[{"data":1,"prerenderedAt":-1},["ShallowReactive",2],{"$fjro36QDdMG0HGGmrdX3rlvS4vTLcJZBpNI-LVlZewjA":3},{"number":4,"title":5,"author":6,"authorBirth":7,"authorDeath":8,"slug":9,"bookId":10,"genreRaw":11,"genre":12,"themes":13,"origin":14,"language":15,"yearPublished":16,"yearPublishedTranslation":17,"wordCount":18,"charCount":19,"usRestricted":20,"gutenbergId":21,"gutenbergSubjects":22,"gutenbergCategories":23,"gutenbergSummary":21,"gutenbergTranslators":24,"gutenbergDownloadCount":21,"aiDescription":25,"preamble":26,"content":27},2593,"Rakkaus voittaa kaikki","Dumas vanh., Alexandre",1802,1870,"2593-dumas-alexandre-rakkaus-voittaa-kaikki","2593__Dumas_Alexandre__Rakkaus_voittaa_kaikki","Historiallinen romaani holhoushallituksen ajoilta","romaani",[],[],"fi",1842,1934,36348,239962,true,null,[],[],[],"Historiallinen seikkailuromaani sijoittuu 1700-luvun alun Ranskaan sijaishallitsija Filip Orléansilaisen ajalle. Tarina seuraa orpotyttö Bathilden ja kirjanpitäjä Buvatin elämää keskellä poliittista vehkeilyä ja Espanjan lähettilään punomaa salaliittoa.","Alexandre Dumas'n 'Rakkaus voittaa kaikki' on Projekti Lönnrotin julkaisu\nn:o 2593. E-kirja on public domainissa koko EU:n alueella, joten emme\naseta mitään rajoituksia kirjan vapaan käytön ja levityksen suhteen\nk.o. maissa.\n\nTämän e-kirjan ovat tuottaneet Tapio Riikonen ja Projekti Lönnrot.","RAKKAUS VOITTAA KAIKKI\n\nHistoriallinen romaani holhoushallituksen ajoilta\n\n\nKirj.\n\nALEXANDRE DUMAS\n\n\nSuomentanut\n\nV. Hämeen-Anttila\n\n\n\n\n\nHämeenlinnassa,\nArvi A. Karisto Osakeyhtiö,\n1934.\n\n\n\n\n\n\nSISÄLLYS:\n\nRuhtinas de Listhnayn rikostoveri\nKettu ja hanhi\nSaint-Simonin muistelmista\nAnsa\nLopun alkua\nParlamentin täysistunto\nIhminen päättää\nDavid ja Goljat\nRanskan pelastaja\nJumala säätää\nPääministerin muisti\nBoniface\nKolme vierailua\nTurvasäilö\nVihkiminen kuoleman kynnyksellä\nLoppulisäys\n\n\n\n\nRUHTINAS DE LISTHNAYN RIKOSTOVERI\n\n\nBuvat jäi nousemaan huoneeseensa paperikäärö kädessään, täyttääkseen\nruhtinas de Listhnaylle antamansa lupauksen. Lupaus pidettiinkin\ntunnollisesti, ja vaikka vieraalla kielellä kirjoittaminen oli\ntyölästä, sai hän puhtaaksikirjoituksensa viedyksi Rue du Bacin\n110:een seuraavana päivänä kello seitsemän. Silloin Buvat sai samoista\nylhäisistä käsistä uuden tehtävän, jonka suoritti yhtä tunnollisesti.\nSaatuaan luottamusta noin täsmälliseen uurastajaan ruhtinas de Listhnay\nottikin sitten pöydältään paksumman paperinipun kuin edelliset kaksi\nolivat olleet, ja jotta Buvatin ei tarvitsisi vaivautua joka päivä hän\npyysi palauttamaan paperit yhtäaikaa, siis kolmen tai neljän päivän\npäästä.\n\nBuvat tuli kotiin aivan ihastuksissaan tästä luottamuksen osoituksesta\nja tapasi Bathilden niin hilpeänä ja onnellisena, että hän sai nousta\nkamariinsa suorastaan autuaallisuutta lähenevän sisäisen tyytyväisyyden\nvallassa. Hän ryhtyi heti työhön, tämä mielentila sai aherruksen\nluistamaan erikoisesti. Vaikka kirjoitusmestari ei hetkellisestä\ntoiveestaan huolimatta ymmärtänyt hiventäkään espanjankieltä, oli hän\njo oppinut lukemaan sitä sujuvasti, niin että tämä perin koneellinen\ntyö, jossa hänellä ei edes ollut vieraan ajatuksen seuraamisen vaivaa,\nsalli hänen hyräillä pikku laulelmaansakin, hänen jäljentäessään pitkää\nmietintöä.\n\nNiin ollen hän melkein tunsi pettymystä, kun ensimmäisen jäljennettävän\nloppuessa tuli vastaan kokonaan ranskankielinen asiakirja. Buvat oli\nviiden päivän aikana tottunut kastilialaiseen tekstiin, ja kaikkinainen\npoikkeaminen oli kelpo miehelle kiusallista. Velvollisuutensa\norjana hän kuitenkin kävi tunnollisesti täyttämään tehtäväänsä,\nja vaikka siinä paperissa ei ollut järjestysnumeroa ja se näytti\npujahtaneen mukaan epähuomiossa, päätti hän sentään jäljentää senkin\nvuorollaan, noudattaen ohjetta: _Quod abundat non vitiat_. Hän\nsiis paransi kynäänsä keveällä taskuveitsen sipaisulla ja siirtyen\npystykirjoituksesta takakenoon käsialaan piirsi seuraavat rivit:\n\n\"Yksityistä. Hänen ylhäisyydelleen kardinaali Alberonille omaan käteen.\n\nMikään ei ole tärkeämpää kuin varmistaa Pyreneitten lähipaikat,\nhankkimalla asiamme puolelle näissä kantoneissa asuvat\naateliskartanoiden herrat...\"\n\n— Aateliskartanoiden herrat, kertasi Buvat kirjoitettuaan; nyppäisten\nsitten pois hiuskarvan kynänsä halkeamasta hän jatkoi:\n\n\"... sekä Bayonnen varusväki, tai vallata linnoitus.\"\n\n— Mitä tämä on? mietti Buvat. — Vallata linnoitus! Bayonnehan on\nranskalainen kaupunki. Katsotaanpa, katsotaanpa tätä, ja hän pitkitti:\n\n\"Markiisi de P. on D:n kuvernöörinä. Sen aatelismiehen kanta on\ntietty; hänen ollessaan lopullisesti valmis hänen täytyy lisätä\nvaransa kolminkertaisiksi aateliston saamiseksi mukaan, jaellakseen\nlahjapalkkioita. Carentan on Normandiassa tärkeä paikka. Tämän\nkaupungin kuvernöörin suhteen on meneteltävä samoin kuin markiisi\nde P:n; on mentävä pitemmällekin, taattava hänen upseereilleen\nasianmukaisia hyvityksiä.\n\nSamaan tapaan tulee toimia kaikissa provinsseissa.\"\n\n— Hohhoh! äännähti Buvat lukiessaan uudestaan, mitä oli kirjoittanut. —\nMikä tämän tarkoituksena onkaan? Taitaa olla parasta lukea kaikki ennen\nkuin jatkan.\n\nJa hän luki:\n\n\"Näihin kuluihin meidän pitäisi saada vähintään kolmesataa tuhatta\nlivreä ensimmäisenä kuukautena ja sitten satatuhatta livreä\nkuukausittain täsmällisesti suoritettuina.\"\n\n— Täsmällisesti suoritettuina! mutisi Buvat keskeyttäen. —\nIlmeisestikään ne maksut eivät ole tulossa Ranskalta, koska valtion\nraha-asiat ovat niin ahtaalla, että minullekaan ei ole viiteen vuoteen\nsaatu liikenemään yhdeksääsataa livreäni. Katsotaanpa, katsotaanpa! Ja\nhän aloitti jälleen:\n\n\"Tämä kulunki, joka lakkaa rauhallisten olojen palatessa, tuottaa sodan\nsattuessa varman tuen hänen katoliselle majesteetilleen.\n\nEspanja johtuu silloin olemaan vain avustajana. Filip V:n armeija on\nRanskassa...\"\n\n— Jopa nyt...! äännähti Buvat; — ja minä kun en tiennyt sen edes\nmarssineen rajan yli.\n\n\"Filip V:n armeija on Ranskassa: suunnilleen kymmenentuhannen miehen\nespanjalaisjoukko on enemmän kuin riittävä, kun kuningas on mukana.\n\nMutta meidän täytyy hankkia kannattajiksemme ainakin puolet Orleansin\nherttuan armeijasta.\" (Buvat hätkähti.) \"Se on ratkaiseva seikka,\neikä sitä saa toimeen ilman rahaa. Sadantuhannen livren hyvitys on\nvälttämätön kutakin pataljoonaa ja eskadroonaa kohti.\n\nKahdellekymmenelle pataljoonalle tarvitaan siten kaksi miljoonaa. Tällä\nsummalla saadaan taattu armeija, joka lannistaa vihollisen joukot.\n\nOn melkein varmaa, että Espanjan kuninkaan varsinaisiksi puoluelaisiksi\ntunnettuja henkilöitä ei käytetä siinä armeijassa, joka tulee\nmarssineeksi häntä vastaan. He hajaantukoot maaseudulle, toimiakseen\nsiellä hyödyllisesti. Mikäli heillä ei ole arvoasemaa, on se heille\ntoimitettava, joten hänen katolisen majesteettinsa pitäisi siltä\nvaralta lähettää avoimia nimityskirjelmiä pariisilaisen ministerinsä\ntäytettäviksi.\n\nKoska tulee tarpeelliseksi antaa monia määräyksiä, niin olisi\nkäytännöllistä valtuuttaa lähettiläs allekirjoittamaan ne Espanjan\nkuninkaan nimessä.\n\nOtollista olisi lisäksi, että hänen katolinen majesteettinsa\nvahvistaisi antamansa määräykset Ranskan prinssin arvonimellä, kun se\nkerran kuuluu hänelle.\n\nOn muodostettava rahasto kolmenkymmenentuhannen miehen armeijaa\nvarten, jonka hänen majesteettinsa tulee havaitsemaan urhoolliseksi,\nharjaantuneeksi ja hyvään kuriin totutetuksi.\n\nRahaston pitäisi tulla Ranskaan toukokuun lopulla tai kesäkuun\nalkupuolella, heti jaettavaksi provinssien pääkaupunkeihin, kuten\nNantesiin, Bayonneen j.n.e. Ranskan lähettilästä älköön päästettäkö\npoistumaan Espanjasta; hän olkoon vakuutena niiden turvallisuudesta,\njotka julistautuvat kannattajiksemme.\"\n\n— Perhana! huudahti Buvat hieroen silmiään. — Mutta tämähän on\nsalaliitto! Salaliitto regentin persoonaa ja valtakunnan turvallisuutta\nvastaan! Hän vaipui syvään mietiskelyyn.\n\nAsema oli tosiaan hämmästyttävä. Buvat sotkeutuneena salaliittoon!\nBuvat saaneena haltuunsa valtiosalaisuuden! Kenties kansakuntien\nkohtalo osuneena hänen käsiinsä! Vähemmästäkin hän olisi joutunut\nkummallisen hämmingin valtaan.\n\nSekunnit, minuutit, tunnit kuluivat kirjoitusmestarin istuessa\nhievahtamattomana, pää takakenossa lepotuolin selkää vasten ja suuret\nsilmät tähdättyinä kattoon. Silloin tällöin hänen rinnastaan puhkesi\nhengähdys ikään kuin määrättömän hämmästelyn ilmauksena.\n\nKello löi kymmenen, yksitoista, puoliyön hetken. Buvat ajatteli\nsaavansa neuvoa unesta ja päätti viimeinkin käydä levolle.\nPuhtaaksikirjoittaminen oli tietysti jäänyt siihen kohtaan, jossa hän\noli kirjoituksen huomannut käsittelevän luvattomia hankkeita.\n\nMutta hän ei saanut unta. Miesparka kääntelehti ja heittelehti turhaan,\nsillä heti kun hän sulki silmänsä, hän näki seinään tulikirjaimin\nkirjoitettuna tuon onnettoman salaliitto-suunnittelun. Pariin kertaan\nhän uupumuksen voittamana nukahtikin, mutta heti kun tajunta oli\nsammunut, hän joutui ensimmäisessä uinahduksessaan kaupunginvartion\npidättämäksi osallisuudesta salaliittoon ja sai toisessa tikarinpiston\nitse salaliittolaisilta. Ensimmäisellä kerralla Buvat heräsi\nvärisevänä, toisella kerralla hiestä kylmänä. Nämä kaksi vaikutelmaa\nolivat olleet niin julmia, että hän iski tulta, sytytti jälleen\nkynttilänsä ja päätti odottaa päivänkoittoa, yrittämättä enää nukkua.\n\nPäivä valkeni, mutta se ei karkoittanut yön aaveita, vaan antoi\nniille kammottavan todellisuuden. Vähäisinkin kadulta kuuluva melu\nsäpsähdytti. Katuoven koputus oli tuottamaisillaan pyörtymyksen.\nNanette avasi kamarin oven, ja Buvat parahti. Nanette riensi hänen\nluokseen ja kysyi, mikä häntä vaivasi, mutta kirjastovirkailija vain\npudisteli päätänsä ja vastasi huokaisten:\n\n— Voi, Nanette-parka, ajat ovat nyt surkeat!\n\nJa hän pysähtyi heti, peläten jo sanoneensa liikaa.\n\nHänellä oli liiaksi ajateltavaa, mennäkseen alas Bathilden\naamiaiskumppaniksi. Sitä paitsi hän pelkäsi nuoren tytön huomaavan\nhänen levottomuutensa ja kysyvän aihetta. Kun hän ei kyennyt salaamaan\nBathildelta mitään, hän oli ilmaissut aiheen, jolloin Bathildekin olisi\njoutunut vastuunalaiseksi. Niinpä hän pyysi saada tarjottimen ylös\nkamariinsa, koska hänellä oli niin kiireistä työtä, että hän aikoi\nkirjoitella kahvinjuonninkin lomassa. Bathildelle poissaolo soveltui\noikein hyvin, joten pelkkä ystävyys ei sitä pahoitellut.\n\nVähää- vailla kymmenen Buvat lähti toimistoonsa. Jos hän oli jo\nkotonaan ollut peloissaan, hän joutui kadulla suorastaan kauhun\nvaltaan. Jokaisessa risteyksessä, jokaisen kujan perällä, jokaisen\nkulman takana hän oli näkevinään väijyviä poliiseja, odottelemassa\nhänen tuloansa, tarttuakseen hänen kaulukseensa.\n\nPlace des Victoiresin kulmauksessa ilmestyi Pagevin-kadulta\nmuskettisoturi, jonka havaitessaan kirjastovirkailija hypähti\nniin rajusti sivulle, että oli joutua Rue du Maililta vierivien\nvaunujen alle. Rue Neuve-des-Petits-Champsin alkupäässä hän kuuli\nripeitä askeleita takanaan ja alkoi juosta päätänsä kääntämättä\nRichelieu-kadulle asti, missä hänen oli pakko pysähtyä, koska\nliiallisesta pinnistyksestä tottumattomat sääret uhkasivat tehdä tenän.\n\nLopuksi hän saapui kirjastotalolle, kumarsi melkein maahan\nasti vahtisotilaalle, joka seisoi pääovella, ja pujahdettuaan\nnopeasti oikeanpuolisen lehterin alle hän nousi pikku portaita\nkäsikirjoitusosastolle, pääsi työhuoneeseensa, vaipui uupuneena\nnahkatuoliinsa ja sulki pöytälaatikkoonsa ruhtinas de Listhnayn koko\nkäärön, jonka oli tuonut mukanaan siinä pelossa, että poliisi hänen\npoissaollessaan pistäytyisi hänen asuntoonsa. Nyt hän vihdoin tunsi\nolevansa jotenkin turvassa ja päästi huokauksen, joka varmasti olisi\nvirkatovereille ilmaissut, että hän oli suuren kiihtymyksen vallassa,\nellei hän tapansa mukaan olisi saapunut ennen kaikkia muita.\n\nBuvatilla oli periaatteena, että mikään ajatusten askarrus, olkoonpa\nhilpeä tai suruinen, ei saanut häiritä virkailijaa hänen työssään.\nNiinpä hän ryhtyi työhönsä kuin ei olisi mitään tapahtunut.\n\nTänä työnä oli tavallisuuden mukaan kirjojen luokittelu ja\nnimilapuilla varustaminen. Joitakin päiviä aikaisemmin oli tuli\npäässyt irti eräässä salissa; kolme- neljätuhatta nidettä oli heitelty\nlattialle hajalleen ja siirretty turvaan liekeiltä, ja nyt ne oli\npalautettava asianomaiseen järjestykseen. Se oli varsin pitkällistä ja\nkyllästyttävää puuhaa, joten siihen valittiin Buvat ja tähän asti hän\noli hoidellut sitä niin älykkäästi ja uutterasti, että esimiehet olivat\nantaneet hänelle tunnustuksensa ja virkakumppanit lausuneet ilvehtiviä\nhuomautuksia.\n\nPari- kolmesataa nidettä olikin enää lajiteltavina ja liitettävinä\nniiden joukkoon, joita kukin edusti kieleltään, tarkoitukseltaan ja\nsiveelliseltä kannaltaan. Toinen kahdesti tyhjennetystä osastosta oli\nomistettu rivolaatuisille kirjoille, joiden nimilehdet tai piirrokset\nolivat useinkin saaneet häveliään kirjurin korvalehdet kuumenemaan.\nNäiden ruokottomien romaanien ja julkeiden muistelmien keskellä, joiden\nsekaan oli eksynyt monia seuraansa hämmästeleviä historiateoksia, hän\nmuistutti muinaisten turmeluksen kaupunkien raunioilla seisovalta\nLotilta.\n\nTyön pakottavaisuudesta huolimatta Buvat lepäsi hetken; mutta heti\nkun näki oven avautuvan ja erään virkaveljensä astuvan sisälle ja\nmenevän paikalleen, hän nousi vaistomaisesti, tarttui kynäänsä,\nkastoi sen musteeseen ja varattuaan vasempaan käteensä nipullisen\npikku pergamenttilappuja asteli jäljelläolevaa kirjaröykkiötä kohti.\nLuokittelunsa jatkamiseksi hän otti ensimmäisen, joka osui hänen\nkäteensä, sopottaen hampaittensa raosta niin kuin hänen tapanaan oli\ntuollaisissa olosuhteissa:\n\n— _Rakastavaisten tulkki_, painettu Liègessä 1712... kirjapainon nimi\npuuttuu. Voi hyvä Jumala, taaskin alastomuutta. Mitä huvia voivatkaan\nkristityt ihmiset löytää tuollaisten kirjojen lukemisesta! Paljon\nparempi olisi luovuttaa ne pyövelin poltettaviksi Grève-torilla!\nPyövelin — hrrh! — mikä hitto hänet johdattikaan juuri nyt mieleeni!...\nMutta kuka voineekaan olla tuo ruhtinas de Listhnay, joka jäljennyttää\nminulla sellaisia asioita? Entäs se nuori mies, joka tehdäkseen muka\npalveluksen minulle toimitti minut tuommoisen konnan tuttavuuteen? Noh,\nnoh, sitä ei nyt pidä tässä ajatella. Onpa sentään mieluisaa kirjoittaa\npergamentille, kynä luistaa kuin silkillä, hiusviivat tulevat hienoja,\nvahvat viivat saavat kauniin pyöreyden. Siirrytäänpäs seuraavaan:\n_Angélique eli Salaiset huvikkeet_, kuvitettu ja millaisilla\nkaiverruksilla! _Lontoo_. Pitäisi kieltää tällaisten kirjojen pääsy\nrajan yli. Lähipäivinä sitten on puuhaa rajalla. Varmistaa Pyreneitten\nlähipaikat, hankkimalla puolellemme näissä kantoneissa asuvat\naateliskartanoiden herrat. Täytyy toivoa, että ne paikat eivät ole\nniin vain otettavissa, hitto vieköön! Onhan Ranskassa vielä uskollisia\nalamaisia. Nythän kirjoitin Lontoon sijasta Bayonne, ja Englannista\ntuli Ranska. Voi sitä kirottua ruhtinasta! Kunpa joutuisit napatuksi,\nhirtetyksi, teilatuksi! Mutta jos hän kiikkiin joutuneena antaa minut\nilmi!\n\n— No, herra Buvat, kuului vanhemman virkailijan ääni, — mitä te siellä\nteettekään käsivarret ristissä jo viiden minuutin ajan pyöritellen\nsuuria silmiänne kuin säikytetty?\n\n— En mitään, herra Ducoudray, en mitään. Mietiskelin uutta\nluokittelutapaa.\n\n— Uutta luokittelutapaa? Mikä mullistaja te olettekaan! Tahdotteko siis\npanna toimeen vallankumouksen, herra Buvat?\n\n— Minäkö — vallankumouksen? huudahti Buvat kauhistuen. —\nVallankumouksen! En ikinä, herra Ducoudray, en kuuna kullan valkeana!\nTunnetaanhan alttiuteni hänen ylhäisyyttään regenttiä kohtaan, Jumalan\nkiitos, — pyyteetön alttiuteni, koska meille ei ole enää maksettu\npalkkaa viiteen vuoteen,ja jos onnettomuutenani olisi jonakuna päivänä\njoutua syytetyksi tuollaisesta, löytäisin toivoakseni todistajia ja\nystäviä, jotka menisivät takuuseen uskollisuudestani.\n\n— Hyvä, hyvä. Sillä välin jatkakaa työtänne, herra Buvat. Tiedättehän,\nettä sillä on kiire; nuo kirjat ovat tiellä meidän huoneessamme, ja\nniiden pitää olla hyllyillään viimeistään huomenna kello neljäksi.\n\n— Kyllä ovatkin, herra Ducoudray, ovat varmasti, vaikka menisi yö\njärjestelyssä.\n\n— Kelpo ukkeli tuo Buvat, virkkoi muuan apulainen, joka oli saapunut\npuoli tuntia sitten ja vielä teroitteli sulkakynäänsä. — Hän tarjoutuu\nahertamaan täällä yönkin, kun tietää sen kielletyksi palovarjelun\nnimessä. Mutta hyvän vaikutuksenhan se kuitenkin tekee, innokkaan\nauliuden osoittaminen, se miellyttää johtajia. Hoo, olette ovela\nmielistelijä, isä Buvat!\n\nBuvat oli liiaksi tottunut tuollaisiin letkauksiin, ollakseen\nkiusoittelusta millänsäkään. Vietyään oikeaan paikkaan kaksi edellistä\nkirjaa, jotka oli merkinnyt luetteloon ja varustanut nimilapuilla, hän\notti kolmannen niteen ja pitkitti puuhaansa.\n\n— _Bibi eli Mademoiselle de Champmeslén lempikoiran ennen\njulkaisemattomat muistelmat_. Hitto, siinäpä varmaankin hyvin\nkiinnostava kirja... mademoiselle de Champmeslé, suuri näyttelijätär!\nAlkulehdellä \"tekijän rakastajattaren muotokuva\" — totisesti erittäin\nkaunis nainen... uhkeat hiukset. Sen koiran on täytynyt tuntea Racine\nja paljon muita kuuluisuuksia ja jos en puhuu totta, niin kyllä\nne muistelmat lienevät varsin erikoisia. — Pariisissa, Barbinin\nkirjapainossa 1604. Ah!... _Markiisi de Cinq-Marsin salahanke_... Olen\nkuullut siitä kerrottavan: ylhäinen hovi- herra, joka antautui juoniin\nEspanjan kanssa... Se kirottu Espanja, että sen pitääkin ikuisesti\nsekaantua meidän asioihimme! Tosin tällä kertaa sanotaan, että\n_Espanja joutuu olemaan vain avustajana_; mutta avustaja, joka ottaa\nhaltuunsa kaupunkejamme ja turmelee sotureitamme, näyttää hyvinkin\nviholliselta... _Markiisi de Cinq-Marsin salahanke, jatkonaan kertomus\nhänen kuolemastaan ja kuinka herra de Thou joutui mestauslavalle\nhankkeen salaamisesta. Silminnäkijän kirjoittama_... Salaamisesta...\noh, kas, kas... aivan oikein... laki on tietenkin selvä... kuka ei\ntee paljastusta, hän on osallinen rikokseen... Siten minä esimerkiksi\nolen ruhtinas de Listhnayn rikostoveri, ja jos häneltä katkaistaan\nkaula, tehdään minulle samoin... ei, minuthan vain hirtetään, kun\nen ole aatelinen... Hirtetään!... mahdotonta sentään, että minua\nkohtaan ollaan niin äärimmäisen ankaria... Sitä paitsi olen jo tehnyt\npäätökseni, selitän kaikki; mutta silloinhan olen ilmiantaja...\nIlmiantaja — hyi! Mutta joutua hirtetyksi — voi voi!\n\n— Mutta mikä piru teitä tänään riivaakaan, isä Buvat? virkkoi\nkirjoitusmestarin virkaveli saatuaan kynänsä veistetyksi kuntoon.\n— Tärvelettehän kaulaliinamme. Tuntuuko se kuristavan? No, mitäpä\nkursailla turhia, — heittäkää pois takkinnekin! Olkaa kuin kotonanne,\nisä Buvat, oikein huolettomasti!\n\n— Anteeksi, hyvät herrat, hän sanoi painajaisen ahdistamana; — se\nsattui huomaamattani... koneellisesti... En tarkoittanut loukata teitä.\n\n— Mitäs tuosta!\n\nBuvat tiukensi kaulaliinansa solmun kuntoon, vei oikeaan paikkaan\n_Markiisi de Cinq-Marsin salahankkeen_ ja ojensi vapisevan kätensä\nottamaan seuraavaa nidettä.\n\n— _Keino kanan kynimiseksi sen rääkymättä_. Tämä on epäilemättäkin\nkeittokirja. Jos minulta riittäisi aikaa taloustöihin, niin\njäljentäisin jonkun hyvän valmistusohjeen ja antaisin Nanettelle,\nsillä nyt kun on taas kertynyt rahatuloja... niin, kertynyt kylläkin,\nkovaksi onneksi kertynyt — hyvä Jumala, millaisesta lähteestä! Oh,\ntakaisin minä vien rahat, ja ne paperit myös, viimeistä riviä myöten.\nNiin, mutta palautuksestani huolimatta en saa häneltä takaisin\nomiani... runsaasti neljäkymmentä sivua käsialaani... Ja kardinaali\nde Richelieu tarvitsi vain viisirivisen käsialanäytteen, hirttääkseen\nmiehen! Eikä auta kieltäminenkään; se kirjoitus, se kaunoinen\nkirjoitus on piirteiltään tunnettua, ilmeisesti minun työtäni...\nVoi niitä viheliäisiä, ne eivät siis osaa säällisesti lukeakaan,\nkoska tarvitsevat tekstattuja julistuksia! Ja kun ajattelen, että\nnimilappujani katseltaessa ja joltakulta täällä kysyttäessä: \"Kas,\nkas, kuka nämä niteet on laittanut kuntoon?\" tulee vastaukseksi:\n\"Tiedättehän, se on Buvat-riiviön työtä, joka osallistui ruhtinas de\nListhnayn salaliittoon...\"\n\n— _Keino kanan kynimiseksi sen rääkymättä. Pariisi 1709, Camonin\nkirjapaino, Rue de Bac 110_. Kas niin, nythän kirjoitin siihen\nruhtinaan osoitteen. Voi, ihan minä olen päästäni pyörällä ja\ntulemassa hulluksi! Entä jos menisin selittämään kaikki, kieltäytyen\nmainitsemasta henkilön nimeä, joka minulle antoi ne paperit\npuhtaaksikirjoittamista varten... Niin, mutta he pakottavat minut\nilmaisemaan kaikki, — heillä on keinoja siihen... On aivan uskomatonta,\nkuinka nyt haihattelen.\n\n— _Chevalier Louis de Rohanin salaliitto_. Johan nyt on kumma, etten\njuuri muunlaisiin aiheisiin osukaan! Mitäs tämä sitten olikaan\ntehnyt?... Näkyy tahtoneen nostattaa kapinaan Normandian. Mutta nythän\nmuistankin, sehän oli se kovaonninen nuori mies, joka mestattiin\n1674, neljä vuotta ennen syntymääni. Äitini näki hänen loppunsa ja\nkertoi minulle siitä usein. Voi hyvä Jumala, eipä voinut äitiparkani\naavistaa...! Ja samalla kertaa joku toinen hirtettiin, pitkä ja hoikka\nmies, kokonaan mustaan puettu. Mikä hänen nimensä olikaan?... Voi,\nminua tyhmyriä, — kirjahan on kädessäni!... Ahaa, niin, Van den Enden.\nNiin aivan. \"Herra de Rohanin papereista löydetty hallitussuunnitelman\njäljennös, kokonaan Van den Endenin käsialaa.\" Voi, hyvä Jumala,\nsehän juuri on minunkin osuuteni! Hänet hirtettiin suunnitelman\npuhtaaksikirjoittamisesta...\n\n\"Pöytäkirja François Affinius Van den Endenin kidutuksesta.\" Laupias\ntaivas, entä jos jonakin päivänä saadaan lukea ruhtinas de Listhnayn\nsalaliiton historiikista: \"Pöytäkirja Jean Buvatin kidutuksesta\"!\n\"Vuonna kuusitoistasataaseitsemänkymmentäneljä j.n.e. me Clauke Bazin,\nchevalier de Bezons ja Auguste Robert de Pomereu, mukanamme kuninkaan\nneuvosherra ja sihteeri Louis Le Mazier j.n.e., j.n.e., lähdimme\nBastiljin linnaan ja erääseen edellämainitun linnan torniin tultuamme\nmääräsimme tuotavaksi eteemme lainvoimaisella päätöksellä kuolemaan\ntuomitun François Affinius Van den Endenin, joka oli sanotun päätöksen\nmukaan ensin asetettava tavalliseen ja ylimääräiseen koekuulusteluun,\nja hänen vannottuaan puhuvansa totta muistutimme hänelle, että hän ei\nilmeisestikään ollut sanonut kaikkea, mitä tiesi herrojen Rohanin ja\nLatréaumontin salahankkeista ja kapinahankkeista.\n\nHän vastasi, että hän oli kertonut kaikki, mitä hänen tiedossaan oli,\nja että hän salaliitolle vieraana ja ainoastaan erinäisiä sen papereita\npuhtaaksikirjoittaneena ei kyennyt ilmaisemaan enempää.\n\nSilloin toimitimme hänet espanjansaappaisiin.\"\n\n— Monsieur, tehän olette niin laajatietoinen, virkkoi Buvat vanhemmalle\nvirkailijalle; — älkää panko pahaksenne, jos kysyn teiltä, millaista\nkidutuskojetta nimitetään espanjansaappaiksi.\n\n— Hyvä herra Buvat, vastasi amanuenssi silminnähtävästi mielissään\nkelpo miehen kohteliaisuudesta, — sen voin selittää tarkalleen, koska\nviime vuonna näin Duchauffourin koekuulustelun.\n\n— No, olen utelias tietämään, monsieur...\n\n— Espanjansaappaat, hyvä Buvat, selitti herra Ducoudray tärkeänä, —\neivät ole muuta kuin neljä lautaa, jotka muistuttavat tynnyrinkimpejä.\n\n— Jaha!\n\n— Teiltä pistetään — sanoessani _teiltä_, käsitättehän, hyvä Buvat,\nkäytän vain teistä lausemuotoa, tarkoittamatta mitään henkilökohtaista\nsovellutusta — teiltä siis pistetään ensin oikea raaja kahden laudan\nväliin ja nämä laudat varmistetaan paikoilleen kahdella narulla. Siten\nmenetellään samoin vasemman raajan suhteen, jonka jälkeen raajat\nköytetään yhteen ja keskilautojen väliin upotetaan puunuijalla kiiloja:\ntavallisessa koekuulustelussa viisi, ylimääräisessä viisi lisää.\n\n— Mutta, tokaisi Buvat järkkyneellä äänellä, mutta, herra Ducoudray,\nsenhän täytyy saattaa raajat surkeaan tilaan.\n\n— Niin, ne suorastaan rusentuvat. Esimerkiksi Duchauffourin reisiluut\nkatkesivat kuudennesta kiilasta, ja kahdeksas sai ytimen vuotamaan\naukoista veren seassa.\n\nBuvat valahti kalmankalpeaksi ja istuutui tikkaille, ollessaan\nhorjahtamaisillaan nurin.\n\n— Jeesuksen nimessä, hän mutisi, — mitä puhuttekaan, herra Ducoudray!\n\n— Täsmällisen totuuden, hyvä Buvat. Lukekaa Urbain Grandierin\nkäsittely. Etsikää hänen kidutuksestaan julkaistu pöytäkirja, niin\nnäette, onko puheeni totta.\n\n— Minulla on yksi sellainen tässä, — onnettoman herra Van den Endenin\nkoekuulustelusta.\n\n— No, katsokaa siitä.\n\nBuvat käänsi huomionsa kirjaan ja luki:\n\nENSIMMÄISELLÄ KIILALLA:\n\nVakuuttaa, että on puhunut totta, että hänellä ei ole enempää\nsanottavaa, että kärsii viattomasti.\n\nTOISELLA KIILALLA:\n\nSanoo, että on tunnustanut kaikki, mitä tiesi.\n\nKOLMANNELLA KIILALLA:\n\nParahtaa: \"Voi, hyvä Jumala, hyvä Jumala! Olen sanonut kaikki.\"\n\nNELJÄNNELLÄ KIILALLA:\n\nSanoo, että hän ei voi tunnustaa muuta kuin jo tiettyä, nimittäin\nkirjoittaneensa puhtaaksi hallitusohjelman, jonka chevalier de Rohan\noli tuonut.\n\nBuvat kuivasi otsaansa nenäliinalla.\n\nVIIDENNELLÄ KIILALLA:\n\nHuutaa: \"Armoa!\" mutta ei sano mitään muuta.\n\nKUUDENNELLA KIILALLA:\n\nKiljuu samaa.\n\nSEITSEMÄNNELLÄ KIILALLA:\n\nHuutaa: \"Minä kuolen!\"\n\nKAHDEKSANNELLA KIILALLA:\n\nHuutaa: \"Ooh, hyvä Jumala, en voi puhua, kun minulla ei ole mitään\nsanottavana.\"\n\nYHDEKSÄNNELLÄ KILLALLA, joka on paksumpi:\n\nValittaa: \"Hyvä Jumala, hyvä Jumala, miksi minua näin piinataan, kun\nhyvin tiedätte, että minä en voi sanoa mitään! Koska olen tuomittu\nkuolemaan, niin lopettakaa minut!\"\n\nKYMMENENNELLÄ KIILALLA:\n\nSanoo: \"Voi hyvät herrat, mitä minä sanoisin? Oih, kiitos, Jumalani,\nnyt kuolen, kuolen!\"\n\n— No noh, mikä teidän onkaan, Buvat? huudahti Ducoudray nähdessään\nmiehemme vaalenevan ja huojuvan. — Tehän voitte pahoin!\n\n— Voi, herra Ducoudray, ähkäisi Buvat, pudottaen kirjan ja laahautuen\nlepotuoliinsa ikään kuin jo ruhjotut raajat eivät voisi häntä enää\nkannatella. — Voi, herra Ducoudray, minua pyörryttää!\n\n— Sellaista siitä tulee, kun työskentelyn sijasta tahtoo lueskella,\ntokaisi apulaisvirkailija. — Jos tyytyisitte kirjoittelemaan nimistöä\nluetteloonne ja liimailemaan lappujanne niteiden selkiin, ei tuollaista\nsattuisi. Mutta herra Buvat lukee! Herra Buvat opiskelee!\n\n— No, Buvat, tuntuuko paremmalta? tiedusteli Ducoudray.\n\n— Kyllä, monsieur, sillä päätökseni on tehty, peruuttamattomasti tehty.\nEi totisesti olisi oikein, että joutuisin kärsimään rikoksesta, jota en\nole tehnyt. Olen itseni velkaa yhteiskunnalle, kasvatilleni, itselleni.\nHerra Ducoudray, jos johtaja kysyy minua, ilmoittakaa minun lähteneen\nvälttämättömälle asialle.\n\nJa siepaten pulpettinsa laatikosta paperikäärön ja painaen hatun\npäähänsä hän tarttui tanakasti keppiinsä ja poistui päätänsä\nkääntämättä, epätoivon majesteettisuus ryhdissään.\n\n— Tiedättekö, minne hän menee? tuumi apulaisvirkailija.\n\n— En, vastasi Ducoudray.\n\n— Varmastikin Champs-Elyséesille tai Chemin-des Porcheronsille\npelaamaan palloa.\n\nSe oli väärä arvaus. Buvat ei lähtenyt urheiluharrastuksiin. Hän meni\npyrkimään Duboisin puheille.\n\n\n\n\nKETTU JA HANHI\n\n\n— Herra Jean Buvat! ilmoitti vahtimestari.\n\nDubois kurkoitti käärmeenpäätänsä, tunki katseensa upseerin ja oven\nvälisestä raosta ja huomasi virallisen esittelijän takana pyylevän,\nkalpean pikku miehen, jonka sääret hetkuivat hänen kootessaan rohkeutta\nyskähtelyllä. Pikainen silmäys riitti Duboisille selvittämään,\nmillaisen henkilön kanssa hän oli tekemisissä.\n\n— Tulkoon sisälle, lausui hän.\n\nVahtimestari siirtyi syrjään, ja Jean Buvat ilmestyi kynnykselle.\n\n— Tulkaa, tulkaa! kehotti Dubois.\n\n— Suotte minulle suuren kunnian, monsieur, sopersi Buvat hievahtamatta\npaikaltaan.\n\n— Sulkekaa ovi ja jättäkää meidät, virkkoi Dubois vahtimestarille.\n\nTämä totteli ja oven odottamaton työnnällys takaapäin hypähdytti\npuheillepyrkijän peremmälle huoneeseen. Hetkellisesti horjahtaen Buvat\nvakaannutti tasapainonsa ja jäi jälleen liikkumattomaksi, katsellen\nsilmät suurina valtion päämiehen suosikkia.\n\nDubois olikin omituinen nähtävä. Hän oli piispallisesta asustaan\nsäilyttänyt ainoastaan alaosan, ollen siten pelkässä paidassaan, mustat\nhousut ja sinipunaiset sukat jalassa. Tulijan ennakkokäsityksiin ei\nlainkaan soveltunut, että hänellä ei ollut edessään ministeri eikä\narkkipiispa, vaan enemmän orangutanin kuin ihmisen näköinen olio.\n\n— No niin, monsieur, aloitti Dubois istuutuen, laskien oikean säärensä\nvasemman yli ja ottaen jalan käteensä, — olette pyrkinyt puheilleni;\nolen valmis kuuntelemaan.\n\n— Minä kyllä pyysin saada puhutella hänen ylhäisyyttään Cambrain\narkkipiispaa, monsieur, esteli Buvat.\n\n— Hänet näette tässä.\n\n— Mitä! Tekö se olette, monseigneur! hätääntyi Buvat siepaten hatun\npäästään ja kumartaen lattiaan asti. — Suokaa anteeksi, mutta minä\nen tuntenut teidän korkea-arvoisuuttanne. Minulla on tosin ensi\nkertaa kunnia nähdä teidät. Kuitenkin... hm, tästä majesteettisuuden\nsävystä... hm, hm!... minun olisi pitänyt käsittää...\n\n— Nimenne? tiedusteli Dubois keskeyttäen miekkosen nöyristelyn.\n\n— Jean Buvat, palveluksessanne.\n\n— Mikä on ammattinne?\n\n— Olen kirjaston virkailija.\n\n— Ja teillä on minulle esitettävänä jokin Espanjaa koskeva ilmoitus?\n\n— Niin — tuota — seikka on sellainen, että toimistotyöni jättää\nminulle vapaiksi kuusi tuntia iltaisin ja neljä tuntia aamuisin,\nja kun Jumala on minua siunannut varsin kauniilla käsialalla, otan\npuhtaaksikirjoitettavaa.\n\n— Kyllä ymmärrän, päätteli Dubois. — Teille on tietenkin annettu\nepäilyttäviä papereita jäljennettäviksi, joten tulette näyttämään niitä\nminulle, eikä niin?\n\n— Tässä käärössä, monseigneur, tässä käärössä, sanoi Buvat ojentaen\nkätensä ministeriä kohti.\n\nDubois ponnahti tuoliltaan, kaappasi paperitukun, istuutui pulpetin\nääreen ja käden käännällyksellä temmattuaan pois rihman ja päällyksen\nnäki edessään asiakirjat. Ensimmäiset olivat espanjankielisiä, mutta\nkun Dubois oli kahdesti toiminut lähettinä Espanjassa, osasi hän\nCalderonin ja Lope de Vegan kieltä jonkun verran ja oivalsi ensi\nsilmäyksellä, kuinka tärkeitä nämä paperit olivat.\n\nSiinä ei tosiaan ollutkaan sen vähäisempää kuin aateliston vastalause,\nniiden upseerien luettelo, jotka halusivat siirtyä Espanjan kuninkaan\npalvelukseen, ja kardinaali de Polignacin ja markiisi de Pompadourin\nkyhäämä julistus valtakunnan nostattamiseksi kapinaan. Nämä eri\nasiakirjat olivat osoitetut suoranaisesti Filip V:lle, ja muuan pikku\nkirjelmä, jonka Dubois tunsi Cellamaren omaksi, ilmoitti salahankkeen\npuhkeamisen olevan hyvin lähellä. Siinä luvattiin tiedoittaa hänen\nkatoliselle majesteetilleen päivä päivältä kaikki merkillepantavat\ntapahtumat, jotka voisivat jouduttaa tai viivästyttää aikeen\ntäytäntöönpanoa.\n\nTäydennykseksi tuli sitten salaliittolaisten kannatuspiirin\nlaajentamissuunnitelma. Vieressä oli kelpo miehen sirona käsialana\njäljennös, jonka hän oli keskeyttänyt sanoihin:\n\n\"Samaan tapaan tulee toimia kaikissa provinsseissa.\"\n\nBuvat oli huolekkaan jännittyneesti tarkkaillut kaikkia Duboisin\nkasvojen ilmeitä. Hän oli nähnyt niiden muuttuvan hämmästyksestä\nilahdukseksi ja sitten tunteettomuudeksi. Lukemisensa jatkuessa Dubois\noli sitten kyllä vaihdellut säärtänsä toisen päällä, pureskellut\nhuuliaan, nipistänyt nenänsä päätä, mutta sellaisia eleitä ei\nkirjastovirkailija hevin pystynyt tulkitsemaan, eikä hän lukemisen\npäättyessä siis käsittänyt arkkipiispan katsetta sen paremmin kuin oli\npuhtaaksikirjoittamisen lopussa oivaltanut espanjankielisen alkutekstin\nmerkitystä.\n\nDubois taasen huomasi, että tämä mies oli hänelle luovuttanut mitä\ntärkeimmän salaisuuden alkujakson, ja hän tuumiskeli, miten saisi\nhäneltä jatkonkin. Sitä lopultakin merkitsivät säärten heilauttelu\nristikkäin, huulten pureskelu ja nenän nipistys. Viimein hän\nnäytti tehneen päätöksensä, hänen kasvojaan kirkasti herttainen\nhyväntahtoisuus, ja kääntyen kelpo mieheen päin, joka oli tähän asti\npysynyt kunnioittavasti seisoallaan, hän kehotti:\n\n— Istuutukaahan toki, hyvä herra Buvat!\n\n— Kiitän, monseigneur, vastasi Buvat hätkähtäen, — minua ei väsytä.\n\n— Anteeksi, anteeksi, huomautti Dubois, — mutta näen säärtenne\nvapisevan.\n\nVan den Endenin kidutus-pöytäkirjan lukemisesta asti oli\nkirjastovirkailijan sääriin jäänyt tosiaankin melkein samanlainen\nhermostunut nytkähtely kuin havaitaan penikkataudin seurauksia\npotevalla koiralla.\n\n— Totta on kyllä, monseigneur, tunnusti nyt Buvat, — että minä en\ntiedä, mikä minua onkaan vaivannut jo kahden tunnin ajan, kun minun on\nvaikea pysytellä pystyssä.\n\n— Käykää siis istumaan, ja haastelkaamme kuin hyvät ystävykset.\n\nBuvat katseli arkkipiispaa niin ällistyksissään, että tämän olisi\ntäytynyt milloin hyvänsä purskahtaa nauramaan. Mutta nyt Dubois ei\nollut huomaavinaan hänen hämmästystään, ja vetäen lähemmäksi tuolin,\njoka oli hänen ulottuvillaan, hän uudisti vielä kehotuksen, jonka oli\njo kahdesti esittänyt sanoilla. Ei käynyt laatuun peräytyä. Kelpo\nmiehemme lähestyi huojuen, istuutui tuolinreunalle, laski hattunsa\nlattialle, puristi keppinsä säärten väliin, nojasi molemmin käsin\nnorsunluunuppiin ja odotti. Mutta tämä toiminta ei ollut toteutunut\nilman rajua sisäistä rynnistelyä, kuten kävi ilmi hänen kasvoistaan,\njotka tullessa olivat olleet liljanvalkoiset ja nyt hohtivat punaisina\nkuin pioni.\n\n— Sanotte siis, hyvä herra Buvat, aloitti Dubois, — ottavanne\npuhtaaksikirjoitusta?\n\n— Niin, monseigneur.\n\n— Ja saatte siitä tuloja?\n\n— Hyvin vähän, monseigneur, hyvin vähän.\n\n— Teillä on kuitenkin mainio käsiala, herra Buvat.\n\n— Niin, mutta kaikki eivät anna sille taidolle samaa arvoa kuin teidän\nkorkea-arvoisuutenne.\n\n— Se on totta; mutta lisäksihän olette virkailijana kirjastossa?\n\n— Minulla on se kunnia.\n\n— Ja paljonko se tuottaa?\n\n— Oh, paikkani — sen laita on toisin, monseigneur: se ei tuota minulle\nyhtään mitään, kun nimittäin rahastonhoitaja on jo viitenä vuonna\nilmoittanut meille kunkin kuukauden lopussa, että kuninkaalla ei ole\nvaroja palkansuorituksiin.\n\n— Ja silti te pysytte hänen majesteettinsa palveluksessa? Erinomaista,\nherra Buvat, erinomaista.\n\nBuvat nousi, kumarsi hänen korkea-arvoisuudelleen ja istuutui jälleen.\n\n— Ja kenties teillä, jatkoi Dubois, — vielä on perhekin, vaimo, lapsia?\n\n— Ei, monseigneur, olen tähän asti elänyt naimattomana.\n\n— Mutta omaisia ainakin?\n\n— Kasvatti, monseigneur, herttainen ja lahjakas tyttö, joka laulaa kuin\nneiti Bury ja piirtää hyvin taiteellisia kuvia.\n\n— Kas, kas, herra Buvat! Ja mikä se holhottinne on nimeltään?\n\n— Bathilde... Bathilde du Rocher, monseigneur. Hän on nuori\naatelisneiti; isä oli herra regentin tallimestari siihen aikaan kun hän\noli vielä Chartresin herttua, ja valitettavasti hän kaatui Almanzan\ntaistelussa.\n\n— Huomaan siis, että teillä on rasitusta, hyvä Buvat.\n\n— Bathildeako tarkoitatte, monseigneur? Oi, ei, Bathilde ei ole\nrasituksena, päin vastoin rakas lapsirukka tuo talouteen enemmän\nkuin hänestä on kustannusta. Bathildeko rasituksena! Ensiksikin\nherra Papillon, tiedättehän, monseigneur, Rue de Cléryn kulmauksen\nvärikauppias ostaa häneltä kuukausittain kaksi piirrosta\nkahdeksankymmenen livren hinnasta; sitten...\n\n— Tarkoitin, hyvä Buvat, että te ette ole varakas.\n\n— Varakas — ei, monseigneur, sitä en ole. Mutta tahtoisin kyllä olla\nBathilde-parkani takia, ja jos te voisitte saada aikaan herttuaa\npuhuttelemalla, että ensimmäisistä valtionrahastoon kertyneistä\ntuloista minulle suoritettaisiin saamiseni tai edes jonkun verran\nlyhennystä...\n\n— Paljonkohan saatavanne jo onkaan?\n\n— Neljätuhattaseitsemänsataa livreä kaksitoista souta kahdeksan\ndenieriä, monseigneur.\n\n— Pyh, senkö verran vain! väheksyi Dubois.\n\n— Kuinka! Sen verran vainko, monseigneur?\n\n— Niin... eihän se ole summa eikä mikään.\n\n— Kyllä se on, monseigneur, on suurikin, ja siitä on todisteena se,\nettä kuningas ei saa sitä maksetuksi.\n\n— Mutta sillä ette pääse varakkaaksi.\n\n— Se toimittaisi minut mukaviin oloihin, enkä salaa teiltä,\nmonseigneur, että jos ensimmäisistä valtionrahastoon saatavista\nvaroista...\n\n— Hyvä Buvat, virkkoi Dubois, — minulla on parempaakin tarjottavana\nteille.\n\n— Olen kovasti kiitollinen, monseigneur.\n\n— Teillä on onnenne sormenpäissänne.\n\n— Äitini vakuutteli minulle samaa, monseigneur.\n\n— Hänen on täytynyt sitten olla järkevä nainen, hyvä Buvat.\n\n— No niin, monseigneur, olen kyllä aina valmis, — mitä minun on sitä\nvarten tehtävä?\n\n— Hyväinen aika, mitä yksinkertaisin asia: Te kyhäätte minulle nyt\ntällä istumalla jäljennökset näistä papereista...\n\n— Mutta, monseigneur...\n\n— Siinä ei ole vielä kaikki, hyvä herra Buvat. Te viette sille\nhenkilölle, jolta nämä paperit saitte, alkutekstit jäljennöksineen\nniin kuin ei olisi mitään tapahtunut. Otatte häneltä jälleen mitä\nuutta työtä on annettavana. Tuotte sen heti luettavakseni ja sitten\nmenettelette niiden toisten paperien suhteen kuten näidenkin, ja siten\njatkatte edelleen, kunnes minä sanon: Riittää.\n\n— Mutta, monseigneur, esteli Buvat, — minusta tuntuu, että siten\ntoimiessani pettäisin ruhtinaan luottamuksen.\n\n— Ahaa, ruhtinaanko kanssa olettekin tekemisissä, hyvä herra Buvat! Ja\nmikä sen ruhtinaan nimi on?\n\n— Mutta monseigneur, mainitsemalla teille hänen nimensä minä kai\nantaisin hänet ilmi...\n\n— Vai niin, tosiaan... ja mitä tekemään tulittekaan tänne?\n\n— Monseigneur, tulin ilmoittamaan teille hänen korkeuttaan regenttiä\nuhkaavasta vaarasta, siinä kaikki.\n\n— Niinkö? virkkoi Dubois kujeellisesti, — ja te arvelette pysähtyvänne\nsiihen?\n\n— Niin haluan, monseigneur.\n\n— Valitettavasti se on mahdotonta, hyvä herra Buvat.\n\n— Kuinka! Mahdotontako?\n\n— Kerrassaan.\n\n— Teidän korkea-arvoisuutenne, olen kunniallinen mies!\n\n— Herra Buvat, olette tyhmä.\n\n— Monseigneur, tahtoisin sentään pysyä vaiti.\n\n— Hyvä herraseni, kyllä te puhutte.\n\n— Mutta jos puhun, olen ruhtinaan ilmiantaja.\n\n— Mutta jos ette puhu, olette osallinen.\n\n— Osallinen, monseigneur! Ja mihin rikokseen?\n\n— Valtiopetokseen!... Ah, poliisi on jo kauan pitänyt teitä silmällä,\nherra Buvat.\n\n— Minuako, monseigneur?\n\n— Niin juuri... Sillä verukkeella, että teille ei makseta palkkaanne,\nhaudotte kapinallisia hankkeita valtion turvallisuutta vastaan.\n\n— Voi, monseigneur, kuinka voidaan sanoa niin!...\n\n— Kun teille ei makseta palkkaanne, rupeatte jäljentämään yllyttäviä\nkirjelmiä, ja sitä olette tehnyt neljä päivää.\n\n— Monseigneur, huomasin sen vasta eilen; en osaa espanjankieltä.\n\n— Osaatte hyvinkin, monseigneur!\n\n— Minä vannon, monseigneur...\n\n— Sanon teille, että te osaatte; eihän jäljennöksissänne ole\nainoatakaan virhettä. Mutta siinä ei ole vielä kaikki.\n\n— Eikö vielä kaikki?\n\n— Ei, ei läheskään. Onko tämä espanjaa, tämä, monsieur? Katsokaapas...\n\n\"Mikään ei ole tärkeämpää kuin varmistaa Pyreneitten lähipaikat,\nhankkimalla asiamme puolelle näissä kantoneissa asuvat\naateliskartanoiden herrat.\"\n\n— Mutta, monseigneur, juuri sehän minut johti...\n\n— Herra Buvat, kaleereille on lähetetty vähemmästä kuin mitä te olette\ntehnyt.\n\n— Monseigneur!\n\n— Herra Buvat, vähemminkin rikollisia on hirtetty.\n\n— Monseigneur, monseigneur!\n\n— Herra Buvat, on teilattu...\n\n— Armoa, monseigneur, armoa!\n\n— Armoako! Armoa teidän kaltaisellenne kurjalle, herra Buvat! Minä\nlähetän teidät Bastiljiin, ja neiti Bathilde joutuu Saint-Lazareen.\n\n— Saint-Lazareen! Bathildeko Saint-Lazareen, monseigneur! Bathilde\nSain-Lazareen! Ja kellä on siihen oikeus?\n\n— Minulla, herra Buvat!\n\n— Ei, monseigneur, sellaista oikeutta ei teillä ole! parahti\nkirjastovirkailija, joka kykeni kestämään mitä hyvänsä pelkoa\nja kärsimään mitä hyvänsä omasta puolestaan, mutta tuollaista\nhäpeällisyyttä ajatellessaan muuttui madosta käärmeeksi. — Bathilde ei\nole rahvaan lapsia, monseigneur! Bathilde on neiti, aatelisneiti, jonka\nisä on pelastanut regentin hengen, ja vaikka minun pitäisi mennä hänen\nkorkeutensa puheille...\n\n— Ensin menette Bastiljiin, herra Buvat, sanoi Dubois nykäisten rajusti\nsoittokellon nauhaa, — ja sitten katsomme, mitä on päätettävä neiti\nBathilden suhteen.\n\n— Mitä teettekään, monseigneur?\n\n— Saatte nähdä. Vahtimestari astui sisälle. — Kivalteri ja vaunut.\n\n— Monseigneur, huudahti Buvat, — monseigneur, mitä vain tahdotte...!\n\n— Täyttäkää käskyni, sanoi Dubois.\n\nVahtimestari poistui.\n\n— Monseigneur, ruikutti Buvat kädet ristissä, — monseigneur, minä\ntottelen.\n\n— Ei tarvita, herra Buvat. Vai niin, te haluatte oikeudellista\ntutkintoa — sen saatte! Tahdotte nuoran kaulaanne — kyllä se annetaan!\n\n— Monseigneur, parkui Buvat vaipuen polvilleen, — mitä minun pitää\ntehdä?\n\n— Hirteen! Hirteen!! Hirteen!!! pitkitti Dubois.\n\n— Monseigneur, ilmoitti vahtimestari palaten, — vaunut ovat ovella ja\nkilvalteri eteishuoneessa.\n\n— Monseigneur, rukoili Buvat väännellen lyhyitä käsivarsiaan ja repien\nharvoja jäljelläolevia, keltaisia hiuskarvojaan, — monseigneur, eikö\nteillä ole yhtään sääliä?\n\n— Ah, te ette tahdo minulle mainita ruhtinaan nimeä?\n\n— Hän on ruhtinas de Listhnay, monseigneur.\n\n— Ah, teiltä ei heltiä hänen osoitteensa?\n\n— Rue du Bac 110, monseigneur.\n\n— Ah, te ette suostu jäljentämään minulle näitä papereita?\n\n— Ryhdyn siihen, monseigneur, ryhdyn ihan heti, sanoi Buvat, ja hän\nsiirtyi pulpetin ääreen, tarttui kynään, kastoi sen musteeseen,\notti puhtaan paperipinkan ja piirsi ensimmäiselle sivulle muhkean\nalkukirjaimen. — Teen työtä, mutta sallittehan, monseigneur, minun\nkirjoittaa Bathildelle, etten tule kotiin päivälliselle. Bathilde\nSaint-Lazareen! mumisi kirjastovirkailija hampaittensa välitse. —\nPerhana, kyllä hän tekisi niin kuin sanoi!\n\n— Niin tekisin, monsieur, ja paljon pahempaakin, valtion turvallisuuden\nhyväksi, ja sen saatte kokea, ellette vie takaisin näitä papereita,\nnouda lisää ja tule tänne laatimaan minulle jäljennöksiä kaikesta\ntyöstänne joka ilta.\n\n— Mutta, monseigneur, huomautti Buvat toivottomana, — enhän silloin\npääse hoitamaan toimistotuntejani!\n\n— No, ette siis mene toimistoonne — suurikin vahinko!\n\n— Kuinka! Enkö menisi toimistooni! Mutta kaksitoista vuotta,\nmonseigneur, olen tointani hoitanut olematta poissa ainoatakaan päivää.\n\n— Minä annan teille siitä kuukauden loman.\n\n— Mutta minä menetän paikkani, monseigneur.\n\n— Mitä te siitä välitätte, kun ette ole enää saanut palkkaanne?\n\n— Entä kunnia, monseigneur, kunnia olla virkamies! Ja minä myös\nrakastan kirjojani. Rakastan pöytääni, rakastan nahkatuoliani! hätäili\nBuvat itkuun hyrähtämässä, kun ajatteli voivansa menettää tuon kaiken.\n\n— No, totelkaa siis, jos tahdotte pitää kirjanne, pöytänne ja tuolinne.\n\n— Enkö ole sanonut teille, että olen määrättävissänne, monseigneur?\n\n— Teette siis kaikki mitä tahdon?\n\n— Kaikki.\n\n— Hiiskumatta sanaakaan kenellekään?\n\n— Olen mykkänä.\n\n— Neiti Bathildellekaan?\n\n— Oh, hänelle vielä vähemmin kuin kenellekään muulle; monseigneur!\n\n— Hyvä on. Sillä ehdolla saatte anteeksi.\n\n— Oi, monseigneur!\n\n— Unohdan virheesi.\n\n— Monseigneur on kovin suopea.\n\n— Vieläpä... vieläpä kenties palkitsenkin sinua.\n\n— Voi, monseigneur, niin suurta jalomielisyyttä...\n\n— Hyvä, hyvä! Työhön vain.\n\n— Minä aloitan, monseigneur, aloitan heti.\n\nJa Buvat ryhtyi laskettelemaan vinokirjoitustaan, joka häneltä\nkävi joutuisimmin, kohottamatta silmiään muuhun kuin jäljennökseen\nja alkutekstin jatkuvaan vertailuun ja pysähdellen ainoastaan\npyyhkäisemään tuon tuostakin otsaansa, jolle hiki kieri suurina\nkarpaloina.\n\nDubois käytti hyväkseen hänen uutteruuttaan, mennäkseen avaamaan\nsivukomeron oven La Fillonille, ja viitaten tätä olemaan vaiti hän\njohdatti hänet kamarin ulko-ovelle.\n\n— No, kuiskasi nainen, joka ei ilmaistusta kiellosta huolimatta kyennyt\nhillitsemään uteliaisuuttaan, — missä se kirjuri on?\n\n— Tuossa, vastasi Dubois osoittaen kirjastovirkailijaa, joka ahersi\ninnokkaasti paperinsa ylitse kumartuneena.\n\n— Mitä hän tekee?\n\n— Mitäkö tekee?\n\n— Niin, sitä kysyn.\n\n— Mitäkö tekee? Koetas arvata?\n\n— Kuinka hitossa minä sen tietäisin?\n\n— Tahdot siis, että sanon?\n\n— Niin.\n\n— No, hän laatii...\n\n— Mitä?\n\n— Hän laatii kardinaalivaltuutustani. Oletko nyt tyytyväinen?\n\nLa Fillonilta pääsi sellainen ihmetyksen huudahdus, että Buvat\nhätkähtäen kääntyi väkisinkin.\n\nMutta Dubois oli jo työntänyt vakoilijattarensa ulos kamarista,\nuudestaan muistuttaen häntä ilmoittamaan joka päivä hänen kapteeninsa\npuuhista.\n\nMutta mitä tekivät sillä aikaa Bathilde ja d'Harmental?\n\nEivät mitään, he olivat vain onnellisia.\n\n\n\n\nSAINT-SIMONIN MUISTELMISTA\n\n\nSiten kului neljä päivää minkä ajan Buvat huonovointisuuden\nverukkeella jääden jääden pois toimistosta sai ahkeralla työllä\nkaksinkertaistetuksi kaiken uuden puhtaaksikirjoituksensa, sekä\nruhtinas de Listhnayta että Duboisia varten. Ne olivat ehdottomasti\nkireimmät päivät onnettoman kirjoitusmestarin koko elämässä, ja hän\noli niin synkkä ja harvapuheinen, että Bathilde omien ajatustensa aivan\nvastakkaisesta askarruksesta huolimatta useastikin kysyi häneltä, mikä\nhäntä vaivasi. Mutta silloin Buvat aina ponnisti kaiken henkisen\ntarmonsa vastatakseen, että hän ei tiennyt mitään kiusanaan ja alkoi\njatkoksi heti hyräillä pikku laulelmaansa. Hänen onnistui eksyttää\nBathilde sitäkin helpommin, kun hän joka aamu lähti kotoaan ikään kuin\nmennäkseen toimistoonsa, joten Bathilde ei havainnut mitään oleellista\nmuutosta hänen tavoissaan.\n\nD'Harmental sai edelleenkin joka aamu vieraakseen abbé Brigaudin,\njoka kertoi kaiken edistyvän suotuisasti ja kun toiselta puolen hänen\nrakkaudellaankin oli vain lisääntyvää onnea, alkoi chevalierista\ntuntua, että salaliittolaisuus oli kerrassaan oiva asia.\n\nOrleansin herttua taas, osaamatta epäillä mitään vehkeiltävää,\neleli tavalliseen tapaansa, ja siten hän nytkin oli kutsunut\nsunnuntai-illalliselleen elostelijainsa ja rakastajattariensa piirin,\nkun Dubois astui hänen työhuoneeseensa, kello kahden tienoissa\nehtoopäivällä.\n\n— Kas, sinäkö, abbé? Juuri aioin lähettää tiedustamaan sinulta, tuletko\nmukaan tänä iltana, virkkoi regentti.\n\n— Tarjoatte siis tänään illallisen, monseigneur? kysyi Dubois.\n\n— Kas kummaa, — mistä tuletkaan noin paastonaamaisena? Eikö tänään ole\nsunnuntai?\n\n— On kyllä, monseigneur.\n\n— No, tulehan siis takaisin joukkoomme. Toiset ovat Nocé, Lafare,\nFargy, Ravanne ja Broglie. Brancasia en kutsu. Hän on ollut viime\npäivinä sietämättömän ikävystyttävä. Luulenpa, kautta kunniani, että\nhän on liittynyt salajuoniin. Naisia tulee Phalaris ja d'Averne —\nkeskenään niin äkäisiä, että ovat valmiit karkaamaan toistensa tukkaan,\nja se on hupaista tarkkailtavaa, edelleen La Souris ja kenties madame\nde Sabran, jos hänellä ei ole kohtausta Richelieun kanssa. —\n\n— Sekö on teidän luettelonne, monseigneur?\n\n— Niin.\n\n— No, suvaitseeko teidän korkeutenne nyt silmäillä minun luetteloani?\n\n— Oletko sinä laatinut sellaisen?\n\n— En; se tuotiin minulle valmiina.\n\n— Mitä tämä onkaan! äännähti regentti vilkaistessaan Duboisin\nojentamaan paperiin. \"_Espanjan armeijaan liittyvien upseerien\nluettelo_: Claude-François de Ferrette, Ludvig Pyhän ritari, sotamarski\nja ratsuväen eversti; Boschet, Ludvig Pyhän ritari ja jalkaväen\neversti; de Sabran, de Larochefoucault-Gondral, de Villeneuve, de\nLescure, de Laval.\" — No mitä muuta?\n\n— Tässä on sitten vielä, ja hän antoi regentille toisen paperin.\n\n\"_Aateliston vastalause_...\"\n\n— Laatikaa te vain luettelojanne, monseigneur, näette, että te ette ole\nainoa ja että Cellamaren ruhtinas valmistelee omiaan myös.\n\n\"Allekirjoitettu ilman arvo- ja sukujärjestystä, jotta kenelläkään ei\nolisi muistutettavaa: de Vieux-Pont, de la Pailleterie, de Beaufremont,\nde Latour-du-Pin, de Montauban, Louis de Caumont, Claude de Polignac,\nCharles de Laval, Antoine de Chastellux, Armand de Richelieu!\" — Mistä\nhitosta oletkaan tämän vainunnut käsiisi, vanha kettu?\n\n— Malttakaahan, monseigneur, tulee vielä lisää. Katsokaa tätäkin.\n\n\"_Salaliittolaisten suunnitelma_: Mikään ei ole tärkeämpää kuin\nvarmistaa Pyreneitten lähipaikat, hankkimalla asiamme puolelle...\nBayonnen varusväki.\" Luovuttaa kaupunkejamme, antaa espanjalaisille\nRanskan avaimet! Mitä tämä merkitsee, Dubois?\n\n— Pyydän, vielä kärsivällisyyttä, monseigneur; meillä on yhä parempaa\nnäytettävää teille. Katsokaa, tässä on kirje hänen majesteetiltaan\nFilip V:ltä itseltään.\n\n— \"Ranskan kuninkaalle.\" Mutta kaikkihan nämä ovat vain jäljennöksiä?\n\n— Sanon teille kohta, missä alkuperäiset ovat.\n\n— Silmäilläänpä tätä, rakas abbé, silmäillään. \"Siitä asti kun\nKaitselmus on minut asettanut Espanjan valtaistuimelle... Mitä siis\najattelevatkaan uskolliset alamaisenne minua tai paremmin sanoen\nteitä itseänne vastaan tähdätystä liittosopimuksesta... Pyydän vain\nteidän majesteettianne heti kutsumaan koolle valtakunnan säätyjen\nedustajiston...\" Kutsumaan säädyt koolle kenen nimessä?\n\n— Sehän on selvää, monseigneur: Filip V:n nimessä.\n\n— Filip on Espanjan kuningas eikä Ranskan. Älköön hän esiintykö\ntoisessa osassa. Olen jo kerran tunkeutunut Pyreneitten taakse\nturvaamaan hänelle valtaistuimen. Voisin hyvinkin mennä sinne\ntoistamiseen, suistaakseni hänet vallasta.\n\n— Sitä asiaa harkitsemme tuonnempana, hyvinkin saattaa niin käydä.\nMutta tällä kertaa, jos suvaitsette, monseigneur, on viides asiakirja\nluettavana, eikä se ole vähäpätöisin, kuten saatte itse arvostella. Ja\nDubois ojensi regentille viimeisen paperinsa, jonka toinen avasi niin\nmaltittomasti, että se repesi.\n\n— Noh! mutisi regentti.\n\n— Ei väliä, monseigneur, ei väliä; palaset kelpaavat, tokaisi Dubois; —\nliittäkää ne yhteen ja lukekaa.\n\nRegentti sovitti kappaleet vieretysten ja luki:\n\n— \"Rakkaille ja sydämellämme oleville alamaisillemme...\" Niin,\ntotisesti kaikki kuuluu yhteen: ei ole kysymystä sen vähemmästä kuin\nminun erottamisestani. Ja nämä kirjeet tietenkin aiottiin esittää\nkuninkaalle?\n\n— Huomenna, monseigneur.\n\n— Kenen välityksellä?\n\n— Marskin.\n\n— Villeroyn?\n\n— Juuri hänen.\n\n— Miten hän on voinut suostua sellaiseen tehtävään?\n\n— Se ei johdu hänestä, vaan hänen vaimostaan, monseigneur.\n\n— Taaskin Richelieun temppuja.\n\n— Teidän korkeutenne osui oikeaan.\n\n— Ja keneltä sinä olet saanut nämä paperit?\n\n— Eräältä kirjuripahaiselta, jolle ne annettiin jäljennettäviksi, kun\nkreivi de Lavalin sivutalossa toimitettu poliisitarkastus pelotti\nsalaliittolaiset käyttämästä enää painokonetta, joka oli kätketty\nkellariin.\n\n— Ja se kirjuri on suoranaisissa väleissä Cellamareen? Jopa ovat tyhmiä!\n\n— Ei sentään, monseigneur, ei sentään. Kyllä he olivat järjestäneet\nparemmin. Kirjuri oli tekemisissä ainoastaan ruhtinas de Listhnayn\nkanssa!\n\n— Ruhtinas de Listhnayn! Missä sellainen onkaan?\n\n— Rue du Bac 110.\n\n— En tunne häntä.\n\n— Tunnette toki aivan hyvin.\n\n— Missä olen hänet tavannut?\n\n— Eteishuoneessanne.\n\n— Mitä! Se tekoruhtinas de Listhnay...\n\n— Ei ole kukaan muu kuin tuo suuri veijari d'Avranches, madame du\nMainen kamaripalvelija.\n\n— Ahaa! Minua jo ihmetyttikin, että se pikku herhiläinen ei ollut\nmukana pelissä!\n\n— Oh, kyllä hän puuhaa siinä täydesti. Ja jos monseigneur tahtoo tällä\nkertaa jo suoriutua hänestä ja hänen nurkkakunnastaan, ovat he kaikki\nnyt kiikissä.\n\n— Pitäkäämme ensin huolta kiireellisimmästä.\n\n— Niin, on päätettävä Villeroysta. Oletteko valmis ratkaisevaan\nmääräysvallan käyttöön?\n\n— Täydellisesti. Kävi vielä laatuun sekin, että hän vihjaili minusta\npahaa, vieläpä esiintyi minua kohtaan hävyttömästi. Mutta kun käydään\nhäiritsemään valtakunnan rauhaa ja menestystä — ah, herra marski,\nolet niitä jo kylliksi haitannut sotilaallisella kyvyttömyydelläsi,\nvoidaksemme sallia sinun uudestaan vaarantaa niitä typerällä\npolitikoimisellasi.\n\n— Me siis nappaamme hänet kiinni? sanoi Dubois.\n\n— Niin, mutta noudattaen varovaisuutta, hänet on tavoitettava itse\nteossa.\n\n— Mikään ei ole helpompaa. Hänhän pistäytyy kuninkaan luona joka aamu\nkello kahdeksan?\n\n— Niin kyllä.\n\n— Olkaa huomenaamulla kello puoli kahdeksalta Versaillesissa.\n\n— Sitten?\n\n— Menette hänen majesteettinsa luo ennen häntä.\n\n— Ja siellä soimaan häntä kuninkaan läsnäollessa.\n\n— Ei, ei, monseigneur: pitää... Samassa upseeri avasi oven.\n\n— Hiljaa! keskeytti regentti. Sitten upseeriin kääntyen: — Mitä tahdot?\n\n— Herra herttua de Saint-Simon.\n\n— Kysy häneltä, onko asia tärkeätä asiaa.\n\nUpseeri palasi herttuan luo ja tuli sitten uudestaan ilmoittamaan:\n\n— Hyvin tärkeätä, monseigneur.\n\n— No, tulkoon sisälle.\n\nSaint-Simon astui huoneeseen.\n\n— Suokaa anteeksi, herttua, lausui regentti. — Minulla on pikku asia\njärjestettävänä Duboisin kanssa; olen käytettävissänne viiden minuutin\nkuluttua.\n\nHän vetäytyi Duboisin kanssa peränurkkaan, ja he haastelivat siellä\ntuokion hiljaisella äänellä. Sitten Dubois lausui hyvästi regentille.\n\n— Tänään ei olekaan illanviettoa, hän mennessään ilmoitti upseerille.\n— Toimittakaa tieto kutsutuille. Regentti on huonovointinen. Ja hän\npoistui Palais-Royalista.\n\n— Onko tuo totta, monseigneur? kysyi Saint-Simon vilpittömän\nhuolestuneesti, sillä vaikka herttua olikin itara ystävyydestään, oli\nhän suuresti kiintynyt regenttiin joko laskelmoiden tai todellisen\ntunteen perusteella.\n\n— Ei, rakas herttua, selitti Filip, — ei ainakaan siinä määrin, että\nsiitä välittäisin. Mutta Chirac väittää, että minä kuolen halvaukseen,\njollen rupea elämään järkevästi, ja nyt tosiaankin olenkin päättänyt\nparantaa tapani.\n\n— Oi, monseigneur, suokoon Jumala sen, toivotti Saint-Simon, — vaikka\nhieman myöhäistähän se kyllä on.\n\n— Kuinka niin, rakas herttua?\n\n— No, teidän korkeutenne huolettomuus on jo tuottanut liiaksikin\nvauhtia panettelulle.\n\n— Kas, jos ainoastaan se on vikana, rakas herttua, niin panettelu on\nnälvinyt minua kyllin kauan, alkaakseen varmastikin jo väsyä.\n\n— Päin vastoin, monseigneur, huomautti Saint-Simon — ehdottomasti\nteitä vastaan on jotakin uutta vehkeilyä vireillä, sillä se sähisee\nmyrkyllisempänä kuin koskaan.\n\n— Niinkö? Antakaahan kuulla, mitä nyt taas huhutaan.\n\n— Juuri äsken oli Pyhän Rochuksen kirkon portailla jumalanpalveluksen\npäättyessä kerjäläinen, joka anoi almuja ja lauloi, ja laulaessaan hän\njakeli kirkosta tulijoille jonkunlaista valitusvirreltä näyttävää.\nMutta tiedättekö, mitä ne lehtiset sisälsivät, monseigneur?\n\n— En; mahdollisesti joululaulun, hyökkäyksen Law'ta vastaan,\narkkiviisun kovaonnisesta herttuatar de Berrystä, pilkkarunon minusta\nitsestäni. Oh, rakas herttua, pitää antaa heidän lauleskella, kunhan\nmaksavat veronsa!\n\n— Kas tässä, monseigneur, lukekaa! kehotti Saint-Simoi\n\nHän ojensi Orleansin herttualle karkealle paperille painetun lehtisen,\njossa muodossa katulaulut esiintyivät. Prinssi otti sen olkapäitään\nkohauttaen, loi siihen syvää inhoa ilmaisevan silmäyksen ja alkoi lukea:\n\n    Te, joiden kaunopuheisuus\n    tyrannin kahden valtaa vastaan\n    aseisiin Kreikan, Rooman huus,\n    nyt antakaatte ainoastaan\n    sanoihin mulle sappeanne,\n    ma jotta teidän voimallanne\n    viel' ilkeämmän paljastaa\n    voin hirviön — ja pelkäämättä\n    sen tunnottoman konnan kättä\n    tavoitan tätä kunniaa!\n\n— Teidän korkeutenne kai tuntee tyylin? virkkoi Saint-Simon.\n\n— Kyllä, vastasi regentti; — tämä on Lagrange-Chancelia. Sitten hän\njatkoi:\n\n    Jo silmät auki saatuaan\n    hän kaunaa kantoi pitkät ajat\n    kun valtaistuin-haaveessaan\n    edessä näki esterajat.\n    Mut sitten Medeain ja Kirkein\n    tuhoisat taidot mielin virkein\n    omaksui roiston oppilas\n    ja uskoi salahankkeillansa\n    kaikk' esteet tieltä raivaavansa —\n    ollakseen, kurja, kuningas!\n\n— Kuulkaahan, herttua, sanoi regentti tarjoten paperia takaisin\nSaint-Simonille, — tämä on niin tökeröä, että minä en luonnoltani saa\njatketuksi.\n\n— Lukekaa kuitenkin, monseigneur, lukekaa. On tarpeellista teidän\ntietää, kuinka pitkälle vihollisenne voivat mennä. On vain hyvä, että\nhe nyt näyttäytyvät: se merkitsee sotaa. He tarjoavat teille taistelua.\nOttakaa vastaan haaste ja osoittakaa heille olevanne Neerwindenin,\nSteenkirkin ja Léridan voittaja.\n\n— Tahdotte sitä, herttua?\n\n—- Se on välttämätöntä, monseigneur.\n\nMelkein voittamatonta vastenmielisyyttä tuntien regentti jälleen käänsi\nsilmänsä paperiin ja luki hypäten yhden säkeistön yli, päästäkseen\npikemmin loppuun:\n\n    Näin pojat surren taattoaan\n    tapaavat kolkon kohtalonsa,\n    näin veli seuraa veikkoaan,\n    mies saattajana puolisonsa.\n    Ja kuinka ajatella voikaan,\n    ett' edellisten kahteen poikaan\n    ulottuu vimma murhaajan:\n    Jo toinen heistä yhtyi sukuun,\n    ja toinen kuuluu samaan lukuun,\n    on riutumassa hautahan!\n\nTätä säkeistöä lukiessaan regentti oli pysähdellyt rivi riviltä, ja\nhänen äänensä oli alkanut vavista yhä enemmän. Loppusäe sai hänen\nharminsa väkisinkin kuohahtamaan; rutistaen paperin käsissään hän\ntahtoi puhua, mutta ääni petti, ja kaksi kyynelkarpaloa kieri hänen\nposkilleen.\n\n— Monseigneur, lausui Saint-Simon, katsellen regenttiä kunnioittavan\nsäälittelevästi, — soisimmepa koko maailman olevan näkemässä nuo\nylevän miehen kyyneleet. Silloin en enää neuvoisi teitä kostamaan\nvihollisellenne, koska viattomuutenne olisi koko maailmalle yhtä\nilmeinen kuin minulle.\n\n— Niin, olen viaton, mutisi regentti, — ja Ludvig XV:n eläminen jää\nsen todistukseksi. Niitä kelvottomia! He tietävät paremmin kuin kukaan\nolevansa todellisia väärintekijöitä. Ah, madame de Maintenon, madame\ndu Maine, herra de Villeroy! Sillä tuo viheliäinen Lagrance-Chanel on\npelkästään heidän skorpioninsa. Ja ajatella, Saint-Simon, että he juuri\ntällä hetkellä ovat jalkaini alla, että minun tarvitsee vain painaltaa,\njotta he rusentuvat.\n\n— Rusentakaa, monseigneur! Tilaisuuksia ei tarjoudu joka päivä, ja kun\nsellainen sattuu, on parasta tarttua siihen. Regentti mietti hetken,\nja tällöin hänen kiihtyneet kasvonsa vähitellen saivat takaisin\nluonnollisen suopeutena.\n\n— Kas, sanoi Saint-Simon, joka tarkkaili syntynyttä vastavaikutusta\nregentin piirteistä, — näenkin, ettei se tapahdu vielä tänään.\n\n— Ei, herra herttua, myönsi Philippe, — sillä tänään minulla on\nparempaa tehtävää kuin kostaa Orleansin herttuan kärsimiä loukkauksia:\nminun on pelastettava Ranska.\n\nJa ojentaen kätensä Saint-Simonille prinssi palasi kamariinsa.\n\nIllalla regentti poistui Palais-Royalista kello yhdeksältä ja lähti\nvastoin tapaansa Versaillesiin yöksi.\n\n\n\n\nANSA\n\n\nSeuraavana aamuna, kuninkaan noustessa vuoteesta kello seitsemän\nseuduissa, vanhempi upseeri tuli hänen majesteetilleen ilmoittamaan,\nettä hänen kuninkaallinen korkeutensa Orleansin herttua pyysi kunniaa\nsaada olla saapuvilla hänen pukeutumistilaisuudessaan.\n\nLudvig XV, joka ei ollut vielä tottunut päättämään mitään\nomintakeisesti, kääntyi kamarin huomaamattomimmassa sopessa istuvaan\nFréjusin piispaan päin ikään kuin kysyäkseen, mitä hänen piti vastata.\nPiispa ei ainoastaan vastannut mykkään tiedustukseen nyökkäyksellä,\njoka merkitsi olevan välttämätöntä vastaanottaa valtionhoitaja, vaan\nmyös nousi samalla ja meni itse avaamaan hänelle oven. Regentti\nseisahtui hetkiseksi kynnykselle kiittämään Fleuryä. Nopealla\nsilmäyksellä todettuaan, että markiisi de Villeroy ei vielä ollut\nsaapunut, hän astui kuningasta kohti.\n\nLudvig oli tähän aikaan sievä lapsi, yhdeksän, kymmenen vuoden\nvaiheilla. Hänellä oli pitkät, kastanjanruskeat hiukset, sysimustat\nsilmät, kirsikkasuu ja ruusuinen hipiä, joka saattoi äkillisesti\nvalahtaa kalpeaksi kuten hänen äidilläänkin, Savoijin Marialla,\nBurgundin herttuattarella. Hänen luonteensa oli vielä kovin\npäättämätön, marski de Villeroyn ja Fréjusin piispan ohjailussa\nilmenevän alituisen vastakkaisuuden takia. Mutta hänen koko\nulkomuodossaan oli silti jotakin kiihkeyttä ja lujuutta, osoittamassa\nLudvig XlV:n pojanpojan poikaa, ja hatun hän pani päähänsä\nsamanlaisesti kuin aurinkokuningaskin.\n\nHänet oli saatu ennakkoluuloiseksi Orleansin herttua vastaan,\nkuvailemalla tätä siksi mieheksi Ranskassa, joka enimmin tahtoi hänelle\npahaa. Vähitellen karsas käsitys lieventyi heidän kohtauksissaan;\nnuorekas vaisto, joka niin harvoin pettää lapsia, tajusi regentissä\nystävän.\n\nAsianmukaisen kunnioituksen ohella Orleansin herttua myös tunsi mitä\nhuomaavaisinta ja hellintä kiintymystä kuninkaaseen. Ne vähätkin\nasiat, jotka voitiin alistaa tämän nuorelle älylle, hän aina esitti\nniin selkeästi ja taitavasti, että poliittinen askarrus, joka olisi\njokaisen muun parissa rasittanut, koitui jonkinlaiseksi virkistykseksi,\nja kuninkaallinen lapsi oli aina hyvillään hänen tulostaan. On myös\nlisättävä, että sitä askarrusta melkein aina palkittiin kauneimmilla\nleluilla, mitä oli olemassa. Dubois tuotti niitä Saksasta ja\nEnglannista.\n\nHänen majesteettinsa tervehti siis regenttiä sydämellisimmällä\nhymyllään ja antoi hänelle erinomaisen soreasti pikku kätensä\nsuudeltavaksi, sillä välin kun hänen korkea-arvoisuutensa Fréjusin\npiispa oli tavoilleen uskollisena palannut istumaan samaan soppeen,\njossa hänen korkeutensa saapuminen oli hänet yllättänyt.\n\n— Minua ilahduttaa suuresti saada nähdä teidät, monsieur, lausui Ludvig\nXV suloisesti heläjävällä äänellään, ja tätä säesti lapsekas hymy,\njolta häneen istutettu hovisäännöstely ei ollut kyennyt riistämään\nkaikkea luontevuutta. — Minua ilahduttaa sitäkin enemmän, kun tämä ei\nole vakinainen käyntihetkenne, joten oletan teidän tulleen ilmoittamaan\nminulle jotakin hyvää uutista.\n\n— Kahta, sire, vastasi regentti. — Ensimmäinen on se että minulle\nvastikään saapui Nürnbergistä valtava laatikko, joka näyttää\nsisältävän...\n\n— Voi, leluja, paljon hauskoja leluja, eikö niin, herra regentti?\nhuudahti kuningas hypähtäen innoissaan ja taputtaen käsiään,\nvälittämättä kamaripalvelijasta, joka seisoi hänen takanaan pidellen\nkädessään pientä teräskahvaista miekkaa ja aikoi sen ripustaa hänen\nvyöhönsä. — Voi, kauniita leluja, kauniita leluja! Oi, kuinka hyvä te\nolette, — oi, kuinka paljon pidänkään teistä, herra regentti!\n\n— Sire, teen ainoastaan velvollisuuteni, vastasi Orleansin\nherttua kunnioittavasti kumartaen, — ettekä te ole siitä minulle\nkiitollisuudenvelassa.\n\n— Ja missä se on, monsieur, missä se suuri laatikko on?\n\n— Huoneistossani, sire, ja jos teidän majesteettinne tahtoo, annan\ntuoda sen tänne päivemmällä tai huomenaamulla.\n\n— Voi, ei, aivan heti, monsieur, aivan heti, pyydän!\n\n— Mutta se on huoneistossani.\n\n— No, lähtekäämme sinne, huudahti lapsi juosten ovelle ja unohtaen\nvaatetuksensa vielä olevan vailla miekkaa, pikku nuttua ja sinistä\nnauhaa.\n\n— Sire, muistutti piispa astuen lähemmäksi, — huomautan, että teidän\nmajesteettinne antautuu liian kiihkeästi sellaisten kapineiden\ntuottaman mielihyvän valtaan, joita teidän jo pitäisi katsoa\njoutavuuksiksi.\n\n— Niin, monsieur, niin, olette oikeassa, myönsi Ludvig XV, yrittäen\nrauhoittua. — Mutta minulle suotakoon anteeksi: en ole vielä täyttänyt\nkymmentä vuotta, ja eilen olin hyvin ahkera.\n\n— Se on totta, virkkoi piispa hymyillen. — Teidän majesteettinne\naskarteleekin leluilla sitten kun olette kysynyt herra regentiltä, mikä\ntoinen uutinen hänellä oli ilmoitettavana.\n\n— Ah, niin, monsieur, mitä se koskeekaan?\n\n— Työtä, jonka täytyy tuottaa valtakunnalle hyötyä, sire, ja joka on\nniin tärkeä, että aion sen alistaa teidän majesteettinne tutkittavaksi.\n\n— Onko teillä se mukananne? kysyi nuori kuningas.\n\n— Ei, sire, en tiennyt tapaavani teidän majesteettianne niin halukkaana\ntyöskentelyyn, ja minä jätin sen vielä pöydälleni.\n\n— No, lausui Ludvig kääntyen puolittain opettajaansa ja puolittain\nregenttiin päin ja katsellen rukoilevasti kumpaakin vuoronsa jälkeen,\n— emmekö voisi sovittaa kaikkea yhteen? Aamukävelyni sijasta tulisin\nteidän luoksenne katsomaan niitä kauniita nürnbergiläisiä leluja, ja\nsitten siirtyisimme työhuoneeseenne tutkimaan valtioasioita.\n\n— Se on vastoin hovisääntöä, sire, vastasi regentti, — mutta jos teidän\nmajesteettinne tahtoo niin...\n\n— Kyllä, minä tahdon, tokaisi Ludvig, — jos nimittäin hyvä opettajani\nsallii sen, hän lisäsi kääntyen Fréjusin piispaan päin ja katsellen\nhäntä niin hellyttävästi, että vetoomus oli vastustamaton.\n\n— Näkeekö herra piispa siinä mitään sopimatonta? kysyi regentti\nkääntyen niin ikään hengenmiehen puoleen, ja hänen äänensä sävy\nilmaisi, että opettaja loukkaisi häntä suunnattomasti, jo epäisi\nkuninkaallisen oppilaansa pyynnön.\n\n— En kylläkään, monseigneur, vastasi Fleury. On vain hyvä hänen\nmajesteettinsa tottua työskentelemään, ja hovisäännön määräyksiä voi\nsyrjäyttää silloin kun poikkeuksesta koituu onnellinen tulos kansalle.\nPyydän vain saada saattaa hänen majesteettiaan.\n\n— Tottahan toki, monsieur! sanoi regentti, — sen suon erittäin\nmielelläni.\n\n— Oi, kuinka hauskaa, kuinka hauskaa! huudahti Ludvig. — Joutuin\nnuttuni, miekkani, sininen nauhani! Tässä olen valmiina, herra\nregentti; menkäämme!\n\nHän lähestyi tarttuakseen regentin käteen, mutta tällaisen\ntuttavallisuuden sijasta toinen kumarsi ja aukaisi itse oven\nkuninkaalle ja viittasi häntä astumaan edellä. Hän seurasi sitten\nkolmen tai neljän askeleen päässä piispan kanssa, hattu kädessään.\n\nKuninkaan huoneisto sijaitsi pohjakerroksessa Orleansin herttualle\nvaratun asunnon tasalla, niiden välissä oli ainoastaan eteishuone,\njosta käytiin kuninkaan puolelle, ja pikku galleria, jota myöten\nmentiin regentin eteishuoneeseen. Kun kuningas oli kiireissään,\npääsivät he siis nopeasti tilavaan saliin, jonka kaikki neljä ikkunaa\nolivat samalla ovina ja johtivat kahdella porrasaskelmalla puutarhaan.\nSalin vieressä oli pienempi huone, jossa regentillä oli tapana\ntyöskennellä, ja siellä hän myös vastaanotti läheisimpiä ystäviään ja\nsuosikkejaan.\n\nHänen korkeutensa koko hoviseurue oli saapuvilla, luonnollista\nkylläkin, koska nyt oli levoltanousemisen hetki. Niin ollen ei\nnuori kuningas pannut merkille, että mukana olivat herra d'Artagan\n— harmaiden muskettisoturien kapteeni — ja markiisi de Lafare,\nhenkivartion kapteeni, ja että ikkunain edustalle oli asettunut osasto\nkevyttä ratsuväkeä. Mutta keskellä salia hän heti havaitsi pöydällä\nhyväenteisen laatikon, jonka mahtavat mittasuhteet saivat hänet\nhuudahtamaan ilosta, vaikka piispaopettaja vastikään oli kehottanut\nhäntä maltillisuuteen.\n\nNytkin tarvittiin silti vielä kärsivällisyyttä, kun täytyi kuninkaana\nvastaanottaa d'Artaganin ja de Lafaren alamaisuudenosoitukset.\nMutta sillä aikaa regentti kutsutti kaksi taltoilla varustautunutta\nkamaripalvelijaa, jotka tuossa tuokiossa aukaisivat laatikon valkoiset\nkansilaudat ja toimittivat näkyviin uhkeimman lelukokoelman, mikä\nkoskaan oli häikäissyt yhdeksänvuotiaan kuninkaan silmiä.\n\nLumoavan ilmestyksen tullessa päivänvaloon ei enää ollut opettajaa\neikä hovisääntöä, ei kaartinkapteenia eikä harmaiden muskettisoturien\nkapteenia. Kuningas syöksähti hänelle avautunutta paratiisia kohti,\nja niin kuin ehtymättömästä kaivoksesta, haltijattaren vasusta tai\nTuhannen ja yhden yön aarteistosta hän poimi sieltä esille kelloja,\nkolmikantisia laivoja, ratsueskadroonia, jalkaväen pataljoonia,\ntavaramyttyjään kantavia kaupustelijoita, temppuilijoita pikareineen —\nkaikkia noita ensimmäisen ikäkauden ihmeitä, jotka jouluaaton iltana\npanevat Reinin takana kaikkien lasten päät pyörälle. Ja se tapahtui\nniin avomielisessä ja porvarillisessa riemastuksen hurmiossa, että itse\npiispakaan ei tahtonut häiritä onnekkuuden hetkeä, joka kirkasti hänen\nkuninkaallisen oppilaansa elämää. Läsnäolijat katselivat häntä hartaan\nvaiteliaisuuden valtaamina, joka liittyy suurten murheiden ja suurten\nilahdusten ilmenemiseen. Mutta hiljaisuuden ollessa syvimmillään kuului\neteishuoneesta rajua melua.\n\nOvi avautui, upseeri ilmoitti herttua de Villeroyn, ja marski ilmestyi\nkynnykselle keppi kädessä, hätääntyneenä, tekotukkaansa ravistellen,\näänekkäästi kysyen kuningasta! Hänen tapoihinsa oli kuitenkin totuttu,\nja regentti vain viittasi hänen majesteettiinsa, joka yhä tyhjenteli\nlaatikkoaan, pinoten huonekaluille ja permannolle niitä mainioita\nesineitä, joita niin loputtomasti riitti runsaasta säiliöstä.\n\nMarskilla ei ollut mitään sanomista. Hän oli myöhästynyt lähes tunnin,\nja kuninkaalla oli kaitsijanaan hänen virkaveljensä. Silti hän\nmurahteli lähestyessään kuningasta, luoden ympärilleen katseita, jotka\ntuntuivat lausuvan, että jos hänen majesteettiaan uhkasi vaara, hän oli\nnyt täällä puolustajana. Regentti vaihtoi Lafaren kanssa merkitsevän\nkatseen ja myhäili hienokseltaan d'Artaganille. Kaikki oli kehittymässä\nihmeen hyvin.\n\nLaatikon vihdoinkin tyhjennyttyä ja annettuaan kuninkaan hetkiseksi\nnauttia kaikkien aarteittensa yleissilmäyksestä regentti astui\nhänen luokseen ja pidellen yhä hattua kädessään muistutti hänelle\nlupauksesta, että hän omistaisi tunnin valtionasioille hänen kanssaan.\nLudvig XV osoitti jo lapsena sitä sanassaan pysymistä, joka sai hänet\nsittemmin lausumaan, että tunnollisuus oli kuninkaitten kohteliaisuus.\nHän loi viimeisen katsahduksen leluihinsa, pyysi saada siirtää ne\nhuoneisiinsa, mihin heti myönnyttiin, ja astui pikku työhuonetta kohti,\njonka oven regentti avasi hänelle.\n\nSilloin — toimien erilaisten luonteittensa mukaisesti tai\noikeammin toinen noudattaen taitavaa taktiikkaa ja toinen karkeaa\nhäikäilemättömyyttä — de Fleury peräytyi muutamia askeleita ja istuutui\nerääseen nurkkaan, hän kun ei juuri milloinkaan ollut saapuvilla\nkuninkaan käsitellessä valtionasioita, olemalla muka vastahakoinen\nsekaantumaan mihinkään politiikkaan. Mutta marski päin vastoin\nsyöksähti esiin ja nähdessään kuninkaan astuvan viereiseen huoneeseen\ntahtoi seurata häntä.\n\nTätä hetkeä oli regentti valmistellut ja kärsimättömästi odottanut.\n\n— Anteeksi, herra Marski, hän huomautti sulkien tien herttua de\nVilleroylta, — mutta ne asiat, joista minun on puheltava hänen\nmajesteetilleen, vaativat mitä ehdottominta salassapitämistä. Pyydän\nteitä jättämään meidät hetkiseksi kahden kesken.\n\n— Kahden kesken! huudahti Villeroy. — Kahden kesken! Mutta tiedättehän,\nmonseigneur, että se on mahdotonta.\n\n— Mahdotontako, herra marski! virkkoi regentti mitä levollisimmin. — Ja\nmiksi, saanko kysyä?\n\n— Siksi että minulla hänen majesteettinsa kasvatuksen valvojana on\noikeus saatella häntä kaikkialla.\n\n— Ensiksikään, monsieur, vastasi regentti, — se oikeus ei minusta\ntunnu mitenkään pätevästi perustellulta, ja jos olenkin tahtonut sitä\nvaatimustanne suvaita tähän asti, oli syynä sen vähäinen merkitys\nkuninkaan iän takia. Mutta kohdakkoin hänen majesteettinsa täyttää\nkymmenen vuotta. Hän alkaa nyt sallia minun selvitellä hänelle\nhallitustaitoa, jonka opettamisen minä olen saanut huolekseni.\nNähnette tällöin asianmukaiseksi, että minä — samoin kuin herra piispa\nja te — saan luennoida hänen majesteetilleen kahden kesken. Senhän\nvoitte myöntää sitäkin keveämmällä mielellä, herra marski, hän lisäsi\nmerkitsevästi hymyillen. Kun teillä ei voi enää itsellänne olla\nmitään oppimista tällä alalla, ollessanne jo täydellisesti perehtynyt\npolitiikkaansa.\n\n— Mutta, monsieur, esteli marski, tapansa mukaan tulistuen ja sikäli\nunohtaen sovinnaisuuden vaatimukset, —- muistutan teille, että kuningas\non varsinaisesti minun oppilaani.\n\n— Sen tiedän, monsieur, haastoi regentti samaan sävyyn, jonka oli nyt\nomaksunut kiusanhenkeään kohtaan, — ja tehkääkin hänen majesteetistaan\nsuuri sotapäällikkö, minä en siitä estä. Sotaretkenne Italiassa ja\nFlandriassa todistavat, että hänelle ei olisi voitu valita parempaa\nohjaajaa. Mutta tällä hetkellä, herra marski, ei sotatiede ole lainkaan\nesillä, vaan pelkästään muuan valtiosalaisuus, joka voidaan uskoa\nainoastaan hänen majesteetilleen. Ilmaisen siis uudestaan haluni\npuhutella kuningasta erikseen.\n\n— Mahdotonta, monseigneur, mahdotonta! intti marski menettäen\nitsehallintansa yhä pahemmin.\n\n— Mutta miksi oikeastaan? tiukkasi regentti.\n\n— Miksikö? jatkoi marski. — Siksi, että velvollisuutenani on olla\nmenettämättä kuningasta näkyvistäni silmänräpäykseksikään, enkä minä\nsalli...\n\n— Varokaa, herra marski, keskeytti Orleansin herttua ylväästi. — Tuntuu\nsiltä kuin olisitte unohtamassa kunnioittavan säädyllisyyden minua\nkohtaan!\n\n— Monseigneur, pitkitti marski yhä tuohtuneempana, — tiedän mihin\nkunnioitukseen olen velvollinen teidän kuninkaallista korkeuttanne\nkohtaan ainakin yhtä hyvin kuin tiedän senkin, mihin olen virkani\npuolesta velvoitettu kuningasta kohtaan, ja hänen majesteettinsa ei jää\nhetkeksikään näkyvistäni, koska...\n\nMarski epäröitsi.\n\n— Koska...? kehotti regentti. — Lopettakaa, monsieur.\n\n— Koska minä olen vastuussa hänen persoonastaan, sanoi pöyhkeä\nsoturi, kun hän ei tuollaisen haasteen kannustamana tahtonut näyttää\nperääntyvältä.\n\nTämä kaikki pidättely synnytti kohtauksen katselijain keskuudessa\ntuokion hiljaisuuden, jonka aikana ei kuulunut muuta kuin marskin\nmutinaa ja de Fleuryn tukahdutettuja huokauksia. Orleansin herttua\nkohotti päätänsä ylevän ylenkatseellisesti hymyillen ja omaksui\nhiljalleen sen arvokkaan sävyn, joka hänen siten halutessaan teki\nhänestä hyvin suurta kunnioitusta herättävän valtiaan.\n\n— Herra de Villeroy, hän lausui, — te näytte hairahtuvan kummallisesti,\nluulette puhuvanne jollekulle toiselle. Mutta koska unohdatte, kuka\nolen, täytyy minun antaa siitä teille muistutus. Markiisi de Lafare,\nhän jatkoi puhutellen kaartinkapteenia, — tehkää velvollisuutenne.\n\nSilloin marski de Villeroy tunsi kuin permannon pettävän altansa —\nkäsitti, mihin kuiluun oli suistumassa, ja avasi suunsa sopertaakseen\nanteeksipyynnön, mutta regentti ei suonut hänelle aikaa lauseen\nlopettamiseen, vaan sulki kamarin oven hänen nenänsä edessä.\n\nHän ei ollut ehtinyt tointua tyrmistyksestään, kun markiisi de Lafare\nsiekailematta astui lähelle ja pyysi hänen miekkaansa. Marski seisoi\nkotvasen typertyneenä. Hän oli niin kauan tuudittautunut röyhkeydessään\nkenenkään viitsimättä häntä ojentaa, että oli lopulta pitänyt itseään\nkoskemattomana. Hän tahtoi puhua, mutta ääni petti, ja vaatimuksen\nuudistuessa yhä käskevämpänä hän irrotti miekkansa ja luovutti sen\nmarkiisille.\n\nSamassa avautui ovi, ja kaksi harmaata muskettisoturia toi kantotuolin,\njohon marski työnnettiin. Kantotuoli suljettiin, d'Artagan ja Lafare\nasettuivat sen kumpaisellekin puolelle, ja siinä silmänräpäyksessä\nvanki siirrettiin ikkunaovesta puutarhaan. Ohjeensa saaneet keveän\nratsuväen sotilaat järjestyivät saattueeksi. Vauhti lisääntyi, mentiin\nalas pääportaita, käännyttiin vasempaan ja astuttiin ansariin. Saattue\njätettiin ensimmäiseen suojaan. Kantotuoli viejineen ja taakkoineen\neteni toiseen huoneeseen ainoastaan Lafaren ja d'Artaganin seuraamana.\n\nTämä kaikki tapahtui niin pikaisesti, että marski — jonka avuja ei\nollut kylmäverisyys — ei ehtinyt toipua. Hän oli nähnyt joutuvansa\naseettomaksi, tuntenut olevansa kannettavana ja huomasi nyt olevansa\neristettynä nurjamieliseksi. Ainiaan liioitellen omaa tärkeyttään hän\nluuli olevansa hukassa.\n\n— Hyvät herrat, hän parahti kalveten, ja kylmä hiki liotteli\nihojauhetta hänen kasvoillaan, — toivoakseni minua ei tahdota murhata!\n\n— Ei, herra marski; rauhoittukaa, tyynnytti Lafare. d'Artagan\nei kyennyt pidättämään naurunpurskahdusta, nähdessään sotaurhon\nhullunkuriset kasvot ja epäjärjestykseen joutuneen tekotukan. —\nEi, monsieur, paljon yksinkertaisempaa ja vähemmän traagista tässä\ntahdotaan.\n\n— Mistä siis onkaan kysymys? tiedusteli marski hieman rauhoittuen\nvakuutuksesta.\n\n— Kahdesta kirjeestä, monsieur, jotka aioitte tänä aamuna esittää\nkuninkaalle, niiden täytyy olla taskussanne.\n\nOman asemansa huolessa marski oli unohtanut madame du Mainen\ntoimeksiannon. Hätkähtäen hän nyt tavoitteli kirjetaskua.\n\n— Anteeksi, herra herttua, huomautti d'Artagan pysähdyttäen hänen\nkätensä, — meidät on valtuutettu ilmoittamaan teille muuan seikka siltä\nvaralta, että yrittäisitte hävittää nuo alkuperäiset kirjeet: herra\nregentillä on niistä jäljennökset.\n\n— Ja minä voin lisätä, sanoi Lafare, — että valtuutenamme on ottaa\nne teiltä väkisin ja että meidät on ennakolta vapautettu tapaturman\nvastuusta, jos sellainen sattuisi, mikäli menisitte vastoin\ntodennäköisyyttä niin pitkälle kapinallisuudessa, herra marski.\n\n— Vakuutatte minulle, hyvät herrat, virkkoi vangittu, — että regentillä\non näiden kirjeiden jäljennökset?\n\n— Kunniasanallani! vahvisti d'Artagan.\n\n— Aatelismiehen rehellisyyden nimessä! takasi Lafare.\n\n— Siinä tapauksessa, hyvät herrat, päätti Villeroy, — ei kannata\nyrittää salata teiltä näitä kirjeitä, jotka sitä paitsi eivät lainkaan\nkuulu minulle. Olin vain ottanut viedäkseni ne perille ainoastaan\nmuiden mieliksi.\n\n— Tiedämme sen, herra marski, sanoi Lafare.\n\n— Toivon vain, hyvät herrat, jatkoi Villeroy, — että kerrotte hänen\nkuninkaalliselle korkeudelleen, kuinka alttiisti alistuin hänen\nmääräyksiinsä, ja esitätte hänelle vilpittömän pahoitteluni äskeisestä\nesiintymisestäni.\n\n— Saatte olla todella varma siitä, herra marski, että kaikki\nselostetaan todenmukaisesti: Mutta ne kirjeet?\n\n— Tässä, monsieur, ja Villeroy luovutti molemmat kirjeet Lafarelle.\n\nLafare varmistausi Espanjan vaakunalla varustetuista sineteistä, että\nsaalis oli oikea.\n\n— Hyvä d'Artagan, hän sitten lausui, — toimita nyt herra marski\nmääräpaikkaansa ja muistuta regentin nimessä kaikille mukaasi tuleville\nsaattolaisille, että häntä on kohdeltava kaikella asemaansa kuuluvalla\nkunnioituksella.\n\nKantotuoli suljettiin heti, ja kantajat lähtivät liikkeelle.\nKallisarvoiset kirjeensä menettäneenä ja alkaen aavistella, että hän\noli suistunut ennakolta viritettyyn ansaan, marski joutui takaisin\netusuojamaan, jossa ratsusotilaat häntä odottivat. Kulkue suuntautui\npuutarhan portille. Sinne ehdittiin pian, ja nyt marski siirrettiin\nvaunuihin, joiden eteen oli valjastettu kuusi hevosta. Kapteeni\nistuutui hänen viereensä. Toinen muskettisoturien upseeri ja kuninkaan\nseurueeseen kuuluva du Libos saivat sijansa vastapäätä. Kaksikymmentä\nmuskettisoturia jakautui siten, että neljä miestä ratsasti molempien\nvaununoven kohdalla ja kaksitoista takana. Ajaja sai merkin, ja niin\nlähdettiin nelistämään.\n\nMarkiisi de Lafare oli seisahtunut ansarin portaiden yläpäähän\nkatselemaan tätä lähtöä, ja nähtyään kaiken sujuneen häiriöttä hän\nkiireesti palasi linnaan, Filip V:n kaksi kirjettä kädessään.\n\n\n\n\nLOPUN ALKUA\n\n\nSamana päivänä kello kahden tienoissa iltapäivällä d'Harmental käyttäen\nhyväkseen sitä seikkaa, että Buvat oli poissa hänen käsityksensä\nmukaan kirjastossa — vakuutteli Bathilden jalkojen juuressa\ntuhannen kerran, että hän rakasti neitoa, rakasti yksin häntä eikä\nmilloinkaan rakastaisi ketään muuta. Silloin Nanette tuli ilmoittamaan\nchevalierille, että joku odotteli hänen asunnossaan tärkeällä\nasialla. Uteliaana tietämään, kuka siten häiritsi häntä rakkaudenkin\nparatiisissa, d'Harmental meni ikkunaan ja näki abbé Brigaudin\nastelevan edes takaisin hänen kamarissaan. Hän rauhoitti levotonta\nBathildea hymyllä, otti siveän suudelman, jonka hänelle tarjosi nuoren\ntytön neitseellinen otsa, ja kiirehti kotiin.\n\n— Kuulkaahan, lausui abbé hänet nähdessään, — tapahtuupa kauniita\nasioita sillä aikaa kun te huolettomasti armastelette naapuritartanne,\nrakas holhottini!\n\n— Ja mitä siis on tapahtuu? tiedusteli d'Harmental.\n\n— Ette siis tiedä mitään?\n\n— En kerrassaan mitään, mutta jos teillä ei ole tähdellisiä\ntietoja annettavana, niin kuristan teidät sekaantumisestanne. Niin\nollen pitäkää varanne, ja jos teillä ei ole olosuhteiden arvoista\nkerrottavaa, niin keksikää.\n\n— Valitettavasti, rakas holhottini, sanoi abbé Brigaud, — todellisuus\nei jätä paljoakaan varaa mielikuvitukselleni.\n\n— Tosiaankin, hyvä Brigaud, virkkoi d'Harmental silmäillen vierastaan\ntarkemmin, — te näytätte ihan hölmistyneeltä! Mitä onkaan sattunut?\nSelittäkäähän.\n\n— Oh, hyvä Jumala, ei ole sattunut juuri mitään, paitsi että joku\non myynyt meidät. Herra marski de Villeroy pidätettiin tänä aamuna\nVersaillesissä, ja kaksi Filip V:n kirjettä, jotka hänen piti antaa\nkuninkaalle, ovat regentin hallussa.\n\n— Toistakaa se, abbé, sanoi d'Harmental, jonka oli vaikea\nseitsemännestä taivaastaan laskeutua maan päälle. — Toistakaa se, olkaa\nhyvä; en oikein ole nyt selvillä.\n\nJa abbé kertasi sana sanalta tiedoituksensa, pannen painoa jokaiselle\ntavulle.\n\nD'Harmental kuunteli Brigaudin ilmoitusta alusta loppuun ja käsitti\nvuorostaan aseman vakavuuden. Mutta mitä synkkiä ajatuksia tämä tilanne\nhänessä herättikin, hänen kasvonsa eivät ilmaisseet muuta tunnetta kuin\nsitä tyyntä lujuutta, joka hänelle oli vaaran hetkellä luonteenomainen.\n\n— Siinäkö kaikki? kysyi chevalier sitten, ja hänen äänestään oli\nmahdoton havaita vähäisintäkään muutosta.\n\n— Niin, täksi kertaa, vastasi abbé, — ja minusta tuntuukin, että siinä\ntoki on kylliksi. Olette työläästi tyydytettävissä, jos tässä ei ole\nteille riittävästi mietittävää.\n\n— Hyvä abbé, ryhtyessämme salaliittoon olivat tappion ja voiton\nmahdollisuudet jotakuinkin tasassa. Sitten menestyksen mahdollisuudet\nnousivat, nyt ne alenevat. Eilen meillä oli yhdeksänkymmentä\nmahdollisuutta sadasta; tänään meillä on vain kolmisenkymmentä: siinä\nse.\n\n— No, näen hyvillä mielin, että te ette masennu helposti, sanoi Brigaud.\n\n— Mikäpäs tässä, hyvä abbé! tuumi d'Harmental. Olen tällä kertaa\nonnellinen ja katselen asioita onnellisen miehen tavoin. Jos olisitte\ntavannut minut alakuloisuuden hetkellä, niin näkisin kaikki mustana, ja\nteidän _De profundis_ olisi saanut minulta vain aamenen.\n\n— Mikä siis on mielipiteenne?\n\n— Että peli on sotkeutunut, mutta ei menetetty. Marski de Villeroy ei\nlainkaan kuulu salaliittoon eikä tiedä salaliittolaisten nimiä. Mikäli\nmuistelen, Filipin kirjeet eivät mainitse ketään, eikä siinä kaikessa\nole todellisesti rettelöön joutuvia muita kuin Cellamaren ruhtinas.\nMutta lähettilään aseman loukkaamattomuus on hänen turvanaan. Sitä\npaitsi, jos suunnitelmamme on jo ehtinyt kardinaali Alberonille, on kai\nherra de Saint-Aignan parhaillaan hänelle panttivangin vastikkeena.\n\n— Puheessanne on kyllä perää, myönsi Brigaud tyyntyneempänä.\n\n— Keneltä saitte nuo uutiset? kysyi chevalier.\n\n— Valefilta, jolle madame du Maine ilmoitti, hän puolestaan meni sitten\nkuuntelemaan lisäselvityksiä ruhtinaalta itseltään.\n\n— Pitäisikin tavata Valef.\n\n— Pyysin häntä tulemaan tänne, ja kun tällä välin poikkesin markiisi de\nPompadourinkin luo, olisi hänen pitänyt jo ehtiäkin.\n\n— Raoul! kuului ääni portaista, — Raoul!\n\n— Siellä hän tulee! huudahti d'Harmental rientäen avaamaan oven.\n\n— Kiitos, veikkoseni, virkkoi paroni de Valef. — Tulitkin apuun juuri\nparahiksi, sillä minä aloin totisesti jo uskoa, että Brigaud oli\nerehtynyt osoitteesta ja että kristitty ihminen ei voinut asua näin\nkorkealla, kyyhkyslakan kaltaisessa suojassa. Minun täytyy tuoda tänne\nmadame du Maine, jotta hän tietää, mitä kaikkea hän on sinulle velkaa.\n\n— Jumala suokoon, paroni, huomautti Brigaud, — että te, chevalier ja\nminä emme jonkun päivän päästä olisi huonommassa asunnossa!\n\n— Kas, tarkoitatte Bastiljia? Paljon mahdollista, abbé. Mutta\nBastiljiinhan ei ainakaan mennä vapaaehtoisesti. Toisekseen se on\nkuninkaan kustantama asunto, se seikka toki kirkastaa sitä jonkun\nverran ja tekee mahdolliseksi aatelismiehen oleskella siellä rappiolla\nolevan asemaan joutumatta. Mutta tällainen asunto, voi hitto, abbé!\nKautta kunniani, ihan tässä haiskahtaa joku konttoristipahanen.\n\n— Niin, mutta jos tietäisit, mitä minä olen täältä löytänyt, Valef,\ntokaisi d'Harmental vastoin tahtoaan ärtyneenä halveksimisesta, jota\nhänen kortteerinsa sai paronilta osakseen, — et sinäkään tahtoisi\ntäältä lähteä.\n\n— Pyh! Vai niin? Joku pikku porvaritar? Joku madame Michelin kenties?\nVarohan, chevalier; ainoastaan Richelieulle ovat sellaiset seikkailut\nsallittuja. Sinä ja minä olemme kenties samanarvoisia kuin hänkin,\nmutta kovaksi onneksi emme nyt ole niin suuresti muodissa kuin hän, ja\nmeitä tuollaiset suhteet haittaisivat hyvin pahasti.\n\n— Niin kevytlaatuisia kuin huomautuksenne ovatkin, paroni, puuttui\npuheeseen Brigaud, — kuuntelen niitä perin hyvilläni, koska ne\nosoittavat minulle, että asiamme eivät ole niin huonolla kannalla kuin\najattelimme.\n\n— Päin vastoin, salaliitto on mennyt päin mäntyä.\n\n— Mitä sanottekaan, paroni? huudahti Brigaud.\n\n— En edes luullut enää pääseväni teille tuomaan uutista, joka minulla\non kerrottavana.\n\n— Olitko joutumaisillasi vangituksi, rakas Valef? kysyi d'Harmental.\n\n— Siitä puuttui vain hiuskarvan verran.\n\n— Kuinka niin, paroni?\n\n— Kuinkako? Tiedättehän, abbé, että jätin teidät mennäkseni Cellamaren\nruhtinaan luo.\n\n— Niin.\n\n— No, olin siellä juuri kun tultiin takavarikoimaan hänen papereitaan.\n\n— Onko ruhtinaan paperit takavarikoitu? huudahti Brigaud.\n\n— Niitä lukuunottamatta, jotka ennätimme polttaa, ja pahaksi onneksi se\noli pienempi osa.\n\n— Mutta sitten me olemme kaikki hukassa, sanoi abbé.\n\n— Oh, hyvä Brigaud, kuinka heitättekään kirveenne järveen! Mitä hittoa,\neikö meille jää keinoksemme tehdä pikku frondelaisnousu? Ettekö luule\nmadame du Mainen vastaavan herttuatar madame de Longuevilleä?\n\n— Mutta miten se kaikki tapahtuu, rakas Valef? tiedusteli d'Harmental.\n\n— Kuvittelehan mitä hassunkurisinta kohtausta, hyvä chevalier! Olisin\nkovin mielelläni suonut sinun olevan siellä. Olisimme nauraneet ihan\nhupsusti. Se olisi raivostuttanut tuota Duboisin tolvanaa.\n\n— Mitä! Tuliko Dubois itse lähettilään luo? kysyi Brigaud.\n\n— Omassa luonnollisessa persoonassaan, abbé. Keskustelimme parhaillaan\nrauhaisasti asioistamme takan ääressä, ruhtinas ja minä, penkoen\nenemmän tai vähemmän tärkeillä kirjeillä täytettyä lipasta ja polttaen\nniitä, jotka meistä tuntuivat ansaitsevan autodafeen kunnian, kun hänen\nkamaripalvelijansa yhtäkkiä tuli ilmoittamaan, että muskettisoturit\nolivat piirittäneet lähetystön ja että Dubois ja Leblanc pyysivät\nsaada puhutella häntä. Vierailun tarkoitusta ei ollut vaikea arvata.\nEhtimättä enää valikoida ruhtinas tyhjensi koko lippaan tuleen, työnsi\nminut vaatekomeroon ja käski päästämään sisälle. Määräys oli hyödytön:\nDubois ja Leblanc olivat jo ovella. Onneksi ei kumpainenkaan ollut\nhuomannut minua.\n\n— En vielä näe tuossa mitään erikoisen hullunkurista, virkkoi Brigaud\npudistaen päätänsä.\n\n— Vasta se juuri alkaakin, jatkoi Valef. — Ajatelkaahan ensiksi, että\nminä olin siellä komerossani nähden ja kuullen kaikki. Leblancin\nsaattamana Dubois ilmestyi ovelle, kurkoittaen näädänpäätänsä\nhuoneeseen ja tavoittaen katseellaan Cellamaren ruhtinasta, joka\naamutakkiinsa kääriytyneenä pysytteli tulisijan edessä, saadakseen\npaperit huomaamattomasti muuttumaan tuhaksi.\n\n\"Monsieur\", virkkoi ruhtinas luonteenomaisen rauhallisesti, \"saanko\ntietää, mikä seikka suo minulle vierailunne onnen?\"\n\n\"Oh, hyvä Jumala, perin yksinkertainen asia, monseigneur\", selitti\nDubois. \"Herran Leblancissa ja minussa heräsi halu tutustua\npapereihinne, joista nämä kaksi näytettä ovat meille antaneet\nesimakua\", hän lisäsi näyttäen Filip-kuninkaan kirjeitä.\n\n— Kuinka! ihmetteli Brigaud, — nuo kirjeet, jotka vasta kello kymmenen\nriistettiin Versaillesissa herra de Villeroylta, olivat jo kello\nyhdeltä Duboisin käsissä?\n\n— Niin kuin sanottu, abbé; näette niiden tehneen matkaa paremmin kuin\njos ne olisi vain pantu postiin.\n\n— Ja mitä ruhtinas siihen sanoi? kysyi d'Harmental.\n\n— Oh, ruhtinas tahtoi korottaa äänensä, vedota kansainoikeuteen.\nMutta Dubois, jolta ei puutu logiikkaa, huomautti hänelle, että hän\noli hieman itsekin polkenut sitä oikeutta, verhotessaan lähettilään\nviitalla salaliittoa. Lyhyesti sanoen, heikompana puolena hänen täytyi\nkoreasti sietää, mitä ei kyennyt estämään. Sitä paitsi Leblanc oli\nlupaa pyytämättä jo avannut kirjoituspöydän laatikon ja tarkastanut\nsen sisällön, sillä aikaa kun Dubois veti auki lipaston laatikoita ja\npöyhi omalla tahollaan. Äkkiä Cellamare nousi paikaltaan ja pysähdytti\nLeblancin, joka oli kaapannut käteensä vaaleanpunaisella nauhalla\nsidotun kirjepinkan.\n\n\"Anteeksi, monsieur\", hän virkkoi, \"kaikella on rajansa. Nuo ovat\nnaisten kirjeitä, se koskee ruhtinaan ystävää.\"\n\n\"Kiitän luottamuksestanne\", lausui Dubois hämmentymättä, ja meni\nottamaan käärön Leblancilta, \"minä olen tottunut tuollaisiin\nsalaisuuksiin, ja teidän salaisuuttanne varjellaan tarkoin.\"\n\nSamassa hänen silmänsä osuivat tulisijaan ja poltettujen kirjeiden\ntuhkakasassa Dubois keksi vielä säilyneen paperin. Rynnäten takan\nääreen hän sieppasi sen juuri kun liekit tavoittivat sitä. Liike oli\nniin nopea, että lähettiläs ei saanut sitä estetyksi. Paperi oli\nDuboisin kädessä ennen kuin hän oli nuuskijan aikeesta selvilläkään.\n\n\"Hitto!\" huomautti ruhtinas katsellen Duboisia, joka ravisteli\nsormiaan; \"tiesin kyllä, että herra regentillä on taitavia vakoojia,\nmutta en olisi luullut heidän niin urheasti menevän tuleen\".\n\n\"Ja toden totta, ruhtinas\", vastasi Dubois, joka oli jo aukaissut\npaperin, \"sellaisesta urheudesta saattaa koitua hyvä tulos.\nKatsokaahan...\"\n\nRuhtinas vilkaisi paperiin. En tiedä mitä se sisälsi, mutta ruhtinas\nvalahti kalmankalpeaksi, ja Duboisin purskahtaessa nauruun hän kiukun\npuuskassa paiskasi pirstaleiksi viehättävän pikku marmoriveistoksen,\njoka oli käden ulottuvilla.\n\n\"Mieluummin se kuin minä\", sanoi Dubois kylmäkiskoisesti katsellen\nsirpaleita, jotka kierivät hänen jalkoihinsa asti, ja pistäen paperin\ntaskuunsa.\n\n\"Kullekin tulee vuoronsa, monsieur. Taivas on oikeamielinen\", huomautti\nlähettiläs.\n\n\"Sillä aikaa\", virkkoi Dubois pilkallisesti, \"koska meillä nyt on\nmelkein kaikki mitä halusimme eikä tänään enää riitä aikaa, toimitamme\nasuntonne sinetöidyksi\".\n\n\"Sinetöidyksi!\" huudahti lähettiläs katkeroituneena.\n\n\"Luvallanne\", sanoi Dubois. \"Herra Leblanc, ryhtykää työhön.\"\n\nLeblanc otti nauhoja ja lakkaa, jotka hänellä oli ennakolta mukanaan\npussissa.\n\nHän aloitti toimituksensa kirjoituspöydästä ja lipastosta.\nKiinnitettyään sinetit näihin kahteen huonekaluun hän lähestyi komeroni\novea.\n\n\"Hyvät herrat\", huudahti ruhtinas, \"en voi mitenkään suvaita...\"\n\n\"Hyvät herrat\", lausui Dubois avaten ulomman oven ja päästäen\nlähettilään huoneeseen kaksi muskettisoturia, \"Espanjan lähettiläs\ntässä on syytettynä valtiopetoksesta, olkaa hyvät ja saattakaa\nhänet odottaviin vaunuihin ja viekää määräpaikkaan. Jos hän tekee\nvastarintaa, niin kutsukaa kahdeksan miestä ja kantakaa hänet.\"\n\n— Ja mitä ruhtinas teki? kysyi Brigaud.\n\n— Ruhtinas teki mitä te luullakseni olisitte hänen sijassaan tehnyt,\nhyvä abbé. Hän seurasi noita kahta upseeria, ja viisi minuuttia\nmyöhemmin oli nöyrin palvelijanne sinetin takana.\n\n— Paroni-parka! huudahti d'Harmental. — Kuinka kummassa selvisitte\nsiitä?\n\n— Ah, siinä onkin jutun hauskin kohta. Tuskin oli ruhtinas poistunut ja\nminut teljetty nauhan alle, koko toimituksen viimeisenä temppuna, kun\nDubois kutsui ruhtinaan kamaripalvelijan.\n\n\"Mikä on nimenne?\" kysyi Dubois.\n\n\"Lapierre, monseigneur, palveluksessanne\", vastasi vapiseva lakeija.\n\n\"Hyvä Leblanc\", sanoi Dubois, \"selittäkäähän herra Lapierrelle, mikä on\nrangaistuksena virkasinettien murtamisesta\".\n\n\"Kaleerit\", vastasi Leblanc tuohon herttaiseen tapaansa, jonka tunnette.\n\n\"Hyvä herra Lapierre\", jatkoi Dubois hunajaisella äänellä, \"jos teistä\non mukavaa mennä muutamiksi vuosiksi soutamaan hänen majesteettinsa\nRanskan kuninkaan aluksia, niin kajotkaa vain sormen päällänne jotakin\ntuollaista pikku nauhaa tai isoa sinettiä, ja silloin saatte sen\nhuvin. Jos sitä vastoin sata louisdoria kelpaa teille mieluummin, niin\nvarjelkaa uskollisesti näitä sinettejä, jotta teille kolmen päivän\nkuluttua luetaan rahat kouraan.\"\n\n\"Mieluummin otan ne sata louisdoria\", vastasi tuo heittiö.\n\n\"No, allekirjoittakaa sitten tämä pöytäkirja. Teemme teistä ruhtinaan\nasunnon vartijan.\"\n\n\"Olen määrättävissänne, monseigneur\", ja Lapierre kirjoitti nimensä.\n\n\"Käsitättekö nyt kaiken vastuunne?\" sanoi Dubois.\n\n\"Kyllä, monseigneur.\"\n\n\"Ja alistutte siihen?\"\n\n\"Kyllä.\"\n\n\"Mainiota. Meillä ei ole enää mitään tehtävää täällä, hyvä Leblanc\",\ntuumi Dubois, \"ja minulla on kaikki mitä halusin saadakin\", hän lisäsi\nnäyttäen tulisijasta tempaamaansa paperia.\n\nNiine hyvineen hän poistui avustajansa saattamana. Lapierre katseli\nheidän menoaan. Nähtyään heidän sitten nousevan vaunuihinsa hän palasi\nvaatekomeron eteen ja sanoi:\n\n\"No, joutuin nyt, herra paroni! Teidän täytyy livahtaa pois nyt\nollessamme kahden kesken.\"\n\n\"Tiesit siis, että minä olin täällä, peijooni?\"\n\n\"Toden totta, olisinko muutoin suostunut kaitsijan toimeen? Huomasin\nteidän pujahtavan vaatekomeroon ja ajattelin, että te ette olisi\nhalukas oleskelemaan siellä kolmea vuorokautta.\"\n\n\"Oikeassa olet. Sata louisdoria palkkioksi hyvästä aatteestasi.\"\n\n\"Hyvä Jumala! Mitä teettekään?\" parahti Lapierre.\n\n\"Näethän sen, yritän tulla täältä.\"\n\n\"Ei ovesta, herra paroni, ei ovesta! Ettehän tahtoisi lähettää köyhää\nperheenisää kaleereille. Sitä paitsi he paremmaksi varmuudeksi veivät\navaimet mennessään.\"\n\n\"Ja minkä hornan kautta minä täältä sitten pääsisin, tyhmys?\"\n\n\"Kohottakaa päätänne.\"\n\n\"Pystyssä sojottaa.\"\n\n\"Katsokaa ilmaan.\"\n\n\"Tähystän.\"\n\n\"Oikealle.\"\n\n\"Oikein.\"\n\n\"Ettekö näe mitään?\"\n\n\"Kyllä: pyöreän ikkunan.\"\n\n\"No niin! Nouskaa tuolille, jonkin huonekalun päälle, mitä allenne\nsopii. Se ikkuna avautuu makuukomeroon. Kas niin, luisukaa nyt vain\nalas, putoatte vuoteelle. Noin. Eihän teitä sattunut, herra paroni?\"\n\n\"Ei. Ruhtinaalla oli tosiaankin pehmeä makuutila. Soisin että hänelle\ntarjottaisiin yhtä mukava vuode siellä, minne hänet viedään.\"\n\n\"Ja minä toivon nyt, että herra paroni ei unohda tekemääni palvelusta?\"\n\n\"Niitä sataa louisdoriako?\"\n\n\"Se oli herra paronin tarjous.\"\n\n\"Maltahan, hyväkäs, minä en nyt tällä hetkellä voi panna rahojani\nlikoon. Ota tämä sormus, joka on kolmensadan pistolin arvoinen, voitat\nkuusisataa livreä siinä kaupassa.\"\n\n\"Herra paroni on anteliain herra, mitä tunnen.\"\n\n\"Hyvä on. Ja mitä kautta nyt lähden täältä?\"\n\n\"Näitä pikkuportaita myöten. Herra paroni joutuu ruokakomeroon, menee\nsitten keittiön läpi, laskeutuu puutarhaan ja poistuu takaveräjästä,\nsillä pääporttia kenties vartioidaan.\"\n\n\"Kiitos matkaohjelmasta.\"\n\nNoudatin herra Lapierren ohjeita tarkalleen, löysin ruokakomeron,\nkeittiön, puutarhan ja takaveräjän. Yhdellä loikkauksella kiidin Rue\ndes Saints-Péresiltä tänne, ja tässä nyt olen.\n\n— Ja missä Cellamaren ruhtinas nyt on? tiedusteli chevalier.\n\n— Mistä minä tietäisin? sanoi Valef. — Vankilassa kaiketikin.\n\n— Tuhannen tulimaista! äännähti Brigaud.\n\n— No, mitä sanotte odysseiastani, abbé?\n\n— Se olisi hyvinkin hauska ilman tuota kirottua paperia, jonka se\nDubois pahus sieppasi tulesta.\n\n— Niin, se tosiaankin pilasi asian, myönsi Valef.\n\n— Eikö teillä ole käsitystäkään siitä, mikä se saattoi olla?\n\n— Ei vähäisintäkään. Mutta olkaa huoletta, abbé, se ei ole hukassa, ja\npäivänä tai toisena saamme kyllä tietää, mikä se oli.\n\nSamassa kuului joku nousevan portaita. Ovi avautui, ja Boniface pisti\nesiin pulleaposkisen päänsä.\n\n— Suokaa anteeksi, herra Raoul, virkkoi rouva Denisin perillinen, —\nmutta minä en etsi teitä, vaan isä Brigaudia.\n\n— Eipä väliä, herra Boniface, sanoi Raoul, — tervetuloa vain. Hyvä\nparoni, esittelen sinulle edeltäjäni tässä asunnossa, arvoisan\ntalonemäntäni rouva Denisin pojan, hyvän ystävämme abbé Brigaudin\nkummilapsen.\n\n— Kas, onko teillä paroneja ystävinä, herra Raoul! Voi hitto! Mikä\nkunnia äiti Denisin talolle! Ah, te olette paroni, niinkö?\n\n— No, annahan olla, pikku veitikka, lausui abbé, joka ei mielellään\nnähnyt, että hänen huomattiin olevan hyvässä seurassa. — Sanoit\netsiväsi minua?\n\n— Teitä juuri.\n\n— Mitä minusta tahdot?\n\n— Minä en mitään. Äiti Denis kaipaa teitä.\n\n— Mitä hän minusta tahtoo? Tiedätkö sen?\n\n— Enkö muka tietäisi! Hän haluaa tiedustaa, minkä tähden parlamentti\nkokoontuu huomenna.\n\n— Kokoontuuko parlamentti huomenna! huudahtivat Valef ja d'Harmental.\n\n— Ja missä tarkoituksessa? ihmetteli Brigaud.\n\n— Sehän juuri herättää naisparan uteliaisuutta.\n\n— Ja mistä äitisi tietää, että parlamentti muka kokoontuu?\n\n— Minä sanoin hänelle.\n\n— Ja mistä sinä sen kuulit?\n\n— Asianajajalta, hitossa! Mestari Joullu oli parhaillaan ensimmäisen\npuhemiehen luona, kun hänelle saapui määräys Tuileriesista. Jos siis\nhuomenna tuli pääsee valloilleen asianajokonttorissa, niin en minä ole\nsitä siellä pidellyt, siitä saatte olla ihan huoletta, isä Brigaud.\nOh, sanokaahan, kai he kaikki tulevat koolle punaisissa kauhtanoissa!\nSitähän katselee kuin rapujen armeijaa!\n\n—- Älä nyt välitä, sano äidillesi, että alas mennessäni pistäydyn hänen\nluonaan.\n\n— Odotetaan varmasti. Hyvästi, herra Raoul, hyvästi, herra paroni. Hei,\nkelpaapas huomenna katsella prameutta!\n\nJa Boniface poistui lainkaan aavistamatta, kuinka suuresti hänen\ntiedoituksensa oli tehonnut kolmeen kuulijaan.\n\n— Valmistellaan jotakin valtiokaappausta, mutisi d'Harmental.\n\n— Minä riennän ilmoittamaan madame du Mainelle, päätti Valef.\n\n— Ja minä hankkimaan uutisia Pompadourilta, sanoi Brigaud.\n\n— Ja minä jään, virkkoi d'Harmental. — Jos tarvitsette minua, abbé,\nniin tiedätte, missä olen.\n\n— Mutta jos ette olisikaan kotosalla, chevalier?\n\n— Oh, en olisi kaukanakaan. Teidän tarvitsisi vain avata ikkuna ja\nkolmasti taputtaa käsiänne, niin rientäisin heti saapuville.\n\nAbbé Brigaud ja paroni de Valef ottivat hattunsa ja poistuivat yhdessä,\nlähteäkseen kumpainenkin eri suuntiin. Viisi minuuttia myöhemmin\nd'Harmental vuorostaan laskeutui alas portaita ja kapusi Bathilden luo,\njonka hän tapasi kovin levottomana. Kello oli viisi iltapäivällä, eikä\nBuvat ollut vielä palannut.\n\n\n\n\nPARLAMENTIN TÄYSISTUNTO\n\n\nSeuraavana päivänä Brigaud tuli noutamaan d'Harmentalia kello seitsemän\naamulla ja tapasi nuoren miehen pukeutuneena odottamassa. Kumpainenkin\nkääriytyi viittaansa ja painoi hatun silmilleen, ja he lähtivät\nkävelemään Cléry-kadun, Place des Victoires-aukion ja Palais-Royalin\npuutarhan kautta.\n\nLähestyessään Rue de l'Echelleä he alkoivat huomata epätavallista\nliikehtimistä. Vankat keveän ratsuväen ja muskettisoturien osastot\nvartioivat kaikkia Tuileries-palatsiin johtavia pääväyliä, ja palatsin\npihoilta ja puutarhasta karkoitetut uteliaat ahtautuivat Place de\nCarrouselille. D'Harmental ja Brigaud sekaantuivat väkijoukkoon.\n\nHeidän saapuessaan sille kohdalle, missä Riemukaari nyt kohoaa, heitä\npuhutteli harmaiden muskettisoturien upseeri, joka oli verhoutunut\nväljään viittaan kuten hekin. Se oli Valef.\n\n— No, mitä uutta, paroni? kysyi Brigaud.\n\n— Kas, tekö siinä, abbé! virkkoi Valef. — Haeskelimme teitä, Laval,\nMalezieux ja minä. Jätin heidät juuri, ja he ovat kai lähettyvillä.\nÄlkäämme lähtekö täältä, niin he piankin yhtyvät seuraamme. Tiedättekö\nitse mitään?\n\n— En yhtään mitään, poikkesin Malezieuxin luo, mutta hän oli jo\nlähtenyt ulos.\n\n— Sanokaa, että hän ei ollut vielä palannut. Vietimme koko yön\nArsenalissa.\n\n— Eikö sitä vastaan tehty mitään mielenosoitusta? tiedusti d'Harmental.\n\n— Ei lainkaan. Herttua du Maine ja kreivi de Toulouse oli kutsuttu\nsaapumaan holhousneuvoston kokoukseen nyt aamulla ennen parlamentin\ntäysistuntoa. Puoli seitsemältä he menivät molemmin Tuileriesiin,\nsamoin kuin madame du Maine, joka saadakseen lähemmin tarkkailla\nkehitystä asettui miehelleen yli-intendenttinä kuuluvaan huoneistoon\nsiellä.\n\n— Tiedetäänkö, miten Cellamaren ruhtinaan on käynyt? kysyi d'Harmental.\n\n— Häntä lähdettiin viemään Orleansiin päin nelivaljakon vetämissä\nvaunuissa, saattueenaan muuan kuninkaan kamariherra ja kaksitoista\nkevytaseista ratsumiestä.\n\n— Eikö ole kuultu mitään paperista, jonka Dubois sieppasi tulesta?\ntiedusteli Brigaud.\n\n— Ei mitään.\n\n— Mitä madame du Maine ajattelee?\n\n— Että laillistettuja prinssejä vastaan punotaan joitakin juonia\nja että tätä kaikkea aiotaan käyttää taas joidenkin etuoikeuksien\nriistämiseen heiltä. Niinpä hän aamulla topakasti läksyttikin miestään,\njoka lupasi pysyä lujana, mutta herttuatar ei kylläkään luota siihen.\n\n— Entä herra de Toulouse?\n\n— Puhuttelimme häntä eilen illalla. Mutta tiedättehän, hyvä abbé, että\nhänen vaatimattomuudelleen tai paremminkin nöyryydelleen ei mahda\nmitään. Hän on aina vain sitä mieltä, että heidän hyväkseen tehdään\nliikaa, ja aina valmis luovuttamaan regentille, mitä tämä häneltä vain\npyytää.\n\n— Miten muuten on kuninkaan laita?\n\n— No, kuningas...\n\n— Niin, miltä kannalta hän ottaa opettajansa vangitsemisen?\n\n— Kas, ette tiedäkään. Ilmenee, että marskin ja Fréjusin piispan\nkesken oli solmittu sopimus, jonka mukaan toisen poistaminen hänen\nmajesteettinsa luota saisi toisenkin heti eroamaan. Eilen aamupäivällä\nherra de Fleury katosi.\n\n— Ja missä hän on?\n\n— Jumala sen tietää! Kuningas ei ollut paljonkaan piitannut marskinsa\nmenettämisestä, mutta on nyt lohduton piispastaan.\n\n— Ja keneltä olettekaan tuon kuullut?\n\n— Herttua de Richelieulta, joka saapui eilen kello kahden tienoissa\nVersaillesiin kunnianosoitukselle kuninkaan luo ja tapasi hänen\nmajesteettinsa epätoivoisena keskellä särkemiään porsliineja ja\nhelyjä. Kovaksi onneksi Richelieu oli kaltaisensa. Sen sijaan että\nolisi vahvistanut kuninkaan murehtimista hän sai hänet naureskelemaan\nhullunkurisilla loruillaan ja melkein kokonaan lohdutelluksi, kun\npirstasi hänen kanssaan loputkin porsliinit ja helyt.\n\nMuuan pitkään asianajajan kauhtanaan ja nelikulmaiseen lakkiin\nlaittautunut mies sivuutti läheltä kolmikkomme, hyräillen kertosäkeitä\nlaulusta, joka oli Ramilliesin taistelun jälkeen sepitetty marskista:\n\n    Villeroy, Villeroy,\n    kulkee kohti kunniaa...\n    Wilhelm, Wilhelm, Wilhelm.\n\nBrigaud kääntyi katsomaan ja oli siinä valepuvussa tuntevinaan\nPompadourin. Asianajajakin pysähtyi ja lähestyi ryhmää, abbé ei ollut\nenää epätietoinen. Markiisi siinä tosiaankin oli.\n\n— Kas niin, mestari Clément, hän virkkoi tulijalle, — mitä uutta\npalatsissa?\n\n— Suuri uutinen, etenkin jos se vahvistuu, vastasi Pompadour. —\nKerrotaan, että parlamentti kieltäytyy saapumasta Tuileriesiin.\n\n— Istu ja pala, huudahti Valef, — sepä tekisi minut suopeaksi\npunakauhtanoille, mutta he eivät uskalla.\n\n— Hitto, tiedättehän, että herra de Mesme on meikäläisiä. Hänet\nnimitettiin puhemieheksi herra du Mainen suostutuksesta.\n\n— Niin kyllä, mutta siitä on jo pitkä aika, tuumi Brigaud, — ja jos\nteillä ei ole muita takeita, mestari Clément, neuvon teitä olemaan\nsuurestikaan luottamatta häneen.\n\n— Sitäkin paremmalla perusteella, tokaisi Valef, — kun hän juuri sai\nregentin suostutetuksi maksamaan hänelle viisisataatuhatta livreä hänen\nsuorittamattomista saamisistaan.\n\n— Hei, hei, huomautti d'Harmental. — Katsokaahan: minusta näyttää,\nettä tuolla tapahtuu jotakin erikoista. Jokohan siellä tullaan\nholhousneuvoston istunnosta?\n\nTuileriesin pihalla näkyi nimittäin liikehtimistä, ja herttua du Mainen\nja kreivi de Toulousen kahdet vaunut lähtivät paikaltaan ja lähestyivät\nTornikellon paviljonkia. Samassa veljekset ilmestyivät portaille. He\nvaihtoivat keskenään muutamia sanoja. Kumpainenkin nousi vaunuihinsa,\nja molemmat ajoneuvot poistuivat nopeasti joenpuolisesta pikkuportista.\n\nKymmenisen minuuttia Brigaud, Pompadour, d'Harmental ja Valef esittivät\narvailuaan tästä tapauksesta, joka monien muidenkin havaitsemana\noli aiheuttanut kohua väkijoukossa. He eivät kyenneet selittämään\ntodellista syytä, mutta huomasivat sitten Malezieuxin, joka näkyi\netsivän heitä. Rientäessään hänen luokseen he näkivät kanslerin\nnolostuneista kasvoista, että hänellä ei ollut mitään hyviä uutisia\nkerrottavana.\n\n— Onko teillä jotakin käsitystä siitä, mitä nyt puuhataan?\n\n— Voi, pelkään pelin olevan lopussa! huokasi Malezieux.\n\n— Tiedättekö, että herttua du Maine ja kreivi de Toulouse ovat\nlähteneet holhousneuvoston kokouksesta? kysäisi Valef.\n\n— Olin rantalaiturilla, kun herttua meni ohitse vaunuissaan. Hän tunsi\nminut, pysähdytti ajajansa ja lähetti kamaripalvelijallaan tämän pikku\nkirjelmän, joka on kyhätty lyijykynällä.\n\n— Katsotaanpa, sanoi Brigaud, ja hän luki ääneen:\n\n \"En tiedä, mitä meitä vastaan on tekeillä, mutta regentti kehotti\n meitä. Toulousea ja minua, poistumaan neuvostosta. Se kehotus tuntui\n käskyltä, ja kun kaikki vastustus olisi ollut hyödytöntä, koska meillä\n on neuvostossa ainoastaan neljä tai viisi ääntä, joihin niihinkään ei\n liene täydesti luottamista, täytyi minun totella. Koettakaa tavata\n herttuatarta, joka varmaankin on Tuileriesissa, ja ilmoittakaa\n hänelle, että minä vetäydyn Rambouilletiin odottamaan tapahtumien\n kehittymistä.\n\n                                               Teidän\n                                           _Louis Auguste_.\"\n\n— Sitä raukkaa! kivahti Valef.\n\n— Ja tuollaisten miesten tähden me panemme alttiiksi päämme! jupisi\nPompadour.\n\n— Erehdytte, hyvä markiisi, oikaisi Brigaud. — Me panemme päämme\nalttiiksi itsemme tähden, toivoakseni, emmekä muiden takia. Eikö totta,\nchevalier? No, mikä hitto teidän onkaan?\n\n— Malttakaahan, abbé, vastasi d'Harmental, — olen tuntevinani... hitto\nvieköön, se on totisesti hän! Ettehän poistu tästä, hyvät herrat?\n\n— En minä ainakaan, sanoi Pompadour.\n\n— Enkä minä, vakuutti Valef.\n\n— En minäkään, ilmoitti Malezieux.\n\n— Tässä odotellaan, lausui abbé.\n\n— Siinä tapauksessa tulen heti takaisin.\n\n— Minne menette? tiedusteli Brigaud.\n\n— Älkää huoliko siitä, abbé, sanoi d'Harmental. — Minulla on ihan\nyksityistä asiaa.\n\nJa luopuen Valefin käsikynkästä chevalier alkoi heti halkoa tungosta\nerään henkilön suunnalle, jota hän jo jonkun aikaa oli mitä kiinteimmin\ntähystellyt. Lihasvoimillaan, jollaisia väkijoukko pitää kunniassa, oli\nmies lähestynyt ristikkoporttia, mukanaan kaksi viinin ilostuttamaa\nnaista, jotka riippuivat hänen kumpaisessakin käsivarressaan.\n\n— Katsokaapas, prinsessaiseni, haasteli mies tehostaen sanojaan\nkoukeroilla, joita piirteli hiekkaan keppinsä kärjellä, ja tällöin\nhänen jokainen liikkeensä läimäytteli naapurien sääriin hänen pitkää\nmiekkaansa. — Tällainen on parlamentin täysistunto. Minä tunnen\nsellaisen toimituksen; olen nähnyt sen, joka pidettiin edesmenneen\nkuninkaan kuoleman jälkeen, kun hänen testamenttinsa hylättiin ja hänen\nmajesteetilleen Ludvig XIV:lle kuuluvasta kunnioituksesta huolimatta\njulistettiin, että äpärät olivat yhä äpäriä. Nähkääs, se tapahtuu\nisossa salissa, pitkässä tai nelikulmaisessa, sillä ei ole väliä.\nKuninkaan paikka on tässä, päärit istuvat tuossa, parlamentin jäsenet\nvastapäätä.\n\n— Sanohan, Honorine, keskeytti toinen naisista, — huvittaako sinua tuo,\nmitä hän juttelee?\n\n— Ei niin vähääkään! Ei kannattanut tuoda meitä tänne Saint-Paulin\nlaiturikadulta ja luvata nähtävyyksiä, kun meille näytetään\nviitisenkymmentä ratsastavaa muskettisoturia ja kymmenkunta\nkevytaseista husaaria, jotka juoksevat toistensa perässä.\n\n— Kuule, vanha ystävä, lausui ensimmäinen puhuja, — minusta tuntuu,\nettä jos pistäytyisimme syömään hyvät annokset kalamureketta\nviinikastikkeessa, se olisi virkistävämpää kuin sinun täysistuntosi,\nheh?\n\n— Mademoiselle Honorine, haastoi se, jolle tämä ovela vihjaus\nannettiin, — olen jo pannut merkille, vaikka minulla on tuskin vielä\nollut kunnia tuntea sinua puoli vuorokauttakaan, että olet kovin perso,\nja se on ruma vika naisessa. Koetapa siis pitää itseäsi kurissa ainakin\nsen aikaa kun vielä olet minun seurassani.\n\n— Kuule, kuule nyt tuota, Phémie, tahtoisikohan hän kuljetella meitä\ntällä tavoin kello viiteen iltapäivällä, kun on kustantanut meille\nvasta silavamunakkaan ja kolme pulloa valkoista viiniä, se vanha\nrahjus! Sanon sinulle heti ennakolta, että minä lähden lipettiin, ellen\nsaa kunnollisesti haukattavaa.\n\n— Ole nyt koreasti, kuten herra Pierre Corneille sanoo, — hallitse\nkieltäsi! haastoi henkilö, jonka turhamaisuuteen toisen ruokahalu\nturhaan koetti vedota, ja hän sieppasi kouriinsa kumpaiseltakin\nnaiselta käden ja puristi tämän kainaloonsa kuin pihtiin. — Ei tässä\nnyt ruveta väittelemään vatsan vaatimuksista, te kuulutte minulle kello\nneljään iltapäivällä sen sopimuksen mukaan, jonka minun kanssani teki\nmatami — no, yhdentekevää, mikä hänen nimensä olikaan.\n\n— Niin, mutta ravittuina, ravittuina!\n\n— Muonituksesta ei siinä kaupassa ollut mitään puhetta, puluset, ja jos\njoku on joutunut kärsimään vääryyttä, niin se olen minä.\n\n— Sinäkö, kehno visukinttu!\n\n— Niin, minä, tilasin kaksi naista.\n\n— Nehän olet saanut.\n\n— Anteeksi, anteeksi, sanon vieläkin: tilasin kaksi naista, nimittäin\nvaaleaverisen ja tummaverisen, ja hämärissä minulle työnnettiinkin\nkaksi vaaleaveristä, mikä on täsmälleen samaa kuin jos minulle olisi\nannettu yksi, kun molemmat ovat kerrassaan yhtä maata. Minulla siis oli\noikeus vaatia vahingonkorvausta. Älkäämme enää puhuko siitä, typykät!\n\n— Mutta tämähän on kohtuutonta! huusivat molemmat naiset yhteen ääneen.\n\n— No, maailma on täynnä kohtuuttomuutta. Vääryyttähän luultavasti\nparhaillaankin tehdään tuolle kovaonniselle herra du Mainelle, ja\njos teillä olisi hiukankin sydäntä, niin ette ajattelisi muuta kuin\nprinssiparalle valmisteltavia kiusoja. Mitä minuun tulee, niin\ntuo kuroo vatsaani siinä määrin, että minun olisi mahdoton niellä\nmuruakaan. Sitä paitsi te pyysitte saada katsella näytelmää, tässä sitä\nnyt on, ja komeata, kunhan vain katselette. Tarkkailussa unohdatte\npäivällisen.\n\nParlamentin lähestyminen aiheutti nyt kohua, ja sen suojassa toivoi\nchevalier voivansa huomaamattomasti vaihtaa muutamia sanoja vanhan\ntuttavamme kanssa, jonka hän tapasi näin sattumalta.\n\n— Kapteeni, hän virkkoi lyöden Roquefinetteä olalle, — voisinko virkkaa\nteille pari sanaa kahden kesken?\n\n— Neljä, chevalier, neljäkin, ja mitä suurimmaksi mielihyväkseni.\nJääkääpäs tähän, pikku kissanpoikaset, hän lisäsi asettaen molemmat\nneitokaiset ensimmäiseen riviin, — ja jos joku loukkaa teitä, niin\nantakaa minulle merkki. Minä olen parin askeleen päässä. Kas niin,\nchevalier, hän jatkoi vetäen d'Harmentalin pois tungoksesta, joka\ntiivistyi parlamentin tien varrelle. — Tunsin teidät jo hetki sitten,\nmutta minun ei sopinut puhutella teitä ensimmäisenä.\n\n— Näen mielihyväkseni, sanoi d'Harmental, — että kapteeni Roquefinette\non aina ymmärtäväinen.\n\n— Ylen ymmärtäväinen, chevalier. Jos teillä siis on jokin uusi aloite\nesitettävänä, niin antakaahan kuulua.\n\n— Ei, kapteeni, ei ainakaan tällä hetkellä. Sitä paitsi paikka ei\nole otollinen sellaiselle neuvottelulle. Halusin vain kaiken varalta\nkuulla, yhäkö asutte samassa paikassa?\n\n— Aina vain, chevalier. Olen kuin muratti, kuolen siinä, mihin olen\nkiintynyt. Samoin myös kiipeän ja kun viime kerralla saitte tavoitella\nminua ensimmäisestä tai toisesta kerroksesta, täytyy teidän, mikäli\njälleen suotte minulle kunnian vastaanottaa teidät vieraakseni,\ntulla etsimään minua viidennestä tai kuudennesta kerroksesta, koska\nsellainen vaakalaudan liike, jonka voitte ymmärtää olematta erikoinen\ntaloustieteilijäkään, kohottaa minua ylös ilmoihin sitä mukaa kuin\nvarani keventyvät. Kukkaroni pohjaa penkoessani olen tietysti\nhuipputasolla.\n\n— Mitä, kapteeni! sanoi d'Harmental nauraen ja pistäen kätensä\nliivintaskuun. — Olette pulassa ettekä käänny ystävienne puoleen!\n\n— Minäkö lainaisin rahoja! puheli kapteeni pysähdyttäen viittauksella\nchevalierin anteliaan aikeen. — Hyi toki! Kun teen jonkun palveluksen,\nniin sopiihan siitä oivasti lahja. Kun päätän kaupan, niin hyvä\non nähdä sen ehdot täytetyiksi. Mutta mennä pyytämään silloin kun\nei ole pyytämisen oikeutta, sellainen soveltuu kirkonrotalle eikä\nmiekkamiehelle. Halpakin herrasmies saattaa olla ylpeä kuin herttua\ntai pääri. Mutta anteeksi, anteeksi, huomaan harakoitteni olevan\npyrähtämässä lentoon, enkä minä tahdo joutua tuollaistenkaan olioiden\njymäyttämäksi. Jos tarvitsette minua, niin tiedätte, mistä hakea.\nNäkemiin siis, chevalier, näkemiin.\n\nJa odottamatta, mitä d'Harmentalilla olisi vielä voinut olla hänelle\nsanottavaa, Roquefinette riensi ajamaan takaa neitoja Honorinea ja\nEuphémieta, jotka olivat luulleet välttäneensä kapteenin silmän ja\ntahtoivat käyttää tilaisuutta mennäkseen muualta tavoittelemaan sitä\nmureketta, jota arvoisa seikkailijasoturi varmaan olisi mielinyt yhtä\npaljon kuin hekin, jos hänen massinsa olisi ollut paremmin varustettu.\n\nKello oli kuitenkin vasta yksitoista, ja parlamentin täysistunto ei\nluultavastikaan päättyisi ennen kuin neljän tienoissa iltapäivällä,\njohon asti tuskin tulisi mitään päätettäväksi. Niinpä chevalier sai\nmieleensä, että hänen oli turhaa viivyskellä Place du Carrouselilla,\nkun oli parempi käyttää hänen rakkautensa hyväksi muutamia vapaita\ntunteja. Sitä paitsi, mitä enemmän hän lähestyi jonkinlaista\nratkaisuvaihetta, sitä kiihkeämmin hän halusi tavata Bathildea, josta\noli tullut hänen elämänsä aines, hänen olemassaololleen välttämätön\nelin, ja ollessaan joutumaisillaan kenties ainiaaksi eroon hänestä ei\nd'Harmental käsittänyt, kuinka hän voisi päivääkään elää poissa hänen\nluotansa. Häntä kannusti ainainen tarve olla rakastetun seurassa, joten\nchevalier ei lähtenytkään tavoittamaan kumppaneitansa, vaan suuntasi\naskeleensa Rue du Temps-Perdulle päin.\n\nD'Harmental tapasi tyttörukan kovin levottomana. Buvat ei ollut\npalannut eilisaamuisen lähtönsä jälkeen. Nanette oli lopulta käynyt\ntiedustelemassa kirjastossa ja suureksi tyrmistyksekseen kuullut, että\narvoisaa kirjastoapulaista ei ollut siellä edes nähty viiteen tai\nkuuteen vuorokauteen. Sellainen mullistus Buvatin tavoissa viittasi\nhyvin vakaviin tapauksiin. Toiselta puolen oli nuori tyttö edellisenä\npäivänä havainnut Raoulissa jonkinlaista kuumeista kiihtymystä, joka\nhänen luonteensa lujuudella hallittunakin ilmaisi niin ikään jotakin\narveluttavaa käännettä. Yhdistäessään vanhan pelkonsa näihin uusiin\nhuolenaiheisiinsa Bathilde vaistosi, että näkymätön, mutta vääjäämätön\nonnettomuus leijui hänen yllään ja saattoi minä hetkenä hyvänsä\nmusertaa hänet.\n\nMutta kun hän näki Raoulin, katosi kaikki mennyt ja tuleva pelko\nnykyisessä onnekkuudessa. Raoul puolestaan ei enää ajatellut mitään\nmuuta kuin Bathildea, joko kyeten niin voimakkaasti hillitsemään\nmielentilaansa tai samanlaisen vaikutuksen tehosta kuin tyttökin tunsi.\nTällä kertaa molempien mietteet kävivät sentään niin vakaviksi, että\nBathilde ei voinut olla ilmaisematta d'Harmentalille huoliaan, ja\nniitä kykeni toinen torjumaan sitäkin huonommin, kun Buvatin poissaolo\nvahvisti nuoren miehen mielessä epäluuloja, joita hänessä jo oli\nherännyt, vaikka hän oli kaikin mokomin tahtonut ne heti karkoittaa.\nAika kului kuitenkin yhtä nopeasti kuin yleensä, ja kello löi neljä,\nkun rakastavaiset olivat mielestään olleet yhdessä hädin viittä\nminuuttia. Tällä kellonlyömällä heidän tapanaan oli erota toisistaan.\n\nNythän Buvatin piti palata, jos hän palaisi. Helliä valoja lausuen\nnuoret hyvästelivät toisiaan, sopien siitä, että jos jommallekummalle\nsattuisi jotakin uutta mihin aikaan hyvänsä vuorokaudesta, toiselle\nilmoitettaisiin se heti.\n\nRouva Denisin talon ulko-ovella d'Harmental kohtasi Brigaudin.\nParlamentin täysistunto oli päättynyt. Vielä ei tiedetty mitään\nsuoranaista, mutta kierteli epämääräisiä huhuja, että oli ryhdytty\npelottaviin toimenpiteisiin. Selvyyttä oli kyllä tulossa, Brigaud oli\nPompadourin ja Malezieuxin kanssa sopinut kohtauksesta d'Harmentalin\nluona, hän kun kaikista vähimmin tunnettuna oli kai vähimmin\nsilmälläpidetty.\n\nTunnin kuluttua saapui markiisi de Pompadour. Parlamentti oli aluksi\nvastustellut, mutta kaikki oli kuitenkin käynyt regentin tahdon\nmukaan. Espanjan kuninkaan kirjeet oli luettu julki ja tuomittu. Oli\npäätetty, että herttuat ja päärit saisivat arvosijansa välittömästi\ntäysveristen prinssien jälkeen. Laillistetuille prinsseille kuuluvat\nkunnianosoitukset oli rajoitettu pelkästään heidän päärinarvonsa\nmukaisiksi. Lopuksi Mainen herttua menetti kuninkaan kasvatuksen\nylivalvonnan, joka nyt siirrettiin Bourbonin herttualle. Kreivi de\nToulouse vain sai elämänsä ajan pitää etuoikeutensa ja etuutensa.\n\nMalezieux ilmestyi vuorostaan. Hän oli lähtenyt suoraan herttuattaren\nluota. Tämä oli juuri saanut ilmoituksen, että hänen piti jättää\nasuntonsa Tuileriesissa, joka nyt kuului Bourbonin herttualle. Senhän\narvaa, että tuollainen loukkaus oli katkeroittanut suuren Condén\nkopeaa pojantytärtä. Hän oli joutunut niin vimmoihinsa, että oli\npirstonut kaikki kuvastimensa omin käsin ja heittänyt huonekalunsa\nulos ikkunasta. Puuskansa jälkeen hän oli noussut vaunuihin, lähettäen\nLavalin Rambouilletiin kannustamaan herra du Mainea johonkin\ntarmokkaaseen toimenpiteeseen ja jättäen Malezieuxin tehtäväksi kutsua\nkaikki hänen ystävänsä siksi illaksi Arsenaliin.\n\nPompadour ja Brigaud päivittelivät tuollaisen kokoontumisen\nvaromattomuutta. Madame du Mainea pidettiin ilmeisesti näkyvissä.\nMennä Arsenaliin samana päivänä, jolloin hänen tiedettiin olevan\närtyneimmällä tuulellaan, oli avointa epäillyksi jouduttautumista.\nPompadour ja Brigaud tuumivat sen vuoksi lähteä pyytämään hänen\nkorkeuttaan valitsemaan neuvottelulle jokin toinen päivä ja\npaikka. Malezieux ja d'Harmental olivat samaa mieltä kokoontumisen\nvaromattomuudesta ja vaarallisuudesta, mutta ajattelivat — toinen\nalttiudesta, toinen velvollisuudentunnosta — että mitä arveluttavampi\noli määräys, sitä enemmän heidän kunniansa vaati tottelemista.\n\nVäittely, kuten tuollaisissa olosuhteissa aina tapahtuu, alkoi\nharhaantua varsin vilkkaaksi kinasteluksi, kun portaista kuului kahden\nhenkilön askeleita. Koska ne kolme, jotka olivat sopineet täkäläisestä\nkohtauksesta, jo olivat koolla, painoi Brigaud sormensa suulleen,\njotta oltaisiin äänettöminä — korviaan heristellen hän oli nimittäin\nensimmäisenä kuullut melun. Nyt he erottivat askelten lähestymisen\nselvästi. Sitten syntyi keveää supattelua, niin kuin nuo kaksi olisivat\nkyselleet jotakin toisiltaan. Viimein ovi avautui ja sisälle astui\nkaartilainen pikku ompelijattaren saattamana.\n\nKaartilaisen asun oli omaksunut paroni de Valef.\n\nOmpelijatar heitti yltään lyhyen, mustan mantiljin, joka verhosi hänen\nkasvojaankin, ja silloin hän ilmeni Mainen herttuattareksi.\n\n\n\n\nIHMINEN PÄÄTTÄÄ\n\n\n— Teidän korkeutenne täällä! Teidän korkeutenne minun luonani! huudahti\nd'Harmental. — Mitä olenkaan tehnyt ansaitakseni näin suuren kunnian?\n\n— On tullut hetki, chevalier, lausui herttuatar, — jolloin meidän tulee\nosoittaa arvossapitämillemme miehille, mikä käsitys meillä on heistä.\nSitä paitsi älköön sanottako, että madame du Mainen ystävät panevat\nitsensä alttiiksi hänen tähtensä, mutta että hän ei pane itseään\nalttiiksi heidän mukanaan. Olen suuren Condén pojantytär, Jumalan\nkiitos, ja pidän itseäni esivanhempani arvoisena.\n\n— Olkoon teidän korkeutenne kaksin verroin tervetullut, huomautti\nPompadour, — sillä te päästätte meidät pahasta pulasta. Niin selvää\nkuin meistä olikin totella määräystänne, meissä herätti kuitenkin\nepäröintiä, ajatus, että kokoontuminen Arsenaliin olisi vaarallista\njuuri silloin kun poliisi pitää teitä silmällä.\n\n— Ja minä olenkin tullut samaan ajatukseen, markiisi. Siksi en\njäänytkään odottamaan teitä, vaan päätin tulla teitä tapaamaan.\nParoni lähti saattelemaan. Ajoin kreivitär de Chavignyn asuntoon. Hän\non Delaunayn ystävättäriä, Rue du Mailin varrella. Veimme mukanamme\nvaatekappaleita ja kun sieltä oli tänne lyhyt matka, jatkoimme\njalkaisin, ja tässä nyt olemme. Messire d'Argenson on totisesti\ntavattoman taitava, jos hän vainuaa meidät näissä asuissamme.\n\n— Huomaan ilokseni, sanoi Malezieux, — että teidän korkeutenne ei ole\nmasentunut tämän surkean päivän tapauksista.\n\n— Minäkö masentuisin, Malezieux! Tunnettehan minut kyllin hyvin, jotta\nette hetkeksikään pelkää sellaista. Masentuisinko! Ah, päin vastoin en\nole milloinkaan tuntenut itseäni vireämmäksi ja lujatahtoisemmaksi!\nVoi, miksi en ole mies!\n\n— Teidän korkeutenne käskeköön, tarjoutui d'Harmental, — niin me\nedustajinanne teemme kaikki, mitä te tekisitte, jos voisitte itse\ntoimia.\n\n— Mikään ei ole mahdotonta, madame, viidelle sellaiselle alttiille\nmiehelle kuin me olemme. Sitä paitsi oma etummekin vaatii ripeätä ja\npontevaa päättäväisyyttä. Ei sovi luulla, että regentti pysähtyy tähän.\nYlihuomenna, kenties huomenna, tai tänä iltana meidät kaikki vangitaan.\nDubois väittää, että paperi, jonka hän sieppasi tulesta Cellamaren\nruhtinaan luona, ei ole sen vähempää kuin salaliittolaisten luettelo.\nSiinä tapauksessa hän tietää kaikkien nimet. Meillä on siis nyt\njokaisella Damokleen miekka uhkanamme. Älkäämme odottako, kunnes sitä\nkannatteleva rihma katkeaa, temmatkaamme se ja iskekäämme.\n\n—- Iskekäämme mitä, missä, miten? kysyi Brigaud. — Tuo viheliäinen\nparlamentti on pirstonut kaikki suunnitelmamme. Onko meillä\ntoimintaohjetta mietittynä, tehty valmisteluja?\n\n— Paras suunnitelma, mitä neuvotteluissamme on keksitty, arveli\nPompadour, — suurinta menestyksen mahdollisuutta tarjoava oli\nensimmäinen, koska se olisikin onnistunut, ellei sen tielle olisi\ntullut aivan poikkeuksellista sattumaa.\n\n— No, jos se aie oli hyvä silloin, niin se on vieläkin, tokaisi Valef.\nPalatkaamme siihen.\n\n— Niin, mutta epäonnistuessaan se suunnitelma sai regentin olemaan\nvaruillaan, mutisi Malezieux.\n\n— Päin vastoin, väitti Pompadour, — se regentti on siinä kohden\nhuolettomampi kuin konsaan. Niinpä hän mademoiselle de Chartresin\ntultua Chellesin abbedissaksi menee kerran viikossa häntä katsomaan,\nmatkaten yksinään ja vartiotta Vincennesin metsän läpi vaunuissaan,\njoissa on mukana ainoastaan ajomies ja kaksi lakeijaa, ja se tapahtuu\nillalla kello kahdeksan tai yhdeksän tienoissa.\n\n— Ja minä päivänä hän sen käyntinsä tekee? tiedusteli Brigaud.\n\n— Keskiviikkoisin, vastasi Malezieux.\n\n— Huomennahan on keskiviikko, virkkoi herttuatar.\n\n— Brigaud, kysyi Valef, — onko sinulla yhä passi Espanjan-matkaa varten?\n\n— On kyllä.\n\n— Ja matkaa varten entinen järjestely voimassa?\n\n— Entisellään on. Postimestari on meikäläisiä, eikä meillä ole mitään\nselitettävää muille kuin hänelle. Toisten suhteen kaikki käy itsellään.\n\n— No niin, esitti Valef, — kunhan saan hänen kuninkaallisen korkeutensa\nvaltuutuksen, niin kokoan huomenna seitsemän tai kahdeksan ystävää,\nodotan regenttiä Vincennesin metsässä, sieppaan hänet ja kovaa kiirettä\npitäen olen kolmen päivän kuluttua Sampelunassa.\n\n— Maltahan, hyvä paroni, lausui d'Harmental, — syöksisitkö minut\nsatulasta? Minullehan se yritys oikeudenmukaisesti kuuluu.\n\n— Sinä, rakas chevalier, olet tehnyt, mitä sinulla oli tehtävänä.\nToisten vuoro!\n\n— Ei suinkaan, salli minun huomauttaa, Valef, kysymyksessä on kunniani,\nsillä minun on otettava korvausta viimekertaisesta. Kiusaannuttaisit\nminua pahasti, jos pysyisit itsepintaisena.\n\n— En voi tehdä hyväksesi muuta, hyvä d'Harmental, mukautui Valef, —\nkuin että jätän valinnan hänen korkeutensa ratkaistavaksi. Hän tietää,\nettä meillä kumpaisellakin on yhtä altis sydän. Hän päättäköön.\n\n— Hyväksyttekö kantani, chevalier? virkkoi herttuatar.\n\n— Kyllä, sillä minä luotan oikeamielisyyteenne, madame, sanoi chevalier.\n\n— Olette oikeassa. Niin, yrityksen kunnia kuuluu teille. Luovutan\nkäsiinne Ludvig XIV:n pojan ja suuren Condén pojantyttären kohtalon.\nTurvaudun kokonaan teidän alttiuteenne ja miehuullisuuteenne ja toivon\nsitäkin paremmalla perusteella menestyksen olevan puolellanne tällä\nkertaa, kun Onnetar on teille velkaa hyvityksen. Teidän siis olkoon\nkaikki vaara, hyvä d'Harmental, mutta teidän myös kaikki kunnia!\n\n— Otan kiitollisena vastaan kumpaisenkin, madame, sanoi d'Harmental\nsuudellen kunnioittavasti herttuattaren ojentamaa kättä, — ja huomenna\ntähän aikaan olen kuollut tai regentti on matkalla Espanjaan.\n\n— Tuollaista puhetta kelpaa kuunnella, kiitti Pompadour, — ja jos\ntarvitsette jonkun avustajaksi, hyvä chevalier, niin minä olen tarjona.\n\n— Ja minä, sanoi Valef.\n\n— No, emmekö me sitten kelpaa mihinkään? virkkoi Malezieux.\n\n— Hyvä kansleri, lausui herttuatar, — kullekin osansa: runoilijoille,\nkirkonmiehille, virkamiehille neuvojen antaminen, miekkamiehille\ntoimeenpano. Oletteko varma siitä, että löydätte samat miehet, jotka\navustivat teitä viime kerralla, chevalier?\n\n— Ainakin heidän päällikkönsä saan käsiini.\n\n— Milloin tapaatte hänet?\n\n— Tänä iltana.\n\n— Mihin aikaan?\n\n— Aivan heti, jos teidän korkeutenne haluaa.\n\n— Mitä pikemmin, sen parempi.\n\n— Olen hänen luonansa neljännestunnin kuluttua.\n\n— Missä voimme kuulla haastettelunne tuloksen?\n\n— Tulen ilmoittamaan teidän korkeudellenne mihin hyvänsä.\n\n— Ei Arsenaliin, kielsi Brigaud, — se olisi liian vaarallista.\n\n— Emmekö voisi odottaa täällä? kysyi herttuatar.\n\n— Minun on huomautettava teidän korkeudellenne, selitti Brigaud, — että\nholhottini viettää hyvin säännöllistä elämää. Hänen luonaan ei käy\njuuri ketään, joten vierailu voisi herättää epäluuloja.\n\n— Emmekö voi keksiä kohtauspaikkaa, missä ei olisi mitään pelättävää?\nvirkkoi Pompadour.\n\n— Kyllä hyvinkin, päätti herttuatar; — Champs-Élyséesin keskipyörylä\nsopii, esimerkiksi. Malezieux ja minä lähdemme sinne liverittömissä ja\nvaakunattomissa vaunuissa. Pompadour, Valef ja Brigaud yhtyvät meihin\nsiellä kukin taholtaan. Odottelemme sitten d'Harmentalia, ja lopuksi\njärjestämme viimeiset toimenpiteet.\n\n— Oivallista! sanoi d'Harmental, — mieheni asuu juuri\nSanti-Honoré-kadun varrella.\n\n— Tiedättehän, chevalier, jatkoi herttuatar, — että voitte rahallisessa\nsuhteessa luvata mitä hyvänsä ja että me sitoudumme toteuttamaan\ntarjouksenne.\n\n— Minä otan täyttääkseni rahalaatikon, sanoi Brigaud.\n\n— Siinä teette hyvin, abbé, sanoi d'Harmental hymyillen, — sillä minä\ntiedän, kuka ottaa sen tyhjentääkseen.\n\n— On siis sovittu, lopetti herttuatar. — Tunnin kuluttua\nChamps-Élyséesin keskipyörylässä.\n\n— Tunnin kuluttua, vahvisti d'Harmental.\n\n— Tunnin kuluttua, toistivat Pompadour, Brigaud ja Malezieux.\n\nKohotettuaan taas mantiljinsa kauluksen peittämään kasvojaan,\nherttuatar tarttui Valefin käsivarteen ja poistui ensimmäisenä.\nMalezieux seurasi häntä vähän matkan päässä, menettämättä häntä\nnäkyvistään. Lopuksi Brigaud, Pompadour ja d'Harmental menivät\nyhdessä alas. Place des Victoiresilla markiisi ja abbé erosivat\nmolemmat tahoilleen. Abbé poikkesi Pagevin-kadulle ja markiisi\nRue de la Vrillièrelle. Chevalier taasen jatkoi matkaansa\nCroix-des-Petits-Champs-kadun kautta, joka yhtyi Saint-Honoré-katuun\nmuutaman askeleen päässä siitä kunnianarvoisesta talosta, missä hän\ntiesi tapaavansa kelpo kapteenin.\n\nJoko sattumalta tai Mainen herttuattaren harkinnasta, hän kun oli\narvioinut d'Harmentalia ja käsittänyt voivansa täydellisesti luottaa\nritariin, sankarimme oli siis nyt joutunut melkein salaliiton johtoon,\nmutta hänen kunniansa oli kysymyksessä. Chevalier oli katsonut\nvälttämättömäksi tarjoutua uudestaan, ja vaikka hän ennakolta oivalsi,\nmitä kohtalokkaita seurauksia saattoi koitua hänen vastuulleen\nkehittyvistä tapauksista, hän asteli ratkaisua kohti pää pystyssä ja\nvankkumattomin sydämin kuten jo ennenkin, lujasti päättäneenä uhrata\nkaikki, henkensäkin, rakkautensakin, antamansa sanan pitämiseksi.\n\nHän esittäytyi siis La Fillonin luona yhtä tyynesti ja lujasävyisesti\nkuin edelliselläkin kerralla, vaikka hänen elämässään oli sen jälkeen\npaljon muuttunut. Nytkin hänet vastaanotti talon emäntä itse, ja hän\ntiedusteli tältä, oliko kapteeni Roquefinette tavattavissa.\n\nLa Fillon näytti odottaneen jotakin vähemmän siveellistä tiedustusta,\nsillä hän ei d'Harmentalin tuntiessaan kyennyt pidättämään\nihmettelevää elettä. Kuitenkin, ikään kuin vielä epätietoisena\npuhujan henkilöllisyydestä, hän kysyi, eikö tulija ollutkin jo pari\nkuukautta takaperin käynyt tervehtimässä kapteenia. Chevalier vastasi\nmyöntävästi, katsoen tuon entisen käynnin poistavan nyt tieltä esteet,\njos sellaisia oli muuten olemassa.\n\nD'Harmental ei ollut erehtynyt, sillä tuskin oli La Fillon päässyt\nsiitä seikasta selvyyteen, kun hän kutsui varsin aistikkaasti\npukeutuneen tyttösen opastamaan chevalieria huoneeseen numero 72,\nviidenteen kerrokseen. Letukka totteli, otti kynttilän ja nousi ylös\nedellä, veikistellen kuin joku Marivauxin kamarineito. D'Harmental\nseurasi häntä. Tällä kertaa ei nousua säestänyt riemukas laulu,\ntalossa oli aivan hiljaista. Päiväkauden vakavat tapaukset nähtävästi\npidättelivät jokapäiväisestä kohtauspaikasta kapteenin arvoisan emännän\nkantavieraita, ja kun chevalierilla puolestaan oli tällä kertaa vain\nvakavia asioita mielessä, hän asteli nuo kuudet portaat ottamatta\nlainkaan huomioon opastajattarensa keimailua. Numero 72:n kohdalla\ntyttö sitten kääntyi kysymään mielistelevästi hymyillen, eikö hän ollut\nerehtynyt, — tavoitteliko hän tosiaankin kapteenia.\n\nVastaukseksi chevalier koputti oveen.\n\n— Sisälle, kuului Roquefinetten sointuisa bassoääni.\n\nChevalier sujautti oppaansa käteen vaivanpalkkioksi louisdorin, avasi\noven ja näki edessään kapteenin.\n\nSama muutos ilmeni sisäpuolella kuin ulkopuolellakin. Roquefinette\nei enää esittänyt herra de Bonnevalin kilpailijan osaa, kuten\nviime kerralla, odaliskiensa ympäröimänä, pitojätteiden äärellä\npoltellen pitkää piippuaan ja filosofisesti verraten tämän maailman\nhyvyyksiä savuun, joka siitä tuprahteli. Hän oli yksinään, synkässä\nullakkokammiossa, valaistuksenaan kynttilä, joka loppumaisillaan jo\nalkoi kärytä, samalla kun sen vipajava valo loi jotenkuten haaveellisen\nsävyn kelpo kapteenin tuimille kasvoille hänen seistessään tulisijaan\nnojaten. Taustalla oli telttasängyssä vastapäätä ikkunaa, jonka\niltatuulessa liehuva uudin oli hajoamassa riekaleiksi, kapteenin\nonnenvaihteluita tulkitseva hattu, ja siellä myös makasi hänen\nmiekkansa, kuuluisa Huitelija.\n\n— Kas, kas, virkahti Roquefinette, ja hänen äänensävyssään oli\nhienoinen ivallisuuden vivahdus, — tekö siinä, chevalier? Odotin teitä.\n\n— Odotitteko minua, kapteeni? Mistä saatoitte johtua päättelemään, että\npistäytyisin luoksenne?\n\n— Tapauksista, chevalier, tapauksista.\n\n— Mitä tarkoitatte?\n\n— Tarkoitan, että nyt on katsottu voitavan ryhtyä avoimeen sotaan, ja\nniinpä tämä kapteeni Roquefinette-parka on heitetty nurkkaan, niin\nkuin mikäkin kuljeskeleva palkkasoturi, joka ei kelpaa muuhun kuin\nyölliseen päällekarkaukseen jossakin kadunkulmassa tai metsän sopessa.\nOn tahdottu järjestää pikku liitto uudestaan, aloittaa vähäisessä\nmittakaavassa toinen frondelaiskapina, ja silloin ystävä Dubois\nonkin päässyt kaikesta selville, päärit, joihin luultiin voitavan\nluottaa, ovat jättäneet meidät pinteeseen, ja parlamentti myöntyy.\nNyt turvaudutaan taas kapteeniin. \"Rakas herra kapteeni\" tuolta,\n\"hyvä kapteeni\" täältä! Eikö kehitys ole ollut täsmälleen sellainen,\nchevalier? No niin, heipä hei, tässähän kapteeni on; mitä hänestä\ntahdotaan? Puhukaa.\n\n— Toden teolla, hyvä kapteeni, virkkoi d'Harmental oikein tietämättä,\nmiltä kannalta hänen piti ottaa Roquefinetten puhe, — tuossa\npuhumassanne on jonkun verran perää. Erehdytte kuitenkin luullessanne,\nettä olisitte kyllä pian saanut havaita, että muistini ulottuu\npitemmälle kuin tapahtuma-aikaan, ja minä olisin silloin tullut\ntarjoamaan teille luottoani, niin kuin tänään tulen pyytämään apuanne.\n\n— Hm, tuumi kapteeni päätänsä pudistaen, — niiden kolmen päivän\nkuluessa, jotka olen oleskellut tässä uudessa asunnossani, olen\npaljonkin miettinyt inhimillisten puuhien turhuutta, ja useasti minussa\non herännyt halu vetäytyä lopullisesti pois kaikesta tai sitten, jos\nvielä johonkin ryhdyn, tehdä siitä kyllin loistava, turvatakseni\nitselleni pikku tulevaisuuden.\n\n— No, silloinhan teille sopiikin oivasti se, mitä nyt ehdotan! sanoi\nchevalier. — Nyt aiotaan, hyvä kapteeni — sillä voimmehan entisten\nväliemme perusteella tietenkin puhua valmistelutta —, nyt aiotaan...\n\n— Aiotaan mitä? kysyi kapteeni nähdessään d'Harmentalin pysähtyvän\nja katselevan levottomasti ympärilleen, jolloin hän moniaan sekunnin\nturhaan odotti lauseen jatkoa.\n\n— Anteeksi, kapteeni, mutta minusta tuntui...\n\n— Mitä tuntui, chevalier?\n\n— Olin kuulevinani askeleita... sitten jonkin rasahduksen\nlaudoituksessa...\n\n— Hoh, selitti kapteeni, — talossa on hyvänlaisesti rottia, viime\nyönäkin ne paholaiset ovat käyneet kalvamassa hihnojani, kuten voitte\nnähdä.\n\nJa kapteeni näytti chevalierille nuttunsa resuista lievettä.\n\n— Niin, sitä se tietysti olikin, päätteli d'Harmental. — Aiotaan, hyvä\nkapteenini, käyttää sitä tietoa, että regentti palatessaan vartiotta\nChellesistä, missä hänen tyttärensä on nunnana, ajaa Vincennesin metsän\nkautta. Suunnitelmana on siepata hänet siellä ja nyt vihdoinkin kyyditä\nEspanjaan.\n\n— Anteeksi, mutta ennen kuin menette pitemmälle, chevalier, huomautti\nRoquefinette, — muistutan teille, että kysymyksessä näkyy olevan uusi\nsopimus, ja uuden sopimuksen tekeminen edellyttää uusien ehtojenkin\nharkintaa.\n\n— Siitä ei meille synny väittelyä, kapteeni. Ehdot määräätte itse.\nMutta ovatko ne miehenne yhä käytettävissänne? Se on tässä tärkeintä.\n\n— Kyllä ne ovat.\n\n— Saatteko heidät valmiiksi koolle huomenna kello kahden tienoissa?\n\n— Hyvinkin.\n\n— Muuta ei tarvita.\n\n— Anteeksi, tarvitaan vielä jotakin. Rahaa ratsun ja aseiden ostamiseen.\n\n— Ottakaa tämä kukkaro, siinä on sata louisdoria.\n\n— Hyvä on; käytän niitä hyvin.\n\n— Siis minun luonani kello kaksi.\n\n— Muistetaan.\n\n— Hyvästi, kapteeni.\n\n— Näkemiin, chevalier. On siis sovittu, että te ette hämmästy, jos olen\nhiukan vaatelias.\n\n— Sallin sen teille. Enhän viime kerrallakaan valittanut muusta kuin\nettä olitte liian vaatimaton.\n\n— Mainiota, sanoi kapteeni, — olette hyvin laadullinen luonnostanne.\nOdottakaa, että valaisen teille, olisi ikävää noin kelpo miekkosen\ntaittaa niskansa.\n\nKapteeni otti kynttilän, joka oli juuri ehtinyt torvensa\npaperitäytteeseen ja sen uuden virikkeen ansiosta levitti kirkasta\nvaloa, niin että d'Harmental saattoi laskeutua portaita vaivattomasti.\nViimeiselle askelmalle päästyään hän vielä kehotti kapteenia\ntäsmällisyyteen, ja kapteeni lupasi hyvin vakuuttavasti.\n\nD'Harmental ei ollut unohtanut, että Mainen herttuatar jännittyneesti\nodotti tämän kohtauksen tuloksia. Hän ei huolinut mietiskellä, mihin\nLa Fillon oli joutunut, kun poistuessaan turhaan etsi katseellaan\ntalon emäntää, ja poiketen Rue des Feuillants-kadulle hän asteli\nChamps-Élyséesiä kohti. Tämä aukea ei ollut vielä kokonaan autiona,\nmutta alkoi jo kuitenkin tyhjentyä. Keskipyörylää lähestyessään hän\nhuomasi toisella puolella tietä vaunut, ja vastapäisellä kujalla käveli\njonkun matkan päässä kaksi miestä. Hän suuntasi kulkunsa vaunujen luo,\njolloin oviverhon raosta kurkisti kärsimättömästi naisen pää. Chevalier\ntunsi madame du Mainen, hänellä oli mukanaan Malezieux ja Valef. Nuo\nkaksi kävelijää olivat Pompadour ja Brigaud, hekin riensivät nyt\npaikalle.\n\nMainitsematta Roquefinetten nimeä tai lainkaan kuvailematta suurellisen\nkapteenin olemusta hän selosti heille muutamin sanoin kohtauksensa.\nTiedonanto vastaanotettiin ilomielin. Herttuatar ojensi pienen kätensä\nd'Harmentalin suudeltavaksi, miehet kiittivät häntä kädenpuserruksella.\n\nSovittiin, että herttuatar, Pompadour, Laval, Valef, Malezieux ja\nBrigaud menisivät seuraavana päivänä kello kaksi d'Avranchesin\nluo, joka asui Saint-Antoinen esikaupungin numero 15:ssä, siellä\nodottaakseen hankkeen päättymistä. Tuloksesta heille ilmoittaisi\nd'Avranches itse, kello kolmesta asti pidellen Trone-tulliportin\nlähistössä kahta ratsua, joista toinen oli häntä itseään ja toinen\nchevalieria varten. Hän seurasi sitten etäältä d'Harmentalia ja tulisi\nkertomaan tapahtuneesta. Viisi muuta ratsua oli valmiiksi satuloituna\nja suitsitettuina esikaupunkitalon tallissa, jotta salaliittolaiset\npääsisivät viipymättä pakenemaan, jos chevalierin yritys menisi myttyyn.\n\nTämän kaiken ollessa selvänä herttuatar pakotti chevalierin nousemaan\nhänen vaunuihinsa. Herttuattaren teki mieli viedä hänet kotiin, mutta\nd'Harmental huomautti, että vaunujen ilmestyminen rouva Denisin\nulko-ovelle herättäisi korttelissa liian suurta huomiota, joka olisi\nkyllä hänelle imarteleva, mutta voisi nykyisissä olosuhteissa olla\nkaikille vaarallista. Näin ollen herttuatar jätti kyydittävänsä Place\ndes Victoiresille, moneen kertaan ilmaistuaan kiitollisuuttansa toisen\nalttiudesta.\n\nKello oli kymmenen illalla. D'Harmental oli mielessään vain\npikimmältään tavannut päivällä Bathilden. Hän tahtoi vielä nähdä\nlemmittynsä. Hän oli varma siitä, että nuori tyttö odotteli\nikkunassaan, mutta se ei suinkaan riittänyt hänelle. Hänellä oli tällä\nkerralla niin vakavaa ja sydämellistä sanottavaa, että sitä ei sopinut\nikään kuin heittää kadun toiselta puolelta toiselle. Hän mietti, miten\nsaisi näin myöhäänkin pistäydyksi Bathilden luona, mutta kävellessään\nmuutamia askeleita kadulla hän luuli näkevänsä naisen tähystelemässä\nsen kuistikon ovella, joka johti vastapäiseen taloon. Hän meni\nlähemmäksi ja tunsi Nanetten.\n\nTämä oli siinä Bathilden määräyksestä. Tyttöpoloinen oli hirveän\nlevottomuuden vallassa. Buvatia ei vieläkään ollut kuulunut. Bathilde\noli koko iltakauden seissyt ikkunassaan, nähdäkseen d'Harmentalin\nsaapuvan, ja sekin oli ollut turhaa. Niiden epämääräisten ajatusten\njohdosta, joita hänen mielessään oli syntynyt chevalierin\nseikkailuyönä, hänestä tuntui, että Buvatin kummallisessa katoamisessa\nja d'Harmentalin kasvojen äskeisessä synkkyydessä oli jotakin yhteistä.\nNiin ollen Nanette odotti ulko-ovella sekä Buvatia että chevalieria.\nJälkimmäisen nyt palattua Nanette jäi odottelemaan edellistä, ja\nd'Harmental nousi portaita Bathilden kamariin.\n\nBathilde oli kuullut ja tuntenut hänen askeleensa, joten hän oli\novella vastassa nuoren miehen saapuessa. Ensi silmäyksellä neito näki\nhänen kasvoillaan yhä sen mietiskelevän ilmeen, jonka hän muisti\nkasvatusisänsä seikkailuyön edelliseltä päivältä.\n\n— Voi, hyvä Jumala, hyvä Jumala! hän huudahti vetäen nuoren miehen\nkamariinsa ja sulkien oven. — Voi, Raoul, onko sinulle tapahtunut\njotakin?\n\n— Bathilde, virkkoi d'Harmental suruisesti hymyillen, mutta tähdäten\nneitoon avoimesti luottamuksellisen katseen, — Bathilde, olet useinkin\nhuomauttanut, että minussa oli jotakin tuntematonta ja salamyhkäistä,\nmikä pelotti sinua.\n\n— Oi, niin, niin, myönsi Bathilde, — ja se on elämäni ainoa kidutus,\ntulevaisuuteni ainoa pelko.\n\n— Sinä olet oikeassa, sillä ennen kuin tulin sinut tuntemaan, Bathilde,\nennen kuin olin sinua nähnytkään, jouduin luovuttamaan osan tahtoani,\nosan vapaata päätäntövaltaani. Se osuus olemuksestani ei enää kuulu\nminulle. Se on ehdottoman lain alainen. Se tottelee aavistamattomia\ntapauksia. Se on musta pilkku seesteisellä taivaalla. Tuulen suunnasta\nriippuen se voi huveta huuruna tai paisua myrskyksi. Käsi, joka pitelee\nja ohjaa omaani, saattaa minut johdattaa mitä korkeimpaan suosioon,\ntai syöstä syvimpään häpeään. Sanohan minulle, Bathilde, oletko\ntaipuvainen osallistumaan hyvään kuten huonoonkin onneen, tyveneen\nkuten rajusäähänkin?\n\n— Kaikkeen sinun kanssasi, Raoul, kaikkeen, kaikkeen!\n\n— Ajattele, millaiseen sitoumukseen menet, Bathilde. Sinulla saattaa\nolla edessäsi onnekas ja loistava elämä, kenties yhtä hyvin maanpako,\nkenties vankeus, kenties — kenties olet leski ennen kuin olet vaimokaan.\n\nBathilde hoippui niin valjuna, että Raoul luuli hänen lysähtävän\npyörtyneenä maahan, ja hän ojensi käsivartensa tukeakseen neitoa. Mutta\nBathildella oli lujaluontoisuutta ja tahdonvoimaa. Hän ponnistautui\njärkytyksensä valtiaaksi ja lausui tarttuen d'Harmentalin käteen:\n\n— Enkö ole sinulle sanonut, Raoul, että rakastan sinua, etten ole\nkoskaan rakastanut enkä ikinä rakasta ketään muuta kuin sinua?\nMinun mielestäni niihin sanoihin sisältyivät kaikki ne lupaukset,\njoita minulta pyydät. Tahdot uusia, saat ne, mutta ne ovat turhia.\nSinun elämäsi olkoon minun elämäni, Raoul, kuolemasi koituu minun\nkuolemakseni. Kumpainenkin on Jumalan kädessä. Tapahtukoon Jumalan\ntahto maan päällä niin kuin taivaassakin!\n\n— Ja minä, Bathilde, sanoi d'Harmental vieden nuoren tytön hänen\nmakuusijansa jalkopäässä olevan ristiinnaulitun eteen, — minä vannon\ntämän Kristuksen kautta, että sinä tästä hetkestä alkaen olet minun\nvaimoni Jumalan ja ihmisten edessä ja että, koska elämääni määräilleet\ntapaukset eivät ole sallineet minun tarjota sinulle muuta kuin\nrakkauteni, se rakkaus on sinun, syvänä, muuttumattomana, ikuisena.\nBathilde, ensimmäinen suudelma puolisollesi.\n\nJa ristiinnaulitun edessä nuoret rakastavaiset heittäytyivät toistensa\nsyliin ja vaihtoivat ensimmäisen suudelmansa ikuisen valan vakuutena.\n\nChevalierin lähtiessä Bathilden luota ei Buvat ollut vieläkään palannut.\n\n\n\n\nDAVID JA GOLJAT\n\n\nKello kymmeneltä aamupäivällä abbé Brigaud toi d'Harmentalille\nparikymmentätuhatta livreä, osaksi kullassa, osaksi espanjalaisena\npaperirahana. Herttuatar oli viettänyt yönsä kreivitär de Chavignyn\nluona Rue du Mailin varrella. Mitään muutosta ei ollut ilmennyt\neilisiltaiseen järjestelyyn, ja madame jätti kaikki chevalierille, jota\nyhä ajatteli pelastaakseen. Oli varmistauduttu, että regentti tapansa\nmukaan tänäänkin lähtisi Chellesiin.\n\nBrigaud ja d'Harmental astelivat pian portaita alas, edellinen oli\nsopinut Pompadourin ja Valefin tapaamisesta Temple-bulevardilla, ja\nd'Harmental poikkesi Bathilden luo.\n\nPienessä asunnossa oli hätäännys pahimmillaan. Buvat viipyi aina\nvain poissa, ja Bathilden silmistä saattoi havaita, että hän oli\nnukkunut vähän ja itkenyt paljon. Neito puolestaan käsitti heti ensi\nsilmäyksellä, että oli tekeillä jokin samanlainen hanke, joka oli\naiemmin pelottanut häntä pahasti. D'Harmentalilla oli yllään sama\ntumma puku, jonka tyttö oli hänellä nähnyt vain kerran aikaisemmin,\nsilloin kun ritari kotiin tullessaan oli heittänyt tuolille viittansa\nja esiintynyt hänelle pistoolit vyössään. Lisäksi hänen pitkät,\ntiukkavartiset ja kannukselliset saappaansa osoittivat, että hän aikoi\npäivemmällä nousta ratsaille. Ne merkit olisivat tavallisena aikana\nolleet merkityksettömiä, mutta eilisiltaisen kohtauksen jälkeen, heidän\nsitouduttuaan toisiinsa yöllisellä kihlauksella, ne saivat suurta\ntärkeyttä ja ilmaisivat jotakin äärimmäisen vakavaa olevan tekeillä.\n\nBathilde yritti saada chevalierin puhumaan, mutta kun toinen huomautti\nhänelle, että salaisuus ei ollut hänen omansa, ja pyysi häntä\nhaastelemaan muusta, joten tyttöparka ei rohjennut tiedustella enempää.\nNoin tunnin kuluttua d'Harmentalin saapumisesta Nanette avasi oven ja\nilmestyi esiin tyrmistyneen näköisenä. Hän tuli kirjastosta. Buvat ei\nollut käynyt sielläkään, eikä kukaan ollut kyennyt antamaan hänelle\nmitään tietoja. Bathilde ei voinut enää hillitä itseään, hän heittäytyi\nRaoulin syliin ja itki pakahtuakseen.\n\nSilloin Raoul tunnusti hänelle pelkonsa. Paperit, jotka niin\nsanottu ruhtinas de Listhnay oli luovuttanut kirjastovirkailijan\njäljennettäviksi, käsittelivät hyvin tärkeitä valtiollisia asioita.\nBuvat oli kenties joutunut sotkeutuneeksi ja pidätetyksi, mutta hänellä\nei ollut mitään vaaraa. Hänen osuutensa jutussa oli niin ilmeisesti\nvähäpätöinen. Kun Bathilde epävarmuudessaan oli ajatellut paljon\nsuurempaakin onnettomuutta, tarttui hän kiihkeästi mahdollisuuteen,\njoka jätti hänelle jotakin toivoa. Eikä tyttörukka edes itselleen\ntunnustanut, että hänen rauhattomuutensa ei pääosaltaan kenties\nkoskenutkaan kasvatusisää, — että hänen kyyneleensä eivät kaikki\nvuotaneet poissaolevan tähden.\n\nChevalierin ollessa rakastettunsa luona ei aika enää kulunut, vaan\nkiiti. D'Harmental oli mielessään viipynyt nuoren tytön luona vasta\nmuutaman minuutin, kun kello löi puoli kaksi. Silloin hän muisti, että\nRoquefinetten piti tulla kello kahdelta määräämään uuden sopimuksen\nperusteita. Hän nousi. Bathilde kalpeni; d'Harmental oivalsi, mitä\nhänen sielussaan liikkui ja lupasi tulla uudestaan, puhuteltuaan\nhenkilöä, jota hänen nyt täytyi tavata asunnossaan. Lupaus tyynnytti\njonkun verran tyttörukkaa, joka yritti hymyillä nähdessään, kuinka\nystävällisesti hänen murheellisuutensa vaikutti Raouliin. Eilisiltaiset\nvalatkin oli uudistettu monen monituista kertaa, nuorten ehtimiseen\nvannoutuessa toisilleen. He erosivat siis suruisina, mutta toisiinsa\nluottavina ja sydämistään varmoina. Sitä paitsi, he luulivat eroavansa\nvain hetkiseksi.\n\nChevalier oli vasta vähän aikaa tähystellyt ikkunastaan, kun näki\nkapteeni Roquefinetten ilmestyvän Montmartre-kadun kulmasta. Hän\nratsasti harmaatäpläisellä hevosella, joka oli ilmeisesti asiantuntijan\nvalitsema ja pystyi sekä nopeusjuoksuun että kestämään rasituksia. Hän\nlähestyi käymäjalkaa, sellaisen miehen tavoin, jolle on yhdentekevää,\nkatsellaanko häntä vai ollaanko huomaamatta.\n\nUlko-ovelle tultuaan Roquefinette laskeutui maahan kolmitahtisesti ja\nsamaa täsmällisyyttä noudattaen kuin olisi ollut maneesissa temppuaan\ntekemässä. Hän kiinnitti hevosensa talon ikkunaluukkuun, varmistautui\nsiitä, että pistoolit olivat koteloissaan, ja katosi kuistille.\nHetkisen kuluttua d'Harmental kuuli hänen nousevan portaita tasaisin\naskelin, sitten ovi avautui, ja kapteeni oli huoneessa.\n\nHänen katseensa oli vakava ja miettiväinen kuten eilenkin. Tiukka\nkatse ja yhteenpuristetut huulet osoittivat lujaa päätöstä, eikä\nd'Harmentalin tervehdysmyhäily kyennyt nostattamaan vastaavanlaista\nilmettä hänen kasvoilleen.\n\n— Kas niin, hyvä kapteeni, virkkoi d'Harmental, nopealla silmäyksellä\ntodeten nuo merkit, jotka Roquefinetten kaltaisella miehellä ilmenevinä\neivät voineet olla hänessä herättämässä jonkinlaista levottomuutta, —\nnäen, että yhä edelleen olette itse täsmällisyys.\n\n— Se on sotilaallinen tapa, chevalier, eikä vanhalla soturilla\nkummastuttava.\n\n— En muuta teistä luullutkaan, mutta pidin mahdollisena, että te ette\nsaisi tavatuksi miehiänne kuten oli sovittu.\n\n— Sanoin teille, että tiesin, mistä tavoittaa.\n\n— Ja ovatko he nyt koolla?\n\n— Ovat kyllä.\n\n— Missä?\n\n— Hevostorilla Saint-Martinin portin luona.\n\n— Ettekö pelkää heidän herättävän huomiota?\n\n— Ei kaiketikaan kolmensadan maalaisen joukossa, jotka myyvät tai\nostelevat hevosia, erikseen huomata kahtatoista tai viittätoista niin\nikään talonpoikaisesti pukeutunutta miestä! Se ryhmä on kuin neula\nheinäsuovassa, ja ainoastaan minä pystyn löytämään neulan.\n\n— Mutta kuinka ne miehet voivat saattaa teitä, kapteeni?\n\n— Se käy perin yksinkertaisesti. Kukin heistä on hieronut kauppaa\nsoveliaaksi katsomastaan hevosesta, kukin on tarjonnut hintaa, johon\nmyyjä on vastannut toisella. Minä tulen paikalle, annan kullekin\nviisikolmatta tai kolmekymmentä louisdoria. Joka mies maksaa hevosensa,\ntoimittaa sen satuloiduksi, nousee selkään, sujauttaa satulakoteloihin\nvyöstään pistoolit, suuntaa kulkunsa eri taholle, ja on kello viideltä\nmääräpaikalla Vincennesin metsässä. Siellä vasta selitän, millä asialla\non kokoonnuttu. Jakelen uudestaan rahaa, asetun joukon etunenään, ja me\nteemme kaappauksemme, kunhan pääsemme yksimielisyyteen ehdoista.\n\n— No niin, ryhdymmepä keskustelemaan niistä ehdoista kahden kelpo\nkumppanuksen tavoin, kapteeni, virkkoi d'Harmental, — ja lienen\nennakolta pitänyt huolta siitä, että tyydytte niihin, jotka voin\ntarjota.\n\n— Antakaahan kuulua, kehotti Roquefinette istuutuen pöydän ääreen,\nnojaten siihen molemmat kyynärpäänsä, laskien leukansa nyrkkien päälle\nja katsellen d'Harmentalia, joka seisoi hänen edessään selin tulisijaan.\n\n— Ensinnäkin korotan kaksinkertaiseksi summan, jonka saitte nostaa\nviime kerralla, aloitti chevalier.\n\n— Oh, en pidä lukua rahalla, äännähti Roquefinette.\n\n— Mitä! Ettekö välitä rahasta, kapteeni?\n\n— En rahtuakaan.\n\n— Ja mitä teidän sitten pitäisi saada?\n\n— Asema.\n\n— Mitä tarkoitatte?\n\n— Tarkoitan, chevalier, että jokainen päivä tekee minut neljäkolmatta\ntuntia vanhemmaksi, ja iän mukana tulee filosofiseksi.\n\n— No, kapteeni, pyysi d'Harmental alkaen vakavasti huolestua\nRoquefinetten kiertelystä, — puhukaahan; mikä on filosofianne pyyteenä?\n\n— Johan teille sanoin, chevalier: sovelias asema, pitkällisen\npalveluskauteni mukainen arvoaste — ei Ranskassa, käsitätte. Ranskassa\nminulla on liiaksi vihollisia, herra poliisipäälliköstä alkaen. Mutta\nesimerkiksi Espanjassa, kuulkaahan! Ah, Espanjassa minun kävisi silloin\nhyvin; kaunis maa, kauniita naisia, kosolti dubloneja siroiteltaviksi!\nEhdottomasti tahdon saada arvoasteen Espanjassa.\n\n— Se on kyllä mahdollista, siitä arvoasteesta riippuen, jota haluatte.\n\n— Hitto, tiedättehän, chevalier, että haluamaan ryhtyessään on\nhaluttava jotakin, mikä maksaa vaivan.\n\n— Saatatte minut rauhattomaksi, monsieur, huomautti d'Harmental, —\nsillä minulla ei ole kuningas Filip V:n sinettejä, allekirjoittaakseni\nvirkamääräyksiä hänen nimessään; mutta puhukaa kuitenkin suunne\npuhtaaksi.\n\n— No niin, tuumi Roquefinette, — näen rykmenttien etunenässä niin\npaljon keltanokkia, että minäkin olen saanut päähäni tulla everstiksi.\n\n— Everstiksi! Mahdotonta! huudahti d'Harmental.\n\n— Ja miksi niin? kysyi Roquefinette.\n\n— Syystä, että jos teidät tehdään everstiksi, oltuanne hankkeessamme\nvain toisarvoisella sijalla, niin mitä esimerkiksi minä pyytäisin\nyrityksen johtajana?\n\n— Siinähän sitä juuri ollaankin, tahtoisin nimittäin, että me\nhetkellisesti vaihtaisimme osia. Muistanettehan, mitä teille lausuin\neräänä iltana Rue de Valoisilla?\n\n— Auttakaa alkuun, kapteeni, en valitettavasti ole selvillä.\n\n— Sanoin teille, että jos minulla olisi tällainen tehtävä hoideltavana,\nasiat luistaisivat paremmin kuin silloin kävi. Lisäsin puhuvani teille\nsiitä tuonnempana, ja nyt puhun.\n\n— Mitä hittoa te nyt puhutte, kapteeni?\n\n— Teen hyvin yksinkertaisen esityksen, chevalier. Olemme yhdessä ja\nvastuun jakaen tehneet ensimmäisen yrityksen, ja se ajautui karille.\nSitten te vaihdoitte pattereita. Katsoitte tulevanne toimeen ilman\nminua, ja taas epäonnistuitte. Ensimmäisellä kerralla hanke meni\nmyttyyn yöllä ja meluttomasti. Vetäydyimme molemmat tahoillemme,\neikä hankkeesta noussut sen suurempaa kysymystä. Toisella kerralla\nsitä vastoin löitte päänne seinään päivänvalossa ja sellaisella\nrysähdyksellä, että te kaikki jouduitte vaaranalaisiksi. Nyt on asema\nsellainen, että jos ette selviydy uhkatempulla, olette kaikki hukassa,\nkoska ystävä Dubois tietää osallisten nimet ja huomenna, kenties jo\ntänä iltana, teidät pidätetään joka sorkka — chevalierit, paronit,\nherttuat ja ruhtinaat. Mutta maailmassa on muuan mies, ainoa mies, joka\nvoi teidät pelastaa koko sotkeennuksesta ja se mies on kelpo kapteeni\nRoquefinette. Ja tepä tarjoatte hänelle saman sijan, joka hänellä oli\nensimmäisellä kerralla! Johan nyt! Sellaista kaupanhierontaa en teiltä\nolisi odottanut, chevalier! Ymmärrättehän toki: vaatimukset lisääntyvät\noikeassa suhteessa niihin palveluksiin, joita pystyy suorittamaan. Nyt\nminusta on tullut hyvin tärkeä henkilö. Kohdelkaa minua sellaisena,\nmuutoin pistän kädet taskuihin ja jätän Duboisille toimintavapauden.\n\nD'Harmental pureskeli huulensa verille, mutta hän oivalsi olevansa\ntekemisissä vanhan palkkasoturin kanssa, joka oli tottunut myymään\npalveluksiaan mahdollisimman hyvästä hinnasta, ja kun kapteeni oli\naivan paikalleen osuvasti selittänyt tarpeellisuuttaan, hillitsi hän\nkärsimättömyytensä ja vaimensi ylpeytensä.\n\n— Tahdotte siis korotusta everstiksi, aloitti d'Harmental jälleen.\n\n— Sellainen on haluni, vastasi Roquefinette.\n\n— Mutta jos annankin teille sen lupauksen, kuka voi taata, että saan\nriittävää vaikutusvaltaa sen toteuttamiseksi?\n\n— Ajattelinkin itse hoidella pikku asioitani, chevalier.\n\n— Missä sitten?\n\n— Madridissa tietenkin!\n\n— Kuka teille sanoo, että vien teidät sinne?\n\n— En tiedäkään, viettekö minut sinne, mutta sen tiedän, että sinne\nmenen.\n\n— Te Madridiin? Millä tavoin?\n\n— Regentin saattajana.\n\n— Oletteko hullu.\n\n— No, no, chevalier, säästelkää suuria sanoja! Te kysyitte ehtojani,\nolen ne ilmoittanut, koska ne eivät teille sovellu, hyvästi siis vain!\nÄlkäämme heittäytykö silti huonommiksi ystävyksiksi.\n\nRoquefinette nousi, otti hattunsa, jonka oli laskenut pesupöydälle, ja\nastahti ovelle päin.\n\n— Mitä! Lähdettekö pois? ihmetteli d'Harmental.\n\n— Lähden kuin lähdenkin.\n\n— Mutta unohdatte, kapteeni...\n\n— Kas, niin oikein, vastasi Roquefinette ollen erehtyvinään\nd'Harmentalin tarkoituksesta, — totta tosiaan; annoitte minulle sata\nlouisdoria, ja minun pitää tehdä niistä tili. Hän veti taskustaan\nkukkaron. — Harmaatäpläinen hevonen, ikä neljästä viiteen vuoteen,\nkolmekymmentä louisdoria; pari kaksipiippuista pistoolia, kymmenen\nlouisdoria; satula, suitset, ja niin edelleen, kaksi louisdoria:\nyleensä neljäkymmentäkaksi. Tässä kukkarossa on viisikymmentäkahdeksan.\nRatsu, pistoolit ja valjaat ovat teidän. Laskekaa, niin olemme kuitit.\n\nHän heitti kukkaron pöydälle.\n\n— Mutta siitä en aikonut teille huomauttaa, kapteeni.\n\n— Mitä siis aiotte sanoa?\n\n— Että on mahdotonta uskoa teille niin tärkeä tehtävä.\n\n— Siten sentään pitää tehdä tai jättää kaikki sikseen. Vien\nkyllä regentin Madridiin, nimittäin yksin, tai regentti pysyy\nPalais-Royalissa.\n\n— Ja te pidätte itseänne kyllin arvokkaana aatelismiehenä riistämään\nOrleansin Philippen käsistä miekan, joka jäi voitolliseksi Lérida la\nPucellen muurien valloittajalla ja on levännyt Ludvig XIV:n valtikan\nvieressä kultaripsuisella samettialustalla!\n\n— Minulle kerrottiin Italiassa, vastasi Roquefinette, että Frans I\nluovutti Pavian taistelussa omansa teurastajalle.\n\nJa kapteeni siirtyi taas askeleen ovelle päin, painaen hatun päähänsä.\n\n— Kuulkaas nyt, kapteeni, puhui d'Harmental suostuttelevammin, —\nheitetään sikseen saivartelut ja esimerkkeihin vetoamiset! Pannaan\nkiista kahtia: minä saatan regenttiä Espanjaan, ja te tulette mukanani.\n\n— Kas, eikä kelpaisikin kapteeni-paran hukkua komean ritarin\nnostattamaan pölyyn, jotta loistava eversti häivyttäisi näkyvistä\nvanhan huovin! Ei käy laatuun, chevalier, ei mitenkään! Minun on\nhanketta johdettava, muutoin en sekaannu siihen lainkaan.\n\n— Mutta tämähän on kavallusta! huudahti d'Harmental.\n\n— Kavallustako, chevalier? Missä olette nähnyt, suvaitkaahan\nsanoa, kapteeni Roquefinetten esiintyvän kavaltajana? Missä ovat\nsolmitut sopimukset, joita en ole täyttänyt? Mitä salaisuuksia olen\npaljastanut? Minäkö kavaltaja, — tuhat tulimmaista, chevalier!\nVielä toissapäivänäkin minulle tarjottiin oman kokoni verran kultaa\nkavaltajaksi rupeamisesta, ja minä kieltäydyin. Ei, ei! Te tulitte\neilen pyytämään minua toistamiseen avuksenne. Vastasin sen kyllä\nsoveltuvan, mutta uusilla ehdoilla. No, ne ehdot olen teille nyt\nilmoittanut. Sopii hyväksyä tai hylätä. Mitä kavallusta tässä on?\n\n— Ja jos olisin kyllin raukkamainen suostumaan noihin ehtoihin,\nmonsieur, luuletteko, että se luottamus, jota chevalier d'Harmental on\nherättänyt hänen kuninkaallisessa korkeudessaan herttuatar du Mainessa,\nsiirtyisi kapteeni Roquefinettelle?\n\n— Mitä hittoa siinä herttuatar du Mainella on sanomista? Te olette\nsaanut hoitoonne erityisen hankkeen, aineelliset esteet pidättävät\nteitä toteuttamasta sitä itse, joten valtuutatte sijastanne minut,\nsiinä kaikki.\n\n— Eikö tuo merkitsekin, jatkoi d'Harmental päätänsä pudistaen, —\nettä te tahdotte varata vapauden regentin päästämiseen irti, jos hän\nsaadakseen pysyä Ranskassa tarjoaa teille kaksin verroin sen mitä minä\nlupaan hänen viemisestään Espanjaan?\n\n— Kenties, virkkoi Roquefinette kujeellisesti.\n\n— Malttakaahan, kapteeni, sanoi d'Harmental uudestaan\nponnistaen säilyttämään kylmäverisyytensä ja yrittäen\nkehitellä neuvottelutaktiikkaa, — malttakaahan, maksan teille\nkaksikymmentätuhatta livreä käteistä.\n\n— Joutavia! tuumi Roquefinette.\n\n— Otan teidät mukaani Espanjaan.\n\n— Hölynpölyä! epäsi kapteeni.\n\n— Ja sitoudun kunniani kautta hankkimaan teille rykmentin.\n\nRoquefinette alkoi vihellellä pikku sävelmää.\n\n— Varokaahan, lausui d'Harmental. — Teidän on nyt vaarallisempaa\nkieltäytyä kuin suostua, jouduttuamme tähän kohtaan ja tietäessänne\nperin kohtalokkaan salaisuuden!\n\n— Ja mitä minulle tapahtuukaan, jos kieltäydyn? kysyi Roquefinette.\n\n— Se vain, että te ette poistu tästä huoneesta, kapteeni!\n\n— Kuka estäisi?\n\n— Minä! huudahti d'Harmental heittäytyen oven eteen, pistooli\nkumpaisessakin kädessään.\n\n— Tekö? virkkoi Roquefinette siirtyen askeleen chevalieria kohti,\nlaskien käsivartensa rinnalleen ristiin ja katsellen häntä.\n\n— Vielä askel, kapteeni, varoitti chevalier, — niin ammun luodin\notsaanne, siitä annan teille kunniasanani!\n\n— Ampuisitte muka luodin otsaani, niinkö? Siihen tarvittaisiin\nensinnäkin, että te ette vapisisi kuin vanha akka. Tiedättekö, mitä\nolette tekemässä? Pamautatte harhalaukauksen, joka hälyttää naapurit.\nHe kutsuisivat kaupunginvartion, minulta vaaditaan selitystä, mistä\nsyystä olette tahtonut ampua minut, ja minun täytyy vastata.\n\n— Niin, olette oikeassa, kapteeni, huudahti chevalier, päästäen\npistoolit vireestä ja sujauttaen ne vyöhönsä. — Ja minä tapankin teidät\nkunniallisemmin kuin ansaitsette. Kalpa koholle, monsieur, kalpa\nkoholle!\n\nJa painaen vasemman jalkansa ovea vasten d'Harmental veti miekkansa ja\nomaksui asennon.\n\nSe oli hovimiekka, kultaiseen kädensijaan pistetty hento teräsnauha.\nRoquefinette purskahti nauruun.\n\n— Ja millä minä puolustautuisin? hän virkkoi katsellen ympärilleen.\n— Eikö teillä sattumalta ole täällä mitään emäntänne sukkavarrasta,\nchevalier?\n\n— Puolustautukaa säilällä, joka on kupeellanne, monsieur! vastasi\nd'Harmental. — Niin pitkä kuin se onkin, olen ottanut sellaisen\nasennon, etten voi askeltakaan siirtyä sen väistämiseksi, kuten näette.\n\n— Mitä tuosta ajatteletkaan, Huitelija? virkkoi kapteeni puhutellen\nilvehtivästi kuuluisaa kalpaa, joka oli säilyttänyt Ravannen antaman\nnimensä.\n\n— Se ajattelee, että olette raukka, kapteeni, huudahti d'Harmental, —\nkoska teitä pitää sivaltaa naamaan, jotta tappelisitte.\n\nSalamannopeasti chevalier huitaisi kapteenin kasvoja pistinterällään,\njoka jätti poskelle sellaisen sinertävän jäljen kuin ruoskan sivallus.\n\nRoquefinetteltä pääsi karjahdus, jota olisi voinut luulla leijonan\närjynnäksi. Hypähtäen taaksepäin hän sitten jäi taisteluasentoon ja\nkohotti säilänsä.\n\nSilloin näiden kahden miehen kesken alkoi hirvittävä kaksintaistelu,\ntäysin äänetön, sillä he olivat kumpainenkin nähneet toisensa\nmiekkasilla ja tiesivät vastustajansa etevyyden. Helposti ymmärrettävän\nvastavaikutuksen johdosta oli nyt d'Harmental saanut takaisin\ntyyneytensä, ja Roquefinette sitä vastoin oli tulistunut. Joka\nhetki hän uhkasi d'Harmentalia pitkällä säilällään, mutta hento\nkolmisärmäinen pikkumiekka seuraili sitä niin kuin rauta seurailee\nmagneettia, viuhuvana kiemurrellen sen ympärillä kuin kyykäärme.\n\nViiden minuutin aikana chevalier ei tehnyt ainoatakaan pistoa, mutta\nsai toisen hyökkäykset kaikki torjutuksi. Viimein hän irrottautuessaan\nvielä nopeammin kuin edellisillä kerroilla ehti väistöliikkeeseen\nliian myöhään ja tunsi säilän kärjen riipaisevan rintaansa, samalla kun\nhänen paidanrintamuksestaan levisi punainen läikkä röyhelökaulukseen\nasti. D'Harmental näki sen ja ponnahti ahdistamaan Roquefinetteä niin\nläheltä, että miekankahvat koskettivat toisiaan. Kapteeni käsitti heti,\nmitä haittaa hänellä oli pitkästä miekastaan sellaisessa asennossa.\nSohaisu käsivarteen, ja hän olisi hukassa. Hän tempautui heti\ntaaksepäin, mutta vasen kantapää luiskahti juuri vahatulla parketilla\nja se käsi, joka piteli säilää, nousi koholle vastoin hänen tahtoaan.\nLuonnollisella liikkeellä d'Harmental käytti sitä hyväkseen, livahti\npuolustuslinjan sisäpuolelle ja lävisti kapteenin rinnan, johon hänen\nmiekkansa upposi kahvaa myöten.\n\nD'Harmental tempautui nyt vuorostaan taaksepäin, väistääkseen\nvastasurvaisua, mutta varokeino oli turha; kapteeni seisoi hetken\nhievahtamatta alallaan, avasi hurjailmeiset silmänsä suuriksi, pudotti\nsäilänsä, ja painellen molemmin käsin vammaa, joka tuotti tuskaa, hän\nsortui sitten pitkin pituuttaan lattialle.\n\n— Penteleen pistopuikko! hän ähkäisi, heittäen samassa henkensä, hieno\nteräspiikki oli puhkaissut jättiläisen sydämen.\n\nD'Harmental oli jäänyt varoasentoon silmät kapteeniin tähdättyinä ja\nlaski miekkansa vasta kuoleman tavoittaessa hänet. Siten hänellä oli\nnyt edessään ruumis, mutta tämän avoimet silmät katselivat häntä yhä.\nOveen nojaten chevalier oli hetkisen säikähdyksissä näystä. Hänen\nhiuksensa nousivat pystyyn, hän tunsi hikeä kihoavan otsalleen, hän ei\nrohjennut edes hievahtaa, hänen voittonsa tuntui unennäöltä. Äkkiä,\nviimeisissä henkitoreissa, kuolevan huulet vääntyivät ivallisesti,\nsissi vei salaisuutensa mukanaan.\n\nMiten olisi voinut saada selville kolmensadan maalaisen joukosta\nhevostorilla ne kaksitoista tai viisitoista teeskentelevää\nkaupanhierojaa, joiden piti kaapata regentti?\n\nD'Harmental ärjähti kumeasti, hän olisi luovuttanut kymmenen vuotta\nelämästään, jos olisi voinut hetkeksikään palauttaa henkiin kapteenin.\nHän kohotti ruumiin syliinsä, kutsui tajuntaa hereille, hätkähti\nnähdessään veristyneet kätensä ja päästi hervottoman ruumiin painumaan\ntakaisin verilätäkköön, joka lattialevyjen kaltevuutta seuraten solui\nuurtoa pitkin, paisuen ovipuolella ja alkaen valua kynnyksen yli.\n\nSilloin luukkuun kytketty ratsu hirnui kärsimättömästi.\n\nD'Harmental riensi kolme askelta ovelle päin, mutta tuli äkkiä\najatelleeksi, että Roquefinettellä kenties oli mukanaan jokin kirje tai\nmuistiinpano, joka soveltuisi opastukseksi.\n\nRuumiin herättämästä kammosta huolimatta hän meni penkomaan takin\nja liivien taskut yksitellen, löytämättä muita papereita kuin pari\nkolme vanhaa ravintolan ruokalistaa ja Normandiattarelta tulleen\nrakkauskirjeen.\n\nNyt hänellä ei ollut enää mitään tehtävää tässä huoneessa. Hän astui\nkirjoituspöydän ääreen, sulloi taskuihinsa kultaa ja arvopapereita,\nveti oven kiinni perässään, syöksähti alas portaita, hyppäsi\nmaltittomana kuopivan hevosen selkään, karautti täyttä laukkaa Rue\ndu Gros-Chenetille päin ja katosi kääntyessään bulevardin puolisesta\nkulmasta.\n\n\n\n\nRANSKAN PELASTAJA\n\n\nSillä aikaa kun tämä hirvittävä kohtaus tapahtui rouva Denisin\nvuokrakamarissa, oli Bathilde tullut levottomaksi nähdessään\nnaapurinsa ikkunan pysyvän niin kauan suljettuna ja avannut omansa.\nHänen silmäänsä oli heti pistänyt pohjakerran ikkunaluukkuun sidottu\nharmaatäpläinen hevonen. Hän piti sitä Raoulille varattuna ratsuna,\nkoska ei ollut nähnyt kapteenin tuloa chevalierin luo, ja siitä neito\njälleen heti joutui menneiden ja nykyisten huoltensa kiusaamaksi.\n\nNiin ollen Bathilde jäi ikkunan ääreen, tähyillen joka taholle\nja yrittäen jokaisen ohikulkijan katseesta lukea, kuuluiko tämä\nesiintyjänä siihen salaperäiseen näytelmään, jota valmisteltiin ja\njossa hän vaistosi d'Harmentalin hoitavan pääosaa. Pamppailevin\nsydämin, kaula ojolla ja silmät rauhattomasti harhailevina hän siis\nkurkisteli, kunnes nuo levottomat katseet äkkiä kohdistuivat yhteen\npisteeseen, ja samassa neito päästi ilonhuudahduksen: hän oli nähnyt\nBuvatin pistäytyvän esiin Montmartre-kadun kulmauksesta. Arvoisa\nkirjoitusmestarimme sieltä tosiaankin asteli keppi vaakasuorassa ja\nniin joutuisin askelin kuin lyhyiltä sääriltä kykeni, samalla kun hän\nalinomaa vilkaisi taaksensa kuin peläten ahdistajia.\n\nMuistetaanhan, miten Buvat oli kidutuksen pelossa joutunut paljastamaan\nsalahankkeen ja Dubois pakottanut hänet tulemaan päivittäin hänen\nluokseen laatimaan ylimääräisiä jäljennöksiä niistä papereista, joita\nniin sanottu ruhtinas de Listhnay kirjoitusmestarille luovutti. Siten\noli regentin ministeri järjestään tutustunut kaikkiin salaliittolaisten\naikeisiin, kumoten ne marski de Villeroyn vangituttamisella ja\nparlamentin kokoonkutsumisella.\n\nMaanantaiaamuna oli Buvat saapunut jälleen määrähetkellään,\ntuoden uuden nipun papereita, jotka oli edellisenä iltana saanut\nd'Avranchesilta. Siinä oli Malezieuxin ja Pompadourin laatima julistus\nja kirjeitä johtavilta bretagnelaisilta ylimyksiltä, jotka olivat\nasettuneet kannattamaan salaliittoa.\n\nBuvat oli ryhtynyt työhönsä entiseen tapaan, mutta kun hän kellon\nlähetessä neljää nousi jalkeille ja juuri piteli hattua toisessa\nkädessään ja keppiä toisessa, tuli Dubois häntä noutamaan ja saattoi\nhänet pieneen kamariin, hänen työskentelyhuoneensa yläpuolelle.\nSiellä ministeri tiedusteli, mitä mestari ajatteli tästä huoneesta.\nKirjastovirkailijan mieltä hiveli pääministerin nojautuminen hänen\narvosteluunsa, ja hän kiirehti vastaamaan, että huone oli hänen\nnähdäkseen hyvin miellyttävä.\n\n— Sepä hyvä, virkkoi Dubois, — on hauskaa, että se vastaa makuanne,\nsillä tämä onkin nyt teidän asuntonne.\n\n— Minunko! äännähti Buvat tyrmistyneenä.\n\n— No, niin juuri! Mitä ihmettelemistä siinä on, että haluan pitää\nulottuvillani ja eritoten nähtävissäni niin tärkeän miehen kuin te\nolette?\n\n— Mutta silloinhan minä siis joudun asumaan Palais-Royalissa?\nhämmästeli Buvat.\n\n— Useita vuorokausia ainakin, vastasi Dubois.\n\n— Monseigneur, sallikaa minun ainakin ilmoittaa Bathildelle.\n\n— Sehän tässä juuri onkin aiheena: Bathilden ei sovi saada tietoa.\n\n— Mutta saanenhan toki luvan, että ensi kerralla ulos mennessäni...\n\n— Ette mene ulos koko sinä aikana, minkä oleskelette täällä.\n\n— Mutta, huudahti Buvat kauhistuen,... mutta minä olen siis vanki?\n\n— Valtionvanki, tepä sen sanoitte, hyvä Buvat; mutta rauhoittukaa,\nvankeutenne ei käy pitkälliseksi, ja sen kestäessä teille osoitetaan\nkaikkea Ranskan pelastajalle kuuluvaa huomaavaisuutta, — sillä te\nolette pelastanut Ranskan, rakas herra Buvat, siitä ei nyt pääse\nmihinkään.\n\n— Olen pelastanut Ranskan, huudahti Buvat, — ja tässä olen vankina,\nlukkojen ja telkien takana!\n\n— Missä hitossa te näette lukkoja ja telkiä, hyvä Buvat? sanoi Dubois\nräjähtäen nauramaan. — Ovi sulkeutuu lukkoon, siihen ei edes kuulu\navainta, mitä ikkunaan tulee, niin katsokaa, se on Palais-Royalin\npuutarhan puolella, eikä ole minkäänlaista ristikkoa näköalanne\nhäiritsijäksi, uhkean näköalan. Majailette täällä kuin itse regentti.\n\n— Voi pikku kamariani! Voi pengermääni! jupisi Buvat lannistuneena\nlyyhistyen nojatuoliin.\n\nDubois, jolla oli muuta tehtävää kuin lohdutella kirjoitusmestaria,\npoistui huoneesta ja määräsi oven ulkopuolelle vahtisotilaan.\n\nTämän toimenpiteen peruste on helposti käsitettävissä. Dubois\npelkäsi, että Villeroyn juuri parahiksi tapahtuneesta pidätyksestä\naavisteltaisiin, mitä kautta paljastus oli tapahtunut, ja että Buvat\nkuulusteltuna tunnustaisi kertoneensa kaikki. Mutta se myönnytys olisi\nvarmastikin pysähdyttänyt salaliittolaiset hankkeissaan puolitiehen,\nja Dubois — pysyessään jatkossa selvillä vehkeilyn kehityksestä — päin\nvastoin tahtoi antaa heidän solmiutua juoniinsa loppuun asti, kerta\nkaikkiaan taakseen ainaisen salaliittolaisuuden.\n\nKello kahdeksan tienoissa illalla, päivänvalon alkaessa hämärtyä,\nBuvat kuuli oveltaan jyskettä ja jonkinlaista metallista kalinaa,\njoka hätäännytti häntä. Oli kerrottu monia juttuja pidätyspaikassaan\nmurhatuista valtionvangeista, ja hän kavahti värisevänä seisoalle ja\njuoksi ikkunansa ääreen. Palais-Royalin pihalla ja puutarhassa kuhisi\nväkeä. Galleriat alkoivat saada valaistuksensa, kirjastovirkailijan\nkatseille esiintyvä näyttämö oli täynnä liikettä, hilpeyttä ja\nkirkkautta. Hän voihkaisi syvään, ajatellessaan, että hänen nyt kenties\ntäytyi jättää hyvästi tälle hälisevälle ja eloisalle maailmalle.\nSamassa hänen ovensa avautui. Buvat kääntyi peloissaan ja huomasi kaksi\npunaisiin livreijoihin pukeutunutta lakeijaa, jotka kantoivat valmiiksi\nkatettua pöytää. Se metallinen kalina, joka oli ahdistanut Buvatin\nmieltä, oli hopeisten lautasien ja vatien helähtelyä.\n\nVangin ensimmäisenä tekona oli hartaan kiitoksen huokaisu Luojalle\nsiitä, että uhkaava vaara, johon hän oli luullut joutuneensa, muuttui\nnäköjään noin siedettäväksi tilanteeksi. Mutta melkein heti juolahti\nhänen mieleensä, että häntä vastaan punotut julmat aikeet olivatkin yhä\nentisellään ja että oli vain vaihdettu täytäntöönpanon muotoa. Häntä\nei surmattaisikaan sillä tavoin kuin Juhana Pelottoman tai herttua de\nGuisen oli käynyt, vaan hänet myrkytettäisiin kuten _le grand dauphin_\ntai Burgundin herttua. Hän loi nopean silmäyksen lakeijoihin ja oli\nhuomaavinaan heissä jotakin kolkkoa, mikä ilmaisi heidät salaisen\nkoston välikappaleiksi. Siitä hetkestä kirjastovirkailijan kanta oli\nselvillä; antamatta valtaa ruokalajien tuoksulle, joka hänestä näytti\nkeksityltä lisähoukuttimelta, hän kieltäytyi kaikesta ravinnosta,\nmajesteettisesti ilmoittaen, että hänen ei ollut nälkä eikä jano.\n\nLakeijat katselivat toisiaan alta kulmien. He olivat älykkäitä\nveitikoita, joiden oli helppo oivaltaa ensi silmäyksellä, mitä lajia\nmiestä kelpo porvari oli. Vangin pelkäily oli keksittävissä sitäkin\nhelpommin, kun täytyi pitää uskomattomana, että miehellä ei ollut nälkä\ntryffeleillä täytetyn fasaanin edessä ja että pullollinen chambertinia\nei hänessä herättänyt janon aistimusta. He supattivat keskenään\nmuutamia sanoja, ja kun asemasta saattoi hyötyä, lähestyi rohkeampi\nheistä kirjoitusmestaria, joka peräytyi hänen tieltään, kunnes tulisija\nesti enemmän loitontumisen.\n\n— Monsieur, hän haastoi vakuuttavana sävyltään, — me ymmärrämme\narastelunne, mutta rehellisinä palvelijoina katsomme asiaksemme\ntodistaa teille, ettemme mitenkään voisi osallistua sellaiseen, mistä\nmeitä epäilette. Niin ollen toverini ja minä, kumpainenkin vuoron\njälkeen, kaiken aikaa teidän oleskellessanne täällä maistamme jokaista\nteille tarjottua ruokalajia ja otamme kulauksen kaikista viinilajeista,\njoita teille tuodaan. Olemme onnellisia, jos voimme hieman rauhoittaa\nmieltänne alttiudellamme.\n\n— Monsieur, vastasi Buvat häpeissään siitä, että hänen salaiset\najatuksensa oli siten oivallettu, — olette hyvin suosiollinen, mutta\nminun ei toden teolla ole nälkä eikä jano, asia on niin kuin minulla\noli kunnia teille vakuuttaa.\n\n— Olkoon niin, monsieur, tuumi lakeija, — mutta kun toverini ja minä\nhaluamme, että mieleenne ei jää vähäisintäkään epäilyä, pysymme\nkokeessa, jonka olemme teille tarjonneet. Comtois, veikkonen, jatkoi\npalvelija istuutuen paikalle, joka olisi kuulunut kirjoitusmestarille,\n— suvaitsehan tarjota minulle muutama lusikallinen tuota lientä,\nsiipikynkkä riisin kera paistetusta kananpojasta ja puoli pikarillista\nviiniä. Kas niin, hyvä on. Terveydeksenne, monsieur.\n\n— Monsieur, vastasi Buvat katsellen hämmästelevin silmin lakeijaa,\njoka niin röyhkeästi aterioitsi hänen paikallaan, — monsieur, minä\nolen teidän palvelijanne ja tahtoisin tietää nimenne, säilyttääkseni\nsen muistissani sen kelpo vanginvartijan rinnalla, joka vankilassaan\nantoi Comus vanhemmalle todisteen samanlaisesta alttiudesta kuin\nte nyt minulle. Sen tapauksen kertoo _Hyve toiminnassa_, monsieur,\npitkitti Buvat, — ja otan vapaudekseni sanoa, että te kaikin puolin\nansaitsisitte sijanne siinä kirjassa.\n\n— Monsieur, puheli lakeija vaatimattomasti, — nimeni on Bourguignon, ja\ntuo kaverini on Comtois, joka vuorostaan osoittaa teille alttiuttaan\nhuomenna eikä siinä kokeessa suinkaan jättäydy takapajulle. Kas niin,\nComtois, veikkonen, viipale tuota fasaania ja lasillinen samppanjaa.\nYmmärräthän, että minun pitää täydellisesti varmistaakseni herraa\nmaistaa jokaisesta ruokalajista ja ottaa siemaus kaikista viineistä.\nSe on kyllä kova urakka, mutta mikä ansio olisikaan olla kunniallisen\nmiehen kirjoissa, ellei tuolloin tällöin omaksuisi tällaisia\nvelvollisuuksia? Terveydeksenne, herra Buvat.\n\n— Jumala varjelkoon omaanne, herra Bourguignon.\n\n— Tarjoapas nyt jälkiruokaakin, Comtois, jotta herra Buvatille ei jää\nepäilyksen häivääkään.\n\n— Herra Bourguignon, saatte uskoa, että jos minulla olisi ollut\nepäilyksiä, ne olisivat jo kokonaan häipyneet.\n\n— Ei, monsieur, ei, pyydän tuhannesti anteeksi: kyllä te ette ole vielä\nsaanut täydellistä vakuutusta. Comtois, veikkonen, kaadahan nyt kahvia,\nkuumana. Haluan juoda sen aivan niin kuin herra olisi sen juonut, ja\noletan, että herra pitää siitä tällaisena.\n\n— Kiehuvana, monsieur, vastasi Buvat kumartaen, — juon kahvini\ntosiaankin ihan kiehuvana!\n\n— Ah! äännähti Bourguignon hörppien puolikupposensa ja kohottaen\nsilmänsä autuaallisesti laipioon. — Olette oikeassa, monsieur.\nAinoastaan tällaisenaan kahvi on hyvää; jäähtyneenä se on varsin\nkeskinkertaista juomaa. Minun on sanottava, että tämä on oivallista.\nComtois, veikkonen, kiitän sinua erinomaisesta tarjoilemisesta. Nyt\nauta minua viemään pois pöytä. Tietänettehän, ettei mikään ole niin\nvastenmielistä kuin viinien ja ruokien tuoksu silloin kun ei ole nälkä\neikä jano. Monsieur, jatkoi Bourguignon kävellen takaperin ovelle,\njonka hän oli aterian ajaksi huolellisesti sulkenut ja nyt avasi\nkumppaninsa työntäessä pöytää edellään, — monsieur, jos tarvitsette\njotakin, niin käytettävissänne on kolme soittokelloa: yksi vuoteenne\nvierellä ja kaksi tulisijan kumpaisellakin puolella. Jälkimmäiset ovat\nmeitä varten, vuoteen soittokellolla saatte kutsutuksi kamaripalvelijan.\n\n— Kiitän, monsieur, sanoi Buvat, — olette hyvin ystävällinen. En halua\nhäiritä ketään.\n\n— Älkää yhtään kainostelko, monsieur, älkää lainkaan, monseigneur\nhaluaa, että oleskelisitte aivan kuin kotonanne.\n\n— Monseigneur on kovin hyväntahtoinen.\n\n— Eikö monsieur halua enää mitään?\n\n— En enää mitään, hyvä mies, en mitään, epäsi Buvat noin suuresta\npalvelevaisuudesta liikuttuneena, — en muuta kuin lausua teille\nkiitollisuuteni.\n\n— Olen ainoastaan tehnyt velvollisuuteni, monsieur, vastasi Bourguignon\nvaatimattomasti, kumartaen viimeisen kerran ja sulkien oven.\n\n— Toden totta, — tuumi kirjoitusmestari saattaessaan Bourguignonia\nheltyneellä katseella, — täytyypä sanoa, että puheenparret voivat\nkerrassaan valehdella. Sanotaan: \"häpeämätön kuin lakeija\", ja\ntuossahan kuitenkin on sen alan edustaja, joka on niin kohtelias kuin\nsuinkin voi ajatella. Enpä totisesti enää usko sananlaskuja.\n\nTehdessään sen lupauksen Buvat oli jälleen yksin.\n\nMikään ei yllytä ruokahalua niin tehokkaasti kuin hyvän päivällisen\nnäkeminen, kun siitä saa pelkkää tuoksua hengittääkseen. Buvatilla oli\nollut silmiensä edessä ylellisempi ateria kuin kelpo porvarimme oli\nsiihen asti unelmoinutkaan, ja tuntiessaan yhä pahemmin hiukaisevaa\nkuromista vatsassaan hän alkoi moittia itseään liiallisesta\nepäluuloisuudestaan vainoojiansa kohtaan. Mutta nyt oli myöhäistä.\nBuvat olisi tosin voinut nykäistä herra Bourguignonin tai herra\nComtoisin soittokellon nauhasta ja pyytää toista tarjoilua, mutta\nnoin arastelevan luonteen oli mahdoton terästäytyä sellaiseen\ntahdonnäytteeseen. Niinpä hän etsiskellessään vielä luotettavilta\ntuntuvien sananlaskujen joukosta lohdullisinta keksi erityisen\nsattuvaksi tässä tilanteessa sen, että uni on yhtä hyvä kuin syönti, ja\npäätti noudattaa sitä; kun hän ei ollut voinut aterioida, tahtoi hän\nainakin yrittää nukkua.\n\nMutta aikoessaan panna toimeen sen päätöksensä Buvat sai\nahdistuksekseen uutta pelkäilyä. Eikö hänen untansa voitaisi käyttää\nhänen raivaamiseensa pois tieltä? Yö on väijytysten aikaa. Hän\noli useinkin kuullut muori Buvatin tarinoita baldakineista, jotka\nlaskeutuivat tukehduttamaan onnettoman nukkujan, — makuusijoista,\njotka itsellään painuivat alas luukusta niin hiljaisesti, että liike\nei herättänyt nukkuvaa, — seinälaudoitukseen ja huonekaluihinkin\nkätketyistä salaovista, jotka olivat murhaajien pääsyteinä.\n\nYlellistä päivällistä ja oivallisia viinejä oli hänelle tarjottu\nkenties ainoastaan hänen antautuakseen hyvässä luottamuksessa mitä\nsikeimpään uneen. Tuo kaikki oli oikeastaan hyvinkin mahdollista, ja\nkun Buvatilla oli itsesuojelun vaisto erikoisen voimakas, aloitti\nhän kynttilä kädessään mitä perusteellisimman tarkastelun. Avattuaan\nkaikkien kaappien ovet, vedettyään auki lipastojen laatikot,\nkoputeltuaan jokaista seinälaudoituksen levyä, Buvat ehti vuoteen\nääreen ja lattiamatolla rähmälleen painuneena kurkotti pelokkaasti\npäätänsä makuusijan alle, ja oli äkkiä kuulevinaan askeleita\ntakaansa. Asento, johon hän oli joutunut, ei hevin sallinut ajatella\npuolustautumista; siksi hän jäi hievahtamattomana odottamaan, sydän\nkurkussa ja otsa hiessä.\n\n— Anteeksi, lausui synkeän hiljaisuuden jälkeen ääni, joka karmi\nBuvatin selkäpiitä, — anteeksi, monsieur kai etsii yömyssyään?\n\nBuvat oli tullut ilmi. Ei voinut välttää vaaraa, jos vaara vaani. Hän\nsiis veti päänsä makuusijan alta, otti kynttilän käteensä ja jääden\npolvilleen, koska tämä asento oli nöyrä ja sovitteleva, kääntyi\nsiihen henkilöön päin, joka oli häntä puhutellut. Hänen edessään oli\nkauttaaltaan mustaan pukeutunut mies, kyynäsvarrellaan laskostettuina\nerinäisiä esineitä, jotka Buvat luuli tuntevansa vaatekappaleiksi.\n\n— Niin, monsieur, myönsi Buvat nokkelasti ja hyvillään siten\ntarjoutuneesta verukkeesta, — niin, monsieur, sitä juuri haen.\nOlisikohan etsimiseni kiellettyä?\n\n— Miksi monsieur otti suotta vaivautuakseen, kun olisi voinut soittaa?\nMinulla on ollut kunnia tulla määrätyksi toimimaan kamaripalvelijananne\nja toin tässä yömyssynne ja yöpaitanne.\n\nSamassa palvelija levitti vuoteelle suurikukkaisen yöpaidan, hienosta\nbatistista ommellun yömyssyn ja mitä keikarimaisimman vaaleanpunaisen\nvyönauhan. Yhä polvistuneena kirjoitusmestari katseli hänen puuhaansa\nhämmästellen.\n\n— Saanko nyt auttaa monsieuria riisuutumisessa? tiedusti\nkamaripalvelija.\n\n— Ei, monsieur, ei! huudahti Buvat, jonka häveliäisyys heräsi ylen\nherkästi, mutta hän lievensi epäystään mahdollisimman herttaisella\nhymyllä. — Ei, minulla on tapana riisuuntua yksinäni. Kiitos, monsieur,\nkiitos.\n\nKamaripalvelija poistui, ja kirjastovirkailija oli jälleen omassa\nrauhassaan.\n\nKamari oli nyt tarkastettu, ja yhä yltyvä nälkä kehotti kiireelliseen\nnukkumiseen. Huokaisten aloitti Buvat siekailematta yövalmistelunsa.\nUskaltamatta jäädä pimeään hän asetti yhden kynttilöistään takan\nkulmalle, ja syvään voihkaisten hän painui pehmeimmälle vuoteelle, mitä\noli milloinkaan tavannut.\n\nMutta vuode ei tee unta. Sekä kauhu että vatsan tyhjyys tuotti hänelle\nheittelehtimistä, ja vasta aamupuolella hän alkoi torkahdella.\nSilloinkin uinahduksia vaivasivat mitä hirvittävimmät ja järjettömimmät\npainajaiset. Hän oli juuri näkemässä unta, että hänet oli myrkytetty\nlampaanlihamuhennoksella, kun kamaripalvelija ilmestyi tiedustamaan,\nmillä tunnilla monsieur halusi aamiaisensa.\n\nSe kysymys oli niin suoranaista jatkoa Buvatin unelle, että\nvähäisimmänkin haukkapalan ajatteleminenkin värisytti häntä kiireestä\nkantapäihin. Hän kykeni vastaamaan vain kumealla soperruksella, joka\nsilti näytti kamaripalvelijalle merkitsevän jotakin, sillä tämä poistui\nvirkkaen että herralle tarjottaisiin heti.\n\nBuvatilla ei ollut lainkaan tapana syödä aamiaista vuoteessa. Hän\nhyppäsi kiireesti lattialle ja ryhtyi pikaiseen pukeutumiseen. Sen\npuuhan päättyessä herrat Bourguignon ja Comtois jo kantoivatkin sisälle\naamiaisen, niin kuin olivat edellisenä iltana tuoneet päivällisen.\n\nTällöin kerrattiin jo selostamamme kohtaus, se vain erona, että\nnyt herra Comtois pisteli suihinsa ja herra Bourguignon hoiti\npöytäpalvelusta. Mutta kun tultiin kahviin ja Buvat, joka ei ollut\neilisaamusta asti saanut mitään suuhunsa, näki rakkaan juomansa\nvaluvan hopeisesta kahvikannusta posliinikuppiin ja siitä herra\nComtoisin ruokatorveen, ei hän saanut itseään enää hillityksi, vaan\nselitti vatsansa sentään kaipaavan jotakin vähäistä, joten hän halusi\njätettäväksi itselleen kahvin ja pikku sämpylän.\n\nMielenilmaisu näytti hiukan kiusaavan herra Comtoisin alttiutta, mutta\nlakeijan oli kuitenkin pakko tyytyä vain pariin juoksevan nesteen\nsiemaukseen. Kuuma juoma siirrettiin sitten pienelle tarjoilupöydälle,\nsaaden seurakseen pikku nisupyörykän ja sokeriastian, ja nauraen\npartaansa nuo kaksi veitikkaa veivät mukanaan muut aamiaisainekset.\nTuskin oli ovi sulkeutunut, kun Buvat syöksähti pikkupöydän ääreen ja\nehtimättä edes kastaa toisesta hän ahmaisi leivän ja joi kahvin. Jonkin\nverran virkistyneenä näin riittämättömästäkin vahvikkeesta hän alkoi\nkatsastella asemaansa vähemmän kolkolta kannalta.\n\nBuvatilla tosiaan oli tervettä järkeäkin, ja kun hän oli kommelluksitta\nsuoriutunut edellisen päivän iltakaudesta ja yökin oli kulunut\nhäiritsemättömästi, aamupuhteen alkaessa varsin mukavaan tapaan,\nhänessä heräsi se käsitys, että joskin häneltä tahdottiin jostakin\nvaltiollisesta syystä riistää vapaus, ei ainakaan ajateltu hänen\npäiviensä lyhentämistä, vaan päin vastoin yritettiin osoittaa hänelle\nsuurempaa huomaavaisuutta kuin hän koskaan oli saanut osakseen.\nLisäksi Buvat vastoin tahtoaankin tunsi sitä ylellisyyden viihdyttävää\nvaikutusta, joka tunkeutuu ihmiseen kaikista huokosista ja keventää\nsydäntä.\n\nHän oli päivällisen havainnut herkullisemmaksi kuin tavalliset\npäivällisensä, vuode oli ollut perin pehmeä ja juuri nautitussa\nkahvissa oli aromi, jota hänen sikurisekoituksestaan puuttui.\nHänen täytyi todeta, että kimmoiset nojatuolit ja upotettaviksi\nsisustetut pikkutuolit, joita hän oli nyt vuorokauden saanut käyttää\nistuiminaan, olivat kiistämättömästi korkeammalla tasolla kuin\nhänen nahkapäällysteinen nojatuolinsa ja ruokotuolinsa. Ainoana\ntodellisena ahdistuksen aiheena oli siis levottomuus, jota Bathilde\noli tietenkin joutunut kokemaan, kun ei ollut nähnyt hänen palaavan.\nHän ei rohjennut uudistaa eilispäiväistä pyyntöään Duboisille saada\nilmoittaa turvallisuudestaan holhotillensa. Mutta hetkeksi hänen\npäähänsä pälkähti matkia Rautanaamiota, joka oli vankilansa ikkunasta\nheittänyt merenrannalle hopealautasen, — heittää ulokkeeltaan kirje\nPalais-Royalin pihalle. Mutta samassa hän muisti, kuinka turmiollisen\nseuraamuksen se herra de Saint-Marsin määräyksien rikkomus oli\nilmi tullessaan tuottanut kovaonniselle vangille, joten hänkin nyt\nvärähtäen pelkäsi, että tuollaisen tempun yrittäminen kiristäisi hänen\nvankeutensa ankaruutta, joka tällaisenaan näytti hänestä siedettävältä,\nkun otti lukuun kaikki.\n\nTuumiskelun tuloksena oli, että Buvat vietti aamun paljon\ntyyntyneempänä, eikä kahvin ja sämpylän saanut vatsakaan tuottanut\nhänelle sen pahempaa muistuttelua kuin tuon keveän hiukaisun, joka\non pelkkää lisänautintoa, kun saa olla varma hyvästä päivällisestä.\nOlihan vangilla sitä paitsi erinomaisen viehättävä näköala ikkunastaan,\nja kaiken kaikkiaan on käsitettävissä, että hän pääsi kello yhteen\niltapäivällä suurestikaan enää huolestumatta tai ikävystymättä.\n\nTäsmälleen kello yksi avautui ovi, ja pöytä ilmestyi jälleen valmiiksi\nkatettuna. Sen kantoivat samat lakeijat kuin ennenkin. Mutta tällä\nkertaa ei sen ääreen istuutunut herra Bourguignon eikä Comtois. Buvat\nselitti täydellisesti varmistuneensa ylhäisen isäntänsä aikeista,\nkiitti herroja Comtoisia ja Bourguignonia kumpaisenkin osoittamasta\nalttiudesta ja pyysi heitä nyt tarjoilemaan hänelle vuorostaan.\nLakeijat irvistivät, mutta tottelivat.\n\nKirjastovirkailijan onnekas mielentila koheni hänelle tarjotusta\noivallisesta päivällisestä. Hän söi kaikkia ruokalajeja, siemaili\nkaikkia viinejä, sitten hörppi kahvinsa, jollaista ylellisyyttä hän\nei tavallisissa oloissa sallinut itselleen päivätunneilla muulloin\nkuin sunnuntaisin, ja arabialaisen nektarin päälle. Kulautettuaan\nvielä pikku pikarillisen madame Anfouxin likööriä Buvat oli melkein\nhaltioissaan.\n\nIllemmalla sai päivällinen saman menestyksen, mutta kun\nkirjoitusmestarimme nyt hiukan runsaammin maisteli chambertinia ja\nsilleryä, hän oli kello kahdeksan tienoissa sellaisella tyytyväisyyden\nhuipulla, että sitä ei voisi kuvatakaan. Kun siis kamaripalvelija\nesittäytyi auttelemaan hänen makuullemenoaan, ei hän nyt tavannutkaan\nkirjoitusmestaria nelinkontin kurkistelemassa makuusijan alle, vaan\nistualla mukavassa nojatuolissa, jalat tulisijan rautaristikolla, pää\nkeikautettuna selkämykselle, silmät sirrillään hymisemässä hampaittensa\nlomitse äärimmäisen hellällä äänensävyllä:\n\n    Anna mun mennä, —\n    jalkani, lennä\n    leikkihin Metsolan impien kanssa...\n\nja sehän oli suuri parannus arvoisan kirjoitusmestarin taannoiseen\nmielialaan.\n\nKun kamaripalvelija taaskin tarjoutui auttamaan hänen\nriisuutumisessaan, tyytyi Buvat — jonka tuntui olevan vaikea saada\najatuksiaan sanoiksi — hyväksymisensä merkiksi hymyilemään, sitten\nojentaen palvelijalle molemmat käsivartensa nutun vetämiseksi\npois ja sen jälkeen tarjoten jalkineensakin riisuttaviksi. Vaikka\nkirjoitusmestari nyt olikin tavattoman riemullisella päällä, ei hänen\nluontainen pidättyväisyytensä sallinut täydellisempää antautumista,\njoten hän vasta aivan yksikseen jäätyänsä laittautui lopulliseen\nyökuntoon.\n\nAivan päin vastoin kuin eilis-iltana Buvat nyt nautinnollisesti\nojentautui vuoteelleen, painui unen maille viidessä minuutissa, ja\nsitten hän oli olevinaan Turkin sulttaani, ja kuningas Salomon tavoin\nhänellä oli kolmesataa vaimoa ja viisisataa lemmityistä.\n\nTämä oli ainoa hieman hulivilimainen uni, mitä häveliäs Buvat näki koko\nsiveän elämänsä mittaan.\n\nHän heräsi raikkaana kuin ruusunnuppu, ainoana huolenaiheenaan nyt\nBathilden arvattava levottomuus, mutta muuten täydellisesti onnellisena.\n\nAamiainen ei tietystikään vähentänyt hänen hyväntuulisuuttaan,\npäin vastoin hän tiedusteltuaan, voisiko hän kirjoittaa hänen\nkorkea-arvoisuudelleen Cambrain arkkipiispalle ja kuultuaan, että\nmikään ohje ei siitä estänyt, pyysi ja sai paperia ja mustetta, kaivoi\ntaskustaan kynäveitsen, joka hänellä oli aina hallussaan, veisteli\nsulkakynänsä mitä huolellisimmin ja aloitti kauneimmalla käsialallaan\nhyvin liikuttavan anomuksen, saadakseen suurmieheltä luvan, jos hänen\nvankeuttaan yhä jatkuisi, tavata Bathildea tai ainakin ilmoittaa tälle,\nettä häneltä ei vapauden menetyksen ohella puuttunut mitään muuta,\nkun hänen ylhäisyytensä pääministeri suvaitsi olla häntä kohtaan\nerinomaisen hyväntahtoinen.\n\nBuvat omisti esityksensä kaunokirjoituspuoleen mitä suurinta\nhuolellisuutta. Isot kirjaimet edustivat erilaisia kasvien, puiden\ntai eläinten hahmoja, ja siinä työssä kirjoitusmestarin aika kuluikin\naamiaisesta puoliseen. Istuutuessaan pöytään hän luovutti sepitelmänsä\nBourguignonille, pyytäen häntä omakohtaisesti viemään sen hänen\nylhäisyydelleen pääministerille, koska hänen palvelemiseensa sillä\naikaa hyvin riitti Comtois.\n\nNeljännestunnin kuluttua Bourguignon palasi ilmoittamaan, että hänen\nylhäisyytensä oli lähtenyt ulos, mutta anomus oli jätetty sen henkilön\nhaltuun, joka hänen kanssaan hoiteli julkisia asioita, ja tämä henkilö\noli käskenyt tuoda luokseen Buvatin heti kun hän ehtisi päivälliseltä,\nmutta herra Buvatia kehoitettiin samalla olemaan maistamatta palaakaan\ntai juomatta viinilasillistakaan kiirehtimättä, koska kutsuja itsekin\nparhaillaan istui aterialla. Noin ystävällisen luvan perusteella Buvat\nvietti aikansa, mutusteli parhaita herkkuja, maisteli oivallisimpia\nviinejä, särpi kahvinsa, siemaili likööripikarillisensa, ja tästä\ntoimituksesta suoriuduttuaan hän hyvin päättäväisellä äänellä ilmoitti\nolevansa valmis esittäytymään pääministerin sijaiselle.\n\nVahtisotilaalle oli ilmoitettu Buvatin pääsylupa, ja ylpeästi\nkirjoitusmestari asteli hänen ohitseen Bourguignonin saattamana.\nMentiin pitkää käytävää myöten, sitten alas portaita, ja lopuksi\nlakeija avasi oven ja ilmoitti herra Buvatin.\n\nKirjastovirkailija huomasi nyt olevansa jonkinlaisessa pohjakerroksen\nlaboratoriossa vastapäätä neljänkymmenen tai neljänkymmenenkahden\nikäistä miestä, jonka ulkomuodossa tuntui olevan jotakin tuttua.\nMitä yksinkertaisimpaan asuun pukeutuneena mies tarkkaili tulikuuman\nahjon ääressä jotakin kemiallista koetta, johon näytti olevan hyvin\nkiintynyt. Buvatin havaitessaan hän nosti päätänsä ja silmäisi tulijaa\nuteliaasti.\n\n— Monsieur, hän sitten virkkoi, — te siis olette niineltänne Jean Buvat.\n\n— Palveluksessanne, monsieur, vastasi Buvat kumartaen.\n\n— Abbélle osoittamanne anomus on kai omakätinen?\n\n— Kyllä se on minun kirjoittamani, monsieur.\n\n— Teillä on perin kaunis käsiala, monsieur.\n\nBuvat kumarsi ylpeän vaatimattomasti hymyillen.\n\n— Abbé on minulle kertonut, monsieur, jatkoi tuntematon, — mistä\npalveluksesta olemme teille kiitollisuudenvelassa.\n\n— Monseigneur on liian suosiollinen, vähätteli Buvat, — eihän mokomasta\nkannata kiittää.\n\n— Mitä! Eikö kannata kiittää! Päin vastoin, herra Buvat, se oli tosiaan\nerittäin suuri asia. Hitto vieköön, todisteeksi huomautan teille, että\njos teillä on jotakin pyydettävää regentiltä, otan minä välittääkseni\nhänelle toivomuksenne.\n\n— Monsieur, sanoi Buvat, — koska suosiollisesti tarjoudutte esiintymään\npuolestani hänen kuninkaallisen korkeutensa edessä, niin sanokaahan\nhänelle ystävällisesti, että kun hän sattuu olemaan hiukan paremmin\nrahoissaan, hän toimittaisi minulle rästit maksetuiksi, mikäli siitä ei\nkoidu hänelle liiallista haittaa.\n\n— Kuinka? Rästit maksetuiksi, herra Buvat? Mitä tarkoitattekaan?\n\n— Tarkoitan, monsieur, että minulla on kunnia työskennellä\nkuninkaallisen kirjaston virkailijana, mutta kohta kuusi vuotta\ntakaperin meille alettiin kunkin kuukauden lopussa sanoa, että\nvaltionrahastossa ei ollut varoja.\n\n— Ja paljoonko rastinne nousevat?\n\n— Tarvitsen kynän ja mustetta, monsieur, voidakseni sanoa summan\ntarkalleen.\n\n— No, suunnilleenkin. Laskekaa päässänne.\n\n— Sanokaamme viisituhatta kolmesataa livreä ja muutamia päälle, jättäen\nsikseen sout ja denierit.\n\n— Ja te haluaisitte palkanmaksun, herra Buvat?\n\n— En salaa teiltä, monsieur, että olisin siitä kovin hyvilläni.\n\n— Ja siinäkö kaikki, mitä pyydätte?\n\n— Kerrassaan kaikki.\n\n— Mutta ettekö sentään vaadi itsellenne mitään siitä palveluksesta,\njonka olette tehnyt Ranskalle?\n\n— Tosiaan, monsieur, anon lupaa ilmoittaa holhotilleni Bathildelle,\njonka täytyy olla kovin levoton poissaolostani, että hän saa olla\nhuoletta ja että minua pidätetään Palais-Royalissa. Vieläpä haluaisin,\nellen siinä käytä väärin hyväntahtoisuuttanne, monsieur, että hänen\nsallittaisiin pistäytyä pikku käynnille luokseni. Mutta jos tämä\npyyntöni on sopimaton, niin rajoitun edelliseen.\n\n— Järjestämme paremminkin, herra Buvat. Ei ole enää aihetta\npidättämiseenne, joten annamme teille vapautenne takaisin, ja te saatte\nitse mennä kertomaan kuulumisianne neiti Bathildelle.\n\n— Kuinka, monsieur! äännähti Buvat, — enkö enää ole vankina?\n\n— Saatte lähteä milloin tahdotte.\n\n— Monsieur, olen nöyrin palvelijanne, ja minulla on kunnia lausua\nteille alamaisimmasti hyvästi.\n\n— Anteeksi, herra Buvat, sana vielä.\n\n— Parikin, monsieur.\n\n— Toistan teille, että Ranska on joutunut teille kiitollisuudenvelkaan,\njoka on kuitattava. Kirjoittakaa siis regentille, laatikaa hänelle\nlaskelma saatavastanne, selostakaa asemaanne, ja jos erikoisesti\nhaluatte jotakin, lausukaa toivomuksenne vain rohkeasti. Minä takaan,\nettä anomuksellenne tehdään oikeutta.\n\n— Olette kovin ystävällinen, monsieur, ja minä kyllä teen sen. Voin\nsamalla toivoa, että kun valtionrahastoon ensi kerralla kertyy tuloja...\n\n— Teille toimitetaan suoritus, annan siitä sanani.\n\n— Monsieur, vielä tänään osoitan anomukseni regentille.\n\n— Ja saatte huomenna maksun.\n\n— Oi, monsieur, tätä hyvyyttä!\n\n— Menkää, herra Buvat, menkää, holhottinne odottaa.\n\n— Olette oikeassa, monsieur, mutta hän ei tule mitään menettäneeksi\nodotuksestaan, koska tuon hänelle niin mainion uutisen. Saan kunnian\nlausua näkemiin, monsieur. Kas, anteeksi — sopiiko minun kysyä, mikä\nonkaan nimenne, jos suvaitsette?\n\n— Philippe.\n\n— No, näkemiin sitten, herra Philippe.\n\n— Hyvästi, herra Buvat. Malttakaahan, virkkoi Philippe, — minun täytyy\nantaa määräys voidaksenne poistua.\n\nHän soitti kelloa ja upseeri näyttäytyi.\n\n— Kutsukaa Ravanne.\n\nUpseeri poistui. Parin sekunnin kuluttua astui huoneeseen nuori\nkaartinupseeri.\n\n— Ravanne, lausui Philippe, — saata tätä kunnon miestä Palais-Royalin\nportille. Hän on vapaa lähtemään minne tahtoo.\n\n— Kyllä, teidän korkeutenne, sanoi nuori upseeri.\n\nBuvatin silmiä häikäisi ja hän avasi suunsa kysyäkseen, ketä siten\nnimitettiin hänen korkeudekseen, mutta Ravanne ei suonut hänelle aikaa.\n\n— Tulkaa, monsieur, hän lausui, — tulkaa, odotan teitä.\n\nKirjoitusmestari silmäili hölmistyneenä herra Philippeä ja paashia,\nmutta käsittämättä hänen epäröintiään tämä uudisti kehotuksensa. Buvat\ntotteli vetäen taskustaan nenäliinan ja pyyhkien suuria hikikarpaloita\notsaltaan. Ovella vahtisotilas tahtoi pysähdyttää Buvatin.\n\n— Hänen kuninkaallisen korkeutensa määräyksestä monsieur on vapaa,\nilmoitti Ravanne.\n\nSotamies teki kunniaa ja päästi heidät menemään. Kirjoitusmestari\npelkäsi pyörtyvänsä. Hänen polvensa hetkuivat ja hän nojautui seinään.\n\n— Mikä teidän onkaan, monsieur? kysyi hänen oppaansa.\n\n— Anteeksi, monsieur, änkytti Buvat, — mutta olisikohan henkilö, jolle\nminulla on kunnia puhua, mahdollisesti...\n\n— Hänen ylhäisyytensä regentti omassa persoonassaan, täydensi Ravanne.\n\n— Ei ole mahdollista! huudahti Buvat.\n\n— Hyvin mahdollista päin vastoin, vakuutti nuori mies, — koska niin on\nasia.\n\n— Kuinka! Herra regentti itsekö minulle on luvannut, että minulle\nmaksetaan palkkarästini! huudahti Buvat.\n\n— En tiedä, mitä hän lienee teille luvannut, mutta sen tiedän, että\njuuri herra regentti antoi minulle määräyksen saattaa teitä, vastasi\nRavanne.\n\n— Mutta hän sanoi nimensä olevan Philippe.\n\n— Niinhän tietysti, — Orleansin herttua Philippe.\n\n— Totta tosiaan, monsieur! Philippe onkin hänen ristimänimensä,\nsehän kyllä tunnetaan. Mutta onpas tuo regentti kerrassaan kunnon\nmies, ja kuitenkin ovat katalat juonittelijat vehkeilleet häntä\nvastaan, sellaista miestä vastaan, joka on antanut minulle sanansa\npalkkarästieni suorittamisesta! Mutta ne viheliäiset ansaitsevat\nhirsipuun, monsieur, pyörällä ruhjomisen, teilaamisen, polttorovion;\neikö teidänkin mielestänne, monsieur?\n\n— Monsieur, virkkoi Ravanne nauraen, — minulla ei ole mitään\nmielipidettä noin tärkeistä asioista. Olemme nyt katuovella. Mielelläni\nhaluaisin kunnian olla seurananne pitempään, mutta monseigneur lähtee\npuolen tunnin kuluttua Chellesin luostariin, ja kun hänellä on\nerinäisiä ohjeita annettavina minulle ennen lähtöään, on minun pakko\nsuureksi mielipahakseni jättää teidät.\n\n— Kaikki pahoittelu on minun osallani, monsieur, lausui Buvat\narmollisesti ja syvällä kumarruksella vastaten nuoren miehen keveään\nkumarrukseen. Buvatin kohottaessa päänsä hän oli jo kadonnut.\n\nSe katoaminen jätti Buvatin täydellisesti liikkeittensä valtiaaksi.\nHän käytti vikkelästi tilaisuutta, kiirehtien Place des Victoiresille\nja sieltä Rue du Temps-Perdulle, jonka kulmasta hän kääntyi juuri kun\nd'Harmental survaisi miekkansa Roquefinetten sydämeen. Ja samalla\nhetkellä Bathilde-rukka, lainkaan aavistamatta, mitä hänen naapurinsa\nluona tapahtui, huomasi kasvatusisänsä ja kiirehti portaille vastaan,\nkohdaten hänet toisen ja kolmannen kerroksen välissä.\n\n— Voi, isäni, rakas isäni! huudahti Bathilde noustessaan portaita\nBuvatin käsikynkässä, pysähdyttäen hänet suudeltavaksi joka askelmalla.\n— Mistä tuletkaan, mitä sinulle on tapahtunut ja mistä johtuu, ettemme\nole sinua lainkaan nähneet maanantaista saakka? Hyvä Jumala, sinä olet\nsaattanut Nanetten ja minut hirveään rauhattomuuteen! On täytynyt\nsattua uskomattomia tapauksia!\n\n— Ah, niin, perin uskomattomia, vahvisti Buvat.\n\n— Voi, hyväinen aika, kerro minulle, isäseni! Mistä ensiksikin tulet?\n\n— Palais-Royalista.\n\n— Kuinka! Palais-Royalistako? Ja kenen luona sinä Palais-Royalissa olit?\n\n— Regentin luona vain.\n\n— Sinä regentin luona! Ja mitä sinä regentin luona teit?\n\n— Olin vankina.\n\n— Vankina! Sinä?\n\n— Valtionvankina.\n\n— Ja miksi? Sinä vankina!\n\n— Siksi että olen pelastanut Ranskan.\n\n— Oi, hyvä Jumala, hyvä Jumala, isäni, oletko seonnut järjiltäsi?\nhuudahti Bathilde kauhistuen.\n\n— En, mutta aihetta olisi kyllä ollut, ellei minulla olisi järkkymätön\npää.\n\n— Mutta selitä toki, minä rukoilen!\n\n— Ajattelehan, että regenttiä vastaan punottiin salaliittoa.\n\n— Oi, taivas!\n\n— Ja että minä olin mukana.\n\n— Sinäkö!\n\n— Niin, minä! — nimittäin kuulumatta siihen. Tiedäthän sen ruhtinas de\nListhnayn?\n\n— Niin?\n\n— Tekoruhtinas, lapseni, tekoruhtinas!\n\n— Mutta ne jäljennökset, joita laittelit häntä varten...?\n\n— Julistuksia, kuulutuksia, yllytyspapereita. Yleinen kapina,\nBretagne... Normandia... säätyedustajiston kokous... Espanjan\nkuningas... Ja minä sain sen kaiken ilmi.\n\n— Sinä! huudahti Bathilde kauhistuen.\n\n— Niin, minä, jota hänen ylhäisyytensä regentti juuri mainitsi Ranskan\npelastajaksi, — minä, jolle maksetaan palkkarästini!\n\n— Isäni, isäkulta, sanoi Bathilde, — puhuit salaliittolaisista;\ntiedätkö niiden nimet?\n\n— Ensiksikin herra herttua du Maine. Ajatella, että se kurja äpärä\nvehkeilee sellaista miestä kuin hänen ylhäisyyttään regenttiä vastaan!\nSitten joku kreivi Laval, markiisi de Pompadour, paroni de Valef,\nCellamaren ruhtinas, abbé Brigaud, — tuo peijakkaan abbé Brigaud!\nJäljensinhän koko luettelon, kuulepas...\n\n— Isä kulta, kysyi Bathilde, jonka hengitystä pyrki pelko salpaamaan, —\nisä kulta, näitkö kaikkien noiden nimien joukossa myös... chevalier...\nRaoul d'Harmentalin...?\n\n— Kas, tottahan toki, huudahti Buvat, — chevalier Raoul d'Harmental\non salaliiton johtomies! Mutta regenttihän tietää nyt heidät kaikki.\nTänä iltana vangitaan joka sorkka, ja huomenna hirtetään, teilataan,\nruhjotaan pyörällä.\n\n— Voi sinua onnetonta, onnetonta! parahti Bathilde käsiään väännellen.\n— Olet syössyt surmaan miehen, jota minä rakastan. Mutta vannon äitini\nmuiston kautta, että jos hän kuolee, kuolen minäkin.\n\nJa ajatellen, että hän kenties vielä ehtisi varoittaa Raoulia\nuhkaavasta vaarasta, Bathilde jätti tyrmistyneen kasvatusisänsä,\nsyöksähti kamarin ovelle, kiiti alas portaita kuin siivitettynä,\nlennähti kadun yli kahdella harppauksella, kipaisi naapuritalon\nylimpään kerrokseen melkein koskettamatta askelmia, päätyi\nhengästyksissään, näännyksissä, menehtymäisillään kolkuttamaan\nd'Harmentalin ovelle, jonka chevalier oli tullut sulkeneeksi niin\nhuolimattomasti, että se myötäsi Bathilden ensimmäisellä painalluksella\nja avautuessaan jätti näkyviin kapteenin ruumiin, joka virui\nverilätäkössä lattialla.\n\nTämä näky oli kokonaan toista kuin neito oli odottanut, ja ottamatta\nhuomioon, että hän nyt oli kenties lopullisesti sotkemassa\nrakastajansa asiat, hän pyörähti pois apua huutaen. Mutta päästyään\nporrastasanteelle hän joko voimiensa pettäessä tai liukastuen vereen\nkaatui selälleen, päästäen hirveän kiljahduksen.\n\nSe hälytti hätään naapurit, jotka tapasivat Bathilden pyörtyneenä.\nHänen päänsä oli kolahtanut oven kulmaan, ja siihen oli tullut paha\nvamma.\n\nBathilde kannettiin alas rouva Denisin luo, joka kiirehti tarjoamaan\nvieraanvaraisuuttaan.\n\nKapteeni Roquefinette oli piippuansa sytyttääkseen repäissyt\nosoitepuolen kirjeestä, joka hänellä oli taskussaan, ja kun häneltä ei\nlöytynyt mitään muuta paperia nimen tai asunnon selvillesaamiseksi,\nkuljetettiin murhattu ruumishuoneeseen, missä Normandiatar tunsi\nvainajan kolme päivää myöhemmin.\n\n\n\n\nJUMALA SÄÄTÄÄ\n\n\nLähtiessään pakenemaan täyttä laukkaa d'Harmental oli oivaltanut,\nettä hänellä ei ollut hetkeäkään hukattavana sovittautuakseen siihen\nkäänteeseen, jonka kapteeni Roquefinetten kuolema oli tuottanut hänen\ntoimenaan olevalle uhkarohkealle yritykselle. Toivoen jostakin merkistä\ntuntevansa ne miehet, joiden piti esittää sivuhenkilöiden osaa suuressa\ndraamassa, hän ratsasti bulevardeja pitkin Saint-Martinin portille\nja kääntyi siellä vasempaan, tuotapikaa saapuen keskelle hevostoria.\nSiellähän Roquefinetten palkkaamat puolitoistakymmentä valeasuista\ntalonpoikaa odottelivat päällikkönsä määräyksiä.\n\nMutta kovaonninen kapteeni oli ollut oikeassa: vieraan silmä ei\nkyennyt millään keinoin keksimään noita salaperäisiä miehiä,\njotka ulkonaisesti muistuttivat kaikkia muita ja tuskin tunsivat\ntoisiaankaan. D'Harmental etsiskeli siis turhaan. Kaikki kasvot olivat\nhänelle tuntemattomia; myyjät kuten ostajatkin näyttivät hänestä niin\nkerrassaan ajattelevan vain kauppojaan, että hän pariin kolmeen kertaan\nlähestyttyään henkilöitä, joita päätteli tekeytyneiksi, taas etääntyi\nvirkkamatta heille sanaakaan, kun oli liian todennäköistä, että hän\nviiden- tai kuudensadan miehen paljoudesta valitessaan tekisi jonkin\nerehdyksen, joka ei ainoastaan ilmenisi turhaksi, vaan voisi koitua\nvaaralliseksikin.\n\nAsema oli surkea. Chevalierilla oli selvästikin käytettävissään\nkaikki salahankkeen onnelliseen toteuttamiseen tarpeelliset keinot,\nmutta kapteenin surmatessaan hän oli itse katkaissut johtolangan, ja\nyhdysrenkaan murtuessa oli koko ketju käynyt hyödyttömäksi. D'Harmental\npureskeli huuliaan, repi rinnuksiaan, käveli edes takaisin torin\ntoisesta päästä toiseen, odottaen yhä jonkin arvaamattoman seikan\npäästävän hänet pulasta. Aika kului, markkinat pysyivät samanlaisina,\nkukaan ei tullut häntä puhuttelemaan, ja kaksi talonpoikaa, joille hän\nvihdoin toivottomuudessaan esitti muutamia kaksimielisiä kysymyksiä,\navasi silmänsä ja suunsa niin tyhmän näköisinä, että d'Harmental\nheti keskeytti puhuttelunsa, uskoen osuneensa harhaan. Hänen siten\nharhaillessaan kello löi viisi. Regentin piti palata Chellesistä\nkahdeksan tai yhdeksän tienoissa illalla. Ei siis enää ollut aikaa\nmenetettäväksi, varsinkin kun väijytys oli viimeinen uskalluksen\ntilaisuus salaliittolaisille, joita odotteli vangitseminen minä hetkenä\nhyvänsä, niin että heidän ainoa pelastusmahdollisuutensa nyt perustui\npelkästään tähän arpanopan heittoon. D'Harmental ei salannut itseltään\naseman vaikeuksia. Hän oli vaatinut itselleen hankkeen kunnian, joten\nhäntä painoi kaikki vastuu, ja se olikin hirvittävintä. Toiselta puolen\nhän näki joutuneensa pulaan, missä miehuullisuus ei auta mitään, missä\nihmistahto törmää mahdottomuuteen ja ainoaksi tehtäväksi jää tunnustaa\nvoimattomuutensa ja vedota tuen saamiseen niiltä, jotka päin vastoin\novat pyytäjään turvautuneet.\n\nD'Harmental oli päättäväinen mies, hänen kantansa oli pian\nselvillä. Puolitoista tuntia harhailtuaan torilla joka suuntaan\nhän teki vielä viimeisen kierroksen, tarkastaakseen, eikö joku\nsalaliittolainen kavaltaisi itseään kärsimättömyydellään kuten\nhänkin, mutta havaitessaan kaikki kasvot yhä yhtä tyhjänsanoviksi\nhän kannusti ratsunsa jälleen laukkaan, kiiti pitkin bulevardeja,\nsaapui Saint-Antoinen esikaupunkiin, hyppäsi maahan talon numero 15:n\nedustalla, ryntäsi ylös portaita viidenteen kerrokseen, avasi pienen\nkamarin oven ja näki vastassaan madame du Mainen, kreivi de Lavalin,\nPompadourin ja Valefin, Malezieuxin ja Brigaudin.\n\nKaikki huudahtivat hämmästyneinä hänet nähdessään.\n\nD'Harmental selosti selkkauksen, Roquefinetten vaatimukset, syntyneen\nkiistan ja siitä johtuneen kaksintaistelun. Hän avasi takkinsa, näytti\nverisen paidanrintamuksensa, kuvaili sitten, miten oli toivonut\ntuntevansa valepukuiset talonpojat, asettuakseen heidän etunenäänsä\nkapteenin sijalle, ja kertoi yrityksensä raukeamisen hevostorin\nvilinässä. Lopuksi hän vetosi Lavaliin, Pompadouriin ja Valefiin, jotka\nheti vakuuttivatkin olevansa valmiit seuraamaan chevalieria vaikkapa\nmaailman ääriin ja sokeasti tottelevansa hänen määräyksiään.\n\nMitään ei siis ollut vielä menetetty. Neljä tarmokasta ja omaan\nlukuunsa toimivaa miestä saattoi hyvinkin korvata kaksitoista tai\nviisitoista palkattua vetelehtijää, joilla ei ollut muuta kannustinta\nkuin parinkymmenen louisdorin ansaitseminen miestä kohti. Hevoset\nolivat tallissa valmiina, jokainen oli tullut aseistettuna, eikä\nd'Avranches ollut vielä lähtenyt, joten pikku joukkueeseen liittyi\nharras apulainen lisää.\n\nLähetettiin hankkimaan mustia samettinaamioita, jotta ryöstäjien kasvot\npysyisivät mahdollisimman kauan peitettyinä regentiltä. Malezieuxin\ntäytyi ikänsä vuoksi ja Brigaudin taasen hengenmiehenä luonnollisesti\njäädä tällaisen retken ulkopuolelle, joten heidät jätettiin Madame\ndu Mainen seuraan. Kohtauspaikaksi sovittiin Saint-Mandé, jonne\nkukin lähti erikseen, jotta vältettäisiin herättämästä epäluuloja.\nTunnin kuluttua olivat kaikki viisi salaliittolaista jälleen koolla,\nkätkeytyen Chellesin tien varteen Vincennesin ja Nogent-sur-Marnen\nvälillä. Linnan tornikello löi puoli seitsemän.\n\nD'Avranches oli hankkinut tietoja. Regentti oli mennyt tästä puoli\nneljän tienoissa. Hänellä ei ollut saattuetta eikä vartiota matkassaan.\nVaunuja veti nelivaljakko, jota ohjaili kaksi selkäjockeyta, ja edellä\nriensi ainoastaan yksi esiratsastaja. Niin ollen ei ollut pelättävänä\nmitään vastarintaa. Prinssi pysähdytettäisiin, matka suunnattaisiin\nCharentoniin, jonka postimestari oli madame du Mainen puolella,\nja siellä hänen kaleesinsa käännettäisiin pihaan, jonka portti\nsuljettaisiin. Sitten hänet pakotettaisiin nousemaan matkavaunuihin,\njotka odottivat valmiiksi valjastettuina postimies satulassaan.\n\nD'Harmental ja Valef istuutuisivat hänen molemmille puolilleen, ja\ntäyttä neliä lähdettäisiin taipaleelle, päästen Marnen yli Alfortissa\nja Seinen toiselle puolelle Ville-neuve-Saint-Georgesin sillan\nkautta. Tultaisiin Grand-Vauxiin, ja Montlhéryssä oltaisiin Espanjaan\njohtavalla valtatiellä. Jos regentti yrittäisi huutaa apua jollakin\nvaihtoasemalla, niin d'Harmental ja Valef uhkaisivat häntä, ja mikäli\nuhkaukset eivät auttaisi, oli käytettävissä passi, jossa todistettiin,\nettä avun vaatija ei ollut prinssi, vaan regentiksi tekeytynyt\nmielipuoli, jota vietiin takaisin omaistensa luo Saragossaan. Tämä\nkaikki oli kyllä jonkin verran epävarmaa, mutta tiettyähän on, että\njuuri tällaiset yritykset tavallisesti onnistuvat sitäkin helpommin,\nkun ne, joita vastaan juoni on sommiteltu, eivät ole osanneet varautua\nsen tepposiin.\n\nKello löi seitsemän, kahdeksan. Hyvillä mielin d'Harmental ja hänen\nkumppaninsa näkivät yön lähestyvän ja hämyn pakenevan. Parit,\nkolmet ajoneuvot — kyytivaunuja tai yksityisiä — olivat antaneet\nväärän hälytyksen, mutta samalla harjaannuttaneet heitä todelliseen\nhyökkäykseen. Puoli yhdeksältä oli ilta jo varsin pimeä, ja\nsalaliittolaisten aluksi tuntema luonnollinen pelontapainen alkoi\nmuuttua mallittomuudeksi.\n\nKello yhdeksän oltiin kuulevinaan jotakin jytinää. D'Avranches\nlaskeutui maahan ja erotti selvemmin vaunujen vierimisen. Samassa\ntuikahti tien mutkasta tuhatkunnan askeleen päässä heistä ikään\nkuin tähden säihky. Väijyjät hätkähtivät. Siinä ilmeisesti tuli\nesiratsastaja soihtuineen. Piankaan ei ollut enää mitään epäilyksen\nsijaa, nähtiin vaunut ja niiden kaksi lyhtyä. D'Harmental, Pompadour,\nValef ja Laval vaihtoivat viimeisen kädenpuristuksen ja verhosivat\nkasvonsa naamiollaan. Sitten kukin asettui määräpaikalleen. Vaunut\nlähestyivät nopeasti. Ne olivat selvästi Orleansin herttuan vankkurit.\nSoihdun loimussa nähtiin esiratsastajan punainen nuttu noin\nviisikolmatta askelta vaunuhevosten edellä. Tie oli hiljainen ja autio.\nKaikki näytti luontuvan hyvin. D'Harmental loi viimeisen silmäyksen\nkumppaneihinsa. Hän näki d'Avranchesin hoipertelevan keskellä tietä\nmuka humalassa. Laval ja Pompadour seisoivat kumpaisellakin puolella\nkiveystä, ja vastapäätä häntä Valef tarkasteli, olivatko hänen\npistoolinsa kyllin löysästi kotelossaan. Esiratsastaja, nuo kaksi\njockeyta ja prinssi eivät selvästikään aavistaneet mitään häiritsemistä\nsuunniteltavan, vaan jouduttautuisivat itsellään odottajien käsiin.\n\nVaunut lähestyivät yhä. Esiratsastaja oli jo sivuuttanut d'Harmentalin\nja Valefin, törmäten samassa d'Avranchesiin, joka suoristautuen hyppäsi\nkäsiksi hänen hevosensa suitsiin, tempasi hänen kädestään soihdun ja\nsammutti sen. Tällöin jockeyt yrittivät kääntää vaunuja, mutta se\noli jo myöhäistä. Pompadour ja Laval olivat syöksähtäneet esiin ja\nhallitsivat heitä pistooleillaan, sillä aikaa kun d'Harmental ja Valef\nriensivät kumpaisellekin ovelle, sammuttivat lyhdyt ja huomauttivat\nprinssille, että hänen henkeään ei tavoiteltu, jos hän ei ryhtyisi\nminkäänlaiseen vastarintaan, mutta puolustautuminen tai huutaminen sitä\nvastoin pakottaisi heidät äärimmäisyyksiin.\n\nVastoin d'Harmentalin ja Valefin odotusta, he kun tunsivat regentin\nmiehuullisuuden, prinssi virkkoi vain:\n\n— Hyvä on, messieurs, älkää tehkö minulle pahaa. Tulen kyllä minne\ntahdotte.\n\nD'Harmental ja Valef vilkaisivat silloin valtatielle. He näkivät\nPompadourin ja d'Avranchesin vievän metsään esiratsastajaa ja\nkumpaistakin jockeyta samoin kuin esiratsastajan hevosta ja\nvaunuhevosten etumaista paria, jotka he olivat päästäneet valjaista.\nChevalier hyppäsi heti maahan ja nousi taaemman jockeyn käyttämän\nhevosen selkään. Laval ja Valef asettuivat kumpaisenkin vaununoven\nkohdalle, vaunut lähtivät liikkeelle täyttä neliä, poikkesivat\nensimmäisessä risteyksessä vasemmalle ja alkoivat tätä poikkitietä\npitkin vieriä meluttomasti ja ilman valoa Charentonin suunnalle. Kaikki\ntoimenpiteet oli järjestetty niin hyvin, että ryöstöstä suoriuduttiin\nviidessä minuutissa ilman vähäisintäkään vastarintaa, ainoankaan\nhätähuudon kajahtamatta ilmoille. Tällä kertaa oli onni ehdottomasti\nollut salaliittolaisten puolella.\n\nMutta poikkitien päätekohdassa d'Harmental tapasi ensimmäisen esteen.\nSattumalta tai tahallisesti oli sulkupuomi laskettu alas: täytyi\nkääntyä takaisin, jotta mentäisiin toista tietä. Chevalier käänsi\nhevoset, palasi kappaleen matkaa, kunnes tuli pitkittäistielle, ja\ntuokioksi hiljentynyt vauhti pääsi entiselleen.\n\nTämä uusi tie johti neljän tien risteykseen, joista yksi vei suoraan\nCharentoniin. Ei ollut aikaa hukata hetkeäkään, kun joka tapauksessa\noli mentävä nyt tämän risteyksen kautta. Hetkiseksi hän oli hämyssä\nnäkevinään miesten varjoja edessä, mutta se ilmestyksen tapainen\nhälveni kuin usva, ja vaunut jatkoivat kulkuaan esteettömästi.\nRisteystä lähestyessään d'Harmental luuli kuulevansa hevosen\nhirnahduksen ja sellaista raudan rahinaa kuin olisi sapeleita\nvedetty huotristaan, mutta se saattoi olla tuulenkin puuskahdusta\nlehvistössä tai muuta merkityksetöntä melua, joten hän jatkoi matkaa\nheikentymättömän nopeasti, palanneen hiljaisuuden ja sankan hämyn\nsuojassa.\n\nMutta risteyksessä d'Harmentalia kohtasi kummallinen näky. Jonkinlainen\nmuuri sulki kaikki tiet, oli ilmeistä, että tässä oli odottamatonta\ntapahtumassa. Chevalier pysähdytti heti ajoneuvot, ja aikoi kääntyä\ntakaisin, mutta samanlainen muuri oli sulkeutunut hänen taaksensakin,\nja Valef ja Lavat huusivat yhtaikaa: — Olemme saarretut, pelastautukoon\nken voi!\n\nHeti kääntyen vaununoven luota ja ohjaten ratsunsa ojan yli he\nkaksistaan syöksähtivät metsään, kumpainenkin omalta puoleltaan,\nja katosivat tiheikköön. Mutta valjastetun hevosen selässä istuva\nd'Harmental ei voinut seurata kumppaneitaan. Kun hän ei siis päässyt\nväistämään tätä elävää muuria, jonka hän alkoi havaita harmaiden\nmuskettisoturien ketjuksi, chevalier yritti suistaa sitä nurin,\niski kannukset hevosen vatsaan ja eteni pää kumarassa ja pistooli\nkumpaisessakin kädessään lähintä tietä kohti, välittämättä siitä,\njohtiko se oikeaan suuntaan. Hän ei kuitenkaan ollut ehtinyt kymmentä\naskelta, kun musketinluoti lävisti hevosen pään, eläin lysähti maahan,\nkeikauttaen hänet nurin ja pusertaen häneltä raajan alleen.\n\nKahdeksan tai kymmenen ratsumiestä hyppäsi heti alas ja ryntäsi\nd'Harmentalin kimppuun. Chevalier laukaisi toisen pistoolinsa\numpimähkään ja käänsi toisen päätänsä kohti, ampuakseen luodin\nohimoonsa, mutta hänellä ei ollut aikaa. Kaksi muskettisoturia\ntarttui hänen käsivarteensa, neljä muuta kiskoi hänet hevosen alta.\nOletettu prinssi — valepukuinen palvelija — nousi pois vaunuista,\nd'Harmental työnnettiin hänen sijalleen, kaksi upseeria istuutui hänen\nkumpaisellekin puolelleen, surmatun hevosen aisoihin valjastettiin\ntoinen, vaunut lähtivät liikkeelle uuteen suuntaan, muskettisoturien\nratsueen saattamina. Neljännestunnin kuluttua ne vierivät\nnostosillalle, raskas portti kirskui saranoillaan, ja d'Harmental\nvietiin kolkkoon holvikäytävään, jonka toisessa päässä odotteli upseeri\neverstin virkapuvussa.\n\nSiinä oli herra de Launay, Bastiljin kuvernööri.\n\nJos nyt lukijamme haluavat tietää, miten salahanke saatiin ehkäistyksi,\nniin he johdattakoot mieleensä Duboisin ja La Fillonin keskustelun.\nMuistettaneen, että pääministerin kuoma epäili kapteeni Roquefinetten\nsekaantuneen johonkin luvattomaan vehkeeseen ja saapui antamaan hänet\nilmi sillä ehdolla, että hänen henkensä säästettäisiin. Muutamia päiviä\nmyöhemmin d'Harmental oli ilmestynyt hänen taloonsa. Hän tunsi nuoren\nherrasmiehen, joka oli jo kerran neuvotellut kapteenin kanssa, hiipi\nhänen perässään ja kuuli viereiseen huoneeseen heidän haastelunsa, kun\nväliseinään oli koverrettu reikä.\n\nKeskustelussa mainittiin suunnitelmana olevan ryöstää regentti hänen\npalatessaan Chellesistä. Dubois sai asiasta tiedon jo samana iltana, ja\nnapatakseen syylliset itse teossa hän oli toimittanut regentin pukuun\nherra Bourguignonin ja piirityttänyt Vincennesin metsän harmailla\nmuskettisotureilla, kevytaseisella ratsuväellä ja rakuunoilla. Hänen\ntemppunsa tulos on nähty. Salahankkeen johtaja oli siepattu kiinni\npaikalla, ja kun pääministeri tiesi kaikkien muiden vehkeilijäin nimet,\noli todennäköistä, että heilläkään ei juuri ollut mahdollisuutta\npujahtaa laajasta verkosta, johon hän oli tällä hetkellä heidät\nsaartanut.\n\n\n\n\nPÄÄMINISTERIN MUISTI\n\n\nAvatessaan silmänsä Bathilde makasi neiti Émilien kamarissa, Mirza\noli ojentautunut hänen vuoteensa jalkopäähän, sisarpari vartioi hänen\npäänalusensa kumpaisellakin puolella, ja murheen musertama Buvat istui\nsopessa, pää painuneena rinnalle ja kädet polville laskettuina.\n\nAluksi kaikki hänen ajatuksensa olivat sekavia, ja hänen ensimmäisenä\naistimuksenaan oli ruumiillinen kipu. Hän kosketti kädellä päätänsä,\nruhjevamma oli ohimon takana. Kutsuttu lääkäri oli sovitellut ensi\nkääreen ja kehottanut tiedottamaan hänelle, jos ilmenisi kuumetta.\n\nUni oli tuntunut nuoresta tytöstä hyvin raskaalta ja tuskalliselta,\nja hämmästyen hän lopuksi huomasi makaavansa vieraassa talossa. Hän\ntähtäsi kysyvän katseen jokaiseen huoneessa olijaan, mutta Athénais ja\nÉmilie käänsivät silmänsä pois, Buvat voihkaisi kumeasti, ainoastaan\nMirza kurkotti pientä päätänsä silityksen saamiseksi. Hyväilynhaluisen\npikku eläimen kovaksi onneksi alkoivat muistot palata Bathildelle,\näskeisiä tapauksia verhoava huntu rakoili vähitellen, hän alkoi piankin\nliittää yhteen katkenneita lankoja, jotka saattoivat johtaa hänet\nuudestaan seuraamaan menneisyyden tietä.\n\nHän muisti kasvatusisänsä paluun, mitä Buvat oli kertonut salaliitosta,\nmillaiseen vaaraan hän oli paljastuksellaan syössyt d'Harmentalin.\nSitten hänen mieleensä tuli, kuinka hän oli toivonut ehtivänsä pelastaa\nrakastettunsa, kuinka vinhasti hän oli kiitänyt kadun poikki ja noussut\nportaita. Lopuksi hän jälleen näki sielunsa silmillä Raoulin kamariin,\nja taaskin pelästyen kauhusta ikään kuin olisi toistamiseen ollut\nkapteenin ruumista vastapäätä hän huudahti:\n\n— Ja hän, miten hänen on käynyt?\n\nKukaan ei vastannut, kun heistä ei yksikään tiennyt mitä vastata.\nKyynelten tukehduttamana vain Buvat nousi ja asteli ovea kohti.\nBathilde käsitti, mitä suunnatonta tuskaa ja mielenkarvautta tuo mykkä\npoistuminen merkitsi. Hän pysähdytti kasvatusisän katseellaan. Sitten\nojentaen molemmat käsivarret Buvatia kohti hän kysyi:\n\n— Isäni, etkö enää rakasta Bathilde-parkaasi?\n\n— Minäkö en sinua enää rakastaisi, kulta lapseni! huudahti Buvat\nvaipuen polvilleen vuoteen jalkopäähän ja suudellen Bathilden jalkoja\npeitteen läpi. — Enkö enää rakastaisi sinua, hyvä Jumala! Pikemmin sinä\net nyt enää rakasta minua, ja siihen on syytä, sillä minä olen kurja\nolento. Minun olisi pitänyt aavistaa, että se nuori mies oli kiintynyt\nsinuun, ja panna kaikki alttiiksi, kärsiä kaikkea mieluummin kuin...\nMutta sinä et ollut sanonut minulle mitään, et ollut antanut minulle\nluottamustasi, ja minkäpä sille mahtaa, että minä mitä parhaintakin\ntarkoittaen teen pelkkiä tyhmyyksiä. Voi, minua onnetonta, onnetonta,\nhuudahti Buvat nyyhkyttäen. — Miten voitkaan ikinä antaa minulle\nanteeksi, ja ellet anna minulle anteeksi, kuinka voin elää?\n\n— Isäni, rukoili Bathilde, — isäni, yritähän vain ottaa selkoa siitä,\nmiten hänen on käynyt, rukoilen sitä.\n\n— No niin, lapseni, minä menen ottamaan selvää. Etkö annakin minulle\nanteeksi, jos tuon sinulle hyviä uutisia? Ja... jos ne ovat huonoja...\ninhoathan minua silloin yhä enemmän, ja se on oikein, mutta ethän\nsentään kuole?\n\n— Mene, mene! kehotti Bathilde heittäen käsivartensa Buvatin kaulaan\nja antaen hänelle suudelman, jossa viidentoista vuoden kiitollisuus\ntaisteli nykyhetken tuskan kanssa, — päiväni ovat Jumalan käsissä, hän\npäättää, pitääkö minun elää vai kuolla.\n\nKirjastovirkailija ei tästä kaikesta ymmärtänyt muuta kuin saamansa\nsuudelman. Hänestä tuntui, että jos Bathilde olisi hänelle kovasti\nvihoissaan, ei hän suutelisi, ja puolittain lohdutettuna hän otti\nkeppinsä ja hattunsa, kysyi rouva Denisiltä, miten chevalier oli ollut\npuettuna, ja ryhtyi tiedustelemaan, mille suunnalle hän oli lähtenyt.\n\nEi ollut helppoa varsinkaan noin yksinkertaisen tutkiskelijan seurata\nRaoulin jälkiä. Buvat sai kyllä aluksi tietää eräältä naapurilta,\nettä chevalierin oli nähty hyppäävän hevosen selkään, joka oli ollut\npuolisen tuntia sidottuna ikkunaluukkuun, ja että hän oli kääntynyt\nRue du Gros-Chenetille. Muuan tuttu maustekauppias, joka asui Rue des\nJeuneursin kulmassa, muisti nähneensä kuvatunlaisella hevosella täyttä\nlaukkaa ratsastavan herrasmiehen, jonka tuntomerkit hyvin sattuvasti\nvastasivat Buvatin mainitsemia, ja lopuksi muuan bulevardin kulmassa\nvihanneskauppaa pitävä vaimo vannoi kiven kovaan, että sama ratsastaja\noli kadonnut Saint-Denisin portin notkelmaan. Mutta noiden kolmen\ntiedon jälkeen kävivät kaikki selvitykset epämääräisiksi, epävarmoiksi,\nhäilyviksi, ja kaksi tuntia etsiskeltyään Buvat ei palatessaan\nrouva Denisin taloon voinut Bathildelle ilmoittaa muuta kuin että,\nminne tahansa d'Harmental olikin mennyt, hän oli sinne lähtenyt\nBonne-Nouvelien bulevardia pitkin.\n\nKirjoitusmestari tapasi holhottinsa kiihtyneempänä, hänen\npoissaollessaan oli vamman vaikutus kehittynyt, ja lääkärin aavistama\nkäänne läheni. Bathilden silmät hehkuivat, hipiää poltti, hän puhui\nkatkonaisesti. Rouva Denis oli juuri lähettänyt noutamaan lääkäriä.\n\nVaimorukalla oli omatkin huolensa. Hän oli jo kauan epäillyt, että\nabbé Brigaud oli sekaantunut johonkin juoneen, ja nyt ilmennyt seikka,\nettä d'Harmental ei ollut köyhä opiskelija, vaan jalosukuinen eversti,\nvahvisti näitä arvailuja, koska juuri Brigaud oli d'Harmentalin tuonut\nhänen luokseen. Tämä aseman yhtäläisyys hellytti hänen mieltänsä\nerityisesti Bathildea kohtaan, kun hän muutenkin oli hyväluontoinen.\nHän siis kuunteli jännittyneesti niitä vähäisiä selvityksiä, joita\nBuvatilla oli potilaalle tuotavina, ja kun ne eivät suinkaan\nolleet riittäviä neidon tyynnyttämiseen, lupasi hän heti ilmoittaa\nBathildelle, jos omalla tahollaan saisi jotakin tietoonsa.\n\nSiitä puhuttaessa saapui lääkäri. Niin tottunut kuin hän olikin\nhallitsemaan itseänsä, oli helppo nähdä, että hän huomasi Bathilden\ntilan vakavasti huonontuneeksi. Hän juoksutti potilaasta suoneniskulla\nrunsaasti verta, määräsi virkistäviä juomia ja esitti, että joku\nvakinaisesti valvoisi sairaan vierellä. Neidit Émilie ja Athénais,\njotka pikku naurettavuuksistaan huolimatta olivat pohjaltaan kelpo\nneitosia, ilmoittivat sen huolen kuuluvan heille ja viettävänsä yön\nvuorotellen Bathilden luona. Vanhempana Émilie vaati ensimmäisen\nvartiovuoron ja se suotiin hänelle kiistattomasti. Mitä Buvatiin\ntuli, ei hän voinut oleskella samassa huoneessa Bathilden tarvitseman\nhoivailun takia, ja hänen tukahdutetut huokauksensa ja raskaat\nvoihkaisunsa vain häiritsivät sairasta, joten häntä kehotettiin\nmenemään asuntoonsa. Siihen hän suostui vasta kun Bathilde itse pyysi\nsitä.\n\nSuonenisku oli hiukan tyynnyttänyt Bathildea. Hän tuntui niin ollen\nvoivan paremmin. Madame Denis poistui kamarista, neiti Athénais palasi\nomaan huoneeseensa, ja käytyään ruumishuoneessa katsastamassa kapteeni\nRoquefinetteä herra Boniface niinikään siirtyi omalle puolelleen.\nÉmilie valvoi tulisijan nurkkauksessa, lukien pientä kirjaa, jonka\noli ottanut taskustaan. Silloin kuului katuovelta kaksi niin hätäistä\nja voimakasta koputusta, että saattoi havaita pyrkijän olevan jonkun\nverran kiihdyksissä. Hätkähtäen Bathilde kohottautui kyynärpäittensä\nvaraan. Émilie pisti kirjan taskuunsa ja potilaan liikahduksen\nkuulleena riensi hänen vuoteensa ääreen. Syntyi hetken hiljaisuus,\njonka aikana kuultiin parin kolmen oven avautuvan ja ummistuvan, sen\njälkeen saattoi erottaa tulijan äänen, ja ennen kuin Émilie ehti\nhuomauttaakaan: — Siellä ei kuulu olevan herra Raoul, vaan abbé\nBrigaud, oli Bathilden pää jo painunut takaisin pielukselle.\n\nTuokion kuluttua rouva Denis raotti kamarin ovea ja kutsui vapisevalla\näänellä Émilietä. Tämä poistui jättäen hoidokkinsa yksikseen.\n\nÄkkiä Bathilde taas säpsähti. Abbé oli johdettu viereiseen huoneeseen\nja kuului lausuvan Raoulin nimen. Samalla hän muisti usean kerran\nnähneensä abbén d'Harmentalin luona. Hän tiesi, että abbé kuului\nMainen herttuattaren lähimpään seuraan, ja niin ollen abbé saattoi\ntuoda tietoja. Hänen ensimmäisenä ajatuksenaan oli laskeutua alas\nvuoteelta, verhoutua aamuviittaan ja mennä kuuntelemaan uutisia.\nSitten hän päätteli, että jos viestit olivat huonoja, ei niitä hänelle\nkerrottaisi, ja että oli parempi yrittää kuunnella keskustelua, joka\ntuntui kehittyneen hyvin vilkkaaksi. Hän painoi korvansa laudoitusta\nvasten ja kuunteli niin kiihkeästi kuin hänen koko elollisuutensa olisi\nkeskittynyt yhteen ainoaan aistiin.\n\nBrigaud selosti rouva Denisille, mitä oli tapahtunut. Valef oli\nrientänyt Saint-Antoinen esikaupungin numero 15:een ilmoittamaan\nmadame du Mainelle, että kaikki oli mennyt myttyyn. Herttuatar oli\nheti vapauttanut salaliittolaiset sanastaan ja kehottanut Malezieuxia\nja Brigaudia pelastautumaan parhaansa mukaan. Hän oli itse vetäytynyt\nArsenaliin. Brigaud tuli niin ollen hyvästelemään rouva Denisiä. Hän\noli lähdössä Pariisista, yrittääkseen kaupustelijaksi pukeutuneena\npäästä Espanjaan.\n\nSurkeilevan rouva Denisin ja hänen tyttäriensä huudahdukset\nkeskeyttelivät kertomusta, ja mainitessaan d'Harmentalin kohtalosta\noli abbé kuulevinaan viereisestä huoneesta parahduksen. Mutta kun\nkukaan ei kiinnittänyt siihen huomiota eikä hän tiennyt Bathilden\nolevan siellä, ei hän tullut antaneeksi mitään erityistä merkitystä\nsille äännähdykselle, vaan luuli erehtyneensä sen laadusta. Sitä paitsi\nBoniface, vuorostaan kutsuttuna, astui sisälle juuri tällä hetkellä, ja\nkun tämä oli erityisesti abbén sydämellä, suuntasi hänen ilmestymisensä\nBrigaudin tunteet yksinomaan itsekohtaisiin vaikutelmiin.\n\nEi kuitenkaan ollut tilaisuutta pitkälliseen hyvästelyyn. Brigaud\nhalusi päivän koittaessa olla mahdollisimman etäällä Pariisista. Hän\nsiis erosi Denis-perheestä, ottaen mukaansa vain Bonifacen, joka sanoi\ntahtovansa saatella kummisetää tulliportille asti.\n\nAvatessaan portaille johtavan oven he kuulivat portinvartijan\näänekkäästi estelevän pääsyä joltakulta ja kiirehtivät kuulustamaan\nväittelyn aihetta. Hiukset hajalla, avojaloin, väljään valkoiseen\nkauhtanaan verhoutuneena seisoi Bathilde sillakkeella, pyrkien ulos\nportinvartijan vastustellessa. Tyttöpoloinen oli kuullut kaikki. Hänen\nkuumeensa oli kehittynyt hourailuksi, hän tahtoi päästä Raoulin luo,\nnähdäkseen hänet jälleen, kuollakseen hänen kanssaan. Naiset ottivat\nhänet syliinsä. Tuokion hän rimpuili vastaan, sopertaen katkonaisia\nsanoja, kuumeen hehku poskillaan, samalla kun kaikki jäsenet hytisivät\nja hampaat kalisivat horkan puistatuksissa. Mutta piankin hänen\nvoimansa ehtyivät, hänen päänsä keikahti taaksepäin, hän mutisi vielä\nRaoulin nimen ja menetti toistamiseen tajuntansa.\n\nLääkäri kutsuttiin taaskin. Hänen pahin pelkonsa oli toteutunut, oli\nsyntynyt aivokuume. Silloin koputettiin ovelle. Siellä oli Buvat,\njonka Brigaud ja Boniface olivat tavanneet rauhattoman aaveen tavoin\nharhailemassa talon edustalla ja joka nyt kykenemättömänä vastustamaan\nlevottomuuttaan tuli anomaan, että hän saisi oleskella missä hyvänsä\nhuoneiston sopessa, kunhan hänelle vain joka hetki annettaisiin tietoja\nBathilden voinnista.\n\nPerhe oli itse joutunut sellaisen surun valtaan, että osasi ymmärtää\ntoistenkin mielentuskaa. Rouva Denis viittasi kirjastovirkailijaa\nistuutumaan erääseen nurkkaan ja vetäytyi kamariinsa Athénaiksen\nkanssa, jättäen Émilien uudestaan pitämään silmällä potilasta.\nAamusarastuksen lähetessä Boniface tuli takaisin. Hän oli saattanut\nBrigaudia Enfer-tulliportille, missä abbé oli hänestä eronnut, toivoen\nhyvällä ratsullaan ja omaksumassaan valeasussa pääsevänsä livahtamaan\nEspanjan rajalle.\n\nBathilden hourailua jatkui, hän oli koko yön haastanut Raoulista ja\nmyös useasti lausunut Buvatin nimen, aina syyttäen häntä rakastajansa\nsurmaamisesta. Joka kerta oli onneton kirjoitusmestari — rohkenematta\npuolustautua, vastata tai edes voihkaista — äänettömästi purskahtanut\nkyyneliin, hartaasti pohtien, miten voisi korjata tekemänsä pahan.\nPäivän valjetessa hän viimein näytti tehneen pontevan päätöksen. Hän\nlähestyi vuodetta, suuteli Bathilden kuumaa kättä, neidon katsellessa\nhäntä tuntematta, ja saapasteli ulos.\n\nBuvat oli tosiaankin terästäytynyt äärimmäiseen esiintymiseen. Hän\ntahtoi mennä tavoittamaan Duboisia, kertoa hänelle tekonsa seuraukset\nja pyytää kaikeksi palkkiokseen d'Harmentalin armahdusta omien\npalkkasaataviensa ja oman uransa edistymisen sijasta. Tokihan tuo\noli vähäisintä, mitä voitiin suoda miehelle, jota itse regentti oli\nnimittänyt Ranskan pelastajaksi. Buvat ei niin ollen epäillyt, että\nhän saisi pian tuoda tämän hyvän uutisen, joka toivottavasti tekisi\nBathilden terveeksi.\n\nHän kiirehti asuntoonsa siistimään ulkonaista puoltaan, johon edellisen\npäivän tapaukset ja yön järkytykset olivat liiallisesti painaneet\nleimansa, sitä paitsi hän ei rohjennut esittäytyä pääministerin\npuheille kovin varhain aamulla, peläten häiritsevänsä suurmiestä.\nPukeutumisensa päätyttyä hän vielä hetkiseksi poikkesi Bathilden\nkamariin, kellon ollessa vasta yhdeksän. Huone oli siinä kunnossa,\njohon se oli jäänyt edellisenä iltapäivänä. Buvat istuutui tuolille,\njolta tyttö oli noussut, kosketteli hänen rakkaimipia esineitään,\nsuuteli ristiinnaulitun jalkoja, joita tyttö suuteli joka ilta. Olisi\nvoinut luulla rakastajan siinä katsastelevan suojamaa, jonka hänen\nlemmittynsä oli hyljännyt.\n\nPikku pöytäkello löi kymmenen. Siihen aikaan kirjastovirkailija oli\njo useana päivänä lähtenyt Palais-Royaliin. Tungettelevaisuuden pelko\nsyrjäytyi siis sen toiveen tieltä, että hänet vastaanotettaisiin kuten\nennenkin. Buvat otti keppinsä ja hattunsa ja pistäytyi rouva Denisin\nluo tiedustelemaan, miten Bathilde oli jaksanut hänen lähdettyään.\nSairas yhä kutsui Raoulia, ja lääkäri oli iskenyt suonta kolmannen\nkerran. Buvat huokasi raskaasti, kohotti suuret silmänsä taivasta kohti\nkuin ottaakseen sen todistajakseen, että hän oli tekemässä kaikki mitä\nsaattoi tehdä nopean ratkaisun hankkimiseksi holhottinsa vaivoille ja\nasteli Palais-Royaliin päin.\n\nHetki oli huonosti valittu. Dubois oli ollut viisi tai kuusi\nvuorokautta hellittämättömästi jalkeilla ja kärsi taudista, joka sitten\nmuutamia kuukausia myöhemmin kääntyi hänen kuolemakseen. Lisäksi\nhän oli kovin pahalla päällä siitä, että ainoastaan d'Harmental oli\nsaatu kiinni, ja hän oli juuri antanut Leblancille ja d'Argensonille\nmääräyksen, oikeudenkäynnin jouduttamisesta kaikella mahdollisella\nkiireellä, kun hänen kamaripalvelijansa, joka oli jo tottunut näkemään\narvoisan puhtaaksikirjoittajan joka-aamuisen tulon, ilmoitti herra\nBuvatin.\n\n— Kuka penteleen Buvat? ärähti Dubois.\n\n— Minä vain, monseigneur, äännähti kirjuripoloinen uskaltautuen\nlivahtamaan kamaripalvelijan ja oven välitse ja kallistaen rehellisen\npäänsä pääministerin edessä.\n\n— No, mikä te olette miehiänne? tiedusteli Dubois kuin ei olisi häntä\nkoskaan nähnyt.\n\n— Kuinka, monseigneur, hämmästeli Buvat, — ettekö enää tunne minua?\nTulin onnittelemaan teitä salaliiton kukistamisesta.\n\n— Kyllä minua siitä onnitellaan yltäkyllin muutenkin, kiitän silti,\nherra Buvat, virkkoi Dubois kuivakiskoisesti.\n\n— Mutta, monseigneur, tulin myös pyytämään teiltä suosionosoitusta.\n\n— Suosionosoitusta! Millä perusteella?\n\n— Mutta, soperteli Buvat, — mutta, monseigneur, muistanettehan, että\nlupasitte minulle palkinnon.\n\n— Palkinnon! Sinulleko, kaksinkertainen hölmö!\n\n— Mitä, monseigneur! ettekö siis lainkaan muista, jatkoi Buvat yhä\nsäikkyneempänä, — mitä minulle itse sanoitte täällä, tässä huoneessa, —\nettä minulla oli onneni sormenpäissäni?\n\n— No, tänään, vastasi Dubois, — sinulla on henkesi koivissasi, sillä\njos et laputa mitä pikimmin...\n\n— Mutta, monseigneur...\n\n— Haa, väitteletkö sinä, tolvana! karjaisi Dubois nousten toisen\nkätensä varassa lepotuolinsa käsinojalle ja ojentaen toisen\npiispansauvansa kahvaa kohti. — Maltahan, maltahan, saatpa nähdä...\n\nBuvat oli nähnyt kylliksi. Hän käsitti pääministerin uhkaavasta eleestä\nmitä oli tulossa, ja kiepsahti kannoillaan. Mutta niin vikkelästi\nkuin hän poistuikin, ennätti hän vielä kuulla, että Dubois hirveästi\nsadatellen käski kamaripalvelijan rusikoida hänet hengiltä, jos hän\nvielä näyttäytyisi Palais-Royalissa.\n\nBuvat ymmärsi, että sillä taholla oli kaikki lopussa, hänen ei\nainoastaan täytynyt luopua siitä toivosta,, että hän voisi olla\nd'Harméntalille hyödyksi; vaan vieläpä katsoa varmaksi, ettei enää\ntullut kysymykseenkään niiden palkkasaatavien maksaminen, joita hän\noli jo pitänyt taattuina. Tämä ajatus johdatti varsin luonnollisesti\nhänen mieleensä, että hän ei ollut viikon aikaan edes käväissyt\nkirjastossa. Toimipaikka oli lähellä, ja hän päätti pikimmältään\npoiketa sinne vaikkapa vain esittämään puolustelunsa konservaattorille,\nselittämällä poissaolonsa aiheen. Mutta siellä odotti Buvatia viimeinen\nvastoinkäyminen, toisia hirvittävämpi: avatessaan toimistohuoneensa\noven hän näki istuimensa varatuksi, hänen paikallaan oli vieras.\n\nKun Buvat ei viiteentoista vuoteen ollut kertaakaan edes tuntia\nmyöhästynyt, oli konservaattori arvellut hänen kuolleen ja nimittänyt\nsijalle uuden henkilön. Buvat oli Ranskan pelastamisella joutunut\nvirkaheitoksi.\n\nSiinä oli onnettomuuksia kasaantunut liiaksi. Buvat palasi kotiinsa\nmelkein yhtä sairaana kuin Bathilde oli.\n\n\n\n\nBONIFACE\n\n\nSillä aikaa Dubois kiirehti d'Harmentalin oikeudenkäyntiä, toivoen\nsaavansa hänen paljastuksistaan aseita niiden tuhoksi, joita hän tahtoi\nahdistaa, mutta chevalier sulkeutui tyyten puhumattomaksi muiden\nsuhteen. Omalta kohdaltaan hän tunnusti kaikki, väittäen että regenttiä\nvastaan tehty yritys johtui yksityisestä kostonhalusta, kun hänelle oli\ntehty vääryyttä rykmentin riistämisellä. Niiden miesten, jotka olivat\nolleet hänen apunaan suunnitelmaa toteuttamassa, hän väitti olleen\nköyhiä maalaisia, jotka eivät edes tienneet, ketä he saattelivat.\n\nTuo ei ollut kovinkaan todennäköistä, mutta kuulustelupöytäkirjoihin ei\nsilti saatu merkityksi muuta kuin syytetyn vastaukset, ja tuloksena oli\nniin ollen Duboisin suureksi pettymykseksi, että todelliset syylliset\nchevalierin itsepintaisen kieltelyn suojassa välttivät rangaistusta,\nkun syytetty vakuutti vain kerran pari tavanneensa Mainen herttuan\nja herttuattaren, joista kumpainenkaan ei ollut hänelle uskonut\nminkäänlaista poliittista tehtävää.\n\nLaval, Pompadour ja Valef oli kyllä perätysten vangittu ja viety\nBastiljiin, mutta he tiesivät voivansa luottaa chevalieriin, ja tämä\nheille koitunut asema oli otettu ennakolta lukuun, joten oli myös\ntullut sovituksi, mitä kunkin piti sanoa. Hekin siis omaksuivat\nehdottomasti kieltävän kannan, myöntäen läheiset suhteensa Mainen\nherttuaan ja herttuattareen, mutta vakuuttaen, että välit heidän\npuoleltaan rajoittuivat kunnioittavaan ystävyyteen. D'Harmentalin he\nsanoivat tuntevansa kunniantuntoiseksi mieheksi, jolla oli aihetta\nvalittaa hänelle tapahtuneesta suuresta vääryydestä, siinä kaikki.\nHeidät asetettiin yksitellen vastatusten chevalierin kanssa, mutta\nkohtaus vain lujitti kunkin puolustusjärjestelmää, selvittäessään\nheille, että kumppanit noudattivat sitä järjestelmää tarkalleen.\n\nDubois oli raivoissaan. Hänellä oli yltäkyllin todisteita\nsäätyedustajiston kutsumispuuhasta, mutta juttu oli juossut hiekkaan\nparlamentin täysistunnon tuomitessa Filip V:n kirjeet ja alentaessa\nlaillistetut prinssit arvosijaltaan. Jokainen katsoi heidän saaneen\nsillä päätöksellä kylliksi rangaistusta, joten ei sopinut toistamiseen\nahdistaa heitä samasta aiheesta. Dubois oli toivonut d'Harmentalin\nmyönnytyksillä kietovansa Mainen herttuan ja herttuattaren uuteen\njuttuun, edellistä vakavampaan, sillä tässähän oli kysymys\nsuoranaisesta regentin vapauden riistämisestä, ellei hänen henkensäkin\ntavoittamisesta, mutta chevalierin uppiniskaisuus oli torjunut sen\naikeen. Sen vuoksi hänen kiukkunsa kääntyi kokonaan d'Harmentalia\nvastaan, ja hän oli, kuten edellä ilmeni, antanut Leblancille ja\nd'Argensonille määräyksen oikeudenkäynnin jouduttamiseen, jota käskyä\nnämä kaksi virkamiestä noudattivat tavanomaisen täsmällisesti.\n\nToisaalla Bathilden sairaus yhä kehittyi entisellään, niin että\ntyttöparan henki oli jo hiuskarvan varassa, mutta lopultakin nuorekkuus\nja elämänhalu pääsivät taudista voitolle. Hourailua seurasi äärimmäinen\nnääntymys, voimien lamautuminen. Olisi voinut luulla, että pelkkä kuume\nenää ylläpiti elämän kipinää, joka sammuisi sen haipuessa. Jokainen\npäivä toi sitten kuitenkin mukanaan parannusta, tosin heikkoa, mutta\nsilti havaittavaa niiden ystävällisten ihmisten silmille, jotka\nympäröivät kärsivää.\n\nVähitellen hän alkoi tuntea ympäristönsä, sitten hän ojenteli heille\nkäsiään, lopulta sai puhutuksikin.\n\nSuureksi hämmästyksekseen kaikki panivat kuitenkin merkille, että\nBathilde ei enää lausunut d'Harmentalin nimeä. Tämä vaikeneminen muuten\nolikin hänen läheisilleen suuri huojennus, sillä heillähän olisi\nollut chevalierista yksinomaan murheellisia uutisia ilmoitettavana,\njoten heille tietysti oli mieluisampaa, että hän ei kajonnut siihen\naiheeseen. Jokainen luuli, lääkäri ensimmäisenä, että nuori neito\noli täydellisesti unohtanut, mitä oli tapahtunut, tai että hän sitä\nmuistaessaankin sekoitti todellisuuden unelmiin.\n\nKaikki olivat erehtyneet, lääkäri mukaanluettuna.\n\nEräänä aamuna, kun Bathilden luultiin nukkuvan, hänet jätettiin vähäksi\naikaa yksikseen. Boniface oli tytön antamista rukkasista huolimatta yhä\nhyvinkin kiintynyt neitoon, ja sairauden alkamisesta saakka hän oli\nottanut tavakseen aina aamuisin raottaa ovea ja kurkistaa, sisälle,\ntiedustellakseen hänen vointiansa. Tällöin Mirzan murahdus hälytti\nBathilden käännähtämään, ja Bonifacen nähdessään potilas ajatteli\nheti, että hän luultavasti saisi tältä tietää, mitä joutuisi turhaan\nkyselemään toisilta, nimittäin d'Harmentalin kohtalon. Pidätellen\nsylikoiraa hän siis ojensi valjun ja laihtuneen kätensä Bonifacelle.\nEpäröiden Boniface otti sen karkeisiin punaisiin kouriinsa,\nkatsellessaan nuorta tyttöä hän sitten pudisteli päätänsä ja virkkoi:\n\n— Oi, niin, neiti Bathilde, kyllä te olitte oikeassa. Te olette neiti,\nja minä olen vain paksunahkainen moukka. Teidän osallenne kuului komea\nherra, ettekä te voinut rakastaa minua.\n\n— En sillä tavoin kuin te tarkoititte, Boniface, sanoi Bathilde, —\nmutta minä voin rakastaa teitä toisin.\n\n— Oikeinko totta, neiti Bathilde, todellako? No, rakastakaa minua niin\nkuin tahdotte, kunhan vain hiukankin pidätte minusta.\n\n— Voin rakastaa teitä kuin veljeä.\n\n— Kuin veljeäkö! Rakastaisitteko tätä Boniface-parkaa kuin veljeä! Ja\nhän saisi siis rakastaa teitä kuin sisarta, hän! Hän voisi silloin\ntällöin tarttua käteenne, niin kuin hän pitelee sitä tällä hetkellä!\nHän saisi toisinaan syleillä teitä niin kuin hän syleilee Melietä ja\nNaista? Voi, puhukaa, neiti Bathilde, mitä minun pitäisi sitä varten\ntehdä?\n\n— Ystävä, aloitti Bathilde...\n\n— Oi, hän puhuttelee minua ystäväksi, riemuitsi Boniface. — Hän\npuhuttelee minua ystäväkseen. Kuulkaahan, neiti Bathilde, älkää\npuhutelko minua ystäväksi, minä en ansaitse sitä nimitystä. Ette\ntiedäkään, mitä minä olen sanonut, olen väittänyt, että te pidätte\nyhteiselämää äijänkörilään kanssa. Mutta minä en itsekään uskonut,\nsitä, neiti Bathilde, sen vakuutan kunniasanallani! Se oli kiukkua,\nsisukkuutta. Neiti Bathilde, nimittäkää minua heittiöksi, nimittäkää\nlurjukseksi. Kuulkaahan, se tuottaa minulle vähemmän tuskaa kuin kuulla\nteidän puhuttelevan minua ystäväksi. Haa, Bonifacen riiviö, kurja konna\nBoniface!\n\n— Ystäväni, lausui Bathilde, — jos olette puhunut tuollaista, annan\nteille anteeksi, sillä tänään te ette ainoastaan voi korvata sitä\nvääryyttä, vaan vielä saattaa minut ikuiseen kiitollisuuden velkaan.\n\n— Ja mitä minun on tehtävä? Sanokaa! Pitääkö syöksyä tuleen? Pitääkö\nhypätä toisen kerroksen ikkunasta? Pitääkö... olipa mitä hyvänsä,\nminä teen sen. Sanokaa vain, minulle on yhdentekevää, mitä tarvitaan.\nSanokaa, minä pyydän...\n\n— Ei, ystäväni, vastasi Bathilde, — pyyntöni on paljon helpompi täyttää.\n\n— Mainitkaa se siis, neiti Bathilde.\n\n— Mutta minulle täytyy kuitenkin ensin vannoa, että toteutatte\ntoivomukseni.\n\n— Niin totta kuin on Jumala, neiti Bathilde!\n\n— Mitä tahansa teille huomautetaan estelyksenne?\n\n— Minäkö antaisin itseäni estää tekemästä jotakin teidän haluamaanne?\n\n— Mitä tahansa tuskaa voinen joutua siitä kokemaan?\n\n— Ah, kas, se on toista, neiti Bathilde. Ei, jos se voi tuottaa teille\nkärsimystä, niin annan mieluummin hakata itseni kappaleiksi.\n\n— Mutta jos minä rukoilen teiltä sitä, ystäväni, veljeni? suostutteli\nBathilde lempeimmällä äänellään.\n\n— Oi, jos puhutte minulle tuolla tavoin... oi, te saatte minut itkemään\nkuin suihkukaivo. Oi, tämä nyt on hittoa!\n\n— Puhutte minulle siis suoraan kaikki, rakas Boniface?\n\n— Oi, kaikki, kaikki!\n\n— No, sanokaahan ensiksikin... Bathilde pysähtyi.\n\n— Mitä niin?\n\n— Ettekö arvaa, Boniface?\n\n— Oh, tosiaankin. Kyllä minä sitä aavistelen! Te tahdotte tietää, miten\nherra Raoulin on käynyt, eikö niin?\n\n— Niin, niin! huudahti Bathilde. — Taivaan nimessä, miten hänen on\nkäynyt?\n\n— Poikaparka! mutisi Boniface.\n\n— Hyvä Jumala, onko hän kuollut? parahti Bathilde kohoutuen vuoteellaan.\n\n— Ei, kaikeksi onneksi, mutta hän on vankina.\n\n— Missä?\n\n— Bastiljissa.\n\n— Sen aavistin! virkkoi Bathilde painuen takaisin pitkäkseen.—\nBastiljissa, voi armias Jumala!\n\n— No, nythän te itkette, neiti Bathilde!\n\n— Ja minä olen täällä! huudahti Bathilde. — Täällä, vuoteessa,\nkuolevana, kahlittuna!\n\n— Voi, älkää itkekö noin haikeasti, neiti Bathilde, Boniface-poloisenne\nrukoilee teitä malttumaan.\n\n— Ei, ei, tahdon olla voimakas, urhea. Katsohan, Boniface, en itke enää.\n\n— Hän sinuttelee minua! huudahti Boniface.\n\n— Mutta ymmärräthän, jatkoi Bathilde yhä yltyvän intomielisyyden\nkannustamana, sillä kuumekohtaus oli palaamassa, — ymmärräthän, hyvä\nystävä, että minun pitää saada tietää kaikki tunti tunnilta, jotta\nhänen kuolinpäivänään voin kuolla!\n\n— Tekö kuolla, neiti Bathilde! Ei koskaan, ei koskaan!\n\n— Olen lupautunut hänelle elämässä ja kuolemassa, sanoi Bathilde, —\nolen vannonut hänelle. Pidäthän minut selvillä kaikesta, Boniface, eikö\nniin?\n\n— Voi, hyvä Jumala, kuinka onneton olenkaan, kun lupasin sen teille!\n\n— Ja sitten, jos niin käy, silloin kun... tulee se hirveä hetki...\nautathan minua... saatat minua, eikö niin, Boniface?... minun pitää\nnähdä hänet... kerran... vielä kerran... vaikkapa mestauslavalla!\n\n— Mitä hyvänsä tahdotte, — kaikki, kaikki! huudahti Boniface painautuen\npolvilleen ja turhaan hilliten nyyhkytyksiään.\n\n— Lupaat sen?\n\n— Minä vannon.\n\n— Hiljaa, nyt tullaan. Ei sanaakaan, tämä on kahdenkeskinen\nsalaisuutemme. Hyvä on, nousehan, kuivaa silmäsi, tee niin kuin minä —\nhymyile.\n\nJa Bathilde alkoi nauraa kuumeisen kiihtymyksen vallassa, jota\noli hirveätä katsella. Onneksi tulija oli Buvat. Boniface käytti\ntilaisuutta poistuakseen.\n\n— No, mitenkäs jaksellaan? tiedusteli kelpo mies.\n\n— Paremmin, isäni, paremmin, sanoi Bathilde. — Tunnen voimieni\npalaavan, ja muutaman päivän kuluttua pääsen jalkeille. Mutta sinä,\nisäni, minkä tähden et käy toimistossasi? Buvat voihkaisi. — Oli kyllä\nherttaista, että sinä et jättänyt minua sairastaessani... mutta nyt\nolen toipumassa, ja sinun pitää palata kirjastoon, kuuletko, isäni?\n\n— Kyllä, lapseni, kyllä, mukausi Buvat niellen kyyneliään... — kyllä\nminä menen.\n\n— No, etkö tule suutelemaan minua?\n\n— Tottahan... tottahan toki.\n\n— Kas, sinähän itket... Mutta näethän, että voin paremmin. Tahdotko\nsiis panna minut kuolemaan surusta?\n\n— Itkenkö minä? haastoi Buvat pyyhkien silmiänsä nenäliinalla, —\nitkenkö? Jos itken, niin ne ovat ilon kyyneliä. Niin, minä lähden\ntoimistoon, lapsukaiseni, minä lähden.\n\nJa suudeltuaan holhottiansa Buvat kiipesi omaan huoneeseensa, sillä hän\nei tahtonut tyttörukalle ilmaista, että hän oli menettänyt paikkansa.\n\nYksikseen jäätyänsä Bathilde hengitti vapaammin, hän oli nyt\nlevollinen. Châteletissa toimivan asianajajan kirjurina oli Bonifacella\nhyvä tilaisuus tutustua asian kehitykseen, ja Bathilde oli varma siitä,\nettä Boniface kertoisi hänelle kaikki.\n\nSeuraavana päivänä hän oli ottanut kaikki omalle vastuulleen, toisena\npäivänä kerrottiin, että hänet oli asetettu vastatusten Valefin,\nLavalin ja Pompadourin kanssa, toimenpiteen jäädessä kuitenkin\ntuloksettomaksi. Lupaukselleen uskollisena Boniface siten aina iltaisin\ntoi hänelle päivän kuulumiset, ja ilta illalta tunsi Bathilde saavansa\nuusia voimia siitä selostuksesta, niin pahaan suuntaan kuin juttu\nsoluikin. Näin kului kaksi viikkoa, ja Bathilde alkoi nousta vuoteesta\nja kävellä kamarissa Buvatin, Nanetten ja koko Denis-perheen suureksi\niloksi.\n\nEräänä päivänä Boniface vastoin tapaansa palasi mestari Joullun\nkonttorista jo kello kolme ja astui potilaan huoneeseen. Poikaparka oli\nkalpea ja masentunut niin, että Bathilde käsitti hänen tuovan jotakin\nkauheata sanomaa, ja purskahtaen itkuun hän nousi seisomaan, kääntäen\nkatseensa häneen.\n\n— Kaikki on siis lopussa? hän sanoi.\n\n— Voi, se johtuu hänen omasta uppiniskaisuudestaan! vastasi Boniface.\n— Hänelle tarjottiin armahdusta, ymmärrättekö, neiti Bathilde, —\narmahdusta, jos hän puhuisi, eikä hän tahtonut puhua mitään.\n\n— Eikö siis ole enää mitään toivoa! huudahti Bathilde. — Onko hänet\ntuomittu?\n\n— Tänä aamuna, neiti Bathilde, tänä aamuna.\n\n— Kuolemaan?\n\nBoniface nyökkäsi.\n\n— Ja milloin hänet mestataan?\n\n— Huomenna kello kahdeksan aamulla.\n\n— Hyvä, virkkoi Bathilde vain.\n\n— Mutta on kenties kuitenkin vielä toivoa, huomautti Boniface.\n\n— Millä tavoin? kysyi Bathilde.\n\n— Jos hän siihen mennessä päättäisi ilmaista rikoskumppaninsa.\n\nNuori tyttö puhkesi nauramaan, mutta niin kummallista naurua, että\nBoniface värisi kiireestä kantapäihin.\n\n— Kenpä tietää sentään? arveli Boniface. — Esimerkiksi minä tekisin sen\nhänen sijassaan. Minä sanoisin: Se en ollut minä, kautta kunniani, minä\nen sitä juonta keksinyt, vaan se ja se sekä lisäksi vielä se.\n\n— Boniface, sanoi Bathilde, — minun täytyy lähteä ulos.\n\n— Tekö lähtisitte ulos, neiti Bathilde! huudahti Boniface kauhistuen. —\nMutta sehän koituisi kuolemaksenne!\n\n— Minun täytyy lähteä, sanon sinulle.\n\n— Mutta ettehän jaksa pysyä jaloillannekaan.\n\n— Erehdyt, Boniface, olen voimakas, katso.\n\nBathilde alkoi lujin ja varmoin askelin kävellä kamarissa.\n\n— Sitä paitsi, hän jatkoi, — sinä menetkin hakemaan minulle\nvuokravaunut.\n\n— Mutta, neiti Bathilde...\n\n— Boniface, olet luvannut noudattaa tahtoani, lausui neito. — Tähän\nhetkeen asti olet pitänyt sanasi, joko olet kyllästynyt alttiuteesi?\n\n— Enkö minä olisi teille aina palvelevainen, neiti Bathilde! Jumala\nminua rangaiskoon, jos tuossa puheessanne on rahtuakaan totta. Pyydätte\nminulta vaunuja, noudan vaikka kahdetkin.\n\n— Menehän, ystävä, mene, veljeni.\n\n— Oi, toden totta, neiti Bathilde, noilla sanoilla saisitte minut\ntekemään mitä hyvänsä. Viiden minuutin kuluttua vaunut ovat täällä.\n\nJa Boniface poistui juoksujalkaa.\n\nBathildella oli väljä, laahushelmainen, valkoinen puku yllään, hän\nsitoi sen vyöllä, heitti hartioilleen mantiljin ja valmistautui\nlähtemään. Hänen lähestyessään ovea astui sisälle rouva Denis.\n\n— Voi, hyvä Jumala, mitä aiotkaan, rakas lapsi? huudahti kelpo vaimo.\n\n— Madame, sanoi Bathilde, — minun täytyy lähteä ulos.\n\n— Ulos... oletko hupsu!\n\n— Kyllä minä toimin täydellä järjellä, madame, lausui Bathilde\nsuruisesti hymyillen. — Voisin joutua suunniltani ainoastaan, jos minua\nyritettäisiin pidätellä.\n\n— Mutta minne siis oletkaan menossa, rakas lapsi?\n\n— Ettekö tiedä, että hänet on tuomittu, madame?\n\n— Oi, laupias taivas, kuka sinulle on sen sanonut? Olin niin kiven\nkovaan kehottanut kaikkia salaamaan tuon hirveän uutisen!\n\n— Niin, ja huomennahan sitten olisitte minulle sanonut, että hän on\nkuollut? Ja minä olisin vastannut teille: Te hänet olette tappanut,\nsillä minulla oli kenties keino hänen pelastamiseensa.\n\n— Sinulla, sinullako, lapseni, olisi keino hänen pelastuksekseen?\n\n— Vain yksi mahdollisuus, madame. Antakaa minun siis koettaa sitä\nkeinoa, ainoata, mikä minulla on jälellä.\n\n— Mene, lapseni, myöntyi rouva Denis neidon innostuneen sävyn\nvallitsemana, — mene, ja Jumala sinua ohjatkoon!\n\nHän väistyi hoidokkinsa tieltä.\n\nBathilde astui huoneesta, laskeutui portaita hitain, mutta lujin\naskelin, meni kadun yli, nousi neljänteen kerrokseen levähtämättä ja\navasi kamarin oven, josta hän oli ollut poissa tihutyön jälkeisestä\npäivästä saakka. Narahduksen kuullessaan Nanette kiirehti kammiostaan\nja huudahti, hän luuli näkevänsä nuoren valtijattarensa haamun.\n\n— No, mikä sinun onkaan, hyvä Nanette? kysyi Bathilde vakavasti.\n\n— Voi, hyväinen aika, huudahti vaimorukka vapisevana, — tekö siinä\ntosiaankin olette, meidän neitimme, vai varjonneko ainoastaan?\n\n— Minä kylläkin, Nanette, minä itse, kosketa minua, syleilemällä.\nJumalan kiitos, en ole vielä kuollut.\n\n— Ja miksi olette jo lähtenyt rouva Denisin luota? Ovatko he sanoneet\nteille jotakin sellaista, mikä on pahoittanut mieltänne?\n\n— Eivät, hyvä Nanette, eivät, mutta minun täytyy lähteä\nvälttämättömälle käynnille, ehdottoman tarpeelliselle.\n\n— Tekö menisitte kaupungille tuossa tilassa, — ettehän mitenkään!\nSen salliminen tuottaisi teille kuoleman. Herra Buvat, herra Buvat,\nneitimme tahtoo lähteä ulos! Tulkaa toki kieltämään!\n\nBathilde kääntyi kirjoitusmestariin päin, aikoen käyttää kaikkea\nvaikutusvaltaansa häneen, jos hän yrittäisi pidätellä, mutta hän\nhuomasi kasvatusisänsä kasvot niin surkeiksi, että arvasi kohtalokkaan\nuutisen ehtineen hänenkin korviinsa. Buvat puolestaan hyrähti itkuun\nhänet huomatessaan.\n\n— Isäni, lausui Bathilde, — tähän päivään asti ovat ihmiset toimineet,\nmutta heidän työnsä on nyt päättynyt, ja jatko on Jumalan asiana.\nIsäni, kyllä Jumala armahtaa meitä.\n\n— Voi, minä hänet olen tappanut! huudahti Buvat vaipuen nojatuoliin. —\nMinä hänet olen tappanut! Minä hänet olen tappanut!\n\nBathilde astui totisena hänen luokseen ja suuteli häntä otsalle.\n\n— Mutta mitä lähdetkään tekemään, lapseni! kysyi Buvat.\n\n— Velvollisuuteni, vastasi Bathilde.\n\nHän avasi rukoustuoliinsa sovitetun pikku kaapin, otti sieltä mustan\nlompakon, selaili sisältöä ja veti esille kirjeen.\n\n— Oi, sinä olet oikeassa, olet oikeassa, lapseni! huudahti Buvat, — sen\nkirjeen olin unohtanut.\n\n— Minä muistin, virkkoi Bathilde suudellen kirjettä ja pistäen sen\npovelleen. — Sillä se on ainoa perintö, minkä äitini minulle jätti.\n\nSamassa kuultiin vaunujen vierivän edustalle.\n\n— Hyvästi, isäni, hyvästi, Nanette, sanoi Bathilde. — Rukoilkaa\nkumpainenkin onnistumiseni puolesta.\n\nJa Bathilde poistui, sävynään yhä sama juhlallinen vakavuus, joka tällä\nhetkellä sai hänet katselijain silmissä näyttämään pyhimykseltä.\n\nUlko-ovella hän tapasi Bonifacen odottamassa.\n\n— Tulenko minä mukananne, neiti Bathilde? kysyi auttaja.\n\n— Ette, ystäväni, epäsi Bathilde ojentaen hänelle kätensä — Ette tänä\niltana, kenties huomenna.\n\nHän nousi vaunuihinsa.\n\n— Minne ajetaan, kaunis neitimme? kysyi ajomies.\n\n— Arsenaliin, vastasi Bathilde.\n\n\n\n\nKOLME VIERAILUA\n\n\nArsenaliin tultuaan Bathilde kysyi neiti Delaunayta, joka hänen\npyynnöstään heti johti hänet Mainen herttuattaren puheille.\n\n— Ah, tekö lapseni, virkkoi herttuatar hajamielisen ja kiihtyneen\nnäköisenä. — On hyvä muistaa ystäviään silloin kun heitä on onnettomuus\nkohdannut.\n\n— Voi, madame, vastasi Bathilde, — tulen teidän kuninkaallisen\nkorkeutenne luokse puhumaan vielä onnettomammasta. Teidän\nkuninkaallinen korkeutenne on kyllä menettänyt erinäisiä etuisuuksia\nja arvosijoja, mutta kosto pysähtyy siihen, sillä kukaan ei rohkene\nkajota Ludvig XIV:n pojan tai suuren Condén pojantyttären henkeen tai\nvapauteenkaan.\n\n— Henkeen ei, myönsi herttuatar du Maine, — ei kylläkään, mutta\nvapaudesta ei voi niin sanoa. Ajatelkaahan, että tuo abbé Brigaud\ntoimitti itsensä kaupustelijan asussa vangituksi kolme päivää takaperin\nOrleansissa ja otti uskoakseen vääriä ilmoituksia, jotka olivat\ntulevinaan minulta, tunnustaen kaikki ja sotkien meidät juttuun, niin\nettä minua ei hämmästyttäisi, jos meidätkin pidätettäisiin tänä yönä.\n\n— Se mies, jolle olen saapunut rukoilemaan sääliänne, madame, huomautti\nBathilde, — ei ole paljastanut mitään, ja hänet on tuomittu kuolemaan\nsiitä, että hän on päin vastoin pysynyt vaiti.\n\n— Oi, rakas lapsi, huudahti herttuatar, — te puhuttekin kovaonnisesta\nd'Harmentalista! Niin, minä tunnen hänet: siinä on oikea aatelismies.\nTunnette siis hänet?\n\n— Valitettavasti Bathilde ei ainoastaan tunne häntä, puuttui puheeseen\nneiti Delaunay, — vaan rakastaa häntä.\n\n— Lapsirukka! Hyvä Jumala! Mutta mitä teemme? Minähän en voi mitään,\nsen ymmärrätte, minulla ei ole enää vaikutusvaltaa. Jos yrittäisin\njotakin hänen hyväkseen, niin se olisi viimeisenkin toiveen riistämistä\nhäneltä, mikäli hänellä sitä vielä on.\n\n— Tiedän sen, madame, virkkoi Bathilde, — ja tulinkin teidän\nkorkeudeltanne vain pyytämään, että joku teidän ystävistänne, joku\ntuttavistanne vanhojen välien perusteella toimittaisi minulle pääsyn\nhänen ylhäisyytensä regentin puheille. Muu jää minun asiakseni.\n\n— Mutta, lapseni, käsitättekö, mitä minulta tuossa pyydättekään? sanoi\nherttuatar. — Ettekö tiedä, että regentti ei pidä kunniassa mitään?\nEttekö tiedä, että olette kaunis kuin enkeli ja että kalpeutennekin\nsoveltuu teille huomattavasti? Ettekö tiedä...\n\n— Madame, keskeytti Bathilde äärimmäisen arvokkaasti, — tiedän, että\nisäni on pelastanut hänen henkensä ja kaatunut hänen palveluksessaan.\n\n— Ah, se on toista, myönsi herttuatar. — Malttakaahan, katsotaanpa, —\nmiten menettelisimme? Niin, se on parasta. Delaunay, kutsuhan Malezieux.\n\nNeiti Delaunay totteli, ja hetken kuluttua astui uskollinen kansleri\nsisälle.\n\n— Malezieux, selitti herttuatar, — tässä on muuan lapsukainen, jonka\nsaatte viedä herttuatar de Berrin luo, suositellen häntä minun\npuolestani. Hänen on tavattava regentti, ja aivan heti, ymmärrättekö?\nOn kysymyksessä ihmisen henki, ja juuri tuon kelpo d'Harmentalin, jonka\npelastamiseksi uhraisin itse hyvin paljon.\n\n— Kyllä lähden, madame, sanoi Malezieux.\n\n— Näettehän, lapseni, haastoi herttuatar, — että teen kaikki, mitä\nvoin tehdä. Jos voin toimittaa jotakin muuta hyväksenne, — jos jonkun\nvanginvartijan lahjomiseksi tai chevalierin paon valmisteluksi\ntarvitsette rahaa, ei minulla ole paljoakaan, mutta minulle on jäänyt\njalokiviä, eikä niitä voitaisi koskaan käyttää paremmin kuin noin\nkunnollisen aatelismiehen hengen pelastamiseen. No, älkää menettäkö\naikaa, suudelkaa minua ja käykää puhuttelemassa sisarentytärtäni.\nTiedättehän, että hän on isänsä lemmikki.\n\n— Oi, madame, sanoi Bathilde, — tiedän, että te olette enkeli, ja jos\nonnistun, jään teille velkaan enemmän kuin henkeni.\n\n— Pikku rukka! virkkoi herttuatar katsellessaan Bathilden poistumista,\nmutta hän odotteli tosiaankin vangitsemistaan millä hetkellä hyvänsä ja\njatkoi heti kun neito oli kadonnut. — Kas niin, Delaunay, palatkaamme\nmatkalaukkujen pariin.\n\nTällä välin oli Bathilde jälleen noussut vaunuihin Malezieuxin\nsaattamana ja lähtenyt ajamaan Luxemburg-palatsia kohti, päätyen\nperille kahdenkymmenen minuutin kuluttua.\n\nOpastajansa suojeluksessa hän pääsi sisälle esteettömästi. Hänet\njohdettiin pieneen vierashuoneeseen, missä häntä pyydettiin\nodottamaan, sillä aikaa kun kansleri hänen kuninkaallisen korkeutensa\nluo saatettuna ilmoittaisi tälle, mitä suosionosoitusta häneltä\npyydettäisiin. Malezieux suoritti tehtävänsä niin innokkaasti kuin\nhän aina hoiteli madame du Mainen toimeksiantoja, eikä Bathilde ollut\nodottanut kymmentäkään minuuttia, kun näki hänen palaavan herttuatar de\nBerrin kanssa.\n\nHerttuatar oli perin hyväluontoinen nainen, ja hänen mieltään oli\nMalezieuxin selostus suuresti liikuttanut. Hänen ilmestyessään esille\nsaattoikin havaita, että suojeluksen hakija jo ennakolta kiinnosti\nhäntä. Bathilde huomasi sen suopeuden ja astui häntä kohti kädet\nristissä. Herttuatar otti hänen kätensä omiinsa. Neito aikoi heittäytyä\nhänen jalkoihinsa, mutta herttuatar pidätti hänet ja virkkoi suudellen\nhäntä otsalle:\n\n— Lapsi parka, kunpa olisitte tullut viikko sitten!\n\n— Ja miksi parempi silloin kuin nyt, madame? kysyi Bathilde\njännittyneesti.\n\n— Siksi, että minä en silloin olisi luovuttanut kenellekään muulle\nmielihyvää viedä teidät isäni puheille, mutta tänään se on mahdotonta.\n\n— Mahdotontako! Voi, hyvä Jumala, kuinka niin? huudahti Bathilde.\n\n— Ette siis tiedä, että minä olen täydellisessä epäsuosiossa\ntoissapäivästä alkaen, lapsirukka! Voi, niin prinsessa kuin olenkin,\nolen ollut nainen kuten tekin, onnettomuutenani on ollut rakastaa\nkuten te. Mutta tiedättehän, että meillä kuninkaallisen suvun\ntyttärillä ei ole sydän omanamme, vaan kuuluu jonkinlaisena jalokivenä\nkruunun aarteistoon, ja että sen käyttely ilman kuninkaan tai hänen\npääministerinsä valtuutusta on rikollista. Minä olen luovuttanut\nsydämeni, ja siitä minulla ei ole mitään sanomista, sillä minulle\non annettu anteeksi, mutta tulin luovuttaneeksi kätenikin, ja minua\nrangaistaan. Rakastajani on jo kolme päivää ollut puolisoni. Eikö ole\nihmeellistä, että minulle on luettu rikokseksi toimenpide, josta minua\nolisi jokaisessa muussa asemassa ylistetty. Isänikin on antautunut sen\nyleisen suuttumuksen valtaan siitä hetkestä alkaen, jolloin olisin\ntaas voinut esittäytyä hänelle punastumatta, on hänen puhuttelemisensa\nminulta kielletty. Eilen minulta riistettiin kaartini. Tänä aamuna olin\npyrkimässä Palais-Royaliin, ja ovi suljettiin edessäni.\n\n— Oi, voi, surkeili Bathilde, — olen kovin onneton, sillä kaikki\ntoivoni perustui teihin, madame, en tunne ketään, joka voisi toimittaa\nminut hänen ylhäisyytensä regentin puheille! Ja huomenna, madame,\nhuomenna kello kahdeksan surmataan se mies, jota minä rakastan niin\nkuin te rakastatte herra de Riomia! Voi, hyvä Jumala, hyvä Jumala,\nsäälikää minua, madame, sillä jos te ette osoita minua kohtaan kaikkea\narmollisuutta, olen hukassa, tuomittu!\n\n— Hyväinen aika! Riom, tulehan avuksemme, virkkoi herttuatar kääntyen\nmiehensä puoleen, joka samalla astui huoneeseen, ja ojentaen hänelle\nkätensä. — Tässä on muuan lapsiparka, jonka pitää saada viivyttelemättä\npuhutella isääni, siitä tapaamisesta riippuu hänen elämänsä, —\nenemmänkin: sen miehen henki, jota hän rakastaa! Miten menetellä,\nkuulehan? Lauzunin sisarenpoika ei voine milloinkaan olla pulassa.\nKeksi meille keino, Riom, niin rakastan sinua vielä enemmän, jos se\nvain on mahdollista.\n\n— Kyllähän jo tiedänkin yhden... aloitti Riom myhäillen.\n\n— Oi, monsieur, tokaisi Bathilde, — oi, sanokaa se, niin olen teille\nikuisesti kiitollinen.\n\n— Annahan kuulla, lisäsi herttuatar de Berri melkein yhtä kiihkeästi\nkuin Bathilde oli puhunut.\n\n— Mutta se käy pahasti sisaresi maineelle.\n\n— Kenen heistä?\n\n— Mademoiselle de Valoisin.\n\n— Aglaen? Kuinka niin?\n\n— No, etkö tiedä, että maailmassa on eräänlainen taikuri, joka pystyy\npujahtamaan hänen luokseen päivällä kuten yölläkin kenenkään tietämättä\nmistä tai miten?\n\n— Richelieu! Se on totta, huudahti herttuatar de Berri, — Richelieu voi\nratkaista pulman. Mutta...\n\n— Mutta... jatkakaa, madame, minä rukoilen! Mutta hän ei kenties tahdo?\n\n— Sitä pelkään, vastasi herttuatar.\n\n— Oi, minä rukoilen häntä niin hartaasti, että hän säälii minua,\nhuudahti Bathilde. — Sitä paitsi te lausutte sanan puolestani, eikö\nniin? Teidän korkeutenne olkoon niin hyväntahtoinen, eikä hän rohkene\nevätä, mitä teidän korkeutenne häneltä pyytää.\n\n— Tehkäämme paremminkin, esitti herttuatar. — Kutsu madame de Mouchy,\nRiom. Pyydä häntä itse saattamaan neitiä herttuan luo. Madame de\nMouchy on ensimmäinen seuranaiseni, lapsi, jatkoi herttuatar Riomin\ntoteuttaessa saamaansa määräystä, — ja kerrotaan, että herra de\nRichelieu on hänelle jossakin kiitollisuudenvelassa. Näette siis, etten\nvoi teille valita otollisempaa esittelijätärtä.\n\n— Oi, kiitos madame, huudahti Bathilde suudellen herttuattaren käsiä, —\nkiitos! Niin, te olette oikeassa, eikä kaikki toivo ole vielä mennyttä.\nJa sanotte, että herra herttua de Richelieulla on pääsy Palais-Royaliin?\n\n— Sitä en sano, mutta niin väitetään, tahdon huomauttaa.\n\n— Voi, hyvä Jumala, hätäili Bathilde, — kunpa tapaisimme hänet kotoaan!\n\n— Se on tosiaankin sattumanvaraista. Mutta kyllä kai sentään, —\npaljonko kello on? Vasta lyönyt kahdeksan? Niin, todennäköisesti\nhän illastaa kaupungilla ja pistäytyy kotiin pukeutumaan. Huomautan\nmadame Mouchylle, että hän odottaa siellä teidän kanssanne. Eikö\nniin, kultaseni, jatkoi herttuatar huomatessaan seuranaisensa ja\ntervehtien häntä ystävyysnimityksellä, jota tavallisesti käytti häntä\npuhutellessaan, — etkö odotakin herttuaa, kunnes hän tulee kotiin?\n\n— Teen mitä teidän korkeutenne vain määrää, vastasi Madame de Mouchy.\n\n— No niin, minä määrään, kuuletko. Sinun pitää suostuttaa herttua de\nRichelieu toimittamaan tämä neiti regentin luo, ja valtuutan sinut\nhänen taivuttelussaan käyttämään kaikkea vaikutusta, mikä sinulla\nsaattaa häneen olla.\n\n— Rouva herttuatar menee varsin pitkälle, virkkoi madame de Mouchy\nhymyillen.\n\n— Lähdehän nyt, kehotti herttuatar, — tee kuten sanoin. Otan kaikki\nvastuulleni. Ja te, lapseni, rohkaistukaa! Seuratkaa madamea, ja jos\nelämänne taipaleella kuulette puhuttavan kovin paljon pahaa tästä\nherttuatar de Berri-poloisesta, jota niin vihataan, kun hän on eräänä\npäivänä vastaanottanut lähettiläät kolmiaskelmaisella valtaistuimella\nja toisena kertana ajellut Pariisin halki neljän torvensoittajan\nsaattamana, sanokaa sadattelijoilleni, että minä olen sydämeltäni kyllä\nhyvä nainen, — että minä kaikista kirouksista huolimatta toivon saavani\npaljon anteeksi syystä, että olen paljon rakastanut, eikö totta, Riom?\n\n— Voi, madame, huudahti Bathilde, — minä en tiedä, puhutaanko teistä\nhyvää vai pahaa, mutta tahtoisin suudella askeltenne jälkiä, niin\nherttaiselta ja ylevältä te minusta tunnutte!\n\n— Menkää, lapseni, menkää. Jos myöhästytte kohtauksesta, ette\nluultavastikaan osaisi arvailla, mistä tavoitella herra de Richelieuta,\nja voisitte hyödyttömästi odotella hänen paluutaan.\n\n— Koska hänen korkeutensa sallii, tulkaa toki pian, madame, lausui\nBathilde vetäen mukanaan madame de Mouchya, — sillä nyt vastaa jokainen\nminuutti minulle vuotta.\n\nNeljännestunnissa naiset ennättivät Richelieu-suvun kaupunkitaloon.\nVastoin kaikkea odotusta herttua oli kotosalla. Madame de Mouchy\nilmoitutti tulonsa. Hänelle myönnettiin heti pääsy, ja hän astui esiin\nBathilden saattamana. He tapasivat herra de Richelieun sihteerinsä\nRaffén avulla polttamassa tarpeettomia kirjeiden röykkiötä ja\nvalikoimassa muutamia erilleen.\n\n— Kas, hyvänen aika, madame, virkkoi herttua astuen häntä vastaan\nhymyhuulin, — mikä hyvä tuuli teidät tänne lennättää? Mitä\nkohtalonkäännettä saan kiittää siitä onnesta, että poikkeatte luokseni\nkello puoli yhdeksän illalla?\n\n— Sitä haluani, että teette hyvän teon, herttua.\n\n— Niinkö tosiaan! Siinä tapauksessa pitäkää kiirettä, madame.\n\n— Matkustatteko kenties pois Pariisista tänä iltana?\n\n— En, vaan lähden huomenna aamulla Bastiljiin.\n\n— Mitä pilaa se sellainen on?\n\n— Pyydän teitä uskomaan, madame, että minä en milloinkaan laske\nleikkiä, kun on kysymyksessä hyvin viihtyisän asuntoni vaihtaminen\nkuninkaan kustantamaan kortteeriin, jossa on huonot oltavat. Tunnenhan\nne, kun jo kolmatta kertaa saan siellä majailla.\n\n— Mutta miten tulette siihen käsitykseen, että teidät vangitaan\nhuomenna?\n\n— Olen saanut varoituksen.\n\n— Taatulta henkilöltäkö?\n\n— Päättäkää itse, ja herttua ojensi pöydältään kirjeen madame de\nMouchylle, joka otti sen ja luki:\n\n \"Olettepa viaton tai syyllinen, teillä on hädin tuskin aikaa\n paetaksenne. Huomenna teidät vangitaan; regentti lausui juuri minun\n kuulteni, että herttua de Richelieu on nyt vihdoinkin kiikissä.\"\n\n— Luuletteko, että kirjoittaja tosiaan ilmoittaa varman tiedon?\n\n— Kyllä, sillä minä luulen tuntevani käsialan. Näette siis, että\nminulla oli aihetta muistuttaa teille kiirehtimisestä. Jos nyt asia\non sellainen, että sen voi suorittaa yön mittaan, niin puhukaa; olen\nmäärättävissänne.\n\n— Tunti riittää.\n\n— Selittäkääpä siis. Tiedätte, madame, etten voi evätä teiltä mitään.\n\n— No niin, aloitti madame de Mouchy, — käytän vain pari sanaa. Aiotteko\nlähteä tänä iltana kiittämään sitä henkilöä, joka teille antoi tuon\nneuvon?\n\n— Kenties, myönsi herttua nauraen.\n\n— No, teidän pitää esitellä hänelle neiti.\n\n— Neiti! äännähti herttua hämmästyneenä kääntyen Bathildeen päin, joka\noli siihen asti pysytellyt taaempana ja puolittain hämyn kätkössä. — Ja\nkuka neiti on?\n\n— Muuan tyttöparka, joka rakastaa chevalier d'Harmentalia ja tahtoo\npyytää regentiltä hänen armahdustaan, koska hänet on tuomittu huomenna\nmestattavaksi, kuten tiedätte.\n\n— Rakastatteko chevalier d'Harmentalia, neiti? kysyi herttua\nBathildelta.\n\n— Oh, herra herttua! sopersi Bathilde punastellen.\n\n— Älkää salailko sitä, mademoiselle, hän on jalohenkinen nuori mies,\nja antaisin kymmenen vuotta elämästäni voidakseni itse pelastaa hänet.\nOnko teillä mielestänne edes jotakin keinoa regentin käännyttämiseen\nhänelle suosiolliseksi?\n\n— Niin uskon, herra herttua.\n\n— Olkoon menneeksi. Se tuottaa minulle onnea. Madame, jatkoi\nherttua kääntyen markiisitar de Mouchyn puoleen, — palatkaa\nhänen kuninkaallisen korkeutensa luo, tulkitkaa hänelle nöyrin\nkunnioittavaisuuteni ja ilmoittakaa puolestani, että neiti saa tunnin\nkuluttua tavata regentin.\n\n— Oi, herra herttua! huudahti Bathilde.\n\n— Totisesti, hyvä Richelieu, virkkoi madame de Mouchy, — alan uskoa\nmitä sanotaan, — että te olette tehnyt paholaisen kanssa sopimuksen\nlivahdellaksenne avaimenreiästä, ja tunnustan olevani vähemmän\nhuolissani Bastiljiin lähdöstänne.\n\n— Joka tapauksessa tiedätte, madame, vihjaisi herttua, — että\narmeliaisuus vaatii käymään vangin luona. Jos teillä sattumalta on\nvielä jotakin muistoa jälellä Armand-rukasta...\n\n— Hiljaa, herttua, olkaa vaitelias, niin saadaan nähdä, mitä saatetaan\ntehdä mieliksenne. Lupaatte siis, että neiti saa tavata regentin?\n\n— Se on sovittu.\n\n— Hyvästi siis, herttua, ja olkoon Bastilji teille keveä!\n\n— Sanotteko minulle tosiaankin hyvästi?\n\n— Näkemiin.\n\n— Oikein! ja suudeltuaan markiisittaren kättä herttua johdatti hänet\novelle. Palaten sitten Bathilden luo hän lausui:\n\n— Mademoiselle, mitä nyt teen hyväksenne, sitä en tekisi kenenkään\nmuun takia. Salaisuus, jonka aion silmillenne paljastaa, koskee\nkuninkaallisen prinsessan mainetta ja kunniaa. Mutta aiheen vakavuus\nansaitsee, että sille uhrataan erinäisiä sovinnaisuuksia. Vannokaa\nminulle siis, että te ette milloinkaan ilmaise — paitsi yhdelle\nainoalle henkilölle, sillä minä tiedän hänen olevan niitä, joilta ei\ntarvitse mitään salaisuuksia kätkeä, — vannokaa minulle, että te ette\nmilloinkaan ilmaise, mitä joudutte näkemään, ja että kukaan muu kuin\n_hän_ ei saa tietää, millä tavoin saitte pääsyn regenttiä puhuttelemaan.\n\n— Voi, herra herttua, vannon sen teille kaiken nimessä, mikä minulle on\nmaailmassa pyhintä, äitini muiston kautta!\n\n— Se riittää, mademoiselle, sanoi herttua nykäisten soittokellon nauhaa.\n\nKamaripalvelija tuli sisälle.\n\n— Valjastuta hevoset vaakunattomien vaunujen eteen, Lafosse, käski\nherttua.\n\n— Herra herttua, huomautti Bathilde, — jos ette tahdo menettää aikaa,\non minulla vuokravaunut odottamassa.\n\n— No, vielä parempi. Olen käskettävissänne, neiti.\n\n— Lähdenkö herra herttuan mukaan? tiedusteli kamaripalvelija.\n\n— Hyödytöntä, jää Raffén apuna järjestelemään kaikkia noita papereita.\nJoukossa on useita, joita Duboisin on turha nähdä.\n\nTarjottuaan käsivartensa Bathildelle herttua meni hänen kanssaan alas\nportaita, auttoi hänet vaunuihin, ja käskettyään ajomiehen pysähdyttää\nSaint-Honoré- ja Richelieu-katujen kulmassa hän istuutui saateltavansa\nviereen niin huolettomasti kuin ei olisikaan tiennyt, että sama\nkohtalo, josta hän oli yrittämässä pelastaa chevalierin, parin viikon\nkuluessa kenties tavoittaisi hänet itsensäkin.\n\n\n\n\nTURVASÄILÖ\n\n\nVaunut pysähtyivät määräpaikalla, ajomies tuli avaamaan, ja herttua\nlaskeutui maahan, sitten auttaen alas Bathilden. Taskustaan ottamallaan\navaimella hän sen jälkeen avasi Richelieu- ja Saint-Honoré-katujen\nkulmatalon katuoven.\n\n— Pyydän teiltä anteeksi, neiti, selitti herttua tarjoten jälleen\nkäsivartensa Bathildelle, — kun vien teidät näin huonosti valaistuja\nportaita myöten, mutta minulle on tärkeätä, etten tule tunnetuksi, jos\njoku sattumalta osuu vastaan täällä. Meillä ei muuten olekaan pitkälti\nnoustavaa, vain ensimmäiseen kerrokseen.\n\nHe olivatkin nousseet vasta parikymmentä askelmaa, kun herttua\npysähtyi, veti taskustaan toisen avaimen, avasi sillakkeen oven yhtä\nsalaperäisesti kuin katuovenkin ja astui eteiseen. Sieltä hän otti\nkynttilän ja palasi sytyttämään sen lyhdystä, joka paloi portaissa.\n\n— Vietä kerran anteeksi, mademoiselle, puhutteli herttua, — mutta\nminulla on tapana olla omana palvelijanani täällä, ja käsitätte\npiankin, miksi minä en tässä huoneistossa käytä lakeijaa.\n\nVähätpä Bathilde välitti siitä, pitikö herttua de Richelieu täällä\npalvelijaa vai ei. Hän siis astui eteiseen vastaamatta, ja herttua\nkiersi avainta lukossa kahteen kertaan hänen jälkeensä.\n\n— Seuratkaa nyt minua, kehotti herttua, ja hän asteli nuoren neidon\nedellä, valaisten kynttilällä, jota piteli kädessään.\n\nHe menivät siten ruokailuhuoneeseen ja vierassalin läpi, lopulta\nsaapuen makuuhuoneeseen, ja herttua pysähtyi.\n\n— Mademoiselle, hän virkkoi laskien kynttilän uuninkulmalle, — onhan\nminulla sananne, että te ette milloinkaan ilmaise, mitä saatte nähdä?\n\n— Olen sen jo antanut teille, herttua, ja uudistan sen vielä. Oi,\nolisinpa todellakin kovin kiittämätön, jos en noudattaisi vaitioloa.\n\n— No niin sitten, olkaahan kolmantena salaisuudessamme; se on\nrakkaussalaisuus, ja me uskomme rakkauden varjeltavaksi sen.\n\nLuisuttaen laudoituksessa sivulle levyn herttua paljasti seinään tehdyn\naukon, jota vastassa oli viereiseen huoneistoon kuuluvan komeron\ntakaseinä, ja hän koputti siihen hiljaa kolmesti. Tovin kuluttua kuului\navainta käännettävän lukossa. Sitten kiilui valoa lankkujen raoista,\nja heti jälkeenpäin kysyi vieno ääni: — Sinäkö siellä? Herttuan\nvastattua myöntävästi irrotettiin varovasti kolme lankkua, jolloin\nhuoneesta kammioon oli helppo pääsytie saatuna, ja herttua de Richelieu\nja Bathilde näkivät edessään mademoiselle de Valoisin, joka kirahti\nhuomatessaan, että rakastajalla oli nainen seuranaan.\n\n— Älä pelkää mitään, rakas Aglae, tyynnytti herttua siirtyen kamarista\nnaapurisuojaan ja tarttuen mademoiselle de Valoisin käteen; Bathilde\njäi hievahtamattomaksi paikalleen, uskaltamatta edetä askeltakaan ennen\nkuin hänen läsnäolonsa selitettäisiin. — Kiität minua itse heti siitä,\nettä olen kavaltanut onnekkaan turvasäilömme salaisuuden.\n\n— Mutta, herra herttua, selittäkää minulle...? kysyi mademoiselle de\nValois pysähtyen kesken puhettaan silmäillen yhä levottomasti Bathildea.\n\n— Aivan heti, kaunis prinsessani. Olethan kuullut minun joskus puhuvan\nchevalier d'Harmentalista?\n\n— Vielä toissapäivänä huomautitte minulle, herttua, että hänen\ntarvitsi vain virkkaa sana säästääkseen henkensä teidän kaikkien\nvaarantamisella, mutta että hän ei virkkaisi sitä sanaa.\n\n— No, vaiti hän on pysynyt, ja hänet on tuomittu kuolemaan, mestaus\non määrätty huomiseksi. Tämä tyttönen rakastaa häntä, ja hänen\narmahduksensa riippuu regentistä. Käsitätkö nyt?\n\n— Oh, kyllä, kyllä, sanoi prinsessa.\n\n— Tulkaa, mademoiselle, kehotti herttua de Richelieu Bathildea, vetäen\nhäntä kädestä, sitten hän kääntyi selittämään prinsessalle: — Hän ei\ntiennyt miten päästä isäsi luokse asti, rakas Aglaeni, hän vetosi\nminuun juuri kun olin saanut kirjeesi. Minun oli kiitettävä sinua\nhyvästä neuvostasi, ja tuntien sydämesi ajattelin, että parhaana\nkiitoksenani oli tarjota sinulle tilaisuus pelastaa sellaisen miehen\nhenki, jonka vaiteliaisuudesta todennäköisesti säästyy omani.\n\n— Olitte oikeassa, rakas herttua. Olkaa tervetullut, mademoiselle. Mitä\nnyt haluatte? Mitä voin tehdä puolestanne?\n\n— Haluan puhutella hänen ylhäisyyttään regenttiä, lausui Bathilde, — ja\nteidän korkeutenne voi johdattaa minut hänen luokseen.\n\n— Odotatteko minua, herttua? kysyi mademoiselle de Valois levottomasti.\n\n— Voitko sitä epäilläkään?\n\n— Menkää siis takaisin huoneeseemme, jotta joku ei tänne tulemalla\nyllättäisi teitä. Minä saatan mademoisellea isän luo ja tulen takaisin.\n\n— Odotan täällä, lupasi herttua noudattaen prinsessan ohjetta ja\npalaten turvasäilöön.\n\nMadesmoiselle de Valois vaihtoi matalalla äänellä joitakin sanoja\nrakastajansa kanssa, sulki kammion, pisti avaimen taskuunsa ja virkkoi\nojentaen kätensä Bathildelle.\n\n— Mademoiselle, kaikki rakastavat naiset ovat sisaruksia: Armand ja te\nolette tehneet hyvin, turvautuessanne minuun. Tulkaa.\n\nBathilde suuteli prinsessan tarjoamaa kättä ja seurasi häntä.\n\nNaiset menivät kaikkien Palais-Royalin julkipuolen huoneiden läpi\nja vasemmalle kääntyen siirtyivät niihin, jotka olivat Valois-kadun\npuolella. Siinä osassa rakennusta oli regentin makuuhuone.\n\n— Olemme perillä, ilmoitti mademoiselle de Valois pysähtyen erään oven\neteen ja silmäillen Bathildea, joka hoippuvana kalpeni tästä tiedosta.\nKaikki se henkinen tarmo, joka oli häntä kannatellut kolme tai neljä\ntuntia, oli lannistumaisillaan juuri silloin kun hän oli joutumassa\nsitä enimmin tarvitsemaan.\n\n— Voi, hyvä Jumala, hyvä Jumala, minä en mitenkään uskalla! voihkaisi\nBathilde.\n\n— No, rohkeutta vain, mademoiselle! Isäni on suopealuontoinen. Astukaa\nsisälle ja langetkaa hänen jalkoihinsa: Jumala ja hänen sydämensä\npitävät huolen muusta.\n\nNähdessään nuoren neidon yhä empivän hän avasi oven, työnsi Bathilden\nmakuukamariin ja sulki oven hänen jälkeensä. Sitten hän keveästi\nsipsutellen kiirehti herttua de Richelieun luokse, jättäen tytön\nhoitamaan vetoomustaan kahdenkesken regentin kanssa.\n\nTuo aavistamaton temppu sai Bathilden parahtamaan. Regentti, joka\nkäveli edestakaisin pää kumarassa, kohotti päänsä ja kääntyi katsomaan.\n\nKykenemättä etenemään askeltakaan Bathilde lysähti polvilleen, veti\nkirjeen poveltaan ja ojensi sen regenttiä kohti.\n\nRegentillä oli huono näkö eikä hän oikein käsittänyt, mitä oli tekeillä\nja lähestyi tätä naista, joka varjossaan näytti hänestä valkoiselta ja\nepämääräiseltä hahmolta. Piankin hän noista hämäristä piirteistä erotti\nnaisen, ja nainen ilmeni sitten kauniiksi ja rukoilevaksi neitoseksi.\nLapsirukka puolestaan yritti turhaan sopertaa rukousta. Hänen äänensä\npetti ja piankin olivat myös voimat niin ehtymässä, että hän huojahti\ntaaksepäin ja olisi sortunut matolle, jollei regentti olisi kannatellut\nhäntä käsivarsillaan.\n\n— Hyväinen aika, mademoiselle, säälitteli regentti, johon syvän\nmielentuskan merkit tekivät tavanomaisen tehonsa. Hyvänen aika, mikä\nteitä vaivaakaan, ja mitä voin tehdä hyväksenne? Tulkaa, tulkaa tähän\nnojatuoliin, pyydän!\n\n— Ei, monseigneur, mutisi Bathilde, — teidän jalkojenne juuressa minun\ntulee olla, sillä minä tulin anomaan teiltä armonosoitusta.\n\n— Armonosoitusta? Millaista?\n\n— Katsokaa ensin, kuka olen, monseigneur, lausui Bathilde, — ja sitten\nkenties rohkenen puhua.\n\nHän ojensi Orleansin herttualle kirjeen, johon hänen ainoa toivonsa\nperustui.\n\nRegentti otti kirjeen, silmäillen vuorotellen paperia ja nuorta\nneitoa. Lähestyessään uuninkulmalla palavaa kynttilää hän tunsi oman\nkäsialansa, suuntasi jälleen katseensa puhuttelijaan ja luki seuraavaa:\n\n \"Madame, miehenne on kuollut Ranskan ja minun puolesta. Ranska tai\n minä emme voi toimittaa häntä teille takaisin; muistakaa, että jos\n koskaan tarvitsette jotakin, me kumpainenkin olemme teille velkaa.\n\n                                      Sydämellisesti teidän\n                                      _Philippe D'Orleans_.\"\n\n— Tunnen täydellisesti tämän kirjeen omakseni, mademoiselle, virkkoi\nregentti, — mutta muistini häpeäksi minun on pyydettävä teiltä\nanteeksi, kun en enää ole selvillä siitä, kenelle se on kirjoitettu.\n\n— Katsokaa osoitetta, monseigneur, pyysi Bathilde hieman rauhoittuneena\nsiitä erinomaisen suopeasta ilmeestä, joka kuvastui herttuan kasvoilta.\n\n— Clarice du Rocher...! huudahti regentti. — Niin, tosiaan, nyt\nmuistan. Lähetin tämän kirjeen Espanjasta, Albertin saatua surmansa\nAlamanzan taistelussa. Kirjoitin sen hänen leskelleen. Kuinka tämä\nkirje on teidän hallussanne, mademoiselle?\n\n— Voi, monseigneur, minä olen Albert du Rocherin tytär!\n\n— Tekö, mademoiselle! Ja missä äitinne on?\n\n— Hän on kuollut, monseigneur.\n\n— Onko siitä kauankin?\n\n— Lähes neljätoista vuotta.\n\n— Mutta varmaankin hän kuoli onnellisena eikä ollut minkään puutteessa?\n\n— Epätoivossa, monseigneur, ja äärimmäisessä kurjuudessa.\n\n— Mutta mistä johtuu, että hän ei kääntynyt puoleeni?\n\n— Teidän korkeutenne viipyi yhä Espanjassa.\n\n— Oi, hyvä Jumala, mitä sanottekaan! Jatkakaa, mademoiselle; ette\nvoi kuvitellakaan, kuinka suuresti tämä herättää kiinnostustani.\nClarice-rukka, Albert-parka! He rakastivat toisiaan tavattomasti,\nmuistan! Rouva ei tietenkään voinut elää hänen jälkeensä. Tiedättekö,\nettä isänne pelasti henkeni Neerwindenin luona, mademoiselle,\ntiedättekö sen?\n\n— Kyllä olin sen kuullut, monseigneur, ja se minulle antoikin rohkeutta\ntulla luoksenne.\n\n— Mutta mitenkä sitten teidän kävi, lapsipoloinen, jäätyänne\nturvattomaksi orvoksi?\n\n— Minut, monseigneur, otti hoivaansa muuan perheemme ystävä, köyhä\nkirjoitusmestari nimeltä Jean Buvat.\n\n— Jean Buvat! huudahti regentti, — malttakaas, minähän tunnenkin sen\nnimen. Jean Buvat! Sehän on se puhtaaksikirjoittajan pahainen, joka sai\nilmi koko salaliiton ja joku päivä sitten esitti minulle vaatimuksiaan\nsuullisesti... Paikka kirjastossa, eikö niin? Palkkaa maksamatta?\n\n— Juuri sama, monseigneur.\n\n— Mademoiselle, virkkoi regentti, — näyttää siltä, että kaikki\nläheisenne ovat määrätyt pelastamaan minut. Olen jo kaksinkertaisesti\nvelallisenne. Mainitsitte, että teillä oli suosionosoitus pyydettävänä\nminulta. Puhukaa siis rohkeasti, minä kuuntelen.\n\n— Oi, taivas, anna minulle voimaa! huokasi Bathilde.\n\n— Toivotte siis hyvin tärkeää ja vaikeata asiaa!\n\n— Monseigneur, sanoi Bathilde, — tahdon säästettäväksi miehen, joka on\nansainnut kuoleman.\n\n— Olisikohan kysymys d'Harmentalista? kysyi regentti.\n\n— Voi, monseigneur, niin kuin teidän korkeutenne sanoi.\n\nRegentin katse kävi miettiväksi, ja nähdessään pyyntönsä aiheuttaman\nilmiön Bathilde tunsi sydämensä salpautuvan ja polviensa horjuvan.\n\n— Onko hän omaisenne? Kumppaninne? Ystävänne?\n\n— Hän on elämäni, sieluni, monseigneur! Rakastan häntä!\n\n— Mutta tiedättekö, että jos armahdan hänet, minun täytyy armahtaa\nkaikki muutkin ja että näiden joukossa on vielä suurempia rikollisia\nkuin hän?\n\n— Säästäkää ainoastaan hänen henkensä, monseigneur! En ano mitään muuta\nkuin että hän ei kuole.\n\n— Mutta jos muutan hänen tuomionsa elinkautiseksi vankeudeksi, ette\nenää saa häntä nähdä.\n\nBathilde oli menehtymäisillään ja ojentaen kätensä hän tuki itseään\nläheisen tuolin selkämykseen.\n\n— Miten teidän silloin kävisi? jatkoi regentti.\n\n— Minä menisin luostariin, vastasi Bathilde, — ja rukoilisin siellä\nkaiken loppuikäni teidän puolestanne, monseigneur, ja hänen puolestaan.\n\n— Se ei käy päinsä, ilmoitti regentti.\n\n— Miksi ei, monseigneur?\n\n— Sen tähden, että juuri tänään, tunti sitten, minulta pyydettiin\nkättänne, ja tulin luvanneeksi.\n\n— Käteni, monseigneur? Olette luvannut käteni? Ja kenelle siis, hyvä\nJumala!\n\n— Lukekaa, sanoi regentti ottaen pulpetiltaan kirjeen ja ojentaen sen\navoimena neidolle.\n\n— Raoul! huudahti Bathilde, — Raoulin käsialaa! Voi, mitä tämä\nmerkitsee?\n\n— Lukekaa, kehotti regentti uudestaan.\n\nBathilde luki värisevällä äänellä:\n\n \"Monseigneur! Olen ansainnut kuoleman, sen tiedän, enkä nyt pyydäkään\n teiltä henkeäni. Olen valmis sen luovuttamaan määräpäivänä ja\n -hetkenä, mutta Teidän Korkeudestanne riippuu kuolemani saattaminen\n minulle keveämmäksi, ja polvistuen anon Teitä myöntämään minulle sen\n suosion.\n\n Rakastan nuorta tyttöä, jonka olisin ottanut puolisokseni, jos olisin\n elänyt. Sallikaa hänen tulla vaimokseni, mennessäni kuolemaan.\n Erotessani hänestä ainiaaksi, jättäessäni hänet yksinäiseksi ja\n turvattomaksi maailmaan, olkoon minulla ainakin lohdutuksena, että\n jätän hänen suojelukseensa nimeni ja omaisuuteni. Vihkimiskappelista,\n monseigneur, astun mestauslavalle.\n\n Tämä on viimeinen toivomukseni, ainoa haluni. Älkää evätkö kuolevan\n rukousta.\n\n                                          _Raoul D'Harmental_.\"\n\n— Voi, monseigneur, monseigneur, sanoi Bathilde nyyhkyttäen, — näette,\nettä häntä ajatellessani hän ajatteli minua! Enkö ole oikeassa häntä\nrakastaessani, kun hän rakastaa minua noin suuresti!\n\n— Kyllä, sanoi regentti, — ja minä myönnyn hänen anomukseensa. Se on\nkohtuullinen. Keventäköön tämä suosionosoitus hänen viimeisiä hetkiään,\nkuten hän itse sanoo!\n\n— Monseigneur, monseigneur, sopersi neito, — ettekö myönnä hänelle\nenempää?\n\n— Näettehän, huomautti regentti, — että hän itse tekee itselleen\noikeutta eikä ano muuta.\n\n— Oi, tämä on kovin julmaa, kauheata! Nähdä hänet jälleen vain\nmenettääkseen hänet samalla! Monseigneur, monseigneur, hänen henkensä!\nRukoilen sitä teiltä, älköönkä minun sallittakokaan nähdä häntä enää!\nMieluummin niin.\n\n— Mademoiselle, lausui regentti sellaiseen sävyyn, joka ei suvainnut\nvastustusta, kyhäten muutamia rivejä paperille, jonka sinetöi, — Tässä\non kirje herra de Launaylle, Bastiljin kuvernöörille, siinä ovat\nmääräykseni tuomitun suhteen. Henkivartioni kapteeni nousee vaunuihin\nteidän kanssanne ja valvoo näiden määräysten noudattamista.\n\n— Oi, hänen henkensä, monseigneur, hänen henkensä! Taivaan nimessä,\nrukoilen teitä polvillani!\n\nRegentti soitti, kamaripalvelija avasi oven.\n\n— Kutsu herra markiisi de Lafare, virkkoi regentti.\n\n— Voi, monseigneur, olette kovin armoton! sanoi Bathilde nousten. —\nSallikaa minun sitten kuolla hänen kanssaan. Emmehän ainakaan joudu\neroamaan toisistamme, mestauslavallakaan. Ainakin pysymme yhdessä vielä\nhaudassakin!\n\n— Herra de Lafare, käski regentti, — saattakaa mademoisellea\nBastiljiin. Tässä on kirje herra de Launaylle. Tutustukaa siihen hänen\nkanssaan ja pitäkää huolta, että sen määräykset toteutetaan tarkalleen.\n\nKuuntelematta Bathilden viimeistä epätoivoista huudahdusta Orleansin\nherttua sitten avasi viereisen huoneen oven ja katosi.\n\n\n\n\nVIHKIMINEN KUOLEMAN KYNNYKSELLÄ\n\n\nLafare laahasi pois tytön, joka oli melkein tajuttomana tuskasta,\nja pakotti hänet nousemaan vaunuihin, joita aina oli valmiiksi\nvaljastettuina Palais-Royalin pihalla. Hevoset lähtivät heti\nnelistämään Rue de Cléryn ja bulevardien kautta Bastiljin suunnalle.\n\nKoko matkalla Bathilde ei hiiskunut sanaakaan, hän oli mykkä, kylmä\nja eloton kuin patsas. Silmät tuijottelivat kyynelettöminä. Valtavan\nvankilan edustalle tultaessa hän kuitenkin hätkähti, hän oli ollut\nnäkevinään varjossa, samalla paikalla, missä chevalier de Rohan oli\nmestattu, jotakin mestauslavaa muistuttavan telineen hahmoa. Hiukan\nedempänä vahtisotilas huusi: — Ken siellä? Sitten vaunut jyristen\nvierivät nostosillalle, piikkitankoinen rautaristikko kohosi, portti\navautui, ja ajopelit pysähtyivät kuvernöörin puolelle johtavien\nportaiden eteen.\n\nLiveritön palvelija tuli avaamaan vaununoven, ja Lafare auttoi\nBathilden alas. Tämä kykeni vaivoin pysymään pystyssä. Hänen kaikki\nhenkinen tarmonsa oli lamautunut toivon jättäessä hänet. Lafaren ja\nlakeijan oli pakko melkein kantaa hänet ensimmäiseen kerrokseen. Herra\nde Launay oli illallisella. Bathilde jätettiin erääseen huoneeseen\nodottamaan sillä aikaa kun Lafare johdettiin kuvernöörin puheille.\n\nKului kymmenkunta minuuttia, jonka ajan Bathilde kyyristeli nääntyneenä\nnojatuolissa, johon oli tullessaan vaipunut. Tyttöparalla ei ollut\nmuuta kuin yksi ajatus. Edessään oleva ikuinen eroaminen, lapsirukan\nsilmissä kuvastui vain yksi näky: Raoul astumassa mestauslavalle.\n\nSitten tulivat Lafare ja kuvernööri. Bathilde kohotti koneellisesti\npäätänsä ja katseli heitä vauhkosti. Lafare lähestyi häntä ja tarjosi\nkäsivartensa.\n\n— Mademoiselle, hän ilmoitti, — kappelissa on kaikki valmista, ja pappi\nodottaa teitä siellä.\n\nVastaamatta neito nousi valjuna ja turtuneena. Sitten tuntiessaan\njalkojensa pettävän hän nojautui tarjottuun käsivarteen. Herra de\nLaunay asteli edellä, kahden miehen valaistessa tietä soihduillaan.\n\nMennessään sisälle sivuovesta näki Bathilde chevalier d'Harmentalin\ntulevan toisesta ovesta, hänellä oli saattajinaan Valef ja\nPompadour. Siinä olivat sulhasen todistajat, niin kuin de Launay ja\nLafare esiintyivät morsiamen puolesta. Jokaista ovea vartioi kaksi\nkaartilaista, kivääri käsivarrella ja liikkumattomina kuin patsaat.\n\nRakastavaiset astuivat eteenpäin, Bathilde kalpeana ja riutuvana,\nRaoul tyynenä ja hymyilevänä. Heidän tultuaan alttarin eteen chevalier\ntarttui tytön käteen, ja sitten he polvistuivat samettijakkaroille\nvaihtamatta keskenänsä sanaakaan.\n\nAlttaria valaisi ainoastaan neljä vahakynttilää, ja tässä jo\nluonnostaan kolkossa kappelissa, jota vielä kaameat muistot\nsynkistivät, ne levittivät hautajaishohdetta ja saivat juhlallisen\ntoimituksen tuntumaan jollakin tavoin kuolemanomaiselta. Pappi aloitti\nmessun. Hän oli komea, valkohapsinen vanhus, jonka raskasmieliset\nkasvot ilmaisivat, että hänen jokapäiväiset tehtävänsä jättivät syviä\njälkiä hänen sieluunsa. Hän olikin ollut Bastiljin kappalaisena jo\nviisikolmatta vuotta, joutuen siinä ajassa kuulemaan kovin surullisia\ntunnustuksia ja näkemään surkeita kohtaloita.\n\nSiunatessaan vihittävät hän pyhitetyn tavan mukaisesti lausui heille\nmuutamia sanoja, mutta hän ei nyt puhunut toiselle aviomiehen ja\ntoiselle äidin velvollisuuksista, hän ei kuvannut heidän eteensä elämän\ntulevaisuutta, vaan hän puhui heille taivaan rauhasta, jumalallisesta\nlaupeudesta ja iankaikkisesta ylösnousemuksesta. Bathildea tukehdutti.\nRaoul huomasi, että hän oli puhkeamaisillaan nyyhkytyksiin, hän tarttui\nnuorikkonsa käteen ja katseli häntä niin murheellisen ja hartaan\nalistuvasti, että lapsirukka teki viimeisen ponnistuksen ja väkisinkin\npidätti kyyneleensä, joiden sitten tunsi haikeasti karvastuttavan\nsydäntään. Vihkimissanojen alussa hän kallisti päänsä Raoulin olkaa\nvasten. Pappi luuli hänen pyörtyvän ja pysähtyi.\n\n— Loppuun, loppuun, pyhä isä, mutisi Bathilde.\n\nJa hengenmies lausui sakramentin sanat, joihin kumpainenkin vastasi\n_kyllä_ sellaiseen tapaan, että siihen tuntuivat heidän kaikki\nsielunvoimansa keskittyneen.\n\nVihkimisen päätyttyä d'Harmental kysyi herra de Launaylta, oliko\nhänelle sallittua oleskella vaimonsa seurassa ne muutamat tunnit,\nmitkä hänellä vielä oli elettävänä. Kuvernööri vastasi, että hän ei\nsiinä nähnyt mitään muistutettavaa ja että hänet vietäisiin takaisin\nkammioonsa. Sitten Raoul syleili Valefia ja Pompadouria, kiitti heitä\nsiitä, että he olivat hyväntahtoisesti suostuneet todistajiksi, puristi\nLafaren kättä, lausui herra de Launaylle sydämellisen tunnustuksensa\ntämän suopeasta käyttäytymisestä hänen oleskellessaan Bastiljissa,\nja kietaisten käsivartensa Bathilden vyötäisille, tämän ollessa joka\nhetki sortumaisillaan pitkin pituuttaan kappelin lattialle, hän\nvei rakastettunsa sille ovelle, josta oli kappeliin tullut. Siellä\nolivat jälleen vastassa molemmat soihdunkantajat, nämä astuivat\nedellä d'Harmentalin kopin ovelle asti. Sen avasi vanginvartija.\nRaoul ja Bathilde menivät sisälle, ovi lukittiin, ja puolisot olivat\nkahdenkesken.\n\nSilloin Bathilde, joka oli tähän asti niellyt kyyneleensä, ei\nenää kyennyt hillitsemään tuskaansa. Vihlova parahdus pääsi hänen\npovestaan, ja käsiään väännellen ja nyyhkytyksiin puhjeten hän vaipui\nnojatuoliin, jossa d'Harmental varmaankin oli kolmen vankeusviikkonsa\naikana hyvin usein ajatellut häntä. Raoul painui polvilleen ja tahtoi\nlohdutella häntä, mutta tuo suunnaton sielullinen ahdistus järkytti\nhäntä itseäänkin niin syvällisesti, että hän ei kyennyt muuhun kuin\nliittämään kyyneleensä Bathilden kyyneliin. Tuo rautasydän suli\nvuorostaan, ja Bathilde tunsi huulillaan samalla rakastajansa kyyneleet\nja suudelmat.\n\nHe olivat olleet yhdessä tuskin puolta tuntia, kun kuulivat askeleita\nlähestyvän ja avaimen kiertyvän lukossa. Bathilde kavahti ja puristi\nd'Harmentalin kouristuneesti sydäntään vasten. Raoul käsitti, mikä\nhirvittävä pelko nyt raateli hänen mieltään, ja rauhoitti häntä. Sieltä\nei voinut tulla vielä se, jonka Bathilde pelkäsi näkevänsä, koska\nmestaus oli määrätty kello kahdeksaksi aamulla ja nyt oli juuri lyönyt\nyksitoista. Oviaukkoon ilmestyikin herra de Launay.\n\n— Herra chevalier, sanoi kuvernööri, — olkaa hyvä ja seuratkaa minua.\n\n— Yksinkö? kysyi d'Harmental puristaen vuorostaan Bathildea sylissään.\n\n— Ei, madamen kanssa, ilmoitti kuvernööri.\n\n— Oi, yhdessä, yhdessä, kuuletko, Raoul? huudahti Bathilde. — Oi, minne\nhyvänsä, kunhan saamme mennä yhdessä! Tässä olemme, monsieur, tässä\nolemme!\n\nRaoul syleili viimeisen kerran Bathildea, painoi viimeisen suudelman\nhänen otsalleen, ja terästäen kaiken ylpeytensä hän seurasi herra\nde Launayta, kasvojensa ilmaisematta vähäisintäkään merkkiä hänen\nkokemastaan suunnattomasta tunnekuohusta.\n\nKolmisin he jonkin aikaa etenivät vain harvojen lyhtyjen valaisemia\nkäytäviä myöten, menivät sitten alas kierreportaita ja joutuivat erään\ntornin ovelle. Tämä avautui korkeiden muurien ympäröimälle nurmikolle,\njota käytettiin keveämpään vankeuteen tuomittujen kävelypihana. Siellä\nodottelivat vaunut, joiden eteen oli valjastettu kaksi hevosta.\nToisen selässä istui kyytimies, ja varjossa välähteli kymmenkunnan\nmuskettisoturin haarniskat.\n\nSama toivon säde syttyi samanaikaisesti rakastavaisten sydämissä.\nBathilde oli pyytänyt regenttiä muuttamaan Raoulin rangaistuksen\nelinkautiseksi vankeudeksi. Kenties tuo armonosoitus oli myönnetty.\nNuo vaunut tuntuivat olevan tarkoitetut kuljettamaan tuomittu johonkin\nvaltionvankilaan, muskettisoturien joukko näytti siihen tarkoitukseen\nvaratulta saattueelta, olettamus sai tästä kaikesta todellisuuspohjaa.\nHe katsahtivat toisiinsa yhtä aikaa ja sitten kohottivat silmänsä\ntaivasta kohti kiittääkseen Jumalaa heille suodusta odottamattomasta\nonnesta.\n\nKun herra de Launay oli viitannut vaunuja lähestymään, kyyditsijä\noli totellut, vaununovi oli avattu, ja paljastaen päänsä kuvernööri\nojensi kätensä Bathildelle auttaakseen häntä nousemaan ajoneuvoihin.\nBathilde epäröi hetken, kääntyi levottomana katsomaan, vietäisiinkö\nRaoul toiselle taholle, mutta nähdessään Raoulin seuraavan häntä hän\nnousi vaunuihin vastustamatta. Heti jälkeenpäin Raoul istui hänen\nvieressään, oviverho laskeutui paikalleen, vaunut huojuivat, saattueen\nratsut tömistelivät vaununovien vieressä. Mentiin holviportista, sitten\nnostosiltaa pitkin, ja lopuksi oltiin Bastiljin ulkopuolella.\n\nAviopuolisot heittäytyivät toistensa syliin, ei ollut enää epäilemistä,\nregentti oli säästänyt d'Harmentalin hengen, vieläpä oli ilmeistä,\nettä hän ei tahtonut erottaa Bathildea miehestään. Sitä eivät he\nolisi rohjenneet unelmoidakaan. Edessä oleva elämä olisi ollut\njokaiselle muulle kidutusta, mutta heissä se herätti hurmiota rakkauden\nparatiisina. He saisivat loputtomasti nähdä toisiaan eivätkä he\nmilloinkaan eroaisi! Mitä he olisivat voineet toivoa enempää, vaikkapa\nolisivat kohtalonsa valtiaina suunnitelleet tulevaisuutta? Yksi ainoa\nvarjostava ajatus osui yhtä aikaa heidän mieleensä, ja se sydänten\nkeskinäinen yhteisymmärrys, jota tavataan ainoastaan läheisimmillä\nrakastavaisilla, sai heidät samalla kertaa lausumaan Buvatin nimen.\n\nSilloin vaunut pysähtyivät. Tuollaisissa olosuhteissa kaikki oli omiaan\nherättämään rakastavaisissa pelkoa. Heitä värähdytti mielijohde, että\nhe olivat toivoneet liikaa, ja nyt sai kauhistus vallan. Tällöin\nvaununovi avautui: kyytimies kurkisti sisälle.\n\n— Mitä nyt? kysyi häneltä d'Harmental.\n\n— Hitto, hyvä herra, virkkoi ajomies, — tahtoisin vain tietää, minne\npitää ajaa.\n\n— Kuinka! Minnekö pitää ajaa! huudahti d'Harmental. — Eikö sinulla ole\nmääräyksiä?\n\n— Minun käskettiin viedä teidät Vincennesin metsään linnan ja\nNogent-sur-Marnen välimaille, ja tässä nyt ollaan!\n\n— No, mihin saattueemme on joutunut? ihmetteli chevalier.\n\n— Saattueenneko? Se jätti meidät tullipuomin luona.\n\n— Oi, hyvä Jumala, hyvä Jumala! huudahti d'Harmental, ja toivon\nkiihdyttämänä Bathilde äänettömästi liitti kätensä ristiin, — onko\nmahdollista?\n\nChevalier hyppäsi alas vaunuista, katseli jännittyneesti ympärilleen\nja ojensi käsivartensa Bathildelle, joka hänkin syöksähti ulos. Sitten\nmolemmilta pääsi ilon ja kiitollisuuden huudahdus.\n\nHe olivat vapaat kuin ilma, jota hengittivät!\n\nRegentti vain oli käskenyt viedä chevalierin juuri sille paikalle,\nmissä jälkimmäinen oli ryöstänyt mukaansa Bourguignonin, luullessaan\nsaavansa paremmankin saaliin.\n\nAinoastaan sen verran kosti Philippe Suopea.\n\n       *       *       *       *       *\n\nNeljän vuoden kuluttua tästä tapauksesta oli virkapaikkaansa\npalautetulla ja palkanvajauksensa nostaneella Buvatilla tyydytyksenä\npistää kynä kauniin kolmivuotiaan pojan käteen. Se oli Raoulin ja\nBathilden perillinen.\n\nEnsimmäiset kaksi nimeä, jotka lapsi oppi kirjoittamaan, olivat Albert\ndu Rocher ja Clarice Gray.\n\nKolmas oli Philippe d'Orleans.\n\n\n\n\nLOPPULISÄYS\n\n\nJotkut ovat saattaneet sen verran kiinnostua niistä henkilöistä, joilla\non toissijainen osa tarinassa, että haluavat tietää, miten heidän kävi\nsen käänteen jälkeen, joka kukisti salaliiton ja pelasti regentin.\nTyydytämme sen toivomuksen lyhyesti.\n\nMainen herttua ja herttuatar, joiden vehkeilyt tahdottiin ainiaaksi\nlopettaa, vangittiin, herttua Sceauxissa ja herttuatar pienessä\ntalossa, jonka hän omisti Saint-Honoré-kadun varrella. Herttua vietiin\nDoullensin linnaan ja herttuatar Dijoniin, mistä hänet siirrettiin\nChâlonsin linnoitukseen. Kumpainenkin pääsi vapaalle jalalle muutaman\nkuukauden kuluttua, toinen riistettyään regentiltä aseet ehdottomalla\nkieltämisellä ja toinen täydellisellä tunnustuksella.\n\nMademoiselle Delaunay majoitettiin Bastiljiin. Hänen jättämistään\nmuistelmista ilmenee, että vankeutta lievensi rakkaussuhde chevalier de\nMesliniin, ja hänen päästyään sieltä sattui useinkin, että edellinen\nvalitellessaan rakkaan vankinsa uskottomuutta johtui lausumaan kuten\nNinon tai Sophie Arnould, en enää muista kumpiko: — Voi sitä onnekasta\naikaa, jolloin olimme niin onnettomia!\n\nRichelieu siepattiin, niin kuin mademoiselle de Valois oli ennustanut,\nsen päivän jälkeisenä aamuna, jona hän oli vienyt Bathilden regentin\nluo, mutta vankeus oli hänelle uutta voittokulkua. Kun oli levinnyt\ntieto, että vanki oli saanut luvan kävellä Bastiljin pengermällä, alkoi\nSaint-Antoine-kadulla tungeksia Pariisin komeimpia ajopelejä, ja siitä\nkoitui vajaassa vuorokaudessa hienoston varsinainen jaloittelupaikka.\nRegentillä oli lausumansa mukaan hallussaan herra de Richelieuta\nvastaan riittävästi todistuksia katkaisuttaakseen häneltä neljäkin\nkaulaa, jos hänellä olisi niin monta ollut, mutta nytpä hän ei tahtonut\nottaa vaarakseen joutua ainaiseen epäsuosioon kauniin sukupuolen\nparissa, pidättelemällä häntä vankilassa kauemmin. Kolmen kuukauden\nkuluttua Richelieu astui sieltä ulos muhkeampana ja muodikkaampana\nkuin milloinkaan. Mutta turvasäilön hän kuuli umpeenmuuratuksi, ja\nmademoiselle de Valois-rukasta oli tullut Modenan herttuatar.\n\nAbbé Brigaudin jo mainitsimme joutuneen kiinni Orleansissa. Häntä\nsäilytettiin jonkin aikaa sikäläisessä vankilassa, kunnon rouva\nDenisin, neitien Émilien ja Athénaiksen sekä herra Bonifacen\nsuureksi pahoitteluksi. Mutta eräänä kauniina aamuna perheen ollessa\nistuutumassa aamiaispöytään, nähtiin abbén astuvan sisälle yhtä tyynenä\nja täsmällisenä kuin tavallisesti. Häntä juhlittiin sydämellisesti,\nja häneltä udeltiin hartaasti yksityiskohtia, mutta tavanomaisessa\nvarovaisuudessaan hän kehotti uteliaita hankkimaan tietonsa\ntuomioistuimen pöytäkirjoista, huomauttaen tämän jutun jo tuottaneen\nhänelle niin paljon ikävyyksiä, että hän oli suuresti kiitollinen, jos\nhänelle ei enää koskaan puhuttaisi siitä. Ja kun abbé Brigaudilla oli,\nkuten olemme nähneet, täydellisen itsevaltiaan oikeudet rouva Denisin\nhuonekunnassa, pidettiin hänen toivomustaan tunnollisesti kunniassa,\nja siitä päivästä alkaen ei Rue du Temps-Perdun numero 5:ssä enää\npuhuttu koko selkkauksesta sen enempää kuin jos sitä ei koskaan olisi\ntapahtunutkaan.\n\nJoitakin päiviä hänen jälkeensä pääsivät Pompadour, Valef, Laval\nja Malezieux vuorostaan vapaiksi ja alkoivat jälleen osoittaa\nhuomaavaisuuttaan madame du Mainelle kuten ennenkin. Kardinaali de\nPolignacia ei ollut edes vangittu, hänet oli pelkästään karkoitettu\njohtamaansa Anchinin apottiluostariin.\n\nLagrange-Chancel, herjausrunojen kirjoittaja, kutsuttiin\nPalais-Royaliin. Siellä häntä odotti regentti.\n\n— Monsieur, kysyi häneltä prinssi, — ajatteletteko te minusta sitä\nkaikkea, mitä olette sanonut?\n\n— Kyllä, monseigneur, vastasi Lagrange-Chancel sisukkaasti.\n\n— No, se on teille hyvin onnellista, monsieur, huomautti regentti,\n— sillä jos olisitte kirjoittanut mokomia häpeämättömyyksiä vastoin\nomaatuntoanne, hirttäisin minä teidät.\n\nJa regentti tyytyi lähettämään hänet Saint-Margueriten saarille, missä\nhän viipyi ainoastaan kolme tai neljä kuukautta. Regentin vihamiehet\nnimittäin levittivät huhua, että prinssi oli myrkyttänyt hänet siellä,\nja sitä uutta parjausta vastaan ei prinssi keksinyt parempaa keinoa\nkuin vankilan ovien avaamisen luulotellulle vainajalle, joka tuli\nsieltä kiukkuisempana ja sapekkaampana kuin milloinkaan.\n\nTämä viimeinen lakeamielisyyden näyte tuntui Duboisista niin\nluonnottomalta, että hän riensi regentin luo vihoissaan, mutta kaikeksi\nvastaukseksi hänelle prinssi vain hyräili loppukertoa laulusta, jonka\nSaint-Simon oli hänestä sepittänyt:\n\n    Minä olen niin hyvänahkainen,\n    olen niin hyvänahkainen...\n\nSiitä Dubois raivostui niin pahoin, että regentin täytyi lepytykseksi\ntoimittaa hänelle kardinaalin nimitys.\n\nTämä taas teki La Fillonin niin kopeaksi, että hän selitti siitä\nlähtien vastaanottavansa laitokseensa ainoastaan sellaisia\naatelismiehiä, joiden suku mainittiin vuoden 1399 matrikkelissa.\n\nHän oli muuten edellämainitussa mullistuksessa menettänyt erään\nhuomattavimpia asukkejaan. Kolme päivää kapteeni Roquefinetten kuoleman\njälkeen oli Normandiatar mennyt Katuvaisten Naisten luostariin.\n\n\n\n"]