[{"data":1,"prerenderedAt":-1},["ShallowReactive",2],{"$fMWjy-RvlZRrLJANfNo1GuQTeNu0YRTbxBVVaTCSKZOI":3},{"number":4,"title":5,"author":6,"authorBirth":7,"authorDeath":8,"slug":9,"bookId":10,"genreRaw":11,"genre":12,"themes":13,"origin":16,"language":17,"yearPublished":18,"yearPublishedTranslation":19,"wordCount":20,"charCount":21,"usRestricted":22,"gutenbergId":23,"gutenbergSubjects":24,"gutenbergCategories":26,"gutenbergSummary":30,"gutenbergTranslators":31,"gutenbergDownloadCount":32,"aiDescription":33,"preamble":34,"content":35},2592,"Haukkavuoren aarre","Parmanen, Eino I.",1879,1943,"2592-parmanen-eino-i-haukkavuoren-aarre","2592__Parmanen_Eino_I.__Haukkavuoren_aarre","Kertomus","romaani",[14,15],"seikkailu","kansanperinne",[],"fi",1907,null,28402,183063,false,67572,[25],"Children's stories, Finnish",[27,28,29],"Adventure","Mythology, Legends & Folklore","Novels","\"Haukkavuoren aarre: Kertomus\" by Eino Into Parmanen is a fictional narrative written in the early 20th century. The story is set in the rural landscapes of South Ostrobothnia, Finland, and it begins with captivating elements of local folklore and a hint of adventure surrounding a treasure hidden on the mysterious Haukkavuori mountain. The opening introduces us to a young protagonist whose curiosity about this treasure and the tales surrounding it drives the plot forward.  The opening of the book establishes Louhijärvi, a picturesque village, and its connection to the legendary Haukkavuori, where stories of hidden treasure captivate the locals. We learn through the eyes of the protagonist, who dreams of exploring the mountain and uncovering the fabled fortunes that were once guarded by mysterious seafarers. The narrative introduces key characters, including the protagonist's father and Pekka, a former soldier who shares tales of past treasure seekers, weaving a rich tapestry of history, mystery, and the allure of adventure. As the protagonist prepares for a journey to Haukkavuori, the stage is set for an exploration of both the physical landscape and the enchanting folklore of the region. (This is an automatically generated summary.)",[],234,"Eteläpohjalaiseen Louhijärven pitäjään sijoittuva seikkailu pohjautuu vanhaan taruun, jonka mukaan jylhälle Haukkavuorelle on vuosisatoja sitten kätketty salaperäinen arkku. Kertomus yhdistää kansanperinnettä ja jännitystä.","Eino I. Parmasen 'Haukkavuoren aarre' on Projekti Lönnrotin julkaisu\nn:o 2592. E-kirja on public domainissa sekä EU:ssa että sen ulkopuolella,\njoten emme aseta mitään rajoituksia kirjan vapaan käytön ja levityksen\nsuhteen.\n\nTämän e-kirjan ovat tuottaneet Anna Siren ja Projekti Lönnrot.","HAUKKAVUOREN AARRE\n\nKertomus\n\n\nKirj.\n\nEino I. Parmanen\n\n\n\n\n\nHelsingissä,\nYrjö Weilin, kustantaja,\n1907.\n\n\n\n\n\n\n                       MOTTO.\n\n      Kaikki mikä tuntuu uskomattomalta, ei ole valetta,\n      Kaikki mikä tuntuu uskottavalta, ei ole totta.\n\n\n\n\n\n\n\nEnsimäinen osa.\n\n\n\n\nI.\n\n\nLouhijärvi, kotiseutuni, on Etelä-Pohjanmaan pitäjiä. Se on\nlaajatasankoista, siellä ja täällä pienien metsä-alojen katkaisemaa\nniitty- ja peltomaata. Vuolas Louhijoki, laskien etäällä Pohjanlahteen,\nvirtaa monimutkaisena sen keskitse ja jakaa sen suuriin kyläkuntiin.\nEtenkin Kirkonkylä on mahtavan näköinen. Siellä onkin talo talon\nvieressä, ja minne vain luo katseensa, on silmänkantamiin ulottuvia,\nrunsasta satoa lupaavia viljelysmaita. Juhlallisena kohoaa täällä\npitäjän kirkkokin. Se tosin on jo vanha ja vain vaatimattomasti\npuusta rakennettu, mutta sittenkään se, vähäisellä mäkitörmällä\nseisten, ei ole vaikutustaan tekemättä. Kauvas, näet, näkyy sen\npäreinen, suippeasti korkeuteen nouseva katto, ja toisinansa, auringon\nitäiseltä taivaanrannalta yletessä, sen punaiseksi maalatut seinät\nvalkoisine ikkunapuitteineen hohtavat loistavan kirkkaina, ja sen\nikkunat, moninaisesti välkähdellen, hohtavat kullalle. Usein kuitenkin\nkatse suuntaantuu kirkosta kaukaiseen itään. Siellä, pitäjämme\netäisimmillä rajamailla, kohoaa taivaanrannalla korkea ja jylhä\nHaukkavuori, ja auringon ensimäiset säteet leikkivät niin kummasti\nsen harmaakallioisella, miltei puuttomalla päälaella. Koko taivas on\nikäänkuin tulessa, ja aurinko nousee punertavana, majesteetillisena,\nja yhä laajemmaksi kasvaa valokehä, yhä edemmäksi väistyvät vuorta\npeittävät tummat, öiset varjot, ja vähitellen koko vuori kylpee mitä\nkirkkaimmassa väriloistossa. Suurenmoinen todellakin on näytelmä,\nmutta onpa Haukkavuori muutenkin huomiota herättävä. Seitsemän kirkkoa\nsanotaan sen korkealta huipulta nähtävän ja laajalti maata ja metsää,\njokia ja järviä, ja kerran, monta, monta sataa vuotta sitten — niin\nkertoo tarina — on Haukkavuori ollut meren ympäröimänä. Kaukaa oli\nsinne silloin purjehtinut pystynokkainen laiva. Siinä oli outoa kieltä\npuhuvia, hurjannäköisiä miehiä. Nämät laskivat maalle ja kantoivat\nrannalle suuren, painavan arkun. Tämän vartijoiksi he jättivät kaksi\nmiestä, mutta muut heistä lähtivät saarena olevaa Haukkavuorta\nsamoamaan. Ketään he kuitenkaan eivät tällä matkallaan tavanneet,\nsillä Haukkavuorella ei ollut asujamia. Silloin he palasivat jälleen\narkun luo, nostivat sen hartioilleen ja kantoivat ylös metsäistä\nvuoriharjannetta. Olisivatpa he tienneet, että pieni lappalaistyttö\nkoko ajan tarkasteli uteliaana, joskin samalla pelokkaana, heidän\ntoimiaan rannalla. Veneellään hän oli soutanut saarelle likeiseltä\nmantereelta ja pysytteli nyt arkana mereen pistäytyvän kalliokielekkeen\nsuojassa. Sinne häntä ei voitu huomata. Kun miehet lähtivät arkkuineen\nrannalta, silloin hän astui veneestään ja aikoi seurata heitä. Notkeana\nkuin kärppä hän pujotteli taajan lepikön läpitse ja juoksi sukkelana\nkuin orava rinnettä ylös, mutta samalla risukko rasahti pahasti hänen\njalkojensa alla, ja miehet pysähtyivät kuuntelemaan. Silloin hänkin\nseisahtuu ja sydän kurkussa kumartuu piiloon ison kiven taa, mutta\njo miehet lähtevät eteenpäin. Eräs heistä kuitenkin epäluuloisesti\nvilkaisee taaksensa, ja katse saa tuiman, uhkaavan sävyn. Tällöin\nlappalaistyttö ei enää uskalla outoja vieraita seurata, vaan vetäytyy\ntakaisin veneensä luo. Täällä hän odottaa iltaan saakka. Silloin vasta\nmiehet palaavat laivansa luo, mutta ilman arkkua. Minne olivat he\njättäneet sen? Luultavasti piiloittaneet jonnekin, niin lappalaistyttö\narveli, ja varmasti oli siinä paljon aarteita, sillä kovasti oli\narkussa kilahtanut, kun miehet nostivat sen maasta, ja raskaalta se\noli näyttänyt. — Vielä hetkisen viivyttyään rannalla ja keskenään\noudolla kielellään puheltuaan miehet nousivat laivaansa, työnsivät\nsen syvemmälle vedelle ja olivat pian kadonneet illan hämärään, eikä\nmilloinkaan enää heitä Haukkavuoren seuduilla näkynyt. Mikä oli tullut\nheidän kohtalokseen? Siitä olisi ehkä meri voinut antaa tietoja. Pari\npäivää heidän lähtönsä jälkeen, näet, kauhea hirmumyrsky oli raivonnut\nmerellä, ja eräälle läheiselle rantamalle oli ajautunut haaksihylky.\nTämän lappalaistyttö oli tuntenut vieraitten alukseksi, mutta missä he\nitse olivat, siitä ei haaksihylyssä ollut merkkiäkään. — Tarinan mukaan\nolisi siis Haukkavuorella aarteita olemassa.\n\nKoska taru oli saanut alkunsa ja oliko sillä vähintäkään tositapahtumaa\npohjana, siitä ei varmuudella kukaan mitään tietänyt. Polvesta polveen\nse oli kulkenut perintönä ja — oli kuinka oli — jo monta kertaa oli\nsen houkuttelemina ollut Haukkavuorella aarteen etsijöitä. Satuna\nsitä useimmat kuitenkin pitivät, mutta semmoisenakin oli sillä\nviehätysvoimansa, ja talvisin takkavalkean ääressä tahi kesäisin,\nvienon iltahämyn kattaissa maata, vanhemmat usein kertoivat lapsilleen\nsalaperäisestä, Haukkavuorelle kätketystä arkusta ja siinä olevista\nsuurista aarteista.\n\nNiin oli minullekin tehty, ja usein sen johdosta — isäni oli talokkaana\nLouhijärven kirkonkylässä, ja sijaitsi kotini ihan kirkon likellä —\nmenin tupamme ikkunaan ja katselin sieltä, ajatuksiini vaipuneena,\nkaukana idässä siintävää koreata Haukkavuorta. Kummallinen oli vuori\ntodellakin, kun se semmoisen tarinan oli saattanut loihtia kansan\nsuuhun. Lapsen mielikuvituksessani se esiintyi mahtavana, pilviä\ntavoittelevana jättiläisenä. Humisten sen ikivanhat hongat puhuivat\nhämärästä satujen ajasta, olemattomista aarteista ja veden vellovan\nvaltaan kadonneista merirosvoista. Merirosvoiksi, näet, isäni oli\nselittänyt minulle tarinassa mainitut outokieliset.\n\nNoin kolme penikulmaa oli kirkolta Haukkavuorelle, mutta niin\nkorkeana se kohosi yli muun maiseman, että sittenkin saatoin sen\nrajapiirteet aivan selvästi eroittaa. Aivan aiheettomasti en siis sitä\njättiläiseksi ajatellut ja mielelläni olisin käynyt vuorella. Sen\nhuipulta näkisin kirkot ja paljon kaunista luontoa, josta minulla nyt\nei ollut aavistustakaan, mutta — vaikka jo olin neljännellätoista —\nsyystä tai toisesta ei isä ollut minua vielä Haukkavuorelle laskenut.\nPääsisinköhän sinne edes tänäkään kesänä? Kysyin isältä. \"Jos nyt\nkeräilet ahkerasti kasveja\", hän sanoi — olin lyseon kolmannella\nluokalla ja minun oli kesän kuluessa koottava viisikymmentä kasvia\n— \"niin lähdemme sinne kaikin heinätyön loputtua. Siihen menee\nluultavasti vielä noin pari viikkoa\".\n\n— Mitä, isäkin tulee mukaan, huudahdin iloisena.\n\n— Tulen.\n\n— Ja silloin isä näyttää kirkot?\n\n— Näytän.\n\n— Sekä paikan, minne laivan kerrotaan laskeneen?\n\n— Teen senkin.\n\nOlin tyytyväinen. Vihdoinkin tulisin siis Haukkavuorelle pääsemään.\n\n— Etkö aarettakin toivoisi näkeväsi? kysyi nyt isä vuorostaan.\n\n— Aarretta? Eihän sitä ole olemassa.\n\n— Eikö ole?\n\nLaskiko isä leikkiä, vai puhuiko hän vakavasti? Kapsahdin häneen,\nmutta hänen kasvoistaan en saanut sitä selville. Silloin vavahdin ja\nmielessäni heräsi ensi kerran epäilys. Olisiko ehkä tarina sittenkin\noikeassa?\n\nSamalla isä toisti kysymyksensä.\n\n— En tiedä, vastasin epäröiden ja ajatuksiini vaipuneena lähdin ulos.\n\n       *       *       *       *       *\n\nAlun kolmatta viikkoa meni heinäntekoon, ja koko sen ajan olin\nahkerasti keräillyt kasveja — jo oli minulla niitä hiukan yli\nneljäkymmentä — mutta niinpä olikin isän lupaus ollut minua\nuutteruuteen houkuttelemassa. Miltei heti heinäajan päätyttyä isä\neräänä varhaisena aamuna valjastikin vanhan Hiirakon kirkkorattaitten\neteen, jota — toisin kuin muita hevosiamme — ei tällä kertaa oltu\nlaisinkaan käytetty heinätyössä. Sitten äiti tuli pihalle molempien\nsiskojeni, Ennun ja Annan kanssa ja ottaen jälkimäisen syliinsä istahti\nisän viereen etu-istuimelle. Ennu, joka jo oli täyttänyt seitsemän\nvuotta — Anna oli vasta viidennellä — istui kanssani taka-istuimella.\nKahvivehkeet olivat vasussa ja sen sekä pienessä paperipussissa olevat\nvehnäset isä oli asettanut heiniin istuimen alle.\n\n       *       *       *       *       *\n\nAamu, jolloin lähdimme Haukkavuorelle, oli kauniin herttainen. Aurinko\nnousi paraillaan itäiseltä taivaankulmalta, ja kastehelmiä oli vielä\nmaassa. Etäältä kuulsi Syvässelän pinta loistavan kirkkaana, mutta\nvielä etäämpää näkyi matkamme päämäärä.\n\nHiirakko, jonka jalkoja kahdeksantoista vuotta kangistutti, juoksi vain\nverkalleen, mutta kului matka sittenkin.\n\nEnsin oli laajoja peltomaita edessämme ja siellä täällä, kahden puolen\ntietä, oli taloja punaisiksi maalattuine seinineen ja valkoisine\nikkunapuitteineen.\n\nVähitellen tien sivusta muuttui metsäiseksi — olimme jo ulkopuolella\nkylän — ja kirkasvetisen lammen rannalla näkyi sorsa puikeltavan.\n\nMetsästä kuului peipposen liverrystä, ja yli mahtavan hongikon leijaili\ntuimakulkuinen kotka. Oliko se huomannut peipposen? Siltä ei näyttänyt.\nKohden sinitaivasta kohoten se suuntasi lentonsa pohjoiseen päin ja\npian se oli kadonnut etäisen metsäkulman taa.\n\nJo oli Haukkavuorikin lähenemässä, ja aurinko valaisi täydellä\nterällään heinäkuun aikuisessa pukimessa olevaa luontoa. Vielä puolen\ntunnin matka, niin saisimme vanhan Hiirakon riisua valjaista.\n\n\n\n\nII.\n\n\nIhan Haukkavuoren kupeella oli pienen peltomaan ympäröimänä vähäinen\ntorppa. Joskus olivat sen seinät olleet punaisiksi maalatut ja\nikkunapuitteet valkoisiksi, mutta nyt oli maalista tuskin mitään enää\njälellä. Seinät olivat harmaat ja paikoin sammaltuneet, ikkunapuitteet\nlahot, ja ennen ehjät ruudut olivat tuohilla paikatut. Sammaleinen\noli torpan päreinen kattokin ja uunipiippu osaksi rikki. Mustana se\ntörrötti kohden siniseltä hohtavaa taivasta. Ränsistynyttä ja huonoa\noli kaikki torpan ulkopuolellakin. Puinen säleaita oli puoleksi\nkumossa, ja vanha, torpan vieressä oleva tallirakennus oli miltei\nkatotta, mutta niinpä — sen sain myöhemmin kuulla — ei siellä moneen\nvuoteen ollutkaan ollut asujainta. Ainoa, mikä vielä oli joltisessakin\nkunnossa, oli pienoinen saunarakennus metsän rajalla. Kuusikkoa ja\nkorkeaa hongikkoa näkyi tämän taustalta, ja vilkaskulkuinen puro\nvirtasi alas vuorista rinnettä. Torpassa asui vanha, Turkin sodan\naikuinen sotilas vaimonsa ja yhden tyttärensä kera.\n\nToisinaan oli Pekka — se oli sotilaan nimi — aivan pienenä ollessani\nkäynyt kotonani. Tällöin hän oli hypitellyt minua polvillansa ja\nkertonut kummallisia kertomuksiaan Turkin sodasta, johon hän itsekin,\nmikäli varmalta taholta tiedettiin, oli hyvin urhoollisesti ottanut\nosaa. Mitalin hän olikin saanut urhoollisuudestansa, ja huvityönäni oli\nollut — Pekan meillä pistäytyessä — pidellä sormillani hänen rinnallaan\nolevaa mitalia.\n\nMoneen vuoteen ei nyt kuitenkaan Pekkaa ollut meillä näkynyt. Lähenevä\nvanhuus oli estänyt häntä pitkälle liikkumasta. Vielä oli hän kuitenkin\nmielessäni ja suuresti ilostuin, kun isä — meidän Haukkavuorta\nlähetessä — ohjasi vanhan Hiirakon kulun kohden ijäkkään sotilaan\nvaatimatonta asumusta. Jo aikaisemmin oli äitini kaukaa rattailta\nosoittanut kädellään torppaa ja maininnut entisen, hyvän tuttavani\nsiellä asuvan.\n\nErittäin ystävällisesti meitä otettiin torpassa vastaan. Pekka itse\nriensi ulos ja tarjoutui riisumaan hevosen valjaista. Pian Hiirakko\nolikin vapaa rattaitten edestä ja vietiin talliin. Isä otti rattailta\nheiniä sen syötäväksi, haki sangolla vettä saunan takaa näkyvästä\npurosta, ja sitten lähdettiin yhdessä Pekan seurassa sisään. Pienestä\neteisestä tulimme tupaan. Siellä äiti Ennun ja Annan kanssa jo istui\npenkillä, ja vilkkaasti hääräsi takan ääressä torpan vähän alulla\nkolmattakymmentä oleva tytär.\n\n— Liisa, sanoi Pekka hänelle — paneppa nyt kahvi tulelle!\n\n— Olen juuri hommassa, isä, vastasi Liisa.\n\nSamalla avautui tuvan perältä ovi, ja huoneesta astui sisään torpan jo\nijäkkääksi käyvä emäntä.\n\nLiisa ja hän olivat hyvin toistensa näköiset. Molemmilla oli pitkä,\nsolakka vartalo ja siniset, suuret silmät. Liisan tukka oli pellavainen\nja vahvassa palmikossa. Äidin hiukset olivat tummemmat, mutta selvästi\nsaattoi huomata, että nekin ennen olivat olleet väriltään pellavahkot.\nKuusikymmentä ikävuotta oli tuonut niihin mukanansa muutamia harmaita\nsuortuvia.\n\nPekka oli vaimoansa hyvän joukon neljättä vuotta vanhempi. Leini\njaloissa oli hänet ennen aikaa vanhentanut. Tukka oli miltei kokonansa\nharmaa ja samoin rinnalle valtoimenaan valuva täysipartakin.\nTerästä oli kuitenkin vielä harmaissa silmissä ja koukistumatta\nkolmikyynäräinen vartalo. Nuoruudessansa hän oli kaartissa ollut\nalaupseerina ja semmoisena hän oli jo mainittuun Turkin sotaankin\nottanut osaa. Nyt hän vanhoilla päivillään nautti pientä eläkettä ja\nmuisteli entisiä sota-aikoja.\n\nSuruakin oli Pekalla ollut. Noin kymmenen vuotta sitten hänen ainoa\npoikansa, nimeltä Pentti, oli lähtenyt Amerikkaan, ja sen jälkeen ei\nhänestä ollut mitään tietoja tullut, joten vanhemmat luulivat varmasti\nhäntä kuolleeksi. Olisihan hän muuten edes jotakin heille olostaan\nkirjoittanut.\n\nOlletikin ensi alussa oli ajatus Pentin kuolemasta tuntunut heistä\nsangen katkeralta, sillä niin hyvä, niin reipas hän oli ollut.\n\nVain hetkiseksi, korkeintaan pariksi vuodeksi hän oli sanonut\nlähtevänsä ja sitten palaavansa isäänsä ja äitiänsä kotitoimissa\nauttamaan.\n\nKovin olisikin nyt apu ollut tarpeen, sillä ei Pekasta enää ollut\nraskaaseen ulkotyöhön, eikä Liisastakaan vaimoisena, vaikka hän kyllä\nparastaan yritti, ollut kaikkeen. Sen tähden torpassa kaikki tahtoikin\njoutua hunningolle ja huonoon kuntoon.\n\nNäin Pekka puhui liikutettuna poikaansa muistellen, ja kyyneliänsä\nvaivoin pidätellen istui emäntäkin.\n\nKatsahdin nyt Liisaan. Uutterana hän puuhasi takka valkean ääressä,\npani kahviin sikuria ja kohensi tulta.\n\nSamalla Pekka — salavihkaa pyhittyään kyynelkarpalon silmänurkastaan —\notti Ennun ja Annan polvilleen, keinutteli heitä hetken aikaa ja alkoi\nsitten kertoa heille satuja. Silloin minäkin siirryin häntä likemmäksi.\n\nSadut olivat Haukkavuoresta, ja usein olin ne ennenkin kuullut,\nmutta siitä oli jo pari vuotta, joten mielellänikin kuuntelin niitä\nuudestansa.\n\n\"Eräs mies\", kertoi Pekka, \"kulki kerran eksyksissään Haukkavuorella.\nJo oli hän harhaillut pitkän aikaa, mutta vieläkään hän ei tietänyt\nmitään ilmansuunnista. Silloin hän päätti kiivetä vuorta ylöspäin.\nSiten hän ehkä tulisi vuoren huipulle ja näkisi sieltä ihmisasuntoja.\nHän lähtikin kulkemaan, mutta jo muutaman askeleen otettuansa\nhän tunsi itsensä sanomattoman väsyneeksi ja istahti levähtämään\nsuurta kiveä vastaan. Pian hänen silmäluomensa ummistuivatkin ja pää\npainui rinnalle, mutta unenhorroksissaan hän oli kuulevinaan ilkeätä\nharakan naurua. Silloin hän havahtui ja huomasi nukkuneensa suureen\nhopea-ankkuriin nojaten. Kiireesti hän hypähti ylös ja ihmeekseen hän\nei enää laisinkaan ollut väsyksissä, mutta ankkuria hän ei kuitenkaan\njaksanut paikaltakaan hievahtaa. Niin iso ja raskas se oli. Mikä siis\noli neuvoksi? Mies, hänen nimensä oli Matti, lähti uudelleen kiipeämään\nvuorta, mutta matkalla — osatakseen takaisin hopea-ankkurille — hän\npuukollaan veisteli puihin rasteja. Helposti hän löysikin nyt vuoren\nhuipulle ja sieltä ihmisten luo. Hän tuli suureen ja komeaan taloon ja\nkertoi ankkurista, mutta kaikki nauroivat hänelle, eikä kukaan lähtenyt\nhänen mukanaan. Silloin hän meni vähäiseen mökkiin, missä asui kolme\nköyhää veljestä. He uskoivat häntä ja lupasivat tulla hänen mukanansa,\nja pian kaikki neljä miestä olivatkin hopea-ankkurilla, mutta nytkään\nhe eivät jaksaneet sitä liikuttaa. Silloin he näkivät pienen peipposen,\njoka lennellen ilmassa lauloi: 'Kumartakaa ensin seitsemän kertaa,\nkumartakaa ensin seitsemän kertaa!' Miehet tekivät niin, ja nyt ankkuri\nnousi helposti, mutta sen sijaan heidän jalkansa olivat ikäänkuin\nkasvaneet maahan. Peipponen viserteli taasen: 'Kääntäkää päänne\nkolme kertaa vasemmalle, kääntäkää päänne kolme kertaa vasemmalle!'\nMiehet noudattivat neuvoa, ja silloin heidän jalkansa irtaantuivat,\nmutta samalla alkoi maasta heidän ympärillään kohota virvatulen\nkaltaisia liekkejä. 'Polkekaa maahan kolme kertaa!' lauloi peipponen.\nHe tottelivat, ja virvatulet katosivat. Silloin peipponen laskeutui\nmaahan heidän eteensä ja muuttui äkkiä ihmeen ihanaksi, loistavasti\npuetuksi kruunupäiseksi immeksi. Oikeassa kädessään hänellä oli\nkultaomenainen valtikka. Ojentaen sen juhlallisesti miehiin päin hän\nkäski heidän ankkurineen kiirehtimään Haukkavuorelta, mutta matkalla\nhe eivät saisi sanaakaan vaihtaa keskenänsä ennenkuin ehtisivät vuoren\njuurelle. Miehet lupasivat sen ja lähtivät liikkeelle. Silloin kaunis\nimpi muuttui jälleen pieneksi peipposeksi. Iloisesti viserrellen se\nseurasi heitä. Mikään ei ollutkaan enää heidän kulkuansa estämässä, ja\njo olivat miehet miltei vuoren juurella, kun äkkiä pitkäkoipinen jänis\nhypähti pensaikosta heidän jalkoihinsa. Silloin miehet kumartuivat\ntarttuaksensa jänikseen ja unohtaen varoituksen huusivat toisilleen\ninnoissaan: „Ottakaa kiinni!” Samalla kuului hirmuinen jymähdys\nikäänkuin ukkosen jyrinä, ja hopea-ankkuri katosi tulena heidän\nkäsistään. Jäniskin oli kadonnut. Se oli muuttunut rumaksi harakaksi,\njoka ilkeästi nauraen lensi vuorelle. Pientä, hyvää peipposta ei\nsitävastoin enää laisinkaan näkynyt. Etäältä kuului tosin sen\nsurumielistä laulua, mutta pian sekin vaikeni. Turhaan miehet myös\netsivät hopea-ankkuria. Eivätpä he löytäneet enää edes rasteja, joita\nMatti oli tehnyt puihin. Nekin olivat hävinneet, ja miehet saivat\ntyhjin toimin palata vuorelta. Sitten sen koommin ei olekkaan kukaan\nnähnyt Haukkavuorella hopea-ankkuria, ja liekkö sitä koskaan ollutkaan.\"\n\nNäin Pekka taruili meille ja vielä hän kertoi toisenkin sadun. Se oli\ntytöstä ja pojasta, jotka luvatta olivat lähteneet Haukkavuorelle\nmarjaan. Hekin siellä eksyivät ja joutuivat ruman ja häijyn noita-akan\npariin, mikä vei heidät asuntoonsa, suureen, kallion sisässä olevaan\npalatsiin. Siellä oli paljon rikkautta, kultaa ja hopeata, mutta\nsittenkin kauhea olla, sillä huoneissa oli aina pimeä, sisiliskoja\noli lattioilla, matoja seinissä ja kammottavat huuhkajat ja yölepakot\nlensivät nurkasta nurkkaan. Vihdoin lapset kuitenkin pääsivät\nnoita-akan luota pakoon pienen kerjäläispojan avulla, jonka hyvä\nmetsänhaltija oli äidin rukouksesta lähettänyt heitä hakemaan.\nSeikkailu päättyi sillä, että lapset kotiin tultuaan pyysivät äidiltään\nanteeksi tottelemattomuuttaan ja lupasivat vast'edes aina olla hänelle\nkuuliaisia.\n\nTämmöisiä olivat Pekan sadut, nekin omiansa lisäämään sitä salaperäistä\ntaruverhoa, mihinkä Haukkavuori oli kietoutunut. Mitenkä ne olivat\nsyntyneet? Epäilemättä ne eivät olleet Pekan keksintöä, sillä siksi\nyleisesti niitä kerrottiin. Kuulinpa kerran pitäjämme kirkkoherran\nlausuvan isälleni arvelunaan — siitä oli nyt noin pian kolme vuotta —\nettä aarretarina olisi vanhin ja muut siitä vilkkaan mielikuvituksen\nkehittämiä. Oliko hän oikeassa? Ehkä, ehkä. Sen saatoin kuitenkin\nhuomata, että aarretarina kertomuksineen lappalaistytöstä ja\nmerirosvoista oli ainoa, jolla todellakin voi olla eletyt tapahtumat\npohjana. Muut olivat siksi ilmeisesti kaikkea tosiperäisyyttä vailla\nolevia satuja etten minäkään niitä lapsen ymmärrykselläni muuna pitänyt.\n\nLopetettuansa satunsa noita-akan palatsista Pekka laski Ennun ja Annan\npolviltaan lattialle ja nousi ylös. Kahvi, näet, oli valmiina, ja\nLiisa pyysi meidän sitä huoneeseen juomaan. Siirryimme siis tuvasta\nsinne. Siellä isä ja äiti ottivat ensimäisinä kuppinsa, sitten Pekka\nperheineen. Me, lapset, saimme äidin määräyksestä hetkisen odottaa,\nmutta pian tuli meidänkin vuoromme.\n\nKahvia juodessamme vanhemmat haastelivat ensin keskenään kaikenlaisista\nyleisistä asioista, mutta vähitellen — en tiedä miten — johtui näistä\nkeskustelu myös Haukkavuoren aarteeseen.\n\n\n\n\nIII.\n\n\nKuka ensiksi otti puheeksi Haukkavuoren aarteen, sitä en enää muista.\n\nSiitä mainittaessa Pekan suu meni pilkalliseen hymyyn, mutta pian hänen\nkasvonsa muuttuivat vakaviksi ja vasen kyynärpää pöydällä, käsi poskeen\nnojaten hän istui ajatuksiinsa vaipuneena.\n\nToisinansa välkähti Pekan silmissä niin kummasti, ja syvä huokaus nousi\nhänen rinnastansa.\n\nÄkkiä hän tuskastuneena nousi lavitsalta ylös ja astui sanatonna tupaan.\n\nKiivain, joskin raskain askelin hän mitteli tämän lattiata, mutta\nodottamatta hän seisahtui, löi kädellä otsaansa ja mumisi jotakin\nitsekseen.\n\nOudostuneina katselimme avoimesta ovesta Pekkaa. Mikä häntä vaivasi?\nKäsittämättömältä tuntui hänen käytöksensä.\n\nKauvan emme tarvinneet odottaa selitystä. Pekka astui tyyntyneenä\njälleen huoneeseen. Lyhyesti naurahtaen hän istahti entiselle\npaikalleen ja alkoi puhella vapaasti ikäänkuin mitään ei olisi\ntapahtunut.\n\n\"Merkillistä\", hän sanoi, \"kuinka kummasti minuun vaikuttaa, kun\nvaan kuulen Haukkavuoren aarteesta puhuttavan. En usko koko aarteen\nolemassaoloon, mutta toisinansa herää kuitenkin epäilys rinnassani, ja\nsilloin todellakaan en tiedä mitä ajattelisin. Äskenkin johtui mieleeni\nkuinka nuorena, kahdeksantoista ikäisenä nuorukaisena välistä samoilin\nHaukkavuoren rinteitä päiväkausia. Hain aarretta niinkuin moni muu oli\ntehnyt ja on jälkeenpäin tehnyt, mutta luonnollisesti minkäänlaisitta\ntuloksitta. Olin tosin kerran löytävinäni jonkinlaisia merkkejä, mutta\nne pettivät, ja perin uupuneena palasin iltasella kotiini. Yhtä turhia,\nyhtä uuvuttavia olivat kaikki matkani. Sentähden en saattanut äsken,\naarteesta mainittaessa, olla pilkallisesti hymyilemättä. Mutta jo\nseuraavassa silmänräpäyksessä ajattelin, että ehkä sittenkin näkemäni\nmerkit olivat oikeat, vaikka en niitä ymmärtänyt, enkä vieläkään\nymmärrä. Tämä ajatus oli niin voimakas, että se kokonansa sai minut\nvaltoihinsa.\"\n\nNyt Pekka, silmänräpäyksen vaiettuansa, siirtyi puheessaan jo muihin\nasioihin, sanoi toivovansa hyvää elovuotta sillä kesä oli tähän\nsaakka ollut niin lupaava, mutta uteliaisuuteni oli herännyt, joten\nmiltei heti keskeytin hänet ja pyysin hänen kertomaan meille aarteen\netsinnästään.\n\nYhtyipä isäkin pyyntööni.\n\nSilloin Pekka näkyi vaipuvan syviin ajatuksiin. Selvästi saattoi\nhuomata, että ristiriitaiset tunteet taistelivat hänen sydämessään.\nKertoisiko hän meille? Odotimme jännityksellä hänen vastaustaan.\nVihdoin hänen huulensa vetäytyivät hyväntahtoiseen hymyyn, ja hänen\nsilmänsä saivat kirkkaamman loisteen. \"Eipä minulla ole mitään\nvastaan\", hän sanoi hiljaisesti hymähtäen, \"mutta siirtykäämme ensin\ntupaan! Siellä on tilavampi.\"\n\nSiirryimme tupaan ja asetuimme penkille istumaan.\n\nEnnu ja Anna vetääntyivät äidin turviin. Heistä odotettavassa\naarrehistoriassa oli jotakin kauhistuttavaa.\n\nIsä oli virittänyt paperossin ja minä istuin hänen vieressänsä.\n\nEmäntä nojasi pöytää vastaan ja odotti hänkin uteliaisuudella. Koskaan\nei Pekka edes hänelle ollut aarteen etsintäretkistään puhunut.\n\nPekka itse käveli vakavana lattialla ja sytytteli lyhyttä\nnysäpiippuansa.\n\nLiisa sillävälin hommaili vielä huoneessa. Hän korjaili kahvivehkeitä\npois, mutta nyt hänkin jo astui tupaan ja istahti uuninpankolle.\nKädessänsä hänellä oli sukkakudin, ollaksensa aikaa turhaan\nkuluttamatta.\n\nSamalla Pekkakin oli saanut piippunsa vireeseen ja puhaltaen vahvan\nsavupilven hän aloitti kertomuksensa.\n\nKaukaa Kemin puolelta hänen isänsä oli tullut ja asettunut asujaksi\ntorppaan, missä nyt olimme. Muutosta tänne ei Pekka paljonkaan\nmuistanut, sillä hän oli silloin ollut vielä aivan pieni, tuskin\nnelivuotias, mutta sen hän sitävastoin selvästi muisti, että\nHaukkavuori jo ensi näkemältä oli häntä suuresti viehättänyt. Sen\nmetsäiset, jylhät rinteet olivat, näet, hänestä niin oudon juhlalliset,\nja miltei itsetiedottomasti hän toisinansa oli huomaamattansa\nlähennyt saunan takana olevaa puroa, leikkinyt ensin hetkisen sen\npartaalla, mutta alkanut sitten hiljakseen, askel askeleelta, kiivetä\nkallioista rinnettä ylöspäin. Aina oli tällöin äidin ääni kutsunut\nhäntä varoittaen takaisin, ja hitaasti, vastenmielisesti hän oli\njälleen laskeutunut alas. Kerran hän kuitenkin eräänä sunnuntaina,\noli äitinsä havaitsematta päässyt tuvasta. Äiti nukkui silloin\npuolipäivä-untansa, ja isäkään ei ollut kotona. Joutuisasti hän juoksi\nsaunan luo, sieltä purolle ja purolta rinnettä ylös. Hän juoksi\nherkeämättä. Pienet kädet löivät verille kalliota kavutessa ja vaatteet\njoutuivat epäjärjestykseen, mutta siitä hän ei välittänyt. Ylös, ylös\nhän tahtoi. Viimein hän kuitenkin oli hengästyneenä pysähtynyt ja\nkatsonut taaksensa. Joka taholla hänen edessänsä oli jylhää, kallioista\nmetsää, mutta yli synkän metsän näkyi korkealta harjanteelta hänen\nkotinsa. Etäällä se jo oli, kaukana hänen jalkojensa alapuolella.\nPeloittavan jyrkkänä kohosi puu- ja sammalpeittoinen vuorenrinne hänen\nyläpuolellansakin. Silloin oli luvaton matka ruvennut arveluttamaan\nPekkaa, ja katumuksen kyyneleet silmissä, sydän kiivaasti pamppaillen\nhän oli alkanut kavuta tulemaansa tietä takaisin. — Alhaalla, saunan\ntykönä, oli äiti häntä jo vastassa. Hän oli herännyt unestansa ja heti\nhuomannut sanomattomaksi kauhuksensa, että poikaa ei ollut tuvassa.\nHän juoksi ulos, mutta pihamaallakaan ei näkynyt ketään. Silloin hän\nepätoivoissaan riensi saunalle ja sieltä purolle. Ehkä Pekka oli\nlähtenyt sinne? Siellä lapsi, itkussa silmin, vaatteet rikkiöiminä\nja kädet verissä, tulikin kalliota kiiveten. Selitykset eivät olleet\npitkät. Pekalla ei ollut mitään puhua puolustukseksensa, ja äiti —\nsanaakaan sen enempää tuhlaamatta — nosti hänet syliinsä, vei sisälle\nja otti koivurieskan ovipielustasta.\n\nNotkealla koivunvitsalla saamansa selkäsauna oli Pekalta joksikin\najaksi poistanut kaiken halun tutkia Haukkavuoren \"salaisuuksia\",\nmutta sitten se vähitellen heräsi uudestansa ja vuosien lisääntyessä,\nnuorukaisijän tullen, kasvoi yhä voimakkaammaksi. Nyt ei kuitenkaan\nenää Haukkavuoren suuriluontoisuus ollut yksin vaikuttamassa, vaan\nihmeellinen, mainitusta vuoresta liikkuva tarina aarrehistorioineen oli\nhoukuttelemassa tuntemattomia kultia etsimään.\n\nLapsena Pekka ei ollut tarinaa ymmärtänyt, eikä myös ollut pannut\nsiihen minkäänmoista merkitystä. Satuna sitä olikin hänelle kerrottu,\njoten hän — sen enempää asiaa punnitsematta — oli sitä myös semmoisena\npitänyt, mutta nyt — nuorukaiselle — esiintyi tarina kokonansa\ntoisessa valossa. Itsenäinen arvosteluhalu oli jo määräämässä, eikä\nPekka enää voinut olla mielessään kuvittelematta, että vuorella\ntodellakin oli salaperäisiä aarteita kätkettynä. Oudot miehet\nolivat tuoneet ne tänne aikana, jolloin seudut vielä olivat olleet\nlappalaisten asustamina. Nämät olivat vähitellen tungetut kauvemmaksi\npohjoiseen, mutta perinnöksi oli samalla, paitsi rikkaita kalavesiä ja\nerärunsaita metsämaita, jäänyt sijaan asettuneille suomalaisille myös\naarrehistoria, joka polvesta polveen — ehkä vähän muotoaan muuttaen —\noli sitten ollut kulkeilla.\n\nTämä ajatus tarinan synnystä miellytti suuresti Pekkaa, sillä\ntarkimmallakaan yksityiskohtain punnitsemisella hän ei voinut keksiä\ntoista yhtä perusteltua ja yhtä todenmukaiselta tuntuvaa selitystä.\nTämä ei kuitenkaan vielä mitään varmuutta tuonut. Olihan sekin\nmahdollisuus, että tarina oli vain vilkkaan mielikuvituksen luoma.\nSilloin selitys oli myös ainoastansa näennäisesti oikea ja semmoisena\nsoveltuva siihen käsitykseen, minkä hän lapsuudessaan oli vanhempiensa\nkertomuksen johdosta saanut. Tämä käsitys tunkeutui nyt uudestansa\nhänen mieleensä ja karkoitti sieltä kaikki jo rakkaiksi käyneet\nhaavekuvat tarinan todellisuudesta, mutta ne palasivat vähitellen\nja tällä kertaa niin vastustamattomalla voimalla, että hän miltei\ntahtomattaankin uskoi aarteen olemassaoloon.\n\nTähän vakaumukseen joutumista edisti etenkin Karjalasta kulkupuheena\ntullut tieto. Siellä oli maasta löydetty aarre, joka kertomuksien\nmukaan oli sinne kätketty Isonvihan aikana. Satuina oli näitäkin\nkertomuksia pidetty, mutta nyt oli sattuma tuonut aarteen ilmoille.\nVasta raivattua uutispeltoa kynnettäessä oli, näet, auran terä\npaljastanut yli vuosisataisen kätkön. Tästä kuullessaan ei Pekka ollut\nsaattanut olla Haukkavuorenkin tarinaa ajattelematta. Ehkä sekin oli\nyhtä tosiperäinen?\n\nKauvan Pekka ei epäröinyt, mutta mitäpä hän sitä tulisena\nkahdeksantoista vuotiaana olisikaan tehnyt? Silloin veri hehkuu kuumana\nsuonissa, ja mieli palaa seikkailuihin. Enempää itseänsä raskailla\nja ikävillä miettimisillä vaivaamatta hän heittikin lapion ja kuokan\nolkapäälleen ja lähti Haukkavuorelle.\n\nAamusta varhain hän viipyi täällä myöhäiseen iltaan saakka, mutta\nväsymys oli ainoana palkintona uutterista ponnistuksista.\n\nSe kuitenkaan ei estänyt häntä yhä uusille matkoille taivaltamasta, ja\nviikot vierivät, mutta työ oli yhtä tuloksetonta, ja siksi mieli alkoi\njo käydä lamaan, siksi horjua äsken vielä niin luja vakaumus aarteen\nolemassaolosta.\n\nKerran kuitenkin onni oli häntä suosinut, ja suurella jännityksellä\nhän oli ryhtynyt havaintojen tekoon. Tämä oli tapahtunut Susiluolan\nrinteellä.\n\n\n\n\nIV.\n\n\nSusiluolasta ruvetessansa puhumaan Pekka huomattavassa määrässä\nvilkastui. Piipun polttaminen unohtui ja eteemme, pöydän ääreen\nseisahtuen hän käsillään toisinaan liikkeitä tehden kertoi tulisen\nnopeasti. Oli ikäänkuin menneet tapahtumat olisivat uusiintuneet\nhänelle ilmi-elävinä. Niin muistelmiensa valtamana hän oli.\n\nSusiluola, nimesi Pekka, sijaitsee Haukkavuoren läntisellä rinteellä.\nTupamme rappusilta — jos ulos menisimme — saattaisin teille näyttää\nvuorella olevan rosoisen ja louhikkoisen paikan, jossa kasvullisuus\nainoastansa vaivoin versoo. Vain siellä täällä on joku yksinäinen\npuu, kuusi tahi mänty, ja paljaina, sammaluurteisina kohoavat\nkallioseinämät. Yksi näistä on muita jylhempi ja muita korkeampi.\nKohtisuorana se nousee kohden sinitaivasta, niin äkkijyrkkänä, että on\nmahdotonta sen sileällä pinnalla missään saada jalansijaa. Seinämä on\nkierrettävä, jos ylös tahdotaan päästä.\n\nSen juurella on kolme neljä isoa, jättimäistä kiveä, ei aivan\nlikitysten, vaan pienen välimatkan päässä toisistaan. Vuorenseinämän\nkanssa ne muodostavat vähäisen, miltei kehänmuotoisen aukeaman, ja\nkaksi suurta, satavuotista honkaa varjostaa niitä.\n\nAukeama on pinnaltaan tasaista kalliomaata, mutta kokonansa jäkälien\nkattamaa. Tarkasti sitä silmäillessä saattaa nähdä, että se tuskin\nhuomattavasti viettää vasemmalle käsin.\n\nÄärimmäisinnä vasemmalla on suurin aukeamaa muodostavista kivistä. Sen\nulkomuodossa ei ole mitään, joka herättäisi erikoisempaa huomiota.\nTuskinpa edes sen aimoa kokoa tulee kummastuneeksi. Semmoisia\n\"kalliolohkareita\" on lukemattomia maassamme, toisinansa muuten ihan\ntasaisillakin peltomailla.\n\nJotakin on kuitenkin tässä kivessä, joka on omiansa tekemään sen\nmerkilliseksi. Sen alta, rinteen puolelta, alkaa, näet, kuuluisa\nSusiluola.\n\nLuolan suu on hyvin matala. Ainoastansa ryömimällä pääsee siitä\nsisälle, ja on se ulkopuolelta katajien suojaama, niin että outo ei\nsitä helposti löydä, vaikka hän olisi kuullut luolasta puhuttavankin.\n\nKun katajat taivuttaa syrjään, silloin vasta näkyy kiven alta kapea,\nmustapohjainen, noin metrin levyinen railo. Se ei juuri houkuttele\nsisälle kömpimään, mutta kun tämän on, joskin vastenmielisesti tehnyt,\ntällöin on myös vaiva monin kerroin palkittuna. Silmien eteen aukenee\nkallioisen seinän joka taholta ympäröimä luola, jota jatkuu niin\npitkälle kuin maanalaisessa hämärässä saattaa eroittaa.\n\nKukaan ei ole tiettävästi vielä luolan toista päätä nähnyt. Niin\nsyvälle jylhän ja korkean Haukkavuoren sisälle se tilottuu.\n\nMoni reimana poikana pidetty mies on uhmaillen lähtenyt luolaa\nkulkemaan, mutta kesken on rohkeinkin palannut takaisin. Kaksi\ntämmöistä tapausta johtuu etenkin mieleeni.\n\nKerran meitä oli nuoria useampia, sekä poikia että tyttöjä,\nHaukkavuorella. Olikin Juhannus-aatto ja väkeä oli Kirkonkylästä saakka\nkokoontunut vuorelle, sen huipulla kokkoa polttaaksensa.\n\nAjan kuluksi kävimme Susiluolallakin.\n\nTyttöjoukossa oli mukana köyhän talokkaan tytär Alanevan kylästä.\n\nTämä oli kaunis tyttö, mutta hänen kauneudessaan oli jotakin erikoista,\npitäjän muitten tyttöjen ulkomuodosta poikkeavaa. Olisipa, kun Leenan\nnäki, luullut mustalaistytön olevan edessänsä. Niin tummanruskeat\nolivat hänen silmänsä, niin pikimusta oli hänen pitkä, vallattomasti\nkiharoilla oleva tukkansa. Ehkä olikin hänen suonissaan mustalaisverta.\nAinakin huhu, jos se totta sitten puhui, tiesi siitä kertoa.\nLeenan isä, näet, olisi vieraalla paikkakunnalla mennyt naimisiin\nerään mustalaistytön kanssa, mutta tämä oli täällä, heti lapsen\nsynnytettyänsä, kuollut. Silloin mies otti lapsen — se oli tyttö — ja\nmuutti jälleen kotiseutuvilleen.\n\nOli huhun kuinka oli, ei estänyt se muita pitäjäläisiä ja näistä\netenkin nuorisoa Leenan kanssa seurustelemasta. Tuskinpa aina häntä\n\"mustalaiseksi\" edes muistimmekaan. Suurimman osan ikäänsä hän oli\nelänytkin keskuudessamme. Sentähden olimme häneen tottuneet, ja\nluulenpa monen pojan tavallista syvempäänkin katsoneen hänen tummiin\nsilmiinsä. Minäkin hiljaisuudessa pidin Leenasta — tässä Pekka vilkaisi\nvaimoonsa — ja ihailemista hänessä olikin. Hän oli käytökseltään\ntulinen, liikkeiltään reipas ja — mikä mustalaisessa on harvinaista —\nluonteeltaan sydämellisen suora ja vilpittömästi rehellinen. Eivätpä\ntytötkään olleet hänestä pitämättä, ja hyvä toveri Leena olikin.\nPieninkin ystävää kohdannut vastoinkäyminen saattoi kyyneleet hänen\nsilmiinsä. Toisinansa hän kuitenkin oli oikullinen. Silloin hänen\nisot, iloisat silmänsä tuikehtivat veitikkamaisesti ja vallattomana\nhän sai milloin minkin päähänpiston, kiusasi, näet, tovereitaan tahi\n— mikä oli tavallisinta — laski pilaa ihailijoistaan, heti jälleen\nsydämettömyyttään taas katuaksensa.\n\nVallattomana hän nytkin oli Susiluolalla ja lupasi sille pojista\nsukkaparin kutoa, joka luolan päässä kävisi.\n\nMeitä oli paljon poikia hänen ympärillään, mutta kukaan meistä ei\nastunut esille. Vaatimus oli mielestämme liika mahdoton täyttää, mutta\nkuitenkaan emme saattaneet olla epäröiden katsomatta toisiamme, sillä\ntytöt virnistelivät selkämme takana, ja se harmitti.\n\n\"Eikö kukaan uskalla?\" sanoi Leenakin pilkallisesti naurahtaen.\n\nJoukostamme astui silloin päättäväisenä esille synkkäkatseinen Lapuan\npoika.\n\nHän oli vasta tullut paikkakunnalle ja useammille meistä outo.\n\n\"Tyttö\", sanoi lapualainen purevalla äänenpainolla, \"en sukkaparia\nansaitakseni lähde, vaan jos sydämesi minulle lupaat, niin luolaan\nmenen ja sen päässä käyn.\"\n\nLeena punastui. Niin pitkälle hän ei ollut leikinlaskussaan tahtonut\nmennä.\n\n— Lupaa, lupaa! huusivat tytöt — kesken lapualainen takaisin palaa.\n\n— Olkoon sovittu, lausui Leena pilkallisesti.\n\nLapualainen puri huuliaan, mutta ei sanaakaan puhunut. Uhkamielisenä\nhän taivutti katajat syrjään ja ryömi aukosta sisään.\n\nTuossa tuokiossa hän oli kadonnut näkyvistämme, mutta vielä\ntarkastelimme levottomuudella luolan aukkoa.\n\nLevottomuus kasvoi, kun häntä vielä parinkaan tunnin kuluttua ei\ntakaisin kuulunut.\n\nAivan kalpeat olivat Leenan kasvot. Hän katui jo ajattelemattomuuttaan.\nIhan ventovieraalle hän oli sydämensä luvannut. Mitäpä jos lapualainen\noli pilan totena ottanut? Mitä hän tälle silloin sanoisi? Leenan tätä\najatellessa kuuma kyynelkarpalo juoksi pitkin hänen poskipäitään, ja\nleikinlasku ei enää huvittanut.\n\nAllapäin olivat toisetkin tytöt. Heitä suretti se, että he\nkehoituksellaan, jota heidän toverinsa oli noudattanut, olivat\nsaattaneet tämän ikävään pulaan.\n\nEmmepä mekään, pitäjän pojat, olleet laisinkaan mielissämme.\nUlkoseurakuntalainen oli tullut ja alttiilla rohkeudellaan ehkä\nalentanut arvoamme tyttöjemme silmissä. Kukapa sitäpaitsi meni\ntakaamaan, ettei hän luolan päässä kävisi ja sitten esiintyisi\nvaatimuksineen? Tiesi sen Leenankin silloin. Tytöt ovat aina hupakoita.\nOttavat vaikka minkä mokoman, joka tielle osuu. Uhmaileva oli monen\npojan katse, ja voimattomassa vimmassaan he puristivat nyrkkiään\nhousuntaskussa.\n\nUmmelleen kolme tuntia oli vierähtänyt. Tällöin vasta — auringon\nensimäisiä säteitään heittäessä itäiseltä taivaanrannalta — näkyi\nviimeinkin katajien lomitse käsi ja pian toinenkin. Luolasta tuli\nesille lapualainen, mutta minkälaisena ulkomuodoltaan?\n\nHänen vaatteensa olivat likomärjät ja repaleiset, hänen kasvonsa\nja kätensä veriset. Lakittamin päin ja vahva, ruskea tukka vedestä\ntakkuisena hän seisoi edessämme. Hänen harmaat silmänsä olivat\nentistäkin synkkäkatseisemmat, ja parrattomat huulet olivat lujasti\nyhteenpuserrettuina.\n\nNäin hän seisoi silmänräpäyksen ajan, mutta sitten hän perin uupuneena\nvaipui maahan.\n\nLähenimme uteliaina häntä.\n\nTällöin hänen huulensa avautuivat. \"Tuokaa juotavaa!\" hän kuiskasi\ntuskin kuuluvin sanoin.\n\nEräällä pojista oli pullo viinaa mukana. Hän tarjosi lapualaiselle\npullon.\n\n\"Ei väkeviä\", puhui tämä raskaasti.\n\nÄkkipäätä tehdyllä tuohisella haimme hänelle joutuisasti vettä.\n\nSyvin siemauksin hän joi kaiken veden ja laski sitten tuohisen\nviereensä.\n\n— En ole yrityksessäni onnistunut, hän mumisi hampaittensa välistä.\n\n— Et ole onnistunut? sanoimme yhteen suuhun ja sydämessämme tunsimme\nhienoa vahingoniloa.\n\n— En.\n\nOdotimme jännityksellä selitystä.\n\n— En neuvoisi ketään, hän nimesi — yritystäni uudistamaan.\n\n— Todellakin, lausui Leena, joka hänkin oli tyttöjen seurassa likennyt\n— sen näköinen oletkin.\n\nLeena ei ollut saattanut äskeistä tuskaansa unohtaa ja tahtoi sentähden\nkostoksi vähäsen pistellä.\n\nLapuan poika loi moittivasti katseensa häneen.\n\nLeena huomasi sen ja punastuen hän vetäytyi toisten taakse.\n\nSamalla lapualainen nousi vaivaloisesti pystyyn. Hänen lyhyt, jäntevä\nvartalonsa vapisi vieläkin kokemistaan ponnistuksista, mutta hänen\nsilmänsä leimahtivat nyt tulta ja terästä oli äänessä. \"En ole\npelkuri\", hän lausui, \"mutta sittenkään en halua toistamiseen tehdä\nmatkaani. Kaukana kallioitten syvyydessä on vuolas virta, ja kylmä\nkostea on viima, joka täältä tunkee vastaan. Virran ylitse olen\nyrittänyt kahlata, mutta vesi tempoi jalkojani. Se oli viedä henkeni,\nvaatteeni repeytyivät ja lakkini kadotin. Verissä ovat käteni, verissä\nkasvoni, mutta kohtaloani en valita. Sitä ainoastansa valitan, että\nnaisen narriksi rupesin.\"\n\nYlpeästi niska kenossa Lapuan poika lähti astumaan mäkistä rinnettä\nalas, mutta tyttöjoukkoa sivuuttaessansa hän moittivin silmäyksin\netsi Leenaa ja tämän nähdessänsä hänen synkkä katseensa muuttui niin\nkaihomielisen surulliseksi. Emme silloin mekään saattaneet enää tuntea\nvahingoniloa ja katkeruudetta, jopa miltei kunnioituksella, ajattelimme\npoistuvaa vierasta. Eipä joka mies vaan tekisi hänen rohkeata\nyritystään.\n\nPian hän oli kadonnut taajan hongikon suojaan.\n\nTällöin mekin lähdimme luolalta, kukin kotiinsa mennäksensä, mutta\nseuraavana päivänä, aamun koittaessa, valjastin isäni kolmivuotisen\noriin kirkkorattaitten eteen.\n\nAjoin hevosella Kirkonkylään. Lapualainen oli työssä siellä —\nniin oli minulle sanottu — ja tahdoin nyt tiedustella häneltä\nyksityiskohtaisesti hänen seikkailuaan luolassa.\n\nMiestä en enää tavannut.\n\nJo Juhanuspäivän illalla hän seikkailuaan lähemmin kenellekään\nkertomatta oli lähtenyt kohden kotipitäjäänsä taivaltamaan.\n\nKuulin sitten jälestäpäin, että Leena oli sinne kirjoittanut hänelle,\nmutta mitä kirjeessä oli, sitä en tiedä. Ehkä hän siinä pyysi\nlapualaisen unohtamaan lausumansa pilkkasanat. Se semmoinen olisi ollut\nniin Leenan tapaista.\n\n\n\n\nV.\n\n\nPekka keskeytti hetkeksi kertomuksensa. Piippu oli hänen puhuessansa\nsammunut ja sentähden oli se uudestansa viritettävä.\n\nPekka käveli takalle, otti hiiloksesta tulta ja sytytti piippunsa.\n\nSitten hän jälleen astui pöydän luo ja jatkoi kertomustaan.\n\nToinen yritys — hän sanoi — joka erityisesti johtuu mieleeni, tapahtui\nnoin viikko jälkeen äsken kertomani luolaseikkailun.\n\nKulovalkean tavoin oli maine Lapuan pojan uhkarohkeasta teosta levinnyt\nkautta pitäjän.\n\nJokainen kummeksui sitä, että luolassa saattoi olla voimakas virta.\nMitenkä olisi tämä luonnonilmiö selitettävissä?\n\nLuolaa oli tähän saakka pidetty jotakuinkin vähämerkityksellisenä.\n\nKaikenlaisia tarinoita sen suuresta pituudesta oli tosin jo ammoisista\najoista liikkunut kansan suussa, mutta tiedettiin, että \"pitkiä,\nmaanalaisia käytäviä\" oli monessa muussakin pitäjässä, joten\nSusiluolaankaan ei enempää arvoa pantu.\n\nNuorison silmissä se kuitenkin aina oli ollut kunniassa. Nuorison\npiiristä olivat ne miehetkin olleet, jotka toisinaan olivat sen\nkallioiseen syvyyteen tunkeutuneet.\n\nJuhannusaattona nuoriso tapasi joka vuosi säännöllisesti kokoontua\nHaukkavuoren ylimmälle harjanteelle kokkoa polttamaan. Tällöin oli\nmyös säännöllisesti käyty Susiluolan luona. Sen ääressä oli istuttu ja\ntarinoitu, sen ääressä leikkiä lyöty, jopa joskus lymysilläkin juostu.\nUsein oli silloin luola ollut lymysijana, ja olenpa itsekin kerran,\npiilosilla ollessa, kulkenut sitä noin puolisen tuntia. Milloinkaan\nei ollut kuitenkaan ollut luolan tutkimisesta mitään kysymystä.\nAinoastaan Haukkavuoren sadunomaisen aarteen etsijät olivat välistä sen\nalkuosaa tarkastaneet, mutta kaikki olivat he miltei heti luopuneet\ntarkastuksestaan. Niin kapea on, näet, luola jo likimiten kymmenen\nsylen päässä, että mahdottomalta näyttää ihmisenkin siellä edetä,\npuhumattakaan siitä, että suurta \"aarre-arkkua\" ei mitenkään voisi\nsaada sisälle.\n\nOlosuhteet olivat nyt monessa suhteessa muuttuneet. Lapualaisen kautta\noli Susiluola äkkiä tullut kuuluisaksi. Joskaan ei sieltä aarteita\ntoivottu löydettävän, oli se kuitenkin salaperäisine virtoineen siksi\nihmisellistä uteliaisuutta kutkuttava, että mielikuvituksessa — kun\nvarmuudella ei mitään tiedetty — ajateltiin se sisäosaltaan mahtavaksi\nholviksi, jonka toisesta seinästä, poikki leveän, syvänteisen\nkivialustan, juoksisi käsittämättömistä lähteistä vahva, pyörteinen,\nkylmää kosteutta mukanaan tuova vesisuoni. Läpitunkevana viimana\n\"huurumainen\" kosteus levisi holvin kaikkiin soppiin ja sieltä pitkin\n\"luolakäytävää.\"\n\nEipä mielikuvitus edes tähänkään pysähtynyt. Muutamien ajatuksessa\nvoimakas virta muuttui mahtavaksi koskeksi ja laaja holvi suuren\nsuureksi saliksi, jonka kattoa omituiset, luonnon muodostamat patsaat\ntukivat, ja jonka seinät olivat monipiirtoisten kourujen uurtamat.\n\nKun mielikuvituksessa oli näin pitkälle menty, ei ole kummeksumista,\njos vähitellen heräsi ajatus luolan lähemmästä tutkimisesta, ja\n— niinkuin on tavallista tämmöisissä oloissa — seikkailuhaluinen\nnuoriso oli etenkin valmis ryhtymään tutkimuskokeisiin. Se mies olisi,\njoka ensimäisenä kävisi \"virralla\" saakka, ja kauvaa ei nuoriso\ntarvinnutkaan päätöksen tekoon. Jo noin viikko jälkeen lapualaisen\nyrityksen oli meitä Susiluolalla toistakymmentä poikaa.\n\nPidimme tarpeettomana kaikin lähteä luolaan ja heitimme sentähden\narpaa. Se, jolle arpa lankeisi, olisi oikeutettu valitsemaan\ntovereikseen miehen tai pari.\n\nOnnellinen oli Kirkonkylästä, talokkaan poika, ja tovereikseen hän otti\nerään pojan Alanevan kylästä ja tämän veljen. Lyhdyillä varustettuina\nja kivivasara vyötäisillä he katosivat luolaan.\n\nLikimäisin neljä tuntia saimme tällä kertaa odottaa. Silloin vasta\nmiehet tulivat takaisin. Heidän matkansa oli ollut uuvuttava, mutta\nvirran he olivat myös nähneet — joskin etäältä.\n\nPerin varovaisesti he olivat kulkeneet, vain askel askeleelta. Siksi\nolivat he niin kauvan viipyneet luolassa.\n\nAinoastansa tämän lähimmän alku-osan, noin kymmenen sylen matkan, he\nolivat saattaneet käydä pystyasennossa. Mutta sitten olikin luola jo\nmuuttunut kovin kapeaksi ja matalaksi. Paikka paikoin olivatkin he\nsentähden edenneet puoleksi ryömimällä.\n\nHeidän vähän toista tuntia kuljettuansa oli luola alkanut loivasti\naleta ja kaukaa he olivat kuulleet veden pauhua.\n\nJo aikaisemmin oli veden pauhu käsittämättömänä humuna tunkeutunut\nheidän korviinsa, mutta nyt he vasta saattoivat selvästi eroittaa sen.\n\nVielä noin puolisen tuntia he olivat edenneet, mutta silloin oli\nmyös rohkeus heidät pettänyt. Miltei kohtisuorana oli, näet, luola\nlaskeutunut alas, ja lyhdyn avulla he etäällä, tietämättömässä\nsyvyydessä, olivat nähneet mustapohjaisen, kiivaasti vyöryvän veden. Se\nvarmaankin oli lapualaisen mainitsema virta.\n\nKukaan ei halunnut virtaa likempää tarkastaa. Niin vaaralliselta oli\nheistä matka sinne tuntunut, ja sanaa sanomatta he — kuin yhteisestä\nsopimuksesta — olivat kääntyneet takaisin. Jatkuiko luolaa virran\ntoisella puolella, sitä he eivät olleet saattaneet nähdä.\n\nTakaisin palatessansa he — mikäli kiireessään olivat ehtineet — olivat\ntarkastaneet luolan seinämiä, mutta mitään erikoisempaa he eivät olleet\nhuomanneet. Ainoa mikä oli pistänyt silmiin, oli se, että toisin\npaikoin oli kalliossa ollut syviä, nähtävästi veden uurtamia kouruja.\n\n       *       *       *       *       *\n\nSillä välin kun miehet olivat maanalaisella tutkimusmatkallaan, oli\nPekka tovereineen istahtanut katajikon edustalle, joka tiheydellään\nkattoi Susiluolaan vievän aukon suuta. Alusta, jolle he olivat\nasettuneet, oli kallioinen ja osaksi sammalpeittoinen. Ajatuksiinsa\nvaipuneena Pekka nyhti irti sammaleita. Kallio paljastui vähitellen\nja äkkiä tuli sammaleitten alta näkyviin omituinen, hevosenkengän\nmuotoinen kuvio. Se oli taitavasti hakattu kallioon ja oli sen\nyläkannassa kaksi likitysten olevaa nuolenpäätä. Molempien kärjet\nolivat suunnatut kohti Susiluolan aukkoa.\n\nKun kuvion huomasin — niin kertoi nyt Pekka meille tekemästään\nhavainnosta — vavahdin jännityksestä ja suurella mielenkiinnolla\nkumarruin sitä lähemmin silmäilläkseni.\n\nHevosenkenkä oli täynnä poikittain säännöllisesti vedettyjä viiruja ja\nkummassakin nuolenpäässä oli pienen pieni nuoli kuvattuna. Molemmat\nnuolet viittasivat yhdensuuntaisesti, vähän viistoon vasemmalle,\nalaspäin vuorta.\n\nEn voinut pidättää hiljaista ilonhuudahdusta. Kuvio oli varmaan\njonkinlainen osviitta, jonka merkkejä tutkien, jos niitä vaan\nymmärtäisin, saattaisin aarteen löytää.\n\nToverini kuulivat huudahdukseni ja loivat kummastuneina katseensa\nminuun.\n\nOsoitin heille kuviota.\n\nUteliaina he siirtyivät likemmäksi.\n\nHevosenkenkä piirroksineen näkyi herättävän heidänkin huomiotaan. Sanaa\npuhumatta he sitä tarkastelivat.\n\nMiltei jo kaduin, että olin sen heille näyttänyt. Entäs jos hekin\nrupeaisivat sen johdolla aarretta etsimään?\n\nPelkoni ei ollut turha.\n\n\"Olenpa vakuutettu siitä\", lausui, näet, eräs heistä, äkkiä katkaisten\näänettömyyden, \"että tällä kuviolla on joku yhteys tarinassa mainitun\naarteen kanssa.\"\n\n\"Niin minäkin\", nimesi eräs toinen joukosta, ja samaa olivat muutkin\najatelleet itseksensä.\n\n\"Nuolenpäät, niin arvelen\", jatkoi jälleen ensimäinen puhujista,\n\"osoittavat suuntaa, jota meidän on kuljettava, jos tahdomme päästä\naarteen omistajiksi. Erehtymättömän selvästi ne viittaavat Susiluolaan,\njoten siis aarre on sieltä etsittävä.\"\n\nKysyvästi — sanoilleen vahvistusta hakien — puhuja katseli tovereihinsa.\n\nNämät nyökäyttivät hyväksyvästi päätänsä.\n\nKenellekään heistä ei näyttänyt edes juolahtaneen mieleen, että\npienilläkin nuolilla olisi joku merkitys tahi ehkä he eivät olleet\nniitä huomanneetkaan.\n\nSe ei olisi ollutkaan ihmeteltävää, sillä niin hienot ne olivat\nääriviivoiltaan, että syvälle kumartuen olin saattanut ainoastansa\nvaivoin ne eroittaa. Ihan selväpiirtoinen ei ollut muukaan kuvio.\n\nPitkät aikajaksot olivat nähtävästi vaikuttaneet siihen kuluttavasti.\nNäin ajattelin ja mielikuvituksessani siirryin hämärään muinaisuuteen.\nKaikki aarretarinassa mainitut tapaukset kangastuivat ilmi-elävinä\nsieluni peilissä, ja olinpa näkevinäni enemmänkin. Outokieliset miehet\nhakkasivat kallioon hevosenkengän muotoisen kuvion monine partoineen\nja arvoituksellisine nuolenpäineen ja nuolineen, jotta he — toisten\nhaahdella saarelle laskiessansa — voisivat helpommin löytää aarteensa\nkätkentäsijan. Vuosisatojen kuluessa oli kallion pinta sammaloittunut,\nja hevosenkenkä oli kadonnut näkymättömiin. — Sattuma oli nyt minun\nkauttani loihtinut sen ilmoille.\n\nKauvan istuin täten mietteissäni. Vasta toisten poikain kova-ääniset\nhuudot havahduttivat minut ajatuksistani. Nämät, näet, riemukkaalla\nremulla tervehtivät juuri luolasta palaavia tovereitamme. Ylös\nhypähtäen yhdyin heidän iloonsa.\n\nJokainen meistä odotti jännityksellä, että he kertomuksellaan\nvahvistaisivat sen mielikuvan, joka yleisesti oli lapualaisen retken\njälkeen luotu Susiluolasta — siitä ilomme johtui — mutta suuresti\npetyimme. Luola heidän sanojensa mukaan oli kapea ja vaikeakulkuinen,\nja missään he siellä eivät olleet huomanneet jälkeäkään mahtavasta\nholvista.\n\nKertomus vaikutti lamauttavasti kuin kylmä sade. Kaikki toiveet eivät\nolleet kuitenkaan vielä menetetyt. Eräs pojista osoitti kallioon\nhakattua kuviota ja mainitsi aikaisemmin lausutun arvelun, että aarre\nlöytyisi luolasta.\n\nMiehet naurahtivat pilkallisesti.\n\n— Hullu se on, nimesi eräs heistä, joka sieltä aarretta etsii.\n\n— Kuinka niin? kysyin.\n\n— Kuinka niin? toisti tämä purevasti. Kulkemassamme käytävässä sitä\nvarmaan ei missään ole, ja kukapa olisi ollut niin järjetön, että hän\nsen olisi virtaan upottanut? Sitäpaitsi luuletko, että kukaan olisi\nahdasta luolaa myöden, jota paikka paikoin ainoastansa ryömimällä\nvoi edetä, ruvennut perässänsä laahaamaan isoa ja siis myös painavaa\n\"aarrearkkua?\" Enpä puolestani usko, että hän semmoista olisi\nonnistunut edes luolaan saamaan sisälle.\n\nOlin hänen puheeseensa mitään lausumatta. Hän oli mielestäni oikeassa.\nVastaan väittämättä olivat toisetkin, ja pian kaikki toverini —\nhevosenkenkään enää vilkaisemattakaan — lähtivät vuorista rinnettä\nastumaan alaspäin. Susiluolassa vast'ikään käyneet kulkivat etujoukossa.\n\nEn seurannut tovereitani, vaan jäin yksikseni istumaan Susiluolan\nedustalle. Silmäilin nyt täällä toistamiseen hevosenkengän muotoista\nkuviota. Aivan tarkoituksettomana en sitä saattanut vieläkään pitää\nja sentähden päätin ensi työkseni tutkia huolellisesti vuorta pienten\nnuolten osoittamassa suunnassa.\n\nPäivän huomisen sarastaessa lähtisin varhain liikkeelle ja ottaisin\nmahdollisen luolatutkimuksen varalle lyhdynkin mukaan.\n\nLiika myöhäistä olisikin ollut enää ryhtyä toimeen, sillä aurinko oli\njo katoamaisillansa läntisen taivaankulman taa, ja koko kesäinen luonto\noli vienon hämärän peitossa.\n\nEnempää vitkastelematta nousin ylös — toverini olivat tällöin\nluultavasti jo aikoja sitten saapuneet vuoren juurelle — ja aloin\nhitaasti samota kotiani kohden.\n\nSeuraavana päivänä olin iltaan saakka tutkimusmatkallani\nHaukkavuorella. Ulotin tarkastukseni Susiluolan alkuosaankin, mutta\nmitään en löytänyt. Perinpohjin olin vain itseni uuvuttanut. Ehkä en\nkuitenkaan ollut kuviossa olevia merkkejä oikein ymmärtänyt?\n\n\n\n\nVI.\n\n\nTässä Pekka lopetti jännittävän ja huvittavan kertomuksensa.\n\nSen kuluessa hänkin oli istahtanut penkille.\n\nHänen piippunsa oli jälleen sammunut, mutta hän ei ollut sitä huomannut.\n\nPitkät ajat hän oli pitänyt sammunutta piippunysää kädessänsä ja\nainakin pari kertaa vetänyt siitä olemattomia sauhuja.\n\nNiin ajatuksiinsa syventynyt hän oli ollut.\n\nAnna oli nukahtanut äidin syliin.\n\nEnnu taasen oli suurella tarkkaavaisuudella seurannut kertomusta.\n\nSen olin minäkin tehnyt.\n\nHartaita olivat muutkin olleet, isä, äiti ja torpan emäntä. Olipa\nLiisakin unohtanut sukankutomisen.\n\nUuninpankolta nousten hän nyt kiireisesti ryhtyi ruuanlaittoon.\nSukankutimen hän sivumennen asetti ikkunalaudalle.\n\n\"Päivällinen lienee tänään kertomuksen kautta vähän viivähtänyt\", sanoi\nemäntä. \"Tavallisesti syömme noin kahdentoista aikaan.\"\n\nIsä otti taskustaan ison, amerikkalaisen hopeakellonsa. Se oli kaksi.\n\nKiitimme isäntäväkeä ja aloimme tehdä lähtöä, mutta Pekka esteli.\n\n\"Ette mitenkään saa mennä\", hän nimesi, \"ruoka on pian valmis.\"\n\nJäimme siis vielä aterioimaan, ja tuossa tuokiossa olikin tuvan pöytä\njo päivälliskunnossa. Valkea liinanen oli levitetty sille, ja tälle\noli asetettu silakkavati, leipälautanen ja suuri haarikka kaljaa.\nPöydällä oli sitäpaitsi aamullisia perunoita, jotka Liisa hopulla oli\nlämmittänyt, kolme neljä lautasta ja yhteisesti käytettäväksemme pari\nveistä ja haarukkaa.\n\nPekka luki ruokarukouksen, ja sitten ryhdyimme puolisille. Äiti syötti\nsylissään Annaa, Ennu ja minä saimme hoitaa itsemme.\n\nJoutuisasti vähän haukattuamme olimme vihdoinkin valmiit lähtemään\nHaukkavuorelle.\n\nPekka olisi itse mielellänsä tullut oppaaksemme, mutta ei arvellut\njaksavansa.\n\nLiisa lupautui tällöin opastajaksemme.\n\nKiireesti hän sitoi liinaisen huivin päähänsä ja astui seurassamme ulos.\n\nAika olikin Haukkavuorelle rientää, jos tahdoimme illaksi ehtiä\ntakaisin torppaan, sillä isän kello näytti olevan jo puoli kolme.\n\nMennessämme äiti haki rattailta vasun istuimen alta, ja Liisa otti\nkannulla purosta vettä.\n\n       *       *       *       *       *\n\nHaukkavuorelle lähdimme pitkin pientä polkua saunan taitse. Kiertäen\nkaartaen se kulki läpi laajan hongikon ja taajan kuusimetsän ylöspäin\nvuorista rinnettä.\n\nKovin vaikea oli vaelluksemme, sillä paikka paikoin metsäinen\nrinne nousi miltei pääsemättömän jyrkkänä. Liisa ja isä sentähden\nvuoronperään kantoivat Annaa käsivarrellaan. Äiti talutti vasemmalla\nkädellään Ennua, oikeassa hänellä oli vesikannu. Minulla oli vasu\nhoteissani.\n\nTunnin kuluttua olimme vihdoin huipulla. Täällä vuori oli jo paljon\nlouhikkoisempaa, paljaina törröttivät kalliot, ja ainoastansa siellä\ntäällä oli joku yksinäinen puu.\n\nYli kaiken kohosi suuri, rosoinen kallionlohkare. Haukkavuoren Hatuksi\nsitä nimitetään, ja kivestä tehdyt rappuset vievät sen pinnaltaan\ntasaiselle laelle.\n\nKiipesimme rappusia myöden Hatulle.\n\nSiitä noin kymmenkunta syltä vasemmalle — lännen puolella —\noli aukealla paikalla leveä kalliopaasi. Tummasta, palaneesta\nulkomuodostaan päättäen se oli nuorison Juhannusaikaan käyttämä\nkokkokivi.\n\nJos suuremmoiseksi olinkin näköalaa Haukkavuorelta ajatellut, en\nmielikuvituksessani ollut laisinkaan pettynyt.\n\nKertomuksissa mainittuja monia järviä en tosin sieltä nähnyt, enkä myös\nseitsemää kirkkoa, mutta mahtava oli sittenkin näköala, joka aukeni\nsilmieni eteen.\n\nMinne vaan loin katseeni, oli edessäni viljavia Pohjanmaan vainioita,\njokia ja laaksoja, suuria metsiä ja kauniita kyläkuntia.\n\nEtäällä, monien penikulmien päässä, häämöitti lännessä laajaulappainen\nPohjanlahti, ja kaukaa sen rantamalta, metsien takaa, näkyi K:n\nkaupungin juhlallinen kirkko.\n\nLännessä siinsi Syvässelän pinta loistavan hohteisena, ja noin\npeninkulma siitä kohosi kotipitäjäni Louhijärven vaatimaton puukirkko.\n\nHuomasinpa Kirkonkylässä kotinikin, mutta mitättömän pieneltä se\nnäytti nyt mielestäni. En ollenkaan saattanut eroittaa sen edustalle\nistutettuja marjapensaita.\n\nOikealla Kirkonkylästä, vuolaan Louhijoen eroittamana, oli vähäisellä\nmetsäkummulla Alanevan kylä. Uteliaisuudella katselin tummasilmäisen\nLeenan syntymäsijaa.\n\nSuoraan allamme oli Pekan torppa, mutta mistä olisi Susiluola haettava?\n\nLiisa oli seisahtunut viereeni. Kysyin häneltä.\n\nHän aikoi vastata, mutta samalla Anna alkoi itkeä. Koti-ikävä oli\nvallannut. Lohdutellen Liisa kääntyi häneen.\n\nSuuntasin silloin katseeni toisaalle.\n\nSeudut, jotka nyt näin, olivat minulle aivan ventovieraat, mutta isäni\nmainitsi niitten nimet.\n\nKolme kirkkoa eroitin silmänkantaman päässä. Kaikki olivat ne eri\npitäjille kuuluvia. Lounaisessa oli Kaunissaaren, idässä Leppäviidan ja\nkoillisessa Keidaskankaan pitäjät.\n\n\n\n\nV.\n\n\nNäistä Kaunissaari ja Keidaskangas olivat hyvin kaukana, laajojen\nmetsämaitten takana, mutta Leppäviita rajoittui lännessä Haukkavuoreen.\n\nIhan lähellä vuorta oli täällä pienehkö talo. Erityisesti panin\nhuomioni siihen, sillä se oli harvinaisen kauniitten riippukoivujen\nympäröimä.\n\n       *       *       *       *       *\n\nToista tuntia olimme olleet Haukkavuoren Hatulla mahtavaa näköalaa\nihailemassa. Nautintoni oli ollut rajaton, mutta nyt oli jo muualle\nmentävä. Isä alkoi, näet, kiirehtiä Susiluolalle.\n\nAstuimme rappusia alas ja lähdimme joutuisasti luolalle.\n\nLiisa oli oppaanamme, ja isä kantoi Annaa.\n\nPientä, kierteistä polkua oli meidän nytkin kuljettava.\n\nSe vei Hatusta viistoon oikealle.\n\nAlun kolmattakymmentä minuuttia kesti vaelluksemme.\n\nTällöin olimme vihdoinkin Susiluolalla.\n\nPeloittavan juhlallisena seisoi täällä korkea kallioseinä, ja suuret,\naukeaman muodostavat kivet muistuttivat mielestäni satujen jättiläisiä.\nSatavuotiset, kiviä varjostavat hongat puhuivat humisten outoa\nkieltänsä ja likeisestä louhikkometsästä kuului kaarneen vaakutusta.\n\nPainostava, jylhän ympäristön aiheuttama tunne valtasi minut, ja\nepäröivin askelin lähenin isointa kivistä.\n\nIsä taivutti sen alista syrjää reunustavat katajat sivullepäin.\n\nKapea, mustassa synkkyydessään kammottava railo aukeni silloin silmieni\neteen.\n\nSe oli pitkän Susiluolan suu.\n\nElävästi johtui tällöin mieleeni Pekan kertomus.\n\nHain hevosenkenkää.\n\nLöysin sen helposti.\n\nVuosien kuluessa oli se osaksi uudestansa sammaloitunut.\n\nKaavin pois sammaleet ja tarkastin huolellisesti kuviota.\n\nSiinä olivat todellakin Pekan mainitsemat säännölliset, poikittaiset\nviirut, kaksi nuolenpäätä ja näitten sisässä pieni nuoli.\n\nLuin viirut. Niitä oli kuusikymmentä.\n\nEnnu katseli hommaani.\n\n— Isä, hän huudahti, Onni tutkii hevosenkenkää.\n\n— Löydätkö aarteen? kysyi isä naurahtaen.\n\nNousin punastuen ylös.\n\n\"Onni\", sanoi äitini, \"etsippä metsästä vähäisen risuja, jotta saan\nkahvipannun tulelle.\"\n\nTein työtä käskettyä.\n\nRisuja ei ollut aivan likellä.\n\nAstuin noin kivenheittämän päähän alas vuoren rinnettä. Täällä vasta,\njossa metsä alkoi tuuheana; oli muutamia hakoja.\n\nOtin haot. Niitten äärellä näkyi olevan hyvä mustikkamaa.\n\nPistin kiireesti pari kolmen mustikkaa suuhuni ja riensin sitten\ntakaisin.\n\nLuolan edustalla äiti oli sillä välin ottanut kahvipannun vasusta,\nsikuria, pienen pullon kermaa, sokeria ja puisen, pyöreän\nkahvipapusäiliön.\n\nAnnoin äidille risut.\n\nLaitoimme äkkipäätä kalliolle tulensijan.\n\nÄiti nosti pannun tulelle, kaatoi siihen kannusta vettä, ja isä viritti\nvalkean.\n\nIloisesti leimahti liekki, ja muutaman minuutin kuluttua porhalti vesi\njo kahvipannussa.\n\nPian olikin kahvi valmis, mutta minua ei haluttanut sen juominen.\n\nPyysin äidiltä päästä marjametsään.\n\n\"Lähde vaan\", sanoi hän, \"mutta älä viivy kauvan.\"\n\nKiitin luvasta ja juoksin riemuisasti pois.\n\n\n\n\nVII.\n\n\nMetsässä oli enemmänkin mustikoita kuin mitä äsken kiireessä olin\nsaattanut huomata. Minne vaan loin katseeni oli maassa runsaasti noita\nsinimustapintaisia marjoja.\n\nHuudahdin ilosta ja mättäältä mättäälle riensin mustikoita suuhuni\npoimien.\n\nErittäin maukkaita ne olivat mielestäni, ja pian olin niitä\nnoukkiessani unohtanut kokonansa ajan kulun.\n\nEnpä huomannut pitää vaaria kulkemastani tiestäkään.\n\nSen vain vieläkin muistan, että milloin kiipesin ylös mäkistä vuoren\nselkää, milloin laskeuduin alas jyrkästi viettävää rinnettä.\n\nSuuri oli tällöin hämmästykseni, kun äkkiä havaitsin seisovani vuoren\njuurella ja edessäni oli Hatulta näkemäni, riippukoivujen ympäröimä\ntalo.\n\nMitenkä olin näin kauvas joutunut?\n\nEn saattanut sitä ymmärtää.\n\nAjatuksissani olin kiertänyt vuoren itäiselle rinteelle saakka, mutta\nsikseen jäi nyt marjojen poimiminen ja joutuisasti aloin kavuta\nHaukkavuorta takaisin ylöspäin. Isä ja äiti olivatkin varmaan minua\njo odottaneet, ja sentähden tulisi minun kiirehtiä. Kunpa he olisivat\nvielä Susiluolalla?\n\nOlin oikein tuskissani ja puoleksi kyynelsilmin kiisin eteenpäin.\nVuorta kiersin oikealle käsin, mutta oudoilta näyttivät paikat.\n\nVihdoin kuitenkin luulin olevani likellä päämäärää. Korkea vuorenseinä,\nnäet, häämöitti puitten lomitse. Ponnistin entistä enemmän voimiani,\nmutta pahoin olin erehtynyt. Susiluolalla en vieläkään ollut.\n\nPurskahdin nyt itkuun ja päätin ensin pyrkiä Hatulle. Sieltä ehkä\nhelpommin löytäisin luolalle. Pian olinkin Hatulla ja rohkaistuneena\npidätin kyyneleitäni.\n\nAlhaalla näin Pekan tutun asumuksen. Sielläpäin oli siis länsi.\n\nEtsin oikealta polkua, jota myöden olimme menneet Susiluolalle.\nUseampia teitä pistikin silmiini, mutta mitä niistä olisi minun\nkuljettava?\n\nSitä en tietänyt.\n\nArviolta valitsin kuitenkin yhden poluista ja juoksujalassa etenin\nsitä. Siten mahdollisesti kymmenessä minuutissa ehtisin luolalle, mutta\nodottamatta polku loppui. Käännyin silloin takaisin ja aloin uupuneena\nastella toista tietä. Tämä veikin pitemmälle, mutta sanomattomaksi\nkauhukseni huomasin äkkiä eksyneeni siltä.\n\nOlin joutunut synkkärotkoiseen, tiettömään louhikkoon, ja siellä täällä\noli kalliossa syviä, ammottavia kuiluja.\n\nEn enää saattanut hillitä itseäni. Kyyneleet tulvehtivat uudestaan\nsilmistäni ja itkun tukahduttamalla äänellä huusin isää ja äitiä, mutta\nkukaan ei vastannut huutooni.\n\nToivottomana katsoin silloin viisaimmaksi lähteä suoraan Pekan\ntorpalle. Pian varmaankin isä ja äiti yhdessä Liisan, Ennun ja Annan\nkanssa saapuisivat sinne, kun he minua eivät missään löytäisi vuorella.\n\nTuumani toteuttamiseksi laskeuduin varovaisesti jyrkkänä viettävää\nlouhikkoa alas vähän tasaisemmalle metsämaalle. Suuntasin täällä\naskeleeni vasemmalle, mutta vuoren rinne oli sielläkin rosoista ja\nkalliosekaista. Pitkät matkat sain sentähden kaartaen kulkea.\n\nJo pilkoitti kuitenkin puitten lomitse esille vähäisen peltomaata,\nja olinpa vahvarunkoisten honkain välistä näkevinäni hiukan päreistä\nkattoakin. \"Pekan torppa peltotilkkuineen näkyy\", juolahti heti\nmieleeni.\n\nTuossa tuokiossa muuttui itkuni hiljaiseksi nyyhkytykseksi, ja suuresti\ntyyntyneenä koetin kiireisesti astua lopun matkasta.\n\nTosin olin kovasti uuvuksissa, mutta sitä en ehtinyt nyt ajatella.\nOlisinhan paikalla jälleen Pekan kodikkaalta tuntuvassa torpassa.\n\nPian olinkin vuoren juurella, mutta täällä ei ollutkaan edessäni tuttua\nsaunarakennusta, eikä tuttua Pekan asumusta. Olin toistamiseen kulkenut\nriippukoivuisen talon luo, mutta mitenkä tämä oli voinut tapahtua, sitä\nen saattanut ymmärtää.\n\nAivan masentuneena heittäysin pitkälleni maahan ja kasvot kärsilläni\npeittäen purskahdin katkeraan itkuun. Koko hento ruumiini vapisi\nankarasta mielenliikutuksesta, ja tuon tuosta tunkeutui huuliltani\npuoleksi pidätetty valitushuuto.\n\nHavahduin siitä, että joku kevyesti kosketti oikeata olkapäätäni.\n\nKohotin katseeni ylös.\n\nEdessäni seisoi pieni, noin kahdentoistavuotias tyttö. \"Mitä itket?\"\ntämä kysyi lempeällä, hiljaisella äänellä.\n\nHänen tukkansa oli ihan pellavainen ja pitkissä suortuvissa, hänet\nisot, kirkkaat silmänsä olivat taivaan siniset.\n\nPyyhin kyyneleet silmistäni ja katsoin uteliaana tyttöä.\n\n— Mitä itket? hän kysyi toistamiseen.\n\n— Olen eksynyt, sanoin.\n\n— Eksynyt?\n\nTyttö vuorostansa silmäili uteliaana minua.\n\nKerroin hänelle lähemmin tapahtumasta. Olin äidin, isän, Ennun ja\nAnnan sekä Pekan Liisan kanssa lähtenyt Haukkavuorelle. Olimme käyneet\nHatulla, menneet Susiluolalle, ja täältä olin minä eksynyt. Pitkän\nmatkaa olin harhaillut, enkä nyt enää tietänyt, mitä tekisin. Äiti polo\nvarmaankin jo levottomana itki.\n\nKun olin lopettanut kertomukseni, tarttui tyttö kyynelsilmin käteeni\nja pyysi minun seuraamaan mukanansa isoäitinsä luo. Riippukoivujen\nympäröimä talo oli hänen kotinsa, ja siellä asui iso-äitikin.\n\n— Olen iso-äidin kanssa yksin kotona, hän sanoi, mutta pian tulevat\ntoisetkin, ja silloin pääset takaisin isän ja äidin ja Ennun sekä Annan\nluo. Täältä on pitkä eno Pekan torpalle. Et sinne jaksa käydä.\n\n— Onko Pekka enosi? nimesin hämmästyneenä.\n\n— Hän on äidin veli, jatkoi tyttö puheluaan, mutta mikä on nimesi? Et\nole vielä sitä sanonut. Minua kutsutaan äidin mukaan Lyyliksi.\n\n— Olen Onni, vastasin.\n\n— Onni, se on kaunis nimi, mutta arvaappa, meillä on hevonen, jonka\nnimi myös on Onni. Se on niin suuri ja pulska, ja äiti ja isä ajavat\nsillä aina yhdessä kirkolle.\n\nTähän keskeytyi hetkeksi puhelumme. Olimme sen kuluessa tulleet matalan\nkiviaidan luo. Astuimme pienestä, viheriäiseksi maalatusta veräjästä\naidan sisäpuolelle. Täällä riippukoivut kaunistivat nurmikenttäistä\npihaa, ja kapea polku kulki kiertäen vasemmalta talon toiselle\npuolelle. Polkua käsi kädessä edeten saavuimme lasi-ikkunaisen kuistin\nluo. Leveä, lehtokujainen tie vei täältä edempänä olevalle veräjälle,\nja oikealta pilkoitta puitten lomitse rakennuksia, ehkä aitat, talli\nja navetta. Kuin unessa huomasin kaiken tämän, sillä ajatuksissani\nolin kaukana muualla, nimittäin Pekan torpassa. Kunpa omaiseni\nLiisan keralla olisivat sinne menneet, eivätkä turhaan etsisi minua\nHaukkavuorelta. Jo olikin aika pitkälle kulunut, sillä kesä-yön vienoon\nhämärään oli koko maisema peittymässä.\n\n       *       *       *       *       *\n\nAstuimme, Lyyli ja minä, mahtavasta kaksoisovesta sisälle\nlasi-ikkunaiseen kuistiin. Täältä tulimme pieneen, puolipimeään\neteiseen, jonka sekä oikealla että vasemmalla seinämällä oli korkea\novi. Näistä oikeanpuolinen, tupaan vievä, oli auki, ja kynnyksellä\nseisoi vastassamme vanha nainen.\n\nEn milloinkaan ennen ollut niin vanhaa ja ryppynaamaista eukkoa nähnyt.\nHänen vartalonsa oli ihan kumarassa, hänen tukkansa aivan valkea, ja\npienet, teräväkatseiset silmät olivat syvällä päässä. Hänen otsansa\noli matala, leuka ulospäin pistävä ja nenä suuri, kaareva. Aaveelta\nvaimo näytti synkässä hämärässä, ja peloissani olin tempautua irti\nLyylin kädestä ja juosta kiireisesti ulos. Outo vavistus oli vallannut\nruumiini, ja mieluimmin olisin tahtonut jälleen lähteä Haukkavuorelle\nkuin hetkeäkään enää olla talossa.\n\nYstävällinen ääni kajahti tällöin korviini. Mistä ääni tuli? Katsahdin\nhämmästyneenä ympärilleni. Vanha vaimo puhutteli meitä ovensuusta.\n\n\"Iso-äiti\", huudahti samalla Lyylikin iloisesti.\n\nTuoko nainen oli Lyylin iso-äiti? Ei saattanut hän silloin olla mikään\naave, eikä mikään velho, mutta ehkä Lyylikin oli vain kauniiseen asuun\npukeutunut noita-akka? Ei ollut. Aaveella olisi käsi kylmä, mutta\nLyylillä oli lämmin, eikä noita-akalla olisi hänen kirkkaita, hyviä\nsilmiään.\n\nOlin tyyntynyt ja vastustamatta annoin pienen suojelijani viedä minut\niso-äitinsä luo.\n\nPerin olikin tämä ystävällinen. Päätäni kädellään taputtaen hän\nkuljetti meidät tupaan, ja täällä Lyyli yksityiskohtia myöden toisti\nkertomukseni eksymisestä. Itse oli hän ollut pihalla leikkimässä ja\ntänne kuullut itkuni. Silloin hän oli lähtenyt itkua kohden ja löytänyt\nminut. \"Onni raukka\", hän sanoi, \"tahtoisi eno Pekan torpalle, mutta\nsinne on niin kovin pitkä matka.\"\n\n\"Kyllä Onni pääsee\", lausui vanha iso-äiti lohdutellen, \"Onni on vaan\nlevollinen!\" Nyt ovat he tosin yksin kotona, mutta hetken perästä\ntulevat toisetkin kylästä, ja silloin lähetetään renkipoika hevosella\nviemään. \"Mutta mistä olet?\"\n\n— Louhijärveltä, Kirkonkylästä.\n\n— Ja isäsi nimi?\n\n— On Hakalan Taavi.\n\n— Hakalan Taavi, hymisi vanhus, silloin tunnen isäsi hyvin. Hän on\nkuuluisan Partio-Jaakon pojanpoika.\n\n\n\n\nVIII.\n\n\n\"Kuuluisa on Partio-Jaakko\", jatkoi Lyylin iso-äiti hiljaisesti\npuheluansa, \"ja harvat olivat todellakin seuduillamme ne miehet, jotka\nhänelle olisivat vertoja vetäneet. Hän, missä liikkuikin, oli kaikkien\nvenäläisten sotajoukkojen kauhuna, ja syytä olikin niillä häntä\npeljätä, mutta ehkä olet ennenkin kuullut hänestä puhuttavan?\"\n\nMinäkö en olisi kuullut Partio-Jaakosta eli niinkuin häntä myös\nkutsuttiin, Sissi-Jaakosta. Hänhän oli koko sukumme ylpeys, ja monet\ntalvipuhteiset illat oli isä minulle hänen urotöistään kertonut. \"Olen,\nolen\", vastasin sentähden vilkkaasti, ja huomioni kiintyi.\n\n— Olet, huudahti Lyyli ja taputti iloisesti käsiään. — Iso-äiti, oi,\nkerro minullekin hänestä!\n\n— Lapsi, ei ole hauskaa iltahämyssä tarinoida sodan verisistä\nmuistelmista. Ne tekevät mielen niin synkäksi, ja levottomasti\nnukkuisit yösi.\n\n— Onko sota sitten hirveätä, iso-äiti?\n\n— On. En milloinkaan toivoisi Suomen enää joutuvan sodan jalkoihin.\nSemmoisen raivotessa veri vuotaa virtoina, ja useat syyttömätkin\nsaavat kärsiä, vieläpä turvattomat vaimot ja lapsetkin, jotka ajoissa\neivät ehdi paeta lähestyvän vihollisen tieltä. Eipä aina säästetä edes\nsairaita ja raajarikkojakaan.\n\n— Onko iso-äitikin saanut kärsiä?\n\n— Olen. Pienenä, sinun ikäisenä tyttönä olen kerran kokonaista kaksi\nvuorokautta piileskellyt Haukkavuorella vihollisia. Olin kätkeytynyt\nsuuren hongan alle. Nälkä ja jano vaivasivat minua täällä, mutta\nen sittenkään uskaltanut lähteä muuanne, sillä venäläisiä kierteli\npitkin vuorta. He etsivät Partio-Jaakkoa ja isääni, mutta itsekään\nen ollut vaaratta. Tiesin isäni ja tämän toverin lymypaikan, mutta\nen olisi sitä näyttänyt. Ennemmin olisin vaikka henkeni menettänyt.\nNiin lujasti olin päättänyt olla mitään ilmoittamatta. Sydämeni vapisi\nkuitenkin tuskallisesti pelosta, ja sanomattomalla kauhulla ajattelin\nsilmänräpäystä, jolloin viholliset minut löytäisivät. Nälkä ja janokin\ntulivat yhä suuremmiksi, ja käsin aloin kaivaa maata, jotta edes märkää\nmultaa olisi kuivuudesta polttavaan suuhuni. Kova kallio tuli vastaani,\nja synkässä toivottomuudessani itkin, mutta kyyneleet heikonsivat\nentisestäänkin jo huonontuneita voimiani, ja vaivuin raskaaseen,\nkuoleman kaltaiseen uneen. Kun siitä heräsin, oli ulkona kirkas päivä.\nValoisaa oli puun allakin, jonne olin piiloutunut, ja sileänä, harmaana\noli paljastamani kallion pinta. Ainoastansa yhdessä kohtaa oli vähäisen\nkouruja. Siinä oli kalliossa pieni, omituinen, hevosenkengän muotoinen\nkuvio.\n\nMitä puhui vanhus? Olinko kuullut oikein? Hän oli Haukkavuorella nähnyt\nhevosenkengän muotoisen kuvion, mutta ison hongan alla, eikä siis\nsamassa paikassa kuin Pekka. Mieleni oli jännityksessä, ja unohtanut\nolin hetkeksi Pekan torpan, unohtanut kaipaukseni vanhempieni ja Ennun\nsekä Anna-siskon luo. Missä oli Lyylin iso-äidin löytämä hevosenkenkä?\nEhkä sekin oli jossain Susiluolan likellä? En malttanut olla sitä\neukolta kysymättä.\n\nKuuliko hän kysymykseni? Mitään hän ei ainakaan siihen vastannut.\nHitaasti hän käveli edestakaisin pitkin lattiata ja näytti olevan\nsyvästi mietteissänsä.\n\nUudistin kysymykseni. Silloin eukko — ikäänkuin mietteistään havahtuen\n— katsahti minuun, mutta heti hän vaipui jälleen ajatuksiinsa.\n\nEn enää uskaltanut häiritä häntä. Istahdin seinämällä olevalle\npenkille, mutta Lyyli seisahtui uunin ääreen ja katseli oudostuneesti\niso-äitiänsä.\n\nMikä vanhuksen todellakin oli? Toisinansa häntä ihan silminnähtävästi\nvärisytti ja nyt hän hiljaisella, tuskin kuuluvalla äänellä alkoi\nmumista itseksensä.\n\nKauvemmin ei Lyyli voinut hillitä itseänsä. Kyynelsilmin hän juoksi\niso-äitinsä luo, tarttui tätä käsivarteen ja kysyi tuskallisella,\nitkunsekaisella äänellä: \"Iso-äiti, mikä sinun on?\"\n\nTaas kohotti vanhus katseensa. Hänen silmänsä saivat lempeämmän sävyn\nja hellästi irroitti hän Lyylin käden käsivarrestaan. \"Mikä minua\nvaivaa? En itsekään tiedä.\"\n\n— Puhuit itseksesi.\n\n— Puhuinko? En sitä huomannut. Oudot muistelmat ovat vallanneet mieleni\nja äsken tuntui siltä kuin jälleen eläisin uudestaan sodan kauhut. Ehkä\nsiksi en nyt olekkaan kaltaiseni.\n\nIsäni oli talonpoika niinkuin kummankin teidän isä, ja talonpoikia\nolivat hänen esivanhempansa olleet, mutta kuitenkin oli hänellä enemmän\ntietoja ja enemmän varallisuutta kuin monella säätyynsä kuuluvalla\nsiihen aikaan. Hän olikin nuoruudessaan paljon maailmaa nähnyt ja olipa\nhän tuossa neljänkymmenen korvilla ottanut sotaankin osaa, ollut mukana\nKustaa III:n retkellä Venäjää vastaan. Sitten hän oli palannut kotiinsa\nja täällä hän uutterasti oli alkanut asua isältään perimäänsä taloa.\nEntistään suuremmaksi se olikin kasvanut ja vuosien kuluessa siitä tuli\npitäjän mahtavin ja pitäjän uhkein talo, eikä missään, ei edes isossa\npappilassa, sanottu niin paljon hopeita ja kultia löytyneen kuin meillä\nPeltolassa.\n\nSyttyi tällöin Suomen sota v. 1808. Se toi paljon levottomuutta\nmieliin, ja ennen pitkää tiesi huhu mainita, että venäläiset olivat\nmeidänkin pitäjää lähenemässä. Kiireisesti ihmiset pakenivat\nasumuksistaan metsien etäisimpiin soppiin ja veivät mennessään mitä\nkullakin oli arvokasta, kaiken karjan, viljaa ja rehua ynnä muuta\nkalliimpaa omaisuutta. Likimainkaan kaikkea ei kuitenkaan voitu\nkuljettaa mukana, ja olletikin jäi runsaasti karjaruokaa ja vähin\nviljaa, mutta jotta viholliset eivät niistä hyötyisi, piiloitettiin\nne kuoppiin ja peitettiin lumella. Paljon muutakin tavaraa kätkettiin\ntällä tavoin.\n\nMeilläkin Peltolassa seurattiin toisten esimerkkiä ja kauvas\nHaukkavuoren takalistoon vetäydyimme vainolaista pakoon. Kullat ja\nhopeat oli isä lähtiessämme kaivanut maahan. Matkalla yhtyi meihin\nkymmenkunta muutakin perhettä.\n\nEi ole kylmänä talviaikana hupaista piileskellä etäisillä\nmetsäkulmilla. Hätäpikaa kyhätyt metsäpirtit ovat ainoina asumuksina,\nja niissä on yhdessä eläinten kanssa koetettava paraimman mukaan\ntulla toimeen. Ruoka ehkä omiin suihin riittäisi, etenkin kun elukka\nelukan perästä teurastetaan, mutta pakolaisia saapuu ehtimiseen ja\nnäistä monella ei ole mitään hengenpitimekseen. Vähiä ravintoaineita\non sentähden jaettava, ja pian alkavat nälkä ja puute uhata. Ei ole\nkuitenkaan hyvä kyläänkään mennä ja lisätarpeita hakea kätköistä, sillä\nsinne on joukko vihollisia leiriytynyt. He eivät osaa sääliä. Sota on\ntehnyt heidät julmiksi, ja armotta he lyövät maahan jokaisen, joka\nsattumalta osuu heidän tielleen.\n\nToista kuukautta piileskelimme korpimailla. Alkuaan oli meitä vain\nnoin kuusikymmentä henkeä, näistä enemmän kuin kaksi kolmatta osaa\nvaimoja ja lapsia, loput miehiä, mutta vähitellen, viikkojen vieriessä\nkarttui joukkomme toissataiseksi. Miehiäkin oli piilopaikassamme jo\nlikimäisin kolmekymmentä, ja sangen monet heistä olivat tulleet kaukaa,\npenikulmien takana olevista vieraista pitäjistä.\n\nHeti pakomme jälkeen olivat viholliset saapuneet paikkakunnallemme.\nSuurin osa heistä oli miltei heti edennyt pohjoiseen, mutta pieniä\nkasakkaparvia oli jäänyt sinne ja tänne taloihin seutua vallassa\npitämään.\n\nTuli silloin tieto meikäläisten pohjoisessa saavuttamista voitoista.\nSe kohotti rohkeutta ja vielä toivorikkaammaksi muuttui mieliala,\nkun kuulimme talonpoikien lähipitäjissä ryhtyneen menestykselliseen\nsissisotaan. Kaunissaarellakin saakka, joka oli etäimpänä oleva\nlähipitäjistä, olivat vihollisjoukot tuhotut. Yöllä talonpojat olivat\nhyökänneet heidän päälleen ja ankaran taistelun jälkeen nutistaneet\nheidät kuin hiiret loukkuun.\n\nTämmöinen menestys houkutteli meidänkin seutulaisia seuraamaan\nesimerkkiä. Piilopaikasta piilopaikkaan kulki joutuisasti\nkokoontumiskäsky, ja eräänä kauniina päivänä kesäkuun alkupuolella —\nnoin pari viikkoa viimeksi tiedoksi saapuneesta talonpoikaistaistelusta\n— olivat miehemme valmiit käymään tuimaan sissisotaan.\n\nKolmatta sataa talonpoikaa oli heitä yhtynyt luoksemme Haukkavuoren\ntakalistoon neuvottelemaan. Varovaisesti ja taidolla olisi vihollisia\nahdistettava, sillä he olivat tottuneita sotia käymään ja hyvin olivat\naseilla varustettuja. Meikäläisistä monella ei sitävastoin ollut edes\npyssyä, viikatteita vain, lyhyitä karhukeihäitä ja teräväksi laskettuja\nkirveitä. Yksinänsä liikkuvien vihollisjoukkojen päälle oli hyökättävä,\nvakoiltava teillä ja teitten varsilla ja riistettävä muona, missä\nkäsiksi päästiin.\n\nMiehillä oli vankka luottamus voimiinsa ja jokaisen silmät säihkyivät\ntulisesta taisteluhalusta. Vielä samana päivänä he lähtivät matkalle,\nmutta kuka oli valittava johtajaksi? Isäni, Peltolan Osmo, oli ennenkin\nollut sodassa ja tunsi hyvin sen menot. Hän siis olisi omiansa\npäälliköksi ja kieltäytyä hän ei saisi. Ei hän kieltäytynytkään,\nmutta tahtoi toverikseen jonkun neuvokkaan ja vaaroja pelkäämättömän\nmiehen. Hän puolestaan ei tietänyt Hakalan Jaakkoa uskaliaampaa miestä\nja sentähden hän ehdoitti häntä, ja Hakalan Jaakko, nuori talonpoika\nKirkonkylästä, tulikin toiseksi päälliköksi. Hän se sittemmin oli niin\nkuuluisa Partio- l. Sissi-Jaakko.\n\n\n\n\nIX.\n\n\nEt ole, Onni, Partio-Jaakon näköinen. Olet hento ja heikko\nvartaloltasi, isot silmäsi ovat siniset ja tukkasi on ruskea. Hän oli\npitkä ja solakka kuin korpikuusi tahi aholla kasvava honka. Hänen\nhiuksensa olivat mustat ja silmänsä harmaat. Voimaa ja tahdonlujuutta\noli hänen katseessaan, tarmoa ja jäntevyyttä koko hänen ruumiinsa\nliikkeissä.\n\nTämmöinen mies oli tullut toiseksi johtajista, ja pian isä luovutti\nhänelle omankin päällikkö-osansa, sillä itse oli hän jo liian vanha\naina ja joka paikassa olemaan mukana.\n\nVäsymätön olikin Jaakko joukkoineen. Missä vaan viholliset\nlikitienoilla liikkuivat, siellä myös hän oli miehineen heidän kulkuaan\nhäiritsemässä ja milloin riisti hän heiltä muonavarat, milloin teki\nmuuta tuhoa. Herkeämättä hän oli toimessa ja — oli yö tahi päivä —\nvalmis hän oli hyökkäykseen, missä tilaisuutta siihen tarjoutui.\n\nEi säästänyt hän muitten voimia, mutta ei säästänyt hän omiaankaan,\nja ennen pitkää kulki mies mieheltä hänen nimenään Partio- l.\nSissi-Jaakko. Meikäläisten povessa tämä nimi herätti luottamusta\nja rakkautta, mutta vihollisissa pelkoa ja kuoleman kauhua, ja he\nlupasivat tuhannen hopeataaleria sille, joka elävänä tai kuolleena\ntoimittaisi heille Partio-Jaakon.\n\nEi ollut vihollisille tämän palveluksen tekijää, ja jo ennen kesäkuun\nloppua olivat he joko surmatut tahi karkoitetut seudulta. Silloin\nkorpimaille paenneet alkoivat palata entisille asumasijoilleen, ja\njälleen saattoi pitäjässä — sodan edettyä — nähdä iloisesti leikkiviä\nlapsilaumoja ja sieltä täältä kylälaitumilta kuulla karjankellojen\nkilinää.\n\n       *       *       *       *       *\n\nMeidänkin perhe oli metsäpiilostaan saapunut kotiin. Muistan vieläkin\npäivän, jolloin isä tuli hakemaan meitä. Viikkoon pariin emme silloin\nolleet tavanneet häntä. Ilosta itkien äiti heittäytyi hänen kaulaansa,\nsuuteli ja syleili häntä. Ilokyyneleet sain minäkin silmiini ja\nmalttamattomuudella odotin hetkeä, jolloin rakas ja kauvan kaivattu\nPeltola pilkistäisi esiin puitten lomitse. Vihdoin se näkyikin, ja\nriemusta huudahtaen juoksin metsästä pihamaalle ja sieltä tupaan, mutta\ntyhjää, kolkkoa oli kaikki sisällä, ja sydäntäni kouristi oudosti\nikäänkuin olisin aavistanut jotakin lähenevää onnettomuutta.\n\nOnnettomuus tulikin. Emme olleet vielä viikkoakaan viettäneet\nrauhallisessa levossa, kun viholliset uudistunein voimin ja entistä\nlukuisammin joukoin hyökkäsivät seuduillemme. Monet olivat silloin ne\ntalot, joihin koston veriset laineet poikkesivat. Vaimot ja lapsetkin\nsaivat kärsiä sentähden, että miehet olivat uskaltaneet tarttua\naseisiin. Onneksi kuitenkin vihollisten tulo viime hetkessä huomattiin,\nja useimmat asujamista ehtivät paeta. Aivan näin ei käynyt meidän.\n\nIstuimme paraillaan vienossa iltahämyssä kirkkaasti loimottavan\ntakkavalkean ääressä. Isä kertoi muistelmiaan Kustaa III:n ajoilta, ja\näiti polki rukkia. Samassa lennähti tuvan ovi auki, ja sisään syöksähti\nyltä päältä verissä ja vaatteet repaleissa oleva mies. \"Partio-Jaakko\",\nhuudahti isäni hämmästyneenä ja kavahti ylös. Partio-Jaakko se olikin.\n\"Paetkaa\", hän huusi, \"viholliset ovat hyökänneet pitäjään. Koetimme\ntaistella heitä vastaan, mutta he löivät ylivoimaisena joukkoni.\nPakenimme kaikki, ja nyt vihollinen raivoaa pedon tavoin, surmaa\nkenen käsiinsä saa, ei vaimoja, ei lapsia säästä. Paetkaa, hän on\nkintereilläni, seuraa kuin vainukoira.\"\n\nRiensimme ulos ja juoksimme Haukkavuorelle ja olimme jo vuoren\nmetsäistä rinnettä kiipeämässä, kun äiti äkkiä seisahtui ja lähti\ntakaisin. \"Asetin kiireessä haahtuvat.\" hän sanoi, \"liika likelle\nvalkeata.\"\n\n\"Älkää menkö, viholliset voivat tuossa tuokiossa olla täällä\",\nhuudahti Partio-Jaakko, ja isäkin koetti pidättää äitiä, mutta tämä\nmitään kuulematta juoksi edelleen, saapui aitaukselle ja aikoi\nveräjästä sisään. Samalla ilmestyi tuvan nurkkauksen takaa viisi kuusi\nkasakkaa. He huomasivat äidin, ja turhaan tämä yritti uudelleen paeta\nHaukkavuorelle. Se oli nyt myöhäistä. Kasakat saavuttivat hevosillaan\nhänet. Etumaisin heistä iski äitiä keihäällään, ja kimeästi kirkaisten\nhän kaatui maahan, tallautui hevosten kavioihin, parahti sydäntä\nsärkevästi vielä kerran ja sitten makasi hiljaa.\n\nKaikki oli tapahtunut muutamassa silmänräpäyksessä ja niin\naavistamattoman joutuin, että tuskin ehdimme edes hievahtaa metsän\nrajalta, jonne äidin perässä olimme kiirehtineet. Sanomaton kauhu\nkangistutti jäseniäni, koko ympäristö musteni silmissäni, korvissani\nsuhisi ja tiedottomana vaivuin maahan.\n\nKun jälleen tulin tuntoihini, näin äidin yhä pitkällään nurmikolla. Isä\nja Partio-Jaakko taistelivat hänen ympärillään tuimasti kasakoitten\nkanssa. Kaksi näistä oli jo veriinsä uupunut ja irtonaisina heidän\nhevosensa laukkoivat kenttää, mutta vielä oli heitä kuitenkin neljä\njälellä, uhkaavasti he kannustivat ratsujansa, keihäät nousivat ja\nlaskivat ja kiivaaseen jalkojen töminään sekaantui tahditon kavioitten\nkopse. Taidolla isä ja Jaakko väistelivät vihollistensa hyvin tähtäämiä\niskuja, ahdistivat puolestaan raivoisasti säilällänsä ja kehoittivat\nääneen toisiansa. Hammasta purren ja hurjain taistohuutoin kaikuessa\nkasakatkin ottelivat. Eikö heistä muka olisi kahden talonpojan\nvoittajaa? On, on, mutta ei, jo säilä nousee, ja enää kolme miestä on\nsatulassa ja isännättömänä juoksee kolmaskin ratsu. Jo putoaa satulasta\nneljäskin kasakka. Silloin toisilta — eloon vielä jääneiltä — loppuu\nrohkeus, he kääntävät hevosensa, ajavat täyttä karkua pakosalle ja\nkatoavat näkyvistä samaa tietä kuin olivat tulleetkin.\n\nHenkeäni pidättäen ja koko ruumiini vavisten olin katsellut taistelua.\nNyt lähenin kiireisesti, mutta isä viittasi minun lähtemään. \"Mene\nHaukkavuorelle ja piiloudu Susiluolaan\", hän sanoi, \"saavumme heti\nperässä.\"\n\n— Tahdon nähdä äidin, lausuin itkun tukahduttamalla äänellä.\n\n— Äiti on kuollut, lapsi.\n\n\"Äiti kuollut\", huudahdin parahtaen ja jälleen olin juosta esiin,\nmutta isäni ääni ei sietänyt vastustamista. \"Mene\", hän käski lyhyen\njyrkästi, \"en halua lisää onnettomuutta.\"\n\n— Mutta mitä teette äidin?\n\n— Hänet koetan Jaakon kanssa piiloittaa johonkin pensaikkoon.\n\nMiehet nostivat äidin ruumiin maasta ja alkoivat joutuisasti kuljettaa\nsitä Haukkavuorta kohden.\n\nEn saanut katsettani ruumiista ja ikäänkuin naulattuna seisahduin\npaikalleni, mutta isä suuttui, \"tottele\", hän huusi, \"etkö kuule maan\netäällä tömisevän. Siellä uusi ratsujoukko jälleen lähenee.\"\n\nIsä oli oikeassa, maa tömisi, ja jo kuului aivan selvästi kavioitten\nkopsetta ja yhä likemmäksi se tuli.\n\nVapauduin lumouksestani ja syöksyin silmittömän pelon valtaamana\nmetsään, kiipesin ylös Haukkavuorta ja juoksin kuin kuolema olisi\nollut kintereilläni. En joutanut nyt isää ja Jaakkoa odottamaan,\nen ajattelemaan sitä, josko he ehtivät kätkeä äidin ruumiin. Oma\npelastukseni oli vain ajatuksissani ja Susiluola päämääränäni, mutta\näkkiä johtui mieleeni näkemäni äidin surma, kylmä väristys tempoi\njäseniäni, jalkani eivät enää totelleet ja vaivoin sain kontittua\nerään lähellä olevan suuren hongan alle. Puu oli hiukan kumollansa ja\nsen turve- ja kivipeittoisten juurien alla oli hyvä, joskin synkkä\npiilopaikka. Mustaa multaa oli sen pohjalla ja ainoastansa kapeasta,\nmiltei maan tasalla olevasta aukosta tuli sinne vähäisen valoa.\n\nHongan alle päästyäni vaivuin tainnoksiin ja heräsin vasta siitä, että\nkuulin askeleita ulkopuolella. Isä ja Jaakko siellä juoksivat ohitse.\nAijoin huutaa heille, mutta samalla näin alempana hämärässä muutamia\nkasakoita ja enää tuskin uskalsin hengittää. Kasakatkin — heitä oli\nmonta miestä — riensivät juoksujalkaa ohitse, mutta alempaakin, vuoren\njuurelta päin, kuului melua, ja äkkiä koko ulkona oleva taivas muuttui\npunertavaksi. En alussa oivaltanut mitä se merkitsi, mutta vähitellen\ntunkeutui korviini tulen räiskeen sähinää, ja arvasin Peltolan palavan.\nKasakat olivat sytyttäneet sen tuleen.\n\nKokonaista kaksi vuorokautta viholliset kiertelivät vuorta isää\nja Jaakkoa etsien. Koetin pyrkiä heidän luoksensa — Susiluolassa\notaksuin heidän olevan — mutta aina, jo muutaman askeleen otettuani,\nosui joku vihollinen lähelle ja yhä uudestaan ja uudestaan oli minun\nvetäydyttävä takaisin piilopaikkaani. Sanomaton epätoivo valtasi\nmieleni. Olin kadottanut äitini. Pelkäsin nyt isänkin ja Partio-Jaakon\njoutuneen vihollisten käsiin, ja tietämättömyys heidän kohtalostaan\nsaattoi päiväni rauhattomiksi ja öisin kauheat unikuvat häiritsivät\nlepoani. Kalvava nälkä ja polttava jano vielä lisäsivät tuskiani ja\nlopulta olin niin rasittunut, että avoimin silminkin olin näkevinäni\nhirmu-aaveita. Turha oli kuitenkin pelkoni ollut. Isä ja Jaakko olivat\nolleet Susiluolassa, ja tänne viholliset eivät olleet löytäneet.\nNäitten poistuttua he tulivat luolasta ja tapasivat sattumalta minut,\njonka jo olivat luulleet kuolleeksi. Samoihin aikoihin olin minäkin\nlähtenyt piilopaikastani ja jälleen lähennyt Susiluolaa. Tämän lähellä\nhe minut kohtasivat ja yhdessä taivalsimme nyt lymyilypirtteihimme\nHaukkavuoren takalistoon. Täällä elo oli rauhallista, mutta niin\nsuuressa jännityksessä oli mieleni ollut, että vielä pitkät ajat näin\nunta hyökkäävistä vihollisista, olin kuulevinani heidän sotahuutonsa\nja äidin kimeän kuolinparun. Olinpa toisinansa näkevinäni hongan alla,\nkallionpinnassa olleen hevosenkengänkin. Muodottomana, tavattoman\nisona se ilmaantui, kohosi maasta pilviin, syttyi tuleen, ja siniset,\nvirvatulen kaltaiset liekit nousivat sen kannasta. — Vuosikymmeniin\neivät uneni ole nyt uusiintuneet, mutta — mikä on kummallisinta —\nviime yönä olin jälleen kuulevinani taistohuutoja, näin keihäitään\nheiluttavia kasakoita, ja äitini haamu viittasi taivaalle. Siellä oli\npilvissä hevosenkenkä, mutta tällä kertaa liekit paloivat entistä\nkirkkaammin, ja koko kanta oli ikäänkuin tulessa. Äitini osoitti\nkenkää, hymyili ja katosi. Samalla minäkin heräsin. Kylmä hiki oli\nnoussut otsalleni.\n\n\n\n\nX.\n\n\nLyylin iso-äiti lopetti kertomuksensa. Jännityksellä ja mitään muuta\nmuistamatta olin sitä kuunnellut. Lyyli oli istahtanut viereeni\npenkille ja ikäänkuin turvaa etsien tarttunut käteeni. Kertomus oli\nhänestä ollut kauhea ja vieläkin hänen ruumiinsa vapisi liikutuksesta.\nItsekin olin vähäisen peloissani, mutta vanhuksen puhe hevosenkengästä\njohti ajatukseni jälleen toisaalle. Haukkavuoren aarre ja sen\nyhteydessä mainitut tapahtumat tulivat mieleeni. Missä oli vanhuksen\nnäkemä hevosenkenkä? En ollut vielä saanut siihen vastausta. Sen\nainakin tiesin, että aivan Susiluolan likellä sitä ei olisi. Jos niin,\nnäet, olisi ollut, silloin vanhus olisi helposti päässyt pujahtamaan\nSusiluolaan. Mutta jos sitä luolan edustalla ei ollut, ei se myös\nsaattanut olla sama kuvio, jonka Pekka täältä oli löytänyt. Ehkä Lyylin\niso-äiti muistaisi vieläkin paikan. Uudistin sentähden kysymykseni jo\nkolmannen kerran.\n\n— Muistanko, sanoi vanhus, kuinka olisin sen unohtanut? Meiltä suoraan\nvuoren ylitse Susiluolaan mennen on eräässä kohtaa kallionrinteellä\npieni, noin miehen mitan syvyinen notko. Heti sen ääreltä nousee\nvuori jälleen jyrkkänä, muuttuu railomaisen louhikkoiseksi ja miltei\npuuttomaksi. Ainoastaan siellä täällä kasvaa joku vähäinen mänty tahi\nyksinäinen koivu. Louhikkoa on suunnilleen kymmenen sylen leveydeltä.\nSitten vuori on tasaisempaa, rinne kohoaa loivemmin, ja suuret,\njättimäiset hongat kaunistavat kanervapeittoista maata. Täällä, noin\nkymmenen askelta louhikosta, on matala, osaksi maahan kaivautunut\npaasi, ja kun toistakymmentä vuotta sitten siellä viimeiseksi kävin,\nolin paaden oikealla puolella vielä honka, joka minulle, pikku tyttönä\nollessani, oli suojaa antanut. Se tosin oli entistä enemmän kumollansa,\nmutta juuret, minkä olivat maaemästä ylenneet, olivat vieneet vahvasti\nmultaa peitokseen, ja sentähden puun suuret, leveät oksat eivät\nolleet kadottaneet rehevyyttään. Ehkä vieläkään honka ei ole kokonaan\nkaatunut, ehkä vieläkään sen vihreys ei aivan kellastunut.\n\n— Onko hongalle pitkä matka?\n\n— Pitkäkö? Ei. Suunnilleen puolen tunnin taival.\n\n— Oliko hevosenkengän muotoisessa kuviossa kaksi nuolenpäätä\nyläkannassa?\n\n— Oli.\n\n— Ja kummankin sisässä pieni nuoli kuvattuna?\n\n— Oli, mutta mistä tiedät tehdä kysymyksesi?\n\n— Setä Pekka on löytänyt samallaisen kuvion Susiluolan edustalta.\n\n— Eno Pekka löytänyt? huudahti Lyyli hämmästyneenä.\n\n— Niin on.\n\n— Mutta mitä nuolet merkitsevät? jatkoi Lyyli puhettaan.\n\n— Ehkä Haukkavuoren aarre löytyisi niitten avulla.\n\n— Haukkavuoren aarre? huudahti Lyyli kummissaan, ja hänen\niso-äitinsäkin katsoi kysyvästi minuun.\n\nKerroin heille lyhyesti mitä Pekalta olin saanut kuulla.\n\n— Pekka siis, lausui Lyylin iso-äiti, on etsinyt aarretta nuolien\nosoittamassa suunnassa?\n\n— Niin on, mutta hän ei mitään löytänyt ja arvelee sentähden\nerehtyneensä. Kuviolla ei olisikaan hänen alussa otaksumaansa\nmerkitystä, tahi myös hän ei ole sitä ymmärtänyt oikein selittää.\n\n— Hm, enpä luulisi aarteen löytyvän kuvioitten avulla. Semmoista\nmerkitystä niillä tuskin lienee, mutta odota, ehkä sittenkin olen\nväärässä, Partio-Jaakon kuolinhetki johtuu mieleeni. Hän viimeisiä\nhengähdyksiään vetäessään puhui jostakin Haukkavuorelta löytämästään\naarteesta ja mainitsi samalla sanan hevosenkenkä. En ole hänen\nsanoihinsa pannut mitään huomiota, sillä otaksuin hänen hourivan. En\nsentähden myös ole kenellekään niistä kertonut. Oivallan nyt, että\nsiinä menettelin ajattelemattomasti.\n\nAinoastaan kahdeksi päivää Partio-Jaakko oli jäänyt piilopaikkaamme\nHaukkavuoren takalistoon. Täällä isoin neljästä pirtistä oli isän.\nJaakko oli yhtynyt meihin, mutta olipa asuntoomme ehtinyt kertyä\njo paljon muitakin pakolaisia, etenkin vanhoja ukkoja, eri ikäisiä\nnaisia ja pieniä lapsia. Noin kuukautta ennen sodan syttymistä oli\nJaakko mennyt naimisiin. Hänen vaimonsakin oli nyt pirtissämme,\nmutta siitä huolimatta Jaakko näytti levottomalta ja äkkiä hän nousi\npenkiltä, suuteli jäähyväisiksi nuorta vaimoansa ja tämän sylissä\nkapalossa makaavaa, pari viikkoa sitten syntynyttä poikalastaan. Maan\nsotajoukot olivat uudelleen peräytymässä pohjoista kohden. Se ei häntä,\nJaakkoa, vapauttanut velvollisuudestaan taistella. Sentähden hän,\ntoimettomana ollen, tunsi itsensä levottomaksi. Isänmaa kutsui, ja hän\naikoi noudattaa kutsua. Vihollisia oli pitäjässä, niitä hän lähtisi\nkarkoittamaan ja hän lähti, kokosi toistamiseen miehiä ympärilleen ja\ntaisteli sitten epätoivon vimmalla syksyyn saakka. Hänen joukkonsa\ntosin ei ollut lukuisa, nelisenkymmentä talonpoikaa vain, mutta nämät\nkaikki olivat lujia, jo edellisissä taisteluissa karaistuneita miehiä.\nHe tovereinaan hän väsymättömästi ahdisti vihollisia vanhaan totuttuun\ntapaansa, mutta — ei yhtä suurella menestyksellä. Viholliset olivat\ntällä kertaa liika ylivoimaiset ja sentähden hänen vähäinen, mutta\nrohkea joukkonsa hupeni päivä päivältä yhä pienemmäksi.\n\nTuli sitten syksy ja sen mukana sotajoukoillemme Oravaisten verinen\npäivä. Se päivä oli Partio-Jaakonkin viimeinen. Varhain aamulla,\npiilopirteissämme juuri levolta noustessamme, kuulimme ulkoa hitaita,\nvaivaloisesti laahaavia askeleita. Ne lähenivät ovea, joku nähtävästi\nhapuili kädellään salpaa, mutta — ei sitten avannutkaan sitä. Käsi\nkulki pitkin ovea ja maasta kuului raskas kumahdus ikäänkuin joku olisi\npitkin pituuttaan kaatunut. Riensimme ulos. Siellä Partio-Jaakko makasi\nverissään ja tiedottomana oven takana. Isä otti hänet syliinsä, kantoi\nsisään ja laski varovaisesti vuoteelle.\n\nHorjuen Partio-Jaakon vaimo läheni miehensä vuodetta, tutki ja sitoi\nisäni avulla haavat. Niitä oli kaksi, toinen, miekanisku, ulottui\notsasta yli päälaen, toinen oli rinnassa. Se oli syvä keihäänpisto. Kun\nisä sen huomasi, pudisti hän synkästi päätänsä.\n\n— Onko haava kuolettava? huudahti tällöin Jaakon vaimo epätoivoisena.\n\n— Luulen niin, vastasi isäni kolkolla äänellä.\n\nSamalla Jaakko kuitenkin näkyi toipuvan tainnostilastaan. Hän liikahti,\nnäet, levottomasti, avasi äkkiä silmänsä ja nousi ryntäilleen, mutta\nhänen katseessaan oli outo, hehkuva loiste ja hänen poskillaan kuuma\npuna. Hän tuijotti meihin terävästi, näytti tuntevan, laskeutui jälleen\nmakuulle, katsoi lempeästi Annikkiansa ja otti hellästi tätä kädestä.\nHetkisen kumpikin oli ääneti, mutta sitten Jaakon huulet alkoivat\nvärähdellä, suu avautui, ja hän ryhtyi puhumaan. Ei ollut kuitenkaan\näänessä vanhaa, tuttua sointua. Se oli käheä ja särkynyt, ja sana\nseurasi vain vaivoin sanaa. \"Varhain eilis-aamuna olin joukkoineni\",\nhän kertoi, \"vihollisia ahdistamassa. Näitä oli Louhi järveltä tulossa\nnoin kaksikymmentä kasakkaa. Olin sentähden miehineni — meitä oli\nvain kymmenkunta — asettunut maantievarrelle väijyksiin. Viholliset\nsaapuivatkin heti auringon noustessa ja mukana oli heillä neljä\nmuonakuormaa. Odotimme siksi he tulivat likemmäksi. Sitten hyökkäsimme\njoutuisasti heidän kimppuunsa, surmasimme muutaman heistä ja rajun\ntaistelun jälkeen — miehiäni oli kolme siinä kaatunut — ajoimme loput\npakosalle. Muonat tietysti ryöstimme ja olimme juuri aikeissa kuljettaa\nne metsään, kun viholliset ihan aavistamatta palasivat takaisin.\nHeitä oli nyt satakunta miestä — mistä lienevätkään niin pian saaneet\nlisäjoukkoja — ja äkkinäisellä hyökkäyksellä he piirittivät meidät.\nJätimme muonat ja koetimme voimiemme edestä murtautua vastustajaimme\nrivien lävitse. Onnistuiko se tovereilleni? En luule sitä. Ainakin\nviisi heistä näin veriinsä uupuvan, ja käsittämättömältä tuntuu se,\nettä itsekään pääsin saarroksesta pujahtamaan. Enpä edes haavaa\nollut saanut ja kiireimmiten riensin vihollisten takaa-ajamana\nHaukkavuorelle. Tämä olikin aivan lähellä, ja kovin vaikeata oli\nkasakoitten taajassa metsikössä edetä hevosineen. Kadotinkin sentähden\npian heidät näkyvistäni.\"\n\nEi ollut helppoa Jaakon katkonaista puhetta ymmärtää, mutta vielä\nepäselvemmäksi se muuttui. Lauseet tulivat hajanaisiksi, ja toisinansa\nei yksityisiä sanoja laisinkaan kuullut. Vähän kuitenkin saimme\nselville. Hän oli puolipäivään saakka ollut Haukkavuorella, mutta\nsitten lähtenyt täältä. Ketään vihollisia ei silloin ollut näkynyt,\nmutta vuoren juurelle päästyänsä hän oli huomannut niitä takanansa.\nTurhaa olisi hänen ollut yrittää vuorelle takaisin ja kiireisesti hän\npakeni piilopirttejämme kohden, mutta vihollisetkin olivat huomanneet\nhänet ja seurasivat ihan kintereillä. Muut näistä hän kuitenkin pian\noli eksyttänyt jäljiltään, mutta neljä miestä oli väsymättömänä koko\npäivän ja yön jatkanut ajoaan ja ehkä pari tuntia sitten — juuri kun\nhän luuli jo näistäkin päässeensä — odottamatta hyökännyt esiin.\nTuskin kahdenkymmenen kivenheittämän matkaa oli tällöin enää ollut\npiilopirteille. Kiivas taistelu oli syntynyt ja viholliset hän kyllä\noli surmannut, mutta samalla itsekin pahoin haavoittunut. Miltei\nryömimällä hän oli kulkenut taistelupaikalta, astunut äärimäisyyksiin\ntarmoaan ponnistaen muutaman askeleen ja kaatunut pirttimme ovea\nvastaan. Varmaankaan hän ei edes iltaan eläisi. Kovin olivat jo voimat\nhuonot.\n\nJaakko oli oikeassa. Tuskinpa hän todellakaan iltaan eläisi? Hänen\nkasvonsa olivat kalpeat, huulet verettömät ja ruumis oudon veltto.\nSilmätkin olivat puoleksi ummessa, ja katse oli tajuton. Vähäinen\nelonkipinä ei kuitenkaan vielä sammunut. Silmät suurenivat äkkiä\nja saivat jälleen eloisan ilmeen, mutta jotakin vierasta; kylmän\nkammottavaa niissä sittenkin oli. Ilme katosi, ja katse muuttui\ntuijottavaksi. Se suuntautui liikkumattomana ohitsemme, ja Jaakko alkoi\nlevottomana houria, puhua sanoja, joissa ei ollut järkeä, ja nähdä\nnäkyjä, joita ei kukaan käsittänyt.\n\nHouraamista — pienillä väliajoilla — jatkui puolelle päivää. Silloin\nvasta Jaakko vaipui hiljaiseen uneen, mutta lepoa ei kestänyt\nkauvan. Jo muutaman minuutin kuluttua hän jälleen valveutui, mutta\nsangen raukea oli nyt hänen katseensa, ja huulet olivat entistäkin\nvärittömämmät. Selvästi saattoi huomata, että lähenevän kuoleman\nleima oli hänen kasvoillansa. Rauhallisesti maaten hän silmäili\nympärilleen, mutta turhaan Annikki tarttui häntä hyväillen kädestä,\nturhaan kutsui häntä nimeltä. Jaakko ei näyttänyt ketään tuntevan, ja\nhänen katseensa harhaili kysyväisenä henkilöstä henkilöön. Vihdoin se\npysähtyi minuun, mutta ei vieläkään osoittanut mitään tuntemusta. Olin\nkuitenkin hänen silmistänsä lukevinani nöyrän pyynnön ja varpaille\nkohoten nojauduin häntä kohden. Silloin hänen huulensa liikkuivat,\nja niin perin matalalla äänellä hän puhui korvaani, että kukaan muu\nei saattanut hänen puhettaan kuulla, enkä itsekään eroittaa kaikkia\nhänen sanojaan. \"Eilen\", hän lausui, \"löy...sin aarteen. Aar...re\nsuuri. Pal...jon kul...taa ja ho...pea...ta ja iso luu...ranko.\nLuu...ran...ko kauhea. Se on Hauk' Haukka...vuo...rella. Pa...nin kiven\naukolle. Aarre Susi...luo... luo...lassa, he...vo, hevo...sen — kenkä.\"\n— Houriko Jaakko? Luulin niin, ja äkkiä hän muuttui raivoisaksi,\nnousi kiivaasti istualleen, katsoi tuijottavasti eteensä ja huusi\nsärkyneellä, sydämestä lähtevällä äänellä: \"Annikki!\" Samalla vahva\nverivirta tunkeutui hänen suustaan, ja rinta raskaasti korahtaen hän\nlysähti hervottomana vaimonsa syliin. Vielä muutama hengenveto, ja\nPartio-Jaakko oli kuollut. Hänen ei ollut tarvinnut odottaa iltaan. — —\nSeuraavana päivänä isä löysi metsästä, muutaman sadan askeleen päässä\npiilopirtistämme, neljän kasakan ja kahden hevosen ruumiit. Jokaisessa\noli syvät haavat, ja erään kasakan pää oli ihan murskaantunut\nsaamastaan iskusta.\n\nMitä Jaakko oli aarteesta ja hevosenkengästä hourinut, jos hän\nsittenkään houri, unohdin pian. Rauhakin tuli, ja isä rakensi\nuudestaan poltetun talomme. Annikki pienen poikansa keralla muutti\ntällöin Louhijärvelle. Louhijärvi olikin hänen kotipitäjänsä ja sieltä\nJaakkokin oli hänet nainut. Vasta äsken Jaakon sanat uudestansa\njohtuivat mieleeni, ja — ehkä todellakin niillä on joku erikoisempi\nmerkitys.\n\n       *       *       *       *       *\n\nLyylin iso-äidin puhe keskeytyi siihen, että ulkoa kuului rattaiden\njyrinää. En minäkään enää ollut halukas tekemään lisää kysymyksiä.\nOlin sangen väsynyt — yö olikin nähtävästi jo pitkälle kulunut — ja\nsilmäluomeni pysyivät ainoastansa vaivoin auki. Lyylikin oli nukahtanut\npenkille. Pyysin kuitenkin yön selkäänkin päästä Pekan torpalle, ja\nvanhus lupasikin toimittaa hevosen.\n\nAstuimme ulos. Täällä jo rappusilla tuli vastaamme pitkä,\nvaaleaviiksinen mies. Hän sanoi olevansa Lyylin isä ja oli heti valmis\nhakemaan hevosen. Pian olikin tämä rappusten edessä, ja vinhaa vauhtia\nlähdimme ajamaan lehtokujaista käytävää veräjälle.\n\nOikealla olevia rakennuksia sivuuttaessamme näin näitten edustalla\npaljon hevosia ja rattaita. Miehiä ja naisia hääräsi niitten ympärillä.\n\n— Kävimme Kirkonkylään viemässä viimevuotisia kauroja, kertoi Lyylin\nisä. — Sentähden viivyimme niin myöhäiseen.\n\n— Onko tuolla aitat, talli ja navetta? sanoin rakennuksia osoittaen.\n\n— On. Aitat ovat vasemmalla. Talli on tuo pitkä huoneus oikealla.\nNavettaa ei tänne näy. Se on muitten takana, kulmaksuttain talliin.\n\nKiidätimme veräjästä ulos. Täältä vielä noin pari kilometriä ajettuamme\nsaavuimme isolle valtatielle. Kauvemmin en jaksanut pysyä valveilla.\nSilmäni ummistuivat raskaaseen uneen, ja heräsin vasta siitä, kun\nhevonen pysähtyi Pekan torpalle. Kirkkaana päivä tällöin jo nousi\nitäiseltä taivaanrannalta.\n\n       *       *       *       *       *\n\nPekan torpassa tervehdittiin minua suurella riemulla. Ilosta itkien\näiti sulki minut syliinsä, ja näinpä — mitä en koskaan ennen ollut\ntehnyt — isänkin silmänurkassa kyyneleen. Koko yösen hän Liisan kanssa\noli ollut Haukkavuorella poikaansa etsimässä ja vasta hetkinen sitten\nhän perin uupuneena oli palannut takaisin.\n\nKerroin heille muutamin sanoin eksymisestäni. Liisa sillä välin\nvalmisti hopulla ruokaa. Söimme vähäisen ja kiiteltyämme ystävällistä\nisäntäväkeämme lausuimme hyvästit. Jo olikin aika kiirehtiä kotiin.\nEnnukin alkoi käydä levottomaksi.\n\nRattaille noustuani muistin, että isä ei vielä ollut näyttänyt minulle\npaikkaa, mihin tarinassa mainitun laivan kerrottiin laskeneen. Kysyin\nhäneltä sitä, mutta vastasiko hän kysymykseeni, en tiedä, sillä samalla\nvaivuin jälleen syvään uneen.\n\nKun tällä kertaa valveuduin, olimme jo kotimme pihalla. Äiti, Anna\nsylissä, seisoi rattaitten vieressä, ja isä nosti Ennua alas. Minäkin\nastuin rattailta, ja isä ryhtyi vanhaa Hiirakkoa riisumaan aseista.\nLähdimme sisälle, mutta vielä oli kauvan mielessäni Haukkavuorelle\ntekemäni matka. Oliko todellakin vuorella aarre olemassa, ja oliko\nJaakko sen sieltä löytänyt? Susiluolassa hän oli sanonut sen olevan.\nIhmeellistä! Luolassako siis myös oli aukko, jonka hän oli kivellä\ntukkinut, mutta missä siellä, luolassako luuranko, ja mitä oli hän\ntarkoittanut sanalla hevosenkenkä? Oliko sekin jokin kallioon hakattu\nkuvio, ja oliko siinäkin nuolia ja nuolenpäitä? Silloin Jaakon\nlöytämä aarre, jos hän mitään aarretta oli löytänyt, ehkä myös oli\nsama, josta tarinassa mainittiin? Päätäni huimasi tätä mahdollisuutta\najatellessani. Kunpa tilaisuus myöntäisi, niin — vaikkapa vasta\nmuutaman vuoden perästä — lähtisin uudestaan Haukkavuorelle ja\nkoettaisin kaikesta ottaa selvän. Tutkisin silloin luolan ja hakisin\nHaukkavuoren tarunomaisen aarteen sen salaperäisestä kätköstä.\n\n\n\n\n\n\nToinen osa.\n\n\n\n\nI.\n\n\nKahdeksan vuotta on kulunut edellä kertomistani tapahtumista. En\nole sitten sen ajan käynyt Haukkavuorella, mutta nyt olen nuorena\nylioppilaana jälleen sinne matkalla. Kandidaatti-arvon saamiseksi\non minun valmistettava tieteellinen kirjoitelma ja sitä varten olen\npäättänyt tutkia Haukkavuorta maantieteellisesti. Tulisin toistaiseksi\ntekemään ainoastansa korkeusmittauksia ja yleisempää laatua olevia\nhavaintoja, tutkisin ylimalkaisesti vuorella esiintyvää kasvillisuutta\nja eri kivilajeja sekä, jos aika riittäisi, joka ei ollut luultavaa,\nkesä kun oli jo heinäkuun puoliväliin ehtinyt, alottaisin vuoren\nkartoittamistyön ja lopettaisin sen sitten seuraavana kesänä.\nOlisin tutkimus-alueekseni voinut valita jonkun muunkin seudun,\nmutta muistelmat lapsuuteni päiviltä viehättivät minua lähemmin\ntutustumaan Haukkavuoreen. Erityisesti en saattanut olla aarrehistoriaa\najattelematta. Kaikki mitä Haukkavuoren salaperäisestä aarteesta olin\nkuullut, oli siksi kummallista, etten pelkästään mielikuvituksen\ntuotteina voinut kertomuksia pitää. Jokin syy, joskaan ei todellista\naarretta olisikaan, täytyi olla niitten syntyyn. Ehkä siitäkin\nselviytyisin. Näitä miettien ajoin kyytihevosella yhä likemmäksi\nHaukkavuorta. Syvässelkäkin oli jo kaukana takanani ja neljää viittä\nkilometriä enempää oli tuskin enää Pekan torpalle. Olisiko siellä\nkaikki ennallaan? En ollut hänestä ja hänen perheestään kahdeksaan\nvuoteen mitään kuullut. Uteliaisuudella odotin jälleen näkeväni pienen,\nmatalan, ehkä entistäkin enemmän rappiotilassa olevan asumuksen, mutta\nsuuri oli hämmästykseni, kun vaivaisen torpan asemasta mahtava talo\npistihe esiin puitten lomitse. Oliko se Pekan vai oliko talossa toisia\nasujamia ja Pekka muualle muuttanut?\n\nEi ollut, Pekan oli, niin kertoi kyytimieheni, tahi oikeammiten Pekan\npojan. Kummastukseni kasvoi, mutta kyytimieheni selitti asian. Noin\nviisi vuotta sitten oli Pekan kuolleeksi luultu Pentti arvaamatta\npalannut takaisin. Hän tuli viimeksi Kaliforniasta, jossa hän kultaa\nkaivamalla oli koonnut itselleen melkoisen omaisuuden. Heti oli hän\npurkauttanut vanhat torpparakennukset, lunastanut omakseen maan ja\nrakennuttanut talon. Mutta miksi ei hän olostaan Amerikassa ollut\nvanhemmilleen mitään kirjoittanut? Hän oli sen parina ensi vuonna\ntehnyt, mutta kirjeet olivat syystä tai toisesta joutuneet hukkaan.\nSitä hän ei ollut tiennyt, vaan oli hartaasti odottanut kotoaan\nvastausta, mutta kun täältä uudistetuista kirjeistä huolimatta ei\nollut tullut mitään tietoa, oli hän otaksunut vanhempiensa kuolleen,\neikä enää itsekään kirjoittanut kotimaahan. Hän oli ainaisiksi ajoiksi\naikonut jäädä Amerikkaan, mutta vihdoin oli koti-ikävä vallannut ja\nhän oli päättänyt edes pistäytymällä käydä jälleen Suomessa. Matkasta\nolikin tullut pitempi, eikä hän enää sanonut Amerikkaan lähtevänsä.\n\n— Semmoiset vaiheet oli siis Pentillä ollut?\n\n— Semmoiset. Kovin oli muuten mies kummallinen luonteeltaan, oli\naina synkkä ulkomuodoltaan, eikä paljon puhunut. Jokin synkkä suru\nnähtävästi miestä painosti, ja välistä, ikäänkuin ihmisiä paeten, hän\npäiväkausia saattoi harhailla Haukkavuorella.\n\n— Hakiko hän täältä aarretta?\n\n— En tiedä.\n\nTähän puheluni kyytimiehen kanssa keskeytyi, sillä olimme jo perillä\nja ajoimme kapean ojasillan yli talon portista sisään. Sen vain ehdin\nkuulla, että Pekka vieläkin eli, joskin kovin vanhentuneena. Hänen\nvaimonsa sitävastoin oli kuollut, ja Liisa oli naimisissa erään\nulkopitäjäläisen kanssa ja sen johdosta muuttanut kotoaan. Pentti johti\nitse taloutta, joka olikin käynyt suureksi. Hänellä oli kolmekymmentä\nlehmää, viisi hevosta ja monta palvelijaa.\n\nRappusilla oli vastassamme vanha köyryselkäinen ukko. En ollut uskoa\nsilmiäni. Pekkako oli edessämme? En voinut erehtyä, ja sittenkin kuinka\nmuuttunut hän oli? Vaikea oli hänessä tuntea entistä ryhdikästä Pekkaa.\nNiin voimattoman kumaraiseksi hän oli käynyt ja ainoastansa vaivoin,\nraskaasti sauvan nojassa kompuroiden, hän jaksoi kulkea edellämme\nsisään.\n\nTuvassa tapasimme Pentin. Hän ei ollut täyttä kolmea kyynärää, mutta\njoka liikkeessä oli sulavuutta ja voimaa. Hänen vahva, hiukan silmille\nvaluva tukkansa oli tumma, hänen silmänsä kauniin ruskeat, mutta\nterävässä katseessa oli jotain synkkää, käsittämätöntä. Synkkä sointu\noli hänen äänessäänkin, mutta käden tervehdys oli luja ja lämmin.\n\nKerroin aikomuksestani tehdä Haukkavuorella maantieteellisiä\ntutkimuksia.\n\n— Sitäkö varten olette siis nyt matkalla? kysyi Pentti.\n\n— Sitä varten. Tulen Haukkavuoren seuduilla viipymään syksyyn saakka.\n\n— Ja yksin aijotte vuorella kulkea?\n\n— Yksin, kyytimieheni palaa takaisin Kirkonkylään. Vasta\nkartoittamistyöhön ruvetessani tarvitsen apulaisia.\n\nNyt Pekkakin puuttui puheeseen. — Ei ole teidän hyvä nyt yksin mennä\nHaukkavuorelle.\n\n— Miksi niin? kysyin hämmästyneenä.\n\n— Ette siis ole Kirkonkylään mitään kuulleet?\n\n— En.\n\n— Sepä kumma, ja kuitenkin Haukkavuori on jo toista viikkoa ollut\nkauhun tyyssijana. Ei tiedetä keitä siellä liikkuu, mutta se vain\nvarma, että kunnon ihmisiä eivät ole, jos heitä sitten useampia\nonkaan. Rosvouksiakin on tapahtunut Leppäviidan puoleisissa taloissa.\nPeltolassakin oli yritetty toissa yönä sisään, mutta väki oli herännyt.\n\n— Eikö voroja sitten saatu kiinni?\n\n— Ei. Ehdittiin liika myöhään ulos. Nähtiin vain kuinka yksinäinen mies\nkatosi metsään Haukkavuorelle käsin.\n\n— Mutta miksi ei oikein joukolla mennä Haukkavuorelle voroja ajamaan?\n\n— On sitäkin yritetty, mutta ketään ei ole taitavasta saarrosta\nhuolimatta tavattu. Omituista on muuten, että vorot vievät vain\nruoka-aineita ja se vielä kummempaa, että joka kerta jättävät rahassa\nrunsaan maksun.\n\n— Ehkä he eivät tavallisia voroja olekkaan, vaan muusta syystä tahtovat\npysyä salassa.\n\n— Kukapa sen tietää ja olivat keitä tahansa, oikeata ei ole heidän\ntunkeutua toisten ihmisten asuntoihin. Ompa jo pari kertaa huomattu\nroistonnäköinen mies liikkuvan meidänkin talomme ulkopuolella. Ei\nkunnon ihminen sillä tavalla hiivi ja kurkistele ja heti pakene, kun\nluulee tulleensa huomatuksi. Kiinni semmoiset pitää ottaa.\n\n— Niin pitää, sanoi Pentti — ja jos eivät muut sitä tee, teen minä sen.\n\nPentin sanoilla oli kumea, kolkosti raudalta kalskahtava sointu.\nKatselin miestä. Hänen katseessaan oli käsittämätön ilme. Oliko\nse vihaa, vai oliko se kauhunsekaista tuskaa? Se olisi saattanut\nolla kumpaakin ja ehkä se olikin molempia, mutta samalla oli hänen\nkatseessaan jotakin niin päättäväistä, jotakin niin uhkaavaa, että\nhyvää se ei rosvoille ennustanut. Tunsiko hän heidät, vai aavistiko hän\nkeitä he olivat ja oliko hänellä joku erityinen, toisille tuntematon\nsyy peljätä tahi vainota heitä. Nämät olivat ajatuksia, jotka salaman\nnopeudella kiertelivät aivoissani, mutta vastausta en saanut. Pentin\nkasvot eivät mitään puhuneet ja suoraan en tahtonut kysyä. Johdin\nsen johdosta uudelleen keskustelun aikomaani maantieteelliseen\ntutkimukseen. Jos ainakin toistaiseksi saisin asua heillä, lähtisin jo\nhuomispäivänä Haukkavuorelle.\n\n— Asukaa vaikka syksyyn, sanoi Pekka. — Onhan meillä huoneita. Sitä\nvain pelkään, että yksin kulkeissanne voitte joutua vaaraan vuorella.\n\n— En takaisinkaan viitsi kääntyä. Ikävä olisi keskeyttää tehtyä\ntyö-ohjelmaa.\n\n— Olkaa huoleti, sanoi Pentti tähän, — minä tulen mukaan.\n\n— Te mukaan?\n\n— Niin. Minullakin on vuorella tutkimuksia tehtävänä.\n\n— Aijotte etsiä aarretta?\n\n— Ehkä, ehkä en. Ensi toimekseni tahdon tutustua vuorella\npiileskelevään mieheen, sillä useampaa kuin yhtä en heitä luule siellä\nolevan.\n\n— Mitenkä niin luulette?\n\n— Minulla on siihen omat syyni, mutta ehkä erehdyn, ehkä mies ei ole\nse, joksi häntä arvelen. Sitä parempi hänelle.\n\n— Mies olisi siis teille vanha tuttu?\n\nPentti vastasi kysymykseen vältellen. Hän ei ollut varma siitä, mutta\nkerran hän oli nähnyt vilahdukselta miehen, ja tämä oli näyttänyt\ntutulta.\n\n— Oliko hän näiltä seuduin?\n\n— Ei.\n\nEnempää en saanut tietää, mutta huomasin Pentin ilmeisesti salaavan\njotakin. Miksi hän teki niin ja mitä yhteyttä hänellä oli Haukkavuoren\nsalaperäisen vieraan kanssa?\n\nHäiriinnyin ajatuksissani odottamattomalla tavalla. Kuului kova\nkilahdus, ja lattialle, Pentin jalkojen juureen, vieri ikkunasta iso,\nnyrkin kokoinen kivi. Kuka oli heittänyt kiven? Salaman nopeudella\nnäin Pentin kumartuvan ja irroittavan kivestä pienen, siihen\nkiinnitetyn paperilipun. Paperilipussa seisoi jotakin, mutta mitä, en\nehtinyt saamaan selville. Pentti luettuaan paperin repi sen pieniksi\npalasiksi ja heitti palaset loimuavaan takkavalkeaan. Kaikki oli ollut\nsilmänräpäyksen työ, ja nyt hän päättäväisenä, kasvot hiukan kalpeina,\nsyöksyi ovelle.\n\n— \"Minne menette?\" huusin hänelle.\n\nEn saanut vastausta. Hän riensi kiireisesti ulos, ja kun ikkunasta\nkatsoin, näin hänen tempaavan vajasta kirveen ja sitten juoksujalassa\nkatoavan Haukkavuorelle.\n\nAijoin juosta hänen perässään, mutta Pekka pidätti minua. \"Älkää\nmenkö\", hän sanoi, \"ette enää häntä saavuttaisi. Sitäpaitsi ehkä hän\npiankin palaa takaisin.\"\n\nPekka oli oikeassa. Pentti viipyi matkallaan tuskin puoltakaan tuntia.\nAivan hikisenä hän palasi takaisin. \"Kadotin jäljet\", hän sanoi\nhampaittensa välistä, \"mutta toista kertaa en tule sitä tekemään.\"\n\nTaasen lensi kivi ikkunasta, mutta tällä kertaa särkien toisen ruudun.\nOtin kiven ylös. Siihenkin oli paperiliuska kiinnitetty ja korkeilla,\nselvillä kirjaimilla seisoi siinä seuraavat salaperäiset sanat:\n\"Kalifornian ruusulla on tuoksunsa, mutta kukka lakastuu ja sen kauneus\nhäviää. Sen sanoo hän, joka asuu siellä, missä vesi juoksee ja virrat\nvuotavat, mutta älä lähene! Ei 'Kuoleman Musta Koira' turhaan nimeänsä\nkanna. Sentähden varo ulvontaa, joka yössä kuuluu.\"\n\nIhmeekseni ei Pentti tällä kertaa rientänyt ulos. Tyynesti hän odotti\nsiksi ojensin hänelle paperin. Vielä tyynemmin hän näytti lukevan sen\nsisällystä, mutta sitten vähitellen hänen poskensa alkoivat peittyä\ntummaan punaan, ja silmät saivat omituisen, kammottavan kiillon. Nyt\nhuomasin niissä selvästi peloittavan, tulisen vihan leimahtavan, vihan\nniin tuiman, että se saattoi ruumiini tahdottomasti värisemään.\n\n\"Te kysyitte minulta\", hän sanoi kolkolla äänellä, \"tunnenko miehen?\nMinä tunnen hänet.\"\n\n— Ensimäisessä kirjelipussa oli siis hänen nimensä.\n\n— Ei oikeata nimeä, mutta sama, jonka tästä olette lukeneet.\n\n— Kuoleman Musta Koira?\n\n— Niin, se on hänen liikanimensä.\n\n— Mutta mitä hän tarkoittaa Kalifornian ruusulla?\n\n— Älkää sitä minulta kysykö. Se on salaisuus, jota ainakaan vielä en\nvoi teille kertoa. Ehkä teen sen toisten, mutta nyt en voi. Sanotte\nhuomenna lähtevänne Haukkavuorelle. Ettekö jo tulisi?\n\n— Aijotte mennä salaista vihollistanne etsimään?\n\n— Niin aijon.\n\n— Ja jos hänet tapaatte?\n\n— Silloin on meillä lasku keskenämme suoritettavana. Älkää peljätkö, en\nsurmaa häntä.\n\n— Hyvä, minä tulen mukaan. Sisäänmurroista ja ikkunansärkemisistä on\nsaatava loppu.\n\n— Siis lähdemme hetken perästä, mutta ensin syömme päivällisen.\n\n\n\n\nII.\n\n\nHaukkasimme joutuisasti hiukan ruokaa. Sitten Pentti otti piirongin\nlaatikosta kuusipiippuisen, Kaliforniassa käyttämänsä revolverin.\nMinulla, paitsi hyvää kauhavalaista, hevospäistä puukkoa, ei ollut\nmuuta asetta. Pekalla oli vanha, aliupseeri-ajoiltaan peruisin oleva\npistooli. Hän tarjosi sen minulle.\n\n— Jäätte itse ilman, sanoin.\n\n— En jää, vastasi Pekka — minulla on hyvä luodikko, vanha tosin sekin,\nmutta tarkkaan vie. Menkää huoleti. Ei Pekka ketään päästä luvatta\nsisään.\n\nHyvältä näyttikin Pekan luodikko. Vanhus otti sen alas seinältä ja\nlaski eteensä pöydälle.\n\nJo oli Pentti valmis ja odotti malttamattomana minua, joka Pekan kanssa\npuhellessani hiukan viivästelin.\n\nSanoin vanhukselle hyvästit, ja riensimme ulos. Emme luulleet illaksi\nehtivämme takaisin.\n\nPian olimme Haukkavuorella. Pentti kulki edellä, minä hiukan jälessä.\nToisinansa hän pysähtyi ja kuunteli tarkkaan, minäkin pysähdyin, mutta\nen kuullut mitään. Toisinansa hän juoksujalassa kiisi eteenpäin ja\noli maasta huomaavinaan merkkejä, joista minä näköäni äärimmäisiin\nterästämällä en sittenkään nähnyt mitään. Missä oli kanervikko\ntallaantunut ihmisjalan painosta, missä joku lehti rusentunut tahi\noksa vääntynyt. Oliko miehellä vaistot, joista minulla ei ollut\naavistustakaan, vai oliko hän Amerikassa seikkaillessaan tottunut\nvainukoiran tavoin seuraamaan ihmisten jälkiä.\n\nVarmana tekemiensä päätelmien erehtymättömyydestä Pentti yhä joudutti\naskeliansa. Jo olimme kulkeneet pitkän aikaa, kun hän jälleen seisahtui\näkkiä. Hetkisen mietittyään hän alkoi tutkia maata joka suunnalle,\nmutta nähtävästi tuloksetta. Pudistaen päätään hän ryhtyi uuteen\nyritykseen, heittäytyi pitkälleen maahan ja tarkasti jokaista mätästä,\njokaista kasvien peittämää paikkaa. Äkkiä hän hypähti kärsimättömänä\npystyyn. \"En ymmärrä\", hän sanoi, \"tähän saakka olen selvästi saattanut\nhäntä seurata, mutta nyt kaikki jäljet katoavat kerrassaan.\"\n\nHullutteliko mies, vai laskiko leikkiä?\n\nPentti huomasi kummastukseni. \"Katsokaa tähän\", hän sanoi. \"Kanervikko\non hiukan taipunut sivullepäin ja tässä on varpu vääntynyt. Jonkun\najan kuluttua kanervikko jälleen kohoaa, mutta jos nyt tarkastaisitte\nsen alla olevaa maata, näkisitte mullassa epäselvät, mutta sittenkin\nerehtymättömät merkit jalan ääriviivoista. Jalkine on kaikesta päättäen\nollut saapas ja päästä leveä.\"\n\nTutkin Pentin osoittamaa paikkaa. Nyt minäkin havaitsin selvät askeleen\njäljet. Käsittämättömältä tuntui kuitenkin vielä mielestäni, mistä\nPentti saattoi jälkeä sanoa saappaan tekemäksi. Kysyin häneltä.\n\n\"Jalan ääriviivat ovat tasaiset ja korkko on ollut raudoitettu. Tässä\non merkki siitä. Kannan sivustat ovat syvemmällä kuin sen keskusta.\nKevyempiä jalkineita raudoitetaan harvoin. Pohjat niissä ovat ohuemmat\nja sentähden taipuisammat. Jalan astunta on näin ollen myös kevyempi,\nenemmän varpailla kuin koko jalkapohjalla kulkemista. Ääripiirteet\ntämän johdosta tulevat epätasaisemmiksi. Ainoastansa varvasosa jalasta\nnäkyy selvästi ja syvään maahan painuneena, jotavastoin korkko näyttää\nikäänkuin kevyesti hipaisseet maata. Tottunut silmä huomaa helposti\neroituksen. Juostessa askeleet ovat pitempiä, ja kiivaassa juoksussa,\njos ei väsymys estä, yleensä varvasastuntaisia. Mies, jota seuraamme,\non milloin kävellyt, milloin juossut. Sen olen huomannut hänen\nottamistaan askeleista. Luultavasti hän on ollut ainoastansa vähän\nmatkaa edellämme.\"\n\n— Minkä johdosta niin arvelette?\n\n— Jälkien tuoreudesta. Ainoastansa vetisellä maalla jäljet pysyvät\nkauvemmin. Kanervikossa on vaikeata jo tunnin parin kuluttua huomata\nmitään. Nyt sitäpaitsi olin toisinansa kuulevinani edellämme rientäviä\naskeleita.\n\n— Miksi ette silloin kiirehtineet?\n\n— Kiirehdinhän, mutta pelkäsin eksyväni poluilta ja hiljensin sentähden\njälleen kulkuani. Harhaan olemme johdetut lopultakin, enää en löydä\naskeleita, mutta odottakaa, täällä hän näkyy ainakin hetkiseksi\nseisahtuneen.\n\nPentti kumartui katsomaan erään puun juurelle. Minäkin lähenin. Maassa\noli kaksi vieretysten olevaa jälkeä, mutta useampaa emme löytäneetkään.\n\nSeisoimme ymmällä, mutta äkkiä Pentti huudahti iloisesti ja löi\notsaansa. \"Ahaa\", hän huudahti, \"jopa tiedän. Kumma etten sitä heti\ntullut ajatelleeksi.\" Pentti rupesi tarkastamaan puuta. \"Tästä hän on\nkiivennyt ylös. Kuori on kiivaasta kädenotteesta irtaantunut.\"\n\nNiin oli todellakin. Pitkässä, puusta ulkonevassa oksassa oli pieni,\nvalkoinen kohta ja sen ala-osasta riippui revennyt kuorensiru.\n\nMutta mitä oli pakolainen tehnyt puussa? Pentti antoi selityksen.\n\"Katsokaa\", hän sanoi, \"heti tämän puun vieressä kasvaa suuri mänty ja\nsen takana, siinä miltei kiinni, taajaa kuusikkoa. Mies on kiivennyt\npuuhun ja — jos en erehdy — laskeutunut alas tuolla, missä näette\nkovapintaista, kasvutonta kalliota. Lähtekäämme sinne! Ehkä löydämme\njonkun jäljen.\"\n\nMenimme Pentin osoittamaan suuntaan, mutta kauvan oli työmme turhaa.\nVihdoin kuitenkin, noin tunnin kestäneen tarkan etsinnän perästä,\nlöysimme yhden jäljen. Se oli kymmenkunta sylenmitan päässä metsiköstä.\nPaikalla kasvoi hiukan jäkäliä, ja siihen oli jälki painautunut,\nmutta se olikin ainoa, ja jo rupesi aurinko laskeutumaan läntisen\ntaivaankulman taa.\n\nMitä olisimme tehneet, mihin suuntaan menneet? Palatakko takaisin,\nvai vieläkö jatkaa etsintää. Väsymys raukaisi pahasti jäseniä. Monta\ntuntia olimmekin levähtämättä kierrelleet vuorta, mutta jännitys oli\npitänyt mieltä vireissä. Siksi ei väsymystäkään ollut tuntunut. Nyt ei\nhaluttanut ottaa askeltakaan, mutta jättää kesken työ, ei sekään ollut\noikein mieleen.\n\n— Jäädään vuorelle, ehdoitin Pentille, — kylläpä täälläkin luulisi\nyöpuun löytyvän.\n\n— Jäädään vaan, vastasi Pentti, — mutta silloin onkin yösija taidolla\nvalittava.\n\n— Miksi niin?\n\n— Ei ole vihollisemme kanssa leikkiminen.\n\n— Pelkäätte siis hänen yllättävän meidät?\n\n— En sitäkään suorastaan. Hänkin on luultavasti uuvuksissa, joten tällä\nkertaa saanemme olla rauhassa, jos saamme. Tunnen sen miehen.\n\n— Voimmehan valvoa vuorotellen.\n\n— Olkoon menneeksi! Te nukutte ensiksi. Minä olen tottuneempi valvomaan.\n\nAsetuimme erään kuusen juurelle, Pentti sytyttäen piipun ja\nhuolettomasti nojaten puun runkoa vastaan, minä heittäytyen pitkälleni\nkanervikolle. Nukuin miltei tuossa tuokiossa, enkä herännyt ennenkuin\nPentti pudisti minua olkapäästä.\n\n— Joko olen nukkunut kaksi tuntia?\n\n— Jo kolmekin.\n\n— Kolme? Miksi ette ennemmin minua herättäneet? Sovimmehan\nkaksituntisista valvontaeristä.\n\n— Kyllä vielä ehditte valvoa. Olette tulleet Kirkonkylästä saakka ja\nsentähden tarvitsette lepoa.\n\n— Ette mitään erikoisempaa ole huomanneet?\n\n— En, mutta pitäkää silmänne auki. Vaara voi milloin tahansa uhata.\n\nPentti heittäytyi maahan ja jo seuraavassa silmänräpäyksessä hän\nkuorsasi syvään.\n\nOlin vielä uninen, mutta koetin voittaa väsymykseni. Kävelin\nedestakaisin kuusen edustalla ja ajattelin kokemaamme seikkailua.\nHetkisen kuluttua ajatukseni vierivät lapsuuteeni, jolloin ensi\nkerran olin käynyt Haukkavuorella. Etenkin johtui eksymiseni selvästi\nmieleeni. Missähän päin oli Peltola, jossa silloin olin viettänyt yöni?\nHain sitä katseellani, mutta en löytänyt. Turha hakeakin, varmaankin\nolin ihan toisella taholla. Korkealla yläpuolellani näkyi \"Hattu\",\nmutta missä oli Susiluola?\n\nIstuin mietteissäni kalliolle. Vähitellen pääni alkoi painua rinnalle,\nja silmäluomeni menivät umpeen. Avasin ne uudelleen, mutta jälleen\nsilmälaudat painuivat kiinni, ja minä nukahdin, mutta uneni oli\nlevotonta, ja monenlaiset unikuvat väikkyivät mielessäni. Olin\nolevinani Susiluolassa. Siellä oli pilkkoisen pimeä, mutta kaukana\nvuoren sisässä hohti kirkas loiste. Menin lähemmäksi. Silloin tunkeutui\nkorviini aaltojen pauhua ja kovakolinaista virran kulkua. Menin\nvieläkin lähemmäksi. Silloin näin syvässä rotkossa virran ja samalla\nhuomasin myös, mistä kirkas loiste johtui. Virran yläpuolella oli\nkalliossa suuri hevosenkenkä. Se oli kuin tulessa, nousi ja laski,\nkatosi välistä vuoreen, mutta tuli jälleen entistä kirkkaampana\nesiin. Nuolenpäät hohtivat kuin kulta ja välistä hulmahtivat ne\nvoimakkaaseen liekkiin. Äkkiä siirryin luolasta kauvas. Olin taasen\nlapsi ja istuin riippukoivuisessa talossa kuuntelemassa Lyylin isoäidin\nkertomusta, mutta kertomus keskeytyi äkkiä, sisään ratsasti täyttä\nnelistä kasakoita. He tulivat hevosineen läpi seinän ja ahdistivat\nmeitä peitsillään. Silloin Lyylin isoäiti muuttui pieneksi keräksi,\nkerä hiireksi, hiiri juoksi lattianrakoon. Samalla koko talo syttyi\npalamaan, kasakat ajoivat lattialuukusta alas, ja minä pakenin\nkiireisesti Lyylin kanssa ulos. Juoksimme käsi kädessä, mutta liekit\nseurasivat yhä meitä. Pakenimme silloin suuren, kumollaan olevan hongan\nalle. Siellä oli maassa mustaa multaa ja mullassa yhä kooltaan kasvava,\nmoniloisteisesti hohtava hevosenkenkä.\n\nKuinka kauvan uinailin, en tiedä. Heräsin vasta siitä, että joku\nvoimakkaasti tarttui olkapäähäni. Hypähdin ylös ja huomasin silloin\nPentin seisovan edessäni. \"Miksi olette nukkuneet?\" hän kysyi tuimalla\näänellä. \"Katsokaa puuta!\"\n\nKatsoin Pentin osoittamaa puuta. Se oli noin kaksi kolme askelta\npaikasta, missä olin uinahtanut. Puuhun oli puukolla uurrettu kolo ja\nsiihen oli oksapalasesta halkaistulla tikulla kiinnitetty paperiliuska.\nLiuskaan oli taitavalla kädellä piirretty pääkallon kuva ja sen\nalle tulisoihtu ja kirjoitettu seuraavat sanat: \"Ei ole nukkuvasta\nvartijasta suojaa. Siis silmät auki ja valvo, sillä hetki lähenee.\nPäivää seuraa yö ja yötä päivä. Kuka voi välttää sitä, minkä pitää\ntapahtua. Siis varo itseäsikin, ettet joudu saman surman alaiseksi.\nPakene, pakene, niin huutaa ääni, joka yöstä kuuluu, mutta joudu, sillä\njo on puukko teroitettu ja iskuun valmis. Eikö teurastaja uhriansa\ntapaisi, eikö Kuoleman Koira sitä, jolle hän tahtoo kostaa? Sano se\nhänelle, joka Ruusun tuntee, mutta on jättänyt kukan ja antanut sen\nlakastua.\"\n\nKuka oli kirjoittanut oudon varoituksen? Salamana välähti totuus\nmielessäni. Huonosti valvoessani oli Kuoleman Musta Koira sen tehnyt,\nmutta miksi hän oli säästänyt henkeämme, miksi minua varoittanut?\n\nOliko Pentti ymmärtänyt ajatukseni? Hän viittasi paikkaan, missä\noli maannut. \"Heräsin siitä\", hän kertoi, \"että olin tuntevinani\nhengitystä kasvoillani. Avasin silmäni, mutta en nähnyt ketään. Sen\nsijaan huomasin pääni vieressä maahan painetun kepin ja siinä pienen\npaperipalasen. Aavistaen pahaa syöksähdin ylös ja tempasin paperin\nkäsiini. Samalla näin teidän makaavan hetken matkan päässä. Levottomana\njuoksin sinne, mutta huomasin teidän hengittävän. Tyynnyin silloin,\nmutta tulin jälleen levottomaksi, kun havaitsin puuhun kiinnitetyn\npaperiliuskan. Luin sen ja sitten kädessäni olevan paperin.\"\n\n— Sittenkö vasta herätitte minut?\n\n— Niin.\n\n— Mutta mitä seisoi toisessa paperilipussa?\n\n— Vielä kerran tahdon kanssasi puhua.\n\n— Eikö muuta?\n\n— Ei.\n\n— Eikö edes allekirjoitusta?\n\n— Ei, mutta käsi-ala oli selvä. Tunnen sen.\n\n— Se on Kuoleman Koiran?\n\n— On.\n\n— Koska olette hänet viimeksi tavanneet?\n\n— Siitä on vuosia.\n\n— Mistä te silloin puhuitte?\n\nPentti ei vastannut. Toistin silloin kysymykseni, mutta Pentti lähti\nkulkemaan ylöspäin vuorta. \"Tulkaa\", hän sanoi, \"jo olemme tarpeeksi\nviivytelleet.\" En ahdistanut häntä enää, vaan lähdin minäkin ylöspäin\nvuoren metsäistä rinnettä. Ajo oli jälleen alkava.\n\n\n\n\nIII.\n\n\nTurhaan samosimme Haukkavuorta koko päivän. Vihdoin päätimme jälleen\nyöpyä, mutta tällä kertaa mielestämme turvallisempaan paikkaan. Menimme\nSusiluolan \"pihattoon.\" Siellä Pentti heitti laukun seljästään, ja\nryhdyimme syömään siinä olevista eväistä. Sitten kokosimme kanervia\nja hiukan sammalia. Nämät veimme Susiluolaan ja aloimme laittaa sinne\nmakuusijaa.\n\nEnsi kertaa olin nyt Susiluolassa, ja oudolta tuntui siellä oleva\nhämärä pimeys omituisena vastakohtana ulkona olevaan kirkkauteen, mutta\npian tottuivat silmäni sielläkin näkemään. Luolaa en saattanut pitää\nmuuna kuin veden muodostamana. Se oli tapahtunut silloin kun meri oli\nvielä näitäkin seutuja huuhdellut. Tutkimushaluisena etenin luolaa\nhetkisen matkaa, mutta täällä hämärä muuttui niin läpinäkymättömäksi\npimeydeksi, että enää en saattanut mitään eroittaa. Penttikin huusi\nminua jo takaisin. \"Älkää menkö sinne\", hän sanoi. \"Pimeässä ette\nkuitenkaan mitään näe ja suotta vaan väsyttäisitte itsenne.\"\n\nPalasin takaisin. Sitten ryhdyimme yöteloille, jälleen varovaisuuden\nvuoksi vuoronperään valvoen. Pentti nukkui ensiksi. Minä helpommin\npysyäkseni valveilla lähdin luolan ulkopuolelle. Kävelin täällä\nedestakaisin luola-aukon suulla ja suuntasin tarkkaavaisena katseeni\nympäristöön. Tällä kertaa en antaisi ajo-otuksemme yllättää meitä.\nNiin olin lujasti päättänyt. Pysyinkin hyvin valveilla, enkä mitään\nepäillyttävää havainnut. Jo oli kaksituntinen vahtivuoronikin lopussa\nja ryömin sentähden takaisin luolaan. Aijoin herättää Pentin, mutta kun\nhuomasin hänen nukkuvan syvästi, päätin vielä hetkisen valvoa. Istahdin\nalas ja nojasin kyynäspääni luolapermantoon.\n\nKuinka kauvan olin istunut, en tiedä. Havahduin siitä, että olin\nkuulevinani hiljaista liikettä. Katsahdin Penttiin.\n\nHän makasi hievahtamatta ja tyynesti hengittäen paikallaan. Mistä siis\noli liikettä kuulunut? Koko ajan olin luola-aukkoa pitänyt silmällä,\nmutta ketään ei ollut siellä näkynyt. Ehkä joku oli ulkopuolella.\nAijoin mennä katsomaan ja nousin ylös. Silmäilin samalla sattumalta\ntaakseni. Veri oli hyytyä suonissani. Näin hämärässä epämääräisen,\ntumman haamun. Se oli edempänä luolakäytävässä, joten en saattanut sitä\nihan selvästi eroittaa. Aikaisemmin, se oli varma, en ollut sitä siellä\nnähnyt. Ikäänkuin näköhäiriötä peljäten nostin käteni silmilleni, mutta\nhaamu ei poistunut. Kun otin kädet silmiltäni, oli se vielä käytävässä\nmutta hiukan edempänä. Nyt en epäillyt enää. Huudahtaen herätin Pentin\nja syöksyin joutuisasti haamua kohden. Silloin se väistyi taaksepäin ja\nselvästi kuulin nyt liikettä käytävästä. Tempasin pistoolin taskustani,\nja jo oli Penttikin rinnallani.\n\nViittasin hänelle käytävään. Jälleen kuului sieltä liikettä, mutta\ntällä kertaa entistä kauvempaa. Penttikin tempasi aseensa ja ennenkuin\nehdin estää häntä, oli hän kadonnut synkkään pimeyteen, mutta en\ntahtonut jättää häntä ja minäkin kiirehdin hänen perässään suuntaan,\nminne haamu oli kadonnut.\n\nYhä kapeammaksi muuttui luola, yhä valtavammaksi ja\nläpinäkymättömämmäksi pimeys. Pentti kulki muutaman askeleen edelläni,\nmutta niin perin joutuisasti, että vaikeata oli minun seurata. Jo\ntäytyi meidän ryömiä eteenpäin, mutta vain hetkisen matkaa. Jälleen\nluola muuttui avarammaksi.\n\nKuljimme yhä eteenpäin, vuoroin ryömien, vuoroin kontaten, milloin\ntaasen kumaraisessa pystyasennossa, ruumis miltei kaksinkertaisena.\nEmme nähneet mitään, mutta hapuillen käsillämme luolaseiniä saatoimme\nsittenkin edetä jotenkin nopeasti.\n\nAina väliin kuului kauvempaa luolakäytävästä kopinaa. Välistä se\ntaukosi miltei kokonaan, välistä se kuului entistä selvemmin. Ihan\nvarmasti voi eroittaa, että joku pakeni edellämme. Saisimmeko hänet\nkiinni?\n\nKerran jo Pentti huudahti riemuisena. Hän luuli saavansa pakenevaa\nkiinni jalasta ja saikin, mutta pakeneva potkaisi taaksepäin ja\nriuhtaisi sitten äkkiä jalkaansa eteenpäin. Silloin saapas jäi Pentin\nkouraan, mutta ajettavamme oli jälleen pitkän matkan päässä.\n\nÄkkiä luola alkoi loivasti aleta. Kauvanko silloin olimme kulkeneet,\nsiitä ei minulla ollut aavistustakaan. Samalla olin myös kuulevinani\nveden pauhua. Pauhu oli hyvin hiljaista ja kuului etäältä, mutta kuta\npitemmälle etenimme, sitä voimakkaammaksi se kasvoi, ja jo tunkeutui\nkorviimme kovaa, putouksen kaltaista kohinaa. Se paisui paisumistaan,\nja yhä jyrkemmin luolakin aleni. Jo oli virta tahi koski luultavasti\nlähellä, mutta mitään emme vielä nähneet. Kammottava pimeys oli\nympärillämme, vettä tihkui luolan katosta, ja allamme oleva, viettävä\nkalliopinta oli kosteata ja liukasta ja yhä liukkaammaksi se muuttui.\nSiitä huolimatta koetimme joutuisasti kiirehtiä eteenpäin, ja menihän\nse kun ei mistään välittänyt, antoi liukua, missä liukui. Vähitellen\nkädet kävivät aroiksi ja polvet liukumisista kipeiksi, mutta viisikö me\nsiitä. Ajo oli vain mielessä ja jo, jo luulimme saavamme miehen kiinni,\nmutta jälleen hän vilahti edemmäksi, ja taasen alkoi hurja pyydystys\nkosteassa, läpitunkemattomassa pimeydessä.\n\n\"Ampukaa\", kehoitin jo innostuksissani Penttiä, mutta Pentti ei\nampunut, ja kun syytä tiedustelin, en kuullut muuta kuin hiljaista\nmutinaa. Toistin kehoitukseni. Silloin kuulin hiljaisen, mutta kiivaan\nvastauksen. \"Luuletteko todellakin, että minä pakenevaa ampuisin? Ei,\nsilmä silmästä, hammas hampaasta, mutta rinta rintaa vastaan ja aseet\nhänellä, aseet minulla.\"\n\nEn puhunut enää mitään, enkä olisi ehtinyt puhua, sillä Pentti pysähtyi\näkkiä, jopa niin odottamatta, etten voinut hillitä vauhtiani, vaan\nsyöksyin hänen päällensä. Silloin hän liukui vielä pari askelta\nedemmäksi ja olin juuri minäkin kulkea eteenpäin, kun hän varoittaen\nhuudahti. Olimme tulleet äkkijyrkänteen kohdalle, ja Pentti liukuessaan\noli onneksi pysähtynyt ihan sen partaalle, vielä pari kolmekymmentä\nsenttimetriä ja hän olisi auttamattomasti syöksynyt alas. Hankalassa\nasennossa hän nytkin oli. Luolan pohja oli sillä kohtaa nopeasti\njyrkännettä kohden aleneva, ja Pentti makasi sen johdosta jalat kovin\nylhäällä ja pää alhaalla.\n\nTartuin hänen jalkoihinsa ja vihdoin, vaivaloisten ponnistusten\njälkeen, onnistuin auttamaan hänet ylös, mutta minne oli ajamamme mies\njoutunut? Mitään huutoa emme olleet kuulleet, ja kuitenkaan hän ei\nollut voinut muualta kuin jyrkänteestä mennä. Silloin hän varmaankin\noli kuollut, vai olimmeko turhia peljänneet, ehkä jyrkänne ei ollutkaan\nniin syvä.\n\nPentti ryömi varovaisesti, jalat edellä, jyrkänteen partaalle.\nSillä hän koetti ottaa tulitikulla valkeata, mutta kostea ilma oli\nesteeksi. Vihdoin hän kuitenkin sai tulta, ja hetkiseksi, joskin vain\nsilmänräpäyksen ajaksi, valaistui luola. Olimme todellakin syvältä\nnäyttävän jyrkänteen reunalla, ja vielä kammottavamman vaikutuksen se\nteki sentähden, kun alhaalta kuului kiivaasti juoksevan veden kohinaa.\n\nVoiko jyrkänteestä päästä alas, sitä ei Pentti ehtinyt eroittaa, sillä\ntulitikku sammui. Otin silloin taskustani muistikirjan ja revin siitä\nmuutamia lehtiä. Pentti yritti saada ne palamaan, mutta minuutti meni\nminuutin perästä, ja enää oli pari tulitikkua jälillä. Epäilimme josko\nsaisimmekaan valkeata, mutta samalla hulmahtikin jo paperi liekkiin.\nPentti oli sytyttänyt molemmat viimeiset tulitikut yht'aikaa.\n\nNyt saattoi selvemmin tarkastaa jyrkänteen sivua. Se oli arviolta\nsuunnille viidentoista tahi kahdenkymmenen metrin korkuinen,\nalhaallepäin levenevä ja pinnaltaan rosoisen epätasainen. Pystysuorana\njyrkänne laskeutui ainoastaan noin metrin tai puolentoista verran.\nAlempana pinta oli hiukan loivemmin alenevaa, ja näytti siltä kuin sen\nepätasaisuuksia hyväkseen käyttäen mahdollisesti voisi päästä alas.\nIhan alhaalla näkyi musta, valkopärskyinen virta.\n\nPentin tekemät havainnot olivat muutamassa silmänräpäyksessä tehdyt,\nsillä jo olivat paperipalaset palaneet tuhalle, ja jälleen synkkä\npimeys ympäröitsi meidät. Hämmästyksekseni silloin Pentti sanoi\nyrittävänsä kiivetä alas. \"Ei se mitään hyödyttäisi\", koetin vakuuttaa\nhänelle. Pimeässä olisi mahdoton saada selvää mistään. Alhaalla oli\nsitäpaitsi virta, johonka helpolla voisi syöksyä, joten uhkarohkeata\nolisi antautua yritykseen.\n\nPentti oli taipumaton. \"Jos mies, jota ajoimme takaa\", hän sanoi, \"on\ntästä mennyt, täytyy meidänkin päästä alas.\"\n\n— Oletteko varma sitten siitä, kysyin Pentiltä, — että hän on\njyrkänteestä laskeutunut.\n\n— Hän oli vain muutaman metrin edelläni, joten muuta tietä hän ei ole\nvoinut kadota. Mahdollista, että hän on pudonnut, mutta mahdollista\nsekin, että hän kauniisti on laskeutunut kallioseinää alas. Jälkimäistä\nolen taipuvaisempi luulemaan, sillä aavistamatta pudotessaan olisi hän\nehdottomasti huudahtanut.\n\n— Olette oikeassa, mutta jos hän olisi onnellisesti tullutkin alas,\nolisi hänellä vielä ollut virta voitettavana.\n\n— Virtaa en luule niin voimakkaaksi, kuin se täältä ylhäältä näyttää.\n\n— Joten arvelette hänen kahlanneen virran ylitse?\n\n— Kahlanneen tai uineen. Ainakin on hän jompaakumpaa yrittänyt, sillä\ntulen valossa tarkastellessani jyrkännettä en ketään sen juurella\nhuomannut.\n\n— Onko siellä siis jalansijaa?\n\n— On, kapea, miltei virran partaalla oleva kalliopohja. Se ulkonee\nsuoraan jyrkänteestä.\n\nMuistui mieleeni Pekalta muutama vuosi sitten kuulemani kertomus\nlapualaisesta ja hänen yrityksestään. Mahdotonta siis ei olisi\nvirralle päästä, ja ensimäisiä emme olisi, jotka sinne olimme pimeässä\npyrkineet, mutta uhkarohkea, se täytyi myöntää, oli lapualainen ollut.\nRuveta tuntematonta virtaa kahlaamaan. Ei minulla vaan semmoiseen olisi\nhalua.\n\nPentti alkoi laskeutua alas, ja vaikealta, kun hän kerran alkuun\npääsi, se ei tuntunutkaan. Kalliopinnassa olevat epätasaisuudet olivat\nhyvänä jalansijana, ja pian minäkin seurasin Pentin esimerkkiä. Aloin\nvarovaisesti hinautua ensimäiseltä, noin metrin tahi puolentoista\nkorkuiselta syvänteeltä alas.\n\nHiukan kammotti riippua kyynärvarassa alas, mutta jo oli luja\njalkapohja allani, ja laskien käteni alemmaksi etenin joutuisasti.\n\nJo oli Pentti alhaalla ja huusi minun tulemaan varovaisesti. Ihan\nkeskikohdalla olikin hiukan pahempi paikka. Sain kauvan etsiä\njalansijaa ja tukea käsilleni, mutta jo meni siitäkin ja muutaman\nminuutin kuluttua olin alhaalla Pentin vieressä.\n\nRyhdyimme nyt tutkimaan virtaa. Se, niinkuin Pentti oli arvellut, ei\nollutkaan niin voimakas kuin ylhäältä katsoen saattoi luulla, mutta\nturhaan etsimme sopivaa kaivauspaikkaa. Virta tuntui kaikkialla\nsyvältä. Lopulta Pentti suuttui ja heittäytyi täysissä vaatteissa\nvirtaan. Hän aikoi uida ylitse, mutta tuskin hän oli edennyt hetkisen\nmatkaa rannasta, kun virta alkoi kuljettaa häntä mukanaan. Voimiaan\näärimmäisiin ponnistaen hän pääsi jälleen lähemmäksi rantaa, mutta\nepätietoinen olisi sittenkin hänen pelastuksensa ollut, ellen viime\nhetkessä olisi saanut häntä kädestä kiinni.\n\nRantaan Penttiä auttaessani hänen jalkansa tapasivat pohjaan, mutta\nniin syvää oli sillä kohtaa, että vesi ulottui hänen rintaansa saakka.\nSe johti kuitenkin mieleemme uuden tuuman. Olimme tähän asti koetelleet\nveden syvyyttä käsivarsin tahi pistämällä sääremme yli polven veteen.\nNyt Pentti alkoi, pitämällä kiinni kalliorannasta, kahlata pitkin\ntämän sivustaa. Ehkä hän siten tulisi matalammalle vedelle? Jo vesi\nulottuikin vain vyötäisiin saakka ja Pentti lähti pyrkimään ulommaksi.\nMinäkin laskeuduin silloin veteen ja ojensin hänelle käteni, jotta hän\nturvallisemmin voisi edetä. Vesi oli kovin kylmää, mutta en ehtinyt\nsitä nyt ajatella. Kahlasin eteenpäin, aina rintaan saakka veteen, ja\npidin yhä Penttiä kiinni kädestä. Aallot huuhtoivat jo hartioita, mutta\nvieläkään ei tullut matalampaa. Virta vyöryi kiivaasti ja oli tuon\ntuostakin viedä meidät mukanaan. Nyt se tempasikin Pentin nurin ja itse\nolin seurata perässä, mutta rajulla liikkeellä, voimakkaasti pusertaen\ntoveriani kädestä, heittäydyin rantaa kohden.\n\nOlimme pelastuneet, eikä enää tehnyt mielemme ryhtyä uuteen\nylitsekulku-yritykseen. Mitä olisimme hakeneetkaan? Varmaan oli\najamamme miehen käynyt huonosti. Virta oli hänet vienyt.\n\nNousimme läpimärkinä ja viluisina kuivalle. Sitten alkoi vaivaloinen\nkiipeäminen luola jyrkännettä ylös. Marjat ja sen johdosta liukkaat\njalkineet tekivät sen perin hankalaksi, mutta vihdoin olimme kuitenkin\nylhäällä. Emme seisahtuneet, vaan jatkoimme matkaa, mutta kovin\npitkältä tuntui nyt luolakäytävä ja miltei ijäisyydeltä sen kulkemiseen\nmenevä aika. Olisi edes hivenen verran nähnyt, mutta ei, hapuilemalla\noli edettävä ja polvet alkoivat kontatessa tulla tuskastuttavan\naroiksi, kädet lyödä verille ja märjät vaatteet yhä raskaammin painaa\nväsynyttä ruumista. Huudahdimmekin sentähden ilosta, kun ensimäinen\nvalonvälke heijasti silmiimme. Valo kasvoi, ja uusiutunein voimin\nkiirehdimme kulkuamme. Nyt jo näkyy luolan suu. Siis vielä muutama\naskel, viimeiset pystyasennossa ja sitten ryömimällä ulos. Täällä\nhuomasimme hämmästykseksemme, että aurinko oli jo keskitaivaalle\nnousemaisillaan. Kirkkaalla valollaan se oli sokaista meidät, jotka\ntulimme pimeän ja yön valtakunnasta.\n\nLuolasta oli Pentti tuonut mukanaan saaliinamme saamamme saappaan.\n\nSe oli leveäpäinen ja korkko siinä oli raudoitettu.\n\n\n\n\nIV.\n\n\nHetkisen levättyämme ja kuivattuamme vaatteitamme auringon paisteessa\njohtui puhe toimenpiteisiin, joihin nyt olisi ryhdyttävä. Arvelimme\ntosin, että Kuoleman Musta Koira oli hukkunut, sillä epäilystäkään\nei voinut olla siitä, että leveäpäinen saapas oli hänen. Tahdoimme\nkuitenkin varmuutta hänen kohtalostaan ja päätimme sentähden lähteä\nuudestaan luolaa tutkimaan. Pentti menisi ensin hakemaan pari lyhtyä\nkotoaan, kivivasaran ja nuoraa. Minä sillä välin olisin luolan suulla\nvartioimassa, ettei sieltä kukaan pääsisi ulos. Pentti toisi tullessaan\nmyös hiukan syötävää, sillä eväämme olivat aivan lopussa, ja nälkä\nvaivasi.\n\n— Onneksi en pudottanut virtaan revolveriani, sanoi Pentti, — mutta\npuhdistamista luulen sen tarvitsevan. Muuten kastumisesta aiheutunut\nkostuminen lyö ruostetta pinnalle.\n\n— Samoin minunkin. Vähältä ettei se olisi kädestä hellinnyt. Kerran sen\njo pudotinkin, mutta en veteen, vaan kallioulkoneman reunalle.\n\n— Silloinko, kun veditte minut rantaan?\n\n— Niin, mutta ettekö ottaisi minunkin asettani puhdistaaksenne?\n\n— Se sitä kaivanneekin. Teillä on ruutipanoksellinen pistooli, joten se\nnykyisessä asussaan tuskin laukeaisi. Minun revolverini pystyy kyllä\nvielä miehen kaatamaan. Patruuniin ei kosteus pääse niin helpolla.\nJätän teille aseeni kunnes palaan takaisin.\n\n— En sitä tarvitse. En luule kenenkään enää meitä uhkaavan.\n\n— No, voinpa viedä molemmat, mutta olkaa kuitenkin varovainen. Ei tiedä\nmitä saattaa tapahtua.\n\nPentti lähti ja jälleen olin yksin. Hänen neuvonsa oli hyvä. Paras oli\nehkä olla varuillaan. En sentähden hetkeksikään kääntänyt huomiotani\nluolan suulta, sillä sieltä luultavasti vaara uhkaisi, jos enää vaaraa\noli. Näin kului minuutti minuutin perästä, tunti, jopa puolitoista,\nmutta vähintäkään epäilyttävää en ollut vielä nähnyt.\n\nJo tuli Penttikin takaisin, mutta mistä syystä hänen silmistään\nhehkui jälleen kammottava tuli, niin polttava vihan liekki, että\nsitä nähdessäni kauhistuin. Minäkö olin vihan aiheuttajana? Ei, en\nvoinut olla, mutta minkätähden hän kantoi oikeassa kädessään märkää\nsaapasta? Oliko hän ehkä taasen ollut jossakin virrassa? Katselin\nhänen vaatteitaan. Ne olivat puhtaat ja ihan kuivat. Mitenkä se oli\nselitettävissä? Minun olivat vielä hyvänlaisesti märjät. Hän varmaankin\noli muuttanut toiset vaatteet ylleen. Aivan oikein, ja mitä näin, hänen\nkummassakin jalassaan oli saapas, joten kädessään kantamansa ehkä ei\nollutkaan hänen.\n\nLopetin joutuisan tarkastukseni, sillä Pentti oli jo ihan äärelläni.\nKiivaasti hän heitti saappaan maahan ja istuutui sitten kanervikolle,\nkäsi poskeen, kyynäspää polveen nojaten.\n\nOtin saappaan maasta, mutta tuskin sain sen käsiini, kun huudahdin\nhämmästyksestä. Se oli leveäpäinen ja korkko siinä oli raudoitettu.\n\nEn ollut uskoa silmiäni ja katsahdin Susiluolan suulle. Siellä oli\nluolasta tuomamme saapas. Menin ja vertailin kumpaakin toisiinsa. En\nsaattanut erehtyä, ne olivat parit, mutta mistä oli Pentti löytänyt\ntoisen saappaista? Käännyin kysyvästi häneen.\n\nPentti istui kauvan ääneti. Vihdoin hän alkoi kertoa. Kotiinsa\ntultuansa hän oli mennyt sisälle, puhdistanut ampuma-aseemme,\npukenut toiset vaatteet päälleen ja varustautunut eväillä. Lyhdyt\nlaitettuaan kuntoon hän oli lähtenyt ulos, mutta samalla hämmästyksestä\nseisahtunut. Rappusilla oli saapas, jota hän ei ollut siellä ennemmin\nnähnyt. Paikalla hän oli huomannut sen tutun muodon, leveän kärjen ja\nraudoitetun korkon. Pahaa aavistaen hän katseli ympärilleen pihalle.\nAitan ovi oli auki. Kiireesti hän riensi sinne. Siellä ei ollut ketään,\nmutta hänen sunnuntaisaappaansa olivat viedyt. Katkerana Pentti syytti\nminua. Minkätähden en ollut huolella vartioinut luolan suuta. Kuoleman\nKoira oli päässyt sieltä pujahtamaan.\n\n— Erehdytte, sanoin hänelle — en ole hetkeksikään poistunut Susiluolaan\nvievän aukon äärestä, joten kukaan ei ole voinut minun näkemättäni\nsieltä tulla.\n\n— Oletteko varma siitä?\n\n— Olen.\n\n— Hyvä. Pentti hypähti kuin vieterin ponnahtamana pystyyn — silloin\ntäytyy luolaan viedä toisen aukon, mutta mitenkä Kuoleman Koira on\npäässyt virran ylitse, se on minusta käsittämätöntä.\n\n— Olette siis vakuutettu siitä, että hän on pelastunut?\n\n— Kenenkä sitten saapas olisi ja kuka sen olisi rappusillemme tuonut?\n\n— Mutta miksi hän on sen tehnyt? Sitenhän hän antaa meille selvän\nviittauksen toisen luola-aukon olemassaolosta, josta tähän saakka emme\nole mitään tietäneet. Voimmehan ruveta etsimään sitä ja löytää sen.\n\n— Ja mitä siitä hyötyisimme?\n\n— Samalla löytäisimme hänen piilopaikkansa.\n\n— Mitä puhutte?\n\n— Mieleeni johtuivat vaan sanat, jotka luin eräästä hänen\nkirjoittamastaan paperilapusta.\n\n— Asun siellä, missä vesi juoksee ja virrat vuotavat?\n\n— Aivan niin.\n\n— Ja niitten perustuksella te lausutte arvelunne?\n\n— Sen teen. Tosin meillä ei ole mitään varmuutta asiassa, mutta\nsittenkään en saata olla ajattelematta luolassa olevaa virtaa. Se\nsopii kuvaukseen, sillä monikolliseen muotoon, jota hän on lauseessa\nkäyttänyt, ei mielestäni tarvitse ehdottomasti kiinnittää mitään\nerikoisempaa huomiota. Se voi olla samalla tapaa käytetty kuin puheessa\ntoisinansa kuulee: Olen nähnyt Ilmajoet, Kurikat, Lapuat.\n\n— Luulen ymmärtäväni selityksenne, mutta siten olisi Kuoleman Koira\nehdoin tahdoin ilmoittanut piilopaikkansa.\n\n— Ehkä hän on tehnyt sen tarkoituksella tahi myös pitää hän\nsuojapaikkaansa niin turvallisena, että hän mitenkään ei luule meidän\nsinne löytävän. Luonnollisesti voisimme yrittää virran ylitse, mutta\nse on siksi hankala ja vaarallinen tie, että tuskin kukaan haluaisi\nainakaan toistamiseen semmoiseen uhkarohkeaan tekoon ruveta.\n\n— Joten siis ei olisi jälellä muu kuin etsiä luolaan vievä toinen aukko.\n\n— Mikä hänen luulonsa mukaan on mahdotonta.\n\nVaivuimme kumpikin ajatuksiimme, ja mieleeni muistuivat kaikki ne\nkertomukset, jotka lapsuudessani olin Haukkavuoresta ja Susiluolasta\nkuullut. Olin ilmielävästi näkevinäni lapualaisen rohkean retken\nluolaan ja hänen epätoivoisen, mutta sittenkin uhmailevan taistelunsa\nmaanalaisen virran rajuja aaltoja vastaan. Hänestä ajatukseni\nsiirtyivät Lyylin iso-äidin kertomukseen ja ikivanhaan, merirosvoista\npuhuvaan aarretarinaan. Miksi oli Partio-Jaakkokin maininnut aarteen?\nJos hän semmoisen oli löytänyt, mahdollisesti se silloin oli sama,\nminkä merirosvot olivat saarena olleelle Haukkavuorelle tuoneet.\nAloin jo miltei totena pitää tarinaa aarteesta. Susiluolassa Jaakko\noli tehnyt löytönsä ja aukolle hän oli pannut kiven. Muodostiko aukko\nSusiluolan toisen suun? Salamana välähti tämä mahdollisuus mieleeni.\nSilloin hevosenkengillä ja niissä olevilla pienillä nuolenpäillä ehkä\nlopultakin oli joku merkitys.\n\nMenin paikalle, missä luolansuun edustalla muistin hevosenkengän\nolevan. Kallio oli siellä nyt ihan kauttaaltaan sammaloitunut. Aloin\nnyhtiä sammalia irti, mutta en heti osunut oikeaan kohtaan. Nyin\nsammalia siirtyen paikasta toiseen ja vihdoin huomasin ilokseni\nkalliopinnassa hakemani hevosenkengän muotoisen kuvion.\n\nPentti oli oudostellen katsellut puuhaani. Osoitin kuviota ja\nkerroin hänelle lyhyesti, mitä siitä tiesin. Lausuin hänelle myös\narveluni, että pienten nuolenpäitten avulla ehkä löytäisimme toiselle\nluola-aukolle.\n\nPentti kumartui silloin uteliaana hevosenkenkää tutkimaan. Tarkkaan\nhän mittasi sen joka suunnalle ja laski siinä olevat viirut.\n\"Kuusikymmentä\", hän sanoi puoleksi itsekseen, \"siis kuusikymmentä\naskelta.\"\n\nJohtopäätös oli mielestäni oikea. Kumma ettei sitä kukaan ollut ennen\ntehnyt. Sanoin sen Pentille.\n\nTämä nousi ylös. \"Viirujen säännöllisyys\", hän lausui, \"saattoi minut\ntekemään päätelmäni, mutta — olen voinut erehtyä. Pian olemme sen\ntutkineet. Molemmat pienet nuolenpäät viittaavat alaspäin vuorta,\nkumpikin yhdensuuntaisesti hiukan viistoon vasemmalle.\"\n\nAloimme tasaisin askelin mitata vuorta nuolenpäitten osoittamaan\nsuuntaan. Koetimme kulkea niin suoraan kuin mahdollista, mutta tuon\ntuosta tuli joku puu tahi kanto eteen, ja silloin ei auttanut muu\nkuin paraan mukaan arvioida jäämättä otetun askelmitan pituus ja\nesteen toiselta puolen jälleen jatkaa. Vihdoin olimme kulkeneet\nkuusikymmentä askelta, ja molemmat luulimme käyneemme ihan suoraa\nlinjaa. Toisen meistä oli kuitenkin täytynyt erehtyä tahi ehkä olimme\nkumpikin erehtyneet. Viimeinen askeleeni oli vienyt minut suuren,\nnoin metrin korkuisen kiven luo. Pentti oli joutunut pari askelta\nsivummalle ja samalla hiukan kauvemmaksi. Mikä muu siis neuvona\nkuin lähteä uudestansa matkaa mittelemään, mutta toisella kertaa\nmolemminpuolinen välimatka oli vieläkin suurempi. Vasta kolmannella\nkerralla osuimme yhteen. Seisahduimme molemmat saman kiven eteen, jonka\nluo ensimäiselläkin yrityksellä olin pysähtynyt.\n\nSe saattoi meidät arvelemaan ja päätimme ryhtyä kiveä tutkimaan.\nKuka osaa kuvata hämmästystämme ja riemuamme, kun sen pinnalta —\npoistettuamme hienon sammalpeitteen — huomasimme hevosenkengän\nmuotoisen kuvion. Siinäkin isot nuolenpäät viittasivat Susiluolaa\nkohden, mutta pienten nuolenpäitten suunta ei ollut enää sama. Ne tosin\nosoittivat vasemmalle, mutta ylöspäin vuorta ja aikaisemman suuntansa\nkanssa muodostaen miltei suoran kulman. Viirut olivat kovin kuluneet,\nmutta vihdoin saimme niistäkin selvän. Niitä oli vain viisikymmentä\nkolme, ja pian olimme jälleen löytäneet hevosenkengän. Sekin oli isolla\nkivellä.\n\nMieleni oli tavattomassa jännityksessä. Hevosenkengällä siis oli\nmerkityksensä? En laisinkaan enää epäillyt, ettemme niitten avulla\nlöytäisi Susiluolan toiselle aukolle. Täällä Partio-Jaakko oli hopeat\nja kultansa nähnyt? Jos niin oli, milloinka oli aarre sinne joutunut?\nEn voinut olla ajattelematta vanhaa, merirosvoista olevaa tarinaa\nja Pekan arvelua Susiluolan edustalla olevan merkin synnystä. Jos\nkuviot olivat heidän hakkaamiaan, silloin he olivat myös aikaisemmin\n— vaikka lappalaistyttö, eikä kukaan muukaan ollut sattunut sitä\nnäkemään — käyneet saarella. Kuvioitten monilukuisuus ja suuri\nhuolellisuus, millä ne olivat laaditut määrättyjen välimatkojen päähän,\nedellyttivät pitempiaikaista työtä ja tarkkaa saaren tuntemusta.\nEhkä he jo pitemmällä ajalla olivat käyttäneet saarta salaisena\nlepo- ja kätköpaikkanaan? En saanut tätä ajatusta mielestäni, ja yhä\nkiihkeämmäksi kasvoi haluni tulla aukolle, mistä pääsisimme luolaan ja\nsalaista aarretta etsimään, jos ei — niinkuin oli luultavaa — Kuoleman\nMusta Koira jo ollut sitä vienyt.\n\nYhä useammalle hevosenkengälle saavuimme, ja milloin oli askelmittana\nkuusikymmentä, milloin viisikymmentä tahi hiukan enemmän, jopa kerran\nvain kolmekymmentäkuusi. Joka askeleella tulimme yhä likemmäksi Hattua,\nmutta ei suoraan sitä kohden. Suunta näytti vievän hiukan vasemmalle\nkäsin. Vihdoin sivuutimmekin Hatun sen pohjoispuolelta. Tuskin olimme\nsilloin edes kymmenen metrin päässä siitä.\n\nNyt alkoi kulkumme käydä alaspäin vuorta, ja vaikeuksitta löysimme\njälleen uuden hevosenkengän. Siinä oli viisikymmentäneljä viirua, ja\npienet nuolet osoittivat hiukan oikealle.\n\nOtimme viisikymmentäneljä askelta, ja pysähdyimme molemmat\nsammaleisen mättään kohdalla. Varmuuden vuoksi mittasimme matkan\nvielä toistamiseen, jopa kolmannen ja neljännenkin kerran, mutta aina\njouduimme samaan paikkaan. Ryhdyimme silloin mätästä kiskomaan maasta.\nSe oli työtä, hiki juoksi helminä pitkin otsaa, mutta vihdoin saimme\nmättään irti. Sen alla oli vielä vahvasti multaa, pieniä kiviä ja\nhienoa soraa. Poistimme käsin kaikki. Lopulta, noin puolentuntisen työn\njälkeen, tuli näkyville kova kallionpinta, mutta turhaan etsimme siitä\nhevosenkengän muotoista kuviota. Paljastimme kalliota kolmen neljän\nmetrin laajuudelta, mutta yhtä huonolla tuloksella.\n\nOlimmeko laskeneet viirut väärin hevosenkengässä? Menimme\ntarkastelemaan, mutta ei, oikein oli. Piirrot olivat erehtymättömän\nselvät.\n\nSiis olimme ottaneet askelmitat väärin, tahi emme olleet osanneet pysyä\nsuunnassamme. Lähdimme uudestansa mittelemään askelin vuoren rinnettä\nja nyt jouduimmekin hiukan kauvemmaksi ja vähän enemmän oikealle.\nTäälläkin oli mättäitä ja mättäitten alla multaa ja kivisekaista soraa,\nmutta vaikka kaivoimme maata toista metriä syvälle, ei kiinteätä\nkalliota tahi suurempaa kiveä tullut vastaamme. Sora oli vain jonkun\nverran tiivistyneempää ja muodostukseltaan karkearakeisempaa. Palasimme\nsilloin äskeiseen paikkaan. Siitä oikealla, noin metrin päässä, kohosi\nmaasta suuri lahonnut puunrunko. Kiinnitin nyt huomioni siihen.\nPuunrunko oli hyvin vahva, noin kolme metristä syltä ympärimitaten,\nja näytti satoja vuosia vanhalta. Rungon keskusta oli kokonansa\nlahoa, mutta pinta oli vielä paikoin kovaa, ja — en voinut pidättää\nilonhuudahdustani — erääseen kohtaan oli jollakin terävällä aseella\nkaiverrettu hevosenkengän muotoinen kuvio.\n\nIloni oli ennenaikuista. Kuvio oli niin kulunut, että pienten nuolten\nosoittamaa suuntaa emme saaneet selville ja että viiruista eroitimme\nvain muutaman.\n\n\n\n\nV.\n\n\nSeisoimme nyt neuvottomina. Mahdotonta oli enää ajatellakaan eteenpäin\nkulkua, sillä mistä hakea hevosenkenkiä. Pelkästään arviokaupalla ei\nniitä voinut ruveta etsimään. Askelluku oli siksi erilainen ja suunta\nmuutteleva, mutta jos koettaisi löytää hevosenkengän, mistä Lyylin\nisoäiti oli puhunut. Tämä ajatus juolahti salamana mieleeni.\n\nLähdin kiireisesti astumaan Peltolaa kohden.\n\n— Minne menette? huusi Pentti.\n\n— Tiedän vielä yhden hevosenkengän.\n\n— Missä sitten? Pentti juoksi rinnalleni.\n\n— Peltolasta suoraan mennen Haukkavuoren ylitse Susiluolaa kohden.\n\n— Oletteko käyneet Peltolassakin?\n\n— Olen, samalla matkaa kuin teilläkin. Eksyin vuorella ja jouduin\nlopuksi Peltolaan.\n\n— Ja eksyksissä harhaillessanne löysitte hevosenkengän?\n\n— En, en ole sitä edes nähnyt. Peltolassa tapasin vanhan mummon.\n\n— Tiedän ketä tarkoitatte.\n\n— Hän kertoi Lyylille, pienelle poikansa tyttärelle ja minulle viime\nSuomen sodan kauhuista, joita hän itsekin oli saanut kokea, ja kuinka\nhän vihollisia paetakseen oli kerrankin piiloutunut suuren puunrungon\nalle. Täällä hän oli nähnyt kalliopinnassa hevosenkengän.\n\n— Ja sitä te nyt aijotte etsiä?\n\n— Niin.\n\nJatkoimme ääneti matkaa, huomio tarkkaavaisesti kiinnitettynä\nympäristöön. En tuntenut paikkoja samoiksi, joita pienenä poikana olin\nkulkenut. Olin silloin varmaankin kiertänyt vallan toisia teitä.\n\nVihdoin pilkisti Peltola esiin puitten lomitse, ja pian tulimme\npienelle polulle. Se vei alaspäin vuorta ja näytti johtavan Hatulle\npäin. Astelimme polkua eteenpäin. Alempana se kulki hiukan kaartaen,\nmutta laskeutui sitten jyrkästi alas. Jo näkyi Peltolan aitakin.\nMenimme sen luokse saakka ja koetimme sitten suunnata kulkumme suoraan\nvuoren ylitse Susiluolaa kohden.\n\nMuistin selvästi Lyylin iso-äidin kertomuksen. Tulisimme ensin\nmiehenmitan syvyiseen notkoon. Sitten olisi hetkinen matka louhikkoa,\nja tästä — hiukan tasaisemmalla maalla — noin kymmenen askeleen päässä,\nolisi maahan kaivautunut paasi, ja sen oikealla puolella vanha honka,\nminkä alta meidän tulisi hevosenkenkää etsiä.\n\nOsuimme todellakin vähäiseen notkoon ja sieltä muutaman metrin\nlevyiseen louhikkoon. Se oli täynnä suuria kiviä, ja monessa kohden oli\nkalliossa isoja halkeamia. Hyppäsimme kiveltä kivelle louhikon ylitse\nja jo näimme suuren, hiukan kumollaan olevan hongan. Juoksimme puun\nluo. Sen vasemmalla puolen pisti maasta esiin paaden sivu. Olimme siis\nkulkeneet oikeaan. Puu oli ihan kuivettunut ja osaksi laho. Tutkimme\nsen alustaa. Siellä oli kalliopinnassa hevosenkenkä ja siinä viiruja\nkuusikymmentäkaksi. Pienet nuolet osoittivat pitkin vuoren sivustaa\nsuoraan etelään.\n\nEmme lähteneet kuitenkaan enää niitten suuntaa seuraamaan. Tahdoimme\nehtiä yöksi Peltolaan ja käännyimme sentähden takaisin. Pian olimmekin\njälleen Peltolan aitauksen edustalla. Se oli kivestä niinkuin\nlapsuuteni aikana, mutta nurmikentän asemasta oli sen sisäpuolella nyt\nkomea, hiekkakäytäväinen puutarha.\n\nAstuimme puutarhaan. Se oli muusta pihasta eroitettu kummallekin puolen\ntaloa kulkevan puisen säleaidan kautta.\n\nPienestä puistoveräjästä pääsimme talon päätypuolelle. Sieltä upea\nlehtokuja vei vieläkin puuveräjälle. Entistä lasi-ikkunaista etehistä\nei enää ollut, vaan sen sijaan iso, avonainen kuisti.\n\nRappusilla oli vastamme nuori, ylioppilaslakissa oleva neito. \"Joku\nkesävieras\", ajattelin.\n\nSuuri oli hämmästykseni, kun Pentti esitti hänet Lyyliksi. Hän oli\nsiis, niinkuin minäkin, lukenut ylioppilaaksi, mutta kylläpä hän oli\nmuuttunut. Pellavainen tukka oli käynyt ihan pikimustaksi. Silmät\nolivat vielä yhtä sinisen kirkkaat kuin ennenkin, mutta syvällisemmät\nja toisinansa hänen puhuessansa ne saivat miltei tumman kiillon.\nSilloin katse oli niin sielukkaan voimakas, että näytti siltä kuin koko\nhänen olemuksensa harrastuksineen ja aatteineen olisi kuvastunut siinä.\n\nHän muisti vielä aivan selvästi käyntini Peltolassa, mutta olin minäkin\nhänen mielestänsä suuresti muuttunut. En ollut enää vartaloltani heikon\nnäköinen, vaan pitkä, solakka ja voimakas.\n\nTuvassa hetkisen aikaa oltuamme siirryimme vieraspuolelle. Siellä oli\nkomea, herrasmaisesti sisustettu sali ja pari huonetta. Jäimme saliin.\n\nSinne Lyylin isäkin tuli. Hän oli kasvattanut itselleen upean, rinnalle\nsaakka ulottuvan täysiparran ja oli hiukan, mutta tuskin huomattavasti\nvanhentunut.\n\n\nLyylin iso-äiti ei enää ollut elävien joukossa. Hän oli kuollut jo\nseitsemättä vuotta sitten.\n\nPian tuotiin meille teetä. Lyyli itse oli tarjoilijana. Hän oli\nkäynyt Vaasan suomalaisen tyttökoulun ja sitten yksityisoppilaana\nlukenut ylioppilaaksi. Viime keväänä hän oli valmistunut, mutta ei\nenää aikonut jatkaa. Korkeintaan hän tulisi vain syksyksi Helsinkiin\njonnekin talous- ja keittokouluun. Taloustoimet häntä erityisesti\nmiellyttivätkin. Aina hän aamuin pistäytyi navettaan lehmiä katsomaan\nja pitkin kesää hän oli ollut isänsä työväkeä niityllä auttamassa.\n\nRattoisasti puhellessa aika kului joutuisasti, ja ystävällinen\nisäntäväkemme sanoi hyvää yötä. Minulle oli laitettu vuode toiseen\nvierashuoneista, Pentille toiseen.\n\nSovin hänen kanssaan siitä, että aamulla lähtisimme jälleen yhdessä\nHaukkavuorelle.\n\nEn moneen yöhön ollut nukkunut sängyssä. Sentähden uni maistui\nerinomaisesti, ja kun heräsin, oli aurinko jo korkealla taivaalla.\n\nNousin kiireesti ylös ja menin tervehtimään talonväkeä. Tuossa\ntuokiossa tuotiin kahvia, ja hetken kuluttua tuli nuori palvelustyttö\nkutsumaan meitä tupaan aamiaiselle. Aijoin mennä Penttiä huoneesta\nhakemaan, mutta isäntä kertoi hänen jo varhain aamulla lähteneen\nkotiinsa. Iltapuolipäiväksi hän oli kuitenkin luvannut saapua takaisin\nja oli pyytänyt minua odottamaan siksi.\n\nPenttiä ei kuulunut vielä illallakaan. Sen sijaan tuli häneltä sana\nerään pienen pojan mukana. Hänen isänsä oli sairastunut, joten hän\nluultavasti ainakaan muutamaan päivään ei voisi lähteä kotoaan. Hän\nnäin ollen kehoitti minun toistaiseksi jäämään Peltolaan. Isänsä\nparannuttua hänkin tulisi heti sinne. Silloin saattaisimme uudelleen\nlähteä aloittamallemme \"matkalle\".\n\nMuu ei siis minulla ollut neuvona kuin jäädä Peltolaan, ja\nhyväntahtoisesti luovutettiin minulle vieläkin jo käyttämäni huone.\nOdotin sitten Penttiä toimettomana pari päivää, mutta aika alkoi\ntuntua pitkältä. Kaikki talonväki oli tavallisissa askareissaan,\njoten Lyyliäkin näin vain perin harvoin. Sitäpaitsi hän oli\nkäynyt kotipitäjänsä Kirkonkylässä. Raittiusseura siellä aikoi\nseuraavaksi sunnuntaiksi hommata huviretkeä Haukkavuorelle. Lyyli\noli seuran puheenjohtaja ja kuului sitäpaitsi retkeä valmistavaan\nhuvitoimikuntaan, joten hänellä sen johdosta oli paljon puuhaa.\nTarjosin hänelle apuani, ja hän otti sen kiitollisuudella vastaan.\nSaipa hän minun lupaamaan pienen esitelmänkin.\n\nPaljon kuljimme nyt yhdessä. Jopa kävimme kerran Hatullakin.\nMatkallamme silloin ei ollut mitään varsinaista päämäärää. Kävelimme\nhuviksemme ja keskustelimme maantieteestä. Hän oli hyvin huvitettu\naineesta, ja kerroin hänelle sentähden tekemistäni monista\nmaantieteellisistä retkistä. Olin ollut Ruotsissakin ja Norjan Lapissa\nja matkustanut läpi miltei koko Suomen Lapin. Lukemattomia koskia olin\nsilloin laskenut.\n\nMiellytti minua Haukkavuorikin. Sillä oli aivan erikoisluontonsa.\nYmpäristö oli tasaista Pohjanmaan alankoa. Vuori itse oli luultavasti\nharjun katkelma tahi korkeimpana kohottumana jostakin harjusta.\n\n\"Siinä olette oikeassa\", sanoi Lyyli, \"se on osana Pohjankankaasta,\nmutta kangas sen kummallakin puolella on niin matalaa, että sitä\nHatulta outo tuskin huomaa. Vasta parin kolmen peninkulman päässä alkaa\nse pohjoisessa nousta hiukan jyrkempänä, etelässä vähän lähempänä.\nKerrotaan, että Haukkavuori noin pari vuotta sitten olisi mitattu, ja\nettä sen korkeus olisi noin no m. merenpinnasta lukien.\"\n\n— Kuka on korkeusmittauksen tehnyt?\n\n— Sanotaan hänen olleen erään maisterin Vaasasta.\n\n— Onko hän myös tutkinut luolaa?\n\n— Ei, mutta miksi sitä kysytte?\n\n— Olisin huvitettu tietämään mikä mielipide hänellä on luolan synnystä.\n\n— Mitä te itse siitä arvelette?\n\n— Pidän luolaa varmasti veden muodostamana. Sitä todistaa kallion\nsyvyydessä vieläkin juokseva virta. Kuinka korkealla vesi on Suomea\npeittäneen \"jäämeren\" aikoina ollut näillä seuduin, en tiedä, sillä\ntoistaiseksi en ole ehtinyt sitä tutkimaan. Luulen kuitenkin sen\nulottuneen paljon yläpuolelle Haukkavuoren. Vähällä Lauhalla, joka\nmyös on Pohjankankaalla, on entinen merenraja yli 200 m. nykyisestä\nmerenpinnasta. Pitkät, harjanteen sivustaa kulkevat kivi jadat ovat\nsiellä merkkeinä vanhasta vedenrajasta.\n\n— Ettekö semmoisia ole täällä huomanneet?\n\n— En samallaisia, mutta kyllä muita, yhtä erehtymättömiä todistuksia.\nNiinpä Pentin kanssa kulkeissamme tulimme eräälle louhikolle. Sen lähin\nympäristö on tavallisen kerrossoran peittämä, joten sekään ei aina\nole nähtävästi ollut paljaana. Meri on nähtävästi huuhdellut soran\npois, mutta jättänyt kerrostumat paikoilleen samalla korkeudella sekä\nlouhikon vasemmalla että oikealla puolella, missä alustana oleva pinta\non luultavasti tasaisempaa. Sen sijaan on sora siellä aaltomaisesti\nkohottunut, ja jos meri olisi vielä jonkun aikaa saanut jatkaa\ntoimintaansa, olisi kivikko tahi kallio täälläkin tullut näkyviin.\n\n— Puhuitte äsken maanalaisesta virrastakin?\n\n— Sen tein.\n\n— En muista siitä ennen kuulleeni. Onko virta Susiluolassa?\n\n— On. Aivan hiljakkoin olen siellä itse käynyt.\n\n— Tekö, kertokaapa minulle.\n\nKerroin hänelle, mutta en maininnut syytä, miksi elimme luolaa niin\npitkälle edenneet.\n\n— Mistä luulette virran tulevan?\n\n— Sen lähdettä on vaikea tarkastamatta tietää, ja pimeässä emme voineet\nmitään eroittaa.\n\n— Aijotteko lähteä sitä uudestaan tutkimaan?\n\n— Aijomme, mutta silloin toista tietä.\n\nLyyli hämmästyi. \"Mitä, viekö Susiluolaan toinenkin aukko?\"\n\nOlin juuri kertomaisillani hänelle kaikki, kun samalla olin kuulevinani\nhiipiviä askeleita. Mistä ne tulivat? Jo oli kaikki hiljaista, mutta\nen ollut saattanut erehtyä. Syöksähdin salaman nopeudella kivirappusia\nalas Hatulta. Silloin näin miehen, joka kiireisesti pakeni, mutta hän\noli jo niin kaukana, ettei ollut ajatteleminenkaan häntä seurata.\n\nKuka oli mies? Varmaankin Kuoleman Koira? Kukaan muu ei olisi niin\nhiipien lähestynyt, kukaan muu ei niin joutuisasti paennut.\n\nOliko hän ehkä kuunnellut keskusteluamme?\n\nSe oli hyvinkin suuri mahdollisuus.\n\nOnni etten hevosenkengistä ollut ehtinyt mitään puhua.\n\nNousin jälleen Hatulle. Siellä Lyyli odotti levottomana minua. Hän\nei käsittänyt miksi niin äkkiä olin rientänyt alas, jopa kolme neljä\nrappusta joka askeleella.\n\n— Ette siis ketään huomanneet? kysyin häneltä.\n\n— En. Oliko alhaalla joku?\n\n— Oli, mies, joka hiipi kuuntelemaan keskusteluamme.\n\n— Huu, mikä se semmoinen mies on?\n\n— En tiedä hänen oikeasta nimestänsä, mutta luulen osuvani oikeaan, jos\nsanon hänen olevan saman, joka teillekin yritti eräänä yönä murtautua.\n\n— Siis rosvo, mutta mistä hänet tunnette?\n\n— En tunne häntä lähemmin, mutta siitä huolimatta on minulla omat syyni\nlausumaani otaksumaan.\n\n— Mitkä sitten?\n\n— Tiedän erään epäiltävän henkilön, joka on enonnekin talon\nulkopuolella kierrellyt, piileskelevän jossakin täällä. En ole tosin\nnähnyt häntä, kerran vain haamun pimeässä luolassa, mutta Pentin kanssa\nolemme seuranneet hänen jälkiänsä ja ajaneet häntä takaa.\n\n— Senkötähden Susiluolaakin kuljitte virralle saakka?\n\n— Sentähden, mutta paras on meidän lähteä täältä, milloin tahansa hän\nvoi palata takaisin.\n\n— Olisiko hän niin rohkea?\n\nEn ehtinyt vastaamaan. Taitavalla kädellä heitetty kivi vieri\njalkoihini. Kumarruin sitä katsomaan, mutta siinä ei ollut mitään.\nSamalla kajahti metsästä kolkko nauru ja uhmaileva ääni huusi: \"Virta\non syvä ja pääsy sieltä on vaikea. Toistako tietä etsit? Turhaa on\ntyösi.\"\n\n\"Turhaa\", huusin vastaukseksi raivostuneena. \"On ennenkin kettuja\najettu luolista.\"\n\nNauru muuttui purevan pilkalliseksi, eteni hiukan ja lakkasi vähitellen.\n\nLyyli oli vapisten tarttunut käsivarteeni. \"Hänkö siellä on?\"\n\n— Hän.\n\n— Miksi hän niin kammottavasti nauraa? Minua peloittaa. Lähdetään pois!\n\n— Olkaa huoleti, ei hän teille pahaa tee. Suojelen teitä.\n\nAstuimme alas Hatulta ja aloimme kulkea alaspäin vuorta. Lyyli\nkäveli koko ajan rinnallani. Hän näytti pelkäävän. Tarjosin hänelle\nkäsivarteni. Punastuen hän kiitti, mutta ei tarttunut siihen.\n\n\n\n\nVI.\n\n\nKun Lyyli ja minä saavuimme takaisin Peltolaan, oli Pentti täällä.\nHänen isänsä oli jo parantunut, ja silloin hän heti oli lähtenyt vuoren\nylitse minua tapaamaan. Hän oli sivuuttanut Hatun hyvin kaukaa, joten\noli selitettävissä se, ettei hän ollut meitä huomannut. Kerroin hänelle\naavistamattomasta seikkailustamme.\n\nKun Pentti kuuli kertomukseni, tahtoi hän, että paikalla olisimme\nlähteneet Haukkavuorelle. Minulla ei ollutkaan mitään sitä vastaan,\nmutta Lyyli ei laskenut meitä menemään ennenkuin olimme syöneet\npäivällisen. Jälkeenpuoliskahvia emme kuitenkaan Lyylin pyynnöistä\nhuolimatta enää jääneet odottamaan, vaan kiirehdimme Haukkavuorelle.\n\nMatkamme lähimpänä päämääränä oli honka, jonka alta olimme viimeisen\nhevosenkengän löytäneet.\n\nPian olimme hongalla ja jälleen aloimme vaivaloisen etsintämme. Onni\nnäytti tälläkin kertaa meitä suosivan. Tuskin oli tuntiakaan kulunut,\nkun olimme löytäneet taas pari uutta hevosenkenkää.\n\nNäistä viimeisessä oli viisikymmentäneljä viirua, ja pienet nuolet\nosoittivat hetken matkan päässä näkyvää louhikkoa kohden.\n\nVielä tulimme kolmannelle hevosenkengälle. Siinä oli ainoastaan\nkaksikymmentäkolme viirua ja pienten nuolenpäitten suunta sama kuin\nedellisessä kuviossa.\n\nOlimme silloin miltei ihan louhikon äärellä. Se oli hiukan ylempänä\nkuin kivikko, mille olimme tulleet Peltolasta lähtiessämme, mutta\nkallio oli täällä paljon rosoisempaa ja kivilohkareet monta vertaa\nsuuremmat. Siellä täällä oli myös syviä, jopa melkein pohjattomilta\nnäyttäviä railoja.\n\nSeisoimme silmänräpäyksen ajan neuvottomina. Perin vaikeata olisi\nsemmoisessa paikassa osua oikeaan askelmitan otossa. Lähdimme kuitenkin\nyrittämään.\n\nEnsimäisenä sivuutimme louhikossa ison kalliolohkareen. Se jäi\nvasemmalle, mutta edemmäksi emme näyttäneet pääsevämmekään. Suoraan\nedessämme oli jyrkkä, yli miehenkorkuinen kalliokohottuma. Siitäkö\nmeidän tulisi kiivetä? Monien ponnistusten jälkeen olimme vihdoin\nylhäällä, mutta tuloksetonta oli työmme ollut. Jo parin kolmen askeleen\npäästä tulimme syvän, noin kuusi metriä leveän railon partaalle.\nSen ylitse ei ollut yrittäminenkään. Palasimme silloin takaisin ja\nlaskeuduimme nousemaltamme kalliolta alas.\n\nMitä nyt olisi tehtävä? Nuolten osoittamaa suuntaa oli mahdoton suoraan\nedetä. Tarkastimme ympäristöä. Kivien lomitse kulki kierrellen pieni\nojanteen tapainen syvänne. Se alkoi kivilohkareen kohdalta, minne\nensiksi olimme tulleet, ja näytti siltä kuin sitä olisi käytetty\npolkuna. Sitäkö meidän oli mentävä? Ainakaan ei muita kulkuteitä ollut.\nKaikkialla oli ympärillämme korkeita kiviä ja suuria kalliolohkareita,\njoten pääsyä eteenpäin etsiessämme täytyi väkistenkin joutua\nojanteelle, jonka nyt olimme huomanneet.\n\nLähdimme sitä kulkemaan. Kalliolohkareelle oli ollut viisi askelta.\nVielä kahdeksantoista askelta otettuamme loppui tie. Oliko sillä\nmerkityksensä? Olimme tulleet pienen, kumollansa olevan paaden luo.\nSe oli jyrkkänä, monen metrin korkuisena kohoavan kallion sisäänpäin\nkääntyvässä polvekkeessa. Sen yläsyrjä kosketti kallion kumpaakin\nsivustaa, sen reunoista muu osa oli kivikkoisella alustalla.\nAinoastansa yhdessä kohden oli pieni rako kallion oikeanpuolisen\nseinämän kohdalla. Siitä ehkä käsi mahtuisi saamaan paaden sivusta\nkiinni, mutta tarkemmin katseltuamme huomasimme vihdoin ihan raon\nvieressä pienen, mutta jotensakin selväpiirteisen kuvion. Sielläkin oli\nhevosenkengän muoto, mutta kannassa ei ollut viiruja, eikä nuolenpäitä,\njoita tähän saakka olimme tottuneet näkemään.\n\nJännityksemme kasvoi. Olisimmeko siis lopultakin tulleet Susiluolan\ntoiselle aukolle?\n\nKoetin, pistämällä oikean käteni rakoon, nostaa paatta. Se nousikin\npaikoiltaan odottamattoman helposti, ja eteemme aukeni kapea luolan suu.\n\nOlin puhjeta äänekkääseen riemuhuudahdukseen, mutta Pentti tarttui\nvaroittaen käsivarteeni. \"Olkaa hiljempaa\", hän sanoi, \"Kuoleman Musta\nKoira voi olla siellä\".\n\nTukahdutin jo puoleksi huuliltani päässeen huudahduksen ja laskeuduin\njalat edellä aukosta sisään. Pentti teki samoin. Sitten hän nosti\npaaden jälleen aukolle, jotta kukaan ei ulkoapäin huomaisi luolaa.\n\nPeltolasta olimme ottaneet mukaamme vähäisen lyhdyn. Pentti aikoi nyt\nsytyttää sen, mutta hämmästykseksemme — vaikka olimme luulomme mukaan\ntukkineet ainoan valoreijän — ei luolassa ollut niin pimeä, että\nolisimme valkeata tarvinneet. Annoimme siis lyhdyn olla virittämättä.\nPentti sen sijaan kiinnitti sen uudelleen selkäänsä. Vielä saattoi se\nmatkallamme olla hyödyksi. Valoa, joskin hämärästi näkyi nyt tulevan\njostakin edempää.\n\nRyhdyimme luolaa tarkastamaan. Olimme pitkässä ja kapeassa käytävässä.\nLeveys oli noin pari metriä, paikoin ei sitäkään, korkeus oli enemmän\nvaihteleva, metristä pariin, jopa puoleenkolmatta saakka. Seinämät\nolivat samanlaiset kuin Susiluolassa näkemäni.\n\nEtenimme käytävää, mutta hyvin hitaasti, sillä tahdoimme kaikkien\nmahdollisuuksien varalle tehdä tutkimuksemme tarkkaan.\n\nKuta pitemmälle ehdimme käytävässä, sitä valoisammaksi muuttui.\nKäsittämättömältä tuntui, mistä valo saattoi tulla. Veisikö käytävä\nehkä jälleen ulko-ilmaan? Se oli kyllä mahdollisuus. Sen pinta yleni\nloivasti, joskin tuskin huomattavasti.\n\nOudon tunteen herätti rinnassamme pauhu, jonka kuulimme etäältä. Emme\nvoineet erehtyä, se oli veden kohinaa. Olimmeko siis tulossa jollekin\nvirralle?\n\nOlimme kulkeneet arviolta noin kolmekymmentä metriä, kun käytävä\näkkiä kapeni noin metrin levyiseksi, ja korkeus oli enää tuskin\nsitäkään. Nelinkontin ryömien etenimme vielä noin neljä viisi metriä.\nTällöin käytävä loppui, mutta sen sijaan aukeni eteemme suuri, miltei\nholvimainen luolasali. Siellä ei näkynyt ketään. Konttasimme silloin\nsinne ja hypähdimme pystyyn. Suloiselta tuntui ojennella jäseniään.\n\nLuolasali oli noin kymmenen kaksitoista metriä pitkä ja noin seitsemän\nkahdeksan metriä leveä. Sen katto oli keskeltä hiukan kaareutuva, eikä\nsanottavasti korkea, ehkä kolme tahi neljä metriä. Kummallekin sivulle\nse aleni, etenkin oikeanpuoliselle. Täällä korkeus oli kaksi metriä\ntahi vähäisen yli.\n\n\nNyt huomasimme mistä valo tuli. Oikealla puolella, miltei seinän\nkohdalla, oli katossa leveä, noin viidenkymmenen senttimetrin korkuinen\naukko. Siitä näkyi kirkkaan sinistä taivasta, ja tunki luolaan vahva\nvalojuomu. Se miltei häikäisi silmiä, sillä olimme niin kauvan saaneet\nkulkea puolipimeässä käytävässä.\n\nKiipesin Pentin avulla aukolle ja katsahdin ulos. Ihan halkeaman\ntasalla vuori ulkoni hiukan, mutta laskeutui sitten äkkijyrkkänä monen\nsylen syvyyteen. Yhtä kohtisuorasti ja monen metrin korkeuteen se\nkohosi aukon yläpuolella, joten mahdotonta — niin luulin — oli sitä\nulkoapäin nähdä. Ilmoitin havaintoni Pentille.\n\n— Eikö ulkoilemaa myöden, hän kysyi — voi päästä luolalle tahi luolalta\npois?\n\n— Ei, vastasin hänelle — se on hyvin kapea ja ulottuu tuskin aukkoa\nkauvemmaksi. Vuorenseinämää sitävastoin jatkuu pitkälle molemmin puolin.\n\n— Eikö vastapäätä ole mitään korkeampaa kalliota?\n\n— Ei. Metsikköä vain.\n\n— Honkia?\n\n— Niin, mutta niitten latvat eivät ulotu aivan tasallemme.\n\n— Ne ovat siis puolikasvuisia?\n\n— Eivät ole. Metsä on hyvin suurta.\n\n— Kylläpä olemme silloin nousseet.\n\n— Niin olemme.\n\nLaskeuduin Pentin olkavarassa alas, ja nyt aloimme jälleen tutkia\nsalia sen sisältä. Jo käytävästä ryömiessämme oli huomiomme kiintynyt\nvastaiseen seinään. Siinä näytti lattian tasalla olevan matala aukko,\njoten luola luultavasti sieltä jatkui. Menimme lähemmäksi. Samalla\nPentti kumartui joutuisasti eteenpäin ja kohottaen vasenta kättään\nkehoitti hiljaisuuteen. Hän oli lattialta, likeltä aukon suuta,\nlöytänyt pienen männynhaon. Hako oli vielä aivan tuore, joten se oli\nhiljan katkaistu. Oliko siis joku sittenkin luolassa, mutta hiukan\nedempänä?\n\nKoetimme varovaisesti silmäillä aukosta sisään. Se oli kapean käytävän\nsuuna, mutta kuinka pitkän, sitä emme saattaneet eroittaa. Mitään\nepäiltävää emme myös huomanneet. Nelinkontin silloin Pentti katosi\naukosta ja minä seurasin perässä.\n\nKäytävä, johon nyt olimme tulleet, tuntui loivasti ylenevän ja oli\nse äskeistä hiukan kapeampi ja ehkä myös vähäisen matalampi, mutta\npuolivaloista oli täälläkin, joten hyvin näimme edetä.\n\nJännityksemme oli vielä entisestään lisääntynyt. Varmaan luulimme\npian saavamme luolan salaisuudet selville. Täälläkö Partio-Jaakko oli\ntehnyt löytönsä? Missä silloin oli luuranko, jonka hän oli nähnyt,\nmissä olivat aarteet?. Ehkä emme olleet oikeaan paikkaan osuneet? Tämä\nmahdollisuus oli lannistaa mieltäni, mutta ajatellessani ulkoaukolla\nollutta kiveä ja etäältä kuuluvaa kohinaa, joka askel askeleelta\ntunkeutui yhä voimakkaampana korviimme, en voinut olla ilosta\nhuudahtamatta.\n\n— Mitä nyt, sanoi Pentti, — olkaa hiljaa.\n\nOlin hetkiseksi unohtanut Kuoleman Koiran. Se oli totta, hänkin oli\nehkä luolassa? Kukapa muu olisi tuonut luolaan haon, mutta silloin hän\n— niinkuin jo kerran aikaisemmin olin peljännyt — kenties myös oli\nlöytänyt kullat ja hopeat, joista Partio-Jaakko oli puhunut. Olkoon\nniin, ainakin saisimme varmuuden ja vanha tarina selviytyisi. En enää\nepäillytkään sitä, että olimme tulossa Susiluolassa olevalle virralle.\nVeden pauhu kuuluikin jo siksi läheltä, ja ilma käytävässä alkoi myös\nyhä enemmän ja enemmän käydä kosteaksi.\n\nEnää ei ollut ympärillämme valoista. Puolihämärä oli vähitellen\nmuuttunut miltei läpinäkymättömäksi pimeydeksi, ja kolkolta tuntui\nedetä, mutta takaisinkaan emme tahtoneet kääntyä. Miksi olisimme sen\ntehneetkään? Pitkän ajan ja paljon vaivaa olimme uhranneet luola-aukon\nlöytämiseen. Nytkö olisimme siis jättäneet työmme kesken? Ei, eteenpäin\noli meidän kuljettava, eteenpäin niin pitkälle kuin suinkin vaan\npääsisimme, ja tuli virta vastaan, tarkkaan oli se uudelleen tutkittava.\n\n\n\n\nVII.\n\n\nKäytävä oli kovin pitkä. Vähintäinkin tunnin ajan olimme sitä jo\nkulkeneet ja tiesi kuinka kauan saisimme vielä pimeässä hapuilla\neteenpäin. Olisimme edes voineet sytyttää lyhdyn, mutta silloin\nKuoleman Koira, jos hän luolassa oli, olisi helposti saattanut huomata\nmeidät. Se oli siis ainakin toistaiseksi jätettävä tekemättä.\n\nÄkkiä Pentti pysähtyi. \"Odottakaa hiukan\", hän sanoi.\n\n— Miksi niin?\n\n— Olen jälleen löytänyt haon. Tarkastan olisiko niitä enemmän.\n\n— Käytävässäkö se oli?\n\n— Niin.\n\n— Onko sekin tuore?\n\n— En voi sitä nähdä, mutta siltä tuntuu. Neulaset ovat pehmeitä ja\ntaipuvaisia.\n\n— Silloin se on hiljan tuotu tänne, ehkä hetkinen sitten?\n\n— Niin on. Meidän täytyy sentähden entistä varovaisemmin edetä. Muuten\nvoimme äkkiarvaamatta tulla yllätetyiksi.\n\n— Onko hakoja useampia?\n\n— Ei.\n\nJatkoimme jälleen matkaamme, eikä olomme enää tuntunut niin\ntuskastuttavalta. Tiesimme nyt varmasti jonkun toisenkin aivan\näskettäin kulkeneen samaa käytävää. Jos se oli Kuoleman Koira, ehkä\nsilloin saisimme ketun hänen omasta loukustaan kiinni.\n\nIhmeeksemme huomasimme äkkiä veden jyminää kuuluvan sekä oikealta\npuoleltamme, ikäänkuin seinän takaa, että edestäpäin. Samalla käytävän\npohja alkoi nousta hiukan jyrkempänä, ja muutaman askeleen vielä\nedettyämme pauhu sivulta lakkasi, mutta sen sijaan tunkeutui nyt\nkorviimme kohinaa jalkojemme alta. Kulkiko siis käytävä virran ylitse?\n\nMiltei heti saimme siitä selvän. Jo noin viiden kuuden metrin päässä\nkäytävä päättyi virtaan, joka synkkänä ja aallot korkeina vyöryi sen\nalle. Vesi oli uurtanut kallioon holvimaisen aukon. Ojentaen kätemme\nalaspäin ulotuimme holvin keskikatokseen. Siitä oli veden pintaan\ntuskin kokonaista metriäkään.\n\nKäytävä oli loppuosassaan levenemistään levennyt, joten holvin kohdalla\noli seinästä seinään ainakin pari syltä. Vasemmalla käytävän pohja,\naleten loivasti veteen saakka, ulkoni kielekkeen tavoin pitkin kallion\nsivustaa. Laskeuduin sitä ihan virran partaalle asti.\n\nEdemmäksi emme voineet päästä. Vesi oli esteenä. Kuoleman Koirakaan\nei siis luolassa olisi, joten huoleti saattaisimme sytyttää lyhdyn.\nLausuin sen mielipiteenäni Pentille. Hän sanaakaan virkkamatta\nvastaukseksi otti lyhdyn seljästään ja pisti siihen tulta. Se valaisi\nhimmeästi, mutta sittenkin voimme nyt jotensakin selvästi nähdä\nympärillemme. Luultavasti oli vesi joskus virrannut käytävästä,\nmissä nyt olimme, mutta sitten se oli raivannut itselleen uuden tien\nja entinen kulkuväylä oli silloin jäänyt kuiville. Syynä oli ollut\nkalliopohjan erilainen kestävyys. Voimakkaasta virrastaan päättäen\nvesi tuli korkealta. Ehkä jossakin vuoren syvyydessä oli koskikin.\nTämmöisessä paikassa oli vesi vähitellen syventänyt reittiänsä. Sen\njohdosta se oli edempänä ollut pakoitettu tekemään samoin, mutta jos\nkallion vastustusvoima oli ollut suuri, silloin sen oli täytynyt uurtaa\nitselleen uusi ura. Näin selitin kaksinkertaisen holvin synnyn ja tukea\nmielipiteelleni sain siitä, että alempi holvi näytti olevan pienempi.\nUlommaista holvia jatkui niin pitkälle kuin saatoimme eroittaa, ja\nvirta vyöryi sen pohjaa myöden.\n\nKäytävän seinissä emme nähneet minkäänlaista aukkoa, emmepä edes\nvähäisintäkään railoa, pieniä kouruja vain. Olisiko siis meidän\nulotettava virtaan tutkimuksemme? Silloin olisi jälleen astuttava\nveteen, sillä muuten emme voisi saada sen syvyyttä selville, mutta\nvarovaisesti se olisi tehtävä. Syvässä vedessä olisi vaikea pysyä\npystyssä, joten virta helposti veisi mukanaan. Ehkä emme sitäpaitsi\npohjaisikaan tahi vettä olisi yli rinnan. Uhkarohkeata olisi silloin\nantautua vaaraan. Sen tiesimme kokemuksesta ja toistamiseen emme\nhalunneet taistella maanalaisen virran aaltoja vastaan. Tällä kertaa se\nkenties ei yhtä onnellisesti päättyisikään.\n\nRiisuin kengät ja sukat jaloistani ja käärin housut ylös. Pentti\nteki samoin. Pistin sitten jalkani kalliokielekkeeltä veteen, mutta\nse ulottui polviin saakka, ja vieläkään en tavannut pohjaa. Koetin\nuudestansa. Nyt pohja tuntui jalkojeni alla, mutta vesi nousikin jo yli\npolvien ja housuni olivat kastuneet. Kuljin nyt pitkin kallion sivustaa\neteenpäin ja Pentti seurasi esimerkkiäni. Ensin syveni hiukan, mutta\nsitten jälleen mataloitui. Vettä ei ollut edes polviin. Ulompana oli\nsyvempi.\n\nOlimme kulkeneet virrassa arviolta alun toistakymmentä metriä, kun\nvesi äkkiä syveni lantioihin saakka. Emme kuitenkaan enää kääntyneet\ntakaisin, vaan pyrimme yhä eteenpäin.\n\nVielä muutaman askeleen otettuamme holvi laajeni suuresti. Etenkin\noikealla virta teki ison mutkan. Vasemmalla sitävastoin sen suunta vain\nhiukan kaarehti. Katsoimme suoraan eteemme. Siellä oli kallioseinässä\nleveä aukko, josta virta kohisten tuli. Hiukan edempänä oli varmaankin\nkoski. Kovaa pauhua kuului vuoresta.\n\nPysytellen kallion vasemmalla seinällä etenimme kolme neljä metriä.\nTäällä oli kalliossa kapea, miltei virran partaalla oleva ulkonema.\nNousimme sille.\n\nTuskin olimme kävelleet ulkonemaa pari syltä, kun Pentti pysähtyi,\ntutki kallioseinää ja sitten naurahti. \"Tiedättekö\", hän sanoi, \"missä\nnyt olemme?\"\n\n— Missä? toistin hämmästyneenä. Mitä tarkoitatte kysymyksellänne?\n\n— Olemme olleet täällä ennenkin ja tässä on seinä, jota olemme\nkiivenneet. Silloin tosin oli pimeä, mutta tunnen sen sittenkin. Juuri\ntähän kohtaan asetin jalkani ja tänne, hiukan ylemmäksi, tartuin\nkädelläni. Siinä on syvä kouru. Muistan selvästi kuinka siihen sovitin\nsormeni.\n\nTarkastin kourua. Minäkin olin siitä kiivennyt. En saattanut erehtyä.\n\n\"Naurahdin äsken sille\", lausui Pentti, että viime kerralla yritimme\npyrkiä virran ylitse. Olisimme sen sijaan voineet kulkea sen sivua\nvähän pitemmälle.\n\n— Luulin käytävän jatkuvan virran toisella puolella.\n\n— Samoin minä, ja mikään muu mahdollisuus ei juolahtanut mieleenikään.\nSemmoista se on pilkkopimeässä mennä ajometsästykselle.\n\n— Niin on, mutta emmekö kapua ylös?\n\n— Turhaa se olisi. Ihmettelen, ettemme jo kapeasta kalliorannasta\ntunteneet paikkaa?\n\nOlimme siis tulleet Susiluolassa olevalle virralle, joten löytämämme\naukko oli vienyt oikeaan. Onni oli todellakin meitä suosinut pimeässä\nkiivetessämme vuorta. Niin jyrkältä ja perin vaikeakulkuiselta se\nnäytti, joskaan ei viidentoista tahi kahdenkymmenen metrin korkuiselta,\nmiksi olimme sen palavien muistikirjalehtieni valossa arvioineet.\nLyhdyn valo oli tasaisempaa, joten korkeussuhteet saatoimme suunnilleen\nmäärätä tarkemmin. Kallio-ulkonemasta jyrkänteen reunalle näytti olevan\nnoin kymmenen tai kaksitoista metriä, ja luolan katto oli ehkä sylen\nverran ylempänä.\n\nKoetimme jälleen kulkea eteenpäin, mutta jo muutaman askeleen perästä\nrantakaistale loppui. Veteen oli siis astuttava uudelleen. Pentti\nriisui silloin kaikki vaatteet päältään ja laskeutui alastomana\nvirtaan. Vesi ulottui hänelle vyötäreisiin saakka ja edempänä oli vielä\nsyvempää. Siitä huolimatta ei Pentti vielä luopunut yrityksestään.\nVaroitin häntä ja kehoitin hänen kääntymään takaisin, mutta hän ei\ntotellut minua. Oliko hän unohtanut aikaisemman päätöksemme, vai eikö\nhän nyt siitä välittänyt? Kuoleman Koiraa hän varmaankin etsi ja\nsentähden niin itsepintaisesti tahtoi päästä eteenpäin.\n\nJo oli Pentti rintaan saakka vedessä. Silloin näin hänen äkkiä\nhorjahtavan. Silmänräpäyksen hän vielä oli pystyssä, mutta sitten virta\ntempasi hänet nurin, ja hetkiseksi hän katosi vedenpinnan alle. Jo\nnäkyy kuitenkin käsi, jo pää, ja uiden myötävirtaan hän pyrkii rantaan.\nOjennan käteni ja jo luulen saavani hänestä kiinni, kun pyörteinen vesi\nvie hänet ulommaksi ja nyt hurjaa vauhtia kuljettaa häntä alempana\nolevaa holviaukkoa kohden. Turhaan hän ponnistelee rantaan. Voimakkaat\naallot raastavat hänet väkisin mukanaan, ja hän solahtaa aukosta\nholviin, jota olimme kahlaten tulleet, enkä enää häntä paikaltani näe.\nOnnistuisiko hän pelastumaan? Holvissa oli vähemmän vettä, joten vielä\nvoi sitä toivoa, mutta ehkä hän ei pääsisikään matalalle — sekin oli\nmahdollista — vaan virta veisi hänet toisesta aukosta alas.\n\nKiirehdin tulemaamme tietä takaisin, mutta en ehtinyt vielä pitkälle\nkahlata holvia, kun Pentti ilmestyi pimeässä vastaani. Hän oli viime\nhetkessä onnistunut uimaan matalammalle vedelle ja virran häntä\ntempoessa saanut kalliokielekkeestä kiinni.\n\nPentti meni nyt hakemaan vaatteitansa ja minä annoin hänelle jälleen\nlyhdyn. Olin hänen riisuessaan ottanut sen haltuuni.\n\nOdotin Penttiä virrassa ja pian hän olikin takaisin, kantaen\nvaatteitaan vasemmalla olkapäällään.\n\nJatkoimme nyt matkaamme ja muutaman minuutin kuluttua olimme\nkalliokielekkeen kohdalla, mikä Pentin oli pelastanut. Nousimme\nsille ja siitä holvin katolle, millä ennenkin olimme olleet. Jälleen\nolimme siis kuivalla maalla. Käytävään olimme jättäneet sukkamme ja\njalkineemme. Puimme nyt kaikki vaatteet päällemme. Koko sen ajan\nkestäessä kumpanenkaan meistä ei sanallakaan puhunut keskeytyneestä\nretkestämme. Emme sitä enää ajatelleetkaan. Halusimme päivänvaloon.\n\nKun olimme edenneet käytävää noin puolen tunnin ajan, niin sammutimme\nlyhdyn. Luolasali alkoi lähetä ja silloin oli varovaisinta olla\nvalkealla herättämättä huomiota. Se voisi käytävästä näkyä kauvas.\nHenkilö, joka oli tuonut haot luolaan, oli saattanut palata takaisin\nja silloin hän helposti havaitsisi meidät. Siitä olimme nyt varmat,\nettä hän ei ollut virralla, joskaan emme osanneet selittää syytä, miksi\ntoinen löytämistämme haoista oli kuljetettu käytävään. Itsestään se ei\nollut voinut sinne joutua. Olisiko se ehkä luolan salaperäisen asujamen\nvaatteissa laahautunut niin pitkälle, ja hän itse oli mennyt Susiluolan\ntoiselle suulle, tahi oli korkealta, liki katonrajaa olevasta aukosta\nvakoillut toimiamme virralla. Emme pitäneet sitä luultavana.\n\nLuolasaliin tullessamme emme siellä nähneet ketään, mutta eräässä\nnurkassa oli tuoreita lehtiä makuusijaksi ja ruoka-aineita sisältävä\nlaukku. Laukun vieressä oli seinänojassa pitkä, hyvältä näyttävä\nluodikko. Olisiko hän ehkä vielä käytävässä? Kuljimme sitä varovaisesti\neteenpäin, mutta ketään emme huomanneet. Tiesimme kuitenkin nyt\nvihollisemme olinsijan. Ulos ehdittyämme asetimme huolellisesti paaden\npaikoilleen ja lähdimme sitten Peltolaa kohden.\n\n\n\n\nVIII.\n\n\nSeuraavana päivänä oli sunnuntai ja raittiusseuralla sovittu\nhuviretkensä Haukkavuorelle. Kokoonnuimme kaikki Kirkonkylässä. Olimme\npäättäneet ensin käydä kirkossa jumalanpalvelusta kuulemassa ja vasta\nsen päätyttyä lähteä retkelle. Osanottajia siihen kertyi odottamattoman\nrunsaasti. Niitä oli tullut kaukaisista syrjäkylistä saakka, joten\nmeitä oli hyvän joukon toista sataa henkeä. Useimmat näistä olivat\nseuran omia jäseniä.\n\nRaittiusseuralla oli oma sinivalkoinen lippunsa ja oma\ntorvisoittokuntansa. Lipun juhlallisesti liehuessa ja soittokunnan\nkaiutellessa reipasta lähtömarssia aloimme kulkumme.\n\nMatkan varrella tuon tuostakin pistimme yksi-ääniseksi lauluksi, ja\niloinen, juhlatunnelmainen mieliala kohosi yhä. Kaunis ilma olikin\nsuosinut retkeämme. Taivas oli sinikirkkaana ja koko luonto tuntui\nhymyilevän. Linnut visertelivät puissa ja hiljainen, lämmin etelätuuli\nhyväili poskiamme.\n\nHaukkavuoren juurelle ehdittyämme pysähdyimme hetkiseksi ja nautimme\nmukanamme runsaasti tuotuja virvokkeita. Etenkin kirnupiimä ja\nkatajamarjoista valmistettu raittiusjuoma menivät mainiosti kaupan.\n\nHatulla oli varsinainen ohjelma alkava. Siellä oli torvisoittoa,\nLyylin tervehdyspuhe, runonlausuntoa, pidettävänä oleva esitelmä,\nkanteleensoittoa, raittiuskertomus ja laulua sekä kuorossa että\nyksiäänisesti miltei joka ohjelmanumeron välissä.\n\nHarvoin olen kenenkään kuullut sillä tavoin puhuvan kuin Lyylin.\nJokaisessa hänen sanassaan oli lentoa ja lämmintä sydämellisyyttä.\n\"Kuka\", hän lausui, \"ei rakastaisi sitä kuusta, jonka juurella on\nkasvanut, kuka ei luontoa, jota lapsuudessaan on tottunut näkemään?\nKuusi humisee kotoisia tarinoitaan, ja ympärillä oleva luonto on\nsekin osana siitä kodista, missä olemme syntyneet ja missä ensimäiset\naskeleemme ottaneet. Jokainen polku on siellä tuttu, jokainen kivi\nja kanto\". — Nyt Lyyli siirtyi puhumaan siitä kuinka lapsuusaikainen\nkoti vähitellen vaihtuu omaan, jokaisen itse perustamaan kotiin,\nja niistä yhteiskunnallisista velvollisuuksista, jotka tästä ovat\nseurauksena. Suomi on silloin muuttunut suureksi, yhteiseksi\nkodiksemme, jota jokainen meistä rakastaa ja jota jokaisen tulee\nrakastaa. Sentähden sitä myös tulee vaalia ja suojella ja sen kansaa\nestää joutumasta turmiollisten paheitten orjaksi. Yhtenä tämmöisenä\npaheena on väkijuomien käytäntö ja paljon tuskaa ja turmiota se jo\noli levittänyt. Olisiko enää sallittava semmoista? Kautta koko maan\ntulisi raittiusseurain entistäkin voimakkaammin nousta taisteluun, ja\nkuka vielä ei ollut liittynyt riveihin, hän nyt liittyköön. Moni äiti,\njonka kodin onnen väkijuomat olivat vieneet, varmaankin silloin itkien\nkiittäisi Jumalaa. Moni isäkin lankeaisi kiitollisena polvilleen ja\nlapset, jotka vanhempiensa tähden nyt kärsivät, saisivat takaisin sen\nkodin, minkä väkijuomien kirous oli heiltä riistänyt.\n\nKun Lyyli lopetti puheensa, oli tuskin yhtään kyyneletöntä silmää,\nja kenenkään kehoittamatta nousimme kaikki ylös yhtyen yhteisäänin\nvoimakkaaseen Maamme-lauluun.\n\nJo aikaisemmin mainitsemani ohjelma oli loppuun suoritettu — minäkin\nolin pitänyt esitelmäni, sen aihe oli maantieteellinen — mutta\nvieläkään emme lähteneet Haukkavuorelta. Päätimme jäädä auringonlaskua\nihailemaan. Kauniina se laskikin. Koko läntinen taivaanranta oli\npunertavan hohteinen.\n\nVähitellen aurinko katosi taivaanrannan taa. Silloin rusohohde tummui\ntummumistaan ja vieno hämärä alkoi levitä yli maan.\n\nNyt kanteleensoittajamme, harmaapartainen vanhus, otti kanteleen\npolvillensa. Hetkisen hän istui ääneti mietteissänsä, sitten kankeat\nsormet koskettelivat kieliä, ja kannel helähteli. Soitto oli hiljaista,\nvärähtelevää. Jo se taukosi, mutta alkoi jälleen, ja henkeä pidättäen\nkuuntelimme. Nyt soittaja, yhä kanneltaan nappaillen, avasi suunsa\nlaululle ruveten. Laulut olivat vanhoja ja Karjalasta kotoisin. Sieltä\noli soittajammekin. Nuoruudessaan hän oli muuttanut Leppäviidan\npitäjään.\n\n— Vanha Onermi, sanoi eräs joukostamme kuiskaten — on lämmennyt. En\nkoskaan ennen ole kuullut hänen laulavan.\n\n— En minäkään, sanoi eräs toinen. — Ihmettelen sitä, että hän on\nlähtenyt näin pitkälle huviretkelle.\n\n— Ei siinä ihmettelemistä. Hän on hyvin harras raittiusystävä ja on\naina mukana, kun vaan tilaisuus sen myöntää.\n\nOnermi lopetti laulunsa, mutta laulun herättämää juhlatunnelmaa jatkui,\nja kukaan ei näyttänyt vieläkään halukkaalta lähtemään kotiin. Ehdotin\nsilloin, että koottaisiin risuja Hatun likellä olevalle kokkokivelle ja\npoltettaisiin kokko.\n\n\"Tehdään se\", kuului miltei yhteen suuhun vastaukseksi, ja pian oli\nkokkokivellä suuri kasa risuja.\n\nSytytimme kokon palamaan. Ensin nousi taivaalle vahva, sakea savu ja\nvain sieltä täältä näkyi savun seasta pieniä liekkejä, mutta liekit\nkasvoivat, ja jo alkoi kipenöiviä säkeniä lentää korkealle ilmaan.\nÄkkiä liekit sulautuivat yhtenäiseksi tulimereksi, ja taivas sai\nomituisen, punertavan loimun.\n\nNäytelmä oli suuremmoinen, ja istuin Lyylin rinnalla sitä ihaillen.\nEmme paljon puhuneet. Katsoimme vain. Toisinansa silmäyksemme\nkohtasivat toisensa. Silloin omituinen värähdys tunkeutui läpi koko\nruumiini. Mistä se johtui? En ymmärtänyt sitä. En ollut koskaan ennen\nsemmoista tuntenut. Olisivatko hänen silmänsä sen vaikuttaneet?\nNe olivatkin nyt harvinaisen palavat, ja sielukas ilme oli niissä\ntavallista voimakkaampi. Tahtomattani katseeni yhä uudelleen ja\nuudelleen kääntyi häneen. Ehdottomasti hän oli kaunis tyttö. Kumma\nkyllä en aikaisemmin ollut kiinnittänyt siihen mitään huomiota, tahi\nehkä olin huomannut, mutta olin ollut muissa ajatuksissa. Vähitellen\nvaivuin nytkin ajatuksiini, mutta tällä kertaa niitten esineenä oli\nLyyli. Muistelin sitä kuinka pienenä poikasena olin häneen tutustunut.\n\n— Mitä mietitte? kysyi Lyyli.\n\n— Ensimäistä kohtaustamme.\n\n— Nyt kesällä?\n\n— Ei, vaan lapsina Haukkavuoren juurella.\n\n— Minäkin olen sitä muistellut.\n\n— Nytkö?\n\n— Niin, mutta katsokaa kuinka tuli jälleen leimuaa korkeana.\n\nAijoin noudattaa hänen kehoitustaan, kun samalla tunsin jonkun\nkädellään koskettavan oikeaa olkapäätäni. Käännähdin katsomaan. Siellä\nPentti seisoi takanani ja viittasi minun seuraamaan itseään. Koko\nhuviretkemme kestäessä en ollut häntä nähnyt. Missä hän oli ollut?\nNousin ylös ja lähdin hänen perässään.\n\nHetken matkan päässä muista Pentti pysähtyi. \"Olen tänään käynyt\nluolassa\", hän kuiskasi minulle.\n\n— Luolassa, toistin hämmästyneenä. — Kuoleman Koiraako hakemassa?\n\n— Niin, mutta en tavannut häntä siellä. Ruokia oli kuitenkin sitten\neilisen maisteltu, ja pyssy oli muutettu toiseen paikkaan. Olen koko\npäivän häntä vainunut, luolassakin odotin kauvan aikaa, mutta hän ei\ntullut.\n\n— Miksi menitte luolaan yksin?\n\n— Tehän olitte tänä päivänä estetty.\n\n— Ja ette malttaneet odottaa huomiseen? Niinkö leppymättömästi\nsiis vihaatte Kuoleman Koiraa. Ettekö jo voi kertoa minulle syytä\nmolemminpuoliseen vainoonne?\n\n— Miksi minä häntä vihaan, sen tiedän, mutta miksi hän minua, sitä en\ntiedä.\n\n— Mitä hän on siis teille tehnyt?\n\n— Mitä tehnyt? Pirstonut elämäni onnen, sanoi Pentti tavattomalla\nkatkeruudella. — Eikö siinä ole kylliksi, mutta älkää enempää kysykö.\nEhkä pian saatte kuulla kaikki.\n\nEn tiedustellut häneltä asiasta enempää.\n\nPentti oli jo ollut matkalla Peltolaan, kun hän alhaalta huomasi\nkokkomme. Silloin hän oli kääntynyt vuorelle takaisin. Ensin hän oli\naikonut lähteä luolalle uudestansa, mutta sitten hän olikin päättänyt\ntulla meitä tapaamaan. Kokkoa lähetessään hän oli ollut näkevinään\nKuoleman Koiran. Tämä oli hiipinyt vähän edempänä hämärässä.\n\n— Ettekö lähteneet häntä seuraamaan?\n\n— En heti. Odotin hänen menevän likemmäksi kokkovalkean piiriä, mutta\nsamalla hän katosi. Turhaan olen häntä nyt hakenut, mutta tulkaa\nmukaan, ehkä vielä hänet yllätämme.\n\n— Luulette siis hänen vielä kiertelevän täällä ympärillä?\n\n— Niin luulen, mutta odottakaa, tuolla minä näen hänet jälleen. Hän\nseisoo varjossa suuren puun takana.\n\n— Jo minäkin hänet huomaan. Emmekö paikalla lähde häntä ajamaan takaa?\n\n— Tehdään niin!\n\nEmme ehtineet vielä monta askelta ottaa kun kuulimme Lyylin kutsuvan\nmeitä. Hän oli havainnut lähtömme ja juoksi nyt perässämme. \"Ettehän\nvielä kotiin mene\", hän huusi.. \"Poltetaan ensin kokko loppuun. Enää on\nvain vähäisen risuja palamatta.\"\n\n— Emme enää voi jäädä, sanoin.\n\n— Minne teillä sitten on kiire? Lyyli kysyi. — Tuskinpa näin yöllä\nryhdytte työtäkään tekemään.\n\n— Emme toki, lausuin naurahtaen.\n\n— Emme, sanoi Penttikin, — meillä on muita tärkeitä asioita.\n\nÄkkiä Lyyli näytti aavistavan jotakin. Hän tarttui vapisten\nkäsivarteeni. \"Rosvonko olette taasen nähneet? Onko hän ollut täällä?\"\n\nNyökäytin päätäni myöntävästi.\n\n— Ja nyt lähdette häntä ajamaan? Olenko arvannut oikein?\n\n— Oikein olet, vastasi Pentti lyhyesti.\n\nLyyli irroitti kätensä käsivarrestani. \"Älkää menkö\", hän pyysi meitä.\n\nEmme tahtoneet luopua tekemästämme päätöksestä. Silloin Lyyli ojensi\nkätensä hyvästiksi. Tunsin kuinka se vapisi. Sitten hän läksi jo\nsammumaisillaan olevalle kokolle päin. Enää yksityisiä liekkejä näkyi,\nnekin epätasaisesti hulmuavina, ja taivaskin oli kadottanut punertavan\nloisteensa.\n\nKuoleman Koira ei ollut enää puun luona, ja turhaan etsimme häntä\nmuualtakin lähimmästä ympäristöstä.\n\nLähdimme silloin luolalle, mutta emme heti menneet sisään, vaan\npiilouduimme suuren kalliolohkareen suojaan, mistä hyvin saattoi nähdä\nluola-aukolle. Ehkä Kuoleman Koira ei vielä ollut tullut? Ainakin\nvoisimme häntä hetkisen odottaa, vaikkapa tunnin tahi parikin. Mikäpä\nkiire meillä sitäpaitsi olisi luolaan ollut? Jos hän siellä jo oli,\nehdimme kyllä hiukan myöhemminkin saada siitä varmuuden.\n\nNäytti siltä kuin olisimme tehneet viisaasti jäädessämme odottamaan.\nOli tuskin kulunut puoltakaan tuntia, kun yksinäinen mies läheni luolan\naukkoa. Aijoin syöksyä esiin, mutta Pentti pidätti minua. Mies käveli\nhitain ja levollisin askelin. Nyt hän kumartui paadelle, nosti sen ylös\nja katosi luolaan. Jälleen paasi laskeutui paikoillensa. Varroimme\nvielä noin kymmenen minuuttia. Sitten mekin nousimme kiven takaa ja\nlaskeuduimme aukosta luolaan.\n\n\n\n\nIX.\n\n\nNyt hiivimme hitaasti ja varovaisesti eteenpäin, Pentti ryömi\netumaisena ja minä heti hänen jälissään. Välistä pysähdyimme\nkuunnellaksemme, mutta kun mitään epäilyttävää ääntä ei tunkeutunut\nkorviimme, jatkoimme jälleen matkaamme.\n\nEnää oli luolasaliin noin neljä viisi metriä. Mitenkä nyt Kuoleman\nKoiran huomaamatta — jos hän salissa oli — päästä ulos. Uskalsimme\ntuskin hengittää.\n\nJo näkyi käytävästä sisään. Likellä vastaisen seinän vasemman puolista\nnurkkausta oli kalliolattialla lehviä vuodesijaksi, laukku ja siihen\nnojaava pyssy. Vuoteen ääressä seisoi meihin selityksin oleva mies.\n\nPentti lipui nopeasti aukosta saliin, ja minä seurasin ihan hänen\nkintereillään. Sisään tultuamme nousimme hiljaa pystyyn ja aloimme\nvarpailla hiipien lähetä vastustajaamme.\n\nOlimme jo ottaneet pari kolme askelta, kun mies liikahti hiukan.\nPysähdyimme henkeä pidättäen. Kunpa hän ei olisi kuullut askeleitamme,\nmutta ei, hän oli yhä selitysten ja seisoi taasen hiljaa.\n\nAijoimme jälleen rientää eteenpäin, mutta emme ehtineet vielä edes\npaikoiltamme liikahtaa, kun kuului voimakas basso-ääni. \"Miksi ette\nlähene?\" se kysyi ivallisesti. Säpsähdimme. Mistä ääni tuli, ja meitäkö\nkysymys tarkoitti? Mieskö vuoteen vieressä oli puhunut? Ei näyttänyt\nsiltä. Hän oli selkä yhä meitä päin. Kuinka hän olisi siis meidät\nhuomannut, vai oliko luolassa ehkä joku neljäskin henkilö? Katsahdimme\nhämmästyneinä ympärillemme, mutta ketään neljättä emme nähneet. Samalla\nmies käännähti meihin ja astui askeleen eteenpäin. \"Miksi ette lähene?\"\nhän kysyi purevasti. Ääni oli sama kuin äsken kuulemamme. \"Luulitte\",\nhän jatkoi pilkallisesti, \"etten tuloanne huomannut. Erehdyitte siinä.\nKatsokaa oikeassa kädessäni olevaa peiliä. Koko ajan olen siitä\ntarkastanut liikkeitänne. Näin teidän ryömivän käytävästä ja hitaasti,\nhiljaa nousevan ensin polvivaraan ja sitten pystyyn, ha, ha, minä olen\nodottanut teitä.\"\n\n— Odottanut? toistin syvän kummastuksen valtaamana.\n\n— Niin, hän vastasi raivoisasti, astuen likemmäksi — olen seurannut\nteitä siitä saakka, kun vuorella sanoitte hyvästi naisylioppilaalle,\nnimeä en tiedä. Menitte puun luo, jonka takana vähää ennen olin\nseisonut. Siitä arvasin teidän etsivän minua, mutta yllätys oli, että\ntunsitte salaisen piilopaikkani. Mitkä hornan henget ovat auttaneet\nteitä sitä löytämään? Ensin epäilin lähteäkö luolaan, mutta sitten\npäätin mennä teitä vartomaan. Ratkaisun hetken piti kuitenkin kerran\ntulla, miksi ei siis nyt? Vaanien silmäilitte askeliani, mutta\nolisittepa aavistaneet minun lukevan jokaisen katseenne.\n\n— Siitäkö tahdot meille puhua? Pentti kysyi kylmän ivallisesti ja\nnäköään ihan rauhallisena, silmät vain loimuivat — luulin sinulla\nolevan tärkeämpää sanottavaa.\n\n— Siitäkö puhua, mies raivostui äskeistä enemmän — älä laske leikkiä.\nTunnet Kuoleman Koiran...?\n\n— Niin, lausui Pentti keskeyttäen — tunnen sinut, jopa liiankin hyvin\nja olisin toivonut, että jo aikoja sitten olisimme tavanneet toisemme.\n\n— Todellakin, ja sen sanot rauhallisesti? Et siis aavista, että toisen\ntahi toisen meistä nyt täytyy kuolla. Sinä, luulisin, olet se toinen.\n\n— Älä ole siitä varma, Pentti vastasi, hänkin nyt raivostuen — tiedän\nsinun kymmenen metrin päästä ampuvan revolverilaukauksella kynttilän\nsammuksiin, mutta olen minäkin asetaitoinen.\n\nPentti otti kukkarostaan markan rahan ja pyysi minun pitämään sitä\nsormieni välissä. Asetuimme toisistamme noin kymmenen askeleen päähän.\nSitten Pentti otti taskustaan revolverin ja tähdäten levollisesti ampui\nmarkan sormieni välistä.\n\nKatselin Kuoleman Koiraa nähdäkseni minkä vaikutuksen Pentin\nampumataito oli häneen tehnyt, mutta en huomannut hänessä vähintäkään\nhämmästystä. Hän seisoi aivan rauhallisena, kasvolihakset\nliikkumattomina, ja molemmat käsivarret ylpeästi rinnalla.\n\nKuoleman Koiran ulkomuodossa oli jotakin outoa, silmiinpistävää.\nIhoväri oli miltei etelämaalaisen tumma, ja iso, vahva tukka oli\npikimustaa, vanukkeista. Silmät sitävastoin olivat siniset kuin\nsuomalaisella ja poskipäät olivat ulkonevat.\n\nKooltaan Kuoleman Koira oli hiukan Penttiä pitempi ja vartaloltaan ehkä\nvähäisen tanakampi, mutta vaikea oli sittenkin sanoa kumpiko heistä oli\nvoimakkaampi. Niin tasaväkisiltä he näyttivät.\n\nOlin kuvitellut mielessäni Kuoleman Koiran ulkomuotoa roistomaiseksi,\nmutta suureksi hämmästyksekseni en havainnut hänessä vähintäkään\npahantekijälle ominaisia merkkejä, matalaa, ohimoilta sisäänpainunutta\notsaa tahi ohuvia yhteenpuristettuja huulia, enpä edes levotonta, sinne\ntänne harhailevaa katsetta. Hänen otsansa oli kauniisti kaareutuva,\nleuka säännöllisesti muodostunut, huulet vahvat ja katse suora,\nrehellinen, joskin tuimaa, säälimätöntä vihaa säihkyvä. Mikä oli\nPentin, mikä hänen saattanut semmoisiksi vastustajiksi toisilleen?\n\nKun Pentti oli ampunut laukauksensa, astui hän jälleen lähemmäksi\nKuoleman Koiraa. \"Huomaan\", tämä sanoi kiusoittavan tyynesti, \"että\nolet valmis taisteluun. Hyvä! Ennen otteluun ryhtymistä tahdon\nkuitenkin sinulta yhden selityksen.\"\n\n— Sinä minulta selityksen, sanoi Pentti katkerasti — minun on sinulta,\neikä sinun minulta vaadittava selitystä. Minne olet morsiameni vienyt?\n\n— Morsiamesi, ha, ha, Kuoleman Koira nauroi kammottavasti — silläkö\nnimellä uskallat häntä vielä kutsua?\n\n— Sinulta, hänen veljeltään, en siihen lupaa pyydä. Hän, Kalifornian\nRuusu, on suostunut morsiamekseni, mutta missä hän on? Sinun, hänen\nryöstäjänsä, on siitä tehtävä tili, sillä ikinä en usko, ennenkuin\nsen hänen omilta huuliltaan kuulen, että hän olisi pettänyt sitä\nuskollisuusvalaa, jonka keskenämme vannoimme.\n\n— Katala roisto, Kuoleman Koiran ääni oli muuttunut jyriseväksi — sinä\npuhut uskollisuudesta, ja itse olet hänet pettänyt.\n\n— Minä pettänyt? Pentin ääni oli onnettomuutta ennustava.\n\n— Miksi sitten menettelyäsi nimittäisit? Kirjoitat hänelle kirjeen,\njossa sanot vain leikkineesi hänen kanssaan. Olit ollut hetkellisesti\najattelematon. Et ollut tuntenut rakkautta, vaan korkeintaan vähäisen\nmieltymystä häneen, mutta nyt olit pilaan kyllästynyt ja aijoit pian\nmennä naimisiin erään toisen kanssa, joten toivoit olevasi entisistä\nsiteistäsi vapaa.\n\n— Sinä valehtelet, Pentti huusi karjuen ja niin raivoisena, etten\nmilloinkaan ennen ollut häntä semmoisena nähnyt — sinä valehtelet,\nkoskaan en ole semmoista kirjettä kirjoittanut.\n\nKuoleman Koiran vastaus oli yhtä odottamaton kuin äkkinäinen.\nHän tempasi povitaskustaan lompakon ja sieltä kirjeen, jonka hän\nylenkatseellisesti heitti Pentin jalkoihin. \"Ota ja lue!\"\n\nPentti otti kirjeen, mutta tuskin hän oli nähnyt ensimäiset kirjaimet,\nkun koko hänen ruumiinsa alkoi voimattomana vapista, ja vaivoin hän\npysyi pystyssä. Ehkä hän olisi kaatunutkin, mutta sain hänen oikeasta\nkäsivarrestaan kiinni.\n\n\"Tunnetko käsi-alasi?\" Kuoleman Koira kysyi.\n\nPentti ei vastannut heti, hänen kätensä pusertautuivat nyrkkiin, ja\nkirje putosi kalliopermannolle. Enää hän ei vavissut, mutta hänen\nkasvonsa olivat ihan kalpeat ja huulet värittömät. Nyt ne avautuivat,\nmutta oliko ääni, jonka kuulin, Pentin. Niin toivoton ja haudan kolkko\nse oli. \"Mistä olet saanut kirjeen?\"\n\n\"Mistä, tunnustat sen siis omaksesi?\"\n\nPentti pudisti kieltävästi päätään, ja hänen silmänsä leimahtivat. \"Ei\nole kirje minun\", hän sanoi.\n\n— Ei ole?\n\n— Ei. Käsiala on minun, mutta kirjettä en ole kirjoittanut.\n\n— Mitä, rohkenetko kieltää tekosi? karjui Kuoleman Koira sanomattomaan\nraivoon puhjeten. Hän tempasi suuripiippuisen revolverin taskustaan ja\nheilutti sitä uhkaavaisesti. — Puolusta itseäsi!\n\n— Vielä sananen, — Pentti puhui arvokkaasti ja hänen katseensa\noli rauhallinen — totta on, mitä olen sanonut. Kirjettä en ole\nkirjoittanut, joku on käsialaani mukaillen sen kyhännyt.\n\n— Ja millä voit sen todistaa?\n\n— Paraiten sillä että vieläkin olen naimatta.\n\n— Se ei ole mikään todistus.\n\n— Mitä sitten sanot tästä? Pentti otti liivintaskustaan ison, kultaisen\nkellonsa ja avasi kuoren. Sen sisäpuolelle oli taitavalla kädellä\nmaalattu nuoren, hyvin kauniin tytön muotokuva. Selvästi saattoi\nhuomata, että maalaus oli jo muutaman vuoden vanha, mutta myös, että\nsitä hiljakkoin oli hiukan korjailtu. Ihmeteltävässä määrässä muotokuva\noli Kuoleman Koiran näköinen. Silmät vaan olivat ruskeat. — Tahdotko\nväittää, Pentti jatkoi — että yhä kantaisin sisaresi kuvaa, jos hänet\nolisin pettänyt?\n\nKuoleman Koira silmäili tutkivasti Penttiä. Tämän katse oli suora ja\nkäytös levollinen. Silloin Kuoleman Koiran otsa vähitellen kirkastui,\nja hänen silmänsä saivat lempeämmän loisteen, \"hyvä, minä uskon\nsinua\", ja hän astui askeleen eteenpäin ikäänkuin ojentaakseen kätensä\nPentille, mutta tämä väistyi.\n\n— Takaisin, sanoi Pentti — nyt on minun vuoroni. Vielä on selvittämättä\nminne siskosi joutui ja vapaa-ehtoisestikko hän lähti.\n\n— Vapaa-ehtoisesti. Tulin pitkältä, monta viikkoa kestäneeltä\nmetsästysretkeltä, enkä tietänyt liitostanne mitään. Heti saavuttuani\nsiskoni pyysi meidän muuttamaan Kaliforniasta. Syyksi sanoi ikävän\nsyntymäseuduillemme. Minulla ei ollut muuttoa vastaan, ja niin\nlähdimme Argentiinaan, missä olimme viettäneet lapsuutemme päivät.\nMatkalla huomasin ihmeekseni, että hän oli menettänyt koko tavallisen\niloisuutensa. Milloinkaan hän ei hymyillyt, ja silmät olivat hyvin\nusein kyyneleiset. Utelin syytä tähän, mutta hän ei vastannut. Eipä\nedes tulo kotiseudulle saattanut häntä hilpeämmälle mielialalle, ja jo\n— alkoivat posket kadottaa ruusunsa, ja ennen kirkkaat silmät saivat\nhimmeän loisteen. Hän kärsi, mutta minkä johdosta? Vaadin nyt jyrkästi\nselitystä, ja tällöin hän vihdoinkin ilmoitti surunsa ja näytti\nkirjeen, joka hänelle oli lähetetty. Lähdin silloin paikalla takaisin\nKaliforniaan, mutta kun sinne tulin, olit jo poistunut sieltä, minne\nsitä ei kukaan tietänyt.\n\n— Tiedettiinkö sitten sinun matkaasi? Pentti kysyi — lähdit edes\nminulle, ystävällesi, siitä sanallakaan mainitsematta.\n\n— Aikomukseni, sanoi Kuoleman Koira — oli kyllä tulla luoksesi, mutta\nlaivan äkkinäinen lähtö esti minua siitä, joten päätin kirjoittaa\nsinulle Argentiinasta.\n\n— Mutta jätit sen tekemättä?\n\n— Ja sitä kummastelet? Kuinka olisin kirjoittanut roistolle, joka niin\nhalpamaisesti oli kohdellut sisartani. Semmoiselle miehelle en enää\nollut Harry-ystävä, vaan peljättävä, kostoa janoava Kuoleman Koira.\nTurhaan kuitenkin etsin sinua.\n\n— Niinkuin minäkin teitä, lausui Pentti. Ensin luulin teidän lähteneen\nvain jollekin lyhyelle matkalle — olisittehan muuten, niin arvelin,\nmatkastanne jotakin maininneet — mutta kun päivä kului päivän\nperästä, ettekä saapuneet takaisin, silloin aloin tulla levottomaksi.\nNoin viikon odotin vielä, mutta kun en edes postitse saanut mitään\nilmoitusta olinpaikastanne, päätin lähteä teitä hakemaan. Kiersin\ntarkkaan kaikki likiseudut, mutta tuloksetta. Otaksuin silloin teidän\njo palanneen takaisin, mutta vieläkään en tavannut teitä kotoanne. Sen\nsijaan oli sinne muuttamassa uusia asukkaita.\n\n— Farmari Harthin perhe?\n\n— Niin.\n\n— Myin heille taloni vähää ennen lähtöäni.\n\n— He kertoivat sen.\n\n— Mutta miksi he eivät paikalla sinne muuttaneet?\n\n— Farmissa oli ollut työtä. Kun kuulin talosi myynnistä, muuttui\nmieleni vielä entistä rauhattomammaksi. Ehkä matkanne olikin\ntarkoitettu pitempi-aikaiseksi, ja milloinkaan ette enään palaisi,\nmutta miksi silloin niin jäähyväisiä sanomatta olisitte lähteneet?\nOlisiko kenties siskosi katunut kauppojaan? En sitä uskonut. Olin varma\nsiitä, että hän todellakin rakasti minua, mutta silloin olit sinä\nryöstänyt hänet. Et ollut hyväksynyt liittoamme, mutta kuinka se olisi\nollut mahdollista, sinä, ystäväni? Muuta selitystäkään en keksinyt ja\nnyt vihasin sinua katkerasti ja jälleen lähdin teitä molempia etsimään.\nMatkustin kaupungista kaupunkiin ja maasta maahan.\n\n— Kävitkö Argentiinassakin?\n\n— Kävin. Muistelin siskosi ja joskus sinunkin kertoneen, että olitte\nsieltä syntyisin.\n\n— Mutta paikkaa et muistanut lähemmin?\n\n— En. Sen olin unohtanut. Seurauksena olikin, että teistä en sielläkään\nsaanut vähintäkään vihiä. Enää en nyt viihtynyt Amerikassa, vaan päätin\nlähteä Suomeen. Olenkin jo kotimaassani ollut noin viisi vuotta, mutta\n— yhä on mieleni rauhaton ja elämäni tuntuu katkeralta.\n\n— Rakastat siis vieläkin siskoani?\n\n— Rakastan.\n\n— Hänkään ei ole unohtanut sinua.\n\n— Mitä sanot? Pentin ääni vapisi.\n\n— Hänkin lempii sinua.\n\n— Hän siis elää, Jumalalle kiitos! Pentti vaipui polvillensa. Nyt hän\njälleen nousee ylös, ja hitaasti avautuu kummankin miehen syli, ja\nmolempien kasvot loistavat ikäänkuin kirkastettuina. Vielä hetkinen,\nja molemmat, toisensa löytäneet ystävät, syleilevät itkien toisiansa,\nja minäkään, syrjäinen todistaja, en voinut pidättää kyynelhelmeä\nsilmänurkastani. Miltei kuin unennäöltä tuntuu kuitenkin samalla\nmielestäni, että kaksi äsken vielä mitä katkerinta vihamiestä olivat\nnäin äkkiä ja odottamatta voineet tulla toistensa ystäviksi, mutta\nolivathan erehdykset selviytyneet ja silloin entinen ystävyys oli\nvoittanut katkeran vihan. Merkitsihän sitäpaitsi sovinto Harrylle\nsisaren onnea ja Pentille menetetyksi luullun \"morsiamen\" omaksi\nsaantia. Ehkä se olikin ystävyyteen jouduttanut.\n\n       *       *       *       *       *\n\nKeskustelua jatkui vielä kauvan ja usein nyt minäkin sen kestäessä tein\nkysymyksiä. Kuoleman Koira, jonka oikea nimi oli Harry, oli Amerikan\nsuomalaisia. Jo hänen iso-isänsä oli muuttanut sinne ja asettunut\nasumaan Argentiinaan. Täällä hän oli mennyt naimisiin espanjattaren\nkanssa, ja avioliitossa syntynyt poika oli samoin ottanut puolisokseen\nmuukalaisen. Täten oli selitettävissä se osittain etelämaalainen\nulkomuoto, joka Kuoleman Koiralla oli. Ihmeellistä kyllä lapset\nkolmannessa polvessakin olivat säilyttäneet iso-isänsä kielen. Se oli\nkuitenkin johtunut siitä, että ihan lähiseudulla oli ollut muitakin\nsuomalaisia, joten äidin kieli ei yksin ollut vaikuttanut. Oudon\nnimensä Harry oli saanut Kaliforniassa, minne hän siskonsa Maryn\nkanssa oli heti vanhempiensa kuoltua muuttanut Argentiinasta. Tämä\noli tapahtunut hänen ollessa noin kuudenkolmatta ikäinen. Mary oli\nsilloin kahdeksantoista. Onni oli täällä Harrya potkaissut. Hän oli\nlöytänyt hyvän kultasuonen, mutta se oli kaukana ihmisasutuksista,\njoten hänen usein oli täytynyt sitä ase kädessä puolustaa roistoilta,\njoita oli runsaasti Kalifornian monta eri kansallisuutta olevassa\nväestössä. Menestyksellä hän oli torjunut useimmiten öiseen aikaan\ntehdyt yllätysyritykset ja monen hyökkääjistä hän varmalla kädellään\noli kaatanut. Hyvä ei ollut siis hänen kaivanto-aluettaan lähetä, ja\nvähitellen alettiin häntä kutsua peloittavalla nimellä \"Kuoleman Musta\nKoira.\" Samoihin aikoihin Mary, joka asui eräässä maatalossa noin\nkymmenen englanninpenikulman päässä veljensä työmailta, oli saavuttanut\nitselleen nimen \"Kalifornian Ruusu\", mutta vallan toisenlaisista\nsyistä. Hänen harvinainen kauneutensa oli herättänyt nuorten miesten\nhuomion, ja he olivat hänelle nimen antaneet. Monta olikin hänellä\nihailijaa, näitten joukossa Penttikin, joka hänkin oli Kaliforniaan\nsaapunut, mutta kenellekään heistä hän ei osoittanut erikoisempaa\nsuosiota, eipä edes Pentille, josta pian tuli veljen paras ystävä.\n\nNoin kaksi vuotta Harry työskenteli kaivanto-alueellaan, mutta silloin\nkultasuoni alkoi jo muuttua vähemmän tuotteliaaksi. Näin ollen hän myi\nsen enimmän tarjoavalle ja muutti sisarineen asutumpaan seutuun, missä\nhän osti itselleen upean talon.\n\nRauhallinen elämä täällä ei kuitenkaan kauvan häntä viihdyttänyt,\nja niin hän lähti pitkille, toisinaan kuukausiakin kestäville\nmetsästysmatkoille, näillä tavallisesti kierrellen ulkopuolella\nKalifornian rajojen. Hänen viimeisellä tämmöisellä matkalla ollessaan\nPentti oli vihdoinkin onnistunut voittamaan Maryn rakkauden.\n\n       *       *       *       *       *\n\nKauvan Harry oli etsinyt Penttiä. Alun toista vuotta hän oli\nmatkustellut paikasta paikkaan, mutta hänen tiedusteluillaan oli aina\nollut yhtä huono tulos. Silloin hän oli päättänyt palata Argentiinaan\nja oleskeli nyt täällä siskonsa kanssa monta vuotta. Mary oli tämän\najan kuluessa hiukan toipunut, posket olivat jälleen ruusuiset ja\nsilmät kirkkaat, mutta milloinkaan hän ei vieläkään hymyillyt, ja katse\noli poikkeuksetta surunvoittoinen.\n\nSuomeen he olivat saapuneet viime keväänä ja asuivat nyt eräässä\nKeski-Pohjanmaan pitäjistä, iso-isänsä kotipitäjässä. Oikeastansa he\nolivat tulleet Suomeen vain nähdäksensä esi-isiensä syntymämaan, mutta\nmaa oli miellyttänyt heitä, eivätkä he enää sieltä muuttaisikaan.\nMarykin viihtyi hyvin, joskaan hänen surumielisyytensä ei vieläkään\nollut kadonnut.\n\nNoin kolme neljä viikkoa sitten Harry oli sattumalta kuullut Pentistä\nja hänen olinpaikastaan. Silloin hän heti oli lähtenyt matkalle, ja\nonni olikin tällä kertaa häntä suosinut.\n\n\n\n\nX.\n\n\nTähän puhelumme keskeytyi hetkeksi. Lähdimme luolasta ja suuntasimme\naskeleemme Peltolaa kohden. Jo olikin päivä pitkälle kulunut. Katsahdin\nkellooni. Se oli yksitoista. Harry luonnollisesti seurasi mukana.\n\nPeltolassa Lyyli oli meitä rappusilla vastassa. Hän oli levottomana\nvalvonut koko yön ja kerran ollut meitä jo Haukkavuoreltakin hakemassa.\n\nSuuri oli hänen hämmästyksensä, kun hän kuuli miehen, jonka kanssa mitä\nystävällisimmin keskustelimme, olevan saman, jota niin vihamielisinä\nolimme lähteneet ajamaan. Selitimme hänelle lyhyesti syyn muuttuneeseen\nkäytökseemme. Silloin Lyyli kyynelsilmin tarttui Harryn käteen ja\ntoivotti hänet taloon tervetulleeksi. Harry kiitti kohteliaasti ja oli\nhänkin liikutettu.\n\nPian kuitenkin hilpeä iloisuus valtasi meidät kaikki. Penttikin oli\nkokonansa kadottanut raskasmielisyytensä, ja hänen ennen niin synkkä\nkatseensa loisti nyt kirkkaana. Jo parin päivän perästä — silloin oli\nlaivavuoro — hän Harryn mukana lähtisi K:n kaupungista pohjoiseen\nja sitte rautateitse lopun matkasta Kalifornian Ruusun luo. Sen hän\ntekikin ja noin kuukauden kuluttua hän naineena ja onnellisena miehenä\npalasi kotiinsa. Harrykin oli lankoaan ja rakasta siskoaan saattamassa,\nja eräänä päivänä he kaikin, vanha Pekkakin mukana, tulivat Peltolaan\nvierailulle.\n\nSilloin oli jo myöhäinen elokuu, ja enää viimeisiä päiviä olin Lyylin\nkotitalossa. Heti syyskuun alkupuolella oli minun oltava Helsingissä.\n\nMary teki erittäin miellyttävän vaikutuksen. Hän olikin hyvin nuorekas\nja hiljainen, joskaan ei mielestäni aivan yhtä kaunis kuin Pentin\nkellossa olevassa maalauksessa, mutta ikä ja surut olivat ehkä\nulkomuotoon vaikuttaneet.\n\nKahvia edelläpuolisten juodessamme puutarhassa kysyin Harryltä mitenkä\nhän oli löytänyt luolan.\n\n— Se oli pelkkä sattumus, hän sanoi — louhikkoa astellessani näin\nkärpän ja ajoin sitä takaa. Se katosi raosta. Siten huomasin aukon.\nLuonnollisesti tutkin luolaa tarkkaan ennenkuin rupesin siellä asumaan.\nKävin pimeässä virrallakin saakka, mutta en katsonut viisaaksi ilman\nvalkeata edetä. Ostin sentähden pienen käsilyhdyn eräästä torpasta.\nNyt kuljin niin pitkälle kuin pääsin ja tulin vihdoin, maanalaista\nvuorenseinää kiiveten korkealle, holvikatoksen rajassa olevaan\nkäytäväänkin. Siihenkään vielä en jättänyt tutkimustani. Halusin\ntietää missä käytävä päättyisi. Siten saavuin Susiluolan jo ennestään\ntunnetulle aukolle.\n\n— Tunsitteko tekin sen?\n\n— En. Nyt kun turvapaikkani mielestäni oli varma, aloin Penttiin\nja hänen kotitaloonsa kiinnittää huomioni. Usein näinkin hänet,\nmutta suunnitelmaani ei kuulunut häntä jonkun kiven tahi puun takaa\nsalaa ampua. Rinta rintaa vastaan ottelisimme, mutta emme vielä.\nSiskoni oli saanut kärsiä siksi paljon, että tahdoin kostossani\nolla perinpohjaisempi. Silloin vasta kuolema tuntuu uhrista\ntuskastuttavalta, kun hän tietää sen joka päivä häntä vaanivan, mutta\nsittenkään ei varmuudella aavista milloinka ratkaiseva hetki on\ntulossa. Siihen perustui laskelmani.\n\n— Senkötähden siis kirjoititte oudot uhkauksenne?\n\n— Sentähden. Toivoin niitten kiihdyttävän hänen mieltään. Olin\narmoton, mutta niinpä olin myös sanomattomasti katkeroittunut, joten\nmenettelytapaani arvosteltaessa se on lieventävänä asianhaarana\notettava huomioon. Teitä en kuitenkaan aikonut vahingoittaa.\n\n— Miksi siis minuakin uhkailitte?\n\n— Saadakseni teidän luopumaan Pentin seurasta, mutta olitte rohkeampi\nkuin olin luullut.\n\n— Olisinpa aavistanut, sanoi nyt Mary, joka kiihkeästi oli kuunnellut\nkeskusteluamme — minkälaisilla matkoilla veljeni oli, milloinkaan en\nolisi sallinut hänen semmoisille lähteä.\n\n— Ette siis matkojen tarkoitusta tietäneet? kysyin häneltä.\n\n— En.\n\n— Ei, hän ei tietänyt, sanoi Harrykin — Mary tuli aina pahoilleen, jos\nvähänkin virkoin Pentistä pahaa, mitä sitten jos hän olisi aavistanut\nminun hänen surmaansa ajattelevan.\n\nNyt puhelu jälleen johtui luolaan, ja Pentti kertoi ensimäisestä\nseikkailustamme maanalaisessa virrassa. \"Ihmettelen\", hän sanoi\nHarrylle, \"mitenkä silloin pelastuit. Etkö syöksynyt jyrkänteeltä alas?\"\n\n— Enpä toki. Laskeuduin sitä kauniisti alas saakka. Vasta virrassa\nminun oli hullusti käydä. Astuin kiireessä harhaan, ja veden pyörre\ntempasi minut mukanaan. Luulin jo viimeisen hetkeni tulleen, mutta\nonneksi kaksoisholvin kohdalla pääsin matalikolle.\n\n— Niinkuin minäkin, lausui Pentti — mutta miksi veit märjän saappaasi\nasuntoni rappusille?\n\nHarry naurahti. \"Mitä yhdellä saappaalla olisin tehnyt\", hän sanoi,\n\"kun sinulla oli toinen? Vaihdoin omani aitastasi parempiin.\"\n\n— Sekö olisi ollut syynä?\n\n— Se. Tahdoin tehdä sinulle pienen, mutta harmittavan kepposen.\n\n— Et siis laisinkaan peljännyt sitä, että löytäisimme Susiluolan\ntoiselle aukolle, jonka olemassaolosta täten annoit meille vihiä?\n\n— En, enkä sitäkään, että olisitte sinne uskaltaneet virtaa yrittää.\n\n— Ja kuitenkin olimme jo sen tehneet ja silloin kammottavassa\npimeydessä.\n\n— En sitä tietänyt. Huomasin teidän kyllä onnellisesti saapuneen\njyrkänteen reunalle, sillä kuulin teidän puhuvan keskenänne, mitä,\nen eroittanut, ja veden mukana vyöryessäni olin näkevinäni valkean\nvälähdyksen.\n\n— Otin luultavasti silloin tulitikkuun valkean, sanoi Pentti.\n\n— Ehkä niin, lausui Harry.\n\nKysyin nyt Harryltä oliko hän luolassa huomannut missään aarretta tahi\nluurankoa.\n\n\"Aarretta tahi luurankoa\", hän toisti kummastuneena, \"mitä sillä\ntarkoitatte?\"\n\nSelitin hänelle syyn kysymykseeni.\n\n— En ole nähnyt, hän sanoi — mutta niinpä en myös ole tietänyt\nkumpaakaan etsiä. Voisimme mielestäni vielä kerran lähteä luolaa\ntutkimaan.\n\n— Luulette siis Partio-Jaakon juuri Susiluolasta löytäneen aarteen, jos\nhän semmoista on laisinkaan löytänyt.\n\n— Niin, mikäli olen kertomuksenne Partio-Jaakosta oikein ymmärtänyt ja\nmikäli saatan tehdä johtopäätöksiä tuntemuksemme perustuksella luolan\nhiljakkoin löytämästänne aukosta.\n\n— Mutta mistä hakisimme luolasta aarretta? Te ette ole mitään\nhuomanneet, ja tarkkaan olemme mekin Pentin keralla tutkineet luolaa.\n\n— Niinpä kyllä, mutta kukaan meistä ei ole tarkastanut kaksoisholviin\nkatoavaa virtaa. Ehkä veden voimakas pyörre on meitä turhaan\npeloittanut, ja virta on siellä matalampi kuin olemme luulleet.\n\n— Se on mahdollista, nyt jo Penttikin sekaantui puheeseemme — mutta\nmikä estää meidän saamasta siitä varmuutta. Lähdetään vielä tänään\nluolalle!\n\n— Lähdetään vaan, sanoimme Harry ja minä yhteen suuhun.\n\nJo noin puolen tunnin kuluttua — ehdittyämme muuttaa päällemme\nhuonommat vaatteet ja varustaa pari lyhtyä mukaan — olimmekin Pentti,\nHarry ja minä matkalla luolalle. Olimme jo astuneet puistoveräjästä\nHaukkavuorelle vievälle polulle ja olimme katoamaisillamme vuoren\nmetsäisen rinteen peittoon, kun äkkiä kuulimme Lyylin huutavan meitä.\nHän riensi juoksujalassa perässämme ja viittasi kädellään meidän\nodottamaan. Seisahduimme. Samalla Marykin kiirehti puistoveräjästä. Hän\nja Lyyli tahtoivat tulla meitä luola-aukolle saakka saattamaan.\n\nLähdimme nyt yhdessä etenemään vuorta ja pian olimmekin luolalla. Mary\nja Lyyli jäivät ulkopuolelle vartomaan.\n\n       *       *       *       *       *\n\n— Jo olimme luolasalissa ja riensimme toista käytäväaukkoa kohden, kun\nsamalla juolahti mieleeni salista ja käytävästä löytämämme tuoreet,\nyksinäiset haot. Kysyin niistä Harryltä.\n\n— Haotko, hän sanoi — ne ovat nähtävästi vaatteissani mukana kulkeneet.\n\n— Ette siis virralle tavanneet viedä vuodesijananne olleita havuja?\n\n— Mitäpä niin kauvaksi? Viimeistään kahden päivän kuluttua, toisinansa\njoka päivä, toin ulkoa uusia hakoja vuodesijaksi ja vanhat vein\nmennessäni ulos. Paljon siitä oli tosin vaivaa, mutta siten vaatimaton\nasuntoni pysyi hauskemman ja siistimmän näköisenä, ja erityinen\nnautintoni oli vuoteella seljälläni maatessani syvään henkäistä\nsieraimiini tuoreen metsän hajua. Siinä oli kesäisen luonnon tuoksua.\n\n       *       *       *       *       *\n\nOlimme vihdoin kaksoisholvilla ja laskeutuen veteen aloimme\nvarovaisesti tutkia holvin alle katoavaa maanalaista virtaa. Iloksemme\nvesi ei ollut niinkään syvää. Aivan hyvin saatoimme kahlata ja kuta\npitemmälle ehdimme edetä, sitä matalampaa oli. Keskiuomassakaan ei\nollut enää muuta kuin polviin saakka vettä, mutta niin kiivaspyörteistä\nse täällä oli, että kiireimmiten vetäydyimme lähemmäksi oikeanpuolista\nkallioseinää. Siinä näytimmekin tehneemme viisaasti, sillä hetken\nperästä virta teki jyrkän mutkan vasemmalle ja samalla koko vasen\nsivusta oli muuttunut valkoisen ryöppyiseksi. Oikealla sitä vastoin\nveden juoksu oli miltei hiljaisen tasaista, mutta niinpä täällä olikin\nhyvin matalaa. Vesi ulottui tuskin nilkkoihin.\n\nLähenimmekö jotakin maanalaista koskea? Siltä tuntui humusta, joka yhä\nvoimakkaampana alkoi tunkeutua korviimme, ja näytti virrasta, joka kävi\nyhä pyörteisemmäksi.\n\nOlimme kahlanneet holvissa jo noin puoli tuntia, kun virta äkkiä\nkääntyi ainakin kolmenkymmenen asteen kulmassa vasemmalle. Vielä\nmuutaman askeleen otettuamme holvi odottamatta laajeni oikealle\nsivulle. Olimme tulleet pieneen, noin seitsemän—kahdeksan metrin\nlevyiseen ja noin kymmenen metrin pituiseen luolasaliin. Oikealla\nkalliopohja yleni lattiasta kuivaksi, keskikohdaltaan noin kuuden\nmetrin levyiseksi, päistään kapeammaksi käytäväksi, vasemmalla virta\nvyöryi rajuna, syvältä näyttävänä koskena. Korkealle nousi valkoinen\nryöppy, ja veden kumea pauhu muistutti vihaisen kahlekoiran raivoisaa\nhaukuntaa.\n\nNousimme kalliolattialle, ja samalla silmämme ikäänkuin lumottuina\nkiintyivät seinämällä näkyviin luurangonosiin, kammottavaan, suureen\nihmispääkalloon, pariin kolmeen hajallaan makaavaan kylkiluuhun, käteen\nja isoluiseen jalkaterään. Siis vihdoinkin olimme tulleet Partio-Jaakon\ntarkoittamaan paikkaan, mutta kuinka ja milloin oli luuranko luolaan\njoutunut? Ihme että ajan hammas ei kokonansa ollut sitä kuluttanut.\n\nKatselimme tarkkaavaisesti ympärillemme. Noin parin metrin päässä\nluurangosta oli seinän vieressä pieniä lahonneita puunpalasia. Tutkimme\nniitä kutakin erikseen — ja enää ei ollut epäilystäkään — ne olivat\nlahonneen puu-arkun jäännöksiä, ilmeisesti kannen, tuossa oli vielä\nnurkkaus säilynyt ja tuossa oli selvä saranan jälki, mutta missä olivat\nkullat? Äkkiä Pentti huudahti ilosta. Hän oli puusirujen joukosta\nlöytänyt vähäisen kulta-esineen, korupäisen neulan, mutta siinä olikin\nkaikki. Niin pieneenkö siis aarteemme hupenisi?\n\nSamalla Harry viittasi lähemmäksi koskea. Noin kolme neljä askelta\nsen rannasta oli kalliolattialla välkkyvä esine ja ihan sen vieressä\nja ympärillä lahonneita laudan osia. Menimme niitä tarkastamaan.\nVälkkyvä esine oli kultainen rintasolki, ja laudanpalaset olivat\narkun jäännöksiä, tuossa oli pohjalauta, ja tuo oli kuulunut arkun\nsivuun. Luultavasti oli arkku ollut seinämällä, mistä olimme kannen\njäännökset löytäneet, mutta täältä — murrettuaan kannen auki, jolloin\nkultaneulanen oli pudonnut — ja joku laahannut sen lähemmäksi virtaa.\nKuka oli sen tehnyt, Partio-Jaakkoko? Ehkä hän, mutta jos niin oli,\nminne olivat silloin kullat ja hopeat joutuneet? Aloin tarkkaavaisena\ntutkia kalliorantaa. Siinä oli epäämättömiä merkkejä, joista saatoin\npäättää veden aika-ajoin — luultavasti keväisin — ulottuvan tavallista\nuomaansa edemmäksi. Veden raja kulki ihan lähelle arkkua, mutta\nmikä oli estänyt sitä — voimakkaitten kevättulvien aikana — kerran\nkauvemmaksikin ulottumasta, ja silloin yli äyräittensä paisunut virta\noli vienyt jo lahosta arkusta suurimman osan mukanaan ja huuhtonut\nkullat ja hopeat koskeen. Oliko näin käynyt? Lausuin arveluni Pentille\nja Harrylle. Paikalla he ryhtyivät koskea tutkimaan, mutta se oli niin\nsyvä ja veden pyörre oli niin voimakas, että tutkimuksista ei ollut\nmitään tuloksia. Koskeen ei rohkeinkaan olisi uskaltanut laskeutua ja\nedemmäksi luolasalia emme myös mitenkään voineet päästä. Koski oli\nsitäkin estämässä.\n\nNoin puoli tuntia viivyimme kuitenkin vielä luolasalissa. Keskustelimme\nvastaisista toimenpiteistä. Haaveja olisi hankittava ja niillä\ntarkastettava kosken pohjaa, sillä vielä emme aarteen etsinnästämme\nluopuisi. Näin päätimme lujasti.\n\nPalasimme nyt ulko-ilmaan. Mary ja Lyyli eivät enää olleet luola-aukon\nedustalla. He olivat pitkistyneet odottamiseen — olimmekin olleet\nluolassa likimaisin kuusi tuntia — ja lähteneet kotiin. Mekin lähdimme\nnyt Peltolaan.\n\n       *       *       *       *       *\n\nSeuraavana päivänä kävimme kolmin miehin jälleen koskella. Nyt\nmeillä oli pari haavia mukana ja kaksi rautapiikkistä, nauloilla\ntiivistämäämme haravaa. Näillä tunnustelimme kosken pohjaa ja vihdoin\n— kolmituntisen työn jälkeen — osui toiseen haaveista hopeainen,\npahasti murtunut otsakoriste, ja toiseen haravista tarttui kultainen,\nkuvakoristeinen sormus. Varmasti oli siis todistettu, että kullat\nja hopeat olivat koskeen huuhtoutuneet, ja monena päivänä kävimme\nniitä sieltä vielä \"kalastelemassa\", mutta enempää emme Haukkavuoren\naarteesta enää löytäneet. Vesi oli luultavasti kuljettanut kullat\nja hopeat kauvemmaksi mukanaan. Jotensakin tuloksetonta oli siis\naarteen etsintämme ollut, ja vähiin oli myös maantieteellinen työni\njäänyt, mutta sittenkin olin tyytyväinen. Olin rakastunut Lyyliin —\nsen havainnon tein äkkiarvaamatta — ja suureksi ilokseni hänkään —\nmikäli saatoin huomata — ei näyttänyt olevan tunteisiini vastaamatta,\njoten tänään rohkaisin mieleni ja — hyvällä menestyksellä kosin.\nLopultakin olen siis aarteen löytänyt, jopa ihan Haukkavuoren juurelta,\nriippukoivuisesta talosta, enkä toki sitä maailman kultiin ja hopeisiin\nvaihtaisi. Niin rakas on Lyyli minulle, ja viimeistään parin vuoden\nkuluttua luulen voivani tarjota hänelle oman kodin. Jo uutena vuotena\naijomme julkaista kihlauksemme, ja silloin kaikki vanhat tutut, muitten\nmuassa Pekka, Pentti ja Mary, Harry ja Pekan Liisakin, jota pitkään\naikaan en ole nähnyt, toivottavasti tulevat kihlajaisiini Peltolaan ja\nte muutkin — jos haluatte — saatte lähettää Lyylille ja minulle sinne\nonnentoivotuksenne.\n\n\n\n"]