Rakkaus voittaa kaikki

RAKKAUS VOITTAA KAIKKI

Historiallinen romaani holhoushallituksen ajoilta

Kirj.

ALEXANDRE DUMAS

Suomentanut

V. Hämeen-Anttila

Hämeenlinnassa, Arvi A. Karisto Osakeyhtiö, 1934.

SISÄLLYS:

Ruhtinas de Listhnayn rikostoveri Kettu ja hanhi Saint-Simonin muistelmista Ansa Lopun alkua Parlamentin täysistunto Ihminen päättää David ja Goljat Ranskan pelastaja Jumala säätää Pääministerin muisti Boniface Kolme vierailua Turvasäilö Vihkiminen kuoleman kynnyksellä Loppulisäys

RUHTINAS DE LISTHNAYN RIKOSTOVERI

Buvat jäi nousemaan huoneeseensa paperikäärö kädessään, täyttääkseen ruhtinas de Listhnaylle antamansa lupauksen. Lupaus pidettiinkin tunnollisesti, ja vaikka vieraalla kielellä kirjoittaminen oli työlästä, sai hän puhtaaksikirjoituksensa viedyksi Rue du Bacin 110:een seuraavana päivänä kello seitsemän. Silloin Buvat sai samoista ylhäisistä käsistä uuden tehtävän, jonka suoritti yhtä tunnollisesti. Saatuaan luottamusta noin täsmälliseen uurastajaan ruhtinas de Listhnay ottikin sitten pöydältään paksumman paperinipun kuin edelliset kaksi olivat olleet, ja jotta Buvatin ei tarvitsisi vaivautua joka päivä hän pyysi palauttamaan paperit yhtäaikaa, siis kolmen tai neljän päivän päästä.

Buvat tuli kotiin aivan ihastuksissaan tästä luottamuksen osoituksesta ja tapasi Bathilden niin hilpeänä ja onnellisena, että hän sai nousta kamariinsa suorastaan autuaallisuutta lähenevän sisäisen tyytyväisyyden vallassa. Hän ryhtyi heti työhön, tämä mielentila sai aherruksen luistamaan erikoisesti. Vaikka kirjoitusmestari ei hetkellisestä toiveestaan huolimatta ymmärtänyt hiventäkään espanjankieltä, oli hän jo oppinut lukemaan sitä sujuvasti, niin että tämä perin koneellinen työ, jossa hänellä ei edes ollut vieraan ajatuksen seuraamisen vaivaa, salli hänen hyräillä pikku laulelmaansakin, hänen jäljentäessään pitkää mietintöä.

Niin ollen hän melkein tunsi pettymystä, kun ensimmäisen jäljennettävän loppuessa tuli vastaan kokonaan ranskankielinen asiakirja. Buvat oli viiden päivän aikana tottunut kastilialaiseen tekstiin, ja kaikkinainen poikkeaminen oli kelpo miehelle kiusallista. Velvollisuutensa orjana hän kuitenkin kävi tunnollisesti täyttämään tehtäväänsä, ja vaikka siinä paperissa ei ollut järjestysnumeroa ja se näytti pujahtaneen mukaan epähuomiossa, päätti hän sentään jäljentää senkin vuorollaan, noudattaen ohjetta: Quod abundat non vitiat. Hän siis paransi kynäänsä keveällä taskuveitsen sipaisulla ja siirtyen pystykirjoituksesta takakenoon käsialaan piirsi seuraavat rivit:

"Yksityistä. Hänen ylhäisyydelleen kardinaali Alberonille omaan käteen.

Mikään ei ole tärkeämpää kuin varmistaa Pyreneitten lähipaikat, hankkimalla asiamme puolelle näissä kantoneissa asuvat aateliskartanoiden herrat..."

— Aateliskartanoiden herrat, kertasi Buvat kirjoitettuaan; nyppäisten sitten pois hiuskarvan kynänsä halkeamasta hän jatkoi:

"... sekä Bayonnen varusväki, tai vallata linnoitus."

— Mitä tämä on? mietti Buvat. — Vallata linnoitus! Bayonnehan on ranskalainen kaupunki. Katsotaanpa, katsotaanpa tätä, ja hän pitkitti:

"Markiisi de P. on D:n kuvernöörinä. Sen aatelismiehen kanta on tietty; hänen ollessaan lopullisesti valmis hänen täytyy lisätä varansa kolminkertaisiksi aateliston saamiseksi mukaan, jaellakseen lahjapalkkioita. Carentan on Normandiassa tärkeä paikka. Tämän kaupungin kuvernöörin suhteen on meneteltävä samoin kuin markiisi de P:n; on mentävä pitemmällekin, taattava hänen upseereilleen asianmukaisia hyvityksiä.

Samaan tapaan tulee toimia kaikissa provinsseissa."

— Hohhoh! äännähti Buvat lukiessaan uudestaan, mitä oli kirjoittanut. — Mikä tämän tarkoituksena onkaan? Taitaa olla parasta lukea kaikki ennen kuin jatkan.

Ja hän luki:

"Näihin kuluihin meidän pitäisi saada vähintään kolmesataa tuhatta livreä ensimmäisenä kuukautena ja sitten satatuhatta livreä kuukausittain täsmällisesti suoritettuina."

— Täsmällisesti suoritettuina! mutisi Buvat keskeyttäen. — Ilmeisestikään ne maksut eivät ole tulossa Ranskalta, koska valtion raha-asiat ovat niin ahtaalla, että minullekaan ei ole viiteen vuoteen saatu liikenemään yhdeksääsataa livreäni. Katsotaanpa, katsotaanpa! Ja hän aloitti jälleen:

"Tämä kulunki, joka lakkaa rauhallisten olojen palatessa, tuottaa sodan sattuessa varman tuen hänen katoliselle majesteetilleen.

Espanja johtuu silloin olemaan vain avustajana. Filip V:n armeija on Ranskassa..."

— Jopa nyt...! äännähti Buvat; — ja minä kun en tiennyt sen edes marssineen rajan yli.

"Filip V:n armeija on Ranskassa: suunnilleen kymmenentuhannen miehen espanjalaisjoukko on enemmän kuin riittävä, kun kuningas on mukana.

Mutta meidän täytyy hankkia kannattajiksemme ainakin puolet Orleansin herttuan armeijasta." (Buvat hätkähti.) "Se on ratkaiseva seikka, eikä sitä saa toimeen ilman rahaa. Sadantuhannen livren hyvitys on välttämätön kutakin pataljoonaa ja eskadroonaa kohti.

Kahdellekymmenelle pataljoonalle tarvitaan siten kaksi miljoonaa. Tällä summalla saadaan taattu armeija, joka lannistaa vihollisen joukot.

On melkein varmaa, että Espanjan kuninkaan varsinaisiksi puoluelaisiksi tunnettuja henkilöitä ei käytetä siinä armeijassa, joka tulee marssineeksi häntä vastaan. He hajaantukoot maaseudulle, toimiakseen siellä hyödyllisesti. Mikäli heillä ei ole arvoasemaa, on se heille toimitettava, joten hänen katolisen majesteettinsa pitäisi siltä varalta lähettää avoimia nimityskirjelmiä pariisilaisen ministerinsä täytettäviksi.

Koska tulee tarpeelliseksi antaa monia määräyksiä, niin olisi käytännöllistä valtuuttaa lähettiläs allekirjoittamaan ne Espanjan kuninkaan nimessä.

Otollista olisi lisäksi, että hänen katolinen majesteettinsa vahvistaisi antamansa määräykset Ranskan prinssin arvonimellä, kun se kerran kuuluu hänelle.

On muodostettava rahasto kolmenkymmenentuhannen miehen armeijaa varten, jonka hänen majesteettinsa tulee havaitsemaan urhoolliseksi, harjaantuneeksi ja hyvään kuriin totutetuksi.

Rahaston pitäisi tulla Ranskaan toukokuun lopulla tai kesäkuun alkupuolella, heti jaettavaksi provinssien pääkaupunkeihin, kuten Nantesiin, Bayonneen j.n.e. Ranskan lähettilästä älköön päästettäkö poistumaan Espanjasta; hän olkoon vakuutena niiden turvallisuudesta, jotka julistautuvat kannattajiksemme."

— Perhana! huudahti Buvat hieroen silmiään. — Mutta tämähän on salaliitto! Salaliitto regentin persoonaa ja valtakunnan turvallisuutta vastaan! Hän vaipui syvään mietiskelyyn.

Asema oli tosiaan hämmästyttävä. Buvat sotkeutuneena salaliittoon! Buvat saaneena haltuunsa valtiosalaisuuden! Kenties kansakuntien kohtalo osuneena hänen käsiinsä! Vähemmästäkin hän olisi joutunut kummallisen hämmingin valtaan.

Sekunnit, minuutit, tunnit kuluivat kirjoitusmestarin istuessa hievahtamattomana, pää takakenossa lepotuolin selkää vasten ja suuret silmät tähdättyinä kattoon. Silloin tällöin hänen rinnastaan puhkesi hengähdys ikään kuin määrättömän hämmästelyn ilmauksena.

Kello löi kymmenen, yksitoista, puoliyön hetken. Buvat ajatteli saavansa neuvoa unesta ja päätti viimeinkin käydä levolle. Puhtaaksikirjoittaminen oli tietysti jäänyt siihen kohtaan, jossa hän oli kirjoituksen huomannut käsittelevän luvattomia hankkeita.

Mutta hän ei saanut unta. Miesparka kääntelehti ja heittelehti turhaan, sillä heti kun hän sulki silmänsä, hän näki seinään tulikirjaimin kirjoitettuna tuon onnettoman salaliitto-suunnittelun. Pariin kertaan hän uupumuksen voittamana nukahtikin, mutta heti kun tajunta oli sammunut, hän joutui ensimmäisessä uinahduksessaan kaupunginvartion pidättämäksi osallisuudesta salaliittoon ja sai toisessa tikarinpiston itse salaliittolaisilta. Ensimmäisellä kerralla Buvat heräsi värisevänä, toisella kerralla hiestä kylmänä. Nämä kaksi vaikutelmaa olivat olleet niin julmia, että hän iski tulta, sytytti jälleen kynttilänsä ja päätti odottaa päivänkoittoa, yrittämättä enää nukkua.

Päivä valkeni, mutta se ei karkoittanut yön aaveita, vaan antoi niille kammottavan todellisuuden. Vähäisinkin kadulta kuuluva melu säpsähdytti. Katuoven koputus oli tuottamaisillaan pyörtymyksen. Nanette avasi kamarin oven, ja Buvat parahti. Nanette riensi hänen luokseen ja kysyi, mikä häntä vaivasi, mutta kirjastovirkailija vain pudisteli päätänsä ja vastasi huokaisten:

— Voi, Nanette-parka, ajat ovat nyt surkeat!

Ja hän pysähtyi heti, peläten jo sanoneensa liikaa.

Hänellä oli liiaksi ajateltavaa, mennäkseen alas Bathilden aamiaiskumppaniksi. Sitä paitsi hän pelkäsi nuoren tytön huomaavan hänen levottomuutensa ja kysyvän aihetta. Kun hän ei kyennyt salaamaan Bathildelta mitään, hän oli ilmaissut aiheen, jolloin Bathildekin olisi joutunut vastuunalaiseksi. Niinpä hän pyysi saada tarjottimen ylös kamariinsa, koska hänellä oli niin kiireistä työtä, että hän aikoi kirjoitella kahvinjuonninkin lomassa. Bathildelle poissaolo soveltui oikein hyvin, joten pelkkä ystävyys ei sitä pahoitellut.

Vähää- vailla kymmenen Buvat lähti toimistoonsa. Jos hän oli jo kotonaan ollut peloissaan, hän joutui kadulla suorastaan kauhun valtaan. Jokaisessa risteyksessä, jokaisen kujan perällä, jokaisen kulman takana hän oli näkevinään väijyviä poliiseja, odottelemassa hänen tuloansa, tarttuakseen hänen kaulukseensa.

Place des Victoiresin kulmauksessa ilmestyi Pagevin-kadulta muskettisoturi, jonka havaitessaan kirjastovirkailija hypähti niin rajusti sivulle, että oli joutua Rue du Maililta vierivien vaunujen alle. Rue Neuve-des-Petits-Champsin alkupäässä hän kuuli ripeitä askeleita takanaan ja alkoi juosta päätänsä kääntämättä Richelieu-kadulle asti, missä hänen oli pakko pysähtyä, koska liiallisesta pinnistyksestä tottumattomat sääret uhkasivat tehdä tenän.

Lopuksi hän saapui kirjastotalolle, kumarsi melkein maahan asti vahtisotilaalle, joka seisoi pääovella, ja pujahdettuaan nopeasti oikeanpuolisen lehterin alle hän nousi pikku portaita käsikirjoitusosastolle, pääsi työhuoneeseensa, vaipui uupuneena nahkatuoliinsa ja sulki pöytälaatikkoonsa ruhtinas de Listhnayn koko käärön, jonka oli tuonut mukanaan siinä pelossa, että poliisi hänen poissaollessaan pistäytyisi hänen asuntoonsa. Nyt hän vihdoin tunsi olevansa jotenkin turvassa ja päästi huokauksen, joka varmasti olisi virkatovereille ilmaissut, että hän oli suuren kiihtymyksen vallassa, ellei hän tapansa mukaan olisi saapunut ennen kaikkia muita.

Buvatilla oli periaatteena, että mikään ajatusten askarrus, olkoonpa hilpeä tai suruinen, ei saanut häiritä virkailijaa hänen työssään. Niinpä hän ryhtyi työhönsä kuin ei olisi mitään tapahtunut.

Tänä työnä oli tavallisuuden mukaan kirjojen luokittelu ja nimilapuilla varustaminen. Joitakin päiviä aikaisemmin oli tuli päässyt irti eräässä salissa; kolme- neljätuhatta nidettä oli heitelty lattialle hajalleen ja siirretty turvaan liekeiltä, ja nyt ne oli palautettava asianomaiseen järjestykseen. Se oli varsin pitkällistä ja kyllästyttävää puuhaa, joten siihen valittiin Buvat ja tähän asti hän oli hoidellut sitä niin älykkäästi ja uutterasti, että esimiehet olivat antaneet hänelle tunnustuksensa ja virkakumppanit lausuneet ilvehtiviä huomautuksia.

Pari- kolmesataa nidettä olikin enää lajiteltavina ja liitettävinä niiden joukkoon, joita kukin edusti kieleltään, tarkoitukseltaan ja siveelliseltä kannaltaan. Toinen kahdesti tyhjennetystä osastosta oli omistettu rivolaatuisille kirjoille, joiden nimilehdet tai piirrokset olivat useinkin saaneet häveliään kirjurin korvalehdet kuumenemaan. Näiden ruokottomien romaanien ja julkeiden muistelmien keskellä, joiden sekaan oli eksynyt monia seuraansa hämmästeleviä historiateoksia, hän muistutti muinaisten turmeluksen kaupunkien raunioilla seisovalta Lotilta.

Työn pakottavaisuudesta huolimatta Buvat lepäsi hetken; mutta heti kun näki oven avautuvan ja erään virkaveljensä astuvan sisälle ja menevän paikalleen, hän nousi vaistomaisesti, tarttui kynäänsä, kastoi sen musteeseen ja varattuaan vasempaan käteensä nipullisen pikku pergamenttilappuja asteli jäljelläolevaa kirjaröykkiötä kohti. Luokittelunsa jatkamiseksi hän otti ensimmäisen, joka osui hänen käteensä, sopottaen hampaittensa raosta niin kuin hänen tapanaan oli tuollaisissa olosuhteissa:

— Rakastavaisten tulkki, painettu Liègessä 1712... kirjapainon nimi puuttuu. Voi hyvä Jumala, taaskin alastomuutta. Mitä huvia voivatkaan kristityt ihmiset löytää tuollaisten kirjojen lukemisesta! Paljon parempi olisi luovuttaa ne pyövelin poltettaviksi Grève-torilla! Pyövelin — hrrh! — mikä hitto hänet johdattikaan juuri nyt mieleeni!... Mutta kuka voineekaan olla tuo ruhtinas de Listhnay, joka jäljennyttää minulla sellaisia asioita? Entäs se nuori mies, joka tehdäkseen muka palveluksen minulle toimitti minut tuommoisen konnan tuttavuuteen? Noh, noh, sitä ei nyt pidä tässä ajatella. Onpa sentään mieluisaa kirjoittaa pergamentille, kynä luistaa kuin silkillä, hiusviivat tulevat hienoja, vahvat viivat saavat kauniin pyöreyden. Siirrytäänpäs seuraavaan: Angélique eli Salaiset huvikkeet, kuvitettu ja millaisilla kaiverruksilla! Lontoo. Pitäisi kieltää tällaisten kirjojen pääsy rajan yli. Lähipäivinä sitten on puuhaa rajalla. Varmistaa Pyreneitten lähipaikat, hankkimalla puolellemme näissä kantoneissa asuvat aateliskartanoiden herrat. Täytyy toivoa, että ne paikat eivät ole niin vain otettavissa, hitto vieköön! Onhan Ranskassa vielä uskollisia alamaisia. Nythän kirjoitin Lontoon sijasta Bayonne, ja Englannista tuli Ranska. Voi sitä kirottua ruhtinasta! Kunpa joutuisit napatuksi, hirtetyksi, teilatuksi! Mutta jos hän kiikkiin joutuneena antaa minut ilmi!

— No, herra Buvat, kuului vanhemman virkailijan ääni, — mitä te siellä teettekään käsivarret ristissä jo viiden minuutin ajan pyöritellen suuria silmiänne kuin säikytetty?

— En mitään, herra Ducoudray, en mitään. Mietiskelin uutta luokittelutapaa.

— Uutta luokittelutapaa? Mikä mullistaja te olettekaan! Tahdotteko siis panna toimeen vallankumouksen, herra Buvat?

— Minäkö — vallankumouksen? huudahti Buvat kauhistuen. — Vallankumouksen! En ikinä, herra Ducoudray, en kuuna kullan valkeana! Tunnetaanhan alttiuteni hänen ylhäisyyttään regenttiä kohtaan, Jumalan kiitos, — pyyteetön alttiuteni, koska meille ei ole enää maksettu palkkaa viiteen vuoteen,ja jos onnettomuutenani olisi jonakuna päivänä joutua syytetyksi tuollaisesta, löytäisin toivoakseni todistajia ja ystäviä, jotka menisivät takuuseen uskollisuudestani.

— Hyvä, hyvä. Sillä välin jatkakaa työtänne, herra Buvat. Tiedättehän, että sillä on kiire; nuo kirjat ovat tiellä meidän huoneessamme, ja niiden pitää olla hyllyillään viimeistään huomenna kello neljäksi.

— Kyllä ovatkin, herra Ducoudray, ovat varmasti, vaikka menisi yö järjestelyssä.

— Kelpo ukkeli tuo Buvat, virkkoi muuan apulainen, joka oli saapunut puoli tuntia sitten ja vielä teroitteli sulkakynäänsä. — Hän tarjoutuu ahertamaan täällä yönkin, kun tietää sen kielletyksi palovarjelun nimessä. Mutta hyvän vaikutuksenhan se kuitenkin tekee, innokkaan auliuden osoittaminen, se miellyttää johtajia. Hoo, olette ovela mielistelijä, isä Buvat!

Buvat oli liiaksi tottunut tuollaisiin letkauksiin, ollakseen kiusoittelusta millänsäkään. Vietyään oikeaan paikkaan kaksi edellistä kirjaa, jotka oli merkinnyt luetteloon ja varustanut nimilapuilla, hän otti kolmannen niteen ja pitkitti puuhaansa.

— Bibi eli Mademoiselle de Champmeslén lempikoiran ennen julkaisemattomat muistelmat. Hitto, siinäpä varmaankin hyvin kiinnostava kirja... mademoiselle de Champmeslé, suuri näyttelijätär! Alkulehdellä "tekijän rakastajattaren muotokuva" — totisesti erittäin kaunis nainen... uhkeat hiukset. Sen koiran on täytynyt tuntea Racine ja paljon muita kuuluisuuksia ja jos en puhuu totta, niin kyllä ne muistelmat lienevät varsin erikoisia. — Pariisissa, Barbinin kirjapainossa 1604. Ah!... Markiisi de Cinq-Marsin salahanke... Olen kuullut siitä kerrottavan: ylhäinen hovi- herra, joka antautui juoniin Espanjan kanssa... Se kirottu Espanja, että sen pitääkin ikuisesti sekaantua meidän asioihimme! Tosin tällä kertaa sanotaan, että Espanja joutuu olemaan vain avustajana; mutta avustaja, joka ottaa haltuunsa kaupunkejamme ja turmelee sotureitamme, näyttää hyvinkin viholliselta... Markiisi de Cinq-Marsin salahanke, jatkonaan kertomus hänen kuolemastaan ja kuinka herra de Thou joutui mestauslavalle hankkeen salaamisesta. Silminnäkijän kirjoittama... Salaamisesta... oh, kas, kas... aivan oikein... laki on tietenkin selvä... kuka ei tee paljastusta, hän on osallinen rikokseen... Siten minä esimerkiksi olen ruhtinas de Listhnayn rikostoveri, ja jos häneltä katkaistaan kaula, tehdään minulle samoin... ei, minuthan vain hirtetään, kun en ole aatelinen... Hirtetään!... mahdotonta sentään, että minua kohtaan ollaan niin äärimmäisen ankaria... Sitä paitsi olen jo tehnyt päätökseni, selitän kaikki; mutta silloinhan olen ilmiantaja... Ilmiantaja — hyi! Mutta joutua hirtetyksi — voi voi!

— Mutta mikä piru teitä tänään riivaakaan, isä Buvat? virkkoi kirjoitusmestarin virkaveli saatuaan kynänsä veistetyksi kuntoon. — Tärvelettehän kaulaliinamme. Tuntuuko se kuristavan? No, mitäpä kursailla turhia, — heittäkää pois takkinnekin! Olkaa kuin kotonanne, isä Buvat, oikein huolettomasti!

— Anteeksi, hyvät herrat, hän sanoi painajaisen ahdistamana; — se sattui huomaamattani... koneellisesti... En tarkoittanut loukata teitä.

— Mitäs tuosta!

Buvat tiukensi kaulaliinansa solmun kuntoon, vei oikeaan paikkaan Markiisi de Cinq-Marsin salahankkeen ja ojensi vapisevan kätensä ottamaan seuraavaa nidettä.

— Keino kanan kynimiseksi sen rääkymättä. Tämä on epäilemättäkin keittokirja. Jos minulta riittäisi aikaa taloustöihin, niin jäljentäisin jonkun hyvän valmistusohjeen ja antaisin Nanettelle, sillä nyt kun on taas kertynyt rahatuloja... niin, kertynyt kylläkin, kovaksi onneksi kertynyt — hyvä Jumala, millaisesta lähteestä! Oh, takaisin minä vien rahat, ja ne paperit myös, viimeistä riviä myöten. Niin, mutta palautuksestani huolimatta en saa häneltä takaisin omiani... runsaasti neljäkymmentä sivua käsialaani... Ja kardinaali de Richelieu tarvitsi vain viisirivisen käsialanäytteen, hirttääkseen miehen! Eikä auta kieltäminenkään; se kirjoitus, se kaunoinen kirjoitus on piirteiltään tunnettua, ilmeisesti minun työtäni... Voi niitä viheliäisiä, ne eivät siis osaa säällisesti lukeakaan, koska tarvitsevat tekstattuja julistuksia! Ja kun ajattelen, että nimilappujani katseltaessa ja joltakulta täällä kysyttäessä: "Kas, kas, kuka nämä niteet on laittanut kuntoon?" tulee vastaukseksi: "Tiedättehän, se on Buvat-riiviön työtä, joka osallistui ruhtinas de Listhnayn salaliittoon..."

— Keino kanan kynimiseksi sen rääkymättä. Pariisi 1709, Camonin kirjapaino, Rue de Bac 110. Kas niin, nythän kirjoitin siihen ruhtinaan osoitteen. Voi, ihan minä olen päästäni pyörällä ja tulemassa hulluksi! Entä jos menisin selittämään kaikki, kieltäytyen mainitsemasta henkilön nimeä, joka minulle antoi ne paperit puhtaaksikirjoittamista varten... Niin, mutta he pakottavat minut ilmaisemaan kaikki, — heillä on keinoja siihen... On aivan uskomatonta, kuinka nyt haihattelen.

— Chevalier Louis de Rohanin salaliitto. Johan nyt on kumma, etten juuri muunlaisiin aiheisiin osukaan! Mitäs tämä sitten olikaan tehnyt?... Näkyy tahtoneen nostattaa kapinaan Normandian. Mutta nythän muistankin, sehän oli se kovaonninen nuori mies, joka mestattiin 1674, neljä vuotta ennen syntymääni. Äitini näki hänen loppunsa ja kertoi minulle siitä usein. Voi hyvä Jumala, eipä voinut äitiparkani aavistaa...! Ja samalla kertaa joku toinen hirtettiin, pitkä ja hoikka mies, kokonaan mustaan puettu. Mikä hänen nimensä olikaan?... Voi, minua tyhmyriä, — kirjahan on kädessäni!... Ahaa, niin, Van den Enden. Niin aivan. "Herra de Rohanin papereista löydetty hallitussuunnitelman jäljennös, kokonaan Van den Endenin käsialaa." Voi, hyvä Jumala, sehän juuri on minunkin osuuteni! Hänet hirtettiin suunnitelman puhtaaksikirjoittamisesta...

"Pöytäkirja François Affinius Van den Endenin kidutuksesta." Laupias taivas, entä jos jonakin päivänä saadaan lukea ruhtinas de Listhnayn salaliiton historiikista: "Pöytäkirja Jean Buvatin kidutuksesta"! "Vuonna kuusitoistasataaseitsemänkymmentäneljä j.n.e. me Clauke Bazin, chevalier de Bezons ja Auguste Robert de Pomereu, mukanamme kuninkaan neuvosherra ja sihteeri Louis Le Mazier j.n.e., j.n.e., lähdimme Bastiljin linnaan ja erääseen edellämainitun linnan torniin tultuamme määräsimme tuotavaksi eteemme lainvoimaisella päätöksellä kuolemaan tuomitun François Affinius Van den Endenin, joka oli sanotun päätöksen mukaan ensin asetettava tavalliseen ja ylimääräiseen koekuulusteluun, ja hänen vannottuaan puhuvansa totta muistutimme hänelle, että hän ei ilmeisestikään ollut sanonut kaikkea, mitä tiesi herrojen Rohanin ja Latréaumontin salahankkeista ja kapinahankkeista.

Hän vastasi, että hän oli kertonut kaikki, mitä hänen tiedossaan oli, ja että hän salaliitolle vieraana ja ainoastaan erinäisiä sen papereita puhtaaksikirjoittaneena ei kyennyt ilmaisemaan enempää.

Silloin toimitimme hänet espanjansaappaisiin."

— Monsieur, tehän olette niin laajatietoinen, virkkoi Buvat vanhemmalle virkailijalle; — älkää panko pahaksenne, jos kysyn teiltä, millaista kidutuskojetta nimitetään espanjansaappaiksi.

— Hyvä herra Buvat, vastasi amanuenssi silminnähtävästi mielissään kelpo miehen kohteliaisuudesta, — sen voin selittää tarkalleen, koska viime vuonna näin Duchauffourin koekuulustelun.

— No, olen utelias tietämään, monsieur...

— Espanjansaappaat, hyvä Buvat, selitti herra Ducoudray tärkeänä, — eivät ole muuta kuin neljä lautaa, jotka muistuttavat tynnyrinkimpejä.

— Jaha!

— Teiltä pistetään — sanoessani teiltä, käsitättehän, hyvä Buvat, käytän vain teistä lausemuotoa, tarkoittamatta mitään henkilökohtaista sovellutusta — teiltä siis pistetään ensin oikea raaja kahden laudan väliin ja nämä laudat varmistetaan paikoilleen kahdella narulla. Siten menetellään samoin vasemman raajan suhteen, jonka jälkeen raajat köytetään yhteen ja keskilautojen väliin upotetaan puunuijalla kiiloja: tavallisessa koekuulustelussa viisi, ylimääräisessä viisi lisää.

— Mutta, tokaisi Buvat järkkyneellä äänellä, mutta, herra Ducoudray, senhän täytyy saattaa raajat surkeaan tilaan.

— Niin, ne suorastaan rusentuvat. Esimerkiksi Duchauffourin reisiluut katkesivat kuudennesta kiilasta, ja kahdeksas sai ytimen vuotamaan aukoista veren seassa.

Buvat valahti kalmankalpeaksi ja istuutui tikkaille, ollessaan horjahtamaisillaan nurin.

— Jeesuksen nimessä, hän mutisi, — mitä puhuttekaan, herra Ducoudray!

— Täsmällisen totuuden, hyvä Buvat. Lukekaa Urbain Grandierin käsittely. Etsikää hänen kidutuksestaan julkaistu pöytäkirja, niin näette, onko puheeni totta.

— Minulla on yksi sellainen tässä, — onnettoman herra Van den Endenin koekuulustelusta.

— No, katsokaa siitä.

Buvat käänsi huomionsa kirjaan ja luki:

ENSIMMÄISELLÄ KIILALLA:

Vakuuttaa, että on puhunut totta, että hänellä ei ole enempää sanottavaa, että kärsii viattomasti.

TOISELLA KIILALLA:

Sanoo, että on tunnustanut kaikki, mitä tiesi.

KOLMANNELLA KIILALLA:

Parahtaa: "Voi, hyvä Jumala, hyvä Jumala! Olen sanonut kaikki."

NELJÄNNELLÄ KIILALLA:

Sanoo, että hän ei voi tunnustaa muuta kuin jo tiettyä, nimittäin kirjoittaneensa puhtaaksi hallitusohjelman, jonka chevalier de Rohan oli tuonut.

Buvat kuivasi otsaansa nenäliinalla.

VIIDENNELLÄ KIILALLA:

Huutaa: "Armoa!" mutta ei sano mitään muuta.

KUUDENNELLA KIILALLA:

Kiljuu samaa.

SEITSEMÄNNELLÄ KIILALLA:

Huutaa: "Minä kuolen!"

KAHDEKSANNELLA KIILALLA:

Huutaa: "Ooh, hyvä Jumala, en voi puhua, kun minulla ei ole mitään sanottavana."

YHDEKSÄNNELLÄ KILLALLA, joka on paksumpi:

Valittaa: "Hyvä Jumala, hyvä Jumala, miksi minua näin piinataan, kun hyvin tiedätte, että minä en voi sanoa mitään! Koska olen tuomittu kuolemaan, niin lopettakaa minut!"

KYMMENENNELLÄ KIILALLA:

Sanoo: "Voi hyvät herrat, mitä minä sanoisin? Oih, kiitos, Jumalani, nyt kuolen, kuolen!"

— No noh, mikä teidän onkaan, Buvat? huudahti Ducoudray nähdessään miehemme vaalenevan ja huojuvan. — Tehän voitte pahoin!

— Voi, herra Ducoudray, ähkäisi Buvat, pudottaen kirjan ja laahautuen lepotuoliinsa ikään kuin jo ruhjotut raajat eivät voisi häntä enää kannatella. — Voi, herra Ducoudray, minua pyörryttää!

— Sellaista siitä tulee, kun työskentelyn sijasta tahtoo lueskella, tokaisi apulaisvirkailija. — Jos tyytyisitte kirjoittelemaan nimistöä luetteloonne ja liimailemaan lappujanne niteiden selkiin, ei tuollaista sattuisi. Mutta herra Buvat lukee! Herra Buvat opiskelee!

— No, Buvat, tuntuuko paremmalta? tiedusteli Ducoudray.

— Kyllä, monsieur, sillä päätökseni on tehty, peruuttamattomasti tehty. Ei totisesti olisi oikein, että joutuisin kärsimään rikoksesta, jota en ole tehnyt. Olen itseni velkaa yhteiskunnalle, kasvatilleni, itselleni. Herra Ducoudray, jos johtaja kysyy minua, ilmoittakaa minun lähteneen välttämättömälle asialle.

Ja siepaten pulpettinsa laatikosta paperikäärön ja painaen hatun päähänsä hän tarttui tanakasti keppiinsä ja poistui päätänsä kääntämättä, epätoivon majesteettisuus ryhdissään.

— Tiedättekö, minne hän menee? tuumi apulaisvirkailija.

— En, vastasi Ducoudray.

— Varmastikin Champs-Elyséesille tai Chemin-des Porcheronsille pelaamaan palloa.

Se oli väärä arvaus. Buvat ei lähtenyt urheiluharrastuksiin. Hän meni pyrkimään Duboisin puheille.

KETTU JA HANHI

— Herra Jean Buvat! ilmoitti vahtimestari.

Dubois kurkoitti käärmeenpäätänsä, tunki katseensa upseerin ja oven välisestä raosta ja huomasi virallisen esittelijän takana pyylevän, kalpean pikku miehen, jonka sääret hetkuivat hänen kootessaan rohkeutta yskähtelyllä. Pikainen silmäys riitti Duboisille selvittämään, millaisen henkilön kanssa hän oli tekemisissä.

— Tulkoon sisälle, lausui hän.

Vahtimestari siirtyi syrjään, ja Jean Buvat ilmestyi kynnykselle.

— Tulkaa, tulkaa! kehotti Dubois.

— Suotte minulle suuren kunnian, monsieur, sopersi Buvat hievahtamatta paikaltaan.

— Sulkekaa ovi ja jättäkää meidät, virkkoi Dubois vahtimestarille.

Tämä totteli ja oven odottamaton työnnällys takaapäin hypähdytti puheillepyrkijän peremmälle huoneeseen. Hetkellisesti horjahtaen Buvat vakaannutti tasapainonsa ja jäi jälleen liikkumattomaksi, katsellen silmät suurina valtion päämiehen suosikkia.

Dubois olikin omituinen nähtävä. Hän oli piispallisesta asustaan säilyttänyt ainoastaan alaosan, ollen siten pelkässä paidassaan, mustat housut ja sinipunaiset sukat jalassa. Tulijan ennakkokäsityksiin ei lainkaan soveltunut, että hänellä ei ollut edessään ministeri eikä arkkipiispa, vaan enemmän orangutanin kuin ihmisen näköinen olio.

— No niin, monsieur, aloitti Dubois istuutuen, laskien oikean säärensä vasemman yli ja ottaen jalan käteensä, — olette pyrkinyt puheilleni; olen valmis kuuntelemaan.

— Minä kyllä pyysin saada puhutella hänen ylhäisyyttään Cambrain arkkipiispaa, monsieur, esteli Buvat.

— Hänet näette tässä.

— Mitä! Tekö se olette, monseigneur! hätääntyi Buvat siepaten hatun päästään ja kumartaen lattiaan asti. — Suokaa anteeksi, mutta minä en tuntenut teidän korkea-arvoisuuttanne. Minulla on tosin ensi kertaa kunnia nähdä teidät. Kuitenkin... hm, tästä majesteettisuuden sävystä... hm, hm!... minun olisi pitänyt käsittää...

— Nimenne? tiedusteli Dubois keskeyttäen miekkosen nöyristelyn.

— Jean Buvat, palveluksessanne.

— Mikä on ammattinne?

— Olen kirjaston virkailija.

— Ja teillä on minulle esitettävänä jokin Espanjaa koskeva ilmoitus?

— Niin — tuota — seikka on sellainen, että toimistotyöni jättää minulle vapaiksi kuusi tuntia iltaisin ja neljä tuntia aamuisin, ja kun Jumala on minua siunannut varsin kauniilla käsialalla, otan puhtaaksikirjoitettavaa.

— Kyllä ymmärrän, päätteli Dubois. — Teille on tietenkin annettu epäilyttäviä papereita jäljennettäviksi, joten tulette näyttämään niitä minulle, eikä niin?

— Tässä käärössä, monseigneur, tässä käärössä, sanoi Buvat ojentaen kätensä ministeriä kohti.

Dubois ponnahti tuoliltaan, kaappasi paperitukun, istuutui pulpetin ääreen ja käden käännällyksellä temmattuaan pois rihman ja päällyksen näki edessään asiakirjat. Ensimmäiset olivat espanjankielisiä, mutta kun Dubois oli kahdesti toiminut lähettinä Espanjassa, osasi hän Calderonin ja Lope de Vegan kieltä jonkun verran ja oivalsi ensi silmäyksellä, kuinka tärkeitä nämä paperit olivat.

Siinä ei tosiaan ollutkaan sen vähäisempää kuin aateliston vastalause, niiden upseerien luettelo, jotka halusivat siirtyä Espanjan kuninkaan palvelukseen, ja kardinaali de Polignacin ja markiisi de Pompadourin kyhäämä julistus valtakunnan nostattamiseksi kapinaan. Nämä eri asiakirjat olivat osoitetut suoranaisesti Filip V:lle, ja muuan pikku kirjelmä, jonka Dubois tunsi Cellamaren omaksi, ilmoitti salahankkeen puhkeamisen olevan hyvin lähellä. Siinä luvattiin tiedoittaa hänen katoliselle majesteetilleen päivä päivältä kaikki merkillepantavat tapahtumat, jotka voisivat jouduttaa tai viivästyttää aikeen täytäntöönpanoa.

Täydennykseksi tuli sitten salaliittolaisten kannatuspiirin laajentamissuunnitelma. Vieressä oli kelpo miehen sirona käsialana jäljennös, jonka hän oli keskeyttänyt sanoihin:

"Samaan tapaan tulee toimia kaikissa provinsseissa."

Buvat oli huolekkaan jännittyneesti tarkkaillut kaikkia Duboisin kasvojen ilmeitä. Hän oli nähnyt niiden muuttuvan hämmästyksestä ilahdukseksi ja sitten tunteettomuudeksi. Lukemisensa jatkuessa Dubois oli sitten kyllä vaihdellut säärtänsä toisen päällä, pureskellut huuliaan, nipistänyt nenänsä päätä, mutta sellaisia eleitä ei kirjastovirkailija hevin pystynyt tulkitsemaan, eikä hän lukemisen päättyessä siis käsittänyt arkkipiispan katsetta sen paremmin kuin oli puhtaaksikirjoittamisen lopussa oivaltanut espanjankielisen alkutekstin merkitystä.

Dubois taasen huomasi, että tämä mies oli hänelle luovuttanut mitä tärkeimmän salaisuuden alkujakson, ja hän tuumiskeli, miten saisi häneltä jatkonkin. Sitä lopultakin merkitsivät säärten heilauttelu ristikkäin, huulten pureskelu ja nenän nipistys. Viimein hän näytti tehneen päätöksensä, hänen kasvojaan kirkasti herttainen hyväntahtoisuus, ja kääntyen kelpo mieheen päin, joka oli tähän asti pysynyt kunnioittavasti seisoallaan, hän kehotti:

— Istuutukaahan toki, hyvä herra Buvat!

— Kiitän, monseigneur, vastasi Buvat hätkähtäen, — minua ei väsytä.

— Anteeksi, anteeksi, huomautti Dubois, — mutta näen säärtenne vapisevan.

Van den Endenin kidutus-pöytäkirjan lukemisesta asti oli kirjastovirkailijan sääriin jäänyt tosiaankin melkein samanlainen hermostunut nytkähtely kuin havaitaan penikkataudin seurauksia potevalla koiralla.

— Totta on kyllä, monseigneur, tunnusti nyt Buvat, — että minä en tiedä, mikä minua onkaan vaivannut jo kahden tunnin ajan, kun minun on vaikea pysytellä pystyssä.

— Käykää siis istumaan, ja haastelkaamme kuin hyvät ystävykset.

Buvat katseli arkkipiispaa niin ällistyksissään, että tämän olisi täytynyt milloin hyvänsä purskahtaa nauramaan. Mutta nyt Dubois ei ollut huomaavinaan hänen hämmästystään, ja vetäen lähemmäksi tuolin, joka oli hänen ulottuvillaan, hän uudisti vielä kehotuksen, jonka oli jo kahdesti esittänyt sanoilla. Ei käynyt laatuun peräytyä. Kelpo miehemme lähestyi huojuen, istuutui tuolinreunalle, laski hattunsa lattialle, puristi keppinsä säärten väliin, nojasi molemmin käsin norsunluunuppiin ja odotti. Mutta tämä toiminta ei ollut toteutunut ilman rajua sisäistä rynnistelyä, kuten kävi ilmi hänen kasvoistaan, jotka tullessa olivat olleet liljanvalkoiset ja nyt hohtivat punaisina kuin pioni.

— Sanotte siis, hyvä herra Buvat, aloitti Dubois, — ottavanne puhtaaksikirjoitusta?

— Niin, monseigneur.

— Ja saatte siitä tuloja?

— Hyvin vähän, monseigneur, hyvin vähän.

— Teillä on kuitenkin mainio käsiala, herra Buvat.

— Niin, mutta kaikki eivät anna sille taidolle samaa arvoa kuin teidän korkea-arvoisuutenne.

— Se on totta; mutta lisäksihän olette virkailijana kirjastossa?

— Minulla on se kunnia.

— Ja paljonko se tuottaa?

— Oh, paikkani — sen laita on toisin, monseigneur: se ei tuota minulle yhtään mitään, kun nimittäin rahastonhoitaja on jo viitenä vuonna ilmoittanut meille kunkin kuukauden lopussa, että kuninkaalla ei ole varoja palkansuorituksiin.

— Ja silti te pysytte hänen majesteettinsa palveluksessa? Erinomaista, herra Buvat, erinomaista.

Buvat nousi, kumarsi hänen korkea-arvoisuudelleen ja istuutui jälleen.

— Ja kenties teillä, jatkoi Dubois, — vielä on perhekin, vaimo, lapsia?

— Ei, monseigneur, olen tähän asti elänyt naimattomana.

— Mutta omaisia ainakin?

— Kasvatti, monseigneur, herttainen ja lahjakas tyttö, joka laulaa kuin neiti Bury ja piirtää hyvin taiteellisia kuvia.

— Kas, kas, herra Buvat! Ja mikä se holhottinne on nimeltään?

— Bathilde... Bathilde du Rocher, monseigneur. Hän on nuori aatelisneiti; isä oli herra regentin tallimestari siihen aikaan kun hän oli vielä Chartresin herttua, ja valitettavasti hän kaatui Almanzan taistelussa.

— Huomaan siis, että teillä on rasitusta, hyvä Buvat.

— Bathildeako tarkoitatte, monseigneur? Oi, ei, Bathilde ei ole rasituksena, päin vastoin rakas lapsirukka tuo talouteen enemmän kuin hänestä on kustannusta. Bathildeko rasituksena! Ensiksikin herra Papillon, tiedättehän, monseigneur, Rue de Cléryn kulmauksen värikauppias ostaa häneltä kuukausittain kaksi piirrosta kahdeksankymmenen livren hinnasta; sitten...

— Tarkoitin, hyvä Buvat, että te ette ole varakas.

— Varakas — ei, monseigneur, sitä en ole. Mutta tahtoisin kyllä olla Bathilde-parkani takia, ja jos te voisitte saada aikaan herttuaa puhuttelemalla, että ensimmäisistä valtionrahastoon kertyneistä tuloista minulle suoritettaisiin saamiseni tai edes jonkun verran lyhennystä...

— Paljonkohan saatavanne jo onkaan?

— Neljätuhattaseitsemänsataa livreä kaksitoista souta kahdeksan denieriä, monseigneur.

— Pyh, senkö verran vain! väheksyi Dubois.

— Kuinka! Sen verran vainko, monseigneur?

— Niin... eihän se ole summa eikä mikään.

— Kyllä se on, monseigneur, on suurikin, ja siitä on todisteena se, että kuningas ei saa sitä maksetuksi.

— Mutta sillä ette pääse varakkaaksi.

— Se toimittaisi minut mukaviin oloihin, enkä salaa teiltä, monseigneur, että jos ensimmäisistä valtionrahastoon saatavista varoista...

— Hyvä Buvat, virkkoi Dubois, — minulla on parempaakin tarjottavana teille.

— Olen kovasti kiitollinen, monseigneur.

— Teillä on onnenne sormenpäissänne.

— Äitini vakuutteli minulle samaa, monseigneur.

— Hänen on täytynyt sitten olla järkevä nainen, hyvä Buvat.

— No niin, monseigneur, olen kyllä aina valmis, — mitä minun on sitä varten tehtävä?

— Hyväinen aika, mitä yksinkertaisin asia: Te kyhäätte minulle nyt tällä istumalla jäljennökset näistä papereista...

— Mutta, monseigneur...

— Siinä ei ole vielä kaikki, hyvä herra Buvat. Te viette sille henkilölle, jolta nämä paperit saitte, alkutekstit jäljennöksineen niin kuin ei olisi mitään tapahtunut. Otatte häneltä jälleen mitä uutta työtä on annettavana. Tuotte sen heti luettavakseni ja sitten menettelette niiden toisten paperien suhteen kuten näidenkin, ja siten jatkatte edelleen, kunnes minä sanon: Riittää.

— Mutta, monseigneur, esteli Buvat, — minusta tuntuu, että siten toimiessani pettäisin ruhtinaan luottamuksen.

— Ahaa, ruhtinaanko kanssa olettekin tekemisissä, hyvä herra Buvat! Ja mikä sen ruhtinaan nimi on?

— Mutta monseigneur, mainitsemalla teille hänen nimensä minä kai antaisin hänet ilmi...

— Vai niin, tosiaan... ja mitä tekemään tulittekaan tänne?

— Monseigneur, tulin ilmoittamaan teille hänen korkeuttaan regenttiä uhkaavasta vaarasta, siinä kaikki.

— Niinkö? virkkoi Dubois kujeellisesti, — ja te arvelette pysähtyvänne siihen?

— Niin haluan, monseigneur.

— Valitettavasti se on mahdotonta, hyvä herra Buvat.

— Kuinka! Mahdotontako?

— Kerrassaan.

— Teidän korkea-arvoisuutenne, olen kunniallinen mies!

— Herra Buvat, olette tyhmä.

— Monseigneur, tahtoisin sentään pysyä vaiti.

— Hyvä herraseni, kyllä te puhutte.

— Mutta jos puhun, olen ruhtinaan ilmiantaja.

— Mutta jos ette puhu, olette osallinen.

— Osallinen, monseigneur! Ja mihin rikokseen?

— Valtiopetokseen!... Ah, poliisi on jo kauan pitänyt teitä silmällä, herra Buvat.

— Minuako, monseigneur?

— Niin juuri... Sillä verukkeella, että teille ei makseta palkkaanne, haudotte kapinallisia hankkeita valtion turvallisuutta vastaan.

— Voi, monseigneur, kuinka voidaan sanoa niin!...

— Kun teille ei makseta palkkaanne, rupeatte jäljentämään yllyttäviä kirjelmiä, ja sitä olette tehnyt neljä päivää.

— Monseigneur, huomasin sen vasta eilen; en osaa espanjankieltä.

— Osaatte hyvinkin, monseigneur!

— Minä vannon, monseigneur...

— Sanon teille, että te osaatte; eihän jäljennöksissänne ole ainoatakaan virhettä. Mutta siinä ei ole vielä kaikki.

— Eikö vielä kaikki?

— Ei, ei läheskään. Onko tämä espanjaa, tämä, monsieur? Katsokaapas...

"Mikään ei ole tärkeämpää kuin varmistaa Pyreneitten lähipaikat, hankkimalla asiamme puolelle näissä kantoneissa asuvat aateliskartanoiden herrat."

— Mutta, monseigneur, juuri sehän minut johti...

— Herra Buvat, kaleereille on lähetetty vähemmästä kuin mitä te olette tehnyt.

— Monseigneur!

— Herra Buvat, vähemminkin rikollisia on hirtetty.

— Monseigneur, monseigneur!

— Herra Buvat, on teilattu...

— Armoa, monseigneur, armoa!

— Armoako! Armoa teidän kaltaisellenne kurjalle, herra Buvat! Minä lähetän teidät Bastiljiin, ja neiti Bathilde joutuu Saint-Lazareen.

— Saint-Lazareen! Bathildeko Saint-Lazareen, monseigneur! Bathilde Sain-Lazareen! Ja kellä on siihen oikeus?

— Minulla, herra Buvat!

— Ei, monseigneur, sellaista oikeutta ei teillä ole! parahti kirjastovirkailija, joka kykeni kestämään mitä hyvänsä pelkoa ja kärsimään mitä hyvänsä omasta puolestaan, mutta tuollaista häpeällisyyttä ajatellessaan muuttui madosta käärmeeksi. — Bathilde ei ole rahvaan lapsia, monseigneur! Bathilde on neiti, aatelisneiti, jonka isä on pelastanut regentin hengen, ja vaikka minun pitäisi mennä hänen korkeutensa puheille...

— Ensin menette Bastiljiin, herra Buvat, sanoi Dubois nykäisten rajusti soittokellon nauhaa, — ja sitten katsomme, mitä on päätettävä neiti Bathilden suhteen.

— Mitä teettekään, monseigneur?

— Saatte nähdä. Vahtimestari astui sisälle. — Kivalteri ja vaunut.

— Monseigneur, huudahti Buvat, — monseigneur, mitä vain tahdotte...!

— Täyttäkää käskyni, sanoi Dubois.

Vahtimestari poistui.

— Monseigneur, ruikutti Buvat kädet ristissä, — monseigneur, minä tottelen.

— Ei tarvita, herra Buvat. Vai niin, te haluatte oikeudellista tutkintoa — sen saatte! Tahdotte nuoran kaulaanne — kyllä se annetaan!

— Monseigneur, parkui Buvat vaipuen polvilleen, — mitä minun pitää tehdä?

— Hirteen! Hirteen!! Hirteen!!! pitkitti Dubois.

— Monseigneur, ilmoitti vahtimestari palaten, — vaunut ovat ovella ja kilvalteri eteishuoneessa.

— Monseigneur, rukoili Buvat väännellen lyhyitä käsivarsiaan ja repien harvoja jäljelläolevia, keltaisia hiuskarvojaan, — monseigneur, eikö teillä ole yhtään sääliä?

— Ah, te ette tahdo minulle mainita ruhtinaan nimeä?

— Hän on ruhtinas de Listhnay, monseigneur.

— Ah, teiltä ei heltiä hänen osoitteensa?

— Rue du Bac 110, monseigneur.

— Ah, te ette suostu jäljentämään minulle näitä papereita?

— Ryhdyn siihen, monseigneur, ryhdyn ihan heti, sanoi Buvat, ja hän siirtyi pulpetin ääreen, tarttui kynään, kastoi sen musteeseen, otti puhtaan paperipinkan ja piirsi ensimmäiselle sivulle muhkean alkukirjaimen. — Teen työtä, mutta sallittehan, monseigneur, minun kirjoittaa Bathildelle, etten tule kotiin päivälliselle. Bathilde Saint-Lazareen! mumisi kirjastovirkailija hampaittensa välitse. — Perhana, kyllä hän tekisi niin kuin sanoi!

— Niin tekisin, monsieur, ja paljon pahempaakin, valtion turvallisuuden hyväksi, ja sen saatte kokea, ellette vie takaisin näitä papereita, nouda lisää ja tule tänne laatimaan minulle jäljennöksiä kaikesta työstänne joka ilta.

— Mutta, monseigneur, huomautti Buvat toivottomana, — enhän silloin pääse hoitamaan toimistotuntejani!

— No, ette siis mene toimistoonne — suurikin vahinko!

— Kuinka! Enkö menisi toimistooni! Mutta kaksitoista vuotta, monseigneur, olen tointani hoitanut olematta poissa ainoatakaan päivää.

— Minä annan teille siitä kuukauden loman.

— Mutta minä menetän paikkani, monseigneur.

— Mitä te siitä välitätte, kun ette ole enää saanut palkkaanne?

— Entä kunnia, monseigneur, kunnia olla virkamies! Ja minä myös rakastan kirjojani. Rakastan pöytääni, rakastan nahkatuoliani! hätäili Buvat itkuun hyrähtämässä, kun ajatteli voivansa menettää tuon kaiken.

— No, totelkaa siis, jos tahdotte pitää kirjanne, pöytänne ja tuolinne.

— Enkö ole sanonut teille, että olen määrättävissänne, monseigneur?

— Teette siis kaikki mitä tahdon?

— Kaikki.

— Hiiskumatta sanaakaan kenellekään?

— Olen mykkänä.

— Neiti Bathildellekaan?

— Oh, hänelle vielä vähemmin kuin kenellekään muulle; monseigneur!

— Hyvä on. Sillä ehdolla saatte anteeksi.

— Oi, monseigneur!

— Unohdan virheesi.

— Monseigneur on kovin suopea.

— Vieläpä... vieläpä kenties palkitsenkin sinua.

— Voi, monseigneur, niin suurta jalomielisyyttä...

— Hyvä, hyvä! Työhön vain.

— Minä aloitan, monseigneur, aloitan heti.

Ja Buvat ryhtyi laskettelemaan vinokirjoitustaan, joka häneltä kävi joutuisimmin, kohottamatta silmiään muuhun kuin jäljennökseen ja alkutekstin jatkuvaan vertailuun ja pysähdellen ainoastaan pyyhkäisemään tuon tuostakin otsaansa, jolle hiki kieri suurina karpaloina.

Dubois käytti hyväkseen hänen uutteruuttaan, mennäkseen avaamaan sivukomeron oven La Fillonille, ja viitaten tätä olemaan vaiti hän johdatti hänet kamarin ulko-ovelle.

— No, kuiskasi nainen, joka ei ilmaistusta kiellosta huolimatta kyennyt hillitsemään uteliaisuuttaan, — missä se kirjuri on?

— Tuossa, vastasi Dubois osoittaen kirjastovirkailijaa, joka ahersi innokkaasti paperinsa ylitse kumartuneena.

— Mitä hän tekee?

— Mitäkö tekee?

— Niin, sitä kysyn.

— Mitäkö tekee? Koetas arvata?

— Kuinka hitossa minä sen tietäisin?

— Tahdot siis, että sanon?

— Niin.

— No, hän laatii...

— Mitä?

— Hän laatii kardinaalivaltuutustani. Oletko nyt tyytyväinen?

La Fillonilta pääsi sellainen ihmetyksen huudahdus, että Buvat hätkähtäen kääntyi väkisinkin.

Mutta Dubois oli jo työntänyt vakoilijattarensa ulos kamarista, uudestaan muistuttaen häntä ilmoittamaan joka päivä hänen kapteeninsa puuhista.

Mutta mitä tekivät sillä aikaa Bathilde ja d'Harmental?

Eivät mitään, he olivat vain onnellisia.

SAINT-SIMONIN MUISTELMISTA

Siten kului neljä päivää minkä ajan Buvat huonovointisuuden verukkeella jääden jääden pois toimistosta sai ahkeralla työllä kaksinkertaistetuksi kaiken uuden puhtaaksikirjoituksensa, sekä ruhtinas de Listhnayta että Duboisia varten. Ne olivat ehdottomasti kireimmät päivät onnettoman kirjoitusmestarin koko elämässä, ja hän oli niin synkkä ja harvapuheinen, että Bathilde omien ajatustensa aivan vastakkaisesta askarruksesta huolimatta useastikin kysyi häneltä, mikä häntä vaivasi. Mutta silloin Buvat aina ponnisti kaiken henkisen tarmonsa vastatakseen, että hän ei tiennyt mitään kiusanaan ja alkoi jatkoksi heti hyräillä pikku laulelmaansa. Hänen onnistui eksyttää Bathilde sitäkin helpommin, kun hän joka aamu lähti kotoaan ikään kuin mennäkseen toimistoonsa, joten Bathilde ei havainnut mitään oleellista muutosta hänen tavoissaan.

D'Harmental sai edelleenkin joka aamu vieraakseen abbé Brigaudin, joka kertoi kaiken edistyvän suotuisasti ja kun toiselta puolen hänen rakkaudellaankin oli vain lisääntyvää onnea, alkoi chevalierista tuntua, että salaliittolaisuus oli kerrassaan oiva asia.

Orleansin herttua taas, osaamatta epäillä mitään vehkeiltävää, eleli tavalliseen tapaansa, ja siten hän nytkin oli kutsunut sunnuntai-illalliselleen elostelijainsa ja rakastajattariensa piirin, kun Dubois astui hänen työhuoneeseensa, kello kahden tienoissa ehtoopäivällä.

— Kas, sinäkö, abbé? Juuri aioin lähettää tiedustamaan sinulta, tuletko mukaan tänä iltana, virkkoi regentti.

— Tarjoatte siis tänään illallisen, monseigneur? kysyi Dubois.

— Kas kummaa, — mistä tuletkaan noin paastonaamaisena? Eikö tänään ole sunnuntai?

— On kyllä, monseigneur.

— No, tulehan siis takaisin joukkoomme. Toiset ovat Nocé, Lafare, Fargy, Ravanne ja Broglie. Brancasia en kutsu. Hän on ollut viime päivinä sietämättömän ikävystyttävä. Luulenpa, kautta kunniani, että hän on liittynyt salajuoniin. Naisia tulee Phalaris ja d'Averne — keskenään niin äkäisiä, että ovat valmiit karkaamaan toistensa tukkaan, ja se on hupaista tarkkailtavaa, edelleen La Souris ja kenties madame de Sabran, jos hänellä ei ole kohtausta Richelieun kanssa. —

— Sekö on teidän luettelonne, monseigneur?

— Niin.

— No, suvaitseeko teidän korkeutenne nyt silmäillä minun luetteloani?

— Oletko sinä laatinut sellaisen?

— En; se tuotiin minulle valmiina.

— Mitä tämä onkaan! äännähti regentti vilkaistessaan Duboisin ojentamaan paperiin. "Espanjan armeijaan liittyvien upseerien luettelo: Claude-François de Ferrette, Ludvig Pyhän ritari, sotamarski ja ratsuväen eversti; Boschet, Ludvig Pyhän ritari ja jalkaväen eversti; de Sabran, de Larochefoucault-Gondral, de Villeneuve, de Lescure, de Laval." — No mitä muuta?

— Tässä on sitten vielä, ja hän antoi regentille toisen paperin.

"Aateliston vastalause..."

— Laatikaa te vain luettelojanne, monseigneur, näette, että te ette ole ainoa ja että Cellamaren ruhtinas valmistelee omiaan myös.

"Allekirjoitettu ilman arvo- ja sukujärjestystä, jotta kenelläkään ei olisi muistutettavaa: de Vieux-Pont, de la Pailleterie, de Beaufremont, de Latour-du-Pin, de Montauban, Louis de Caumont, Claude de Polignac, Charles de Laval, Antoine de Chastellux, Armand de Richelieu!" — Mistä hitosta oletkaan tämän vainunnut käsiisi, vanha kettu?

— Malttakaahan, monseigneur, tulee vielä lisää. Katsokaa tätäkin.

"Salaliittolaisten suunnitelma: Mikään ei ole tärkeämpää kuin varmistaa Pyreneitten lähipaikat, hankkimalla asiamme puolelle... Bayonnen varusväki." Luovuttaa kaupunkejamme, antaa espanjalaisille Ranskan avaimet! Mitä tämä merkitsee, Dubois?

— Pyydän, vielä kärsivällisyyttä, monseigneur; meillä on yhä parempaa näytettävää teille. Katsokaa, tässä on kirje hänen majesteetiltaan Filip V:ltä itseltään.

— "Ranskan kuninkaalle." Mutta kaikkihan nämä ovat vain jäljennöksiä?

— Sanon teille kohta, missä alkuperäiset ovat.

— Silmäilläänpä tätä, rakas abbé, silmäillään. "Siitä asti kun Kaitselmus on minut asettanut Espanjan valtaistuimelle... Mitä siis ajattelevatkaan uskolliset alamaisenne minua tai paremmin sanoen teitä itseänne vastaan tähdätystä liittosopimuksesta... Pyydän vain teidän majesteettianne heti kutsumaan koolle valtakunnan säätyjen edustajiston..." Kutsumaan säädyt koolle kenen nimessä?

— Sehän on selvää, monseigneur: Filip V:n nimessä.

— Filip on Espanjan kuningas eikä Ranskan. Älköön hän esiintykö toisessa osassa. Olen jo kerran tunkeutunut Pyreneitten taakse turvaamaan hänelle valtaistuimen. Voisin hyvinkin mennä sinne toistamiseen, suistaakseni hänet vallasta.

— Sitä asiaa harkitsemme tuonnempana, hyvinkin saattaa niin käydä. Mutta tällä kertaa, jos suvaitsette, monseigneur, on viides asiakirja luettavana, eikä se ole vähäpätöisin, kuten saatte itse arvostella. Ja Dubois ojensi regentille viimeisen paperinsa, jonka toinen avasi niin maltittomasti, että se repesi.

— Noh! mutisi regentti.

— Ei väliä, monseigneur, ei väliä; palaset kelpaavat, tokaisi Dubois; — liittäkää ne yhteen ja lukekaa.

Regentti sovitti kappaleet vieretysten ja luki:

— "Rakkaille ja sydämellämme oleville alamaisillemme..." Niin, totisesti kaikki kuuluu yhteen: ei ole kysymystä sen vähemmästä kuin minun erottamisestani. Ja nämä kirjeet tietenkin aiottiin esittää kuninkaalle?

— Huomenna, monseigneur.

— Kenen välityksellä?

— Marskin.

— Villeroyn?

— Juuri hänen.

— Miten hän on voinut suostua sellaiseen tehtävään?

— Se ei johdu hänestä, vaan hänen vaimostaan, monseigneur.

— Taaskin Richelieun temppuja.

— Teidän korkeutenne osui oikeaan.

— Ja keneltä sinä olet saanut nämä paperit?

— Eräältä kirjuripahaiselta, jolle ne annettiin jäljennettäviksi, kun kreivi de Lavalin sivutalossa toimitettu poliisitarkastus pelotti salaliittolaiset käyttämästä enää painokonetta, joka oli kätketty kellariin.

— Ja se kirjuri on suoranaisissa väleissä Cellamareen? Jopa ovat tyhmiä!

— Ei sentään, monseigneur, ei sentään. Kyllä he olivat järjestäneet paremmin. Kirjuri oli tekemisissä ainoastaan ruhtinas de Listhnayn kanssa!

— Ruhtinas de Listhnayn! Missä sellainen onkaan?

— Rue du Bac 110.

— En tunne häntä.

— Tunnette toki aivan hyvin.

— Missä olen hänet tavannut?

— Eteishuoneessanne.

— Mitä! Se tekoruhtinas de Listhnay...

— Ei ole kukaan muu kuin tuo suuri veijari d'Avranches, madame du Mainen kamaripalvelija.

— Ahaa! Minua jo ihmetyttikin, että se pikku herhiläinen ei ollut mukana pelissä!

— Oh, kyllä hän puuhaa siinä täydesti. Ja jos monseigneur tahtoo tällä kertaa jo suoriutua hänestä ja hänen nurkkakunnastaan, ovat he kaikki nyt kiikissä.

— Pitäkäämme ensin huolta kiireellisimmästä.

— Niin, on päätettävä Villeroysta. Oletteko valmis ratkaisevaan määräysvallan käyttöön?

— Täydellisesti. Kävi vielä laatuun sekin, että hän vihjaili minusta pahaa, vieläpä esiintyi minua kohtaan hävyttömästi. Mutta kun käydään häiritsemään valtakunnan rauhaa ja menestystä — ah, herra marski, olet niitä jo kylliksi haitannut sotilaallisella kyvyttömyydelläsi, voidaksemme sallia sinun uudestaan vaarantaa niitä typerällä politikoimisellasi.

— Me siis nappaamme hänet kiinni? sanoi Dubois.

— Niin, mutta noudattaen varovaisuutta, hänet on tavoitettava itse teossa.

— Mikään ei ole helpompaa. Hänhän pistäytyy kuninkaan luona joka aamu kello kahdeksan?

— Niin kyllä.

— Olkaa huomenaamulla kello puoli kahdeksalta Versaillesissa.

— Sitten?

— Menette hänen majesteettinsa luo ennen häntä.

— Ja siellä soimaan häntä kuninkaan läsnäollessa.

— Ei, ei, monseigneur: pitää... Samassa upseeri avasi oven.

— Hiljaa! keskeytti regentti. Sitten upseeriin kääntyen: — Mitä tahdot?

— Herra herttua de Saint-Simon.

— Kysy häneltä, onko asia tärkeätä asiaa.

Upseeri palasi herttuan luo ja tuli sitten uudestaan ilmoittamaan:

— Hyvin tärkeätä, monseigneur.

— No, tulkoon sisälle.

Saint-Simon astui huoneeseen.

— Suokaa anteeksi, herttua, lausui regentti. — Minulla on pikku asia järjestettävänä Duboisin kanssa; olen käytettävissänne viiden minuutin kuluttua.

Hän vetäytyi Duboisin kanssa peränurkkaan, ja he haastelivat siellä tuokion hiljaisella äänellä. Sitten Dubois lausui hyvästi regentille.

— Tänään ei olekaan illanviettoa, hän mennessään ilmoitti upseerille. — Toimittakaa tieto kutsutuille. Regentti on huonovointinen. Ja hän poistui Palais-Royalista.

— Onko tuo totta, monseigneur? kysyi Saint-Simon vilpittömän huolestuneesti, sillä vaikka herttua olikin itara ystävyydestään, oli hän suuresti kiintynyt regenttiin joko laskelmoiden tai todellisen tunteen perusteella.

— Ei, rakas herttua, selitti Filip, — ei ainakaan siinä määrin, että siitä välittäisin. Mutta Chirac väittää, että minä kuolen halvaukseen, jollen rupea elämään järkevästi, ja nyt tosiaankin olenkin päättänyt parantaa tapani.

— Oi, monseigneur, suokoon Jumala sen, toivotti Saint-Simon, — vaikka hieman myöhäistähän se kyllä on.

— Kuinka niin, rakas herttua?

— No, teidän korkeutenne huolettomuus on jo tuottanut liiaksikin vauhtia panettelulle.

— Kas, jos ainoastaan se on vikana, rakas herttua, niin panettelu on nälvinyt minua kyllin kauan, alkaakseen varmastikin jo väsyä.

— Päin vastoin, monseigneur, huomautti Saint-Simon — ehdottomasti teitä vastaan on jotakin uutta vehkeilyä vireillä, sillä se sähisee myrkyllisempänä kuin koskaan.

— Niinkö? Antakaahan kuulla, mitä nyt taas huhutaan.

— Juuri äsken oli Pyhän Rochuksen kirkon portailla jumalanpalveluksen päättyessä kerjäläinen, joka anoi almuja ja lauloi, ja laulaessaan hän jakeli kirkosta tulijoille jonkunlaista valitusvirreltä näyttävää. Mutta tiedättekö, mitä ne lehtiset sisälsivät, monseigneur?

— En; mahdollisesti joululaulun, hyökkäyksen Law'ta vastaan, arkkiviisun kovaonnisesta herttuatar de Berrystä, pilkkarunon minusta itsestäni. Oh, rakas herttua, pitää antaa heidän lauleskella, kunhan maksavat veronsa!

— Kas tässä, monseigneur, lukekaa! kehotti Saint-Simoi

Hän ojensi Orleansin herttualle karkealle paperille painetun lehtisen, jossa muodossa katulaulut esiintyivät. Prinssi otti sen olkapäitään kohauttaen, loi siihen syvää inhoa ilmaisevan silmäyksen ja alkoi lukea:

    Te, joiden kaunopuheisuus
    tyrannin kahden valtaa vastaan
    aseisiin Kreikan, Rooman huus,
    nyt antakaatte ainoastaan
    sanoihin mulle sappeanne,
    ma jotta teidän voimallanne
    viel' ilkeämmän paljastaa
    voin hirviön — ja pelkäämättä
    sen tunnottoman konnan kättä
    tavoitan tätä kunniaa!

— Teidän korkeutenne kai tuntee tyylin? virkkoi Saint-Simon.

— Kyllä, vastasi regentti; — tämä on Lagrange-Chancelia. Sitten hän jatkoi:

    Jo silmät auki saatuaan
    hän kaunaa kantoi pitkät ajat
    kun valtaistuin-haaveessaan
    edessä näki esterajat.
    Mut sitten Medeain ja Kirkein
    tuhoisat taidot mielin virkein
    omaksui roiston oppilas
    ja uskoi salahankkeillansa
    kaikk' esteet tieltä raivaavansa —
    ollakseen, kurja, kuningas!

— Kuulkaahan, herttua, sanoi regentti tarjoten paperia takaisin Saint-Simonille, — tämä on niin tökeröä, että minä en luonnoltani saa jatketuksi.

— Lukekaa kuitenkin, monseigneur, lukekaa. On tarpeellista teidän tietää, kuinka pitkälle vihollisenne voivat mennä. On vain hyvä, että he nyt näyttäytyvät: se merkitsee sotaa. He tarjoavat teille taistelua. Ottakaa vastaan haaste ja osoittakaa heille olevanne Neerwindenin, Steenkirkin ja Léridan voittaja.

— Tahdotte sitä, herttua?

—- Se on välttämätöntä, monseigneur.

Melkein voittamatonta vastenmielisyyttä tuntien regentti jälleen käänsi silmänsä paperiin ja luki hypäten yhden säkeistön yli, päästäkseen pikemmin loppuun:

    Näin pojat surren taattoaan
    tapaavat kolkon kohtalonsa,
    näin veli seuraa veikkoaan,
    mies saattajana puolisonsa.
    Ja kuinka ajatella voikaan,
    ett' edellisten kahteen poikaan
    ulottuu vimma murhaajan:
    Jo toinen heistä yhtyi sukuun,
    ja toinen kuuluu samaan lukuun,
    on riutumassa hautahan!

Tätä säkeistöä lukiessaan regentti oli pysähdellyt rivi riviltä, ja hänen äänensä oli alkanut vavista yhä enemmän. Loppusäe sai hänen harminsa väkisinkin kuohahtamaan; rutistaen paperin käsissään hän tahtoi puhua, mutta ääni petti, ja kaksi kyynelkarpaloa kieri hänen poskilleen.

— Monseigneur, lausui Saint-Simon, katsellen regenttiä kunnioittavan säälittelevästi, — soisimmepa koko maailman olevan näkemässä nuo ylevän miehen kyyneleet. Silloin en enää neuvoisi teitä kostamaan vihollisellenne, koska viattomuutenne olisi koko maailmalle yhtä ilmeinen kuin minulle.

— Niin, olen viaton, mutisi regentti, — ja Ludvig XV:n eläminen jää sen todistukseksi. Niitä kelvottomia! He tietävät paremmin kuin kukaan olevansa todellisia väärintekijöitä. Ah, madame de Maintenon, madame du Maine, herra de Villeroy! Sillä tuo viheliäinen Lagrance-Chanel on pelkästään heidän skorpioninsa. Ja ajatella, Saint-Simon, että he juuri tällä hetkellä ovat jalkaini alla, että minun tarvitsee vain painaltaa, jotta he rusentuvat.

— Rusentakaa, monseigneur! Tilaisuuksia ei tarjoudu joka päivä, ja kun sellainen sattuu, on parasta tarttua siihen. Regentti mietti hetken, ja tällöin hänen kiihtyneet kasvonsa vähitellen saivat takaisin luonnollisen suopeutena.

— Kas, sanoi Saint-Simon, joka tarkkaili syntynyttä vastavaikutusta regentin piirteistä, — näenkin, ettei se tapahdu vielä tänään.

— Ei, herra herttua, myönsi Philippe, — sillä tänään minulla on parempaa tehtävää kuin kostaa Orleansin herttuan kärsimiä loukkauksia: minun on pelastettava Ranska.

Ja ojentaen kätensä Saint-Simonille prinssi palasi kamariinsa.

Illalla regentti poistui Palais-Royalista kello yhdeksältä ja lähti vastoin tapaansa Versaillesiin yöksi.

ANSA

Seuraavana aamuna, kuninkaan noustessa vuoteesta kello seitsemän seuduissa, vanhempi upseeri tuli hänen majesteetilleen ilmoittamaan, että hänen kuninkaallinen korkeutensa Orleansin herttua pyysi kunniaa saada olla saapuvilla hänen pukeutumistilaisuudessaan.

Ludvig XV, joka ei ollut vielä tottunut päättämään mitään omintakeisesti, kääntyi kamarin huomaamattomimmassa sopessa istuvaan Fréjusin piispaan päin ikään kuin kysyäkseen, mitä hänen piti vastata. Piispa ei ainoastaan vastannut mykkään tiedustukseen nyökkäyksellä, joka merkitsi olevan välttämätöntä vastaanottaa valtionhoitaja, vaan myös nousi samalla ja meni itse avaamaan hänelle oven. Regentti seisahtui hetkiseksi kynnykselle kiittämään Fleuryä. Nopealla silmäyksellä todettuaan, että markiisi de Villeroy ei vielä ollut saapunut, hän astui kuningasta kohti.

Ludvig oli tähän aikaan sievä lapsi, yhdeksän, kymmenen vuoden vaiheilla. Hänellä oli pitkät, kastanjanruskeat hiukset, sysimustat silmät, kirsikkasuu ja ruusuinen hipiä, joka saattoi äkillisesti valahtaa kalpeaksi kuten hänen äidilläänkin, Savoijin Marialla, Burgundin herttuattarella. Hänen luonteensa oli vielä kovin päättämätön, marski de Villeroyn ja Fréjusin piispan ohjailussa ilmenevän alituisen vastakkaisuuden takia. Mutta hänen koko ulkomuodossaan oli silti jotakin kiihkeyttä ja lujuutta, osoittamassa Ludvig XlV:n pojanpojan poikaa, ja hatun hän pani päähänsä samanlaisesti kuin aurinkokuningaskin.

Hänet oli saatu ennakkoluuloiseksi Orleansin herttua vastaan, kuvailemalla tätä siksi mieheksi Ranskassa, joka enimmin tahtoi hänelle pahaa. Vähitellen karsas käsitys lieventyi heidän kohtauksissaan; nuorekas vaisto, joka niin harvoin pettää lapsia, tajusi regentissä ystävän.

Asianmukaisen kunnioituksen ohella Orleansin herttua myös tunsi mitä huomaavaisinta ja hellintä kiintymystä kuninkaaseen. Ne vähätkin asiat, jotka voitiin alistaa tämän nuorelle älylle, hän aina esitti niin selkeästi ja taitavasti, että poliittinen askarrus, joka olisi jokaisen muun parissa rasittanut, koitui jonkinlaiseksi virkistykseksi, ja kuninkaallinen lapsi oli aina hyvillään hänen tulostaan. On myös lisättävä, että sitä askarrusta melkein aina palkittiin kauneimmilla leluilla, mitä oli olemassa. Dubois tuotti niitä Saksasta ja Englannista.

Hänen majesteettinsa tervehti siis regenttiä sydämellisimmällä hymyllään ja antoi hänelle erinomaisen soreasti pikku kätensä suudeltavaksi, sillä välin kun hänen korkea-arvoisuutensa Fréjusin piispa oli tavoilleen uskollisena palannut istumaan samaan soppeen, jossa hänen korkeutensa saapuminen oli hänet yllättänyt.

— Minua ilahduttaa suuresti saada nähdä teidät, monsieur, lausui Ludvig XV suloisesti heläjävällä äänellään, ja tätä säesti lapsekas hymy, jolta häneen istutettu hovisäännöstely ei ollut kyennyt riistämään kaikkea luontevuutta. — Minua ilahduttaa sitäkin enemmän, kun tämä ei ole vakinainen käyntihetkenne, joten oletan teidän tulleen ilmoittamaan minulle jotakin hyvää uutista.

— Kahta, sire, vastasi regentti. — Ensimmäinen on se että minulle vastikään saapui Nürnbergistä valtava laatikko, joka näyttää sisältävän...

— Voi, leluja, paljon hauskoja leluja, eikö niin, herra regentti? huudahti kuningas hypähtäen innoissaan ja taputtaen käsiään, välittämättä kamaripalvelijasta, joka seisoi hänen takanaan pidellen kädessään pientä teräskahvaista miekkaa ja aikoi sen ripustaa hänen vyöhönsä. — Voi, kauniita leluja, kauniita leluja! Oi, kuinka hyvä te olette, — oi, kuinka paljon pidänkään teistä, herra regentti!

— Sire, teen ainoastaan velvollisuuteni, vastasi Orleansin herttua kunnioittavasti kumartaen, — ettekä te ole siitä minulle kiitollisuudenvelassa.

— Ja missä se on, monsieur, missä se suuri laatikko on?

— Huoneistossani, sire, ja jos teidän majesteettinne tahtoo, annan tuoda sen tänne päivemmällä tai huomenaamulla.

— Voi, ei, aivan heti, monsieur, aivan heti, pyydän!

— Mutta se on huoneistossani.

— No, lähtekäämme sinne, huudahti lapsi juosten ovelle ja unohtaen vaatetuksensa vielä olevan vailla miekkaa, pikku nuttua ja sinistä nauhaa.

— Sire, muistutti piispa astuen lähemmäksi, — huomautan, että teidän majesteettinne antautuu liian kiihkeästi sellaisten kapineiden tuottaman mielihyvän valtaan, joita teidän jo pitäisi katsoa joutavuuksiksi.

— Niin, monsieur, niin, olette oikeassa, myönsi Ludvig XV, yrittäen rauhoittua. — Mutta minulle suotakoon anteeksi: en ole vielä täyttänyt kymmentä vuotta, ja eilen olin hyvin ahkera.

— Se on totta, virkkoi piispa hymyillen. — Teidän majesteettinne askarteleekin leluilla sitten kun olette kysynyt herra regentiltä, mikä toinen uutinen hänellä oli ilmoitettavana.

— Ah, niin, monsieur, mitä se koskeekaan?

— Työtä, jonka täytyy tuottaa valtakunnalle hyötyä, sire, ja joka on niin tärkeä, että aion sen alistaa teidän majesteettinne tutkittavaksi.

— Onko teillä se mukananne? kysyi nuori kuningas.

— Ei, sire, en tiennyt tapaavani teidän majesteettianne niin halukkaana työskentelyyn, ja minä jätin sen vielä pöydälleni.

— No, lausui Ludvig kääntyen puolittain opettajaansa ja puolittain regenttiin päin ja katsellen rukoilevasti kumpaakin vuoronsa jälkeen, — emmekö voisi sovittaa kaikkea yhteen? Aamukävelyni sijasta tulisin teidän luoksenne katsomaan niitä kauniita nürnbergiläisiä leluja, ja sitten siirtyisimme työhuoneeseenne tutkimaan valtioasioita.

— Se on vastoin hovisääntöä, sire, vastasi regentti, — mutta jos teidän majesteettinne tahtoo niin...

— Kyllä, minä tahdon, tokaisi Ludvig, — jos nimittäin hyvä opettajani sallii sen, hän lisäsi kääntyen Fréjusin piispaan päin ja katsellen häntä niin hellyttävästi, että vetoomus oli vastustamaton.

— Näkeekö herra piispa siinä mitään sopimatonta? kysyi regentti kääntyen niin ikään hengenmiehen puoleen, ja hänen äänensä sävy ilmaisi, että opettaja loukkaisi häntä suunnattomasti, jo epäisi kuninkaallisen oppilaansa pyynnön.

— En kylläkään, monseigneur, vastasi Fleury. On vain hyvä hänen majesteettinsa tottua työskentelemään, ja hovisäännön määräyksiä voi syrjäyttää silloin kun poikkeuksesta koituu onnellinen tulos kansalle. Pyydän vain saada saattaa hänen majesteettiaan.

— Tottahan toki, monsieur! sanoi regentti, — sen suon erittäin mielelläni.

— Oi, kuinka hauskaa, kuinka hauskaa! huudahti Ludvig. — Joutuin nuttuni, miekkani, sininen nauhani! Tässä olen valmiina, herra regentti; menkäämme!

Hän lähestyi tarttuakseen regentin käteen, mutta tällaisen tuttavallisuuden sijasta toinen kumarsi ja aukaisi itse oven kuninkaalle ja viittasi häntä astumaan edellä. Hän seurasi sitten kolmen tai neljän askeleen päässä piispan kanssa, hattu kädessään.

Kuninkaan huoneisto sijaitsi pohjakerroksessa Orleansin herttualle varatun asunnon tasalla, niiden välissä oli ainoastaan eteishuone, josta käytiin kuninkaan puolelle, ja pikku galleria, jota myöten mentiin regentin eteishuoneeseen. Kun kuningas oli kiireissään, pääsivät he siis nopeasti tilavaan saliin, jonka kaikki neljä ikkunaa olivat samalla ovina ja johtivat kahdella porrasaskelmalla puutarhaan. Salin vieressä oli pienempi huone, jossa regentillä oli tapana työskennellä, ja siellä hän myös vastaanotti läheisimpiä ystäviään ja suosikkejaan.

Hänen korkeutensa koko hoviseurue oli saapuvilla, luonnollista kylläkin, koska nyt oli levoltanousemisen hetki. Niin ollen ei nuori kuningas pannut merkille, että mukana olivat herra d'Artagan — harmaiden muskettisoturien kapteeni — ja markiisi de Lafare, henkivartion kapteeni, ja että ikkunain edustalle oli asettunut osasto kevyttä ratsuväkeä. Mutta keskellä salia hän heti havaitsi pöydällä hyväenteisen laatikon, jonka mahtavat mittasuhteet saivat hänet huudahtamaan ilosta, vaikka piispaopettaja vastikään oli kehottanut häntä maltillisuuteen.

Nytkin tarvittiin silti vielä kärsivällisyyttä, kun täytyi kuninkaana vastaanottaa d'Artaganin ja de Lafaren alamaisuudenosoitukset. Mutta sillä aikaa regentti kutsutti kaksi taltoilla varustautunutta kamaripalvelijaa, jotka tuossa tuokiossa aukaisivat laatikon valkoiset kansilaudat ja toimittivat näkyviin uhkeimman lelukokoelman, mikä koskaan oli häikäissyt yhdeksänvuotiaan kuninkaan silmiä.

Lumoavan ilmestyksen tullessa päivänvaloon ei enää ollut opettajaa eikä hovisääntöä, ei kaartinkapteenia eikä harmaiden muskettisoturien kapteenia. Kuningas syöksähti hänelle avautunutta paratiisia kohti, ja niin kuin ehtymättömästä kaivoksesta, haltijattaren vasusta tai Tuhannen ja yhden yön aarteistosta hän poimi sieltä esille kelloja, kolmikantisia laivoja, ratsueskadroonia, jalkaväen pataljoonia, tavaramyttyjään kantavia kaupustelijoita, temppuilijoita pikareineen — kaikkia noita ensimmäisen ikäkauden ihmeitä, jotka jouluaaton iltana panevat Reinin takana kaikkien lasten päät pyörälle. Ja se tapahtui niin avomielisessä ja porvarillisessa riemastuksen hurmiossa, että itse piispakaan ei tahtonut häiritä onnekkuuden hetkeä, joka kirkasti hänen kuninkaallisen oppilaansa elämää. Läsnäolijat katselivat häntä hartaan vaiteliaisuuden valtaamina, joka liittyy suurten murheiden ja suurten ilahdusten ilmenemiseen. Mutta hiljaisuuden ollessa syvimmillään kuului eteishuoneesta rajua melua.

Ovi avautui, upseeri ilmoitti herttua de Villeroyn, ja marski ilmestyi kynnykselle keppi kädessä, hätääntyneenä, tekotukkaansa ravistellen, äänekkäästi kysyen kuningasta! Hänen tapoihinsa oli kuitenkin totuttu, ja regentti vain viittasi hänen majesteettiinsa, joka yhä tyhjenteli laatikkoaan, pinoten huonekaluille ja permannolle niitä mainioita esineitä, joita niin loputtomasti riitti runsaasta säiliöstä.

Marskilla ei ollut mitään sanomista. Hän oli myöhästynyt lähes tunnin, ja kuninkaalla oli kaitsijanaan hänen virkaveljensä. Silti hän murahteli lähestyessään kuningasta, luoden ympärilleen katseita, jotka tuntuivat lausuvan, että jos hänen majesteettiaan uhkasi vaara, hän oli nyt täällä puolustajana. Regentti vaihtoi Lafaren kanssa merkitsevän katseen ja myhäili hienokseltaan d'Artaganille. Kaikki oli kehittymässä ihmeen hyvin.

Laatikon vihdoinkin tyhjennyttyä ja annettuaan kuninkaan hetkiseksi nauttia kaikkien aarteittensa yleissilmäyksestä regentti astui hänen luokseen ja pidellen yhä hattua kädessään muistutti hänelle lupauksesta, että hän omistaisi tunnin valtionasioille hänen kanssaan. Ludvig XV osoitti jo lapsena sitä sanassaan pysymistä, joka sai hänet sittemmin lausumaan, että tunnollisuus oli kuninkaitten kohteliaisuus. Hän loi viimeisen katsahduksen leluihinsa, pyysi saada siirtää ne huoneisiinsa, mihin heti myönnyttiin, ja astui pikku työhuonetta kohti, jonka oven regentti avasi hänelle.

Silloin — toimien erilaisten luonteittensa mukaisesti tai oikeammin toinen noudattaen taitavaa taktiikkaa ja toinen karkeaa häikäilemättömyyttä — de Fleury peräytyi muutamia askeleita ja istuutui erääseen nurkkaan, hän kun ei juuri milloinkaan ollut saapuvilla kuninkaan käsitellessä valtionasioita, olemalla muka vastahakoinen sekaantumaan mihinkään politiikkaan. Mutta marski päin vastoin syöksähti esiin ja nähdessään kuninkaan astuvan viereiseen huoneeseen tahtoi seurata häntä.

Tätä hetkeä oli regentti valmistellut ja kärsimättömästi odottanut.

— Anteeksi, herra Marski, hän huomautti sulkien tien herttua de Villeroylta, — mutta ne asiat, joista minun on puheltava hänen majesteetilleen, vaativat mitä ehdottominta salassapitämistä. Pyydän teitä jättämään meidät hetkiseksi kahden kesken.

— Kahden kesken! huudahti Villeroy. — Kahden kesken! Mutta tiedättehän, monseigneur, että se on mahdotonta.

— Mahdotontako, herra marski! virkkoi regentti mitä levollisimmin. — Ja miksi, saanko kysyä?

— Siksi että minulla hänen majesteettinsa kasvatuksen valvojana on oikeus saatella häntä kaikkialla.

— Ensiksikään, monsieur, vastasi regentti, — se oikeus ei minusta tunnu mitenkään pätevästi perustellulta, ja jos olenkin tahtonut sitä vaatimustanne suvaita tähän asti, oli syynä sen vähäinen merkitys kuninkaan iän takia. Mutta kohdakkoin hänen majesteettinsa täyttää kymmenen vuotta. Hän alkaa nyt sallia minun selvitellä hänelle hallitustaitoa, jonka opettamisen minä olen saanut huolekseni. Nähnette tällöin asianmukaiseksi, että minä — samoin kuin herra piispa ja te — saan luennoida hänen majesteetilleen kahden kesken. Senhän voitte myöntää sitäkin keveämmällä mielellä, herra marski, hän lisäsi merkitsevästi hymyillen. Kun teillä ei voi enää itsellänne olla mitään oppimista tällä alalla, ollessanne jo täydellisesti perehtynyt politiikkaansa.

— Mutta, monsieur, esteli marski, tapansa mukaan tulistuen ja sikäli unohtaen sovinnaisuuden vaatimukset, —- muistutan teille, että kuningas on varsinaisesti minun oppilaani.

— Sen tiedän, monsieur, haastoi regentti samaan sävyyn, jonka oli nyt omaksunut kiusanhenkeään kohtaan, — ja tehkääkin hänen majesteetistaan suuri sotapäällikkö, minä en siitä estä. Sotaretkenne Italiassa ja Flandriassa todistavat, että hänelle ei olisi voitu valita parempaa ohjaajaa. Mutta tällä hetkellä, herra marski, ei sotatiede ole lainkaan esillä, vaan pelkästään muuan valtiosalaisuus, joka voidaan uskoa ainoastaan hänen majesteetilleen. Ilmaisen siis uudestaan haluni puhutella kuningasta erikseen.

— Mahdotonta, monseigneur, mahdotonta! intti marski menettäen itsehallintansa yhä pahemmin.

— Mutta miksi oikeastaan? tiukkasi regentti.

— Miksikö? jatkoi marski. — Siksi, että velvollisuutenani on olla menettämättä kuningasta näkyvistäni silmänräpäykseksikään, enkä minä salli...

— Varokaa, herra marski, keskeytti Orleansin herttua ylväästi. — Tuntuu siltä kuin olisitte unohtamassa kunnioittavan säädyllisyyden minua kohtaan!

— Monseigneur, pitkitti marski yhä tuohtuneempana, — tiedän mihin kunnioitukseen olen velvollinen teidän kuninkaallista korkeuttanne kohtaan ainakin yhtä hyvin kuin tiedän senkin, mihin olen virkani puolesta velvoitettu kuningasta kohtaan, ja hänen majesteettinsa ei jää hetkeksikään näkyvistäni, koska...

Marski epäröitsi.

— Koska...? kehotti regentti. — Lopettakaa, monsieur.

— Koska minä olen vastuussa hänen persoonastaan, sanoi pöyhkeä soturi, kun hän ei tuollaisen haasteen kannustamana tahtonut näyttää perääntyvältä.

Tämä kaikki pidättely synnytti kohtauksen katselijain keskuudessa tuokion hiljaisuuden, jonka aikana ei kuulunut muuta kuin marskin mutinaa ja de Fleuryn tukahdutettuja huokauksia. Orleansin herttua kohotti päätänsä ylevän ylenkatseellisesti hymyillen ja omaksui hiljalleen sen arvokkaan sävyn, joka hänen siten halutessaan teki hänestä hyvin suurta kunnioitusta herättävän valtiaan.

— Herra de Villeroy, hän lausui, — te näytte hairahtuvan kummallisesti, luulette puhuvanne jollekulle toiselle. Mutta koska unohdatte, kuka olen, täytyy minun antaa siitä teille muistutus. Markiisi de Lafare, hän jatkoi puhutellen kaartinkapteenia, — tehkää velvollisuutenne.

Silloin marski de Villeroy tunsi kuin permannon pettävän altansa — käsitti, mihin kuiluun oli suistumassa, ja avasi suunsa sopertaakseen anteeksipyynnön, mutta regentti ei suonut hänelle aikaa lauseen lopettamiseen, vaan sulki kamarin oven hänen nenänsä edessä.

Hän ei ollut ehtinyt tointua tyrmistyksestään, kun markiisi de Lafare siekailematta astui lähelle ja pyysi hänen miekkaansa. Marski seisoi kotvasen typertyneenä. Hän oli niin kauan tuudittautunut röyhkeydessään kenenkään viitsimättä häntä ojentaa, että oli lopulta pitänyt itseään koskemattomana. Hän tahtoi puhua, mutta ääni petti, ja vaatimuksen uudistuessa yhä käskevämpänä hän irrotti miekkansa ja luovutti sen markiisille.

Samassa avautui ovi, ja kaksi harmaata muskettisoturia toi kantotuolin, johon marski työnnettiin. Kantotuoli suljettiin, d'Artagan ja Lafare asettuivat sen kumpaisellekin puolelle, ja siinä silmänräpäyksessä vanki siirrettiin ikkunaovesta puutarhaan. Ohjeensa saaneet keveän ratsuväen sotilaat järjestyivät saattueeksi. Vauhti lisääntyi, mentiin alas pääportaita, käännyttiin vasempaan ja astuttiin ansariin. Saattue jätettiin ensimmäiseen suojaan. Kantotuoli viejineen ja taakkoineen eteni toiseen huoneeseen ainoastaan Lafaren ja d'Artaganin seuraamana.

Tämä kaikki tapahtui niin pikaisesti, että marski — jonka avuja ei ollut kylmäverisyys — ei ehtinyt toipua. Hän oli nähnyt joutuvansa aseettomaksi, tuntenut olevansa kannettavana ja huomasi nyt olevansa eristettynä nurjamieliseksi. Ainiaan liioitellen omaa tärkeyttään hän luuli olevansa hukassa.

— Hyvät herrat, hän parahti kalveten, ja kylmä hiki liotteli ihojauhetta hänen kasvoillaan, — toivoakseni minua ei tahdota murhata!

— Ei, herra marski; rauhoittukaa, tyynnytti Lafare. d'Artagan ei kyennyt pidättämään naurunpurskahdusta, nähdessään sotaurhon hullunkuriset kasvot ja epäjärjestykseen joutuneen tekotukan. — Ei, monsieur, paljon yksinkertaisempaa ja vähemmän traagista tässä tahdotaan.

— Mistä siis onkaan kysymys? tiedusteli marski hieman rauhoittuen vakuutuksesta.

— Kahdesta kirjeestä, monsieur, jotka aioitte tänä aamuna esittää kuninkaalle, niiden täytyy olla taskussanne.

Oman asemansa huolessa marski oli unohtanut madame du Mainen toimeksiannon. Hätkähtäen hän nyt tavoitteli kirjetaskua.

— Anteeksi, herra herttua, huomautti d'Artagan pysähdyttäen hänen kätensä, — meidät on valtuutettu ilmoittamaan teille muuan seikka siltä varalta, että yrittäisitte hävittää nuo alkuperäiset kirjeet: herra regentillä on niistä jäljennökset.

— Ja minä voin lisätä, sanoi Lafare, — että valtuutenamme on ottaa ne teiltä väkisin ja että meidät on ennakolta vapautettu tapaturman vastuusta, jos sellainen sattuisi, mikäli menisitte vastoin todennäköisyyttä niin pitkälle kapinallisuudessa, herra marski.

— Vakuutatte minulle, hyvät herrat, virkkoi vangittu, — että regentillä on näiden kirjeiden jäljennökset?

— Kunniasanallani! vahvisti d'Artagan.

— Aatelismiehen rehellisyyden nimessä! takasi Lafare.

— Siinä tapauksessa, hyvät herrat, päätti Villeroy, — ei kannata yrittää salata teiltä näitä kirjeitä, jotka sitä paitsi eivät lainkaan kuulu minulle. Olin vain ottanut viedäkseni ne perille ainoastaan muiden mieliksi.

— Tiedämme sen, herra marski, sanoi Lafare.

— Toivon vain, hyvät herrat, jatkoi Villeroy, — että kerrotte hänen kuninkaalliselle korkeudelleen, kuinka alttiisti alistuin hänen määräyksiinsä, ja esitätte hänelle vilpittömän pahoitteluni äskeisestä esiintymisestäni.

— Saatte olla todella varma siitä, herra marski, että kaikki selostetaan todenmukaisesti: Mutta ne kirjeet?

— Tässä, monsieur, ja Villeroy luovutti molemmat kirjeet Lafarelle.

Lafare varmistausi Espanjan vaakunalla varustetuista sineteistä, että saalis oli oikea.

— Hyvä d'Artagan, hän sitten lausui, — toimita nyt herra marski määräpaikkaansa ja muistuta regentin nimessä kaikille mukaasi tuleville saattolaisille, että häntä on kohdeltava kaikella asemaansa kuuluvalla kunnioituksella.

Kantotuoli suljettiin heti, ja kantajat lähtivät liikkeelle. Kallisarvoiset kirjeensä menettäneenä ja alkaen aavistella, että hän oli suistunut ennakolta viritettyyn ansaan, marski joutui takaisin etusuojamaan, jossa ratsusotilaat häntä odottivat. Kulkue suuntautui puutarhan portille. Sinne ehdittiin pian, ja nyt marski siirrettiin vaunuihin, joiden eteen oli valjastettu kuusi hevosta. Kapteeni istuutui hänen viereensä. Toinen muskettisoturien upseeri ja kuninkaan seurueeseen kuuluva du Libos saivat sijansa vastapäätä. Kaksikymmentä muskettisoturia jakautui siten, että neljä miestä ratsasti molempien vaununoven kohdalla ja kaksitoista takana. Ajaja sai merkin, ja niin lähdettiin nelistämään.

Markiisi de Lafare oli seisahtunut ansarin portaiden yläpäähän katselemaan tätä lähtöä, ja nähtyään kaiken sujuneen häiriöttä hän kiireesti palasi linnaan, Filip V:n kaksi kirjettä kädessään.

LOPUN ALKUA

Samana päivänä kello kahden tienoissa iltapäivällä d'Harmental käyttäen hyväkseen sitä seikkaa, että Buvat oli poissa hänen käsityksensä mukaan kirjastossa — vakuutteli Bathilden jalkojen juuressa tuhannen kerran, että hän rakasti neitoa, rakasti yksin häntä eikä milloinkaan rakastaisi ketään muuta. Silloin Nanette tuli ilmoittamaan chevalierille, että joku odotteli hänen asunnossaan tärkeällä asialla. Uteliaana tietämään, kuka siten häiritsi häntä rakkaudenkin paratiisissa, d'Harmental meni ikkunaan ja näki abbé Brigaudin astelevan edes takaisin hänen kamarissaan. Hän rauhoitti levotonta Bathildea hymyllä, otti siveän suudelman, jonka hänelle tarjosi nuoren tytön neitseellinen otsa, ja kiirehti kotiin.

— Kuulkaahan, lausui abbé hänet nähdessään, — tapahtuupa kauniita asioita sillä aikaa kun te huolettomasti armastelette naapuritartanne, rakas holhottini!

— Ja mitä siis on tapahtuu? tiedusteli d'Harmental.

— Ette siis tiedä mitään?

— En kerrassaan mitään, mutta jos teillä ei ole tähdellisiä tietoja annettavana, niin kuristan teidät sekaantumisestanne. Niin ollen pitäkää varanne, ja jos teillä ei ole olosuhteiden arvoista kerrottavaa, niin keksikää.

— Valitettavasti, rakas holhottini, sanoi abbé Brigaud, — todellisuus ei jätä paljoakaan varaa mielikuvitukselleni.

— Tosiaankin, hyvä Brigaud, virkkoi d'Harmental silmäillen vierastaan tarkemmin, — te näytätte ihan hölmistyneeltä! Mitä onkaan sattunut? Selittäkäähän.

— Oh, hyvä Jumala, ei ole sattunut juuri mitään, paitsi että joku on myynyt meidät. Herra marski de Villeroy pidätettiin tänä aamuna Versaillesissä, ja kaksi Filip V:n kirjettä, jotka hänen piti antaa kuninkaalle, ovat regentin hallussa.

— Toistakaa se, abbé, sanoi d'Harmental, jonka oli vaikea seitsemännestä taivaastaan laskeutua maan päälle. — Toistakaa se, olkaa hyvä; en oikein ole nyt selvillä.

Ja abbé kertasi sana sanalta tiedoituksensa, pannen painoa jokaiselle tavulle.

D'Harmental kuunteli Brigaudin ilmoitusta alusta loppuun ja käsitti vuorostaan aseman vakavuuden. Mutta mitä synkkiä ajatuksia tämä tilanne hänessä herättikin, hänen kasvonsa eivät ilmaisseet muuta tunnetta kuin sitä tyyntä lujuutta, joka hänelle oli vaaran hetkellä luonteenomainen.

— Siinäkö kaikki? kysyi chevalier sitten, ja hänen äänestään oli mahdoton havaita vähäisintäkään muutosta.

— Niin, täksi kertaa, vastasi abbé, — ja minusta tuntuukin, että siinä toki on kylliksi. Olette työläästi tyydytettävissä, jos tässä ei ole teille riittävästi mietittävää.

— Hyvä abbé, ryhtyessämme salaliittoon olivat tappion ja voiton mahdollisuudet jotakuinkin tasassa. Sitten menestyksen mahdollisuudet nousivat, nyt ne alenevat. Eilen meillä oli yhdeksänkymmentä mahdollisuutta sadasta; tänään meillä on vain kolmisenkymmentä: siinä se.

— No, näen hyvillä mielin, että te ette masennu helposti, sanoi Brigaud.

— Mikäpäs tässä, hyvä abbé! tuumi d'Harmental. Olen tällä kertaa onnellinen ja katselen asioita onnellisen miehen tavoin. Jos olisitte tavannut minut alakuloisuuden hetkellä, niin näkisin kaikki mustana, ja teidän De profundis olisi saanut minulta vain aamenen.

— Mikä siis on mielipiteenne?

— Että peli on sotkeutunut, mutta ei menetetty. Marski de Villeroy ei lainkaan kuulu salaliittoon eikä tiedä salaliittolaisten nimiä. Mikäli muistelen, Filipin kirjeet eivät mainitse ketään, eikä siinä kaikessa ole todellisesti rettelöön joutuvia muita kuin Cellamaren ruhtinas. Mutta lähettilään aseman loukkaamattomuus on hänen turvanaan. Sitä paitsi, jos suunnitelmamme on jo ehtinyt kardinaali Alberonille, on kai herra de Saint-Aignan parhaillaan hänelle panttivangin vastikkeena.

— Puheessanne on kyllä perää, myönsi Brigaud tyyntyneempänä.

— Keneltä saitte nuo uutiset? kysyi chevalier.

— Valefilta, jolle madame du Maine ilmoitti, hän puolestaan meni sitten kuuntelemaan lisäselvityksiä ruhtinaalta itseltään.

— Pitäisikin tavata Valef.

— Pyysin häntä tulemaan tänne, ja kun tällä välin poikkesin markiisi de Pompadourinkin luo, olisi hänen pitänyt jo ehtiäkin.

— Raoul! kuului ääni portaista, — Raoul!

— Siellä hän tulee! huudahti d'Harmental rientäen avaamaan oven.

— Kiitos, veikkoseni, virkkoi paroni de Valef. — Tulitkin apuun juuri parahiksi, sillä minä aloin totisesti jo uskoa, että Brigaud oli erehtynyt osoitteesta ja että kristitty ihminen ei voinut asua näin korkealla, kyyhkyslakan kaltaisessa suojassa. Minun täytyy tuoda tänne madame du Maine, jotta hän tietää, mitä kaikkea hän on sinulle velkaa.

— Jumala suokoon, paroni, huomautti Brigaud, — että te, chevalier ja minä emme jonkun päivän päästä olisi huonommassa asunnossa!

— Kas, tarkoitatte Bastiljia? Paljon mahdollista, abbé. Mutta Bastiljiinhan ei ainakaan mennä vapaaehtoisesti. Toisekseen se on kuninkaan kustantama asunto, se seikka toki kirkastaa sitä jonkun verran ja tekee mahdolliseksi aatelismiehen oleskella siellä rappiolla olevan asemaan joutumatta. Mutta tällainen asunto, voi hitto, abbé! Kautta kunniani, ihan tässä haiskahtaa joku konttoristipahanen.

— Niin, mutta jos tietäisit, mitä minä olen täältä löytänyt, Valef, tokaisi d'Harmental vastoin tahtoaan ärtyneenä halveksimisesta, jota hänen kortteerinsa sai paronilta osakseen, — et sinäkään tahtoisi täältä lähteä.

— Pyh! Vai niin? Joku pikku porvaritar? Joku madame Michelin kenties? Varohan, chevalier; ainoastaan Richelieulle ovat sellaiset seikkailut sallittuja. Sinä ja minä olemme kenties samanarvoisia kuin hänkin, mutta kovaksi onneksi emme nyt ole niin suuresti muodissa kuin hän, ja meitä tuollaiset suhteet haittaisivat hyvin pahasti.

— Niin kevytlaatuisia kuin huomautuksenne ovatkin, paroni, puuttui puheeseen Brigaud, — kuuntelen niitä perin hyvilläni, koska ne osoittavat minulle, että asiamme eivät ole niin huonolla kannalla kuin ajattelimme.

— Päin vastoin, salaliitto on mennyt päin mäntyä.

— Mitä sanottekaan, paroni? huudahti Brigaud.

— En edes luullut enää pääseväni teille tuomaan uutista, joka minulla on kerrottavana.

— Olitko joutumaisillasi vangituksi, rakas Valef? kysyi d'Harmental.

— Siitä puuttui vain hiuskarvan verran.

— Kuinka niin, paroni?

— Kuinkako? Tiedättehän, abbé, että jätin teidät mennäkseni Cellamaren ruhtinaan luo.

— Niin.

— No, olin siellä juuri kun tultiin takavarikoimaan hänen papereitaan.

— Onko ruhtinaan paperit takavarikoitu? huudahti Brigaud.

— Niitä lukuunottamatta, jotka ennätimme polttaa, ja pahaksi onneksi se oli pienempi osa.

— Mutta sitten me olemme kaikki hukassa, sanoi abbé.

— Oh, hyvä Brigaud, kuinka heitättekään kirveenne järveen! Mitä hittoa, eikö meille jää keinoksemme tehdä pikku frondelaisnousu? Ettekö luule madame du Mainen vastaavan herttuatar madame de Longuevilleä?

— Mutta miten se kaikki tapahtuu, rakas Valef? tiedusteli d'Harmental.

— Kuvittelehan mitä hassunkurisinta kohtausta, hyvä chevalier! Olisin kovin mielelläni suonut sinun olevan siellä. Olisimme nauraneet ihan hupsusti. Se olisi raivostuttanut tuota Duboisin tolvanaa.

— Mitä! Tuliko Dubois itse lähettilään luo? kysyi Brigaud.

— Omassa luonnollisessa persoonassaan, abbé. Keskustelimme parhaillaan rauhaisasti asioistamme takan ääressä, ruhtinas ja minä, penkoen enemmän tai vähemmän tärkeillä kirjeillä täytettyä lipasta ja polttaen niitä, jotka meistä tuntuivat ansaitsevan autodafeen kunnian, kun hänen kamaripalvelijansa yhtäkkiä tuli ilmoittamaan, että muskettisoturit olivat piirittäneet lähetystön ja että Dubois ja Leblanc pyysivät saada puhutella häntä. Vierailun tarkoitusta ei ollut vaikea arvata. Ehtimättä enää valikoida ruhtinas tyhjensi koko lippaan tuleen, työnsi minut vaatekomeroon ja käski päästämään sisälle. Määräys oli hyödytön: Dubois ja Leblanc olivat jo ovella. Onneksi ei kumpainenkaan ollut huomannut minua.

— En vielä näe tuossa mitään erikoisen hullunkurista, virkkoi Brigaud pudistaen päätänsä.

— Vasta se juuri alkaakin, jatkoi Valef. — Ajatelkaahan ensiksi, että minä olin siellä komerossani nähden ja kuullen kaikki. Leblancin saattamana Dubois ilmestyi ovelle, kurkoittaen näädänpäätänsä huoneeseen ja tavoittaen katseellaan Cellamaren ruhtinasta, joka aamutakkiinsa kääriytyneenä pysytteli tulisijan edessä, saadakseen paperit huomaamattomasti muuttumaan tuhaksi.

"Monsieur", virkkoi ruhtinas luonteenomaisen rauhallisesti, "saanko tietää, mikä seikka suo minulle vierailunne onnen?"

"Oh, hyvä Jumala, perin yksinkertainen asia, monseigneur", selitti Dubois. "Herran Leblancissa ja minussa heräsi halu tutustua papereihinne, joista nämä kaksi näytettä ovat meille antaneet esimakua", hän lisäsi näyttäen Filip-kuninkaan kirjeitä.

— Kuinka! ihmetteli Brigaud, — nuo kirjeet, jotka vasta kello kymmenen riistettiin Versaillesissa herra de Villeroylta, olivat jo kello yhdeltä Duboisin käsissä?

— Niin kuin sanottu, abbé; näette niiden tehneen matkaa paremmin kuin jos ne olisi vain pantu postiin.

— Ja mitä ruhtinas siihen sanoi? kysyi d'Harmental.

— Oh, ruhtinas tahtoi korottaa äänensä, vedota kansainoikeuteen. Mutta Dubois, jolta ei puutu logiikkaa, huomautti hänelle, että hän oli hieman itsekin polkenut sitä oikeutta, verhotessaan lähettilään viitalla salaliittoa. Lyhyesti sanoen, heikompana puolena hänen täytyi koreasti sietää, mitä ei kyennyt estämään. Sitä paitsi Leblanc oli lupaa pyytämättä jo avannut kirjoituspöydän laatikon ja tarkastanut sen sisällön, sillä aikaa kun Dubois veti auki lipaston laatikoita ja pöyhi omalla tahollaan. Äkkiä Cellamare nousi paikaltaan ja pysähdytti Leblancin, joka oli kaapannut käteensä vaaleanpunaisella nauhalla sidotun kirjepinkan.

"Anteeksi, monsieur", hän virkkoi, "kaikella on rajansa. Nuo ovat naisten kirjeitä, se koskee ruhtinaan ystävää."

"Kiitän luottamuksestanne", lausui Dubois hämmentymättä, ja meni ottamaan käärön Leblancilta, "minä olen tottunut tuollaisiin salaisuuksiin, ja teidän salaisuuttanne varjellaan tarkoin."

Samassa hänen silmänsä osuivat tulisijaan ja poltettujen kirjeiden tuhkakasassa Dubois keksi vielä säilyneen paperin. Rynnäten takan ääreen hän sieppasi sen juuri kun liekit tavoittivat sitä. Liike oli niin nopea, että lähettiläs ei saanut sitä estetyksi. Paperi oli Duboisin kädessä ennen kuin hän oli nuuskijan aikeesta selvilläkään.

"Hitto!" huomautti ruhtinas katsellen Duboisia, joka ravisteli sormiaan; "tiesin kyllä, että herra regentillä on taitavia vakoojia, mutta en olisi luullut heidän niin urheasti menevän tuleen".

"Ja toden totta, ruhtinas", vastasi Dubois, joka oli jo aukaissut paperin, "sellaisesta urheudesta saattaa koitua hyvä tulos. Katsokaahan..."

Ruhtinas vilkaisi paperiin. En tiedä mitä se sisälsi, mutta ruhtinas valahti kalmankalpeaksi, ja Duboisin purskahtaessa nauruun hän kiukun puuskassa paiskasi pirstaleiksi viehättävän pikku marmoriveistoksen, joka oli käden ulottuvilla.

"Mieluummin se kuin minä", sanoi Dubois kylmäkiskoisesti katsellen sirpaleita, jotka kierivät hänen jalkoihinsa asti, ja pistäen paperin taskuunsa.

"Kullekin tulee vuoronsa, monsieur. Taivas on oikeamielinen", huomautti lähettiläs.

"Sillä aikaa", virkkoi Dubois pilkallisesti, "koska meillä nyt on melkein kaikki mitä halusimme eikä tänään enää riitä aikaa, toimitamme asuntonne sinetöidyksi".

"Sinetöidyksi!" huudahti lähettiläs katkeroituneena.

"Luvallanne", sanoi Dubois. "Herra Leblanc, ryhtykää työhön."

Leblanc otti nauhoja ja lakkaa, jotka hänellä oli ennakolta mukanaan pussissa.

Hän aloitti toimituksensa kirjoituspöydästä ja lipastosta. Kiinnitettyään sinetit näihin kahteen huonekaluun hän lähestyi komeroni ovea.

"Hyvät herrat", huudahti ruhtinas, "en voi mitenkään suvaita..."

"Hyvät herrat", lausui Dubois avaten ulomman oven ja päästäen lähettilään huoneeseen kaksi muskettisoturia, "Espanjan lähettiläs tässä on syytettynä valtiopetoksesta, olkaa hyvät ja saattakaa hänet odottaviin vaunuihin ja viekää määräpaikkaan. Jos hän tekee vastarintaa, niin kutsukaa kahdeksan miestä ja kantakaa hänet."

— Ja mitä ruhtinas teki? kysyi Brigaud.

— Ruhtinas teki mitä te luullakseni olisitte hänen sijassaan tehnyt, hyvä abbé. Hän seurasi noita kahta upseeria, ja viisi minuuttia myöhemmin oli nöyrin palvelijanne sinetin takana.

— Paroni-parka! huudahti d'Harmental. — Kuinka kummassa selvisitte siitä?

— Ah, siinä onkin jutun hauskin kohta. Tuskin oli ruhtinas poistunut ja minut teljetty nauhan alle, koko toimituksen viimeisenä temppuna, kun Dubois kutsui ruhtinaan kamaripalvelijan.

"Mikä on nimenne?" kysyi Dubois.

"Lapierre, monseigneur, palveluksessanne", vastasi vapiseva lakeija.

"Hyvä Leblanc", sanoi Dubois, "selittäkäähän herra Lapierrelle, mikä on rangaistuksena virkasinettien murtamisesta".

"Kaleerit", vastasi Leblanc tuohon herttaiseen tapaansa, jonka tunnette.

"Hyvä herra Lapierre", jatkoi Dubois hunajaisella äänellä, "jos teistä on mukavaa mennä muutamiksi vuosiksi soutamaan hänen majesteettinsa Ranskan kuninkaan aluksia, niin kajotkaa vain sormen päällänne jotakin tuollaista pikku nauhaa tai isoa sinettiä, ja silloin saatte sen huvin. Jos sitä vastoin sata louisdoria kelpaa teille mieluummin, niin varjelkaa uskollisesti näitä sinettejä, jotta teille kolmen päivän kuluttua luetaan rahat kouraan."

"Mieluummin otan ne sata louisdoria", vastasi tuo heittiö.

"No, allekirjoittakaa sitten tämä pöytäkirja. Teemme teistä ruhtinaan asunnon vartijan."

"Olen määrättävissänne, monseigneur", ja Lapierre kirjoitti nimensä.

"Käsitättekö nyt kaiken vastuunne?" sanoi Dubois.

"Kyllä, monseigneur."

"Ja alistutte siihen?"

"Kyllä."

"Mainiota. Meillä ei ole enää mitään tehtävää täällä, hyvä Leblanc", tuumi Dubois, "ja minulla on kaikki mitä halusin saadakin", hän lisäsi näyttäen tulisijasta tempaamaansa paperia.

Niine hyvineen hän poistui avustajansa saattamana. Lapierre katseli heidän menoaan. Nähtyään heidän sitten nousevan vaunuihinsa hän palasi vaatekomeron eteen ja sanoi:

"No, joutuin nyt, herra paroni! Teidän täytyy livahtaa pois nyt ollessamme kahden kesken."

"Tiesit siis, että minä olin täällä, peijooni?"

"Toden totta, olisinko muutoin suostunut kaitsijan toimeen? Huomasin teidän pujahtavan vaatekomeroon ja ajattelin, että te ette olisi halukas oleskelemaan siellä kolmea vuorokautta."

"Oikeassa olet. Sata louisdoria palkkioksi hyvästä aatteestasi."

"Hyvä Jumala! Mitä teettekään?" parahti Lapierre.

"Näethän sen, yritän tulla täältä."

"Ei ovesta, herra paroni, ei ovesta! Ettehän tahtoisi lähettää köyhää perheenisää kaleereille. Sitä paitsi he paremmaksi varmuudeksi veivät avaimet mennessään."

"Ja minkä hornan kautta minä täältä sitten pääsisin, tyhmys?"

"Kohottakaa päätänne."

"Pystyssä sojottaa."

"Katsokaa ilmaan."

"Tähystän."

"Oikealle."

"Oikein."

"Ettekö näe mitään?"

"Kyllä: pyöreän ikkunan."

"No niin! Nouskaa tuolille, jonkin huonekalun päälle, mitä allenne sopii. Se ikkuna avautuu makuukomeroon. Kas niin, luisukaa nyt vain alas, putoatte vuoteelle. Noin. Eihän teitä sattunut, herra paroni?"

"Ei. Ruhtinaalla oli tosiaankin pehmeä makuutila. Soisin että hänelle tarjottaisiin yhtä mukava vuode siellä, minne hänet viedään."

"Ja minä toivon nyt, että herra paroni ei unohda tekemääni palvelusta?"

"Niitä sataa louisdoriako?"

"Se oli herra paronin tarjous."

"Maltahan, hyväkäs, minä en nyt tällä hetkellä voi panna rahojani likoon. Ota tämä sormus, joka on kolmensadan pistolin arvoinen, voitat kuusisataa livreä siinä kaupassa."

"Herra paroni on anteliain herra, mitä tunnen."

"Hyvä on. Ja mitä kautta nyt lähden täältä?"

"Näitä pikkuportaita myöten. Herra paroni joutuu ruokakomeroon, menee sitten keittiön läpi, laskeutuu puutarhaan ja poistuu takaveräjästä, sillä pääporttia kenties vartioidaan."

"Kiitos matkaohjelmasta."

Noudatin herra Lapierren ohjeita tarkalleen, löysin ruokakomeron, keittiön, puutarhan ja takaveräjän. Yhdellä loikkauksella kiidin Rue des Saints-Péresiltä tänne, ja tässä nyt olen.

— Ja missä Cellamaren ruhtinas nyt on? tiedusteli chevalier.

— Mistä minä tietäisin? sanoi Valef. — Vankilassa kaiketikin.

— Tuhannen tulimaista! äännähti Brigaud.

— No, mitä sanotte odysseiastani, abbé?

— Se olisi hyvinkin hauska ilman tuota kirottua paperia, jonka se Dubois pahus sieppasi tulesta.

— Niin, se tosiaankin pilasi asian, myönsi Valef.

— Eikö teillä ole käsitystäkään siitä, mikä se saattoi olla?

— Ei vähäisintäkään. Mutta olkaa huoletta, abbé, se ei ole hukassa, ja päivänä tai toisena saamme kyllä tietää, mikä se oli.

Samassa kuului joku nousevan portaita. Ovi avautui, ja Boniface pisti esiin pulleaposkisen päänsä.

— Suokaa anteeksi, herra Raoul, virkkoi rouva Denisin perillinen, — mutta minä en etsi teitä, vaan isä Brigaudia.

— Eipä väliä, herra Boniface, sanoi Raoul, — tervetuloa vain. Hyvä paroni, esittelen sinulle edeltäjäni tässä asunnossa, arvoisan talonemäntäni rouva Denisin pojan, hyvän ystävämme abbé Brigaudin kummilapsen.

— Kas, onko teillä paroneja ystävinä, herra Raoul! Voi hitto! Mikä kunnia äiti Denisin talolle! Ah, te olette paroni, niinkö?

— No, annahan olla, pikku veitikka, lausui abbé, joka ei mielellään nähnyt, että hänen huomattiin olevan hyvässä seurassa. — Sanoit etsiväsi minua?

— Teitä juuri.

— Mitä minusta tahdot?

— Minä en mitään. Äiti Denis kaipaa teitä.

— Mitä hän minusta tahtoo? Tiedätkö sen?

— Enkö muka tietäisi! Hän haluaa tiedustaa, minkä tähden parlamentti kokoontuu huomenna.

— Kokoontuuko parlamentti huomenna! huudahtivat Valef ja d'Harmental.

— Ja missä tarkoituksessa? ihmetteli Brigaud.

— Sehän juuri herättää naisparan uteliaisuutta.

— Ja mistä äitisi tietää, että parlamentti muka kokoontuu?

— Minä sanoin hänelle.

— Ja mistä sinä sen kuulit?

— Asianajajalta, hitossa! Mestari Joullu oli parhaillaan ensimmäisen puhemiehen luona, kun hänelle saapui määräys Tuileriesista. Jos siis huomenna tuli pääsee valloilleen asianajokonttorissa, niin en minä ole sitä siellä pidellyt, siitä saatte olla ihan huoletta, isä Brigaud. Oh, sanokaahan, kai he kaikki tulevat koolle punaisissa kauhtanoissa! Sitähän katselee kuin rapujen armeijaa!

—- Älä nyt välitä, sano äidillesi, että alas mennessäni pistäydyn hänen luonaan.

— Odotetaan varmasti. Hyvästi, herra Raoul, hyvästi, herra paroni. Hei, kelpaapas huomenna katsella prameutta!

Ja Boniface poistui lainkaan aavistamatta, kuinka suuresti hänen tiedoituksensa oli tehonnut kolmeen kuulijaan.

— Valmistellaan jotakin valtiokaappausta, mutisi d'Harmental.

— Minä riennän ilmoittamaan madame du Mainelle, päätti Valef.

— Ja minä hankkimaan uutisia Pompadourilta, sanoi Brigaud.

— Ja minä jään, virkkoi d'Harmental. — Jos tarvitsette minua, abbé, niin tiedätte, missä olen.

— Mutta jos ette olisikaan kotosalla, chevalier?

— Oh, en olisi kaukanakaan. Teidän tarvitsisi vain avata ikkuna ja kolmasti taputtaa käsiänne, niin rientäisin heti saapuville.

Abbé Brigaud ja paroni de Valef ottivat hattunsa ja poistuivat yhdessä, lähteäkseen kumpainenkin eri suuntiin. Viisi minuuttia myöhemmin d'Harmental vuorostaan laskeutui alas portaita ja kapusi Bathilden luo, jonka hän tapasi kovin levottomana. Kello oli viisi iltapäivällä, eikä Buvat ollut vielä palannut.

PARLAMENTIN TÄYSISTUNTO

Seuraavana päivänä Brigaud tuli noutamaan d'Harmentalia kello seitsemän aamulla ja tapasi nuoren miehen pukeutuneena odottamassa. Kumpainenkin kääriytyi viittaansa ja painoi hatun silmilleen, ja he lähtivät kävelemään Cléry-kadun, Place des Victoires-aukion ja Palais-Royalin puutarhan kautta.

Lähestyessään Rue de l'Echelleä he alkoivat huomata epätavallista liikehtimistä. Vankat keveän ratsuväen ja muskettisoturien osastot vartioivat kaikkia Tuileries-palatsiin johtavia pääväyliä, ja palatsin pihoilta ja puutarhasta karkoitetut uteliaat ahtautuivat Place de Carrouselille. D'Harmental ja Brigaud sekaantuivat väkijoukkoon.

Heidän saapuessaan sille kohdalle, missä Riemukaari nyt kohoaa, heitä puhutteli harmaiden muskettisoturien upseeri, joka oli verhoutunut väljään viittaan kuten hekin. Se oli Valef.

— No, mitä uutta, paroni? kysyi Brigaud.

— Kas, tekö siinä, abbé! virkkoi Valef. — Haeskelimme teitä, Laval, Malezieux ja minä. Jätin heidät juuri, ja he ovat kai lähettyvillä. Älkäämme lähtekö täältä, niin he piankin yhtyvät seuraamme. Tiedättekö itse mitään?

— En yhtään mitään, poikkesin Malezieuxin luo, mutta hän oli jo lähtenyt ulos.

— Sanokaa, että hän ei ollut vielä palannut. Vietimme koko yön Arsenalissa.

— Eikö sitä vastaan tehty mitään mielenosoitusta? tiedusti d'Harmental.

— Ei lainkaan. Herttua du Maine ja kreivi de Toulouse oli kutsuttu saapumaan holhousneuvoston kokoukseen nyt aamulla ennen parlamentin täysistuntoa. Puoli seitsemältä he menivät molemmin Tuileriesiin, samoin kuin madame du Maine, joka saadakseen lähemmin tarkkailla kehitystä asettui miehelleen yli-intendenttinä kuuluvaan huoneistoon siellä.

— Tiedetäänkö, miten Cellamaren ruhtinaan on käynyt? kysyi d'Harmental.

— Häntä lähdettiin viemään Orleansiin päin nelivaljakon vetämissä vaunuissa, saattueenaan muuan kuninkaan kamariherra ja kaksitoista kevytaseista ratsumiestä.

— Eikö ole kuultu mitään paperista, jonka Dubois sieppasi tulesta? tiedusteli Brigaud.

— Ei mitään.

— Mitä madame du Maine ajattelee?

— Että laillistettuja prinssejä vastaan punotaan joitakin juonia ja että tätä kaikkea aiotaan käyttää taas joidenkin etuoikeuksien riistämiseen heiltä. Niinpä hän aamulla topakasti läksyttikin miestään, joka lupasi pysyä lujana, mutta herttuatar ei kylläkään luota siihen.

— Entä herra de Toulouse?

— Puhuttelimme häntä eilen illalla. Mutta tiedättehän, hyvä abbé, että hänen vaatimattomuudelleen tai paremminkin nöyryydelleen ei mahda mitään. Hän on aina vain sitä mieltä, että heidän hyväkseen tehdään liikaa, ja aina valmis luovuttamaan regentille, mitä tämä häneltä vain pyytää.

— Miten muuten on kuninkaan laita?

— No, kuningas...

— Niin, miltä kannalta hän ottaa opettajansa vangitsemisen?

— Kas, ette tiedäkään. Ilmenee, että marskin ja Fréjusin piispan kesken oli solmittu sopimus, jonka mukaan toisen poistaminen hänen majesteettinsa luota saisi toisenkin heti eroamaan. Eilen aamupäivällä herra de Fleury katosi.

— Ja missä hän on?

— Jumala sen tietää! Kuningas ei ollut paljonkaan piitannut marskinsa menettämisestä, mutta on nyt lohduton piispastaan.

— Ja keneltä olettekaan tuon kuullut?

— Herttua de Richelieulta, joka saapui eilen kello kahden tienoissa Versaillesiin kunnianosoitukselle kuninkaan luo ja tapasi hänen majesteettinsa epätoivoisena keskellä särkemiään porsliineja ja helyjä. Kovaksi onneksi Richelieu oli kaltaisensa. Sen sijaan että olisi vahvistanut kuninkaan murehtimista hän sai hänet naureskelemaan hullunkurisilla loruillaan ja melkein kokonaan lohdutelluksi, kun pirstasi hänen kanssaan loputkin porsliinit ja helyt.

Muuan pitkään asianajajan kauhtanaan ja nelikulmaiseen lakkiin laittautunut mies sivuutti läheltä kolmikkomme, hyräillen kertosäkeitä laulusta, joka oli Ramilliesin taistelun jälkeen sepitetty marskista:

    Villeroy, Villeroy,
    kulkee kohti kunniaa...
    Wilhelm, Wilhelm, Wilhelm.

Brigaud kääntyi katsomaan ja oli siinä valepuvussa tuntevinaan Pompadourin. Asianajajakin pysähtyi ja lähestyi ryhmää, abbé ei ollut enää epätietoinen. Markiisi siinä tosiaankin oli.

— Kas niin, mestari Clément, hän virkkoi tulijalle, — mitä uutta palatsissa?

— Suuri uutinen, etenkin jos se vahvistuu, vastasi Pompadour. — Kerrotaan, että parlamentti kieltäytyy saapumasta Tuileriesiin.

— Istu ja pala, huudahti Valef, — sepä tekisi minut suopeaksi punakauhtanoille, mutta he eivät uskalla.

— Hitto, tiedättehän, että herra de Mesme on meikäläisiä. Hänet nimitettiin puhemieheksi herra du Mainen suostutuksesta.

— Niin kyllä, mutta siitä on jo pitkä aika, tuumi Brigaud, — ja jos teillä ei ole muita takeita, mestari Clément, neuvon teitä olemaan suurestikaan luottamatta häneen.

— Sitäkin paremmalla perusteella, tokaisi Valef, — kun hän juuri sai regentin suostutetuksi maksamaan hänelle viisisataatuhatta livreä hänen suorittamattomista saamisistaan.

— Hei, hei, huomautti d'Harmental. — Katsokaahan: minusta näyttää, että tuolla tapahtuu jotakin erikoista. Jokohan siellä tullaan holhousneuvoston istunnosta?

Tuileriesin pihalla näkyi nimittäin liikehtimistä, ja herttua du Mainen ja kreivi de Toulousen kahdet vaunut lähtivät paikaltaan ja lähestyivät Tornikellon paviljonkia. Samassa veljekset ilmestyivät portaille. He vaihtoivat keskenään muutamia sanoja. Kumpainenkin nousi vaunuihinsa, ja molemmat ajoneuvot poistuivat nopeasti joenpuolisesta pikkuportista.

Kymmenisen minuuttia Brigaud, Pompadour, d'Harmental ja Valef esittivät arvailuaan tästä tapauksesta, joka monien muidenkin havaitsemana oli aiheuttanut kohua väkijoukossa. He eivät kyenneet selittämään todellista syytä, mutta huomasivat sitten Malezieuxin, joka näkyi etsivän heitä. Rientäessään hänen luokseen he näkivät kanslerin nolostuneista kasvoista, että hänellä ei ollut mitään hyviä uutisia kerrottavana.

— Onko teillä jotakin käsitystä siitä, mitä nyt puuhataan?

— Voi, pelkään pelin olevan lopussa! huokasi Malezieux.

— Tiedättekö, että herttua du Maine ja kreivi de Toulouse ovat lähteneet holhousneuvoston kokouksesta? kysäisi Valef.

— Olin rantalaiturilla, kun herttua meni ohitse vaunuissaan. Hän tunsi minut, pysähdytti ajajansa ja lähetti kamaripalvelijallaan tämän pikku kirjelmän, joka on kyhätty lyijykynällä.

— Katsotaanpa, sanoi Brigaud, ja hän luki ääneen:

 "En tiedä, mitä meitä vastaan on tekeillä, mutta regentti kehotti
 meitä. Toulousea ja minua, poistumaan neuvostosta. Se kehotus tuntui
 käskyltä, ja kun kaikki vastustus olisi ollut hyödytöntä, koska meillä
 on neuvostossa ainoastaan neljä tai viisi ääntä, joihin niihinkään ei
 liene täydesti luottamista, täytyi minun totella. Koettakaa tavata
 herttuatarta, joka varmaankin on Tuileriesissa, ja ilmoittakaa
 hänelle, että minä vetäydyn Rambouilletiin odottamaan tapahtumien
 kehittymistä.

                                               Teidän
                                           Louis Auguste."

— Sitä raukkaa! kivahti Valef.

— Ja tuollaisten miesten tähden me panemme alttiiksi päämme! jupisi Pompadour.

— Erehdytte, hyvä markiisi, oikaisi Brigaud. — Me panemme päämme alttiiksi itsemme tähden, toivoakseni, emmekä muiden takia. Eikö totta, chevalier? No, mikä hitto teidän onkaan?

— Malttakaahan, abbé, vastasi d'Harmental, — olen tuntevinani... hitto vieköön, se on totisesti hän! Ettehän poistu tästä, hyvät herrat?

— En minä ainakaan, sanoi Pompadour.

— Enkä minä, vakuutti Valef.

— En minäkään, ilmoitti Malezieux.

— Tässä odotellaan, lausui abbé.

— Siinä tapauksessa tulen heti takaisin.

— Minne menette? tiedusteli Brigaud.

— Älkää huoliko siitä, abbé, sanoi d'Harmental. — Minulla on ihan yksityistä asiaa.

Ja luopuen Valefin käsikynkästä chevalier alkoi heti halkoa tungosta erään henkilön suunnalle, jota hän jo jonkun aikaa oli mitä kiinteimmin tähystellyt. Lihasvoimillaan, jollaisia väkijoukko pitää kunniassa, oli mies lähestynyt ristikkoporttia, mukanaan kaksi viinin ilostuttamaa naista, jotka riippuivat hänen kumpaisessakin käsivarressaan.

— Katsokaapas, prinsessaiseni, haasteli mies tehostaen sanojaan koukeroilla, joita piirteli hiekkaan keppinsä kärjellä, ja tällöin hänen jokainen liikkeensä läimäytteli naapurien sääriin hänen pitkää miekkaansa. — Tällainen on parlamentin täysistunto. Minä tunnen sellaisen toimituksen; olen nähnyt sen, joka pidettiin edesmenneen kuninkaan kuoleman jälkeen, kun hänen testamenttinsa hylättiin ja hänen majesteetilleen Ludvig XIV:lle kuuluvasta kunnioituksesta huolimatta julistettiin, että äpärät olivat yhä äpäriä. Nähkääs, se tapahtuu isossa salissa, pitkässä tai nelikulmaisessa, sillä ei ole väliä. Kuninkaan paikka on tässä, päärit istuvat tuossa, parlamentin jäsenet vastapäätä.

— Sanohan, Honorine, keskeytti toinen naisista, — huvittaako sinua tuo, mitä hän juttelee?

— Ei niin vähääkään! Ei kannattanut tuoda meitä tänne Saint-Paulin laiturikadulta ja luvata nähtävyyksiä, kun meille näytetään viitisenkymmentä ratsastavaa muskettisoturia ja kymmenkunta kevytaseista husaaria, jotka juoksevat toistensa perässä.

— Kuule, vanha ystävä, lausui ensimmäinen puhuja, — minusta tuntuu, että jos pistäytyisimme syömään hyvät annokset kalamureketta viinikastikkeessa, se olisi virkistävämpää kuin sinun täysistuntosi, heh?

— Mademoiselle Honorine, haastoi se, jolle tämä ovela vihjaus annettiin, — olen jo pannut merkille, vaikka minulla on tuskin vielä ollut kunnia tuntea sinua puoli vuorokauttakaan, että olet kovin perso, ja se on ruma vika naisessa. Koetapa siis pitää itseäsi kurissa ainakin sen aikaa kun vielä olet minun seurassani.

— Kuule, kuule nyt tuota, Phémie, tahtoisikohan hän kuljetella meitä tällä tavoin kello viiteen iltapäivällä, kun on kustantanut meille vasta silavamunakkaan ja kolme pulloa valkoista viiniä, se vanha rahjus! Sanon sinulle heti ennakolta, että minä lähden lipettiin, ellen saa kunnollisesti haukattavaa.

— Ole nyt koreasti, kuten herra Pierre Corneille sanoo, — hallitse kieltäsi! haastoi henkilö, jonka turhamaisuuteen toisen ruokahalu turhaan koetti vedota, ja hän sieppasi kouriinsa kumpaiseltakin naiselta käden ja puristi tämän kainaloonsa kuin pihtiin. — Ei tässä nyt ruveta väittelemään vatsan vaatimuksista, te kuulutte minulle kello neljään iltapäivällä sen sopimuksen mukaan, jonka minun kanssani teki matami — no, yhdentekevää, mikä hänen nimensä olikaan.

— Niin, mutta ravittuina, ravittuina!

— Muonituksesta ei siinä kaupassa ollut mitään puhetta, puluset, ja jos joku on joutunut kärsimään vääryyttä, niin se olen minä.

— Sinäkö, kehno visukinttu!

— Niin, minä, tilasin kaksi naista.

— Nehän olet saanut.

— Anteeksi, anteeksi, sanon vieläkin: tilasin kaksi naista, nimittäin vaaleaverisen ja tummaverisen, ja hämärissä minulle työnnettiinkin kaksi vaaleaveristä, mikä on täsmälleen samaa kuin jos minulle olisi annettu yksi, kun molemmat ovat kerrassaan yhtä maata. Minulla siis oli oikeus vaatia vahingonkorvausta. Älkäämme enää puhuko siitä, typykät!

— Mutta tämähän on kohtuutonta! huusivat molemmat naiset yhteen ääneen.

— No, maailma on täynnä kohtuuttomuutta. Vääryyttähän luultavasti parhaillaankin tehdään tuolle kovaonniselle herra du Mainelle, ja jos teillä olisi hiukankin sydäntä, niin ette ajattelisi muuta kuin prinssiparalle valmisteltavia kiusoja. Mitä minuun tulee, niin tuo kuroo vatsaani siinä määrin, että minun olisi mahdoton niellä muruakaan. Sitä paitsi te pyysitte saada katsella näytelmää, tässä sitä nyt on, ja komeata, kunhan vain katselette. Tarkkailussa unohdatte päivällisen.

Parlamentin lähestyminen aiheutti nyt kohua, ja sen suojassa toivoi chevalier voivansa huomaamattomasti vaihtaa muutamia sanoja vanhan tuttavamme kanssa, jonka hän tapasi näin sattumalta.

— Kapteeni, hän virkkoi lyöden Roquefinetteä olalle, — voisinko virkkaa teille pari sanaa kahden kesken?

— Neljä, chevalier, neljäkin, ja mitä suurimmaksi mielihyväkseni. Jääkääpäs tähän, pikku kissanpoikaset, hän lisäsi asettaen molemmat neitokaiset ensimmäiseen riviin, — ja jos joku loukkaa teitä, niin antakaa minulle merkki. Minä olen parin askeleen päässä. Kas niin, chevalier, hän jatkoi vetäen d'Harmentalin pois tungoksesta, joka tiivistyi parlamentin tien varrelle. — Tunsin teidät jo hetki sitten, mutta minun ei sopinut puhutella teitä ensimmäisenä.

— Näen mielihyväkseni, sanoi d'Harmental, — että kapteeni Roquefinette on aina ymmärtäväinen.

— Ylen ymmärtäväinen, chevalier. Jos teillä siis on jokin uusi aloite esitettävänä, niin antakaahan kuulua.

— Ei, kapteeni, ei ainakaan tällä hetkellä. Sitä paitsi paikka ei ole otollinen sellaiselle neuvottelulle. Halusin vain kaiken varalta kuulla, yhäkö asutte samassa paikassa?

— Aina vain, chevalier. Olen kuin muratti, kuolen siinä, mihin olen kiintynyt. Samoin myös kiipeän ja kun viime kerralla saitte tavoitella minua ensimmäisestä tai toisesta kerroksesta, täytyy teidän, mikäli jälleen suotte minulle kunnian vastaanottaa teidät vieraakseni, tulla etsimään minua viidennestä tai kuudennesta kerroksesta, koska sellainen vaakalaudan liike, jonka voitte ymmärtää olematta erikoinen taloustieteilijäkään, kohottaa minua ylös ilmoihin sitä mukaa kuin varani keventyvät. Kukkaroni pohjaa penkoessani olen tietysti huipputasolla.

— Mitä, kapteeni! sanoi d'Harmental nauraen ja pistäen kätensä liivintaskuun. — Olette pulassa ettekä käänny ystävienne puoleen!

— Minäkö lainaisin rahoja! puheli kapteeni pysähdyttäen viittauksella chevalierin anteliaan aikeen. — Hyi toki! Kun teen jonkun palveluksen, niin sopiihan siitä oivasti lahja. Kun päätän kaupan, niin hyvä on nähdä sen ehdot täytetyiksi. Mutta mennä pyytämään silloin kun ei ole pyytämisen oikeutta, sellainen soveltuu kirkonrotalle eikä miekkamiehelle. Halpakin herrasmies saattaa olla ylpeä kuin herttua tai pääri. Mutta anteeksi, anteeksi, huomaan harakoitteni olevan pyrähtämässä lentoon, enkä minä tahdo joutua tuollaistenkaan olioiden jymäyttämäksi. Jos tarvitsette minua, niin tiedätte, mistä hakea. Näkemiin siis, chevalier, näkemiin.

Ja odottamatta, mitä d'Harmentalilla olisi vielä voinut olla hänelle sanottavaa, Roquefinette riensi ajamaan takaa neitoja Honorinea ja Euphémieta, jotka olivat luulleet välttäneensä kapteenin silmän ja tahtoivat käyttää tilaisuutta mennäkseen muualta tavoittelemaan sitä mureketta, jota arvoisa seikkailijasoturi varmaan olisi mielinyt yhtä paljon kuin hekin, jos hänen massinsa olisi ollut paremmin varustettu.

Kello oli kuitenkin vasta yksitoista, ja parlamentin täysistunto ei luultavastikaan päättyisi ennen kuin neljän tienoissa iltapäivällä, johon asti tuskin tulisi mitään päätettäväksi. Niinpä chevalier sai mieleensä, että hänen oli turhaa viivyskellä Place du Carrouselilla, kun oli parempi käyttää hänen rakkautensa hyväksi muutamia vapaita tunteja. Sitä paitsi, mitä enemmän hän lähestyi jonkinlaista ratkaisuvaihetta, sitä kiihkeämmin hän halusi tavata Bathildea, josta oli tullut hänen elämänsä aines, hänen olemassaololleen välttämätön elin, ja ollessaan joutumaisillaan kenties ainiaaksi eroon hänestä ei d'Harmental käsittänyt, kuinka hän voisi päivääkään elää poissa hänen luotansa. Häntä kannusti ainainen tarve olla rakastetun seurassa, joten chevalier ei lähtenytkään tavoittamaan kumppaneitansa, vaan suuntasi askeleensa Rue du Temps-Perdulle päin.

D'Harmental tapasi tyttörukan kovin levottomana. Buvat ei ollut palannut eilisaamuisen lähtönsä jälkeen. Nanette oli lopulta käynyt tiedustelemassa kirjastossa ja suureksi tyrmistyksekseen kuullut, että arvoisaa kirjastoapulaista ei ollut siellä edes nähty viiteen tai kuuteen vuorokauteen. Sellainen mullistus Buvatin tavoissa viittasi hyvin vakaviin tapauksiin. Toiselta puolen oli nuori tyttö edellisenä päivänä havainnut Raoulissa jonkinlaista kuumeista kiihtymystä, joka hänen luonteensa lujuudella hallittunakin ilmaisi niin ikään jotakin arveluttavaa käännettä. Yhdistäessään vanhan pelkonsa näihin uusiin huolenaiheisiinsa Bathilde vaistosi, että näkymätön, mutta vääjäämätön onnettomuus leijui hänen yllään ja saattoi minä hetkenä hyvänsä musertaa hänet.

Mutta kun hän näki Raoulin, katosi kaikki mennyt ja tuleva pelko nykyisessä onnekkuudessa. Raoul puolestaan ei enää ajatellut mitään muuta kuin Bathildea, joko kyeten niin voimakkaasti hillitsemään mielentilaansa tai samanlaisen vaikutuksen tehosta kuin tyttökin tunsi. Tällä kertaa molempien mietteet kävivät sentään niin vakaviksi, että Bathilde ei voinut olla ilmaisematta d'Harmentalille huoliaan, ja niitä kykeni toinen torjumaan sitäkin huonommin, kun Buvatin poissaolo vahvisti nuoren miehen mielessä epäluuloja, joita hänessä jo oli herännyt, vaikka hän oli kaikin mokomin tahtonut ne heti karkoittaa. Aika kului kuitenkin yhtä nopeasti kuin yleensä, ja kello löi neljä, kun rakastavaiset olivat mielestään olleet yhdessä hädin viittä minuuttia. Tällä kellonlyömällä heidän tapanaan oli erota toisistaan.

Nythän Buvatin piti palata, jos hän palaisi. Helliä valoja lausuen nuoret hyvästelivät toisiaan, sopien siitä, että jos jommallekummalle sattuisi jotakin uutta mihin aikaan hyvänsä vuorokaudesta, toiselle ilmoitettaisiin se heti.

Rouva Denisin talon ulko-ovella d'Harmental kohtasi Brigaudin. Parlamentin täysistunto oli päättynyt. Vielä ei tiedetty mitään suoranaista, mutta kierteli epämääräisiä huhuja, että oli ryhdytty pelottaviin toimenpiteisiin. Selvyyttä oli kyllä tulossa, Brigaud oli Pompadourin ja Malezieuxin kanssa sopinut kohtauksesta d'Harmentalin luona, hän kun kaikista vähimmin tunnettuna oli kai vähimmin silmälläpidetty.

Tunnin kuluttua saapui markiisi de Pompadour. Parlamentti oli aluksi vastustellut, mutta kaikki oli kuitenkin käynyt regentin tahdon mukaan. Espanjan kuninkaan kirjeet oli luettu julki ja tuomittu. Oli päätetty, että herttuat ja päärit saisivat arvosijansa välittömästi täysveristen prinssien jälkeen. Laillistetuille prinsseille kuuluvat kunnianosoitukset oli rajoitettu pelkästään heidän päärinarvonsa mukaisiksi. Lopuksi Mainen herttua menetti kuninkaan kasvatuksen ylivalvonnan, joka nyt siirrettiin Bourbonin herttualle. Kreivi de Toulouse vain sai elämänsä ajan pitää etuoikeutensa ja etuutensa.

Malezieux ilmestyi vuorostaan. Hän oli lähtenyt suoraan herttuattaren luota. Tämä oli juuri saanut ilmoituksen, että hänen piti jättää asuntonsa Tuileriesissa, joka nyt kuului Bourbonin herttualle. Senhän arvaa, että tuollainen loukkaus oli katkeroittanut suuren Condén kopeaa pojantytärtä. Hän oli joutunut niin vimmoihinsa, että oli pirstonut kaikki kuvastimensa omin käsin ja heittänyt huonekalunsa ulos ikkunasta. Puuskansa jälkeen hän oli noussut vaunuihin, lähettäen Lavalin Rambouilletiin kannustamaan herra du Mainea johonkin tarmokkaaseen toimenpiteeseen ja jättäen Malezieuxin tehtäväksi kutsua kaikki hänen ystävänsä siksi illaksi Arsenaliin.

Pompadour ja Brigaud päivittelivät tuollaisen kokoontumisen varomattomuutta. Madame du Mainea pidettiin ilmeisesti näkyvissä. Mennä Arsenaliin samana päivänä, jolloin hänen tiedettiin olevan ärtyneimmällä tuulellaan, oli avointa epäillyksi jouduttautumista. Pompadour ja Brigaud tuumivat sen vuoksi lähteä pyytämään hänen korkeuttaan valitsemaan neuvottelulle jokin toinen päivä ja paikka. Malezieux ja d'Harmental olivat samaa mieltä kokoontumisen varomattomuudesta ja vaarallisuudesta, mutta ajattelivat — toinen alttiudesta, toinen velvollisuudentunnosta — että mitä arveluttavampi oli määräys, sitä enemmän heidän kunniansa vaati tottelemista.

Väittely, kuten tuollaisissa olosuhteissa aina tapahtuu, alkoi harhaantua varsin vilkkaaksi kinasteluksi, kun portaista kuului kahden henkilön askeleita. Koska ne kolme, jotka olivat sopineet täkäläisestä kohtauksesta, jo olivat koolla, painoi Brigaud sormensa suulleen, jotta oltaisiin äänettöminä — korviaan heristellen hän oli nimittäin ensimmäisenä kuullut melun. Nyt he erottivat askelten lähestymisen selvästi. Sitten syntyi keveää supattelua, niin kuin nuo kaksi olisivat kyselleet jotakin toisiltaan. Viimein ovi avautui ja sisälle astui kaartilainen pikku ompelijattaren saattamana.

Kaartilaisen asun oli omaksunut paroni de Valef.

Ompelijatar heitti yltään lyhyen, mustan mantiljin, joka verhosi hänen kasvojaankin, ja silloin hän ilmeni Mainen herttuattareksi.

IHMINEN PÄÄTTÄÄ

— Teidän korkeutenne täällä! Teidän korkeutenne minun luonani! huudahti d'Harmental. — Mitä olenkaan tehnyt ansaitakseni näin suuren kunnian?

— On tullut hetki, chevalier, lausui herttuatar, — jolloin meidän tulee osoittaa arvossapitämillemme miehille, mikä käsitys meillä on heistä. Sitä paitsi älköön sanottako, että madame du Mainen ystävät panevat itsensä alttiiksi hänen tähtensä, mutta että hän ei pane itseään alttiiksi heidän mukanaan. Olen suuren Condén pojantytär, Jumalan kiitos, ja pidän itseäni esivanhempani arvoisena.

— Olkoon teidän korkeutenne kaksin verroin tervetullut, huomautti Pompadour, — sillä te päästätte meidät pahasta pulasta. Niin selvää kuin meistä olikin totella määräystänne, meissä herätti kuitenkin epäröintiä, ajatus, että kokoontuminen Arsenaliin olisi vaarallista juuri silloin kun poliisi pitää teitä silmällä.

— Ja minä olenkin tullut samaan ajatukseen, markiisi. Siksi en jäänytkään odottamaan teitä, vaan päätin tulla teitä tapaamaan. Paroni lähti saattelemaan. Ajoin kreivitär de Chavignyn asuntoon. Hän on Delaunayn ystävättäriä, Rue du Mailin varrella. Veimme mukanamme vaatekappaleita ja kun sieltä oli tänne lyhyt matka, jatkoimme jalkaisin, ja tässä nyt olemme. Messire d'Argenson on totisesti tavattoman taitava, jos hän vainuaa meidät näissä asuissamme.

— Huomaan ilokseni, sanoi Malezieux, — että teidän korkeutenne ei ole masentunut tämän surkean päivän tapauksista.

— Minäkö masentuisin, Malezieux! Tunnettehan minut kyllin hyvin, jotta ette hetkeksikään pelkää sellaista. Masentuisinko! Ah, päin vastoin en ole milloinkaan tuntenut itseäni vireämmäksi ja lujatahtoisemmaksi! Voi, miksi en ole mies!

— Teidän korkeutenne käskeköön, tarjoutui d'Harmental, — niin me edustajinanne teemme kaikki, mitä te tekisitte, jos voisitte itse toimia.

— Mikään ei ole mahdotonta, madame, viidelle sellaiselle alttiille miehelle kuin me olemme. Sitä paitsi oma etummekin vaatii ripeätä ja pontevaa päättäväisyyttä. Ei sovi luulla, että regentti pysähtyy tähän. Ylihuomenna, kenties huomenna, tai tänä iltana meidät kaikki vangitaan. Dubois väittää, että paperi, jonka hän sieppasi tulesta Cellamaren ruhtinaan luona, ei ole sen vähempää kuin salaliittolaisten luettelo. Siinä tapauksessa hän tietää kaikkien nimet. Meillä on siis nyt jokaisella Damokleen miekka uhkanamme. Älkäämme odottako, kunnes sitä kannatteleva rihma katkeaa, temmatkaamme se ja iskekäämme.

—- Iskekäämme mitä, missä, miten? kysyi Brigaud. — Tuo viheliäinen parlamentti on pirstonut kaikki suunnitelmamme. Onko meillä toimintaohjetta mietittynä, tehty valmisteluja?

— Paras suunnitelma, mitä neuvotteluissamme on keksitty, arveli Pompadour, — suurinta menestyksen mahdollisuutta tarjoava oli ensimmäinen, koska se olisikin onnistunut, ellei sen tielle olisi tullut aivan poikkeuksellista sattumaa.

— No, jos se aie oli hyvä silloin, niin se on vieläkin, tokaisi Valef. Palatkaamme siihen.

— Niin, mutta epäonnistuessaan se suunnitelma sai regentin olemaan varuillaan, mutisi Malezieux.

— Päin vastoin, väitti Pompadour, — se regentti on siinä kohden huolettomampi kuin konsaan. Niinpä hän mademoiselle de Chartresin tultua Chellesin abbedissaksi menee kerran viikossa häntä katsomaan, matkaten yksinään ja vartiotta Vincennesin metsän läpi vaunuissaan, joissa on mukana ainoastaan ajomies ja kaksi lakeijaa, ja se tapahtuu illalla kello kahdeksan tai yhdeksän tienoissa.

— Ja minä päivänä hän sen käyntinsä tekee? tiedusteli Brigaud.

— Keskiviikkoisin, vastasi Malezieux.

— Huomennahan on keskiviikko, virkkoi herttuatar.

— Brigaud, kysyi Valef, — onko sinulla yhä passi Espanjan-matkaa varten?

— On kyllä.

— Ja matkaa varten entinen järjestely voimassa?

— Entisellään on. Postimestari on meikäläisiä, eikä meillä ole mitään selitettävää muille kuin hänelle. Toisten suhteen kaikki käy itsellään.

— No niin, esitti Valef, — kunhan saan hänen kuninkaallisen korkeutensa valtuutuksen, niin kokoan huomenna seitsemän tai kahdeksan ystävää, odotan regenttiä Vincennesin metsässä, sieppaan hänet ja kovaa kiirettä pitäen olen kolmen päivän kuluttua Sampelunassa.

— Maltahan, hyvä paroni, lausui d'Harmental, — syöksisitkö minut satulasta? Minullehan se yritys oikeudenmukaisesti kuuluu.

— Sinä, rakas chevalier, olet tehnyt, mitä sinulla oli tehtävänä. Toisten vuoro!

— Ei suinkaan, salli minun huomauttaa, Valef, kysymyksessä on kunniani, sillä minun on otettava korvausta viimekertaisesta. Kiusaannuttaisit minua pahasti, jos pysyisit itsepintaisena.

— En voi tehdä hyväksesi muuta, hyvä d'Harmental, mukautui Valef, — kuin että jätän valinnan hänen korkeutensa ratkaistavaksi. Hän tietää, että meillä kumpaisellakin on yhtä altis sydän. Hän päättäköön.

— Hyväksyttekö kantani, chevalier? virkkoi herttuatar.

— Kyllä, sillä minä luotan oikeamielisyyteenne, madame, sanoi chevalier.

— Olette oikeassa. Niin, yrityksen kunnia kuuluu teille. Luovutan käsiinne Ludvig XIV:n pojan ja suuren Condén pojantyttären kohtalon. Turvaudun kokonaan teidän alttiuteenne ja miehuullisuuteenne ja toivon sitäkin paremmalla perusteella menestyksen olevan puolellanne tällä kertaa, kun Onnetar on teille velkaa hyvityksen. Teidän siis olkoon kaikki vaara, hyvä d'Harmental, mutta teidän myös kaikki kunnia!

— Otan kiitollisena vastaan kumpaisenkin, madame, sanoi d'Harmental suudellen kunnioittavasti herttuattaren ojentamaa kättä, — ja huomenna tähän aikaan olen kuollut tai regentti on matkalla Espanjaan.

— Tuollaista puhetta kelpaa kuunnella, kiitti Pompadour, — ja jos tarvitsette jonkun avustajaksi, hyvä chevalier, niin minä olen tarjona.

— Ja minä, sanoi Valef.

— No, emmekö me sitten kelpaa mihinkään? virkkoi Malezieux.

— Hyvä kansleri, lausui herttuatar, — kullekin osansa: runoilijoille, kirkonmiehille, virkamiehille neuvojen antaminen, miekkamiehille toimeenpano. Oletteko varma siitä, että löydätte samat miehet, jotka avustivat teitä viime kerralla, chevalier?

— Ainakin heidän päällikkönsä saan käsiini.

— Milloin tapaatte hänet?

— Tänä iltana.

— Mihin aikaan?

— Aivan heti, jos teidän korkeutenne haluaa.

— Mitä pikemmin, sen parempi.

— Olen hänen luonansa neljännestunnin kuluttua.

— Missä voimme kuulla haastettelunne tuloksen?

— Tulen ilmoittamaan teidän korkeudellenne mihin hyvänsä.

— Ei Arsenaliin, kielsi Brigaud, — se olisi liian vaarallista.

— Emmekö voisi odottaa täällä? kysyi herttuatar.

— Minun on huomautettava teidän korkeudellenne, selitti Brigaud, — että holhottini viettää hyvin säännöllistä elämää. Hänen luonaan ei käy juuri ketään, joten vierailu voisi herättää epäluuloja.

— Emmekö voi keksiä kohtauspaikkaa, missä ei olisi mitään pelättävää? virkkoi Pompadour.

— Kyllä hyvinkin, päätti herttuatar; — Champs-Élyséesin keskipyörylä sopii, esimerkiksi. Malezieux ja minä lähdemme sinne liverittömissä ja vaakunattomissa vaunuissa. Pompadour, Valef ja Brigaud yhtyvät meihin siellä kukin taholtaan. Odottelemme sitten d'Harmentalia, ja lopuksi järjestämme viimeiset toimenpiteet.

— Oivallista! sanoi d'Harmental, — mieheni asuu juuri Santi-Honoré-kadun varrella.

— Tiedättehän, chevalier, jatkoi herttuatar, — että voitte rahallisessa suhteessa luvata mitä hyvänsä ja että me sitoudumme toteuttamaan tarjouksenne.

— Minä otan täyttääkseni rahalaatikon, sanoi Brigaud.

— Siinä teette hyvin, abbé, sanoi d'Harmental hymyillen, — sillä minä tiedän, kuka ottaa sen tyhjentääkseen.

— On siis sovittu, lopetti herttuatar. — Tunnin kuluttua Champs-Élyséesin keskipyörylässä.

— Tunnin kuluttua, vahvisti d'Harmental.

— Tunnin kuluttua, toistivat Pompadour, Brigaud ja Malezieux.

Kohotettuaan taas mantiljinsa kauluksen peittämään kasvojaan, herttuatar tarttui Valefin käsivarteen ja poistui ensimmäisenä. Malezieux seurasi häntä vähän matkan päässä, menettämättä häntä näkyvistään. Lopuksi Brigaud, Pompadour ja d'Harmental menivät yhdessä alas. Place des Victoiresilla markiisi ja abbé erosivat molemmat tahoilleen. Abbé poikkesi Pagevin-kadulle ja markiisi Rue de la Vrillièrelle. Chevalier taasen jatkoi matkaansa Croix-des-Petits-Champs-kadun kautta, joka yhtyi Saint-Honoré-katuun muutaman askeleen päässä siitä kunnianarvoisesta talosta, missä hän tiesi tapaavansa kelpo kapteenin.

Joko sattumalta tai Mainen herttuattaren harkinnasta, hän kun oli arvioinut d'Harmentalia ja käsittänyt voivansa täydellisesti luottaa ritariin, sankarimme oli siis nyt joutunut melkein salaliiton johtoon, mutta hänen kunniansa oli kysymyksessä. Chevalier oli katsonut välttämättömäksi tarjoutua uudestaan, ja vaikka hän ennakolta oivalsi, mitä kohtalokkaita seurauksia saattoi koitua hänen vastuulleen kehittyvistä tapauksista, hän asteli ratkaisua kohti pää pystyssä ja vankkumattomin sydämin kuten jo ennenkin, lujasti päättäneenä uhrata kaikki, henkensäkin, rakkautensakin, antamansa sanan pitämiseksi.

Hän esittäytyi siis La Fillonin luona yhtä tyynesti ja lujasävyisesti kuin edelliselläkin kerralla, vaikka hänen elämässään oli sen jälkeen paljon muuttunut. Nytkin hänet vastaanotti talon emäntä itse, ja hän tiedusteli tältä, oliko kapteeni Roquefinette tavattavissa.

La Fillon näytti odottaneen jotakin vähemmän siveellistä tiedustusta, sillä hän ei d'Harmentalin tuntiessaan kyennyt pidättämään ihmettelevää elettä. Kuitenkin, ikään kuin vielä epätietoisena puhujan henkilöllisyydestä, hän kysyi, eikö tulija ollutkin jo pari kuukautta takaperin käynyt tervehtimässä kapteenia. Chevalier vastasi myöntävästi, katsoen tuon entisen käynnin poistavan nyt tieltä esteet, jos sellaisia oli muuten olemassa.

D'Harmental ei ollut erehtynyt, sillä tuskin oli La Fillon päässyt siitä seikasta selvyyteen, kun hän kutsui varsin aistikkaasti pukeutuneen tyttösen opastamaan chevalieria huoneeseen numero 72, viidenteen kerrokseen. Letukka totteli, otti kynttilän ja nousi ylös edellä, veikistellen kuin joku Marivauxin kamarineito. D'Harmental seurasi häntä. Tällä kertaa ei nousua säestänyt riemukas laulu, talossa oli aivan hiljaista. Päiväkauden vakavat tapaukset nähtävästi pidättelivät jokapäiväisestä kohtauspaikasta kapteenin arvoisan emännän kantavieraita, ja kun chevalierilla puolestaan oli tällä kertaa vain vakavia asioita mielessä, hän asteli nuo kuudet portaat ottamatta lainkaan huomioon opastajattarensa keimailua. Numero 72:n kohdalla tyttö sitten kääntyi kysymään mielistelevästi hymyillen, eikö hän ollut erehtynyt, — tavoitteliko hän tosiaankin kapteenia.

Vastaukseksi chevalier koputti oveen.

— Sisälle, kuului Roquefinetten sointuisa bassoääni.

Chevalier sujautti oppaansa käteen vaivanpalkkioksi louisdorin, avasi oven ja näki edessään kapteenin.

Sama muutos ilmeni sisäpuolella kuin ulkopuolellakin. Roquefinette ei enää esittänyt herra de Bonnevalin kilpailijan osaa, kuten viime kerralla, odaliskiensa ympäröimänä, pitojätteiden äärellä poltellen pitkää piippuaan ja filosofisesti verraten tämän maailman hyvyyksiä savuun, joka siitä tuprahteli. Hän oli yksinään, synkässä ullakkokammiossa, valaistuksenaan kynttilä, joka loppumaisillaan jo alkoi kärytä, samalla kun sen vipajava valo loi jotenkuten haaveellisen sävyn kelpo kapteenin tuimille kasvoille hänen seistessään tulisijaan nojaten. Taustalla oli telttasängyssä vastapäätä ikkunaa, jonka iltatuulessa liehuva uudin oli hajoamassa riekaleiksi, kapteenin onnenvaihteluita tulkitseva hattu, ja siellä myös makasi hänen miekkansa, kuuluisa Huitelija.

— Kas, kas, virkahti Roquefinette, ja hänen äänensävyssään oli hienoinen ivallisuuden vivahdus, — tekö siinä, chevalier? Odotin teitä.

— Odotitteko minua, kapteeni? Mistä saatoitte johtua päättelemään, että pistäytyisin luoksenne?

— Tapauksista, chevalier, tapauksista.

— Mitä tarkoitatte?

— Tarkoitan, että nyt on katsottu voitavan ryhtyä avoimeen sotaan, ja niinpä tämä kapteeni Roquefinette-parka on heitetty nurkkaan, niin kuin mikäkin kuljeskeleva palkkasoturi, joka ei kelpaa muuhun kuin yölliseen päällekarkaukseen jossakin kadunkulmassa tai metsän sopessa. On tahdottu järjestää pikku liitto uudestaan, aloittaa vähäisessä mittakaavassa toinen frondelaiskapina, ja silloin ystävä Dubois onkin päässyt kaikesta selville, päärit, joihin luultiin voitavan luottaa, ovat jättäneet meidät pinteeseen, ja parlamentti myöntyy. Nyt turvaudutaan taas kapteeniin. "Rakas herra kapteeni" tuolta, "hyvä kapteeni" täältä! Eikö kehitys ole ollut täsmälleen sellainen, chevalier? No niin, heipä hei, tässähän kapteeni on; mitä hänestä tahdotaan? Puhukaa.

— Toden teolla, hyvä kapteeni, virkkoi d'Harmental oikein tietämättä, miltä kannalta hänen piti ottaa Roquefinetten puhe, — tuossa puhumassanne on jonkun verran perää. Erehdytte kuitenkin luullessanne, että olisitte kyllä pian saanut havaita, että muistini ulottuu pitemmälle kuin tapahtuma-aikaan, ja minä olisin silloin tullut tarjoamaan teille luottoani, niin kuin tänään tulen pyytämään apuanne.

— Hm, tuumi kapteeni päätänsä pudistaen, — niiden kolmen päivän kuluessa, jotka olen oleskellut tässä uudessa asunnossani, olen paljonkin miettinyt inhimillisten puuhien turhuutta, ja useasti minussa on herännyt halu vetäytyä lopullisesti pois kaikesta tai sitten, jos vielä johonkin ryhdyn, tehdä siitä kyllin loistava, turvatakseni itselleni pikku tulevaisuuden.

— No, silloinhan teille sopiikin oivasti se, mitä nyt ehdotan! sanoi chevalier. — Nyt aiotaan, hyvä kapteeni — sillä voimmehan entisten väliemme perusteella tietenkin puhua valmistelutta —, nyt aiotaan...

— Aiotaan mitä? kysyi kapteeni nähdessään d'Harmentalin pysähtyvän ja katselevan levottomasti ympärilleen, jolloin hän moniaan sekunnin turhaan odotti lauseen jatkoa.

— Anteeksi, kapteeni, mutta minusta tuntui...

— Mitä tuntui, chevalier?

— Olin kuulevinani askeleita... sitten jonkin rasahduksen laudoituksessa...

— Hoh, selitti kapteeni, — talossa on hyvänlaisesti rottia, viime yönäkin ne paholaiset ovat käyneet kalvamassa hihnojani, kuten voitte nähdä.

Ja kapteeni näytti chevalierille nuttunsa resuista lievettä.

— Niin, sitä se tietysti olikin, päätteli d'Harmental. — Aiotaan, hyvä kapteenini, käyttää sitä tietoa, että regentti palatessaan vartiotta Chellesistä, missä hänen tyttärensä on nunnana, ajaa Vincennesin metsän kautta. Suunnitelmana on siepata hänet siellä ja nyt vihdoinkin kyyditä Espanjaan.

— Anteeksi, mutta ennen kuin menette pitemmälle, chevalier, huomautti Roquefinette, — muistutan teille, että kysymyksessä näkyy olevan uusi sopimus, ja uuden sopimuksen tekeminen edellyttää uusien ehtojenkin harkintaa.

— Siitä ei meille synny väittelyä, kapteeni. Ehdot määräätte itse. Mutta ovatko ne miehenne yhä käytettävissänne? Se on tässä tärkeintä.

— Kyllä ne ovat.

— Saatteko heidät valmiiksi koolle huomenna kello kahden tienoissa?

— Hyvinkin.

— Muuta ei tarvita.

— Anteeksi, tarvitaan vielä jotakin. Rahaa ratsun ja aseiden ostamiseen.

— Ottakaa tämä kukkaro, siinä on sata louisdoria.

— Hyvä on; käytän niitä hyvin.

— Siis minun luonani kello kaksi.

— Muistetaan.

— Hyvästi, kapteeni.

— Näkemiin, chevalier. On siis sovittu, että te ette hämmästy, jos olen hiukan vaatelias.

— Sallin sen teille. Enhän viime kerrallakaan valittanut muusta kuin että olitte liian vaatimaton.

— Mainiota, sanoi kapteeni, — olette hyvin laadullinen luonnostanne. Odottakaa, että valaisen teille, olisi ikävää noin kelpo miekkosen taittaa niskansa.

Kapteeni otti kynttilän, joka oli juuri ehtinyt torvensa paperitäytteeseen ja sen uuden virikkeen ansiosta levitti kirkasta valoa, niin että d'Harmental saattoi laskeutua portaita vaivattomasti. Viimeiselle askelmalle päästyään hän vielä kehotti kapteenia täsmällisyyteen, ja kapteeni lupasi hyvin vakuuttavasti.

D'Harmental ei ollut unohtanut, että Mainen herttuatar jännittyneesti odotti tämän kohtauksen tuloksia. Hän ei huolinut mietiskellä, mihin La Fillon oli joutunut, kun poistuessaan turhaan etsi katseellaan talon emäntää, ja poiketen Rue des Feuillants-kadulle hän asteli Champs-Élyséesiä kohti. Tämä aukea ei ollut vielä kokonaan autiona, mutta alkoi jo kuitenkin tyhjentyä. Keskipyörylää lähestyessään hän huomasi toisella puolella tietä vaunut, ja vastapäisellä kujalla käveli jonkun matkan päässä kaksi miestä. Hän suuntasi kulkunsa vaunujen luo, jolloin oviverhon raosta kurkisti kärsimättömästi naisen pää. Chevalier tunsi madame du Mainen, hänellä oli mukanaan Malezieux ja Valef. Nuo kaksi kävelijää olivat Pompadour ja Brigaud, hekin riensivät nyt paikalle.

Mainitsematta Roquefinetten nimeä tai lainkaan kuvailematta suurellisen kapteenin olemusta hän selosti heille muutamin sanoin kohtauksensa. Tiedonanto vastaanotettiin ilomielin. Herttuatar ojensi pienen kätensä d'Harmentalin suudeltavaksi, miehet kiittivät häntä kädenpuserruksella.

Sovittiin, että herttuatar, Pompadour, Laval, Valef, Malezieux ja Brigaud menisivät seuraavana päivänä kello kaksi d'Avranchesin luo, joka asui Saint-Antoinen esikaupungin numero 15:ssä, siellä odottaakseen hankkeen päättymistä. Tuloksesta heille ilmoittaisi d'Avranches itse, kello kolmesta asti pidellen Trone-tulliportin lähistössä kahta ratsua, joista toinen oli häntä itseään ja toinen chevalieria varten. Hän seurasi sitten etäältä d'Harmentalia ja tulisi kertomaan tapahtuneesta. Viisi muuta ratsua oli valmiiksi satuloituna ja suitsitettuina esikaupunkitalon tallissa, jotta salaliittolaiset pääsisivät viipymättä pakenemaan, jos chevalierin yritys menisi myttyyn.

Tämän kaiken ollessa selvänä herttuatar pakotti chevalierin nousemaan hänen vaunuihinsa. Herttuattaren teki mieli viedä hänet kotiin, mutta d'Harmental huomautti, että vaunujen ilmestyminen rouva Denisin ulko-ovelle herättäisi korttelissa liian suurta huomiota, joka olisi kyllä hänelle imarteleva, mutta voisi nykyisissä olosuhteissa olla kaikille vaarallista. Näin ollen herttuatar jätti kyydittävänsä Place des Victoiresille, moneen kertaan ilmaistuaan kiitollisuuttansa toisen alttiudesta.

Kello oli kymmenen illalla. D'Harmental oli mielessään vain pikimmältään tavannut päivällä Bathilden. Hän tahtoi vielä nähdä lemmittynsä. Hän oli varma siitä, että nuori tyttö odotteli ikkunassaan, mutta se ei suinkaan riittänyt hänelle. Hänellä oli tällä kerralla niin vakavaa ja sydämellistä sanottavaa, että sitä ei sopinut ikään kuin heittää kadun toiselta puolelta toiselle. Hän mietti, miten saisi näin myöhäänkin pistäydyksi Bathilden luona, mutta kävellessään muutamia askeleita kadulla hän luuli näkevänsä naisen tähystelemässä sen kuistikon ovella, joka johti vastapäiseen taloon. Hän meni lähemmäksi ja tunsi Nanetten.

Tämä oli siinä Bathilden määräyksestä. Tyttöpoloinen oli hirveän levottomuuden vallassa. Buvatia ei vieläkään ollut kuulunut. Bathilde oli koko iltakauden seissyt ikkunassaan, nähdäkseen d'Harmentalin saapuvan, ja sekin oli ollut turhaa. Niiden epämääräisten ajatusten johdosta, joita hänen mielessään oli syntynyt chevalierin seikkailuyönä, hänestä tuntui, että Buvatin kummallisessa katoamisessa ja d'Harmentalin kasvojen äskeisessä synkkyydessä oli jotakin yhteistä. Niin ollen Nanette odotti ulko-ovella sekä Buvatia että chevalieria. Jälkimmäisen nyt palattua Nanette jäi odottelemaan edellistä, ja d'Harmental nousi portaita Bathilden kamariin.

Bathilde oli kuullut ja tuntenut hänen askeleensa, joten hän oli ovella vastassa nuoren miehen saapuessa. Ensi silmäyksellä neito näki hänen kasvoillaan yhä sen mietiskelevän ilmeen, jonka hän muisti kasvatusisänsä seikkailuyön edelliseltä päivältä.

— Voi, hyvä Jumala, hyvä Jumala! hän huudahti vetäen nuoren miehen kamariinsa ja sulkien oven. — Voi, Raoul, onko sinulle tapahtunut jotakin?

— Bathilde, virkkoi d'Harmental suruisesti hymyillen, mutta tähdäten neitoon avoimesti luottamuksellisen katseen, — Bathilde, olet useinkin huomauttanut, että minussa oli jotakin tuntematonta ja salamyhkäistä, mikä pelotti sinua.

— Oi, niin, niin, myönsi Bathilde, — ja se on elämäni ainoa kidutus, tulevaisuuteni ainoa pelko.

— Sinä olet oikeassa, sillä ennen kuin tulin sinut tuntemaan, Bathilde, ennen kuin olin sinua nähnytkään, jouduin luovuttamaan osan tahtoani, osan vapaata päätäntövaltaani. Se osuus olemuksestani ei enää kuulu minulle. Se on ehdottoman lain alainen. Se tottelee aavistamattomia tapauksia. Se on musta pilkku seesteisellä taivaalla. Tuulen suunnasta riippuen se voi huveta huuruna tai paisua myrskyksi. Käsi, joka pitelee ja ohjaa omaani, saattaa minut johdattaa mitä korkeimpaan suosioon, tai syöstä syvimpään häpeään. Sanohan minulle, Bathilde, oletko taipuvainen osallistumaan hyvään kuten huonoonkin onneen, tyveneen kuten rajusäähänkin?

— Kaikkeen sinun kanssasi, Raoul, kaikkeen, kaikkeen!

— Ajattele, millaiseen sitoumukseen menet, Bathilde. Sinulla saattaa olla edessäsi onnekas ja loistava elämä, kenties yhtä hyvin maanpako, kenties vankeus, kenties — kenties olet leski ennen kuin olet vaimokaan.

Bathilde hoippui niin valjuna, että Raoul luuli hänen lysähtävän pyörtyneenä maahan, ja hän ojensi käsivartensa tukeakseen neitoa. Mutta Bathildella oli lujaluontoisuutta ja tahdonvoimaa. Hän ponnistautui järkytyksensä valtiaaksi ja lausui tarttuen d'Harmentalin käteen:

— Enkö ole sinulle sanonut, Raoul, että rakastan sinua, etten ole koskaan rakastanut enkä ikinä rakasta ketään muuta kuin sinua? Minun mielestäni niihin sanoihin sisältyivät kaikki ne lupaukset, joita minulta pyydät. Tahdot uusia, saat ne, mutta ne ovat turhia. Sinun elämäsi olkoon minun elämäni, Raoul, kuolemasi koituu minun kuolemakseni. Kumpainenkin on Jumalan kädessä. Tapahtukoon Jumalan tahto maan päällä niin kuin taivaassakin!

— Ja minä, Bathilde, sanoi d'Harmental vieden nuoren tytön hänen makuusijansa jalkopäässä olevan ristiinnaulitun eteen, — minä vannon tämän Kristuksen kautta, että sinä tästä hetkestä alkaen olet minun vaimoni Jumalan ja ihmisten edessä ja että, koska elämääni määräilleet tapaukset eivät ole sallineet minun tarjota sinulle muuta kuin rakkauteni, se rakkaus on sinun, syvänä, muuttumattomana, ikuisena. Bathilde, ensimmäinen suudelma puolisollesi.

Ja ristiinnaulitun edessä nuoret rakastavaiset heittäytyivät toistensa syliin ja vaihtoivat ensimmäisen suudelmansa ikuisen valan vakuutena.

Chevalierin lähtiessä Bathilden luota ei Buvat ollut vieläkään palannut.

DAVID JA GOLJAT

Kello kymmeneltä aamupäivällä abbé Brigaud toi d'Harmentalille parikymmentätuhatta livreä, osaksi kullassa, osaksi espanjalaisena paperirahana. Herttuatar oli viettänyt yönsä kreivitär de Chavignyn luona Rue du Mailin varrella. Mitään muutosta ei ollut ilmennyt eilisiltaiseen järjestelyyn, ja madame jätti kaikki chevalierille, jota yhä ajatteli pelastaakseen. Oli varmistauduttu, että regentti tapansa mukaan tänäänkin lähtisi Chellesiin.

Brigaud ja d'Harmental astelivat pian portaita alas, edellinen oli sopinut Pompadourin ja Valefin tapaamisesta Temple-bulevardilla, ja d'Harmental poikkesi Bathilden luo.

Pienessä asunnossa oli hätäännys pahimmillaan. Buvat viipyi aina vain poissa, ja Bathilden silmistä saattoi havaita, että hän oli nukkunut vähän ja itkenyt paljon. Neito puolestaan käsitti heti ensi silmäyksellä, että oli tekeillä jokin samanlainen hanke, joka oli aiemmin pelottanut häntä pahasti. D'Harmentalilla oli yllään sama tumma puku, jonka tyttö oli hänellä nähnyt vain kerran aikaisemmin, silloin kun ritari kotiin tullessaan oli heittänyt tuolille viittansa ja esiintynyt hänelle pistoolit vyössään. Lisäksi hänen pitkät, tiukkavartiset ja kannukselliset saappaansa osoittivat, että hän aikoi päivemmällä nousta ratsaille. Ne merkit olisivat tavallisena aikana olleet merkityksettömiä, mutta eilisiltaisen kohtauksen jälkeen, heidän sitouduttuaan toisiinsa yöllisellä kihlauksella, ne saivat suurta tärkeyttä ja ilmaisivat jotakin äärimmäisen vakavaa olevan tekeillä.

Bathilde yritti saada chevalierin puhumaan, mutta kun toinen huomautti hänelle, että salaisuus ei ollut hänen omansa, ja pyysi häntä haastelemaan muusta, joten tyttöparka ei rohjennut tiedustella enempää. Noin tunnin kuluttua d'Harmentalin saapumisesta Nanette avasi oven ja ilmestyi esiin tyrmistyneen näköisenä. Hän tuli kirjastosta. Buvat ei ollut käynyt sielläkään, eikä kukaan ollut kyennyt antamaan hänelle mitään tietoja. Bathilde ei voinut enää hillitä itseään, hän heittäytyi Raoulin syliin ja itki pakahtuakseen.

Silloin Raoul tunnusti hänelle pelkonsa. Paperit, jotka niin sanottu ruhtinas de Listhnay oli luovuttanut kirjastovirkailijan jäljennettäviksi, käsittelivät hyvin tärkeitä valtiollisia asioita. Buvat oli kenties joutunut sotkeutuneeksi ja pidätetyksi, mutta hänellä ei ollut mitään vaaraa. Hänen osuutensa jutussa oli niin ilmeisesti vähäpätöinen. Kun Bathilde epävarmuudessaan oli ajatellut paljon suurempaakin onnettomuutta, tarttui hän kiihkeästi mahdollisuuteen, joka jätti hänelle jotakin toivoa. Eikä tyttörukka edes itselleen tunnustanut, että hänen rauhattomuutensa ei pääosaltaan kenties koskenutkaan kasvatusisää, — että hänen kyyneleensä eivät kaikki vuotaneet poissaolevan tähden.

Chevalierin ollessa rakastettunsa luona ei aika enää kulunut, vaan kiiti. D'Harmental oli mielessään viipynyt nuoren tytön luona vasta muutaman minuutin, kun kello löi puoli kaksi. Silloin hän muisti, että Roquefinetten piti tulla kello kahdelta määräämään uuden sopimuksen perusteita. Hän nousi. Bathilde kalpeni; d'Harmental oivalsi, mitä hänen sielussaan liikkui ja lupasi tulla uudestaan, puhuteltuaan henkilöä, jota hänen nyt täytyi tavata asunnossaan. Lupaus tyynnytti jonkun verran tyttörukkaa, joka yritti hymyillä nähdessään, kuinka ystävällisesti hänen murheellisuutensa vaikutti Raouliin. Eilisiltaiset valatkin oli uudistettu monen monituista kertaa, nuorten ehtimiseen vannoutuessa toisilleen. He erosivat siis suruisina, mutta toisiinsa luottavina ja sydämistään varmoina. Sitä paitsi, he luulivat eroavansa vain hetkiseksi.

Chevalier oli vasta vähän aikaa tähystellyt ikkunastaan, kun näki kapteeni Roquefinetten ilmestyvän Montmartre-kadun kulmasta. Hän ratsasti harmaatäpläisellä hevosella, joka oli ilmeisesti asiantuntijan valitsema ja pystyi sekä nopeusjuoksuun että kestämään rasituksia. Hän lähestyi käymäjalkaa, sellaisen miehen tavoin, jolle on yhdentekevää, katsellaanko häntä vai ollaanko huomaamatta.

Ulko-ovelle tultuaan Roquefinette laskeutui maahan kolmitahtisesti ja samaa täsmällisyyttä noudattaen kuin olisi ollut maneesissa temppuaan tekemässä. Hän kiinnitti hevosensa talon ikkunaluukkuun, varmistautui siitä, että pistoolit olivat koteloissaan, ja katosi kuistille. Hetkisen kuluttua d'Harmental kuuli hänen nousevan portaita tasaisin askelin, sitten ovi avautui, ja kapteeni oli huoneessa.

Hänen katseensa oli vakava ja miettiväinen kuten eilenkin. Tiukka katse ja yhteenpuristetut huulet osoittivat lujaa päätöstä, eikä d'Harmentalin tervehdysmyhäily kyennyt nostattamaan vastaavanlaista ilmettä hänen kasvoilleen.

— Kas niin, hyvä kapteeni, virkkoi d'Harmental, nopealla silmäyksellä todeten nuo merkit, jotka Roquefinetten kaltaisella miehellä ilmenevinä eivät voineet olla hänessä herättämässä jonkinlaista levottomuutta, — näen, että yhä edelleen olette itse täsmällisyys.

— Se on sotilaallinen tapa, chevalier, eikä vanhalla soturilla kummastuttava.

— En muuta teistä luullutkaan, mutta pidin mahdollisena, että te ette saisi tavatuksi miehiänne kuten oli sovittu.

— Sanoin teille, että tiesin, mistä tavoittaa.

— Ja ovatko he nyt koolla?

— Ovat kyllä.

— Missä?

— Hevostorilla Saint-Martinin portin luona.

— Ettekö pelkää heidän herättävän huomiota?

— Ei kaiketikaan kolmensadan maalaisen joukossa, jotka myyvät tai ostelevat hevosia, erikseen huomata kahtatoista tai viittätoista niin ikään talonpoikaisesti pukeutunutta miestä! Se ryhmä on kuin neula heinäsuovassa, ja ainoastaan minä pystyn löytämään neulan.

— Mutta kuinka ne miehet voivat saattaa teitä, kapteeni?

— Se käy perin yksinkertaisesti. Kukin heistä on hieronut kauppaa soveliaaksi katsomastaan hevosesta, kukin on tarjonnut hintaa, johon myyjä on vastannut toisella. Minä tulen paikalle, annan kullekin viisikolmatta tai kolmekymmentä louisdoria. Joka mies maksaa hevosensa, toimittaa sen satuloiduksi, nousee selkään, sujauttaa satulakoteloihin vyöstään pistoolit, suuntaa kulkunsa eri taholle, ja on kello viideltä määräpaikalla Vincennesin metsässä. Siellä vasta selitän, millä asialla on kokoonnuttu. Jakelen uudestaan rahaa, asetun joukon etunenään, ja me teemme kaappauksemme, kunhan pääsemme yksimielisyyteen ehdoista.

— No niin, ryhdymmepä keskustelemaan niistä ehdoista kahden kelpo kumppanuksen tavoin, kapteeni, virkkoi d'Harmental, — ja lienen ennakolta pitänyt huolta siitä, että tyydytte niihin, jotka voin tarjota.

— Antakaahan kuulua, kehotti Roquefinette istuutuen pöydän ääreen, nojaten siihen molemmat kyynärpäänsä, laskien leukansa nyrkkien päälle ja katsellen d'Harmentalia, joka seisoi hänen edessään selin tulisijaan.

— Ensinnäkin korotan kaksinkertaiseksi summan, jonka saitte nostaa viime kerralla, aloitti chevalier.

— Oh, en pidä lukua rahalla, äännähti Roquefinette.

— Mitä! Ettekö välitä rahasta, kapteeni?

— En rahtuakaan.

— Ja mitä teidän sitten pitäisi saada?

— Asema.

— Mitä tarkoitatte?

— Tarkoitan, chevalier, että jokainen päivä tekee minut neljäkolmatta tuntia vanhemmaksi, ja iän mukana tulee filosofiseksi.

— No, kapteeni, pyysi d'Harmental alkaen vakavasti huolestua Roquefinetten kiertelystä, — puhukaahan; mikä on filosofianne pyyteenä?

— Johan teille sanoin, chevalier: sovelias asema, pitkällisen palveluskauteni mukainen arvoaste — ei Ranskassa, käsitätte. Ranskassa minulla on liiaksi vihollisia, herra poliisipäälliköstä alkaen. Mutta esimerkiksi Espanjassa, kuulkaahan! Ah, Espanjassa minun kävisi silloin hyvin; kaunis maa, kauniita naisia, kosolti dubloneja siroiteltaviksi! Ehdottomasti tahdon saada arvoasteen Espanjassa.

— Se on kyllä mahdollista, siitä arvoasteesta riippuen, jota haluatte.

— Hitto, tiedättehän, chevalier, että haluamaan ryhtyessään on haluttava jotakin, mikä maksaa vaivan.

— Saatatte minut rauhattomaksi, monsieur, huomautti d'Harmental, — sillä minulla ei ole kuningas Filip V:n sinettejä, allekirjoittaakseni virkamääräyksiä hänen nimessään; mutta puhukaa kuitenkin suunne puhtaaksi.

— No niin, tuumi Roquefinette, — näen rykmenttien etunenässä niin paljon keltanokkia, että minäkin olen saanut päähäni tulla everstiksi.

— Everstiksi! Mahdotonta! huudahti d'Harmental.

— Ja miksi niin? kysyi Roquefinette.

— Syystä, että jos teidät tehdään everstiksi, oltuanne hankkeessamme vain toisarvoisella sijalla, niin mitä esimerkiksi minä pyytäisin yrityksen johtajana?

— Siinähän sitä juuri ollaankin, tahtoisin nimittäin, että me hetkellisesti vaihtaisimme osia. Muistanettehan, mitä teille lausuin eräänä iltana Rue de Valoisilla?

— Auttakaa alkuun, kapteeni, en valitettavasti ole selvillä.

— Sanoin teille, että jos minulla olisi tällainen tehtävä hoideltavana, asiat luistaisivat paremmin kuin silloin kävi. Lisäsin puhuvani teille siitä tuonnempana, ja nyt puhun.

— Mitä hittoa te nyt puhutte, kapteeni?

— Teen hyvin yksinkertaisen esityksen, chevalier. Olemme yhdessä ja vastuun jakaen tehneet ensimmäisen yrityksen, ja se ajautui karille. Sitten te vaihdoitte pattereita. Katsoitte tulevanne toimeen ilman minua, ja taas epäonnistuitte. Ensimmäisellä kerralla hanke meni myttyyn yöllä ja meluttomasti. Vetäydyimme molemmat tahoillemme, eikä hankkeesta noussut sen suurempaa kysymystä. Toisella kerralla sitä vastoin löitte päänne seinään päivänvalossa ja sellaisella rysähdyksellä, että te kaikki jouduitte vaaranalaisiksi. Nyt on asema sellainen, että jos ette selviydy uhkatempulla, olette kaikki hukassa, koska ystävä Dubois tietää osallisten nimet ja huomenna, kenties jo tänä iltana, teidät pidätetään joka sorkka — chevalierit, paronit, herttuat ja ruhtinaat. Mutta maailmassa on muuan mies, ainoa mies, joka voi teidät pelastaa koko sotkeennuksesta ja se mies on kelpo kapteeni Roquefinette. Ja tepä tarjoatte hänelle saman sijan, joka hänellä oli ensimmäisellä kerralla! Johan nyt! Sellaista kaupanhierontaa en teiltä olisi odottanut, chevalier! Ymmärrättehän toki: vaatimukset lisääntyvät oikeassa suhteessa niihin palveluksiin, joita pystyy suorittamaan. Nyt minusta on tullut hyvin tärkeä henkilö. Kohdelkaa minua sellaisena, muutoin pistän kädet taskuihin ja jätän Duboisille toimintavapauden.

D'Harmental pureskeli huulensa verille, mutta hän oivalsi olevansa tekemisissä vanhan palkkasoturin kanssa, joka oli tottunut myymään palveluksiaan mahdollisimman hyvästä hinnasta, ja kun kapteeni oli aivan paikalleen osuvasti selittänyt tarpeellisuuttaan, hillitsi hän kärsimättömyytensä ja vaimensi ylpeytensä.

— Tahdotte siis korotusta everstiksi, aloitti d'Harmental jälleen.

— Sellainen on haluni, vastasi Roquefinette.

— Mutta jos annankin teille sen lupauksen, kuka voi taata, että saan riittävää vaikutusvaltaa sen toteuttamiseksi?

— Ajattelinkin itse hoidella pikku asioitani, chevalier.

— Missä sitten?

— Madridissa tietenkin!

— Kuka teille sanoo, että vien teidät sinne?

— En tiedäkään, viettekö minut sinne, mutta sen tiedän, että sinne menen.

— Te Madridiin? Millä tavoin?

— Regentin saattajana.

— Oletteko hullu.

— No, no, chevalier, säästelkää suuria sanoja! Te kysyitte ehtojani, olen ne ilmoittanut, koska ne eivät teille sovellu, hyvästi siis vain! Älkäämme heittäytykö silti huonommiksi ystävyksiksi.

Roquefinette nousi, otti hattunsa, jonka oli laskenut pesupöydälle, ja astahti ovelle päin.

— Mitä! Lähdettekö pois? ihmetteli d'Harmental.

— Lähden kuin lähdenkin.

— Mutta unohdatte, kapteeni...

— Kas, niin oikein, vastasi Roquefinette ollen erehtyvinään d'Harmentalin tarkoituksesta, — totta tosiaan; annoitte minulle sata louisdoria, ja minun pitää tehdä niistä tili. Hän veti taskustaan kukkaron. — Harmaatäpläinen hevonen, ikä neljästä viiteen vuoteen, kolmekymmentä louisdoria; pari kaksipiippuista pistoolia, kymmenen louisdoria; satula, suitset, ja niin edelleen, kaksi louisdoria: yleensä neljäkymmentäkaksi. Tässä kukkarossa on viisikymmentäkahdeksan. Ratsu, pistoolit ja valjaat ovat teidän. Laskekaa, niin olemme kuitit.

Hän heitti kukkaron pöydälle.

— Mutta siitä en aikonut teille huomauttaa, kapteeni.

— Mitä siis aiotte sanoa?

— Että on mahdotonta uskoa teille niin tärkeä tehtävä.

— Siten sentään pitää tehdä tai jättää kaikki sikseen. Vien kyllä regentin Madridiin, nimittäin yksin, tai regentti pysyy Palais-Royalissa.

— Ja te pidätte itseänne kyllin arvokkaana aatelismiehenä riistämään Orleansin Philippen käsistä miekan, joka jäi voitolliseksi Lérida la Pucellen muurien valloittajalla ja on levännyt Ludvig XIV:n valtikan vieressä kultaripsuisella samettialustalla!

— Minulle kerrottiin Italiassa, vastasi Roquefinette, että Frans I luovutti Pavian taistelussa omansa teurastajalle.

Ja kapteeni siirtyi taas askeleen ovelle päin, painaen hatun päähänsä.

— Kuulkaas nyt, kapteeni, puhui d'Harmental suostuttelevammin, — heitetään sikseen saivartelut ja esimerkkeihin vetoamiset! Pannaan kiista kahtia: minä saatan regenttiä Espanjaan, ja te tulette mukanani.

— Kas, eikä kelpaisikin kapteeni-paran hukkua komean ritarin nostattamaan pölyyn, jotta loistava eversti häivyttäisi näkyvistä vanhan huovin! Ei käy laatuun, chevalier, ei mitenkään! Minun on hanketta johdettava, muutoin en sekaannu siihen lainkaan.

— Mutta tämähän on kavallusta! huudahti d'Harmental.

— Kavallustako, chevalier? Missä olette nähnyt, suvaitkaahan sanoa, kapteeni Roquefinetten esiintyvän kavaltajana? Missä ovat solmitut sopimukset, joita en ole täyttänyt? Mitä salaisuuksia olen paljastanut? Minäkö kavaltaja, — tuhat tulimmaista, chevalier! Vielä toissapäivänäkin minulle tarjottiin oman kokoni verran kultaa kavaltajaksi rupeamisesta, ja minä kieltäydyin. Ei, ei! Te tulitte eilen pyytämään minua toistamiseen avuksenne. Vastasin sen kyllä soveltuvan, mutta uusilla ehdoilla. No, ne ehdot olen teille nyt ilmoittanut. Sopii hyväksyä tai hylätä. Mitä kavallusta tässä on?

— Ja jos olisin kyllin raukkamainen suostumaan noihin ehtoihin, monsieur, luuletteko, että se luottamus, jota chevalier d'Harmental on herättänyt hänen kuninkaallisessa korkeudessaan herttuatar du Mainessa, siirtyisi kapteeni Roquefinettelle?

— Mitä hittoa siinä herttuatar du Mainella on sanomista? Te olette saanut hoitoonne erityisen hankkeen, aineelliset esteet pidättävät teitä toteuttamasta sitä itse, joten valtuutatte sijastanne minut, siinä kaikki.

— Eikö tuo merkitsekin, jatkoi d'Harmental päätänsä pudistaen, — että te tahdotte varata vapauden regentin päästämiseen irti, jos hän saadakseen pysyä Ranskassa tarjoaa teille kaksin verroin sen mitä minä lupaan hänen viemisestään Espanjaan?

— Kenties, virkkoi Roquefinette kujeellisesti.

— Malttakaahan, kapteeni, sanoi d'Harmental uudestaan ponnistaen säilyttämään kylmäverisyytensä ja yrittäen kehitellä neuvottelutaktiikkaa, — malttakaahan, maksan teille kaksikymmentätuhatta livreä käteistä.

— Joutavia! tuumi Roquefinette.

— Otan teidät mukaani Espanjaan.

— Hölynpölyä! epäsi kapteeni.

— Ja sitoudun kunniani kautta hankkimaan teille rykmentin.

Roquefinette alkoi vihellellä pikku sävelmää.

— Varokaahan, lausui d'Harmental. — Teidän on nyt vaarallisempaa kieltäytyä kuin suostua, jouduttuamme tähän kohtaan ja tietäessänne perin kohtalokkaan salaisuuden!

— Ja mitä minulle tapahtuukaan, jos kieltäydyn? kysyi Roquefinette.

— Se vain, että te ette poistu tästä huoneesta, kapteeni!

— Kuka estäisi?

— Minä! huudahti d'Harmental heittäytyen oven eteen, pistooli kumpaisessakin kädessään.

— Tekö? virkkoi Roquefinette siirtyen askeleen chevalieria kohti, laskien käsivartensa rinnalleen ristiin ja katsellen häntä.

— Vielä askel, kapteeni, varoitti chevalier, — niin ammun luodin otsaanne, siitä annan teille kunniasanani!

— Ampuisitte muka luodin otsaani, niinkö? Siihen tarvittaisiin ensinnäkin, että te ette vapisisi kuin vanha akka. Tiedättekö, mitä olette tekemässä? Pamautatte harhalaukauksen, joka hälyttää naapurit. He kutsuisivat kaupunginvartion, minulta vaaditaan selitystä, mistä syystä olette tahtonut ampua minut, ja minun täytyy vastata.

— Niin, olette oikeassa, kapteeni, huudahti chevalier, päästäen pistoolit vireestä ja sujauttaen ne vyöhönsä. — Ja minä tapankin teidät kunniallisemmin kuin ansaitsette. Kalpa koholle, monsieur, kalpa koholle!

Ja painaen vasemman jalkansa ovea vasten d'Harmental veti miekkansa ja omaksui asennon.

Se oli hovimiekka, kultaiseen kädensijaan pistetty hento teräsnauha. Roquefinette purskahti nauruun.

— Ja millä minä puolustautuisin? hän virkkoi katsellen ympärilleen. — Eikö teillä sattumalta ole täällä mitään emäntänne sukkavarrasta, chevalier?

— Puolustautukaa säilällä, joka on kupeellanne, monsieur! vastasi d'Harmental. — Niin pitkä kuin se onkin, olen ottanut sellaisen asennon, etten voi askeltakaan siirtyä sen väistämiseksi, kuten näette.

— Mitä tuosta ajatteletkaan, Huitelija? virkkoi kapteeni puhutellen ilvehtivästi kuuluisaa kalpaa, joka oli säilyttänyt Ravannen antaman nimensä.

— Se ajattelee, että olette raukka, kapteeni, huudahti d'Harmental, — koska teitä pitää sivaltaa naamaan, jotta tappelisitte.

Salamannopeasti chevalier huitaisi kapteenin kasvoja pistinterällään, joka jätti poskelle sellaisen sinertävän jäljen kuin ruoskan sivallus.

Roquefinetteltä pääsi karjahdus, jota olisi voinut luulla leijonan ärjynnäksi. Hypähtäen taaksepäin hän sitten jäi taisteluasentoon ja kohotti säilänsä.

Silloin näiden kahden miehen kesken alkoi hirvittävä kaksintaistelu, täysin äänetön, sillä he olivat kumpainenkin nähneet toisensa miekkasilla ja tiesivät vastustajansa etevyyden. Helposti ymmärrettävän vastavaikutuksen johdosta oli nyt d'Harmental saanut takaisin tyyneytensä, ja Roquefinette sitä vastoin oli tulistunut. Joka hetki hän uhkasi d'Harmentalia pitkällä säilällään, mutta hento kolmisärmäinen pikkumiekka seuraili sitä niin kuin rauta seurailee magneettia, viuhuvana kiemurrellen sen ympärillä kuin kyykäärme.

Viiden minuutin aikana chevalier ei tehnyt ainoatakaan pistoa, mutta sai toisen hyökkäykset kaikki torjutuksi. Viimein hän irrottautuessaan vielä nopeammin kuin edellisillä kerroilla ehti väistöliikkeeseen liian myöhään ja tunsi säilän kärjen riipaisevan rintaansa, samalla kun hänen paidanrintamuksestaan levisi punainen läikkä röyhelökaulukseen asti. D'Harmental näki sen ja ponnahti ahdistamaan Roquefinetteä niin läheltä, että miekankahvat koskettivat toisiaan. Kapteeni käsitti heti, mitä haittaa hänellä oli pitkästä miekastaan sellaisessa asennossa. Sohaisu käsivarteen, ja hän olisi hukassa. Hän tempautui heti taaksepäin, mutta vasen kantapää luiskahti juuri vahatulla parketilla ja se käsi, joka piteli säilää, nousi koholle vastoin hänen tahtoaan. Luonnollisella liikkeellä d'Harmental käytti sitä hyväkseen, livahti puolustuslinjan sisäpuolelle ja lävisti kapteenin rinnan, johon hänen miekkansa upposi kahvaa myöten.

D'Harmental tempautui nyt vuorostaan taaksepäin, väistääkseen vastasurvaisua, mutta varokeino oli turha; kapteeni seisoi hetken hievahtamatta alallaan, avasi hurjailmeiset silmänsä suuriksi, pudotti säilänsä, ja painellen molemmin käsin vammaa, joka tuotti tuskaa, hän sortui sitten pitkin pituuttaan lattialle.

— Penteleen pistopuikko! hän ähkäisi, heittäen samassa henkensä, hieno teräspiikki oli puhkaissut jättiläisen sydämen.

D'Harmental oli jäänyt varoasentoon silmät kapteeniin tähdättyinä ja laski miekkansa vasta kuoleman tavoittaessa hänet. Siten hänellä oli nyt edessään ruumis, mutta tämän avoimet silmät katselivat häntä yhä. Oveen nojaten chevalier oli hetkisen säikähdyksissä näystä. Hänen hiuksensa nousivat pystyyn, hän tunsi hikeä kihoavan otsalleen, hän ei rohjennut edes hievahtaa, hänen voittonsa tuntui unennäöltä. Äkkiä, viimeisissä henkitoreissa, kuolevan huulet vääntyivät ivallisesti, sissi vei salaisuutensa mukanaan.

Miten olisi voinut saada selville kolmensadan maalaisen joukosta hevostorilla ne kaksitoista tai viisitoista teeskentelevää kaupanhierojaa, joiden piti kaapata regentti?

D'Harmental ärjähti kumeasti, hän olisi luovuttanut kymmenen vuotta elämästään, jos olisi voinut hetkeksikään palauttaa henkiin kapteenin. Hän kohotti ruumiin syliinsä, kutsui tajuntaa hereille, hätkähti nähdessään veristyneet kätensä ja päästi hervottoman ruumiin painumaan takaisin verilätäkköön, joka lattialevyjen kaltevuutta seuraten solui uurtoa pitkin, paisuen ovipuolella ja alkaen valua kynnyksen yli.

Silloin luukkuun kytketty ratsu hirnui kärsimättömästi.

D'Harmental riensi kolme askelta ovelle päin, mutta tuli äkkiä ajatelleeksi, että Roquefinettellä kenties oli mukanaan jokin kirje tai muistiinpano, joka soveltuisi opastukseksi.

Ruumiin herättämästä kammosta huolimatta hän meni penkomaan takin ja liivien taskut yksitellen, löytämättä muita papereita kuin pari kolme vanhaa ravintolan ruokalistaa ja Normandiattarelta tulleen rakkauskirjeen.

Nyt hänellä ei ollut enää mitään tehtävää tässä huoneessa. Hän astui kirjoituspöydän ääreen, sulloi taskuihinsa kultaa ja arvopapereita, veti oven kiinni perässään, syöksähti alas portaita, hyppäsi maltittomana kuopivan hevosen selkään, karautti täyttä laukkaa Rue du Gros-Chenetille päin ja katosi kääntyessään bulevardin puolisesta kulmasta.

RANSKAN PELASTAJA

Sillä aikaa kun tämä hirvittävä kohtaus tapahtui rouva Denisin vuokrakamarissa, oli Bathilde tullut levottomaksi nähdessään naapurinsa ikkunan pysyvän niin kauan suljettuna ja avannut omansa. Hänen silmäänsä oli heti pistänyt pohjakerran ikkunaluukkuun sidottu harmaatäpläinen hevonen. Hän piti sitä Raoulille varattuna ratsuna, koska ei ollut nähnyt kapteenin tuloa chevalierin luo, ja siitä neito jälleen heti joutui menneiden ja nykyisten huoltensa kiusaamaksi.

Niin ollen Bathilde jäi ikkunan ääreen, tähyillen joka taholle ja yrittäen jokaisen ohikulkijan katseesta lukea, kuuluiko tämä esiintyjänä siihen salaperäiseen näytelmään, jota valmisteltiin ja jossa hän vaistosi d'Harmentalin hoitavan pääosaa. Pamppailevin sydämin, kaula ojolla ja silmät rauhattomasti harhailevina hän siis kurkisteli, kunnes nuo levottomat katseet äkkiä kohdistuivat yhteen pisteeseen, ja samassa neito päästi ilonhuudahduksen: hän oli nähnyt Buvatin pistäytyvän esiin Montmartre-kadun kulmauksesta. Arvoisa kirjoitusmestarimme sieltä tosiaankin asteli keppi vaakasuorassa ja niin joutuisin askelin kuin lyhyiltä sääriltä kykeni, samalla kun hän alinomaa vilkaisi taaksensa kuin peläten ahdistajia.

Muistetaanhan, miten Buvat oli kidutuksen pelossa joutunut paljastamaan salahankkeen ja Dubois pakottanut hänet tulemaan päivittäin hänen luokseen laatimaan ylimääräisiä jäljennöksiä niistä papereista, joita niin sanottu ruhtinas de Listhnay kirjoitusmestarille luovutti. Siten oli regentin ministeri järjestään tutustunut kaikkiin salaliittolaisten aikeisiin, kumoten ne marski de Villeroyn vangituttamisella ja parlamentin kokoonkutsumisella.

Maanantaiaamuna oli Buvat saapunut jälleen määrähetkellään, tuoden uuden nipun papereita, jotka oli edellisenä iltana saanut d'Avranchesilta. Siinä oli Malezieuxin ja Pompadourin laatima julistus ja kirjeitä johtavilta bretagnelaisilta ylimyksiltä, jotka olivat asettuneet kannattamaan salaliittoa.

Buvat oli ryhtynyt työhönsä entiseen tapaan, mutta kun hän kellon lähetessä neljää nousi jalkeille ja juuri piteli hattua toisessa kädessään ja keppiä toisessa, tuli Dubois häntä noutamaan ja saattoi hänet pieneen kamariin, hänen työskentelyhuoneensa yläpuolelle. Siellä ministeri tiedusteli, mitä mestari ajatteli tästä huoneesta. Kirjastovirkailijan mieltä hiveli pääministerin nojautuminen hänen arvosteluunsa, ja hän kiirehti vastaamaan, että huone oli hänen nähdäkseen hyvin miellyttävä.

— Sepä hyvä, virkkoi Dubois, — on hauskaa, että se vastaa makuanne, sillä tämä onkin nyt teidän asuntonne.

— Minunko! äännähti Buvat tyrmistyneenä.

— No, niin juuri! Mitä ihmettelemistä siinä on, että haluan pitää ulottuvillani ja eritoten nähtävissäni niin tärkeän miehen kuin te olette?

— Mutta silloinhan minä siis joudun asumaan Palais-Royalissa? hämmästeli Buvat.

— Useita vuorokausia ainakin, vastasi Dubois.

— Monseigneur, sallikaa minun ainakin ilmoittaa Bathildelle.

— Sehän tässä juuri onkin aiheena: Bathilden ei sovi saada tietoa.

— Mutta saanenhan toki luvan, että ensi kerralla ulos mennessäni...

— Ette mene ulos koko sinä aikana, minkä oleskelette täällä.

— Mutta, huudahti Buvat kauhistuen,... mutta minä olen siis vanki?

— Valtionvanki, tepä sen sanoitte, hyvä Buvat; mutta rauhoittukaa, vankeutenne ei käy pitkälliseksi, ja sen kestäessä teille osoitetaan kaikkea Ranskan pelastajalle kuuluvaa huomaavaisuutta, — sillä te olette pelastanut Ranskan, rakas herra Buvat, siitä ei nyt pääse mihinkään.

— Olen pelastanut Ranskan, huudahti Buvat, — ja tässä olen vankina, lukkojen ja telkien takana!

— Missä hitossa te näette lukkoja ja telkiä, hyvä Buvat? sanoi Dubois räjähtäen nauramaan. — Ovi sulkeutuu lukkoon, siihen ei edes kuulu avainta, mitä ikkunaan tulee, niin katsokaa, se on Palais-Royalin puutarhan puolella, eikä ole minkäänlaista ristikkoa näköalanne häiritsijäksi, uhkean näköalan. Majailette täällä kuin itse regentti.

— Voi pikku kamariani! Voi pengermääni! jupisi Buvat lannistuneena lyyhistyen nojatuoliin.

Dubois, jolla oli muuta tehtävää kuin lohdutella kirjoitusmestaria, poistui huoneesta ja määräsi oven ulkopuolelle vahtisotilaan.

Tämän toimenpiteen peruste on helposti käsitettävissä. Dubois pelkäsi, että Villeroyn juuri parahiksi tapahtuneesta pidätyksestä aavisteltaisiin, mitä kautta paljastus oli tapahtunut, ja että Buvat kuulusteltuna tunnustaisi kertoneensa kaikki. Mutta se myönnytys olisi varmastikin pysähdyttänyt salaliittolaiset hankkeissaan puolitiehen, ja Dubois — pysyessään jatkossa selvillä vehkeilyn kehityksestä — päin vastoin tahtoi antaa heidän solmiutua juoniinsa loppuun asti, kerta kaikkiaan taakseen ainaisen salaliittolaisuuden.

Kello kahdeksan tienoissa illalla, päivänvalon alkaessa hämärtyä, Buvat kuuli oveltaan jyskettä ja jonkinlaista metallista kalinaa, joka hätäännytti häntä. Oli kerrottu monia juttuja pidätyspaikassaan murhatuista valtionvangeista, ja hän kavahti värisevänä seisoalle ja juoksi ikkunansa ääreen. Palais-Royalin pihalla ja puutarhassa kuhisi väkeä. Galleriat alkoivat saada valaistuksensa, kirjastovirkailijan katseille esiintyvä näyttämö oli täynnä liikettä, hilpeyttä ja kirkkautta. Hän voihkaisi syvään, ajatellessaan, että hänen nyt kenties täytyi jättää hyvästi tälle hälisevälle ja eloisalle maailmalle. Samassa hänen ovensa avautui. Buvat kääntyi peloissaan ja huomasi kaksi punaisiin livreijoihin pukeutunutta lakeijaa, jotka kantoivat valmiiksi katettua pöytää. Se metallinen kalina, joka oli ahdistanut Buvatin mieltä, oli hopeisten lautasien ja vatien helähtelyä.

Vangin ensimmäisenä tekona oli hartaan kiitoksen huokaisu Luojalle siitä, että uhkaava vaara, johon hän oli luullut joutuneensa, muuttui näköjään noin siedettäväksi tilanteeksi. Mutta melkein heti juolahti hänen mieleensä, että häntä vastaan punotut julmat aikeet olivatkin yhä entisellään ja että oli vain vaihdettu täytäntöönpanon muotoa. Häntä ei surmattaisikaan sillä tavoin kuin Juhana Pelottoman tai herttua de Guisen oli käynyt, vaan hänet myrkytettäisiin kuten le grand dauphin tai Burgundin herttua. Hän loi nopean silmäyksen lakeijoihin ja oli huomaavinaan heissä jotakin kolkkoa, mikä ilmaisi heidät salaisen koston välikappaleiksi. Siitä hetkestä kirjastovirkailijan kanta oli selvillä; antamatta valtaa ruokalajien tuoksulle, joka hänestä näytti keksityltä lisähoukuttimelta, hän kieltäytyi kaikesta ravinnosta, majesteettisesti ilmoittaen, että hänen ei ollut nälkä eikä jano.

Lakeijat katselivat toisiaan alta kulmien. He olivat älykkäitä veitikoita, joiden oli helppo oivaltaa ensi silmäyksellä, mitä lajia miestä kelpo porvari oli. Vangin pelkäily oli keksittävissä sitäkin helpommin, kun täytyi pitää uskomattomana, että miehellä ei ollut nälkä tryffeleillä täytetyn fasaanin edessä ja että pullollinen chambertinia ei hänessä herättänyt janon aistimusta. He supattivat keskenään muutamia sanoja, ja kun asemasta saattoi hyötyä, lähestyi rohkeampi heistä kirjoitusmestaria, joka peräytyi hänen tieltään, kunnes tulisija esti enemmän loitontumisen.

— Monsieur, hän haastoi vakuuttavana sävyltään, — me ymmärrämme arastelunne, mutta rehellisinä palvelijoina katsomme asiaksemme todistaa teille, ettemme mitenkään voisi osallistua sellaiseen, mistä meitä epäilette. Niin ollen toverini ja minä, kumpainenkin vuoron jälkeen, kaiken aikaa teidän oleskellessanne täällä maistamme jokaista teille tarjottua ruokalajia ja otamme kulauksen kaikista viinilajeista, joita teille tuodaan. Olemme onnellisia, jos voimme hieman rauhoittaa mieltänne alttiudellamme.

— Monsieur, vastasi Buvat häpeissään siitä, että hänen salaiset ajatuksensa oli siten oivallettu, — olette hyvin suosiollinen, mutta minun ei toden teolla ole nälkä eikä jano, asia on niin kuin minulla oli kunnia teille vakuuttaa.

— Olkoon niin, monsieur, tuumi lakeija, — mutta kun toverini ja minä haluamme, että mieleenne ei jää vähäisintäkään epäilyä, pysymme kokeessa, jonka olemme teille tarjonneet. Comtois, veikkonen, jatkoi palvelija istuutuen paikalle, joka olisi kuulunut kirjoitusmestarille, — suvaitsehan tarjota minulle muutama lusikallinen tuota lientä, siipikynkkä riisin kera paistetusta kananpojasta ja puoli pikarillista viiniä. Kas niin, hyvä on. Terveydeksenne, monsieur.

— Monsieur, vastasi Buvat katsellen hämmästelevin silmin lakeijaa, joka niin röyhkeästi aterioitsi hänen paikallaan, — monsieur, minä olen teidän palvelijanne ja tahtoisin tietää nimenne, säilyttääkseni sen muistissani sen kelpo vanginvartijan rinnalla, joka vankilassaan antoi Comus vanhemmalle todisteen samanlaisesta alttiudesta kuin te nyt minulle. Sen tapauksen kertoo Hyve toiminnassa, monsieur, pitkitti Buvat, — ja otan vapaudekseni sanoa, että te kaikin puolin ansaitsisitte sijanne siinä kirjassa.

— Monsieur, puheli lakeija vaatimattomasti, — nimeni on Bourguignon, ja tuo kaverini on Comtois, joka vuorostaan osoittaa teille alttiuttaan huomenna eikä siinä kokeessa suinkaan jättäydy takapajulle. Kas niin, Comtois, veikkonen, viipale tuota fasaania ja lasillinen samppanjaa. Ymmärräthän, että minun pitää täydellisesti varmistaakseni herraa maistaa jokaisesta ruokalajista ja ottaa siemaus kaikista viineistä. Se on kyllä kova urakka, mutta mikä ansio olisikaan olla kunniallisen miehen kirjoissa, ellei tuolloin tällöin omaksuisi tällaisia velvollisuuksia? Terveydeksenne, herra Buvat.

— Jumala varjelkoon omaanne, herra Bourguignon.

— Tarjoapas nyt jälkiruokaakin, Comtois, jotta herra Buvatille ei jää epäilyksen häivääkään.

— Herra Bourguignon, saatte uskoa, että jos minulla olisi ollut epäilyksiä, ne olisivat jo kokonaan häipyneet.

— Ei, monsieur, ei, pyydän tuhannesti anteeksi: kyllä te ette ole vielä saanut täydellistä vakuutusta. Comtois, veikkonen, kaadahan nyt kahvia, kuumana. Haluan juoda sen aivan niin kuin herra olisi sen juonut, ja oletan, että herra pitää siitä tällaisena.

— Kiehuvana, monsieur, vastasi Buvat kumartaen, — juon kahvini tosiaankin ihan kiehuvana!

— Ah! äännähti Bourguignon hörppien puolikupposensa ja kohottaen silmänsä autuaallisesti laipioon. — Olette oikeassa, monsieur. Ainoastaan tällaisenaan kahvi on hyvää; jäähtyneenä se on varsin keskinkertaista juomaa. Minun on sanottava, että tämä on oivallista. Comtois, veikkonen, kiitän sinua erinomaisesta tarjoilemisesta. Nyt auta minua viemään pois pöytä. Tietänettehän, ettei mikään ole niin vastenmielistä kuin viinien ja ruokien tuoksu silloin kun ei ole nälkä eikä jano. Monsieur, jatkoi Bourguignon kävellen takaperin ovelle, jonka hän oli aterian ajaksi huolellisesti sulkenut ja nyt avasi kumppaninsa työntäessä pöytää edellään, — monsieur, jos tarvitsette jotakin, niin käytettävissänne on kolme soittokelloa: yksi vuoteenne vierellä ja kaksi tulisijan kumpaisellakin puolella. Jälkimmäiset ovat meitä varten, vuoteen soittokellolla saatte kutsutuksi kamaripalvelijan.

— Kiitän, monsieur, sanoi Buvat, — olette hyvin ystävällinen. En halua häiritä ketään.

— Älkää yhtään kainostelko, monsieur, älkää lainkaan, monseigneur haluaa, että oleskelisitte aivan kuin kotonanne.

— Monseigneur on kovin hyväntahtoinen.

— Eikö monsieur halua enää mitään?

— En enää mitään, hyvä mies, en mitään, epäsi Buvat noin suuresta palvelevaisuudesta liikuttuneena, — en muuta kuin lausua teille kiitollisuuteni.

— Olen ainoastaan tehnyt velvollisuuteni, monsieur, vastasi Bourguignon vaatimattomasti, kumartaen viimeisen kerran ja sulkien oven.

— Toden totta, — tuumi kirjoitusmestari saattaessaan Bourguignonia heltyneellä katseella, — täytyypä sanoa, että puheenparret voivat kerrassaan valehdella. Sanotaan: "häpeämätön kuin lakeija", ja tuossahan kuitenkin on sen alan edustaja, joka on niin kohtelias kuin suinkin voi ajatella. Enpä totisesti enää usko sananlaskuja.

Tehdessään sen lupauksen Buvat oli jälleen yksin.

Mikään ei yllytä ruokahalua niin tehokkaasti kuin hyvän päivällisen näkeminen, kun siitä saa pelkkää tuoksua hengittääkseen. Buvatilla oli ollut silmiensä edessä ylellisempi ateria kuin kelpo porvarimme oli siihen asti unelmoinutkaan, ja tuntiessaan yhä pahemmin hiukaisevaa kuromista vatsassaan hän alkoi moittia itseään liiallisesta epäluuloisuudestaan vainoojiansa kohtaan. Mutta nyt oli myöhäistä. Buvat olisi tosin voinut nykäistä herra Bourguignonin tai herra Comtoisin soittokellon nauhasta ja pyytää toista tarjoilua, mutta noin arastelevan luonteen oli mahdoton terästäytyä sellaiseen tahdonnäytteeseen. Niinpä hän etsiskellessään vielä luotettavilta tuntuvien sananlaskujen joukosta lohdullisinta keksi erityisen sattuvaksi tässä tilanteessa sen, että uni on yhtä hyvä kuin syönti, ja päätti noudattaa sitä; kun hän ei ollut voinut aterioida, tahtoi hän ainakin yrittää nukkua.

Mutta aikoessaan panna toimeen sen päätöksensä Buvat sai ahdistuksekseen uutta pelkäilyä. Eikö hänen untansa voitaisi käyttää hänen raivaamiseensa pois tieltä? Yö on väijytysten aikaa. Hän oli useinkin kuullut muori Buvatin tarinoita baldakineista, jotka laskeutuivat tukehduttamaan onnettoman nukkujan, — makuusijoista, jotka itsellään painuivat alas luukusta niin hiljaisesti, että liike ei herättänyt nukkuvaa, — seinälaudoitukseen ja huonekaluihinkin kätketyistä salaovista, jotka olivat murhaajien pääsyteinä.

Ylellistä päivällistä ja oivallisia viinejä oli hänelle tarjottu kenties ainoastaan hänen antautuakseen hyvässä luottamuksessa mitä sikeimpään uneen. Tuo kaikki oli oikeastaan hyvinkin mahdollista, ja kun Buvatilla oli itsesuojelun vaisto erikoisen voimakas, aloitti hän kynttilä kädessään mitä perusteellisimman tarkastelun. Avattuaan kaikkien kaappien ovet, vedettyään auki lipastojen laatikot, koputeltuaan jokaista seinälaudoituksen levyä, Buvat ehti vuoteen ääreen ja lattiamatolla rähmälleen painuneena kurkotti pelokkaasti päätänsä makuusijan alle, ja oli äkkiä kuulevinaan askeleita takaansa. Asento, johon hän oli joutunut, ei hevin sallinut ajatella puolustautumista; siksi hän jäi hievahtamattomana odottamaan, sydän kurkussa ja otsa hiessä.

— Anteeksi, lausui synkeän hiljaisuuden jälkeen ääni, joka karmi Buvatin selkäpiitä, — anteeksi, monsieur kai etsii yömyssyään?

Buvat oli tullut ilmi. Ei voinut välttää vaaraa, jos vaara vaani. Hän siis veti päänsä makuusijan alta, otti kynttilän käteensä ja jääden polvilleen, koska tämä asento oli nöyrä ja sovitteleva, kääntyi siihen henkilöön päin, joka oli häntä puhutellut. Hänen edessään oli kauttaaltaan mustaan pukeutunut mies, kyynäsvarrellaan laskostettuina erinäisiä esineitä, jotka Buvat luuli tuntevansa vaatekappaleiksi.

— Niin, monsieur, myönsi Buvat nokkelasti ja hyvillään siten tarjoutuneesta verukkeesta, — niin, monsieur, sitä juuri haen. Olisikohan etsimiseni kiellettyä?

— Miksi monsieur otti suotta vaivautuakseen, kun olisi voinut soittaa? Minulla on ollut kunnia tulla määrätyksi toimimaan kamaripalvelijananne ja toin tässä yömyssynne ja yöpaitanne.

Samassa palvelija levitti vuoteelle suurikukkaisen yöpaidan, hienosta batistista ommellun yömyssyn ja mitä keikarimaisimman vaaleanpunaisen vyönauhan. Yhä polvistuneena kirjoitusmestari katseli hänen puuhaansa hämmästellen.

— Saanko nyt auttaa monsieuria riisuutumisessa? tiedusti kamaripalvelija.

— Ei, monsieur, ei! huudahti Buvat, jonka häveliäisyys heräsi ylen herkästi, mutta hän lievensi epäystään mahdollisimman herttaisella hymyllä. — Ei, minulla on tapana riisuuntua yksinäni. Kiitos, monsieur, kiitos.

Kamaripalvelija poistui, ja kirjastovirkailija oli jälleen omassa rauhassaan.

Kamari oli nyt tarkastettu, ja yhä yltyvä nälkä kehotti kiireelliseen nukkumiseen. Huokaisten aloitti Buvat siekailematta yövalmistelunsa. Uskaltamatta jäädä pimeään hän asetti yhden kynttilöistään takan kulmalle, ja syvään voihkaisten hän painui pehmeimmälle vuoteelle, mitä oli milloinkaan tavannut.

Mutta vuode ei tee unta. Sekä kauhu että vatsan tyhjyys tuotti hänelle heittelehtimistä, ja vasta aamupuolella hän alkoi torkahdella. Silloinkin uinahduksia vaivasivat mitä hirvittävimmät ja järjettömimmät painajaiset. Hän oli juuri näkemässä unta, että hänet oli myrkytetty lampaanlihamuhennoksella, kun kamaripalvelija ilmestyi tiedustamaan, millä tunnilla monsieur halusi aamiaisensa.

Se kysymys oli niin suoranaista jatkoa Buvatin unelle, että vähäisimmänkin haukkapalan ajatteleminenkin värisytti häntä kiireestä kantapäihin. Hän kykeni vastaamaan vain kumealla soperruksella, joka silti näytti kamaripalvelijalle merkitsevän jotakin, sillä tämä poistui virkkaen että herralle tarjottaisiin heti.

Buvatilla ei ollut lainkaan tapana syödä aamiaista vuoteessa. Hän hyppäsi kiireesti lattialle ja ryhtyi pikaiseen pukeutumiseen. Sen puuhan päättyessä herrat Bourguignon ja Comtois jo kantoivatkin sisälle aamiaisen, niin kuin olivat edellisenä iltana tuoneet päivällisen.

Tällöin kerrattiin jo selostamamme kohtaus, se vain erona, että nyt herra Comtois pisteli suihinsa ja herra Bourguignon hoiti pöytäpalvelusta. Mutta kun tultiin kahviin ja Buvat, joka ei ollut eilisaamusta asti saanut mitään suuhunsa, näki rakkaan juomansa valuvan hopeisesta kahvikannusta posliinikuppiin ja siitä herra Comtoisin ruokatorveen, ei hän saanut itseään enää hillityksi, vaan selitti vatsansa sentään kaipaavan jotakin vähäistä, joten hän halusi jätettäväksi itselleen kahvin ja pikku sämpylän.

Mielenilmaisu näytti hiukan kiusaavan herra Comtoisin alttiutta, mutta lakeijan oli kuitenkin pakko tyytyä vain pariin juoksevan nesteen siemaukseen. Kuuma juoma siirrettiin sitten pienelle tarjoilupöydälle, saaden seurakseen pikku nisupyörykän ja sokeriastian, ja nauraen partaansa nuo kaksi veitikkaa veivät mukanaan muut aamiaisainekset. Tuskin oli ovi sulkeutunut, kun Buvat syöksähti pikkupöydän ääreen ja ehtimättä edes kastaa toisesta hän ahmaisi leivän ja joi kahvin. Jonkin verran virkistyneenä näin riittämättömästäkin vahvikkeesta hän alkoi katsastella asemaansa vähemmän kolkolta kannalta.

Buvatilla tosiaan oli tervettä järkeäkin, ja kun hän oli kommelluksitta suoriutunut edellisen päivän iltakaudesta ja yökin oli kulunut häiritsemättömästi, aamupuhteen alkaessa varsin mukavaan tapaan, hänessä heräsi se käsitys, että joskin häneltä tahdottiin jostakin valtiollisesta syystä riistää vapaus, ei ainakaan ajateltu hänen päiviensä lyhentämistä, vaan päin vastoin yritettiin osoittaa hänelle suurempaa huomaavaisuutta kuin hän koskaan oli saanut osakseen. Lisäksi Buvat vastoin tahtoaankin tunsi sitä ylellisyyden viihdyttävää vaikutusta, joka tunkeutuu ihmiseen kaikista huokosista ja keventää sydäntä.

Hän oli päivällisen havainnut herkullisemmaksi kuin tavalliset päivällisensä, vuode oli ollut perin pehmeä ja juuri nautitussa kahvissa oli aromi, jota hänen sikurisekoituksestaan puuttui. Hänen täytyi todeta, että kimmoiset nojatuolit ja upotettaviksi sisustetut pikkutuolit, joita hän oli nyt vuorokauden saanut käyttää istuiminaan, olivat kiistämättömästi korkeammalla tasolla kuin hänen nahkapäällysteinen nojatuolinsa ja ruokotuolinsa. Ainoana todellisena ahdistuksen aiheena oli siis levottomuus, jota Bathilde oli tietenkin joutunut kokemaan, kun ei ollut nähnyt hänen palaavan. Hän ei rohjennut uudistaa eilispäiväistä pyyntöään Duboisille saada ilmoittaa turvallisuudestaan holhotillensa. Mutta hetkeksi hänen päähänsä pälkähti matkia Rautanaamiota, joka oli vankilansa ikkunasta heittänyt merenrannalle hopealautasen, — heittää ulokkeeltaan kirje Palais-Royalin pihalle. Mutta samassa hän muisti, kuinka turmiollisen seuraamuksen se herra de Saint-Marsin määräyksien rikkomus oli ilmi tullessaan tuottanut kovaonniselle vangille, joten hänkin nyt värähtäen pelkäsi, että tuollaisen tempun yrittäminen kiristäisi hänen vankeutensa ankaruutta, joka tällaisenaan näytti hänestä siedettävältä, kun otti lukuun kaikki.

Tuumiskelun tuloksena oli, että Buvat vietti aamun paljon tyyntyneempänä, eikä kahvin ja sämpylän saanut vatsakaan tuottanut hänelle sen pahempaa muistuttelua kuin tuon keveän hiukaisun, joka on pelkkää lisänautintoa, kun saa olla varma hyvästä päivällisestä. Olihan vangilla sitä paitsi erinomaisen viehättävä näköala ikkunastaan, ja kaiken kaikkiaan on käsitettävissä, että hän pääsi kello yhteen iltapäivällä suurestikaan enää huolestumatta tai ikävystymättä.

Täsmälleen kello yksi avautui ovi, ja pöytä ilmestyi jälleen valmiiksi katettuna. Sen kantoivat samat lakeijat kuin ennenkin. Mutta tällä kertaa ei sen ääreen istuutunut herra Bourguignon eikä Comtois. Buvat selitti täydellisesti varmistuneensa ylhäisen isäntänsä aikeista, kiitti herroja Comtoisia ja Bourguignonia kumpaisenkin osoittamasta alttiudesta ja pyysi heitä nyt tarjoilemaan hänelle vuorostaan. Lakeijat irvistivät, mutta tottelivat.

Kirjastovirkailijan onnekas mielentila koheni hänelle tarjotusta oivallisesta päivällisestä. Hän söi kaikkia ruokalajeja, siemaili kaikkia viinejä, sitten hörppi kahvinsa, jollaista ylellisyyttä hän ei tavallisissa oloissa sallinut itselleen päivätunneilla muulloin kuin sunnuntaisin, ja arabialaisen nektarin päälle. Kulautettuaan vielä pikku pikarillisen madame Anfouxin likööriä Buvat oli melkein haltioissaan.

Illemmalla sai päivällinen saman menestyksen, mutta kun kirjoitusmestarimme nyt hiukan runsaammin maisteli chambertinia ja silleryä, hän oli kello kahdeksan tienoissa sellaisella tyytyväisyyden huipulla, että sitä ei voisi kuvatakaan. Kun siis kamaripalvelija esittäytyi auttelemaan hänen makuullemenoaan, ei hän nyt tavannutkaan kirjoitusmestaria nelinkontin kurkistelemassa makuusijan alle, vaan istualla mukavassa nojatuolissa, jalat tulisijan rautaristikolla, pää keikautettuna selkämykselle, silmät sirrillään hymisemässä hampaittensa lomitse äärimmäisen hellällä äänensävyllä:

    Anna mun mennä, —
    jalkani, lennä
    leikkihin Metsolan impien kanssa...

ja sehän oli suuri parannus arvoisan kirjoitusmestarin taannoiseen mielialaan.

Kun kamaripalvelija taaskin tarjoutui auttamaan hänen riisuutumisessaan, tyytyi Buvat — jonka tuntui olevan vaikea saada ajatuksiaan sanoiksi — hyväksymisensä merkiksi hymyilemään, sitten ojentaen palvelijalle molemmat käsivartensa nutun vetämiseksi pois ja sen jälkeen tarjoten jalkineensakin riisuttaviksi. Vaikka kirjoitusmestari nyt olikin tavattoman riemullisella päällä, ei hänen luontainen pidättyväisyytensä sallinut täydellisempää antautumista, joten hän vasta aivan yksikseen jäätyänsä laittautui lopulliseen yökuntoon.

Aivan päin vastoin kuin eilis-iltana Buvat nyt nautinnollisesti ojentautui vuoteelleen, painui unen maille viidessä minuutissa, ja sitten hän oli olevinaan Turkin sulttaani, ja kuningas Salomon tavoin hänellä oli kolmesataa vaimoa ja viisisataa lemmityistä.

Tämä oli ainoa hieman hulivilimainen uni, mitä häveliäs Buvat näki koko siveän elämänsä mittaan.

Hän heräsi raikkaana kuin ruusunnuppu, ainoana huolenaiheenaan nyt Bathilden arvattava levottomuus, mutta muuten täydellisesti onnellisena.

Aamiainen ei tietystikään vähentänyt hänen hyväntuulisuuttaan, päin vastoin hän tiedusteltuaan, voisiko hän kirjoittaa hänen korkea-arvoisuudelleen Cambrain arkkipiispalle ja kuultuaan, että mikään ohje ei siitä estänyt, pyysi ja sai paperia ja mustetta, kaivoi taskustaan kynäveitsen, joka hänellä oli aina hallussaan, veisteli sulkakynänsä mitä huolellisimmin ja aloitti kauneimmalla käsialallaan hyvin liikuttavan anomuksen, saadakseen suurmieheltä luvan, jos hänen vankeuttaan yhä jatkuisi, tavata Bathildea tai ainakin ilmoittaa tälle, että häneltä ei vapauden menetyksen ohella puuttunut mitään muuta, kun hänen ylhäisyytensä pääministeri suvaitsi olla häntä kohtaan erinomaisen hyväntahtoinen.

Buvat omisti esityksensä kaunokirjoituspuoleen mitä suurinta huolellisuutta. Isot kirjaimet edustivat erilaisia kasvien, puiden tai eläinten hahmoja, ja siinä työssä kirjoitusmestarin aika kuluikin aamiaisesta puoliseen. Istuutuessaan pöytään hän luovutti sepitelmänsä Bourguignonille, pyytäen häntä omakohtaisesti viemään sen hänen ylhäisyydelleen pääministerille, koska hänen palvelemiseensa sillä aikaa hyvin riitti Comtois.

Neljännestunnin kuluttua Bourguignon palasi ilmoittamaan, että hänen ylhäisyytensä oli lähtenyt ulos, mutta anomus oli jätetty sen henkilön haltuun, joka hänen kanssaan hoiteli julkisia asioita, ja tämä henkilö oli käskenyt tuoda luokseen Buvatin heti kun hän ehtisi päivälliseltä, mutta herra Buvatia kehoitettiin samalla olemaan maistamatta palaakaan tai juomatta viinilasillistakaan kiirehtimättä, koska kutsuja itsekin parhaillaan istui aterialla. Noin ystävällisen luvan perusteella Buvat vietti aikansa, mutusteli parhaita herkkuja, maisteli oivallisimpia viinejä, särpi kahvinsa, siemaili likööripikarillisensa, ja tästä toimituksesta suoriuduttuaan hän hyvin päättäväisellä äänellä ilmoitti olevansa valmis esittäytymään pääministerin sijaiselle.

Vahtisotilaalle oli ilmoitettu Buvatin pääsylupa, ja ylpeästi kirjoitusmestari asteli hänen ohitseen Bourguignonin saattamana. Mentiin pitkää käytävää myöten, sitten alas portaita, ja lopuksi lakeija avasi oven ja ilmoitti herra Buvatin.

Kirjastovirkailija huomasi nyt olevansa jonkinlaisessa pohjakerroksen laboratoriossa vastapäätä neljänkymmenen tai neljänkymmenenkahden ikäistä miestä, jonka ulkomuodossa tuntui olevan jotakin tuttua. Mitä yksinkertaisimpaan asuun pukeutuneena mies tarkkaili tulikuuman ahjon ääressä jotakin kemiallista koetta, johon näytti olevan hyvin kiintynyt. Buvatin havaitessaan hän nosti päätänsä ja silmäisi tulijaa uteliaasti.

— Monsieur, hän sitten virkkoi, — te siis olette niineltänne Jean Buvat.

— Palveluksessanne, monsieur, vastasi Buvat kumartaen.

— Abbélle osoittamanne anomus on kai omakätinen?

— Kyllä se on minun kirjoittamani, monsieur.

— Teillä on perin kaunis käsiala, monsieur.

Buvat kumarsi ylpeän vaatimattomasti hymyillen.

— Abbé on minulle kertonut, monsieur, jatkoi tuntematon, — mistä palveluksesta olemme teille kiitollisuudenvelassa.

— Monseigneur on liian suosiollinen, vähätteli Buvat, — eihän mokomasta kannata kiittää.

— Mitä! Eikö kannata kiittää! Päin vastoin, herra Buvat, se oli tosiaan erittäin suuri asia. Hitto vieköön, todisteeksi huomautan teille, että jos teillä on jotakin pyydettävää regentiltä, otan minä välittääkseni hänelle toivomuksenne.

— Monsieur, sanoi Buvat, — koska suosiollisesti tarjoudutte esiintymään puolestani hänen kuninkaallisen korkeutensa edessä, niin sanokaahan hänelle ystävällisesti, että kun hän sattuu olemaan hiukan paremmin rahoissaan, hän toimittaisi minulle rästit maksetuiksi, mikäli siitä ei koidu hänelle liiallista haittaa.

— Kuinka? Rästit maksetuiksi, herra Buvat? Mitä tarkoitattekaan?

— Tarkoitan, monsieur, että minulla on kunnia työskennellä kuninkaallisen kirjaston virkailijana, mutta kohta kuusi vuotta takaperin meille alettiin kunkin kuukauden lopussa sanoa, että valtionrahastossa ei ollut varoja.

— Ja paljoonko rastinne nousevat?

— Tarvitsen kynän ja mustetta, monsieur, voidakseni sanoa summan tarkalleen.

— No, suunnilleenkin. Laskekaa päässänne.

— Sanokaamme viisituhatta kolmesataa livreä ja muutamia päälle, jättäen sikseen sout ja denierit.

— Ja te haluaisitte palkanmaksun, herra Buvat?

— En salaa teiltä, monsieur, että olisin siitä kovin hyvilläni.

— Ja siinäkö kaikki, mitä pyydätte?

— Kerrassaan kaikki.

— Mutta ettekö sentään vaadi itsellenne mitään siitä palveluksesta, jonka olette tehnyt Ranskalle?

— Tosiaan, monsieur, anon lupaa ilmoittaa holhotilleni Bathildelle, jonka täytyy olla kovin levoton poissaolostani, että hän saa olla huoletta ja että minua pidätetään Palais-Royalissa. Vieläpä haluaisin, ellen siinä käytä väärin hyväntahtoisuuttanne, monsieur, että hänen sallittaisiin pistäytyä pikku käynnille luokseni. Mutta jos tämä pyyntöni on sopimaton, niin rajoitun edelliseen.

— Järjestämme paremminkin, herra Buvat. Ei ole enää aihetta pidättämiseenne, joten annamme teille vapautenne takaisin, ja te saatte itse mennä kertomaan kuulumisianne neiti Bathildelle.

— Kuinka, monsieur! äännähti Buvat, — enkö enää ole vankina?

— Saatte lähteä milloin tahdotte.

— Monsieur, olen nöyrin palvelijanne, ja minulla on kunnia lausua teille alamaisimmasti hyvästi.

— Anteeksi, herra Buvat, sana vielä.

— Parikin, monsieur.

— Toistan teille, että Ranska on joutunut teille kiitollisuudenvelkaan, joka on kuitattava. Kirjoittakaa siis regentille, laatikaa hänelle laskelma saatavastanne, selostakaa asemaanne, ja jos erikoisesti haluatte jotakin, lausukaa toivomuksenne vain rohkeasti. Minä takaan, että anomuksellenne tehdään oikeutta.

— Olette kovin ystävällinen, monsieur, ja minä kyllä teen sen. Voin samalla toivoa, että kun valtionrahastoon ensi kerralla kertyy tuloja...

— Teille toimitetaan suoritus, annan siitä sanani.

— Monsieur, vielä tänään osoitan anomukseni regentille.

— Ja saatte huomenna maksun.

— Oi, monsieur, tätä hyvyyttä!

— Menkää, herra Buvat, menkää, holhottinne odottaa.

— Olette oikeassa, monsieur, mutta hän ei tule mitään menettäneeksi odotuksestaan, koska tuon hänelle niin mainion uutisen. Saan kunnian lausua näkemiin, monsieur. Kas, anteeksi — sopiiko minun kysyä, mikä onkaan nimenne, jos suvaitsette?

— Philippe.

— No, näkemiin sitten, herra Philippe.

— Hyvästi, herra Buvat. Malttakaahan, virkkoi Philippe, — minun täytyy antaa määräys voidaksenne poistua.

Hän soitti kelloa ja upseeri näyttäytyi.

— Kutsukaa Ravanne.

Upseeri poistui. Parin sekunnin kuluttua astui huoneeseen nuori kaartinupseeri.

— Ravanne, lausui Philippe, — saata tätä kunnon miestä Palais-Royalin portille. Hän on vapaa lähtemään minne tahtoo.

— Kyllä, teidän korkeutenne, sanoi nuori upseeri.

Buvatin silmiä häikäisi ja hän avasi suunsa kysyäkseen, ketä siten nimitettiin hänen korkeudekseen, mutta Ravanne ei suonut hänelle aikaa.

— Tulkaa, monsieur, hän lausui, — tulkaa, odotan teitä.

Kirjoitusmestari silmäili hölmistyneenä herra Philippeä ja paashia, mutta käsittämättä hänen epäröintiään tämä uudisti kehotuksensa. Buvat totteli vetäen taskustaan nenäliinan ja pyyhkien suuria hikikarpaloita otsaltaan. Ovella vahtisotilas tahtoi pysähdyttää Buvatin.

— Hänen kuninkaallisen korkeutensa määräyksestä monsieur on vapaa, ilmoitti Ravanne.

Sotamies teki kunniaa ja päästi heidät menemään. Kirjoitusmestari pelkäsi pyörtyvänsä. Hänen polvensa hetkuivat ja hän nojautui seinään.

— Mikä teidän onkaan, monsieur? kysyi hänen oppaansa.

— Anteeksi, monsieur, änkytti Buvat, — mutta olisikohan henkilö, jolle minulla on kunnia puhua, mahdollisesti...

— Hänen ylhäisyytensä regentti omassa persoonassaan, täydensi Ravanne.

— Ei ole mahdollista! huudahti Buvat.

— Hyvin mahdollista päin vastoin, vakuutti nuori mies, — koska niin on asia.

— Kuinka! Herra regentti itsekö minulle on luvannut, että minulle maksetaan palkkarästini! huudahti Buvat.

— En tiedä, mitä hän lienee teille luvannut, mutta sen tiedän, että juuri herra regentti antoi minulle määräyksen saattaa teitä, vastasi Ravanne.

— Mutta hän sanoi nimensä olevan Philippe.

— Niinhän tietysti, — Orleansin herttua Philippe.

— Totta tosiaan, monsieur! Philippe onkin hänen ristimänimensä, sehän kyllä tunnetaan. Mutta onpas tuo regentti kerrassaan kunnon mies, ja kuitenkin ovat katalat juonittelijat vehkeilleet häntä vastaan, sellaista miestä vastaan, joka on antanut minulle sanansa palkkarästieni suorittamisesta! Mutta ne viheliäiset ansaitsevat hirsipuun, monsieur, pyörällä ruhjomisen, teilaamisen, polttorovion; eikö teidänkin mielestänne, monsieur?

— Monsieur, virkkoi Ravanne nauraen, — minulla ei ole mitään mielipidettä noin tärkeistä asioista. Olemme nyt katuovella. Mielelläni haluaisin kunnian olla seurananne pitempään, mutta monseigneur lähtee puolen tunnin kuluttua Chellesin luostariin, ja kun hänellä on erinäisiä ohjeita annettavina minulle ennen lähtöään, on minun pakko suureksi mielipahakseni jättää teidät.

— Kaikki pahoittelu on minun osallani, monsieur, lausui Buvat armollisesti ja syvällä kumarruksella vastaten nuoren miehen keveään kumarrukseen. Buvatin kohottaessa päänsä hän oli jo kadonnut.

Se katoaminen jätti Buvatin täydellisesti liikkeittensä valtiaaksi. Hän käytti vikkelästi tilaisuutta, kiirehtien Place des Victoiresille ja sieltä Rue du Temps-Perdulle, jonka kulmasta hän kääntyi juuri kun d'Harmental survaisi miekkansa Roquefinetten sydämeen. Ja samalla hetkellä Bathilde-rukka, lainkaan aavistamatta, mitä hänen naapurinsa luona tapahtui, huomasi kasvatusisänsä ja kiirehti portaille vastaan, kohdaten hänet toisen ja kolmannen kerroksen välissä.

— Voi, isäni, rakas isäni! huudahti Bathilde noustessaan portaita Buvatin käsikynkässä, pysähdyttäen hänet suudeltavaksi joka askelmalla. — Mistä tuletkaan, mitä sinulle on tapahtunut ja mistä johtuu, ettemme ole sinua lainkaan nähneet maanantaista saakka? Hyvä Jumala, sinä olet saattanut Nanetten ja minut hirveään rauhattomuuteen! On täytynyt sattua uskomattomia tapauksia!

— Ah, niin, perin uskomattomia, vahvisti Buvat.

— Voi, hyväinen aika, kerro minulle, isäseni! Mistä ensiksikin tulet?

— Palais-Royalista.

— Kuinka! Palais-Royalistako? Ja kenen luona sinä Palais-Royalissa olit?

— Regentin luona vain.

— Sinä regentin luona! Ja mitä sinä regentin luona teit?

— Olin vankina.

— Vankina! Sinä?

— Valtionvankina.

— Ja miksi? Sinä vankina!

— Siksi että olen pelastanut Ranskan.

— Oi, hyvä Jumala, hyvä Jumala, isäni, oletko seonnut järjiltäsi? huudahti Bathilde kauhistuen.

— En, mutta aihetta olisi kyllä ollut, ellei minulla olisi järkkymätön pää.

— Mutta selitä toki, minä rukoilen!

— Ajattelehan, että regenttiä vastaan punottiin salaliittoa.

— Oi, taivas!

— Ja että minä olin mukana.

— Sinäkö!

— Niin, minä! — nimittäin kuulumatta siihen. Tiedäthän sen ruhtinas de Listhnayn?

— Niin?

— Tekoruhtinas, lapseni, tekoruhtinas!

— Mutta ne jäljennökset, joita laittelit häntä varten...?

— Julistuksia, kuulutuksia, yllytyspapereita. Yleinen kapina, Bretagne... Normandia... säätyedustajiston kokous... Espanjan kuningas... Ja minä sain sen kaiken ilmi.

— Sinä! huudahti Bathilde kauhistuen.

— Niin, minä, jota hänen ylhäisyytensä regentti juuri mainitsi Ranskan pelastajaksi, — minä, jolle maksetaan palkkarästini!

— Isäni, isäkulta, sanoi Bathilde, — puhuit salaliittolaisista; tiedätkö niiden nimet?

— Ensiksikin herra herttua du Maine. Ajatella, että se kurja äpärä vehkeilee sellaista miestä kuin hänen ylhäisyyttään regenttiä vastaan! Sitten joku kreivi Laval, markiisi de Pompadour, paroni de Valef, Cellamaren ruhtinas, abbé Brigaud, — tuo peijakkaan abbé Brigaud! Jäljensinhän koko luettelon, kuulepas...

— Isä kulta, kysyi Bathilde, jonka hengitystä pyrki pelko salpaamaan, — isä kulta, näitkö kaikkien noiden nimien joukossa myös... chevalier... Raoul d'Harmentalin...?

— Kas, tottahan toki, huudahti Buvat, — chevalier Raoul d'Harmental on salaliiton johtomies! Mutta regenttihän tietää nyt heidät kaikki. Tänä iltana vangitaan joka sorkka, ja huomenna hirtetään, teilataan, ruhjotaan pyörällä.

— Voi sinua onnetonta, onnetonta! parahti Bathilde käsiään väännellen. — Olet syössyt surmaan miehen, jota minä rakastan. Mutta vannon äitini muiston kautta, että jos hän kuolee, kuolen minäkin.

Ja ajatellen, että hän kenties vielä ehtisi varoittaa Raoulia uhkaavasta vaarasta, Bathilde jätti tyrmistyneen kasvatusisänsä, syöksähti kamarin ovelle, kiiti alas portaita kuin siivitettynä, lennähti kadun yli kahdella harppauksella, kipaisi naapuritalon ylimpään kerrokseen melkein koskettamatta askelmia, päätyi hengästyksissään, näännyksissä, menehtymäisillään kolkuttamaan d'Harmentalin ovelle, jonka chevalier oli tullut sulkeneeksi niin huolimattomasti, että se myötäsi Bathilden ensimmäisellä painalluksella ja avautuessaan jätti näkyviin kapteenin ruumiin, joka virui verilätäkössä lattialla.

Tämä näky oli kokonaan toista kuin neito oli odottanut, ja ottamatta huomioon, että hän nyt oli kenties lopullisesti sotkemassa rakastajansa asiat, hän pyörähti pois apua huutaen. Mutta päästyään porrastasanteelle hän joko voimiensa pettäessä tai liukastuen vereen kaatui selälleen, päästäen hirveän kiljahduksen.

Se hälytti hätään naapurit, jotka tapasivat Bathilden pyörtyneenä. Hänen päänsä oli kolahtanut oven kulmaan, ja siihen oli tullut paha vamma.

Bathilde kannettiin alas rouva Denisin luo, joka kiirehti tarjoamaan vieraanvaraisuuttaan.

Kapteeni Roquefinette oli piippuansa sytyttääkseen repäissyt osoitepuolen kirjeestä, joka hänellä oli taskussaan, ja kun häneltä ei löytynyt mitään muuta paperia nimen tai asunnon selvillesaamiseksi, kuljetettiin murhattu ruumishuoneeseen, missä Normandiatar tunsi vainajan kolme päivää myöhemmin.

JUMALA SÄÄTÄÄ

Lähtiessään pakenemaan täyttä laukkaa d'Harmental oli oivaltanut, että hänellä ei ollut hetkeäkään hukattavana sovittautuakseen siihen käänteeseen, jonka kapteeni Roquefinetten kuolema oli tuottanut hänen toimenaan olevalle uhkarohkealle yritykselle. Toivoen jostakin merkistä tuntevansa ne miehet, joiden piti esittää sivuhenkilöiden osaa suuressa draamassa, hän ratsasti bulevardeja pitkin Saint-Martinin portille ja kääntyi siellä vasempaan, tuotapikaa saapuen keskelle hevostoria. Siellähän Roquefinetten palkkaamat puolitoistakymmentä valeasuista talonpoikaa odottelivat päällikkönsä määräyksiä.

Mutta kovaonninen kapteeni oli ollut oikeassa: vieraan silmä ei kyennyt millään keinoin keksimään noita salaperäisiä miehiä, jotka ulkonaisesti muistuttivat kaikkia muita ja tuskin tunsivat toisiaankaan. D'Harmental etsiskeli siis turhaan. Kaikki kasvot olivat hänelle tuntemattomia; myyjät kuten ostajatkin näyttivät hänestä niin kerrassaan ajattelevan vain kauppojaan, että hän pariin kolmeen kertaan lähestyttyään henkilöitä, joita päätteli tekeytyneiksi, taas etääntyi virkkamatta heille sanaakaan, kun oli liian todennäköistä, että hän viiden- tai kuudensadan miehen paljoudesta valitessaan tekisi jonkin erehdyksen, joka ei ainoastaan ilmenisi turhaksi, vaan voisi koitua vaaralliseksikin.

Asema oli surkea. Chevalierilla oli selvästikin käytettävissään kaikki salahankkeen onnelliseen toteuttamiseen tarpeelliset keinot, mutta kapteenin surmatessaan hän oli itse katkaissut johtolangan, ja yhdysrenkaan murtuessa oli koko ketju käynyt hyödyttömäksi. D'Harmental pureskeli huuliaan, repi rinnuksiaan, käveli edes takaisin torin toisesta päästä toiseen, odottaen yhä jonkin arvaamattoman seikan päästävän hänet pulasta. Aika kului, markkinat pysyivät samanlaisina, kukaan ei tullut häntä puhuttelemaan, ja kaksi talonpoikaa, joille hän vihdoin toivottomuudessaan esitti muutamia kaksimielisiä kysymyksiä, avasi silmänsä ja suunsa niin tyhmän näköisinä, että d'Harmental heti keskeytti puhuttelunsa, uskoen osuneensa harhaan. Hänen siten harhaillessaan kello löi viisi. Regentin piti palata Chellesistä kahdeksan tai yhdeksän tienoissa illalla. Ei siis enää ollut aikaa menetettäväksi, varsinkin kun väijytys oli viimeinen uskalluksen tilaisuus salaliittolaisille, joita odotteli vangitseminen minä hetkenä hyvänsä, niin että heidän ainoa pelastusmahdollisuutensa nyt perustui pelkästään tähän arpanopan heittoon. D'Harmental ei salannut itseltään aseman vaikeuksia. Hän oli vaatinut itselleen hankkeen kunnian, joten häntä painoi kaikki vastuu, ja se olikin hirvittävintä. Toiselta puolen hän näki joutuneensa pulaan, missä miehuullisuus ei auta mitään, missä ihmistahto törmää mahdottomuuteen ja ainoaksi tehtäväksi jää tunnustaa voimattomuutensa ja vedota tuen saamiseen niiltä, jotka päin vastoin ovat pyytäjään turvautuneet.

D'Harmental oli päättäväinen mies, hänen kantansa oli pian selvillä. Puolitoista tuntia harhailtuaan torilla joka suuntaan hän teki vielä viimeisen kierroksen, tarkastaakseen, eikö joku salaliittolainen kavaltaisi itseään kärsimättömyydellään kuten hänkin, mutta havaitessaan kaikki kasvot yhä yhtä tyhjänsanoviksi hän kannusti ratsunsa jälleen laukkaan, kiiti pitkin bulevardeja, saapui Saint-Antoinen esikaupunkiin, hyppäsi maahan talon numero 15:n edustalla, ryntäsi ylös portaita viidenteen kerrokseen, avasi pienen kamarin oven ja näki vastassaan madame du Mainen, kreivi de Lavalin, Pompadourin ja Valefin, Malezieuxin ja Brigaudin.

Kaikki huudahtivat hämmästyneinä hänet nähdessään.

D'Harmental selosti selkkauksen, Roquefinetten vaatimukset, syntyneen kiistan ja siitä johtuneen kaksintaistelun. Hän avasi takkinsa, näytti verisen paidanrintamuksensa, kuvaili sitten, miten oli toivonut tuntevansa valepukuiset talonpojat, asettuakseen heidän etunenäänsä kapteenin sijalle, ja kertoi yrityksensä raukeamisen hevostorin vilinässä. Lopuksi hän vetosi Lavaliin, Pompadouriin ja Valefiin, jotka heti vakuuttivatkin olevansa valmiit seuraamaan chevalieria vaikkapa maailman ääriin ja sokeasti tottelevansa hänen määräyksiään.

Mitään ei siis ollut vielä menetetty. Neljä tarmokasta ja omaan lukuunsa toimivaa miestä saattoi hyvinkin korvata kaksitoista tai viisitoista palkattua vetelehtijää, joilla ei ollut muuta kannustinta kuin parinkymmenen louisdorin ansaitseminen miestä kohti. Hevoset olivat tallissa valmiina, jokainen oli tullut aseistettuna, eikä d'Avranches ollut vielä lähtenyt, joten pikku joukkueeseen liittyi harras apulainen lisää.

Lähetettiin hankkimaan mustia samettinaamioita, jotta ryöstäjien kasvot pysyisivät mahdollisimman kauan peitettyinä regentiltä. Malezieuxin täytyi ikänsä vuoksi ja Brigaudin taasen hengenmiehenä luonnollisesti jäädä tällaisen retken ulkopuolelle, joten heidät jätettiin Madame du Mainen seuraan. Kohtauspaikaksi sovittiin Saint-Mandé, jonne kukin lähti erikseen, jotta vältettäisiin herättämästä epäluuloja. Tunnin kuluttua olivat kaikki viisi salaliittolaista jälleen koolla, kätkeytyen Chellesin tien varteen Vincennesin ja Nogent-sur-Marnen välillä. Linnan tornikello löi puoli seitsemän.

D'Avranches oli hankkinut tietoja. Regentti oli mennyt tästä puoli neljän tienoissa. Hänellä ei ollut saattuetta eikä vartiota matkassaan. Vaunuja veti nelivaljakko, jota ohjaili kaksi selkäjockeyta, ja edellä riensi ainoastaan yksi esiratsastaja. Niin ollen ei ollut pelättävänä mitään vastarintaa. Prinssi pysähdytettäisiin, matka suunnattaisiin Charentoniin, jonka postimestari oli madame du Mainen puolella, ja siellä hänen kaleesinsa käännettäisiin pihaan, jonka portti suljettaisiin. Sitten hänet pakotettaisiin nousemaan matkavaunuihin, jotka odottivat valmiiksi valjastettuina postimies satulassaan.

D'Harmental ja Valef istuutuisivat hänen molemmille puolilleen, ja täyttä neliä lähdettäisiin taipaleelle, päästen Marnen yli Alfortissa ja Seinen toiselle puolelle Ville-neuve-Saint-Georgesin sillan kautta. Tultaisiin Grand-Vauxiin, ja Montlhéryssä oltaisiin Espanjaan johtavalla valtatiellä. Jos regentti yrittäisi huutaa apua jollakin vaihtoasemalla, niin d'Harmental ja Valef uhkaisivat häntä, ja mikäli uhkaukset eivät auttaisi, oli käytettävissä passi, jossa todistettiin, että avun vaatija ei ollut prinssi, vaan regentiksi tekeytynyt mielipuoli, jota vietiin takaisin omaistensa luo Saragossaan. Tämä kaikki oli kyllä jonkin verran epävarmaa, mutta tiettyähän on, että juuri tällaiset yritykset tavallisesti onnistuvat sitäkin helpommin, kun ne, joita vastaan juoni on sommiteltu, eivät ole osanneet varautua sen tepposiin.

Kello löi seitsemän, kahdeksan. Hyvillä mielin d'Harmental ja hänen kumppaninsa näkivät yön lähestyvän ja hämyn pakenevan. Parit, kolmet ajoneuvot — kyytivaunuja tai yksityisiä — olivat antaneet väärän hälytyksen, mutta samalla harjaannuttaneet heitä todelliseen hyökkäykseen. Puoli yhdeksältä oli ilta jo varsin pimeä, ja salaliittolaisten aluksi tuntema luonnollinen pelontapainen alkoi muuttua mallittomuudeksi.

Kello yhdeksän oltiin kuulevinaan jotakin jytinää. D'Avranches laskeutui maahan ja erotti selvemmin vaunujen vierimisen. Samassa tuikahti tien mutkasta tuhatkunnan askeleen päässä heistä ikään kuin tähden säihky. Väijyjät hätkähtivät. Siinä ilmeisesti tuli esiratsastaja soihtuineen. Piankaan ei ollut enää mitään epäilyksen sijaa, nähtiin vaunut ja niiden kaksi lyhtyä. D'Harmental, Pompadour, Valef ja Laval vaihtoivat viimeisen kädenpuristuksen ja verhosivat kasvonsa naamiollaan. Sitten kukin asettui määräpaikalleen. Vaunut lähestyivät nopeasti. Ne olivat selvästi Orleansin herttuan vankkurit. Soihdun loimussa nähtiin esiratsastajan punainen nuttu noin viisikolmatta askelta vaunuhevosten edellä. Tie oli hiljainen ja autio. Kaikki näytti luontuvan hyvin. D'Harmental loi viimeisen silmäyksen kumppaneihinsa. Hän näki d'Avranchesin hoipertelevan keskellä tietä muka humalassa. Laval ja Pompadour seisoivat kumpaisellakin puolella kiveystä, ja vastapäätä häntä Valef tarkasteli, olivatko hänen pistoolinsa kyllin löysästi kotelossaan. Esiratsastaja, nuo kaksi jockeyta ja prinssi eivät selvästikään aavistaneet mitään häiritsemistä suunniteltavan, vaan jouduttautuisivat itsellään odottajien käsiin.

Vaunut lähestyivät yhä. Esiratsastaja oli jo sivuuttanut d'Harmentalin ja Valefin, törmäten samassa d'Avranchesiin, joka suoristautuen hyppäsi käsiksi hänen hevosensa suitsiin, tempasi hänen kädestään soihdun ja sammutti sen. Tällöin jockeyt yrittivät kääntää vaunuja, mutta se oli jo myöhäistä. Pompadour ja Laval olivat syöksähtäneet esiin ja hallitsivat heitä pistooleillaan, sillä aikaa kun d'Harmental ja Valef riensivät kumpaisellekin ovelle, sammuttivat lyhdyt ja huomauttivat prinssille, että hänen henkeään ei tavoiteltu, jos hän ei ryhtyisi minkäänlaiseen vastarintaan, mutta puolustautuminen tai huutaminen sitä vastoin pakottaisi heidät äärimmäisyyksiin.

Vastoin d'Harmentalin ja Valefin odotusta, he kun tunsivat regentin miehuullisuuden, prinssi virkkoi vain:

— Hyvä on, messieurs, älkää tehkö minulle pahaa. Tulen kyllä minne tahdotte.

D'Harmental ja Valef vilkaisivat silloin valtatielle. He näkivät Pompadourin ja d'Avranchesin vievän metsään esiratsastajaa ja kumpaistakin jockeyta samoin kuin esiratsastajan hevosta ja vaunuhevosten etumaista paria, jotka he olivat päästäneet valjaista. Chevalier hyppäsi heti maahan ja nousi taaemman jockeyn käyttämän hevosen selkään. Laval ja Valef asettuivat kumpaisenkin vaununoven kohdalle, vaunut lähtivät liikkeelle täyttä neliä, poikkesivat ensimmäisessä risteyksessä vasemmalle ja alkoivat tätä poikkitietä pitkin vieriä meluttomasti ja ilman valoa Charentonin suunnalle. Kaikki toimenpiteet oli järjestetty niin hyvin, että ryöstöstä suoriuduttiin viidessä minuutissa ilman vähäisintäkään vastarintaa, ainoankaan hätähuudon kajahtamatta ilmoille. Tällä kertaa oli onni ehdottomasti ollut salaliittolaisten puolella.

Mutta poikkitien päätekohdassa d'Harmental tapasi ensimmäisen esteen. Sattumalta tai tahallisesti oli sulkupuomi laskettu alas: täytyi kääntyä takaisin, jotta mentäisiin toista tietä. Chevalier käänsi hevoset, palasi kappaleen matkaa, kunnes tuli pitkittäistielle, ja tuokioksi hiljentynyt vauhti pääsi entiselleen.

Tämä uusi tie johti neljän tien risteykseen, joista yksi vei suoraan Charentoniin. Ei ollut aikaa hukata hetkeäkään, kun joka tapauksessa oli mentävä nyt tämän risteyksen kautta. Hetkiseksi hän oli hämyssä näkevinään miesten varjoja edessä, mutta se ilmestyksen tapainen hälveni kuin usva, ja vaunut jatkoivat kulkuaan esteettömästi. Risteystä lähestyessään d'Harmental luuli kuulevansa hevosen hirnahduksen ja sellaista raudan rahinaa kuin olisi sapeleita vedetty huotristaan, mutta se saattoi olla tuulenkin puuskahdusta lehvistössä tai muuta merkityksetöntä melua, joten hän jatkoi matkaa heikentymättömän nopeasti, palanneen hiljaisuuden ja sankan hämyn suojassa.

Mutta risteyksessä d'Harmentalia kohtasi kummallinen näky. Jonkinlainen muuri sulki kaikki tiet, oli ilmeistä, että tässä oli odottamatonta tapahtumassa. Chevalier pysähdytti heti ajoneuvot, ja aikoi kääntyä takaisin, mutta samanlainen muuri oli sulkeutunut hänen taaksensakin, ja Valef ja Lavat huusivat yhtaikaa: — Olemme saarretut, pelastautukoon ken voi!

Heti kääntyen vaununoven luota ja ohjaten ratsunsa ojan yli he kaksistaan syöksähtivät metsään, kumpainenkin omalta puoleltaan, ja katosivat tiheikköön. Mutta valjastetun hevosen selässä istuva d'Harmental ei voinut seurata kumppaneitaan. Kun hän ei siis päässyt väistämään tätä elävää muuria, jonka hän alkoi havaita harmaiden muskettisoturien ketjuksi, chevalier yritti suistaa sitä nurin, iski kannukset hevosen vatsaan ja eteni pää kumarassa ja pistooli kumpaisessakin kädessään lähintä tietä kohti, välittämättä siitä, johtiko se oikeaan suuntaan. Hän ei kuitenkaan ollut ehtinyt kymmentä askelta, kun musketinluoti lävisti hevosen pään, eläin lysähti maahan, keikauttaen hänet nurin ja pusertaen häneltä raajan alleen.

Kahdeksan tai kymmenen ratsumiestä hyppäsi heti alas ja ryntäsi d'Harmentalin kimppuun. Chevalier laukaisi toisen pistoolinsa umpimähkään ja käänsi toisen päätänsä kohti, ampuakseen luodin ohimoonsa, mutta hänellä ei ollut aikaa. Kaksi muskettisoturia tarttui hänen käsivarteensa, neljä muuta kiskoi hänet hevosen alta. Oletettu prinssi — valepukuinen palvelija — nousi pois vaunuista, d'Harmental työnnettiin hänen sijalleen, kaksi upseeria istuutui hänen kumpaisellekin puolelleen, surmatun hevosen aisoihin valjastettiin toinen, vaunut lähtivät liikkeelle uuteen suuntaan, muskettisoturien ratsueen saattamina. Neljännestunnin kuluttua ne vierivät nostosillalle, raskas portti kirskui saranoillaan, ja d'Harmental vietiin kolkkoon holvikäytävään, jonka toisessa päässä odotteli upseeri everstin virkapuvussa.

Siinä oli herra de Launay, Bastiljin kuvernööri.

Jos nyt lukijamme haluavat tietää, miten salahanke saatiin ehkäistyksi, niin he johdattakoot mieleensä Duboisin ja La Fillonin keskustelun. Muistettaneen, että pääministerin kuoma epäili kapteeni Roquefinetten sekaantuneen johonkin luvattomaan vehkeeseen ja saapui antamaan hänet ilmi sillä ehdolla, että hänen henkensä säästettäisiin. Muutamia päiviä myöhemmin d'Harmental oli ilmestynyt hänen taloonsa. Hän tunsi nuoren herrasmiehen, joka oli jo kerran neuvotellut kapteenin kanssa, hiipi hänen perässään ja kuuli viereiseen huoneeseen heidän haastelunsa, kun väliseinään oli koverrettu reikä.

Keskustelussa mainittiin suunnitelmana olevan ryöstää regentti hänen palatessaan Chellesistä. Dubois sai asiasta tiedon jo samana iltana, ja napatakseen syylliset itse teossa hän oli toimittanut regentin pukuun herra Bourguignonin ja piirityttänyt Vincennesin metsän harmailla muskettisotureilla, kevytaseisella ratsuväellä ja rakuunoilla. Hänen temppunsa tulos on nähty. Salahankkeen johtaja oli siepattu kiinni paikalla, ja kun pääministeri tiesi kaikkien muiden vehkeilijäin nimet, oli todennäköistä, että heilläkään ei juuri ollut mahdollisuutta pujahtaa laajasta verkosta, johon hän oli tällä hetkellä heidät saartanut.

PÄÄMINISTERIN MUISTI

Avatessaan silmänsä Bathilde makasi neiti Émilien kamarissa, Mirza oli ojentautunut hänen vuoteensa jalkopäähän, sisarpari vartioi hänen päänalusensa kumpaisellakin puolella, ja murheen musertama Buvat istui sopessa, pää painuneena rinnalle ja kädet polville laskettuina.

Aluksi kaikki hänen ajatuksensa olivat sekavia, ja hänen ensimmäisenä aistimuksenaan oli ruumiillinen kipu. Hän kosketti kädellä päätänsä, ruhjevamma oli ohimon takana. Kutsuttu lääkäri oli sovitellut ensi kääreen ja kehottanut tiedottamaan hänelle, jos ilmenisi kuumetta.

Uni oli tuntunut nuoresta tytöstä hyvin raskaalta ja tuskalliselta, ja hämmästyen hän lopuksi huomasi makaavansa vieraassa talossa. Hän tähtäsi kysyvän katseen jokaiseen huoneessa olijaan, mutta Athénais ja Émilie käänsivät silmänsä pois, Buvat voihkaisi kumeasti, ainoastaan Mirza kurkotti pientä päätänsä silityksen saamiseksi. Hyväilynhaluisen pikku eläimen kovaksi onneksi alkoivat muistot palata Bathildelle, äskeisiä tapauksia verhoava huntu rakoili vähitellen, hän alkoi piankin liittää yhteen katkenneita lankoja, jotka saattoivat johtaa hänet uudestaan seuraamaan menneisyyden tietä.

Hän muisti kasvatusisänsä paluun, mitä Buvat oli kertonut salaliitosta, millaiseen vaaraan hän oli paljastuksellaan syössyt d'Harmentalin. Sitten hänen mieleensä tuli, kuinka hän oli toivonut ehtivänsä pelastaa rakastettunsa, kuinka vinhasti hän oli kiitänyt kadun poikki ja noussut portaita. Lopuksi hän jälleen näki sielunsa silmillä Raoulin kamariin, ja taaskin pelästyen kauhusta ikään kuin olisi toistamiseen ollut kapteenin ruumista vastapäätä hän huudahti:

— Ja hän, miten hänen on käynyt?

Kukaan ei vastannut, kun heistä ei yksikään tiennyt mitä vastata. Kyynelten tukehduttamana vain Buvat nousi ja asteli ovea kohti. Bathilde käsitti, mitä suunnatonta tuskaa ja mielenkarvautta tuo mykkä poistuminen merkitsi. Hän pysähdytti kasvatusisän katseellaan. Sitten ojentaen molemmat käsivarret Buvatia kohti hän kysyi:

— Isäni, etkö enää rakasta Bathilde-parkaasi?

— Minäkö en sinua enää rakastaisi, kulta lapseni! huudahti Buvat vaipuen polvilleen vuoteen jalkopäähän ja suudellen Bathilden jalkoja peitteen läpi. — Enkö enää rakastaisi sinua, hyvä Jumala! Pikemmin sinä et nyt enää rakasta minua, ja siihen on syytä, sillä minä olen kurja olento. Minun olisi pitänyt aavistaa, että se nuori mies oli kiintynyt sinuun, ja panna kaikki alttiiksi, kärsiä kaikkea mieluummin kuin... Mutta sinä et ollut sanonut minulle mitään, et ollut antanut minulle luottamustasi, ja minkäpä sille mahtaa, että minä mitä parhaintakin tarkoittaen teen pelkkiä tyhmyyksiä. Voi, minua onnetonta, onnetonta, huudahti Buvat nyyhkyttäen. — Miten voitkaan ikinä antaa minulle anteeksi, ja ellet anna minulle anteeksi, kuinka voin elää?

— Isäni, rukoili Bathilde, — isäni, yritähän vain ottaa selkoa siitä, miten hänen on käynyt, rukoilen sitä.

— No niin, lapseni, minä menen ottamaan selvää. Etkö annakin minulle anteeksi, jos tuon sinulle hyviä uutisia? Ja... jos ne ovat huonoja... inhoathan minua silloin yhä enemmän, ja se on oikein, mutta ethän sentään kuole?

— Mene, mene! kehotti Bathilde heittäen käsivartensa Buvatin kaulaan ja antaen hänelle suudelman, jossa viidentoista vuoden kiitollisuus taisteli nykyhetken tuskan kanssa, — päiväni ovat Jumalan käsissä, hän päättää, pitääkö minun elää vai kuolla.

Kirjastovirkailija ei tästä kaikesta ymmärtänyt muuta kuin saamansa suudelman. Hänestä tuntui, että jos Bathilde olisi hänelle kovasti vihoissaan, ei hän suutelisi, ja puolittain lohdutettuna hän otti keppinsä ja hattunsa, kysyi rouva Denisiltä, miten chevalier oli ollut puettuna, ja ryhtyi tiedustelemaan, mille suunnalle hän oli lähtenyt.

Ei ollut helppoa varsinkaan noin yksinkertaisen tutkiskelijan seurata Raoulin jälkiä. Buvat sai kyllä aluksi tietää eräältä naapurilta, että chevalierin oli nähty hyppäävän hevosen selkään, joka oli ollut puolisen tuntia sidottuna ikkunaluukkuun, ja että hän oli kääntynyt Rue du Gros-Chenetille. Muuan tuttu maustekauppias, joka asui Rue des Jeuneursin kulmassa, muisti nähneensä kuvatunlaisella hevosella täyttä laukkaa ratsastavan herrasmiehen, jonka tuntomerkit hyvin sattuvasti vastasivat Buvatin mainitsemia, ja lopuksi muuan bulevardin kulmassa vihanneskauppaa pitävä vaimo vannoi kiven kovaan, että sama ratsastaja oli kadonnut Saint-Denisin portin notkelmaan. Mutta noiden kolmen tiedon jälkeen kävivät kaikki selvitykset epämääräisiksi, epävarmoiksi, häilyviksi, ja kaksi tuntia etsiskeltyään Buvat ei palatessaan rouva Denisin taloon voinut Bathildelle ilmoittaa muuta kuin että, minne tahansa d'Harmental olikin mennyt, hän oli sinne lähtenyt Bonne-Nouvelien bulevardia pitkin.

Kirjoitusmestari tapasi holhottinsa kiihtyneempänä, hänen poissaollessaan oli vamman vaikutus kehittynyt, ja lääkärin aavistama käänne läheni. Bathilden silmät hehkuivat, hipiää poltti, hän puhui katkonaisesti. Rouva Denis oli juuri lähettänyt noutamaan lääkäriä.

Vaimorukalla oli omatkin huolensa. Hän oli jo kauan epäillyt, että abbé Brigaud oli sekaantunut johonkin juoneen, ja nyt ilmennyt seikka, että d'Harmental ei ollut köyhä opiskelija, vaan jalosukuinen eversti, vahvisti näitä arvailuja, koska juuri Brigaud oli d'Harmentalin tuonut hänen luokseen. Tämä aseman yhtäläisyys hellytti hänen mieltänsä erityisesti Bathildea kohtaan, kun hän muutenkin oli hyväluontoinen. Hän siis kuunteli jännittyneesti niitä vähäisiä selvityksiä, joita Buvatilla oli potilaalle tuotavina, ja kun ne eivät suinkaan olleet riittäviä neidon tyynnyttämiseen, lupasi hän heti ilmoittaa Bathildelle, jos omalla tahollaan saisi jotakin tietoonsa.

Siitä puhuttaessa saapui lääkäri. Niin tottunut kuin hän olikin hallitsemaan itseänsä, oli helppo nähdä, että hän huomasi Bathilden tilan vakavasti huonontuneeksi. Hän juoksutti potilaasta suoneniskulla runsaasti verta, määräsi virkistäviä juomia ja esitti, että joku vakinaisesti valvoisi sairaan vierellä. Neidit Émilie ja Athénais, jotka pikku naurettavuuksistaan huolimatta olivat pohjaltaan kelpo neitosia, ilmoittivat sen huolen kuuluvan heille ja viettävänsä yön vuorotellen Bathilden luona. Vanhempana Émilie vaati ensimmäisen vartiovuoron ja se suotiin hänelle kiistattomasti. Mitä Buvatiin tuli, ei hän voinut oleskella samassa huoneessa Bathilden tarvitseman hoivailun takia, ja hänen tukahdutetut huokauksensa ja raskaat voihkaisunsa vain häiritsivät sairasta, joten häntä kehotettiin menemään asuntoonsa. Siihen hän suostui vasta kun Bathilde itse pyysi sitä.

Suonenisku oli hiukan tyynnyttänyt Bathildea. Hän tuntui niin ollen voivan paremmin. Madame Denis poistui kamarista, neiti Athénais palasi omaan huoneeseensa, ja käytyään ruumishuoneessa katsastamassa kapteeni Roquefinetteä herra Boniface niinikään siirtyi omalle puolelleen. Émilie valvoi tulisijan nurkkauksessa, lukien pientä kirjaa, jonka oli ottanut taskustaan. Silloin kuului katuovelta kaksi niin hätäistä ja voimakasta koputusta, että saattoi havaita pyrkijän olevan jonkun verran kiihdyksissä. Hätkähtäen Bathilde kohottautui kyynärpäittensä varaan. Émilie pisti kirjan taskuunsa ja potilaan liikahduksen kuulleena riensi hänen vuoteensa ääreen. Syntyi hetken hiljaisuus, jonka aikana kuultiin parin kolmen oven avautuvan ja ummistuvan, sen jälkeen saattoi erottaa tulijan äänen, ja ennen kuin Émilie ehti huomauttaakaan: — Siellä ei kuulu olevan herra Raoul, vaan abbé Brigaud, oli Bathilden pää jo painunut takaisin pielukselle.

Tuokion kuluttua rouva Denis raotti kamarin ovea ja kutsui vapisevalla äänellä Émilietä. Tämä poistui jättäen hoidokkinsa yksikseen.

Äkkiä Bathilde taas säpsähti. Abbé oli johdettu viereiseen huoneeseen ja kuului lausuvan Raoulin nimen. Samalla hän muisti usean kerran nähneensä abbén d'Harmentalin luona. Hän tiesi, että abbé kuului Mainen herttuattaren lähimpään seuraan, ja niin ollen abbé saattoi tuoda tietoja. Hänen ensimmäisenä ajatuksenaan oli laskeutua alas vuoteelta, verhoutua aamuviittaan ja mennä kuuntelemaan uutisia. Sitten hän päätteli, että jos viestit olivat huonoja, ei niitä hänelle kerrottaisi, ja että oli parempi yrittää kuunnella keskustelua, joka tuntui kehittyneen hyvin vilkkaaksi. Hän painoi korvansa laudoitusta vasten ja kuunteli niin kiihkeästi kuin hänen koko elollisuutensa olisi keskittynyt yhteen ainoaan aistiin.

Brigaud selosti rouva Denisille, mitä oli tapahtunut. Valef oli rientänyt Saint-Antoinen esikaupungin numero 15:een ilmoittamaan madame du Mainelle, että kaikki oli mennyt myttyyn. Herttuatar oli heti vapauttanut salaliittolaiset sanastaan ja kehottanut Malezieuxia ja Brigaudia pelastautumaan parhaansa mukaan. Hän oli itse vetäytynyt Arsenaliin. Brigaud tuli niin ollen hyvästelemään rouva Denisiä. Hän oli lähdössä Pariisista, yrittääkseen kaupustelijaksi pukeutuneena päästä Espanjaan.

Surkeilevan rouva Denisin ja hänen tyttäriensä huudahdukset keskeyttelivät kertomusta, ja mainitessaan d'Harmentalin kohtalosta oli abbé kuulevinaan viereisestä huoneesta parahduksen. Mutta kun kukaan ei kiinnittänyt siihen huomiota eikä hän tiennyt Bathilden olevan siellä, ei hän tullut antaneeksi mitään erityistä merkitystä sille äännähdykselle, vaan luuli erehtyneensä sen laadusta. Sitä paitsi Boniface, vuorostaan kutsuttuna, astui sisälle juuri tällä hetkellä, ja kun tämä oli erityisesti abbén sydämellä, suuntasi hänen ilmestymisensä Brigaudin tunteet yksinomaan itsekohtaisiin vaikutelmiin.

Ei kuitenkaan ollut tilaisuutta pitkälliseen hyvästelyyn. Brigaud halusi päivän koittaessa olla mahdollisimman etäällä Pariisista. Hän siis erosi Denis-perheestä, ottaen mukaansa vain Bonifacen, joka sanoi tahtovansa saatella kummisetää tulliportille asti.

Avatessaan portaille johtavan oven he kuulivat portinvartijan äänekkäästi estelevän pääsyä joltakulta ja kiirehtivät kuulustamaan väittelyn aihetta. Hiukset hajalla, avojaloin, väljään valkoiseen kauhtanaan verhoutuneena seisoi Bathilde sillakkeella, pyrkien ulos portinvartijan vastustellessa. Tyttöpoloinen oli kuullut kaikki. Hänen kuumeensa oli kehittynyt hourailuksi, hän tahtoi päästä Raoulin luo, nähdäkseen hänet jälleen, kuollakseen hänen kanssaan. Naiset ottivat hänet syliinsä. Tuokion hän rimpuili vastaan, sopertaen katkonaisia sanoja, kuumeen hehku poskillaan, samalla kun kaikki jäsenet hytisivät ja hampaat kalisivat horkan puistatuksissa. Mutta piankin hänen voimansa ehtyivät, hänen päänsä keikahti taaksepäin, hän mutisi vielä Raoulin nimen ja menetti toistamiseen tajuntansa.

Lääkäri kutsuttiin taaskin. Hänen pahin pelkonsa oli toteutunut, oli syntynyt aivokuume. Silloin koputettiin ovelle. Siellä oli Buvat, jonka Brigaud ja Boniface olivat tavanneet rauhattoman aaveen tavoin harhailemassa talon edustalla ja joka nyt kykenemättömänä vastustamaan levottomuuttaan tuli anomaan, että hän saisi oleskella missä hyvänsä huoneiston sopessa, kunhan hänelle vain joka hetki annettaisiin tietoja Bathilden voinnista.

Perhe oli itse joutunut sellaisen surun valtaan, että osasi ymmärtää toistenkin mielentuskaa. Rouva Denis viittasi kirjastovirkailijaa istuutumaan erääseen nurkkaan ja vetäytyi kamariinsa Athénaiksen kanssa, jättäen Émilien uudestaan pitämään silmällä potilasta. Aamusarastuksen lähetessä Boniface tuli takaisin. Hän oli saattanut Brigaudia Enfer-tulliportille, missä abbé oli hänestä eronnut, toivoen hyvällä ratsullaan ja omaksumassaan valeasussa pääsevänsä livahtamaan Espanjan rajalle.

Bathilden hourailua jatkui, hän oli koko yön haastanut Raoulista ja myös useasti lausunut Buvatin nimen, aina syyttäen häntä rakastajansa surmaamisesta. Joka kerta oli onneton kirjoitusmestari — rohkenematta puolustautua, vastata tai edes voihkaista — äänettömästi purskahtanut kyyneliin, hartaasti pohtien, miten voisi korjata tekemänsä pahan. Päivän valjetessa hän viimein näytti tehneen pontevan päätöksen. Hän lähestyi vuodetta, suuteli Bathilden kuumaa kättä, neidon katsellessa häntä tuntematta, ja saapasteli ulos.

Buvat oli tosiaankin terästäytynyt äärimmäiseen esiintymiseen. Hän tahtoi mennä tavoittamaan Duboisia, kertoa hänelle tekonsa seuraukset ja pyytää kaikeksi palkkiokseen d'Harmentalin armahdusta omien palkkasaataviensa ja oman uransa edistymisen sijasta. Tokihan tuo oli vähäisintä, mitä voitiin suoda miehelle, jota itse regentti oli nimittänyt Ranskan pelastajaksi. Buvat ei niin ollen epäillyt, että hän saisi pian tuoda tämän hyvän uutisen, joka toivottavasti tekisi Bathilden terveeksi.

Hän kiirehti asuntoonsa siistimään ulkonaista puoltaan, johon edellisen päivän tapaukset ja yön järkytykset olivat liiallisesti painaneet leimansa, sitä paitsi hän ei rohjennut esittäytyä pääministerin puheille kovin varhain aamulla, peläten häiritsevänsä suurmiestä. Pukeutumisensa päätyttyä hän vielä hetkiseksi poikkesi Bathilden kamariin, kellon ollessa vasta yhdeksän. Huone oli siinä kunnossa, johon se oli jäänyt edellisenä iltapäivänä. Buvat istuutui tuolille, jolta tyttö oli noussut, kosketteli hänen rakkaimipia esineitään, suuteli ristiinnaulitun jalkoja, joita tyttö suuteli joka ilta. Olisi voinut luulla rakastajan siinä katsastelevan suojamaa, jonka hänen lemmittynsä oli hyljännyt.

Pikku pöytäkello löi kymmenen. Siihen aikaan kirjastovirkailija oli jo useana päivänä lähtenyt Palais-Royaliin. Tungettelevaisuuden pelko syrjäytyi siis sen toiveen tieltä, että hänet vastaanotettaisiin kuten ennenkin. Buvat otti keppinsä ja hattunsa ja pistäytyi rouva Denisin luo tiedustelemaan, miten Bathilde oli jaksanut hänen lähdettyään. Sairas yhä kutsui Raoulia, ja lääkäri oli iskenyt suonta kolmannen kerran. Buvat huokasi raskaasti, kohotti suuret silmänsä taivasta kohti kuin ottaakseen sen todistajakseen, että hän oli tekemässä kaikki mitä saattoi tehdä nopean ratkaisun hankkimiseksi holhottinsa vaivoille ja asteli Palais-Royaliin päin.

Hetki oli huonosti valittu. Dubois oli ollut viisi tai kuusi vuorokautta hellittämättömästi jalkeilla ja kärsi taudista, joka sitten muutamia kuukausia myöhemmin kääntyi hänen kuolemakseen. Lisäksi hän oli kovin pahalla päällä siitä, että ainoastaan d'Harmental oli saatu kiinni, ja hän oli juuri antanut Leblancille ja d'Argensonille määräyksen, oikeudenkäynnin jouduttamisesta kaikella mahdollisella kiireellä, kun hänen kamaripalvelijansa, joka oli jo tottunut näkemään arvoisan puhtaaksikirjoittajan joka-aamuisen tulon, ilmoitti herra Buvatin.

— Kuka penteleen Buvat? ärähti Dubois.

— Minä vain, monseigneur, äännähti kirjuripoloinen uskaltautuen livahtamaan kamaripalvelijan ja oven välitse ja kallistaen rehellisen päänsä pääministerin edessä.

— No, mikä te olette miehiänne? tiedusteli Dubois kuin ei olisi häntä koskaan nähnyt.

— Kuinka, monseigneur, hämmästeli Buvat, — ettekö enää tunne minua? Tulin onnittelemaan teitä salaliiton kukistamisesta.

— Kyllä minua siitä onnitellaan yltäkyllin muutenkin, kiitän silti, herra Buvat, virkkoi Dubois kuivakiskoisesti.

— Mutta, monseigneur, tulin myös pyytämään teiltä suosionosoitusta.

— Suosionosoitusta! Millä perusteella?

— Mutta, soperteli Buvat, — mutta, monseigneur, muistanettehan, että lupasitte minulle palkinnon.

— Palkinnon! Sinulleko, kaksinkertainen hölmö!

— Mitä, monseigneur! ettekö siis lainkaan muista, jatkoi Buvat yhä säikkyneempänä, — mitä minulle itse sanoitte täällä, tässä huoneessa, — että minulla oli onneni sormenpäissäni?

— No, tänään, vastasi Dubois, — sinulla on henkesi koivissasi, sillä jos et laputa mitä pikimmin...

— Mutta, monseigneur...

— Haa, väitteletkö sinä, tolvana! karjaisi Dubois nousten toisen kätensä varassa lepotuolinsa käsinojalle ja ojentaen toisen piispansauvansa kahvaa kohti. — Maltahan, maltahan, saatpa nähdä...

Buvat oli nähnyt kylliksi. Hän käsitti pääministerin uhkaavasta eleestä mitä oli tulossa, ja kiepsahti kannoillaan. Mutta niin vikkelästi kuin hän poistuikin, ennätti hän vielä kuulla, että Dubois hirveästi sadatellen käski kamaripalvelijan rusikoida hänet hengiltä, jos hän vielä näyttäytyisi Palais-Royalissa.

Buvat ymmärsi, että sillä taholla oli kaikki lopussa, hänen ei ainoastaan täytynyt luopua siitä toivosta,, että hän voisi olla d'Harméntalille hyödyksi; vaan vieläpä katsoa varmaksi, ettei enää tullut kysymykseenkään niiden palkkasaatavien maksaminen, joita hän oli jo pitänyt taattuina. Tämä ajatus johdatti varsin luonnollisesti hänen mieleensä, että hän ei ollut viikon aikaan edes käväissyt kirjastossa. Toimipaikka oli lähellä, ja hän päätti pikimmältään poiketa sinne vaikkapa vain esittämään puolustelunsa konservaattorille, selittämällä poissaolonsa aiheen. Mutta siellä odotti Buvatia viimeinen vastoinkäyminen, toisia hirvittävämpi: avatessaan toimistohuoneensa oven hän näki istuimensa varatuksi, hänen paikallaan oli vieras.

Kun Buvat ei viiteentoista vuoteen ollut kertaakaan edes tuntia myöhästynyt, oli konservaattori arvellut hänen kuolleen ja nimittänyt sijalle uuden henkilön. Buvat oli Ranskan pelastamisella joutunut virkaheitoksi.

Siinä oli onnettomuuksia kasaantunut liiaksi. Buvat palasi kotiinsa melkein yhtä sairaana kuin Bathilde oli.

BONIFACE

Sillä aikaa Dubois kiirehti d'Harmentalin oikeudenkäyntiä, toivoen saavansa hänen paljastuksistaan aseita niiden tuhoksi, joita hän tahtoi ahdistaa, mutta chevalier sulkeutui tyyten puhumattomaksi muiden suhteen. Omalta kohdaltaan hän tunnusti kaikki, väittäen että regenttiä vastaan tehty yritys johtui yksityisestä kostonhalusta, kun hänelle oli tehty vääryyttä rykmentin riistämisellä. Niiden miesten, jotka olivat olleet hänen apunaan suunnitelmaa toteuttamassa, hän väitti olleen köyhiä maalaisia, jotka eivät edes tienneet, ketä he saattelivat.

Tuo ei ollut kovinkaan todennäköistä, mutta kuulustelupöytäkirjoihin ei silti saatu merkityksi muuta kuin syytetyn vastaukset, ja tuloksena oli niin ollen Duboisin suureksi pettymykseksi, että todelliset syylliset chevalierin itsepintaisen kieltelyn suojassa välttivät rangaistusta, kun syytetty vakuutti vain kerran pari tavanneensa Mainen herttuan ja herttuattaren, joista kumpainenkaan ei ollut hänelle uskonut minkäänlaista poliittista tehtävää.

Laval, Pompadour ja Valef oli kyllä perätysten vangittu ja viety Bastiljiin, mutta he tiesivät voivansa luottaa chevalieriin, ja tämä heille koitunut asema oli otettu ennakolta lukuun, joten oli myös tullut sovituksi, mitä kunkin piti sanoa. Hekin siis omaksuivat ehdottomasti kieltävän kannan, myöntäen läheiset suhteensa Mainen herttuaan ja herttuattareen, mutta vakuuttaen, että välit heidän puoleltaan rajoittuivat kunnioittavaan ystävyyteen. D'Harmentalin he sanoivat tuntevansa kunniantuntoiseksi mieheksi, jolla oli aihetta valittaa hänelle tapahtuneesta suuresta vääryydestä, siinä kaikki. Heidät asetettiin yksitellen vastatusten chevalierin kanssa, mutta kohtaus vain lujitti kunkin puolustusjärjestelmää, selvittäessään heille, että kumppanit noudattivat sitä järjestelmää tarkalleen.

Dubois oli raivoissaan. Hänellä oli yltäkyllin todisteita säätyedustajiston kutsumispuuhasta, mutta juttu oli juossut hiekkaan parlamentin täysistunnon tuomitessa Filip V:n kirjeet ja alentaessa laillistetut prinssit arvosijaltaan. Jokainen katsoi heidän saaneen sillä päätöksellä kylliksi rangaistusta, joten ei sopinut toistamiseen ahdistaa heitä samasta aiheesta. Dubois oli toivonut d'Harmentalin myönnytyksillä kietovansa Mainen herttuan ja herttuattaren uuteen juttuun, edellistä vakavampaan, sillä tässähän oli kysymys suoranaisesta regentin vapauden riistämisestä, ellei hänen henkensäkin tavoittamisesta, mutta chevalierin uppiniskaisuus oli torjunut sen aikeen. Sen vuoksi hänen kiukkunsa kääntyi kokonaan d'Harmentalia vastaan, ja hän oli, kuten edellä ilmeni, antanut Leblancille ja d'Argensonille määräyksen oikeudenkäynnin jouduttamiseen, jota käskyä nämä kaksi virkamiestä noudattivat tavanomaisen täsmällisesti.

Toisaalla Bathilden sairaus yhä kehittyi entisellään, niin että tyttöparan henki oli jo hiuskarvan varassa, mutta lopultakin nuorekkuus ja elämänhalu pääsivät taudista voitolle. Hourailua seurasi äärimmäinen nääntymys, voimien lamautuminen. Olisi voinut luulla, että pelkkä kuume enää ylläpiti elämän kipinää, joka sammuisi sen haipuessa. Jokainen päivä toi sitten kuitenkin mukanaan parannusta, tosin heikkoa, mutta silti havaittavaa niiden ystävällisten ihmisten silmille, jotka ympäröivät kärsivää.

Vähitellen hän alkoi tuntea ympäristönsä, sitten hän ojenteli heille käsiään, lopulta sai puhutuksikin.

Suureksi hämmästyksekseen kaikki panivat kuitenkin merkille, että Bathilde ei enää lausunut d'Harmentalin nimeä. Tämä vaikeneminen muuten olikin hänen läheisilleen suuri huojennus, sillä heillähän olisi ollut chevalierista yksinomaan murheellisia uutisia ilmoitettavana, joten heille tietysti oli mieluisampaa, että hän ei kajonnut siihen aiheeseen. Jokainen luuli, lääkäri ensimmäisenä, että nuori neito oli täydellisesti unohtanut, mitä oli tapahtunut, tai että hän sitä muistaessaankin sekoitti todellisuuden unelmiin.

Kaikki olivat erehtyneet, lääkäri mukaanluettuna.

Eräänä aamuna, kun Bathilden luultiin nukkuvan, hänet jätettiin vähäksi aikaa yksikseen. Boniface oli tytön antamista rukkasista huolimatta yhä hyvinkin kiintynyt neitoon, ja sairauden alkamisesta saakka hän oli ottanut tavakseen aina aamuisin raottaa ovea ja kurkistaa, sisälle, tiedustellakseen hänen vointiansa. Tällöin Mirzan murahdus hälytti Bathilden käännähtämään, ja Bonifacen nähdessään potilas ajatteli heti, että hän luultavasti saisi tältä tietää, mitä joutuisi turhaan kyselemään toisilta, nimittäin d'Harmentalin kohtalon. Pidätellen sylikoiraa hän siis ojensi valjun ja laihtuneen kätensä Bonifacelle. Epäröiden Boniface otti sen karkeisiin punaisiin kouriinsa, katsellessaan nuorta tyttöä hän sitten pudisteli päätänsä ja virkkoi:

— Oi, niin, neiti Bathilde, kyllä te olitte oikeassa. Te olette neiti, ja minä olen vain paksunahkainen moukka. Teidän osallenne kuului komea herra, ettekä te voinut rakastaa minua.

— En sillä tavoin kuin te tarkoititte, Boniface, sanoi Bathilde, — mutta minä voin rakastaa teitä toisin.

— Oikeinko totta, neiti Bathilde, todellako? No, rakastakaa minua niin kuin tahdotte, kunhan vain hiukankin pidätte minusta.

— Voin rakastaa teitä kuin veljeä.

— Kuin veljeäkö! Rakastaisitteko tätä Boniface-parkaa kuin veljeä! Ja hän saisi siis rakastaa teitä kuin sisarta, hän! Hän voisi silloin tällöin tarttua käteenne, niin kuin hän pitelee sitä tällä hetkellä! Hän saisi toisinaan syleillä teitä niin kuin hän syleilee Melietä ja Naista? Voi, puhukaa, neiti Bathilde, mitä minun pitäisi sitä varten tehdä?

— Ystävä, aloitti Bathilde...

— Oi, hän puhuttelee minua ystäväksi, riemuitsi Boniface. — Hän puhuttelee minua ystäväkseen. Kuulkaahan, neiti Bathilde, älkää puhutelko minua ystäväksi, minä en ansaitse sitä nimitystä. Ette tiedäkään, mitä minä olen sanonut, olen väittänyt, että te pidätte yhteiselämää äijänkörilään kanssa. Mutta minä en itsekään uskonut, sitä, neiti Bathilde, sen vakuutan kunniasanallani! Se oli kiukkua, sisukkuutta. Neiti Bathilde, nimittäkää minua heittiöksi, nimittäkää lurjukseksi. Kuulkaahan, se tuottaa minulle vähemmän tuskaa kuin kuulla teidän puhuttelevan minua ystäväksi. Haa, Bonifacen riiviö, kurja konna Boniface!

— Ystäväni, lausui Bathilde, — jos olette puhunut tuollaista, annan teille anteeksi, sillä tänään te ette ainoastaan voi korvata sitä vääryyttä, vaan vielä saattaa minut ikuiseen kiitollisuuden velkaan.

— Ja mitä minun on tehtävä? Sanokaa! Pitääkö syöksyä tuleen? Pitääkö hypätä toisen kerroksen ikkunasta? Pitääkö... olipa mitä hyvänsä, minä teen sen. Sanokaa vain, minulle on yhdentekevää, mitä tarvitaan. Sanokaa, minä pyydän...

— Ei, ystäväni, vastasi Bathilde, — pyyntöni on paljon helpompi täyttää.

— Mainitkaa se siis, neiti Bathilde.

— Mutta minulle täytyy kuitenkin ensin vannoa, että toteutatte toivomukseni.

— Niin totta kuin on Jumala, neiti Bathilde!

— Mitä tahansa teille huomautetaan estelyksenne?

— Minäkö antaisin itseäni estää tekemästä jotakin teidän haluamaanne?

— Mitä tahansa tuskaa voinen joutua siitä kokemaan?

— Ah, kas, se on toista, neiti Bathilde. Ei, jos se voi tuottaa teille kärsimystä, niin annan mieluummin hakata itseni kappaleiksi.

— Mutta jos minä rukoilen teiltä sitä, ystäväni, veljeni? suostutteli Bathilde lempeimmällä äänellään.

— Oi, jos puhutte minulle tuolla tavoin... oi, te saatte minut itkemään kuin suihkukaivo. Oi, tämä nyt on hittoa!

— Puhutte minulle siis suoraan kaikki, rakas Boniface?

— Oi, kaikki, kaikki!

— No, sanokaahan ensiksikin... Bathilde pysähtyi.

— Mitä niin?

— Ettekö arvaa, Boniface?

— Oh, tosiaankin. Kyllä minä sitä aavistelen! Te tahdotte tietää, miten herra Raoulin on käynyt, eikö niin?

— Niin, niin! huudahti Bathilde. — Taivaan nimessä, miten hänen on käynyt?

— Poikaparka! mutisi Boniface.

— Hyvä Jumala, onko hän kuollut? parahti Bathilde kohoutuen vuoteellaan.

— Ei, kaikeksi onneksi, mutta hän on vankina.

— Missä?

— Bastiljissa.

— Sen aavistin! virkkoi Bathilde painuen takaisin pitkäkseen.— Bastiljissa, voi armias Jumala!

— No, nythän te itkette, neiti Bathilde!

— Ja minä olen täällä! huudahti Bathilde. — Täällä, vuoteessa, kuolevana, kahlittuna!

— Voi, älkää itkekö noin haikeasti, neiti Bathilde, Boniface-poloisenne rukoilee teitä malttumaan.

— Ei, ei, tahdon olla voimakas, urhea. Katsohan, Boniface, en itke enää.

— Hän sinuttelee minua! huudahti Boniface.

— Mutta ymmärräthän, jatkoi Bathilde yhä yltyvän intomielisyyden kannustamana, sillä kuumekohtaus oli palaamassa, — ymmärräthän, hyvä ystävä, että minun pitää saada tietää kaikki tunti tunnilta, jotta hänen kuolinpäivänään voin kuolla!

— Tekö kuolla, neiti Bathilde! Ei koskaan, ei koskaan!

— Olen lupautunut hänelle elämässä ja kuolemassa, sanoi Bathilde, — olen vannonut hänelle. Pidäthän minut selvillä kaikesta, Boniface, eikö niin?

— Voi, hyvä Jumala, kuinka onneton olenkaan, kun lupasin sen teille!

— Ja sitten, jos niin käy, silloin kun... tulee se hirveä hetki... autathan minua... saatat minua, eikö niin, Boniface?... minun pitää nähdä hänet... kerran... vielä kerran... vaikkapa mestauslavalla!

— Mitä hyvänsä tahdotte, — kaikki, kaikki! huudahti Boniface painautuen polvilleen ja turhaan hilliten nyyhkytyksiään.

— Lupaat sen?

— Minä vannon.

— Hiljaa, nyt tullaan. Ei sanaakaan, tämä on kahdenkeskinen salaisuutemme. Hyvä on, nousehan, kuivaa silmäsi, tee niin kuin minä — hymyile.

Ja Bathilde alkoi nauraa kuumeisen kiihtymyksen vallassa, jota oli hirveätä katsella. Onneksi tulija oli Buvat. Boniface käytti tilaisuutta poistuakseen.

— No, mitenkäs jaksellaan? tiedusteli kelpo mies.

— Paremmin, isäni, paremmin, sanoi Bathilde. — Tunnen voimieni palaavan, ja muutaman päivän kuluttua pääsen jalkeille. Mutta sinä, isäni, minkä tähden et käy toimistossasi? Buvat voihkaisi. — Oli kyllä herttaista, että sinä et jättänyt minua sairastaessani... mutta nyt olen toipumassa, ja sinun pitää palata kirjastoon, kuuletko, isäni?

— Kyllä, lapseni, kyllä, mukausi Buvat niellen kyyneliään... — kyllä minä menen.

— No, etkö tule suutelemaan minua?

— Tottahan... tottahan toki.

— Kas, sinähän itket... Mutta näethän, että voin paremmin. Tahdotko siis panna minut kuolemaan surusta?

— Itkenkö minä? haastoi Buvat pyyhkien silmiänsä nenäliinalla, — itkenkö? Jos itken, niin ne ovat ilon kyyneliä. Niin, minä lähden toimistoon, lapsukaiseni, minä lähden.

Ja suudeltuaan holhottiansa Buvat kiipesi omaan huoneeseensa, sillä hän ei tahtonut tyttörukalle ilmaista, että hän oli menettänyt paikkansa.

Yksikseen jäätyänsä Bathilde hengitti vapaammin, hän oli nyt levollinen. Châteletissa toimivan asianajajan kirjurina oli Bonifacella hyvä tilaisuus tutustua asian kehitykseen, ja Bathilde oli varma siitä, että Boniface kertoisi hänelle kaikki.

Seuraavana päivänä hän oli ottanut kaikki omalle vastuulleen, toisena päivänä kerrottiin, että hänet oli asetettu vastatusten Valefin, Lavalin ja Pompadourin kanssa, toimenpiteen jäädessä kuitenkin tuloksettomaksi. Lupaukselleen uskollisena Boniface siten aina iltaisin toi hänelle päivän kuulumiset, ja ilta illalta tunsi Bathilde saavansa uusia voimia siitä selostuksesta, niin pahaan suuntaan kuin juttu soluikin. Näin kului kaksi viikkoa, ja Bathilde alkoi nousta vuoteesta ja kävellä kamarissa Buvatin, Nanetten ja koko Denis-perheen suureksi iloksi.

Eräänä päivänä Boniface vastoin tapaansa palasi mestari Joullun konttorista jo kello kolme ja astui potilaan huoneeseen. Poikaparka oli kalpea ja masentunut niin, että Bathilde käsitti hänen tuovan jotakin kauheata sanomaa, ja purskahtaen itkuun hän nousi seisomaan, kääntäen katseensa häneen.

— Kaikki on siis lopussa? hän sanoi.

— Voi, se johtuu hänen omasta uppiniskaisuudestaan! vastasi Boniface. — Hänelle tarjottiin armahdusta, ymmärrättekö, neiti Bathilde, — armahdusta, jos hän puhuisi, eikä hän tahtonut puhua mitään.

— Eikö siis ole enää mitään toivoa! huudahti Bathilde. — Onko hänet tuomittu?

— Tänä aamuna, neiti Bathilde, tänä aamuna.

— Kuolemaan?

Boniface nyökkäsi.

— Ja milloin hänet mestataan?

— Huomenna kello kahdeksan aamulla.

— Hyvä, virkkoi Bathilde vain.

— Mutta on kenties kuitenkin vielä toivoa, huomautti Boniface.

— Millä tavoin? kysyi Bathilde.

— Jos hän siihen mennessä päättäisi ilmaista rikoskumppaninsa.

Nuori tyttö puhkesi nauramaan, mutta niin kummallista naurua, että Boniface värisi kiireestä kantapäihin.

— Kenpä tietää sentään? arveli Boniface. — Esimerkiksi minä tekisin sen hänen sijassaan. Minä sanoisin: Se en ollut minä, kautta kunniani, minä en sitä juonta keksinyt, vaan se ja se sekä lisäksi vielä se.

— Boniface, sanoi Bathilde, — minun täytyy lähteä ulos.

— Tekö lähtisitte ulos, neiti Bathilde! huudahti Boniface kauhistuen. — Mutta sehän koituisi kuolemaksenne!

— Minun täytyy lähteä, sanon sinulle.

— Mutta ettehän jaksa pysyä jaloillannekaan.

— Erehdyt, Boniface, olen voimakas, katso.

Bathilde alkoi lujin ja varmoin askelin kävellä kamarissa.

— Sitä paitsi, hän jatkoi, — sinä menetkin hakemaan minulle vuokravaunut.

— Mutta, neiti Bathilde...

— Boniface, olet luvannut noudattaa tahtoani, lausui neito. — Tähän hetkeen asti olet pitänyt sanasi, joko olet kyllästynyt alttiuteesi?

— Enkö minä olisi teille aina palvelevainen, neiti Bathilde! Jumala minua rangaiskoon, jos tuossa puheessanne on rahtuakaan totta. Pyydätte minulta vaunuja, noudan vaikka kahdetkin.

— Menehän, ystävä, mene, veljeni.

— Oi, toden totta, neiti Bathilde, noilla sanoilla saisitte minut tekemään mitä hyvänsä. Viiden minuutin kuluttua vaunut ovat täällä.

Ja Boniface poistui juoksujalkaa.

Bathildella oli väljä, laahushelmainen, valkoinen puku yllään, hän sitoi sen vyöllä, heitti hartioilleen mantiljin ja valmistautui lähtemään. Hänen lähestyessään ovea astui sisälle rouva Denis.

— Voi, hyvä Jumala, mitä aiotkaan, rakas lapsi? huudahti kelpo vaimo.

— Madame, sanoi Bathilde, — minun täytyy lähteä ulos.

— Ulos... oletko hupsu!

— Kyllä minä toimin täydellä järjellä, madame, lausui Bathilde suruisesti hymyillen. — Voisin joutua suunniltani ainoastaan, jos minua yritettäisiin pidätellä.

— Mutta minne siis oletkaan menossa, rakas lapsi?

— Ettekö tiedä, että hänet on tuomittu, madame?

— Oi, laupias taivas, kuka sinulle on sen sanonut? Olin niin kiven kovaan kehottanut kaikkia salaamaan tuon hirveän uutisen!

— Niin, ja huomennahan sitten olisitte minulle sanonut, että hän on kuollut? Ja minä olisin vastannut teille: Te hänet olette tappanut, sillä minulla oli kenties keino hänen pelastamiseensa.

— Sinulla, sinullako, lapseni, olisi keino hänen pelastuksekseen?

— Vain yksi mahdollisuus, madame. Antakaa minun siis koettaa sitä keinoa, ainoata, mikä minulla on jälellä.

— Mene, lapseni, myöntyi rouva Denis neidon innostuneen sävyn vallitsemana, — mene, ja Jumala sinua ohjatkoon!

Hän väistyi hoidokkinsa tieltä.

Bathilde astui huoneesta, laskeutui portaita hitain, mutta lujin askelin, meni kadun yli, nousi neljänteen kerrokseen levähtämättä ja avasi kamarin oven, josta hän oli ollut poissa tihutyön jälkeisestä päivästä saakka. Narahduksen kuullessaan Nanette kiirehti kammiostaan ja huudahti, hän luuli näkevänsä nuoren valtijattarensa haamun.

— No, mikä sinun onkaan, hyvä Nanette? kysyi Bathilde vakavasti.

— Voi, hyväinen aika, huudahti vaimorukka vapisevana, — tekö siinä tosiaankin olette, meidän neitimme, vai varjonneko ainoastaan?

— Minä kylläkin, Nanette, minä itse, kosketa minua, syleilemällä. Jumalan kiitos, en ole vielä kuollut.

— Ja miksi olette jo lähtenyt rouva Denisin luota? Ovatko he sanoneet teille jotakin sellaista, mikä on pahoittanut mieltänne?

— Eivät, hyvä Nanette, eivät, mutta minun täytyy lähteä välttämättömälle käynnille, ehdottoman tarpeelliselle.

— Tekö menisitte kaupungille tuossa tilassa, — ettehän mitenkään! Sen salliminen tuottaisi teille kuoleman. Herra Buvat, herra Buvat, neitimme tahtoo lähteä ulos! Tulkaa toki kieltämään!

Bathilde kääntyi kirjoitusmestariin päin, aikoen käyttää kaikkea vaikutusvaltaansa häneen, jos hän yrittäisi pidätellä, mutta hän huomasi kasvatusisänsä kasvot niin surkeiksi, että arvasi kohtalokkaan uutisen ehtineen hänenkin korviinsa. Buvat puolestaan hyrähti itkuun hänet huomatessaan.

— Isäni, lausui Bathilde, — tähän päivään asti ovat ihmiset toimineet, mutta heidän työnsä on nyt päättynyt, ja jatko on Jumalan asiana. Isäni, kyllä Jumala armahtaa meitä.

— Voi, minä hänet olen tappanut! huudahti Buvat vaipuen nojatuoliin. — Minä hänet olen tappanut! Minä hänet olen tappanut!

Bathilde astui totisena hänen luokseen ja suuteli häntä otsalle.

— Mutta mitä lähdetkään tekemään, lapseni! kysyi Buvat.

— Velvollisuuteni, vastasi Bathilde.

Hän avasi rukoustuoliinsa sovitetun pikku kaapin, otti sieltä mustan lompakon, selaili sisältöä ja veti esille kirjeen.

— Oi, sinä olet oikeassa, olet oikeassa, lapseni! huudahti Buvat, — sen kirjeen olin unohtanut.

— Minä muistin, virkkoi Bathilde suudellen kirjettä ja pistäen sen povelleen. — Sillä se on ainoa perintö, minkä äitini minulle jätti.

Samassa kuultiin vaunujen vierivän edustalle.

— Hyvästi, isäni, hyvästi, Nanette, sanoi Bathilde. — Rukoilkaa kumpainenkin onnistumiseni puolesta.

Ja Bathilde poistui, sävynään yhä sama juhlallinen vakavuus, joka tällä hetkellä sai hänet katselijain silmissä näyttämään pyhimykseltä.

Ulko-ovella hän tapasi Bonifacen odottamassa.

— Tulenko minä mukananne, neiti Bathilde? kysyi auttaja.

— Ette, ystäväni, epäsi Bathilde ojentaen hänelle kätensä — Ette tänä iltana, kenties huomenna.

Hän nousi vaunuihinsa.

— Minne ajetaan, kaunis neitimme? kysyi ajomies.

— Arsenaliin, vastasi Bathilde.

KOLME VIERAILUA

Arsenaliin tultuaan Bathilde kysyi neiti Delaunayta, joka hänen pyynnöstään heti johti hänet Mainen herttuattaren puheille.

— Ah, tekö lapseni, virkkoi herttuatar hajamielisen ja kiihtyneen näköisenä. — On hyvä muistaa ystäviään silloin kun heitä on onnettomuus kohdannut.

— Voi, madame, vastasi Bathilde, — tulen teidän kuninkaallisen korkeutenne luokse puhumaan vielä onnettomammasta. Teidän kuninkaallinen korkeutenne on kyllä menettänyt erinäisiä etuisuuksia ja arvosijoja, mutta kosto pysähtyy siihen, sillä kukaan ei rohkene kajota Ludvig XIV:n pojan tai suuren Condén pojantyttären henkeen tai vapauteenkaan.

— Henkeen ei, myönsi herttuatar du Maine, — ei kylläkään, mutta vapaudesta ei voi niin sanoa. Ajatelkaahan, että tuo abbé Brigaud toimitti itsensä kaupustelijan asussa vangituksi kolme päivää takaperin Orleansissa ja otti uskoakseen vääriä ilmoituksia, jotka olivat tulevinaan minulta, tunnustaen kaikki ja sotkien meidät juttuun, niin että minua ei hämmästyttäisi, jos meidätkin pidätettäisiin tänä yönä.

— Se mies, jolle olen saapunut rukoilemaan sääliänne, madame, huomautti Bathilde, — ei ole paljastanut mitään, ja hänet on tuomittu kuolemaan siitä, että hän on päin vastoin pysynyt vaiti.

— Oi, rakas lapsi, huudahti herttuatar, — te puhuttekin kovaonnisesta d'Harmentalista! Niin, minä tunnen hänet: siinä on oikea aatelismies. Tunnette siis hänet?

— Valitettavasti Bathilde ei ainoastaan tunne häntä, puuttui puheeseen neiti Delaunay, — vaan rakastaa häntä.

— Lapsirukka! Hyvä Jumala! Mutta mitä teemme? Minähän en voi mitään, sen ymmärrätte, minulla ei ole enää vaikutusvaltaa. Jos yrittäisin jotakin hänen hyväkseen, niin se olisi viimeisenkin toiveen riistämistä häneltä, mikäli hänellä sitä vielä on.

— Tiedän sen, madame, virkkoi Bathilde, — ja tulinkin teidän korkeudeltanne vain pyytämään, että joku teidän ystävistänne, joku tuttavistanne vanhojen välien perusteella toimittaisi minulle pääsyn hänen ylhäisyytensä regentin puheille. Muu jää minun asiakseni.

— Mutta, lapseni, käsitättekö, mitä minulta tuossa pyydättekään? sanoi herttuatar. — Ettekö tiedä, että regentti ei pidä kunniassa mitään? Ettekö tiedä, että olette kaunis kuin enkeli ja että kalpeutennekin soveltuu teille huomattavasti? Ettekö tiedä...

— Madame, keskeytti Bathilde äärimmäisen arvokkaasti, — tiedän, että isäni on pelastanut hänen henkensä ja kaatunut hänen palveluksessaan.

— Ah, se on toista, myönsi herttuatar. — Malttakaahan, katsotaanpa, — miten menettelisimme? Niin, se on parasta. Delaunay, kutsuhan Malezieux.

Neiti Delaunay totteli, ja hetken kuluttua astui uskollinen kansleri sisälle.

— Malezieux, selitti herttuatar, — tässä on muuan lapsukainen, jonka saatte viedä herttuatar de Berrin luo, suositellen häntä minun puolestani. Hänen on tavattava regentti, ja aivan heti, ymmärrättekö? On kysymyksessä ihmisen henki, ja juuri tuon kelpo d'Harmentalin, jonka pelastamiseksi uhraisin itse hyvin paljon.

— Kyllä lähden, madame, sanoi Malezieux.

— Näettehän, lapseni, haastoi herttuatar, — että teen kaikki, mitä voin tehdä. Jos voin toimittaa jotakin muuta hyväksenne, — jos jonkun vanginvartijan lahjomiseksi tai chevalierin paon valmisteluksi tarvitsette rahaa, ei minulla ole paljoakaan, mutta minulle on jäänyt jalokiviä, eikä niitä voitaisi koskaan käyttää paremmin kuin noin kunnollisen aatelismiehen hengen pelastamiseen. No, älkää menettäkö aikaa, suudelkaa minua ja käykää puhuttelemassa sisarentytärtäni. Tiedättehän, että hän on isänsä lemmikki.

— Oi, madame, sanoi Bathilde, — tiedän, että te olette enkeli, ja jos onnistun, jään teille velkaan enemmän kuin henkeni.

— Pikku rukka! virkkoi herttuatar katsellessaan Bathilden poistumista, mutta hän odotteli tosiaankin vangitsemistaan millä hetkellä hyvänsä ja jatkoi heti kun neito oli kadonnut. — Kas niin, Delaunay, palatkaamme matkalaukkujen pariin.

Tällä välin oli Bathilde jälleen noussut vaunuihin Malezieuxin saattamana ja lähtenyt ajamaan Luxemburg-palatsia kohti, päätyen perille kahdenkymmenen minuutin kuluttua.

Opastajansa suojeluksessa hän pääsi sisälle esteettömästi. Hänet johdettiin pieneen vierashuoneeseen, missä häntä pyydettiin odottamaan, sillä aikaa kun kansleri hänen kuninkaallisen korkeutensa luo saatettuna ilmoittaisi tälle, mitä suosionosoitusta häneltä pyydettäisiin. Malezieux suoritti tehtävänsä niin innokkaasti kuin hän aina hoiteli madame du Mainen toimeksiantoja, eikä Bathilde ollut odottanut kymmentäkään minuuttia, kun näki hänen palaavan herttuatar de Berrin kanssa.

Herttuatar oli perin hyväluontoinen nainen, ja hänen mieltään oli Malezieuxin selostus suuresti liikuttanut. Hänen ilmestyessään esille saattoikin havaita, että suojeluksen hakija jo ennakolta kiinnosti häntä. Bathilde huomasi sen suopeuden ja astui häntä kohti kädet ristissä. Herttuatar otti hänen kätensä omiinsa. Neito aikoi heittäytyä hänen jalkoihinsa, mutta herttuatar pidätti hänet ja virkkoi suudellen häntä otsalle:

— Lapsi parka, kunpa olisitte tullut viikko sitten!

— Ja miksi parempi silloin kuin nyt, madame? kysyi Bathilde jännittyneesti.

— Siksi, että minä en silloin olisi luovuttanut kenellekään muulle mielihyvää viedä teidät isäni puheille, mutta tänään se on mahdotonta.

— Mahdotontako! Voi, hyvä Jumala, kuinka niin? huudahti Bathilde.

— Ette siis tiedä, että minä olen täydellisessä epäsuosiossa toissapäivästä alkaen, lapsirukka! Voi, niin prinsessa kuin olenkin, olen ollut nainen kuten tekin, onnettomuutenani on ollut rakastaa kuten te. Mutta tiedättehän, että meillä kuninkaallisen suvun tyttärillä ei ole sydän omanamme, vaan kuuluu jonkinlaisena jalokivenä kruunun aarteistoon, ja että sen käyttely ilman kuninkaan tai hänen pääministerinsä valtuutusta on rikollista. Minä olen luovuttanut sydämeni, ja siitä minulla ei ole mitään sanomista, sillä minulle on annettu anteeksi, mutta tulin luovuttaneeksi kätenikin, ja minua rangaistaan. Rakastajani on jo kolme päivää ollut puolisoni. Eikö ole ihmeellistä, että minulle on luettu rikokseksi toimenpide, josta minua olisi jokaisessa muussa asemassa ylistetty. Isänikin on antautunut sen yleisen suuttumuksen valtaan siitä hetkestä alkaen, jolloin olisin taas voinut esittäytyä hänelle punastumatta, on hänen puhuttelemisensa minulta kielletty. Eilen minulta riistettiin kaartini. Tänä aamuna olin pyrkimässä Palais-Royaliin, ja ovi suljettiin edessäni.

— Oi, voi, surkeili Bathilde, — olen kovin onneton, sillä kaikki toivoni perustui teihin, madame, en tunne ketään, joka voisi toimittaa minut hänen ylhäisyytensä regentin puheille! Ja huomenna, madame, huomenna kello kahdeksan surmataan se mies, jota minä rakastan niin kuin te rakastatte herra de Riomia! Voi, hyvä Jumala, hyvä Jumala, säälikää minua, madame, sillä jos te ette osoita minua kohtaan kaikkea armollisuutta, olen hukassa, tuomittu!

— Hyväinen aika! Riom, tulehan avuksemme, virkkoi herttuatar kääntyen miehensä puoleen, joka samalla astui huoneeseen, ja ojentaen hänelle kätensä. — Tässä on muuan lapsiparka, jonka pitää saada viivyttelemättä puhutella isääni, siitä tapaamisesta riippuu hänen elämänsä, — enemmänkin: sen miehen henki, jota hän rakastaa! Miten menetellä, kuulehan? Lauzunin sisarenpoika ei voine milloinkaan olla pulassa. Keksi meille keino, Riom, niin rakastan sinua vielä enemmän, jos se vain on mahdollista.

— Kyllähän jo tiedänkin yhden... aloitti Riom myhäillen.

— Oi, monsieur, tokaisi Bathilde, — oi, sanokaa se, niin olen teille ikuisesti kiitollinen.

— Annahan kuulla, lisäsi herttuatar de Berri melkein yhtä kiihkeästi kuin Bathilde oli puhunut.

— Mutta se käy pahasti sisaresi maineelle.

— Kenen heistä?

— Mademoiselle de Valoisin.

— Aglaen? Kuinka niin?

— No, etkö tiedä, että maailmassa on eräänlainen taikuri, joka pystyy pujahtamaan hänen luokseen päivällä kuten yölläkin kenenkään tietämättä mistä tai miten?

— Richelieu! Se on totta, huudahti herttuatar de Berri, — Richelieu voi ratkaista pulman. Mutta...

— Mutta... jatkakaa, madame, minä rukoilen! Mutta hän ei kenties tahdo?

— Sitä pelkään, vastasi herttuatar.

— Oi, minä rukoilen häntä niin hartaasti, että hän säälii minua, huudahti Bathilde. — Sitä paitsi te lausutte sanan puolestani, eikö niin? Teidän korkeutenne olkoon niin hyväntahtoinen, eikä hän rohkene evätä, mitä teidän korkeutenne häneltä pyytää.

— Tehkäämme paremminkin, esitti herttuatar. — Kutsu madame de Mouchy, Riom. Pyydä häntä itse saattamaan neitiä herttuan luo. Madame de Mouchy on ensimmäinen seuranaiseni, lapsi, jatkoi herttuatar Riomin toteuttaessa saamaansa määräystä, — ja kerrotaan, että herra de Richelieu on hänelle jossakin kiitollisuudenvelassa. Näette siis, etten voi teille valita otollisempaa esittelijätärtä.

— Oi, kiitos madame, huudahti Bathilde suudellen herttuattaren käsiä, — kiitos! Niin, te olette oikeassa, eikä kaikki toivo ole vielä mennyttä. Ja sanotte, että herra herttua de Richelieulla on pääsy Palais-Royaliin?

— Sitä en sano, mutta niin väitetään, tahdon huomauttaa.

— Voi, hyvä Jumala, hätäili Bathilde, — kunpa tapaisimme hänet kotoaan!

— Se on tosiaankin sattumanvaraista. Mutta kyllä kai sentään, — paljonko kello on? Vasta lyönyt kahdeksan? Niin, todennäköisesti hän illastaa kaupungilla ja pistäytyy kotiin pukeutumaan. Huomautan madame Mouchylle, että hän odottaa siellä teidän kanssanne. Eikö niin, kultaseni, jatkoi herttuatar huomatessaan seuranaisensa ja tervehtien häntä ystävyysnimityksellä, jota tavallisesti käytti häntä puhutellessaan, — etkö odotakin herttuaa, kunnes hän tulee kotiin?

— Teen mitä teidän korkeutenne vain määrää, vastasi Madame de Mouchy.

— No niin, minä määrään, kuuletko. Sinun pitää suostuttaa herttua de Richelieu toimittamaan tämä neiti regentin luo, ja valtuutan sinut hänen taivuttelussaan käyttämään kaikkea vaikutusta, mikä sinulla saattaa häneen olla.

— Rouva herttuatar menee varsin pitkälle, virkkoi madame de Mouchy hymyillen.

— Lähdehän nyt, kehotti herttuatar, — tee kuten sanoin. Otan kaikki vastuulleni. Ja te, lapseni, rohkaistukaa! Seuratkaa madamea, ja jos elämänne taipaleella kuulette puhuttavan kovin paljon pahaa tästä herttuatar de Berri-poloisesta, jota niin vihataan, kun hän on eräänä päivänä vastaanottanut lähettiläät kolmiaskelmaisella valtaistuimella ja toisena kertana ajellut Pariisin halki neljän torvensoittajan saattamana, sanokaa sadattelijoilleni, että minä olen sydämeltäni kyllä hyvä nainen, — että minä kaikista kirouksista huolimatta toivon saavani paljon anteeksi syystä, että olen paljon rakastanut, eikö totta, Riom?

— Voi, madame, huudahti Bathilde, — minä en tiedä, puhutaanko teistä hyvää vai pahaa, mutta tahtoisin suudella askeltenne jälkiä, niin herttaiselta ja ylevältä te minusta tunnutte!

— Menkää, lapseni, menkää. Jos myöhästytte kohtauksesta, ette luultavastikaan osaisi arvailla, mistä tavoitella herra de Richelieuta, ja voisitte hyödyttömästi odotella hänen paluutaan.

— Koska hänen korkeutensa sallii, tulkaa toki pian, madame, lausui Bathilde vetäen mukanaan madame de Mouchya, — sillä nyt vastaa jokainen minuutti minulle vuotta.

Neljännestunnissa naiset ennättivät Richelieu-suvun kaupunkitaloon. Vastoin kaikkea odotusta herttua oli kotosalla. Madame de Mouchy ilmoitutti tulonsa. Hänelle myönnettiin heti pääsy, ja hän astui esiin Bathilden saattamana. He tapasivat herra de Richelieun sihteerinsä Raffén avulla polttamassa tarpeettomia kirjeiden röykkiötä ja valikoimassa muutamia erilleen.

— Kas, hyvänen aika, madame, virkkoi herttua astuen häntä vastaan hymyhuulin, — mikä hyvä tuuli teidät tänne lennättää? Mitä kohtalonkäännettä saan kiittää siitä onnesta, että poikkeatte luokseni kello puoli yhdeksän illalla?

— Sitä haluani, että teette hyvän teon, herttua.

— Niinkö tosiaan! Siinä tapauksessa pitäkää kiirettä, madame.

— Matkustatteko kenties pois Pariisista tänä iltana?

— En, vaan lähden huomenna aamulla Bastiljiin.

— Mitä pilaa se sellainen on?

— Pyydän teitä uskomaan, madame, että minä en milloinkaan laske leikkiä, kun on kysymyksessä hyvin viihtyisän asuntoni vaihtaminen kuninkaan kustantamaan kortteeriin, jossa on huonot oltavat. Tunnenhan ne, kun jo kolmatta kertaa saan siellä majailla.

— Mutta miten tulette siihen käsitykseen, että teidät vangitaan huomenna?

— Olen saanut varoituksen.

— Taatulta henkilöltäkö?

— Päättäkää itse, ja herttua ojensi pöydältään kirjeen madame de Mouchylle, joka otti sen ja luki:

 "Olettepa viaton tai syyllinen, teillä on hädin tuskin aikaa
 paetaksenne. Huomenna teidät vangitaan; regentti lausui juuri minun
 kuulteni, että herttua de Richelieu on nyt vihdoinkin kiikissä."

— Luuletteko, että kirjoittaja tosiaan ilmoittaa varman tiedon?

— Kyllä, sillä minä luulen tuntevani käsialan. Näette siis, että minulla oli aihetta muistuttaa teille kiirehtimisestä. Jos nyt asia on sellainen, että sen voi suorittaa yön mittaan, niin puhukaa; olen määrättävissänne.

— Tunti riittää.

— Selittäkääpä siis. Tiedätte, madame, etten voi evätä teiltä mitään.

— No niin, aloitti madame de Mouchy, — käytän vain pari sanaa. Aiotteko lähteä tänä iltana kiittämään sitä henkilöä, joka teille antoi tuon neuvon?

— Kenties, myönsi herttua nauraen.

— No, teidän pitää esitellä hänelle neiti.

— Neiti! äännähti herttua hämmästyneenä kääntyen Bathildeen päin, joka oli siihen asti pysytellyt taaempana ja puolittain hämyn kätkössä. — Ja kuka neiti on?

— Muuan tyttöparka, joka rakastaa chevalier d'Harmentalia ja tahtoo pyytää regentiltä hänen armahdustaan, koska hänet on tuomittu huomenna mestattavaksi, kuten tiedätte.

— Rakastatteko chevalier d'Harmentalia, neiti? kysyi herttua Bathildelta.

— Oh, herra herttua! sopersi Bathilde punastellen.

— Älkää salailko sitä, mademoiselle, hän on jalohenkinen nuori mies, ja antaisin kymmenen vuotta elämästäni voidakseni itse pelastaa hänet. Onko teillä mielestänne edes jotakin keinoa regentin käännyttämiseen hänelle suosiolliseksi?

— Niin uskon, herra herttua.

— Olkoon menneeksi. Se tuottaa minulle onnea. Madame, jatkoi herttua kääntyen markiisitar de Mouchyn puoleen, — palatkaa hänen kuninkaallisen korkeutensa luo, tulkitkaa hänelle nöyrin kunnioittavaisuuteni ja ilmoittakaa puolestani, että neiti saa tunnin kuluttua tavata regentin.

— Oi, herra herttua! huudahti Bathilde.

— Totisesti, hyvä Richelieu, virkkoi madame de Mouchy, — alan uskoa mitä sanotaan, — että te olette tehnyt paholaisen kanssa sopimuksen livahdellaksenne avaimenreiästä, ja tunnustan olevani vähemmän huolissani Bastiljiin lähdöstänne.

— Joka tapauksessa tiedätte, madame, vihjaisi herttua, — että armeliaisuus vaatii käymään vangin luona. Jos teillä sattumalta on vielä jotakin muistoa jälellä Armand-rukasta...

— Hiljaa, herttua, olkaa vaitelias, niin saadaan nähdä, mitä saatetaan tehdä mieliksenne. Lupaatte siis, että neiti saa tavata regentin?

— Se on sovittu.

— Hyvästi siis, herttua, ja olkoon Bastilji teille keveä!

— Sanotteko minulle tosiaankin hyvästi?

— Näkemiin.

— Oikein! ja suudeltuaan markiisittaren kättä herttua johdatti hänet ovelle. Palaten sitten Bathilden luo hän lausui:

— Mademoiselle, mitä nyt teen hyväksenne, sitä en tekisi kenenkään muun takia. Salaisuus, jonka aion silmillenne paljastaa, koskee kuninkaallisen prinsessan mainetta ja kunniaa. Mutta aiheen vakavuus ansaitsee, että sille uhrataan erinäisiä sovinnaisuuksia. Vannokaa minulle siis, että te ette milloinkaan ilmaise — paitsi yhdelle ainoalle henkilölle, sillä minä tiedän hänen olevan niitä, joilta ei tarvitse mitään salaisuuksia kätkeä, — vannokaa minulle, että te ette milloinkaan ilmaise, mitä joudutte näkemään, ja että kukaan muu kuin hän ei saa tietää, millä tavoin saitte pääsyn regenttiä puhuttelemaan.

— Voi, herra herttua, vannon sen teille kaiken nimessä, mikä minulle on maailmassa pyhintä, äitini muiston kautta!

— Se riittää, mademoiselle, sanoi herttua nykäisten soittokellon nauhaa.

Kamaripalvelija tuli sisälle.

— Valjastuta hevoset vaakunattomien vaunujen eteen, Lafosse, käski herttua.

— Herra herttua, huomautti Bathilde, — jos ette tahdo menettää aikaa, on minulla vuokravaunut odottamassa.

— No, vielä parempi. Olen käskettävissänne, neiti.

— Lähdenkö herra herttuan mukaan? tiedusteli kamaripalvelija.

— Hyödytöntä, jää Raffén apuna järjestelemään kaikkia noita papereita. Joukossa on useita, joita Duboisin on turha nähdä.

Tarjottuaan käsivartensa Bathildelle herttua meni hänen kanssaan alas portaita, auttoi hänet vaunuihin, ja käskettyään ajomiehen pysähdyttää Saint-Honoré- ja Richelieu-katujen kulmassa hän istuutui saateltavansa viereen niin huolettomasti kuin ei olisikaan tiennyt, että sama kohtalo, josta hän oli yrittämässä pelastaa chevalierin, parin viikon kuluessa kenties tavoittaisi hänet itsensäkin.

TURVASÄILÖ

Vaunut pysähtyivät määräpaikalla, ajomies tuli avaamaan, ja herttua laskeutui maahan, sitten auttaen alas Bathilden. Taskustaan ottamallaan avaimella hän sen jälkeen avasi Richelieu- ja Saint-Honoré-katujen kulmatalon katuoven.

— Pyydän teiltä anteeksi, neiti, selitti herttua tarjoten jälleen käsivartensa Bathildelle, — kun vien teidät näin huonosti valaistuja portaita myöten, mutta minulle on tärkeätä, etten tule tunnetuksi, jos joku sattumalta osuu vastaan täällä. Meillä ei muuten olekaan pitkälti noustavaa, vain ensimmäiseen kerrokseen.

He olivatkin nousseet vasta parikymmentä askelmaa, kun herttua pysähtyi, veti taskustaan toisen avaimen, avasi sillakkeen oven yhtä salaperäisesti kuin katuovenkin ja astui eteiseen. Sieltä hän otti kynttilän ja palasi sytyttämään sen lyhdystä, joka paloi portaissa.

— Vietä kerran anteeksi, mademoiselle, puhutteli herttua, — mutta minulla on tapana olla omana palvelijanani täällä, ja käsitätte piankin, miksi minä en tässä huoneistossa käytä lakeijaa.

Vähätpä Bathilde välitti siitä, pitikö herttua de Richelieu täällä palvelijaa vai ei. Hän siis astui eteiseen vastaamatta, ja herttua kiersi avainta lukossa kahteen kertaan hänen jälkeensä.

— Seuratkaa nyt minua, kehotti herttua, ja hän asteli nuoren neidon edellä, valaisten kynttilällä, jota piteli kädessään.

He menivät siten ruokailuhuoneeseen ja vierassalin läpi, lopulta saapuen makuuhuoneeseen, ja herttua pysähtyi.

— Mademoiselle, hän virkkoi laskien kynttilän uuninkulmalle, — onhan minulla sananne, että te ette milloinkaan ilmaise, mitä saatte nähdä?

— Olen sen jo antanut teille, herttua, ja uudistan sen vielä. Oi, olisinpa todellakin kovin kiittämätön, jos en noudattaisi vaitioloa.

— No niin sitten, olkaahan kolmantena salaisuudessamme; se on rakkaussalaisuus, ja me uskomme rakkauden varjeltavaksi sen.

Luisuttaen laudoituksessa sivulle levyn herttua paljasti seinään tehdyn aukon, jota vastassa oli viereiseen huoneistoon kuuluvan komeron takaseinä, ja hän koputti siihen hiljaa kolmesti. Tovin kuluttua kuului avainta käännettävän lukossa. Sitten kiilui valoa lankkujen raoista, ja heti jälkeenpäin kysyi vieno ääni: — Sinäkö siellä? Herttuan vastattua myöntävästi irrotettiin varovasti kolme lankkua, jolloin huoneesta kammioon oli helppo pääsytie saatuna, ja herttua de Richelieu ja Bathilde näkivät edessään mademoiselle de Valoisin, joka kirahti huomatessaan, että rakastajalla oli nainen seuranaan.

— Älä pelkää mitään, rakas Aglae, tyynnytti herttua siirtyen kamarista naapurisuojaan ja tarttuen mademoiselle de Valoisin käteen; Bathilde jäi hievahtamattomaksi paikalleen, uskaltamatta edetä askeltakaan ennen kuin hänen läsnäolonsa selitettäisiin. — Kiität minua itse heti siitä, että olen kavaltanut onnekkaan turvasäilömme salaisuuden.

— Mutta, herra herttua, selittäkää minulle...? kysyi mademoiselle de Valois pysähtyen kesken puhettaan silmäillen yhä levottomasti Bathildea.

— Aivan heti, kaunis prinsessani. Olethan kuullut minun joskus puhuvan chevalier d'Harmentalista?

— Vielä toissapäivänä huomautitte minulle, herttua, että hänen tarvitsi vain virkkaa sana säästääkseen henkensä teidän kaikkien vaarantamisella, mutta että hän ei virkkaisi sitä sanaa.

— No, vaiti hän on pysynyt, ja hänet on tuomittu kuolemaan, mestaus on määrätty huomiseksi. Tämä tyttönen rakastaa häntä, ja hänen armahduksensa riippuu regentistä. Käsitätkö nyt?

— Oh, kyllä, kyllä, sanoi prinsessa.

— Tulkaa, mademoiselle, kehotti herttua de Richelieu Bathildea, vetäen häntä kädestä, sitten hän kääntyi selittämään prinsessalle: — Hän ei tiennyt miten päästä isäsi luokse asti, rakas Aglaeni, hän vetosi minuun juuri kun olin saanut kirjeesi. Minun oli kiitettävä sinua hyvästä neuvostasi, ja tuntien sydämesi ajattelin, että parhaana kiitoksenani oli tarjota sinulle tilaisuus pelastaa sellaisen miehen henki, jonka vaiteliaisuudesta todennäköisesti säästyy omani.

— Olitte oikeassa, rakas herttua. Olkaa tervetullut, mademoiselle. Mitä nyt haluatte? Mitä voin tehdä puolestanne?

— Haluan puhutella hänen ylhäisyyttään regenttiä, lausui Bathilde, — ja teidän korkeutenne voi johdattaa minut hänen luokseen.

— Odotatteko minua, herttua? kysyi mademoiselle de Valois levottomasti.

— Voitko sitä epäilläkään?

— Menkää siis takaisin huoneeseemme, jotta joku ei tänne tulemalla yllättäisi teitä. Minä saatan mademoisellea isän luo ja tulen takaisin.

— Odotan täällä, lupasi herttua noudattaen prinsessan ohjetta ja palaten turvasäilöön.

Madesmoiselle de Valois vaihtoi matalalla äänellä joitakin sanoja rakastajansa kanssa, sulki kammion, pisti avaimen taskuunsa ja virkkoi ojentaen kätensä Bathildelle.

— Mademoiselle, kaikki rakastavat naiset ovat sisaruksia: Armand ja te olette tehneet hyvin, turvautuessanne minuun. Tulkaa.

Bathilde suuteli prinsessan tarjoamaa kättä ja seurasi häntä.

Naiset menivät kaikkien Palais-Royalin julkipuolen huoneiden läpi ja vasemmalle kääntyen siirtyivät niihin, jotka olivat Valois-kadun puolella. Siinä osassa rakennusta oli regentin makuuhuone.

— Olemme perillä, ilmoitti mademoiselle de Valois pysähtyen erään oven eteen ja silmäillen Bathildea, joka hoippuvana kalpeni tästä tiedosta. Kaikki se henkinen tarmo, joka oli häntä kannatellut kolme tai neljä tuntia, oli lannistumaisillaan juuri silloin kun hän oli joutumassa sitä enimmin tarvitsemaan.

— Voi, hyvä Jumala, hyvä Jumala, minä en mitenkään uskalla! voihkaisi Bathilde.

— No, rohkeutta vain, mademoiselle! Isäni on suopealuontoinen. Astukaa sisälle ja langetkaa hänen jalkoihinsa: Jumala ja hänen sydämensä pitävät huolen muusta.

Nähdessään nuoren neidon yhä empivän hän avasi oven, työnsi Bathilden makuukamariin ja sulki oven hänen jälkeensä. Sitten hän keveästi sipsutellen kiirehti herttua de Richelieun luokse, jättäen tytön hoitamaan vetoomustaan kahdenkesken regentin kanssa.

Tuo aavistamaton temppu sai Bathilden parahtamaan. Regentti, joka käveli edestakaisin pää kumarassa, kohotti päänsä ja kääntyi katsomaan.

Kykenemättä etenemään askeltakaan Bathilde lysähti polvilleen, veti kirjeen poveltaan ja ojensi sen regenttiä kohti.

Regentillä oli huono näkö eikä hän oikein käsittänyt, mitä oli tekeillä ja lähestyi tätä naista, joka varjossaan näytti hänestä valkoiselta ja epämääräiseltä hahmolta. Piankin hän noista hämäristä piirteistä erotti naisen, ja nainen ilmeni sitten kauniiksi ja rukoilevaksi neitoseksi. Lapsirukka puolestaan yritti turhaan sopertaa rukousta. Hänen äänensä petti ja piankin olivat myös voimat niin ehtymässä, että hän huojahti taaksepäin ja olisi sortunut matolle, jollei regentti olisi kannatellut häntä käsivarsillaan.

— Hyväinen aika, mademoiselle, säälitteli regentti, johon syvän mielentuskan merkit tekivät tavanomaisen tehonsa. Hyvänen aika, mikä teitä vaivaakaan, ja mitä voin tehdä hyväksenne? Tulkaa, tulkaa tähän nojatuoliin, pyydän!

— Ei, monseigneur, mutisi Bathilde, — teidän jalkojenne juuressa minun tulee olla, sillä minä tulin anomaan teiltä armonosoitusta.

— Armonosoitusta? Millaista?

— Katsokaa ensin, kuka olen, monseigneur, lausui Bathilde, — ja sitten kenties rohkenen puhua.

Hän ojensi Orleansin herttualle kirjeen, johon hänen ainoa toivonsa perustui.

Regentti otti kirjeen, silmäillen vuorotellen paperia ja nuorta neitoa. Lähestyessään uuninkulmalla palavaa kynttilää hän tunsi oman käsialansa, suuntasi jälleen katseensa puhuttelijaan ja luki seuraavaa:

 "Madame, miehenne on kuollut Ranskan ja minun puolesta. Ranska tai
 minä emme voi toimittaa häntä teille takaisin; muistakaa, että jos
 koskaan tarvitsette jotakin, me kumpainenkin olemme teille velkaa.

                                      Sydämellisesti teidän
                                      Philippe D'Orleans."

— Tunnen täydellisesti tämän kirjeen omakseni, mademoiselle, virkkoi regentti, — mutta muistini häpeäksi minun on pyydettävä teiltä anteeksi, kun en enää ole selvillä siitä, kenelle se on kirjoitettu.

— Katsokaa osoitetta, monseigneur, pyysi Bathilde hieman rauhoittuneena siitä erinomaisen suopeasta ilmeestä, joka kuvastui herttuan kasvoilta.

— Clarice du Rocher...! huudahti regentti. — Niin, tosiaan, nyt muistan. Lähetin tämän kirjeen Espanjasta, Albertin saatua surmansa Alamanzan taistelussa. Kirjoitin sen hänen leskelleen. Kuinka tämä kirje on teidän hallussanne, mademoiselle?

— Voi, monseigneur, minä olen Albert du Rocherin tytär!

— Tekö, mademoiselle! Ja missä äitinne on?

— Hän on kuollut, monseigneur.

— Onko siitä kauankin?

— Lähes neljätoista vuotta.

— Mutta varmaankin hän kuoli onnellisena eikä ollut minkään puutteessa?

— Epätoivossa, monseigneur, ja äärimmäisessä kurjuudessa.

— Mutta mistä johtuu, että hän ei kääntynyt puoleeni?

— Teidän korkeutenne viipyi yhä Espanjassa.

— Oi, hyvä Jumala, mitä sanottekaan! Jatkakaa, mademoiselle; ette voi kuvitellakaan, kuinka suuresti tämä herättää kiinnostustani. Clarice-rukka, Albert-parka! He rakastivat toisiaan tavattomasti, muistan! Rouva ei tietenkään voinut elää hänen jälkeensä. Tiedättekö, että isänne pelasti henkeni Neerwindenin luona, mademoiselle, tiedättekö sen?

— Kyllä olin sen kuullut, monseigneur, ja se minulle antoikin rohkeutta tulla luoksenne.

— Mutta mitenkä sitten teidän kävi, lapsipoloinen, jäätyänne turvattomaksi orvoksi?

— Minut, monseigneur, otti hoivaansa muuan perheemme ystävä, köyhä kirjoitusmestari nimeltä Jean Buvat.

— Jean Buvat! huudahti regentti, — malttakaas, minähän tunnenkin sen nimen. Jean Buvat! Sehän on se puhtaaksikirjoittajan pahainen, joka sai ilmi koko salaliiton ja joku päivä sitten esitti minulle vaatimuksiaan suullisesti... Paikka kirjastossa, eikö niin? Palkkaa maksamatta?

— Juuri sama, monseigneur.

— Mademoiselle, virkkoi regentti, — näyttää siltä, että kaikki läheisenne ovat määrätyt pelastamaan minut. Olen jo kaksinkertaisesti velallisenne. Mainitsitte, että teillä oli suosionosoitus pyydettävänä minulta. Puhukaa siis rohkeasti, minä kuuntelen.

— Oi, taivas, anna minulle voimaa! huokasi Bathilde.

— Toivotte siis hyvin tärkeää ja vaikeata asiaa!

— Monseigneur, sanoi Bathilde, — tahdon säästettäväksi miehen, joka on ansainnut kuoleman.

— Olisikohan kysymys d'Harmentalista? kysyi regentti.

— Voi, monseigneur, niin kuin teidän korkeutenne sanoi.

Regentin katse kävi miettiväksi, ja nähdessään pyyntönsä aiheuttaman ilmiön Bathilde tunsi sydämensä salpautuvan ja polviensa horjuvan.

— Onko hän omaisenne? Kumppaninne? Ystävänne?

— Hän on elämäni, sieluni, monseigneur! Rakastan häntä!

— Mutta tiedättekö, että jos armahdan hänet, minun täytyy armahtaa kaikki muutkin ja että näiden joukossa on vielä suurempia rikollisia kuin hän?

— Säästäkää ainoastaan hänen henkensä, monseigneur! En ano mitään muuta kuin että hän ei kuole.

— Mutta jos muutan hänen tuomionsa elinkautiseksi vankeudeksi, ette enää saa häntä nähdä.

Bathilde oli menehtymäisillään ja ojentaen kätensä hän tuki itseään läheisen tuolin selkämykseen.

— Miten teidän silloin kävisi? jatkoi regentti.

— Minä menisin luostariin, vastasi Bathilde, — ja rukoilisin siellä kaiken loppuikäni teidän puolestanne, monseigneur, ja hänen puolestaan.

— Se ei käy päinsä, ilmoitti regentti.

— Miksi ei, monseigneur?

— Sen tähden, että juuri tänään, tunti sitten, minulta pyydettiin kättänne, ja tulin luvanneeksi.

— Käteni, monseigneur? Olette luvannut käteni? Ja kenelle siis, hyvä Jumala!

— Lukekaa, sanoi regentti ottaen pulpetiltaan kirjeen ja ojentaen sen avoimena neidolle.

— Raoul! huudahti Bathilde, — Raoulin käsialaa! Voi, mitä tämä merkitsee?

— Lukekaa, kehotti regentti uudestaan.

Bathilde luki värisevällä äänellä:

 "Monseigneur! Olen ansainnut kuoleman, sen tiedän, enkä nyt pyydäkään
 teiltä henkeäni. Olen valmis sen luovuttamaan määräpäivänä ja
 -hetkenä, mutta Teidän Korkeudestanne riippuu kuolemani saattaminen
 minulle keveämmäksi, ja polvistuen anon Teitä myöntämään minulle sen
 suosion.

 Rakastan nuorta tyttöä, jonka olisin ottanut puolisokseni, jos olisin
 elänyt. Sallikaa hänen tulla vaimokseni, mennessäni kuolemaan.
 Erotessani hänestä ainiaaksi, jättäessäni hänet yksinäiseksi ja
 turvattomaksi maailmaan, olkoon minulla ainakin lohdutuksena, että
 jätän hänen suojelukseensa nimeni ja omaisuuteni. Vihkimiskappelista,
 monseigneur, astun mestauslavalle.

 Tämä on viimeinen toivomukseni, ainoa haluni. Älkää evätkö kuolevan
 rukousta.

                                          Raoul D'Harmental."

— Voi, monseigneur, monseigneur, sanoi Bathilde nyyhkyttäen, — näette, että häntä ajatellessani hän ajatteli minua! Enkö ole oikeassa häntä rakastaessani, kun hän rakastaa minua noin suuresti!

— Kyllä, sanoi regentti, — ja minä myönnyn hänen anomukseensa. Se on kohtuullinen. Keventäköön tämä suosionosoitus hänen viimeisiä hetkiään, kuten hän itse sanoo!

— Monseigneur, monseigneur, sopersi neito, — ettekö myönnä hänelle enempää?

— Näettehän, huomautti regentti, — että hän itse tekee itselleen oikeutta eikä ano muuta.

— Oi, tämä on kovin julmaa, kauheata! Nähdä hänet jälleen vain menettääkseen hänet samalla! Monseigneur, monseigneur, hänen henkensä! Rukoilen sitä teiltä, älköönkä minun sallittakokaan nähdä häntä enää! Mieluummin niin.

— Mademoiselle, lausui regentti sellaiseen sävyyn, joka ei suvainnut vastustusta, kyhäten muutamia rivejä paperille, jonka sinetöi, — Tässä on kirje herra de Launaylle, Bastiljin kuvernöörille, siinä ovat määräykseni tuomitun suhteen. Henkivartioni kapteeni nousee vaunuihin teidän kanssanne ja valvoo näiden määräysten noudattamista.

— Oi, hänen henkensä, monseigneur, hänen henkensä! Taivaan nimessä, rukoilen teitä polvillani!

Regentti soitti, kamaripalvelija avasi oven.

— Kutsu herra markiisi de Lafare, virkkoi regentti.

— Voi, monseigneur, olette kovin armoton! sanoi Bathilde nousten. — Sallikaa minun sitten kuolla hänen kanssaan. Emmehän ainakaan joudu eroamaan toisistamme, mestauslavallakaan. Ainakin pysymme yhdessä vielä haudassakin!

— Herra de Lafare, käski regentti, — saattakaa mademoisellea Bastiljiin. Tässä on kirje herra de Launaylle. Tutustukaa siihen hänen kanssaan ja pitäkää huolta, että sen määräykset toteutetaan tarkalleen.

Kuuntelematta Bathilden viimeistä epätoivoista huudahdusta Orleansin herttua sitten avasi viereisen huoneen oven ja katosi.

VIHKIMINEN KUOLEMAN KYNNYKSELLÄ

Lafare laahasi pois tytön, joka oli melkein tajuttomana tuskasta, ja pakotti hänet nousemaan vaunuihin, joita aina oli valmiiksi valjastettuina Palais-Royalin pihalla. Hevoset lähtivät heti nelistämään Rue de Cléryn ja bulevardien kautta Bastiljin suunnalle.

Koko matkalla Bathilde ei hiiskunut sanaakaan, hän oli mykkä, kylmä ja eloton kuin patsas. Silmät tuijottelivat kyynelettöminä. Valtavan vankilan edustalle tultaessa hän kuitenkin hätkähti, hän oli ollut näkevinään varjossa, samalla paikalla, missä chevalier de Rohan oli mestattu, jotakin mestauslavaa muistuttavan telineen hahmoa. Hiukan edempänä vahtisotilas huusi: — Ken siellä? Sitten vaunut jyristen vierivät nostosillalle, piikkitankoinen rautaristikko kohosi, portti avautui, ja ajopelit pysähtyivät kuvernöörin puolelle johtavien portaiden eteen.

Liveritön palvelija tuli avaamaan vaununoven, ja Lafare auttoi Bathilden alas. Tämä kykeni vaivoin pysymään pystyssä. Hänen kaikki henkinen tarmonsa oli lamautunut toivon jättäessä hänet. Lafaren ja lakeijan oli pakko melkein kantaa hänet ensimmäiseen kerrokseen. Herra de Launay oli illallisella. Bathilde jätettiin erääseen huoneeseen odottamaan sillä aikaa kun Lafare johdettiin kuvernöörin puheille.

Kului kymmenkunta minuuttia, jonka ajan Bathilde kyyristeli nääntyneenä nojatuolissa, johon oli tullessaan vaipunut. Tyttöparalla ei ollut muuta kuin yksi ajatus. Edessään oleva ikuinen eroaminen, lapsirukan silmissä kuvastui vain yksi näky: Raoul astumassa mestauslavalle.

Sitten tulivat Lafare ja kuvernööri. Bathilde kohotti koneellisesti päätänsä ja katseli heitä vauhkosti. Lafare lähestyi häntä ja tarjosi käsivartensa.

— Mademoiselle, hän ilmoitti, — kappelissa on kaikki valmista, ja pappi odottaa teitä siellä.

Vastaamatta neito nousi valjuna ja turtuneena. Sitten tuntiessaan jalkojensa pettävän hän nojautui tarjottuun käsivarteen. Herra de Launay asteli edellä, kahden miehen valaistessa tietä soihduillaan.

Mennessään sisälle sivuovesta näki Bathilde chevalier d'Harmentalin tulevan toisesta ovesta, hänellä oli saattajinaan Valef ja Pompadour. Siinä olivat sulhasen todistajat, niin kuin de Launay ja Lafare esiintyivät morsiamen puolesta. Jokaista ovea vartioi kaksi kaartilaista, kivääri käsivarrella ja liikkumattomina kuin patsaat.

Rakastavaiset astuivat eteenpäin, Bathilde kalpeana ja riutuvana, Raoul tyynenä ja hymyilevänä. Heidän tultuaan alttarin eteen chevalier tarttui tytön käteen, ja sitten he polvistuivat samettijakkaroille vaihtamatta keskenänsä sanaakaan.

Alttaria valaisi ainoastaan neljä vahakynttilää, ja tässä jo luonnostaan kolkossa kappelissa, jota vielä kaameat muistot synkistivät, ne levittivät hautajaishohdetta ja saivat juhlallisen toimituksen tuntumaan jollakin tavoin kuolemanomaiselta. Pappi aloitti messun. Hän oli komea, valkohapsinen vanhus, jonka raskasmieliset kasvot ilmaisivat, että hänen jokapäiväiset tehtävänsä jättivät syviä jälkiä hänen sieluunsa. Hän olikin ollut Bastiljin kappalaisena jo viisikolmatta vuotta, joutuen siinä ajassa kuulemaan kovin surullisia tunnustuksia ja näkemään surkeita kohtaloita.

Siunatessaan vihittävät hän pyhitetyn tavan mukaisesti lausui heille muutamia sanoja, mutta hän ei nyt puhunut toiselle aviomiehen ja toiselle äidin velvollisuuksista, hän ei kuvannut heidän eteensä elämän tulevaisuutta, vaan hän puhui heille taivaan rauhasta, jumalallisesta laupeudesta ja iankaikkisesta ylösnousemuksesta. Bathildea tukehdutti. Raoul huomasi, että hän oli puhkeamaisillaan nyyhkytyksiin, hän tarttui nuorikkonsa käteen ja katseli häntä niin murheellisen ja hartaan alistuvasti, että lapsirukka teki viimeisen ponnistuksen ja väkisinkin pidätti kyyneleensä, joiden sitten tunsi haikeasti karvastuttavan sydäntään. Vihkimissanojen alussa hän kallisti päänsä Raoulin olkaa vasten. Pappi luuli hänen pyörtyvän ja pysähtyi.

— Loppuun, loppuun, pyhä isä, mutisi Bathilde.

Ja hengenmies lausui sakramentin sanat, joihin kumpainenkin vastasi kyllä sellaiseen tapaan, että siihen tuntuivat heidän kaikki sielunvoimansa keskittyneen.

Vihkimisen päätyttyä d'Harmental kysyi herra de Launaylta, oliko hänelle sallittua oleskella vaimonsa seurassa ne muutamat tunnit, mitkä hänellä vielä oli elettävänä. Kuvernööri vastasi, että hän ei siinä nähnyt mitään muistutettavaa ja että hänet vietäisiin takaisin kammioonsa. Sitten Raoul syleili Valefia ja Pompadouria, kiitti heitä siitä, että he olivat hyväntahtoisesti suostuneet todistajiksi, puristi Lafaren kättä, lausui herra de Launaylle sydämellisen tunnustuksensa tämän suopeasta käyttäytymisestä hänen oleskellessaan Bastiljissa, ja kietaisten käsivartensa Bathilden vyötäisille, tämän ollessa joka hetki sortumaisillaan pitkin pituuttaan kappelin lattialle, hän vei rakastettunsa sille ovelle, josta oli kappeliin tullut. Siellä olivat jälleen vastassa molemmat soihdunkantajat, nämä astuivat edellä d'Harmentalin kopin ovelle asti. Sen avasi vanginvartija. Raoul ja Bathilde menivät sisälle, ovi lukittiin, ja puolisot olivat kahdenkesken.

Silloin Bathilde, joka oli tähän asti niellyt kyyneleensä, ei enää kyennyt hillitsemään tuskaansa. Vihlova parahdus pääsi hänen povestaan, ja käsiään väännellen ja nyyhkytyksiin puhjeten hän vaipui nojatuoliin, jossa d'Harmental varmaankin oli kolmen vankeusviikkonsa aikana hyvin usein ajatellut häntä. Raoul painui polvilleen ja tahtoi lohdutella häntä, mutta tuo suunnaton sielullinen ahdistus järkytti häntä itseäänkin niin syvällisesti, että hän ei kyennyt muuhun kuin liittämään kyyneleensä Bathilden kyyneliin. Tuo rautasydän suli vuorostaan, ja Bathilde tunsi huulillaan samalla rakastajansa kyyneleet ja suudelmat.

He olivat olleet yhdessä tuskin puolta tuntia, kun kuulivat askeleita lähestyvän ja avaimen kiertyvän lukossa. Bathilde kavahti ja puristi d'Harmentalin kouristuneesti sydäntään vasten. Raoul käsitti, mikä hirvittävä pelko nyt raateli hänen mieltään, ja rauhoitti häntä. Sieltä ei voinut tulla vielä se, jonka Bathilde pelkäsi näkevänsä, koska mestaus oli määrätty kello kahdeksaksi aamulla ja nyt oli juuri lyönyt yksitoista. Oviaukkoon ilmestyikin herra de Launay.

— Herra chevalier, sanoi kuvernööri, — olkaa hyvä ja seuratkaa minua.

— Yksinkö? kysyi d'Harmental puristaen vuorostaan Bathildea sylissään.

— Ei, madamen kanssa, ilmoitti kuvernööri.

— Oi, yhdessä, yhdessä, kuuletko, Raoul? huudahti Bathilde. — Oi, minne hyvänsä, kunhan saamme mennä yhdessä! Tässä olemme, monsieur, tässä olemme!

Raoul syleili viimeisen kerran Bathildea, painoi viimeisen suudelman hänen otsalleen, ja terästäen kaiken ylpeytensä hän seurasi herra de Launayta, kasvojensa ilmaisematta vähäisintäkään merkkiä hänen kokemastaan suunnattomasta tunnekuohusta.

Kolmisin he jonkin aikaa etenivät vain harvojen lyhtyjen valaisemia käytäviä myöten, menivät sitten alas kierreportaita ja joutuivat erään tornin ovelle. Tämä avautui korkeiden muurien ympäröimälle nurmikolle, jota käytettiin keveämpään vankeuteen tuomittujen kävelypihana. Siellä odottelivat vaunut, joiden eteen oli valjastettu kaksi hevosta. Toisen selässä istui kyytimies, ja varjossa välähteli kymmenkunnan muskettisoturin haarniskat.

Sama toivon säde syttyi samanaikaisesti rakastavaisten sydämissä. Bathilde oli pyytänyt regenttiä muuttamaan Raoulin rangaistuksen elinkautiseksi vankeudeksi. Kenties tuo armonosoitus oli myönnetty. Nuo vaunut tuntuivat olevan tarkoitetut kuljettamaan tuomittu johonkin valtionvankilaan, muskettisoturien joukko näytti siihen tarkoitukseen varatulta saattueelta, olettamus sai tästä kaikesta todellisuuspohjaa. He katsahtivat toisiinsa yhtä aikaa ja sitten kohottivat silmänsä taivasta kohti kiittääkseen Jumalaa heille suodusta odottamattomasta onnesta.

Kun herra de Launay oli viitannut vaunuja lähestymään, kyyditsijä oli totellut, vaununovi oli avattu, ja paljastaen päänsä kuvernööri ojensi kätensä Bathildelle auttaakseen häntä nousemaan ajoneuvoihin. Bathilde epäröi hetken, kääntyi levottomana katsomaan, vietäisiinkö Raoul toiselle taholle, mutta nähdessään Raoulin seuraavan häntä hän nousi vaunuihin vastustamatta. Heti jälkeenpäin Raoul istui hänen vieressään, oviverho laskeutui paikalleen, vaunut huojuivat, saattueen ratsut tömistelivät vaununovien vieressä. Mentiin holviportista, sitten nostosiltaa pitkin, ja lopuksi oltiin Bastiljin ulkopuolella.

Aviopuolisot heittäytyivät toistensa syliin, ei ollut enää epäilemistä, regentti oli säästänyt d'Harmentalin hengen, vieläpä oli ilmeistä, että hän ei tahtonut erottaa Bathildea miehestään. Sitä eivät he olisi rohjenneet unelmoidakaan. Edessä oleva elämä olisi ollut jokaiselle muulle kidutusta, mutta heissä se herätti hurmiota rakkauden paratiisina. He saisivat loputtomasti nähdä toisiaan eivätkä he milloinkaan eroaisi! Mitä he olisivat voineet toivoa enempää, vaikkapa olisivat kohtalonsa valtiaina suunnitelleet tulevaisuutta? Yksi ainoa varjostava ajatus osui yhtä aikaa heidän mieleensä, ja se sydänten keskinäinen yhteisymmärrys, jota tavataan ainoastaan läheisimmillä rakastavaisilla, sai heidät samalla kertaa lausumaan Buvatin nimen.

Silloin vaunut pysähtyivät. Tuollaisissa olosuhteissa kaikki oli omiaan herättämään rakastavaisissa pelkoa. Heitä värähdytti mielijohde, että he olivat toivoneet liikaa, ja nyt sai kauhistus vallan. Tällöin vaununovi avautui: kyytimies kurkisti sisälle.

— Mitä nyt? kysyi häneltä d'Harmental.

— Hitto, hyvä herra, virkkoi ajomies, — tahtoisin vain tietää, minne pitää ajaa.

— Kuinka! Minnekö pitää ajaa! huudahti d'Harmental. — Eikö sinulla ole määräyksiä?

— Minun käskettiin viedä teidät Vincennesin metsään linnan ja Nogent-sur-Marnen välimaille, ja tässä nyt ollaan!

— No, mihin saattueemme on joutunut? ihmetteli chevalier.

— Saattueenneko? Se jätti meidät tullipuomin luona.

— Oi, hyvä Jumala, hyvä Jumala! huudahti d'Harmental, ja toivon kiihdyttämänä Bathilde äänettömästi liitti kätensä ristiin, — onko mahdollista?

Chevalier hyppäsi alas vaunuista, katseli jännittyneesti ympärilleen ja ojensi käsivartensa Bathildelle, joka hänkin syöksähti ulos. Sitten molemmilta pääsi ilon ja kiitollisuuden huudahdus.

He olivat vapaat kuin ilma, jota hengittivät!

Regentti vain oli käskenyt viedä chevalierin juuri sille paikalle, missä jälkimmäinen oli ryöstänyt mukaansa Bourguignonin, luullessaan saavansa paremmankin saaliin.

Ainoastaan sen verran kosti Philippe Suopea.

Neljän vuoden kuluttua tästä tapauksesta oli virkapaikkaansa palautetulla ja palkanvajauksensa nostaneella Buvatilla tyydytyksenä pistää kynä kauniin kolmivuotiaan pojan käteen. Se oli Raoulin ja Bathilden perillinen.

Ensimmäiset kaksi nimeä, jotka lapsi oppi kirjoittamaan, olivat Albert du Rocher ja Clarice Gray.

Kolmas oli Philippe d'Orleans.

LOPPULISÄYS

Jotkut ovat saattaneet sen verran kiinnostua niistä henkilöistä, joilla on toissijainen osa tarinassa, että haluavat tietää, miten heidän kävi sen käänteen jälkeen, joka kukisti salaliiton ja pelasti regentin. Tyydytämme sen toivomuksen lyhyesti.

Mainen herttua ja herttuatar, joiden vehkeilyt tahdottiin ainiaaksi lopettaa, vangittiin, herttua Sceauxissa ja herttuatar pienessä talossa, jonka hän omisti Saint-Honoré-kadun varrella. Herttua vietiin Doullensin linnaan ja herttuatar Dijoniin, mistä hänet siirrettiin Châlonsin linnoitukseen. Kumpainenkin pääsi vapaalle jalalle muutaman kuukauden kuluttua, toinen riistettyään regentiltä aseet ehdottomalla kieltämisellä ja toinen täydellisellä tunnustuksella.

Mademoiselle Delaunay majoitettiin Bastiljiin. Hänen jättämistään muistelmista ilmenee, että vankeutta lievensi rakkaussuhde chevalier de Mesliniin, ja hänen päästyään sieltä sattui useinkin, että edellinen valitellessaan rakkaan vankinsa uskottomuutta johtui lausumaan kuten Ninon tai Sophie Arnould, en enää muista kumpiko: — Voi sitä onnekasta aikaa, jolloin olimme niin onnettomia!

Richelieu siepattiin, niin kuin mademoiselle de Valois oli ennustanut, sen päivän jälkeisenä aamuna, jona hän oli vienyt Bathilden regentin luo, mutta vankeus oli hänelle uutta voittokulkua. Kun oli levinnyt tieto, että vanki oli saanut luvan kävellä Bastiljin pengermällä, alkoi Saint-Antoine-kadulla tungeksia Pariisin komeimpia ajopelejä, ja siitä koitui vajaassa vuorokaudessa hienoston varsinainen jaloittelupaikka. Regentillä oli lausumansa mukaan hallussaan herra de Richelieuta vastaan riittävästi todistuksia katkaisuttaakseen häneltä neljäkin kaulaa, jos hänellä olisi niin monta ollut, mutta nytpä hän ei tahtonut ottaa vaarakseen joutua ainaiseen epäsuosioon kauniin sukupuolen parissa, pidättelemällä häntä vankilassa kauemmin. Kolmen kuukauden kuluttua Richelieu astui sieltä ulos muhkeampana ja muodikkaampana kuin milloinkaan. Mutta turvasäilön hän kuuli umpeenmuuratuksi, ja mademoiselle de Valois-rukasta oli tullut Modenan herttuatar.

Abbé Brigaudin jo mainitsimme joutuneen kiinni Orleansissa. Häntä säilytettiin jonkin aikaa sikäläisessä vankilassa, kunnon rouva Denisin, neitien Émilien ja Athénaiksen sekä herra Bonifacen suureksi pahoitteluksi. Mutta eräänä kauniina aamuna perheen ollessa istuutumassa aamiaispöytään, nähtiin abbén astuvan sisälle yhtä tyynenä ja täsmällisenä kuin tavallisesti. Häntä juhlittiin sydämellisesti, ja häneltä udeltiin hartaasti yksityiskohtia, mutta tavanomaisessa varovaisuudessaan hän kehotti uteliaita hankkimaan tietonsa tuomioistuimen pöytäkirjoista, huomauttaen tämän jutun jo tuottaneen hänelle niin paljon ikävyyksiä, että hän oli suuresti kiitollinen, jos hänelle ei enää koskaan puhuttaisi siitä. Ja kun abbé Brigaudilla oli, kuten olemme nähneet, täydellisen itsevaltiaan oikeudet rouva Denisin huonekunnassa, pidettiin hänen toivomustaan tunnollisesti kunniassa, ja siitä päivästä alkaen ei Rue du Temps-Perdun numero 5:ssä enää puhuttu koko selkkauksesta sen enempää kuin jos sitä ei koskaan olisi tapahtunutkaan.

Joitakin päiviä hänen jälkeensä pääsivät Pompadour, Valef, Laval ja Malezieux vuorostaan vapaiksi ja alkoivat jälleen osoittaa huomaavaisuuttaan madame du Mainelle kuten ennenkin. Kardinaali de Polignacia ei ollut edes vangittu, hänet oli pelkästään karkoitettu johtamaansa Anchinin apottiluostariin.

Lagrange-Chancel, herjausrunojen kirjoittaja, kutsuttiin Palais-Royaliin. Siellä häntä odotti regentti.

— Monsieur, kysyi häneltä prinssi, — ajatteletteko te minusta sitä kaikkea, mitä olette sanonut?

— Kyllä, monseigneur, vastasi Lagrange-Chancel sisukkaasti.

— No, se on teille hyvin onnellista, monsieur, huomautti regentti, — sillä jos olisitte kirjoittanut mokomia häpeämättömyyksiä vastoin omaatuntoanne, hirttäisin minä teidät.

Ja regentti tyytyi lähettämään hänet Saint-Margueriten saarille, missä hän viipyi ainoastaan kolme tai neljä kuukautta. Regentin vihamiehet nimittäin levittivät huhua, että prinssi oli myrkyttänyt hänet siellä, ja sitä uutta parjausta vastaan ei prinssi keksinyt parempaa keinoa kuin vankilan ovien avaamisen luulotellulle vainajalle, joka tuli sieltä kiukkuisempana ja sapekkaampana kuin milloinkaan.

Tämä viimeinen lakeamielisyyden näyte tuntui Duboisista niin luonnottomalta, että hän riensi regentin luo vihoissaan, mutta kaikeksi vastaukseksi hänelle prinssi vain hyräili loppukertoa laulusta, jonka Saint-Simon oli hänestä sepittänyt:

    Minä olen niin hyvänahkainen,
    olen niin hyvänahkainen...

Siitä Dubois raivostui niin pahoin, että regentin täytyi lepytykseksi toimittaa hänelle kardinaalin nimitys.

Tämä taas teki La Fillonin niin kopeaksi, että hän selitti siitä lähtien vastaanottavansa laitokseensa ainoastaan sellaisia aatelismiehiä, joiden suku mainittiin vuoden 1399 matrikkelissa.

Hän oli muuten edellämainitussa mullistuksessa menettänyt erään huomattavimpia asukkejaan. Kolme päivää kapteeni Roquefinetten kuoleman jälkeen oli Normandiatar mennyt Katuvaisten Naisten luostariin.