ole minussa miestä tuon savolaisen, puolisivistyneen\ntalonpoikais-intelligenssin kanssa. Mitä sanookaan, mitä hienoin\nvivahduksin viittoileekaan, ohi se menee heiltä kuin tuulen humina\ntai pienen linnun surullinen vikinä. He eivät ymmärrä sitä soittoa,\njoka on edes jonkinlaista sielun sopusointua, jonkinlaista voimain ja\npyrkimysten tasapainoa ja yhteistulosta, — koska heillä itsellään on\nvain joitain yksipuolisia brutaaleja kykyjä ajeerattavana, joitain\nhapuilevia ruumiinliikkeitä käytännössä. Uudet herrat näyttivät olevan\nsamanlaisia lukeneita moukkia. Mutta Isoniemen neitien vallaton puhe ja\nfarssimainen käytös oli sen sijaan poikaa savolaisista nuorukaisista.\nSitä he ymmärsivät, se kutkutti heidän maalaisia vaistojaan ja\nkurittomia tapojaan. Varsinkin iski pikkasen maisterin ja maisteri\nneidin vuorosanat vähän kuin sormet sormien lomaan, ja pitkä ylioppilas\noli täynnä ihailun ja kunnioituksen hönkää kaikkea tätä nousevaa\naitosuomalaista hengenrikkautta, vapautta ja ennakkoluulottomuutta\nkohtaan. Herralta keikahti moni opittu ulkomaalainen arvo mielellään\nnurin kotoisella pohjalla, sen näki tyytyväisestä, hyväksyvästä\nmuhoilusta.\n\nSaimi sai tahtonsa läpi koko illan jankutettuaan. Isoniemen\nsahalaivalla ne lähtivät saariin houkutellen mukanaan meidän\nmaisterinkin.\n\nEn voinut seurata toimeni takia. Aamu siellä kallioilla jo vain huiman\nSaiminkin takia saattoi venähtää yli määräaikojen. Ja sitten ei\nmaisteri Erickään tarpeeksi kärttänyt eikä sovitellut.\n\nSilloin sieluani nokkonen poltti. Silloin huusi minulle pilkkojaan\nvaris.\n\nKaikki oli taas niin tympäisevän rumaa, elämätä ei luonani lainkaan.\n\nNe olivat vapaita olemiseen nuo — epävapaat henget! Ansio siinä,\nettä omasivat muutaman peltohehtaarin maata. Niin tärkeätä on aineen\nomistus. Kun niillä oli, minkä päällä keikkua sekä maalla että vedellä!\nSiinä heidän julkeutensa syy. Siinä Ericin vuossatainen hienous.\n\nVoi sitä, jolta ajattelemattomat esi-isät päästivät käsistä aineen.\nAlun pitäen riistivät olemisen mahdollisuudet. Ei sen vertaa, että\nvoisi poskensa painaa maan kallista martiota vastaan ja sanoa: tämä\nneliömetri on minun!\n\nNyt kammarputkassani yksin istun ja huokailen. Elämä lensi pois! Ei ole\nhuone enää minkään verholehti, ei pöydänkulma kellenkään pyhä!\n\nKuinka kohtaloani kohottaa koitankin, hautaan taakseni, iäisyyden\nhiekkahelmaan vaipuu raskas massa, käsissäni miksikään muodostumatta.\n\nHui! — Joku mylvähti metsässä eläimellisin äänin! Hihkaisi kuin paras\nleijona! Se on tuttua, se on sitä, mitä varmaan saa, runsaasti aina\nalhaisimmasta päästä.\n\nKello on jo kahden paikkeilla. Kansa alkaa painua poispäin kokolta.\n\nTulee meidänkin väkiä. Pilkallisesti astellaan käsikoukkua, apinoidaan,\npien'-Siikri, Henriikka ja Kilpinen keskellä. Kun käsittäisivät, miten\nmonta pyrkimystä ja saavutusta kätkeytyy käsivarressakin kulkemisen\nmuodon alle, mikä viisas tuntoaistin regulaattori, mikä kävelyn\ntahdinlyöjä se on!\n\nKeittiön portaiden ääressä vielä nauraa rikostetaan. Henriikka on\nhulluin niistä. Ei oltaisi nyt vanhoja yhtään, reumaattiset jalat ei\ntervassa yhtään! Hänen lyhää runkoaan viime juhannusmahla kohoo ja\nmieltä vie. Näkee huulten asennosta, että vanha nainen vielä kaipaa\nhellyyttä.\n\nVoi, nuori nainen —, noin vanhaksi tulet sinäkin kerran, noin sairaaksi\nja koomilliseksi! Etkä koskaan edes elänyt oikein —!\n\nKatso, tuossa on sen sijaan Kilpinen, miehen juntti! Syntymästä asti\nnuoruutta vailla. Kuin armosta se kappailee littaa näiden kotinaisten\nkanssa, jotka häntä ovat koko kevään hemmoitelleet. Luultavasti on\nhän taas täynnä kaiken kylän piikain juhannusplättyjä, syöttiläs!\nMutta kansan silmissä on se mies ja nuori vielä kymmeniä vuosia päälle\npuolensadan.\n\nKapinoin, kapinoin! Millä avarran ne rajat, jotka ovat naisen kurjuus,\nmillä uhrilla ostan itselleni nuoruutta neljännessadan lisää! —\n\nLempikin tulee —, uimarannasta yksin. Se tyttö on kanssa vähän muista\nmuutettu. Kiipeää ylös punoittavana rantapenkkaa ja kiiruhtaa nopeasti\npellon aroa. Kun minut huomaa ikkunassa, äkkiä neuvottomana pysähtyy.\nSillä on nyt jotain...\n\nKädestä roikkuu valkeanlikaisesta nauhasta Fennia-laatikko.\n\nNaurahdan:\n\n— Mitä sillä Lempillä oikein on?\n\n— Tämä on kirje! Ja hän alkaa kehittää kantta auki haluten nähtävästi\nkeventää onnensa tai onnettomuutensa jollekulle.\n\nKuinka kauniit ovat tytön ääriviivat, pehmeän täyteläinen koko\nruumiiltaan. Kuin syreenin kukka! Kasvojen lämmin sämpylä, täydet\nohimot, iho kuin vahaa ja katseenluonti kaino, rakastettava suorain\nmustain kulmain alla. On niitä liian vaaleita ja mäihiä, jotka koi\nensiksi raiskaa ja surun ruoste vitkaan syö. Pohjolan katalan Eroksen\nherkullisimpia uhreja, — tummat ruskeat kyllä aina pelastavat itsensä.\n\nLaatikossa oli kirje hänen hurjalta Aleks sulhaseltaan.\n\nHirvein lemmenkirje todellakin! Jo vain oikeinkirjoituksenkin puolesta.\nNimet ovat kirjoitetut pienellä kirjaimella, verbejä ja adjektiivejä\nisolla, deet ja teet vaihtavat mielivaltaisesti paikkaa. Pisteen\nasemesta päättyi kirje seuraavaan merkkiin % —\n\nSisällys oli vain oman luullun sankaruuden brutaali »piställinki» —\nsiitä ei voi puhua — käsiala toi mieleen vangin. Joka noin rikkoi\nkirjainten kanssa —\n\nLempi, Lempi onneton! Karsii sinunkin kohdastasi! Varoitan ja selitän,\nvaikka tiedän, ettei voi kääntää juoksevaa virtaa, — mies on jo hänen\nyhden lapsensa isä. Lempin mielestä hän voisi vielä parantua, kun on\nkerran vapaa, liittää voimansa häneen, yrittää —\n\nLempi ei käsitä, että ei se liitä, jolla ei ole, mitä liittää —\n\nYksin olet, lemmen-liian-herkkä tyttö, luotu peto-isän lasta tuutimaan,\nyksin sen kasvatat ja elätät, lisäksi viillettynä ikuisen häpeän\npoltinraudalla. Eivät ne tiedä, että kauttasi, sinä liian-tulinen,\nluonto tasoittaa äärimmäisiä vastakohtia, noita liian jäisiä, ettei\nsyntyisi vieläkin pelottavampia yksipuolisuuksia. Ei Erokselle yksilön\nonni paljon merkitse, ei ainakaan naisen. Sillä hän, pelottava,\nväkivaltainen Eros kulkee aina vain suvun iankaikkisilla asioilla.\n\nPeto-isien lasten äitejä he kivittävät nuo kummalliset yksinkertaiset\nihmiset, luonnon nenästä vetämiä hekin. Sillä kivet, jotka sattuvat\nniin kipeästi yksinäisen äidin arkaan nahkaan, nekö pusertavat hänestä\nesiin vieläkin suuremman kauneuden ja rakkauden, jotta se riittäisi\njälkeläiselle, joka on vain yhden oma, jota vain yksi rakastaa —\n\nLempi kätkee ruutupaperisen kirjeensä jälleen Fennia-Iaatikkoon,\nonnellisena vain siitä, että hänkin saa taas rakastaa ja samaa, oman\nlapsensa isää —\n\nHetken kuluttua kuuluu Henriikan huuto:\n\n— Neitsykäiset, neitsykäiset, nukkumaan!\n\nTuo Henriikka! Se voi herättää minut niin kipeästi arkisimpaan\ntodellisuuteen. Tällainen oli siis juhannusyöni, tällainen sen odotettu\ntumma, kuuma taika, ihmeellinen kuin vasta puhkeava satu! — Vanha\ntraditio, — yöt ovat kauheat! Nytkään ei kenenkään toisen 'hyvää yötä',\nkuin tuon elähtäneen savolaisen pilkallinen, loukkaava, uudelleen koko\nnaisen kurjuuden ja avuttomuuden kuohuttava:\n\n— Neitsykäiset, neitsykäiset, nukkumaan!\n\n\n\n\nHeinä alkanut...\n\nOn niin kuuma tuo ruispellon syrjä kuin poroastia vaan! Siansilmät,\nkeväiset ritarimerkkini ovat jo aikoja muuttuneet pöllönkukiksi, ja\npitkin keropäitä aroja pyörii niiden lentohulluja siemeniä. Jälellä on\nvain likaiset napit, joiden vivahduksesta käsitän nimen: siansilmä!\nPellonoja liioin on ammoin kuivunut, luiriaiset kaikki... Kissani\nKurjetan on pehtorin koira tappanut kellarin alla... takaruumiista\nhampaillansa likisti, että se vain rääkäsi kerran...\n\nNoin, noin kaikki pois, mitä olen rakastanut...\n\nKuinka masentuneena solisee vesi nyt niin matalissa kylpyammeissapa\nlinnunlaulukin on vain kuin joku kuuma kieleke, joka taivaan\ntulikuumaan pätsiin äkkiä kiertyy, palaa ja putoo...\n\nHaassa riukuaidan takana värisee suppupaarmain vainoamia elukoita... Ja\npuitten ja näreitten välissä häilää irtonaisia hämähäkin lankoja ilkeän\ntahmeina kasvoihin tarttuen.\n\nJa ilmanrannat kasvattavat hehkuvia, punaotsaisia pilviä, hyllyviä\npusseja, täynnä tulta ja vettä.\n\nÄkkiä tuulla tohajaa hieman — — — nytkö se alkaa! Ukkonen kumisee jo\netäällä, yhtämittaa ja pitkään, melkein luonnottomalla tavalla —\n\nSen ääni uhkaavasti yltyy. Väentuvan vellikello helähtää\nepäsäännöllisellä ajalla, pelottaen vielä naapurit tulipalon\nsammuttamiseen —\n\nNyt varikset vaakuvat, omenapuiden oksat huitovat, ruis myrskyilee, ja\npihlajaraitilla on joka pyhä lehti nurin —\n\nValkea puutarhamyssyni lentää yli uimahuoneen aidan veteen —\n\nNyt siellä nousee senkin näköinen — ei auta enää mikään — vesipussit\nkieppuvat jo päänpäällä — levenevät vauhdilla ja — ratkeavat —\n\nMyrsky saatiin!\n\n(Ei ollut hän eilen luonani juomassa teetä...)\n\n\n\n\nYöllä...\n\nKyyneleitä, kyyneleitä, kyyneleitä — — — maailman raakuuden ruoskimia!\n\nSydän, etkö koskaan lakkaa umpiretkistäsi?\n\nElämänrakkaus — — ruumiit sinulle rakkautta enemmän kuin nuo elävät\nraakit, kuolleita muotoja enemmän palvo kuin lähimmäistesi onnea —\n\nMiksi aina niin poissa sielusi kotoa — miksi aina niin ulkona\nahnehtimassa? Etkö jo voisi sudenkuoppia välttää? Etkö vieläkään tiedä,\nkäsitä harvinaisuuttasi noiden rinnalla? Hyi, taas silitit jotain\nniljaista, mikä hyppäsi silmille! Levitit heille turhuuden pyrstösi.\nEikä hänkään mitään sanonut, ei avuksesi tullut. No niin, jotain hän\nsanoi, mutta eihän se riitä, ei riitä! Pitää sanoa niin, että kupit\nhelisevät heidän kömpelötöisillä kahvipöydillänsä, lattiapalkit\nvapisevat rääsymattoinsa alla! Sitten vasta vähän säikähtävät —\n\nAa — se märkäpöksyinen satanisti! Ja se nainen! Onko mikään —\ntorahampaineen, lehmänlantioineen —\n\n\n\n\nYhdeksäs päivä heinäkuuta.\n\nNiin eilen ja kuinka tänään? Kuinka soi nyt hermojeni rikkoontunut\nkieli? Kuinka näkymättömissä olet, minun lintuni hymy?\n\nAh, mistä tuska?\n\nVoi, puussa on toisen tuska toisesta!\n\nMutta jos tahdotte sen koetteeksi kuulla, jos sitä edes kertoa kehtaa\n—, niin se pikkanen mies siellä Isoniemessä sanoi minusta jotenkin\npahasti, jotenkin infernaalisesti sitten. Eiköhän jonkun toisenkin\nhyväntuulen utareet olisi ehtyneet. Sitten hyökkäsin minä vuorostani\nheidän kimppuunsa kuin joku ylimääräinen furia — »pyhää vihaa» se oli\nsinä hetkenä olevinaan — — —\n\nNäytin taas kulttuuriarvojani. Kaikki, mitä minussa oli barbaaria,\nluontoa, naisen pimeätä pilveä, itsensä särkemiskykyä, purkautui\npelottavalla tavalla yli räikeään epäsointuun joutuneen seuran.\n\nKypsemmäksi jo itseäni luulin, täysikasvaneeksi melkein. Oih, kuinka\nkirvelee itseviilletty haava, suolaa siihen on kaikki jälkierittelykin.\n\nKyllä vaan imponeerasin! Kuten vaikutukset heti näkyivät kartanossakin:\ntänä aamuna varhain on Rosenberg lähettänyt maisteri Ericin pakaasin\nVisbyhyn — — — ja nuoren eksellensin harmaan kirjaisia hihoja ei näy\nmissään. Loukkaantui oikein aitosuomalaisesta dialektiikasta. Väsähti\nkesken kaiken vokaaliemme sulosointuihin —\n\nPois, meni pois!\n\nPois sammui arin unelmani... ihmeellinen haamujen haave... Kuin\npajunoksa luulin olleeni jo lähteensuonen luona... ja siihen kierryin.\nJa esi-isäini äänet hautojen alla riemuitsivat ja kirjavia karnevaaleja\nleikkivät... Odottivat elon ihmeen uudistuvaksi heidän siemenelleen...\n\nSammui aamuni koi, tukahtui iltaisen patjan kipein nyyhky! On häpeästä\npoikki siipeni jänne. Vielä on sulkien lumipohjalla kauniin kimmellys,\non hellyyden hunajaväri, on intohimon veri...\n\nNäinkö viimeinkin? Kukkulani huipulla kompastuin, eloni keskipäivällä\nkaaduin kumoon. Äkisti, liian äkisti tämä tarina leikattiin, julman\nSattuman terävimmillä saksilla. Enhän vielä päässyt näytökseni loppuun,\nkun lanka jo poikki ja tanssijatar verissä nokin maassa!\n\nVisbyhyn sisaren luo lähti, naisellisemman naisen luo! Kaksi suurta\nmatkalaukkua pantiin mukaan — — — kuin aikoisi viipyä kauan —\n\nJoka tapauksessa, julma äänetön mielenosoitus, joka pitää nopeasti\nkäsittää ja ainiaaksi —\n\nUu-uu vaan! vinkuu sieluni tuuli —\n\n\n\n\nIsoniemeläiset niin — niihin minä nyt sairastuin — niiden takia tuli\nrutto peltooni, tähkäni kuivina rapisevat.\n\nPitäisihän jo kolmenkymmenen korvissa osata ottaa vihollisensa hienosti\n— ei tappaa — korkeintaan kotona keittää — — —\n\nEn tapa, en keitä, jos vain — hän, hän palaa ehjänä takaisin. Ja\non yhtä hieno ja hellä minulle kuin oli vielä pari päivää sitten.\nNiin uutta lupaava, hiljaa kehittyväistä — — — voih, turmelin ehkä\nkalleimman kukan sipulin ainaiseksi!\n\nIsoniemeläiset — hm — mitäs niistä enää! Ovat sanotut, kun ulkomuotonsa\novat sanotut. Samallaista sulamattomuutta niillä oli kotonaankin,\nkeltaisia koivuhuonekaluja ja rääsymattoja! Mitäpä heistä, mutta kun\nkuohahdin Ericin aikana, niin silmittömästi suutuin, että henki lähti\nruumiista tuhoteille. Eihän hän voi käsittää sellaista hillittömyyttä,\nhän, jolla ei ole syytä suuttua mistään, koska on kerran saanut elämän\nlahjaksi kehtoonsa. Ei käsitä, kuinka sitä, joka paraikaa jyrkänteellä\nrimpuilee, voi harmittaa päähän ylhäältäpäin tähdätyt kivet, — kuinka\nvoi joutua pois suunniltaan, kun kynnet heltiävät, eikä kivisade\nsittenkään lakkaa. Sitäpaitsi olin epätoivossa jo Isoniemeen lähtiessä\n— — — miksi ei Eric ollut edellisenä iltana Mummilassa teellä? Eikä\nseuraavana päivänä edes selittänyt mitään. Makasin vuoteellani kuin\nvaate hervottomana odotuksesta — voi, miksi olen oppinut häntä jo niin\nodottamaan! Olin mustasukkainenkin noille toisille, joiden kieltä\nen kykene hänelle yksin korvaamaan. Senkin savolaiset sanarullit,\nanarkistit ja piimä-nihilistit! Hirveän tärkeä intelligenssi-klikki\nSuomen nurkassa, josta taas saadaan joku uusi lahko ja herännäisyys\ntähän kurjaan maahan, jolla niitä uskoja ja lahkoja jo rupee\nriittämään... Mitä ne puhuvat, — luontoa ja välittömyyttä muka kaikkeen\n— (yhtä hyvää kuin että Jean Jacques varasti viinipulloja!) — olla omaa\nitseään — — valtoimesti irrallansa kuten kahlekoirat ketjuittansa! Ei\nole sitä ihmistä vielä syntynyt, jolla olisi oikeus olla omaa itseään.\nProkrustes-vuoteeseen joka hyvä mies, harvoin lyhennettäväksi, useimmin\nvenytettäväksi! Puhuvat väkevistä ja terveistä, kun lapsellisella\ntavalla ihailevat halpahintaista menestystä ja raa'an tahdon verisiä\nnyrkin-iskuja. Kaikkein lystikkäintä on kuulla niiden arvostelevan\njulkisessa elämässämme esiintyviä henkilöitä joita varmasti tuntee.\nSilloin sitä on eniten tänäkin kesänä honkiin horistu. Ja sitten niiden\neroottiset keskustelut ja pikkasen maisterin naisjutut, seikkailut ja\ndemimondit, joita tämä kuin nyrkkiä pöytään lyöden kertoo ja vaatii\ntunnustettaviksi, koska ne ovat kerran niin erinomaisen miehen kuin\nhänen lutkiaan, ja koskei hän muullaisia naisia ymmärrä, eikä muista\npiittaa. Hanna neiti nauraa, hänestä se vain on niin pikanttia ja\npersoonallisuutta todistavaa, itse ehkä tietäen lisäksi keinot,\nmillä mies on hänenkin vallassansa. Ne ovat olleet niin kyynillisiä\nja tunnottomia seurapuheissansa monta kertaa, että elleivät olisi\nsavolaisia, olisi heidän pikku suunnallansa, joka kerran päättää\ntietenkin lätäkköön, jonkinlainen uudenaikaisen satanismin vivahdus.\nSanomalehti-aie niillä myös on, ja rahoilla pannaan se läpi! Kuinkas\nmuuten, kaikki Baalin profeetathan meillä sitten vielä kirjoittavat\njulkista sanaa. Ettei kohta enää ole yhtä kirkasta kohtaa suomalaisessa\nhengessä. Mutta saatte nähdä, ettei ikinä ole tässä maassa niin\nnerokkaasti näitä vaikeita asioita pohdittu, kuin nyt, kun nämä\nIsoniemen hihhulit alkavat syksyllä pohtia, kun tulee heidän uusi\nl'art pour l'art'insa, josta muun muassa kauneus ja runollisuus ja\nihmissielun kaikkinainen kulttuuripyrkimys on julistettu pannaan.\nEnsimmäisen ihanne-taiteen vaatimus meillä, täysin vailla mieltä,\npäämäärää ja tarkoitusta. Silloin on Suomi vapaa, hallelujaa! — viis\nisänmaan muusta ikeenalaisuudesta sitten! Pilkkaavat ja nilvivät\nne puolisalaa Ericiäkin, vaikkei tämä sitä huomaa tai ei ole ollut\nhuomaavinaan, hyvänen aika, hän poimi vain heidän sanansa ja ääntiönsä,\nmitä kummempia, sen parempia. Pikkanen maisteri on säihkyvällä\nsatiirillaan antanut hänelle nimen: »nisupulla»! Vain siitä syystä,\nettä Ericin hipiä on puhdas ja sättijällä finnejä. Olkoon pikkasessa\nmaisterissa hieman fosforia, — Ericin polven lumpioonkaan ei hän\nihmisenä ja herrana ulotu. Diplomaattisesta viisaudestaan huolimatta\nvoi meidän maisteri kyllä joskus olla lapsellinen elämän raaka-aineksen\nedessä ja suojatuissa olosuhteissaan kovin vastakkaisia ihmiskohtaloita\ntuntematon, mutta hänen perintäkulttuurinsa ja vuosisataisten\nvaistojensa varmuus moninaisissa ei ole niin vaan poispyyhkäistävissä\nrahvaan röyhkeällä suunpieksännällä.\n\nSaimi niistä oli hauskin. Saimi meitä hieman rakastikin. Mutta Saimin\nrakkaudet ovat vaahtoa ja aistipaloa vain, kun selkä on käännetty,\nniin kaikki on unohdettu. Tämä priki Eufrosynen matruusi! Sinä\nankarana häväistysiltanakin ilmestyi ikkunan taa suorana seisten\nhevosen selässä. Sehän minut sytyttikin ja äärimmäisen liikutuksen\nantoikin, singoten muutaman asteen ylös rakkaaseen »dionysiseen»...!\nJa hurmani ensi uhriksi valitsin sen pikkasen juuri, sen salavihaisen\nkipunan takia, mikä sillä on silmässään. Mutta se kielen pölyniekka,\nhoksaisko tuo, mitä on Ergo bibamus! Und jetzt hab ich mein Leben auf\nnichts gebaut! Mitä Rausch, berauscht ja berauschen! No, ymmärtäähän\nrenkijussi jotain sakkaa, mutta salonkiflirttiä ja naisen suosiota\nei. Vaatimattomasti koketeerasin rumimmalle niistä. Pitkä ahkera\nylioppilaskin olisi ehkä ollut mieluisampi, vaikken sentään tiedä,\neihän sillä ole huuliakaan, kuivahuulinen ihminen ei ole sitten\nrattoisa yhtään, pelätkää kuivia huulia elämänne kaiken. Seuran\ntietosanakirja ja kronikoitsija siitä kyllä tulee, nieli jo niin\nhartaasti toisten tyhmyydet kaikki ja suurimmalla kunnioituksella istui\nsulattamaan kielteisellä koneistollaan. Arvasinhan ne kaikki! Eric\nkatsoi hieman pitkään ja omituisesti, vielä hymyillen sentään, kun\nurheilin kuin ameriikkalainen viehätyshalullani. Niin, niin, sportti on\nolemassa! Voi, jos olisin uskaltanut kerran valita hänet kahden kesken\nollessa sellaisen Rauschin uhriksi! Ei hän ollut koskaan nähnyt heidän\ntasaista naisellista neitiään, joka toisinaan tuskin uskalsi puhua\nsopertaa, niin Iloisena ja irti maasta. Mutta en ollut kenenkään neiti\nenää, olin Arma Helena Rausch — anteeksi, Vieras, Vieras tarkoitan\n— suomalaisen rusthollari-aatelin ylimielinen embryo, joka nosti\npäänsä yhtä ylväästi aurinkoon kuin kuka viikinki tahansa. Maan mullan\nmusta tytär, äitinä avaruus, isänä ikuisuus! Huihai, orjaksiko henki\nheikompain henkien! Vaikka kouraantuntuvimman osani tällä pallolla\nsukuni houkat miehet hukkasivat, jättivätpä iloisen ylpeän sielun,\njoka ei ole kuin koetteeksi niskaansa taivuttanut. Noin paisutti sinä\nhetkenä ihana ylpeys sydäntäni, kuoleman synti! Ilma kimmelsi kultana\nedessäni, esineet sen takana piirtyivät täysinä ja pyöreinä, vaikka\nhieman heiluvina, ihanat kuutiot olivat ihmiskappaleetkin nuo. Synkin\nsuru on siinä tilassa mannaa, kuilu täynnä Indian kauppa-aarteita,\nkäärme hauskin leikkitoveri! Ettenkö niistä suoriutuisi! Suustani\ntunkivat siniset sähkölauseet heidän päittensä päälle, ihanankaameat\nelämäntotuudet nostivat väreet velttoihin lihastöihin. Heitin heille\noudon katkeria kukkia naisen manalanvirralta, kiinnitakertuvia\nköynnöksiä valemyrkky-rypäleineen, repäsin verhoa rakkauden\nplastillisenkin kauneuden edestä. Sanalla sanoen, kaiken maailman\nhenkistä kuukerinpallia heidän edessänsä heitin, annoin, annoin noille\nkonnille itseäni, lahjoitin loppumattomiin —!\n\nVaan olinpa, olinpa muista muutettu minäkin. Kun ääni kuumeen\nkorkeudesta oli valkohehkuvin, poski hohti kuin hää-ruusu, hymy\nleonardomaisen salatietävä, sielun silkkikuteet kaikki taas kerrankin\nkäsissäni, — silloin se katala pikkuinen pisama avasi suunsa, tarttui\nHanna neitiänsä liepeisiin ja kuiskasi puoli ääneen: »On oksennuttava!»\n\nNauran nyt suljetuin huulin mny-mny-mny! — mutta sinä hetkenä kuin se\nsanottiin, meni minusta luonto —\n\nLuonto meni, eikä ole vielä oikein palannut. Eric, hieno Eric kuuli\nkaikki! Hänen aikanaan häväistiin minua Tschandalassa.\n\nJa tässä maailmassa piti vain riippua kiinni! Täällä piti\nkirvelevässä kylmyydessä kahlata uusia kauheuksia kohti! Siinä\npaikassa kun olisi noussut koko upseeri-pituuteensa ja laskettanut\nkauniilla kaariliikkeellä kuulan ohimoonsa —! Kuula ohimoon —, mikä\nmorfiini-huuma siinä ajatuksessa on tuhat kertaa ollut! Kuinka ihana\nkerrankin levätä tuosta Maan ruvesta, lähimmäisestä ihmisestä —\n\nAivan sairaana ja kuin luut pehminneinä siirryin sohvannurkasta\nsohvannurkkaan. Ja kuin mieltä vailla takerruin samassa sisäänastuvaan\nkuvanveistäjään, joka tietämättä, mitä huoneessa oli tapahtunut,\nistahti viereeni, viattomana kuin vuona. Hänen kaikkiruokainen\ndekadenttinen hyvyytensä oli nyt autuus. Hyvä jumala, en olisi pannut\nvastaan, vaikka joku siitä paikasta olisi käsivarsillansa tai paareilla\nsitten — kantanut pois, niin voimaton olin, vyyhti.\n\nHieman ne näyttivät olevan noloja itsekin, sen verran ihmisluontoa\nkuitenkin oli. Mutta ei kauan. Eikä keskinäinen myötätunto ainakaan\nollut haaksirikkoa kärsinyt. Saihan sitä 'hullusta' sanoa mitä\nhyvänsä, kuten maisteri neidin klassillinen päätelmä kuului. Sen\nkasvot olivat viime aikoina hieman pyöristyneet, täytyi minun\nvastenmielisesti myöntää, kammoittavaisuus oli hiukan kadonnut. Sijaan\noli tullut salainen ilkkuva voitonriemu, mikä todisti, että se nyt\njollain tavoin sai mieleisensä elämän-annoksen. Batisti-puseron alle\noli rinta korkealle pönkitetty, lihavuus näytti sentään kiusaavan,\nkun piti olla 'koreana sulhasille', kuten Henriikka sanoo. Sen\nlantioita vihasin, siitä en pääse. Äkkiä käsitin vihani syvyyden, —\nkuinka en ennemmin! — Se vastenmielinen vaikutushan yhtyi kokemuksen\nvarmuuteen. Silmäni sulkeutuivat ja kuin huumeessa jyskien meni\nsieluni edessä haamufilmi... lyhyt verinen tarina. Mutta eihän se\nkuulu tähän. Sen verran voin sanoa, että kerran ennenkin olen ollut\ntaistelussa saman näköisen naisen kanssa, että sellainen on kerran\nollut kilpailijattareni, — — rintoina samat ihrapallit, puheessa ilkeä\nnasaali-äänne ja laitakaupunkilainen rivous, — kylmempi egoisti kuin\nkäätyinsä kulta. Sen lantioita kaupittiin sadallatuhannella ja tietysti\nvoittivat kaikista neidon liikuttavista olosuhteista huolimatta. Vaan\ntulipa hetki, jolloin luonto ilmoitti, minkä arvoiset ne tavarat\nolivat, kun lääkäri ja pihdit saivat puuttua asiaan, kun maattiin\ntainnoksissa viikkomääriä, huudettiin ja paruttiin, eikä vuoden mittaan\ntervettä ihmistä tullut. Kuinka silloin halveksin sitäkin erotikkoa!\nOli syytä halveksia, jo vain fysiologisistakin syistä. Mutta onhan se\ntoinen asia.\n\nHavahduin Saimin aiheuttamaan oven paukaukseen. Hän tuli sisään yhtä\nviattomana kuin veli äsken, alkoi vain suurella pauhulla toimittaa omia\nasioitaan.\n\nMaisteri Eric katseli lattiaan näyttäen salaavammalta kuin koskaan\nennen. Hänen katseensa minulle oli pehmeä, mutta olisi hän voinut\nedes nyökätä vähän, jollain tavoin rohkaista. Odotin muuten joka\nhetki, että hän nousisi ja keskeyttäisi, kyllä nyt jo olisi saanut\nriittää Isoniemeläisille hänkin. Mutta sitä hän ei tehnyt. Seura\noli nyt keskenään jo täysin vironnut ja kuin entistä piristyneemmin\neliminoitunut. Sen salainen ilkku ja uhma kasvoi. Hanna neiti ei\nottanut lainkaan enää huomioon emäntävelvollisuuksiaan, vaan polki jo\npoljettua vierasta. Oltiin tässä nyt marttyyreitä! Ja vähitellen oli\nheillä olevinaan niin erinomaisen hauskaa, suutaan rääsäsivät kaikin\ntavoin, ääneenkin nauruun purskahdellen. Alkoi kuohuttaa! Ja kun joku\nsutkauksista oli liian selvästi alleviivattu, kelle se oli aiottu,\noikaisin itseni ensikerran ja vastasin jotain, kylmästi vielä. Sitä ei\nolisi pitänyt tehdä, se kiihoitti heidän jo koko tuttavuuden aikana\nkasautunutta antipatiaansa, jonka vaikein tartuntapesä oli pikkanen\nmaisteri. Sattuuhan sitä sekä käsitettäviä, että käsittämättömiä\nantipatioita elämässä. Heidän vastenmielisyytensä suhtautui muka\nminun tehtyyn hienouteeni ja herkkyyteeni ja kauneuden kaipuuseeni,\njonka olivat tavalla tai toisella onkineet ilmoille. Ja kun nyt\nheidän mielestään ei saanut olla hieno eikä herkkä, eikä rakastaa\nkauneutta, se oli muka epätervettä ja epäsuomalaista, se kuului oikein\nheidän teorioihinsa ja prinsiippeihinsä. Pitkä ylioppilas oli vähän\nhillitympi Ericinkin takia, jota hän kuin vasten tahtoaan ja toisten\ntahtoa kunnioitti, muistaen aina, että tällä oli tutkinnoissaan\nsamoissa aineissa, joita hänkin luki, korkeat laudatuuri-arvolauseet.\nSuhteessa minuun oli hän alun pitäen ollut immuuni ja toisia apinoiden\nyhä enemmän jäätyi. Niinkuin en käsittäisi, näkisi heidän lävitsensä!\nMitä nuo talonpojat olisivat ymmärtäneet naisraukasta, joka pyrki\nkultivoitumaan. Eric yritti tuon tuostakin asiallisempaa keskustelua,\nmutta varsinkin naiset sekoittivat sen jälleen samaan vihamielisyyteen,\nminä myöskin — en voi kieltää hermostunutta kiihtymystäni. Vastailin\nyhä jyrkemmin, ja taitoni mukaan depotensseerasin vastustajaini älyä,\nliukastuen pois totuudestakin sen verran kuin vihollisen kanssa\nnautintorikasta ja pakko on. Jouduttiin aivan kakaramaisesti keskelle\nriidan alhaisuutta ja epäsiveellisyyttä, oppineitten ja esteettisten\nsanojen kulauksesta huolimatta. Maisteri Eric koetti taas myhäellä, oli\nolevinaan huvitettu, ja mitä sanoi, sen paremmin kuin minun puoltani\nritarillisesti otti, koska kerran olin yksin, — jolloin ne toiset aina\nkatsoivat häntä hieman kangistutuneempina, — — kuin kanat, joilta\nsuurempi kukko nappaa höyhenen. Mutta eihän se auttanut kuin hetken,\nsavolaiset uskoivat vain toisiinsa. Jouduttiin heille kriitilliseen\nulkomuotokysymykseen ja lausuin jyrkästi vanhan väitteeni, että\nruumis oli sielun täydellisin ilmaisumuoto, ja ettemme sisältä olleet\nsen kauniimpia kuin päältäkään. Tähän he nauraa rähähtivät kuin\nsuurimpaan hassuuteen ja ilma täyttyi heidän pilkastaan. Kiehumapiste\noli nyt sivuutettu. Koko maailma katosi tietoisuudestani paitsi\nsieluni hetken-totuus. Siitä paikasta nousin —, ojensin käteni\nja aloin tarmokkaasti, itseänikin nyt kauhistuttavalla voimalla,\nvavisten kiireestä kantapäihin, luetella, mitä ominaisuuksia pikkasen\nmaisterin, Hanna neidin, ja pitkän ylioppilaan ulkomuodot merkitsivät.\nHellittämättä, päästä jalkoihin, melkein sormea osoittamalla luettelin\nkaikki hyvät ja pahat, viat ja vaillinaisuudet, salaisimmat paheetkin,\nmitä varsinkin aavistin sillä pienellä olevan, — tein heistä\nelämänkerjäläisiä, köyhiä nälkiintyneitä sieluja, puolimonstrumeja\nsiihen paikkaan. Voi, sitä kurjuutta, sitä Gehennan esimakua, mikä\nsiitä saatiin! Erickin oli aivan ihmeellisen näköinen, kalpea kuin\nnorsunluinen jumalankuva, silmät mustat, sieraimet vavahtelevat —\npitkä ylioppilas taas heitti minuun pitkäisen leimauksia ja vihreitä\nkissansilmiä, — Saimi nauroi, huusi ja potki, kuvanveistäjän silmät\nolivat uuvuksista aivan pään sisällä. — En osaa enää kuvata — —\nirtonaista se vaan oli.\n\nEric nousi nyt. Jaa —, hyvästi! Anteeksi ja hyvästi!\n\nHyvästi Isoniemi! — minä olin polttanut sinne polutkin!\n\nMutta vasta kotimatkalla aloin aavistaa, mikä muutos Ericissä oli\ntapahtunut ja juuri suhteessa — minuun.\n\nEn voi sitä surullista kulkua kuvata nyt, en jaksa millään. Koskee niin\nkipeästi — — nyt kun hän on aivan poissa.\n\nLohduttihan hän vähäisen ja sanoi jotain hellääkin ja arvosteli\nvihdoinkin isoniemeläisiä suoraan, mutisi: »— — pöbel, pack —!» Mutta\npiti kuitenkin minunkin käytöstäni liian suurena virheenä. Olin\nmennyt samalle tasolle vaikkei muuta kuin hetkeksi heidän kanssaan.\nJa tottahan se olikin! Mutta käsittääkö hän, kuinka sitä suomalaisena\njoskus menee samalle tasolle puhtaasti suomalaisten kanssa, etsii\nja odottaa heistä jotain kaunista kalevaista perua, lyö niitä\npiiskallakin, että huomaisivat —\n\nMaisteri Ericiä selvästi kylmäsi, ei tahtonut kuulla puhuttavankaan\nenää koko asiasta —\n\nDionysinen hurmani ja pyhä vihani oli singonnut minut kauaksi\ntiedemiehestä, joka itse aina oli moitteeton ulospäin, hieno ja\nesteettinen — vaikka kuten sanottu myös hieman liikaa diplomaattinen —.\n\nPoissa on poissa!\n\nEi takaisin tule — ei enää ryijysohvallani edes henkiseen urheiluun!\n\nJa jos tulee, niin sitä ennen pitää minun olla visusti poissa — sen\nmerkin äkki-lähdöllänsä antoi —\n\n\n\n\nHeinä on loppunut...\n\nSammakot hyppelevät edestäni ruohottuneilla raiteilla... kun kuulaassa\nillassa kävelyltä kartanoon palaan.\n\nNe ovat vähän alle keskikoon nyt, kevään puntarpäät, pehmeän vaalea\nnuttu selässä... Melkein liikuttaa... ollaan nuoria neitoja ja herroja\nnyt, tunnelmoidaan kesästä vasta oikein, kun muilta on jo melkein ohi...\n\nOhi! Tuulikin tuolla madonsyömän koivikon läpi vetää pitkään ja\nsuruisaan, ohii! Suuri ja mustanraskas on lepänkin lehti, taittuneessa\nruodissa ruostetäplä. Pois, pois kaikki vähittäin, pois suurten\nonni ja kaunis! On aika toukkain, näkymättömäin, aika pienten ja\nmikroskooppisten.\n\nEi pysähtynyt minun kohdalleni Aika eikä Paikka tänä kesänä, sen\ntiedän jo. Mutta rautasormin rintaani puserran ja olen huokaamatta\npuiston puiden kanssa, ohii, ohii! Silloinkin kun surun silmukka pääni\nyllä häilää, minut halvimmalla tavalla kuristaaksensa, ei se, joka\naurinkoa taatokseen kutsuu, joka Dionysoksen lemmitty on, päätään\njoka hetki paina. Ei! Vaan jollei muuta, niin jäykän kivisen hymyn\npidän huulillani siihen asti, kunnes lihakset illalla patjaa vastaan\nherpaantuvat. Silloin, silloin vasta hyökkää kimppuuni langatonta tietä\nFobos, silloin kouristuneena kuulen, kuinka mato hakkaa rakkaimman\nruumiini rintaa — — ja aika, ilkeä vanha ämmä, korvat homeessa, siinä\nsivulla seisoo survoen kiireesti tiimalasin hiekkaa... Silloin, silloin\nsieluni äkkiä parahtaa, yksin-olemisen kammosta huutaa, lähettäen\npitkän valituksen ikuisuuteen: Te tulette siellä, jotka astelette\nkorkeimmin kulkimin kuin me, voitteko Te ihmisiänne auttaa? Voitteko\nkuristaa kuoliaaksi _Sattuman_, julmimman jumalista — —?\n\nMe puhumme Teille —, mutta kuka vastaa meille —?\n\nYhä kaikoisammin huokuu ilta. Yli kartanon vanhuuden hienon katon\nhäilää musta lehvä: nocturno! Kartanon takana on armas huone vielä,\nsiellä kallis pöydänkulma, seinillä lumivalkeat — — — vaikka sen\nhuoneen kaunein vieras, sininen poika, on ja pysyy poissa — —\n\nKas kiiltomato! Fosfori-insinööri! Otan sen ylös leskenlehdeltä. Hui,\n— kuten petos! Läheltä onkin äiköttävän ruma olio. Väkisinkin tulee\nmieleen taas yksi niistä, joita kohta on jo arvotonta muistella.\nSen pikkasen silmissä oli samaa fosforia... Merkillistä, kuinka se\nihminen, kun joskus sattui, puhui kiinteästi luonnosta esim. maisemata\nkatsoessaan. Sen sanoissa oli jotain kaihoa silloin... l'ennui. Sielun\nsopusointua ei ymmärtänyt, naista ei alkuunkaan, mutta ruispeltoa,\nmetsää, pilviä ja lintuja. Niin että kullakin on omansa — kuka heitä\nkaikkia ymmärtää! Kipinä kosteutta sielussa kuitenkin!\n\nPahoillani pudotan madon liisanlillukoitten joukkoon. Makaa siellä nyt\nhempukoittesi helmassa! Kaikki yksipuolinen, musta tai valkea on kuin\npetos täyttä ihmistä kohtaan.\n\nNaapuriin päin on nyt muuten kuulakasta aivan. Ne ovat lähteneet sieltä\nkaikki Savonlinnaan laulujuhlille, jääden sitten kylpemään. Henriikka\nsitä kertoi, samalla hupaisesti renkuttaen, jalalla palkkia polkien:\n'Sanovat, sanovat, sanovat tuon Savonlinnan olevan vähän kallellansa!'\n— niitä keittiö-iloja meillä! Vielä, että Isoniemessä nyt ehkä\nhankitaan kihlajaisia, ehkä kaksiakin — — Hanna neiti on lahjoittanut\npiioille kaikki vanhat silkkipuseronsa, (joissa ei ole mitään valkeata\nkaulassa!) — ja uutta pyntätään joka sorttia. Se on lahjoittelevainen\n—, pudottaa huolettomasti noin vaan yltään, ja hyvin vieraanvaraisia\nne myöskin olivat. Niin että onhan siinäkin ominaisuuksia! Itsepähän\ntietävät, missä vielä ovat inhimillisempiä, missä kerrassa ytimissään,\nvaikkei sitä heidän vihamiehensä huomaa. Surullisempi on Santtu\nkuvanveistäjän tarina, on sekaisin nyt uskonasioista, mietteittensä\ntuskallisen yksitoikkoisesta kehäkierrosta, ja täytynee hänet aivan\nparantolaan korjata. Niin että kotiinsa kukin! —\n\nPois, pois jonnekin päin olisin minäkin lentänyt, murheettomimmille\nmaille. Vaan minne orjanainen menee, liekassa puutteen rautavitjoista!\n\nSitäpaitsi on kartanossa tapahtunut pieni onnettomuuskin. Vanha Vappu\nsäikähti tien käänteessä autoa ja tuomari, joka istui lehteä lukien\nkääseissä, satutti nenänsä ja peukalonsa etulaitaan. Nenävammaa alkoi\npakoittaa, ja Rosenberg sai kiireesti hakea lääkärin, ja kenenkäs muun\nkuin — Joonas ystäväni! Tämä tuli, vallan imarruksissa tietenkin,\nja herrat miellyttivät toisiaan odottamattoman hyvin (tuomari\nvähän höristi korviaan, kun Joonas ja minä aivan ystävällisesti\nsinuttelimme...). Mitäs, kun kysyttiin ja kuultiin, että ymmärsin\nvähän sitäkin kurssia, niin määräsivät minut hieromaan niin keveitä\njäseniä muka! Voi, ajattelen tätä tapahtuneeksi keväällä, kun kaksin\npakahtuneina istuimme —! Ja koska vielä tuomarin silmätkin veristyivät,\nsain ruveta lukemaan hänelle ääneen, hänen ensin kokeiltuaan\nRosenbergillä, jonka honottamisesta ei tullut mitään.\n\nOn oltu nyt kerrankin tarpeen muka!\n\nEricin isä... voi...!\n\nKäsin kosketella tuota hienoa nenänkaarta, jonka osaisin vaikka\nulkomuistista tehdä, jonka muoto on samallainen kuin pojan, vain hieman\nohuempi —, tai ei nyt enää, sillä se on pahasti paisunut. Ujostuttaa\nkoko homma, — mutta en ole uskaltanut vastustaa määräystä ja ehdotella\nsairaanhoitajatarta asemalta —\n\nEi muuten, mutta tuntuu vain, kuin koko ajan hyväilisin häntä, ja että\nhän sen kerran huomaa.\n\nUkko on todella muuttunut ja tottunut minuun paljon. Sanoo nyt aina\njotain luetusta ja odottaa, että lukijattarensakin sanoisi, sen kunnian\nammoin suo. Vieläkään ei paljon kasvoihin katso — — eivät ruhtinaat\nkatso palvelijoita —\n\nMutta tuntuu kuin ei hänellä olisi nyt niin paha olla, ei niin\nyksinäistäkään, vaikka poikakin taas noin meni matkoille aina.\nPäinvastoin on hän niin leppoisata, viihtyisätä olossaan nyt. Taitoni\nmukaan koitankin niin ääneti ja pehmeästi kuin suinkin kohennella\nnahkakulmaisia korupatjojaan, — että vain tyytyisi.\n\nEric, Eric, Eric!\n\nEi ole minulla mitään oikeutta huutaa noin! Ei hän niin paljon\naihetta antanut — niin taidokasta oli hellyytensäkin, ettei se\nsitonut häntä mihinkään. Sitä taitoa juuri jäinkin rakastamaan, sitä\nsaavuttamattomuutta siinä. Mielikuvitus ei sitäpaitsi kysy, kenen se\nvetää lähelle ja kuinka lähelle. Minun esi-isäni ovat ehkä myöskin\nlempineet — asramaisemmin kuin hänen —!\n\n\nJa sittenkin — sininen poika! Sinisempi kuin kukaan!\n\nHän se on nyt öitteni valkein ruumis, jolla kammo minua kivetyttää, hän\nse on kallein kuollut, jonka puolielävänä hautaan...\n\nKun edes jonkun tiedon saisi, kun mielialansa jotenkin arvaisin —\n\nKoskee, koskee —\n\n\n\n\nKeskikesän loppu —\n\nJa lopun loppu ja maailmanloppu —\n\nTällä kertaa on kaikki oma syyni —\n\nPaikka, ettei enää sen kummemmaksi tule!\n\nOnko kellään moista kohtaloa, kellään juuri näin ihanata helvettiä?\n\nJa miten nyt näyttäydyn tuomarille, hampunkarvaisissako vaatteissa,\nlipeäkiveä pään päällä?\n\nToiselta puolen on kaikki tavattoman koomillistakin, mutta en\nluule että kukaan oppinut nyt tulee avukseni henkevyydellään minua\npelastamaan.\n\nVoi, ilmojen tumma lintu, miksi laskeuduit maan päälle palkkoja\nperäämään, miksi yllesi orjan silat otit, erämaan hirvi?\n\nPyydänkö anteeksi tuomarilta — mutta mitä anteeksi — —?\n\nLakkaan kiemurtelemasta ja kerron kohta kaikki julkeasti aivan. Onhan\nlopetettava tämä loru. Tämmöistä kaaosta, täydellistä hajoomusta ei\nmies koskaan ymmärtäisi, ei ainakaan herrat suomalaiset miehet!\n\nVoi, voi — — voii!\n\nNo niin. Istuin arvoisan, — ja kuinka arvoisan, en tiennyt! — arvoisan,\narvoisan isäntäni kanssa kirjastohuoneessa. Luimme Fontenelleä\navattujen parveke-ovien ääressä. Tarjottimella oli punaviiniä, lasi\nminullekin. Hän on nyt jo melkein terve ja näytti niin erikoisen\ntyytyväiseltä siinä kuunnellessaan ja maistellessaan. Vaikka\nomituista kyllä, kaksi päinvastaista vaikutusta hänestä lähtee.\nNenän keskikohdalle jäävä kuhmu tekee kasvot paljon nuoremmiksi ja\nsytyttävimmiksi, kun taas rinta on hieman luhistunut, ehkä myös\nraukeiden asentojen syy. On kuin toista lähempänä nyt, enemmän toisen\nvallassa. Päivällispöydässä oli meillä ollut pitemmät puheet kuin\nkoskaan ennen. Suureksi kummakseni hän arvosteli paikkakunnan väestöä\nuudelta ja omituiselta näkökulmalta, rikollisuuden nimittäin. Sangen\nmieltäkiinnittävää, en vain käsitä, miten hän näissä olosuhteissa oli\nniistä selvillä. Sitten moitti hän kovin erästä suomalaista esteetikkoa\ntyylistä, — puolustin miestä ulkopuolella hampaiden saadakseni\nväittelyn rakastettavasti jatkumaan. Hän alkoikin pian kuumottaa ja\npunottaa, ja puhui melkein kuin minun käännyttämiseni olisi ollut\nhänelle mieskohtainen asia ja onni. Nautin.\n\nPerin ystävällistä siis, perin laheata kaikki tyyni.\n\nIltakin oli ihmeen kaunis ja haalea. Mitä muuta tarvittiin — — hetki\nunohdusta, hetki keveämpää vihdoinkin. Pengermällä parvekkeen alla\nkukkivat kilvan ruusut, pelargoniat, levkoijat, unikot ja muut. Kaikki\ntoivat ne sieluun erilaisia mielikuvia elämään sittenkin, sittenkin\nolemassa olevasta ihanuudesta ja autuudesta. Kyllä onni on, vaikkei se\nole aina minun luonani! Mutta kun muistan, että se jossain on, voin\nhymyillä, ja kas siinä jo yläpuolellani kelluu kuin suuri kimmeltävä\neteerinen pallo, ovela vastahymy taivaankaari silmäkulmassaan — —\nvenoseensa houkuttaa — —! Sellainen on kuvani onnesta.\n\nKukkapengerten takana taas iäkkäät omenapuut, hedelmä-emot oikein,\nvääntelivät kaihoisasti koristeellisia oksiaan valoa kohti, toiset\nterävästi kuin floretin pistot, kuin olisi kirpeänsuloiset nesteet\nvieläkin niiden suonia polttaneet. Salmen sini-vetonen välkkyi\nviileänä ja hauraana rantaniityn yllä, siellä, missä suuret hopeapajut\navautuivat leveästi, paljastaen pehmeäpiirteisen kivilaiturin,\npäällystetyn kuin vaalean rosoisella sametilla. Ja taivaalla\naukon kultaisen jaon vasemmalla puolella kiiti merkillinen pilvi,\n— kuin suuri jättilintu, toinen siipi valtavasti iskien, toinen\nrauhallisemmin, ja sen siiven alla suojassa pienempi, naisellisempi\nnaaras yhtäännepäin nyökällään — — pois painuivat maastapäin,\nikivapautuneina kauko-avaruutta kohti... Sanomattoman kaihon herätti\nnäkijän rintaan .. siinä menivät toverit — —\n\nTämä kaikki riemastutti mielikuvitusta, herätti iltakuumeen\nkultaporeilevaksi aivan. Tunteeni kääntyi kokonaan isäntääni kohtaan,\njonka kodissa ja luomissa olosuhteissa kaikkea tätä hyvää ja onnea\nnautin. (Eric ei enää tänä kesänä palaa... on tullut jo kortti\nNorjasta, jossa myös oli terveiset eräältä suurelta ruotsalaiselta\nesteetikolta ja hänen rouvaltaan.) En muuta tarkoittanut, kuin osoittaa\nvastakiitollisuutta sydämen täydellä alttiudella ja vilpittömyydellä.\nLukiessa panin kaiken mahdollisen taitoni ja iloni liikkeelle. En\nenää soitellut kurkunkoneistoa, vaan Uitelin sielu vapautuneena,\nkaikkeuden henkenä itse. Sinä, mitä rakastan ja olen rakastanut, — —\nminun jumalaani! Avonaisemmin kuin koskaan ennen arvostelin lukemaani,\nFontenelleä ihaillen. Puhuin vanhalle, kauniille aristokraatille\nmelkein yhtä rohkeasti kuin kahvilassa jonkun kurjan boheemin\nihmisrinnalle. Ulkonaisesti hillittynä, sisäisesti haltioituneena,\nsielu melkein särkyvänä autuudesta — — — oi, jos kerran siten kuolla\nsaisin, keveästi kuin kupla hengen jumalaiseen hekkumaan!\n\nKeskellä esityksen huumausta oli tuomari kääntynyt päin, istui vain\nja katsoi. Tunsin sen sivultakin... Ja kun vihdoin vilkasin häneen,\nkohtasin oudot, tumman kiinteät silmät. Nyt kysyn ja aion siitä\nJoonaksen kanssa keskustellakin, eikö tuomarin silmäterissä saata\nolla puhtaasti hypnoottista voimaa, sellaista, jota lääkärikin voisi\nkäyttää hyväkseen? Asianomainen ei ehkä tiedä sitä itse, mutta aivan\nnukuttavan huumaava on hänen viipyvä katseensa, suurenevan silmäterän\nja värirenkaan kirkkaus leikkaava kuin säilä. Sellaista tuntua on pari\nkertaa ennenkin ollut, kun on katsonut — — tai ehkä hän sen juuri\ntietää ja siitä syystä on katsomatta. Näin ajattelen hädissäni, kun en\nmuutakaan keksi kauhean kohtauksen selitykseksi. Kuin mediumi, aivan\ntahdottomana jäin riippumaan hänen silmiinsä kiinni — — en enää irti\npäässyt, niin kova oli virran paine.\n\nSiinä sitä oltiin, eikä tahtonut loppua tullakaan. Istuttiin vain ja —\n— voi taivas, kuinka epämielyttävää nyt jälestäpäin ajatella.\n\nMikä sitten on onnettomuus?\n\nOn, on olemassa se onnettomuus — — — erehdykseni! Minä käsitin tämän\npitkän kumman mustan katsomisen olevan tuomarin puolelta — — no, jotain\nmetatysiikkaa ja rakkauden fysiologiaa! On niin että voisi vaikka\nhiuksiansa kiskoa, huutaa tuskassa naurain!\n\nMutta miksei hän sitten lakannut katsomasta, ellen minä voinut?\nSiinäpä arvoitus onkin! Olihan hän mies ja tahdoltaan vapaa! Sillä\nsitä katsomista kesti niin mielettömän kauan! En ole muistaakseni\nkoskaan niinpäin erehtynyt, tavallisesti olen vähentänyt vielä siitäkin\nvähästä, mitä saanut olen.\n\nJa-ja!\n\nKun nyt jälestäpäin muistissani tutkin hänen ilmettään, niin olihan\nse kumman totinen. Ei mitään hellyyttä, taipumusta, — kauniimpaa ja\nomaisempaakin on sitä ennen jo ilmennyt. Mutta erehdykseni huippu\noli se, että minä panin vastaan minun ilmeeseeni täyden alttiuden ja\nmyöntymisen — kyllä mahtoi olla marakattimaisen autuasta hänelle!\nTuo pelottavan nopea kykyni välistä siirtyä tunnelmasta toiseen,\ntilanteesta toiseen, nähdä äkkivalaistussa uudet mahdollisuudet aivan.\nOlen niin vähän ihanteellinen, etten ole edes 'oman ihanteeni apina'.\nElää, elää, minulle on kaikki kaikessa! Kuinka päästä realiteetteihin\nkäsiksi, kuinka hedelmällisiin päämääriin, kuinka luoda naisen osa\nniistä!\n\nTiedän isäntäni, että jos hän puhuisi naiselle rakkaudesta, tarjoisi\nhän samalla kätensä. Hän loisi naiselle täyden olemassa-olon, tai ei\nmitään. Se kävi kerran ilmi, jotain kirjaa lukiessa, ah, ihanaa Jacopo\nOrthista se olikin!\n\nJa niin oli edessäni valtava uuden tien näky, aivan arvaamaton!\n\nEn sitä kaikkea siinä katsoessani selvillä käsitteillä tietysti\nennättänyt ajatella, mutta se oli itiöinä alla temperamenttini mukaan.\n\nTyhmistä egoisteista en ymmärrä mitään. Jos onneen pääsisin, niin\npuolet maailmaa kanssani kukoistaisi. Niinhän sitä ainakin kuvittelee!\nEnsinnäkin puhaltaisin uuden elinvoiman tähän vanhaan ylimyspesään,\njonka kauneuden ja rikkauden ja maineen prestige on vielä pettämätön,\nmutta joka varmasti hauraisiin sinertäviin ytimiinsä kaipaa jo uutta\nverta. Päästä sellaiseen sukuun olisi samaa kuin saada käsiinsä luojan\nalkuainetta! Aivan huumaa! Viivoja ja värejä myöten rytmiä koko elämään\njoka päivän hetki järjestetty nousujen ja laskujen mukaan! Pitkäin\nahkerain kausien jälkeen suuria sytyttäviä juhlia! Se olisi taas\nolemista maan päällä renessanssi-ajan ruhtinaiden malliin! Lapset,\njoita pitäisi olla ainakin kuusi kaunista kappaletta! — kasvatettaisiin\nylimyksiksi, pohjalla kalevaisen etiikan kainot, mutta ihmeelliset\naakkoset. Miekka sivuun, ruusu käteen, henki päähän, laulu sieluun ja\nsydämeen! Ruumiinkasvatus ensin, ilmeestä varpaan kynteen asti — 'henki\ntulisi kyllä itsestänsä!' Kyllä siitä taas suoriutuisin! Ensimmäinen\nasia perhe, suku, ystävät, alustalaiset, naapurit, isänmaa! Mitä vielä?\nJoka mökkisen vaeltaisin, joka kakaran katsoisin! Milloin kaataa ja\nkarkoittaa, milloin nostaa ja kohottaa! Dekadenttista, kaikille yhtä\nhöllää hyväntekeväisyyttä ei, — kivet vain pois, missä ne voimia\npainavat, ihmiset joko itsenäisiksi tai korkeampaansa palvelemaan.\nMiten ihana olisi sitten kerran kartanon rouvan katsoa ikkunastaan\nvaurastuvaa seutua, joka saisi vähitellen merkitsevän fysionomian.\nJa sitten vielä kaikki muu, kaikki muu, mitä ikänäkin uneksittu on\nlännestä hamaan itään!\n\nEntä sydämeni onni — —? Kysyisinkö sitä enää? Yhden tiedän, ylpeä\nuskollinen säihkyvä puoliso hautaan asti, — ankarasti, muuta ei!\nVaan joskus, joskus sitten — — kun kultaisena iltapäivänä, kartanon\nhiljaa uneksiessa ja läntisen puistossa huojuttaissa spireata yli\ntuoreen timoheinän, — kun saapuisi kauko-matkalta äkkiä kotia\npoikapuoli, ja äitipuoli saattaisi häntä ensikerran illalla yläkertaan\nnukkumaan — — kuinka, kuinka kärsisi rinta! Tai kun olisi talvella\nvieraita ja tanssin aikana joutuisimme hetkeksi talvipuutarhaan\npalmujen ja kukkivain kasvien alle — — kuun välkkyessä lasiseinäin\ntakaa, havistessa puiston mustain kuusten — — — hän olisi silloin jo\nymmärtänyt, herännyt... muuttunut kuin ihanaksi etelämaalaiseksi...\nhiljaa vain, ei sanaakaan! Ei sanoa saisi hän sanaakaan! Yhdelle\norkidealle vain suudelman painaisi, ikäisensä äitipuolen mustalta\npitsivyöltä pudonneelle. Tai, tai — pitkillä metsästysretkiltä — —\neksyneinä soihin, rämeisiin — — aina sama vaikenemisen julmuus, —\nkunnes toinen kaatuisi kuin Asra, huulilla ei enää veren tippaa — — —\nnauran, nauran, nauran!\n\nTai itken, pöytäni kulmaa vasten itken — — — ei sen verran totta, ei\nikänä mitään äitipuolta, ei mitään etelämaalaista tulta!\n\nJa sitten vielä tehtynä se eilinen, — tili edessä — — seuraukset\ntulevat siitä jyskien —\n\nNiin vain, se kaikki ja paljon muuta oli ilmeeni alla, kun luulin\nolevani pakoitettu vastaamaan isäntäni pitkään merkilliseen katsomiseen.\n\nEi tarvittu muuta, kuin että tuskin huomattava epämiellyttäväisyyden\nvarjo vihdoin ilmestyi hänen kasvoilleen, — niihin tuli jotain\nsilmälläpitävää, epäluuloista... äkkiä tunsin oudon pahoinvoinnin ja\nsamalla hirveän kolahduksen...\n\nEn käsitä kuinka pääsin ylös, kuinka ymmärsin pois lähteä, mitä sanoin.\nHuone oli sakeana silmissäni, kuin kahlaamalla sen kuljin. Samaa\nraskasta ainetta oli vielä puutarhakin hoiperrellessani sarakkeiden ohi.\n\nKun sain oven auki huoneessani, heittäydyin vuoteelle kuin ruumis —\n\n       *       *       *       *       *\n\nJa koko yön sitten saarnasivat sekaiset äänet aivoissani... kauheata\nporinata pitivät. Katuvaisia yksinpuheluja, selittäviä kaksinpuheluja,\nhieman järkevämmin resoneeraavia kolmipuheluja, isä, poika ja...\n\n       *       *       *       *       *\n\nNainen, nainen, osasi muista! 'Et sinä tee, sinulle tehdään —, sinulle\ntapahtuu —' Ei sinulla pidä olla muita haaveita, ei muita toiveita kuin\nne, mitkä maailma valmiina kouraasi työntää.\n\nKaikki muu on häpeää, häpeää milloin punaisin, milloin valkein poskin.\n\n\n\n\nJa sitten arkinen julma todellisuus. Ei tekisi mieli enää jatkaa.\n\nVai pitäisikö kuvata tuomarin luona tehty nöyryyttävä\neronhakemusaudienssi — jonka sain kuten eronkin. Hänen Ylhäisyytensä\nhyvyyden kuparilantti oli otettu tyyten takaisin, eikä kumma, olihan\nhänen koko miehinen persoonansa vaarassa naishirviön edessä!\n\nHermoistani huomautti — —, hyvä muka kuitenkin, että itse käsitin\nniiden tilan ja rasittuneisuuden. Ja eikö se vaan käyttänyt sanaa\neksentrinen, — käytti kun käyttikin se jossain käänteessä, ei aivan\nsuoraan, mutta se vaara muka oli. Vihattava sana eksentrinen!\n\nHm — usein kun jonkun ihmisen jännitysvoima on suurempi kuin toisen,\nsanoo se pienivoimaisempi: eksentrinen! — mikä hänen mielestään on\naivan murhaavan kuvaavaa. Ruotsinkieliset sitä meillä varsinkin\nkäyttävät.\n\nNiinpä niin! Epätasaiseksi hän myös sanoi mielentilojani, — jo muka\nkeväällä — siinäkö se ymmärrys nyt oli! Että minun piti lähteä\nkylpemään, että hänen poikansakin oli ehdottanut lomaa ja kylpyä. Vai\nniin, kävin punaiseksi hiusmartoani myöden! Että tällainen toimi ehken\nei oikein sopinut, että piti koettaa jatkaa lukuja yliopistossa — — —\nj.n.e.\n\nEi ikinä se ollut niin paljon puhunut, kulki kirjastossaan edestakaisin\nkädet seläntakana, punotti, kyllä sillä vähän vaikeata sentään oli —\n\nJa kerran se katsoikin ja hymyili niin omituisesti — — voi herra! Olla\nnainen ja niellä kaikki!\n\nViidensadanmarkan setelin se antoi yli palkan — — lady-unelmani\nsärkymisestä.\n\nEi hänellä ollut mitään valittamista, kaikki oli mennyt hyvin\ntähän asti, mutta koska nyt kerran itse halusin ja tunsin olevani\nhermostunut, niin — — — tänne olikin tulossa juuri sukulainen, hän ehkä\nottaisi ensi-aluksi — — ja hän mainitsi sen keväisen eronneen rouvan\nnimen, minulle vastenmielisen mustan sianrasva-rypäleen.\n\nSilloin minun teki pahaa, silloin sieluni itki, — huusi niin pitkään\nkuin lapsen — — kodistaan kartoitetun!\n\nKuinka paljon olin häntäkin rakastanut salaa tuhannella tavalla\nhellinyt, kahdenlaistakin suhdetta onneton mielikuvitukseni\nhemmoitellut, isän ja — —\n\nNoin he saattoivat erota — noin vähän heille merkitsi heitä rakastava\nherkkä sielu, pois vain maailman turvattomuuteen, kuin kivi mustaan\nyöhön, häiritsemästä pois, pois —\n\nIsä, isä! En tiedä miksi juuri ne sanat niin vihlovasti korvissani\nkaikuivat. Vereni vaistoilla olin rakastanut häntä kuin omaista. Ei, ei\nole tumman linnun sielu palvelevan orjan, ei palkkapiika ruokon vuoksi!\n\nViheltäen nyt. Se oli viidennen näytöksen loppu. Tai kolmannen näin\npienestä pilasta.\n\nHohhoo, ei mitään, _rien!_\n\n\n\n\nHylkymaa ja onnentouko...\n\nVastapäätä junan kirjaisella plyyssillä istuu Joonas ystäväni\nmatkalla pääkaupunkiin hänkin. On hyvällä tuulella ja puhua pörisee\nkaikenlaista, punerva kukka harmaassa napinlävessä.\n\nNyt sitä mennään mennessä!\n\nMennäänpä vaan!\n\nIlma on niin hellä, hunnutettu, pilvet alhaalla, mutta hatarat ja\nhyllyvät, kuin itkemäisillään kuitenkin.\n\nEipä itketä nyt! Etäisellä vainiolla päivä säärii. Taivaalta lankee\nalas vino silta kuin toivon sadetie — Olisiko vieläkin jotain —!\n\nKartanon viimeinen metsäkulma...\n\nSen kartanon...\n\nVielä on mieli sinnepäin, vielä kaipaa haikara kurkihirrellensä!\nKatkeran hellää kuten sen, joka kodistansa loukkaantui ja lähti...\n\nOlisihan siellä leijaillut pitkänä ladynä — — ainoa ilmapiiri\nsittenkin, mikä minulle on ollenkaan sopinut. Kohentunut siellä vielä\najan, piilossa maailman murskaavalta myllyltä! Mutta kun lähdin\nkummailemaan, liiallisuuksiin taivuin, — vilkuttelin kulttuuriarvojani!\nHiljaa ja hellästi vain olisi palvoa pitänyt niitä hienojani, kuin\noikea äänetön nainen ainakin, — 'kuten ruukku, joka menee vedelle,\nkunnes särkyy'!\n\nMutta kun lintu ei ole mikään ruukku!\n\nKeittiössä kävi viime päivät kauheiksi aivan. Ne huomasivat heti jo\nmaisteri Ericin lähdön jälkeen, että jotain pahaa oli tapahtunut. Se\non kuin noiduttua, kyllä ne silloin näkevät läpi kuin lasisirpaleen,\nsokeimmatkin! Pehtori, joka koko kesän oli nuuskinut yhtä ja toista ja\nkaikenmoista, kuohutti koko keittiön Tschandalan vastaani. Henriikat,\npuutarhurin vaimot ja kaikki hyökkäsivät kuten basillit heikentyneen\nelimistön kimppuun. Ei ollut ainoakaan enää ystäväni, ei edes Lempikään\noikein passiivisuudessaan, Siikri marakatista puhumattakaan, — kansaa,\nkansaa! Sulo Johannes, typerä raukka, sekoitettiin järkyttävällä\ntavalla myös juttuun, tulipa hänen lahkolaisiltaan ja uskovaisiltaan\nvaroituskirjeitäkin. Minun viiden-minuutin-salonkiflirttini paisui\nlopuksi kuten Potifarin eukko!\n\nVaan se on aivan eri elämä! En ole edes koko juonta kertonut —\nhaihtukoon omaan mitättömyyteensä!\n\nJoonas sanoo äkkiä:\n\n— Sen teidän tuomarin suonet kalkkiutuvat. Vanhenee pian mies.\n\nHätkähdän.\n\n— Kalkkiutuu!\n\n— Kalkkiutuu!\n\n— Voi yhtäkaikki, vai kalkkiutuu! Eihän silloin voi olla tulenarka\nyhtään enää —?\n\n— Ei taida voida, naurahtaa Joonas.\n\n— Mutta kuules, Joonas, yksi tärkeä seikka, oletko huomannut, että sen\nsilmissä on hypnoottista voimaa?\n\n— Taitaa vähän olla, — mutta eihän se perhana katso ketään, lentää vain\nedestakaisin lattialla kuin nahkakirja kainalossa!\n\n— Mutta mitäs sinä oikein maisterista pidit? Te tutustuitte\njuhannuksena ja olitte saarilla yhdessä —\n\nMiksei, meneehän se — on vain niin riivatun kohtelias, ettei tiedä,\nkuinka sen pirun oikein ottaisi!\n\n— Hui, hui, hui! Niin rumasti et saa puhua Suomen hienommasta miehestä!\nMutta eikö totta, Joonas, että savolaisista ei tule koskaan oikeata\nherrasväkeä? Kirottu Savo, pardon vermaledeit!\n\nJoonas hyrähtää heleään nauruun. On niin hyvällä tuulella, kun on\npäässyt vähän pakoon Elmasta —\n\n— Mitäs sinä nyt savolaisia olet ruvennut vihaamaan! Iloisia\nporoporvareita aina!\n\n— Pohjalaisilla on sentään toisenmoinen profiili, sekä eetillinen että\nmuu. Kun ollaan oikein kunnon pohjalaisia, sillä sekalaista on aina\nseurakunta!\n\n— Jaa, ettäkö minä — —\n\n— Sinä — — elä koetakaan! Osaatkos sinä kuitenkaan ottaa vihollisesi\nhenkisesti ja hienosti?\n\n— Eihän se niin vaikeata ole!\n\n— Se on totta, sinä osaat, miehet osaavat, huomaan sen. Mutta minä\nlähden nyt maailmalle vasta sitä taitoa harjoittelemaan, minun täytyy\noppia olemaan syyttämättä muita onnettomuuksistani. Kun se on tehty,\nolen kypsä luonne!\n\n— Kypsä nainen...! Sinä olet jo kauan ollut kypsä joko vaimoksi tai\nehkä paremmin rakastajattareksi.\n\n— Voi Bakhus! En suutu —\n\n— Mutta kuule, Arma neiti, minnekä sinä oikeastaan matkustat?\n\n— Minne matkustan! Kööpenhaminaan tietysti!\n\n— Mitä pirua sinä siellä teet?\n\n— Luuletkos ettei minullakin ole salaisuuteni! Eurooppa kutsuu —\n\n— Äläs — ei sitä Eurooppaa ole —\n\n— Eipä taida ollakaan kaikille — metsälinnuille ilman suosituskirjeitä!\n\n— Tule minun kanssani, eihän sinun tarvitse mennä Kööpenhaminaan!\nTukholmaan asti vain — — hei, keksinpäs jotain, kas kun huomasinkin!\nJa hän esittää uusia vaihteluja vanhasta teemasta. Kummallista, kuinka\nihminen, jonka kaariviivan korkeimman nousun on aavistanut, on ikävä\nsentään! Ei tule koskaan mitään yllättävää, mitään uutta ja luovaa, ei\nedes sellaista, mikä panisi kaiken entisen päälleen pystyyn. Joonas\npuhuu innokkaasti omaan pussiinsa, miestä ei hävetä yhtään!\n\nSillä tasolla taas ollaan, maailma mahdollisimman litteänä! Joonaksen\nkaltaisia miehiä — — ja Elman kaltaisia ystävättäriä, vaikka\nystävättäret olisivatkin hieman runsaampia kuin Elma sentään. Naisten\nkanssa ei elämää luoda.\n\nSuljen silmäni nojautuen vaunun nurkkaan. Antaa kärpäsen surista!\nMinä omiani aattelen. — Siellä viivytte vielä, kalpeat kuvat! Hiljaa\nsivelen viime kerran — vaikeinta ruumistani, sinistä poikaa! Olit,\nmikä olit, kalkkiutuvan isän ainoa miehenpuoli — — riivatun kohtelias,\ndiplomaattinen, mikä vaan!\n\n— Ylimys olit, sieluni vastakohta moninaisissa — ominaisuuksia\nsinulla, joita ei minulla, ehkä myös kainosti päinvastoin. Se tunne,\njonka sinä herätit, oli ihmeellinen sulettu onni, syvin suloisin\nrauha — kuin kultaisen ympyrän keskipiste oloni varma! Niin ehjästi,\nkaikkeen tyytyvästi, vaillinaisuuksiin varsinkin, voinee, vain kerran\nelämässänsä tuntea. Sinä olisit pitänyt sielussani aatelin... sinun\nvieressäsi iäti myrskyilevä henkeni tasapainossa levännyt — — sinun\nkuninkaallisen käsiliikkeesi jälkeen levottomat haamut haudoissaankin\nhymyilleet ja selälleen rauhaan vihdoinkin oikaisseet — — —. Ja nyt\noletkin vain valkea kuollut ruumiini! Katoavaisuuden laki vallitsee\nmeidän yllämme, kaikki muuttuu kerran, haihtuu — — ne ominaisuudet,\njotka nyt olisit voinut antaa minulle, minä sinulle, niitä ei kerran\nenää ole, — — kalkkiutuvan isän poika!\n\nJulmuus! Eric, Eric, Eric, Eric! Vaunun hämärässä ikkunanurkassa\nvihdoinkin ratkeen itkuun, sären itseni tykkänään.\n\nMutta Joonaskaan ei huomaa tosi-elämää koskaan! Luulee, että nukun! Ja\nhyvä, että niin luulee.\n\nPysäkillä pikkupojat huutavat aivan parkaisemalla sähkösanomiaan:\n\n— Mikä siellä nyt on?\n— Sota! Saksa on julistanut sodan Venäjälle!\n\n— Mitäs huonoa pilaa se on?\n\nRyntäämme ulos.\n\n— Ei taira olla pilaa, virkkaa maalainen vitkaan junasillalla. Sotapa,\nsota!\n\n— Voi kaikkia häntä!\n\nViikkokausiin en ole lukenut sanomalehtiä, eikä tuomarikaan ole.\nMaailman menosta emme ole tietäneet mitään. Prinsiipin pommista kuulen\nnyt vasta Joonakselta.\n\nEnsin tuntuu sota-ajatus melkein koomilliselta, uskomattomalta aivan!\nMutta sitten sen käsitän. Nyt se alkaa! Nyt alkaa maailman raakuuden\npaise puhjeta. Sitähän aina ajattelinkin, että missähän se kiitetty\nvalistus oikein ilmeni —\n\n\n\n"]