[{"data":1,"prerenderedAt":-1},["ShallowReactive",2],{"$fgAWfLHTCWt8-hmvUNbLauqPjZgQRngbz26n0Em2n-34":3},{"number":4,"title":5,"author":6,"authorBirth":7,"authorDeath":8,"slug":9,"bookId":10,"genreRaw":11,"genre":12,"themes":13,"origin":16,"language":17,"yearPublished":18,"yearPublishedTranslation":19,"wordCount":20,"charCount":21,"usRestricted":22,"gutenbergId":23,"gutenbergSubjects":24,"gutenbergCategories":27,"gutenbergSummary":30,"gutenbergTranslators":31,"gutenbergDownloadCount":33,"aiDescription":34,"preamble":35,"content":36},2595,"Ihmiselon aamuna","Roberts, Charles G. D.",1860,1943,"2595-roberts-charles-g-d-ihmiselon-aamuna","2595__Roberts_Charles_G._D.__Ihmiselon_aamuna","Romaani maailman aamuhämärästä","romaani",[14,15],"tieteisfiktio","fantasia",[],"fi",1919,1921,55372,369203,false,67660,[25,26],"Fantasy fiction","Prehistoric peoples -- Fiction",[28,29],"Novels","Science-Fiction & Fantasy","\"Ihmiselon aamuna: Romaani maailman aamuhämärästä\" by Sir Charles G. D. Roberts is a novel likely written in the early 20th century. The book explores the prehistoric world through the eyes of various gigantic creatures and their struggles for survival as humanity’s ancestors begin to emerge. The story generates a vivid portrayal of a time long past, featuring dinosaurs and other colossal beasts engaged in dramatic battles for life and dominance, illustrating themes of nature and the inherent brutality of existence.  The opening of the novel introduces readers to a vibrant aquatic setting where a gentle, dinosaur-like creature emerges from the water, revealing its thoughtful yet troubled eyes. The scene quickly escalates as it encounters other prehistoric beings, leading to fierce confrontations that showcase both the beauty and the terror of the ancient world. The detailed descriptions of these animals, their sizes and behaviors contribute to a rich tapestry of life from an era dominated by survival instincts and primal conflict. This initial chapter sets the tone for an epic exploration of life's early days on Earth, drawing the reader into a compelling narrative filled with wonder and danger. (This is an automatically generated summary.)",[32],"Nieminen, Alli",281,"Esihistoriallinen romaani vie lukijan ihmiskunnan aamunkoittoon, aikaan ennen sivilisaation syntyä. Tarina seuraa varhaisten ihmisten selviytymiskamppailua, tulen keksimistä ja elämää muinaisten eläinten keskellä luonnonvoimien armoilla.","Charles G. D. Robertsin 'Ihmiselon aamuna' on Projekti Lönnrotin\njulkaisu n:o 2595. E-kirja on public domainissa sekä EU:ssa että sen\nulkopuolella, joten emme aseta mitään rajoituksia kirjan vapaan\nkäytön ja levityksen suhteen.\n\nTämän e-kirjan ovat tuottaneet Sirkku-Liisa Häyhä-Karmakainen ja\nProjekti Lönnrot.","IHMISELON AAMUNA\n\nRomaani maailman aamuhämärästä\n\n\nKirj.\n\nCHARLES G. D. ROBERTS\n\n\nEnglannin kielestä suomentanut\n\nAili Nieminen\n\n\n\n\n\nHelsingissä,\nKustannusosakeyhtiö Kirja,\n1921.\n\n\n\n\n\n\nSISÄLLYS:\n\n    I. Maailma ilman ihmistä.\n   II. Kolmisarvinen kuningas.\n  III. Tulen löytö.\n   IV. Loistavan olennon lapset.\n    V. Puiden särkijä.\n   VI. Tulitaistelu.\n  VII. A-yan pelastus.\n VIII. Jousi.\n   IX. Hirveä, loistava olento.\n    X. Pimeyden kauhut.\n   XI. Luola-asukkaiden pidot.\n  XII. Veden pinnalla.\n XIII. Pelko.\n  XIV. Pitkän unen lammikko.\n\n\n\n\nEnsimmäinen luku.\n\nMAAILMA ILMAN IHMISTÄ.\n\n\nVeden pinnalla liikkumattomassa, hieman kirjavan värisessä virrassa\nnäkyi hyväntahtoinen pää, jolla oli hevosmaiset kasvot, sulkeutuvat\nkorvareiät ja suuret pyöreät silmät, joissa oli jonkinlaista\ntuskallista lempeyttä.\n\nTuska noissa suurissa silmissä ei ollut aiheeton, sillä niiden\nomistaja oli juuri tullut tähän merenlahteen, jossa vesi oli haaleata\nja reheväkasvuista, ja eläimet, joita hän jo oli nähnyt, olivat\nsekä outoja että uhkamielisiä. Mutta matalat rannat olivat täynnä\nvesikasveja, paljon rehevämpiä ja mehevämpiä kuin mitä hän milloinkaan\noli nähnyt entisellä kotipaikallaan, ja hän oli päättänyt asettua tänne.\n\nAina kun joku uusi jättiläiseläin tuli näkyviin, kohosi tuo kummallinen\npää ihmeellisesti vinon, pilarimaisen kaulan päässä viiden tai\nkymmenen, jopa viidentoistakin jalan korkeuteen paremmin nähdäkseen\nuutta tulijaa. Sitten se jälleen vaipui hitaasti lepopaikkaansa veteen.\n\nSillä kohdalla oli vesi raikasta, sillä merenlahteen, joka oli\nrunsaasti kolme kilometriä laaja, virtasi siihen aikaan hiljalleen\nmahtava joki mannermaan sisäosista. Kaukaisempi ranta oli niin\nmatala, ettei siitä nähnyt muuta kuin loppumatonta, vaalean vihreätä\njättiläiskaislikkoa. Mutta lähempää rantaa reunustivat, lähes\nkilometrin päässä veden rajasta, jyrkät, kauniit, ruosteenpunaiset\nkalliot. Tasaisella maalla vedenrajan ja kallioiden välissä,\nlukuunottamatta leveätä rantaäyrästä, kasvoi suunnattoman suuria ja\nihmeellisiä mustekalakasveja, puunkaltaisia sananjalkoja, sokeriruokoja\nja palmuja, jotka huojuivat ja ryskivät paikoillaan ikään kuin\njättiläiskulkijoita rynnistäisi niiden läpi. Siellä täällä kallioiden\nrinteillä oli suuria eläimiä, joilla oli hirveät, sahahampaiset nokat\nja jotka muistuttivat joitakin linnunsukuisia petomaisia olentoja.\n\nKaukana veden yläpuolella räpytteli yksi noista olennoista hitaasti\nsiipiään. Sen siivet, joilla oli pituutta viisitoista jalkaa kärjestä\nkärkeen, eivät olleet mitkään linnun siivet, vaan kuten yölepakolla.\nSillä oli peloittavat, kädenmuotoiset kynnet siipien alla, ja sen jalat\nolivat kuin sisiliskon.\n\nTämän kauhistuttavan olennon räpytellessä rantaan päin katseli pää\nveden pinnalla sitä huvitettuna, mutta nähtävästi ilman vähintäkään\npelkoa. Ja se näytti kuitenkin kyllin hirveältä herättääkseen pelkoa\nuseimmissa eläimissä. Sen lento ei ollut linnun säännöllistä, tasaista\nlentoa, vaan nytkähtelevää ja rajua. Se kohosi noin kahdenkymmenen\njalan korkeuteen, ja sen suuret, pyöreät silmät eivät näyttäneet\nhuomaavankaan tuota outoa päätä, joka tarkasteli sitä veden pinnalta.\nSe lensi vähän sivulle päin, mutta äkkiä, käheästi ulvoen, se kääntyi\nja syöksyi avonaisin kidoin veden pinnalla ajelehtivaa päätä kohti.\n\nVaikka hyökkäys olikin nopea ja äkkinäinen, sai hyökkääjä lyödyksi\nvain kuohuvaa vettä, johon pää oli kadonnut Sen paikan ympärillä,\nmihin se äkkiä hävisi, kuohui vesi yli kahdeksankymmenen jalan\nlaajuudelta. Mutta tuo suuri lintusisilisko oli joko liian raivoissaan\nhuomatakseen veden kummallista kuohuntaa, tai sitten se ei ollut\nkyllin tarkka ymmärtääkseen sitä. Se räpytteli uudelleen ilmaan ja\nliikutteli raivostuneena nokanmuotoisia leukojaan. Raskaasti se lenteli\nedestakaisin odotellen, että tuo vahingoittumaton pää tulisi jälleen\nnäkyviin.\n\nKävi niinkuin se oli toivonut, ja vielä paremminkin. Pää ei ainoastaan\nilmautunut uudelleen, vaan se kohosi kaarevan, nahan värisen pylvään\npäässä suoraan kahdenkymmenen jalan korkeuteen ilmaan. Suuret, lempeät\nsilmät säkenöivät nyt raivosta. Leveät leuat olivat ammollaan. Ne\ntarttuivat hyökkäävän pedon pyrstöön ja huolimatta kirkunasta ja\nhurjasta räpyttelemisestä vetivät sen takaperin alas. Vedenpinnalla\nkävi kiivas taistelu ja laajat siivet katosivat näkyvistä.\n\nMuutamia minuutteja vielä sen jälkeen kuin tuon lempeän näköisen\npään omistaja kukisti vihollisensa ja painoi sen pohjaan vesikasvien\njoukkoon, kuohui ja kohisi vesi, ja pienet laineet loiskivat rannalle\nsaakka. Sitten kuohu vähitellen asettui ja suuren lintusisiliskon\nrunneltu, menehtynyt ruumis kohosi jälleen pinnalle, sillä tuon\nsalaperäisen pään omistaja herkutteli vain vesikasveilla ja mehevillä\nruohoilla eikä syönyt mitään ruokaa, missä oli verta. Ruumis liikahteli\nvieläkin ja suuret, mustat, särkyneet siivet räpyttelivät heikosti\nveden pinnalla. Mutta ne eivät saaneet kauan räpytellä.\n\nVesi taistelupaikan ympärillä oli täyttynyt innokkaista katselijoista,\nja nyt se kohisi, kun ne hyökkäsivät voimattoman saaliin kimppuun.\nAhneita, kalan näköisiä eläimiä, puoleksi merisikoja, puoleksi\nalligaattoreja, parveili uhrin ympärillä, repien sitä ja toisiaan.\nToiset niistä laahasivat mennessään suun täydeltä mustia siivenosia,\ntoiset parempia palasia, toisten mielettömästi taistellessa kuohuvissa\npyörteissä keskenään.\n\nTaistelun alkaessa olivat nuo siellä täällä punaisten kallioiden\njyrkänteillä istuvat kauhean näköiset olennot näyttäneet kiihtymyksen\nmerkkejä, kohotellen korkeita olkapäitään ja puoleksi levittäen\nkankeita siipiään. Nähdessään toveriaan runneltavan lähtivät ne\nliikkeelle ja lensivät, kirkuen käheästi, palmujen rehevien, vihreitten\nlatvojen ja höyhenmäisten mustekalakasvien yli. Kierrellen ja\nkaarrellen ne piirittivät kauhean taistelupaikan, ja silloin tällöin\nhyökkäsi joku niistä alas lävistäen terävällä nokallaan lähinnä\nolevan kalapedon pään tai kasvot. Ne pedot, jotka näin tulivat\nkykenemättömiksi, repivät toiset kalaeläimet kappaleiksi ja ahmivat\nsuihinsa.\n\nNoin viidenkymmenen jalan päässä, rannan puolella, katseli tuo\nhyväntahtoisen näköinen pää veristä näytelmää, jonka se itse\noli aiheuttanut, ja sen pyöreissä, ihmettelevissä silmissä oli\ntyytymättömyyttä. Vielä kerran se hitaasti kohosi kahdeksan, kymmenen\njalkaa veden yläpuolelle, ikäänkuin tarkemmin katsellakseen taistelua.\nSitten, aivan kuin se ei olisi sietänyt kalapetojen läheisyyttä, se\nhitaasti painui ja katosi.\n\nNoin sadan jalan laajuisella alueella aikoi siinä samassa käydä kovia\npyörteitä, jotka virtasivat rantaan päin. Pyörteet muodostuivat sitä\nkovemmiksi, mitä matalammaksi vesi tuli. Sitten kohosi vedestä näkyviin\nnahanvärinen, mahdottoman suuri selkä ja tavattoman suuri olento, jonka\nrinnalla isoinkin elefantti olisi ollut kääpiö, nousi hitaasti rannalle.\n\nTämän ihmeellisen olion ruumis oli kolme tai neljä kertaa suurempi\nkuin suurimman elefantin. Sen korkein kohta, takaosa ruumista, oli\nhyvinkin kolmetoista jalkaa korkealla, ja takaraajat muistuttivat\nkahta pylvästä. Ruumis aleni äkkiä paljon matalammalla olevaan\nja heikkorakenteiseen etuosaan. Kaula oli kuin giraffilla, mutta\nkolmattakymmentä jalkaa pitkä siihen luettuna pieni, rauhallinen pää,\njoka näytti siltä kuin Luoja olisi yhdistänyt sen piloillaan tuohon\njättiläismäiseen ruumiiseen. Häntä, joka oli mahdottoman paksu tyvestä\nkaveten vähitellen ohueksi kuin ruoskansiima, oli lähes viidenkymmenen\njalan pituinen. Kun sen omistaja tuli rannalle, oli tuo kauhistava\nhäntä kierretty puoliympyrään sen sivulle - kenties siksi, ettei sen\nheikko pää, jos se jäisi liian kauaksi, joutuisi minkään vähäpätöisen,\nmutta nopsan vihollisen saaliiksi.\n\nMuutamia minuutteja seisoi tuo jättiläinen, joka kuului\nDinosauria-lahkoon [Dinosauria = jättiläisliskot; sukupuuttoon\nkuollut, mesotsooisella ajalla elänyt matelijalahko] ja oli nimeltään\nDiplodocus, neljällä jalallaan käännellen taipuvaa kaulaansa joka\nsuunnalle, tarkastellen ympäristöä ja siepaten sieltä täältä\nsuun täydeltä mehevää, tuoretta ruohoa, jota kasvoi palmujen ja\nsananjalkojen välissä. Paikka näytti miellyttävän sitä. Täällä oli\nlaaja rannikko, auringonpaisteinen ja kaikin puolin sopiva, johon voi\nasettua sopivassa tilaisuudessa lämmittelemään. Täällä oli lämpimiä,\nruohon peittämiä aukeita, joilla voi käydä syömässä, piehtaroida\nmilloin halutti, kätkeä suuren ruumiinsa, jos sattuisi tulemaan niin\npelättävä olento, että piiloutuminen olisi tarpeellista. Tosin kyllä\nolivat hurjat hyönteisparvet ottaneet sen huonosti vastaan — kaikista\nilkeimpiä olivat moskito-hyttyset ja kauheasti pistävät kärpäset, jotka\nkoettivat laskea muniaan sen pehmoiseen nahkaan — mutta giraffimaisen\nkaulansa avulla se saattoi purra itseään mistä paikasta tahansa, ja\nhäntä, joka oli notkea kuin ruoskansiima, karkoitti helposti pois\nkiusaajat joka puolelta ruumista.\n\nSillä välin oli kiihkeä taistelu tauonnut. Lintusisiliskojen viiltävää\nkirkunaa ei enää kuulunut, sillä ne lensivät pois etsiäkseen uutta\ntai rauhallisempaa metsästysmaata. Silloin kuului äkkiä keskellä\nhiljaisuutta kauheata rytinää, kun oksat katkeilivat, ja siihen\nääneen sekoittui läähättäviä huutoja. Hätkähtäen kohosi Diplodocus\ntakajaloilleen istumaan kuten kenguru, ja suuren hännän tyvi oli\ntukena. Tässä asennossa näki sen pää, joka oli neljäkymmentä jalkaa\nkorkealla, kaikkien puiden latvojen yli, lukuunottamatta muutamia\nkaikkein suurimpia, ja se näki sellaista, mikä sai vielä kerran\ntuskallisen ilmeen sen pyöreihin, ulkoneviin silmiin.\n\nSyöksyen hurjilla, toivottomilla harppauksilla läpi rehevien\nkasvien ja katkaisten heikompien sananjalkapuiden rungot tieltään\naivan kuin kukkakaalit, tuli sieltä eläin, joka oli samanlainen\nkuin se itsekin, paitsi kooltaan puolta pienempi ja kaula ja häntä\nkeskikokoiset. Tämä eläin pakeni mielettömässä kauhussa toista ja\npaljon pienempää eläintä, joka kiiti perässä kuin jättiläiskenguru.\nMolemmilla niillä oli sisiliskon häntä ja takajalat ja ne\nkuuluivat selvästi Dinosauria-lahkoon, mutta pienempi, jolla oli\nneliskulmainen, voimakas pää, tiikerin hampailla varustetut leuat ja\nhirveät raatelukynnet lyhyissä etujaloissaan, kuului lihaa syövään\nDinosauria-lahkon alalahkoon. Se oli pienimpiä tuon kauhean, raatelevan\nDinosaurus-alalahkon jäsenistä, jotka hallitsivat entisajan metsikköjä,\nkuten mustaharjainen leijona hallitsee nykyään Rhodesian rämeikköjä.\nTuolla suurella eläimellä, joka pakeni sitä niin mielettömästi, vaikka\nolikin runsaasti kolme kertaa suurempi vihollistaan, oli syytä pelätä\nsitä, niinkuin lihava lehmä pelkää sutta.\n\nHetkinen vain ja tuo peloittava otus syöksyi käheästi ähkien ja\nläähättäen aukeamalle, noin viidenkymmenen jalan päähän siitä paikasta,\nmissä jättiläinen oli. Melkein sen jalkojen juuressa joutui pakolainen\nkiinni. Hirveällä hyppäyksellä ja ilosta ulvahtaen hyökkäsi takaa-ajaja\nsen niskaan ja kaatoi sen maahan. Siinä se makasi huutaen käheästi\nja huitoen haparoivasti lyhyitä jalkojaan. Voittaja repi sen niskaa\nmielettömänä kynsin hampain, ja pian sen huuto muuttui hiljaiseksi\nnyyhkeeksi.\n\nDiplodocus oli katsellut näytelmää ihmeellisellä pelontunteella. Nämä\neläimet olivat aivan vähäpätöisiä kokoonsa nähden, kun vertasi niitä\nsen omaan jättiläisvartaloon, mutta tuon pienemmän nopeus ja julmuus\npeloitti jättiläisen arkaa mieltä.\n\nSen valtasi äkkiä tulinen viha. Sen häntä, kuten olemme nähneet, oli\nkierretty puoliympyrään toiselle sivulle. Nyt se taivutti ruumistaan\nsen avulla. Hetken värähteli koko vartalo tuossa kummallisessa\nasennossa. Sitten, niinkuin kaari oikenee, ponnahti taipunut ruumis\njälleen entiseen asentoon. Häntä — se painoi ainakin tonnin — antoi\nkuolettavan iskun sekä takaa-ajajalle että saaliille ja laahasi ne\nmolemmat melkein jättiläisen jalkojen juureen. Samassa se oli niiden\nluona, ja seuraavat minuutit se purki vihaansa tallaamalla nuo kaksi\nruumista muodottomaksi möhkäleeksi. Sitten se palasi hitaasti veteen,\nsinne, missä vesikasveja oli enimmän, kunnes sen koko ruumis oli\njälleen veden alla, lukuunottamatta mitättömän pientä päätä, jonka\nse piilotti vesikuusien joukkoon, ja odotti, mitä ihmeellistä vielä\ntapahtuisi.\n\nKauan sen ei tarvinnutkaan odottaa. Tuo kauhea, ruhjottu, verinen\nmöhkäle keskipäivän auringon helteessä näytti jollakin tavoin tulleen\nhuomatuksi. Karjuvia ääniä kuului eri osista metsää, ja samassa tuli\nnäkyviin noin puoli tusinaa hyppiviä, kenguruntapaisia lihansyöjiä.\n\nNe olivat kaikki erikokoisia. Pituus vaihteli kymmenestä tai\nkahdestatoista aina kahdeksaantoista ja kahteenkymmeneen jalkaan\nsaakka. Ne katselivat toisiaan kateellisella vihamielisyydellä, mutta\nnähtyään tuon tallatun möhkäleen huomasivat ne siinä olevan runsaasti\nherkkupaloja jokaiselle. Yhtä aikaa käheästi huutaen syöksyivät ne\nhyppien eteenpäin ja alkoivat ahnaasti syödä.\n\nSamassa ilmestyi kaksi suurta varjoa taivaalle, hetken siellä\nleijaillen, ja pari suurta lintusisiliskoa laskeutui keskelle\nmöhkälettä. Huutaen julmasti ja siivet puoleksi kohotettuina löivät ne\nympärilleen kauheilla nokillaan, kunnes saivat vallatuksi itselleen\ntilaa pitoihin. Muitakin kutsumattomia vieraita saapui lisäksi tiheikön\ntoiselta puolen, joten tuosta haaskasta lyhyen ajan kuluttua ei\nollut jäljellä muuta kuin kaksi luurankoa, jotka vahvat hampaat olivat\npuoleksi särkeneet. Jälkiruoaksi ahmittiin vielä pienin juhlavieras.\n\nSitten, niinkuin yhteisestä sopimuksesta, vetäytyi kukin äkkiä\nkauemmas varovaisesti pitäen naapuriaan silmällä ja livahti metsään.\nAinoastaan nuo kaksi julmaa lintusisiliskoa jäivät. Niillä näkyi olevan\njonkinlaista ymmärtämystä tai toveruutta toisiaan kohtaan, tai kenties\nne olivat pariskunta. Rautaisilla nokillaan ne iskivät luurankojen\nniveliin ja rustomaisiin paikkoihin, kunnes ei enää löytynyt\nainoatakaan makupalaa. Sitten ne tyytyväisesti kirkuen levittivät\nlepakkomaiset siipensä ja lentää räpyttivät takaisin näkötorniinsa\npunertavan kallion huipulle.\n\nKun kaikki oli jälleen hiljaista, alkoi jättiläiskatselija syödä\nmaukkaita ja meheviä vesikasveja. Kesti hyvän aikaa, ennenkuin sen\nsuuri vatsa täyttyi mitättömän pienen kaulan kautta, ja kun se oli\nkylläinen, paneutui se heti levolle. Ruumis oli täydellisesti veden\nalla pään levätessä kaislamättäällä vesikuusitiheikön keskellä.\nKun se jälleen heräsi, oli aurinko jo puoleksi painunut länteen ja\nrannikko vallan hehkui ilta-auringon kuumuudessa. Kaikkialla oli\nkuolonhiljaista. Katselijan vielä unisessa mielessä heräsi ajatus\njättää piilopaikka ja mennä paahtamaan itseään tuossa suloisessa\nlämmössä. Se oli juuri lähdössä toteuttamaan aikomustaan, kun sen\ntarkat silmät huomasivat tuuheiden puiden lehtien heiluvan. Se vetäytyi\nvarovaisesti takaisin piilopaikkaansa, josta se oli nähnyt niin paljon\nihmeellistä.\n\nSamassa ilmestyi rannalle hirviö, joka oli vielä ihmeellisemmän\nnäköinen kuin jättiläiskatselija. Se oli noin neljäkymmentäviisi jalkaa\npitkä, ja sen mahdottoman suurta ruumista kannattivat niin lyhyet ja\nkäyrät jalat, että vatsa melkein laahasi maata. Sen pieni pää, jota se\npiti likellä maata, oli sisiliskomainen, litteä ja heikon näköinen,\nleuat halkinaiset ja silmät tylsät. Se oli todella säyseän näköinen\npää sellaiselle suunnattoman suurelle ruumiille. Pään takana olivat\npuolustusvälineet, jotka näyttivät melkeinpä kestävän tykin ammuntaa.\nHartioita, kaarevaa selkää ja ruumiin takaosaa aina paksun hännän\npuoliväliin saakka peittivät suuret, litteät sarveislevyt, joissa\noli suippo kärki ja terävät reunat. Suurimmat noista levyistä, jotka\nsuojasivat selän keskiosaa, olivat kolme jalkaa pitkiä ja melkein\nyhtä leveitäkin. Häntään päin ne pienenivät melkolailla ja hännän\nkeskiosassa, mihin ne päättyivät, oli parittain kahdeksan isoa,\nneulamaista piikkiä, kaksi suurinta niistä kolmatta jalkaa pitkiä.\nJättiläisen nahka oli täynnä kovia suomuksia ja nystyröitä, jotka\nolivat helakan värisiä, mustia, keltaisia ja vihreitä. Tämän vuoksi\neivät viholliset niin helposti huomanneet sen eriskummallista ruumista\nsananjalkapensaikoissa, missä se söi.\n\nTuo kömpelö jättiläinen liikkui hermostuneesti, katsellen vähän\nväliä taakseen, ja näytti kiihkeästi pyrkivän veteen. Samassa kävi\nilmi, mistä sen levottomuus johtui. Kaksi julmaa lihansyöjää, joita\nvesikasvien joukossa oleva katselija niin vihasi, tuli juosten\nleveät hännät komeissa kaarissa, ja ne asettuivat Stegosauruksen\n[Dinosauria-lahkoon kuuluva kasvinsyöjä] kummallekin puolelle. Tämä\noli niiden lähestyessä pysähtynyt ja vetänyt päänsä niin syvälle\nliikkuvan niskanahkansa sisään, että vain terävä, vahva nokka pisti\nesiin ensimmäisen suojuslevyn alta. Toinen pedoista uhkasi sitä edestä\npäin koettaen vetää sen huomion kokonaan itseensä, toisen iskiessä\nsen suureen, käyrään takajalkaan saadakseen sen vetäistyksi pois\njättiläisen alta ja siten kaadetuksi tämän kyljelleen.\n\nMutta samassa kalahti panssaroitu takaosa ja tuo hyvin varustettu\nhäntä läiskähti esiin salaman nopeudella. Julma lihansyöjä päästi\nhirveän hätähuudon. Se kaatui selälleen huitoen jaloillaan ilmaa.\nKolme suurta piikkiä oli työntynyt syvälle sen ruumiiseen. Sen\nriuhtoessa ja tuskissaan kiemurrellessa yrittäessään päästä vapaaksi\nnoista piikeistä juoksi toveri apuun. Se heittäytyi koko painollaan\nja voimallaan Stegosauruksen kylkeä vastaan, jota tämä ei nyt voinut\npuolustaa hännällään. Sysäys oli niin kova, että jättiläinen kaatui\npelosta voihkaisten kyljelleen. Mutta samalla se tarttui voimakkailla\netujaloillaan ahdistajaansa, puristeli, pieksi ja puri sitä niin, että\nse oli iloinen päästessään suurella vaivalla irti siitä.\n\nPäristen ja läähättäen siirtyi se kauemmas ja näki silloin kumppaninsa,\njoka vihdoinkin oli päässyt irti piikeistä, laahaavan itseään rannalta\nmetsää kohti jättäen jälkeensä verijuovan. Naaras seurasi sitä\njurosti, sillä se oli saanut enemmän kuin tarpeekseen tästä huonosti\nonnistuneesta yrityksestä. Voittaja pyörähti vaivalloisesti jaloilleen,\nmurisi närkästyneenä, kalisteli suojuslevyjään, läimäytteli kauheata\nhäntäänsä edestakaisin nähdäkseen, oliko se vielä kunnossa, ja lähti\nkömpelösti tallustelemaan metsään päin toiselle suunnalle kuin\nedelliset. Se nähtävästi oli unohtanut aikomuksensa mennä uimaan. Kun\nse hitaasti astuskeli, iski julma lintusisilisko alas kalliolta ja\nlenteli huutaen sen ympärillä, nähtävästi harmissaan sen voitosta.\n\nSitävastoin rohkaisi taistelun päätös vesikasvien suojassa olevaa\nkatselijaa. Se alkoi tuntea jotakin vaarallista halveksimista noita\nhyppiviä lihansyöjiä kohtaan, niiden nopeudesta ja julmuudesta\nhuolimatta. Se itsekin, vaikka olikin vain kasvinsyöjä, oli tallannut\nyhden niistä olemattomiin, ja nyt se oli nähnyt, miten kaksi yhtä\naikaa voitettiin ja ajettiin pakoon. Yhä kasvavalla rohkeudella se\ntuli esiin piilopaikastaan, nousi uljaasti rannalle, kääri mahdottoman\nsuuren häntänsä keräksi viereensä ja laskeutui maahan paahtamaan märkiä\nkylkiään kuumassa auringonpaisteessa.\n\nJättiläinen alkoi nyt vihdoinkin kotiutua uuteen ympäristöönsä.\nHuolimatta siitä tosiasiasta, että tämä avonainen rannikkokaistale,\njota ympäröi tumman vihreä pensasvyöhyke ja punainen kalliomuuri,\nnäytti olevan jonkinlainen jättiläismäinen taistelutanner, alkoi se\nluottaa siihen, että sen oma, kummallinen ruumis olisi kyllin luja\npuolustautumaan kaikkia vihollisia vastaan. Mitäpä haittaisivat heikko\nkaula, pieni pää ja voimattomat hampaat, kun hännän peloittava voima\nsaattoi kaataa viholliset ja se voi musertaa ne heittäytymällä niiden\npäälle kuin vuori! Pari lintusisiliskoa räpytteli sen yläpuolella\nhuutaen pahaa ennustavasti ja tuijottaen siihen suurilla, kylmillä\nsilmillään, mutta se tuskin viitsi vilkaista niihin.\n\nLämpöisenä ja kylläisenä, silmät puoleksi suljettuina, tuijotti\nse mitään ajattelematta yli heiluvien vesikasvien, yli hitaasti,\nhuomaamatta virtaavan veden, jonka pinta aika-ajoin kuohahti jonkun\nnäkymättömän jättiläisen, haikalan tai kalasisiliskon hyökätessä.\n\nIlta-auringon painostavassa kuumuudessa oli nuori maailma tullut aivan\nhiljaiseksi. Lintusisiliskot olivat käärineet siipensä kokoon ja\nistuivat jäykkinä ja liikkumattomina punaisen kallion reunamilla. Ei\nkuulunut muita ääniä kuin hyökkääjien suhina kaukaa veden alta, jonkun\nsuuren hyönteisen äkkinäinen surina, kun se lensi ohitse, tai silloin\ntällöin puitten pitkien, kähäräin lehtien hiljainen kahahdus, kun\nkuuman ilman heikko henkäys liikahdutteli niitä.\n\nVähän matkan päässä rannasta siellä, missä sananjalka, ja\nmustekalapuita kasvoi tiheimmässä, erkanivat lehdet äänettömästi\nnoin kahdenkymmenen jalan korkeudella maasta, ja kauhea pää pisti\nsieltä esiin. Sen leuat olivat sekä pitkät että voimakkaat, ja niissä\noli pitkät, käyrät hampaat, jotka muistuttivat käyriä miekkoja. Sen\nkirkkaitten silmien yläpuolella oli luiset levyt ikäänkuin räystäät,\nja leveän kuonon etuosasta kohosi pitkä ja terävä sarvi. Hetken aikaa\nkatseli tuo hirveä kummitus jättiläistä, joka mitään huomaamatta makasi\nrannalla. Sitten se tuli esiin puitten takaa ja hiipi hiljaa rannalle.\n\nLukuunottamatta sarvista kuonoa ja suojattuja silmiä ei tämä peto\nmuotonsa puolesta eronnut noista raatelevista Dinosauruksista,\njotka jo aikaisemmin olivat esiintyneet näyttämöllä. Mutta se oli\npaljon suurempi, lähes neljäkymmentäviisi jalkaa pitkä, ja kokoonsa\nnähden paljon voimakkaampirakenteinen, ja leukavarustukset olivat\npaljon hirmuisemmat. Hiipien kömpelön näköisesti, mutta äänettömästi\nkuin varjo, suuri häntä kierrettynä ylöspäin, jottei se vetäisi\nja kolistelisi kiviä, kulki se eteenpäin, kunnes se oli noin\nviidenkymmenen askeleen päässä torkkuvasta jättiläisestä.\n\nSillä hetkellä alkoi jättiläinen tuntea hitaissa aivoissaan joitakin\nuhkaavan vaaran enteitä, ja se nosti varovasti päätään. Silloin\nsarvekas jättiläinen kyyristyi ja hyökkäsi eteenpäin. Kahdella\npitkällä harppauksella oli se makaavan saaliinsa luona. Jättiläisen\nkokoonkääritty häntä läiskähti vastustamattomasti auki, mutta hyökkääjä\npelastui siitä hyppäämällä sivulle. Sitten se heittäytyi uhrinsa\nselkään ja upotti torahampaansa sen pylväsmäisen kaulan alapäähän.\n\nNyt vasta jättiläisen valtasi kauhu. Se päästi kimeän, määkivän\nhuudon — joka tuntui hullunkurisen mitättömältä niin suuren eläimen\nääneksi --, väänteli kaulaansa joka suunnalle ja läiskähdytteli\nsuonenvedontapaisesti suurta häntäänsä. Mutta se ei voinut irroittaa\ntuota voimakasta puristusta niskastaan eikä noiden rautaisten leukojen\nlujaa otetta.\n\nHuolimatta monen tonnin painoisesta pedosta, joka riippui sen niskassa,\nnousi se ylös ja koetti heittäytyä hyökkääjän päälle. Mutta peto oli\nsukkela ja vältti musertumisen päästämättä irti otettaan. Sitten,\nmääkien peloissaan, niin että punaisilta kallioilta alkoi kuulua ääniä\nja kaikki nukkuvat lintusisiliskot räpyttelivät siipiään, syöksyi se\nveteen vieden kauhean vihollisensa pois näkyvistä kuohujen alle.\n\nSarvekas jättiläinen oli voimakas uimari ja kuin kotonaan vedessä,\nmutta se ei sittenkään vetänyt vertoja saaliilleen. Pitäen yhä kiinni\notteestaan joutui se syvälle veteen, ja siellä jättiläisen, joka heti\nmuuttui nopeaksi ja ketteräksi, onnistui vierittää itsensä sen päälle.\nOltuaan pakotettu irtautumaan puhkaisi se sarvellaan pitkän, syvän\nhaavan uhrinsa kylkeen ja väänsi itsensä sitten pois jättiläisen alta.\nIlma oli pusertunut aivan loppuun sen keuhkoista ja siksi sen täytyi\nnousta veden pinnalle hengittämään. Se lepäsi hetken saavuttaakseen\njälleen mielenmalttinsa. Vastenmieliseltä tuntui luopua taistelusta,\nmutta vielä vastenmielisemmältä tuntui joutua uudelleen sellaiseen\npuristukseen tuolla syvyydessä. Siinä epäröidessään näki se noin sadan\njalan etäisyydessä jättiläisen pienen, heikon pään äkkiä kohoavan\nvedestä ja katselevan pelokkaasti vihollistaan. Se ratkaisi kaiken.\nVihaisesti ulvoen ja iskien voimakkaalla hännällään kiiti se tuota\nvahingoittumatonta päätä kohti. Mutta pää katosi samassa ja äkillinen\nkuohu, joka muuttuen pyörteeksi eteni torpeedovenheen nopeudella,\nosoitti viholliselle, että takaa-ajo olisi turha. Kääntyen äkkiä ui se\ntakaisin rannalle ja vetäytyi äreänä metsään etsimään vähän helpommin\notettavaa saalista.\n\nJättiläinen, joka oli niin pahasti haavoitettu, että veri punasi kuohut\nsen ympärillä, ui useita kilometrejä yhtä mittaa kauas ulapalle.\nNyt se huomasi tuon aurinkoisen rantapenkereen olevan oikean kuolon\nansan. Mutta lahden keskellä, kaukana kummastakin rannasta, kaukana\nsananjalkametsien näkymättömäin, vaanivien kauhujen saavuttamattomissa,\nlevisi laaja, veden alle vaipunut suo, jossa kasvoi korkeita, vihreitä\nvesikasveja ja meheviä vesikuusia. Se kulki suota puoleksi uiden,\npuoleksi kahlaten ja tunsi täällä löytävänsä varman turvapaikan ja\nruokaa yllin kyllin. Mutta tuska haavoissa pakotti sitä yhä eteenpäin.\n\nKuljettuaan kaislikon läpi saapui se pienelle, alastomalle\nhiekkasaarelle, joka oli pitkä ja kapea. Tällaista paikkaa se oli\njuuri kaivannut, missä voisi levätä rauhassa ja nuoleskella haavojaan.\nInnoissaan se laahusti sinne. Vasta tultuaan saaren keskiosaan\nhuomasi se, miten sen raskaat jalat vajosivat joka askeleelta. Kun\nse seisahtui, tunsi se petollisen hiekan vetävän itseään alaspäin.\nKauhun vallassa se ponnisteli päästäkseen irti ja palatakseen veteen,\nmutta sen voimakkaat yritykset painoivat sitä vain syvemmälle liejuun.\nSe kohosi takajaloilleen ja vajosi heti lanteita myöten. Kun se taas\nheittäytyi etujaloilleen, peittyivät ne liejuun lapaluihin saakka.\nSilloin se kohotti päätään ja määki surkeasti, samalla kuin häntä\nsuonenvedontapaisesti pieksi hiekkaa heitellen sitä joka suunnalle.\n\nNuo julmat, kauheasiImäiset olennot, jotka kyyköttivät kilometrien\npäässä kalliohuipuilla, olivat jo huomanneet jättiläisen ponnistelut.\nJa nyt, kuin vastaukseksi sen huutoon, ne tulivat räpytellen uhkaavina\nsen yläpuolella. Huomattuaan sen avuttomuuden ne hyökkäsivät sen\nkimppuun riemuhuudoin. Niiden terävät nokat repivät sen avutonta\ntakaruumista ja puhkaisivat tuskissaan kiemurtelevaa kaulaa. Eräs\npedoista, joka oli varomattomampi tovereitaan, joutui pieksevän hännän\nlähelle ja paiskautui puoleksi huumautuneena maahan, ja hiekka nieli\nsen, ennenkuin se ehti täysin tointua. Se kirkui hirveästi vajotessaan,\nmutta toverit eivät välittäneet ollenkaan sen tuhosta. Ja sillä välin\noli saaren ympärille keräytynyt krokodiileja, alligaattoreja ja\nkalasisiliskoja, jotka kidat ammollaan katselivat ahnaasti taistelua,\nuskaltamatta mennä lähemmäksi kauheaan, vajottavaan liejuun.\n\nKun alaosa kaulasta oli vaipunut liejuun, ei jättiläinen enää\nvoinut tarpeeksi nopeasti liikuttaa päätään välttääkseen kauheiden\nvihollisteniskuja. Hetkinen vielä, ja se tuli sokeaksi. Sitten se\ntunsi, miten tukahduttavat nahkasiivet kääriytyivät pään ympärille\nja vetivät sitä alaspäin. Kerran tai kahdesti saivat sen kaulan\nsuonenvedontapaiset puistatukset viholliset irtautumaan, ja verta\nvuotava, sokea pää tuli jälleen näkyviin.\n\nMutta ei ainoastaan sen voima, vaan taisteluhalukin väheni nopeasti.\nRaskaasti, läähättävästi nyyhkyttäen hengähti se viimeisen kerran, ja\npää vaipui hiekalle. Samassa hetkessä se poljettiin liejuun. Peläten\nitsekin vaipuvansa sinne jättivät huutavat mässääjät sen ja siirtyivät\nlaajan takaruumiin kimppuun. Siinä ne repivät, söivät ja riitelivät,\nkunnes noin viidentoista minuutin kuluttua viimeinenkin jalansija\nvaipui niiden alta hiekan peittoon. Silloin ne räpyttelivät takaisin\nkallioilleen, nokat ja kynnet vielä täynnä aterian jäännöksiä. Ja\nhitaasti tasautui juokseva hiekka loistaen mielihyvästä Diplodocuksen\nhaudan päällä, kätkien ja sinetöiden sen puoleksi miljoonaksi vuodeksi.\n\n\n\n\nToinen luku.\n\nKOLMISARVINEN KUNINGAS.\n\n\nOltiin vähän myöhemmässä aikojen alussa — kenties kaksi- tai\nkolmesataatuhatta vuotta myöhemmässä. Mahdottoman suuret imettäväiset\nhallitsivat nyt raitista, vihreää, nuorta maailmaa, joka oli\nniin ylellinen nuortevassa voimassaan, että se antoi navoillakin\nkasvaa yltäkylläisesti troopillisia, reheviä kukkia ja puita.\nJättiläismatelijoiden herruus oli lopussa.\n\nVain harvoja niiden kaikkein suurimmista ja kehittyneimmistä\nedustajista oli vielä elossa, ja ne olivat vielä pelättyjä valtiaita\nnoilla laajoilla ruohikkoaroilla, jotka kaikkein enimmän muistuttivat\nvarhaisemman ajan luontoa. Mutta Luoja, joka oli mieltynyt kokeisiinsa\npaljon lupaavamman imettäväismuodon suhteen, oli kääntänyt niille\nselkänsä ja antoi niiden armottomasti kuolla sukupuuttoon. Kaikki\nepäonnistunut, vaikkapa se olisi kuinkakin komeata, on aina saanut\nhyvin vähän armoa häneltä.\n\nMutta vähän epäonnistuneelta näytti jättiläinen, joka kohotti kauhean,\nkolmisarvisen päänsä liljoja kasvavasta lammesta, jossa se oli\npiehtaroinut, ja tallusteli raskaasti rantaan päin. Kun se oli noussut\nkuivalle maalle, pysähtyi se, ja suuri, sisiliskomainen hännänpää jäi\nvielä veteen. Sitten se pudisti kuin sadekuuron ison ja ihmeellisesti\nsuojatun päänsä kuopista.\n\nSen silmät, jotka olivat kylmän raivokkaat ja ulkonevat, katselivat\njoka puolelle ikäänkuin aavistaen vihollisen olevan lähellä. Se nosti\nkorkealle jättiläismäistä kuonoaan, joka oli sarvekas ja käyrä kuin\npapukaijan nokka haistellen ilmaa. Sitten se avasi hirveän, peloittavan\nsuunsa ja karjui, koettaen siten joko saada näkyviin tai peloittaa\npois tuntemattoman vihollisen. Kova ääni, jonka se päästi kidastaan,\nmuistutti puoleksi alligaattorin mylvintää ja puoleksi tiikerin\nkarjuntaa, mutta se oli paljon vahvempi.\n\nHeti, niinkuin vastaukseksi kutsuntaan, astui keltaisen vihreän\nbamburuokotiheikön takaa esille suuri, musta eläin. Se pysähtyi\ntarkastellen jättiläistä ilkeillä, pienillä siansilmillään.\n\nSiinä oli vastakkain kaksi eläinmaailman edustajaa. Viimeinen,\nkauhein ja kenties voimakkain jättiläismäisestä, mutta häviävästä\nDinosauria-lahkosta vastatusten tuollaisen äärettömän suuren,\nimettäväisten lahkoon kuuluvan eläimen kanssa, joilla Luoja juuri teki\nkokeilujaan.\n\nEikä kohtauspaikkakaan ollut sopimaton sellaista tuimaa ottelua\nvarten. Lammen kaukaisempi ranta oli osittain reheväkasvuista\nrämettä, osittain laajaa ruohokenttää, jossa kasvoi viidentoista,\nkahdenkymmenen jalan korkuisia komeita ruokoja ja kukkivia kasveja.\nMutta tämänpuoleinen rannikko oli kovaa, hiekansekaista suota, jota\npeitti keltaisen vihreä, lyhyt ruohikko. Sitä koristivat bamburuoko-,\nmahonki- ja mangopuu-ryhmät ja siellä täällä kasvoi koreakukkaisia\nakaasiapuu-tiheikköjä, jotka olivat peloittavan piikkisiä.\n\nNe eivät olleet peräti huonosti varustettujakaan, nämä kaksi\nsisiliskon- ja imettäväis-sukujen suurta edustajaa. Kooltaan oli\nDinosaurus, kaikkien sisiliskonsukuisten kolmisarvinen hallitsija,\nsuurempi, ja sen hyökkäys- ja puolustusaseet olivat varmasti\nhirveämmät. Se oli runsaasti kaksikymmentä jalkaa pitkä ja noin\nkahdeksan jalkaa korkea kaarevan selän ylimmältä kohdalta, ja se\nliikkui raskaasti pylväsmäisillä jaloillaan.\n\nSen ruskean ja keltaisen täplikästä nahkaa peittivät kaulassa ja\nhartioilla terävät luunystyrät. Suuri, lihava häntä, noin seitsemän\njalan pituinen ja lähes kaksi jalkaa paksu tyvestä, kapeni aivan\nvähitellen päättyen paksuun päähän, joka laahasi maata jättiläisen\ntakana. Mutta ihmeellisin oli sisiliskokuninkaan suuri, peloittava pää.\n\nSe oli kiilan muotoinen leveten julmasta papukaijan nokasta viisi\njalkaa laajaksi, ja kaikkiaan se oli kahdeksatta jalkaa pitkä. Sen\nkolme sarvea, joista yksi oli kuonon päällä ja kaksi otsassa törröttäen\nsuoraan eteenpäin, olivat äärettömän paksut tyvestä ja kapenivat\nnopeasti peloittavan teräviksi kärjiksi. Kuonon päällä oleva sarvi\noli vähän toista jalkaa pitkä, otsassa olevat taas lähes kolme jalkaa\npitkät.\n\nMelkein noiden kahden julman aseen juuresta kohosivat suuret\nluunystyrät, joissa oli isot, kylmät, ilkeät sisiliskonsilmät.\nSarvien takana oli vähän vinossa sileä, kiiltävä suojus niinkuin\njättiläiskilpikonnan kuori. Se oli kuin laaja kaulus leveten kolme,\nneljä jalkaa ylöspäin ja sivuille ja suojeli niskaa ja hartioita\nkaikilta mahdollisilta hyökkäyksiltä.\n\nVastustaja, joka oli tullut vastaukseksi jättiläisen huutoon, ei ollut\nniin eriskummaisen näköinen, ja sen muodot olivat säännöllisemmät.\nPituudeltaan se ei ollut paljon kolmattatoista jalkaa, ja häntä oli\nvain pieni kiemura. Se oli kenties seitsemän jalkaa korkea, hyvin\nlujarakenteinen, mutta ei niin mahdottoman suuri kuin sen peloittava\nvastustaja. Sillä oli elefanttimaiset jalat, ja sen liikkeet olivat\nhyvin nopeat. Mutta kuten kuningas Dinosauruksenkin oli sen pää tärkein\nosa ruumiista. Se oli pitkä, voimakas ja tylppäkuonoinen. Paitsi kuutta\nsarvea, jotka olivat parittain, oli siinä myös pari vahvoja, alaspäin\ntaipuvia torahampaita niinkuin mursulla, mutta paljon lyhyemmät,\nterävämmät ja voimakkaammat.\n\nEnsimmäinen pari noista kuudesta sarvesta oli leveän kuonon päässä. Ne\nolivat vain luisia nystyröitä, kelvottomia aseiksi, ja omistaja käytti\nniitä turpeitten tonkimiseen maata kaivavan sian tavoin. Toinen pari,\njoka oli noin puolivälissä pitkiä kasvoja, juuri silmien yläpuolella,\noli noin kahdeksantoista tuumaa pitkä ja kyllin hirvittävä tehdäkseen\nmuut aseet tarpeettomiksi.\n\nKolmas pari oli kuitenkin yhtä peloittava, ja se oli aivan pään\ntakana kuten antiloopin sarvet. Silmät, kuten jo on kerrottu,\nolivat pienet, sisäänpainuneet ja kostonhimoiset. Lisäksi oli sen\nväri pahaa-ennustavan musta, kun se peloittavan nopeasti ilmautui\nkeltaisenvihreän bamburuoko-ryhmän keskelle.\n\nNämä kaksi petoa seisoivat muutamia minuutteja katsellen toisiaan, ja\nvähitellen kasvoi vaistomainen viha niiden hitaissa suonissa. Kuningas\nDinosauruksen mielestä oli tämä muukalainen luvattomasti tullut\nsen omistamalle maalle, jossa ei mikään muu eläin, paitsi sen omaa\nheimoa, koskaan ennen ollut julkeasti vastustanut sitä. Mustan eläimen\näkillinen ilmautuminen suututti sitä myös. Ja sitä inhoitti heti\nvastenmielisen kitkerä haju, joka ensimmäistä kertaa tuli sen herkkiin\nsieraimiin. Se oli niin erilaista kuin sen oman heimon pistävä moskun\nhaju.\n\nDinoceras puolestaan oli kovin raivoissaan. Se oli yksinäinen, vanha\nkoiras, joka oli pahan sisunsa vuoksi ajettu pois tovereittensa\nhauskasta laumasta ja paloi halusta saada purkaa kiukkuaan. Lauma oli\nvaeltaessaan saapunut juuri lähelle suuria laguuneja, ja eläin oli\nmielettömässä rauhattomuudessaan tietämättään sen etujoukkona.\n\nSe ei tosin koskaan ollut mielessään kuvaillut niin kauheata\nvastustajaa kuin tuo ruskean ja keltaisen kirjava peto sen edessä oli.\nMutta se ei ollut sillä tuulella, että se olisi harkinnut tilannetta.\nSokeasta raivostaan huolimatta se oli aina ollut voimakas taistelija.\nHuomatessaan, ettei kutsuja liikahtanutkaan, päästi se kovan, pitkän\nkarjunnan niin kuin raivokas sikalauma. Sitten se työnsi sarvisen\nkuononsa maahan ja heitti ilmaan kokonaisen turvepilven.\n\nKuningas Dinosauruksen mielestä se oli sietämätöntä herjausta. Mylvien\nlähti se liikkeelle hitaasti juosta lönkyttäen niin, että maa tuntui\ntärisevän. Karjuen uudelleen syöksyi musta eläin sitä vastaan, pää\nalaspäin painuneena kuten hyökkäävällä piisonihärällä.\n\nNe kohtasivat toisensa mahdottoman suuren hoyapuun laajojen oksien\nalla. Mutta ne eivät iskeneet toisiinsa siten kuin Dinosaurus oli\nluullut, pää päätä vastaan. Jos niin olisi käynyt, olisi taistelu\ntullut ratkaistuksi siinä paikassa, sillä mustan pedon sarvet ja\nsuojukseton etuosa eivät merkinneet mitään kuninkaan valtaavan pään\nvahvoihin varustuksiin ja teräviin aseisiin verrattuna. Mutta niin\nei käynyt. Musta muukalainen oli kyllin viekas. Viimeisessä hetkessä\nväistyi se syrjään, pyörähti kokoiselleen eläimelle ihmeteltävällä\nnopeudella ympäri ja heittäytyi hurjalla vauhdilla jättiläisen niskaan.\n\nMutta se iski tuohon vahvaan suojukseen, laajaan sarvikaulukseen. Ja se\nolisi yhtä hyvin voinut iskeä kallion kylkeen. Tuo suunnaton ruumis,\njolla oli pylväsmäiset jalat, melkein horjui hetken, ryki harmissaan\niskusta ja kääntyi ympäri ehkäistäkseen peloittavilla sarvillaan\ntoisen sellaisen hyökkäyksen. Musta peto oli sillä välin vetäytynyt\nkauemmas pettyneenä yrityksensä epäonnistumisesta. Se seisoi repien\nmaata ja karjuen uhkaavasti, toivoen houkuttelevansa jättiläisen uuteen\nhyökkäykseen.\n\nTätä ihmeellistä taistelua seurasi kaksi tarkkaavaista katselijaa.\nLähimmän puun latvassa istui kummallisen näköinen lintu, kooltaan\nkuin fasaani, väriltään sininen ja ruusunpunainen kuin papukaija. Sen\npyrstö oli kuin sisiliskon häntä, pitkä ja täynnä niveliä, ja joka\nnivelestä lähti pari ohutta sulkaa aina päinvastaisiin suuntiin, ollen\ntäydellisesti suuren punaisen akaasiapuu-lehden näköinen. Siipien\ntyvissä oli sormimaiset, suuret kynnet, jotka muistuttivat lentävien\nmatelijoiden kynsiä, ja suora, vahva nokka oli varustettu terävillä\nhampailla. Se aukoi ja sulki nokkaansa kiihkeästi ja päästi teräviä\nhuutoja, ikäänkuin kutsuakseen jotakin katselemaan taistelua.\n\nToinen katselijoista ei ollut ensinkään kiihdyksissä. Se oli suuri,\napinan näköinen mies, jota olisi pikemminkin ehkä nimittänyt ihmisen\nnäköiseksi apinaksi, jollei silmien katsetta olisi näkynyt.\n\nTämä ihmeellinen olento istui oksalla aivan taistelupaikan yläpuolella\nja piteli toisella voimakkaalla, karvaisella kädellään kiinni ylemmästä\noksasta. Tiheä, ruskea karva kuin turkki peitti sen päästä jalkoihin\nsaakka, mutta päässä oli oikeita hiuksia, pitkiä ja aaltoilevia.\nHartiat olivat vahvat, rinta leveä, käsivarret niin pitkät, että jos\nhän olisi seisonut suorana, olisivat ne ulottuneet polviin asti, ja\njalat lyhyet, voimakkaat ja hyvin käyrät. Kädet olivat karvan peitossa\nsormien toiseen niveleen asti, mutta ne olivat ihmisen kädet eikä\napinan, sillä iso peukalo oli muita sormia vastassa eikä samassa\nrivissä niiden kanssa. Pää oli takaraivosta matala, otsa matala ja\nkapea ja nenä leveä, litteä ja suurisieraiminen. Leuat olivat vahvat\nja kovasti ulkonevat. Mutta tuuheiden, korkeitten silmäkulmien alla\nolevissa silmissä oli aivan erilainen ilme kuin Dinosaurus-jättiläisen\nkylmä, tuijottavan jäykkä katse tai mustan tulokkaan räpyttelevä,\nkostonhimoinen tuijotus. Ne tarkastelivat taistelua jonkinlaisella\netevämmyyden tunnolla, varovasti, vähän ylenkatseellisesti, huolimatta\nsiitä tosiseikasta, että kumpikin noista kahdesta, niin kauan kuin\npelkkä ruumiin koko ja urhoollisuus olivat kysymyksessä, olisi\nvoinut hävittää hänet, asettamalla yksinkertaisesti vain jalan\npäälle. Vapaalla kädellään hän kaappasi akaasiapuun oksan, jossa\noli suunnattomia neulamaisia piikkejä. Hän kosketteli niitä vähän\nväliä, ikäänkuin tuumien, mitä hyötyä niistä voisi olla. Hän ei sillä\nhetkellä ollut kummankaan taistelijan puolella. Molemmat pedot olivat\nhänen vihollisiaan ja taistelun ihanteellinen päätös hänen mielestään\nolisi ollut se, että kumpikin olisi hävittänyt toisensa. Mutta jos\nhän oli mieltynyt jompaan kumpaan, niin silloin pikemminkin mustaan\nimettäväiseen. Jättiläissisilisko oli hänestä liian outo, käsittämätön\nja saavuttamaton hänen miettimiinsä sotasuunnitelmiin nähden.\n\nNoin pari minuuttia pysyi kuningas paikallaan kääntyen ketterän\nraskaasti vastustajaansa päin, joka pyöri hänen ympärillään noin\nkymmenen, kahdentoista kyynärän päässä etsien tilaisuutta hyökätäkseen\nsen suojattomaan kylkeen. Tuo kääntyminen ja pyöriminen saattoivat\nkylmän katselijan puussa kärsimättömäksi. Hän katkaisi suuren oksan ja\nheitti sen koko voimallaan kuninkaan kasvoja vasten. Kuninkaan mielestä\nse oli toinen loukkaus mustan vihollisensa puolelta, ja se raivostui\nuudelleen. Karjuen se hyökkäsi eteenpäin päättäen painaa maahan tuon\nviekkaan vihollisen ja pusertaa sen hengiltä.\n\nSilloin sai musta peto sopivan tilaisuuden. Ottaen kovan\nvauhdin niinkuin villi karju, hyökkäsi se ja osui suoraan\njättiläisvastustajansa kylkeen. Sysäys pusersi ilman hirviön\nkeuhkoista, se rykäisi kovasti ja räjähtävästi ja pysähtyi\nhämmästyneenä, mutta pysyi kuitenkin jaloillaan. Mutta jättiläisen\nnahka näytti olevan liian sitkeätä, jotta musta eläin olisi voinut\ntyöntää sarvensa sen läpi. Huomattuaan sen kääntyi hyökkääjä ja\niski kaksi kauheata torahammastaan vihollisen kylkeen. Ne menivät\nläpi, mutta eivät työntyneet niin syvälle ja sillä tavoin kuin\nniiden omistaja oli aikonut Ja sillä aikaa kuin se yritti irtautua\nhyökätäkseen uudelleen, selvisi jättiläinen hämmästyksestään.\n\nHyökkääjä oli ottanut huomioon vain ne aseet, joita kuningas\nDinosauruksella oli hirvittävässä päässään, eivätkä ne tällä\nhetkellä voineet saavuttaa sitä. Mutta se oli unohtanut voimakkaan\nja peloittavan hännän. Samassa se läiskähti melkein puolen tonnin\npainoisena ja suuren juntan voimalla. Se löi mustaa eläintä jalkoihin\nja kaatoi sen maahan.\n\nEnnenkuin se ehti nousta, saavutti Dinosaurus sen ja työnsi kaikki\nkolme sarveaan sen kurkkuun ja rintaan. Se heitti henkensä ulvoen\nkorviaviiltävästi vihasta ja tuskasta. Jättiläinen kiskoi itsensä\nvapaaksi veren vuotaessa sen sarvista ja leveästä kauluksesta,\nja sitten se musersi uhrinsa kuin vyöryvä vuori tallaamalla sen\njalkoihinsa.\n\nTultuaan varmuuteen siitä, että sen voitto oli täysin varma, vetäytyi\nkuningas askeleen tai pari taaksepäin ja tarkasteli tallattua\nläjää kylmin, muuttumattomin ilmein. Sitten se haisteli sitä\nylenkatseellisesti, pisteli sitä kuonossa olevalla sarvellaan ja repi\nsitä kummallisella papukaijannokallaan. Mutta kun se oli ainoastaan\nkasvissyöjä, ei se ajatellutkaan maistaa punaista lihaa. Lihan hajukin\noli sen mielestä inhoittava, ja pian se siirtyi kauemmas puitten\nsuojaan puhdistamaan nokkaansa, kuten lintu, suureen ruohomättääseen.\n\nKun se näin taivutti päätään, kohosi sen sarvikaulus korkealle\npaljastaen nahan poimut niskan takaosassa. Äänetön mies yläpuolella\nolevalla oksalla huomasi heti sopivan tilaisuuden. Hän oli tyytymätön\njättiläisen voittoon. Hän halusi myös nähdä, olisiko hänellä kykyä\nvahingoittaa niin jättiläismäistä ja hyvin varustettua petoa. Riippuen\nalaspäin jaloistaan ja toisesta kädestään heitti hän piikkisen\nakaasiapuun oksan syvälle kaulasuojuksen alle. Peto kohotti äkkiä\npäänsä ällistyneenä tästä arvaamattomasta hyökkäyksestä, ja samalla\nveti se pitkät piikit syvälle kauluksensa sisälle.\n\nSilloin se tuli mielettömäksi vihasta ja tuskasta. Ulvoen niin, että\nsinisen ja punaisen kirjava lintu puun latvasta lensi säikähtyneenä\npois, pudisteli se hurjasti päätään ja yritti melkein seisoa sillä.\nSe alkoi piehtaroida maassa selällään, toivoen siten vapautuvansa\ntuosta suojuksensa alla olevasta ärsyttävästä esineestä, mutta heti\nensimmäisen yrityksen jälkeen huomasi se parhaaksi lopettaa. Sen\nvääntelemiset olivat niin hurjia, että mies varovaisena vetäytyi\nkorkeammalle oksalle ja suu venyi irvistykseen, kun hän huomasi\nvoivansa vahingoittaa sellaista vastustajaa kuin kuningas Dinosaurusta.\nKoe oli onnistunut paremmin kuin hän oli luullutkaan. Niinkuin Luoja,\nkokeili hänkin lakkaamatta, vaikkei tietysti aina tyydyttävillä\ntuloksilla.\n\nÄkkiä pötki peto laguunin rannalle, pitäen päätään niin alhaalla kuin\nmahdollista. Sitten se jatkoi kulkuaan kovasti pärskyttäen sieraimiaan\nja katosi veden alle. Hetkistä myöhemmin se tuli jälleen veden pinnalle\nja ui nopeasti ruokojen peittämää vastakkaista rantaa kohti kenties\ntoivoen löytävänsä jonkun sopivan, kuivuneen puun kannon, jonka avulla\nvoisi repiä pois piikin kauluksen alta. Ruohikon reunassa se tapasi\ntoisen eläimen, samanlaisen kuin se itsekin, mutta pienemmän. Kenties\nse oli naaras Dinosaurus, ja yhdessä ne hävisivät kovasti räiskien\ntiheään rämeikköön.\n\nMies kiipesi alas turvapaikastaan kädessään painava puun oksa, jota hän\npiteli kömpelösti ikäänkuin tottumattomana tällaisten aseiden käyttöön.\nHän näytti käyttävän sitä nuijanaan ja lyömäaseenaan. Taistelun aikana,\nkun hän kokeili piikkisen oksan kanssa, oli tämä- ase todennäköisesti\npiilotettuna johonkin turvalliseen puun haarukkaan. Ja nyt hän\nkäsitteli sitä suurella huolella.\n\nKun hän seisoi suorana, olisi häntä helposti voinut luulla\npienikasvuiseksi ja soreavartaloiseksi gorillaksi, jollei hänellä olisi\nollut oikeita ihmisen käsiä ja silmissään varmaa, syvämielistä, terävää\nkatsetta. Hän meni ja tarkasteli Dinoceraksen ruhjottua ruumista,\nkoetteli sarvia ja torahampaita erittäin huolellisesti ja veti kaikin\nvoimin saadakseen irti toisen viimemainituista, ikäänkuin toivoen\nvoivansa käyttää sitä johonkin. Sitten hän ylen tarkasti valitsi palan\nuhrin runnellusta lihasta, haisteli ja nypisteli sitä ja heitti sen\nsitten menemään. Hän saattoi syödä ja nauttia liharuokaa nälissään.\nMutta juuri nyt oli hedelmiä yllinkyllin, ja hedelmät, munat ja hunaja\nolivat hänen mieliruokiaan. Seisoessaan siinä mietiskellen ruhjotun\nläjän vieressä kuuli hän huudon ja kääntyen nopeasti näki vaimonsa\nlapsi karvaisella käsivarrellaan seisovan puun juurella ja viittovan\nhäntä tulemaan luokseen. Ja heti kun hän näki, että mies ymmärsi\nja lähti liikkeelle, heilahdutti hän itsensä kevyesti puuhun. Mies\njuoksi puun luo ja kiipesi latvaan asti, missä vaimo odotti häntä.\nPuu oli suurin niillä seuduin ja sieltä näki selvästi yli ketojen,\njotka ulottuivat lähes kilometrin laguunin takapuolelle. Vaimo osoitti\ninnokkaasti sinne päin. Mies näki siellä laumoittain suuria, mustia\neläimiä, joilla oli sarvet ja torahampaat kuten sillä, jonka häviön\nhän juuri oli nähnyt. Ne olivat kulkevia Dinoceras-laumoja, jotka\nolivat juuri saapuneet uusille laitumilleen. Mies katseli niitä\ntyytymättömänä. Hän oli nähnyt juuri näytteen niiden luonteesta, ja hän\noli mielissään siitä, että hän ja hänen vaimonsa voivat elää puissa.\n\nMies oli juuri äskettäin tullut suuren laguunin rannoille. Paikka\nmiellytti häntä erinomaisesti runsaitten hedelmiensä vuoksi. Pitkin\nlaguunin rantoja oli lukemattomia pieniä viikunapuistikkoja, joiden\nravitsevat hedelmät olivat hänen parasta herkkuaan. Eikä hän ollut\nnähnyt jälkeäkään vaarallisimmista vihollisistaan, jättiläiskokoisesta,\narmottomasta mustasta luolaleijonasta, punaisesta karhusta ja\nmiekkahampaisesta tiikeristä.\n\nSellaista vastustamatonta, kolmisarvista jättiläiskuningasta hän\nihmetteli ja vihasi, mutta hänen mielestään ei ollut paljon syytä\npelätä sitä. On helppo kiertää vuorta, jos on kekseliäs.\n\nHuomattuaan paikan hyväksi ja päätettyään jäädä tänne oli mies\nrakentanut suojan itselleen ja perheelleen tähän näkötorniin, korkean\npuun latvaan. Punomalla yhteen oksia oli hän tehnyt rosoisen, mutta\nvahvan lattian ja peittänyt sen pehmeämmillä oksilla ja lehdillä.\nSamanlainen, mutta heikompi, oli yläpuolella kattona. Se ei ollut\nvedenpitävä, mutta oli sentään parempi kuin ei mikään, ja muutamat\ntuuheat oksat muodostivat seinät. Kaikessa vaatimattomuudessaan oli\nse ainakin kodin alkuna. Hän rakasti sitä. Ja puolustaakseen pientä,\nruskeakarvaista vaimoaan ja untuvaista, ruskeata pienokaistaan, jotka\nkuuluivat tuohon kotiin, olisi hän taistellut sekä Dinosaurusta että\nDinocerasta vastaan paljain käsin.\n\nKului muutamia päiviä, eikä noista kahdesta Dinosauruksesta näkynyt\njälkeäkään. Kuningas oli kenties jäänyt asumaan tuonne syvään\nruohikkoon hoidellen siellä haavojaan ja kiukkuaan. Ja Dinoceras-laumat\npysyivät niityillään, sillä laidunmaan läpi hitaasti juoksevassa joessa\noli parempaa juomavettä kuin vähän suolaisessa laguunissa.\n\nEräänä aamuna oli musta äiti lapsi käsivarrellaan keräämässä viikunoita\nlähellä veden rantaa, ja mies sattui olemaan poissa tarkastelemassa\nuuden asuntonsa ympäristöä. Vaimo vilkaisi äkkiä ylös, ja tuossa\nmelkein hänen vieressään oli jättiläishirviö Dinosaurus tuijottaen\nhäneen kylmillä, ilmeettömillä silmillään. Hän kääntyi paetakseen,\nmutta siinäpä seisoi naaras-hirviö, joka ei ollut aivan niin iso,\nmutta yhtä hirmuinen. Hänen takanaan taas oli läpipääsemätön\npiikkiakaasia-seinä. Oli ainoastaan yksi pakopaikka, puu, liian\nheikko kylläkin, mutta tarpeeksi korkea, jotta hän saattoi päästä\nnoiden hirveiden sarvipäisten petojen ulottuvilta. Hän kiipesi puuhun\nketterästi kuin apina ja kyyristyi vavisten erään haaran suojaan.\nHeikko runko heilui hänen painostaan. Hän puristi ruskean pienokaisen\nsydäntään vasten, ja hänen huutonsa kaikuivat läpi metsien.\n\nMies kuuli sen noin puolentoista kilometrin päähän. Hän huudahti\nterävästi vastaukseksi ja juoksi äänettömästi, jottei hengästyisi.\n\nMutta hänellä oli puolentoista kilometrin matka kuljettavanaan. Naaras\nDinosaurus, nopeampi noista kahdesta, heittäytyi puun runkoa vastaan.\nSe huojui peloittavasti, mutta ei kaatunut heti. Silloin alkoivat\nmolemmat kaivaa maata sen juuresta sarvillaan. Siten ne olivat usein\ntehneet saadakseen hedelmiä, jotka olivat korkeammalla kuin mihin ne\nylettyivät. Puu kallistui kovin. Jättiläinen työnsi sitä ja latva\npainui maahan.\n\nRuskea äiti otti jättiläishypyn ja kierrellen vältti sarvia, jotka\nmelkein koskettivat hänen selkäänsä. Hän luuli jo pelastuneensa. Mutta\nsilloin iski hirveä häntä häneen ja kaatoi hänet tunnottomana maahan.\nHetkinen vielä ja naaraan Dinosauruksen suuri jalka murskasi hänet ja\nitkevän lapsen kuoliaaksi.\n\nMies näki tämän murhenäytelmän pikaisen lopun tullessaan juosten pientä\nmetsäaukeaa. Hänen ei tarvinnut katsoa tuota kauheata möhkälettä pedon\njalan alla tietääkseen, että kaikki oli lopussa. Hän ei päästänyt muuta\nääntä kuin käheän huokauksen. Mutta mitään ajattelematta, sillä hän ei\nollut koskaan vielä käyttänyt tällaista keinoa, iski hän ryhmyisellä\nnuijallaan lähintä petoa. Nuija kimmahti kuin lapsen leikkikalu\ntakaisin kovasta, sarvisuojuksisesta päästä, mutta onnellinen sattuma\njohti niin, että yksi nuijan terävistä, katkaistuista nystyröistä osui\nsuoraan Dinosauruksen silmään ja murskasi sen. Se karjahti kauheasta\ntuskasta, ja molemmat tulivat muristen häntä kohti.\n\nMies peräytyi hitaasti. Hänen epätoivoinen tuskansa oli äkkiä\nmuuttunut katkeraksi vihaksi, ja hän päätti kostaa. Hänen oli helppo\njuosta noiden kömpelösti liikkuvien petojen edellä, jotka puhalsivat\npahalle haisevaa henkeään aivan hänen kantapäihinsä. Hän oli tahallaan\nkompastuvinaan joka toisella askeleella. Hän antoi niiden luulla, että\nne siinä tuokiossa voivat lävistää hänet. Hän vei niitä eteenpäin, maan\ntäristessä niiden painavista askelista, kunnes ne noin viidenkymmenen\naskeleen päästä olisivat saapuneet niityille. Mutta juuri siinä\npaikassa pysähtyi kuningas jurosti, väsyneenä sellaisiin tavattomiin\nruumiinponnistuksiin. Siitähän ei ollut silmä puhki. Se tahtoi luopua\ntakaa-ajosta. Mutta naaras jatkoi matkaansa haluten kostaa.\n\nMies ei ollut tyytyväinen yksin sen takaa-ajoon. Syöksyen nopeasti\nvähän edemmäksi keräsi hän kaksi kourallista soraa ja hiekkaa, pyörähti\ntakaisin ja heitti ne kovalla vauhdilla kuninkaan silmiin. Se auttoi.\nTuskissaan ja puoleksi sokaistuna unohti jättiläinen väsymyksensä ja\nhyökkäsi raivoissaan toverinsa jälkeen.\n\nRaivo teki sisiliskokuninkaat erittäin tyhmiksi. Koska tuollainen\nvähäpätöinen ihmisolento kulki kompastellen melkein niiden ulottuvilla,\nluulivat ne saavuttavansa sen. Se että hän kierteli tiheiköt, jotka\nne sokeasti tallasivat, ja jälleen kylmästi ilmestyi niiden eteen, ei\nollenkaan ihmetyttänyt niitä. Niiden tylsä, mutta leppymätön viha oli\njälleen kiihtynyt, ja niin kauan kuin hän oli näkyvissä ja ne jaksoivat\nliikuttaa raskaita, pylväsmäisiä jalkojaan, tahtoivat ne jatkaa\ntakaa-ajoa.\n\nNe seurasivat miestä viimeisen tiheän pensaikon läpi aukealle, lyhyttä\nheinää kasvavalle niitylle, suurten oksien katkeillessa niiden tieltä.\nMies kulki yhä eteenpäin niityn keskelle asti ja pedot seurasivat\nhiljaa muristen.\n\nMustat Dinoceras-laumat lopettivat heti syömisensä, nostivat rumia\npäitään ja tuijottivat tulijoihin.\n\nLaumassa oli lukemattomia naaraksia, sarvipäisiä kuten koiraksetkin,\nmutta pienempiä ja ilman raatelevia torahampaita. Siihen vuodenaikaan\nolivat kaikki naarakset poikineet. Kauan ja tarkasti tuijotettuaan\nnoihin kahteen täplikkääseen jättiläiseen, jotka olivat tulossa niitä\nkohti, alkoi lauma liikkua. Miestä ne tuskin huomasivat, hän näytti\nniin mitättömältä.\n\nMiehen silmät, jotka katselivat kaikkea kylmästi ja tarkasti,\nhuomasivat lauman liikkuvan järjestyksen mukaisesti. Mustat eläimet\nasettuivat taitavasti kohtaamaan vaaraa. Koirakset asettuivat\neturiviin. Se oli kauhea rintama, joka olisi voinut peloittaa\njättiläismäisiä Dinosauruksiakin. Mutta nämä olivat nyt liian\ntylsistyneet vihasta, jotta olisivat huomanneet, mitä ympärillä\ntapahtui. Naarakset työnsivät sillä välin poikasensa taakseen yhteen\njoukkoon ja muodostivat itse toisen rintaman. Se oli varajoukko,\npienempi ja heikompi kuin koirasten, mutta voittamaton äidillisessä\nkiihkossaan.\n\nMies juoksi pelottomasti suoraan kokoutuneen koiraslauman läpi. Lähin\nkoiraksista tuuppasi häntä välinpitämättömästi, eikä häneen kiinnitetty\nsen enempää huomiota. Niiden rivin takana, piilossa takaa-ajajiensa\nkatseilta, hän kääntyi ja kiertäen naarasten rivin juoksi nopeasti\noikealle ja tuli siten takaisin rivin päähän nähdäkseen, miten kävisi.\nHänen sydämensä oli tuskasta pakahtua, kun valtava viha vähitellen\nlauhtui.\n\nKun nuo kaksi raivoavaa Dinosaurusta kadottivat saaliinsa näkyvistään,\npysähtyivät ne äkkiä ällistyneinä. Silloin ne huomasivat mustat\neläimet rintamassa hyökkäysasennossa. Se näky sai jättiläisten raivon\nkääntymään niihin. Ne syöksyivät huojuen uusia vihollisiaan kohti.\nSamassa mieskin tuli esiin mustan rintaman takaa, pysähtyi äkkiä ja\nnauroi.\n\nTuo nauru oli outoa ja kummallista, ja lähinnä oleva Dinoceras väistyi\nsiitä hämmästyneenä, syrjään ja töytäsi naapuriaan käsittämättömässä\nhämmingissä.\n\nSamassa nuo mahtavat jättiläiset olivat paikalla. Ne kulkivat suoraan\nmustien koirasten rintaman läpi repien niitä sarvillaan ja nokallaan,\ntallaten niitä maahan kuin viljaa ja survoen niitä jaloillaan. Molemmin\npuolin hyökkäsivät koirakset vihollistensa kupeisiin, voihkien,\nkiljuen mielettömästi ja repien suurilla torahampaillaan. Mutta kun\ntämä hirvittävä ryntäys tapahtui yht'aikaa molemmilta puolilta, eivät\nnuo kaksi jättiläistä päässeet kaatumaan. Melkein pysähtymättä, kuten\nnäytti, kulkivat ne suoraan eteenpäin huitoen vahvoilla hännillään ja\njättäen jälkeensä voimattomia uhreja. Ja niin ne saapuivat suoraa päätä\nnaarasparven luo.\n\nMutta siihen oli niiden pysähdyttävä. Vasikat olivat tuon rintaman\ntakana.\n\nMustat naarakset yksinkertaisesti keräytyivät yhteen kasaan noitten\npistävien sarvien ja suojustetun eturuumiin päälle painaen niitä\nalaspäin, tukahduttaen ja tuupaten niitä ja puristaen niitä hurjasti\nkiljuen yhä alemmas painavilla ruumiillaan. Sillä välin koirakset\nrepivät, purivat ja pistelivät niiden kylkiä ja ruumiin takaosaa.\nDinosaurukset katosivat kokonaan näkyvistä. Vuorenkokoiset,\njättiläismäiset, kiemurtelevat olennot nytkähtelivät puistatuksen\ntapaisesti muutamia minuutteja. Sitten Dinosauruksien pylväsmäiset\njalat näyttivät murtuvan painon alla. Kauhea taisteleva joukko painui\nalas ja hajosi, ja nyt nähtiin, miten oli käynyt kahdelle varhaisen\nmaailman jättiläishallitsijalle. Kaksi hirvittävää, muodotonta\nolentoa liikkui vielä, nytkähteli ja vääntelehti hurjasti, mutta se\noli vain turhaa sätkimistä. Sokea elämä koetti vastustaa ratkaisevaa\nloppuaan. Haavoittuneet Dinocerakset vetäytyivät syrjään kuolemaan tai\nparanemaan, niinkuin Luoja tahtoi määrätä. Eloon jääneet naarakset\nlähtivät katsomaan, olivatko vasikat vahingoittumatta. Ja suuret,\nmustat koirakset, jotka eivät olleet saaneet mitään erityistä vahinkoa\ntaistelussa, seisoivat piirissä ympärillä pistellen ja repien noita\nvastustelemattomia lihavuoria. Kun ne olivat vuoron perään päässeet\nvarmuuteen siitä, että voitto oli täydellinen ja ettei enää tarvinnut\ntaistella, heittäytyivät ne syömään saalistaan. Ne söivät tavallisesti\nkasvia ja juuria, mutta olivat kuten siat, rotat ja ihmiset enemmän\ntai vähemmän kaikkiruokaisia. Ja niistä näytti Dinosauruksien liha\nmaistuvan hyvältä ruohojen kanssa.\n\nMies seisoi liikkumatta vain viidenkymmenen askeleen päässä noista\ntaistelevista joukoista ja tuijotti eteensä mietteissään. Hän ei\npelännyt niitä. Hän tiesi voivansa helposti karttaa niitä. Vaikka\nhän olikin niin vähäpätöinen, etteivät ne kiihdyksissään huomanneet\nhäntä, niin pieni, ettei hän kooltaan ollut suurempi niiden pienimpiä\nvasikoita, halveksi hän siitä huolimatta noita jättiläiselukoita ja\ntunsi itsensä niiden herraksi. Hän oli leikkinyt kahden koko varhaisen\nmaailman hallitsijan kanssa, kuljettanut niitä perässään ja hankkinut\nniille sellaisen turman, että hänen tuskansa oli melkein lauhtunut\ntuosta täydellisestä kostosta. Mustia Dinoceras-laumoja oli hän\nkäyttänyt kostonsa välikappaleina. Jos olisi tarpeellista, voisi hän\nepäilemättä käyttää niitä uudelleen samanlaiseen tarkoitukseen.\n\nHän käänsi niille selkänsä tietäen, että hänen tarkka korvansa\nkuulisi heti, jos joku niistä lähtisi ajamaan häntä takaa, ja hiipi\nvarovasti metsää kohti. Mutta hän karttoi asuinpuutaan. Hän ei tahtonut\nmilloinkaan enää mennä lähelle tyhjää kotiaan. Hän tahtoi lähteä\ntakaisin laguunin toiselle puolen, josta voi löytää hajalla asuvia\nheimolaisiaan. Hän halusi uutta vaimoa, ja hänessä heräsi halu saada\nuusia perillisiä, erittäinkin poikia, jotka olisivat tiedonhaluisia ja\nkekseliäitä kuten hänkin. Metsän reunassa hän kääntyi ja loi pitkän,\nmiettivän katseen noihin mustiin voittamattomiin laumoihin, joita\nhän oli käyttänyt hyväkseen. Perilliskysymys täytti uudelleen hänen\nmielensä. Hänen sieluunsa hiipi heikko aavistus äärettömän suuresta\ntyöstä, mikä hänen olisi tehtävä. Mutta hän ei lannistunut. Hän tahtoi\nainakin tehdä jotakin. Ja hän tahtoi niin opettaa lapsensa, että ne\nkenties voisivat voittaa tiikerinkin julmuuden ja tehdä turhaksi suuren\npunaisen karhun kiukun.\n\n\n\n\nKolmas luku.\n\nTULEN LÖYTÖ.\n\n\nI.\n\nYlängöillä asuva heimo oli suuressa hädässä. Sitä oli kohdannut vastus\ntoisensa jälkeen ja iskuja monenlaisia, kunnes heitä oli enää jäljellä\nvain kuutisenkymmentä taistelukuntoista miestä ja kenties kahta vertaa\nenemmän naimakykyisiä naisia. Näytti siltä, että vielä yksi sellainen\nisku, joka sitä juuri äsken oli kohdannut, hävittäisi koko heimon\nsukupuuttoon. Ja jos armoton Luoja olisi sallinut sen tapahtua, olisi\nse ollut sellainen vahinko, jonka korvaamiseen olisi mennyt tuhansia\nvuosia. Sillä ylänköjen heimo oli kehittyneempi kuin mikään niistä\nihmis- tai puoli-ihmisheimoista, jotka siihen aikaan ponnistelivat\neteenpäin nuoressa maailmassa.\n\nEnsimmäinen eikä suinkaan vähäisin heimon vastoinkäyminen oli ollut\nhyökkäys idän asujainten puolelta, jotka olivat osaksi raakoja ihmisiä,\nmutta vielä enemmän julmia petoja. Olisipa ylänköjen heimo vain\ntiennyt, että nämä apinaihmiset olivat hyvin paljon heidän esi-isiensä\nkaltaisia, lukuunottamatta niiden mustaa nahkaa karkean karvapeitteen\nalla, kapeata pääkalloa ja vahvasti ulkonevaa alaleukaa!\n\nPian sen jälkeen tekivät jättiläisluolakarhut, miekkahampaiset tiikerit\nja muutamat suunnattoman suuret luolaleijonat tuhoisan hyökkäyksen\nheimon kimppuun, eikä kukaan voinut sanoa, mistä ne tulivat. Nämä\nahnaat pedot eivät yksinomaan tappaneet riistaa, josta ylänköIäiset\npääasiallisesti elivät, vaan yrittivät itselleen ryöstää heidän\nluolansakin. Kun ne raivosivat toisiaan vastaan yhtä kiivaasti\nkuin ihmisvihollisiaankin vastaan, ei voinut epäillä taistelun\npäätöstä. Ylänköläiset pysyivät lujasti yhdessä, tappelivat kaikkien\nsalahautojensa ja väijytyksiensä avulla ja musersivat vahvimmat\nhyökkäämällä joukoittain niiden kimppuun. Mutta voitto oli kalliisti\nsaatu. Kun viimeinen pedoista jurona ja pahatuulisena vetäytyi takaisin\netsimään helpompaa metsästysmaata, jäi sen jälkeen paljon surua ja\nmurhetta.\n\nSitten seurasi rauhallinen kesä ja metsänriistaa oli runsaasti. Tällöin\nsaivat haavat aikaa parantua. Mutta talvi toi tullessaan uuden vaivan,\ntaaskin vihamielisestä idästä: susia, jättiläiskokoisia susia, jotka\nliikkuivat sellaisissa parvissa, että monet heimon kaukaisimmat osat\njoutuivat niiden hävityksen alaisiksi, ennenkuin ylänköläiset ehtivät\nyhdistyä vastustamaan niitä. Onneksi ei noilla eri laumoilla ollut\nmitään yhteistoimintaa, niin että ensimmäisen hyökkäyksen jälkeen eräs\nviisas soturi, joka hallitsi ylänköläisheimoa, kykeni yhdistämään\nharvenneet toverinsa ja kokoamaan heidät kaikki sekä suuren osan\nruokavarojakin leirin keskustaan.\n\nNiin kului hirveä talvi puoliväliin. Silloin lähtivät sudet äkkiä,\nhävitettyään tai karkoitettuaan kaiken riistan ylängöiltä, liikkeelle\nlounasta kohden. Ylänköläiset saattoivat taas vapaasti liikkua ulkona.\nMutta ei ollut enää riistaa, mitä olisi metsästänyt, ei metsissä, ei\nylänköjen rinteillä eikä joen varsilla olevilla rämeillä. Heimon oli\npakko kerätä pakoveden aikana ostereita, näkinkenkiä ja kammoja, vaikka\nhe tällaista ruokaa sydämestään inhosivat ja heidän ruumiinsa kärsi\nsiitä.\n\nSe, että sudet olivat pakottaneet heimon kokoutumaan, näytti olevan\nonneksi sille. Jos he olisivat olleet kuten ennenkin hajallaan\nmetsästysmaansa eri osissa, olisi seuraava ja ankarin hyökkäys varmasti\nhävittänyt heidät.\n\nSe tuli taaskin idästä käsin, samaa tietä, mitä hävinneet apinaihmiset\nja raivoavat sudet olivat tulleet. Eräänä kesäpäivänä auringonnousun\naikaan oli yksi heimon naisista kaivamassa terävällä tikulla juuria\npuron rannalla, kun hänen kimppuunsa hyökkäsi kaksi lyhyttä, keltaisen\nruskeata, likaista miestä, joilla oli mahdottoman leveät hartiat,\nlyhyet, käyrät jalat ja matalat kasvot, joissa oli ylöspäin ammottavat\nsieraimet. Nainen, ollen nuori ja urhoollinen, taisteli kuin tiikeri,\nkunnes pyörtyi päähänsä saamastaan iskusta, ehtien kuitenkin sitä ennen\nsaada molemmat hyökkääjänsä haavoitetuksi terävällä tikullaan. Leiriin\noli kuitenkin kuultu hänen huutonsa, ja hyökkääjät, joiden mielestä\ntyttö oli kauniimpi ja sorjempi kuin mitä he milloinkaan olivat nähneet\nomien naistensa joukossa, kiiruhtivat saaliinsa kanssa metsään. Kolme\nylänköläistä lähti ajamaan ryöstäjiä takaa. Mutta lauma tanakoita\nmuukalaisia hyökkäsi äkkiä tiheiköstä esiin keskeyttäen heidän\nmatkansa. He ympäröivät miehet, löivät heidät kovasta vastarinnasta\nhuolimatta maahan, repivät kappaleiksi ja tallasivat jalkoihinsa.\n\nHeimon johtaja näki tämän kukkulan rinteeltä, josta käytävä vei luolien\npieneen amfiteatteriin, johon hän oli koonnut väkensä, ja hän käsitti\ntilanteen. Kahden kuluneen vuoden vaarat olivat tehneet hänet tylyksi\nja toimeliaaksi. Heti kun hän näki nuo likaiset, pörröiset joukot,\nhuomasi hän tästä tulevan kuolemantaistelun. Vihaisesti hän ajoi\ntakaisin ne huimapäät, jotka aikoivat syöksyä kostamaan toveriensa\npuolesta, mutta jotka olisivat joutuneet saman kohtalon alaisiksi kuin\nhekin. Hänen huutonsa kaikuivat voimakkaasta, karvaisesta rinnasta,\nkun hän kutsui koko heimon puolustamaan ahdasta rotkotietä, joka johti\namfiteatterimaiseen luolaan. Käskyn mukaan, joka kulki äänettömästi\nsuusta suuhun, kiipesivät vanhat miehet ja naiset ja jotkut isommista\nlapsistakin kallion reunoille ja koloihin kummallekin puolen solaa\ntoisten keräillessä heille kiviä. Nuoremmat naiset ja kasvavat tytöt,\nvarustettuina kivipäisillä nuijilla ja terävillä keihäillä kuten\nmiehetkin, asettuivat solan suulle takimmaiseen riviin.\n\nKaarijalat, joiden keltainen iho näkyi savenväristen, yhteen\ntahmettuneiden karvatupsujen alta, tulivat juosten säännöttömästi ja\nkokoutuivat hajanaisiin joukkoihin kukkulan juurelle. Ne huutelivat\nkimeällä äänellä toisilleen ja tekivät uhkailevia liikkeitä kukkulalla\nolevaa äänetöntä joukkoa kohti. Heidän päätään peittivät harvat\nhiukset, jotka olivat tahmeat, karkeat ja hyvin mustat, täydellisenä\nvastakohtana ylänköläisten runsaille suortuville, jotka olivat\nenimmäkseen tumman ruskeat ja punaiset väriltään.\n\nMuissa suhteissa oli erilaisuus vielä huomattavampi. Suorat ja\nryhdikkäät ylänköläiset olivat elukan näköisiä vastustajiaan noin\njalkaa pitemmät. Heillä oli kapeammat hartiat ja kevyempi ruumis,\nmutta rinta oli voimakas, suuret, kehittyneet lihakset käsivarsissa ja\njaloissa ja vartalo notkea. Täysikasvuisten miesten hyvin karvainen iho\noli punaisen ruskea, lapsilla ja nuoremmilla naisilla oli se vaaleampi.\nHeillä oli leveä otsa tuuhean tukan alla, suuri, kaunismuotoinen nenä\nja silmät tuliset ja vilkkaat, väriltään vihreät, siniset tai ruskean\nharmaat. He seisoivat äänettöminä tuijottaen inholla noihin kallion\njuurella seisoviin rumiin olentoihin, joita oli melkein kymmenen yhtä\nvastaan, ja olivat kyllin tarkkoja huomaamaan, että niissä piili\npeloittava voima.\n\nMuutamia minuutteja liikuskelivat kaarijalkaiset laumat keskustellen ja\nkiihkeästi heilutellen karkeatekoisia, mutta suuria nuijiaan. Heillä ei\nnäyttänyt olevan johtajaa, ei hyökkäyssuunnitelmaa eikä minkäänlaista\nsotakuria. Istuutuivatpa muutamat heistä maahankin kynsien itseään\nniinkuin apinat, tuijottaen ilkeästi, mutta tyhmän näköisesti\nvastustajiensa pieneen joukkoon ja pärskyttivät kauheilla, ylöspäin\nkääntyneillä sieraimillaan, jotka eivät olleet juuri muuta kuin kaksi\nsuurta, punaista kuoppaa keskellä naamaa. Sitten muutamat niistä, jotka\nolivat kyykistyneet maahan, alkoivat leikkiä kauhealla, punaisella\npäällä, jossa oli vielä muutamia hiustupsuja.\n\nYlänköjen joukot päästivät raivokkaan huudon ja jotkut heistä tahtoivat\nhyökätä tuon kauhean taisteluvaatimuksen kiihoittamina, mutta päällikkö\npidätti heidät ankarasti. Sitten hän itse, joka oli puolta päätä\npitempi kaikkia, lukuunottamatta paria toveriaan, ja jolla oli komea\nrinta, leveät hartiat ja tumma, harmaantunut leijonanharja, astui kolme\nneljä askelta eteenpäin ja nojaten suureen, porfyyripäiseen nuijaansa\nkatseli liikehtivää joukkoa ylenkatseellisesti.\n\nViholliset lopettivat hetkeksi jaarittelunsa tuijottaen hämmästyneinä\ntuohon komeaan olentoon. Sitten yksi maassa istuvista tarttui tuohon\nkauheaan palloon, jolla he olivat leikkineet, pyöritti sitä hiuksista\nja heitti sen kaksi kolmattaosaa mäen rinnettä ylöspäin. Kun se putosi\nja lähti vierimään takaisin päin, juoksi kaksi nuorta naista rivistä\nhiukset liehuen pilvenä takana ja syöksyivät mäkeä alas ottamaan sitä\nkiinni. Ensimmäinen nosti sen maasta, painoi sitä paljasta rintaansa\nvasten ja huusi kirouksen töllisteleville murhaajille. Sitten molemmat\njuoksivat takaisin ja katosivat heimonsa riveihin.\n\nNähdessään nuo kaksi naista, joilla oli hohtava iho, vahvat, suorat\njäsenet ja suuri, liehuva tukka, saivat kaarijalat juuri sitä\nkiihoitusta, jota he tarvitsivat, pannakseen toimeen hyökkäyksen. He\narvasivat heti, että tuon suuren, ylpeän päällikön takana olevassa\njoukossa oli useampia noita mieluisia olentoja. Maassa istujat kömpivät\nnopeasti jaloilleen, ja huutaen sekä petomaisesti karjuen hyökkäsi koko\nlauma rinnettä ylös.\n\nKun hyppivät ja ilkeän näköiset olennot ilmestyivät kukkulalle, puhkesi\nylänköläisten pidätetty raivo, huolimatta päällikön kiellosta, ja\netumaiset joukot hyökkäsivät huutaen vihollista vastaan. Taistelun\nalussa ajettiin viholliset takaisin kivipäisten nuijien ja piikärkisten\nkeihäiden tehdessä hävitystä noissa korskuvissa joukoissa. Mutta, kuten\npäällikkö oli arvannut, oli tuo vastarynnäkkö virhe. Pelkkä vihollisten\nlukuisuus pakotti ylänköläiset pian takaisin, kunnes he olivat jälleen\nkäytävän suulla. Siinä he seisoivat vankkana kuin graniittiseinä, kun\nselkäpuoli oli suojassa.\n\nTuota kapeaa seinää vastaan syöksyvä raivoava vihollislaine\ntorjuttiin, se syöksyi jälleen, mutta ei tehnyt mitään vaikutusta.\nVihollisten kömpelöt aseet eivät vetäneet vertoja kivinuijien\nmusertaville heilahduksille ja pitkille, keveästi liikutettaville\npiikärkisille keihäille. Mutta kaarijalat, pienet siansilmät punaisina\nsaalista haluten, taistelivat hurjasti. Kumartuen äkkiä tarttuivat\nhe ylänköIäisten jalkoihin voimakkailla, apinamaisilla käsillään,\nvetivät heidät alas ja repivät kappaleiksi käyrillä, teräväkynsisillä\nsormillaan.\n\nMonet ylänköläiset, joukossa muutamia naisiakin, kuolivat tällä\ntavalla. Mutta ainoatakaan naista ei vedetty elävänä pois, sillä\njos sellainen tuho uhkasi häntä eikä pelastus ollut mahdollista,\nkeihästivät omat miehet hänet pelastaen hänet kohtalosta, joka olisi\ntuottanut häpeätä heimolle. Naiset olivat varmasti yhtä pelättäviä\ntässä taistelussa kuin miehetkin, sillä he taistelivat naarassuden\njulmuudella, raivostuneen hiehon nopeudella, kiihtyneinä ja\narmottomasti. Äidillinen vaisto sai heidät sydämen pohjasta vihaamaan\nnoita likaisia, eläimellisiä miehiä, jotka uhkasivat ryöstää heidän\nlapsensa.\n\nYlänköläisten rintaman keskustaa turvasi urhokkaana suuri päällikkö\nheiluttaen mahdotonta nuijaansa monissa taisteluissa saavutetulla\nkokemuksella ja pitäen edessään olevan alan tyhjänä niin, ettei\nainoakaan vihollinen päässyt siitä elävänä ohitse. Kun hänen\ntoverinsa kaatuivat kummallakin puolen, astui toisia nopeasti sijalle\ntakana olevista riveistä. Uloinna vasemmalla, missä aukon seinät\nolivat matalammat ja vähemmän äkkijyrkät kuin oikealla puolen, kävi\nyhtä tulinen taistelu kuin keskiosassa. Puolustusta johti siellä\nGrôm-niminen soturi, joka oli yhtä pelättävä kuin päällikkö itse.\nHänkin, kuten päällikkö, taisteli synkästi äänettömänä, jottei\nhengästyisi. Joskus vain päästi hän kaikuvan komennushuudon tai\nrohkaisi ympärillä olevia. Hänenkin nuijansa, niinkuin päällikönkin,\nsai suurta hävitystä aikaan.\n\nMutta hänen nuijansa oli paljon pienempi kuin päällikön heiluttama\nporfyyripäinen nuija, pienempi ja kevyempi, paljon pitempivartinen ja\naivan toisenmuotoinen. Pää oli kiilanmuotoinen ja asetettu poikkipäin\nvarteen niin, että toinen puoli oli kuin moukari ja toinen kuin terävä\ntaltta. Pidellen siroa asettaan puolivälistä vartta käytti hän sitä\nihmeellisellä taidolla, milloin iskien moukarilla, milloin lyöden\ntaltalla, milloin heiluttaen sitä koko varren pituudelta ylettyäkseen\nja kaataakseen ilkeän vihollisen. Hän käytti sitä sekä nuijana että\nkeihäänä. Ja varmuuden vuoksi, jottei sitä voisi temmata häneltä pois,\noli hän sitonut sen nahkahihnalla ranteeseensa.\n\nTämä taistelija, vaikka olikin heimon keskuudessa tunnettu päällikön\njälkeen parhaimmaksi metsästäjäksi ja soturiksi, ei milloinkaan ollut\nherättänyt kateutta päällikössä. Siihen oli useita syitä. Hän oli\naina uskollisesti kannattanut päällikön mielipiteitä, sensijaan että\nolisi yrittänyt vastustaa niitä, ja hän oli vaikuttanut paljon heimon\nsotakuriin. Hän ei ollut niin pitkä kuin päällikkö, kenties noin puolta\nkämmenen leveyttä lyhyempi, ja vaikka hänellä olikin suuret lihakset\nkäsivarsissa ja rinnassa, oli hän kuitenkin hintelärakenteisempi.\nSiitä syystä ei päällikkö, suuresti kunnioittaen hänen mielipiteitään,\nepäillyt kilpailijaansa. Sitäpaitsi oli Grôm susien hyökkäykseen\nasti asustanut etäisessä luolassa, ikäänkuin leirin esikaupungissa,\nmuodostaen sinne etuvartioston ja välttäen siten heimon jaarittelut.\nHän oli hiukan nuorempi päällikköä, ja vaikka tuuheissa, punertavan\nruskeissa hiuksissa ja parrassa oli harvemmassa harmaita juovia,\nnäyttivät hänen kasvonsa siitä huolimatta vanhemmilta, sillä juovat\nkasvoissa olivat syvemmät ja silmät totiset.\n\nGrôm oli asustanut kaukaisessa luolassaan perheineen, johon kuului\nvanha äiti, kaksi vaimoa ja neljä lasta, kolme poikaa ja tytär. Hänen\nollessaan poissa kotoa metsästysretkellä olivat sudet tulleet. Ne\nolivat yllättäneet pienen, erillään asuvan perheen ja hirveän taistelun\njälkeen hävittäneet sen.\n\nGrômin takana olevista taistelijoista pisti silmään nuori, hoikka\ntyttö, jolla oli vaalea iho ja tuuhea, pitkä, musta tukka. Hänellä\noli keihäs, jolla hän taisteli urhoollisesti, samalla pitäen tarkasti\nsilmällä kaikkien taistelijoiden liikkeitä.\n\nÄkkiä kuului kallioilta yläpuolelta kimeä huuto. Grômistä se kuului\nhänen kuolleen lapsensa itkulta. Huolimatta itsestään hän vilkaisi\nylöspäin, käsivarret ja nuija ojossa iskun jälkeen. Samassa tarttuivat\nkauheat kädet nuijaan. Hänet kiskaistiin eteenpäin ja samalla yksi\nvihollisista kyyristyen maahan sysäsi häntä jalkoihin, ja hän kaatui\nsuulleen.\n\nVihlaisevasti kirkaisten hyökkäsi notkea tyttö hänen luokseen ja\npuhkaisi keihäällään lähimmän vihollisen litteän, irvistelevän naaman.\nNiin salamannopea oli hänen hurja hyökkäyksensä, että se pidätti\ntarpeellisen hetken koko laumaa. Silloin ylänköläiset ryntäsivät\nvastustamattomalla voimalla eteenpäin, löivät maahan etumaiset\nviholliset ja vetivät kaatuneen soturin takaisin joukkojensa taakse\ntointumaan. Puolen minuutin kuluttua oli hän jälleen rintamassa\ntaistellen entistä hurjemmin, pää, hartiat ja selkä veren peitossa.\nAivan hänen takanaan seisoi tyttö, hengästyneenä painaen sydäntään ja\ntuijottaen suurin silmin soturiin, tietämättä, että veri, joka peitti\nmiestä, ei ollutkaan hänen, vaan tytön omaa verta.\n\nSamassa kuului oikeanpuoleiselta korkealta kallion reunalta, sieltä\nmissä käytävän seinä oli jyrkin, kaksi kimakkaa vihellystä. Se oli\nmerkki, jota päällikkö, jonka monet haavat vuotivat verta, oli jo\nodottanut. Hän huusi käskyn, ja hänen joukkonsa, hyökättyään vielä\nkerran eteenpäin ottamaan haavoittuneensa, peräytyivät äkkiä noin\npuoliväliin vuoren solaa. Kaarijalat seurasivat riemuhuudoin tallaten\nkuolleitaan ja haavoittuneitaan, kunnes pullonkaulamainen käytävä oli\nahdettu niin täyteen, ettei siellä päässyt liikahtamaankaan.\n\nVasemmalta seinämältä tuli heidän niskaansa silloin loppumaton\nkivisade, mutta oikealta puolen muutamia minuutteja kestävä sora-\nja tomukuuro, joka sokaisi heidät ja tukki heidän kauheat, ylöspäin\nammottavat sieraimensa.\n\nTuon tomun yläpuolella tarttui joku harmaaparta vipuihinsa. Ähkien he\nponnistelivat tuijottavin silmin hien valuessa otsalta. Sitten tapahtui\njotakin. Suuri kappale vuoren reunaa alkoi luisua alaspäin. Muutamat\nahertajista kömpivät siltä pois turvaan, pitkät valkeat hiukset liehuen\ntakana. Mutta toiset, jotka olivat kykenemättömiä ajoissa poistumaan,\nputosivat sätkytellen alas. Samassa syöksyi ukkosen tapaisella\njyminällä suunnattoman suuri kallion lohkare, maata ja soraa tiheään\nahdettujen joukkojen päälle solan suulla. Ylänköläiset päästivät\nsuuren riemuhuudon. Hyökkääjien takana olevat joukot seisoivat hetken\nkauhistuneina. Sitten ne kääntyivät ja pakenivat kirkuen rinnettä\nalas. Ylänköläiset ajoivat niitä takaa surmaten niin paljon, että\njoen uoma salpautui kuolleitten ruumiista. Tuosta likaisesta laumasta\npelastui tuskin kahtakymmentä miestä ja nämä pakenivat mielettöminä\nkohdatakseen toiset heimonsa joukot, jotka olivat tulossa samaa tietä\nkuin edellisetkin. Pakolaiset kertoivat heimosta, jonka muodostivat\nkookkaat, vaaleaihoiset paholaiset, joita oli mahdoton voittaa sodassa\nja jotka repivät vuoria vierittäen niitä vihollistensa päälle.\nSenjälkeen kaarijalkaiset joukot muuttivat kulkunsa suuntaa vaeltaen\nkauaksi etelään ja karttaen tuota vuorimaata.\n\n\nII.\n\nTäysi kuu loi säteitään amfiteatteriin, jossa vuoristoheimon\nhaavoittunut jäännös, kyyköttäen luoliensa edessä, piti neuvottelua.\nKuolleet oli jo kunnialla haudattu kiviröykkiöiden alle, paljaille,\ntuulen lakaisemille alangoille. Solan ulkopuolella ulvoivat ja\ntappelivat jättiläissakaalit, luolahyeenat ja muut öiset kulkijat\nkaatuneiden vihollisten luurankojen ympärillä.\n\nLeirissä oli loppumaton hälinä ja puheensorina, jota valkopartaiset,\nkoukistuneet vanhukset ja lapsia hoitavat naiset kuuntelivat yhtä\ntarkkaavasti kuin soturitkin. Päällikkö, istuen isolla kivilohkareella\nmuita ylempänä, sanoi ainoastaan sanan silloin tällöin, mutta kuunteli\nkaikkia, tarkastellen puhujaa toisensa jälkeen silmät puoliummessa ja\nharkiten ehdotuksia. Piirin ulkopuolella seisoi Grôm nojaten nuijaansa\nja tuijottaen kuuhun nähtävästi ajatuksiinsa vaipuneena.\n\nÄkkiä päästi päällikkö terävän äänen ja kaikki vaikenivat. Hän nousi\nvielä kankeana haavoistaan ja mahtavana seisoen neuvoston edessä esitti\npäätöksensä.\n\n»Olen kuullut paljon tyhmyyksiä», sanoi hän, »mutta myös joitakin\nviisaita ajatuksia. Ja suurimman viisauden on sanonut isäni tuolla,\nAlp vanhus.» Hän osoitti vanhuuttaan heikontunutta miestä, jonka\nkumartunutta päätä peitti tuuhea, valkoinen tukka. »Isäni silmät\novat vanhuuttaan sokeat», jatkoi hän, »mutta pimeydessään ne näkevät\npaljon sellaista, jota me emme näe. Ne ovat nähneet, että kaikki nämä\nonnettomuudet, jotka viimeksi ovat meitä kohdanneet, ovat tulleet\nidästä. Ne näkevät, että siinä täytyy olla joku syy. Ne näkevät, että\nmuitakin kauheita vaivoja on tulossa idästä, ja että me ylänköjen\nasukkaat olemme niille alttiina. Kuinka monta voimme vielä kestää\ntuhoutumatta? Emme ainoatakaan. Sentähden, sanon minä, me jätämme tämän\npaikan, isiemme kodin, ja menemme auringonlaskua kohti ja etsimme uuden\nkodin kaukana vihollisistamme, kunnes jälleen kasvamme voimakkaaksi\nkansaksi. Olen puhunut.»\n\nHänen istuttuaan kuului hiljaista murinaa useiden tuumiessa, että hän\noli oikeassa; mutta toiset, uskaltamatta avoimesti vastustaa, olivat\nvihaisia ja peloissaan vain ajatellessaankin, että heidän pitäisi\nlähteä synnyinseuduiltaan. Mutta Grôm, joka oli kääntynyt ja loistavin\nsilmin kuunnellut päällikköä, astui piirin sisään puhumaan.\n\n»Bawr on johtajamme», sanoi hän selvällä, tyynellä äänellä, »ei vain\nsiksi, että hän on mahtavin taistelussa, vaan koska hänen neuvonsakin\novat viisaimmat. Milloin lähdemme?»\n\nPäällikkö ajatteli hetken. Hän ei välittänyt erimielisten murinasta,\nkun hän kerran oli tehnyt päätöksensä. Mutta hän iloitsi Grômin\nkannatuksesta.\n\n»Kahden kuukauden kuluttua», vastasi hän äkkiä. »Haavojemme täytyy\nparantua, sillä meidän on oltava vahvoja matkalla. Ja kun menemme\nkauas emmekä tiedä mihin, täytyy meidän koota paljon ruokaa mukaamme.\nSitten kun kuu on kaksi kertaa täyttynyt, jätämme me nämä luolat ja\nvuoristomaan.»\n\n»Jos Bawr sallii», sanoi Grôm, »lähden minä etsimään paikkaa meille ja\ntulen takaisin nopeasti sekä vien heimon sinne lyhyintä tietä.»\n\n»Hyvä on!» sanoi Bawr, huomaten heti, mistä vaivalloisesta matkasta\nheimo säästyisi hänen suunnitelmiensa avulla. »Milloin lähdet?»\n\n»Huomenna päivän koittaessa», vastasi Grôm. Kuullessaan tämän hypähti\nnuori tyttö, A-ya, joka koko ajan oli katsellut soturia syrjästä,\nlevottomana seisoalleen ja painoi molemmin käsin mustia hiuksiaan\nrintaansa vasten. Silloin kookas nuorukainen, joka oli istunut tytön\nvieressä niin lähellä häntä kuin mahdollista katsellen ahneesti tämän\npoispäin kääntyneitä kasvoja, syöksähti ylös mustasukkaisen kiivaasti.\n\n»Grôm on petturi!» huusi hän. »Hän jättää meidät hädässämme. Älä päästä\nhäntä menemään, päällikkö!»\n\nKuulijat alkoivat vastustelevasti murista. Tyttö katsoi heitä\nsalamoivin silmin. Grôm loi poikaan välinpitämättömän katseen ja\nkääntyi pois puoleksi hymyillen. Päällikkö löi kiveen nuijallaan ja\nsanoi kylmästi:\n\n»Mawg on nuori ja hänen sanansa ovat typerät. Grôm on uskollinen mies.\nHän tehköön, kuten haluaa.»\n\nNuorukaisen kasvonpiirteet näyttivät vihaisilta hänen koettaessaan\netsiä sanoja toiseen hyökkäykseen. Sitten hänen kasvonsa vääntyivät\nirvistykseen, kun hän muisti että oli luultavaa, ettei hänen\nkilpailijansa palaisi milloinkaan niin vaaralliselta matkalta. Hän loi\nviekkaan syrjäsilmäyksen tyttöön ja istuutui jälleen, tytön kääntäessä\nhänelle selkänsä. Päällikön viittauksesta neuvottelu päättyi ja kaikki\nlähtivät pakinoiden luoliinsa.\n\n\u003Ctb>\n\nEnsimmäisen kalpean valosäteen ilmestyessä taivaalle lähti Grôm\nsalaperäiselle matkalleen. Juuri tällaisesta matkasta oli hänen\ntulinen ja tiedonhaluinen mielensä aina uneksinut, mutta koskaan\nennen ei hänelle ollut sattunut tällaista tilaisuutta. Hänen syvissä\nsilmissään tuuheiden kulmakarvojen alla oli poikamaista innostusta,\nkun hän äänettömästi astui ulos solasta, hiipi nopeasti kaatuneiden\nvihollisten paljaiksi nakerrettujen luurankojen ylitse, käänsi selkänsä\nauringonnousua kohti ja lähti kulkemaan virran rantaa pitkin. Aseina\noli hänellä sotanuijansa, kaksi kevyttä, piikärkistä metsästyskeihästä\nsekä kivipuukko joka riippui sudennahkavyössä.\n\nKoko sen päivän iltapuoleen asti hän kulki nopeasti suoraan eteenpäin\ntarkasti vaanien ympärilleen ja karttaen pimeitä tiheikköjä, joissa\ntiikerit ja leopardit voisivat hyökätä hänen kimppuunsa. Hän oli\nseuduilla, joissa hän oli usein metsästellyt ja jotka hän hyvin tunsi.\nHän kulki hyvin nopeasti pitkin, äänettömin askelin, ja halutessaan\nlevätä kiipesi hän turvallisuuden vuoksi puuhun.\n\nMonesti tuntui hänestä, että häntä seurattiin. Kerran hän kääntyen\näkkiä juoksi takaisin päin toivoen saavansa ilmi takaa-ajajansa. Mutta\nkun hän ei löytänyt ketään, arveli hän, että se oli vain joku aaveista,\njoita heimo niin pelkäsi, mutta joita hän itse melkein halveksi.\n\nPaljon ennen puolta päivää oli hän jättänyt joen rannan, koska se\nei vienyt häntä etelään päin. Iltapäivällä saapui hän joelle, jota\nedempänä hän ei ollut ennen käynyt. Joki oli leveä ja vuolas, mutta\nliian matala uitavaksi, ja hän kahlasi sen poikki muutamien vastuksien\njälkeen. Yli päästyään hän kulki varovaisemmin, sillä häntä ahdisti\nouto ympäristö, vaikkei maisema vielä missään suhteessa ollut paljon\nmuuttunut.\n\nAuringon laskiessa etsi Grôm sopivaa puuta, jonka latvassa voisi\nviettää vaaralliset, pimeät tunnit. Kun hän katseli ympärilleen,\nkuului pelästynyt huuto puuryhmästä, minkä läpi hän juuri oli tullut.\nSe oli naisen ääni. Grôm juoksi sinne. Samassa puun lehvät erkanivat,\nja tyttö tuli juosten häntä kohti mustat hiukset liehuen. Aivan hänen\nkintereillään juoksi kolme isoa luolasutta.\n\nGrôm huusi ja iski keihäällään. Se osui suoraan lähimmän suden rintaan\nhalkaisten sydämen. Toiset kaksi pysähtyivät epäröiden. Mutta kun\nkookas Grôm syöksyi niitä kohti, katosi niiden epäilys. Ne pyörähtivät\nympäri ja juoksivat tiheikköön. Tyttö astui arasti eteenpäin ja\npolvistui Grômin jalkoihin.\n\nSotilas katsoi tyttöä ensin hämmästyneenä ja hieman vihaisena. Sitten\nhänen silmiinsä tuli myötätuntoinen ilme. Hän näki tytön olkapäällä\nsyvän haavan pään ja tiesi, että se ulottui syvänä ja ärtyneenä\npuoliväliin rintaa. Tuo nuori tyttö oli A-ya. Grômin silmät muuttuivat\nlempeiksi, sillä hän oli kuullut, että A-ya oli pelastanut hänet\nsodassa taistellen urhoollisesti hänen puolestaan, kun hän makasi\nmaassa, ja että hänen hartioissaan ollut veri oli ollutkin tytön. Vielä\ntähän asti ei hän ollut milloinkaan huomannut tyttöä, sillä hänellä\noli niin paljon muuta ajateltavaa kuin naiset. Nyt Grôm katsoi häntä\nihmeissään. Hän oli kovasti peloissaan, että tärkeä tehtävä tulisi\nhäirityksi, mutta hän kysyi tytöltä ystävällisesti, miksi tämä oli\nseurannut häntä.\n\n»Olin peloissani sinun tähtesi», vastasi tyttö katsomatta ylös. »Lähdet\nsuuriin vaaroihin. En voinut jäädä heimon luo odottamaan.»\n\n»Luuletko, että tarvitsen apua?» kysyi Grôm, jonka katseesta kuvastui\nitseluottamus.\n\n»Tarvitsithan minua taistelussakin!» vastasi tyttö ylpeästi.\n\n»Se on totta!» sanoi Grôm. »Ilman sinua makaisin nyt kivien alla\ntuulisella tasangolla.»\n\nHän katseli tyttöä sellaisin tuntein, että se hämmästytti häntä\nitseäänkin, valtaavalla hellyydellä, jollaista hän ei milloinkaan ennen\nollut tuntenut naista kohtaan. Hänen vaimonsa olivat olleet hyviä ja\nkuuliaisia, ja hän oli ollut tyytyväinen heihin. Mutta hän oli varma\nsiitä, ettei yksikään heistä olisi milloinkaan ajatellutkaan tulla\nmukaan hänen retkilleen.\n\n»En voinut olla ilman sinua», sanoi tyttö jälleen. »Pelkäsin myös\nMawgia», lisäsi hän.\n\nMustasukkaisen vihan laine kuohahti Grômin suonissa.\n\n»Jos Mawg kiusasi sinua, olisi minun pitänyt tappaa hänet!» sanoi\nhän kiivaasti. Ja tempaisten tytön ylös painoi Grôm hänet rajusti\nvoimakasta rintaansa vastaan.\n\n»Mutta miksi seurasit minua niin salaa koko päivän?» jatkoi hän.\n\n»Pelkäsin, että vihastuisit ja lähettäisit minut takaisin», vastasi\ntyttö tyytyväisesti huokaisten.\n\n»En olisi voinut lähettää sinua takaisin», sanoi Grôm lämpimästi.\n»Mutta tule, meidän on etsittävä suojapaikka yöksi.»\n\nKäsi kädessä he juoksivat suuren puun luo, jonka Grôm oli jo valinnut\ntähän tarkoitukseen. Heidän kiivetessään ylimmille oksille tuli\näkkiä pimeä, suuret pedot karjuivat kauheasti metsien syvyyksissä ja\nläheisestä ruokoviidakosta kuului rajua ryskettä.\n\n\nIII.\n\nKolme viikkoa kulkivat Grôm ja tyttö kiivaasti eteenpäin poiketen\npohjoiseen kiertääkseen suuren järven, jonka rehevillä suorannoilla\nliikkui petoja, jollaisia he eivät milloinkaan olleet nähneet, öisin,\nvaikka heidän turvapaikkansa puun latvassa olikin korkealla ja hyvin\nkätkettynä, huomasivat he välttämättömäksi pitää vartiota vuorotellen,\nniin lukuisia ja rohkeita olivat viholliset, jotka vainosivat\nmatkalaisia.\n\nJos Grôm olisi ollut yksin, olisi hän pian uupunut unen puutteesta.\nTyttö, jonka kirkkaat silmät säteilivät onnesta, näytti olevan aivan\nväsymätön, ja Grôm tarkasteli häntä päivittäin kasvavalla ihastuksella.\nHän ei ollut koskaan kuullut eikä edes uneksinut miehestä, joka olisi\ntarvinnut naista niinkuin hän tarvitsi tuota notkeata, tulista olentoa,\njoka juoksi hänen vieressään. Mutta hän ei ollut milloinkaan säikkynyt\nuusia asioita tai ajatuksia, eikä hän hävennyt sydämensä suloisen\ntuskallista hellyyttä.\n\nJärven ja soitten takana he tulivat kummalliseen maahan. Se oli rehevä\nlaaksomaa, vihanta ja hedelmällinen, mutta sinne oli kuin kylvetty\npoikkinaisia, keilamaisia, paljaita kumpuja. Taivaanrannalla kalpeata\nsineä vastaan kuvastui epäsäännöllisesti jono tuollaisia teräviä,\nmatalia kukkuloita. Useasta kukkulasta nousi tummaa höyryä. Eräästä\nnouseva höyry oli tummempaa ja runsaampaa kuin muitten ja se levisi\ntyynessä ilmassa huipun ympärille muodostaen ikäänkuin jättiläismäisen\nhongan. Tytön mielestä tämä näky ennusti pahaa. Se täytti hänet\npelolla, ja hän olisi tahtonut kiertää tämän oudon seudun. Mutta\nnähdessään, että Grôm oli ihastunut edessään olevaan kummalliseen\nilmiöön, karkoitti hän pelkonsa ja näytti yhtä innostuneelta.\n\nPäivän helteessä he tulivat parin tuuhean, komean puun luo, jotka\nkasvoivat vähän erillään metsästä avonaisella niityllä. Jääkylmä puro\nlorisi niiden juurella. Oli juuri päivällislevon aika ja nuo puut\nnäyttivät tarjoavan turvallisen levähdyspaikan. Tyttö joi, pirskoitti\nitseään virvoittavalla vedellä, heitti vettä valuvat hiuksensa\ntaaksepäin ja kiipesi sitten keveästi puun oksille. Grôm viipyi vielä\nhetkisen alhaalla valellen voimakkaita jäseniään vedellä. Sitten hän\nheittäytyi vatsalleen ja joi vankasti.\n\nHänen ollessaan tässä avuttomassa asennossa, unohtaen hetkeksi\nväsymättömän valppautensa, hyökkäsi takana olevasta läheisestä\ntiheiköstä suuri, takkuinen, harmaa otus ja syöksyi häntä kohden\npeloittavalla nopeudella. Tyttö, joka istui puun alimmilla oksilla,\npäästi varoitushuudon. Grôm ponnahti jaloilleen ja riensi puuta kohti.\nMutta peto, harmaa karhu, kooltaan kuin suurin jääkarhu, oli jo melkein\nhänen päällään ja oli saavuttamaisillaan hänet, ennenkuin hän oli\nehtinyt kiivetä puuhun. Silloin suhahti keihäs aivan hänen päänsä\nohitse. Se raapaisi mennessään pedon kuonon reunaa ja painui syvälle\nsen hartioihin. Karjahtaen peto pysähtyi riuhtoakseen keihään pois\nselästään. Sillä välin kiipesi Grôm puuhun pudottaen kiireessä molemmat\nkeihäänsä.\n\nMielettömänä tuskasta ja kiukusta karkasi karhu puunrunkoa vasten\nja alkoi kiskoa itseään ylöspäin. Grôm iski sitä nuijallaan, mutta\nepämukavassa asennossa ollen ei hän saanut voimaa lyöntiinsä eikä karhu\nnäyttänyt siitä välittävän juuri nimeksikään.\n\n»Meidän täytyy houkutella se ylös asti, pudottautua sitten alas ja\njuosta pakoon», sanoi Grôm. Ja molemmat kiipesivät ketterästi ylemmäksi.\n\nKarhu seurasi perässä, kunnes oksat alkoivat liian vaarallisesti taipua\nsen painosta. Silloin Grôm ja tyttö hypähtivät toiseen puuhun. Samassa\nilmestyi alapuolelle toinen karhu, vielä suurempi kuin edellinen ja\nnähtävästi naaras. Se katseli ilkeillä, rumilla silmillään ylöspäin ja\nalkoi sitten kiivetä toista puuta ylös.\n\nGrôm katsoi tyttöä sydäntäviiltävällä tuskalla, jollaista hän ei\nmilloinkaan ennen ollut tuntenut.\n\n»Osaatko juosta hyvin nopeasti?» kysyi hän.\n\nTyttö nauroi, melkein unohtaen pelkonsa ylpeydestä, että oli taas\npelastanut hänet.\n\n»Juoksinhan susiakin pakoon», huomautti hän.\n\n»Silloin meidän on juostava, kenties hyvin kauas», lisäsi Grôm, »kunnes\nlöydämme jonkun jyrkän kallionkielekkeen, jossa voimme taistella\nedes jonkinlaisilla toiveilla, sillä nämä pedot ovat uppiniskaisia\neivätkä milloinkaan lopeta takaa-ajoaan. Ja ne eroavat punaisista\nluolakarhuista siinä, että ne näyttävät osaavan kiivetä puihin.»\n\nKun molemmat karhut olivat korkealla puitten latvoissa, laskeutuivat\nGrôm ja tyttö taipuvia oksanlatvoja myöten nopeasti alas. He\nsieppasivat Grômin molemmat keihäät ja A-yan särkyneen aseen maasta ja\njuoksivat puron rantaa pitkin savuavia kukkuloita kohti. Laskeuduttuaan\nhitaammin alas puista tulivat karhut heidän jälkeensä juosten\npeloittavaa vauhtia.\n\nTyttö juoksi, kuten hän oli sanonutkin, hyvin, niin hyvin, ettei\nGrômin, joka oli heimonsa keskuudessa kuuluisa juoksustaan, tarvinnut\npaljoakaan hidastuttaa askeleitaan hänen tähtensä. Huomattuaan, että\nhe helposti voittivat takaa-ajajansa juoksussa, pyysi Grôm tyttöä\nvähän hiljentämään vauhtiaan niin, että he vain pysyisivät pedoista\nmäärätyn välimatkan päässä. Peläten tytön uupuvan, juoksi hän koko ajan\naskeleen jäljempänä häntä, neuvoen, miten tuli säästää voimia ja estyä\nhengästymästä, ja aina varovasti katsellen ympärilleen, ettei mikään\näkkinäinen vaara yllättäisi. Ja varovasti hän valitsi tasaisimmat tiet\nsäästääkseen tytön jalkoja, sillä hän tiesi, että jos A-ya väsyisi ja\nkaatuisi, hänkin pysähtyisi ja taistelisi viimeisen taistelunsa hänen\nruumiinsa ääressä.\n\nVähän enemmän kuin tunnin juoksi tyttö kevyesti. Sitten hänessä alkoi\nnäkyä väsymyksen merkkejä. Hänen kasvonsa muuttuivat kalpeiksi,\nhengitys tuli huohottaen avonaisilta huulilta ja hän oli pari kertaa\nkompastua. Ensimmäisen kerran täytti tuskallinen pelko Grômin sydämen.\nHän asettui tytön viereen, antoi hänen nojata raskaasti voimakkaaseen\nkäsivarteensa ja koetti rohkaista häntä. Hän osoitti jo edessään olevia\nulkonevia kallionkielekkeitä sanoen:\n\n»Tuolla on paikkoja, missä me voimme puolustautua ja missä sinä voit\nlevätä.»\n\nKiertäen pienen pensaikon, jossa kasvoi niin taajaan suunnattomia\nruokoja ja piikkisiä köynnöksiä, ettei mikään voinut päästä siitä läpi,\ntulivat he äkkiä karulle paikalle ja näkivät aivan edessään pienen\nlaakson. Sen seinät, jotka paikoittain olivat pensaitten peitossa ja\npaikoittain aivan paljaat, olivat niin täynnä halkeamia ja luolia,\nettä ne näyttivät lupaavan paljon sopivia turvapaikkoja. Mutta aivan\nlaakson suulla oli peloittava este. Kuivuneen maan halkeamista, jotka\nulottuivat toisesta seinästä toiseen, tuli esiin punaisia liekkejä,\nleimahtaen monen jalan korkeuteen, vaipuen taas takaisin ja nousten\nuudelleen kumarrellen kuin viehättävässä tanssissa.\n\nGrômin sydän jähmettyi kauhusta ja hämmästyksestä ja hän pysähtyi\nhetkeksi. Tyttö sulki silmänsä sanattomasta pelosta eivätkä polvet\nenää kannattaneet häntä. Kun hän vaipui maahan, palasi Grômin rohkeus.\nKarhut olivat nyt aivan heidän kintereillään. Hän nosti tytön nopeasti\nylös ja puhui hänelle niin, että sai hänet rauhoittumaan. Vetäen tyttöä\nranteesta juoksi hän suoraan liekkiä kohti. Tyttö, totellen hänen\nkäskyään, painautui aivan häneen kiinni ja juoksi rohkeasti eteenpäin\nkatsellen koko ajan maahan.\n\n»Jos ne ovat jumalia, nuo kirkkaat tanssivat olennot», sanoi Grôm\nrohkeasti, »niin ne suojelevat meitä. Jos ne ovat paholaisia, taistelen\nniitä vastaan.»\n\nVähän oikealla noitten hyppivien liekkien keskellä oli aukeama noin\nviidenkymmenen askeleen päässä. Grôm suuntasi kulkunsa sinne. Se oli\nvain noin kolme jalkaa laaja. Juoksijat olivat jo aivan lähellä. Mutta\nsieltä tuli polttava kuumuus heitä vastaan. Se täytti tytön sellaisella\nkauhulla, että hän menetti kokonaan tajuntansa. Hän juoksi vielä\nsokeasti muutamia askeleita, horjahti sitten ja pyörtyi. Ennenkuin hän\nehti kaatua maahan, otti Grôm hänet käsivarsilleen katsoen samalla\ntaakseen. Karhut eivät enää seuranneet. Keihäänheiton matkan päähän ne\nolivat pysähtyneet muristen ja vinkuen sekä heilutellen neuvottomina\njättiläismäistä ruumistaan.\n\n»Ne pelkäävät kirkkaita tanssivia olentoja», puhui Grôm itsekseen ja\nlisäsi riemuiten: »joita minä en pelkää.»\n\nNyt vasta huomattuaan, että kuivunut ja paljas maa oli epämiellyttävän\nkuuma hänen jalkojensa alla, vei hän taakkansa vähän edemmäksi, missä\nkasvoi taas ruohoa, ja laski tytön rehevälle mättäälle. Sitten hän\nkääntyi katsomaan, mitä karhut aikoivat tehdä.\n\nNähdessään, ettei niiden haluama saalis enää yrittänytkään paeta,\nkiihtyivät pedot yhä enemmän. Hetkisen arveli Grôm, että ne\nuskaltaisivat sittenkin tulla, mutta epäilys haihtui, kun hän näki,\nmiten liekit täyttivät ne käsittämättömällä kauhulla. Ne eivät\nuskaltaneet tulla lähemmäksi. Viimein ikäänkuin sama ajatus olisi\niskenyt yht'aikaa molempiin, ne pyörähtivät ympäri, kiersivät\nläpipääsemättömän tiheikön ja katosivat näkyvistä. Grôm tunsi liian\nhyvin noiden petojen itsepintaisen kostonhalun luullakseen, että\nne olisivat lopettaneet takaa-ajon. Mutta hän tunsi tällä hetkellä\nolevansa turvassa ja nähdessään tytön, joka oli tointunut, tuijottavan\nkauhistunein silmin liekkeihin, kohdisti hän kaiken huomionsa noihin\nsalaperäisiin, loistaviin, hyppeleviin haamuihin, joita he saivat\nkiittää pelastuksestaan.\n\nKunnioittavasti, mutta kuitenkin nuija ja keihäs mukanaan, lähestyi\nhän hitaasti tulta siinä kohden, missä liekit olivat matalimmat ja\nvähimmän kauhistavat. Niitten kuumuus sai hänet rauhattomaksi, mutta\ntytön katsellessa ei hän tahtonut näyttää vähintäkään pelkoa. Hän\npysähtyi noin kuuden tai kahdeksan askeleen päähän tarkastellen ohuita,\nylöspäin kiemurtelevia kirkkaita kieliä. Näin läheltä tuntui niiden\nkuumuus hänen paljaaseen ihoonsa epämiellyttävältä, mutta seistessään\nsiinä ihmetellen ja saamatta mitään Vahinkoa, kasvoi hänen rohkeutensa.\nViimein hän uskalsi ojentaa keihäänsä ja kosketella sen kärjellä\nliekkejä hyvin varovasti. Kapeat nahkasuikaleet, jotka sitoivat\npiikiven puuhun, savusivat, käpristyivät ja sihisivät. Hän veti\nkeihäänsä säikähtyneenä takaisin ja tutki sen kärkeä. Se oli mustunut\nja tuntui kuumalta. Mutta huomatessaan, etteivät loistavat tanssijat\nkiinnittäneet siihen mitään huomiota, uudisti hän kokeensa. Hän uudisti\nsen useita kertoja tarkasti tuumiskellen ja tytön tuijottaessa suurin\nsilmin ruohomättäältään.\n\nViimein, vaikka nahkasäikeet vielä kestivät, leimahti kuiva puu tuleen.\nHätkähtäen hän huomasi, että vetäessään kärjen takaisin se toi osan\nloistavaa olentoa mukanaan. Grôm heitti aseen maahan. Liekki, joka\noli mitättömällä alulla, lepatti ja sammui. Mutta se jätti säihkyvän,\ntuikkivan hohteen mustuneeseen puuhun. Rohkean uteliaana kosketti Grôm\nsitä sormellaan. Se poltti kipeästi ja Grôm vetäisi sormensa pois\nhuudahtaen säikähtyneenä. Mutta siitä kosketuksesta hohde katosi. Se oli\nkummallista. Imien sormeaan seisoi Grôm tuijottaen keihään kärkeen,\njoka juuri äsken oli ollut niin kirkas ja nyt oli musta. Siinä oli\nselvästi hänen voittonsa, vaikka hän ei ymmärtänyt sitä. Mutta ainakaan\nnuo salaperäiset olennot eivät olleet voittamattomia, vaikka karhut\npelkäsivät niitä. Oli miten oli, hän ei pelännyt, puheli hän ylpeänä\nitsekseen. Ääneen hän sanoi A-yalle:\n\n»Loistavat tanssijat ovat ystäviämme, mutta ne eivät pidä siitä, että\nniihin kosketaan. Jos kosket niihin, niin ne purevat.»\n\nHänen sydämensä paisui jostakin suuresta, epämääräisestä toivosta.\nAjatukset, mahdollisuudet, joita hän ei vielä käsittänyt, kuohuivat\nhänen suonissaan. Hän tunsi hämärästi, että hän oli astunut uuden\nmaailman kynnyksen yli. Hän otti jälleen keihäänsä jatkaakseen\nkokeilujaan.\n\nTällä kertaa hän antoi tulen päästä hyvään alkuun keihään kärjessä,\nennenkuin hän veti sen pois. Sitten hän piti sitä ylöspäin kuin palavaa\nsoihtua. Kun hän katseli sitä ihastuksissaan, havahtui hän tytön\nhuutoon. Tämä oli hypähtänyt seisomaan tuijottaen taakseen tietämättä\nmihin paeta, sillä hän pelkäsi tulta. Ja tuossa, ei kahdenkymmenen\naskeleenkaan päässä, olivat nuo suuret, harmaat karhut puoleksi\ntiheikön peitossa raivoten vihasta, mutta uskaltamatta tulla lähemmäksi\nliekkejä.\n\nHuutaen hyökkäsi Grôm niitä kohti, ja viima puhalsi keihäänkärjen\nilmi liekkiin. Tyttö kirkaisi uudelleen nähdessään sen, mutta seisoi\nurhoollisesti paikallaan. Karhut peräytyivät muristen, kääntyivät\nsitten ja lähtivät pakoon. Muutamilla askeleilla Grôm saavutti ne. Tuli\nnuoleskeli jo keihään vartta melkein hänen käteensä asti. Hän heitti\nsen koko voimallaan ja kärki upposi lähimmän pedon kylkeen. Pitkä\nkarva syttyi tuleen ja mielettömässä kauhussa syöksyivät suuret pedot\ntiheikön läpi. Oksat sammuttivat nopeasti tulen, mutta petojen kauhu\noli hillitön, ja kauan senjälkeen kuin ne olivat kadonneet näkyvistä,\nkuuluivat niiden äänet niiden hurjasti paetessa. Grômin sydän oli\npakahtua ilosta, mutta hän oli liian ylpeä osoittaakseen sitä. Hän\nkääntyi tyttöön päin ja sanoi rauhallisesti: »Ne eivät tule enää\ntakaisin.» Ja tyttö heittäytyi kunnioittaen hänen jalkoihinsa.\n\nGrôm istui nyt tuntikausia liikkumattomana, mietiskellen, tuumien\nja katsellen tulen liekkejä tuijottavin silmin. Tyttö ei uskaltanut\nhäiritä hänen ajatuksiaan. Auringon laskiessa alkoi kylmä viima\npuhaltaa kukkuloilta. Grôm nousi, vei tytön lähemmäksi liekkejä ja\nistuutui uudelleen. Kun tyttö tunsi suloisen, miellyttävän lämmön,\nkatosi hänen pelkonsa. Hän naurahti hiljaa, käänteli notkeata\nruumistaan joka puolelle lämmitellen ja kyyristyi sitten kuin kissa\nGrômin polvelle.\n\nVihdoin Grôm nousi uudelleen seisoalleen. Ottaen käteensä jäljelle\njääneen keihäänsä lähestyi hän päättävästi tulta ja heitti kärjen\nsijaan nyt tyvipuolen liekkeihin. Kun se oli syttynyt hyvin, heitti hän\nsen kuivuneelle, ruohomättäälle. Tuli tarttui siihen heti, leimahti\nkerran ja sammui. Sitten Grôm pyöritti hehkuvaa keihäänvartta maassa,\nkunnes se kokonaan mustui. Kipinöitä, jotka vielä hehkuivat ruohossa,\nhän löi kämmenellään. Ne polttivat häntä, mutta sammuivat. Grôm\nsuoristautui, kääntyi tytön puoleen ja ojensi mustan kätensä. Tyttö\nhypähti jaloilleen väristen ja ihmetellen.\n\n»Katso», sanoi Grôm, »olen tehnyt loistavan tanssijan palvelijakseni.\nHeimon on tultava tänne. Ja meistä tulee kaikkien olentojen herrat.»\n\nJälleen tyttö heittäytyi hänen jalkoihinsa. Grôm näytti hänestä\njumalalta. Mutta muistaessaan, että hän oli kahdesti pelastanut Grômin\nhengen, asetti tyttö leukansa hänen polveaan vasten. Grôm nosti hänet\nvahvalle käsivarrelleen, ja tyttö nojasi häneen katsellen hänen\nkasvojaan. Grôm taas tuijotti haaveillen tuleen.\n\n\n\n\nNeljäs luku.\n\nLOISTAVAN OLENNON LAPSET.\n\n\nI.\n\nKapeasta tulivuoren halkeamasta, joka kulki poikittain laakson\nsuussa peittäen noin kaksi kolmatta osaa siitä, lainehti ja välkkyi\ntulijuova. Toisinaan vain jonkun tuuman korkeudella, toisinaan\näkkiä kadoten kokonaan näkyvistä ja sitten jälleen äkkiä leimahtaen\nviiden kuuden jalan korkeuteen tanssivat ohuet, kaasumaiset liekit\nkevyesti. Ne loistivat milloin kirkkaan keltaisina, milloin hehkuvan\noranssinvärisinä, milloin melkein näkymättömän sinisinä, kumarrellen\nja työntäen esille kasvavia kieliään, kunnes Grôm ei voinut muuta kuin\nuskoa, että ne olivat eläviä olentoja niinkuin hänkin. Tyttö, joka\noli kyyryllään hänen vieressään, ei paljon kiinnittänyt huomiotaan\nihmeellisiin liekkeihin. Hänen mustat, suuret silmänsä, jotka näyttivät\nsalaperäisiltä ja tulisilta tummien, tuuheiden hiusten alla, vilkuivat\nlakkaamatta miehen uneksiviin kasvoihin ja takana oleviin synkkiin\ntiheikköihin. Hän ei ymmärtänyt tanssivia liekkejä, mutta hän ymmärsi\nkovan ryskeen, ulvomisen ja hurjat huudot, jotka kuuluivat noista\npimeistä tiheiköistä ja kukkuloitten rinteiltä. Mies oli niin kiintynyt\nihmeellisten liekkien tarkasteluun, että hän nähtävästi oli kokonaan\nunohtanut vaarat, jotka vaanivat tuolla takana pimeässä, ja siksi\nluonnollisesti oli tytön velvollisuus vartioida.\n\nVälillä Grôm irroitti katseensa liekeistä tarkastellen nuijaansa ja\nkeihäänsä palanutta, mustunutta päätä. Hän katsahti vieressään olevaan\nhoikkaan tytön vartaloon ja laski suuren, karvaisen kätensä hyväillen\nhänen olkapäälleen. Hän iloitsi tytöstä ja löysi hänestä itselleen\nsopivan vaimon, vaikka tämä olikin häneen verrattuna vain lapsi.\nMutta noihin takaa kuuluviin uhkaaviin ääniin ei hän kiinnittänyt\nmitään huomiota. Hän näki tytön silmistä, ettei vaara ollut vielä\naivan lähellä, ja siitä asti kuin hän oli oppinut tuntemaan tulen\nvoiman ja oman valtansa siihen, tunsi hän itsensä melkein jumalaksi.\nTuli oli varmasti jotakin jumalallista. Ja jos hän kerran saattoi\nhallita tulta, tehdä sen palvelijakseen, niin siiloinhan oli hänen\nomassa ymmärryksessään vielä enemmän jumalallista. Hänen sydämensä\npaisui sellaisesta ylpeydestä, jollaista hän ei milloinkaan ennen\nollut tuntenut, ja hänellä oli pää täynnä epämääräisiä, mutta\nsuloisia mahdollisuuksia. Milloinkaan ennen, paitsi urhoollisimpain\nheimolaistensa joukossa ollessaan, ei hän ollut kuunnellut\nluolakarhujen, luolahyeenain tai miekkahammastiikerien hirvittäviä\nääniä pelkäämättä ja ajattelematta pakoa. Nyt ei hän pelännyt niitä\nollenkaan.\n\nKovempi karjunta kuului pimeästä lähempää kuin ennen, ja Grôm näki\nA-yan silmien laajenevan, hänen tarttuessaan miehen polveen. Grômin\nluisevat kasvot levisivät hymystä ja hän kääntyi nousten samalla\nseisomaan ja nostaen tytön mukanaan.\n\nHänen sydämensä täytti uusi, kummallinen lämpö, kun hän tunsi, miten\ntäydellisesti tyttö luotti häneen ja miten kylmä ja järkähtämätön\nhänen rohkeutensa oli. Sillä tuossa, aivan valon rajalla, oli\nkaikkein pelättävimpiä petoja. Lähinnä, pitkä keltaisen ruskea ruumis\nkokonaan ulkona tiheiköstä, oli kyyristyneenä jättiläistiikeri,\njolla oli kymmenen tuumaa pitkät torahampaat. Se oli vain noin\nkolmen-, neljänkymmenen askeleen päässä, ja se heilutti häntäänsä\nhurjasti edestakaisin, ikäänkuin rohkaistakseen itseään menemään\nlähemmäksi tulta. Noin kaksikymmentä askelta etäämpänä, eturuumis\nulkona pensaikosta, oli pari suurta, punertavaa luolakarhua päät\nalaspainettuina ja heilutellen itseään puolelta toiselle sekä katsellen\nsaalista, jonka kimppuun ne eivät uskaltaneet hyökätä. Ne olivat tähän\nasti pitäneet ihmistä helposti saavutettavana saaliina, ja ne olivat\nraivoissaan noiden kahden ihmisen rohkeudesta, kun he pysyttelivät niin\nlähellä peloittavia liekkejä. Ne olivat niin kiihkoissaan, etteivät\nlaisinkaan huomanneet pahaa vihollistaan, miekkatiikeriä, jonka kanssa\nne olivat ainaisessa, leppymättömässä taistelussa. Vähän vasemmalla,\nmutta kauempana tulesta, istui joukko luolahyeenoja takajaloillaan\npitkät, punaiset kielet riippuen ulkona suusta. Vaikka niillä oli niin\nvoimakkaat leuat, että ne olisivat voineet särkeä härän reisiluut,\neivät ne kuitenkaan halunneet herättää karjuvan miekkatiikerin enempää\nkuin noitten kahden jättiläiskarhunkaan huomiota.\n\nKarhujen ja suurten hyeenain puolelta ei Grôm pelännyt hyökkäystä.\nMutta hän tuumi, että miekkatiikeri kenties uskaltaisi hyökätä. Hän\nsieppasi maasta kuivan oksan ja pidellen tyttöä ranteesta lähestyi\nhitaasti liekkejä. Peläten niiden tanssia ja polttavaa hengitystä\nvaipui tyttö paljaille polvilleen ja peitti kasvonsa hiuksillaan.\nHymyillen hänen kauhulleen heitti Grôm oksan tuleen. Kun se oli\nilmitulessa, kohotti Grôm sen päänsä yläpuolelle ja hyökkäsi keihäs\noikeassa kädessään miekkatiikeriä vastaan. Jonkun aikaa katseli\npeto hänen tuloaan, mutta Grôm näki pelkoa sen kauheissa silmissä\nja hyökkäsi pelottomasti eteenpäin. Viimein peto pyörähti kauheasti\nmurahtaen ympäri ja syöksyi metsään. Silloin Grôm kääntyi karhuihin\npäin, mutta ne eivät olleet jääneet odottamaan hänen hyökkäystään.\nNähdessään liekkien leimahtelevan, kuten näytti, miehen päästä hänen\njuostessaan, oli se niille liikaa, ja ne olivat nopeasti pötkineet\npimeyteen.\n\nGrôm heitti palavan kepin maahan ja pani sen päälle muita oksia;\nsamassa oli hänellä komea tuli, jonka hän itse oli virittänyt. Hän\ntarttui pieneen oksaan ja heitti sen hyeenoja kohden ajaen ne siten\nhäntä koipien välissä piilopaikkoihinsa luoliin. Sitten hän lisäsi\ntuleen uusia kuivia puita, kunnes siitä lähtevä polttava kuumuus\npakotti hänet peräytymään. Hän palasi ihmettelevän tytön luo, istuutui\nmaahan ja katseli paisuvalla ylpeydellä työtään. Kun liekit sammuivat,\nlisäsi hän uusia oksia, kunnes liekki kohosi uudelleen melkein puun\nlatvojen tasalle. Näin hän teki huolellisesti monta kertaa peräkkäin,\nkunnes hän oli varma, että hän saattoi mielensä mukaan tehdä tuon\nloistavan, hävittävän jumalan suureksi tai pieneksi.\n\nSelvästi todettuaan tuon ihmeellisen seikan toi Grôm kantamuksen heiniä\nja lehtiä ja asetti tytön lepäämään. Itse hän jatkoi tunnin tai pari\nkokeilujaan tulen kanssa. Hän rakensi pieniä tulia piiriin ympärilleen,\nhavaitsi, etteivät tuoreet oksat palaneet hyvin, ja tarkasteli\nkulmakarvat rypyssä jokaista uutta valoisaa ja kuumaa nuotiota, jonka\nhän sytytti.\n\nSitten istuutuen nukkuvan A-yan viereen ajatteli hän heimonsa\ntulevaisuutta ja suurta onnea, jonka tämä salaperäinen ilmiö sille\nvarmasti tuottaisi. Viimein, kun yö oli melkein lopussa, hän herätti\ntytön, pyysi häntä tarkasti vartioimaan ja heittäytyi nukkumaan,\nhuolimatta murinasta, metelistä ja kauheista huudoista, joita kuului\nkauempaa pimeästä laaksosta.\n\nLaakso oli suoraan itään päin. Kun aurinko nousi, vaalenivat tanssivat\nliekit sen kirkkaissa säteissä melkein näkymättömiksi. Virkistyneinä\nmuutaman tunnin levosta suloisessa lämmössä seisoivat Grôm ja tyttö\nsuorina tulvivassa valossa ja tarkastelivat vierasta ympäristöä.\nGrômin terävä katse huomasi tasangot, jotka olivat vähän matkan päässä\nliekeistä, ja tulivuorten alimmat rinteet sekä halkeamat reheviksi.\nSiellä täällä hän huomasi luolanaukkoja, jotka olivat melkein\nköynnösten ja pensaitten peitossa. Ja hän oli varma, että tämä maa oli\njuuri hänen heimoaan varten.\n\nVaikka seutu oli täynnä jättiläispetoja, jotka olivat ihmisen pahimpia\nvihollisia, ei hänestä näyttänyt enää tarpeelliselta miettiä sitä.\nLoistavan jumalan, jonka hän oli voittanut, oli autettava heidätkin\nvoittamaan. Muutamin viittauksin hän kertoi aikeistaan tytölle,\njoka katseli häntä kauniitten hiustensa alta, silmissään koiran\nuskollisuutta. Vaikka Grôm olikin se mies, jota hän rakasti, hänen\npuolisonsa ja rakastajansa, oli hän kuitenkin myös jonkinlainen\npuolijumala A-yan mielestä siitä asti kuin hän levollisesti leikitteli\ntulen kanssa ja karkoitti sillä hyeenan, miekkatiikerin ja kauhean,\npunaisen karhun.\n\nHeidän lähtiessään paluumatkalle heimonsa luo vei Grôm mukanaan kimpun\npalavia puita. Hän oli keksinyt keinon pitääkseen loistavan jumalan\nelossa, antoi sille lakkaamatta pitkin matkaa uutta virikettä ja\nvälillä seisahtui rakentamaan suurta nuotiota.\n\nAluksi oli tulen vireillä pitäminen vaikeata. Tuli piti kyllä suuret\npedot etäällä, mutta usein punaiset hiilet melkein sammuivat, ja\nGrömillä oli tuskallisia, vaivalloisia hetkiä saadessaan ne jälleen\npalamaan. Ja tuon salaperäisen olennon hoitaminen teki matkan hitaaksi.\nGrôm oppi pian minkä mitäkin näistä tuskallisista ponnisteluistaan. Hän\nkeksi äkkiä, juuri ratkaisevalla hetkellä, kuivien heinien tehokkaan\nvaikutuksen. Suuri, härän kokoinen karhu hyökkäsi heitä vastaan juuri\nsilloin, kun tuli oli sammumaisillaan kekäleistä. A-ya lähti pakoon,\nmutta Grôm pysyi kylmänä.\n\nKäskien tytön pysähtymään heitti hän kekäleet maahan ja riuhtaisi pari\nkourallista ruohoa viskaten ne sammuviin liekkeihin. Onneksi heinät\nolivat kuivia. Ne leimahtivat äkkiä palamaan. Karhu pysähtyi heti. Grôm\nkokosi uutta ruohoa ja huutaen rohkeasti hyökkäsi petoa vastaan palava\nheinätukko kädessään. Se oli heikko ja mitätön liekki, joka sammui\nmelkein heti. Mutta pedosta se oli liian ihmeellistä katsella.\n\nGrôm oli kyllin viisas lopettaakseen takaa-ajon. Hän palasi tulen\nluo syöttäen sitä kestävämmillä aineilla, ja tyttö, joka oli täynnä\npelastuksen iloa ja kunnioitusta, syleili hänen polviaan.\n\nTämän jälkeen he kulkivat hitaasti eteenpäin Grômin vartioidessa\nhuolellisesti tulta ja koettaessa karkoittaa tytön kauhua sitä kohtaan.\nSinä yönä hän rakensi kolme nuotiota suuren puun ympärille, kokosi\njoukon kuivia puita ja opetti tytön pitämään vireillä liekkejä, jonka\ntämä teki pää kauhusta kumarruksissa. Ja niin kuluivat ennen niin\npelätyt pimeät tunnit uhmaamalla noita suuria petoja, jotka murisivat\nja ulvoivat valopiirin takana. Hän toimitti tytön nukkumaan, mutta itse\nhän oli liian varovainen paneutuakseen levolle, jotteivät hänen omat\nvirittämänsä tulet pettäisi, kun hän ei olisi niistä huolta pitämässä.\n\nSeuraavana päivänä puolenpäivän aikaan, kun hän nukkui raskaasti\nkuumuudessa, sammui tuli. Se oli heikentynyt, ja tyttö, yrittäen saada\nsen entiselleen, oli tukahduttanut sen, pannen siihen liian paljon\npuita. Kauheassa pelon ja katumuksen tuskassa hän polvistui Grômin\nviereen, herätti hänet ja näytti, mitä oli tehnyt. Hän odotti julmaa\nkuritusta heimonsa tavan mukaan. Mutta Grömiä oli aina pidetty vähän\nkummallisena, varsinkin kun hän inhosi naisten ruoskimista.\n\nSitäpaitsi hän tunsi tyttöä kohtaan hellyyttä, ihailua ja kunnioitusta,\njota hänen täytyi ihmetellä, sillä siihen aikaan ei pidetty\nluonnollisena, että mies tuntisi naista kohtaan mitään sellaista.\nSamalla oli hän hieman ylpeä urotöistään, ja tuskin häneen sillä\nhetkellä olisi mahtunut mitään töykeätä, eläimellistä raivoa.\n\nHän heitti tyttöön peloittavan katseen ja meni sitten kaivamaan\nsammunutta mustaa tuhkaa. Tyttö ryömi polvillaan hänen luokseen itkien.\nGrôm ei ollut vähään aikaan näkevinäänkään häntä. Mutta huomattuaan,\nettä liekit olivat auttamattomasti sammuneet, nosti hän tytön ylös,\nveti hänet lähelleen ja lohdutti häntä.\n\n»Sinä olet päästänyt loistavan olennon karkuun», sanoi hän. »Mutta älä\npelkää. Se elää vielä tuolla karhujen laaksossa, ja minä vangitsen sen\nuudelleen.»\n\nJa kun tyttö pääsi varmuuteen siitä, ettei hän aikonutkaan lyödä,\nvaan ainoastaan halusi lohduttaa ja suojella häntä, silloin oli hän\naivan varma, että Grôm oli jumala, ja A-yan sydän oli vähällä pakahtua\nrakkaudesta häneen.\n\n\nII.\n\nGrômin ylpeätä sydäntä suututti, kun hän huomasi tulen kadotettuaan\nolevansa pakotettu kulkemaan varovaisesti, karttamaan tiheikköjä,\npysymään piilossa, pitämään keihästä ja nuijaa aina valmiina ja\nkiipeämään öisin puuhun turvaan kuin apinat. Mutta hän ei ilmaissut\nsuuttumustaan eikä tuskaansa. Hän oli etevä metsästäjä ja viisas\njohtaja, eikä hän unohtanut ainoatakaan varokeinoa.\n\nHe olivat jo kulkeneet punaisen karhun ja miekkatiikerin alueiden\nläpi. Kaksi kertaa he saivat juosta villaista, suurta sarvikuonoa\npakoon, sillä Grômin keihäs ja nuija eivät olisi sen vahvaan nahkaan\nvaikuttaneet sen enempää kuin höyhenhuisku. Mutta he olivat paenneet\nivaten, sillä kömpelö peto ei voinut kilpaillakaan heidän kanssaan\njuoksussa. Kerran heitä hätyytti alkuhärkä, jättiläismäinen valkea\npeto, jolla oli seitsemän jalkaa pitkät sarvet.\n\nMutta he olivat taitavasti välttäneet sen leppymättömän, hirveän raivon\nkiiveten puuhun ja kulkien näkymättömästi ja äänettömästi puitten\nylimmillä oksilla. He laskeutuivat jälleen maahan noin kilometrin\npäässä ja juoksivat iloisina eteenpäin nauraen tuolle hurjalle,\ntyhmälle eläimelle, joka odotteli puun juurella heidän alastuloaan.\nKerran tuli nuuskiva leopardi heitä vastaan, mutta pakeni pitkin\naskelin, kun he nopeasti ja päättävästi hyökkäsivät sitä kohti. Toisen\nkerran hyökkäsi suuri lintu, melkein yhdeksän jalkaa korkea ja nokka\ntoista jalkaa pitkä, hurjasti kaislikon reunasta heidän kimppuunsa,\nkauheasti sähisten, kun he huomaamattaan olivat menneet liian lähelle\nsen pesää. Mutta he tappoivat sen ja herkuttelivat sen munilla. Siten\nhe vihdoin ilman enempiä vastuksia saapuivat oman maansa rajoille ja\nnäkivät jälleen pienten kukkuloiden pyöreät, tutut, tuulen lakaisemat\nhuiput, jotka olivat pyhitetyt heidän kuolleittensa muistolle.\n\nOli auringonlaskun aika, kun Grôm meni puron poikki ja kulki rinnettä\nylös A-ya kintereillään. Ruusunpunainen hohde valaisi pientä\namfiteatteria, missä jäljellä oleva heimo oli koolla. A-ya oli kulkenut\nkoko matkan Grômin vieressä, mutta täällä hän kunnioitti heimonsa tapaa\nja astui nöyrästi jäljessä.\n\nGrôm tuskin huomasi, tai ei välittänyt, jos huomasikin, ettei heimo\näänekkäästi tervehtinyt häntä, vaan oli jurosti hämillään hänen\ntulostaan. Hän meni suoraan päällikön luo, jonka hän näki istuvan\nkivellään, ja heitti keihäänsä ja nuijansa tämän jalkojen juureen\nuskollisuuden merkiksi. Mutta A-ya, joka kulki jäljessä, havaitsi oitis\nheimonsa vihamielisen käytöksen. Hänen tuliset silmänsä vilkuivat joka\npuolelle, ja kaikkialla hän näki uhkaavia katseita. Hän ei ymmärtänyt\nsitä, mutta hän arvasi, että joitakin juonia oli tekeillä Grömiä\nvastaan. Hänen sydämensä paisui kiukusta, ja hän kohotti ylimielisesti\ntummaa päätään, sillä hän tunsi, että heimon voimakkaimmat ja\nviisaimmat olivat vain lapsia hänen herraansa verrattuina. Mutta\nvaikka he olivatkin vain lapsia, oli heitä monta, ja A-ya pysytteli\nkuin vartija hänen takanaan puristaen lujemmin lyhyen, hyvän keihäänsä\nvartta. Hän näki nuoren Mawgin leveät, mustat, suuttuneet kasvot\nhänen pienen sukulaisjoukkonsa takaa, ja ne katselivat häntä puoleksi\nhimoiten, puoleksi vihaisesti. Tyttö arvasi heti, että hän oli kaiken\npahan aiheuttajana, mitä oli tulossa. Hän loi poikaan ivallisen,\nhalveksivan katseen ja kohdisti sitten huomionsa päällikköön. Tämä\nistui äänettömänä, pahaa ennustavasti, eikä ojentanut kättään\ntavanmukaiseen tervehdykseen.\n\nYlimielinen katse tuli Grômin silmiin, hänen leveät hartiansa\nsuoristuivat, ja hän kohtasi tuimasti päällikön katseet.\n\n»Olen täyttänyt päällikkö Bawrin käskyn», sanoi hän selvällä äänellä\nniin, että kaikki läsnäolijat kuulisivat. »Olen löytänyt paikan,\nmissä heimo voi olla turvassa kaikilta vihollisilta. Ja minä olen\ntullut takaisin, kuten oli sopimus, viedäkseni heimon sinne, ennenkuin\nvihollisemme hävittävät meidät. Olen tehnyt suuria huomioita. En ole\nsäästänyt itseäni. Olen tullut nopeasti takaisin. Olen hyödyttänyt\nkansaani. Miksi ei päällikkö Bawrilla ole mitään tervehdystä minulle?»\n\nMurinaa kuului sieltä päin, missä Mawg ystävineen oli koolla, mutta\npäällikön katse hiljensi sen. Terävästi tarkastellen noita silmiä,\njotka niin horjumatta katselivat häntä, näytti päällikkö miettivän\nGrômin sanoja. Hitaasti katosi suuttumus hänen arpisilta, jäykiltä\nkasvoiltaan. Hän luotti ehdottomasti tähän mieheen, vaikka hän olikin\nhänen pelättävin kilpailijansa.\n\n»Sinua on syytetty», sanoi hän viimein hitaasti, »siitä, että hylkäsit\nheimosi hädässämme —»\n\nGrôm hämmästyi kuullessaan sanan »syytetty». Sitten hänen syvät\nsilmänsä leimahtivat ja hän keskeytti päällikön puheen ilman muuta.\n\n»Näytä minulle syyttäjäni!» komensi hän tuimasti.\n\nPäällikkö heilutti kättään vaitiolon merkiksi.\n\n»Hädässämme!» toisti hän. »Mutta sinä olet tullut takaisin. Siitä\nnäen, että syytös oli väärä. Myöskin on sinua syytetty A-ya tytön\nryöstämisestä. Mutta sinä olet tuonut hänet takaisin. En tiedä, mitä\nsyyttäjilläsi enää voisi olla sinua vastaan.»\n\nGrôm kääntyi ja veti nopealla, päättävällä liikkeellä A-yan viereensä.\n\n»Päällikkö Bawr tietää, että olen hänen palvelijansa ja uskollinen\nmies!» sanoi hän lujasti. »Minä en ryöstänyt tyttöä. Hän seurasi minua,\neikä minulla ollut aavistustakaan siitä.»\n\nIvallista murinaa kuului sieltä päin, missä Mawg oli, mutta Grôm\nhymyili kylmästi ja jatkoi:\n\n»Vasta toisen päivän iltapuolella, kun sudet hätyyttivät häntä, ilmaisi\nhän itsensä minulle. Ja kun ymmärsin, miksi hän oli tullut, katsoin\nhäntä ja huomasin, että hän oli hyvin suloinen ja hyvin rohkea. Ja\nminä otin hänet. Nyt hän on siis minun vaimoni, ja minä pidän hänet,\npäällikkö! Mutta minä maksan hänestä sinulle, mitä hyvänsä määrätään,\nsillä sinä olet päällikkö. Ja nyt päällikkö näyttäköön minulle\nsyyttäjäni, niin selvitän asiat nopeasti heidän kanssaan. Sillä minulla\non paljon kerrottavaa.»\n\n»Ei sillä tavalla, Grôm », sanoi päällikkö ojentaen kätensä. »Minä\nolen tyytyväinen, että sinä olet uskollinen mies. Ja tytöstä sovimme\nmyöhemmin keskenämme. Mutta minä en tahdo asettaa sinua syyttäjiäsi\nvastaan, sillä meidän keskuudessamme ei saa taistella siksi, että\nolemme niin harvalukuiset. Ja minä tiedän, että sinä, joka olet viisas,\nolet samaa mieltä kanssani. Tule, keskustelkaamme kahden, mitä on\ntehtävä!»\n\nTuo suuri, komea olento nousi ylös ja lähti omaa telttaansa kohden,\nmissä heidän piti kahden kesken keskustella. Mutta Grôm epäröi, peläten\nA-yalle tapahtuvan jotakin vahinkoa, jos hän jättäisi hänet yksin\nvihollistensa kanssa.\n\n»Ja tyttö, päällikkö?» sanoi hän. »En tahdo, että häntä kiusataan.»\n\nBawr kääntyi. Hän loi merkitsevän ja voimakkaan katseen tuijottavaan\njoukkoon.\n\n»Tyttö A-ya», sanoi hän mahtavalla äänellään, joka kaikui\namfiteatterissa, »on Grômin vaimo. Olen puhunut.»\n\nJa hän astui luolan ovea kohti. Grôm otti keihäänsä ja nuijansa maasta.\nJa tyttö, joka oli aivan suunniltaan ylpeydestä, lähti luolaa kohti\nmuutamien päällikön huonekuntaan kuuluvien vanhojen naisten kanssa.\n\nMutta kun Mawgin hitaat aivot käsittivät päällikön sanojentarkoituksen,\npäästi nuorukainen kovan ja vihaisen karjunnan ja sieppasi keihäänsä\nheittääkseen sen Grömiä kohden. Ennenkuin hän ehti tehdä sen,\nhyökkäsivät hänen sukulaisensa, jotka eivät tahtoneet joutua Grômin ja\npäällikön vihan alaisiksi, hänen kimppuunsa ja painoivat hänen kätensä\nalas. Sokeasti raivoten taisteli Mawg heitä vastaan, ja kun hänellä\noli härän voimat, oli hän vähällä riistäytyä vapaaksi. Mutta toiset\nheimon miehet, huomattuaan, että heidän katkeruutensa Grömiä kohtaan\noli epäoikeutettua, ja muistellessaan hänen entisiä palveluksiaan,\njuoksivat sinne saadakseen Mawgin alistumaan. Grôm katseli hetken\nylenkatseellisesti, sitten hän kääntyi ympäri ja seurasi päällikköä,\nniinkuin hän ei olisi pitänyt kilpailijaansa ajattelemisen arvoisena.\nMawg ponnisti itsensä seisomaan. Grôm oli kadonnut näkyvistä.\nMutta Mawgin silmät osuivat A-yan notkeaan, hoikkaan ja ruskeaan\nvartaloon, joka oli lähimmän luolan suulla. Hän aikoi hyökätä tytön\nkimppuun, mutta miehet seisoivat hänen ympärillään selvästi valmiina\npysähdyttämään hänet. Mawg katsoi tovereihinsa, mutta nämä pudistivat\njurosti päätään. Sokeana raivosta ja hidasjärkisenä ei hän nähnyt\nmuuta kuin että koko heimo oli häntä vastaan. Änkyttäen vihasta\nhuusi hän tytölle: »Te näette minut uudelleen!» Tarttuen nuijaansa\nja keihäisiinsä, syöksyi hän ulos amfiteatterista, kiiti kuin nuoli\nrinnettä alas ja katosi tiheään metsään puron toiselle puolen. Hänen\nsukulaisensa vetäytyivät juroina luolaansa kaksi nuorta naista\nmukanaan, ja jäljelle jääneet katselivat toisiaan epätoivoisina. Heitä\nsuretti tämä äkillinen riita heikontuneen heimon keskuudessa.\n\n»Taaskin yksi hyvä sotilas mennyttä!» mutisi eräs vanhus tuuhean,\nvalkoisen partansa takaa.\n\nSinä yönä oli Grôm liian varovainen nukkuakseen, sillä hän epäili\nvihollisensa palaavan ja koettavan ryöstää häneltä tytön pimeän aikana.\n\nHänen kimppuunsa ei kuitenkaan hyökätty, mutta juuri ennen\npäivänkoittoa hän huomasi käytävän himmeää taustaa vastaan neljä\npoispäin hiipivää olentoa. Kun ne eivät palanneet, ei hänen mielestään\nollut tarpeellista nostaa mitään hälinää. Päivän tultua huomattiin,\nettä kaksi Mawgin toveria, kahden heihin mieltyneen naisen kanssa,\noli paennut liittyäkseen karkuriin metsässä. Päällikkö, vihoissaan\ntästä uudesta heimon heikontumisesta, julisti heidät suojattomiksi ja\nmääräsi, että heidät kaikki, paitsi naiset, joita tarvittiin äiteinä,\noli surmattava heimon pettureina, missä heidät vain tavattaisiin.\n\n\nIII.\n\nGrôm huomasi mahdottomaksi saada päällikön mieleen mitään todellista\nkäsitystä ihmeellisestä keksinnöstään. Hänen onnistui kuitenkin\nselittää Bawrille, että siellä oli sellainen mahtava, loistava ilmiö,\njoka kykeni karkoittamaan miekkatiikerin ja punaisen karhunkin, ja\nettä hän oli jollakin tavoin kesyttänyt tämän voimakkaan, ihmeellisen\nolennon heimonsa palvelukseen. Bawr oli mietiskellen tarkastanut\nloistavan olennon outoa, mustaa puremaa Grômin nuijassa ja keihäässä.\nHän myönsi heti, että sellaisen liittolaisen turvassa heimo, vaikka\nse nyt olikin heikontunut, kykeni torjumaan kaikki idästä päin\ntulevat kaarijalkojen hyökkäykset. Kulki huhu, epävarma kylläkin,\nmutta peloittava, että nuo petomaiset miehet olivat jälleen matkalla\nsinnepäin, joten ei ollut yhtään aikaa hukata. Bawr antoi määräyksen,\nettä heimon oli koottava kaikki vähäiset ruokavaransa, nahkansa ja\naseensa ja lähdettävä aamulla matkalle uutta kotiaan kohden.\n\nA-yan yritykset kertoa tulesta ja Grômin ihmeellisestä voitosta saivat\nvain aikaan kauhua heimon keskuudessa. Pelko tuota tuntematonta,\nloistavaa olentoa kohtaan, joka kykenisi hävittämään heidät\nkaikki, jos Grôm menettäisi valtansa siihen, oli suurempi kuin\nnoitten raakalais-ihmisten aiheuttama kauhu. Sitäpaitsi tunsivat\nhe luonnollista vastahakoisuutta jättää vanhat, tutut asuntonsa\nja muuttaa tuntemattomaan, peloittavaan maahan, missä ilmeisesti\nasustivat sellaiset jättiläismäiset pedot, joita he suurimmalla syyllä\nsaattoivat pelätä. Lisäksi useat arvelivat, etteivät kaarijalat\nenää haluaisi kulkea tätä tietä. Ei siis ihme, että leirissä oli\nmurinaa, vastustelua ja surkeata voivotusta. Mutta Bawr ei Mawgin ja\ntämän puoluelaisten kapinan jälkeen suvainnut mitään vastustelua ja\nGrôm oli kuin peloittava noita, ja siksi lähtövalmistelut jatkuivat\nniinkuin kaikki olisivat samaa mieltä. Pienten kukkulain heimolla\nei ollutkaan suuria matkavalmisteluja, sillä rikkainkin saattoi\nsälyttää kaiken omaisuutensa heikkojen vaimojensa selkään. Ennen kuin\npäivä oli puolessa, lähti koko heimo matkalle kulkien amfiteatterin\nkäytävää pitkin Grômin ja A-yan jäljessä ja marssien kuolleitten\nvihollistensa luiden yli, jotka korppikotkat ja sakaalit olivat\njyrsineet valkeiksi. Päällikkö Bawr tuli viimeisenä pitäen huolta,\nettei kukaan vitkastellut. Ja kun kiemurtelevan jonon loppupää oli\nulkona käytävästä, kiipesi hän nopeasti lähimmän kukkulan huipulle\ntarkastelemaan. Hän näki Grômin ja tytön. Heimo kulki alakuloisena\nheidän jäljessään kääntyen vasemmalle pitkin alastomien kallioitten\njuurta. Tuskallinen piirre levisi hetkeksi hänen voimakkaille\nkasvoilleen. Sitten hän käänsi katseensa oikealle. Hyvin kaukana\navonaisella paikalla joen rannalla hän näki liikkuvan suunnattoman\njoukon, joka näkyi tumman ruskealta viheriää ruohoa vastaan. Kun hän\noikein tarkasti katsoi, oli hän varma, että nuo liikkuvat joukot olivat\nihmisiä, uusia raakalaisjoukkoja, ammottavanenäisiä kaarijalkoja.\n\n»Grôm on rehellinen mies», mutisi hän tyytyväisenä ja juoksi kuin hirvi\nrinnettä alas saavuttaakseen heimonsa. Kun tieto siitä, mitä hän oli\nnähnyt, oli kulkenut suusta suuhun läpi koko heimon, katosi kaikki\nmutina ja juroimmatkin hidastelijat astuivat innokkaasti eteenpäin\nikäänkuin peläten noiden petomaisten ihmisten hyökkäävän joka rotkosta\nja pensaikosta.\n\nMatka kului suurimmaksi osaksi ilman seikkailuja. Kulkien tiheässä\njoukossa vain valoisalla päivällä esti heidän paljoutensa ja rohkea\nkulkunsa punaisen karhun ja miekkatiikerin, mustan leijonan ja\nsusiparven häiritsemästä heitä. Niin pian kuin he olivat varmoja,\netteivät raakalaiset voineet sitä kuulla, pitivät he päällikön\nkäskystä suurta melua, nauraen ja huutaen, sillä Bawr oli huomannut,\nettä miekkatiikerikin pelkäsi ihmisten ääniä, kun niitä kuului\npaljon yht'aikaa. Heidän oli tapana tehdä leiri yöksi, kun aurinko\noli vielä korkealla. Keihäänkärkiensä avulla he kaatoivat uutterasti\npitkäpiikkisiä akaasiapuun vesoja ja rakensivat niistä leirin ympärille\nsuojan, jonka läpi pedot eivät uskaltaneet hyökätä. Siitä huolimatta\njoutuivat vahvimpienkin hermot öisin kovalle koetukselle. Puolet\nheimosta täytyi yht'aikaa olla vahdissa. Ja vain vähän lepoa saivat\nväsyneimmätkin, sillä pimeys tuon suoja-aidan takana oli täynnä\nmörinää, ulvontaa ja kauheita, tuijottavia, hehkuvia silmiä.\n\nMatkansa neljäntenä päivänä kohtasi heimo kuitenkin vihollisen, joka\nei välittänyt ihmisäänistä ja joka raivoissaan ei huomannutkaan heidän\nlukuisuuttaan eikä rohkeuttaan. Mahdottoman suuri alkuhärkä, kenties\nsama, joka muutamia päiviä aikaisemmin oli pakottanut Grômin ja\ntytön puitten latvoihin, hyökkäsi esiin, vettä valuvana ja mutaisena\nryvettyään kaislaisessa lätäkössä. Se tuli karjuen kulkijoita kohden.\nEpäilemättä se oli ajettu pois laumasta ja se oli hulluna tappamisen\nhalusta. Varoittavasti huutaen ja pelosta kirkuen hajautui heimo\njoka suunnalle. Lähimmät sotilaat heittivät sitä keihäillään karkuun\njuostessaan, ja useimmat niistä painuivat syvälle pedon kylkiin, mutta\nse ei pysähtynyt. Se oli valinnut uhrikseen vanhan miehen, jolla oli\nsilmiinpistävä, lumivalkoinen tukka, ja tätä se seurasi armottomasti.\nUhri raukka huusi epätoivoisesti huomattuaan tämän ja juoksi\nedestakaisin kuin kaniini. Juuri kun peto saavutti hänet, kaatui hän\nvoimattomana pelosta, ja kauhea sarvi naulasi hänet maahan. Juuri tällä\nhetkellä saapui päällikkö juosten jonon päästä ja Grôm edestäpäin.\nPelottomasti iski päällikkö nuijallaan kaikin voiminsa eläimen päähän\nsokaisten toisen silmän ja ehkäisten hetkeksi pedon raatelemisen.\nSamalla Grôm, tarkasti tähdäten, työnsi keihäänsä suoraan sen paksun\nkaulan läpi. Kun hän hypähti takaisin kierrellen ryhmyistä asettaan\nhaavassa ja reväisten sen irti, hoiperteli peto käheästi yskähtäen\nuhrinsa yli, vaipui polvilleen ja kaatui hitaasti maahan, veren\nvuotaessa virtana sen haavasta.\n\nTapaus aiheutti päivän viivytyksen matkassa, sillä kuollut vanhus oli\nhaudattava vierittämällä suuria kiviä hänen ruumiinsa yli heimon tavan\nmukaan. Sitten oli tapetun härän liha paloitettava mukaan otettavaksi.\nSe oli kyllä huonoa, mutta ravitsevaa ruokaa, eikä sellaista saa\nhalveksia, kun on epävarmalla retkellä. Viivytyksen korvasi sitä paitsi\nenemmän kuin riittävästi se uusi rohkeus, joka täytti vuoristoheimon\nvähäiset, paossa olevat jäännökset. Nopea, odottamaton voitto niin\npelättävästä vihollisesta kuin jättiläishärkä, oli kaikkien mielestä\nhyvä enne.\n\nKun he lähestyivät laaksoa, jonka suuta nuo tulivuoren liekit\nvartioivat, johti Grôm heimon tahallansa sellaista tietä, ettei se\nnähnyt vilahdustakaan tanssivista liekeistä, ennenkuin ne olivat aivan\nsen edessä. Hän johti heidät tiheän metsikön taitse varoittamatta\nheitä pian tulevasta näystä ja sitten äkkiä aukeamalle. Ja tuossa,\ntuskin sadankaan askeleen päässä, oli laakson suu ja pitkä rivi ohuita\nlepattelevia tulen liekkejä.\n\nKun kansa näki tuon käsittämättömän ilmiön, tuijotti se hetken suut\nammollaan tai päästäen hiljaisia huudahduksia. Sitten he heittäytyivät\nmaahan kasvoilleen peloissaan. Grôm seisoi keihääseensä nojaten ja\nA-ya seisoi hänen takanaan kumartunein päin. Kun päällikkö, joka kulki\nviimeisenä, saapui metsän takaa ja näki kansansa maahan heittäytyneenä\ntuon loistavan ihmeen eteen, aikoi hänkin seurata esimerkkiä, sillä\nhänen sydämensä vallan seisahtui. Mutta hän ei ollut suotta päällikkö,\nhän osasi hallita itseään yhtä hyvin kuin toisiakin. Kalpeuden\nlevitessä hänen tummille kasvoilleen, mutta hetkeäkään epäröimättä\nastui hän eteenpäin ja seisoi kuten Grômkin pää pystyssä nojaten\nkylmästi suureen nuijaansa. Hän ajatteli, että loistava olento oli\ntodellakin jumala, joka voi lyödä hänet kuoliaaksi äkkiä kuin salama,\nmutta se ei peloittanut häntä.\n\nGrôm loi häneen nopean, hyväksyvän katseen.\n\n»Käske kansan», sanoi hän, »seurata meitä tuon avonaisen paikan läpi\nlaaksoon rakentaaksemme sinne leirin, sillä täällä on paljon suuria\nja hyvin vaarallisia eläimiä. Ja sano heille, etteivät he saa koskea\nloistavaan olentoon, ettei se surmaisi heitä, mutta heidän ei tarvitse\nmyöskään pelätä, sillä se ei tule heidän päälleen.»\n\nKun kansa, vavisten ja tuijottaen silmät lumottuina tanssivaan olentoon\nja väristen oudosta lämmöstä, oli kokountunut avonaiselle paikalle\ntulen ja tiheikön väliin, vei Grôm päällikön liekkien luo ja neuvoi\nhänelle nopeasti, mitä hän oli huomannut ja miten niitä oli hoidettava.\nSitten Grôm jättäen hänet miettimään ihmettä ja kokeilemaan otti A-yan\navukseen rakentaakseen pitkin tiheikköjen reunaa nuotioita pitämään\npetoja etäällä. Ja koko ajan istuivat heimon muut jäsenet ihmetellen ja\nällistyneinä suut ammollaan ja silmät pyörien.\n\nSillä välin tuumiskeli päällikkö Bawr tarkoin terävillä aivoillaan\nvuorotellen sytyttäen ja sammuttaen pieniä, kuluttavia liekkejä, jotka\ntarttuivat kuivaan puuhun, kun hän piti sitä tulessa. Hän oli aivan\nerilainen kuin Grôm, vaikkei suinkaan vähemmän kyvykäs ja ymmärtäväinen.\n\nGrôm oli keksijä ja alkuunpanija, mutta Bawr oli todellinen hallitsija,\njoka huolehti siitä, että kaikki, minkä hän oppi, vahvisti ja\nlisäsi hänen valtaansa. Grômin rehellisyys ja vallan haluttomuus\nestivät päällikköä kadehtimasta Grômin lumousvoimaa. Hänen tarkka\nhuomiokykynsä sanoi hänelle, että Grôm paljon mieluummin näki hänen\nhallitsevan heimoa kuin otti kantaakseen tuota taakkaa, niin kauan\nkuin hän hallitsi sitä pontevasti. Mutta heimossa oli toisia, joita\nhän epäili omanvoiton pyynnistä ja jotka kykenisivät saamaan aikaan\nsekaannusta, jos hänen voimansa joskus heikentyisi. Varsinkin eräs\nheistä, jättiläismäinen, mustakulmainen mies nimeltään Ne-boo,\nkaukaista sukua petturi Mawgille, katseli häntä terävämmin ja tarkemmin\nkuin hänen muut toverinsa. Kun Bawr huomasi tuon tutkivan, viekkaan\nkatseen, tarttui hän vahingossa vasemmalla kädellään oksaan, joka vielä\nhehkui punaisena. Mutta hän ei millään tavoin ilmaissut kipuaan. Ja\nhän ajatteli nopeasti, että hän oli koskettanut loistavaa olentoa ja\ntämä oli puraissut häntä salaperäisillä, loistavilla hampailla, jotka\njättivät jälkeensä mustan naarmun. Hyvä, se purisi samalla tavoin ketä\ntahansa. Välinpitämättömän näköisenä hän kuumensi oksan uudelleen,\nkunnes kolme neljäsosaa sen pituudesta muuttui punaiseksi hiileksi. Hän\nkutsui sitten viekassilmäisen sotilaan luokseen. Mies tuli kömpelösti,\nmutta innoissaan.\n\n»Ota tämä ja pitele sitä kädessäsi», sanoi Bawr ojentaen hänelle\npunaisen oksan. Vapisevin käsin tarttui Ne-boo siihen heittäen sen\nsamalla tuskasta ja kauhusta kirkaisten maahan. Se putosi raapaisten\nhänen säärtään ja jalkaansa, ja pelon vallassa hän heittäytyi sen\nviereen pyytäen sitä, ettei se enää rankaisisi häntä.\n\n»Kummallista», sanoi Bawr niin, että koko heimo saattoi sen kuulla,\n»loistava olento ei salli Ne-boon koskea itseensä.» Ja kuten ylipappi\nhän otti kekäleen ja pisti sen uudelleen liekkeihin. Grômin tullessa\nsamassa hänen viereensä, määräsi hän selvällä äänellä: »Älköön kukaan\nmuu paitsi me hoitako loistavaa olentoa tai koskeko siihen.»\n\nGrôm hyväksyi määräyksen kyselemättä tarkemmin sen syitä, sillä hän\nmietti vain, mihin heimo sijoitettaisiin. Hän ajatteli, että se saisi\nasettua luoliin, joita hän oli huomannut olevan laakson kummallakin\npuolen. Hän tiesi kyllä hyvin, että nämä luolat olivat punaisen karhun,\nmiekkatiikerin ja raatelevan hyeenan asuntoja, mutta, kuten hän selitti\npäällikölle ylpeän varmasti, loistava olento karkoittaisi ne ulos\nniistä ja opettaisi ne pysymään tarpeeksi kaukana. Mutta Bawrista,\njolla eläessään oli ollut joitakin kokemuksia punaisesta karhusta\nja miekkatiikeristä ja joka ei vielä ollut nähnyt kaikkea, mitä nuo\ntanssivat, kultaiset ja punaiset kielet voivat tehdä, näytti ehdotus\npeloittavalta. Hän salasi kuitenkin visusti mielipiteensä mietiskellen\nasioita, joita Grôm varmastikaan ei saattanut uneksiakaan.\n\nSinä yönä, kun kaikkialla oli pimeätä tuon noidutun tulikehän\nulkopuolella, istui tai kyykötti vuoristoheimo vapisten ja ihmetellen,\nmiten sellaisten karhujen ja tiikerien jättiläishaamut, jollaisia he\neivät pahimman painajaisenkaan kiusatessa olleet voineet kuvitella,\nkiertelivät karjuen heidän ympärillään. Eikä niitä estänyt hyökkäämästä\nmikään muu kuin tuollainen ohut ja heiluva liekki. Siitä, että nuo\npienet, kirkkaat olennot osasivat purra kauheasti, olivat he saaneet\nselvän todistuksen, nähdessään kärventyneen, runnellun puun, jota\ntuli oli nuoleskellut, ja Ne-boon kipeät haavat. Samalla näkivät\nhe päällikkönsä ja Grômin näennäisesti rankaisematta koskettelevan\ntuota kauheata olentoa ja A-yan lähestyvän sitä ja palvelevan sitä\nmielellään, vaikka aina pää kumarruksissa ja pelokkaan näköisenä.\n\nMutta syvimmän, ihmeellisimmän vaikutuksen katselijoihin teki se, kun\nhe näkivät Grômin ja päällikön, heiluttaen paria ilmiliekissä olevaa\noksaa, hyökkäävän muutamain jättiläismiekkatiikerien kimppuun, jotka\nolivat uskaltaneet tulla liian lähelle, ja ajavan ne pensaikkoon\nkuin pelästyneet lampaat. Käyttämällä aikaisemmin keksimäänsä\nmenettelytapaa, jonka hän oli huomannut niin tehoisaksi, heitti\nGrôm yhden palavista aseistaan pakolaisten jälkeen, esimerkki, jota\npäällikkö heti seurasi. Tulos oli hämmästyttävä. Kekäleet sattuivat\nputoamaan sellaiseen paikkaan, missä oli paljon kuivia puita, oksia ja\nlehtiä. Silmänräpäyksessä näyttivät liekit saavan hurjan vauhdin ja\najavan karjuvia pakolaisia edellään. Äkillisessä kirkkaassa valossa\nsaattoi nähdä miekkatiikerien pakenevan hurjaa vauhtia, suuren punaisen\nkarhun juoksevan kankeasti, mutta peloittavan nopeata vauhtia,\nsuunnattomien hyeenain hyppiessä sen kummallakin puolen, ja paljon\nmuita tuntemattomia, kummallisia eläimiä joukoittain sokean kauhun\nja pelon vallassa. Grôm oli kuten muutkin aivan tyrmistynyt tekonsa\nhämmästyttävästä seurauksesta, mutta hänen nopea ymmärryksensä neuvoi\nhäntä salaamaan ihmetyksensä ja käyttäytymään niin kuin olisi hän näin\ntarkoittanutkin käyvän. Päällikkö seurasi tässäkin Grômin esimerkkiä,\nvaikka hän oli varma, että tuo punainen tuulispää äkkiä kääntyisi\ntakaisin ja hävittäisi hänet, rohkean Grômin ja koko vapisevan heimon\nmaan päältä. Mutta mitään sellaista ei tapahtunut. Liekkivirta vyöryi\nsuoraan eteenpäin laaksoa pitkin tehden vähän kuudettakymmentä\njalkaa leveän tien ja jättäen jälkeensä savuavia, hehkuvia, punaisia\nrunkoja ja kantoja. Kaikki pedot piiloutuivat kauhuissaan niin, ettei\nainoatakaan niistä nähty enää koko yönä. Kukkulain heimo oli valmis\nheittäytymään maahan ja ripottamaan tuhkaa hiuksiinsa nöyryyden\nmerkiksi, jos Grôm tai päällikkö vain katsoisivat heihin.\n\nHeti auringon noustua seuraavana päivänä lähtivät päällikkö ja Grôm\npalavat kekäleet käsissään tarkastamaan kahta suurta luolaa, jotka\nolivat laakson eteläpuoleisella rinteellä. A-ya kulki heidän jäljessään\nkantaen kuivia oksa- ja heinäkimppuja. Jättiläiskarhut, jotka\nasustivat toisessa niistä, pakenivat häpeällisesti heti, kun näkivät\nvilahduksenkin liekeistä, sillä ne olivat edellisen yön tulipalossa\nkärventyneet ja pelästyneet pahanpäiväisesti. Toisen luolan oli\nhyenaparvi jo jättänyt, sillä niillä ei ollut mitään halua katsella\nnoita liekkien heittäjiä. Jokaisen luolan suulle sytytettiin sopivan\nmatkan päähän tuli kaikille pedoille merkiksi, että niiden valta oli\nlopussa. Koko heimo määrättiin keräämään suuria puuvarastoja, jotka\nkoottiin luolain suulle myrskyn suojaksi. Sitten alkoivat kaikki\nasettua uuteen kotiinsa varmoina siitä, etteivät edes kaarijalkajoukot,\njos ne valitsisivat tämän tien, uskaltaisi vastustaa heidän uutta ja\nkauheata suojelijaansa.\n\nKun kaikki oli kunnossa päällikön mielen mukaan, kutsui hän Grômin\nviereensä. Nuo kaksi seisoivat etäällä katsellen A-yan notkeata\nvartaloa, kun hän kulki tulelta tulelle sytytellen niitä nöyränä\nikäänkuin jumalanpalvelusta toimitellen. Grômin silmiin tuli\nihmeellinen loiste, kun hän näki tytön, katse, jollaista päällikkö ei\nmilloinkaan ennen ollut huomannut kenenkään miehen silmissä. Mutta hän\nei kiinnittänyt siihen sen enempää huomiota, sillä hänen mielensä oli\ntäynnä muita asioita.\n\n»On välttämätöntä», sanoi hän äkkiä matalalla äänellä, »ettei heimon\nsallita palvella eikä ymmärtää loistavaa olentoa, vaan me teemme sen\nitse ja lisäksi ne, jotka valitsemme siihen. Minä määrään kaksi parasta\nmiestä omasta sukukunnastani ja sinä puolestasi saat valita kaksi,\nloistavan olennon palvelijoiksi. Ja minä säädän lain, että kansan on\ntästä lähtien palveltava vain Loistavaa Olentoa, eikä kuten tähän asti\nUkkosta, Tuulta ja tuntemattomia henkiä, jotka minun nähdäkseni eivät\nkoskaan ole kyenneet tekemään juuri mitään meidän hyväksemme enempää\nkuin meidän haitaksemmekaan. Mutta tämä Loistava Olento on oikea\njumala, sellainen, josta voimme olla varmat. Ja sinä ja minä olemme\nhänen pappejaan. Ja ainoastaan meillä on oikeus ymmärtää häntä.»\n\n»Se on oikein», myönsi Grôm, jonka terävät aivot tuumivat uusia\nkeinoja, millä saisi nuo villit liekit ihmisen palvelijoiksi. »Mutta»,\njatkoi hän, »tuolla on A-ya. Hän tietää siitä yhtä paljon kuin mekin.»\n\nPäällikkö mietti hetken.\n\n»Tytön täytyy joko kuolla tai tulla papiksi niinkuin mekin», sanoi hän\nkatsellen Grömiä.\n\n»Luulen, että hänestä tulee hyvin sopiva pappi», sanoi Grôm kuivasti,\ntarkastellen tyttöä.\n\nSitten päällikkö, nousten kalliolle molempien tulien keskelle, puhui\nkansalle ja määräsi, kuten hän oli sanonut. Hän kertoi loistavasta\nolennosta vain vähäisen, juuri niin paljon kuin kuulijoiden hänen\nmielestään oli hyvä tietää. Hän selitti, että niiden, jotka olivat\nsaaneet suuren kunnian tulla tulien palvelijoiksi, oli sytytettävä\nniitä vuorotellen, yötä päivää, ja suojeltava niitä henkensä uhalla,\nsillä jos jonkun niistä sallittaisiin kuolla, kohtaisi heimoa\nepäilemättä joku suuri onnettomuus.\n\n»Ja tästä lähtien», lopetti hän, »ei teitä enää nimitetä pienten\nkukkulain kansaksi, sillä nämä vuoret eivät ole samanlaisia kukkuloita\nkuin ne, joiden paljaat, tuuliset huiput peittävät isiemme luut. Mutta\nteistä tulee kuuluisia ja vihollisenne pelkäävät suuresti 'Loistavan\nOlennon lapsia', jonka suojeluksen alaisiksi minä julistan teidät.»\n\n\n\n\nViides luku.\n\nPUIDEN SÄRKIJÄ.\n\n\nEpätasaisella, tulilaaksoon päin viettävällä kukkulan rinteellä,\nkahdessa suuressa luolassa, joita sanottiin karhujen luolaksi ja\nhyeenain luolaksi, asusti nyt heimo, Loistavan Olennon lapset,\nturvallisena ja alkoi vähitellen toipua. Kummankin luolan suulla paloi\nyötä päivää pyhä liekki, jonka kielet nuoleskelivat ilmaa kultaisina ja\npunaisina, se oli niin kirkas, että heimo, lukuunottamatta päällikkö\nBawria ja hänen oikeata kättään ja neuvonantajaansa. Grömiä, käänsi\nsilmänsä pelolla pois kulkiessaan sen ohi. Vain etäältä uskalsivat he\nkatsoa suoraan liekkeihin, ja aina kun he katsoivat, kasvoi heidän\nihmetyksensä ja kunnioituksensa. Heidän luottamuksensa Loistavan\nolennon suojelukseen kasvoi yhä, sillä joka yö palasivat suuret,\npunaiset karhut kierrellen ihmeellisessä hämärässä valopiirin\nulkopuolella ja katsellen järkähtämättä kauheilla silmillään entistä\nasuinpaikkaansa, mutta pakenivat häpeissään heti paikalla, kun Grôm\nhyökkäsi niitä vastaan huutaen ja heiluttaen soihtua päänsä päällä.\nJoka yö tulivat myöskin hyeenaparvet takaisin kummalliset päät\nriippuen mahtavista hartioista ja istuivat ilkeästi ulisten entisten\ntyyssijojensa ympärillä, mutta pötkivät äänettöminä pakoon, kun Grôm\nheitti palavan kekäleen niiden joukkoon Kun pedot oli täten lannistettu\nja ajettu pakoon, lähtivät rohkeimmat soturit ajamaan niitä takaa\nkaataen perimmäisiä keihäillään. Ja suuret eläimet tunsivat pian\nhävinneensä ja vetäytyivät nopeasti vuorien toiselle puolen.\n\nJuuri tuo maa kukkuloiden toisella puolen kiinnitti Grômin rauhatonta\nmieltä. Laaksossa, joka oli rehevää tasankoa, oli hyvä metsästellä ja\nsiellä oli runsaasti juuria, hedelmiä ja syötäväksi kelpaavia kasveja.\nMutta Grômin sydämessä paloi sammumaton halu, joka juuri on vienyt\nihmissuvun eteenpäin kaikista esteistä huolimatta, halu saada tietää\nkaikki, mikä vielä oli salattua. Niinpä nuo tummat, tuliperäiset\nkukkulat vetivät häntä vastustamattomasti puoleensa, sillä niitten\ntakana olisi kenties kätkettynä joitakin tuntemattomia ihmeitä.\n\nNäinä muutamina viikkoina, jotka he olivat olleet Tulilaaksossa,\noli Grôm väsymättömästi kokeillut loistavan tulen kanssa, syöttäen\nsitä erilaisilla aineilla nähdäkseen, minkälainen ruoka sille olisi\nsuotuisinta. Hän näki, että se ahmaisi muutamia aineita peloittavan\nnopeasti heti senjälkeen riutuen ja kuollen. Tai se ei oikeastaan\nkuollut, niin Grôm kuvitteli, vaan pakeni huomaamatta alkuperäiseen\ntanssivaan synnyinpaikkaansa laakson suussa. Toisia aineita se näytti\nsyövän hitaasti, mutta järkähtämättömästi. Toisia taas, kuten kuivia\nturpeita ja kääpiä, se söi jonkun aikaa ja kätkeytyi niihin sekä\nkyti pitkän aikaa mitättömän näköisenä, mutta voimakkaana, valmiina\nleimahtamaan ilmiliekkiin, kun sitä ärsytettiin. Näitten kokeilujensa\ninnostamana hän oli tehnyt itselleen paksusta, viheriästä puun kuoresta\nuseita pitkiä putkia, jotka hän oli köyttänyt kapeilla nahkahihnoilla\nkiinni ja työntänyt täyteen sekaisin turvetta ja kääpää, jonka hän oli\nhuomannut parhaimmin pitävän tulikipinät elossa.\n\nYksi tuollainen palava soihtu olkapäällään ja useita muita varalla\nlähti Grôm matkalle kukkuloiden yli etsimään uusia ihmeitä niiden\ntakana olevista maista. Solakka tyttö, A-ya, lähti hänen mukaansa.\nTämä ei ollut tapana heimon keskuudessa, ja siksi heidän oli\nesitettävä pätevät syyt. Grôm sanoi tarvitsevansa tyttöä, koska tämä\nyksin tiesi, miten Loistavaa Olentoa oli palveltava ja sytytettävä\ntaistelussa. Se oli hyvä syy, mutta Grôm oli ihmeissään huomatessaan,\nettä hänen sydämensä kaipasi niin äärettömästi A-yaa, että hän\noli tyytymätön siellä, missä hän ei voinut nähdä tyttöä. Heimossa\nei ollut ainoatakaan, jonka kanssa hän olisi voinut keskustella\ntästä ihmeellisestä tunteesta, sillä ei kukaan, ei edes viisas ja\nymmärtäväinen päällikkökään, olisi ymmärtänyt sitä; romanttinen\nrakkaus ei ollut vielä selvinnyt alkuaikojen ihmisille. Siksi Grôm\nesitti toisarvoisen syyn, jonka kaikki ymmärsivät. Tyttö puolestaan\nsanoi, että mitä ikinä hänen herransa käski, sitä hänen oli toteltava\nehdottomasti, ja tämän hän sanoi suloisen alistuvasti. Mutta\nsydämessään hän tunsi, että jos hänen miehensä käskisi hänen jäädä\nkotiin, olisi hän totellut vain niin kauan kuin Grôm oli näkyvissä,\nmutta sitten hän olisi heti seurannut häntä.\n\nKuten Grôm kantoi tyttökin kahta piikärkistä keihästä. Molemmilla\nriippui kierretyssä nahkavyössään paksu, mutta sopiva piikivenkappale,\njota he käyttivät veitsenä. Paitsi aseitaan, kantoi tyttö suurta\ntaakkaa, jossa oli auringonpaisteessa kovaksi kuivattuja lihaviipaleita\nsiltä varalta, että riistaa olisi vähän tai se olisi syötäväksi\nkelpaamatonta kukkuloiden tuolla puolen olevassa maassa. Mutta kun he\npääsivät luolien näköpiiristä pois, kääntyi Grôm, otti tytöltä taakan,\njonka hän oli heimon sääntöjen mukaan velvollinen kantamaan miehensä\navuksi, ja antoi hänelle sen sijaan keveän, mutta tärkeän tulisoihdun.\n\nHeidän kiivetessään epätasaisia rinteitä ylöspäin harveni kasvullisuus,\nja illan suussa he saapuivat solaan, jota Grôm oli tarkoittanut.\nSe oli syvä halkeama kahden punaisen, jyrkän ja purppurahohtoisen\nvuoren välissä. Kallio oli täällä paljasta, vain paikoittain kasvoi\nmatalia, kukkivia kasveja ja orjantappurapensaita. Aloepuut ja\nmesembryanthemum-pensaat eivät enää menestyneet näin korkealla ja\nlaavakerros, joka peitti sitä, oli vielä liian nuori, jotta siihen\nolisi ehtinyt kasvaa mitään suurempia vuorilla kasvavia puita. Täällä\nhe viettivät yön matalassa syvennyksessä vuorenseinämässä tulen\npalaessa sen edessä. Kun tuli näkyi kauaksi, eivät mitkään yön kulkijat\nuskaltaneet edes lähestyä sitä.\n\nSeuraavana päivänä he kulkivat nopeasti, mutta sola oli pitkä. Aurinko\noli taas melkein laskemassa, kun vuoret vihdoin alenivat kummallakin\npuolen ja he näkivät edessään leviävän maan, jota he olivat tulleet\ntutkimaan.\n\nSe oli laaja tasanko, jossa kasvoi kultaisen vihreätä, rehevää\nheinää ja jota koristivat lukuisat puuryhmät ja monet sinisen-\nja hopeanhohtoiset joet. Siellä täällä oli leveitä, säännöttömiä\nkaistaleita, joissa ei kasvanut ruohoa, vaan kirkkaita\nsmaragdinvihreitä, tuntemattomia kasveja.\n\nPohjoisella taivaanrannalla kimalteli suuri vesi, ja oikealla\npuolivälissä jyrkännettä savusi ja suitsusi pieni, lähteenmuotoinen\ntulivuorensuu, jonka särkyneestä matalammasta reunasta syöksyi\npurppuranruskeata, kuumaa laavaa käärmemäisissä kiemuroissa\nkukoistavalle ruoholle.\n\nHämmästyneenä tyttö huomasi, että Grôm näytti tuskalliselta\nkatsellessaan savuavaa tulivuorensuuta. Mutta ainoa mahdollinen tie\nvuorelta alas vei heidät kauaksi siitä, ja Grôm oli tyytyväinen\nsaadessaan jättää sen tutkimisen toisiin aikoihin.\n\nHe laskeutuivat nopeasti rinnettä alaspäin, jota nyt peittivät\ntiheät pensaikot. Joka puolella näkyi täällä jättiläiskarhujen ja\nmiekkahammastiikerien jälkiä, petojen, jotka he olivat karkoittaneet\nTulilaakson luolista. Grôm heilutti äkkiä savuavan soihdun palamaan ja\nsytytti sillä pari pihkaista oksaa, toisen itselleen ja toisen A-yalle.\nTällä lailla varustettuina he kulkivat pelottomasti petojen tallaamaa\nleveätä tietä, jota pitkin he pääsivät mukavasti jyrkännettä alas.\nKarhu ja miekkahammas, nähdessään liekkien näin selvästi ajavan heitä\ntakaa, muistivat tulleensa hiljattain kärvennetyiksi ja livistivät\npakoon kuin arat koirat.\n\nGrôm oli heti asettanut päämääräkseen kulkea suoraan tuon suuren veden\nrannoille, jonka kimmellys taivaanrannalla oli ollut kuin kutsu hänen\ntiedonhaluiselle hengelleen. Mutta kun he aikaiseen neljäntenä päivänä\nsaapuivat alangolle, huomasi hän, että tie muodostuisi kaikkea muuta\nkuin suoraksi. Suunnattomat ruokomaiset heinät kasvoivat niin korkeina,\nvahvoina ja taajoina, että oli mahdotonta raivata tietä niiden lävitse\njuuri siitä, mistä hän halusi.\n\nHän näki, että hänen oli käytettävä villien petojen raivaamia teitä,\njoita kulki ristiin rastiin joka suunnalle, Siellä oli kaikkien hänen\ntuntemiensa eläinten jälkiä ja vielä paljon enemmän sellaisten, joita\nhän ei tuntenut, takaa-ajajien ja pakenevien jälkiä. Mutta varsinkin\neräs leveä tie kiinnitti hänen huomiotaan. Tyttö, jonka silmät olivat\nterävät ja ymmärtäväiset, pelästyi niin sen nähdessään, että polvet\nvapisivat hänen allaan, ja jos hän olisi uskaltanut, olisi hän pyytänyt\nGrömiä palaamaan takaisin tästä maasta, jossa oli sellaisia hirviöitä.\n\nGrômkin vavahti kauhusta tarkastellessaan kiinteätä tietä, jonka\nniin mahtava kulkija oli raivannut. Siellä, missä se kulki, oli\ntukevimmatkin puut murskattu maahan ikäänkuin suunnaton kallionlohkare\nolisi vierinyt niiden yli. Ja pedon jalan jäljet, jotka selvästi\nnäkyivät siellä täällä pitkin tietä, olivat kolme kertaa suuremmat kuin\nmahtavimman mammuteläimen.\n\nGrôm kumartui ja tutki noita jälkiä ihmetellen kulmakarvat rypyssä.\nMinkälainen jättiläinen se mahtoikaan olla, joka liikkui sellaisilla\nsuunnattomilla, kummallisilla jaloilla, sitä hän ei osannut mielessään\nkuvitellakaan. Mutta se näytti ainakin olevan oivallinen tien tekijä!\n\nYlpeän uhkarohkeana, tietäessään olevansa tulen herra, valitsi hän\nkauan mietittyään tämän peloittavan tien. Ja tyttö, salaten pelkonsa,\njottei hänen arvonsa alenisi Grômin silmissä, seurasi aivan hänen\nvieressään ja hänen kirkkaat silmänsä tarkastelivat väsymättä ruohikkoa\nmolemmin puolin.\n\nÄkkiä kuului takaapäin hirveää läähätystä ja jalkojen kopsetta. Se\nlähestyi heitä leveätä tietä pitkin. Sieltä kuului myös röhkiviä\nhuutoja, ja Grôm arvasi heti, että sieltä oli tulossa tapiirilauma\nsuoraan heitä kohden paeten mielettöminä jotakin tuntematonta\ntakaa-ajajaa. Tapiirit olivat hidasjalkaisia, arkoja, hiehon kokoisia\neläimiä.\n\nGrôm tiesi, etteivät palavat kekäleet olisi vähääkään voineet hillitä\ntuota sokeata pelästystä ja mieletöntä pakoa. Hän tarttui tyttöä\nkäteen. »Tule!» käski hän. Ja he pakenivat vierekkäin tietä pitkin.\n\nHeillä oli aikomus kiivetä ensimmäiseen sopivaan puuhun, jonka\ntapaisivat, ja antaa lauman mennä ohitse. Noin puolen minuutin kuluttua\nhe näkivät sellaiseen puun kohoavan jättiläisruokojen yläpuolelle vain\nnoin muutaman sadan kyynärän päässä. Tie näytti onneksi kääntyvän ja\nvievän suoraan sen juurelle, ja he juoksivat kilpaa sinnepäin. A-ya\nnaurahti hengästyneenä unohtaen pelkonsa tuota tuntematonta kohtaan,\nkun tunnettu vaara oli takana. Hän oli sanomattoman tyytyväinen\nnähdessään, ettei hänen miehestään ollut tullut sellaista jumalallista\nolentoa, joka ei olisi juossut pakoon sopivan tilaisuuden tullen. Ja\nhän katseli häntä tummien hiustensa alta hellästi.\n\nVilli karjunta heidän takanaan lähestyi nopeasti, mutta pakopaikka\noli enää vain viidenkymmenen askeleen päässä. Silloin tie sinne\nsulkeutui äkkiä. Pieneltä sivupolulta oikealta tuli kömpelösti\njättiläissarvikuono, jonka poimuista, ryppyistä nahkaa peittivät\ntakkuiset, ruskeat karvat ja kuivettunut muta. Se kääntyi tielle\nsulkien sen melkein kokonaan suurella ruumiillaan, tuijotti hetkisen\npienillä, ilkeillä silmillään noihin kahteen mitättömään olentoon,\npainoi sitten suunnattoman kaksoissarvensa, joka oli sen kuonossa,\nalaspäin ja hyökkäsi heitä vastaan raivokkaasti röhkien.\n\nJouduttuaan näin kahden vaaran väliin ei Grömillä ollut mitään\nvalitsemisen varaa. Heilutettuaan palavia soihtuja hetken täytyi\nhänen uskoa, että sarvikuono oli liian tyhmä pelätäkseen tulta tai\nedes huomatakseen sitä. Hän tarttui uudelleen tytön käteen ja juoksi\nvähän matkaa takaisinpäin koettaen saada nuo kaksi vaaraa vastakkain\nkiinnittääkseen niiden huomion toisiinsa.\n\nGrôm juoksi takaisinpäin, kunnes pakeneva, syöksyvä tapiirilauma\ntuli tien mutkasta näkyviin. Silloin hän kaikella voimallaan raivasi\nitselleen tien ruohikkoon vasemmalle työntäen hartioillaan suoria\nrunkoja sivuille saadakseen tilaa tytölle. A-ya heitti palavan kekäleen\nsuoraan sarvikuonon kasvoja vasten toivoen hämmentävänsä sitä tai\nsaavansa sen hetkeksi pysähtymään ja pujahti sitten notkeasti Grômin\nohi ruohikkoon.\n\nSarvikuono pysähtyikin hetkeksi. Savu ja kipinät puoleksi sokaisivat\nsen ja äkillisessä raivon puuskassa se pysähtyi tallaten tuon oudon\nvihollisen jalkojensa alle. Sitten se syöksyi eteenpäin, mutta ruokojen\nvarret olivat jälleen sulkeutuneet. Nuo kaksi pakolaista olivat\nsuojassa. Se näki sankan tapiiriparven tulevan suoraan sitä kohti ja\nunohtaen nuo mitättömät olennot, joihin sen viha ensin oli kohdistunut,\nhyökkäsi se täyttä vauhtia eteenpäin uutta vihollista vastaan.\n\nArvaten, että meteli alkaisi kolmen, neljän sekunnin kuluttua ja että\ntaistelu sarvikuonon ja villiintyneen joukon välillä muodostuisi\nkiivaaksi, ponnistelivat Grôm ja tyttö hengästyneinä päästäkseen\nkauemmaksi turvaan etteivät joutuisi tuohon samaan mellakkaan.\n\nHiki valui heidän kasvoistaan, ja pienet hyönteiset jotka asustivat\njättiläisruokojen rungoissa, tunkivat parvittain heidän kurkkuunsa\nja sieraimiinsa. Mutta he tunkeutuivat sokeasti eteenpäin askel\naskeleelta. Heidän takanansa tieltä kuului kovaa ryskettä ja samalla\nhirveätä ulvontaa, huutoja, röhkinää ja karjuntaa. Samassa antoivat\njäykät varret heidän edessään äkkiä perään ja he kaatuivat suinpäin\nsyvään, pimeään veteen, tytön pelosta kirkaistessa.\n\nHe kömpivät ylös hämillään ja tukahtuneina, mutta heti kun A-ya sai\nhengitetyksi, nauroi hän, ja silloin kiukku haihtui Grômin kasvoilta.\nVesi oli syvä lahdelma, jonka rannoilla kasvoi tiheässä kasveja\npeittäen sen kokonaan näkyvistä. Mutta vastakkaisella rannalla oli puu,\njonka suojaan he olivat koettaneet paeta. He uivat veden yli muutamalla\nvetäisyllä ja nousivat rannalle pudistellen itseään. Koko paon aikana,\nkovasti ponnistellessaan varvikon läpi ja äkkiarvaamatta pudotessaan\nveteen, olivat he pitäneet kumpikin tarkkaa huolta aarteistaan. Mutta\n— tuli oli sammunut! Kekäle oli musta. Tärkeä putki, jonka sisässä\ntulikipinät piilivät, oli märkä ja eloton.\n\nHetkisen katseli Grôm tyttöä vakavasti silmiin, ilmaisten hänelle\näänettömästi heidän vahinkonsa kauhean merkityksen. Tyttö ensin vähän\nsäikähdettyään vastasi hänelle sellaisella luottavalla ja ihailevalla\nkatseella, että se sai Grômin sydämen lämpenemään. Hän hymyili urheasti\nja heilutti nuijaansa ikäänkuin rohkaistakseen itseään. Sitten he\nkiiveten nopeasti puuhun, katselivat ruohojen latvojen yli tielle.\n\nNäky, jonka heidän silmänsä kohtasivat, ei ollut ketään heikkohermoista\nvarten. Se kohta ruohikossa, mistä he olivat juuri pelastuneet, oli\naivan tallattuna. Ensimmäiset säikähtyneet tapiirit oli sarvikuono\nrepinyt ja silponut terävällä sarvellaan ja lakaissut syrjään kuin\nmikäkin jättiläisaura. Toisia se oli survonut maahan ja jäljestä\ntuleva aaltomainen, kirkuva lauma oli tallannut ne alleen. Siinä se\nseisoi keskellä tietä, kuten kallionkieleke hyökylaineissa, heiluttaen\nvoimakasta päätään ja puskien sillä hirveästi, loppujoukon mennessä\nsen ohi, joko kiiveten suoraan sen ylitse tai tallaten ruovot ja\nkiertäen molemmin puolin. Niistä, jotka kiipesivät sen yli, sai noin\njoka kolmas tai neljäs sen repivästä sarvesta suuren haavan ja kulki\nhoiperrellen eteenpäin muutamia askeleita kaatuen sitten tovereittensa\ntallattavaksi. Aivan viimeisten kirkuvien pakolaisten kintereillä\ntulivat niiden peloittavat takaa-ajajat, kaksi suurta, mustaa leijonaa,\njotka leikittelivät saaliinsa kanssa kuin kissat.\n\nKun ne joutuivat vastakkain sarvikuonon kanssa, joka seisoi uhriensa\nkeskellä pudistellen verta sarvistaan, päästään ja hartioistaan, niin\nne pysähtyivät äkkiä. Yhdessä ne kenties olisivat voineet vetää sille\nvertoja. Mutta ne olivat paljon ymmärtäväisempiä kuin se. Ne tiesivät,\nettä sen nahka oli melkein läpipääsemättömän sitkeä, ja tunsivat\nsen äärettömän raivon ja rohkeuden, eikä niillä ollut mitään halua\nheittäytyä ilman syytä niin epävarmaan ja turhanpäiväiseen taisteluun.\n\nKarjahtaen niin, että se kaikui yli tienoon ja näytti panevan\npuunlatvat vavahtamaan, hypähtivät ne hitaasti syrjään ja lähtivät\nsitten suunnattomassa kaaressa syöksyen läpi ruohikon eloon jääneiden\npakolaisten jälkeen. Kirkuen korvia vihlovasti juoksivat tapiirit puun\nohi; ne aikoivat kulkea vähän matkaa uiden, toivoen vedessä olevansa\nturvassa sekä leijonilta että sarvikuonolta. Mutta niillä oli vielä\nyksi vihollinen voitettavana.\n\nAivan lähellä puuta oleva tiheikkö, jossa kasvoi suunnattomia,\ntulipunaisia poinsettias-pensaita, jakautui äkkiä kahtia, ja niiden\ntakaa ilmestyi jättiläismäinen olento, jollaista Grôm ei ollut\nmilloinkaan voinut uneksiakaan. Hän arvasi silloin, että tuon\nihmeellisen tien ja suunnattomien jälkien tekijä oli hänen edessään.\n\nPäästäen vihaisen karjunnan, joka kuului pasuunan toitotukselta, seisoi\npeto takajaloillaan, jotka olivat paljon vahvemmat kuin mammutin.\nHäntää, joka oli yhtä paksu kärjestä kuin tyvestäkin, käytti se myös\napuna seisoessaan, kömpelön eturuumiin kohotessa kahdeksantoista,\nkahdenkymmenen jalan korkeuteen. Sen takajalat olivat hyvin lyhyet,\npaksut kuin puunrungot ja kummallisesti käyristyneet, ja reidet kuin\npylväät. Sen etujalat muistuttivat enemmän käsivarsia kuin jalkoja,\nsillä ne olivat hämmästyttävän pitkät ja suunnattoman voimakkaat. Niitä\npeittivät pitkät, jäykät karvat, ja ne päättyivät jättiläismäisiin\nkäsiin, joissa oli suunnattomat käyrät kynnet sormina. Koko ruumista\npeitti ihmeellisen karkea, ruosteen värinen karva. Suuri pää, oli\nlitteä, joka piteni melkein kärsämäiseksi kuonoksi, ja ihmeellisen\nsuuret posket ja alaleuka tekivät koko pään muodottoman näköiseksi.\nTämä julma peto työnsi ulos kapean, vaaleanpunaisen kielensä, joka oli\nnoin kolme, neljä jalkaa pitkä, kumartui ja käänsi päätään heittäen\nnopean katseen johonkin, joka kyykötti sen mahtavien takajalkojen\ntakana.\n\n»Sen poikanen!» mutisi tyttö hieman myötätuntoisena. Sitten suoristui\nouto olento jälleen torjuakseen villiytyneiden tapiirien hyökkäyksen.\n\nEnsin se torjui hyökkääjät tarttuen mielettömiin eläimiin ja\nheitellen niitä sinne tänne kuin kaniineja. Sitten sen piiritti\nkokonaan läähättävä, ulvova, vertavuotava lauma, joka ei kiinnittänyt\njättiläiseen sen enempää huomiota kuin jos se olisi ollut kallio.\nNe pyöriskelivät nopeasti sen poikasen yli tallaten sen alleen. Sen\nvihlova kuolinhuuto tärisytti ilmaa. Tuon äänen kuullessaan näytti\nemä ikäänkuin lyyhistyvän kokoon. Tuskansa ja vihansa vimmassa se\nsananmukaisesti repi muutamat vihollisensa kahtia heitellen nuo\nkauheat kappaleet vihaisesti luotaan ja tarttuen taas uuteen uhriin.\nHyökkäystä kesti vielä vähän aikaa, ja samassa tuo villi lauma syöksyi\nkovalla loiskinalla veteen. Hirviö katseli ympärilleen etsien uusia\nuhreja ja ehti parahiksi nähdä ruman sarvikuonon hyökkäävän itseään\nvastaan. Leijonain paettua lähti se voitonriemuisena ajamaan takaa\ntapiirilaumaa, saadakseen vielä uudelleen purkaa vihaansa sitä\nvastaan. Tavallisissa oloissa se olisi kylläkin kavahtanut sellaista\njättiläismäistä vihollista, joka nyt seisoi sen edessä, mutta juuri nyt\noli sillä hulluuden puuska. Sen ilkeät, pienet siansilmät kiiluivat\nveren takaa, joka valui sen naamaa pitkin, kun se hyökkäsi suoraan\neteenpäin. Sen sarvi työntyi hirviön vatsaan. Mutta samalla toinen\nnoista jättiläismäisistä käsistä putosi sen niskaan musertaen sen\nselkärangan lihaksien ja hyvin suojatun nahan läpi. Se lyyhistyi\nähkäisten kokoon ja jättiläiskädet heittivät sen syrjään.\n\nHirviö oli saanut peloittavan haavan, mutta se ei aluksi pitänyt sitä\nminään nuoleskellessaan tallattua poikastaan tuolla ihmeellisellä\nkielellään. Viimein päästyään nähtävästi varmuuteen, että poikanen oli\naivan kuollut, huusi se jälleen surkeasti seisoen neljällä jalallaan ja\nlähti hitaasti tietä alaspäin, astuen kummallisen kömpelösti jalkojensa\nreunoilla. Se kulki kaksi-, kolmesataa kyynärää jättäen jälkeensä\npunaisen viirun ja sitten, nähtävästi uupuneena haavastaan, se poikkesi\nruohikkoon ja paneutui maata aivan tien viereen, mutta kokonaan\nruokojen peittoon.\n\nPuustaan olivat Grôm ja tyttö seuranneet henkeään pidättäen taistelua.\nViimein puhui Grôm.\n\n»Tässä maassa on hyvin suuria petoja», huomautti hän, mutta kun A-yalla\nei näyttänyt olevan tähän mitään sanomista, jatkoi hän ajatustaan:\n\n»Meidän on mentävä takaisin etsimään loistavaa olentoa. Ei ole hyvä\nmennä edemmäksi ilman sitä.»\n\n»Niin», myönsi tyttö innokkaasti. Vaikka hän olikin rohkea ja luotti\ntäydellisesti mieheensä, oli tuo näky, kun mustat leijonat hyppivät\nmahdottoman korkeitten ruokojen latvojen yli, vähän tärisyttänyt\nhänen hermojaan. Hän ei pelännyt muita kuin hyvin nopeita petoja ja\nsellaisia, jotka saattoivat hypätä puitten alimmille oksille asti.\n»Niin», toisti hän. »Menkäämme takaisin loistavan olennon luo, ettei\nhän suutu meille, kun panimme hänet veteen.»\n\n»Mutta vielä päivän viivymme täällä, tässä puussa, lepäämme ja nukumme\nturvassa», jatkoi Grôm, »että voimme kulkea nopeammin, kunnes pääsemme\ntämän ruohikon läpi.»\n\nKiiveten sitten korkeammalle puuhun onnistui hänen rakentaa oksista\nlattia ja katto väliaikaista kotiaan varten. Tässä työssä ei\ntyttö auttanut häntä, sillä siihen tarvittiin suurta voimaa. Hän\noli pitkällään eräässä puun haarassa, karvaiset, mutta pitkät ja\nkaunismuotoiset jalat ristissä allaan kuten leopardilla, vuoroin\nkatsellen kiihkein silmäyksin miestään, vuoroin tarkastellen varovasti\nauringonpaahteista, vaarallista seutua.\n\nÄkkiä hän huudahti hämmästyksestä viitaten kiihtyneesti tielle. Veden\ntakaa, jossa tapiirit olivat löytäneet turvapaikan, haavoittuneen\njättiläisen piilopaikan takaa tuli kolme ihmistä hurjasti juosten.\nVarjostaen silmiään huomasi Grôm, että he olivat uupumaisillaan.\nHe olivat selvästi hänen omien heimolaistensa näköisiä miehiä,\nvaaleaihoisia ja solakoita. Johtaja, jolla oli pitkä nuija, oli hänen\nkokoisensa. Grôm tunsi myötätuntoa heitä kohtaan ja aikoi kiiruhtaa\nheille avuksi. Katsellessaan kauemmaksi tielle nähdäkseen, mitä he\nniin mielettöminä pakenivat, näki hän sieltä tulevan kaksi mustaa\nleijonaa, luultavasti samat, jotka pari tuntia aikaisemmin olivat\najaneet tapiirilaumaa takaa. Ne tulivat sellaista vauhtia, että Grôm\npelkäsi niiden saavuttavan väsyneet pakolaiset, ennenkuin he ehtisivät\npäästä puun turviin. Vaistomaisesti hän alkoi kiivetä alas. Mutta\nhuomatessaan tytön muisti hän, ettei hänellä ollut oikeutta antautua\nniin toivottomaan yritykseen, kun hänellä oli A-ya huolehdittavanaan.\nHän hellitti otteensa keihäänvarresta.\n\n»He ovat hukassa. He eivät milloinkaan pääse tänne!» mutisi hän\ntuskallisena.\n\n»Ei!» sanoi A-ya hämmästyttävän välinpitämättömästi. »Leijonat\nsaavuttavat heidät. Siinä on Mawg ja hänen kaksi serkkuaan.»\n\nGrôm huudahti hämmästyneenä. Tytön silmät olivat tarkemmat kuin hänen.\nMutta hän huomasi katsoessaan uudestaan, että A-ya oli oikeassa.\n\nJuuri tällä hetkellä sivuutti Mawg, joka ollen nopeampi juoksi vähän\ntovereittensa edellä, paikan, missä haavoittunut jättiläinen makasi\npiilossa. Hirviö kohotti kauheata päätään. Samassa saapuivat nuo kaksi\njälkimmäistä juosten vierekkäin ja läähättäen uupumuksesta. Ruokojen\nläpi kohosi jättiläismäinen käsi heidän päänsä yläpuolelle ja putosi\nalas murskaten heidät yht'aikaa. He eivät ennättäneet edes huutaa,\nmutta nähtävästi johtaja kuuli jotakin ääntä, koska hän vilkaisi\ntaakseen olkansa yli. Hän oli nyt niin lähellä noita puussa olevia\ntarkkasilmäisiä katselijoita, että nämä näkivät hänen kasvojensa\nkalpenevan kauhusta. Hän juoksi eteenpäin pysähtymättä, mutta kovempaa\nvauhtia, ikäänkuin tuo näky olisi puhaltanut häneen uusia voimia.\nHuomattuaan, että Mawg saavuttaisi puun hyvissä ajoin kiipesi Grôm\nalaspäin ollakseen valmiina auttamaan häntä puuhun. Samalla hän näki\nkahden leijonan lähestyvän jättiläisen piilopaikkaa.\n\nTuo suuri, kynnekäs käsi lepäsi vielä murskautuneiden ruumiiden päällä\nkeskellä tietä. Leijonat huomasivat sen ja pysähtyivät tarpeellisen\nvälimatkan päähän. Ne tiesivät, että juuri noiden ruohojen takana piili\ntoinen karvainen ja hirveä käsi odottaen saavansa repiä ne, kuten ne\nrepivät antiloopin. Leijonat kyyristyivät ja peräytyivät muristen\nvihaisesti. Ehkä ne pelkäsivät, että ruohikossa tien molemmin puolin\noli useampia tuollaisia hirviöitä, sillä ne juoksivat kauas sivulle,\ntehden laajan kierroksen tuon vaarallisen paikan ohi.\n\n»Nyt on hyvä aika!» mutisi Grôm ja hypähti alas keskelle tietä. Tyttö\nkiiruhti hänen jälkeensä, mutta kuullessaan Grômin jyrkän käskyn: »pysy\nsiellä!» hän jäi alimmalle oksalle, aivan Grômin pään yläpuolelle,\npitäen keihästä valmiina kädessään.\n\n»Tapa hänet!» huusi hän. Mutta Grôm ei näyttänyt kuulevan.\n\nHoiperrellen ja puoleksi sokeana uupumuksesta oli Mawg kahdenkymmenen\naskeleen päässä, ennenkuin hän huomasi, kuka häntä vastassa oli.\nSilloin hänen mustat silmänsä leimahtivat. Hämmästyttävällä nopeudella\nhän heitti nuijansa suoraan Grômin kasvoja kohti, mutta se meni ohi\nvain kämmenen leveyden päästä. Ponnistus ja pettyminen, kun hän arveli\ntapaavansa uuden vastustajan juuri kun hän oli pelastumaisillaan,\nnäyttivät uuvuttavan hänet kokonaan. Hän horjui eteenpäin hapuillen\nkäsillään ja kaatui aivan Grômin jalkoihin.\n\nGrôm epäröi ihmetellen, miten saisi tuon painavan olennon puuhun. Tyttö\nei ymmärtänyt hänen epäröintiään.\n\n»Tapa hänet!» sähisi hän nojautuen innokkaana alas oksaltaan.\n\n»En, hän on etevä soturi ja heimo tarvitsee häntä», vastasi Grôm,\nkumartuen pudistamaan maassa makaavaa miestä.\n\nMawg liikahti alkaen tulla tajuihinsa. Grôm pudisteli häntä uudelleen.\n\n»Ylös puuhun, nopeasti!» käski hän selvällä, lujalla äänellä. »Leijonat\ntulevat.»\n\nMawg nousi istumaan. Hän tuijotti eteensä ja hänen katseessaan kuvastui\nhämmästys, joka pian vaihtui vihaksi.\n\n»Ylös!» huusi Grôm uudelleen. »Puuhun. Ne tulevat!»\n\nSilloin nuorukainen murahti, mutta hypähti ylös kuin keihään pistämänä\nja kiipesi puuhun ketterästi kuin apina. Grôm seurasi nopeasti, mutta\nkylmästi. A-ya, joka oli odottanut pitäen tarkasti silmällä Mawgia,\nkiipesi aivan Grômin rinnalla. Kaikki kolme kiipesivät jo ylemmillä\noksilla, kun leijonat saapuivat puun juurelle.\n\nVilkaistuaan viekkailla, ilkeillä silmillään puuhun huomasivat suuret\npedot, että nuo kolme ihmisolentoa olivat ainakin tällä kertaa\nsaavuttamattomissa. Heiluttaen pettyneinä tupsupäisiä häntiään lähtivät\nne nuuskimaan ylimielisen näköisinä sarvikuonon kuollutta, suunnattoman\nsuurta ruumista, jonka yksi voimakas jalka oli ojennettu ilmaan,\nikäänkuin kömpelösti torjuakseen kuolemaa. Käsittäen heti sen kuoleman\nsyyn tulivat ne takaisin ja paneutuivat maata puun juurelle jyrsien\nlaiskasti erästä kuollutta tapiiria, jonka jättiläinen oli repinyt\nkahtia. Niillä näytti olevan aikomus viipyä jonkun aikaa paikallaan, ja\nsentähden Grôm kohdisti huomionsa pelastettuun kilpailijaansa.\n\nMawg istui lähimmällä oksalla, hyvän keihäänheiton päässä, katsellen\nA-yan hentoa olentoa himoiten. Grôm rypisti kulmakarvojaan ja kiersi\nmerkitsevästi käsivartensa tytön hartioiden ympäri. Mawg siirsi\nkatseensa Grômiin.\n\n»Mitä sinä tahdot minusta?» ärjäisi hän käheällä kurkkuäänellä.\n\n»Luulin sinun juoksevan pelätessäsi joutuvasi leijonien syötäväksi»,\nvastasi Grôm.\n\nMawg tuijotti elukkamaisen tylsästi ja älyttömästi Grômiin.\n\nNuo kaksi olivat toistensa merkillisiä vastakohtia. Molemmat\nluonnollisesti sukunsa parhaita, kehittyneimpiä, mitä nuoressa\nmaailmassa oli. Vanhempi mies korkeine otsineen ja kylmine\nmiettivine silmineen edusti tulevaisuutta kaikkine toiveineen.\nSitävastoin nuorukainen, jolla oli matala otsa ja jonka tylsät, mutta\nriidanhaluiset silmät olivat tuuheiden kulmakarvojen alla, johdatti\nmieleen pedon, josta suku oli kehittynyt. Hänen hiuksensa olivat\nlyhyemmät ja karkeammat kuin Grômin ja loan peittämät. Hänen niskansa\nkallistui hyvin paljon eteenpäin voimakkaiden, mutta kömpelönnäköisten\nhartioiden välistä. Hänen ryppyinen ja kova ihonsa oli niin musta, että\nGrômin ja A-yan päivänpaahtama väri näytti sen rinnalla vaalealta.\n\nEi rohkeuden, vaan tahdon puutteesta väisti Mawg Grômin katsetta\ntuijottaen alapuolella oleviin leijoniin.\n\n»Mitä sinä tahdot minusta?» kysyi hän uudelleen ikäänkuin ei olisi\nsaanut vastausta edelliseen kysymykseensä.\n\n»Heimossa on liian vähän sotureita jäljellä. Tahdon viedä sinut\ntakaisin heimon luo!» vastasi Grôm vakavasti.\n\nMawg päästi paksujen huuliensa takaa suurilla, keltaisilla hampaillaan\nmurahtavan, epäluuloisen naurahduksen.\n\n»Sinä tahdot tappaa minut!» sanoi hän päätään nyökäyttäen.\n\nGrôm katseli häntä hetkisen ylenkatseellisesti, repäisi sitten suuren\nkaistaleen kuivaa lihaa puun oksassa riippuvasta taakasta ja heitti\nsen hänelle. Poika tarttui siihen ja piilotti sen taakseen, sillä hän\noli liian nälkäinen hylätäkseen sen, mutta liian ylpeä syödäkseen\nsen kilpailijansa nähden. Grôm hymyili hieman alkaen leikitellä\nA-yan hiussuortuvalla, joka oli hänen käsivarrellaan. Mutta tyttö\nei huomannut tuota hyväilyä. Hän oli hämillään loukkautunut Grômin\nkäytöksestä kilpailijaansa kohtaan. Hänen sieraimensa laajenivat ja\nmolemmilla poskipäillä hehkui punainen läiskä.\n\nÄkkiä kuului tieltä ruohon varsien ryskettä. Molemmat leijonat\nlopettivat aterioimisensa kääntäen päänsä tutkistellen ääntä kohden.\nSamassa ne hiipivät vihoissaan vastakkaiselle suunnalle, huomaamatta\nollenkaan kuolleitten tapiirien ruumiita. Päästyään ensimmäisen\ntienmutkan taa hypähtivät ne ruohikkoon ja syöksyivät suuressa kaaressa\nsuoraan metsikköä kohden, joka oli muutamien kilometrien päässä.\nHaavoittunut Megatherium [sukupuuttoon kuollut, norsun kokoinen\njättiläislaiskiainen.] palasi.\n\nEhkä levottomana suuresta haavastaan laahasi hirviö itseään takaisin\npuuta kohden melkein ryömien. Saavuttuaan taistelukentälle se nuuski\nvielä kerran tallattua poikastaan ja huusi surkeasti. Sitten se\nkääntyi hurjassa raivossaan sarvikuonon ruumiin kimppuun ja repi sen\nkappaleiksi. Sitä tehdessään se sattui vilkaisemaan puuhun ja huomasi\nnuo kolme olentoa, jotka katselivat sitä.\n\nSamassa sen viha kohdistui heihin. Huutaen niinkuin sumutorvi tuli\nse puun luo, nousi sitä vastaan, kiersi jättiläiskäsivartensa rungon\nympäri ja koetti kaataa sen maahan. Puu heilui kovasti, ja Mawg, joka\noli liian hidas huomaamaan, mitä tapahtui, huusi kauhusta välttyen\nvaivoin putoamasta. Tyttö nauroi, jolloin Mawg loi häneen uhkaavan\nkatseen. Se suututti niin A-yaa, että hän kohotti keihäänsä ikäänkun\naikoen lävistää hänet.\n\nMutta alapuolella oli niin paljon katseltavaa, ettei A-ya sen enempää\nkiinnittänyt huomiotaan Mawg'iin. Huomattuaan puun liian tukevaksi\nkaataakseen sen käsillään, tarttui hirviö alimpaan paksuun oksaan,\njonka läpimitta oli kahdeksan, kymmenen tuumaa, ja repäisi sen\nvoimakkaalla nykäisyllä maahan kuin sellerin varren. Kun se ensin rehki\nvahvan rungon kimpussa, oli veri alkanut uudelleen juosta haavasta,\nmutta se ei välittänyt siitä. Tarttuen seuraavaan suureen oksaan veti\nse senkin alas lohkaisten samalla suuren kappaleen rungosta. Grôm\narvasi sen aikovan repiä puun kappaleiksi pala palalta saadakseen\nhaluamansa uhrit. Mawg nähtävästi huomasi tämän myös, ja se oli liikaa\nhänelle. Pidellen hampaillaan kuivaa lihaviipaletta kiersi hän rungon\nympäri, kunnes pääsi pois pedon näkyvistä, hypähti oksalle, joka\nulottui kauas veden yläpuolelle, ja sukelsi veteen. Peto, jonka silmät\nolivat tähdätyt koko ajan noihin kahteen jäljellä olevaan, ei huomannut\nollenkaan hänen pakoaan. Mawg ui veden yli, raivasi tien ruohikon\nläpi, hyökkäsi takaisin ottamaan nuijansa, heilutti sitä Grömiä kohden\nja huutaen ruman herjauksen syöksyi pois etsimään itselleen toista\nturvapaikkaa yöksi.\n\nEi Grömillä eikä A-yalla ollut sillä hetkellä aikaa katsella häntä.\nPeto oli juuri reväissyt niin suuren oksan, että runko oli melkein\nlohjennut kahtia sen mukana. Grôm huomasi, että ellei hän voisi\nlopettaa tuota hävitystä, kaatuisi puu hetken kuluttua. Peto kohosi\njuuri tarttuakseen seuraavaan suureen oksaan. Keihäs kädessä kiipesi\nGrôm alaspäin vastustamaan sitä pysähtyen sellaiselle oksalle, johon\npeto ei aivan ylettynyt. Hirviö karjui kostonhimoisesti, ojentautui\ntäyteen pituuteensa ja työnsi sitten kauhean vahvan, punaisen,\npyöreän kielensä ulos ilmeisesti aikoen sillä pyyhkäistä vähäpätöisen\nvastustajansa maahan. Se oli nyt vain tuuman päässä. Grôm väisti tuon\noudon hyökkäyksen hypähtämällä ketterästi syrjään, ja nopeasti kuin\najatus lävisti A-yan keihäs tuon peloittavan, punaisen kielen, kun\nse kiemurrellen tavoitti hänen herransa jalkoja. Samassa, nähdessään\npedon kurkun avonaisena ja suojattomana, heitti Grôm keihäänsä täydellä\nvauhdilla suoraan sinne. Ase upposi noin kolme jalkaa syvälle, kunnes\nterävä kärki tarttui pedon niskanikamiin. Silloin sen käsi irtautui\noksasta ja peto, jonka sieraimista ja suusta purskui verta ja vaahtoa,\nkaatui ryskyen suurien oksien päälle, jotka se oli kiskonut puusta.\n\nGrôm huokaisi helpotuksesta ja kiitti tyttöä siitä, että hän oli\noikealla hetkellä ja voimakkaasti iskenyt pedon peloittavaan kieleen.\nSitten hän alkoi kylmästi laittaa parempaan kuntoon heidän yöasuntoaan.\nKun hän levitti lehteviä oksia lattialle tehdäkseen sen pehmeämmäksi\nkatseli tyttö tyytyväisenä hänen työtään. Äkkiä Grôm virkkoi:\n\n»Olen iloinen, että pääsimme tuosta Mawgista.»\n\n»Sinun olisi pitänyt tappaa hänet», sanoi tyttö lyhyesti.\n\n»Mutta miksi?» kysyi Grôm vähän ihmeissään. Hänen mielestään\nnuorukainen oli hyvä soturi ja tarpeellinen heimolle.\n\n»Hän himoitsee minua!» vastasi tyttö katsoen häntä närkästyneenä\nsilmiin.\n\nGrôm katsoi häntä joka puolelta, hänen kasvojaan, hiuksiaan ja\nmuotoaan, ja sellainen kiihkeä ihailu hehkui hänen syvissä silmissään,\nettä tytön viha katosi. Hän painoi katseensa alas ja hänen rintansa\nvavahti onnesta. Hän ei ollut milloinkaan nähnyt sellaista katsetta\nkenenkään miehen silmissä eikä edes uneksinut sellaista katsetta\nolevankaan.\n\n»Tietysti hän himoitsee sinua», sanoi Grôm, ihmetellen oman äänensä\nsointua. »Sinä olet suloisin olento ja halutuin maan päällä. Kaikkien\nmiesten, joiden katseet osuvat sinuun, täytyy himoita sinua. Mutta\nkukaan ei saa sinua milloinkaan, sillä sinä olet minun, eikä kukaan\nryöstä sinua minulta.»\n\nTämän kuultuaan unohti tyttö suuttumuksensa ja antoi anteeksi Grômille,\nvaikka tämä olikin jättänyt Mawgin tappamatta.\n\nSinä yönä heidän oli mahdoton nukkua, vaikka heidän korkealla oleva\nasuntonsa oli mukava ja hyvässä turvassa. Melkein täysinäinen,\nsuuri, oranssinvärinen kuu valaisi koko laajan seudun, ja puun alle\nkokoutuivat kaikki jättiläisyökulkijat verrattomiin juhlapitoihin,\njoihin herkkuja oli pitkin päivää kasautunut. Noita kahta mustaa\nleijonaa ei näkynyt, ne olivat kenties jo syöneet kylläkseen. Sudet,\npieni villikoiralauma, hyeenaparvi ja monet suunnattomat leopardit\nulvoivat, murisivat ja riitelivät hajallaan olevien haaskojen kimpussa;\nkukin joukko katseli naapureitaan epäluuloisesti ja vihaisesti.\n\nSuuri, punainen karhu tallusteli kömpelösti esiin, ja kaikki pienemmät\npedot hajautuivat arkoina, mutta närkästyneinä sen tieltä. Se meni\nsuoraan parhaimmalle paikalle revityn puun alle ja alkoi repiä\njättiläisen suunnatonta ruumista. Se sai olla häiritsemättä, kunnes\npaikalle saapui kaksi miekkahammasta, joiden keltaisen ruskea nahka\nnäytti aavemaiselta kuunvalossa ja joiden jalanpituiset torahampaat\ntekivät leveän naaman peloittavan muotoiseksi.\n\nJos miekkahampaita olisi ollut vain yksi, olisi karhu pysynyt\nhalveksivasti paikallaan, mutta kun niitä oli kaksi, katsoi se\nparhaaksi alistua. Hitaasti ja kovasti muristen se siirtyi sarvikuonon\nruumiin kimppuun, ikäänkuin pitäen sitä parempana. Ilma oli täynnä\nkirkuvia ääniä. Tuli uusia miekkahampaita ja sitten toinen karhu.\n\nSiellä taisteltiin kiivaasti ja lakkaamatta ja taistelut päättyivät\nnopeasti, kun ei ainoakaan taistelijoista halunnut tapella loppuun\nsaakka, sillä siellä oli herkkupaloja yltäkyllin kaikille. Kerran\nleopardi, väistääkseen miekkahampaan hyökkäystä, kiipesi puuhun, mutta\nputosi ulvoen alas Grômin keihään iskemänä.\n\nJuuri ennen päivänkoittoa nukahti tyttö Grômin vartioidessa hänen\nvieressään, ettei vielä jokin leopardi tulisi nuuskimaan heidän\nturvapaikkaansa. Tuntia myöhemmin, aamun sarastaessa, hän heräsi\npelosta huudahtaen ja tarttui Grômin käsivarteen kovasti vapisten.\n\n»Mitä nyt?» kysyi Grôm lempeällä äänellä, silittäen hänen tuuheita\nhiuksiaan.\n\n»Minä pelkäsin!» vastasi hän lapsellisesti.\n\n»Mitä sinä pelkäsit?» kysyi Grôm huvitettuna.\n\n»Pelkäsin Mawgia. Minä pelkään häntä!» vastasi tyttö nousten istumaan\nja ravistaen hiukset silmiltään ja tuijotti pelokkaana harmaiden,\nkuultavien tasankojen yli.\n\n»Miksi pelkäisit Mawgia?» kysyi Grôm ylpeästi. »Enkö minä ole sinun\nmiehesi? Ja enkö ole aina kanssasi? Vaikka olisi monta tuollaista\nmieletöntä houkkiota kuin Mawg, eivät he voisi ottaa sinua minulta.»\n\n»Tiedän», vastasi tyttö, »että hän ja hänen Iaisensa olisivat kuin\nruoko herrani käsissä. Mutta — täytyyhän Grôminkin joskus nukkua!»\n\nGrôm nauroi ystävällisesti hänen arveluilleen.\n\n»Todellakin, hänen täytyy nukkua nyt, sillä meillä on pitkä ja\nvaarallinen matka edessämme», sanoi hän. Asettaen suuren, takkuisen\npäänsä tytön syliin ja ojentaen jäsenensä niin suoriksi kuin ahdas\nsuoja salli nukahti hän heti. Tyttö, kumartuen eteenpäin, kunnes\nhänen suuri tukkansa peitti voimakkaat, nukkuvat kasvot, mietti\ntarkoin Grômin käsittämätöntä lempeyttä kilpailijaansa kohtaan. Hänen\nvaistonsa vakuutti hänelle, että se oli vaarallista. Mutta jokin\ntoinen ääni hänen sisässään, jokin, jota hän turhaan koetti käsittää,\nsanoi hänelle, että se toisaalta oli jaloa, ja hän oli iloinen siitä.\nSitten osui äkkiä ensimmäinen auringonsäde puun latvaan, valaen hänen\nkasvoilleen ruusuista hohdetta ja kirkastaen ne ihmeellisesti.\n\n\n\n\nKuudes luku.\n\nTULI-TAISTELU.\n\n\nI.\n\nHeimon jäännökset olivat nyt asustaneet kaksi vuotta Tulilaaksossa. He\nolivat menestyneet erinomaisesti. Luolissa parveili vahvoja lapsia,\nsillä päällikön kehoituksesta oli jokainen soturi ottanut itselleen\njoko kaksi tai kolme vaimoa, niin ettei kukaan leskistä ollut jäänyt\nnaimattomaksi. Ainoastaan Grôm pysyi yksivaimoisena, vaikka hänen\nasemansa heimon keskuudessa, Bawrin lähimpänä miehenä, olisi sallinut\nhänelle niin monta kuin häntä olisi haluttanut.\n\nGrôm oli erittäin onnellinen A-yan kanssa, ja siksi häntä ei\nhaluttanut ottaa muita naisia heidän pieneen luolaansa, joka haarautui\npääluolan korkeasta sisäänkäytävästä. Hän olisi kuitenkin myöntynyt\nnoudattamaan määräystä heimon tähden, päällikön pakottamana, jollei\nolisi nähnyt säikähtyneen, tuskaisen katseen tulevan A-yan silmiin,\nkun hän huomautti hänelle tästä. Tuo katse oli ihmetyttänyt Grömiä,\nmutta se oli myös kummallisesti viiltänyt häntä. Kun tyttö ei\nviittauksellakaan näyttänyt olevan halukas noudattamaan heimon tapoja,\najatteli Grôm asiaa hyvän aikaa. Muutaman päivän kuluttua hän esitti\nasian päällikölle sanoen, että toiset naiset olisivat haitaksi hänen\nluolassaan ja alkaisivat urkkia tietoja tuosta loistavasta olennosta,\njoka oli näyttäytynyt niin tarpeelliseksi heimolle. Bawr oli hyväksynyt\nsyyn, vaikka hieman hämillään, ja oli leppyisästi ottanut itselleen\nylimääräiset vaimot, teko, jonka A-ya täydellisesti hyväksyi.\n\nEnsimmäinen talvi Tulilaaksossa oli ollut ihmeellinen heimolle, kun\nsillä oli palveluksessaan tuo kiivas, mutta hyväsydäminen olento, joka\naina loistaen, tanssien ja kuiskien salaperäistä kieltään oli ollut\nluola-aukkojen edessä. Kylmät tuulet ja pohjoisesta tulevat purevat\njääsateet eivät voineet enää häiritä heitä.\n\nMutta kun myrsky oli raju ja satoi kovasti ja lakkaamatta, niin oli\nhuomattu välttämättömäksi lisätä tuliin luolien edustalla runsaasti\nkuivia polttoaineita, joita Grôm oli määrännyt kerättäviksi suojaan.\nTätä taistelua tulen ja sateen välillä johti tarkasti Bawr, joka\npäällikön arvonsa lisäksi oli nyt saanut pyhän ylimmäisen papin arvon.\n\nMonta kertaa näytti sade voittavan tuollaisessa taistelussa. Mutta\nloistava olento ei kadottanut voimaansa siitä huolimatta, sillä aina\npysyivät laakson suulla nuo hyppivät ja tanssivat, sammumattomat\npunaiset, siniset ja sinipunaiset liekit, joita synnyttivät\ntulivuorikaasut tuolla halkeamassa, välittämättä vähääkään, vaikka\ntaivas olisi lähettänyt minkälaisen vedenpaisumuksen tahansa niiden\nyli. Oli ilmeisesti selvää, että loistava olento oli myrskyn herra,\npuhumattakaan hirviöistä, jotka kauhun vallassa pakenivat sitä.\n\nAikaisin keväällä lahjoitti A-ya Grômille lapsen, suuren ja voimakkaan\npojan, jolla oli kaunis pää ja korkea otsa. Tämän tapauksen johdosta ja\nnähdessään äidin onnen, onnen, joka toisista naisista tuntui hassulta\njärjettömyydeltä, tunsi Grôm sellaista iloa, ettei hän voinut ilmaista\nsitä.\n\nMutta mietiskellessään pienokaisen vieressä kulmakarvat rypyssä ja\nsyvät silmät unelmoiden tunsi hän sellaista kunnianhimoa, jollaista\nkenties kukaan mies ei ollut ennen tuntenut. Hän toivoi tämän lapsen\nkasvavan saadakseen aikaan jotakin ihmeellistä, kuten hänkin oli\ntehnyt, heimonsa edistymiseksi. Tästä pienokaisesta, sen naisen\nlapsesta, johon hän tunsi niin uutta ja käsittämätöntä kiintymystä, hän\naavisti tulevan jotakin uutta ja arvaamatonta.\n\nEräänä päivänä seurasi Grôm hirven jälkiä etäällä laaksossa. Ollen\netevä metsästäjä osasi hän päättää jäljistä, ettei saalis ollut kaukana\nja ettei se ollut vielä mitään huomannut. Hän kulki varovasti vasten\ntuulta äänettömästi kuin leopardi ja hänen tarkat silmänsä huomasivat\nkaiken ympärillään.\n\nÄkkiä hän tuli paikalle, jossa jäljet sekautuivat. Seuraavat jäljet\nolivat noin kahdenkymmenen jalan päässä, ja ne kulkivat suoraan sille\nsuunnalle, josta eläin tähän saakka oli tullut. Grôm pysähtyi äkkiä,\nhiipi puun taakse, kyykistyi ja tutkisteli ympäristöään säikähtyneen\nketun valppaudella. Hän tiesi, että jokin oli pelästyttänyt otusta, ja\npelästyttänyt sitä oikein pahasti. Häntä halutti saada selville, mikä\nse mahtoi olla.\n\nMuutamia minuutteja hän seisoi liikkumattomana kuin runko, jota vastaan\nhän nojasi, tarkastellen jokaista pensasta ja tiheikköä terävällä\nkatseellaan ja nuuskien ilmaa harjaantuneilla sieraimillaan. Ei voinut\nhuomata mitään, mikä olisi selittänyt hirven äkkinäisen pelon. Hän\naikoi hiipiä toiselle puolen runkoa tutkimaan. Mutta seis! Tuolla\nmullassa, missä jokin karhu oli kaivanut juuria, hän huomasi oudon\njalan jäljen. Hän kyyristyi heti maahan ja ryömi sinne hiljaa kuin\nkäärme tarkastamaan sitä.\n\nSe oli ihmisen jälki, mutta paljon suurempi kuin hänen tai jonkun muun\nhänen heimolaisensa. Grômin parta ja jäykät niskahiukset nousivat\npystyyn vihasta nähdessään sen.\n\nTuon kauhean jäljen varpaat olivat pitkät ja jäntereiset ja kantapää\nulottui kauas jalkapohjan taakse, joka oli leveä ja litteä. Paino oli\nselvästi jäljen uloimmaisella reunalla, ikäänkuin niiden omistaja olisi\nastunut jalkojensa ulkoreunoilla. Grômin, joka oli taitava jälkien\ntuntija, ei tarvinnut kuin vilkaista siihen päästäkseen varmuuteen,\nettä joku kaarijaloista oli ollut täällä. Eikä jälki ollut viittä\nminuttiakaan vanha.\n\nGrôm hiipi lähimpien pensaiden alle ja ryömi ihmeteltävällä nopeudella\noudon jäljen osoittamaan suuntaan pysähtyen joka toinen sekunti\nkatselemaan, nuuskimaan ilmaa ja kuuntelemaan. Tie oli hänelle\ntuttu. Äkkiä hän kuuli ääniä, useampia kirkuvia kurkkuääniä, ja hän\npysähtyi uudelleen kuin kivettyneenä. Sitten hän kuuli äänen, joka\nsai hänet hämmästyneenä hätkähtämään. Se oli Mawgin ääni, joka puhui\nrauhallisesti ja yksin. Mawg oli siis mennyt kaarijalkojen puolelle!\nGrômin otsa rypistyi. A-ya oli ollut oikeassa. Hänen olisi pitänyt\ntappaa petturi. Hän ryömi tiheikköön ja saattoi sieltä viiniköynnösten\nvälistä nähdä puhujat.\n\nHeitä oli luvultaan viisi ja he kokoutuivat melkein aivan hänen\nlähelleen rinteen alapuolelle. Neljä heistä oli kumaraista kaarijalkaa,\njoilla oli isot hartiat, pitkät käsivarret, litteä pää, kellertävän\nmaanväriset, ulkonevat leuat ja leveä nenä, jossa sieraimet ammottivat\nkuin kuopat ylöspäin. Grôm nyrpisti nenäänsä inhoten, kun heistä uhoava\nhapan haju tunkeutui hänen nenäänsä.\n\nHe olivat kaikki varustetut keihäillä ja kivipäisillä nuijilla,\njollaisia heidän joukkonsa ei ollut tuntenut hyökätessään\nvuoristoheimon kimppuun. Grôm oli varma, että petturi Mawg, joka\nylimielisesti kohteli heitä, oli neuvonut heille nämä aseet.\n\nKun Grôm ei ollut minkäänlaista käsitystä kaarijalkojen kielestä,\njota Mawg heidän kanssaan puhui, ei hän paljoakaan viisastunut heidän\npuheestaan. He viittoivat usein itään päin ja sitten taas laakson\nsuulla oleviin luoliin, ja siitä Grôm arvasi, että he suunnittelivat\njotakin hänen kansaansa vastaan.\n\nOli myös selvää, että tämä oli vain pieni urkkijajoukko, jonka petturi\noli johtanut tänne vakoilemaan heimoa. Sen hän saattoi jokseenkin\nvarmasti päättää. Selvää oli, että nämä vakoojat palaisivat kyläänsä\njohtaakseen tänne sellaisen hyökkääjälauman, että se hävittäisi\nLoistavan Olennon lapset olemattomiin.\n\nGrôm huomasi nopeasti, että kauemmin kuunteleminen olisi vain turhaa\najan hukkaamista. Kaiken, mikä oli mahdollista, oli hän saanut\ntietää. Ryömien hiljaa takaisin, kunnes arveli olevansa tarpeeksi\netäällä urkkijoista, nousi hän maasta ja juoksi, ensin varovasti ja\npuolikumarassa ja sitten kovalla vauhdilla, josta hän oli niin tunnettu\nheimonsa keskuudessa. Saavuttuaan luolille hän esitti nopeasti asian\npäällikölle, ja viiden minuutin kuluttua he kulkivat mukanaan tusina\nsotilaita samaa tietä.\n\nPaitsi tavallisia aseitaan oli Grömillä ja päälliköllä tulisoihdut,\nvihreät, paksut, puunkuoresta tehdyt putket, jotka oli peitetty\nnahalla ja olivat täynnä savuavaa kääpää, putkien yläpäähän oli\npuhkaistu muutamia reikiä. Tämä oli yksi Grômin keksinnöistä, joka oli\nosoittautunut tehokkaaksi miekkahammasta ja karhua vastaan. Työntämällä\nputken suuhun kourallisen kuivia oksia ja ruohoja ja sitten heiluttaen\nsitä päänsä päällä kykeni hän virittämään tuollaisen äkkinäisen ja\nsuuren tulen liekin, jota ei mikään uskaltanut katsella ja joka aina\nherätti pelkoa ja ihmetystä hänen tovereissaan.\n\nPieni joukko kulki varjojen nopeudella tiheikköjen läpi ja riippuvien\noksien alitse. Heidän kulkunsa huomasi vain joku äkkiä lentoon\npyrähtävä, pelästynyt lintu tai arka, pakoon syöksyvä peto ihmetellen\nheidän nopeata ja äänetöntä lähestymistään. Kun he tulivat lähelle\nvakoilijoiden olopaikkaa, kyyristyivät he hiipien eteenpäin kuin\nkärpät, kunnes saapuivat viiniköynnösten peittämälle rinteelle.\n\nMutta muukalaiset olivat hävinneet. Jäljistä päättäen he olivat\npaenneet kiireesti. Grômin mielipahaksi näytti siltä, että hän oli\nantanut heille varoituksen. Asia oli nähtävästi selitettävissä siten,\nettä Mawg, joka helposti tunsi hänen pienemmät jälkensä, oli kiivennyt\nrinnettä ylös ja tullut paikalle, jossa Grôm oli maannut piilossa\ntarkastelemassa heitä. Huomattuaan, että heitä vakoiltiin ja että\nvakoilija nähtävästi oli mennyt hakemaan apua, olivat he nähneet\nparhaaksi paeta heti, koska kaarijalat olivat hitaita juoksijoita.\nPäättäen suunnasta, mihin he olivat lähteneet, oli ilmeistä, että he\nolivat pakenemassa omaa leiriään kohti.\n\nPäällikkö määräsi ryhdyttäväksi pikaiseen takaa-ajoon. Grôm piti sitä\nhyödyttömänä, ei ainoastaan siksi, että pakolaiset kulkivat kovaa\nvauhtia, sen saattoi jäljistä huomata, vaan siksi, että häntä peloitti\njättää luolia niin kauaksi suojattomiksi. Hän ajatteli mahdollisuutta,\nettä jokin toinen vakoojajoukko hyökkäisi leiriin parhaitten voimien\npoissa ollessa. Mutta päällikön mielipide voitti.\n\nAjo oli kestänyt useita tunteja. Matkalla havaittiin, että Mawg johti\nseuralaisiaan näppärästi, mutta myöskin, etteivät kaarijalat ollenkaan\nhiljentäneet vauhtiaan. Takaa-ajajat lähestyivät nyt laakson toista\npäätä, seutua, jota he vain vähän tunsivat. Se oli epätasaista maata\nja täynnä väijytyksiä, joissa helposti olisi voinut joutua peloittavan\nhyökkäyksen uhriksi. Heimo oli liian heikko, jotta sen vähäiset\nsotakykyiset miehet olisi saatettu panna vaaralle alttiiksi epävarman\nasian tähden, ja päällikkö oli vastahakoisesti myöntyen Grômin\nmielipiteeseen juuri antamaisillaan paluukäskyn, kun samalla terävä\nkauhunkirkaisu, joka kuului aivan heidän edestään kallion kielekkeen\ntakaa, pysähdytti joukon.\n\nViitaten seuralaisiaan piiloutumaan tien molemmin puolin, hiipivät\npäällikkö ja Grôm eteenpäin ja kurkistivat varovasti kielekkeen takaa.\n\nAivan heidän edessään oli jyrkänne ja sen alapuolella epätasainen\npenger. Aivan puolitiessä jyrkännettä, selkä kalliota vasten,\nkyykötti eräs kaarijalka mies heiluttaen mielettömästi nuijaansa\npuolustautuakseen parin leopardin hyökkäystä vastaan. Mies oli\nlaskeutunut toiselle polvelleen, vetäen toista jalkaa saamattomasti\nperässään. Se näytti hankalalta ja sopimattomalta taisteluasennolta.\n\n»Hullu!» sanoi Bawr. »Hän ei tiedä, miten leopardin kanssa taistellaan.»\n\n»Hän on haavoittunut. Hänen jalkansa on katkennut!» sanoi Grôm. Ja\nsuoraa päätä, uuden ajatuksen välähtäessä hänen kekseliäissä aivoissa,\njuoksi hän rinnettä alas apuun, heiluttaen tulisoihtunsa juostessaan\nilmiliekkiin.\n\nPäällikkö katseli hämmästyneenä hetkisen, ihmetellen, miksi\nharkitsevainen Grôm vaivautui tekemään sellaista, minkä leopardit\nolisivat tehneet hänen sijastaan paljon paremmin. Mutta hän pelkäsi\njonkun väijytyksen olevan tekeillä. Huutaen takana olevat miehet\nluokseen heilutti hänkin soihtunsa liekkiin ja seurasi Grömiä..\n\nToisen leopardin oli jo onnistunut tarttua haavoittuneeseen\nkaarijalkaan, mutta nähdessään Grômin ja päällikön juoksevan niitä\nkohti, hypähtivät ne muristen taaksepäin ja kiiruhtivat pensaikkoon\nkuin pelästyneet kissat. Kaarijalka kohotti silmänsä ja oli ihmeissään\npelastuksestaan. Mutta kun hän näki noiden kahden komean olennon\nsyöksyvän luokseen liekkiä ja savua päänsä päällä, päästi hän kovan\nhuudon ja heittäytyi kasvoilleen.\n\nGrôm seisoi hänen vieressään tuijottaen tuohon rumaan, veriseen\nolentoon miettivin katsein, päällikön koettaessa päästä perille hänen\naikeistaan. Sotilaat tulivat huutaen ihastuneina, kun olivat viimeinkin\nsaaneet yhden noista pelätyistä vihollisistaan elävänä käsiinsä.\nHe olisivat tahtoneet heti syöksyä hänen kimppuunsa ja repiä hänet\nkappaleiksi, mutta Grôm viittasi heidät tuimasti takaisin. He murisivat\nnärkästyneinä ja eräs heistä vastusti kiivaasti tällaista lempeyttä\nniin vaarallista vihollista kohtaan.\n\n»Pyydän tätä miestä, Bawr, vangikseni!» sanoi Grôm.\n\n»Sinähän otitkin hänet», vastasi päällikkö. »Hän on sinun.» Hän\naikoi lisätä: »vaikka en ymmärrä, mitä hänellä teet.» Mutta hän ei\nmilloinkaan tahtonut näyttää epäröimistä tai tietämättömyyttään\nsellaisesta, jonka joku toinen saattoi tietää. Siksi hän päinvastoin\nankarasti käski seuralaisiaan tottelemaan heimon lakia ja pitämään\nGrômin saalista arvossa. Sitten Grôm astui aivan hänen viereensä ja\nkuiskasi hänen korvaansa: »Paljon sellaista, mitä meidän on tarvis\ntietää, saa Bawr tietää tältä mieheltä pian, kuten esim. vaaroista,\njotka ovat tulossa päällemme.»\n\nNyt päällikkö, joka oli nopea käsittämään, ymmärsi Grômin tarkoituksen,\nja seuralaistensa hämmästykseksi hän katseli tuota inhoittavaa vankia\ntyytyväisesti hymyillen.\n\n»Sinua on aivan oikein nimitetty päällikön oikeaksi kädeksi»,\nvastasi hän. »Minä nimitän sinua myös päällikön viisaudeksi, sillä\npelastaessasi tämän miehen hengen olet ollut kaukonäköisempi kuin minä.»\n\nKun vangin haavat oli sidottu verenvuotoa ehkäisevillä kasveilla ja\nhänen katkenneet jalkansa laitettu lastoihin taitamattomasti, mutta ei\nsilti hyödyttömästi, nostettiin hänet oksista kyhätyille epätasaisille\npaareille, ja vastahakoiset sotilaat kantoivat hänet leiriin.\n\nKukaan sotilaista ei ollut tarpeeksi kehittynyt ymmärtääkseen\njohtajiensa menettelyä, eikä päällikkö eikä Grôm yrittänytkään\nselittää sitä. Päällikkö, entistä varmempana vallastaan Grômin\nuskollisen kannatuksen tukemana, välitti vähät siitä, olivatko hänen\nseuralaisensa tyytyväisiä Vai ei, eikä hän ollut huomaavinaankaan\nheidän huonotuulisuuttaan, elleivät nämä selvin sanoin ilmaisseet sitä.\n\nMutta kun sotilaat tunnin nopean vaelluksen jälkeen äkkiä tulivat\niloisiksi ja alkoivat kantaessaan tuota vastahakoista, murisevaa\ntaakkaa lapsellisesti naureskella, oli päällikkö ihmeissään ja\ntutkiskeli syytä tähän nopeaan muutokseen. Kävi selville, että eräs\nsotilaista, tovereitaan kekseliäämpi, oli arvellut, että vankia\nhoidettiin siksi, että hänestä tulisi mieluinen uhri Loistavalle\nOlennolle. Kun tuo ajatus näytti saavuttavan niin sydämellistä\nhyväksymistä, ei viisas päällikkö katsonut tarpeelliseksi sanoa\nsiihen mitään vastaan. Ja todella, kun hän ajatteli asiaa tarkemmin,\nvoisi siten lopuksi käydäkin vallan hyvin, elleivät Grômin yritykset\nonnistuisi.\n\nKun tuo ruma ja vastusteleva muukalainen tuotiin A-yan asuntoon,\npani tämä tietysti kiivaasti vastaan. Mutta kun Grôm selitti hänelle\naikeensa ja uhkaavan vaaran, suostui hän kyllä nopeasti, sillä Mawgin\npelko oli vielä tuoreena hänen mielessään. Hän alkoi reippaasti\nhoidella vangin haavoja ja auttaa Grömiä opettamaan miehelle heimon\ntavallista puhetta.\n\nVanki oli muutamia päiviä siinä luulossa, että hänet surmataan\nmäärätyllä hetkellä. Mutta tämä pelko ei kuitenkaan vaikuttanut\nhänen ruokahaluunsa. Hän kävi käsiksi innokkaasti kaikkeen ruokaan,\nmitä hänelle tarjottiin, kyyristyi hätäisesti sen yli, kasvot\nkääntyneinä kallioseinään päin, ja hotki sen mielettömällä kiireellä\nja elukkamaisesti maiskauttaen. Mutta kun hän huomasi itseään\nkohdeltavan muuttumattomalla ystävällisyydellä, alkoi hän osoittaa\npelonsekaista kiitollisuutta ja alistuvaisuutta. Hänen pienet, pyöreät,\nmutta samalla arat ja tuliset silmänsä katselivat A-yan solakkaa\nvartaloa ihailevalla pelolla. Varsinkin muukalaisen haju inhoitti tätä\nsiistiä heimoa, enimmän kuitenkin A-yaa ja Grömiä, jotka olivat tässä\nsuhteessa tovereitaan tarkemmat. Sentähden A-ya, joka oli Loistavan\nOlennon papitar, hankki itselleen oikeuden rakentaa asuntoonsa pienen\ntulen ja sai hyvänhajuisia kuoria polttamalla asuntoonsa mieleisensä\ntuoksun. Kaarijalka, nähdessään hänen voimansa noihin salaperäisiin ja\npeloittavan punaisiin tulenkieliin, jotka kiemurtelivat kiven kolosta\nesiin, piti häntä enemmän jumalattarena kuin naisena, olentona, joka\nomista tuntemattomista syistään halusi olla laupias häntä kohtaan,\nmutta joka selvästi voisi tulla vaaralliseksi, jos häntä vastaan\njollakin tavalla rikottaisiin. Grömiä kohtaan hän käyttäytyi kuin nöyrä\norja, jonka kohtalo on isäntänsä kädessä. Muita heimon jäseniä kohtaan,\njotka tyydytettyään uteliaisuutensa parveilivat hänen ympärillään\npilkaten ja kiroillen, osoitti hän hurjaa pelkoa ja vihaa kuin vangittu\nilves.\n\nMutta pienokainen A-yan käsivarrella tuntui hänestä kummallisen\nkallisarvoiselta. Se ei ollut ainoastaan Grômin, hänen mahtavan ja\nkomean isäntänsä poika, vaan myös tuon ihmeellisen, suloisen ja\nsalaperäisen jumalallisen olennon, hänen emäntänsä, liekkien hoitajan\nja huoltajan lapsi. Jumaloiminen, jota hän heti tunsi sydämessään A-yan\nsuloutta kohtaan, mutta jota hän ei pelosta uskaltanut tunnustaa edes\nitselleen, oli kohdistunut pienokaiseen, ja pian se muuttui kiihkeäksi\nkoiran uskollisuudeksi. A-ya huomasi äidin vaistollaan tämän nopeasti\nja käsitti myös, että tuollainen uskollisuus voisi olla tulevaisuudessa\nhyödyksi hänen lapselleen. Sitäpaitsi se hellytti hänen sydäntään\ntuota rumaa vankia kohtaan niin, ettei hän ainoastaan auttanut Grömiä\nopettamaan hänelle heimon kieltä, vaan hän koetti myös parantaa hänen\ntapojaan ja tehdä hänestä vähän miellyttävämmän seuralaisen Miehen\nhaavat paranivat pian, mikä johtui hänen elonvoimaisesta nuorekkaasta\nruumiistaan. Katkenneen jalan luut kasvoivat pian lujasti yhteen.\nMutta Grôm oli välskäröinyt sen kiireesti eikä oikein huolellisesti,\nja siksi jalka jäi niin käyräksi, ettei sen omistaja voinut muuta kuin\nvaivalloisesti ja laahaten nilkuttaa sillä eteenpäin. Kun oli selvää,\nettei hän voinut juosta pois, ei hänellä ollut mitään vartijaa.\n\nSamoin huomattiin myös pian, ettei mikään voinut houkutella häntä pois\nA-yan pienokaisen läheisyydestä. Hän istua kyykötti Grômin asunnon\novella sulkien sen paremmin kuin mitkään käsin tehdyt salvat. Ne heimon\njäsenet, jotka olivat toivoneet saavansa kunnioittaa sekä Loistavaa\nOlentoa että kaatuneitten sukulaistensa henkiä suurella, verisellä\nuhrilla, alkoivat pian tyytymättöminä huomata toiveittensa rauenneen.\n\n\nII.\n\nVanki sanoi nimensä olevan Ook-ootsk, kummallinen kurkku-äänne, jota ei\nkukaan paitsi A-ya kyennyt lausumaan. Kun hän oli oppinut niin paljon,\nettä häntä saattoi ymmärtää, koetti hän innokkaasti palkita Grômin\nsuojeluksen kertomalla vilpittömästi kaiken, mitä tiesi. Hänessä oli\npaljon lapsen tarkkanäköisyyttä, joten hän pian huomasi olevansa jonkin\narvoinen, kun sekä päällikkö että Grôm kyseli häneltä tuntikausia\nkaikenlaisia asioita. Oman kansansa hän hylkäsi katkerana, koska hänen\nkaatuessaan kivikkoon ja loukatessaan jalkansa hänen toverinsa olivat\nkieltäytyneet auttamasta häntä. Hän piti ylpeytenään tehdä isäntänsä\nmieliksi ja nimittää itseään isäntänsä pienokaisen orjaksi.\n\nTiedot, jotka hän kykeni antamaan, olivat sellaisia, että ne saivat\npäällikön ja Grômin mitä synkimmän levottomuuden valtaan. Niistä\nilmeni, että kaarijalat, vähitellen selvittyään Pienten Kukkulain\nsolassa kärsimästään kauheasta häviöstä, olivat päättäneet, että\ntappio oli kostettava. Mutta he eivät enää pitäneet vastustajiaan\nvähäpätöisinä heidän harvalukuisuutensa tähden. He myönsivät, että\njos heidän mieli onnistua seuraavassa hyökkäyksessä, oli heidän\njärjestyttävä ja opittava käyttämään voimiaan paremmin. Sentähden, kun\nMawg ja hänen petturitoverinsa joutuivat heidän käsiinsä, he eivät\nrepineet heitä kappaleiksi eläimellisellä julmuudella, Vaan säästivät\nheidät, pitivät heistä hyvää huolta ja koettivat uutterasti oppia\nkaiken, mitä muukalaiset osasivat neuvoa. Ja Mawg, huomattuaan tässä\ntilaisuuden kostaa Grômille ja tyydyttää mieletöntä kiihkoaan A-yaa\nkohtaan, joka niin kauan oli hänessä kytenyt, oli tarttunut tehtävään\nilkein mielin ja suurella innolla.\n\nNiiden tietojen perusteella, joita Ook-ootsk saattoi antaa, oli\nselvää, että hyökkäys alkaisi niin pian kuin mahdollista sen jälkeen\nkuin heidän joukkonsa olisivat täydellisesti varustetut uusilla\naseilla. Tämä, sanoi Ook-ootsk, tapahtuisi heti kuivan vuodenajan\nalettua. Joka tapauksessa, sanoi hän, oli joukkojen pakko odottaa\nkuivaa vuodenaikaa, sillä tie heidän asunnoiltaan Tulilaaksoon kulki\nsuoseudun läpi, jota suurempien joukkojen oli mahdotonta kulkea\nsadekuukausina.\n\nKun kuiva vuodenaika oli jo aivan käsissä, alkoivat Bawr ja Grôm\nkuumeentapaisesti ryhtyä puolustustoimiin. Laskien mukaan kaikki\nvanhemmat pojat, jotka olivat kasvaneet isoiksi nuorukaisiksi viime\nsodan jälkeen, ja voimakkaat naiset ja tytöt, he eivät voineet saada\nkokoon enempää kuin noin satakaksikymmentä todellista sotilasta. He\ntiesivät, että häviö merkitsisi heimolle nopeata kuolemista ja naisille\nilkeätä orjuutta ja inhoittavia puolisoja. Mutta he tiesivät myös, että\npelkkä onnistunut puolustus hyödyttäisi heitä vain hetkeksi. Elleivät\nhe voisi tuottaa vastustajilleen sellaista häviötä, että se tekisi\nheistä surkean lopun, uupuisivat he pian suuren ylivoiman alle tai\nnääntyisivät nälkään luolissaan. Ei siis ainoastaan puolustusta vaan\nsuurenmoista hyökkäystä, sadankahdenkymmenen miehen hyökkäystä yhtä\nmonta tuhatta miestä vastaan, suunnitteli Bawr, ja Grôm hautoi aivan\nuusia keksintöjä.\n\nToinen niistä suurista luolista, joissa heimo asusti, jätettiin\ntyhjäksi, koska sitä oli vaikea puolustaa. Bawrin tarkka silmä huomasi\nsen pikemmin ansaksi kuin turvapaikaksi, sillä vuorilta luolan takaa\nvoi vihollinen vyöryttää kivilohkareita tukkien siten luolan suun.\nMutta jyrkänne, missä toinen luola oli, oli luoksepääsemätön ja ulottui\nkauas sisäänkäytävän yli. Tähän luonnolliseen linnoitukseen siirrettiin\nheimo, josta suurin osa napisi. Juuria ja kuivattuja lihavarastoja\nkerättiin sisälle ja kaikki pantiin kokoamaan kuivia ja puolikuivia\npolttoaineita. Suunnaton joukko pieniä, äkkiä tuleen leimahtavia\nrisukimppuja pinottiin käytävän sisäpuolelle, johon sade ei osunut,\nja tiheä metsikkö oikealla ja vasemmalla kaadettiin ja muodostettiin\nsopiviksi puolustuslinnoituksiksi.\n\nAivan luolan edustalla oli pieni viuhkan muotoinen tasanko,\npinta-alaltaan useampien neliöjalkojen laajuinen. Oikealla kulki\nkivilohkareiden välissä kapea polku, jolla vain yksi henkilö mahtui\nkerrallaan kulkemaan ja joka vei toiselle luolalle. Tasangon vasemmalla\nreunalla oli terävää kivilouhikkoa, jonka yli vain vaikeasti saattoi\nkulkea. Edessäpäin oli matala jyrkänne, josta maa vietti vähitellen\nlaaksoon päin. Siellä kasvoi korkeita pensaita ja synkkiä tiheikköjä,\njoiden läpi kulki lukemattomia kapeita polkuja.\n\nSuoraan luolan edessä puolivälissä tasankoa paloi yötä päivää pyhä\ntuli, josta vuorotellen piti huolta pieni joukko miehiä, jotka\npäällikkö oli valinnut tähän merkilliseen palvelukseen. Päällikön\nmääräyksestä oli koko tasanko puhdistettu pensaista ja ruohosta ja\npitkin sen reunoja oli rakennettu rovioita noin kymmenen, kahdentoista\njalan päähän, ja kaikkien tuli olla valmiina sytytettäviksi.\n\nSillä välin valmisteli Grôm ahkerasti suunnitelmaansa, jonka varassa\nlopullinen ratkaisu oli. Monta päivää yhtä päätä sai heimo kerätä\nkuivia ja tuoreita risuja laakson toisesta päästä ja kuivuneita\nheinäkimppuja suurilta ruohokentiltä laakson ulkopuolelta, tanssivien\nliekkien tuolta puolen. Kaikki nuo helposti syttyvät aineet levitti\nGrôm tiheikköihin tasangon eteen lähes kilometrin laajuudelta rinnettä\nylöspäin, kunnes koko tuo ala oli todella kuin laaja kokko, joka odotti\nsytyttämistä.\n\nSillä aikaa kuin tehtiin näitä valmistuksia, joita heimo ihmetteli,\nsillä se ei voinut käsittää, mitä hyötyä oli maan peittämisestä\ntuollaisella roskalla, lähetti Bawr pienen vakoojajoukon vartioimaan\nkaukaiselle vuorenharjalle. He olivat heimon nopeimpia juoksijoita.\nBawr, joka oli kaukonäköinen sotapäällikkö, antoi heidän vaihtaa vuoroa\nkahdesti vuorokaudessa, etteivät väsyisi ja tulisi huolimattomiksi.\n\nKun kaikki oli valmista, alkoi jännittävä odotuksen aika. Päivä kului\ntoisensa jälkeen kuten ennenkin, kuumana ja pilvettömänä, ja maa tuli\nkuivaksi kuin taula. Nähdessään, ettei mitään erikoista tapahtunut,\nalkoi heimo epäillä tai unohtaa vaaran, joka uhkasi sitä. Muristiin\nrasittavasta, yhtämittaisesta vartioinnista, mutta Bawr tukahdutti\nmurinan pienellä kädenliikkeellä. Ja rampa Ook-ootsk, joka kyykötti\nrumana Grômin ovella A-yan pienokainen apinamaisella käsivarrellaan,\ntuli yhä levottomammaksi. Mitä kauemmin he viipyivät, sitä suuremmat\nvoimat he keräisivät hyökkäykseen, puheli hän Grômille.\n\nKun hänellä ei ollut aavistustakaan Grômin suurenmoisista hankkeista,\nkatsoi hän epäluuloisesti noita pieniä puuläjiä, jotka aiottiin\nsytyttää pitkin tasangon reunoja, ja toivoi ne rakennettaviksi\npaljon suuremmiksi, sillä hän arveli, että hänen kansansa, vaikka he\nhirveästi pelästyisivätkin loistavaa olentoa, pakottaisivat takimmaiset\neteenpäin, kun heitä oli suunnattoman joukot, ja he tallaisivat tulet\nsammuksiin. Päällikön ja Grômin samoinkuin A-yankin rohkeus, millä he\najattelivat uhkaavaa vaaraa, täytti hänet hämmästyksellä.\n\nSitten viimein eräänä iltana vähän ennen auringonlaskua tulivat\nvakoojat juosten hengästyneinä ja yhdellä oli vaikea keihään\nhaava hartioissaan. Silmät suurina he kertoivat kaarijalkojen\nlukemattomista joukoista, jotka samosivat laaksoon johtajinaan Mawg ja\njättiläismäinen, mustanaamainen mies, komea kuin itse Bawr.\n\n»Onko heitä yhtä paljon kuin niitä, jotka hyökkäsivät meitä vastaan\npienillä kukkuloilla?» kysyi Grôm.\n\nVapisevat miehet kohottivat kätensä.\n\n»Niinkuin heinäsirkkaparvet verrattuna kottaraisjoukkoihin», vastasivat\nhe.\n\nHeidän hämmästyksekseen päällikkö hymyili julman tyytyväisenä\nkuullessaan tuon kauhean uutisen.\n\n»Hyvä on», sanoi hän. Kiiveten kalliolle luolan vieressä tuijotti hän\nlaaksoon koettaen nähdä vihollisen etujoukkoja. Sillä välin Grôm, joka\njohti tulen palvelijoita, asetti heidät nuotioiden viereen valmiina\nsytyttämään ne käskettäessä.\n\nKesti melkein tunnin, niin nopeasti olivat vakoilijat peloissaan\njuosseet, ennenkuin rätinä ja peloittavat äänet ilmaisivat\njoukkojen lähestyvän. Oli hämärä ja ensimmäiset tähdet ilmestyivät\nvaaleansinipunervalle taivaalle. Laaksossa saattoi huomata sekavan\njoukon liikuskelevan tiheiköissä. Bawr antoi nopeat ja pontevat\nmääräyksensä ja sotilaat asettuivat kahteen riviin tasangon eteen, noin\nkolme, neljä askelta nuotioiden taakse.\n\nHeillä oli kullakin kivipäinen nuija, suuri tai pieni kantajan koon\nmukaan, ja ainakin kolme piikärkistä keihästä. Kapean polun päätä, joka\njohti alemmasta luolasta, vartioi kuusi samalla lailla aseistettua\nnaista. Bawr oli valinnut nämä naiset, sillä jokaisella heistä oli yksi\ntai useampia pienokaisia takana olevassa luolassa, ja hän tiesi, ettei\nmikään vaarallinen vihollinen pääsisi elävänä sitä tietä. Mutta A-ya ei\nollut näiden kuuden kiihtyneen äidin joukossa, sillä hänen paikkansa\noli tulien hoitajana.\n\nKuului pahaa-ennustavaa ulvontaa tuon sekavan joukon lähestyessä\nnopeasti. Bawr hypähti alas tähystyspaikaltaan heiluttaen suurta\nnuijaansa ja harppasi pitkin askelin eturintamaan. Grôm huusi\nmääräyksensä ja kaikki nuotiot tasangon ympärillä sytytettiin. Ne\nleimahtivat iloisesti ja samalla lisättiin suureen keskusnuotioon,\njoka oli saanut riutua hehkuvaksi hiilikasaksi, kuivia polttoaineita,\njolloin se loimahti suureksi liekkipatsaaksi. Tuossa äkillisessä\nvalonhohteessa, joka valaisi muutaman sadan jalkaa laaksosta, nähtiin\nkaarijalkojen etujoukkojen kuhisevan pensaikoissa. Heidän keltaiset,\nilkeät kasvonsa, ammottavat sieraimensa ja siansilmänsä olivat\nsuunnattuina kauhuisina tähän loisteeseen.\n\nEtujoukot pysähtyivät hetkeksi, ja hiljainen mutina muuttui\nkovaksi huudoksi. Silloin juoksi solakka Mawg etumaiseksi ja häntä\nseurasi, hetken kummallisesti epäröiden, suuri olento, todellinen\nkaarijalkamies, mutta yhtä solakka kuin Bawrkin ja väriltään melkein\nmusta. Tämä jättiläinen ja Mawg, karkoittaen pelkonsa tuota ihmeellistä\ntuli-ilmiötä kohtaan, juoksivat pitkin sotilaiden rivejä kehoittaen\neteenpäin ja osoittaen, että viholliset seisoivat aivan liekkien\nvieressä laisinkaan vahingoittumatta.\n\nEtumaisiin joukkoihin ei tämä selitys näyttänyt ensin paljoa\nvaikuttavan. Mutta juuri takana oleviin se näytti paremmin tehoavan,\nsillä heitä kannusti uteliaisuus. Sitäpaitsi kulkivat jälkijoukot\neteenpäin ja niiden paino kävi pian vastustamattomaksi. Silloin\nhuomasivat etumaiset, ettei heillä ollut valitsemisen varaa. He\ntaipuivat, vetäytyivät jälleen itsepäisesti takaisin, antoivat sitten\nkuin särkynyt sulku perään, ja joukko syöksyi kirkuen ja hyppien\nsuoraan tulia kohti.\n\nNiin pian kuin hyökkäys todella alkoi, vetäytyivät Mawg ja musta\npäällikkö taitavasti syrjään juosten korkeammalla sijaitsevalle\nkivikkomäelle tasangon vasemmalle puolen, mistä he saattoivat nähdä\nhyökkäyksen ja johtaa sitä. Oli selvää, että he olivat varmoja\nvoitosta, koska heillä oli niin suuri ylivoima.\n\nPäällikkö ja Grôm odottivat kauheata hyökkäystä seisten rohkeina,\nliikkumattomina ja äänettöminä tuliensa välissä. Kukaan heimolaisista\nei äännähtänytkään eikä kukaan sotilaista, ei miehistä eikä naisista,\nliikahtanut. Mutta monen sydän salpautui, sillä näytti siltä, ettei\ntuo elävä virta voisi milloinkaan pysähtyä. Äkkiä lensi eturintamasta\nkeihäspilvi, mutta ne eivät kantaneet kauas, ainoastaan puoli tusinaa\nniistä lensi tasangon reunaan asti. Bawr vastasi siihen kohta huutaen\nlujasti, jolloin keihäät lensivät tulilinjan takaa.\n\nNämä keihäät, jotka heitettiin vapaaehtoisesti ja taitavasti, osuivat\nsuoraan vihollisen sullottuihin joukkoihin, mutta ne aiheuttivat vain\nhetken hämmingin, kun kuolleet kaatuivat, ja takanatulevat kömpivät\nniiden yli. Noiden julman äänettömien sotilaiden toinen yhteisheitto\nnäytti saavan enemmän tuhoa aikaan. Heitettynä matalalle ja lyhyemmän\nvälimatkan päästä osui jokainen pykäläinen keihään kärki paikalleen,\nja kirkuvat uhrit hämmensivät takana olijat. Mutta hetken kuluttua\ntuo mieletön virta syöksyi jälleen eteenpäin, kunnes se oli noin\nkolmenkymmenen askeleen päässä tasangon reunasta.\n\nSilloin Grôm antoi merkkihuudon, jota taistelijoiden eturintama oli jo\ntuskallisena odottanut. Jokaiseen nuotioon oli sisäpuolelle asetettu\npihkaisia puukimppuja, jotka eivät vain palaneet iloisesti rätisten\nvaan myös kauan. Näiden kimppujen toinen pää vain oli tulessa. Tarttuen\nniiden palamattomaan päähän heittivät taistelijat ne täydessä liekissä\nsuoraan vihollisten kasvoja vasten.\n\nJulmat, tuijottavat kasvot kirkuivat tuskasta ja kauhusta, ja koko\netujoukko huitoen hurjasti noita outoja heittoaseita kääntyi ympäri\nja tunki takana olevia joukkoja syrjään yritti raivata itselleen tien\nniiden läpi. Mutta noita vyöryviä joukkoja ei voinut vastustaa. Hurjan,\nhirveän taistelun jälkeen oli pakoon aikojat lyöty maahan ja tallattu\njalkoihin. Uusia tulokkaita tervehdittiin samanlaisena kekälesateella\nja kauhea näytelmä uudistui, mutta vähän erilaisena, sillä useat\nhyökkääjistä, huomattuaan, ettei ollut mitään mahdollisuutta peräytyä,\nsyöksyivät suoraan eteenpäin täynnä toivotonta kuoleman kauhua,\nvälittämättä tulisista kekäleistä tai keihäistä.\n\nSamalla heittivät päällikkö oikealta sivustalta ja Grôm vasemmalta\npaljon leimuavia kekäleitä kauas etujoukkojen päitten yli rutikuivaan\nrisukkoon. Pitkiä tuliliekkejä leimahteli heti siellä täällä ja\nkaikkialla kiemurrellen ja nuoleskellen hurjasti. Kuului sellainen\nkauhun huuto, että kaikki joukot, jotka saattoivat sen kuulla,\npysähtyivät. Heikko tuuli puhalsi laaksoa pitkin, ja melkein heti\nlähtivät hajautuneet liekit yhtenä vyörynä eteenpäin. Joukot kääntyivät\nhurjan kauhun vallassa pakoon hyppien toistensa päälle ja tunkien\ntoisiaan syrjään taistellen henkensä edestä.\n\nRiemuissaan ja pilkallisesti huutaen syöksyivät puolustajat tasangolta\nulos ja heittäytyivät edessään olevien, sekautuneiden joukkojen\nkimppuun. Mutta nämä, joilla ei ollut mitään pakomahdollisuutta\nja joita oli monin verroin enemmän kuin riemuitsevia vihollisia,\ntaistelivat kuin rotat loukussa, ja luolamiehet huomasivat joutuneensa\nkuolemantaisteluun juuri kun luulivat, että taistelu oli lopussa.\n\nA-ya, jota ei enää tarvittu tulien hoidossa, aikoi juuri seurata Grömiä\nveriseen taisteluun, kun huuto luolan suulta sai hänet pyörähtämään\nympäri. Hän ehti parhaiksi nähdä Ook-ootskin heittävän keihäänsä Mawgin\nsolakkaa vartaloa vastaan tämän hyökätessä hänen kimppuunsa rosoiselta\nvasemmanpuoleiselta kallionrinteeltä. Puoli tusinaa kaarijalkoja\nseurasi Mawgia aivan hänen kintereillään. Huutaen varoituksen Grômille\nsyöksyi hän takaisin luolaa kohti. Mutta Grôm ei kuullut häntä. Hänet\noli isketty tiedottomaksi ja hän oli hautautunut vihollisläjän alle.\n\nHiukset hulmuten ja silmät kuin naarastiikerillä pesäänsä\npuolustaessaan syöksyi A-ya luolan ovelle. Mutta hän ei päässyt sinne.\nJuuri sisäänkäytävällä häntä lyötiin nuijalla päähän ja hän kaatui.\nHäneen käytiin heti kiinni ja hänet sidottiin. Hetkistä myöhemmin tuli\nkolme kaarijalkaa verta vuotavan Mawgin seuraamana juosten luolasta.\nMawg heitti voimattoman olennon tyytyväisesti irvistäen hartioilleen,\nja joukko kiiruhti nopeasti rinnettä alas.\n\nMuutaman minuutin kuluttua päättyi viimein taistelu tasangon\nedustalla, ja Bawr, jättäen melkein kolmannen osan miehistään\nkaatuneina kuolleitten kaarijalkojen joukkoon, johti iloitsevat\njäljelle jääneet takaisin luolaan. Voitto oli tullut Loistavan\nOlennon lapsille kalliiksi. Mutta hyökkääjät olivat täydellisesti\nhävinneet. Liekit vyöryivät pari kilometriä pitkin laaksoa, missä niitä\neivät tukahduttaneet kuolleitten tai kuolevain kaarijalkojen suuret\nruumiskasat. Synkässä yössä kuului lakkaamatta huutoja milloin yltyen\nmilloin hiljentyen, ja tuolla hehkussa vyöryi kauhea pakolaislauma,\njohon liekit tarttuivat surmaten pakenevat. Nojaten pitkään nuijaansa\nja silmätessään mietteissään tuota kauheata hävityksen kenttää,\npäätteli Bawr itsekseen, etteivät kaarijalat enää milloinkaan, niin\nkauan kuin muisto tästä yöstä säilyisi, uskaltaisi hyökätä hänen\nkansaansa vastaan.\n\nSitten vei naisten hurja voihkina päällikön luolaan. Siellä hän näki,\nettä puolet pienokaisista oli surmattu Mawgin nopean hyökkäyksen aikana\nja että melkein kaikki vanhat miehet ja naiset oli tapettu heidän\npuolustaessaan hoidokkejaan. Grômin oven suussa kyyristyneenä ja\nsuuret hampaat puristettuina kuolleen kaarijalan kurkkuun makasi rampa\nvanki, Ook-ootsk. Huomattuaan, että hän vielä hengitti, ja nähdessään,\nmillaisella raivolla hän oli taistellut puolustaessaan pienokaistaan,\nnostivat sotilaat hänet hellävaroin syrjään. Hänen altaan ja karvaisen\nkäsivarren suojassa he löysivät Grômin lapsen, joka ei ollut saanut\npienintäkään haavaa. Naiset olivat puolustaessaan oikealle johtavan\npolun päätä nähneet A-yan ryöstön, ja siksi Bawr antoi pienokaisen\nerään oman vaimonsa hoidettavaksi.\n\nSitten etsittiin Grömiä. Ensin luuli päällikkö, että hän oli\nuhkarohkeasti seurannut A-yan ryöstäjiä pelastaakseen hänet yksin.\nMutta he löysivät hänet erään ruumiskasan alta kuoleman kielistä ja\nolivat joutua epätoivoon. Tietäen Grômin pelastaneen heimon, alkoivat\nhe äänekkäästi voihkia hänen vieressään, kuten tähän asti oli tehty\nvain ylimmän päällikön hautajaisissa. Mutta Bawr, kasvot surusta\nryppyisinä, vakuutti heille, ettei Grôm kuolisi, ja nostaen sankarin\nkäsivarsilleen kantoi hänet luolaan.\n\nGrômin haavat olivat syvät, mutta eivät silti kuolettavat. Vasta\njonkun päivän kuluttua ilmoitettiin hänelle, että kaarijalat olivat\nvieneet A-yan elävänä mukaansa. Silloin hän hurjasti huudahtaen\nhypähti jaloilleen. Veri purskui uudelleen hänen haavoistaan ja hän\nkaatui pyörtyneenä maahan. Toinnuttuaan uudelleen ei hän päiväkausiin\npuhunut kenellekään sanaakaan ja näytti siltä kuin hän kuolisi, ei\nhaavojensa, vaan elämäänkyllästyksensä tähden. Mutta vanki Ook-ootsk,\njota hoidettiin yhdessä Grômin kanssa, muistutti hänelle, että hänen\noli elettävä kostaakseen, ja siitä hän vähän elpyi. Sitten huomautti\nBawr hänelle, ettei sellainen urotyö kuin A-yan pelastaminen olisi\nmahdotonta tulen valloittajalle ja kokonaisen kansan voittajalle.\n\nJa siitä hetkestä alkoi Grôm hiljalleen parantua.\n\n\n\n\nSeitsemäs luku.\n\nA-YAN PELASTUS.\n\n\nTuhanväriset, apinannäköiset, kaarijalkaiset miehet pitivät neuvottelua.\n\nEi ollut kulunut kauan, kenties noin kymmenentuhatta vuotta tai\nniillä paikoin, maailman viettäessä pitkää, hidasta aamuaan – siitä\nkuin heidän esi-isänsä, ylpeinä vähäisestä älystään laskeutuivat alas\npuiden latvoista kävelemään suorina kovalle maalle ja saattamaan pedot\nvaltansa alaisiksi. Heidän käsivartensa olivat vieläkin epäinhimilliset\nja turhan pitkät, heidän lyhyet ja voimakkaat säärensä olivat vielä\nniin käyrät, etteivät he voineet juosta kovaan. Heidän asuntonsa olivat\nvieläkin korkealla puiden oksilla, missä he voivat maata rauhassa\nkaikilta hyökkäyksiltä. He olivat vielä puun asujaimia. Mutta he olivat\nihmisiä, jotka tahtoivat anastaa herruuden kaikilta muilta olijoilta\nmaan päällä.\n\nHe eivät olleet kauniit ulkomuodoltaan. Noita käyriä, voimakkaita\nolentoja, joiden väri vaihteli likaisen keltaisen ruskeasta tummaan\nsaven väriin saakka, peitti epätasainen, ohut, tumma karvapeite.\nReisissä ja hartioissa pitkin selkärankaa sekä pitkien käsivarsien\nulkopinnalla olivat karvat paksummat ja pitemmät muodostaen ikään\nkuin säännöttömän ruohikon. Hiukset heidän päässään olivat tummat ja\nvanuneet rasvaisiin ja likaisiin takkuihin. Kasvot olivat leveät ja\nlitteät, leuat vahvasti ulkonevat, otsa hyvin matala ja nenä leveä\nikäänkuin se olisi saanut kovan iskun altapäin niin, että häikäisevän\npunaiset sieraimet ammottivat rumasti ylöspäin.\n\nVain heimon ruhjotut ja alakuloiset jäännökset neuvottelivat nyt\nkadonneesta onnestaan. He kyyköttivät säännöttömässä puoliympyrässä\nkosketellen kömpelösti haavojaan tai kynsien kummallisesti itseään.\nHeidän apinamaiset vaimonsa vetelehtivät rääkyvissä joukoissa piirin\nulkopuolella tai kyyköttivät lähimpien puiden oksilla. Niillä, jotka\nistuivat puissa, oli useimmilla lapset sylissään, ja sen tähden he\nolivat kovin arkoja vaarallisella, tasaisella maalla. Siellä täällä\njoukon ympärillä, joko kyyköttäen kummulla tai heiluen puun latvassa,\noli tarkkasilmäisiä vanhoja naisia, jotka vartioivat, ettei mitään\näkkinäistä hyökkäystä tapahtuisi, vaikka oli vain harvoja petoja tai\nihmisiä, jotka olisivat uskaltaneet hyökätä julman kaarijalkaheimon\nkimppuun.\n\nMatalalla, sileällä kivellä, joka oli valtaistuimena, istui\nkaarijalkojen päällikkö leikitellen tukevalla nuijallaan niinkuin\nkaislalla, vaikka se oli suuri puunjuuri, joka oli hakattu terävillä\nkivillä nuijan muotoiseksi. Hän oli paljon pitempi ja kookkaampi\nkuin hänen toverinsa, vaikka hän muutoin oli näiden kaltainen\nlukuunottamatta väriä, joka oli tumma, melkeinpä musta. Hänellä oli\npetomaiset leuat ja koko hänen olentonsa, silmiä lukuunottamatta, oli\nelukkamaisempi kuin hänen tovereittensa. Vaikka ne olivatkin pienet ja\nsyvällä päässä, leimahtelivat ne suurta älyä ja rohkeata herruutta,\njonka tähden hänestä olikin tullut päällikkö. Hän puhui nopeasti,\ntehden mahtavia liikkeitä haukkuvalla, kalkattavalla äänellä, joka oli\nsangen epäselvä. Vähitellen tuli hän yhä kiivaammaksi. Kyyköttävät\nkuulijat keikuttivat ymmärtäväisesti ruumistaan ilmaisten silloin\ntällöin hyväksymisensä kirkumisella ja murinalla.\n\nPuoliympyrän toisessa päässä, aivan lähellä puhuvaa päällikköä, istui\neräs mies, joka selvästi oli toista rotua kuin hänen seuralaisensa.\nJokin päällikön puheessa näytti herättävän hänessä outoa levottomuutta,\nsillä hän hypähti seisoalleen ja nojasi nuijaansa, joka oli pitempi\nja sopusuhtaisempi kuin päällikön. Väriltään oli mies silmiinpistävän\nvaalea, huolimatta liasta ja loasta, joka koetti peittää sitä. Hän\noli suurta mustaa päällikköäkin pitempi. Ruumiiltaan hän kylläkin oli\nlyhyempi, mutta hän voitti kuitenkin pituudessa pitkien ja suorien\njalkojensa vuoksi. Hänen rintansa ja hartiansa olivat suunnattoman\nvoimakkaat, mutta hänen vyötäisensä ja lanteensa olivat sangen hoikat\nverrattuina tynnyrimäisiin kaarijalkoihin. Hän oli ruumiiltaan vähemmän\nkarvainen kuin hänen toverinsa rintaa ja käsivarsia lukuunottamatta.\nMutta päätä peitti ikäänkuin suunnaton, tummanruskea harja. Hänen\nkasvonsa olivat tuimat ja vahvat ja niissä oli lujat, päättäväiset\nleuat, sopusuhtainen suu, iso, komea nenä ja korkea otsa. Hänen\nsilmänsä olivat siniset ja tuijottivat nyt rohkeasti uhmaten tuuheiden\nkulmakarvojen alta päällikköön. Aivan hänen takanaan kyykötti tyttö,\nselvästi samaa heimoa kuin hänkin. Tällä oli komea, vahva, sorja naisen\nvartalo, jonka saattoi selvästi huomata huolimatta hänen surumielisestä\nasennostaan; hän oli painanut kasvonsa polviaan vasten ja puolet\nruumiista oli tuuheiden kastanjanruskeiden hiusten peitossa.\n\nTuo komea muukalainen, joka niin rohkeasti katseli päällikköä, oli\npetturi Mawg. Mielettömässä ylpeydessään ei hän ollut ymmärtänyt,\nettä puiden asukkaat aikoivat saattaa hänet tilille siitä turmiosta,\nminkä hän oli tuottanut heille. Hän ei ollut käsittänyt, että A-ya,\njoka oli suorajäseninen ja suloinen, voisi herättää himoja muissakin\nkuin hänessä. Kuunnellessaan nyt päällikön kiivasta puhetta ja murinaa\ntakanaan ja ympärillään huomasi hän äkkiä hirvittävän kohtalon uhkaavan\nitseään. Mutta vaikka hän olikin julma ja petturi, ei hän ollut\npelkuri. Hänen verensä alkoi kiehua ja lihakset jännittyivät hänen\najatellessaan kuoleman taistelua, joka pian kohtaisi häntä.\n\nTyttö, näkemättä ja kuulematta mitään, pää painuneena paljaita\npolvia vasten, ei välittänyt mistään. Hän inhosi elämää ja samaten\nkaikkia ympärillään olevia. Hänen pienokaisensa ja herransa, jos he\nvielä elivät, olivat kaukana vuorien ja soiden takana luolaisella\nvuorenrinteellä tulisavujen takana. Ryöstäjäänsä Mawgia hän vihasi\nenemmän kuin ketään muuta. Mutta hän oli täällä Mawgin takana, koska\ntämä suojeli häntä, etteivät hurjat kaarijalkanaiset repisi häntä\nkappaleiksi.\n\nÄkkiä katsomatta taakseen puhui Mawg hänelle heidän omalla kielellään,\njota kaarijalat eivät ymmärtäneet. »Ole valmiina, tyttö! He aikovat\ntappaa minut. Musta päällikkö himoitsee sinua. Mutta minä tapan hänet,\nja me pakenemme. He ovat kaikki konnia. Tule!»\n\nTämän sanottuaan hän hyökkäsi suoraan suuren mustan päällikön kimppuun,\njoka istui kivellään. Mutta tyttö, vaikka hän kuuli joka sanan, ei edes\nkohottanut päätään.\n\nMawg hyökkäsi kuin leopardi, mutta musta päällikkö, vaikka olikin\nhidas jaloistaan, ei ollut hidas käsistään eikä aivoistaan. Vaikka\nhän hämmästyikin suuresti, heilutti hän nuijaansa juuri parahiksi\nestäen sillä Mawgin nopean iskun, joka muuten olisi musertanut hänen\nhäränniskansa. Nuija melkein särkyi saamastaan iskusta. Päällikkö\nheitti sen naurahtaen maahan ja tavoitteli hyökkääjän kurkkua\nkynsisillä käsillään.\n\nJos olisi ollut mahdollista taistella mies miestä vastaan, olisi Mawg\ntehnyt sen mielellään, vaikka ottelun tulos olisikin ollut epävarma.\nMutta hänellä ei ollut halua vastustaa koko heimoa, joka nyt alkoi\nhäntä ahdistaa kuin susilauma. Hänellä ei ollut aikaa tähdätä iskuaan\nkunnollisesti. Mutta väistäessään noita jättiläismäisiä käsiä antoi\nhän nopean iskun nuijan tyvipäällä, joka halkaisi vihollisen posken ja\npuhkaisi toisen ilkeän, pienen silmän. Samalla hän pyörähti notkeasti\nympäri, hypähti kiven toiselle puolen ja juoksi kuin hirvi puitten\nlomitse kiroillen tyttöä, kun ei tämä seurannut häntä. Puolet heimosta\najoi häntä takaa ulvoen julmasti, toisten vetäytyessä takaisin odottaen\nlevottomina, mitä päällikkö tekisi.\n\nPäällikkö katseli toisten mukana pakolaisen jälkeen, peittäen\nhaavoittuneen silmänsä karvaisella kädellään. Mutta hän tiesi olevan\nmieletöntä koettaa saavuttaa nopeajalkaista vihollistaan, ja hetken\nkuluttua hän heitti koko karkurin mielestään. Ähkäisten hän astui alas\nkiveltään ja huolimatta haavoistaan kulki tytön luo. Koko hälinän\naikana ei A-ya ollut nostanut kertaakaan päätään polviensa välistä eikä\nnäyttänyt vähintäkään levottomuuden merkkiä. Päällikkö tarttui häntä\nolkapäähän ja ravisti häntä raa'asti käskien hänen tulla mukaansa.\nTyttö ei ymmärtänyt hänen kieltään, mutta hänen tarkoituksensa oli\nselvä. Hän katsoi ylös ja tuijotti suoraan päällikön yhteen avonaiseen\nsilmään. Hänen silmissään oli vaarallinen, leimahteleva liekki niin\nkuin pedolla häkissä, ja hän aikoi karata miehen kurkkuun.\n\nMutta musta päällikkö ei ollut suotta kaarijalkojen hallitsija. Vaikka\nhän olikin julma ja likainen ja ilkeämpi kuin kuvailla saattaa, ja\nvaikka hänellä oli kauheat, haavoittuneet kasvot ja verentahrima,\nsuuri, karvainen rinta, oli hän kuitenkin mies, jonka mahtavuus\nhillitsi tyttöä. Hän tiesi taistelun kohtaloa vastaan toivottomaksi.\nLiekki sammui jättäen silmät tylsiksi ja jäykiksi. Hän nousi\nvälinpitämättömänä ja seurasi uutta isäntäänsä puun luo, jossa tällä\noli punotuista oksista tehty asuntonsa.\n\nPuun juurella pysähtyi musta päällikkö, astui taaksepäin ja viittasi\ntyttöä kiipeämään ylös. Tottuneena kiipeämiseen hän tarttui vahvaan\npuunrunkoon harjaantuneilla käsillään. Sitten hän epäröi ja sulki\nsilmänsä. Tottelisiko hän alistuen kohtaloonsa? Ryöstäjäänsä Mawgia oli\nhän vihannut silmittömästi. Sitäpaitsi oli hän hylännyt hänet odottaen\nkoston aikaa. Mawg oli hänen omaa heimoaan ja hän tunsi, vaikkei\noikein voinut selittää kiihkeyttään, vihaavansa häntä. Mutta tämä uusi\nisäntä oli muukalainen ja alempaa, eläimellistä rotua. Häntä kohtaan\ntyttö tunsi iljettävää, ruumiillista vastenmielisyyttä. Hän seisoi\nsilmät ummessa jäykkänä ja vavisten, sillä häntä puistatti raivokas\nhalu kuristaa joko tuo mies tai oma kurkkunsa. Hänessä oli paljon\nhurjaa raivoa, mutta myös nöyrää alistuvaisuutta, ja tuo alistuvaisuus\nkuiskasi hänelle petollisesti, että hän oli laillinen sotasaalis.\nSuuri käsi tarttui merkitsevästi häntä niskaan. Hän hypähti, päästi\nnyyhkyttävän huudon ja kiipesi puuhun. Kuka oli hän vastustamaan\nsallimusta ajatuksen tähden, joka oli tullut hänen mieleensä\nsatatuhatta vuotta ennen aikojaan?\n\n\u003Ctb>\n\nMuutaman päivän matkan päässä länteen päin kaarijalkojen rämeisestä\nasuinpaikasta kulki komea metsästäjä varovasti tiheikköjen läpi. Hänen\nvärinsä, ruumiin rakenteensa ja nopeat, ketterät liikkeensä osoittivat,\nettä hän oli samaa rotua kuin Mawg ja A-ya. Pituudeltaan ja kooltaan\nhän muistutti paljon Mawgia, mutta väriltään hän oli vaaleampi,\nvähemmän karvainen ja muutoin rohkea ja älykäs. Hänen silmänsä olivat\nsinisenvihreät, tyynet ja läpitunkevat ja niissä oli salaperäinen ilme.\nHän oli selvästi paljon vanhempi Mawgia, ja hänen pitkissä, tuuheissa\nhiuksissaan ja lyhyessä, kiharaisessa parrassaan oli paljon harmaita\njuovia. Toisessa kädessään oli hänellä kummallisen pitkävartinen nuija,\nja toisessa kädessä kantoi hän kahta pitkää, ohutta keihästä, joiden\nkärjet oli karaistu ja teroitettu tulessa.\n\nKun Grôm useita viikkoja takaperin oli lähtenyt tulien takana olevista\nluolista etsimään A-yaa kaarijalkojen kaukaisesta asuinmaasta oli\nhänellä ollut myös kaksi suurta puunkaarnaputkea, joiden sisällä\ntulikipinät savuten kytivät taulakäävässä. Mutta Grômin levotonta\nmieltä suututti se, että oli yhtämittaa pysähdyttävä rakentamaan\nnuotiota ja virittämään uudelleen salaisia kipinöitä, etteivät ne\nsammuisi. Kärsimättä viivytyksiä ja luottaen omaan kestävyyteensä ja\nvoimaansa oli hän heittänyt tuliputket pois turvautuen taas aseisiinsa,\njotka olivat riittäneet hänelle ennen Loistavan Olennon löytöä ja\nvalloittamista.\n\nOllen kokonaan mietteittensä vallassa ja ajatellen vain tytön, poikansa\näidin pelastamista vältti hän taisteluita suurten petojen kanssa,\njotka sattuivat hänen tielleen, ja pakeni häpeämättä sellaisia, jotka\nyrittivät käydä häneen kiinni.\n\nHän ei antautunut mihinkään epävarmaan taisteluun. Hän tyydytti\nnälkäänsä hunajalla, kypsillä hedelmillä ja juurilla, joita metsä\ntarjosi runsaasti tähän vuodenaikaan. Öisin hän rakensi pesänsä\nhätäisesti punomalla oksia yhteen korkeimmalla heiluvaan puunlatvaan,\njohon ei edes leopardikaan, vaikka se olikin taitava kiipijä, voinut\ntulla antamatta itseään hyvissä ajoin ilmi. Näin hän viimein,\nitsepintaisesti ja nopeasti kuljettuaan itää kohti, saapui tuon laajan\nsuoseudun reunalle, jonka hedelmällisissä, reheväkasvuisissa ja\nsaarentapaisissa metsissä kaarijalat asustivat.\n\nTäällä oli tarpeen hänen metsässäliikkumistaitonsa, johon hän oli\ntottunut salaa hiipiessään aran antiloopin jäljessä. Kun hänen vaalea\nihonvärinsä olisi voinut ilmaista hänet, hieroi hän itseään savisella\nmudalla, kunnes hän oli samanvärinen kuin kaarijalat. Ryömien hämärissä\npensaikoissa äänettömästi kuin käärme tai kiiveten ketterästi pitkin\noksia kuin harmaa apina päivän jo hieman hämärtäessä, teki hän lyhyitä\npartioretkiä hajallaan sijaitsevien asumusten ympäristöllä, mutta\nei voinut löytää jälkeäkään tytöstä tai Mawgista, jonka hallussa\nhän luuli A-yan vielä olevan. Mutta kulkiessaan varovasti leirin\nulkopuolelle pohjoista kohden, tuli hän sille jo melkein uudelleen\numpeen kasvaneelle polulle, missä Mawgia oli ajettu takaa. Tätä hän\nseurasi, kunnes polku loppui ja pakolaisen jäljet yksinään jatkuivat\nedelleen. Eräs hyvinsäilynyt jälki märässä maassa oli selvästi Mawgin,\nsillä se erosi täydellisesti noiden apinamiesten jäljistä. Metsästäjä\netsi kiivaasti toista pienempää ja hennompaa jälkeä. Hän kulki etsien\nedempää ja sitten taas takaa-ajajien jälkien joukosta, mutta turhaan.\nMawg oli selvästi paennut yksin.\n\nGrôm istuutui maahan äkillisen epätoivon vallassa. Jos Mawg, joka ei\nainakaan ollut pelkuri, oli paennut yksin, silloin tyttö oli varmasti\nkuollut. Nuija ja keihäät putosivat Grômin voimattomista käsistä. Hänen\nelämänhalunsa vaihtui väsyneeksi välinpitämättömyydeksi ja tylsäksi\ntuskaksi, jota hän ei edes koettanut ymmärtää. Oli onni hänelle, ettei\nmikään hiipivä peto hyökännyt hänen kimppuunsa tuona sokeana uupumuksen\nhetkenä. Silloin häneen iski uusi ajatus, ja hänen epätoivonsa leimahti\nraivoksi. Hän hypähti jaloilleen tarttuen tuuheaan partaansa. Musta\npäällikkö oli epäilemättä ryöstänyt tytön. Ajatus tästä hänen vaimoaan,\nhänen lapsensa äitiä kohdanneesta häpeästä sai hänet hetkeksi vallan\nmielipuoleksi. Tarttuen aseisiinsa hän karjui tuskasta ja juoksi\nsokeasti pitkin tallattua polkua valmiina hyökkäämään koko inhoittavan\nheimon kimppuun. Jättiläisleopardi, joka väijyi pensaikossa tien\nvarrella, aikoi käydä hänen kimppuunsa, mutta peräytyikin sensijaan\npelästyen miehen hurjuutta.\n\nMutta mielettömyys haihtui pian. Kun järki palasi, pysähtyi hän\njuoksussaan, vilkaisi tarkkaavasti ympärilleen ja hiipi sitten salaa\ntiheikköön. Nyt enemmän kuin koskaan täytyi hänen olla kylmän rohkea\nvoidakseen riistää A-yan hirviön käsistä.\n\nSeuraten tuota hurjaa Mawgin takaa-ajotietä tunkeutui Grôm\nsyvälle kaarijalkojen kylään. Huolimatta hänen voimastaan ja\nilvesmäisestä hiipimisestään oli se toisinaan pöyristyttävää. Ei\nainoastaan tiheiköissä maassa, vaan myös puun latvoissa vilisi\nhänen tarkkasilmäisiä vihollisiaan. Hänen oli ryömittävä suolla\nlikomärkien juurien keskellä ja toisinaan maattava liikkumattomana\nkuin kivi tuntikausia kärsien miljoonien hyönteisten pistot. Toisinaan\nuskaltamatta nostaa päätään katsellakseen ympärilleen täytyi hänen\nluottaa vain korviinsa ja tarkkaan hajuaistiinsa. Ja toisinaan\nainoastaan hänen uupumaton liikkumattomuutensa pelasti hänet joutumasta\npeloittavan kyykäärmeen tai etsivän ja vihastuneen kalkkarokäärmeen\nuhriksi. Kauan nuuskittuaan, valmiina antamaan kuoleman iskun, päätteli\nkäärme, ettei tuo liikkumaton olento sen edessä ollut elävä. Hitaasti\nse oikaisi jännittyneet kiemuransa ja liukui tiehensä. Ja Grôm jatkoi\njälleen vaarallista matkaansa.\n\nSilloin auringon nousun aikana, sillä kaarijalat olivat kuten linnut\naikaisia, toisena päivänä sen jälkeen kuin hän oli löytänyt Mawgin\njäljet, näki kärsivällinen metsänkävijä A-yan. Hän oli ryöminyt noin\nsadan kyynärän päähän neuvottelukalliosta, jota kaarijalkalaumat\nympäröivät. Ollen kyyryllään tiheässä pensaikossa ei Grôm voinut\nnähdä paljoa. Mutta hän näki noiden kuuntelevien joukkojen päitten\nyli mustan päällikön istuvan kivellään ryhmyinen nuija kädessään. Hän\npuhui sotilailleen kummallisilla, nopeilla kurkkuäänteillä, joista\nGrôm ei saanut mitään selvää. Puhe loppui pian. Päällikkö nousi ylös.\nElukkamaiset joukot väistyivät syrjään ja silloin näki Grôm A-yan\nkyyristyneenä päällikön jalkojen juureen polvet hiustensa peitossa.\nAstuessaan kalliolta alas tarttui päällikkö tyttöä ranteeseen ja veti\nhänet seisoalleen. Tyttö asettui päällikön taakse alakuloisena kuin\nruoskittu koira. Grôm puri hampaitaan piilopaikassaan ja pysyi vaivoin\nalallaan. Kun A-ya oli ryöstäjänsä joukkojen ympäröimänä, olisivat\nkaikki pelastamisyritykset olleet tällä hetkellä toivottomia.\n\nKaarijalkajoukossa oli jotakin tekeillä, mitä Grôm piilopaikastaan\nei ensin voinut saada selville. Sitten hän huomasi, että päällikkö\nkoetti neuvoa voimakkaille, mutta kömpelöille seuralaisilleen nuijan\nja keihään käyttöä. Petturi Mawg oli opettanut päällikköä käyttämään\ntaitavasti suunnatonta nuijaansa, mutta keihäänheitossa hän oli vielä\nkömpelö ja taitamaton. Halkaistuaan erään seuralaisensa kasvot huonosti\ntähdätyllä heitolla lopetti hän keihään heiton, kääntyi tyttöön ja\nkäski hänen opettaa kansansa tavat. Oli selvää, että kaarijalat\nluottivat suuresti hänen voimaansa, vaikka hän olikin vain nainen,\nsillä he hajautuivat heti kahteen joukkoon, jotta hänellä olisi\nväljemmältä tilaa. Tiheikössä olevan katselijan sydän alkoi jyskyttää,\nkun hän näki tien aukeneman piilopaikkansa ja rakastamansa naisen\nvälillä.\n\nA-ya ei ollut ymmärtävinään päällikön käskyä. Hän otti keihään,\nmutta seisoi pidellen sitä tyhmän näköisenä. Päällikkö uhkasi häntä\nvihoissaan, mutta hän ei ollut huomaavinaankaan sitä. Samassa kuului\ntiheiköstä raukun viheltävä huuto. Tyttö oikaisi itsensä ja jokainen\nlihas hänessä jännittyi. Surumielinen huuto kuului uudelleen. Oli\noutoa, että raukku asusteli tuollaisessa tiheässä rämeikössä, mutta\nkaarijalat eivät huomanneet tuota luonnottomuutta. Tyttöön tuo huuto\nvaikutti sensijaan kuin taikavoima. Hän ei vilkaissutkaan tiheikköön\npäin, mutta äkkiä hymyillen hän näytti ymmärtävän päällikön määräyksen.\nKohottaen tukevan keihään olkansa tasalle hän tähtäsi suureen, vaaleaan\nsieneen, joka kasvoi puunjuurella noin kuuden-, seitsemänkymmenen\naskeleen päässä. Taivuttaen notkeata vartaloaan, kuten Grôm oli\nneuvonut häntä, hän heitti. Vaalea sieni halkesi kahtia.\n\nIhastuksesta kirkuen syöksyi joukko sinne tarkastamaan kappaleita.\nPäällikkökin, vaikka halveksikin kansansa ilmaisemaa ihastusta, astui\naskeleen tai pari siihen suuntaan. Hän kääntyi hetkeksi selin. Sillä\nhetkellä tyttö pakeni äänettömänä ja nopeasti kuin hirvi kiitäen\ntiheikköä kohti, mistä raukun huuto oli kuulunut. Pitkät, tuuheat\nhiukset hulmusivat hänen juostessaan.\n\nVihasta ulvahtaen lähti musta päällikkö koko joukko kintereillään\nhänen jälkeensä. Samassa hypähti tiheiköstä Grôm seisoen uljaana\nkeihäs ojossa. Kuin leijona satimessa hän vilkaisi nopeasti joka\npuolelle harkiten taistelu- ja pakomahdollisuuksia ja uhaten koko\najan vihollisia, jotka lähestyivät häntä. Nähdessään hänet näin\nodottamatta pysähtyi koko joukko epäröiden. Mutta musta päällikkö\nsyöksyi edelleen kuin mieletön puhvelihärkä. Grôm heitti toisen\nkeihäistään. Hän paiskasi sen hurjalla vimmalla, mutta varoen A-yan\npäätä täytyi hänen heittää se korkealle. Päällikkö näki sen tulevan\nja heittäytyi taitavasti maahan. Keihäs syöksyi hurjasti eteenpäin\nja lävisti yhden epäröivän kaarijalan, joka oli muutaman askeleen\npäässä päällikön takana. Hänen tuskanhuudostaan havahtui joukko ja\nlähti kirkuen liikkeelle. Mutta Grôm ja tyttö pakenivat jo vierekkäin\naukeata metsäniittyä pitkin vasemmalle, laajaa vettä kohden, jonka he\nnäkivät välkkyvän runkojen välistä. Grôm tiesi, että tie, jota hän\noli tullut, vilisi täynnä vihollisia. Hän oli huomannut, ettei ollut\nmitään mahdollisuutta päästä joukkojen läpi edessäpäin tai oikealla.\nMutta tällä suunnalla oli ainoastaan muutamia karvaisia naisia, jotka\npakenivat kauhuissaan nähdessään hänet. Lisäksi hän arveli, etteivät\nkaarijalat olisi mitään taitavia uimareita.\n\nKaikki luola-asukkaat osasivat uida kuin saukot, ja sekä Grôm että\ntyttö olivat tovereitaan taitavammat. Vesi heidän edessään oli\nnoin kolme-, neljäsataa kyynärää leveä. He eivät tienneet, oliko\nse liikkumaton suojoki vai järven lahti. Mutta huolimatta siitä,\nuhkasivatko heitä siellä krokodiilit tai vesikäärmeet, hyppäsivät he\nveteen ja uivat pitkillä, voimakkailla vedoilla kohisten vastakkaista\nrantaa kohti. Heillä oli enää jäljellä kolme-, neljäkymmentä kyynärää\nja he etenivät vedessä nopeata vauhtia. Muutamat kovat läiskähdykset\nvedessä heidän takanaan osoittivat, että heidän vihollistensa kömpelöt\nheitot, särkyneet nuijat ja oksan kappaleet kantoivat vain lyhyen\nmatkaa. Ja he katsoivat halveksien taakseen.\n\nKaarijalkaiset, karvaiset miehet, joilla oli laajat, punaiset, ylöspäin\nammottavat sieraimet, juoksivat pitkin rantaa, ja päällikkö yllytti\nheitä kiivaasti veteen. He peräytyivät kauhuissaan eikä päällikköä\nitseäänkään näyttänyt haluttavan lähteä. Äkkiä hän tarttui kahta\nlähinnä olevaa harvaan tukkaan ja heitti heidät suinpäin veteen.\nKauhusta huutaen he kömpivät takaisin rannalle ja juoksivat kuin\npuoleksi tukehtuneet kanat joukkojen taakse.\n\nPäällikkö komensi miehiään. Joukko jakautui heti kahtia. Toinen ryhmä\nlähti juosten kömpelösti vasemmalle rantaa pitkin ja toinen seurasi\npäällikköä tiheän kaislikon läpi oikealle. Suurikokoinen päällikkö\nharppi pitkillä jaloillaan nopeasti edellä raivaten tietä.\n\n»Tämähän onkin vain lammikko», sanoi Grôm suuttuneena, »ja he aikovat\nkiertää rantoja myöten hyökätäkseen meidän kimppuumme.»\n\nMutta tyttö, jonka hiukset valuivat vedestä mustina taaksepäin, nauroi\nvain. Hän oli viimeinkin vapaa. Ja hän oli yhdessä miehensä kanssa.\n\nÄkkiä tunsi Grôm pohkeessaan terävää, pistävää tuskaa. Kiljahtaen hän\nkatsoi taakseen luullen näkevänsä vesikäärmeen kiitävän pois. Hän\nei nähnyt mitään. Mutta samassa tuntui samanlainen pistos toisessa\njalassa. Silloin A-ya huusi: »Ne purevat minua joka puolelta.» Grôm\ntunsi yht'aikaa ruumiissaan tusinan polttavia pistoksia. Silloin hän\nymmärsi, etteivät heidän vihollisensa olleet mitään vesikäärmeitä.\n\n»Nopeasti! Rannalle!» sanoi hän. Voimakkain vedoin he pääsivät\nliejuiselle matalikolle ja kömpivät rannalle. Heidän ruumiissaan\nriippui tiheässä jättiläisiiliäisiä.\n\nHuolimatta haavoista ja verenvuodosta he repivät irti inhoittavat\nvihollisensa. Sitten he hetken koottuaan voimia ja valiten suunnan\nlähtivät luodetta kohti juosten nopeasti laajan, ruohoisen metsäaukean\npoikki, missä kasvoi sananjalka- ja mimosatiheikköjä.\n\nHe olivat juosseet tätä niittyä noin puolen tuntia ja arvelivat jo\npäässeensä takaa-ajajistaan, kun melkein heidän edestään oikealta\nilmestyi musta päällikkö syöksyen heitä Vastaan. Noin puoli kilometriä\njäljempänä mimosatiheikköjen välissä tulivat hänen seuralaisensa minkä\nennättivät. Musta päällikkö huusi peloittavasti, heilutti suurta\nnuijaansa ja hyökkäsi Grömiä Vastaan Työntäen A-yan taakseen astui Grôm\neteenpäin vastaten huutoon.\n\nMies miestä vastaan taistellessaan näyttivät nuo kilpailijat jokseenkin\nvetävän toisilleen vertoja. Vaaleaihoinen luolien mies oli puolta päätä\npitempi, mutta selvästi kevyempi painoltaan. Hänen pitkät, suorat,\nvoimakaslihaksiset jalkansa eivät olleet niin suunnattoman vahvat\nkuin hyökkääjän käyrät jalat. Hän oli verrattain hoikka lanteiltaan\nja vyötäisiltään. Mutta rinta, käsivarret ja hartiat olivat hänellä\nparhaiten kehittyneet. Näytti siltä kuin leijona ja karhu olisivat\njoutuneet vastakkain.\n\nGrômille oli eräs seikka tuona hetkenä melkein yhtä tärkeä kuin\nnaisensa pelastus; hän tahtoi nimittäin kostaa tuolle julmalle\nelukkamaiselle miehelle, joka oli pitänyt hänen vaimoaan vankina.\nHävinnyt esi-isien vaisto leimahti hänessä uudelleen eloon. Se\nkehoitti häntä paiskaamaan nuijan ja keihään maahan ja heittäytymään\nkilpailijansa kimppuun puristavin käsin ja raatelevin hampain. Mutta\nhän sai tahdollaan ja järjellään torjutuksi tuon mielettömyyden.\n\nÄänettömänä ja liikkumattomana, hieman kumartuneena ikäänkuin\nhyökkäysasentoon, odotti Grôm, kunnes hyökkääjä oli noin kolmenkymmenen\naskeleen päässä hänestä. Sitten hän heitti jäljellä olevan keihäänsä\nhurjalla vauhdilla ja varmasti tähdäten. Mutta hän ei ollut aavistanut,\nmiten nopeasti puun asukkaat käyttivät suuria käsiään. Musta päällikkö\ntarttui keihään kärkeen, kun se oli muutaman tuuman päässä hänen\nruumiistaan. Raivokkaasti karjuen hän katkaisi lujan keihään kuin\nmarajuuren varren ja heitti kappaleet sivulle. Hänen sitä tehdessään\nhyökkäsi Grôm äänettömänä ja nopeasti hänen luokseen.\n\nJos Grômin kivipäisen nuijan hurja isku olisi osunut paikalleen, olisi\ntaistelu päättynyt. Mutta musta päällikkö oli nopea kuin ankerias. Hän\nkumartui maahan, niin että isku suhahti hänen ylitseen osumatta häneen,\nja samalla heilahdutti hän nuijaansa. Se oli hyvin tähdätty Grômin\nniskaan. Mutta tämä, tuntien horjuvansa epäonnistuneen iskunsa takia,\nhypähti kauemmaksi, ennenkuin kääntyi katsomaan, mitä oli tapahtunut.\nPäällikkö nousi ylös, ja molemmat hyökkäsivät yht'aikaa toisiaan\nvastaan niin, että suuret nuijat iskivät yhteen ilmassa. Isku oli niin\ntärisyttävä ja hurja, että molempain aseet putosivat maahan.\n\nKumpikaan taistelijoista ei uskaltanut kumartua ottamaan sitä ylös.\nHe seisoivat jonkun aikaa tuijottaen toisiinsa. Hengitys sihisi\nheidän yhteenpuristettujen hampaittensa lävitse ja kädet puristuivat\nnyrkkiin. Sitten he hypähtivät pystyyn tarttuen toistensa kurkkuihin,\nGrôm äänettömänä, musta päällikkö muristen käheästi. Kumpikaan ei\nkuitenkaan saanut sellaista otetta kuin oli aikonut. He puristivat\ntoisiaan seisoen siinä huojuen, ponnistellen, hikoillen ja ähkien\nniin tasavoimaisina, että A-yan mielestä, joka katseli hengähtämättä,\nnuo kauheat hetket näyttivät kestävän tuntikausia. Silloin Grôm\nhämmästyneenä tavatessaan tässä elukkamaisessa miehessä vertaisensa,\noli häviävinään. Hellittäen toisen kätensä otteen hän vaipui\npolvilleen. Riemukkaasti karjahtaen kumartui musta päällikkö hänen\nylitseen. Mutta samassa Grôm tarttui häntä jalkoihin ja työnsi hänet\nkavalasti päänsä ylitse maahan. Ennenkuin hän ehti nousta, oli Grôm\nhänen päällään painaen häntä maata vasten ja puristaen kurkusta.\nRaivoissaan iski tämä apinamaiset hampaansa kuin verikoira syvälle Grôm\nniskalihaksiin yrittäen purra valtasuonen poikki.\n\nSilloin A-ya vilkaisi ympärilleen. Hän näki kahden kaarijalkajoukon\nlähestyvän heitä molemmilta puolin. Lähin parvi oli vain muutaman\nsadan metrin päässä. Hänen isäntänsä oli selvästi käskenyt hänen pysyä\nerillään tästä taistelusta, mutta nyt ei ollut aikaa totella. Hän\nsieppasi särkyneen keihään kärkipuolen maasta. Pidellen sitä molemmin\nkäsin hän työnsi sen täydellä voimallaan mustan päällikön kurkkuun ja\njätti sen siihen. Hirveästi yskäisten hellitti päällikkö hampaansa.\nHänen jäsenensä kangistuivat, ja hän jäi vavahdellen makaamaan maahan.\n\nVeren tahraamana hypähti Grôm pystyyn ja kääntyi vihaisesti A-yan\npuoleen. »Minä olisin tahtonut tappaa hänet», sanoi hän kylmästi.\n\n»Ei ollut aikaa», vastasi tyttö osoittaen lähestyviä joukkoja.\n\nSanomatta sanaakaan sieppasi Grôm nuijansa, tempaisi katkenneen keihään\nkuolleen kilpailijansa kaulasta, heitti sen tytölle ja syöksyi kapeata\ntietä joukkojen välistä.\n\nOli selvää, että nuo kaksi pakolaista, jotka juoksivat niin nopeasti,\npääsisivät karkuun. He olivat sentähden ihmeissään kuullessaan\nkaarijalkojen voitonriemuisesti huutavan. Muutaman sadan metrin päässä\nloppui aukea seutu ja sen sijaan alkoi ihania, tulipunaisia kukkia\nkasvava vyöhyke, joka ulottui oikealle ja vasemmalle niin kauas kuin\nsilmä kantoi. Se oli noin kahdenkymmenen jalan korkuista pensaikkoa,\njonka kapeat, vaaleanvihreät lehdet melkein peittyivät runsaiden\nkukkien alle. Mutta vaikka se olikin tiheikköä, huomasi Grômin tarkka\nsilmä, ettei se ollut tarpeeksi sakeata estääkseen heidän pakoaan. Kun\nhe saavuttivat sen, olivat kiljuvat joukot aivan heidän kintereillään.\nMutta he syöksyivät nauraen sinne ja juoksivat harmaiden varsien ja\nruusuhohteen keskelle. Takaa-ajajat huusivat hurjasti. Grômistä se\nkuulosti riemuhuudolta, mutta he pysähtyivät ruusupensaikon reunalle\neivätkä aikoneetkaan seurata.\n\n»He tietävät, etteivät he voi saavuttaa meitä», sanoi Grôm hiljentäen\nvauhtiaan. Mutta tyttö oli levoton, kun takaa-ajo noin äkkiä loppui,\neikä vastannut mitään.\n\nKulkiessaan tasaista vauhtia eteenpäin lumoavassa, vaaleanpunaisessa\nhohteessa, joka tuli heidän yläpuoleltaan kukkien läpi, huomasivat\nhe äkkiä ympärillään painostavan hiljaisuuden. Takaa-ajajien äänten\nhäivyttyä eivät heidän tuskallisen tarkkaavat korvansa kuulleet muuta\nkuin heidän omien askeleittensa pehmeän kopseen. Ei linnun laulu, ei\nsiipien suhina eikä ainoankaan hyönteisen surina tai pisto häirinnyt\noudon raskasta ilmaa. Ei käärme, sisilisko eikä vikisevä hiiri\nvilahtanut pudonneitten lehtien seassa. He ihmettelivät kovin sellaista\nhiljaisuutta. Vielä he ihmettelivät sitä, ettei siellä kasvanut\nmitään pieniä kasveja, pensaita eikä puita, joita tavallisesti kasvoi\ntällaisessa lämpimässä seudussa. Heidän ympärillään ei ollut mitään\nmuuta kuin loppumattomasti harmaita runkoja, laakeriruusun vaaleita,\nhentoja lehtiä ja ruusunpunainen kukkakatos.\n\nÄkkiä he tunsivat jäsenissään uupumusta, joka kävi yhä raskaammaksi,\nja heidän silmiinsä tuli jäykkä ilme. Silloin Grôm ymmärsi nuo\nriemuhuudot. Hän pysähtyi ja tarttui tyttöä ranteeseen. »Täällä on\nmyrkyllistä. Täällä vaanii kuolema», mutisi hän. »Siksi he huusivat.»\n\n»Niin, kaikki on kuollutta paitsi nuo punaiset kukat», kuiskasi A-ya\npainautuen häntä vastaan kauhusta väristen.\n\n»Rohkeutta!» huusi Grôm kohottaen päätään ja pyyhkäisten suurella\nkädellään silmiään. »Meidän täytyy päästä läpi. Meidän täytyy löytää\nilmaa.»\n\nPudistaen päältään kuoleman kankeuden juoksivat he edelleen, täyttä\nvauhtia katsellen runkojen läpi joka suunnalle. Ponnistus saattoi\nheidän sydämensä kiivaasti sykkimään. Ei näkynyt vieläkään heidän\nympärillään eikä edessään muuta kuin loppumattomasti hoikkia, harmaita\nrunkoja ja tuota pahaa-ennustavaa, punaista valoa. Viimein alkoivat\nA-yan askeleet jälleen hidastua, ikäänkuin hän olisi tullut uniseksi.\n\n»Herää!» huusi Grôm ja puristi niin kiivaasti hänen käsivarttaan, että\nhän huudahti. Mutta tuska sai hänet ponnistamaan uudelleen. Hän juoksi\nnyyhkyttäen eteenpäin. Samassa häntä sysättiin hurjasti vasemmalle.\n»Tätä tietä!» läähätti Grôm hien valuessa hänen tuhkanharmaita\nkasvojaan pitkin. Ja tuolla vasemmalla rankojen välissä huomasivat\nA-yan tuijottavat silmät vihatun ruusuisen hohteen kalpenevan\nluonnolliseksi päivän valoksi.\n\nSe oli suuri, vaalea kukkula; saari tuossa petollisessa kukkaismeressä.\nHaparoivin, hervottomin sormin he kiipesivät sen paljasta rinnettä\nylös, heittäytyivät pitkälleen pienten, mutta terveellisten kasvien\njoukkoon, jotka peittivät kukkulan laen ja täyttivät keuhkonsa\npuhtaalla, virkistävällä ilmalla. He kuulivat epäselvästi hyönteisten\nsiunattua surinaa, ja suuret kärpäset lentelivät heidän päänsä päällä\npurren kipeästi. He makasivat silmät ummessa, ja vähitellen lakkasi\ntuo outo tykytys heidän suonissaan ja uutta voimaa tuli heidän\nherpautuneisiin jäseniinsä.\n\nNoin tunnin kuluttua nousi Grôm istualleen ja katseli ympärilleen.\nJoka puolelle levisi turmiollinen, punainen laakeriruusuvirta\nkeskeytymättä paitsi luoteessa. Siellä oli jättiläismäistä metsää,\njoka oli liian mahtavakasvuista, jotta nuo myrkylliset kukat olisivat\nvoineet siellä vaikuttaa. Metsäkaistaleen toinen pää oli noin\nparinsadan tuuman päässä kalliosta. Täysin toipuneina kiipesivät Grôm\nja A-ya alas vastahakoisesti tuohon vaaleanpunaiseen kukkaismereen,\njuoksivat melkein hengähtämättä ja saapuivat uudelleen rehevien\nvihreiden pensaiden varjoon. He kulkivat siksi, kunnes löysivät\nviikunapuutiheikön. Ravittuaan itsensä tuoreilla hedelmillä kiipesivät\nhe korkealle puuhun ja valmistivat itselleen turvallisen levähdyspaikan\noksien suojaan.\n\nSeuraavina päivinä he kulkivat ilman seikkailuja eteenpäin yhtämittaa\nkarttaen petoja, joita tässä rehevässä metsässä oli runsaasti. Grömillä\noli nuijansa ja A-yalla särkynyt keihäs. Mutta he karttoivat kaikkia\ntaisteluja kiirehtiessään takaisin kotiseuduilleen luoliinsa ja\nsuojelevien tulien luo. Tavatessaan mustan leijonan, miekka hampaan\ntai ilkeän, vihaisen sarvikuonon he kiipesivät puun latvaan ja\njatkoivat matkaansa siirtymällä latvasta toiseen niin kauan kuin oli\ntarpeellista. He tiesivät voittavansa ovelimmatkin pedot, ja heidän\nainoa levottomuutensa oli Mawg, jonka voimaa ja rohkeutta Grôm ei enää\nkauemmin voinut halveksia. Hän oli epäilemättä heidän jäljillään ja\nhyökkäisi heidän kimppuunsa äkkiarvaamatta Siksi he eivät milloinkaan\nnukkuneet yht'aikaa. Toinen oli aina vahdissa. Ja sentähden heidän\nmatkansa, kaikesta innosta huolimatta, edistyi tavallista hitaammin.\n\nEräänä päivänä pitkän, keskeytymättömän matkan jälkeen lepäsi A-ya\npitäen vahtia puunlatvassa Grômin kerätessä viikunoita. Seutu oli\naukeata ja siinä kasvoi matalia kasveja, viidakkoa ja yksinäisiä\npuita. Tyttö, ollen itse hyvin kätkössä, saattoi nähdä joka suunnalle.\nHän näki Grômin kulkevan viikunapuuryhmältä toiselle etsien täysin\nkypsyneitä, hyvältä maistuvia hedelmiä. Sitten hän vavahtaen vihasta\nja kauhusta näki Mawgin tumman olennon hiipivän äänettömästi Grômin\njäljessä vain parinsadan askeleen päässä. Heti hänet huomattuaan\nheittäytyi tyttö maahan ja alkoi ryömiä äänettömästi kasvien keskellä.\n\nA-ya aukaisi suunsa antaakseen varoituksen. Mutta hän pidätti huutonsa\nja katkera, riemuitseva hymy levisi hänen kasvoilleen.\n\nJos Mawg uhkasi Grömiä, oli hän itsekin uhattuna. Ja häntä uhkasikin\nhirveä vihollinen.\n\nKukkivan mimosapensaan takaa ilmestyi kauhea lintu, noin kymmenen,\nkahdentoista jalan korkuinen, nostaen jalkojaan hyvin korkealle\nhyökätessään nopeasti, mutta äänettömästi tuota herkkupalaa kohti. Sitä\npeittävät höyhenet olivat enemmän pitkien, tahmeitten karvojen kuin\nhöyhenten näköisiä. Se muistutti rakenteeltaan jättiläiskasuarilintua,\nmutta sen pitkät, siniset sääret ja jalat olivat paljon voimakkaammat.\nSen kaula oli pitkä, mutta hyvin vahva kannattaakseen suunnatonta\npäätä, joka oli suurempi kuin hevosen ja varastettu isolla, käyrällä,\nraatelevalla korppikotkan nokalla. Tätä kauheata päätä pidensi vielä\nsuippo veripunainen höyhentöyhtö, joka oli pään etupuolen ja nokan\nyhtenäisenä jatkona.\n\nRyömivä Mawg oli vielä hyvin sadan askeleen päässä Grômistä, kun\nsuuri lintu saavutti hänet. Katsellen puun latvasta tarttui A-ya\noksaan kiinni ja pidätti henkeään. Mawg kuuli äänen takaa ja vilkaisi\näkkiä ympäri. Hän ponnahti kirkaisten jaloilleen. Mutta se oli liian\nmyöhäistä. Ennenkuin hän ehti lyödä tai paeta, iski tuo vahva nokka\nhänet uudelleen maahan. Lintu pani toisen jalkansa uhrinsa lanteille,\ntarttui nokallaan sen päähän ja katkaisi siltä taitavasti kaulan.\nSitten se ahneesti alkoi syödä kauheata ateriaansa.\n\nKuullessaan Mawgin kauhunhuudon oli Grôm kääntynyt ja hyökkäsi apuun\nheiluttaen nuijaansa. Mutta ennenkuin hän oli ehtinyt puoliväliinkään,\nhän näki, että peto oli tehnyt tehtävänsä. Ja hän malttoi mielensä.\nOli liian myöhäistä auttaa uhria, ja hän tiesi tuon pelättävän linnun\nurhoollisuuden. Grômin lähestyessä oli lintu nostanut nokkaansa,\nkääntynyt puoleksi häneen päin ja pidellen toisella jalallaan kiinni\nuhrista käänteli julmaa päätään hitaasti katsellen uhmaavasti häntä.\nVielä hän epäröi nuijaansa puristaen, sillä tuo hävyttömyys pani hänen\nverensä kiehumaan. Silloin kuului A-yan ääni puun latvasta kutsuvan\nhäntä. »Tule pois!» huusi hän. »Se oli Mawg.»\n\nSilloin hän kääntyi pois ja meni uudelleen keräämään kypsyneitä\nviikunoita.\n\nNyt kun Mawg ei ollut enään heitä uhkaamassa, kulkivat he paljon\nnopeammin. Ja kun seuraava uusi kuu oli kalpeana, vaaleana,\nsirpinmuotoisena taivaalla juuri sahahampaisten vuorten yläpuolella,\nsaapuivat he vahingoittumattomina heimonsa turvallisille luolille ja\nkirkkaasti palaville nuotioille.\n\n\n\n\nKahdeksas luku.\n\nJOUSI.\n\n\nLuolien edustalla paloivat kirkkaasti heimon tulet. Niiden sisällä\nvallitsi hyvinvointi ja ennen kuulumaton turvallisuus, sillä\ntulen valloituksen jälkeen pysyivät sellaiset hirveät pedot ja\njättiläismäiset, raatelevat, juoksevat linnut, jotka olivat olleet\nihmisen pahimpia vihollisia siitä asti kuin hän oli astunut alas\npuunlatvasta kävelemään suorana maan päällä, etäällä liekkejä peläten.\nVaikka hyökkäävien kaarijalkalaumojen aiheuttama suuri taistelu olikin\nmaksanut heimolle enemmän kuin puolet sen sotureista, vilisi luolissa\nylenmäärin reippaita lapsia. Päällikkö Bawrin ja hänen oikean kätensä\nja neuvonantajansa Grômin mielestä heimon tulevaisuus näytti turvatulta.\n\nNiin kova läksytys oli annettu nuuskiville pedoille, kauhealle\nmiekkahampaalle, jättiläismäiselle, punaiselle luolakarhulle, ylpeälle,\nmustalle leijonalle ja luitasärkevälle luolahyeenalle, että tulikehän\ntoisella puolellakin olevaa usean sadan askeleen levyistä tasankoa\npidettiin turvallisena leikkikenttänä, missä heimon lapset saattoivat\noleskella. Leikkikentän ulommaisimpaan reunaan, sinne missä kaislaiset\nlammikot ja tiheät bamburuohikot alkoivat, oli varovaisuuden vuoksi\nsytytetty tuli palamaan, mutta se oli- enemmän varoituksena kuin\ntodellisena suojana. Kun karhua tai miekkahammasta oli kerrankin\nheitetty palavalla kekäleellä vasten kasvoja, tuli se hyvin araksi.\nSitäpaitsi oli heimon uutteruus karkoittanut kaikki metsästyseläimet\netäälle laaksoon. Oli harvinaista, että mikään pelättävämpi peto kuin\nsakaali tai siipettikissa uskalsi tulla kilometrinkään päähän tulista.\n\nOli kulunut kaksi vuotta siitä kuin A-ya oli päässyt vapaaksi\nvankeudestaan kaarijalkojen keskuudesta. Hänen ja Grômin lapsi\noli suorajäseninen, vaaleaihoinen, noin neljän, viiden vuoden\nikäinen poika. A-ya istui jalat ristissä lähellä vartiotulta, noin\nviidenkymmenen metrin päässä tiheikön reunasta, leikkimässä poikansa\nkanssa, jonka silmissä oli innokasta älyä. Hänen takanaan makasi\nlihava, ruskea, matalanenäinen, noin neljäntoista, viidentoista\nkuukauden ikäinen pienokainen leikitellen varpaillaan ja imeskellen\nbananaviikunaa.\n\nSekä A-ya että poika olivat innostuneet uuteen leikkikaluun. Se oli\nkenties ensimmäinen piiska. Pojan oli onnistunut sitoa noin kolme\njalkaa pitkä, kapea nahkakaistale kepinpäähän, joka oli muutamia\ntuumia pitempi. Hän älysi nopeasti piiskan käytön ja alkoi koetella\nsitä äitinsä hartioihin. Sen uutuus huvitti heitä kumpaakin, ja A-ya\nnaureskeli salaa ajatellen, että sitä joskus tulevaisuudessa voitaisiin\nkäyttää rangaistusvälineenä.\n\nViimein tuo hento ruoskansiima, pojan sitä innokkaasti heilutellessa,\nlöi liian kovasti A-yaa, niin ettei tämä kylmäverisyydestään huolimatta\nsietänyt sitä. Hän sieppasi leikkikalun pojalta ja alkoi itse\nleikitellä sillä. Ruoskansiima sattui olemaan vapaasta päästään melkein\nkärjestä halki muodostaen silmukan. Varren tyvipäässä oli kyhmyrä,\njoka oli jäänyt siihen, kun oksa oli taitettu rungosta. Hitaasti mutta\nvarmasti taivutti A-ya vahvoilla käsillään keppiä ja veti silmukan\nkyhmyn yli, johon se jäi.\n\nMielenkiinnolla katseli hän kirkkailla silmillään ensimmäistä kaarta,\nlapsen ja naisen leikin ihmeellistä tuotetta. Tyytymättömänä tuohon\nuuteen, mitättömään esineeseen ja haluten saada ruoskansa takaisin\nlapsi koetti siepata kaaren äitinsä kädestä. Mutta A-ya työnsi hänet\nluotaan. Hän piti tästä uudesta leikkikalusta. Näytti siltä, kuin hän\naikoisi tehdä sillä jotakin. Äkkiä hän vetäisi nuorasta päästäen sen\njälleen irralleen. Kovasti jännitettynä lähti siitä mukava, suriseva\nääni. Hän toisti tempun useita kertoja pitäen kaarta korvansa lähellä\nja nauraen huvitettuna. Silloin poika ihastui siihen ja halusi itse\nkoettaa uutta leikkikalua. Mutta A-ya oli liian kiintynyt siihen. Hän\nei antanut pojan koskeakaan kaareen. »Mene ottamaan toinen keppi»,\nkäski hän kärsimättömästi, mutta unohti katsoa, toteltiinko hänen\nmääräystään.\n\nKun hän pärisytteli tuota outoa esinettä, joka niin ihmeellisesti\noli muodostunut hänen käsissään, tuli Grôm takaapäin hänen luokseen.\nHän astui varovasti makaavan, ruskean pienokaisen yli ja aikoi\nystävällisesti kiskaista A-yaa tuuheasta tukasta, mutta huomasi esineen\ntämän kädessä ja pysähtyi äkkiä.\n\nHän seisoi hetken toisensa jälkeen liikahtamatta tarkastellen\nmietteissään tuota uutta leikkikalua. Hänen silmänsä pienenivät\nja kulmansa rypistyivät. Tuolla esineellä näytti hänen mielestään\nolevan epäselviä, hämäriä, laajoja mahdollisuuksia. Kuitenkaan ei\nsitä, mikäli hän saattoi nähdä, voinut käyttää muuna kuin naisten\nja lasten hupaisena leikkikaluna. Viimein hän ei voinut kauemmin\npidättää kättään. »Anna se minulle», sanoi hän nopeasti tarttuen A-yan\nranteeseen.\n\nMutta A-ya ei ollut saanut vielä tarpeekseen. Hän piti sitä kaukana\nGrômistä ja jännitti nuoraa yhä voimakkaammin. Sen enempää puhumatta\nojensi Grôm tyynesti pitkän käsivartensa ja otti kaaren. A-ya oli\nihmeissään, että tuollainen vähäpätöinen esine sai suuren arvon hänen\nisäntänsä silmissä. Mutta hän luotti suuresti Grômiin. Hän pudisti\ntuuheat hiuksensa kasvoiltaan, hillitsi pojan pyynnöt käskevällä\nliikkeellä ja kiersi käsivartensa polviensa ympäri tarkastellen, mitä\nGrôm aikoi tehdä leikkikalulla.\n\nEnsin Grôm tarkasteli kaarta tarkasti, ja sitten hän kiinnitti nuoran\nlujempaan molemmista päistä. Hän pärisytti sitä, kuten A-yakin oli\ntehnyt. Hän pingoitti sen äärimmilleen ja päästi sen sitten hitaasti\npingoituksesta tarkastellen uutta voimaa, joka oli tuossa suoristuvassa\nkaaressa. Viimein hän kysyi, kuka sen oli tehnyt.\n\n»Minä», vastasi A-ya ylpeänä teostaan nyt, kun huomasi Grômin pitävän\nsitä arvokkaana.\n\n»Ei, minä sen tein!» parkui poika loukkautuneena.\n\nÄiti naurahti hyväntuulisesti. »Niin, hän kiinnitti toisen pään ja löi\nminua sillä», sanoi hän. »Sitten otin sen häneltä, taivutin kepin ja\nsidoin toisen pään.»\n\n»Se on oikein hyvä!» sanoi Grôm nyökäten miettivästi päätään. Hän\nkyyristyi muutaman askeleen päähän ja alkoi kokeilla.\n\nOttaen pienen kiven hän asetti sen jänteelle, taivutti kaarta vähäsen\nja päästi irti. Kivi lensi ja osui hänen huuleensa ihmeellisellä\nvoimalla.\n\n»Oi!» mutisi A-ya osaaottavasti, kun punainen veri virtasi Grômin\nparrasta. Mutta lapsi, luullen, että isä oli tehnyt sen tahallaan,\nnauroi sydämellisesti. Vähän harmissaan Grôm nousi, siirtyi muutamia\naskeleita kauemmas ja istuutui uudelleen kääntäen selkänsä perheelleen.\n\nHän oli täysin tyytyväinen voimaan, joka piili tuossa heikossa,\npienessä esineessä. Mutta hän ei ollut tyytyväinen suuntaan, mihin se\niski. Hän jatkoi kokeilujaan, mutta veti varovaisesti vain vähän kaarta.\n\nPitkän aikaa oli hänen mahdotonta etukäteen arvata suuntaa, mihin\nkivet, puu- tai kaarnanpalat äkkiarvaamatta kimmosivat hellitetystä\nkaaren jänteestä. Mutta viimein pälkähti hänen päähänsä hämärä aavistus\ntähtäämisestä. Tarttuen vasemmalla kädellään kaaren keskiosaan kohotti\nhän kaaren silmiensä tasalle ojentaen käsivartensa. Hän asetti kiven\naivan nuoran keskikohdalle ja veti sitä nenäänsä kohti. Tämä yritys oli\nniin onnistunut, että kivi lensi aivan suoraan ja iski häntä peukaloon.\n\nIsku oli niin voimakas että hän pudotti kaaren tuskasta huudahtaen.\nVilkaistessaan nopeasti olkansa yli nähdäkseen, oliko A-ya huomannut\ntapausta, hän näki, että tämä oli painanut kasvonsa polviaan vastaan\npeittäen ne kokonaan hiuksillaan. Mutta hänen hartiansa nytkähtelivät\nsuonenvedontapaisesti. Grôm arvasi, että A-ya nauroi hänelle. Ensin,\nkun hänen peukaloaan kirveli kovasti, oli hän lyömäisillään häntä.\nHän ei ollut milloinkaan tehnyt sitä A-yalle, vaikka kaikki toiset\nluolamiehet, Bawrkin, löivät naisiaan sopivassa tilaisuudessa.\nSydämessään hän vihasi ajatustakin loukata A-yaa. Ja isku voisi koskea\nhäneen kipeästi. Siksi tuo ajatus nopeasti haihtui. Hän katseli noita\nnytkähteleviä olkapäitä hetken synkästi. Ja sitten, kun kirvelys\npeukalossa asettui, levisi hänen omille kasvoilleen myötätuntoinen,\nymmärtävä irvistys. Hän sieppasi kaaren maasta, hypähti ylös ja juoksi\nnuoren ruokotiheikön reunaan.\n\nA-ya kurkisti varovasti hiustensa läpi kohottaen päätään. Siinä samassa\noli hänen naurunsa lopussa, sillä hän arvasi, että Grômin terävät aivot\nmiettivät jotakin uutta. Saavuttuaan ruokotiheikköön taittoi Grôm\nitselleen puoli tusinaa lujia, ohuita varsia, noin kahden, kolmen jalan\npituisia ja ohuemmasta päästään, noin A-yan pikkusormen paksuisia.\n\nHän arveli saavansa parempia tuloksia näistä kuin noista oikukkaista\nkivistä.\n\nLukuisa joukko uteliaita katselijoita oli keräytynyt tarkastelemaan\nGrômin kokeiluja. Useimmat heistä olivat naisia ja lapsia, sillä\nsuurin osa miehistä oli metsästämässä ja toiset olivat liian ylpeitä\nnäyttääkseen uteliaisuuttaan. Katselijat olivat halukkaita tietämään,\nmitä Grôm oikeastaan puuhaili. Mutta kun hän oli suuri päällikkö ja\npelätympi kuin Bawr, eivät he uskaltaneet tulla kovin lähelle. Eivätkä\nhe senvuoksi olleet nähneet tai ainakaan ymmärtäneet noita kahta\nmitätöntä epäonnistumista. Grôm puolestaan ei kiinnittänyt mitään\nhuomiota heihin. Nyt kun hän oli kerännyt itselleen noita hoikkia,\nsuoria ruokoja, oli hän unohtanut kaiken muun. Hän tunsi, katsellessaan\nja punnitessaan niitä kädessään, että ne kuuluivat tähän ihmeelliseen\nesineeseen, jonka A-ya oli keksinyt.\n\nValiten yhden nuolista asetti hän hitaasti sen paksumman pään jousen\njänteelle ja seisoi pitkän aikaa miettien, vetäen sitä vähän matkaa\nja päästäen sen takaisin irroittamatta kättään siitä. Sitten hän\nmuisti, että keihäät lensivät paremmin, kun niitä heitettiin paksu pää\nedellä. Hän käänsi pienen varren ja asetti ohuen pään kaaren nuoralle.\nSitten hän jännitti nuoraa koetteeksi ja päästi sen äkkiä irti. Nuoli\nlensi aivan tähtäämättä suoraan ilmaan, kääntyi äkkiä ja putosi\nmaahan työntäen päänsä vähän matkaa pehmeään maahan. Grôm huomasi\nedistyneensä. Katselijat aukaisivat hämmästyksestä suunsa, mutta eivät\nuskaltaneet päästää ääntäkään, kun Grôm teki tuollaisia salaperäisiä\ntekoja.\n\nTemmaten ruovon maasta asetti Grôm sen uudelleen jousen jänteelle. Kun\nhän jännitti nuoraa, heilahteli ruoko sinne tänne. Kärsimättömästi\nmurahtaen hän painoi vasemman kätensä etusormen sen yli pitäen sitä\npaikoillaan ja samalla jännittäen uudelleen jousta. Äkkiä välähti\najatus hänen päässään. Hieman koukistaen sormeaan niin, että ruoko\nsaattoi liikkua vapaasti, veti hän jännettä taaksepäin ja eteenpäin\ntarkasti miettien uudelleen ja yhä uudelleen. Ilokseen huomasi hän,\nettä nuoli ei enää niskoitellut, vaan oli niin kuin hän suinkin\nsaattoi toivoa. Viimein, kohottaen kaaren päänsä pääpuolelle, hän\nveti voimakkaasti jännettä ja ampui nuolen ilmaan. Hän huudahti,\nkun se liukkaasti solui hänen koukistuneen sormensa alta ja kohosi\ntaivasta kohti ikään kuin ei aikoisikaan pysähtyä. Katselijoiden silmät\nseurasivat pelokkaina sen lentoa, ja A-ya käsittäen äkkiä kaiken\npidätti henkeään ja puristi poikaa ihastuneena rintaansa vastaan. Hänen\nvilkas mielensä oli käsittänyt, vaikka hämärästi, miehensä keksimän\nihmeen.\n\nVaikka Grôm oli suunnannut nuolen taivasta kohti ei hän ollut ajatellut\nollenkaan, mihin suuntaan tai kuinka kauas se kulkisi. Sattumalta\noli hän ampunut luoliin päin. Hän oli ampunut voimakkaasti, ja tuo\nensimmäinen kaari oli jykevää tekoa. Useimmat katselijoista, jotka\nkyyköttivät luolien edustalla, tarkastelivat lentoa. Mutta siellä\noli muutamia, jotka olivat joko liian välinpitämättömiä tai liian\ntylsiä huomatakseen vähempää kuin iskua päähänsä. Näiden joukossa\noli lihava, vanha nainen, joka oli kumarruksissa selkä toisiin päin\nkaivaen roska- ja kivikasasta jotakin herkkupalaa, jonka hän oli\npudottanut sinne. Grômin nuoli kääntyi äkkiä ilmassa, kiiti hurjaa\nvauhtia alaspäin ja sen kärki työntyi vaimon lihavaan pystyyn reiteen.\nKirkaisten pyörähti vanha nainen ympäri, repäisi nuolen irti, tuijotti\nsitä kauhuissaan juuri kuin hän olisi luullut sen olevan jonkinlaisen\nkäärmeen ja hoiperteli hurjasti voivotellen lähimpään luolaan.\n\nPelästyneitä huudahduksia kuului katselijoiden joukosta, mutta ne\nlakkasivat melkein samassa hengenvedossa. Grôm oli tehnyt tämän\nihmeen rangaistukseksi näin pitkän matkan päästä. Vanhan naisen oli\ntäytynyt tehdä jotakin, mikä oli suututtanut Grömiä. He olivat kaikki\npeloissaan, ja useat, joiden omatunto ei ollut oikein rauhallinen,\nseurasivat vanhan vaimon esimerkkiä ja livahtivat luoliin.\n\nGrôm puolestaan oli hämmästynyt ja ylpeä. Hän oli pahoillaan, kun\noli haavoittanut vanhusta. Hän tunsi naurettavaa vastenmielisyyttä\nhaavoittaa ketään tarpeettomasti. Katsoessaan taakseen ja nähdessään\nA-yan keinuttelevan ruumistaan edestakaisin sydämettömän iloisena,\nolisi häntä haluttanut kysyä tältä, miltä hänestä olisi tuntunut olla\ntuon lihavan vanhuksen sijassa. Toiselta puolen hän tunsi, että hän\noli tehnyt suuren keksinnön, tulen löydön jälkeen suurimman. Hän oli\nkeksinyt uuden aseen, jolla oli ennenkuulumaton, käsittämätön voima\nja joka kykeni tappamaan nopeasti, äänettömästi ja pitkän välimatkan\npäästä. Hänen oli vain täydennettävä asetta ja opittava hallitsemaan\nsitä.\n\nHän asteli ylpeästi luolan suulle ottamaan nuolensa. Heimon jäsenet,\nrohkeimmat sotilaatkin, katsoivat tuskallisina ja peloissaan hänen\ntuloaan. Mutta hän ei edes vilkaissut heihin. Heidän ei tarvinnut\ntietää, että hän oli vahingossa haavoittanut vanhaa vaimoa. Hän otti\nnuolen maasta ja tarkasteli sen verentahrimaa päätä tuimasti rypistäen\notsaansa. Sitten hän vilkaisi luolaan, johon hänen kokeilujensa,\nonneton uhri oli paennut. Hän asetti nuolen uudelleen jänteelle\nikäänkuin jatkaakseen rangaistusta. Silloin kuului luolasta armoa\nrukoilevien naisten huutoja. Grôm epäröi, näytti leppyvän, pani nuolen\nkainalossaan olevaan kimppuun ja meni takaisin A-yan luo. Hän oli\ntehnyt tarpeeksi sillä kertaa. Nyt hänen täytyi ajatella tarkasti ja\ntehdä valmisteluja.\n\nTuntia tai paria myöhemmin lähti Grôm yksin retkelle A-yan kielloista\nhuolimatta. Hän halusi kokeilla rauhassa uudella aseellaan. Paitsi\nsuurta kimppua eripituisia ja -kokoisia ruokoja oli hänellä muutamia\nviipaleita raakaa lihaa, koko joukko viikunoita, keihäs, nuija ja\njonkinlainen sangaton kori, joka oli punottu vihreistä, kestävistä puun\nkuorista.\n\nTämä kori oli A-yan keksintö, joka oli lisännyt suuresti hänen\nmainettaan heimon kesken ja aiheuttanut sen, että naiset alkoivat\nkadehtia häntä yhä enemmän. Sisustamalla korin paksulta märällä\nmullalla saattoi hän kuljettaa siinä tulta niin varmasti ja helposti,\nettä Grôm oli hyväksynyt sen heti paikalla heittäen pois epävarman ja\nepämukavan, onton, bamburuovosta tehdyn tuliputkensa.\n\nKiiveten ylös luolien takana olevaa jyrkkää mäenrinnettä poikkesi\nGrôm korkealla olevaan, mutkittelevaan vuoren solaan ja katosi pian\nheimon näkyvistä. Sola, joka oli kauan sitten kuivuneen kosken\nuoma, kohosi nopeasti ylöspäin itään päin ja johti hänet viimein\nkorkealle ylänteelle vuoren rinteellä. Sen takana kohosi vuori jälleen\njyrkästi päättyen sahahampaiseen huippuun, kuten melkein kaikki\nvuoret näillä seuduin. Jyrkänteen juurella kallion seinässä oli kapea\nhalkeama; se vei pieneen luolaan, jonka Grôm oli löytänyt eräällä\nmetsästysretkellään. Hän oli käyttänyt sitä jo monesti turvapaikkana\nsilloin, kun hän oli väsynyt heimon hälinään ja tuskallisena halusi\npohtia hiljaisuudessa joitakin kysymyksiä, jotka aina kiusasivat hänen\najattelevaa mieltään.\n\nHartaana mietiskellen uutta asettaan alkoi Grôm rakentaa pientä tulta\nluolan suulle. Hän peitti tulivakastaan kaatamansa punaiset hiilet\nkuivalla heinällä, kuivaneilla lehdillä ja pienillä tikuilla. Sitten\nhän kumartuen alas puhalsi kauan ja tasaisesti kasaan, kunnes savuun,\njoka siitä kohosi, ilmestyi ohuita liekkejä. Kun liekit hulmusivat\nkorkeammalle, kuuli hän jotakin levotonta ääntä luolasta. Hän katsoi\nylös tirkistellen savun läpi ja näki silmäparin hyvin lähellä maata\ntuijottavan häneen pimeästä.\n\nToisella kädellään hän kylmästi, mutta nopeasti syyti tuleen enemmän\nsytykkeitä siepaten toisella kädellään nuijansa. Silmät vetäytyivät\nhitaasti takaisin luolan sisälle. Grôm lisäsi tuleen yhä suurempia\npuita, kunnes se paloi voimakkaana ja loistavana. Sitten hän nousi,\notti palavan oksan käteensä ja heitti sen luolaan. Kuului hurja\nmurahdus ja silmät katosivat, sillä niiden omistaja vetäytyi nähtävästi\nluolan perälle.\n\nHetkistä myöhemmin valaisi savuinen loiste äkkiä luolan. Kekäle oli\npudonnut kuivuneeseen heinäkasaan, joka oli aikaisemmin ollut Grômin\nvuoteena. Grôm suoristi itsensä ja heilutti nuijaansa. Samassa syöksyi\nsieltä kaksi suurta luolahyeenaa mielettöminä vihasta ja kauhusta.\n\nNuo suuret pedot pelkäsivät enemmän äkkinäistä leimahdusta luolassa\nkuin suurta ja vaarallista tulta ulkopuolella. Ensimmäinen peto väistyi\njuuri sopivalla hetkellä pelastuen tulesta ja juoksi niin nopeasti,\nettä se sai ohi kiitäessään vain pienen iskun ruumiinsa takaosaan\nGrômin nuijasta. Mutta toinen niistä, naaras, oli liian kiivas\nväistyäkseen ajoissa. Se syöksyi suoraan tulen läpi, työnsi Grömiä koko\nhurjalla raivollaan kaataen hänet kumoon ja hyökkäsi ulvoen laaksoon\njättäen ilmaan kärventyneen karvan hajua.\n\nSaatuaan suuren haavan toiseen poskeensa, josta vuoti verta runsaasti,\nmutta muuten loukkautumatta, ponnahti Grôm vihoissaan ylös ja\nhyökkäsi pakenevien petojen jälkeen. Mutta hän palasi pian järkiinsä.\nTyytymättömästi murahtaen hän palasi jälleen tulen luo ja oli pian\nsyventynyt uusiin kokeiluihinsa. Luolassa palavasta liekistä ei hän\npitänyt mitään väliä. Hän tiesi sen pian sammuvan, ja luola puhdistuisi\nsamalla myrkyllisistä hyönteisistä.\n\nKoko iltapäivän hän kokeili nuolillaan saadakseen selville, minkä\npituisina ja painoisina ne antaisivat parhaat tulokset. Yhden\nnuolistaan hän särki täydellisesti ampuen sen lyhyen matkan päästä\nsuoraan vuoren seinää vastaan. Kaksi muuta hän kadotti ampumalla ne\ntarkoituksetta tasangon reunan yli alapuolella olevaan tiheikköön,\njosta hän käärmeitä peläten ei uskaltanut etsiä niitä kovinkaan\ntarkasti. Kaari oli onneksi, vaikka se olikin lyhyt ja ryhmyinen, hyvin\nvahva, sillä se oli tehty ylänkömaan valkoisen pähkinäpuun oksasta.\nJa nahkajänne oli hyvin kuivunut, sitkeä ja luja. Mutta siinä oli\nharmillinen värähtelevä vika, ja Grômin täytyi pingoittaa sitä monet\nkerrat, ennenkuin tuo vika hävisi siitä.\n\nKun Grôm oli tyytyväinen kaarensa lujuuteen ja nuoliensa kokoon,\nalkoi hän pohtia tähtäämiskysymystä. Valittuaan happamen, noin miehen\nkokoisen päärynäpuun ampui hän sitä erilaisten välimatkojen päästä,\nkunnes suurin osa sen isoista rehevistä lehdistä oli repaleina\nja hajallaan. Tarkkasilmäinen ja taitava kun oli, keksi hän pian\ntähtäysasennon ja ampui muutamia kertoja onnistuneesti. Hän keksi myös\nkeinon, jolla voi pidellä nuolta tarvitsematta koukistaa sormeaan sen\nympäri. Hänen ylpeytensä oli niin tavaton, että hän aivan unohti syödä,\nkunnes pimeys teki hänen harjoituksistaan lopun. Sitten istuutui hän\nluolan suulle aterioimaan, tehden suuren tulen yöllä kuljeskelevia\npetoja pelättääkseen. Vettä oli hänen haettava vähän matkan päästä\nylätasangon alapuolelta, mutta kantaessaan palavaa palsaminoksaa ei\nhänen tarvinnut pelätä petoja, jotka olivat väijyksissä. Ne pakenivat\nheti nähdessään loimuavat liekit.\n\nTuona yönä nukkui Grôm turvallisesti, sillä hänellä oli kolme\ntulta ovensa edessä. Aina tunnin tai kahden kuluttua hän valppaana\nmetsästäjänä heräsi kohentamaan tuliaan ja nukkui jälleen heti\nheittäydyttyään pitkälleen. Ja kun aamu sarasti punaten ja kullaten\nsahahampaisen vuoren rinteet, oli hän taas ylhäällä ja kiiruhti\nviileään, tuoksuavaan ulkoilmaan nuolineen.\n\nNyt oli hänen ratkaistava, mistä saisi nuoliin terävän kärjen. Ne oli\ntehty bambunsukuisista lujista ruovoista ja niiden kärki oli melkein\ntarpeeksi teräväsärmäinen. Mutta ruoko oli hauras, ja kun se oli\nontto, oli kärki luonnollisesti toisella sivulla, ja tämä haittasi\nlennon tarkkuutta. Eikä läheisyydessä ollut mitään piikivenkappaleita\neikä kallion lohkareita, joista olisi voinut muodostaa teräviä\nnuolenkärkiä. Hän yritti karaista kärkiä tulessa, mutta tulokset eivät\nolleet ensinkään tyydyttäviä. Hän yritti asettaa jonkun ruovon päähän\norjantappurapiikin tai vahvan aloepuunoksan. Mutta hän ei voinut\nsillä hetkellä keksiä keinoa, jolla olisi voinut kiinnittää nämä\nkauheat piikit niin paikalleen, etteivät ne olisi kadottaneet kokonaan\nvoimaansa. Viimein hän huomasi, että sopiva kappale tulisi luusta,\njonka voisi hioa tarpeellisen muotoiseksi kahden kiven välissä. Mutta\ntämän tehtävän hän voisi suorittaa vasta palattuaan luolille, ja se\nvaatisi paljon tarkkaa harkintaa. Toistaiseksi hän tyytyi sellaisiin\nkärkiin, joita hän oli teroittanut ja karaissut tulessa.\n\nPäätettyään tämän asian teki Grômin mieli käytännöllisesti koetella\nuutta, ihmeellistä asettaan. Hän laskeutui varovasti jyrkkää\nrinnettä alaspäin ylätasangon itäiseltä reunalta seudulle, jossa oli\ntroopillisia pensaikkoja ja pieniä, ruohoisia niittyjä. Siellä täällä\nkohosi joku suurempi puu yksinäisenä kuin vartiotorni. Tietäen, että\nnyt oli useiden kasvinsyöjien ruokailuaika, piiloutui hän yhteen\ntuollaiseen tuuheaan puuhun, josta näki vihreälle niitylle, ja odotti.\n\nHänen ei tarvinnut odottaa kauan, sillä seudulla oli runsaasti metsän\nriistaa. Erästä polkua pitkin läheni suuri, tumma härkä, jolla oli\nGrômin käsivarsien pituiset, käyrät sarvet. Sen kupeet olivat täynnä\npitkiä vast'ikään parantuneiden haavojen arpia, ja Grôm arvasi,\nettä se oli yksinäinen härkä, jonka joku voimakkaampi kilpailija\noli haavoittanut ja karkoittanut laumastaan. Härkä katsoi varovasti\nympärilleen ja alkoi sitten syödä heinää.\n\nHärkä oli oivallinen maalitaulu. Grômin nuoli kiiti äänettömänä\noksien välistä ja osui härän lapaan. Se tunkeutui nahan läpi, mutta\nei syvemmälle kuin kaksi tai kolme tuumaa. Vaikka Grôm olikin ylpeä\nmainiosta ampumisestaan, ymmärsi hän, että sellainen haava vain\nkiihoitti.\n\nPelästyneenä ja raivoissaan karjahti härkä, polki maata ja vilkuili\nympärilleen keksiäkseen näkymättömän vihollisensa. Sillä ei ollut\nvähintäkään aavistusta siitä, miltä suunnalta tuo outo hyökkäys oli\ntullut. Ärsyttävä kipu hartioissa tuli joka hetki yhä kovemmaksi.\nHärkä koetti hurjasti huitoa nuolta sarvellaan pois, mutta se oli\njuuri sellaisessa paikassa, ettei sarvi ulottunut siihen. Sitten se\nhätäytyneenä ja kauhuissaan koetti päästä tuosta kummasta kärpäsestä,\njoka tuotti niin sanomatonta tuskaa, laukkaamalla hurjasti edestakaisin\nniityllä. Kun se sivuutti puun, ampui Grôm toisen nuolen aivan läheltä.\nSekin osui ja tarttui kiinni. Mutta se ei mennyt tarpeeksi syvälle,\njotta se olisi aiheuttanut mitään vakavampia seurauksia. Peto karjahti\nuudelleen, tuijotti ympärilleen ikäänkuin luullen paikkaa noidutuksi\nja syöksyi suin päin lähimpään tiheikköön, jossa tuuheat oksat repivät\nmolemmat nuolet selästä sen rynnätessä eteenpäin. Grôm kuuli sen\nryskien menevän rinnettä alas ja hymyili ajatellessaan sen otuksen\nhämmästystä, joka sattumalta joutuisi mielettömän härän tielle.\n\nTämä koe oli tehnyt Grômille erään asian selväksi. Hänen täytyi\nvarustaa nuolensa sisääntunkeutuvalla kärjellä. Ellei hän voisi\ntoteuttaa ajatustaan saada niihin luukärki, täytyisi hänen löytää joku\nluja, ytimetön puunvesa kevyitten, onttojen ruokojen sijaan. Seuraavat\npari tuntia hän tarkasteli pensaikkoa huolellisesti ja varovasti etsien\njotakin nuorta vesaa, jota voisi heti käyttää tähän tarkoitukseen.\n\nMutta kaikki ne, mitkä olivat kyllin kovia, olivat käyriä ja kuhmuisia\nja ne, mitkä olivat suoria, olivat pehmeitä ja nesteisiä. Vasta kun\naurinko oli korkealla ja kuumuus pakotti hänet takaisin viileään\nluolaansa, löysi hän sellaisia, joita saattoi koetella. Avonaisella,\ntuulen lakaisemalla kukkulalla kaukana vuoresta oli maassa vanha\npähkinäpuun runko, jonka salama oli ilmeisesti kaatanut. Juuresta oli\nkasvanut joukko uusia, eripitkiä vesoja, vaihdellen yhden ja kahden\ntuuman pituisista aina Grômin korkuisiin saakka. Ne olivat yhtä\nsuoria ja hoikkia kuin ruovot. Ja ilokseen huomasi Grôm ne lujiksi\nyrittäessään taittaa niitä. Ne olivat lisäksi niin sitkeitä, että hän\nmelkein kadotti kärsivällisyytensä, ennenkuin hän huomasi, miten ne\nparhaiten sai irti. Saatuaan viimein kootuksi kantamuksen niitä palasi\nhän luolaansa ja ryhtyi muodostamaan tulessa noita uppiniskaisia oksia.\nKyyköttäessään luolan suun ja tulen välissä söi hän raakaa lihaa ja\nviikunoita ja katseli mietteissään laajaa, rehevää seutua ajatellen\nhurjaa, raivokasta taistelua, jota käytiin tuon suuren hiljaisuuden\nkeskellä, ja hänen miettiessään teki tuli, jonka hän oli voittanut,\nhiljaista työtään hänen puolestaan.\n\nTulos oli parempi kuin hän oli osannut toivoa. Taitavasti poltettuaan\noksia, kunnes niiden päät muuttuivat kokonaan hehkuviksi hiiliksi,\nhän hieroi kahden kiven välissä pois kaiken liian ja huomasi täten\nvoivansa valmistaa tasaisen pyöreitä kärkiä. Täten tehty kärki oli\nterävä ja luja. Ja punnitessaan uutta vartta kädessään hän käsitti\nsen painon lisäävän suuresti sisääntunkeutumisvoimaa. Kun hän ampui\nsillä kerran, huomasi hän, että se lensi pitemmälle ja suorempaan. Se\nlävisti sitkeän, paksun okaisen päärynäpuunlehden, tuskin huomaamatta\nsitä esteeksi. Hän valmisti itselleen puoli tusinaa lisää näitä vahvoja\nnuolia ja lähti sitten uudelleen, tällä kertaa vuoren rotkoon, etsimään\nelävää maalitaulua harjoituksiinsa.\n\nRotko oli mutkikas ja säännöttömän leveä, muodostaen siellä täällä\npenkereitä ja syviä, kapeita kuoppia. Sen pohja oli paikoittain\npaljasta kalliota. Mutta siellä, mihin oli kasautunut multaa ja missä\njokin pieni lähde pulppusi halkeamista esille, oli kasvullisuus\nrehevää loistaen räikeäkukkaisista canna- ja hibiscus-yrteistä.\nKauniskukkaiset, tiheät mesembryanthemum-pensaikot verhosivat monin\npaikoin penkereitä. Se oli seutua, joka hyvin sopi väijyville pedoille.\nGrôm liikkui hiipien kuin pantteri ja pysytteli enimmäkseen ylimmillä\nrinteillä ryömien maata pitkin avonaisten paikkojen yli ja pysähtyen\nvähän väliä kuunnellen, tarkastellen ja nuuskien.\n\nÄkkiä hän tuli paikalle, jossa hänen mielestään oli sopiva väijyä.\nSe oli kallionkieleke noin kahdenkymmenen jalan korkeudella laakson\npohjasta; siinä oli luonnollinen suojamuuri, jonka taakse hän voi\nryömiä ja näkymättömänä pitää silmällä kaikkia metsä-aukeamia ja\npolkuja. Hänen takanaan oleva kallioseinä oli niin jyrkkä, ettei\nmikään vihollinen voinut sieltäpäin hiipiä salaa hänen kimppuunsa. Hän\npani nuijan ja keihään viereensä maahan, valitsi yhden parhaimmista\nnuolistaan ja toivoi, että muhkea hirvi kulkisi ohi tai tuollainen\npieni, täplikäs, kaksivarpainen hevonen, jonka liha oli niin hyvässä\nhuudossa luolaihmisten keskuudessa. Sellainen saalis olisi todisteena\nkoko heimolle hänen uuden aseensa voimasta.\n\nLähes tunnin hän odotti liikahtamatta kuin kallio, jota vastaan hän\nnojasi; vain silmät vilkuilivat joka taholle. Grômin kaltaiselle\nmetsästäjälle, joka oli tottunut äärettömään kärsivällisyyteen, se ei\nollut mitään. Hän tiesi, että odottamalla tarpeeksi kauan ja pysymällä\nkyllin hiljaa, saa metsässä nähdä jotakin mielenkiintoista. Viimein\ntulikin joku. Se ei ollut lihava hirvi eikä pieni, kaksivarpainen,\ntäplikäs hevonen, vaan nuori naaraspuhveli. Grôm huomasi heti, että se\noli levoton ja kiihtynyt. Se näytti arvelevan, että sitä ajettiin takaa\nja epäröi, mitä olisi tehtävä. Kerran se pyörähti raivoissaan ympäri\ntuijottaen takana olevaan tiheikköön ikäänkuin aikoisi hyökätä sinne.\nJos se olisi ollut vanha naaras tai koiras, olisi se hyökännyt, mutta\nsen kokemattomuus teki sen epäröiväksi. Se korskui, kääntyi jälleen ja\njatkoi matkaansa korvat, silmät ja laajat sieraimet hurjasti valppaina.\nSe oli sopivan matkan päässä, ja Grôm olisi koettanut ampua sitä, ellei\nhän olisi ollut niin kovin varovainen. Hän tahtoi ensin, ennen kuin\nilmaisi itsensä, nähdä, minkälainen vihollinen se oli, joka uskalsi\nseurata noin vaarallista otusta. Puhveli kulki hitaasti eteenpäin ja\nhävisi eräälle polulle, ja heti sen jälkeen tuli näkyviin hiipivä\ntakaa-ajaja.\n\nGrômin ihmeeksi se ei ollut leijona eikä karhu. Se oli mies hänen\nomasta heimostaan. Ja sitten hän näki, ettei se ollut kukaan muu kuin\nsuuri päällikkö Bawr, joka metsästi yksinään rohkean ja uljaan tapansa\nmukaan. Grômin ja Bawrin kesken vallitsi mitä parhain sopu ja Grön\nolisi viheltänyt tuon raukun huudon, hänen yksityisen merkkinsä, ellei\nhän siten olisi häirinnyt Bawrin metsästystä. Siksi hän vielä kerran\nhillitsi itsensä. Bawr, helposti huomaten jäljet, hiipi eteenpäin\näänettömin askelin kuin kissa.\n\nMutta Grôm ei ollut ainoa metsästäjä, joka väijyi päivänpaahteisessa\nrotkossa. Piilopaikastaan jättiläismäisen, punakukkaisen canna-yrtin\ntakaa kohosi miekkahampaan pirullinen, irvistelevä pää ja hirveät\nhartiat, ja se tuijotti Bawrin jälkeen. Sitten hypähti koko ruumis\näänettömästi esiin. Hetken seisoi tuo jättiläismäinen peto siinä toinen\netujalka koholla, kullanruskean nahan välähdellessä kuumassa auringon\npaisteessa. Sen hartiat olivat kolme kertaa suuremmat kuin Himalajan\nsuurimman tiikerin, pää oli matala kuin tiikerin ja sen yläleuassa oli\nkaksi pitkää keltaista, miekkamaista torahammasta. Tämä hirvittävä peto\nsyöksyi Bawrin jälkeen suuresta painostaan huolimatta nopeasti, mutta\nhiipien, niin äänettömästi kuin sen jalat olisivat olleet päällystetyt\nohdakkeen untuvilla.\n\nGrôm hypähti ylös päästäen hurjan varoitushuudon, samalla päästäen\nnuolen lentoon. Kiireessä hän ampui nuolen ohi. Bawr katsoi taakseen ja\nnäki jättiläispedon aivan kintereillään. Mahdottomalla harppauksella\nhän pääsi lähelle puun runkoa. Pudottaen nuijansa ja keihäänsä maahan\nhypähti hän korkealle ilmaan, tarttui oksaan kiinni ja heilahdutti\nitsensä puuhun.\n\nMutta miekkahammas oli jo hänen kintereillään, ennenkuin hän ehti\nkiivetä kyllin korkealle. Jättiläismäinen peto valmistui hyökkäykseen,\njoka varmasti olisi pudottanut Bawrin suojapaikastaan kuin kypsyneen\nviikunan. Mutta se hyökkäys jäi tekemättä. Raivosta karjahtaen kääntyi\npeto äkkiä ja puri hurjasti nuolen vartta, joka oli iskeytynyt sen\nkupeeseen. Grômin toinen nuoli oli osunut, ja Bawr veti suuresti\nihmetellen jalkansa varmempaan paikkaan. Tuntien polttavaa tuskaa\nsyvässä haavassaan unohti miekkahammas kokonaan saaliinsa puussa. Se\noli huomannut Grômin, kun tämä päästi varoitushuutonsa, ja tiesi\nheti, mistä tuo outo hyökkäys oli tullut. Se kiskaisi pois syvälle\ntunkeutuneen nuolen. Ja sitten se kiinnittäen peloittavat silmänsä\nGrômiin lopetti murinansa ja syöksyi vuorenrinnettä kohti sellaista\nvauhtia, että olisi luullut sen pääsevän yhdellä harppauksella\nkahdenkymmenen jalan korkuiselle, äkkijyrkälle vuoren pengermälle.\n\nGrôm, kiintyneenä uuteen aseeseensa, unohti keihään, joka olisi\nollut paljon tehoisampi näin lyhyeltä matkalta. Nojautuen kauas yli\nsuojamuurin hän jännitti jousen ja ampui juuri silloin, kun peto suu\nauki alkoi hypätä rinnettä ylös. Terävä nuoli lensi suoraan ammottavaan\nkitaan ja tuli muutaman tuuman ulos niskasta. Hirveästi karjahtaen\nperäytyi peto, pani päänsä käpäliensä väliin ja koetti repiä tuskaa\ntuottavan piikin kurkustaan. Mutta hetken kuluttua huomattuaan sen\nmahdottomaksi peräytyi se vielä vähän, kyyristyi ja syöksyi reunaa\nylöspäin. Se sai toisen Grômin nuolen rintaansa, mutta ei kiinnittänyt\nsiihen mitään huomiota. Sen vauhti oli niin hirvittävä, että sen\nonnistui saada etujaloillaan kiinni vuoren reunasta. Riippuen siinä\nja tuijottaen hirveillä vaaleanvihreillä silmillään Grômiin yritti\nse kiskaista itseään ylöspäin. Se olisi epäilemättä onnistunutkin\naikeessaan, jollei sillä olisi ollut tuota ensimmäistä nuolta\nsisuksissaan. Sen rautaiset takajalkojen kynnet raapivat hurjasti\nkallion seinää vastaan.\n\nGrôm pudotti kaarensa sivulle ja tavoitti keihästään. Sen sijaan hänen\nkätensä osuikin nuijaan, mutta ei ollut aikaa vaihtaa. Kohottaen\nkivipäisen nuijansa korkealle ilmaan iski hän sillä voimakkaasti toista\nnoista jättiläiskäpälistä, jotka pitelivät kiinni kallion reunasta.\nMusertuneena ja hervottomana hellitti käpälä otteensa. Mutta samalla\nhetkellä toinen takajaloista pääsi reunan yli ja tarttui kiinni. Ja\npeto riippui siinä ruumis kummallisessa kaaressa.\n\nSillä välin oli Bawr, huomattuaan Grömiä uhkaavan vaaran, pudottautunut\npuusta, siepannut keihäänsä ja nuijansa ja rientänyt apuun. Tämä oli\nsuurenmoisen rohkeata. Sillä tuolla kallion juurella ei hänellä olisi\nollut mitään pelastamismahdollisuutta, jos peto olisi jälleen hyökännyt\nhänen kimppuunsa. Grôm käski hänen pysyä etäällä ja kohotti nuijansa\nuuteen iskuun. Mutta samassa nuo suuret, tuijottavat silmät himmenivät\nja kääntyivät ylöspäin, ja verta purskahti ammottavista leuoista.\nHurjasti korahtaen hellitti peto otteensa. Se pudota möksähti selälleen\nja kääntyi hitaasti kyljelleen huitoen käpälillään ilmaa. Kurkkuun\ntunkeutunut nuoli oli tehnyt tehtävänsä.\n\nTaitavasti hilliten itsensä pidättäytyi Bawr iskemästä, ettei anastaisi\nitselleen osaa Grômin ihmeellisestä sankariteosta. Hän seisoi\nkeihääseensä nojaten ja kylmästi katsellen pedon viimeisiä, hurjia\npuistatuksia, kunnes Grôm kiipesi pengermältä hänen luokseen. Bawr otti\nkaaren ja nuolet ja tarkasteli niitä äänettömänä. Sitten hän kääntyi\nGrômin päin hehkuvin silmin.\n\n»Sinä löysit tulen kansallemme. Sinä pelastit kansamme\nkaarijalkajoukkojen hyökkäyksestä. Sinä olet nyt pelastanut henkeni\ntappamalla pedon pitkän matkan päästä tällaisilla tekemilläsi pienillä\ntikuilla. Sinun pitäisi olla päällikkönä eikä minun.»\n\nGrôm nauroi ja pudisti päätään. »Meistä kahdesta on Bawr parempi mies»,\nsanoi hän varmasti, »ja hän on parempi päällikkö. Hän hallitsee kansaa,\nsillä aikaa kuin minä harhailen muualla ja ajattelen uusia asioita. Ja\nhän on minun ystäväni. Katso, minä opetan hänet tuntemaan nyt tämän\nuuden kojeen, ja me teemme toisen juuri samanlaisen kuin tämä, niin\nettä luolille palatessamme myöskin Bawr tietää, miten isketään hyvin\nkaukaa.»\n\nTeräväreunaisilla keihäänkärjillään he alkoivat nylkeä miekkahammasta.\nSitten he menivät uudelleen korkealle ylätasangolle, jossa Bawr\nopetteli ampumaan jousella. Seuraavana päivänä he palasivat heimonsa\ntulille, kantaen yhdessä keihäällä olallaan jousen ensimmäistä voiton\nmerkkiä, miekkahampaan hirveätä päätä ja nahkaa.\n\n\n\n\nYhdeksäs luku,\n\nHIRVEÄ, LOISTAVA OLENTO.\n\n\nI.\n\n\nGrômin luo, joka metsästellessään oli kulkenut kauemmas etelään päin\nheimon tulilta kuin milloinkaan ennen, tuli äkkiä nainen juosten\nmielettömänä pelosta ja puristaen pienokaista rintaansa vasten. Hän\nheittäytyi Grômin jalkoihin sopertaen, hengästyneenä ja selvästi\nrukoillen hänen suojelustaan. Sekä hän että lapsi olivat veren tahrimia\nja täynnä kummallisia kuoppamaisia haavoja, niinkuin liha olisi\nkoverrettu niistä jollakin pyöreällä esineellä.\n\nGrôm asetti nopeasti nuolen kaareensa ja tähysteli puiden läpi\nnähdäkseen, minkälainen vihollinen oli ajanut pakolaisen hänen\nluokseen. Samalla hän päästi kimakan huudon, johon vastattiin heti\nvähän matkan päästä takaapäin.\n\nTultuaan varmaksi, ettei naisen takaa-ajaja, mikä se sitten liekin,\nollut hänen kintereillään ja ettei muutakaan vaaraa ollut näkyvissä,\nsillä seutu oli sangen aukeata, kohdisti hän huomionsa naiseen. Tämä\nei ollut hänen heimoaan ja näytti hänestä vastenmieliseltä. Ensi\nsilmäyksellä luuli hän vaimon olevan kaarijalkojen rotua. Mutta\nihonväri, missä se näkyi veren välistä, oli erilainen, melkein\nkuparinpunainen. Eikä hän ollut, niin karvainen ruumiiltaan eikä niin\napinamainen kuin he. Hän oli kuitenkin kyllin hirveä ja selvästi\nalempaa rotua kuin luolaihmiset. Luolaihmisen luonnollinen vaisto\nolisi käskenyt iskemään häntä ja lasta kursailematta päähän, mikä\nolisikin ollut pätevä keino estämään hänen kehittynyttä rotuaan\nsekoittumasta alempaan rotuun. Mutta Grömillä oli toisinaan\nmielipiteitä, jotka olivat outoja nuoren maailman ihmisille. Hänestä\ntuntui vastenmieliseltä haavoittaa naista tai lasta. Hän olisi\naivan yksinkertaisesti voinut hylätä rukoukset ja jättää naisen ja\npienokaisen arvelematta metsän huostaan. Mutta nuo kummalliset haavat\nolivat hänestä mielenkiintoisia. Nainen herätti hänessä uteliaisuutta.\nTässä oli joku uusi salaperäisyys hänen tutkittavakseen. Nainen oli\npelastettava.\n\nKun hän osasi muutamia sanoja kaarijalkojen kielellä, jotka hän oli\noppinut rammalta orjaltaan Ook-ootskilta, sanoi hän kyyristyneelle\nnaiselle, ettei tämän tarvinnut pelätä. Vaimo ei ymmärtänyt kieltä,\nmutta miehen ääni sointu näytti rauhoittavan häntä. Hän nousi istumaan\npaljastaen jälleen pienokaisen, jonka hän oli peittänyt hiuksillaan\nikäänkuin peläten, että suuri, vaalea metsästäjä tappaisi sen. Grôm\nhuomasi, että lapsessakin oli yksi tuollainen kauhea, pyöreä haava,\njoka oli melko kokonaan runnellut sen lihavan, kuparinvärisen olkapään.\nHän huomasi myös, että naisen kasvot, vaikka ne olivatkin rumat,\nolivat paljon älykkäämmät ja ihmisellisemmät kuin kaarijalkanaisten\neläimelliset kasvot. Ne olivat leveät ja niissä oli hyvin pienet,\nsyvällä olevat silmät, korkeat poskiluut, pieni nenä ja hyvin suuri\nsuu, joka näytti siltä, kuin joku olisi istuutunut sen päälle ja\nlujasti työntänet sen sisäänpäin. Tuo ajatus sai hänet hymyilemään,\nja hymy lisäsi naisen rohkeutta Hän päästi suustaan puhetulvan, joka\noli aivan erilaista kuin kaarijalkojen raksuttava ja haukkuva puhe.\nSitten hän ryömi lähemmäksi Grömiä ja ryhtyi syöttämään pienokaista\nrinnastaan. Se väänteli rauhattomana kasvojaan, siliä tuo kauhea\nhaava tuotti sille tuskaa, mutta söi nälkäänsä eikä kesyttömän\nluontokappaleen järkevällä tyyneydellä äännähtänytkään.\n\nKun Grôm seisoi katsellen tuota paria, heitti äiti kauhun silmäyksiä\nolkansa yli, ikäänkuin odottaen vihollisensa ilmestyvän minä hetkenä\nhyvänsä. Grôm seurasi hänen katseitaan, mutta ei nähnyt jälkeäkään\nvihollisesta. Sitten hän tarkasteli pakolaisen haavoja tarkemmin ja\nhuomasi, että veri oli niissä jo sangen hyytynyttä. Hän huomasi myös\nmuutamia syviä, kapeita, ikäänkuin tikarilla viillettyjä haavoja.\nHän arveli, etteivät ne voineet olla juuri tuntia vanhemmat. Olento,\nmikä tahansa se olikin, joka oli aiheuttanut ne, olento, jolla oli\nniin kummallinen suu ja joka käytti sitä niin oudolla tavalla, oli\nnähtävästi lopettanut takaa-ajon. Uteliaisuus valtasi Grômin ja hän\noli vihainen naiselle, kun tämä ei osannut puhua hänelle hänen omaa\nkieltään eikä edes kaarijalkojen kieltä. Grômin mielestä oli nainen\nitsepäisen uppiniskainen, kun ei myöntänyt ymmärtävänsä kaarijalkojen\nkieltä. Hän kumartui naisen yli ja tutki tylysti yhtä haavoista\nsuurilla sormillaan. Nainen vääntelehti tuskissaan, mutta ei valittanut\nja suojasi lastaan hiuksillaan ja käsivarsillaan, ettei se joutuisi\ntuollaisen kovan kohtelun alaiseksi.\n\nSaaden äkkiä omantunnon vaivoja, jotka aivan hämmensivät hänet, lopetti\nGrôm tutkimuksensa ja kääntyi kookkaan, solakan nuorukaisen puoleen,\njolla oli tuuhea, kastanjanruskea tukka ja joka juuri tuli juosten\nhänen luokseen. Nuorukainen oli A-yan nuori veli Mô, Grômin suosittu\nseuralainen ja metsästystoveri, joka ollen nopea jaloistaan oli tullut\ntäyttä vauhtia Grômin merkkihuudon johdosta. Hengittäen kiivaasti\nseisoi hän Grômin vieressä ja katseli kyyristynyttä naista ihmeissään\nja inhoten.\n\nGrôm selitti asian lyhyesti ja osoitti sitten noita käsittämättömiä\nhaavoja. Nuorukainen, joka ei voinut uskoa, että joku ihmisolento ei\nkäsittäisi selvää ihmiskieltä, jota luolaihmiset puhuivat, koetti\nkysellä naiselta jotakin. Hän sai kokonaisen puhetulvan vastaukseksi,\nmutta kun hän ei ymmärtänyt siitä mitään, arveli hän, ettei se\nollutkaan mitään puhetta, ja kääntyi vihaisena poispäin luullen naisen\npilkkaavan häntä. Grôm, hymyillen tuolle harhaluulolle, selitti, että\nnainen puhui omaa kieltään, jota hän aikoi pian oppia kuten oli oppinut\nkaarijalkojen kieltä.\n\n»Mutta nyt», sanoi hän, »me lähdemme katsomaan, mikä naista on purrut.\nSe on varmasti ollut jokin outosuinen otus.»\n\nMô, joka oli urhoollisen huoleton, mutta joka olisi seurannut Grömiä\nvaikka tuonelan portin läpi, lähti innokkaasti eteenpäin. Grôm, joka\nymmärsi, että tuo salaperäinen olento oli vaarallinen, ja joka rakasti\nkaikkia vaaroja, tarkasti kaartaan ja katsoi, että nuolet olivat\nsopivasti vyössä, ennenkuin hän lähti matkalle. Paitsi kaartaan oli\nhänellä kuten aina kaksi keihästä ja kivipäinen nuijansa. Vaikka vaara\noli hänen huvinsa, ei vaara sinänsä tuottanut hänelle nautintoa, vaan\nsen voittaminen.\n\nMutta heti kun hän astui eteenpäin, arvasi nainen hänen aikomuksensa ja\nhypähti hurjasti seisoalleen. Ha juoksi suoraan Grômin eteen huutaen\nja tehden liikkeitä. Hän oli selvästi kauhuissaan ajatuksesta, että\nnuo kaksi miestä antautuisivat vaaraan, josta hän hädin tuskin oli\npelastunut. Grômin terävä järki ymmärsi naisen liikkeet. Hän koetti\nselvittää pelkonsa syytä ja mahdottomuutta voittaa sitä. Kun Grôm\nyritti mennä hänen ohitseen, heittäytyi hän maahan ja tarttui hänen\njalkoihinsa vavisten kauhusta. Kun hän näki, että Grôm viimeinkin\nmyöntyi, heittäytyi hän maahan kuin kuollut ja nousi sitten maattuaan\nsiinä hetken jäykkänä ja tuijottavin silmin seisoalleen ja nosti ylös\ntoisen kätensä sormet hajallaan.\n\nTätä hurjaa viittoilemista ja näyttelemistä ei Grôm voinut selittää\nmuulla tavoin kuin että nainen oli yrittänyt kertoa hänelle, että tuo\ntuntematon olento oli tappanut hänen viisi toveriaan. Tämä tieto sai\nGrômin luopumaan aikeestaan. Vaikka hän olikin uskalias, ei hän pitänyt\nmistään asiattomasta uhkarohkeudesta. Hän päätti ratkaista arvoituksen,\nmutta kaikesta päättäen se vaati perinpohjaisempaa valmistelua.\n\n»Tule pois», käski hän kääntyen kiihkeän Môn puoleen. »Hän sanoo, että\nniitä on liian monta meitä kahta vastaan. Ne ovat tappaneet viisi\nhänen kansastaan. Me menemme takaisin luolille ja palaamme kolme yötä\nnukuttuamme tulinemme etsimään tuota hävittävää olentoa.»\n\n\nII.\n\nPalattuaan leiriin antoi Grôm vieraan naisen ja lapsen uskolliselle\norjalleen Ook-ootskille, joka innostuneena otti lahjan vastaan, sillä\nhänen, joka oli kaarijalka, ei ollut sallittu ottaa ketään luolan\nnaisista vaimokseen. Hän tuhlaili ystävällisyyttään onnettomalle\nmuukalaiselle, mutta ei voinut saada selvää hänen puheestaan enempää\nkuin Grômkään. Siitä huolimatta oli A-ya, tuokion tarkasti katseltuaan,\nhuomannut tai luuli huomanneensa muukalaisen viittauksista, että\npeloittava, hävittävä olento oli jokin lentäväinen, siis suuri\nlihansyöjä lintu. Mutta hän oli myös saanut selville, että siinä\noli jotakin, joka jollakin tavoin muistutti tulta, sillä kun nainen\noli tointunut kauhusta, jota nuo tanssivat liekit aluksi herättivät\nhänessä, osoitti hän niitä ja sitten haavojaan mietteissään. Tämä oli\nkuitenkin, kuten Grôm vähän pilkallisena selitti, liian mieletöntä. Ei\nollut sellaista, joka olisi ollut tulen näköistä, paitsi tuli itse.\nEikä pakolaisen haavoissa ollut minkäänlaista yhtäläisyyttä liekkien\naiheuttamien haavojen kanssa. A-ya otti nuhteet nöyrästi vastaan,\nmutta piti omat ajatuksensa, ja kun tapahtumat pari päivää myöhemmin\nosoittivat hänen olevan oikeassa, karttoi hän älykkäästi mainitsemasta\nsiitä mitään Grômille. Eikä tämäkään sanonut siitä mitään.\n\nTuollaisen kiihdyttävän salaisuuden odottaessa ratkaisua ei Grôm\nmalttanut kauan levätä toimettomana. Jollei A-ya olisi niin hyvin\ntiennyt, että se olisi aivan turhaa, olisi hän koettanut neuvoa häntä\njättämään vaarallisen ja hänen mielestään turhanpäiväisen matkan. Siinä\noli jotakin, mikä peloitti häntä, vaikka hän olikin rohkea ja luotti\njärkähtämättömästi Grômin nerokkuuteen. Sen salaperäisyys kauhisti\nhäntä. Hän pelkäsi sitä samalla tavoin kuin pimeyttä. Mutta hän piti\npelon omana tietonaan ja pyysi päästä mukaan tutkimusretkelle. Siihen\nGrôm mielellään suostui, sillä ei ollut ketään muuta, jonka tarkkuuteen\nja hermoihin kaikkein tärkeimmällä hetkellä hän saattoi niin luottaa,\nja hän halusi hänet mukaansa tulivasuineen. Mikään ei pidättänyt A-yaa\nkotona, kun Ook-ootsk piti huolen lapsista.\n\nLuolilta etelään päin lähtevä joukko oli hyvin pieni. Siinä oli\nainoastaan Grôm, A-ya, nuori Mô ja Grômin pienikasvuinen sukulainen\nnimeltään Loob, joka oli heimon nopein juoksija ja taitava vakooja.\nHän saattoi kulkea viidakon läpi kuin varjo ja piiloutua siellä, missä\nnähtävästi ei ollut mitään piilopaikkaa, tekeytyen näkymättömäksi kuin\nkyyristyvä peltokana. Jokaisella oli kaari, kaksi kevyttä keihästä\nja nuija, lukuunottamatta A-yaa, jolla ei ollut nuijaa ja vain yksi\nkeihäs. Ase, johon hän pääasiallisesti luotti, oli kaari, josta\nhän piti silmittömästi. Hän piti itseään sen keksijänä ja voitti\ntarkkuusampumisessa Grôminkin. Paitsi näitä aseita kantoi jokainen,\njoukon jäsen, paitsi johtajaa, tulivakkaa, jossa punaiset hiilet\nsekoitettuina taulakäävän kanssa savusivat märän mullan seassa.\n\nPieni joukkue kulki intiaanien järjestyksessä, Grôm johtajana, hänen\nkintereillään A-ya, sitten vakooja Loob ja nuori mies viimeisenä. He\nolivat lähteneet aamun sarastaessa, kun ensimmäinen auringonsäde oli\nkalventanut luolan edustalla olevia tulia. He kulkivat nopeasti, mutta\nnoin joka kahden tunnin kuluttua he pysähtyivät hetkeksi lähteen luo\njuomaan ja levähtämään ja katsahtamaan kallisarvoisia tulia vakoissaan.\nNoin tuntia ennen puolta päivää he saapuivat pienelle niitylle, joka\nympäröi yksinäistä, kukkivaa Juudas-puuta.\n\nTänne he rakensivat nuotion uudistaakseen hiiliä tulivakassa ja\nvaroitukseksi Vaaniville pedoille. Sitten he aterioivat syöden auringon\nkuivaamaa lihaa ja kypsiä viikunoita, joita olivat keränneet matkan\nvarrella. Aterioituaan heittäytyi joukon kolme nuorinta jäsentä\npitkälleen varjoon nauttimaan päivällislepoa, sillä aikaa kuin Grôm,\njonka levoton mieli ei milloinkaan sallinut hänen nukkua päivällä,\nvartioi ja mietti seikkailua, joka heitä odotti.\n\nGrômin istuessa kymmenen tai kahdentoista askeleen päässä tulesta\nmietteisiinsä vaipuneena siirtyivät hänen silmänsä vähitellen\nsuureen, loistavaan, purppuran- ja sitruunanväriseen kämmekäsmäiseen\nkukkaan, joka pisti silmiin niittyä ympäröivästä rehevästä, vihreästä\npensaikosta. Tuo loistava kukka näytti kohoavan mustasta, ihmeellisen\nkyhmyisestä oksasta tai varresta, joka pisti esiin lehtien välistä.\nGrômin silmät viipyivät hetken välinpitämättöminä tuossa ihmeellisessä\npuunrungossa. Äkkiä hän näki tuon mustan oksan liikahtavan. Hänen\nuneksivat silmänsä selkenivät heti, ja hän huomasi, että hirveä,\nkaksisarvinen, musta sarvikuono katsoa tuijotti häneen juuri kukkasen\nalta.\n\nGrôm aikoi kirkaista herättääkseen nukkujat ja ajaakseen heidät\npuun turviin, sillä jättiläismäinen, villainen sarvikuono, jolla\noli läpitunkemattoman vahva nahka, oli vihollinen, jota ihminen\nei vielä ollut oppinut vastustamaan. Mutta tarkemmin mietittyään\npysyi Grôm äänettömänä. Hän tiesi, ettei peto, jonka näkö oli aina\nhämärä ja heikko, voinut selvästi nähdä häntä, ja todennäköisesti se\ntuijotti hämmästyneenä nuotion tanssiviin liekkeihin. Niin kauan kuin\npedon tarkat sieraimet eivät huomaisi ihmisen hajua, joka saisi sen\nraivostumaan, ei se hyökkäisi. Tuuli ei puhaltanut, ja ilma Grômin\nympärillä oli täynnä kitkerää puun savua. Grôm arveli, että oli\nvarminta pysyä aivan hiljaa ja odottaa pedon liikkeitä. Hän luotti\nvarmasti, että nukkujat hänen takanaan makaisivat hiljaa ja ettei\nkukaan heistä heräisi ja nousisi istumaan, siten kiinnittäen pedon\nhuomion itseensä.\n\nGrôm näki nyt selvästi, että sarvikuono tuijotti tuleen eikä häneen.\nLoistavat liekit ja savun haju nähtävästi hämmensivät sitä. Hetken\nkuluttua se otti askeleen eteenpäin niin että puolet sen suuresta,\nmustasta, pörröisestä ruumiista tuli esiin vaaleanvihreästä\npensaikosta. Sitten se seisoi liikkumattomana räpytellen pieniä,\nilkeitä silmiään, kunnes tuo hiljainen jännitys alkoi vaivata Grôminkin\nvahvoja hermoja.\n\nViimein suuri oksa, joka oli poikkipäin nuotiossa, loimahti palamaan\ntäysin kuumentuneena. Liekit hulmusivat kaksin verroin suurempina.\nTuntien sarvikuonon pahan sisun luuli Grôm sen raivostuvan ja\nhyökkäävän paikalla tulen kimppuun. Hän aukaisi jo suunsa päästääkseen\nvaroitushuudon, joka olisi herättänyt nukkujat ja lähettänyt heidät\npuuhun. Mutta hän hillitsi itsensä ajoissa. Peto näytti pelästyvän\nensi kerran elämässään. Nuo kiemurtelevat, punaiset liekit olivat\nsille liikaa. Hädissään karjahtaen se vetäytyi takaisin lehtien\nsuojaan, ja hetken kuluttua kuuli Grôm jättiläisotuksen laukkaavan\nryskien pensaikon läpi. Tuo harvinainen hämmennys oli alkuun päästyään\nmuuttunut hurjaksi säikähdykseksi, ja tyhmä peto pakeni ainakin parin\nkilometrin päähän, ennenkuin se saattoi unohtaa kauhunsa.\n\nSamana iltana vähän ennen auringonlaskua saapui joukkio sille\npaikalle, jossa pakolainen oli pyytänyt apua Grômiltä. Kun ei tahdottu\nherättää tuntemattoman vihollisen huomiota, ei sytytetty tulia. Yö\nkului tuuheassa ja korkeassa puun latvassa. Grôm, joka oli kiihtynyt,\njännittynyt ja utelias, ei saanut paljon nukutuksi. Suurimman osan yötä\nhän istui punotulla lavallaan käsivarren polvien ympärillä kuunnellen\nyön ääniä — tuon tuostakin tapahtuvaa äkkinäistä metsästävän pedon\nhyökkäystä, hurjaa huutoa ja meteliä sekä kotkottavaa ja äänekästä\nmelua, joka kertoi, että tuolla kaukana alapuolella kavalassa\npimeydessä näyteltiin näkymättömiä murhenäytelmiä. Mutta mitään\nsellaista ääntä ei kuulunut, jota Grôm ei olisi aikaisemmin tuntenut.\nKerran kuului puun juurelta kynsien rapinaa ja nuuskimista.\n\nMutta Grôm pudotti hehkuvan hiilen tulivasustaan ja onnistui\ntähtäyksessään oivallisesti. Murahtaen jokin raskas ruumis hypähti\nalas puusta. Hiili putosi kuivaan ruohomättääseen, joka leimahti äkkiä\ntuleen. Grôm näki vilahduksen suurista olennoista ja säikähtyneistä,\nhurjista silmistä, jotka väistyivät valoa. Liekki sammui yhtä nopeasti\nkuin se oli syttynytkin, ja senjälkeen pysyttelivät yönkulkijat etäällä\npuusta. Mutta nukkujat olivat kaikki täydellisesti heränneet ja\nistuivat hämärään asti keskustellen huomispäivän seikkailusta.\n\nEnnenkuin aurinko oli kokonaan noussut taivaanrannan takaa, oli pieni\njoukko jälleen matkalla, mutta kulki nyt varovasti kuin kiiltonäätä.\nHe eivät enää kulkeneet intiaanien tavoin, vaan yksitellen puusta\npuuhun, lymypaikasta toiseen, Grômin etsiessä pakolaisen vanhoja\njälkiä ja toisten seuratessa häntä tarkkaavina keksiäkseen jotakin\nmerkkiä tuntemattomasta kauhistuksesta. Punainen nainen oli jättänyt\nkyllä selvät jäljet paetessaan, mutta kolmen päivän kuluessa olivat ne\nhävinneet niin että Grôm tarvitsi kaiken taitonsa kyetäkseen seuraamaan\nniitä ja eteneminen oli hidasta. Hän alkoi tulla levottomaksi, kun ei\nlöytänyt jälkeäkään tuosta salaperäisestä, tuntemattomasta pedosta. Ne\njäljet, jotka sekautuivat pakolaisen jälkiin, olivat kaikki tuttuja\nhänelle.\n\nÄkkiä hän melkein horjahti nähdessään kauhean näyn! Matala vihellys\ntoi toverit hänen luokseen. Täysikasvuisen miehen luuranko oli\nruohikossa. Luut olivat tuoreita, verentahrimia ja kirkkaita, ja parvi\nvertaimeviä hyönteisiä surisi niiden ympärillä. Ne oli kalvettu aivan\ntarkasti, paitsi takaraivoa, jota pitkät, vahvat, tuuheat hiukset\nolivat näyttäneet oivallisesti suojaavan. Luita ei ollut erotettu eikä\nsärjetty, kuten joku suuri raateleva peto olisi tehnyt, eikä luurangon\nympärillä ollut muita kuin muutamien rotantapaisten eläinten jälkiä.\nOli selvää, että tuolla salaperäisellä olennolla, mikä se sitten\nolikin, oli siivet.\n\n»Lintu!» kuiskasi A-ya voitonriemuinen katse silmissään ja vilkaisi\nsamalla varovasti puiden latvoihin. Mutta Grôm ei arvellut niin.\nLuurangon ympärillä ruohikossa ei ollut jälkeäkään voimakkaista\nkynsistä.\n\nGrôm tähysteli ympärilleen vilkkain, mutta tuskallisin katsein. Seutu\nei ollut tässä kohden tiheätä metsikköä, vaan matalan pensaikon\npeittämää; vain siellä täällä hajallaan kasvoi puita. Vähän etäämpänä\nloisti tyyni vesi vihreän tiheikön läpi. Seutu näytti rauhalliselta,\nturvalliselta ja kesäisen kauniilta. Sen suurenmoinen kauneus näytti\nGrômistä kaksin verroin uhkaavalta, niinkuin jokin kummallinen väijytys\npiilisi sen takana.\n\nErään avonaisen niityn keskelle, lähelle luurankoa, käski Grôm\njoukkonsa rakentaa tulikehän, siten valmistaakseen varmemman\nturvapaikan. Kun oli koottu varasto polttoaineita, käski hän A-yan ja\nMôn jäädä sinne ja pitää huolta tulista, varoittaen jättämästä paikkaa,\njollei hän kutsuisi heitä. Loobin, taitavan vakoojan, hän lähetti\nvasemmalle viidakkoon. Itse hän seurasi pakolaisen jälkiä puiden\nvälistä välkkyvälle vedelle päin kiertäen noiden toisten pakolaisten\nluurangot. A-ya tuijotti tuskallisena hänen jälkeensä, kun hän katosi\nnäkyvistä, ja tuumi, rohkenisiko suututtaa häntä seuraamalla jäljessä.\nPian huomasi Grôm, että vesi oli joko laaja, kaislainen lampi tai\nmatalan joen haara. Oli aivan tyyni, ja veden pinta loisti kuin kirkas\nlasi. Mutta vähän väliä hänen silmiään huikaisi ihmeellinen kiiltävä\nloisto, suuri punainen, sinipunerva tai sinivihreä leimahtava liekki,\njoka kiiti veden pinnan yli. Hänelle muistui äkkiä mieleen selitys,\nminkä A-ya oli saanut vieraalta naiselta. Kenties tuo hävittävä olento\n_oli_ lintu ja kuitenkin samalla tulen kaltainen. Hän aavisti siinä\npiilevän salaisuuden, joka pani hänenkin lujat hermonsa koetukselle,\nja hän piiloutui tiheään pensaikkoon hiipiessään vettä kohti. Hän oli\nkiireissään poistunut jäljiltä, joita hän siihen saakka oli seurannut,\nsaadakseen ratkaistuksi noita kiitäviä, loistavia olentoja koskevan\narvoituksen.\n\nMuutamien hetkien kuluttua hän saapui avonaisen niityn reunaan,\njoka ulottui veden rantaan saakka. Hän pysähtyi suojaavien lehtien\ntaakse. Veden pinnan yli kiiti rubiininhohtoinen loiste, jota ympäröi\nruusunpunainen pilvi ja joka katosi samassa hänen näkyvistään. Hän\naikoi juuri työntää päänsä esille ja kurkottaa kaulansa seuratakseen\ntuota loistavaa ilmiötä, kun kummallinen kuiva kahina hänen\nyläpuolellaan pidätti hänet. Hän vilkaisi varovasti ylös ja näki noin\nkahden-, kolmenkymmenen metrin päässä itsestään leijailevan ihanan ja\npeloittavan olennon.\n\nMuodoltaan se oli aivan sudenkorennon näköinen, mutta sen loistavan\nsinipunerva ruumis oli pitempi kuin Grômin pisin nuoli. Sen\nläpinäkyvät, loistavat, värittömät siivet, joita oli kaksi paria,\nolivat vielä pitemmät kuin sen ruumis. Sen suunnattoman suuret tuliset\nsilmät, jotka täyttivät koko sen hirveän pään yläosan ja sivut,\nnäyttivät näkevän joka paikkaan yht'aikaa ja Grôm vapisi tuntiessaan,\nettä ne olivat huomanneet hänet ja tarkastelivat häntä läpitunkevasti.\n\nNuo kauheat silmät olivatkin epäilemättä nähneet hänet. Mutta samalla\nne huomasivat jotakin muuta, joka nähtävästi enemmän kiinnitti sen\nhuomiota. Välähtäen kuin sinipunerva salaman leimahdus, ja todella\nmelkein yhtä nopeasti, laskeutui tuo loistava olento ruohikkoon. Sen\nneljä välkkyvää siipeä lepattivat hetken, ja siellä näytti olevan\nkäynnissä vähäinen taistelu. Sitten tuo jättiläishyönteinen kohosi\njälleen keveästi ilmaan pidellen kuudella hoikalla nivelisellä\njalallaan mustan, rotan kaltaisen eläimen ruumista, joka havitteli\nveden rannalla olevien niittyjen ruohoa. Vangitsija lensi lehdettömälle\noksalle lähelle rantaa, istuutui sille ja ryhtyi aterioimaan pidellen\nsaalistaan ensimmäisellä jalkaparillaan ja pyöritellen sitä taitavasti\nympäri samalla kuin sen hirveät leuat puristelivat ja repivät sitä. Se\nkävi ihmeteltävän nopeasti. Muutamissa minuuteissa oli se puristanut\nkaiken veren, lihan ja pehmeät osat rotasta irti ja imenyt suuhunsa.\nTähteet se pyöritti pieneksi, kovaksi, aivan pyöreäksi palloksi, jonka\nse heitti halveksivasti pois. Sitten peto, hypähtäen välkkyvillä\nsiivillään kahisten ilmaan, välähti veden yli.\n\nMelkein samassa täytti ilman ihmeellinen kahina niinkuin raju sadekuuro\nolisi piessyt vaivaispalmun lehviä, ja katsahtaessaan säpsähtäen ylös\nnäki Grôm suuren säteilevän parven noita loistavia olentoja kiitävän\neteenpäin, ja niiden siivet muodostivat ikäänkuin sateenkaaren. Hän\nihmetteli, minkälaista hävitystä ne mahtoivatkaan saada aikaan. Nyt\nhän vasta ymmärsi, mikä oli yllättänyt miehen, jonka luurangon hän oli\nlöytänyt ruohikosta. Parvi lensi vähän matkaa niityn yli ja sitten\nrantaa pitkin vasemmalle. Grôm hengähti helpotuksesta ollessaan varma\nsiitä, että niiden matka kulki kaukana A-yan ja Môn tulilta.\n\nKun Grôm käänsi katseensa maahan, hätkähti hän uudelleen. Kaatuneen\npuun rungolla niityllä, vain noin kahdeksan, kymmenen metrin päässä,\noli yksi pedoista loistaen sinivihreänä ja ametistinvärisenä kirkkaassa\nauringonpaisteessa. Sen ihmeellisen verkkomaiset ja aivan läpikuultavat\nsiivet välähtelivät taivaankaaren väreissä. Sen nivelikäs ruumis,\nvähän pitempi kuin Grômin käsivarsi, oli melkein yhtä paksu kuin hänen\nranteensa, ja päättyi häntään, jossa oli hirveä kaksoiskynsi. Sen\nkuudessa jalassa, jotka olivat parittain rinnan alla, oli sisäpinnalla\nvoimakkaat piikit, jotka olivat teräväkärkisiä ja raudan lujia ja\njoilla se tarttui uhreihinsa ja piteli niitä kiinni. Rintakuori, jonka\ntakaa lähti neljä siipeä, oli Grômin käsivarren paksuinen, ja pää oli\nniin iso kuin Grômin molemmat suuret nyrkit yhteensä. Grôm tarkasteli\nihmeissään päätä, sillä se herätti hänessä sellaista kylmää pelkoa,\njollaista hän ei milloinkaan ennen ollut tuntenut. Enemmän kuin kaksi\nkolmasosaa päästä käsittivät suuret, pyöreät, terättömät silmät, jotka\nolivat kummallisen läpikuultavat ja pohjattomat. Niistä leimahteli\nlakkaamatta vaihtelevia, sinivihreitä, purppuraisia ja sinipunervia\nvärejä. Grôm huomasi, että oli melkein mahdotonta kestää noiden\nkummallisten silmien tuijotusta.\n\nTuo peloittava hyönteinen tuijotti selvästi suoraan häneen läpi\nsuojattoman lehtiseinän. Ensin se tuijotti päänsä takaosalla. Sitten se\nhyvin tyynesti käänsi päänsä aivan ympäri liikuttamatta hituistakaan\nruumistaan, kunnes sen suu oli selän kanssa yhdensuuntainen. Tämä\ntuntui Grômistä inhoittavalta, ja hänen pelkonsa alkoi vaihtua vihaksi.\n\nSitten hän tarkasteli pedon suuta ja ymmärsi nuo naisen ja\nlapsen saamat suuret, pikarimaiset haavat. Suu täytti jäljellä\nolevan kolmasosan päästä ja näytti olevan kokoonpantu pyöreistä\nkiekonmuotoisista kappaleista, jotka joko saattoivat leikata sopivasti\ntai jauhaa. Ne toimivat parast'aikaa, ja Grôm tunsi äkkiä, että hänen\ntäytyi lopettaa se, että hänen täytyi sammuttaa noiden hirvittävien,\npirullisten silmien ilkeä loiste. Salaa, melkein huomaamattaan,\nasetti hän nuolen kaareensa, kohotti sen, jännitti ja tähtäsi kauan\nja varmasti. Hän ei saanut ampua harhaan. Nuoli lensi - ja suuri\nhyönteinen tarttui rintakuorestaan pehmeään, lahoon puuhun kiinni.\n\nGrômin kauhuksi ei tuo isku, joka jokaiselle hänen tuntemalleen\npedolle olisi ollut turmiollinen, tappanut hirvittävää hyönteistä. Sen\nponnistukset ja neljän suuren siiven lyönnit olivat niin lujat, että\nnuolen kärki irtautui pian puusta ja raivoava, loistava olento, keihäs\npuoleksi ulkona rintakuoresta, kohosi ilmaan. Se syöksyi suoraa päätä\nGrömiä kohti, joka viisaasti oli vetäytynyt kauemmas runkojen sekaan.\nRaivoissaan se pääsi lehtiseinän läpi, mutta sitten, kun oksat ottivat\nvastaan ja nuoli hämmensi sitä, se syöksyi maahan. Samassa oli Grôm sen\nluona tallaten sen hoikan, loistavan, vavahtelevan ruumiin multaan.\nSinipunerva välke noissa suurissa, terättömissä silmissä tuijotti vielä\narmottomasti häneen päästä, joka oli kääntynyt aivan ympäri. Mutta\nkylmällä raivolla murskasi Grôm säteilevän pään nuijallaan. Sitten hän\nrepi hopeiset siivet pirstaleiksi.\n\nSammutettuaan täydellisesti raivonsa kääntyi Grôm katsellakseen\nuudelleen noita hävittäviä, kauniita olentoja, jotka kiitivät ja\nsäteilivät veden pinnan yläpuolella. Mutta ihmeekseen hän ei nähnyt\nenää ainoatakaan niistä. Samassa hän kuuli kaukaa rannalta Loobin\näänen, joka huusi apua. Huuto muuttui samassa kauhun kirkaisuksi, ja\nGrôm lähti täyttä vauhtia apuun pysytellen kuitenkin huolellisesti\ntiheikköjen suojassa. Mutta ennenkuin hän oli ehtinyt kulkea puolta\nkilometriäkään, kuuli hän A-yan äänen kutsuvan häntä hurjasti ja\nkauhuissaan, ja hänen ääneensä sekautuivat Môn huudot. Grôm huusi\nvastaan ja syöksyi mielettömästi tulia kohti. Hän ei epäröinyt silloin,\nkun A-ya oli vaarassa.\n\nKun hän syöksyi niitylle, jossa leiripaikka oli, näki hän A-yan ja\nnuoren Môn hyppivän hurjasti tulien keskellä, milloin koettaen saada\ntulia suurempiin liekkeihin, milloin iskien ylöspäin keihäällään,\nsillä heidän yläpuolellaan kiiti, loisti, iski ja säteili joukoittain\nnoita hävittäviä petoja, joiden hopeasiivet kahisivat kummallisen\npeloittavasti. Kun hän syöksyi aukeamalle päästäen rohkaisevan\nhuudon, laskeutui jotakin hänen päälleen. Samassa hetkessä hän\ntunsi kuuden rautaisen jalan tarttuvan hänen päähänsä ja puristavan\nsitä kuin rautapihdeillä, ja niiden piikit painuivat syvälle kaulan\nja leuan lihaksiin. Hän ojensi vasemman kätensä, tarttui kauheaan\nviholliseensa juuri siihen kohtaan, missä pää ja rintakuori yhtyvät,\nja koetti tukehduttaa sen. Se oli mahdotonta, kun hyönteinen oli\nniin hyvin suojattu, mutta hänen onnistui pidättää nuo kauheat\nleuat kaukana kasvoistaan hyökätessään tulikehää kohti. Toinen\npeto hyökkäsi ja iski kyntensä hänen selkäänsä ja puraisi suuren\nkappaleen hänen olkapäästään. Mutta samassa hän saapui tulien luo ja\nhypähti henkeään pidättäen suoraan suurimman liekin läpi. Vihollisten\nsiivet kärventyivät paikalla ja liekit, joita ne vetivät suuhunsa\nhengitystorviensa kautta, tukehduttivat ne. Grôm repi siivet irti ja\npaiskasi kiemurtelevat, ruumiit tuleen.\n\nKehän sisäpuolella, missä liekit leimahtelivat korkealle, saattoi\nparemmin puolustaa itseään, sillä hyökkääjät näkyivät käsittävän, että\nliekit olivat vaarallisia niiden heikoille siiville. Mutta pedoissa\noli niin paljon mieletöntä julmuutta, että Grömillä ja Môllä oli täysi\ntyö torjuessaan niitä luotaan keihäillään, sillä aikaa kuin A-ya piti\nhuolta tulista. Maa kehän sisäpuolella oli täynnä kuolevien hyönteisten\nsäteileviä ruumiita, jotka kuollessaankin purivat kuin verikoirat,\njos jalka sattui joutumaan niiden lähelle. Grôm huomasi, että heidän\npolttoainevarastonsa oli melkein lopussa, ja hänen mielensä lannistui.\nHän mittasi silmillään matkaa lähimpään pensaikkoon, joka näytti\ntarpeeksi tiheältä suojapaikalta.\n\n»Meidän täytyy juosta tuonne pensaikkoon», sanoi hän äkkiä. »Ne eivät\nvoi lentää siellä, missä oksia on tiheässä. Oksat repivät niiden\nsiivet.»\n\n»Hyvä», sanoi nuori Mô. Mutta A-ya, jonka hennot hartiat ja reidet\nolivat jo täynnä kauheita haavoja, vapisi ajatellessaankin sitä.\n\nSamassa tapahtui kuitenkin jotakin ihmeellistä. Musta ukkospilvi\nkulki auringon ohi. Samassa kuin auringonpaiste katosi, näyttivät nuo\nhävittävät olennot unohtavan raivonsa. Kaikki nopeus ja voima hävisi\nniistä. Ne yksinkertaisesti parveilivat lähimpiin puihin ja riippuivat\nkuin jättiläismäiset jalokivikukkaset niiden oksilla. Vähemmässä kuin\nminuutissa olivat kaikki kauheat siivet lakanneet surisemasta.\n\n»Nyt on sopiva aika. Tulkaa!» määräsi Grôm lähtien tulikehästä ulos.\n\n»Jäädään ja tapetaan ne kaikki!» huusi nuori Mô, jonka silmät\nsäihkyivät vihasta.\n\nMutta Grôm osoitti pilveä. »Se menee nopeasti ohi», sanoi hän. »Meidän\ntäytyy olla kaukana täältä, ennenkuin aurinko näyttää jälleen kasvonsa.»\n\nHän pysähtyi kuitenkin ja lävisti keihäänsä kärkeen yhden\nhaavoittamansa, mutta vielä värisevän vihollisen, jotta voisi näyttää\nheimolle, minkälaisen pedon kanssa he olivat olleet tekemisissä. A-ya\nja Mô seurasivat hänen esimerkkiään. Sitten he lähtivät juoksemaan\nniittyä pitkin kantaen keihäittensä kärjissä kummallista voitonmerkkiä.\nPedot, jotka istuivat juroina oksillaan, tuijottivat kauheilla\nsmaragdin-, ruusunpunaisen- ja ametistinvärisillä silmillään heihin,\nmutta eivät kohottaneet edes siipiään seuratakseen heitä. Kymmenen\nminuuttia myöhemmin tuli aurinko jälleen näkyviin. Silloin kaikki\npedot lähtivät kahisten lentoon kiitäen parvittain edestakaisin niityn\nyläpuolella ja hohtaen taivaankaaren väreissä, etsien saalistaan. Mutta\nGrôm, A-ya ja Mô olivat silloin jo kaukana tiheän pensaikon keskellä,\njosta nuo hirveät silmät eivät voineet heitä erottaa ja johon nuo\nkahisevat siivet eivät voineet heitä seurata.\n\n\n\n\nKymmenes luku.\n\n\nPIMEYDEN KAUHUT.\n\n\nI.\n\nGrôm seisoi terävien vuorten korkeimmalla huipulla, joiden juurella\nhänen kansansa luolat ja tulet olivat, katsellen kiinteästi pohjoiseen\npäin. Itään, etelään ja länteen päin oli hän tehnyt tutkimusretkiä\nlaajentaakseen tietojaan ja vahvistaakseen heimonsa turvallisuutta.\nMutta terävistä kukkuloista pohjoiseen olivat laajat alat synkkää\nrämeikköä, jossa kasvoi eriskummaisia, suunnattoman suuria kasveja\nsotkuisesti punoutuneina yhteen jättiläismäisten, punakukkaisten\nköynnöskasvien kanssa. Niiden rehevässä, vihreässä suojassa piili,\nkuten Grömillä oli syytä luulla, sellaisia petoja, joiden kanssa hän,\nvaikka hänellä olikin tuli ja muut hyvät aseet, oli niin kauan varonut\nryhtymästä taisteluun.\n\nMutta tuon laajan rämeikön takana kohosi toinen kukkularivi, joiden\nhuiput eivät olleet sahahampaisia kuten näiden, vaan matalia ja\nvähän pyöreähköjä ja hohtivat himmeän punertavina kirkkaansinistä\ntaivasta vastaan. Noita kukkuloita halusi Grôm tutkia. Niissä olisi\nkenties avarampia luolia kuin näissä vuorissa, tilavia ja sopivia\nhänen heimonsa asuttaviksi, sillä heimo tunsi elävänsä jotenkin\nahtaissa oloissa. Sitäpaitsi oli Grômistä aina näyttänyt siltä, että\nnoiden kukkuloiden takana saattoi olla jotakin salaperäistä, ja hänen\nlevottomalle mielelleen oli salaperäisyys aina kuin kiihoittava pistin.\n\nNiinä viitenä vuotena, jotka heimo oli asunut täällä, olivat tulivuoren\nlepattelevat liekit hulmunneet kapeassa halkeamassa laakson suulla.\nYötä päivää, milloin korkeina ja hehkuvina, milloin matalina ja\nuupuneina, olivat ne hulmunneet siinä suojaten laakson sisäänkäytävää.\nMutta juuri kuukausi takaperin oli tullut maanjäristys, joka oli\nsäikähdyttänyt koko heimon pahanpäiväisesti. Hulmuavat liekit olivat\nkadonneet. Halkeama oli sulkeutunut ja sen sijalle ilmestyi kuohuva\nsyvennys. Toinen luolista oli sortunut, haudaten alleen useita heimon\njäseniä, jotka olivat olleet liian kauhun huumaamia paetakseen heti\nulos. Muutamia päiviä tämän onnettoman tapauksen jälkeen oleskeli\nheimo taivasalla keräytyneenä suurten nuotioitten ympärille. Suuresti\nepäillen olivat he sitten kaikki kömpineet takaisin jäljelle jääneisiin\nluoliin.\n\nMutta nyt ei ollut enää kylliksi tilaa, ja Bawr, joka oli viisas\npäällikkö, oli neuvotellut Grômin kanssa, jota hän suuresti rakasti\nnimittäen häntä toisinaan oikeaksi kädekseen, toisinaan kansan\nsilmäksi. Viimein oli päätetty, että Grôm pienen joukon avulla raivaisi\ntien rämeikön läpi noille toisille kukkuloille tutkimaan seutua. Grôm,\nollen varovainen johtaja, oli viipynyt monta tuntia vuoren huipulla\nsuunnitellen matkaa ja tarkastellen alapuolella laajenevaa rehevää\nrämeikköä, ennenkuin lähti tunkeutumaan sen salaperäisiin syvyyksiin.\n\nKuten Grômin tapa oli vaaralliselle matkalle lähtiessään, halusi hän\nvain muutamia tovereita jakamaan vaaroja kanssaan. Hän otti A-yan, ei\nainoastaan tämän usein koetellun rohkeuden ja neuvokkuuden tähden,\neikä ainoastaan siksi, että hän halusi tytön aina lähelleen, Vaan\nennen kaikkea senvuoksi, että hän tiesi, ettei hän voinut jättää\ntyttöä leiriin. Jos hän olisi yrittänyt jättää A-yan leiriin, ei\ntyttö olisi totellut, vaan olisi seurannut häntä salaa — ja kenties\njoutunut vaanivien petojen saaliiksi. Hän otti myös A-yan nuoren\nveljen, huimapäisen Môn, ja Loobin, pienen, takkuisen, teräväsilmäisen\nvakoojan, joka osasi juosta kuin jänis, piiloutua kuin kettu ja\ntaistella kuin notkea kärppä. Tällaista joukkoa oli hän tavallisesti\npitänyt tarpeeksi suurena. Mutta kun suunniteltu yritys oli erittäin\nvaikea, päätti hän viimeisessä hetkessä vahvistaa joukkoaan lisäämällä\nsiihen tummakasvoisen Hobbo-nimisen jättiläisen, jonka naama oli aina\nirvissä ja joka oli hidasjärkinen, mutta väkevä kuin härkä ja taitava\nkivipäisen nuijan käyttäjä.\n\nTämä pieni, mutta rohkea joukko, jota Grôm eräänä aamuna auringon\nnoustessa johti tuntematonta tiheikköä kohti, oli hyvin varustettu.\nPaitsi keihästä ja nuijaa, oli jokaisella joukon jäsenellä Grômin\nihmeellinen keksintö, kaari, lukuunottamatta Hobboa, joka ei osannut\ntaitavasti käyttää sitä. Hobbo, joka oli suunnattoman voimakas, kantoi\nsensijaan raskasta tulivasua, jossa savuavat hiilet kytivät mullassa.\nRuokavaroina oli jokaisella muutamia paloja puolikuivanutta lihaa.\nMutta pääasiallisesti olivat he kuitenkin riippuvaisia metsänriistasta\nja hedelmistä, joita he keräsivät matkan varrella.\n\nMetsä, johon Grôm nyt ohjasi joukkonsa, oli todella jäännös\naikaisemmalta aikakaudelta. Maaperä, joka oli uskomattoman\nvoimakasta, työnsi esille yhä tuollaisia jättiläismäisiä puuruokoja\nja suunnattomia, meheviä sananjalkoja ja valepalmuja, jotka olivat\npääasiallisesti menestyneet varhaisempana aikakautena. Mutta ne olivat\nkietoutuneet täällä kestävämpiin, lujempirunkoisiin kasveihin, joita\nkasvoi myöhemmissä troopillisissa metsissä. Ainoastaan nämä kasvit\nolivat kyllin vahvoja kannattamaan painavia paksuja kiemuraisia\nköynnöskasveja, jotka köynnöstelivät pitkin suuria runkoja ja\nmuodostivat korkealla ilmassa siltoja puun latvasta toiseen. Joka\npuolella, ylhäällä ja alhaalla loisti tummanvihreässä hämärässä komeita\nkämmekkäisiä tai muita epiphytes-kasveja [kasveja, jotka kiinnittyvät\nmuihin kasveihin ottamatta niinkuin loiset alustakasveistaan ravintoa],\njoiden kummalliset, oudot, siipimäiset kukat olivat karmiinin-,\npurppuran-, oranssin- ja ruusunpunaisia ja valkeita, keskusta\nsametinmusta tai pronssijuovainen.\n\nNykyajan ihmiset eivät olisi päässeet tämän metsän läpi ilman kirvestä\nja työkaluja. Mutta Grôm ja hänen seuralaisensa olivat luolaihmisiä,\njotka eivät vielä olleet kokonaan unohtaneet puussa asuvien esi-isiensä\nvaistoja ja kykyjä. Toisinaan, kun näytti helpoimmalta, raivasivat\nhe tiensä maata pitkin tai seurasivat jonkun suuren pedon kulkemaa\npolkua niin kauan kuin se vei oikeaan suuntaan. Mutta silloin heidän\noli oltava lakkaamatta varuillaan, etteivät pedot, joiden hirvittävät\njäljet olivat toisenlaisia kuin mitä he milloinkaan ennen olivat\nnähneet, yllättäisi heitä äkkiarvaamatta. Sentähden, milloin vain\noli mahdollista, pitivät he parhaana kulkea apinamaisten esi-isiensä\ntapaan, korkealla olevia oksia tai köynnössiltoja pitkin. Kun heillä\noli mukanaan paljon aseita, edistyi matka ilmassa hitaasti. Mutta\nsiellä oli paljon turvallisempi ja myös verrattain viileä, kun\nsitävastoin maassa höyryävä kuumuus ja pistävät hyönteiset olivat\nmelkein sietämättömiä.\n\nMutta ennenkuin ensimmäisen päivän matka oli lopussa, huomasivat he,\nettä puunlatvoissakin oli välttämätöntä olla aina varuillaan. Kerran\nteki suuri, musta leopardi, joka oli väijyksissä oksalla, äkkiä\nhyökkäyksen pientä, karvaista Loobia vastaan, joka aina kulki joukon\nedellä. Mutta Loob, joka oli niin nopea, että hän näytti näkevän\nasioita, ennenkuin ne todellisuudessa tapahtuivatkaan, hypähti ajoissa\nkorkeammalle oksalle välttääkseen kuolettavan käpäläniskun. Samassa\nhän iski hurjasti keihäällään alaspäin osuen vihollistaan hartioihin\nja painaen keihäänsä syvälle koko voimallaan. Ulvahtaen peto kangistui\nja lyhistyi sitten hitaasti kokoon. Kun Loob väänsi aseensa siitä\nirti, horjahti suuri eläin voimattomana oksalta. Hetken se riippui\netukäpälistään korahdellen ja suu vaahdossa. Sitten se hellitti\notteensa ja putosi ihmeellisen varovasti oksalta oksalle. Se katosi\ntiheän lehvistön alle ja putosi maahan suoraan jonkun näkymättömän,\nodottavan pedon kitaan, sillä alhaalta kuului heti outoa, ulvovaa\nmurinaa, ja sen jälkeen lihan repimistä ja luitten särkymistä. Loobin\nkasvot venyivät irvistyksestä, ja Grôm vilkaisten A-yaan, mutisi\nlevollisesti: »On parempi olla täällä ylhäällä kuin tuolla alhaalla.»\nHänen puhuessaan ja kaikkien tuijottaessa alaspäin tuli lehtien alta\nesille leopardin kauhea pää ja notkea ruumis, joka piteli puusta kuin\nrotta pitkillä leuoillaan ja terävillä, keltaisilla hampaillaan ja\ntuijotti heihin pyöreillä silmillään, jotka olivat kylmät ja kiiltävät\nkuin jää.\n\nGrômin teki mieli ampua nuoli toiseen noista liikkumattomista,\npirullisista silmistä. Mutta nuolet olivat liian kallisarvoisia\ntuhlattaviksi.\n\nSen yön he nukkuivat viisaasti oksista punotulla lattialla, jonka he\nkyhäsivät kokoon kaikkein suurimmista ja vaikeimmin kiivettävistä\npuista. He pitivät tietysti vuorotellen vahtia. Mutta mikään ei\nyrittänytkään lähestyä heitä ja he välittivät vähät riitelevistä\näänistä, takaa-ajon räiskeestä ja hurjasta paosta, jota kuului\naika-ajoin pimeästä kaukaa heidän alapuoleltaan.\n\nKulkiessaan seuraavana päivänä korkeata tietään pitkin kapean,\nliikkumattoman joen rantoja huomasivat he äkkiä, että puunlatvoissa\noli paljon pelättävämpiä vaaroja kuin piileskelevät leopardit. He\nkatselivat paraikaa kaikki veteen, jossa parveili jättiläiskrokodiileja\nja jossa kaksi tuollaista hurjistunutta eläintä taisteli keskenään, kun\npuun oksilta toiselta puolen vettä kuuluvat tuimat äänet saivat heidät\nkatsomaan sinne.\n\nPuunlatvat vastakkaisella rannalla olivat täynnä suuria apinoita,\njotka irvistelivät ja äännähtelivät vihaisina. Eläimet olivat yhtä\nsuuria ja voimakkaita kuin Hobbo, ja niitä peitti tuuheat, pitkät,\ntummat karvat. Niiden kasvot, jotka olivat puoleksi ihmisen ja puoleksi\nkoiran näköiset, olivat kiiltävät, mutta sapensiniset, ja pienien,\npeloittavien silmien ympärillä oli leveä, tummanpunainen kehä.\nHalveksivin liikkein ne kiipeilivät riippuvilla oksilla, kunnes näytti\nmelkein siltä kuin ne aikoisivat syöksyä veteen karatakseen raivoissaan\ntuon pienen ihmisjoukon kimppuun.\n\nA-ya, jonka valtasi vastenmielinen kauhu siksi, että nuo eläimet olivat\nkuin hirveitä ihmisen irvikuvia, peitti toisella kädellään silmänsä.\nNuori Mô, jonka tulista luonnetta harmittivat eläinten huudot, otti\nnuolen vyöstään ja kohotti kaarensa ampuakseen, mutta Grôm pidätti\nhänet ankarasti, sillä häntä peloitti herättää tuossa hirveässä\njoukossa kostonhimoa.\n\n»Ne eivät voi tulla tänne meidän luoksemme. Annetaan niiden unohtaa\nmeidät», sanoi hän. »Älkää enää kiinnittäkö niihin ollenkaan huomiota.»\n\nKun he kulkivat edelleen oksia myöten pitkin joen rantaa, seurasivat\napinat heitä toisella rannalla. Mutta äkkiä joki laajeni ja kääntyi\nsitten länttä kohti. Grôm kulki suoraan pohjoiseen päin suunnitelmansa\nmukaan. Vähitellen häipyivät mielettömät äännähtelyt vaihtuen\npuunlatvojen äänettömäksi hiljaisuudeksi.\n\nSeikkailijat riensivät nyt eteenpäin kaksinkertaista Vauhtia, sillä\nheitä ei haluttanut enää viettää toista yötä puiden latvoissa, kun\nsellaisia vaarallisia vihollisia oli läheisyydessä. Mutta kukkulat\nolivat vielä kaukana, kun ilta joutui uudelleen. Tietämättä, että\nsuuret apinat nukkuivat aina öisin, päätti Grôm jatkaa matkaa\nvähentääkseen siten äkkiä yllättävää vaaraa. Kun kuu nousi pyöreänä,\nsuurena ja hunajanvärisenä lehtimeren yläpuolelle, oli kulku puiden\nlatvoissa melkein yhtä helppoa kuin päivällä, kun sitä vastoin maa\nheidän alapuolellaan, jossa liikkui väijyviä, taistelevia petoja, oli\nsynkän hämärän peitossa. Kun päivä valkeni, olivat nuo pyöreät kukkulat\nhämmästyttävän likellä aivan kuin ne olisivat yön aikana hiipineet\nlähemmäksi heitä.\n\nKukkulat näyttivät nyt toisenlaisilta. Lähimmän, pitkän, pyöreähkön,\npuuttoman harjanteen ja metsän välissä levisi laaja, aukea, ruohoinen\nkenttä. Sitä somistivat lammikot ja siellä täällä merkilliset,\nyksinäiset, paljaat puunrungot, joiden latvoissa näytti olevan\nkuin ruohomätäs. Ne olivat kuin jättiläismäisiä, vihreitä maalarin\nsiveltimiä keltaisen harmaine varsineen, jotka seisoivat siellä kuin\nsattumalta. He näkivät kaukana ihmeellisen eläinlauman laitumella, ja\ntuolla vasemmalla näytti pitävän vahtia jättiläislintu, joka oli yhtä\nsuuri kuin puu, jonka vieressä se seisoi. Vähän oikealla, missä tuo\npuuton harjanne äkkiä loppui, kimalteli huomattavan laaja vesi. Juuri\ntuonne, missä vesi huuhteli jyrkkärinteistä vuoriniemekettä, halusi\nGrôm suunnata kulkunsa ruohotasangon poikki.\n\nNoin kolme tuntia auringon nousun jälkeen olivat he saapuneet\nparinsadan metrin päähän tasangosta. Kyllästyneinä rasittavaan metsässä\nkulkemiseen ja haluten kiihkeästi päästä sellaiselle seudulle, jolla\nhe olivat tottuneet enemmän liikkumaan, kiipeilivät he puunlatvoissa\nkovaa vauhtia eteenpäin, kun oksilta heidän takanaan alkoi kuulua noita\nhurjia, sekavia ääniä, joita he niin pelkäsivät. Grôm työnsi heti A-yan\nensimmäiseksi asettuen itse viimeiseksi väistämään tuota vaaroista\nhirveintä. Hänen ei tarvinnut kehoittaa joukkoaan kiirehtimään. Mutta\nheistä näytti siltä, kuin he olisivat seisoneet paikallaan, niin\nnopeasti lähestyi apinoiden melu heitä.\n\n»Maahan», huusi Grôm tuimasti huomattuaan, että heidät saavutettaisiin,\nennenkuin he pääsisivät tasangolle, ja tajuten, ettei heillä ollut\nmitään toivoa vastustaa puiden latvoissa noita nelikätisiä puiden\nasukkaita.\n\nKun he ketterästi pudottautuivat oksalta oksalle, tulivat ensimmäiset\napinat näkyviin, päästivät riemuhuudon ja syöksyivät alaspäin heidän\njälkeensä pitkin, heilahtavin hypyin. Kiireissään pudotti Hobbo\ntulivasunsa, joka särkyi pudotessaan, ja kallisarvoiset hiilet lensivät\nhajalleen. Grôm teki paetessaan viimeisenä sen virheen, että hän piti\nliian paljon silmällä vihollista ja liian vähän sitä, mihin hän astui.\nHetken kuluttua hän huomasi joutuneensa oksalle, josta ei voinut päästä\npois muuten kuin pudottautumalla kahdenkymmenen jalan korkeudelta hyvin\npahaan paikkaan maahan. Hyppy olisi ollut vaarallinen, ja sentähden\nhän mieluummin hyökkäsi lähintä vihollistaan vastaan, joka oli oksan\ntyvipuolella, iskien sininaamaista petoa keihäällään. Mutta kun hänellä\noli niin epävarma asento, puuttui iskusta voimaa ja tarkkuutta. Suuri\napina väisti sen ketterästi. Säilyttääkseen tasapainonsa Grômin oli\nannettava apinan vääntää keihäs kädestään. Samassa hypähti toinen apina\nhänen taakseen oksalle.\n\nSilloin arveli Grôm viimeisen hetkensä tulleen. Hän kyykistyi\npysyäkseen vankempana, hyökkäsi sitten eteenpäin ja tähtäsi nuijallansa\nsuoraan vihollisen isoon, karvaiseen vatsaan. Jälleen tarttui\npeto nopeilla käsillään aseeseen, mutta samansa se ojensi pitkät\nkäsivartensa ja putosi ääntä päästämättä takaperin puusta alas. A-ya,\njoka oli ensimmäiseksi päässyt maahan, oli jännittänyt kaarensa ja\nampunut tarkasti tähdäten ylöspäin. Nuoli oli osunut suurta apinaa\naivan leuan alle, lävistänyt kurkun ja tunkeutunut aivoihin asti.\n\nHämmästyneinä nähdessään johtajansa kaatuvan niin vähäpätöiseltä\nnäyttävästä syystä, lopettivat muut apinat hetkeksi hyökkäyksensä\näänekkäästi kirkuen. Sillä välin pääsi Grôm maahan. Samassa ampuivat Mô\nja Loob nuolensa. Toinen apina putosi puusta, mutta tarttui alempaan\noksaan ja riippui siinä kiemurrellen, samalla kuin toinen apina, nuoli\npuoleksi vatsassaan, pakeni kirkuen puunlatvaan. Silloin sieppasivat\nretkeilijät pudonneet aseensa maasta ja lähtivät juoksemaan tasankoa\nkohti niin nopeasti kuin taisivat. Kamalasti kirkuen ja metelöiden\ntulivat apinat heidän perässään alempia oksia myöten.\n\nMatkailijoiden onneksi oli metsä tässä kohden jo harvaa, ja he\nsaattoivat osoittaa nopeuttaan. Raivoavat sininaamat jäivät pian\njäljelle, ja pakolaiset saapuivat hengästyneinä aurinkoiselle\nruohokentälle. Siellä he tunsivat itsensä turvallisiksi ja kääntyivät\nkatsomaan taakseen. Alimmat oksat pitkin metsän reunaa olivat täynnä\nhyppelehtiviä, ruskeita olentoja, kirkuvia sinisiä naamoja ja\npunareunaisia, pirullisia silmiä. Mutta ainoakaan noista suurista\npedoista ei vihastaan huolimatta näyttänyt olevan halukas lähtemään\ntasangolle.\n\n»Täällä täytyy olla jotakin, mitä ne suuresti pelkäävät», selitti\nGrôm silmäillen varovasti ympärilleen. Mutta mitään vaaraa ei ollut\nnäkyvissä, ja he lähtivät eteenpäin poikki rehevän ruohokentän\npitämättä kiirettä.\n\n\nII.\n\nSuurimmalta osalta oli ruoho matalaa, ulottuen tuskin vyötäisiin asti.\nMutta siellä täällä oli noin acren [acre = 40,467 aaria] suuruisia\naloja, joissa kasvoi enemmän ruokoja kuin heinää; ruokokasvit\nkohosivat paikoin kahdentoista tai viidentoista jalan korkuisiksi.\nTuollaisia paikkoja, joissa saattoi piillä tuntemattomia petoja, piti\nGrôm tarkasti silmällä. Hän muisti elävästi tuon jättiläismäisen,\nkauheasilmäisen pään, joka oli pistänyt esille lehtien takaa tuijottaen\nhäneen.\n\nHuolimatta oudoista ja suunnattoman suurista jäljistä, joita he\ntoisinaan tapasivat, ja huolimatta ryskeestä ja rätinästä, jota\nsilloin tällöin kuului ruokojen seasta, kulki joukkue ruohikon poikki\nkohtaamatta ainoatakaan vihollista. Keskipäivän auringon säteet, joita\ntuulettomalla ruohoaavikolla oli melkein mahdoton sietää, pidättivät\nkenties pedot pesissään. Ainoat elävät olennot, mitkä he näkivät,\nlukuunottamatta hyönteisiä ja paria korkealla kiitävää korppikotkaa,\nolivat muutamat arat, sanomattoman nopeajalkaiset, pienet, antiloopin\nsukuiset eläinlaumat.\n\nGrôm huokaisi helpotuksesta, kun he saapuivat kukkuloiden juurelle.\nMutta juuri tältä kohden oli mahdotonta kiivetä niitä ylös. Ne olivat\nkalkkikiviharjanteita, jotka tältä kohden olivat jyrkkiä ja toisinaan\nulkonevia, kohoten neljän-, viidenkymmenen, jopa parinsadankin jalan\nkorkeuteen, ja niin tasaisia, etteivät edes nämä luolaihmiset, vaikka\nhe kiipeilivätkin kuin kauriit, voineet päästä niitä myöten ylös.\nRehevä tasanko kukkuloiden juurella oli kerran ollut matala sisämaan\njärvi, ja nyt sen ruoho aaltoili niiden juurella, kullankeltaisina,\ntuoksuvina laineina.\n\nKääntyen oikealle johti Grôm kulkua pitkin kallion juurta vettä\nkohden, joka kimalteli kuin kupari parin kilometrin päässä. Tien\noikealla puolella kasvoi noita ruokomaisia kasveja, joita Grôm katseli\nepäluuloisesti. Ennenkuin he olivat kulkeneet montakaan sataa metriä,\nosoittautui hänen epäluulonsa oikeutetuksi.\n\nVähän matkaa heidän takanaan kuului äkkiä hurjaa karjuntaa ja ruokojen\ntaittumista. Vilkaistuaan taakseen näkivät he suuren ruosteenpunaisen,\nnoin sarvikuonon kokoisen eläimen syöksyvän esiin ruokojen seasta ja\nkatselevan heidän jälkeensä. Sen hirveä pää oli suurempi kuin minkään\nsarvikuonon, mitä he olivat milloinkaan nähneet. Siinä oli kaksi\nsuunnatonta, kartiomaista sarvea, joiden kummankin läpimitta juuresta\noli enemmän kuin jalka, ja ne päättyivät teräviin kärkiin. Kun ne\nolivat vierekkäin tarpeellisen välimatkan päässä juuri kuonon päällä,\nolivat ne paljon peloittavammat kuin minkään sarvikuonon sarvet. Eläin\npainoi päänsä uhkaavasti alaspäin ja hyökkäsi Grôm joukkoa kohti\npäästäen äänen, joka muistutti sian röhkinää ja aasin kiljuntaa. Heti\ntuon pedon kintereillä ilmestyi kokonainen lauma punaisia petoja\nruokojen seasta syöksyen johtajansa jälkeen sellaista hurjaa laukkaa,\nettä se melkein tärisytti maata.\n\nGrômin joukko oli pysähtynyt hetkeksi luottaen jalkojensa nopeuteen\nja ihmetellen kummallista sarviparia pedon kuonossa. Mutta kun tuon\nkauhean joukon viimeiset jo tulivat jymisten heitä kohti, pakenivat he\nkiireesti. Ihmeekseen he huomasivat, etteivät he olleet ensinkään liian\nnopeita. Punaiset pedot olivat koostaan huolimatta ihmeellisen ketteriä.\n\nLähestyessään jyrkkää kallioniemekettä, mihin harjanne päättyi, alkoi\nGrôm pelätä, että hänen ja hänen tovereittensa oli paettava veteen.\nTämä vesi oli suolainen joen suu, joka virtasi idästä päin ja laski\ntässä mereen pitkän, kalkkikivikukkuloissa olevan tunnelin läpi. Oli\npakoveden aika ja takaa-ajettujen pakolaisten edessä heidän saapuessaan\nrannalle oli kaistale märkää maata, joka kiersi jyrkänteen juurta.\nKun he jättivät ruohikon ja juoksivat rantaa pitkin, huomasivat he\nihmeekseen, että hurja takaa-ajo oli äkkiä loppunut. Juuri kallion\nkulmauksessa he pysähtyivät ja katsoivat kummeksuen taakseen. Vaikka\ntakaa-ajajat heiluttelivat suuria sarviaan ja kiljuivat vihasta, eivät\nne nähtävästi halunneet tulla niin lähelle vettä. Ne vetäytyivät\ntodellakin taaksepäin, ikään kuin olisivat pelänneet sitä, ja hävisivät\nviimein ryskien ruokojen joukkoon. Pakolaiset kyykistyivät iloisina\nmaahan saadessaan lepuuttaa uupuneita keuhkojaan, kääntyivät selin\njyrkänteeseen ja kiittivät onneaan päästessään sellaisesta vaarasta.\nMutta Grômin tarkat silmät katselivat tuskallisina kallion seinää\nvartioiden samalla tarkasti tyyntä vettä. Jos tuo vesi oli niin\npeloittava, ettei heitä takaa-ajava, voimakas lauma uskaltanut lähestyä\nsitä, kätki sen hymyilevä pinta jonkun kauhean vaaran.\n\nSeuraavien muutaman sadan metrin pituudelta oli paljas rantakaistale\nvain kahden-, kolmenkymmenen jalan levyinen, kadoten jälleen kallion\ntaa. Grôm päätti lähteä tarkastusretkelle. Ei ollut mitään muutakaan\nmahdollisuutta, sillä heidän takanaan piili tuo peloittava, punainen\nlauma. Hän arveli, että jossakin edempänä täytyi olla joku kohta,\nmistä he saattaisivat kiivetä jyrkännettä ylös kallioille, missä\nhe voisivat kulkea turvassa. Salaten tuskansa, jottei peloittaisi\ntovereitaan, jotka olivat ylpeät saavutettuaan nyt kukkulat, lähti hän\nkiireesti eteenpäin, vaikkei näyttänyt olevan mitään kiirehtimisen\nsyytä. Sekä Hobbo että nuori Mô olisivat halunneet hiukan levähtää ja\nnukahtaa ulkonevan kallion suojassa, mutta A-ya, joka ymmärsi herransa\nlevottomuuden, ja pieni urkkija Loob, joka aina oli levoton siellä,\nmissä ei ollut puuta, johon voisi kiivetä, olivat yhtä innokkaita kuin\npäällikkökin rientämään eteenpäin. Eivätkä nuo toiset olisi milloinkaan\nuskaltaneet vastustaa Grômin päätöstä.\n\nKäännyttyään seuraavasta kallion kulmauksesta, huudahti koko\njoukko hämmästyneenä ja tyytyväisenä. Aivan heidän edessään, ei\nviidenkymmenenkään askeleen päässä, avautui merkillinen luolan suu,\njonka edessä oli hieman leveämpi rantakaistale. Heti luolan toisella\npuolen loppui rannikko äkkiä ja vesi loiski pehmeästi kallion seinää\nvasten.\n\nMutta juuri sillä hetkellä tapahtui jotakin kauheata. Ikään kuin\nvastaukseksi heidän huudahduksiinsa kuohahti tyyni vedenpinta muutaman\nmetrin päässä rannasta; jättiläismäisen hännän iskut saivat sen\nkiehumaan.\n\n»Juoskaa!» huusi Grôm. Ja he syöksyivät kaikki eteenpäin, kun ei ollut\nmitään mahdollisuutta peräytyä. Samassa kohosi vedestä hirveä pää,\nkolme kertaa suurempi kuin krokodiilin. Siinä oli suuret, pyöreät,\npunaiset silmät, ja peto syöksyi heidän jälkeensä nostaen aaltoja\nedellään.\n\nSalamannopeasti jännitti Grôm jousensa ja ampui tuota hirveätä päätä.\nNuoli lensi suoraan ammottavaan kitaan. Peto päästi hurjan, raivoisan\nkarjunnan, mutta ei keskeyttänyt takaa-ajoaan. Sitten juoksi Grôm\npakenevien toveriensa jälkeen ja ryntäsi henkensä edestä luolan suuta\nkohti. Luola oli kenties kuoleman ansa heille kaikille, mutta ei\nnäyttänyt olevan muutakaan pakomahdollisuutta.\n\nKun he syöksyivät luolaan, oli tuo kauhea, peloittava pää aivan heidän\nkintereillään. He näkivät hämärässä, joka etäällä vähitellen muuttui\npimeydeksi, oikealla mustan vesijuovan ja vasemmalla tasaisen, valkean\nhiekkapenkereen, jonka päätä ei voinut erottaa.\n\nTätä pengertä pitkin he juoksivat pedon torahampaat aivan\nkintereillään. Mutta he eivät olleet kulkeneet kuin kymmenkunnan\naskelta, kun penger vavahteli ja kohosi täristen ylöspäin, ja he\nkaikki kaatuivat pitkin pituuttaan. Kaikki paitsi Grôm päästivät niin\nvihlovan kirkaisun, etteivät ollenkaan kuulleet hirmuista karjahdusta,\njoka tärisytti ilmaa. Mahtava kivikatto luolan suulla oli lohjennut ja\npudonnut alas täydellisesti sulkien sisäänkäytävän ja tehden heidän\npäittensä yläpuolelle ammottavan reiän, josta näkyi sinistä taivasta.\n\nGrôm nopeat aivot huomasivat heti, mitä oli tapahtunut. Hän kömpi\njaloilleen ja katsoi taakseen putoilevan kivisateen lävitse. Hän näki\nheidän jättiläismäisen takaa-ajajansa leuat pitkällään tuijottavan\nsuurilla, pyöreillä silmillään hyvinsuojatuista silmäkuopistaan ja\nhuitovan lujia, käyriä etujalkojaan ilmassa kuoleman kamppailussa.\nPudonnut kivivyöry oli osunut sen selkään särkien sen lujan panssarin\nkuin munan kuoren.\n\nHetkisen seisoi Grôm jäykkänä puristaen lujilla sormillaan aseitaan.\nSilloin toinen maanjäristys hänen jalkojensa alla varoitti häntä.\nVarmalla vaistollaan hän lähti pengertä eteenpäin tovereittensa\njälkeen, jotka olivat paenneet heti seisoalleen päästyään. Samassa\nalkoi kallio hänen päänsä päällä liikkua. Jymisevällä melulla, joka\nkuului aivankuin vuoren sisästä, luisui se alas ja sulki luolan suun\naivan pimeäksi.\n\nGrôm pysähtyi äkkiä, sillä häntä ei laisinkaan haluttanut iskeä päätään\nkalliota vastaan. Viimein kuului vain heikkoa surinaa, joka tuntui\ntulevan syvältä hänen jalkojensa alta. Kauhuissaan, mutta lujana hän\nseisoi nojaten keihääseensä synkässä pimeydessä, kunnes tuo kumma\nsurina viimeinkin lakkasi. Sitten hän hiljaisuudessa, joka tuntui\ntukehduttavan hänet, huusi lujasti:\n\n»A-ya! Missä olet?»\n\n»Grôm!» kuului tytön nyyhkyttävä vastaus, josta kuvastui sekä\nhelpotusta että iloa. Vastaus tuli aivan kuin Grômin ojennetun käden\nalapuolelta.\n\n»Me olemme kaikki täällä», sanoivat nuo kolme miestä.\n\nHe olivat kaatuneet pitkin pituuttaan toisenkin maanjäristyksen aikana.\nPimeässä eivät he enää uskaltaneet nousta, vaan makasivat odotellen,\nmitä johtaja käskisi tehdä. Otettuaan muutamia varovaisia, hapuilevia\naskeleita oli hän heidän luonaan ja istuutui A-yan viereen puristaen\nhäntä itseään vasten rauhoittaakseen häntä.\n\n»Mitä meidän nyt on tehtävä?» kysyi tyttö pitkän äänettömyyden\njälkeen. Ilman Grömiä olisivat he todennäköisesti kuolleet siihen,\nmissä olivat, uskaltamatta liikahtaakaan pimeydessä. Mutta luottamus,\njota he tunsivat päällikköään kohtaan, teki heidät rohkeiksi näinkin\ntoivottomassa tilanteessa.\n\n»Meidän täytyy löytää tie ulos täältä», vastasi Grôm järkähtämättömällä\nvarmuudella.\n\n»Jospa Hobbo vain ei olisi pudottanut tulta!» sanoi nuori Mô katkerasti.\n\nHobbo murahti nolona ja iski rintaansa suurilla nyrkeillään. Mutta\nGrôm, joka ei suvainnut mitään riitoja seuralaistensa kesken, vastasi\ntuimasti:\n\n»Ole ääneti! Itsellesi olisi voinut käydä samalla tavalla.»\n\nSitten ei puhuttu sen enempää ja Grôm, istuen siellä pimeässä ja\npainaen tytön kasvoja voimakasta, karvaista rintaansa vasten, mietti\nkeinoja, Hän oli nähnyt viimeisenä hämäränhetkenä, että sisäänkäytävä\noli järkähtämättömästi suljettu. Sitäpaitsi hän arveli, että jokainen\nyritys tehdä aukkoa sille suunnalle varmasti aiheuttaisi sen, että\nyhä enemmän kivilohkareita putoisi alas, Oli siis parasta lähteä\ntutkimaan luolaa toivossa, että löytyisi jokin toinen uloskäytävä. Hän\nei pelännyt eksyvänsä huolimatta täydellisestä pimeydestä, sillä hän\nluotti kuudenteen aistiinsa, joka kauan sitten on hävinnyt nykyajan\nihmiseltä, suunnan vaistoon. Hän tiesi varmasti löytävänsä takaisin\ntähän lähtökohtaan, milloin vain haluaisi.\n\n»Eteenpäin!» käski hän viimein nostaen A-yan ylös ja pitäen hänen\nkättään omassaan. Kohottaen keihäänsä hän tunnusteli kulkiessaan\nvuoroin maata edessään ja vuoroin vasemmanpuolista seinää. Toisinaan\nhän myös tunnusteli keihäällään ylöspäin ollakseen varma, ettei\nkalliokatossa ollut mitään matalampaa paikkaa. Koetellessaan\nkeihäällään oikealle kuului aina veden loiskahdus.\n\nJännittäen kaikki aistinsa pääsivät he sangen nopeasti eteenpäin,\nvaikk'eivät nähneetkään mitään. Mutta äkkiä Grôm pysähtyi. Hän tunsi\nvaistomaisesti edessään olevan jonkun esteen. Hän ojensi keihäänsä niin\nkauas kuin saattoi. Se sattui johonkin pehmeään esineeseen. Esine,\nmikä se sitten olikin, liikahteli hurjasti tuntiessaan kosketuksen.\nGrôm tunsi kylmiä väreitä ruumiissaan ja tuuheat niskakarvat nousivat\npystyyn. »Takaisin!» kähisi hän työntäen A-yan käsivarren pituudelta\ntaakseen, ja ojentaen keihäänsä valmiiksi torjuakseen luullun\nhyökkäyksen. Pari pelästynyttä, kiiluvaa silmää vilkaisi heihin. Ne\nolivat hyvin pienet, mutta etäällä toisistaan, mistä saattoi päättää,\nettä niiden omistajan pää oli suunnattoman suuri. Kuului käheä,\npelästynyt äännähdys, ja raskas ruumis kompuroi veteen. He kuulivat sen\nuivan tulista vauhtia poispäin.\n\nJokainen huokaisi helpotuksesta. Vähän ajan kuluttua naurahti A-ya\nhiljaa:\n\n»On hauskaa löytää viimeinkin joku sellainen, joka pakenee meitä eikä\naja meitä takaa!» sanoi hän.\n\nVähän etäämpänä kääntyi luolan seinä vasemmalle. Muutamia askeleita\nvielä ja heidän tiensä loppui. Heidän edessään ja molemmilla sivuillaan\noli vettä. Grômin tunnusteleva keihäs osoitti sen olevan hyvin syvää.\n\n»Meidän täytyy uida», sanoi hän. »Jättäkää nuijanne tänne.» Ja\nheittäytyen tuntemattomaan veteen ui hän suoraan eteenpäin.\n\nOli hermoja koettelevaa työtä uida tässä tuntemattomassa vedessä ja\naavistamatonta päämäärää kohti. Mutta Grôm oli päättäväinen, ja hänen\ntoverinsa luottivat hänen lujaan tahtoonsa. Vesi oli lämmintä ja hieman\nsuolaista, ja Grôm päätteli, että se oli yhteydessä ulkopuolella\nolevien vesien kanssa. Useita kertoja hän kosketti luolan kallioisia\nseiniä ja huomasi, että he kulkivat suoraan arvaamatonta syvyyttä\nkohti. Mutta hän ui edelleen toivoen ja rohkeana tasaista vauhtia,\nsillä hän tiesi jokaisen joukkonsa jäsenen kestävän ainakin puolen\npäivää tällaista menoa suloisessa, tyynessä virrassa.\n\nÄkkiä näkyi heidän edessään veden pinnalla heikko, sinertävä hohde. Se\noli jotakin hämärää, epätodellista ja kummallisen uhkaavaa.\n\n»Päivänvaloa!» huudahti nuori Mô innokkaasti. Mutta Grôm ei sanonut\nmitään. Hän ei pitänyt sitä päivänvalona, vaan pelkäsi siinä piilevän\njonkun uuden vaaran.\n\nTuo outo valo kasvoi ja levisi. Saattoi jo selvästi huomata, että se\nkohosi vedestä ja lähestyi hämmästyneitä uimareita nopeasti. Hetken\nkuluttua oli sininen loisto niin kirkas, että uimarit saattoivat nähdä\nolevansa ikäänkuin suuressa uima-altaassa, jonka katto oli pimeän\npeitossa. Noin viidenkymmenen metrin päässä oikealla tuon ihmeellisen\nhuoneen seinästä kohosi loiva kallioniemeke, joka oli suurimmaksi\nosaksi veden peitossa.\n\nTuota niemekettä kohti ohjasi Grôm nyt kulkunsa uiden täyttä vauhtia\ntoisella kyljellään. Hän ei ymmärtänyt tuota kummallista loistetta\nja halusi saada joukkonsa kuivalle maalle, ennenkuin se saavuttaisi\nheidät. Mutta vaikka he uivat nopeasti, liikkui tuo aavemainen hohde\nvielä nopeammin. Ennenkuin he pääsivät rannalle, ympäröi valo heidät\nkokonaan. Mutta se näytti tulevan pohjattomasta syvyydestä.\n\nArasti he vilkaisivat alaspäin, ja hiljainen tuskan huudahdus pääsi\nheidän huuliltaan. Syvyydessä vilisi kauheita, loistavia olentoja,\njoilla oli hirveät kynnet ja torahampaat, leveä, litteä selkä ja\npeloittavat, ulkonevat silmät.\n\nKaikki nuo silmät tuijottivat heihin sellaisella hyydyttävällä\nilkeydellä, että Grôminkin veri jähmettyi. Niitä näytti olevan\nlukemattomia, ja ne alkoivat kaikki yht'aikaa äkkiä uida ylöspäin.\n\nPakolaiset kiipesivät jo rannalle hurjaa vauhtia, kun tuo pirullinen\njoukko ilmestyi pinnalle. Hobbo, joka oli hitain uimisessa, aikoi\njuuri tarttua kallioon, kun vesi kuohahti hänen ympärillään kirkkaana\nvaahtona. Pari suurta pihtimäistä kynttä tarttui häntä niskaan ja\ntoinen pari käsivarteen kiskaisten hänet takaisin. Hetkisen näkyivät\nhänen vavahtelevat kasvonsa pinnalla, sitten hän kirkaisi tukehtuneesti\nja vaipui veden alle. Hän katosi pyörteeseen, jossa oli vaaleansinisiä,\nhurjasti huitovia kynsiä, silmiä, torahampaita ja mustareunaisia,\nammottavia kitoja.\n\nMielettömänä vihasta ja kauhusta iski Grôm keihäällään hurjasti\ntuohon kuhisevaan joukkoon; Loob ja nuori Mô seurasivat heti hänen\nesimerkkiään. Muutamat heidän umpimähkäisistä iskuistaan osuivat, ja\nkun joku noista jättiläisäyriäisistä vääntelehti kuolemantuskissaan,\ntarttuivat lähimmät naapurit siihen, repivät sen kappaleiksi ja söivät\nsuuhunsa.\n\nMutta A-ya, joka ei ollut ottanut osaa tähän kostoon, tarttui Grômin\nkäsivarteen huutaen hurjasti:\n\n»Katso! Ne tulevat tänne!»\n\nNuo kolme hurjistunutta miestä palasivat järkiinsä ja tuijottivat\nympärilleen. Molemmilta puolin kömpi kalliolle jättiläismäisiä\näyriäisiä, joilla muutamilla oli kahdeksan, kymmenen jalkaa pitkät\nkynnet ja silmät huojuvien varsien päässä.\n\nOnneksi oli kallio sangen laaja. Sen maanpuoleisessa päässä oli\nkivilouhikko, joka kohosi noin kahden-, kolmenkymmenen jalan korkeuteen\nveden pinnasta. Tuota edullista paikkaa kohti suuntasivat kulkijat\njuoksunsa, huitoen ja iskien hurjasti keihäillään ympärilleen, kun\npedot kömpien kummaltakin puolelta vedestä tarttuivat heihin kauheilla,\nterävillä kynsillään. Yhä uudelleen ja uudelleen iskivät ne jotakin\npakenijaa jalkaan tai sääreen. Mutta hänen toverinsa löivät pitkän,\nnivelisen jäsenen kappaleiksi tai työnsivät keihäänsä syvälle tuohon\nkauheaan, avonaiseen kitaan ja vapauttivat siten hänet.\n\nViimein he saapuivat haavoittuneina ja verta vuotavina niemekkeen\ntoiseen reunaan ja kiipesivät korkeimmalle huipulle. Tänne asti yritti\nheitä seurata ainoastaan kaksi tai kolme jättiläisnivelkuoriaista.\nOli helppo iskeä niihin ylhäältäpäin ja ajaa ne takaisin ahneiden\ntovereittensa luo. Ja koko joukko, nähtävästi unohtaen takaa-ajamansa\nuhrit, heti kun ne olivat saavuttamattomissa, alkoi hurjasti taistella\nhaavoittuneista. Niemekkeen alempi osa ja vesi sen ympärillä oli täynnä\nhirveätä, matelevaa joukkoa, joka näytti kuohuvan sinisessä loisteessa,\nja sieltä kuului räiskettä, naksahtelua ja sihinää.\n\nKaikki paitsi Grôm katselivat kuin lumottuina tuota inhoittavaa\nnäytelmää. Mutta Grôm ajatteli vain, miten parhaiten voisi käyttää\nhyväkseen tuota loistavaa valoa, ennen kuin se katoaisi. Luolan seinä\noli tältä kohden niin ryhmyinen ja haljennut, ettei sitä ollut mahdoton\nkiivetä. Ja vähän matkaa oikealla hän huomasi veden yläpuolella\nikäänkuin käytävän suun.\n\n»Tulkaa! Niin kauan kuin on valoa», sanoi hän lähtien edellä. Toiset\nseurasivat kintereillä. Milloin kyljellään ryömien teräviä reunoja\npitkin, milloin kynsin hampain iskien melkein näkymättömiin koloihin,\nkulkivat he jyrkkää seinää pitkin ja saapuivat käytävän suulle. Se oli\nlaaja ja siitä oli helppo kulkea, vaikka sen lattia kohosi jotenkin\njyrkästi ylöspäin. He kiiruhtivat tyytyväisinä sitä pitkin. Ja kauhujen\nsalin sininen valo häipyi heidän taakseen.\n\nMuutamia minuutteja myöhemmin kumotti edestäpäin uutta valoa ikään kuin\ntähden vaaleata loistetta. Se laajeni heidän kulkiessaan ja muuttui\nkullan väriseksi. Sitten näkivät he edessään kappaleen taivasta, jolla\nleijaili pieniä pilvenhattaroita, ja hetkistä myöhemmin he tulivat\nkorkealle, kukkivalle hietaharjanteelle, jonka ylitse puhalsi suloinen,\nsuolainen tuuli. Heidän alapuolellaan oli viehättävä merenlahti,\njonka rannalla puitten suojassa käyskenteli hirvilauma laitumella.\nTakana kohosi kaunis kukkulajono houkuttelevan näköisenä.\n\n»Tämä on suloinen maa», sanoi Grôm, »ja me palaamme varmasti tänne.\nMutta luullakseni meidän on löydettävä toinen tie kuin se, mitä me\ntulimme.»\n\n\n\n\nYhdestoista luku.\n\nLUOLA-ASUKKAIDEN PIDOT.\n\n\nI.\n\nViimein olivat luolan asukkaat vastahakoisesti lähteneet\nmaanjäristyksen hävittämästä laaksostaan ja asettuneet uuteen\nasuinpaikkaansa, jonka Grôm oli etsinyt heille, vihreälle kukkulan\nrinteelle suolaisen veden rannalle. Ei ollut kestänyt kuitenkaan\nkauan, ennenkuin he olivat mieltyneet uusiin asuntoihinsa, sillä\nkalkkikiviluolat olivat avarat ja turvalliset, vihollisen oli vaikeata\ntulla niihin muualta kuin pitkää, paljasta harjannetta myöten, joka\nkulki länteen päin luolien takana. Makeavesinen puro juoksi melkein\nsisäänkäytävän vieressä laskien hauskasti kohisten merenlahteen, ja\nympäröivät seudut olivat täynnä riistaa. Tosin tuo laaja suo- ja\nruokotasanko, joka levisi harjanteitten eteläpuolella, oli outojen\npetojen tyyssija, mutta niillä ei ilmeisesti ollut mitään halua tutkia\nkorkeita, paljaita, tuulisia kumpuja.\n\nEräänä aurinkoisena aamuna sattuivat luolat olemaan melkein autiot.\nHeimon miehet, myöskin päälliköt Bawr ja Grôm sekä useimmat naiset\nja puolikasvuiset lapset olivat lähteneet matalalle merenrannalle\nviiden kuuden peninkulman päähän keräämään nilviäisiä — suuria,\nmehukkaita kommia ja ihmeellisen lihavia, maukkaita simpukoita. A-ya,\ninnostuneena valmistamaan kaaria ja nuolia heimolle, oli jäänyt puolen\ntusinan vanhan miehen ja naisen sekä Grômin jättiläisorjan, ramman\nkaarijalkamiehen Ook-ootskin kanssa vartioimaan lapsia ja heimon\ntulia. Grômin puolisona ollen ja hänen uskollisena toverinaan kaikissa\nsuurimmissa seikkailuissa oli A-yan maine — melkein yhtä suuri kuin\nBawrin ja Grôminkin.\n\nAvonaisella, ruohoisella tasangolla luolan suulla paloi kaksi suurta\nnuotiota säännöllisesti auringonpaisteessa. Jättiläismäinen Ook-ootsk,\njolla oli ruma apinamainen otsa, ylöspäinkääntyneet, punaiset\nsieraimet, ulkonevat leuat, karvainen, savenvärinen vartalo ja lyhyet,\nvoimakkaat, hyvin käyrät sääret, joista toinen oli vääntynyt niin, että\nvarpaat kääntyivät melkein taaksepäin, loikoi lähellä sisäänkäytävää\nnaureskellen hyväntahtoisesti, kun parvi pienokaisia, A-yan kaksi lasta\nniiden joukossa, kiipesi hänen päällään. Useimmat vanhoista miehistä ja\nnaisista torkkuivat varjossa, lukuunottamatta paria kolmea uutterinta,\njotka vetivät kangistuneilla sormillaan kapeita kaistaleita nahasta\nkaarenjänteiksi tai sitoivat teräviä kiviä keihäiden kärkiin. A-ya\nistui jalat ristissä vähän etäämpänä pienen tulen ääressä ahkerasti\nvalmistellen kaariaan ja nuoliaan kärventämällä puuta kuumassa tuhassa\nja sitten hieromalla sitä kahden ryhmyisen kiven välissä. Hänen\nkumartuessaan työnsä yli valui hänen raskas, tuuhea tukkansa silmille,\nja hän pudisti ne vähän väliä kärsimättömästi syrjään. Siinä oli kuva\nalkuajan rauhasta.\n\nMutta siihen aikaan kuin maailma oli nuori, oli rauha epävarmempi kuin\nvesikupla.\n\nVihreän kukkulan takaa kuului kavion kapsetta ja läähättävää\nhengitystä. A-ya hypähti ylös tarttuen omaan hyvään jouseensa ja\nasetti nuolen sen jänteelle. Samalla hän päästi kovan varoitushuudon,\njolloin rampa orja Ook-ootsk nousi ylös pudistellen lapsilauman\nkimpustaan ja tuli kuukaten häntä kohti aseet kummassakin kädessä.\nEräs vanha vaimo kokosi säikähtyneet, ihmettelevät lapset ja ajoi\nheidät silmänräpäyksessä luolaan pois näkyvistä Hypähtäen makuultaan ja\nympärilleen vilkuillen kiiruhtivat vanhat miehet pois varjopaikoistaan\ntarttuen keihäisiin ja nuijiin, mitä sattui olemaan saatavissa.\n\nKaikki seisoivat henkeään pidätellen, odottaen mitä tapahtuisi. Silloin\ntuli kukkulan takaa esiin suuri, komeasarvinen hirvi, jonka silmissä\nnäkyi kauhua ja jonka suuret sieraimet pärskyivät verisinä. Sen\ntoisessa kupeessa oli pitkä, syvä haava. Horjuen väsymyksestä ja veren\nvuodosta tuli se suoraan luolan suuta kohti, niin sokaistuna pelossaan,\nettei se näyttänyt huomaavankaan ihmisolentoja, jotka odottivat sitä,\neikä edes tulia edessään.\n\nA-ya huokasi helpotuksesta nähdessään, ettei se ollut mikään raateleva\npeto. Hänen ensimmäinen ajatuksensa oli pyydystää otus. Hän jännitti\njousensa, ja kun läähättävä eläin juoksi ohi, niin hän ampui. Nuoli\ntunkeutui puoleksi juuri jännittyneiden hartioiden taakse. Verta\npurskahti eläimen sieraimista. Se vaipui polvilleen, ponnisteli jälleen\nylös, hoiperteli muutamia askeleita eteenpäin ja kaatui puoleksi tuleen.\n\nVanhat miehet ja naiset päästivät riemunhuudahduksen. A-ya aikoi lähteä\nvetämään saalistaan pois tulesta. Mutta epäluuloinen, varoittava\nkatse Ook-ootskin tarkoissa, pienissä silmissä pidätti hänet. Rampa\noli kuukannut nyt aivan hänen viereensä. A-ya käsitti tuon katseen\ntarkoituksen.\n\n»Minkä arvelet ajaneen sitä, Ook-ootsk?» kysyi hän ja pyörähti ympäri\nodottamatta vastausta tuijottaen tuskaisena kukkulan vihreälle\nharjanteelle päin.\n\n»Kenties musta leijona», sanoi Ook-ootsk karhealla, kotkottavalla\näänellään pudottaen keihäänsä ja nuijansa maahan ja asettaen pitkän\nnuolen jykevän jousensa jänteelle.\n\nMutta tuskin oli hän saanut sanotuksi sen, kun hänen arvelunsa\nosoittautui vääräksi. Kukkulan takaa läheni suuret päät riipuksissa\nja kuolaiset leuat puoliavoinna kaksi tuollaista suurta punaista\nluolakarhua, jotka aina olivat olleet erityisesti A-yan kauhuna.\n\n»Piilottakaa lapset!» huusi hän ja lennätti samassa nuolen melkein\ntähtäämättä lähintä petoa kohti. Hän oli heimon paras ampuja, ja\nnuoli osui liiankin hyvin. Se sattui karhua suoraan kuonoon ja\ntunkeutui kitalaen läpi kurkkuun tehden haavan, joka tosin aikaa\nmyöten olisi ollut kuolettava, mutta tällä hetkellä teki pedon vain\nvaarallisemmaksi. Se pysähtyi yskien, koetti repiä piikin kurkustaan ja\nsyöksyi sitten eteenpäin hirveästi karjuen.\n\nSillä välin oli kuitenkin toinen karhu ehtinyt toverinsa edelle,\nvaikka aikaa oli kulunut vain pari sekuntia. Ook-ootsk tervehti sitä\nheti nuolella, jonka hän tarkasti tähdäten ampui jykevällä jousellaan.\nNuoli, joka oli pitkä pähkinäpuun oksa ja joka ammuttiin lyhyen\nvälimatkan päästä, sattui vihollisen oikeanpuoleiseen lapaan ja työntyi\nniveleeseen niin, että jalka kadotti voimansa ja jättiläispeto kellahti\nmelkein kyljelleen. Karjaisten se puraisi nuolen poikki ja lähti sitten\neteenpäin kolmella jalalla. A-yan ketterästä jousesta se sai toisen\nnuolen, joka tunkeutui puoliväliin sen niskaan. Mutta tuosta hirveästä\nhaavasta, joka sai veren purskahtamaan sen suusta, se ei näyttänyt\nvälittävän mitään. Toinen A-yan ampuma nuoli meni ohi. Huutaen vanhoja\nmiehiä taisteluun sieppasi hän silloin kivipäisen keihäänsä ja juoksi\nlähimmän tulen taakse toivoen houkuttelevansa karhut seuraamaan itseään\nja siten johtavansa ne pois lasten piilopaikasta.\n\nMutta hän oli unohtanut, että Ook-ootsk, jolla oli vääntynyt ja\nkäpristynyt jalka, ei voinut juosta. Tuo urhoollinen villi ampui\nvielä yhden pitkän nuolen punaiseen, lähestyvään petoon räpyttäen\nnopeasti pieniä silmiään ja puhaltaen uhkaavasti ylöspäin tähtäävien\nsieraintensa läpi nähdessään turmionsa tulevan. Sitten hän pudotti\njousensa, laskeutui toiselle polvelleen ja asetti keihäänsä vinosti\neteensä sovittaen sen toisen pään lujasti maata vasten. Kun peto\nlähestyi ja hyökkäsi häntä vastaan, tunkeutui terävä keihään kärki sen\nvatsasta sisälle suoraan selkärankaan asti. Silloin katkesi varsi,\nOok-ootsk kaatui vatsalleen ja peto hypähti eteenpäin äkillisessä\npelon ja raivon puuskassa, heittäytyi hänen päälleen ja raapaisi\njättiläismäisellä takakäpälällään melkein kaiken lihan hänen selästään.\n\nOok-ootsk puri hampaansa urhoollisesti yhteen, sulki silmänsä, risti\npitkät, karvaiset kätensä päänsä päälle, käpristyi kokoon ja näytti\nodottavan seuraavassa hetkessä joutuvansa kuoleman omaksi.\n\nMutta juuri kun peto aikoi kääntyä hurjana takaisin surmatakseen\nvähäpätöisen, mutta rääkätyn vastustajansa, riensi A-ya apuun\nmolemmissa käsissään palava, säkenöivä risukimppu, ja vanhat miehet,\ntoisilla tulikekäleet ja toisilla keihäät kädessä, kirkuivat rohkeasti\nhänen takanaan. Pelottomalla kylmäverisyydellä hän heitti tulen suoraan\npedon silmiin täydellisesti sokaisten ne. Kun peto pyörähti iskeäkseen\nhänet maahan, hypähti hän pilkallisesti nauraen syrjään ja heitti sen\nkitaan toisen kekäleistä, jota se puri julmasti hampaillaan, ennen kuin\nhuomasi sen tuottavan tuskaa ja sylki sen ulos.\n\nLuottaen nyt kuuloonsa hyökkäsi peto suoraan sinnepäin, mistä kuuli\nääniä. Se oli aivan unohtanut Ook-ootskin. Se halusi saavuttaa tuon\nvihollisen, joka oli ryöstänyt siltä silmien valon, ja juoksi A-yan\nääntä kohti. Mutta aivan sen tiellä sattui olemaan toinen nuotioista,\nmihin hirvi oli kaatunut. Aivan hurjistuneena haavojensa tuottamasta\ntuskasta huomatakseen heti tulta, kompastui se hirveen. Siinähän olikin\nyksi sen vihollisista. Se alkoi repiä kynsillään kuollutta hirveä,\npurren sitä ja ryömien sen päällä saadakseen sen kurkun kynsiinsä,\ntulen nuoleskellessa pilkallisesti sen päätä. Viimein se oli vetänyt\nsyvälle voimakkaisiin keuhkoihinsa liekkejä, jotka polttivat ja\ntukahduttivat ne niin, etteivät ne enää voineet toimia. Heikosti\nläähättäen heittäytyi se selälleen pois tulesta, piehtaroi maassa\npotkien käpälillään ilmaa ja tukehtui nopeasti.\n\nSillä välin oli toinen karhu, liikkuen ihmeellisen ketterästi\nkolmella jalallaan, hyökännyt karjuen vanhojen miesten kimppuun.\nSilmänräpäyksessä se sai kolme, neljä keihästä ruumiiseensa. Mutta\nkädet, jotka heittivät keihäät, olivat heikot, ja peto hyökkäsi\nmistään välittämättä eteenpäin. Useita tulikekäleitä putosi sen päälle\nkärventäen sen pitkää, punaista karvaa, mutta se pudisti ne pois, sillä\nse oli liian raivostunut muistaakseen kauhua, jota se tavallisesti\ntunsi liekkejä kohtaan.\n\nJoukko hajautui joka suunnalle. Eräs urhoollinen, vanha harmaapartainen\nukko, joka oli huomannut, miten A-ya teki, jäi tielle ja koetti heittää\npalavan risukimpun pedon silmiin. Mutta hän ei ollut kyllin nopea.\nPeto kohotti kuononsa väistäen iskun, ja samassa se kaatoi heikon\nvastustajansa maahan ja musersi hänen päänsä hirveillä leuoillaan.\n\nMielettömyydessään se unohti nyt toiset vihollisensa ja alkoi purkaa\nvihaansa hengetöntä uhriaan kohtaan. Mutta seuraavassa hetkessä oli\nsen pää kokonaan punaisten kekäleiden peitossa. A-ya työnsi vahvojen,\nnuorten käsivarsiensa koko voimalla lyhyen keihäänsä puoliväliin sen\nkupeeseen. Kun pedon toinen silmä nyt oli sokaistu ja pitkä turkki\nsavusi, muuttui sen viha äkkiä kauhuksi. Kohottaen jättiläismäisen\npäänsä korkealle ilmaan ikäänkuin siten välttääkseen tulisia\nhyökkääjiään, kääntyi se ja lähti juoksemaan takaisin samaa tietä, mitä\noli tullutkin. Vanhat miehet hyppivät sen jäljessä hutkien ja sohien\nsitä palavilla kekäleillä.\n\nJuosten kuin hirvi ja huutaen riemuissaan kiiruhti A-ya vanhojen\nmiesten edelle ja työnsi molemmin käsin keihäänsä säikähtyneen\npedon kaulaan. Pelästyen pahanpäiväisesti tästä iskusta kääntyi se\nvasemmalle. Sen vasen silmä oli sokea ja oikea oli täynnä savua ja\ntuhkaa. Siksi se ei nähnyt eteensä, vaan putosi kirkaisten jyrkänteen\nreunan yli, joka tältä kohden sattui olemaan noin sadan jalan korkuinen\nja melkein kohtisuora, alas tasangolle. Se pyörähti ympäri ja joka\nkerran kuin sen ruumis sattui kallion seinään, ponnahti se askeleen\npäähän. Viimein se putosi alas kivien ja mullan sekaan ja makasi siellä\nmuodottomana kuin karvamatto, joka on pudonnut yläkerran ikkunasta.\n\nVanhat miehet kurkottivat riemuiten takkuiset, harmaat päänsä reunan\nyli irvistellen pedolle. Silmissään rohkea loiste ja vahvat, valkoiset\nhampaat hohtaen hurjasti, kääntyi A-ya takaisin hoitamaan orjansa\nOok-ootskin haavoja.\n\n\nII.\n\nPäästyään varmuuteen, että Oot-ootskin haavat, vaikka ne olivatkin\nhirveät, eivät olleet kuolettavia, meni A-ya kauempana olevan tulen luo\nkatsomaan, voisiko pelastaa kaatuneen hirven, ennenkuin se kokonaan\npalaisi. Tuli oli vain vähän tehnyt tuhojaan, mutta sokea karhu oli\nhirmuisesti paloitellut sitä. Ja siitä kohosi paistetun lihan haju,\njoka tuntui A-yasta miellyttävältä. Hänen käskystään vetivät vanhat\nmiehet hirven tulesta takajaloista saadakseen kappaleita itselleen.\nJokainen seurasi esimerkkiä saadakseen itselleen jonkin herkkupalan,\npaitsi Ook-ootskia ja erästä vanhaa vaimoa. Vanhus istui haikeana\nhuojutellen itseään karhun surmaaman miehensä ruumiin vieressä, ja\nOok-ootsk ryömi lähimpään kuoppaan etsimään jotakin parantavia yrttejä,\njotka puhdistaisivat ja lieventäisivät hänen haavojaan.\n\nHirven nahka oli liian palanutta ja karhun kynsien repimää ja rikkomaa\nniin, ettei siitä voinut tehdä muuta kuin nahkahihnoja. Mutta vanhat\nmiehet nylkivät sen taitavasti, ennenkuin jakoivat lihan. Vaikka heidän\nkyhmyiset sormensa olivat heikot, käyttivät he ihmeellisen, taitavasti\nteräviä kiviä veitsen asemesta. A-ya seisoi heidän vieressään tarkasti\nkatsellen, ettei mikään hänelle kuuluvista herkkupaloista katoaisi. Nuo\nmakupalat oli varattu hänelle, hänen kahdelle lapselleen ja Grômille,\nkun tämä palaisi. Hänellä oli oikeus niihin, ei vain siksi, että hän\noli Grômin vaimo, vaan myöskin sen tähden että hän oli surmannut\notuksen.\n\nHänen seistessään hirven pääpuolella, joka oli enimmän kärventynyt\ntulessa, kohosi siitä vahvempi paistetun lihan haju kuin ensi kerralla.\nKun hän veti sitä varovasti sisäänsä, alkoi se niin ihmeellisesti\nkiihoittaa hänen ruokahaluaan, ettei hän ollut moista ennen tuntenut.\nHän kosketti hyvin ruskettunutta, lihavaa palaa ja pisti sitten sormet\nsuuhunsa. Maku tuntui hänestä yhtä miellyttävältä kuin hajukin. Hän\netsi sopivaa palasta maistaakseen sitä.\n\nSattumalta oli hirven kieli, joka oli ollut keskellä tulta, mutta\npuoleksi avonaisten leukojen välissä, kypsynyt hyväksi. A-ya otti\nitselleen tuon aina halutun herkkupalan. Se näytti niin kummalliselta\npaistettuna, että hän epäröi maistaa sitä. Viimein hän siitä lähtevän\nhyvän hajun houkuttamana rohkaisi itsensä ja puraisi sitä.\n\nHetkisen kuluttua hän ahmi sitä sellaisella halulla, että se, jos\ntapoihin olisi kiinnitetty huomiota silloin, kuin maailma oli nuori,\nolisi näyttänyt sopimattomalta suuren päällikön puolisolle. Milloinkaan\nennen ei hän ollut syönyt mitään, mikä olisi ollut puoleksikaan\nnäin herkullista. Tällaista ruokaa hän oli koko elämänsä ajan\nhalunnut. Hänen kaksi pientä poikaansa nykivät häntä herättäen hänet\ninnostuksestaan. Hän antoi heille kummallekin kappaleen, jonka he\nahneesti hotkivat pyytäen lisää. Ja pian katosi tuo suuri paistettu\nkieli noiden kolmen suuhun.\n\nToiset katselivat sitä paheksuen. Ne osat lihasta, jotka tuli\noli kokonaan tai puoleksi kypsentänyt, olivat heidän mielestään\nturmeltuneita. A-ya mahtoi kuitenkin pitää siitä, mutta hänhän oli\nniin monessa suhteessa erilainen kuin muut! Mutta kun he näkivät hänen\nkahden poikansa seuraavan hänen esimerkkiään ja huomasivat heidän\ninnostuksensa, uskalsivat useat vanhat miehet maistaa itsekin. He\nmuuttivat heti mielensä. Kaikkein viimeksi huomasivat vanhat naiset\nja lapset, jotka aina ovat piintyneimpiä tällaisissa asioissa,\nkadottavansa jotakin ja uskalsivat maistaa tuota outoa ruokaa. Yksi\nainoa suupala riitti kumoamaan heidän ennakkoluulonsa. Muutamien\nminuuttien aikana kiskoi jokainen kappaleita lihasta, mitä tuli oli\nkärventänyt, ja kaikki halusivat vielä lisää. Runsaasti kolmas osa\neläimestä oli vielä jäljellä, mutta se oli raakaa lihaa. A-ya katseli\nsitä halveksien.\n\n»Heittäkää se uudelleen tuleen!» käski hän ankarasti. Komea paistin\nkappale, jonka hän oli leikannut itselleen reidestä, näytti\nkärventyneen vain ulkopuolelta, ja hän oli pettynyt. Hän seisoi\nhypistellen raakaa lihaa hieman vastenmielisesti, sillä aikaa\nkuin vanhat miehet ja naiset iloisesti rupatellen ja lapsilauman\ntöllistellessä raastoivat ruhjotun hirven takaisin tuleen, nostivat\nsitä vaivalloisesti jaloista ja onnistuivat asettamaan sen keskelle\nliekkejä. Äänekäs riemuhuuto kuului nyt noista vanhoista, kuihtuneista\nkurkuista, ja he vetäytyivät kaikki edemmäksi odottamaan, kunnes tuli\ntekisi ihmeellisen työnsä.\n\nMutta A-ya oli kärsimätön ja kummallisen tyytymätön katsellessaan,\nmiten nopeasti liha käristyi. Hän seisoi miettien, katsellen tulta\nja pyöritellen raakaa lihaa käsissään. Tuon asennon hän oli oppinut\nGrômiltä, kun tämä pohti jonkun kysymyksen ratkaisua. Ja nyt näytti\nsiltä kuin hän olisi saanut Grômin mielenkin. Hänessä välähti äkkiä\najatus, eikä hän tiennyt, mistä se tuli. Tuntui aivan kuin joku olisi\nkuiskannut sen hänelle. Hän otti keihäänsä, työnsi sen kivipään\ntukevasti lihakimpaleen sisään ja heitti lihan tuleen niin kauas kuin\nsen saattoi panna, polttamatta keihään puuvartta.\n\nLiikuttamalla kappaletta edestakaisin, jottei se palaisi, huomasi\nhän paistamisen käyvän paljon paremmin kuumien hiilien päällä kuin\nliekissä. Ja kun viipale oli ohut, kypsyi se nopeasti. Kun se oli\ntehty, poltti hän lihalla sormensa ja suuren, punaisen suunsa. Hänen\nkaksi poikaansa, joille hän oli antanut kappaleet, jotka olivat liian\nkuumia hänelle itselleen, hyppivät edestakaisin ja itkivät ääneensä\ntuskasta, mutta rauhoittuivat heti sen hyvästä mausta.\n\nHuomattuaan, miten hyvin A-yan koe oli onnistunut, ryntäsivät\nkatselijat esiin, vetivät eläimen vielä kerran tulesta ja alkoivat\nleikellä sopivia kappaleita, kukin itselleen. Muutamien minuuttien\naikana opetteli jokainen, joka sai käsiinsä pitkän nuolen, keihään\ntai terävän tikun ahkerasti paistamisen taitoa. Jopa itkevä, vanha\nmurehtijakin, kun innostus kävi liian ylivoimaiseksi, jätti kuolleen\nmiehensä ruumiin ja tuli ottamaan osansa. Ainoastaan tuo kuollut\nmies, joka makasi pitkin pituuttaan auringonpaisteessa luolan suulla,\nja rampa jättiläinen Ook-ootsk, joka vihreässä kuopassa hoiteli\nhirveitä haavojaan, eivät ottaneet osaa iloon, ensimmäisiin keitetyn\nruoan pitoihin. Kuuman lihan neste, jota tuli oli muodostanut, oli\nmelkein yhtä kiihoittavaa kuin alkohooli heidän suonissaan, ja pidot\nmuodostuivat kuin hurjiksi juomingeiksi, kun vanhusten käpertyneet\nhermot alkoivat tuntea uutta elämää. Nähdessään hirven lihan sulavan\nkuin lumi kevätauringossa A-ya käski nylkeä ja paloitella kaatuneen\nkarhun ruumiin.\n\nMutta vanhat miehet olivat liian kiintyneitä kemuihinsa kiinnittääkseen\nmitään huomiota hänen määräyksiinsä. Ja hän itsekin oli liian iloinen\nja tyytyväinen pakottaakseen heitä sen enempää. Jokainen, vanha ja\nnuori, imi palaneita sormiaan ja kaikkien kasvot loistivat rasvaisina\nja onnesta hymyilevinä, ja A-ya tunsi hämärästi, että kaikki kuri olisi\nnyt vastenmielistä.\n\nTämän huumauksen aikana palasi heimon pääjoukko komman- ja\nsimpukankeräysretkeltään rannikolta. Jyrkänteen juurella luolan\nkohdalla he löysivät karhun ruumiin ja keräytyivät tuskallisina sen\nympärille, ihmetellen siinä olevia keihään haavoja ja nuolen reikiä,\nkunnes Bawr ja Grôm, jotka olivat jälkijoukossa, saapuivat paikalle.\nOli selvää, että luolan luona oli ollut hirveä taistelu. Molemmat\npäälliköt kiiruhtivat useimpien sotilaiden kanssa eteenpäin nähdäkseen,\nmiten oli käynyt, ja vain muutamat jäivät nylkemään karhua ja ottamaan\nsiitä lihoja.\n\nKun huolestuneet soturit saapuivat luolan edustalle, hämmästyivät he\nsiellä vallitsevaa iloa ja olivat vähällä suuttua. Mitä nuo vanhat\ntyhmyrit oikein ajattelivat, kun tanssivat ja rupattivat tulen\nympärillä ja tuhlasivat hyvää lihaa työntämällä sitä keppien, keihäiden\nja nuolien kärjessä tuleen?\n\nNuoremmat naiset, jotka tulivat soturien takana, olivat pilkallisia. He\nkäyttäytyivät aina moittivasti A-yaa kohtaan, sikäli kuin uskalsivat,\nja nyt he juoksivat esiin toruen ja lyöden lapsiaan ja kieltäen heitä\npanemasta suuhunsa tuota vastenmielistä, kärvennettyä lihaa.\n\nA-ya kertoi Grômille ja Bawrille tapauksen muutamin lausein ja ojensi\nsitten heille kummallekin hyvin paistetun kappaleen. He haistoivat sitä\nepäillen, maistoivat, hymyilivät ja hotkivat sen maiskutellen partaisia\nhuuliaan.\n\n»Sinäkö tämän teit, tyttö?» kysyi Grôm ylpeydestä loistaen, katsellen\nA-yaa ja ojentaen suuren, karvaisen kätensä saadakseen uuden kappaleen.\nMutta Bawr harppasi eteenpäin, työnsi vanhat miehet syrjään, irroitti\nitselleen suuren lihaviipaleen, työnsi sen keihäänsä kärkeen ja heitti\ntuleen.\n\nMalttamattomuudessaan veti Bawr paistinsa aina minuutin, parin\nkuluttua tulesta maistaakseen sitä ja nähdäkseen, olisiko se jo\nvalmis. Hänen innostuksensa ja Grômin, joka oli seurannut esimerkkiä,\npoisti sotilaiden epäilyn niin nopeasti, että suuresta hirvestä ei\nviiden minuutin kuluttua ollut jäljellä muuta kuin sarvet, luut ja\nsisälmykset. Ne, jotka eivät olleet saaneet mitään, heittäytyivät\nkarhun kimppuun, nylkien ja paloitellen sen ahnaan kiireisesti. Nuoret\nnaiset, jotka olivat tyydyttäneet itseään lyömällä vastustelevia,\nhurjistuneita lapsiaan, antoivat pian perään uteliaisuudelleen ja\nalkoivat salaa maistella rasvaisia, paistettuja lihapaloja, joita\nolivat itselleen keränneet. Sitten he sieppasivat keihäitä ja tikkuja\npaistinvartaiksi ja tulivat kirkuen pyytämään osiaan. A-ya, joka seisoi\nvähän etäämmällä Grômin kanssa, hymyili pilkallisesti heidän mielensä\nmuutokselle.\n\nSeuraavien tuntien aikana ympäröi tulia paistava, rähisevä joukko.\nLähimpänä tulta olevat pitelivät toisella kädellään paistinvarrasta,\nkoettaen toisella suojata kasvojaan kuumuudelta. Heti kun etumainen\npiiri alkoi tunkeutua ulos ruskeine, mehukkaine herkkupaloineen,\nrupesivat takimmaiset riitelemään heidän paikoistaan. Ja luolaheimo,\njoka ei välittänyt mistään muusta kuin tästä uudesta herkusta, juhli\nkoko iltapäivän sellaisella yksimielisellä, huolettomalla riemulla,\njollaista he eivät olleet milloinkaan ennen tunteneet. Viimein he\nloistaen rasvasta ja yltäkylläisyydestä heittäytyivät pitkälleen\nsiihen missä olivat ja vaipuivat uneen. Bawr ja Grôm sekä pari, kolme\nvanhempaa soturia, jotka viisaasti kyllä olivat olleet kohtuullisia\nherkuttelemisessaan, ajattelivat pelolla, mitä tapahtuisi, jos joku\nvihollinen hyökkäisi heidän kimppuunsa tällaisella velttouden hetkellä.\n\nMutta mitään vihollista ei tullut. Kasteen laskeutuessa maahan nousi\nkuu lahden yli hunajanvärisenä sinipunervalle taivaalle ja leikitteli\nkummallisesti tulen vaihtelevan loisteen kanssa. Luolasta kuului A-yan\nhiljainen ääni, kun hän tyynnytteli rauhatonta lastaan.\n\n\n\n\nKahdestoista luku.\n\nVEDEN PINNALLA.\n\n\nI.\n\nLuola-asukkaitten nuolien saanti alkoi käydä niukaksi. Pähkinäpuun\nnuoret vesat, joista he olivat valmistaneet niitä, olivat melkein\nlopussa, eikä kahden päivän matkan päässä luolien ympäristöllä ollut\nmitään sellaista, mitä olisi voinut käyttää pähkinäpuuvesojen sijasta.\nMyöskään ei Grôm enempää kuin kukaan muukaan hänen heimostaan ollut\nvielä tähän saakka onnistunut kiinnittämään luu- tai kivikärkeä\nruokoon niin, ettei se olisi haitannut sisääntunkeutumista. Täytyi\nlöytää joku kasvi, joka olisi sitkeä, aivan suora ja ohut sekä samalla\nniin luja, että siihen voisi saada vahvan kärjen, ja kyllin painava\nlentääkseen hyvin. Sellaista oli vaikea löytää ja Grôm oli varma, että\nsitä täytyisi etsiä hyvin kaukaa. Elämä suurissa luolissa oli kulkenut\ntasaisesti kuukausmääriä, ja Grômin rauhaton mieli halusi uusia\nkokemuksia, uusia seikkailuja.\n\nTähän nuolen etsintään otti Grôm ainoastaan kaksi toveria mukaansa,\nsolakan, nopeajalkaisen vaimonsa A-yan ja tuon taitavan, pienen\nvakoojan, karvaisen Loobin.\n\nKolme päivää he kulkivat suoraan länteen luolista. Sitten kukkulajono,\njota he olivat seuranneet, kääntyi äkkiä etelään päin.\n\nKun Grôm oli päättänyt lähteä tutkimusretkelle länteen päin, vaikkei\nhän ollut oikein selvillä, miksi hän oli valinnut tämän ilmansuunnan,\nsuuntasi hän kulkunsa alas kukkuloilta reheväkasvuiselle tasangolle.\nKaksi päivää he kulkivat eteenpäin lakkaamattomissa vaaroissa,\nsillä seudulla vilisi mustia leijonia, miekkahampaita ja villaisia\nsarvikuonoja. Kun he eivät olleet metsästelemässä, vaan tutkimassa,\ntäytyi heidän yhtä mittaa olla niin tarkasti varuillaan, että se\nalkoi pian käydä heidän hermoilleen, ja he olivat iloisia saadessaan\nlevätä koko päivän suuren viikunapuun turvallisessa latvassa, johon\neivät päässeet mitkään muut kuin leopardit ja jotkut käärmeet. Eivätkä\nleopardit ja käärmeet paljoa huolestuttaneet heitä.\n\nToisena päivänä sen jälkeen kuin he olivat jättäneet turvapaikkansa\nviikunapuun latvassa, loppui tiheikkö niin äkkiä, että he olivat\nvähällä pudota jokeen, jonka vaalea, kiihtynyt vesi virtasi pyörteitä\nmuodostaen heidän jalkojensa juuressa. Se oli mahtava virta, melkein\nkilometrin levyinen, ja tältä kohden virta uursi niin rannikkoa, että\nkoko joukko puita ja pensaita oli suistunut veteen.\n\nSuuri virta katkaisi heidän tiensä kulkien koillista kohden, ja\nvastahakoisesti Grôm muutti kulkusuunnan etelään pitkin rantaa.\nVaikka virta olikin väkevä, olisivat nämä luolaihmiset voineet uida\nsen yli. Mutta Grôm tiesi, että tällaisissa vesissä vilisi erilaisia\njättiläiskrokodiileja, jotka olivat kaikki yhtä julmia, ja hirveitä\nlihaa syöviä kaloja, jotka liikkuivat suurissa laumoissa ja kykenivät\nrepimään alkuhärän tai mastodontin [Sukupuuttoon kuollut norsueläin.\nErosi varsinaisesta norsusta siinä, että sen poskihampaat olivat\nnystermäisiä ja molemmat leuat syöksyhampaallisia.] kappaleiksi\nhampaillaan, jotka olivat terävät kuin partaveitsi. Hän katseli\nkuitenkin himoiten vastakkaista rantaa, mikä hänestä näytti paljon\nkauniimmalta ja mielenkiintoisemmalta kuin se, millä hän oli, ja tuumi,\nvoisiko hän milloinkaan keksiä muuta keinoa päästäkseen sinne kuin\nuiminen.\n\n182\n\nVirran rannalla oli kulkijoilla yhtämittaista vaihtelua ja kulku\nvaarattomampaa kuin syvällä tiheikössä. Toisinaan ulottuivat suuret\noksat, joita komeakukkaiset köynnökset ympäröivät ja koristivat,\nkauas veden yli tarjoten mukavan turvapaikan. Toisinaan reunusti joen\nrantaa ruohoinen tasankokaistale, jonka takana tiheikön reuna oli kuin\npunertavan vihreä, jyrkkä penger, jossa siellä täällä sinipunervat\nmagentan- tai oranssinväriset leveät kukkaläikät riippuivat kuin\nuutimet. Toisinaan taas oli välttämätöntä tunkeutua tuon loistavan\nverhon takana olevaan humisevaan ja höyryävään hämärään voidakseen\nkiertää jonkun rämeisen poukaman, jonka tiheässä, viisitoista,\nkaksikymmentä jalkaa korkeassa kaislikossa näkyi suuria jälkiä, mistä\nsaattoi päättää, että se oli julmien petojen asuinpaikka. Kulkijat\nolivat uteliaita näkemään noiden jälkien tekijät, mutta eivät antaneet\nuteliaisuutensa houkutella itseään tunkeutumaan niiden asuinpaikkoihin.\n\nKoko tänä vaikeuksien ja vaarojen aikana eivät Grôm, A-ya ja väsymätön\nLoob unohtaneet matkansa tarkoitusta. He koettelivat jokaista suoraa,\nhoikkaa ja lujaa vesaa ja tainta, mutta tähän asti he eivät olleet\nlöytäneet mitään, joka olisi tyydyttänyt heidän vaatimuksiaan.\n\nGrôm kulki kuten tavallisesti ensimmäisenä katsellen eteensä, tutkien,\nmiettien ja kuunnellen; jousi ja nuija riippuivat hänen olkapäillään,\nja raskas, kivipäinen keihäs oli aina käyttövalmiina. Vakooja\nLoob, pieni, tumma ja karvainen mies, jolla oli kärpän silmät ja\npuhvelin rohkeus, kulki hiipien ja ryömien äänettömästi pensaikossa\nmuutamia askeleita vasemmalla, varjellen heitä tiheiköstä tulevilta\nhyökkäyksiltä. A-ya, jonka nopeus ja tarkkuus lempiaseensa jousen\nkäytössä herättivät koko heimon ihmetystä, tuli viimeisenä pitäen\nvaralta, ettei mikään hiipivä peto seuraisi heitä.\n\nA-ya sattui jättäytymään muutamia askeleita taammaksi sanomatta\nmitään Grômille. Hän oli huomannut hoikan vesan, joka näytti olevan\nsopiva nuoleksi. Jos löytö osoittautuisi hyväksi, halusi hän saada\nsiitä kunnian itselleen. Hän kumartui vetämään vesaa juurineen, koska\nse näytti olevan liian sitkeä katketakseen. Se oli uppiniskainen.\nPonnistaessaan nojasi hän paljaalla kyljellään ja olkapäällään pienen\npuun runkoon, johon hän ei ollut kiinnittänyt mitään huomiota. Samassa\nhänestä tuntui kuin puun runko olisi tehty tulikuumista hiilistä. Siitä\nlähtevä pistävä tuli levisi kuin salama hänen käsivarsiinsa ja koko\nruumiiseensa. Terävästi kirkaisten hypähti hän puun luota pois ja alkoi\nrepiä ja lyödä mielettömästi ruumistaan molemmin käsin. Hänen ihonsa\noli aivan täynnä hirveitä muurahaisia, suuria, punaisia, pistäviä\nmuurahaisia, joiden myrkky on kuin polttavaa tulta.\n\nKuullessaan hänen huutonsa harppasi Grôm hänen viereensä parilla\naskeleella hiukset ja parta törröttäen jäykkänä ja silmät leimuten\nvihasta. Mutta mitään vihollista ei ollut näkyvissä. Hetken hän seisoi\nvilkuillen hurjasti ympärilleen Loobin hiipiessä hänen luokseen\nmuristen kostoa. Sitten hän huomatessaan naisen vaarallisen tilan\nheittäytyi hänen päälleen ja koetti hurjalla syleilyllä murskata\npaikalla nuo myrkylliset eläimet. Siinä hän aivan iski kirveensä\nkiveen ja samassa tuo polttava tuli levisi hänenkin ruumiiseensa.\nMutta sen tuottama tuska ei hänen mielestään merkinnyt mitään sen\ntuskan rinnalla, jota hän tunsi nähdessään niiden pistävän A-yaa ja\ntuntiessaan itsensä kykenemättömäksi heti auttamaan häntä. Hän löi ja\nhutki häntä suurilla käsillään tytön peittäessä kasvonsa käsillään\nsuojellakseen niitä.\n\nLoob tuli apuun, mutta Grôm, joka oli tarkka joka suhteessa, pysähdytti\nhänet.\n\n»Pysy loitolla!» käski hän. »Pysy loitolla ja vartioi!» Sitten hän\ntarttui A-yaa käsivarteen, työnsi hänet rannalle ja veti hänet mukanaan\nveteen.\n\nVesi ei ollut tältä kohden kuin kolme jalkaa syvä. He kyyristyivät\nkokonaan veden alle noin minuutin ajaksi. Sillä välin seisoi Loob\nkeihäs kädessään heidän lähellään tutkien tarkasti pienillä, hurjilla\nsilmillään edessään olevaa syvää vettä ja takana olevaa tiheikköä,\njottei mikään vihollinen lähestyisi.\n\nKun he eivät voineet enää kauemmin olla hengittämättä, nousivat he\nylös. Virta vei punaiset viholliset mennessään, mutta polttava myrkky\njäi jäljelle, ja he valelivat toistensa tulipunaisia ja kirveleviä\nhartioita lakkaamatta unohtaen hetkeksi koko ympäristön. Silloin\njättiläismäinen vesikäärme kohotti päätään aivan lähellä olevasta\nlehvistöstä, kohdisti laimeat, elottomat, kiiltävät silmänsä heihin ja\nvetäytyi taaksepäin hyökätäkseen heidän kimppuunsa. Mutta seuraavassa\nhetkessä lävisti Loobin nopea keihäs suoraan sen kaulan, ja hänen\nvaroitushuutonsa kajahti ilmassa. Grôm ja A-ya hypähtivät rannalle\nkuin saukot, ja kuolettavasti haavoitettu käärme syöksyi heidän päänsä\nyli veteen vieden muassaan Loobin keihään, joka oli tarttunut sen\nkaulalihaksiin.\n\nRuumiin läiskähtäessä vedenpintaan kuohahti vesi sen ympärillä äkkiä\nalkaen elää krokodiileista. Ihastuneina suunnattomasta saaliistaan\nsyöksyivät ne käärmeen kimppuun. Yksi pedoista viskautui puoleksi ylös\nvedestä käärmeen häntä kaksinkerroin kiedottuna leukojensa ympärille,\njoita se suonenvedontapaisesti puristeli. Mutta käärme, jolla oli\nLoobin keihäs kaulassaan, taisteli umpimähkään. Hetkistä myöhemmin\nse oli puraistu kahtia, ja krokodiilit taistelivat sätkyttelevistä\nkappaleista hirveästi keskenään.\n\n»Sait meidät juuri ajoissa tuolta pois», sanoi Grôm irvistellen\nhyväksyvästi pienelle vakoojalle.\n\nA-ya väänsi molemmin käsin veden tuuheista hiuksistaan ja heilahdutti\nne taakseen keikauttamalla päätään ylöspäin.\n\n»Minä vihaan muurahaisia», sanoi hän väristen. »Lähdetään pois täältä.»\n\n\nII.\n\nNoin kaksi tuntia auringonnousun jälkeen seuraavana päivänä saapuivat\nhe paikalle, jossa kasvoi sadan tai parinsadan metrin levyinen\nmetsäkaistale joen rannalla, ja sen takana oleva leveä ruohotasanko\ntyönsi tiheikön taammaksi. Pitkin tasangon reunaa lähellä metsikköä\noli ruoho lyhyttä ja kulku helppoa. Mutta kauempana vasemmalla oli\nruoho rehevämpää ja siellä oli paikoittain sellaisia tiheikköjä,\njoita Grôm aina katseli epäluuloisesti. Hän oli kokenut, että nuo\ntiheiköt ruohokentillä olivat äkkiarvaamattomia väijymispaikkoja, ja\näkkiarvaamaton oli melkein aina vaarallisinta.\n\nÄkkiä tuli tiheästä ruohikosta noin parinsadan metrin päässä vasemmalta\nhitaasti esille uhkaavan iso, punainen, hirven sukuinen uros, joka\nseisoi tuijottaen heihin ja jonka julmista, verenhimoisista silmistä\nkuvastui hämmästystä ja vihaa. Kooltaan se oli kuin suurin sarvikuono,\nmitä Grôm oli milloinkaan nähnyt, ja sillä oli sarvikuonon hirveä\nvoima ja puhvelin pirullinen viekkaus. Sen voimakkaassa päässä, jossa\noli kaareva kotkankuono, oli kaksi paria suuria, teräväkärkisiä,\nleveälapaisia sarvia, jotka näyttivät olevan puhvelin ja hirven\nkämmekkäisten sarvien välimuoto. Tämä pelkoa herättävä otus korskui\näänekkäästi, ja heti ilmestyi sen takaa noin neljäkymmentä samanlaista,\nja kaikki ne seisoivat tuijottaen tuohon pieneen kulkijajoukkoon metsän\nreunassa.\n\nGrôm oli kuullut kerrottavan noiden punaisten petojen leppymättömästä\njulmuudesta, mutta kun hän ei ollut milloinkaan ennen nähnyt niitä,\ntuijotti hänkin niihin suurella mielenkiinnolla. Samalla hän painuen\nlähemmäksi metsää, kuiskasi:\n\n»Älkää juosko! Mutta jos ne tulevat, on meidän kiivettävä ensimmäiseen\npuuhun. Nuo suuret eläimet ovat nopeita kuin tuuli ja hirveämpiä kuin\nmiekkahampaat.»\n\n»Ei noihin puihin voi kiivetä!» sanoi Loob, joka terävillä silmillään\noli tarkastanut ne heti nähdessään ruohossa ensi vilahduksen pedosta.\n\n»Miksi ei?» kysyi Grôm katsellen yhä petoja.\n\n»Oh! Mehiläisiä! Kauheita mehiläisiä!» kuiskasi A-ya. »Mihin voimme\nmennä?»\n\nGrôm käänsi päätään tarkastellen metsää, ja hän käsitti äkkiä tuon\nsyvän, surisevan äänen, jota hän tähän asti oli luullut ruohossa\nlentelevien hyönteisten surinaksi. Hajallaan oksilla, varjoisassa,\nvihreässä hämärässä riippui joukko suuria, mustia, puolipäärynän\nmuotoisia pesiä. Ne näyttivät kyllä vaarattomilta, mutta Grôm tiesi,\nettä niiden asukkaat, suuret metsämehiläiset, olivat pelättävämpiä\nkuin miekkahampaat tai krokodiilit. Ken häiritsi tai uhkasi häiritä\nainoatakaan niiden pesistä, oli varman ja nopean kuoleman oma.\n\n»Ei, meidän on turvauduttava juoksuun, ja ne ovat hyvin nopeita», sanoi\nGrôm. »Mutta menkäämme nyt varovasti, kenties ne eivät hyökkääkään\nmeidän kimppuumme.»\n\nTuskin oli hän saanut sanotuksi sen, kun jättiläismäinen punainen\nhärkä vihaisesti karjuen kumartui eteenpäin ja hyökkäsi heitä kohti.\nJa samassa koko lauma, naurettavan pienet hännät pystyssä, syöksyi sen\njäljessä. Salaman nopeasti A-ya jännitti kaarensa. Nuoli tunkeutui\nsyvälle punaisen jättiläisen kuonoon. Hurjasti ulvahtaen se pysähtyi\nkoettaen repiä tuon tuskaa tuottavan kiusankappaleen turvastaan.\nKoko lauma pysähtyi sen taakse. Muutaman sekunnin kuluttua lähti\nse kuitenkin uudelleen liikkeelle purskuttaen verta ja vaahtoa\nsieraimistaan. Mutta ne hetket olivat kallisarvoisia, ja pakolaiset\nolivat juoksemalla nopeasti ja alas kumartuneina peläten mehiläisten\nhyökkäyksiä, voittaneet ainakin sadan metrin matkan.\n\nNuo kolme olivat heimon parhaimpia juoksijoita. Mutta Grôm huomasi\npian, että he saattoivat enintään toivoa pysyvänsä yhtä etäällä koko\najan. Ja lisäksi uhkasi vaara, että mehiläiset ärtyisivät häiriytyneinä\npaon ja takaa-ajon äänistä. Välttääkseen tuota hirveätä vaaraa\nkiersi hän metsää noin kolmen-, neljänkymmenen askeleen päästä. Grôm\nhuomasi, ettei takaa-ajava lauma näyttänyt suuresti pelkäävän lähestyä\nmehiläisten asuinpaikkoja. Ne seurasivat niin läheltä metsää, että puut\nheilahtelivat.\n\nLiki kaksi kilometriä juostuaan loppui metsä, ja Grôm, vaikka hän\npelkäsikin A-yan alkavan väsyä ja vaikkei ollut mitään pakopaikkaa\nnäkyvissä, hengitti paljon vapaammin. Hän pelkäsi mehiläisiä enemmän\nkuin punaisia petoja, koska ne olivat sellaisia, joita vastaan hän ei\nosannut taistella. Ruohikko ulottui nyt virran rantaan asti, ja siinä\noli hyvä juosta. Pakolaiset riensivät eteenpäin säästävästi hengittäen\nja toivoivat jälleen tapaavansa puita, ennenkuin uupuisivat.\n\nViimein he näkivät eräässä rannan mutkassa, että metsä ulottui jälleen\nveteen asti, mutta vasta noin puolen peninkulman päässä! Katsoessaan\nolkansa yli näki Grôm takaa-ajajien päässeen lähemmäksi heitä.\nPonnistaen hän lisäsi vauhtiaan. Loob pysyi vaivatta mukana, mutta\nA-yan kasvoissa näkyi väsymyksen merkkejä, ja silloin Grômin toivo\nlannistui. Hän alkoi tarkastella vettä, jossa liikkui krokodiileja.\nNäytti siltä, ettei heillä olisi enää pelastumismahdollisuutta.\n\nNoin kilometrin päässä pisti kapea niemeke virtaan, ja sen taakse\nsuojaan oli virta koonnut joukon juurineen maasta irtautuneita puita,\noksia ja risuja; niitä peittivät vihreät kasvit, joiden siemeniä tuuli\noli heitellyt sinne. Se oli todellisuudessa suuri, luonnonmuodostama\nlautta, jonka pyörre oli rakentanut ja joka oli ankkurissa niemen\ntakana. Sitä kohti ohjasi Grôm kulkunsa. Se mahtoi ainakin paikoittain\nolla kyllin vahva kannattamaan kolme pakolaista. Mutta peloittavat\njättiläismäiset takaa-ajajat eivät varmaankaan uskaltaisi astua sille.\n\nLähestyessään paikkaa hän hiljensi vauhtiaan ja tuki A-yaa toisella\nkädellään. Virran rannalla hän pysähtyi luoden arvostelevan silmäyksen\nlauttaan keksiäkseen lujimman suojapaikan ja varmimman tien sinne.\nSillä aikaa pedot lähenivät heitä kavioiden jymistessä ja hurjasti\nkorskuen. Vihdoinkin ne olivat saaneet uhrinsa sellaiseen paikkaan,\nmistä ei ollut enää pelastusta!\n\nRaivoavat eläimet olivat vain kymmenkunnan askeleen päässä, kun Grôm\nlähti edellä tuolle veden päällä ajelehtivalle röykkiölle astuen\nvarovasti ja hyppien rungolta rungolle. Loob ja A-ya seurasivat yhtä\nvarovasti. Muutamat rungot antoivat perään ja vajosivat heidän altaan,\nmutta heidän jalkansa olivat silloin jo varmemmalla pohjalla. Ja tämän\nvanhan puuröykkiön uloimmalta laidalta, missä pyörteet ja virta olivat\nvoimakkaimmat ja missä rungot ja puolisurkastuneet viiniköynnökset\nolivat vahvasti punoutuneet yhteen, he löysivät turvapaikan, mikä\nei vajonnut heidän painostaan. Siinä he pidellen kiinni ylöspäin\nkohoavista oksista kääntyivät ja katsoivat taakseen puoleksi\npelokkaina, puoleksi pilkallisina.\n\n»Ne eivät uskalla seurata meitä tänne», läähätti A-ya.\n\nMutta hän erehtyi. Aivan sokeana raivosta, jonka kuonoon sattunut\nnuoli oli aiheuttanut, tuli jättiläishärkä vajoten eteenpäin mukanaan\npuoli tusinaa lähintä toveriaan, joihin oli tarttunut sen hulluus.\nRöykkiön rannanpuoleinen reuna antoi heti perään, ja rannikko oli\ntässä äkkijyrkkä. Pedot pärskyttelivät syvässä vedessä korskuen ja\nmetelöiden, ja rannalla olevat toverit pysähtyivät heti ja vetäytyivät\ntakaisin hämmästyneinä ulvoen. Kun vajonneet pedot yrittivät saada\netujalkansa lautalle, antoivat sen reunat yhä perään painaen ne\nuudelleen ja uudelleen veden alle. A-ya iski niitä kostonhimoisesti\nkeihäällään, ja Loob ammuskeli niitä nuolillaan, kunnes Grôm pysähdytti\nhänet sanoen, että nuolet olivat liian kalliita tuhlattaviksi. Silloin\nhypähti Loob ketterästi liikkuville rungoille ja huimi petojen päitä\nkevyellä nuijallaan.\n\nKun luonnon muodostaman lautan ankkuripohja oli särjetty, työnsivät\npedot, yrittäessään nousta sille, pian sen lujan, ulomman osan\nvirtaan. Paria minuuttia myöhemmin oli tuo luja osa irrallaan muusta\nja solui hiljalleen virtaa alas vieden elävän lastin mukanaan. Lautan\npienemmät pirstaleet jäivät pyörteeseen, missä pedot ponnistelivat ja\nsätkyttelivät niiden joukossa, milloin kaveten puoleksi jonkun suuren\nrungon päälle, joka heti nousi pystyyn ja työnsi ne pois, milloin\nkadoten hetkeksi lehtien ja köynnösten alle.\n\nPari sarvekasta jättiläistä, jotka olivat aivan rannassa, katsoivat\nparhaaksi kääntyä ja kömpiä pois vedestä. Mutta toiset olivat\nmielettöminä kauhusta. Hetkistä myöhemmin huomasivat hämmästyneet\nkatselijat lautalla mielettömyyden syyn. Tuon melskeen ympärillä kuohui\nveri iskevistä hännistä ja ammottavista leuoista. Ja sitten yksi\npedoista, joka oli joutunut kauas veteen, temmattiin verisen vaahdon\nkohisevaan pyörteeseen. Muutamia hetkiä oli koko pyörre vaahtoavana\ntappotantereena ja leveitä, punaisia juovia virtasi jokea alas.\nPedot, jättiläismäisestä voimastaan ja kavioittensa hurjista iskuista\nhuolimatta, olivat yhtä avuttomia kuin kaniinit lukuisten ja ahneiden\nvihollistensa joukossa. Taistelu, joka oikeastaan ei ollutkaan mikään\ntaistelu, oli pian ohi. Pyörre oli muuttunut krokodiilien luikertavaksi\nasuinpaikaksi.\n\n»Näettekös, ei olisi juuri kannattanut tuhlata nuolia!» sanoi Grôm\nseisoen suorana lautalla ja katsellen näytelmää mielenkiinnolla.\n\n»Luuletko noiden uivien petojen suurine leukoineen pääsevän tänne\nmeidän kimppuumme?» kysyi A-ya vavisten.\n\n»Niin kauan kuin tämä, joka kantaa meitä, pysyy koossa, voimme\nluullakseni ajaa ne pois», vastasi Grôm. Ja heti hän alkoi tarkastella,\nmiten lujasti puut olivat kiinni toisissaan. Virta oli pinonnut rungot\ntoisen toisensa päälle ja rakennus näytti lujalta. Mutta tehdäkseen sen\nvielä lujemmaksi punoi hän kaikki irtonaiset oksat ja köynnöskasvit,\nmitä lautalla oli, taidolla, jota tarvitaan rakennettaessa pesiä puun\nlatvoihin.\n\nKun kaikki oli tehty, mitä saattoi tehdä, kuluttivat purjehtijat\naikaansa katselemalla ympärilleen. He olivat nyt joutuneet kauas\nkeskelle jokea, ja rannat molemmin puolin näyttivät matalilta ja\nkaukaisilta. A-yaa painosti, sillä veden pinta näytti hänestä niin\nlaajalta, selittämättömältä ja uhkaavalta. Hän hiipi lähelle Grömiä\nja painautui hänen voimakkaan käsivartensa suojaan. Pieni vakooja\nistui kuin apina kahden oksan välissä ja katseli tyytyväisennäköisenä\nvettä nähdäkseen uusien vihollisten lähestyvän. Grôm puolestaan oli\nihastunut. Tällaista hän oli todellisuudessa tullutkin etsimään,\nnuolipuun etsimisen ollessa pelkkä tekosyy. Tämä oli vallan uusi\nkokemus, uusi sankariteko. Hän kulki vettä myöten, ei Vedessä, vaan sen\npäällä, pystyssä, kuivana ja huolettomana.\n\nVähään aikaan ei hän välittänyt, mihin he olivat menossa. Hänen\nihmeekseen eivät krokodiilit ja muut veden asukkaat, jotka olivat aivan\ntuntemattomia hänelle, kiinnittäneet heihin mitään huomiota. Ja hän\npäätti, että he näyttivät lautalla vain ajopuilta, joissa ei ollut\nmitään syömistä niille. Hän näki niitä joka puolella joko uimassa\nhirveät kuonot puoleksi veden yläpuolella tai paahtamassa itseään\nhiekkaisilla rantaniemekkeillä. Sitten hän huomasi, että virta kuljetti\nheitä vähitellen tuota rantaa kohti, johon hän niin halusi päästä,\nja hän sai uuden ilonaiheen. Mutta kun oikullinen virta noin tunnin\nkuluttua vei heidät takaisin keskelle jokea, alkoi hän pohtia uutta\najatusta. Hänen täytyi keksiä jokin keino, jolla voisi vaikuttaa lautan\nsuuntaan. Hän ei voinut enää jättää itseään sokeiden oikkujen ja virran\nvietäväksi.\n\nJuuri kun hän alkoi pohtia tuota kysymystä, arvasi A-ya hänen\najatuksensa, kuten hän oli huomannut tämän usein tekevän. Katsoen\nhäneen liehuvien hiustensa takaa kysyi hän, mihin he olivat menossa.\n\n»Koetan juuri tuumia», vastasi Grôm, »miten saisimme tämän esineen\nmenemään sinne, minne haluamme.»\n\n»Etkö voisi työntää sitä pitkällä keihäälläsi, jollei vesi ole liian\nsyvää?» ehdotti tyttö.\n\nGrôm seurasi heti ehdotusta, nojautui reunan yli ja työnsi keihäänsä\nsuoraan alaspäin. Mutta se ei tavannut pohjaa.\n\n»Vesi on liian syvää», sanoi hän, »mutta minä keksin keinon.»\n\nSeisoessaan lähellä lautan etureunaa alkoi hän meloa keihäällään\nsuurissa kaarissa vettä, koetellakseen vain veden vastarintaa. Vaikka\nkeihäs olikin huono melaksi tai airoksi, korvasi hänen suuri voimansa\nsen puutteet, ja hetken perästä hän ihmetellen ja ihastuneena huomasi,\nettä lautan pää oli kääntynyt rantaan päin, mistä he olivat tulleet.\n\nHän mietti sitä hetken äänettömänä, astui sitten toiselle reunalle ja\ntoisti kokeensa. Muutamien voimakkaiden yritysten jälkeen antoi raskas\nlautta perään. Sen pää kääntyi suoraan eteenpäin ja sitten vähitellen\ntoista rantaa kohden. Niin, ei ollut epäilemistäkään: hän oli keksinyt\nkeinon, millä saattoi ohjata suuntaa.\n\n»Aion viedä teidät toiselle rannalle», ilmoitti hän ylpeänä.\n\nNyt hän puuhasi innostuneena saadakseen täytetyksi kehuvan lupauksensa.\nEnsin hän meloi niin hurjasti, että lautta kääntyi aivan ympäri\nvasten virtaa. Hän hämmentyi siitä hetkeksi, mutta sai lautan vielä\nkerran kääntymään siihen suuntaan, mihin halusi. Sitten hän huomasi\nvoivansa pysyttää sen jotenkin samassa suunnassa melomalla muutamia\nkertoja toisella puolella ja sitten nopeasti muutamia kertoja\ntoisella puolella. Tällä tavalla he alkoivat jälleen lähestyä toista\nrantaa. Eteneminen oli kuitenkin hidasta, ja Grôm huomasi pian sen\nolevan väsyttävää. Hän keksi keinon asettamalla A-yan ja Loobin\nyhdessä melomaan keihäällään toisella puolen, samalla kuin hän itse\nvoimakkaasti meloi toisella puolen. Senjälkeen liikkui raskas lautta\nvähän nopeammin ja likeni rantaa kulkien vinottain virran poikki.\n\n»Olen keksinyt jotakin!» huudahti Grôm riemuissaan. »Tällä vehkeellä\nvoimme kulkea vettä myöten mihin haluamme.»\n\n»Mutta ei vasten virtaa», huomautti A-ya, jonka innostusta laimensi se,\nettei häntä haluttanut mennä tuolle toiselle rannalle.\n\n»Se keksitään aikaa myöten», selitti Grôm varmasti.\n\n»Täällä on jokin peto tulossa», ilmoitti Loob hypähtäen seisoalleen\nja temmaisten kaarensa. Samalla ilmestyi suuren krokodiilin litteä,\ninhoittava pää lautan reunalle, ja peto aikoi kiivetä ylös hirveät\nleuat puoleksi avoinna.\n\nA-yan kaari oli yhtä nopeasti vireissä kuin Loobinkin ja kaksi\nnuolta lensi yht'aikaa pedon ammottavaan kitaan. Hämmästyneenä tästä\nvastaanotosta se sulki leukansa kovasti loksahtaen, pysähtyi ja\nhyökkäsi uudelleen eteenpäin. Silloin iski Grôminkin suuri keihäs sitä\nsuoraan silmään, ja siitä se pelästyi. Se pyörähti nopeasti takaisin\nveteen ja katosi jättäen vaahtoavan verivirran jälkeensä.\n\nTällä välin olivat he tulleet lähemmäksi toista rantaa. Mutta\nnähdessään sen näin läheltä täytyi Grômin myöntää, ettei se ollut\nhoukutteleva. Se oli matala, aivan veden pinnan tasalla, ja sitä peitti\nleveä kaislikko, jossa risteili kapeita vesikäytäviä. Siellä ei näkynyt\nollenkaan kuivaa maata.\n\n»Ei mennä tuolle rannalle!» vastusti A-ya kiivaasti. Hänen puhuessaan\nilmestyi kaislojen takaa hirveä pää, jossa oli suunnattoman suuret,\npyöreät, ulkonevat silmät ja pitkä nokkamainen suu. Se heilui pitkän\nkaulan päässä ja tuijotti heihin kiinteästi.\n\n»Ei, emme menekään», sanoi Grôm päättävästi kääntäen nopeasti lautan\njälleen ulapalle. Verenhimoiset ja myrkylliset moskitohyttysparvet\najoivat heitä takaa aina joen keskelle asti ja kiusasivat heitä, kunnes\nkova tuulen puuska karkoitti ne.\n\nGrôm päätti itsekseen, että tuon tuntemattoman rannan tutkiminen oli\njätettävä sopivampaan vuodenaikaan. Hän pohti nyt tarkasti vaikeata\nlautanohjaarmiskysymystä. Kun hän meloi keihäällään vettä ja huomasi\nsen litteän pään synnyttämän voiman, alkoi hän miettiä, millä voisi\nvoimakkaammin saada veden liikkeelle kuin pyöreällä puulla oli\nmahdollista. Sen lisäksi huomasi hän nopeasti, että tuon suunnattoman,\nmuodottoman puuläjän sijaan, jonka päällä he ajelehtivat, oli\nhankittava jokin keveä ja helposti ohjattava, jonka hän voisi tehdä\nsitomalla yhteen vahvoja, bamburuo'on pituisia puunrunkoja. Hänen\näänetönnä miettiessään tätä silmissään syvä, sisäänpäin kääntynyt\nkatse, keksi hän kunnollisen lautan ja kunnollisen melan. Ja hän lisäsi\ntähän vielä täydellisesti hyväksyen A-yan ehdotuksen, että tuota\nrakennetta varsin hyvin saattoi matalassa vedessä työntää eteenpäin\nsauvalla. Keksittyään tämän henkäisi hän syvään, katsoi ylös ja kohtasi\nhymyillen A-yan katseen. Hänen harras halunsa oli nyt päästä kotiin, ja\npanna uusi suunnitelmansa täytäntöön.\n\n»Mihin menemme nyt?» kysyi A-ya.\n\nGrôm katseli tarkasti ympärilleen: taivasta, kukkuloita kaukana\noikealla ja joen juoksua, mikä muutamien viimeksi kuljettujen\nkilometrien aikana oli muuttunut. Hänen vaistonsa suunnasta oli\nerehtymätön.\n\n»Tämä joki», vastasi hän, »virtaa auringonnousuun päin ja laskee\nvetensä suolaisiin vesiin, ei kauemmaksi kuin päivän tai puolen matkan\npäähän luolista. Me menemme kotiin. Palaamme takaisin etsimään nuolia\nuudella lautalla, jonka minä rakennan.»\n\nHänen puhuessaan iski Loobin keihäs veteen lautan vieressä ja tuli\njälleen esiin tuoden mukanaan suuren, hopeanhohtoisen kalan. Loob iski\nsitä niskaan ja pani saaliinsa A-yan jalkojen juureen.\n\n»Toivoisin, että meillä olisi tuli mukanamme, millä keittäisimme sen»,\nsanoi tyttö.\n\n»Uudella lautalla, minkä teen, se käy hyvin päinsä», sanoi Grôm.\n»Matkamme tulee turvalliseksi ja helpoksi, ja mainion tulen pidämme\naina mukanamme.»\n\n\n\n\nKolmastoista luku.\n\nPELKO.\n\n\nLuolan asukkaat alkoivat pelätä hyvää onneaan. Heille lahjoitettiin\nrikkautta niin tuhlaavasti ja yht'aikaa, että he katselivat\nepäluuloisesti tuota pyytämätöntä anteliaisuutta. Noin viikon ajan\noli heidän metsästysalueellaan vilissyt riistaa, ihmeellisissä ja\npäivittäin lisäytyvissä joukoissa, kunnes ei ollut juuri enempää\nvaivaa metsästää niitä kuin noukkia mangopuun hedelmiä oksilta. Ja\nlisäksi se oli parhainta riistaa, monenlaisia hirviä, antilooppeja\nja pieniä villihevosia, joiden lihasta he niin paljon pitivät. He\ntappoivat niitä, tulilla paistettiin yötä päivää, ja lihat, joita he\neivät jaksaneet syödä, kuivatettiin auringossa pitkinä kaistaleina tai\nsavustettiin tuoreen puun savussa. He juhlivat ahneesti, mutta siinä\noli jotakin ilkeätä, jotakin pahaa ennustavaa. He pysähtyivät toisinaan\ntuskallisina ihmettelemään, mikä kohtalon isku mahtoi uhata luolia.\n\nSitä paitsi aivan virtasi kahden viimeisen päivän kuluessa seudulle\nsuuria ja hirveitä petoja, joita luolamiehet eivät ollenkaan\nhalukkaasti metsästelleet. Valkeita ja villaisia jättiläissarvikuonoja\noli saapunut ruohoaavikolle, joka vihreän keltaisena laajeni\nkukkuloiden eteläpuolella. Nuo puolisokeat pedot kävivät peloittavaa,\nepätoivoista taistelua hirveitten, keilasarvisten punaisten\nArsinotheria-laumojen kanssa, jotka olivat jäännöksiä aikaisemmilta\najoilta ja olivat hallinneet kuumaa ruohoaavikkoa ammoisista ajoista\nsaakka. Taistelun karjunta ja melske kuului aika-ajoin luoliin asti,\nkun kuuma tuulen puuska puhalsi etelästä päin.\n\nPaljon enemmän kuin mikään likinäköinen, haparoiva sarvikuono huoletti\nluolan asukkaita suurten punaisten karhujen, mustien leijonien,\nirvistelevien ja armottomien miekkahammastiikerien ja mustanharmaitten\njättiläissusien äkillinen saapuminen. Kaikki nämä, ammoisista ajoista\nihmisen pahimmat viholliset, olivat olleet harvassa ja hajallaan.\nNyt yhdessä yössä ne näyttivät lisäytyneen kuin kaniinit. Lasten ei\nenää sallittu leikkiä tulien ulkopuolella, naiset eivät uskaltaneet\nmennä metsään, ellei heillä ollut leimuavaa tulisoihtua kädessään.\nLisäksi - ja se näytti heimosta kaikkein uhkaavimmalta seikalta — ei\nnoissa verenhimoisissa pedoissa näyttänyt olevan enää yhtä paljon\nvihamielisyyttä ihmistä kohtaan. Ne olivat kaikki kylläisiä, sillä\nniillä oli nyt tavallista riistaa niin runsaasti, ettei niiden\ntarvinnut tehdä juuri muuta kuin ojentaa käpälänsä ja tarttua siihen.\nMutta ne näyttivät kaikki levottomilta ja säikähtyneiltä, ikäänkuin\nniitä painostaisi vaara ja ne eivät ymmärtäisi miten suhtautua siihen.\nKun ihminen joutui vastatusten niiden kanssa, väistyi julminkin niistä\nrukoilevan näköisenä, ikäänkuin sanoakseen, että niillä oli jo kylliksi\nhuolia mielessään.\n\n\u003Ctb>\n\nPäällikkö Bawr ja Grôm, hänen oikea kätensä ja neuvonantajansa,\nseisoivat aukealla vihreällä jyrkänteellä luolan suun yläpuolella\nja katselivat tuskallisina päivänpaahtamalle tasangolle. Ennen\noli tarvittu tarkkaa silmää huomatakseen vaihtelevaa elämää sen\nbamburuokotiheiköissä ja rämeiköissä. Nyt siellä oli tungosta kuin\nkarjatalon kotilaitumiila. Siellä täällä kävi taistelu noiden\njärjettömien valkeiden sarvikuonojen ja keilasarvisten petojen kesken.\nMutta enimmäkseen vallitsi siellä välirauha ja erilaiset pedot\nkoettivat pysytellä toisistaan niin kaukana kuin mahdollista.\n\nKaukana tasangolla käyskenteli lauma jättiläismäisiä olentoja,\njollaisia ei Bawr eikä Grôm ollut milloinkaan ennen nähnyt. Sarvikuonot\nnäyttivät kääpiöiltä niiden rinnalla. Ne olivat sekä komeita että\nvoimakkaita ja tumman mudan värisiä. Niillä oli suunnattoman suuret\npäät, ei ollenkaan kaulaa, suuret korvat, jotka räpyttelivät kuin\nsiivet, ja mahdottoman pitkät, ylöspäin käyristyvät, loistavan\nkeltaiset torahampaat, jotka olivat kyllin voimakkaat kantamaan\npiisonihärkää. Kukkulalla seisovista hämmästyneistä katselijoista\nnäytti siltä, kuin jokaisen pedon kuonosta kasvaisi suuri käärme, joka\nliikkui ilmassa, heilui hirveästi ja repi alas puiden latvat petojen\njalkoihin.\n\nLuolaihminen näki ensi kerran mammuteläimen, jolla ei silloin vielä\nollut karvaista peitettä, joka vasta myöhemmin kasvoi sille kylmillä\npohjolan lakeuksilla.\n\nToinnuttuaan viimein hämmästyksestään huomautti Bawr:\n\n»Niillä näyttää olevan kaksi häntää, noilla uusilla pedoilla, pieni\nhäntä takana tavallisessa paikassa ja hyvin suuri häntä edessä,\njota ne käyttävät kuin kättä. Niitä on hyvin paljon ja ne ovat\nhirveitä. Luuletko, että ne ajavat noita muita petoja meitä kohti\ntukahduttaakseen meidät?»\n\nGrôm mietti kauan ennenkuin vastasi.\n\n»En», sanoi hän. »Ne eivät ole lihan syöjiä. Katso! Ne eivät välitä\nmuista eläimistä. Ne syövät puita. Ja nekin näyttävät levottomilta.\nLuulen, että niitäkin ajetaan takaa. Mutta mitä peloittavia olentoja ne\nmahtavatkaan olla, jotka voivat ajaa ne pakosalle!»\n\n»Jos ne pyrkivät tästä läpi», mutisi Bawr, »tallaavat ne meidät ja\ntulemme niiden alle.»\n\n»Niiden täytyy olla ihmisiä», arveli Grôm ääneensä, »ihmisiä, jotka\novat paljon voimakkaampia kuin me ja niin lukuisia, että puun\nasukkaittenkin laumat ovat heihin verraten vain kourallinen. Ainoastaan\nihmiset tai jumalat suurissa parvissa kuin heinäsirkat voivat näin\nkarkoittaa noita mahtavia petoja edestään, niinkuin lapsi ajaa takaa\nkanoja.»\n\n»Ennenkuin he tulevat», sanoi Bawr painaen suuren, partaisen leukansa\nrintaansa vasten, »on luolien heimo tallattu kuoliaaksi. Mihin voimme\npaeta tuollaisia vihollisia? Me rakennamme suuret tulet luolien\nedustalle ja kuolemme taistellen, kuten miesten tulee.»\n\nHän kohotti tuuheatukkaisen, voimakkaan päänsä ja heilutti uhkaavasti\nkeihästään tuntemattomalle turmiolle, joka oli tulossa etelästä päin.\nMutta Grôm oli vaipunut syviin ajatuksiin.\n\n»On kenties olemassa yksi keino», sanoi hän viimein, »Olemme oppineet\nkulkemaan veden päällä. Meidän on rakennettava lauttoja, paljon\nlauttoja, jotka voivat kuljettaa koko heimon. Ja kun emme enää kauemmin\nvoi puolustaa tuliamme ja luoliamme, työnnämme lautat vesille ja\nkenties ohjaamme kulkumme tuota etäistä, sinertävää rantaa kohti, mihin\nne eivät voi seurata meitä.»\n\n»Aallot ja vedenpedot nielevät meidät», muistutti Bawr.\n\n»Muutamia meistä, kenties useitakin», myönsi Grôm. »Mutta monet\nmeistä pelastuvat pitääkseen heimon tulia vireillä, jos jumalat ovat\nsuosiollisia sinä päivänä ja tyynnyttävät tuulet siksi, kunnes olemme\npäässeet yli. Jos jäämme tänne, kuolemme kaikki.»\n\n»Hyvä on», murisi Bawr kääntyen ja kiiruhtaen rinnettä alas. »Me\nrakennamme lauttoja. Kiiruhtakaamme.»\n\n\u003Ctb>\n\nRannalla luolien alapuolella olivat heimon miehet ahkerassa,\nkuumeisessa työssä vetäen puun runkoja veden rajaan, sitoen\nniitä yhteen vitsaksilla ja nahkahihnoilla ja uutterasti karsien\nhaitallisimmat oksat pois tulen ja terävien kivien avulla. Naiset ja\nrampa orja Ook-ootsk sekä vanhat miehet, joiden henkiset kyvyt olivat\nvielä voimakkaat, mutta kädet liian heikot raskaiden lauttojen tekoon,\njäivät luoliin A-yan, Grômin puolison komentoon. Heillä oli kylliksi\ntyötä pitäessään yllä ketjutulia, vartioidessaan lapsia vaaralta ja\nkarkoittaessaan keihäillä ja nuolilla yhä uudelleen tungeksivat,\nhurjasilmäiset petolaumat. Pedot pelkäsivät tulia ja myöskin\nihmisolentoja, jotka hyppivät ja huusivat savun ja tulen keskellä.\nMutta vielä enemmän ne näyttivät pelkäävän jotakin tuntematonta\ntakanaan. Jonkun aikaa olivat kuitenkin rätisevät liekit ja lentävät\nnuolet riittävä varustus, ja arat, mutta julmat hyökkääjät kiersivät\nepäröiden länteen päin kukkuloiden yli.\n\nVirran rannalla työskentelivät lautanrakentajat Grômin johdolla.\nLeveä, noin peninkulman laajuinen vesi oli suuren joen suu, johon\nvuorovesi vaikutti ja johon joki virtasi luoteesta päin. Vuolas virta\nkuljetti alas paljon kaatuneita puunrunkoja sisämaan metsistä, joita\nlahden vuorovedet syöksivät takaisin ja ajelivat pitkin rantoja. Lautan\nrakentajilla oli sen tähden runsaasti rakennusaineita, ja pelko, joka\ntäytti heidät, pakotti heidät ahkeruuteen, joka ei muuten kuulunut\nheidän tapoihinsa.\n\nTuntui melkein kuin he olisivat tehneet työtä painajaisen ahdistamina.\nVähän väliä tuli hirvi- tai tapiirilauma, joka säikähtyneenä pakeni\npitkin rantaa veden ja kallioiden välissä. Ahertavat miehet vetäytyivät\nsyrjään, kunnes lauma oli mennyt ohi, ja aloittivat uudelleen työnsä.\n\nKerran tuli kuitenkin villi sarvikarjalauma korskuen ja ravistellen\nsuuria, teräväkärkisiä sarviaan. Niiden tömisevät joukot täyttivät\nkoko ranta-alan niin, että miesten oli kahlattava syvälle veteen\npelastuakseen. Muutamat peläten suurisuisia, lihaa syöviä kaloja, jotka\nhätyyttivät joen suussa vuoksiveden aikana, pysähtyivät liian lähelle\nrantaa ja saivat maksaa epäröintinsä joutumalla julmasti puhkaistuiksi.\n\nOli melkein täyden kuun aika, päivät olivat pisimmillään ja lautan\nrakentajat ahersivat kuumeisesti läpi yön. Auringonnousun aikana\narvioivat Bawr ja Grôm, että lauttoja oli kylliksi koko heimolle. He\npäättivät kuitenkin rakentaa vielä muutamia siltä varalta, että jokin\nniistä ei kannattaisikaan niin monta kuin he toivoivat.\n\nMutta tuolle varovaisuustoimenpiteelle ei kohtalo myöntänyt aikaa.\n\nAlaston tyttö, jonka kapea, leopardinnahkainen vyöhyt tarttui\nkallioon ja kirposi hänen vyötäisiltään, tuli juosten alas mäkipolkua\nhiukset liehuen raikkaassa aamuilmassa. Kaukana hänen jäljessään tuli\nlapsijoukko ja vanhoja naisia, jotka kantoivat pienokaisia tai kuivia\nlihakimppuja.\n\n»He eivät saa tulla vielä. He ovat vain vastuksina!» huusi Bawr\nvihastuneena viittoen heitä takaisin. Mutta he eivät välittäneet\nsiitä, ja tästä saattoi nähdä, että he pelkäsivät jotakin enemmän kuin\nrautanyrkkistä päällikköä.\n\n»Heidän joukossaan ei ole ainoatakaan nuorta naista tai vanhaa miestä,\njoka osaisi taistella», sanoi Grôm. »A-ya on varmaan lähettänyt heidät,\nkoska aika on tullut. Odottakaamme nuorta tyttöä, joka näyttää tuovan\nsanaa.»\n\nHengästyneenä ja painaen toisella kädellään rintaansa vaipui tyttö\nBawrin jalkoihin.\n\n»A-ya sanoo: 'Tulkaa pian!'» läähätti hän. »Niitä on liian paljon. Ne\njuoksevat tulien yli ja tallaavat meidät.»\n\nGrôm hypähti huudahtaen eteenpäin, pysähtyi sitten ja katsoi\npäällikköönsä.\n\n»Mene», sanoi Bawr, »ja tuo heidät luoksemme. Minä jään tänne pitämään\nhuolta lautoista.»\n\nOttaen kymmenen vahvinta taistelijaa mukaansa syöksyi Grôm rinnettä\nylös tuskissaan A-yan ja lasten kohtalosta.\n\nOli nousuveden aika, ja vesi kohosi vahvasti. Varovaisuuden vuoksi\noli muutamia lauttoja laskettu liikkeelle. Viimeisen pakoveden mukana\nne saivat vitsasköysien varassa luisua pois ja johdettiin taas virran\npalatessa varovaisesti takaisin. Mutta useimmat niistä olivat siellä,\nmissä ne oli rakennettu tai minne ne oli jätetty odottamaan siksi\nkunnes nousuvesi olisi korkeimmillaan ja veisi ne mukanaan. Kun vanhat\nnaiset saapuivat lasten kanssa, ehdätti Bawr heidät märälle rannalle\nlauttoihin, mitkä olivat liikkeellä, määräten jokaiseen kömpelösti\ntehtyyn lauttaan neljä miestä hoitamaan sitä litteillä meloilla.\nTällä hetkellä oli kaikkien näiden miesten tehtävänä pitää lastattuja\nlauttoja paikallaan, etteivät hyökylaineet veisi niitä mennessään.\n\nKun Grôm ja hänen vähälukuiset seuralaisensa, sivuutettuaan matkalla\njoukon vapisevia pakolaisia, saapuivat tasangolle luolien edustalle,\noli heitä kohtaava näky hirveä ja masentava. Näytti siltä kuin jokin\nsuuri, eteläinen maa olisi koonnut kaikki eläimensä yhteen ja sitten\nsyössyt ne laajana virtana, hurjana ja vastustamattomana, pohjoista\nkohden. Se oli sellainen joukkovaellus, jollaisesta nykyajan maailma\nei ole milloinkaan edes uneksinut, vaan saanut ainoastaan heikon\nkäsityksen piisonihärkien kulkiessa Pohjois-Amerikan tasankojen läpi\npuoli vuosisataa sitten, tai lukemattomien sopulihiirijoukkojen\nmuuttaessa yhtaikaa syntymäseuduiltaan Skandinavian maista.\n\nNaisten kimeä kirkuna heidän taistellessaan kuin naarassudet\npuolustaakseen lapsiaan ja kotiluoliaan, ja vanhojen miesten heikot,\nmutta kesyttymättömät huudot sekautuivat sanoin selittämättömään\näänten sekasotkuun, röhkimiseen, ulvontaan, kiljumiseen, karjuntaan,\nmylvimiseen ja määkimiseen, joka kuului peloittavasta petojoukosta,\njoka täytti tulien takana olevan avonaisen kentän. Muutamat pedoista\nolivat mielipuolina kauhusta, muutamat taistelun vimmassa, ja\nmuutamat vain halusivat päästä takanaan olevasta ahdingosta. Mutta\nkaikki näyttivät olevan halukkaita tulemaan nuotioiden sisäpuolelle\nja pääsemään luoliin, ikäänkuin olisivat luulleet sieltä löytävänsä\nturvapaikan tuntematonta vaaraa vastaan.\n\nUloinna oikealla oli kaksi nuotiota aivan tukahdutettu ja tallattu\nhajalleen, ja kolme, neljä vanhaa miestä ja pari hurjistunutta nuorta\nnaista taisteli siellä kaatuneen hirven ja härän ruumiin suojassa\ntorjuakseen kiivaat hyökkäykset. Kaksi vanhaa miestä makasi maassa\ntulien välissä kavioiden tallaamana ja kolmatta, joka oli työnnetty\netäisemmän luolan kallioseinää vasten, ahdisteli karhu hirveästi, mutta\nilman tarkoitusta, ikäänkuin tuo suuri peto tuskin huomaisi, mitä se\nteki. Eläinten hyökkäyksessä oli jotakin kummallisen peloittavaa.\n\nKentän keskellä aivan pääluolan edessä, jonka ammottava sisäänkäytävä\nnäytti olevan liikehtivien petojen päämääränä, johti A-ya taistelua\nramman orjan Ook-ootskin kanssa, joka ryömi taistellen hänen vieressään\nkuin raivostunut sammakko. Täällä olivat tulet melkein sammuneet,\nmutta kaatuneet pedot muodostivat auttavan suojamuurin, jonka harjalla\nnaiset hyppivät iskien keihäillään ja huutaen hurjia herjauksia. Vanhat\nmiehet nojasivat veristä läjää vastaan säästääkseen voimiaan. Siellä\ntäällä raatojen keskellä oli naisen tai vanhan miehen ruumis härän\nsarven puhkaisemana tai hirven repivien sarvien aukiviiltämänä. Kun\nGrôm ja hänen miehensä tulivat huutaen tasangon poikki, syöksyi suuri,\nvillainen sarvikuono suojamuurin toiselle puolen aukaisten verisellä\nsarvellaan tien itselleen, tallasi pari puolustajaa huomaamatta alleen,\nhyökkäsi lähimmän tulen läpi ja ryntäsi sokeasti luolan suusta sisään\ntakkuinen turkkinsa ilmiliekissä. Lapset ja vanhat naiset, jotka eivät\nvielä olleet paenneet rannalle, huusivat kauhuissaan. Hurjistunut peto\nei kiinnittänyt heihin mitään huomiota, vaan ryntäsi jymisten luolaan.\n\n»Paetkaa, kaikki naiset!» huusi Grôm tuon melskeen yli, kun hän\nmiehineen hyökkäsi suojamuurin luo. »Menkää rantaan lasten kanssa!\nMe pidätämme hyökkäystä, kunnes te olette päässeet sinne. Juoskaa!\nJuoskaa!»\n\nNyyhkyttäen hurjasti tottelivat naiset peräytyen taistelusta ja\ntarttuen kukin omiin pienokaisiinsa, kaikki paitsi A-ya, joka jäi\nitsepäisesti Grômin viereen.\n\n»Mene!» käski Grôm kiivaasti. »Lapset tarvitsevat sinua. Vie heidät\nkaikki alas!»\n\nNainen totteli jurosti myöntäen Grômin olevan oikeassa, mutta yhä\ntaistelun haluisena, vaikkei hänen väsynyt käsivartensa voinut tehdä\nenää juuri muuta kuin kohottaa keihästä.\n\nNäiden uusien taistelijoiden hyökätessä, miesten, joilla oli\nIeijonamaiset harjat, tuliset silmät ja iskevät, vastustamattomat\naseet, peräytyivät eläinten etujoukot survoen takanaolevia. Muutamissa\nminuuteissa oli ahdinko poistettu. Grôm kääntyi vanhojen miesten\npuoleen. »Te menette nyt», käski hän. Mutta he kieltäytyivät.\n\n»Me jäämme tänne», huusi eräs hengästyneenä, mutta rohkeata tulta\nvanhoissa silmissään. »Ei ole liikaa tilaa lautoilla.» Ja he alkoivat\njälleen taistella.\n\nGrôm naurahti ylpeänä. Kun sellaista rohkeutta virtasi vielä\nvanhoissakin suonissa, oli heimo, niin hän ajatteli, saava suuria\naikaan. Hän kääntyi ramman orjansa puoleen, josta hän piti tämän\nurhoollisuuden tähden.\n\n»Sinä menet! Olet rampa etkä voi juosta.»\n\nRyömivä jättiläinen katsoi häneen leveä suu irvissä.\n\n»En ole nainen», sanoi hän. »Minä jään ja estän niitä tulemasta, kun\nte kaikki menette. Minä tapan tappamasta päästyänikin. Ja sitten menen\nhyvin kauas.»\n\nHän viittoi suurella, kyhmyisellä, verta vuotavalla kädellään kohti\naurinkoa ja korkeata taivasta.\n\nEnnenkuin Grôm ehti vastata, kuului kukkulan etelänpuoleiselta\nrinteeltä hurjaa karjuntaa, niin kovaa, että kaikki muut äänet\nvaikenivat sen kuullessaan. Tuon peloittavan äänen kaikuessa syöksyi\npetolauma uudelleen eteenpäin suojusmuuria ja vastustajien nuijia ja\nkeihäitä vastaan. Kallion harjan takaa tuli esiin ikäänkuin huojuva\nkärsämetsä, suuria torahampaita ja voimakkaita, tummia päitä.\n\n»Kaksihäntäiset ovat kintereillämme!» huusi Grôm kauhuissaan. Hänen\ntoverinsa läähättivät, kun suunnattomat olennot tulivat kokonaan\nnäkyviin.\n\nGrôm katsoi taakseen ja näki viimeisten naisten ja lasten, joita A-ya\nhurjasti paimensi keihäällään, katoavan jyrkännettä alas rannalle.\n\n»On aika meidänkin lähteä», huusi Grôm tarttuen rampaa orjaa\nkäsivarteen vetääkseen hänet mukaansa. Mutta Ook-ootsk riistäytyi irti.\n\n»Minä työnnän niitä takaisin, kunnes te olette menneet», murisi hän\nja työnsi suuren keihäänsä härän sydämeen, joka samassa ilmestyi\nsuojamuurille. Grôm huomasi olevan hyödytöntä koettaa nyt pelastaa\nhäntä. Jäljelle jääneiden tovereittensa kanssa hän juoksi pois\nsuunnaten kulkunsa rantaan. Oli oikein, ajatteli hän, että urhoollinen\norja halusi kuolla heimon puolesta.\n\nPedot tulivat suojamuurin ja tulien yli kuin kirkuva virta. Mutta\nhuomatessaan kaikkien esteiden niin äkkiä kadonneen, jakautui virta\nvoimakkaan, iskevän Ook-ootskin ympärillä kuin vesi keskellä virtaa\nolevan kallion ympärillä. Se yhtyi jälleen hänen takanaan virraten\nmullin mallin luolan suita kohden, ja tässä puserruksessa joutuivat\nheikommat ja mitättömämmät julmasti revityiksi ja maahan tallatuiksi.\n\nSitten tulivat mammuteläimet huojuen ja kiljuen tasangon poikki\nkulkien pienempien petojen yli kuin nousuveden laine. Nähtyään\nviimeisen sotilaistaan kulkevan alas rantatietä kääntyi Grôm vielä\nkerran katsomaan tuota hirveää ja kummallista näytelmää. Hän näki\nvilahdukselta Ook-ootskin kyyristyneen olennon kohoutuvan tähtäämään\npunaisella keihäällään suurta, mustaa hirviötä rintaan, joka kohosi\nkuin vuori hänen yläpuolellaan. Sitten vyöryi vuori hänen ylitseen\nmusertaen hänet, ja Grôm kiiruhti nopeasti polkua alas.\n\n\u003Ctb>\n\nLauttojen luona oli meteliä. Noin parikymmentä naista ja lasta, jotka\nyrittivät veden äyräälle, oli raivostunut, pitkin rantaa hyökkäävä\npiisoniparvi surmannut, ja jäljelle jääneiden viiltävät huudot\nkuuluivat lauttauspaikalle kaikuvan kirkunan ja metelin yli. Puolet\nlautoista olivat nyt lasteineen vesillä, ja miehet ähkivät hurjasti\ntyönnellessään toisia jokeen. Naiset ja lapset keräytyivät veteen\nheidän ympärilleen odottaen, milloin miehet antaisivat heidän nousta\nlautoille.\n\nKun Grôm joukkonsa kera veren tahrimana päästä jalkoihin asti saapui\nrannalle ja heitti verta tippuvat aseensa lautoille, likeni eläintulva\nluolilta jyrkänteen reunan yli rannalle päin. Toiset, jotka olivat\nvarmoja jaloistaan, kuten leijonat ja karhut, tulivat varovasti polkua\nalas. Toiset syöksyivät mielettömästi eteenpäin ja tulivat pyörien alas\npuskien kallioon ja teräviin reunoihin ja pysähtyen rannalle särkyneenä\nluukasana. Sitten tuli näiden takana näkyviin jyrkänteen reunalle\njoukko mammuteläimiä, mustina ja jättiläismäisinä sinistä taivasta\nvastaan. Ne heiluttivat pitkiä kärsiään ja kiljuivat hurjasti, mutta\nepäröivät laskeutua alas.\n\n»Joutukaa! Joutukaa!» huusi Bawr hoputtaen väsyneitä työmiehiä, niin\nettä suonet pullistuivat nis kassa ja otsassa ikäänkuin ne puhkeaisivat.\n\nGrômin ja hänen joukkonsa avulla saatiin viimeisetkin lautat vesille.\nLapset työnnettiin niille, naiset kiipesivät heidän jälkeensä ja\nmiehet, kahlaten ja ohjaten, jotteivät lautat ajautuisi jälleen maalle,\nalkoivat varovasti seurata heitä.\n\nSamassa syöksähti rantaa pitkin uusi eläintulva, pääasiallisesti\npuhveleita, niiden etunenässä kolme suurta, valkeata sarvikuonoa. Ne\nnäyttivät kaikki olevan aivan sokeina pelosta. Ne syöksyivät suoraan\neteenpäin huomaamatta ihmisiä lautoilla tai muita petoja, jotka tulivat\njyrkännettä alas. Niiden kintereillä tuli ryskien toinen mammutparvi,\nkärsät korkealla ilmassa ja punaiset suut ammollaan.\n\nKun nuo suunnattomat, vyöryvät olennot saapuivat lauttojen kohdalle,\nhuusi eräs lapsista nähdessään tuon peloittavan näyn. Lauman johtaja\nkäänsi ilkeät, pienet silmänsä lauttoihin päin näyttäen nyt vasta\nhuomaavan ne. Pysähtymättä se ojensi alas kärsänsä, kiersi sen Bawrin\nvyötäisille, heilahdutti hänet ilmaan murskaten hänen kylkiluunsa\nhurjalla puristuksella ja kuljetti häntä korkealla ilmassa kiljuvan\nlauman yläpuolella.\n\nLautoilta kuului vihan ulvontaa. A-ya, jonka kaari oli nopea kuin\najatus, ampui nuolen, ennenkuin Grôm ehti pysähdyttää hänen kätensä.\nNuoli tunkeutui syvälle hirviön kärsään. Paiskaten elottoman uhrinsa\nlaumansa jalkoihin koetti peto kääntyä kostaakseen tuon kummallisen\nhaavan. Mutta pääsemättä takana olevan vyöryn läpi kulki se eteenpäin\nkiljuen raivosta.\n\nGrôm, joka nyt oli heimon päällikkö ja hallitsija, käski työntää\nkaikki lautat syvälle, niin etteivät hyökkääjät ulottuisi niihin. Nyt\nkun hänellä oli kaikki vastuunalaisuus hartioillaan, ei hänellä ollut\naikaa surra Bawrin kuolemaa, Bawrin, joka oli kuollut arvokkaasti,\nkuten päällikön tuleekin. Lautat kulkivat jo kaukana virrassa, ja\nGrôm toivoi, että he kykenisivät saamaan ne tyynen veden aikana kauas\npohjoista rantaa kohden, ennenkuin joutuisivat kokemaan pakoveden\ntäyttä voimaa. Miettiessään tätä ja kehoittaessaan sotilaitaan\nponnistelemaan voimiensa takaa raskailla ja hankaloilla sauvameloilla,\naprikoi hän koko ajan suurta salaisuutta. Mikä karkoitti mahtavat\nmammutitkin tieltään? Mitä tuo pelko oli?\n\nSilloin äkkiä, kun lautat olivat noin kolmen-, neljänsadan metrin\npäässä rannasta, hän näki jotakin. Hiljainen hämmästyksen huudahdus\npääsi hänen huuliltaan ja samoin kaikilta muiltakin lautoilla olijoilta.\n\nAlas kukkuloiden rinteitä, missä luola-asukkailla oli ollut\nasuntonsa, pitkin rantaa, mistä lautat juuri olivat lähteneet,\nvirtasi lukemattomat määrät repiviä, purevia hyeenoja, suurempia kuin\nvoimakkaimmat sudet, hirveät päät riipuksissa lähellä maata. Oli\nselvää, että ne olivat hurjina nälästä, eikä niitä ajanut muu kuin\noma hirveä ruokahalunsa. Ne eivät paenneet mitään, mutta muutamat\nniistä pysähtyivät nielläkseen suuhunsa tapaamansa petojen raadot,\nsillä aikaa kuin muut ryntäsivät eteenpäin loppumattomina joukkoina\nsyöstäkseen maahan suuren lukunsa ja musertavien leukojensa avulla\nvahvimmatkin pedot, jotka pakenivat niiden edellä. Siellä täällä\nkääntyi naarasmammut, raivostuneena vasikkansa surmasta, tai vanha\nsarvikuono, närkästyneenä siitä, että oli joutunut tuollaisen\nroskajoukon metsästettäväksi, ja syöksyi tuon tulvan läpi tallaten\nniitä sadoittain. Mutta se ei tehnyt mitään tehoa niiden lukuun eikä\nniiden nälkäraivoon nähden. Muutamissa minuuteissa kaatui jättiläinen\nryskien, jalat puoleksi syötyinä. Hyeenat piirittivät sen, ja se hävisi\nkuin lihava toukka muurahaiskeossa. Siellä täällä kahlasi mammut, joka\noli älykkäämpi tovereitaan, syvälle veteen huomattuaan pelastuksensa\nmahdottomaksi ja seisoi siellä poimien yhden vihollisensa kerrallaan\nrannalta tallatakseen ne kiljuen voitonriemuisena jalkojensa alle.\n\nGrôm käänsi syvään huokaisten selkänsä tuolle sanoin kuvaamattomalle\nnäytelmälle, katseli vastakkaista, vihreää rantaa ja kiitti\ntuntemattomia jumaliaan, että se oli niin kaukana. Kun tuo leveä virta\njuoksi välissä, luuli hän, että heimo voisi olla turvassa noilta\nvihollisilta ja vielä kerran löytäisi onnensa.\n\n\n\n\nNeljästoista luku.\n\nPITKÄN UNEN LAMMIKKO.\n\n\nLuolien asukkaiden heimo, jonka suuri petojen vaellus karkoitti\nkotipaikaltaan suolaisen veden luota, oli vähentyneenä ja masentuneena\npelastunut lautoilla leveän joensuun poikki, joka huuhteli heidän\nasuinmaittensa pohjoista reunaa. He olivat löytäneet sieltä\nlevähdyspaikan, mutta se näytti olevan vaarallinen. Koko seutu joensuun\npohjoispuolella oli tuskin muuta kuin höyryävää suota, jossa oli\nmyrkyllisiä käärmeitä ja hyönteisiä sekä varhaisemman ajan outoja\npetoja, joiden julmuus pakotti luolien asukkaat entiseen elämäänsä\npuiden latvoihin. Tällöin oli mahdotonta pitää vireillä pyhiä tulia,\njotka olivat heimolle yhtä tärkeitä kuin elämä ja jotka he olivat\ntuoneet mukanaan paetessaan lautoilla. Päällikkö Grôm huomasi väsyneen\nkansansa olevan vaarassa vaipua jälleen heikkouteen, josta hän tulen\nlöydöllään ja valloituksellaan oli sen niin ihmeellisesti kohottanut.\n\nYksinäisen jobo-puun latvasta, joka kohosi tiheän rämeikön keskellä,\nnäki Grôm jotakin, mikä näytti ikäänkuin purppuraiselta pilvenmöykyltä\nläntisellä ja luoteisella taivaanrannalla. Kun se oli aina siellä,\nmilloin tahansa hän kiipesikin sitä katsomaan, päätteli hän, ettei se\nollut pilvenmöykky, vaan kukkulajono. Missä oli kukkuloita, siellä\nsaattoi olla luoliakin. Joka tapauksessa täytyi kansan saada parempi\nasuinpaikka kuin tämä soinen ja petoja täynnä oleva seutu. Tie tuolle\nsinertävälle, toivotulle kukkularyhmälle kulki siellä, mihin varmasti\nmyös tulisivat nuo muuttavat pedot, jos niiden pälkähtäisi päähän uida\njoen yli. Tämä mahdollisuus oli sellainen, josta Grôminkin rohkea mieli\nmasentui. Mutta hän tunsi, että hänen oli rohkeasti vastustettava mitä\nvaaraa tahansa, jos hänen mieli päästä noille pilvisille kukkuloille.\nTunti sen jälkeen kuin Grôm oli tehnyt tämän päätöksen, oli luolaheimo\njälleen matkalla.\n\nMatkan ensimmäiset päivät olivat kovin vaivalloiset. Grôm johti kulkua\npitkin virran rantaa siksi, että sieltä näytti olevan lyhyin tie\nkukkuloille ja että hätätilassa vesi tarjosi pelastustien lautoilla.\nJos olisi ollut mahdollista kulkea lautoilla, olisivat vaivat olleet\nvähemmät, mutta Grôm oli jo kokenut, ettei hänen raskaita, kömpelöitä\nlauttojaan voinut kuljettaa vahvaa virtaa ylöspäin. Lautat kuljetettiin\ntyyneen lahdelmaan ja sidottiin köynnöksistä punotuilla köysillä\nrantaan siltä varalta, että niitä joskus tulevaisuudessa sattuisi\ntarvitsemaan.\n\nTuon surullisen joukon etunenässä kulki Grôm vaimonsa ja kahden\nlapsensa kera sekä karvainen, pieni vakoilija Loob, jonka jalat olivat\nyhtä nopeat kuin silmät, korvat ja sieraimetkin ja joka oli yhtä\nväsymätön kuin harmaa susi. Aivan heidän takanaan tuli pääsotilasjoukko\nleveässä rintamassa suojatakseen kylkiä äkkirynnäköltä. Sitten\nseurasivat naiset ja lapset keräytyneinä niin lähelle kuin mahdollista\nrintaman keskustan taakse. Muutamat valitut sotilaat nuoren Môn, A-yan\nveljen johdolla suojasivat taustaa. Joukossa ei ollut ainoatakaan\nvanhaa miestä tai naista, sillä ne olivat kaikki kaatuneet viimeisessä\nsuuressa taistelussa luolien edustalla. Sellaiset nuoret naiset,\njoilla ei ollut pieniä lapsia kuljetettavanaan, kantoivat raskaita\ntulivasutaakkoja tai savustettuja lihakimppuja, jotta sotilaat\nsaattoivat vapaasti käyttää jousiaan ja keihäitään.\n\nKuljettiin milloin maassa, milloin korkealla puiden latvoissa.\nPuiden latvoissa oli turvallisempaa, mutta eteneminen oli\nhidasta ja vaivalloista. Maassa seurasivat heitä aina pistävät\nhyönteisparvet, kunnes Grôm keksi savun. Kun joka toinen heimon jäsen\nkantoi kuivista ruohoista ja puunkuorista valmistettua soihtua,\npeitti koko joukon kitkerä savupilvi, jonka hyönteiset huomasivat\nvastenmieliseksi.\n\nVakavimmista vaaroista, joita sattui kuljettaessa noita kukkuloita\nkohti, riittänee yhden maininta. Yöt vietti koko heimo tavallisesti\npuiden latvoissa turvallisuuden vuoksi ja siksi, että harvoin tavattiin\ntarpeeksi kuivaa maata, missä voitiin levätä. Mutta eräänä iltana\nennen auringonlaskua he saapuivat ikäänkuin pienelle saarelle keskellä\ntuota höyryävää rämeikköä. Se oli noin neljä, viisi jalkaa ylempänä\nsuon pintaa. Puut, jotka kasvoivat siinä, olivat kauniita ja suoria\nja niiden korkeissa latvoissa kohosi tuuhea lehtiviuhka. Maa noiden\ntasaisten, yhdenmukaisten runkojen välillä oli sopivaa, sillä sitä\npeittivät rehevät, pehmeät ajuruohojen ja minttujen sukuiset, tuoksuvat\nkasvit. Tuollaista lepo- ja virkistystilaisuutta ei saanut päästää\nkäsistään, ja Grôm käski heti pysähtyä.\n\nLihava, siantapainen vesipeto oli sinä päivänä keihästetty eräästä\npoukamasta matkan varrella, ja tyytyväisenä asettui heimo iloiselle\naterialle, jollaista se ei ollut moneen päivään saanut. Sillä aikaa\nkuin saalis A-yan älykkäällä johdolla paloiteltiin ja jaettiin, rakensi\nGrôm kiireesti leiritulia saaren ympäri suojaksi yön kulkijoita\nvastaan, joita oli runsaasti ympäröivässä rämeikössä. Kun tuli pimeä,\nvalaisivat liekit kohoavia runkoja, mutta tuuhea lehväkatto oli niin\nkorkealla, ettei savuinen kirkkaus ulottunut sinne saakka.\n\nKun toiset heimon jäsenet alkoivat kemuilla, piti Grôm, Loob ja puoli\ntusinaa muita sotureita tarkkaa vahtia heidän syödessään, sillä he\neivät luottaneet pimeään rämeikköön eikä syviin, kaislarantaisiin\nlammikkoihin tulien toisella puolen. Äkkiä kuului saaren toiselta\npuolen hurjaa roiskinaa ja pimeästä tuli esiin rivi pieniä, ilkeitä\nsilmiä, jotka kaikki tuijottivat aterioiviin. Sitten tuli näkyviin\nalligaattorien ja kummallisten, torahampaisten krokodiilien päitä.\nOllenkaan pelkäämättä tulia ne tulivat suoraan eteenpäin kömpelösti\nsuut ammollaan.\n\nSillä aikaa kuin kirkuvat naiset sieppasivat lapset toiselle puolen\nleiriä, syöksyivät Grôm ja muut sotilaat noita inhoittavia hyökkääjiä\nvastaan, jotka ihmeellisellä nopeudella vaapersivat tulien luo. Mutta\nnoita vihollisia ei voinut vastustaa kaarella ja keihäällä. Grômin\nkäskystä sieppasi jokainen sotilas loimuavan kekäleen tulesta ja työnsi\nsen lähimmän vihollisensa ammottavaan kitaan. Mielettömässä raivossaan\npurivat pedot kekälettä, ennenkuin huomasivat sen vaikutuksen. Sitten\nne ulvahtaen tuskasta pyörähtivät ympäri ja kömpivät takaisin vettä\nkohti huimien jättiläismäisillä hännillään niin, että kolme sotilaista\nkaatui ja puolitusinaa nuotiota sammui. Aterioivat olivat tuskin\nehtineet istuutua tuon mellakan jälkeen, kun pimeästä sisämaasta päin\nkuului hurjaa, uhkaavaa kiljuntaa ja sen jälkeen ryskivää jyminää\naivankuin pari mammuteläintä olisi hyppinyt sammakkoa rämeikössä.\nKaikki miehet tarttuivat jälleen aseisiinsa ja seisoivat odotellen\näänettöminä ja tuijottaen vaaralliseen pimeyteen. Toiset naisista\najoivat lapset aivan saaren keskelle, sillä aikaa kuin toiset\nsuurentivat tulia kuumeisella kiireellä. Uhkaavat huudot ja kova,\nhyppivä jyminä tuli yhä lähemmäksi hirveää vauhtia. Äkkiä ilmestyi\nkaukaisten hämärien puunrunkojen; joukkoon jättiläisolento, seitsemän,\nkahdeksan kertaa korkeampi kuin Grôm. Hyppien vahvoilla takajaloillaan\nja pidellen panssaroituja etukäpäliään rintaansa suojana tuli se kuin\nsuunnaton kenguru rämeikön läpi tallaten oksat ja pienemmät puut\ntullessaan ja tukien itseään joka hypyllä voimakkaalla matelijan\nhännällään Sen suuri pää, joka oli puoleksi hirveän hevosen ja puoleksi\nalligaattorin pään kaltainen, oli pitkän, luikertavan kaulan päässä,\nja sen suunnattoman suuret, pyöreät ja luomettomat silmät olivat\nkuin kaksi kiiltävää, välkkyvää metallikiekkoa, kun niihin osuivat\nleiritulien leimahdukset.\n\nTuo kauhistava olento ei nähtävästi pelännyt ollenkaan liekkejä.\nKun se oli noin kolmen-, neljänkymmenen metrin päässä tulikehästä,\nkehoitti Grôm ampumaan, ja nuolisade lensi sitä kohden. Mutta nuolet\nponnahtivat tehottomina sen hyvin suojatusta nahasta, joka loisti\nkuin himmeä pronssi tulen valossa. Grôm komensi jälleen, ja sillä\nkertaa heittivät sotilaat keihäänsä, mutta nekin putosivat mitään\nvaikuttamatta pedon suojuksista maahan. Seuraavalla hypyllä oli peto\nleirin reunalla, jossa toinen sen voimakkaista jaloista hävitti yhden\ntulista. Nopeasti iskien jättiläismäisellä päällään sieppasi se\nlähimmän sotilaan leukoihinsa ja heilahdutti hänet korkealle ilmaan,\nniinkuin haikara sieppaa sätkyttelevän sammakon. Samassa lennätti A-ya,\njoka oli ainoa erehtymätön kaaren ampuja heimossa, nuolen, joka työntyi\npuoliväliin hirveän, loistavan silmän keskelle, ja Grômin, joka oli\nainoa sotilaista, joka ei vapissut kauhusta, onnistui heittää keihäänsä\nsyvälle pedon reiteen, suojattomaan sisäpuoleen. Mutta noista kahdesta\nhaavasta huolimatta, vaikka ne olivatkin kauheita, ei peto hellittänyt\nsaalistaan. Päästäen sieraintensa kautta kovia, kiljuvia ääniä katkaisi\nse keihään varren kuin oljen korren reidestään, kääntyi, ja nuoli vielä\nsilmässään hyppi se takaisin pimeään syömään saalistaan.\n\nRakennellen uusia tulia ja kohentaen niitä kovempiin liekkeihin odotti\nheimo useita tunteja pedon palaavan ja ryöstävän uuden saaliin. Mutta\nse ei palannutkaan. Viimein päätteli Grôm, että hänen keihäänsä kärki\nsen reidessä ja A-yan nuoli silmässä olivat antaneet sille jotakin\nmuuta ajateltavaa. Vielä kerran hän valitsi vartijat ja vähitellen\nheimo, tottuneena kauhuihin, laskeutui levolle. Loppuyö kului\nrauhallisesti, mutta seuraava ja kaksi sen jälkeistä yötä vietettiin\npuiden latvoissa. Sitten neljäntenä päivänä saapuivat väsyneet kulkijat\nodottamatta suolta miellyttävälle ruohotasangolle, jossa kasvoi\nmimosapensaita. Kukkulat, jotka nyt näyttivät vihreiltä ja metsäisiltä,\nolivat vain päivän matkan päässä.\n\nMutta juuri silloin huomasivat väsyneet kulkijat jälleen olevansa\nmuuttavien petolaumojen jaloissa.\n\nGrôm lannistui. Oli selvästi mahdotonta päästä kukkuloiden turvaan\nnoiden raivostuneiden joukkojen läpi. Täytyikö hänen kansansa palata\nsuolle aloittaakseen uudelleen ahtaan, apinamaisen elämän puiden\noksilla? Käskettyään rakentaa nuotioista puoliympyrän rämeikön reunalle\nkiipesi hän puuhun tarkastelemaan.\n\nVirta juoksi noin kahden, kolmen kilometrin etäisyydessä vasemmalla.\nAivan hänen edessään ei pakenevia petoja ollut paljon, ja ne olivat\nenimmäkseen pienissä parvissa tai vaelsivat yksin. Mutta kauempana\nkukkuloiden puolella oli tasanko mustanaan pakolaisia, joita\nhoputtivat lukemattomat Virrassa uivat eläimet. Epäilemättä ei voinut\najatellakaan, että hän voisi johtaa kansansa tuon hurjistuneen joukon\nläpi. Mutta helpottuneena huomasi Grôm, että vain muutamat eläinlajit\nolivat uskaltaneet lähteä joen yli. Hän ei nähnyt karhuja, leijonia\neikä miekkahammastiikereitä noiden laumojen joukossa. Hän näki\nmonenlaisia hirviä, jotka kaikki olivat hyviä uimareita, suunnattomia\npuhveli- ja alkuhärkälaumoja sekä muutamia hajanaisia jättiläishirviä,\njoiden sarvet kohosivat yli mimosatiheikköjen. Siellä täällä tulla\ntömisti suuri sarvikuono jurosti paeten vastahakoisena ja pysähtyen\nvähän väliä sieppaamaan kiireesti muutamia suun täysiä tasangon rehevää\nruohoa. Mutta vielä ei ollut ainoatakaan mammuteläintä näkyvissä. Grôm\nihmetteli, sillä hän oli luullut niiden ensimmäisinä uskaltavan virran\nyli. Olivatko ne jääneet toiselle rannalle uskaltamatta heittäytyä\npyörteisiin Vai olivatko ne kääntyneet lahteen päin hillittömässä\nvihassaan ja hukkuneet lukemattomien vihollislaumojensa takaa ajamina?\n\nMammuteläinten poissaolo ratkaisi asian, sillä Grôm pelkäsi niitä\nenemmän kuin kaikkia muita petoja suuren älykkäisyyden tähden, mikä\nloisti niiden silmistä. Hän päätti johtaa kansansa oikealle pitkin suon\nreunaa samaan suuntaan kuin pedot pakenivat, pitäen siten metsää aina\nturvanaan, mutta ei asuntonaan, kunnes he saapuisivat vuoristo- ja\nluolaseutuun, jossa muuttavien petojen olisi liian hankala kulkea.\n\nUseita päiviä onnistuivat hänen suunnitelmansa ihmeellisesti.\nPakolaiset lähinnä suon reunaa olivat suurimmaksi osaksi erilaisia\nhirviä, jotka väistyivät arkoina matkailijajoukkoa, mutta samalla\noli niitä hyvä tilaisuus metsästellä, niin että kulkijat juhlivat\nyltäkylläisinä ja virkistyivät nopeasti. Kerran, kun suuri, raivostunut\npuhvelilauma syöksyi heitä vastaan, pakeni koko heimo metsään kiiveten\npuihin ja iskien sieltä hurjasti huutaen lähimpiä vihollisiaan. Mutta\npuhvelien rynnäkkö oli sokea. Musta puhvelilauma kulki nopeasti ohi\ntuntematonta päämäärää kohti, ja heimo laskeutui alas oksilta ja jatkoi\niloisena matkaansa.\n\nViidentenä päivänä he näkivät metsikön oikealla puolellaan loppuvan.\nSen sijaan levisi laaja, matala lammikko, jossa oli paljon puoleksi\nvajonneita, kaislaisia saaria, ja siellä kuhisi krokodiileja. Vähän\nepäröityään päätti Grôm kulkea eteenpäin, vaikka hän oli levoton\npoistuessaan puiden suojasta. Hän näki kuitenkin vähän matkan päässä\nvasemmalla matalan, tiheämetsäisen kukkulan, jonka hän arveli olevan\nturvana heimolle. Suuresti peläten hän suuntasi matkan suoraan sitä\nkohden kulkien suuren, mutta hajanaisen sambur-hirvilauman ohi, joka\nnäytti olevan melkein uupunut.\n\nGrômin ihmeeksi eivät nuo komeat ja kauniit eläimet osoittaneet vihaa\neikä pelkoa ihmisolentoja kohtaan. Entisten kokemustensa perusteella\ntunsi jokainen eläin ihmistä kohtaan joko pelkoa tai kiivasta\nvihaa. Nämä samburit näyttivät päinvastoin melkein toivottavan\nheimon tervetulleeksi, ikäänkuin toivoen siitä jotakin suojaa outoa\ntakaa-ajavaa vaaraa vastaan. Grôm tajusi, mikä hyöty tuosta suuresta\nsuojelusjoukosta olisi vähemmän ystävällisten laumojen hyökkäystä\ntorjuttaessa, ja kielsi ankarasti häiritsemästä ainoatakaan noista\neläimistä. Pelonsekaisella hämmästyksellä huomasivat luolien asukkaat\nkulkevansa etumaisina tuossa suuressa komeiden, suurisarvisten petojen\nsotajoukossa, jotka katselivat heitä lempeissä silmissään kysyvä ja\nrukoileva ilme.\n\nKulkien täyttä vauhtia heimo pysyi helposti väsyneen lauman edellä, ja\nuseammin kuin kerran oli Grömillä muutamien seuraavien tuntien aikana\nsyytä olla iloinen siitä, että oli uskaltanut ryhtyä tähän outoon\nkumppanuuteen. Hän näki esimerkiksi mustan puhvelilauman saavuttavan\nhirvijoukon ja syöksyvän hurjasti sen kimppuun takaa. Pelästyneet\nsamburit eivät hajautuneetkaan, vaan vetäytyivät yhteen ja puhvelien\nkiihko tuota vastarintaa tekemätöntä joukkoa kohtaan talttui pian. Ne\nsuuntasivat kulkunsa vasemmalle jättäen puhkaistut ja revityt samburit\nsiihen ja hyökkäsivät kaukana olevaan härkälaumaan, joka ajoi ne pois\nja kuritti niitä verisesti. Grômistä oli selvää, kun hän tarkasteli\ntuota viimeistä hyökkäystä, että puhvelilauma olisi tässä aukealla\nvyörynyt vastustamattomasti heimon yli ja tallannut sen maahan.\n\nKulkien siten kovaa vauhtia tuota edessä olevaa toivottua kukkulaa\nkohti saapui heimo viimein paikalle, missä oli laajalti aivan\ntasaista maata, joka näytti sangen ihmeelliseltä. Se oli tasaista\nkuin tyyni lammen pinta ja melkein ilman kasvullisuutta. Paljas pinta\noli epämääräisesti tomun väristä, mutta siellä täällä oli pieniä\nkasvialoja, jotka olivat niin surkastuneita kuin sammaleet. Grôm, joka\noli tiedonhaluinen, olisi halunnut pysähtyä tutkimaan tuota ihmeellistä\nmaata, jollaista hän ei ollut milloinkaan ennen nähnyt, mutta\nsamburilaumat olivat takana työntäen heimoa eteenpäin ja suoraan edessä\noli metsäinen kukkula tiheine lehvineen houkutellen sinne ja luvaten\nturvaa ja sopivaa suojaa. Hän johti senvuoksi kulkua epäröimättä\nsuoraan tuon kuuman ja kuivan lakeuden poikki kävellessään nuuskien\nuteliaana outoa, pistävää, mutta ei silti epämiellyttävää hajua, jota\nhöyrysi joka puolelta tuosta kuivasta, kuumasta pinnasta.\n\nEnsimmäinen omituisuus, minkä hän huomasi, oli pinnan huomattava\nkimmoisuus astuessaan sille. Sitten hän huomasi, että tuon tomun ruskea\npinta oli uurteinen ja että siinä oli monin paikoin pieniä halkeamia,\nkuten päivänpolttamassa mudassa, paitsi että halkeamat olivat mustia.\nNuo seikat eivät herättäneet hänessä epäluuloa. Mutta äkkiä hän huomasi\nhämmästyksekseen vähäistä, mutta huomattavaa aaltoilemista. Mahdottoman\nsuuri, hidas laine vieri kuivan pinnan yli hänen edessään. Hän saattoi\ntuskin uskoa silmiään — sillä mikään ei voinut näyttää vankemmalta\nmaalta kuin tämä kuivunut tasanko. Hän pysähtyi hetkeksi hieroen\nsilmiään. A-ya tarttui häntä käsivarteen.\n\n»Mitä se on?» kuiskasi hän tuijottaen kauhuissaan tuohon liikkuvaan\npintaan.\n\nEnnenkuin Grôm ennätti vastata, kuului takaa heimon keskuudesta\nkirkumista ja huutoja, ja kaikki ryntäsivät eteenpäin melkein työntäen\nGrômin ja A-yan kumoon.\n\nKuuma pinta pitkin ruohokentän reunaa oli antanut perään samburlaumojen\npainosta ja etujoukot, mielettöminä korskuen ja kauhuissaan voihkien,\nvajosivat aivankuin tahmeaan, mustaan, välkkyvään liejuun. Takana\nolevat joukot työnnettiin samaan kohtaloon huolimatta niiden\ntuskallisista ponnisteluista. Tuon joukon paino aiheutti kentän hirveän\naaltoilemisen.\n\nGrômin nopea käsityskyky tajusi heti tilanteen. Paljas ruskea pinta\nheimon jalkojen alapuolella ei ollut muuta kuin ohut kuori, joka oli\nmuodostunut tahmean, tumman, oudolta haisevan, nestemäisen lammen\npinnalle.\n\nHänen ensimmäinen ajatuksensa tietysti oli kääntyä takaisin, ja A-ya,\nsilmät pyöreinä kauhusta, veti häntä jo kiivaasti kyynärpäästä. Mutta\ntakaisin kääntyminen oli aivan mahdotonta. Siellä oli syvyys, joka\npohjattomasti nieli parkuvia, vastaan ponnistelevia samburjoukkoja.\nOli vain yksi mahdollinen pelastustie avoinna, nimittäin suoraan\neteenpäin.\n\nMutta kestäisikö kuori yhä edelleen heitä? Se oli jo alkanut\npeloittavasti painua alas koko heimon painautuessa yhteen joukkoon.\nHurjin sanoin ja iskuin hän koetti saada heimon hajautumaan oikealle\nja vasemmalle saadakseen siten painon leviämään niin laajalle kuin\nmahdollista. Käsittäen hänen aikeensa auttoivat A-ya, Loob ja useat\njohtavista sotilaista hänen yrityksiään hurjalla kiivaudella, kunnes\nmuutamissa minuuteissa koko heimo ihmeissään ja pelosta vapisten oli\nlevitetty kuin viuhka kolmen-, neljänsadan metrin laajuiselle alalle.\nNähdessään, että peloittava, alaspainunut kuori kohosi jälleen, määräsi\nGrôm heimon kulkemaan varovasti eteenpäin pysytellen koko ajan yhtä\netäällä toisistaan, hänen itsensä tullessa jälkimmäisenä.\n\nMutta muutamien minuuttien kuluttua pysähtyivät kaikki\nvastustamattomasti katsellakseen hirveätä murhenäytelmää, mikä tapahtui\nheidän takanaan.\n\nLähes kilometrin etäisyydellä heistä, vielä särkymättömän, laajan,\nruskean pinnan ja tallatun ruohokentän välissä, levisi noin kymmenen\naskeleen levyinen tummanruskea, välkkyvä pikikanava, joka oli täynnä\nsätkytteleviä sarvia ja liikkuvia päitä, jotka toivottomina vinkuivat\nsuurten sieraintensa kautta, ja läähättäviä, kuoleman tuskassa\nvääntelehtiviä ruumiita, jotka hitaasti vaipuivat syvyyteen. Kun useita\njoukkoja laumasta oli vajonnut sinne, kääntyivät seuraavat kauhuissaan\nympäri ja ryntäsivät mielettöminä eteenpäin päästäkseen pois tuolta\nvaaralliselta äyräältä. Mutta armottomat joukot niiden takana työnsivät\nniitä takaperin, ja nekin vaipuivat vähitellen pikeen, kunnes kanava\noli täynnä rantaa myöten. Silloin täytti pelko lopun samburjoukon.\nToivottomasti ponnistaen pääsivät ne kääntymään ja juoksivat vasemmalle\npitkin kuoleman kentän reunaa. Hämmästyneenä ja kauhuissaan huokasi\nGrôm syvään. Hän aikoi juuri kääntyä ja käskeä heimon jälleen\nliikkeelle, kun hän näki laajan tomupilven lähenevän nopeasti pakenevaa\nsamburlauman jäännöstä.\n\nHämmästynyt pelonhuuto kuului heimon keskuudesta, kun se näki huojuvan\nkärsämetsän ilmestyvän tomupilvestä. Hetken kuluttua tuli esiin\npitkä rivi mammuteläimiä. Siellä täällä mammuteläinten joukossa\njuoksi musta tai valkea sarvikuono tai korkea, kirjava giraffi. Tuon\netujoukon takana, epäselvänä ja hirveänä tomupilven seassa, tuli muita\nsuunnattomia laumoja niin etäälle kuin saattoi nähdä.\n\nTuo joukko näytti siltä, ettei mikään maailmassa, ei edes pikilammikko,\nvoisi sitä milloinkaan pysähdyttää, ja muutamat heimosta lähtivät\npakoon. Mutta hetken epäröityään ja mietittyään kielsi Grôm ankarasti\npakenemasta. Hänen täytyi, minkä uhalla tahansa, nähdä se uskomaton\nasia, mikä oli tapahtumaisillaan. Ja hän tiesi varmasti, että heimo\nnäin kaukana syvänteen pinnalla olisi turvassa.\n\nTuo suunnaton pölypilvi, heiluvat kärsät ja laukkaavat, tummat olennot\nlähestyivät hurjaa vauhtia ja ryntäsivät vastustamattomalla Voimalla\nkulkevan samburlauman kimppuun. Nämä onnettomat eläimet kaatuivat kuin\nruoho sen edessä. Ne tallattiin maahan ja hävitettiin, niinkuin tuli\nhävittää kuivan ruohon. Ja kirkuvat, meluavat pedot tuskin huomaten,\nettä niiden tiellä oli ollut mitään estettä, saapuivat kanavan reunalle.\n\nSiellä täällä joku etunenässä kulkeva, vanha peto pelästyi, kiljui\nhurjasti ja yritti pysähtyä. Mutta koko kanava rantaan asti oli\nahdettu täyteen samburien ruumiita, eikä se näyttänyt niin suuresti\nestävän pääsyä tuonne takana olevalle ruskealle, laajalle kentälle.\nSitäpaitsi ne olivat pakokauhussaan, ja jälkijoukot painoivat niitä\neteenpäin. Kiljuvat johtajat sortuivat heti. Etumaisen rivin voimakkaat\njalat upposivat ruumiiden, sarvien ja pien sekaan, hoipertelivat\neteenpäin syvälle vajonneina ja yrittivät kiivetä tasaisen näköiselle,\nvastakkaiselle rannalle. Kärsät innokkaasti ojossa ikäänkuin etsien\njotakin, mihin tarttua, kohosivat suuret, siipikorvaiset päät\npinnalle. Mutta samassa tuo petollinen kuori särkyi niiden alla kuin\nmunan kuori, ja ilmaa tärisyttävin huudoin ne vajosivat pikivirtaan.\nSeuraavat kaksi tai kolme riviä kulkivat niiden yli painaen niitä\nsyvemmälle, ponnistelivat ja taistelivat muutamia hetkiä särkyvän\nkuoren reunalla. Mielettömästi kiljuen nekin vaipuivat tuohon tahmeaan,\nvastustamattomaan virtaan. Siellä täällä viipyi musta, tuskasta\nkiemurteleva kärsä pitkän aikaa pinnan yläpuolella. Siellä täällä\nkohosi giraffin vaalea pää, kieli pitkänä ja silmät pullistuen ulos\nkuopistaan, jäykkänä pitkän kaulan päässä ja kirkui hirveästi.\n\nKun sakea neste sulkeutui hitaasti, saalistensa yli, onnistui\njälkijoukkojen, jotka olivat säikähtyneet hurjaa kiljuntaa,\njättiläismäisillä ponnistuksilla pysähdyttää juoksunsa. Tuota\nturmiollista rantaa lähinnä olevat kääntyivät, syöksyivät takanaan\nolevien kimppuun ja joutuivat kauheassa sekamelskassa hurjistuneiden\ntoveriensa torahampaiden revittäviksi. Mutta pian koko suunnaton joukko\npysähtyi, kääntyi vasemmalle päin ja kulki jymisten samaa tietä, mitä\nsamburien jäännökset olivat menneet.\n\nGrôm seisoi pitkän aikaa tuijottaen suurin, miettivin silmin vielä\npulppuilevaan ja kohoavaan tummaan pikeen. Hän oli huumautunut\nnähdessään sellaisen hirveän joukon äkkiä vajoavan ja katoavan\nnäkyvistä. Hän oli näkevinään lukemattomien jättiläisolentojen\nkokoutuneina toinen toisensa päälle lepäämään kauan kestävää untaan\ntuolla syvyyksissä. Viimein hän pudisti itseään, pyyhki karvaisella\nkädellä silmiään ja huusi heimolle, että kaikki oli hyvin. Sitten hän\nasettui uudelleen etumaiseksi ja johti heitä hitaasti ja varovasti tuon\npeloittavan tasangon poikki, kunnes he saapuivat kaunismetsäisen ja\npurorikkaan kukkulan suojaan.\n\n\n\n\n"]