[{"data":1,"prerenderedAt":-1},["ShallowReactive",2],{"$fdSEdCWjzXAUNYRc8yG0pyL0U_QHLiat-JKg_4sudypg":3},{"number":4,"title":5,"author":6,"authorBirth":7,"authorDeath":8,"slug":9,"bookId":10,"genreRaw":11,"genre":12,"themes":13,"origin":15,"language":16,"yearPublished":7,"yearPublishedTranslation":17,"wordCount":18,"charCount":19,"usRestricted":20,"gutenbergId":21,"gutenbergSubjects":22,"gutenbergCategories":26,"gutenbergSummary":29,"gutenbergTranslators":30,"gutenbergDownloadCount":32,"aiDescription":33,"preamble":34,"content":35},2597,"Turkistenpyydystäjät","Daunt, Achilles",1882,1909,"2597-daunt-achilles-turkistenpyydystajat","2597__Daunt_Achilles__Turkistenpyydystäjät","Jännittäviä metsästysseikkailuja salomailla","romaani",[14],"seikkailu",[],"fi",1921,36062,244751,false,67807,[23,24,25],"Canada -- Juvenile fiction","Indians of North America -- Canada -- Juvenile fiction","Trappers -- Juvenile fiction",[27,28],"Adventure","Novels","\"Turkisten pyydystäjät: Jännittäviä metsästysseikkailuja salomailla\" by Achilles Daunt is an adventurous narrative likely written in the early 20th century. This work delves into the thrilling lives of trappers in the untamed wilderness of North America, reflecting on both the danger and excitement of their pursuits. The main characters, including the seasoned Pierre and his younger companions Gaultier and Henri, embody the spirit of exploration and survival amidst the vast and perilous landscapes.  The opening of the narrative introduces readers to the rugged beauty of the setting, as the young trappers set off on their journey through the wilderness. They navigate powerful rivers and dense forests, where the thrill of the hunt intertwines with the inherent dangers of the wild, including potential encounters with hostile indigenous tribes. The text vividly captures the camaraderie between the characters as they share meals, face natural challenges, and engage in exhilarating hunts. Notably, a serious incident occurs when Henri sustains a fatal injury during an encounter with Native Americans, prompting a somber reflection on loss and the stark realities of life on the frontier as the remaining trappers manage their grief while continuing their dangerous expedition. (This is an automatically generated summary.)",[31],"Nyman, Väinö",269,"Seikkailuromaani sijoittuu Kanadan erämaihin ja kuvaa turkistenpyydystäjien elämää 1800-luvulla. Kertomus seuraa metsästysretkiä Saskatchewanin alueella ja kuvaa kohtaamisia alkuperäisväestön kanssa sekä kamppailua luonnonvoimia vastaan.","Achilles Dauntin 'Turkistenpyydystäjät' on Projekti Lönnrotin\njulkaisu n:o 2597. E-kirja on public domainissa sekä EU:ssa että\nsen ulkopuolella, joten emme aseta mitään rajoituksia kirjan\nvapaan käytön ja levityksen suhteen.\n\nTämän e-kirjan ovat tuottaneet Tapio Riikonen ja Projekti Lönnrot.","TURKISTENPYYDYSTÄJÄT\n\nJännittäviä metsästysseikkailuja salomailla\n\n\nKirj.\n\nACHILLES DAUNT\n\n\nEnglannin kielestä suomentanut\n\nVäinö Nyman\n\n\n\n\n\nHelsingissä,\nKustannusosakeyhtiö Kirja,\n1921.\n\n\n\n\n\n\nSISÄLLYS:\n\n       Johdatus.\n    I. Matkalle lähtö ja ensimmäiset otukset.\n   II. Metsäelämää, eläinoppia ja ensimmäinen intiaani.\n  III. Henrin kuolema ja hautaaminen.\n   IV. Luoteisterritoriosta ja sen eläimistöstä.\n    V. Uusi toveri, hänen kertomuksensa ja lisää seikkailuja.\n   VI. Chesterfield. Jaken mielipiteitä. Antilooppeja.\n  VII. Kaukaisen lännen ihmeitä.\n VIII. Harmaasta karhusta.\n   IX. Taistelu intiaaneja vastaan.\n    X. Pierren seikkailu.\n   XI. Kalliovuorillla.\n  XII. Monenlaista riistaa.\n XIII. Arokoiria, susia ja karhuja.\n  XIV. Bull Pound ympäristöineen.\n   XV: Matkaa jatketaan vieläkin.\n  XVI. Ensimmäiset majavat ja loppu.\n\n\n\n\nJOHDATUS.\n\n\nTämän kirjoittaja haluaa painostaa, että vaikka seuraavilla sivuilla\nkerrottujen tapahtumain ajasta ei vielä liene kulunut kovinkaan monta\nvuotta, on sivistyksen leviäminen vaikuttanut ainakin sen, etteivät\nkirjan alussa kerrotut tapahtumat voi uudistua. Nykyään esimerkiksi\nei kenenkään tarvitse pelätä, että mustajalat hyökkäisivät hänen\nkimppuunsa Saskatchewanin haarautumien lähellä. Puhvelit ovat jo\nkuolleet melkein sukupuuttoon. Muutamia hajallaan olevia laumoja\nelelee kyllä vielä Kalliovuorten alemmilla rinteillä ja metsiköissä,\nmutta sellaiset tapahtumat kuin sivulla 62 kerrottu kuuluvat jo\nmenneisyyteen. Yhtämittainen ja armoton teurastaminen on vähentänyt\npuhvelien lukemattomat laumat pieniksi harhaileviksi ryhmiksi. Nykyään\nei tiedetä varmaan, onko Yhdysvalloissa enää olemassakaan muuta kuin\nyksi lauma. Mitä muuhun kertomuksessa mainittuun riistaan tulee, ei\nsen lukumäärä ole vielä sanottavastikaan vähentynyt, ja ehkä se vielä\nkauan kiihoittaa urheilijoita seuraamaan sitä tasankojen ja vuoristojen\nhiljaiseen yksinäisyyteen. Sellaiset miehet kuin Jake ovat nykyään\nyhtä harvinaiset kuin majavat ja puhvelitkin, ja vain sattumalta\ntapaamme joskus tuollaisen omituisen olennon. Meidän päiviemme oppaat,\nkuten esimerkiksi Oregon Bill, ovat aivan erilaiset kuin nuo vanhan\npolven raa'at ja sivistymättömät turkistenpyydystäjät. He tekevät\ntehtävänsä hienosti ja haluavat sekä elättää tilapäiset isäntänsä että\nmajoittaa heidät mukaviin vaunuihin, joten vaikka riista vähenisikin,\nelävät metsästäjät siitä huolimatta yhtä herkullisesti. Asiain näin\nollen on entisten aikojen viehätys paljon vähentynyt. Mutta toiselta\npuolen taasen ovat sen suomat edut kieltämättömät, sillä eihän kukaan\ntoki valinne tyhjää lautasta täysinäisen asemesta, ja metsästäjä kai\nmatkustaa salomaille tervehtyäkseen ja virkistyäkseen eikä kuollakseen\nnälkään.\n\n\n\n\nI.\n\nMATKALLE LÄHTÖ JA ENSIMMÄISET OTUKSET.\n\n\nTuolla lännessä auringonlaskun puolella, kaukana Luoteisen territorion\naavojen ruohoaavikoitten, lukemattomien järvien ja jokien takana\non maa, jota eivät maantieteilijät vielä meidänkään päivinämme\ntäydellisesti tunne.\n\nTämä alue, joka useampiin karttoihin on merkitty tuntemattomaksi, on\nmustajalkojen omaisuutta. Nämä intiaanit ovat hurjia ja vaarallisia\nihmisiä, jotka ovat tähän asti säilyttäneet itsenäisyytensä osaksi\nmaansa luoksepääsemättömyyden takia, osaksi koska he ovat kieltäytyneet\nnauttimasta valkoisten \"tulivettä\". Tätä suunnatonta ja autiota\nterritoriota rajoittavat lännessä Kalliovuorten jättimäiset selänteet,\njoiden ikuisen lumen peittämät korkeat huiput kohoavat pilviin. Niiden\nkallioiset rinteet kasvavat metsää, jossa karhut, pantterit, sudet,\nvuoristolampaat eli \"suursarvet\" ja useat muut turkiseläimet asustavat.\n\nEtelässä ulottuu tämä mustajalkojen maa Missouriin ja pohjoisessa\nyliseen Saskatchewaniin, ja idässä ovat nämä villit tunkeutuneet\najaessaan takaa hirviä ja puhveleita aina 105°:lle asti.\n\nHudson Bay Company'n karaistuneet asiamiehet ovat perustaneet\nkauppa-asemia tämän aution seudun laitaosiin ja antavat intiaaneille\nheidän linnakkeihin tuomistaan villien eläinten nahoista maksuksi\nruutia, lyijyä, huopia, pyssyjä ja kaikenlaisia muita villien\ntarvitsemia tavaroita. Juuri tällaisessa hirsimajassa eli linnakkeessa\nalkaa tämäkin kertomuksemme.\n\nKevät oli jo sulattanut jääkahleet, joihin talvi oli seudun kytkenyt.\nMiljoonat suloisesti tuoksuvat kukat olivat kirjailleet metsät ja\naavikot, mehiläiset surisivat sinne tänne ja ilma kajahteli sirkkojen\nja tuhansien lintujen äänistä. Villien hanhien kiilanmuotoiset parvet\nkiisivät jo pilvissä niiden palatessa eteläisiltä aavikoilta ja\nMeksikon lahden rannoilla olevien valtioitten suurilta soilta, joilla\nne olivat viettäneet talvensa, pohjoisen napapiirin tuolla puolella\noleviin pesimispaikkoihinsa. Kaikki merkit puhuivat kesän palaamisesta.\n\nVastapäätä Finlay House'ia, joksi tätä Hudson Bay Company'n\nkauppapaikkaa sanottiin, Saskatchewan'in aavalla ulapalla ponnistelee\nvastavirtaa muudan tuohesta rakennettu kanootti, joka hetkinen\nsitten oli nopeasti poistunut linnakkeen pienestä satamalahdelmasta.\nMelojina toimii pari nuorukaista, jotka nähtävästi ovat vielä\nkahdennenkymmenennen ikävuotensa aurinkoisella puolella, toinen\nkeulassa ja toinen perässä. Kolmas, joka selvästi on muutamia\nvuosia vanhempi, istuu veneen keskellä nojautuen huopiin ja\npuhvelinkarvaviittoihin.\n\nKatselkaamme näitä matkustajia hieman tarkemmasti. Kiinnittäkäämme\nensin huomiomme tuohon veneen keskellä istuvaan, koska hän nähtävästi\non vanhin. Hän on noin kolmekolmattavuotias, mutta monet hurjat\ntaistelut villieläinten ja intiaanein kanssa ovat muuttaneet hänen\nkasvojensa ilmeen niin vakavaksi ja päättäväiseksi, että hän näyttää\nhieman vanhemmalta. Hänen silmäinsä nurkat ovat ryppyiset ja hänen\nkatseensa on luja ja terävä, aivan erilainen kuin alituisesti kylissä\nasuvien. Tämä ilme on juuri ominainen näiden villien seutujen\nvuoristoasukkaille ja metsästäjille. Tämä ilmeen omituisuus näyttäytyy\nmyös hänen toveriensa kasvoilla, vaikkakin vähemmässä määrin. Hänen\nkasvonsa ovat muuten hauskannäköiset ja rehelliset, ja alituinen\nhyväntuulisuus piilee hänen suupielissään, huolimatta siitä, että hänen\nhuulensa ovat ohuet ja leuka luiseva. Hänen hiuksensa, sen verran\nkuin ne nyt näkyvät hänen ketunnahkaisen lakkinsa alta, ovat niin\ntummat, että ne näyttävät melkein mustilta, ja hyvin lyhyeksi leikatut,\nsillä koska tämä nuori metsästäjämme nyt on matkalla seutuihin,\njoissa ei partureita vielä ole olemassakaan, ellemme ota lukuun\npäänahannylkijäintiaaneja, oli hän jo siltä varalta leikkauttanut\ntukkansa niin lyhyeksi kuin suinkin ennen linnakkeesta poistumistaan.\nHänen pukunsa on tuo tavallinen turkistenpyytäjäin, mutta ollen\nvielä aivan uusi, oli se hyvin siisti ja puhdas kaikista tahroista,\njoilla metsästäjän elämä hieman myöhemmin tulee sen koristamaan.\nHänen vieressään on hänen luodikkonsa, neljätoista kertaa laukeava\nwinchester-kivääri, jollainen ase on korvaamaton näissä villeissä\nseuduissa ja jolla nuori metsästäjämme voi osua \"luumunsydämeen\" yhtä\nhyvin kuin joku toinenkin erämies.\n\nHänen toverinsa ovat samoin asestetut ja varustetut, Toinen heistä\non tumma-, toinen vaaleaihoinen, molemmat ovat kaunisvartaloisia ja\nselvästi sellaisia, että he hyvin sopivat tehtäväänsä. Kaikkien kolmen\nvyötäröillä olevasta leveästä vyöstä riippuu sievä patruunatasku.\nVanhimman on tehty kanadalaisen saukon nahasta ja koristettu\nvillisorsan pää- ja niskahöyhenillä. Hänen toveriensa taskut on\ntaasen tehty alligaattorin nahasta ja kaunistettu piikkisian\nkiiltävillä kynsillä. Jokaisen vyöhön on sitäpaitsi pistetty kuudesti\nlaukeava colt-revolveri ja toiselle kyljelle vastapainoksi leveä ja\nhienoteräinen metsästyspuukko, jota myöskin säilytettiin alligaattorin\nnahasta tehdyssä tupessa. Selkäpuolella on jokaisella pieni ja\nkauniisti kirkastettu teräskirves, jonka koristeltu pähkinäpuinen\nvarsi näkyy vyön alta. Jaloissaan on heillä savustetusta ja\npehmitetystä hirvennahasta valmistetut housut, joiden ompeleet on\nkoristeltu samasta nahasta leikatuilla liuskoilla ja eräällä toisella\ntummemmalla aineella, joka näyttää aivan ihmishiuksilta. Niin, nämä\nkolme ystäväämme ovat todellakin reippaita poikia. Heidän vapaat ja\ntutkivat katseensa näkevät kaikki edessä, sivuilla ja takana olevat\nesineet tarkastellessaan, onko vihollinen tahi riistaa näkyvissä,\nkun heidän keveä veneensä, jota jäntevät käsivarret kuljettavat,\nnousee vastavirtaa Veden kohistessa vaahtona kokassa ja kuohujen\nuhatessa vyöryä matalain partaitten yli. Kanadan ranskalaisia he ovat\nja serkkuja. Vanhinta sanotaan Calumetin Pierreksi erään seikkailun\njohdosta, johon hän kerran joutui samannimisessä linnakkeessa. Vaikka\nhänen toverinsa ovatkin vielä niin nuoret, tunnetaan heidät kumminkin\nhyvin noissa seuduissa, enkä epäile ollenkaan, etteivät nimet Gaultier\nl'Aigle ja Henri Labiche ole tutut useimmille turkismetsästäjille.\n\nOlen jo ennen maininnut, että vene kulki vastavirtaa. Nuoret\nmetsästäjät ovat juuri aloittaneet niin pitkän ja vaarallisen matkan,\netteivät kaupunkien eivätkä muiden sivistyskeskuksien asukkaat voi sen\nlaatua juuri ymmärtääkään. Heidän päämääränään ovat Bull Pound joen\nkaukaisten lähteitten ympäristöt, jonne he aikovat pystyttää telttansa\nja metsästellä Kalliovuorten asumattomista solista lähtevillä joilla.\n\nMutta vaikka heidän matkansa onkin vaarallinen ja vaikea, ovat he silti\nhyvin iloiset ja heidän keveän veneensä liukuessa eteenpäin vastaavat\nrannat Kanadan venemiesten lauluun:\n\n    \"Virta juoksee nopeasti, veljet työnnelkää,\n    kosket kuohuu huikeasti, jo ilta hämärtää!\"\n\nKun pimeän tuloon oli enää vain tunti jäljellä, huudahti Pierre\ntovereilleen:\n\n\"Kuulkaahan, pojat, mielestäni pitäisi meidän jo leiriytyä! Olemme\nmeloskelleet kovanlaisesti koko päivän ja tuossa rannalla on juuri\nsopiva yöpaikka, jossa on vettä ja puita aivan lähellä. Ja onpa siellä\nruohoakin\", lisäsi hän nauraen, \"mutta luullakseni ei hevosemme kaipaa\nsellaista, vaikka sen vatsa tyhjeneekin sitten kuin olemme nousseet\nmaihin tavaroinemme.\"\n\nGaultier ja Henri nauroivat iloisesti ohjattuaan veneen rantaan ja\npitäessään kiinni oksista sillä aikaa kuin Pierre nousi maihin ja\nauttoi tovereitaan nostamaan tavarat rannalle. Sitten kuin se oli\ntehty, vedettiin vene varovaisesti törmälle ja käännettiin kumoon\nkuivamaan. Tällainen varovaisuustoimenpide säilyttää tuohen hyvässä\nkunnossa sekä tekee seuraavan aamupäivän matkan paljon helpommaksi,\nkoska vene, ollen kuiva, on paljon kevyempi ja siis helpompi soutaa.\n\n\"Nyt, pojat\", lisäsi Pierre, jota toiset olivat tottuneet\nkunnioittamaan matkueen johtajana, \"tarttukaahan kirveihinne! Tuolla\nrannalla on kymmenkunta männynkäkkärää; hakatkaa ne haloiksi. Minä\nsytytän sillä aikaa tulen ja kaivan ruokatarpeet esiin.\"\n\nHeti alkoikin kuulua hauskasti kajahtelevaa hakkuuta ja kaatuvien\npuiden rysähtelyä, ja vähän ajan kuluttua tulivat Henri ja Gaultier\nnuotiolle kantaen suuria taakkoja kuivia halkoja ja risuja, jotka\nnopeasti syttyivät ja räiskähtelivät kiemurtelevin liekein punertaen\nympäröivän metsän ja karkoittaen pimeyden, joka oli jo alkanut lähestyä\nsen pimeistä lehdoista.\n\nNiin pian kuin tuli alkoi palaa tasaisemmin, rupesi kekäleille\nasetettu kenttäkattila kiehumaan levittäen ympärilleen maukasta kahvin\ntuoksua, ja muutamat riistan kyljykset, jotka he olivat ottaneet\nmukaansa linnoituksesta, alkoivat Gaultierin niitä käsitellessä\nnäyttää hyvin herkullisilta. Gaultier olikin todellisuudessa matkueen\nkokki, ja hän oli saavuttanut ammatissaan sellaisen taitavuuden\nmuuttaa vastenmielisimmänkin näköiset ruokatarpeet niin maukkaiksi\npaisteiksi, viilokeiksi ja muhennoksiksi, että ne olisivat kutkuttaneet\nvaativimmankin herkuttelijan hienostunutta makua.\n\nTuon vanhan sananlaskun: \"Huulten ja astian välillä on monta mutkaa\",\ntotuus ei ole milloinkaan kirjaimellisemmin toteutunut kuin nyt näihin\nnuoriin metsästäjiimme nähden, jotka ovat juuri rupeamaisillaan syömään\nillallistaan virkistyäkseen päivän työn jälkeen.\n\nHenri oli juuri kaatamaisillaan höyryävää kahvia pieneen tinatuoppiin,\nkun Pierre kiinnitti hänen huomionsa muualle huudahduksellaan: \"Hei,\npojat, katsokaahan tuonne!\" viitaten samalla joelle. \"Hirvi on\nsyöksynyt jokeen ja sen uinnista päättäen ei sen laita ole oikein.\"\n\nKaikki kolme kiinnittivät nyt huomionsa jokeen, jossa noin\nviidenkymmenen metrin päässä heidän nuotiostaan he selvästi näkivät\nkomean hirven pään sarvineen sen uidessa vinoon joen yli melkein\nsuoraan heidän leiriään kohti. Oli selvä, ettei se vielä ollut\nnähnyt tulta eikä poikia, jotka tarttuivat nopeasti pyssyihinsä\naikoen ampua hirven sen maihin noustessa vapauttaakseen sen vaivasta\ntulla leirille asti. Mutta päästyään noin neljänkymmenen metrin\npäähän rannasta kohottautui eläin äänekkäästi puhisten koholle\nvedestä näyttäen hämmästyneille katsojille erään toisen eläimen,\njoka makasi sen niskalla ja oli selvästi upottanut hampaansa syvälle\nhirven kaulaan. Nuoret metsästäjät katsoivat kysyvästi toisiinsa ja\ntuijottivat sitten jälleen joelle, jossa ei näkynyt enää jälkeäkään\nkummastakaan eläimestä. Turhaan katsoivat he nopeasti pimenevälle\nvirralle, sillä ei mitään, joka olisi ilmaissut eläinten katoamisen\nsyyn, ilmestynyt näkyviin. Senvuoksi kääntyivätkin he päättäväisesti\npalatakseen nuotiolle, kun Pierre nopeasti, käskettyään heitä\nviittauksella pysymään hiljaa, polvistui painaen korvansa maahan ja\nkuunnellen tarkkaavaisesti. Sanomatta sanaakaan tunkeutui hän sitten\näänettömästi pensaikkoon, kulkien vinoon sen läpi rannalle. Hänen\ntoverinsa katsoivat äänettömästi hänen jälkeensä muuttamatta ollenkaan\nasentoaan. Äkkiä kuului sitten pyssyn paukahdus, jota seurasi jonkun\neläimen vihainen murina, sitten toinen paukahdus ja Pierren iloinen\nhuudahdus: \"Tulkaahan tänne, pojat, katsomaan tuon äskeisen salaisuuden\nselittäjää!\"\n\nTunkeuduttuaan nopeasti pensaikon läpi toverinsa luo näkivät he hänen\nseisovan muutaman maassa olevan eläimen ruumiin vieressä, jonka paksu\nja pyöreä selkä, tumma turkki ja julmat leuat ilmaisivat, että kuollut\neläin oli tuo peloittava ahma.\n\n\"Tämä oli juuri sen tapaista\", sanoi Pierre. \"Tuo kavala peto hyökkäsi\nhirven niskaan joltakin oksalta juuri kun hirvi astui veteen, jolloin\ntuo pelästynyt eläinraukka läksi uimaan se niskassaan joen yli.\nLuultavasti puri peto sen kaulavaltimon poikki, ja uidessaan joen yli\nvuoti sen veri kuiviin. Nyletään se nyt kumminkin, pojat, sillä onhan\nsen talja melko arvokas.\"\n\nNoiden kolmen metsästäjän terävät veitset riistivät pian ahmalta sen\ntuuheakarvaisen turkin ja kantaen tätä voitonmerkkiään palasivat he\nkerran vielä nuotiolleen. Siellä he huomasivat, että kyljykset olivat\npalaneet aivan karreksi ja kahvikattila niin kallistunut, että puolet\nsen sisällöstä oli valunut maahan. Senvuoksi muodostuikin heidän\nillallisensa hyvin köykäiseksi, ja väsyneinä ja nälkäisinä kietoutuivat\nhe huopiinsa, ja lisättyään puita nuotioon ojentautuivat he pitkäkseen\nsen vierelle jalat tuleen päin ja vaipuivat pian raskaaseen uneen.\n\n\n\n\nII.\n\nMETSÄELÄMÄÄ, ELÄINOPPIA JA ENSIMMÄINEN INTIAANI.\n\n\nKaukaisen lännen metsien ja aavikoiden asukkaat nukkuvat kevyesti.\nHermot, joita alituinen vaaran pelko jännittää, eivät milloinkaan\nhölly eivätkä salli metsästäjän vaipua tuohon raskaaseen uneen, johon\nasutuskeskusten rauhallinen elämä suo väsyneelle kauppiaalle tahi\nmatkustajalle tilaisuuden.\n\nNukkuva metsästäjä ei kuule ollenkaan metsän tavallisia ääniä, mutta\njos risukaan rasahtaa hänen punanahkaisen vihollisensa jalan alla tahi\njos ei jonkun metsäeläimen äänen matkiminen oikein onnistu, hypähtää\nunissaankin varuillaan oleva metsästäjä heti johonkin piilopaikkaan\nladattu luodikkonsa kädessään, vahtien sieltä terävin silmin ja korvin\nvihollista, joka siten usein joutuu väijyttäväksi ja lähetetyksi\nautuaille metsästysmailleen aivoihin osuneella luodikon kuulalla.\n\nNäin kevyesti, mutta silti hyvin virkistävästi nukkuivat nämäkin nuoret\nmetsästäjämme. Päivän ensimmäinen sarastus näki heidät jo hereillä.\nPierre oli lähtenyt jo noin tunti sitten metsälle palaamatta vielä,\nHenri on jo tuonut joesta vettä kenttäkattilalla ja Gaultier kohentelee\ntulta, jonka ääressä he ovat istuskelleet, sillä aamu on kylmänlainen.\nLämmitellessään siinä odottelevat he samalla kattilan kiehumista, sillä\nellei Pierre onnistu saamaan mitään metsästä, on heidän pakko tyytyä\nsen sisältöön: kahviin, johon on sekoitettu keksiä, aamiaisekseen.\n\n\"Tuo oli Pierren luodikon ääni!\" huudahti Henri. \"Toivon hänen saava\njotakin parempaa kuin nämä keksit. Nyt paukahti se jälleen\", lisäsi\nhän, kun kolme nopeasti peräkkäin kajahtavaa laukausta kantautui heidän\nkorviinsa. \"Toivoakseni ei hän ole kohdannut intiaaneja; luullakseni\nolemme vielä liian lähellä linnoitusta tarvitaksemme pelätä sellaista.\"\n\nSillä aikaa kuin toverukset keskustelivat hieman huolissaan tästä\nasiasta, käveli Pierre hitaasti leiriä kohti pyssyineen, jonka piipun\nhihnasta riippui nippu lintuja.\n\nKun nälkiintyneet toverit huomasivat arokanat, huudahtivat he heti\näänekkäästi riemusta. Ne höyhennettiin siekailematta ja sitten kuin\nniiden sisälmykset oli poistettu, kiinnitettiin ne tulen viereen\nmaahan neljänkymmenenviiden asteen kulmassa nojautuviin keppeihin.\nNiiden paistuessa kertokaamme Pierren omin sanoin hänen aamullisesta\nseikkailustaan:\n\n\"Poistuttuani luotanne loittonin joesta metsän halki eräälle suolle,\njosta rupesin hakemaan jälkiä. Sellaisia en löytänyt lukuunottamatta\nmuutamia hirven jälkiä, joita arvelin jo parin viikon vanhoiksi.\nKirosin huonoa onneani, koska tiesin teidän olevan nälissänne eilisen\npaaston jälkeen. Jatkoin kuitenkin matkaani muutamalle setrejä ja\nvaivaiskoivuja kasvavalle harjulle. Sieltä löysin heti tuoreet jäljet,\nsillä muutamat äsken pureskellut oksat olivat vielä märät.\n\n\"Tuuli oli hyvältä puolelta puhaltaen vinhasti suoraan kasvoihin. Siinä\npaikassa oli viidakko kumminkin hyvin harvaa ja harju niin kallioista,\nettei maata juuri näkynytkään. Sadan metrin päässä oli kumminkin eräs\nhyvin korkea lohkare, jolle rupesin hiipimään ajatellen, että päästyäni\nsen laelle näen eläimen, jos se nyt vain enää on läheisyydessä.\n\n\"Juuri kun olin päässyt laelle, näin sen syöskentelevän erään toisen\nharjun rinteellä noin neljännespenikulman päässä minusta. Laskeuduin\nnopeasti kiveltä ja laaksossa kasvavan kuusikon suojassa pääsinkin\nsiitä noin sadan metrin päähän; mutta se oli niin pahasti sivuttain\nminuun, että sitä oli hyvin vaikea ampua.\n\n\"Olin kahden vaiheilla, ampuako vaiko ei, kun se käänsi päätään\npureksiakseen erään sen vieressä kasvavan pienen pensaan ylimmäisiä\nlehviä, suoden siten minulle tilaisuuden, jota heti käytin hyväkseni.\nSe kaatui laukauksesta, mutta nousi heti jälleen syöksyen pois harjun\nyli toinen sarvi vain jäljellä päässään. Olin tähdännyt hieman liian\nylös ja luoti katkaisi sen toisen sarven noin kolmen tuuman päästä sen\njuuresta.\n\n\"Tämän pettymyksen jälkeen aloin palailla jokea kohti ja hetken\nkuluttua kuului arokanojen kotkotusta eräästä pienestä metsiköstä.\nLäksin kulkemaan ääntä kohti, mutta en näyttänyt pääsevän ollenkaan\nlähemmäksi, sillä kuta kauemmaksi kuljin, sitä kauemmaksi tuntui\näänikin etäytyvän. Tietysti tiesin noiden lintujen luonteen ja niiden\nkotkotuksen merkityksen, minkä vuoksi pysähdyinkin odottamaan.\n\n\"Äkkiä näin edessäni olevien puiden lomitse jotakin välähtelevän.\n'Tuolla ne nyt ovat!', sanoin itsekseni ja todellakin, kun saavuin\nmetsän reunaan, näin niiden omituisesti leikkivän muutamalla pienellä\naukeamalla. Kaikkiaan oli niitä noin tusinan verran, mutta ainoastaan\nkymmenen juoksi toistensa jäljessä ympyrässä kuin hullut. Ympäri ja\nympäri siinä vain mentiin niin kauan, että luulin niiden pyörtyvän.\n\n\"Pari lintua oli hieman syrjempänä ja huomasin niiden olevan kukkoja.\nEnsin alkoi toinen ja sitten toinen levitellä siipiään ja pyrstöään\nsyöksyäkseen toverinsa kimppuun niiden omituisten lisäkkeiden\npullottaessa appelsiinien tavoin niskan kummallakin puolella. Kun\notetaan huomioon lintujen koko, oli niiden synnyttämä melu ihmeellinen.\nNopeasti syöksyivät ne sitten toistensa kimppuun nokin ja kynsin.\nNe kiersivät koko aukeaman höyhenten lennellessä ympäriinsä, kun ne\nrepivät ja pistelivät toisiaan. Muut linnut lopettivat tanssinsa alkaen\njuosta niiden jäljessä ojennetuin kauloin ja aivan sen näköisinä kuin\nne aikoisivat yhtyä taisteluun.\n\n\"Silloin satuin muistamaan, että tehän odotatte ruokaa, joten tähtäsin\nerästä suurta kukkoa, joka näytti olevan jonkunlainen johtaja, niskaan,\nja luodin vaikutuksesta lensi sen pää kymmenen metrin päähän ruumiista.\n\n\"Muut lensivät läheisiin puihin, ja tähdäten aina alimmaista, onnistuin\npudottamaan vielä kolme, ennenkuin ne läksivät lentoon kadoten\nnäkyvistäni metsään. Nuo molemmat tappelijat olivat kumminkin vielä\nniin kiintyneet kamppailuun, että onnistuin tappamaan ne vain lyömällä\nne kuoliaiksi puukalikalla. Koska en huomannut siellä mitään enää ja\nalkoi tulla jo myöhäinenkin, suuntasin kulkuni, leiriämme kohti ja —\ntässä minä nyt olen.\"\n\nSiten loppuivat Pierren aamuseikkailut. Kun linnut jo olivat paistuneet\nja kahvi kiehunut, saivat nuoret metsästäjämme ruveta aterioimaan\npaljon herkullisempaa aamiaista kuin he edeltäpäin olivat voineet\naavistaakaan. Heidän keskustellessaan ja hyvällä ruokahalulla\naterioidessaan luokaamme silmäys näiden mielenkiintoisten lintujen\nelintapoihin.\n\nArokana on Meksikonlahdesta kauas brittiläiseen Amerikkaan ulottuvien\nruohoaavikoiden synnynnäinen asukas. Siellä niitä on uskomattomia\nmääriä, ja uusien asutusten omistajat ampuvat niitä tuhansittain.\nAavikoiden poikki johtavat karavaanitiet ovat niiden suosituimpia\nolinpaikkoja, koska ne löytävät siellä hevosten ulostuksista paljon\nsulamattomia jyviä.\n\nTällä komealla linnulla on vain vähän vertaisia Amerikan höyhenriistan\njoukossa, sillä sen siipien väli vaihtelee kahdeksastatoista\nseitsemäänkolmatta tuumaan. Sillä on lyhyt, kyömy ja vahva nokka,\njonka yläosa on leveämpi ja melkoisesti pitempikin kuin alaosa. Jalat\novat höyheniset ja varpaitten yläpuolta peittävät lukemattomat pienet\nkilvet. Niiden nokissa ovat vahvat koukussa olevat kynnet, jotka hyvin\nsopivat ruoan kuopimiseen aroruohon juurilta. On melkein varmaa, että\nse mieluimmin oleskelee kosteilla seuduilla, etenkin paikoissa, joissa\non paljon ruohomättäitä. Sellaisista paikoista on niiden hakeminen\nharvoin tuloksetonta.\n\nLinnun yleisväri on tummanruskea, mikä hyvin sopiikin aavikon\nluonnolliseen vivahdukseen. Se voi kumminkin olla vaaleampikin, niin,\nmelkeinpä aivan harmaakin vatsan alta. Pyrstöhöyhenet, lukuunottamatta\nparia keskimmäistä, ovat kaakaonväriset; keskimmäisissä on kauniita\ntummanruskeita juovia. Nokan juuresta silmiin ja niistä kauemmaksi\nniskaan kulkevat mustat ohjakset. Kun lintu levittää siipensä,\npaljastuvat harmaansinertävät läiskät, joissa olevia höyheniä\nperhostehtailijat pitävät suuressa arvossa.\n\nArokana pesii huhtikuussa ja hieman aikaisemminkin eteläisemmässä\nseuduissa. Siihen aikaan juuri elämöivät ja leikkivät ne tuolla\ntavoin kuin Pierrekin oli huomannut. Koiras saa tuon äänen aikaan\npuhaltamalla ilmaa sen niskassa olevien appelsiininväristen lisäkkeiden\nkautta. Tähän aikaan hajautuvat myös edellisenä syksynä muodostuneet\nsuuret parvet pienempiin noin kaksitoista tahi parikymmentä lintua\nsisältäviin joukkoihin. Tuo omituinen kuherteleminen tapahtuu aikaisin\naamulla, ja metsästäjä, jonka ääni on houkutellut paikalle, näkee\njollakin kalliolla, kukkulan laella tahi muulla aukealla paikalla\nurosten tanssivan ihailevan kanaparven niitä katsellessa. Sellaisissa\ntilaisuuksissa antautuvat ne niin hurjiin tappeluihin, etteivät ne\nhuomaa mitään, vaikka metsästäjä silloin tuleekin vääntämään niiltä\nniskat nurin.\n\nNaaras munii tavallisesti noin kymmenen tahi kaksitoista munaa, jotka\nväriltään paljon muistuttavat tavallisten metsälintujen munia. Lintu\nrakentaa pesänsä melkein aina jollekin aron paljaalle kummulle tahi\nharjanteelle, käyttäen rakennusaineiksi aroruohon korsia, lehtiä ja\nrikkaruohoja. Syyskuun alussa alkavat nuoret linnut olla lentokykyisiä\neikä silloin hemmoitelluinkaan herkkusuu voisi moittia niiden makua.\nLokakuun keskivaiheilla ovat ne täysikasvuiset ja sellaisina riistaa,\njota metsästäjät mielellään ampuvat.\n\nVasta viime vuosina ovat tämän oivallisen linnun ominaisuudet tulleet\ntunnetuiksi, ja koska höyry nykyään on lyhentänyt niin paljon\nvälimatkoja ja aikaa, voi yritteliäs amerikkalainen lähettää nyt tätä\nriistaa laivanlastittain englantilaisille markkinoille, ja senvuoksi\ntarjotaankin sitä nyt kaupaksi useimmissa \"Yhdistetyn kuningaskunnan\"\nsuurimmissa kaupungeissa.\n\nKalliovuorten ja aavikoiden ammattimetsästäjät ampuvat vain silloin\ntällöin näitä lintuja, sillä ne ovat heidän mielestään \"paljasta\nmoskaa\". Mutta uudisasutusten läheisyydessä oleskelevat tilapäiset\npyydystäjät ja ravintoloiden hankkijat pyydystävät ansoilla ja ampuvat\nniitä tuhansittain, ja kelpaavatpa ne paistiksi maanviljelijäinkin\npatoihin paikoissa, joissa ei niitä voida saada kaupaksi. Tämä\ntahallinen hävitys tekee pian lopun niistä kaikista, ja useissa\npaikoissa, joissa tätä oivallista lintua ennen esiintyi tuhansittain,\non se jo vaikuttanutkin niin, ettei niistä enää löydä pienintä\nparveakaan.\n\nToivottavaa olisi, että tämän riistalinnun mieletön ja laiton\nhävittäminen olisi ainoa sellainen samaan lajiin kuuluva teko\nAmerikassa. Mutta asia ei ole kumminkaan niin, vaan niin pitkä ja\nleveä kuin maa on, harjoitetaan siellä järjestelmällistä puhvelien,\noravien, taimenien, lohien, kurppien, villien kalkkunain ynnä muiden\neläinten sukupuuttoon hävittämistä. Lakeja on kyllä laadittu estämään\ntätä julmaa teurastamista, mutta monissa piirikunnissa ovat ne\npysyneet vain kuolleina kirjaimina. On olemassa kumminkin merkkejä,\nettä ihmiset alkavat tulla järkiinsä, joten voimme olla varmat, että\nvähitellen aletaan viljellä ja kasvattaa sellaistakin riistaa, joka\namerikkalaisten mielettömän välinpitämättömyyden vuoksi on tuhottu\nmelkein sukupuuttoon, suuremmitta vaikeuksitta ja kustannuksitta.\n\nMutta kertomuksemme on nyt eksynyt hieman liian kauaksi nuorista\nmetsästäjistämme, jotka tyydytettyään ahmivan ruokahalunsa mehevillä\narokanoilla ovat nyt aikeissa lähteä jatkamaan matkaansa. Nostettuaan\nveneen törmältä kantoivat he sen varovaisesti jokeen, jonne Henri ja\nGaultier kahlasivat tukemaan sitä. Sitten kuin matkatavarat oli siihen\nsijoitettu, nousivat nuo kolme nuorukaista siihen sanoen jäähyväiset\nkodikkaalle nurkalle, jossa he olivat viettäneet yönsä.\n\nHe jatkoivat melomistaan muutamia tunteja liukuen nopeasti milloin\ntämän-, milloin tuonpuoleisen rannan sivua etsien riistaa, sillä\nPierren ampumat muutamat linnut eivät riittäneet heille muuksi kuin\naamiaiseksi. Senvuoksi oli heidän pakko metsästellä saadakseen ruokaa,\nsillä heidän linnoituksesta mukaansa ottamat keksit ja leivät olivat\njonkunlaista vararavintoa, jota oli vain syötävä silloin, kun ei\nriistaa ollut saatavissa.\n\nMatkallaan sivuuttivat he monta Saskatchewaniin pohjoisesta päin\nlaskevain sivujokien suuta. Kuta lähemmäksi he pääsivät joen\nhaarautumiskohtaa, sitä metsäisemmiksi muuttuivat sen rannat, kunnes\nhe vihdoin huomasivat kulkevansa solakkapuisten metsien lomitse, jotka\npeittivät virran kummaltakin rannalta kohoavia kukkuloita.\n\nKun he juuri olivat sivuuttamaisillaan eräänkin sivujoen suun, huomasi\nPierren nopea katse suuren toitottajajoutsenen, joka juuri sillä\nhetkellä uiskenteli hiljalleen eräässä virran mutkassa. Koska lintu\nnäytti aivan rauhallisesti jatkavan vesikasvien syömistään joessa\nuiskentelevien puunkappalten seasta, oli selvää, ettei se vielä ollut\nhuomannut venettä.\n\nVene pysähdytettiin heti ja Pierre tarttui pyssyynsä ampuakseen, kun\nmetsästä kuului luodikon kumea paukahdus, ja joutsen, koetettuaan\näänekkäästi pieksäen siivillään kohota lentoon, jäikin kuolleena\nkellumaan veden pinnalle.\n\nTapahtuma oli niin nopea ja odottamaton, etteivät nuorukaiset\nennättäneet huudahtaakaan hämmästyksestä. Samassa silmänräpäyksessä\nkajahti joen pohjoiselta rannalta toinen laukaus ja viheltävä luoti\nleikkasi tukon hiuksia Pierren toiselta ohimolta.\n\n\"Nyt pojat, eteläiselle rannalle nopeasti!\" huudahti hän. \"Intiaanit\novat kimpussamme!\" Muutamat hermostuneet vetäisyt meloilla kiidättivät\ntuon keveän veneen joen pääväylän poikki muutamaan poukamaan, jossa\nriippuvat pajun- ja koivunoksat piilottivat heidät näkyvistä.\n\n\"Pelastuimmepa aivan viime tingassa!\" sanoi Pierre näyttäen\ntovereilleen, miten vähällä oli, ettei tuo näkymätön ampuja ollut\nosunut häneen. \"Luullakseni meidän on parasta odottaa täällä tyynesti,\nnäyttäytyvätkö villit vaiko eivät. Ampujat ovat mustajalkoja, olen\nsiitä melkein varma, vaikka he harvoin kulkevat näin kauas itään.\"\n\nHe odottivat tunnin vahtien kärsivällisesti joen pohjoista rantaa\neräästä pensaikossa olevasta aukosta. Muita elollisia olentoja ei ollut\nnäkyvissä kuin muutamia rannalle juomaan laskeutuneita kyyhkysiä.\n\"Katsokaa\", sanoi Gaultier, \"nuo linnut kuulevat tahi näkevät jotakin,\nkoska ne ovat lakanneet syömästä ja kehottelevat kaulojaan.\" Juuri\nsilloin läksivätkin linnut lentoon ja matkustajamme huomasivat joen\npohjoisrannalla olevien pensasten liikahtavan pari kertaa.\n\n\"Nyt, pojat\", sanoi Pierre, \"on koko asia yhtä yksinkertainen kuin\nampuminenkin. Gaultier, jos suostut menettelemään aivan ohjeitteni\nmukaan, näytän sinulle erään kepposen, joka voi olla hyödyksi sinulle\njolloinkin toistekin. Ota tämä mela ja nouse tuonne rannalle, mutta\nniin hyvin pensasten suojassa, ettei sinua voida huomata. Ripusta\nsitten takkisi melaan, pistä lakkisi sen päähän ja kohota laitos\nhitaasti hieman pensaitten yläpuolelle, mutta muistakin olla silloin\nmakuullasi. Paneudu pitkäksesi jonkun rungon taakse ja näytä heille\nsitten syöttisi. Jos he ampuvat sitä, kaada hitaasti koko hökötys.\"\n\nGaultier poistui tyynesti veneestä kadoten äänettömästi pensaikkoon.\nPierre asettui pyssyineen sellaiseen asentoon, että hän hyvin voi nähdä\nvastakkaiselle rannalle kenenkään siellä olevan vakoojan häntä silti\nnäkemättä. Henri sijoittui hänen viereensä myöskin valmiiksi kaiken\nvaralta.\n\nNäitä valmistuksia seurasi kuolemanhiljaisuus, molempain kanootissa\nolevain metsästäjien levottomasti odotellessa sotajuonen onnistumista.\n\nÄkkiä pöllähti vastakkaisen rannan pensaikosta savua ja sitä seurasivat\nhuuto ja pensaitten äänekäs rasahtelu siltä suunnalta, jonne Gaultier\noli piiloutunut. Nuorukaisilla ei ollut aikaa ottaa selvää asiasta,\nsillä samalla kajahti pohjoisrannalta äänekäs sotahuuto ja pensaikosta\nilmestyi sotamaalauksilla koristettu intiaani vetäen lehvien suojassa\nollutta kanoottia esille. Sitten hän kiipesi siihen aikoen meloa joen\npoikki.\n\n\"Älähän hermostu, poikaseni!\" huudahti Pierre laskien kätensä Henrin\nolalle. \"Tuohon punanahkaan on täältä ainakin kaksisataa viisikymmentä\nmetriä. Annetaan hänen tulla hieman lähemmäksi, sillä meidän ei ole\npäästettävä häntä pakoon näyttämään tovereilleen jälkiämme.\"\n\nKanootti oli jo melkein pääsemäisillään rantaan, kun se, huolimatta\nintiaanin kovista ponnistuksista, joutui muutamaan pyörteeseen, joka\nalkoi kuljettaa sitä myötävirtaa. Silloin kohotti Pierre luodikkonsa ja\nampui villiä keskelle sen helakanpunaista otsaa. Hän painoi liipasinta\nniin hitaasti ja vakavasti kuin hän olisi vain ampunut pilkkaan.\nLaukauksen kajahtaessa hyppäsi intiaani polviltaan seisoalleen kaatuen\njokeen, jolloin kanootti kaatui alkaen solua virran mukana. Kerran he\nolivat näkevinään hurjasti huitovan käden nopeasti syöksyvän virran\nkuohujen keskeltä, mutta jos niin olikin, oli se vain viimeinen merkki\nheidän petollisesta vihollisestaan, joka oli ollut vähällä suoda\nyhdelle heistä saman kohtalon, jonka kova onni oli varannut hänelle\nitselleen.\n\nGaultierin kajahtava \"Hurraa!\" ilmaisi heille nyt hänen olevan\nturvassa. He läksivät nyt nopeasti hänen luokseen, ja hän kertoi heille\nseuraavaa:\n\n\"Poistuttuani luotanne menin hieman ulommaksi rannasta, sillä en\nhalunnut suurestikaan saada reikää nahkaani, jos suinkin vain voin\nsen estää. Keksin sellaisen paikan, erään matalan syvänteen, johon\nvoin kätkeytyä näyttääkseni heille syöttini. Ryömin sinne niin\näänekkäästi kuin suinkin, kunnes olin luolassani hyvässä turvassa.\nSilloin järjestin takkini ja lakkini sellaiseen asentoon, että toiselta\nrannalta katsoen luultaisiin jonkun puikkelehtivan pensaikossa. Juuri\nsilloin kuulin laukauksen ja minun on tunnustettava, että intiaanit\nampuvat tarkasti. Katsokaahan tätä!\" lisäsi hän näyttäen heille juuri\nsydämen kohdalla takissaan olevaa luodin reikää. \"Tuohon hän ampui,\njuuri oikeaan paikkaan ja aivan epäröimättä.\"\n\nHeidän vielä keskustellessaan taistelun kulusta sattui Pierre\nkatsahtamaan joelle ja huudahti: \"Pojat, intiaanit ovat hankkineet\nmeille päivällisen. Katsokaahan tuonne!\"\n\nJa nuorukaiset huomasivat todellakin, että kuollut joutsen jouduttuaan\nmolempien virtain yhtymäkohdassa olevaan pyörteeseen vieläkin kieppui\ntoisen rannan vieressä. Koska ei muita intiaaneja ilmestynyt näkyviin,\npäättivät pojat yrittää uhallakin, ja astuttuaan kanoottiin meloivat\nhe joen poikki anastaen linnun, joka oli noin kolmenkymmenen naulan\npainoinen komea uros. Sitten he nousivat maihin ja saatuaan nuotion\npalamaan valmistivat he päivällisensä, jonka tarpeessa he jo suuresti\nolivatkin.\n\nPierre, joka oli oleskellut pitemmän aikaa kuin kumpikaan toverinsa\nLuoteisterritoriossa, jonka eräissä osissa muutamiin vuoden aikoihin\nintiaanit ja turkiskauppiaat syövät melkein vain joutsenia ja muita\nmuuttolintuja, oli sen vuoksi hyvin tutustunut noiden lintujen elämään.\nHeidän syödessään päivällistä tyydytti hän sentähden tovereinsa\nuteliaisuuden kertomalla heille Hudsonin lahden territorion eri\njoutsenlajeista.\n\n\"Amerikassa elää\", aloitti hän, \"kolme joutsenlajia. Ne ovat kaikki\nsuuria, mutta suurin ja raskain on kumminkin 'toitottaja', joka\nuseinkin on kolmenkymmenen naulan painoinen, viidenkolmatta tahi\nseitsemänkymmenen tuuman pituinen ja siipien väli useinkin kuudetta\njalkaa.\n\n\"Kuten näette, on tämä saamamme otus valkoinen mustin jaloin ja nokin,\nja voidaan se myöskin tuntea sen pään ja niskan kuparille vivahtavasta\nväristä.\n\n\"Pitkänkin matkan päästä voidaan se helposti erottaa toisista lajeista,\nvannekaulasta ja Bewickin joutsenesta, suuremman kokonsa ja äänensä\nperusteella. Näiden eri lajien elintavat ovat hyvin samanlaiset.\nToitottajat näyttävät kumminkin kokoutuvan suurempiin parviin kuin\ntoiset ja tulevan myöskin aikaisemmin keväällä pesimispaikoilleen.\n\n\"On vaikeata määritellä leveysastetta, jonka toisella puolella tätä\nlintua ei olisi nähty. Muutamat sanovat nähneensä sen pesiä niinkin\nkaukana etelässä kuin yhdeksännelläkuudetta leveysasteella olevan\nLessen Slave-järven eteläisillä rannoilla, mutta luullakseni ovat\ntuollaiset tapaukset melko harvinaiset. Minä puolestani en ole\nnähnyt puoltakaan tusinaa pesää yhtä monena vuonna, ja Assiniboinen\nlinnoituksen asiamies kertoi minulle, ettei hän ole nähnyt\npariakymmentäkään niinä monina vuosina, jotka hän on oleskellut\nlinnoituksessa. Senvuoksi leviääkin suurin osa sitä kauemmaksi\npohjoiseen, napapiirin tuolle puolelle, Bothia Felixin ja Kuningas\nWilhelmin maan rajattomille soille. Hyvin luultavaa on, että niitä\noleskelee Suuren Kalajoen autioitten rantojen läheisyydessä olevissa\njärvissäkin, mutta nuo villit seudut sekä niiden eläinmaailma ovat\nvielä melkein tuntemattomat.\n\n\"Toitottaja saapuu tavallisesti niin paljon aikaisemmin pohjolaan kuin\nnuo toiset lajit, että silloin tavallisesti vielä kaikki lammikot,\njärvet ja joet ovat jäässä, minkä vuoksi sen on pakko hakea ruokansa\nsuliksi jääneistä paikoista, kuten koskista, putouksista ynnä muista.\n\n\"Tuollaisissa tilaisuuksissa tapaavat metsästäjät, joko intiaanit tahi\nvalkoiset, niitä suuria joukkoja. Niin, on todellakin laajoja seutuja,\njoissa intiaanit elävät lintujen muuttamisaikana melkein vain näillä ja\nmuilla linnuilla, kuten villihanhilla ja sorsilla.\n\n\"Intiaanit pyydystävät joutsenia sekä ansoilla että ampumalla. Maalla\nolevaan pesään asetetaan juoksusilmukka. Linnut tulevat pesään toiselta\nja poistuvat siitä sen toiselta puolelta. Silmukka jännitetään\nsisäänkäytävän puolelle.\n\n\"Ansoja jännitetään virtojen matalikoillekin aina jonkin matkan\npäähän toisistaan, useinkin monia penikulmia laajalle alueelle. Ansat\nkiinnitetään tavallisesti pohjaan iskettyihin paaluihin.\n\n\"Kaikki Amerikan muuttolinnut palailevat hitaasti kylmien ilmojen\nedellä pysähtyen silloin tällöin syömään ja levähtämään. Senvuoksi ne\ntavallisesti ovatkin niin täydessä kunnossa, että niitä hyvin kannattaa\nampua.\n\n\"Toitottajan munat ovat suuremmat kuin noiden toisten lajien. Yksi muna\nriittää ravinnoksi nälkiintyneelle miehelle, jos hän vain saa hieman\nleipää ja lihaa sen lisäksi.\n\n\"Vyökaulat saapuvat heti toitottajan tultua etelästä. Se on hieman\npienempi, tavallisesti noin kuudenkymmenen tuuman pituinen ja enintään\nparinkymmenen naulan painoinen.\n\n\"Kuten nuo toisetkin, eivät nämäkään linnut näytä pitävän suolaisesta\nvedestä. Ne ovat hyvin harvinaiset meressä, ja kun tiedetään, että ne\nainoastaan laskeutuvat sille syödäkseen eivätkä sukeltaakseen, nähdään\nniitä harvoin kaukana rannasta suuremmissa järvissäkään, koska ne\npitävät kareista, joiden luona vesi on matalampaa.\n\n\"Luoteisterritorion joet ja järvet, joissa kasvaa tuota niin sanottua\n'villiä riisiä', ovat villin joutsenen lempipaikkoja, koska ne\nmielellään syövät sen terttuja. Sen puutteessa voivat ne kyllä tulla\ntoimeen sammakoilla, madoilla ja pienillä kaloillakin.\n\n\"Vaikkakaan joutsenet, koska ne ovat niin raskaat, eivät voi äkkiä\nkohota vedestä lentoon, kuten muut linnut, saattavat ne kumminkin\npäästyään vain siivilleen lentää ihmeellisen nopeasti, saavuttaen\nsuotuisissa olosuhteissa sadankin penikulman vauhdin tunnissa.\n[Tarkoittaa englannin penikulmaa. 100 engl. penikulmaa = noin 161\nkilometriä.] Näiden lintujen lentoonlähtö on todellakin niin vaikea,\nettä ne mieluummin, jos sellainen suinkin on mahdollista, pakenevat\nveden pintaa myöten rapistellen siivillään ja auttaen samalla leveillä\nräpyläjaloillaan. Jos tuuli on suotuisa, käyttävät ne sitä hyväkseen\nsiten, että levittävät suuret siipensä kuin purjeiksi. Siten voivat ne\nkulkea melko nopeasti, niin, aivan yhtä joutuisasti kuin kahden miehen\nmeloma kanootti.\n\n\"Kun verrataan niiden arvoa muihin lintuihin, on näillä linnuilla\nvielä arvokas nahkakin, joista Hudson Bay Company maksaa intiaaneille\nja metsästäjille viisi tahi kuusi shillinkiä kappaleelta. Toitottajan\nnahka on kumminkin halutumpaa tavaraa kuin noiden muiden.\n\n\"Muutamia vuosia sitten aikaisin keväällä, niin, melkeinpä tähän\naikaan, oleskelin Mackenzie-joella. Järvet eivät olleet vielä laskeneet\njäätään ja etelästä sinne muuttaneet vesilinnut olivat kokoutuneet\nkoskiin ja putouksiin äärettömin joukoin. Vanhalla luodikollani,\nminulla ei silloin ollut tätä 'winchesteriä', oli silloin paljon\ntekemistä, sen saatte uskoa. En tehnyt pariin viikkoon muuta kuin\nmetsästelin joutsenia. Öisin poltin kanootissani tulisoihtuja ja\npäivisin en joutanut muuta tekemäänkään kuin ampumaan sinne alituisesti\nsaapuvia uusia lintuja.\n\n\"Niin, pojat, tuon ajan kuluttua olin ampunut kolmesataa viisikymmentä\njoutsenta, lukuunottamatta sorsia ja muita lintuja. Vein nahat\nResolutionin linnoitukseen ja sain niistä melkein seitsemänyhdeksättä\npuntaa. Nylkiessäni joutsenia sain työskennellä kovasti, enkä saanut\nvälittää hirmuisesta höyhenten ja veren paljoudesta. Ellei pakkanen\nolisi lauhtunut, olisin saanut niitä enemmänkin, mutta olihan tuota\ntuossakin tarpeeksi.\n\n\"Tietysti oli noiden lintujen joukossa kaikkia lajeja, mutta pienintä,\nBewickin joutsenta, oli kumminkin kaikista vähimmän. En tiedä, miksi\nne silloin saapuivat niin aikaisin, sillä tavallisesti tulivat ne\nviimeksi. Ne kulkevat kauemmaksi pohjoiseen kuin nuo toiset lajit.\nEn ole milloinkaan nähnyt niiden pesiä, mutta muutamat Mackenzien\nlatvoilla asuvat kauppiaat ovat kertoneet minulle, että ne rakentavat\nnoin kuusi tahi seitsemän jalkaa leveän ja pari jalkaa korkean keon,\njonka huipulla pesä on. Munat ovat kuulemma tavallisesti vaaleanruskeat\nsiellä täällä esiintyvine tummine pilkkuineen.\n\n\"Tavallisesti pesii Bewickin joutsen Tyynen meren rannikolla, johon\nvyökaulakin usein eksyy. Toitottaja on kumminkin kokonaan näiden\nmetsäseutujen lintu, ja kun kauppiaat ja metsästäjät puhuvat näistä\nlinnuista, tarkoittavat he tavallisesti sitä.\n\n\"On silloin tällöin sattunut, että Bewickin joutsenia on nähty ja\nammuttu Englannissakin, niin, kuluneeko talveakaan jonkun linnun\neksymättä noille saarille.\n\n\"Olen varma, pojat, että teidänkin mielestänne on tämä lintu suuri\nJumalan lahja näiden erämaiden matkustajille. Ne tarjoavat monta\nateriaa nälkäiselle metsästäjälle, jonka niittä olisi pakko mennä\nsyömättä nukkumaan.\n\n\"Näissä seuduissa on toisiakin lintuja, jotka ovat melkein joutsenten\nvertaiset, kuten tuo suuri Kanadan hanhi ja muut sen sukuiset, jotka\ntäyttävät järvet ja joet pari kertaa vuodessa, ollen tervetulleena\nlisänä metsästäjän eväihin.\n\n\"Nyt olen luullakseni ilmaissut kaikki tietoni näistä linnuista, ja\nkoska päivällisemme näyttää hyvin tyydyttäneen nälkämme, on meidän\nparasta lähteä jälleen liikkeelle. Tiedän mainion leiripaikan yöksi ja\nmeidän on ponnistettava voimiamme saapuaksemme sinne ajoissa.\"\n\nSammutettuaan nuotion kytevät kekäleet nousivat metsästäjät kanoottiin\nja aloittivat jälleen keskeytyneen matkansa.\n\n\n\n\nIII.\n\nHENRIN KUOLEMA JA HAUTAAMINEN.\n\n\nSivuutamme nyt seuraavat pari päivää, joina ei mitään sen kummempaa\ntapahtunut, ellemme ota lukuun muudatta kahden kilpailevan\nhankosarvisen pukin kaksintaistelua, jonka todistajiksi he sattuivat\njoutumaan.\n\nEläimet olivat muutamalla hiekkarannalla erään jyrkän joenmutkan takana\nniin, etteivät matkustajat niitä nähneet ennenkuin olivat kiertäneet\nniemen. Ensin peräytyi toinen ja sitten toinen vähän matkaa, taivutti\nsitten päänsä syöksyen toisen kimppuun, joka aina torjui hyökkäyksen\nsarvillaan. Melojen synnyttämä pieni loiske hukkui sarvien kalinaan\nniin, että kanootti pääsi huomaamatta noin sadan metrin päähän\ntaistelevista.\n\nKun he olivat katselleet niitä vähän aikaa, nosti Pierre pyssynsä\nposkelleen ja painoi juuri silloin liipasinta, kun ne sattuivat olemaan\nvierekkäin. Toveruksien suureksi hämmästykseksi kaatoi luoti kummankin\nuroon, mutta toinen nousi kumminkin heti jaloilleen ja oli jo melkein\npääsemäisillään törmälle, kun toinen Pierren tarkasta luodikosta\nammuttu luoti kaatoi sen jälleen.\n\nTutkiessaan eläimiä huomasivat he, että ensimmäinen luoti oli osunut\nlähimmän eläimen lapojen taakse, kulkenut sen läpi ja vaikeasti\nhaavoittanut toista, joka oli juuri silloin sattunut olemaan melkein\nvierekkäin vastustajansa kanssa. Kun eläimet oli teurastettu,\nsijoitettiin herkullisimmat palat kanoottiin.\n\nKoska he nyt jo olivat olleet matkalla neljättä päivää, lähestyivät\nhe Saskatchewanin haarautumiskohtaa, jossa joen pohjoinen haara yhtyy\neteläiseen mahtavaksi, synkkää metsää kasvavien rantojen välissä\njuoksevaksi, kauas Winnipegin salomaihin loppuvaksi majesteetilliseksi\nvirraksi. Kun Pierre oli päättänyt päästä haaraan sinä iltana, eivät he\npysähtyneetkään tunniksi ennen auringonlaskua, kuten tavallisesti, vaan\njatkoivat matkaansa.\n\nHeidän edessään ja takanaan levisi tuon mahtavan virran leveä ulappa,\nsuurenmoinen kimaltelevan veden äärettömyys, jonka tuuli oli pannut\nhiljaa aaltoilemaan. Pohjoisessa, missä metsä ulottui aivan rantoihin\nsaakka, oli paljon vahingoittuneita ja tuhoutuneita puita, suurten\nmetsäpalojen tahi ukkosten muistomerkkejä.\n\nEteläinen ranta veti kumminkin heidän ihmettelevän huomionsa\npuoleensa, sillä siellä kasvavassa metsässä oli mitä erilaisimpia\nlehtipuita. Vaahtera ja koivu olivat pukeutuneet vaaleanvihreään,\neroten miellyttävästi tummemmista männyistä ja kuusista, joiden\nlatvat kohosivat muita ylemmäksi. Maa oli aaltoilevaa ja äärettömän\nhedelmällistä kasvaen vuorten huipuille asti mitä sakeinta metsää.\n\nUneksien katseli Pierre ohitse liukuvia maailman kauneimpia seutuja, ja\nheidän hennon veneensä keinuminen herpaisi hänen ruumistaan suloisesti.\n\nTuuli siveli hänen ohimoitaan ja sen nostamien aaltojen miellyttävä\nloiske liplatti veneen laitoja vasten uhaten meren tavoin pärskähtää\njoskus kannelekin, mutta tuo kevyt vene liukui notkeasti niiden yli\njuuri silloin kun väistäminen näytti mahdottomalta.\n\nKuten olemme jo maininneet, oli ilta, ja senvuoksi ponnistelivatkin\nGaultier ja Henri päästäkseen haarautumaan siksi ajoissa, että yöleirin\nvalmistamiseenkin vielä jäisi aikaa.\n\nTuliselta pallolta näyttävä lännestä paistava aurinko viivytteli\nvielä väreilevällä taivaanrannalla. Joen tasainen lainehtiminen\nnäytti kauempana, katsottuna tuota tulista hehkua vasten, nousullaan\nja laskeutumisellaan tahtovan sammuttaa sen tuoden mieleen Hiawathan\nsäkeet:\n\n    \"Kun länteen laskee ilta-aurinkoinen,\n    se pilvein laidat kauniiks' punertaa,\n    ja taivaan laaja kaari suurenmoinen\n    kuin aavikot nuo laajat leimuaa;\n    ja tyynen veden pintaan kirkkaan juovan\n    näemme sen silloin aina luovan.\"\n\nHuolimatta matkustajien ponnistuksista päästä haarautumaan aikaisin,\nennätti kuu kumminkin nousta loistaen kirkkaasti siniseltä taivaalta.\nPojat ohjasivat veneensä lähemmäksi pohjoista rantaa, jota he läksivät\nseuraamaan, meloen venettään silloin tällöin puitten suurten veden yli\nriippuvien oksien suojassa, jossa oli joskus melkein aivan pimeäkin.\n\nUlompana kimalteli ja välkkyi joki aaltojen kohotessa ja laskeutuessa\ntuossa heikossa valaistuksessa, ja kauempaa tuulen silloin tällöin\nvirkistyessä kantautui korviin kallioiden yli syöksyvän veden\nlorina, joskus niin hiljaa, että se tuntui aivan mielikuvitukselta,\nmutta sitten jälleen kiihtyen kovemmaksi yötuulen vaihtelevien\nhenkäysten mukaan. Koskeloiden omituiset huudot kajahtelivat virralla\nsointumatta oikein ympäröivään villiin luontoon. Virran yli riippuvien\noksien lomitse tunkeutuivat kuunsäteet kuin raunioiden raoista\nheitä tervehtimään valaisten aina joskus saukkojen ja myskirottien\naiheuttamia aaltoja, kun ne sukelsivat pinnan alle kanootin lähestyessä.\n\nSilloin tällöin vetäytyi metsä kauemmaksi rannasta paljastaen pitkiä\nmatkoja hopeankiiiltävää hietikkoa, jolle kuunvalo näytti uinahtaneen\nrauhallisesti. Mutta sitten sukelsivat he taasen metsän tummaan\nvarjoon, ja kuinka nopeasti muuttuikaan kaikki! Joku eksynyt säde\nvalaisi säikähtäen jonkun harmaan kallion laella nuokkuvaa sananjalkaa,\nnyt näytti melasta tippuvan timantteja johonkin mustevirtaan ja silloin\ntällöin liukui äänettömästi ohi suuria vaahtojoukkoja kuin ammuttujen\njoutsenien haamuja.\n\nRunoilijat kirjoittavat \"puiden latvoissa huokailevasta tuulesta\". Tämä\nluonnon valittu soitto saavuttaa täydellisyytensä ainoastaan Amerikan\nautioissa metsissä. Toisinaan erehtyy kuulija niin, että hän luulee\nsitä surevien henkien puoleksi tukahdutetuiksi huokauksiksi. Toisinaan\ntaasen tuntuu hänestä purojen lirinän ja lorinan siihen yhdyttyä, että\nilma on niin täynnä selittämätöntä valitusta kuin luonto itkisi jotakin\ntulevaa onnettomuutta.\n\nTämän äärettömän erämaan yllä lepäävän pimeyden ja salaperäisyyden\nvaikutuksesta olivat nuorukaisetkin ajatuksissaan ja hiljaa. He\njatkoivat vain melomistaan ollen kumpainenkin niin vaipunut omiin\nmietteisiinsä, ettei hän halunnut häiritä toverinsa vaiteliaisuutta.\n\nKaukana poissa sivistyksen ulottuvilta puhuu luonto tuhansin kielin\nsellaisille, jotka sitä rakastavat. Veden kohina, salomaiden synkeys ja\nyksinäisyys, tuulen huokaaminen sen väsyessä loppumattomalla tiellään,\nhopeankirkas kuunvalo, joka kirjailee metsän kukat, jyrisevä ukkonen,\njoka salamoi ja paukkuu pimeänä myrsky-yönä — ovat kaikki luonnon\nhenkien tunteitten ilmauksia, jotka vetoavat siten luonnonystävän\nherkkään mieleen.\n\nSellaisten vaikutteiden lumoissa jatkoivat nuorukaisetkin matkaansa\nvastavirtaa. Mutta silti he katsoivat eteensä toivoen saavansa pian\nlopettaa ankaran päivätyönsä.\n\nKauempaa ilmestyikin jo näkyviin jotakin, jota he ensin luulivat\njoen keskellä olevaksi saareksi, mutta katseltuaan sitä hetkisen\nselitti Pierre sen tuoksi kauan odotetuksi niemeksi, jonka kärjessä\nSaskatchewanin molemmat haarat yhtyvät.\n\nKevein sydämin painoivat he melansa syvempään edeten samalla kauemmaksi\nrannasta, mutta karttaen kumminkin joen keskustaa, jossa väkevin virta\nkävi.\n\nKoskelon väräjävä ääni rikkoi äkkiä hiljaisuuden, joka oli alkanut\ntuntuakin jo painostavalta. Siihen vastattiin joen toiselta rannalta.\n\n\"Pojat\", sanoi Pierre, \"en oikein pidä tuosta äänestä, sillä se\nkuulostaa minusta jollakin tavoin luonnottomalta. No nyt jälleen\",\nlisäsi hän, \"kuului se tuon vaalean hongan juurelta. Mutkitelkaa,\npojat, kauemmaksi virran keskelle. Jos tuo ääni oli intiaanien\naiheuttama, oli se joku merkki. Niitä on enemmän tuolla toisella\nrannalla. Hsst, kuunnelkaammehan!\"\n\nSilloin kantautuikin heidän korviinsa kaukainen oksan risahdus. Se\ntuntui kuuluvan eteläiseltä rannalta, mutta juuri silloin kuului\nkallioiden yli syöksyvän veden kohina kiihtyvässä myötätuulessa niin\nselvästi, etteivät he voineet varmasti sanoa, mistä tuo pahaaennustava\nääni oikein tuli.\n\n\"Jos vain pääsemme tuonne haarautumaan\", sanoi Gaultier, \"voimme\nhelposti eksyttää nuo roistot jäljiltämme, ellei heitä ole tunkeutunut\njo niemellekin.\"\n\nKanootti oli nyt enää vain muutamien satojen metrien päässä metsiköstä,\njonka varjoon metsästäjämme niin kiihkeästi halusivat päästä.\n\nTotta on, ettei heillä vielä ollut oleellista todistusta vihollisten\nsielläolosta ja aikomuksista hyökätä heidän kimppuunsa, mutta koska\nhe olivat tottuneita erämiehiä, joiden korvat voivat tarkasti erottaa\njokaisen villin eläimen äänen sävelkorkeuden ja luonnonmukaisuuden,\nvoivat he helposti huomata jokaisen väärän soinnun, jossa tottumaton\nei olisi huomannut mitään tavatonta. Täten voi Pierrekin päättää, että\nintiaanit väijyivät läheisyydessä, ja siitä, että ne pysyttelivät niin\nitsepäisesti piilossa, arvasi hän niiden aikomusten vihamielisyyden.\n\nEnnen poistumistaan linnoituksesta olivat he kyllä kuulleet, että\npieniä mustajalka-joukkoja oli ryöstelemässä aavikolla. Heitä oli\nmyöskin kehoitettu siirtämään matkansa muutamia päiviä eteenpäin,\njolloin he olisivat saaneet seurata erästä matkuetta, joka juuri\nvalmistautui lähtemään erääseen joen latvoilla olevaan linnoitukseen.\n\nHe eivät olleet kumminkaan ottaneet noita varoituksia kuuleviin\nkorviinsakaan, vaan halunneet kernaammin kulkea kolmisin kuin\nparinkymmenen muun kanssa, jotka raskaine veneineen olisivat viipyneet\nmatkalla ainakin kahta vertaa kauemmin kuin he keveine kanootteineen.\nNyt oli kumminkin kaikki katuminen, jos he nyt sellaista tunsivatkaan,\naivan hyödytöntä. Ainoa varovaisuustoimenpide, johon he voivat ryhtyä,\noli pysytellä niin keskellä jokea kuin suinkin, sillä se oli tältä\nkohdalta noin kolmensadan metrin levyinen. He olivat niin ollen noin\nsadanviidenkymmenen metrin päässä kummastakin rannasta ja toivoivat,\netteivät viholliset yön erehdyttävässä valossa voisi ampua heihin\ntarkasti.\n\nPierre vapautti nyt Henrin, ja hänen voimakkaista vedoistaan kiihtyi\nkanootin vauhti kovemmaksi.\n\nJokien välissä oleva niemeke oli enää vain noin sadan metrin päässä, ja\nnuorukaiset alkoivat jo toivoa kaiken vaaran olevan ohi. Mutta Pierre,\njoka terävin ja rauhattomin katsein tarkasteli jokaista esinettä, käski\nnopeasti Gaultierin kääntää kanootin eteläisen haaran keskelle lisäten\nsamalla ponnistuksiaan niin, että tuo kevyt vene oikein kiitämällä\nkiisi eteenpäin.\n\n\"Melo henkesi edestä, Gaultier!\" huusi hän. \"Punanahat ovat työntäneet\nniemekkeestä kanootin vesille!\"\n\nJa todellakin ilmestyi puiden varjosta sillä hetkellä muutamien villien\nmeloma kanootti aikoen katkaista heidän tiensä. Samalla väänsi Pierre\ntiukasti melallaan kanootin eteläistä rantaa kohti alkaen meloa kaikin\nvoimin. He pääsivätkin rannalla kasvavien puiden veden yli riippuvien\noksien suojaan ollen monesti tarttua kiinni oksiin ja kiviin.\n\nHuolimatta villien ponnistuksista jäi niiden kanootti jälkeen, jolloin\nnuorukaiset iloisesti hurraten etenivät.\n\nKun kanootin keulassa oleva intiaani huomasi sen, heitti hän melan\nkädestään ja tartuttuaan pyssyynsä ampui. Samalla huudahti Henri\nkovasti tuskasta vaipuen pitkäkseen istuvasta asennostaan ja painaen\nkädellään kylkeään.\n\n\"He ovat lopettaneet matkani\", sanoi hän heikosti. \"Pelkään luodin\nmenneen suoraan lävitseni.\"\n\nIntiaanit eivät olleet enää kuin noin viidenkymmenen metrin päässä,\nja luullen vihollisten jo olevan heidän vallassaan kajahduttivat he\nhirveän sotahuutonsa.\n\nPierre ja hänen toverinsa olivat kumminkin päättäneet myydä elämänsä\nkalliista ja samalla kertaa toverinsa, jonka sydänveri vuoti nopeasti\nmuodostaen heleänpunaisen lammikon heidän jalkoihinsa. Sen vuoksi\nasettivat he melat syrjään ja tarttuivat pyssyihinsä antaen kanootin\nsolua virran mukana.\n\nNyt tuli selvästi näkyviin makasiinikiväärien etu, kun niitä\nkäyttelevät miehet, jotka harvoin ampuvat sivu.\n\nOttamatta pyssyjä poskeltaan ampuivat molemmat yhtä mittaa lähestyvää\nkanoottia. Sieltä vastattiin ainoastaan kolmeen laukaukseen. Muudan\nluoti raapaisi keveästi Pierren poskea ja toinen lävisti hänen\nlakkinsa. Gaultier pääsi leikistä aivan ehein nahoin.\n\nKanootissa olevista viidestä villistä ammuttiin neljä yhtä monessa\nsekunnissa ja viides hyppäsi jokeen kaataen samalla veneen, joka alkoi\najelehtia virran mukana pohja ylöspäin.\n\nKoska ei eloon jääneestä vihollisesta enää mitään kuulunut, käänsivät\nPierre ja Gaultier huomionsa heti kuolevaan toveriinsa. Mutta\nsilmäyskin häneen riitti jo ilmaisemaan heille, että hänen tilansa\noli toivoton. He asettivat hänet niin mukavaan asentoon kuin vain\nolosuhteet sallivat, tarttuivat jälleen meloihinsa ja alkoivat\nponnistella taasen vastavirtaa.\n\nMutta he eivät päässeet kuin noin viidenkymmenen metrin päähän\näskeiseltä tapahtumapaikalta, kun luoti vinkui heidän välitseen\npuhkaisten kanootin juuri partaan alapuolelta. Kaiku vastasi\nlaukaukseen pohjoiselta rannalta. Samalla kajahti metsästä sotahuuto\nkauhistuttavimmassa muodossaan ja muutamia laukauksia seurasi nopeasti\nperäkkäin, mutta koska matkustajat nyt olivat aivan eteläisen rannan\nvieressä, ei heille tullut mitään vahinkoa matkan pituuden ja epävarman\nvalon suojassa.\n\n\"Niin, niin\", sanoi Pierre, \"huutakaa vain kurkkunne käheäksi. Olette\naiheuttaneet meille jo tarpeeksi harmia, mutta neljä sotilastanne on\nsaanut sen maksaakin niin, etteivät he milloinkaan enää tule painamaan\nliipasinta. — Gaultier, luullakseni on meidän parasta nousta maihin\nnyt. Noilla verenhimoisilla pedoilla ei ole enää toista kanoottia,\neivätkä he siis voi tulla joen poikki pyssyineen. Toveri-raukkamme\non hoidon tarpeessa, vaikka en luulekaan hänen sitä kauan kaipaavan.\nJumalani, millainen onnettomuus!\"\n\nHe ohjasivat sen vuoksi kanootin pensaikon aukkoon ja kantaen Henriä\nkäsivarsillaan nousivat he eräälle pienelle liuskakivien peittämälle\nrannan kaistaleelle. Kanootista tuodut nahat asetettiin niin, että ne\nmuodostivat vuoteen, jolle he laskivat toverinsa.\n\nPierre tunsi luotien aiheuttamat haavat niin hyvin, että hän huomasi\nHenrin tilan aivan toivottomaksi. Hän ei senvuoksi ollenkaan\nluullutkaan toverinsa paranevan. Hän sitoi vain haavan niin, että veri\nmelkein lakkasi vuotamasta, ja kostutti potilaan huulia vedellä, sillä\nmitään muuta eivät ne tällä hetkellä kaivanneetkaan.\n\nGaultier seisoi vaiti ollen vieressä nojautuen pyssyynsä. Kerran tahi\npari koetti hän lohduttaa kuolevaa nuorukaista sanomalla hänelle, että\nneljä hänen vihollistaan oli lähetetty ennen häntä tuolle hämärälle\ntielle, jonne hänenkin oli pian heitä seurattava. Näytti kumminkin\nepäiltävältä, käsittikö kuolevan harhaileva järki hänen sanojaan, vai\nmuustako syystä ne eivät tehneet toivottua vaikutusta.\n\nPierre, jonka tunteet ja puhe useinkin muistuttivat sivistyneestä\nmiehestä, ymmärsi, että jotakin toisenlaista lohdutusta tarvittiin\nnyt virkistämään kuolevan sielua; mutta hänen harrastuksensa ja\nedellinen elämänsä olivat varustaneet hänet huonosti selittämään\nJesuksen sovintokuoleman merkitystä. Hän koetti kumminkin parastaan\nja hänen karkea äänensä vapisi liikutuksesta, joka tahtoi saada hänet\nvaltoihinsa, kun hän kehoitti Henriä luottamaan hänen ansioonsa ja\narmoonsa, joka oli kuollut senvuoksi, että kaikki häneen uskovat\nsyntiset saisivat elää iankaikkisesti.\n\nGaultier polvistui Pierren viereen ja molemmat rukoilivat\nvaatimattomasti ja yksinkertaisesti, että Kaikkivaltias ottaisi\nhuomaansa heidän kuolevan toverinsa sielun. Hetken vakavuus värisytti\nheitä lisäten heidän rukoustensa hartautta.\n\nKooten kaikki viimeiset voimansa ojensi Henri kummallekin serkulleen\nkätensä kiitellen ja hyvästellen heitä jo aivan kuiskaukseksi\nalentunein äänin. Molemmat nuorukaiset kostuttivat hänen käsiään\nkyynelillään antautuen surunsa valtaan tuskallisin nyyhkytyksin. Äkkiä\nkohottautui Henri melkein istualleen ja kumartui eteenpäin, mutta\nhuokaisten raskaasti vaipuikin takaisin Pierren syliin.\n\n\"Hän on kuollut!\" huudahti Gaultier.\n\n\"Niin on\", vastasi Pierre surullisesti, \"hänen elämänsä on loppunut.\nMutta\", lisäsi hän vakavasti, \"me olemme vielä hengissä, ja jokainen\nluodikkoni ampumamatkalle tullut mustajalka saa vastata hänen\nkuolemastaan.\"\n\nNyt ei ollut enää muuta tehtävää kuin haudata kuollut metsästäjä ja\nsitten jatkaa keskeytynyttä matkaa, sillä oleskeleminen pitemmän aikaa\nseudulla, joka nähtävästi oli aivan täynnä vihollisia, olisi ollut\nliian uskallettua. He kaivoivat haudan puukoillaan ja meloillaan joen\nhiekkatörmään.\n\nKuu oli nyt jo laskenut alas läntiselle taivaalle muodostaen pitkiä\nvarjoja sinne, missä sen vinot säteet voivat tunkeutua metsän\npilariston välitse. Veden pinnalle oli keräytynyt kylmää ja harmaata\nsumua, joka muodottomin pilvin ajelehti eteenpäin. Kylmä tuulikin alkoi\npuhaltaa kiiruhtaen poislähdön jäljelläolevia valmistuksia. Ruumis\nasetettiin hellästi matalaan hautaan, ja lyhyen vakavan rukouksen\njälkeen täytettiin kuoppa jälleen hiekalla, joka poljettiin lujasti\npaikoilleen. Otettuaan pyssynsä viivähtivät Pierre ja Gaultier\nvielä hetkisen kummulla, joka kätki kaiken jäljellä olevan heidän\ntoveristaan, ja sitten he sanomatta sanaakaan asettuivat paikoilleen\nkanoottiin ja työnnettyään sen virralle alkoivat jälleen meloa\nvastavirtaa.\n\n\n\n\nIV.\n\nLUOTEISTERRITORIOSTA JA SEN ELÄIMISTÖSTÄ.\n\n\nSellaisille, jotka haluavat kuunnella sen opetuksia, on salomaa\nhyvä koulu. Se tekee pelokkaimmastakin rohkean ja opettaa kestämään\nkärsivällisesti vaikeuksia, vaaroja ja monenlaisia vaiheita, jotka\nsiellä tulevat jokaisen matkustajan ja metsästäjän osaksi. Se\nvahvistaa huomiokykyä, mieltä ja ruumista, ja joka tapauksessa\npanee se sellaisenkin, jolla on hienompi luonne kuin raa'alla\nrajamaanasukkaalla, ajattelemaan Jumalaa, kun hän tarkastelee Herran\ntöitä. Muutamien viikkojen tahi kuukausien oleskelu tutkimattoman ja\nasumattoman salomaan yksinäisyydessä on useinkin vaikuttanut enemmän\nluonteitten muodostamiseen ja jalojen ominaisuuksien esille tuomiseen\nkuin kaikkien edellisten vuosien oleskelu nykyaikaisen sivistyksen\nkeinotekoisessa ilmastossa.\n\nSekä Pierre että Gaultier olivat alttiit niille vaikutuksille, joiden\nalaisiksi heidän elämänsä oli heidät tehnyt. He rakastivat tuota\nviheriätä salaperäistä metsää, sen laajoja näköaloja, sieviä aukeamia,\nlorisevia puroja, monia virtoja ja niiden sammaleisia rantoja, joille\naurinko paistoi puiden oksien lomitse; kaikkea tuota he rakastivat.\nHe eivät voineet määritellä, mikä tuo kauttaaltaan siinä esiintyvä\nviekoitteleva taikajuoma on, joka teki heistä sen orjia, mutta heidän\nvilli ja vapaa elämänsä tarjosi heille kiihottavampia suloja kuin\ntäydellisin sivistys vaativimmalle huvittelijalleen.\n\nTähän asti olivat nämä kolme serkusta aina eläneet yhdessä sekä\nsenvuoksi, että he kaikki pitivät metsäelämästä, että heidän\nsukulaisuutensa perusteella. Senvuoksi täyttikin tuo peloittava isku,\njonka Henrin kuolema oli heille antanut, Pierren ja Gaultieren mielen\nsuurella tuskalla, vaikka heidän metsissä opittu hillitsemiskykynsä\ntukahduttikin kaiken tuon heidän sydämessään riehuvan suuren\nsurun ulkonaiset ilmaukset. Syrjäisestä olisivat he näyttäneet\nvälinpitämättömiltä, mutta sellainen luulo olisi ollut mitä suurinta\nvääryyttä nuoria metsästäjiä kohtaan.\n\nKoko päivän meloivat he länteen päin pitäen koko ajan silmällä\nkumpaakin rantaa huomatakseen ajoissa jokaisen lähestyvän vaaran;\nmutta vihollinen näytti selvästi jääneen jälkeen, koska ei siitä enää\nollut havaittavissa merkkiäkään. Tapansa mukaan nousivat serkukset\niltahämärissä maihin eteläiselle rannalle valmistautuen viettämään\nsiellä yönsä. Tällä kohdalla loittoni metsä melkoisesti joesta jättäen\nväliin muutamia satoja aareja käsittävän maa-alueen, jossa kasvoi\nenimmäkseen karkeata ruohoa ja surkastuneita pajupensaita.\n\nJätettyään toverinsa sytyttelemään leiritulta tarttui Pierre pyssyynsä\nlähtien kuljeskelemaan surkastuneeseen paju- ja leppäpensaikkoon\nampuakseen jonkun otuksen illalliseksi. Hänen huomiotansa oli jonkun\naikaa kiinnittänyt metsänlaidasta kuuluva omituinen melu. Joskus oli\nse aivan kuin jonkun raivohullun naurua, joskus taasen kuin jotakin\nihmistä olisi kuristettu. Nämä äänet tässä autiossa paikassa sopivat\nhyvin täyttämään jokaisen kuuntelijan mielen kauhulla, mutta Pierre\ntunsi siksi hyvin niiden aiheuttajan, että hän pelkäämättä rupesi\nryömimään eteenpäin käyttäen hyödykseen kaikkia paikan tarjoamia\napukeinoja. Hänen silmänsä eivät voineet varmasti erottaa mitään\naukiota ympäröivien puiden lehvistön-varjosta, vaikka hän muutamia\nminuutteja katselikin tarkasti oksia. Äkkiä vaikeni tuo omituinen melu\nja Pierre alkoi jo pelätä, että hänen läsnäolonsa oli huomattu, kun\nodottamatta eräs huuhkaja liiteli hiljaa näkyviin muutamien kuusien\noksien pimennosta laskeutuen vinosti maahan vähän matkan päähän\nmuutamien pensaitten taakse.\n\nPierre lähestyi nopeasti paikkaa pysyen hyvin piilossa välissä olevien\npensaitten takana. Pian näkikin hän edessään takaa-ajettavansa\ntaistelemassa hurjasti jonkun toisen eläimen kanssa. Hän ojensi äkkiä\npyssynsä ampuen huuhkajaa, jonka luoti tappoi heti sen alla olevan\neläimen päälle. Viimemainittu ei ollut mikään muu kuin rämejänis, jonka\nhuuhkaja oli epäilemättä huomannut metsästä.\n\nEdellisenä päivänä ei Pierre mitenkään olisi suostunut syömään\nhuuhkajaa, kun muutakin riistaa oli saatavissa, mutta viime yön\njännitys ja hänen tavattoman pitkä paastoamisensa olivat kiihoittaneet\nhänen ruokahaluaan. Tämän suuren linnun liha ei ole kumminkaan\nmitään huonoa ravintoa, sillä se on valkoista ja mehevää ja tarjoaa\nnälkäiselle metsästäjälle silloin herkullisen aterian, kun ei muuta\nriistaa ole olemassa. Rämejänis, joka taistelun jälkeen oli kykenemätön\npakenemaan, oli tervetullut lisä Pierren laukkuun. Kun hän palasi\nleiriin ja laukun sisällys oli tyhjennetty maahan, tervehti Gaultier\nserkkuaan lämpimästi.\n\nHe nauttivat ateriansa melkein vaiti ollen, sillä samat surulliset\najatukset olivat saaneet heidät kummankin valtoihinsa: viime\nleiripaikassa oli Henri ollut vielä heidän mukanaan. Mutta vaikka\nhe tunsivatkin hänen poistumisensa aiheuttaman tyhjyyden, olivat he\nsiksi rohkeita poikia, etteivät he aikoneet antaa tuon tapauksen\nmuistelemisen lannistaa mieltään tarpeettomasti. Muistaen sen\nmuuttuikin Pierre syötyään iloisemmaksi alkaen keskustella Gaultierin\nkanssa heidän molempien mieltä kiinnittävistä asioista.\n\nMuiden muassa ilmoitti hän muutamia hyödyllisiä asioita maasta,\njonka halki heidän oli kuljettava, koska Gaultier'ille nuo seudut\nolivat aivan tuntemattomat. Hän kertoi, että Saskatchewanin molempien\nhaarojen välinen maa oli paljon hedelmällisempi kuin monet ihmiset\nluulivatkaan — siellä oli suuria maanviljelyksen eri muodoille\nsopivia alueita, ja ne seudut, joita ennen oli luultu autioiksi\nerämaiksi, kasvoivatkin metsää. Hän todisti selvästi, ettei suuri\namerikkalainen erämaa ulottunut hetikään niin kauaksi brittiläisen\nrajan tuolle puolelle kuin maantieteen tutkijat kuvittelivat. Tässä\nautiossa maassa oli monenlaisia paikkoja, siellä vaihtelivat metsät\nja aavikot, toisissa paikoissa on edellisiä enempi, toisissa taasen\njälkimmäisiä. Useampaa Amerikan mantereelle ominaista riistaa on siellä\nviljalti: suuria hirvilaumoja kuljeskelee sen aroilla laitumella\ntahi hakee suojaa monista metsiköistä, puhvelit vaeltavat suurin\njoukoin aavikoiden poikki ja lännempänä olevien Kalliovuorten monissa\nsolissa. Noilla korkeilla kukkuloilla oleskelee tuo pelätty harmaa\nkarhukin, jonka peloittava hahmo näyttäytyy silloin tällöin jollakin\nkallionkielekkeellä tahi syvällä kuohuvien virtojen pimeillä rannoilla.\nKaneelinvärinen, musta ja kirjava karhu ovat siellä kuin kotonaan,\npantteri hiiviskelee kallioiden välissä, vihattu ahma syöksyy joltakin\noksalta alempana olevan saaliinsa niskaan, pitkähäntäinen hirvi ravaa\naavikoilla ja suurisarvinen vuoristolammas hyppelee kallioilla.\n\nGaultier kuunteli henkeään pidättäen toverinsa kertomusta näistä\nihanista metsästysmaista. Hän oli aina kadehtinut erämiesten elämää\neikä hän voinut oikein uskoa vielä nytkään, että hän itse juuri oli\naloittamaisillaan tuota todellista elämää, jota hän oli haaveillut\nsulaksi onnellisuudeksi.\n\nKeskustellessaan heittivät he silloin tällöin suuren kuivan halon\nnuotioon, joka lähetteli ympärilleen oikeita säkenepilviä karkoittaen\npimeyden kauas puiden sekaan. Joskus kiinnitti kumminkin heidän\nhuomiotaan lyhyen matkan päässä olevasta pensaikosta kuuluva rasahtelu.\nSilloin heittivät molemmat metsästäjät vaistomaisesti enemmän puita\ntuleen, kunnes se paloi ja hehkui kuin sulatusuuni valaisten koko\nleirin ympäristön kirkkaanpunaiseksi.\n\nHe kuuntelivat hetken aikaa hievahtamatta, mutta lukuunottamatta\nvirran hiljaista loiskinaa ja ympäristön puiden lehvissä suhisevaa\ntuulta eivät he voineet erottaa mitään. He alkoivat jo melkein uskoa\nerehtyneensä, kun jälleen kuului tuollaista heikkoa ritinää, jota tällä\nkertaa seurasi omituinen melkein syvältä huokaukselta kuulostava ääni\nleirin kummaltakin puolelta.\n\nTuli oli sytytetty erään paikan edustalle, jossa pensaitten välissä\nkasvava karkea ruoho oli pitempää kuin muualla. Siltä suunnalta oli tuo\nääni heidän mielestään ensin kuulunut. Pierre käski hiljaa toveriaan\ntarkastelemaan vastakkaista puolta. \"Siellä on pari pantteria\", lisäsi\nhän. \"Pidä sinä silmällä toista, niin minä otan tämän toisen osalleni.\"\n\nPitkä ruohikko, johon Pierre oli suunnannut katseensa, näytti\nheilahtelevan silloin tällöin kuin joku sen läpi hitaasti tunkeutuva\neläin olisi työntänyt sitä hiljaa syrjään, tuskin risahduksenkaan\nilmaistessa sen käärmemäistä etäytymistä. Pian lakkasivat kumminkin\nnämäkin heikot äänet kuulumasta ja kaikki oli yhtä hiljaista kuin\nennenkin.\n\nTulen räiskyminen, soilta kuuluva etäinen kurkien kirkuminen ja\nrantatörmän takana virtaavan joen lorina kuuluivat Pierren jännitettyyn\nkorvaan tavallista kovemmasti, ja mielessään kiroili hän niitä, koska\nne estivät kätkeytyneen vihollisen jatkuvan etenemisen kuulumasta.\n\nÄkkiä oli hän kumminkin näkevinään kirkkaan, viheriältä loistavan\npisteen sotkeutuneiden ruohonkorsien ja pajujen välistä, ja kun hän\nkäänsi hieman päätään, tuli toinenkin sellainen näkyviin. Hän tiesi nyt\nhuomanneensa hiipivän pantterin silmät, joihin nuotion tuli kuvastui.\n\nSiirryttyään hieman näytti hän päässeen asentoon, joka tyydytti häntä,\nkoska hän, katsottuaan tarkasti, nosti pyssyn hitaasti poskelleen. Kun\nlaukaus pamahti, syöksyi muudan suuri keltainen eläin karjaisten tulta\nkohti, jonka tuhassa se alkoi kieritellä. Toinen laukaus lopetti sen\npiehtaroimisen.\n\nVähän matkan päässä olevasta pensaikosta kuuluva ritinä, jonka\nnähtävästi aiheutti joku pakeneva peto, vapautti nuorukaiset toisen\nhyökkäyksen pelosta. He käänsivätkin senvuoksi huomionsa kuolleeseen\npantteriin, jonka he vetivät kauemmaksi tulesta alkaen sitä nylkeä. He\nsaivatkin sen pian tehdyksi, sillä molemmat olivat taitavat veitsen\nkäytössä.\n\nGaultier oli hyvin nyrpeissään sentähden, ettei hän ollut saanut ampua\ntuota toista väijyvää pantteria; ja koska hän tiesi hyvin vähän näiden\npetojen elintavoista, kysyi hän Pierreitä, joka mielellään ilmaisi\nhänelle kaikki tietonsa.\n\n\"Pantteri\", aloitti hän, \"on ainoa näiden seutujen siihen luokkaan\nkuuluva otus. Tuolla etelässä on kyllä toisiakin kissaeläimiä, kuten\njaguaareja ynnä muita, mutta ne, joita täällä sanotaan kissaeläimiksi,\neivät olekaan sellaisia, vaan suoraan sanoen ilveksiä. Texasissa\nnimitetään niitä töpöhäntä-kissoiksi.\n\n\"On ikävää, ettei jokaisella pedolla ole omaa nimeä, mutta kuten\nluultavasti tiedät, ei puhveli todellisuudessa ole mikään puhveli,\nvaan biisoni, hirvi ei ole sama kuin eurooppalainen hirvi, jota me\nsanomme rämehirveksi. Sillä on kumminkin toinenkin sekaannusta estävä\nnimi, josta me saamme kiittää intiaaneja, nimittäin vapiti. Metsästäjät\nnimittävät teräväsarvea vuoheksi, vaikka se onkin antilooppi. Voisin\nluetella paljon enemmänkin tällaisia samanlaisia vääriä nimityksiä,\nmutta nämä mainitsemani riittävät jo todistamaan asian.\n\n\"Olen kuullut, että pantteria tavataan etelässä päin aina\nEtelä-Amerikassa asti, jossa niitä on kuulemma hyvin runsaasti muutamin\npaikoin. Espanjalaiset nimittävät sitä leijonaksi, koska se näöltään\nmuistuttaa tuota eläintä, yhdennäköisyys, joka perustuu ainoastaan\nsamanlaiseen väriin. Olen silloin tällöin nähnyt laikullisiakin\npanttereita, mutta ne ovat aina sattuneet olemaan niin nuoria, ettei\npilkkuja voitu huomata muuten kuin määrätyssä valaistuksessa.\n\n\"Kuten voit itsekin huomata, ei pantteri ole mikään kaunismuotoinen\neläin. Vastakohta on sitä suurempi, kun ajatellaan, että kaikilla sen\nsukulaisilla on kaunismuotoinen ruumis ja notkeat jäsenet. Pantterin\nselkä on pitkä ja matala, ja jalat ovat lyhyet ja tylpät tehden eläimen\nhieman kömpelön näköiseksi. Sen pituus on tavallisesti viiden ja kuuden\njalan välillä, siihen laskettuna häntäkin, joka on noin pari jalkaa\npitkä.\n\n\"Huolimatta pantterin näennäisestä kömpelyydestä ei mikään sen\nsukulaisista voita sitä kiipeämisessä. Se voi kavuta puuhun ihmeellisen\nhelposti, jolloin se käyttää kynsiään, siis aivan eri tavoin kuin\nkarhu, joka kiivetessään tarttuu puuhun syliksi.\n\n\"Eräästä sen toisesta omituisuudesta on minulla henkilökohtaiset melko\nikävät muistot.\n\n\"Viivyin eräänä iltana hyvin myöhään ulkona ajaessani takaa\nhaavoittamaani peuraa. Seuratessani eläimen jälkiä, joissa oli verta\nsiellä täällä, saavuin muutamaan kallioiseen solaan, jossa oli hyvin\nhämärää osaksi senvuoksi, ettei valo voinut sinne tunkeutua, osaksi\nsiksi, että muutamat äärettömän suuret puut varjostivat oksillaan koko\npolun.\n\n\"Sen pohjalla virtasi pieni joki, joka oli metsäeläinten mieluinen\njuomapaikka. Eläimen jäljetkin veivät sinne.\n\n\"Kumarruin juuri tarkastelemaan peuran jälkiä, kun säikähdin\ntukahdutettua murinaa, jota heti seurasi jonkun suuren eläimen loikkaus\nylitseni. Mennessään pyyhkäisi se lakin päästäni.\n\n\"Voit kuvitella, miltä minusta tuntui, kun suoristuttuani näin suuren\npantterin kyyrysillään muutaman metrin päässä tuijottaen minuun\nviheriöin silmin ja jokainen lihas vapisten hyökkäysinnosta.\n\n\"Kuten se nyt makasi edessäni pää etukäpälien välissä, oli sitä hyvin\nvaikea ampua. Senvuoksi siirryinkin varovaisesti hieman syrjään pyssy\nposkellani ja sormi liipaisimella voidakseni ampua sitä silmän ja\nkorvan väliin.\n\n\"Pantteri näytti kumminkin aavistavan tarkoitukseni, sillä sekin muutti\nasentoaan niin, että olimme aina samassa asennossa toisiimme. Koska en\nhoksannut mitään parempaa keinoa suoriutua vaikeudesta kuin ampua sitä\ntuossa asennossaan, tähtäsin sen toiseen julmaan viheriään silmään ja\nsaatuani pyssyn vakautumaan painoin liipaisinta.\n\n\"Laukaistuani hyppäsin syrjään vapautuakseni savusta, ja sain kiittää\nonneani, että menettelin niin, sillä peto saatuaan luodin kalloonsa\nhyppäsi eteenpäin pudoten juuri äskeiselle paikalleni, jossa se kynsi\nmaata raivokkaasti kuolon tuskissaan. Huomattuani, ettei sitä enää\ntarvinnut pelätä, latasin tietysti pyssyni jälleen niin nopeasti kuin\nsuinkin vain voin ja ammuin sitä korvan taakse, jolloin se lakkasi\npotkimasta.\n\n\"Tuo viekas peto oli väijynyt hirviä tahi muuta riistaa näiden\njuomapaikalla, ja oli luullakseni erehtynyt tuossa pettävässä valossa\notaksumaan minua joksikin lihavaksi peuraksi minun ryömiessäni\neteenpäin. Miten tuo peura, jota ajoin takaa, oli päässyt sen sivu, en\nvoi ymmärtää.\n\n\"Pantterille on juuri ominaista tällainen saaliin väijyminen.\nVuoristossa valitsee se jonkun virran tahi lammin rannalla\nolevan kallionkielekkeen ja hyppää sieltä jonkun alempana olevan\npahaa-aavistamattoman eläimen niskaan. Sillä näyttää olevan niin\nloppumaton verenhimo, että se tappaa niin monta eläintä kuin se\nvain saa käpäliensä väliin, vieläpä silloinkin, kun se on jo saanut\nhekumoida tarpeekseen.\n\n\"Muuten on se melko arka eläin, ja koska se on hyvin harvoin liikkeellä\npäivisin, nähdään se vain silloin tällöin kaukaisimmissakin erämaissa.\n\n\"Floridan metsissä ja Texasin, Arkansasin, Mississippin ja Louisianan\nruohoviidakoissa on niitä vielä paljon, vaikkakaan ei niin runsaasti\nkuin ennen. Näissä turkisseuduissa on se melko harvinainen, ja\nsilloin kun joku ilmestyy, hämmästyvät kaikki läheisyydessä elävät\n'nahkasukat'.\"\n\nKun Pierre oli kertonut kaikki, mitä hän tiesi pantterin elintavoista,\nauttoi hän Gaultieriä pedon ruumiin poiskuljettamisessa leiristä.\nSitten lisäsivät nuorukaiset puita tuleen valmistautuen viettämään\nyönsä rauhallisesti.\n\n\n\n\nV.\n\nUUSI TOVERI, HÄNEN KERTOMUKSENSA JA LISÄÄ SEIKKAILUJA.\n\n\nKun Pierre ja Gaultier seuraavana aamuna valmistivat aamiaistaan,\nhämmästyivät he nähdessään erään metsästäjän, joka ilmestyi äkkiä\nmetsästä, lähestyen heitä pyssy huolellisesti ampuma-asennossa ja sormi\nvalmiina liipaisimella.\n\nHuomattuaan, että nuorukaiset istuivat tyynesti nuotionsa ääressä\nilmaisematta minkäänlaista pelkoa, laski hän hanan vireestä\nhuudahtaen: \"Olen varma, vieraat, että olette tuolta alempana olevasta\nlinnoituksesta!\" Pierre vastasi hänen kysymykseensä myöntävästi pyytäen\nsamalla vierasta istumaan ja syömään heidän kanssaan aamiaista.\n\nMuukalainen oli pitkä, laiha mies, jonka parrattomat kasvot olivat\nväriltään yhtä ruskeat kuin intiaanein, eikä hänen muukaan olemuksensa\nsuuresti eronnut näiden metsien ja arojen poikien ulkomuodosta.\n\nHänen pukunsa oli kokonaan peurannahasta, savun mustaama, rasvoittunut\nja muutamin paikoin aivan kiiltäväksi kulunut. Hänen terävät, tummat\nsilmänsä katsoivat kysyvästi ja arvostelevasti näihin uusiin tuttaviin\nkuin saadakseen selville, millaisia miehiä he oikeastaan olivat.\n\nVihdoin keskeytti hän vaitiolon. \"Olen rauhoittunut nyt, pojat\",\naloitti hän, \"mutta olipa lähellä äsken, etten luullut teitä\nintiaaneiksi, puhuakseni suoraan. Vanhasta toveristani tässä\", lisäsi\nhän taputtaen pyssyään, \"tuntui kuin pitäisi sen puhkaista kallonne,\nmutta silloin huomasinkin, ettette te sittenkään olleet intiaaneja.\nEn ole milloinkaan tavannut punanahkaa, jota ei vanha pyssyni olisi\nsaavuttanut, jos vain siihen vähänkin on ollut tilaisuutta. Mielestäni\nnäyttävät nuo teidän luodikkonne samanlaisilta\", sanoi hän ottaen\nPierren pyssyn käteensä ja tarkastellen sitä. \"Mikä tällaisen pyssyn\nnimi on, vieras? En ole milloinkaan nähnyt tällaista ennen.\"\n\nPierre selitti hänelle pyssyn rakenteen.\n\n\"Voi sentään, mitä kerrottekaan! Neljätoistako kertaa peräkkäin?\nVannon, ettei teidän tarvitse pelätä mitään täällä, kun teillä on\ntällainen ase mukananne. Hyvänen aika, luulin saavani liikkua melko\nvarmasti vanhan pyssyni turvissa, mutta nämä neljätoista kertaa\nlaukeavat voittavat sen kieltämättä.\"\n\nSyötyään aamiaisen otti Pierre pyssynsä ehdottaen, että he kukin\nampuisivat muutamia laukauksia saadaksensa varmuuden aseensa\nkäyttökelpoisuudesta.\n\n\"Suostun, vieras\", sanoi muukalainen. \"Luullakseni ei vanha pyssyni\nsuostu antamaan ollenkaan perään teidän nykyaikaisille ruiskuillenne.\"\n\nGaultier pisti yhden winchesterin patruunan halkaistun tikun nokkaan\nsiten, että nallipää tuli ampujaan päin, ja asetti sen kuudenkymmenen\nmetrin päähän.\n\nTähtääjän tehtävä oli nyt saada patruuna räjähtämään ampumalla luodin\nsen päähän. He selittivät sen uudelle ystävälleen, joka näytti\najattelevan, ettei hänen tarvitsisikaan paljastaa kaikkea taitoaan\nestääkseen uusien kalujen voittamasta hänen vanhaa pyssyään.\n\nArpa määräsi ensimmäisen laukauksen Gaultierille. Hän oli hyvä ampuja,\nmutta ei kumminkaan hetikään Pierren veroinen. Katsottuaan hetkisen\ntarkasti tuota pientä esinettä, johon hänen oli ammuttava, suoristi hän\nvakavasti pyssynsä ja laukaisi. Patruuna putosi, mutta tutkittaessa\nhuomattiinkin, että luoti oli katkaissut sitä kannattavan tikun\nneljäsosa tuuman verran vain sen alapuolelta.\n\n\"Hyvin ammuttu, Gaultier poikaseni!\" huomautti Pierre hymyillen. \"Mutta\nsinä otit hieman liian hienon jyvän, sinun olisi pitänyt antaa sen\nnäkyä hieman enemmän tähtäimen kolosta.\"\n\nPatruuna asetettiin jälleen paikoilleen ja Pierre asettui\nampuma-asentoon. Pyssy kohosi vaakasuoraan ja melkein samalla laukesi.\nSavun tuprahdus, jota seurasi lievä räjähdys, ilmaisi hänen tähdänneen\noikein. Gaultier juoksi paikalle, mutta patruunaa ei voitu löytää.\nPierre nojautui pyssyynsä hänen onnistumisensa aiheuttaman tyydytyksen\nkirkastaessa hänen kasvojaan.\n\nNyt oli vieraan vuoro näyttää taitoaan. \"En usein tyhjennä vanhan\ntoverini vatsaa turhaan\", huomautti hän, \"mutta luullakseni teen sen\nkumminkin nyt näyttääkseni teille laukauksen, jollaisia saadaan nähdä\ntuolla vuoristossa tapahtuvissa ampumakilpailuissa.\"\n\nSanottuaan sen vetäisi tuo vanha metsästäjä puukon tupesta ja pisti sen\npystyyn maahan kärki ylöspäin erästä läheisyydessä kasvavaa valkoista\nkoivunrunkoa vasten. Peräydyttyään sitten hitaasti kuusikymmentä\naskelta paikalta sanoi hän: \"No niin, uskallan tämän vanhan pyssyni\nmajavannahkakimppua vastaan, että ammun luodin kahtia tuohon terään.\nSuostutteko?\"\n\nPierre oli liian varovainen suostuakseen selittäen, että jos hän\nhäviäisi, olivat ne majavat vielä hengissä, joiden nahoilla hänen olisi\nmaksettava vetonsa.\n\n\"No, täältä se lähtee kumminkin!\" vastasi metsästäjä, ja kohotti\nhitaasti pitkän suustaladattavan pyssynsä vaakasuoraan asentoon.\nKaikki olivat jännityksissä hetkisen ja sitten kajahti terävä paukaus\nkuin ruoskan läjähdys, jota seurasi tahi paremmin sanoen säesti kumea\nkilisevä ääni.\n\n\"Eläköön vanha Kentucky!\" huudahti metsästäjä. \"Tämä se sentään on\nvielä pyssyjen pyssy!\" Ja niin todella olikin. Luoti oli nuorukaisten\nsuureksi hämmästykseksi todellakin jakautunut kahdeksi kappaleeksi\ntuon vanhan miehen metsästyspuukon terää vasten, koska sen molemmilla\npuolilla oli koivunrungossa reiät.\n\n\"Sanonpa tuota oikeaksi mestarilaukaukseksi\", sanoi Pierre. \"Antaisin\npaljonkin, jos vain voisin ampua yhtä hyvin.\"\n\n\"No niin, noin nuoriksi miehiksi ammutte jo mielestäni välttävästi\",\nvastasi metsästäjä, \"mutta oppiaksenne enemmän on teidän luullakseni\nmentävä vuoristoon. Siellä taitaa melkein jokainen tämän vanhan tempun\neivätkä he muutenkaan ammu syrjään, olipa sitten kysymyksessä intiaani\ntahi otus. Olen oleskellut yhdeksän viidettä vuotta vuoristossa ja\nsattunut tilanteisiin, jolloin hiuksenkaan verran syrjään tähtääminen\nolisi vienyt päänahkani.\"\n\n\"Olette nähtävästi matkustellut paljonkin\", sanoi Gaultier.\n\"Luultavasti olette usein joutunut otteluun punanahkojen kanssa.\"\n\n\"Nuori mies, tepä sen sanoitte. Niin, olen tapellut melkein kaikkia\nheimoja vastaan tämän ja Atlantin valtameren välillä ikäni kuluessa,\neivätkä nämäkään vuoristot ja aavikot voi esittää inhoittavampaa\nhiiviskelevien haisunäätien kokoelmaa. Mutta emmeköhän istuudu vielä\nhetkeksi, että saan kertoa teille kuka olen?\"\n\nSeurue paneutui niin ollen pitkäkseen ruohikkoon, ja Pierre ja Gaultier\nvalmistautuivat tarkkaavaisesti kuuntelemaan tuon omituisen vanhan\nmuukalaisen kertomusta.\n\nMetsästäjä näytti vaipuvan muutamiksi minuuteiksi ajatuksiinsa auttaen\nmuistiansa vetelemällä salaperäisiä merkkejä hiekkaan puukkonsa\nkärjellä. Vihdoin hän aloitti:\n\n\"Synnyin kaukana vanhassa Missourissa. Siihen aikaan ei siellä ollut\npaljonkaan asukkaita, saatte sen uskoa, mutta kuta enemmän aikaa kului,\nsitä enemmän ilmautui ihmisiä noille vanhoille aukeamille. Isäni aikoi\nsenvuoksi siirtyä Oregoniin, jota juuri siihen aikaan alettiin pitää\nsopivana uudisasutusten paikkana. Niin me sitten eräänä kauniina\nja kirkkaana aamuna naulasimmekin vanhan kajuuttamme oven kiinni,\nkodin, jossa olin kasvanut polvenkorkuisesta melko suureksi pojaksi.\nÄiti, minä ja muut sisarukseni sijoitettiin vaunuihin, ja niin sitä\nlähdettiin tietämättä juuri ollenkaan, mihin pysähdyttäisiin.\n\n\"No niin, luullakseni oli se hieman uskallettua. Tapasimme kumminkin\ntoisen matkueen, jolla oli sama tie kuin meillä aina Independencen\nkaupunkiin asti. Hankittuamme sieltä kaikkia sellaisia tarpeita,\njoita ilman ei aavikoiden poikki matkustamisesta olisi tullut mitään,\nvaljastimme jälleen juhtamme vaunujen eteen poistuen kaupungista, jonka\nasukkaat saattelivat meitä vähän matkaa toivottaen meille onnellista ja\nturvallista matkaa intiaanein maan halki.\n\n\"Olin silloin onneni kukkuloilla, sillä sain omakseni hienoimman\nkapineen, mitä milloinkaan olin nähnyt, nimittäin ensimmäisen\nluodikkoni. Päivät pitkät metsästelin sitten vain arokanoja, arokoiria\nja hiirihaukkoja, ja puolet öistä kuuntelin vain leiritulten ääressä\nkerrottuja juttuja intiaanein ja harmaitten karhujen kanssa käydyistä\ntaisteluista, kunnes minua oikein värisytti innosta.\n\n\"Isääni sanottiin Hawkeniksi, Mose Hawkeniksi, ja minua Jakeksi\nsetäni mukaan, jonka tekemistä pyssyistä olette luultavasti kuulleet\npuhuttavan.\n\n\"Retkikuntaamme kuului kymmenen miestä, lukuunottamatta vaimoja, lapsia\nja palvelijoita. Ensin kuuluivat siihen isäni ja sitten tuo seuraamme\nyhtynyt vieras, eräs Jackson-niminen mies, neljä muulinajajaa ja\nopas. Muut olivat lännessä sijaitsevaan vuoristoon matkalla olevia\nmetsästäjiä. Voin sanoa teille, ettei matkueessamme ollut mitään\nmoittimista, ja kun intiaanit hyökkäsivät kimppuumme, saivat he nähdä,\nmiten kovan pähkinän me muodostimme heidän purtavakseen.\n\n\"Ensimmäisinä päivinä ei sattunut juuri mitään mainittavaa. Menimme\nMississippin yli ja läksimme kulkemaan Santa Féhen johtavaa tietä, joka\noli niin tasainen, että Pikes Peak ja Chimbly Rock näkyivät selvästi\netäisyydestä. Bill Bent ja muutamat kauppiaat olivat lähteneet matkalle\nsamaan suuntaan muutamia päiviä meitä ennen.\n\n\"Aavikko, jonka halki tie mutkitteli, oli ensimmäinen näkemäni\nsellainen. Kauniimpaa seutua kuin tuo ensimmäinen viidenkolmatta\npenikulman väli Elm Groveen saa hakea. Siihen aikaan oli jo kyllä\npuhvelit karkoitettu lännemmäksi, mutta voi hyvin vieläkin kuvitella,\nmiten ihanat metsästysmaat ne aikoinaan olivat olleet.\n\n\"No niin, kuljimme siten viikkokausia eteenpäin pitäen tarkasti\nsilmällä kaikkia epäilyttäviä merkkejä, jotka vain hiemankaan näyttivät\nviittaavan intiaanein läsnäoloon, ja tarkasti tutkien kaikki metsä-\nja pensassaarekkeet, joissa villit olisivat voineet olla väijyksissä.\nAloimme jo luulla, ettei vihollisia parveillutkaan niillä seuduilla, ja\nmiehet, joiden olisi pitänyt vahtia öisin, sitoivat useimmiten hevosten\njalat ja sijoittuivat mukavasti nuotioitten ääreen sen sijaan että\nolisivat vahtineet. Metsästäjät sanoivat, etteivät Kansasin intiaanit\nolleet sotajalalla, ja koska ei niillä seuduilla asunut muita heimoja,\nluulimme saavamme olla aivan turvassa.\n\n\"Eräänä päivänä ratsastellessani ponillani poikkesin tieltä\ntarkastellakseni seutua hieman omin päin. Toivoin saavani ampua hirven\nja kuvittelin jo, miten ylpeästi ratsastaisinkaan leiriin suuret määrät\nlihaa mukanani.\n\n\"Aioin mennä noin kolmen penikulman päähän pohjoiseen päin ja ratsastaa\nsitten samaan suuntaan kuin tiekin johti, jotta voisin sitten illalla\npalata tielle ratsastamalla yksinkertaisesti vain etelää kohti.\n\n\"Olin etääntynyt vaunuista noin penikulman päähän, kun huomasin pienen\nlauman antilooppeja laitumella erään kummun laella. Löin poniani\nselkään päästäkseni lähemmäksi ja sidoin sen sitten kiinni kummun\ntaakse pois näkyvistä. Rupesin sitten ryömimään pysytellen hyvin\npiilossa pensaitten takana, kunnes arvelin päässeeni kyllin lähelle\nvoidakseni ampua. Hiivin kumminkin vielä hieman etemmäksi, ennenkuin\ntaivutin ruohoa syrjään voidakseni katsella esteettömästi.\n\n\"Niin, siinä ne olivat edessäni aavistamatta ollenkaan vaaraa. Tuuli\npuhalsi sellaiselta suunnalta kuin sen pitikin, joten voin tarkastella\nniitä hetkisen ennen ampumista. Äkkiä lopettivat eläimet syöntinsä,\nnostivat päänsä pystyyn nuuskien tuulta ja kokoutuivat yhteen joukkoon?\n'Nyt ne lähtevät pakoon', ajattelin, tähtäsin samalla suurimpaan ja\nlaukaisin.\n\n\"Ennätin juuri painaa liipasinta, kun lauma pyörähti ympäri syöksyen\nsuoraan minua kohti. Olin siksi kokenut, että ymmärsin eläinten jostain\nsyystä säikähtäneen, mutta nähdessäni uroon, jota olin ampunut,\npotkivan kuolontuskissaan arolla, olin niin innoissani, etten joutanut\najattelemaan muuta. Tervehdin senvuoksi laumaa äänekkäästi hurraten\nrientäen samalla mäkeä alas tyhjä pyssy toisessa ja puukko toisessa\nkädessäni.\n\n\"En saanut milloinkaan tuota urosta haltuuni ja toivon, etten olisi\nsitä milloinkaan nähnytkään. Olin päässyt noin puoliväliin, kun\nsatakunta ratsastavaa intiaania ilmestyi seuraavan kummun laelle\nhyökäten minua kohti niin nopeaan kuin heidän hevosensa vain pääsivät.\nSiinä ei ollut aikaa vitkastella, joten pyörähdin takaisin ja kiiruhdin\nniin nopeasti kuin suinkin ponini luokse.\n\n\"Silloin alkoi minusta tuntua, ettei päänahkani ollut lujassa, mutta\nonni oli puolellani. Pääsin lopultakin satulaan, ja ratsastukseni\ntakaisin vaunuille intiaanein seuratessa minua karjuen ja kiljuen,\noli varmaankin näkemisen arvoinen. Vaunuista muodostettiin heti\nlinnoitus, ja nähtyään sen pysähtyivät punanahat neuvottelemaan juuri\npyssynkantomatkan ulkopuolelle.\n\n\"Emme tietysti ollenkaan aavistaneetkaan mitä he puhuivat, mutta\nhetken kuluttua läksi koko joukko tiehensä kadoten pian näkyvistä.\nKokemattomat joukossamme kiittivät onneamme että intiaanit läksivät\ntiehensä, mutta vanhemmat miehet nauroivat, vaikka siinä ei ollutkaan\nmitään nauramista, sanoen meidän ennen aamua kuulevan niistä enemmän.\nLeiriydyimme senvuoksi heti ja laitoimme kaikki varustuksemme kuntoon\nvihollisen paluun varalta.\n\n\"Metsästäjät kuluttivat tuon ajan valamalla luoteja ja puhdistamalla\npyssyjään, kertoen villien pirullisuudesta vankejaan kohtaan\nrohkaistakseen siten kokemattomia lujaan vastarintaan.\n\n\"Sinä yönä vahdittiin tarkasti sidottuamme hevosemme kiinni vaunuihin,\njottei niitä voitaisi varastaa. Naiset ja lapset saivat sijoittautua\nyhteen vaunuun, paitsi minua, joka olin saanut isältäni luvan ottaa\nosaa taisteluun, koska minulla oli pyssykin.\n\n\"Joukossamme oli monta hyvin urhoollista, jotka ikävöivät taistelua,\nmutta oli siinä sellaisiakin, jotka juuri silloin olisivat halunneet\nolla missä hyvänsä muualla, mutta ei siellä. He sattuivat juuri olemaan\nmiehiä, jotka olivat kerskailleet enimmän ennen intiaanein tuloa.\n\n\"Muistan tuon yön vielä sangen hyvin, vaikka siitä onkin jo kulunut\nnelisenkymmentä vuotta. Olin siihen aikaan reipas viidentoista vanha\nnuorukainen ja ikäisekseni melko kehittynyt.\n\n\"No niin, lyhentääkseni kertomustani mainitsen vain, että yön\nsaapuessa tulivat intiaanitkin takaisin. He luulivat voivansa yllättää\nmeidät, mutta erehtyivätkin. He hyökkäsivät huutaen ja karjuen\nvaunulinnoitustamme vastaan koettaen peloittaa hevosemme karkuun, mutta\nne oli sidottu niin lujasti, etteivät ne voineet päästä irti.\n\n\"Nuotiot oli sammutettu pimeän tultua, jotteivät intiaanit voisi\ntähdätä tarkasti. Ne tiesivät kumminkin, missä leiri sijaitsi, ja\nampuivat meitä umpimähkään. Muudan tuollainen harhaluoti tappoi vanhan\näitini, joka oli sijoittunut erääseen suojaisimmassa kohdassa olevaan\nvaunuun.\n\n\"Huomatessaan sen menetti isäni kokonaan malttinsa vannoen, että hän\ntappaisi kymmenen intiaania, vaikka hän menettäisikin oman päänahkansa\nyrityksessä. Saimme tehdä kaikkemme, jottei hän hyökkäisi intiaanein\njoukkoon murhattavaksi.\n\n\"Ne ampuivat, huusivat ja kirkuivat koko yön, ja juuri kun päivä\nsarasti, hyökkäsivät ne yhteisvoimin vaunulinnoitustamme vastaan\nkoettaen tunkeutua siihen. Sitä me juuri olimme odottaneetkin. Oli\ntarpeeksi valoisaa voidaksemme tähdätä ja saatte uskoa, pojat, että\nme annoimme heille oikein isän kädestä. Kymmenen pyssyä ja pistoolia\npaukahteli alituisesti ja melkein jokainen luoti osui maaliinsa.\n\n\"Intiaanit hyökkäsivät päällikkönsä johdolla. Hän oli suuri mies, jolla\noli kotkansulka tukassaan ja ratsunaan oivallinen mustangi. Kun hän\noli päässyt meistä noin parinkymmenen metrin päähän, tähtäsin häneen\ntarkasti ampuen hänet siihen paikkaan. Hänen hevosensa sotkeutui\nhevostemme joukkoon ja eräs miehemme pyydysti sen suopungilla,\nennenkuin se ennätti juosta pakoon.\n\n\"Kenttä oli täynnä kuolleita intiaaneja, mutta ainoastaan neljä\nmeikäläistä oli kuollut.\n\n\"Punanahat olivat hyvin urhoolliset. Kolme kertaa he hyökkäsivät ja\njokainen kerta tyhjensimme joukon heidän satuloitaan.\n\n\"Huomattuaan joutuvansa alakynteen läksivät he pakoon ja päästyään noin\nviiden- tahi kuudensadan metrin päähän meistä pysähtyivät he ampuen\nviimeisen yhteislaukauksen meitä kohti.\n\n\"Isäni oli mennyt vaunulinnoituksen edustalle voidakseen katsella\npakenevia tarkasti, kun eräs noista viimeksi ammutuista luodeista\ntappoi hänet siihen paikkaan.\n\n\"Siten jäin vanhemmitta aivan turvattomaksi erämaahan, sillä\nsisaruksiani ei voitu ottaa huomioon, koska he olivat vielä niin nuoria.\n\n\"Heti, kun intiaanit katosivat näkyvistä, hautasimme tietysti\nkuolleemme, eikä se tuntunut ollenkaan hauskalta, sen saatte uskoa.\nLopulta saimme sen kumminkin tehdyksi, ja valjastettuamme hevoset\nvaunujen eteen läksimme jälleen liikkeelle.\n\n\"Nyt olen kertonut teille melkein kaikki matkamme tapahtumat. Olimme\nkyllä myöhemminkin monessa pahassa pulassa saaden nähdä nälkääkin monta\nkertaa, mutta kaikilla asioilla on loppunsa ja niin oli matkallammekin.\n\n\"Sain työtä muutamasta Willametten sahasta ja oleskelin siellä sitten\nmuutamia vuosia. Tuo elämä ei minua kumminkaan tyydyttänyt. Ikävöin\nniin vuoristoon ja metsiin, että eräänä päivänä kokosin tavarani\nunhottamatta paria naulaa parasta ruutia, millä milloinkaan on ammuttu\nluoteja riistaan, heitin oivallisen Jake Hawken-luodikon olalleni ja\nläksin vuoristoon elämään vapaata metsästäjän elämää.\n\n\"Ansaitsin heti melko hyvin, sillä majavan nahat olivat hyvässä\nhinnassa siihen aikaan, hyötymättä siitä kumminkaan sen enempää.\nMenetin nimittäin Sacramentossa eräänä yönä kaikki rahani pelissä\njääden aivan puille paljaille. Päätin silloin pysyä erilläni\ntuollaisesta vastaisuudessa ja sen lupauksen olen pitänytkin.\n\n\"Aina siitä asti olen oleskellut täällä vuoristossa käyden ainoastaan\nkylissä silloin kun olen tarvinnut ruutia ja muita välttämättömiä\nkapineita; mutta tuon yön jälkeen en ole koskenut kortteihin. Tällainen\npoika ei tarvitse kahta opetusta, sen saatte uskoa.\n\n\"Voisin kertoa teille sadoista otteluista intiaanein kanssa mutta\nluullakseni saatte pian itsekin taistella heitä vastaan tarpeeksenne.\n\n\"Olen nyt matkalla itään päin Garyn linnoitukseen omissa asioissani,\nmutta minulla ei ole mitään kiirettä. Minulle on yhdentekevää, missä\nmilloinkin oleskelen.\"\n\nKun vanha metsästäjä oli lopettanut kertomuksensa, käytti Pierre\ntilaisuutta hyväkseen kertoen hänelle heidän äskeisen seikkailunsa\nintiaanein kanssa ja ikävän sattuman, joka oli riistänyt heiltä heidän\ntoverinsa. Vanhus kuunteli kysyen aina silloin tällöin jotakin, kun ei\njoku asia tuntunut hänestä kyllin selvältä. Vihdoin hän huudahti:\n\n\"Tiedän, ketkä tuon tekivät! Varmasti samat roistot, jotka nylkivät\nGriff Evansilta päänahan Soda Creekissä noin kuukausi sitten. Katsokaa,\nGriff oli kerrassaan mainio ampuja ja hän ylpeilikin sanomalla, että\nniin kauan kuin hänellä on pyssy, ei maailmassa ole mitään, jota hänen\ntarvitsee pelätä. Hän oli liian rohkea ja varomaton, ja kerran kun\nhän nukkui majassaan, murhattiin hänet. Hän ei osannut aavistaakaan\nmitään, ennenkuin häneltä oli päänahka poissa. Nämä intiaanit kuuluvat\nValkoisen Suden joukkoihin yhtä varmasti kuin kaksi kertaa kaksi on\nneljä.\"\n\n\"Luuletteko\", kysyi Pierre, \"että satumme vielä vastakkain heidän\nkanssaan?\"\n\n\"Epäilen sitä suuresti! He ovat varmasti olleet matkalla linnoitukseen\nmyymään nahkoja, ja silloin saatte olla varmat, etteivät he ilmaise\nmitään kohtauksestaan kanssanne. Sieltä ovat he luultavasti\nmatkustaneet kotiinsa, jolloin ette tapaa heitä, ellette nyt\nerityisesti sitä halua.\"\n\nGaultier kehoitti syrjässä Pierreä pyytämään vanhaa Jakea heidän\ntoverikseen metsästysretkelle ja lupaamaan hänelle kolmannen\nosan saaliista. Vanhan metsästäjän vastaus tähän ehdotukseen oli\nluonteenomainen:\n\n\"No niin, poikaseni, välipä tällä, vaikka rupeankin. Jos punanahat\nnylkevät päänahkanne, vannon, että kostan puolestanne ja vien\nkokoamanne nahat linnoitukseen. Jos taasen käy päinvastoin, mikä ei\nole ollenkaan luultavaa, menettelette luultavasti samoin. Minulla on\njo koossa melkoinen joukko nahkoja, mutta niiden piilopaikan ilmoitan\nvasta sitten teille, kun vanha pää-parkani joutuu nyljettäväksi. Jos\nsanoisin teille tuon piilopaikan nyt, niin kuka takaa, ettette nylje\npäänahkaani heti odottamatta intiaaneja avuksenne.\"\n\n\"Jos saamme teidät toveriksemme\", sanoi Pierre, \"tulemme niin\niloisiksi, ettemme nyt jouda muuta ajattelemaankaan. Sitäpaitsi ovat\nkokemuksenne meille suureksi hyödyksi silloin kun joudumme tekemisiin\nintiaanein kanssa.\"\n\n\"No niin, eivät ne ainakaan ole vahingoksikaan, sanon sen teille\nrehellisesti, poikaseni. Kun meistä nyt on tullut tovereita, saanen\nehkä kysyä, mihin oikeastaan olette matkalla?\"\n\n\"Aiomme metsästellä Bull Poundin lähteillä\", vastasi Pierre.\n\"Luultavasti tiedätte, missä ne sijaitsevat?\"\n\n\"Varmasti, sillä sieltähän minä juuri palailen\", sanoi Jake. \"Niin,\nolen tehnyt melko suuren kierroksen aivan yksinäni. Sinne on hirveän\npitkä matka, mutta sen voi tehdä kumminkin helpommin kanootilla kuin\njalkaisin.\"\n\n\"Eikö teillä ollut hevosta?\" kysyi Gaultier.\n\n\"Oli minulla hevonenkin, mutta minun oli pakko syödä se. Niin, aivan\nvalehtelematta! Jouduin kolmeksi viikoksi sellaiseen hiekkaerämaahan,\nettei siellä ollut jalan juoksevaa eikä siivin lentävää. Minun oli\nniin muodoin joko ammuttava hevoseni tahi kuoltava nälkään, johon\nen ollenkaan ollut taipuvainen, koska yhdellä ainoalla laukauksella\nvoin hankkia viisisataa naulaa tuoretta lihaa. Se riitti minulle niin\npitkäksi ajaksi, kunnes sain muuta riistaa. Ei, Jake Hawkenia ei vain\nniin hevillä nujerreta. Voitte olla varmat, että silloin on tosi\nkysymyksessä, kun hän kellistyy.\"\n\nSovittiin senvuoksi, että jatketaan matkaa ja metsästetään yhdessä, ja\njaetaan saalis kolmeen osaan. Jake kertoi heille onnistuneensa viime\nvuonna erinomaisesti ja myyneensä nahat hyvästä hinnasta erääseen\nturkisyhtiön linnoitukseen.\n\nGaultier ei ollut milloinkaan ennen ollut näin kaukana lännessä kuin\nnyt, ja senvuoksi hän päivittäin odottikin näkevänsä puhveleita, joita\nhän oli luullut olevan paljon läntisillä aavikoilla.\n\nNiinä viikkoina, jotka seurasivat heidän tutustumistaan Jakeen,\nkulkivat he niin nopeasti kuin suinkin. Seudut olivat jo kokonaan\nmuuttuneet. Metsäin sijalle oli tullut aavoja asumattomia aavikoita,\njoissa oli siellä täällä yksinäisiä metsiköitä kuin saaria vihannuuden\nvaltameressä. Siellä oli riistaa runsaasti, mutta puhveleita ei vain\nvielä näkynyt.\n\nEräänä päivänä päivällisaikaan heidän juuri syödessä herkullista\nhirvenpaistia säpsähtivät he kuullessaan jyrisevää ääntä, joka\nmuistutti kaukaista ukkosta. Molemmat nuorukaiset otaksuivatkin sitä\nsellaiseksi, mutta Jake painoi korvansa maata vasten kuunnellen\nhetkisen tarkkaavaisesti. Sitten hän suoristautui jälleen sanoen\ntyynesti: \"Siellä on puhveleita.\"\n\n\"Puhveleitako?\" huudahti Gaultier.\n\n\"Vai puhveleita!\" huusi Pierrekin hypäten seisoalleen kuten Gaultierkin\nja tarttuen pyssyynsä.\n\n\"Hei pojat\", sanoi Jake, \"älkäähän kiirehtikö! Kuluu jonkun aikaa,\nennenkuin ne ovat täällä, sillä ne ovat vielä parin penikulman päässä.\nTämä poika ei liikahdakaan, ennenkuin on syönyt liha-annoksensa\nloppuun, älkää luulkokaan.\"\n\nHilliten kiihkonsa odottivat nuorukaiset tyynesti, että heidän\nkylmäverinen toverinsa lopettaisi syöntinsä. Sillä aikaa koveni tuo\nkaukainen jyrinä asteittain kovemmaksi ja lopulta voitiin jo erottaa\nerityisiä ääniä, ammumista ja karjumista.\n\nÄkkiä tempautui Jake välinpitämättömyydestään, ja käskettyään\nnuorukaisia menemään kanootin luo alkoi hän kiivetä törmälle, joka oli\nnäköalan esteenä sinne päin, josta puhvelit lähestyivät.\n\nPäästyään laelle katsoi hän tiukasti siihen suuntaan hetkisen ja\njuoksi sitten niin nopeasti kuin vain käpälistä lähti takaisin rantaan\nhuutaen: \"Nyt kanoottiin nopeasti, sillä tässä on tosi kysymyksessä!\nTuossa laumassa on ainakin kymmenentuhatta puhvelia, ja ellemme pääse\nkanoottiin siekailematta, polkevat ne meidät mäsäksi kuin majavan\nraadon.\"\n\nJa niin todella olikin, sillä juuri kun metsästäjät pääsivät kanoottiin\nja saivat sen työnnetyksi irti rannasta, alkoi jonkun matkan päässä\njoesta olevan törmän laelle ilmestyä eläimiä, jotka riensivät\nmielettömästi eteenpäin kuin paeten jotakin kauheata ja ääretöntä\nvaaraa.\n\n\"Eläköön\", huusi Jake. \"Ampukaa nyt, pojat, niin, että maailma raikuu!\nNiiden kyttyrät ja kyljet ovat herkullista ruokaa.\" Sanottuaan sen\nkohotti hän pitkän pyssynsä ja laukauksen vaikutuksesta kaatui muudan\nlehmä, joka oli hieman erillään muusta laumasta, kyljelleen, nousi\ntaasen jaloilleen, mutta kaatui jälleen rannalle koettaen enää turhaan\nnousta.\n\nGaultier ja Pierre valitsivat kumpikin otuksensa alkaen paukutella\nwinchestereillään kuin mielettömät.\n\nNähtyään vihollisen edessään koettivat johtavat puhvelit kääntyä\ntakaisin, mutta jäljessä tuleva villiintynyt lauma pakotti ne jälleen\neteenpäin. Ne kääntyivät senvuoksi vinosti syrjään syöksyen jokeen noin\nsadan metrin päässä ylempänä, jossa joki oli niin tyyni ja syvä, ettei\nuivista eläimistä näkynyt muuta kuin päät.\n\nTakaa tuleva lauma tunkeutui jokeen nopeammasti kuin toiset voivat\nuida, joten koko joki oli pian täynnä toisiansa puskevia, ammuvia,\nsäikähtyneitä eläimiä, jotka kirjaimellisesti täyttivät koko virran\nrannasta rantaan monien satojen metrien leveydeltä.\n\nMetsästäjät eivät innoissaan huomanneetkaan, että eläimet olivat\nkiertäneet heidät, kunnes vaaran aiheuttama tunne, että heidän hauras\nkanoottinsa murtuu, kiinnitti itsestään heidän huomionsa.\n\nToistakymmentä suurta härkää myllersi ja mylvi joessa aivan veneen\nvieressä pannen sen hyppimään aalloilla kuin munan kuoren.\n\nMuudan eläin näytti päättäneen hyökätä heidän kimppuunsa, sillä se ui\nsuoraan venettä kohti sen pienten silmien kiiluessa vihaisesti sen\notsaa peittävien kiharain karvojen välistä. Vanha Jake huomasi ensin\nvaaran.\n\n\"Halloo, pojat, tuolla vanhalla karva- ja nahkakasalla on paha\nmielessä, mutta luullakseni tämä laimentaa sen intoa.\" Puhuessaan nosti\nhän jo pitkän pyssynsä poskelleen, mutta kun hän painoi liipaisinta\nkuului vain naksahdus eikä pyssy lauennutkaan.\n\nPierre ja Gaultier olivat myöskin tähdänneet härkää, joka oli nyt vain\nnoin viiden metrin päässä. Nuo kaksi laukausta kuulostivat yhdeltä, ja\nkun ne kaikuivat, kohottautui puhveli hurjasti vedestä kaatuen sitten\nkyljelleen ja alkaen ajelehtia virran mukana.\n\nPyssyjen paukahdukset ja vanhan Jaken hurjat huudot karkoittivat veneen\nläheisyydessä olevat puhvelit niin, että metsästäjät voivat hengittää\nvapaammin huomatessaan jälleen olevansa turvassa.\n\nHe lopettivat ampumisensakin, koska heitä inhoitti tarkoitukseton\nteurastus. Heillä olikin jo tarpeeksi lihaa pitkiksi ajoiksi,\nluultavasti pitemmäksi kuin se pysyisi hyvänäkään. Gaultier oli onnesta\naivan suunniltaan, sillä hän oli ampunut monta puhvelia. Hän kuunteli\nvanhan Jaken kehumisia hänen taidostaan niin ujosti, että selvästi\nvoitiin huomata hänen täydellinen tyytyväisyytensä.\n\n\"Sinusta tulee kyllä aikojen kuluessa mainio metsästäjä, jos vain saat\nelää\", huomautti Jake. \"Ammuit nuo puhvelit kieltämättä kuin mies.\nLuullakseni vanha Ephraimkin surisi kuolemaasi katkerasti itkien.\"\n\nLauma oli nyt kokonaisuudessaan uinut joen yli, ja metsästäjät aikoivat\njuuri nousta maihin nylkemään ja paloittelemaan eläimiä, kun heidän\nhuomionsa kiintyi suureen susilaumaan, joka oli seurannut eläimiä,\nanastaakseen jokaisen kuolleen ja väsyneen puhvelin. Ne olivat nyt\nujostelematta hyökänneet rannalla olevien metsästäjien ampumien\neläinten kimppuun repien ja syöden niiden lihaa niin ahnaasti kuin\nsuinkin vain voivat.\n\nTämä oli jo vanhan Jakenkin mielestä liikaa. \"Nuo häpeämättömät\nroistot\", huudahti hän, \"aikovat anastaa lihamme, mutta luullakseni on\nvanhalla toverillani siihen jotakin sanottavaa.\"\n\nSanottuaan sen ojensi hän luodikkonsa lauman suurinta kohti ja kun hän\nlaukaisi, hypähti peto ilmaan maaten sitten aivan hiljaa.\n\nPierre ja Gaultier valitsivat myöskin kumpikin pedon ja molemmat\nonnistuivat ampumaan otuksensa. Pierre voitti kokonaan vanhan Jaken\nsydämen ampumalla monta onnistunutta laukausta noihin hiipiviin\npetoihin, jotka pakenivat töyrään yli niin nopeasti kuin vain käpälistä\nlähti.\n\n\"Nuo teidän pyssynne ovat mainioita aseita\", huomautti hän. \"Mistä\nolette ne ostaneet?\"\n\nPierre kertoi hankkineensa ne New Havenista, Connecticutin valtiosta\nvähän aikaa sitten juuri tätä metsästysretkeä varten. Jaken kiintymystä\nomaan varmaan pyssyynsä ei kumminkaan mikään sen ja makasiinikiväärien\nvälinen vertailu voinut vähentää.\n\n\"Se on pelastanut henkeni useammasti kuin kerran\", sanoi hän, \"ja\nmonen harmaan karhun vaelluksen on se lopettanut. En voi luopua\nvielä vanhasta pyssystäni. Olemme olleet kuin mies ja vaimo melkein\nparikymmentä, vuotta, jos nyt niin voidaan sanoa, ja niin kauan kuin se\nampuu tarkasti, emme aio erota.\"\n\nVanhus oli nyt päässyt oikeaan vauhtiinsa. Hänellä oli jälleen\nkerrankin lihaa, ja sinä yönä kertoi hän leiritulen ääressä\ntarkkaavaisesti kuunteleville tovereilleen monta hiuskarvan varassa\nollutta pelastusta ja vaarallista seikkailua, suurten kyttyräpalasten\npaistuessa kekäleillä ja mehuisten viipaleiden siirtyessä tulikuumina\nhänen suureen vatsaansa.\n\nSuuria lihakimpaleita oli asetettu melkoisten nuotioiden viereen\npaistumaan. Metsästäjät olivat rakentaneet ne saadakseen lihan\nsellaiseen kuntoon, ettei se pilautuisi matkan kestäessä.\n\nOli jo myöhäinen, ennenkuin he sinä iltana paneutuivat levolle.\nHuolimatta susista, jotka rähisten tappelivat joen rannalle jääneistä\npuhvelien raadoista, vaipuivat nuorukaiset vihdoinkin raskaaseen uneen\njättäen vanhan Jaken ensimmäiseksi vahtimaan. Sen kestäessä lohdutti\ntämä itseään vieläkin kyljyksillä ja herkullisen kyttyrän viipaleilla.\n\n\n\n\nVI.\n\nCHESTERFIELD. JAKEN MIELIPITEITÄ. ANTILOOPPEJA.\n\n\nTarkoituksemme ei ole kertoa kaikista seikkailuista, joihin kolme\nmetsästäjäämme joutuivat matkallaan Kalliovuorille. Heidän päivänsä\nkuluivat yleensä vain kanootin melomisessa mitään sen jännittävämpää\ntapahtumatta, ellemme ota lukuun jotakin tilapäistä metsästysretkeä\naavikoille tahi virran rannoilla kasvaviin metsiin.\n\nHe viettivät muutamia päiviä Chesterfieldissä. Pierre ja Gaultier\nolivat taloudenhoitajan vieraita ja Jake tapasi siellä muutamia vanhoja\ntuttuja, joiden sydämelliset tervehdykset ja kummalliset mielipiteet\nhuvittivat nuorukaisia suuresti.\n\n\"Halloo, Jake, vanha karhu\", huudahti muudan, \"ojennahan tänne kourasi!\nLuulin sinun kellistyneen silloin kun mustajalat nylkivät Elk Biddleltä\npäänahan. Hurraa puolestasi, vanha koni! Missä olet oikein oleskellut?\nOletko käynyt mustajalkojen luona saadaksesi tammasi ja turkiksesi\ntakaisin?\"\n\n\"Kävinpä tietenkin!\" vastasi Jake. \"Sain takaisin vanhan tammani\nvarmasti ja nyljin sen mustalta ryöstäjältä päänahan. Jollakin noista\nroistoista on vanhat säärystimeni kumminkin vielä. Luullakseni\nei noille haisunäädille ole ollenkaan terveellistä tehdä minulle\ntuollaisia kepposia.\"\n\n\"Ei varmaankaan, ainakaan minun mielestäni!\" vastasi hänen ystävänsä.\n\nNämä vanhat toverit viettivät yhtymistään oikeaan vuoriston tapaan,\npannen toimeen hurjia juominkeja. Koko metsästyskauden tulokset\ntuhlattiin whiskyyn, jota nuo villiintyneet miehet joivat kuin vettä.\n\nVietettyään neljä päivää linnoituksessa läksivät metsästäjämme sieltä.\nMiehistö ja metsästäjät kokoontuivat rannalle katsomaan heidän lähtöään\npannen vaarat raikumaan huudoillaan, kun kevyt kanootti alkoi jälleen\nhalkoa leveän Saskatchewanin aaltoja.\n\nEnsimmäisten penikulmain taipaleella puhuivat matkustajat vain vähän\nollen luultavasti suruissaan poistuttuaan sivistyksen viimeisestä\netuvartijasta, jota he eivät tulisi näkemään pitkiin aikoihin. Mutta\nmitä sitten Pierre ja Gaultier, joiden suhteellisesti suurempi\nsivistysmäärä teki heidät vastaanottavaisemmiksi tuollaiselle\ntunteelle, lienevät ajatelleetkaan, eivät mitkään olosuhteitten\nmuutokset voineet lamauttaa vanhan Jaken mieltä pitkäksi ajaksi. Hän\nmurahteli silloin tällöin itsekseen kuin jotakin mutkikasta arvoitusta\nratkaistaessa.\n\nVihdoin uskalsi Pierre kysäistä vanhukselta, mitä tämä ajatteli.\n\n\"Mitäkö ajattelen. Kuulkaa nyt sitten, niin selitän sen teille.\nAjattelin vain, miten oikein menettelisin saadakseni pari naulaa\ntupakkaa ja naulan ruutia.\"\n\n\"Niinkö?\" sanoi Gaultier. \"Keneltä aiotte ostaa ne ja mitä varten?\nLuulin teidän täyttäneen ruutisarvenne ja tupakkakukkaronne ennen\npoistumistamme linnoituksesta.\"\n\n\"Niin teinkin, poikaseni\", vastasi metsästäjä. \"En ole enää luullakseni\nniin kokematon, etten ottaisi vanhalle toverilleni evästä mukaan,\nmutta mielestäni ei lisäkään pahaa tekisi, jos vain voisin sitä\nhankkia. Niin, näitte kai linnoituksessa Bill Bucknallin? Mustajalat\nolivat jo vähällä olleet viedä häneltä päänahan, kun pojat ennättivät\najoissa apuun. Hän kertoi minulle, minkänäköinen tuo mies on, joka\noli tehdä hänelle tuollaisen kolttosen, ja lupasi minulle tuon määrän\nruutia ja tupakkaa, jos tuon hänelle tuon punaihoisen päänahan. Tätä\njuuri ajattelin, poikaseni. Leukani saisivat liikkua puoli talvea\npureskellessani tuota paria naulaa, aivan varmasti.\"\n\nTämä erikoinen selitys pani nuorukaiset niin nauramaan, että\nsurumielisyys, johon he olivat olleet vaipumaisillaan, kokonaan haihtui.\n\n\"Kuinka, Jake\", sanoi Pierre, \"ette suinkaan te voi ampua intiaania,\njonka kanssa ette ole riidassa ja jota ette milloinkaan ole nähnytkään?\nMurhahan se olisi?\"\n\n\"Niin, sehän se juuri vaikeuttaakin asiaa\", vastasi vanha metsästäjä.\n\"On totta, etten ole milloinkaan nähnyt tuota roistoa, enkä häntä\nvihaa, mutta kun näen tuon haisunäädän, päästän hänet ensi kerralla\nmenemään. Se muuttaa asian, eikö muutakin?\"\n\n\"Miten se sitä voi muuttaa?\" kysyivät nuorukaiset.\n\n\"En ole ikinä nähnyt niin suuria tyhmeliinejä kuin te olette!\" huudahti\nhämmästynyt metsästäjä. \"Ettekö ymmärrä, että jos päästän tuon\npunanahan karkuun, saan olla ilman tupakkaani niin kauan kuin hän on\nvielä hengissä? Siinä on luullakseni riidanaihetta tarpeeksi. Mutta\nsaatte olla varmat, että koetan saada hänet jälleen käsiini niin pian\nkuin suinkin.\"\n\nKoska vanhan Jaken siveyskäsitteet olivat liian erikoiset nuorukaisten\nkäsitettäviksi, huomauttivat he ainoastaan, ettei hän antautuisi\nmihinkään tyhmänrohkeaan yritykseen, joka voi saattaa sekä heidät että\nhänet itsensä vakavaan vaaraan.\n\n\"Ei ole pelkoa\", vastasi Jake. \"Haluan kellistää vain tuon yhden,\ntahtomatta senvuoksi hyökätä koko heimon kimppuun. Aion odottaa, kunnes\nsaan hänet vaivatta.\"\n\nNuorukaiset koettivat saada vanhusta luopumaan päätöksestään, mutta\nheidän yrityksensä olivat alussa aivan turhat. Hän ei voinut ymmärtää,\nettä yhden tahi useamman intiaanin ampuminen erikoisesti loukkaa\nsiveyskäsitteitä, semminkin kun tässä tapauksessa tuo kirottu punanahka\noli hyökännyt hänen ystävänsä Bucknallin kimppuun, jolloin tämä oli\nmelkein ollut menettää päänahkansa.\n\nLupaus ruudista ja tupakasta vaikutti epäilemättä suuresti asiaan.\nLännen metsästäjistä ja kullankaivajista ei, totta puhuen, yhden\nintiaanin tappaminen ollut sen suurempi synti kuin puhvelinkaan\nampuminen.\n\n\"Mutta täytyneehän teidän, Jake\", sanoi Pierre, \"myöntää, että\nintiaani, vaikka hän nyt onkin villi, on kumminkin ihminen, ja\nihmisen tappaminen ainoastaan senvuoksi, että siten voi saada hieman\ntupakkaa ja ruutia, on kauhea rikos, josta teidän on vastattava\nKaikkivaltiaalle.\"\n\n\"Mitä vielä!\" huudahti tuo itsepäinen vanha syntinen. \"Sinähän puhut\naivan kuin nuo mustatakkiset lähetyssaarnaajat, joista riistankin\nampuminen sunnuntaina on syntinen teko. Olen oleskellut lapsuudestani\nasti aavikoilla ja vuoristossa, mutta en ole vielä milloinkaan\nkuullut intiaanien tappamista sanottavan vääräksi, ellei hän kuulu\nystävälliseen heimoon. Kun intiaanit samoilevat aavikoilla silloin kun\nhe ovat sotajalalla, on parasta, että ammutte heitä niin monta kuin\nsuinkin, tahi muuten tappavat he teidät, sanon sen teille suoraan,\npoikaseni. Siinä laulussa ei ole luullakseni muuta kuin yksi sävel.\"\n\n\"Mutta\", vastasi Pierre, \"tässä tapauksessa aiotte tappaa tuon\nintiaanin vain senvuoksi, että saisitte hieman tupakkaa ja\nruutia, ettekä itsepuolustuksessa, jolloin tuollainen teko on\nanteeksiannettava. Tiedän, Jake, varmasti, että teidänkin tuntonne\ntuomitsee tuollaisen teon. Muistakaa, että vaikka intiaani onkin villi,\nei se ole hänen syynsä ollenkaan. Hän on vain sellaiseksi syntynyt\nja kasvanut. Ja jos hän suuressa tietämättömyydessään kiduttaakin\nvihollisiaan ollen julma ja kostonhimoinen, ei teidän, joka olette\nvalkoinen mies ja jalompaa rotua, sovi ollenkaan seurata hänen huonoa\nesimerkkiään.\"\n\n\"Sinun, herraseni\", sanoi metsästäjä töykeästi, \"olisi pitänyt\nruveta lähetyssaarnaajaksi. Aavikoilla ei ole monta, jotka kantavat\npyssyä ja ajattelevat noin. Neuvon sinua myymään pyssysi, ostamaan\nvirsikirjoja ja mustia vaatteita ja matkustamaan mustajalkojen luo\nlähetyssaarnaajaksi. Kiellä heitä nylkemästä valkoisilta päänahkoja,\nmurhaamasta ja raiskaamasta heidän naisiaan. Kerro heille raamatun niin\nkäskevän, niin kuulet, mitä he sinulle sanovat. Saat kiittää onneasi,\nelleivät he aloita sinusta heti. Ha, ha, haa!\" Vanhus alkoi nyt nauraa\nniin makeasti kuin tämä päätelmä lähetyssaarnaajan toimesta olisi ollut\nerikoisesti hullunkurinen.\n\n\"Voitte olla aivan oikeassa, Jake\", vastasi Pierre, \"mutta kaksi\npunaista eivät vastaa yhtä valkoista. Vaikka intiaanit tekevätkin\nväärin, ei se ole mikään syy, että me, jotka olemme valistuneempia,\nmyöskin teemme niin. Toivon senvuoksi, että niin kauan kuin olemme\ntoveruksia, ette syyttä tapa yhtään intiaania, jonka satumme\nkohtaamaan. Jos he hyökkäävät kimppuumme, on meidän tietysti\nsilloin pakko puolustaa itseämme, jolloin he saavat syyttää itseään\nseurauksista. Omatuntoni soimaa minua usein öisin\", lisäsi Pierre,\n\"maatessani valveilla vuodattamani veren vuoksi, vaikka olenkin\nkiitollinen, ettei se ole tapahtunut muulloin kuin itsepuolustuksessa.\nIhmisen tappaminen on kaikesta huolimatta kauhea asia, kun hänet\nlähetetään Jumalan valtaistuimen eteen pienimmättäkään varoituksetta,\nehkä rikollisen elämän tahrat sielussaan. Olen usein ajatellut poistua\nkokonaan metsistä ja aavikoilta jonnekin, jossa saan elää rauhassa ja\njossa en milloinkaan joudu sellaiseen tilanteeseen, että minun olisi\npakko vuodattaa lähimmäiseni verta.\"\n\nPierre puhui hyvin lämpimästi, ja kun hän lopetti, näytti vanha Jake,\njolle hänen sanansa erittäinkin oli aiottu, hyvin levottomalta.\n\nYskittyään ja katseltuaan puolelle ja toisellekin huudahti vanha\nmetsästäjä vihdoinkin: \"Saisin hävetä melkoisesti, poikani, ellen\nmyöntäisi sinun olevan oikeassa! Tunnen sen täällä\", sanoi hän painaen\nkädellään sydäntään, \"että kaikki puhumasi on totta. Vanhaan mieleeni\nmuistuu nyt aika, jolloin en ollut kuin noin polvenkorkuinen poikanen\nja jolloin vanhalla äidilläni oli tapana sanoa: 'Jake, älä milloinkaan\nkosta pahaa pahalla, ja kun toiset tekevät sinulle vääryyttä tahi\npuhuvat pahaa sinusta, anna heille anteeksi. Voi sattua, että jonakin\npäivänä itsekin haluat anteeksiantoa, ja tämä on ainoa keino sen\nsaavuttamiseksi.' Sellaiset olivat hänen sanansa. Muistan ne vielä\nniin hyvin kuin ne olisi lausuttu eilen, vaikka siitä onkin jo hirveän\npitkä aika. Mutta luullakseni ovat ne näinä pitkinä vuosina olleet\nsalpautuneina ja suljettuina johonkin.\"\n\n\"Muisteleminen ei ole milloinkaan liian myöhäistä, Jake\", sanoi\nGaultier, \"ja kaikkien meidän on opittava läksymme. Ampuessamme joka\npäivä kaikenlaista riistaa kovenee luonteemme pian, ja silloin on\nmelkein yhtä helppo ampua ihmistäkin kuin jotakin muuta.\"\n\n\"Aivan niin\", vastasi Jake, \"niin juuri. Kuunnellessani puhettanne\nhuomasin olleeni väärässä ja toivon voivani muuttaa tapojani ennenkuin\nse on liian myöhäistä. Mutta vanhat toverini eivät tule uskomaan sitä\nmilloinkaan. Ei, he eivät tule käsittämään, että vanhan Jaken mielestä\nsyyttömän intiaanin tappaminen on väärä teko.\"\n\n\"Viis heistä, Jake\", sanoi Pierre. \"Omantuntonne hyväksyvä ääni korvaa\ntäydellisesti tuollaisten tietämättömien halveksimisen.\"\n\n\"Tuo on varmaankin yhtä totta kuin Jumalan sana\", sanoi Jake, \"ja\npojat, aion noudattaa neuvoanne. Mutta\", lisäsi hän, \"jos tuo roisto,\njoka aikoi viedä Billyn päänahan, hyökkää monen muun samanlaisen kanssa\nkimppuumme, mahtaneeko silloinkin hänen tappamisensa olla väärin?\"\n\n\"Niin!\" sanoi Pierre, \"jos hän hyökkää kimppuunne ja te tapatte\nhänet rehellisesti ja kunniallisesti, koska ette voi muuten suojella\nhenkeänne, ei sellainen ole väärin. Mutta jälkeenpäin en riistäisi\nhäneltä päänahkaa. Emme saa häväistä kuolleita, ja varmastikaan emme\nsellaisesta syystä kuin te aiotte.\"\n\n\"Ehkä olet oikeassa\", vastasi vanhus, \"vaikka en voikaan täydellisesti\nyhtyä mielipiteeseesi. Tuo punanahka ei sitten enää tiedä, vaikka\nriistänkin häneltä päänahan, sillä mitäpä hän toisessa maailmassa sillä\nenää tekee. Niin, vaikka siis lupaankin, etten tapa tuota intiaania,\njos suinkin vain voin olla sitä tekemättä, riistän häneltä hiukset\nyhtähyvin omantunnoin kuin jos ottaisin hänen pyssynsä ja hevosensa.\"\n\nTyytyen vastaväitteittensä tulokseen lopettivat nuorukaiset nyt\nkeskustelun tästä asiasta. Pierre rupesi kumminkin jäljestäpäin\npuhelemaan siitä, ja huomattuaan miten kokonaan tietämätön vanha Jake\noli kristinuskon yksinkertaisimmistakin totuuksista, kulutti hän monta\ntuntia päivästä opettaakseen Jakelle parhaansa mukaan uskonnon alkeita,\njoita metsästäjä kuunteli ensin hyvin kärsimättömästi, mutta sitten\nmielenkiinnoin, joka päivittäin vain eneni. Häntä ei ensin voitu saada\nuskomaan lunastuksen suurta salaisuutta, mutta kuultuaan kaikkien\nkristittyjen luottavan siihen huudahti hän: \"Tämä voittaa kaiken!\nJumala on tehnyt tämän kaiken puolestani ja minun on sittenkin vaikea\nkääntyä pois pahalta tieltäni hänen vuoksensa. Pojat, älkää puhuko\nminulle enempää tästä! Lähden metsästyskauden loputtua lähetysasemalle\nsaadakseni kasteen, sillä näytän olevan yhtä varmasti pakana kuin\npyssynlaukaus.\"\n\nKylvettyään näin hyvän siemenen jättivät nuorukaiset sen nyt\nkohtalon armolliseen huomaan. Kertomuksellamme ei ole enää mitään\ntekemistä tässä asiassa, mutta ilmaiskaamme kumminkin, että vanha\nJake piti sanansa, ja hänen puheensa rehellisyys miellytti suuresti\nlähetyssaarnaajaa.\n\nEräänä päivänä päättivät he pysähtyä muutamiksi tunneiksi metsästämään.\nHe olivat huomanneet muutamia antilooppeja ja Gaultier oli ehdottanut,\nettä he koettaisivat hiipiä niiden kimppuun.\n\nJake ja Pierre eivät olleet ollenkaan haluttomat vaihtamaan\npuhvelinlihaeväitänsä muutamiin herkullisiin antiloopin paisteihin.\nSenvuoksi sitoivatkin he mielellään kanoottinsa erääseen puuhun kiinni,\nja otettuaan pyssynsä mukaansa nousivat metsästäjät rannalle, kiiveten\nsitten varovaisesti törmälle voidakseen katsella ympärilleen.\n\nHeidän eteensä leviävä seutu oli osaksi aavikkoa osaksi metsää, jota\nkasvoi siellä täällä pienissä saarekkeissa. Niiden välissä jonkun\nmatkan päässä kuljeskeli kuusi antilooppia rauhallisesti laitumella.\n\nTuuli puhalsi onneksi aavikolta metsästäjiin päin, ja niinollen ei\neläimillä vielä ollut aavistustakaan niitä uhkaavasta vaarasta.\n\nPierre ehdotti muille, että hän koettaa yksin ryömiä eteenpäin\nsaadakseen ampua, mutta vanha Jake, joka ei näyttänyt oikein luottavan\nPierren kokemuksiin, kielsi sen sanoen tietävänsä, miten noita \"pukkeja\npeijataan\", ja ryhtyi samalla näyttämään tovereilleen, miten se\ntapahtuu.\n\nHän ryömi eteenpäin ruohokossa pitäen samalla tarkasti silmällä\nantilooppien liikkeitä. Silloin kun ne lakkasivat syömästä, pysähtyi\nhänkin ryömiäkseen jälleen eteenpäin heti kun eläimet painoivat\nturpansa mehevään ruohoon. Nuorukaiset uskalsivat tuskin katsella\nruohon latvojen lomitse ja odottivat jännityksellä, miten seikkailu\npäättyisi.\n\nVanha Jake oli kärsivällinen kuin kissa ja taitava kuin käärme, kun\nriistan kimppuun hiipiminen oli kysymyksessä. Hän käytti hyödykseen\njokaista pientä pensastakin päästäkseen tuumankaan verran eteenpäin,\nkunnes lopulta hänen ja antilooppien välissä oli vain aukea nurmikko.\n\nSen poikki huomaamatta hiipiminen oli hänellekin mahdotonta ja eläimet\nolivat vielä niin kaukana, ettei ollut viisasta ampuakaan. Mutta\nvanhalla Jakella oli omat keinonsa.\n\nKäyttäen hyväkseen noiden eläinten suurta uteliaisuutta odotti hän,\nkunnes ne katsoivat häneen päin, jolloin hän heilautti kättään nopeasti\nilmassa vetäisten sen heti jälleen takaisin.\n\nAntiloopit huomasivat heti tämän tavattoman ilmiön. Ne lopettivat\nsyöntinsä katsoen tarkkaavaisesti siihen suuntaan, mutta vanha\nmetsästäjä oli liian viisas tyydyttääkseen niiden uteliaisuutta heti.\nHän odotti minuutin tahi pari maaten hiljaa paikoillaan, kunnes eläimet\nalkoivat jälleen syödä, jolloin hän uudisti merkkinsä.\n\nAntiloopit näyttivät selvästi ajattelevan, että tässä oli jotakin\nsalaperäistä, joka kaipasi selvitystä. Ne katsoivat kaikki tutkivasti\nastuen muutamia metrejä lähemmäksi.\n\nJake heilautti jälleen kättään ja jälleen astuivat nuo uteliaat eläimet\neteenpäin. Silloin huiskautti Jake punaista kaulahuiviaan, ja tämä\nerikoinen ilmiö kiihoitti eläinten uteliaisuuden äärimmilleen.\n\nNe tulivat pelkäämättä noin sadan metrin päähän piiloutuneesta\nmetsästäjästä, joka samalla kohotti huolellisesti pyssynsä tähdäten\npienen lauman johtajaurosta. Näkyi hieman valkoista savua, kuului kumea\npaukahdus, seurasi hurja hyppy ja tuo solakka eläin kaatui nurmikolle,\nsen toverien kiitäessä pois tuulen nopeudella.\n\nVanha Jake oikaisi hontelon ruumiinsa ja latasi huolellisesti pyssynsä,\ntapa, jota kaikki vanhat metsästäjät noudattavat, ennenkuin he astuvat\naskeltakaan ammuttuaan. Sitten hän meni kuolleen antiloopin luo ja\nleikattuaan sen kurkun poikki, nakkasi hän sen olalleen ja palasi\nnuorukaisten luo.\n\n\"Niin\", sanoi hän heti tultuaan lähemmäksi, \"tällä tavoin on noita\neläimiä petettävä. Ne ovat niin uteliaita, että niiden on välttämättä\nsaatava selville kaikki, mitä ne eivät heti ymmärrä. Vannon, että\ntämäkin sai synnistään paljon enemmän kuin hän ansaitsikaan.\"\n\nKoska nyt oli aika, jolloin he tavallisesti pysähtyivät syömään,\nsytyttivät he tulen, ja pian pihisivät keppeihin pistetyt herkulliset\nantiloopin paistit kekäleitten yllä tuoksuavan kahvin hajun levitessä\nleirin ympärille.\n\n\n\n\nVII.\n\nKAUKAISEN LÄNNEN IHMEITÄ.\n\n\nEnsimmäisinä seuraavina päivinä ei metsästäjillemme sattunut mitään\nsen kummempaa. He olivat nyt saapuneet Askow-joen ja Saskatchewanin\nyhtymäkohtaan, josta on vielä parisataa penikulmaa vuoristoon.\n\nTämä ilahdutti sekä Pierreä että Gaultieria, joka ei milloinkaan ennen\nollut ollut kauempana lännessä kuin Cumberlandin linnoituksessa.\nPierrenkin tiedot niistä seuduista, joihin heidän tästä lähtien piti\ntunkeutua, olivat vain muilta kuultuja. Sen vuoksi kuuntelivatkin\nhe tarkkaavaisesti Jaken kertomuksia sen ihmeistä, sen suuresta\nriistarikkaudesta, vuoriston äärettömistä metsistä, lumipeitteisistä\nvuorista, joiden huiput kohoavat taivasta kohti monta tuhatta jalkaa,\nhämäristä vuorten välissä olevista laaksoista, joihin ei kukaan\nmuu ollut milloinkaan astunut kuin ehkä joku kuljeksiva intiaani,\nkimaltelevista järvistä ja kuohuvista koskista, hirvittävistä\njyrkänteistä ja erämaista, joissa ei ollut jalan liikkuvaa eikä siivin\nlentävää, tuskinpa minkäänlaista kasvullisuuttakaan. Tällaisia ja muita\nihmeitä kertoi Jake, eikä hänen kuvailunsa riistänyt todellisuudelta\nmitään sen mielenkiinnosta eikä kauhuista.\n\n\"Pojat\", sanoi hän huitaisten kädellään länttä kohti, \"tuolla ovat\nmaat, jotka väikkyvät aina metsästäjän mielessä. Noitten vuorten\nrinteillä on riistaa tarpeeksi armeijankin ruoaksi puhumattakaan\nmajavista. Kokosin sieltä eräänä pyyntikautena kymmenen kimppua majavan\nnahkoja, mutta menetin ne kerran taistelussa mustajaloille. Ne ovat\nsuurenmoisia seutuja, aivan varmasti, ellemme ota huomioon noita\nintiaani-roistoja. Siellä onkin pidettävä silmät auki, pojat, tahi\nmuuten saattaa tukka lähteä päästä hyvin nopeasti.\n\n\"Mutta puhukaamme metsistäkin sananen puolueettomasti. Vuorten\nrinteillä kasvaa penikulmittain niin solakoita puita, ettette sellaisia\nole ikinä nähneetkään. Siellä on kahdensadanviidenkymmenen jalan\npituisia mäntyjä niin tiheässä kuin tuvan nurkalla olevassa pinossa\nhalkoja. Alue on sekä etelään että pohjoiseen satojen penikulmien\nlaajuinen, ja erittäinkin idässä ovat puut suuria. Suuria puita ei ole\nainoastaan siellä täällä, huomatkaa se, vaan melkein jokainen puu on\noikea ihme. Kirkkaanakin päivänä on noissa metsissä niin pimeä, että\ntarvitsisi melkein kynttilän nähdäkseen. Ja sitten nuo vuorten lomissa\nolevat laaksot järvineen, jotka ovat täynnä taimenia, ovat suloisimpia\npaikkoja, joissa metsästäjä voi rauhassa viettää yönsä, sanon sen\nteille suoraan.\n\n\"Siellä on yllin kyllin riistaa ja kalaa, ja jos olette kiintyneet\nsellaiseen roskaan, on siellä melkein kaikkia lajeja hedelmiäkin.\nSiellä on hirviä ja peuroja puhumattakaan majavista, puhvelit\nsamoilevat sinne itäisiltä aavikoilta, ruskeat ja mustat karhut\nasustavat siellä, ja jos haluatte jotakin parempaa, on siellä hirveän\nsuuria harmaita karhuja, vuorileijonia ja muita samanlaisia eläimiä.\n\n\"Turkisten kokoaminen käy siellä helposti, jos vain metsästäjä\noleskelee siellä tarpeeksi kauan. Tunnen tuon vuoriston kuudensadan\npenikulman pituudelta. Siellä ei ole yhtään vakinaista asukasta, eipä\njuuri punanahkojakaan, sillä tavallisesti samoilevat siellä vain\nsotajalalla olevat mustajalat.\n\n\"Olen nähnyt Bull Poundin laaksossa laumoja, joissa on ollut tuhatkin\nhirveä, ja muuallakin samanlaisia. Viettäessäni yksin yötäni nuotion\nääressä olen kuullut pantterien kiljuvan laaksossa kasvavien puiden\nsuojasta toisilleen kaikkialla ympärilläni, susien ulvonnan niiden\nahdistaessa hirviä pimeässä, karhujen murinan ja 'Vanhan Ephraimin'\npuhisemisen, ikäänkuin se olisi pelännyt joutuvansa alakynteen.\n\n\"Eivätkä ne paljoa pelänneet tultanikaan. Myrskyöinä olivat ne\nuseinkin niin rohkeita, että minun oli pakko kipaista johonkin puuhun\nniitä pakoon. Ne näyttivät haluavan tulla aivan tulilleni, koska\nkuulin selvästi niiden hiivinnän pensaikosta, ja näin silloin tällöin\nvälähdykseltä niiden silmätkin, kun nuotioni loimu sattui kohdistumaan\nniihin.\n\n\"Kun ihminen joutuu tuollaiseen tilanteeseen, tuntuu se melko\nkamalalta, sanon sen teille suoraan, pojat. Olen useinkin herätessäni\nyöllä nähnyt susien istuskelevan nuotion ympärillä näykkien toisiaan\nja muristen, kunnes olen karkoittanut ne kovasti karjaisemalla ja\nheittelemällä niitä palavilla kekäleillä. Ne poistuvat vain varjoon\ntullakseen sieltä jälleen hetken kuluttua näkyviin. Olen ollut\npeloissani kuin eläin nähdessäni niiden nälkäiset katseet ja pitkät\nvalkoiset hampaat niiden muristessa heittämilleni kekäleille. Ne niin\nsanoakseni palauttavat ihmisen takaisin luontoon, mutta vähitellen\noppivat nuokin pedot tietämään, mitä pyssyn paukahdus merkitsee.\n\n\"Siellä ololla on kumminkin ikävämpiäkin puolia. Olen ollut\nkuolemaisillani nälkään ruoan puutteessa ja saanut pureskella vain\nheinäsirkkoja. Niin, tuolla vuoristossa ei luullakseni ole enää minun\nIäiselleni vanhalle karhulle minkäänlaisia uusia kokemuksia.\"\n\nMutta me emme halua seurata vanhan Jaken yksityiskohtaista ja\njotensakin pitkäveteistä kuvausta tuon seudun ihmeistä. Meistä tuntuu\nnimittäin mielenkiintoisemmalta eläytyä niihin itse seuratessamme\nmetsästäjiämme heidän matkallaan vuoristoon.\n\nOlemme kertoneet, että matkustajat olivat saapuneet Askow-joen ja\nSaskatchewanin yhtymäkohtaan. Luonto muuttui siellä aivan kokonaan.\nJärvet, suolaiset kuin meri, kimaltelivat auringon paisteessa\nniiden rantojen ollessa paksusti suolan peitossa, virrat vahvasti\nsodapitoisine vesineen yhtyivät jokeen niiden paljaitten ja\npaahtuneitten rantojen muodostaessa suuren vastakohdan Saskatchewanin\nrehevää kasvullisuutta pursuavalle ympäristölle. Aavikot muuttuivat yhä\nkuivemmiksi, suuria halkeamia ilmestyi janoiseen maahan uhaten niellä\nkitaansa jokaisen varomattoman matkamiehen.\n\nHe olivatkin todellisuudessa saapuneet \"Suuren amerikkalaisen erämaan\"\npohjoiseen osaan, jossa ei ole juuri ollenkaan riistaa ja jossa,\nkäyttääksemme erään hyvin tunnetun kirjailijan kuvaavia sanoja,\n\"susienkin on pakko ulvoessaan nojautua hietakumpuihin\", sillä ne ovat\nniin laihtuneet alituisesta nälästä.\n\nTuossa hylätyssä maassa on kumminkin keitaitakin. Eräällä sivulla on\nmuutamia jyrkkärinteisiä pieniä kukkuloita, joiden terävät huiput\nkohoavat noin kolmesataa jalkaa kuivasta tasangosta, eivätkäpä\nyksityisetkään tällaiset kukkulat ole harvinaisia. Sellaisia, vaikkakin\nsuurempia, ovat Tetonit ja tuo kuuluisa Buttes Arkansasin rajalla.\nSurkastuneet pensaat, enimmäkseen artemisialajit, peittävät niiden\njyrkkiä rinteitä muodostaen jonkunlaisen siimeksen, joka, vaikka se\ntekeekin hyvin surullisen vaikutuksen, muodostaa hauskan vastakohdan\nautiolle ympäristölle.\n\nIlmastokin tuntuu kokonaan muuttuneen. Se näytti olevan täynnä\nvaloisia hiutaleita, jotka tanssivat ja kimaltelivat laskevan\nauringon synkän värisissä säteissä. Omituisia esineitä ilmestyi ja\nkatosi hyvin salaperäisesti, kalliot näyttivät uiskentelevan taivaan\nja maan välillä, ja puut kasvoivat latvat alaspäin kastellen niitä\nkimaltelevien järvien kylmässä vedessä.\n\nTällaiset mielikuvitukselliset esineet tanssivat matkailijaimme silmien\nedessä täyttäen Pierren ja Gaultierin mielen kauhulla. Heistä tuntui\nkuin he olisivat poistuneet olennaisesta maailmasta kauas sellaisiin\nseutuihin, joissa asuu vain peikkoja ja kyöpeleitä, jotka milloin\ntahansa voivat esiintyä kostaakseen kuolevaisten rohkeuden tunkeutua\nheidän salaperäiseen valtakuntaansa.\n\nNämä tunteet vahvistuivat, kun he sattuivat katsahtamaan eräälle noista\näsken mainitsemistamme kukkuloista ja näkivät muutamia luonnottomia\nmöhkäleitä häämöittävän suurina ja epäselvinä iltahelteen aiheuttaman\nautereen läpi. Niitä oli kolme, ja sikäli kuin metsästäjät voivat\nerottaa, repivät ne pensaikkoa juurineen maasta. Niiden takana olikin\nsitä jo suuria läjiä.\n\nPierre huomasi ensiksi nuo oudot eläimet, ja hänen huudahduksensa\nkäänsi vanhan Jaken huomion niihin.\n\nHeti kun tuo vanha vuoristojen asukas huomasi ne, huudahti hän:\n\"Jumalani, siellähän on kolme niin suurta karhua, etten ole moisia\nennen elämässäni nähnytkään!\"\n\nSilloin tarttui Gaultier pyssyynsä ja ennenkuin vanha Jake ennätti\nestää, ojensi hän sen ampuen lähimmäistä petoa, johon oli veneestä\ntuskin sataa viittäkymmentä metriäkään.\n\n\"Voi sentään\", huusi Jake, \"olet suurin pölkkypää, jonka milloinkaan\nnainen on synnyttänyt. Luuletko sinä voivasi haavoittaa kuolettavasti\n'Vanhaa Ephraimia' tältä matkalta yhdellä luodilla? Katso nyt, mitä\nolet tehnyt!\"\n\nOlikin jo todella viimeinen hetki ryhtyä varovaisuustoimenpiteihin,\nkoska tuo karhu, jota Gaultier oli ampunut, raivoissaan saamansa haavan\naiheuttamasta tuskasta laukkasi jokea kohti, sen molempien toverien\nseuratessa sen kintereillä ja kaikkien kolmen karjahdellessa hurjasti.\n\n\"Toiselle rannalle!\" huusi Pierre ja heidän meloessaan kaikin voimin\nhalkoi kanootti nopeasti vettä.\n\nPaikka, josta karhut huomattiin, oli melkein vastapäätä Askow-joen\nsuuta, ja sen poikki suuntasivatkin metsästäjät kulkunsa. Juuri kun\nhe pääsivät Saskatchewanin yli, ilmaisi heidän takaansa kuuluva\näänekäs loiskahdus, että ensimmäinen karhu oli jo hypännyt virtaan, ja\nkatsoessaan sinnepäin näkivätkin he sen suuren pään sen voimakkaasti\nhalkoessa vettä takaa-ajaessaan.\n\nToiset karhut olivat pysähtyneet rannalle näyttäen seuraavan asioiden\nkehittymistä hyvin tarkkaavaisesti. Nuo kömpelöt hirviöt nousivat\ntakajaloilleen suurista ruumiistaan huolimatta huitoen ilmaa äärettömän\nsuurilla etukäpälillään tavalla, mikä muissa olosuhteissa olisi\nhuvittanut metsästäjiämme suuresti. Mutta tällä haavaa oli heidän\ntarkkaavaisuutensa kiintynyt muualle.\n\nKoska Jake oli usein kertonut taisteluistaan harmaita karhuja vastaan,\nasettuivat molemmat nuorukaiset nyt mielellään hänen johdatettavakseen.\n\"Näette kai tuon joen mutkan tuolla vastapäätä?\" sanoi hän katsottuaan\nhetkisen takaa-ajajaa. \"Luullakseni saamme sen varmasti sinne. Nuo\nmolemmat toiset suuret otukset eivät näytä olevan hyvinkään halukkaita\ntaisteluun, mutta jos ne huomaavat toverinsa joutuvan vaaraan, tulevat\nne luultavasti avuksi. Mutta mutkan toiselle puolelle eivät ne\notaksuttavasti ymmärrä tulla.\"\n\nNyt oli karhu jo uinut Saskatchewanin poikki ja lähestyi nopeasti\nkanoottia laukatessaan Askowin rantaa pitkin. Kun se pääsi erääseen\nmetsästäjiä vastapäätä olevaan niemekkeeseen, syöksyi se jälleen veteen\nja ui äänekkäästi muristen nopeasti virran poikki.\n\n\"Nyt, pojat\", huudahti Jake, \"on teidän aika näyttää ampumataitoanne!\nAntakaa kanootin ajelehtia ja tarttukaa pyssyihinne.\" Kuultuaan käskyn\nkohottivat nuorukaiset aseensa.\n\nAinoastaan noin viisikymmentä metriä erotti heidät enää raivostuneesta\npedosta, jonka pienet ilkeät silmät hehkuivat niin äärettömän\npahansuovasti kuin se jo olisi saanut saaliinsa käpäläinsä väliin.\nPierren laukaus kajahti ja tarkasti tähdätty luoti sattui karhun\notsaan, mutta kimposi takaisin luusta aiheuttamatta muuta kuin\nlihahaavan.\n\nSillä oli kumminkin sellainen vaikutus, että se osaksi löi karhun\ntainnoksiin, ja sen pyöriessä vedessä ampuivat metsästäjät siihen\nyhteislaukauksen, joka värjäsi veden pedon verellä. Mutta tuon eläimen\nelinvoima oli niin suuri ja sen raivo niin hillitön, että sen saamat\nhaavat näyttivät vain kiihdyttävän sen vihaa.\n\nSen pää oli nyt yhtenä ainoana haavana ja hyytyvä veri tahtoi sokaista\nsen silmät, mutta kun se aukaisi suuren kitansa näyttäen valkoisia\nhampaitaan, selveni metsästäjille, ettei sen kyky tehdä pahaa ollut\nvielä ollenkaan vähentynyt. Se oli nyt tullut niin lähelle kanoottia,\nettä estääkseen sen pääsemistä käsiksi hauraaseen veneeseen, joka olisi\nheti kaatunut, oli metsästäjien pakko luopua pyssyistään ja tarttua\nmeloihin jälleen. Jättäen kanootin ohjaamisen poikien toimeksi tähtäsi\nJake tarkasti pitkällä pyssyllään ja laukaisi.\n\nHetkeksi katosi karhu kokonaan vaahtoon, kun hurjistunut eläin myllersi\nveden sekaisin. Sitten se kääntyi rantaa kohti ja makasi pian avutonna\nhietikolla.\n\n\"Hei, luulenpas, että se lääke vaikutti!\" huudahti vanha Jake. \"Eläköön\nvanha toverini! Siinä on sentään pyssy, joka tietää tehtävänsä!\"\n\nMetsästäjät meloivat nyt kanootin melkein voimattoman vihollisensa\nviereen ja sitten kuin kukin oli saanut tarkan tähtäimen, ampuivat he\nyhtaikaa. Suonenvedon tapaiset nytkähdykset värisyttivät tuon suuren\neläimen ruumista, kuului rykäisy, jota seurasi verensyöksy kidasta ja\nkaikki oli ohi.\n\nNoustuaan maihin lähestyivät metsästäjät sitä varovaisesti, sillä\nvaikka harmaa karhu olikin nähtävästi kuollut, oli se kumminkin\npeloittava otus. Kun he heittämällä kiviä saivat varmuuden, ettei karhu\nenää kyennyt jatkuviin pahantekoihin, rupesivat he tutkimaan saalistaan\ntarkemmin.\n\n\"Onpa tämä oikea hirviö, pojat, vai mitä\", sanoi Jake tutkittuaan\näärettömän suurien etukäpälien ympärysmittaa ja tehtyään useita\nmittauksia. \"Olen nähnyt vain yhden suuremman tuolla Kaliforniassa,\njossa karhut kasvavat kookkaammiksi kuin täällä. Näöstä päättäen luulen\ntämän pedon painavan noin tuhat naulaa. Mutta tulkaa nyt! pojat! On jo\nmelkein pimeä ja meidän on vielä etsittävä leiripaikka yöksi.\"\n\nKoska paikka soveltui tarkoitukseen, purkivat metsästäjät kanootin\nsisällön maalle. Sylintäydestä kuivaa artemisiaa saatiin surkea ja\nriittämätön nuotio, mutta huolimatta siitä paneutuivat päivän vaivojen\nja jännitysten väsyttämät metsästäjät, sitten kun he olivat syöneet\ntukevan illallisen, pitkäkseen sen viereen jalat tuleen päin, ja\nkietouduttuaan huopiinsa olivat he pian unhon mailla.\n\n\n\n\nVIII.\n\nHARMAASTA KARHUSTA.\n\n\nVaikka uni, johon väsymys oli vaivuttanut metsästäjät, olikin\nvirkistävä ja syvä, ei heidän kumminkaan sallittu siitä kauan nauttia.\n\nLäheisyydestä kuuluva omituinen melu herätti ensin Jaken. Kun hän\nkohottautui kyynärpäänsä varaan, pani näky, joka sattui hänen\nsilmiinsä, hänet nopeasti herättämään toiset. Hän teki sen kumminkin\nvarovaisesti kehoittaen samalla, että nuorukaiset olisivat aivan hiljaa.\n\nYö oli kolea ja kirkas kuu purjehti korkealla taivaalla muuttaen noiden\nseutujen kristallikirkkaassa ilmassa yön melkein päiväksi.\n\n\"Katsokaahan tuonne, pojat!\" sanoi Jake. \"Vanhan Ephraimin molemmat\nveljet ovat tulleet katsomaan häntä.\"\n\nJa todellakin näkivät sekä Pierre että Gaultier, että pari suurta\neläintä liikuskeli kuolleen karhun ympärillä istuen silloin tällöin\nsuorina takajaloillaan sillä tavalla, ettei niiden lajista voinut\nolla epäilystäkään. Silloin tällöin murahtelivat ne hiljaa tahi\nkarjahtelivat hurjasti, kun ne nuuskivat kaatuneen toverinsa ruumista.\n\nNähtävästi eivät ne vielä olleet huomanneet leiriä, joka onneksi\noli noin sadan metrin päässä paikasta, johon karhu oli kuollut, ja\nkauempana ylöspäin virtaa. Jos se olisi ollut alempana, olisi se\nollut juuri noiden molempien peloittavien hirviöitten tiellä, jotka\nnähtävästi olivat seuranneet kuolleen toverinsa jälkiä. Ne olisivat\nepäilemättä hyökänneet heti nukkuvien metsästäjien kimppuun ja\nyllättäneet heidät siten hyvin peloittavissa olosuhteissa.\n\nIkäänkuin lumottuina katselivat miehet karhujen liikkeitä. He koettivat\nolla niin hiljaa kuin suinkin, koska pieninkin ääni olisi voinut\nilmaista heidät, missä tapauksessa heidän kuolemansa olisi ollut\nmelkein varma. Artemisia-varpujen muodostaman huonon suojan takaa\nvoivat he seurata noiden raivostuneitten eläinten hommia, joita he\neivät voineet ensin ollenkaan ymmärtää.\n\nSitten kuin karhut olivat nuuskineet kuollutta toveriaan vähän aikaa\nasettuen samalla mitä eriskummaisimpiin asentoihin, tarttuivat ne\nraatoon vetäen sen noin viidenkymmenen metrin päähän. Sitten ne\nkaivoivat metsästäjien suureksi hämmästykseksi suurilla käpälillään\nhirmuisen määrän soraa peittäen sillä täydellisesti toverinsa.\nLopetettuaan työnsä nähtävästi suureksi mielihyväkseen alkoivat ne\nmetsästäjien suureksi kauhuksi lähestyä verkalleen leiriä.\n\n\"Nyt ne huomaavat meidät varmasti!\" huudahti Pierre. \"Rientäkäämme\nkanoottiin, sillä se on meidän ainoa turvamme!\"\n\nMiehet hyppäsivät seisoalleen ja työnsivät kanootin vesille niin\nnopeasti kuin suinkin. Heillä oli tuskin aikaa sulloa siihen\nmatkatavaroitaan ja asettua paikoilleen, kun nuo molemmat hirviöt\nhuomasivat heidät. Eläimet pysähtyivät heti ja istuutuivat huitoen\nkäpälillään ilmaa ja karjahdellen hurjasti.\n\nNe päättivät nähtävästi hyökätä, sillä ne laskeutuivat jälleen kaikille\njaloilleen alkaen kömpelösti laukata ja pysyen siten koko ajan kanootin\nkohdalla, vaikka Pierre ja Jake meloivatkin henkensä edestä.\n\nMetsästäjät olivat lähteneet pakoon myötävirtaa tahi Saskatchewania\nkohti, jonne oli tuskin kolmeasataa -metriäkään. Välillä oli kumminkin\nmuudan mutka, jonka kohdalla joen toinen ranta työntyi niin kauas\nvirtaan, että se siltä kohdalta oli hyvin kapea. Karhut suuntasivat\nkulkunsa juuri tuota paikkaa kohti aikoen nähtävästi syöksyä jokeen\nkatkaisemaan kanootin kulkua.\n\n\"Toiselle rannalle!\" huusi Pierre. \"Jos ne pääsevät hyökkäämään\nkimppuumme ollessamme kanootissa, olemme hukassa.\"\n\nMelat painuivat syvempään ja kevyt vene liukui nopeasti joen itäisen\nrannan turviin. He saavuttivat niemen ja äänekkäästi hurraten kiersivät\nmetsästäjät sen juuri kun ensimmäinen karhu tuli rannalle parikymmentä\nmetriä taempana. Se syöksyi heti jokeen, jonne sen toverikin sitä\nseurasi.\n\nJaken ja Pierren äärimmäiset ponnistukset voivat tuskin pitentää\nvälimatkaa, joka erotti heidät takaa-ajajista. Vähään aikaan ei puhuttu\nsanaakaan, sillä kaikki tunsivat melovansa henkensä edestä, koska ei\nollut epäilystäkään, millaiseksi heidän kohtalonsa muodostuisi, jos\nnuo kostonhimoiset hirviöt, joiden raivo näytti vain kiihtyvän, heidät\nvoittaisivat.\n\n\"Koira vieköön koko pedot!\" huudahti vanha Jake vihdoin. \"Tämä\nkiskominen siirtää vanhat olkapääni sijoiltaan. Kas tässä, nuori mies\",\nsanoi hän Gaultierille, \"tartuhan tähän melaan sillä aikaa kuin minä\nesitän niille vanhan toverini.\"\n\nSanottuaan sen ojensi hän melan Gaultierille tarttuen pyssyynsä.\n\nJohtava karhu oli nyt noin parinkymmenen metrin päässä heidän takanaan,\nja metsästäjät näkivät aivan selvästi sen suuren pään sen halkoessa\nkuun valaisemaa vettä. Jake tähtäsi tarkasti ja laukaisi.\n\nVanhan metsästäjän luoti sattui paikalle. Karhu myllersi veden hetkeksi\naivan sekaisin taistellessaan raivokkaasti ja pärskyttäen kuohua\nkorkealle ilmaan. Sen ponnistukset heikkenivät kumminkin pian ja kun\nliikkeessä ollut vesi tyyntyi, eivät metsästäjät enää nähneet koko\neläintä.\n\nKun jäljelläoleva karhu huomasi toverinsa kohtalon, murahti se pelosta\nluopuen heti takaa-ajosta ja ruveten uimaan rantaa kohti. Metsästäjät\nsallivat sen nousta maihin ahdistamatta sitä, ja Pierre ja Gaultier\nonnittelivat Jakea tuon onnellisen laukauksen johdosta, joka oli\npelastanut heidät ilmeisestä suuresta vaarasta.\n\n\"Niin, olihan se onnellinen laukaus\", vastasi vanhus, \"kuten useimmat\nmuutkin ampumani, sitä ei voida kieltää. Tosiasia kuitenkin on, että\nvanhaa Ephraimia ei usein kellistetä yhdellä ainoalla tarkastikaan\nammutulla luodilla. Ei, se on sitkeähenkinen peto, joka vaatii täyden\nannoksen lyijyä ennen antautumistaan. Saamme mielestäni kiittää\nonneamme, että näin hyvin selviydyimme asiasta. Nyt on meidän parasta\nleiriytyä paikalle, jossa näimme nuo hirviöt ensin. Sinne ne eivät enää\ntule, siitä saatte olla aivan varmat.\"\n\nHe suuntasivat senvuoksi kanoottinsa Saskatchewanin toiselle rannalle\nja muutamien minuuttien kuluttua nousivat he maihin erään kukkulan\njuurelle. Sinne he leiriytyivät toisen kerran sinä yönä, söivät toisen\nillallisen muistellen sen kestäessä voittamaansa taistelua.\n\nHeidän keskustelunsa koski erittäinkin karhujen omituista\nkäyttäytymistä silloin kun ne hautasivat kuolleen toverinsa. Vanha\nJake, joka tunsi tuon eläimen perinpohjin, kuvasi tovereilleen\nmielenkiintoisesti sen elintapoja, joista otamme osan tähänkin niiden\nlukijoiden varalta, joita sellainen ehkä huvittaa.\n\nEmme halua kumminkaan tehdä sitä Jaken omilla sanoilla, jos vain\nsuinkin voimme sen välttää, vaan koetamme sanoa samat asiat lyhyemmästi.\n\nOn todistettu asia, että harmaa karhu on amerikkalaisen metsästäjän\nkaikkein kauhein vihollinen. Sen hurjuus on niin tunnettu, ettei kukaan\nmetsästäjä hyökkää sen kimppuun, elleivät olosuhteet ole hänelle niin\nsuotuisat, että hän voi vaaratta sen tehdä.\n\nHarmaat karhut kasvavat suurimmiksi Kalifornian vuoristossa, missä ne\njoskus saavuttavat tuon äärettömän painon: kahdeksantoistasataa naulaa\nja enemmänkin. Niiden paino näyttää vähenevän sitä mukaa kuin edetään\npohjoista kohti, kunnes Brittiläisessä territoriossa tuhannen naulan\npainoinen eläin on jo tavattoman suuri.\n\nErehdyksestä luullaan ruskeata karhua usein harmaaksi karhuksi, koska\nniiden turkki muutamin paikoin on aivan samanvärinen. Harhailija,\neräs toinen laji, on melkoista pienempi, tavataan useammasti eikä ole\nhetikään niin raivoisa kuin sen kauhistuttava veli.\n\nHarmaan karhun kynnet ovat kuusi tuumaa pitkät muistuttaen enemmän\nlehmän sarvia kuin nelijalkaisen pedon kynsiä. Tämän pedon jäljet ovat\nkahdeksantoista tuumaa pitkät, joista kaksitoista tulee sen suuren\njalan osalle. Eläin on kaikkiruokainen syöden kaikenlaista lihaa\naivan yhtä mielellään kuin juuria ja juurikasveja, kuten nauriita ja\npalsternakkoja.\n\nSe voi hyökätä täysikasvuisen puhvelihärän kimppuun ja antaa sille\nvahvalla käpälällään sellaisen lyönnin, että se tappaa eläimen\nsiihen paikkaan. Sitten vetää peto sen hitaasti johonkin mukavaan\npaikkaan, mutta jos \"Vanha Ephraim\" on nälissään, syö se sen heti\ntappamispaikalla.\n\nHarmaa karhu ei kuten musta karhu osaa kiivetä, mutta se korvaa tuon\npuutteellisuutensa kärsivällisyydellä, jolla se vahtii puuhun paennutta\nsaalistaan. On sattunut tapauksia, jolloin metsästäjiä on näin\npidetty vangittuina useita tunteja, jopa vuorokausiakin. Vanhan Jaken\nkokemukset käsittivät monta sellaista tapausta, joita hän muisteli\nseuraavaan tapaan:\n\n\"Noin kymmenen vuotta sitten sattui tapaus, josta aion nyt teille\nkertoa. Metsästelin silloin eräällä joella, joka laskee vetensä\nYellowstonen järveen. Se olisi hauska paikka, ellei siellä olisi noita\nSioux-roistoja. Siellä on miehen oltava varuillaan, ellei hän halua\nmenettää päänahkaansa, sen saatte huoleti uskoa.\n\n\"No niin, olin koonnut jo aikamoisen kimpun majavannahkoja ja aioin\nhetimiten lähteä Laramie'hin myymään saalistani. Viritin ansani\nviimeisen kerran ja aamulla menin niitä kokemaan. Olin saanut ne jo\nkaikki kootuksi paitsi viimeistä, joka oli eräässä paikassa, missä joki\nsyöksyi erääseen kuiluun. Patoni oli juuri tuon putouksen niskassa. Sen\nläheisyydessä ei ollut muita puita kuin muutamia suuria kuusia, ja sain\nkiittää onneani, että ne kasvoivat siinä, sillä siellä se tapahtui.\nOlin juuri nostamaisillani ansaa, johon oli tarttunut takajalastaan\nkomea urosmajava, kun kuulin takaani tohauksen kuin puhvelihärän\npuhinan. Arvaatte kai sanomattanikin, ettei siinä kauan viipynyt, kun\nminulla jo oli vanha toverini kädessäni kaiken varalta. Kun käännyin\nkatsomaan, näin mitä suurimman karhun istuvan jonkun matkan päässä\ntarkastamassa tilannetta.\n\n\"Niin, pojat, en ollenkaan häpeä tunnustaa, että säikähdin. Jalkani\ntuntuivat omituisen raskailta ja hiukseni nousivat pystyyn, kunnes\nluulin niiden irtautuvan päästäni. Näin heti, että peto oli harmaa\nkarhu, jolla ei ollut hyvä mielessä, sillä sen pienet silmät kiiluivat\npahansuovasti. Kuta kauemmin tarkastelin ilkiötä, sitä vähemmän siitä\npidin. Tiesin, että minun oli joko taisteltava tahi lähdettävä pakoon,\nja olin varma, että ellen voisi kaataa sitä ensimmäisellä laukauksella,\nolisivat päiväni luetut. Katsoessani solaan huomasin erään kuusen\nkasvavan muutamalla kallion kielekkeellä noin sadan metrin päässä niin,\nettä sen oksat ulottuivat puron yli. Tiesin, että jos voisin päästä\ntuon puun luokse, niin pelastuisin.\n\n\"Karhu oli minusta noin viidenkymmenen metrin päässä. Kysymys oli nyt\nvain siitä, salliiko se minun päästä pengermälle ennen hyökkäämistään\nkimppuuni. Koska oli hyödytöntä tiedustella sitä pedolta, läksin\njuoksemaan puuta kohti. Kuulin karhun murahtavan, kun se laskeutui\nkaikille neljälle, ja kivet sinkoilivat ympäriinsä sen laukatessa\njäljessäni. Luullakseni suoriuduin tuosta sadasta metristä yhtä\nnopeasti kuin öljytty salama. Päästessäni puun luo oli karhu noin\nkolmenkymmenen metrin päässä. Heitin vanhan toverini remmistä olalleni\nja aloin kiivetä puuhun hilautuen sekä ylös että eteenpäin, sillä puu\nkasvoi yhtä paljon sivulle kuin ylöskinpäin. Puu ei siis ollut mikään\nhyvä turvapaikka, sillä karhu voi seurata minua sen puoliväliin, jossa\npuu mutkistui ylöspäin. Ennätin juuri päästä turvaan, kun Vanha Ephraim\nsaapui penkereelle.\n\n\"Se oli aivan raivoissaan, sitä ei voitu epäilläkään. Sen kämmenet\nolivat jalan pituiset ja niissä olevat kynnet puolet sen vertaa. Näytti\naivan siltä kuin tuo ilkiö olisi vaihtanut kyntensä puhvelin sarviin.\nTarkasteltuaan puuta hetkisen asetti se varovaisesti etukäpälänsä\npuulle, astui jonkun askeleen, kunnes se sai takakoipensakin sille\nalkaen varovaisesti lähestyä minua. Puu oli noin yhdeksänkolmatta\njalkaa puron yläpuolella. Tiesin varmasti hyvin tähdätyn luodin voivan\nsyöstä pedon puusta jokeen. Asetin vanhan toverini erääseen oksan\nhaaraan ja odotin, kunnes karhu oli aivan liikkumatonna, jolloin\nammuin sitä silmien väliin. Silloin, pojat, olisi teidän pitänyt olla\nkatsomassa karhun keikahdusta. Nauroin melkein kuollakseni. Ensin\nse nousi istumaan peräpakaroilleen, muristen pelosta ja raivosta,\nmutta juuri silloin liuskahtikin sen toinen takajalka ja ennenkuin se\nennätti päästä jälleen tasapainoon, putosi se päistikkaa puroon, jonka\npohja oli täynnä suuria teräväpäisiä kallioita kuin heinäsuovia. Se\nputosi päälleen muutamalle sellaiselle. Minun ei tarvinnut ampua enää\ntoista kertaa, sillä karhun kallo murskautui ja sen aivot pärskähtivät\nkivelle. Niin se tapahtui. Nylin siltä nahan ja vein sen samaan\npaikkaan, jossa säilytin majavan nahkojanikin.\n\n\"Ei ole kumminkaan aina sanottu, että 'Vanha Ephraim' häviää\ntaistelussa. Näin kerran, miten harmaa karhu vetäisi eräältä\nhauskimmalta toveriltani, mikä milloinkaan on kuljettanut nahkoja,\npäänahan silmille ja kaikki vaatteet siekaleiksi. Ne ovat epäilemättä\nhurjia petoja, ja mieluummin tapan pari intiaania päivässä kuin yhden\nkarhun.\"\n\nVanha metsästäjä keskeytti nyt tässä kertomuksensa voidakseen leikata\npitkän pätkän James River tupakkaa, jota hän alkoi pureskella suurella\nnautinnolla. Jauhettuaan sitä jonkun aikaa hampaittensa välissä\nsammutti hän nopeasti muutaman kirkkaasti palavan kekäleen hyvin\ntähdätyllä sylkiruiskahduksella ja lisäsi:\n\n\"Pääsin siis tuosta pälkähästä suuremmitta vaurioitta, ja toivon vain,\nettä aina olisin yhtä onnellinen. Kerron teille melkein samanlaisen\ntapauksen, joka sattui minulle juuri tähän aikaan viime vuonna. Olin\nsaanut toverikseni erään toisen miehen?- olette ehkä kuulleet hänestä\npuhuttavankin, sillä hän on hyvin tunnettu täällä vuoristossa. Häntä\nsanotaan 'Kotka-Jaakoksi', ja hän on yhtä taitava metsämies kuin\nminäkin. No niin, poistuttuamme Santa Féstä menimme Grandon poikki\npäästäksemme Anahuacin piiriin. Siellä sanottiin olevan paljon riistaa\nja olimme senvuoksi oikein innoissamme. Ensin saimme kokea hieman\nnälkääkin, sillä intiaanit olivat hajoittaneet ja karkoittaneet kaiken\nriistan lähiseuduilta. Olimme juuri saapuneet perille ja haimme sopivaa\nyöpaikkaa seitsemäntenä päivänä matkalle lähdöstämme, kun Jaakko muisti\nerään entisen pari penikulmaa etelämpänä olevan varastonsa. Hän läksi\nsenvuoksi hakemaan saalistaan parilla muulillamme sillä aikaa kuin minä\nirroitin satulan vanhan tammani selästä ja sidoin sen liekaan.\n\n\"Olimme leiriytyneet sievään pieneen laaksoon, jossa kasvoi muutamia\npienenlaisia puita siellä täällä. Niiden välissä oli matalahkoa\npensaikkoa. Vuorten rinteillä oli suuria kallionlohkareita, mutta\nlaakso oli niistä vapaa eikä niitä ollut puronkaan rannalla, jossa\nhevosellani oli oivallinen laidun. Koska ei minulla silloin ollut\nmitään erikoista tehtävää, läksin kukkulan laelle tarkastelemaan\nympäröivää seutua. Kukkulalle ei ollutkaan pitkälti, ja sieltä näin\npohjoisessa olevan kauniin metsän ja sen keskeltä kohoavien kukkulain\nhuiput. Metsän vierellä jatkui aavikko näkymättömiin.\n\n\"Seutu näytti miellyttävältä ja riistarikkaalta. Ajattelin juuri tuota\nhetkisen tehden suunnitelmia, kun leiristämme alkoi äkkiä kuulua\näänekästä melua. Olin kulkenut niin kauaksi, etten voinut nähdä sinne,\nmutta voin selvästi kumminkin kuulla vanhan tammani korskunnan ja\nkavioiden kopseen, kun se koetti päästä irti, mutta ei voinut. Riensin\nniin nopeasti kuin suinkin katsomaan, mikä siellä oli hätänä, ja\nnäky olikin katsomisen arvoinen. Niin, siellä ajoi melkein elefantin\nkokoinen karhu vanhaa tammaani ympäri leiriä, sillä olin köyttänyt\neläinraukan niin lujasti, ettei se päässyt irti. Se laukkasi puolelta\ntoiselle ja ympäri paalua pedon seuratessa sitä kintereillä ja silloin\ntällöin kompastuessa köyteen. Saatte uskoa, että jouduin nopeasti\npaikalle ja ammuin luodin, joita menee kuusikymmentä naulaan, 'Vanhan\nEphraimin' otsaan. Mutta juuri silloin kun painoin liipaisinta,\nliikautti se päätään ja luotini sattuikin väärään paikkaan. Se\nhaavoittui lievästi ja, mikä oli pahinta, se sai pian selville, missä\nminä seisoin pensaikossa. Heti kun se huomasi minut, läksi se tulemaan\nkohti.\n\n\"Tilanne näytti hyvin uhkaavalta. Tiesin vallan hyvin, ettei minun\nkannattanut ruveta ahdistamaan sitä puukollani, jonka karhu heti\nolisi lennättänyt kädestäni. En niin ollen voinut turvautua muuhun\nkuin yhteen keinoon. Kumarruin pensaston taakse ja kiersin sen\npuoliympyrässä. Juoksin hevostani kohti ja puolessa minuutissa olin\nsatulassa. 'Vanha Ephraim' vainusi kumminkin jälkeni, sillä samalla\nsyöksyi se pensaikosta suoraan minua kohti. Kun kannustin hevostani\nsaadakseni sen laukkaamaan, voitte ymmärtää, että sydämeni lakkasi\nmelkein sykkimästä huomatessani, etten kiireissäni ollut muistanutkaan\nirroittaa köyttä. En päässyt siis hevosineni mihinkään, vaan meidän\noli pysyttävä paikoillamme ja odotettava tuon raivostuneen pedon\nhyökkäystä. Silloin, pojat, luistivat rukouksetkin, sen saatte uskoa.\n\n\"Pyssyssäni ei ollut latinkia ja ainoat aseeni olivat pistoolini ja\npuukkoni. Ymmärrätte kai, ettei niiden esille saamiseen mennyt minulta\npuolta vuotta, vaikka tunsinkin, että päiväni olivat melkein lasketut,\nsillä en toivonut ollenkaan, että voisin tehdä karhun vaarattomaksi\nyhdellä laukauksella.\n\n\"Tämän kertominen vie hieman aikaa, mutta tuo kaikki kävi yhtä nopeasti\nkuin salaman leimahdus. Vanha tammani korskui ja hyppi, kun karhu nousi\ntakajaloilleen noin neljän metrin päässä meistä. Hevoseni koetti kaikin\nvoimin päästä karkuun, mutta köysi ei katkennut. Kumarruin niin kauas\neteenpäin sen kaulalle kuin suinkin vain voin, koettaen puukollani\nauttaa sen ponnistuksia, mutta eläin-raukka hyppi ja syöksähteli\nsinne tänne niin, etten onnistunut, ja ennenkuin ennätin saavuttaa\ntasapainoni jälleen lensin päälleni satulasta. Huudahdin kauhusta ja\nennenkuin ennätin laskea kolmeen syöksyi karhu kimppuuni. Mutta juuri\nkun peto oli minusta noin kolmen metrin päässä ja luulin jo olevani\nmennyttä miestä, kuulin pyssyn paukahduksen ja luodin läjähdyksen\nsen tunkeutuessa karhun korvaan. Se karjaisi kamalasti nousten\ntakajaloilleen, mutta ei pysynytkään siinä asennossa, vaan laskeutui\nheti kaikille neljälle alkaen pyöriä kuin hullu, sillä luultavasti pani\nluoti sen pään sekaisin. Huomattuani sen unhottaneen minut ammuin sitä\npistoolillani ja saatuani pyssyni käsiini pakenin pensaikkoon. Mutta\nse oli tarpeeton teko, sillä 'Kotka-Jaakon' ampuma luoti riitti ja\nvähemmässä kuin minuutissa oli meillä ilo katsella 'Vanhan Ephraimin'\nkuollutta raatoa. Mielestäni oli pelastukseni ihmeellinen, vaikka\nihmeitä niin harvoin tapahtuukin. En minä eikä vanha tammanikaan olleet\nsaaneet naarmuakaan, ja siis suoriuduimme asiasta niin onnellisesti.\"\n\nPierre ja Gaultier olivat huvitettuina kuunnelleet vanhan Jaken\nkertomusta, ja koska päivän koittoon vielä oli monta tuntia,\nkietoutuivat he makuuhuopiinsa vaipuen jälleen raskaaseen uneen, josta\nhe eivät heränneet ennenkuin aurinko oli korkealla taivaalla lähettäen\ntulisia säteitään heitä ympäröivään kuivaan erämaahan.\n\n\n\n\nIX.\n\nTAISTELU INTIAANEJA VASTAAN.\n\n\nKun nuorukaiset nousivat, huomasivat he vanhan Jaken poistuneen\nleiristä kanootilla, mutta nähtyään, ettei Jake ollut ottanut\ntavaroitaan mukaansa, ei hänen poissaolonsa heitä sen enempää\nhuolettanut. Sillä aikaa kuin Pierre sytytti tulen, täytti Gaultier\nkattilan vedellä, makuuhuovat käärittiin kokoon ja muutkin matkatavarat\nasetettiin sellaiseen kuntoon, että matkalle lähtö voi tapahtua\nnopeasti. Heidän yksinkertainen ateriansa oli pian valmis, ja he\nkeskustelivat juuri odottaisivatko he toverinsa palaamista ennen\nruoalle rupeamistaan, kun tämä ilmestyi näkyviin leirin läheisyydessä\nolevasta Askow-joen mutkasta meloen kanoottia eteenpäin nopein vedoin.\nMuutamien minuuttien kuluttua törmäsi kanootin keula hiljaa joen\nhiekkarantaan ja vanha Jake nousi maihin verisin käsin ja käsivarsin.\n\n\"No mutta, Jake\", sanoi Pierre, \"miksi olette noin verissänne? Mitä\nolette tehnyt? Toivoakseni ette ole haavoittunut?\"\n\n\"En ollenkaan, poikaseni\", vastasi metsästäjä. \"Kävin vain nylkemässä\ntuon viime yönä ampumamme karhun. Mielestäni ei ollut mitään syytä\njättää nahkaa mätänemään ja sen vuoksi kävin sen noutamassa pois.\nMutta syökäämme nyt nopeasti\", lisäsi hän, \"ja lähtekäämme sitten\nheti matkalle. Seuraavaan leiripaikkaan on pitkä matka, ja meidän on\ntyöskenneltävä ankarasti koko päivä ehtiäksemme sinne ennen pimeätä.\"\n\nHe istuutuivat siis nuotion viereen tyydyttäen hiukaavan nälkänsä\nkuivatulla puhvelin lihalla ja kahvilla. Kuten otaksuttavaa olikin,\neivät he pitentäneet tarpeettomasti aamiaistaan, jossa ei ollutkaan\nmitään erinomaisia herkkuja tarjolla. Syötyään kokosivat he nopeasti\ntavaransa sijoittaen ne kanoottiin ja katsottuaan vielä kerran, ettei\nmitään ollut unhottunut, asettuivat he paikoilleen ja pian halkoi\nheidän kanoottinsa Saskatchewanin nopeasti virtaavaa vettä.\n\nHe matkustivat nyt muutamia päiviä länteen päin niin nopeasti kuin\nvirran voima ja kanootin paino vain sallivat, pysähtyen ainoastaan\nsyömään päivällistä ja noin tuntia ennen auringonlaskua valmistamaan\nkaikki valmiiksi yön viettoa varten.\n\nSeudut näyttivät kokonaan asumattomilta. Joen kummallakin\nrannalla jatkuivat aavikot taivaanrannalle asti, ollen aivan\nvailla kasvullisuutta ja voimatta hedelmättömyydellään ollenkaan\nilahduttaa metsästäjiämme. Kaukana lännessä näyttivät kumminkin nämä\nyksitoikkoiset aavikot kohoavan ja muodostavan matalia kukkuloita,\njotka sillä suunnalla muodostivat taivaanrannan, mistä sieltä täältä\nkohosi joku lumipeitteinen huippu. Jake kertoi tovereilleen niiden\nolevan Kalliovuorten korkeampia kohtia. Joen rannat alkoivat vähitellen\nkohota muuttuen muutamin paikoin aivan kallioisiksikin, joiden\nhuipuilla vuoristomänty kohotti tuuheata latvaansa tahi ojenteli\nvääriä oksiaan kauas ympäristöön. Seudun yksitoikkoinen kasvisto,\nollen vastapainona hedelmättömälle alueelle, jonka kautta metsästäjät\nviimeksi olivat kulkeneet, vaikutti heihin vihannuudellaan suoden\nheille samalla aavistuksen kylmistä varjoisista metsistä, joista Jake\nalituisesti kertoi.\n\nHe eivät kumminkaan ennättäneet poistua aavikolta joutumatta ensin\ntaisteluun entisten vihollistensa, mustajalkojen kanssa.\n\nKun he eräänä päivänä ponnistelivat muutamassa ahtaassa solassa, jonka\nrosoiset seinät kohosivat melkein pilviin joen kummallakin rannalla,\nsattui Gaultier katsahtamaan ylöspäin ja säikähti nähdessään useita\nintiaaneja, jotka niin pian kuin he näkivät tulleensa huomatuiksi\nalkoivat hurjasti huutaen vyöryttää kalliolta suuria kiviä ja\nlohkareita, jotka jyristen syöksyivät jyrkännettä alas jokeen muuttaen\nveden kuohuksi kanootin ympärillä.\n\nMuutamat villit, joilla oli pyssyt, riensivät lyhyen matkan päähän\nvastavirtaan päin piiloutuen kallioiden ja pensaitten taakse eräässä\npaikassa, jossa vuoren seinämä oli haljennut muodostaen jyrkän\nkallioisen rinteen jokeen päin. Sieltä voivat he pitää kanoottia\nparemmin silmällä odottaen sen lähestymistä ladatuin pyssyin. Mutta\nvanhan Jaken tarkat silmät, jotka tarkastelivat kaikkia ylhäällä,\nalhaalla, takana ja edessä olevia esineitä, huomasivat äkkiä kallion\nseinämässä suojapaikan juuri ylhäällä karjuvien villien alapuolella.\nSe työntyi esiin muodostaen jonkunlaisen pengermän. Hänen päätöksensä\noli heti valmis. \"Tuolla on meidän paikkamme!\" huudahti hän, ja samalla\npujahti kanootti kapeaan aukkoon, jossa he olivat turvassa ainakin\ntoistaiseksi.\n\n\"Saammepa kiittää onneamme\", sanoi Pierre, \"että ne näyttäytyivät juuri\ntässä paikassa. Jos ne olisivat hyökänneet kimppuumme tuolla alempana,\nolisi olomme muodostunut melko tukalaksi.\"\n\n\"Luullakseni\", sanoi Gaultier, \"ovat ne seuranneet meitä jonkun\naikaa. Noin puoli tuntia sitten olin näkevinäni jonkun liikkuvan joen\ntörmällä, mutta koska en ollut aivan varma, en puhunut mitään.\"\n\n\"Haluaisin mielelläni tietää\", sanoi Pierre, \"mihin heimoon ne\nkuuluvat. Minulla ei ollut aikaa tarkastella niiden sotamaalauksia.\"\n\n\"Mutta minullapa oli!\" huudahti vanha Jake. \"Tunsin noiden roistojen\ninhoittavat maalaukset sangen hyvin. Ne ovat mustajalkoja. Pojat\",\nlisäsi hän, \"olemme luullakseni joutuneet aika tiukalle. Jos poistumme\ntästä paikasta, vyöryttävät nuo ylempänä olevat paholaiset kiviä\nniskaamme upottaen kanoottimme, tahi jos pääsemme siitä leikistä ehein,\nnahoin, odottavat nuo tuolla ylempänä virran rannalla olevat meitä\npyssyineen. Mutta kyllä me niille sentään vielä näytämme, sen saavat ne\npian nähdä. Vanha Jake Hawken ei aio vielä antaa perään, ei ollenkaan.\"\n\nPierre kysyi vanhukselta, millaiset hänen suunnitelmansa olivat.\n\n\"Eivätpä juuri minkäänlaiset\", vastasi hän. \"Odottakaamme täällä,\nkunnes tulee pimeä. Siihen luullakseni ei kulu pitkääkään aikaa tämän\nsyvän kuilun pohjalla. Palatkaamme silloin vähän matkaa takaisin ja\nkiertäkäämme nuo haisunäädät toiselta puolelta. Ne eivät osaa odottaa\nmeitä siltä suunnalta ja silloin me annamme niille oikein isän kädestä.\"\n\nSeuraavien minuuttien kuluessa olivat metsästäjät melkein vaiti. He\nkuuntelivat tarkkaavaisesti jokaista ääntä, joka olisi voinut merkitä\nheidän vihollistensa lähestymistä tahi ilmaista heidän suunnitelmansa.\nMutta hiljaisuutta ei häirinnyt mikään muu kuin veden kohina kallioita\nvasten ja tuuli, joka puhalsi puuskittain näyttäen ennustavan myrskyn\nlähestymistä. Pierre, jota heidän läpi kulkemansa seudun kuivuus oli\nihmetyttänyt, kysyi vanhalta Jakelta, satoiko niissä seuduissa usein.\n\n\"Kyllä joskus\", vastasi metsästäjä, \"ja sitä minä juuri tässä\najattelinkin. On ilkeätä, jos tulee sellainen sade kuin joskus olen\ntäällä nähnyt.\"\n\n\"Kuinka niin?\" kysyi Gaultier. \"Tuntuuko läpimäräksi kastuminen teistä\nniin tukalalta?\"\n\n\"Ei!\" vastasi Jake hieman ärtyisästi, koska hän luuli nuorukaisten\nepäilevän hänen urhoollisuuttaan. \"Ei ollenkaan senvuoksi. Ettekö\nymmärrä, että jos rupeaa satamaan niin rankasti kuin täällä joskus\ntapahtuu, huuhtelee vesi meidät täältä kuin lastun. Vanhalla\nMississippilläkään ei ole yhtään venettä, joka voi kestää täällä\nsyntyviä tulvia, ja nuo yläpuolellamme olevat roistot tietävät sen\nkyllä, siitä saatte olla aivan varmat. Jos alkaa sataa täydellä\ntodella, kuten näyttää, hyökkäävät he kimppuumme, tuolla alempana. Olen\nsiitä aivan varma, poikaseni.\"\n\nTämä oli tilanteen uusi hämmästyttävä puoli, jollaista ei Pierrelle\neikä Gaultierille ollut sattunut milloinkaan ennen. He katselivat\ntarkasti vastapäisen rannan yläpuolelta näkyvää pimenevän taivaan\nkapeaa kaistaletta, ja sen poikki kiitävissä mustissa pilvissä näkivät\nhe pelkonsa toteutuvan. Sade valuikin jo todella suurin pisaroin,\nvaikkakin vielä harvakseen. Nopeat kovat vihurit puhalsivat joella\npannen sen pinnan vaahtoamaan, ja niiden väliajoilla kuului kaukaista\njyrinää ja vinkunaa, jotka näyttivät ennustavan luonnonvoimien\ntavatonta taistelua.\n\nMelkein tunnin istuivat metsästäjät hiljaa ajatuksissaan selvästi\ntilanteen vaarallisuuden järkyttäminä ja ehkä punniten paon\nmahdollisuuksia. He tiesivät varman kuoleman odottavan heitä siinä\ntapauksessa, että he joutuisivat intiaanein käsiin. He eivät tienneet\nhurjien vihollistensa lukumäärää eivätkä sitäkään, oliko niitä joen\nkummallakin rannalla. Mutta he lohduttivat itseään sillä, että virran\nnopeus ja myrskyisen yön pimeys auttavat heitä pakenemaan huomaamatta.\nTuo ajatus oli hieman nöyryyttävä, että heidän oli paettava ehkä\nhyvinkin pientä intiaanijoukkoa, jonka valtaama asema ainoastaan teki\nsen merkitykselliseksi. Avoimella kentällä eivät he olisi hetkeäkään\nepäröineet hyökätä melko suurenkin joukon kimppuun, koska he luottivat\naseihinsa ja omaan taitoonsa käyttää niitä. Tässä tapauksessa oli\nheillä kumminkin niistä hyvin vähän hyötyä, koska ei vihollista\nnäkynyt, kun sitä vastoin he itse olivat alttiit kaikille heitä vastaan\ntähdätyille heittoesineille.\n\nHeidän ollessaan syventyneinä näihin ikäviin ajatuksiin oli pimeys\njo kokonaan kietonut joen vaippaansa. Korkealla heidän yläpuolellaan\npaljasti kumminkin vielä heikko valo heitä ympäröivien jyrkänteitten\nsärmäisen harjun ilmaisten, että kallioiden takana oli vielä hämärä.\nSatoi kuin saavista kaataen kohottaen joen vettä ja pieksäen kallioita\nhurjan raivokkaasti. Synkällä taivaalla jyrähteli, jota seurasivat\nniin kirkkaat salamat, että ne huikaisivat hetkeksi näön välähdellen\nsilmissä vielä muutamia sekunteja jälkeenkinpäin.\n\n\"Nuo leimahdukset ilmaisevat meidät luullakseni\", sanoi Jake, \"mutta\nmeidän ei kumminkaan kannata odottaa kauempaa. Vesi nousee jo.\nKatsokaa\", lisäsi hän, \"kun tulimme tänne äsken, oli kattoon kahdeksan\njalkaa ja nyt ainoastaan viisi. Meidän on luullakseni lähdettävä.\"\n\nSanottuaan sen pukkasi vanha metsästäjä kanootin joelle, ja hetken\nkuluttua kiisivät he myötävirtaa sellaista vauhtia, että he saapuisivat\njoen suulle yhtä monessa minuutissa kuin heiltä oli mennyt tuntia sitä\nnoustessa. He ohjasivat kanootin toiselle rannalle, jossa joki oli\nsyvempi ja virtavampi ja poikkesi niin ollen vähemmän suunnastaan.\n\n\"Katsokaa tarkasti ympärillenne, pojat\", kuiskasi Jake, \"ja pitäkää\nvaranne, ettemme törmää kallioihin. Rasahdus vain, ja me olemme\nvarmasti kaikki hukassa.\"\n\n\"Mielestäni\", sanoi Pierre ohjatessaan kanoottia, \"olisi meidän\nparempi pysytellä keskemmällä jokea, koska on niin pimeä, etten näe\nkymmentä metriä etemmäksi. Kalliot —\" Häikäisevä salama keskeytti\nhänet räiskähtäen kauheasti halkaistessaan pimeyden ja valaistessaan\nselvästi levottomasti lainehtivan joen, kallioiden synkät seinät,\nveneen ja siinä olijat. Sitä seurasi heti kumea jyrähdys, jota\nseuraavan hiljaisuuden kestäessä metsästäjät olivat kuulevinaan huutoja\nkorkeitten rantajyrkänteitten huipuilta.\n\n\"Kävi, kuten otaksuinkin\", sanoi Jake. \"Nuo roistot huomasivat veneemme\ntämän viimeisen salaman valossa. Mutta luullakseni ehdimme kumminkin\nennen niitä perille. Tuolla ylhäällä on eräs uoma, joka katkaisee\nheidän tiensä. Sen yli kulkeminen vie heiltä hieman aikaa, ja tämän\nkosken alle ei ole enää kuin viisi penikulmaa. Olen varma että\nvoitamme.\"\n\n\"Ellei\", sanoi Pierre, \"niitä ole jo sielläkin.\"\n\n\"Luulen, ettei meidän tarvitse sitä pelätä\", huomautti Jake. \"Nuo\nroistot eivät tienneet tulostamme mitään ja senvuoksi luulen, ettei\nniitä ole sen enempää kuin näimme.\"\n\nMiehet vaipuivat jälleen hiljaisuuteen. Kevyt vene kiisi eteenpäin\nmelojen pakotuksesta nopeasti virtaavalla joella, joka kohisi kanootin\nvierellä hypellessään synkässä syvyydessä olevien vastuksien yli.\nMyrsky raivosi vielä yhtä kovasti ja sade valoi kylmiä suihkujaan\nmetsästäjien niskaan, joiden pukinnahkaiset vaatteet kastuivat nopeasti\nläpimäriksi tarttuen heidän ihoonsa ja värisyttäen nuorukaisia\nhuolimatta heidän ponnistuksistaan. Mutta Jakea, tuota kaikkien\nvaivojen karaisemaa vanhusta, ei se näyttänyt paljonkaan vaivaavan. Hän\noli paljon enemmän innokas säilyttämään pyssynsä kuivana ja asettamaan\nniukat ampumavaransa suojaiseen paikkaan kuin suojelemaan itseään\nsäälimättömältä tulvalta, joka melkein uhkasi upottaa koko veneen.\n\n\"Tämä ei voi jatkua pitkää aikaa tällä tavoin\", sanoi Pierre, \"vaan\nlakkaa pian veden puutteessa. Tappelen mieluummin noita rannalla olevia\nroistoja vastaan kuin hukun kuin rotta tänne kuiluun.\"\n\n\"Toivoakseni olet väärässä\", sanoi Jake. \"Jos se lakkaa, hajautuvat\npilvet ja kuu tulee näkyviin, ja sitä nuo paholaiset juuri toivovatkin.\nSanon teille, ettei sade vahingoita vanhoja jäseniäni ollenkaan eikä\nluultavasti teidänkään poikaseni.\"\n\nMinuutit kuluivat nopeasti. He voivat jo nähdä erään korkean kallion\nhuipun hieman valoisampaa taivasta vasten, huipun, jonka he muistivat\nhuomanneensa melkein heti kuiluun saapumisensa jälkeen. Kummankin\nrannan kallioseinät mataloituivat nopeasti ja pian he liukuivat\nmatalien kalliorantojen vieritse, jotka eivät mitenkään estäneet\nheidän maihinnousuaan. Siihen he senvuoksi jättivätkin kanoottinsa\nkiinnitettyään sen lujasti parin kallion väliin pistämäänsä melaan.\nLevitettyään pari puhvelin vuotaa huolellisesti tavaroittensa päälle\nestääkseen niitä kastumasta tarttuivat he pyssyihinsä ja alkoivat\netääntyä kallioiden yli siihen suuntaan, josta he arvelivat vihollisen\nlähestyvän.\n\nNäytti siltä kuin Pierren toivo toteutuisi, sillä tuuli joka oli\ntähän asti puhaltanut hyvin tuimasti, heikkeni paljon ja sade lakkasi\nkokonaan. Suuria pilviröykkiöitä purjehti kumminkin vielä taivaalla ja\nniiden lomasta loisti kuu silloin tällöin valaisten muutamat esineet\nosittain, toisten jäädessä kokonaan varjoon. Jonkun aikaa kulkivat\nmiehet melkein vaiti ollen, ja kallionlohkareitten ja irtonaisten\nkivien vyöryminen tiellä oli ainoa ääni, joka häiritsi hiljaisuutta.\nVanha Jake kulki edellä, ja tämä metsien poika murahti silloin tällöin\nkuin kiroten, kun hänen jalkansa luiskahti jollakin märällä kivellä\ntai kun hän astui liian kovasti jollekin terävälle lohkareelle. Äkkiä\nhän pysähtyi kuunnellen tarkasti muutamia sekunteja. Hän oli jo\nlähtemäisillään liikkeelle jälleen ollen kuin mielissään, että hänen\nepäluulonsa olivat turhat, kun noin viidenkymmenen metrin päässä\nolevien matalien kallionlohkareitten takaa näkyi välähdys, jota seurasi\nkumea paukahdus.\n\n\"Maahan!\" huudahti Jake, ja metsästäjät heittäytyivät heti pitkäkseen\nsellaisten suojusten taakse, joita paikalla sattui olemaan. \"Tiesin\nsen\", kuiskasi vanhus. \"Arvasin niiden roistojen pyrkivän kuilun\nsuulle. Nyt, pojat, ladatkaa pyssynne valmiiksi ja ampukaa kaikkea\nkallioitten välissä liikkuvaa; kuulitteko?\"\n\nMetsästäjät seurasivat katseillaan tarkasti kallioiden muodostamaa\nharjannetta, jota kuu silloin tällöin hämärästi valaisi silloin kun\neivät synkät pilvet peittäneet sitä melkein kokonaan varjoonsa. Pierre\nja Gaultier makasivat vierekkäin, kumpikin valitsemansa suuren kiven\ntakana, joka samalla kun se oli heidän pyssyjensä tukena suojeli heitä\nvihollisen luodeilta.\n\n\"Olen näkevinäni jotakin kiiluvaa\", kuiskasi Pierre. \"Katsohan, tuolla\nnoiden suurten kivien välissä. Nyt se liikahti taasen.\"\n\nGaultier käänsi katseensa sinnepäin ja kun kuu sattui juuri silloin\npaistamaan kirkkaammasti, näki hän esineen, joka oli kiinnittänyt\nPierren huomion puoleensa. \"Koetan kumminkin, menköön sitten syteen\ntaikka saveen!\" huudahti viimeksi mainittu, tähtäsi nopeasti ja\nlaukaisi. Laukausta seurasi hurja karjaisu, kun muudan alaston villi\nvyörähti kiven yli, kaatui suulleen ja jäi liikkumatonna makaamaan.\n\n\"Tuo neekeri ei enää potki\", sanoi Jake. \"Mainiosti ammuttu, poikaseni.\nKoeta kellistää toinenkin. Noiden kallioiden takana on niitä\nuseampiakin. Kun ne vain näyttäytyisivät, olisi kaikki hyvin.\"\n\nVillit pysyttelivät kumminkin tuon luonnollisen vallin takana\nryömien kiveltä kivelle ja ampuen silloin tällöin laukauksia, jotka\nmetsästäjien onneksi olivat huonosti tähdättyjä. He ulvoivat kuin\nhurjat toivoen nähtävästi voivansa peloittaa metsästäjät pakoon,\njolloin he saisivat tilaisuuden ajaa kutakin erikseen takaa. He eivät\nuskaltaneet muuttaa paikkaa tietäen hyvin, että niin lyhyeltä matkalta\nmetsästäjät olivat heitä voimakkaammat.\n\n\"Niiden huudoista päättäen, Jake\", sanoi Pierre, \"ei noita roistoja ole\npuolta tusinaa enempää. Emmeköhän voisi hyökätä niiden kimppuun, vai\nmitä luulette? Ellemme tee sitä, saamme olla tässä aamuun asti, jolloin\nne helposti saavat meidät ammutuiksi.\"\n\n\"Ajattelin juuri sitä\", vastasi Jake. \"Kun kuu jälleen peittyy pilviin,\nhyökätkäämme niiden kimppuun, ja luultavasti tekevät pyssymme pian\nlopun noista roistoista. Antakaa minullekin tuollainen kuudesti\nlaukeava, sillä se on tässä tapauksessa parempi kuin omani.\"\n\nMuutamien hetkien kuluttua peittivät ajelehtivat pilvet seudun synkkään\nvarjoonsa, jolloin metsästäjät yhteisestä sopimuksesta pujahtivat\npiiloistaan ryömien eteenpäin niin varovaisesti kuin suinkin kivien\nyli. He pääsivät melkein vallille asti, ennenkuin intiaanit huomasivat\nheidät, ja huudahtaen kovasti he hyökkäsivät kivien yli väijyvien\nvihollisten joukkoon. Laukaukset seurasivat nopeasti toisiansa vanhan\nJaken hurjien kirousten niitä höystäessä. Pierre valitsi osalleen erään\nvoimakkaan villin, joka oli juuri ampumaisillaan nuolen jousestaan noin\nmetrin päässä hänen rinnastaan. Hypätessään syrjään tunsi hän nuolen\nraapaisevan ihoa oikean käsivarren alta. Hän hyökkäsi heti villin\nkimppuun, joka väisti hänen puukonpistonsa sotatapparallaan ja tarttui\nnopeasti Pierreen rautaisin ottein työntäen hänet takaisin kallion\nlohkareita vasten, joihin he molemmat kompastuivat ja kaatuivat villin\njoutuessa ylimmäiseksi. Huutaen hurjasti kohotti villi tapparansa\nantaakseen viimeisen iskun, mutta ennenkuin ase ennätti laskeutua,\nhyökkäsi Gaultier, joka oli huomannut serkkuaan uhkaavan vaaran,\nintiaanin kimppuun heittäen tämän monen metrin päähän Pierrestä.\nSamalla paukahti hänen revolverinsakin, ja intiaani, joka oli juuri\naikeissa hypätä jaloilleen, vaipui polvilleen kierien siitä sitten\nselälleen kuolleena.\n\nPierre nousi nopeasti seisoalleen katsellen ympärilleen. Viisi\npunanahkaa oli paikalla kuolleina, mutta missä oli Jake? Häntä ei\nnäkynyt missään. He kuuntelivat tarkkaavaisesti ja erottivatkin\ntuulen huminasta huolimatta taistelun melua muutamien lyhyen matkan\npäässä olevien suurten kivilohkareitten takaa.. Oikullinen kuunvalo\njohdatti heidät paikalle ja saavuttuaan sinne näkivät he vanhuksen\npuolustautuvan urhoollisesti pyssyllään paria intiaania vastaan, jotka\nkoettivat iskeä häntä tapparoillaan. Juosten huutaen eteenpäin antoi\nPierre pyssynsä perällä toiselle intiaanille sellaisen iskun, että tämä\nvaipui heti maahan, Gaultierin revolverin kuulan kaataessa toisen, joka\noli heti koettanut paeta, kun hän oli nähnyt heidän tulevan Jakelle\navuksi.\n\n\"Kiitoksia, pojat, avustanne\", sanoi Jake. \"Saavuitte juuri oikeaan\naikaan. Aloin jo väsyä, sillä kaksi yhtä vastaan on jo sentään\nliiaksi. Tapoin luullakseni kumminkin muutamia noista roistoista. Nuo\nteidän pistoolinne ovat varmasti hyviä aseita. Ammuin kolme kolmella\nensimmäisellä laukauksella, kun nuo kaksi hyökkäsivät kimppuuni.\nSilloin ei revolveri lauennutkaan ja ennenkuin ennätin vetää hanaa\njälleen vireisiin, lennätti sen tapparan lyönti kauas kourastani. Ne\nahdistivat minua niin kovasti, että minun oli pakko peräytyä ja sen\nvuoksi jouduin hieman erilleni teistä.\"\n\nPierre muisti nyt oman taistelunsa ja Gaultierin ajoissa tuoman avun,\njota ilman, sanoi hän, hän varmasti olisi ollut mennyttä miestä.\n\n\"Luullakseni olemme kaikki auttaneet toisiamme\", sanoi Jake.\n\"Ensimmäinen intiaani, jonka ammuin, oli tarttunut jo Gaultierin\ntukkaan ja olisi aivan varmasti nylkenyt häneltä päänahan, ellen\nolisi ennättänyt väliin. Suoriuduimme kumminkin loistavasti leikistä\nja luullakseni on meidän nyt paras palata kanootillemme saadaksemme\njotakin suuhumme, sillä olen nälissäni melkein kuin susi. Haluan\nkumminkin ensin hieman tarkastella noita sikoja.\" Sanottuaan sen\nkumartui metsästäjä tarttuen lähimmän intiaanin ojennettuun käsivarteen\nja kääntäen tämän selälleen.\n\nKuu sattui silloin paistamaan hyvin kirkkaasti valaisten ruumiin julmat\nkasvot, jotka näyttivät uhmaavilta kuolleinakin. Vanhuksen huudahdus\nkiinnitti jälleen nuorukaisten huomion puoleensa, sillä he olivat\nkääntyneet poispäin luullen metsästäjän aikovan nylkeä intiaanilta\npäänahan.\n\n\"Suuri Columbus!\" huudahti tuo omituinen vanhus, \"ellei tämä voita\nkaikkea ennen näkemääni. Sanon tätä suoraksi ihmeeksi. Pojat, tulkaahan\ntänne! Katsokaahan tuon roiston kauheita kasvoja ja sanokaa sitten,\nonko hänellä enempää kuin puolet leuasta jäljellä ja halkaistu nenä.\"\n\n\"Olette oikeassa\", sanoi Gaultier tutkittuaan ruumista tarkemmasti.\n\"Mutta tuota ei ole tehty tänä yönä, sillä arvet ovat vanhemmat.\"\n\n\"Sen minä kyllä tiedän\", myönsi Jake. \"Mutta eläköön, olen voittanut\ntupakkani kaikissa tapauksissa. Tämä villi oli vähällä viedä Bill\nBucknallilta päänahan. Bill ilmoitti minulle tuon roiston tuntomerkit.\nNiin, tämä on yhtä varmaa kuin että kaksi kertaa kaksi on neljä,\neläköön!\" Ja vanhus pani vaarat raikumaan hurjilla huudoillaan. \"Minun\non pakko nylkeä tuolta pakanalta päänahka\", lisäsi hän. \"Älä ole\nmilläsikään, vanha veikko, et tule sitä milloinkaan kaipaamaan, sillä\nsiellä, jonne olet matkustanut et sitä enää tarvitse.\" Sanottuaan sen\nveti hän suuren metsästyspuukkonsa tupesta, kiersi pitkät hiukset\nsormiensa ympärille, halkaisi sitten puukkonsa kärjellä nahan pään\nympäriltä ja työnnettyään aseen nahan alle irroitti voiton merkin\nnopealla tempaisulla kiinnittäen sen sitten vyöhönsä. Nuorukaiset\nkatselivat syrjästä ollen sekä järkytettyjä että huvitettuja\nkuunnellessaan toverinsa hurjia puheita ja seuratessaan hänen hommiaan.\n\nPalattuaan ensimmäiselle taistelupaikalle riistivät he intiaaneilta\naseet, joiden joukossa oli vain pari pyssyä, vanhoja rihlattomia\npiilukkoisia ruiskuja, jotka Jake heitti vihoissaan menemään. Veitset\nja tapparat ottivat he kumminkin mukaansa huolimatta kuolleitten\njousista. Puolen tunnin nopea kävely vei heidät jälleen kanootin\nluo, ja otettuaan eväänsä esille istuutuivat he suojaiseen paikkaan\nkallioiden väliin muistellen taistelua syödessään.\n\nAamun heikko sarastus tapasi heidät siitä toimesta, ja koska he\npäättivät kuluttaa päivän siinä paikassa levätäkseen ja kuivatakseen\ntavaroitaan, jotka olivat kastuneet läpimäriksi, paneutuivat he\npitkäkseen rannalle, ja huolimatta viimeisestä seikkailustaan ja\nvuoteittensa epämukavuudesta vaipuivat he pian raskaaseen uneen.\n\n\n\n\nX.\n\nPIERREN SEIKKAILU.\n\n\nVaivat ja ponnistukset eivät heikonna voimakkaita ruumiita eivätkä\nterveyttä. Vaikka metsästäjät olivatkin maata paneutuessaan\nkietoutuneet huopiin, jotka kastelivat heidät kokonaan, heräsivät he\nkumminkin virkeinä ja iloisina. Aurinko oli jo korkealla taivaalla\nheidän ryömiessään esiin peitteittensä alta, ja niin kuumat olivat\nsen säteet, ettei edellisen illan myrskystä enää näkynyt jälkeäkään.\nKalliot olivat kuivuneet ja sumu kiisi tuulen edellä aukealla aavikolla\ntahi kohosi ohuina patsaina taivasta kohti pyörteitten vaikutuksesta.\nJanoinen maa oli imenyt veden jättäen pinnan yhtä kuivaksi kuin\nennenkin.\n\nEräästä pienestä hiekkaluolasta löysivät he kuivuneita artemisian\nvarsia, joista he valmistivat nuotion. Gaultier ripusti kattilan\ntulelle, ja pian alkoi se pihistä ja kiehua levittäen ympärilleen\nherkullista ruoan tuoksua. Jake puhdisti pyssyään naurahtaen silloin\ntällöin muistellessaan viime öistä taistelua ja ystävänsä Bucknallin\nvihollisen odottamatonta ilmestymistä, vihollisen, jonka päänahka\nvaihdettaisiin tupakkaan. Pierre sitoi saamaansa haavaa, joka, vaikka\nse ei ollutkaan kuin raapaisu, oli kumminkin melko kipeä.\n\nNoin puolen penikulman päässä etelässä kohosi eräs kallioinen\nvuorenharjanne monen sadan jalan korkeuteen, jatkuen länteen päin\nmonta penikulmaa, kunnes se yhtyi vuorijonoon, jonka sinertävät huiput\nnäkyivät taivaanrannalta.\n\nKatsoessaan sattumalta sinnepäin huomasi Gaultier sen harjalla\nomituisen näköisiä eläimiä, joiden suuret puolikuun muotoiset sarvet\nnäyttivät aivan liian suurilta eläinten kokoon verrattuina. Huolimatta\nniiden suurista varustuksista olivat ne Gaultierin mielestä aivan\nlampaitten näköisiä, vaikka niiden suuruus panikin hänet sitä hieman\nepäilemään. Nopeasti kiinnitti hän toveriensa huomion noihin omituisiin\neläimiin.\n\n\"Vuoristolampaita!\" sanoi Jake.\n\n\"Suursarvia!\" huudahti Pierre.\n\nKaikki kolme hyppäsivät seisoalleen kätkeytyen näkyvistä muutamien\nläheisyydessä olevien kallioiden taakse.\n\n\"On ainoastaan yksi keino päästä niiden kimppuun\", sanoi Jake.\n\"Näettekö tuota pensaikkoa tuolla aavikolla? Koetan lähestyä niitä sen\nsuojassa. Olkaa te täällä, älkääkä näyttäkö itseänne.\"\n\nVanha metsästäjä tarkasti huolellisesti pyssynsä ja käyttäen hyväkseen\njoen törmän tarjoamaa suojaa saapui hän tiheikköön, joka ulottui\nSaskatchewanista hyvin lähelle paikkaa, jossa vuoristolampaat olivat.\nPäästyään pensaikon suojaan kulki metsästäjä nopeasti eteenpäin.\nTuuli puhalsi onneksi lampaista päin, joten oli hyvin otaksuttavaa,\netteivät ne vainuaisi Jaken vaarallista läsnäoloa. Hän saapuikin\nnopeasti paikkaan, josta hän ei enää uskaltanut edetä peläten tulevansa\nhuomatuksi. Lähimpään lampaaseen oli noin sataviisikymmentä metriä,\njoka ei ollut mikään liian pitkä matka hänen pyssylleen, mutta vanhan\nJaken tottunut silmä sanoi hänelle heti, ettei eläin kelvannut\nsyötäväksi. Hän päätti sen vuoksi ampua erästä komeaa naarasta, joka\nseisoi muutaman kallion huipulla ollen kuin lauman vahtina.\n\nNuorukaiset tarkastelivat laumaa hyvin jännittynein katsein odottaen\nlevottomasti pyssyn paukahdusta ja arvaillen, minkä eläimen vanha\nJake oli valinnut ammuttavaksi. Väliajan kuluttua, joka tuntui\nnuorukaisista äärettömän pitkältä, tuprahti pensaikosta savua ja\nkalliolla seisova naaras, joka oli epäilevästi nuuskinut ilmaa,\nhyppäsi suonenvedontapaisesti, lipesi, mutta nousi jälleen jaloilleen,\nkaatui taasen luisuen kalliolta ja potkien ilmaa sen juurella. Toiset\nsyöksyivät pakoon tuulen nopeudella ja katosivat. Vanha Jake ilmestyi\nnyt piilostaan juosten lammasta kohti puukko kädessään. Vetäisy kurkun\npoikki ja hänen saaliinsa veri punasi maata.\n\nPierre ja Gaultier saapuivat nyt hengästyneinä ja onnittelivat\nmetsästäjää onnistuneen laukauksen johdosta. He ihmettelivät\nharvinaista eläintä, jota Jake alkoi nylkeä ja paloitella kaikkien\ntaiteen sääntöjen mukaisesti. Gaultier, joka ei milloinkaan ennen ollut\nnähnyt vuoristolampaita, tutki sen hyvin tarkasti. Jakelta sai hän\nkuulla hieman sen elintavoista. Toistamme tässä Jaken esityksen.\n\nSuursarvi eli vuoristolammas on kaikkein kuivimpien ja\nhedelmättömimpien vuoristoseutujen asukas. Amerikkalaisen erämaan\nkorkeilla ylätasangoilla, missä kalliomuodostukset ovat mitä\nomituisimmat ja mielikuvituksellisimmat ja missä korkeat huiput ja\njyrkänteet, eristetyt kalliot ja ammottavat kuilut näyttävän tekevän\neläintenkin olon siellä mahdottomaksi, siellä on vuoristolammas kuin\nkotonaan. Maailmassa ei ole montakaan eläintä, josta olisi olemassa\nenemmän tarumaisia kertomuksia. Entisten tutkimusmatkailijain\nkertomukset noista asumattomista seuduista ja niiden eläimistöstä\nolivat täynnä viittailuja tähän eläimeen — sen ihmeelliseen nopeuteen\nja helppouteen, jolla se syöksyi päistikkaa korkeilta jyrkänteiltä\nlieventäen putoamisen aiheuttamaa tärähdystä suurilla käyrillä\nsarvillaan. Jake myönsi kylläkin, ettei hän milloinkaan ollut sattunut\nnäkemään sen suorittavan tätä viimeksi mainittua urotyötä, mutta hän\noli kuullut sen toisilta metsästäjiltä, jotka olivat ampuneet noita\neläimiä eteläisessä vuoristossa.\n\nVuoristolampaan paino vaihtelee kahdestasadasta kahdestakymmenestä\nneljäänsataan naulaan, mutta myönnettäköön, että tätä viimeksimainittua\nsuuruutta harvoin tavataan. Pää sarvineen painaa useinkin viisikymmentä\nnaulaa, ja kerran ammuttiin lammas, jonka sarvet painoivat\nneljäkymentäneljä ja puoli naulaa. Näin suuret sarvet ovat kumminkin\nhyvin harvinaiset. Vuoristolampaan väri mukautuu mainiosti niihin\nkallioihin, joiden seassa se elää, ollen yleensä mustanharmaa. Villa\neli paremmin sanoen karva on lyhyttä, kiharaa ja aivan erilaista kuin\ntavallisen lampaan. Todellisuudessa muistuttaa se hieman eurooppalaisen\nvuohen turkkia, eikä se sitäpaitsi ole ainoa yhdennäköisyys,\nsillä kummallakin on samanlainen alikarva, jonka avulla eläin voi\ntalvisaikaan kestää vuoristoseutujen kovia pakkasia.\n\nEläimet eivät kokoonnu suuriin laumoihin. Yleensä elävät ne tusinan\ntahi parikymmentä päätä sisältävissä joukoissa, vaikka joskus on nähty\nviisi- jopa seitsemänkymmentäkin yhdessä laumassa. Parittelu tapahtuu\nmarraskuussa, jolloin vanhat urokset yhtyvät muihin elettyään muun osan\nyksinään. Silloin tappelevat ne hurjasti keskenään ja niiden suurien\nsarvien aiheuttama kumea paukahtelu kaikuu ympäristön kallioisissa\nkuiluissa.\n\nKuten moni muukin eläin, omistaa sekin tuon huomattavan taidon\näänettömästi paeta vaaran läheisyydestä irtonaisia kiviä täynnä olevia\njyrkänteitäkin pitkin, jossa varomaton askel voi lähettää lohkareen\njyristen syvyyteen. Kun lauma on laitumella, asetetaan lähimmälle\nkukkulalle vahti, joka pitää silmällä, ettei mikään vaara pääse\nhuomaamatta uhkaamaan laumaa. Tavallisesti valitaan tähän toimeen joku\nnaaras, mutta silloin kun vanhat urokset yhtyvät laumaan, toimittaa\njoku niistä tuota virkaa. Pärskyntä tahi vihellystä muistuttava ääni\nsekä kuopaisu etujalalla ilmaisevat vaaran lähestyvän ja tuon merkin\nkuultuaan lopettaa koko lauma syöntinsä. Taitava pitää todellakin nyt\nolla sen metsästäjän, joka haluaa päästä pyssynkantomatkalle; mutta\nniin pian kuin vahdin epäluulot ovat haihtuneet, alkaa lauma taasen\njyrsiä ruohoa tahi makailla huoletonna kalliopenkereillä.\n\nSillä aikaa kuin Jake kertoi näitä kokemuksiaan oli parhaat palaset\nlampaasta sullottu nahkaan, ja kantaen sitä palasivat metsästäjät\nleiriin tyytyväisinä seikkailuunsa ja vesi suussa saadakseen niin\npian kuin suinkin maistella mainehikkaan vuoristolampaan lihaa. Jake\nkiinnitti huomion vielä erääseen tosiseikkaan. Hän sanoi tietävänsä\nnopeudesta, jolla lampaat olivat paenneet, että niitä viime aikoina\noli paljon ahdistettu, koska tavallisesti tuollaiset eläimet, jotka\neivät milloinkaan ennen olleet nähneet ihmistä, sen sijaan että ne heti\npakenisivat, kokoutuvat yhteen, kun jotakin niistä on ammuttu, aivan\nkuin kesytkin lampaat vaaran uhatessa. Tässä tapauksessa arveli hän\neläinten nopean paon johtuneen siitä, että intiaanit, joiden kanssa\nhe olivat joutuneet taisteluun, olivat viime aikoina metsästelleet\nlähiseudussa.\n\nKun he saapuivat leiriin, huomasivat he kattilan kiehuneen kuiviin,\nja uusi kahvi oli pantava tulelle. He olivat kumminkin niin hyvillä\nmielin, ettei tämä vahinko heitä suurestikaan harmittanut. Lampaan\nkyljykset ja viipaleet pihisivät pian hiilillä levittäen ympärilleen\ntuoksua, joka miellyttävästi kutkutti nälkäisten metsästäjien\nsieraimia. Vanhaan Jakeen vaikutti se kerrassaan innostavasti ja\nnähdessään erään arokoiran lyhyen matkan päässä huusi hän Pierrelle\nja Gaultierille: \"Ammutaan, pojat, tuo haisunäätä tuohon paikkaan!\"\nHeti paukahti kolme pyssyä ja eläin vaipui kuolleena kalliolle. Kun se\ntuotiin leiriin ja tarkastettiin, huomattiin, että kaksi luotia oli\nsattunut päähän ja kolmas oli lävistänyt sydämen.\n\n\"Hyvin ammuttu\", sanoi Pierre. \"Kun pääsemme vuoriston riistan\nkimppuun, teemme puhdasta jälkeä.\"\n\n\"Varmasti\", myönsi Gaultier. \"Luullakseni emme ole ampuneet harhaan\nkertaakaan sitten kuin läksimme linnoituksesta.\"\n\n\"Pojat\", huudahti Jake leikatessaan suuren kimpaleen lihaa puukollaan\nja vieden sen tulikuumana suoraan hiililtä suureen suuhunsa, \"mikä on\nollut tiukin paikka elämässänne?\"\n\n\"Luullakseni\", sanoi Gaultier, \"oli viime öinen kahakka sellainen. Olen\nelänyt suurimman osan elämästäni itäisissä metsissä suurten järvien\ntuolla puolella, jossa tällaista harvoin sattuu.\"\n\n\"Tiukin tilanne, mihin milloinkaan olen joutunut\", sanoi Pierre,\n\"sattui kerran joutuessani riitaan muutamien Athabasca-järven\nläheisyydessä olevien chippewayanien kanssa. Se tapahtui Pierren\nlinnoituksessa lähellä Calumetia. Talvi oli melko ankara ja riistaa\nniin vähän, että muutamia nuoria intiaaneja tuli linnoitukseen myymään\nmuutamia nahkoja ja saadakseen tahi varastaakseen elintarpeita. Sattui\nniin huonosti, että päällikkö oli matkustanut York Factoryyn erääseen\nHudson Bay-yhtiön kokoukseen, ja minä, hyväluontoinen kun olen,\nolin päästänyt melkein kaikki miehet Äthabascalle luistelemaan ja\nkalastamaan jään alta. Kotona ei ollut muita kuin minä ja eräs toinen\nmies, kun noin neljäkymmentä soturia marssi avoimesta portista suoraan\nlinnoitukseen pääoven edustalle. Ennätin juuri sulkea oven ja asettaa\nsalvan paikoilleen, kun he syöksyivät sitä vastaan. Huomattuaan,\netteivät he voineet sitä särkeä, huusivat he minulle tahtovansa\nkeskustella kanssani. Avasin erään oven yliosassa olevan luukun,\njosta meidän oli tapana tarkastella tulijoita, ja huomattuani, että\nintiaaneja johti eräs päällikkö, sanoin hänelle:\n\n\"'Miksi punaiset veljeni tulevat vierailemaan ystäviensä luo aseet\nmukanaan? Kun valkoiset tulevat heidän punaisten ystäviensä luo, eivät\nhe tunkeudu heidän majoihinsa kysymättä päälliköltä lupaa.'\n\n\"Päällikkö, jota sanottiin Hirveksi, vastasi: 'Valkoinen päällikkö on\nystävämme eikä salli punaisten veljiensä nähdä nälkää. Nuoret soturini\nhätiköivät, mutta he toivovat, ettei päällikkö sulje sydäntään heiltä\nheidän erehdyksensä vuoksi. Katsokaa, he ovat tuoneet nahkoja. Avatkaa\nsiis ovi, veljeni, ja sallikaa heidän myydä tavaransa.'\n\n\"En halunnut kieltääkään ja kumminkin tuntui minusta vaaralliselta\npäästää niin monta sisään.\"\n\n\"Sanopas muuta\", keskeytti Jake. \"Ne olisivat nylkeneet päänahkasi\nkäden käänteessä.\"\n\n\"No niin\", jatkoi Pierre, \"ilmoitin päällikölle, etteivät he voineet\npäästä sisään, mutta lupasin ostaa nahat hänen välityksellään. Käskin\nhänen tuoda nahat ja peräyttää sotilaansa kahdensadan metrin päähän\npaaluaitauksen ulkopuolelle. Syntyi pitkä keskustelu, sillä ei kukaan\nheistä näyttänyt tyytyväiseltä. Vihdoin olivat he suostuvinaan ja\nlaskivat nahkansa maahan oven edustalle jääneen päällikön huostaan.\nKäskin silloin toverini odottaa, kunnes ne olivat poistuneet\nlinnoituksen pihalta, hyökätä sitten sopivassa tilaisuudessa ulos ja\nsulkea portin. Aukaisin sitten oven. Toverini, eräs M'Taggart, livahti\nulos, mutta ei päässyt kuin muutamia askelia, kun päällikkö halkaisi\nhänen kallonsa tapparallaan. Sitten hän hyökkäsi nopeasti kuin salama\nraollaan olevasta ovesta sisään ja väistäen iskun, jonka olin aikonut\nantaa hänelle kirveelläni, tarttui hän oven salpaan heittäen sen\npihalle. Olin sillä aikaa saanut pistoolini hanan vireisiin ja ammuin\nhäntä, kun hän tuli minua kohti heilutellen veristä tapparaansa. Luoti\nsattui, sillä intiaani huudahtaen tuskasta horjui avoimesta ovesta\npihalle, jossa hänen huutonsa kokosivat pian hänen soturinsa hänen\nympärilleen.\n\n\"Koetin turhaan hakea jotakin kelvollista, jolla olisin voinut sulkea\noven. Päällikkö oli kaatunut pihalle heittämänsä salvan viereen ja\nkuin aavistaen, että se oli ainoa lukko, oli hän tarttunut siihen\nlujasti kiinni. Luulin jo olevani mennyttä miestä. Koko hurjistunut\nvillijoukko syöksyi linnoitukseen ja ollen innostuneemmat ryöstämään\nkuin kostamaan ottivat he haltuunsa kaiken, mikä heitä miellytti. Erään\nsotilaan katse sattui äkkiä muutamassa nurkassa olevaan tynnyriin.\nLyötyään tapparallaan siihen reiän haistoi hän sen sisältöä. Huudahtaen\nilosta sieppasi hän tinatuopin, täytti sen tynnyristä ja joi sen\nyhdellä siemauksella. Kaikki muut kokoutuivat hänen ympärilleen haluten\nkiihkeästi myöskin saada osansa tuosta tulisesta aineesta. Silloin\nhuomasin olevani voitolla. Elleivät ne tapa minua ennen päihtymistään,\ntiesin pääseväni tilanteen herraksi. Vieressäni oli muutamia tyhjiä\ntynnyreitä, joiden taakse hiivin niin hiljaa kuin suinkin, ja odotin\nsiellä väristen kohtaloani.\n\n\"Nähtävästi olivat he kokonaan unhottaneet olemassaoloni, koska he\njatkoivat vain juomistaan muutamien osoittaessa jo selviä päihtymisen\nmerkkejä. He horjuivat sinne tänne kerskaillen taisteluissa\nsuorittamistaan uroteoista, laskien riistämiänsä päänahkoja ja pukien\nylleen muutamia varastosta löytämiään koristuksia, joiden käyttöä he\neivät tunteneet. Vaikka asemani olikin niin vaarallinen, oli minun\nvaikea olla nauramatta ääneen muutamille hullunkurisesti pukeutuneille\nsotureille. Eräs pitkä romuluinen intiaani, jonka laihtunut naama\noli oikea nälän tunnusmerkki, puki ylleen takin siten, että hän\npujotteli jalkansa hihoista läpi. Hänen uhmaileva ylpeytensä, kun hän\nhorjui sinne tänne yhtä paljon uuden pukunsa kuin juomansa whiskyn\nvaikutuksesta, oli tarpeeksi vapisuttamaan minua naurulla.\"\n\n\"Jos hän olisi huomannut sinut, Pierre\", sanoi Gaultier, \"olisi hän\nepäilemättä ajanut naurun kurkkuusi takaisin hyvin kovakouraisesti.\"\n\n\"Varmasti\", myönsi Pierre, \"sillä minulla oli vain yksi pistooli, ei\nrevolveria, eikä siitä olisi ollut mitään hyötyä niin suurta joukkoa\nvastaan. Mutta minä nauroinkin vain partaani, siitä saat olla aivan\nvarma. Tunnin kuluttua olivat he kaikki auttamattomasti juovuksissa.\nEn huolinut häiritä heitä kumminkaan vielä, vaan odotin, kunnes he\nmakasivat voimattomina lattialla. Heidän joukossaan oli ainoastaan\nyksi villi, jolla näytti olevan vahvempi pää kuin hänen tovereillaan,\nsillä huolimatta hänen kallistamistaan ryypyistä eivät ne näyttäneet\nvaikuttavan häneen juuri ollenkaan. Säilytin pistoolini ladattuna tuon\nmiehen varalta, koska tiesin suoriutuvani muista hyvin helposti.\n\n\"Whiskytynnyrin yläpuolella oli hylly, jolla oli muutamia kiikareita.\nKoettaessaan ylettyä yhteen nousi intiaani tynnyrin laidalle seisomaan\nja seuraavassa silmänräpäyksessä virtasi jäljellä oleva whisky pitkin\nlattiaa. Huoneen toisella puolella oli hella ja luultavasti lensi\nkipinä sieltä whiskyyn, sillä muutamien hetkien kuluttua oli huone\nilmitulessa. Useimmat villit makasivat lattialla ja joutuivat siten\nliekkien keskelle. Intiaani, joka oli aiheuttanut onnettomuuden, juoksi\novea kohti, mutta hän ei päässyt sinne asti, sillä pistoolini luoti\nmurskasi hänen päänsä. Onneksi olivat ruuti ja suurin osa tavaroistamme\nyläkerrassa, ja koska tuossa alimmaisessa huoneessa olevat tavarat\nolivat enimmäkseen kimppuihin koottuja nahkoja, paloi whisky kuiviin\naiheuttamatta kovin suurta vahinkoa. Ja todellisuudessa ei sitä enää\nollut ollut hyvinkään paljon jäljellä, koska tynnyri oli melko pieni.\nUseat intiaanit kuolivat ja eloon jääneet, tietämättä onnettomuuden\noikeata syytä, luulivat valkoihoisten yliluonnollisine keinoineen tahi\nSuuren Hengen kostaneen heille siten heidän petoksensa. Kun muut miehet\npalasivat ja näkivät niin monta kuollutta intiaania ja katselivat\nyleistä häviötä, hämmästyivät he. Mikään ei voinut muuttaa heidän\nmielipidettään, että olin suunnitellut kaiken tuon ennakolta, ja siitä\npäivästä alkaen rupesivat he nimittämään minua linnoituksen mukaan.\nSiten sain nykyisen nimeni.\"\n\nNäin loppui Pierren kertomus.\n\n\"Olipa siinä vähällä käydä hullusti\", sanoi Jake. \"Saat kiittää\nonneasi, että he rupesivat juomaan tuota whiskyä. Elleivät he olisi\nkoskeneet siihen, olisivat he pian halkaisseet kallosi. Miten se voi\nolla mahdollista, etteivät he hyökänneet kimppuusi heti huoneeseen\ntultuaan?\"\n\n\"En ymmärrä\", vastasi Pierre. \"Odotin loppuani kuin välttämätöntä\nkohtaloa, mutta luultavasti oli heillä niin kiire ryöstämiseen saatuaan\notollisen tilaisuuden, että he unhottivat minut. Sitäpaitsi kun he\nhyökkäsivät sisään, työnsivät he ovea likistäen minut sen ja seinän\nväliin.\" Pierren kertomuksen kestäessä olivat metsästäjät lopettaneet\naamiaisensa, ja sijoitettuaan jälleen kaikki tavaransa kanoottiin\nastuivat he siihen aloittaen uudelleen matkansa vastavirtaan.\n\n\n\n\nXI.\n\nKALLIOVUORILLA.\n\n\nTulva oli jo alentunut eikä siitä ollut enää muuta näkyväistä jäljellä\nkuin kallioitten halkeamiin kokoutunutta kaikenlaista roskaa ja\npuukappaleita.\n\nMuutamia päiviä saivat he työskennellä kovasti meloessaan ja\nsauvoessaan kanoottia Saskatchewania ylös, joka näillä tienoin on hyvin\nvirtava. Joskus oli heidän pakko kantaakin venettään, kun kallioiden\nyli syöksyvän virran voima teki kanootilla kulun mahdottomaksi. Se oli\npitkällinen toimitus, koska siihen sisältyivät ei ainoastaan veneen\nkantaminen maitse seuraavaan joen kuljettavaan kohtaan, vaan myöskin\nmonet edestakaisin kulkemiset, sillä kaikki tavaratkin oli kuljetettava\nsamoin. Vihdoin saivat he kumminkin kaiken tämän onnellisesti loppuun\nsuoritetuksi ja pääsivät jälleen matkustamaan eteenpäin melko tyynellä\nvirralla.\n\nJoki, jonka suunta tähän asti oli ollut läntinen tahi luoteinen kaartui\nnyt etelää kohti, Jaken ilmoituksen mukaan noin sadan penikulman päässä\nolevaan Bull Poundin suuhun asti.\n\n\"Nämä lännen puolella olevat seudut ovat hyvin miellyttävät\", sanoi\nhän. \"Mielestäni pitäisi meidän hieman metsästellä siellä, ja\nsitäpaitsi on siellä eräs kaunis jokikin, Moo-coo-wan, kuten intiaanit\nsitä nimittävät. Se lähtee Kalliovuorilta ja olen kuullut, että sen\nlatvoilla on paljon majavia. Se yhtyy Askowiin noin sadan penikulman\npäässä siitä paikasta, jossa tapoimme nuo karhut.\"\n\n\"Mitä vuoria nuo ovat, Jake?\" kysyi Gaultier heidän päästyään eräästä\njoen mutkasta, jossa eivät joen törmät enää pimittäneet näköalaa.\n\n\"Kalliovuorethan ne jo sieltä siintävät, poikaseni\", vastasi\nmetsästäjä. \"Ja niitä voidaan sanoakin oikeiksi vuoriksi.\"\n\nPierre ja Gaultier kiinnittivät katseensa maisemaan. Vihdoinkin olivat\nsiis tuossa nuo ihmeelliset kukkulat, jotka olivat pitäneet heidän\nmielikuvitustaan niin kauan aikaa vangittuna. Siinä oli siis tuo\nlännen ääretön selkäranka, aavikkomeren läntinen ranta. Katsellessaan\nmuistelivat he asumattomia erämaita, joiden halki he olivat kulkeneet,\nkestämiään vaaroja ja vaikeuksia päästäkseen tänne, ja ajatellessaan\ntunsivat he saavansa ylpeillä omasta kestävyydestään ja tiesivät nyt\ntodella pääsevänsä näyttämään, olivatko he miehiä vaiko eivät.\n\n\"Onko sinne vielä pitkälti, Jake\", kysyi Pierre, \"johon te sanoitte\nmeidän jäävän talveksi?\"\n\n\"En voi sitä niin tarkalleen sanoa. Meillä on vielä Bull Poundin suuhun\nnoin sata penikulmaa ja siitä on ainakin sen verran tahi enemmänkin\nvaltioitten rajalle, jonka pojat sanoivat olevan virtain yhtymäkohdasta\nnoin sadan kahdenkymmenen penikulman päässä. Sanokaamme senvuoksi noin\nkolmesataa penikulmaa, niin se ainakin riittää.\"\n\nSeudut alkoivat nyt muuttua vaihtelevammiksi. Päästyään tuosta\nkorkearantaisesta joen kohdasta olivat metsästäjät saapuneet maahan,\njossa vihannuus voitti tuon äärettömän hedelmättömyyden, johon\nhe olivat jo alkaneet melkein tottua. Purot ja suuremmatkin joet\nhyppelivät lehtojen läpi yhtyen emäjokeen lyhyitten välimatkojen\npäässä. Seutu oli jakautunut kukkuloihin ja laaksoihin, joista\nedellisillä kasvoi usein kaunista kuusimetsää, jälkimmäisten\nkäsittäessä ruohoisia lakeuksia, joiden keskellä kimalteli lammikoita\nja viheriöitsi pieniä poppeli- ja kuusisaarekkeita. Ilma oli\nvirkistävää tuntuen olevan täynnä lauhkean tuulen tuomaa pihkan\ntuoksua. Pojat olivat äärettömän onnelliset, kuten vanha Jakekin,\njonka käsitykset onnesta näyttivät johtuvan hyvästä ruoasta ja\njuomasta, ellemme ota lukuun metsästyksen suomaa huvia, jota lisäsivät\nmestarilliset laukaukset, miellyttävät maisemat ja tietoisuus siitä,\nettei matka vielä hetikään ollut lopussa.\n\n\"En ymmärrä, mitä hauskuutta nuo kylissä asuvat tyhmeliinit löytävät\nsiitä, että ensin lannoittavat maan ja sitten vääntävät sen nurin\nnoilla auroillaan ja muilla vehkeillään\", sanoi hän. \"Olen aina\nhuomannut riistan vähenevän sieltä, missä tuollaista tehdään. Niinkuin\nei nyt maailmassa olisi nauriita ja maissia tarpeeksi tuollaisitta\nhommittakin. En voi sietää sellaista ollenkaan nykyään. Ei, haluan\nraitista ilmaa, aavikoita ja vuoria kiivetäkseni voidakseni pysyä\nterveenä ja onnellisena. En voi nukkuakaan enää, ellei jonkunlainen\nvaara minua aina väijy. Elämäni on totuttanut minut sellaiseen ja ilman\nsitä olen kuin orpo paholainen, uskokaa sitten, jos tahdotte.\"\n\nGaultier nauroi vanhan metsästäjän päätelmille. \"Minä puolestani\",\nsanoi hän, \"voin vielä nukkua ainakin hieman tietäessäni olevani\nturvassa. Siitä ei ole mitään sanomista, mutta ehkä ennen palaamistani\nitään olen teidän kaltaisenne, Jake.\"\n\n\"Voithan opetella, poikaseni\", vastasi Jake. \"Kun olet katsellut vuoria\nniin monta vuotta kuin nämä vanhat silmäni, puhut ehkä toisin.\"\n\n\"Mutta onhan niitä vaaroja kylissäkin, Jake\", sanoi Pierre. \"Nisu- ja\nmaissipellot ovat usein vaarassa joutua karjan jalkoihin.\"\n\n\"Niistä tekisin minä pian selvän vanhalla pyssylläni. Saat olla varma\nsiitä, ettei niitä jäisi montakaan henkiin nähtyäni ne\", vastasi Jake.\n\n\"Mutta silloin\", jatkoi Pierre, \"tyydyttäisi aiheuttamanne vaara\nvarmasti teidätkin, sillä voisivathan läheisyydessä asuvat naapurit\nampua teidät kostaakseen häviönsä.\"\n\n\"Tuo on nyt kerrassaan tyhmää puhetta, poikaseni\", sanoi Jake. \"Minulla\nei nimittäin ole pienintäkään aikomusta tarttua tadikkoon enää. Haluan\npaljon mieluummin kaatua 'Vanhan Ephraimin' käpäläniskusta kuin noiden\naura- ja karhimiesten luodista, sillä ne ovat suoraan sanoen suuria\nraukkoja. Niiden nahoilla ei ole mitään arvoa, olen siitä arvan varma.\"\n\nSellaisin puhein kuluttivat he aikaansa. Lukijan ei pidä kumminkaan\nluulla, että heidän elämänsä oli niinkään mukavaa, paljasta\najelehtimista kauniitten maisemain halki, mässäämistä herkullisen\nriistan lihalla ja huoletonta suhtautumista tulevaisuuteen. Ei, vaan\npäinvastoin saivat he usein paneutua nukkumaan syömättä ja tuletta\nkeskiyön myrskyn raivotessa, noustakseen taasen aamulla nälissään\nmelomaan raskasta kanoottiaan kovaa virtaa ylöspäin tahi kantamaan sitä\nsateen liukastuttamien kallioiden yli pakottavin hartioin, jotka olivat\nmelkein murtua raskaitten taakkojen alla.\n\nEräänä päivänä olivat metsästäjät lopettaneet päivän työnsä hieman\nennen auringonlaskua voidakseen ajoissa purkaa kanoottinsa sisällön\nmaalle ja valmistaa illallisensa. Pierren ja Gaultierin ollessa\nsyventyneinä näihin hommiin otti vanha Jake pyssynsä sanoen menevänsä\nkatsomaan, saisiko hän jotakin riistaa illalliseksi, ja poistui\nleiristä. Hän katosi pian näkyvistä erään matalan, sillä suunnalla\nnäköalaa peittävän kukkulan taakse, mutta muutamien minuuttien kuluttua\ntuli hän jo juosten takaisin pitkin rinnettä huutaen: \"Pojat, siellä on\nlihaa niin tavattomasti! Ottakaa pian pyssynne ja tulkaa mukaani!\"\n\nNuorukaiset tarttuivat pyssyihinsä rientäen kukkulalle nopeasti kuin\nhirvet. Sen takana oli aavikko, jossa oli siellä täällä metsikköjä,\nkallioisia harjanteita, jotka työntyivät esiin maasta kuin äärettömän\nkorkeat aidat jonkun yksinäisen suuren lohkareen kohottaessa harmaata\nhuippuaan smaragdin viheriästä kentästä. Vasemmalla oli joukko metsää\nkasvavia matalia kukkuloita aavikolla kasvavien lehtojen ja metsikköjen\nnäyttäessä kahakoitsijoilta, jotka pääarmeija oli lähettänyt\nhyökkäämään.\n\nMutta äärettömän paljon mielenkiintoisempi kuin kaikki tämä oli\nsuuri puhvelilauma, joka kävi luullen olevansa turvassa laitumella\nmetsikköjen välissä tahi seisoi lehtojen suojassa karkoittaen kärpäsiä\nahkerasti liikkuvilla hännillään. Muutamat vanhat härät piehtaroivat\neräässä kuralätäkössä pyörien yhtämittaa ympäri maatessaan kyljellään\nja heiluttaessaan jalkojaan hurjasti. Ne olivat peloittavan näköiset\npitkine harjoineen, joka oli aivan kuran vallassa ja joka lisäsi niiden\njo luonnostaankin hurjaa ulkomuotoa.\n\nErään pienen poppelimetsikön laidassa oli hirviä, jotka kihnuttivat\nolkapäitään oksiin suhtautuen tuohon suureen puhvelilaumaan hyvin\nvälinpitämättömästi. Pian alkoi teeskennelty kaksintaistelu parin\nsuuren puhvelihärän välillä. Kumpikin oli peräytyvinään, mutta samalla\nsyöksyivätkin ne toisiaan vastaan niin raivokkaasti, että maa tuntui\nvavahtavan ja isku kuului selvästi sinne asti, jossa metsästäjät\nolivat. Joskus pakottivat ne toisensa polvilleen jatkaen taisteluaan\nsiinä asennossa ja karjuen yhtämittaa, kunnes ne äkkiä väsyen leikkiin\nnousivat polvilleen alkaen rauhallisesti jyrsiä ruohoa nähtävästi\nvälittämättä ollenkaan taistelussa saamistaan iskuista.\n\nVanha Jake ja nuorukaiset katselivat tuota hurjaa näkyä hyvin\ninnostuneesti. Onneksi olivat he piilossa eläimiltä erään pientä\nkuusikkoa kasvavan metsikön takana ja sitäpaitsi suojeli suoraan\neläimistä heihin päin puhaltava tuuli heitä ilmitulemasta.\n\nLikimmäiset puhvelit olivat tuskin kolmensadan metrin päässäkään,\nsiis winchesterien ampumamatkalla, mutta metsästäjät päättivät mennä\nlähemmäksi suodakseen vanhalle Jakellekin tilaisuuden ampumiseen, koska\nhänen pyssynsä ei kantanut niin kauaksi. He hiipivät senvuoksi nuorten\nkuusien suojassa lähemmäksi hyvin varovaisesti karttaen astumasta\nkuiville risuille ja tarttuen vuorotellen oksiin estääkseen niitä\nheilumasta.\n\nTällainen varovaisuus ei olisi ollut niin tarpeellinen, jos\nläheisyydessä ei olisi ollut muita eläimiä kuin puhveleita, jotka\nkuulevat huonosti ja näkevät vielä huonommasti, koska niiden silmät\novat otsasta riippuvien pitkien karvojen peitossa. Mutta metsästäjät\ntoivoivat saavansa ampua hirvenkin, ja Gaultier oli vapaaehtoisesti\ntarjoutunut ottamaan sen osan työstä osalleen.\n\nHe pääsivätkin pian tuolta matalalta kukkulalta metsän laitaan,\njosta he voivat tarkasti seurata lauman liikkeitä. Sen lähimmät\neläimet olivat enää vain noin sadan viidenkymmenen metrin päässä.\nNiiden joukossa oli muutamia vanhoja härkiä, jotka niiden äärettömään\nsuuruuteen ja rumaan ulkomuotoon nähden näyttivät enemmän ikivanhaan\nmaailmaan kuuluvilta olennoilta kuin eläimiltä, joita saadaan nähdä\nvielä yhdeksännentoista vuosisadan viime puoliskollakin.\n\nNiiden joukossa oli myös muutamia lehmiä vasikoineen, mutta ei mikään\nniistä näyttänyt sopivan vanhan Jaken käsitykseen \"lihasta\".\n\n\"Vanhoja karvoja ja nahkaa\", sanoi hän tarkoittaen härkiä. \"Ne ovat\nniin sitkeälihaiset kuin vanhat sääreni. Tuolla on meidän riistamme\",\nlisäsi hän viitaten muutamiin nuoriin lehmiin, joilla ei ollut\nvasikoita. \"Ne eivät ole poikineet tänä vuonna, ja luullakseni ovat ne\nhyvässä lihassa.\" Ne olivat kyllä paljon kauempana kuin muut, mutta\nhe päättivät kumminkin mieluummin ampua nykyisestä paikastaan kuin\nmenemällä lähemmäksi mahdollisesti tulla huomatuiksi.\n\nHirvetkään eivät vielä aavistaneet vaaraa. Muutamat makailivat\nlaiskoitellen varjossa niiden suurien sarvien näkyessä pitkän ruohon\nja pensaikon takaa, toiset taasen seisoskelivat siinä vieressä\nhangaten kylkiään puunrunkoja vasten aivan kuin kotieläimemmekin\nsyöpäläisten niitä ahdistaessa. Ne olivat kaukana pyssynkantomatkan\nulkopuolella, minkä vuoksi Gaultierin oli pakko mennä hieman etemmäksi\nsaman kuusimetsikön suojassa, joka pisti kuin niemeke aavikkoon. Sen\nsuojassa voi hän päästä noin sadan metrin päähän lehdosta, jossa hirvet\nlepäsivät.\n\nTämä suunnitelma miellytti Jakeakin. Hän ja Pierre paneutuivat\nsenvuoksi pitkäkseen maahan valittuaan sitä ennen itselleen otuksen,\nja siinä asennossa he kärsimättömästi odottivat Gaultierin saapumista\nmääräpaikalleen.\n\nVälimatka oli lyhyt, mutta Gaultierin oli niin vaikea hiljaa edetä\ntiheässä pensaikossa, että kului parikymmentä minuuttia, ennenkuin hän\npääsi sellaiseen paikkaan, josta hän voi tarkasti ampua. Eräs suuri\nhärkä kiinnitti hänen huomionsa puoleensa osaksi senvuoksi, että se\noli lähinnä, ja senkintähden, että se näytti olevan lauman johtaja, ja\nGaultier oli siksi kunnianhimoinen, että hän halusi kaataa suuremman.\nHän nojasi senvuoksi pyssynsä muutamaan oksaan ja tähdättyään tarkasti\npainoi hän liipaisinta. Melkein samassa silmänräpäyksessä kuin hän\nampui kuuluivat hänen toveriensa pyssyjen kumeat paukahdukset, mutta\nGaultierilla ei ollut aikaa katsoa niiden vaikutusta, sillä hirvi, joka\noli kaatunut, nousi jälleen jaloilleen seuraten tovereitaan, jotka\nlaukkasivat metsää kohti, melkein yhtä nopeasti kuin nekin.\n\nPoistuttuaan piilostaan läksi Gaultier ajamaan sitä takaa, ja\njuostessaan aavikon poikki sivuutti hän Jaken ja Pierren, jotka\nkiiruhtivat ampumiensa puhvelien luokse. Hänellä ei ollut aikaa\npysähtyä, hän jatkoi vain juoksuaan täyttä vauhtia. Hänestä kuulosti\nkyllä, että vanha Jake huusi jotakin hänelle, mutta hän ei voinut\nerottaa siitä muuta kuin sanat: \"Ole varovainen!\" Hän oli sillä\nhetkellä niin innostunut tehtäväänsä, ettei hän ennättänyt ottaa\nselville, mitä vanhalla metsästäjällä oli hänelle sanottavaa. Hän\npoistui pian aavikolta metsikköihin ja lehtoihin, jotka vähitellen\ntulivat yhä suuremmiksi yhtyen toisiinsa, kunnes ne muodostivat\nyhtämittaisen metsän, joka peitti matalia pyöreitä kukkuloita.\n\nTähän asti olivat hirvien jäljet näkyneet selvästi ja erityisesti\nolivat tuon haavoittuneen härän jäljet veriset. Jäljet muuttuivat\nkumminkin vähitellen yhä epäselvemmiksi häviten vihdoin kokonaan, kun\npolku nyt kääntyi metsään, jossa oli ristiinrastiin kaikenlaisten\neläinten teitä. Gaultier jatkoi kumminkin vain takaa-ajoaan ajatellen,\nettä hän seuraavassa aukeamassa saa kiinni haavoittamansa hirven. Hän\njatkoi etsimistään noin tunnin, mutta turhaan. Tunkeutuessaan metsän\nläpi kuuli hän monta kertaa eläinten säikähtyneinä kiiruhtavan pakoon,\nmutta pensaikko oli niin tiheä, ettei hän voinut erottaa, mitä eläimiä\nne olivat.\n\nHengästyksissään ja suutuksissaan istuutui hän vihdoin muutaman kuusen\njuurelle lepäämään. Hän oli vihoissaan, ettei hän ollut saanut kiinni\nhaavoittamaansa eläintä, erittäinkin, koska hän tiesi Jaken rupeavan\nsiitä häntä ivaamaan. Hän oli melkein kuulevinaan vanhan metsästäjän\nhuomautuksen, kun tämä ojensi hänelle palavan puhvelin lihaa: \"Tämä\nei ole aivan niin hyvää kuin hirven liha, mutta jokainen saa olla\ntyytyväinen, että hänellä on tällaistakin purtavaa.\" No niin, sitä ei\nvoitu nyt auttaa, ja nousten hitaasti läksi hän palailemaan leiriin.\n\nEtäännyttyään vähän matkaa puusta, jonka juurella hän oli levännyt,\nhuomasi hän, ettei polku, jota hän nyt seurasi, ollutkaan sama, jota\npitkin hän oli tullut paikalle. \"No, mitä sen on väliä\", ajatteli hän,\n\"toinen tie on yhtä hyvä kuin toinenkin, kunhan se vain vie minut\nleiriin.\"\n\nKäveltyään melkein tunnin juolahti vasta hänen mieleensä, että hän ehkä\nkulkikin aivan väärään suuntaan. Hän katsoi toisaalle nähdäkseen missä\npäin aurinko oli, mutta se oli peittynyt kokonaan harmaihin pilviin,\njoista ei saanut ollenkaan selville, mistä tuo loistava taivaankappale\nnyt paistoi. Hän tutki puiden runkojen sammalkerrosta saamatta\nniistäkään toivomaansa viittausta, koska maa oli kostea ja vetinen ja\nsammalta kasvoi yhtä runsaasti runkojen jokaisella puolella. Sitten\nhän tutki oksia tietäen, että pisimmät viittasivat etelää kohti. Mutta\nsiinäkin hän pettyi, sillä sillä kohdalla oli metsä niin tiheä, että\njokaisella puulla oli yhtä paljon valoa ja ilmaa kaikilla suunnilla,\nja oksat olivat senvuoksi yhtä pitkät. Hänellä ei ollut muuta neuvoa\nkuin jatkaa, tahi, jos se vielä oli mahdollista, palata tuon saman puun\nluokse, jonka juurella hän oli levännyt ja josta hän ehkä voi löytää\njonkun merkin suunnasta, jota hän oli sinne tullut.\n\nHän oli vähän aikaa siinä luulossa, että hänen yrityksensä onnistuu,\nmutta äkkiä oli hänen edessään syvä kuilu, jonka poikki hän ei\nmuistanut ennen kulkeneensa. Nyt alkoi hän olla todellakin huolissaan.\nHän tiesi sangen hyvin, mitä eksyminen tahi \"ympäri kiertäminen\",\nkuten lännen metsästäjät sanovat, merkitsee tiettömissä metsissä,\njotka olivat satojen neliöpenikulmain laajuiset. Hän toivoi, että Jake\nja Pierre läksisivät häntä etsimään huomattuaan, ettei hän palaakaan\nleiriin auringon laskeutuessa, mutta ajateltuaan asiaa huomasi hän,\nettä toverien oli sitten enää mahdotonta seurata hänen jälkiään, ja\nsekin hetkellinen lohdutus haihtui.\n\nYö alkoi nyt nopeasti pimetä muuttaen metsässä vallitsevan hämärän\nyhä synkemmäksi. Sitäpaitsi oli ruvennut kovasti tuulemaankin. Tuuli\nvihelsi surullisesti puissa, joista muutamat vanhat ja mädät valittivat\nja suhisivat heiluessaan sen kynsissä.\n\nGaultier oli kumminkin siksi kokenut metsästäjä, ettei yhden yön\nviettäminen metsässä häntä ollenkaan peloittanut. Hän oli viettänyt\nmonta sellaista yötä yksinään Kanadassa, mutta silloin oli hän tiennyt,\nmissä hän oli, jotavastoin nyt tuo puute hänen tietoisuudessaan\nhuolestutti häntä. Kumminkin rohkaisi hän mielensä niin hyvin kuin\nvoi ruveten kokoamaan kuivia risuja, joita siinä läheisyydessä olikin\nrunsaasti, voidakseen sytyttää nuotion. Sitten hän hakkasi muutamia\npieniä paaluja, pari sellaista, joissa oli haarukka latvassa. Ne\nhän pystytti lujasti maahan haarukat ylöspäin, joihin hän asetti\npoikittain kolmannen paalun. Sitten hän kokosi suuren kasan hopeamännyn\npehmeitä oksia latoen ne pystyyn telinettä vasten, kunnes hän oli\nsaanut valmiiksi sievän majan, jossa oli mukava nukkua. Peitettyään\nmaankin kokonaan noilla samoilla oksilla ja sytytettyään nuotion majan\nedustalle ryömi hän pesäänsä paneutuen pitkäkseen.\n\nAlussa vaipui hän hyvin surullisiin mietteisiin, mutta hänen\nluontainen vilkkautensa karkoitti pian surulliset ajatukset, ja\nhänen pääasiallisena huolenaan oli nyt saada jotakin syödäkseen.\nHän kuvitteli näkevänsä Jaken ja Pierren virran rannalle sytytetyn\niloisen nuotion ääressä puhvelin kyljysten pihistessä kekäleillä tahi\nherkullisemman kyttyrän levittäessä ympärilleen makuhermoja hivelevää\ntuoksua. Kanootti oli suojana tuulen puolella käännettynä kumoon, ja\nkaiken tuon yllä suuren nuotion punainen loimu, nuotion, jollaisten\nvalmistamisesta Jake sanomattomasti ylpeili.\n\n\"No viis siitä\", ajatteli hän, \"eihän tällaista kestä kuin yhden yön,\nja huomenna tähän aikaan olen jo heidän luonaan.\" Lohdutettuaan itseään\nnäin ojentautui hän joustaville hopeamännyn oksille, jotka ovat pehmeät\neivätkä pistävät, kuten kuusen havut, koettaen nukkua.\n\nHän ei voinut sanoa, kuinka kauan hän oli maannut näin\npuolihorroksissa, kun hänen huomionsa äkkiä kiintyi metsän pimeimmästä\npensaikosta kuuluvaan kamalaan meluun. Se tuntui kuuluvan aivan hänen\nmajaansa vastapäätä olevasta metsiköstä, mutta hän ei voinut huomata\nmitään pimeässä. Hän oli kumminkin urhoollinen nuorukainen, ja sen\nsijaan että hän olisi kätkeytynyt majansa luuloteltuun turvaan, tarttui\nhän pyssyynsä astuen esille tulen viereen.\n\nMelu toistui uudestaan, ja nyt kun hän kuuli sen suojattomassa\npaikassa, tunsi hän heti eläimen, joka sen aiheutti. Kuitenkin oli\nse sellaista, että se varmasti olisi peloittanut jokaista Amerikan\neläinmaailmaan tutustumatonta ja varsinkin sellaisia, jotka olisivat\nensimmäisen kerran joutuneet samanlaiseen tilanteeseen kuin nuori\nmetsästäjämme nyt. Gaultier kumminkin, kun hän nyt kuuli sarvipäisen\nhuuhkajan hurjat huudot, kiljunnan ja ulvonnan, hymyili ensimmäiselle\nsäikähdykselleen ja aikoi juuri ryömiä takaisin majaansa, kun hän\nsattui katsahtamaan erääseen pimeään puiden välissä olevaan aukkoon,\njonka ehkä joku talvimyrsky oli aiheuttanut.\n\nSen yläpuolella ja kauas etäisyyteen kuumotti taivaalla kuin jonkun\ntulipalon kajastus. \"Aavikko palaa\", ajatteli hän aikoen juuri kääntyä\npois, kun eräs ajatus juolahti hänen mieleensä: \"Ehkä Jake ja Pierre\novat sytyttäneet merkkitulia leirin vieressä olevalle kukkulalle.\"\n\nHän katsoi heti ympärilleen ja nähtyään erään pitkän kuusen, jonka\nlatva oli paljon korkeammalla kuin muiden puiden, rupesi hän kiipeämään\nsiihen päästen pian sen latvaan. Tältä korkealta paikalta voi hän\nkatsella metsän yli, joka, kuten olemme maininneet, peitti muutamien\nmatalien kukkulain rinteet, ja hän huudahti riemusta nähdessään usean\npenikulman päässä suuren rovion, johon selvästi lisättiin aina uusia\npuita, sillä heti kun sen liekki aleni, kohosi se nopeasti jälleen\nniin kirkkaaksi, että hän oli näkevinään toverinsakin silloin kun\nne sattumalta kulkivat tulen ohi. Hän laskeutui nopeasti puusta ja\notettuaan huolellisesti selvän suunnasta läksi hän nopein askelin\nmetsään.\n\nHän ei välittänyt lankeamisista, joita sattui usein, eikä kasvoihin\nosuvista kipeistä lyönneistä, kun hän tunkeutui nuoren kuusikon\npiikkisten oksain alitse. Silloin tällöin voi hän vielä huomata tulen\nkajastuksen taivaalla ja seuraten sitä merkkiä voi hän kulkea aivan\nsuoraan.\n\nKuljettuaan toista tuntia nopeasti, juosten silloin kun maanlaatu sen\nsalli, huomasi Gaultier saapuneensa noihin erillään oleviin lehtoihin,\njotka hän muisti sivuuttaneensa muutamia tunteja aikaisemmin ajaessaan\ntakaa hirveä. Siellä voi hän jo jatkaa matkaansa nopeammin ja huomasi\npian suureksi mielihyväkseen olevansa noin penikulman päässä roviosta,\njota pari miestä näkyi hoitavan heittäen siihen aina vähän päästä\nsylillisiä kuivia risuja. Hän ampui nyt merkkilaukauksen, johon\nkukkulalta heti vastattiin, ja vastaukseksi huutoihinsa kuuli hän\nPierren hyvin tunnetun halloon sekoittuvan Jaken yliluonnolliseen\nkarjaisuun, joka kuului kauas ympäristöön.\n\nHengästyneenä ja väsyneenä saapui hän vihdoin nuotiolle.\n\n\"Eläköön!\" huusi Pierre juostessaan häntä vastaan. \"Ah, Gaultier,\nluulimme sinun jo kokonaan eksyneen. Missä olet ollut, tahi paremmin\nsanoen, mitä olet tehnyt koko tämän ajan?\"\n\n\"Niin, nuori mies, selitäpäs meille se\", sanoi Jake. \"Mutta anna\nminulle pari hirven kieltä ensin — arvaan, että sinulla on niitä koko\nkasa — niin paistan ne sillä aikaa kuin hieman hengähdät. Mitä\",\nlisäsi metsästäjä, \"onpa tämä nyt kaunista, hänellä ei ole ollenkaan\nlihaa mukanaan.\"\n\nGaultier oli kumminkin niin nälissään, ettei hän välittänyt vanhan\nJaken ivasta, vaan alkoi nopeasti jyrsiä suurta puhvelin kyljystä,\njonka hän sieppasi kekäleiltä pihisevänä ja savuavana. Vasta sitten\nkuin hän oli tyydyttänyt suurimman nälkänsä, kertoi hän seikkailunsa,\njoita hän oli kokenut sen jälkeen kuin hän oli eronnut heistä\naavikolla. Pierre ja Jake kuuntelivat tarkkaavaisesti pakottaen häntä\nvain syömään silloin kun hän näytti väsyvän, kunnes hän vihdoin makasi\npitkänään puhvelin vuodalla voimatta niellä palastakaan enää.\n\n\"Mitä\", huudahti Jake, \"ethän sinä kykene sen enempi syömäänkään kuin\nmuuhunkaan. Mutta ehkä tämä olikin sinun toinen illallisesi. Pistitkö\npaljonkin tuosta hirvestä poskeesi?\"\n\nPierre nauroi ja Gaultierkin yhtyi häneen, vaikka Jaken ivailu häntä\nhieman harmittikin. Oli jo myöhäinen, minkä vuoksi metsästäjät\nkääriytyivät makuuhuopiinsa ja sijoittuen ympyrään nuotion ympärille\njalat tuleenpäin vaipuivat he pian raskaaseen uneen.\n\n\n\n\nXII.\n\nMONENLAISTA RIISTAA.\n\n\n\"Jeehosophat\", huudahti Jake herätessään aamulla, \"nyt on paha\nmerrassa! Intiaanit ovat sytyttäneet metsän palamaan. Täällä on savua\ntarpeeksi ajamaan haisunäädänkin pesästään.\"\n\nNuorukaiset nousivat nopeasti huomatakseen Jaken puhuneen totta.\nKukkuloilla kasvava metsä oli selvästi tulessa. Suuret savupatsaat\nkohosivat pystysuorasti tyyneen ilmaan leviten siellä vähitellen\ntaivaalle, ja noiden synkkien verhojen läpi lähetti aurinko vasken\nvärisiä säteitään. Silloin tällöin näkyi haaraisia tulen liekkejäkin,\nmutta ne peittyivät heti suuriin savupilviin, jotka kietoivat kukkulat\nkokonaan synkkään vaippaansa. Aina sinne asti, missä metsästäjät\nseisoivat, kuului alituista rätinää muistuttaen yhtämittaista\nampumista, ja tuhan hiutaleita putoili kuin lunta leirin ympärille.\nSavun seasta näkyi hämärästi suuria hirvi- ja antilooppilaumoja\nlaukkaamassa aavikolla paeten kulovalkeaa, joka jo parissa paikassa oli\nsytyttänyt aavikon kuivan pitkän heinän palamaan.\n\n\"Mahtaakohan tuo nyt olla intiaanien syytä?\" sanoi Pierre. \"En sitä\noikein usko, sillä mitäpä metsän hävittäminen heitä hyödyttäisi.\"\n\n\"Älä ole niin varma asiasta, poikaseni\", sanoi Jake, \"sillä luultavasti\novat he aikoneet paistaa meidät elävinä. Jäljestäpäin tulevat he\notaksuttavasti tarkastamaan, mitä he ovat saaneet aikaan. Lausun heidät\nhyvin tervetulleiksi katsomaan, mitä meistä on jäljellä.\"\n\n\"Luullakseni erehdytte molemmat\", sanoi Gaultier. \"Pelkään tuon\nkulovalkean syttymisen olevan kokonaan minun syytäni.\"\n\n\"Sinunko syytäsi?\" huudahti Pierre. \"Miten olisit sinä voinut sen\naiheuttaa?\"\n\n\"Mitenkäkö?\" vastasi Gaultier. \"Kuulittehan, että olin sytyttänyt tulen\nmajani edustalle metsään ja kun näin merkkitulenne, jätin sen palamaan\nlähtiessäni suoraan luoksenne. Nuotion vieressä oli suuri kasa kuivia\nrisuja ja epäilemättä ovat ne syttyneet palamaan sytyttäen samalla\nkuivan ruohonkin. Olen hyvin pahoillani, sillä oivallisten puiden\ntuhoutuminen on suuri vahinko.\"\n\n\"Koira vieköön\", sanoi Jake, \"millainen hulttio, kun jättää tulen\nsammuttamatta. Olet syntynyt seudussa, jossa on tuhansia penikulmia\nmetsiä, etkä kumminkaan ole oppinut pitämään sen paremmin nuotiotasi\nsilmällä. Tuli ei kumminkaan ennätä tänne vielä pariin tuntiin, joten\non parasta, että syömme ja lähdemme sitten ajoissa matkaamme puhvelin\nlihoinemme.\"\n\nMetsästäjät rupesivat siis syömään sellaisin ruokahaluin, jonka\nainoastaan työ ja terveys suovat. Lopetettuaan sulloivat he tavaransa\nkanoottiin ja astuttuaan siihen poistuivat leiristä.\n\nJoen läntinen ranta oli kallioinen ja jyrkkä, vaikka se ei ollutkaan\nkorkea, toisella puolella taasen alkoi muudan kukkula kohota aivan\nveden rajasta. Metsästäjät näkivätkin sen vuoksi koko rinteen, jossa\nmuutamin paikoin oli kuin pieniä niittyjä ja taas toisin paikoin pieniä\nmetsäsaarekkeita.\n\nHe olivat jo meloskelleet useita tunteja ja aurinko alkoi lähestyä\nkeskitaivasta, kun Gaultier ehdotti, että he nousisivat maihin\nlevähtämään, sillä kuumuus oli melkein sietämätön, koska molemmin\npuoliset korkeat rannat pidättivät tuulen, joka heilutteli puiden\noksia kukkulalla. Koska ei Jake eikä Pierrekään vastustanut ehdotusta,\nohjattiin kanootti rantaan, ja metsästäjät heittäytyivät pitkäkseen\nmehevään ruohikkoon, jota kasvoi erään tuollaisen pienen metsikön\nvarjossa, joista muutamia oli aivan rannallakin. Tämä heidän\nvalitsemansa sattui olemaan muutamassa niemekkeessä, josta voitiin\npitää silmällä jokea pitkälti sekä myötä- että vastavirtaan.\n\nPierre veteli haikuja piipustaan tyytyväisesti mukavassa asennossa\nJaken nojautuessa muutamaan puuhun ja pureskellessa hurjasti mälliä\nsamalla kun hän levottomasti tarkasteli jokea molempiin suuntiin kuin\nodottaen vihollisen tahi jonkun riistan nopeata ilmestymistä. Gaultier,\njoka ei tupakoinut, puhdisti pyssyään, jonka hän sitä tarkoitusta\nvarten oli purkanut kappaleihin.\n\nTämän paikan yläpuolella oli jyrkkä ranta alentunut melkein joen\ntasalle ja tuollaista loivaa rantaa jatkui sitten toista penikulmaa\npaljastaen näkyviin aavikon, joka jatkui länteen päin, kohoten sitä\nenemmän, kuta kauemmaksi se ulottui joesta. Se oli täynnä pieniä\nkumpuja, melkein samanlaisia kuin muutamissa Englannin maakunnissa\nniin yleisesti esiintyvät myyrän mättäät, mutta paljon suurempia.\nNiiden välissä juoksenteli lukemattomia pieniä eläimiä, jotka silloin\ntällöin haukkuivat melkein kuin koirat, vetäen siten pian Jaken huomion\npuoleensa.\n\n\"Tuolla on muudan koirayhteiskunta\", sanoi hän viitaten toiselle\nrannalle. \"Eläimet ovat juuri tulleet pesistään nuuskimaan raitista\nilmaa. Katsokaahan tuotakin pesänsä katolla pyörähtelevää veitikkaa. Se\non aivan kuin joku saarnaava metodistipappi, eikö olekin? Kuunnelkaahan\nvain sitä vietävää, miten se haukkua räkyttää, se menehtyy pian.\"\n\nNuorukaiset huomasivat todellakin, että muudan noista pienistä\neläimistä oli selvästi hyvin kiihtynyt. Se haukkui äänekkäästi\nheilutellen häntäänsä mitä hullunkurisimmin. Joskus se laskeutui\npesäänsä katolta juosten eteenpäin muutamia askelia, mutta palasi\nnopeasti jälleen entiselle paikalleen. Mikähän sillä oli mielessä?\nNuorukaiset eivät voineet ollenkaan ymmärtää sen käyttäytymistä.\n\nKun Jakelta kysyttiin, tiesikö hän, vastasi metsästäjä: \"Luultavasti\nahdistelee eläintä joku peto, ehkä huuhkaja tahi kalkkarokäärme.\"\n\nPierre, jonka uteliaisuus oli herännyt, tarttui pyssyynsä, hyppäsi\nkanoottiin ja kiidätti sen muutamilla melan vedoilla toiselle\nrannalle. Tultuaan lähemmäksi huomasi hän heti, mikä oli aiheuttanut\nlevottomuuden. Suuri kalkkarokäärme virui ruohikossa juuri pesän\nedustalla valmistautuen juuri nielemään verkalleen erästä yhteiskunnan\njäsentä, ehkä tuon äskeisen metelöitsijän puolisoa tahi veljeä, jonka\nvastaväitteet ensin vetivät metsästäjien huomion puoleensa. Pierren\nlähestyessä pakenivat asukkaat pesiinsä äärettömän nopeasti vikisten ja\nhaukkuen kimeästi.\n\nHeti kun ne olivat päässeet piiloon, ilmestyivät ne jälleen aukkoihin\nkiihdyttäen itsensä hirveään raivoon kadotakseen taasen yhtä nopeasti.\n\nPierre eteni kuitenkin välittämättä ollenkaan eläinten raivosta, kunnes\nhän pääsi aivan käärmeen viereen. Niin pian kuin se huomasi hänet\npudotti se saaliinsa ja kiertyi kokoon kiristellen kalistimiaan sen\nkaksihaaraisen kielen lipuessa kidasta ulos ja sisälle.\n\nTähdättyään laukaisi hän ja luoti lennätti pään ruumiista monen metrin\npäähän. Tarttuen tuon ilkeän eläimen häntään veti Pierre sen mukanaan\nkanoottiin ja palasi toveriensa luokse.\n\n\"No mutta!\" huudahti Jake. \"Miksi toit tuon haisevan raadon mukanasi\ntänne?\"\n\n\"Eikö teidänkin mielestänne sen nahasta tule kaunis vyö?\" kysyi Pierre.\nVanhan metsästäjän kasvot ilmaisivat sellaista inhoa, että Pierre\nnauraen sanoi: \"No, Jake, ellette halua sitä mukaamme kanoottiin, voin\nsiitä helposti luopuakin, ja tuolla se nyt on\", lisäsi hän heittäen\nsen virtaan, johon se nopeasti upposi väännellen vieläkin ruumistaan\nkuolontuskissa.\n\n\"Katsokaa\", huusi Gaultier, joka oli nyt saanut pyssynsä kootuksi,\n\"noita pieniä naurettavia eläimiä! Nyt ne ovat taasen kaikki ulkona.\"\n\n\"Sellainen on niiden tapa\", sanoi vanha Jake. \"Ne juoksentelevat\nalituisesti ulos ja sisälle. Niiden liha on hyvin herkullista. Miksi et\nampunut yhtä ollessasi toisella rannalla, Pierre?\"\n\n\"Minä tuon teille yhden, Jake!\" huudahti Gaultier.\n\n\"Tee se, nuori mies\", sanoi metsästäjä. \"Se onkin parempaa kuin tuon\neilen ampumasi hirven liha.\"\n\nHeilutellen uhkaavasti pyssyään vanhukselle meloi nuorukainen toiselle\nrannalle. Siellä hän nousi varovaisesti maalle ja päästyään paikkaan,\njosta hän voi ampua tarkasti, tähtäsi hän huolellisesti erästä koiraa,\njoka näöstä päättäen oli joko yhteiskunnan pormestari tahi raatimies, ja\nlaukaisi. Luoti sattui paikalle, koska eläin-parka kellahti kuolleena\nmaahan, jolloin koko yhteiskunta haukkuen ja vinkuen kimeästi jälleen\nkatosi näkyvistä maanalaisiin komeroihinsa.\n\nGaultierin juuri laskeutuessa jokitörmää saaliineen, jota hän kantoi\ntoisesta takajalasta, tarttui Jake nopeasti Pierren käsivarteen ja\nviitaten virtaa ylöspäin kiinnitti hänen huomionsa erääseen mustaan\nesineeseen, joka nopeasti ui joen poikki heidän puolelleen. \"Se on\nkarhu, koira vieköön!\" huusi hän ja tarttuen pyssyynsä juoksi hän\npuiden lomitse paikalle, jossa hän otaksui karhun nousevan maihin.\nPierre seurasi häntä niin nopeasti kuin suinkin ja Gaultier, joka näki\nkaiken omalta puoleltaan, juoksi törmää pitkin toivoen saavansa ampua\nennen karhun maallenousemista.\n\nSillä aikaa pääsi Jake rannalle aivan vastapäätä uivaa eläintä. Hän\nkohotti nopeasti vanhan toverinsa poskelleen, mutta painaessaan\nliipaisinta ei laukausta kuulunutkaan. Metsästäjä heitti pyssyn\nkädestään äännähtäen jotakin kirouksen tapaista ja tarttui suureen\npistooliinsa, jonka hän tyhjensi niin nopeasti, ettei hän ennättänyt\ntarkasti tähdätä. Karhu ei kummikaan pitänyt tuosta tervehdyksestä eikä\nrannalla seisovan metsästäjän uhkaavasta asennostakaan, vaan pyörsi\nympäri, lähtien uimaan takaisin toiselle rannalle.\n\nPierre, joka oli juuri saapunut paikalle, aikoi ampua, mutta huomasikin\nsamalla, että Gaultier seisoi aivan vastapäätä toisella rannalla. Hän\nei uskaltanut senvuoksi ampua, vaan salli eläimen nousta rannalle,\njossa Gaultier oli valmiina ottamaan sitä vastaan.\n\nTämä oli päättänyt puhdistaa metsästäjämaineensa, jota hänen viimeinen\nepäonnistumisensa oli hieman tahrannut. Hän salli senvuoksi karhun\nnousta rannalle ennen ampumistaan voidakseen tähdätä oikein tarkasti.\nTaivutettuaan toisen polvensa tähtäsi hän huolellisesti ennenkuin\npainoi liipaisinta. Karhu nousi takajaloilleen ja karjaisten raivosta\nsyöksyi nuorta metsästäjää kohti, joka hyppäsi nopeasti syrjään, ja\nennenkuin hurjistunut peto ennätti jälleen hyökätä häntä kohti, ampui\nhän sen kuoliaaksi hyvin tähdätyllä luodilla.\n\n\"Hyvin tehty, Gaultier\", huusi Pierre, \"saitpas sen kellistetyksi\nlopultakin! Tuo kanootti tänne, että pääsemme sitä nylkemään.\"\n\nSe tehtiin ja muutamien minuuttien kuluttua oli karhun karvainen turkki\nmuiden tavarain joukossa kanootissa. Jake irroitti sitten taitavasti\npaistit piilottaen ne nahkaan, ja koska oli vielä liian aikaista\nleiriytyä yöksi, astuivat metsästäjät kanoottiin jatkaen matkaansa.\n\nIllan kuluessa ei tapahtunut mitään mainittavampaa lukuunottamatta\nhiuksenkarvan varassa riippuvaa pelastusta onnettomuudesta, joka\nolisi aiheuttanut heille sanomattomia vaikeuksia, jopa vaarojakin —\nnimittäin kanootin menettäminen. Se ei ollut kyllä kuin muutamien\nhetkien asia, mutta metsästäjistä tuntui, että noihin hetkiin sisältyi\npaljon pitemmän ajan mielialat. Se tapahtui seuraavalla tavalla:\n\nKaikki puhuivat niin innoissaan tästä viimeisestä seikkailusta\nkarhun kanssa, etteivät he kiinnittäneet niin suurta huomiota\nkuin tavallisesti hauraan aluksensa ohjaamiseen. He olivat juuri\nsivuuttaneet muutamia kallioita, jotka pistivät mustat ja aaltojen\nsyövyttämät kärkensä esiin veneen ympärillä nopein pyörtein kiitävästä\nvedestä, kun Jake äkkiä huudahti: \"Pitäkää varanne, pojat, tuolta tulee\nmuudan tukki meitä kohti!\"\n\nTuskin oli vaara huomattu, kun tukki törmäsi kanoottiin ja samassa\nsilmänräpäyksessä joutuivat metsästäjät veneineen virran valtaan, joka\npainoi heidät kallioita vasten.\n\n\"Melokaa, pojat\", huusi Jake, \"melokaa henkenne edestä! Se on ainoa\npelastuksemme!\"\n\nKaikki kolme ponnistivat voimiaan veneen jouduttua kallioiden luona\nolevaan väkevään virtaan, joka painoi sen muutamien lohkareitten\ntaakse, joiden karkeitten kylkien pieninkin kosketus olisi repinyt\nkanoottiin sellaisen reiän, että se olisi varmasti heti uponnut.\n\nHeidän alapuolellaan oli jonkunlainen putous, jossa vesi syöksyi\nhurjaa vauhtia näyttäen, että pinnan alla oli vaarallinen kivisärkkä.\nNoustessaan jokea olivat he sen väistäneet, koska se muodosti sellaisen\nesteen, ettei se voinut olla kiinnittämättä heidän huomiotaan. Nyt\npainoi virta kanootin auttamattomasti sitä vasten ja he luulivat jo\nolevansa hukassa. Vanhan Jaken tuumaillessa, voisiko hän uida maihin\npyssyineen, ehdottivat Pierre ja Gaultier, että he jättäisivät kanootin\noman onnensa nojaan ja koettaisivat pelastua pumpulipuihin, jotka\nojentelivat oksiaan kauas virran yläpuolelle. Onneksi ei kumpaakaan\nehdotusta tarvittu toteuttaa.\n\nKun oli enää vain noin viisikymmentä metriä tuohon kuohuvaan\nputoukseen, jonka keskeltä he nyt voivat nähdä lukemattomien kallioiden\nmustat ja särmäiset nokat, sieppasi eräs pyörre tukin mukaansa\nriistäen sen sivulle, jossa muudan suuri kallio pisti esiin kärkeänsä\nvedestä. Tukissa oleva katkenneen oksan tynkä tarttui siihen lujasti\nkiinni pysähdyttäen tukin paikoilleen. Silloin hakkasivat metsästäjät\nkiireesti kirveillään poikki ne oksat, jotka olivat kietoutuneet\nkanootin ympärille, ja iloissaan pelastuksestaan meloivat he heti\nitäiselle rannalle, joka oli paljon tyynempi.\n\n\"Olipa se onnen kallio meille\", sanoi Pierre. \"Ellei se olisi tullut\nväliin, eivät mitkään keinot olisi auttaneet.\"\n\n\"Meidän on pidettävä suumme kiinni ja silmämme auki silloin kun tie ei\nole selvä\", sanoi Jake. \"Tämä kaikki johtui siitä, että lörpöttelimme,\nkuten intiaanit, kun he ovat saaneet aikaan jotakin tavallisuudesta\npoikkeavaa.\"\n\n\"No vaikkapa niinkin\", sanoi Pierre, \"on se nyt kumminkin ohi eikä\nsiitä kannata puhua sen enempää. Ehdotan, että nousemme maihin emmekä\njatka enää tänään. Kuten olemme huomanneet, ei matkamme edisty ja\niltaan ei ole enää pitkälti. Leiriytykäämme siis.\"\n\nJake ehdotti, että he leiriytyisivät siihen paikkaan, jossa he olivat\nampuneet karhun. \"Siellä on enemmän polttopuitakin\", sanoi hän, \"ja\nehkä nuo säikähtyneet arokoirat ovat uskaltaneet tulla karhun raadolle\nja me voimme ampua niistä muutamia.\"\n\nMetsästäjät nousivat siis maihin, valmistivat yösijansa ja sytyttivät\nsuuren nuotion, jolle kattila ripustettiin kiehumaan, puhvelinlihan ja\nkarhun paistin pihistessä nuotion kuumassa loisteessa.\n\n\n\n\nXIII.\n\nAROKOIRIA, SUSIA JA KARHUJA.\n\n\"Pojat, missä arokoira on?\" kysyi Jake. \"Se ei ole kyllä niin maukas\nkuin tämä lihava puhvelin paisti, mutta ellette ole maistaneet sen\nlihaa milloinkaan, on teidän koetteeksi syötävä sitä hieman.\"\n\nGaultier tunnusti unhottaneensa sen toiselle rannalle juostessaan\nkarhua vastaan.\n\n\"No, mitäpä sen on väliä nyt\", sanoi metsästäjä, \"kun meillä on\nparempaakin syötävää. Mutta hyvin omituisia eläimiä ne kumminkin ovat,\nnuo arokoirat. Niitä onkin monta eri lajia, ja luullakseni tiedän\nenemmän niiden elämästä kuin tuollaiset oppineet, jotka kirjoittavat\nkirjoja kaikenlaisista neljällä jalalla juoksevista. Tapasin kerran\nerään New Yorkista kotoisin olevan tomppelin, joka kulki viisi\npenikulmaa saadakseen käsiinsä yhden luteen. Hänen muulinsa oli\nkuormitettu laatikoilla, joissa oli neuloihin pistettyjä perhosia,\nheinäsirkkoja, täitä ja kaikenlaista muuta tuollaista roskaa. Koira\nvieköön, hän oli minusta vasta hauska veitikka!\" ja metsästäjä nauroi\noikein sydämensä pohjasta tämän intoilijan heikkojärkisyydelle.\n\n\"Kuulkaahan, Jake\", sanoi Gaultier kehoittavasti, \"etteköhän kertoisi\nmeille hieman noista arokoirista palan painoksi.\"\n\n\"No, olkoon menneeksi\", vastasi metsästäjä. Emme kumminkaan halua\nsanasta sanaan kertoa Jaken selostusta, vaan esitämme vain sen\npääasiallisen sisällön.\n\nNäyttää siltä kuin olisi olemassa monta lajia noita omituisia pieniä\neläimiä, jotka nähtävästi muodostavat jonkunlaisen oravan ja kaniinin\nvälimuodon omaten erikoisia piirteitä molemmista. Jake kertoi, että\neteläisten aavikoiden pesien aukot ovat joko pesän katossa tahi\nsivussa, jota vastoin brittiläisen Amerikan pohjoisemmisss osissa\nelävät tekevät pesänsä mättäisiin tahi, mikä on ehkä otaksuttavampaa,\nmättäät ovat muodostuneet mullasta, jonka tuo pieni eläin on pesäänsä\ntehdessä kaivanut esille.\n\nYhdysvalloissa elävä maaorava kuuluu samaan luokkaan, sanottakoon\nse heti, vaikka sen elintavat eivät suuresti eroakaan oikean\nmurmelieläimen tavoista. Eri lajien koko Vaihtelee suuresti.\nMetsämurmeli, joka on itäisten valtioitten asukas, voi kasvaa\nkaniininkin kokoiseksi, jotavastoin muut lajit, kuten esimerkiksi\nleopardimurmeli, ovat tuskin tavallista vesirottaa suuremmat.\n\nNämä pienet eläimet syövät ainoastaan kasviksia. Muutamat tyytyvät\nvain ruohoon, toisten halutessa marjoja ja jyviä, elleivät olosuhteet\npakota niitä muuttamaan makuaan. On hyvin omituista, että muutamilla\nlajeilla on poskipussit, joihin Jake kertoi niiden kokoavan hedelmiä\nja marjoja syötäviksi silloin kun tulee nälkä, kun taas toisilla\nsamansukuisilla eläimillä ei ole tuollaisia varusteita ollenkaan.\nMuutamat sanovat, että eläin kokoaa noihin pusseihin ankaran talven\nkuluessa tarvitsemansa ruoan, mutta se ei sovellu yhteen toisten\nhavaintojen kanssa, joiden mukaan murmeli kuluttaa talvensa nukkuen.\n\nEräs tämän eläimen omituisimpia piirteitä, joka heti vetää katselijan\nhuomion puoleensa, on niiden tapa asettaa vahteja vartioimaan\nympäristöä sillä aikaa kuin toiset telmivät pesiensä edustalla tahi\nsyövät. Olemme ennen huomauttaneet vuoristolampaidenkin menettelevän\nsamoin, ja on sellainen luonteenomaista muillekin eläimille. Jokainen\nlaji ilmaisee vaaran lähestymisen sille ominaisin äänin. Muutamat\nhaukkuvat silloin melkein kuin koirat, kun taasen toiset viheltävät.\nHudson Bay-yhtiön ranskalaiset asiamiehet nimittivätkin niitä senvuoksi\n\"viheltäjiksi\". Tällaista vaaran merkkiä tottelevat kaikki yhteiskunnan\nasukkaat heti paeten kuin yhdestä tuumin pesiensä turviin.\n\nKuten Jake oli sanonutkin, voidaan niitä syödä, mutta ne ovat\nvastenmielisen näköisiä, kun ne käristetään hiilillä, muistuttaen hyvin\nsuuria rottia. Haluaisiko sivistyneempi kokki laittaa niistä ruokaa, on\nasia, jota emme voi mennä takaamaan.\n\nNämä ja monia muita erikoistietoja kertoi Jake nuorukaisille. Vaikka\nPierre olikin nähnyt murmeleita ennenkin tietäen melkein kaikki vanhan\nmetsästäjän kertomat tosiseikat, kuunteli hän kumminkin mielellään\nesitystä. Useimmat metsästäjät, sellaisetkin raa'at luonteet kuin Jake,\novat luonnontutkijoita sydämestään, ja hieman sivistyneemmät, kuten\nPierre ja Gaultier eivät milloinkaan väsy mielenkiinnoin tutkimasta\nniiden erilaisten eläinten elämää, joiden metsästyksessä he kuluttavat\nelämänsä.\n\nNiin pian kuin Jake lopetti esityksensä, tarttui Pierre pyssyynsä\npoistuen leiristä ja suuntasi kulkunsa tuon kukkulan tahi ylängön\nhuipulle, joka, kuten muistamme, lähti kohoamaan aivan itäisen\nrannan äyräältä. Oli jo ilta ja seisoessaan laella ei hän muistanut\nmilloinkaan katselleensa niin kaunista maisemaa.\n\nAlempana virtaava joki oli jo varjossa ja veden kohina kiviä ja\nkallioita vasten kuulosti näin kauas vain hiljaiselta suhinalta. Sen\ntoisella puolella lännessä oli aavikko kauempana olevine ylänköineen\nja lehtoineen, jotka ilmaisivat virtojen suuntia, ja kaukaa taivaan\nrannalta siintivät Kalliovuorten lumipeitteiset huiput, joita\nniiden taakse laskeutuva aurinko juuri kultasi. Idässä yhtyi tuo\nrajaton aavikko taivaan rantaan ollen harmaa ja juhlallinen niiden\nkukkulain varjossa, joista eräällä Pierrekin seisoi, ja monien jokien\nläheisyydessä kasvavien lehtojen tummaksi kirjailema. Juhlallinen\nhiljaisuus tuntui kietovan seudun vaippaansa, sillä ei minkään\nlinnunkaan ääni häirinnyt hiljaisuutta. Kaikki oli sellaista kuin se\nmahtoi olla luomispäivän aamuna — asumatonta ja autiota.\n\nKiiruhtaen kulkuaan saapui Pierre pian leiriin. Siellä hän näki Jaken\nja Gaultierin rakentavan katkomistaan männyn oksista jonkunlaista\nsuojusta ampumamatkan päähän karhun raadosta, koska ei joen tällä\nrannalla ollut minkäänlaista luonnollista väijymispaikkaa. Pierre\nryhtyi heitä auttamaan ja pian saatiinkin heidän tarkoitukseensa sopiva\nsuojus valmiiksi. Sitten kuljettivat he sen joen poikki asettaen sen\npaikkaan, jossa se vähimmin herätti epäluuloja, sillä arosusi, joiden\nampumista he näin suunnittelivat, on hyvin arka ja varovainen otus,\njoka pelkää äärettömästi kaikenlaisia ansoja.\n\nKun kaikki valmistukset oli tehty, paneutuivat metsästäjät pitkäkseen\nsuojuksen taakse odottamaan kärsivällisesti tekeleensä tuottamaa hyötyä.\n\nJoki oli jo peittynyt hämärään, taivaan rusohohde oli vaalistunut\nja lyhyenkin matkan päässä olevat esineet näyttivät epäselviltä ja\nsekavilta. Karhun verinen raato näkyi kumminkin melko selvästi, ja\nmetsästäjät tarkastelivat sitä tämän tästä nähdäkseen, olivatko\nmurmelit tulleet sitä jo nuuskimaan. Tuoksuava ilma, joen kumea\nkohina ja vanhan Jaken yksitoikkoinen esitys murmelin elintavoista\noli vaivuttaa nuorukaiset sikeään uneen. Vanha Jakekin oli vaiennut\nja alkoi jo kumarrella unen jumalaa, kun äkkiä hurja jatkuva melu\nhypähdytti hänet seisoalle. Pian toistui tuo toivoton kiljunta\nkauhistuttavana.\n\n\"Siellä ne korvennettavat nyt ovat!\" kuiskasi Jake. Katsoessaan\nampuma-aukoista voivat metsästäjät nähdä suuren joukon eläimiä\ntappelevan ja laukkaavan karhun raadon ympärillä. He kuulivat myöskin\nepäselvästi luiden murskautumisen niiden hampaissa ja saaliinhimoisen\nlihan hotkimisen, kun nälkäiset pedot eivät malttaneet sitä tarpeeksi\npureksia.\n\n\"Pojat\", sanoi Jake, \"siellä on pari harmaata sutta ja ne on meidän\nensin ammuttava. Gaultier valitkoon osalleen jonkun arosuden.\"\n\nHarmaat sudet voitiin hyvin helposti erottaa muista, ei ainoastaan\nväristä, vaan myöskin koosta, sillä ne olivat sukulaisiaan monta vertaa\nsuuremmat. Pierre ja Jake valitsivat ne osalleen ja nuo kolme pyssyä\npaukahtivat yht'aikaa Jaken komennettua: \"No nyt!\"\n\n\"Eläköön!\" huudahti Jake rientäen paikalle. \"Saivatpa ne turkkiinsa,\nkorvennettavat. Ah, kultaseni\", lisäsi hän tarttuen ampumansa suden\nhäntään, \"sait annoksen lyijyä lihan asemesta. Sinun turkkisi hankkii\nvanhalle toverilleni ruokaa pitkiksi ajoiksi, luullakseni.\"\n\nPierrenkin laukaus oli onnistunut, hänen sutensa oli kaatunut karhun\nraadolle. Arosusi, jota Gaultier oli ampunut, kieriskeli ja vokisi\nvielä maassa kuolettavasti haavoitettuna. Toinen laukaus lopetti\nsen päivät, ja kantaen kolmea voitonmerkkiään astuivat metsästäjät\nkanoottiin meloen joen poikki leiriin. Sitten he sytyttivät suuren\nnuotion, jonka valossa he nylkivät sudet. Vanha Jake oli haluton\nheittämään raatoja menemään, sillä hän sanoi kokemuksesta tietävänsä\nniiden lihan kelpaavan syötäväksi. Mutta koska heillä oli paljon lihaa\nleirissä ja seudulla näytti olevan runsaasti riistaa, heittivät pojat\nraadot Saskatchewaniin, joka nopeasti kuljetti ne pois näkyvistä.\n\"Pedot tulevat vielä takaisin haaskalle\", sanoi Jake. \"Luultavasti\nsaamme ampua useampiakin, jos vain menemme jälleen joen poikki. Ne\neivät jätä niin paljon lihaa mätänemään ollessaan noin nälissään, siitä\nvoitte olla aivan varmat.\"\n\n\"Luuletteko, Jake, että harmaa karhu tulee haaskalle?\" kysyi Gaultier.\n\n\"Aivan varmasti\", sanoi metsästäjä, \"mutta kun se tuntee sen karhun\nraadoksi, ei ole sanottu, että se ryhtyy sitä syömään. Se syö\nkoppakuoriaisia, heinäsirkkoja, kaloja, lintuja ja juuria, mutta en ole\nmilloinkaan nähnyt sen syövän omia heimolaisiaan. En sano, ettei se\nsitä tee, sanon vain, etten ole nähnyt sen tapahtuvan. Kuten kumminkin\nsanoin, jos peto samoilee jossakin tässä ympäristössä, vainuaa se\nmelkein varmasti raadon malttamatta sitten olla tulematta sitä\nkatsomaan.\"\n\n\"No niin\", sanoi Pierre, \"onko teillä sitten mitään sitä vastaan, että\nmenemme joen poikki odottamaan tilaisuutta?\"\n\n\"Sinä olet kalliota varpaihin asti, poikaseni?\" huudahti Jake\nihmetellen Pierren rohkeutta. \"Kun taistelu on kysymyksessä, silloin\nolen aina mukana.\"\n\nPäätettiin senvuoksi, että he kaikki jälleen menevät joen poikki\nodottamaan, ilmestyykö harmaa karhu haaskalle vaiko ei. He tiesivät\nkyllä, että vaikka eläin tavallisesti on liikkeessä päivisin,\nsamoilee se kumminkin silloin tällöin öisinkin ja on tietysti siihen\naikaan paljon vaarallisempi, koska pimeässä on vaikea tarkasti ampua\nja koska petoeläimen luonnollinen raivokkuus on suurempi siihen\naikaan vuorokaudesta. Mutta siinä oli jotakin, joka viehätti heidän\nurhoollisuuttaan, kun he ajattelivat saavansa ahdistaa tahi joutuvansa\nniin peloittavan vastustajan ahdistettavaksi, ja sitäpaitsi sellaiseen\naikaan, jolloin tehtävän vaikeudet olivat niin paljon suuremmat,\nNiin ollen astuivat he kanoottiin meloen Saskatchewanin poikki ja\npiiloutuivat jälleen männyn oksista kyhäämänsä suojuksen taakse.\n\nAika tuntui heistä sanomattoman pitkältä, kuten aina on laita, kun\njotakin odottaa. Ruohon kahina tuulen sitä heilutellessa ja veden\nkohina kiviä vasten kuulostivat heistä kovemmilta kuin milloinkaan\nennen. Ollen äärettömästi jännityksissä luulivat he usein kuulevansa\ntuon kauhean hirviön lähestymisen. Joskus tuntui heistä, että se\nkalistelee tullessaan rannalla olevia kiviä, joskus taasen, että\nse hiipii törmällä kasvavassa karkeassa ruohokossa. Kun he olivat\nolleet hoin tunnin hiljaa piilossaan suojuksen takana, olivat he\nkuulevinaan jotakin liikettä raadon luota, joka oli noin kolmenkymmenen\nmetrin päässä jokea ylöspäin. Jake tuijotti levottomasti muutamia\nminuutteja suojuksen yli kuiskaten sitten nuorukaisille: \"Luullakseni\non odotuksemme nyt loppunut. 'Vanha Ephraim' siellä tallustelee yhtä\nvarmasti kuin olen syntinen ihminen.\"\n\nVeri kiersi nopeammin nuorten metsästäjien suonissa, kun he\nvarovaisesti nousivat katsomaan. Yö ei ollut hyvinkään pimeä, vaikka\nkuukaan ei ollut vielä noussut. Tähtien valo riitti kumminkin\nnäyttämään tuon suuren eläimen piirteet, joka nuuski raatoa ja istuutui\nsilloin tällöin peräpakaroilleen, missä asennossa se tarjosi niin hyvän\nmaalin, että vanha Jake pyysi nuorukaisia odottamaan kunnes se jälleen\nistuutuisi, jolloin heidän oli ammuttava yht'aikaa.\n\nKarhu näytti kumminkin jo tyydyttäneen uteliaisuutensa, sillä se\nlähestyi nyt hitaasti suojusta, joka piilotti metsästäjät sen\nnäkyvistä. Tuulenpuuska sattui kai sillä hetkellä juuri viemään vainun\nmiehistä sen sieraimiin, koska se äkkiä seisahtui ja murisi vihaisesti.\nSe nousi takajaloilleen seisomaan nähdäkseen paremmin, tilaisuus, jota\nmetsästäjät juuri olivat odottaneetkin. Jake huudahti heti: \"No nyt,\npojat, on meidän vuoromme!\"\n\nNuo kolme laukausta kuulostivat vain yhdeltä, ja rientäessään esiin\npiilostaan näkivät metsästäjät pedon kieriskelevän maassa ja karjuvan\nhirveästi. Nopeasti nousi se taas jaloilleen, ja valiten Gaultierin,\njoka sattui olemaan lähinnä, syöksyi raivostunut peto häntä kohti\nvälittämättä nuorukaisten ampumista uusista luodeista. Karhun ja nuoren\nmetsästäjän väliä oli enää tuskin viittätoista metriäkään, kun Jake\nhuusi: \"Kanoottiin, juokse nopeasti kanoottiin!\"\n\nGaultier kääntyi ja pääsi veneelle muutamissa sekunneissa. Onneksi\nei meloja oltu viety maihin, joten hän voi pukata sen vesille ja\nmeloa nopeasti myötävirtaa. Karhu näytti kumminkin päättäneen jatkaa\ntakaa-ajoaan, sillä se syöksyi heti jokeen lähtien uimaan nopeasti\nveneen jälkeen.\n\n\"Pysyttele tällä rannalla, Gaultier!\" huusi Pierre. \"Älä päästä sitä\nnäkyvistäsi, että voimme pippuroida sen!\"\n\nGaultier meloi voimainsa takaa, ja Jakella ja Pierrellä oli täysi\ntyö pysytellä hänen rinnallaan rannalla. Nyt uhkasi häntä toinenkin\nvaara. Sama kallioriutta, joka jo ennenkin oli näyttäytynyt niin\nvaaralliseksi, oli vain muutamien satojen metrien päässä edessä päin,\nja sitä kohti meloi Gaultier nyt kanoottia kaikin voimin. Ei voinut\ntulla kysymykseenkään, että hän olisi voinut enää kääntyä, sillä\nsilloin olisi karhu saanut hänet heti kynsiinsä ja hoilakka kanootti\nolisi heti kaatunut.\n\nRannalta kohoavan kukkulan pimeä varjo esti niin taivaan kuumottamisen\nveteen, että Jaken ja Pierren oli melkein mahdoton selvästi nähdä\nhirviön päätä. He kuulivat kumminkin sen hurjat karjahdukset, kun se\nhalkoi Virtaa ajaessaan takaa kanoottia.\n\nMelkein yliluonnollisin ponnistuksin pääsi Pierre hieman edelle muista.\nSe sattui paikalla, jossa eräs kallioniemeke pisti hieman kauemmaksi\nvirtaan. Uloin kivi kohosi noin kymmenen jalkaa vedestä, joka virtasi\nnopeasti sen ohi muodostaen syvän ja verraten tyynen lammikon särkän\ntaakse. Pierre asettui tuon suuren kiven viereen ruveten odottamaan\nkanootin tuloa. Huudettuaan Gaultierille, että tämä kiertäisi kallion\nja meloisi sen taakse, koetti hän tuijottaa pimeyteen nähdäkseen karhun.\n\nHänen ei tarvinnut odottaakaan kauan. Tuskin oli kanootti liukunut\nsärkän taakse, kun hirviön pää ja niska ilmestyivät näkyviin muutamien\nmetrien päässä. \"Luottavin silmin ja vaistomaisin sormin\" kohotti\nPierre pyssynsä painaen liipaisinta. Vesi pärskähti korkealle kätkien\nhetkeksi luodin vaikutuksen, mutta ainoastaan hetkeksi. Seuraavassa\nsilmänräpäyksessä nähtiin karhun ajelehtivan kanootin sivu, koston\najatukset näyttivät kokonaan haihtuneen sen kallosta. Pieksäen heikosti\nvettä käpälillään loiskui se nopeasti virran mukana, minkä vuoksi\nmetsästäjät luulivat sen aikovan paeta. Se näytti menettäneen kaikki\nvoimansa, koska virta nakkeli sitä kallioita vasten ja pyöritteli sitä\nputouksissa, ja lopulta katosi se tuon suuren pumpulipuun varjoon, joka\nvähän aikaa sitten oli ollut melkein aiheuttaa heidänkin tuhonsa.\n\nJake saapui nyt paikalle ladattuaan pyssynsä. \"Mihin peto on joutunut?\"\nsanoi hän.\n\n\"Se katosi juuri tuon pumpulipuun varjoon\", vastasi Pierre. \"Viimeinen\nlaukaukseni vei siltä luonnon kokonaan. Menkäämme päättämään sen\npäivät.\"\n\nGaultierkin nousi nyt maihin ja kaikki kolme läksivät ajamaan takaa\nkarhua. He saapuivatkin pian puun kohdalle, mutta eivät voineet vähään\naikaan erottaa haettavaansa. Vesi kohisi ja lorisi oksissa, joiden\nväliin tarttuneet ajopuut ja kaislat olivat yön pimeydessä niin eläimen\nnäköiset, että metsästäjät olivat useammasti kuin kerran vähällä\ntäräyttää siihen yhteislaukauksen.\n\nHe olivat jo vähällä lopettaa hakemisensa siltä kohdalta, kun Jake,\njoka oli ottanut tarkan selon, ettei karhu ollut tarttunut oksiin,\nkatsoi tarkasti pitkin ruohoa, joka oli kiilautunut muutamien suurien\nkallioiden väliin, joiden kärjet näkyivät sieltä täältä sen ympäriltä.\n\nMaaten rungolla ja osaksi eräällä noista kallioista oli heidän\ntakaa-ajonsa esine heidän edessään. He olisivat kyllä huomanneet sen\nennenkin, elleivät olisi luulleet sen jo auttamattomasti ajelehtineen\nvirran mukana eivätkä niin ollen olleet tarkastaneet pumpulipuun\nrunkoa, joka oli latvasta tyveen vähintään kuudenkymmenen jalan\npituinen.\n\n\"Tuolla se on!\" huusi Jake. \"Tehdään siitä nyt loppu!\" ja\ntäyttäen aikomuksensa nosti vanhus pyssyn poskelleen ja ampui.\nSuonenvedontapainen nytkähdys, hyppäys ja karhu vieri rungolta lähtien\najelehtimaan virran mukana.\n\n\"Hae kanootti tänne, Gaultier\", sanoi Pierre, \"mutta varo kallioita.\nPysyttele toisella rannalla, jossa joki on tyynempi.\"\n\nJake ja Pierre juoksivat rannalla päästämättä raatoa näkyvistään.\nHetken kuluttua saapuivat he paikalle, jossa virta painoi kovasti\nerästä niemekettä, minkä taakse karhu nopeasti ajelehti. Kumartuen\neteenpäin tarttui Jake sen tuuheaan turkkiin, mutta karhu oli niin\nraskas, ettei metsästäjä jaksanut kiskoa sitä maihin. Gaultier\nsaapui kumminkin pian kanootteineen, ja kun metsästäjät yhteisvoimin\nponnistivat ja vetivät, saivat he vihdoin raadon rannalle.\n\n\"Hei, tällaista sanoimme muinoin oikein miesten työksi\", sanoi Jake\nriemuissaan. \"Maailmassa ei ole montakaan miestä, jotka pystyvät\nkellistämään 'Vanhan Ephraimin' päivän valollakaan, saati sitten\npimeässä, kun ei jyvää näy ollenkaan. Mutta luullakseni olemmekin\nensiluokkaisia metsästäjiä, jotka kaatavat vaikka minkälaisen otuksen.\"\n\nKoska oli jo liian myöhäinen nylkeä karhu, palasivat metsästäjät\nleiriin ja vaivuttuaan uneen nukkuivat niin raskaasti kuin ainoastaan\nväsyneet metsästäjät voivat nukkua.\n\n\n\n\nXIV.\n\nBULL POUND YMPÄRISTÖINEEN.\n\n\nKun pojat heräsivät seuraavana aamuna, huomasivat he, että jo toisen\nkerran heidän matkalla ollessaan vanha Jake palasi leiriin heidän\nedellisenä yönä tappamansa vaarallisen vihollisen nahka olallaan.\nHe päättivät oleskella nykyisessä paikassaan muutamia päiviä\nkuivatakseen auringonpaisteessa kokoamansa nahat, jotka olivat suuresti\nsellaisen käsittelyn tarpeessa. Heidän tavarainsa joukossa oli tähän\ntarkoitukseen varattua alunaa ja suolaa, ja metsästäjät kuluttivat koko\npäivän irroittaessaan nahoista kaiken lihan ja liottaessaan ne sitten\nväkevässä alunaliuoksessa, johon oli lisätty hieman suolaa. Sitten\njännitettiin ne lujasti paalujen väliin kuumaan auringonpaisteeseen,\njoka nopeasti kuivasi ne niin, että ne vaivatta voitiin säilyttää\nluovuttamiseen asti.\n\nPari päivää työskentelivät he sitten niin ahkerasti, etteivät he\nvoineet uhrata hetkeäkään metsästykseen. Kolmantena aamuna kuormittivat\nhe kumminkin kanootin jälleen poistuen leiristä melkoisin kaipauksin,\nkoska siihen liittyi niin läheisesti muistot vaaroista, joista he\nkumminkin niin onnellisesti olivat selviytyneet. He saivat ponnistella\nuseita tunteja kovaa virtaa vastaan, joka muutamin paikoin oli niin\nväkevä, että heidän oli pakko sauvoa kanoottiaan. Vihdoin huomasivat\nhe suureksi ilokseen kelluvansa vedellä, jossa kanootti pieninkin\nponnistuksin liukui nopeasti eteenpäin. Kierrettyään muutaman niemen\nhämmästyivät he suuresti huomatessaan erään kanootin nopeasti\nlähestyvän heitä. Sitä melovien rotevien miesten koko ulkomuoto ilmaisi\nheidän olevan Hudson Bay-yhtiön palveluksessa olevia metsästäjiä.\nMolemmat veneet olivat pian vierekkäin.\n\n\"Halloo, Jake, vanha veikko, olipa tämä hauska sattuma!\" huudahti eräs\njäntevän näköinen ranskalais-kanadalainen. \"Miten voit ja missä olet\noikein ollut?\"\n\n\"Hyvin vain, Porky, eipä tässä ole mitään valittamista. Mutta keitä nuo\nsinun toverisi ovat?\" kysyi Jake viitaten kanootissa oleviin muihin\nmiehiin.\n\n\"Ah, nämäkö? He ovat yhtiön palveluksessa olevia metsästäjiä,\nurhoollisia poikia ja kunnon tovereita, jotka eivät pelkää kymmentä\ntuhatta paholaistakaan!\"\n\n\"Ymmärrän, vanha veikko, että olette kuluttaneet aikanne mukavasti.\nMutta missä olet oikeastaan oleskellut? Noita nahkakimppuja ei ole\nkoottu yhdessä päivässä, se nyt on aivan varma\", lisäsi hän huomattuaan\nuseita majavannahkakimppuja veneen pohjalla.\n\n\"Missäkö olen ollut? Tuolla Bull Poundin varsilla vain,\nKootanie-linnoituksen tuolla puolella, jossa on runsaasti majavia. —\nKeitä nuo toverit ovat, en tunne heitä ensinkään?\" kysyi hän katsoen\nPierreen ja Gaultieriin.\n\nJake ei ymmärtänyt kysymystä täydellisesti ja oli juuri\ntiedustelemaisillaan nuorukaisilta, \"mitä tuo pieni hiekkarotta\nhaluaa\", kun Pierre nosti kohteliaasti lakkiaan ja vastasi:\n\n\"Herra, olen ranskalainen. Olen ylpeä saadessani tutustua teihin.\nNimeni on Pierre-au-Calumét.\"\n\n\"Pierre-au-Calumétko?\" huudahti tuo pieni mies innostuneesti. \"Tuo\nkuuluisa, monien taistelujen voittajako? Koira vieköön, olipa tämä\nonnen päivä! Olen tavannut vanhan uskollisen ystäväni ja saanut\ntutustua teihin. Ah, miten te mahtanettekaan olla urhoollinen! Pojat,\nnouskaamme maihin syömään! Melokaa lähimpään rantaan, kuuletteko?\"\n\nMolemmat veneet suunnattiin heti lähintä rantaa kohti ja metsästäjät\nolivat pian syventyneet tuohon hauskaan toimeen: kertomaan ja\nkuuntelemaan uutisia. Metsästäjämme ilostuivat kuullessaan, ettei\nBull Poundin varsilla ollut milloinkaan ollut niin paljon riistaa\nkuin nykyään, ja vilkas pieni ranskalainen sanoi heille, että heidän\nveneensä varmasti uppoaa niiden nahkain painosta, jotka he sieltä\nkokoovat. Seurueet erosivat vihdoin, toinen tunkeutuakseen vielä\nsyvemmälle erämaahan, toinen päästäkseen monien vaiheiden jälkeen\ntaasen takaisin kaukaiseen St. Lawrenceen.\n\nJuuri kun kanadalaiset olivat lähdössä, pyysi Jake herra le Porc-épic'n\ntahi kuten Jake häntä nimitti \"Porkyn\" kertomaan Bill Bucknallille,\nettä hän oli hankkinut tuon päänahan, josta oli ollut puhe, ja halusi\nsen vuoksi saada tupakkansa palattuaan takaisin.\n\n\"Kyllä\", vastasi ranskalainen. \"Tunnen Billin ja tiedän, että hän\non oivallinen metsästäjä. Kerron hänelle viestisi varmasti. Hyvästi\nnyt, Jake ystäväni. Muista varoa harmaita karhuja. Ne tulevat vielä\nkoettamaan rohkeuttanne, saattepas vain nähdä.\" Kumartaen Pierrelle ja\nGaultierille ja heiluttaen ystävällisesti kättään Jakelle katosi tuo\npieni mies pian erään niemekkeen taakse.\n\n\"Kuka hän on, Jake?\" kysyi Pierre. \"Hän näyttää tottuneen\nkomentelemaan.\"\n\n\"Hän on eräs yhtiön pääasiamies\", vastasi Jake, \"ja palailee nyt\nluullakseni miestensä edellä kotipuoleen. Mutta olinhan kuulevinani\nsinun kysyvän hänen nimeään.\"\n\n\"Ei\", sanoi Pierre. \"Kysyin vain Kootanie-linnoituksen päällikön nimeä.\nHän ei sanonut kumminkaan tietävänsä, koska viimeinen oli poistunut\neikä hänen sijalleen ollut vielä tullut uutta.\"\n\n\"Kuulkaahan, pojat\", sanoi Jake, \"muistaakseni kerroitte minulle\nolevanne ranskalaisia. Mistä sitten johtuu, ettette puhu sellaista\nsekasotkua kuin tuo pieni mies?\"\n\n\"Olemme oleskelleet kauan aikaa pohjoisissa valtioissa elävien\nenglantilaisten parissa\", sanoi Pierre. \"Ja sitäpaitsi oli äitini\nenglantilainen, ja Gaultierin äiti on kotoisin Baltimoresta.\"\n\n\"No, johan minä olen ajatellutkin, että teillä on jalompaakin verta\nsuonissanne\", vastasi vanha metsästäjä. \"Mutta lähtekäämme jälleen\nliikkeelle.\"\n\nHe astuivat siis jälleen kanoottiin jatkaen matkaansa. Muutamiin\npäiviin ei metsästäjille sattunut mainittavampia seikkailuja paitsi\nmatkan aiheuttamia vaikeuksia, jotka olivatkin melkoiset. Heidän oli\nnoustava kovia koskia ja kerran kannettavakin venettään noin puoli\npenikulmaa, koska olisi ollut liian uskallettua lähteä sauvomaan\nkanoottia ylös kovista putouksista, joissa tuhannet kalliot muuttivat\nveden valkoiseksi vaahdoksi. Viidentenä aamuna heidän kohtauksestaan\nKanadan ranskalaisten kanssa, kun he sauvoivat pitkin itäistä rantaa,\njolla kasvoi solakkaa metsää, ja kiersivät nopeasti erään jokeen\npistävän kallioniemen, huomasivat he äkkiä olevansa muutaman kaakosta\npäin Saskatchewaniin laskevan komean virran suussa.\n\n\"Mikä joki tämä on, Jake?\" kysyi Pierre.\n\n\"Bull Pound, poikaseni\", vastasi metsästäjä.\n\nNuorukaiset katselivat mielenkiinnoin tuota komeata virtaa, jota kohti\nkanootti nyt suunnattiin, voimatta kumminkaan poistua Saskatchewanilta\ntodellisitta surun tunteitta. Tuntui siltä kuin he olisivat olleet\neroamaisillaan vanhasta ystävästä, jonka he jo hyvin tunsivat ja josta\nhe eivät tienneet, milloin he sen jälleen näkisivät. Nämä mielialat\neivät voineet kumminkaan estää heitä ihailemasta tätä uutta leveätä\nvirtaa, joka nyt otti heidät vastaan avoimin sylin, ja kiinnittämästä\nkatseitaan toisella rannalla olevaan kauniiseen aavikkoon, jonka\nvehreys erosi suuresti jonkun matkan päässä toisen rannan suuntaan\nkulkevasta särmäisestä ja jyrkkärinteisestä vuorijonosta.\n\n\"Tuopa näyttää olevan oikea vuoristolampaitten luvattu maa\", sanoi\nPierre viitaten kukkuloihin.\n\n\"Sinäpä sen sanoit\", vastasi Jake. \"Muutamia kuukausia sitten\nmetsästelin niitä sieltä, ja niitä oli siellä laumoittain. Siellä\non vuohiakin, en tarkoita käyräsarvia, vaan oikeita vuohia, jotka\novat vuoristolampaan kokoisia. Ne oleskelevat kumminkin hieman\nkauempana vuoristossa.\" Koska nyt jo oli tavallista päivällisaikaa\npaljon myöhäisempi ja he sattumalta huomasivat mukavan sopen läntisen\nrannan pensaikossa, ohjattiin kanootti sitä kohti ja metsästäjät\nnousivat maihin. Heidän ateriansa oli pian valmis ja miehet söivät sen\nhyvällä ruokahalulla, vaikka se ei sisältänytkään muuta kuin hiilillä\nkäristettyä puhvelinlihaa ja vettä.\n\nÄsken mainitsemamme vuoret olivat leiristä vain lyhyen matkan päässä,\nja Pierre ehdotti, että he uhraisivat muutamia tunteja kiivetäkseen\nlähimmälle kukkulalle katselemaan, millaiset sen toisella puolella\nolevat seudut olivat. Hänen toverinsa eivät vastustaneet tätä ehdotusta\nerittäinkin senvuoksi, että he toivoivat saavansa tuolla matkalla\njotakin riistaa. He poistuivat niin ollen leiristä lähtien kiipeämään\nylöspäin erästä kuivunutta puron uomaa, joka varmaankin talvisaikaan\nlisäsi suurilla vesimäärillään emäjoen tulvaa.\n\nPolku, jos sitä nyt sellaiseksi voi sanoa, kulki noin penikulman\nverran melko tasaisen seudun halki, joka oli täynnä suuria kallioita,\nmitkä näyttivät jollakin tavalla vierineen vuoren rinteiltä nykyiseen\npaikkaansa. Tasangossa oli siellä täällä halkeamia ja kuiluja, jotka\nyhtyivät puron uomaan laskien siihen vetensä. Ne olivat todellisuudessa\nkuin pieniä solia ja sopivat erinomaisesti tämän aution seudun\nomituiseen luontoon.\n\nKun he vihdoin kolmen tunnin kovan kävelemisen ja kiipeilemisen\njälkeen pääsivät kukkulan huipulle, tehtävä, joka oli ollut sekä hyvin\nvaivalloinen että vaarallinenkin, voitti heidän siellä näkemänsä\nmaisema niin heidän suurimmat odotuksensa, että he pysähtyivät kuin\nkäskystä katsellakseen edessään olevaa suurenmoista näköalaa. Heidän\njalkainsa juuressa, mutta kumminkin kaukana, oli tyyni järvi, johon\nkuvastui kuin kuvastimeen tuo vuorien muodostama jylhä amfiteatteri,\njoka ympäröi sen yksinäistä allasta, minkä kristallikirkas vesi kokosi\nkullalta välkkyvään viivaan kimpun auringonsäteitä, jotka tunkeutuivat\neräästä lännestä päin olevasta kapeasta solasta. Pöllön huuto ja monien\nvesilintujen kirkuna kuuluivat heikosti kaukaa, ja silloin tällöin\nkantautui sinne tänne kieppuvan tuulen mukana heidän korviinsa jonkun\nvesiputouksen kohinakin. Kukkuloilla kasvoi monenlaista metsää, joka\ntiheänä ja aaltoilevana ulottui niiden huipuilta rantaan asti, missä\njärveen päin nojautuvat koivut ja pajut kastelivat oksiaan vedessä.\nMetsärajan yläpuolella paljaat kallionhuiput ja jylhät jyrkänteet\nkohottivat synkkiä otsiaan pilviin niiden paljaiden seinien ollessa\ntäynnä kuiluja, joiden pohjilla vielä näinkin myöhään kesällä oli lunta.\n\n\"Mikä suurenmoinen näköala!\" huudahti Gaultier. \"Ja miten hauska paikka\nmetsästäjän majalle tuon järven rannalla!\"\n\n\"Niin\", sanoi Pierre, \"siellä näyttää olevan paljon lintuja ja kaloja,\nja varmasti on noilla kukkuloilla paljon riistaa.\"\n\n\"Niin siellä onkin\", huomautti Jake. \"Katsokaa, jos teidän silmänne\nvain ovat tarpeeksi terävät, näette tästä paikasta parikymmentä\nvuoristolammasta juuri puurajan yläpuolella. Näette kai nuo harmaat\npilkut tuolla vihreällä täplällä? Olen vahtinut niitä koko ajan sen\njälkeen kuin tulimme tänne, ja ne ovat liikkuneet hieman. Olen varma,\nettä ne ovat vuoristolampaita.\"\n\nNuorukaiset huomasivat pian eläimet, joihin terävänäköinen vanha\nmetsästäjä kiinnitti heidän huomionsa, mutta välimatka ja välillä\nolevan seudun poikki kulkemisen vaikeudet estivät niiden metsästämisen\nsillä kertaa. Ollen hyvin tyytyväiset ensimmäiseen vaikutelmaan Bull\nPoundin ympäristöstä alkoivat metsästäjät jälleen laskeutua vuorelta.\nSilloin aukeni heidän eteensä toinen näköala.\n\nRajaton aavikkohan se siinä levitteli ääretöntä lakeuttaan heidän\nkatseltavakseen. Se oli laajuudeltaan melkein samanlainen kuin\nTeneriffan niemelle näkyvä meri, kumminkin sillä erolla, ettei tämä\nlainehtinut. Kuitenkin oli tämän suunnattoman aavikon aaltomainen pinta\nmilloin varjossa milloin valossa, ja sen harjanteita hyväilevä tuuli,\nkun se heilutteli pitkää ruohoa, soi maisemalle sellaisen levottoman\nmuodon, että se yhä enemmän muistutti merta.\n\n\"Tämä on kotimme!\" huudahti Pierre viitaten ympäröivään seutuun. \"Se\nmiellyttää minua enemmän kuin joku itäinen seutu kylineen ja teineen,\npoliiseineen, vankiloineen ja muine laitoksineen.\"\n\n\"Ja hirsipuineen\", lisäsi Jake. \"En ole milloinkaan nähnyt\nuudisasukasten tulevan jollekin seudulle tuomatta hirsipuuta mukanaan.\nSe näyttää kuuluvan jollain tavalla heidän varusteihinsä. Minusta on\naina näyttänyt, että he ensimmäiseksi työkseen rakentavat vankilan ja\npystyttävät hirsipuun.\"\n\nNuorukaiset nauroivat, ja iloisin mielin alkoivat he laskeutua vuorelta\njokea kohti, jonka he voivat nähdä korkealta paikaltaan kiemurtelevan\nkuin suuren käärmeen aavikon halki monien penikulmain pituudelta.\n\nKun he saapuivat kukkulan juurelle, ehdotti Gaultier, että he\nkulkisivat lopun matkaa aavikon poikki, mutta Pierre muistutti häntä\nnoista monista pienistä kuiluista, jotka estivät sen melkein kokonaan.\nGaultier oli kumminkin itsepäinen sanoen olevansa varma, että sen\npoikki johti joku tie, jonka hän luuli nähneensäkin kukkulalta. Hän\notaksui sitä hirvien tekemäksi poluksi, joka vei jokea kohti kukkulan\njuurelta. Pierre kieltäytyi seuraamasta häntä ollen hyvin tyytyväinen\npolkuun, jota pitkin he olivat tulleet. Jake pyysi Gaultieria\nseuraamaan heitä muistuttaen häntä seikkailusta hirvien kanssa silloin\nkun hän oli eksynyt itsepäisyytensä vuoksi. Gaultier oli kumminkin\npäättänyt, kuten joku tottelematon poika, kulkea omaa tietään, ja\nheilauttaen kättään tovereilleen, jotka olivat jo laskeutuneet puron\nkallioiseen uomaan, kääntyi hän lähtien seuraamaan kukkulan juurta\nkiertävää polkua.\n\nAlussa näytti nuoren metsästäjän aie onnistuvankin ja hän nauroi\ntoveriensa turhalle varovaisuudelle. Ilta oli ihana ja aavikko kylpi\nauringon paisteessa, joka siellä täällä sattui jokeenkin pannen sen\nvälkkymään. Ilma oli raitis ja ruohikossa kasvavien monenlaisten\nkukkien tuoksun kyllästyttämä.\n\nGaultierin seuraama polku oli tähän asti kulkenut yhdensuuntaisesti\nkukkulain kanssa eteläiseen suuntaan, mutta kääntyi nyt suoraan\naavikolle, joka oli tuskin penikulman levyinen. Hän ei ennättänyt\nkulkea pitkälti siihen suuntaan, kun polku äkkiä loppui pieneen\numpinaiseen lammikkoon, joka oli nyt melkein kuivunut ja jonka rannat\nolivat eläinten jälkiä täynnä. Tämä oli nähtävästi paikka, johon\neläimet usein tulivat juomaan, vaikka jäljet eivät nyt näyttäneetkään\ntuoreilta. Kierrettyään sen jatkoi Gaultier nopeasti matkaansa, mutta\nhuomasikin hetken kuluttua aavistamatta sellaista ollenkaan joutuneensa\nerään syvän kuilun partaalle, joka kiemurteli aavikon halki niin\nkauaksi kuin hän voi nähdä. Se oli varmasti viidenkymmenen jalan\nsyvyinen ja sen sivut olivat niin kohtisuorat, ettei vuohikaan olisi\nuskaltanut ruveta laskeutumaan alas. Se ei ollut kolmeakymmentä jalkaa\nleveämpi, mutta se olisi yhtä hyvin voinut olla niin monta penikulmaa,\nsillä sen yli pääseminen oli mahdotonta.\n\nOllen haluton palaamaan takaisin joutuakseen toveriensa pilkattavaksi\nseurasi Gaultier kuilun reunaa toivoen löytävänsä jonkun paikan, josta\nhän voisi laskeutua sen pohjalle. Ilta kului kulumistaan eikä enää\nollut kuin pari tuntia jäljellä, ennenkuin pimeys rupeaisi lisäämään\nhänen asemansa vaikeuksia ja vaaroja. Seurattuaan kuilun reunaa noin\npenikulman saapui hän paikalle, jossa ylimmäinen reuna oli särkynyt\nsuoden pääsyn, jos kulkija noudatti äärimmäistä varovaisuutta, erääseen\nkallion halkeamaan, jota pitkin Gaultier toivoi voivansa laskeutua\nkuilun pohjalle Tarkaten jokaista askeltaan ja käyttäen hyödykseen\njokaista liukkaan jyrkänteen ulkonemaa pääsi hän tuon syvän kuilun\npohjalle, joka oli vain jalkaa leveä ja jossa oli poikittain siellä\ntäällä liuskakiviä tahi kallioita ryhmittyneinä hieman portaitten\ntapaan.\n\nNoin viisitoista jalkaa alempana oli seinämässä muudan pengermä, joka\ntarjosi mukavan lepopaikan. Heittäen pyssyn remmistä olalleen ja\nkääntäen kasvonsa kallioon päin tarttui Gaultier jyrkänteen laitaan ja\ntunnustellen jaloillaan kalliossa olevia ulkonemia alkoi laskeutua.\nHän oli jo päässyt muutamia jalkoja turvallisesti, kun äkkiä joku\npetollinen ulkonema antoi perään ja ennenkuin hän ennätti tarttua\nkiinni huomasi hän liukuvansa jyrkännettä alas hänen luiskahtamisensa\naiheuttaman kivisateen seuraamana. Huudahtaen kauhusta luuli hän jo\nviimeisen hetkensä tulleen. Mutta äkkiä huomasikin hän pysähtyneensä\ntuolle äsken mainitsemallemme pengermälle ja tarttuen kallion\nseinämässä oleviin ulkonemiin, vaikka hänen huumautuneet aistinsa\nolivatkin vähällä viedä häneltä tasapainon, vaipui hän istuvaan\nasentoon kapealle reunakkeelle.\n\nTyynnyttyään hieman uskalsi hän katsoa reunakkeen laidalta alas.\nKohtisuora seinä, jossa ei ollut minkäänlaista jalansijaa, ulottui\npohjaan asti. Kun hän katsoi ylöspäin, huomasi hän toivottomuudekseen\nirroittaneensa pudotessaan monta kiveä, joiden avulla hän oli\nlaskeutunut. Palaaminen oli senvuoksi melkein yhtä vaikeata kuin\neteneminenkin. Jos hän taasen luiskahtaa kiivetessään ylöspäin, niin\nonko sanottu, että hänen jälleen onnistuu vahingoittumattomana päästä\npengermälle? Liukuminen reunakkeen yli olisi taasen ollut sama kuin\nmurskautuminen kuoliaaksi kuilun pohjalla olevia teräviä kallioita\nvasten.\n\nHän katui nyt katkerasti itsepäisyyttään, ettei hän ollut noudattanut\ntoveriensa neuvoja, mutta se ei hyödyttänyt häntä nyt ollenkaan.\nHän arvasi, että he alkoivat jo tähän aikaan tulla levottomiksi\nhänen viipymisensä vuoksi ja otaksui heidän palaavan hakemaan häntä.\nMutta mahtanevatko he löytää häntä? Hän oli jo kulkenut kauaksi\npaikasta, jossa he olivat eronneet. Maa oli sitäpaitsi niin kova ja\nkallioinen, ettei siihen painunut mitään jälkiä. Kuiluja oli paljon ja\nkuluisi pitkä aika, ehkäpä päiviäkin niiden kaikkien tarkastamiseen.\nTilanne oli kaikkea muuta kuin hauska, mutta hän päätti kumminkin\nkärsivällisesti odottaa toveriensa tuloa avukseen. Hänellä oli vielä\npyssy tallella ja sillä hän ehkä voi hakata kuoppia kallioitten väliin,\nelleivät he saapuisi. Kaikki muut keinot olivat paremmat kuin kuolla\nvähitellen nälkään ja janoon tällä kapealla pengermällä.\n\nAjatellessaan näin vaarallista asemaansa liukui muudan suuri varjo\nkallioita pitkin, ja katsoessaan taivaalle huomasi hän tuollaisen ruman\nkorppikotkan, jota sanotaan kalkkunahaukaksi, liitelevän avaruudessa.\nSe laskeutui heti esiinpistävälle paikalle kuilun reunalle tuijottaen\nmetsästäjään kuin tämän kohtalo jo olisi ollut selvä ja nähtävästi\njo päättäneenä hankkia itselleen juhla-aterian. Vastenmielisesti\nyllätettynä laukaisi Gaultier pyssynsä tuota inhoittavaa eläintä kohti,\nja laukauksen, jonka kallioista palaava kaiku toisti tuhatkertaisesti,\nvaikutuksesta putosi kotka paikoiltaan, ja koetettuaan turhaan\nlaskeutua hiljaa kuilun pohjalle pyörähti se ilmassa ympäri pudoten\nraskaasti pohjalla oleville kallioille.\n\nHeti kun laukauksen synnyttämä kaiku oli vaiennut, luuli Gaultier\nkuulevansa laukauksen kauempaa. Voi, olikohan se joku merkki? Hän\nampui heti useita laukauksia perättäin kuunnellen tarkkaavaisesti.\nEikä hän erehtynytkään, sillä hän kuuli epäselvästi pari laukausta,\nja mikäli hän voi päättää, kuuluivat ne joelta päin. Hänen sydämensä\nsykki kovasti toivosta, odottaessaan, että merkki uudistuisi. Hän ampui\naina jonkun ajan kuluttua ja hetken odotettuaan kuuli hän jo kaukaisia\nhuutoja. Niihin hän vastasi niin kovasti kuin suinkin.\n\nTämän kaiken kestäessä oli aurinko jo laskeutunut ja ilta pimeni\nnopeasti pimenemistään lisäten hänen ystäviensä vaikeuksia löytää\ntie aavikon poikki, joka muutamin paikoin oli täynnä suuria kiviä.\nTakana olevilta vuorilta puhaltavat talvimyrskyt olivat nähtävästi\npaljastaneet ne jolloinkin. Gaultier huuteli kumminkin niin kovasti\nkuin suinkin opastaakseen heitä ja vihdoin hän erotti ilokseen heidän\nvartalonsa kuilun reunalta vaaleampaa taivasta vasten.\n\n\"Halloo, nuori mies\", kuului Jaken tervetullut ääni, \"mitä maailmassa\nsinä siellä teet? Emme olisi löytäneet sinua milloinkaan, ellet olisi\nhuutanut. Miten sinä sinne olet joutunut?\"\n\nGaultier kertoi heille satunnaisen pelastumisensa.\n\n\"Olet oikea pölkkypää, se on varma\", sanoi Jake. \"Mutta luullakseni on\nmeidän kumminkin haalattava sinut ihmisten ilmoille.\"\n\nSaatuaan kuulla, ettei Gaultier ollut loukkautunut, rupesi Pierre\nauttamaan Jakea pitkän suopungin selvittelemisessä. Sitten kuin sen\ntoiseen päähän oli tehty silmukka, laskettiin se Gaultierille, joka\nkiersi sen ruumiinsa ympärille kainaloitten alle, ja saatuaan merkin\nhaalasivat metsästäjät hänet kuilusta hänen seikkailunsa häntä sen\nenempää vahingoittamatta. He poistuivat nopeasti paikalta ja saapuivat\nnoin tunnin kuluttua leiriin, jossa he aterian kestäessä laskivat\nhieman leikkiä Gaultierin kustannukella. Viimeksimainittu suhtautui\nsiihen kumminkin niin hyväntuulisesti, että toiset pian lopettivat\nivansa hänen seikkailuistaan.\n\n\n\n\nXV.\n\nMATKAA JATKETAAN VIELÄKIN.\n\n\nPäivät kuluivat nyt hupaisesti. Virran rannoilla, missä maa oli\npehmeätä, olevista jäljistä voitiin huomata että seudulla oli\nrunsaasti riistaa. Suuria hirvi- ja antilooppilaumoja nähtiin useinkin\nlaukkaavan aavikolla säikähdettyään kanootin lähestymistä. Senvuoksi\nliikuttelivatkin metsästäjät ahkerasti melojaan päästäkseen niin\nnopeasti kuin suinkin matkansa perille, jolloin he saisivat heti alkaa\ntäydentää turkisvarastoaan. Kahdeksantena aamuna heidän Bull Poundille\ntulonsa jälkeen ilmoitti Jake nuorukaisille, että he juuri olivat\npoistumaisillaan Brittiläisestä territoriosta.\n\n\"Näetkö tuota kivikasaa?\" kysyi hän Pierreitä viitaten muutamiin\nrannalle pystytettyihin kivilohkareihin. \"Luullakseni kulkee sen kautta\ntähtilipun ja vanhan Viktorian maan raja.\"\n\n\"Mihinkä valtioon olemme nyt saapuneet, Jake?\" kysyi Pierre.\n\n\"Montanaan\", vastasi metsästäjä.\n\nNuorukaiset katsoivat ympärilleen kasvavin mielenkiinnoin, ikäänkuin\nnimen tahi omistajan muutos olisi vaikuttanut myös jonkunlaisen\nmaisemankin muutoksen. Näin he matkustivat eteenpäin pysähtyen joskus\nmetsästämään silloin kun eväät loppuivat ja joskus levähdyttämään\nväsyneitä käsivarsiaan, sillä kuta lähemmäksi he saapuivat vuoristoa\nsitä kovemmaksi muuttui virtakin. Päivä päivältä tulivat nuo jylhät\nvuoret lähemmäksi niiden ylempien lumipeitteisten huippujen todistaessa\nniiden suunnatonta korkeutta. Matalammilla rinteillä kasvoi synkkää\nmetsää ulottuen joka suunnalle silmän kantamattomiin.\n\nHeidän etääntyessään kohosivat rannatkin asteittain, kunnes he\njälleen huomasivat kulkevansa korkeiden kallioiden välisessä uomassa,\njoka muistutti Saskatchewanin kuiluista. Samanlaisissa syvissä\nuomissa nopeasti virtaavia jokia yhtyi Bull Poundiin, jonka korkeat\nkalliorannat muuttivat keskipäivänkin valon virralla hämäräksi.\nTällaisissa synkissä kohdissa virtasi vesi niin nopeasti, että se\nkuljetti heidän venettään takaisinpäin jonkun matkaa heti kun he\nvähensivät ponnistuksiaan hetkeksikään.\n\n\"Koira vieköön\", huudahti Jake, \"tämän härän sitkeän nahan! Vuoristossa\nsulava lumi panee luullakseni joen tulvimaan. Viime kerralla ei\nnouseminen tänne ollut hetikään näin vaikea. Pojat, tuolla hieman\nylempänä on hauska paikka, johon voimme leiriytyä. Vanhat käsivarteni\neivät kestä tällaista menoa enää pitkää aikaa.\"\n\nPonnisteltuaan vielä puoli tuntia voimainsa takaa näkivät metsästäjät\nrannalla paikan, jossa rantakalliot olivat vetäytyneet taaksepäin\njättäen noin parikymmentä jalkaa leveän viettävän kaistaleen veden\nrajalle. He nousivat nyt maihin purkaen tavarat kanootista, josta he\nhuolellisesti tyhjensivät veden kaataen sen sitten kumoon kuivamaan.\nOnneksi oli siellä hieman ajopuitakin, joita virta oli heitellyt\nrannalle. Siten he saivat tarvitsemansa halot nuotioon, jonka he\nheti sytyttivät. Tulen kajastus synkälle virtavalle joelle ja kuilun\nrosoisille kallioseinille teki omituisen kaamean vaikutuksen. He\nnäyttivät Styxin rannalle leiriytyneiltä sieluilta, jotka odottivat\nCharonia viemään heitä haudantakaisen maailman synkkiin komeroihin.\n\nEpämukavan yön jälkeen alkoivat metsästäjät jälleen taistella matkan\nvaikeuksia vastaan. Virta oli viskata heidät monta kertaa kallioita\nvasten ja kerran he jo tarttuivatkin terävälle kivelle, joka hieman\nvahingoitti kanoottia. Ollen niin hauras näytti se heille selvästi\nmiten hiuskarvan varassa heidän pelastumisensa oli ollut. Sellaisessa\npaikassa olisi kanoottiin tullut reikä ollut sama kuin kuolema, sillä\nrannat kohosivat kohtisuorasti molemmin puolin. Helpotuksen tuntein\nhe vihdoin pääsivät tuosta synkästä solasta ja hengittivät, kuten\nheistä tuntui, raittiimpaa ilmaa. Kalliot hävisivät nopeasti ja kerran\nvielä he meloskelivat hauskojen metsien ympäröimien niittyjen lomitse\nkuunnellen lintujen laulua ja ahkerien mehiläisten surinaa.\n\n\"Pojat\", sanoi Jake, \"olen oikein iloinen päästyämme tuosta synkästä\nsolasta. Tuntuu aivan kuin joku taakka olisi pudonnut vanhalta\nsydämeltäni nyt kun tuo on takanamme.\"\n\n\"Miten kaunista tämä seutu onkaan\", sanoi Gaultier, \"tämä kukkien\nkoristama viheriä aavikko, jota nuo kauniit metsät ympäröivät!\"\n\n\"Mielestäni hyvin sopiva paikka hunajan etsimiselle\", sanoi Pierre.\n\"Jake\", lisäsi hän, \"tehän tiedätte kaikki keinot hunajan löytämiseksi,\nja täällä olevilla mehiläisillä on sitä luullakseni suuret varastot.\nNouskaamme maihin koettamaan.\"\n\n\"No olkoon menneeksi\", vastasi metsästäjä. \"Olen aina pitänyt makeasta,\nja eipä ole haitaksi, jos hieman verotammekin noita pieniä pörriäisiä.\"\n\nKanootti suunnattiin mukavaa maihinnousupaikkaa kohti ja metsästäjät\nastuivat rannalle. Jake kaivoi laukustaan esille vanhan viinipikarin,\njoka oli ollut mukana kaikilla hänen matkoillaan menettämättä muuta\nkuin jalkansa. Hän puhdisti ja kuivasi sen. Sitten hän otti hieman\nsokeria yhteisestä varastosta eräälle liuskakiven kappaleelle, sekoitti\nsiihen niin paljon vettä, että siitä muodostui paksua siirappia ja\nmeni sitten aavikolle vehkeineen. Kaikilla suunnilla oli runsaasti\nkukkia, helakanpunaisia malvoja, oranssinvärisiä asclepioita, sinisiä\nkissankelloja, heliantuksen pitkien varsien heilutellessa keltaisia\npäitään tuulessa. Mehiläisiä oli paljon lennellen kukasta kukkaan ja\ntutkien niiden emien hunajapitoisuutta.\n\nJake sai pian kiinni muutaman hyönteisen, jonka hän asetti liuskakiven\nkappaleelle ja pani pikarin kumolleen sen päälle. Mehiläinen ei ensin\nollenkaan pitänyt vankilastaan, vaan pörräsi vihaisesti sen läpinäkyviä\nseiniä vasten, kunnes se putosi pohjalle sokerisiirappiin. Silloin se\nheti menetti kaiken vapauden kaipuunsa alkaen työskennellä täyttääkseen\nkaikki säkkinsä tuosta loppumattomasta aarteesta. Heti kun Jake\nhuomasi sen täyttäneen itsensä ja aikovan paeta, kallisti hän pikaria\nja tarttuen mehiläiseen hellästi sormillaan käänsi hän sen näppärästi\nselälleen ja kiinnitti sen jalkojen väliin pienen pumpulitukon. Sitten\nhän sirotteli sen päälle hieman rikkiä ja heitti sen ilmaan ruveten\ntarkastamaan sen lentoa. Tuo pieni eläin kiersi ensin vähän aikaa\npaikkaa saadakseen selville suunnan, lähtien sitten lentämään aivan\nsuoraan, kuten mehiläisten tapa on, lähimmäiseen lehtoon.\n\n\"Se lensi suoraan tuohon pitkään poppeliin\", sanoi Pierre. \"No, Jake,\nmiten aiotte nyt menetellä löytääksenne pesän?\"\n\n\"Sen saat pian nähdä\", vastasi metsästäjä mennen hieman sivulle toiseen\npaikkaan. \"Gaultier\", lisäsi hän, \"mene merkitsemään tuo suuri poppeli\nkirveelläsi nähdäksemme suunnan. Sitten kai näet tuon kauempana samassa\nlinjassa olevan suuren männynkin? Merkitse sekin!\"\n\nGaultierin juostessa täyttämään käskyä pyydysti Jake toisen mehiläisen\nkohdellen sitä aivan samoin kuin ensimmäistäkin. Sekin lensi samaan\nlehtoon.\n\n\"Olen seurannut tuon kärpäsen lentoa\", sanoi Jake, \"ja se leikkasi\nensimmäisen suunnan hieman tuon suuren männyn tuolla puolella. Nyt se\non tehty, pojat\", lisäsi hän, \"lähtekäämme etsimään. Pesä on jossakin\nparinkymmenen metrin päässä tuosta suuresta kuusesta.\"\n\n\"Miksi te sirottelitte niiden päälle rikkiä, Jake?\" kysyi Gaultier\nyhdyttyään heihin.\n\n\"Kun toiset haistavat tuon heille lahjoittamani aineen, syntyy pesässä\nluullakseni melkoinen hälinä\", vastasi metsästäjä. \"Näettehän\", lisäsi\nhän, \"että ensimmäinen mehiläinen päästyään vapaaksi lensi pesäänsä\nsuoraan kuin pyssyn luoti. Merkitsimme silloin paikan metsässä, johon\nse katosi, ja jonkun toisen siinä suunnassa olevan puun, missä silloin\nsatuimme olemaan. Sitten pyydystimme toisen pörriäisen noin parinsadan\nmetrin päässä sivulla ensimmäisestä paikasta niin, että sen lennon\nsuunta katkaisi tuon ensimmäisen pesään johtavan linjan.\"\n\nNuorukaiset kuuntelivat, ollen hyvin ihastuneet vanhan metsästäjän\nviekkauteen. Mutta he olivat nyt saapuneet tuon suuren männyn\njuurelle ja kun he pysähtyivät kuuntelemaan, erottivat he vähän\nmatkan päästä peloittavaa surinaa. Edeten siihen suuntaan tulivat\nmetsästäjät muutaman suuren vanhan pumpulipuun juurelle, joka oli joko\nvuosien lahottama tahi jonkun myrskyn turmelema. Rungossa oli noin\nparinkymmenen jalan korkeudella reikä, jonka edustalla joukko noita\nvihaisia hyönteisiä pörräsi. \"Kuulette kai niiden surinan?\" kysyi Jake.\n\"Vannon, etteivät nuo kaksi sinne lähettämääni ole olleet hyvinkään\ntervetulleet. Mutta tarttukaa nyt kirveisiinne, pojat. Jos me koko\npäivän tuijotamme tuohon reikään, emme saa maistaa hunajaa tippaakaan.\"\n\nPierre ja Gaultier alkoivat työskennellä ja muutamien hetkien kuluttua\nilmestyi puun kylkeen ammottava aukko ilmaisten, että puu oli melkein\nkokonaan ontto! Aukkoon sytyttivät he nopeasti lehdistä ja kosteista\nsammalista tulen, joka lähetti paksuja savupilviä runkoon, kunnes\nne tunkeutuivat jälleen ulos tuolta ylempänä olevasta reiästä. Se\nkarkoitti pian mehiläiset, jotka olivat surisseet kuolemaa ja perikatoa\nheille kaikille yhteisesti ja jokaiselle erikseen. Puu oli pian hakattu\npoikki ja kaatuessaan halkesi se paljastaen herkullisen sisältönsä\nsäälimättömien hävittäjien anastettavaksi. Huolimatta siitä, ettei kesä\nollut vielä puolessakaan, olivat nuo ahkerat hyönteiset koonneet jo\npaljon hunajaa. Metsästäjät kokosivat sen tarkasti talteen kiiruhtaen\nsitten hyvin tyytyväisinä kantamuksineen takaisin kanoottiin.\n\nHeidän matkansa alkoi nyt lähetä loppuaan. Vain muutamia päiviä\nvielä ja he saapuisivat laaksoon, jossa he Jaken suunnitelman\nmukaan tulisivat viettämään syksyn ja talven metsästelläkseen\nmajavia ja kootakseen karhun, suden, pantterin, hopeaketun ja\nuseiden hirvilajien nahkoja. Nuorukaiset tunsivat tulevansa hieman\nsurullisiksi ajatellessaan, että heidän hupainen venematkansa\nvaivoineen, vastuksineen ja huveineen oli jo melkein lopussa. Ollen\njo Kalliovuorten kynnyksellä odottivat he kumminkin kiihkeästi\nmetsästyksen suomaa jännitystä vuoriston autioissa erämaissa,\nmetsäisillä jyrkänteillä ja laaksoissa. Jake oli ylistänyt laaksoa,\njohon he olivat matkalla, niin kovasti, että he voivat kuvitella sen\nmuodon mielessään melkein yhtä hyvin kuin jos he olisivat siellä jo\nennenkin olleet.\n\nNäiden odotusten suoman huvin rinnalla ajattelivat he myöskin\npalaamistaan samaa tietä ensi keväänä, jolloin he vielä saisivat\nkanootillaan halkoa kovien koskien kuohuja ja metsästellä rannoilla\nsilloin, kun halu tahi välttämättömyys heidät siihen pakottivat.\nNäiden kuvittelujen kannustamana ponnistelivat he eteenpäin pitentäen\npäivämatkojaan ja lyhentäen päivällistuntejaan.\n\nKolmantena päivänä heidän hunajanpyynnistään poistui kanootti Bull\nPoundilta kääntyen muutamalle pienemmälle joelle, joka yhtyi siihen\nlännestä. Sitä ympäröivä luonto näytti hyvin synkältä. Korkeilla\nsavirannoilla, joita vesi paikka paikoin oli niin kovertanut, että ne\nolivat pudonneet tahi vierineet jokeen ja kaventaneet sen uoman puolen\nlevyiseksi, kasvoi tiheätä mäntymetsää, joka ojenteli oksiaan virralle.\nTällaisessa hämärässä holvissa metsästäjät meloivat koettaen silloin\nkun rannat sen soivat lävistää katseillaan tuota synkkää näköalaa\nnähdäkseen jotakin hauskempaakin kuin tätä yhtämittaista surullista.\n\"Mikä yksinäinen ja synkkä paikka tämä onkaan!\" sanoi Gaultier haluten\nkatkaista painostavan äänettömyyden. \"Täällä ei voisi kukaan elää\nviikkoakaan!\"\n\nToverit hätkähtivät kuullessaan sanojen \"täällä ei voisi kukaan\nelää viikkoakaan!\" selvästi toistuvan. Nuorukaiset eivät olleet\ntaikauskoisia tuon sanan kirjaimellisessa merkityksessä, mutta melkein\njokainen saloseudun asukas uskoo salaa johonkin yliluonnolliseen,\njoka on vallannut asunnokseen metsän kaikkein hämärimmät ja synkimmät\nkolkat. Heidän oli hyvin vaikea uskoa, ettei tätä hämärää synkkää\nvirtaa hallinnut joku aave, jonka pahaaennustava ääni kajahteli\nkallioista, ja senvuoksi panivat he Gaultierin ajattelemattomille\nsanoille suuremman merkityksen kuin ne ansaitsivatkaan. Vasta sitten\nkuin he jälleen olivat puhelleet ja huudelleet, voivat he vapautua\ntuosta vastenmielisestä tunteesta saatuaan varmuuden, ettei se ollut\nmuu kuin kaiun aiheuttama kepponen.\n\n\"Onko meidän kuljettava pitkältikin tätä virtaa?\" kysyi Pierre.\n\n\"Noin kymmenen penikulmaa\", vastasi Jake, joka oli huvitettuna\ntarkastellut tämän synkän joen vaikutusta tovereihinsa, unhottaen\nkokonaan, että se oli vaikuttanut häneenkin samoin muutamia kuukausia\nsitten, jolloin hän ensimmäisen kerran oli melonut sen tummaa vettä\nylöspäin.\n\nAavejoki, kuten tätä virtaa nimitettiin, virtasi hitaasti, joten heidän\nmatkansa edistyi nopeasti. Kierrettyään erään niemen kuulivat he\nveden kohinaa, jonka Jake sanoi aiheutuvan niin jyrkästä putouksesta,\nettä heidän oli sivuutettava se maitse. Tämä heidän matkansa ikävä\nvastus tuli pian näkyviin. Muudan kallioinen pengermä, jonka yli vesi\nsyöksyi, ulottui rannasta rantaan. Kanootti ohjattiin viettävälle\nrannalle ja metsästäjät alkoivat nopeasti purkaa tavaroitaan maalle.\nOllen parhaillaan siinä toimessa hämmästyivät he nähdessään useita\nmetsästäjiä, jotka lähestyivät heitä. Ne kuuluivat samaan joukkoon,\njonka he olivat kohdanneet Saskatchewanilla Jaken ystävän, tuon\nranskalais-kanadalaisen johdon alaisena. He olivat nyt matkalla\ntuolle virralle menetettyään kanoottinsa sattumalta tapahtuneessa\nonnettomuudessa ja voimatta mitenkään rakentaa uutta täällä erämaassa\naineiden puutteessa. He auttoivat mielellään metsästäjiä kanootin\nja tavarain kantamisessa putouksen sivu tahtomatta avustaan mitään\npalkkaa. Pierre pakotti heidät kumminkin lopulta ottamaan vastaan\nhieman tupakkaa nähtävästi heidän suureksi tyydytyksekseen. Sitten he\nläksivät jatkamaan matkaansa kadoten pian puiden runkojen muodostamaan\nsynkkään sokkeloon.\n\nPutouksen niskassa oleva virta oli nopea ja kova hypellen kivettömässä\nuomassa, jota joen yli nojautuvien puiden oksien lomitse tunkeutuvat\nauringonsäteet valaisivat. Gaultierin terävät silmät huomasivat joessa\npaljon purolohia, jotka pakenivat rantojen ja kallioiden varjoon\nkanootin lähestyessä.\n\nMuutamassa paikassa muodosti joki melkein puolen penikulman pituisen\naivan viivasuoran kanavan, jonka rannoilla kasvavien puiden oksat\nulottuivat sen yli toisiinsa. Kirkasvärisiä sananjalkaryhmiä kasvoi\nsiellä täällä rannoilla taivuttaen solakoita kauniita lehviään vettä\nkohden. Tämä vesitie oli hyvin kaunis; kaikki oli heleän väristä ja\nraikasta eroten miellyttävästi joen alajuoksun synkästä luonnosta.\nKierrettyään sen päässä olevan niemekkeen huomasivat metsästäjät\nsaapuneensa joen niskaan suurelle metsien ympäröimälle järvelle, jonka\ntakaa Kalliovuorten rosoiset huiput vartioivat maisemaa. \"Noilta\nvuorilta\", sanoi Jake, \"laskee tähän järveen neljä virtaa, ja ne\novat aivan täynnä majavia. Näette kai\", lisäsi hän, \"noiden kukkulain\nrinteillä olevat kuivuneet puut? Majavat ovat kuolettaneet ne kaikki\nkootessaan puita patoihinsa. Ylempänä jokien varsilla on muutamia\nniittyjä, jotka ovat aikojen kuluessa muodostuneet samalla tavalla.\"\nKanootti suunnattiin nyt Jaken ohjeitten mukaisesti järven poikki\nerääseen syvään lahteen, joka parin pitkän metsää kasvavan niemen\nvälitse pisti syvälle maahan. Sen päässä oli pieni viheriä mäki,\njota suuret männyt ympäröivät kaikilta muilta tahoilta paitsi järven\npuolelta, jossa ruohokkoa reunusti hopeanvärinen hietikko, mitä aallot\npehmeästi huuhtelivat.\n\n\"Tässä on se paikka\", sanoi Jake, \"ja mielestäni ei juuri\nmiellyttävämpää voi löytääkään. Järvessä ja joissa on paljon kaloja,\nmetsissä ja kukkuloilla paljon riistaa ja joissa kosolta majavia.\nRuvetkaamme rakentamaan majaa heti saadaksemme elämämme niin mukavaksi\nkuin suinkin.\"\n\nNuorukaiset olivat riemuissaan vanhan metsästäjän heille osoittamasta\npaikasta. Eläminen hirsimajassa tällä viheriöitsevällä rinteellä\njärven rannalla kalojen ja riistan ollessa melkein käden ulottuvilla\noli heidän mielestään onnellisen elämän huippu. Muu maailma oli\njäänyt johonkin käsittämättömään etäisyyteen ja täällä he luulivat\nvapautuvansa kokonaan kaikista monista ikävyyksistä, joita he olivat\nhuomanneet seurustelemisen muiden ihmisten kanssa aiheuttavan.\nKanootti, jonka he tyhjensivät ja nostivat vedestä, kannettiin\nmäelle puiden suojaan. Sitten he sytyttivät suuren nuotion, jonka\npaisteessa pian pihisi melkoinen hanhi, jonka Pierre oli ampunut juuri\nheidän järvelle saapuessaan. Väsyneinä päivän vaivoista paneutuivat\nmetsästäjät tulen viereen pitkäkseen odottaen nälän aiheuttamin\nkärsimättömyyksin ateriansa valmistumista.\n\nAurinko laskeutui nyt kuin hehkuva rautapallo läntisten vuorten\nhuippujen taakse kullaten loistavilla säteillään pilvet ja värjäten\nvuoret, metsät ja veden kirkkaan värisiksi. Kaukana järvellä, juuri\nsiellä, missä vesi loisti kuin kiilloitettu kupari, oli paljon\nvesilintuja, joiden äänten kaiku pitkästä välimatkasta huolimatta\nkuului epäselvästi leiriin.\n\n\"Katsokaa, pojat\", sanoi Jake viitaten kauemmas rannalle, \"tuolla on\npaljon riistaa.\"\n\nTotellen kehoitusta kääntyivät nuorukaiset nopeasti katsomaan huomaten\nrannalla pienen antilooppilauman. Kauempana polviaan myöten vedessä\noli useita hirviä, jotka illan hämärtyessä olivat tulleet sammuttamaan\njanoaan.\n\n\"Tästä paikasta, jossa nyt istun, olen nähnyt järven rannalla yht'aikaa\nviisikymmentä hirveä lukuunottamatta valkohäntäisiä antilooppeja, ja\nse sattui sen jälkeen kuin olin jo metsästellyt täällä kokonaisen\nmetsästyskauden.\"\n\nKoska he eivät nyt tarvinneet lihaa, eivät he ruvenneet ahdistamaan\neläimiä, ja päättivät jättää sen tekemättäkin lähimmässä ympäristössä,\nkunnes he olivat saaneet majansa valmiiksi. Sen työn toivoivat\nhe voivansa suorittaa viikossa. Syötyään läksivät nuorukaiset\nkuljeskelemaan järven rannalle ihastellen uutta kotiaan ja löytäen joka\nkäänteestä jotakin uutta mielenkiintoista nähtävää.\n\nSiellä oli poukamia, jotka näyttivät kokonaan katoavan sananjalkojen\nnojollaan olevien rehevien oksien alle. Niihin olivat myskirotat\nrakentaneet kupolimaiset pesänsä, ja nuorukaisten tunkeutuessa\ntiheikköön ilmaisivat alituiset loiskahdukset, kun ne peloissaan\nsyöksyivät veteen, niiden suuren lukumäärän. Monenlaiset vesilinnut\nohjasivat pieniä poikasiaan vesitse johonkin syrjäisempään lahdelmaan,\njossa ne saisivat olla rauhassa. Pensaikosta usein kuuluva äänekäs\nrisahtelu ilmaisi siellä olevan suurempaakin riistaa.\n\nHeidän kulkiessaan alkoi ilma jäähtyä, järven pinnasta alkoi kohota\nvalkoista sumua, joka pysyi joko paikoillaan tahi vieri hitaasti suurin\npilvin eteenpäin oikullisten tuulenpuuskien kuljettamana. Kun he\npalailivat leiriin, kuuluivat lintujen äänet terävinä ja selvästi, ja\njärven toisella rannalla olevalta kukkulalta kantautui heidän korviinsa\njaguaarin kiljunta. Heidän saapuessaan leiriin kokosi vanha Jake juuri\nparhaillaan risuja.\n\n\"Kuulin pantterin kiljunnan\", sanoi vanhus, \"ja kokoan sen vuoksi\nrisuja voidaksemme polttaa suurta nuotiota. Se peloittaa pedot pois.\"\n\nMetsästäjät paneutuivat nyt pitkäkseen nauttiakseen unesta, joka,\nkiitos heidän päivän kuluessa kestämäinsä vaikeuksien, tuli syväksi ja\nvirkistäväksi.\n\n\n\n\nXVI.\n\nENSIMMÄISET MAJAVAT JA LOPPU.\n\n\nJuuri kun aurinko ensimmäisillä säteillään kirkasti järven pintaa,\nnousivat metsästäjät seuraavana aamuna. Heidän oli sinä päivänä\ntyöskenneltävä ahkerasti, sillä heidän oli valittava ja hakattava\nmajan hirret ja kuljetettava ne valitsemaansa sopivaan paikkaan. Se\noli tuon ennen mainitsemamme niityn toisessa päässä, jossa eräs suuri\npuu suojeli paikkaa polttavilta auringonsäteiltä. Gaultier ja Pierre\ntarttuivat kirveihinsä ja pian kaikui metsä kaatuvien puiden ryskeestä.\n\nEnsimmäiseksi työkseen pystyttivät he neljä sileätä paalua maahan niin,\nettä ne muodostivat neliön. Veistettyään tukit hirsiksi rupesivat\nhe rakentamaan majaansa hakaten hirsien päihin syvät salvokset ja\nkiinnittäen ne lujasti toisiinsa noiden salvosten avulla. Tämä oli\nvaivalloista työtä, joka vei heiltä monta päivää, koska hirsien\nsijoittaminen paikoilleen kävi sitä vaikeammaksi, kuta korkeammaksi\nseinät kohosivat. Mutta nuorukaiset olivat kumminkin kestäviä miehiä,\nja vanha Jake tiesi kokemuksesta monta keinoa, jotka helpottivat työtä.\n\nViidentenä aamuna heidän tulostaan järvelle olivat majan seinät\nvalmiit, mutta siinä ei ollut vielä ovea eikä ikkunoita. Ne hakattiin\nsiihen kirveellä, työ, johon heiltä meni kokonainen päivä, koska\nalimmaiset hirret olivat hyvin paksut. Toiseen sivu- ja takaseinään\ntehtiin ikkunat ja oviaukko hakattiin järvelle päin olevaan seinään.\nHirsien väliin tukkivat he sammalia ja märkää savea tehdäkseen seinät\naivan ilmanpitäviksi. Sitten veistettiin seinät sisäpuolelta hyvin\nsileiksi, nahkoja jännitettiin niiden peitoksi, ja niin saatiin\nmajan sisäpuoli aivan valmiiksi. Pierre halkoi sitten nuoria mäntyjä\nja näistä karkeista laudoista valmistettiin katto, jolle ladottiin\ntuohikappaleita kuten tiiliä niin paljon, että se varmasti tuli\nvedenpitäväksi.\n\nSeuraava työ oli uunin muuraaminen. Hakattuaan majan ovenpuoleiseen\nseinään noin viisi jalkaa korkean ja leveän aukon latoivat he sen\ntäyteen kiviä ja turpeita. Tämän aukon ulkopuolelle muurattiin sitten\nsavupiippu, jonka valmistamiseen kului metsästäjiltä kokonainen päivä,\nkoska heidän oli pakko kantaa kivet ja turpeet mäelle järven rannalta.\nVihdoin saatiin se kumminkin valmiiksi ja Gaultier kokosi melkoisen\nkimpun kuivia risuja heittäen ne uunin avaraan pesään. Ne syttyivät\nnopeasti palamaan, ja metsästäjät huomasivat suureksi mielihyväkseen\nuunin täyttävän oivallisesti tehtävänsä. Se veti ihmeellisen hyvin,\nja ylpeinä he katselivat savun tupruamista piipusta ja sen leviämistä\nmajaa suojaavan puun oksien väliin.\n\nMetsästäjät alkoivat nyt valmistaa tarpeellisia huonekaluja uuteen\nkotiinsa. Se olikin verraten helppo tehtävä. Tuoleiksi kelpasivat\nhirrenpätkät, joiden päät silitettiin kirveellä. Vuodelaitteiden\nkehykset saatiin nuorista männyistä, joille levitettiin patjoiksi\nnahkoja, hopeamännyn silkinpehmeille lehville levitettyjä karhun-\nja puhvelinvuotia vain, mutta niin joustavia, että niin valmistetut\nvuoteet olisivat tyydyttäneet suuremmatkin kuin metsästäjiemme\nvaatimukset. Pöydän he veistivät muutamasta äärettömän suuresta\npölkystä tehden sen niin taitavasti, että he siitä oikein ylpeilivät.\n\nOllen kiintyneet näihin hommiin ei metsästäjillä ollut aikaa\nmetsästämiseen. Se olisi kumminkin ollut melkein välttämätöntä, ellei\neräs onnellinen sattuma olisi tehnyt sitä tarpeettomaksi.\n\nEräänä päivänä heidän kovasti työskennellessään tunkeutui komea hirvi\nrannalla kasvavasta pensaikosta syöksyen järveen. Pian sen jälkeen\nilmestyi lauma nälkäisiä susia, jotka seurasivat jälkiä kuin koirat\nulvahtaen tuntiessaan hajun silloin tällöin kimakasti.\n\nHuudettuaan Gaultierille ja Jakelle, että he kantaisivat kanootin\njärveen, tarttui Pierre pyssyynsä juosten rannalle. Heti kun sudet\nhuomasivat metsästäjät, peräytyivät ne metsän laitaan, jossa ne\nistuivat riippuvin kielin nähtävästi odottaen osaansa saaliista.\n\nHirvi ui kumminkin sillä aikaa voimakkain vedoin järven keskusta kohti\npitentäen itsensä ja takaa-ajajiensa välisen matkan ainakin sadaksi\nviideksikymmeneksi metriksi. Pierre luotti kumminkin taitoonsa ja\ntähtäsi tarkasti eläintä päähän, joka suurine sarvineen ylpeästi halkoi\nlainehtivaa vettä.\n\nLaukauksen vaikutuksesta rupesi eläin telmimään hurjasti vedessä\nkääntyen takaisin rantaa kohti. Sen ponnistukset heikkenivät kumminkin\npian lakaten vihdoin kokonaan. Mutta ennen sen vajoamista pohjaan\nsaapui Gaultierin ja Jaken meloma kanootti paikalle, ja kumartuen\neteenpäin tarttui vanha metsästäjä sen suuriin sarviin käskien\nGaultierin meloa takaisin rannalle, jolle hirvi sitten vedettiin. Tämän\njalon riistan herkullinen liha riitti heille niin pitkäksi ajaksi,\nkunnes he seitsemännen päivän iltana saivat majansa valmiiksi.\n\nSeuraavana aamuna läksivät metsästäjät kanootillaan vesille suunnaten\nkulkunsa eräälle virralle, joka alkaen vuoristosta laski vetensä\njärveen. Harmaa sumu, joka oli kohonnut järvestä edellisenä iltana, ei\nollut vielä haihtunut.\n\nAurinko hajoitti kumminkin pian tuon kylmän höyryn valaisten sekä\nmetsän että järven lämpimillä säteillään.\n\nJake oli suunnitellut tämän matkan ottaakseen selville majavien\nolinpaikat ja saadakseen varmuuden, oliko niiden lukumäärä vielä\nyhtä suuri kuin ennenkin. Heidän ei tarvinnutkaan olla pitkää aikaa\ntietämättöminä tästä, sillä he saapuivat pian padolle, jonka nuo\nahkerat insinöörit olivat rakentaneet joen poikki. Sen yli syöksi\nvesi muodostaen pienen putouksen. Gaultier ihmetteli noiden sitkeiden\npienten eläimien taitavuutta, jolla he olivat suunnitelleet patonsa.\nSen sijaan että se olisi rakennettu kohtisuoraan virtaa vasten, oli se\nkyhätty niin vinoon, ettei se vastustanut virtaa, joka paremmin liukui\nsitä pitkin kuin syöksyi sitä vastaan.\n\nEläimet olivat nähtävästi aivan äskettäin otaksuneet virran rupeavan\ntulvimaan, koska ne olivat osittain purkaneet padon jättäen vedelle\nvapaan kulun. Niiden pesien kupolinmuotoiset katot pistivät esiin\nvirrasta säännöttömien välimatkojen päässä. Niiden katoilla oli\njuuri äskettäin poikki nakerrettuja paaluja, joita eläimet olivat\nkoonneet joko vahvistaakseen majojensa kattoja tahi kuljettaakseen\nne ensimmäisen tulvan avulla kauemmaksi. Yksikään eläin ei ollut\nnäkyvissä, ja tyytyväisinä näkemäänsä tarkastivat metsästäjät\nkaikki joet järjestyksessä. Kaikissa niissä oli majavia kosolta, ja\nahdistamatta niitä palasivat metsästäjät hyvin mielissään asuntoonsa.\n\nSeuraavan viikon kuluessa saivat metsästäjät, jotka olivat virittäneet\nansansa kaikille poluille, viisikymmentä majavaa. Nahkojen kuivaaminen\nvei heidän aikansa kokonaan, koska he keskeyttämättä jatkoivat\npyyntiään. Eivätkä ainoastaan majavat, vaan myöskin hirvet, karhut,\nvuoristolampaat, jaguaarit ja muut eläimet saivat luovuttaa nahkansa\nheidän varastonsa lisäämiseksi.\n\nKertomuksemme lähenee nyt loppuaan. Olemme seuranneet metsästäjiämme\nheidän monissa seikkailuissaan ja vastuksissaan siitä asti kuin he\nläksivät Finlay Housesta, nähdäksemme heidät vihdoin turvallisesti\nsijoittuneina vuoristomajaansa, johon he ovat alkaneet koota suurta\nsaalista kalliita turkiksia.\n\nMielemme muuttuu surulliseksi hyvästellessämme reippaita nuorukaisiamme\nja heidän vanhaa toveriaan, tunne, johon toivomme nuorten lukijaimmekin\nottavan osaa. Keväällä aikovat metsästäjät palata samaa tietä\nmyydäkseen metsästyskauden kuluessa kokoamansa nahat. Ehkä meillä\nsilloinkin on tilaisuus seurata heitä myötävirtaa ja kertoa sitten\nheidän seikkailuistaan niiden nuorien ystäviemme huviksi, joita näiden\nsivujen sisällys on miellyttänyt.\n\n\n\n"]