[{"data":1,"prerenderedAt":-1},["ShallowReactive",2],{"$fqo9zaNTVsYxR30xEv1SukgeqrCEbsak8IQi6U2DfSkM":3},{"number":4,"title":5,"author":6,"authorBirth":7,"authorDeath":8,"slug":9,"bookId":10,"genreRaw":11,"genre":12,"themes":13,"origin":14,"language":15,"yearPublished":16,"yearPublishedTranslation":17,"wordCount":18,"charCount":19,"usRestricted":20,"gutenbergId":21,"gutenbergSubjects":22,"gutenbergCategories":25,"gutenbergSummary":27,"gutenbergTranslators":28,"gutenbergDownloadCount":29,"aiDescription":30,"preamble":31,"content":32},2596,"Serkukset","Hannikainen, Pietari",1813,1899,"2596-hannikainen-pietari-serkukset","2596__Hannikainen_Pietari__Serkukset","Alkuperäinen jutelma Ulla-tätiltä","romaani",[],[],"fi",1848,null,17781,114992,false,67686,[23,24],"Finnish fiction -- 19th century","Short stories, Finnish",[26],"Novels","\"Serkukset: Alkuperäinen jutelma Ulla-tätiltä\" by Pietari Hannikainen is a novel written in the mid-19th century. The story appears to center around the lives of two children, Maialeena and Heikki, who are facing the hardships of life after losing their mother. As they navigate their poverty-stricken existence, themes of familial bonds, societal challenges, and the struggle for survival come into play.  At the start of the narrative, we are introduced to a small, dilapidated cabin where Maialeena and Heikki mourn the death of their mother, standing beside her makeshift coffin. The atmosphere conveys their isolation and grief within a community that seeks to support them. Soon after, the villagers decide to take turns caring for the children until summer, highlighting themes of community and mutual aid. Maialeena expresses her determination to leave for Turku to seek help from their aunt, Saara, despite the doubts of the townsfolk regarding her intentions. This opening sets the stage for a journey filled with hope, resilience, and the quest for a better life. (This is an automatically generated summary.)",[],245,"Orvoksi jääneet sisarukset joutuvat jättämään köyhän kotimökkinsä ja etsimään tietään maailmalla. Romaani seuraa heidän kasvuaan ja vaiheitaan kaupungissa ja herrastaloissa, käsitellen säätyeroja ja rehellisyyttä 1800-luvun alun Suomessa.","Pietari Hannikaisen 'Serkukset' on Projekti Lönnrotin julkaisu n:o 2596.\nE-kirja on public domainissa sekä EU:ssa että sen ulkopuolella, joten\nemme aseta mitään rajoituksia kirjan vapaan käytön ja levityksen\nsuhteen.\n\nTämän e-kirjan ovat tuottaneet Tuula Temonen ja Projekti Lönnrot.","SERKUKSET\n\nAlkuperäinen jutelma Ulla-tätiltä\n\n\nKirj.\n\nPIETARI HANNIKAINEN\n\n\n\n\n\nWiipurissa, 1848.\nJ. Cederwaller poikineen.\nA.F. Cederwallerin kustannuksella.\n\n\n\n\n\n\n        Imprimatur:\n\n                    _G. Rein_.\n\n\n\nSISÄLLYS:\n\nEnsimmäinen Jako.\n\nMökin lapset.\nSuuri kaupunki.\nSaara täti. Serkukset.\nHerrastalo. Weli ja Sisar.\nOpettaja. Ystäwykset.\nAnn'-sohwia.\nSuomalainen tyttö.\nSairaanhoitaja.\nTunnustukset.\nMatka.\nUutta tointa.\nKerjäläismummo. Kohtaus.\n\nToinen Jako.\n\nMerimies. Omenakuoppa.\nTalon onni.\nAarre.\nUudistalo.\nSelitykset ja loppu.\n\n\n\n\n\n\nEnsimmäinen Jako.\n\n\n\n\nMökin lapset\n\n\nEräsnä helmikuun iltana wuonna 1802 näemme yksinäisen mökin suuremman\nkylän reunassa. Talwi on kowimmillaan; wähäinen osa mustasta\nlahonneesta seinästä näkyy katolla olewan lumen ja niatoksen wälillä.\nKorkiat lumi seinät, kahden puolen parin kyynärän korkuista owea\nowat mökin porstuwana, johon kapukainen polku kylästäpäin on tienä;\nlumen reunatse pilkistäksen pikkunen päreillä ja riewuilla turattu\npieniruutuinen ikkuna, josta kumottaa nyt iltahämärässä punertawa\nwalo, joka näyttää mökin olewan asutun. Lienee kuin paljon onnea\ntämän ulkopuolisesti tuskin ihmisten asunnoksi tunnettawan hökkelin\nsuojassa? lieneewät tämän pikkuisen mökin asukkaat onnellisemmat\nkullalle paistawan howin asukkaita? Ken tietää mitkä ilot woiwat\nwiihtyä noiden lahonnein seinäin suojassa? Astukaamme tuohon pikkuiseen\ntupaan. Owea awatessamme lyöpi palawalemu kaswoihimme, ja meidän\ntäytyy pusertaa silmämme pian kiini, sillä tupa on täysi kitkerää\nsawua, ja punertawan samakka pärewalkia läpäjää sen keskellä, wielä\nenemmän työlästyttäwä näköämme. Nyt selitämme kaksi lasta: tytön noin\n12 ja pojan näöltä 10 wuoden iällä, seisowat jonkun mustan kappaleen\nwieressä. Tultua likemmäksi näemme ja hämmästymme, sillä se musta\nkappale ei ole muu kuin rumasti kyhätty — ruumiskirstu. Itkusta\npunastunein silmin ja rukoukseen puserretuin käsin katsoowat lapset\nsiihen, pian järkähtämattömillä silmillä. He tahtoowat wielä nähdä,\nja muistiinsa painaa siinä, pitkälliseltä taudilta raadeltuja ja nyt\nkuoleman jäykistämiä kaswoja, jotka heille oliwat olleet rakkaimmat\ntässä maailmassa; heidän äitinsä, ainoa turwansa, lepää äsken\nummistettuna ruumiskirstussa. Kaikki ympärystönsä todistaa köyhyyttä ja\npuutosta. Äiti oli kuitenkin jättänyt heille rikkaan perinnön: totisen\njumalan-pelon ja luottamisen hänen isälliseen huolenpitoonsa. Wanha\neukko häärii pyyhkien pöytää ja penkkiä, hawuttaa jo ennen hiekattua\nlattiaa. Se on kylän wanha Anni. Hän on koko kylän yhteinen ruumiin\npesiä ja ummistaja, hautaisten laittaja j.n.e. Hän on nyt emäntänä,\nainoana toimitusmiehenä tässä köyhässä mökissä. Nyt katsoo hän owesta\nja kuuntelee. \"Jo tuleewat\" sanoo hän lapsille, ja laittaa wiimeisiä\npaikkoja laitokseensa.\n\nPian täytyy tupa nuoria sekä wanhoja kyläläisiä. Jokainen\ntuopi kerallaan waatemytyn eli tuohikontin. Niissä on aiwottu\nhautais-rawinto. Anni ottaa kaikki wastaan, ja panee tallelle.\nWiimeksi tulee wanhanpuolimainen mies, jolla ei ole muuta kuin paksu\nwirsikirja kainalossa, terwehtii ja kaikki nouseewat seisalleen.\nPöydälle sytytetään kaarnaiseen jalkaansa kehno jukeroinen kyntteli.\nSe wastatullut istuiksen pöydän päähän. Hän on kappelin kunnioitettu\nlukkari. Hän awaa suuren kirjansa ja kaikki owat wait. Nyt alkaa hän\njuhlallisen kuolema-wirren, ja pian kuuluu tästä pikkuisesta mökistä\nyksi ainoa yhdistetty surullisesti juhlallinen laulu, joka wissisti\nnousee ylös korkeuteen, sillä se lähtee laulajain sydämmen pohjasta. —\nLaulun päätettyä astuu lukkari ruumiskirstun wiereen, pitää lyhykäiset\nrukoukset ja niiden päätettyä alkaa toisen wirren, joka lauletaan\nyhteisesti kuin ensimäinenki. Wiimeksi luetaan wielä Isämeidän ja\nHerran siunaus, jonka jälkeen koko joukko tekee ristimerkin ruumiin\nkaswoille ja rinnalle, kaikki ihan äänetöinä. — Näin päättyi tämä\nensimäinen hautajais-meno. Wietettyä seuraawaisen yön, waihellen\nrawinnoilla ja kuolemawirsien laululla, laskettiin aamun tultua\nruumis kappelin pienoiseen kirkkomaahan, ja armottomat palasiwat\nkohtikulkkuaan itkien, ei kotiinsa, sillä se oli nyt jääpä autioksi,\nmutta wanhan Annin luokse. Wielä enemmän lisäsi lasten murhetta kotinsa\njättäminen. Monen rikkaan lapsi eroaa kodistansa kyynelitä. Waan köyhän\nmökin lapselle owat wanhemmat, turwa ja koti pian yhdistettyinä. Hän\nkadottaa ne tawallisesti kaikki yhtaikaa, ja lahonnut, pylwäitten\nnojassa torkkuwa tyhjä hökkeli on siksi hänelle rakkaampi kuin rikkaan\nlapsen äweriäs koti.\n\nMuutamia päiwiä wiime mainituista tapauksista, oliwat kyläläiset\nruwenneet miettimään näiden armattomain korjuusta. Eräsnä iltana tuli\nkylän waimoja Anni ämmän kotiin, ja kertoiwat mitä miehet oliwat\nlapsista päättäneet. Lasten isä oli aikoinaan ollut talollinen, waan\nsitten käyhtynyt ja menettänyt tilansa; lyhykäisen ajan oli hän\nsittemmin elänyt meiltä jo tunnetussa mökissä, joka myös oli lasten\näitin entinen koti. Heidän äitinisänsä oli muka sen nuoruudessaan\nrakentanut, muuttaessaan lapsinensa, kahden tyttären kanssa, kylään.\nNyt oli molempain armotonten isä jo 3 wuotta kuollut, sotamiehenä Turun\nläänin rekimentissä. Äiti lapsinensa oli elänyt suuressa köyhyydessä\nketruilla ja kutomisilla. Heidän siiwollinen elämänsä teki kyläläiset\nheille ystäwiksi, ja sentähden näemme kyläläisten myös näyttäwän äitin\njäännöksille samallaisen kunnioituksen kuin sukulaisillensa. Nyt oliwat\nkylän miehet päättäneet wuorotellen pitää lapsia luonansa kesään asti,\njolloin woisiwat ruweta kylän paimeniksi.\n\nPieni Heikki oli sillaikaa lapsellisella huolettomuudella kalunnut\nerään waimon tuomaa kuiwaa juustopalaista. Mutta Maialeena — se oli\ntytön nimi — oli tarkannut kaikki, mitä waimot puheliwat. Kuultua\npäätöksen wastaisesta elämästänsä, astui hän lähemmäksi; silmänsä\npainuiwat maahan kainuudesta; waan pian rohkasiin hän jälleen, ja sanoi\nselwällä äänellänsä:\n\n— Jumala palkitkoon kaikkia, jotka auttoiwat äitiäni potessaan ja\nsaattoiwat hänen hautaan. Nyt seisattui hän Annin wiereen, nojaiten sen\npolwille, ja jatkoi itkien: — Waan äitini sanoi minulle millä tawoin\nemme tulisi kyläläisten wastukseksi.\n\n— Kuuleppas sitä tyttöä, mitä se ylpeilee! Mihinkähän teitä tästä\nwietäisiin? sanoi muuan kylän waimoista.\n\nMutta Maialeena jatkoi kuuntelemata waimon puhetta:\n\n— Huomena, Jumalan awulla, lähden Heikin kanssa Turkuun, Saara\ntätilään. On sinne matkaa, mutta hywät ihmiset neuwoneewat toki tien.\nKunhan saisimme leipä muruisen, poweemme lähteissämme.\n\nWaimot kääntyiwät ällistelemään tytön puheelle.\n\n— Turkuun? wain Turkuun! mitähän teillä siellä on tekemistä? kysyi\neräs waimoista.\n\n— Mikäs muu kuin kerjääminen pitkin Turun katuja, sanoi toinen.\n\n— Ja kunnottomuuden oppiminen, lisäsi kolmaas.\n\n— Saara tätinne on wähän huolinut teistä ennenkään, wiskasi Anni,\n— ja taitaa wähän toiwoa teitä nytkään luoksensa. Mikkolan isäntä\nsanoi syysmarkkinoilla nähneensä, ja olleen semmoisen ylpiän Aatamin,\njottei ollut tuntewinaan entisiä tuttujaan. Taitaa yhtä wähän teitäkään\nraukkoja ruweta tunnustelemaan.\n\nMaileena oli, ikään kuin epäilyksissään yrenajan äänetä, ja kyyneleet\nwieriwät kaswoillensa. Waan pian warmistiin jälleen, sanoen wienommalla\näänellä:\n\n— Te ette tunne häntä oikein, Anni kulta! Me luotamme Jumalaan ja\ntottelemme äitimme käskyä. Saara täti on neuwowa meille miten woimme\ntyöllämme ansaita elatuksemme, kaduilla kerjäämätä; ja joka turwaiksen\nJumalaan, se ei joudu hukkaan, sanotaan Jumalan sanassa. Meitä ei\nestä kukaan. Heikki ja minä lähdemme Turkuun, ja jos ei Saara täti\nwoi eikä tahdo meitä auttaa, niin tulemme takaisin tänne paimentamaan\nlampaitanne.\n\nIhmetellen ja äimistellen kuunteliwat eukot tytön puhetta, ja läksiwät\nmuristen kotiinsa.\n\n\n\n\nSuuri kaupunki.\n\n\nMuutamana päiwänä seisoi kaksi kerjäläislasta korkialla mäellä,\njonka hartioitse maantie kulkee ja jolta kaukaa näkyy osanen Turun\nkaupunkia. Ilta oli selkiä, tyyni ja pakkainen; korkeimmat huoneet\nmonin ikkunoineen ja tuomiokirkon ylpiä torni wälkkyiwät ilta auringon\nsäteissä; satoja sawupatsaita lukemattomista torwista nousi suorastaan\nilmaan, ja ihanasti punertawa sawu-pilwi lepäsi warataiwaana kaupungin\npäällä. — Ne molemmat kerjäläislapset eiwät olleet kutkaan muut\nkuin Maialeena ja Heikki. Sanomattomasti ihastutti tämä katsanto\nlapsia, jotka ennen tätä matkaansa pitiwät lahonneen kappelikirkon\nihmeellisimpänä rakennuksena maailmassa. Kauwan seisoiwat he\njärkähtämätä ja katseliwat waan, ja osotteliwat käsillänsä tuota ja\ntaata huonetta ja tornia.\n\n— Tuollaiset oliwat warmaan Jerusalem ja Babyloniki, sanoi wiimein\nMaialeena, kylläkseen ihmeteltyään.\n\n— Entäs Sodom ja Gomorra sitte? oliwatpas neki suuret kaupungit,\nmuistutti Heikki, jota Lothin waimon juttu oli erinomaisesti\nliikuttanut. — Joka nyt ees jo olis tuolla ja saisi lämmitellätä Saara\ntätin liedellä!\n\n— Rukoilkaamme Jumalaa, huokasi myöskin Maialeena; ajatellen miten\ntuollaisessa ryhmässä löytää tätilänsä.\n\nMurheellisena läksiwät kulkemaan edelleen; äkkiä kuuliwat nyt toiselta\npuolen mäen jonku ähkämisen, ja seisattuiwat. Wanha ryysyinen\nwaim-eläjä nousta kapusi mäelle, wetäen perästänsä kelkkaa, täynnä\nnäreen ja katajan hawuja. Äitiltänsä totuttu awuliaisuus weti samassa\nMaialeenan, ja sen wiittaus weljellensäki auttamaan mummoa.\n\nMäelle päästyä ja hengähtäessään, kysäsi mummo mistä lapset tuliwat\nja mihin aikowat. Kuultua tätin nimen, sanoi mummo hänen tuntewansa,\nwaan nyt olewan myöhäsen mennä sen luokse kaupunkiin; muutenki oliwat\njokainen muka wäsyksissä, sanoi hän, ja pyysi lapset auttamaan\nkuormaansa lähellä olewaan kotiinsa, jossa saisiwat lämmintä rokkaa ja\nyösian. Huomena lupasi saattaa heitä tätilään.\n\nKen oli iloisempi nyt noita wilustuneita ja nälkäisiä lapsia!\nMaialeenan kiitollinen sydän piti mummon Jumalan lähättämänä\nenkelinä. — Myöhemmin illalla, kaiken kolmen yhtenä ruokailtua\nlämmintä rokkaa, ja Heikin jo maatessa uunilla, istuisiin Maialeena\nemäntänsä wiereen yhtenä silpimään hawuja, ja puheli hänelle kaikki\nturwattoman tilaisuutensa, isän aikaisen kuoleman, äitin surun\nsiitä, ja pitkällisen taudin, saatua kohta sen jälkeen kuolleen\npoikalapsen. Sen perästä ei hänellä ollut woimaa oikein tehdä\nnaapurein työtä. Itsellä heillä oli waan pikkunen potaattimaa. Anni\nämmä, joka usiasti oli kyläläisten apuna, hankki heille ketruksia,\nsukanneuletta ja ompeluksia; Maialena oli jo aikaseen totutettu työhön,\nja molemmat lapset myös ahkerasti lukemaan; palkinnoksi saiwat aina\nkuulla äitiltänsä jonku tarinan pyhästä raamatusta, ja niin saiwat\njokapäiwäisen leipänsä ja eliwät iloisina. Waan 6 wiikkoa ennen joulua\noli äiti kääntynyt tautiin. Mikä wähä talossa löytyi se meni leiwäksi.\nÄiti kuoli ja jätti heidät sen haltuun, joka ruokkii linnut ja\nwerhottaa kukkaiset kedolla.\n\nMaialeena ei olltu koskaan nähnyt omaistansa jonka turwiin welinensä\nnyt meni. Jo nuorena oli tämä täti hankkinut palweluksen Turussa, jossa\nsitte naitiin merimiehelle, ja nyt muka, niin kuin naapurin kaupungissa\nkäydessään luuliwat nähneensä eli hywästi, ahkeruudella ja siiwolla.\n\n— Totta niin onkin, sanoi mummo — tätinne, Hultin Saara elää kuin\nparas rouwa, waikka miehensä meni sen kuuseen, ettei kuulu ei näy.\n\n\n\n\nSaara täti. Serkukset.\n\n\n— Hultin Saara, niin kuin häntä tawallisesti sanottiin, oli niitä\nnaisia, joilla nuorra oli warmaan usia ystäwä nuorten oppiwaisten\nherroin seassa. Muutamia wuosia sitte, tuntemattomista syistä\nmieheltänsä hyljätty, oli ruwennut pesemään waatteita ja palweloimaan\nnuoria herroja. Aamusta warain ja illalla myöhään nähtiin hän aina\nliikkeessä, milloin kantawa ruokaasteita, milloin kiiltäwää pientä\nkahwipannua sekä wakkoja lumiwalkoisin waatteinensa, pait monta muuta\nlukematonta askaretta. Oma, aina lämpimänä säilytetty kahwipannunsa\nlohdutteli häntä wähän wäliä näissä raskaissa ja kiireissa\naskareissaaan.\n\nNykyjään oli hän jokseenki pönäkkä eukko, noin neljänkymmenen\npaikoilla; ja naurahteli wielä hywästi nuorten herrain leikkipuheille,\njotka hän kuitenki paremmin soi nuorelle tyttärellensä. Korkiampi\nsäätyiset äitit pitelisiwät kaunista tytärtä kunnes suinki lapsena;\nwaan äitintunto ilmotaiksen toisin alaisemmissa. Itse alaisemmalla\nsiwistyksen portaalla, pyytääwät kuta ennen sen paremmin sysätä\ntyttärensä maailmaan, ajattelematta kuin wäleen ne woiwat langeta,\näkkinäisellä tiellä.\n\nHultin emäntä piti tytärtänsä miltei jumalallisesssa arwossa.\nHänelle hän juoksi ja puuhasi, saadaksen hänestä aikaa myöten paraan\n\"wallasihmisen\".\n\nTäksi tarpeeksi tytär ei saanut pienenäkään leikitä wertaisiensa\nkanssa. Äiti piti hänelle lapsentytön, koriat lelut ja makeisia\nkyllinkyllä. Ennen naimistaan oli emäntä palwellut muutamassa\nherrastalossa, jossa siitä asti oli pitänyt tuttuutta tutkainten\npesulla ja maniskoin kimuroimisella. Sinne wei aina kerallaan pienen\nAnn'-sohwin, ja hywätahtoinen rouwa soi sen mielellään jäämään sinne,\nluullen hänen kotona olewan äitillensä haittana. Tyttö tuli niin talon\nnuorempain lasten leikkikumppaniksi, yhtaikaa kuin wanhemmat heistä\ntekiwät ilkaa tälle pienelle \"ihtipäälle\", jonka nimitys häntä paljon\nhuwitti ja jonka hän päiwäpäiwältä enemmän ansaitsi.\n\nJoka päiwä hawaitsemme kuinka tämänsäätyiset äitit kaupunkeissa\npilaawat kaswawat tyttärensä, etenki kuin nämä owat hywännäköisiä,\nja kuka äiti ei mielellään näe sitä? — Tämän tekeewät ei ainoastaan\nliiallisella hellimisellä ja mielittelemisellä, waan erinomattain\nsillä, että totuttaawat ne sellaiselle waalimiselle ja palwellukselle,\njotta wiimein rupiaawat katsomaan äitiänsä palweliaksensa. Hultin\nemäntä ei ollut sunkaan eroitettawa näistä, paremmin oli peloittawana\nesimerkkinä.\n\nPalaten aamukäynnistään herrojensa luonta, odotteli hän kärsiwällisesti\ntyttären nousemista wuoteeltansa, warustetulla kahwilla ja\nsokurileiwällä jotka juuston, wehnäsen ja siirapilla sekoitetun oluen\nkanssa oliwat sen paras ruoka, ja emäntä sanoi aiwan tällaisen ruoan\ntekewät tyttärensä kauniiksi ja lihawaksi.\n\nYhtä huolenpitäwä oli tämä heikko äiti muutenkin. Täydellisesti\ntehdäksensä tytärta esiwallaksi pantiin hän kouluun, oppimaan\n\"ulosompelemaan\", niin kuin emännän tapa oli sitä kutsua. Sinne\npäästessä piti Ann'-sohwin saaman muiden oppilasten mukaan käydä\nhatussa, joka emännän mielestä oli jo suuri askele eteenpäin, sillä hän\narweli: Tästedes sille ei woi kukaan nauraa.\n\nKirjoitusta ja luwunlaskua sai Ann'-sohwi oppia kotona, sitäwarten\nopettajaksi otetulta entiseltä tutentilta, joka nykyjään eli\njoutilaana, ja entisestä welasta äitille sai opettaa tytärtä, josta\nkuitenki hän rawitutti itsiänsä kyllällisesti.\n\nMajisteri ja eräs Ann'-sohwin koulukumppani joka aamuisilla aina\nseurasi häntä kouluun, oliwat saapuwilla, kun \"hawueukko\" kerjäläisinä\ntoi serkkuja emännän huoneihin. Närkästyksellä, niin kuin muitaki\nkerjäläisiä, käskettiin heitä matkaansa. Hawueukko wirkkoi nyt ketä\noliwat; mutta tälläisten wierasten tulo niin turhalliselle ihmiselle\nkuin Hultin emäntä ja nyt wiistoista wuotinen tyttärensä, oli warsin\nwähän mieleinen. Äiti tukkesi hywin kiireesti eukon suun, antoi\nlapsille kummalleki leipäpalaisensa, päästäksensä heistä eres, ja pyysi\nheitä jäämään eukon luoksi, kunnes ehtisi tulla itse sinne. Itkein\nläksiwät lapset eukon kanssa tiehensä.\n\nSaara täti oli kuitenki helläluontoinen, kun kerran waan sai oikein\nmiettimään, ja oli siinä siis ihan wastoin monjaiden tapaa, jotka\nensipäästä lupaawat tehdä _paljon_, ja lopeettaawat tekemätä _mitään_.\nHuomena tultuansa hawueukon mökkiin, itki hän nähdessään noita\narmottomia ja muistellessansa sisärtänsä, josta kuitenki sen elinaikana\nei paljon huolinut.\n\nNyt huolsi hän pojan käsiammatin oppiin, ja otti Maialeenan luoksensa.\nTarkemmin mietittyään meni tämä suurena apuna monissa töissä, jotka nyt\nMamseli-tyttären tultua aikaihmiseksi, eiwät olleet oikein soweliaat\nemännän itsensäkään toimitella.\n\nMaialeena käwi wielä monen sunnuntai illan hawueukon luona. Hän oli\nkyllä kiitollinen tätinsä hywyydestä, joka hankki hänelle hywät\nlämpimät waatteet ja maltti neuwoa häntä äkkinäisiin askareihin; waan\ntyöläs oli hänen kärsiä serkkunsa, eli niinkuin sitä nyt kutsuttiin\nAnn'-sohwin ylpeyttä ja juonittelemista. Hän, joka ei tuntenut yhtä\nSuomen sanaa, waikka äitinsä oli ihan suomalainen, nauroi ja pilkkasi\nMaialeenaa siitä, kun tämä ei osannut ruotsia. Koska Ann'-sohwia oli\nwakuuttanut äitillensä, ettei hän woinut tulla aikoin tuon \"suomalaisen\ntytön\" kanssa samassa huoneessa ja niin ystäwänä, täytyi Maialeenan\nruweta asumaan ja makaamaan kylmässä leipotuwassa, jonka läpi kulettiin\nheidän asumahuoneesensa. Waan Maialeenan toiwo oli kewääsen; häntä\nilahdutti nähdä ja oppia monta hyödyllistä asiaa; kärsiwällisyydellä\nkohtasi hän kaikkia wastuksia, joita ei woinut kiertää, ennen kuin ehti\noppia wähän ruotsia. Sillä se ylpiä \"Matamikaan\" ei tahtonut puhua\nsuomea Maialeenan kanssa, mutta wastasi aina murretulla ruotsilla\nMaialeenan puheesen.\n\nParemmat waatteet ja wahwistawa ruoka waikuttiwat kuitenki\nedullisesti tytön kaswoille; työ ja jokapäiwäinen liike raittiissa\nilmassa wahwistiwat jäseniänsä. Siiwollisuudella ja etenki siwiällä\nkäytöksellänsä suositti hän jokaisen puolellensa. Ann'-sohwia yksinään\npiti waan häntä pilkkanaan, ja äiti waan muhoilli waan tyttärensä\nteräwälle \"älylle\", niin kuin hän kutsui sen monesti jokseenki\nhäwyttömiä iwauksia.\n\nSyksyllä wourasi emäntä toisen asuman, ja tytär sai erikammionsa\näitinsä suojan sisällä. Koulun käynti oli päättynyt kesällä, jolloin\ntyttö lukiiksi ripille. Hattua ei enää heitetty, mutta kaikki yhteys\nja tuttawuus entisten koulukumppanein kesken oli kuitenki tauonnut.\nWastaan tullessa häntä ei enä tunnettukaan.\n\nNiin se käypi; ne ihmiset jotka waan ylpeydestä ja turhallisuudesta,\nwaan ei muun paremman ja jalomman harjotuksessa, tahoowat korottaida\nyli wertaisistansa, owat oikeestaan luettwat erisäätyyn. Etenki kohtaa\ntämä naista; paremmilta ylenkatsottu, kadehditaan usiasti ja pilkataan\nhän wertaisiltansa. Mitä tulee hänelle eteen muu kuin kewytmieliset ja\nirstaiset tuttawuudet, jos ei tahdo elää ihan yksinäisyydessä.\n\nWiimeistä ei tehnyt mieli enemmän äitin kuin tyttärenkään. Wähitellen\nrupesiwat siis käymään wisseissä tanssi-seuroissa, usiasti wähemmän\nwaaralliset tapain kuin nimen puolesta. Näissä saatiin monta\nhuwittawaista tuttawuutta mies- sekä naispuolia, ja ei kauwan\nwiipynytkään kun yhteinen sana ei säästänyt enemmän äitiä kuin\ntytärtäkään. Maialeena, nyt jo wähän tottunut ruotsalaiseen puheesen,\noli sattunut kuulemaan puheita, joista rupesi penuuttamaan serkkuansa;\nluonnollisesti käwi tämä kuin tuli tappuroihin, ja Maialeena sai pahoja\nsanoja äitiltäki, jota jo harmitti seki, ettei Maialeena ottanut\npalwellakseen tätinsä \"kulta-poikia\", kahta hurjaa tutenttia. Sopu\noli näin kerran poikessa, ja, toisena syksynä Turkuun tultuansa, sai\nMaialeena lapsentytön ammatin muutamassa herrastalossa.\n\n\n\n\nHerrastalo. Weli ja Sisar.\n\n\nPeranderin talo oli siihen aikaan Turun warakkaampia taloja. Perander\nitse, näin 45 ikäinen mies, oli wirkansa puolesta myös kaupungin\nkorkeimpia säätyjä. Hän oli toisesti nainut, ja nykyinen rouwa, ehkä\njo monen lapsen äiti, oli wielä nuori ja kaunis. Hänellä oli myös\nkaikki omaisuudet, jotka tekeewät talon iloiseksi ja loistawaksi.\nMutta hän oli yhtaikaa hellä äiti, ei waan omille lapsillensa,\nmutta myös naidulle tytärlentämällensä, joka omaisuus harwoin\nkaipaa seurallisia awuja. Perander itse oli kaupungin lapsia; mutta\nwirkaan tultuansa palweli ensiwuosinaan maakunnassa, jossa rahwas ei\ntaitanut muuta kuin Suomea. Liiaksiki ensi alusta oli hänelle warsin\ntyölästä wirantoimituksensa, rahwaan kielen puolesta. Wasta täällä\ntuli tuntemaan puutoksen opissansa. Siihen asti ei ollut juohtunut\nmieleensäkään isänmaassansa muuta kieltä tarwittawan kuin sitä jota\nhän piti äitinkielenänsä. Silloin jo päätti siis, jos lapsia hänelle\nsallitaan, ne opettaa jo pienenä tähän toiseenki äitinkieleen. Tämän\nlupauksensa piti hän tarkasti. — Entinen lapsentyttö oli eronnut.\nParaastaan kielen wuoksi otettiin nyt Maialeena sen siaan.\n\nJo liki wuoden ajan oli Maialeenan täytynyt kuulla ja melkata\nmuukalaistunein omaistensa luona pelkkää ruotsia. Yksin tätinsä\nHultin emäntäki ei tahtonut milloinkaan puhua Suomea, waikka ruotsia\nmelkkasi niin pahasti, että siitä tuskin sai selwää, ja monesti\nnauratti niitä nuoria herroja joita palweli. Waan hulluinta on\nkuulla kahden tälläisen melkan puhelemista, niin kuin Maialeena ja\ntätinsä. Molemmat kokewat kääntää suomalaista ajatustansa ruotsin\npuheesen, eikä kumpanenkaan tohdi sanoa sitä kohdastaan ajatuksensa\nkielellä. Siitä tulee ettei kumpanenkaan ymmärrä toistansa. Tälläisiä\nihmisiä on nytki paljon maamme kaupunkeissa, ja etenki oli silloin\nTurussa suuri osa alaisemmasta säädystä, jotka, pitäen häpiänä puhua\nselwää äitinkieltänsä, elinaikansa eliwät toisilta ymmärtämättöminä\nja ymmärtämätä toisia. Sillä ihminen woipi waan äitinkielellänsä\nilmoittaa toiselle kaikki ajatuksensa ja mielensä. Wieraalla kielellä\npuuttuwaisesti, ja kaikken waillinaisimmasti murretulla kielellä.\nMonen kunnollisen luonnon, monet hywäin awuin toimet kuolettaa siis\ntämä turmelewainen muukalaistumisen himo kotimaassamme. Kuin moni\npalwelia eikö koko ikänsä kanna tätä muukalaisuuden kahletta, ja puhuu\nmurrettua ruotsia ennen kuin puhtaasti äitinkieltänsä, jolla woisi\nselwästi toimittaa ajatuksensa toiselle. Moni tälläinen melskaaja, ehkä\nluonnostaan älykäs, pidetään tuhmana koko elinaikansa. Monelle on tämä\njoutawa muukalaistuminen alku kaikkeen turhallisuuteen. — Maialeenalle\noli tälläinen melskaus warsin työlästä; kun sunnuntai iltoina aina\ntapasi weljeänsä ja sai sen kanssa puhella äitinkieltänsä, niin kuuli\npäässeensä kuin kahleista irti. Aika olisi hänenki ehkä totuttanut\ntähän tilaisuuteensa ja tehnyt hänestä yhtäläisen sekalikon; mutta\nonneksensa pääsi hän ajoissa toisiin seuroihin, joissa tämä turmelewa\ntapa ei saanut wielä waltaa. Se on myös arwattawa milla ilolla\nMaialeena nykyisessä tilaisuudessaan otti tämän uuden palweluksen,\njossa sai joka päiwä wapaasti puhua rakasta äitinkieltänsä. Olikin\nhän jo ensipäiwänä lasten parwessa ihan niinkuin kotonansa; kaikki\ntätinsä luona näytetty ujous oli kerralla poikessa. Maialeena oli\nyhtaikaa siewäluontoinen ja wilkas. Pian aikaa tuli hän lasten paraaksi\nystäwäksi. Puhdas selkiä muotonsa, silmistänsä paistawa wiattomuus\nja teräwä äly antoiwat hänelle erinomaisen kauneuden, joka päiwä\npäiwältä kukoistui, ja weti kohta koko pereen häntä suosioimaan.\nJokainen kilpasi puhella Maialeenan kanssa Suomea, ja heidän täytyi\nusiasti häwetä omaa kehnoa taitoansa Suomenkielessä. Waan usiammin oli\nSuomenkieli waan olewinaan syynä nuoren Maialeenan puhuttelemiseen.\nJokainen rakasti enemmän häntä itsiään ja älyllistä puhettansa.\nJokainen kilpasi lasten kanssa tulla hänen ystäwäksensä. Etenki näkyi\ntämä kilpa ensi Jouluna Maialeenan tultua talon. Sekä herra että rouwa\nja wanhemmat lapset oliwat warustaneet rikkaita ja kaiken paraasti\nwalittuja jouluantimia tälle yhteiselle ystäwällensä. Maialeena raiska,\njolle kaikki sellaiset kappaleet oliwat wielä oudot, ei tiennyt niistä\nmuuta kuin waltojensa hywyyden. Kiitollisuuden ja ilon kyyneleet\nwälkkyiwät kirkkaissa silmissään, kun niillä meni isäntäänsä ja\nemäntäänsä kiittämään. Lasten ilo oli myös suuri. He huusiwat kaikki,\n\"kas nyt Maialeena tulee niin koriiksi kuin muutki!\" — Ja todellaki\ntuli hän näillä antimilla oikein rikkaasti waatetetuksi. Ja kuin\nHeikki eräsnä pyhänä tuli katsomaan sisärtänsä, niin ei tahtonut enää\ntunteakaan tätä, ja seisattui ällistelemään, kunnes Maialeena kiisi\nsyleilemään häntä.\n\n— Sinä hän se tosi olet, Maialeena. Tiedätkö kuin säikähdin; luulin\njo muuttaneesi pois tästä; waan miten olet noin koristunut, kuka\nsinulle on tuollaiset waatteet antanut, syleili Heikki, sisärensä häntä\nsyleillessä.\n\n— Heikki kulta, wastasi Maialeena, — ole siiwollinen ja jumalinen,\nmuista äitiwainaamme neuwot, niin sinua auttaa Jumala niin kuin minuaki.\n\n— Sisko kulta, et usko miten on hywä mieleni, että wielä puhelet\nselwää äitimme kieltä; nuo koriat waatteet eiwät ole tehneet sinua niin\nylpiäksi kuin serkkuamme, tätin Annia.\n\n— Weikkoseni, se on suurin onneni että olen säilyttänyt puhtaana\näitinkieleni; näetkö, ilman sitä ei olisi siskosi tässä kunnon talossa,\nei tälläisissä waatteissa. Minä saan joka päiwä puhella aito Suomea.\n\n— Onnellinen siskoni! et woi kylliksi kiittää Jumalaa siitä. Weljesi\nHeikki on onnettomampi. Et usko sisko, kuin iloinen olisin jos saisin\nolla sellaisissa seuroissa kuin sinä. Minä tulen wiimen ihan hulluksi\nsiitä melskaamisesta jota täytyy kuullani ja tehtäni joka hetki.\nMinulle nauretaan, minua iwataan alinomaa kuin hupsua, siitä waan, kun\nen osaa nimittää kaikkia työkaluja heidän mongerras nimillä; minä olen\njokaisen pilkkana, en minkään muun kuin sen tähden ettei kieleni wielä\nkäänny heidän muukalaiseen puheesensa. Ja kun wastaan heidän iwojansa\nomalla kielelläni, niin sille nauraawat niin kuin olisin sanonut jonkin\nhulluuden. Kun taas melskaan wastausta heidän melskauskielellään, niin\nnauretaan minulle monet päiwät sitä, kun en osannut melskata heidän\ntawalla. Sisko kulta! mitä minulle neuwot?\n\n— Minua säälittää sinua, Heikki raiska! waan minä en woi auttaa. \"Lue\nahkerasti kirjaa, ole nöyrä ja uuras\", muistatko niin äitin wiimeisiä\nsanoja. Säilytä ne mielessäis, niin ihmiset eiwät woi sinulle mitään.\n\nSiskokset syleiliwät toisiansa, ja Heikki palasi kewiämmällä mielellä\npalweluspaikkaansa.\n\n\n\n\nOpettaja. Ystäwykset.\n\n\nJoulun pyhät oliwat ammoin ohitse. Nuoriso kokoutui joka haaralta\npääkaupungin kouluihin ja yliopistoon. Nämä antoiwat kaupungille\nuuden elon joulun pyhien iloja seuranneesen hiljaisuuteen. Tutentit\netsiwät majataloja, sekä kotiopettajan paikkoja; koulupojat käweliwät\nparwissa kaduilla. Isät etsiwät huotawaa majaa ja rawintoa lapsillensa\nsukulaisten ja köyhäin kaupunkilaisten luona; tutentin alut juoksiwat\nMagisterein luona sopimassa opetushetkistä; matamit hakiwat uusia\ntuttuja palwellakseen; tee-, kahwi-, pesu-, ompelu- ja muut neitsyet\nkäweliwät korioina kaduilla; sanalla sanoen, kaupunki oli saantu\ntawallisen elonsa ja liikkeensä.\n\nPeranderilla oli neljä lasta kotona, nuorin 6 ja wanhin 10 wuoden\niällä. Pari wuotta oli heillä jo ollut mamseli opettajana. Wanhemmat\npäättiwät sen siaan ottaa nyt jonku tutentin kotiopettajaksi, joka\nsaisi talossa asua ja wisseinä tuntina päiwässä luettaa lapsia. Kohta\nyliopiston awattua muutti talon pihassa olewaan yksinäiseen kammariin\nse nuori tutentti, joka oli tingattu opettajaksi. Antto Green, — se\noli nimensä, — oli ei aiwon köyhäin wanhempain ainoa poika. Isänsä,\nkäsiammattilainen Helsingissä, oli toiwonut paljon tästä pojastansa,\neikä säästänyt rahojansa poikaansa saattaissa Turkuun ja yliopistoon.\nHänen ilonsa oli myös suuri kuultua poikansa jo muutamia wiikkausia\nTurkuun päästyään tulleen tutentiksi. Hän piti sen nyt jo pian walmiina\nwirkamiehenä, niin suuri ajatus oli hänellä tutentin nimestä. Ei\nmitään säästetty nyt täyttäissä pojan tarpeita, ja tämä ei puolestansa\nunohtanut luottaa isän waroihin. Niin kului wuosi toisensa perästä,\nja joka lukuajan loppuun lupasi poika isällensä päästä yliopistosta\nirti. Waan yhtäkkiä seisattuiwat isän awut. Ukon warat loppuiwat, ja\nAnton täytyi 4 wuotta oltuaan tutenttina hankkia kotiopettajan paikan.\nPitkällisellä olollansa Turussa oli Antto saanut paljon tuttawia, ei\nwaan kumppaneissansa, joista kolmen neljänneksen kanssa hän oli weli,\nmutta myös kaupunkilaissaki, joissa hän monessa talossa pidettiin\nsiwistyneimpinä, iloisimpina ja sanalla sanoen huwittawaisimpina\ntuttawina tutenttein joukosta. Peranderin talo oli yksi näistä, joissa\nAntto oli pitänyt tuttawuutta. Sen wähemmin epäiltiin ottaessa häntä\nopettajaksi lapsille, kuin Antto myös syytti wanhempiensa köyhyyttä\nlukemisensa wiiwytykseen.\n\nNyt siis jo tunnemme Anton ulkopuolisesti. Pistäitkäämme hänen\nkammariinsa tunnustelemaan itseänsä.\n\n\"Magisteri\", niin kuin kotiopettajat wielä nytkin tawallisesti\nkutsutaan, jos kohta olisiwat waan koulupojat — Magisteri Antto Green,\noli ikään päättänyt iltaluettamisensa ja ehtinyt kammarissaan haudaita\npaksuun sawupilween raakkaasta piipustansa, kun eräs nuori tutentti,\nAnton ystäwiä, pistiin kammariin.\n\n— Jaakko! terwetulemastasi, kiljasi Magisteri, hypäten tulwallen\nwastaan. Wiimenki näkyy sinuaki; hitoillako olet oleksinut koko\nlukuajan? Wain owatko suomalaiset houreesi tehneet sinun jo koko\nhulluksi?\n\n— Houreet, sanot aina; — waan sano mitä hywäsi, tämän lukuajan olen\nkuunnellut ahkerasti Porthaanin julkisia lukuja. Ethän niitäki sanone\nhoureiksi.\n\n— Minulla ei ole ollut aikaa häntä kuunnella, waan muistanen oikein,\nhän on yksiä Suomihulluja.\n\n— Olisit kuullut wiimo lukujansa Suomen historiasta, Suomalaisista,\nheidän erinomaisesti suloisesta laulustansa, joka muinosista kansan\nsankarajoista wielä elää Suomen itäisillä rajoilla, Karjalan saloissa.\n— Olisit kuullut niitä, — Antto!\n\n— Oikein sanani totetuuwat; weliseni, nään mä, on yksi Porthanin\nSuomihulluja. Ketä se liikuttaa jos Karjalassa lauletaan tai luetaan,\njos Porthani lukee Suomen eli Turkin historiaa; — minusta näyttää\nmolemmat hyödyttäwän saman werran, enkä aiwo päätäni halaista\nkummallakaan. Waan näätsä, Jaakko, Antto Greeniki pitää suomalaisia\nlukuja jokapäiwä, — mutta paljon huwittawampia kuin Porthani kaikin\noppilaisinensa.\n\n— Sinä? sen uskosin. Warmaan olet tawannut jonku Uskelan neitsyen,\njoka on unohtanut deklineerata rakkautta suomeksi.\n\n— Oikein leikitä. Tietänet opettawani Peranderin lapsia...\n\n— Ja pitäwäni suomalaisia puheita sen sisäpiioille, tahtonet sanoa.\n\n— Ihan todella, Jaakko! waan kesken puheen, — minusta näyttää kuin\nkäwelisit entisellä tawallasi suomalainen runo taskussa, — niinhän?\n\n— Tulen Porthaanilta, näyttämästä erästä uutta laulua.\n\n— Joka sinulla on powellais, hahaha! Arwasinhan sen. Waan jos nyt\ntohtosin nähdä lauluais... minusta luulteni pitäisi tulla wielä toinen\nPorthaani... näytäthän?\n\n— Mielelläni. Waan aikonet sitä puhemieheksesi, niin olet hukassa.\nTuossa on!\n\nHuolettomasti ja muhoillen otti Antto taritun paperin, pani sen\npöydälle sanoen:\n\n— Täniltana aiwon koetella saanki sillä hywästi unta.\n\n— Sitä nähden et taida runoja tarwita, sillä unen puutteessa et ole\nmuutenkaan, nauroi Jaakko.\n\n— Jumalan kiitos, tähän asti en. Waan, Jaakko! woipi muillaki olla\npienet houreensa.\n\n— Todellako? Eiwäthän oppilaisesi liene sinua pyörryttämässä? —\nwarmaan kaiken ihanimmat kukkanyplykäiset puhkeemaisillaan, nuo pienet\nPeranderit.\n\n— Todella. Waan tuskin uskonet kuin oikein leikitä sanon, minulla,\nAntto Greenillä, on suomalainen kerjäläistyttö oppilaisena.\n\n— Sitä en yhtään kummeksi, jos opetat häntä lukemaan.\n\n— Et sunkaan; waan kerjäläistyttö wallaswaatteissa,\norjantappurankukkas-poskilla, tulisilla silmillä ja\nsuuteluunwetoisimmilla purppurahuulilla, joista kuulet waan neroisimmat\nHämeen-suomalaiset sukkelapuheet, ja joka remputtain forttepiaanoa\nlaulaa paimenlauluja, äänellä jota mamseli _Carlsson_ ei tarwitsisi\nhäwetä, — ajattele sellainen 14 wuotinen tyttö Peranderin rouwan\nkaswattityttärenä, jolle joka päiwä saat opettaa kuinka \"_rakastan_\"\nkonjugeerataan olewassa ja tulewassa ajassa, ja joka opetushetkinä\nistuu nenäni edessä, että woit kuulla sen rinnan sykkämisen ja lukea\njoka ajatuksen sen sini silmissä, niin et yhtään ihmettele jos Antto\nGreenistä tulisi toinen Porthaani, ja jos sanon että toisinaan...\n\nMagisterin puhe keskeytyi talon piikatytön juostessa tanssien ja\nrallattain owesta kammariin kiljasteten: — \"Frou' kuss' maisterit tee'\n'werelle\", jolla paiskasi jälle kiini owen, laulaen: \"sinua ma rakastan!\nja rallaralla raa\"...\n\nJaakko, joka huwituksella oli kuunnellut iloisen ystäwänsä leikillistä\nkuwausta suomalaisesta kerjäläistytöstänsä, suostui suuritta\nhoukuttelemisitta seuraamaan ystäwänsä Peranderiin, jossa tämä lupasi\nteettää hänen tutuksi. Waan nyt jätämme ystäwykset katsahtaaksemme\nMatami Hultin taloutta.\n\n\n\n\nAnn'-sohwia.\n\n\nHultin Saara tyttärinensä asui muutaman työmiehen talossa Aningaisen\nmäen tienoilla. Hänellä oli nyt enemmän palweluspaikkoja kuin\nmilloinkaan ennen. Pian koko päiwän täytyi Saaran wiettää herroinsa\npalweluksessa, jotka oliwat jokseenki kaukana toisestaan. Joka päiwä\npiti hänen juosta Aningaisesta \"Opsalwuoriumin\" luokse, sieltä Hämeen\nkadulle, Piispan kadulle ja takasin Puolalamäelle ja wiimeksi wielä\nkahteen paikkaan Aningaisessa. Sillaikaa istui Ann'-sohwia yksinään\nkotona, ommellen paitoja, maniskoita ja kauluksia äitin tutuille\ntutenttiloille ja \"kultapojille\". Usiasti tapahtui että nämä kultapojat\ntahtoiwat itseki tiedustella työnkulkua, ja tapasiwat silloin aina\nnuoren ompeliansa yksinään, jos ei joku kumppanistansa jo ennen ollut\nsamalla asialla. Näissä tilaisuuksissa arwattawasti kulki ompelu\nniin ja näin, ja monesti löysi äiti ompelukset samallaisena kuin\nlähteissään. Jokainen kilpasi liehakoimisella ja maanittelemisella,\njoka turhalliselle, niin wähän maailmaa tuntewalle tytölle,\nluonnollisesti ei woinut olla waikutukseta. Päiwä päiwältä lisääntyiwät\nnämä käynnit, äitin niistä ollet ihan tietymättömänä.\n\nEräsnä päiwänä tuli Hultin Saara tawallisella tawallansa kotiin aamu\nkäynnistään. Ensimäinen kysymyksensä oli aina jos rakas kahwipannunsa\noli warina. Tytär wastasi äitinsä kysymykseen wähän närkästyksellä:\n\n— Ei ole puukapulaa sisässä, millä sitä keitin.\n\n— Tyttäreni, wastasi siewästi äiti, — onhan koko kuorma halkoja\nwajassa; luulin että...\n\n— Minun pitäisi pihan yli kantaman kahwillenne puita; todella, äiti,\nkas se olisi näyttänyt warmaan kauniille; waan mamma! mitäs sanotte\ntuosta kukkaisesta? eikö se ole kaiken somin ruusu?\n\n— Tyttö! silkkinen ruusu,... mistä sinä sen sait? kiljasi äiti oikein\nhäpsähtäin, nähtyä tyttärensä kädessä suuren loistawan ruusukukan,\nsellaisen joita nuoret mamsellit pitääwät waatteissaan tanssipaikoissa\nja pidoissa.\n\n— Näättekö, mamma, kun menin ostamaan kahwianne, oli Berglunnin\npuodissa paljon joukkoa, ja arwaatte etten minä woinut sinne mennä\nselwällä päiwällä ja sellaiselle asialle; sentähden päätin tehdä\nostokseni Hämmeliinin puodissa, jossa minua eiwät tunne ja jossa\nharwoin käypi muita waltoja. Ja näätte, nyt satutti kukkien ompelian\n_Eriksonin_ rouwan, joka asuu pian Hämmeliinin wastassa, justiin\nikkunaansa asettamaan tätä äsken tehtyä ruusua näytiksi käwelewille.\nHän tuntee minun ja olisi nähnyt minun käywän Hämmeliinissä, jossa muut\nwallat eiwät ruukkaa käydä, ja minun täytyi poiketa samassa Eriksonin\nrouwalle, jolta sain tämän armaan kukkasen kahella plouwulla —\nuskoisittako sitä, mamma!\n\n— Waan kahwit? — kiljasi äiti pian wapisewalla äänellä.\n\nMillä niitä olisin ostanut?... kaksi ploutuahan minulle waan\nheititteki, wastasi Ann'-sohwia pikaisesti, katsomata äitiinsä päinkään.\n\n— Oletko sinä hurjana, tyttö? Kahwia ei ole jywää kotona ja rahaa ei\nleiwäksikään, — onneton! — mitä sillä kukkaiella teet.\n\n— Soisitte warmaan minun käwelemään kerjäläistyttönä pitkin katuja\nihmisten nauruna, wain miten? — pitäisihän teidän tuhmanaki ymmärtää\nettei uusi silkkihattu woi olla kukkasita.\n\nJos Ann'-sohwia olisi katsahtanut äitiinsä, olisi warmaan keksinyt\nwälkkywän herneen äitinsä silmässä, waan hän hyräili itsekseen eikä\nnostanut päätänsä ompeluksestaan. Äiti ja tytär oliwat hywänaikaa\nääneti. Wiimein sanoi äiti wapisewalla äänellä ja itkein:\n\n— Sillä tawalla saatat kohta minun sekä itsesi silkki hattuines ja\nkukkasines kerjäläisiksi. Minulla on mahdotonta kauwemmin juosta\nkoirana ympäri Turunkaupungin. Nyt toin suuren pesun rikkailta\nwalloilta ja huomena sinun täytyy ruweta pesemään. Itse en ehdi enkä\njaksa.\n\n— Hahaha! minä luulen eukko on tullut hulluksi wanhoilla päiwillään,\nkiljasi tytär wiskaten ompeluksensa pöydälle. — Wiimein tahdotte\nwarmaan minun pesemään omia likasia ryysyjänneki, itsenne istuissa\nhuoletonna kahwikattilan ääressä. Wahinko ettette ole opettaneet minua\npuhumaan Hämeen Suomeakin, ehkä woisitte todellaki naittaa minua talon\nisännän pojalle Antille ja tyttärenne woisi ruweta palwelemaan teidän\ntutenttiloitanne. Wain mitä?\n\nÄiti nojaisin wieressään olewalle wuoteelle, peittäen käsillänsä\nsilmänsä ja huoaten:\n\n— Onneton koulu, johon hupsenin sinun panemaan. Kaikki waiwani meniwät\nkuin tina tuhkaan. — Kirotut silkki hatut ja kukkaiset! Ne tuowat\nkerjäläisen sauwan wanhuuden turwakseni. — Jumalani! mitä pitää\ntekemäni?\n\nÄitin nostaissa päätänsä oli tytär häwinnyt tuwasta. Eteinenki oli\ntyhjä. Lähestyin pöytää rupesi Saara katselemaan tyttärensä ompeluksia,\njotka oliwat kaikki sekaisin pöydällä. Silloin käweli koriasti\nwaatetettu mamseli ikkunan siwuitse kadulla;... äitin polwet rupesiwat\nwapisemaan tunnettua tyttärensä paistawan silkki hatun ruusuinensa,\nja hän lankesi jälleen wuoteellensa itkein ja huutaen kohtikulkkuaan:\n\"kirottu koulu ja kirotut silkki hatut!\"\n\nSellaiset owat wirheellisen kaswatuksen jälet. Parempaa todistusta\nkansan koulun tarpeellisuudesta ei tarwittane. Hultin Saaran tytär\nnäyttää meille kansan koulun kaihon, kaupunkeissa, ei waan elättäwän\nraakuutta, mutta myöskin turmelewan kansan tapoja. Köyhinkin wanhempi\nhalaa lapsellensa jota kuta osaa ajanwalistuksesta. Hän luulee sen\ntapaamansa samoissa kouluissa, joissa onnellisemmatki wanhemmat\nkäyttääwät lapsiansa, ja puuhaawat sitä ahkeramammasti saada lapsensa\nniihin, tuntemata mitä siellä opetetaan. He toiwoowat saawansa sieltä\nsiwistyneen kiitollisen lapsen, joka kerran on maksawa wanhempansa\nwaiwat ja huolet; joka onnellisempana wanhempaansa on lapsellisella\nrakkaudella muistelewa sen hywyyttä. Myöhään keksii tämä huolenpitäwä\nwanhempi erhetyksensä. Hänen täytyy kauhistuksella nähdä juuri tämän\nhuolenpitonsa syyksi lapsensa turmellukseen. Hänen täytyy nähdä\nitsensä auttaneen lastansa wierastamaan wanhempaansa, sen töitä,\ntilaisuutta ja säätyä. Hänen täytyy katumuksella nähdä lapsensa\neroawan kaikista säädyn ja seurallisuuden pauloista, ja wielä ennen\nkuolemansa turmeltuna ja kaiken onnettomimmassa tilassa johon ihminen\nwoipi langeta. Tarpeenmukainen kansan koulu olisi ehkä sitonut\nsaman lapsen wanhempainsa alaiseen säätyyn; mutta se olisi tehnyt\nhänestä kunniallisen siweyttä harjoittawan ihmisen, joka olisi ollut\nwanhempansa ilona, ja aikanansa woinut kaswattaa lapsia, joilla ehkä\nkansalaisensa olisiwat woineet ylpeillä.\n\n\n\n\nSuomalainen tyttö.\n\n\nPeranderin rouwa, warakkain wanhempain tytär, oli saanut kaswatuksensa\noiwallisessa naiskoulussa Stokholmissa. Tämä luonnollisin awuinensa ja\nkotona Suomessa saaduin ensimäisin kaswatuksinensa, teki että hän oli\naikansa loistawimpia ja ympärystönsä pulskeimpia naisia. Peranderin\ntalo oli myös niitä joissa ei näkynyt isännän eikä emännän waltaa.\nHywä järjestys näytti siihen tulewan itsestään, ja palawin moitehalu\nei pistänyt tähän pereesen, joka pait sitä oli kaupungin korkeempia\nsäätyjä. Kaikki mitä Turun kaupungilla siihen aikaan oli jaloa, suurta\nja loistawaa kuului Peranderin jokapäiwäisiin seuruuksiin, ja talo oli\nparaita wieraankäyntöpaikkoja Turussa.\n\nPäätettyänsä antaa sen nuoren Maialeenan lukea kotiopettajan edessä\nyhtenä lasten kanssa, oli Peranderin rouwa yhtaikaa miettinyt kuinka\ntytön kaswatus oli täytettäwä, ja Perander suostui siihen mielellään.\nRouwa oli nähnyt tytöllä erinomaiset lahjat ja tahtoi tehdä kaikki\nniiden puoleen, saadakseen tytöstä kunnollisen ihmisen. Maialeena\noli jo oppinut hywästi ymmärtämään ruotsin kieltä ja taisi lukea\nruotsalaista kirjaaki; waan koska tyttö paremmin rakasti puhua Suomea\nkun sitä wielä wähän jäykästi kulkewaa Ruotsia, sai hän sekä selittää\nMagisterille kaiken lukunsa omalla kielellään että myös jokaisen\nkanssa puhella sitä. Kun joku tuntematon sattui mitä sanomaan hänelle\nRuotsiksi, niin wastasi Maialeena aina Suomeksi, yhtään kainustelemata.\nMaialeena sai myös oppia laulamaan, sekä soittamaan forttepiaanoa ja\ngitarria, talonlasten soittoopettajan awulla. Kaikessa näytti hän\nerinomaisen oppiwaisuuden. Hän osasi muutamia suomalaisia paimenlauluja\nja siihen aikaan tawallisia runoja, joita nyt opetteli myös soitolla\njuohdattelemaan. Hänellä oli erinomainen taipumus soittoon, ja rouwa\nantoi hänen olla kaikissa soitto-toiwutelmissa joita pian joka päiwä\niltapuolla piti lapsillensa. — Elköön kuitenkaan luultako rouwan\nkaswatustoimen pysähtyneen näihin huwitus- ja seuruus omaisuuksiin;\nPeranderin rouwa oli liian toimellinen antamaan köyhälle suomalaiselle\ntytöllensä waan sellaisen kaswatuksen. Hän näki etemmä, ja Maialeena\nsai kaiken muun oppimisensa rinnalla toimittaa pian tawallisen paremman\nsisäpiian ammattia; sai olla apuna leipomisessa, pesuissa, ompeluissa,\ntalouden pidossa ja ruoan laitoksessa. Wieraihen aikana sai hän tehdä\npalwelusta pöydässä, taikka kantaa kahwia ja teetä wieraille, ja kuin\nnämä oliwat toimitetut, sai myös seisattua seuraan. Luonnollisesti\neiwät wieraat olleet keksimätä tätä tytön kummallista oloa, ja pian\naikaa oli Peranderin rouwan \"Suomalainen tyttö\" tunnettu kaikissa talon\ntuttawissa. Hänelle alettiin näyttää ystäwyyttä, häntä puhuteltiin\nsiewästi ja oltiin huwitetut yhden werran hänen kauneudestansa,\nkuin nerollisuudestansa ja suomalaisesta puheestansa. Ja sitä ei\nenää pidetty minään ihmeenä jos nuoret herrat, joista suuri osa oli\nkotiopettajan kumppania ja ystäwiä, istuisiwat \"Suomalaisen tytön\"\nwiereen ja puheliwat sille niin koriasti kuin suomeksi woiwat; sillä\nsiihen aikaan puhuttiin herrassäädyssä Suomea yhtä harwoin kuin nytki,\nja kaiken wähimmän oli se tawallista Turussa, joka oli niin läheisessä\nyhteydessä Ruotsin pääkaupungin kanssa.\n\nEi kauwan wiipynyt ennen kuin Maialeena näin oli tutenttein kesken\ntullut melkein kuuluisaksi, ja kohta kilwattiin woittaissa sen kainun\n\"Suomalaistytön\" ystäwyyttä. Maialeena ei sunkaan wielä käynyt\nyhteisissä tanssiseuroissa, waan kotona ja muissa yksityisissä\npereissä pidetyissä tansseissa oli hän usiasti talon waltojen mukana,\nja käytöksensä oli näissä yhtä siewä, nerollinen ja wirhetön kuin\nkotielämässäki. Tälläisissä tiloissa etenki, ja Maialeenan ympärillä\nollessa joukon liukaskielisiä nuorukaisia, tunsi Antto Green rintansa\nlämpeäwän, kun silloin nuoren oppilaisensa silmät kertomattomalla\nmielisuosiolla tapasiwat opettajansa. Waan tämä tunto oli waan\nhetkellinen, jota hän toisella silmän räpäyksellä häpesi, ajatellessaan\ntytön sukua ja kieltä, joita hän ei kaikkein sen awujen ja etujen\nrinnalla woinut unhottaa.\n\nNiin muukalaistunut oli tähän aikaan Suomen walistuneempi sääty.\nAfrikan raat mustat asukkaat owat nykyaikoina jo ruwenneet saamaan\nEurooppalaisilta ihmisarwonsa, siirtolaiset Amerikassa lähestyywät jo\nsen raakoja waskenkarwaisia asukkaita; mutta puoliruotsalaistuneen\nsuomalaisen työmiehen poika, tyhjin päinensä, inhosi silloin\nrakkauttansa siwistyneesen kunnolliseen suomalaiseen tyttöön, sen\npuolesta waan, että tämä puhuu hylittyä äitinkieltänsä, Suomea. Waan\nAntto Greenin puollustukseksi woimme sanoa hänen ei olleen ainoan joka\nteki niin.\n\n\n\n\nSairaanhoitaja.\n\n\nKolmatta kertaa muutti maa walkoista pukuansa wiheriäiseen, ja kolmatta\nkertaa leikitsiwät sinisen järwen aallot ikuista leikkiään Anton tultua\nkotiopettajaksi Peranderiin, ja nuori Maialeena oli tällä ajalla\nmuuttunut kaswawasta lapsesta täyteläiseksi tytöksi, kukkanyplykäisestä\nloistawaksi kukkaiseksi. Waan \"Magisteri\" oli aina sama Magisteri.\nLukunsa Akatemiassa oli aina samalla jalalla kuin taloon tullessaan.\nWaan lienee hän nyt sisällisesti muuttunut?\n\nSe oli Toukokuun ilta. Peranderissa oli paljon wieraita, ja niiden\nseassa muutamia Anton wanhoja kumppania. Nuoret tanssiwat ja pitiwät\nsiihen aikaan tawallista leikkiään. Waan näissä iloissa kaipasi\nnyt moni yhtä, joka Peranderissa oli kauwan aikaa jo ollut seuran\nilona ja henkenä. Peranderin \"Suomalaista tyttöä\" ei nähty niin kuin\nennen iloitsewain seassa, sillä hän istui nyt enimmästi yksinään\njossai nurkassa, pian keksimätönnä muilta. Mustat waatteensa ja\nmureellinen muotonsa näyttiwät hänen surewan, ei waan ulkonaisesti\nmutta sydämmellisestiki. Muutamia wiikkoja ennen oli hän ummistanut\nweljensä Heikin silmät, joka onnettomassa palweluksessaan oli turmellut\nterweytensä ja läksi hywän äitinsä luoksi, niinkuin hänen wiimeiset\nsanansa sisärelle oliwat olleet. Weljensä potessa oli Maialeena käynyt\npian jokapäiwä sen luona, ja silloin puheliwat he aina entisestä\nmökistänsä Hämeessä, lapsuuden ajoistansa ja äitistänsä, ja Heikille\noliwat nämä muistot sanomattomasti lohduttawaiset. Heikin kuoltua\noli Maialeena ensimäiset wiikot ollut lohduttamatoin; hän tunsi\nnyt olewansa yksinään, kaikita omaisita ja sukulaisita. Tätinsä ja\nserkkunsa luuli Maialeena aina yhtä ylpeiksi kuin ennenki, ja ajatteli\netteiwät he nyt enemmän kuin heidän luona asuissansa tahtoneet puhua\nsuomea ja ystäwöidä suomalaista tyttöä. Maialeena oli ihan tietymätön\nniistä eduista jotka sillaikaa Peranderin talossa oli saanut; hän piti\nitsensä aina köyhänä armottomana mökin tyttönä.\n\nKas siinä oikian kaswatuksen hedelmä! Sen siaan kuin köyhän\npalwelus-eukon Hultin Saaran kunnoton tytär piteliin siwistyneenä\nesiwaltana, halweksien äitiänsä, piteliin esiwallan rinnalle siwistynyt\nMaialeena aina turwattomana köyhän mökin tyttärenä.\n\nWaan palatkaamme jätettyyn iloseuraan. Maialeena istui, niin kuin\nsanottiin, nurkassaan, eikä näkynyt paljon huoliwan koko iloista,\njoissa hän ennen oli niin monta onnellista hetkeä wiettänyt. Nuori\nmies, pimiällä wakaisella katsannolla, oli, pait Peranderin nuorempia\nlapsia, pian ainoa joka oli tanssin aikana kerran toisen puhutellut\nMaialeenaa. Tämä nuorukainen, jonka jo tunnemme Jaakon nimellä, oli\nmuutaman ajan ollut poikessa Turusta, ja nähtiin nyt palattuaan sinne\ntulleen wielä synkiämpi mieliseksi kuin sitä ennen. Hän kantoi myös\nsurua isänsä kuolemasta, niin kuin oli sanonut. Entiset kumppaninsa\nja tuttunsa oli kaikki jättänyt, ja ikään kuin sattumaisiltaan oli\njonku kerran pistäinyt Anton luona, joka myös ihmetteli ystäwänsä\nmuutosta, sanoen: \"Sinua tuskin woipi tuntea entiseksesi; taikka\nsinun owat tehneet ne suomalaiset runot ihan höyrypäiseksi, taikka\nolet rakastunut, jompi kahdesta\". Tämä synkiä alakuloinen nuorukainen\nnähtiin istuwan Maialeenan wieressä, kun tanssin ja muiden leikkein\npäätyttyä kaihottiin seuraan Maialeenaa. Kyllästyttyä muihin iloihin\ntahdottiin nyt soittaa ja laulaa, ja kaikki sulhaismiehet keräytyiwät\n\"Suomalaistytön\" ympärille ja pyysiwät häneltäki kuulla jonku laulun,\njonku suomalaisen runon. Maialeena ei woinut wastustella kauwemmin, hän\nistuisiin forttepiaanon ääreen ja sillä juohdellen lauloi:\n\n    O, Suomenmaa! kotoiset järwet, joet ja wuoret,\n    Ja synkät lehwikot, kuin lassa näin!\n    Te ikkuisesti mielessäni ootte nuoret,\n    Mä teitä rakastan kuin äitiäin.\n\n    Mä muistelen, kun ensikerran mun te näitte\n    Ja silloin kuljin teissä äitinein,\n    Te järkiään mun ystäwäksenne jo teitte,\n    Ja haastelitte äitin kielelläin.\n\n    Ja runoloita isiemme sankarkieltä,\n    Mä teissä ensi kerran kuulla sain;\n    Ja kannelsoiton ihastuttawaista ääntä,\n    Se nosti hempiästi rintoain.\n\n    Kuin woisin unhottaa sinua kotimaani,\n    Mä wielä äitin kielen kuulen nyt\n    Ja yksi hellä tunto nostaa rintoani,\n    Se sankarkiel ei wiel' oo sammunut.\n\nSitä emme woi sanoa minkä waikutuksen nämä wärsyt, lauletut Maialeenan\nhelisewällä selkiällä äänellä, sen sulawilta huulilta ja wähän\nsurulliseen wetäwällä säwenellänsä, matkaan saattoiwat kunki kuultelian\nmielessä, sillä harwat ymmärsiwät oikein näitä tälläisissä seuroissa\noutoja sanoja, mutta sen woimme wakuuttaa, että warsinkin oli yksi\njoka ne ymmärsi ihan täydellisesti, joka niissä tunsi oman sydämmensä\nkielen, ehkä waan waillinaisessa puwussansa. Tyytywäisenä, ja illan\niloista wielä puolijuopuneina jättiwät wieraat sydänyön aikana\nPeranderin talon.\n\n       *       *       *       *       *\n\nPäiwä oli juuri nousemaisillaan werenpunaiselta wuoteeltansa; kaupungin\nyöwartiat oliwat nukahtaneet huonein seinwieriin ja lukemattomain\nkukkojen kimakat äänet huusiwat ihmisiä nousemaan wuoteiltansa. Waan\nihmiset makasiwat rauhassa, ja kaupungin kadut oliwat elottomat, tyhjät.\n\nSilloin aukesi yksi Peranderin talon pihan puolimaisia ikkunoita, ja\naamurusko suuteli siitä yöllä wähän waalistuneita poskia, ja posket\nsaiwat aamuruskon karwan; niissä tunnemme nuoren Maialeenan. Hän oli\nmaannut waan lyhyisen ajan, ja senki lewottomammasti tawallista.\nTullut wasta puolelta yöltä wuoteellensa, oliwat rauhattomat unet\npääsneet ensikerran rauhalliselle päänalaisellensa, jotka wiimein\nkarkoittiwat hänen ajemmalla kuin muutoin jättämään wuoteensa ja\nterwehtimään nousewata kewätpäiwää. Hän oli istunut ompelupöytäänsä\nikkunan wiereen ja ompelus kädessä, awannut ikkunan, nauttiaksensa\naamun raitista ilmaa. Katsellen laajaa kaupunkia, jonka punatut katot\nnäkyiwät silmän sintäwään ja peittiwät kaukana kaupungista olewan\nmetsän, josta waan yksi korkia mäki aamuruskossa wähän pilkotti,\nkuwaisiin hänelle entinen elämänsä pienessä äitinsä mökissä mieleensä.\nKuin erillainen sitä wastaan oli nykyinen! ja ensikerran hawaitsi\nhän itsessäänki jonku muutoksen. \"Minä\", sanoi hän itsekseen.\n\"joka neljä wuotta sitte kerjäläistyttönä tuolta mäeltä ihmettelin\nnoita kaikkia huoneita, joka raalta työmiehen waimolta, omalta\nsukulaiseltani ajettiin kadulle tawallisena kerjäläisenä, minä olen\nnyt muutaman näistä huoneista suurimman ja kauneimman asukkaita,\nisällisellä ja äitillisellä hywyydellä kohdeltu onnelisimmilta ja\nkorkeinsäätyisiltä näitä asukkaita, ja kaikki nuo nuoret herrat,\njotka joka päiwä etsiwät ystäwyyttäni ja jotka — minua häwettää sitä\nsanoessa — jotka pitäisiwät onnenansa suudella minun, kerjäläistytön,\nkättäni. Olen warmaan paljon muuttunut, minua warmaan ei lueta enää\nkerjäläistytöksi, ei tunnettane minua köyhän mökin lapseksi? Ja sen\nolen laimin lyönyt sanoa heille kaikille. — Waan kuin! wielähän minua\nkutsutaan Maialeenaksi kuin kotonaniki, wielähän puhun waan samaa\nkieltä kuin äitineni Hämeen metsän mökissä, ja wielähän äsken puhelin\nniin kuin ennenki weljeni Heikin kanssa.\" — Suuret kyyneleet wälkkyiwät\nMaialeenan silmissä, ja nojaiten ikkunan pieltä wasten peitti hän\npyyhkimellä kaswonsa ja itki. Waan yhtäkkiä kawahti jälleen ylös,\njatkaen yksinäistä puhettansa: \"— waan tuo uneni, niin hirmuinen, ja\nkuitenki niin suloinen, ei, sitä en saa, en woi pitempään muistella,\n— ensitilaisuudessa sanon hänelle kaikki, sanon olewani se kuin\nolenki, kerjäläistyttö Hämeenmetsän mökistä. — — Waan se hirmuinen\nuneni, woisinko unouttaa sen kohta?\" — — Näin sanoen kurotti hän\npäänsä likemmäksi ikkunaa antaakseen raittiin tuulen puhaltaa palawille\nkaswoillensa, waan siinä samassa wetäisiin hän hämmästyneenä takaisin,\nja kiljasten hätäyntyneellä äänellä, lankesi istuimellensa. Portista\ntuli nyt neljä miestä pihalle, kantain purilailla jotain raskasta\nkuormaa. Aamurusko koki turhaan punata puriloilla lepääwän nuoren\nmiehen waalistuneita kaswoja, jotka Maialeenalle oliwat tuntemattomat.\n\nPeranderin pidoista erottua oli muutamia tutenttia kokoontunut Anton\nluoksi, ja niiden seassa oli myös Jaakko. Niin kuin tawallisesti\nkuunteli hän äänetöinä ja synkiällä katsannolla iloisten kumpaniensa\nilweitä. Etenki iloittiin nyt Anton irwistyksille suomalaisesta\ntytöstänsä. Se on ankara tyttö, sanoi hän, rakastan häntä hulluksi\ntullakseni, wain mitä Jaakko, eikö hän laulanut oiwallisesti wärsyjäsi?\nKiitän nöyrimmästi nyt niistä, ne walehtelin omiksi tekemikseni, sen\nsuonet minulle anteeksi, olisit nähnyt kuin hän niihin ihastui ja\npanetti ne soiton opettajallensa järkiään nuotille, ja toisena päiwänä\nlauloi ne jo minulle suomen kyntörastaan äänellänsä, että rakastuin\nhäneen warpaiden neniin asti.\n\n— Sinun suomalainen tyttösi on todellaki rakastettawa, sanoi muuan\ntutentti, waan minua peloittaa että hän on sinulle liian hywä,\nsellaiselle roistolle.\n\n— Woisit häwetä toki! Waan rakastaa on toinen juttu ja toinen naida.\nSiihen tarwitsesin wähimmäkseen parin wuotta ensi kunnella Porttaanin\nlukuja, saadakseni muutamain suomikiihkon; waan Porttaanikin jo on\nHerran nimessä, ja sentähden siitä ei tule mitään. — Mutta hän on toki\nparas karjapiioista joita olen tuntenut — ja näätte, olisko ihme jos\nsydäntä wähän lämmittäisi. Waan Jaakko, näytät niin wakaiselta, ethän\nmieline minua puskemaan!\n\nJaakon katsanto oli todellaki hirmuinen. Hän kawahti istuiltaan,\nhyppäsi Anton eteen ja kiljasi wawisten: sinua on suurin heittiö\nkuin maa päällänsä kantaa, kunniaton, hylky! Jos awaat wielä suutasi\ntytöstä, joka on tuhannen kertaa parempi sinua ja koko sukuasi, niin\nrutistan tuohon paikkaan sinun jauhoksi.\n\nJokainen hämmästyi Jaakon puheille ja näölle, sillä siinä ei ollut\nmitään leikkiä. Siinä se on oikia kosia, sanoiwat ystäwät, niin minäkin\ntekisin Jaakkona.\n\n— Sitä minä en sallisi Anttona, sanoi toinen; sitäpähän olisi mies,\njoka weisi tyttöni pois nenäni edestä, ja sitte haukkusi minua noin\nomissa huoneissain.\n\n— Pidä puolesi Antto! taikka sinun hylkääwät kaikki ystäwäsi, kun niin\nannat itsiäsi haukkua!\n\n— Oikein, sanoi taas muuan, sitä hiis sietäsi, toisen tuolla tawalla\nmenettelemään tyttöäni, ei! kimputkaa, kas se on oikein, minussa on\nJaakon puollustaja.\n\n— Sinä wastaat minulle sanasi, Jaakko, sanoi nyt Antto, taikka\nperuutat ne nyt paikalla. Ystäwäin ja kumppanein kesken ei sellaiset\nsanat saata tulla kysymykseen.\n\n— Ne wastaan waikka hengelläni, enkä peruuta, ja sanon wielä, sinä\nolet kunniaton petturi, joka wiettlisit sellaisen jalon naisen. Et\nansaitsesi päästä hänen seuraansakaan, sen wähemmän tulla mieheksensä.\n\n— Jaakko, tänä yönä tapaamme toisemme kello 2 Hämeen tullin\nulkopuolella.\n\nPian oli koko seura liikkeessä ja nyt mentiin esinnä tutentein\ntawalliseen rawintopaikkaan, jossa tawattiin muutamia kumppania\nlisäksi, juotiin ja syötiin yhtenä, ja yllytettiin riitaweljeksiä\nenemmän, sillä kaksikimppu oli siihen aikaan tutenttein kielletty\nhuwitus, joka sen tähden oli sitä enemmän wiljelty ja hywäilty.\n\nMäärättynä hetkenä löydyttäittin sowitussa paikassa, molemmin\npuolustajin, ja Jaakko, joka sai määrätä aseet, oli walinnut miekat.\nTehtyä tawalliset warustukset ja temput töytäsiwät kumppanit toisiensa\npäälle. Tappelu meni ensin melkein tasaiseksi, sillä molemmat oliwat\nwarmat miekkasilla tappelemaan; mutta Jaakko oli wäkewämpi ja muuten\nrohkiampi. Ei kauwan wiipynytkään ennen kuin Antto kaatui, rintaan\nhaawoitettuna Jaakon miekalla. Hämmästyneinä hyppäsiwät puolustajat\nlangenneen ympärille. Weri torwesi mustanaan haawasta, ja Antto oli\nmenehtynyt tunnottomaksi. Hän kuolee, huusiwat ystäwät, kowin julma\nolitki, Jaakko. Säikähtyneenä wiskasi Jaakko miekan tantereelle. Waan\najatuksensa oliwat nyt wielä sekoitetut edellisestä juomingista, eikä\ntiennyt mitä tehdä, waan katseli järkähtämätöinä kaatunutta ystäwäänsä,\njonka kaswot oliwat kuolleen karwaiset. Kaikki näytti nyt hänelle kuin\nunen näkö. Kumppaniensa hoidellessa kaatunutta, häwisi hän wiimein\nheidän keksimättänsä.\n\nYrkäleen ajan siitä kuuli Maialeena unissansa wienon laulun ja luuli\nselittäwänsä sanat:\n\n    \"Ja sama tunto nostaa wielä rintoani.\n    Se sankar kieli' ei wiel' oo sammunut\".\n\nMe tiedämme jo mitä nyt seurasi, ja että tutentit oliwat saaneet\nmuutamia yöwartioita kantamaan Anton kotiinsa, ja lähättäneet Lääkärin\nsitä hoitamaan. Waan Jaakko! sitä ei ollut kukaan nähnyt sen koumin ja\nhuomena ei löytynyt Jaakkoa koko kaupungissa. Muutamat arweliwat hänen\npurjehtaneen samana aamuna lähteneessä laiwassa Englantiin. Ja koska\nJaakolla muuten oli warsin wähän tuttuja kaupungissa, ja nekään wähät\neiwät tienneet hänen kotiperäänsä eikä sukuansa, unoutettiin pian koko\nasia, sen enemmättä kysymyksettä.\n\n\"Magisterin\" tilaisuus pani kohta koko Peranderin pereen liikkeelle.\nSelwittyä ensimäisestä säikäyksestään kiisi Maialeena ajamaan ylös koko\njoukon, joka ei wähemmän hämmästynyt tätä erinomaista tapausta. Kukaan\nei toki arwannut oikiaa syytä tapaukseelle. Peranderi arweli Magisterin\nlyödyksi raiwoisilta sälleiltä ja opinpojilta, jotka usiasti käweliwät\nsuurissa parwissa öillä ympäri kaupunkia, ja monesti pitiwät pieniä\nmeteliä tutenttien kanssa. Hän oli wielä aina toimetoina. Lääkäri oli\nkuitenki tutkinut haawan ja sanonut sen ei olewan kuolettawaisen,\nmutta waatiwan tarkkaa hoitoa. Erinomattain oli kaikki melu ja hälinä\nwaroitettawa sairaan kuuluwilla. Maialeena sekä Peranderin lapset\nkatseliwat itkusilmin opettajaansa, joka iloisella ja leikkisellä\nkäytöksellänsä oli tullut kaikkein ystäwäksi. Wanhemmat eiwät wähemmän\nsurkutelleet kotiopettajan tilaisuutta, ja tekiwät kaikki mitä woiwat\nsen parantamiseksi. Rouwa itse käwi wähän wäliä istumassa hywät ajat\nsairastuwassa, ja Maialeena, usiasti molempain talon tytärten kanssa,\nwietti siellä pian koko päiwät, wälttäen sillä uskomasta sairasta\nhuolimattomain palweliain haltuun.\n\nEnsimäisestä kohtauksestaan oli tauti lyönyinnä kuumeeksi, jossa\nsairas wälistä oli lewotoin ja horisi. Maialeena oli silloin kuullut\nusiasti oman nimensä ja toisenki sairaan suusta, ja tunsi rintansa\njoka kerran sykkäwän kiirummasti. Mutta wähitellen alkoi haawa parata\nja Antto tointui ja awasi rauenneet silmänsä. Ne tapasiwat esimäiseksi\nMaialeenan, joka istui juuri wuoteen wieressä. Anton waalenneet kaswot\npunertuiwat, ja hän käänsi ikään kuin hämmästyksissään pois silmänsä\ntytön toiwoa naurawista silmistä, katsellen ympärystöänsä, ja sanoen:\nmissä minä nyt olen?\n\n— Omassa kammarissanne, wastasi Maialeena, ettenkö tunne enää minua?\n\n— Niin se on, wastasi Antto wienolla äänellä; waan Maialeena, olenko\njo kauwan potenut, minä en ole tiennyt mitään, ja mistä tulee että sinä\nistut nyt täällä? mitä sanoo Perander?\n\n— Jo olette toista wiikkoa maanneet toimetoina, ja kaikki olemme\npelänneet teidän kuolewan. Waan nyt, Jumalan kiitos! — mutta minä\nunhoton. Lääkäri käski minun antaa juotetta teille samassa herättyänne.\nSallinette Magisteri!\n\n— Anna anteeksi minulle, hywä Maialeena, sinulla on ollut paljon\nwaiwaa minusta. Onko ketä kumppaniani käynyt täällä potessani?\n\n- Pait Lääkäriä ei ketään. Waan Magisteri, Perander Herra on\nkuulustuttanut ympäri kaupungin saadakseen tietoa pahantekiästä, joka\nteiltä oli hengen ottaa, warmaan hänen tunsitta?\n\n— Luulin niin, hywä Maialeena! Waan tuttawia on monellaisia, ja\nkaikkia ei saata uskoa. Häntä pidin ystäwänä, mutta — — näette miten\nhän sen ansaitsi. Tahtoisitteko olla hänen ystäwänsä?\n\n— Ah! mikä ilkiä ihminen!\n\n— Ja kuitenki hän on ystäwänne?\n\n— Minun? se on mahdotonta.\n\n— Waan Maialeena, onko Jaakko käynyt täällä? kysyi Antto, katsoen\nMaialeenan silmiin ja suunsa wetaytyen nauruun. Tytön posket\npunastuiwat, ja silmänsä painuiwat maahan, ja pian wapisewilla huulilla\nwastasi hän:\n\n— Meillä ei ole käynyt paljon ketään sitte kuin sinä iltana. — Waan\nmiksi kysytte sitä?\n\nMagisteri oli wastaamaisillaan, kun Perander rouwinensa tuli huoneesen\nja keskuutti puheensa. Molemmat oliwat iloiset nähden kotiopettajan\ntoimistuneen ja terweemmän muodon. Perander jutteli nyt saaneensa\ntiedon Magisterin murhamiehestä. Waan mitä hittoja teillä oli\nwälillänne, sanoi hän, nauraen Magisterille. Ja se tyyni kumppaninne,\nken hänestä olisi luullut sitä. Waan tyynessä lahdessa suuri kala\nkutee, ja niin näkyy olewanki. Nyt saatte hänestä olla huoleta.\nTänäpäiwänä sain tietää hänen häwinneen kaupungista.\n\nTodella! sanoi Antto, peitetyllä liikutuksella, minua surettaa, hän oli\nystäwäni!\n\nHämmästytte warmaan kuullessanne, mikä häntä on kohdannut. Samana\nyönä kun seikkanne tapahtui näkiwät yöwartiat nuoren miehen kiireillä\naskelilla kulkewan Auran sillatse. Tultua keskelle siltaa olli hän\nkadonnut, kenenkään näkemattä mihin. Eilen löyttiin lähellä linnaa\nAurajoessa ruumis, herraswaatteissa, mutta muserretulla päällä;\nTutentit sanoowat sen kumppaniksensa, Jaakoksi.\n\nSairas hämmästyi todellaki, ja kaswonsa waalettui lumiwalkoiseksi.\nWaan kukaan ei keksinyt sitä, sillä nyt oli jokaisen silmät käännetyt\ntoiseppäin. Rouwa oli ottanut kaswattinsa käden Peranderin puhellessa,\nja naurellut hänelle yhtätoista opettajan tilaisuudesta ja oppilapsen\nnöyryydestä. Waan yhtäkkiä tunsi hän pidetyn käden wapisewan ja\nherwahtawan, ja ennen kuin kerkesi sitä estääkkään, waipui Maialeena\nwoikahtaen jalkoihinsa lattialle.\n\nPait Anttoa eiwät kumpainenkaan tässä olewat arwanneet oikiaa syytä\nMaialeenan säikäykseen, waan selittiwät sen kauhian tapauksen\nkertomisen syyksi, josta rouwa nuhteli miestänsä. Anton kaswot oliwat\nwaaliammat entistään, kun Perander rouwinensa jätti hänen, saattaen\nsitä kohta tointunutta kaswattiansa ylös. Maialeena oli kauwanaikaa\ntämän perästä alakuloinen ja murheellinen.\n\n\n\n\nTunnustukset.\n\n\nWähitellen parani Antto Greeni. Hän oli nyt taas terwe; mutta tapaus ja\nsitä seuraawa tauti oli waikuttanut hänen luonnollensaki erinomaisesti.\nHän ei ollut enää sama ajattelematon iloisa nuorukainen kuin ennen;\nsitä wastoin nähtiin hän nyt usiammin wakaisena ja wähän alakuloisena.\nAinoastaan Maialeenaa puhutellessaan näyttihen wielä entinen\niloisuutensa ja kewytmielisyytensä. Waan tässäki näytti nyt jonku\neroituksen entisestään. Hän oli ruwennut kohtelemaan oppilaistansa\nenemmällä noyryydellä ja siiwolla. Maialeena, joka mainitusta\nsäikäyksestään asti oli myös tullut alakuloiseksi ja wakaisemmaksi,\nnäytti ensiksestä ikään kuin karttawan opettajaansa. Mutta wähitellen\nhaihtui tämä kylmyys, ja molemmat wiihtyiwät warsin hywin yhdessä.\nAntto oli todellaki huwittawainen seura-ihminen. Puheensa, ehkä\nparaastaan kewyt mielinen, oli kuitenki huwittawainen ja aina uusi.\nHänellä oli hywä luonnollinen äly, ehkä omarakkautensä teki wähän\nkylmäksi kaikkia kohtaan. Eräsnä iltana istui Maialeena yksinään\nsalissa. Hän oli awonaisen ikkunan pieltä wasten ja päänsä nojattu\nkäsiwarrelleen katseli ulos kaunista iltaa, iloista kaupunkia ja\nkaukana näkywän metsän auringon wiimeisiltä säteiltä punattuja mäkiä ja\npuita. Hiljaan oli Antti hiiwinyt saliin, Maialeenan keksimättä. Tytön\npunakka kaswo, lumiwalkoisella kädellänsä, loisti kuin walmistunut\norjantappuran kukkanen, punaisin ja walkein lehtinensä, jolla wälkkywä\nwesiherne paistoi illan kasteena. Antto oli jo pian keskilattialla\nennen kuin Maialeena keksi hänen, nousi ylös ja taritsi tuolia\nopettajallensa.\n\n— Oletta itkeneet, sanoi Antto, istuiden tytön wiereen. Enkö saisi\ntiedä suruanne?\n\n— Suruani! Ei magisteri, minulla ei ole mitään surua.\n\n— Kuitenki itkette. Warmaan muinoisia muistoja, — waan ne owat\nparemmat unouttaa ja ajatella nykyistä.\n\n— Muistoni! Ei Magisteri, niitä en woi unouttaa koskaan.\n\n— Waan jos oma onnenne käskisi ne unouttamaan?\n\n— Niin pysyywät kuitenki ikuisesti mielessäni. Näättekö tuolla tuon\nkorkean punertawan mäen?\n\n— Ettenhän ruwenne runoilemaan!\n\n— Neljä wuotta sitte seisoi samalla mäellä kaksi kerjäläislasta ja\nkatseliwat ihmetellen ensi kerran nähtyänsä kaupunkia. Ne oliwat\nköyhän mökkiläisen armottomat lapset Hämeenmetsästä. — Suuret pisarta\ntippuiwat nyt Maialeenan silmistä.\n\n— Runoelmuksenne alkaa todellakin liikuttawasti, wiimeksi täytyy\nminunki ruweta itkemään. Waan kerjäläiset?\n\n— Yksi niistä on oppilaisenne.\n\n— Joka ansaitsisi olla ruhtinattarena.\n\n— Koristelewa puheenne todistaa jotta ansaitsee waan teidän pilkkanne.\n\n— Luulin paremmin tuntewanne itseni. Maialeena, minullaki on sydän\nniin lämmin kuin jollai toisella. Armas tyttö, teitä rakastan\nkuoltakseni! — — —\n\nMaialeena itki. Ikuisesti muistelen hywyyttänne, sanoi hän, nostaen\nsilmänsä opettajaansa päin ja ikään kuin hoksaamatta Anton wiimesiä\nsanoja.\n\n— Se on waan oppilaisen kiitollisuus opettajallensa. Minä olen\nrakastanut teitä ensi wilaukselta nähtyäni, olen pyhittänyt koko eloni\nja oloni tälle rakkaudelle, enkä woi elää teittä, — sanokaa woiwanne\nrakastaa minua, ja minä tulen onnellisimmaksi ihmiseksi. —\n\nMaialeenan kaswot paloiwat tuli punaisina, ja suuret kyyneleet\ntippuiwat sen wälkkywistä silmistä. Kätensä oli tietämättänsä mennyt\nopettajansa käteen.\n\n— Ei, sanoi hän, Anton päätettyä ja wetäen pois kättänsä, ei\nMagisteri, te ette woi, ette saata minua rakastaa, teille on koko\nmaailma auki, ja minä olen kiitollisempi, kuin että suostuisin sitomaan\nonneanne itseeni. Minä olen köyhä mökin tyttö; — unohtakaa minut,\npaetkaa — walitkaa niin ettette wasta tarwitse katua. — —\n\nMagisterilla ei ollut aikaa kuulella päähän näitä tytön waroituksia,\nhän lankesi polwillensa oppilaisensa eteen, painoi sen käden rintaansa,\nja ensimäinen suutelu ei ollut wielä heidän huulilta päättynyt, kuin\nPerander rouwinensa tuli owesta ja molemmat, yhtä hämmästyneinä\nkuin ilolla, wahwistiwat näiden nuorten liiton, joka ehkä jo ennen\naiheissa ollut, nyt kuitenki niin onnellisesti oli tullut toimeen. —\nHuomen iltana wietettiin Antto Greenin ja Suomalaisen tytön julkiset\nkihlajaiset.\n\n\n\n\nMatka.\n\n\nAnton ja Maialeenan läheneminen toisihinsa ei ollut enemmän\nPeranderille kuin rouwallensakaan odottamaton; paremmin oli se\nmolemmille toiwottu tapaus. He oliwat jo ammoin keksineet molempain\nystäwällisen keskuuden ja nähneet siinä kaswattinsa mahdollisen\nja soweliaan kaupan. Anton kewytmielisyys ja huolettomuus\nopinharjoituksissaan ei sunkaan ollut heille tuntematon, waan sen\nluottiwat ajan ja maailman tasaawan. Perander oli miellyttänyt hänen\npäättämään wiimenki akatemialliset lukunsa sillä, että seisosi jonku\ntutkimuksen, jolla pienempiin maan-wirkoihin woisi pyrkiä, ja Antto\npäätti walita kameraalisen tien ja seista pienemmän tutkimuksen siinä.\nPerander lupasi tehdä kaikki mitä woimissaan oli, saattaa hänen aluksi\ntoimittamaan jotai nimismiehen eli henkkomsariuksen wirkaa, jossa saisi\ntilaisuuden rakentaa elantonsa ja naida; pait sitä oli lupa Maialeenan\nsaada jonkulaiset morsiuslahjat naimiseen mennessään. Todellaki alkoi\nMagisteri walmistaida mainittuun tutkimukseen, ehkä se näytti menewän\nwähän hitaisesti, sillä enin aikansa wiettyi morsiamensa parwessa,\njota hän nyt näytti wilpittömästi rakastawan. Paremmin kuin kuiwia\nkameraalisia kirjoja rakasti Magisteri kuunnella nuoren morsiamensa\nja entisen oppilaisensa suullisia tutkintoja henkkomsariuksellisen ja\nnimismiehellisen talouden pidosta Hämeessä, sinä pienessä kappelissa,\njoka 5 wuotta sitte oli nähnyt Maialeenan welinensä kerjäläissä\nlähtewän Turkuun. Maialeenan koko toiwo oli muka tähän kappeliin,\nsillä wasta täällä hän woisi tulla oikein onneliseksi; täällä saisi\nhän muka tawata joitakuita tuttuja lapsuuden ajoistansa, täällä olisi\nilonsa suurin opettaa köyhäin wanhempain lapsia lukemaan ja muuhun\nhyödylliseen. Näitä ja monta muuta kuunteli Antto ja unoutti usiasti\nlukunsa. Waan Perander arweli tästä pahaa, liiaksiki kuin nyt ikään\noli usioita soweliaita wirkoja awonaissa, joista Anton puolesta jo\noli puhellut asianomaisille, ja saanut hywiä lupauksia. He näkiwät\nAnttoa ei woiwansa pakottaa paremmin uurastamaan lukujansa muuten kuin\njoksikuksi ajaksi eroittamalla wiettelewäisestä seurastaan, waan siihen\neiwät tienneet juuri soweliasta neuwoa. Wähän olisi apua ollut Anton\nmuuttamisesta toiseen asuntoon. Onneksensa tarjosiin kohta kuitenkin\nsowelias tilaisuus tällaiseen eroitukseen.\n\nEräsnä päiwänä sai rouwa kirjan Peranderin wanhimmalta tyttäreltä\nLauralta Sweaporista, jossa tämä oli naituna muutamalle sotaherralle.\nLaura oli niin kuin muutki sen aikuiset rikkaimpien tyttäret kaswatettu\nRuotsissa, jossa oli tullut tutuksi jollekulle gardi-Luutantille.\nTytön palattua kotimaahansa muutti tämä myös Suomeen, meni Suomen\nsotawäkeen ja kosioi sen 16 wuotisen Peranderin Lauran. Nyt oliwat jo\nseitsemän wuotta olleet naineina. Tällä ajalla oli Laura waan yhden\nainuan kerran, ensi wuosinaan käynyt wanhempiensa luona, waan sen\nusiammasti oli siihen siaan kirjallisesti pitänyt yhteyttä etenki\nemintimänsä kanssa, johon hän luotti kaikissa asioissaan. Peranderin\nrouwa oli jo ammoin hawainnut näistä kirjoituksista Lauran ei olewan\nonnellisen kotielämässään, ja surkutteli häntä äitillisellä sydämmellä.\nKuitenkaan hän ei woinut muuta kuin lohdutella häntä. Laura oli pait\nsitä kieltänyt tyytymättömyytensä tulla isänsä korwiin, koska muka\nitse, eikä isänsä yllytyksestä, oli suostunut menemään silloin wasta\nwähän tunnetulle Luutnantille. Nyt oli Lauran kirjoitus enemmän\nkuin milloinkaan täynnä walituksia ja tyytymättömyyttä. Hän oli\ntullut kiwuloiseksi alakuloiseksi; pait sitä odotti kohta joutuwansa\nlapsiwuoteesen; talouden pito oli huonolla järellä, koska Laura tässä\noli järkiään tottumaton, johon enimmäkseen oli syynä kaswatuksensa. Hän\noli tottunut kaikissa luottamaan palweluswäkeen, joka taas ei ollut\nuskollinen mutta teki kaikki ylinalimaisilleen. Tämä lisäsi miehensä\ntyytymättömyyttä ja kylmyyttä, ja teki Lauran sen onnettomammaksi, kun\ntäällä kaipasi myös sellaista naisystäwää, johon luottasi onnettomassa\ntilaisuudessaan.\n\nPeranderin rouwan päätös oli nyt tehty. Hän kutsui Maialeenan\nluoksensa, kertoi sen jo häneltä ennen ja tuntematonna rakastetun\nLauran tilaisuuden. Wakuutettu tytön hellästä osanottamisesta,\nkummastui hän kuitenki millä erinomaisella halulla ja rakkaudella hän\ntarjosiin lähtemään hywäntekiänsä tyttären luo, auttamaan sitä huonossa\ntilaisuudessaan, unhottaen kaikki rakkaat siteet, jotka kiinnittiwät\nhäntä tänne.\n\n— En woi kylläksi kiittää sinua hywyydestäsi, sanoi rouwa, kätellen\nkaswattiansa; päätöksesi ilahuttaa minua yhden werran Lauran kuin\nomastaki puolestasi. Sinulle on parempi olla jonku ajan wielä\neroitettuna Antosta, kunnes hän ehtii päättää lukunsa ja hankkia jotain\npaikkaa.\n\n— Olen sen kyllä hawainnut itsekki, hywä rouwaseni, ja sen suuremmalla\nilolla nyt olen siihen walmis, kun yhtaikaa woin jotenki palkita\nhywyyttänne minua kohtaan. Koen tehdä kaikki mitä woin tyttärenne\nawuksi, ottaa taloutensa ja tehdä sen niin hauskaksi hänelle ja\nmiehellensä kuin ikään mahdollista.\n\nPeranderiki oli iloinen kuultuansa Maialeenan päätöksen; waan ei niin\nAntto. Tämä wastaan otti sanoman ensiksi oikealla närkästyksellä. Mutta\nMaialeenan tarkemmin seliteltyä syynsä täytyi hänen wiimein suostua\nsiihen, ja kuin Maialeena wiimein hywäillen häntä sanoi: ethän nyt\nminua unouttane jos lähen niin loitoksi sinusta, ethän enää liene\nwihoissasi siitä, niin wastasi Antto häntä suutelulla ja lupasi joka\nposti kirjoittaa hänelle.\n\nSamana päiwänä pistäisiin wielä Maialeena Saara-tätinsä luona, jota\nhän kauwalle aikaa ei ollut nähnyt. Tämä kohteli häntä jolla kulla\nujoudella, sillä hänen lyhytki näkönsä ei woinut olla keksimättä\neroitusta Maialeenan ja serkkunsa wälillä. Ann'-sohwia, se koria ja\nkuuluisa Mamseli, jolla juuri sattui olemaan wieraita, ei näytäinnäkään\nserkullensa, ja Maialeena jätti kohta tätillensä jäähywäiset.\n\nEi kyynelittä woinut Maialeena erota Turusta ja siitä talosta\njossa oli kohdeltu paremin läheisenä sukulaisena, kuin palweliana.\nAntolle jätti hän hellät jäähywäiset ja ehkä koko pysyttäidä jotenki\niloisella mielellä, niin tungeksi kuitenki wäkisin mieleensä wissi\npimiä ennustawainen ajatus, joka tuntui sanowan: tämä on wiimeinen\neromme. Kohta poisti hän kuitenki tämän surullisen ajatukseen, ja\nwähän ajan perästä istui hän talonpoikaisissa rattaissa ajaen Uusmaan\nportista ulos, mutta ei woinut olla katsahtelematta jälellensä, ennen\nkuin wiimeinen huippu tuomiokirkon tornin nastasta painui metsän ja\nwuorten taaksi. Wasta silloin tunsi hän eronneensa kaupungista, jossa\nonnensa päiwä oli nosnut, ja suuret kyyneleet tippuiwat silmistänsä.\nMaialeenalle oli Turku lapsuuden koti, jonka hän nyt ensi kerran jätti.\n\n\n\n\nUutta tointa.\n\n\nOnnellisesti oli Maialeena päässyt Sweaporiin. Peranderin rouwalta\nerinomaisesti ylistetty, oli tulonsa Lauralle warsin mieluinen; waan\neipä niin miehellensä. Arwaten tytön ei tulleen rouwansa pyynnöstä,\nluuli Maialeenan lähätetyn applastansa warten wasten wartioimaan\nkotoista elämäänsä. Maialeena ei aaweksinutkaan täällä olonsa estäwän\nhänen entisellä tawallansa tääl olonsa estäwän hänen entisellä\ntawallansa tuomasta kotiin raiwoisia kumppania, jotka lukiwat\nkunniaksensa juoda toisensa pöydän ala, taikka pelissä tyhjentää\ntoisensa taskut; sen siaan ei hän nyt wiihtynyt sitäin wähää kotona\nkuin ennen; wieraissa pidetty reimana miehenä oli kotonaan juonikas.\nToisinaan syystäki nuhteli hän waimonsa huonoa tointa taloudessa, waan\nse tapahtui aina raasti, joka päiwä päiwältä lisäsi heidän wälillänsä\nkatkeruutta. Laura, joka oli wiettänyt lapsuuden ikänsä ruotsin\npääkaupungin naiskouluissa, ja kohta sieltä erottuaan tullut naiduksi,\noli niin kuin moni muuki niin kaswatettu tyttö ihan tottumaton kaikkeen\ntalouden pitoon.\n\nMaialeenan tultua alkoi luutnantilla olla wähemmän syytä walittaa\ntalouden pidosta, waan kylmyys waimoansa kohti pysyi edelleen, sillä\nhän oli ruwennut liehakoitsemaan sen siihen aikaan reiman ja kuuluisan\n—in rouwan ympärillä, joka ei woinut pysyä salaisna waimollensakaan.\nLaura tuli murheellisemmaksi ja kaswonsa saiwat aina päiwä päiwältä\nkiwuloiseman karwan. Maialeena yksinään sai waan tietää mitä hän kärsi\ntältä mieheltänsä, jota niin totisesti oli rakastanut.\n\nKertomuksemme juoni laskee meitä nyt hyppäämään puolen toista wuotta\neteenpäin, mainitsematta muuta, kuin että Luutnantti oli wourannut —\nkesäasunnokseksensa pikkuisen maatalon Sippoon rantamaalla, kolmeksi\nwuosikaudeksi, ja että Maialeena iloksensa seurasi myös sinne ja\nhoiteli siellä rouwansa lapsia, yrttitarhaa ja kukastoa, jotka nyt\noliwat tulleet mieluisimmiksi töiksensä ja joista wähän wäliä oli\nkirjoitellut Antollensa ja saanut myös etenki ensi alusta kirjoituksia\nsiltä, waikka sittemmin aina harwempaan ja harwempaan; waan Maialeenan\ntoiwo ja rakkaus oli kuitenki järkähtämätöin, sillä hän jo tiesi Anton\nensi wuonna eroawan opistosta ja sitte — — —.\n\nMonellaiset puheet, peloittawaiset ja monelle uskomattomat kulkiwat\n1807 ympäri Suomen; waan aika joutui ja puheet toteutuiwat. Sota\nsanomat kuuluiwat ympäri Suomen ja kanunein pauke ulkopuolla Sweaporin\nwallia jyrisi kauhistusta linnan heikomman suwun rintoihin, ehkä\nmiehet kokiwat heitä lohdutella toiwoillansa. — Waan linnan sisälläki\nsotiwat mielet keskenänsä jo kauwan ennen kuin ulkopuolla oli mitään\nwaaraa. — Maialeenan isäntä oli pikainen ja hurja. Esimerkiksi siitä\nmainittakoon, että hänestä alkoi se eriskummanen päätös, molemmin\npuolin sowitun sotalakon ajalla ampua muutamilla kanuuneilla Helsingin\nraastupaa kohti, jonka silloin täysi kuun walosta paistawista\nikkunoista tultiin luuloon kaupungin naisten muka tansiwan siellä\nwenäläisten upsierien keralla. Waan kaupungin silloisia asukkaita ei\nkowin tansittanut, eiwätkä olleen naisensakaan niin löyhkämielisiä\nkuin \"Pohjanmaan muistelmien\" kirjoittaja niin somasti kuwailee heidän\nmuutamassa toisessa maakunnassa olleeksi, ehkä omilla silmillään oliwat\nsaaneet nähdä sodan kauhistuksia, kuin sama kirjoittaja myös mainitsee.\n\nTästäkö ampumisesta, wain mistä lie päämiehensä wihastuneet\nluutnanttiin, sen jätämme sillään, waan kaiketi seurasi ensin aresti,\njoka aikanansa eroitti hänen järkiään pois pereestänsä sekä uudesta\nkotimaastansa.\n\nMoni muistanee wielä 3:nen päiwän Toukokuuta 1808, jolloin\nSweaporin asukkaat, surullisna ja wawisten wastaisesta elämästänsä,\nläksiwät linnasta tuntemattomille teillensä, jättäen siaa wieraalle\nsotajoukolle. Ei muut kuin itse kokenut woi kertoa sitä mielialaa jolla\nisänmaan tärkein pyhin paikka täytyy jätettää wieraan wentolaisen\nkäsiin.\n\nLaura oli kaiken huonoimassa tilassansa kuullessa miehensä wankeuden\nja itsensä täytywän muuttaa ulos linnasta. Sen työläämpi oli nyt\nmuutto, kun ainoa palweliaki luutnantin wangittua otettiin häneltä\npois, ja koko muuton puuha jäi waan Maialeenan päälle. Mutta tyttö\noliki wäsymätön siinä. Tultua Helsinkiin hankki hän hewoiset, tunki\nkaikki tawarat rattaille ja ohjaten toista hewoista, toista kyytimies,\npäästiin jo toisena päiwänä entiseen asuntoon Sipoossa, joka nyt\noliki sangen tarpeellinen. Muutamia päiwiä sinne tultua kääntyi Laura\nlapsiwuoteesen. Maialeena sai nyt puuhaa puuhan päälle. Hänen täytyi\nhoidella äitiä sekä lasta, täytyi pitää huoli pienen yrttitarhansa\nistutoksista ja korjuusta, sillä rouwan oli mieli pitää tämä asunto\nedelleen, jos suinki mahdollista. Ihmeteltäwällä uuraudella koki\nMaialeena tehdä kaikki mitä talon pitoon kuului, ja laittaa Lauralle\ntilaisuutensa mukaisen hoidon. Kerran oli hän pian koko päiwän\npuuhannut istutostarhassa ja waan jonku kerran pistäinyt rouwan luona,\njolla oli nyt eräs naapurin mummo katsojana. Ihan wäsyksissä raskaasta\ntyöstä tuli wasta iltahämärässä tupaan, mutta yhta iloisena kuin\ntawallisestiki. Laura istui wuoteellansa, kolme lastansa ympärillänsä\nja itki.\n\n— Te tapatte itsenne sillä itkullanne, rouwa! sanoi Maialeena,\nistuiden Lauran wiereen ja katsahtaen kätkyessä makaawaa nuorinta\nnyt wiikkoista tyttöä. Herra Jumala, mikä teitä nyt niin huolittaa?\nElämmehän me nyt jotenki, lapsi on terwe, ryytimaa on nyt istutettu,\nLuutnantti on kohta tulewa tänne, ja wanhempanne warmaan näinä päiwinä\ntäällä.\n\n— Woi olisiko kaikki kuin sanot! Waan miehestäni ei mitään tietoa,\nelääkkö wain on kuollut; Turusta kahteen wiikkoon ei wastausta,\nkirjani ei lie päässyt sinne, wastaus lie estetty tulemasta tänne. Oi\nMaialeena! et wielä tiedä jotta minulla ei ole waraa suorittaa arentia\ntästä talosta, isäntä on kohta käskewä meitä pois; monta muutaki olis\ntarwis, waan mihinkä nyt käännäin tuntemattomassa seudussa, ja ystäwä\nkulta, kohta tulemme kaipaamaan wälttämätöntä tarwistamme. Eikö jo tämä\nliene kylläksi tekemään ihmistä hurjaksi! Suuret kyyneleet tippuiwat\nLauran silmistä.\n\n— Rouwaseni, wastasi Maialeena, tilamme näyttää kyllä hankalalliselle,\nwaan te kuwaatte sen wielä pahemmaksi kuin onkaan. Posti tulee\ntänäpäänä Turusta Helsinkiin, ja miehenne woipi jo olla matkassa tänne.\n\n— Maialeena! kaikkia wielä et tiedäkkään: Turun luonna seisoo\nwihollisia suuri sotajoukko, kaikki yhdistys Turun ja Helsingin wälillä\non katkaistu, — ja me emme tule kolmea wiikkoa aikoin. —\n\n— Rouwa! me olemme autetut — kiljasi Maialeena emäntänsä puheesen,\nottaen sen käden. — Huomen aamuna lähden Turkuun.\n\nTurkuun! kiljasi Laura, — tyttö! se on mahdotonta, kuin sinne tulisit,\nsinut otettaisin kiini; sellaiseen waaraan, sinusta saisin wielä yhden\nhuolen, minulla ei olisi yön ei päiwän rauhaa.\n\n— Huomen aamuna, suwainnette, juttelen teille matkalaatuni, naapurin\npieni tyttö jääpi luoksenne auttamaan teitä, ja olen wakuutettu,\nettette tahdo ettenkä woi minua estää, wiikkauden päästä olen Jumalan\nawulla olen takasin. — Minä lähden huomen aamuna.\n\nLaura lankesi Maialeenan kaulaan ja itki.\n\n— Millä maksanen sinun hywyytesi, Maialeena, kutsu minua tästälähin\nsiskoksesi, siskonihan jo oletki, yksi äitihän meillä nyt on\nmolemmilla. Jumala siunatkoon sinua. Näin sanoen syleiliwät molemmat\nkauwan aikaa toisiansa ja Maialeena itki myös ilon ja toiwon kyyneliä.\n\n\n\n\nKerjäläismummo. Kohtaus.\n\n\nKesäkuun helteinen päiwä oli päättynyt; muuan jalkawäen rykimentti oli\npäättänyt astumisensa ja asettanut leirinsä molemmin puolin maantietä,\nkaksi wirstaa Turusta, johon eräät upserit jo oliwat menneet, waan\nsotawäki ja alaisemmat lepäsiwät tässä istuen ja wenhen maassa, taikka\npureksien kuiwaa illallistansa, jonka moni muu olisi pitänyt wangin\nruokana: suolaa leipää ja puhdasta wettä päälle. Maantie oli tyhjä\nihmisistä; muuan wanha kerjäläis mummo näkyi waan nyt, käydä lynkyttäen\nkeppinsä nojassa, lähestywän sotawäkeä ja tuntuwalla pelolla aikowan\nsotawäen halki kaupunkiin päin.\n\nWapautetut kommennosta, hyppäsi puolikymmentä sotamiestä mummolle\nwastaan; missä aiheessa? iwatakseenko wanhaa? Ei sunkaan. Jokainen\ntyönsi leipä murusen mummon tyhjään pussiin, sanoen: \"_auttama stara\nbaba, auttama!_\" ja niin sai mummo pian pussinsa täyteen. Liikutettu\nsotamiesten armeliaisuudesta läksi mummo lynkyttämään edelleen ja\nkulki hiljaista kulkuaan kunnes wiimeisiäkään sotamiehistä ei enää\nnäkynyt. Silloin poikkesi hän tiepuoleen ja istuisin ojan reunalle\nnurmelle. \"Jumala antakoon minulle anteeksi tämän petoksen,\" huokasi\nMaialeena — sillä lukia jo lienee arwannut sen olleen hänen; — \"tällä\nlynkytyksellä wähät tullaan kaupunkiin ennen yötä, ja wiimeksi ottaawat\nminun wielä kaupungin porttiwartiat kiini ja katseleewat kaikki ryysyni\nhalki; löytääwät wielä Lauran kirjan, se olisi hulluinta.\"\n\nOnneksensa muisti nyt olewan noin wirstan werran kaupungista pikkuisen\nmökin, jossa ennen asui wanha sorwali waimonensa, ja joka oli tehnyt\ntyötä Peranderissa. Hän aikoi siis pyytää yösiaa tässä mökissä.\n\nTultua mökkiin oli sen owi sisästä päin suljettu. Maialeena kuunteli\nja kuuli siellä naisen ääniä. Kolkutettua muutamasten awasi wahän\najan takaa wanha tuntematon nainen owen, ja Maialeena sai wähillä\nrukouksilla luwan maata yön mökin lattialla. Ollen wäsyksissä\npäiwällisesta matkastansa, heittiikseki kohta makaamaan.\n\nMaialeena hawahti huomena warain pienen lapsen äänestä. Kaikki\nmakasiwat wielä, ja nyt sai hän tilaisuuden tarkemmin katsella mökin\nsisusta. Kaikki oli hänelle tuntemattomat mitä näki, eikä mitään\nsorwalin työ kaluja. Kohta tuli myös owesta illallinen mummo ja laittoi\nkahwi kattilaa tulelle. Nainen oli myös ihan tuntematon. Mökissä oli\nsiis nyt järkiään toiset asukkaat kuin ennen. Kuitenki, arwellen\nwähän sopimattomaksi tulla päiwäiseen aikaan entisissä ryysyissään\nkaupunkiin, liiaksiki Peranderiin johon oli suorastaan menewä, päätti\nhän tässä muuttaa toiset waatteensa, jotka illalla oliwat olleet\nselässänsä ryysyjensä alla, paremmin pettääksensä sotawäen pitämään\nhäntä kyyryselkänä mummona. Kuitenki näki tarpeelliseksi ensin wirkkaa\nmummolle syyn tälläiseen waatetukseen, jonka täytti sillä että kutsui\nmummon ulos ja jutteli lyhykäisesti minkä luuli tarpeelliseksi,\nsitte pesiikse ja pukiikse tawalliseen pukuunsa pani kerjäläisryysyt\nmyttyyn ja aikoi, pistäittyänsä wielä tuwassa, lähtee matkaansa. Owea\nawatessansa oliwat siwuseinällä olewan wuoteen warjohurstit auki,\nja Maialeena näki niiden takana wilaukselta nuoren naisihmisen joka\nnähtäwällä pelolla wetäsi wuodeliinat eteen ja wiittasi pienellä\nwalkoisella kädellänsä mummon tulemaan luoksensa. Hiljaan yren puheltua\nsiellä, tuli mummo ulos, taritsi Maialeenalle kupin kahwia ja kyseli\nyhtä toista, milloin aikoi palata Turusta ja pyysi Maialeenan jättämään\nwaatemyttynsä tähän, arwellen muka sen tulewan kaupungin portilla\nwartioilta katseltawaksi ja siitä saattawan niin tulla paljonki\nwastusta. Kiittäen mummoa hywästä neuwokistansa lupasi Maialeena\nseurata sitä ja palata mökitse.\n\nJätämme kertomatta millä ilolla Maialeena otettiin Peranderissa\nwastaan. Joka kerrankaan on ollut pelossa rakkaimmat ystäwänsä\ntilaisuudesta, se tuntee kaiken minkä Peranderin pere tunsi nähtyä\nMaialeenan, ja silta saatua tietoa Laurasta.\n\nWaan omalle rinnallensa sai Maialeena wähän lohdutusta. Antto oli\nammoin muuttanut Turusta pois, eikä ollut warsinaista tietoa missä\nnyt olekseli; sen katkerampi oli Maialeenalle tämä sanoma, kuin Antto\nhänellekään ei ollut kauwalle aikaa lähättänyt mitään tietoa itsestänsä.\n\nKuitenkaan ei Maialeena antanut murheensa wallita, waan pysyi\ntoiwossansa yhtä järkähtämätöinä kuin ennenki, selittäen waan nykyisen\nrauhattomuuden syyksi Anton äänettömyyteen.\n\nSaara tätiänsä Maialeena ei tawannut kotona. \"Wihtamummon\" sanan mukaan\noli Hultin emäntä nyt pesun ja ruuwanpidon päällyksenä muutamassa\nsairashuoneessa, jonka uusi sotawäki oli asettanut kaupunkiin. Sen\ntyttärestä ei mummo tiennyt muuta, kuin sen nykyjään ei olewan äitinsä\nluona.\n\nJo toisena päiwänä erosi Maialeena jälleen wanhoista walloistansa,\nsaatettuna näiden kyyneliltä ja toiwotuksilta. Lauralle sai kirjan ja\njonku summan rahaa, waatteihinsa ommeltuna.\n\nPuheellensa meni hän sorwalin entiseen mökkiin. Mutta sanokaappas,\nhämmästyttikö tuo Maialeenaa tunnettuaan wastaansa tulewan nuoren\nnaisen, pikkuinen lapsi sylissä, omaksi serkuksensa Annisohwiaksi.\n\nAnnisohwia syytti nykyisestä tilaisuudestaan sotaa, joka niin\nhirmuisesti muka oli wienyt sulhaisensa. Lapsen sanoi täytywänsä\njärkiään peittää äitiltänsä, joka muka oli tahtonut naittaa hänen\nkunnialliselle porwarille, jota Annisohwia ei suwainnut. Nyt repisi hän\nmuka silmät häneltä sekä lapseltansa.\n\nÄänettä ja silmät maahan kuunteli Maialeena. Waan serkkunsa rupesi\nitkemään ja tuskittelemaan woiwotellen, sanoen itsensä onnettomaksi\nja uhkaten menettää itsensä sekä lapsensa. Liian totinen näkemään\nkawaluutta serkkunsa tuskittelemisessa, surkutteli Maialeena\nsydämmellisesti ja koki häntä lohdutella, nuhdellen waan wienosti\nentistä kewytmielistä elämäänsä; kielsi sellaisen luullun kowuuden\nwoiwan löytyä äitistänsä, joka kyllä oli näkewä oman huolimattomuutensa\ntyttärensä onnettomuuteen. Maialeena antoi myös serkullensa hywiä\nwaroittawaisia neuwoja, kehoitti häntä jumalisuuteen ja hywyyteen,\nsillä wahwistaiksensa kiusausta wastaan. Neuwonsa ja lohdutuksensa\nnäyttiwät waikuttawanki hywää serkussa, joka wiihtyi nyt kyllä\nhelposti; hän kohteli nyt tuota ennen wihattua ja halweksittua\n\"suomalaistyttöä\" rakkaudella, — eikä näyttänyt eläwänkään\npuutoksessa. Tyytywäisesti hymyillen katseli hän, kun Maialeena\nhywäili lasta, joka oli poika, sanoen; lapsen nimen olewan \"Waapian\nAlbertin\"; Mökin mummon käyttäneen sen papilla, joka oikein oli\nihmetellyt nimen kauneutta; pojan luuli tulewan hirmuisen ihanan,\ntullee muka wanhempiinsa; Waapianiksi pantiin hän isänsä kaimaksi,\nwaan Albertiksi erään hirmuisen lustin kirjan mukaan, jonka oli saanut\ntutulta upseerilta lainaksi. Maialeenaa liikutti tämä ja sellaiset\nkewytmieliset puheet; hän sanoi olewansa wäsyksissä ja tarwitsewansa\nlepoa, aamulla warain lähteäksensä matkaan.\n\nKysyttyänsä mökin emäntää, jota palattuansa ei ollut näkynyt, sai\nMaialeena serkultansa wastauksen: sen menneen pariksi päiwäksi\nläheiseen kylään, jolla ajalla waan pieni tyttö käwi auttamassa häntä\ntoimessaan, waan tytönki menneen illansuussa kaupunkiin ja wasta\nhuomenaamuna tulewan. — —\n\nAjatellen kaikkea nähty ja kuultua, nukkui Maialeena wasta\nmyöhään ja hawaitsi wasta päiwän kappaleen jo nostua. Pahoillaan\nniin kauwan maattuansa, wiskasi pikaisesti waatteet päällensä ja\nwalmistiin lähtemään. Lapsen ääni weti silmänsä wuodetta kohti.\nKummallisesti, wuoteen warjot oliwat tiehensä. Päänalaiset, hurstit,\nkarttuunipeitteet, kaikki poikessa; lapsi waan makasi tuossa huonolla\nwuoteella, kapaloituna Maialeenan wanhaan hameesen, joka sotawäen halki\ntullessaan oli päällänsä. Lapsen äitin tawaraksi tunnettua, enemmän\nkuin äitiä itsiään, ei näkynyt missään. Mitä luulla tästä? Päälliseksi\nlöysi lapsen ristimäsetelin ja muutamia riepuja sen kapalowyössä.\nLiian selwähän tämä oli kaikki, Maialeenan järkiään ei ymmärtää koko\nserkkunsa hirmuista wiekkautta.\n\nEi hengen hiiskuwaa kuulunut ketään, jolle Maialeena heittäisi lapsen;\nhennoitakko jättää se yksinään kuolemaan nälkään! siihen hänellä\nei ollut sydäntä. Palatakko lapsen kanssa kaupunkiin? waan kehen\nturwaita siellä? Tätiinsäkö? joka oli tietymätömyydessä tyttärensä\ntilaisuudesta? Peranderiinko? sydämensä kielsi sen. Wain kaupungin\nwirkamiehiinkö? Waan uskottaisiinko häntä omalle sanallensa? Hänen\ntäytyisi ehkä häwetä siellä silmänsä maahan ihmisten naurua ja pilkkaa.\nJa taas, jos saisiki ihmisille selitetyksi totuuden, mitä tulisi\nserkustansa? Annisohwia julkisesti häwäistyksi, rangaistuksi jumala\ntiesi miten, tekisi itsensä sekä äitinsä iänpäiwakseen onnettomiksi.\nTähän kaikkeen lisäksi Lauran huoli ja tuska häntä odotellessa. Jäikö\nhänelle muuta kuin minkä tekisi? Ottaa hylätyn lapsen käsiwarrellensa,\nturwaten Jumalaan, joka pitää huolen orwoista ja turwattomista ja\nlähteä niin astumaan tietänsä. —\n\nToisena päiwänä seisattui Maialeena pienin kumppaninensa yöksi\nwähäiseen taloon maantien warrella. Talon emäntä, jolla myös oli\npikkuinen lapsi, surkutteli tuota nuorta äitiä, joka ei woinut elättää\nlastansa, laittoi ruokaa heille ja lupasi hywän wuoteen yösiaksi.\n\nMaialeena oli juuri saanut syöneeksi ja istui nyt makaawa lapsi\nsylissänsä; häntä huikasutti emännän monet kysymykset, joita kaikkia\nei tiennyt miten wastata, ilmoittamatta hänelle totuutta. Nyt kuului\nmaantiellä pitkä pruututus, ja kaksistuiset rattaat seisattuiwat heti\npihalle. Kohti pistiin tupaan wenäläinen upseeri, seurattuna nuorelta\nmieheltä tawallisissa herraswaatteissa. Jälkimäinen käski, edellisen\npuolesta, talonwäen antaa hewoisille kauroja ja heille itselleen\nmaitoa. Ensimäisestä äänestä oli Maialeena hypännyt pystyyn, ja syöksi\nheti sen jälkeen, lapsi käsiwarrella ja iloisesti kiljasten: Antto!\nAntto! tulewille wastaaan.\n\nHämmästyneenä ja äänettä katsoi hän tyttöä ja sitte sen lasta;\nkoskematta sen ystäwällisesti tarittuun käteen, alkoi hän\nsatatella tyttöä häpäisewillä nimillä ja nuhteilla, ja jättmättä\ntytölle wastauksen wuoroa, syöksi sitä tietään oween, seurattuna\nkumppaniltansa, joka ei ymmärtänyt mitään kaikesta tästä seikasta.\nKaurat otettiin keralla ja miehet, istuittua heti rattaihinsa, ajoiwat\ntiehensä.\n\nMuserrettuna tältä rutolta kohtaukselta, sai tyttö tuskin sihen\nmieltänsäkään taipumaan; sydämmensä, jossa Anton kuwa oli kuin kiini\nkaswanut jokaiseen ajatokseen tulewaisuudesta, jokaiseen toiwoon\nmaallisesta onnesta, tuntui juuriltaan rewityksi, ja kuin wiimeinki\ntuli toimeensa, niin kohtasi häntä emännän pilkkaa naurawa katse, joka\nwaan kristillisestä rakkaudesta näytti suowansa Maialeenan nautita\nlupaukset yösiasta hywäksensä.\n\nHengellisesti ja ruumiillisesti wäsyksissä pääsi Maialeena wihdoin\ntakaisin nuoren emäntänsä Lauran luo. Lauraki kummastui Maialeenan\ntuomiselle kaupungista. Waan kuultua tytön kertomuksen ilmoitti hän\nsille täydellisen tyytywäisyytensä, ja molemmat syleiliwät toisiansa\nsiskollisella rakkaudella.\n\nKaikki Maialeenan kristillinen rohkeus ja nöyryys tarwittiin\nnurisematta äitillisesti helliessä sitä joka, waikka wiatoinaki, oli\nsaattawa kaikkein ja etenki _hänen_ luulemaan itsiänsä wirheelliseksi\nsiweyttä kohtaan.\n\nKahden ajastajan perästä palasi Lauran mies wankeudestaan, ja wielä\nsamana wuonna muuttiwat tämä nuori pariskunta sekä Peranderi pereinensä\nRuotsiin, jossa wiimeiselle oli sodan alussa langennut suurempi perintö\nkiintiänä omaisuutena.\n\nLähtö tapahtui Turusta; Maialeena oli wiimeiseen hetkeen heidän\nseurassansa; waan kaikilla rukouksilla ja yllytyksillä ei häntä saatu\nseuraamaan yli meren.\n\nHän rakasti kotimaatansa, jossa lepäsiwät wanhempansa, jossa kuuli ja\nsai puhua äitinkieltänsä, ja jossa hänellä, jo niinki nuorena, oli\nniin paljon kalleita muistoja iloisista sekä murheellisista päiwistä;\nhän toiwoi myös wahwasti ajan puhdistawan itsensä maailman sekä etenki\nAnton luulosta ja yhtaikaa woiwansa seisoa ihmisten luona niin puhtaana\nja wiattomana kuin nyt seisoo Jumalansa luona.\n\nMistä sai woiman niin pysyä ja kärsiä, niin paljolla waiwalla elättää\nottolastansa? Mistä muualta kuin äitinsä perinnöstä, joka oli: puhdas\njumalisuuden ja siwollisuuden tunto.\n\n\n\n\n\n\nToinen Jako.\n\n\n\n\nMerimies. Omenaknoppa.\n\n\nMetsät ja maat oliwat kukoistawissa kesäwaatteissaan; aamupäiwä wälkkyi\naalloissa, kukat ja lehdet rehottiwat wielä kiiltäwissä kastehelmissä,\nkun laiwan wene, soudettuna muutamilta uhkeilta ja iloisilta\nmerimiehiltä, rantautui erääsen Turun saariston lahermaan.\n\nNuoren puolimainen riipeä mies, terweellä waan päiwän mustuttamalla\nnaamalla, sinisissä merimiehen waatteissa, kiiltäwä lierihattu päässä\nja punaisen juowikas riepu kaulassa, nousi weneen perästä ja hyppäsi\nmaalle. Käteltyä weneesen jääpiä kumppaniansa, jotka oliwat palaawat\nlaiwaan ja samana iltana noutawat takaisin kumppaninsa, tuolta warwikon\ntakaa rannalle pilkoittawasta talosta, sanoi hän: \"waikka äitiniki jo\nolis Herran nimessä, taikka ei woisi pojallensa ja sen kumppanille\ntappaa erästä wasikkaa, niin lieneehän tuolla muita, jotka hywästä\npuheesta ja maksusta hankkiiwat meille woitaleipää iltaiseksi; jääkää\nsiis hywästi nyt, pojat, ja tulkaa terweenä takaisin!\"\n\nNostettua hattunsa ja huutaen: \"hurra, meiän peremiehelle Muurille!\"\nsysäsiwät pojat weneen maasta ja läksiwät kiireellä soudulla, seurattu\nmerimiesten iloiselta laululta, oikasemaan takasin laiwaansa.\n\nRannalle jäänyt, jota kuulimme mainitun Muuriksi, läksi astumaan\nensin lewiämpää metsän ajotietä, sitte poiketen toista polkua taloa\nkohti, johon wielä oli hywä matka. Hän näytti olewan hywin liikutettu\nlähestyessään pihaa, ja melkein kuultawasti puhui hän omia aikojaan:\n\n— Kadonnut poika! mistä se tuhma puhe lie tullutkaan. Waan se woipi\nymmärrettää kahtalaisesti, ja jotka tunteewat minun eiwät woi niinkään\npahaa ajatella. Omatunto on kuitenki paras todistaja; isälleni\nkuollessansa tehdyn lupauksen olen pitänyt kowana, ja luulen olewani\nwielä, niinkuin kumppanit muinoin minua haukkuiwat, sama \"kiiwipää\",\njota ei toinen tieltänsä aja, waan joka mielellänsä seuraa iloisia\nkumppania mihin tahansa. Tapaankohan tuolla wielä ketään heistä?\nLieneekö wielä yhtään oikeaa Suomen poikaa? Monjahta, lienen oikein\ntuntenut, ei pitkään arwellut mistä päin tuuli käwi. Hänet tawannen nyt\nwalmisna pormestarina — ja waimonansa — — —\n\nLiekkö ampiainen ampunut miestä otsaan, wain miksi seisatti hän\nyhtäkkiä puheensa, pyyhkästen otsaansa?\n\nPolku wei nyt pienen kumpareen päälitse, josta näkyi laajalti ympäri.\nJoka haaralta kohtasiwat silmänsä tuttuja kappaleita, ja jokaista\nterwehti hän ystäwällisellä katseellansa, hyräillen, puhtaalla\nrakastetulla kotimaansa kielellä, muuanta sen iloisempia lauluja. Waan\nmuotonsa mustettui yhtäkkiä kun, laskeiten mäeltä, tienpolwessa näki\nentisen omenakuopan puolilahonneen katoksen pilkottawan warwikosta. Hän\nseisattui äkisti ja muotonsa sai kauhistuksen karwan.\n\nSelittääksemme Muurin kauhistumista nähdessä tämän omenakuopan,\npoiketkamme kertomuksessamme wähän takaisin. Muurin isä oli jo\nkauwanaikaa sitte asettanut talonsa Halkoniemeen, jossa uuraudella ja\ntoimella oli perkanut kiwikon paikan kaswawiksi pelloiksi ja niituiksi.\nNaapurinsa tunsiwat hänen rehelliseksi ja kunnialliseksi mieheksi; waan\nkerran oli hän kuitenki poikennut oikialta tieltänsä; joko pahasta\nesimerkistä, wainko wanhoilla päiwillään totutusta ahneudesta.\n\nEräs laiwa oli rantautunut Halkoniemen luotoihin, ja isäntä\nnaapurinensa oli pelastamassa sen tawaroita. Siinä oli muuan pankko\nkauppatawaroita häwinnyt, ja naapurit hokiwat sen tulleen Halkoniemen\ntalon taa. Asia seisattui kuitenki siihen sen enemmättä kysymyksettä.\nWaan Halkoniemen ja waimonsa kotirauha oli siitä päiwästä kadonnut,\nomantunnon waiwa näytti kalwawan puolisoita.\n\nPoikansa, silloin noin 14-15 wuoden iällä, oli Turussa, isänsä\nsanoessa, kirjoituksen opissa. Ukko itse osasi kyllä wähän\nkirjoittaakki, waan pojastansa tahtoi hän oikiaa kirjoitusmiestä.\nPoika oli näin muotoin tietymätön kotitapauksista, ja jouluksi\ntultuaan kotiin kummastutti häntä suuresti wanhempiensa mielen muutos.\nPyhän ilot näkyiwät pakenewan kotiwäen synkeitä kaswoja. Ehkä mitään\naweksimatta, ei hän kuitenkaan woinut olla keksimättä isän sekä äitin\nrusettuwan jokaisen tuntemattoman tullessa tupaan: etenki näytti heitä\nhämmästyttäwän talon entisen ystäwän Nimismiehen tulo. Tämä oli ollut\nHalkoniemen isännän kaswin ja koulu kumppani, ja sen puolesta aina\ntalossa rakastettu, ja pidetty parasna wierasna. Hänelle paistettin\naina ja keitettin mitä parasta talon takana löytyi. Nyt oli toisin;\nemäntä piti joka kerran ensin isännän kanssa salaisia neuwoja, mitä\nmuka rohettaisi pöytään panna, saattamatta jotain liikaa luuloa talon\näkistä rikastumisesta. Se oli siis warma että Halkoniemen isäntä oli\npannut taaksensa häwinneen tawarapankon. Sitä wasten käwi hän nyt aika\najoin kaupungissa, jossa toimensa warmaan onnistui hywästi, sillä\nmuutamia aikoja kuluttua päättyiwät nämäki erinomaiset kaupunki matkat.\n\nTalosta oli kuitenki kaikki ilo ja menestys aina poikessa. Uuras ja\ntoimellinen isäntä oli nyt wähitellen ruwennut ryypiksimään, ollen\ntoisinaan monet päiwät päissään; ennen tarinoilansa ja lauluillansa\nmiestänsä ja kotijoukkoa ilauttanut emäntä oli tullut alakuloiseksi ja\näänettömäksi. Ainoat laulunsa oliwat nyt katumuswirret. Niin oli kaksi\nwuotta muuttanut kotinsa pojalle ikäwäksi. Tämä heitti siis kohta sen,\nluwaten ruweta merimieheksi, ja läksi sitä warten jälleen Turkuun.\nTultua 18 iälle oli kirjoittanut isällensä nyt kohta olewansa walmis\nlähtemään merelle muutamassa ulkomaalle purjehtiwassa laiwassa, ja\npyysi isänsä täyttämään lupauksiansa niistä salaisista asioista, joita\noli luwannut ilmoittaa hänelle ennen lähtemistänsä.\n\nWaan ilmoitusten siaan tuli kotoa kiirehtiwä sana isän olewan\nkuoleman kielissä, ja tahtowan wiimeistä kertaa nähdä poikaansa.\nUkko oli haltattu ja puoli kieletönnä. Poikkinaisista sanoista ja\nkäsin näyttämisestä ymmärsi poika isällänsä olewan jotain katkeraa\nmielessänsä ja tunnossansa, jolla oli yhteyttä \"omenakuopan kanssa\nrinteessä.\" Enempää ei saanut, kuoleman koprat wetiwät jo ukon jäseniä\nkoukkuun, ja kätensä kylmeni pojan käteen. Ukon elämä oli sammunut\nwaikeasti.\n\nPoika koki nyt itkewältä äitiltänsä saada selitystä ukon wiimeiseen\ntunnustukseen, waan turhaan; äiti sanoi waan ukon horisneen\nmielettömänä. Mutta nuori Muuri wannoi isänsä kuolleelle ruumiille,\njärkähtämättä pysyä totuuden tiellä, ja wihata kaikkea petosta ja\nwääryyttä.\n\nKotinsa tuntui hänelle nyt kamakammalta kuin milloinkaan ennen, ja\nmielensä paloi sitä enemmän ulos. Onneksensa lupasi äiti hallita talon\nomin neuwoinensa ja auttaa wielä poikaansa ulos. Tämän päätös oli siis\ntehty; saatettua isänsä kunnialla maahan, jätti hän kotinsa, palaten\nTurkuun, josta lupasi mennä laiwaan. Jonku ajan kuluttua sai äiti\nkirjan, jossa kyyneleet silmissä luki poikansa jäähywäiset lähteissänsä\nmerellä muutamassa laiwassa, joka oli purjehtiwa ensin Atlantin merellä\nja sitten talweutuwa Etelä Amerikkaan.\n\nKuusi wuotta oli näin ollut poikessa, waeltaen ympäri maailman, nähnyt\nmonta maata, monta kansaa ja monta ihmistä.\n\nWaan jokapaikassa ikäwöi hän waan kotimaatansa ja sinne jääneitä\nystäwiä ja tuttuja. Laiwa sattui nyt matkustamaan Pietarpuriin, waan\noli matkallansa jättäwä matkajia sekä tawaroita Helsinkiin ja Turkuun.\nMuuri sai laiwan päälykseltä luwan pistäiä äitinsä luonna, josta\nkuuteen wuoteen ei ollut kuullut elikö wain jo oli kuollut.\n\nTämän kaiken kuultua on siis ymmärrettäwä miksi Muurin muoto niin\nmustettui, nähdessänsä entisen omenakuopan, joka juohdutti mieleensä\nniin surullisia muistoja. Tahtoi ensin kiirehtämiseen mennä sen\nsiwuitse, waan nähtyä sen owen awoinna, ei woinut kuitenkaan olla\nlähestymättä sitä, ja katsahtamatta sen sisään. Waan miten tuo ei\nliene hämmästyttänyt miestä, kun silmänsä kohtasiwat kuopan puoli\nhämäräisellä suulla nais ihmisen muodon, joka, yhtä hämmästyneenä\nkuin hänki, kääntyi kuin naulattu järkätämätöinä katsomaan tuota\nodottamatonta wierasta. Mutta äänettömyys kesti waan silmän räpäyksen\najan, \"Muuri\", kiljasi nyt nainen, iloisella ehkä wielä wähän\nwapisewalla äänellänsä!\n\n— \"Maialeena\"! — Untako näen, wainko oikein todella löydän sinut\nitsesi täällä? kiljasi Muuri, wielä enemmän kuin tyttö hämmästyen ja\nikään kuin wielä epäilyksissään, kurotti molemmat kätensä kuoppaan,\nauttaakseen häntä ylös walkeuteen. Kiireissään kaatoi tyttö omenawakan\nlattiaan, ja yhdellä hypäyksellä oli hän yläällä.\n\n— Todellakiko se olet sinä, Jaakko? — sillä lukia jo lie arwannut\nMuurin samaksi jonka jo tunnemme Jaakon nimellä — sinä siis et\nole kuollut; kaikki oli siis waletta, ja minun suruni turha. Waan\nMuurillaki oli sata asiaa kysyttäwää, joita Maialeena ei ehtinyt yhtään\nwastata. Mutta sen waan ymmärsi, etei Maialeena ollut Anton eikä\nkenenkään waimona, ja tämä tieto oli hänelle niin kuin woita lämmille\nleiwälle. Ja kun Maialeena wiimenki muistutti täytywänsä kiirehtiä\nkeittämään työwäelle aamiaista, niin auttoi myös Jaakko omenoin\npoimimista jälleen wakkaansa.\n\n\n\n\nTalon onni.\n\n\nMuuri, joka Maialeenalta ei muistanut mitään muuta, keksi wasta nyt,\nkulkewansa entiseen lapsuuden kotiinsa, josta asiasta taa Maialeena ei\nnäyttänyt tietäwan mitään, enemmän kuin edellinenkään wielä äitinsä\nelosta. Puoli toiwoen ja puoli peläten kysyi Muuri ystäwältään tietoa\npaikan haltiasta.\n\n— Talon muinasen perustajan leski, wastasi Maialeena, — on sen\nnykyinen haltia ja waikka naapurit sanoowat hänen jo miehensä eläissä\nolleen wälistä heikkopäisenäki, niin kuin wälistä sittemminki, on hän\nkuitenki pitänyt talon entisessä woimassa. Muuri kuunteli wait, ja\nMaialeena jatkoi puhettansa.\n\n— Kun neljä wuotta sitte erinomaiset tapaukset ajoiwat minun hakemaan\nasuntoa täällä, sairasti hän paraillaan horkkaa, ja onneni satutti\nminun silloin tulemaan hänelle hoitajaksi onnettomassa tilassaan,\nja kiitän nyt Jumalaa, että olen woinut olla hyödyllinen, ja tullut\nmummolle, niin kuin itse minulle sanoo, wälttämättömäksi. Wähitellen\nwaan on hän ruwennut tulemaan entisiin woimiinsa.\n\n— \"Ja heikkopäisyytensä\"? kysäsi Jaakko.\n\n— Se on Jumalan awulla järkiään heittänyt mummon. Hän on nyt\nnaapureiltansa ja ympärystöltänsä rakastettu emäntä, ja minua rakastaa\nhän kuin omaa lastansa ja kutsuu omaksi tyttäreksensä.\n\nMieheltä putosi kuin kiwi hartioilta, kuullessa tämän, ja iloissansa\ntuskin huohmasi enää tytön wiimeisiä sanojakaan.\n\nKaikki näytti hänelle olewan entisellään, ja kuitenki kaikki niin\nmuuttuneena. Piha oli tasoitettu ja rehotti nuorella nurmella,\npiiritetty kukkiwilla tuomilla ja lehwakoilla koiwuilla ja pihlajilla.\nPienonen tupa oli punattu, ja sen turwet katto wihoitti nurmena,\nkoristettu rehottawilla keltakukilla. Jaakosta näytti nyt kaikki\niloisemmalle ennistään.\n\nEteisen portaalla istui helakka tukkainen poika, noin 4 wuoden iällä.\nKenenkään sanomatta kawahti hän seisalleen ja terwehti wierasta\nnyykistäen päätänsä, sitte hyppäsi iloisesti Maialeenalle wastaan,\nsopottaen: missä sinä wiiwyt niin kauwan, jotta mummo oli sinua\nwuotellut.\n\n— \"Missäs mummois on?\"\n\n— \"Tuwassahan se istuu keträämässä\", wastasi poika.\n\n— \"Juoksepas, poikaseni, sanomaan mummolle, jotta täällä on wieras\nherra joka tahtoisi wiipyä yren ajan meillä, ja jotta minä mänen\npanemaan omenat kiehumaan.\"\n\nJaakkoa kummastutti se wilkas lapsi, ja oli juuri kysymässä\nMaialeenalta jotain, waan tämä oli jo matkan päässä menemässä kotaan.\nHänelle ei jäänyt muuta kuin mennä tupaan. Kaikki paikat oliwat\nwielä tutut, ja jokapaikassa ihastutti häntä puhtaus ja erinomainen\njär'estys. Joka paikassa näytti hänelle hyödyllinen yhdistettynä\nkauniisen.\n\nYrkäleen ajan wielä, ja poika ja äiti syleiliwät toisiansa kaikella\njälleen näkemisen hempeydellä.\n\n       *       *       *       *       *\n\n— \"Waan mistä äiti on saanut tuon pojan minun poisollessani?\" kysyi\nJaakko, päästyään ensimäisen terweyksen, ja nauraen katsoen iloista\npoikaa, joka oli saapuilla äitin ja pojan terwehtäen toisiansa.\n\n— \"Poika on Maialeenan. Molemmat, äiti sekä poika, owat minun\nrakkaimmat ystäwäni. Hän kutsuu minua mummoksensa, ja minä olen\npitänytki häntä ikään kuin sinun poikanasi. Kaikista puhutuista\nkirjoistasi en ole saanut yhtä ainoaa, ja sentähden jo pidin sinun\nkuolleena. Ajattelin siis noin: Koskei minulla ole muutakaan\nläheisempää, niin periköön tuo poika kaikki omaisuuteni. Maialeena,\ntuo ankara nainen, joka on tuonut onnen talooni ja rauhan hengelleni,\non sen kyllä ansainnut; poika näyttää tuoneen koko talon onnen. Waan\nsin'et wielä tunne Maialeenaa.\" —\n\nJaakon näkö oli yhtäkkiä mustettunut, ja järkkymättömin silmin katsoi\nhän ajatuksissaan suorasteen eteensä. Äitinsä wiimeiset sanat näyttiwät\nhänen herättäneen mietteistänsä.\n\n— Äitiseni, sanoi hän, — minä tunnen hänen jo Turussa olostani asti;\nwaan tuo lapsi, en saa wieläkään päähäni, sen olewan Maialeenan; ei, se\non mahdotonta; Maialeenan se ei ole, ei woi olla.\n\nNyt juuri pistiin myös Maialeena owesta; hän oli kuullut Muurin\nwiimeiset sanat, ja riensi, iloa muhoilewalla muodolla, häntä wastaan,\nja kätteli häntä tyytywäisyydellä sanoen:\n\n— Tuhannesti kiitän sinua, Muuri, niistä sanoistasi, sinä olet pian\nainoa, joka tunnet minun siksi kuin olen.\n\n— Muuri? kysäsi äiti, katsoen poikansa ja Maialeenan silmiin; minun\npoikani nimi olis Muuri?\n\nJaakko oli Turussa muka ottanut tämän nimen, jota äiti ei nyt muistanut\nkuulleensa. Waan Maialeena ei wähemmän kummastellut löytäessänsä Jaakko\nMuurin emäntänsä pojaksi, josta niin usiasti oli puhellut Maialeenalle,\nehkei tämä woinut aaweksiakkaan sitä ystäwäksensä iloisimmista,\nsuruttomimmista ajoistansa.\n\nMaialeenan laitettua aamiaista, tultiin wihdoin tarkempiin selitykiin.\nJaakko sai nyt kuulla tärkeimmät temput Maialeenan elämästä; ainoaksi\nsalaisuudeksi jäi waan lapsen äitin nimi, jota ei nyt, enemmän kuin\nennenkään, tahtonut ilmoittaa.\n\n— Elä sentähden niin julmasti tuomitse Anttoa, rukoili Maialeena,\nnähden Jaakon wihastuneen muodon. Hänen luulonsa kyllä katkeroitti\nsydämmessäni, — ja kuwasi minulle eteni mustaksi, toiwottomaksi, waan\nhän oli kuitenki wiaton; sillä hänen silmissään minä näytin wialliselle.\n\n— Waikka niinki, niin se puollustaa häntä waan siksi hetkeksi, wastasi\nMuuri, — waan sitte — sitte — — turhaan koette minulle, äiti,\npuollustaa wiattomuuttansa! Hän ei koskaan rakastanut Maialeenaa —\nmuutoin häntä niin ei olis jättänyt selityksettä, — perimäinen heittiö\nwoipi hylätä waan omille luuloillensa sen tytön, jota kerran oikein on\nrakastanut, onnettomuutensa nojaan.\n\nRanskalaisesti eli waan romaaniluwuilla kaswatettu nainen olisi nyt\nsanonut: \"jalo poikani,\" ajattelematta mitään; Muurin äiti sen siaan\nsanoi waan: \"sinua on kelpo poika,\" mutta sydämmessänsä kiitti hän\nJumalaa.\n\nWaan Maialeena, wirkkoiko hän mitä? Ei; waan rintansa tykytti\nsanomatonta autuutta, löyttyä hengen omansa kaltaisen, joka ymmärsi\nhäntä ja saneli omia ajatuksiansa. Suloinen sanomaton tunto, aawistus\nmaailmallisen elämän korkeimmasta antimesta, nosti ilokyyneleet riemua\npaistawiin silmiinsä, hänen emännällisesti warustellessansa rakkaan\nwieraan ja sen illalla tulewien kumppanien wastaan ottajaisia.\n\nIlta puolla käweliwät Jaakko ja Maialeena katselemaan peltoja. Molemmat\noliwat wähä puheiset, ikään kuin molemmat olisiwat tienneet puhelematta\ntoisensa ajatukset. Wihdoin katkasi Jaakko tämän äänettömyywden, sanoen:\n\n— Maialeena kulta, sano minulle suoraan, etkö sen koumin ole nähnyt\nAnttoa? Luulin sinun wielä jotain peittäneen puheessasi, wain\nerhetyinkö siinä?\n\n— Mitä wastannen? kerran luulin häntä nähmeeni, waan silloin warmaan\npettiwät silmäni.\n\n— Taikka ei. Sano kaikki, pyysi Jaakko. Molemmat istuisiwat\npientareelle, ja Maialeena sanoi:\n\n— Oli wuotta ennen tänne tuloani; Peranderien mentyä Ruotsiin, ha'in\nuutta palwelusta; hywistä todistuksista, kuin arwannet, ei ollut\npuutosta. Waan parempiin paikkoihin lapseneni minua ei otettu, ja\nsitä heittää pois luontani, en hennoinnut. Wihdoinki wiimein sain\nkattoa päälleni ja suojaa wanhassa kankurissa, jonka waimo makasi\nhalttauksissa; palkatta ja paljaasta ruuwastani sowittiin minun\ntoimittamaan talon askareita. Oli se siewä pere; sain siinä tottua\nmonellaisiin kankaihin. Asuiwat silloin wourahuoneissa, pihan puolla\nkartanoa; — katupuoliset huoneet oliwat wenäläisten upseerein\nhaltussa. Kerran oli heillä paljon wieraita, ja huusiwat ja melusiwat,\njotta kuului meille asti. Oli jo ilta; kankuri ja opinpoika söiwät,\nminä, lapsi sylissä, istuin uunin ääressä; silloin hyökäysi tuwan\ntäydeltä nuoria miehiä, kaikki wenäläisessä tamineessa. Isäntä kawahti\nseisalleen ja meni kyntteli kädessä heille wastaan, kysyen wihaisesti,\nketä etsiwät? — \"Ei sunkaan sinua, äiä parka; waan nuorta kaunista\ntyttöäis saappa häntä tänne.\"\n\nNämä sanat, puhutut puhtaalla suomella, ja äänellä, joka pani\nsydänalani sykkämään kowemmasti, nostattiwat minun wasten tahtoani\njaloilleni, nähdäkseni puhujaa; hänki oli tungeinnut lähemmäksi,\nja tarttunut käteeni. Anton näkö ja muoto, waan juopuneen tilassa,\nja wenäläisen sotamiehen tamineessa? Silmissäni mustettui, ja minä\nlankesin takaperin istuimelleni; pel'ästyneen lapsen huuto toimisti\nminut jälleen; silloin oliwat kaikki tiehensä. Waan isäntä ja\nopinpoika päättiwät ihan warmasti heidän jok'ainuan olleen wenäläisiä;\nseki joka oli tarttunut käteeni, oli muka haastanut ihan rentonaan\nwenättä. Mestari sano hänen heittäneen hywin rutosti käteni, ja sitte\nwaikuttaneen toisiaki lähtemään tiehensä. Sen koumin sitä miestä en\nnähnyt, taisi seki olla waan paljas sattuma, joka minut petti.\n\n— Sitä en usko, wastasi Jaakko, — käytöksensä todistaa sen olleen\nhänen, ja Antto oli jo ennenki warma kieliin, waikka äitinkielemme piti\nhalpana. — Waan sinulle sen perästä?\n\n— Kankurin waimo kuoli; hän jätti pajansa toiselle ja muutti\nkotipaikoillensa. Jäätyä taas maantielle, ha'in paikkaa maalla. Turhaan\netsittyäni siellä ja täällä, tulin wiimein tänne ja löysin kodin\nitselleni ja lapselle.\n\n— Toiwon myös ettet sitä koskaan tarwitse heittää, wastasi Jaakko. —\nWaan olihan sinulla täti, Turussa? kuin et mennyt hänen luoksensa?\n\n— Sen tein kerran, waan hän salpasi owensa minulle, joka olin\nhäwäissyt sukunsa.\n\n— Maialeena parka! olit Kyllä pulassa. Waan muistelen hänellä olleen\ntyttären, jota kerran näin, muistanen ei juuri paraimmassa seurassa.\n\n— Hän oli silloin poikessa, wastasi Maialeena, katkaisten puhelemisen\nja nosten seisalleen, ollen muka ajan palata kotiin.\n\nTiellä puheli wielä Jaakko retkistään, seikastaan Anton keralla, ja\nwiimeksi paostaan laiwaan, kenenkään tietämättä. Tästä selkeni miten\nPeranderissa luultiin hän kuolleeksi, jota wahwisti lisäksi Aurajoesta\nlöytty ruumis, jota luultiin Jaakoksi.\n\nIlta tuli ja sen kanssa merimiehet noutamaan peränpitäjäänsä. Yhtenä\nsyötyä iltaisen pihalla, seurasiwat kaikki rantaan, ja Jaakko,\nsyleili wielä kerran äitillensä jäähywästiä, ojensi ystäwällisesti\nkätensä Maialeenalle, ja suuteli sen pojan punakoita poskia, kaikki\nlupauksellansa kohta tulla takaisin eli kirjoittaa.\n\nPäiwät kuluiwat, kulu kuukaus ja toinen, kulu kultanen kesänen toiwossa\nja odotuksessa; waan ei tullut Jaakkoa. Eräsnä syys päiwänä tuli muuan\nnaapurin mies Halkoniemeen. Miehellä oli kirja Halkoniemen emännälle.\nHän oli käynyt Turun markkinoilla, ja siellä tawannut Jaakkoa, joka oli\nwienyt hänen juomapaikkaan ja antanut hänelle kaksi lasia saksanwiinaa\nja sitte jättänyt kirjan; sen pisti mies lakkariinsa, jossa se nyt oli\nmaannut rauhassa parin wiikkoa, ennen kuin mekkoa tarwittiin uudelleen,\nja unohdettu kirja löytyi lakkarista; se oli menneellä wiikolla, ja nyt\nsattui ukolle asiaa Halkoniemeen ja toi kirjan tullessansa.\n\nLiekkö milloinkaan kirjaa awattu halukkaammasti kuin Halkoniemen emäntä\nnyt teki. Waan siitä ei olisi kuitenkaan tullut entistä wiisaammaksi,\njos ei Maialeena olisi ollut sitä lukemaan.\n\nKirjan sisällys oli: että laiwa odotteli tuulta Turussa, sieltä\npurjehtiakseen Helsinkiin, jossa Jaakko toiwoi saawansa perämiehen\nsiansa täytetyksi toiselta, päästäkseen niin muotoin muutamissa\nwiikoissa kotiinsa ja kotimaahansa elämään ja kuolemaan. Antosta oli\nkuullut sen todellaki olewan sotawäessä ja jo pääsneen upseeriksi.\nMaialeenalle ystäwälliset terweykset, jotka wiimeiset sanat Maialeena\nsanoi pian sopottamalla, ja aamuruskon karwan läwähtäen muutoin\nwaalettuneille kaswoillensa. Mummo keksi sen ja nauroi, ja Waapian,\ntempasi kirjan tytön käsistä, huutaen: milloinka isä tulee, äiti,\ntuleekko se jo huomena? — Poika oli Muurin ollessa kotona, ruwennut\nmuka sitä sanomaan isäksensä, ja puheli sitä nyt joka päiwä. Maialeena\npuristi pojan syliinsä, suuteli sitä ja sanoi: ”kohta, kohta tulee —\nisä!”\n\n       *       *       *       *       *\n\nSyys oli tullut pimein, öinensä, sateineen ja myrskyineen. Olipahan\nLokakuun kuutoinna iltana; Halkoniemen pieni pere istui palawan uunin\nääressa. Ulkona lotisi rankka sade ja hirmuinen myrsky mereltä päin\njyskytti ja rutisutti wanhan tuwan seiniä. Kamakka pelko kuwaisiin\njoukon kaswoissa, ja emäntä sekä Maialeena istuiwat äänettä; pienen\npojan iloinen juoru oli pian ainoana äänen pitona tuwassa; siihen\nwastasi waan myrskyn huhina seinissä ja meren aaltojen tuulelta\nkannatettu pauhu, joka toisinaan kuului kowemmin toisinaan hiljemmin,\ntoisinaan ikään kuin kanunin ammunta, ja toisinaan taas kuin ukkoisen\njylinä. Wälistä kaikui kuin ihmisten ääniä, jotka luuli oleiwan\nhädässä; ja kerran hyppäsi jo emäntä ylös istuiltaan, sanoen:\n\"kuulitko, käwi korwiini kuin huuto ja ampuminen.\"\n\n— Siinä petytte, emäntä, wastasi Maialeena, pyyhästen silmäänsä; hän\nnäki, myös mummon silmistä wähän wäliä wierähtäwän kirkkaita herneitä,\nwaan peläten enemmän murhetuttawansa häntä sekä itsiänsä, peitti oman\nhuolensa taiten ja koki waan lohdutella mummoa. — Se on waan aaltojen\njyske, jonka kuulette, jatkoi Maialeena, huoaten sywästi.\n\nWaan kohta kajahteli taas kaukaisia ääniä, wielä selwemmin kuin ennen,\nja jokainen hyppäsi yhtäkkiä ylös.\n\n— N'eiwät konsaan ole oikeita ääniä, sanoi emäntä, — Halkoniemen\nkarit owat tälläisinä öinä jo ennenki murtaneet monta laiwaa, ja\nJaakosta ei mitään tietoa.\n\nMaialeena hämmästyi, hyppäsi owea kohti ja syöksiin pimiään sintsiin,\nwaan tuskin oli saanut owen perästänsä puoli kiini, kuin puuskahti\nihmistä wastaan, joka juuri astui ulkoa sintsiin. Maialeena parkasi\nsäikäyksestä; waan wastaan tulia puristi hänet syliinsä kiljasten:\nMaialeena. — Jaakko, wastasi tämä, ja weti hänet owesta tupaan.\nIloisella huudolla juoksiwat emäntä ja Waapian tulewille wastaan\nja suruinen tupa muuttui silmänräpäyksessä paljaaksi iloksi, ja\npuut paukkuiwat uunissa ja lewittiwät nyt iloisen walonsa iloisille\nkaswoille, ja myrskyn winkuwat äänet kuuluiwat nyt iloisten remulle.\n\nJaakko oli tullut maitse Helsingistä, ilman muuta waaratta, kuin että\npihaan ajaessaan ei muistanut oikein tietä, ja täytyi kyytimiehensä\nkeralla laskeida rattailta käymään halki likaisen kujan; siitä\nselwittyi myös tuwassa olijain kuullut äänet ja paukkeet.\n\n\n\n\nAarre.\n\n\nSeuraawaisen kewään eräsnä iltana tapaamme Jaakko Muurin, naineena\nja Halkoniemen isäntänä, waimonensa Maialeenan, wanhan äitinsä ja\nottopoikansa Waapian Alpertin keralla, istumassa iloisesti palawan\nlieden edessä, sen nimellisessä muinaisessa wierastuwassa, nykyään\nnuoren pariskunnan asuma huoneessa. Kaikki näytiwät olewan hywillä\nmielin, sillä Jaakko oli äsken ikään tullut kaupungista; tawaroillansa\noli siellä ollut hywä menekki, hywästä hinnasta; ostoksensa oliwat\noiwalliset, ja nyt kuunteliwat kaikki mitä Jaakolla oli uutta\nkaupungista kotijoukollensa; jokainen oli saanut tuomisia, ja Waapian,\njoka jo oli ruwennut lukemaan, ihaili pitkää kaitaa katkesmustansa,\nwaan heitti kohta sen, ottaen ihmetelläkseen paperin, johon tuomiset\noliwat käärittynä. Se oli kappale wanhoista ruotsalaisista sanomista.\n\nIsintimänsä selitettyä kysyttyjä suuria puustawia, wiskasi tämä nyt\nsilmiänsä paperin muuhunki sisällykseen. — Miks'et lue kowasti,\nmuistutti poika, joka oli tottunut kuulemaan isänsä iltoina lukewan\nkowasti ympärystöllensä jotai kirjaa. Jaakko tahtoi täyttää pojan\nwaatimusta, ja etsi sellaisen paikan jota pere ymmärtäisi, ja löysi\nseuraawaisen sanoman Turusta:\n\n— Tämän kuun alussa hukkui Iida niminen laiwa, kul'etettu laiwuri\nSandmannilta; — onnettomuus tapahtui noin 6 eli 7 peninkulmaa Turusta,\nsalaluotoisessa waarallisessa paikassa, johon myrsky oli ajanut laiwan;\nmuutamat Halkoniemen rannassa seisowat halkoweneet pelastiwat laiwawäen\nja osan tawaroitaki. Kuitenki luullaan siinä suuri joukko, tawaroita\nhäwinneen, joista kaikella etsimisellä ei ole woitu saada tietoa. Laiwa\nsekä tawarat oliwat kauppamiehen Bergmannin, tästä kaupungista, ja\nluullaan tästä seuraawan koko nimen ja huoneen häwiön.\n\nJaakko, känsiin äitiinsä, kysymään, muistasiko: tälläistä tapausta,\njoka, wuosiluwun mukaan ja niin: kuin itsekki muisteli olisi pitänyt\nolla kouluaikansa ensiwuosina. Waan äitinsä muuttunut muoto hämmästytti\nnyt häntä. Silmät seisoiwat päässä kuin olisi nähnyt mitä kummitusta,\nja raskaat huokaukset tungeiksiwat ahtaasta rinnastansa, jota\npuristetut kätensä painoiwat järkähtämättä.\n\nMaialeena, joka luettaissa oli ulkona, tuli nyt ja säikähti myös\nanoppinsa muotoa. Nuorten yhteisellä työllä saatiin emäntä wiimeinki\ntuntoonsa ja kieleensä, ja tahdottiin saattaa omaan suojaansa; waan\nhän pyysi wiemään pojan pois, ja lupasi heille ilmoittaa jotain, ja\npuhdistaa tuntonsa raskaasta kuormasta, joka jo monta wuotta oli sitä\npainanut ja katkeroittanut elämänsä.\n\nNyt hän jutteli, waikeasti katkoen, kuinka silloin nuorempana ja\nturhallisuudelta wieteltynä, muutamain koreusten himossa, oli auttanut\nmiestänsä peittämään tältä joukon kanssa pelastettuja tawaroita\nhukkuneesta laiwasta. Riepuja enemmän kuin muutakaan niistä ei ollut\nmilloinkaan pitänyt, sillä jo toisena päiwänä, wietettyänsä rauhattoman\nja unettoman yön, oli katunut tätä syntiänsä, ja kätkenyt kaikki tyyni\nsillan ala multaan, jossa ne warmaan jo owat mätänneet. Totuudessa hän\nsiis ei ollut sen koumin nähnyt koko tawaroita, waan ne oliwat kuitenki\nkummitelleet hänessä, ja tuoneet hänelle monta monuista unetonta\nkatkeraa yötä, ja tehneet elämänsä raskaaksi kuormaksi, sekä kuolemanki\nhänelle hirmuiseksi. — — —\n\nMaialeenan iloinen ja ystäwällinen seura oli kaatanut lohdutusta tähän\nkatkeraan mieleensä; wiimein uskoi Jumalan nähneen katumuksensa ja\nanteeksi antaneen rikoksensa. Waan nyt näki selwästi Hänen tahtowan\nwalkeuteen wetää pimeyden töitä; enimmän painot häntä pelko wiattomain,\npoikansa, Maialeenan ja sen pojan, tulewan kärsimään rikoksen, jonka\nhän ja miehensä tekiwät. Sillä Herra sanoo: \"Isäin pahat työt kostan\nminä lapsille kolmanteen ja neljänteen polween.\" Raskaat huokaukset\nkatkasiwat puheensa.\n\nJaakko, joka äänettä, otsansa nojaten kämmenellänsä oli kuunellut\näitinsä tunnustuksen, kawahti nyt ylös, kirkastetulla katseella, ja\nselwällä äänellä sanoen:\n\n— Ei, äiti, ei niin ole Jumalan tahto! Hän on wanhurskas, hywä ja\nlaupias; wielä on aika parantaa paha tekonne, wielä ei ole myöhänen\njälleen antaa omistajalle eli perillisellensä omansa, ja Jumala on\nnäkewä totisen katumuksenne ja minun rehellisen tahtoni.\n\nHuomena olen Maialeenan keralla menewä tutkinaan omenakuoppaa, sillä\njotain siellä löytyy tämän asian selwitykseksi.\n\n— Miten sitä luulet, poikani?\n\n— Muistellen isäwainaani wiimeisiä sanoja.\n\n— Hän tahtoi sanoa tawarat olleen peitetyt sinne; waan sittemmin\nmyötiin kaikki tyyni.\n\n— Ja rahat? äiti, mihin pani hän ne? olikohan niitä paljonkaan?\n\n— Siitä en tiedä tuontoisempaa. Kumpikaan emme woineet niistä puhella\nkeskenämme; molemmat kaduimme ja surimme omin aikojamme.\n\n— Olkoon jos, waan kuoppa on etsittäwä läpi; nyt menkäämme lewolle.\nWaan mitä wirkat sinä, Maialeena, tähän kaikkeen?\n\n— Että olimme liian onnelliset, Jaakko! wastasi Maialeena, — ja\ntarwitsimme jonku muistutuksen eläwämme wielä maassa. Minulle tämä ei\nollut odottamaton, sillä kauwan jo olen aaweksinut anopin mielessä\nmakaawan jotai raskasta, eikä warsin parainta. — Waan on toki hywä\nmieleni, että sinä olet wiaton kaikkeen; Jumalan awulla aikaa myöten\nwielä parannamme kaikki.\n\n— Ensi työksi on hankittawa tieto omaisuuden perillisistä, sillä itse\nsillollinen omistaja kuoli jo minun Turussa ollessani. Muistelen,\nhänellä kun ei olleen renttumaisen pojan, eläneekkö nyt tai lie\nkuollut. Nousewalla wiikolla lähden kaupunkiin, enkä pala'u saamatta\ntietoa siitä.\n\n— Waan, jos, emme kuopassa löytäsi mitään? sanoi Maialeena.\n\n— Wähimmäkseen löytänemme sieltä jotain, josta saanemme tietoa\npaljonko tawaroita oli, ja sitte koemme raataa sen uuraammasti, kerran\npalkitaksemme kaikki, eikö niin, waimoseni! Waan toiwon warmasti\nsiellä tawattawan rahojaki. Mihin isä olisi ne pannut, hän, joka kyllä\npyöritteli rahaa ennen kuin näpistään heitti; seikan tapahduttua eliwät\nwielä itarammasti ennistään, kaikki muinonen reima elo oli sen päiwänsä\nperään häwitetty.\n\n       *       *       *       *       *\n\nOmenakuoppa sattui nyt olemaanki tyhjänä, ja etsiminen woi siis\ntapahtua palweluswäen tietämättä. Jaakko ja Maialeena meniwät eräsnä\naamuna kuoppaan; etsiminen alkoi heti. Molemmat tunsiwat wissin\nrauhattomuuden syänaloissansa, kaiwaen ja raiwaten kuopan seiniä ja\npohjaa; wihdoin muistutti Maialeena erään salwon toisen siwuseinän\nlaudoituksen olewan kahta paksumman toista; sisuspuolimaiset laudat\nnäyttiwät myös wähän uudemmalle ulkopuolimaisia. Jaakko tarttui\nmolemmin koprin lautoihin, ruhtasi ne kerrassaan tiehensä, raiwasi\nmullan pois lautojen wälistä, ja ei ollut aikaakaan, kun weti sieltä\njotenki raskaan pienen rauta arkkusen ilmaan.\n\nTuostako puolisot ilostuiwat. — Jumalan kiitos, kiljasi Jaakko. —\nTässä saamme warmaan kaikki mitä tarwitsimme, parantaaksemme wanhempain\nrikoksen.\n\nPantua kaikki entisille paikoillensa, ja pistettyä lippaan powellensa\nriensiwät nyt puolijuoksussa taloon, wanhan emännän saapuwilla\nkatselemaan löytöänsä.\n\nPieni Waapian oli sillaikaa alinomaa waiwannut mummoa kysymyksillänsä,\nmitä itki ja mihin isä ja äiti meniwät kun eiwät laskeneet häntä\nkerallaan. Wastaamatta puristi mummo pojan syliinsä ja itki. — Kyllähän\nse Jumala auttaa, sanoi poika, silitellen mummonsa ryypistyneitä\nkaswoja, sillä Maialeena oli jo ajalla opettanut pojallensa tämän\nturwallisuuden. Wiattomuuden sanat lohduttiwatki mummoa, ja hän otti\nkohti wirsikirjansa ruweten laulamaan: \"Mitä Jumal' tahtoo se tapahtuu.\"\n\nPoikansa takasin tullessa tunsi mummo taas jäsenensä wärisewän.\n\nJaakkoki tunsi sydänalansa sykkämän kowemmasti awatessaan löydetyn\narkun kantta. Ihastukseksensa löysi sen sisuksen täynnä ruotsin hopia\nrahoja, yhteiseen wähä neljättä sataa riksiä. Rahojen päällä oli\nwähäinen paperi, jossa oli jotain kirjoitettu, waan kirjoitus oli\nniin sekainen, ettei Jaakko tahtonut siitä tulla hullua wiisaammaksi.\nWiimenki sai kokoon että isänsä oli kerran käynyt Turussa etsimässä\nrahojen omistajaa, joka silloin jo oli kuollut. Kaupanmiehellä oli\nwaan yksi poika, jonka hän myös oli tawannut Turussa, mutta ennen\nkun werkkanen ukko sai asiansa ilmoitetuksi oli tämä humala päissään\najanut ukon ulos; sitte oli aikomuksensa pyytää poikansa Jaakon jollain\ntawalla toimittamaan rahat tälle perilliselle, waan häpiä oli estellyt\nukon sitä tekemästä aina wiimeiseen hetkeensä.\n\nTiedämme jo edeltäpäin ukon kuolema wuoteellansa olleen sitä\nilmottamaisillaan pojallensa, waan silloinki keskuutti sen äkki surma.\n\nJaakko teki nyt aiwotun matkansa Turkuun. Waan kaikella\nkuulustelemisellaan ei woinut saada myöhempää tietoa kaupanmiehen\npojasta, kuin sotawuodesta 1808, jolloin hän oli mennyt kersanttina\nsotawäkeen, ja sitte kohta seurannut Pohjanmaan tappeluun, jonka\nperästä häntä oli nähty Oulun sairashuoneessa. Sen kowemmin hänestä ei\nollut kukaan kuullut. Muita Bergmannin sukulaisia ei tuntenut kukaan,\nkoska muka tämä itsekki oli aikoinansa muuttanut Ruotsista.\n\nMoni muu olisi nyt jo pitänyt rahat omanansa, waan Jaakko ei tehnyt\nniin. Aluksi laittoi hän nyt ilmoituksen Turun Sanomiin. Kuitenki\npäätti sillaikaa käyttää rahat tilansa parannukseksi, ja maksaa\nniistä koron kuin muustaki welasta. Jos ei 10:sä wuodessa omistajaa\nilmestyisi, lupasi hän ne sen ajan perästä antaa jonku koulu-laitoksen\nasettamiseksi Turkuun.\n\nTähän päätökseen tyytyi jokainen, yksin mummoki, joka näin luuli\nrikoksensa jotenki parannetuksi.\n\nJa Maialeena? Hän oli sanomattoman onnellinen, ja kiitti Jumalaa joka\nniin oli johdattanut kaikki hywään, joka oli antanut hänelle sellaisen\nmiehen osaksensa.\n\n\n\nUudistalo.\n\n\nKymmenen wuotta! mitä muutoksia eikö tapahdu tässä aikakaudessa? Koko\nsuwut häwiääwät, ja toisen uuden toimet nouseewat siaan; waltakunnat\nkaatuuwat ja toiset ilmestyywät niiden sialle. Kuitenki näemme\nmonin paikoin ihmisen elämässäki seisomisen eli wähimmäkseen niin\nhiljaisen muuttumisen, ettei kymmenen wuotta näytä jättäwän mitään\njälkiä. Etenki keksitään tämä maalla. Poika kyntää ja kylwää samaa\npeltoa, parantelee lahonneita aitoja ja huoneita samasta metsästä,\nkiertää aatroinensa samaa kiweä kuin isänisänsä sataa wuotta ennen;\npojan poika särkee rekensä eli rattaansa samaan kiween eli kantoon\njota isänisä jo aikoinansa kiroili samasta syystä, ja monesti\ntekee samaten wielä tämänki pojan poika, hoksaamatta kiwen olewan\nirtonaisen eli tien woiwan kul'etettaa toisesta paikasta; pojan poika\nkapuaa wielä saman kaatuneen lahoowan hongan päällitse johon isänisä\nkaatoi kuorma rekensä ja rattaansa, hoksaamatta hongassa mätänewän\npolttopuunsa ja monellaisen talontarpeen; siellä täällä näemme jonku\nuuden suojan nousewan wanhan lahonneen siaan, waan uusi on, ota tahi\nanna, ihan wanhan muotoinen rakennukselleen. Waan wielä usiammasti\njääpi wanha lahonnut hökkeli paikoillensa ja uusi rakennetaan\nkaiketta jär'estyksettä sen wiereen. Wanha jääpi silloin jonku\nloisin eli mökkiläisen asunnoksi, jona se wielä palwelee joita kuita\nwuosikymmeniä. Tälläisiä kyliä tawataan wielä isänmaassamme paljon,\nja aiwan lähellä kaupunkiaki, keskellä alinomaista muuttuwaisuutta\nihmisten asunnoissa, puwussa sekä elämälaadussa.\n\nMielellämme jätämme nämä kurjuuden asunnot ja käännymme iloisempiin\npaikkoihin. Erottuansa merimiehen elämästä oli Jaakko Muuri tarttunut\nkaikella uuraudellansa maawiljelykseen, ja tullut suoraan sanoen\noikeaksi talonpojaksi. Merimiehenä olonsa ei ollut estänyt hänen\ntarkkaamasta maamiehen töitä. Matkoillansa oli Ruosissa ja muualla\nulkomailla tarkasti waariin ottanut sikäläisten maawiljeliöiden töitä\nja kokeita, missä waan siihen tilaisuutta tapasi. Monta paikkaa,\nmissä suurempia eroituksia kotimaansa suhteen keksi, oli pannut\nmuistikirjaansa, joka nyt oli hänelle suurena apuna. Myöski osti\npaljon uusimpia maawiljelykseen kuuluwia kirjoja ja sanomia. Waan\nyhtaikaa parantaissansa omaa tilaansa, koki Muuri myös lewittää\nparempaa tietoa ja wiljellyskeinoa naapureillensaki; jotka suureksi\nosassi oliwat köyhiä. Mutta wähän kiitosta karttui hänelle tästä\nhywästä aikomuksestaan: \"Nähräänpähän kuin lihawaksi itte tulet\nnoilla uusilla keinoillasi,\" sanoiwat aina, syrjästä katsellen\nMuurin laitoksia. \"Maalla tarwitaan toiset neuwot, toiset mer'ellä\"\nwastasiwat usiasti pilkalla Muurin neuwoihin. Waan aika kului ja jonku\nkymmenen wuotta, Halkoniemeen tultuaan, oli Jaakko Muuri paikkakunnan\nwarakkaimpia miehiä. Ne jotka ennen oliwat irwistelleet hänen uusille\nlaitoksillensa, käwiwät nyt wähän wäliä Halkoniemessä, ei ihmetellen,\nmutta oppien Muurin wiljellyslaatua ja toimellisia laitosia, jotka jo\noliwat ruwnneetki lewiämään ympäri seudun.\n\nHalkoniemessä löydämme kyllä wielä wanhan tupakartanon, mutta\npaljon korotettuna entisestään, ikkunat suurennettuina ja seinät\nlaudoitettuina ja punattuina. Tulemme nyt sinne eräsnä syyskuun iltana.\n\nPortaan penkillä istuu wanha emäntä neuloen ja ystäwällisin silmin\nkatsahdellen toiselle puolelle porrasta, jossa noin 13 wuotinen\nnuorukainen istuu kutoen werkkoa, ja neuwoo pientä tyttöä lukemaan\na, b, c:tä. Ne owat Waapian ja 5 wuotinen sisrensa Leena. Lukeminen\npäättyy, ja lapsi saapi kiitoksia neuwojaltansa, ja punertawan omenan\nmummolta. Pikaisesti hyppäsi nyt Waapian istuimeltaan kysästen:\n\"tuleeko mummo täniltana uudispaikalle?\"\n\n— Ei tule, poikaseni; näin myöhään mummo ei enää tule. Uunit taitaawat\njo olla walmiit?\n\n— Ihan walmiit, ja walaistutki kuin talwinen lumi. Tule, sisko!\n\nLapset malttoiwat enää tuskin ottaa jättää jäähywäisiä mummolle, kuin\nläksiwät juoksemaan puolen wirstan päässä olewaan uudispaikkaan, ja\nmummo katsoi tyytywäisyydellä heidän perästänsä.\n\nUusikartano oli rakettu lähellä maantietä olewalle mykkylälle, josta\noli ihana katsanto meren saaristoihin ja ympärillä olewiin seutuihin,\nkorkia kiwijalka ja wiisi suurta ikkunaa kaunistiwat huoneen näön,\njoka ilastutti koko ympärillä olewan seutunsa. Huoneen ympärillä olewa\ntanner oli tasoitettu ja näytti aiheessa olewan muitaki laitoksia;\nmaasta raiwatut kiwet olimat röyköissä ympärillä ja näyttiwät aiwotun\nkiwiaidaksi, tehtäwän kukaston ympärille.\n\nWaapian tapasi isintimänsä pihalla puhelemassa lähellä olewan\npostipaikan emännän keralla. Tämä oli lähätetty muutamalta\nmatkustawaiselta herrasmieheltä, joka oli wähänwointanen ja halusi\nmuutaman päiwän wiipyä kylässä, eikä suostunut asumaan postituwan\nwieressä olewassa huoneessa, johon kuului miesten rähinä tuwasta.\nTullessansa oli nähnyt uuden soman kartanon, ja toiwoi nyt siinä\nsaawansa majaa.\n\nKeskulteltua waimonensa, suostui Muuri, sanoen huoneet olewan parin\ntunnin perästä laitoksessaan. Sitte käänsiin Waapianiin päin ja käski\nsen pikaisesti juoksemaan äitinsä luo aittaan, ja kysymään kaikki mitä\noli wanhalta sialta tuotawa tänne, sillaikaa kuin hän meni waljastamaan\nhewoista.\n\nTaitawan emännän huolella ja Waapianin wirkkeydellä santiin pian kaikki\nwieraan tulolle laitokseensa. Waan tätä ei wielä kuulunut; Maialeenan\naika antoi lähteä kotiin katsomaan siellä taloutta, waan Jaakko ja\nWaapian jäiwät uudispaikalle yöksi odottamaan wierasta.\n\nWähän ajan takaa tuliki tämä, ajaen tawallisissa postirattaissa. Ehkä\nilma oli wielä lämmin oli hän turkissa, mutta punainen myssynsä kaulus\nja sotamies joka istui ajajan wieressa, näyttiwät hanen sotalaiseksi.\n\nWähän työläästi laskeisiin hän rattaista, nyykäytti wähän ylpiästi\npäätänsä Muurille, käski Waapianin ottaa rattaista pienen wakkasen,\nja sotamiehen matkalaukkunsa ja läksi niin hiljaan astumaan Waapianin\nperästä huoneesen.\n\nTultua sinne istuiksiin Hän paraillaan lämpiäwän uunin eteen, ja\nWaapianin tuodessa kynttilää, ästui wielä siinä, turkki päällä ja\nlakki päässä. Wasta nyt käänsi hän silmiänsä poikaa kohti ja tuntuwa\nmuutos haiwaittiin silloin muuten kolkossa, tuskin mitään sanowassa\nmuodossansa. Näytti ikään kuin olisi hän oudoksunut pojan erinomaista\nmuotoa, jossa loisti wilkkaus ja kaikki siwistyksen awut.\n\n— Oletko talon isännän poika? kysäsi Hän wiimein pojalta.\n\n— Olen waan pojintimansa, wastasi Waapian.\n\n— Pojintimansa? kertoi hän, tuntuwalla liikutuella katsoen pojan\nsilmiin. — Ja nimesi?\n\n— Waapian Alpertti.\n\n— Talonpojan nimeksi totta outo, myrisi toinen; — waan lieneehän\nsulla sukunimeäki, jonkulaista?\n\n— Ei tapaistakaan; sit' en wielä ole tarwinnut, sanoi poika puoli\nnauraen.\n\n— Ja joka otti minua pihalla astaan oli isintimäsi? kysyi upseeri.\n\nWaapian myötti.\n\n— Hänet hae nyt tänne, jatkoi hän, kierrellen wiiksiänsä näppilöillään.\n\nPoika meni ja sotalainen myrisi omin aikojansa, katsoen järkkymättömin\nsilmin eteensä: ”Pojintima, on se wähän kummallista, ja näkönsä, täytyy\nsanomani, siinä on ihmeellinen weto wissiin — tuttawuuteeni — — —\"\n\nMuurin tulo keskuutti tämän yksinäisen puheen.\n\nTämänki muodossa keksi hän jotain erinomaista, joka saattoi hänen\nwiimenki paljastamaan päänsä, ja Muurin kysymykseen, tarwitseisiko\nherra mitä, wastaamaan siewästi: \"Ei, halasin waan päästä tuntemaan\nisäntääni. Saanen teille tarita piipun tupakkaa.\" Näin sanoen asetti\nupseeri piipun ja tupakkatopan pöydälle.\n\n— Kiitän nöyrimmästi, sille pahalle tawalle totuin merellä ollessani,\nja on piippujaki talossani.\n\nMuuri aukasi nyt kaapin ja otti esiin hopioitetun kiwi piippunsa, jonka\npää oli muodostettu turbaanipäisen Neegerin naamaksi.\n\n— Tuota piippua muistelen nähneeni niin hywin kuin itsiänneki, waan\nmissä, se ei nyt johdu mieleeni, muistutti upseeri.\n\n— Samaa woisin sanoa herra teistäki, wastasi Muuri. — Mitä piippuun\ntulee, niin sen ostin 1807 Turussa.\n\nJoku muisto näytti nyt Herääwän molemmissa.\n\n— Antto Greeni! kiljasi Muuri iloisesti.\n\n— Te tunnette minut todellaki, waan itse — tunnustelen kyllä —\nmutta, se on mahdotonta — minulla oli ennen ystäwä aiwan teijän\nnäköisenne, waan hän — hän —\n\n— Hän seisoo edessänne, se jäykkä suomalainen, se ystäwänne — Jaakko\nMuuri.\n\n— Jaakko Muuri! kertoi uppseeri, waalistuen pian kuolleen karwaseksi.\n\n\n\n\nSelitykset ja loppu.\n\n\nTullessaan huomenaamuna uudispaikalle kohtasi Maialeena Waapianin, joka\nsanoi isänsä wielä makaawan, sillä hän oli wieraan upseerin keralla\nwalwonut haastellen siwuitse puolen yön, ja luuli siis heidät wanhoiksi\ntuttawiksi.\n\n— Eihän se sitte wenäläinen olekkaan? kysyi Maialeena, tuntuwasti\npunastuen.\n\n— Kyllä waan se suomenkielen haastaa kaikki halki, olkoonpa muutenki\nwenäläinen tai ruotsalainen, wastasi Waapian, keksimättä äitinsä\nhämmästystä.\n\nMyöhemmin tapasi Jaakko hänen yksinään ruokaa warustamassa wieraalle,\njoka heti nostua wuoteeltansa oli pistäinnyt käwelemään, näkemättä\nemäntäänsä.\n\n— Arwaatko ken meillä on wierasna, Maialeena, sanoi Jaakko, muhoillen\nja peittäen omaa hölmistymistään.\n\n— Olen jo sitä aaweksinut, warmaan Antto Greeni?\n\n— Miten tulit siihen luuloon, wain joko näit hänen?\n\n— Enkä, waan Waapian sanoi teidät tuttawitsi, warmaan sano oikein?\n\n— Niin, waimoseni, hän se on; aan paljon muuttunut; näiwettynyt\nkaswonsa, samakat slmänsä, kuiwettunut wartalonsa, tuskin tunnet häntä.\nHän näyttää onnettomaksi. Irstainen elämänsä on kurittanut häntä.\n\nMolempien oltua yren äänettä, kysyi Jaakko: — ethän karttane häntä\nnähdä?\n\n— Miksi tekisin sitä, Jaakko? Eihän minulla ole mitään häwettäwää.\nWaan hän — pelkään, hän ei sumainne — —\n\n— Anton haikein halu on saada sinulta anteeksi, waan luulee sitä ei\nansainneensa, sanoi Jaakko katkasten waimonsa puheen.\n\n— Ja sait hänet uskomaan wiattommuteni, näen sen saaneesi. Jaakko,\nkulta, nyt olen täydellisesti onnellinen, minulta ei puuttunut mitään\nmuuta.\n\n— Antto näyttää yllä tunteneen wääryytensä sinua kohtasn, waan\nlöytäneen siinä syyn eroonsa.\n\nMyöhemmin sai tietää koko asian laidan, ja tietää enemmän minua; sillä\nhän tietää Waapianin äitinki — Mitä warten sen olet minulta niin\nsalannut, Leenaseni?\n\nEthän pahastu, Jaakko! lienen siinä tehnyt wäärin. Waan mitä hywää sen\nilmoittamisesta? Tätini häpiä. Olen aina luullut wanhemmille olewan\nsuuremman häpiän lapsistaan, kuin lapsille wanhemmistaan. — Pait\nsitä — rakkautesi poikaan sai pysyä puhdasna. — Tietääkö Antto mitä\nAnn'sohwiasta?\n\n— Tietää kyllä, — joita kuita wuosia sitte oli häntä nähnyt\nSweaporissa, — rawintopaikan palweliana. — —\n\n— Ja äitinsä, äitiparkansa? kysyi Maialeena surkutellen.\n\n— Saat kuulla kaikki. Monta wuotta pois oltuansa tuli Ann'sohwia\nwiimein äitinsä luo, onnettomana, alastoinna ja ruumiillisesti sekä\nhengellisesti turmeltuna. Äitin sydäntä kyllä katkeroitti nähdessä\nhänen tilaisuuttansa, eikä ensimältä tahtonut ottaa häntä wastaankaan.\nMutta äitin sydän woitti wihdoin, ja hän otti tyttärensä luoksensa.\nKohta sen jälkeen kääntyi tämä raskaasen tautiin, joka oli tullut\nirstaisesta kunnottomasta elämästänsä. Juuri loppunsa edellä halasi\npuhutella Anttoa, joka jo Turussa ollessaan oli muuan irstaisen\nelämänsä tuttawia, ja posi nyt samassa potohuoneessa, jossa Hultin\nemäntä palweli pesuämmän nimellisenä. Ollen jo paranemassa woi Antto\ntäyttää kuolewan anomuksen, ja kuulla sen wiimeiset tunnustukset. Waan\nminä säästän nyt sinulta niiden kertomisen — — —\n\nMaialeena itki.\n\nJaakko jatkoi puhettansa, sanoen: — tahdotko, otamme tätisi luoksemme,\nkuolema päiwäänsä asti. Wanhuutensa on muuten hänellä olewa katkera ja\nkolkko. Sowelias työ ja ystäwällinen hoito owat kewentäwät suruansa.\nWissin tawoin hän oli kyllä syynä tyttärensä turmellukseen; mutta\nsiitä hän ansaitsee enemmän surkuttelemisemme kuin wihamme. Warmaan\nhänki oli tekewinänsä hywää tyttärellensä, waikka typeryytensä muutti\nsen turmellukseksi. Usko minua, Maialeena, moni wanhempi ei tee\nparemmin. Siitä emme kuitenkaan woi nuhdella waan heitä. Syy lankiaa\nparemmin koko seurakunnan, koko yhtiön hartioille, joka ei ole parempaa\nhuolta pitänyt köyhemmän rahwaan walistuksesta. Serkkusi kaswatus oli\nyhtäläinen kuin usiamman kaupunkilaisen työwäen tytärten. Se wähäinen\ntieto, jonka kouluissansa saawat ei tuo siwistystä. Se ei anna heille\nsellaista walistusta, joka näyttäisi heille oman tilaisuutensa arwon,\nja tyydyttäisi heitä siihen. Se ei näytä heille, onnellisuuden ei\nolewan ainoastaan wississa säädyssä, mutta ihmisen omassa kunnossa.\nParemmin näyttää se waikuttawan heitä tuntemaan oman tilaisuutensa\nalhaisuutta ja sitä suurta aukkoa joka on heidän ja onnellisempain\nsäätyjen wälillä. Tämä tunto syöksee heitä turmellukseen. — Waimoni,\npitäkäämme elämämme pyhimpänä welwollisuutena lastemme kaswatusta\nkunnollisiksi ihmisiksi. Kiittäkäämme Jumalaa, joka johdatti itsemme\nparemmalle tielle. Molemmat olemme Mökin lapset, ja molemmat tunnemme\nkansalaistemme puutokset. O, Maialeena! pyhittäkäämme nyt elämämme\nnäiden puutosten auttamiseksi ympärystöstämme. Ensimäiseksi työksemme\nlaittakaamme kylän-koulu tänne kotiimme. Kyläläisillemme jo olen\npuhellut kaikki ja saanut heitä suostumaan. Aluksi opetamme siinä\nkumpiki itse joitakuita hetkiä päiwässä. Waapianin kaswatus tekee hänen\nwanhempana warsin soweliaaksi kouluopettajaksi.\n\nMaialeena nojaisiin mieheensä, puristi sen kättä ja sanoi: — O!\nJaakko, se on enemmän kun toiwoin.\n\n— Sillä tawoin, jatkoi Jaakko, — parannamme wanhemman rikoksen\n— — ja sillä tawoin, — Maialeena, — nyt täytyy minun sanoa kaikki,\nsllä tawoin parannamme myös wanhempieni rikoksen koko ihmisyydelle;\n— Jumala lähetti nyt meille Anton. Häneltä sain tietää säilytettyjen\nrahojemme perillisen. Onnellisesti jo olemme rakkaudellanme maksameet\nsuuren osan niistä; sanalla sanoen: rahojen perillinen on Waapianimme,\nhän on Waapian Alpertti Bergmannin poika.\n\nMaialeena lankesi Jaakon syliin, ja molempain rinnat tykyttiwät\nwastatuksen sanomatonta autuutta, ja ihanasti wälkkywät ilokyyneleet\nwirtasiwat onnellisen Maialeenan taiwaan karwallisista silmistä.\nMolemmat olimat kauwan aikaa äänettä.\n\nEnsimäisen ilowihlauksen ohitse mentyä, äänsi Jaakko: millon, — miten\nja missä Antto on saanut tietää tämän kaiken, saat kuulla omasta\nsuustansa. Nyt kiittäkäämme Jumalaa, joka on kaikki niin johdattanut.\n\nLoppu.\n\n\n\nJulius Krohn: Suomalaisen kirjallisuuden vaiheet, 1897 (s. 365-366):\n\n\nEnsimmäinen Hannikaisen novelli, joka erikseen tuli painetuksi, oli\nSerkukset, jutelma Ulla tädiltä 1848; alkuluonnos siihen oli, näet,\nerään naisen tekemä. Myöhemmin ilmautui muutamia hänen novellejaan\nTalvikukkasia nimisessä kokoelmassa 1865. Viimeksi vanhoilla\npäivillään julkaisi hän kaksi vihkoa Jutelmia läheltä ja kaukaa 1882—\n84. Hannikaisen novelleissa on ranskalaisen kertomistavan kepeys,\nsujuvaisuus ja jännittäväisyys; tapaukset seuraavat toisiaan nopeasti,\neikä esitys ole koskaan pitkäveteistä. Mutta hän ei pidä huolta\nluonteiden kehityksestä, ei myöskään paikan ja ajan värityksestä; mitä\nhän kertoo, voisi olla tapahtunutta missä ja milloin hyvänsä. Välistä\npanee hän toimeen aivan mahdottomia yhteensattumuksia. Hannikaisen\nkertomukset kuuluvat siihen novellikirjallisuuden lajiin, jota\nnimitetään följetongi- ja sensatsiooni-kirjallisuudeksi. Jotkut niistä\novat aiheeltansa historiallisia, esim. Salojärven kukkanen (Nuijasodan\najoilta), Torkel ja Viipurin linna sekä Ukon kertomus. Toiset ovat\nkansan-elämästä otetut, niinkuin Kruunutilalainen. Enimmät kuitenkin\nliikkuvat keskisäädyn piirissä, esim. Punainen lähde ja Pitäjän pappi.\n\n\n\n"]