[{"data":1,"prerenderedAt":-1},["ShallowReactive",2],{"$fWwK17abepq8tUmb5b0_YYTA_y_R9TbwIeCnwCOW0hQY":3},{"number":4,"title":5,"author":6,"authorBirth":7,"authorDeath":8,"slug":9,"bookId":10,"genreRaw":11,"genre":12,"themes":13,"origin":18,"language":19,"yearPublished":20,"yearPublishedTranslation":21,"wordCount":22,"charCount":23,"usRestricted":24,"gutenbergId":25,"gutenbergSubjects":26,"gutenbergCategories":30,"gutenbergSummary":34,"gutenbergTranslators":35,"gutenbergDownloadCount":37,"aiDescription":38,"preamble":39,"content":40},2591,"Thuvia, Marsin neito","Burroughs, Edgar Rice",1875,1950,"2591-burroughs-edgar-rice-thuvia-marsin-neito","2591__Burroughs_Edgar_Rice__Thuvia_Marsin_neito",null,"romaani",[14,15,16,17],"seikkailu","rakkaus","tieteisfiktio","fantasia",[],"fi",1916,1923,34658,236397,false,67588,[27,28,29],"Mars (Planet) -- Fiction","Martians -- Fiction","Science fiction",[31,32,33],"Adventure","Romance","Science-Fiction & Fantasy","\"Thuvia, Marsin neito\" by Edgar Rice Burroughs is a science fantasy novel published in 1916. The fourth book in the Barsoom series shifts focus to Carthoris, son of John Carter, who desperately loves Princess Thuvia of Ptarth—but she is promised to another. When Thuvia is kidnapped and Carthoris is blamed, he must rescue her while war erupts between Martian nations. His quest leads him to ancient Lothar, where mysterious inhabitants create deadly warriors from pure thought. (This is an automatically generated summary.)",[36],"Kupiainen, Alpo",257,"Barsoom-sarjan neljännessä osassa seurataan John Carterin pojan Carthorisin ja Ptarthin prinsessa Thuvian seikkailuja Mars-planeetalla. Carthoris joutuu epäillyksi prinsessan sieppauksesta ja päätyy etsintäretkellään muinaiseen Lotharin kaupunkiin. Tarina yhdistää vauhdikasta toimintaa, telepaattisia voimia ja Marsin aavikkomaailman vaaroja.","Edgar Rice Burroughsin 'Thuvia, Marsin neito' on Projekti Lönnrotin\njulkaisu n:o 2591. E-kirja on public domainissa sekä EU:ssa että sen\nulkopuolella, joten emme aseta mitään rajoituksia kirjan vapaan\nkäytön ja levityksen suhteen.\n\nTämän e-kirjan ovat tuottaneet Tapio Riikonen ja Projekti Lönnrot.","THUVIA, MARSIN NEITO\n\nKirj.\n\nEdgar Rice Burroughs\n\n\nEnglanninkielestä suomentanut\n\nAlpo Kupiainen\n\n\n\nKariston nuorisonkirjoja 49\n\n\n\n\n\nHämeenlinnassa,\nArvi A. Karisto Oy,\n1923.\n\n\n\n\n\n\nSISÄLLYS:\n\n    1. Carthoris ja Thuvia.\n   II. Orjuuteen.\n  III. Kavallus.\n   IV. Vihreän Miehen Vankina.\n    V. Vaalea rotu.\n   VI. Lotharin jeaddak.\n  VII. Jousimies-aaveet.\n VIII. Tuomiosali.\n   IX. Taistelu tasangolla.\n    X. Kar Korak, jousimies.\n   XI. Vihreätä Kansaa ja Valkeita Apinoita.\n  XII. Dusarin pelastamiseksi.\n XIII. Turjun, urhea Panthan.\n  XIV. Kulak Titoin uhraus.\nMars-romaaneissa käytettyjen nimien ja erikoissanojen luettelo.\n\n\n\nENSIMMÄINEN LUKU\n\nCarthoris ja Thuvia\n\n\nJättiläismäisen, upeakukkaisen pimalian juurella istui nainen\njykevällä, kiiltäväksi hiotulla ersitepenkillä. Hän naputti siroa,\nsandaalin suojaamaa jalkaansa kärsimättömästi jalokivillä siroiteltuun\nkäytävään, joka kiemurteli komeiden sorapuspuiden varjossa, halkoen\nPtarthin jeddakin Thuvan Dihnin kuninkaallisen puiston tulipunaista\nnurmikkoa, kun mustatukkainen, punaihoinen sotilas kumartui syvälle\nhäntä kohti kuiskaten kiihkeitä sanoja hänen korvaansa.\n\n\"Oi, Ptarthin Thuvia\", huohotti mies, \"sinä pysyt kylmänä huolimatta\nliekehtivästä rakkaudestani, jonka hehku jäytää sydäntäni! Tuo kova\nja kylmä, kolmin kerroin onnellinen ersitepenkki, joka kannattaa\njumalaista, kuihtumattoman ihanaa olentoasi, ei ole yhtään kovempi,\nei vähääkään kylmempi kuin sinun sydämesi! Sano, oi Ptarthin Thuvia,\nsaanhan vielä toivoa — että vaikka et nyt minua rakasta, niin\ntuonnempana, tulevaisuudessa, prinsessani, minä —\"\n\nNeitonen hypähti seisomaan huudahtaen hämmästyksestä ja suuttumuksesta.\nHän kohotti ylväästi jalomuotoista päätään oikaisten hienohipiäisen\npunaisen niskansa. Tummat silmät sinkauttivat mieheen vihaisen katseen.\n\n\"Unohdat ympäristösi ja Barsoomin tapojen vaatimukset, Astok\", lausui\nhän. \"En ole antanut sinulle lupaa puhutella Thuvan Dihnin tytärtä\ntuolla tavalla, etkä myöskään ole taistelemalla hankkinut sellaista\noikeutta.\"\n\nMies ojensi äkkiä kätensä ja tarttui häntä käsivarteen.\n\n\"Sinusta tulee prinsessani!\" huudahti Astok. \"Kautta Issuksen poven,\nsinusta tulee, eikä, yksikään muu mies pääse Astokin, Dusarin prinssin,\nja hänen sydämensä lemmityn väliin. Jos joku on pyrkimässä, niin\nilmoita vain minulle hänen nimensä, ja minä halkaisen hänen rintansa\nja heitän hänen saastaisen sydämensä kuivuneiden merien pohjilla\nharhaileville villeille kaloteille!\"\n\nKun neitonen tunsi miehen käden kosketuksen ihossaan, kävivät hänen\nkuparin väriset poskensa kalmankalpeiksi, sillä Marsin hoveissa\npidetään hallitsijaperheiden naisia melkeinpä pyhinä. Dusarin prinssi\nAstokin teko oli pyhyyden häpäisemistä. Ptarthin Thuvian silmistä ei\nkuvastunut vähääkään pelkoa, vaan yksinomaan miehen käyttäytymisen ja\nsiitä mahdollisesti koituvien seurauksien herättämää kauhua.\n\n\"Päästä minut irti!\" Neidon ääni oli tasainen ja jääkylmä. Mies mumisi\nsekavasti ja veti häntä raa’asti lähemmäksi itseään.\n\n\"Päästä irti!\" toisti tyttö kiivaasti. \"Muuten kutsun vartiosotilaita,\nja Dusarin prinssi tietää, mitä se merkitsee.\"\n\nAstok kietoi nopeasti kätensä hänen olkapäittensä ympäri ja koetti\nvetää hänen kasvojaan puoleensa. Hieman huudahtaen Thuvia löi häntä\nvasten suuta vapaassa kädessään olevalla paksulla rannerenkaalla.\n\n\"Kalot!\" kirkui hän ja huusi sitten: \"Vahdit! Vahdit! Joutukaa Ptarthin\nprinsessan turvaksi!\"\n\nHänen huutonsa johdosta meni tulipunaisen nurmikon poikki\ntoistakymmentä vartiosotilasta, joiden paljastetut pitkät miekat\nvälkkyivät auringonpaisteessa ja aseet kalahtelivat nahkaisten\nvarustusten metalliosia vasten, samalla kun he päästivät kumeita,\nraivoisia kiljahduksia nähdessään, mitä oli tekeillä.\n\nMutta ennenkuin he olivat ennättäneet kuninkaallisen puiston\npuoliväliin, kiitäessään rimpuilevaa neitoa pitelevää Dusarin Astokia\nkohti, ilmestyi näyttämölle uusi henkilö, joka hypähti lähellä olevaa\nkultaista suihkukaivoa reunustavasta tuuheasta lehvistöstä. Hän oli\nsolakka, ryhdikäs nuorukainen, jolla oli musta tukka ja terävät,\nharmaat silmät, leveät hartiat, hoikat vyötäiset, sorea, sotilaallinen\nvartalo. Hänen ihossaan oli vain heikko vivahdus kuparinväriä, joka\nerottaa Marsin punaiset ihmiset tämän kuolevan taivaankappaleen muista\nroduista. Hän oli punaisten barsoomilaisten kaltainen, mutta erilaisuus\noli kuitenkin selvä, vieläkin suurempi kuin vaaleasta ihosta ja\nharmaista silmistä johtuva.\n\nJo hänen liikkeensäkin olivat toisenlaisia kuin heidän. Hän saapui\npitkin harppauksin, kiitäen sellaista vauhtia, että vahtisotilaiden\nnopeus oli siihen verrattuna mitättömän hidasta.\n\nKun nuori sotilas ehti Astokin luokse, puristi tämä yhä Thuviaa\nranteesta. Tulija ei haaskannut aikaa, vaan virkkoi vain yhden sanan.\n\n\"Kalot!\" hän sähähti, ja sitten sattui hänen nyrkkinsä toisen miehen\nleukaan. Mies lennähti ilmaan ja sinkoutui yhdessä sykkyrässä\nersitepenkin vierellä olevaan pimaliapensaikkoon.\n\nPelastaja kääntyi neitoon päin. \"Kaor, Ptarthin Thuvia!\" hän huudahti.\n\"Kohtalo näkyy satuttaneen vierailuni hyvään aikaan.\"\n\n\"Kaor, Heliumin Carthoris!\" vastasi prinsessa nuorukaisen\ntervehdykseen. \"Mitäpä muuta olisi voinut odottaakaan sellaisen isän\npojalta?\"\n\nNuori mies kumarsi päätään hyvillään isäänsä, John Carteria, Marsin\nsotavaltiasta, kehuvista sanoista. Samassa saapuivat paikalle juoksusta\nläähättävät vahtisotilaat ja Dusarin prinssi, jonka suusta vuoti verta,\nryömi miekka kädessä esille pimaliatiheiköstä.\n\nAstok olisi tahtonut heti käydä Dejah Thorisin pojan kanssa taisteluun\nelämästä ja kuolemasta, mutta vahtisotilaat piirittivät hänet, estäen\nhänen aikeensa, vaikka oli ilmeisen selvää, että mikään ei olisi ollut\nsen mieluisempaa Heliumin Carthorisista.\n\n\"Lausu vain sana, Ptarthin Thuvia!\" rukoili viimeksi mainittu. \"Minusta\nolisi mitä suurin nautinto antaa tuolle vintiölle ansaittu rangaistus.\"\n\n\"Se ei käy päinsä\", vastasi neito. \"Tosin hänellä ei enää ole\nminkäänlaista oikeutta vaatia minulta ystävällistä kohtelua, mutta hän\non joka tapauksessa jeddakin, isäni, vieras, ja vain jeddak saa vaatia\nhänet tilille surkean kehnosta käyttäytymisestään.\"\n\n\"Kuten tahdot, Thuvia\", sanoi heliumilainen. \"Mutta tuonnempana hänen\non vastattava myöskin Carthorisille, Heliumin prinssille, tästä\nisäni ystävän tytärtä kohdanneesta loukkauksesta.\" Hänen puhuessaan\nosoitti kuitenkin hänen silmistään hehkuva tuli, että hänellä oli\nmyöskin lähempi, hellempi syy pyrkiäkseen Barsoomin ihanan tyttären\nsuojelijaksi.\n\nNeitosen pehmeille, silkinhienoille poskille kohosi tummempi väri,\nja Astokin, Dusarin prinssin, katse synkkeni kun hän näki molempien\ntoisten välillä liikkuvat lausumattomat ajatukset.\n\n\"Ja sinun minulle!\" ärähti hän Carthorisille vastaukseksi nuorukaisen\ntaisteluhaasteeseen.\n\nAstok oli edelleen vahtisotilaiden ympäröimä. Näitä komentavan nuoren\nupseerin asema oli vaikea. Hänen vankinsa oli mahtavan jeddakin poika,\nThuvan Dihnin vieras — vielä aivan äsken kunnioitettu vieras, jolle\nhallitsija oli runsaasti osoittanut suosiotaan. Hänen väkivaltaisen\npidättämisensä täytyisi johtaa sotaan, ja hän oli kuitenkin\ntehnyt sellaista, mikä ptarthilaisen sotilaan silmissä ansaitsi\nkuolemanrangaistuksen.\n\nNuori mies empi. Hän katsahti prinsessaan. Myöskin tämä käsitti,\nkuinka suuri merkitys seuraavan hetken menettelyllä oli. Useita vuosia\noli rauha vallinnut Dusarin ja Ptarthin välillä. Näiden maiden isot\nkauppalaivat olivat säännöllisesti purjehtineet edestakaisin molempien\nkansojen suurkaupunkien väliä. Parhaillaankin näkyi korkealla ilmassa\njeddakin palatsin kullasta välkkyvän, tulipunaisen kupukaton kohdalla\nvaltava, jättiläiskokoinen rahtilaiva, joka lähti ylväästi lentämään\nBarsoomin ohuen ilman halki länteen päin, Dusaria kohti.\n\nYhdellä sanalla hän saattaisi syöstä nämä kaksi mahtavaa kansaa\nveriseen sotaan, jossa niiden uljain veri vuotaisi ja ne menettäisivät\näärettömät varansa, jääden turvattomina alttiiksi kateellisten,\nheikompien naapureittensa hyökkäyksille ja ainakin kuivuneiden\nmerenpohjien villien vihreiden laumojen saaliiksi.\n\nHänen ratkaisuunsa ei vaikuttanut pelko, sillä siitä Marsin lapset\nharvoin tietävät mitään. Thuvian päätöksen saneli pikemminkin\nvastuunalaisuus, jota hän, jeddakin tytär, tunsi kansansa menestyksestä.\n\n\"Kutsuin teitä, padwar\", puhutteli hän vartiosotilaiden päällikköä,\n\"suojelemaan prinsessaanne ja turvaamaan rauhaa, jota ei saa loukata\njeddakin kuninkaallisessa puistossa. Siinä kaikki. Te saatatte minut\npalatsiin, ja Heliumin prinssi tulee seurassani.\"\n\nSitten hän kääntyi ympäri vilkaisemattakaan Astokiin, tarttui\nCarthorisin ojennettuun käteen ja lähti verkkaisesti astelemaan\nisoa, upeata marmorirakennusta kohti, jossa Ptarthin hallitsija ja\nhänen loistava hovinsa majailivat. Vartiosotilaat marssivat rivissä\nkahden puolen heitä. Täten Ptarthin Thuvia osasi selviytyä pulasta\ntarvitsematta turvautua isänsä kuninkaallisen vieraan väkivaltaiseen\npidättämiseen ja erottaen samalla molemmat prinssit, jotka muuten\nolisivat olleet toistensa kurkussa heti hänen ja vahtisotilaiden\npoistuttua.\n\nAstok jäi seisomaan pimaliapensaiden vierelle. Silmät supistuneina\npelkiksi raoiksi, jotka säkenöivät vihaisesti rypistyneiden kulmien\nalta, hän katseli poistuvia. Siellä meni nainen, joka oli herättänyt\nhänen luontonsa rajuimmat intohimot, ja mies, jota hän nyt piti\nrakkautensa täyttymisen ainoana esteenä.\n\nKun menijät katosivat rakennukseen, kohautti Astok olkapäitään, päästi\nhiljaisen kirouksen ja asteli puiston halki palatsin toista siipeä\nkohti, johon hänet seurueineen oli majoitettu.\n\nSamana iltana hän sanoi Thuvan Dihnille muodolliset jäähyväiset, ja\nvaikkakaan puistossa sattuneesta kohtauksesta ei mainittu mitään, näkyi\njeddakin kohteliaan kylmistä ilmeistä kuitenkin selvästi, että vain\nhallitsijan hovissa noudatettavat vierasystävälliset tavat estivät\nhäntä tuomasta ilmi halveksimistaan Dusarin prinssiä kohtaan.\n\nCarthoris ei ollut saapuvilla jäähyväisjuhlallisuuksissa eikä\nmyöskään Thuvia. Kaikki kävi niin jäykästi ja muodollisesti kuin vain\nhovimenojen mukaan oli mahdollista ja kun viimeinen dusarilainen oli\nkiivennyt laidan yli taistelulaivaan, joka oli tuonut seurueen tälle\nonnettomalle vierailulle Ptarthin hoviin, ja valtava tuhoväline oli\nhitaasti kohonnut lentoasemalta ilmoille, kuulosti Thuvan Dihnin ääni\nhuojentuneelta hänen puhutellessaan erästä upseeriaan, lausuen tälle\nkäskyn, jolla ei ollut mitään yhteyttä kaikkien mieliä tuntikausia\nvoimakkaimmin liikuttaneen asian kanssa.\n\nMutta eikö yhteyttä sittenkin ollut?\n\n\"Ilmoita prinssi Sovanille\", määräsi jeddak, \"tahtomme, että tänä\naamuna Kaoliin lähtenyt laivasto on kutsuttava takaisin risteilemään\nPtarthin länsipuolella!\"\n\nSamaan aikaan, kun sotalaiva, jolla Astok palasi isänsä hoviin,\nkääntyi länttä kohti, istui Ptarthin Thuvia samalla penkillä, jolla\nDusarin prinssi oli häntä loukannut, ja tarkkaili aluksen tuikkivia\nvaloja, jotka edetessään kävivät yhä pienemmiksi. Hänen vieressään oli\nCarthoris. Lähempi kuu valaisi istujoita kirkkaasti. Nuorukaisen silmät\neivät olleet tähdätyt taistelulaivan kaukana häämöttävään runkoon, vaan\nsivulta neidon ylöspäin kääntyneihin kasvoihin.\n\n\"Thuvia\", kuiskasi Carthoris.\n\nNeitonen kääntyi katsomaan häntä silmiin. Carthoris hapuili hänen\nkättään, mutta hän veti kätensä lempeästi pois.\n\n\"Ptarthin Thuvia, minä rakastan sinua!\" huudahti nuori sotilas. \"Sano,\neihän se loukkaa sinua!\"\n\nThuvia pudisti päätään alakuloisesti. \"Heliumin Carthorisin rakkaus\",\nhän virkkoi koruttomasti, \"ei voi olla muuta kuin kunniaksi kelle\nnaiselle hyvänsä; mutta sinä, ystäväni, et saa puhua minulle\ntunteestasi, johon en voi vastata.\"\n\nNuorukainen nousi hitaasti seisomaan. Hänen silmänsä menivät\nhämmästyksestä levälleen. Heliumin prinssin mieleen ei ollut\njuolahtanutkaan, että Ptarthin Thuvia saattaisi rakastaa jotakuta\ntoista.\n\n\"Entä Kadabrassa!\" hän kuohahti. \"Ja sittemmin täällä isäsi hovissa!\nOletko millään tavoin, Ptarthin Thuvia, varoittanut minua, osoittanut\nminulle, ettet voi vastata rakkauteeni?\"\n\n\"Olenko sitten, Heliumin Carthoris\", vastasi neito, \"millään tavoin\nantanut sinulle aihetta uskoa, että olen tuntenut vastarakkautta?\"\n\nCarthoris vaikeni hetkeksi mietteissään. Sitten hän pudisti päätään.\n\"Et, Thuvia, se on totta. Mutta olisin kuitenkin voinut vannoa, että\nrakastit minua. Ja epäilemättä olet hyvin tietänyt, kuinka lähellä\njumaloimista rakkauteni sinua kohtaan on ollut.\"\n\n\"Rakastatko häntä, Ptarthin Thuvia?\"\n\n\"Minut on hänelle luvattu\", vastasi tämä koruttomasti.\n\nCarthoris ei tiukannut häneltä tarkempaa selitystä; \"Hänen sukunsa\non Barsoomin jaloimpia, ja hän on mainio miekkamies\", hän virkahti\nmietteissään. \"Isäni ystävä ja minun ystäväni. Toivoisinpa, että\nhän olisi ollut joku toinen!\" mumisi hän melkein rajusti. Neito ei\nilmaissut ajatuksiaan. Hän säläsi ne kasvojensa ilmeillä. Niissä\nnäkyi vain hieno surumielisyyden varjo, joka saattoi johtua säälistä\nCarthorisia, häntä itseään tai heitä molempia kohtaan.\n\nHeliumin Carthoris ei udellut sen syytä, vaikka huomasikin sen,\nsillä hän oli vilpittömän uskollinen Kulan Tithiä kohtaan, kuten\nvirginialaisen John Carterin pojan tulikin olla ystävää kohtaan, niin\npettämättömän uskollinen, ettei kukaan voinut olla sen luotettavampi\nystävä.\n\nHän kohotti huulilleen jalokivillä päällystetyn kappaleen neidon\nsuurenmoisen komeista varuksista.\n\n\"Toivotan onnea ja kunniaa Kulan Tithille ja hänen osakseen suodulle\nrajattoman arvokkaalle helmelle\", hän lausui, ja vaikka hänen äänensä\nolikin käheä, oli siinä kuitenkin teeskentelemätön kaiku. \"Kerroin\nsinulle, Thuvia, rakastavani sinua, ennenkuin tiesin, että olit luvattu\ntoiselle. En saa sanoa sitä uudestaan, mutta olen iloinen siitä, että\ntiedät sen, sillä se ei voi vähimmässäkään määrin loukata, ei sinua,\nei Kulan Tithiä eikä minua. Rakkauteni on sellainen, että se ulottuu\nKulan Tithiinkin — jos sinä häntä rakastat.\" Hänen sanansa kuulostivat\nmelkein kysymykseltä.\n\n\"Olen hänelle luvattu\", selitti Thuvia taaskin.\n\nCarthoris vetäytyi hitaasti taaksepäin ja nosti kätensä sydämelleen\ntarttuen toisella pitkän miekkansa nuppiin.\n\n\"Nämä ovat sinun — aina\", hän virkkoi. Vähän ajan kuluttua hän oli\npoistunut palatsiin ja kadonnut neidon näkymästä.\n\nJos hän olisi heti tullut takaisin, niin hän olisi tavannut Thuvian\npitkällään ersitepenkillä kasvot käsien peitossa. Itkikö hän? Ketään ei\nollut näkemässä.\n\nHeliumin Carthoris oli sinä päivänä saapunut isänsä ystävän hoviin\naivan aavistamatta. Hän oli tullut yksin pienellä lentokoneella varmana\nystävällisestä vastaanotosta, joka häntä aina odotti Ptarthissa. Kun\nei ollut pidetty muodollisia tervetuliaisia, ei myöskään tarvittu\nmuodollisia jäähyväisiä hänen lähtiessään.\n\nThuvan Dihnille hän selitti olleensa vain koettamassa erästä\nlentokoneensa uutta laitetta — omaa keksintöään — älykästä parannusta\nmarsilaisten tavalliseen ilmailukompassiin, joka kerran asetettuna\nmäärättyyn suuntaan osoittaa jatkuvasti sitä kohti, niin että lentäjän\ntarvitsee vain aina pitää aluksensa keula kompassin neulan osoittamassa\nsuunnassa päästäkseen lyhyintä tietä haluamaansa Barsoomin kohtaan.\n\nCarthorisin keksimä parannus oli apukoje, joka automaattisesti\nohjasi alusta kompassin suuntaan ja lentokoneen saavuttua kompassin\nasetuskohdan yläpuolelle pysäytti sen ja antoi sen taaskin\nautomaattisesti laskeutua maahan.\n\n\"Tämän keksinnön tuottama hyöty on ilmeisen selvä\", huomautti\nCarthoris Thuvan Dihnille, joka oli saattanut häntä palatsin katolla\nolevalle lentoasemalle tarkastaakseen kompassia ja sanoakseen\njäähyväiset nuorelle ystävälleen, kymmenkunta hoviupseeria ja\nuseita kamaripalvelijoita tunkeili jeddakin ja tämän vieraan takana\ninnokkaasti kuunnellen keskustelua — yksi palvelijoista niin\ninnokkaasti, että hän sai kahdesti nuhteita eräältä ylimykseltä\ntungettelevaisuutensa tähden, kun hän työntäytyi itseänsä ylempien\neteen nähdäkseen \"itsetoimivan määräkompassin\" — kuten kojetta\nnimitettiin — monimutkaisen koneiston.\n\n\"Olettakaamme esimerkiksi\", jatkoi Carthoris, \"että minun on lähdettävä\nkoko yön kestävälle matkalle, kuten tänä iltana. Silloin asetan tämän\noikeanpuolisen, Barsoomin itäistä pallonpuoliskoa esittävän ympyrän\nosoittajan täsmälleen Heliumin pituus- ja leveysasteen kohdalle. Sitten\npanen koneen käyntiin, kääriydyn vuodesilkkeihini ja -turkiksiin! ja\nkiidän ilmassa Heliumia kohti, varmasti tietäen, että määrätunnilla\nlaskeudun hiljalleen oman palatsini katolla olevalle lentoasemalle,\nnukunpa sitten yhä tai olen hereillä.\"\n\n\"Jollet\", huomautti Thuvan Dihn, \"ole sitä ennen sattunut törmäämään\nyhteen jonkun toisen yölentäjän kanssa.\"\n\nCarthoris hymyili. \"Siitä ei ole vaaraa\", hän vastasi. \"Katsos tänne\",\nhän osoitti erästä määräkompassin oikealla puolella olevaa laitetta.\n\"Tämä on 'törmäystenvälttäjäni', kuten sitä nimitän. Näkyvissä oleva\nosa on vipu, joka panee koneiston toimimaan. Koje itse on kannen alla\nja se on kytketty sekä ohjauslaitteeseen että korkeudenmäärääjään.\n\n\"Se on perin yksinkertainen, vain radiumgeneraattori, josta lähtee\nradioaktiivisia säteitä kaikkiin suuntiin noin sadan metrin päähän\nlentokoneesta. Jos nämä voimasäteet kohtaavat jollakin suunnalla\nesteen, tuntuu häiriö heti herkässä vastaanottokoneistossa, josta\nvaikutus heti siirtyy erääseen magneettilaitteeseen. Tämä vuorostaan\nvaikuttaa ohjauskoneistoon, niin että aluksen keula kääntyy poispäin\nesteestä, kunnes viimeksimainittu joutuu koneen radioaktiivisen\nkentän ulkopuolelle, minkäjälkeen alus jälleen ohjautuu alkuperäiseen\nsuuntaan. Jos häiritsevä esine lähenisi takaapäin, kuten esimerkiksi\nnopeamman lentokoneen tavoittaessa minua, niin koneisto vaikuttaa\nnopeudenmäärääjään ja ohjauslaitteeseen, joten alukseni lähtee\nkiitämään nopeammin, samalla joko kohoten tai laskeutuen sen mukaan,\nonko lähestyvä lentokone sitä ylempänä vai alempana.\n\n\"Vaikeissa tapauksissa, kun esteitä on useita tahi sellaista, että\nkeula kääntyy enemmän kuin neljäkymmentäviisi astetta johonkin suuntaan\ntai kun alus on saapunut perille ja painunut sadan metrin päähän\nmaasta, seisauttaa koneisto aluksen täydelleen, samalla kilisyttäen\näänekkään hälytyksen, joka heti herättää lentäjän. Kuten näette, olen\nedeltäkäsin ottanut huomioon melkein kaikki mahdolliset tapaukset.\"\n\nThuvan Dihn hymyili hyväksyvästi silmäillessään ihmeteltävää kojetta.\nTunkeileva palvelija työntyi melkein alukseen kiinni. Hänen silmänsä\nolivat supistuneet kalpeiksi raoiksi.\n\n\"Kaikki muut paitsi yhtä\", tokaisi hän.\n\nYlimykset katsahtivat häneen hämmästyneinä, ja yksi heistä tarttui\nkovakouraisesti miehen olkapäähän tyrkätäkseen hänet takaisin hänelle\nkuuluvalle paikalle. Carthoris kohotti kättään.\n\n\"Maltahan!\" hän kehoitti. \"Antaapa kuulua, mitä miehellä on sanomista\n— ei mikään kuolevaisten luoma laite ole täydellinen. Kenties hän on\nhavainnut jonkun puutteen, joka on hyvä heti tuntea. Suu puhtaaksi,\nveikkonen! Mika tapaus on minulta jäänyt huomaamatta?\"\n\nVasta puhuessaan Carthoris kiinnitti huomionsa palvelijaan. Tämä oli\njättiläiskokoinen mies, sirorakenteinen kuten kaikki Marsin punaisen\nrodun ihmiset. Mutta hänen huulensa olivat ohuet ja julmat, ja toisen\nposken yli ulottui himmeä, vaalea miekan arpi ohimosta suupieleen.\n\n\"Anna tulla!\" hoputti Heliumin prinssi. \"Anna tulla!\"\n\nMies empi. Ilmeisesti hän katui maltittomuuttaan, joka oli kohdistanut\nhäneen kaikkien uteliaat katseet. Mutta oivaltaen, ettei muuta neuvoa\nollut, hän vihdoin puhkesi puhumaan.\n\n\"Vihollinen saattaisi hypistellä sitä\", hän sanoi.\n\nCarthoris veti nahkaisesta repustaan pienen avaimen.\n\n\"Katsoppa tätä!\" hän virkkoi, ojentaen sen miehelle. \"Jos tunnet\nlukkoja vähääkään, niin tiedät, että siihen koneistoon, jonka\ntämä avaa, eivät tiirikat pysty. Se suojaa koneiston tärkeät osat\npetolliselta peukaloimiselta. Ilman sitä vihollisen on puolittain\nturmeltava koko vehje, niin että hänen jälkensä huomaa jo ohimennen\nvilkaistessaan.\"\n\nPalvelija otti avaimen ja silmäili sitä ymmärtävästi. Ojentaessaan sitä\ntakaisin Carthorisille hän pudotti sen marmorilattialle. Pyörähtäessään\netsimään kiiltävää esinettä hän sijoitti sandaalinsa sen päälle,\nastahtaen koko painollaan avainta peittävälle jalalleen. Sitten hän\nperäytyi, huudahti muka ilosta löydettyään avaimen, kumartui, otti\nsen lattialta ja ojensi sen heliumilaiselle. Senjälkeen hän vetäytyi\npaikalleen ylimysten taakse ja oli pian unohdettu.\n\nHetkistä myöhemmin Carthoris oli sanonut jäähyväiset Thuvan Dihnille ja\ntämän ylimyksille ja sytytettyään lentokoneensa valot kohonnut Marsin\nöiseen, tähtikirkkaaseen ilmaan.\n\n\n\n\nTOINEN LUKU\n\nOrjuuteen\n\n\nKun Ptarthin hallitsija laskeutui hovilaistensa saattamana palatsinsa\nkatolla olevalta lentoasemalta, sijoittuivat palvelijat paikoilleen\nkuninkaallisten tai ylimyksellisten isäntiensä taakse. Toisten selän\ntakana viivytteli heistä yksi viimeiseksi. Muiden poistuttua hän\nkumartui vikkelästi, päästi sandaalin oikeasta jalastaan ja pisti sen\nreppuunsa.\n\nKun jeddak seurueen saavuttua palatsin asuinkerroksiin antoi sille\nhajaantumismerkin, ei kukaan pannut merkille sitä seikkaa, ettei\ntunkeileva palvelija, joka Heliumin prinssin lähtiessä oli herättänyt\nniin paljon huomiota, enää ollut muiden palvelijoiden joukossa.\n\nKenellekään ei ollut johtunut mieleen kysäistä, kenen seurueeseen\nhän kuului, sillä marsilaisylimyksillä on runsaasti palvelijoita,\njoita vilisee kaikkialla täyttämässä isäntiensä päähänpistoja. Oudot\nkasvot tuskin herättävät senvuoksi kenessäkään minkäänlaisia arveluja.\nSitä seikkaa, että joku henkilö on päässyt palatsin muurien sisälle,\npidetään riittävänä todistuksena hänen ehdottomasta uskollisuudestaan\njeddakia kohtaan, sillä jokaisesta, joka pyrkii hoviylimysten\npalvelukseen, otetaan perin tarkka selko.\n\nSe on hyvä tapa, ja siitä luovutaan vain kohteliaisuussyistä\nystävällisissä suhteissa olevien ulkovaltojen hallitsijasukuihin\nkuuluvien, vierailemaan saapuvien henkilöiden seurueihin nähden.\n\nSeuraava aamu oli jo pitkälle kulunut, kun jättiläiskokoinen palvelija,\njonka varustuksissa oli erään korkea-arvoisen ptarthilaisylimyksen\nmerkit, asteli palatsin portista kaupungille. Hän käveli ripeästi\nleveitä katuja, kunnes oli joutunut ylimysten alueen ulkopuolelle\nkauppakortteleihin. Siellä hän meni upeaan rakennukseen, joka solakkana\nkohosi taivasta kohti ja jonka ulkoseinät oli koristettu siroilla\nkorkokuvilla ja monimutkaisilla mosaikeilla.\n\nRakennus oli Rauhan palatsi, jossa ulkovaltojen edustajat majailivat,\ntahi oikeammin, jossa niiden lähetystöt sijaitsivat, sillä itse\nministerit asuivat uhkeissa palatseissa ylimysten kaupunginosassa.\n\nMies tiedusti Dusarin lähetystöä. Hänen astuessaan ovesta nousi eräs\nvirkailija kysyvännäköisenä paikaltaan ja kuultuaan, että tulija\npyrki ministerin puheille, kysyi hänen suosituksiaan. Vieras irroitti\nolkavarrestaan yksinkertaisen metallirenkaan, näytti sen sisäpinnassa\nolevaa kirjoitusta ja kuiskasi virkailijan korvaan sanan tai pari.\n\nViimeksimainitulta menivät silmät pystyyn, ja hänen käytöksensä muuttui\nheti alamaisen kohteliaaksi. Kumartaen hän kehoitti muukalaista\nistumaan ja kiiruhti rengas kädessään sisähuoneeseen. Hetkisen kuluttua\nhän ilmestyi jälleen ja opasti puheillepyrkijän ministerin luokse.\n\nNämä kaksi keskustelivat kahden kesken ison aikaa, ja kun kookas\npalvelija tuli taaskin näkyville viraston sisähuoneesta, väikkyi hänen\nkasvoillaan pahaenteinen, tyytyväinen myhäily. Rauhan palatsista hän\nriensi suoraa päätä Dusarin ministerin palatsiin.\n\nSaman päivän iltana lähti viimeksimainitun palatsin katolta kaksi\nnopeakulkuista lentokonetta. Toinen kiiti huimaa vauhtia Heliumia\nkohti, toinen — —\n\nPtarthin Thuvia oli tavanmukaisella iltakävelyllään isänsä\npalatsin puistossa ennen maatamenoaan. Hän oli kietonut silkki- ja\nturkisvaippansa ympärilleen, sillä Marsissa on ilma heti koleata, kun\naurinko on painunut länteen taivaanrannan taakse.\n\nNeidon ajatukset siirtyivät pian tapahtuvasta avioliitosta, joka tekisi\nhänestä Kaolin hallitsijattaren, soreaan heliumilaisnuorukaiseen, joka\nedellisenä päivänä oli laskenut sydämensä hänen jalkojensa juureen.\n\nOlisi vaikea sanoa, sääli vaiko murhe synkistytti hänen kasvojaan, kun\nhän silmäili eteläistä taivasta, jonne hän edellisenä iltana oli nähnyt\nnuorukaisen lentokoneen häipyvän.\n\nSamoin on mahdotonta arvata hänen tunteitaan, kun hän havaitsi juuri\nsiltä suunnalta lähenevän lentokoneen tulet, joka kiiti nopeasti\npuistoa kohti ikäänkuin prinsessan ajatuksien voiman vetämänä.\n\nAlus kaarsi palatsin kohdalla alemmaksi, niin että hänestä näytti\nvarmalta, että se leijaili valmistautuen laskeutumaan.\n\nÄkkiä välähti sen keulasta voimakas, alaspäin suunnattu valosuihku. Se\nvalaisi lyhyen tuokion lentoasemaa, että ptarthilaiset vahtisotilaat\nnäkyivät selvästi ja heidän upeiden varustustensa jalokivet välkkyivät\nja liekehtivät.\n\nSitten huikaiseva juova alkoi liikkua, hipoi kiiltäviä kupukattoja ja\nsiroja minaretteja, siirtyi pihaan, puistoon ja puutarhaan ja pysähtyi\nvihdoin valaisemaan ersitepenkkiä ja neitoa, joka seisoi sen vieressä\nkasvot käännettyinä ylöspäin lentokonetta kohti.\n\nValonheittäjän sädekimppu kohdistui Ptarthin Thuviaan vain hetkisen\naikaa, sitten se sammui äkkiä, kuten oli syttynytkin. Alus jatkoi\nlentoaan hänen ylitseen kadoten palatsin alueella kasvavien korkeiden\nskeelpuiden taakse.\n\nNeito seisoi jonkun aikaa paikallaan. Hän taivutti vain päänsä kumaraan\nja loi silmänsä maahan mietteissään.\n\nKuka muu se olisi voinut olla kuin Carthoris? Hän koetti olla vihainen\nsiitä, että tämä oli palannut tällä tavoin vakoilemaan häntä; mutta\nhänen oli vaikea suuttua Heliumin nuoreen prinssiin.\n\nMikä hullu päähänpisto oli voinut saada nuorukaisen näin polkemaan\nkansainvälisiä tapoja? Vähäisemmistäkin syistä oli syttynyt sota\nsuurvaltojen välille.\n\nPrinsessana hän oli loukkautunut ja kiukuissaan — mutta entä naisena?\n\nEntä vahtisotilaat — mitä he tekivät? Ilmeisesti hekin olivat\nmuukalaisen kuulumattoman käyttäytymisen johdosta ällistyneet siihen\nmäärin, etteivät he edes olleet tiedustaneet aluksen aikomuksia. Mutta\npian kävi selväksi, etteivät he aikoneet jättää tapahtumaa ilman\nmuuta, ottamatta selkoa lentäjästä, sillä lentoasemalta alkoi kuulua\nmoottorien surina ja solakka vahtialus sujahti nopeasti ilmaan.\n\nThuvia tarkkasi sitä sen kiitäessä vinhasti itää kohti. Myöskin toiset\nsilmät tähystivät sen lentoa.\n\nSkeelpuiden tummassa varjossa, lehväkatoksen peittämässä leveässä\nkujassa seisoi lentokone paikoillaan ilmassa lähes neljän metrin\nkorkeudella maasta. Sen kannelta pidettiin vahtialuksen valonheittäjän\nkauas valaisevaa sädekimppua tarkasti silmällä. Varjossa olevasta\nlentokoneesta oli kaikki valot sammutettu. Sen kannella vallitsi\nhaudanhiljaisuus. Sen miehistö, puoli tusinaa punaisia sotilaita,\ntarkasteli vahtialuksen etäisyyteen häipyviä valoja.\n\n\"Esi-isäimme henget ovat tänä iltana kanssamme\", virkahti heistä yksi\nhiljaa.\n\n\"Kaikki käy kuin rasvattu\", huomautti eräs toinen. \"Vahdit menettelivät\naivan kuten prinssi ennusti.\"\n\nEnsiksi puhunut mies kääntyi ohjauspöydän ääressä kyyröttävän miehen\npuoleen.\n\n\"Nyt!\" hän kuiskasi. Muuta komennusta ei kuulunut. Jokaiselle aluksessa\nolevalle miehelle oli ilmeisesti edeltäpäin teroitettu mieleen tämän\nillan tehtävät yksityiskohtaisesti ja tarkoin. Äänettömästi lipui pimeä\nalus synkän ja hiljaisen lehtikatoksen alta.\n\nItään päin katseleva Ptarthin Thuvia näki tumman täplän tummaa\nlehvätaustaa vasten, kun alus kohosi tukipatsailla vahvistetun\npuiston muurin ylitse. Hän näki häämöttävän varjon liukuvan keveästi\ntulipunaiselle nurmikolle.\n\nHän tiesi, että tällä tavoin saapuvilla ihmisillä ei voinut olla\nrehelliset aikomukset. Mutta sittenkään hän ei huutanut hälyttääkseen\nlähellä olevia vahtisotilaita eikä myöskään paennut palatsin turvaan.\n\nMinkä tähden?\n\nVoin mielessäni nähdä, kuinka hän kohauttaa somia olkapäitään\nlausuessaan naisen ikivanhan, yleismaailmallisen vastauksen:\n\"Sentähden!\"\n\nTuskin oli alus laskeutunut nurmikolle, kun sen kannelta hypähti neljä\nmiestä maahan. He juoksivat neidon luokse.\n\nVieläkään hän ei osoittanut minkäänlaista hätäytymisen merkkiä, seisoi\nvain paikallaan ikäänkuin hypnotisoituna. Vai odottiko hän kenties\nmieluista kohtausta?\n\nHän ei liikahtanut, ennenkuin miehet olivat aivan likellä häntä.\nSilloin pilkisti lähempi kuu ympäröivien puiden takaa, valaen puistoon\nhopeista hohdettaan ja valaisten tulijoiden kasvot.\n\nPtarthin Thuvia näki edessään vain muukalaisia — dusarilaisiin\nvarustuksiin puettuja sotilaita. Nyt hänet valtasi pelko, mutta liian\nmyöhään!\n\nEnnenkuin hän ennätti päästää ainoatakaan kirkaisua, oli häneen\ntartuttu lujin kourin. Paksu silkkivaippa kietaistiin hänen päänsä\nympärille. Vankat käsivarret nostivat hänet maasta ja kantoivat hänet\nlentokoneen kannelle. Hän kuuli, kuinka potkurit alkoivat äkkiä\nsurista, tunsi viiman puhaltavan ihoaan vasten ja erotti kaukaa\nvahtisotilaiden huutoja.\n\n       *       *       *       *       *\n\nEtelään päin, Heliumia kohti, kiiti toinen lentoalus. Sen hytissä\nistui kookas punainen mies kumartuneena tarkastamaan sandaalin pehmeän\nanturan pohjaa. Hän mittaili tarkoilla koneilla siinä näkyvää, pienen\nesineen painamaa heikkoa jälkeä. Hänen vieressään olevalla paperilla\noli avaimen luonnos, johon hän merkitsi mittausten tulokset.\n\nHymy väikkyi hänen huulillaan, kun hän sai puuhansa valmiiksi ja\noikaisihe puhuttelemaan pöydän toisessa päässä odottavaa miestä.\n\n\"Mies on nero\", hän puhkesi puhumaan. \"Vain neron aivoissa on voinut\nkehittyä ajatus sellaisesta lukosta, jonka avaamiseen tämä on\ntarkoitettu. Kas tässä luonnos, Larok. Pane paras taitosi liikkeelle ja\nvalmista metallista samanlainen avain!\"\n\nLukkoseppä-sotilas kumarsi. \"Ihminen ei ole luonut mitään\", hän\nhuomautti, \"jota toinen ihminen ei saa hävitetyksi.\" Sitten hän poistui\nluonnos kädessään hytistä.\n\nPäivän sarastaessa lähestyi pohjoisesta päin hitaasti liikkuva\nlentokone korkeita torneja, jotka ovat Heliumin kaksoiskaupunkien\ntuntomerkkeinä — punainen torni toisen ja keltainen sen sisarkaupungin.\n\nAluksen keulassa välkkyvät merkit osoittivat, että se kuului eräälle\nHeliumin valtakunnan rajamailla olevassa kaupungissa asustavalle\npienylimykselle. Se lensi kaupungin ylitse niin verkkaisesti ja\nilmeisen varmasti, ettei se herättänyt vähääkään epäilyksiä unisissa\nvahtisotilaissa. Näiden valvontavuoro oli päättymäisillään, eivätkä he\najatelleet juuri mitään muuta kuin heidän tilalleen saapuvien miesten\ntuloa.\n\nKaikilla Heliumin rajoilla vallitsi rauha, toimeton, veltostava rauha.\nHeliumilla ei ollut vihollisia. Ei tarvinnut pelätä mitään.\n\nHätäilemättä pyörsi lähin vartioalus ympäri ja lähestyi hitaasti\nmuukalaista. Sen saavuttua hyvästi kuulomatkan päähän huikkasi kannella\nseisova upseeri saapuvalle lentokoneelle merkkihuudon.\n\nHilpeä \"Kaor!\" ja todennäköiseltä tuntuva selitys, että aluksen\nomistaja oli saapunut rajamailta muutamiksi päiviksi iloiseen Heliumiin\nhuvittelemaan, riittivät selitykseksi. Vartioalus loittoni jälleen\nlähtien jatkamaan matkaansa. Muukalainen suuntautui julkiselle\nlentoasemalle, johon se laskeutui.\n\nSamoihin aikoihin astui sen hyttiin sotilas.\n\n\"Työ on valmis, Vas Kor\" hän sanoi, ojentaen pienen metallisen\navaimen kookkaalle ylimykselle, joka oli juuri noussut silkki- ja\nturkisvuoteeltaan.\n\n\"Sepä hyvä!\" huudahti viimeksimainittu. \"Olet varmaankin saanut tehdä\ntyötä koko yön.\"\n\nSotilas nyökkäsi päätään.\n\n\"Anna minulle nyt ne heliumilaiset merkit, jotka valmistit joku päivä\nsitten!\" käski Vas Kor.\n\nTehtyään sen sotilas auttoi päällikköään vaihtamaan varustuksiensa\nkomeiden, jalokivillä koristettujen merkkien sijalle tavallisen\nheliumilaissotilaan yksinkertaisimmat korut ja samanlaiset kotipaikkaa\nosoittavat merkit kuin aluksen keulassa oli.\n\nVas Kor söi aamiaistaan lentokoneessaan. Sitten hän meni\nlentolaiturille, astui hissiin, joka vei hänet nopeasti alas kadulle,\nmissä hän pian sekaantui varhaisena aamuhetkenä jokapäiväisiin\naskareihinsa kiiruhtavien työläisten tungokseen.\n\nKadulla eivät hänen sotilastamineensa herättäneet sen enempää huomiota\nkuin housut New Yorkin pääkadulla Broadwaylla. Kaikki marsilaiset\nmiehet ovat sotilaita lukuunottamatta niitä, jotka eivät jonkin\nruumiinvamman tähden kykene kantamaan aseita. Kauppamies ja hänen\napulaisensa ovat ammattiaan harjoittaessaan puettuja kalahtelevaan\nsota-asuun. Jo koulupoikana, kohta sen jälkeen kun hän on saapunut\nmelkein täysikasvuisena maailmaan lumivalkeasta kuoresta, joka on ollut\nhänen suojanaan viiden pitkän kehitysvuoden aikana, marsilainen pitää\nkupeellaan riippuvaa miekkaa niin tähdellisenä, että hänestä olisi\nulkosalle lähteminen aseettomana yhtä vastenmielistä kuin Maan pojasta\nolisi kaduilla kuljeksiminen ilman housuja.\n\nVas Korin määräpaikka oli suuremmassa Heliumissa, johon pienemmästä\nHeliumista on linnuntietä matkaa noin satakaksikymmentä kilometriä.\nHän oli ohjannut aluksensa viimeksimainittuun kaupunkiin, koska\nlentopatrullit eivät siellä olleet niin valppaita ja epäluuloisia kuin\nsisarkaupungissa, jossa jeddakin palatsi sijaitsee.\n\nAstellessaan tungoksen mukana pitkin puistomaista valtakatua hän sai\nnähdä, kuinka elämä alkoi sykkiä heräävässä marsilaisessa kaupungissa.\nAsuntoja, jotka yöksi oli nostettu korkealle ohuiden metallipatsaitten\nvaraan, laskettiin hiljaa maahan. Rakennusten vierustalla olevien\ntulipunaisten nurmikkojen kukkien keskellä löivät lapset jo leikkejään,\nja sievät naiset pilailivat hilpeästi naapureidensa kanssa poimiessaan\nkukkia huoneita somistaviin maljakkoihin.\n\nBarsoomilaisten hauska tervehdyssana \"kaor\" kaikui muukalaisen korvissa\nyhtä mittaa ystävien ja naapurusten ryhtyessä uuden päivän tehtäviin.\n\nVas Kor oli laskenut maihin hyvästi menestyvien kauppiaiden\nasumassa kaupunginosassa. Kaikkialla hänen ympärillään oli merkkejä\nylellisyydestä ja hyvinvoinnista. Orjia liikkui kaikkien talojen\nkatoilla tuoden upeita silkkivaippoja ja kallisarvoisia turkiksia\ntuulettumaan auringonpaisteeseen. Jalokivistä säihkyviä naisia\nloikoili jo näin varhain makuuhuoneiden veistokoristeisilla\nparvekkeilla. Päivemmällä he vetäytyisivät taaskin huoneiden turviin\norjien järjestettyä vuoteet ja järjestettyä silkkiuutimia suojaksi\nauringonsäteitä vastaan.\n\nAvoimista ikkunoista helkkyi ihania, hilpeitä säveliä, sillä\nmarsilaiset ovat osanneet saada hermonsa ilman vastenmielistä, yrmeätä\ntunnetta sopeutumaan äkilliseen siirtymiseen unesta valveillaoloon,\nmikä useimmille Maan asukkaille on niin kovin vaikeata.\n\nIlmassa kiiti pitkiä, keveitä lentoaluksia, jotka, liikkuen kukin\nomalla tasollaan, välittivät kaupungin sisäistä matkustajaliikettä\nlukuisten lentoasemien välillä. Korkealle taivasta kohti\nkohoavia lentoasemia on rakennettu isoja, ulkolinjoilla kulkevia\nmatkustaja-aluksia varten. Rahtilaivoilla on omat asemansa, jotka eivät\nole niin korkeita, viidenkymmenen metrin korkuisia ja siitä alaspäin.\nMyöskään eivät lentokoneet saa kohota eivätkä laskeutua tasolta\ntoiselle paitsi määrätyillä, rajoitetuilla alueilla, joilla vaakasuora\nlentäminen on kielletty.\n\nKatuja peittävän, lyhyeksi leikatun nurmikon yläpuolella liikkui\nlentokoneita yhtämittaisina, vastakkaisiin suuntiin kulkevina jonoina.\nEnimmäkseen ne lensivät melkein nurmikon pintaa hipoen, nousten\nsilloin tällöin ilmaan joko päästäkseen edellään olevan, hitaamman\nlentäjä sivuitse tai risteyksien kohdalla, jossa pohjois-eteläisellä\nliikenteellä on etusija ja länsi-itäisen on kohottava sen ylitse.\n\nUseiden talojen katoilla olevista yksityisten lentovajoista sukelsi\nlentokoneita liikkuvaan jonoon. Iloisia jäähyväishuudahduksia ja\nerojaiskehoituksia sekaantui moottorien surinaan ja kaupungin\nhiljaiseen hälyyn.\n\nMutta vaikkakin liike oli vilkasta ja lukemattomia tuhansia ihmisiä\nhyöri sinne tänne, oli kaupungin yleisvaikutelma kuitenkin ylellinen\nmukavuus ja miellyttävä meluttomuus.\n\nMarsilaiset inhoavat räikeätä, epäsointuista hälinää. Ainoat kovat\näänet, joita he voivat sietää, ovat sotainen taistelun pauhu, aseiden\nkalahdukset, mahtavien ilmahirviöiden yhteentörmäys. Ja ne ovatkin\nheistä mitä suloisinta musiikkia.\n\nKahden leveän kadun risteyksessä Vas Kor laskeutui kadun tasolta\nmaanalaisen radan asemalle. Pienen aukon suulla hän maksoi kyydin\nmääräpaikkaansa parilla himmeällä, soikealla heliumilaisella rahalla.\n\nAukon toisella puolella liikkui jono esineitä, jotka Maan asukkaista\nnäyttäisivät jättiläiskokoisen tykin kartiokärkisiltä, kaksi ja puoli\nmetriä pitkiltä ammuksilta. Ne kulkivat kaikki hitaasti peräkkäin\nsamassa uurteessa. Puolitusinainen palveluskunta oli auttamassa\nmatkustajia \"vaunuihin\" ja ohjaamassa niitä määräpaikkoihinsa.\n\nVas Kor meni tyhjälle vaunulle. Sen kärjessä oli osoittajalla\nvarustettu taulu. Hän asetti osoittajan erään Suur-Heliumissa olevan\naseman kohdalle, aukaisi kuperan kannen, astui sisään ja kävi\npitkäkseen pehmoiselle alustalle. Virkailija sulki kannen, joka meni\nlukkoon heikosti kilahtaen, ja vaunu lähti verkkaisesti jatkamaan\nmatkaansa.\n\nPian se automaattisesti kääntyi toiseen uurteeseen ja katosi hetkisen\nkuluttua erääseen tummasuisen putkisarjan aukkoon.\n\nHeti kun se oli koko pituudeltaan joutunut pimeään putkeen, se lähti\nkiitämään vinhasti kuin pyssynkuula. Vähän aikaa kuului vinkunaa,\nsitten pehmeä, vaikka äkillinen pysähdys, ja vaunu kohosi hitaasti\ntoiselle asemasillalle. Kansi avattiin, ja Vas Kor astui asemalle\nSuur-Heliumin keskustan uumenissa, sadankahdenkymmenenviiden kilometrin\npäässä siitä paikasta, jossa hän oli mennyt vaunuun.\n\nHän nousi jälleen kadun tasolle ja astui heti odottavaan\npohja-lentokoneeseen virkkamatta sanaakaan ohjaajan paikalla istuvalle\norjalle. Oli ilmeistä, että häntä ol varrottu ja mies oli saanut ohjeet\nennen hänen saapumistaan.\n\nTuskin oli Vas Kor ehtinyt istuutua alukseen, kun se vikkelästi liittyi\nnopeasti kulkevaan jonoon, kääntyen ennen pitkää leveän valtakadun\nvilinästä vähemmän käytetylle kadulle. Pian oli vilkasliikkeinen\nkaupunginosa jäänyt sen taakse. Oli tultu pienien kauppojen kortteliin.\nOhjaaja pysäytti erään oven eteen, joka kilvestä päättäen vei\nulkolaisten silkkien myymälään.\n\nHuone, johon Vas Kor astui, oli matala. Sen toisessa päässä oleva mies\nviittasi häntä tulemaan sisempään huoneeseen, näyttämättä sen enempiä\ntuntemisen merkkejä, ennenkuin Vas Kor oli mennyt kutsujan jälestä\nsisään ja sulkenut oven.\n\nSitten hän kääntyi vieraaseensa päin ja tervehti tätä kunnioittavasti.\n\n\"Jalosukuinen —\" hän alkoi, mutta Vas Kor vaiensi hänet käden\nliikkeellä.\n\n\"Ei mitään muodollisuuksia!\" epäsi hän. \"Meidän on unohdettava kaikki\nmuu paitsi se, että olen orjasi. Jos kaikki on suoritettu yhtä\nhuolellisesti kuin suunniteltu, niin emme saa hukata vähääkään aikaa.\nMeidän olisi pikemminkin jo oltava matkalla orjamarkkinoille. Oletko\nvalmis?\"\n\nKauppias nyökkäsi päätään ja otti isosta kaapista esille orjan\nkoruttomat tamineet. Vas Kor pukeutui niihin viipymättä. Sitten\nmolemmat miehet poistuivat takaovesta, menivät kiemurtelevaa kujaa\nmyöten toisella puolen olevalle kadulle ja astuivat heti odottavaan\nlentokoneeseen.\n\nViittä minuuttia myöhemmin kauppias talutti orjaansa julkiselle\nhuutokauppapaikalle. Tiheään sulloutunut väkijoukko täytti aukeaman,\njonka keskellä oli orjalava.\n\nTänään oli ihmisiä kokoontunut tavattoman runsaasti, sillä pääostajana\nesiintyi Heliumin prinssi Carthoris.\n\nMyyjä toisensa jälkeen astui orjalavan vieressä olevalle korokkeelle\norjan sijoittuessa lavalle. Lyhyesti ja selvästi teki kukin selkoa\ntarjoamansa orjan kyvyistä.\n\nKaikkien tehtyä tarjouksensa, kutsui Heliumin prinssin hovimestari\nlavalle ne orjat, jotka olivat tehneet häneen suotuisan vaikutuksen, ja\nlupasi niistä runsaan hinnan.\n\nTinkimistä ei syntynyt usein eikä ollenkaan silloin, kun lavalla oli\nVas Kor. Hänen kauppias-isäntänsä hyväksyi heti ensimmäisen tarjouksen,\nja niin pääsi dusarilainen ylimys Carthorisin palatsiin.\n\n\n\n\nKOLMAS LUKU\n\nKavallus\n\n\nSeuraavana päivänä sen jälkeen, kun Vas Kor oli saapunut Heliumin\nprinssin palatsiin vallitsi kaksoiskaupungeissa levoton kiihtymys,\njoka oli ylimmillään Carthorisin palatsissa. Oli saapunut sanoma siitä\nett Ptarthin Thuvia oli ryöstetty isänsä hovista. Peitetysti oli\nsamalla vihjattu epäiltävän, että Heliumin prinssi kenties tunsi hyvin\ntapahtuman ja tiesi prinsessan olinpaikan.\n\nJohn Carterin, Marsin sotavaltiaan, neuvotteluhuoneessa oli koolla\nseurue, johon kuuluivat Tardos Mors, Heliumin jeddak, hänen poikansa\nMors Kajak, Pien-Heliumin jed, Carthoris ja parikymmentä valtakunnan\nsuurylimystä.\n\n\"Ptarthin ja Heliumin välille ei saa syttyä sotaa, poikani\", puhui John\nCarter. \"Me tiedämme hyvin, että olet viaton rikokseen, josta sinua\njuonittelijain ja pärjääjien puuhien johdosta syytetään. Mutta Thuvan\nDihnin täytyy myös saada siitä täysi selko.\n\n\"Vain yksi ihminen voi saada hänet varmasti uskomaan, ja se olet sinä.\nSinun on heti riennettävä Ptarthin hoviin ja sinne saapumisellasi\nja sanoillasi saatava vakuutetuksi hänelle, että hänen epäluulonsa\novat aiheettomat. Barsoomm sotavaltiaan ja Heliumin jeddakin nimessä\non sinun tarjouduttava liittoutuneiden valtioiden kaikella mahdilla\nauttamaan Thuvan Dihniä hänen tyttärensä löytämiseksi ja hänen\nryöstäjiensä rankaisemiseksi, keitä he sitten lienevätkin.\n\n\"Mene! Tiedän, ettei minun tarvitse teroittaa mieleesi kiiruhtamisen\ntarpeellisuutta.\"\n\nCarthoris poistui salista, rientäen palatsiinsa.\n\nSiellä pantiin orjat heti häärimään ja laittamaan kuntoon isännän\nmatkavalmistuksia. Useita heistä puuhaili nopean lentokoneen kimpussa,\njolla Heliumin prinssi kiitäisi Ptarthiin.\n\nVihdoin oli kaikki valmista. Vain kaksi aseistettua orjaa oli jätetty\nvahtimaan. Laskeva aurinko oli alhaalla taivaanrannalla. Pian kattaisi\npimeys kaikki.\n\nToinen vahdeista, jättiläiskokoinen mies, jonka oikeassa poskessa oli\nohut, ohimosta suupieleen ulottuva arpi, lähestyi toveriaan. Hänen\nkatseensa oli suunnattu etäisyyteen toisen pään ylitse. Siirryttyään\naivan tämän viereen hän kysäisi:\n\n\"Mikähän vieras alus tuo on?\"\n\nToinen pyörähti vikkelästi katsomaan taivaalle. Tuskin hän oli ehtinyt\nkääntää selkänsä jättiläiseen päin, kun tämän lyhyt miekka upposi hänen\nvasemman lapaluunsa alitse suoraan hänen sydämeensä.\n\nPäästämättä äännähdystäkään orja vaipui kuolleena permannolle. Murhaaja\nraahasi ruumiin ripeästi lentovajan pimeään nurkkaan, rientäen sitten\ntakaisin lentokoneen luo.\n\nRepustaan ottamalla sukkelatekoisella avaimella hän aukaisi\nitsetoimivan määräkompassin oikeanpuolisen taulun peitelevyn. Hetkisen\nhän tarkasteli sisuskoneistoa. Sitten hän pani taulun paikoilleen,\nsiirsi osoittajaa ja otti taulun taaskin pois nähdäkseen, miten\nkoneosien asento oli siirron johdosta muuttunut.\n\nHänen huulensa kaareutuivat myhäilyyn. Pienillä hohtimilla hän nipisti\npoikki osoittajasta taulun läpi ulottuvan akselin. Nyt saatiin\nosoittajaa siirtää taululla mielin määrin sen vaikuttamatta koneistoon\nmitään. Toisin sanoen, itäisen pallonpuoliskon taulu oli käyttökelvoton.\n\nSitten hän ryhtyi käsiksi läntisen puoliskon tauluun. Ensiksi hän\nasetti osoittajan määrätylle kohdalle, poisti senjälkeen peitelevyn ja\nkatkaisi pihdeillään osoittajan alapuolella olevan teräsvivun.\n\nSen tehtyään hän sijoitti toisenkin peitelevyn mahdollisimman nopeasti\npaikoilleen ja asettui uudelleen vahtiin. Kompassi näytti olevan\nkaikin puolin entisessä kunnossaan. Mutta osoittajien siirtäminen ei\ntietystikään enää saanut aikaan vastaavia liikkeitä sisuskoneistossa ja\nkoje oli asetettu hievahtamatta osoittamaan orjan haluamaan paikkaan.\n\nPian saapui Carthoris vain muutamien ylimysten saattamana. Hän vilkaisi\nohimennen vahdissa seisovaan orjaan. Miehen ohuet, julmat huulet\nja ohimosta suupieleen ulottuva arpi herättivät hänen mielessään\nvastenmielisen muiston. Hän ihmetteli, mistä Saran Tal oli löytänyt\ntuon miehen — sitten koko asia haihtui hänen ajatuksistaan, ja\nseuraavalla hetkellä Heliumin prinssi puheli hilpeästi seuralaistensa\nkanssa, vaikkakin iloisen pinnan alla sydäntä kouristi rauhaton pelko\nniiden arvaamattomien vaarojen tähden, joissa Ptarthin Thuvia kenties\nparhaillaan oli.\n\nAluksi oli hänen päähänsä luonnollisesti juolahtanut, että kauniin\nptarthilaisneidon ryöstäjä oli Dusarin Astok. Mutta melkein samaan\naikaan kuin sanoma Thuvian katoamisesta oli myöskin saapunut tieto\nsuurenmoisista juhlallisuuksista, joita Dusarissa oli pidetty isänsä\nhoviin palaavan jeddakin pojan kunniaksi.\n\n\"Se ei voinut olla hän\", ajatteli Carthoris, \"sillä samana yönä, jolloin\nThuvia ryöstettiin, oli Astok ollut Dusarissa, mutta kuitenkin —\"\n\nHän nousi lentokoneeseen, puhellen yhtä ja toista saattajiensa\nkanssa aukaistessaan kompassin ja siirtäessään osoittajan Ptarthin\npääkaupungin kohdalle.\n\nLausuttuaan jäähyväiset hän painoi työntävän säteiden käyttönappulaa,\nja lentokone kohosi keveästi ilmaan. Hänen sormensa kosketettua toista\nnappulaa alkoivat koneet surista, hänen käännettyään vauhtivipua\npyörivät potkurit vinhasti ja Heliumin prinssi katosi Marsin kiitävien\nkuiden ja miljoonien tähtien valaisemaan, loistavaan yöhön.\n\nTuskin oli aluksen vauhti ehtinyt tasaantua, kun lentäjä kääriytyi\nsilkki- ja turkispeitteisiinsä ja ojensihe nukkumaan ahtaalle kannelle.\n\nMutta hän ei heti saanut toivomaansa unta.\n\nSensijaan risteilivät ajatukset hurjasti hänen aivoissaan, karkoittaen\nunen kauaksi. Hän muisteli Ptarthin Thuvian sanoja, jotka olivat\nsaaneet hänet puolittain uskomaan, että neito rakasti häntä. Olihan\nThuvia, kun Carthoris oli kysynyt, rakastiko hän Kulan Tithiä,\nvastannut vain olevansa hänelle luvattu.\n\nNyt hän käsitti, että tässä vastauksessa oli useammankin kuin yhden\nselityksen vara. Se voisi tietysti merkitä sitä, ettei hän rakastanut\nKulan Tithiä, joten voisi päätellä, että hän rakasti jotakuta toista.\n\nMutta mitä takeita oli siitä, että tämä toinen oli Heliumin Carthoris?\n\nKuta enemmän hän mietti asiaa, sitä varmemmalta hänestä näytti, ettei\nThuvian sanoista voinut suinkaan päättää, että hän rakasti Carthorisia,\neikä hänen käytöksensä myöskään antanut vähääkään aihetta sellaiseen\nluuloon. Ei, tosiasia oli, ettei neito rakastanut häntä. Hän rakasti\njotakuta toista. Häntä ei oltukaan ryöstetty — hän oli vapaaehtoisesti\npaennut rakastajansa kanssa.\n\nNäiden hupaisten ajatusten saattaessa hänen mielensä milloin epätoivon,\nmilloin raivon valtaan Carthoris vihdoin vaipui uneen henkisesti perin\nuupuneena.\n\nKun aamu äkkiä valkeni, nukkui hän yhä. Hänen aluksensa kiiti nopeasti\nkarun, keltaisen tasangon kohdalla. Se oli ammoin kuivuneen marsilaisen\nmeren ikivanha pohja.\n\nKaukana kohosi matalia kukkuloita. Lentokoneen keula oli niitä kohti.\nSen saapuessa lähemmäksi niitä olisi sen kannelta voinut nähdä mahtavan\nkallioniemekkeen, joka ulkoni muinaiseen isoon valtamereen, kaartuen\nsitten takaisinpäin ja ja sulkien sisäänsä unohdetun kaupungin entisen\nsataman ja sen yhä vieläkin säilyneet autiot laiturirakennukset,\nammoin sitten kuolleen kansan suurenmoisen rakennustaidon valtavat\nmuistomerkit.\n\nAutioina ja hyljättyinä tuijottivat lukemattomat kolkot, elottomat\nikkunat marmoriseinistä, ja koko synkkä kaupunki muistutti sinne\ntänne siroteltujen, auringon valkaisemien ihmiskallojen kokoelmaa —\nikkuna-aukkojen näyttäessä tyhjiltä silmäkuopilta ja ovien irvistäviltä\nleukapieliltä.\n\nAlus tuli lähemmäksi, sen vauhti hidastui — mutta tämä kaupunki ei\nollut Ptarth.\n\nLentokone seisahtui keskusaukion kohdalle ja alkoi hitaasti painua\nmaata kohti. Päästyään sadan metrin korkeuteen se pysähtyi, jääden\nliikkumattomana leijailemaan ilmaan, ja samalla hetkellä kajahti\nhälytysääni nukkujan korvan juuressa.\n\nCarthoris hypähti seisoalleen, vilkaisten alaspäin ja odottaen\nnäkevänsä elämää kuhisevan Ptarthin pääkaupungin. Hänen vierelleen\nolisi jo pitänyt lentopatrullin saapua.\n\nHän katseli ympärilleen ymmällään hämmästyksestä. Hänen allaan oli\nkyllä suurkaupunki, mutta se ei ollut Ptarth. Sen leveillä kaduilla ei\nvilissyt ihmisiä. Sen autioiden kattojen elotonta yksitoikkoisuutta\neivät keskeyttäneet minkäänlaiset elonmerkit. Ei ollut upeita\nsilkkivaippoja, ei kallisarvoisia turkiksia antamassa elämää ja väriä\nkylmälle marmorille ja välkkyvälle ersitelle.\n\nEi näkynyt vartioalusta, josta olisi huudettu tutunomainen kysymys.\nSuurkaupunki lepäsi hiljaisena ja tyhjänä. Hiljaista ja tyhjää oli\nmyöskin ilma.\n\nMitä oli tapahtunut?\n\nCarthoris tarkasti kompassinsa taulua. Osoittaja oli Ptarthin kohdalla.\nOliko hänen järkensä luoma koje voinut näin pahasti pettää häntä? Sitä\nhän ei saattanut uskoa.\n\nHän aukaisi ripeästi peitelevyn lukon ja käänsi kannen auki. Yksi ainoa\nsilmäys riitti selvittämään hänelle oikean asianlaidan, ainakin osaksi\n— teräsakseli, jonka välityksellä vaikutus osoittajan liikkeestä, kun\nsitä käännettiin taululla, siirtyi koneiston sisäosiin, oli katkaistu.\n\nKen oli sen saattanut tehdä — ja mitä varten?\n\nSiitä ei Carthorisilla ollut heikointakaan aavistusta. Mutta nyt oli\nhänelle tärkeintä saada selville, millä Marsin seudulla hän oli, ja\nsitten lähteä uudelleen jatkamaan keskeytynyttä matkaansa.\n\nJos jonkun vihamiehen tarkoitus oli ollut viivyttää hänen matkaansa,\nniin hän oli onnistunut hyvin, ajatteli Carthoris aukaistessaan toista\npallonpuoliskoa esittävän taulun kantta, huomattuaan ettei toisen\ntaulun osoittaja ollut ollenkaan kiinni.\n\nHän näki, että toisen taulukon teräsakseli oli myöskin katkaistu, mutta\nsitä ennen oli ohjauskoneisto asetettu eräälle läntisen pallonpuoliskon\npisteelle.\n\nHän oli juuri ehtinyt saada selville olevansa jossakin Heliumin\nlounaispuolella melkoisen matkan päässä kaksoiskaupungeista, kun hän\nsäpsähti kuullessaan alhaalta naisen kirkaisun.\n\nHän kumartui katsomaan aluksensa laidan yli ja huomasi nähtävästi\npunaisen naisen, jota kiskoi aukion yli kookas, vihreä sotilas, yksi\nkuolevan Marsin kuivuneiden merenpohjien ja autioiden kaupunkien\nrajuja, julmia asukkaita.\n\nCarthoris ei odottanut nähdäkseen sen enempää. Hän tarttui\nohjauslaitteisiin ja antoi koneensa kiitää maahan nopeasti kuin putoava\nkuula.\n\nVihreä mies raastoi vankiaan isoa thoatia kohti, joka pureksia\nrouskutteli aikoinaan tulipunaisen aukion keltaista kasvistoa. Samassa\nsyöksyi läheisen ersitepalatsin ovesta kymmenkunta punaista sotilasta,\njuosten paljaat miekat kädessä naisenryöstäjän jäljestä ja päästellen\nraivoisan uhkaavia huutoja.\n\nKerran nainen katsahti ylöspäin laskeutuvaa lentokonetta kohti, ja\ntämän lyhyen vilkaisun aikana Carthoris näki, että nainen oli Ptarthin\nThuvia!\n\n\n\n\nNELJÄS LUKU\n\nVihreän miehen vankina\n\n\nKun aamunkoitto valaisi pientä alusta, jonka kannelle Ptarthin\nprinsessa oli isänsä puistosta siepattu, näki Thuvia, että hänen\nryöstäjiensä ulkomuoto oli yön aikana muuttunut.\n\nNyt eivät heidän varushihnoissaan enää välkkyneet dusarilaisten\nkoristukset, vaan oli niiden sijalle kiinnitetty Heliumin prinssin\nmerkit.\n\nNeito alkoi jälleen toivoa, sillä hän ei saattanut uskoa, että\nCarthoris voisi haluta hänelle mitään pahaa.\n\nHän puhutteli ohjauspöydän ääressä istuvaa sotilasta.\n\n\"Viime, yönä sinulla oli dusarilaisen tamineet\", hän huomautti. \"Nyt\nsinulla on heliumilaisen merkit. Mitä se merkitsee?\"\n\nMies katsoi häneen virnistäen.\n\n\"Heliumin prinssi ei ole mikään pölkkypää\", hän vastasi.\n\nJuuri silloin ilmestyi aluksen pienen hytin ovelle upseeri. Hän torui\nsotilasta siitä syystä, että tämä oli keskustellut vangin kanssa, eikä\nitse puolestaan suostunut vastaamaan neidon mihinkään tiedusteluihin.\n\nThuviaa ei matkan kestäessä millään tavoin loukattu, eikä hänellä\nlentokoneen saapuessa määräpaikkaansa vieläkään ollut pienintäkään\naavistusta, keitä hänen ryöstäjänsä olivat ja mikä heidän\ntarkoituksensa oli.\n\nLentokone laskeutui hitaasti aukiolle keskelle Marsin kuolleen ja\nunholaan vaipuneen menneisyyden mykkiä muistomerkkejä, yhteen noita\nkeltaisia, surullisia merenpohjia reunustavia autioita kaupunkeja,\njoiden edustalla aikoinaan vyöryi valtavia laineita keinuttaen nyt\nikuisuuteen siirtyneiden kansojen kauppa-aluksia.\n\nPtarthin Thuvialle eivät tällaiset paikat suinkaan olleet outoja.\nVaeltaessaan etsimässä Iss-virtaa, lähdettyään sille matkalle, jota\nlukemattomien miespolvien aikana oli pidetty marsilaisten viimeisenä,\npitkänä pyhiinvaelluksena, Dorin laaksoa kohti, unohdetun Korus-järven\nrannoille, hän oli nähnyt useita tällaisia entisaikojen Barsoomin\nsuuruuden ja loiston murheellisia jäännöksiä.\n\nJa uudelleen, paetessaan Tharkin jeddakin Tars Tarkasin kanssa pyhien\nthernien temppeleistä, hän oli nähnyt niitä ja niiden peloittavia,\nkammottavia asukkaita, Barsoomin isoja valkeita apinoita.\n\nHän tiesi myöskin, että vihreät paimentolaisheimot käyttivät nyt useita\nniistä asuinsijoinaan, mutta punaiset kansat karttoivat niitä kaikkia,\nsillä poikkeuksetta ne sijaitsivat laajoilla, vedettömillä aavikoilla,\njoilla hallitsevan marsilaisrodun oli mahdotonta tulla jatkuvasti\ntoimeen.\n\nMiksi hänet oli niin ollen tuotu tällaisen paikkaan? Tähän kysymykseen\nsaattoi olla vain yksi vastaus. Hänen kuljettajiensa puuhat olivat\nsenluonteisia, että heidän välttämättä täytyi etsiä kuolleen kaupungin\ntarjoamaa yksinäisyyttä. Neito vapisi ajatellessaan kuinka surkeaan\nasemaan hän oli joutunut.\n\nKaksi päivää pitivät vangitsijat häntä tavattoman isossa palatsissa,\njosta vielä rappeutuneenakin kuvastui sen suuruuden ajan upeus.\n\n\"Hänen pitäisi olla täällä aamun valjetessa\", oli toinen sanonut. \"Pidä\ntyttö valmiina aukiolla, muuten hän ei laskeudu maihin. Heti kun hän\nhuomaa joutuneensa outoon seutuun, hän pyörtää ympäri. Minusta tuntuu,\nettä siinä on prinssin suunnitelman heikko kohta.\"\n\n\"Mitään muuta keinoa ei ollut\", vastasi toinen. \"Jo sekin on\nsuurenmoista, että olemme ensinkään saaneet heidät molemmat tänne, ja\njollemme saakaan narratuksi häntä maahan, olemme kuitenkin tehneet\npaljon.\"\n\nSamassa havaitsi puhuja Thuvian tuijottavan häneen, sillä taivaalla\nhurjaa vauhtia kiitävän Thurian luoma, nopeasti liikkuva valojuova\nsattui juuri silloin neidon silmiin.\n\nHeti hän antoi toverilleen merkin, herkesi puhumasta, astui neidon\nluokse ja käski tämän nousta ylös. Sitten hän vei Thuvian öiseen\nulkoilmaan laajan aukion keskelle.\n\n\"Ole tässä\", komensi mies, \"kunnes tulemme sinua noutamaan! Pidämme\nsinua silmällä, ja jos yrität paeta, niin sinun käy huonosti — sinua\nodottaa pahempi kuin kuolema. Niin on prinssi meille määrännyt.\"\n\nSenjälkeen hän kääntyi takaisin ja palasi palatsiin, jättäen neidon\nyksin keskelle kummituskaupungin näkymättömiä kauhuja, sillä\naaveiden tyyssijoina näitä kaupunkeja todellakin pitävät ne lukuisat\nmarsilaiset, jotka ovat yhä vieläkin takertuneet siihen ikimuistoiseen\ntaikauskoon, että ennen tuhatvuotisen määräajan päättymistä kuolleiden\npyhien thernien henget saattavat silloin tällöin siirtyä isojen\nvalkeiden apinain ruumiisiin.\n\nThuvian mielestä kuitenkin oli jonkun tällaisen rajun, ihmisenmuotoisen\npedon hyökkäyksestä aiheutuva todellinen vaara täysin riittävä. Hän\nei enää uskonut sielujen yliluonnolliseen siirtymiseen, josta thernit\nolivat hänelle saarnanneet, ennenkuin John Carter pelasti hänet heidän\nkynsistään. Mutta hän oli hyvin selvillä siitä hirveästä kohtalosta,\njoka häntä odottaisi, jos joku tällainen peloittava otus sattuisi\nöisellä saalistusretkellään hänet huomaamaan.\n\nMitä se oli?\n\nVarmastikaan hän ei ollut erehtynyt. Jotakin oli liikkunut, hiipien\naukion vastaiselle puolelle tuovaa katua reunustavien, yhdestä kivestä\nhakattujen isojen pilarien varjossa!\n\n       *       *       *       *       *\n\nThar Ban, Torkvasin heimoon kuuluva jed, ratsasti ripeästi keltaisen\nkasviston peittämällä kuivuneella merenpohjalla muinaisen Aaanthorin\nraunioita kohti.\n\nHän oli sinä yönä ratsastanut kauan ja kovaa vauhtia, sillä hän oli\njuuri hävittänyt Torkvasin heimojen kanssa alituisessa sodassa olevan\nvihreän naapuriheimon hautomalaitoksen.\n\nHänen jättiläiskokoinen thoatinsa ei ollut läheskään näännyksissä,\nmutta Thar Ban arveli, että olisi hyvä antaa sen syödä keltaista\nsammalta, joka kasvaa pitemmäksi autioiden kaupunkien suojaisilla\npihoilla, sillä siellä on maaperä lihavampi kuin merenpohjilla ja\nkasvit osittain suojattuina auringon paahteelta Marsin pilvettömien\npäivien aikana.\n\nNäiden kuivannäköisten kasvien ohuissa varsissa on tarpeeksi kosteutta\nvaltavien thoatien kookkaille ruumiille. Nämä eläimet saattavat elää\nkuukausimääriä ilman vettä ja päiväkausia saamatta edes sitä vähäistä\nkosteutta, jonka keltainen sammal sisältää.\n\nKun Thar Ban ratsasti äänettömästi Aaanthorin satamasta isolle\nkeskusaukiolle vievää leveätä katua pitkin, olisi häntä ja\nhänen ratsuaan voinut pitää unimaailman haamuna, niin oudon\nkummalliselta näyttivät mies ja eläin, niin meluttomasti koskettivat\njättiläiskokoisen thoatin pehmeäanturaiset kaviottomat jalat muinaisen\nkiveyksen sammalpeitettä.\n\nMies oli rotunsa loistava näyte. Kiireestä kantapäähän mitattuna hän\noli runsaasti neljä ja puoli metriä pitkä. Hänen kiiltävä ihonsa\nvälkkyi kuutamossa, raskaiden varustusten jalokivet ja neljään\njäntevään käsivarteen kiinnitetyt jykevät koristukset säkenöivät,\nalaleuasta ulkonevien, ylöspäin kaartuvien torahampaiden hohtaessa\nvalkoisina ja peloittavina.\n\nThoatin kupeella riippui sotilaan pitkä radiumpyssy, ja tukeva,\nkahdentoista metrin mittainen keihäs, kun taas pitkä ja lyhyt miekka\nsamoin kuin muut pienet aseet heiluivat hänen omien varustustensa\nhihnoista.\n\nThar Banin ulkonevat silmät ja tuntosarvimaiset korvat pyörivät yhtä\nmittaa sinne tänne, sillä hän oli vielä vihollismaassa ja lisäksi\nolivat ainaisena uhkana isot valkeat apinat, ainoat otukset, jotka,\nkuten John Carterilla oli tapana sanoa, kykenivät herättämään näiden\nkuivuneiden merenpohjien raisujen asukkaiden rinnassa vähimmässäkään\nmäärin pelkoa muistuttavia tunteita.\n\nLähestyessään aukiota ratsastaja pysäytti thoatinsa äkkiä. Hänen\nhennot, putkimaiset korvansa ojentuivat jäykkinä eteenpäin. Odottamaton\nääni oli kantautunut niihin! Ääniä! Ja jos missä hyvänsä Torkvasin\nulkopuolella kuului ääniä, niin siellä oli myöskin vihollisia. Ei\nmissään seudussa koko avarassa Barsoomissa voinut hurja torkvasilainen\ntavata muita kuin vihollisia.\n\nThar Ban astui maahan. Pysytellen nukkuvan Aaanthorin Satamakatua\nreunustavien jykevien yksikivisten pilarien varjossa hän eteni aukiota\nkohti. Hänen kintereillään asteli varjomaisena hänen savenharmaa\nthoatinsa, valkea vatsa kupeiden varjossa ja kirkkaankeltaiset jalat\nsulautuen katua peittävän sammalen väriin.\n\nAukion keskustassa Thar Ban näki punaisen naisen, jonka kanssa\nkeskusteli punainen sotilas. Pian viimeksi mainittu kääntyi ja poistui\naukion toisella puolella olevaa palatsia kohti.\n\nThar Ban odotti, kunnes mies oli kadonnut pimeänä ammottavaan\noviaukkoon. Nyt oli arvokas vanki saatavissa! Harvoin sattui vihreän\nmiehen kohdalle joku hänen perinnöllisten vihollistensa naisia. Thar\nBan lipaisi kielellään ohuita huuliaan.\n\nPtarthin Thuvia tarkasteli vastapäätä olevan kadun päässä kohoavan\npilarin luomaa varjoa. Hän toivoi, että se, mitä hän luuli nähneensä,\nolisi vain liian kiihtyneen mielikuvituksen tuote.\n\nMutta ei! Nyt hän näki pettämättömän selvästi sen liikkuvan. Se tuli\nesille piiloisan ersitepatsaan takaa.\n\nÄkkiä sattui liikkujaan nousevan auringon valo. Neito vavahti. Tulija\noli tavattoman kookas vihreä sotilas!\n\nMies juoksi vikkelästi häntä kohti. Hän kirkaisi ja yritti paeta; mutta\ntuskin hän oli ennättänyt kääntyä palatsiin päin, kun jättiläiskokoinen\nkäsi tarttui hänen käsivarteensa, kiskaisi hänet ympäri ja kiidätti\nhäntä puolittain kantaen, puolittain laahaten isoa thoatia kohti, joka\njuuri verkkaisesti asteli kadun päästä aukiolle, pureksien keltaista\nsammalta.\n\nSamalla hetkellä neito käänsi katseensa ylöspäin kuullessaan ilmasta\nsurisevaa ääntä. Hän näki nopean lentokoneen laskeutuvan häntä kohti\nohjaajan kumartaessa päänsä ja olkansa kauas sen laidan yli. Mutta\nmiehen kasvot olivat tummassa varjossa, joten hän ei niitä erottanut.\n\nÄkkiä kuului hänen ryöstäjiensä kiljaisuja takaapäin. He olivat\nsyöksyneet hurjasti tavoittamaan sitä miestä, joka oli rohjennut\nryöstää heidän ryöstösaaliinsa.\n\nSaavuttuaan ratsunsa luokse Thar Ban sieppasi pitkän radiumpyssynsä sen\nkotelosta, pyörähti ympäri ja laukaisi yhtä mittaa kolme panosta takaa\najavia punaisia miehiä kohti.\n\nNämä marsilaiset villit ovat niin kamalan taitavia ampujia, että kolme\npunaista sotilasta kaatui maahan, sisäelimet räjähtävien panoksien\nruhjomina.\n\nMuut pysähtyivät uskaltamatta puolestaan ampua, peläten haavoittavansa\nneitoa.\n\nSitten Thar Ban hyppäsi ratsunsa selkään Ptarthin Thuvia yhä\nkäsivarsillaan, päästi hurjan, voitonriemuisen huudon ja katosi hylätyn\nAaanthorin synkkien palatsien reunustamaa pimeätä Satamakatua myöten\nnäkyvistä.\n\nEnnenkuin Carthorisin lentokone oli ehtinyt koskettaa maata, hyppäsi\nhän sen kannelta kiitääkseen nopean thoatin jäljestä, jonka kahdeksan\npitkää jalkaa kuljetti sitä katua pitkin pikajunan vauhtia. Mutta eloon\njääneet dusarilaiset eivät suinkaan aikoneet antaa niin arvokkaan\nsaaliin päästä käsistään.\n\nHe olivat menettäneet neidon. Siitä seikasta olisi heidän vaikea tehdä\ntiliä Astokille. Mutta he voisivat toivoa jonkun verran lievempää\nkohtelua, jos saisivat neidon sijasta viedä Heliumin prinssin herransa\neteen.\n\nNiinpä karkasivatkin kaikki kolme Carthorisin kimppuun pitkät miekat\nkädessään ja vaativat huutaen häntä antautumaan. Mutta yhtä hyvin he\nolisivat saaneet kiljua Thurialle, että se keskeyttäisi nopean lentonsa\nBarsoomin taivaalla, sillä Heliumin Carthoris oli Marsin sotavaltiaan\nja hänen verrattoman Dejah Thorisinsa oikea poika.\n\nJo aluksensa kannelta hypätessään oli Carthorisilla ollut pitkä\nmiekkansa kädessään, ja heti kun hän oivalsi kolmen punaisen sotilaan\nuhkaavat aikeet, hän pyörähti heitä vastaan ja otti vastaan heidän\nhyökkäyksensä niin, että vain John Carter olisi voinut tehdä sen\nsamalla tavoin.\n\nHänen miekkansa heilui niin vinhasti, hänen puolittain Maan oloja\nvastaavat lihaksensa olivat niin voimakkaat ja nopeat, että hänen\nvastustajistaan yksi sortui tantereeseen, punaten sydänverellään\nkeltaista sammalta, ehdittyään hädin tuskin tehdä Carthorista kohti\nyhden ainoan piston.\n\nSitten hyökkäsivät molemmat jäljellä olevat dusarilaiset heliumilaisen\nkimppuun yhtä aikaa. Kolme pitkää miekkaa kalahteli kipenöiden\nvastakkain kuutamossa, niin että isot valkeat apinat heräsivät unestaan\nja hiipivä kuolleen kaupungin kolkkoihin ikkunoihin katselemaan\nalhaalla tapahtuvaa verinäytelmää.\n\nKolmasti osui vastustajan ase Carthorisiin, ja punainen hurme valui\npitkin hänen kasvojaan, sokaisten hänet ja värjäten hänen leveän\nrintansa. Vapaalla kädellään hän pyyhki hyytyneen veren silmiltään,\nhänen isänsä taisteluhymy levisi hänen huulilleen ja hän karkasi\nahdistajiensa kimppuun entistä raivokkaammin.\n\nHänen raskaan miekkansa yksi ainoa sivallus halkaisi toisen vihollisen\nkallon, ja sitten peräytyi toinen kuoleman tieltä, kääntyi pakoon ja\njuoksi takanaan olevaa palatsia kohti.\n\nCarthoris ei astunut askeltakaan lähteäkseen ajamaan häntä takaa.\nHänellä oli tärkeämpää tekemistä kuin rangaistuksen, vaikkakin hyvin\nansaitun, antaminen oudoille miehille, jotka olivat pukeutuneet hänen\nsukunsa varustuksiin, sillä hän oli huomannut, että näillä miehillä oli\nhänen seurueensa jäsenten kantamat merkit.\n\nHän palasi viipymättä lentokoneensa luokse ja kohosi pian aukiolta\nilmaan tavoittamaan Thar Bania.\n\nPakoon lähtenyt punainen sotilas kääntyi palatsin ovella katsomaan\ntaakseen ja nähdessään, mitä Carthoris aikoi tehdä, sieppasi yhden\npyssyistä, jotka hän tovereineen oli jättänyt nojalleen seinää vasten\nsyöksyessään miekka kädessä estämään vankinsa ryöstämistä.\n\nHarvat punaiset miehet ovat hyviä ampujia, sillä heidän mieliaseensa\non miekka. Kun dusarilainen niin ollen tähtäsi kohoavaa lentokonetta\nja painoi pyssynsä perässä olevaa nappulaa, niin hän saikin senvuoksi\nkiittää enemmän sattumaa kuin taitoa laukauksensa osittaisesta\nosumisesta.\n\nAmmus raapaisi aluksen laitaa, luodin tumma vaippa murtui siksi paljon,\nettä päivänvalo sattui luodin kärjessä olevaan räjähdysainesäiliöön.\nKuului kova pamahdus. Carthoris tunsi aluksensa ilkeästi horjahtavan,\nja kone pysähtyi.\n\nLentokone oli jo ennättänyt saada siksi hyvän vauhdin, että se\nkantautui kaupungin yli sen vierellä olevaa merenpohjaa kohti.\n\nAukiolla seisova punainen sotilas ampui vielä useita laukauksia, mutta\nniistä ei yksikään sattunut. Sitten peitti korkea minaretti ajautuvan\nmaalin hänen näkyvistään.\n\nCarthoris näki, kuinka vihreä sotilas kaukana vei Ptarthin Thuviaa\nvaltavalla thoatillaan. Hän pakeni Aaanthorista luoteista kohti, jolla\nsuunnalla oli punaisten ihmisten vähän tuntema, pieni, vuorinen maa.\n\nNyt kävi heliumilainen tarkastamaan aluksensa saamaa vammaa. Tarkkaan\ntutkittuaan hän sai selville, että yksi kannatussäiliö oli saanut\nvuodon, mutta itse kone oli vikaantumaton.\n\nAmmuksen sirpale oli vahingoittanut erästä ohjausvipua niin pahoin,\nettei sitä käynyt korjaaminen muualla kuin työpajassa. Mutta\nnäperreltyään jonkun aikaa uutterasti Carthoris sai koneensa hiljaiseen\nlentoon. Sen vauhti ei kuitenkaan läheskään vetänyt vertoja thoatin\nnopealle juoksulle, joka kahdeksalla voimakkaalla jalallaan kiiti\nkuivuneen meren keltaisen sammalen peittämällä pohjalla huimaavaa\nkyytiä.\n\nHeliumin prinssi puhisi raivosta takaa-ajon hitauden johdosta, mutta\nsamalla hän oli iloissaan siitä, etteivät vammat olleet sen pahempia,\nsillä voihan hän nyt liikkua ainakin nopeammin kuin jalkaisin.\n\nMutta pian hän menetti tämänkin laihan lohdutuksen, sillä alus\nalkoi kallistua vasemmalle laidalleen keulan samalla painuessa.\nKannatussäiliöiden vauriot olivat ilmeisesti olleet tuhoisammat kuin\nhän oli aluksi luullut.\n\nKoko pitkän päivän loppuosan Carthoris jatkoi vaivaloista ja\nepävakaista lentoaan tyynessä ilmassa aluksen keulan painuessa yhä\nsyvemmälle ja kallistumisen käydessä yhä huolestuttavammaksi, kunnes\nhän vihdoin vähän ennen pimeän tuloa leijaili ilmassa keula melkein\nsuoraan alaspäin, kiinnitettyään varushihnojensa soljen kannessa\nolevaan vankkaan renkaaseen välttyäkseen suistumasta maahan.\n\nNyt oli hänen eteenpäin liikkumisensa supistunut pelkästään\najautumiseksi lievän kaakosta puhaltavan tuulen mukana, ja kun sekin\nauringon laskiessa tyyntyi, antoi hän aluksensa laskeutua hiljalleen\nmaanpintaa peittävälle sammalelle.\n\nKaukana hänen edessään kohosi uhkaavan näköinen vuoristo, jota\nkohti vihreä mies oli paennut Carthorisin viimeksi nähdessä hänet.\nItsepintaisen päättävästi kävi John Carterin poika, joka oli perinyt\nsuuren isänsä lannistumattoman tahdon, jatkamaan takaa-ajoa jalkaisin.\n\nKoko sen yön hän ponnisteli eteenpäin, kunnes hän seuraavan päivän\nkoittaessa saapui matalille kukkuloille, jotka ovat Torkvasin vuoriston\netuvartijoina.\n\nHänen edessään kohosi rosoisia graniittisia kallioseinämiä. Hän ei\nerottanut ainoatakaan aukkoa, josta olisi päässyt jylhän muurin läpi.\nMutta johonkin tähän tylyyn, kiviseen maailmannurkkaan oli vihreä\nsotilas tuonut punaisen takaa-ajajan lemmityn.\n\nMerenpohjan pehmeällä sammalella ei ollut näkynyt minkäänlaisia jälkiä,\njoita olisi voinut seurata, sillä nopeasti juoksevan thoatin pehmeät\njalat olivat vain painaneet alas kimmoisen sammalen, joka taas kohta\nkohosi merkkejä jättämättä ennalleen.\n\nMutta täällä kukkuloilla, jossa oli siellä täällä irtonaisia\nkivilohkareita, ja jossa alankoaavikoiden himmeän yksitoikkoisuuden\ntilalla oli osittain mustaa savea ja villejä kukkia. Carthoris toivoi\nlöytävänsä jonkinlaisia merkkejä, jotka opastaisivat hänet oikeaan\nsuuntaan.\n\nMutta etsipä hän kuinka hyvänsä, niin hänen tarkkuuttaan uhittelevan\npolun arvoitus näytti todennäköisesti jäävän ainaiseksi ratkaisematta.\n\nPäivä alkoi taaskin kallistua iltaan, kun heliumilaisen valpas silmä\nhavaitsi kellanruskean, sileäkarvaisen eläimen liikkuvan muutamien\nsatojen metrien päässä hänestä vasemmalla.\n\nCarthoris kumartui nopeasti ison kivilohkareen taakse pitämään silmällä\notusta. Se oli kookas banth, villi barsoomilainen leijona, joita\nharhailee tämän kuolevan kiertotähden autioilla kukkuloilla.\n\nPedon kuono oli melkein maassa kiinni. Ilmeisesti se vainusi riistan\njälkiä.\n\nCarthorisin tarkkaillessa otusta heräsi hänen mielessään voimakas\ntoivo. Kenties juuri nyt tarjoutuisi keino ratkaista se arvoitus, jota\nhän oli koettanut selvittää. Tämä nälkäinen peto, joka aina oli hyvin\nkärkäs ihmisen lihalle, saattoi nytkin vainuta niitä kahta henkilöä,\njoita Carthoris etsi.\n\nNuorukainen hiipi varovasti ihmissyöjän perässä. Otus liikkui\näkkijyrkän kallion juurella, nuuskien näkymättömiä jälkiä ja päästäen\ntuontuoltakin saalistavan banthin matalan murahduksen.\n\nCarthoris oli seurannut petoa vain joitakuita minuutteja, kun se katosi\näkkiä ja salaperäisesti, ikäänkuin olisi haihtunut ilmaan.\n\nMies hypähti pystyyn. Toista kertaa hän ei eksyisi jäljiltä, vaikkakin\nvihreä sotilas oli hänet harhauttanut. Hän juoksi mitään varomatta\nsille kohdalle, jossa hän oli viimeksi nähnyt ison, hiipivän pedon.\n\nHänen edessään kohosi kallio pystysuorana, sitä ei katkaissut\nminkäänlainen aukko, johon kookas banth olisi voinut ahtaa ison\nruhonsa. Hänen vierellään oli pieni, litteä paasi, vain korkeintaan\nkymmenenmiehisen lentokoneen kannen laajuinen ja parin hänen mittansa\nkorkuinen.\n\nKenties banth piileksi sen takana? Otus oli saattanut huomata\njäljessään hiipivän miehen ja Kenties parhaillaan väijyi helppoa\nsaalista.\n\nVarovasti, pitkä miekka paljaana kädessään Carthoris meni kivijärkäleen\nnurkitse. Sen takana ei ollut banthia, mutta hän näki sellaista, mikä\nhämmästytti häntä äärettömän paljon enemmän kuin jos siellä olisi ollut\nkaksikymmentä banthia.\n\nHänen edessään ammotti pimeän, alaspäin maan sisään viettävän onkalon\nsuu. Sinne oli banthin täytynyt hävitä. Oliko se otuksen pesä? Eikö sen\nsynkissä, kolkoissa uumenissa saattanut väijyä useita näitä peloittavia\npetoja eikä ainoastaan yksi?\n\nCarthoris ei sitä tietänyt, ja kun hänen mielessään oli voimakkaimpana\najatus, joka oli kannustanut häntä eteen päin otuksen perässä, ei hän\nsiitä paljoa välittänytkään. Sillä hän oli varma siitä, että banth\noli vainunnut vihreän miehen ja hänen vankinsa jälkiä tähän synkkään\nonkaloon, ja sinne seurasi myöskin hän valmiina uhraamaan henkensä\npalvellessaan rakastamaansa naista.\n\nHän ei epäröidyt hetkeäkään, mutta ei myöskään edennyt tyhmän\nvaromattomasti, vaan miekka valmiina, varovin askelin, sillä tie,\njota myöten hän lähti hiipimään, oli himmeä. Kauempana hämärä muuttui\nläpitunkemattomaksi pimeydeksi.\n\n\n\n\nVIIDES LUKU\n\nVaalea rotu\n\n\nYhäti alaspäin vei leveä, sileä lattia, ja nyt oli Carthoris varma,\nettä aukko, jota hän aluksi oli luullut vain luolaksi, olikin omituisen\ntunnelin suu.\n\nEdestäpäin hän silloin tällöin kuuli banthin matalia karjahduksia, ja\näkkiä kuului takaa samanlainen kaamea ääni. Toinen banth oli tullut\nkäytävään hänen perässään!\n\nHänen asemansa oli kaikkea muuta kuin miellyttävä. Hänen katseensa ei\nvoinut lävistää pimeyttä edes niin pitkälle, että hän olisi erottanut\nkäden kasvojensa edestä, kun taas banthit, sen hän tiesi, näkivät\nvarsin hyvin, vaikka pimeys oli kuinka sysimusta hyvänsä.\n\nEi minkäänlaisia muita ääniä kuulunut kuin hänen edessään ja takanaan\nhiipivien petojen kammottavaa, verenhimoista karjuntaa.\n\nAukolta, joka oli kauimpana äkkijyrkästä seinämästä olevan kallion\nliepeellä, oli tunneli vienyt kohti valtavaa vuorijonoa, joka oli niin\nkauan uhitellut hänen ponnistuksiaan.\n\nNyt oli lattia melkein vaakasuora, ja pian hän huomasi sen vähitellen\nkohoavan.\n\nTakaapäin tuleva peto saavutti häntä, pakottaen hänet vaarallisen\nlikelle etupuolella olevan pedon kintereille. Pian hänen olisi oteltava\ntoisen tai mahdollisesti molempien kanssa. Hän tarttui lujemmin\nmiekkansa kahvaan. Nyt kuului jo banthin hengitys takaapäin. Enää hän\nei voinut välttää taistelua paljoa kauempaa.\n\nJo paljoa ennen hän oli saanut varmuuden siitä, että tunneli vei\nkallioiden alitse vuoriharjun toiselle puolelle, ja toivonut pääsevänsä\nkuutamoiseen ulkoilmaan, ennenkuin hänen olisi pakko käydä kummankaan\nhirviön kimppuun.\n\nAurinko oli juuri ollut laskemaisillaan hänen astuessaan tunneliin,\nja matkaa oli ollut siksi pitkältä, että hän tiesi ulkona jo olevan\npimeätä.\n\nHän vilkaisi taakseen. Pimeässä, kuten näytti tuskin kymmenen askelen\npäässä hänestä, hehkui kaksi liekehtivää tulipistettä. Kun villit\nsilmät kohtasivat hänen katseensa, päästi peto hirvittävän ulvahduksen\nja hyökkäsi kohti.\n\nSillä miehellä, joka jää vastustamaan tällaisen villin, tavattoman ison\nhirviön rajua hyökkäystä, odottamaan vapisematta kauheita torahampaita,\njoiden ympärillä hän tiesi verenhimoisen, raivoisan vaahdon kiehuvan,\nsillä miehellä täytyy olla teräshermot. Mutta Heliumin Carthorisin\nhermot olivatkin teräksiset.\n\nHän voi ohjata säiläänsä eläimen silmien mukaan, ja hänen oikea\nkätensä, yhtä vakavana kuin hänen suuren isänsä, suuntasi terävän\nkärjen toiseen hehkuvaan ympyrään, samalla kun hän keveästi hypähti\nsivulle.\n\nKiljaisten kamalasti tuskasta ja raivosta kiiti haavoittunut banth\nhänen sivuitseen, iskien käpälillään ympärilleen. Sitten se kääntyi\nympäri uutta hyökkäystä varten, mutta talla kertaa Carthoris näki vain\nyhden tulista kiukkua hehkuvan silmän vastassaan.\n\nTaas sattui pureva kärki leimuavaan maaliinsa. Taaskin\nkaikui kalliotunneli iskun saaneen pedon kamalasta, tyrmistyttävän\ntuskaisesta, kimeästä, hirvittävän voimakkaasta kiljunnasta.\n\nMutta kun otus nyt uudelleen kääntyi karkaamaan miehen kimppuun,\nei tällä enää ollut mitään merkkiä, jonka mukaan hän olisi voinut\nsuunnata miekkansa. Hän kuuli pehmeiden käpälien sipsuttavan kivisellä\nlattialla. Hän tiesi otuksen parhaillaan syöksyvän taaskin häntä\nvastaan, mutta hän ei nähnyt mitään.\n\nMutta jos hän ei voinut nähdä ahdistajaansa, niin ei tämäkään voinut\nnähdä häntä.\n\nHän hypähti arviokaupalla keskelle tunnelia ja ojensi miekkansa kärjen\neläimen rintaa kohti. Siinä kaikki, mitä hän osasi tehdä, ja hän\ntoivoi, että säilä sattumalta osuisi otuksen sydämeen, kun hän sortuisi\nison ruhon alle.\n\nKaikki kävi niin nopeasti, että Carthoris tuskin saattoi uskoa\naistimiaan, kun valtava peto kiiti hurjasti hänen ohitseen. Joko hän\nei ollutkaan sijoittunut tunnelin keskelle tai oli sokaistunut banth\nerehtynyt arvioidessaan hyökkäystään.\n\nJoka tapauksessa meni kookas ruho neljännesmetrin päästä hänen\nsivuitseen, ja otus juoksi edelleen tunnelia alaspäin ikäänkuin\ntavoittaen sen kynsistä livahtanutta saalista.\n\nMyöskin Carthoris lähti samaan suuntaan, ja varsin pian hänen sydämensä\nsykähti ilosta, kun hän näki pitkän, pimeän käytävän aukon, jota kuu\nvalaisi.\n\nHänen edessään lepäsi syvä notko, jota kaikilta puolin ympäröivät\nmahtavat vuoret. Laaksossa kasvoi tavattoman korkeita puita, joiden\nnäkeminen tuntui oudolta niin kaukana Marsin vesiväylistä. Maanpintaa\npeitti kirkkaan tulipunainen nurmikko, jota somistivat upeat villit\nkukat lukemattomina läikkinä.\n\nMolempien kuiden hohtavassa valossa oli näky kuvaamattoman viehättävä,\nomituisen tenhoisa ja lumoava.\n\nMutta vain hetken nauttivat Carthorisin silmät hänen edessään olevan\nmaiseman luonnonkauneudesta. Melkein heti ne kiintyivät isoon banthiin,\njoka seisoi äsken surmatun thoatin ruumiilla.\n\nKookkaan pedon kellanruskea harja oli pörhöllään kammottavan pään\nympärillä ja katse kiintyneenä toiseen banthiin joka juoksenteli\npäättömästi sinne tänne, päästellen kimakkoja, tuskaisia kiljahduksia\nja peloittavan raivoisia karjahduksia.\n\nCarthoris arvasi heti, että toinen peto oli juuri se, jonka hän oli\nsokaissut otellessaan sen kanssa tunnelissa, mutta hänen mieltään\nkiinnitti paljon enemmän kuollut thoat kuin kumpikaan villi raatelija.\n\nIson marsilaisratsun selässä oli vieläkin satula, ja Carthorisista\ntuntui epäilemättömältä, että se oli sama eläin, jolla vihreä sotilas,\nPtarthin Thuvian ryöstäjä, oli ratsastanut.\n\nMutta missä oli ratsastaja vankeineen? Heliumin prinssiä puistatti, kun\nhän ajatteli sitä kohtaloa, johon he olivat todennäköisesti joutuneet.\n\nIhmisliha on Barsoomin leijonan himoruokaa, ja otuksen iso ruho\nja mahtavat jäntereet tarvitsevat kunnossa pysyäkseen tavattomia\nlihamääriä.\n\nKahden ihmisen ruumiit olisivat vain kiihdyttäneet pedon ruokahalua,\nja Carthorisista tuntui liiankin otaksuttavalta, että se oli ahminut\nvihreän sotilaan ja punaisen neidon. Se oli jättänyt thoatin valtavan\nruhon odottamaan nauttiakseen ensin juhla-ateriansa maukkaammat palat.\n\nNyt oli sokea banth, joka töytäili hurjasti edestakaisin ilman\npäämäärää, joutunut toisen banthin surmaaman riistan kohdalle, ja\nlievästi puhaltava tuuli kantoi verenhajun sen sieraimiin.\n\nEnää eivät sen liikkeet olleet harhailevia. Häntä ojossa ja kita\nkuohuen kuolaa se oikaisi suoraan kuin nuoli thoatin ruhoa ja voimakasta\nraatelijaa kohti, joka seisoi etukäpälät riistan savenharmaalla\nkyljellä valmiina puolustamaan saalistaan.\n\nTun hyökkäävä banth oli parinkymmenen askelen päässä kuolleesta\nthoatista, päästi surmaaja kamalan mölyn ja sinkautti itsensä\nvoimakkaalla hypyllä eteenpäin tulokasta vastaan.\n\nNyt alkanut taistelu tuntui kauhealta sotaisesta barsoomilaisestakin.\nMielipuolinen raatelu, hirvittävä, korviahuumaava karjunta ja veren\npeittämien petojen hillitön villeys pitivät häntä lumottuna, niin\nettei hän voinut liikahtaakaan, ja kun ottelu oli päättynyt ja\npedot, joiden päät ja lavat oli revitty siekaleiksi, viruivat maassa\njäykistyneet leuat yhä painuneina toistensa ruumiisiin, sai Carthoris\nvain voimakkaasti ponnistamalla tahtoaan kiskaistuksi itsensä irti\nlumouksesta.\n\nHän riensi kuolleen thoatin luokse etsimään jälkiä neidosta, jonka hän\npelkäsi saaneen osakseen thoatin kohtalon, mutta hän ei löytänyt mitään\nsellaista, mikä olisi tukenut hänen aavistuksiaan.\n\nSydän hieman keveämpänä hän lähti tutkimaan laaksoa. Hänen ehdittyään\nvain muutamia askelia osui hänen katseensa nurmikolla lojuvaan\njalokivistä säihkyvään koruun.\n\nHän nosti sen ylös ja näki ensi silmäyksellä, että se oli naisen\nhiuskoriste, ja siihen oli upotettu Ptarthin kuningasperheen merkki.\n\nMutta mikä kauhea huomio! Verta, vielä kosteata verta oli korun\nuhkeissa jalokivissä.\n\nCarthorisin rintaa ahdisti niin, että hän oli tukehtumaisillaan, kun\nne kaameat mahdollisuudet, joihin hely viittasi, kohosivat hänen\nmielikuvituksensa silmien eteen. Mutta hän ei voinut, hän ei tahtonut\nuskoa sellaista.\n\nOli mahdotonta, että niin loistava kaunotar olisi saanut niin\nhirvittävän lopun. Mahdotonta oli uskoa, että ihana Thuvia olisi iäksi\nlakannut olemasta.\n\nJo ennestäänkin jalokivistä jäykkiin varustuksiinsa, laajan rintansa\nyli kulkevaan hihnaan, jonka alla hänen uskollinen sydämensä sykki,\nkiinnitti Heliumin prinssi Carthoris säihkyvän helyn, jota Ptarthin\nThuvia oli kantanut ja joka senvuoksi oli tullut hänelle pyhäksi.\n\nSitten hän jatkoi matkaansa tuntemattoman laakson sisäosiin.\n\nJättiläiskokoiset puut rajoittivat hänen näköalansa enimmäkseen\nhyvin suppeaksi. Silloin tällöin hän näki vilahduksen taivasta kohti\nkohoavista kukkuloista, jotka reunustivat laaksoa joka taholta, ja\nvaikkakin niiden piirteet olivat molempien kuiden valossa selvät,\nniin hän tiesi, että ne olivat kaukana ja että laakso oli hyvin laaja.\n\nHän jatkoi tarkasteluaan puoliyöhön saakka, jolloin hän äkkiä pysähtyi\nkuultuaan etäältä thoatien kiljuntaa.\n\nNäiden tavallisesti ärtyisten eläinten äänen opastamana hän hiipi\npuiden välitse, kunnes hänen eteensä avautui toinen tasainen puuton\naukeama, jonka keskellä oli suurkaupunki kiiltävine kupukattoineen ja\nkirkasvärisine torneineen.\n\nKaupungin muurien ympärillä oli kuivuneiden merenpohjien vihreiden\nsotilaiden pystyttämä laaja leiri, ja silmäillessään kaupunkia tarkoin\nhuomasi heliumilainen, että se ei suinkaan ollut kuolleen muinaisuuden\nautio asutuskeskus.\n\nMutta mikä kaupunki se voi olla? Opiskellessaan hän oli saanut\ntietää, että tässä vähän tutkitussa Barsoomin osassa oli vallassa\ntorkvasilainen vihreä heimo ja ettei tähän asti ainoankaan punaisen\nihmisen ollut onnistunut tunkeutua heidän alueensa sydämeen ja sitten\npalata sivistyneeseen maailmaan.\n\nTorkvasilaiset olivat valmistaneet tavattoman isoja tykkejä, joilla he\npeloittavan tarkkoina tähtääjinä olivat saaneet torjutuksi punaisten\nnaapurikansojen harvat vakavat yritykset tutkia heidän maataan\ntaistelulaivastoillaan.\n\nCarthoris uskoi varmasti olevansa Torkvasin alueella, mutta hän ei\nollut uneksinutkaan, että siellä oli niin suurenmoinen kaupunki,\neivätkä myöskään historioitsijat olleet edes vihjailleet sellaisen\nolemassaoloon. Sillä torkvasilaisten tiedettiin asustavan Marsin\nmuiden vihreiden heimojen tavoin tällä kuolevalla taivaankappaleella\ntavattavissa hyljätyissä kaupungeissa, eikä mikään vihreä heimo ollut\nkoskaan rakentanut edes yhtä ainoata rakennusta lukuunottamatta\nmatalaseinäisiä hautomalaitoksia, joissa heidän lapsensa kehittyvät\nauringon lämmössä.\n\nKaupungin ympärillä oleva vihreiden sotilaiden leiri oli lähes puolen\nkilometrin päässä kaupungin muurista. Sen ja kaupungin välillä ei\nollut minkäänlaisia rintavarustuksia eikä muunlaista suojaa pyssyjen\nja tykkien tulta vastaan, mutta nousevan auringon valossa saattoi\nCarthoris nyt aivan selvästi erottaa, että korkean muurin harjalla ja\nsen takana olevien rakennusten katoilla vilisi olentoja.\n\nHän oli varma siitä, että ne olivat hänen kaltaisiaan ihmisiä, vaikka\nne olivatkin hänestä siksi kaukana, ettei hän voinut päättää, olivatko\nne punaista kansaa.\n\nMelkein heti kun päivä oli koittanut, alkoivat vihreät sotilaat\nampua muurilla liikkuvia pieniä olentoja. Carthorisin hämmästykseksi\nei tuleen vastattu, mutta pian oli viimeinenkin näkyvissä ollut\nkaupunkilainen piiloutunut turvaan vihreiden kaamean tarkoilta\nlaukauksilta, eikä muurien takana enää ollut ainoatakaan elonmerkkiä.\n\nSilloin lähti Carthoris, pysytellen aukeamaa ympäröivien puiden\nsuojassa, kiertämään piirittäjien selkäpuolta, toivoen, vaikkakin\nse tuntui mahdottomalta, näkevänsä jossakin Ptarthin Thuvian, sillä\nvieläkään hän ei voinut uskoa neitoa kuolleeksi.\n\nOli suorastaan ihme, ettei häntä huomattu, sillä sotilaita ratsasti\nyhtenään leirin ja metsän väliä edestakaisin. Päivä kului pitkälle, ja\nyhä hän jatkoi turhalta näyttävää etsintäänsä. Illan suussa hän joutui\nkaupungin puolen muurissa olevan jykevän portin kohdalle.\n\nTänne näyttivät hyökkääjät keskittäneen päävoimansa. Sinne oli\nrakennettu iso lava, jolla Carthoris näki kyyröttävän kookkaan vihreän\nsotilaan, ympärillään toisia heimolaisiaan.\n\nTämä mies oli varmaankin kuuluisa Hortan Gur, Torkvasin jeddak, Marsin\nlounaisosien vanha, raju ihmissusi, sillä väliaikaisissa leireissä ja\nmarsseilla ollessaan rakentavat Barsoomin vihreät heimot lavoja vain\njeddakeja varten..\n\nSeisoessaan tarkastelemassa heliumilainen näki erään vihreän sotilaan\nraivaavan itselleen tietä koroketta kohti. Hän raahasi mukanaan vankia,\nja kun ympärillä seisovat siirtyivät syrjään antaakseen heille tietä,\nnäki Carthoris vilahdukselta vangin.\n\nHänen sydämensä sykähti riemusta. Ptarthin Thuvia oli vielä elossa!\n\nVain vaivoin sai Carthoris hillityksi voimakkaan halunsa rientää\nPtarthin prinsessan rinnalle. Mutta lopulta pääsi kuitenkin maltillinen\nharkinta voitolle, sillä kun ylivoima oli niin rusentava, tiesi hän\nhyökkäyksen merkitsevän ainoastaan sitä, että hän hyödyttömästi\ntuhoaisi kaikki mahdollisuudet neidon auttamiseksi vastaisuudessa.\n\nHän näki, että Thuvia kiskottiin korokkeen juurelle ja että Hortan\nGur puhutteli neitoa. Hän ei erottanut hirviön sanoja eikä Thuvian\nvastausta; mutta se oli varmankin ärsyttänyt vihreätä kuvatusta, sillä\ntämä syöksähti eteenpäin vankia kohti ja iski häntä raa’asti kasvoihin\nmetallirenkaisella käsivarrellaan.\n\nSilloin valtasi raivo John Carterin, jeddakien jeddakin Barsoomin\nsotavaltiaan pojan. Vanhastaan tuttu veripunainen utu, jonka läpi hänen\nisänsä silmät olivat katselleet lukemattomia vihollisia, kohosi hänen\nkatseittensa eteen.\n\nHänen Maan olojen mukaiset lihaksensa, jotka vikkelästi noudattivat\nhänen tahtonsa määräyksiä, kiidättivät häntä pitkin harppauksin\nvihreätä hirviötä kohti, joka oli lyönyt hänen rakastamaansa naista.\n\nTorkvasilaiset eivät katselleet metsään päin. Kaikkien silmät olivat\nkiintyneet neitoon ja jeddakiin, ja raikuva hyväksymisnauru kajahti,\nkun vihreä hallitsija oli niin nerokkaan sukkelasti vastannut vankinsa\nvapausvaatimukseen.\n\nKun Carthoris oli päässyt noin puolitiehen metsänreunasta vihreiden\nsotilaiden luokse, sekaantui leikkiin uusi tekijä, joka yhä suuremmassa\nmäärin ohjasi viimeksimainittujen huomion poispäin hänestä.\n\nErääseen piiritetyn kaupungin korkeaan torniin ilmestyi mies. Hänen\nylöspäin kääntyneestä suustaan lähti sarja peloittavia huutoja, jotka\nkaamean kimeinä kiirivät yli kaupungin muurien ja piirittäjien päiden\nyli laakson kaukaisimpiin sopukkoihin saakka.\n\nKerran, kahdesti, kolmasti kajahti tämä hirvittävä ääni kuuntelevien\nvihreiden miesten korvissa, ja sitten kuului kaukaa, hyvin kaukaa\ntuuheiden puiden ylitse vastaushuuto selvänä ja terävänä.\n\nSe oli vain ensimmäinen. Kaikilta suunnilta kohosi samanlaisia hurjia\nkiljahduksia, kunnes koko maailma tuntui vapisevan niiden äänestä.\n\nVihreät sotilaat katselivat hermostuneina ympärilleen. He eivät\ntietäneet mitään sellaisesta pelosta, jollaista Maan asukkaat tuntevat.\nMutta tavattoman vaaran uhatessa he menettivät totutun varmuutensa.\n\nSitten aukesi äkkiä kaupungin muurin jykevä, Hortan Gurin lavan\nvastapäätä oleva portti levälleen. Siitä tuli esille omituisin näky,\nmitä Carthoris oli milloinkaan nähnyt, vaikka sillä hetkellä hänellä ei\nollutkaan aikaa muuta kuin kerran ohimennen vilkaista portista pitkien,\nsoikeiden kilpiensä suojassa marssivia kookkaita jousimiehiä. Hän\nehti vain panna merkille heidän hulmuavan, kastanjanruskean tukkansa\nja älytä, että heidän kupeillaan liikkuvat mylvivät otukset olivat\nBarsoomin rajuja leijonia.\n\nSamassa oli Carthoris ällistyneiden torkvasilaisten keskellä. Hän\nkarkasi heidän joukkoonsa pitkä miekka kädessään, ja Ptarthin Thuvia,\njonka hämmästyneet silmät ensinnä osuivat häneen, luuli näkevänsä John\nCarterin itsensä: niin ihmeellisen paljon muistutti pojan taistelutapa\nisää.\n\nTuon virginialaisen kuuluisaa taisteluhymyä myöten he olivat\nsamanlaisia. Ja miekkaa heiluttava käsi sitten. Sen joustava taito ja\nnopeus!\n\nKaikki muuttui sekasortoiseksi melskeeksi. Osa vihreitä sotilaita\nhyppäsi äksyilevien, kiljuvien thoatiensa selkään. Kalotit päästelivät\nvillejä kurkkuääniään ja vinkuivat innosta päästä lähestyvien\nvihollisten kurkkuun.\n\nThar Ban ja eräs toinen korokkeen vierellä seisonut vihreä sotilas\nolivat ensiksi huomanneet Carthorisin saapumisen, ja heidän kanssaan\nhän otteli punaisen neidon omistamisesta, toisten rientäessä torjumaan\npiiritetystä kaupungista hyökkääviä vihollisia.\n\nCarthorisin pyrkimyksenä oli sekä puolustaa Ptarthin Thuviaa että\npäästä Hortan Gur-hirviön kimppuun kostaakseen tälle iskun, jonka hän\noli antanut neidolle.\n\nSurmattuaan kaksi sotilasta, jotka olivat palanneet Ihar Banin ja tämän\ntoverin avuksi torjumaan punaihoista seikkailijaa, Carthorisin onnistui\npäästä lavalle, juuri kun Hortan Gur oli hyppäämäisillään thoatinsa\nselkään.\n\nVihreiden sotilaiden huomio kiintyi pääasiallisesti kaupungista\nheidän kimppuunsa eteneviin jousimiehiin ja näiden rinnalla asteleviin\nvilleihin bantheihin — julmiin sotaeläimiin, jotka olivat äärettömän\npaljon peloittavampia kuin heidän omat hurjat kalotinsa.\n\nKorokkeelle hypähdettyään Carthoris veti Thuvian rinnalleen ja kääntyi\nsitten ahdistamaan poistuvaa jeddakia päästäen kiukkuisen huudahduksen\nja tavoittaen vastustajaa miekallaan.\n\nKun heliumilaisen säilä hipaisi Hortan Gurin vihreää ihoa, kääntyi tämä\nkarjaisten hyökkääjään päin, mutta samassa kaksi hänen päällikköään\nhoputti häntä joutumaan, sillä kaupungin vaaleaihoisten asukkaiden\nryntäys alkoi kehittyä vakavammaksi seikaksi kuin torkvasilaiset olivat\nolettaneet.\n\nJäämättä ottelemaan punaisen miehen kanssa Hortan Gur lupasi muistaa\nhäntä selvittyään ensin muuritetun kaupungin uhmailevista asukkaista,\nja hypättyään ratsaille lasketti thoatillaan täyttä neliä lähestyviä\njousimiehiä vastaan.\n\nMuut sotilaat seurasivat ripeästi jeddakiaan, jättäen Thuvian ja\nCarthorisin kahden kesken korokkeelle.\n\nHeidän ja kaupungin välillä riehui hirvittävä taistelu. Vaaleaihoiset\nsotilaat, joilla oli aseinaan vain pitkät jousensa ja eräänlaiset\nlyhytvartiset sotakirveet, olivat melkein turvattomia joutuessaan\nkäsikähmään hurjien vihreiden ratsastajien kanssa. Mutta jonkun matkan\npäästä heidän terävät nuolensa olivat täysin yhtä tuhoisia kuin\nvihreiden miesten raadiumammukset.\n\nMutta jos kohta sotilaat itse olivatkin vähäväkisempiä, niin heidän\ntoverinsa, rajut banthit, eivät ainakaan olleet. Tuskin olivat\nmolemmat rintamat iskeneet yhteen, kun näitä hirmuisia otuksia\nhyppäsi sadoittain torkvasilaisten joukkoon, kiskoen sotilaita\nthoatiensa selästä — kaataen maahan itse thoatitkin ja saattaen kaikki\nvastustajansa hämmennyksiin.\n\nKaupunkilaisten lukumäärä oli myöskin heidän edukseen, sillä heti\nkun joku sotilas oli kaatunut, näytti hänen paikalleen kiiruhtavan\nparikymmentä uutta: niin runsaasti heitä jatkuvasti tulvasi kaupungin\nisosta portista.\n\nBanthien rajuus ja jousimiesten paljous vaikuttivatkin lopulta sen,\nettä torkvasilaiset peräytyivät, kunnes lava, jolla Carthoris ja Thuvia\nolivat, joutui vihdoin keskelle taistelun temmellystä.\n\nKummastakin heistä tuntui ihmeeltä etteivät heihin osuneet kuulat\neivätkä nuolet. Pian oli rintama siirtynyt kokonaan heidän ohitseen,\njoten he olivat kahden taistelijoiden ja kaupungin välillä ottamatta\nlukuun haavoittuneita ja kuolleita sekä pariakymmentä ärjyvää banthia,\njotka huonommin harjoitettuina kuin muut kuljeksivat lihaa etsien\nruumiiden keskellä.\n\nCarthorisin mielestä oli taistelun kummallisimpana piirteenä ollut\nse seikka, että jousimiehet olivat verrattain mitättömillä aseillaan\ntehneet hirveän tuhoisaa jälkeä. Sikäli kuin hän saattoi huomata, ei\nmissään näkynyt ainoatakaan haavoittunutta vihreätä miestä, mutta\nkaatuneita oli taistelukentällä röykkiöittäin.\n\nÄkillinen kuolema näkyi olevan seurauksena jousimiesten nuolen\nvähäisimmästäkin raapaisusta, ja näytti siltä, ettei heistä kukaan\nkertaakaan ampunut harhaan. Vain yksi selitys oli mahdollinen: nuolien\nkärjet oli kastettu myrkkyyn.\n\nPian häipyi ottelun melu kauaksi metsään. Aukeamalla vallitsi\nhiljaisuus, jonka keskeyttivät vain ahmivien banthien murahdukset.\nCarthoris kääntyi Ptarthin Thuviaan. Siihen mennessä ei heistä\nkumpikaan ollut virkkanut mitään.\n\n\"Missä olemme, Thuvia?\" kysyi hän.\n\nNeito katsahti häneen kysyvästi. Pelkästään hänen saapumisensa näytti\nosoittavan, että Carthoris oli syypää ja tietoinen hänen ryöstöstään.\nKuinka hän muuten olisi voinut tuntea häntä kuljettaneen lentokoneen\nmääräpaikan!\n\n\"Kuka tietää sen paremmin kuin Heliumin prinssi?\" kysyi Thuvia\nvuorostaan. \"Eikö hän ole tullut tänne omasta vapaasta tahdostaan?\"\n\n\"Aaanthorista olen saapunut vapaasta tahdostani sen vihreän miehen\njäljessä, joka ryösti sinut, Thuvia\", vastasi Carthoris; \"mutta\nlähdettyäni Heliumista aina siihen hetkeen saakka, jolloin heräsin\nAaanthorin kohdalla, luulin olevani matkalla Ptarthiin.\n\n\"Oli viitattu, että minä olin syypää sinun ryöstöösi ja tietoinen\nsiitä\", selitti hän koruttomasti, \"ja halusin rientää jeddakin, isäsi\nluokse saadakseni hänet uskomaan, että se syytös oli väärä, ja\ntarjotakseni apuani sinua etsittäessä. Ennenkuin lähdin Heliumista, on\njoku peukaloinut kompassiani, niin että se ohjasi minut Aaanthoriin\nPtarthin sijasta. Siinä kaikki. Uskothan minua?\"\n\n\"Entä ne sotilaat, jotka ryöstivät minut puistosta!\" huudahti neito.\n\"Aaanthoriin saavuttuamme heillä oli Heliumin prinssin merkit. Kun\nhe minut vangitsivat, olivat he puettuja dusarilaisten tamineihin.\nVain yksi selitys näytti mahdolliselta. Ken lieneekään ollut se, joka\nuskalsi tehdä tämän törkeän väkivaltaisen teon, hän tahtoi työntää\nsyyn toisen niskoille, jos hänet saataisiin kiinni itse teossa; mutta\nturvallisessa paikassa Ptarthin valtakunnan ulkopuolella hän arveli\nvoivansa antaa kätyreittensä pukeutua jälleen omiin varustuksiinsa.\"\n\n\"Luuletko, että minä olen tämän toimeenpanija, Thuvia?\" kysyi\nnuorukainen.\n\n\"Oi, Carthoris\", vastasi neito, \"en tahtonut sitä uskoa; mutta kun\nkaikki viittasi sinuun — sittenkään en tahtonut sitä uskoa.\"\n\n\"Minä sitä en tehnyt\", vakuutti Carthoris. \"Mutta tahdon olla sinulle\nperinpohjin rehellinen. Niin paljon kuin pidänkin isästäsi, niin paljon\nkuin kunnioitankin Kulan Tithiä, jolle sinut on kihlattu, niin hyvin\nkuin tiedänkin, kuinka tuhoisia seurauksia olisi ollut sellaisesta\nteosta, Barsoomin kolmen suurimman kansan syöksyminen sotaan — niin\nkuitenkaan kaikesta siitä huolimatta en olisi vähääkään empinyt ottaa\nsinua tällä tavoin, Ptarthin Thuvia, jos olisit vihjauksenakaan\nosoittanut minulle, että se ei ollut sinusta vastenmielistä.\n\n\"Mutta sinä et antanut pienintäkään vihjausta, ja niinpä minä olenkin\ntäällä, en omasta halustani, vaan palvellakseni sinua ja sitä miestä,\njolle sinut on luvattu, pelastaakseni sinut hänelle, jos se on ihmisen\nvallassa.\" Hän lopetti puheensa melkein katkerasti.\n\nPtarthin Thuvia katsoi häntä kasvoihin pitkän aikaa. Neidon rinta nousi\nja laski, ikäänkuin hän olisi ollut ylivoimaisen mielenliikutuksen\nvallassa. Hän liikahti astuakseen nuorukaisen luokse. Hänen huulensa\navautuivat ikäänkuin sanoakseen jotakin — kiihkeän rajusti.\n\nMutta sitten hän voitti tunteensa.\n\n\"Heliumin prinssin vastaisten tekojen\", lausui hän kylmästi, \"on\nosoitettava,, että hänen aikomuksensa ovat tähän asti olleet\nkunnialliset.\"\n\nCarthorisia loukkasi neidon äänensävy ja sanoihin sisältyvä epäilys\nhänen rehellisyydestään.\n\nHän oli melkein toivonut Thuvian vihjaisevan, että hänen rakkautensa\nvoisi saada vastakaikua — joka tapauksessa neidon olisi pitänyt olla\nainakin hieman kiitollinen äskeisestä toiminnasta hänen hyväkseen.\nMutta Carthoris sai vain kylmää epäilyä osakseen.\n\nHeliumin prinssi kohautti leveitä olkapäitään. Neito huomasi sen ja\nnuorukaisen huulilla väikkyvän heikon hymyn, niin että hän sai nyt\nvuorostaan loukkautua.\n\nLuonnollisestikaan hän ei ollut tahtonut loukata Carthorisia. Olisihan\ntämän pitänyt käsittää, että kaiken sen jälkeen, mitä hän oli sanonut,\nhän ei voinut millään tavoin saada rohkaisua. Mutta eihän Carthorisin\nolisi tarvinnut niin kouraantuntuvasti osoittaa välinpitämättömyyttään.\nHeliumin miehet olivat maineessa kohteliaisuudestaan, eivät\ntökeryydestä. Kenties se aiheutui hänen suonissaan virtaavasta Maan\nasukkaan verestä.\n\nKuinka olisikaan Thuvia voinut arvata, että olkapäiden kohautus oli\nvain ruumiillinen ponnistus, jolla Carthoris koetti poistaa kirvelevää\ntuskaa sydämestään, ja että hänen myhäilynsä oli isän taisteluhymyä,\nulkonainen ilmaisumerkki pojan päätöksestä tukahduttaa oma suuri\nrakkautensa koettaessaan pelastaa Ptarthin Thuvian toiselle, koska hän\nuskoi neidon rakastavan tätä toista!\n\nHän palasi alkuperäiseen kysymykseensä.\n\n\"Missä olemme? Minä en sitä tiedä.\"\n\n\"En myöskään minä\", vastasi neito. \"Ryöstäjäni puhuivat keskenään\nAaanthorista, joten minusta oli mahdollista, että muinaisajan kaupunki,\njohon he minut veivät, oli juuri tämä kuuluisa raunioitunut paikka.\nMutta siitä, missä olemme nyt, ei minulla ole pienintäkään aavistusta.\"\n\n\"Kun jousimiehet palaavat, saamme epäilemättä tietää kaikki mitä\nhaluamme\", sanoi Carthoris. \"Toivokaamme, että he kohtelevat\nmeitä ystävällisesti. Mitähän rotua he lienevät? Vain kaikkein\nvanhimmissa taruissamme ja kuivuneiden merenpohjien hylättyjen\nkaupunkien seinämaalauksissa on kuvattuina tällaisia ruskeatukkaisia,\nvaaleaihoisia ihmisiä. Olisimmekohan sattumalta osuneet muinaisajoilta\nsäilyneeseen kaupunkiin, jonka koko Barsoom luulee hautautuneen\naikakausien taakse?\"\n\nThuvia katseli metsään päin, jonne vihreät sotilaat ja heitä takaa\najavat jousimiehet olivat kadonneet. Pitkän matkan päästä kuului\nbanthien hirvittävää karjuntaa ja yksinäisiä laukauksia.\n\n\"Ihme, etteivät he jo palaa\", huomautti neito.\n\n\"Luulisi näkevänsä haavoittuneiden nilkuttavan tai heitä kannettavan\ntakaisin kaupunkiin\", vastasi Carthoris rypistäen otsaansa\nkummastellen. \"Entä lähempänä kaupunkia olevat haavoittuneet? Onko\nheidät jo korjattu pois?\"\n\nHe kääntyivät molemmat katsomaan kaupungin ja heidän välillään olevaa\nkenttää, jolla taistelu oli ollut tulisinta.\n\nSiellä olivat banthit, yhä muristen kauheilla aterioillaan.\n\nCarthoris katsahti Thuviaan hämmästyneenä. Sitten hän osoitti\nsormellaan kenttää.\n\n\"Missä he ovat?\" hän kuiskasi. \"Kuinka on käynyt heidän kaatuneilleen\nja haavoittuneilleen?\"\n\n\n\n\nKUUDES LUKU\n\nLotharin jeddak\n\n\nNeito ei näyttänyt uskovan silmiään.\n\n\"Niitä oli läjittäin\", hän mumisi. \"Kentällä virui tuhansittain vain\nmuutamia minuutteja sitten.\"\n\n\"Ja nyt\", jatkoi Carthoris, \"siellä on vain banthit ja vihreiden\nsotilaiden ruumiit.\"\n\n\"Kaatuneet jousimiehet on varmaankin käyty noutamassa pois meidän\npuhellessamme\", sanoi neito.\n\n\"Se on mahdotonta!\" vastasi Carthoris. \"Kaatuneita oli kentällä\ntuhansittain vielä aivan äsken. Niiden kuljettamiseen olisi kulunut\ntuntikausia. Tämä on kaameaa.\"\n\n\"Olin toivonut\", virkkoi Thuvia, \"että saisimme turvapaikan tämän\nvaaleaihoisen kansan luota. Huolimatta urheudestaan taistelukentällä\neivät he tuntuneet minusta hurjilta eivätkä sotaisilta ihmisiltä. Olin\nehdottamaisillani, että pyrkisimme kaupunkiin, mutta nyt en tiedä,\nonko viisasta uskaltautua sellaisen kansan keskuuteen, jonka vainajat\nhaihtuvat ilmaan.\"\n\n\"Kyllä meidän on uskallettava\", huomautti Carthoris. \"Meidän ei voi\nkäydä pahemmin kaupungin muurien sisällä kuin ulkopuolellakaan. Täällä\nvoimme joutua banthien tai yhtä villien torkvasilaisten kynsiin. Sieltä\nainakin tapaamme oman kuvamme muotoisia olentoja.\n\n\"Minua epäilyttää vain yksi vaara\", hän lisäsi, \"nimittäin sinun\nviemisesi noin monien banthien sivuitse. Yksi miekka tuskin riittää\nniitä torjumaan, jos kaksikin niistä karkaa kimppuumme samalla kertaa.\"\n\n\"Siitä seikasta ei sinun tarvitse olla huolissasi\", vastasi punainen\nneito hymyillen. \"Banthit eivät tee meille pahaa.\"\n\nNiin sanoen hän laskeutui korokkeelta maahan ja meni Carthorisin\nsaattamana pelkäämättä hurmeiselle kentälle salaperäistä, muurien\nympäröimää kaupunkia kohti.\n\nHe eivät olleet ehtineet pitkälle, ennenkuin verisestä ruoastaan\nsivulle päin vilkaissut banth huomasi heidät. Raivoisasti karjuen lähti\npeto heti heitä kohti, ja sen äänen kuullessaan noudatti parikymmentä\nmuuta otusta sen esimerkkiä.\n\nCarthoris vetäisi pitkän miekkansa tupestaan. Neito loi salaa nopean\nsilmäyksen hänen kasvoihinsa. Hän näki hymyn nuorukaisen huulilla,\nja se vaikutti kuin viini sairaihin hermoihin. Sillä sotaisessa\nBarsoomissakin, jossa kaikki miehet ovat urhoollisia, saa naisen\ninnostumaan tyyni välinpitämättömyys vaarasta — huima rohkeus, johon ei\nsekaannu kerskailua.\n\n\"Pistä miekkasi takaisin tuppeen!\" käski Thuvia. \"Sanoinhan sinulle,\netteivät banthit meitä vahingoita. Kas näin!\" Puhuessaan hän asteli\nreippaasti lähintä otusta kohti.\n\nCarthoris aikoi rientää hänen jälkeensä suojelemaan häntä, mutta hän\nteki torjuvan kädenliikkeen. Nuorukainen kuuli hänen kutsuvan bantheja\nmatalalla, laulavalla, melkein kehräävällä äänellä.\n\nHeti kohosivat isot kuonot ilmaan, ja kaikki ilkeästi välkkyvät silmät\nkiintyivät neitoon. Sitten alkoivat pedot hiipiä häntä kohti. Hän\nseisoi paikallaan niitä odottaen.\n\nHäntä lähinnä oleva banth epäröi. Hän puheli sille käskevästi kuten\nisäntä niskuroivalle koiralle.\n\nKookas raatelija painoi päänsä alas ja luikki häntä koipien välissä\nneidon jalkojen juureen. Senjälkeen tulivat toiset, kunnes Thuvia oli\nkokonaan hurjien, ihmisiä syövien petojen ympäröimänä.\n\nHän kääntyi ympäri ja johdatti ne Carthorisin luokse. Lähestyessään\nmiestä ne murisivat hieman, mutta pari ankaraa sanaa sai ne talttumaan.\n\n\"Miten saat ne hillityiksi?\" huudahti Carthoris.\n\n\"Isäsi tiedusti minulta samaa asiaa Kultaisten kallioiden holveissa\nOtz-vuoriston uumenissa, thernien temppelien alla. En osannut\nselittää sitä hänelle enkä osaa nytkään. En tiedä, mistä johtuu,\nettä ne tottelevat minua, mutta siitä lähtien, kun Sator Throg\nheitätti minut niiden sekaan pyhien thernien banthluolaan ja isot\notukset liehittelivät minulle sen sijaan että olisivat repineet\nminut, on minulla aina ollut sama omituinen kyky hallita niitä. Ne\ntulevat kutsuessani ja tottelevat käskyjäni aivan samalla tavoin kuin\nuskollinen Woola tottelee suuren isäsi käskyjä.\"\n\nNeito lausui jotakin, ja hurja lauma hajautui. Karjuen palasivat pedot\nkeskeytetyille aterioilleen, ja Carthoris ja Thuvia astelivat niiden\nkeskitse kaupunkia kohti.\n\nKävellessään mies katseli ihmetellen sellaisia vihreiden miesten\nruumiita, joita banthit eivät olleet raadelleet.\n\nHän kiinnitti neidon huomiota niihin. Kaatuneiden isoissa ruumiissa\nei näkynyt nuolia lainkaan. Niiden ihossa ei näkynyt jälkeäkään\nkuolettavista haavoista, ei vähäisintäkään naarmua eikä hankautumaa.\n\nEnnenkuin jousimiesten kaatuneet olivat kadonneet, oli torkvasilaisten\nkaatuneissa törröttänyt vihollisten surmannuolia kuin harjaksia. Mihin\nolivat nämä hennot kuoleman sanansaattajat joutuneet? Mikä näkymätön\nkäsi oli poiminut ne surmansa saaneiden ruumiista?\n\nVastoin tahtoaan Carthoris tunsi puistattavia aavistuksia katsellessaan\nedessään olevaa hiljaista kaupunkia. Enää ei muurilla eikä katoilla\nnäkynyt elonmerkkiäkään. Kaikki oli rauhallista — pahaenteisen\nrauhallista.\n\nMutta kuitenkin hän oli varma, että häntä pidettiin silmällä jostakin\nsileän muurin takaa.\n\nHän vilkaisi Thuviaan. Tämä asteli eteenpäin silmät levällään\ntuijottaen kaupungin porttia. Carthoris katsoi samaan suuntaan, mutta\nei nähnyt mitään.\n\nNuorukaisen katse tuntui herättävän hänet ikäänkuin horroksesta. Hän\nkatsahti Carthorisiin, reipas, rohkea hymy kohosi hänen huulilleen, ja\nikäänkuin tietämättään hän astui nuorukaisen viereen ja tarttui tämän\nkäteen.\n\nCarthoris arvasi, että jokin neitosen tahdosta riippumaton vaisto\nvetosi häneen pyytäen suojelusta. Hän kiersi käsivartensa Thuvian\nympärille ja sillä tavoin he astelivat kentän poikki. Neito ei\nvetäytynyt irti. Tuskinpa hän huomasi, että miehen käsi tuki häntä:\nniin täydelleen hän oli edessään olevan kaupungin salaperäisyyden\nlumoissa.\n\nHe pysähtyivät portin edustatte. Se oli valtava laite. Sen\nrakennetta tarkastamalla Carthoris sai vain hämärän aavistuksen sen\narvioimattomasta iästä.\n\nPortti oli pyöreä kuten portin aukkokin, ja muinaisbarsoomilaista\nrakennustaidetta koskevien tutkimustensa nojalla heliumilainen tiesi,\nettä portti kiersi ison pyörän tavoin toiselle sivulle muuriin\nsovitettuun syvennykseen.\n\nNiinkin ikivanhoista kaupungeista kuin muinaisesta Aaanthorista\nei vielä uneksittukaan, kun ne rodut elivät, jotka rakensivat\ntämänkaltaisia portteja.\n\nHänen seisoessaan miettien, mikä tämä maailman unohtama kaupunki\nsaattoi olla, puhutteli heitä ääni ylhäältä päin. He katsahtivat\nmolemmat ylös. Siellä oli mies kumartuneena korkean muurin reunan\nylitse.\n\nMiehen tukka oli kastanjanruskea, iho vaalea, vaaleampi kuin\nvirginialaisen John Carterin. Otsa oli korkea, silmät suuret ja\nälykkäät.\n\nMolemmat alhaalla-seisojat ymmärsivät hänen käyttämäänsä kieltä, mutta\nse erosi kuitenkin tuntuvasti heidän barsomilaiskielestään.\n\n\"Keitä te olette?\" tiedusti mies. \"Ja mitä tekemistä teillä on täällä\nLotharin portin edustalla?\"\n\n\"Olemme ystäviä\", vastasi Carthoris. \"Tämä on Ptarthin prinsessa\nThuvia, joka oli joutunut torkvasilaisheimon vangiksi. Minä olen\nHeliumin Carthoris, Tardos Morsin, Heliumin jeddakin, sukuun kuuluva\nprinssi ja John Carterin, Marsin sotavaltiaan, ja hänen vaimonsa Dejah\nThorisin poika.\"\n\n\"Ptarth?\" toisti mies. \"Helium?\" Hän pudisti päätään. \"En ole\nkoskaan kuullut sellaisia paikkoja mainittavan enkä ole tietänyt,\nettä Barsoomissa asuu noin oudon värisiä ihmisiä kuin sinä. Missä\nsijainnevat ne kaupungit, joista puhuit? Korkeimmastakaan tornistamme\nemme milloinkaan ole nähneet mitään muuta kaupunkia kuin Lotharin.\"\n\nCarthoris osoitti koillista kohti.\n\n\"Tuolla päin ovat Helium ja Ptarth\", hän selitti. \"Helium on yli\nkahdeksantuhannen haadin päässä Lotharista, ja Ptarth taas on\nyhdeksäntuhannen viidensadan haadin päässä Heliumista koilliseen.\"\n\n [Barsoomissa on pituusmittojen perusyksikkönä ad. Se vastaa Englannin\n jalkaa, ollen noin 11,694 Englannin tuumaa eli 297 millimetriä.\n Minulla on yleensä ollut tapana muuttaa marsilaiset aika-, pituus-\n y.m. mitat vastaaviksi Maassa käytetyiksi mitoiksi, jotka ovat\n helppotajuisemmat näitä muistelmia lukeville Maan asukkaille. Niistä,\n joiden luonnonlaatu on tiedonhaluinen, saattaa olla mielenkiintoista\n tuntea marsilaisten pituusmitat, joten esitän ne tässä:\n\n 10 sofadia = 1 ad\n\n 200 adia = 1 haad\n\n 100 haadia = 1 karad\n\n 360 karadia = 1 Marsin ympärys päiväntasaajan kohdalta.\n\n Haad eli barsoomilaisten penikulma on noin 2,339 Englannin jalkaa eli\n noin 713 metriä. Karad on yksi aste. Sofad on noin 1,17 Englannin\n tuumaa eli vähää vaille kolme sentimetriä.]\n\n\nMies pudisti uudelleen päätään.\n\n\"En tiedä mitään siitä, mitä on Lotharin vuorten takana. Siellä ei\nsaata elää ketään muita kuin Torkvasin kauheat vihreät heimot. Ne ovat\nkukistaneet koko Barsoomin paitsi tätä ainoata laaksoa ja Lotharin\nkaupunkia. Täällä me olemme pitäneet puoliamme lukemattomia miespolvia,\nvaikkakin he tuon tuostakin tekevät uusia yrityksiä tuhotakseen meidät.\nEn voi aavistaakaan, mistä olette kotoisin, jollette polveudu niistä\norjista, joita torkvasilaiset ottivat ammoisina aikoina laskiessaan\nulkomaailman valtansa alle. Mutta mikäli olemme kuulleet, he hävittivät\nperin pohjin kaikki muut rodut paitsi omansa.\"\n\nCarthoris koetti selvittää, että torkvasilaisten hallussa oli vain\nsuhteellisesti vähäinen osa Barsoomin pintaa ja sekin ainoastaan siitä\nsyystä, ettei heidän alueellaan ollut mitään, mikä houkuttelisi punaista\nrotua. Mutta lotharilainen ei näyttänyt kykenevän käsittämään mitään\nmuuta kuin että Lotharin laakson ulkopuolella oli tiettömiä aavikoita,\njoissa asusti Torkvasin hurjia vihreitä heimoja.\n\nPitkien neuvottelujen jälkeen hän suostui päästämään tulokkaat\nkaupunkiin, ja hetkistä myöhemmin vieri pyörämäinen portti sille\nvarattuun syvennykseen ja Thuvia ja Carthoris astuivat Lotharin\nkaupunkiin.\n\nKaikkialla heidän ympärillään oli merkkejä satumaisesta rikkaudesta.\nMuurin sisäpuolella olevan kadun varrella olivat rakennusten julkisivut\nhyvin upeilla kaiverruksilla koristettuja, ja ikkunat ja ovet olivat\nusein reunustettuja kalleista kivistä valmistetuilla neljännesmetrin\nlevyisillä upotuksilla, taidokkailla mosaikeilla tahi taotuilla\nkultalevyillä, joiden kohokuvat nähtävästi esittivät katkelmia tämän\nunohdetun kansan historiasta.\n\nMies, jonka kanssa he olivat keskustelleet muurin ylitse, oli kadulla\nheitä vastassa. Hänen seurassaan oli satakunta samanrotuista miestä. He\nolivat kaikki puettuja väljiin vaippoihin ja parrattomia.\n\nHeidän suhtautumisensa vieraihin oli pikemminkin pelokasta epäilyä kuin\nvihamielisyyttä. He seurasivat tulokkaita katseillaan, mutta eivät\nvirkkaneet heille sanaakaan.\n\nCarthoris ei voinut olla panematta merkille sitä seikkaa, että\nvaikkakin kaupunkia vasta aivan äsken oli piirittänyt lauma\nverenhimoisia hurjimuksia, ei yksikään kaupunkilainen näyttänyt olevan\naseissa eikä sotaväestä näkynyt merkkiäkään.\n\nHän ihmetteli mielessään, olivatko kenties kaikki sotilaat lähteneet\nmukaan kaupungista tehdylle ryntäykselle tehdäkseen äärimmäisen\nponnistuksen vihollisen karkoittamiseksi, jättäen kaupungin ilman\nturvaväkeä. Hän kysäisi sitä saattajaltaan.\n\nMies hymyili.\n\n\"Tänään ei Lotharista ole poistunut ainoatakaan olentoa paitsi\npariakymmentä pyhää banthiamme\", hän vastasi.\n\n\"Entä sotilaat — jousimiehet!\" huudahti Carthoris. \"Me näimme heitä\nlähtevän tuhansittain juuri tästä portista ja surmanuolineen ja rajuine\nbantheineen voittavan Torkvasin laumat ja ajavan ne pakosalle.\"\n\nMies hymyili edelleen tietävänä.\n\n\"Katsos tuonne!\" hän huudahti ja viittasi kädellään leveätä katua kohti.\n\nCarthoris ja Thuvia katsoivat osoitettuun suuntaan ja näkivät\nsuuren jousimiesosaston marssivan reippaasti itseään kohti\nauringonpaisteisella kadulla.\n\n\"Ah!\" pääsi Thuvialta. \"He ovat palanneet jostakin toisesta portista\ntai kenties nämä ovat kaupungin turvaksi jätettyjä joukkoja.\"\n\nTaaskin mies hymyili salaperäistä hymyään.\n\n\"Lotharissa ei ole ollenkaan sotaväkeä\", hän huomautti. \"Katsokaapa!\"\n\nSekä Carthoris että Thuvia olivat miehen puhuessa kääntyneet häneen\npäin, ja kun he nyt pyörähtivät uudelleen katsomaan lähestyvää\njoukko-osastoa, menivät heidän silmänsä pystyyn hämmästyksestä, sillä\nleveä katu oli yhtä autio kuin hauta.\n\n\"Entä tänään vihreitä laumoja vastaan marssineet miehet?\" kuiskasi\nCarthoris. \"Olivatko hekin vain kuviteltuja?\"\n\nMies nyökkäsi päätään.\n\n\"Mutta heidän nuolensa surmasivat vihreitä sotilaita\", intti Thuvia.\n\n\"Menkäämme Tarion luokse\", lausui lotharilainen. \"Hän selittää teille\nkaikki, mitä hän katsoo teidän voivan tietää. Minä saattaisin puhua\nliikaa.\"\n\n\"Kuka on Tario?\" kysyi Carthoris.\n\n\"Lotharin jeddak\", vastasi heidän oppaansa, ohjaten heidät samalle\nleveälle kadulle, jota myöten he vain hetkinen sitten olivat nähneet\nharhanäkyarmeijan marssivan.\n\nPuoli tuntia he kävelivät pitkin viehättäviä katuja, joita reunustivat\nuhkeimmat rakennukset, mitä heistä kumpikaan oli koskaan nähnyt.\nIhmisiä näkyi vain vähän. Carthoris ei voinut olla huomaamatta, kuinka\nautiolta suurenmoinen kaupunki vaikutti.\n\nVihdoin he saapuivat hallitsijan palatsiin. Carthoris näki tämän\nsuurenmoisen rakennuksen jo etäältä, arvasi, mikä se oli, ja\nihmetteli sitä, että sielläkin näkyi niin vähän merkkejä eloisasta\ntoimeliaisuudesta.\n\nEi ainoatakaan vahtisotilasta ollut valtavan sisäänkäytävän edustalla,\neikä myöskään puistoissa, joihin hän saattoi nähdä, ollut jälkeäkään\nsiitä kuhisevasta elämästä, joka sykähtelee punaisten jeddakien\npalatsien alueella.\n\n\"Kas tässä\", selitti opas, \"on Tarion palatsi.\"\n\nHänen puhuessaan Carthoris käänsi uudelleen katseensa upeaan\npalatsiin. Huudahtaen hämmästyksestä hän hieroi silmiään ja katsoi\ntoistamiseen. Ei! Hän ei saattanut erehtyä. Jykevän portin edustalla\nseisoi parikymmentä vartiosotilasta. Portilta päärakennukselle johtavan\nkujan kahden puolen oli jousimiesrivit. Puistossa vilisi upseereja ja\nsotilaita, joita meni sinne tänne ikäänkuin toimittamaan kiireisiä\ntehtäviä.\n\nMinkälaista kansaa olivatkaan nämä miehet, jotka voivat loitsia\narmeijan pelkästä ilmasta! Hän vilkaisi Thuviaan. Myöskin tämä oli\nilmeisesti huomannut muutoksen.\n\nVavahtaen hän painautui lähemmäksi nuorukaista.\n\n\"Mitä arvelet tästä?\" hän kuiskasi. \"Se tuntuu hyvin kaamealta.\"\n\n\"En osaa sitä selittää\", vastasi Carthoris, \"jollemme sitten ole aivan\nsekaisin.\"\n\nCarthoris pyörähti lotharilaiseen päin. Tämä hymyili leveästi.\n\n\"Muistaakseni sanoit äsken, ettei Lotharissa ole sotaväkeä ollenkaan\",\nsanoi heliumilainen osoittaen vahtisotilaita. \"Mitäs nämä ovat?\"\n\n\"Kysy Tariolta!\" torjui mies. \"Pian olemme hänen puheillaan.\"\n\nEnnen pitkää he astuivatkin avaraan huoneeseen, jonka toisessa päässä\nolevalle korokkeelle sijoitetulla upealla lepovuoteella loikoi mies.\n\nKolmikon lähestyessä loi mies tulijoihin velton katseen uneliaista\nsilmistään. Kuuden metrin päässä korokkeesta saattaja pysähtyi,\nkuiskasi Thuvialle ja Carthorisille, että nämä noudattaisivat hänen\nesimerkkiään, ja heittäytyi pitkälleen lattialle. Sitten hän nousi\nkäsiensä ja polviensa varaan ja alkoi ryömiä valtaistuinta kohti,\nheiluttaen päätään edestakaisin ja kiemurrellen ruumistaan, kuten\nolette nähneet koiran tekevän lähestyessään isäntäänsä.\n\nThuvia katsahti nopeasti Carthorisiin. Tämä seisoi suorana, pää\npystyssä ja käsivarret ristissä leveällä rinnalla. Ylväs hymy väreili\nhänen huulillaan.\n\nKorokkeella oleva mies silmäili häntä tuikeasti, ja Heliumin Carthoris\nkatsoi suoraan hänen silmiinsä.\n\n\"Keitä ovat nämä, Jav?\" kysäisi mies oppaalta, joka ryömi vatsallaan\nlattialla.\n\n\"Oi, Tario, ylevin jeddak\", vastasi Jav, \"nämä ovat muukalaisia, jotka\nTorkvasin laumojen kanssa saapuivat portillemme, selittäen olleensa\nvihreiden miesten vankina. He kertovat kummallisia juttuja Lotharin\nulkopuolella olevista kaupungeista.\"\n\n\"Ylös, Jav\", komensi Tario, \"ja kysy heiltä, miksi he eivät osoita\nTariolle arvon mukaista kunnioitusta!\"\n\nJav nousi seisomaan ja kääntyi katsomaan vieraita. Kun hän näki heidät\npystyssä, kohosi puna hänen poskilleen. Hän syöksähti heitä kohti.\n\n\"Vintiöt!\" hän kiljaisi. \"Alas! Kasvoillenne Barsoomin viimeisen\njeddakin edessä!\"\n\n\n\n\nSEITSEMÄS LUKU\n\nJousimies-aaveet\n\n\nKun Jav karkasi Carthorisia kohti, laski tämä kätensä pitkän miekkansa\nkahvaan. Lotharilainen pysähtyi. Tilava huone oli tyhjä lukuun\nottamatta neljää korokkeella-olijaa, mutta kun Jav astahti taaksepäin,\nväistäen heliumilaisen uhkaavaa liikettä, huomasi viimemainittu\nolevansa parinkymmenen jousimiehen ympäröimä.\n\nMistä ne olivat tuoksahtaneet? Sekä Carthoris että Thuvia olivat\nällistyneen näköisiä.\n\nNyt lennähti nuorukaisen miekka huotrastaan, ja samassa jousimiehet\nvetivät tuhoisat nuolensa taaksepäin.\n\nTario oli kohonnut kyynärpäänsä varaan. Vasta silloin hän näki\ntäydelleen Thuvian, joka oli ollut piilossa Carthorisin takana.\n\n\"Seis!\" huudahti jeddak, nostaen estävästi kättään, mutta juuri samalla\nhetkellä sivalsi heliumilainen miekallaan iskien lähintä vastustajaansa.\n\nKun terävä säilä sattui maaliinsa, niin Carthoris antoi miekkansa\nkärjen painua lattiaan, astahtaen samalla takaperin typertyneenä\nja silmät levällään ja pyyhkäisten otsaansa vasemman kätensä\nselkämyksellä. Hänen säilänsä oli halkonut tyhjää ilmaa — hänen\nvastustajansa oli kadonnut — huoneessa ei ollut ainoatakaan jousimiestä!\n\n\"On ilmeistä, että nämä ovat muukalaisia\", virkkoi Tario Javille.\n\"Ottakaamme ensin selvä siitä, ovatko he tietoisesti loukanneet meitä,\nennenkuin ryhdymme rankaisutoimiin.\"\n\nSitten hän kääntyi puhuttelemaan Carthorisia, mutta vilkuili yhtenään\nThuviaan, jonka ihania muotoja barsoomilaisen prinsessan tamineet\npikemminkin tehostivat kuin salasivat.\n\n\"Keitä olette te\", hän tiedusti, \"jotka ette tunne viimeisen jeddakin\nhovissa noudatettavia tapoja.\"\n\n\"Minä olen Heliumin prinssi Carthoris\", vastasi heliumilainen. \"Ja\ntämä on Ptarthin prinsessa Thuvia. Meidän isiemme hoveissa eivät\nihmiset lankea kasvoilleen hallitsijoiden edessä. Siitä lähtien kun\nensisyntyiset repivät kuolemattoman jumalattarensa kappaleiksi jäsenen\njäseneltä, eivät ihmiset ole Barsoomissa vatsallaan ryömineet minkään\nvaltaistuimen juurelle. Luuletko niin ollen, että mahtavan jeddakin\ntytär ja toisen poika alentuisivat sellaiseen?\"\n\nTario silmäili Carthorisia pitkään. Vihdoin hän puhkesi puhumaan.\n\n\"Koko Barsoomissa ei ole muita jeddakeja kuin Tario\", hän lausui. \"Ei\nole muuta rotua kuin Lotharin, jollei Torkvasin heimolle suoda niin\narvokasta nimitystä. Lotharilaiset ovat valkoisia; teidän ihonne on\npunainen. Koko Barsoomissa ei ole jäljellä ainoatakaan naista. Toverisi\non nainen.\"\n\nHän puolittain nousi lepovuoteeltaan ja kumartui eteenpäin ojentaen\nsyyttävästi sormensa Carthorisia kohti.\n\n\"Olet valhekuva!\" hän kiljaisi. \"Olette molemmat valhekuvia,\nja rohkenette tulla Tarion, Barsoomin viimeisen ja mahtavimman\njeddakin silmien eteen ja väittää olevanne todellisia. Syyllisen on\nkärsittävä ankara rangaistus, ja jollen erehdy, niin juuri sinä,\nJav, olet uskaltanut näin kevytmielisesti laskea pilaa jeddakisi\nhyväluontoisuudesta.\n\n\"Toimita mies pois! Jätä nainen jäljelle! Otamme selvää, ovatko molemmat\nvalhekuvia. Ja tuonnempana, Jav, saat kärsiä uhkarohkeudestasi. Meitä\non enää harvoja elossa, mutta — Komalia on ruokittava. Mene!\"\n\nCarthoris näki Javin vapisevan, kun tämä uudelleen lankesi kasvoilleen\nhallitsijansa eteen. Sen jälkeen mies nousi ylös kääntyen Heliumin\nprinssiin päin.\n\n\"Tule!\" sanoi hän.\n\n\"Jättäisinkö Ptarthin prinsessan tänne yksin!\" kivahti Carthoris.\n\nJav meni ihan likeltä hänen ohitseen, kuiskaten:\n\n\"Seuraa minua — Tario ei voi tuottaa hänelle muuta pahaa kuin kuoleman;\nja sen hän voi, jäätpä tänne tai et. Meidän on nyt parasta mennä — usko\nminua!\"\n\nCarthoris ei ymmärtänyt mitään, mutta toisen äänen kiihkeässä\nsävyssä oli jotakin, mikä sai hänet uskomaan. Niinpä hän poistuikin\nensin kuitenkin vilkaistuaan Thuviaan päin koettaen siten selittää\npoistuvansa hänen luotaan juuri hänen tähtensä.\n\nVastaukseksi neito käänsi Carthorisille selkänsä luotuaan sitä ennen\nhäneen niin halveksivan silmäyksen, että veri kohosi hänen poskilleen.\n\nSilloin nuorukainen alkoi empiä, mutta Jav tarttui hänen ranteeseensa.\n\n\"Tule!\" hän kuiskasi. \"Muuten hän kutsuu jousimiehet kimppuusi, ja\ntällä kertaa on pelastuminen mahdotonta. Etkö nähnyt, kuinka tehoton\nteräksesi on pelkkää ilmaa vastaan!\"\n\nCarthoris lähti vastahakoisesti hänen mukaansa. Kun he olivat\npoistuneet huoneesta, puhutteli hän toveriaan.\n\n\"Jollen kerran voi tappaa pelkkää ilmaa\", huomautti hän, \"niin miksi\nminun sitten on pelättävä, että pelkkä ilma tappaa minut?\"\n\n\"Näitkö torkvasilaisten kaatuvan jousimiesten edessä?\" kysyi Jav.\n\nCarthoris nyökkäsi päätään.\n\n\"Samoin kaatuisit sinäkin ja ilman minkäänlaista puolustamis- tai\nkostamismahdollisuutta.\"\n\nHeidän keskustellessaan Jav opasti Carthorisin eräässä palatsin\nlukuisista torneista olevaan pieneen huoneeseen. Siellä oli\nlepoalustoja, ja Jav kehoitti heliumilaista istumaan.\n\nUseita minuutteja lotharilainen silmäili vankiaan, jollainen myös\nCarthoris nyt käsitti olevansa.\n\n\"Minä melkein uskon, että olet todellinen olento\", virkahti Jav vihdoin.\n\nCarthoris purskahti nauramaan.\n\n\"Luonnollisestikin olen todellinen\", hän sanoi. \"Mistä syystä olet sitä\nepäillyt? Etkö voi nähdä minua, koskettaa minua?\"\n\n\"Samoin voin nähdä ja koskettaa jousimiehiä\", vastasi Jav, \"ja\nkuitenkin me kaikki tiedämme, että ne ainakaan eivät ole todellisia.\"\n\nCarthorisin kasvojen ilmeet osoittivat, kuinka ymmällä hän oli joka\nkerta kun mainittiin salaperäisiä jousimiehiä — Lotharin ilmaan\nhäviäviä sotilaita.\n\n\"Mitä he sitten ovat?\" tiedusti hän.\n\n\"Etkö todellakaan sitä tiedä?\" kysyi Jav.\n\nCarthoris pudisti päätään.\n\n\"Melkeinpä voin uskoa, että olet puhunut meille totta ja että olet\nkotoisin jostakin toisesta osasta Barsoomia tai jostakin toisesta\ntaivaankappaleesta. Mutta sanoppa minulle, eikö sinun kotimaassasi ole\njousimiehiä herättämään kauhua vihreiden miesten sydämissä, kun he\nrajuine sotabantheineen levittävät surmaa ja tuhoa?\"\n\n\"Meillä on sotilaita\", Vastasi Carthoris. \"Me punaisen rodun miehet\nolemme kaikki sotilaita, mutta meillä ei Ole itseämme puolustamassa\nsellaisia jousimiehiä kuin teillä. Me puolustaudumme itse.\"\n\n\"Menette kentälle ja saatte surmanne vihollisten kädestä!\" huudahti Jav\nepäuskoisesti.\n\n\"Juuri niin\", myönsi Carthoris. \"Entä miten menettelevät lotharilaiset?\"\n\n\"Sen olet nähnyt\", vastasi toinen. \"Me lähetämme kentälle kuolemattomat\njousimiehemme — kuolemattomat, koska ne ovat elottomia ja ovat olemassa\nvain vihollistemme mielikuvituksessa. Meidän turvanamme ovat itse\nasiassa jättiläismäiset henkiset voimamme, joiden avulla kykenemme\nlähettämään legioonittain olemattomia sotilaita aineellistumaan\nvihollistemme sielunsilmien eteen.\n\n\"He näkevät ne — he näkevät niiden jännittävän jousiaan — he näkevät\npienten nuolten kiitävän erehtymättömän tarkasti sydämiinsä. Ja he\nkuolevat — surmattuina suggestionin voimalla.\"\n\n\"Entä sitten kaatuneet jousimiehet?\" intti Carthoris. \"Sanot heitä\nkuolemattomiksi, mutta kuitenkin näin heidän ruumiitaan läjittäin\ntaistelukentällä. Kuinka se on mahdollista?\"\n\n\"Se tapahtuu vain sitä varten, että kaikki näyttäisi todelliselta\",\nvastasi Jav. \"Me annamme kuviteltuja puolustajiamme kaatua paljon,\njotteivät torkvasilaiset arvaisi, ettei heitä vastassa todellisuudessa\nolekaan olentoja, joissa on lihaa ja verta.\n\n\"Jos totuus vain selviäisi heille — niin uskovat meistä monet — niin\nhe eivät enää kaatuisi mielikuvituksellisten tuhonuolien surmaamina,\nsillä totuuden vaikutus olisi voimakkaampi, ja voimakkaampi suggestioni\nvoittaisi — niin käy aina.\"\n\n\"Entä banthit?\" tiedusti Carthoris. \"Olivatko nekin vain\nmielikuvituksen luomia olentoja?\"\n\n\"Jotkut niistä olivat todellisia\", selitti Jav. \"Ne, jotka seurasivat\njousimiehiä ajamaan takaa torkvasilaisia, olivat mielikuvia. Ne,\nsamoin kuin jousimiehet, eivät palaa koskaan, vaan tehtyään tehtävänsä\nkatoavat yhdessä jousimiesten kanssa, kun vihollinen on varmasti\ntorjuttu. Kentälle jääneet olivat todellisia. Ne päästimme irti\nsuorittamaan puhdistusta, syömään kaatuneiden torkvasilaisten ruumiita.\nSitä vaativat meikäläiset realistit. Minä olen realisti. Tario on\neetterealisti.\n\n\"Eetterealistit väittävät, että ainetta ei ole lainkaan olemassa — että\nkaikki on henkeä. He selittävät, ettei ketään meistä ole olemassa,\npaitsi kanssaihmistemme mielikuvituksessa, muuta kuin näkymättömänä\nhenkisyytenä, johon ei voi kajota.\n\n\"Tarion mukaan tarvitsee vain meidän kaikkien yhdessä kuvitella,\nettei muuriemme juurella ole ainoatakaan kaatunutta torkvasilaista,\nja silloin ei muka olekaan yhtään, eikä ruumiita korjaavia bantheja\ntarvittaisi.\"\n\n\"Ettekö te siis hyväksy Tarion kantaa?\" kysyi Carthoris.\n\n\"Vain osittain\", vastasi lotharilainen. \"Minä uskon, itse asiassa\ntiedän, että on olemassa todella eetterealistisia olentoja. Tario\non sellainen, siitä olen varma. Hän on olemassa ainoastaan kansansa\nmielikuvituksessa.\n\n\"Meidän, kaikkien realistien, kanta on tietysti se, että kaikki\neetterealistit ovat vain mielikuvituksen tuotteita. He väittävät,\nettä kaikkinainen ruoka on tarpeeton, eivätkä he syö. Mutta\nsurkastuneimmallakin järjellä varustetun ihmisen täytyy myöntää,\nettä ruoka on välttämätön sellaisille olennoille, jotka ovat todella\nolemassa.\"\n\n\"Niinpä kyllä\", myönsi Carthoris. \"Kun en ole syönyt koko tänä päivänä,\nolen perin valmis tunnustamaan, että olet oikeassa.\"\n\n\"Ah, suo anteeksi!\" pahoitteli Jav. \"Istu pöytään, tee hyvin, ja\ntyydytä nälkäsi!\" Näin sanoen hän viittasi kädellään runsaasti katettua\npöytää, jota ei ollut huoneessa ollut hetkistä aikaisemmin. Siitä oli\nCarthoris aivan varma, sillä hän oli useita kertoja tarkasti silmäillyt\nhuonetta.\n\n\"Onpa hyvä\", jatkoi Jav, \"ettet joutunut jonkun eetterealistin hoiviin.\nSilloin olisit totisesti saanut olla nälässä.\"\n\n\"Mutta\", huudahti Carthoris, \"tämä ei ole tosiolevaista ruokaa — sitä\nei ollut täällä vähän aikaa sitten, eikä todellinen ruoka aineellistu\ntyhjästä ilmasta.\"\n\nJav näytti loukkaantuneelta.\n\n\"Lotharissa ei ole ollenkaan todellista ruokaa eikä vettä\", hän\nselitti, \"eikä ole ollutkaan lukemattomiin miespolviin. Sellaisella\nruoalla kuin nyt näet edessäsi olemme tulleet toimeen historian\nvarhaisimmista ajoista saakka. Sellaisella niin ollen saat sinäkin\ntulla toimeen.\"\n\n\"Mutta minä luulin sinua realistiksi\", tokaisi Carthoris.\n\n\"Niin totisesti olenkin\", huudahti Jav. \"Mikäpä olisi sen\nrealistisempaa kuin tämä uhkea juhla-ateria? Juuri tässä suhteessa\neroamme eniten eetterealisteista. He väittävät, että on tarpeetonta\nkuvitella ruokaa; me taas olemme huomanneet, että säilyäksemme hengissä\nmeidän on kolmasti päivässä istuttava vankan ruokapöydän ääressä.\n\n\"Ihmisen syömän ruoan oletetaan ruuansulatuksen aikana joutuvan\nmäärättyjen kemiallisten muutosten alaiseksi, minkä tuloksena tietysti\non kuluneiden kudoksien uusiintuminen.\n\n\"Me kyllä kaikki tiedämme, että henki on kaikki kaikessa, mutta\nselitämme sen eri ilmenemismuodot eri tavalla. Tario väittää, että\nainetta ei lainkaan ole olemassa ja että kaikki on luotu aivojen\naineettomasta sisällöstä.\n\n\"Mutta meillä realisteilla on parempi tieto. Me tiedämme, että\nhengellä on aineen säilyttämisen ja kunnossapitämisen kyky, vaikka\nse ei voinekaan luoda ainetta — mikä viimeksimainittu seikka on\nvielä ratkaisematon kysymys. Ja myöskin tiedämme, että pitääksemme\nfyysilliset ruumiimme kunnossa meidän on laitettava niin, että kaikki\nelimemme toimivat niille määrätyllä tavalla.\n\n\"Tämän suoritamme aineellistuttamalla ruoka-ajatuksia ja nauttimalla\nsiten luotua ruokaa. Me pureksimme sitä, nielemme ja sulatamme sitä.\nKaikki elimemme toimivat aivan samoin kuin jos olisimme nauttineet\naineellista ruokaa. Ja mikä on tulos? Minkä täytyy tuloksen olla?\nKemialliset muutokset tapahtuvat sekä suoranaisen että välillisen\nsuggestion johdosta, me elämme ja voimme hyvin.\"\n\nCarthoris silmäili pöydällä olevaa ruokaa. Se näytti todelliselta. Hän\nvei palasen suuhunsa. Siinä oli ainetta todellakin ja makua myös. Hänen\nmakuaistinsakin pettyi.\n\nJav tarkasteli häntä hymyillen, kun hän söi.\n\n\"Eikö se ole täysin tyydyttävää?\" kysyi lotharilainen.\n\n\"Kyllä minun täytyy myöntää, että se on\", vastasi Carthoris. \"Mutta\nsanoppa, mistä Tario ja muut eetterealistit, jotka pitävät ruokaa\ntarpeettomana, elävät.\"\n\nJav raapaisi päätään.\n\n\"Sitä kysymystä pohdimme usein\", hän vastasi. \"Se on mielestämme varmin\ntodistus siitä, että eetterealisteja ei ole olemassa. Mutta kukapa muu\nkuin Komal voisi sen tietää?\"\n\n\"Kuka on Komal?\" tiedusti Carthoris. \"Kuulin jeddakinne mainitsevan\nhänet.\"\n\nJav kumartui kuiskaamaan heliumilaisen korvaan ja vilkaisi arasti\nympärilleen, ennenkuin virkkoi mitään.\n\n\"Komal on perusolemus. Eetterealistitkin myöntävät, että hengellä\ntäytyy olla ainetta, ennenkuin se voi kuvittelevissa saada aikaan\nainehavaintoja. Sillä jos ainetta ei ollenkaan olisi olemassa, olisi\nsitä mahdotonta saada suggestionillakaan näkyviin — mitä ei ole ollut\nolemassa, sitä ei voida kuvitellakaan. Pysytkö mukana?\"\n\n\"Koetan\", vastasi Carthoris kuivasti.\n\n\"Siis perusolemuksen täytyy olla ainetta\", jatkoi Jav. \"Komal on\nkaikkeuden perusolemus, niin sanoakseni. Hän elää aineesta. Hän syö.\nHän syö todellista. Puhuakseni selvästi, hän syö realisteja. Se on\nTarion työtä.\n\n\"Hän selittää, että väittäessämme yksin olevamme todellisia, meidän on\npysyäksemme johdonmukaisina myönnettävä, että vain me olemme sopivia\nKomalin ruoaksi. Joskus, kuten tänään, saamme hänelle muuta ruokaa. Hän\nsyö torkvasilaisia hyvin mielellään.\"\n\n\"Onko Komal ihminen?\" kysäisi Carthoris.\n\n\"Hän on kaiken olemus, kuten jo sanoin\", vastasi Jav. \"En osaa selittää\nsitä sellaisilla sanoilla, että ymmärtäisit. Hän on alku ja loppu.\nKaikki elämä on Komalista lähtöisin, sillä aine, josta aivot saavat\nmielikuvansa, säteilee Komalin ruumiista.\n\n\"Jos Komal lakkaisi syömästä, niin kaikki elämä Barsoomissa lakkaisi\nolemasta. Hän ei voi kuolla, mutta hän voi lakata syömästä ja siten\nsäteilemästä.\"\n\n\"Ja hän syö sinun kansasi samanuskoisia miehiä ja naisia?\" huudahti\nCarthoris.\n\n\"Naisia!\" torjui Jav. \"Lotharissa ei ole ainoatakaan naista. Viimeiset\nlotharilaiset naiset tuhoutuivat pitkiä ajanjaksoja takaperin,\nollessamme raskaalla, hirvittävällä vaelluksella puolittain kuivuneita\nmeriä reunustavilla mutaisilla tasangoilla, kun vihreät heimot häätivät\nmeidät halki Marsin tähän viimeiseen piilopaikkaamme — Lotharin\nvalloittamattomaan linnoitukseen.\n\n\"Rotumme lukemattomista miljoonista ihmisistä jäi eloon ja saapui\nLothariin tuskin kahtakymmentätuhatta miestä. Joukossamme ei ollut\nainoatakaan naista eikä lasta. Ne olivat matkalla kuolleet kaikki.\n\n\"Ajan vieriessä kuoli meistäkin paljon, ja rotumme oli häviämäisillään\nsukupuuttoon. Mutta sitten selvisi meille Suuri Totuus, että henki on\nkaikki kaikessa. Vielä kuoli meitä paljon, ennenkuin saimme kykymme\ntäydelleen kehitetyiksi, mutta vihdoin kykenimme uhittelemaan kuolemaa\nopittuamme perinpohjin käsittämään, että kuolema on vain sieluntila.\n\n\"Sitten aloimme luoda henkiväkeä tai paremminkin aineellistuttaa\nmielikuvia. Ensimmäisen kerran sovellutimme sitä käytännölliseen\ntarpeeseen, kun torkvasilaiset löysivät pakopaikkamme. Oli onni meille,\nettä he saivat etsiä pitkiä ajanjaksoja ennenkuin osuivat ainoalle\nlaaksoon tuovalle pienelle aukolle.\n\n\"Sinä päivänä lähetimme ensimmäiset jousimiehemme heitä vastaan.\nTarkoituksemme oli yksinomaan säikähdyttää heidät tiehensä tavattomalla\njousimiesmäärällä, jonka voimme sijoittaa muureillemme. Koko Lothar oli\nsakeana mielikuvituksellisten sotilaittemme jousista ja nuolista.\n\n\"Mutta torkvasilaiset eivät pelästyneet. He ovat petojakin alempia\n— he eivät tiedä mitään pelosta. He ryntäsivät muuriemme luokse,\nnousivat toistensa olkapäille, muodostaen siten ihmisistä tikapuita\nmuurin harjalle saakka ja olivat juuri pääsemäisillään kaupunkiin\nrusentaakseen meidät.\n\n\"Jousimiehemme eivät olleet laukaisseet ainoatakaan nuolta — me\nannoimme niiden vain juosta edestakaisin muurin harjalla, kiljuen\nherjauksia ja uhkauksia vihollisille.\n\n\"Mutta sitten ajattelin koettaa sitä — suurta tekoa. Keskitin koko\nvaltavan henkisen voimani omiin luomiini jousimiehiin — kukin\nmeistä loitsii esille ja ohjaa niin monta jousimiestä kuin hänen\nsielunvoimillaan ja mielikuvituksellaan on mahdollista.\n\n\"Annoin niiden ensimmäisen kerran sovittaa nuolet jousiinsa. Panin ne\ntähtäämään vihreitä miehiä sydämeen. Saatoin vihreät miehet näkemään\nkaiken sen, samoin kuin sitten lentävät nuolet ja luulemaan, että\nniiden kärjet upposivat heidän sydämeensä.\n\n\"Muuta ei tarvittu. Heitä suistui sadoittain muurilta, ja kun toverini\nnäkivät temppuni, noudattivat he vikkelästi esimerkkiä,”niin että\ntorkvasilaislaumat olivat pian peräytyneet nuoliemme kantomatkan päähän.\n\n\"Olisimme voineet surmata heitä kuinka pitkän matkan päästä hyvänsä,\nmutta olemme sodassa aina ennen kaikkea pitäneet todellisia\noloja ohjenuoranamme. Emme tee mitään tai oikeammin emme teetä\njousimiehillämme vihollisten näkyvissä mitään sellaista, mikä menisi\nyli heidän ymmärryksensä. Muuten he saattaisivat aavistaa, kuinka\nasianlaita todellisuudessa on, ja se merkitsisi loppuamme.\n\n\"Mutta peräydyttyään jousenkantaman päähän torkvasilaiset alkoivat\nampua meitä kauheilla pyssyillään ja tekivät alituisilla laukauksillaan\nelämän kaupungin sisällä surkeaksi.\n\n\"Silloin johtui mieleeni suunnitelma lähettää jousimiehemme ryntäämään\nporteista heidän kimppuunsa. Olet tänään nähnyt, kuinka hyvin se\nsujuu. Pitkien ajanjaksojen kuluessa he ovat silloin tällöin saapuneet\nahdistamaan meitä, mutta tulos on aina ollut sama.\"\n\n\"Ja kaikesta tästä saatte kiittää sinun älyäsi, Jav?\" huomautti\nCarthoris kysyvästi. \"Sinun pitäisi luullakseni olla arvokas mies\nkansasi neuvotteluissa.\"\n\n\"Niin olenkin\", vastasi Jav ylpeästi. \"Olen Tarion lähin mies.\"\n\n\"No minkävuoksi sitten käyttäydyt niin matelevasti lähestyessäsi\nvaltaistuinta?\"\n\n\"Tario vaatii sitä. Hän on kateellinen ja epäluuloinen minua kohtaan.\nHän odottaa vain vähäisintäkin syytä heittääkseen minut Komalin\nruoaksi. Hän pelkää, että minä vielä kerran tavoitan hänen valtaansa.\"\n\nCarthoris hypähti äkkiä pöydästä.\n\n\"Jav!\" hän huudahti. \"Mikä raakalainen olenkaan! Olen nyt ahtanut\nvatsani täyteen, samalla kun Ptarthin prinsessa ei kenties vieläkään\nole saanut ruokaa. Menkäämme takaisin ja koettakaamme keksiä joku keino\ntoimittaaksemme hänelle ravintoa!\"\n\nLotharilainen pudisti päätään.\n\n\"Tario ei sitä sallisi\", hän virkkoi. \"Hän tahtoo epäilemättä tehdä\nneidosta eetterealistin.\"\n\n\"Mutta minun täytyy päästä hänen luokseen\", intti Carthoris. \"Sanoit\näsken, ettei Lotharissa ole ainoatakaan naista. Niin ollen täytyy hänen\nolla miesten joukossa, ja jos niin on, niin tahdon olla hänen lähellään\nvoidakseni tarpeen vaatiessa puolustaa häntä.\"\n\n\"Tario tekee kuten tahtoo\", kiisti Jav. \"Hän lähetti sinut tiehesi,\netkä saa palata, ennenkuin hän käskee noutaa sinut.\"\n\n\"Mutta minä menen odottamatta noutamista.\"\n\n\"Älä unohda jousimiehiä\", varoitti Jav.\n\n\"En unohdakaan niitä\", vastasi Carthoris, mutta ei virkkanut mitään\nsiitä, että hän muisti muutakin, mitä lotharilaisen kieleltä oli\nluiskahtanut — sellaista, mikä kenties oli vain arvelua, mutta mihin\nkuitenkin tarpeen tullen kannatti kiinnittää heikko toivo.\n\nCarthoris aikoi poistua huoneesta. Jav astui hänen eteensä, sulkien\nhäneltä tien.\n\n\"Olen alkanut pitää sinusta, punainen mies\", hän sanoi, \"mutta muista,\nettä Tario on vielä jeddakini ja että hän on määrännyt sinut tänne!\"\n\nCarthoris oli vastaamaisillaan, mutta samassa kuului heidän korviinsa\nheikosti naisen avunhuuto.\n\nKättään heilauttaen Heliumin prinssi pyyhkäisi lotharilaisen syrjään ja\nsyöksyi miekka kädessä käytävään.\n\n\n\n\nKAHDEKSAS LUKU\n\nTuomiosali\n\n\nKun Ptarthin Thuvia näki Carthorisin lähtevän Tarion luota, jättäen\nhänet yksin tämän miehen kanssa, valtasi hänet äkkiä ahdistava pelon\ntunne.\n\nUpeasta huoneesta huokui salaperäisyyden tuntu. Sen kalusto ja sisustus\nilmaisivat rikkautta ja sivistystä ja herättivät sellaisen vaikutelman,\nettä huoneessa suoritettiin usein kuninkaallisia toimituksia, jolloin\nse oli ääriään myöten täynnä väkeä.\n\nMutta ympäristössä ei missään, ei eteissalissa eikä käytävässä, ollut\njälkeäkään elävistä olennoista lukuun ottamatta neitoa itseään ja\nloikovaa Tariota, jeddakia, joka puoliavoimin silmin tarkasteli häntä\nkuninkaallisen lepovuoteensa komeilta peitteiltä.\n\nJavin ja Carthorisin lähdettyä mies silmäili jonkun aikaa Thuviaa\ntarkasti. Sitten hän alkoi puhua.\n\n\"Tule lähemmäksi!\" hän käski, ja kun Thuvia meni hänen luokseen, jatkoi\nhän: \"Kenen olio olet? Kuka on rohjennut aineellistuttaa kuvittelemansa\nnaisen? Se on ristiriidassa Lotharin tapojen ja jeddakin määräysten\nkanssa. Sano suoraan, nainen, kenen aivoista olet lähtöisin! Javinko?\nEi, elä kiellä sitä! Minä tiedän, ettei syyllinen voi olla kukaan muu\nkuin tuo kateellinen realisti. Hän haluaisi saattaa minut kiusaukseen.\nHän tahtoisi nähdä minun lankeavan sulojesi lumoihin, ja sitten hän,\nkäskijäsi, määräisi kohtalostani ja — kuolemastani.\"\n\nHarmi ja suuttumuksen puna oli kohonnut Thuvian kasvoille. Hän nosti\npäänsä pystyyn, ja hänen kauniit huulensa kaartuivat ylpeään hymyyn.\n\n\"En ymmärrä vähääkään loruiluasi\" hän huudahti. \"Olen Thuvia, Ptarthin\nprinsessa. En ole kenenkään olio. Tänä päivänä näin ensi kerran sen\nmiehen, jota nimität Javiksi, samoin kuin naurettavan kaupunkinne,\njosta Barsoomin suurimmatkaan kansat eivät ole uneksineet.\n\n\"Suloni eivät ole sinua eivätkä sinun kaltaisiasi varten. Ne eivät\nole kaupaksi eivätkä vaihdettaviksi, vaikkapa niistä tarjottu hinta\nolisikin todellinen valtaistuin. Niiden käyttäminen taas saavuttaakseni\nsinun vähemmän kuin tyhjänpäiväisen valtasi —\" Hän täydensi ajatuksensa\nkohauttamalla siromuotoisia olkapäitään ja naurahtamalla halveksivasti.\n\nKun hän lopetti puheensa, istui Tario lepovuoteensa reunalla jalat\nlattialla. Hän nojautui eteenpäin, eivätkä hänen silmänsä enää olleet\npuoliummessa, vaan selko selällään, ja niissä oli hämmästynyt ilme.\n\nHän ei näyttänyt huomaavan neidon sanoihin ja käyttäytymiseen\nsisältyvää majesteettirikosta. Thuvian puheessa oli ilmeisesti jotakin\nhämmästyttävämpää ja tärkeämpää.\n\nHitaasti Tario nousi seisomaan.\n\n\"Komalin hampaiden nimessä\", hän mumisi. \"Sinähän olet _todellinen!!\nTodellinen_ nainen! Et unikuva! Et mielikuvituksen turha, narrimainen\ntuote!\"\n\nHän astui kädet ojossa askelen neitoa kohti.\n\n\"Tule!\" hän sopersi. \"Tule, nainen! Lukemattomia ajanjaksoja olen\nuneksinut sinun tulostasi. Ja nyt, kun olet saapunut, voin tuskin uskoa\nsilmiäni. Vielä nytkään, vaikka tiedän, että olet todellinen, yhä\npuolittain pelkään, että saatat olla valhekuva.\"\n\nThuvia horjahti taaksepäin. Hän luuli miestä hulluksi. Salaa hän vei\nkätensä tikarinsa jalokivikoristeiselle kahvalle. Mies huomasi hänen\nliikkeensä ja pysähtyi. Hänen silmänsä saivat ovelan ilmeen. Sitten\nhänen katseensa kävi haaveelliseksi ja läpitunkevaksi, kaivautuessaan\nsuoraan neidon aivoihin.\n\nThuvia tunsi äkkiä muuttuvansa. Sen syytä hän ei arvannut. Mutta\njollakin tavoin hänen edessään oleva mies alkoi saada toisenlaisen\nsijan hänen sydämessään.\n\nEnää ei Tario ollut outo ja salaperäinen vihollinen, vaan vanha uskottu\nystävä. Neidon käsi herposi tikarin kahvasta. Tario tuli likemmäksi\nhäntä. Mies puhutteli häntä leppeästi ja ystävällisesti ja hän vastasi\nomalla äänellään, joka kuitenkin kuulosti niin vieraalta.\n\nNyt oli Tario neidon vierellä, laski kätensä hänen olalleen ja suuntasi\nkatseensa alaspäin hänen silmiinsä. Thuvia katsoi miestä kasvoihin.\nTarion katse tuntui tunkeutuvan hänen lävitseen ja panevan hänen\nsielussaan salaisen tunnekielen väräjämään.\n\nOuto sisäinen ilmiö, josta hän silloin tuli tietoiseksi, sai hänen\nhuulensa raottumaan pelonsekaisesta ihastuksesta. Hän oli tuntenut\nTarion aina. Tämä oli häntä lähempänä kuin ystävä. Hän siirtyi vähän\nlähemmäksi miestä. Kuin yhtenä ainoana nopeana valonvälähdyksenä\nselveni hänelle asianlaita. Hän rakasti Tariota, Lotharin jeddakia! Hän\noli rakastanut häntä aina.\n\nNähdessään temppunsa luonnistuvan mies ei voinut pidättää heikkoa\ntyytyväistä myhäilyä. Oliko hänen kasvojensa ilmeessä jotakin\nhälyttävää vai saapuiko Heliumin Carthorisilta palatsin kaukaisesta\nhuoneesta voimakkaampi suggestioni, kenpä voisi sen sanoa? Mutta joka\ntapauksessa miehen omituinen, hypnoottinen vaikutus hävisi äkkiä?’\n\nIkäänkuin olisi naamari reväisty hänen silmiltään, Thuvia näki äkkiä\nTarion samanlaisena kuin aikaisemminkin. Ja kun hän oli tottunut\nkorkealle kehittyneen sielunelämän omituisiin, Barsoomissa tavallisiin\nilmiöihin, arvasi hän heti tarpeeksi paljon oikeasta asianlaidasta\ntietääkseen olevansa vakavassa vaarassa.\n\nHän astui ripeästi askelen taaksepäin, riistäytyen miehen otteesta.\nMutta lyhyt kosketus oli herättänyt Tariossa hänen lemmettömän elämänsä\nkaikki kauan haudattuina olleet intohimot.\n\nPäästäen murahduksen tapaisen huudahduksen hän syöksähti Thuvian\nkimppuun, kiersi käsivartensa neidon ympärille ja koetti vetää hänen\nhuuliaan kasvojaan kohti.\n\n\"Nainen!\" hän läähätti. \"Ihastuttava nainen! Tario tahtoisi tehdä\nsinusta Lotharin kuningattaren. Kuule minua! Kuuntele Barsoomin\nviimeisen jeddakin rakkaudensanoja!\"\n\nThuvia ponnisteli päästäkseen irti hänen syleilystään.\n\n\"Seis, hylkiö!\" hän huusi. \"Seis! En rakasta sinua. Seis, tai huudan\napua!\"\n\nTario nauroi hänelle vasten kasvoja.\n\n\"Huudat apua\", hän matki. \"Ja luuletko, että Lotharin palatsissa on\nketään, joka voisi saapua avuksesi? Kuka uskaltaisikaan kutsumatta\nsaapua Tarion luokse?\"\n\n\"On yksi\", vastasi neito, \"joka tahtoo tulla ja joka tulee, joka\nuskaltaa iskeä sinut kuoliaaksi omalla valtaistuimella, jos aavistaa\nsinun rohjenneen loukata Ptarthin Thuviaa!\"\n\n\"Kuka? Javko?\" uteli Tario.\n\n\"Ei Jav, eikä kukaan muukaan arkanahkainen lotharisotilas\", vastasi\nThuvia, \"vaan todellinen mies, todellinen sotilas, Heliumin Carthoris.\"\n\nMies nauroi taaskin.\n\n\"Unohdat jousimiehet\", hän muistutti, \"mitä voisi punainen sotilaasi\npelottomia legiooniani vastaan?\"\n\nUudelleen hän veti neidon raa'asti itseään vasten ja raahasi häntä\nlepovuodettaan kohti.\n\n\"Jollet tahdo olla kuningattareni\", hän puhisi, \"niin sinun on oltava\norjani.\"\n\n\"En kumpikaan!\" huudahti Thuvia.\n\nSamalla kun hän lausui tämän ehdottoman kiellon, teki hänen oikea\nkätensä ripeän liikkeen. Tario päästi hänet irti ja hoippui\ntaaksepäin, painaen molemmat kädet kylkeensä. Samassa tuli huone\ntäyteen jousimiehiä, ja sitten vaipui Lotharin jeddak tiedottomana\nmarmorilattialle.\n\nHänen mennessään tajuttomaksi olivat jousimiehet laukaisemaisillaan\nnuolensa Thuvian sydämeen. Tahtomattaan hän kirkaisi apua, vaikkakin\ntiesi, ettei edes Heliumin Carthoris kykenisi enää häntä pelastamaan.\n\nSitten hän sulki silmänsä ja odotti loppua. Ei yksikään solakka nuoli\nlävistänyt hänen hentoa rintaansa. Hän raotti silmäluomiaan nähdäkseen,\nmikä hänen teloittajiaan pidätti.\n\nHuone oli tyhjä. Siellä oli vain hän itse ja Lotharin jeddakin\nliikkumaton ruumis, joka virui hänen jalkojensa juuressa ja josta\noli vuotanut valkealle marmorilattialle pieni veriläikkä. Tario oli\ntajuttomana.\n\nThuvia oli ymmällä. Missä olivat jousimiehet? Miksi he eivät olleet\nlähettäneet nuoliaan? Mitä saattoi tämä kaikki merkitä?\n\nHetkistä aikaisemmin sali oli salaperäisellä tavalla tullut täyteen\nsotilaita, jotka ilmeisesti oli kutsuttu suojelemaan jeddakiaan. Mutta\nnyt, vaikkakin he peittämättömän selvästi näkivät, mitä hän oli tehnyt,\nhe olivat kadonneet yhtä salaperäisesti kuin olivat saapuneetkin,\njättäen hänet yksin hallitsijansa ruumiin luokse, jonka kylkeen hän oli\niskenyt pitkän, terävän aseensa.\n\nNeito silmäili pelokkaasti ympärilleen, ensiksi odottaen näkevänsä\njousimiesten palaavan ja sitten keksiäkseen jonkun pakotien.....\n\nKorokkeen takana olevassa seinässä oli kaksi pientä oviaukkoa paksujen\nverhojen peittäminä. Thuvia juoksi vikkelästi toista kohti, mutta kuuli\nsamassa takaapäin sotilaan varustusten kalinaa huoneen toisesta päästä.\n\nVoi, vain pieni hetkinen vielä, ja hän olisi ollut suojaavan verhon\ntakana ja kenties keksinyt sitten jonkun pelastuskeinon. Mutta nyt se\noli liian myöhäistä, hänet oli huomattu.\n\nMelkein turtunein mielin hän kääntyi katsomaan kohtaloaan silmiin, ja\nleveän salin poikki juoksi Carthoris nopeasti häntä kohti välkkyvä\npitkä miekka paljaana kädessä.\n\nPäiväkausia hän oli epäillyt heliumilaisen tarkoituksia. Hän oli\nluullut Carthorisin olleen mukana hänen ryöstössään. Siitä alkaen,\njolloin kohtalo oli viskannut heidät yhteen, hän oli tuskin suonut\nnuorukaisen huomautuksiin muuta kuin hyvin pintapuoliset vastaukset\npaitsi silloin, kuin Lotharissa sattuneet tapahtumat olivat\nhämmästyttäneet häntä niin, että hän oli menettänyt mielenmalttinsa.\n\nHän tiesi, että Heliumin Carthoris tahtoi taistella hänen puolestaan.\nMutta siitä hän ei ollut varma, tekikö nuorukainen sen pelastaakseen\nhänet itseään vaiko toista varten.\n\nCarthoris tiesi, että hän oli luvattu Kulan Tithille, Kaolin\njeddakille. Ja jos Carthoris siitä huolimatta oli sekaantunut hänen\nryöstöönsä, niin hänen vaikuttimenaan ei voinut olla uskollisuus\nystävää kohtaan eikä huolenpito Thuvian kunniasta.\n\nMutta nyt, kun hän näki nuorukaisen tulevan Lotharin Tarion\nvastaanottosalin marmorilattian poikki, näki kauniit silmät, joissa\noli huolestunut ilme hänen tähtensä, komean vartalon, jossa ilmenivät\nkaikki sotaisen Marsin soturien parhaat puolet, hän ei voinut\nuskoa, että niin loistavan ulkokuoren alla piilisi vähäisintäkään\nvilpillisyyden hiventä.\n\nHänestä tuntui, ettei hän koko elämänsä aikana ollut niin riemastunut\nkenenkään ihmisen näkemisestä. Vain vaivoin hän sai itsensä hillityksi\nkiitämästä Carthorisia vastaan.\n\nHän tiesi, että Carthoris rakasti häntä, mutta hän muisti ajoissa, että\nhän oli luvattu Kulan Tithille. Hän ei saanut edes näyttää olevansa\nliian suuresti kiitollinen heliumilaiselle, ettei tämä ymmärtäisi häntä\nväärin.\n\nCarthoris oli nyt hänen rinnallaan. Nopealla silmäyksellä hän pääsi\nselville tilanteesta — jeddakin liikkumaton ruumis pitkänään lattialla\n— neito kiiruhtamassa verhottua ovea kohti.\n\n\"Tekikö hän sinulle pahaa, Thuvia?\" kysyi hän.\n\nNeito näytti hänelle veristä tikariaan.\n\n\"Ei\", hän vastasi, \"hän ei tehnyt minulle pahaa.\"\n\nTuikea hymy kirkasti Carthorisin kasvoja.\n\n\"Kiitetyt olkoot ensimmäiset esi-isämme!\" hän mumisi. \"Ja nyt on meidän\nsaatava selville, emmekö voi suoriutua tästä kirotusta kaupungista,\nennenkuin lotharilaiset huomaavat menettäneensä jeddakinsa.\"\n\nVarman käskevänä, mikä niin hyvin sopi hänelle, jonka suonissa virtasi\nvirginialaisen John Carterin ja Heliumin Dejah Thorisin verta, hän\ntarttui neitoa kädestä, kääntyi ympäri ja lähti salin poikki isoa\novea kohti, josta Jav aikaisemmin samana päivänä oli saattanut heidät\njeddakin puheille.\n\nHe olivat jo melkein kynnyksellä, kun toisesta ovesta syöksähti saliin\nmies. Se oli Jav. Hän myöskin oivalsi kaikki yhdellä silmäyksellä.\n\nMiekka valmiina kädessään Carthoris pyörähti häntä vastaan, sijoittaen\nkookkaan vartalonsa hennon neidon suojaksi.\n\n\"Tule, Lotharin Jav!\" hän huudahti. \"Saakaamme ratkaisu heti, sillä\nvain toinen meistä pääsee elävänä tästä huoneesta Ptarthin Thuvian\nkanssa!\" Kun hän sitten näki, että miehellä ei ollut miekkaa, jatkoi\nhän. \"Komenna sitten esiin jousimiehesi tahi seuraa meitä vankinani,\nkunnes olemme päässeet kummituskaupunkisi porttien ulkopuolelle!\"\n\n\"Olet surmannut Tarion!\" kirkaisi Jav välittämättä toisen\ntaisteluhaasteesta. \"Olet surmannut Tarion. Näen hänen verensä\nlattialla — todellista verta — todellinen kuolema. Tario oli\nsittenkin yhtä todellinen ihminen kuin minäkin. Ja kuitenkin hän oli\neetterealisti. Hän ei aineellistuttanut ravintoaan. Ovatko sittenkin\nkenties he oikeassa? No niin, mutta me myöskin olemme oikeassa. Ja\nmonia ajanjaksoja olemme olleet riidassa — kumpikin väittää, että\ntoinen on väärässä!\n\n\"Joka tapauksessa hän on nyt kuollut. Siitä olen iloissani. Nyt pääsee\nJav omalle paikalleen. Nyt Javista tulee Lotharin jeddak!\"\n\nHänen lopettaessaan puheensa avasi Tario silmänsä ja nousi sitten heti\nistumaan.\n\n\"Petturi! Salamurhaaja!\" hän kirkui. \"Kadar! Kadar!\" Tämä\nbarsoomilainen sana merkitsee vahtia.\n\nJav kävi kalmankalpeaksi. Hän lankesi vatsalleen ja kiemurteli Tariota\nkohti.\n\n\"01, jeddakini, jeddakini!\" hän uikutti. \"Javilla ei ole tässä osuutta.\nJav, uskollinen Javisi, saapui tähän huoneeseen juuri äsken, nähden\nsinun viruvan pitkänäsi maassa ja nämä molemmat muukalaiset aikeissa\npoistua. En tiedä, miten kaikki on tapahtunut. Usko minua, ylevin\njeddak!\"\n\n\"Suusi kiinni, konna!\" karjui Tario. \"Kuulin sanasi: 'Joka tapauksessa\nhän on kuollut. Siitä olen iloissani. Nyt pääsee Jav omalle paikalleen.\nNyt tulee Javista Lotharin jeddak.'\n\n\"Vihdoinkin sinä, petturi, olet joutunut satimeen. Omat sanasi ovat\nlangettaneet tuomiosi yhtä varmasti, kuin näiden punaisten lurjusten\nteot ovat ratkaisseet heidän kohtalonsa — jollei —\" Hän pysähtyi.\n\"Jollei nainen —\"\n\nEdemmäksi hän ei päässytkään. Carthoris arvasi, mitä hän aikoi sanoa,\nja ennenkuin Tario sai lausutuksi ajatustaan, oli heliumilainen\nhypähtänyt eteenpäin ja iskenyt miestä kämmenellään vasten suuta.\n\nTario kiehui raivosta nöyryytettynä.\n\n\"Ja jos vielä kerran loukkaat Ptarthin prinsessaa\", varoitti\nheliumilainen, \"niin unohdan, ettei sinulla ole miekkaa, enkä kenties\nkykenekään hillitsemään säilää liikuttavaa kättäni, jota kutkuttaa\npäästä sinua kurittamaan.\"\n\nTario hoippui takaperin korokkeen takana olevaa pientä oviaukkoa kohti.\nHän koetti sanoa jotakin, mutta hänen kasvolihaksiansa tempoili niin\nkamalasti, ettei hän saanut sanaa suustaan moniin minuutteihin. Vihdoin\nhän kykeni puhumaan ymmärrettävästi.\n\n\"Kuole!\" hän kiljui. \"Kuole!\" Sitten hän pyörähti ympäri oveen päin.\n\nJav syöksähti eteenpäin, kirkuen kauhusta.\n\n\"Armoa, Tario! Sääli minua! Muista, kuinka pitkiä aikoja olen\nuskollisesti palvellut sinua! Muista, mitä kaikkea olen tehnyt Lotharin\nhyväksi! Älä tuomitse minua nyt hirveään kuolemaan! Säästä minua!\nSäästä!\"\n\nMutta Tario vain nauroi pilkallisesti peräytyessään pientä ovea\npeittäviä verhoja kohti.\n\nJav kääntyi Carthorisiin päin.\n\n\"Pysäytä hänet!\" hän kiljaisi. \"Pysäytä hänet! Jos henkesi on kallis,\nniin älä päästä häntä tästä huoneesta!\" Puhuessaan hän juoksi\ntavoittamaan jeddakiaan.\n\nCarthoris noudatti Javin esimerkkiä, mutta \"Barsoomin viimeinen\njeddak\" oli liian vikkelä. Ehtiessään verhon luo, jonka taakse hän oli\nkadonnut, he tapasivat raskaan kivioven, joka katkaisi heiltä tien.\n\nJav vaipui lattialle kauhun lamauttamana.\n\n\"Ylös, mies!\" huudahti Carthoris. \"Vielä emme ole vainajia.\nRientäkäämme kadulle ja koettakaamme päästä pois kaupungista. Vielä\nolemme elossa, ja niin kauan kuin elämme, on meidän koetettava ohjata\nkohtaloamme. Mitäpä hyödyttää vaipua selkärangattomana lattialle? Ylös!\nOle mies!\"\n\nJav vain pudisti päätään.\n\n\"Etkö kuullut hänen kutsuvan vahteja?\" hän uikutti. \"Oi jospa vain\nolisimme saaneet estetyksi hänet livahtamasta tiehensä! Silloin olisi\nvielä ollut toivoa. Mutta voi, hän oli liian ripeä tavoitettavaksi.\"\n\n\"No niin\", keskeytti Carthoris hänet kärsimättömästi. \"Mitäpä siitä,\nvaikka hän kutsuikin vahteja? Tuskailuun on tarpeeksi aikaa sittenkin,\nkun he ovat saapuneet. Tällä hetkellä en näe minkäänlaisia merkkejä\nsiitä, että he hätäilisivät liikoja totellakseen jeddakinsa kutsua.\"\n\nJav pudisti murheissaan päätään.\n\n\"Sinä et sitä käsitä\", hän valitti. \"Vahdit ovat jo tulleet — ja\nmenneet. He ovat tehneet tehtävänsä, ja me olemme hukassa. Katso ovia!\"\n\nCarthoris ja Thuvia kääntyivät katsomaan avaran huoneen seinissä olevia\novia. Kaikki ne olivat tiiviisti suljetut jykevillä kivilevyillä.\n\n\"Entä sitten?\" kysyi Carthoris.\n\n\"Meitä odottaa kuolema\", kuiskasi Jav heikosti.\n\nSen enempää hän ei suostunut puhumaan. Hän vain istui jeddakin\nlepovuoteen reunalla ja odotti.\n\nCarthoris meni Thuvian vierelle ja seisoen paljas miekka kädessään\nantoi katseensa lakkaamatta liikkua ympäri, jottei yksikään vihollinen\nvoisi aavistamatta karata heidän kimppuunsa.\n\nTuntui kuluvan tuntikausia, eikä mikään ääni keskeyttänyt heidän\nelävän hautansa hiljaisuutta. Teloittajat eivät vähäisimmälläkään\nmerkillä ilmaisseet, milloin ja millä tavalla heidän olisi kuoltava.\nJännitys oli kauhea. Jopa Heliumin Carthoriskin alkoi tuntea hermojensa\nhirvittävää pingoitusta. Jos hän vain tietäisi, miten ja miltä\ntaholta surman käsi iskisi, niin hän voisi kohdata sen pelottomasti.\nMutta tuskalliselta tuntui hänestä enää kauempaa kärsiä tätä kamalan\njännittävää ja kalvavaa epävarmuutta heidän murhaajiensa suunnitelmista.\n\nPtarthin Thuvia siirtyi aivan likelle häntä. Neidosta tuntui\nturvallisemmalta tuntiessaan nuorukaisen käsivarren kosketuksen omaansa\nvasten, ja neidon koskettaessa häntä karkaisi Carthoris luontoaan.\nHymyillen tuttua hymyään hän kääntyi puhuttelemaan Thuviaa.\n\n\"Näyttää melkein siltä, että he koettavat peloittaa meidät kuoliaiksi\",\nhän huomautti nauraen. \"Ja häpeä sanoa, mutta minun on tunnustettava,\nettä he olivat vähällä onnistua minuun nähden.\"\n\nNeito oli juuri vastaamaisillaan, kun lotharilaisen huulilta pääsi\nkamala kirkaisu.\n\n\"Loppu lähestyy!\" huusi Jav. \"Loppu lähestyy! Lattia! Lattia! Oi,\nKomal, ole armollinen!\"\n\nThuvian ja Carthorisin ei tarvinnut katsoa lattiaa, sillä he tunsivat\nsen liikkuvan omituisesti.\n\nMarmorinen permanto vaipui hitaasti kaikilta tahoilta keskustaa kohti.\nAluksi oli liike niin verkkaista, että sitä tuskin huomasi. Mutta pian\noli lattia niin kallellaan, että mukavasti voi seisoa vain tuntuvasti\nnotkistamalla toista polvea.\n\nJav yhä kirkui, pitäen kiinni jeddakin lepovuoteesta, joka oli jo\nalkanut luisua huoneen keskustaan päin. Thuvia ja Carthoris näkivät\nsinne äkkiä muodostuvan pienen aukon, joka laajeni sitä mukaa kuin\nlattia muuttui yhä enemmän suppilomaiseksi.\n\nYhä vaikeammaksi kävi pysytellä kiinni jyrkän kaltevalla, sileäksi\nkiilloitetulla marmoripinnalla. Carthoris koetti tukea Thuviaa, mutta\nalkoi itsekin liukua yhä laajenevaa aukkoa kohti.\n\nSaadakseen sileästä kivestä paremman otteen hän potkaisi jalastaan\nzitidarinnahkaiset sandaalinsa ja ponmstihe paljain jaloin kaltevaa\nlattiaa vasten, samalla kietoen kätensä neidon ympärille tätä\nkannattamaan.\n\nPeloissaan Thuvia kiersi omat kätensä nuorukaisen kaulaan, painaen\nposkensa lähelle toisen kasvoja. Kuolema, näkymätön ja tuntematon\nkuolema näytti väijyvän heitä aivan lähellä, ja juuri näkymättömyytensä\nja tuntemattomuutensa tähden se oli äärettömän paljon kammottavampi.\n\n\"Rohkeutta, prinsessani!\" kuiskasi Carthoris.\n\nNeito katsahti häntä kasvoihin ja näki hymyilevät huulet lähellä omiaan\nja rohkeat silmät, joihin pelko ei ollut tarttunut ja joiden katse\nupposi syvälle hänen silmiinsä.\n\nSitten lattia painui entistä nopeammin. Äkkiä he luiskahtivat irti ja\nsuistuivat aukkoon päin.\n\nJavin kirkuna kaikui kaameana ja hirvittävänä heidän korvissaan, ja\nsitten kaikki kolme olivat yhtenä röykkiönä Tarion kuninkaallisella\nlepovuoteella, joka oli pysähtynyt marmorisuppilon pohjalle.\n\nHetkisen he hengittivät vapaammin, mutta pian he huomaavat, että aukko\nlaajeni jatkuvasti. Lepovuode lipui alemmaksi. Jav alkoi taaskin\nkiljua. Heidän ruumiissaan tuntui vihlaus, kun pohja petti heidän\nallaan ja he putosivat pimeään syvyyteen tuntemattoman kuoleman kitaan.\n\n\n\n\nYHDEKSÄS LUKU\n\nTaistelu tasangolla\n\n\nSuppilon pohjan ja sen allaolevan kammion lattian väliin matka ei\nvoinut olla suuri, sillä Tarion vihan kaikki kolme uhria tulivat maahan\nvahingoittumattomina.\n\nCarthoris, joka yhä puristi Thuviaa lujasti rintaansa vasten, putosi\nkuten kissa jaloilleen, estäen tytön tärähtämästä. Tuskin olivat hänen\njalkansa koskettaneet kammion karkeaa lattiakivetystä, kun hänen\nmiekkansa jo välähti valmiina heti käytettäväksi. Mutta vaikkakin huone\noli valaistu, niin vihollisista ei siellä näkynyt merkkiäkään.\n\nCarthoris katsahti Javiin päin. Mies oli liidunvalkea pelosta.\n\n\"Mikä kohtalo meitä odottaa?\" kysyi heliumilainen. \"Puhu, mies!\nHeitä pelkosi siksi aikaa, että saat sen sanotuksi, niin että voin\nvalmistautua myymään omani ja Ptarthin prinsessan elämän niin kalliista\nhinnasta kuin mahdollista.\"\n\n\"Komal!\" sopersi Jav. \"Me joudumme Komalin syötäviksi.\"\n\n\"Jumalolentonne?\" kysäisi Carthoris.\n\nLotharilainen nyökkäsi päätään. Sitten hän osoitti matalaa oviaukkoa,\njoka oli kammion toisessa päässä.\n\n\"Tuolta hän saapuu kimppuumme. Pane syrjään mitätön miekkasi! Se\nvain raivostuttaa häntä vieläkin enemmän ja tekee kärsimyksemme\nraskaammiksi.\"\n\nCarthoris vain hymyili ja tarttui entistä lujemmin pitkän miekkansa\nkahvaan.\n\nÄkkiä Jav päästi kauhun ulinan, samalla osoittaen ovea.\n\n\"Hän on tullut\", uikutti hän.\n\nCarthoris ja Thuvia katsahtivat lotharilaisen osoittamaan suuntaan,\nodottaen näkevänsä jonkun oudon ja pelottavan ihmisenmuotoisen\nolennon. Mutta hämmästyksekseen he näkivät ison banthin leveän pään ja\ntuuheakarjaisen niskan, kookkaimman pedon, mitä kumpikaan heistä oli\nmilloinkaan tavannut.\n\nValtava otus asteli huoneeseen hitaasti ja arvokkaasti. Jav oli\nvaipunut lattialle ja kiemurteli ruumistaan samaan orjamaiseen tapaan\nkuin esiintyessään Tarion edessä. Hän puheli hurjalle pedolle kuin\nolisi, puhunut inhimilliselle olennolle, rukoillen siltä armoa.\n\nCarthoris sijoittui miekka kädessä Thuvian ja banthin väliin valmiina\nottelemaan pedon kanssa. Thuvia kääntyi Javiin päin.\n\n\"Onko tämä Komal, jumalanne?\" hän kysyi.\n\nJav nyökkäsi päätään myöntäen. Neito hymyili, pujahti Carthorisin\nsivuitse ja astui reippaasti murahtelevaa raatelijaa vastaan.\n\nHän puheli sille hiljaa, mutta päättävästi samoin kuin oli puhutellut\nKultaisten kallioiden bantheja ja niitä, jotka Lotharin edustalla\npuhdistivat taistelukenttää.\n\nPeto lakkasi murisemasta. Pää alhaalla se kissan tavoin kehräten vaipui\nneidon jalkojen juureen. Thuvia katsahti Carthorisiin.\n\n\"Se on vain banth\", hän sanoi. \"Meidän ei tarvitse pelätä sitä\nensinkään.\"\n\nCarthoris hymyili.\n\n\"En pelännytkään sitä\", hän vastasi, \"sillä minäkin pidän sitä pelkkänä\nbanthina, ja minulla on pitkä miekkani.\"\n\nJav nousi istumaan ja katseli edessään olevaa näkyä — hentoa neitoa,\njoka sormineen hypisteli hänen jumalalliseksi luulemansa ison otuksen\nkellanruskeaa harjaa, samalla kun Komal hieroi kauheannäköistä\nkuonoansa neidon kylkeä vasten.\n\n\"Tämä siis on jumalanne!\" pilaili Thuvia.\n\nJav näytti olevan ymmällä. Hän tuskin tiesi, rohkenisiko hän loukata\nKomalia vai eikö, sillä taikauskon voima on niin suuri, että vaikka\ntiedämmekin kunnioittaneemme harhaluuloa, epäröimme sittenkin,\nennenkuin myönnämme päinvastaiset todistukset sitoviksi.\n\n\"Niin\", sanoi hän, \"tämä on Komal. Pitkien ajanjaksojen aikana on\nTarion vihamiehet heitetty tähän luolaan Komalin kitaan, sillä sitä on\nruokittava.\"\n\n\"Onko täältä mitään tietä kaupungin kaduille?\" tiedusti Carthoris.\n\nJav kohautti olkapäitään.\n\n\"En tiedä\", hän vastasi. \"En ole ollut täällä koskaan ennen enkä ole\nvälittänytkään tulla tänne.\"\n\n\"Tulkaa!\" kehoitti Thuvia. \"Ottakaamme siitä selvää. Täältä täytyy\npäästä pois.\"\n\nKolmisin he lähestyivät oviaukkoa, josta Komal oli saapunut heidän\nkuolinkammiokseen aiottuun huoneeseen. Aukon toisella puolella oli\nmatala luola, jonka toisessa päässä oli pieni ovi.\n\nHeidän riemukseen se oli suljettu tavallisella säpillä. Sen kautta he\ntulivat pyöreälle areenalle, jonka ympärillä oli penkkirivejä.\n\n\"Täällä Komalia ruokitaan julkisesti\", selitti Jav. \"Jos Tario olisi\nuskaltanut, niin kohtalomme olisi ratkaistu juuri täällä. Mutta hän\npelkäsi liiaksi terävää säilääsi, punainen mies, ja sen vuoksi hän\nsyöksi meidät kaikki salin alaiseen luolaan. En tietänyt, kuinka hyvin\nmolemmat kammiot olivat toistensa yhteydessä. Nyt meidän on helppo\npäästä kaduille ja kaupungin portille. Vain jousimiehet saattavat\nkoettaa sulkea meiltä tietä, ja kun tunnemme heidän salaisuutensa, niin\nepäilenpä, kykenevätkö he meitä vahingoittamaan.\"\n\nToisesta ovesta he pääsivät portille, joka kohosi areenan tasolta\nylöspäin istuimien keskitse hallin takaosassa olevalle ovelle. Sen\ntoisella puolen oli suora, leveä käytävä, joka vei palatsin halki\nviereiseen puistoon.\n\nMatkan varrella, valtavan Komalin astellessa neidon rinnalla, ei ketään\nsaapunut kyselemään heiltä mitään.\n\n\"Missä on hoviväki — jeddakin seurue?\" kysyi Carthoris. \"Myöskään\nniillä kaduilla, joita myöten tulimme, en nähnyt juuri jälkeäkään\ninhimillisistä olennoista, vaikkakin kaikki täällä viittaa lukuisaan\nväestöön.\"\n\nJav huokaisi.\n\n\"Onneton Lothar!\" hän valitti. \"Se on todellakin aaveiden kaupunki. —\nMeitä on jäljellä enää tuskin tukattakaan, vaikka aikoinaan meitä oli\nmiljoonia. Suuren kaupunkimme väestönä ovat oman mielikuvituksemme\nluomat olennot. Itseämme varten emme vaivaudu niitä aineellistuttamaan,\nmutta silti me ne näemme. Nytkin näen kadun täynnä väkeä. Tiheänä\ntungoksena ihmiset rientävät askareissaan sinne tänne. Näen naisia ja\nlapsia, jotka ilakoivat parvekkeilla — heitä emme saa aineellistuttaa;\nmutta kuitenkin näen heidät — he ovat täällä... Mutta miksipä en?\"\nhaaveili hän. \"Enää ei minun tarvitse pelätä Tariota — hän on pannut\npahimpansa liikkeelle ja epäonnistunut. Miksipä en, todellakin?\n\n\"Pysähtykää, ystävät!\" sanoi hän. \"Haluatteko nähdä Lotharin täydessä\nloistossaan?\"\n\nCarthoris ja Thuvia nyökkäsivät päätään myöntymyksen merkiksi,\nenemmän kohteliaisuudesta kuin siitä syystä, että olisivat täydelleen\nkäsittäneet hänen muminansa merkityksen.\n\nJav silmäili heitä hetkisen läpitunkevasti. Sitten hän heilautti\nkättään huudahtaen: \"Katsokaa!\"\n\nHeidän katsettaan kohdannut näky oli suurenmoinen. Samoilla paikoilla,\nmissä äskettäin oli ollut vain autio katukiveys ja tulipunaisia\nnurmikkoja, kolkkoja ikkunoita ja käyttämättömiä ovia, vilisi nyt\nlukematon joukko onnellisia, iloisia ihmisiä.\n\n\"Se on menneisyyttä\", virkkoi Jav hiljaa. \"He eivät näe meitä — he\nelävät vain entisaikojen Lotharin vanhaa, kuollutta menneisyyttä —\nmuinaisen, kuolleen ja kukistetun Lotharin, joka sijaitsi Throxuksen,\nviidestä valtamerestämme suurimman, rannalla.\n\n\"Näettekö noita siromuotoisia, komearyhtisiä miehiä, jotka sulavasti\nliikkuvat leveällä kadulla? Näettekö, kuinka nuoret neidot ja\nnaiset hymyilevät heille? Näettekö, kuinka miehet tervehtivät heitä\nherttaisesti ja kunnioittavasti? He ovat merenkulkijoita, jotka tulevat\nkaupungin reunalla olevassa satamassa keinuvista laivoistaan.\n\n\"Uljaita miehiä, he — mutta voi, Lotharin maine on häipynyt! Katsokaa\nheidän aseitaan. Vain heillä oli aseet, sillä he risteilivät viidellä\nvaltamerellä ja joutuivat outoihin seutuihin, joissa vaarat heitä\nväijyivät. Kun he kuolivat, kuoli myöskin lotharilaisten sotainen\nhenki, ja ajan vieriessä jäi jäljelle vain selkärangattomien raukkojen\nrotu.\n\n\"Me inhosimme sotaa emmekä senvuoksi antaneet nuorisollemme sotaista\nkoulutusta. Siitä oli seurauksena tuhomme, sillä kun meret kuivuivat\nja vihreät heimot kävivät kimppuumme, emme kyenneet muuhun kuin\npakenemaan. Mutta me muistimme jousimiehemme, jotka kyntivät meriä\nmaineemme päivinä — heidän muistonsa me lähetämme vihollisiamme\nvastaan.\"\n\nKun Jav herkesi puhelemasta, katosi näky, ja kolmikko lähti uudelleen\njatkamaan matkaansa autioita katuja myöten kaukaiselle portille.\n\nKahdesti he näkivät lihaa ja verta olevia lotharilaisia. Huomatessaan\nheidät ja ison banthin, jonka he varmastikin tunsivat Komaliksi,\nasukkaat pyörsivät pakoon.\n\n\"He vievät paostamme sanoman Tariolle\", tuskaili Jav, \"ja pian hän\nlähettää jousimiehensä kimppuumme. Toivottavasti on teoriamme oikea ja\nheidän nuolensa tehottomia, kun tiedämme, etteivät ne ole todellisia.\nMuuten olemme tuhon omia. Selvitä, punainen mies, tälle naiselle,\nkuinka asian laita on, kuten minä selitin sinulle, niin että hän voi\ntorjua nuolet voimakkaammalla loukkaantumattomuuden vastasuggestioilla.\"\n\nCarthoris teki kuten Jav käski. He pääsivät kuitenkin isolle portille\nhavaitsematta merkkiäkään takaa-ajosta. Jav pani käyntiin koneiston,\njoka vieritti jykevän, pyörämäisen portin syrjään, ja hetkisen kuluttua\nkolmikko astui banthin seuraamana Lotharin edustalla olevalle kentälle.\n\nHe olivat tuskin ennättäneet sadan metrin päähän, kun heidän takaansa\nalkoi kuulua suuren miesjoukon melua. He kääntyivät katsomaan ja\nnäkivät komppanian jousimiehiä marssivan kentälle samasta portista,\njosta he itse olivat juuri tulleet.\n\nPortin kohdalla muurin harjalla oli joukko lotharilaisia, joiden\njoukosta Jav tunsi Tarion. Jeddak seisoi katsellen heitä tuikeasti,\nilmeisesti kohdistaen heihin harjaantuneen sielunsa kaikki\nvoimat. Nähtävästi hän pinnisti kykynsä äärimmilleen saadakseen\nmielikuvitukselliset olionsa tuhoisiksi.\n\nKalpeana kääntyi Jav toisaalle ja alkoi vapista. Ratkaisevalla hetkellä\nhän näytti menettävän vakaumuksensa herättämän rohkeuden. Kookas banth\npyörähti lähestyviin jousimiehiin päin ja murisi. Carthoris sijoittui\nThuvian ja vihollisen väliin, jääden kasvot näitä kohti odottamaan\nhyökkäyksen tulosta.\n\nÄkkiä välähti Carthorisin mieleen ajatus.\n\n\"Lähetä sinä omat jousimiehesi Tarion sotilaita vastaan!\" hän yllytti\nJavia. \"Katselkaamme kahden hengen välistä aineellistettua taistelua!\"\n\nEhdotus näytti rohkaisevan lotharilaista, ja seuraavalla hetkellä\nkolmikko seisoi suojanaan tiheät rivit kookkaita jousimiehiä, jotka\nsinkauttelivat ivasanoja ja uhkauksia muurien ympäröimästä kaupungista\nheitä kohti marssivalle sotajoukolle.\n\nJav oli kuin toinen mies, heti kun hänen omat osastonsa olivat hänen\nja Tarion välillä. Olisi melkein voinut vannoa, että hän luuli näitä\nomituisen hypnoottisen kykynsä luomia olioita todellisiksi, lihaa ja\nverta oleviksi olennoiksi.\n\nPäästäen kumean sotahuudon ne ryntäsivät Tarion jousimiehiä vastaan.\nSulitettuja vasamia viuhui tiheänä pilvenä. Miehiä kaatui, ja maa\npunertui hurmeesta.\n\nCarthorisin ja Thuvian oli vaikea saada näyn todellista tuntua\nsopeutumaan yksiin heidän tuntemansa todellisen asianlaidan kanssa.\nHe näkivät utanin toisensa jälkeen täydessä järjestyksessä marssivan\nkaupungin portista vahvistamaan harventunutta joukko-osastoa, jonka\nTario oli ensiksi lähettänyt heitä pidättämään.\n\nHe näkivät Javin sotavoimien kasvavan vastaavasti, kunnes koko kenttä\noli yhtenä mylläkkänä taistelevia ja sadattelevia sotilaita, ja\nkaatuneita virui läjittäin.\n\nJav ja Tario näyttivät unohtaneen kaiken muun paitsi ottelevia\njousimiehiä, jotka liikkuivat edestakaisin, täyttäen metsän ja\nkaupungin välisen laajan kentän.\n\nMetsä kohosi varjoisana Thuvian ja Carthorisin selän takana.\nJälkimäinen vilkaisi Javiin.\n\n\"Tule!\" hän kuiskasi neidolle. \"Tapelkoot he merkityksettömän\ntaistelunsa loppuun saakka — ilmeisestikään ei kumpikaan kykene\nvahingoittamaan toista. He muistuttavat kahta väittelijää, jotka\nsyytävät sanoja toisilleen. Heidän kamppaillessaan on meidän yhtä hyvä\nkäyttää tarmoamme koettaaksemme löytää käytävän, joka vie vuorten läpi\nniiden takana olevalle tasangolle.\"\n\nHänen puhuessaan Jav kääntyi hetkeksi poispäin taistelusta ja kuuli\nheidän sanansa. Hän näki neidon liikahtavan seuratakseen heliumilaista.\nOvela ilme välähti lotharilaisen silmiin.\n\nSiinä ilmeessä kuvastuva ajatus oli väikkynyt hänen sydämensä pohjalla\nsiitä hetkestä alkaen, jolloin hänen katseensa ensi kerran osui\nPtarthin Thuviaan. Hän ei ollut kuitenkaan tietoisesti sitä tuntenut\nennenkuin nyt, kun neito näytti olevan katoamaisillaan hänen elämästään.\n\nHän keskitti sielunvoimansa hetkeksi heliumilaiseen ja neitoon.\n\nCarthoris näki Ptarthin Thuvian astuvan käsi ojossa häntä kohti.\nHäntä hämmästytti neidon äkillinen lämpeneminen häntä kohtaan, ja hän\npuristi sydämellisesti sormensa neidon käden ympärille, kun he yhdessä\npoistuivat unohdetun Lotharin kaupungin edustalta metsään ja ohjasivat\naskeleensa kaukaista vuoristoa kohti.\n\nLotharilaisen kääntyessä heihin päin oli Thuvia hämmästynyt kuullessaan\nCarthorisin äkkiä esittävän uuden suunnitelman.\n\n\"Jää tänne Javin luokse\", oli hän kuullut nuorukaisen sanovan, \"sillä\naikaa kun minä menen etsimään kallioiden läpi vievää käytävää.\"\n\nYllätettynä ja harmistuneena hän oli pysähtynyt, sillä hänen\ntietääkseen ei voinut olla mitään syytä, minkä vuoksi hän ei olisi\nvoinut seurata Carthorisia. Varmastikin hän olisi ollut paremmassa\nturvassa heliumilaisen mukana kuin jäätyään yksin lotharilaisen kanssa.\n\nJa Jav tarkasteli heitä, hymyillen ovelaa hymyään.\n\nKun Carthoris oli häipynyt puiden sekaan, istuutui Thuvia\nvälinpitämättömänä tulipunaiselle nurmikolle katselemaan jousimiesten\nloppumattomalta näyttävää taistelua.\n\nKoko pitkän iltapäivän jatkui kuumaa ottelua. Pimeä teki tuloaan, ja\nyhä vain mielikuvitukselliset sotajoukot milloin hyökkäsivät, milloin\nperäytyivät. Aurinko oli laskemaisillaan, kun Tario alkoi hitaasti\nvetää joukkojaan takaisin kaupunkiin.\n\nIlmeisestikin Jav täydelleen hyväksyi hänen suunnitelmansa keskeyttää\nvihollisuudet yön ajaksi, sillä hän antoi joukkojensa järjestyä\nsäännöllisiksi utaneiksi ja marssia metsän reunaan, missä ne piankin\nuutterasti puuhailivat, valmistaen iltaruokaansa ja levitellen\nvuodesilkkejään ja turkiksiaan yön varalle.\n\nThuvia saattoi tuskin pidättyä hymyilemästä huomatessaan, kuinka\ntunnontarkasti Javin mielikuvitukselliset sotilaat käyttäytyivät\npienimpiä yksityiskohtia myöten samalla tavalla kuin olisivat todella\nolleet lihaa ja verta.\n\nVahteja asetettiin leirin ja kaupungin väliin. Varuksien kalistessa\nkulki upseereja sinne tänne, antaen määräyksiä ja valvoen niiden\ntarkkaa noudattamista.\n\nThuvia puhutteli Javia.\n\n\"Miksi\", hän kysyi, \"uhraat noin paljon huolta olioittesi järjestelyyn,\nvaikka Tario tietää yhtä hyvin kuin sinäkin, että ne ovat vain aivojesi\nhaavekuvia? Miksi et yksinkertaisesti anna niiden haihtua ilmaan siihen\nasti, kunnes uudelleen tarvitset niiden hyödytöntä palvelusta?\"\n\n\"Sinä et niitä käsitä\", vastasi Jav. \"Niin kauvan kuin ne ovat\nolemassa, ne ovat todellisia. Minä vain annan niille olemassaolon\nja niin sanoakseni ohjaan niiden toimintaa yleispiirteissään. Mutta\nmuuten ne ovat yhtä toimintakykyisiä kuin sinä tai minä, kunnes taaskin\nannan niiden kadota. Upseerit komentavat niitä minun johdollani. Minä\nolen kenraali — siinä kaikki. Ja vihollisiin kohdistuva sielullinen\nvaikutus on paljoa voimakkaampi kuin jos käsittelisin niitä pelkkinä\naineettomina leluina.\n\n\"Lisäksi sitten\", jatkoi lotharilainen, \"on aina olemassa toivo, meillä\nmelkeinpä usko, että kerran nämä aineellistetut olennot muuttuvat\ntodellisiksi — että ne jäävät pysyviksi, jotkut niistä, sen jälkeen kun\nolemme antaneet niiden toverien kadota, ja että siten olemme keksineet\nkeinon kuolevan rotumme jatkamiseksi.\n\n\"Jotkut väittävät jo suorittaneensa sellaista. Yleensä otaksutaan, että\neetterealisteista muutamat ovat pysyviä aineellistumia. Viittaillaanpa,\nettä Tariokin on sellainen, mutta se on mahdotonta, sillä hän oli\nolemassa jo ennenkuin keksimme suggestionin kaikki mahdollisuudet.\n\n\"Meistä jotkut vielä väittävät, ettei meistä kukaan ole todellinen. Jos\nmuka olisimme itse olleet ainetta, emme olisi näitä pitkiä ajanjaksoja\nvoineet tulla toimeen ilman aineellista ravintoa ja vettä. Vaikka\nolenkin realisti, olen melkein taipuvainen kallistumaan tähän suuntaan\nitsekin.\n\n\"Se tuntuu hyvin ja järkevästi perustellulta sellaiseen selitykseen,\nettä muinaiset esi-isämme kehittivät ennen tuhoutumistaan\nsielunvoimansa niin suurenmoisiksi, että jotkut voimakkaat sielut\njäivät elämään, senjälkeen kun niiden ruumiit kuolivat — että me olemme\nvain ammoin kuolleiden yksilöiden kuolemattomia sieluja.\n\n\"Se näyttää mahdolliselta, mutta kuitenkin mitä minuun tulee, niin\nminulla on kaikki ruumiillisen olotilan ominaisuudet. Minä syön, nukun\"\n— hän pysähtyi, luoden neitoon merkitsevän silmäyksen — \"minä rakastan!\"\n\nThuvia ei voinut erehtyä hänen sanojensa ja ilmeensä kouraantuntuvasta\ntarkoituksesta. Hän kääntyi toisaalle kohauttaen harmistuneena\nolkapäitään, mikä ei jäänyt lotharilaiselta huomaamatta.\n\nMies meni hänen luokseen ja tarttui hänen käsivarteensa.\n\n\"Miksi ei Jav!\" hän huudahti. \"Kenpä olisi sen arvokkaampi kuin\nmaailman vanhimman rodun toinen mies? Heliumilaisesiko? Hän meni\ntiehensä. Hän jätti sinut oman onnesi nojaan pelastaakseen itsensä.\nTule! Ole Javin!\"\n\nPtarthin Thuvia ojensihe täyteen mittaansa, nostaen hieman mieheen\nkäännettyä olkapäätään, leuka ylpeästi ylhäällä, ivallinen hymy\nhuulilla.\n\n\"Sinä valehtelet!\" hän sanoi rauhallisesti. \"Heliumilaiselle on\npetollinen uskottomuus vieraampi kuin pelko, ja pelosta hän ei tiedä\nsen enempää kuin hautomaton lapsi.\"\n\n\"Missä hän sitten on?\" pilkkasi lotharilainen. \"Sanon sinulle, hän on\npaennut laaksosta. Hän on jättänyt sinut oman onnesi nojaan. Mutta Jav\npitää huolta siitä, että kohtalosi on miellyttävä. Huomenna palaamme\nLothariin voittoisan armeijani etunenässä, ja minusta tulee jeddak ja\nsinusta puolisoni. Tule!\" Ja hän koetti painaa neitoa rintaansa vasten.\n\nNeito ponnisteli päästäkseen irti, lyöden miestä metallisilla\nrannerenkaillaan. Mutta tämä vain veti häntä yhä lähemmäksi, kunnes\nmolemmat äkkiä säpsähtivät kuullessaan ihan läheltä metsän pimennosta\nkamalaa murinaa.\n\n\n\n\nKYMMENES LUKU\n\nKar Komak, jousimies\n\n\nKävellessään metsän läpi kaukaisia vuoria kohti, puristaen yhä lujasti\nThuvian kättä, Carthorisia hieman ihmetytti neidon jatkuva äänettömyys.\nMutta Thuvian vilpoisan käden kosketus oli hänestä niin miellyttävä,\nettei hän uskaltanut puhumalla särkeä neidossa häntä kohtaan vasta\nheränneen luottamuksen lumousta.\n\nHe astelivat eteenpäin hämärässä metsässä, kunnes äkkiä tulevan\nmarsilaisen yön varjot alkoivat painua heidän ylleen. Silloin Carthoris\nkääntyi puhuttelemaan vierellään kulkevaa neitoa.\n\nHeidän oli yhdessä tehtävä suunnitelmia tulevaisuuden varalle. Hänen\nmielestään heidän oli mentävä kallioiden läpi heti, jos he vain\nlöytäisivät käytävän, ja hän oli aivan varma siitä, että he nyt\nolivat lähellä sitä. Mutta hän halusi, että Thuvia hyväksyisi hänen\nehdotuksensa.\n\nKatsoessaan Thuviaa hän ihmetteli tämän outoa, utuista ulkonäköä. Hän\ntuntui äkkiä muuttuneen unien ohueksi aineeksi, ja kun hän katseli\nneitoa kauemmin, haihtui tämä hitaasti hänen näkyvistään.\n\nHetkisen hän seisoi tyrmistyneenä, mutta välähdyksen tavoin hänelle\nsitten selvisi oikea asianlaita. Jav oli saanut hänet luulemaan, että\nThuvia seurasi häntä metsään, vaikkakin tosiasiallisesti lotharilainen\noli pidättänyt neidon itseään varten.\n\nCarthoris kauhistui. Hän kirosi typeryyttään, vaikkakin hän tiesi, että\nlotharilaisen pirullinen taito, joka oli hänet sekaannuttanut, olisi\nvoinut pettää kenet hyvänsä.\n\nHeti kun hän oli oivaltanut, kuinka asiat todellisuudessa olivat,\nhän lähti samaa tietä takaisin Lotharia kohti, mutta nyt hän liikkui\njuoksujalkaa, ja isältä perityt, maapallon olojen mukaiset jäntereet\nkiidättivät häntä nopeasti varisseiden lehtien ja rehevän ruohon\nmuodostamalla matolla.\n\nThuria valoi Lotharin kaupungin muurien edustalla olevalle tasangolle\nkirkasta valoaan, kun Carthoris tuli esille metsästä saman jykevän\nportin kohdalle, jonka kautta pakolaiset olivat aikaisemmin päivällä\npoistuneet kaupungista.\n\nAluksi hän ei nähnyt merkkiäkään siitä, että lähistöllä oli keitään\nmuita paitsi hän itse. Kenttä oli aivan autio. Enää ei jättiläismäisten\npuiden vihreässä suojassa ollut sinne leiriytyneitä kymmeniätuhansia\njousimiehiä. Tulipunaisen nurmikon kauneutta eivät enää rumentaneet\nveriset ruumisläjät. Kaikkialla oli hiljaista ja rauhallista.\n\nMalttamatta oikein pysähtyä metsänreunaan heliumilainen riensi edelleen\nkentän poikki kaupunkia kohti. Mutta äkkiä hän huomasi jalkojensa\njuuressa ruohikossa viruvan olennon.\n\nSe oli pitkänään maassa makaavan miehen ruumis. Carthoris käänsi sen\nselälleen. Se oli Jav, mutta melkein tuntemattomaksi silvottuna ja\nraadeltuna.\n\nPrinssi kumartui tarkastamaan, oliko ruumiissa vielä elonmerkkejä.\nSamassa kohosivat luomet, ja himmeät, kärsivät silmät katsoivat\nCarthorisia silmiin.\n\n\"Ptarthin prinsessa!\" kiljaisi Carthoris. \"Missä hän on? Vastaa mies,\ntai minä täydennän työn, jonka joku toinen on pannut näin hyvälle\nalulle!\"\n\n\"Komal\", mumisi Jav. \"Se karkasi kimppuuni... ja olisi syönyt minut\nsuuhunsa, jollei neitoa olisi ollut. Sitten he menivät yhdessä metsään\n— neito ja iso banth... neidon sormet pedon kellanruskeassa harjassa.\"\n\n\"Mihin suuntaan he lähtivät?\" kysyi Carthoris.\n\n\"Tuonne päin\", vastasi Jav heikosti, \"vuorten läpi vievää käytävää\nkohti.\"\n\nHeliumin prinssi oli kuullut tarpeeksi. Hän hypähti pystyyn ja syöksyi\ntakaisin metsään.\n\nAamu sarasti hänen saapuessaan pimeälle tunnelille, jonka kautta hän\npääsisi muuhun maailmaan pois tästä aavemaisten muistojen laaksosta,\njossa vallitsivat oudot, peloittavat hypnoottiset voimat.\n\nPitkässä, pimeässä käytävässä ei hänelle sattunut mitään esteitä, ja\nvihdoin hän ilmestyi päivänvaloon vuorten toisella puolella, jokseenkin\nlähellä torkvasilaisten alueen eteläistä lievettä, korkeintaan sadan\nviidenkymmenen haadin päässä siitä.\n\nTorkvasin rajan ja Aaanthorin kaupungin välimatka on noin kaksisataa\nhaadia, joten heliumilaisen oli Aaanthoriin päästäkseen taivallettava\nnoin kaksisataa viisikymmentä kilometriä.\n\nHän voi korkeintaan aivan umpimähkään arvata, että Thuvia pakeni\nAaanthoria kohti. Siellä oli vettä lähimpänä, ja sinne saattoi odottaa\nlähiaikoina saapuvan jonkun hänen isänsä valtakunnasta lähetetyn\npelastusretkikunnan; sillä Carthoris tunsi Thuvan Dihnin tarpeeksi\nhyvin tietääkseen, että tämä kääntäisi koko maailman ylösalaisin\nsaadakseen mahdollisimman tarkoin selville, miten hänen tyttärensä\nryöstö oli tapahtunut ja missä neito nyt oli.\n\nLuonnollisestikin hän oivalsi, että juoni, joka oli kohdistanut\nepäluulon häneen, hidastuttaisi tuntuvasti totuuden ilmituloa,\nilmituloa, mutta hänellä ei ollut aavistustakaan, kuinka äärettömän\nlaajakantoisiksi Dusarin Astokin konnamaisuuden seuraukset jo olivat\nkasvaneet.\n\nJuuri samalla hetkellä, jolloin hän astui käytävästä ilmoille\nja pysähtyi katselemaan vuoriston juurella olevien kukkuloiden\nyli Aaanthoriin päin, suuntasi ptarthilainen sotalaivasto\nmajesteettisen lentonsa hitaasti Heliumin kaksoiskaupunkeja kohti,\nja kaukaisesta Kaolista kiiruhti toinen valtava laivasto liittymään\nliittolaisia! vastaan.\n\nHän ei tietänyt, että hänen omakin kansansa, kun asianhaarat näyttivät\nniin ilmeisesti todistavan hänet syylliseksi, alkoi epäillä, että hän\noli saattanut ryöstää Ptarthin prinsessan.\n\nHän ei tietänyt, kuinka pitkälle dusarilaiset olivat menneet\nrikkoakseen itäisen pallonpuoliskon kolmen suurimman valtakunnan —\nHeliumin, Ptarthin ja Kaolin — välisen ystävyyden ja liiton.\n\nHän ei aavistanut, että dusarilaisten vakoojia oli luikertanut\ntärkeihin asemiin näiden kolmen suurvallan ulkoministeriöihin ja\nettä nämä miehet seuloivat jeddakilta toiselle meneviä tietoja ja\ntekivät niihin muutoksia, kunnes hallitsijoiden ja entisten ystävysten\nkärsivällisyys ja ylpeys ei enää jaksanut sietää näihin vääriin\npapereihin sisältyviä herjauksia ja loukkauksia — mistään siitä hän ei\ntietänyt mitään.\n\nEikä hän tietänyt sitäkään, että John Carter, Marsin sotavaltias, oli\nviimeiseen asti estänyt Heliumin jeddakia julistamasta sotaa Ptarthia\nja Kaolia vastaan, sillä hän luotti ehdottomasti poikaansa ja uskoi,\nettä kaikki vielä selviytyisi tyydyttävästi.\n\nJa parhaillaan purjehti nyt Heliumin kimppuun kaksi suurta laivastoa,\nsamalla kun Tardos Morsin hovissa olevat dusarilaiset vakoojat pitivät\nhuolta siitä, ettei kaksoiskaupungeissa aavistettu uhkaavaa vaaraa.\n\nThuvan Dihn oli julistanut sodan, mutta julistusta viemään lähetetty\nsanansaattaja oli ollut dusarilainen ja varonut saattamasta\nkaksoiskaupunkeihin varoittavaa sanomaa vihollislaivaston\nlähestymisestä.\n\nUseita päiviä olivat diplomaattiset suhteet Heliumin ja sen\nkahden mahtavimman naapurikunnan välillä olleet katkenneina, ja\nlähettiläiden poistuttua kotimaihinsa oli riitapuolien välinen langaton\nlennätinyhteys, kuten Barsoomissa on tapana, täydelleen lakannut.\n\nMutta kaikesta siitä Carthoris oli tietämätön. Hänen mieltään kiinnitti\ntällä hetkellä vain Ptarthin Thuvian etsiminen. Neidon jäljet, joiden\nvieressä oli ollut ison banthin jäljet, olivat tunnelille saakka olleet\nhyvin selvät, ja nyt ne taaskin olivat näkyvissä ja veivät etelään päin\nvuoriston reunakukkuloita kohti.\n\nHän seurasi niitä reippaasti alaspäin kuivunutta merenpohjaa kohti,\njossa hän tiesi niiden katoavan kimmoiseen sammaleeseen. Äkkiä hän\nhämmästyksekseen huomasi alastoman miehen, joka koillisesta käsin tuli\nhäneen päin.\n\nMies lähestyi, ja Carthoris pysähtyi odottamaan. Hän näki, että mies\noli aseeton ja nähtävästi lotharilainen, sillä hänen ihonsa oli vaalea\nja tukka kastanjanruskea.\n\nHän asteli heliumilaista kohti pelottoman näköisenä ja tultuaan aivan\nlikelle lausui iloisesti barsoomilaisten tervehdyssanan \"kaor.\"\n\n\"Ken olet?\" tiedusti Carthoris.\n\n\"Olen Kar Komak, jousimiesten odwar\", vastasi toinen. \"Minulle on\ntapahtunut hyvin kummallista. Pitkien aikojen kuluessa on Tario aina\nmanannut minut esille tarvitessaan mielikuvituksellista armeijaansa.\nKaikista jousimiehistä on Kar Komak useimmin ollut aineellistettuna.\n\n\"Kauan aikaa on Tario keskittänyt sielunvoimiaan saadakseen minut\naineistumaan pysyvästi. Hän oli saanut päähänsä, että hän voi sen\nsuorittaa ja turvata siten Lotharin tulevaisuuden. Hän väitti, että\nainetta ei ole muualla kuin ihmisten mielikuvituksessa — että kaikki on\nhenkistä ja niin ollen hän uskoi jatkamalla suggeroimistaan voivansa\ntehdä minusta pysyvän suggestionin kaikkien elävien olentojen mieleen.\"\n\n\"Eilen se hänelle onnistui, mutta millaisella hetkellä! Sen on täytynyt\ntapahtua hänen aavistamattaan, samoin kuin en minäkään siitä tietänyt\nmitään, kun kiljuvien jousimiesteni etunenässä ajoin pakenevia\ntorkvasilaisia takaisin heidän keltaisille tasangoilleen.\n\n\"Kun päivä laski ja meidän oli aika jälleen haihtua ilmaan, huomasin\näkkiä olevani yksin laajan tasangon laidalla, tuolla matalien\nkukkuloiden juurella.\n\n\"Mieheni olivat palanneet tyhjyyteen, josta olivat tulleetkin, mutta\nminä olin jäänyt jäljelle — alastomana ja aseettomana.\n\n\"Aluksi olin aivan ymmällä, mutta vihdoin oivalsin, mitä oli\ntapahtunut. Tarion pitkäaikainen kuvittelu oli tehonnut, ja Kar\nKomakista oli tullut todellinen olento ihmisten maailmaan. Mutta\nvarustukseni ja aseeni olivat kadonneet yhtä aikaa kuin toverinikin,\nniin että olin alastomana ja aseettomana vihollismaassa kaukana\nLotharista.\"\n\n\"Haluatko palata Lothariin?\" kysyi Carthoris.\n\n\"En!\" vastasi Kar Komak empimättä. \"En pidä Tariosta vähääkään. Olen\nhänen kuvitteluvoimansa tuote ja tunnen hänet liian hyvin. Hän on julma\nja tyrannimainen — sellainen isäntä, jonka palvelukseen en suinkaan\ntahdo joutua. Kun hänen nyt on onnistunut aineellistuttua minut\npysyvästi, käy hän sietämättömäksi, jatkaen puuhaansa, kunnes Lothar\non täynnä hänen olioitaan. Lieneeköhän hänen onnistunut yhtä hyvin\naineellistuttaa Lotharin neito?\"\n\n\"Minä luulin, ettei siellä ollut ensinkään naisia\", sanoi Carthoris.\n\n\"Eräässä palatsinsa salakammiossa\", selitti Kar Komak, \"on Tariolla\nollut kaunis neidon hahmo, ja hän toivoo, että neito vielä kerran jää\npysyvästi olemaan. Minä olen hänet nähnyt. Hän on ihastuttava! Mutta\nhänen tähtensä toivon, ettei Tariota onnistaisi häneen nähden yhtä\nhyvin kuin minun suhteeni.\n\n\"Ja nyt, punainen mies, olen kertonut sinulle itsestäni — ken olet\nsinä?\"\n\nJousimiehen kasvot ja käyttäytyminen miellyttivät Carthorisia. Hänen\nilmeistään ei ollut kuvastunut epäröintiä eikä pelkoa, kun hän lähestyi\ntäysissä aseissa olevaa heliumilaista, ja hän oli puhunut avoimesti ja\ntäsmällisesti.\n\nNiinpä Heliumin prinssi kertoikin lotharilaiselle jousimiehelle, kuka\nhän oli ja mikä oli tuonut hänet tähän kaukaiseen maahan.\n\n\"Se sopii!\" huudahti mies, kun Carthoris oli lopettanut puheensa.\n\"Kar Komak seuraa sinua. Yhdessä löydämme Ptarthin prinsessan, ja\nsinun kanssasi Kar Komak palaa ihmisten keskuuteen — siihen maailmaan,\njonka hän tunsi ammoisessa muinaisuudessa, jolloin mahtavan Lotharin\nlaivat kyntivät myrskyistä Throxusta ja ärjyvät aallot pieksivät näitä\nkuiviksi paahtuneita kallioita.\"\n\n\"Mitä tarkoitat?\" kysyi Carthoris. \"Oletko todellakin elänyt jo\naikaisemmin?\"\n\n\"Aivan varmasti\", vastasi Kar Komak. \"Aikoinani komensin Lotharin\nlaivastoa — voimakkainta niistä kaikista laivastoista, jotka\npurjehtivat viidellä suolaisella merellä.\n\n\"Kaikkialla Barsoomissa, missä vain ihmisiä asui, oli Kar Koniakin nimi\ntunnettu ja kunnioitettu. Niinä kaukaisina aikoina olivat maalla asuvat\nrodut rauhallisia — vain merenkulkijat olivat sotilaita. Mutta nyt on\nentisyyden maine häipynyt enkä ennenkuin sinut kohtasin aavistanutkaan,\nettä Barsoomissa olisi jäljellä ainoatakaan meidän tapaistamme ihmistä,\njoka elää, rakastaa ja taistelee niin kuin minun aikani muinaiset\nmerenkulkijat.\n\n\"Oi, kuinka hyvältä tuntuukaan nähdä vielä kerran ihmisiä — todellisia\nihmisiä! En kovinkaan paljon kunnioittanut oman aikani maalla-asujia.\nHe pysyttelivät linnoitetuissa kaupungeissaan ja tuhlasivat aikansa\nleikkeihin ja turvautivat täydelleen merirodun suojelukseen. Ja\nnykyisin elossaolevat surkeat olennot, Lotharin Tariot ja Javit, ovat\nvieläkin kehnompia kuin heidän muinaiset edeltäjänsä.\"\n\nCarthorisia hieman epäilytti, olisiko viisasta sallia muukalaisen\nliittyä häneen. Ainahan voi olla mahdollista, että hän oli vain\npetollinen hypnoottinen olio, jolla Tario tai Jav koetti viekoitella\nhänet ansaan. Mutta jousimiehen käytös ja sanat olivat tuntuneet niin\nvilpittömiltä, hänestä huokui niin voimakkaasti sotilashenki, että\nCarthoris ei voinut sydämessään epäillä häntä.\n\nLopputulos olikin se, että hän antoi alastomalle odwarille luvan\nseurata itseään, ja yhdessä he lähtivät taivaltamaan pitkin Thuvian ja\nKomalin jälkiä.\n\nJäljet veivät kuivuneen meren keltaiselle pohjalle. Siellä ne\nkatosivat, kuten Carthoris oli jo etukäteen arvannut. Mutta tasangolle\ntullessaan ne olivat vieneet Aaanthoria kohti, ja Aaanthoria kohti\nsuuntasivat vaeltajammekin sen vuoksi askeleensa.\n\nMatka oli pitkä ja vaivaloinen, täynnä monenlaisia vaaroja.\nJousimies ei kyennyt kulkemaan Carthorisin haluamassa tahdissa,\nsillä viimemainitun lihakset kiidättivät häntä tavatonta vauhtia\npienen tähden pinnalla, jossa painovoiman hidastava vaikutus on\npaljoa vähäisempi kuin Maassa. Barsoomilaisen saavutukseksi on\nkahdeksankymmenen kilometrin päivämatka hyvä, mutta John Carterin poika\nolisi helposti voinut päivässä pyyhkäistä kaksi kertaa niin pitkän\nmatkan ja enemmänkin, jos hän vain olisi halunnut jättää äsken saamansa\ntoverin.\n\nPitkin matkaa heitä uhkasi alituisesti se vaara, että harhailevat\ntorkvasilaislaumat huomaisivat heidät, ja erikoisesti saivat he pelätä\nsitä, ennenkuin saapuivat Torkvasin rajalle.\n\nHyvä onni oli kuitenkin heidän mukanaan, ja vaikkakin he näkivät kaksi\nosastoa vihreitä miehiä, eivät nämä heitä älynneet.\n\nKolmannen päivän aamuna he sitten saivat Aaanthorin etäällä välkkyvät\nkupukatot näkyviinsä. Koko matkan ajan oli Carthoris aina jännittyneenä\nkatsellut eteenpäin, toivoen näkevänsä Thuvian ja ison banthin. Mutta\ntähän saakka hän ei ollut huomannut mitään toivoa herättävää.\n\nTänä aamuna matkalaisemme erottivat kaksi pientä pistettä, jotka\nliikkuivat Aaanthoria kohti kaukana heidän edellään, puolitiessä\nheidän kohdaltaan kaupunkiin. Hetkisen he tarkastelivat pisteitä\nhievahtamatta. Sitten Carthoris varmistuneena lähti kiitämään eteenpäin\nvinhaa juoksua Kar Komakin seuratessa häntä niin nopeasti kuin voi.\n\nHeliumilainen päästeli huutoja kiinnittääkseen neidon huomion itseensä,\nja pian hän ilokseen näkikin Thuvian kääntyvän katsomaan häntä kohti.\nNeidon kupeella seisoi iso banth, silmäillen lähestyvää miestä korvat\npystyssä.\n\nVielä ei Ptarthin Thuvia ollut voinut tuntea Carthorisia, mutta\nvarmaankin hän arvasi ken tulija oli, sillä hän odotti osoittamatta\nvähääkään pelkoa.\n\nÄkkiä nuorukainen näki neitosen viittaavan hänen ohitseen luoteista\nkohti. Hidastuttamatta juoksuaan hän käänsi katseensa osoitettuun\nsuuntaan.\n\nVain puolen kilometrin päässä ratsasti parikymmentä hurjaa vihreätä\nsotilasta valtavilla thoateillaan täyttä neliä häntä kohti paksun\nsammalen tukahduttaessa kaiken melun.\n\nHeistä oikealle oli Kar Komak alastomana ja aseettomana, mutta silti\nuljaasti juosten Carthorisiin päin ja päästellen varoitushuutoja,\nikäänkuin hänkin olisi vasta aivan äsken havainnut äänettömän, uhkaavan\nryhmän, joka keihäät tanassa ja pitkät miekat paljaina kiiti niin\nnopeasti eteenpäin.\n\nCarthoris huusi lotharilaiselle kehoittaen tätä kääntymään toisaalle,\nsillä hän tiesi, että mies vain hyödyttömästi uhraisi henkensä\ntulemalla aivan aseettomana julmien ja heltymättömien villien tielle.\n\nMutta Kar Komak ei empinyt vähääkään. Huudahdellen rohkaisevasti\nuudelle ystävälleen hän riensi eteenpäin Heliumin prinssiä kohti.\nPunaisen miehen sydän sykähti ihailusta nähdessään tämän rohkeuden\nja uhrautuvaisuuden näytteen. Hän pahoitteli, ettei hänen mieleensä\nollut johtunut antaa Kar Komakille toista miekkaansa. Mutta nyt\nse oli jo liian myöhäistä, sillä jos hän jäisi odottamaan, kunnes\nlotharilainen saavuttaisi hänet, tai palaisi lotharilaista vastaan,\nniin torkvasilaiset ennättäisivät Ptarthin Thuvian luokse ennen häntä.\n\nNäinkin ollen oli hyvin täpärällä, voisiko hän ehtiä neidon luokse\najoissa.\n\nHän kääntyi uudelleen katsomaan Thuvian suuntaan, ja nyt hän näki,\nettä Aaanthorista käsin kiiruhti heitä kohti uusia voimia — kaksi\nkeskikokoista sotalaivaa — ja vaikkakin ne vielä olivat hänestä\netäällä, niin hän kuitenkin eroitti niiden keulasta Dusarin vaakunan.\n\nNyt näyttivät Ptarthin Thuvian toiveet todella vähäisiltä. Kun hänen\nkimppuunsa karkasi Torkvasin heimon villejä vihreitä sotilaita\ntoisaalta ja yhtä katkeria vihollisia, Dusarin prinssin Astokin\nkätyreitä, toisaalta, ja hänellä oli puolustajinaan vain banth,\npunainen sotilas ja aseeton jousimies, oli hänen asemansa lopen\ntoivoton ja hänen puoleltaan taistelu menetetty, ennenkuin se oli\nalkanutkaan.\n\nNähdessään Carthorisin saapuvan Thuvia tunsi taaskin samalla\nselittämättömällä tavalla vapautuvansa kaikesta huolesta ja pelosta,\nkuten jo kerran aikaisemminkin oli kokenut. Se oli hänestä\nkäsittämätöntä, sillä yhä vieläkin hänen järkensä koetti saada sydämen\nuskomaan, että Heliumin prinssi oli osaltaan syypää siihen, että hänet\noli ryöstetty isänsä hovista. Neito tunsi vain olevansa iloinen, kun\nCarthoris oli häntä lähellä, ja nuorukaisen johdolla näytti kaikki\nolevan mahdollista — sellainenkin mahdoton seikka kuin selviytyminen\nnykyisestä pulasta.\n\nCarthoris pysähtyi läähättäen hänen eteensä, uljas rohkaisunhymy\nhuulillaan.\n\n\"Rohkeutta, prinsessani!\" hän kuiskasi.\n\nNeidon mieleen välähti muisto toisesta tilaisuudesta, jolloin\nnuorukainen oli käyttänyt näitä samoja sanoja — Lotharin Tarion\nhallitussalissa, kun he olivat alkaneet liukua painuvalla\nmarmorilattialla tuntematonta kohtaloa kohti.\n\nSilloin hän ei ollut nuhdellut Carthorisia tämän tutunomaisen\npuhuttelutavan johdosta eikä hän torunut siitä nytkään, vaikka hän\nolikin toiselle luvattu. Hän kummasteli itseään — ja punastui omaa\nkehnouttaan; sillä Barsoomissa on naisen häpeällistä kuunnella\ntuttavallista sanaa kenenkään muun kuin puolisonsa tai sulhasensa\nhuulilta.\n\nCarthoris näki hänen loukkaantuneena punastuvan ja katui heti sanojaan.\nSeuraavalla hetkellä olisivat vihreät sotilaat heidän kimpussaan.\n\n\"Anna anteeksi!\" virkkoi mies hiljaa. \"Salli suuren rakkauteni olla\npuolustuksenani — sen ja lisäksi uskoni, että minulla on vain hetkinen\nelonaikaa jäljellä!\" Sen sanottuaan hän pyörähti ympäri torjumaan\netumaista vihreätä sotilasta.\n\nMies hyökkäsi keihäs tanassa, mutta Carthoris hypähti syrjään ja kun\niso thoat ratsastajineen kiiti vahingoittamatta hänen ohitseen, sivalsi\nhän miekallaan voimakkaan iskun, joka halkaisi vihreän jättiläisen\nkahtia.\n\nSamalla hetkellä syöksähti Kar Komak paikalle, tarttuen paljain\nkäsin toisen ratsastajan jalkoihin. Muut joukkueen jäsenet riensivät\nkäsikähmään, hypäten ratsuiltaan voidakseen paremmin käytellä\nmieliaseitaan, pitkiä miekkojaan. Dusarilaisten alukset laskeutuivat\nkeltaisen merenpohjan pehmeälle pinnalle, päästäen sisuksistaan\nviisikymmentä sotilasta. Ja viuhuvien, iskevien ja pistävien miekkojen\nmylläkkään syöksähti Komal, iso banth.\n\n\n\n\nYHDESTOISTA LUKU\n\nVihreätä kansaa ja valkeita apinoita\n\n\nErään torkvasilaisen miekka hipaisi iskun Carthorisin otsaan.\nVilahdukselta hän näki pehmeät käsivarret kaulassaan ja lämpöiset\nhuulet lähellä kasvojaan, ennenkuin meni tajuttomaksi.\n\nHänellä ei ollut aavistustakaan, kuinka kauan hän virui tiedottomana.\nMutta kun hän uudelleen avasi silmänsä, niin hän oli yksin, lukuun\nottamatta kaatuneita vihreitä miehiä ja dusarilaisia sekä isoa\nkuollutta banthia, joka oli puolittain hänen päällään.\n\nThuvia oli poissa, eikä myöskään Kar Komakin ruumista ollut kaatuneiden\njoukossa.\n\nVerenvuodosta heikkona Carthoris ponnisteli hitaasti Aaanthoria kohti,\npäästen kaupungin laitaan päivän laskiessa.\n\nVettä hän kaipasi kaikkein eniten ja senvuoksi hän jatkoi matkaansa\nleveätä katua myöten laajalle keskusaukiolle, sillä hän tiesi\nlöytävänsä sieltä tätä arvokasta nestettä rappeutuneesta rakennuksesta,\ntätä mahtavaa kaupunkia aikoinaan hallinneen muinaisaikaisen jeddakin\nupean palatsin vastapäätä.\n\nMieli apeana ja rohkeus lamassa kummallisen tapaussarjan johdosta, joka\nnäytti edeltäpäin määrätyltä tekemään tyhjäksi kaikki hänen yrityksensä\npalvella Ptarthin prinsessaa, Carthoris liikkui autiossa kaupungissa\nkiinnittämättä ensinkään huomiota ympäristöön, ikäänkuin leveitä katuja\nja laajaa aukiota reunustavien upeiden, salaperäisten aaveiden asumien\nrakennusten synkissä varjoissa ei olisikaan väijynyt isoja valkeita\napinoita.\n\nMutta jos hän ei välittänytkään ympäristöstään, niin sitä valppaampia\nolivat toiset silmät, jotka tarkkasivat hänen saapumistaan aukiolle ja\nhänen hitaita askeliaan, kun hän meni marmorirakennuksessa olevalle\npienelle, puolittain soran täyttämälle lähteelle, josta voi saada vettä\nvain kaivamalla syvän kuopan lähdettä peittävään punaiseen hiekkaan.\n\nJa kun heliumilainen katosi pikku rakennukseen, ilmestyi palatsin\novesta kaksitoista valtavankokoista kuvatusta, jotka lähtivät\näänettömästi rientämään aukion poikki häntä kohti.\n\nCarthoris viipyi rakennuksessa puoli tuntia, kaivaen hiekkaa ja saaden\npuuhansa palkkioksi muutamia kipeästi tarpeellisia pisaroita vettä.\nSitten hän oijensihe suoraksi ja poistui hitaasti talosta. Tuskin hän\noli ehtinyt astua kynnyksen poikki, kun kaksitoista torkvasilaissoturia\nkarkasi hänen kimppuunsa.\n\nHänellä ei ollut aikaa vetäistä esiin pitkää miekkaansa. Mutta nopeasti\nlennähti hänen terävä tikarinsa esille varuksista, ja hänen sortuessaan\nhyökkääjien alle lakkasi useamman kuin yhden vihreän miehen sydän\nsykkimästä Carthorisin aseen lävistämänä.\n\nSitten he ylivoimallaan saivat hänet nujerretuksi ja riistivät häneltä\naseet. Mutta vain yhdeksän niistä kahdestatoista sotilaasta, jotka\nolivat tulleet aukion poikki, palasi saattaen vankia mukanaan.\n\nCarthoris raahattiin raa'asti palatsin kellariholveihin, missä hänet\nruosteisilla ketjuilla kahlehdittiin vankan seinän sysipimeään\nnurkkaukseen.\n\n\"Huomenna sinut noudetaan Thar Banin puheille\", sanottiin hänelle. \"Nyt\nhän nukkuu. Mutta kylläpä hän riemastuu saadessaan tietää, kuka on\nosunut käsiimme — ja samoin riemastuu myöskin Hortan Gur, kun Thar Ban\nvie hänen eteensä typerän hupsun, joka uskalsi miekallaan nirhaista\nsuurta jeddakiamme.\"\n\nSitten he jättivät hänet äänettömään pimeyteen.\n\nCarthorsista tuntui, että hän istui tuntikausia vankilan\nkivipermannolla, nojaten selkäänsä seinään, johon hänen kahleensa oli\nkiinnitetty jykevällä renkaalla.\n\nSitten hän erotti häntä ympäröivästä salaperäisestä pimeydestä\nkivilattialla varovasti hiipivien paljaiden jalkojen askelia, jotka\nsaapuivat yhä lähemmäksi sitä kohtaa, missä hän oli aseettomana ja\nturvattomana.\n\nKului minuutteja — minuutteja, jotka tuntuivat tunneilta — ja haudan\nhiljaisuuden keskeytti silloin tällöin toistuva häntä kohti varovasti\nlähenevä paljaiden jalkojen kaamea tassutus.\n\nVihdoin hän kuuli kengättömien jalkojen äkkiä syöksyvän eteenpäin\npimeässä. Vähän matkan päästä kuului käsikähmän ääntä, raskasta\nläähätystä, ja kerran hän luuli erottaneensa suurta ylivoimaa vastaan\nponnistelevan miehen kirouksen. Sitten kalahti kahle, kuului kilahdus,\nikäänkuin katkennut rengas olisi sinkoutunut kiveä vasten.\n\nJälleen oli kaikki hiljaista. Mutta vain hetkisen. Sitten hän kuuli\nuudelleen pehmeiden jalkojen lähestyvän itseään. Hän luuli näkevänsä\nhäijyt, hehkuvat silmät, jotka tuijottivat häneen pimeydestä. Aivan\nselvästi hän kuuli voimakkaiden keuhkojen raskasta hengitystä.\n\nSitten tuli hyökkäys, monien jalkojen töminää, ja otukset olivat hänen\nkimpussaan.\n\nHäntä tartuttiin kurkkuun, käsivarsiin ja käsiin kourilla, jotka\npäättyivät samanlaisiin sormiin kuin ihmiskädet. Hän tunsi karvaisten\nrimpuilevien ruumiiden kosketuksen sileällä ihollaan taistellessaan\nkaamean äänettömyyden vallitessa hirveitä vastustajiaan vastaan\nmuinaisen Aaanthorin pimeässä holvissa.\n\nHeliumin Carthorisilla oli jänteret kuin jättiläismäisellä jumalalla,\nmutta näiden näkymättömien otuksien käsissä holvin sysimustassa\npimeydessä hän oli avuton kuin heikko nainen.\n\nMutta hän jatkoi kuitenkin ottelua, antaen tehottomia iskuja karvaisiin\nrintoihin, joita hän ei saattanut nähdä, hapuillen sormineen lyhyitä,\npaksuja kauloja syljen räiskähdellessä hänen kasvoilleen ja kuuman\ninhoittavan hengityksen tunkeutuessa hänen sieraimiinsa.\n\nHän tiesi myöskin, että häntä uhkaamassa oli torahampaita, valtavia\ntorahampaita, eikä voinut käsittää, minkävuoksi ne eivät uponneet hänen\nruumiiseensa.\n\nVihdoin hän huomasi, että eräät hänen vastustajansa nykivät\nvoimakkaasti hänen kahleitaan, ja pian kuului samanlainen ääni kuin\nse, jonka hän oli kuullut jonkun matkan päästä, vähää ennen kuin hänen\nkimppuunsa hyökättiin — hänen kahleensa oli katkennut ja sen kirvonnut\npää kalahtanut kiviseinää vasten.\n\nSitten häneen tartuttiin kahden puolen ja häntä raahattiin vinhaa\nkyytiä pimeissä käytävissä aavistamatonta kohtaloa kohti.\n\nAluksi hän oli luullut ahdistajiensa voivan olla Torkvasin heimon\nväkeä, mutta karvaiset ruumiit osoittivat tämän olettamuksen vääräksi.\nNyt hän vihdoin oli varma siitä, keitä hyökkääjät olivat, mutta ei\nvoinut aavistaa, minkä tähden häntä ei oltu heti tapettu ja syöty.\n\nKun oli puoli tuntia ripeästi kiidetty maanalaisissa käytävissä,\njotka ovat Barsoomin kaikkien kaupunkien, niin hyvin nykyaikaisten\nkuin muinaistenkin, luonteenomaisena piirteenä, kohosivat hänen\nvangitsijansa äkkiä kuutamoiselle pihalle, kauaksi keskusaukiosta.\n\nCarthoris näki heti joutuneensa Barsoomin isojen valkoisten apinain\nvaltaan. Tähän asti oli hänet pannut sitä epäilemään yksinomaan se\nseikka, että hänen ahdistajillaan oli karvaiset rinnat, sillä valkeat\napinat ovat aivan karvattomia lukuun ottamatta päässä törröttävää\ntuuheaa hiustupsua. Nyt hän oivalsi, mikä häntä oli pettänyt — jokaisen\napinan rinnan yli oli kiinnitetty karvainen nahkakaistale, useimmilla\nbanthinnahkainen autiossa kaupungissa usein majailevien vihreiden\nsotilaiden varustusten jäljittelynä.\n\nCarthoris oli lukenut, että oli olemassa sellaisia apinaheimoja, jotka\nnäyttivät hitaasti kohoavan korkeammalle älylliselle tasolle. Juuri\nsellaisten valtaan hän'tajusi joutuneensa. Mutta mitä ne aikoivat\nhänelle tehdä?\n\nVilkaistessaan ympäri pihan hän näki, että siellä kyykötteli näitä\nkamalia petoja ainakin viisikymmentä, ja vähän matkan päässä hänestä\noli tarkasti vartioituna toinen ihmisolento.\n\nKun hänen katseensa osui vankeustoverin silmiin, levisi tämän kasvoille\nhymy ja hänen huuliltaan pääsi: \"Kaor, punainen mies!\" Hän oli Kar\nKomak, jousimies.\n\n\"Kaor!\" huudahti Carthoris vastaan. \"Kuinka olet joutunut tänne, ja\nmiten kävi prinsessan?\"\n\n\"Sinun kaltaisiasi punaisia miehiä laskeutui maihin valtaisista\nlaivoista, jotka purjehtivat ilmassa samoin kuin minun aikani alukset\nmuinoin purjehtivat viidellä valtamerellä\", vastasi Kar Komak. \"He\ntaistelivat vihreitä torkvasilaisia vastaan ja surmasivat Komalin,\nLotharin jumalan. Luulin heitä sinun ystäviksesi ja olin iloinen, kun ne\nheistä, jotka olivat elävinä selviytyneet taistelusta, lopuksi veivät\npunaisen neidon yhteen laivoistaan ja kohosivat turvaan korkealle\nilmaan.\n\n\"Sitten vihreät sotilaat vangitsivat minut ja kuljettivat minut\nasumattomaan suurkaupunkiin, kahlehtien minut siellä pimeän holvin\nseinään. Myöhemmin saapuivat nämä ja kiskoivat minut tänne. Entä sinä\nitse, punainen mies?\"\n\nCarthoris kertoi, mitä hänelle oli tapahtunut, ja heidän puhellessaan\nisot, kyyröttävät apinat Tarkastelivat heitä kiinteästi.\n\n\"Mitä meidän on nyt tehtävä?\" kysäisi jousimies.\n\n\"Asemamme näyttää melkein toivottomalta\", Valitti Carthoris. \"Nämä\notukset ovat ihmissyöjiä. En jaksa käsittää, minkä vuoksi ne eivät\nvielä ole meitä syöneet; Kas tuonne!\" kuiskasi hän. \"Näetkö? Loppu on\nkäsissä.\"\n\nKar Komak katsahti Carthorisin osoittamaan suuntaan ja näki tavattoman\nkookkaan apinan lähestyvän heitä valtava nuija kädessä.\n\n\"Tällä tavoin ne mieluimmin surmaavat saaliinsa\", selitti Carthoris.\n\n\"Onko meidän kuoltava taistelematta?\" kysyi Kar Komak.\n\n\"Minä yritän\", vastasi Carthoris, \"vaikka tiedänkin, kuinka turhaa\nkaikki puolustautumisemme on näitä voimakkaita petoja vastaan. Oi,\njospa minulla olisi pitkä miekka!\"\n\n\"Tai hyvä jousi!\" lisäsi Kar Komak. \"Ja utan jousimiehiä!\"\n\nSen kuullessaan Carthoris melkein ponnahti seisoalleen, mutta vartijat\nkiskaisivat hänet heti takaisin alas.\n\n\"Kar Komak!\" huusi nuorukainen. \"Miksi et sinä voisi tehdä samoin kuin\nTario ja Jav tekivät? Ei heilläkään ollut muita jousimiehiä kuin omat\nluomansa. Sinun täytyy tuntea heidän salaperäinen kykynsä. Kutsu esiin\noma utanisi, Kar Komak!\"\n\nLotharilainen silmäili Carthorisia silmät hämmästyksestä levällään, kun\nnuorukaisen ehdotuksen kantavuus hänelle täydelleen selveni.\n\n\"Miksipä en?\" hän mumisi.\n\nMahtavaa nuijaa kantava villi apina hiipi Carthorisia kohti.\nHeliumilaisen sormet nytkähtelivät, ja hän piti teloittajaansa\nvalppaasti silmällä. Kar Komak tähtäsi läpitunkevan katseen apinoihin.\nHän pinnisti sielunvoimiaan, niin että hiki kihosi hänen rypistyneelle\notsalleen.\n\nOtus jonka oli surmattava punainen mies, oli jo saapunut melkein\nkäden ulottuville uhriaan, kun Carthoris kuuli kimeän huudon pihan\nvastaiselta laidalta. Yhtä aikaa kyyröttävien apinain ja nuijahirviön\nkanssa hän kääntyi katsomaan sille suunnalle, mistä ääni kuului, ja\nnäki osaston uljaita jousimiehiä syöksyvän esille viereisen rakennuksen\novesta.\n\nRaivoisasti kiljuen hypähtivät apinat pystyyn torjumaan hyökkäystä.\nNuolisade kohtasi ne puolitiessä, ja toistakymmentä apinaa kellahti\nhengetönnä tantereita. Sitten olivat apinat käsikähmässä vastustajiensa\nkanssa. Niiden huomio oli kokonaan kiintynyt hyökkääjiin — yksinpä\nvartijatkin olivat poistuneet vankien luota liittyäkseen taisteluun.\n\n\"Tule!\" kuiskasi Kar Komak. \"Nyt voimme päästä karkuun, kun jousimiehet\novat kääntäneet apinain huomion pois meistä.\"\n\n\"Ja jättäisimmekö nuo urheat miehet johtajatta?\" kivahti Carthoris,\njonka uskollinen luonne kimmastui, kun sellaista vain ehdotettiinkaan.\n\nKar Komak naurahti.\n\n\"Unohdat\", hän huomautti, \"että he ovat pelkkää ilmaa, aivojeni\nkuvitelmia. He katoavat ehein nahoin, kun emme heitä enää tarvitse.\nYlistetty olkoon ensimmäinen esi-isäsi siitä, että ajattelit\ntätä mahdollisuutta ajoissa! Mieleeni ei olisi ikinä juolahtanut\nuneksiakaan, että minä voisin käyttää samaa voimaa, jota saan kiittää\nolemassaolostani.\"\n\n\"Olet oikeassa\", myönsi Carthoris, \"minusta on yhtäkaikki\nvastenmielistä jättää heitä yksin, vaikka muuta emme voikaan tehdä.\"\n\nSitten he molemmat poistuivat pihalta, pujahtivat leveälle kadulle ja\nhiipivät hyvin varovasti rakennusten varjossa suurta keskusaukiota ja\nsen varrella olevia taloja kohti, joissa vihreät sotilaat kaupungissa\noleskellessaan majailivat.\n\nKun he olivat päässeet aukion laidalle, pysähtyi Carthoris.\n\n\"Odota tässä!\" hän kuiskasi. \"Minä menen noutamaan thoateja, sillä\njalkaisin on meidän toivotonta yrittääkään selviytyä näiden vihreiden\npaholaisten kynsistä.\"\n\nPäästäkseen sille pihalle, jossa thoateja säilytettiin, Carthorisin\noli aukiolle päästyä kuljettava erään rakennuksen läpi. Hänellä ei\nollut aavistustakaan, missä taloissa asuttiin, missä ei, joten hänen\noli pakko varsin suuressa määrin uskaltautua sattuman ohjattavaksi\ntullakseen suljetulle pihalle, jossa hän saattoi kuulla rauhattomien\neläinten kiljuvan ja kirahtelevan toisilleen.\n\nSattumalta hän joutui pimeästä ovesta tilavaan huoneeseen, jossa\nlepäili ainakin parikymmentä vihreätä sotilasta kietoutuneina\nmakuusilkkeihinsä ja -turkiksiinsa. Tuskin oli Carthoris sivuuttanut\nlyhyen eteisen, joka oli rakennuksen oven ja taempana olevan avaran\nhuoneen välissä, kun hän huomasi, että eteisessä, jonka läpi hän juuri\noli tullut, oli jotakin tai joku.\n\nHän kuuli ihmisen haukottelevan ja sitten hän näki takanaan erään\nvahdin nousevan seisomaan. Mies oli torkkunut, ja nyt hän ojensihe ja\nalkoi taaskin vahtia valppaasti.\n\nCarthoris oivalsi, että hänen oli täytynyt hiipiä vahdin sivuitse\nkorkeintaan askelen päästä, ja epäilemättä hän oli herättänyt miehen\ntorkkumasta. Nyt olisi palaaminen mahdotonta. Mutta melkein yhtä\nmahdottomalta näytti myöskin mennä huoneen läpi, jonka lattia oli\ntäynnä nukkuvia sotilaita.\n\nCarthorista kohautti leveitä hartioitaan ja valitsi pienemmän pahan. Hän\nastui varovasti huoneeseen. Hänen oikealla puolellaan oli seinää vasten\nnojallaan useita miekkoja, pyssyjä ja keihäitä — ylimääräisiä aseita,\njotka sotilaat olivat sijoittaneet sinne valmiiksi siltä varalta, että\nheidät yöllä äkkiä hälytettäisiin hereille. Kunkin nukkujan vieressä\nolivat hänen omat aseensa — ne eivät olleet milloinkaan kaukana\nomistajastaan tämän lapsuudesta kuolemaan saakka.\n\nMiekkojen näkeminen pani nuorukaisen kädet syyhymään. Hän meni\nreippaasti niiden luokse ja valitsi kaksi lyhyttä miekkaa — toisen\nKar Komakille, toisen itselleen; samoin hihnavarustuksia alastomalle\ntoverilleen.\n\nSitten hän lähti suoraan huoneen poikki nukkuvien torkvasilaisten\nkeskitse.\n\nEi ainoakaan mies liikahtanut, ennenkuin Carthoris oli päässyt\nlyhyen, mutta vaarallisen matkansa puoliväliin. Sitten eräs suoraan\nhänen tiellään oleva sotilas kääntyi rauhattomasti silkki- ja\nturkisvuoteellaan.\n\nHeliumilainen pysähtyi hänen kohdalleen toinen miekka kohotettuna\niskemään, jos nukkuja heräisi. Nuoresta prinssistä tuntui kuluvan\nkokonainen ikuisuus vihreän miehen rauhattomasti heittelehtiessä\ntilallaan. Sitten tämä äkkiä hypähti ikäänkuin joustimen sinkauttamana\npystyyn ja katsoi punaista sotilasta silmiin.\n\nCarthoris iski vitkastelematta, mutta sitä ennen ehti villi päästää\nrajun karjahduksen. Heti oli koko huone yhtenä mylläkkänä. Sotilaat\nhypähtivät seisaalleen, tarttuen noustessaan aseisiinsa ja kiljuen\ntoisilleen kysymyksiä hämmingin syystä.\n\nCarthoris erotti selvästi kaikki huoneessaolijat ulkoa heijastuvassa\nhimmeässä valossa, sillä kaukaisempi kuu oli suoraan keskellä taivasta.\nMutta vasta heränneiden vihreiden miesten silmissä eivät esineet vielä\nolleet saaneet tutunomaisia muotojaan — he näkivät vain epäselvästi\nsotilaiden hahmoja, jotka liikkuivat heidän makuuhuoneessaan.\n\nNyt yksi heistä kompastui Carthorisin surmaaman miehen ruumiiseen,\nkaatui pitkälleen ja satutti kätensä halkaistuun kalloon. Hän näki\nympärillään toisten vihreiden miesten jättiläiskokoiset vartalot, ja\nhänen mieleensä välähti ainoa mahdollinen johtopäätös.\n\n\"Thurdit!\" hän kiljaisi. \"Thurdit ovat kimpussamme! Ylös, Torkvasin\nsotilaat, ja antakaa miekkojenne punertua Torkvasin ikimuistoisten\nvihollisten sydänverestä!\"\n\nHeti paikalla alkoivat vihreät sotilaat ahdistaa toisiaan paljastetuin\nmiekoin. Heidän raju taisteluhimonsa oli herännyt. Taistella, tappaa,\nkuolla kylmä teräs sisuksissa! Oi, se merkitsi heille Nirvanaa!\n\nPian Carthoris käsitti heidän erehdyksensä ja käytti sitä hyväkseen.\nHän tiesi, että taisteluhimossaan vihreät sotilaat voivat jatkaa\nottelua kauan senjälkeen, kun olivat huomanneet erehtyneensä,\njollei heidän huomionsa kiintyisi jupakan todelliseen aiheuttajaan.\nVitkastelematta hän senvuoksi puikki edelleen huoneen poikki\nvastaisella puolella olevalle ovelle, joka vei sisäpihalle, kiljuvien\nja keskenään tappelevien villien thoatien säilytyspaikalle.\n\nSinne päästyäänkin hän sai suorittaa koko vaikean tehtävän.\nSuotuisimmissakaan oloissa ei ollut suinkaan lasten leikkiä ottaa\nkiinni joku näitä tavallisestikin raivoisia ja vaikeasti käsiteltäviä\neläimiä ja nousta sen selkään. Ja nyt, kun hiljaisuus ja nopeus olivat\nniin tärkeitä, olisi se hyvinkin saattanut tuntua aivan toivottomalta\nvähemmän keinokkaasta ja optimistisesta miehestä kuin suuren\nsotavaltiaan pojasta.\n\nHänen isänsä ja Tars Tarkas, kun hän oli vieraillut tämän suuren\njeddakin luona Tharkissa, olivat opettaneet hänet varsin paljon\ntuntemaan näitä valtavien eläinten ominaisuuksia. Ja nyt hän keskitti\ntehtäväänsä kaikki muilta saamansa tiedot ja omat kokemuksensa, sillä\nmyöskin hän oli useita kertoja ratsastanut thoateilla ja käsitellyt\nniitä.\n\nTorkvasilaisten thoatit osoittautuivat vielä ärtyisemmiksi kuin niiden\npahankuriset serkut, joita tharkit ja warhoonit käyttivät, ja vähän\naikaa näytti siltä, ettei Carthoris voisi välttää parin vanhan, hänen\nympärillään kiertelevän urosotuksen rajua hyökkäystä. Mutta vihdon\nhänen onnistui päästä toista eläintä niin lähelle, että hän yletti\nsiihen käsin. Tuntiessaan nuorukaisen kosketuksen sileällä ihollaan\nthoat rauhoittui ja laskeutui polvilleen, totellen punaisen miehen\ntelepaattista käskyä.\n\nTuossa tuokiossa Carthoris oli sen selässä, ohjaten sitä isoa porttia\nkohti, joka vei pihalta sen toisessa päässä olevan ison rakennuksen\nläpi kadulle.\n\nToinen uros seurasi perässä, yhä kiljuen raivoissaan. Kummallakaan\nei ollut suitsia, sillä näitä kummallisia otuksia ohjataan yksinomaan\nsuggestionin avulla — milloin niitä ensinkään voidaan ohjata.\n\nJopa jättiläiskokoisten vihreiden miestenkin käsissä olisivat\nsuitset mitättömän turhia vehkeitä thoatien hurjaa raivokkuutta ja\nmastodonttimaisia voimia vastaan. Ja niinpä niitä ohjataankin omituisen\ntelepaattisen voiman avulla, jolla marsilaiset ovat oppineet jossakin\nmäärin saattamaan ajatuksensa tähtensä alempien olentojen tajuttaviksi.\n\nVain vaivoin sai Carthoris molemmat eläimet portille, jonka ha’an hän\naukaisi alaspäin kumartuen. Sitten hänen ratsastamansa thoat työnsi\njykevillä lavoillaan skeelpuisista lankuista tehdyn portin auki, ja\nseuraavalla hetkellä mies ja molemmat eläimet kiiruhtivat meluttomasti\nkatua myöten aukion laidalle, jossa Kar Komak piileskeli.\n\nTäällä oli Carthorisilla melkoisesti puuhaa, ennenkuin hän sai toisen\nthoatin alistumaan, ja kun Kar Komak ei ollut ennen kertaakaan\nratsastanut tällaisella eläimellä, näytti se melkein toivottomalta.\nMutta vihdoin onnistui jousimiehen kiivetä otuksen sileille lautasille,\nja pian kiitivät molemmat eläimet pehmeästi sammalen peittämiä katuja\npitkin kaupungin laidassa alkavalle avoimelle merenpohjalle.\n\nKoko sen yön, seuraavan päivän ja vielä toisen yön he ratsastivat\nkoillista kohti. Takaa-ajosta ei näkynyt merkkiäkään, ja toisen päivän\naamuna Carthoris näki kaukaisen aaltomaisen viivan korkeita puita,\njotka osoittivat, että siellä kulki yksi Barsoomin pitkiä vesiväyliä.\n\nHe päästivät heti thoatinsa valloilleen ja lähestyivät viljeltyä\naluetta jalkaisin. Carthoris irroitti myöskin varustuksistaan merkit,\nerittäinkin kaikki sellaiset, joiden nojalla hänet olisi voitu tuntea\nheliumilaiseksi ja hallitsijasukuun kuuluvaksi henkilöksi, sillä hän ei\ntietänyt mille kansalle tämä vesiväylä kuului ja Marsissa on aina hyvä\npitää jokaista ihmistä ja jokaista kansaa vihollisina, kunnes on saanut\ntietää, että asianlaita on toisin.\n\nAamupäivä oli puolivälissä, kun vaeltajat saapuivat yhdelle niistä\nteistä, jotka aina säännöllisten välimatkojen päässä katkaisevat\nviljellyn alueen, liittäen sen kummallakin puolella olevat karut arot\npitkän, nauhamaisen alueen keskellä kulkevaan ja sen toisesta päästä\ntoiseen ulottuvaan valkeaan valtatiehen.\n\nPeltojen ympärillä oli korkea muuri suojana ryöstäväin vihreiden\nheimojen yllätykseltä ja maatilojen kotieläimille ja ihmisille turvana\nvillejä bantheja ja muita raatelevia vastaan.\n\nCarthoris pysähtyi ensimmäiselle portille ja kolkutti. Avaamaan\nsaapunut nuorukainen tervehti tulokkaita ystävällisesti, vaikkakin\nhän koko lailla ihmeissään katseli jousimiehen valkeata ihoa ja\nkastanjanruskeata tukkaa.\n\nKuunneltuaan hetkisen, kun he osittain selostivat hänelle pakoaan\ntorkvasilaisten kynsistä, hän kehoitti heitä astumaan sisään, vei\nheidät kotiinsa ja käski palvelijoiden valmistaa heille ruokaa.\n\nSillä aikaa kun he odottelivat talon matalassa, viihtyisässä\narkihuoneessa, Carthoris antautui keskusteluun isännän kanssa\nsaadakseen tietää hänen kansallisuutensa ja siten myöskin sen, minkä\nkansan hallussa oli tämä vesiväylä, jolle tapahtumat olivat hänet\nsaattaneet.\n\n\"Olen Hal Vas\", selitti nuorukainen, \"Dusarin prinssin Astokin\nseurueeseen kuuluvan ylimyksen poika. Nykyisin olen tämän alueen\nviertotien dwar.\"\n\nCarthoris oli perin hyvillään siitä, ettei ollut ilmaissut, ken oli,\nsillä vaikka hänellä ei ollut aavistustakaan siltä, mitä kaikkea hänen\nHeliumista lähdettyään oli tapahtunut, eikä siitä, että Astok oli hänen\nkaikkien vastoinkäymistensä pohjimmaisena syynä, niin hän kuitenkin\ntiesi varsin hyvin, että dusarilainen ei suinkaan hänestä pitänyt ja\nettei hänellä ollut odotettavissa apua Dusarin alueella.\n\n\"Entä ken olet sinä?\" tiedusteli Hal Vas. \"Näöstä päättäen olet\nsotilas, mutta varustuksissasi ei ole minkäänlaisia merkkejä. Lienetkö\nkenties 'panthan?\"\n\nNämä vaeltavat onnensoturit ovat Barsoomissa tavallisia, sillä\nsikäläiset miehet rakastavat taistelemista. He tarjoavat palvelustaan\nmille sotaakäyvälle vallalle hyvänsä, ja silloin tällöin sattuvina\nlyhyinä väliaikoina, jolloin punaisten kansojen välillä ei ole\nsäännöllistä sotaa, he liittyvät niihin lukuisiin retkikuntiin, joita\nyhtenään lähetetään vihreitä heimoja vastaan turvaamaan Marsin villien\nosien läpi kulkevia vesiteitä.\n\nPalvelustehtäviensä päätyttyä he heittävät pois sen kansakunnan merkit,\njota ovat palvelleet, ja lähtevät etsimään uutta isäntää. Väliajoilla\nheillä ei ole minkäänlaisia merkkejä, vaan sodassa kuluneet varustukset\nja aseet ovat riittävänä osoituksena heidän kutsumuksestaan.\n\nViittaus oli tervetullut, ja Carthoris käytti hyväkseen sen tarjoamaa\ntilaisuutta tehdä tyydyttävästi selkoa itsestään. Siinä oli kuitenkin\nyksi paha puoli. Sodan syttyessä oli sellaisten panthanien, jotka\nsattuivat olemaan sotaakäyvän kansan alueella, pakko pukeutua sanotun\nkansan sotisopaan ja taistella sen sotajoukoissa.\n\nSikäli kuin Carthoris tiesi, Dusar ei ollut sodassa minkään muun\nkansan kanssa, mutta mahdotonta oli arvata, milloin joku punainen\nkansa karkaisi naapurinsa kurkkuun, vaikkakin suuri ja mahtava liitto,\njonka ylimpänä miehenä oli hänen isänsä John Carter, oli saanut rauhan\nsäilymään pitkän aikaa suurimmassa osassa Barsoomia.\n\nTyytyväinen hymy levisi Hal Vasin kasvoille, kun Carthoris myönsi\nolevansa panthan.\n\n\"Olipa hyvä\", huudahti nuorukainen, \"että satuit tulemaan tänne, sillä\ntäältä voit aivan heti saada tehtävää. Isäni Vas Kor on parhaillaan\nluonani. Hän saapui tänne värväämään sotajoukkoa Heliumia vastaan äsken\njulistettua sotaa varten.\"\n\n\n\n\nKAHDESTOISTA LUKU\n\nDusarin pelastamiseksi\n\n\nPtarthin Thuvia, joka ponnisteli enemmän kuin henkensä edestä intohimon\nvallassa olevaa Javia vastaan, loi olkansa yli pikaisen silmäyksen\nmetsää kohti, josta raju murahdus oli kuulunut. Myöskin Jav katsoi\nsinnepäin.\n\nHeidän katseitaan kohdannut näky sai molemmat aavistamaan pahaa. Komal,\nbanth-jumala, karkasi kita auki heidän kimppuunsa!\n\nKumman se oli valinnut saaliikseen? Vai molemmatko kenties?\n\nHeidän ei tarvinnut kauan olla epätietoisia, sillä vaikkakin\nlotharilainen koetti pitää neitoa itsensä ja kauheiden torahampaiden\nvälissä, huomasi iso peto hänet kuitenkin vihdoin.\n\nKirkaisten koetti mies sitten syöksyä pakoon Lotharia kohti tyrkättyään\nensin Thuvian päistikkaa vasten ihmissyöjän kuonoa. Mutta hänen pakonsa\njäi lyhyeksi. Silmänräpäyksessä oli Komal hänen kimpussaan ja taateli\nhornamaisen raivoisasti hänen kurkkuaan ja rintaansa.\n\nSeuraavassa tuokiossa oli tyttö hänen rinnallaan, mutta vaivoin hän sai\nhurjistuneen pedon hellittämään uhrinsa. Yhä muristen ja luoden ahnaita\nsilmäyksiä taakseen Javiin päin antoi banth vihdoin taluttaa itsensä\nmetsään.\n\nAstellen jättiläiskokoisen suojelijansa rinnalla Thuvia lähti etsimään\nvuorten läpi vievää käytävää yrittääkseen mahdottomalta näyttävää\ntehtävää, päästä kaukaiseen Ptarthiin kulkemalla yli seitsemäntuhatta\nhaadia pitkän taipaleen villiä Barsoomia.\n\nHän ei saattanut uskoa, että Carthoris oli vapaaehtoisesti jättänyt\nhänet yksin, ja sen vuoksi hän lakkaamatta silmäili ympärilleen\nnähdäkseen nuorukaisen. Mutta kun neito tunnelille pyrkiessään joutui\nliian kauaksi pohjoiseen, meni hän heliumilaisen ohitse, kun tämä\npalasi Lotharia kohti häntä etsimään.\n\nPtarthin Thuvian oli vaikea määritellä, mikä asema Heliumin prinssillä\noikeastaan oli hänen sydämessään. Hän ei voinut edes itselleen\ntunnustaa rakastavansa Carthorisia, mutta kuitenkin hän oli sallinut\nnuorukaisen puhutella häntä omistavalla hyväilynimellä, jolle\nbarsoomilaisneito pysyi kuurona kuullessaan sen kenenkään muun kuin\npuolisonsa tai sulhasensa huulilta — \"prinsessani.\"\n\nKaolin jeddakia, Kulan Tithiä kohtaan, jonka kanssa hän oli kihloissa,\nhän tunsi kunnioitusta ja ihailua. Oliko hän kenties taipunut isänsä\ntoivomukseen loukkauduttuaan siitä, ettei sorea heliumilainen\nkäydessään vierailuilla hänen isänsä hovissa ollut käyttänyt\ntilaisuutta pyytääkseen hänen kättään, mitä hän oli varmasti uskonut\nnuorukaisen aikovan siitä aikoja sitten menneestä päivästä lähtien,\njolloin he olivat kahden istuneet Salensus Ollin palatsin sisäpihaa\nKadabrassa somistavan Jeddakien puistikon hakatulla penkillä?\n\nRakastiko hän Kulan Tithiä? Rehellisesti hän koetti uskotella itselleen\nrakastavansa, mutta samalla hänen silmänsä koko ajan harhailivat\nkeksiäkseen alkavan pimeyden keskeltä kaunisvartaloisen sotilaan —\ntummatukkaisen ja harmaasilmäisen. Tumma oli Kulan Tithinkin tukka,\nmutta hänen silmänsä olivat ruskeat.\n\nYö oli jo melkein käsissä, kun hän löysi tunnelin suun. Häiritsemättä\nhän pääsi käytävän läpi vuorten toisella puolen oleville kukkuloille,\nmissä hän pysähtyi Marsin molempien kuiden kirkkaassa hohteessa\nsuunnittelemaan vastaista toimintaansa.\n\nOlisiko hänen odotettava täällä toivoen Carthorisin palaavan häntä\netsimään? Vai olisiko hänen jatkettava matkaansa koilliseen päin\nPtarthia kohti? Minne olisi Carthoris ensimmäiseksi mennyt Lotharin\nlaaksosta lähdettyään?\n\nHänen polttava kurkkunsa ja kuiva kielensä antoivat hänelle vastauksen\n— Aaanthoria ja vettä kohti. No niin, myöskin hän menisi ensinnä\nAaanthoriin, jossa hän kentiesi tapaisi muutakin kuin tarvitsemaansa\nvettä.\n\nKun Komal oli hänen mukanaan, ei hän paljoakaan pelännyt, sillä otus\nkyllä suojaisi häntä kaikilta muilta villipedoilta. Jopa isot valkeat\napinatkin pakenisivat kauhun vallassa valtavaa banthia. Vain ihmisiä\ntarvitsi hänen pelätä, mutta hänen oli pakko antautua siihen ja moneen\nmuuhunkin vaaraan, ennenkuin voisi edes toivoa uudelleen olevansa\nisänsä hovissa.\n\nKun Carthoris vihdoin tapasi hänet ja kaatui heti maahan vihreän miehen\npitkän miekan iskusta, rukoili Thuvia, että hän saisi osakseen saman\nkohtalon.\n\nNähdessään punaiset sotilaat, jotka hyppäsivät aluksistaan maahan,\nheräsi hänessä toivo uudelleen — toivo, että Heliumin Carthoris olisi\nvain huumaantunut ja että lentäjät pelastaisivat hänet. Mutta kun hän\nhuomasi, että heidän varustuksissaan oli dusarilaisten merkit ja että\nhe vain koettivat päästä ahdistavien torkvasilaisten kynsistä, vieden\nainoastaan hänet mukanaan, raukesivat hänen kaikki toiveensa.\n\nMyöskin Komal oli kuollut — sen ruumis virui heliumilaisen päällä. Nyt\nhän oli todellakin yksin. Häntä suojelemassa ei ollut ketään.\n\nDusarilaiset sotilaat veivät hänet lähimmän aluksensa kannelle.\nVihreitä sotilaita virtasi joka haaralta riistämään häntä punaisten\nkäsistä.\n\nVihdoin pääsivät kaikki punaihoiset, jotka olivat selviytyneet\nkahakasta hengissä, jompaankumpaan laivaan. Koneet alkoivat täristä\nja surista, potkurit pyöriä, ja vinhasti lentävät alukset kohosivat\nnopeasti ilmaan.\n\nPtarthin Thuvia vilkaisi ympärilleen. Hänen lähellään seisoi mies,\njoka silmäili häntä hymyillen. Hän tunsi miehen, huokaisi ja katsoi\nsotilasta suoraan silmiin. Sitten hänelle selvisi kaikki, hän päästi\npienen pelokkaan valituksen, painoi kädet kasvoilleen ja vaipui aluksen\nskeelpuiselle kannelle. Mies oli Astok, Dusarin prinssi, joka nyt\nkumartui hänen puoleensa.\n\nDusarin Astokin alukset olivat nopeakulkuisia, ja hänen oli kaikin\nmokomin mahdollisimman pian päästävä isänsä hoviin, sillä Heliumin,\nPtarthin ja Kaolin sotalaivastot olivat hajaantuneet laajoille\nalueille. Eikä Dusarin Astokia olisi hyvä perinyt, jos yksikään niistä\nolisi saanut tietää, että Ptarthin Thuvia oli vankina hänen omalla\naluksellaan.\n\nAaanthor sijaitsee viidennelläkymmenennellä eteläisellä leveysasteella\nja neljännelläkymmenennellä pituusasteella itäänpäin Horzista,\nmuinaisen Barsoomin nykyisin autiosta sivistyksellisestä ja\ntieteellisestä kehdosta, kun taas Dusar on viisitoista astetta\npäiväntasaajan pohjoispuolella ja kaksikymmentä astetta itäänpäin\nHorzista.\n\nVaikkakin matka on pitkä, lensivät alukset sen pysähtymättä. Jo paljoa\nennen kuin ne olivat saapuneet määräpaikkaansa, oli Ptarthin Thuvia\nsaanut tietää useita seikkoja, jotka haihduttivat hänen mieltään\nmonien päivien aikana painaneet epäilyt. Tuskin olivat he kohonneet\nilmaan Aaanthorin kohdalle, kun hän tunsi erään laivamiehen yhdeksi\nsen aluksen miehistöstä, jolla hänet oli tuotu isänsä puistosta\nAaanthoriin. Kun Astok oli mukana laivalla, oli koko juttu selvä. Hänen\nryöstäjänsä olivat Dusarin prinssin käskyläisiä — Heliumin Carthoris ei\nollut millään tavoin siihen sekaantunut.\n\nEikä Astok väittänytkään syytöstä vääräksi, kun Thuvia sen hänelle\nlausui. Hän vain hymyili ja vetosi rakkauteensa.\n\n\"Mieluummin otan puolisokseni valkean apinan\", huudahti neito, kun mies\ntahtoi kiihkeästi jatkaa kosintaansa.\n\nAstok tuijotti häneen synkästi.\n\n\"Sinusta tulee puolisoni, Ptarthin Thuvia\", hän ärähti, \"tai\nensimmäisen esi-isäsi nimessä saat sen, jota pidät parempana — saat\npuolisoksesi valkean apinan.\"\n\nNeito ei vastannut mitään eikä Astok voinut viekoitella häntä puheisiin\nkanssansa koko matkalla.\n\nTosiasiallisesti Astokia hieman peloitti sen selkkauksen laajuus, joka\noli aiheutunut Ptarthin prinsessan ryöstöstä, eikä hänestä tuntunut\nkovinkaan mukavalta ajatellessaan tällaisen vangin hänelle tuottavan\nraskasta edesvastuuta.\n\nHänen ainoana ajatuksenaan oli päästä Dusariin ja vierittää siellä\nedesvastuu isänsä hartioille. Siihen mennessä hän tahtoi mahdollisimman\nhuolellisesti välttää kaikkea, mikä loukkaisi neitoa, ettei hän, siinä\ntapauksessa että heidät kaikki pidätettäisiin, joutuisi vastaamaan\nkäyttäytymisestään Thuviaa kohtaan jollekin niistä mahtavista\njeddakeista, joiden mielenkiinnon keskipisteenä neito oli.\n\nNiin he vihdoin tulivat Dusariin, missä Astok piilotti vankinsa\nsalakammioon oman palatsinsa itäisen tornin yläkerroksiin. Hän oli\nvannottanut miehiään pitämään salassa, kuka neito oli, sillä ennenkuin\nhän oli tavannut isänsä, Dusarin jeddakin Nutuksen, ei hän rohjennut\nilmaista kenellekään, kenet hän oli tuonut mukanaan etelästä.\n\nMutta ilmestyessään vastaanottosaliin, isänsä, julmahuulisen miehen,\neteen, hän tunsi rohkeutensa pettävän eikä uskaltanut virkkaa mitään\npalatsiinsa piilotetusta prinsessasta.\n\nHänen mieleensä juolahti ottaa selvää, mitä hänen isänsä ajatteli\nasiasta, ja senvuoksi hän sepitti tälle jutun, että oli muka saanut\nvangin, joka väitti tietävänsä Ptarthin Thuvian olinpaikan.\n\n\"Ja jos niin käsket, isä\", hän lisäsi, \"lähden minä kaappaamaan hänet\nja tuomaan hänet tänne Dusariin.\"\n\nNutus rypisti otsaansa ja pudisti päätänsä.\n\n\"Olet tehnyt jo tarpeeksi paljon toimittaaksesi Ptarthin, Kaolin ja\nHeliumin kolmisin kimppuumme, jos siellä saataisiin tietää mitään sinun\nosuudestasi Ptarthin prinsessan ryöstöön. Se, että sait työnnetyksi\nsyyn Heliumin prinssin niskaan, oli onnellinen ja mestarillinen\nsotatemppu. Mutta jos neito tuntisi todellisen asianlaidan ja joskus\npalaisi isänsä hoviin, niin koko Dusar saisi kärsiä rangaistuksen ja\njos hän olisi vankina täällä luonamme, niin merkitsisi se sitä, että\ntunnustaisimme rikoksen, jonka seurauksista ei mikään voisi meitä\npelastaa. Se maksaisi valtaistuimeni, Astok, eikä minulla ole vähääkään\nhalua menettää sitä.\n\n\"Jos hän olisi täällä käsissämme —\", alkoi sitten vanhempi mies äkkiä\nmietiskellä, toistaen samat sanat useita kertoja. \"Jos hän olisi täällä\nkäsissämme\", hän huudahti hurjasti. \"Oi, jospa hän vain olisi täällä\nkäsissämme eikä kukaan tietäisi siitä mitään! Etkö ymmärrä, mies?\nDusarin syyllisyys haudattaisiin iäksi hänen luittensa kanssa.\" Hän\nlopetti puheensa hiljaiseen, rajuun kuiskaukseen.\n\nAstokia, Dusarin prinssiä, puistatti.\n\nHän oli heikko ja turmeltunut, mutta hänen isänsä sanoihin sisältyvä\nviittaus pani hänet värisemään kauhusta.\n\nMarsin miehet ovat julmia vihollisiaan kohtaan. Mutta sanan\n\"vihollinen\" käsitetään yleisesti merkitsevän vain miehiä. Murhaaminen\nrehoittaa Barsoomin suurkaupungeissa. Mutta naisen murhaaminen on niin\nkaamea rikos, että paatuneinkin palkattu murhaaja peräytyisi kammoten\nsen ihmisen luota, joka ehdottaisi hänelle sellaista.\n\nNutus ei nähtävästi huomannut ilmeistä kauhua, jonka hänen ehdotuksensa\noli herättänyt hänen pojassaan. Vähän ajan kuluttua hän jatkoi:\n\n\"Sanot tietäväsi, missä neito on ollut piilotettuna, sen jälkeen kun\nhänet ryöstettiin sinun väeltäsi Aaanthorissa. Jos joku näistä kolmesta\nsuurvallasta hänet löytäisi, niin yksin hänen kertomuksensa riittäisi\nkääntämään ne meitä vastaan.\n\n\"On vain yksi keino, Astok\", huudahti vanhempi mies. \"Sinun on heti\nlähdettävä hänen piilopaikkaansa ja tuotava hänet tänne hyvin salaa. Ja\npane mieleesi. Älä palaa Dusariin ilman häntä, kuoleman uhalla!\"\n\nDusarin prinssi Astok tunsi hyvin isänsä luonnonlaadun. Hän tiesi,\nettei tyrannin sydämessä ollut rakkauden hiventäkään ainoatakaan\nolentoa kohtaan.\n\nAstokin äiti oli ollut orjatar. Nutus ei ollut koskaan rakastanut häntä\neikä ketään muutakaan. Nuoruudessaan hän oli koettanut etsiä itselleen\nmorsianta useiden mahtavien naapureidensa hoveista, mutta niiden naiset\neivät olleet huolineet hänestä.\n\nSenjälkeen kun kymmenkunta hänen omien ylimystensä tytärtä oli tehnyt\nitsemurhan mieluummin kuin tullut hänen puolisokseen, oli hän lakannut\nyrittämästä. Ja sitten hän oli laillisesti ottanut puolisokseen yhden\norjattaristaan saadakseen pojan, joka olisi jedien joukossa, kun Nutus\nkuolisi ja uusi jeddak valittaisiin.\n\nAstok poistui hitaasti isänsä luota. Kasvot kalpeina ja jäsenet\nvapisten hän meni omaan palatsiinsa. Pihalla hänen harhaileva katseensa\nosui jykevään itäiseen torniin, joka kohosi korkeana sinistä taivasta\nvasten.\n\nKun hän näki sen, kihosi hikihelmiä hänen otsalleen.\n\nIssus! Tämän kamalan teon suorittamista ei voitu uskoa kenellekään\nmuulle kuin hänelle. Omin sormin täytyi hänen kuristaa henki ihanasta\nkaulasta tai iskeä äänetön säilä helakanpunaiseen sydämeen.\n\nHänen sydämeensä! Se sydän, jonka hän oli toivonut pursuavan rakkautta\nhäntä kohtaan!\n\nMutta oliko se tehnyt sen? Hän muisteli ylpeätä halveksimista, joka\noli tullut hänen rakkaudentunnustuksiensa osaksi. Se muisto pani\nhänen poskensa vuoroin kalpenemaan, vuoroin kuumenemaan. Hänen\nomantuntonsa ääni vaimeni, kun läheisen koston tuottama tyydytys\ntukahdutti hienommat vaistot, jotka olivat hetkeksi päässeet hänessä\nvaltaan — se hyvä, mitä hän oli perinyt orjattarelta, hukkui taaskin\nkuninkaalliselta isältä saatuun pahaan vereen, kuten hänelle oli aina\nlopulta käynyt.\n\nKylmä hymy syrjäytti kauhun ilmeen, joka oli venyttänyt hänen\nkasvojaan. Hän suuntasi askeleensa tornia kohti, haluten nähdä Thuvian,\nennenkuin lähtisi matkalle, jonka tarkoituksena oli hämätä isältä se\ntosiseikka, että neito oli jo Dusarissa.\n\nHän pujahti meluttomasti salaovesta ja nousi kiertoportaita myöten\nhuoneeseen, johon Ptarthin prinsessa oli teljetty.\n\nAstuessaan huoneeseen hän näki tytön nojaavan itäisen ikkunan lautaan,\nkatsellen Dusarin kattojen ylitse kaukaista Ptarthia kohti. Astok\nvihasi Ptarthia. Pelkkä ajatuskin siitä sai hänet raivoihinsa. Miksipä\nei surmata neitoa heti, niin että kaikki olisi ohitse?\n\nKuullessaan hänen askeleensa Thuvia kääntyi nopeasti häneen päin.\nOi, kuinka kaunis neito olikaan! Astokin äkillinen päätös haihtui\nhänen ihastuttavan kauneutensa huikaisevassa valossa. Hän odottaisi\nsiksi, kunnes olisi palannut pieneltä petosretkeltään — kentiespä\nsitten ilmaantuisi joku toinen keino. Kenties löytyisi joku toinen\nkäsi iskemään — nuo kasvot, nuo silmät edessään hän ei ikinä kykenisi\nsitä tekemään. Siitä hän oli ehdottoman varma. Hän oli aina kerskunut\nluonteensa julmuutta, mutta, Issus! niin julma hän ei ollut. Ei, joku\ntoinen oli löydettävä, sellainen, johon hän voisi luottaa.\n\nHän katseli yhä neitoa, joka seisoi hänen edessään, kohdaten hänen\nkatseensa rauhallisesti ja pelottomasti. Hän tunsi, kuinka hänen kuuma,\nintohimoinen rakkautensa kävi yhä kiihkeämmäksi.\n\nMiksipä ei kosia vielä kerran? Jos Thuvia myöntyisi, saattaisi kaikki\nvielä käydä hyvin. Siinäkin tapauksessa, ettei hän saisi isänsä\nsuostumusta, he voisivat paeta Ptarthiin syytäen kaikki moitteet\nkonnamaisista salajuonista, jotka olivat nostattaneet neljä suurta\nkansaa sotaan, Nutuksen niskoille. Ja kukapa epäilisi syytöksen\noikeutusta.\n\n\"Thuvia\", hän lausui, \"tulen vielä kerran, viimeisen kerran, laskemaan\nsydämeni jalkojesi juureen. Ptarth, Kaol ja Dusar taistelevat Heliumia\nvastaan sinun tähtesi. Tule puolisokseni, Thuvia, ja kaikki voi vielä\njärjestyä niinkuin pitäisi!\"\n\nNeito pudisti päätään.\n\n\"Odota!\" käski Astok, ennenkuin hän ennätti virkkaa mitään. \"Sinun\non tunnettava asian todellinen tila, ennenkuin lausut sanoja, jotka\nsaattavat merkitä, ei ainoastaan oman kohtalosi, vaan myöskin tuhansien\nsinun tähtesi taistelevien sotilaitten kohtalon ratkaisua.\n\n\"Jos kieltäydyt tulemasta vapaaehtoisesti puolisokseni, niin Dusar\ntuhotaan, jos totuus vain tulee tunnetuksi Ptarthissa, Kaolissa ja\nHeliumissa. Meidän kaupunkimme hävitettäisiin, niin ettei jäisi kiveä\nkiven päälle. Meidän kansamme hajotettaisiin ympäri Barsoomin jäisestä\npohjolasta aina hyiseen etelään saakka, kansamme jäseniä ajettaisiin\nkuin metsän eläimiä ja surmattaisiin, kunnes tästä kansasta ei olisi\njäljellä muuta kuin vihattu muisto ihmisten mielissä.\n\n\"Ja samalla kun he hävittävät dusarilaisia sukupuuttoon, täytyy myöskin\nheidän omia sotilaitaan tuhoutua lukemattomia tuhansia — ja kaikki se\nyhden ainoan naisen itsepintaisuuden tähden, kun hän ei suostu häntä\nrakastavan prinssin puolisoksi.\n\n\"Jos kieltäydyt, Ptarthin Thuvia, niin on jäljellä vain yksi\nmahdollisuus — ei yksikään ihminen saa ikinä tietää kohtaloasi.\nKuninkaallisen isäni ja minun itseni lisäksi tietää vain kourallinen\nuskollisia palvelijoita, että sinut ryösti Thuvan Dihnin puistosta\nDusarin prinssi Astok ja että parhaillaan olet vankina palatsissani.\n\n\"Jos kieltäydyt, Ptarthin Thuvia, niin sinun on kuoltava Dusarin\npelastamiseksi — muuta keinoa ei ole. Nutus, jeddak, on niin määrännyt.\nOlen puhunut.\"\n\nNeito katsoi Dusarin Astokia kasvoihin pitkään ja rauhallisesti. Sitten\nhän puhkesi puhumaan, ja vaikkakin hän lausui vain muutamia sanoja,\nniin niiden kiihkottomasta sävystä kuvastui mittaamattoman syvä, kylmä\nhalveksiminen.\n\n\"Mieluummin kaikki se, mitä olet uhannut\", hän sanoi, \"kuin sinä.\"\n\nSitten hän käänsi Astokille selkänsä ja meni takaisin itäisen ikkunan\nääreen, katsellen suruisin silmin kaukaista Ptarthia kohti.\n\nAstok pyörähti ympäri ja poistui huoneesta, tullen vähän ajan kuluttua\ntakaisin mukanaan ruokaa ja juomaa.\n\n\"Tässä\", hän selitti, \"on ravintoa siihen asti, kunnes palaan. Se mies,\njoka ensi kerralla saapuu tähän huoneeseen, on pyövelisi. Jätä itsesi\nesi-isiesi huomaan, Ptarthin Thuvia, sillä muutamien päivien päästä\nolet heidän luonaan!\"\n\nSitten hän meni.\n\nPuolta tuntia myöhemmin hän puhutteli erästä Dusarin laivastossa\npalvelevaa korkeata upseeria.\n\n\"Minne Vas Kor on mennyt?\" hän tiedusti. \"Hän ei ole palatsissaan.\"\n\n\"Etelään, suurelle vesiväylälle, joka huuhtoo Torkvasin liepeitä\",\nvastasi upseeri. \"Hänen poikansa Hal Vas on siellä viertotien dwarina,\nja Vas Kor meni sinne pestaamaan maatilojen työläisiä sotilaiksi.\"\n\n\"Hyvä\", virkahti Astok, ja puolen tunnin kuluttua hän kohosi Dusarin\nyläpuolelle nopeimmassa lentokoneessaan.\n\n\n\n\nKOLMASTOISTA LUKU\n\nTurjun, urhea panthan\n\n\nHeliumin Carthorisin kasvoista ei näkynyt pienintäkään merkkiä niistä\nrajuista tunteista, jotka kuohuttivat hänen mieltään, kun hän kuuli Hal\nVasilta, että Helium oli sodassa Dusaria vastaan ja että kohtalo oli\nviskannut hänet vihollisten palvelukseen.\n\nSe seikka, että hän voisi käyttää täten tarjoutunutta tilaisuutta\nHeliumin hyväksi, riitti tuskin vastapainoksi sille mielipahalle,\njota hän tunsi sen johdosta, ettei hän päässyt taistelemaan avoimella\nkentällä omien kelpo joukkojensa etunenässä.\n\nDusarilaisista selviytyminen saattaisi olla helppoa, mutta saattaisi\nolla vaikeaakin. Jos he epäilisivät hänen vilpittömyyttään (ja väkisin\npestatun panthanin vilpittömyyttä voitiin aina epäillä), niin kenties\nhän ei saisi tilaisuutta pettää heidän valppauttaan ennenkuin sodan\nloputtua, mikä voisi tapahtua muutamissa päivissä tai myöskin vasta\npitkien, raskaiden, veristen vuosien kuluttua.\n\nHän muisti, että historia kertoi sodista, jolloin varsinaisia\nsotatoimia oli keskeyttämättä jatkettu viisi-, kuusisataa vuotta, ja\nparhaillaankin oli Barsoomissa kansoja, joiden kanssa Helium ei ollut\ntehnyt rauhaa koko historiallisena aikana.\n\nAsema ei näyttänyt ilahduttavalta. Hän ei voinut aavistaa, että hän\nmuutamien tuntien kuluttua siunaisi kohtaloa, joka oli heittänyt hänet\nDusarin palvelukseen.\n\n\"Kas!\" huudahti Hal Vas. \"Tuossahan isäni onkin. Kaor, Vas Kor! Täällä\non mies, jonka tapaaminen on sinulle mieleen — urhea panthan —\" Hän\nempi.\n\n\"Turjun\", ehätti Carthoris pistämään väliin, mainiten ensimmäisen\nmieleensä johtuneen nimen.\n\nSen sanoessaan hän käänsi nopeasti katseensa huoneeseen astuvaan\nkookkaaseen sotilaaseen. Missä hän oli ennen nähnyt tuon\njättiläisvartalon, nuo umpimieliset piirteet ja tuon ohimosta\nsuupieleen ulottuvan sinertävän arven?\n\n\"Vas Kor\", toisti Carthoris mielessään. \"Vas Kor!\" Missä hän oli nähnyt\nmiehen aikaisemmin?\n\nSitten alkoi ylimys puhua, ja välähdyksen tavoin kohosi kaikki jälleen\nCarthorisin muistiin — tunkeileva palvelija Ptarthin lentoasemalla\nhänen selittäessään Thuvan Dihnille uuden kompassinsa mutkikasta\nkoneistoa; yksinäinen orja, joka oli vahtinut hänen omaa lentovajaansa\nsinä yönä, jona hän oli lähtenyt onnettomalle retkelleen Ptarthia\nkohti, samalle retkelle, joka oli niin salaperäisesti päättynyt\nAaanthoriin.\n\n\"Vas Kor\", toisti hän ääneen, \"ylistetyt olkoot esi-isäsi tämän\nkohtaamisen tähden.\" Eikä dusarilainen aavistanut, kuinka suuri\nmerkitys piili tässä kuluneessa lauseessa, jota barsoomilainen käyttää\ntutustuessaan johonkin henkilöön.\n\n\"Ja ylistetyt olkoot sinun esi-isäsi, Turjun\", vastasi Vas Kor.\n\nSitten seurasi Kar Komakin esittäminen Vas Korille, ja suorittaessaan\ntätä pientä muodollisuutta Carthoris keksi jousimiehen valkealle iholle\nja kastanjanruskealle tukalle ainoan mahdollisen selityksen, sillä hän\npelkäsi, että totuutta ei uskottaisi ja he molemmat joutuisivat siten\nepäluulon alaisiksi heti alusta alkaen.\n\n\"Kar Komak\", hän selitti, \"on, kuten näet, thern. Hän on vaeltanut\nkauaksi jäiden ympäröimistä, etelässä olevista temppeleistään hakemaan\nseikkailuja. Minä tapasin hänet Aaanthorin vankiholveissa, mutta\nvaikka olenkin tuntenut hänet vain näin lyhyen ajan, voin taata hänen\nuljuutensa ja uskollisuutensa.\"\n\nSenjälkeen kun John Carter oli pirstonut thernien valheellisen\nuskonnollisen rakennelman, oli heistä suurin osa ilomielin sopeutunut\nuusiin oloihin, joten enää ei ollut tavatonta nähdä heitä vilisevän\npunaisen kansan ihmistungoksissa ulkomaailman suurkaupungeissa.\nSenvuoksi ei Vas Kor ollut eikä näyttänyt olevan kovinkaan hämmästynyt.\n\nKoko keskustelun ajan Carthoris tarkasteli Vas Koria kuin väijyvä\nkissa, odottaen näkevänsä joitakin merkkejä siitä, että dusarilainen\ntuntisi kolhiutuneen panthanin aikoinaan loisteliaaksi Heliumin\nprinssiksi. Mutta unettomat yöt, monia päiviä kestäneet marssit\nja ottelut, haavat ja verenvuoto olivat ilmeisesti riittäneet\nhaihduttamaan hänestä viimeisetkin rippeet yhdennäköisyydestä hänen\nentisen olemuksensa kanssa. Ja lisäksi Vas Kor oli nähnyt hänet vain\nkahdesti eläissään. Eipä ihme, ettei mies häntä tuntenut.\n\nIltapuolella Vas Kor ilmoitti, että heidän oli seuraavana aamuna\nlähdettävä pohjoiseen Dusaria kohti ja otettava pitkin matkaa mukaansa\nsotilaiksi pestautuneita eri asemapaikoilta.\n\nTalon takana olevalla lavealla kentällä oli lentokone — kohtalaisen iso\nkuljetusristeilijä, johon sopi paljon väkeä, mutta joka samalla oli\nnopealentoinen ja hyvin aseistettu. Siellä nukkuivat myöskin Carthoris\nja Kar Komak muiden pestautuneiden kanssa aluksen miehistönä olevien\nDusarin säännöllisiin joukkoihin kuuluvien sotilaiden vartioimina.\n\nPuoliyön seuduissa saapui Vas Kor poikansa asunnosta laivaan ja meni\nheti hyttiinsä. Carthoris oli erään dusarilaisen kanssa vahdissa.\nVain vaivoin sai heliumilainen pidätetyksi kylmän hymyn huuliltaan,\nkun ylimys meni jalan päästä hänen sivuitseen — jalan päästä hänen\nvarustuksissaan heilahtelevasta pitkästä, purevasta heliumilaisesta\nsäilästä.\n\nKuinka helposti se olisikaan käynyt! Kuinka helppoa olisikaan ollut\nkostaa häntä kohtaan tehty kurja temppu — kostaa Heliumin ja Ptarthin\nja Thuvian puolesta!\n\nMutta hän ei liikauttanutkaan kättään tikarin kahvaa kohti, sillä ensin\noli Vas Korin palveltava parempaa tarkoitusperää — hän kenties tiesi\nPtarthin Thuvian nykyisen kätköpaikan, jos ne, jotka sieppasivat neidon\nAaanthorin edustalla taistellun kahakan aikana, olivat todellakin\nolleet dusarilaisia.\n\nJa olihan vielä jäljellä koko tämän törkeän konnankoukun virittäjä.\nHänen täytyi kärsiä rangaistus. Ja kukapa voisi paremmin kuin Vas Kor\nviedä Heliumin prinssin Dusarin Astekin luokse?\n\nPimeästä yöstä kantautui heikosti Carthorisin korviin kaukaisen\nmoottorin surina. Hän tähysti taivasta.\n\nNiin, tuolla se oli kaukana pohjoisessa. Tummaa, rajatonta\navaruustaustaa vasten kuvastui himmeästi ja hämäräpiirteisesti\nlentokone, joka valot sammutettuina kiiti Barsoomin yössä.\n\nKun Carthoris ei voinut tietää, oliko alus Dusarin vihollisten vaiko\nystäväin, ei hän ilmaissut nähneensä mitään, vaan käänsi katseensa\ntoiseen suuntaan, jättäen koko asian hänen kanssaan vahdissa olevan\ndusarilaisen huoleksi.\n\nPian mies huomasikin lähestyvän lentokoneen ja antoi hiljaisen\nhälytysmerkin, joka nostatti koko vahtimiehistön ja päivystävän\nupseerin makuusijoiltaan kannelle.\n\nKuljetusristeilijä oli valaisematon, ja kun se lepäsi maanpinnalla, ei\nsitä mitenkään voitu nähdä saapuvasta lentokoneesta, jonka kaikki pian\nerottivat pieneksi alukseksi.\n\nKohta oli ilmeistä, että alus aikoi laskeutua maihin, sillä se lensi\nparhaillaan hitaissa ympyröissä heidän kohdallaan, painuen jokaisella\nsirolla kaarroksella yhä alemmaksi.\n\n\"Se on _Thuria_\", kuiskasi eräs dusarilainen. \"Tuntisin sen holvien\npimeydessäkin kymmenien tuhansien muiden alusten joukosta.\"\n\n\"Oikeassa oletkin!\" huudahti Vas Kor, joka oli tullut kannelle. Sitten\nhän luikkasi:\n\n\"Kaor, _Thuria_!\"\n\n\"Kaor!\" kuului pian vastaus ylhäältä lyhyen hiljaisuuden jälkeen. \"Mikä\nlaiva?\"\n\n\"Kuljetusristeilijä _Kalksus_, Dusarin Vas Kor.\"\n\n\"Hyvä!\" kajahti ylhäältä. \"Onko laivanne viereen turvallista laskeutua?\"\n\n\"Kyllä, aivan lähelle ylihangan puolelle. Odota, me valaisemme!\"\nHetkistä myöhemmin laskeutui pikku alus aivan _Kalksuksen_ viereen, ja\nviimeksimainitun valot sammutettiin heti sen jälkeen uudelleen.\n\nUseita olentoja näkyi liukuvan _Thurian_ laidalta maahan ja astelevan\n_Kalksusta_ kohti. Aina epäluuloisina dusarilaiset olivat valmiina\nottamaan tulijat vastaan ystävinä tai vihollisina, riippuen siitä\nkummiksi he lähemmin tarkastettuina osoittautuisivat.\n\nCarthoris seisoi aivan kaidetangon vieressä valmiina liittymään\ntulokkaihin, jos he sattumalta olisivat heliumilaisia, jotka\nyrittäisivät rohkealla sotajuonella vallata tämän yksinäisen\ndusarilaisen laivan. Hän oli itsekin ollut johtajana sellaisilla\nretkillä ja tiesi, että se nytkin saattoi olla varsin mahdollista.\n\nMutta kaidetangon yli tulleen ensimmäisen miehen kasvot riistivät\nhäneltä äkkiä tämän harhaluulon eivätkä suinkaan vastenmielisellä\ntavalla — mies oli Astok, Dusarin prinssi.\n\nTuskin huomaten muita _Kalksuksen_ kannella olevia miehiä Astok meni\ntervehtivän Vas Korin luokse ja kutsui ylimystä kannen alle. Sotilaat\nja upseerit palasivat kääriytymään makuusilkkeihinsä ja -turkiksiinsa,\nja taaskin oli laivan kansi tyhjänä lukuun ottamatta dusarilaista\nsotilasta ja Turjunia, panthania, jotka olivat vahdissa.\n\nViimemainittu käveli rauhallisesti edestakaisin. Edellinen nojasi\nkaidetta vasten, hartaasti odottaen hetkeä, joka toisi hänelle levon.\nHän ei nähnyt, että hänen toverinsa meni Vas Korin valaistun hytin\nvierelle ja kumartui painamaan korvansa pienen ilmanvaihtoputken suulle.\n\n\"Viekööt valkeat apinat meidät kaikki\", huudahti Astok tuskastuneena,\n\"jollemme ole niin ilkeässä pinteessä kuin mitä ikinä olet nähnyt!\nNutus luulee, että olemme kätkeneet neidon kauaksi Dusarista. Hän käski\nminua tuomaan hänet sinne.\"\n\nHän pysähtyi. Ei yksikään ihminen olisi saanut hänen huuliltaan kuulla\nsitä, mitä hän oli sanomaisillaan. Sen olisi pitänyt ainiaaksi pysyä\nNutuksen ja Astokin salaisuutena, sillä valtaistuimen turvallisuus\noli sen varassa. Ken hyvänsä sen tietäisi, voisi kiristää Dusarin\njeddakilta mitä vain haluaisi.\n\nMutta Astok pelkäsi ja tahtoi, että tämä vanhempi mies tekisi jonkun\nvaihtoehdotuksen. Hän jatkoi.\n\n\"Minun on hänet surmattava\", hän kuiskasi, vilkaisten arasti\nympärilleen. \"Nutus vain haluaa nähdä ruumiin tietääkseen, että hänen\nkäskynsä on täytetty. Nyt minun oletetaan menneen siihen paikkaan,\njohon olemme hänet piilottaneet, noutamaan häntä salaa Dusariin. Ei\nkukaan saa tietää, että hän on koskaan ollut kenenkään dusarilaisen\nhoteissa. Minun ei tarvitse selittää sinulle, miten Dusarille kävisi,\njos totuus saataisiin tietää Ptarthissa, Heliumissa ja Kaolissa.\"\n\nIlmanvaihtotorven luona kuuntelevan miehen leukapielet loksahtivat\npahasti kalahtaen vastakkain. Aluksi hän oli vain aavistanut, ketä tämä\nkeskustelu koski. Nyt hän sen tiesi. Ja Thuvia aiottiin surmata. Hänen\nvoimakkaat kätensä kouristuivat nyrkkiin, niin että kynnet upposivat\nkämmeniin.\n\n\"Sinä tahdot minut mukaasi kuljettamaan hänet Dusariin\", arveli Vas\nKor. \"Missä hän on?\"\n\nAstok kallistui kuiskaamaan toisen korvaan. Heikko hymy välähti Vas\nKorin julmille piirteille. Hän oivalsi, kuinka suuri valta oli hänen\nkätensä ulottuvilla. Hänestä tulisi ainakin jed.\n\n\"Ja miten voin auttaa sinua, prinssini?\" kysyi vanhempi mies maireasti.\n\n\"Minä en voi häntä tappaa\", sanoi Astok. \"Issus! En voi sitä tehdä! Kun\nhän luo silmänsä minuun, niin sydämeni heltyy.\"\n\nVas Kor siristi silmiään.\n\n\"Ja sinä haluat —\" Hän pysähtyi, jättäen kesken kysymyksensä, joka\nkuitenkin oli täydellinen.\n\nAstok nyökkäsi päätään.\n\n\"Sinä et häntä rakasta\", hän huomautti.\n\n\"Mutta rakastan henkeäni — vaikka olenkin vain alempi ylimys\", hän\nlopetti merkitsevästi.\n\n\"Sinusta tulee korkeampi ylimys — pääset suuriarvoisinten joukkoon!\"\nhuudahti Astok.\n\n\"Haluan tulla jediksi\", tokaisi Vas Kor peittelemättä.\n\nAstok empi.\n\n\"Jonkun jedin täytyy kuolla, ennenkuin uusi voidaan nimittää\", hän\nesteli.\n\n\"Jedejä on kuollut ennenkin\", ärähti Vas Kor. \"Sinun ei varmastikaan\nole vaikea löytää sellaista jediä, josta et pidä, Astok — on paljon\nniitä, jotka eivät pidä sinusta.\"\n\nVas Kor alkoi jo käytellä nuoreen prinssiin nähden saamaansa valtaa. Pian\nAstok huomasi ja ymmärsi apurissaan tapahtuneen selvän muutoksen. Hänen\nvennoissa, turmeltuneissa aivoissaan syntyi ovela suunnitelma.\n\n\"Kuten sanot, Vas Kor!\" huudahti hän, \"Sinusta tulee jed, kun teko on\ntehty.\" Sitten hän jatkoi itsekseen: \"Eikä minun sitten ole vaikea\nlöytää jediä, josta en pidä.\"\n\n\"Milloin palaamme Dusariin?\" tiedusti ylimys.\n\n\"Heti\", vastasi Astok. \"Suoriutukaamme matkalle — sinua ei kai mikään\npidätä täällä?\"\n\n\"Olin aikonut lähteä huomenaamulla ja Dusariin palatessamme ottaa\nmukaan rekryytit, joita viertoteiden dwarit ovat koonneet minua varten.\"\n\n\"Antaa rekryyttien odottaa\", virkkoi Astok. \"Tahi vieläkin paremmin,\ntule sinä Dusariin _Thuriassa_ ja jätä _Kalksus_ keräämään rekryyttejä!\"\n\n\"Niin\", myönsi Vas Kor, \"se on parempi suunnitelma. Tule! Minä olen\nvalmis.\" Hän nousi seisomaan seuratakseen Astokia tämän alukseen.\n\nIlmanvaihtotorven ääressä kuunteleva mies kohosi pystyyn hitaasti kuin\nvanhus. Hänen kasvonsa olivat vääntyneet ja pingoittuneet ja niiden\nvaalea kuparinväri oli käynyt kalmankalpeaksi. Thuviaa odotti kuolema!\nJa hän oli avuton torjumaan turmaa. Hän ei edes tietänyt missä häntä\npidettiin vankina.\n\nKeskustelijat nousivat pian kannelle. Turjun, panthan, hiipi lähelle\nhytteihin vievää ovea, ja hänen jäntevät sormensa puristivat lujasti\ntikarin kahvaa. Voisiko hän surmata heidät molemmat, ennenkuin hänet\nnujerrettaisiin? Hän hymyili. Ollessaan nykyisessä sieluntilassaan hän\nkykenisi surmaamaan kokonaisen utanin vihollisiaan.\n\nNyt he olivat melkein hänen kohdallaan. Astok puhui parhaillaan.\n\n\"Ota mukaan pari omia miehiäsi, Vas Kor!\" hän kehoitti. \"_Thurialla_ on\nmiehistöä liian vähän; lähdimme niin äkkiä.\"\n\nPanthanin sormet heltisivät tikarin kahvasta. Nopeajärkisenä miehenä\nhän oivalsi, että hänelle kenties tarjoutuisi tilaisuus päästä Ptarthin\nThuvian avuksi. Hänet voitaisiin valita toiseksi seuraamaan murhaajia,\nja saatuaan tietää, missä vanki virui, hän voisi toimittaa Astokin ja\nVas Korin pois tieltä yhtä hyvin kuin nytkin. Jos hän tappaisi heidät,\nennenkuin oli saanut tietää, mihin Thuvia oli piilotettu, merkitsisi\nse yksinkertaiset sitä, että hän jättäisi neidon saamaan surmansa\nmuiden kädestä. Sillä ennemmin tai myöhemmin saisi Nutus tietää hänen\nolinpaikkansa, ja Nutus, Dusarin jeddak, ei voinut jättää häntä henkiin.\n\nTurjun sijoittui Vas Korin tielle, ettei tämä voisi olla häntä\nhuomaamatta. Ylimys herätti kannella nukkuvat miehet, mutta aina keksi\ntuntematon panthan, jonka hän oli pestannut samana päivänä, keinoja\npysytelläkseen etualalla hänen näkyvissään.\n\nVas Kor puhutteli alapäällikköään, antaen tälle määräyksiä _Kalksuksen_\nviemisestä Dusariin ja rekryyttien kokoamisesta. Sitten hän viittasi\nkahdelle aivan padwarin vieressä seisovalle sotilaalle.\n\n\"Te kaksi seuraatte meitä _Thuriaan_\", hän määräsi, \"ja ilmoittaudutte\naluksen dwarin käskettäviksi.\"\n\n_Kalksuksen_ kannella oli pimeätä, joten Vas Kor ei kunnolleen nähnyt\nvalitsemiensa miesten kasvaja. Mutta sillä seikalla ei ollut mitään\nmerkitystä, sillä hehän olivat vain tavallisia sotilaita, joiden tuli\nolla apuna tavallisissa tehtävissä aluksella ja taistella tarvittaessa.\n\nToinen näistä kahdesta oli Kar Komak, jousimies. Toinen ei ollut\nCarthoris.\n\nHeliumilainen oli mielipuolena raivosta. Hän tempasi tikarin\nvarustuksistaan; mutta Astok oli jo ehtinyt poistua _Kalksukseen_\nkannelta, ja hän tiesi, että ennenkuin hän pääsisi käsiksi prinssiin\nsurmattuaan sitä ennen Vas Korin, surmaisivat hänet dusarilaiset\nsotilaat, joita nyt tungeksi kannella. Ja jos näistä kahdesta miehestä\njompikumpi jäisi henkiin, niin Thuvia oli yhtä suuressa vaarassa kuin\njos molemmat eläisivät — hänen täytyi saavuttaa molemmat.\n\nKun Vas Kor laskeutui maahan, seurasi Carthoris häntä rohkeasti, eikä\nkukaan koettanutkaan estää häntä, sillä epäilemättä kaikki arvelivat,\nettä hän kuului seurueeseen.\n\nHänen jäljessään tulivat Kar Komak ja dusarilainen, joka oli komennettu\n_Thuriaan_. Carthoris asteli viimemainitun vasemmalla puolella aivan\nlähellä miestä. Nyt he olivat _Thurian_ kyljen luomassa synkässä\nvarjossa. Siellä oli hyvin pimeä, niin että heidän oli hapuiltava\nlöytääkseen tikkaat.\n\nKar Komak meni dusarilaisen edellä. Kun jälkimäinen kurkotti käsiään\nylhäällä heiluvia puolapuita kohti, tarttuivat hänen kurkkuunsa\nrautaiset sormet ja terässäilä lävisti hänen sydämensä.\n\nViimeisenä kiipesi _Thurian_ laidan ylitse Turjan, panthan, vetäen\nnuoraportaat perästään ylös.\n\nHetkistä myöhemmin alus kohosi nopeasti suunnaten keulansa pohjoista\nkohti.\n\nKaiteen äärellä kääntyi Kar Komak puhuttelemaan sotilasta, joka oli\nmäärätty hänen toverikseen. Hänen silmänsä menivät levälleen, kun hänen\nkatseensa osui saman nuoren miehen kasvoihin, jonka hän oli kohdannut\nsalaperäistä Lotharia suojaavien graniittivuorten juurella. Kuinka oli\nhän tullut dusarilaisen tilalle?\n\nPieni merkki vain, ja Kar Komak pyörähti uudelleen ympäri etsimään\n_Thurian_ dwaria ilmoittautuakseen palvelukseen. Hänen perässään\nseurasi panthan.\n\nCarthoris siunasi sitä sattumaa, että Vas Kor oli valinnut juuri\njousimiehen, sillä jos hänen toverinsa sijassa olisi ollut joku\ndusarilainen, olisi hän saanut vastata kyselyihin ja selittää, mihin\noli joutunut sotilas, joka lepäsi niin rauhallisesti eteläisen\nviertotien dwarin Hal Vasin asunnon takana olevalla kentällä. Ja siihen\nkysymykseen ei Carthorisilla ollut muuta vastausta kuin miekkansa\nkärki, joka yksin olisi tuskin riittänyt saamaan koko _Thurian_\nmiehistöä uskomaan.\n\nKärsimättömästä Carthorisista tuntui matka Dusariin loppumattomalta,\nvaikka se tosiasiallisesti suoritettiin nopeasti. Ennen määräpaikkaansa\nsaapumistaan he kohtasivat erään toisen dusarilaisen lentoaluksen ja\nkeskustelivat sen kanssa. Siltä he saivat tietää, että pian tapahtuisi\nsuuri taistelu Dusarin kaakkoispuolella.\n\nDusarin, Ptarthin ja Kaolin yhtyneiden laivastojen etenemisen\nHeliumia kohti oli keskeyttänyt viimeksimainitun maan mahtava\nlaivasto — Barsoomin peloittavin, ei ainoastaan lukumäärältään ja\naseistukseltaan, vaan myöskin senjohdosta, että sen sotilaat olivat\nparemmin harjoitettuja ja uljaampia ja useilla sen taisteluhirviöillä\noli zitidariset mittasuhteet.\n\nPitkästä aikaa voitiin nyt toivoa sellaista taistelua. Neljä jeddakia\noli omakohtaisesti komentamassa laivastojaan — Kaolin Kulan Tith,\nPtarthin Thuvan Dihn ja Dusarin Nutus toisella puolella ja Heliumin\njeddak Tardos Mors toisella. Viimeksimainitun mukana oli John Carter,\nMarsin sotavaltias.\n\nKaukaisesta pohjolasta purjehti vielä yksi laivasto reunavuorien\nyli etelää kohti — Okarin jeddakin Talun uusi laivasto, joka riensi\nsaapumaan sotavaltiaan kutsusta. Tuhoauhkaavien sota-alusten kannella\nsilmäilivät mustapartaiset keltaiset miehet kiihkeästi etelään. He\nolivat upeata väkeä orlukin- ja aptinnahkaisine loistavine vaippoineen,\nrajuja, peloittavia taistelijoita hyisen pohjolan kääpiökaupungeista.\n\nJa etäisestä etelästä, Omeanin järveltä ja kultaisilta kallioilta,\nthernien temppeleistä ja Issuksen puistoista kiiti raivoissaan\npohjoista kohti vielä tuhansia sotilaita saatuaan sen suuren miehen\nkutsun, jota he kaikki olivat oppineet kunnioittamaan ja rakastamaan.\nTätä mahtavaa laivastoa, jota mahtavampaa ei ollut muilla kuin\nHeliumilla, ohjaavan lippulaivan kannella asteli mustaihoinen Xodar,\nsydän rajusti sykkien hänen odottaessaan lähestyvää hetkeä, jolloin\nhän päästäisi tuimat sotilaansa ja rusentavan valtavat aluksensa\nsotavaltiaan vihollisten kimppuun.\n\nMutta ennättäisivätkö nämä liittolaiset sotanäyttämölle hyvissä ajoin\nauttamaan Heliumia? Tai tarvitsisiko Helium niitä?\n\n_Thurian_ muun miehistön mukana kuuli Carthoris huhut ja aprikoimiset.\nHeliumilaisten avuksi saapuvista kahdesta laivastosta, joista toinen\ntuli pohjoisesta ja toinen etelästä, ei kukaan tietänyt mitään, ja\nkaikki dusarilaiset olivat varmoja siitä, ettei mikään voisi nyt\npelastaa Heliumin ikivanhaa valtaa, vaan että se suistuisi iäksi\nBarsoomin yläilmoista.\n\nMyöskin Carthoris, niin harras Heliumin poika kuin olikin, tunsi, ettei\nedes hänen kotimaansa ihailtu laivasto kykenisi menestyksellisesti\npitämään puoliaan kolmen suurvallan yhtyneitä voimia vastaan.\n\n_Thuria_ laskeutui Astokin palatsin katolla olevalle lentoasemalle.\nPrinssi ja Vas Kor poistuivat kiireisesti aluksesta ja menivät hissiin,\njoka veisi heidät palatsin alempiin kerroksiin.\n\nAivan sen vieressä oli toinen hissi, jota tavalliset sotilaat\nkäyttivät. Carthoris kosketti Kar Komakia käsivarteen.\n\n\"Tule!\" hän kuiskasi. \"Olet ainoa ystäväni viholliskansan keskuudessa.\nTahdotko auttaa minua?\"\n\n\"Kuolemaan saakka\", vastasi Kar Komak.\n\nHe lähestyivät yhdessä hissiä. Sitä käyttämässä oli orja.\n\n\"Missä ovat lupalippunne?\" kysyi hän.\n\nCarthoris kopeloi taskuaan muka niitä etsien ja astui samalla\nhissikoriin. Kar Komak seurasi häntä, sulkien oven. Orja ei pannut\nkoria liikkeeseen. Jokainen silmänräpäys oli tärkeä. Heidän täytyi\npäästä mahdollisimman pian Astokin ja Vas Korin perästä alas, jos he\nmielivät nähdä, minne ensinmainitut menivät.\n\nCarthoris pyörähti äkkiä orjaan päin ja sinkosi hänet hissikorin\nvastaiseen seinään.\n\n\"Sido hänet ja pane hänelle kapula suuhun, Kar Komak!\" huudahti hän.\n\nSitten hän tarttui käyttövipuun, ja hissi syöksyi huimaavan vinhasti\nalaspäin jousimiehen painiessa orjan kanssa. Carthoris ei voinut jättää\nkäyttövipua auttaakseen toveriaan, sillä jos he olisivat hissin silloin\nkulkemaa vauhtia saapuneet pohjakerrokseen, niin he kaikki olisivat\nmurskautuneet kuoliaiksi.\n\nNyt hän näki Astokin hissikorin katon alempaa viereisestä aukosta, ja\nhän hiljensi nopeuttaan. Orja alkoi kirkua.\n\n\"Vaienna hänet!\" komensi Carthoris.\n\nHetkisen kuluttua lysähti hervoton ruumis lattialle.\n\n\"Hän on äänetön\", virkahti Kar Komak.\n\nCarthoris pysähdytti hissin äkkiä erään yläkerroksen kohdalle.\nAvattuaan oven hän tarttui orjan ruumiiseen ja työnsi sen käytävän\nlattialle. Sitten hän pamautti oven kiinni ja pani hissin jälleen\nliikkeeseen.\n\nUudelleen hän sai Astokin ja Vas Korin hissikorin katon näkyviinsä.\nVähän ajan kuluttua se pysähtyi, ja seisautettuaan oman hissikorinsa\nhän näki miesten poistuvan eräästä takakäytävän ovesta.\n\n\n\n\nNELJÄSTOISTA LUKU\n\nKulan Tithin uhraus\n\n\nToisen päivän aamuna sen jälkeen kun Ptarthin Thuvia oli teljetty\nAstokin, Dusarin prinssin, palatsin itäiseen torniin, istui neito\nturtuneen välinpitämättömänä, odottaen murhaajan saapumista.\n\nTurhaan hän oli koettanut keksiä paon mahdollisuuksia, tarkastanut\nmoneen kertaan oven ja ikkunat, lattian ja seinät.\n\nVankkoihin ersitelevyihin hän ei saanut edes naarmua; ikkunoiden\nsitkeä barsoomilainen lasi ei olisi murtunut muuten kuin voimakkaan\nmiehen moukarin iskusta. Ovi ja lukko olivat järkkymättömiä. Pako oli\nmahdoton. Ja häneltä oli ryöstetty aseet, joten hän ei voinut kuolla\nennen määräaikaa ja siten riistää murhaajilta sitä nautintoa, jonka\nhänen viimeisten hetkiensä näkeminen heille tuottaisi.\n\nMilloin he tulisivat? Tekisikö Astok sen omin käsin? Thuvia ei\nuskonut, että hänellä olisi siihen rohkeutta. Hänellä oli pelkurin\nsydän — sen oli neito tietänyt jo siitä asti, kun hän oli ensi kerran\nkuullut isänsä hovissa silloin vierailevan Astokin kerskuvan, koettaen\nvaikuttaa häneen uljuudellaan.\n\nHän ei voinut olla vertaamatta Astokia erääseen toiseen mieheen. Ja\nkeneen vertaa kihlattu morsian hyljeksittyä kosijaa? Sulhaseensako?\nJa mittasiko Ptarthin Thuvia Dusarin Astokia käyttämällä mittapuunaan\nKulan Tithia, Kaolin jeddakia? Hän oli kuoleman kynnyksellä; hänellä\noli oikeus antaa ajatustensa kulkea minne tahansa; ja Kulan Tithistä\nne olivat hyvin kaukana. Sensijaan väikkyi kookkaan ja solakan\nheliumilaisen kuva hänen mielessään tunkien sieltä pois kaiken muun.\n\nHän uneksi Carthorisin jaloista kasvoista, hänen rauhallisen\narvokkaasta käyttäytymisestään, hymystä, joka kirkasti hänen kasvojaan,\nkun hän keskusteli ystäviensä kanssa, ja myhäilystä, joka väikkyi\nhänen huulillaan, kun hän taisteli vihollistensa kanssa — hänen\nvirginialaisen isänsä taisteluhymystä.\n\nJa Ptarthin Thuvian, Barsoomin oikean tyttären, hengitys kävi\nkiihkeämmäksi ja sydämen sykintä rajummaksi, kun hän muisteli tätä\nmyhäilyä, jota ei enää koskaan saisi nähdä. Päästäen pienen voihkauksen\nvaipui neito silkki- ja turkispeitteille, jotka oli viskattu sekavaksi\nläjäksi itäisen ikkunan alle, ja painoi kasvot käsiinsä.\n\nHänen vankeushuoneensa kohdalle oli käytävään pysähtynyt kaksi\nkiivaasti keskustelevaa miestä.\n\n\"Sanon sinulle vielä kerran, Astok\", selitti toinen, \"etten tee sitä,\njollet sinä ole saapuvilla huoneessa.\"\n\nPuhujan äänensävy ei kuulostanut lainkaan niin kunnioittavalta kuin\nkuninkaallista henkilöä puhuteltaessa olisi pitänyt. Toinen huomasi sen\nja punastui.\n\n\"Älä koettele liiaksi sinua kohtaan tuntemaani ystävyyttä\", ärisi hän.\n\"Kärsivällisyydelläni on rajansa.\"\n\n\"Nyt ei ole kysymys kuninkaallisista etuoikeuksista\", vastasi Askor.\n\"Sinä vaadit minua tekemään murhan puolestasi vastoin jeddakisi ankaraa\nmääräystä. Sinulla, Astok, ei ole oikeutta käskeä minua. Pikemminkin\npitäisi sinun ilomielin suostua kohtuulliseen pyyntööni, että sinun\non oltava saapuvilla ja siten jakaa vastuunalaisuus kanssani. Miksi\npitäisi minun ottaa koko syy niskoilleni?\"\n\nNuorempi mies rypisti otsaansa, mutta meni lukitulle ovelle, ja kun se\nkääntyi auki, astui hän Vas Korin rinnalla huoneeseen.\n\nHuoneen toisessa päässä istunut neito kuuli heidän tulonsa, nousi\nseisomaan ja kääntyi heihin päin. Hänen hienot kuparinväriset kasvonsa\nkalpenivat hieman, mutta katse oli rohkea ja rauhallinen, ja pienen,\nlujapiirteisen leuan ylpeä asento kertoi kaunopuheisesti hänen\ntuntemastaan halveksimisesta ja inhosta.\n\n\"Pidätkö vieläkin kuolemaa parempana?\" kysyi Astok.\n\n\"Kuin sinua, pidän\", vastasi neito kylmästi.\n\nDusarin prinssi katsahti Vas Koriin ja nyökkäsi päätään. Ylimys vetäisi\nesille lyhyen miekkansa ja meni huoneen poikki Thuviaa kohti.\n\n\"Käy polvillesi!\" komensi hän.\n\n\"Mieluummin kuolen seisoallani\", vastasi neito.\n\n\"Kuten tahdot\", virkkoi Vas Kor, tunnustellen säilänsä kärkeä\nvasemmalla peukalollaan. \"Nutuksen, Dusarin jeddakin nimessä!\" hän\nhuudahti ja syöksähti neidon luokse.\n\n\"Carthorisin, Heliumin prinssin nimessä!\" kuului hiljaa ovelta.\n\nVas Kor pyörähti ympäri ja näki panthanin, jonka hän oli pestannut\npoikansa talossa, juoksevan lattian poikki itseään kohti. Mies sivuutti\nAstokin sähähtäen tälle: \"Hänen jälkeensä sinä — kalot!\"\n\nVas Kor kävi asentoon torjumaan hyökkäystä.\n\n\"Mitä merkitsee tämä kavallus?\" hän kiljaisi.\n\nPaljas miekka kädessään riensi Astok Vas Korin avuksi. Panthanin\nja ylimyksen miekat kalahtivat vastakkain, ja jo ensimmäisistä\nsivalluksista huomasi Vas Kor saaneensa vastaansa mestarimiekkailijan.\n\nEnnenkuin hän aavisti muukalaisen tarkoitusta, oli tämä hänen ja\nPtarthin Thuvian välissä, puolustautuen molempien dusarilaisten\nmiekkoja vastaan. Mutta hän ei taistellut puolustusasemassa olevan\nmiehen tavoin. Hän oli aina hyökkäävänä puolena, ja vaikkakin hänen\nvälkkyvä säilänsä pysyi poikkeamatta neidon ja tämän vihamiesten\nvälillä, kykeni hän kuitenkin pakottamaan heitä peräytymään huoneessa\nsinne tänne, aina kehoittaen neitoa pysyttelemään likellä takanaan.\n\nVasta liian myöhään Vas Kor ja Astok oivalsivat mihin panthan pyrki.\nVasta kun mies seisoi selin oveen päin, käsittivät he sen — heidät oli\nteljetty omaan vankilaansa, ja nyt voisi tunkeutuja surmata heidät\nmielensä mukaan, sillä Ptarthin Thuvia sulki parhaillaan miehen\nkäskystä ovea, ensin otettuaan avaimen pois ulkopuolelta, mihin Astok\noli sen tullessaan jättänyt.\n\nTapansa mukaan Astok huomattuaan, ettei vastustaja heti sortunut heidän\nmiekkoihinsa, jätti uuvuttavan taistelemisen Vas Korin tehtäväksi.\nJa kun hän nyt katseli panthania tarkasti, kävivät hänen silmänsä\nyhä laajemmiksi, sillä hän alkoi vähitellen tuntea Heliumin prinssin\npiirteet.\n\nHeliumilainen pani Vas Korin ahtaalle. Ylimyksestä vuoti verta yli\nkymmenestä haavasta. Astok tajusi, ettei Vas Kor voisi enää kauan\nkestää muukalaisen peloittavan oikean käden taitoa.\n\n\"Rohkeutta, Vas Kor!\" kuiskasi hän toisen korvaan. \"Minulla on\nsuunnitelma. Pidätä häntä vain hetkinen vielä, ja kaikki käy hyvin.\"\nMutta lauseen loppua, \"Astokille, Dusarin prinssille\", hän ei virkkanut\nääneen.\n\nVas Kor ei aavistanut petosta ja nyökkäsi päätään. Hetkisen\nhänen onnistuikin pidättää Carthorisia puolustusasemassa. Sitten\nheliumilainen ja neito näkivät Dusarin prinssin juoksevan nopeasti\nhuoneen toiseen päähän, painavan erästä kohtaa seinästä, mikä sai\nlaajan levyn painumaan sisäänpäin, ja katoavan siten syntyneestä\naukosta pimeään holviin.\n\nKaikki kävi niin ripeästi, että heidän oli mahdotonta ehtiä häntä\nestämään. Carthoris pelkäsi, että Vas Kor saattaisi samalla tavoin\npujahtaa hänen käsistään tai Astok palata tuoden lisävoimia, ja\nkävi tuimasti vastustajansa kimppuun. Hetkisen kuluttua kierähti\ndusarilaisen ylimyksen ruumis päättömänä ersitelattialle.\n\n\"Tule!\" huudahti Carthoris. \"Emme saa hukata silmänräpäystäkään. Astok\ntulee pian takaisin mukanaan tarpeeksi väkeä nujertaakseen minut.\"\n\nMutta Astok ei ajatellutkaan sitä, sillä silloinhan olisivat palatsin\njuorukellot päässeet heti levittämään tietoa siitä, että Ptarthin\nprinsessa oli vankina itäisessä tornissa. Pian olisi puhe saapunut\nhänen isänsä korviin, ja vaikka hän sitten olisi koettanut kieroilla\nkuinka hyvänsä, ei hän olisi voinut selittelyillään saada tyhjäksi\njeddakin toimituttaman tutkimuksen paljastamia tosiseikkoja.\n\nSensijaan Astok riensi hurjasti pitkin pitkää käytävää ehtiäkseen\ntornihuoneen ovelle, ennenkuin Carthoris ja Thuvia poistuisivat\nsieltä. Hän oli nähnyt neidon ottavan ovesta avaimen ja pistävän sen\nlaukkuunsa, ja hän tiesi, että avaimenreikään ulkopuolelta tungettu\ntikarinkärki sulkisi heidät salakammioon siihen asti, kunnes kahdeksan\nelotonta taivaankappaletta kiertäisi jäähtyneen, kuolleen auringon\nympärillä.\n\nAstok juoksi minkä jaksoi tornihuoneelle vievään pääkäytävään.\nEnnättäisikö hän ovelle ajoissa? Entäpä jos heliumilainen olisikin jo\ntullut pois ja tupsahtaisi hänen eteensä käytävässä? Kylmät väreet\nkulkivat pitkin Astekin selkäpiitä. Häntä ei missään nimessä haluttanut\njoutua Carthorisin kamalan säilän eteen.\n\nNyt hän oli jo melkein ovella. Se oli käytävän seuraavan mutkan takana.\nEi, he eivät olleet vielä poistuneet huoneesta. Ilmeisesti pidätti Vas\nKor yhä heliumilaista!\n\nAstok voi tuskin pidättyä virnistämästä ajatellessaan, kuinka\novelasti hän oli saanut ylimyksen petetyksi ja samalla kertaa päässyt\nhänestä eroon. Mutta kääntyessään mutkasta hän joutui vastakkain\nruskeatukkaisen, vaaleaihoisen jättiläisen kanssa.\n\nTämä ei pysähtynyt kyselemään hänen tulonsa syytä, vaan karkasi pitkä\nmiekka kädessään hänen kimppuunsa, niin että Astokin oli väistettävä\nkymmenkunta vaarallista iskua, ennenkuin voi livahtaa tiehensä ja paeta\nkiertoportaita alaspäin.\n\nHetkisen kuluttua ilmestyivät Carthoris ja Thuvia salakammiosta\nkäytävään.\n\n\"Onko kaikki hyvin, Kar Komak?\" tiedusti heliumilainen.\n\n\"Olipa onni, että jätit minut tänne, punainen mies\", selitti jousimies.\n\"Juuri äsken yllätin erään, joka näytti kovin kiihkeästi pyrkivän tälle\novelle — se oli hän, jota nimitetään Astokiksi, Dusarin prinssiksi.\"\n\nCarthoris hymyili.\n\n\"Missä hän nyt on?\" hän kysyi.\n\n\"Hän pääsi pakoon ja juoksi tuonne alaspäin\", vastasi Kar Komak.\n\n\"Sitten meidän on kiiruhdettava!\" huudahti Carthoris. \"Hän tuo\nvartioston kimppuumme.\"\n\nKolmisin he riensivät pitkin koukertelevia käytäviä, joita myöten\nCarthoris ja Kar Komak olivat seuranneet dusarilaisten jälkiä niiden\nmerkkien avulla, joita viimeksimainittujen sandaalit olivat jättäneet\nnäiden harvoin käytettyjen käytävien lattialle laskeutuneeseen ohueen\ntomukerrokseen.\n\nHe pääsivät siihen huoneeseen saakka, jossa hissien ovet olivat,\nkohtaamatta vastarintaa. Mutta siellä oli kourallinen vartiosotilaita\nja upseeri, joka huomattuaan että he olivat muukalaisia tiedusti, millä\nasioilla he liikkuivat Astekin palatsissa.\n\nTaaskin täytyi Carthorisin ja Kar Komakin turvautua säiliinsä, ja\nennenkuin he olivat saaneet raivatuksi itselleen tien hissille, oli\nottelun melske varmaankin hälyttänyt koko palatsin, sillä he kuulivat\nhuutoja ja kiitäessään nopeasti useiden kerrosten läpi lentoasemalle he\nnäkivät aseistettuja miehiä juoksentelevan sinne tänne ottamaan selvää\nhälinän syystä.\n\nLentoasemalla lepäsi _Thuria_, jota vahti kolme sotilasta. Jälleen\ntaistelivat heliumilainen ja lotharilainen kylki kyljessä, mutta\ntaistelu oli pian lopussa, sillä Heliumin prinssi olisi yksinkin\nkyennyt selviytymään kenestä kolmesta dusasarilaisesta hyvänsä.\n\nTuskin oli _Thuria_ kohonnut ilmaan, kun vähintään sata sotilasta\nsyöksähti lentoasemalle. Heidän etunenässään oli Dusarin Astok ja\nnähdessään niiden molempien henkilöiden, joiden hän oli niin varmasti\nluullut olevan vallassaan, luisuvan hänen kynsistään, hän hyppi\nvimmoissaan raivosta, pudisteli nyrkkejään ja syyti heidän jälkeensä\nsadatuksia ja halpamaisia herjauksia.\n\nKeula suunnattuna huimaavan jyrkästi ylöspäin kiiti _Thuria_ meteorin\nlailla taivasta kohti. Kahdestatoista kohdasta lähti nopealentoisia\nvartioaluksia ajamaan sitä takaa, sillä Dusarin prinssin palatsin\nlentoasemalla tapahtunut näytelmä ei ollut jäänyt huomaamatta.\n\nToistakymmentä laukausta raapaisi _Thurian_ kylkeä, ja kun Carthoris\nei voinut poistua ohjausvipujen luota, tähtäsi Ptarthin Thuvia aluksen\npikatykkien suut vihollisia kohti, itse vaivoin pysytellen jyrkästi\nviettävällä, livettävällä kannella.\n\nLento oli uljasta ja samoin oli taistelu. Nyt oli yksi pariakymmentä\nvastaan, sillä uusia dusarilaisaluksia oli liittynyt takaa-ajoon. Mutta\nDusarin prinssi Astok oli _Thuriaa_ rakennuttaessaan rakennuttanut\nhyvin. Koko hänen isänsä laivastossa ei kellään ollut sitä nopeampaa\nlentokonetta. Ei ainoakaan alus ollut niin hyvin varustettu ja\naseistettu.\n\nToinen toisensa jälkeen jäivät ahdistajat jälkeen, ja kun niistä\nviimeinenkin hävisi näkymättömiin, laski Carthoris _Thurian_ keulan\nvaakasuoraan ja suuntasi aluksensa, vauhtivipu viimeiseen pykälään\npainettuna, kuolevan Marsin ohuen ilman halki itää ja Ptarthia kohti.\n\nPtarth oli kolmentoista ja puolen tuhannen haadin päässä — runsaasti\nkolmenkymmenen tunnin matka nopeimmallekin alukselle — ja Dusarin ja\nPtarthin välillä saattoi olla puolet Dusarin laivastosta, sillä juuri\ntällä suunnalla oli se paikka, missä suuren, kenties parhaillaan\nkäytävän ilmataistelun oli kerrottu tapahtuvan.\n\nJos Carthoris olisi täsmälleen tietänyt, missä sotaakäyvien kansojen\nlaivastot olivat, niin hän olisi viipymättä kiiruhtanut sinne, sillä\nkun Thuvia palautettaisiin isälleen, olisi rauhan syntymisestä mitä\nparhaat toiveet.\n\nHe olivat lentäneet puolet matkasta näkemättä ainoatakaan sotalaivaa.\nSitten Kar Komak kiinnitti Carthorisin huomiota kaukana olevaan\nalukseen. Se lepäsi laajan kuivuneen merenpohjan keltaisella\nsammalella, jonka yläpuolella _Thuria_ kiiti.\n\nAluksen ympärillä näkyi parveilevan ihmisiä. Voimakkaalla kaukoputkella\nheliumilainen erotti, että ne olivat vihreitä sotilaita, jotka yhä\nuudelleen hyökkäsivät haaksirikkoisen ilmalaivan miehistön kimppuun.\nAluksen kansallisuudesta hän ei niin kaukaa voinut saada selvää.\n\nHeidän ei tarvinnut muuttaa _Thurian_ suuntaa lentääkseen aivan\ntaistelupaikan ylitse, mutta Carthoris ohjasi aluksensa muutamia satoja\nmetrejä alemmaksi voidakseen nähdä selvemmin ja lähempää.\n\nJos alus oli ystävällisen kansan, ei hän voinut olla pysähtymättä ja\nsuuntaamatta tykkejään sen ahdistajiin, vaikka hän ei katsonutkaan\nvoivansa laskea maihin alustaan, jolla oli niin kallisarvoinen lasti,\nsillä eihän hänellä ollut tarjottavana avuksi muuta kuin kaksi miekkaa\n— minkä nojalla tuskin voisi panna vaaraan Ptarthin prinsessan\nturvallisuutta.\n\nTultuaan vahingoittuneen laivaa kohdalle he näkivät, ettei voinut\nkestää kuin muutamia minuutteja, ennenkuin vihreä lauma tunkeutuisi\npanssaroitujen rintasuojusten ylitse, ja tyydyttäisi hurjan\nverenhimonsa surmaamalla puolustajat.\n\n\"Olisi hyödytöntä laskeutua\", selitti Carthoris Thuvialle. \"Alus voi\nlisäksi olla dusarilainen — siinä ei ole merkkejä näkyvissä. Emme voi\ntehdä muuta kuin ampua vihreätä laumaa.\" Puhuessaan hän siirtyi tykin\nääreen ja käänsi sen suun laivan kupeella hääriviä vihreitä sotilaita\nkohti.\n\nAlhaalla olevasta aluksesta huomattiin _Thuria_ ilmeisesti vasta\nsilloin, kun sen ensimmäinen laukaus pamahti. Heti nostettiin\nsotalaivan keulaan vaakunalippu liehumaan. Ptarthin Thuvia pidätti\nhenkeään ja vilkaisi Carthorisiin.\n\nVaakuna oli Kulan Tithin, Kaolin jeddakin — sen miehen, jolle Ptarthin\nprinsessa oli kihlattu!\n\nKuinka helppoa olisikaan heliumilaisen ollut jatkaa matkaansa ja jättää\nkilpakosijansa odottamaan kohtaloaan, jota oli mahdoton enää kauan\ntorjua! Ei yksikään ihminen olisi voinut syyttää häntä pelkuruudesta\neikä petollisuudesta, sillä Kulan Tith kävi sotaa Heliumia vastaan, ja\nlisäksi ei _Thurialla_ ollut tarpeeksi väkeä viivyttämään vähäksikään\naikaa kaikkien mielestä jo auttamattomasti menetetyn taistelun tulosta.\n\nMutta mitä teki Carthoris, Heliumin prinssi?\n\nTuskin oli heikko tuuli levittänyt vaakunalipun, kun Thurian keula\nsuuntautui jyrkässä kulmassa maata kohti.\n\n\"Osaatko ohjata alusta?\" kysyi Carthoris Thuvialta.\n\nNeito nyökkäsi päätään.\n\n\"Koetan ottaa elossa olevat kaolilaiset alukseemme\", jatkoi Carthoris.\n\"Sekä Kar Komakin että minun on hoideltava tykkejä, sillä aikaa kun he\ntarttuvat nousuköysistöön. Pidä keula pyssytulta vastaan. Etupuolen\npanssarit kestävät sitä paremmin, ja samalla ovat potkurit suojassa.\"\n\nHän riensi kajuuttaan Thuvian ryhtyessä ohjaamaan. Hetkistä\nmyöhemmin putosivat nousuköydet riippumaan _Thurian_ pohjasta, ja\naluksen kummastakin kupeesta laahautui kaksitoista lujaa, solmuista\nnahkahihnaa. Samalla kertaa näkyi keulassa merkki:\n\n\"Valmistautukaa nousemaan alukseemme!\"\n\nKaolilaisen sotalaivan kannelta kajahti riemuhuuto. Carthoris, joka\ntällöin palasi kajuutasta, hymyili surumielisesti. Hän valmistautui\ntempaamaan kuoleman kidasta sen miehen, joka oli hänen ja hänen\nrakastamansa naisen välissä.\n\n\"Hoida vasenta keulatykkiä, Kar Komak!\" komensi hän jousimiestä, mennen\nitse oikeanpuoliselle keulatykille.\n\nNyt he tunsivat vihreiden sotilaiden ammuksien terävät räjähdykset\nlujatekoisen _Thurian_ panssaroituja kylkiä vasten.\n\nHeillä oli joka tapauksessa perin heikot toiveet. Millä hetkellä\nhyvänsä voivat työntävien säteiden säiliöt saada vuodon. Kaolilaisen\nlaivan miehistö taisteli elpynein toivein. Keulassa seisoi Kulan Tith,\nuljaasti taistellen urheain sotilaittensa kanssa torjumassa hurjia\nvihreitä miehiä.\n\n_Thuria_ painui yhä alemmaksi toisen aluksen kohdalle. Kaolilaiset\njärjestäytyivät upseeriensa johdolla valmiiksi nousemaan _Thuriaan_.\nMutta silloin laukaisivat vihreät sotilaat äkkiä pyssyistään murhaavan\ntuhoisan kuulasateen rohkeasti lähestyvän aluksen kylkeen.\n\nSe painui heti haavoittuneen linnun lailla maata kohti ja kallistui\npahasti. Thuvia käänsi keulan ylöspäin, koettaen välttää uhkaavaa\ntuhoa, mutta hän sai vain heikennetyksi tärähdystä, kun lentokone\nsyöksyi maahan kaolilaisten laivan viereen.\n\nNähdessään _Thurian_ kannella vain kaksi sotilasta ja yhden naisen\npäästivät vihreät raakalaiset hurjan riemuhuudon, kun taas kaolilaisten\nlaivasta kuului valitusta.\n\nEdelliset käänsivät' nyt huomionsa tulokkaisiin, sillä he oivalsivat\nvoivansa pian nujertaa heidät ja sitten heidän aluksensa kannelta ampua\ntoista paremmin miehitettyä laivaa.\n\nHeidän hyökätessään kajautti aluksensa komentosillalla seisova Kulan\nTith varoitushuudon, osoittaen samalla osaavansa antaa täyden arvon\nsille teolle, joka oli saattanut pienemmän aluksen niin pahaan pulaan.\n\n\"Kuka\", hän huusi, \"uhraa henkensä palvellakseen Kulan Tithiä? Ei ikinä\nole koko Barsoomissa ylevämmin uhrauduttu!\"\n\nVihreä lauma kiipesi parhaillaan _Thurian_ laidalle, kun sen keulasta\nhulmahti Carthorisin, Heliumin prinssin vaakunalippu vastaukseksi\nKaolin jeddakin kysymykseen. Pienellä aluksella ei kellään ollut aikaa\ntarkata, minkä vaikutuksen tämä ilmoitus teki kaoIliaisiin, sillä\nheidän täytyi kiinnittää koko huomionsa siihen, mitä heidän omalla\nkannellaan tapahtui.\n\nKar Komak seisoi hoitelemansa tykin takana, silmät levällään tuijottaen\nhyökkääviä vihreitä sotilaita. Nähdessään sen Carthoris tunsi\nrinnassaan tuskaisen pistoksen. Oliko sittenkin tämä mies, jota hän oli\npitänyt niin rohkeana, hädän hetkellä yhtä vento raukka kuin Jav ja\nTariokin?\n\n\"Kar Komak — mies!\" kiljaisi hän. \"Karkaise mieltäsi! Muista Lotharin\nmerenkulkijain kunniapäiviä! Taistele! Taistele, mies! Taistele niin,\nettei kukaan ihminen ole ikinä siten taistellut! Enää emme voi muuta\ntoivoa kuin kuolla ase kädessä.\"\n\nKar Komak kääntyi heliumilaiseen päin tuikea hymy huulillaan.\n\n\"Miksi taistelisimme?\" hän huomautti. \"Noin hirveätä ylivoimaa vastaan?\nOn toinen keino — parempi keino. Näetkö?\" Hän osoitti kannen alle\nvievien portaiden aukkoa kohti.\n\nVihreitä miehiä oli jo kourallinen päässyt _Thurian_ kannelle, kun\nCarthoris vilkaisi lotharilaisen osoittamaan suuntaan. Näky, jonka\nhänen katseensa kohtasi, pani hänen sydämensä sykkimään riemusta ja\nhuojennuksesta — Ptarthin Thuvia voi vielä pelastua! Sillä alhaalta\ntulvasi virtanaan jättiläiskokoisia jousimiehiä, tuimia ja pelottavia.\nNe eivät olleet Tarion ja Javin, vaan jousimiesten odwarin jousimiehiä\n— rajuja, taistelunhimoisia sotilaita.\n\nVihreät sotilaat pysähtyivät hetkeksi hämmentyneinä ja ällistyksissään,\nmutta vain hetkeksi. Päästäen sitten kauhistuttavan sotahuudon he\nkarkasivat näiden aavistamattomien uusien vihollisten kimppuun.\n\nNuolituisku pysähdytti heidän ryntäyksensä. Pian ei _Thurian_\nkannella ollut vihreitä villejä, muita kuin kaatuneet, ja Kar Komakin\njousimiehet hyppivät aluksen laidalta maahan ahdistamaan siellä\nraakalaisia.\n\nUtan toisensa jälkeen riensi esiin _Thurian_ uumenista heittäytyäkseen\nonnettomien vihreiden miesten kimppuun. Kulan Tith ja hänen\nkaolilaisensa seisoivat silmät pystyssä ja sanattomina hämmästyksestä\nnähdessään näitä outoja, rajuja sotilaita tulvivan tuhansittain pienen\naluksen sisuksista, mihin niitä ei hevin olisi voinut sopia yli\nviidenkymmenen.\n\nVihdoin eivät vihreät miehet voineet enää kestää ylivoimaisten\nvastustajiensa hyökkäystä. He alkoivat aluksi hitaasti peräytyä pitkin\nkeltaista tasankoa. Jousimiehet ajoivat heitä takaa. _Thurian_ kannella\nseisova Kar Komak vapisi kiihkosta.\n\nHän kiljui unholaan vaipuneiden aikojensa hurjaa sotahuutoa minkä\nkeuhkot kestivät. Hän kajautteli rohkaisu- ja komentosanoja\ntaisteleville utaneilleen, kykenemättä sitten miestensä hyökätessä\nkauemmaksi _Thuriasta_ hillitsemään taistelu-intoaan.\n\nHän hyppäsi aluksen laidan yli maahan ja liittyi jousimiestensä\njälkijoukkoon, rientäen muiden mukana kuivuneelle merenpohjalle\nahdistamaan pakenevaa vihreätä laumaa.\n\nVihreät sotilaat olivat juuri katoamaisillaan muinaisen saaren\nmuodostaman matalan kohoaman taakse länteen. Heidän kintereillään\nkiitivät menneen ajan nopsat jousimiehet, ja Carthoris ja Thuvia\nerottivat heidän joukostaan yhä lähemmäksi eturivejä tunkeutuvan Kar\nKomakin valtavan vartalon, joka heilutti korkealla aseenaan olevaa\nlyhyttä torkvasilaismiekkaa ja hoputti väkeään pakenevan vihollisen\nkimppuun.\n\nKun viimeisetkin olivat kadonneet kohoaman taakse, kääntyi Carthoris\npuhuttelemaan Ptarthin Thuviaa.\n\n\"He ovat opettaneet minulle yhden seikan, nämä Lotharin haihtuvat\njousimiehet\", hän lausui. \"Suoritettuaan tehtävänsä he eivät jää\nvaivaamaan isäntiään läsnäolollaan. Kulan Tith ja hänen sotilaansa\novat täällä turvanasi. Toimintani on todistanut, että aikomukseni ovat\nolleet kunnialliset. Hyvästi!\" Hän kävi polvilleen neidon jalkojen\njuureen ja nosti huulilleen kappaleen hänen varushihnojaan.\n\nThuvia ojensi kätensä, laskien sen eteensä kumartuneen pään tuuheille\ntummille hiuksille.\n\n\"Minne aiot mennä, Carthoris?\"\n\n\"Kar Komakin, jousimiehen, mukaan\", vastasi hän. \"Siellä saan taistella\nja unohtaa.\"\n\nNeito nosti kädet silmilleen, ikäänkuin peittääkseen jonkun voimakkaan\nhoukutuksen katseiltaan.\n\n\"Olkoot esi-isäni minua kohtaan lempeitä\", hän huudahti, \"jos sanon,\nmitä en saisi sanoa! Mutta en voi nähdä sinun heittävän elämääsi\nhukkaan, Carthoris, Heliumin prinssi. Jää tänne, päällikköni! Jää —\nminä rakastan sinua!\"\n\nTakaa kuului yskäisy, ja molemmat pyörähtivät ympäri. Tuskin kahden\naskelen päässä heistä seisoi Kulan Tith, Kaolin jeddak.\n\nPitkään aikaan ei kukaan virkkanut mitään. Sitten Kulan Tith selvitti\nkurkkuaan.\n\n\"Tahtomattanikin kuulin kaikki puheenne\", hän virkkoi. \"En ole hullu\npysyäkseni sokeana teidän keskinäiselle rakkaudellenne. Enkä myöskään\nole sokea sille korkealle kunniantunnolle, joka sai sinut, Carthoris,\npanemaan vaaraan omasi ja Thuvian hengen pelastaaksesi minut, vaikka\nluulitkin juuri sen teon riistävän itseltäsi mahdollisuuden pitää hänet\nitseäsi varten.\n\n\"Enkä voi olla antamatta arvoa hyveelle, joka sulki huulesi lausumasta\nrakkauden sanoja tälle heliumilaiselle, Thuvia, sillä tiedän juuri\näsken kuulleeni ensimmäisen tunnustuksesi hänelle. En tuomitse sinua.\nPikemminkin olisin tuominnut sinua, jos ilman rakkautta olisit mennyt\navioliittoon minun kanssani.\n\n\"Ota takaisin vapautesi, Ptarthin Thuvia\", hän huudahti, \"ja lahjoita\nse sinne, mihin sydämesi jo on sidottu, ja kun kultaiset renkaat on\nkiinnitetty kaulaanne, niin saatte nähdä, että Kulan Tithin miekka\nkohoaa ensimmäisenä solmiamaan ikuista ystävyyttä Heliumin uutta\nprinsessaa ja hänen kuninkaallista puolisoaan kohtaan!\"\n\n\n\n\nMARS-ROMAANEISSA KÄYTETTYJEN NIMIEN JA ERIKOISSANOJEN LUETTELO\n\n\nAaanthor. Muinaisen Marsin autio kaupunki.\n\nAd. Marsilainen mitta, jalka.\n\nApti. Napaseudun hirviö. Tavattoman iso valkoturkkinen otus, jolla\non kuusi raajaa. Niistä neljällä, lyhyellä ja tanakalla jalalla, se\nliikkuu jäätiköllä ja lumella. Kaksi raajaa, jotka ulkonevat sen\nlavoista kahden puolen pitkää, vankkaa niskaa, päättyy valkoisiin,\nkarvattomiin käsiin, joilla peto tarttuu saaliiseensa. Sen pää ja\nkita muistuttavat virtahepoa, paitsi että alaleuasta kaartuu kaksi\nvaltavaa sarvea, loivasti alas ja eteen päin. Sen kaksi isoa silmää\nulottuu laajoina soikeina läikkinä keskeltä päälakea kahden puolen\npäätä sarvien juurelle saakka, niin että nämä aseet todellisuudessa\npistävät esiin silmien alaosista. Itse silmät ovat muodostuneet monista\ntuhansista pikkusilmistä. Kullakin tällaisella on oma luomensa, ja\napti voi mielensä mukaan sulkea niistä niin monta kuin haluaa. (Marsin\nsotavaltias.)\n\nAstok. Dusarin prinssi.\n\nBanth. Barsoomin leijona. Raju petoeläin, joka asustaa muinaisen\nMarsin kuivuneita meriä reunustavilla matalilla kukkuloilla. Se on\nmelkein karvaton; vain sen paksua niskaa peittää tuuhea, jäykkä harja.\nSen pitkää notkeata ruumista kannattaa kymmenen jäntevää jalkaa; sen\ntavattomassa kidassa on useita rivejä pitkiä, neulamaisia torahampaita;\nkita ulottuu kauas pienien korvien taakse. Sillä on isot, ulkonevat,\nvihreät silmät. (Marsin jumalat.)\n\nBar Comas. Warhoonien jeddak. (Marsin prinsessa.)\n\nBarsoom. Mars.\n\nBen-vanhus eli setä Ben. Kirjoittajan kamaripalvelija (neekeri).\n\nCarter, John. Marsin sotavaltias.\n\nCarthoris. Heliumin prinssi, John Carterin ja Dejah Thorisin poika.\n\nDak Kova. Warhoonilais-jed (myöhemmin jeddak.)\n\nDarseen. Kameleonttimainen matelija.\n\nDator. Ensisyntyisten päällikkö tai ruhtinas.\n\nDejah Thoris. Heliumin prinsessa.\n\nDjor Kantos. Kantos Kanin poika, Heliumin viidennen utanin padwar.\n\nDor. Taivaan laakso.\n\nDotar Sojat. John Carterin marsilaisnimi, joka on johdettu kahden hänen\nensimmäiseksi surmaamansa päällikön lisänimistä.\n\nDusar. Marsilainen kuningaskunta.\n\nDwar. Kapteeni.\n\nErsile. Kivilaji.\n\nEnsisyntyiset. Mustaihoinen rotu, mustat rosvot.\n\nEsi-isien katu. Katu Heliumissa.\n\nKar Komak. Lotharilaisten jousimiesten odwar.\n\nGozava. Tars Tarkasin puoliso-vainaja.\n\nGur Tus. Kymmenennen utanin dwar.\n\nHaad. Marsilainen penikulma.\n\nHal Vas. Dusarilaisen ylimyksen Vas Korin poika.\n\nHastor. Eräs Heliumin kaupunki.\n\nHekkador. Thernien isän arvonimi.\n\nHelium. Dejah Thorisin isoisän valtakunta.\n\nHortan Gur. Torkvasin jeddak.\n\nHor Vastus. Padwar Heliumin laivastossa.\n\nHorz. Autio kaupunki; Barsoomin Greenwich, pituusasteiden alkukohta.\n\nIllal. Eräs Okarin kaupunki.\n\nIss. Manalan joki. (Marsin prinsessa.)\n\nIssus. Kuoleman jumalatar, joka asustaa unohdetun Kuolemanjärven\nrannalla. (Marsin jumalat.)\n\nJed. Kuningas.\n\nJeddak. Keisari\n\nJeddaksen portti. Eräs Heliumin portti.\n\nKab Kadja. Eteläisten warhoonien jeddak.\n\nKadar. Vahti.\n\nKalot. Koira, suunnilleen Shetlannin ponin kokoinen. Otuksella on\nkymmenen lyhyttä jalkaa. Pää muistuttaa hieman sammakon päätä, mutta\nkidassa on kolme riviä pitkiä, teräviä hampaita. (Marsin prinsessa.)\n\nKalksus. Vas Korin komentama kuljetusristeilijä.\n\nKantos Kan. Padwar Heliumin laivastossa.\n\nKaol. Kuningaskunta Marsin itäisellä pallonpuoliskolla.\n\nKaor. Tervehdyssana.\n\nKarad. Marsin päiväntasaajan aste.\n\nKasvi-ihmiset. Dorin laaksossa asuva rotu; pituus on kolmesta kolmeen\nja puoleen metriin; kädet ovat hyvin lyhyet, niiden rakenne samanlainen\nkuin norsun kärsän; nikamainen ruumis on karvaton ja aavemaisen\nsininen; ainoan, ulkonevan silmän ympärillä ainoastaan on leveä,\nvalkea juova; silmäterä, kehä ja silmämuna ovat kalmankalpeat. Nenänä\non sileän naaman keskellä oleva rosoreunainen, tulehtunut pyöreä\nreikä, joka muistuttaa äsken saatua, vielä vuotamatonta kuulanhaavaa.\nPäässä ei ole suuta. Koko pää kasvoja lukuun ottamatta on takkuisten\nkahdestakymmenestä kahteenkymmeneen viiteen sentimetriin pitkien,\nsysimustien hiusten peitossa. Kukin hius on paksun onkimadon vahvuinen.\nVartalo ja raajat ovat samanlaiset kuin ihmisellä, mutta hirviömäisen\nisot; jalat lähes metrin pituiset, latteat ja leveät. Otukset syövät\nsiten, että liikuttavat omituisia kämmeniään pitkin nurmikkoa, katkovat\nhennot kasvit partaveitsimäisillä kynsillään ja imevät ne kummassakin\nkämmenessä oleviin suihinsa. Vankka, noin puolentoista metrin pituinen\nhäntä on tyvestä aivan pyöreä, mutta suippenee latvaltaan litteäksi,\nohueksi levyksi, joka suorakulmaisesti laahautuu maata pitkin (Marsin\njumalat.)\n\nKomal. Lotharilaisten jumala, tavattoman iso banth.\n\nKorad. Muinaisen Marsin autio kaupunki. (Marsin prinsessa.)\n\nKorus. Dorin laakson Unholan järvi.\n\nKulan Tith. Kaolin jeddak. (Marsin sotavaltias.) Kymmenes arvoluokka.\nPyhien thernien arvoaste.\n\nLakor. Eräs thern.\n\nLarok. Dusarilainen sotilas, lukkoseppä.\n\nLorkvas Ptomel. Tharkilainen jed. (Marsin prinsessa.)\n\nLothar. Unohdettu kaupunki.\n\nMarentina. Okarilainen ruhtinaskunta\n\nMatai Shang. Thernien isä. (Marsin jumalat.)\n\nMors Kajak. Pien-Heliumin jed.\n\nMustat rosvot. Kookasta, yli satakahdeksankymmentä sentimetriä pitkää\nkansaa; kasvot säännölliset ja kauniit, silmät kaunismuotoiset ja\nsuuret, hieman kapeat ja siksi viekkaannäköiset; niiden kehä on\nsysimusta, kun taas itse silmämuna on hohtavan valkoinen; iho on\nkiilloitetun ebenholtsin väristä. (Marsin jumalat.)\n\nNotan. Zodangan hovipsykologi.\n\nNutus. Dusarin jeddak.\n\nOdwar. Komentaja, kenraali.\n\nOikeamielisyyden armoistuin. Heliumin oikeussalissa.\n\nOkar. Keltaisen kansan maa.\n\nOmad. Yksiniminen mies.\n\nOmean. Maanalainen järvi.\n\nOrluk. Musta- ja valkeaviiruinen napaseudun hirviö.\n\nOtz-vuoret. Dorin laaksoa ja unohdettua Korus-järveä ympäröivät vuoret.\n\nPadwar. Luutnantti.\n\nPalkkion ja Koston temppeli. Heliumissa.\n\nPanthan. Onnensoturi, vaeltava ritari.\n\nParthak. Zodangalainen, joka toi John Carterille ruokaa Zat Arrasin\nvankiholviin. (Marsin jumalat.)\n\nPhaidor. Matai Shangin tytär. (Marsin jumalat.)\n\nPimalia. Upea, kukkiva kasvi.\n\nPrinssi Soran. Ptarthin laivaston ylipäällikkö.\n\nPtarth. Marsilainen kuningaskunta.\n\nPtor. Kolmen zodangalaisveljeksen sukunimi.\n\nPyhät thernit. Uskonnollinen arvonimi.\n\nSab Than. Zodangan prinssi. (Marsin prinsessa.)\n\nSajad. Marsilainen mitta, tuuma.\n\nSak. Hypätä.\n\nSalensus Oli Okarin jeddak. (Marsin sotavaltias.)\n\nSaran Tal. Carthorisin hovimestari.\n\nSarkoja. Vihreä marsilaisnainen.\n\nSator Throg. Kymmenennen arvoluokan pyhä thern.\n\nShador. Omeanin saari, jota käytettiin vankilana.\n\nSillan. Korus-järvessä elävä limainen matelija.\n\nSith. Herhiläisen muotoinen hirviö; naama karvaton; koko suunnilleen\nyhtä suuri kuin Hereford-härän; kita hyvin iso; ruumiin takaosassa\nvoimakas myrkkypistin, verkkomaiset silmät peittävät päästä kolme\nneljäsosaa, joten otus näkee samalla kertaa kaikkiin suuntiin. (Marsin\nsotavaltias.)\n\nSkeel. Kova marsilainen puulaji.\n\nSola. Nuori vihreä marsilaisnainen.\n\nSolan. Salensus Ollin palatsin virkailija.\n\nSompus. Puulaji.\n\nSorak. Punaisten marsilaisnaisten sylieläin, noin kissan kokoinen.\n\nSorapus. Kova puulaji.\n\nSorav. Eräs Salensus Ollin upseeri.\n\nTal. Marsilainen aikamitta, sekunti.\n\nTal Hajus. Tharkin jeddak.\n\nTalu. Marentinan kapinallinen ruhtinas.\n\nTan Gama. Warhoonilainen sotilas.\n\nTardos Mors. Dejah Thorisin isoisä, Heliumin jeddak.\n\nTario. Lotharin jeddak.\n\nTars Tarkas. Vihreä sotilas, tharkilaispäällikkö.\n\nThabis. Issuksen ylipäällikkö.\n\nThan Kosis. Zodangan jeddak. (Marsin prinsessa.)\n\nThark. Erään vihreän marsilaisheimon kaupungin nimi.\n\nThernien isä. Uskonnollisen lahkon ylipappi.\n\nThoat. Vihreiden marsilaisten ratsu; korkeus lapojen kohdalta kolme\nmetriä; jalkoja neljä paria; leveä ja litteä häntä, latvasta paksumpi\nkuin juuresta, ojentuu suoraksi eläimen juostessa; kita halkaisee\nturvan kuonosta pitkään, tanakkaan kaulaan saakka; otus on aivan\nkarvaton, tumman saven värinen, erittäin sileä ja kiiltävä; vatsa\non valkea, ja jalkojen väri vaihtuu asteittain lapojen ja lautasten\nsaven väristä sorkkien kirkkaaksi keltaiseksi; jaloissa on raskaat,\nkaviottomat anturat. (Marsin prinsessa.)\n\nThar Ban. Vihreiden torkvasilaisten jed.\n\nThorian. Alempien thernien päällikkö.\n\nThroxus. Viidestä valtamerestä suurin.\n\nThurdit. Torkvasilaisille vihamielinen vihreä heimo.\n\nThuria. Lähempi kuu.\n\nThurid. Mustaihoinen dator.\n\nThuvan Dihn. Ptharthin jeddak.\n\nThuvia. Ptarthin prinsessa.\n\nToivon kuori. Heliumin oikeussaliin vievä kuori.\n\nTorith. Ensisyntyisten vedenalaisen lammikon vahtiupseeri.\n\nTorkar Bar. Kaolilainen ylimys, Kaolin viertotien dwar.\n\nTorkvas. Vihreä heimo.\n\nTotuuden jalusta. Heliumin oikeussalissa.\n\nTurjun. Carthorisin valenimi.\n\nUlan. Satamiehinen sotilasosasto.\n\nVas Kor. Dusarilainen ylimys.\n\nWarhoon. Eräs vihreän kansan yhdyskunta, vihamielinen Tharkille.\n\nWoola. Barsoomilaisen kalotin nimi.\n\nXat. Marsilainen aikamitta, minuutti.\n\nXavarian. Heliumilainen sotalaiva.\n\nXodar. Eräs ensisyntyisten dator.\n\nYersted. Ensisyntyisten vedenalaisen päällikkö.\n\nZad. Eräs tharkilainen sotilas.\n\nZat Arras. Zodangan jed.\n\nZitidar. Mastodontin kokoinen vetojuhta.\n\nZilhad. Issuksen vahtisotilaiden dator. (Marsin jumalat.)\n\nZodanga. Heliumia vastaan sotivan punaisen kansan kaupunki.\n\nZode. Marsilainen aikamitta, tunti.\n\n\n\n"]