[{"data":1,"prerenderedAt":-1},["ShallowReactive",2],{"$fDZ-GdaFhX02Qxiw2YqwYt0-uRstu_3YvErdz2Fmbk5E":3},{"number":4,"title":5,"author":6,"authorBirth":7,"authorDeath":8,"slug":9,"bookId":10,"genreRaw":11,"genre":12,"themes":13,"origin":14,"language":15,"yearPublished":16,"yearPublishedTranslation":17,"wordCount":18,"charCount":19,"usRestricted":20,"gutenbergId":21,"gutenbergSubjects":22,"gutenbergCategories":24,"gutenbergSummary":27,"gutenbergTranslators":28,"gutenbergDownloadCount":29,"aiDescription":30,"preamble":31,"content":32},2598,"Kun elämä on ihanaa","Hirn, Eva",1877,1948,"2598-hirn-eva-kun-elama-on-ihanaa","2598__Hirn_Eva__Kun_elämä_on_ihanaa","Yhteiskoululaisromaani","lastenkirja",[],[],"fi",1926,null,34837,196904,false,67762,[23],"Children's stories, Finnish",[25,26],"Children & Young Adult Reading","Novels","\"Kun elämä on ihanaa: Yhteiskoululaisromaani\" by Eva Hirn is a coming-of-age novel written in the early 20th century. The story focuses on the lives of school children, particularly highlighting Heli, her family, and the interactions between her peers as they navigate the complexities of school life, relationships, and their aspirations.   At the start of the novel, we are introduced to Heli and her friends who engage in spirited conversations about their school assignments and personal dreams. The narrative explores their ambitions, particularly Heli's desire for a harmonious home and a life filled with creativity and imagination. The dynamics between genders in their discussions reveal underlying social expectations, while the characters express their individual voices in a vibrant and relatable manner. This opening portion sets the tone for a journey through youthful aspirations, familial responsibilities, and the social environment of a shared educational experience. (This is an automatically generated summary.)",[],248,"Nuorisoromaani seuraa Sarkamaan perheen nuorten elämää 1920-luvun Helsingissä. Koulun arki, läksyt ja tulevaisuudenhaaveet täyttävät sisarusten päivät, kun he pohtivat omaa paikkaansa maailmassa ja ihanteellista kotia.","Eva Hirnin 'Kun elämä on ihanaa' on Projekti Lönnrotin julkaisu n:o 2598.\nE-kirja on public domainissa sekä EU:ssa että sen ulkopuolella, joten\nemme aseta mitään rajoituksia kirjan vapaan käytön ja levityksen\nsuhteen.\n\nTämän e-kirjan ovat tuottaneet Anna Siren ja Projekti Lönnrot.","KUN ELÄMÄ ON IHANAA\n\nYhteiskoululaisromaani\n\n\nKirj.\n\nEVA HIRN\n\n\n\n\n\nPorvoossa,\nWerner Söderström Osakeyhtiö,\n1926.\n\n\n\n\n\n\nSISÄLLYS:\n\n    I. Läksyjen kimpussa.\n   II. Koulussa.\n  III. Tyttöjen kesken.\n   IV. Sijaisopettaja. \n    V. Selvittelyjä.\n   VI. Merin luona.\n  VII. Ruotsin tunti.\n VIII. Päivälliset.\n   IX. Sunnuntai.\n    X. Konventti.\n   XI. Kevättä.\n\n\n\n\nI\n\nLÄKSYJEN KIMPUSSA.\n\n\n— Tytöille sopisi yhdenlaiset aineet ja pojille aivan toisenlaiset.\nTämäkin on selvästi tyttöjen aine. »Millaiseksi järjestäisin kotini.»\nMinulla ei ole mielipiteen tapaistakaan tästä asiasta, jupisi Tauno\nkirjoituspöydän ääressä.\n\n— Sehän on kiva aine. Minä aion arkkitehdiksi ja silloin minä\nsuunnittelen koteja ihmisten mukaan. Lääkärin salia ei saa tehdä\nsamanlaiseksi kuin papin. Varallisuus ei saa yksin määrätä. Apteekkari\nkuihtuisi sellaisessa kodissa, jossa koululehtori kukoistaisi. Etenkin\ntulee järjestää huonekalut ja ovet ja käytävät omistajan ruumiin laadun\nmukaan. Missä laiha luikertaa, siinä lihava särkee kaikki tiellään,\npuhui Veikko käsiään huitoen.\n\n— Pytty ei ikinä hyväksyisi tuollaista pötyä. Heti saisi kuulla, että:\n»Kuule, Sarkamaa. Tahdotko sinä viisastella ja olla omintakeinen,\nvoimatta kuitenkaan olla sitä nerokkaalla tavalla? Älä kohota päätäsi\nomaa tasoasi ylemmäksi, se loppuu nolosti. Opi tyylit ja kauneussäännöt\nkirjoista ja kulje tasaista, silostettua latua.»\n\n— Alaluokilla on mukavampaa. Kaapeli kehoittaa ajatuksen lentoon\nja runolliseen soljahteluun, ja semmoiseen minulla on eri suuret\ntaipumukset, kehui Veikko.\n\n— Vielä tässä soljahtelua!\n\n— Tai ehkä se oli ailahdusta.\n\n— Roskaa, sanoi Tauno ja meni viereiseen huoneeseen, jossa sisar asui.\n\n— Heli, onko sinun aineesi valmis? kysyi hän.\n\n— Aikoja sitten. Kun oli niin helppo aihe. Tietäähän jokainen\nminkälaisen kodin hän tahtoisi, vastasi Heli.\n\n— Minä en ainakaan tahtoisi toisenlaista kotia, kuin tämä oma vanha.\n\n— Onko tämä sinun ihanteesi? Hui, hai! Se on tietysti rakas meille,\nmutta kyllä minä haaveilen toisenlaista.\n\n— Täällähän on sohvia ja lamppuja ja mattoja ja mitä vain tarvitsee.\nSaisi olla vielä voimistelutelineet ja karhuntaljoja ja lamppuradio.\nMuuta puutetta minä en näe.\n\n— Entä tyyli, empiiri, rokokoo, kustavilainen?\n\n— Minusta Sarkamaan oma tyyli kelpaa.\n\n— Ajattele teidän huonettanne. Seinäpaperit ovat keisarinvihreät, sohva\non ollut joskus sininen, keinutuolin matto ristipistehirviö, jonka\non ommellut joku värisokea esiäiti ja tuolit viittä eri tyyliä. Minun\nhenkeni vaatii hillittyjä värejä ja vaalea olentoni kevyttä rokokoota\nja kullattuja huonekaluja.\n\n— Ja minun henkeni vaatii asiallista aineen käsittelyä.\n\n— Kirjoita sitten, mistä aineesta sängyt on tehtävä ja mikä on\nedullisempaa linoleumimattoko vai parkettipermanto. On kai sinulla\nmielipide kylpyhuoneen lämmitystavasta? Sijoittaisitko makuuhuoneet\nyläkertaan, englantilaiseen tapaan?\n\n— Yhtähyvin voisin pohtia, kosinko tulevaisuudessa pitkää\npolkkatukkaista, vai lyhyttä nuppupäistä tyttöä. Mitä sinä olet saanut\nkokoon?\n\n— Minä olen kirjoittanut huoneitten asettelusta, kaluston tyylistä ja\nkodin mukavuudesta. Sitten minä olen maininnut värien vaikutuksesta\nihmisen kehitykseen. Isän rauhaton luonne johtuu varmaan hänen\nhuonekalujensa päällisten levottomasta värisekoituksesta ja teidän\nvihreät seinäpaperinne ovat tuhonneet sinunkin kauneusaistisi.\n\n— Luulisi, että sinä olet kehittynyt barokkityylisessä asunnossa, sillä\nsellaiset sinun ajatuksesi ovat.\n\n— Minun luonteeni on koristeellisen taiteellinen. Minä olen\nkirjoittanut mattojen järjestelemisestä, niin että ne korostavat muuta\nsisustusta ja lamppujen sopusuhtaisesta verhoamisesta. Valaistus ja\nvärit vaikuttavat joko sointuisasti tai ristiriitaisesti.\n\n— Häikäilemätöntä! Mitä kirjaa sinä olet lukenut?\n\n— Tietysti saa käyttää lähteitä. Kirjoititko sinä Puolan jaosta\nlukematta historiaa? — Lopuksi minä kasvatin köynnöskasveja\nikkunoiden kehyksiin, uutimien sijaan. Salin palmuihin on asetettu\ntäytettyjä kolibreja ja ruokahuonetta valaistaan kynttilöillä. Minun\nmielikuvitukseni ei tyytyisi esimerkiksi suomalaiseen tupatyyliin. Se\non jäykkää ja rajoitettua.\n\n— Eihän se sovi kivirakennuksiin.\n\n— Eila Meriaho aikoo kirjoittaa asunnosta, joka on kuudennessa\nkerroksessa. Sen hän suunnittelee pohjalaiseksi tuvaksi. Seinillä\nryijyjä ja nuolipyssyjä. Penkit ja pöytä on veistetty mahdottomasta\nhirrestä.\n\n— Mistä hän niitä saa?\n\n— Sitä ei tarvitse selittää. Mistä minä saan kullatut huonekaluni?\nEila sisustaa asuntonsa tuohikonteilla, värttinöillä, kanteleilla,\nräppänöillä, pankoilla ja muilla Kalevalan tamineilla.\n\n— Ja kieltäytyy kaikista nykyajan mukavuuksista?\n\n— Hissi täytyy olla, sillä Eila on niin lihava. Ikkunoista hän näkee\njärven selän, jylhän metsän ääriviivat rajoittavat näköpiirin toisella\nrannalla.\n\n— Millähän puolella Helsinkiä se sitten sijaitsisi?\n\n— Vaikkapa Töölössä tai Kulosaaressa. Pahinta on, että hän tahtoo\npuhelimen ja vesijohdon ja kaasukeittiön, mutta tämän hän aikoo asettaa\navonaiseen takkaan loimuamaan.\n\n— Tytöt ovat läpeensä humpuukia.\n\n— Jotka menestyvät yhtä hyvin kuin asialliset pojatkin.\n\n— Humpuuki rehoittaa maailmassa. Nyt minä menen kirjoittamaan kodista,\njossa miehet viihtyvät. Huonekalut ovat niin lujia, että ne kestävät\nkaikki vaiheet. Ne asetetaan, niin etteivät ne ole aina tiellä,\nmieluimmin seinä syvennyksiin. Jokaisella on oma koppinsa ja luja lukko\novessa. Voimistelutelineitä on keskellä huonetta ja vesiryöppy nurkassa.\n\n— No, johan sinun järkesi alkaa toimia. Tule vain tänne selittämään\nidioottista yhtälöä, joka ei tottele minua.\n\n— Sinähän olet kuin kissa sohvan nurkassa, vihko sylissä ja hiukset\nestämässä näköalaa, sanoi Tauno ja istuutui Helin viereen.\n\n— Kunpa minä olisinkin rikkaan kissa, niin pääsisin monesta harmista.\nOletko sinä nähnyt ilkeämpää yhtälöä kuin tämä?\n\n— Vedä kolmas juuri yhtälön molemmista jäsenistä, niin saat\nyksinkertaisen toisen asteen yhtälön. Sen sinäkin voit ratkaista.\n\n— Kivaa! Kuinka sinä sen keksit? Sinähän olit fiksu.\n\n— Se on minun tapani, sanoi Tauno vaatimattomasti.\n\n— Oletko sinä lukenut Vänrikin runot? Meillä on kuusi uutta säkeistöä.\n\n— »Heinäkuun kolmannesta päivästäkö?»\n\n— Hyi Tauno, viides päivä se oli. Sinä et kaikesta päättäen ole\nkatsonutkaan sitä.\n\n— Minä sanon, että aineeseen meni koko ilta.\n\n— Pytty sanoo: »Miksi et kirjoittanut lupapäivänä ainettasi? Sinussa\nyhtyy laiskuus ajattelemattomuuteen, ja sinun luonteesi tulee joka\nvuosi 30 % kevytmielisemmäksi», matki Heli opettajaa.\n\n— »Ja sinun nuorempi sisaresi on ehtinyt oppia ne», jatkoi Tauno samaan\ntapaan.\n\n— Ainakin minä olen tankannut niitä tunti kaupalla. Pronssinen Runeberg\nheltyisi patsaallaan kuullessaan minua.\n\n— No, anna tulla, minä kuulustan, sanoi Tauno ja otti kirjan:\n\nHeli alkoi lausua:\n\n    »Nyt kesäpäivä loistavi,\n    soturi armahainen,\n    sai kyynel' hälle lehtohon,\n    suvinen nuorukainen.\n    Ja poikki juhlaverkkojen,\n    sininen kulku hiljainen,\n    oi, hymyilyä taivaan, maan,\n    on Saimaan tuimat tunturit.» — — —\n\n— Top tykkänään. On siinä vauhtia ja poljentoa, järki vain puuttuu.\nTotisesti Runeberg heltyisi kyyneliin, ja Tauno nauroi täyttä kurkkua.\n\n— Kaikki menee sekaisin. Runebergistä on vain harmia näin lukukaudella.\nMinä en jaksa olla isänmaallinen tuntikaupalla ja ahtaa päähäni\nsulosointuja, kun se on raskas algebrasta ja historiasta ja muusta\nsivistyksestä.\n\n— Minun on kumminkin liian myöhäistä oppia tuota, sanoi Tauno ja\nperäytyi.\n\n— Merkillistä kuinka pojat uskaltavat uhmata Pyttyä, joka on kuin\npitkäisen jylinä, mietti Heli ja alkoi uudelleen:\n\n    »Ei vanhus hiisku sanaakaan\n    sen eestä täytyy kuolla vaan.»\n\nSamassa tuli levoton poika ovesta ja huiskasi:\n\n— Oletko sinä yksinäsi Heli?\n\n— Olen, paitsi Runebergiä.\n\n— Minä olen kiipelissä.\n\n— Ovatko kirjat taas kadonneet, Reino?\n\n— Housut repesivät, niinkuin ne aina tekevät. Minä pyysin Taunoa\nauttamaan — ja katsos nyt.\n\nHeli otti housut Reinon kädestä ja tarkasti niitä.\n\n— Millä ihmeellä nämä on paikattu?\n\n— Tauno liimasi reiän kiinni polkupyöräkumilla ja pani osan\nvahakantisen vihon kannesta vahvikkeeksi. Nyt siinä on paksu nystyrä,\nniin että tuntuu kuin istuisi asfalttipalasella.\n\n— Olisit tullut heti minun luokseni. Tätä on paha nyt paikata. Taikka\nTauno olisi voinut harsia sen kokoon. Poikien täytyy tästä lähin oppia\ntekemään käsitöitä kotitarpeiksi, koska tytöiltä vaaditaan yhtä paljon\nalgebraa kuin heiltä.\n\n— Jaa, mutta koska me emme alistu tekemään sellaista hooboa työtä, niin\nnaisten on se tehtävä.\n\n— Sinulla on sangen edulliset mielipiteet, murisi Heli ja alkoi penkoa\nlappukoria. — Ehkä tämä lappu kelpaa, se on ainakin sininen niinkuin\nhousutkin. Katso tuosta kirjasta, sanonko minä oikein.\n\n    »Niin oudoks tekee mieleni,\n    nää housut rikkinäiset.\n    Oi suloutta kamalaa\n    kun neula pisti sormen taa.» —\n\nHeli neuloi ison paikan entisen asemesta.\n\n— Kiitos, Heli. Ne, ovat eri hyviä.\n\n— Paikka on kamalan iso.\n\n— Minusta nämä ovat aivan luonnolliset housut.\n\n— Ehjät olisivat luonnollisemmat.\n\n— Ei alaluokkalaisille, vakuutti Reino ja juoksi pois.\n\nHeli korjasi ompelutarpeet laatikkoonsa ja syventyi läksyyn.\n\nKamreeri Sarkamaa tuli ovelle ja sanoi:\n\n— Keitäpä, Heli, meille teetä. Minulla on vieras ja Hilma taitaa olla\nulkona.\n\n— Minulla on vielä historia lukematta. Eikö Veikko saa keittää teetä?\nHän osaa tehdä sen yhtä hyvin, pyysi Heli.\n\n— Taloustoimet ovat tyttöjen erikoisala — — —\n\n— Mitä varten?\n\n— Älä keskeytä. Ne ovat ja sillä hyvä. Saat jatkaa lukujasi vain sillä\nehdolla, ettet laiminlyö naisten luonnollisia tehtäviä. Pojat tekevät\nheille sopivia töitä, sanoi isä ja meni.\n\n— Mitähän te teette? kysyi Heli Taunolta, joka tuli huoneestaan.\n\n— Hakataan esimerkiksi nauloja seiniin ja nostetaan huonekaluja ja\nvedellään korkkeja pulloista.\n\n— Kiskokaa ensin irti korkit omista päistänne, sanoi Heli ja meni\nkeittiöön. Veikko tuli perästä.\n\n— Silitä, Heli, minun kaulaliinani, koska kerran olet keittiössä. Koko\nviidennellä luokalla ei ole poikaa, jolla olisi näin kurjaa köyttä\nkaulassaan.\n\n— Minä jään luokalle tällaisella menolla. On viheliäistä olla ainoa\ntyttö poikaperheessä.\n\n— Missä äiti on?\n\n— Hänen oli mentävä ylityöhön konttoriin — mutta siitä hän saa\nlisämaksun.\n\n— Mitenkähän isä sietää, että äiti — — —\n\n— Huvittelee konttorissa tuntikaupalla, keskeytti Heli Veikon lauseen.\n\n— Jos ei juuri huvittelekaan, niin laiminlyö »naisen luonnolliset\ntehtävät», niinkuin isä tässä sanoi.\n\n— Etkö sinä muista, kuinka hankalaa meillä oli, ennenkuin äiti\nsai paikan. Tuskin sai kenkänsä puolipohjatuiksi. Nyt sinä saat\nsoittotunteja, Taunon puvut tilataan räätäliltä, ja minäkin saan jonkin\nmielihalun täytetyksi.\n\n— Mitä sellaisesta, kun äiti on poissa, sanoi Reino, joka tuli saamaan\nvoileipää. — Nyt hän ei ymmärrä meidän tarpeitamme niinkuin ennen.\nIllalla ei muista mitä pitkin päivää tarvitsee. Koulussakin saa huonon\nnumeron tarkkaavaisuudesta, kun tavarat unohtuvat, ja voileivät\nlitistyvät kirjojen väliin. Maitopullosta valuu jotakin vihkojen\nsisään, kun Hilma panee reikäisen olutkorkin pullon suuhun. Kaapeli\nantaa kotarin ja isä suuttuu enemmän ja enemmän kotimuikkareista.\n\n— Kurja poika. Onko taas tapahtunut tuollaista? Anna tänne\nmuistutuksesi, niin minä koetan saada isän allekirjoituksen. Mene sinä\nvuoteeseen, sanoi Heli kaataessaan teevettä kannuun.\n\n— Sinua ei luulisi tytöksi, Heli. Huomenna minä kiilloitan kenkäsi,\nsanoi Reino kiitollisena, kaappasi vielä voileivän ja juoksi pois.\n\nKamreeri tuli ruokahuoneessa Heliä vastaan ja kysyi:\n\n— No, onko tee vihdoinkin valmista?\n\n— Kyllä se on, isä. — Mutta minulla on vähän asiaa, isä. Hilma oli\npannut vuotavan korkin Reinon eväspulloon, ja maito vuosi viholle, ja\nKaapeli — — —\n\n— Kuka, Heli?\n\n— Maisteri Jyrä, tarkoitin, antoi hänelle kotimuistutuksen.\n\n— Tulkoon Reino itse puhumaan.\n\n— Hän on jo vuoteessa.\n\n— Pelkuri! Sinäkin voisit katsoa, että poikien eväät ovat kunnossa,\nkoska äiti ei näy välittävän siitä.\n\n— Meillä on niin kiire aamuisin.\n\n— Nouse aikaisemmin, niin ehdit paremmin, sanoi kamreeri kirjoittaen\nnimensä täytekynällä.\n\n— Sano Reinolle, että hän saa olla kotona ensi pyhänä ja miettiä huonoa\nkäytöstään. Miksi ette koeta olla tuottamatta harmia isällenne, joka\ntekee työtä teidän hyväksenne ja rakastaa teitä. Hyvää yötä, Heli.\n\nHeli juoksi nopeasti Reinon luo, jolle hän antoi muistutuspaperin.\nRangaistuksesta hän ei maininnut mitään. Isä unohtaisi sen\nmahdollisesti sunnuntaihin mennessä.\n\n— Kuule, Heli. Sopiiko sinusta tällainen loppulause aineeseen: »Tämän\ntapaisen kodin minä tahtoisin, jos välttämättä täytyy asua talossa.\nMieluimmin minä kuitenkin asuisin laivassa tai junassa, sillä minun\nhenkeni halajaa matkustamista. Missä henki viihtyy, siellä on koti»\nTauno kysyi.\n\n— Minä sanoisin: »missä henki lepää, siellä on koti.» Menkää nyt jo\nvuoteisiinne, hyvää yötä, sanoi Heli ja ja meni huoneeseensa.\n\nTämä oli pieni kuin laivan hytti, entinen palvelijan huone.\nHeli oli itse paperoinut sen ja koettanut saada sen kodikkaaksi\nyksinkertaisin keinoin. Veljistä se oli ylellisesti kalustettu,\nsillä matto oli vähemmän kulunut kuin heidän, ja entisestä puserosta\ntehty lampunvarjostin oli silkkiä. Makuusohvalla oli tyynyjä, jotka\ntodistivat Helin mielikuvituksen lentoa. Yhteen olivat kaikki luokan\ntytöt neuloneet nimikirjaimensa. Toisessa oli jokaista lukuainetta\nesittävä kuvio. Katkaistu kartio, algebrallinen lause, lakitaulut\nkäskyineen, maalipaletti, kieliopin kirja, voimisteluteline ja\nnuotteja lensi nurkissa. Keskellä oli nainen, joka esitti lihavaa\njohtajatarta Jenny Spontia, Pytyksi kutsuttua. Yhdennäköisyys alkoi\npään alapuolelta, mutta päässä oli pytyn tapainen hattu, josta nimikin\noli johdettu.\n\nKolmannessa tyynyssä kiemurteli värillisiä käärmeitä, joita Heli kutsui\nviettelijöikseen. Siinä oli laiskuus, aamu-unisuus, kärsimättömyys ja\nhuvinhalu. Ne kiilsivät kauniina ja vaarattomina, mutta niitä vastaan\nHeli kävi alituista taistelua.\n\nNyt oli Helillä työrauha. Pojat vaikenivat vähitellen, ja herrojen ääni\nkuului epäselvästi. Kumpa he vain tyytyisivät teehen! — Oliko Meri\nHaavistolla konsti olla tähtenä luokalla? Hän oli varakkaan kodin ainoa\nlapsi ja sukat parsiutuivat itsestään.\n\nTästä Heli muisti harmillisen reiän sukanterässä, se oli harsittava\nkokoon ennen jumppatuntia. Olkoon aamuun, sillä Lutherus odottaa\nWartburgin linnassa.\n\nJouduttuaan näin pitkälle Heli kuuli eteisen oven käyvän ja äidin\näänen. Reino ilmestyi heti ovelle, mutta perääntyi kuullessaan isänkin\näänen.\n\n— Pyydä äitiä tulemaan tänne, rukoili hän Heliä.\n\n— Kyllä, kyllä, sanoi tämä ja meni eteiseen.\n\n— Vihdoinkin pääset rauhaan, Ester parka. Soisin, että sinulla olisi\nhelpompi elämä. Hommaapa nyt meille vähän illallista, Sjöberg pankista\non täällä. Tule sitten puhelemaan saliin, niin virkistyt itse ja\nilahdutat meitä, puhui isä.\n\n— Ettekö ole saaneet teetä? Meillä on niin vähän tarjottavaa kotona,\nsanoi äiti kiusatun näköisenä.\n\n— Saimme huonon puoleista teetä. Me tyydymme aivan yksinkertaiseen\nruokaan. Heli voi äkkiä valmistaa munakkaan tai vanukkaan tai\nvatkulikokkelin tai mitä »Reinilä» neuvoo, kamreeri poistui nauraen.\n\nKun Heli tervehti äitiä, näki hän heti, että tämä oli väsynyt ja\nalakuloinen.\n\n— Minä autan sinua, äiti, aina me keksimme jotakin. Mene ensin poikien\nluo, he kaipaavat sinua.\n\n— Minä en tahtoisi rasittaa sinua enää, Heli, sanoi äiti.\n\n— Kyllä minä jaksan yhtä hyvin kuin äitikin, sanoi Heli.\n\nKului lähes tunti, ennenkuin Heli pääsi kirjojensa ääreen. Äiti meni\nherrojen kanssa syömään. Heli pyysi päästä olemasta sisällä.\n\nKamreeri oli suuri filatelisti ja puhui mielellään koko illan\npostimerkkien hammastuksista ja postileimojen sijoittamisesta. Sjöberg\noli harvapuheinen mies eikä koskaan johtanut keskustelua muuanne, mikä\nolisi hermostuttanut kamreeria. Mutta lapset pysyttelivät visusti\nomalla puolellaan.\n\nHeli luki hätäisesti historian läksyn. Se meni helposti keskellä\npäivää, mutta näin illalla oli raskasta. Jokainen vuosiluku vastusti\npäähän menemistä. Tuntui aivan samalta kuin vatsa olisi ollut täynnä ja\nvielä olisi ollut pakko syödä lautasellinen puuroa.\n\nHeli irroitti hiuksensa ja ajatteli:\n\n— Saisipa edes leikata nämä paksut hiukset. Kittiä minä muodista, mutta\naamulla voittaisin aikaa. Minun hiukseni ovat vähän kiharat, niitä\nei huolisi kähertääkään. Enhän minä vaatisi parturileikkaustakaan.\nTauno kyllä sahaisi tavallisen polkkatukan. Kun Heli oli ehtinyt näin\npitkälle ajatuksissaan, avautui ovi taas, ja Veikko ilmestyi puettuna\nisän vanhaan pyjamakseen.\n\n— Minä unohdin jomman läksyn. Sano vain, mistä syystä tämän kulman\nulkokulma suvaitsee olla yhtä suuri, kuin nuo toiset kolmion kulmat\nyhteensä.\n\n— En minä nyt muista sitä todistusta. Kysy Taunolta.\n\n— Tauno sanoi, että: »vedä yläkärjen kautta kannan kanssa\nyhdensuuntainen suora, niin näet sen, ja jos et äkkää itse, niin sinun\npääsi ei ole luotu korkeampaa sivistystä sulattamaan. Eroa koulusta\nja rupea taiteilijaksi ja anna minun nukkua.» — Eikö sitten taide ole\nsinun mielestäsi korkeampaa sivistystä, Heli?\n\n— Ehkä, mutta siihen ei tarvita hyvää päätä.\n\n— Mitä sitten?\n\n— Neroa ja lahjoja. Anna tänne kirja, nyt minä osaan todistaa.\n\nHeli selitti teoreeman pariin kertaan, ja Veikko sanoi:\n\n— Kiitos, nyt minä ymmärrän. Minä tahtoisin tietää, onko minulla\nenemmän päätä kuin neroa tai lahjoja? Mitä sinä luulet, Heli?\n\n— Ole nyt vain niin nerokas, että menet nukkumaan. Kello käy yhtätoista.\n\nVeikon mentyä Heli suoriutui nopeasti sänkyyn. Aamunouseminen oli\ntodellinen kiusa. Isä tosin aina sanoi, että kyllä siihen tottuu, kun\nvain menee ajoissa makuulle. Lapsia oli koetettu totuttaa menemään\najoissa levolle toistakymmentä vuotta, vielä onnistumatta. Niin kauan\nkuin aikaihmiset valvoivat, oli talo levoton.\n\nIllalla olivat kaikki virkeitä ja elämä hauskempaa kuin harmaana\naamuna. Mutta ensimmäinen tunti oli kauhean raskas, niinkuin\nviimeinenkin.\n\n— Kun edes sängyssä saisi ajatella jännittäviä asioita, huokasi Heli ja\nhoki:\n\n    »Kun hiuksihini tarttui hän\n    ja lausui haukotellen — — —»\n\nEi nyt se meni taas sekaisin.\n\n\n\n\nII\n\nKOULUSSA.\n\n\nVasen nurkka, portilta päin, oli kahdeksasluokkalaisten varsinainen\nkokouspaikka. Siinä he nytkin seisoivat innokkaasti puhellen.\n\nPieni alaluokkalainen tunkeutui piiriin päästäkseen takaa-ajajaansa\npakoon. Pitkä Otso Rasti tarttui häntä niskaan ja heitti menemään.\n\n— Opi ajoissa kunnioittamaan tätä luokkaa, joka on koulun ylpeys. Älä\nhäiritse vanhoja, kun he puhuvat tärkeistä asioista.\n\nKehä sulkeutui uudelleen.\n\n— Ilkka kirjoittakoon runon luokasta. Me laulamme ja esitämme\ntansseilla ja tempuilla siinä kerrotut asiat, ehdotti Eila Meriaho.\n\n— Mitenkä sinä esität, että Ilta on kaunis ja Meri veivollisuusmestari?\nkysyi Tuovi Havas.\n\n— Puhukoon Ilkka vain sellaisista omituisuuksista, joita voi esittää\nhavainnollisesti, niinkuin filmissä. Esim. miten Rasti painii, Väinö\nlaulaa päin mäntyyn, Olli foxtrottaa, Terttu syö paperia ja Siiri ja\nMiili tirskuvat.\n\n— Se on eri hyvä keksintö. Kirjoita Ilkka jo iltapäivällä, innostui\nMeri.\n\n— Kyllähän minä muuten, mutta ei konventtiin, jossa opettajat ovat\nmukana. Heillä on jukin vanhanaikainen huumorintaju, vastusteli Ilkka\nPaso.\n\n— Tulevat polvet kiittävät meitä, kun me totutamme opettajia nykyisen\nelämän muotoihin. Johan he ovat tottuneet näihin lyhyihin hihoihin\nja käherrettyihin hiuksiin. Minun äitini sanoo, että hänen ollessaan\nkoulussa ei sallittu sellaista, kertoi Miili Kestilä.\n\n— Ja minun myös, vahvisti Miilin kaksoissisar Siiri.\n\n— Älykästä totisesti! ivasi Jyrki Pailanen.\n\n— Mitä me paljosta ohjelmasta. Tanssi on kuitenkin pääasia, sanoi Olli\nSuurheimo.\n\n— Jätetään näytelmä sikseen. Teillä on niin jukin huonot\nnäyttelijälahjat. Väinökin kosii synkkänä kuin myrkyttäjä, ja Terttu\nhuutaa kuin merihädässä: »minä rakastan sinua, sinä elämäni valo» ja\nsäihkyy, vaikka Väinö on vielä kahden metrin päässä hänestä, sanoi Kai\nBlå.\n\n— Hävytöntä, Kai. Hätäkö sinun on pilkata, kun sinä et itse esiinny\nmuuna kuin verhonvetäjänä, torui Eila.\n\n— Sinun näyttelemisesi supistuu ainakin tirskumiseen pilkkujen ja\npisteiden kohdalla. Ville isänä on kuin jazzaava neekeri.\n\n— Odota, Kai, kun Deutscheprosa tulee meitä harjoittelemaan, niin näet,\nettä meissä kehittyy suuri taiteellisuus, sanoi Heli.\n\n— Kun sinäkin sanot Väinölle, että: »sinä olet halpamaisin olento maan\npäällä» ja katsot hurmaavasti luokan suurimmilla silmillä, niin Väinö\ntosin sulaa sopimattomassa paikassa, mutta yleisö sotkeutuu juoneen.\n\n— Näytelmää ei jätetä, minusta me esiinnymme suurenmoisesti, sanoi\nMiili.\n\n— Niin minustakin, kaikasi Siiri, vaikk'ei hänellä ollut osaa\nnäytelmässä.\n\nKello kutsui oppilaita työhön.\n\n— Nyt saatte nähdä, mitä tämä poika uskaltaa, kehui Väinö Ylämäki\nportaissa.\n\n— Laulutunnillako? Kyllä Vauhko pillastuu, jos vain koetat uskaltaa\njotakin, varoitti Tauno Sarkamaa.\n\n— Vauhko on tämän koulun synkkä varjo. Hän on katkeroittanut minun\nkärsivällisen ja ihmisystävällisen mieleni, väitti Väinö.\n\n— »Rouva Pasiluoto on koulun innokkaimpia ja etevimpiä opettajia»,\nsanoi rehtori minun äidilleni, kertoi Meri.\n\n— Rehtori, joka itse pelkää häntä!\n\nKahdeksasluokka marssi taulusaliin, jossa rouva Pasiluoto odotti heitä\nhymyillen vastakkaisella seinällä. Eila kutsui tätä hymyä »pahan ilman\nlinnuksi».\n\nLaulunopetus oli tärkeä aine. Rouva Pasiluoto oli kaikkein innokkain\nopettaja koko koulussa. Mutta oppilaat eivät saaneet päähänsä, kuinka\ntärkeä aine laulu oli, ja siitä syntyi usein ikävyyksiä heille. Kaikki\njohtui vain siitä etteivät he saaneet ehtoja, eikä heitä voinut jättää\nluokalle huonon laulutaidon takia.\n\nEnsin laulettiin viimeksi opittu laulu. Rouva Pasiluoto johti\ninnostuneesti ja käännellen päätään levottomasti. Tästä johtui hänen\nliikanimensä.\n\nSitten oli äänentapailua. Opettaja löi säveleen pianolla, joka oli\nselin oppilaisiin.\n\n— Mikä sävel tämä on? Miksi Väinö Ylämäki ei viittaa? Eikö sinulla ole\nmielipidettä tästä säveleestä?\n\n— Minulla ei ole korvaa.\n\n— Jokaisella on korva, vaikka ei yhtä tarkka. Nyt minä soitan skaalan\nja taas saman säveleen. No? Koska et vieläkään viittaa, saat viivan\nuppiniskaisuudesta. Kuuntele nyt uudelleen.\n\nNyt Väinö viittasi.\n\n— Mikä sävel se oli?\n\n— Se oli a.\n\n— Ihanko varmaan?\n\n— Voi se olla e:kin.\n\n— Mitä?\n\n— Se kuuluukin olevan dis.\n\n— Kuinka sinä sen nyt tiesit?\n\n— Joku ajatteli ääneen tuolla syrjässä.\n\n— Kuka se oli? Sano heti.\n\n— Tällä kertaa yksi, toisella kertaa toinen.\n\n— Sinä joudut perikatoon, kuiskasi Eila.\n\n— Te saatte viivan ellette vaivaudu muodostamaan itsellenne\nmielipidettä säveleistä. Ei kukaan ole sellainen idiootti, että hän\nerehtyisi kahdesta ääniaskeleesta, etenkin kun ensin soitetaan skaala.\nKuule nyt, Väinö. Rouva Pasiluoto hakkasi kynällä ensin hiljaa, sitten\nkovasti pöytään ja kysyi.\n\n— Kumpi lyönti oli vahvempi?\n\n— Jälkimmäinen.\n\n— Sinulla on siis korva. Se oli silkkaa kiusantekoa, kun kutsuit disiä\na:ksi. Sietäisit saada toisen viivan.\n\n— Istu, Väinö, ja kohota mielesi oppimaan taidetta. — Nyt otamme esille\njoululaulusikermän. — Mitä minä näen? Viideltä puuttuu lauluvihko.\nMissä sinun on, Ville Vainio?\n\n— Meitä ei ole käsketty tuomaan sitä mukaan.\n\n— Heti syyskuussa minä sanoin, että marraskuun ensi tunnilla me\naloitamme laulaa sikermästä. Kuinka Heli muisti tuoda vihkonsa?\n\n— Minä olen varmuuden vuoksi kuljettanut sitä edes takaisin syksystä\nasti.\n\n— Siinä näette innostusta. Joka nyt on unohtanut vihkonsa saa\nkotimuistutuksen. Teidän täytyy oppia muistamaan tehtäviänne.\n\n— Minä pyytäisin päästä täältä puoli tuntia aikaisemmin. Matkustamme\nsunnuntaiksi häihin, pyysi Terttu Kosu. — Johtajatar lupasi puolestaan.\n\n— Hän ei tietänyt, että me nyt juuri alamme uutta laulua. Minkälaisen\nkäsityksen sinä saat siitä, ellet ole sen alkuharjoituksessa? Tällä\nkertaa minä en voi päästää sinua. Voit matkustaa seuraavalla junalla.\n\n— Mutta silloin minun on pakko kävellä 8 km, setä ei lähetä hevosta\nkahta kertaa, Terttu alkoi nyyhkyttää.\n\n— Terttu Kosu. Etkö sinä mielelläsi kävelisi pitempääkin matkaa\nsaadaksesi oikean otteen näin ihanaan lauluun? Sinun maailmasi\ntulee valoisammaksi, ja sinun soitannollinen tajuntasi selvenee\nsanomattomasti tämän puolen tunnin aikana. Oman itsesi tähden en nyt\npäästä sinua.\n\n— Mutta johtajatar — — —\n\n— Lupasiko hän.\n\n— Lupasi omasta tunnistaan, joka on viimeinen.\n\n— Siinäpä se ero onkin. Suomen, historian tai saksan tunnilta voi\nolla poissa ilman haittaa. Niitä voi oppia omin päin. Mutta laulua\nkäsittämään te ette vielä kykene ilman opastusta. Minä, näetkös Terttu,\nrakastan teitä. Suurin onneni on opettaa jaloa taidetta oppilailleni.\nÄlkäämme unohtako, että Väinön kannel on kätketty jokaisen suomalaisen\nrintaan soimaan.\n\nMutta Tertun rinnasta purkautui vain surkeita sorahteluja.\n\nRouva Pasiluoto soitti muutamia akordeja.\n\n— Ilkka Paso, sanopa mitä äänilajia tämä sävel on?\n\n— En minä tiedä.\n\n— Sinä et siis kuunnellut. Minä tahdon olla kärsivällinen teidän\nkanssanne, ja hän soitti saman uudelleen.\n\n— Se on mollissa, arvasi Ilkka, mutta tuntiessaan Taunon nykäisyn\noikasi heti: — Se on duurissa.\n\n— Kumpainen on oikein?\n\n— Varmasti duuri.\n\n— Katsos, kuinka sinun korvas on parantunut. Viime tunnilla erehdyit\nvielä pahasti. Tulkoon nyt Tuovi Havas tänne laulamaan tämän laulun.\nSinä, joka olet toista vuotta luokalla muistat kai sen vielä? Silloin\nluokka saa oikean käsityksen tästä laulusta. Sylva Gran saa säestää,\nniin minä voin paremmin kuunnella.\n\nTuovi lauloi kauniisti ja puhtaasti koko laulun ja Sylva säesti\ntaitavasti. Luokka istui hiljaa kuunnellen hartaasti. He olivat ylpeitä\ntovereistaan. Koulussa ei ollut toisia tällaisia taiteilijoita. Tuovi\nluultavasti aikoi laulajattareksi.\n\nRouva Pasiluoto oli kuunnellut kyynelet silmissä.\n\n— Tällainen hetki korvaa opettajalle kaikki vaivat ja harmit, sanoi\nhän. — Sylva säestää kuin vanha veteraani. Ja sinä Tuovi olet luokan\nparas oppilas. Kuinka on mahdollista, että sinut on jätetty luokalle?\n\n— Kielet tekivät harmia.\n\n— Kielet? Luokan satakieli! Kiittäköön kahdeksasluokka onneaan, että\nsinä jäit. Nyt täällä on ainakin yksi etevä oppilas. Paitsi Sylvaa\ntietysti. Sanopa sinä, missä skaalassa tämä laulu käy?\n\n— e-duurissa, vastasi Sylva.\n\n— Mitkä nuotit ovat ylennettyjä?\n\n— c, d, f, g.\n\n— Mikä on vastaava moll-skaala?\n\n— Cis-moll.\n\n— Minkälainen skaala tämä on?\n\n— Kromaattinen.\n\n— Sillä tavalla on vastattava. Ota sinäkin, Otso, Sylva esikuvaksesi.\nHänellä on kaikki se, mitä sinulta puuttuu. Mutta onko sinulla mitään,\njota hänellä ei olisi?\n\n— On käsivoimia ja juoksutaitoa ja kaikinpuolin hyvin valmennettu\nruumis.\n\n— Älä viisastele. Minä tarkoitin tosiarvoja. Entä Väinö Ylämäki?\nMinkälaiset tunteet sinut valtaavat, kun sinä katsot Tuovia ja Sylvaa?\n\n— Minä kunnioitan Sylvaa, hän on mainio hevosmies, ollakseen noin\nhintelä, ja Tuovilla on vahvat hiukset, mutta taivuttaa heikosti saksan\nsanoja.\n\nLuokka tirskui ihastuksissaan.\n\n— Kohta minun kärsivällisyyteni loppuu, sanoi rouva Pasiluoto.\n\n— Minun on jo loppunut, sanoi Väinö.\n\n— Mene käytävään, kunnes kadut ja tulet pyytämään anteeksi.\n\n— Minä menenkin nyt ikiajoiksi. Isä on antanut minulle luvan erota\nlaulusta.\n\n— Mitä? Tarkoitatko totta?\n\n— Minä eroan varmasti.\n\n— Silloin sinun on tuotava heikkouden todistus lääkäriltä.\n\n— Minä en ole heikko, paitsi musiikin teoriassa.\n\n— Ilman todistusta et saa erota.\n\n— Kyllä minä saisin sen, mutta minä en tahdo tuoda sellaista väärää\ntodistusta, niinkuin tässä koulussa on tapana.\n\n— Minä olen aina aavistanut, että sinä kuljet harhateillä. Ajattele nyt\ntarkkaan, ennenkuin eroat. Etkö sinä käsitä, että musiikki jalostaa\nihmistä ja koulupoikaa. Se tekee elämän elämisen arvoiseksi.\n\n— Ei ainakaan laulutunnit. Luokka oli pakahtua hillittyyn nauruun.\nVäinö oli suurenmoinen.\n\n— Kerran sinä kadut tätä tekoasi. Puhumme tästä myöhemmin. Neiti Spont\nvarmasti tukee minua.\n\n— Johtajatar käski minun järjestää tämä asia rouva Pasiluodon kanssa.\nHän sanoi, että: »Tästä lähin saa rouva Pasiluoto yksin päättää omista\nasioistaan.»\n\n— Siis minä päätän, että sinä yhä otat osaa laulunopetukseen.\n\n— Minusta olisi vain harmia täällä.\n\n— Siiri ja Miili lopettavat tirskumisensa tai saatte mennä ulos. Ja\nsinä, Väinö, kyllä minä sinut kesytän.\n\n— Siihen ei tule tilaisuutta, hyvästi rouva Pasiluoto.\n\nVäinö marssi ulos luokasta yhteen puristetuin huulin. Hänen rohkeutensa\noli haihtumaisillaan.\n\nSamalla tunti loppui ja kahdeksasluokka riensi ulos Väinön kintereillä.\n\n— Uskallatko todellakin jättää laulun?\n\n— Etkö sinä vavissut?\n\n— Saat nähdä, että rehtori rankaisee sinua röyhkeydestä.\n\n— Onneksi opettajat eivät sekaannu Vauhkon asioihin, siitä ei ole\npelkoa, sanoi Väinö.\n\n— Vauhko olikin taas tavattoman antelias muistutusten suhteen. Niistä\nei ole kuitenkaan yhtä suurta haittaa, kuin toisten opettajien. Isä ei\nainakaan julmistu niistä, eivätkä toistenkaan vanhemmat, sanoi Ville.\n\n— Minun maailmani ei ole tullut valoisammaksi mokomankin tunnin\njälkeen. Jos isällä olisi selvä käsitys Vauhkosta, niin hän hankkisi\nminulle lääkärin todistuksen. Minussa on monta vikaa, sanoi Terttu.\n\n— Merkillinen poikkeus luokasta! virnisti Ilkka.\n\n— Onko sinulla musiikki-estevikoja? kysyi Eila.\n\n— Minä olen likinäköinen ja se heikontaa yleistä ruumiin vointia tai\nainakin pään työkykyä, vakuutti Terttu.\n\n— Top, keksitään vika jokaiselle, niin koko kahdeksasluokka pääsee\nlaulusta. Käytetään ne tunnit toverisiteitten lujittamiseen, sanoi Kai.\n\n— Esimerkiksi juomalla mehua Fazerissa, sanoi Sylva.\n\n— Sinä ja Tuovi olette poikkeuksia. Te jäätte loistamaan\nlaulutunneilla, etteivät kaikki Väinön kantelet ruostu, sanoi Tauno.\n\n— Keksitään nyt laulu-estevikoja. Jyrki käyttää niin kaitaisia kenkiä,\nettä hänellä täytyy olla liikavarpaita. Olli on vasenkätinen ja Ilkka\ntäynnä koirankuria, hänellä on penikkatauti, luetteli Heli.\n\n— Ja Kestilät ovat puolissa voimissa, sillä he ovat kaksoisia koko\nelämänsä. Villeä painaa ikä, Meriä suuri oppi ja pitkä letti, ja Eila\non mustankipeä, jatkoi Väinö.\n\n— Todistapa se, kivahti Eila.\n\n— Minä huomasin, mitenkä sinä kävelit mörkkinä käytävässä, kun minä\njaoin Merin eväät.\n\n— Minä en surisi, vaikka jättäisit koko koulun, etkä vain laulun.\n\n— Vai oli se hakkailua, kun sinä söit minun juustovoileipäni? kysyi\nMeri.\n\n— Hakkailua ja haukkailua.\n\n— Älkää eksykö aineesta. Jatketaan virheitten hakemista, se on\nkasvattavaa. Aissi kärsii meritautia, sanoi Jyrki.\n\n— Meriväkitautiapas, paransi Heli.\n\n— Meriupseerit ovat hurmaavia, sanoi Aissi Lind.\n\n— He eivät ole sopiva seura koulutytöille. Miltä näyttäisi, jos Siiri\nhakkailisi vanhemman lehtorin kanssa?, kysyi Olli.\n\n— Se olisi jännää, nauroi Siiri.\n\n— Heli on ikäneito, hän sairastaa leiniä, kosti Ilkka penikkataudin.\n\n— Luokka on tänäpäivänä kamalan ilkeä. Minusta me käyttäydyimme\nalhaisesti Vauhkoa kohtaan. Hän asuu meidän talossamme, ja äiti kertoi,\nettä Pasiluodot ovat varattomia. Heillä on neljä lasta, ja molemmat\nvanhemmat tekevät työtä. Herra on proviisori, ja Vauhko saa tehdä työtä\nkuin orja, sanoi Meri.\n\n— Ja me olemme orjan orjia, sanoi Otso.\n\n— Vauhko koettaa parastaan, myönsi Ville.\n\n— Omalla kierolla tavallaan, sanoi Eila.\n\n— Hän on yksin, ja meitä on 26 vaarallista olentoa, puolusti Meri.\n\n— Yksin hän ei ole. Hänen puolellaan on voima ja mahti ja\nkotimuistutukset ja äänioikeus, sanoi Tauno.\n\n— Minä luulen, että opettajien myötätunto on meidän puolellamme, vaikka\nvirka vaatii heitä puolustamaan Vauhkoa, sanoi Miili.\n\n— Vauhko ajattelee meidän parastamme, niin hän aina vakuuttaa, sanoi\nSiiri.\n\n— Sellaiset opettajat ovat kaikkein vaarallisimmat.\n\n— Vauhko on psykologi, sanoi Sylva.\n\n— Ja oikeudenmukainen niitä kohtaan, jotka osaavat jotakin, säesti\nTuovi.\n\n— Väinö, minkälaiset tunteet valtaavat sinut, kun katsot Sylvaa ja\nTuovia? kysyi Heli.\n\n— He eivät esiinny edukseen juuri nyt, vastasi Väinö.\n\nKello kutsui taas työhön.\n\n       *       *       *       *       *\n\nOli suomen tunti. Luokka oli levoton ja seurasi huonosti opetusta,\nvaikka johtajatar olikin hyvä kurinpitäjä.\n\nLopulla tuntia lausuttiin runoja. Useimmat osasivat huonosti. Miili ja\nSiiri Kestilä olivat ainoat, jotka aina osasivat ulkoläksyt sujuvasti.\nHeillä oli muuten huonot lukupäät, ja sitä he koettivat korjata\nulkoluvulla.\n\nViimein oli Helin vuoro lausua. Hän osasi välttävästi, opettaja auttoi\nmonessa paikassa, mutta loppu sujui jokseenkin hyvin.\n\nTauno katsoi kelloaan. Kahden minuutin perästä soisi kello, ja hän\nolisi pelastettu. Hän viittasi varman näköisenä. Ainakin ensimmäinen\nsäkeistö sujuisi, sen hän oli oppinut väliajoilla.\n\n— Tulehan nyt Tauno lausumaan, niin verrataan sisaruksia toisiinsa,\nsanoi neiti Spont.\n\nTauno astui hitaasti taululle. Mennessään hän pudotti nenäliinansa,\nnosti sen lattialta ja veti Tertun kirjan maahan. Nostettuaan sen, hän\nsaapui luokan eteen. Sitten hän niisti nenäänsä, yski ja alkoi.\n\nHeliä peloitti. Nyt ei Taunoa auttanut hänen tavallinen onnensa.\n\nHitaasti ja tunteellisesti kaikuivat ensi säkeet. Tauno salli itselleen\ntaidetaukoja, mutta muuten sujui koko ensimmäinen säkeistö mainiosti.\nViimeistä riviä lausuttaessa soi kello.\n\n— Lopeta nyt, Tauno. Minä näen, että sinä olet lukenut kunnollisesti.\nTällä kertaa jäi Heli alakynteen, sanoi johtajatar.\n\nHeli ja Meri kulkivat kotiinpäin Bois de Boulognessa. Joku tylsä toveri\npilaisi peräti kotimatkat, sanoi Heli.\n\n— Minäkin ymmärsin sinun sielusi vasta Rue de Rivoliilla. Rue de Mer\navasi sen täydellisesti minulle, vastasi Meri.\n\nMerillä ja Helillä oli tapana kuvitella Helsinkiä Pariisiksi. He olivat\npiirustaneet Helsingin kartan, jossa paikkojen nimet oli muutettu\npariisilaisten mukaan.\n\nKoulua kutsuttiin Bastille'ksi, yliopistoa Sorbonne'ksi ja hautuumaata\nMontparnasseksi. Vanha kirkkopuisto oli Luxemburg, esplanaadi Avenue\ndes champs Élysées ja Erottaja Place de l'Etoile.\n\nIhmisetkin saivat näitten mukaan nimiä, jotka pian tulivat luokalla\nyleisiksi.\n\nPitkä Jyrki oli Eiffel ja maantiedon mahtava opettajatar Notre-Dame.\nSynkkä ruotsinkielen opettaja sai kantaa hautuumaan nimeä —\nPère-Lachaise.\n\n— Hän onkin monen hartaan toiveen hauta, oli Eilan tapa sanoa.\n\nTytöt lukivat vapaa-ajoilla ranskaa, etenkin kuvauksia Pariisista.\nMeri oli pienenä käynyt siellä vanhempiensa seurassa. Hän kertoi minkä\nmuisti, niin että Heli melkein kuvitteli olleensa siellä.\n\n— Katsos, tuossa kulkee Onni Joki. Hän asuu Place de la Concorde'lla,\nsanoi Heli ja viittasi Fredrikin torille päin. — Hän kävelee aina yksin.\n\n— Minusta on idioottimaista olla niin viisas kuin hän. Mitä\nvitsiä sellaisessa on? Loistaa tunneilla ja sammua näkymättömäksi\nvälitunneilla, sanoi Meri.\n\n— Minä aavistan, että Onnissa on muutakin kun kuivia tietoja. Hänen\naineensa, joka luettiin ääneen luokalla, oli hurjan herkkä. Minä\ntahtoisin tutkia hänen sielunelämäänsä.\n\n— Tutki nyt sellaisen sisua, joka ei puhu mitään! Eikä poikien\nsielunelämää kannata tutkia. Se on tylsää, sillä he eivät kärsi.\n\n— Kyllä minä luulen, että minun veljeni kärsivät — ainakin joskus, sanoi\nHelvi epäröiden.\n\n— Vielä mitä. Katso vain luokan poikia. Kärsiikö ilkkuva Väinö tai\npuksija Otso tai Jyrki keikari tai Ilkka, kaikkien naurattaja? He\nnauravat ehdoille ja harmeille, ja halveksivat meitä, joilla on\ntunteita.\n\n— Ehkä he ovat sellaisia joukossa?\n\n— Minä en usko sellaiseen sielunelämään, joka aina on salassa. Syvä\nsielu loistaa läpi. Niinkuin näkee Ilta Pohjastakin. Luokan henki\nliikkuu vain pinnalla, kun Ilta on sairas.\n\n— Mennäänpä huomenna tervehtimään Iltaa. Hän kuuluu olevan terveempi,\nsanoi Heli.\n\n— Sunnuntaina sopiikin tervehtiä sairaita. Viemmekö appelsiineja.\n\n— Minä soitan sinulle, kun me olemme syöneet. Mennään sitten yhtä\nmatkaa, sanoi Heli, kajoamatta appelsiini-asiaan. Kuukausirahat olivat\nlopussa.\n\nKotona hän kysyi Taunolta:\n\n— Milloin sinä ehdit oppia runot. Minä ällistyin hurjasti.\n\n— Eihän tuollaiseen tarvita pitkääkään aikaa, kunhan vain on hiukkasen\noppimisen taitoa, nauroi Tauno.\n\n— Olisitko sinä osannut yhtä hyvin koko runon?\n\n— Eihän loppu ollut kummempaa kuin alkukaan, sanoi Tauno ja meni\nhuoneesta. Ovessa hän lisäsi:\n\n— Maailma on humpuukia, Heli.\n\n\n\n\nIII\n\nTYTTÖJEN KESKEN.\n\n\n— Onko äiti nyt koko päivän perheen keskus? kysyi Veikko sunnuntaina\naamiaispöydässä.\n\n— Tietysti. Me kutsumme Aarniot ja vanhan neiti Grönin tänne kahville,\nvastasi isä.\n\n— Mutta eihän äiti silloin ole meidän keskuksemme, valitti Reino.\n\n— Minä menisin mielelläni lasten kanssa ulos. Meillä on niin vähän\nkahvileipääkin kotona, sanoi äiti varovaisesti.\n\n— Mutta nyt minulle sopii olla ystävällinen tutuilleni, ja lapset\nsaavat itse hoitaa huvinsa, sanoi isä ja meni puhelimeen.\n\n— Eikö äiti antaisi meille rahaa, että pääsisimme Eläintarhan\nurheilukentälle katsomaan kilpailuja? pyysi Veikko.\n\n— En voi nyt. Minun täytyy mennä johonkin kahvilaan ostamaan leivoksia,\nhuokasi äiti. — Minä olen niin paljon poissa, että täytyy olla isän\nkanssa sunnuntaisin.\n\n— Tai Aarnioitten, sanoi Tauno. — Tule, Väinö, niin menemme Ilkan luo,\nhän sanoi olevansa kotona.\n\n— Koko maailma on Eläintarhassa, sanoi Veikko.\n\n— Tuollakin on yksi poika kadulla, sanoi Reino.\n\n— Hän onkin ainoa poika Helsingissä, paitsi meitä, joka ei ole\nurheilukentällä.\n\n— Onko se totta? kysyi Reino.\n\n— Sinä olet liian pieni sulattaaksesi koko totuutta, nauroi Veikko.\n\nHeli auttoi äitiä aamiaisen pois korjaamisessa. Sitten hän järjesti\nkahvipöydän, siisti vähän huoneita ja kysyi:\n\n— Äiti saanko, mennä tervehtimään Ilta Pohjaa?\n\n— Mene vain tyttöseni. Sinunkin niskoillasi on aivan liikaa työtä,\nvastasi äiti.\n\nHeli soitti Haavistolle:\n\n— Moi, moi Meri. Joudu ja tule rue de la Filleä pitkin, kunnes\ntavataan. Joudu eri nopeasti.\n\nHän pukeutui huolellisesti. Millä merkillisellä tavalla saisi uuden\nhatun? Pojat tulivat toimeen lippalakeillaan läpi vuoden. Naisten hatut\nvalmistetaan alunperin sellaisiksi, että ne jonkun ajan perästä tekevät\nihmisen harakanpelättimeksi ja tulevat muodottomiksi ja inhoittavat\neläviä ja kuolleita.\n\nHeli etsi poikien huoneesta vesiväri laatikon ja koetti parantaa\nhattunsa tekokukkien väriä. Niitä ei voinut poistaa, sillä silkki alla\noli haalistunut.\n\n— Mitä kukkia nuo ovat? kysyi Reino.\n\n— Alussa ne luotiin lemmikeiksi, sitten ne haalistuivat valkovuokoiksi,\nja nyt minä värjään ne neilikoiksi, vastasi Heli.\n\n— Se on jukin viisasta. Ensi kesänä minä kerään vain 75 valkovuokkoa ja\nmaalaan niistä muita kukkia, sanoi Reino.\n\n— Älä viisastele, vaan anna minulle imupaperia, että saan pois liian\nveden näistä lehdistä. Kiitos. Nyt minä livistän.\n\nHeli näki jo etäältä Merin pienen, siron olennon. Hänellä oli hattuja\nenemmän kuin vuoden aikoja. Ei kukaan luokalla ollut niin aistikkaasti\npuettu. Sylva ja Aissi olivat hienoja ja herättivät huomiota tansseissa\nja kadulla. Meriä ei keksinyt heti, mutta se, joka kerran huomasi\nhänet, katseli häntä mielihyvällä.\n\nHeli ihaili häntä kaikin puolin. Meri oli hyvä oppilas, paras tytöistä.\nHänellä oli hyvä ja varakas koti.\n\nSitäpaitsi hän oli sievä ja hauska. Kummallista, kuinka samalla\nluokalla oli erilaisia ihmisiä. Toisilla oli kaikki, toisilla ei mitään\nja toisilla vähäsen.\n\n— Sinullahan on uusi kävelypuku, huudahti Heli, joka oli saanut\noman pukunsa samalla kertaa kuin Meri entisensä, mutta ei ollut\nuneksinutkaan saavansa vielä uutta.\n\n— Mitä sinä pidät siitä? Minä olen itse tilannut sen, sanoi Meri.\n\n— Ajatella, että sai itse vain tilata pukuja!\n\n— Se on ihana. Keksitkö sinä itse tuon kaksinkertaisen kellohameen?\nRuskea sopii sinulle hurjasti, ihmetteli Heli. — Sinä olet hurmaavasti\nkokoonpantu. Hattu korostaa kapeita kulmakarvojasi, ja kenkien väri on\ntaivaallinen.\n\nItsekseen hän ihmetteli, miksi Meriä ei luokalla pidetty\nkaunottarena. Se kai riippui osaksi hänen vaatimattomasta\nesiintymisestään. Koulussa huomattiin vain sellainen, joka loistaa ja\nhelisee. Niinkuin Aissi tai Ilta Pohja. Osaksi myöskin kaunottaren osa\nei sopinut Merin, priimuksen osaan. Korkeintaan Minerva voi olla sekä\nviisas että kaunis, inhimillistä se ei ollut.\n\n— Katsos Heli, Dauphin tulee pitkin Rue d'Aboukiria. Älä nyt niiaa\nhänelle, kumarra, muista se.\n\n— En minä uskalla.\n\n— Ajattele, että hän on nuori herra.\n\nTohtori Valo tuli vastaan hienona ja solakkana. Hän nosti hymyillen\nlakkiaan ja kulki ohi.\n\nMeri kumarsi tottuneesti, mutta Helin ruumis teki merkillisen\nkorkkiruuvimaisen kiemuran. Oli mahdotonta sanoa, oliko se kumarrus vai\nniiaus.\n\n— Dauphin olisi voinut tulla meidän kanssamme kävelemään, sanoi Meri.\n\n— Niin hän tekikin, kuului tohtorin ääni selän takana.\n\nTytöt kirkaisivat hillitysti ja punastuivat.\n\n— Ai, miten tohtori pelästytti meitä, sanoi Heli.\n\n— Arvaa sen, kun te annoitte minulle tuollaisen oudon nimen. Oliko se\ntohveli? nauroi tohtori.\n\n— Ei sinnepäinkään. Vaikka me tosin huokaammekin tohtorin tohvelin\nalla, sanoi Meri, Helin ihmetellessä hänen rohkeuttaan.\n\n— No, sitten se oli vohveli.\n\n— Ei, kuin Dauphin, pääsi Heliltä.\n\n— Ahaa, prinssi, kruununperillinen. Sangen imartelevaa. Ikävä kyllä\nilman maata ja kruunua.\n\n— Mutta ei ilman alamaisia, sanoi Heli nokkelasti.\n\n— Kas vain, ajatteli Meri. Heli kehittyy.\n\nTohtori ja tytöt nauroivat iloisesti. Samalla tuli kaksi poikaa heitä\nvastaan. Meriä nauratti heidän ällistyneet ilmeensä. Tervehdittiin\nmolemmin puolin, ja Heli päätti äkkiä parantaa tilannetta. Hän pudotti\nlaukkunsa kadulle sille puolelle, jolla tohtori käveli. Tämä kumartui\nheti ja nosti sen.\n\n— Kiitoksia, tohtori, sanoi Heli hymyillen suloisesti.\n\n— Ovat ne tyttöjä! Kylläpä osaavat! kuulivat he Otson sanovan Väinölle,\njoka seisoi ja töllisteli taakseen.\n\n— Minne te olette menossa näin hyväntuulisina? kysyi tohtori.\n\n— Me menemme tervehtimän Ilta Pohjaa, joka on nyrjähyttänyt jalkansa.\nHän on nyt pian terve, kertoi Meri.\n\n— Hän asuukin — — — alkoi Heli ja pysähtyi, sillä he olivat Iitan oven\nedessä. Meri nipisti Heliä käsivarresta ja veti eteenpäin. Hän puhui\nhätäisesti:\n\n— Eikö tohtori hyväntahtoisesti pitäisi esitelmää konventissa?\n\n— Mistä minä sitten puhuisin?\n\n— Esimerkiksi valon merkityksestä ympäristöönsä, uskalsi Heli\nviisastella.\n\n— Tai luuvalosta tai kuuvalosta, lisäsi Meri katsoen viattomasti\ntohtoriin.\n\n— Kylläpä te olette suulaita neitosia. Minä jään sanattomaksi teidän\nseurassanne. Ikävä vain, että minun on nyt erottava, sillä tässä asuu\nystäväni, jonka luo olen menossa. Terveisiä Ilta Pohjalle, sanoi\ntohtori, nosti hattuaan ja hävisi kivirakennukseen.\n\nTytöt kääntyivät takaisin. Kun Heli katsoi taakseen, näki hän tohtorin\nhymyilevän hiukan ilkkuen ovenraosta.\n\n— Hyi sentään! Kissa vieköön! Viekas Dauphin ymmärsi, että me jatkoimme\nmatkaa hänen tähtensä, pahoitteli Heli.\n\n— Mitä siitä, rauhoitti Meri. — Ollaan huomenna jäykkiä koulussa, niin\nhän pitää meitä arvoituksellisina. Mutta eikö hän ollut hurmaavan\nironinen siinä ovenraossa?\n\n— Hän sopisi paremmin varatuomariksi kuin peruukiksi. Minä luulen, että\nhän on syntynyt Saint Germainissa.\n\n— Ei vain Kuopiossa.\n\n— Dauphinko olisi savolaista rieskoo?\n\n— Oon, mutta häntä on kiilloitettu sekä Helsingissä, että ulkomailla. —\nTässä on Iitan ovi.\n\n       *       *       *       *       *\n\nKun tytöt tulivat sisään, kuulivat he kirkasta naurua sisältä.\n\n— Eilan sunnuntaikikatusta, sanoi Meri aukaisten oven.\n\n— Päivää tytöt. Te olette enkeleitä yhteiskoululaisten hahmossa.\nIstukaa sohvaan tai keinutuoliin, kukin luonteensa mukaan. Sylva ja\nEila ovat jo kertoneet Vauhkon ja Väinön jännittävästä kohtauksesta\nsanoi Ilta ja nojasi korituolin tummaa taustaa vastaan.\n\n— Etkö sinä tule pahemmaksi, kun meitä on näin monta? kysyi Heli.\n\n— Minun jalkani jaksavat jo kuulla mitä melua tahansa. Se ei ole\nnyrjähtänyt uudelleen, vaikka Eila on kikattanut, niin että ruusut ovat\npudottaneet terälehtensä.\n\nS— Terveisiä Dauphinilta, sanoi Meri vallattomasti.\n\n— Tuon sinä keksit, Meri.\n\n— Totta se on. Hän saattoi meidät tänne, ja etemmäksikin, sanoi Heli.\n\n— Mitä? Valoko?\n\n— Sinä narraat. Ei ikinä.\n\nTytöt huusivat toistensa suuhun.\n\n— Mikä ihme se on? Hän odotti meitä Korkeavuorenkadun päässä, sanoi\nHeli, — ja oli välinpitämättömän näköinen.\n\n— Odotti! Kehukaa varovammin.\n\n— Siltä se näytti. Hän oli hyvin kohtelias, nosti meidän tavaroitamme\nkadulta ja sanoi jäävänsä sanattomaksi meidän seurassamme.\n\n— Mistä syystä? kysyi Eila.\n\n— Miksi miehet hämmentyvät naisten seurassa? kysyi Meri ja katsoi\nviattomasti kattoon.\n\n— Julkeaa! Dauphinko hämmentyisi sinun seurassasi? sanoi Sylva.\n\n— Ei se ole mahdotonta. Ensi konventissa hän hakkailee minua ja saattaa\nkotiin. Silloin olen jo terve, sanoi Ilta.\n\n— Se on uhkapeliä. Koulupojat sinä panet pyörälle, mutta opettajat ovat\ntoista ainesta. Sitäpaitsi sinulla oli ehdot algebrassa, sanoi Meri.\n\n— Sen naisellisempana hän pitää minua.\n\n— Vahinko, ettei hän nyt näe sinua. Sinun hiuksesi kiiltävät metallin\nhohteisena auringossa, ja silmät ovat raukean haaveelliset. Parasta on\nsentään sinun ihosi. Kerman väristä samettia! intoili Sylva.\n\n— Eikö sinusta ole tarpeeksi, että pojat suitsuttavat Iitalle. Katso\nympärillesi. Ruusuja luokan pojilta, lähetetyt meidän selkämme takana,\ntulppaaneja miehisiltä serkuilta, kieloja parilta kadetilta ja lisäksi\nkimppu liljoja ja runo tuntemattomalta lähettäjältä. Kuulkaa nyt, sanoi\nEila ja luki:\n\n    »Päivällä mä yksin suren,\n    huuliani vereen puren,\n    hetket tuntuu ikuisilta\n    kunnes nähdä saan sun, Ilta.\n    Valkoliljat lasken jalkais juureen,\n    lohtua ne tuovat tuskaan suureen.»\n\n— Tuollaista ei tapahdu kenellekään muulle kuin Iltalle, sanoi Eila\nihaillen. — Ehkä Ilkka on kirjoittanut sen? Muut luokan pojat eivät\nosaa.\n\n— Minä en usko, että Ilkka kirjoittaa runoja tytöille, sanoi Meri\nkiivaasti.\n\n— Eikä hän pure huuliansa vereen surusta, nauroi Heli.\n\n— Sehän on kuvannollista, sanoi Sylva.\n\n— Kunhan vain Dauphin ei olisi hairahtunut kirjoittamaan? arvaili Eila\ntaas.\n\n— Kaikkihan tietävät, että Dauphin on salakihloissa Deutscheprosan\nkanssa. Siitä tulee taivaallisen tyylikäs pari. Rosaprosa on kaunis ja\nnuori ja oppinut, ja minä rakastan häntä, ja viime kirjoituksesta hän\nantoi minulle 9-, sanoi Heli.\n\n— Mutta kyllä he ovat varovaisia, kun ei koskaan satu, että heidät\nyllätettäisiin itse teossa, sanoi Sylva.\n\n— Missä teossa? kysyi Eila.\n\n— Suutelemisessa tietysti.\n\n— Ja missä se tapahtuisi? Mustan taulun takana vai päällystakkia\nriisuessako? kysyi Heli, ja tytöt nauroivat.\n\n— Anna Valon olla, Ilta. Siitä tulee harmia, pyysi Heli, joka uskoi\nIltan suureen tenhovoimaan.\n\n— Saatte nähdä. Rosaprosa on ollut häijy minulle. Hän konstailee\nvahvoilla verbeillä ja kaikella turhalla. Niinkuin, mitä kaikki\nvaativat, prepositionit ja muut. Minä näytän hänelle, mitä minä vaadin,\nsanoi Ilta itsepäisesti.\n\n— Mitä sinä vaadit? kysyi Eila.\n\n— Dauphinin sydämen vadilla. — Te ette voi uskoa, tytöt, mitenkä\nkehittävää on olla sairaana. Silloin ihminen huomaa, että hänessä on\nsisältöä, jatkoi Ilta.\n\n— Eikö sinulla ole ikävä yksinäsi?\n\n— Minä olen tottunut siihen. Isä on työssä ja äiti aina viime vuosina\nulkomailla. Hänestä tulee suuri laulajatar.\n\n— Te mahdatte olla hurjan rikkaita, sanoi Eila.\n\n— Eikö mitä, mutta me säästämme, ja isä tekee kamalasti ylityötä.\nSillä äidin täytyy saada taiteellinen taipumuksensa tyydytetyksi. Hän\nkuihtuisi muuten ja suuttuisi sitäpaitsi.\n\n— Etkö sinä kaipaa äitiäsi?, kysyi Meri.\n\n— Minä opin yhdeltä serkultani itsesuggestiota ja joka ilta minä\ntoistan, että: »minusta on hauskaa, että äiti saa laulaa, se on\nhauskaa, se on hauskaa.» Kunnes minä uskon sen.\n\nTytöt istuivat ääneti. Vihdoin Eila sanoi:\n\n— Se on kiva asia.\n\n— Mikä? kysyi Ilta.\n\n— Ettei minun äidilläni ole kutsumusta muuhun, kuin sellaiseen\ntavalliseen äiteilemiseen.\n\n— Se on mainio sana. Kaikista meistäkin voisi muodostaa tekosanoja,\ninnostui Heli. Ihaileminen on haaveellista kiemailua, eilaaminen on\npuheen ja naurun sekasorinaa, sylvaileminen pilviä tavoittelevaa kaihoa\nja meriminen viisasta järkeilyä.\n\n— Hyvänen aika, Heli. Sinä heliset sanoilla, kuin hopeatiuku. Minä olen\ntottunut vähään puhumiseen ja paljoon ajattelemiseen, sanoi Ilta.\n\n— Mitä sinä sitten ajattelet? kysyi Meri.\n\n— Minä olen miettinyt esimerkiksi suvaitsevaisuutta. Pitäisi suvaita,\nettä pesijättäret pilaavat puseron tai että joku täti sanoo meitä\nturhamaisiksi. Minä koetan suvaita veljien härnäämisiä ja sisäkön\nikuista hyräilyä, sanoi Ilta.\n\n— Sinä tulet kamalan jaloksi, ellei jalka pian parane, sanoi Eila.\n\n— Sitten minä olen ajatellut, että Vauhkollakin on sydän, ja että\nPère-Lachaise'n nenä on kaunis. Täytyy hakea pahimmissakin hyviä\npuolia. Mutta yhteen kuivaan asiaan minä en ole vielä keksinyt hyviä\npuolia, ja se on se, etten minä pääse tanssiaisiin linnaan, vaikka\nmeidät on kutsuttu sinne.\n\n— Mikä sinua estää menemästä? kysyi Heli.\n\n— Isä ei voi ostaa itselleenkään sopivaa pukua, saati sitten minulle.\nÄidin laulunopinnot ovat niin kallista. Isä sanoo, että meidän täytyy\nkaikkien uhrata jotakin, että äiti saisi taiteellisen kaipuunsa\ntyydytetyksi, sanoi Ilta.\n\n— Voiko niin vanhana tulla taiteilijaksi? Niittenhän täytyy olla hurjan\nkauniitakin, sanoi Eila naivisti.\n\n— Iltavalossa vain. Nykyjään alkavat monet rouvat laulaa ja vaikka\nhe ovatkin vanhanpuoleisia alkaessaan, niin he tulevat ulkomailla\nnuoren näköisiksi. Minunkin äitini on nyt kaunis ja nuori —\nlampunvalaistuksessa. Pahinta vain on, että Eero ja Lauri aina tahtovat\nkenkiä tai kirjoja. Kun heille puhuu äidin suuresta kutsumuksesta, niin\nhe sanovat vain että: »kittiä me sellaisesta kutsumuksesta, meidän\nkutsumuksemme vaatii ehjiä housunkannattimia.»\n\n— Eikö sinun äitisi pian tule valmiiksi?\n\n— Hän on laulanut vasta pari vuotta ja taiteen oppiminen on kamalan\npitkää? Etkö sinäkin, Sylva, meinaa taiteilijaksi?\n\n— En ainakaan pianistiksi, se ei tyydytä minun henkeäni, vastasi tämä.\n\n— Älä. Mikä sitten tyydyttää?\n\n— Kirjoittaminen.\n\n— Oletko sinä yrittänyt?\n\n— Olen, mutta siitä tulee niin laimeaa. Minusta vain raatelevat\nsieluntuskat ja henkiset taistelut ovat jonkin arvoisia.\n\n— Entä rakkaus? kysyi Eila.\n\n— Tietysti onneton rakkaus ja tuhoava mustasukkaisuus. Minä tahdon\nkirjoittaa vain herrasväestä, mieluimmin aatelisista. Köyhyys\nja sairaus ja taistelu toimeentulosta ovat minusta proosallisia\nkärsimyksiä. Jännittävintä on perinnöllinen synti tai uhkaava\nmielipuolisuus.\n\n— Sinä olet suurenmoinen, Sylva. Tietysti sinä antaudut kirjailijaksi,\nsanoi Ilta.\n\n— Minä olen erakkosielu keskellä ihmisvilinää. Kotona minua ei\nymmärretä. Isä tahtoo, että minä valitsisin käytännöllisen uran.\nMutta mitä minä rahoista, saan minä niitä muutenkin. Minulla on villi\ntemperamentti. Kun veri on levotonta, niin minä laukkaan pitkin\nmaanteitä kesällä tai itken huoneessani ja tahtoisin repiä vaatteeni,\nniinkuin David tai Adam vai kuka se oli?\n\n— Me ymmärrämme sinua, Sylva, sanoi Ilta.\n\n— Paitsi että sinä tahtoisit repiä tuon hurmaavan hameesi, sanoi Eila.\n\n— Te ette muutenkaan käsitä minun sisäistä olentoani. Minun henkeni on\nyksin keskellä ihmisvilinää.\n\n— Mene kihloihin heti, kun pääset koulusta, ehdotti Heli.\n\n— Vielä mitä. Minä en välitä nykyajan miesnahjuksista. Minä tahdon\nmiehen, jonka rinnassa riehuvat valtavat tunteet, mutta jonka katse on\nteräksen tyyni ja huulet tiiviisti suljetut.\n\n— Mistä sinä tiedät, että hänessä riehuu? kysyi Meri.\n\n— Sen huomaa rinnan noususta ja kädestä, joka taittaa paperiveitsen\nkuin lasipalasen. Moni on kuohuksissa niin, että ainoastaan pieni\nväreily suupielissä osoittaa sen. Minä ihailen sellaista, vaikka minä\nitse en osaa olla sillä tavalla kuohuksissa.\n\n— En minäkään, sanoi Eila silmät suurina.\n\n— Mitä sinussa sitten kuohuu? Toivotko sellaisen sielun elämää, jonka\nsielussa aina käy myrskyt ja joka puristaa nyrkkiään koko torkkuvaa\nihmiskuntaa kohti? Ja joka aina tahtoo jotakin, mikä ei ole ulottuvissa.\n\n— Tietysti minussakin riehuvat myrskyt, tai ainakin tuntuu\ninhottavalta, kun sukkanauha laukee kadulla, tai kun hävittää kirjan,\njonka on lainannut.\n\n— Jos et sinä, Eila, kohota mieltäsi tuollaisten pikkumaisuuksien yli,\nniin minä en viitsi puhua oikeista asioista. Minä, joka juuri tahdon\nopettaa maailmaa tuntemaan voimakkaasti ja elämään yhtä jännittävästi\nkuin ihmiset romaaneissa. Luokkakin on mielestäni niin kesy kuin joukko\nkaniineja häkissä.\n\n— Älä, kaniineja! huudahti Eila.\n\n— Paitsi sinä, joka olet lam — — —\n\n— Älä nyt, Sylva. Anna Eilan olla luokan luonnonlapsi, sanoi Heli.\n\n— Minä haaveilen kauneutta ja janoan onnea, sillä minä kuolen nuorena,\nsanoi Ilta.\n\n— Niinkö? Kuinka sinä sen tiedät?, kysyi Meri.\n\n— Keväisin minä tunnen sen selvästi. Silloin kaikki tuntuu niin\nhaikealta ja elämä on omituisen vaikeaa, puhumattakaan algebrasta ja\nsellaisesta. Eikö olisi ihanaa sammua toukokuussa, kun heinä versoo\nensimmäisen sateen jälkeen? Kaikki sivistyneet ihmiset ovat keväällä\nväsyneet elämään.\n\n— Eila tunsi, ettei hän ollut sivistynyt. Hän vaikeni, ettei pilaisi\noutoa tunnelmaa.\n\nSylva nousi ja alkoi soittaa vanhaa ranskalaista ballaadia. Tytöt\nkuuntelivat hartaina ja hosuivat Eilalle, joka pureksi pähkinöitä.\n\nHeli katseli Iltaa, joka hiljaa lauloi rakastuvasta trubaduurista\nja tämän sotamatkasta. Mikä salaperäinen tenho hänessä oli. Tytöt\naavistivat aina jotakin syvää hänen sanoissaan, ja pojat ihailivat\nhäntä yhtenä miehenä. Aissikin oli kaunis, mutta hän oli kevyt ja\nhenkisesti kehittymätön.\n\nSylvan lopetettua sanoi Heli:\n\n— Kertokaa te muutkin, mitä teidän sisin olentonne kaipaa.\n\n— Minä kaipaan sisältörikasta yksinäisyyttä korvessa. Noin pari\nkilometriä asemalta, sanoi Meri.\n\n— Mitä sinä siellä tekisit?\n\n— Minä syventäisin omaa ja kansakoulun opettajattaren sielunelämää. Ja\nantaisin luonnon puhdistaa henkeni.\n\n— Kuinka kauan?\n\n— Koko elämäni tai ainakin neljä kuukautta.\n\n— Minä tahtoisin tehdä jotakin kansan puolesta. Tehdä heidät raittiiksi\ntai opettaa heille uimataitoa, etteivät he hukkuisi vähän väliä, sanoi\nHeli.\n\nEila toivoi eniten uutta tanssihametta, mutta koska hän tahtoi olla\nyhtä ihanteellinen kuin toverit niin hän sanoi:\n\n— Minä tahdon tehdä jotakin lasten puolesta. Totuttaa katupojat\nkiroilemasta ja opettaa köyhien lapsia niistämään neniään.\n\n— Oletteko huomanneet, että luokan tytöt, ovat mahdottoman\nsisältörikkaita. Kaksoisetkin kutovat sukkia jalattomille\ninvaliideille, sanoi Meri.\n\n— Terttu Kosu aikoo perustaa yhdistyksen, joka pyytää kauppiailta\n»rästipaloja» ja sitten niistä neulotaan peittoja ruttotautisille,\nkertoi Eila.\n\n— Onkohan luokan pojissa todellista sisältöä? arveli Ilta.\n\n— Ei sellaista henkistä sisältöä kuin tytöissä. Mitä sellaisesta kuin\nurheilusta tai radiosta tai seikkailukirjoista!\n\n— Kai Blå sanoi kerran halveksivansa naisia ja tyttöjä. Ehkä hänellä on\nsieluelämää, sanoi Sylva.\n\n— Silloin se on tärveltynyttä, sanoi Ilta. — Mitä te arvelette Onnin\nhengen syvyydestä?\n\n— Ainakaan siitä ei tiedä mitään. Opettajat saavat hänestä kaikkea,\nmitä haluavat, mutta meidän joukossamme hän on mykkä. Puhe on ajatuksen\nilmaisu ja ellei puhetta ole, niin ei ole ajatuksiakaan, sanoi Heli.\n\n— Ei se ole ihan oikein, jotakin siinä on väärin, sanoi Eila.\n\n— Sinä tarkoitat, että voi puhua ajattelematta, selitti Heli.\n\n— Niin kyllä, mutta muutenkin — — —\n\n— Nyt on kello niin paljon, että meidän täytyy lähteä. Milloin tulet\nBastille'en, Ilta? kysyi Meri.\n\n— Tällä viikolla jo. Minä olen ollut pahemmassa vankilassa kuin te.\n\nTytöt hyvästelivät ja lähtivät.\n\n— Iltan luona on aina niin henkevää, sanoi Heli kotimatkalla.\n\n— Ja tunteellista, lisäsi Meri.\n\n\n\n\nIV\n\nSIJAISOPETTAJA.\n\n\nKahdeksasluokka sijaitsi koulun yläkerrassa, hiukan syrjässä muista.\n\n— Täällä on hyvä olla, sillä harvoin opettajat häiritsevät meitä muuta\nkuin tunneilla, oli Väinön tapana sanoa.\n\nLuokka oli kokoontunut väliajan jälkeen, kun Ilkka Paso astui etualalle\nharaten hiuksiaan rehtorin tapaan.\n\n— Teillä ei ole mitään oikeutta meluta ennen tärkeän tunnin alkua.\nLuokka on vallan rauhallinen, eikä huoju niinkuin jääkarhut häkeissään.\nEila ei saa istua polvillaan, se ei ole arvokasta. Miili ja Siiri\nKestilä lopettavat tirskumisensa, me emme tarvitse mitään nauruduettoja\ntäällä. Jyrkin kaulanauha on tosin komea, mutta antakoon hän muitten\nihailla sitä — taskupeili pois! puhui Ilkka rehtorin mahtavaan tapaan.\nHän puhui painostaen kerakkeita ja vetäen ilmaa etuhampaitten läpi\npisteitten kohdalla.\n\n— Sano, mitä sinulla on asiaa äläkä esitelmöitse, huusi Väinö.\n\n— Minä puhun sitten, kun luokka on vallan järjestyksessä. Aissi\ntyöntää kiharansa korvien taa, ja Otso lopettaa jalan pyörittämisen.\nKuulkaa siis: Johtajatar Jenny Spont on matkustanut Kuopioon sisarensa\nhautajaisiin. — Olkaa vallan rauhallisia, on tällaisia yrttejä ennenkin\nkasvatettu.\n\n— Pytyn sisar olisi saanut asua Petsamossa, mutta täytyy tyytyä\ntähänkin, sanoi Tauno.\n\n— Hei, sitten me saadaan lupaa! huusi Eila.\n\n— Erehdyt, Eila Meriaho. Minä olen aina aavistanut, että sinä kuulut\nlaiskojen luokkaan. Te saatte pätevän sijaisen. Toivon, että te\nkäytätte tätä tilaisuutta — — jatkoi Ilkka entiseen tapaan.\n\n— Sitä me tehdäänkin. Norsseilla on pitkin lukukautta virkistäviä\nhetkiä »naskalien» tunneilla. Meillä on ollut pitkä, kuiva työaika.\nTyötä ja raatamista viikkokausia, sanoi Olli.\n\n— Vaihdetaan nimiä ja paikkoja, sanoi Terttu.\n\nKaikki olivat innoissaan. Paikkoja vaihdettiin ja tehtiin valmisteluja\ntulisessa kiireessä.\n\n— Minä pelkään kamalasti, ai, ai kuinka minä pelkään, sanoi Miili ja\nsitoi kaulaansa koristeen luokan erivärisistä kumeista.\n\nOtso Rasti heitti takkinsa Sylvalle ja kääri verkkopaidan hihat\nkyynärpäitä ylemmäksi. Housun lahkeet hän kääri myöskin niin, että\nsukkien yläpuolella näkyi pitkälti paljasta ihoa.\n\nSylva veti Otson takin hienon hameensa päälle. Puseron valkoinen kaulus\nvedettiin takin kauluksen yli ja vyölle kiristettiin Taunon nahkainen\nvyö.\n\n— Sinä olet tosiaankin eri tyylikäs. Englantilaisen ladyn ja pojan\nsekoitus, sanoi Tuovi. — Minä en uskalla ottaa osaa tällaiseen\nvaaralliseen ilveilyyn, lisäsi hän, mutta antoi kuitenkin Helin maalata\neri värisiä rannerenkaita pitkin paljaita käsivarsia.\n\n— Muistakaa, ettette melua tai heitä paperimälliä. Sellainen sopii\nalaluokilla. Meidän ilomme täytyy soveltua kahdeksan luokan sivistyksen\nsaaneelle nuorisolle, sanoi Tauno.\n\nHän oli sitonut kaulaliinastaan kääreen otsalle. Tämän alta näkyi pätkä\ntaitavasti tehtyä haavaa, joka oli maalattu vesivärillä.\n\n— Kohteliaisuus ennen kaikkea. Puhutaan säädyllisesti, niin ei tule\njälki-ikävyyksiä, varoitti Jyrki.\n\nMeri oli aukaissut mahtavat hiuksensa, joita piti koossa pään ympäri\nkulkeva käsilaukun hihna. Laukku riippui takana punaisena koristeena\ntummien hiusten päällä.\n\n— Katsokaa noita! huusi hän osoittaen ovesta sisään tulevaa Aissia ja\nIltaa.\n\nNämä olivat käytävässä vaihtaneet hameita. Aissin pitkät sääret\nnäkyivät polvin asti ja hiuksissa oli kirjava nauharuusu nenäliinoista.\n\nPerässä tuli lyhyt Ilta, hame laahaten maata. Päässä oli luokan\njohtajattaren komea hattu ja kädessä sateenvarjo.\n\nHän istuutui sohvalle ikkunoiden väliin.\n\nKäytävässä kuului askelia. Luokassa vallitsi täydellinen hiljaisuus.\nKaksoiset tukehduttivat tirskuntansa nenäliinoillaan.\n\nKeski-ikäinen rouva tuli sisään. Hän oli leskirouva Hanhikoski, joka\nparikymmentä vuotta sitten oli ollut opettajattarena tyttökoulussa.\nMiehensä kuoleman jälkeen hän aikoi taas pyrkiä opettajattareksi. Nyt\nhän oli iloinen saadessaan lyhyen viransijaisuuden, jolloin hän näkisi\nminkälaiseksi kouluelämä ja nuoriso oli kehittynyt nykyaikana. Hän oli\nlapseton ja aivan vieras lasten elämälle.\n\nLuokka nousi.\n\n— Istukaa. Minä olen neiti Spontin sijainen. Toivon, että tulemme hyvin\ntoimeen. Jaha, tässä on oppilasluettelo, sanoi rouva Hanhikoski.\n\nIlta Pohja nousi sohvaltaan ja meni käsi ojossa tervehtimään. Hän\nkumarsi komeasti, pitäen kolmea käsilaukkua ja sateenvarjoa vasemmassa\nkädessään ja sanoi:\n\n— Nimeni on Aamu Etelä. Pyydän saada kuunnella opetusta. Minä olen\ntullut Rovaniemeltä tutustumaan pääkaupungin yhteiskouluihin.\n\n— Mielelläni minun puolestani, vaikka minä itse olen vain sijainen enkä\nole perehtynyt uusimpiin opetustapoihin.\n\n— Kiitän luvasta. Me Rovaniemellä seuraamme aina viimeistä muotia,\nsanoi Ilta ja nosti hamettaan, ettei kompastuisi siihen mennessään\npaikalleen.\n\nRouva Hanhikoski ihmetteli Rovaniemen »viimeistä muotia», mutta\nistuutui mitään sanomatta kirjoittamaan päiväkirjaan.\n\n— Teillä on siis tänäpäivänä oikeatyylisyysoppia, aloitti hän.\n\n— Pyydän ilmoittaa, että se onkin vaihdettu runonlausuntaan, sanoi\nVäinö.\n\n— Mitä runoja te luette nykyjään? Vänrikki Stoolia varmaankin? Jyrki\nPailanen, sanoi opettaja katsoen oppilasluetteloa.\n\nIlkka ja Jyrki nousivat ja vastasivat yhteen ääneen:\n\n— Koskenniemen runoja.\n\n— Vaasan Jaakkoon runoja.\n\n— Yksi vastaa kerrallaan. No, Jyrki Pailanen.\n\nIlkka vastasi, toverien vedettyä Jyrkin istumaan.\n\n— Me luemme Koskenniemen runoja.\n\n— No, Pailanen menee lausumaan taululle.\n\nIlkka meni hitaasti taululle ja koetti muistutella jotakin Koskenniemen\nrunoa. Perille päästyä tämä ei vielä ollut onnistunut, niin että hän\nalkoi:\n\n— Jänis pikku poikanen — — —\n\n— Meillä Rovaniemellä pitävät pojat käsiään puuskassa ja tytöt kädet\nristissä vyötäisien kohdalla. Silloin ei huitominen häiritse lausuntaa,\nsanoi Ilta sohvaltaan.\n\n— Meillä pidetään näin, sanoi Ilkka ja risti käsivartensa rinnan yli.\n\n— No, aloitetaan nyt, kehoitti opettaja, ja Ilkka alkoi uudestaan:\n\n— Jänis pikku poikanen...\n\n— Rovaniemellä — — — aloitti Ilta taas.\n\n— Pyydän, että neiti kertoo tunnin jälkeen, miten Rovaniemellä tehdään,\nhuomautti opettaja, ja Ilkka sanoi:\n\n    »Jänis pikku poikanen\n    hyppäs korkealle vuorelle.\n    Miks' ajetaan, miks' ajetaan,\n    koirain kanssa aina vaan?»\n\nKoko luokka yhtyi kertaukseen:\n\n»Miks' ajetaan, miks' ajetaan, koirain kanssa aina vaan.» Ilkka löi\ntahtia karttakepillä.\n\nIlkka jatkoi:\n\n    »En ole käynyt laihossas,\n    en ole syönyt kaurojas.\n    Miks' ajetaan, miks' ajetaan,\n    koirain kanssa aina vaan?»\n\nja luokka yhtyi jylhällä äänellä loppuosaan.\n\n— Tokkohan Koskenniemi on kirjoittanut tuota? Minä kuulin sen jo\nlapsena, sanoi opettaja.\n\n— On varmasti. Hän kirjoitti sen nelivuotiaana poikasena, vakuutti\nIlkka.\n\n— No, siltä se kuuluukin. Siiri Kestilä tulee nyt taululle.\n\n— Minä en osaa lausua, mutta minun sisareni Siiri on hurjan hyvä\nrunonlausuja. Minä osaan maantietoa ja kirjanpitoa. Me jaoimme\nlukuaineet keskenämme, sanoi Siiri.\n\n— Onko sellainen luvallista nykyjään?\n\n— Se on uusinta opetustapaa. Minä esimerkiksi korotan luvut neliöihin\nja tämä Suurheimo tässä vetää niistä juuret. Pojat asettavat yhtälöt\nprobleemeihin, ja tytöt ratkaisevat ne. Sillä tavalla jokaisesta tulee\njukin taitavia alallaan, selitti Tauno.\n\n— Sellainen sopii ehkä matematiikassa. Kielioppia minusta ainakin tulee\njokaisen oppia perinpohjin, sanoi opettaja.\n\n— Väinö Ylämäki menee lausumaan.\n\n— Voinhan minä koettaa, vaikka minä olen hiukan heikko nykyjään, sanoi\nTauno.\n\n— Mikä haava Ylämäellä on otsassa? kysyi opettaja.\n\n— Minä menin auttamaan, kun humalainen jätkä löi pientä poikaa, sanoi\nTauno tunteellisesti.\n\n— Se oli kauniisti tehty. On hyvä, että teidän joukossanne on niin\nhyvän esimerkin antaja, kehui opettaja.\n\n— Meidän luokkamme on aina valmis taistelemaan pienten ja sokeitten\nja rampojen puolesta. Me suojelemme ontuvia hevosia ja torimuijia ja\npieniä hiiriä lateli Tauno.\n\n— Lopeta jo ja mene lausumaan, kuiskasi Heli.\n\n— No, Ylämäki valitsee sitten oikein kauniin runon. Äskeinen oli hiukan\nlapsellinen, sanoi opettaja.\n\n— Ja huononpuoleisesti esitetty. Meillä Rovaniemellä lausutaan aivan\ntoisella puhdilla, sanoi Ilta.\n\nRouva Hanhikoski katsoi kärsimättömästi ikkunaan päin. Tauno kulki\ntaululle etsien kuumeisesti muististaan sopivaa runoa. Tie oli lyhyt,\nniin että tulos oli huono.\n\nHän aloitti:\n\n    »Pimpeli, pampeli paimen poika,\n    simpeli, sampeli paimen tyttö,\n    kimpeli, kampeli karjan kellot — — —»\n\nLuokka nauroi, niin että hänen täytyi keskeyttää.\n\n— Onhan tuo lystikästä, mutta ota nyt jokin ylevä, isänmaallinen runo,\nsanoi opettaja.\n\nJa Taunosta tuli kuin vettä:\n\n    »Laps Suomen älä vaihda pois\n    sä maatas ihanaa,\n    totuuden runon kotimaa,\n    maa kallis isien.\n    Joka niemen notkohon, saarelmaan,\n    kodin tahtoisin nostattaa.»\n\n— Mitä tuo on? kysyi opettaja.\n\n    — »Säveleitä salot huokuu,\n    ikihongat humajaa»\n\njatkoi Tauno\n\n— Tuttua se on mutta — — —\n\n    — »Luonnossa on lempeyttä,\n    sydämessä hempeyttä,\n    sen tuskin tiedän vertaista,\n    niin kaunista niin herttaista»\n\ntuli kuin gramofoonista.\n\n— Eikö Ylämaata saa pysähtymään?\n\n    »Ja onnehensa tyytynyt,\n    tää armas kallis maa.»\n\n— Vaikene. Mikä kansanlaulu tuo on?\n\n— Se on potpourri.\n\n— Mitä?\n\n— Hämäläis-karjalais-savolais arvonmekin-maamme laulu.\n\nOpettaja rypisti kulmiaan, ja Tauno lisäsi nopeasti:\n\n— Tällä tunnilla luvattiin määrätä, mikä aine on kirjoitettava ensi\nkerraksi.\n\n— Mene paikoillesi sitten. — Saatte itse ehdottaa aineita. Minä en\ntiedä, mitä olette ennen kirjoittaneet. Mistä Terttu Kosu tahtoo\nkirjoittaa?\n\nAissi nousi näyttäen hullunkuriselta lyhythameisena.\n\n— Oletko sinä todellakin kahdeksannella luokalla? kysyi opettaja.\n\n— Kyllä minä olen. Siitä on jo kauan, kun minä täytin 14 vuotta, sanoi\nAissi, lisäämättä, että siitä oli 4 vuotta.\n\n— Emmekö me saisi kirjoittaa ainetta hiuksista? Sen voisi ottaa\nkauneuden, terveyden ja moraalin kannalta. Lyhyille ja vaaleille\nsopii naisellinen nuttura, vilkkaille ja äkäisille mahdollisimman\nlyhyt j.n.e. Keittäjättärille on polkkatukka ainoa hyväksyttävä, ja\nsairaanhoitajattarille pitkä, silloin heidän on pakko nousta vielä\naikaisemmin kuin muutoin. Kuta vähemmän he nukkuvat, sitä paremmin he\nsopivat toimeensa. Sitten voisi ottaa selkoa, kutka useimmin joutuvat\nnaimisiin, lyhyt- vai pitkätukkaiset. Tai kutka paremmin suorittavat\nopintonsa, ehdotti Aissi.\n\n— Minusta tällainen aine ei ole kyllin arvokas. Ehkä Eila Meriaho\nkeksii jonkin toisen sopivamman, sanoi opettaja.\n\n— Kirjoitetaan Lucioperca Sandrasta, sanoi Heli.\n\n— Kuka hän on? Minä en tosiaankaan nyt muista tätä nimeä.\n\n— Hän on unkarilainen suurfilantrooppi. Hän syntyi klo 7 illalla köyhän\ntyöläisperheen ainoana lapsena. Jo nuorena hän voitti tiedoissa sekä\nsisarensa, että veljensä ja auttoi isältään saamillaan rahoilla köyhiä\nsairaita, niin että parantumattomat saivat näkönsä. Hän täytti eri\nkansanluokkain väliset kuilut ja oli siunaukseksi rikoksellisille.\nVanhemmaksi tultuaan hän hävitti pahennuksen pesät syntymäkaupungistaan\nja yhteiskunnan mätähaavat olivat alati hänen sydämellään, esitelmöitsi\nHeli.\n\n— Hän oli suomalais-ugrilaisen sivistyksen huippusaavutus, sanoi Ilta.\n\n— Ehkä Rovaniemellä luullaan niin, mutta uusimmat tutkimukset ovat\ntodenneet hänen saksalaisen syntyperänsä, oikaisi Heli.\n\n— Kyllä kai minä joskus olen kuullut tästä merkillisestä naisesta. Mikä\nhänen nimensä olikaan? kysyi opettaja.\n\n— Sandra, Lucioperca Sandra, niinkuin Guyrkovitsch Guyrka. Unkarilaiset\nkäyttävät ristimänimeä perässä. Hänen viime vuotensa olivat merkillisiä\nlaajanäköisen monipuolisuutensa takia. Hänen toimintansa haarautui,\nkirkastui ja kohosi hurjan korkealle tasolle. Mutta onneton avioliitto\neri kansallisuuteen kuuluvan Felix Lynx'in kanssa loi valoa hänen\nvanhoille päivilleen.\n\n— Kutka teistä ovat lukeneet tästä Sandra Luciopercasta? kysyi opettaja.\n\nKoko luokka viittasi, sillä he muistivat hyvin kuhan latinalaisen\nnimen. Rouva Hanhikoski ihmetteli heidän sivistystasoaan. Hän sanoi:\n\n— Ehdotetaan vielä toisia aineita. Olli Suurheimo.\n\nKai Blå nousi ja sanoi:\n\n— Minusta raittiusasia on kiintoisa. Samalla voisi puhua\nsiveellisyydestä ja muista paheista. Sopisi selittää eri\njuopumisasteet, nousuhumalan ja laskuhumalan. Helppoa olisi\npiirustaa käyrä, joka osoittaa raittiustasoa eri kansankerroksissa.\nEsimerkiksi nikkarien, ministerien, kauppamatkustajien, orpolasten,\nja värisokeitten väkijuomain käytön. Jännittävää on kertoa trokarien\noveluudesta ja kiinniottajien menettelytavoista. Ei mikään vaikuta niin\njukin vahingollisesti moraaliin ja kansan terveyteen kuin raittius.\n\n— Mitä? Kuinka se oli?\n\n— Niin juuri väkijuomat, jotka vuosittain tuhoavat Suomen kansasta\n30 % enemmän kuin kuolema. Meidän tulee taistella niitten puolesta\nviimeiseen viininpisaraan saakka, sillä muu maa viina, oma maa kalja,\nja Kai hosui haltioituneena käsillään.\n\nEila ei voinut enää pysyä vaiti. Hän nousi seisomaan ja sanoi:\n\n— Minusta me kirjoittaisimme historiallisen aineen kaikista naisista,\njotka ovat eläneet.\n\n— Siitähän koituisi miljoonia naisia, sanoi opettaja.\n\n— Minä tarkoitin niitä, jotka ovat kuuluisia ja merkillisiä. Orleans'in\nneitsyt, Maria Stuart, Agrippina, Faraon tytär, Lotta Svärd ja kaikki,\njotka on poltettu ja hukutettu ja mestattu, vaikka he ovat olleet\njaloja naisia. Minua harmittaa oikein, kun ajattelen, mitenkä paljon\nvääryyttä on tehty naisille. Lotta Svärd tosiaankin taisi jäädä henkiin.\n\n— Tämä on sittenkin liian laaja aine.\n\n— Kirjoitetaan sitten naisten sorronalaisesta asemasta, sanoi Eila.\n\n— Sellaisesta pojat ainakaan eivät voi kirjoittaa. Ei ainakaan tällä\nluokalla, jossa naiset ovat täydellisesti hallitsija-asemassa, sanoi\nOlli.\n\n— Tästä näkyy tulevan erimielisyyksiä. Ehkä Onni Joki ehdoittaa\nsopivamman aineen.\n\nOtso Rasti nousi ja sanoi:\n\n— Urheilusta voi jokainen kirjoittaa. Se on isänmaallista ja\nterveellistä ja kaikkea.\n\n— Mutta siitä puuttuu henkevyyttä, sanoi Ilta.\n\n— Eikö isänmaallisuus ole henkevää? kysyi Otso.\n\n— Ainakin Rovaniemen urheilijat ovat vailla sielua.\n\n— Pyydän, että neiti Etelä ei sekaannu asioihin, sanoi rouva Hanhikoski.\n\n— Helsinkiläisille on terveellistä kuulla, mitä maaseutu ajattelee.\nRovaniemen painijat ovat aineen orjia, sanoi Ilta.\n\n— Urheilu on ainoa pyrintö, joka on puhdas ja jalo, intti Otso, jota\nalkoi harmittaa.\n\n— Eipä olekaan. Urheilijat ovat kunnianhimoisia, sanoi Ilta.\n\n— Pyydän, ettei meitä keskeytetä, sanoi opettaja.\n\n— Mutta Rovaniemellä — —\n\nPitemmälle ei Ilta ennättänyt, kun Otso tuli hänen luokseen, heitti\nnuoran pätkän hänen harteittensa ympärille ja alkoi vetää häntä ovea\nkohti.\n\n— Auttakaa, auttakaa. Minua solvataan, huusi Ilta hoippuessaan\neteenpäin. Hän oli kompastua sateenvarjoon, joka putosi maahan, ja\nhameet kietoutuivat säärien ympäri.\n\n— Minä kiellän Onni Jokea käyttäytymästä sopimattomasti. Mene heti\npaikoillesi, huusi rouva Hanhikoski hädissään.\n\n— Me lähdemme nyt Rovaniemelle, sanoi Otso ja veti Iitan ovesta ulos.\n\n— Minä lähden mukaan, hän on minun tätini, huusi Aissi ja juoksi\nperässä.\n\nOvi sulkeutui, ja kaikki kolme katosivat.\n\n— Menkää heti käskemään heitä takaisin. Tämähän on kauhean\nepäkohteliasta, sanoi opettaja.\n\nSamassa aukenikin ovi, ja Otso meni rauhallisesti paikoilleen.\n\n— Onni Joki käyttäytyi anteeksi antamattomalla tavalla. Tätä täytyy\nseurata ankara rangaistus, sanoi opettaja.\n\n— Minä luulin tekeväni opettajalle palveluksen, sanoi Otso.\n\n— Minähän kielsin sen. Minne he nyt joutuivat?\n\n— He lähtivät pois.\n\n— Minun täytyy ilmoittaa tämä asia luokanjohtajalle. Te olette\nkäyttäytyneet hyvin koko tunnin, ja nyt tämä loppukohtaus pilasi\nkaiken, valitti opettaja.\n\n— Minä pyydän anteeksi, mutta minun menettelyni oli tarkoitettu vain\ntuota rovaniemeläistä vastaan.\n\n— Ei nyt auta mikään. Onni Joki saa vastata teostaan rehtorille tai\nluokanjohtajalle. — Aineen voitte kirjoittaa Sandrasta, itse muistatte\nhänen sukunimensä.\n\nKello soi, ja rouva Hanhikoski meni ulos luokasta.\n\nKaikki kokoontuivat Otson ympärille.\n\n— Nyt meidät paha perii. Miksi minä hullu otinkin Onnin nimen,\npäivitteli tämä.\n\nOnni Joki oli sairas ja oli ollut pois koulusta koko viikon.\n\n— Olisipa sattunut kelle tahansa meille, niin me olisimme pitäneet\nhyvänämme muistutuksen, ja silloin tästä olisi selvitty, sanoi Ilkka.\n\n— Ehkä Onnikin tekee niin, arveli Heli.\n\n— Älä usko. Hän ei ymmärrä leikkiä, ja hänen isänsä luultavasti vielä\nvähemmän, sanoi Tuovi.\n\nIlta ja Aissi tulivat sisään. He olivat taas vaihtaneet vaatteita.\n\n— Mitä varten sinä olitkin niin julkea, Ilta? kysyi Otso.\n\n— Olisit antanut minun olla, niin ei olisi tullut tällaista harmia,\nsanoi Ilta. — Rosan hattukin sai kuhmun.\n\n— Pahinta on, jos Onni ei tule kouluun. Silloin on heti selvää, että\nhän ei ollut täällä, sanoi Aissi.\n\nKoko väliaika pohdittiin asiaa, mutta kukaan ei keksinyt pelastusta.\n\nViimeinen tunti oli historiaa. Rehtori ei nähtävästi ollut tavannut\nrouva Hanhikoskea, sillä hän oli aivan ennallaan.\n\nMutta tunti oli pitkä, ja painostava mieliala vallitsi luokassa.\nVihdoin se loppui, ja jokainen meni kotiinsa. Päivä oli loppunut\nnolosti.\n\n       *       *       *       *       *\n\nNeiti Rosa Welt tapasi rouva Hanhikosken koulun portilla. Heillä oli\nosa kotimatkasta yhteinen.\n\n— Neiti Welthän on kahdeksannen luokan esimies? alkoi rouva Hanhikoski.\n\n— Niin olen. Minä toivon, että he käyttäytyivät siivosti.\n\n— Erinomaisesti. He ovat vilkkaita lapsia, ja tunti oli hyvin hauska.\nIkävä vain, että lopussa sattui harmillinen tapaus. Se neiti Etelä,\njoka käy kuuntelemassa opetusta täällä, oli tosin tavallaan syypää\nsiihen, mutta kyllä oppilaskin käyttäytyi sopimattomasti.\n\n— Minä en ole kuullut, että täällä olisi nykyjään kuuntelijoita.\nMikähän neiti se lienee?\n\n— Rovaniemeläinen opettaja. Nuori, kaunis nainen, mutta käytös ja puku\nvähintään omituisia. — No, hän keskeytti vähän väliä opetuksen, niin\nettä minäkin hermostuin. Lopuksi eräs oppilaista passitti hänet ulos\nluokasta.\n\n— Mitä? Kuka julkesi tehdä sellaista? Sehän on uskomatonta!\n\n— Hänen nimensä oli Onni Joki.\n\nNeiti Welt puhkesi nauruun.\n\n— Onni Joki! Ei, rouva Hanhikoski, Onni Joki se ei ollut. Hän on\nluokan hiljaisin ja mallikelpoisin oppilas. Tarkoitatte varmaan Väinö\nYlämäkeä? Hänestä on aina harmia.\n\n— Se oli Onni Joki. Olen aivan varma asiastani. Hän otti taskustaan\nnuoran pätkän ja veti sillä rovaniemeläisen ulos käytävään. Se oli se\npoika, joka istuu ensi rivillä eniten vasemmalla.\n\n— Siinä Joki istuu. Huomenna minä tutkin luokkaa. Olen pahoillani, että\nnäin karkea vallattomuus tapahtui siellä. Kahdeksas luokka on lahjakas\nja hauska luokka, mutta se on myöskin vallaton ja omavaltainen.\n\n— Minä olen ollut hyvin vähän tekemisissä nuorison kanssa, varsinkin\nviime aikoina. Mutta kyllä he ovat muuttuneet aika tavalla tällä aikaa.\nHeidän pukunsa on hyvin omituinen, sanoisin melkein vallaton. Hyvin\navonaisesti he sanovat mielipiteensä ja hauskaa heitä on kuulla.\n\n— Olivatko he vallattomia?\n\n— Eivät suinkaan. He istuivat siivosti paikoillaan, eivät melunneet\neivätkä puhuneet. Mielellään heitä opettaa. Ellei tuota huonosti\nkasvatettua Onni Jokea olisi ollut, olisi tunti sujunut erinomaisesti.\n\n— Onni Joki huonosti kasvatettu! Tässä on jotakin hämärää. Kyllä minä\ntämän selvitän.\n\n— Toivon, ettei luokalle koidu ikävyyksiä. He olivat minusta herttaisia\nlapsia.\n\n— Sitä he ovatkin, kunhan heitä pidetään aisoissa. Vieläkö rouva\nHanhikoskella on opetusta sillä luokalla?\n\n— Ei ole enää. Hyvästi, neiti Welt.\n\n— Hyvästi, rouva Hanhikoski, — sanoi neiti Welt ja kulki miettiväisenä\nkotiin.\n\n\n\n\nV\n\nSELVITTELYJÄ.\n\n\nSeuraavana päivänä, kun luokka oli koolla ennen saksankielen tuntia,\nsanoi Otso Rasti:\n\n— Minä olen ajatellut sitä eilistä asiaa ja päättänyt sanoa\nRosaprosalle koko totuuden. Se on noloa, jos toinen kärsii toisen\npuolesta.\n\n— Silloin tästä tulee kamala juttu. Ilta ja Aissi paljastuvat ja meidät\nperii hukka. Ei tämä asia siedä Rosaprosan ja rehtorin penkomista,\nsanoi Väinö.\n\n— Kerrotaan nyt ainakin asia Onnille, sanoi Heli.\n\n— Mitä te olette tehneet ja mitä se minua liikuttaa? kysyi Onni katsoen\nylös »Deutsche Prosa und Dichtungista».\n\n— Meillä oli eilen Pytyn sijaisena mukava rouva, ja täällä oltiin\nhiukan leikillisiä, aloitti Meri varovaisesti.\n\n— Hurjan leikillisiä, vahvisti Eila.\n\n— Mitä sitten? kysyi Onni jäykästi.\n\n— Me vaihdoimme nimiä ja paikkoja, ja Otso istui sinun paikallasi,\nsanoi Terttu.\n\n— Ja esiintyi minuna, sanoi Onni levottomana.\n\n— Sinun nimelläsi vain. Muuten oli yhtäläisyys pienen puoleinen,\nkikatti Siiri.\n\n— Jukin pieni, kaikasi Miili.\n\n— Mitä sinä teit, Otso? kysyi Onni.\n\n— Minä heitin vain ulos erään naisen, joka häiritsi opetusta ja\nhalveksi urheilua, sanoi Otso.\n\n— Sijaisenko? Onnin katse oli synkkä.\n\n— En, en. Erään rovaniemeläisen auskultantin.\n\n— Minut, juuri minut, huusi Ilta.\n\n— Iltan rovaniemeläisessä hahmossa, selvensi Aissi.\n\n— Mitä te kujeilette, selittäkää asia, vaati Onni.\n\nIlkka kertoi nopeasti Onnille eilisen tapauksen ja lopetti sanomalla:\n\n— Sinä saat siis Rosalta tai rehtorilta kotimuikkarin. Siinä on sinulle\nuusi elämys. Ellet pidä sitä hyvänäsi, tulemme me kaikki paljastetuiksi.\n\n— Armahda meitä, hyvä Onni, rukoili Siiri surkeana.\n\n— Älä vaadi Otsoa tunnustamaan, yhtyi Terttu pyytämään.\n\n— Kyllä minä sen teen vaatimattakin sanoi Otso.\n\n— Sinun kanssasi kaatuu koko luokka. Onnin loistoa ei tämä asia\npaljonkaan himmennä, sanoi Eila.\n\n— Mitä sinä aiot tehdä, Onni? kysyi Ilta.\n\nKaikki katsoivat jännittyneinä Onniin, joka seisoi ja kokosi\ntavaroitaan. Hän katsoi muutaman hetken totisena tovereitaan, kääntyi\noveen päin ja meni ulos.\n\nParin sekunnin ajan vaikenivat kaikki noloina. Sitten Heli nousi äkkiä\nja kiiruhti Onnin jälkeen.\n\n— Meneeköhän Onni kantelemaan? arveli Väinö.\n\n— Hän on jöröpukki, jonka sielu on satavuotinen, mutta katala hän ei\nole, vakuutti Meri. — Se näkyy jo hänen ylevästä esiintymisestään.\n\n— Rosaprosa suuttuu meihin, se on pahinta koko asiassa.\n\n— Te vaaditte minulta raukkamaista menettelyä, sanoi Otso.\n\n— Älä vain tunnusta. Kuole ennemmin häpeään, pyysi Terttu.\n\nKaikki olivat levottomia. Ehdotuksia tehtiin, joista jokainen oli\nmahdoton.\n\nSillä välin oli Heli saavuttanut Onnin juuri kun tämä oli aikeessa\npoistua koulusta.\n\n— Kuule, Onni, sanoi Heli arasti.\n\n— No?\n\n— Sinä olet niin suljettu ja vieras meille, etten minä oikein uskalla\nsanoa, mitä minä ajattelen.\n\n— Jätä sitten sanomatta.\n\n— Minne sinä menet?\n\n— Kotiin sairastamaan. Minä en olekaan vielä täysin terve.\n\n— Etkö sinä jää puolustamaan itseäsi?\n\n— En. Sitähän te tahdottekin tai paremmin vaaditte.\n\n— Miksi et jää kuulemaan selvitystä?\n\nOnni kohautti vain olkapäitään.\n\n— Sinulla ei ole rohkeutta, sanoi Heli.\n\nOnni katsoi ylemmällä portaalla seisovaan tyttöön. Hän kohtasi kirkkaan\nsiniset silmät levottomissa kasvoissa. Tytön kasvot voivat olla\nsuloiset, ajatteli hän, mutta sanoi jurosti:\n\n— Minä en tee mitään luokassa. En voi ilmiantaa teitä enkä tahdo pettää\nneiti Weltiä. Selittäkää asiat niinkuin tahdotte, minä vaikenen.\n\n— Kuule nyt, Onni. Minä olen usein mukana kujeilemassa ja\nhassuttelemassa, mutta halpamaisia tekoja minä en siedä. Minä olen\nvarma siitä, ettei luokka tee sinusta uhria, vaikka me olemme pulassa.\nKyllä sinä pääset rangaistuksesta.\n\n— Luuletko sinä, että minä pelkään sitä? Mutta noloa se on, kun neiti\nWelt luulee minun loukanneen vierasta naista. Ja niin narrimaisella\ntavalla vielä.\n\n— Älä ole noin juhlallinen. Tule luokkaan ja koeta selviytyä. Sinähän\nolet nero.\n\n— Sitä minä en ole. Minä en tule toimeen pienimmissäkään selkkauksissa\ntovereitten kanssa. Tuskin tavallisessa seurustelussa.\n\n— Tee sitten, mitä tahdot. Sinusta ei saa selvää, sanoi Heli ja juoksi\nsisään.\n\nOnni epäröi hetken. Hän oli tosiaankin heikko anginan jälkeen. Sitten\nhän harppasi portaita ylös ja meni päättäväisesti sisään.\n\nLuokka ei tehnyt mitään huomautusta. Onni oli arvoituksellinen\ntavallisten koululaisten silmissä.\n\nSamassa ovi aukeni, ja neiti Welt tuli sisään. Hän istuutui päiväkirjan\nääreen. Luokka huomasi heti, että nyt oli vastattava eilisistä\nkepposista.\n\n— Teillä oli eilen sijaisopettaja. Käyttäytyikö luokka hyvin? alkoi\nneiti Welt tavattoman totisena.\n\nKaikki istuivat vakavina.\n\n— Meri Haavisto vastaa.\n\n— Me emme pitäneet melua emmekä vastanneet epäkohteliaasti emmekä\nhärnänneet opettajaa, vastasi Meri puhuen harvaan ja harkitsevasti.\n\n— Siis kaikki oli hyvin?\n\n— Ainakin rouva Hanhikosken ja meidän mielestämme.\n\n— Vastaa suoraan, Meri. Oliko kaikki niinkuin minun tunneillani?\n\n— Ei ollut.\n\n— Mikä siis oli erilaista?\n\n— Ensinnäkin opettaja.\n\n— Meri Haavisto, sanoi neiti Welt moittivasti.\n\n— Meidän vaatteemme ja hiuksemme erosivat tavallisuudesta, tunnusti\nMeri vastahakoisesti.\n\n— Minä arvaan, minkälaisia te olitte. Istu Meri.\n\nNeiti Welt oli usein nähnyt oppilaiden koristautuvan isoilla\nnauharuusuilla tai kampaavan hiuksensa oudolla tavalla, saadakseen\nvaihtelua yksitoikkoiseen kouluelämään. Hänestä se oli lapsellisuutta,\njosta ei kannattanut nostaa melua.\n\n— Ikävintä tässä asiassa on, että kaikki ei ollut vain viatonta\nleikkiä. Minulle on ilmoitettu, että yksi pojista on käyttäytynyt\nsangen törkeästi vierasta naista kohtaan. Minä en ollut uskoa korviani,\nkun kuulin kuka se oli. Vieläkin minä toivon, että tässä on tapahtunut\nerehdys. — Onni Joki, voitko puolustautua tätä syytöstä vastaan?\n\nOnni nousi kalpeana ja synkkänä. Helin sydän alkoi takoa. Hänestä\ntuntui, kuin syy olisi ollut hänen, jos Onnille kävisi huonosti.\n\n— Minä en voi puolustaa itseäni, sanoi Onni.\n\nNeiti Welt ajatteli, että noin puhuu sellainen, joka ottaa toisen\nrikoksen niskoilleen. Mutta myöskin syyllinen, joka ei keksi\nlieventäviä asianhaaroja.\n\n— Rouva Hanhikoski selosti minulle koko tapauksen. Hän ei siis\nerehtynyt nimestä?\n\nOnni oli vaiti.\n\n— Sinä olet valmis ottamaan rangaistuksen? jatkoi neiti Welt.\n\n— Kyllä.\n\n— Ja tunnustat syyllisyytesi? Onni puristi huulet kokoon. Kun hän\nkäänsi päänsä syrjään, kohtasi hän Helin loistavan katseen. Tuntui\noudolta, kun joku katsoi noin hyväksyvästi.\n\n— Vastaa Onni, sanoi neiti Welt. Otso Rasti oli koettanut monta kertaa\nnousta, mutta Väinö ja Ilkka pitivät kovasti kiinni ja estivät sen. Nyt\nhän antoi molemmille aika sysäyksen ja nousi sanoen:\n\n— Minä yksin olen syyllinen. Onni ei ollut eilen koulussakaan. Minä\nistuin hänen paikallaan, ja siitä syystä rouva Hanhikoski luuli minua\nOnniksi.\n\n— Miksi sinä et oikaissut häntä?\n\nOtso katseli neuvottomana ympärilleen.\n\n— Ei tullut tehdyksi, sanoi hän vihdoin.\n\n— Pelkkää koiruutta! Ja päälle päätteeksi saatoit häpeää Onnille.\nKuinka sinä voit käyttäytyä sillä tavoin?, neiti Welt oli todella\npahoillaan.\n\n— Minä pyysin jo anteeksi rouva Hanhikoskelta.\n\n— Entä vieras neiti? Sinä häpäisit koko koulun solvaisemalla vierasta\nnaista.\n\n— Hän on minua vuotta nuorempi ja käyttäytyi kuin vanha lehmä ja\nhäiritsi opetusta, sanoi Otso kiivaasti.\n\n— Otso Rasti! Käytä sopivaa kieltä. Onko tämä neiti ennen käynyt täällä?\n\n— Hän ei ole koskaan ollut täällä kuuntelemassa opetusta, vastasi Otso\nkaksimielisesti.\n\n— Koko luokka ansaitsisi luultavasti rangaistuksen eilisen kohtauksen\ntähden. Mutta rouva Hanhikoski pyysi, että te pääsisitte vähällä. Minä\ntoivon, ettette toisten ole vallattomia, aivan kuin alaluokkalaiset.\nMutta Otso Rastin täytyy sovittaa välinsä vieraan neidin kanssa.\nTietääkö kukaan hänen osoitettansa?\n\n— Minä saan sen Ilta Pohjalta, joka tuntee hänet, sanoi Otso.\n\n— Mene heti iltapäivällä pyytämään häneltä anteeksi. Tauno ja Olli\nmenevät mukaan todistajiksi. Ensi tunnilla kerrotte sitten minulle,\nettä Otso on ollut nöyrä ja kohtelias ja että neiti on antanut anteeksi.\n\n— Minä tahtoisin vain sanoa, että kaikki ei ole vielä selvää. Se neiti\nolikin vain — — —\n\n— Olkoon minkälainen tahansa, se ei paranna asiaa. Otso pyytää\nkauniisti anteeksi, ja sillä hyvä. Vai etkö aio tehdä sitä?\n\n— Kyllä minä pyydän anteeksi, mutta se neiti — —\n\n— Nyt ei sanaakaan enää. Ymmärrän, että tämä on nöyryyttävää sinulle,\nmutta ole kiitollinen, kun pääset näin vähällä.\n\nJa Otso oli kiitollinen, niinkuin koko luokkakin.\n\n— Sitten voit selvittää välisi Onnin kanssa. Ja muista, että menet\nkotiin sen neidin luokse. Ja esitä myöskin minun valitteluni tapahtuman\njohdosta.\n\n— En minä luule, että hän välittää paljonkaan koko asiasta. Hän oli\nvähän — — —\n\n— Johan minä sanoin, etten tahdo kuulla hänestä enää. — Nyt aloitamme\nopetuksen.\n\nSaksantunti sujui erinomaisesti. Kaikki osasivat läksyn ja mieliala oli\nkevyt.\n\nLuokka kokoontui väliajalla omaan nurkkaansa koulupihalla. Onni käveli\ntavallisuuden mukaan erillään toisella laidalla.\n\n— Kyllä meitä onni potkasi, kun me selviydyimme näin hyvin, sanoi Väinö.\n\n— Ihme, ettei Onni potkase meitä! Kyllä se olisi ansaittua, sanoi Siiri.\n\n— Hän oli suurenmoinen. Jylhän vakava yksinäisessä\nmajesteettisuudessaan, sanoi Sylva, joka aina käytti suuria sanoja.\n\n— Oli se poikaa. Ei pettänyt meitä eikä valehdellutkaan, sanoi Ilkka.\n\n— Ja olisi ottanut rangaistuksen syyttömänä. Ihanaa! huudahti Eila.\n\n— Hän seisoi kalpeana ja rohkeana tulilinjalla, sanoi Ilta.\n\n— Aivan kuin Savonarola roviolla, lisäsi Eila.\n\n— Sanokaa hänelle tunnustuksen sana, kehoitti Heli.\n\n— Onni Joelle? Se ei kannata. Hän ei ole tavallinen ihminen, jolla on\ntunteita ja joka suree tai iloitsee, sanoi Miili.\n\n— Saanko luvan kysyä, milloinka neiti Etelälle sopisi ottaa vastaan\nminut ja minun todistajani? kysyi Otso Iltalta.\n\n— Minä olen tavattavana klo 6 iltapäivällä. Mutta ajattele siihen\nmennessä, että sinulla on paljon omalla tunnollasi, sanoi Ilta\nnauramatta.\n\n— Mitä? Et suinkaan sinä suuttunut pienestä pilasta silloin tunnilla?\nkysyi Otso hämmästyneenä.\n\n— En. On pahempia asioita kuin se, sanoi Ilta ja lähti kävelemään käsi\nTertun vyötäisillä.\n\n— Älä välitä tyttöjen oikuista, sanoi Tauno Otsolle, joka seisoi ja\ntöllisteli Iltan jälkeen.\n\nOnni Joki kulki ohi katsoen jäykkänä eteensä. Otso meni hänen\nvierelleen ja sanoi:\n\n— Se oli harmillista, että minä tulin sotkeneeksi sinut tähän asiaan.\nMutta en minä missään tapauksessa olisi pannut sinua kärsimään minun\ntähteni.\n\nOnni torjui kädellään ja sanoi:\n\n— Minä uskon sinua.\n\n— Onko sinulla nyt hyvä olla?\n\n— Minulla ei ole koskaan hyvä tai paha olla. Minä olen vain.\n\n— Älä! Oletko sinä sitten suuttunut vielä?\n\n— En, ja Onni kulki eteenpäin. Otso käveli hänen kintereillään ja\ntuumi, mitä sanoisi. Asia ei tuntunut aivan selvitetyltä.\n\n— Älä kulje minun perässäni, se hermostuttaa, sanoi Onni.\n\n— Rosaprosa käski minun selvittää meidän välimme, sanoi Otso epäröiden.\n\n— No, selvitä sitten nopeasti.\n\n— Kuka sinua ymmärtää? Vaaditko sinäkin, että minä pyydän anteeksi?\nMinä alan saada siitä tarpeekseni.\n\n— Roskaa! Anna minun olla.\n\n— Äh, nyt se on yhtä hullua. Etkö tulisi painimaan? Sillä tavalla monet\nasiat selviävät.\n\n— Onko se sitten oikeassa, joka voittaa?\n\n— Ei, mutta perästäpäin voi lyödä kättä ja sopia.\n\n— Eikö sitä voi tehdä ennen painia?\n\n— Tosiaankin. Sinä olet viisas. Tässä on käteni, sanoi Otso ja hymyili\niloisena.\n\nOnni puristi hänen kättään totisena ja sanoi:\n\n— Nyt on asia selvä.\n\n— Hei, niin on, sanoi Otso ja juoksi tyytyväisenä pois.\n\n       *       *       *       *       *\n\nHeli kulki itsekseen kotiin, sillä Meri oli mennyt asialle toisaanne.\nToisella puolen katua kulki Onni Joki. Heli lisäsi vauhtia, mutta hän\noli tietoinen siitä, että Onni yhä kulki samassa linjassa. Hän pysähtyi\npitkäksi aikaa kirjakaupan ikkunaan ja jatkoi taas matkaa, mutta\ntoisella puolella katua oli yhtä kaikki sama seuralainen.\n\nHelin alkoi tehdä mieli huutaa häntä luokseen ja sanoa jotakin\nhyväksyvää hänen äskeisestä menettelystään. Sen hän olisi tehnytkin\nmuille tovereille, mutta Onni piti itseään loitolla muista. Saa nähdä,\naikooko hän kulkea koko matkan tällä tavalla. Pian hänen on poikettava\ntoiselle kadulle. Mutta sitä hän ei tehnytkään, vaan kulki yhä Helin\nsuuntaa. Vihdoin oli Helin pakko kulkea kadun yli päästäkseen kotiin,\njoka oli Onnin puolella katua.\n\n— Asutko sinä tässä? kysyi Onni.\n\n— Asun.\n\n— Odota vähän. Minä olen iloinen, että sinä estit minua menemästä\nkotiin, sanoi Onni.\n\n— Ja minä olen iloinen, että sinä olit niin, niin — sellainen kuin sinä\nolit, sanoi Heli vähän hämillään.\n\n— Minä tekisin mielelläni sinulle jonkin palveluksen, Heli.\n\nHeli oli pudottaa kirjansa. Onni Joki vaivautui tarjoamaan palvelustaan\ntyttötoverille. Hänet pitäisi panna oikein kovalle koetukselle. Heli\ntunsi itsensä oikein vallattomaksi ja sanoi:\n\n— Voit tehdä minut iloiseksi, jos tahdot.\n\n— Sano vain.\n\n— Tanssi minun kanssani ensi konventissa.\n\n— Minä en osaa tanssia askeltakaan, sanoi Onni pelästyneenä.\n\n— Siihen on kaksi viikkoa.\n\n— Etkö keksisi jotakin muuta?\n\n— Sinä et ole velkaa minulle mitään. Hyvästi, Onni, sanoi Heli ja\naukaisi oven.\n\n— Kuule, Heli. Onko sinulla kello? kysyi Onni nopeasti.\n\n— On vanha romu, joka ei käy. Miten niin?\n\n— Eikö olisi yhtä hyvä, jos minä ostaisin sinulle kellon?\n\nHeli tuijotti Onniin. Tämä oli sittenkin merkillinen olio.\n\n— Tuota luulisi Ilkan tai Väinön hullutteluksi. Kyllä minä ymmärrän,\nettei koulupoika noin vain osta kelloja, mutta kiitos tarjouksestasi,\nse osoittaa, että antaisit minulle jotakin kallisarvoista, jos voisit.\n\n— Tietysti minä voin antaa, jos sinä vain tahdot, sanoi Onni varmasti.\n\nHeli katseli taas Onnia. Kummallista, kuinka paljon uutta hän oli\nyhdessä päivässä keksinyt vanhassa toverissa, jota hän tuskin oli\nhuomannut koko kouluaikana. Onni oli pitkä ja hienon näköinen.\nHiukset olivat pehmeän taipuisia ja silmät tumman ruskeat. Olisipa\nhänellä ollut toisten poikien vilkas käytös ja seurustelutaito, niin\nkoko Helsinki ihastuisi häneen. Mutta silloin hän varmaankin olisi\nyhtä vähän mielenkiintoinen kuin muut. Ehkä hänessä nyt on jotakin\ntutkittavaa ja keksittävää.\n\n— Tahdotko sinä? kysyi Onni taas. Hänellä oli tosiaankin hienot\nvaatteet. Kallis nahkakaulus, hienot hansikkaat ja helmi kaulanauhassa.\nEhkäpä hän oli rikas. Jyrki oli keikari, mutta ei läheskään näin\ntyylikäs.\n\n— Ei, Onni. Kello olisi tietysti hurmaava, mutta en minä ikinä\nvoisi ottaa sitä sinulta. Se olisi aivan sopimatonta ja aivan liian\nkallisarvoista.\n\nOnni oli onnettoman näköinen.\n\n— Siinä sinä näet, etten minä osaa olla toverien kanssa.\n\n— Mitä sinä luulet, että luokka sanoisi, jos minä olisin ottanut\nvastaan sellaisen lahjan?\n\n— Täytyykö sinun tilittää kaikki asiat luokalle? Minä en kerro mitään,\nenkä välitä siitä, mitä he sanovat, sanoi Onni.\n\n— Mehän puhumme toistemme kanssa ja silloin kaikki tulee ilmi. Tietysti\nminulla on sellaista, josta minä en puhu, mutta uusi kello ei pysy\nsalassa.\n\n— Oletko sinä vihainen, että minä tahdoin ostaa sen?\n\n— En tietystikään. Mutta antaisiko sinun isäsi sinulle rahaa sellaiseen?\n\n— Minulla on oma tilini pankissa. Isä ei sekaannu minun yksityisiin\nmenoihini, kunhan tulen toimeen vuotuisella määrärahalla.\n\n— Sehän on jännittävää. Minä en ole eläissäni kuullut sellaisesta. Nyt\nminun täytyy mennä. Kiitos, Onni, ystävällisyydestäsi, sanoi Heli ja\nojensi kätensä.\n\nOnni tarttui siihen, puristi vahvasti ja sanoi:\n\n— Hyvästi, Heli. Sinun kanssasi minä voisin puhua.\n\nSitten hän nosti lakkiaan yhtä kohteliaasti kuin tavallisille neideille.\n\nHeli kulki hitaasti portaita ylös.\n\n— Merkillistä, ettei luokka ollut keksinyt Onnia. Hän oli tullut pari\nvuotta sitten kouluun, mistä lie tullutkaan. Kaikki tiesivät, että\nhän osasi läksyt parhaiten koko luokalla, mutta muuten hän oli ollut\naivan vieras heille. Hän kuului luokkaan, niinkuin musta taulu tai\nlämpöjohto. Ei häirinnyt, mutta ei myöskään merkinnyt mitään.\n\n— Jos minä olisin poika, niin minä tutkisin häntä, ajatteli Heli. —\nTotisesti se kannattaisi. Ehkä hänet voisi vetää toverielämään. Hän\nvaikutti tosin noin 30 vuotiaalta, ja halveksisi luultavasti toverien\nkehittymätöntä elämää. Mutta tuo kellojuttu oli naivi, Heliä nauratti,\nkun hän muisteli Onnin onnetonta katsetta. Olikohan hän sittenkään\ntarkoittanut totta?\n\n       *       *       *       *       *\n\nIltapäivällä Otso, Olli ja Tauno soittivat Iltan ovikelloa. Palvelija\navasi oven ja heidät vietiin hauskaan oleiluhuoneeseen.\n\nIlta seisoi pöydän takana.\n\n— Hyvää päivää. Istukaa, olkaa hyvät, sanoi hän juhlallisesti.\n\n— Minä tulen pyytämään anteeksi eilistä kommellusta. Neiti Welt\npaheksui menettelyäni suuresti ja valittaa, että minä käyttäydyin\nsopimattomasti ja julkeasti, puhui Otso yhtä vakavana.\n\n— Minä annan mielelläni anteeksi. Sanokaa neiti Weltille, että tämä\ntapaus huvitti minua suuresti. Sellaiset välikohtaukset virkistävät\nvain koleaa tunnelmaa luokalla.\n\n— Se ei mene häneen, sanoi Otso. —\n\n— Sanokaa, että se on minun mielipiteeni, joka myöskin on yleinen\nRovaniemellä. Siellä ei tarvita paljonkaan ennenkuin ajetaan ulos. Se\nkuuluu seurustelutapoihin siellä. Minä olen iloinen, jos olin teille\npieneksi huvitukseksi, sanoi Ilta.\n\n— Olli ja Tauno, pankaa mieleenne, sekä anteeksianto, että minun nöyrä\nja kohtelias käytökseni, sanoi Otso.\n\n— Kaikki on selvää, sanoi Olli.\n\n— Canossan matka on tehty, lisäsi Tauno.\n\n— Nyt, pojat, voidaan olla luonnollisia. Tässä on appelsiinejä, mutta\nniitä saatte sitten, kun neljäs vieras on saapunut.\n\n— Kuka se on?\n\n— Arvatkaa.\n\n— Tietysti Terttu. Hän on sinun varjosi, sanoi Olli.\n\n— Keltaisen punainen varjo, sanoi Tauno.\n\nSamassa ovikello soi, ja Terttu tuli sisään. Hän oli pukeutunut\noranssiväriseen pukuun, joka vielä enemmän korosti hänen punertavia\nkasvojaan. Hiusten ja hameen värit sopivat niin huonosti yhteen, että\nTauno kuiskasi Otsolle:\n\n— Minä tulen merikipeäksi, jos minun täytyy kauan katsella Tertun\nväririkkautta.\n\n— Tule tänne sohvaan, sanoi Ilta. Hän esiintyi kahta vertaa kauniimpana\nTertun vieressä.\n\nKaikki istuivat pöydän ympärillä syöden hedelmiä. Puheltiin päivän\njännittävästä tapahtumasta ja muista kouluasioista.\n\n— Tule antamaan meille illallista Ilta, kuului ovenraosta.\n\n— Tulkaa tervehtimään, pojat, jos olette vähänkin ihmismäisessä\nkunnossa.\n\nKaksi pientä poikaa tuli sisään. — Tässä ovat minun veljeni Eero ja\nLauri. Missä Aina on, koska teillä ei ole voileipiä? kysyi Ilta.\n\n— Aina meni tekemään sovintoa Oskarin kanssa, kun Vihtori on ottanut\nLövgrénin köksän, sanoi Eero.\n\n— Ja Aina sanoi, ettei hän ikinä palvelisi meillä niin huonosta\npalkasta, mutta täällä on muuten niin edullista, kun rouva on poissa.\nJa kyllä Vihtori vielä katuu, kun on syönyt Lövgrénin ruokaa jonkin\naikaa. Täällä ei Ilta neiti osaa panna lukon taa mitään, kertoi Lauri.\n\n— Ja mistä me nyt saamme ruokaa? kysyi Eero.\n\n— Tässä on teille appelsiinit kummallekin ja minun kirjoituspöydälläni\non vielä koulueväät, joita minä en syönyt. Ottakaa ne ja menkää\nnukkumaan.\n\n— Ei me vielä. Kello on vasta 7.\n\n— Saatte vielä nämä rusinat, jos menette sänkyihinne, sanoi Ilta.\n\n— No, hyvä on. Anna tänne, ja pojat juoksivat pois.\n\n— Mitä varten sinä lähetät heidät nyt jo makuulle? kysyi Olli.\n\n— Silloin minä saan olla rauhassa. Sängyssä heillä on hyvin vähän\nmahdollisuuksia koiruuteen. Ette usko, miten vaikeaa on kasvattaa\nlapsia. Minä olen lukenut kasvatusoppiakin, mutta sitä on hurjan vaikea\nsovelluttaa oikeaan paikkaan.\n\n— Sinäkö niitä kasvatat? kysyi Tauno.\n\n— Kukas muuten? Äiti laulaa Pariisissa, ja isä on aina työssä. Välistä,\nkun ei mikään tepsi, niin minä koetan suggeroida heitä. Kerran minä\nsanoin 30 kertaa: »Lauri ei sano rumia sanoja» ja kun minä lopetin,\nniin hän sanoi että: »hiisi vieköön suggaamisen». Sitten minä toistin\nyhtä monta kertaa Eerolle, että: »Eero on kohtelias Ainalle» ja samana\niltana hän kutsui Ainaa mölyapinaksi.\n\n— Mutta sinulla on suuri elämäntehtävä, sanoi Terttu. — Me kadehdimme\nkaikki sinua.\n\n— En minä, sanoi Tauno ja Olli yhtyi:\n\n— En minäkään.\n\nOtso istui ääneti. Hän huomasi, että Ilta kääntyi vain muitten puoleen,\nei katsonut häneen eikä tarjonnut hedelmiä. Terttu, joka istui lähinnä,\nkuori hänelle appelsiinin ja kysyi aina väliin:\n\n»Eikö niin, Otso? Ajatteletko sinä niin kuin minä? Kuule, Otso?»\n\n— Minä ajattelen yöt päivät poikien henkistä kehitystä. Se on niin\nedesvastuullista. Heihin ei tepsi mikään, sanoi Ilta.\n\n— Mitä sinä olet koettanut? kysyi Tauno.\n\n— Välistä minä luen heille, jonkin ylevän runon, esim. Koskenniemen:\n»Pietari Särkilahden», mutta sille he tukkivat korvansa. Toisinaan minä\nkerron jaloista miehistä Myhrbergistä, Screvolasta tai Diogeneesta,\nmutta heissä ei ole vastakaikua sellaiseen.\n\n— Kamalaa! Kenessä olisi vastakaikua tuohon! Mistä sinä olet keksinyt\ntuollaista?\n\n— Isä vaatii, että pojat tulevat hyvin kasvatetuiksi ja mitä minä teen?\nMinä kysyin tädiltä ja hän neuvoi tällaista menettelyä. Lauri sanoo\naina: »anna jalojen miesten olla, heillä on mahtanut olla vihoviimeinen\nelämä.» Parhaiten heihin tepsii, kun minä laulan heille.\n\n— Etkö sinä laulaisi meillekin, pyysi Otso.\n\n— En, sanoi Ilta lyhyesti.\n\n— Laula nyt, hyvä Ilta, pyysi Tauno.\n\n— No, koska sinä pyydät, sanoi Ilta hymyillen ja meni soittokoneen luo.\n\nHän valitsi ensin iloisen laulun, mutta siirtyi vähitellen\ntunteellisiin ja surullisiin säveliin.\n\nVälillä hän hymyili Taunolle, ja tämä tunsi, että tunteet oli\ntarkoitettu hänelle. Mutta Olli seisoi koneen takana ja tapasi\nmonta kertaa Iltan syvän katseen. »Sillä tavalla ei tyttö katsele\ntarkoittamatta mitään», ajatteli hän.\n\nTerttu kumartui yhtenään Otson puoleen ja kysyi puoliääneen jotakin.\nMutta vastaukset olivat hajamielisiä, sillä Otso ajatteli, että Iltan\niho oli luonnottoman valkea. Hiukset pitäisi peittää liinalla, niitä\nteki väkisin mieli koskettaa. Ja sellaisia silmiä ei Otso ollut\nennen nähnyt. Koko Helsinki tiesi, että ne olivat kauneimmat silmät\nkaupungissa. Kunhan tuon hermostuttavan Tertun pää ei taas häiritsisi\nnäköalaa. Tyttöjen välillä voi totisesti olla suuri ero.\n\n— Sinä olet niin onnettoman näköinen, Otso, kuiskasi Terttu.\n\n— Minä olen jukin iloinen, vastasi tämä ja ajatteli: »Ilta on vihainen\nminulle. Mitä minä olen tehnyt?»\n\nIltan isä tuli kotiin ja tervehti. Hän ei istuutunut, vaan seisoi ja\nkysyi Iltalta pikkupoikien vointia.\n\n— Ovatko he saaneet ruokaa? Osaavatko he läksynsä?\n\n— En minä tiedä läksyistä. Minulla oli vieraita, sanoi Ilta.\n\n— Jaha, jaha. Neuloitko sinä Laurin taskun? Hän valitti, että se oli\nrikki, jatkoi isä, huomaamatta Iltan levottomuutta.\n\n— Nyt meidän täytyy lähteä, sanoi Terttu, ja kaikki hyvästelivät.\n\nOtso jättäytyi viimeiseksi. Hän ei mennyt ulos ovesta, vaan kääntyi\nIltaan ja kysyi:\n\n— Mitä varten sinä olet vihainen minulle, Ilta.\n\n— Sen sinä voit itse keksiä.\n\n— En voi mitenkään. Sano nyt taikka — — —\n\n— Taikka mitä?\n\n— Taikka saat syyttää itseäsi, jos jotakin tapahtuu.\n\nIlta ymmärsi, että jotakin tapahtuisi, ja sen tähden hän sanoi:\n\n— Sinä olit ilmiantamaisillasi minut Rosaprosalle.\n\n— Minäkö? Mitenkä? Älä nyt.\n\n— Mitä sinä sitten aioit sanoa, kun sinä aloit että: »se neiti oli vain\n— — —»\n\n— Sinä aioit sanoa, että: »se neiti oli vain Ilta». Minä en välitä\nsellaisesta, että sinä sanoit, että minä käyttäydyin kuin vanha lehmä,\nse voi sopia toverille. Mutta kavallus on katalaa.\n\n— Usko minua, Ilta. Minä en olisi ilmiantanut sinua, sellaista ei\nkukaan kunnon toveri tee ja kaikkein vähimmin meidän luokkalainen. Minä\nolisin vain sanonut, että se neiti oli hassu, eikä osannut käyttäytyä\nkunnolla rouva Hanhikoskea kohtaan ja että minä vain pidin opettajan\npuolta.\n\n— Minä uskon sinua, Otso, ja nyt minä olen pahoillani, että minä\nepäilin luokan kunnollisinta poikaa, sanoi Ilta ja ojensi kätensä.\n\n— Ilta, minulta puuttuu lusikka, kuului tuomari Pohjan ääni\nruokahuoneesta.\n\n— Hyvästi, Ilta. Nyt minä menen, sanoi Otso heittämättä Iltan kättä.\n\n— Joudu, Ilta, kiiruhti tuomari. Ilta veti kätensä irti ja hymyili.\n\nKun Otso tuli kadulle, seisoivat Olli ja Tauno oven ulkopuolella.\n\n— Vai sinä keität soppaa ominpäin? sanoi Olli uhkaavasti.\n\n— Mitä se merkitsee? Etkö sinä voinut tulla samalla kertaa pois? kysyi\nTauno.\n\n— Minulla oli asiaa Iltalle. Miksi ette menneet saattamaan Terttua, kun\non näin myöhäistä?\n\n— Vai Terttua? Sinähän häntä hakkailit koko illan, sanoi Olli.\n\n— Hyvästi nyt. Minä en halua riitaa, mutta jos te haluatte, niin kyllä\nminä pian käännän teidät nurin, sanoi Otso.\n\n— Tule, Tauno. Ihmiset katsovat meitä, sanoi Olli, joka oli pieni ja\nhintelä. Hän ei pystynyt ottelemaan Otson kanssa.\n\nOtso kääntyi toiselle suunnalle.\n\n— Ilta on intresantti luonne, sanoi Tauno.\n\n— Näkee, että hän on kärsinyt hurjan paljon. Sellainen kehittää, sanoi\nOlli.\n\n— Muut luokan tytöt eivät ole läheskään, niin syviä hengeltään. Minä\nen tarkoita sellaista kuin algebraa, vaan yleisinhimillistä kehitystä,\nsanoi Tauno.\n\n— Niin minäkin. Ja mahdottoman kaunis. Rumat tytöt ovat usein eri\narvokkaita, mutta kun Terttu ja Ilta ovat vieretysten, niin ei tule\najatelleeksi Tertun arvoa juuri silloin. Huomasitko sinä, että Ilta\nantoi minulle suurimman appelsiinin? Hän valitsi sen itse.\n\n— En. Minä ajattelin tässä vain, että hän ei laulanut, kun Otso pyysi.\n\n— Sinun pyynnöstäsikö hän sitten lauloi?\n\n— Etkö sinä huomannut sitä? Hän kielsi jyrkästi Otsolle, sanoi Tauno.\n\n— Hyvästi, tästä minä lähden, sanoi Olli.\n\n— Hyvästi.\n\n\n\n\nVI\n\nMERIN LUONA.\n\n\nMeriä kutsuttiin puhelimeen.\n\n— Täällä puhuu Ilkka. Suo anteeksi. Minä olen koettanut saada käsiini\npoikia, mutta se on ollut mahdotonta. He ovat ulkona tai heillä\nei ole puhelinta tai he eivät osaa jommaa. Tauno Sarkamaakin on\nhammaslääkärissä.\n\n— Kyllähän minä suon tuon kaiken anteeksi, koska pyydät, mutta\nminkätähden sinä sitä latelet minulle, nauroi Meri, joka heti aavisti,\nmistä kenkä puristi.\n\n— Oletko sinä ratkaissut jomman tehtävät?\n\n— Olen minä. Ne olivat vaikeita.\n\n— Epäinhimillisiä! Dauphin on viime aikoina ahdistanut minua, enkä minä\nuskalla mennä kouluun osaamatta läksyä. Etkö sinä vihjaisisi tässä\npuhelimessa, mihin suuntaan todistukset käyvät?\n\n— Ensimmäisessä tehtävässä kierrät kuvion 180° janojen yhtymäpisteen\nympäri, sitten vedät kohtisuorat toisen janan ja sen yhdensuuntaisen\npäätepistettä vastaan. Todista, että sen uuden kuvion kohtisuorat\nsuhtautuvat toisiinsa niinkuin ne alkuperäiset janat. Silloin ovat\nvastaavat kulmatkin — — —\n\n— Seis, Meri, seis! Kylmä hiki vuotaa pitkin minun ohimoitani, ja iho\nnousee kanannahalle.\n\nMeri nauroi.\n\n— Kuinka sinä kuvittelet, että minä voin selittää neljä monimutkaista\ntehtävää tässä puhelimessa ja vielä ilman kuviota?\n\n— Dauphin on niin irooninen — — —\n\n— Tule siis tänne, niin minä selitän.\n\n— Jos minä häiritsen sinua? Siks' toisekseen on noloa tulla tytön luo\noppimaan.\n\n— Mitä turhia! Sinähän olit poissa koulusta viime tunnilla.\n\n— No, minä huikkaan heti sinne. Kuule, Meri. Aukaise itse ovi, kun minä\nsoitan, se on mukavampaa.\n\n— Kyllä minä. Älä nyt kursaile.\n\n       *       *       *       *       *\n\nIlkka oli joskus ollut toverikutsuilla Haavistolla ja ihaillut\nMerin hienoa kotia. Sittenkin hän ihmetteli uudelleen, että se näin\ntavallisena torstaina oli yhtä tyylikäs ja taiteellinen. Hänellä oli\niso koti maalla, jossa hänen isänsä omisti suuren liikkeen. Siellä oli\nkomeaa, mutta ei näin hillityn maukasta. Se, joka asui vuokrahuoneessa,\noli erikoisen herkkä tällaiselle kodille.\n\nMeri vei hänet omaan huoneeseensa.\n\nIlkka ajatteli, ettei ollut ihme, että Meri oli siro ja hieno, kun hän\noli kasvanut tällaisessa huoneessa.\n\n— Istuhan sohvaan, niin minä mahdun viereen. Silloin nähdään hyvin\nsamasta vihosta. Tässä on sinulle kynä, sanoi Meri.\n\nIlkasta oli hauskaa, kun heti käytiin kiinni läksyihin, muuten olisi\nehkä ollut noloa istua näin kahden kesken.\n\n— Minä en ole ennen ratkaissut matikan tehtäviä vaalean sinisellä\nsohvalla. Siirrä ainakin tuo taiteellinen kielomaljakko etemmäksi,\nmuuten ei tule mitään tieteellisestä työstä, sanoi hän.\n\n— Vedä itseesi ensin niitten tuoksua, sanoi Meri ja kallisti maljakkoa\nIlkan puoleen. — Oletko sinä tuntenut mitään niin puhdasta ja samalla\nhuumaavaa?\n\n— Kun on nälkä, niin hyvän pihvin haju on vielä parempi.\n\n— Ota takaisin sanasi, taikka geometriasta ei tule mitään, torui Meri.\n\n— Heti paikalla. Kielojen tuoksu on suloisin.\n\n— Minusta matematiikka sopii kaikkeen. Matemaatikot ovat esimerkiksi\nusein soitannollisia.\n\nMeri alkoi selittää tehtäviä. Hän viittasi vain hiukan ja antoi Ilkan\nitse keksiä suurimman osan todistuksesta.\n\n— Käytätkö sinä aina kotona esiliinaa, Meri? keskeytti Ilkka.\n\n— Melkein aina. Miten niin?\n\n— Se on mukavan näköistä ja eri kodikasta, mutta kaikkea muuta kuin\njommamaista. Ei ainakaan tuollainen vaalea kukikkainen.\n\n— Älä sitten katsele sitä, ja Meri jatkoi selittelemistään.\n\n— Sinulla on kiva sormus se sopii ruskeaan käteen.\n\n— Paremmin se sopisi Iltan liljakäteen.\n\n— Minusta tumma iho on parempi, ainakin pienelle ja vilkkaalle.\n\n— Nyt älä keskeytä enää. Katsos tässä on kaksi yhtenevää kolmiota.\n\nPuolessa tunnissa oli läksy valmis.\n\n— Kiitos, Meri. Minä en olisi ominpäin keksinyt yhtäkään todistusta,\nsanoi Ilkka ja nousi lähteäkseen.\n\n— Dauphin selitti ne osittain tunnilla. Mutta istu vielä vähän aikaa,\nniin juodaan teetä yhdessä. Minulla ei ole halua syödä ruokahuoneessa.\nIsällä on ulkomaalainen vieras ja siellä puhutaan vain ranskaa.\n\n— Sinähän olet niin ihastunut kaikkeen ranskalaiseen, sanoi Ilkka ja\nistuutui uudestaan.\n\n— Ei kukaan ihminen ymmärrä ulkomaalaisten ranskaa. Kuulisit Helin\nja minun puhuvan, niin ymmärtäisit joka sanan, sanoi Meri ja painoi\nsoittonappulaa.\n\nValkomyssyinen tyttö toi tarjottimen, jolla oli teetä ja maukkaita\nvoileipiä.\n\n— Nyt me saamme samoja sandwitchiä kuin ulkomaalainen, sanoi Meri ja\nsytytti seinälampun, jonka valoa himmeä punainen varjostin lievensi.\n\nIlkkaa kainostutti vähän. Hän oli tottunut seurustelemaan vapaasti\ntyttötoverien kanssa. Koulussa väliajoilla ja kutsuissa hän oli paras\nseuranpitäjä. Mutta täällä he olivat kahden kesken, ja Meri oli niin\noudon naisellinen. Ja koko huone oli kuin pyhättö. Tilanteessa oli\npientä jännitystä.\n\nMeri puolestaan oli aivan tasapainossa. Hän alkoi puhua kuin emäntä,\njonka velvollisuus oli johtaa keskustelua.\n\n— Minä olen lukenut intresanttia kirjaa. Kaksi ihmistä rakastavat\ntoisiaan, mutta tytön isä on rikollinen, ja sentähden tyttö ei ota sitä\nnuorta lääkäriä.\n\n— Mikä siinä on esteenä, jos tyttö itse on kunnollinen?\n\n— Isän rikollisuus ei ole vielä tullut ilmi, ja tyttö ei tahdo tuottaa\nhäpeää sille lääkärille, jos se kerran tulisi ilmi.\n\n— Pötyä. Useimmilla ihmisillä on häpeää sukulaisistaan. Minullakin\non serkku, joka aina menee naimisiin toukokuussa ja eroo syyskuussa.\nKesällä hän tahtoo nauttia maaelämästä, ja huvilalla olisi yksinäistä\nilman rouvaa. Talvet hän on ulkomailla, ja silloin rouva olisi\nhaitaksi, sekä mukana että kotona.\n\nMeri nauroi ja sanoi:\n\n— Kyllä sinä osaat! Mutta tyttö siinä kirjassa pelkäsi sitäpaitsi,\nettä hän olisi perinyt isänsä rikollisen luonteen. Lääkäri oli hurjan\njalo ja etevä. Kerrankin hän puristi tuskassaan nyrkkiä niin, että\nsormen nystyrät tulivat valkoisiksi, mutta potilailleen hän oli yhtä\nkärsivällinen kuin ainakin.\n\n— Miksi hän ei ottanut toista tyttöä? Ei niissä ole niin suurta eroa,\nsanoi Ilkka.\n\nMeri katsoi häntä silmiin hieman pilkallinen hymy suupielessä.\n\n— Minä tarkoitin, että tytöillä on jukin suuri ero, sanoi Ilkka\nnopeasti.\n\nMeri nauroi ja jatkoi:\n\n— Sinä voit uskoa, että tyttö kärsi, etenkin kun hän ei voinut\nselittää syytä kieltoonsa. Sillä hän rakasti isäänsä ja valvoi öillä,\ntukehduttaen valitukset lakanaansa.\n\n— Tuollainen ei ole luonnollista. Oikeassa elämässä ei ole ongelmia.\n\n— Olipa Onni Joellakin aikamoinen ongelma, silloin kuin Otso oli\nsotkenut hänet Hanhikosken selkkaukseen.\n\n— Pientähän aina sattuu. No, miten kaikki selvisi?\n\n— Arvaa.\n\n— Isä joutui auton alle ja lääkäri lohdutti tyttöä kuolinvuoteella.\n\n— Huonot kirjailijat vain antavat sen kuolla, jonka pitäisi kuolla.\nEihän todellisessa elämässäkään käy niin. — Lääkäri ja tyttö joutuivat\nhengenvaaraan — — —\n\n— Ei minusta sellainenkaan temppu todista prima kirjailijaa.\n\n— Sepä ei ollutkaan helppohintainen hengenvaara, niinkuin haaksirikko,\ntulipalo, kuiluunsuistuminen, tai vihainen härkä. He tulivat lähelle\nsähkökorkeajännitystä ja olivat saamaisillaan niin monta volttia, että\nkuolema seuraisi silmänräpäyksessä.\n\n— Lapinlahteen sellainen kirjailija on passitettava. Sähköiskut joko\nsaadaan tai ei. Niitä ei voi olla saamaisillaan. Ja mitenkä heillä oli\ntilaisuus kronia korkeajännitysjohtoja?\n\n— Lääkärin laboratoriossa, jossa hän kokeili valoparannusta.\n\n— Ensi luokan nerontuote! Etkö sinä käsitä, että — — —\n\n— Älä nyt eksy fysiikkaan. Tämä ei ole tieteellinen kirja, vain\npsykologinen. Tunteet ja sellaiset ovat pääasioita.\n\n— Vai sillä tavalla! No, miten se loppui sitten?\n\n— Silloin ei tyttö voinut peittää, että hän rakasti lääkäriä, ja he\nlöysivät toisensa.\n\n— Tuliko isä siitä vähemmän rikolliseksi?\n\n— Ei, mutta mikään muu ei nyt merkinnyt heille mitään.\n\n— Kuin mikä?\n\n— Että he rakastivat toisiaan.\n\n— Eikö sen tytön perityt taipumuksetkaan?\n\n— Lääkäri huomasi, että se, jolla on niin kauniit silmät, kuin sillä\ntytöllä, ei voi tehdä rikosta.\n\n— Vai niin. — Sinäkään et voi koskaan tehdä rikosta, Meri, sanoi Ilkka\nottaessaan uutta voileipää.\n\n— Ilkka on ovela, ajatteli Meri. Ääneen hän sanoi:\n\n— Onko sinusta ruumiillinen vai henkinen kärsimys vaikeampaa?\n\n— Eri tavalla. Koti-ikävä on pahempaa kuin lievä kaulatauti, mutta\nliikavarpaat ovat kamalampia kuin suru kotimuistutuksesta.\n\n— Omatunnon tuskat ovat julmempia kuin hammassärky.\n\n— Eipä olekaan. Sinä et voi verrata, sillä sinulla ei luultavasti ole\nollut omantunnon vaivoja.\n\n— On. Kerrankin minä unohdin viedä isän tärkeän kirjeen postiin. Minä\npanin sen seuraavana päivänä enkä uskaltanut kertoa isälle. Kyllä\nminulla oli kauhea olo. Kirje tuli kuitenkin ajoissa perille, ja minä\nluulin, että omatunto tulisi tyytyväiseksi — mutta vieläkös mitä!\n\n— Sinulla on jukin vaativainen omatunto. Mitä sinä sitten teit?\n\n— Minä kärsin kaksi viikkoa. Sitten isä lähti matkalle, ja minä\nkirjoitin ja kerroin. Isä oli suurenmoinen. Hän ei puhunut asiasta\nsanaakaan, vaan lähetti minulle valokuvauskoneen.\n\nIlkka mietti, että hänenkin olisi tunnustettava jotakin, nyt kun\nMeri oli näyttänyt luottavansa häneen. Oli vain niin vaikeaa löytää\nsopivaa rikkomusta. Niitä oli kylläkin monta varastossa, mutta ne eivät\nsoveltuneet tähän hienoon tunnelmaan.\n\n— Kerran minä ammuin postineidin kissan. Sen nimi oli Kroketti, aloitti\nhän.\n\n— Sehän oli kaameaa! Etkö sinä tunnustanut?\n\n— En minä ole vieläkään tunnustanut.\n\n— Älä! Suuttuiko se neiti?\n\n— Hän piti kamalaa meteliä. Ajattele, hän syytti isää kissanmurhasta.\nIsä oli kerran potkaissut sitä, kun se oli tiellä.\n\n— Etkö sinä kertonut isällesikään?\n\n— Isä ei kysynytkään. Hän sanoi postineidille, ettei hän koskaan\ntuhlaisi ruutia mokomalle elukalle.\n\n— Ilkka parka, sinulla mahtaa olla paha elämä. Etkö voisi vielä\ntunnustaa?\n\nIlkka nauroi makeasti.\n\n— Minä en ole ajatellut sitä kissaa puolta päivääkään.\n\n— Mutta nyt, kun sinun omatuntosi on herännyt, niin tulet ajattelemaan\nsitä alituisesti.\n\n— Parempaa minulla on ajateltavaa.\n\n— Lyödäänpä vetoa, että sinä ajattelet sitä monta kertaa illalla ja\nyöllä ja huomispäivänä.\n\n— Sitä minä en tee. Mutta sinä et saa muistuttaa minua siitä. Lyödään\nvetoa valkoisesta hevosesta.\n\n— Mitä?\n\n— Se merkitsee, että voittaja saa pyytää, mitä haluaa. Ei kuitenkaan\nihan mahdottomuuksia.\n\n— Hyvä on. Sinä ajattelet Krokettia, ainakin kerran joka tunnilla\nkoulussa, sanoi Meri ojentaen kätensä.\n\nIlkka tarttui siihen ja erotti sitten kädet vasemmalla kädellään.\n\n— Nyt minä näytän sinulle valokuvia kesähuvilaltamme. Minä olen itse\nottanut ja kehittänyt ne.\n\nKello oli jo paljon, kun Ilkka sanoi jäähyväiset.\n\nMeri saattoi häntä eteiseen. Rouva Haavisto kuuli heidän puheensa ja\ntuli tervehtimään. Hänellä oli hieno iltapuku yllään, ja hän muistutti\nMeriä.\n\n— Hauskaa, että Merillä oli seuraa. Hän on niin paljon yksinään.\n\n— Minä tulin kysymään läksyjä, sanoi Ilkka. — Viivyin vahingossa näin\nkauan.\n\n— Meillä oli hyvin hauskaa.\n\n— Mitä te leikitte? kysyi rouva Haavisto.\n\n— Eihän me leikitty. Me puhelimme ja — teimme muuta.\n\nIlkka katsoi Meriin. Hän arvasi, että Meri oli sanomaisillaan: »löimme\nvetoa».\n\nRouva Haavisto meni taas sisään.\n\n— Äsken minä ajattelin Krokettia, tunnusti Ilkka.\n\n— Sitä ei lasketa. Minä melkein muistutin sinua.\n\n— Sinä olet kiva tyttö. Kiitos hauskasta illasta.\n\n— Hyvästi. Kiitos itsellesi.\n\n\n\n\nVII\n\nRUOTSIN TUNTI.\n\n\nOli väliaika koulussa.\n\n— Tämän viikon kirjoitukset ovat keskinäisestä sopimuksesta menneet\npenkin alle, sanoi Aissi.\n\n— Sinä ehdit tanssia ja huvitella välillä. Ajatteles Miiliä ja minua,\njotka luemme kuin hevoset, ja kuitenkin ehdot häämöittävät taivaan\nrannalla, huokasi Siiri.\n\n— Minä en tiedä hevosten lukuintoa, mutta kyllä minä luulen, että nekin\npillastuisivat, jos saisivat tehdä työtä, niinkuin me tällä viikolla.\nKaikki muut ovat hermostuneet, paitsi Meri ja Heli, sanoi Sylva.\n\n— Ihmekö se. Heidän ei tarvitse avata kirjaakaan. Joka luokalla on aina\nharmillisia olentoja, jotka osaavat ihan itsestään, sanoi Terttu.\n\n— Kunpa saataisiin olla tuntikaupalla, niinkuin työmiehet ja opettajat\nitse. Arvosanat pitäisi olla jossakin suhteessa siihen, kuinka paljon\naikaa me käytämme työhön. Meidän täytyy aina tehdä urakkatyötä, sanoi\nIlta.\n\n— Minä en ainakaan suoriudu ilman työtä ja kyllä minä olen nähnyt\nMerinkin vilkaisevan kirjaan, sanoi Heli.\n\n— Mutta katsokaa poikia. Heissä ei huomaa rasitusta eikä pelkoa\nläksyistä. Tuolla he seisovat ja keskustelevat Fordeista ja Fiateista.\nLuulisi, että jokaisella on oma auto tai ainakin, että jokainen aikoo\nostaa sellaisen ensi viikolla.\n\n— He ottavat luvut luonnollisemmin kuin me, sanoi Miili.\n\n— Sentähden heidän päänsä ei sekaannu. Onneksi on lauantai. Yksi\nlukupäivä lisää ja minun pääni olisi vispilöity sekaisin. Aivot\ntunkisivat suuonteloon, silmät putoisivat tyhjään otsakoppaan ja kieli\nkatkeisi niinkuin lyijykynä, jota painetaan liikaa, sanoi Eila.\n\n— Minusta taas eri aineet alkavat mennä sekaisin, sanoi Tuovi.\nMinä laulan pian historian läksyn ja todistan algebraa saksaksi ja\npiirustusvihkoon tulee väritettyjä sylinterejä ja kartioita.\n\nKello soi, ja kaikki alkoivat haluttomasti marssia viimeiselle tunnille.\n\n— Olisi edes Deutscheprosan tunti! Mutta synkkä Père Lachaise vie\nelämänhalun viimeiset rippeet, sanoi Sylva.\n\n— Ilkka ja Otso, kulkekaa siivolla portaissa, viitsitte vielä telmiä,\nsanoi Aissi kärsimättömästi.\n\n— Tytöt ovat kamalia tänä päivänä. Minä en, kissa vie, jaksa kuulla\nteidän naukumistanne, sanoi Otso.\n\nMeri katsoi Ilkkaa, joka harmistuneena kääntyi pois. Otsan »kissa vie»\noli muistuttanut hänelle Kroketin.\n\nMaisteri Kalvo oli hyvä opettaja, mutta synkkä ja vaativainen. Ei\nkukaan ollut nähnyt hänen nauravan. Kerran oli Väinö lyönyt vetoa Ollin\nkanssa siitä, että hän saisi Père Lachaise'in nauramaan. Seuraavassa\nkonventissa koko luokka tarkkasi, kun Väinö koetti parastaan. Hän\nkertoi hauskoja juttuja ja oli tosiaankin niin huvittava, että\nkaikki kerääntyivät kuuntelemaan ja nauramaan. Mutta maisteri Kalvo\nkuunteli hajamielisenä, nyökkäsi vähän päällään, eikä vetänyt suutaan\npienimpäänkään hymyyn.\n\nMaisteri antoi takaisin kirjoituksia, ja luokka kuunteli ikävystyneenä\nvirheitten selityksiä.\n\nKädestä käteen kierteli paperi, jota vuoroon luettiin.\n\nHeli huomasi, että maisteri katsoi epäilevästi pitkin rivejä. Nyt hän\nvarmaankin keksii paperin. Eila ojentaa sen Kai Blålle, joka kumartuu\nlukemaan sitä. Tauno huomaa sen ja lukee myöskin.\n\nHeli koetti antaa merkin, että toverit varoittaisivat poikia, mutta\nmaisteri katsoi häntä juuri silloin. Hän oli kuin käärmeen lumoissa,\nei voinut liikkua eikä pelastaa tovereita. Kaikki muutkin alkoivat\nhuomata, mikä vaara uhkasi. Kai ja Tauno vain istuvat rauhassa ja\nnauravat sille, mitä he lukevat.\n\nMaisteri kurottautuu eteenpäin, Väinö työntää Taunoa selkään ja samassa\nkuuluu terävästi:\n\n— Kädet ylös Sarkamaa ja Blå. Eila Meriaho ottaa paperin, joka putosi\npulpetin alle, ja tuo sen tänne.\n\nEila haki joka taholta, hätääntyi yhä enemmän ja pisti paperin\nTertun kengän varresta sisään. Hän oli polvillaan lattialla ja selin\nopettajaan.\n\n— No, saanko minä sen? kysyi opettaja.\n\n— Minulla ei ole sitä, sanoi Eila hermostuneesti.\n\n— Jatkamme siis työtä, sanoi maisteri, ja luokka rauhoittui.\n\nKesti noin neljännestunnin, ennenkuin vihot olivat lopussa. Tällä\najalla Terttu koetti saada paperin käsiinsä, mutta joka kerran, kun\nhän kumartui tai liikahti, katsoi maisteri häneen. Kaikki ne, jotka\ntiesivät, että paperi oli Tertun kengässä, alkoivat pelätä. Sylva\nyritti nyt saada sitä pois vedetyksi, mutta heti kuului:\n\n— Sylva Gran istuu hiljaa tunnilla.\n\n— Mikä Tertulla on? Hän on kuin tulipalo, hiukset ja posket ja otsa\nhehkuvat, kuiskasi Siiri Tuoville.\n\n— Père Lachaise leikkii kuin kissa hiirellä. Tertulla on paperi, sanoi\nTuovi.\n\n— Kahdeksasluokka ei ole ollut tänään huvitettu opetuksesta. Mikähän\nsiihen on syynä? kysyi maisteri.\n\nHän katseli pitkin rivejä rypistäen kulmakarvojaan ja jatkoi:\n\n— Mitä Heli Sarkamaa arvelee?\n\n— Me olemme kaikki väsyneitä tänäpäivänä, vastasi Heli varovaisesti.\n\n— No, tutkitaanpa nyt hiukan, mitä tämä uupunut luokka harrastaa. Ehkä\nTerttu Kosu kertoo, mikä on hauskempaa kuin ruotsin vihkojen tarkastelu.\n\n— Ei mikään, ei yhtään mikään, sanoi Terttu nopeasti ja onnistui\npotkasemaan matalan kenkänsä pulpetin alle.\n\n— Siis ruotsin kielen tunnit ovat Terttu Kosun suurin huvitus?\n\n— Minä tarkoitin, että, että — — —\n\n— No?\n\n— Että mikään muu ei huvittanut minua, änkytti Terttu.\n\n— Terttu Kosu astuu luokan eteen vakuuttamaan samaa, sanoi maisteri.\n\nTerttu koetti viivytellä, muta siinä ei auttanut verukkeet. Hänen\ntäytyi tulla esiin.\n\n— Missä toinen kenkä on?\n\n— Se putosi.\n\n— Näin oppineet neidit eivät tietysti ehdi parsia sukkiaan, sanoi\nmaisteri ja osoitti Tertun isoa varvasta, joka pisti ulos sukasta. —\nEila Meriaho tuo kengän tänne ja nyt ilman mitään salatemppuja.\n\nKun Eila toi kengän, otti maisteri siitä kokoon rypistetyn paperin.\n\n— Menkää nyt paikoillenne, niin minä luen tämän asiakirjan, jonka\nsäilytyspaikka oli hiukan omituinen.\n\nTertun hermot eivät enää kestäneet — hän alkoi nyyhkyttää pää käsiä\nvastaan.\n\n— Itke niin, ettet häiritse, sanoi maisteri ja alkoi lukea paperista:\n\n    »Tunti on kuiva ja luokka se nukkuu,\n    vihkojen takana maisteri kukkuu.\n    Päivä on pilvessä, kukaan ei valvo,\n    kaikkien päällä on pimeä Kalvo.\n\n    Nurkassa vinkuvat rotta ja hiiri\n    siellä on kaksoiset Miili ja Siiri.\n    Helvi ja Tuovi ne paikoillaan nyökkää,\n    Otso vain Väinöä kynällä työkkää.\n    Kuka on luokassa suurempi pylväs,\n    Meri vai Onni tuo mestari ylväs?\n\n    Olli hän neuvoo keikari Jyrkiä,\n    Eilakin tahtoo luokalta pyrkiä.\n    Koruina meillä on Aissi ja Ilta\n    Otson ja Taunon taistelusilta.\n    Yksi on joukossa leppäkerttu,\n    punaisen hohtava tyttö, Terttu.\n\n    Nyt en mä jaksa tunnilla valvoa,\n    kuunnella kuivaa maisteri Kalvoa.\n    Tässä on totta ja tässä on pilkkaa,\n    älkää vain epäilkö ovelaa Ilkkaa.»\n\nLuokka istui kauhun valtaamana, Père Lachaise'in kanssa ei ollut\nleikkiminen.\n\n— Tämä on kai tarkoitettu käännettäväksi luokalla, koska se on tuotu\nesille ruotsin tunnilla. Tosin se ei ole mestariteos, poljento muuttuu\nvälillä ja epäselvyyksiä esiintyy. Mutta otamme sen nyt kuitenkin\ntarkastuksen alaiseksi. Terttu pyyhkii silmänsä ja alkaa kääntää.\nSelvällä äänellä pyydän.\n\nTerttu nousi vapisevana ja alkoi:\n\n— Lektionen är torr och klassen sover — — —  kunnes hän tuli\nkolmanteen riviin, jolloin hän pysähtyi.\n\n— Miksi Kalvo on kirjoitettu isolla kirjaimella? kysyi maisteri.\n\n— Koska se on nimi.\n\n— Jaha, siis minun nimeni. Ei käännetä sanalla »hinna», vaan se on\nKalvo. No?\n\n— Himlen fördystras av den mörka Kalvo, nyyhkytti Terttu.\n\nLuokka ei nauranut, sillä pelko jääti sydämet. Mitenkähän tämä loppuu.\n\n— Onni Joki jatkaa, kuului määräys. Tämä nousi ja käänsi sen, saatuaan\npaperin, rauhallisesti ja sujuvasti viimeiseen säkeistöön asti.\n\n— Vai Ilta on taistelusilta? Sepittäjä on nähtävästi ajatellut siltaa,\njota Sven Dufva puolusti ryssää vastaan. Tauno ja Otso, Sven Dufva ja\nryssä!\n\nKeskellä kaameaa hiljaisuutta kuului Eilan tyrskinä, jonka hän\nkauhuissaan tukehdutti nenäliinalla.\n\n— Tämä huvittaa siis Eila Meriahoa. Onnittelen hyvää makua. Ilkka Paso\njatkaa.\n\n— Ilkka käänsi rohkeasti, mutta käytti kuiva sanan käännöksenä\n»trevlig» sanaa.\n\n— Merkitseekö kuiva »trevlig»?\n\n— Ei, mutta kiva merkitsee.\n\n— Siinä ei seisoi kiva, vaan selvästi kuiva.\n\n— Se on kirjoitusvirhe, tarkoitus oli käyttää kiva sanaa. Se on ainoa\nsopiva sana, sanoi Ilkka varmasti.\n\n— Ilkka Paso näkyy tietävän sepittäjän ajatukset ja tarkoituksen.\n\n— Koko luokka tietää, että — — —\n\n— Istu. Luokka ja minä olemme yhtä mieltä tässä asiassa. Minä olen siis\nkiva ja kahdeksas luokka on myöskin kiva. — Kootkaa vihot, tunti on\nloppunut.\n\nMaisteri Kalvo nousi ja poistui pitkin, harppaavin askelin.\n\n— Kiva, kiva, kiva, huusi Heli niin pian kuin vähän toinnuttiin.\n\n— Ihme on tapahtunut! Père Lachaise ei rangaissut, vaikka oli mainio\ntilaisuus, sanoi Väinö.\n\n— Hän on tosiaankin kiva mies, minä rakastan häntä, innostui Eila.\n\n— Mutta sietämättömän irooninen, sanoi Otso.\n\n— Kun hän kutsui sinua ryssäksi! nauroi Siiri.\n\n— Eipä, vain Taunoa.\n\n— Sven Dufva, sopiikin paremmin, hihitti Miili.\n\n— Kyllä minä teille näytän — — —\n\n— Älkää nyt riidelkö, kun päästiin näin helpolla. Minusta maisteri oli\njalomielinen, sanoi Ilkka.\n\n— Mutta sinä sietäisit aika rangaistuksen, Ilkka. Kirjoittaa tuollaista\nroskaa! torui Meri.\n\n— Mitä teidän tarvitsi hutiloida, niin että se tuli ilmi.\n\nTerttu Kosu ei ottanut osaa luokan rupatteluun. Hän kokosi kirjansa\nja lähti pois. Häntä kaiveli reikä sukassa ja opettajan pisteliäs\npuhe. Ilkkakin oli epähieno kutsuessaan häntä »punasen hohtavaksi» ja\n»leppäkertuksi». Mutta, mitä hän välitti tovereista. Heillä ei ollut\nsydäntä eikä sääliä. Ilta oli muka ystävä ja kuljetti häntä mukanaan.\nMutta sekin oli vain itsekkyyttä. Ruma tyttö-ystävä on hyvä tausta\nja vaaraton seura. Se, jolla itsellään ei ole mitään jännittävää\nelämässään, ihailee kaksin verroin loistavan toverin elämyksiä. Ja\nIltalla täytyi olla ihailijoita ja uskottu, jolle kertoi voittonsa.\n\nTästälähin hän olisi Kestilän tyttöjen kanssa. He olivat kilttejä,\neivätkä loistaneet niin, että toinen oli vain kuin varjo heidän\nseurassaan. Tietysti he eivät olleet niin eteviä kuin Meri ja Heli,\nmutta heidän kanssaan oli hauska olla. Kun he vain eivät aina nauraisi.\n\nHeli ja Meri kulkivat kotiin päin, kun Ilkka saavutti heidät.\n\n— Sinä olet voittanut, Meri, sanoi hän heti. — Joka kerran kuin minä\nnäin sinut, minä muistin Krokettia. Vaadi nyt mitä tahdot.\n\n— Minä ajattelin juuri, että tämä ei ole oikein rehellistä. Päätetään,\nettä sinä olet maanantaiaamuun asti ajattelematta sitä. Minä en ole\nsilloin muistuttamassa sinua, sanoi Meri.\n\n— Ei se auta. Heti aamulla herättyäni minä muistin eilistä kivaa iltaa\nja sitten sitä siunattua kissaa. Koulumatkalla toi jokainen koira ja\nhevonen sen mieleen.\n\n— Oletteko te hassuja? kysyi Heli. — Mitä yhteisiä kissoja teillä on?\n\nMeri kertoi eilisestä vedosta.\n\n— Sano nyt heti, mitä minun on annettava, muuten en saa pyhärauhaa.\n\n— Sinun pitää kirjoittaa runo minusta ja sinusta ja kissasta. Sen pitää\nolla taiteellinen ja ylevä ja hauska. Sinähän olet mestari, niinkuin\ntänäpäivänä nähtiin. Älä vain muuta poljentoa kesken tai kirjoita\nepäselvyyksiä, määräsi Meri.\n\n— Hyvä, vahvisti Heli.\n\n— Etkö sinä vaihtaisi sitä kahviin Fazerilla. Minä pyydän Helin ja\nTaunon mukaan.\n\n— En, mutta lisään sen vaatimuksiin!, nauroi Meri.\n\n— Lopeta jo, sinähän olet kamala velkoja. Mennään iltapäivällä\nFazeriin, esimerkiksi kuudelta. Siihen mennessä minä kirjoitan jotakin,\nsanoi Ilkka.\n\n— Ei se käy. Minun täytyy mennä äidin ja isän kanssa suurille\npäivällisille pankinjohtaja Kuusijuurelle. Ne alkavat seitsemältä.\n\n— Etkö ennätä ennen sitä? kysyi Ilkka.\n\n— Aavistatko sinä mitä minun on tehtävä ennen sitä, Ilkka parka?\n\n— Pestä kasvot ja vetää toinen hame päällesi. Kengät voit kiilloittaa\nennen.\n\n— Hätäkö silloin olisi lähteä. Kuule nyt. Ensin minä menen kampaajalle,\näiti vaatii, että minun hiukseni ovat sivistyneet. Sitten minä\nkoettelen uutta pukua. Äiti määrää siihen monta muutosta, ja\nompelijatar tuo sen sitten takaisin viime tingassa. Isä on jo silloin\nvalmis ja hermostuttaa meitä.\n\n— Että viitsit olla mukana sellaisissa aikaihmisten syömisissä, sanoi\nIlkka.\n\n— Minä olen aikaihminen, sanoo äiti. — Minun täytyy tottua esiintymään\nihmisiksi.\n\n— Millä tavalla?\n\n— Syömään niinkuin sivistysmaissa ja konverseeraamaan pöytäkavaljeerin\nkanssa.\n\n— Kyllä sinä osaat puhua, Meri.\n\n— Mutta en konverseerata. Aissi osaa sitä melkein täydellisesti.\n\n— Kuka sinulla on pöytätoverina, joku kaljupää diplomaatti?\n\n— Luultavasti hurmaava upseeri tai ulkomaalainen, nuorempi virkailija\nlähetystöstä, sanoi Meri.\n\n— Minäkin pääsen tänä vuonna isän pankin tilinpäätöspäivällisille,\nsanoi Heli. — Jos ei se satu koulupäivää vastaan.\n\n— Meillä kotona on joskus isoja kutsuja, mutta minä en ole\najatellutkaan istua pöydässä mukana, sanoi Ilkka.\n\n— Ei Kuusijuurellakaan ole koulupoikia mukana.\n\n— Minä olen sinua vuotta vanhempi, Meri, sanoi Ilkka jurosti.\n\n— Mutta minä olen nainen, sanoi Meri ja hymyili niin herttaisesti, että\nIlkka tunsi selvästi, että hän oli — nainen.\n\n— Milloinka me menemme Fazerille? Minä en tosin ole hurmaava\nulkomaalainen, mutta —\n\n— Sinun kanssasi on paljon mukavampaa olla. Mennään huomenna\niltapäivällä. Silloin ei runostakaan tule hutiloimistyötä, nauroi Meri.\n\n— En minä osaa kirjoittaa sellaiselle daamille kuin sinä olet, sanoi\nIlkka nyrpeästi.\n\n— Tänään minä olen maailmannainen. Ensin pukeudun ja hoidan ulkonäköäni\nseitsemään. Sitten minä esiinnyn niin, että äiti ei saa häpeää minusta.\nAamulla minä nukun pois koko roskan, ja noin kuuden tienoissa minä olen\nkahdeksannen luokan vanha Meri.\n\n— Silloin sinä sovit meidän seuraamme. Tavataan siis kello kuusi.\n\n— Boulevard des Malesherbes'illä Gustavsonin kulmassa. Sitten mennään\nCafé de la Paix'iin, sanoi Meri.\n\n— Ota Tauno mukaasi, Heli, niin meille tulee kiva.\n\n— Kiitos, Ilkka. Lyö usein vetoja, sanoi Heli.\n\n\n\n\nVIII\n\nPÄIVÄLLISET.\n\n\nKun Meri vanhempiensa seurassa saapui Kuusijuuren eteiseen, näki hän\nAissin jauhottamassa nenäänsä peilinääressä.\n\nMeri nyökäytti hänelle peilissä päätään.\n\nAissi kääntyi ja tervehti.\n\n— Saanko liittyä aluksi teidän seuraanne? kysyi hän. — Isä ja äiti\nmenivät Italian lähettilään kutsuihin.\n\n— Tietysti sinä saat. Sehän on hauskaa, että Meri saa seuraa. Hän on\nensimmäistä kertaa isoilla päivällisillä.\n\nAissi meni Merin luo vähän syrjään.\n\n— Älä viitsi kertoa, että me olemme koululaisia, se on niin noloa.\nKaikki kohtelevat meitä ystävällisen alentuvaisesti. Nekin, jotka\novat yhtä vanhoja kuin me. Niinkuin tuokin Aune Fich. Hän on ollut\nulkomailla ja tanssinut isossa maailmassa koko talven. Hän on nuorempi\nminua, kuiskasi Aissi.\n\n— Minusta on vain niin rasittavaa olla koko pitkä ilta aikaihmisenä.\n\n— Minä täytän pian 19 vuotta. On naurettavaa, että isä ei anna minun\nlopettaa koulua. Tällä iällä ovat ulkomaalaiset täysiä daameja.\n\nMeri katseli Aissia ja ajatteli, että tämä totisesti oli täysi\ndaami. Hänellä oli pitkä ja kehittynyt vartalo. Puku ja korut\nolivat liiankin ylellisiä nuorelle tytölle. Merin silmissä hän\nesiintyi yliluonnollisessa koossa. Ilta Pohja oli kauniimpi, mutta\npaljon vähemmän silmiinpistävä. Hänen esiintymisensä ei ollut niin\nsuurenmoinen kuin Aissin. Meri itse oli 17 vuotta. Hän oli lapsellinen\nja kehittymätön Aissin rinnalla. Ainakin näin suuressa maailmassa.\n\n— Minä lupaan olla puhumatta koulusta. Koetetaan esiintyä arvokkaina,\nsanoi hän.\n\n— Arvokas ja aikaihminen eivät aina kuulu yhteen. Sen saat\npiankin nähdä seuraelämässä. Mutta puhu kirjakieltä, se tekee\naikaihmismäisemmäksi.\n\n— Joutukaa nyt, kiiruhti Merin isä.\n\nIsäntäväkeä tervehdittyään menivät Merin vanhemmat puhuttelemaan\ntuttujaan peremmälle salia. Tytöt seisoivat neuvottomina syrjässä.\nKukaan ei kiinnittänyt huomiota heihin. Vieraita tungeskeli useissa\nhuoneissa. Ketään ei esitelty ja yhä uusia saapui.\n\nHeidän ei tarvinnut odottaa kauan ennenkuin anneltiin merkki\npäivällisten alkamisesta.\n\n— Mennään johonkin syrjähuoneeseen syömään, sanoi Meri.\n\n— Ei tule kysymykseenkään. Me odotamme tässä, kunnes meidän\npöytätoverimme tulevat meitä noutamaan, sanoi Aissi.\n\n— Onkohan meillä sellaisia? kysyi Meri levottomana.\n\n— Luuletko, ettei pankinjohtajan rouva ole järjestänyt sellaisia\nasioita. Mehän olemme kiittäneet kutsusta ja siis odotettuja.\n\nSamassa lähestyikin nuori luutnantti Moring, jonka Aissi kerran oli\nesittänyt Merille.\n\n— Saanko kunnian viedä neiti Lindiä pöytään, sanoi hän kumartaen\nihanteellisesti, niinkuin Meri ajatteli.\n\n— Kiitos, luutnantti Moring, sanoi Aissi ystävällisen varmasti.\n\n— Pyydän esittää ystäväni, maisteri Harri Osmon, neiti Haaviston\npöytätoverin. Maisteri on pankinjohtajattaren poika edellisestä\navioliitosta.\n\nMaisteri kumarsi Merille, ja niin mentiin aterialle.\n\nTytöt olivat iloisia saadessaan paikat nuorison pöydässä pienessä\nruokasalissa.\n\nMeri oli nuorin koko seurasta. Maisteri Osmo esitteli pöytätoverit\ntoisilleen. Jokaisella oli kukkia lautasen vieressä, ja pöytä oli\nloisteliaasti koristettu.\n\n— Näkisipä luokka meidät, ajatteli Meri. — Tässä me istumme aivan\nluonnollisina ja kuulumme asiaan niinkuin kristallit ja kukat ja\ndiplomaatit ja maailmannaiset.\n\n— Minä olen oleskellut pari vuotta ulkomailla ja olen aivan hämmästynyt\nnähdessäni, kuinka seuraelämä Suomessa on kehittynyt. Täällä vilisee\nkotitekoisia salonkileijonia, hienostuneita naisia ja valtiomiehiä,\nalkoi maisteri Osmo keskustelun Merin kanssa.\n\n— Useissa paikoissa, minä luulen, että vain leikitään suurta maailmaa.\nKotioloissa ovat olot ennallaan, sanoi Meri.\n\n— Minä olen nähnyt ministerien suutelevan arvottaria käsille, esittävän\nmaljoja vieraileville hallitsijoille ja edustavan maata niinkuin vanhat\ntottuneet ulkomaalaiset. Vähän parsaa, neiti.\n\n— Maisteri luulee minua aikaihmiseksi. Saa nähdä, jos sitä kestää\njälkiruokaan asti? ajatteli Meri ja sanoi ääneen:\n\n— Minusta nämä suuret kutsut väsyttävät. Niitä on niin tiheään\nnykyjään. Huomenna minä olen taas kutsuttu pois.\n\n— Sotaministerin kutsuihin varmaan?\n\n— Ei, yksityiset kutsut ravintolassa, sanoi Meri muistaen Ilkan\nkahvikekkeriä Fazerissa.\n\nAissi oli vilkas ja puhelias. Hän kertoi koulujuttuja muka lapsuuden\najoiltaan.\n\n— Muistan kerrankin ollessani kahdeksannella luokalla, kuinka meidän\nruotsin opettajamme nolasi luokan. Ja sitten seurasi aamupäivän\ntapahtuma, joka tuli monta vertaa hauskemmaksi Aissin suussa. Lopulti\nhän kertoi ruotsin opettajan pyytäneen koko luokan leivoksia syömään.\n\n— Minä en luullut, että sellaisia opettajia onkaan, ihmetteli\nluutnantti.\n\n— Kysykää neiti Haavistolta, jos hän vielä muistaa tämän vanhan asian,\nsanoi Aissi.\n\n— Minä en sekaannu sinun juttuihisi, Aissi. — Luulen minä kuitenkin\nmuistavani tuon tapaisen jutun, sanoi Meri varovaisesti.\n\nNyt alkoi luutnantti kertoa muistoja kadettikoulusta. Meri ihaili\nAissin taitoa nauraa sydämellisesti luutnantin typeryyksille.\n\n— Te olette erinomainen kertoja, luutnantti Moring, Minulta jää ruoka\nkylmenemään tässä kuunnellessa, j.n.e.\n\nAissilla on nähtävästi hyvä sydän, joskin hän koulussa on oikukas,\najatteli Meri. Hän sanoi jokaiselle ystävällisen sanan.\n\n— Maisteri Osmo on ainoa tyyppi, jolle silmälasit sopivat. Ne antavat\nkulttuuri-ihmisen leiman, sanoi Aissi ja puhutteli sitten vastapäätä\nistuvaa vasta-alkavaa maalaria.\n\n— Milloinka herra Pennasella on näyttely? Minä ihailin Suomen\nKuvalehdessä herra Pennasen kuvittamaa kertomusta. Tai oikeammin kuvia\nsiinä. Jokaisessa ihmisessä oli luonnetta, jopa hevonenkin, jota minä\npysähdyinkin katsomaan puoleksi tunniksi.\n\n— Se on liikaa, neiti Lind, sanoi herra Pennanen imarreltuna.\n\n— En minä katsonut kelloa — mutta suunnilleen. Siinä hevosessa oli\nsielua. Huomasi selvästi, että se ajatteli.\n\n— Tehän olette tavaton taiteen ymmärtäjä, neiti Lind. Saanko pyytää\nteitä atelieeriini katsomaan töitäni? sanoi lumottu herra Pennanen.\n\n— Kiitoksia, siitä tulee ihana hetki. Eikö niin, Meri?\n\n— No, mutta Aissi!, sanoi Meri punastuen.\n\n— Neiti Haavisto on tietysti tervetullut mukaan, ja kuka muu vain\nseurasta haluaa. Ehkä sopii huomenna kello kuudelta.\n\n— Erinomaista, sanoi Aissi. Ja sitten sovittiin tavata herra Pennasen\nasunnolla.\n\nMeri muisti Ilkan kutsun ja päätti jättää herra Pennasella käynnin.\nLuultavasti isäkin olisi vastustanut tätä käyntiä. Hän siis kiitti vain\nja lupasi tulla, ellei olisi muita kutsuja, joita ei voinut jättää.\n\n— Minä kaipaan suuresti tennisseuraa. Ovatko neidit huvitettuja siitä?\nkysyi luutnantti, joka oli kateellinen herra Pennaselle.\n\nMolemmat tytöt sanoivat olevansa innokkaita tennispelaajia.\n\n— Sehän on mainiota, ihastui maisteri Osmo. — Minä olen tilannut\ntennishallissa tunnit 11-1, keskiviikkoisin ja lauantaisin. Sopiiko\nneideille ensi lauantaina?\n\n— Silloinhan meillä on kokeet, Aissi, pääsi Meriltä.\n\n— Tarkoitat uusien pukujen koettelemista, pelasti Aissi tilanteen. —\nEikö sopisi iltapäivillä?\n\n— Silloinhan neideillä on seurusteluvelvollisuuksia, ja minäkin olen\ntavallisesti kiinni, sanoi luutnantti. — Mutta mennään ensi lauantaina.\n\nMeri vaikeni. Selvittäköön Aissi, koska hän vaati tällaista\npeittelemistä.\n\n— Ei sekään oikein sovi, sanoi Aissi hitaasti.\n\n— Ahaa, neidit ovat unikekoja. Ettekö jaksaisi sentään kerran nousta\naikaisemmin? kysyi maisteri Osmo.\n\n— Minä olen aivan mahdoton aamusilla, sanoi Aissi, jonka tänäkin\naamuna oli ollut pakko nousta kuudelta lukemaan läksyjä. — Ehkä herrat\nsoittavat meille myöhemmin, niin voimme sopia ajasta.\n\nHän ajatteli, että joka voittaa aikaa, voittaa kaikki.\n\nPankinjohtaja Kuusijuuri tuli juomaan nuorten maljaa. Kaunista viiniä\nkimalteli laseissa, sen vakuutettiin olevan raittiusjuomaa.\n\n— Meidän vanhojen mieli tekee tulla virkistymään tänne nuorison\nseuraan. Puhe, joka kuuluu täältä on sointuvampaa ja iloisempaa, kuin\nmeidän pöydässämme.\n\n— Meillä on ollut erinomaisen hauskaa täällä, sanoi Aissi kohteliaasti.\n\n— Päivää tyttöseni, sanoi pankinjohtaja taputtaen häntä olkapäälle. —\nHuomenna ei tarvitse nousta kouluun, eikä läksyt paina.\n\n— Setä pitää meitä yhä pikkutyttöinä, koetti Meri parantaa.\n\nPankinjohtaja puheli vähän aikaa nuorten kanssa ja meni taas omaan\npöytäänsä.\n\n— Minä olen varma siitä, että kun me olemme kolmenkymmenen vuotiaita,\nniin setä kysyy, että luulemmeko me pääsevämme luokalta ilman ehtoja,\nsanoi Aissi ja alkoi puhua miesten ratsastuspuvun eduista.\n\nLuutnantti Moring, joka äsken oli epäillyt Aissia koulutytöksi,\nhuomasi, että sellainen ajatus oli naurettava.\n\nKun palvelustyttö otti pois jälkiruokalautaset, huomasi Meri, että hän\njätti kokoon käärityn paperiliuskan lautasen paikalle.\n\nMeri aukaisi sen ja luki:\n\n Rakas Meri. Niina lupasi viedä tämän kirjeen leivottuna sinun\n leipääsi, niin että tulisi sana vangeilta, jotka mätänevät elävinä\n yläkerran kopissa numero kahdeksan, anna unijuomaa vanginvartijalle\n ja ota avain hänen vyöstään ja tule meidän luoksemme, jotka näännymme\n kahleissamme.\n\n Raili ja Armi.\n\nMeri nauroi ja päätti mennä katsomaan pikku tyttöjä heti, kun\nnoustaisiin aterialta. Kuusijuurilla oli tästä avioliitosta kolme\ntyttöä, jotka olivat hyvin ihastuneita Meriin. Kuusijuuren ja Haaviston\nkesähuvilat olivat vieretysten, ja pikku tytöt uivat ja soutelivat\nMerin kanssa kesäisin.\n\nPian noustiin aterialta, ja Meri näytti tyttöjen viestin Aissille.\n\n— Tule mukaan katsomaan lapsia. Heillä on kuivaa yksinään.\n\n— Ei kiitos. He ovat niin levottomia ja hermostuttavia. Sitäpaitsi\nme saamme pian kuulla laulajatar Uimoa, vastasi Aissi ja kääntyi\nluutnantin puoleen.\n\nKun Meri tuli lasten huoneeseen, ryntäsivät tytöt häntä vastaan.\n\n— Sinä olet kunnon ihminen, kun tulit tänne, sanoi Armi.\n\n— Me emme ole nähneet sinua sataan vuoteen, huusi Raili.\n\n— Mutta nyt Mia näkee, sanoi pienin, joka istui nuoren tytön sylissä.\n\n— Mitä ihmettä! Oletko sinä täällä Tuovi? kysyi Meri ihmeissään.\n\n— Minä olen täällä lasten kanssa, ettei heillä olisi ikävä, sanoi Tuovi\nhämillään.\n\n— Kuinka sinä olet joutunut tänne kulissien taakse?\n\nTytöt vetivät Merin sohvaan istumaan.\n\n— Tuovi on orpo tuhkimo, jonka täytyy ansaita elatuksensa rikkaitten\nkotiopettajattarena, kertoi Armi.\n\n— Me ollaan huonosti kasvatettuja lapsia, jotka rääkätään häntä ja\nkannellaan kaikki asiat äidille, jatkoi Raili.\n\n— Ja äiti toruu häntä ja uhkaa lähettää pois. Tuovi tulee itkettynein\nsilmin ruokapöytään, ja nuori herra huomaa, että häntä on taas kohdeltu\nhurjan epähienosti. — Mutta sitä ei Harri tee.\n\n— Sittenkun hän särkee kalliin maljakon, niin sen hinta vähennetään\nhänen palkastaan.\n\n— Sillä aikaa kun muut mässäävät, niin hän syö mustaa leipää ja silliä,\nsanoi Armi ja näytti syrjässä olevaa pöytää, joka oli kukkuroillaan\nherkkuja.\n\nMeri kuunteli kauhuissaan tätä sanatulvaa.\n\n— Olkaa nyt hupsimatta. Sinähän tunnet tytöt ja heidän\nhulluttelemisensa. He lukevat satuja pitkät illat ja mielikuvitus on\nsen mukaan. Minulla ei ole pienintäkään syytä olla tyytymätön kohteluun\ntäällä. Ruokaa meillä on niinkuin näet, sanoi Tuovi.\n\n— Mikä merkillinen toimi sinulla on täällä? Miksi et tullut muitten\nkanssa päivällispöytään? kysyi Meri.\n\n— Tuovi on tuhkimona täällä, sillä aikaa kuin muut tanssivat linnassa.\nÄiti sanoi, että: »kun lapset nukkuvat, saa soffööri viedä Tuovin\nkotiin», sanoi Raili.\n\n— Ja hän syö täällä armoleipää, jonka hän ansaitsee kovalla työllä,\nlisäsi Armi.\n\n— Ja lihaa ja perunoita, sanoi Mia.\n\n— Tulkaa tänne pienen pöydän ääreen, niin saatte katsoa uutta kirjaa,\nsanoi Tuovi ja järjesti tytöt istumaan. — Me puhelemme täällä sohvalla\nMerin kanssa.\n\n— No, kerro nyt, kehoitti Meri.\n\n— Minä asun rouva Kuusijuuren äidin luona, ettei hänen tarvitsisi asua\nyksinään. Siellä minä syönkin, paitsi päivällistä, sillä silloin minä\nolen täällä.\n\n— Eikö sinulla ole omaa kotia? Minä tiesin, että sinä olit orpo, mutta\nminä luulin, että sinä asuisit sukulaisten luona.\n\n— Lyyli täti on isän serkku ja hän toimitti minut äitinsä luo. Minä\nluen Armin ja Railin kanssa läksyt ja pidän heille seuraa. Sillä\ntavalla minä ansaitsen asuntoni ja ruokani.\n\n— Kuinka kauan sinä olet elänyt tällä tavalla?\n\n— Siitä asti kuin isä kuoli, noin vuosi sitten. Äiti kuoli, kun minä\nolin viisivuotias.\n\n— Mutta kuka sinua muuten — — —? Meri pysähtyi nolona.\n\n— Elättää, tarkoitit. Minua ei kukaan elätä. Asunto ja ruoka minulla on\ntällä tavalla. Kesäksi minä menen opettamaan ehtolaisia.\n\n— Sinä kai perit, niin että saat muut tarpeesi? Suo anteeksi, että minä\nkysyn sellaista, mutta sinun koko elämäsi tuntuu niin hämärältä.\n\n— Minä perin niin paljon, että voin maksaa lukukausimaksut koulussa ja\nylioppilaaksi tultuani elää vielä yhden vuoden.\n\n— Entä sinun entinen kotisi?\n\n— Meillä oli isän kanssa hyvin pieni koti. Kun minä myin tavarat,\nsain juuri näin paljon rahaa. Minä säästin yhden huoneen kaluston,\nliinavaatteet, kirjat, muistoesineet ja talouskalut. Minä perustan\nniillä kodin Peräseinäjoelle tai Sysmään, sitten kun tulen valmiiksi\nkansakoulun opettajattareksi. Minulla on rahaa yhden vuoden oleskeluun\nseminaarissa, ylioppilastutkinnon jälkeen. — Sitten minä olen vapaa ja\nitsenäinen.\n\n— Kamalan jännittävää. Mutta mistä sinä saat rahaa pukuihin ja\nkirjoihin ja eläviinkuviin ja lukkoneuloihin?\n\n— Loma-aikoina minä olen ansainnut opettamalla matematiikkaa\nehtolaisille. Lyyli täti on hankkinut minulle oppilaita.\n\n— Mutta miten ihmeellä sinä ennätät itse lukea?\n\n— Se onkin hankalaa. Minun todistukseni ovat huonontuneet aikalailla\nisän kuoleman jälkeen. Sunnuntaisin minä usein luen monen päivän\nläksyt, kirjoitan aineet ja muut kirjalliset tehtävät.\n\n— Lauantaina kai sinä olet vapaa?\n\n— Niin minä olenkin. Silloin minun täytyisi paikata vaatteita,\nmutta se jää usein tekemättä. Parsia sukkia minä voin täälläkin.\nLauantai-illoista minä nautin vahvasti.\n\n— Ihme, että osaat niin hyvin koulussa.\n\n— Onneksi matematiikka on minun pääaineeni. Luokalle minä en ainakaan\njää. Ruotsi oli ennen vaikeaa, mutta nyt minä osaan sitäkin. Sisäkkö\nNiina on ruotsia puhuva, ja minä harjoittelen puhumalla hänen kanssaan.\n\n— Sinä olet sankari, Tuovi. Merkillistä, että omassa vanhassa luokassa\npiilee niin paljon jännittäviä salaisuuksia.\n\n— Mikä sinusta on jännittävää?\n\n— Että sinä olet orpo ja saat itse suunnitella elämäsi ja aiot raivata\nitsellesi elämänuran ja ansaitset loma-ajoilla ja kannat kaikki\nitseksesi. Ja luokka luulee, että sinä olet ihan tavallinen. Eikö\nsinulla ole epätoivon hetkiä, jolloin puret huulesi veriin?\n\n— Tai revit hiukset päästäsi? kuului Armin ääni lasten pöydästä.\n\n— Minä en ole romaanisankaritar. Elämä on tavallista työtä ja\nahertamista, eikä siinä ole teatterikohtauksia.\n\n— Ai, minä unohdin sinun ihanan äänesi! Sinustahan tulee laulajatar,\nhuudahti Meri.\n\n— Ei tule.\n\n— Koko maailmahan tietää, että sinä olet suuri taiteilijatar.\n\n— Laulajattaria on liikaakin Suomessa.\n\n— Ei sellaisia kuin sinä. Minä käyn usein konserteissa, mutta ikinä\nminä en ole kuullut kenenkään laulavan niinkuin sinä. Kuka sinua on\noikeastaan opettanut?\n\n— Enimmäkseen isä. Hän oli aikoinaan laulunopettaja ja sitäpaitsi\nhyvä viuluniekka. Viime aikoina hän kuului Kajanuksen orkesteriin.\nYhtenä kesänä minä sain ilmaiseksi opetusta. Me asuimme silloin\nRiiassa ja meidän naapurimme oli isän ystävä, joka oli laulunopettaja\nPietarin konservatoriossa. Hän ihastui minun ääneeni ja laulatti minua\ntuntikaupalla.\n\n— Mutta sinähän opiskelet vieläkin.\n\n— Kun isä kuoli myin hänen viulunsa ja niillä rahoilla olen ottanut\nlaulutunteja. Isä iloitsisi varmasti, jos hän tietäisi, että hänen\nrakas viulunsa auttaa minua laulamaan.\n\nTuovi oli niin hartaan näköinen, että Meri istui ääneti.\n\n— Iltan äidillä ei ole läheskään sellainen ääni, kuin sinulla. Se on\nkatkeraa, sanoi hän vihdoin.\n\n— Että hänellä on huonompi ääni? nauroi Tuovi.\n\n— Ei, vain se, että rouva Pohja, jolla on kolme lasta, opiskelee\nPariisissa, ja sinä aiot istua käyttämättä Sysmässä.\n\n— Minä laulan siellä nuorisoseuroissa ja perustan kuoroja.\nOpettajan työ on ihanaa. Ei näin kaupungissa, mutta maalla, jossa\nkansakoulunopettaja on kuin lyhty yössä.\n\n— Karbiidilyhty vai paloöljylyhty?, viisasteli Raili.\n\n— Minä olisin iloinen, vaikka tuikkisin heikosti kuin talikynttilä.\nSitten minä annan konsertin kansakoululla. Urkuri säestää, ja minä\nlaulan hienon pääkaupunkilaisohjelman. Köyhät saavat tulla ilmaiseksi.\n\n— Mutta sinun laulunopintosi jäävät keskeneräisiksi.\n\n— Minä opiskelen tämän ajan Helsingissä. Tietysti olisi ihanaa olla\nvaikka vain vuodenkin ulkomailla, mutta sitä ei voi nyt ajatellakaan.\nEhkä minä sitten ansaitsen niin paljon, että voin ottaa virkaloman ja\nlähteä maailmaan.\n\n— Sinä puhut aivan kuin satavuotias.\n\n— Usein minä haaveilen niinkuin muut nuoret. Mutta luultavasti tekisi\nvuosi ulkomailla minut kelpaamattomaksi Peräseinäjoelle.\n\n— Minusta sinun sieluntilasi on ylevä.\n\n— Älä turhia, Meri. Minä olen usein niin väsynyt kaikkeen, että tekisi\nmieli jättää koulu kesken.\n\n— Etkö sinä käy koskaan huveissa?\n\n— Käyn minä toverikutsuissa ja välistä elävissäkuvissa, kun Lyyli täti\nlähettää minut tyttöjen kanssa.\n\n— Eikö sinulla ole kuivaa täällä, kun alhaalla on suuret juhlat?\n\n— Ei yhtään. Mitä minä tekisin siellä huonosti puettuna ja vieraana\nkaikille? Pikkutyttöjen kanssa meillä on hauskaa täällä.\n\n— Kutsutaan Aissikin tänne, niin me voimme puhella vaikka koko illan.\nMinä olen väsynyt koko komentoon siellä alhaalla.\n\n— Älä taivaan tähden tee sellaista. Aissi on nähnyt minut ennenkin\ntäällä. Hän tervehtii ja sanoo muutaman sanan, mutta hän ei tunnusta,\nettä me olemme luokkatovereita.\n\n— Etkö sinä paljasta häntä?\n\n— Mitä se toimittaisi? Olkoon hän aikaihminen ja maailmannainen.\nLuokalla hän ei ole yhtä suuri tähti.\n\nOvelle koputettiin.\n\n— Saanko tulla sisään? kuului maisteri Osmon ääni oven takaa.\n\n— Tule vain Harri, kunhan et vie Meriä täältä, sanoi Armi.\n\nMaisteri tuli isään.\n\n— Sitäpä minä juuri tulinkin tekemään. Nuoriso alkaa tanssia, tulkaa\nmolemmat alas.\n\n— Kiitos, mutta minulla ei ole sopivaa pukua enkä voi jättää lapsia,\nsanoi Tuovi.\n\n— Meillä on täällä tärkeitä asioita puhuttavana, eikä sellaista turhaa\nsalonkilorua, sanoi Armi.\n\n— No, mistä te olette sitten puhuneet?\n\n— Taiteesta ja urasta ja ulkomaista ja Peräseinäjoesta ja viuluista ja\nperinnöistä, lateli Armi.\n\n— Ja mitenkä Tuovi syö rikkaitten sukulaisten leipää hikipäässä — — —\n\n— Raili, sanoi Tuovi ankarasti. Samassa tuli pankinjohtajan rouva\nsisään.\n\n— Antakaa nyt minulle neuvo. Ajattele, Harri, kuinka harmillista. Neiti\nUimo soittaa aivan kyynillisesti, selittäen, että hän on kylmettynyt.\nMinä olen luvannut vierailleni, että he saavat kuulla oikean\ntaiteilijan esiintyvän tänä iltana. Minä sain niin ensiluokkaisen\nsäestäjän kuin neiti Karlsenin, ja nyt minä saan hävetä.\n\n— Voithan sanoa, että neiti Uimo on kylmettynyt, ehdotti maisteri.\n\n— Se on ihan luonnoton selitys. Laulajattaret sanovat aina olevansa\nkylmettyneitä tai käheitä.\n\n— Siellä on sali täynnä naisia, jotka laulavat, pyydä heitä.\n\n— Minä tahdon, että täällä esitetään oikeaa taidetta, ja siihen ei\nyksikään heistä kykene.\n\n— Yksi kykenee, sanoi Meri.\n\n— Kuka se olisi? kysyi rouva epäluuloisesti.\n\n— Tuovilla on ihana, koulutettu ääni.\n\n— Ei, Meri. Minulta puuttuu vielä paljon, sanoi Tuovi.\n\n— Tuovi ei ole laulanut minun kuulteni säveltäkään. Sitäpaitsi hän on\nvielä koulutyttö, sanoi rouva Kuusi juuri.\n\n— Aino Achté oli nuorempi silloin, kun hän hurmasi Helsingin, sanoi\nMeri.\n\n— Minä takaan, että Tuovi laulaa yhtä hyvin kuin kymmenen Uimoa.\n\n— Ei haittaa koettaa, sanoi maisteri ja soitti seinänappulaa.\n\n— Niina on hyvä ja pyytää neiti Karlsenia vaivautumaan tänne, sanoi hän\nsisään tulevalle tytölle.\n\n— Pelkäätkö sinä esiintymistä, Tuovi? kysyi Meri.\n\n— En minä pelkää, jos minä kerran päätän esiintyä. Isä totutti minua\nlaulamaan isoissakin seuroissa, sanoi Tuovi.\n\n— Tästä tulee ihanaa. Sinä hurmaat koko yleisön, ja\nvanhapoikamiljonääri päättää kustantaa sinut laulajattareksi, intoili\nMeri.\n\nArmi ja Raili taputtivat käsiään.\n\n— Tuhkimosta tulee prinsessa, kaikki halkeavat kateudesta, huusivat he.\n\n— Mitä tyhmyyksiä lapset puhuvat? — Mennään nyt viereiseen huoneeseen,\nsiellä on tyttöjen piano. Tässähän neiti Karlsen onkin, sanoi rouva\nKuusijuuri.\n\nKaikki siirtyivät pianon luo. Neiti Karlsenille selitettiin asia ja\nTuovi esitettiin.\n\n— Minä en laula, sanoi Tuovi itsepäisesti.\n\n— Laula nyt ainakin meille, niin saavat nähdä, että sinulla on ääntä,\npyysi Meri.\n\n— Köyhillä sukulaisilla on aina enkelimäinen lauluääni, sanoi Armi.\n\n— Onko neiti laulanut näitä lauluja? sanoi neiti Karlsen ja ojensi\nTuoville nuottivihon.\n\n— Olen, mutta — — —\n\n— Rakas, Tuovi, pyysi Meri.\n\n— No, otetaan tämä Melartinin laulu, sanoi Tuovi.\n\nJa hän lauloi ihanalla nuorella äänellään yhden säkeistön.\n\n— Minua on narrattu. Neiti Havas ei voi olla koulutyttö. Te olette\ntaiteilija. Koulutus ei tietysti ole päättynyt, mutta ääni on\nsuurenmoinen, ja koulu hyvä, sanoi neiti Karlsen ihastuneena.\n\n— Tämä on tosiaankin yllätys, sanoi rouva Kuusijuuri.\n\n— Minä onnittelen sinua, äiti. Hänessä ei ollut pienintäkään\nepävarmuutta ja säveleet ovat täyteläisiä ja puhtaita, sanoi maisteri\nOsmo.\n\n— Enkö minä sanonut, riemuitsi Meri.\n\n— Nyt se alkaa! huusi Armi.\n\n— Mikä? kysyi Meri.\n\nRaili Tuovin muuttuminen prinsessaksi tietysti, selitti Raili.\n\n— Minä olen aivan ällistynyt. Tuovi saa minun uuden iltapukuni,\nse sopii varmaan hänelle. Menkää makuuhuoneeseeni, siellä on\npukeutumistarpeita. Soita, Armi, Niinaa tänne, hän saa auttaa Tuovia,\nsanoi pankinjohtajan rouva.\n\n— Minä en tahdo esiintyä lainapuvussa, enkä muutenkaan sanoi Tuovi.\n\n— Saat puvun lahjaksi ja sitäpaitsi 500 markkaa, jota neiti Uimo vaati.\n\nTuovin aivojen läpi kulki luettelo kaikista niistä tärkeistä\ntavaroista, joita hän tarvitsi. Uudet kengät, sateenvarjo, nuotteja\ny.m. ja hän alkoi epäröidä.\n\n— Tietysti sinä laulat, Tuovi. Me sanomme, että riikalainen nuori\nlaulajatar on saapunut vartavasten tätä juhlaa varten. Sinä loistat ja\nkatoat, järjesti Meri.\n\n— Ja kultainen kenkä putoaa kynnykselle. Mutta kuka on prinssi? kysyi\nArmi.\n\n— Voimme tosiaankin esittää hänet toisella nimellä. Mikä sinun äitisi\nnimi oli? kysyi maisteri Osmo.\n\n— Linda Päld.\n\n— Ainoa, joka voi tuntea hänet, on isä, sanoi Armi.\n\n— Setä ei katso minua koskaan, sanoi Tuovi.\n\n— Sinä siis laulat, sanoi Meri ja veti Tuovin mukaansa.\n\nKaikki muut, paitsi maisteri Osmo ja rouva Kuusijuuri, menivät\npukuhuoneeseen.\n\nNiina toi esille kauniin oranssivärisen iltapuvun. Rouva Kuusijuuri oli\nhyvin laiha, niin että se kävi kuin tehty Tuoville. Niina harsi vain\nnäppärästi hameen lyhemmäksi.\n\nNeiti Karisen kampasi hiukset taiteellisen yksinkertaisiksi. Pikkutytöt\nhäärivät avuliaina tuoden silkkisukkia ja kenkiä.\n\n— Sinä saat minun kenkäni, nämä ovat liian suuret. Minä voin ottaa\nLyyli tädin kengät ja hiihtää varovasti, niillä, sanoi Meri tukkien\npaperia kengänkärkiin.\n\n— Mutta jos kenkä putookin Meriltä, ja prinssi löytää sen? huolehti\nRaili.\n\n— Niin hän ei yritäkään kosia näin isojalkaista tuhkimoa, nauroi Meri.\n\nVihdoin oli kaikki valmista ja laulut valittu, niiden joukossa yksi\nvirolainen. Kaikki menivät alakertaan. Pikku tytöt saivat luvan\nkurkistaa ovesta, palvelijoiden selän takaa.\n\nMerin sydän jyskytti, kun hän seisoi salissa ja odotti Tuovin\nesiintymistä. Aissi seisoi vieressä, ja Meri aikoi ensin varoittaa\nhäntä, mutta jätti sen tekemättä. Olisi hauska nähdä hänen ilmettään\nTuovin tullessa.\n\nMaisteri Osmo tuli Tuovin ja neiti Karlsenin seurassa sisään ja sanoi:\n\n— Saan esittää neiti Linda Päldin Itämeren maakunnista. Neiti Päld on\nluvannut laulaa meille.\n\nTuovi kumarsi sievästi ja seisoi totisena flyygelin ääressä, sillä\naikaa kun neiti Karlsen järjesti nuotteja.\n\nToisen kerran tänä iltana Meri ajatteli, että:\n\n— Näkisipä luokka!\n\nSitten hän katsoi Aissia. Tämä kumartui eteenpäin ja töllisteli silmät\nsuurina. Tuovia ei ollutkaan helppo tuntea. Hiusten uusi muoto,\navokaulainen loistava puku ja tavaton puna muuten kalpeilla kasvoilla,\nmuuttivat aivan ulkomuodon.\n\n— Kuka se on, Meri? kysyi Aissi.\n\n— Linda Päld Riikasta, kuiskasi Meri. Silloin kaikuivat ensimmäiset\nsävelet.\n\n— Se on sittenkin Tuovi, kuiskasi Aissi. Meri pani vain sormen suulleen.\n\nJokainen kuuli heti, että tässä oli ainutlaatuinen ääni. Se oli\nihanasointuinen ja puhdas.\n\nLaulun loputtua olivat kaikki haltioissaan. Huudettiin ja taputettiin\nkäsiä. Pankinjohtajan rouva loisti tyytyväisyydestä.\n\nKun Tuovi lauloi toista laulua, katseli Meri yleisöä. Menestys oli\ntotisesti suuri. Kaikki olivat hurmaantuneet.\n\nMutta yht'äkkiä Meri säpsähti. Hän huomasi salin toisella syrjällä\ntohtori Valon. Jos hän olisi tietänyt sen, ei hän olisi ollut niin\ninnoissaan Tuovin esiintymisestä. Olihan tohtori kuullut hänen laulavan\nkonventeissa, mutta tämä oli liian julkista. Ja vielä vieraalla nimellä.\n\nSeuraavien laulujen aikana hän ei nauttinut paljonkaan. Mutta sitä\ntekivät muut sen sijaan.\n\nTuovi lauloi neljä laulua ja meni sitten suoraa päätä yläkertaan. Sinne\nasti kaikuivat suosionosoitukset.\n\nAlhaalla ympäröivät vieraat rouva Kuusijuuren ja pyysivät häntä\nesittelemään nuoren laulajattaren. Jokainen ylisti sekä ihanaa laulua\nettä esitystä.\n\n— Mistä sinä löysit tällaisen aarteen? kysyi pankinjohtaja vaimoltaan.\n\n— Meri Haavisto suositteli häntä. Neiti Karlsenkin näkyy olevan\nihastunut hänen ääneensä.\n\n— Huomasitko sinä, Lyyli, että hän muistuttaa hiukan Tuovia? Neiti\nPäld on kauniimpi ja pitempi, hänessä on rotua. Mutta jotakin, aivan\nulkonaista, heillä on yhteistä.\n\n— Ehkä hiukan, myönsi rouva.\n\n— Olisi hauska puhua neiti Päldin kanssa. Missähän hän opiskelee?\nMinusta hänessä huomaa hiukan Pietarilaista koulua, sanoi tunnettu\nhelsinkiläinen laulunopettaja.\n\n— Sitä minä en tiedä. Hän pyysi nimenomaan, että sallittaisiin hänen\nvetäytyä pois heti hänen laulettuaan, sanoi rouva Kuusijuuri.\n\n— Sinäkö järjestit tämän teatteriyllätyksen? kysyi Aissi Meriltä.\n\n— Tavallaan. Eikö hän ollut kuin enkeli?\n\n— Minä olen aina sanonut, että hänestä voi tulla hyväkin laulajatar.\n\n— Neidit näkyvät tuntevan tämän uuden tähden. Silloinhan on mahdollista\ntutustua häneen, sanoi luutnantti Moring.\n\n— Hän oli ennen lyhyen aikaa meidän luokkatoverimme. Lapsena hän kävi\nkoulua Räävelissä tai Riiassa. Mutta minä en ole aavistanutkaan,\nettä hän on kehittynyt tällaiseksi laulajattareksi, sanoi Aissi\nrauhallisesti ja kuiskasi Merille:\n\n— Dauphin lähestyy, koetapa nyt selvitä.\n\nTohtori Valo tulikin suoraa päätä tyttöjen luo.\n\n— Mitä täällä arvellaan uudesta tähdestä? kysyi hän tervehdittyään.\n\n— Hän on hurmannut koko seuran. Tohtori ei varmaankaan ole poikkeus?\nsanoi luutnantti Moring.\n\n— Näkyy olevan siivo tyttö, sanoi tohtori.\n\n— Siivo tyttö! Mikä proosallinen nimitys taiteilijoista! päivitteli\nluutnantti.\n\n— Minä otaksun, että hänellä on hyvä matematiikkapää ja fysiikassa hän\nsuorastaan loistaa. Vai kuinka, Meri?\n\nMeri punastui, ja Aissi oli vahingoniloinen.\n\n— Ainakin hän osaa äänioppia, vastasi maisteri Merin sijassa.\n\n— Hän on siis ulkomaalainen. Onkohan hänellä passia? kiusoitteli\ntohtori.\n\n— Hän ei ole tehnyt mitään luvatonta, sanoi Meri, jota alkoi harmittaa.\n\n— Mikä hänen nimensä taas olikaan? Tohtori oli nähtävästi tuntenut\nTuovin ja tahtoi nähdä, olivatko tytöt mukana salaliitossa.\n\n— Hänen nimensä on Tuovi Melinda, esiintyessään hän käyttää äitinsä\nnimeä Päld, sanoi Aissi.\n\nMeri katsoi kiitollisena Aissiin. Väärän nimen käyttäminen olisikin\nollut vaarallinen temppu opettajien mielestä.\n\n— Hyvä, ettei hän ole koulutyttö. Tällainen esiintyminen olisi liian\nsuurenmoinen sellaiselle. Onnittelen häntä menestyksen johdosta.\nHänellä on tavattomat lahjat — etenkin matematiikassa, sanoi tohtori ja\nliittyi ohikulkevan rouvan seuraan.\n\nSekä Meri että Aissi huokasivat helpotuksesta.\n\n— Dauphin oli jalomielinen, sanoi Meri hiljaa.\n\n— Kyllä hän vielä pistelee meitä. Mutta hänen kauttaan sentään harvoin\nsaa suurempia ikävyyksiä, sanoi Aissi.\n\n— Tohtori Valo näyttää olevan merkillinen ihminen. Koulunopettajat\nvainuavat aina rikoksia. Mitä varten hän uteli neiti Päldin passia? Ja\nmatematiikkaa! sanoi luutnantti Moring.\n\n— Ette varmaankaan tahtoisi olla hänen oppilaansa, neiti Lind? kysyi\nmaisteri Osmo.\n\n— En vapaaehtoisesti, sanoi Aissi ja ajatteli tulevia ehtoja.\n\nNyt alkoi tanssi. Aissi tanssi maisteri Osmon, Meri luutnantti Moringin\nkanssa.\n\nHeti tanssin jälkeen Meri juoksi yläkertaan.\n\nSiellä Tuovi hääräili vanha villahame yllään. Hän veti Mian päälle\nyöpaitaa.\n\n— Kerro, Meri, mitä kaikki sanoivat perästä päin, sanoi Armi.\n\n— Kaikki olivat hulluina ihastuksesta. Sinä saavutit maailman suurimman\nmenestyksen, Tuovi. Koko luokka tietää, että sinä laulat ihanasti,\nmutta kukaan ei ole ymmärtänyt, että sinä jo olet suuri taiteilija.\nMinäkin keksin sen vasta sitten, kun sinä seisoit flyygelin vieressä\ntaiteellisesti puettuna ja pään nyökkäyksellä annoit säestäjälle merkin\naloittaa. Kaikkien silmät olivat tähdättyinä sinuun. Ministeri sanoi,\n»ahaa, laulua», ja vanha piispatar siirtyi lähemmäksi.\n\n— Isä paukutti käsiään ja sanoi: »kutsu hänet päivällisille huomenna,\nLyyli», nauroi Armi.\n\n— Yliopiston rehtori kysyi sinun nimeäsi ja sanoi: »veljeskansat ovat\nnyt muodissa täällä», jatkoi Meri.\n\nHän ei kertonut kohtauksesta tohtori Valon kanssa. Kun Tuovi ei\ntietänyt siitä, niin hän oli luonnollisempi koulussa.\n\nRouva Kuusijuuri tuli sisään.\n\n— Sinä suoriuduit oikein hyvin, Tuovi. Mitä minä lupasin sinulle, sen\nsinä saat, sanoi hän.\n\n— Kiitos, Lyyli täti, mutta minä en voi käyttää niin hienoa iltapukua,\nsillä en aio esiintyä enää näin suurissa juhlissa. Mutta siitä 500\nmarkasta olen hyvin kiitollinen, sanoi Tuovi.\n\n— Silloin minä ostan sinulle puvun oman valintasi mukaan. Minkä minä\nlupasin, sen minä täytän. Ole nyt kiltti ja auta lapset levolle.\nArmille voit antaa yskänlääkettä. Soita sitten, niin saat auton kotiin.\nMaanantaina tulet taas lukemaan lasten kanssa. Minun äidilleni ei sinun\ntarvitse kertoa tästä, eikä muillekaan. Minä en tahdo, että niin nuori\ntyttö tulee liian huomatuksi. Hyvää yötä, lapset. Meri voi nyt tulla\nalas tanssimaan, ja rouva Kuusijuuri meni.\n\n— Lyyli täti on kylmä ja karu luonne. Sinä suoriuduit hyvin — siinä\nkaikki. Ei sanaakaan yleisestä ihastuksesta salissa, sanoi Meri.\n\n— Minä en odottanutkaan enemmän. Mitä Aissi sanoi?\n\n— Hän tunsi sinut heti kun aloit laulaa, mutta hän ei ilmaise mitään.\n\n— Nyt sinun täytyy lähteä, Meri.\n\n— Hyvästi Tuovi. Minusta on hauskaa, että minä olen keksinyt sinut.\nMinä tarkoitan kulissientakaista Tuovia.\n\n— Kiitos, Meri, tästä illasta. Sinä olet mukava tyttö.\n\nMeri tanssi vielä tunnin, mutta lähti sitten kotiin vanhempineen.\n\nKotimatkalla sanoi rouva Haavisto:\n\n— Koko ajan, kun tuo riikalainen tyttö lauloi, mietin minä, missä minä\nolen hänet nähnyt. Onkohan hänellä samannäköinen sisar sinun toveriesi\njoukossa?\n\n— Ei ole, sanoi Meri.\n\n— Kaikessa tapauksessa hänellä oli suloinen ääni. Minä otan selkoa\nhänen osoitteestaan. Ehkä hän laulaisi Eläinsuojelusarpajaisissa?\n\n— Minä kuulin että hän aikoo kansakoulunopettajattareksi.\n\n— Silloin sinä olet kuullut väärin, sanoi herra Haavisto. — Nyt olemme\nkotona... Nouskaa autosta.\n\n\n\n\nIX\n\nSUNNUNTAI.\n\n\nHeli meni veljiensä huoneeseen. Veikko soitti jotakin saksalaista\nrallatusta pianolla. Tauno teki työtä jakauksensa kanssa ja Reino luki.\n\n— Minun taiteelliset lahjani pilaantuvat tämän kurjan soittokoneen\nääressä, sanoi Veikko.\n\n— Kyllä se kelpaa »Lieber Hansoille, sanoi Heli. — Mitä aiotte tehdä\ntänään.\n\n— Missä isä ja äiti ovat? kysyi Reino.\n\n— He ovat lähteneet Käpylään vierailulle, sanot Tauno. — Minulla olisi\nkahdeksan mielihalua, mutta jokaiseen tarvitaan rahaa.\n\n— Kutsutaan vieraita, äiti jätti kahvileipää kotiin, ehdotti Veikko.\n\n— Herrasväki Aarniot, vanha neiti Grön ja ukko Sjöberg pankista —\ntavallinen sunnuntaiseura, pilkkasi Tauno.\n\n— Minä tarkoitin hauskoja, ajattelevia ihmisiä. Väinö ja Eila ja\nKestilän tytöt ja Kekku ja Palle meidän luokalta ja joku poika Reinolle.\n\n— Erikoisen ajatteleva seura! nauroi Heli. — Minä en jaksa olla\nsisällä. Se, joka on kyllästetty koulusivistyksellä, kaipaa\nhengittämään kevätilmaa uudella hatulla, joka lankesi minun osalleni\neilen — ihmeen ja äidin kautta.\n\n— Minä aion hengittää kevättä keuhkoilla enkä hatulla, sanoi Tauno ja\nmeni puhelimeen, joka soi.\n\n— Arvataan kuka soittaa, sanoi Veikko. — Minä luulen, että joku pyytää\nmeitä lentämään Rääveliin.\n\n— Pyh, joku rouva tahtoo kai äidiltä tietoja entisestä palvelijasta,\notaksui Heli.\n\n— Ehkä se on poliisi, joka epäilee meitä Hesperiassa tapahtuneesta\nmellakasta. Tauno ajoi eilen polkupyörällä siitä ohi, sanoi Reino.\n\nTauno tuli vilkkaasti sisään:\n\n— Hei, Heli! Pukeudu nopeasti, sillä pian tulee hieno herra hakemaan\nmeitä automatkalle.\n\n— Se oli kiva tikki! huusi Veikko, ja Reino hyppeli ja taputti käsiään.\n\n— Kuka hurmaava olento muistaa meitä yksinäisyydessämme? kysyi Heli.\n\n— En minä ainakaan ole pitänyt häntä hurmaavana, sanoi Tauno.\n\n— Sepä oli onni, että hän nyt on hurmistunut, sanoi Veikko.\n\n— Se olikin Onni, sanoi Tauno.\n\n— Mitä? Kuka? huusivat muut.\n\n— Onni Joki pyysi meitä automatkalle. Hänen isänsä antaa autonsa koko\naamupäiväksi.\n\n— Sinä kai tarkoitat jotakin muuta, jonka ääni muistutti Onnia? sanoi\nHeli epäilevästi.\n\n— Onni se oli. Hän pyysi selvästi Heliä ja minua mukaansa.\n\n— Teitäkö vain? kysyi Veikko hitaasti. Reino katsoi jännittyneenä\nTaunoon, joka nyökäytti päällään.\n\n— Hän ei tietysti tullut ajatelleeksikaan teitä, sanoi Heli. — Ehkä\nhänelle voisi ehdottaa, että tekin tulisitte mukaan.\n\n— Tee se, Heli, innostui Reino.\n\n— Ei ikinä. Minä en ainakaan tyrkytä teitä hänelle. Pukeudu nyt\nnopeasti, Heli, sanoi Tauno.\n\nHeli meni hitaasti eteiseen. Pettymyksen ilme nuorempien veljien\nkasvoilla tärveli koko huvin. Uusi hattukaan ei ollut enää\nmielenkiintoinen.\n\nSamassa kuului alhaalta auton torvi, ja Tauno veti hänet mukaansa.\n\nAlhaalla istui Onni kuljettajan vieressä hienossa Cadillacissa.\n\nHeli huomasi, kuinka kohteliaasti hän nosti lakkiaan.\n\n— Sinä olit kunnon mies, kun keksit ottaa meidät mukaan, sanoi Tauno.\n\n— Tämä on kamalan hienoa, sanoi Heli ja kiipesi sisään.\n\nHän katsoi ylös ikkunaan ja heilutti kädellään veljille, jotka\nkurkistivat ulos.\n\n— Kenen poikia nuo ovat? kysyi Onni.\n\n— Sarkamaan nuorempi polvi. Nyt me olemme valmiit, sanoi Tauno.\n\nHeli voi tuskin hillitä itseään pyytämästä poikien puolesta, mutta\nTauno pudisti varoittavasti päätään, ja auto alkoi liikkua eteenpäin.\n\n— Minne te tahdotte ajaa? Isä suositteli kierrosta Kaivopuistossa ja\nsitten Vanhaankaupunkiin Vantaan jokea katsomaan. Siellä voi juoda\nkahvia kahvilassa, sanoi Onni lisäten nopeasti — isä maksaa sen.\n\n— Eri hyvä ohjelma. Vantaan joki on suurenmoinen tähän aikaan, sanoi\nTauno.\n\n— Mitä ne veljet tekevät siellä kotona? kysyi Onni äkkiä.\n\n— Sitä minäkin ajattelin, sanoi Heli.\n\n— Mitä heistä, kyllä he aina jotakin keksivät, sanoi Tauno kiireisesti.\nOnni kääntyi ohjaajaan päin ja sanoi:\n\n— Ajetaan takaisin Merikadulle. He olivat jo etäällä Speranskin tiellä,\nmutta pian auto palasi Sarkamaan ovelle.\n\n— Ole hyvä, Tauno, mene hakemaan pari kolme veljeä mukaan. Useampia ei\ntänne mahdu, sanoi Onni.\n\n— Ei heitä ole kuin kaksi, sanoi Tauno iloisena ja juoksi pois.\n\n— Kiitos, Onni. Sinä olet jukin hyvä poika, sanoi Heli.\n\n— Sangen harvoin, sillä minä en keksi itsestäni hyviä töitä, niinkuin\nmuut. Miksi sinä et sanonut, että pojat oli otettava mukaan?\n\n— Emme me uskaltaneet tyrkyttää heitä.\n\n— Niinkö? Sehän on merkillistä.\n\nNyt tulikin Tauno onnellisten poikien seurassa. Onni siirtyi sisään\nistumaan, ja Veikko ja Reino mahtuivat ohjaajan viereen, joka seikka\nlisäsi sanottavasti matkan nautintoa.\n\nAuto kiiti tasaisesti eteenpäin. Kaivopuisto oli juhlamielellä. Aurinko\npaistoi, niin että lasit Suomenlinnassa kiilsivät. Kaikki olivat\nloistavalla tuulella, ja pojat edessä puhelivat yhteen ääneen.\n\n— Katsokaa, tuolla kävelee Eila. Huiskutetaan, kun kuljetaan ohi, sanoi\nHeli.\n\nMutta kun he saavuttivat Eilan, käski Onni ohjaajan pysäyttää.\n\n— Mitä nyt? kysyi Tauno.\n\n— Minä näin, että Helin tarkoitus oli ottaa Eila mukaan. Täällä on\nneljä paikkaa sisässä, sanoi Onni.\n\n— Sinä luet minun ajatukseni, se on kaameaa, nauroi Heli.\n\n— Nyt tulee lämmin, Eila kehittää paljon lämpökaloriioja, sanoi Tauno.\nKaikki viittoilivat Eilalle, joka heti hyppäsi Helin viereen autoon ja\nsanoi:\n\n— Hei, tämähän on ihanaa. Sinäkö maksat, Heli? Minulla ei ole\npenniäkään mukanani. Etkö? Entä sinä Tauno?\n\nMolemmat puhutellut pudistelivat päätään.\n\n— Pysäyttäkää heti, että minä pääsen livistämään.\n\n— Eikä kukaan maksa, tämä on minun isäni auto. Etkö sinä erota\nyksityisautoa vuokrakoneesta? kysyi Onni.\n\n— Mitä? Onko täällä muitakin, kuin Sarkamaan sakki? Kuka se on?\n\n— Minä olen Onni Joki, kahdeksannelta luokalta, jos uskot minun\nsanojani, vaikk'et tunne minun kasvojani.\n\n— Kuinka ihmeellä te olette taivuttaneet Onnin tällaiseen\nluonnonvastaiseen menettelyyn? Mitenkä te saitte hänet käsiinne? kysyi\nEila.\n\n— _Hän_ sai meidän käsiinsä.\n\n— Minä olen aina luullut, että Onni esiintyy ainoastaan pulpetin\nääressä tai koulun portaissa ja pihalla. Sillä välin, minä otaksuin,\nettä hän lakkaa olemasta tai muuttuu mustaksi kotkaksi.\n\n— Minä toivon, että sinä tulet tervehtimään minua kotiini tänäpäivänä.\nSilloin saat nähdä, missä minä oleksin koulun ulkopuolella, sanoi Onni\ntotisena.\n\n— Kiitos kutsusta, mutta mieluummin minä syön iilimatoja tai käyn\nkäsikoukkua rehtorin kanssa keskellä Espistä. Sinä olet liian\nsuurenmoinen minulle. Eiköhän tämä autokin ole lumottu?\n\n— Minusta se on lumoava, sanoi Heli.\n\n— Annatko anteeksi, Onni, että minulla on niin huono hatunrämä\npäässäni? Haittaako sinua, että se on haalistunut?\n\n— En minä sellaista huomaa. Eikö se ole tavallinen naisen hattu? sanoi\nOnni.\n\n— Minä olisin vaikka lainannut Helin hatun, jos minä olisin tietänyt,\nettä minä saisin ajaa näin komeasti kaiken kansan nähden.\n\n— Millä minä sitten olisin esiintynyt? kysyi Heli.\n\n— Sinun vaaleat kiharasi olisivat somistaneet minkä hatunpelättimen\ntahansa, sanoi Eila.\n\nOnni katseli Heliä ja ajatteli samaa.\n\n— Kunpa olisi ylioppilas ja omistaisi tällaisen Fordin, sanoi Eila\nheittäytyen leveästi pehmeitä patjoja vastaan.\n\n— Cadillac tämä on — Cadillac, huusivat Veikko ja Reino.\n\n— Oletpa sinä sivistymätön, Eila, kun sekoitat Fordin ja Cadillacin?\nSitäpaitsi se on hurjan epäkohteliasta Onnia kohtaan, sanoi Tauno.\n\n— Nythän vasta me alamme ymmärtää, mikä Onni oikeastaan on. Eilen tekin\nolisitte väittäneet, että hän korkeintaan käyttää raitiovaunua. Mutta\nsen minä sanon, että hienompi minä olisin ollut, jos olisin tietänyt,\nettä sinulla on noin tyylikäs — — — ja Eila viittoili ohjaajan selkää.\n\n— Neiti Meriahosta Peltonen on tyylikäs, sanoi Onni.\n\n— Kiitän, sanoi Peltonen.\n\n— Eikö ole harmillista, ettei tuttavia tule vastaan? Missä opettajat\novat ja koko kahdeksasluokka? Tuo harmaa herra kadehtii meitä, ja tuo\nnuori tyttö kääntyy kaihomielin katsomaan tätä riemukulkua, rupatti\nEila.\n\nSeurue saapui perille. Peltonen jäi autoon, ja muut menivät joelle.\nKaikki ihailivat virtaa, joka oli luomaisillaan jääpeitettään. Pojat\nheittelivät jääkappaleita kivillä ja juoksentelivat pitkin rantaa.\n\nOnni ja Heli kävelivät eteenpäin.\n\n— Elämäkin on täynnä hyrskyjä ja murskautuneita toiveita, niinkuin tuo\nkoski, sanoi Eila tunteellisesti.\n\n— Jääkappaleita, oikaisi Tauno.\n\n— Etkö sinä näe luonnon suuruutta ja ihmisen voimattomuutta, jatkoi\nEila.\n\n— Suunnitteletko sinä kouluainetta? Jos sinun runollinen suonesi\nkuivuu, niin pyydä apua minulta, sanoi Tauno.\n\n— Oletko sinä koskaan ajatellut runollista ajatusta? kysyi Eila\nhalveksivasti.\n\n— En vapaasta tahdostani, ainoastaan Pytyn käskystä.\n\n— Toisen määräyksestä ei ikinä synny tosirunoutta. Koetapa nytkin pukea\nsanoihin tunteesi.\n\n— Mikä kumma siitä estää. Kuuntele hartaasti: Syvyyden lähteet\npulppuavat jalkaimme alla. Vesipisarat kastelevat Vikingillä\nkiilloiteltuja kenkiämme, ja Vantaan vapautettu hengetär laulaa\nvoittolauluaan. Liikutuksen kyynelet virtaavat pitkin Eilan pasuuna\nenkeli-poskia, kun solakka, hienopiirteinen nuorukainen puhuu kevään\ninnoittamia sanoja.\n\n— Sinäkö?\n\n— Luokan vilkkain kieli vaikenee juhlallisen kosken puhuessa omaa\nkieltään. Eilan herkkä mieli ailahtaa kevätauringon ja Peltosen\nvaikutuksesta.\n\n— Sinä osaisit runoilla, kun vain karsisit rumat sanat pois. Miksi sinä\nsekoitat niitä joukkoon? Niinkuin »kengät» ja »Peltonen».\n\n— Ne sointuvat yhtä hyvin kuin muutkin. Mutta katsos tuonne päin. Heli\nja Onni viittoilevat meille tuon tuvan luota.\n\nKaikki kiiruhtivat kohti tupaa. Siellä oli kahvila, jossa Heli ja\nOnni olivat varanneet pöydän ikkunan vieressä. He olivat jo tilanneet\nkahviakin koko seuralle.\n\n— Maksaako Onni? kuiskasi Eila Helin korvaan, mutta niin äänekkäästi,\nettä kaikki kuulivat.\n\n— Kyllä minä maksan, sanoi Onni.\n\n— Ihanaa! Sinä olet jukin sivistynyt. Pienessä kahvilassa oli muitakin\nihmisiä. Tarjoilijattaret olivat kansallispukuisia.\n\nEila ja pikkupojat puhuivat kilpaa. Muut saivat tuskin puheenvuoroa.\n\n— Mitä sinä tukit taskuusi, Reino? kysyi Heli äkkiä.\n\n— Vähän wienerleipää. Minä annan sen Peltoselle, jonka täytyy vahtia\nautoa.\n\nKaikki nauroivat, ja Onni sanoi:\n\n— Minä lähetin jo tarjoilijattaren viemään hänelle kahviannoksen.\n\n— Sinähän osaat esiintyä ihan kuin hurjan hieno herra! Oletko sinä\nyhtään tavallinen, niinkuin me? kysyi Eila.\n\n— Mitenkä tavallinen?\n\n— Että sinulla on paras ystävä, jolle kerrot salaisuuksia ja pelkäät\ntorumisia kotona ja ostat viimeisillä rahoillasi karamelleja ja hävität\nsaksan vihon, juuri kun on mentävä kouluun ja semmoista.\n\n— En minä ole sellainen. Mutta onko se tavallinen koululainen? sanoi\nOnni.\n\n— Ainakin minä olen sellainen ja minä olen normaali koululaistyyppi,\nvakuutti Eila.\n\nYleinen nauru keskeytti hänet.\n\n— Jos otettaisiin keskimäärä luokan todistuksista tai painoista tai\npituuksista, niin siitä ei tulisi Eila Meriahoa, sanoi Tauno.\n\n— Minä tarkoitin luonteelta ja mielenlaadulta ja elämäntavoilta, sanoi\nEila.\n\n— Sinä olet hauskojen koululaisten tyyppi, sanoi Reino.\n\n— Jeh, vahvisti Veikko.\n\n— Pikku pojat ihailevat Eilaa, sanoi Heli. — Hän on täplikäs olento,\njonka pohjaväri on alaluokkalainen, mutta täplät ovat keinotekoisen\nkahdeksasluokkalaisen.\n\n— Katsokaa ulos, pian, pian, huusi Veikko. Kaikki kurottautuivat\nkatsomaan. Vantaalta päin asteli herra ja neiti puhellen keskenään. He\nolivat vielä matkan päässä.\n\n— Deutscheprosa! Minä tunnen hatun, joka oli Iltan päässä Hanhikosken\ntunnilla, sanoi Heli.\n\n— Herra on varmaankin Dauphin. Mennään vakoilemaan puitten taakse,\nsanoi Eila.\n\n— Herra on Père Lachaise, sanoi Tauno, jolla oli hyvät silmät.\n\nOnni oli sillä välin maksanut tarjoilijattarelle.\n\n— Mennään ulos, he tulevat tänne. Minusta on noloa istua täällä niin\nsuurenmoisesti, kun opettajia tulee. Kiitetään sitten Onnia perästä\npäin, sanoi Eila hätäisesti.\n\nKoko seurue riensi ulos auton luo, johon he pysähtyivät odottamaan.\n\n— Deutscheprosa on jalo ihminen, hän jaksaa olla elämän murjomien\nkanssa, vaikka hän mieluummin kävelisi Dauphin'in kanssa ja nauttisi\nkevättunteista, sanoi Eila.\n\n— Ehkä Père Lachaise'illakin on kevättunteita? sanoi Tauno.\n\n— Ei enemmän kuin mustalla taululla luokassa, sanoi Heli.\n\n— Olkaa vaiti, he huomaavat meidät. Rosaprosa tulee tännepäin.\n\nNeiti Welt seuralaisineen tuli kohdalle ja kaikki tervehtivät\nkohteliaasti.\n\n— Onko tämä teidän autonne? kysyi neiti Welt.\n\n— Se on Onni Joen isän ja se on Cadillac ja siinä on oikea ohjaaja ja\nkaikki, ehti Eila ensimmäiseksi vastaamaan.\n\n— Silloinhan teillä on ollut hyvin hauska retki.\n\n— Sillä on ihanaa ajaa. Eivätkö opettajat tahtoisi palata siinä\nkaupunkiin? kysyi Eila toisten kauhuksi.\n\n— Emmehän me kaikki mahdu siihen, sanoi neiti Welt.\n\n— Kyllä me mahdumme. Tauno ja Onni voivat kävellä raitiovaunulle ja\najaa sillä kotiin, järjesti Eila häikäilemättömästi.\n\n— Erittäin kohteliasta teidän isäntäänne kohtaan, nauroi neiti Welt.\n\n— Kyllä me mielellämme, aloitti Onni.\n\n— Ei, ei hyvät lapset. Me olemme vasta tulleet, emmekä palaa vielä.\nHauskaa matkaa vain. Hyvästi, hyvästi. Huomenna tavataan Pole\nPoppenspälerin ääressä, sanoi neiti Welt ja hymyili. Maisteri Kalvo\nnosti jäykästi lakkiaan.\n\nKun opettajat olivat kadonneet kahvilan ovesta, sanoi Eila:\n\n— Deutscheprosa on maailman ihanin ihminen. Hän herättää luonnollista\npelkoa oppilaissa ja toiselta puolen jukin suurta ihastusta. Mitä te\nmurjotatte?\n\n— Sinä olit käki laululinnun pesässä, Eila. Olisit ajanut linnun ja sen\nomat poikaset ulos täältä, sanoi Tauno.\n\n— Minä olin ainoa tästä seurasta, joka osasin käyttäytyä kuin\nmaailmannainen, sanoi Eila.\n\n— Onnin ja minun kustannuksella, sanoi Tauno.\n\n— Minä annoin teille tilaisuuden olla jaloja luonteita.\n\n— Ajattele, minkälainen hautausmaa tunnelma tässä ihanassa Cadillacissa\nolisi ollut Père Lachaise'in varjon alla, sanoi Heli.\n\n— Älkää nyt enää toratko, vaan nauttikaa ennen lähtöä, luonnon suuresta\nrauhasta, jota Vantaan hyrskyt säestävät, sanoi Eila.\n\n— Ja puhvelihärkien mylvinästä aavikolla, sanoi Veikko osoittaen\ntielle, josta kuului autotorvien törähdyksiä.\n\n— Lähdetään jo, joudutti Reino.\n\n— Ennenkuin Eila alkaa tulla uudestaan tunteelliseksi, sanoi Tauno.\n\n— Tämä matka olisi ihana, jos Tauno ei aina ironiseeraisi, vaan\nymmärtäisi toistenkin luonteita, jotka ovat monivivahteisemmat kuin\nhänen, sanoi Eila kiiveten autoon. — Minä menen nyt Peltosen viereen.\n\n— Se onkin parasta, silloin ei kukaan keskeytä sinua. Veikko tulee\nsisään, sanoi Tauno.\n\nAuto pantiin käyntiin.\n\n— Eikö olekin juhlallista, kun meidän elämämme riippuu herra Peltosen\npyörittämisestä? Ajakaa vasemmalle, tuolla on pyöräilijä. Saanko minä\ntäräyttää merkkiä? Minäkin tahtoisin auttaa, ettei herra Peltosella\nolisi yksinään koko työ. Ajetaanpa kilpaa tuon punaisen auton kanssa.\nSaanko minä pitää kiinni herra Peltosen hihasta, kun auto kiertää\nniin jukisti? Ai, kuinka minä pelästyin, älkää törähyttäkö ennenkuin\nvaroitatte minua. Nauttikaa tekin herra Peltonen luonnosta ja\nheräävästä — — — hui, miten läheltä tuo ajuri hipaisi meitä. Älkää\nkääntykö sinnepäin, tuolta voi pujahtaa paremmin, Eila huitoi, ja suu\nkävi yhtä mittaa.\n\nPeltonen pysähdytti auton keskelle tietä. Hän katsoi kysyvästi Onniin\nja sitten Eilaan.\n\n— Parasta että Eila ja Veikko vaihtavat paikkaa, muutoin tapahtuu\nonnettomuus, sanoi Onni avaten auton oven.\n\n— En minä tahdo vaihtaa, täällä on paljon jännittävämpää olla.\n\n— Tule nyt sisään, Eila. Sinä hermostutat ohjaajaa, sanoi Heli.\n\n— Minähän vain neuvon, mitenkä hänen on ajettava, Silläaikaa kun hän\nkatselee rattia. Eikö niin herra Peltonen?\n\n— Ei, neiti, sanoi Peltonen.\n\n— Nostakaa, pojat, hänet tänne sisään, sanoi Heli.\n\n— Ei saa koskea minuun, sanoi Eila ja kiipesi harmissaan sisään.\n\n— Tämä oli eri kiva tikki, sanoi Veikko.\n\nMatkaa jatkettiin, ja Eila istui viisi minuuttia vaiti ja puri\nalahuultaan. Sitten hän alkoi taas:\n\n— Katsokaa, tuossa ohjaa tyttö autoa, ja minä en saisi istua edes\nohjaajan vieressä. Tuolla kulkee yhdeksäsluokkalaisia. Päivää, päivää.\nNe ovat sitten ylpeätä väkeä. Niinkuin he olisivat Helsingin tärkeimmät\nihmiset. Mutta ensi vuonna sitä ollaan itse yhdeksäsluokkalaisia, jos\nalgebra ja ruotsi vain sen sallivat.\n\nNäin kului matka kaupunkiin takaisin.\n\n— Ole hyvä ja pysähdytä Heikin- ja Simonkadun kulmaan. Minä menen\nKestilän tytöiltä lainaamaan hauskan kirjan, sanoi Heli Onnille.\n\n— Hyvä.\n\n— Minne minä joudun? On kamalan kuivaa nousta autosta keskellä\nkaupunkia, kun muut ajavat omalle ovelleen? kysyi Eila.\n\n— Anna Peltoselle osotteesi, niin hän vie sinut ensin kotiin. Te ajatte\nvarmaankin mielellänne vähän enemmän, sanoi Onni pojille.\n\n— Huisin mielellään. Rakas, Eila, asu Kulosaaressa tai Seurasaaressa,\nsanoi Reino.\n\nSamassa auto pysähtyi, ja Heli hyppäsi alas.\n\n— Peltonen on hyvä ja vie kaikki kotiin. Sitten me emme tarvitse enää\nautoa. Kiitos kyydistä, sanoi Onni ja lähti myöskin pois autosta.\n\n— Kas Onnia! Menetkö sinäkin Kestilän tyttöjen luo? Kiitos\ntaivaallisesta retkestä, huusi Eila.\n\n— Hupsu Onni, kun valitset ennemmin Helin kuin Cadillacin, huusi Tauno.\n\nAuto oli jo täydessä vauhdissa, kuului vain poikien vilkkaat kiitokset.\n\n— Nyt sinä jäit autosta. Ei sinun tarvitse saattaa minua, sanoi Heli.\n\n— Kosken pauhu ja auton surina ja Eilan pärinä ovat liikaa minun\nhermoilleni. Minä kävelen mielelläni kotiin, sanoi Onni.\n\n— Kiitos vain hauskasta retkestä.\n\n— Minusta Eila oli tavattoman lapsellinen ja puhui pötyä koko matkan,\nsanoi Onni.\n\n— Sellainen hän oli aina. Näkisit hänen aineitaan. Ne ovat täynnä\nsuuria ja tavattomia sanoja, mutta niin lapsellisen naiveja, ettei voi\nolla nauramatta. Kerran hän kirjoitti: »Vaikka salama on luonnollinen\nilmiö sähköopin alalta, niin sen ilmestymismuoto kuuluu enemmän\nestetiikan rajojen sisäpuolelle». Toisen kerran hän väitti, että:\n»Urheilu kehittää ruumista antiikin sääntöjen mukaan ja laiminlyö\nhenkistä kehitystä, jonka tärkeyttä se ei ymmärrä.» Minä olen oppinut\nniistä monta lausetta ulkoa.\n\n— Minä en tiedä tovereista paljonkaan muuta, kuin miten he esiintyvät\ntunnilla.\n\n— Silloin sinä olet nähnyt heitä väärässä perspektiivissä.\nVälitunneilla ja konventeissakin heidän olentonsa on luonnoton. Mutta\ntässä on Kestilän ovi. Minun täytyy harpata viidenteen kerrokseen asti.\nHyvästi, Onni.\n\n— Ovatko he luvanneet sinulle sen kirjan?\n\n— Ovat, miten niin?\n\n— Minä haen sen, sanoi Onni kadoten ovesta sisään.\n\nKun ällistynyt Heli aukaisi oven, oli Onni jo toisessa kerroksessa.\n\nOnni soitti ovea ja Siiri avasi.\n\n— Miili, Miili, tule katsomaan. Onni Joki tulee meille ensimmäiselle\nvieraskäynnille, huusi Siiri.\n\n— Päivää, Siiri. Ole hyvä ja anna minulle kirja, jonka te lupasitte\nHelille.\n\n— Oletko sinä tullut tavalliseksi? kysyi Miili, joka kiirehti eteiseen.\n\n— Toinen hupsu kysyy jo sitä minulta. Antakaa nyt kirja minulle, minä\nannan sen Helille, sanoi Onni.\n\nSiiri juoksi hakemaan kirjaa ja Miili nauroi ja tuijotti Onniin, kunnes\nSiiri palasi.\n\n— Tässä se on. Minä en käsitä — — —\n\n— Enkä minäkään käsitä — — —\n\n— Kiitos ja hyvästi, sanoi Onni ja lähti.\n\nKun hän palasi Helin luo sanoi tämä:\n\n— Ei kukaan muu luokan pojista olisi ollut noin kohtelias.\n\n— Minulla on pitemmät jalat kuin sinulla. Onko sinusta kuivaa kävellä\npojan kanssa kotiin? Sano vain, niin minä häviän.\n\n— Hauskempihan sinun seurassasi on kuin yksikseen. Sitäpaitsi minä olen\ntottunut alituiseen poikaseuraan kotona. Minkälaiseen seuraan sinä olet\ntottunut?\n\n— Isä on minun paras seurani, mutta hänellä on niin vähän aikaa. Joskus\nminä olen mukana, kun isän liiketuttavat tulevat meille. Kerran kuussa\nminä käyn vanhan tädin luona. Mutta se on rasittavaa, sillä isä tahtoo,\nettä minä joka kerta vien uuden tuomisen hänelle. Se todistaa, että\nminä olen ajatellut häntä.\n\n— Mitä sinä olet vienyt hänelle?\n\n— Hyasintin, tulppaanin, annansilmän, fiikuksen, kaktuksen, palmun,\ntai jonkun muun kukan. Niitä riitti yhdeksi vuodeksi. Seuraavana\nvuonna minä vein kakkuja. Täytyi pitää kirjaa, ettei tullut viedyksi\nkahtakertaa samanlaista.\n\n— Kamalaa, miten tunnollinen sinä olet. Entä sitten?\n\n— Minä aloitin viedä kirjoja hintaluettelon mukaan\naakkosjärjestyksessä. Mutta kuudennen kirjan jälkeen täti kielsi\ntuomasta niitä. Etenkin, kun hän väitti minulla olevan huonon maun.\n\n— Sinä olet mainio. Entä sitten? nauroi Heli.\n\nOnni katsoi muistikirjaansa.\n\n— Sitten seurasi esineitten vuoro: Magneetti, puukko, iso pinkka\nkasvipaperia, kiulu, kumihansikkaat, vernissaa, harava, kompassi,\npelastusvyö, briljantiinia — —\n\n— Lopeta, lopeta jo. Se oli surullinen luettelo. Onko nuo vanhan naisen\ntarvekaluja?\n\n— Onhan nainenkin ihminen.\n\n— Minä olisin tahtonut nähdä hänen ilmeensä avatessaan kääröt.\n\n— Hän on tavattoman kiittämätön. Kukaan ei ole hänelle mieleen. Nyt\nminä aion viedä hänelle apteekkitavaroita. Vanhat romut tarvitsevat\nlääkkeitä. Liikavarvaslaastaria, amoniakkia, mixtuuraa ja sellaista.\nKyllä ne apteekissakin tietävät, mitä laiha, naimaton nainen tarvitsee,\njoka sitäpaitsi on hermostunut ja tunteellinen.\n\n— Kysy mieluummin minulta. Kyllä minä keksin parempaakin vietävää.\n\n— Kiitos, Heli. Tule mukaan sinne, niin minullakin olisi hauskempi.\n\n— Ei sovi. Mitä sinun tätisi sanoisi? Mutta kerro vielä, kenenkä kanssa\nsinä seurustelet.\n\n— Minä opetan korkolaskua eräälle alaluokkalaiselle pojalle.\n\n— Eihän se ole seurustelua, Onni parka.\n\n— No, sitten käy meillä isän serkku maalta. Hän on leskirouva ja ainoa,\njoka kasvattaa minua.\n\n— Millä tavalla?\n\n— Hän käskee minua olemaan iloksi äitivainajalleni ja lukemaan paremmin\nläksyni. »Koeta nyt, Onni, ponnistella, että pääset luokalta. Vaikka\nnäyttäisikin pimeältä, niin älä kadota rohkeuttasi», sanoo hän.\n\nHeli nauroi ääneen.\n\n— Miksi et näytä hänelle todistustasi?\n\n— Mitä se toimittaisi? Minä en ole koskaan tupakoinut, enkä pelannut\nkorttia, ja kuitenkin hän varoittaa kyynelet silmissä minua näistä\npaheista. Tuntikaupalla hän puhuu kaikenlaisista rikoksista, joihin\nihminen voi langeta.\n\n— Minua suututtaisi tuollainen.\n\n— Eihän hän voi tietää minkälaisiin paheisiin minulla on taipumusta.\n\n— Eikö sinulla ole yhdenikäistä seuraa?\n\n— Ei ole, muuta kuin koulussa. Toverit kysyvät joskus neuvoa\nkoulutehtäviin, taikka minä kuuntelen muitten puheita syrjästä.\n\n— Kaipaatko sinä toveriseuraa?\n\nOnni ei vastannut. Hän kulki totisena eteenpäin, ja Helistä tuntui\nomituiselta. Tässä oli hauskannäköinen, etevä poika, jolla oli varoja,\nmihin tahansa. Ja hän oli vailla ystäviä ja seurustelua. Olikohan\nsiihen syynä vain hänen harvapuheisuutensa ja hiljainen olentonsa?\nNäytti siltä, että puheliaat toverit aina tulivat huomatuiksi. Puhuivat\nhe sitten vaikka puuta heinää.\n\n— Tämä aamupäivä on ollut hauska. Ehkä te olisitte enemmän minun\nkanssani, jos minä pyytäisin teitä useammin autoretkille? sanoi Onni.\n\n— Älä puhu turhia. Minusta tämä kävely on yhtä kiva kuin autoretkikin.\nTule meitä tervehtimään kotiin, milloin vain haluat, niin meistä tulee\nhyvät tutut.\n\n— Kuka on sinun ystäväsi?\n\n— Meri on minun paras tyttöystäväni.\n\n— Entä poikaystävä?\n\n— Niitä on monta, mutta ei ketään parasta.\n\nOnni kulki taas vaiti jonkin aikaa ja sanoi sitten:\n\n— Minä tahtoisin aina olla paras kaikessa, mitä minä yritän.\n\n— Sitä sinä oletkin.\n\n— Minä aion pyrkiä jonkun parhaaksi poikaystäväksi. Jonkun, joka oli\nautossa tänä päivänä.\n\n— Eilanko?\n\n— Varjelkoon! En.\n\n— Taunonko vai poikien?\n\n— Miksi en ystäväksi, mutta en parhaaksi.\n\n— Ei suinkaan hän tarkoita Peltosta? ajatteli Heli uskaltamatta kysyä\nenemmän. He olivatkin jo Helin portilla.\n\n— Kiitos vielä kerran hauskasta retkestä, sanoi Heli ojentaen kätensä.\n\nOnni puristi sitä ja aukaisi oven.\n\n— Hyvästi, Heli. Sinun kanssasi minä voin puhuakin.\n\nHeli nyökkäsi hymyillen ovenraosta.\n\n       *       *       *       *       *\n\nIltapäivällä meni Heli tapaamaan toisia Fazeriin. Tauno tulisi muualta\nsinne.\n\nKuljettuaan vähän matkaa hän tapasi Terttu Kosun. He kävelivät samaa\nmatkaa ja puhelivat tulevasta konventista.\n\n— Ei minulla ole paljonkaan huvia siitä. Etenkin kun on\ntanssikonventti. Minusta tanssi on ihanaa, mutta ei silloin, kun muut\ntanssivat ja itse istuu, sanoi Terttu.\n\n— Ilta ja sinähän olette aina poikien seurassa. Tietysti he\ntanssittavat sinua, sanoi Heli.\n\n— He seisovat mieluummin jonossa ja odottavat Iltaa.\n\n— Miksi Ilta aina tahtoo sinut mukaansa?\n\n— Minä olen Iltan astinlauta.\n\n— Erkane hänestä, ole yksin tai sellaisen kanssa, joka ei ole niin\nvalloittava kuin Ilta.\n\n— Minä en voi olla yksin. Ennemmin minä elän vale-elämää Iltan varjossa.\n\n— Tuollaiset ajatukset ovat hassuja toverien kesken. Me olemme kaikki\nkahdeksasluokkalaisia, emmekä toistemme varjoja. Paremminhan sinä osaat\nläksysikin, kuin Ilta.\n\n— Mitä se auttaa, kun hiukset ovat keltaisenpunaiset?\n\n— Pyh. Ajattele, että Ilta saa luultavasti keväällä ehdot algebrassa.\n\n— Mutta ei kesakkoja, niinkuin minä.\n\n— Päätä valloittaa maailma jollakin muulla kuin kauneudella. Kun sinä\naina olet Iltan seurassa, niin sinä opit panemaan liian suurta arvoa\nulkonäölle. Merikin on sievä, mutta hän ei himmennä muita, sillä hän ei\nitse tahdo himmentää.\n\n— Ilta valitsee aina minun pukuni, hän tahtoo, että minäkin olisin\nkaunis.\n\n— Mutta minä annan sinulle neuvon, ettet koskaan osta mitä Ilta\nehdottaa. Hän on itse maukkaasti puettu, mutta sinulle hän valitsee\nkamalia värejä.\n\n— Onko se totta? Mutta hänhän on minun ystäväni.\n\n— Se, joka valitsee punatukkaiselle oranssivärisen kankaan, on ystävän\nirvikuva. Hyvästi Terttu, tästä minä eroan.\n\nKaikki muut olivat jo saapuneet ja istuivat kahvin ja leivosten ääressä.\n\nMeri oli juuri alkanut kertoa tapahtumista Kuusijuuren päivällisillä.\n\nKun Heli oli tervehtinyt, kerrottiin hänelle, mitä muut jo olivat\nkuulleet. Sitten Meri jatkoi ja kuvasi elävästi koko illan tapahtumat.\n\n— Olisitte nähneet Tuovia. Hän oli kuin Marie Antoinette mestauslavalla.\n\n— Sinun vertauksesi ovat hieman suurellisia, Meri, sanoi Tauno.\n\n— Mutta ajatelkaa, että meidän luokallamme on sellainen, joka seisoo\nkeskellä elämän taisteluja, sanoi Heli.\n\n— Mutta tiedättekö, että meidän luokallamme on sellainen, jonka isällä\non Cadillac ja joka pyytää tovereita autoretkelle Vantaan joelle? kysyi\nTauno.\n\n— Monen isällä on autoja. Meillä on Buick, mutta se on enimmäkseen\nmaalla, sanoi Ilkka.\n\n— Mutta tämä toveri on sellainen, joka ei koskaan ole seurustellut\nmuitten kanssa.\n\nIlkka ja Meri arvailivat kilpaa, mutta aina väärin.\n\n— Oletteko te unohtaneet ensimmäisen meistä? kysyi Heli.\n\n— Onni Joki! Kuule, Meri. Tämä on kosto sinun uskomattomasta jutustasi.\nTuovissa paljastuu merkillisiä puolia, ja nyt Onni tekee sellaista,\njota hän ei ole ennen pitkän elämänsä aikana keksinyt. Minä kerron nyt\nmyöskin juttuja. Père Lachaise on kihloissa ja rakastaa, sanoi Ilkka.\n\n— Rosaprosaa, keskeytti Heli. — Mistä sinä sen tiesit?\n\nKaikki nauroivat, niin että viereiset naapurit hymyilivät.\n\n— Minä aioin sanoa: — Notre-Damia.\n\n— Ei nyt sekoiteta totta ja valetta. Minä selvitän asiat, sanoi Tauno\nja kertoi aamullisesta autoretkestä.\n\n— Mutta Père Lachaise ei näyttänyt onnelliselta sulhaselta. Hän oli\nyhtä jylhä, kuin ainakin kateederin takana, eikä puhunut sanaakaan\nmeille. Deutscheprosa ja Dauphin sopivat yhteen, ja pian se nähdäänkin,\nsanoi Heli.\n\n— Meidän pitäisi antaa Dauphinille pieni sysäys, sanoi Ilkka.\n\n— Mutta minusta on kamala vahinko, että koulun ainoa hurmaava opettaja\njoutuu yhdelle naiselle. Nyt häntä ihailee kymmenet ja sadat, mutta\nsitten katoaa koko jännitys, sanoi Meri.\n\n— Oletteko nähneet Dauphinin laatikkoa? Sylva säilyttää sitä, vaikka\nhän itse sanoo jo tutkineensa ihmisten kurjat tunteet ja saaneensa\nniistä kylliksi. Hän ei välitä miehistä, ei edes ylioppilaistakaan, hän\ntuntee heidät jo. Norssit ovat petollisia, ressut keveitä luonteita ja\nyhteiskoulunpojat tyhjänpäiväisiä tanssimestareja, sanoi Heli.\n\n— Mitä Sylvan puheista. Hänen elämänsä on jaettu jaksoihin. Joskus\nhän ajaa niittokoneita isänsä pelloilla ja ratsastelee kuin Valkyria\ntaivaanrannalla, sanoi Meri.\n\n— Vai taivaanrannalla? Miksi ei merenhyrskyillä? kysyi Tauno.\n\n— Toisinaan hän karkaa tukkilautoille, uittaakseen tukkeja luonnon\nhelmassa, jatkoi Meri välittämättä keskeytyksestä.\n\n— Onko hän tehnyt sellaistakin? kysyi Ilkka.\n\n— Hän myi kummeilta saamansa hopealusikat ja lähti Oulunkylään\ntukkipomon luo päästäkseen tämän tukkilautalle. Mutta halpamainen pomo\nsoitti Sylvan isälle, joka ei ymmärtänyt hänen vapauden tarvettaan.\n\n— Pomonko?\n\n— Ei kuin Sylvan. Hänen täytyi palata kouluun. Sitten hänellä oli\nhiljainen aika, jolloin valkoinen paperi sai hänen tunnepurkauksensa.\nSylva kirjoittaa mestarillisesti.\n\n— Kertokaa nyt, mitä Dauphinin arkussa on, sanoi Tauno.\n\n— Meillä on tyttöjen kesken yhdistys, jonka nimi on »Folies Bergéres»,\nja sen tehtävänä on koota Dauphin-muistoja, sanoi Heli.\n\n— Nimi on kuvaava — hullut paimentytöt, sanoi Ilkka.\n\n— Ihastus on aina hullua. Meillä on paljon salassa näpättyjä valokuvia\nDauphinista, useimmat selästä päin. Yhdessä hän puhuu Deutscheprosan\nkanssa ja hymyilee kuin Bakkus tai oikeammin kuin Douglas Fairbanks.\nToisessa hän kumartuu sitomaan kengänrihmaansa. Sitten siellä\non vihkoista leikattuja näytteitä hänen käsialastaan. Niinkuin:\n»huolimattomasti todistettu», »kuvio puuttuu», tai »janat on vedettävä\nviivoittimen avulla». Siellä on vihko, johon kirjoitetaan kaikki\nkultajyvät, jotka hänen suustaan putoavat. Se on Sylvan tehtävä. Meillä\non kokoelma esineitä, joita hän on käyttänyt, pieni kynä, liitu, joka\notettiin pois aina muitten tunneilta, Eilalle annettu kotimuistutus,\njohon tuli mustetahra ja jonka Dauphin heitti paperikoriin, ja hieno\nnenäliina, kertoi Heli.\n\n— Minusta te ette ole rehellisiä, nauroi Tauno.\n\n— Nenäliina on kulunut ja Dauphin pudotti sen käytävään, sanoi Meri. —\nMe annamme sen hänelle takaisin, kun hän menee kihloihin ja kadottaa\nsädekehänsä.\n\n— Tauno, eikö olekin opettavaista nähdä tyttöjen sielunelämän kuiluja?\nkysyi Ilkka.\n\n— Minulle he eivät ole enää arvoituksia, sanoi Tauno varmasti. —\nSisaret paljastavat koko sukupuolen ominaisuudet.\n\n— Saapa nähdä kosiiko Dauphin tänä keväänä? Ilkan ehdotus sysäyksen\nantamisesta ei ole hulluimpia, sanoi Heli. — Mutta mitenkä se\ntapahtuisi?\n\n— Kirjoitetaan kirje ja vihjaistaan, että Père Lachaise kilpailee\nRosaprosasta, sanoi Meri.\n\n— Sellaista ei kukaan usko. Emmekö voisi järjestää heille hengenvaaraa?\nNiinkuin sinä kerroit siitä lääkäristä, Meri, sanoi Ilkka.\n\n— Tai pannaan sanomalehteen, että Rosaprosa on perinyt maatilan, sanoi\nTauno. — Dauphin ennättäisi kosia, ennenkuin asia selvitettäisiin.\n\n— Dauphin on niin jalo, ettei hän huolisi Rosaprosasta, jos tämä olisi\nrikas, vakuutti Meri.\n\n— Jos minä hakkailisin häntä ensi konventissa, niin Dauphin kiirehtisi\nkosimaan, etten minä veisi häntä, sanoi Ilkka.\n\nJa kaikki nauroivat katketakseen, niin että Merin täytyi sanoa:\n\n— Olkaa hiljaa. Tämä on Café de la Paix, ja te häiritsette rauhaa.\nIhmiset katsovat meitä paheksuvasti. Mutta nyt me olemmekin kuluttaneet\ntältä pöydältä syötävät aineet viimeiseen muruun asti. Veto olisi\nmaksettu, mutta pääasia puuttuu, Ilkka.\n\n— Saat sen kotitiellä, sanoi tämä.\n\n— Ei kelpaa. Todistajien on nähtävä, ettet tingi, sanoi Heli.\n\n— Lue ääneen, Ilkka. Nyt me olemme rauhassa tässä sopessa. Ei kukaan\nkuuntele meitä, sanoi Meri.\n\n— No, samapa tuo, sanoi Ilkka vetäen paperin taskustaan.\n\n— Minä en ymmärrä koko asiaa, sanoi Tauno.\n\n— Eikö Heli ole kertonut vedosta? kysyi Ilkka.\n\n— On niinkin, mutta kahvillahan se on kuitattu.\n\n— Meri vaati vielä runon kissasta ja vedosta. Kuunnelkaa nyt:\n\n— Sen tuli olla taiteellinen, ylevä ja hauska, sanoi Heli.\n\n— Tietysti, sanoi Ilkka ja alkoi lukea:\n\n    »Ystävää mä muistan kaksi,\n    kunnes tulen harmahaksi.\n    Yksi musta kissa Kroketti,\n    toinen musta Meri koketti.\n\n    Kissan tapoin kavalasti,\n    tyttö kosti ovelasti.\n    Löipä kanssani hän vetoa,\n    etten unohtaisi petoa.\n\n    Tyttölapsi pojan aina voittaa,\n    jos hän lukee tahi suuta soittaa.\n    Tästälähin kun mä näen koketin,\n    muistan heti kissan, Kroketin.\n\n      Huononpuoleinen on runon taso,\n      kun sen kyhännyt on\n\n                         Ilkka Paso.»\n\n— Hyvä, hyvä! Hauska se oli, sanoi Heli.\n\n— Lopussa ilmeni tavaton vaatimattomuus, sanoi Tauno.\n\n— Minä olen siis maksanut vedon? kysyi Ilkka.\n\n— Ehkä se oli taiteellinen, koska loppusoinnut ovat hienoja, mutta\nminusta se ei ollut ylevä, sanoi Heli.\n\n— Kissarunoksi se on ylevä. Siinä puhutaan tytöstä, joka suri kissan\nkohtaloa ja pojasta, joka sai rangaistuksen pahasta teostaan, sanoi\nIlkka.\n\n— Minä ehdotan, että runo hyväksytään, sanoi Heli. — Miksi sinä\nvaikenet Meri?\n\n— Runo ei puhu totta. Siinä on kieroja asioita.\n\n— Sitä ei kielletty vetoa lyödessä, sanoi Ilkka.\n\n— Sinä siis myönnät, että minä en ole koketti? kysyi Meri.\n\n— Se oli vain loppusoinnun takia.\n\n— Älä ole niin nöyrä, Ilkka. Kaikki tytöt ovat koketteja, sanoi Tauno.\n\n— Paitsi meitä kahta, sanoi Heli.\n\n— Nyt täytyy lähteä kotiin, sanoi Meri. — Kiitos, Ilkka.\n\nKaikki kiittivät ja nousivat lähteäkseen.\n\nKun Meri ja Ilkka olivat eronneet Helistä ja Taunosta, kävelivät he\nhiljakseen pitkin Neitsytpolkua ja sitten Merikatua.\n\n— Sinulla oli tietysti paljon hauskempi eilen? kysyi Ilkka.\n\n— Minä viihdyn parhaiten omien toverieni seurassa. Eilinen ilta oli\nsentään aika jännittävä, sanoi Meri.\n\n— Minusta on kuivaa, kun luokan tytöt alkavat leikkiä aikaihmisiä.\nNiinkuin Aissi ja Tuovi. Ettehän te ole vanhempia kuin mekään.\n\n— Minkä sille mahtaa, kun sielu vanhenee. Aissi on jo tanssinut kuusi\nvuotta. Oikein tanssiaisissa.\n\n— Vanheneeko sielu sellaisesta?\n\n— Tuleehan se aikaihmismäisemmäksi. Mutta ei paremmaksi.\n\n— Käytkö sinä paljon tansseissa?\n\n— En minä käy juuri missään muualla kuin toverikutsuissa, ja ne eivät\nvanhenna sielua. Vaikka tanssisi kuinka paljon. Nyt minä olen perillä.\nAnnahan minulle se runo.\n\n— Sinä et pitänyt siitä.\n\n— Tietysti minä pidin. Ymmärränhän minä leikkiä, sanoi Meri ja otti\nIlkalta runon.\n\n— Hyvästi Meri. Meillä oli mukava iltapäivä.\n\n— Hyvästi ja kiitos vielä kerran.\n\n\n\n\nX\n\nKONVENTTI.\n\n\nOsa luokan pojista oli vetäytynyt omaan luokkahuoneeseen. He olivat\njärjestäneet juhlasalia kuntoon konventtia varten. Näyttämö oli\nkunnossa ja istuinpaikat riveissä. Tytöt hommasivat tarjoiluhuoneessa,\njossa Väinö Ylämäki ja Ville Vainio sekä auttoivat että häiritsivät\nheitä.\n\nKeskellä luokkaa seisoi Olli Suurheimo ja selitti uutta nelilamppuista\nradiokonetta, jonka hän itse oli pannut kokoon.\n\nKaikki muut kertoivat kokemuksistaan ja kokeiluistaan.\n\n— Mitähän koululaiset ennen harrastivat? Kun heillä ei ollut mitään\nkaikesta siitä, joka meitä huvittaa. Ei radiota, ei autoja eikä\nsuojeluskuntaa. Maailma mahtoi olla autio ja tyhjä, sanoi Ilkka.\n\n— Eikä kilpailuja ja ennätyksiä. Tuskin jääpalloluistimia, sanoi Otso.\n\n— Mutta tyttöjä oli, sanoi Jyrki.\n\n— Eipä ollut tyttötovereita, sanoi Olli.\n\n— Eikä ollut smokkia ja lankkikenkiä eikä briljantiiniä, jatkoi Jyrki.\n\n— Onkin turhaa pukeutua tuollaiseen komeuteen tavallista konventtia\nvarten, sanoi Tauno.\n\n— Minä pukeudun itseni tähden, vastasi Jyrki.\n\n— Kylläpä sinulla on vaativainen itse. Minun itseni tyytyy kovaan\nkaulukseen ja silkkinenäliinaan, sanoi Olli ja veti liinan enemmän\nnäkymään takintaskusta.\n\n— Meillä on ilmankin kova kilpailu täällä. Yhdeksäsluokkalaiset\npyrkivät aina ylimmäisiksi kukoiksi. Meidän luokan tytötkin harrastavat\nheitä, sanoi Jyrki.\n\n— Tytöt ovat kanoja, jos he katsovat vaatteisiin, sanoi Olli.\n\n— Kanojahan he ovatkin jokikinen. Nauravat aina ja kikattavat turhasta\nja itkevät yhtä turhasta. Opettajia he hännystävät ja lukevat kuin\nhullut loistaakseen kirjatiedoilla poikien kustannuksella. Meillä on\nniin paljon oikeita harrastuksia, ettemme jaksa lukea joka kirjainta\nläksyissä, sanoi Kai Blå.\n\n— Ja kaikki ovat kuitenkin aina tyttöjen kintereillä. Nytkin he ovat\njuoksuttaneet teitä monta tuntia, sanoi Ilkka.\n\n— Olkoon miten tahansa, mutta tästä lähin minä en passaile tyttöjä.\nKaikki kunnolliset pojat hakevat poikaseuraa, sanoi Kai.\n\nOvenaukkoon ilmestyi Ilta, käsissään kiehkura tekokukkia.\n\n— Olli ja Tauno, tulkaa ripustamaan näitä lamppuihin. Hanki, Ilkka,\nmeille vasara ja nauloja. Otso ja Jyrki kantavat tämän pöydän saliin,\nsiellä on puute niistä.\n\nKaikki pojat tottelivat heti, ja Ilta jatkoi:\n\n— Kai, ole sinä kiltti ja juokse ostamaan viisi arkkia punaista\nsilkkipaperia.\n\n— Minä en nyt ehdi, sanoi Kai.\n\n— Jos tuot paperit, niin saat saattaa minua kotiin, sanoi Ilta ja meni\nsaliin.\n\n— Kas vain! Saan saattaa! murisi Kai ja otti lakkinsa mennäkseen\nostamaan Iltan määräämää paperia. Sitä tyttöä oli mahdoton vastustaa,\netenkin, kun hän lupasi jotakin. Kumma, etteivät muut tytöt keksineet\nkäyttää merensinistä hametta, joka oli koristettu punaisilla reunoilla!\n\nSalissa hommailivat tytöt.\n\n— Hei, Jyrki! Tule siivoomaan näitä roskia näyttämöltä. Sinun\njakauksesi on jo kyllin hurmaava, huusi Sylva.\n\n— Minä olen valmiiksi puettu enkä minä tahdo tärvellä vaatteitani,\nsanoi Jyrki ja seisoi syrjässä, kädet puuskassa.\n\n— Kuka täällä ei ole valmiiksi puettu? Minä en kärsi poikia, jotka ovat\nkeikareja sopimattomissa tilanteissa. Kokoa nopeasti roskapaperit ja\nkanna nämä tikkaat ulos.\n\n— Tuossa on Terttu, hän ei ole liika hieno. Vähäinen tomu himmentää\nvain hänen väririkkauttaan.\n\n— Ole vaiti. Hän kuulee joka sanan, pihisi Sylva.\n\n— Kuka nyt Tertusta välittäisi, sanoi Jyrki.\n\n— Minä en tosiaankaan ole tärkeä henkilö, jota olisi vaarallista\nloukata, sanoi Terttu ja kääntyi Jyrkiin päin.\n\n— Mutta sinä voit olla hyödyllinen henkilö, jos alat siivota näyttämöä,\nsanoi Jyrki ja nauraa hohotti.\n\nSylva asettui silmät säihkyvinä Jyrkin eteen.\n\n— Sinä ylimielinen, inhoittava kiiltomato. Minä opetan sinua solvaamaan\nkunnon tyttöä. Tässä saat, huusi Sylva ja läimäytti korvapuustin Jyrkin\nposkelle.\n\nTästä syntyi sellainen metakka, että kaikki kokoontuivat riitelevien\nympärille.\n\n— Minä vaadin, että Sylva erotetaan konventista, huusi Jyrki\nraivostuneena.\n\nTerttu itki ja koetti selittää, että Sylva oli puolustanut häntä. Hän\npyysi anteeksi Jyrkiltä ja juoksi toisesta toiseen.\n\n— Minä raivostun tuollaiselle rasvatulle ja kiilloitetulle pojalle,\njoka luulee olevansa muita parempi, eikä osaa vahvoja verbejä, eikä\nymmärrä, että ihminen katkeroittuu ikipäiviksi, kun toverit pilkkaavat,\npurkautui Sylvan suusta tulvana.\n\nKohtauksesta ei olisi tullut selvää, ellei neiti Welt olisi tullut\npaikalle.\n\n— Kuinka Sylva käyttäytyy noin hillitsemättömästi? kysyi hän.\n\n— Minä olen itse kokenut, että minua on loukattu sieluun asti. Ja\nsentähden minä en enää perusta ystävistä enkä tovereista. Mutta minä en\nsiedä, että toisia loukataan, sanoi Sylva hiukan rauhallisemmin.\n\n— Kuka on loukannut ketä? kysyi neiti Welt.\n\n— Minä en kantele. Kertokoon Jyrki itse, sanoi Sylva.\n\n— Minä pyysin Terttua auttamaan ja puhuin vähän suorasukaisesti. Mutta\nmitä se nyt merkitsee toverien kesken, sanoi Jyrki. — Mutta Sylva\nkertokoon itse, mitä hän teki.\n\n— Minä löin korvalle, että Jyrki ymmärtäisi, että Tertun punaiset\nhiukset eivät ole muotikaupasta ostetut, niinkuin Jyrkin punainen\nkaulaliina, vaan syntymämerkki, vastoin Tertun tahtoa, selitti Sylva\nsekavasti.\n\nNeiti Welt kyseli ja sai vihdoin asian selville.\n\n— Minusta te sopisitte nyt. Terttu ei ole enää pahoillaan. Sylva\noli kiltti puolustaessaan häntä, vaikka korvapuustit eivät sovellu\nyläluokkalaisille. Jyrki ei ehkä tarkoittanut niin pahaa hänkään.\n\n— Minä sopisin opettajan tähden vaikka kenen kanssa, sanoi Sylva. —\nSaat anteeksi Jyrki.\n\n— Että annoit minulle korvapuustin. Kiitos Sylva, sanoi Jyrki. Älä nyt\ntillitä, Terttu. Minä annan sinulle vetysuperoksiidia, niin voit värjätä\nhiuksesi, sanoi Jyrki.\n\n— Ei, Jyrki. Tuo ei ole oikeata sovinnontekoa, sanoi neiti Welt.\n\n— No, anna kätesi tänne Terttu, sanoi Jyrki.\n\nVihdoin tuli sovinto, ja aika olikin jo kulunut myöhäiseksi, sillä\nihmiset alkoivat saapua.\n\nOpettajilla oli oma pöytä, mutta monet heistä istuutuivat oppilaitten\nseuraan. Oli mukavaa nähdä rouva Pasiluodon nauravan ja puhelevan\nTuovin kanssa. He puhuivat eri opetussuunnista laulun opetuksessa ja\nTuovin äänestä.\n\nRehtori puhutteli useita oppilaita ja kysyi jokaiselta: »Alkavatko\nluvut rasittaa näin lukuvuoden lopussa» ja saatuaan vastauksen hän\nsanoi: »kun kesäloma tulee, saatte levätä». Ja jokainen oli hyvin\niloinen suosion osoituksesta.\n\nJohtajatar, neiti Spont ei ollut läsnä, hänellä oli suruaika.\n\nSitten alkoi ohjelma. Yhdeksännen luokan älyniekka piti puheen,\njossa hän vertaili Helsingin koulujen oppilaita keskenään. Puhe oli\nleikillinen ja erittäin huvittava sentähden, että siinä pisteltiin\nmuita koululaisia ja lopetettiin aina sanoilla: »tätä epäkohtaa ei ole\nmeidän koulussamme».\n\nSeurasi kuvaelma Pilvenveikosta. Tuovi, jolla oli raitainen\npumpuliliina päässään, lauloi Taunon kuolleen ruumiin vieressä. Kaikki\nsujui muuten hyvin, paitsi että kuollut työnsi Tuovin hiukset syrjään,\nkun ne kutkuttivat valuessaan hänen avonaiselle rinnalleen.\n\nTohtori Valo onnitteli Tuovia perästäpäin sanoen:\n\n— Tuovin ääni muistuttaa erään virolaisen laulajattaren ääntä. Hänen\nnimensä on Linda Päld.\n\n— Milloinka tohtori on kuullut hänen laulavan? kysyi Tuovi pelästyneenä.\n\n— Hän esiintyi Riian oopperassa, sanoi tohtori ja meni nauraen pois,\njättäen Tuovin miettimään sanoja.\n\nMyöhemmin kuuli Tuovi Meriltä, että tohtori oli ollut Kuusijuurella ja\nluultavasti arvannut Tuovin olevan Linda Päldin.\n\nNyt alkoi näytelmäkappale. Väinö Ylämäki näytteli suurenmoisesti\npaitsi silloin, kun hän ei osannut osaansa, ja se tapahtui, joka\ntoisessa repliikissä. Terttu oli onnettomasti rakastunut ja huokasi\nvoimiensa takaa, puhaltaen ilmaa vuoroon vasemmasta, vuoroon oikeasta\nsuupielestä. Mutta parhaat olivat Heli ja Yrjö Sinko.\n\n— Minusta Heli on yhtä mainio, kuin Ruth Snellman, sanoi Eila\ninnostuneena ja hakkasi kätensä punaisiksi.\n\n— Yrjö Sinko on yhdeksännen luokan huonoin oppilas, mitenkä hän voi\noppia osansa ja näytellä loistavasti? kysyi Tuovi.\n\n— Taide ei sovi yhteen läksyjen jankkaukseen. Ihminen on usein hyvin\nkehittynyt, vaikka kuiva lukeminen ei suju, sanoi Aissi.\n\n— Esimerkiksi tanssiminen ja maailmannaisena oleminen sujuu hyvin\nhuonollekin oppilaalle, sanoi Ville.\n\n— Toiset eivät edisty koulussa eikä tanssissa, pisteli Aissi takaisin,\nviitaten Villen korkeaan ikään ja kömpelöön olentoon.\n\nNäyttelijät huudettiin esiin, ja innostus oli yleinen.\n\nKun Heli tuli kiittämään tapasi hän Onnin katseen. — Mikä poikaa\nvaivasi? Hän katsoi jäykästi Heliin, eikä taputtanut käsiään. Tuntui\nkuin Heli olisi epäonnistunut, huolimatta toisten ihastuksesta.\n\nVäinö ja Otto ja pari muuta konventtiluokkalaista olivat pukeutuneet\ntarjoilijoiksi. He kulkivat ympäri hännystakkisina, lautasliinat\nkäsivarsilla ja tarjoilivat kahvia.\n\nOdotettu tanssi alkoi kellon käydessä kymmentä.\n\nYhdeksäsluokkalainen puhuja pyysi neiti Weltin tanssiin, ja pian oli\nkoko lattia täynnä tanssivia pareja.\n\nTohtori Valo pyysi Eilan tanssiin.\n\n— Nyt Eila halkeaa ylpeydestä, sanoi Sylva.\n\nKun Eila tuli takaisin, sanoi hän Merille:\n\n— Minkähän tähden Dauphin valitsi juuri minut tanssiin?\n\n— Ehkä se oli sattuma.\n\n— Eivät opettajat toimi sattuman varassa, varsinkaan matematiikan\nopettajat.\n\n— Mikä siihen sitten oli syynä?\n\n— Minussa on varmaankin jotakin, joka herättää erikoista huomiota.\n\n— Sinussa on paljonkin, joka herättää huomiota, ennen kaikkea liukas\nkieli ja ulottuvaisuus avaruudessa, sanoi Tauno.\n\nEila aikoi vastata, mutta jäikin tuijottamaan tanssiviin. Toiset\nseurasivat hänen katsettaan ja näkivät Onnin ja Helin tanssivan\nkeskellä lattiaa.\n\n— Onni Joki tanssii kuin tavallinen poika! Nyt minua ei ihmetytä vaikka\nRehtori ja Pyttykin alkaisivat vedellä shimmyä, sanoi Eila vihdoin.\n\n— Johan hänessä on näkynyt muitakin ihmistymisen oireita, sanoi Tauno.\n\n— Katsokaa kuinka viehättävä pari. Heli on kuin Kalevalan Aino ja Onni\nniinkuin huojuva metsän honka, intoili Eila.\n\n— Mennään mekin tanssimaan, sanoi Tauno kumartaen Merille.\n\n— Anteeksi Tauno, mutta minä tanssin nyt Merin kanssa. Ota sinä Eila,\nsanoi Ilkka.\n\n— Ei tule kysymykseenkään. Minä pyysin ensin Merin tanssiin.\n\n— Mutta minä pyysin jo eilen Meriä tanssimaan jokaisen tanssin tänä\niltana minun kanssani, sanoi Ilkka.\n\n— Minä lupasin vain joka toisen, sanoi Meri.\n\n— Tanssi sinä siis joka toinen minun kanssani, niin minä tanssin ne\nmuut sinun kanssasi, viisasteli Ilkka ja veti Merin tanssiin.\n\n— Tämä on väkivaltaa, Tauno. Minä en mahda sille mitään, huusi Meri ja\nseurasi nauraen Ilkkaa.\n\n— No, tule sitten Eila, sanoi Tauno harmistuneena.\n\n— Kylläpä minä nyt olen haluttu, sanoi Eila ihastuneena, ja ojensi\nkätensä Taunolle.\n\nOnni ja Heli pysähtyivät tanssittuaan monta kertaa salin ympäri.\n\n— Sinähän osaatkin tanssia, Onni, sanoi Heli.\n\n— Minä olen harjoitellut siitä asti, kun sinä käskit minun tanssia\nsinun kanssasi täällä. Taina Helve antoi minulle yksityisopetusta,\nsanoi Onni.\n\n— Totisesti sinä olet ensiluokkainen kaikessa, mitä yrität. Onko\nsinusta kivaa tanssia? kysyi Heli.\n\n— Minä en olisi uskonut, että se on niin hauskaa. Koko elämä alkaa olla\nhauskaa.\n\n— Mutta näytelmistä sinä et välitä.\n\n— Tietysti minä välitän. Tämän iltainenkin kappale oli mukava.\n\n— Mutta näyteltiin kurjasti.\n\n— Et ainakaan sinä.\n\n— Entä ne muut?\n\n— Yrjö Sinko oli hävytön. Hän pyöritti sinua olkapäistä ja puristi\nkäsistä ja oli tunkeilevainen.\n\n— Eikö mitä. Minähän olin hänen morsiamensa. Deutscheprosa oli\nopettanut jokaisen liikkeen.\n\n— Näytteleminen on näyttelemistä, eikä todellista elämää. Ethän\nsinäkään mennyt oikein kihloihin hänen kanssaan, vaikka siltä se näytti.\n\n— Kuta luonnollisempaa taide on, sitä suurempaa se on, nauroi Heli.\n\n— Tuo sopii vain oikeaan teatteriin. Myönnä, että yhdeksäsluokkalaiset\novat pöyhkeitä, etenkin näyttelijöinä.\n\n— Sitävartenko sinä et taputtanut käsiäsi meille?\n\n— Niin juuri. Tanssitaanko taas? kysyi Onni nopeasti, sillä hän näki,\nettä Yrjö Sinko suuntasi askelensa heihin päin.\n\n— Etkö tanssisi kerran Tertun kanssa tänä iltana, pyysi Heli.\n\nSamalla Ilta, joka tanssi Otson kanssa pysähtyi heidän eteensä ja sanoi\nOnnille:\n\n— Miksi sinä et ole ennen tanssinut? Meillähän on aina puute\ntanssittajista.\n\n— Minä en ole koskaan tanssinut muitten kanssa kuin Taina Helven ja nyt\nHelin kanssa, sanoi Onni.\n\n— Sehän on jännittävää, sanoi Ilta ja katsoi loistavin silmin Onniin.\n\n— Nyt on Onni hukassa, kuiskasi Siiri, joka seisoi Helin vieressä.\n\nSamassa tuli Yrjö Sinko kumartamaan Helille. Tämä epäröi hetken, mutta\nnähdessään, että Onni kumarsi Iltalle, hän meni tanssiin.\n\nTämän jälkeen ei Helillä ollut paljonkaan huvia konventissa, vaikka\nYrjö tanssitti häntä ahkerasti. Hän oli tietoinen siitä, että Ilta\nnauroi ja tanssi Onnin kanssa. Luokan pojat koettivat erottaa heitä,\nmutta Ilta osasi aina pitää Onnia lähettyvillään. Heli pysyi salin\ntoisella syrjällä. Tulkoon Onni hakemaan, jos hän haluaa tanssia.\n\n— Vihdoin tuli tohtori Valo, joka oli ahkerasti tanssittanut tyttöjä,\npyytämään Iltaa tanssiin.\n\n— Muistatko sinä, että olet luvannut hurmata Dauphinin, kuiskasi Sylva,\njoka seisoi Iltan takana.\n\n— Sen minä teenkin. Onhan tässä vielä pari tuntia aikaa, nauroi tämä.\nKun tohtori ja Ilta olivat menneet, katseli Onni ympäri salia. Toisessa\npäässä nauroi Heli Yrjön sukkeluuksille. — Olkoon rauhassa. Sitten hän\nhuomasi Tertun, joka puheli Miilin kanssa.\n\nOnni meni ja kumarsi Tertulle, joka hymyili niin, että kasvot\nkirkastuivat.\n\n— Kylläpä tytöt nyt ovat ystävällisiä. Näyttää siltä kuin tanssitaito\nkohottaisi aikalailla ihmisarvoa, ajatteli Onni.\n\nTerttu tanssi todellakin hyvin ja Onni pyysi häntä useita kertoja\ntanssiin.\n\n— Kuka on pyytänyt sinua tanssimaan minun kanssani? kysyi Terttu\nvaatimattomasti.\n\n— Ei siihen tarvitse pakottaa, sinä tanssit mainiosti, sanoi Onni\nvältellen. — Sinä tanssit parhaiten täällä. Sinä ja Heli.\n\n— Ja Ilta?\n\n— Paremmin kuin Ilta.\n\nNyt alkoi huomio kääntyä Iltaan ja hänen pariinsa. Tohtori Valo ei enää\ntanssittanut muita. Tanssien välit he kävelivät käytävässä tai istuivat\nsyrjäisellä sohvalla.\n\n— Kuinkahan Ilta uskaltaa menetellä noin häikäilemättömästi Rosaprosaa\nkohtaan, sanoi Tuovi.\n\n— Nyt näkyy selvästi, että Rosaprosa on hieno nainen. Hän puhelee\niloisesti Père Lachaise'in kanssa ja on ihan luonnollinen, vaikka sydän\nsärkyy pala palalta, sanoi Eila.\n\n— Erotetaan Ilta Dauphinista, sanoi Otso.\n\n— Minä lähestyin heitä pyytääkseni Iltaa tanssiin, mutta hän iski\nminulle varoittavasti silmää Dauphinin selän takana, sanoi Olli, joka\noli ollut pahalla tuulella koko illan.\n\n— Niin, Olli. Ole kohtelias opettajille, äläkä vie heidän suupalaansa,\nilkkui Sylva.\n\nIlkka istui Merin kanssa ikkunalaudalla käytävässä.\n\n— Kaikilla on kamalan hauskaa tänä iltana, sanoi Ilkka. — Eikö olekin?\n\n— Kaikki hymyilevät ja lörpöttävät, mutta sinä et näe pintaa syvemmälle.\n\n— Näetkö sinä?\n\n— Osittain. Minä kerron sinulle, mitä salissa tapahtuu. Rehtori\non kadonnut, vapaa seurustelu oppilaitten kanssa on hänen raskain\nvelvollisuutensa. Notre-Dame kyselee ja kyselee ja saa lyhyitä\nvastauksia, hän ei kuitenkaan karkaa velvollisuuksistaan. Deutscheprosa\non ottanut Père Lachaise'n urakalle, hän kantaa taakkansa nöyränä ja\niloisena. Ilta on tänä iltana »lyönyt hänet laudalta» — saa nähdä kumpi\nlopulta voittaa.\n\n— Otso ja Olli ymmärtävät Deutscheprosan tunteet. He ovat »mörkkiä».\n\n— Ilta aikoikin illan alussa tyytyä heihin ja Taunoon. Mutta sitten\nhän keksi Onnin, joka on uusi tähti vanhassa hahmossa. Minusta oli\nharmillista, että Onni oli niin helppo saalis. Vaikka olisihan minun\npitänyt tietää, että Iltaa ei kukaan vastusta.\n\n— Paitsi Ilkka Paso, pöyhisteli tämä.\n\n— Hm! — No, Heli, joka ensin keksi Onnin, viettää iltansa Yrjön\nseurassa. Onko hänellä hauskaa vai ikävää, sitä en voi arvata Helin\nnaurusta.\n\n— Nauravalla ihmisellä on aina hauskaa.\n\n— Erehdys, ainakin mitä tyttöihin tulee. Kuule nyt eteenpäin. Sitten\nsaapuu itse loistava Valo ja tähti himmennetään. Onni vapautuu\nja tanssii Tertun kanssa. Mistä syystä, on vaikea sanoa. Ehkä\nitsepilkallisessa epätoivossa.\n\n— Mikä merkillinen tila se on?\n\n— Se on monen tila tänä iltana. Esim. Deutscheprosan. Mutta hän kantaa\nsen tyylikkäästi.\n\n— Luuletko sinä, että hän pelkää koulutyttöä? Hän on tietysti aikoja\nsitten selvillä Dauphinistä.\n\n— Onko kuultu mokomaa. Ettei tarvitsisi pelätä Iltaa! Sitä tekee\njokainen tyttö luokalla.\n\n— Kuulepa kuinka nuo seitsemäsluokkalaiset meluavat viereisessä\nluokassa.\n\n— Siellä on neljä, viisi kappaletta, jotka ovat käyneet tanssikoulun.\nNyt heitä haluttaisi koko sydämestään mennä tanssimaan. Mutta mikään\nvoima ei saa heitä liikkeelle. He kainostelevat opettajia ja toisiaan.\nTyttöjä he ovat tottuneet pitämään kiusan esineinä, joista ei ole\nmitään huvia. Nyt olisi kumarrettava heille kohteliaasti ja kohdeltava\nuudella tavalla. Se olisi jännittävän hauskaa, mutta luonto ei ota\ntaipuakseen.\n\n— Sinä taidat, kissa vieköön, nähdä ihmisten läpi.\n\n— Katso Aissia. Hän on puolittain kihloissa. Yläluokilla on aina\nsellainen. Hän tanssii 21 vuotiaan Erkin kanssa. He uivat erillään kuin\nöljypisarat tässä toverimeressä.\n\n— Mutta opettajat, jotka ovat vielä vanhemmat, sopivat hyvin tänne.\n\n— Siinä onkin ero. Aissi ja Erkki kärsivät oppilasasemastaan. Mutta\nopettajilla on tunteita meitä kohtaan.\n\n— Ei aina.\n\n— Minä uskon, että on aina.\n\n— Kestilän tyttöjen kulmalta kuuluu taas naurua.\n\n— Eivätkö he ole liikuttavia?\n\n— Vielä mitä.\n\n— Ajattele, että he ovat hyvin varattomia. Heillä on huonot päät ja\nsaavat lukea kamalasti päästäkseen luokalta. He eivät saa koskaan\nkutsua tovereitaan luokseen, eivät siis tule itse kutsutuiksi\nminnekään. Ja kuitenkin he ovat aina iloisia ja kilttejä. Otso ja Olli\nvoisivat tanssia heidän kanssaan, sen sijaan, että he tuijottavat\nIltaan koko illan.\n\n— Ilta ainakin on täysin onnellinen.\n\n— Hänelläkin on surunsa. Etkö sinä ole lukenut sanomalehtiarvosteluja\nhänen äitinsä konsertista viime viikolla?\n\n— En minä lue sellaista. Mahtaa olla kuivaa, kun äitiä arvostellaan\nlehdissä.\n\n— Etenkin kun arvostelut ovat huonoja, niinkuin nämä. Rouva Pohjan\nääntä sanottiin kuluneeksi, laulaa korkeat äänet väärin, tremuleeraa\nja mitä kaikkea lie ollut. Joku myönsi hänellä olevan jonkin verran\nsoitannollista tajua, mutta ei riittävästi konserttisaliin.\n\n— On siitä se etu, että hän lakkaa laulamasta.\n\n— Älä luule. Terttu oli ollut siellä seuraavana päivänä. Ilta oli\nitkenyt ja sanonut, että hänen äitinsä lähtee nyt opiskelemaan koko\nensi vuodeksi näyttääkseen, mihin hän kelpaa. Viereisestä huoneesta\nkuului kiivasta keskustelua Iltan vanhempien kesken. Lauri uhkasi\nlöylyttää Klemettiä ja Eero sanoi, että: »Paras olisi, jos isäkin\nalkaisi laulaa, niin molemmat lähtisivät ulkomaille.» Siinä kodissa ei\nole koskaan rauhaa. Minä luulen, että Iltakin olisi monessa suhteessa\ntoisenlainen, jos hänellä olisi tavallinen äiti.\n\n— Tule nyt tanssimaan. Soitto alkaa. Minä en enää jaksa kuulla, mitä\npinnan alla piilee, sanoi Ilkka ja hyppäsi alas ikkunalaudalta.\n\n— Katso vielä Sylvaa, joka ei istu hetkeäkään. Hän sanoo olevansa\nerakkosielu ja liehuu sylistä syliin, se on tanssista tanssiin, sanoi\nMeri ja meni Ilkan taluttamana saliin.\n\nIllalla olivat kaikki väsyneet, etenkin konventtitoimikunta. Mutta\nseuraavana päivänä oli lupa ja silloin päätettiin tulla järjestämään\njuhlasali entiseen kuntoon.\n\nOpettajat hyvästelivät, ja tohtori Valo joutui heidän joukkoonsa.\n\nKai meni Iltan luo.\n\n— Muistatko sinä, että minun piti saattaa sinut kotiin? kysyi Kai.\n\n— Tietysti minä muistan, mennään nyt heti, sanoi Ilta, mutta viivytteli\njos jonkinlaisilla verukkeilla.\n\nHän tiesi koko ajan, mitä tohtori Valo teki, vaikk'ei hän katsonut\nsinnepäin. Tohtori aikoo auttaa takin Pytyn päälle, mutta Ville\nennättää väliin. Nyt hän puhuu neiti Weltin kanssa.\n\nIlta koettaa äänetöntä suggeroimista ja hokee ajatuksissaan: »älä saata\nRosaprosaa kotiin, älä saata kotiin, älä saata kotiin.»\n\nPère Lachaise lähestyy ja sanoo jotakin neiti Weltille.\n\n— Nyt minä olen valmis, sanoi Ilta Kaille ja molemmat astuivat alas\nportaita.\n\nIlta nauroi ja puheli vilkkaasti, mutta kuuli kumminkin, että joku\nseurasi portaissa. Olikohan se Dauphin?\n\n— Minä olen kuullut, että sinä halveksit naisia, Kai.\n\n— Ylipäänsä minä olen naisvihaaja, mutta älä ota itseesi. Sinä olet\ntoisenlainen kuin muut.\n\nIlta tiesi, että jos joku poika sanoi häntä toisenlaiseksi kuin muut,\nniin se oli tarkoitettu kohteliaisuudeksi. Terttu sanoi myöskin\nusein, että hän ei ollut samanlainen kuin muut, mutta silloin se oli\nvalitettava seikka.\n\n— Kunnioitatko sinä minua, Kai?\n\n— Kunnioitan hurjasti.\n\n— Minkätähden?\n\nKai ajatteli: Koska sinulla on tuollaiset silmät ja kiharat ja hieno\nhipiä. Se on kuin banaaninkuori, sisäpuolelta.» Mutta ääneen hän sanoi:\n\n— Kun kunnioittaa, niin kunnioittaa.\n\nAskelet takaa lähestyivät.\n\n— Nyt minä huomaan, että minä unohdin historiankirjan kouluun. Juokse,\nhyvä Kai, hakemaan sitä minun pulpetistani. Minä odotan täällä.\n\n— Hyvä on, sanoi Kai ja juoksi takaisin. Takana-astuja tuli Iltan\nrinnalle. Se oli tohtori Valo.\n\n— Iltan saattaja taisi hävitä?\n\n— Kyllä minä voin mennä yksinkin kotiin, sanoi Ilta.\n\n— Ei tule kysymykseenkään. Ilta on lämmin ja kaunis, ja minä kävelen\nmielelläni, sanoi tohtori kaksimielisesti.\n\n— Minusta ilta on lämmin, mutta ei kaunis, sanoi Ilta.\n\n— Sen kauniimpaa minä en ole nähnyt, vakuutti tohtori ja katsoi Iltaa\nsilmiini. He puhelivat niin innokkaasti, etteivät huomanneet Kain\nsaavuttaneen heidät.\n\n— Minä olen kiitollinen, että sain seuraa, sillä totta puhuen minä\npelkään vähän kulkea yksinäni. Koulupojat ovat epäluotettavia\nsaattajia, sanoi Ilta muistaen samalla Kain.\n\nHän kääntyi katsomaan taakseen ja näki tämän astuvan aivan lähellä.\nHarmillista! Hän oli kuullut ainakin Iltan viimeiset sanat.\n\n— Koulupojat eivät ole ainoat epäluotettavat ihmiset, sanoi Kai ja\npyörähti ympäri. — Sinä olet samanlainen kuin muut, ja historiankirjasi\noli varastettu, huusi hän olkansa yli.\n\nIlta oli tottunut siihen, että aina joku pojista oli harmissaan, kun\nei saanut saattaa häntä kotiin. Kain närkästys ei häirinnyt hänen\nmielialaansa montakaan minuuttia. Kotimatka oli ikimuistettava. Vahinko\nvain, että toverit eivät nähneet.\n\nSillävälin oli Terttu sanonut Helille.\n\n— Mennään yhdessä kotiin. Minä arvaan, että Onni aikoo saattaa minua.\nSilloin sinäkin saat nauttia hänen seurastaan. Hän on äärettömän\nintresantti luonne.\n\n— Mistä sinä olet sen huomannut?\n\n— Hän sanoi, että tanssin viehätys ei riipu tytön ulkonäöstä, vaan\nhänen tanssitaidostaan.\n\n— Etkö sinä ole tietänyt sitä ennen?\n\n— Ei muut pojat ajattele niin. Kun olen Iltan kanssa, niin kaikki\ntahtovat tanssia hänen kanssaan, vaikka minä osaan tanssia paremmin.\nOnko kukaan luvannut saattaa sinua kotiin?\n\n— On, Yrjö Sinko. Tauno menee Einen kanssa. Hän sanoi, että Eine on\nsievä seitsemäsluokkalainen kana, joka kaakottaa helppotajuisesti.\nTaunon väsyneet aivot lepäävät hänen kanssaan.\n\n— Katso, Yrjö ja Onni puhuivat keskenään. Mitähän he suunnittelevat?\nNyt he tulevat. Ihme, ettei Ilta vienyt Onnia, hän meni Kai Blån kanssa.\n\nYrjö ja Onni tulivatkin tyttöjen luo.\n\n— Mennään kaikki yhdessä, meillähän on aluksi sama tie, sanoi Yrjö.\n\nTerttu oli kiihdyksissä. Hän puhui melkein yksinään, toisten\nkuunnellessa.\n\nKun Tertun oli erottava, pysähtyivät kaikki.\n\n— Hyvästi Heli ja Yrjö, sanoi Terttu.\n\n— Minä tulen sinua saattamaan, Terttu, sanoi Yrjö.\n\n— Mutta Heli — — — alkoi Terttu.\n\n— Minä huolehdin Helistä, sanoi Onni. — Yrjö on epähieno, kun tunkeutuu\nOnnin ja minun väliin, ajatteli Terttu.\n\nEnnenkuin tytöt huomasivatkaan, olivat he kumpikin saattajineen\neronneet toisistaan.\n\n— Mikä Yrjölle tuli? Hän oli luvannut saattaa minua kotiin, sanoi Heli.\n\n— Minä järjestin asiat näin, sanoi Onni.\n\n— Mistä sinä tiedät, kenen kanssa minä mieluimmin menen kotiin? Yrjö\noli epäkohtelias vaihtaessaan minut noin vain Terttuun, sanoi Heli\nhiukan kiivaasti. Hänestä Onni oli ollut merkillinen koko illan.\n\n— Nyt minä puhun selvää kieltä sinun kanssasi. Kaksi viikkoa minä olen\nharjoitellut hikipäässä idioottista tanssia. Läksyt minä opin öillä tai\nsyödessä tai koulutiellä. Ja kaiken tämän minä olen tehnyt viekkaan\ntytön mieliksi.\n\n— Vai niin. Ja millä tavalla tyttö oli viekas.\n\n— Hän tanssi yhden ainoan tanssin minun kanssani ja loput hävyttömän\nyhdeksäsluokkalaisen kanssa, joka petti sinut kompassista ja meni\nsaattamaan Terttua.\n\n— Sinun muistissasi on vikaa. Sinä olit pyytänyt minua toiseen\ntanssiin, ja sitten tuli Ilta, ja sinä unohdit koko tanssin.\n\n— Ilta melkein tyrkytti itselleen sen tanssin.\n\n— Ei, Onni. Ilta ei tyrkytä. Hän suo armollisesti tanssin kenelle\ntahtoo. Sinä vietit suurimman osan iltaa hänen kanssaan.\n\n— Sinä olit ylösotettu. Sitten minä täytin sinun toivomuksesi ja\ntanssin Tertun kanssa. Mutta hauskaa minulla ei ole ollut muuta kuin\nsen yhden tanssin aikana.\n\nHeli tunsi, että ilta ei kumminkaan ollut aivan kurja.\n\n— Ei riidellä turhista. Onhan meillä parempaakin puhumista, sanoi hän.\n\n— Sano nyt suoraan, olisitko mieluummin kävellyt Yrjön kanssa?\n\nOnni ei puhunut koskaan kevyesti niinkuin muut pojat. Hän lausui aina\nsanat painolla. Niihin täytyi vastata suoraan. Vaikka hän oli ollut\nyksineläjä koulussa, niin hän ei ollut saamaton eikä ujo. Hän oli\npyytänyt heitä autoretkelle ja nytkin järjestänyt tämän kotimatkan oman\ntahtonsa mukaan.\n\n— Vastaa nyt, muutoin tämä matka tulee hyvin jylhäksi, vaati Onni.\n\n— Minä olen ennemmin oman kuin vierasluokkalaisen kanssa, sanoi Heli.\n\n— Se on eri ylimalkaisesti sanottu.\n\n— Sinä vaadit kohteliaisuuksia. Minkähänlaiseksi sinä vielä kehityt?\n\n— Minä aion tulla »tavalliseksi», niinkuin Eila sanoo, vaikk'en aivan\nhänen määritelmänsä mukaan.\n\nHeli ajatteli, että Onnissa oli erikoisuutensa, jota olisi sääli\ntavallistuttaa.\n\n— Minä hullu olen aina tullut yksin kotiin konventista. Enkä minä\nnytkään olisi keksinyt saattaa sinua, jos en minä sattumalta olisi\nkuullut Ilkan sanovan Merille: »Muista ettet lupaa kotimatkaa toiselle.\nMinä teen sinun kanssasi välipuheen koko kouluajaksi.»\n\nHeli nauroi ja kysyi:\n\n— Miksi et ottanut vapaita tyttöjä?\n\n— Ei haluttanut. Vaikka kyllä minä olisin antanut sinun mennä Yrjön\nkanssa, ellei yhtä pientä seikkaa olisi ollut.\n\n— Älä, mikä seikka se oli?\n\n— Sylva Gran.\n\n— Mikä pieni seikka Sylva on?\n\n— Hän sanoi minulle: älä anna Yrjön saattaa Heliä. Vaikka sinä olet\nvanha jöröpukki, niin Heli on niin hölmö, että hän — — —\n\n— Että hän? kysyi Heli.\n\n— Vaihtaa mielellään yhdeksännen luokan suurimman keikarin sinuun.\n\nHeli nauroi ja sanoi:\n\n— Sylva puhui totta.\n\nHe kulkivat puhellen pitkin tyhjiä katuja ja Heli ajatteli, että\nmonellekin nämä kotimatkat olivat hauskimmat konventtiohjelman numerot.\n\nMutta niin ei ollut Ollin ja Otson mielestä, heidän yhdessä kulkiessaan\npitkää taivalta Töölön perimpään pohjukkaan.\n\n— Minusta tytöt olivat tänä iltana erikoisen mölöjä. Poikakoulujen\nkonventit ovat varmaan paljon mukavampia kuin meidän, sanoi Olli.\n\n— Mutta heillä ei ole mitään jännitystä. Ei siltä, että minä välitän\ntytöistä. Pitäisi olla kolmas sukupuoli, joka ei olisi niin harmillinen\nkuin naissukupuoli. Siitä olisi vaihtelua seurustelussa, eikä\ntarvittaisi yhtään tyttöjä. Niistä joutuu aina kiistaan, kun he ovat\nniin hurjan eriarvoisiakin. Punatukkainen poika on ihan yhtä kiva, kuin\nmustakiharainenkin. Mutta niin ei ole tyttöjen laita, filosofoi Otso.\n\n— Ajattele, että Onnikin on alkanut tanssia ja seurustella tyttöjen\nkanssa. Sitä ei olisi uskonut. Kai on ainoa selvä naisvihaaja meillä.\n\n— Vielä mitä! Hän juuri menikin Iltaa saattamaan. Tuollaista tyttöä,\njoka vie opettajalta opettajan, sanoi Otso.\n\n— Kyllä Rosaprosa vielä saa Valon, mutta Ilta ei saa meitä enää\nsaattamaan itseään, vakuutti Olli.\n\n— Selkkaukset poikien kanssa voi järjestää painilla tai muulla\nmukavalla tavalla. Mutta koetapa mennä moukaroimaan tyttöä.\n\n— Saa nähdä, mitenkä Ilta ylihuomenna suoriutuu luokan edessä?\n\n— Kaikki pitävät Rosaprosasta, sanoi Olli erotessa.\n\n— Kyllä Ilta aina selviää. Hän sokaisee kaikki jollakin merkillisellä\ntavalla.\n\n\n\n\nXI\n\nKEVÄTTÄ.\n\n\nToukokuu oli työläs aika kahdeksannelle luokalle. Kokeita oli yhtä\nmittaa, ja mieliala nousi ja laski niitten mukaan.\n\nNyt ne olivat lopussa ja jännitys oli osittain lauennut. Jokainen\ntiesi, mitä ehtoja oli odotettavina, ja suunnilleen muutkin arvosanat.\nYllätyksiä sattui tosin aina todistuksia saadessa.\n\nKoko luokka oli nyt matkalla Merin vanhempien huvilalle saaristoon.\nKestilän tytöt olivat ainoat, jotka puuttuivat. He olivat sairastuneet\ntuhkuriin.\n\n— Se on aivan Miili- ja Siirimäistä saada vasta kahdeksannella luokalla\ntuhkarokko. Heitä lapsettaa aina, sanoi Sylva.\n\n— Millehän he nyt kikattavat? Luultavasti basilleille päin naamaa,\nsanoi Väinö.\n\n— Onneksi heiltä ei mene hukkaan kuin yksi viikko, ja yhdet ehdot\nmieheen he olisivat kuitenkin saaneet, sanoi Heli.\n\n— Kun me olemme saaneet kahvia Merin verannalla, ja Sylva on\ntarkastanut talon eläimet, ja Eila vaikenee, niin minä kerron teille\nuutisen, sanoi Ville.\n\n— Se on ihan Villen tapaista! Kaikki menee häneltä, niin hitaisesti,\nettä muut ehtivät aina edelle. Sinun pitäisi elää kahta vertaa kauemmin\nkuin tavallisen ihmisen saadaksesi sinun elämäntehtäväurakkasi\nvalmiiksi, sanoi Tauno.\n\n— Kerro heti paikalla uutisesi, muuten minä en voi nauttia koko\nlaivamatkasta, sanoi Terttu.\n\n— Onko se jotakin todistuksista?\n\n— Kuka on mennyt kihloihin?\n\n— Eroaako joku opettajista?\n\n— Kuuluko se eläinkuntaan?\n\n— Ikävää vai kivaa?\n\n— Ville on saanut uudet housut tai Pytty kutsuu meidät kahville, arvasi\nTerttu.\n\n— Saatte kuulla sitten kuin minun panemani ehdot on täytetty, sanoi\nVille.\n\n— Se on kovaa! Milloinka Eila vaikenee? Emme siis koskaan saa kuulla\nsitä.\n\n— Nyt minä en puhu sanaakaan koko matkalla, sanoi Eila.\n\n— Minusta Villen menettely on halpamainen. Ihan kuin me olisimme\nuteliaita pikkulapsia, jotka sitten saamme palkinnon, kun hän\nsuvaitsee, sanoi Sylva.\n\n— Mitä halpamaista siinä on, koska te ette ole uteliaita, sanoi Ville.\n\n— Ei ollakaan. Sinun uutisesi on jokin urheiluennätys Turussa tai uusi\nfilmi Kinossa, sanoi Aissi.\n\n— Saanpa nähdä. Tällaista uutista ei ole ollut senjälkeen, kun sota\nsyttyi, sanoi Ville.\n\n— Lauletaan jotakin, niin aika kuluu, ehdotti Tuovi.\n\nLoppumatka kulutettiin laulaen ja päivää, paistattaen etukannella.\n\nRouva Haavisto ja Meri olivat vastassa laiturilla, joka oli aivan\nhuvilan alapuolella.\n\nVerannalla odotti lämmin kahvi kukitetuilla pöydillä.\n\n— On ihanaa, kun saa nauttia kesästä ja kahvista ja merestä ja luokasta\nsamalla kertaa, sanoi Meri.\n\n— Me olemme kuin vapautetut vangit valloitetusta Bastille'stä. Jokin\npieni muodollisuus on vielä käytävä suorittamassa ja sitten me olemme\nvapaat, sanoi Ilta.\n\n— Sangen ehdonalainen vapaus, sanoi Jyrki, joka odotti paria nelosta.\n\n— Etkä sinäkään, Ilta, näytä kuihtuneelta vangilta, joka on virunut\ntyrmässä. Koko olento uhkuu ja kukoistaa kevättä, sanoi Sylva ja veti\nkaksi koiranpentua syliinsä.\n\n— Vaikka luokka surisee kuin mehiläiset, niin tuntuu kuitenkin oudon\nhiljaiselta, huomautti Meri.\n\n— Etkö sinä huomaa, että ensimmäinen viulu on vaiennut? kysyi Ilkka.\n\n— Eila vaikenee! Mikä sinun on?\n\n— Aina minua pistellään puhumisesta, vaikka teillä on kamalan kuivaa,\njos minä en ole pitämässä seuraa teille. Entä te muut? Väinö vaatii\nenemmän luokan huomiota, kuin hänen osalleen oikeudella tulisi. Helin\nkieli on hyvin voideltu, ja Terttukin puhuu enemmän kuin minä. Onni on\nainoa hiljainen, sanoi Eila.\n\n— Minä luovutan sinulle minun puhevuoroni, sanoi Onni.\n\n— Mutta minäpä en aukaise suutani enkä puhu enkä kerro mitään enkä\nvastaa koko iltana, vakuutti Eila.\n\n— Sama temppu, joka kerta, kun me olemme yhdessä. Muistatko sinä,\nkuinka sinä vaikenit Vantaan retkellä? kysyi Tauno.\n\n— Niin minä teinkin. Mutta sinä, Tauno, härnäät minua aina ja olet\nylimielinen.\n\n— Sellaisesta naiset pitävät, sanoi Tauno.\n\n— Vai pitävät? En ainakaan minä, eikä kukaan sivistynyt nainen. Ehkä\nsellainen, joka on alkuihmisen tasolla.\n\n— Sinunhan ei pitänyt puhua, Eila.\n\n— Nyt minä vaikenenkin. Kuuntele sinä kuusten huminaa, jos se on\nsinusta nerokkaampaa, kuin ihmisen puhe.\n\n— Nyt on kahvi juotu. Kerro nyt uutisesi, Ville, sanoi Sylva.\n\n— Kunpa kerrankin tapahtuisi jännittävämpiä asioita kuin tavaroitten\nhäviämisiä ja kuivia arkitapahtumia. Pitkiin aikoihin me emme ole\ntehneet muuta kuin työtä. Minä olen väsynyt huokaamaan taakan alla ja\npuremaan hampaita voimattomassa alistuvaisuudessa, rupatteli Eila.\n\nHeli otti lautasliinan ja kääri sen Eilan pään ympäri ja sanoi:\n\n— Kerro nyt, Ville, niin kauan kuin minä jaksan tukkia tätä tulvaa.\n\nEila nykäisi liinan pois ja sulki tiiviisti huulensa.\n\nVille veti pienen kirjekuoren taskustaan ja sanoi:\n\n— Tässä on uutinen painettuna. Se tuli meille juuri ennen minun\nlähtöäni, sillä meidän perheemme tuntee toisen uhreista.\n\n— Kihlauskortit! Lue heti paikalla. Onko se Dauphin ja — — —\n\nKaikki huusivat ja koettivat ottaa kortteja Villeltä.\n\n— Sulhanen on luokan hyvä ystävä, sanoi tämä ja veti kortit kuoresta.\n\n— Ehkä se olet sinä itse? Ikä ei ainakaan olisi esteenä, sanoi Kai.\n\nKaikki nauroivat, ja Meri sanoi:\n\n— Se on Dauphin, aivan varmaan se on hän. Tue Iltaa, Aissi, ettei hän\npyörtyisi.\n\n— Olkoon kuka hyvänsä, mutta Dauphin se ei ole, sanoi Ilta varmasti.\n\n— Kuulkaa nyt, sanoi Ville ja luki yhdestä kortista.\n\n    Rosa Welt.\n\n— Sittenkin! huusi Eila. Tuovi auta Aissia tukemaan Iltaa, joka...\n\nJa Ville luki edelleen:\n\n    Heikki Kalvo.\n\nSanomaton melu sai rouva Haaviston tulemaan verannan ovelle.\n\nKuultuaan asian hän sanoi\n\n— Onhan se hauska uutinen. Mutta miksi se olisi niin uskomaton?\n\n— Rosaprosa on rakastanut tohtori Valoa neljä vuotta ja kahdeksan\npäivää minun laskujeni mukaan ja luokka ihailee häntä, ja Valo on\nhurmaava. Mutta maisteri Kalvo on synkkä kuin Pariisin hautuumaa. Père\nLachaise, jonka nimen Meri, joka on luokan nero, on keksinyt. Paitsi\nOnnia, joka on koko koulun ja Helsingin nero. Ja nyt tuntuu aivan kuin\nme olisimme saaneet isäpuolen, selvitti Eila suurella vauhdilla.\n\n— Minä olen mielelläni sinun isäpuolesi, Eila, vakuutti Onni.\n\n— Minä tarkoitin tosin Père Lachaise'iä, mutta kyllä sinä siihen\nsopisit yhtä hyvin, ainakin mitä juhlallisuuteen tulee.\n\n— Luokan kaunis unelma on särkynyt, huokasi Terttu.\n\n— Te olette eläneet harhakuvitelmissa. Minä olen aina huomannut, että\nRosaprosan ja Valon välit olivat kuin veljen ja sisaren, sanoi Jyrki.\n\n— Kuule, Heli. Onko meidän suhteemme sellainen? kysyi Tauno.\n\n— Minä luulen, että Dauphin ei koskaan vie Rosaprosan kumia ja kyniä\neikä parsittuja sukkia eikä lainaa rahoja eikä — — — sanoi Heli.\n\n— Top. Ja Deutscheprosa ei pyydä Valoa sytyttämään märkiä halkoja, eikä\nkantamaan taakkoja — — —\n\n— Jättäkää perheriidat yksityiselämän varjoon. Suostukaamme siitä että\nnäiden opettajien välillä on vallinnut ystävällinen, virkatoverillinen\nsuhde. Mutta mitähän hurmaavaa Père Lachaise'issä on? sanoi Olli.\n\n— Kaunis nenä ja syvä sielunelämä, sanoi Ilkka.\n\n— Se sielunelämä on ainakin pysynyt meiltä salattuna. Mutta minä\nluulen, että hän on hallitsijaluonne, joka saa naiset vapisemaan ja\nempimään, sanoi Eila.\n\n— Niinkuin Onnikin ajatteli Terttu.\n\n— Onko sinun nyt kevyt olla, Ilta, kun Dauphin on vapaa? kysyi Väinö.\n\n— Yhtä kevyt kuin parin sadan muunkin yhteiskoululaisen, sanoi Ilta.\n\n— Nolo juttu tämä oli. Mutta eikö lähetetä kukkia Deutscheprosalle,\netenkin kun hän on hoivannut meitä koko lukuvuoden, ehdotti Sylva.\n\n— Se on hyvä keksintö. Lähetetään lemmikkejä ja ohdakkeita,\nkihlautuneitten kuvaannolliset esittäjät, sanoi Kai.\n\n— Ruusuja Rosalle, se on ainoa oikea, sanoi Tuovi.\n\nJa hän sai muitten kannatuksen.\n\nMeri ehdotti kävelyretkeä saaren ympäri.\n\n— Minun jalkani ei ole vielä terve, en minä jaksa kävellä pitkälle,\nsanoi Ilta.\n\n— Sinä voit tulla veneellä. Joku pojista soutaa sinut saaren\nvastaiselle puolelle. Tavataan siellä ison, sileän kallion luona, sanoi\nMeri.\n\n— Minä en ennen tietänyt, että käveleminen rasittaa enemmän kuin\ntanssiminen, sanoi Sylva, joka muisti Iltan saavutuksia tällä alalla.\n\n— Muista, Sylva, että Ilta on poikkeusolento, johon ei voi sovelluttaa\nsamoja lakeja kuin meihin. Hänen jalkansa ei kestä kivisiä polkuja,\nmutta kiiltävä parketti lumoo ne vahvoiksi, sanoi Ilkka.\n\nIlta oli mennyt rantaan, niin että häneltä jäivät nämä puheet\nkuulematta.\n\nOlli ja Otso olivat jo irroittaneet veneen. Toinen auttoi Iltaa siihen\nja toinen heitti äyskärillä vettä veneen pohjalta.\n\nOlli oli jo aikoja sitten unohtanut päätöksensä olla saattelematta\nIltaa. Mutta Kai oli viime konventista saakka karttanut häntä. Nyt hän\nseisoi syrjässä ja katseli.\n\n— Halloo, Kai. Tule tänne neljänneksi, niin vene on hyvässä lastissa,\nhuusi Ilta.\n\n— Minä olen vain viides pyörä vaunuissa, sanoi Kai, ja alkoi kulkea\nrantaan päin.\n\n— Etpä ole kuin tärkeä neljäspyörä, sanoi Ilta. — Tule nyt, niin\nselität minulle eri kaislojen nimiä.\n\nKai ei voinut enää vastustaa. Hän hyppäsi veneeseen, työntäen sen\nsamassa vesille.\n\nToiset alkoivat kierrellä saaren polkuja, nauttien vapaudesta.\n\n— Suloista, kun saa käydä ilman hattua ja polkea luonnollista maata ja\nhengittää muurahaisten tuoksua, sanoi Eila.\n\n— Ehkä Ilta kaartinsa kanssa hengittää kalojen tuoksua, sanoi Tauno.\n\n— Täällä minun parempi minäni herää, unohdan pienet ihmiset ja näen\nluonnon suuruuden, sanoi Sylva ja vihelsi pennuille, jotka seurasivat\nhäntä.\n\n— Mitä suuruutta sinä näet noissa koirissa? kysyi Ville.\n\n— Ne eivät ole sanoneet yhtään epäystävällistä sanaa eläessään. Ne\nelävät ja antavat muitten elää.\n\n— Mutta ne haukkuvat toisiaan, joka on meiltä kielletty, sanoi Väinö.\n\n— Katsokaa täällä on peilityyni lammikko. Tule, Jyrki, ihailemaan\nkuvaasi siinä. Älä vain pudota helmeäsi siihen, niinkuin Adalmiina\nteki, sanoi Meri.\n\n— Minun kauneuteni ei riipu helmestä, niinkuin Adalmiinan, sanoi Jyrki.\n\nKun kävelijät saapuivat kalliolle ei venettä näkynyt, mutta Iltan laulu\nkaikui jo niemen takaa.\n\nKaikkien kokoonnuttua päätettiin ensin ottaa valokuvia. Onni Joki oli\ntuonut hyvän valokuvauskoneen mukaansa ja hän oli tottunut valokuvaaja.\n\nHeli oli väsymätön järjestämään kiintoisia tilanteita.\n\nEnsin otettiin pari yhteiskuvaa, Onni otti toisen ja Ville toisen.\n\nSitten kuvattiin pienempiä ryhmiä. Yhdessä Ilta istuen kallion reunalla\nhiukset hajallaan laulaen ja säestäen itseään, laudanpätkä harppuna.\nAlhaalla veden rajassa makaa Olli silmät ummessa. Siinä on Loreley,\njoka on houkutellut nuorukaisen turmioon.\n\nToisessa kuvassa on Sylva kiivennyt koivuun, pennut kainalossa, ja\nkaikki pilkistävät esiin hiirenkorvien lomitse.\n\nEräässä kuvassa vetävät tytöt köyttä, ja Eila on kellahtanut istumaan.\n\nToisissa painivat Otso ja Tauno tai Ilkka seppelöi puolukkaseppeleellä\nMeriä.\n\n— Järjestäkää nyt kuvaelma Helistä ja Onnista, minä otan, sanoi Ville.\n\n— Sysätään Heli veteen, ja Onni ui pelastamaan. Siitä tulee eläväkuva,\nsanoi Väinö.\n\n— Kyllä minä pelastan, jos Heli vain suostuu kastelemaan itsensä, sanoi\nOnni.\n\n— Tämä ei olekaan uimapuku, vaan minun lähinnä paras pukuni, ja sitä ei\nuhrata Väinön huviksi, sanoi Heli.\n\nVihdoin otettiin hauska kuva Helistä ja Onnista heidän työntäessään\nvenettä rannasta.\n\nKun kuvat oli otettu, istuuduttiin kehään kalliolle, ja Meri asetti\nkaramellilaatikon keskelle.\n\n— Lasketaan, kuinka monenlaista nautintoa meillä nyt on, sanoi Ilta.\n\n— Ruumiillista, sekä sisäistä että ulkonaista — karamellien aiheuttamaa\nja auringon säteitten vaikuttamaa, sanoi Eila.\n\n— Se on kaksi nautintoa, sanoi Väinö ja laski sormillaan. — Muuta minä\nen tunnekaan.\n\n— Entä sielullista, henkevän keskustelun muodossa. Ja tunteellista,\njoka riehuu jokaisen sydämessä, sanoi Eila.\n\n— Nautintoko riehuu? kysyi Tauno.\n\n— Sinä käsität minut tahallasi väärin, sanoi Eila.\n\n— Lasketaan vielä nautintoja. Minusta esteettinen nautinto on\nvoimakkain katsellessamme tätä ihanaa luontoa ja samoin tyttöjen\npukujen ja poikien jakauksien ihanaa luonnottomuutta, sanoi Ilkka.\n\n— Eläimellinen nautinto on myöskin edustettu, sanoi Sylva ja pörrötti\npentujen karvaa.\n\n— Laula, Tuovi, niin me saamme taidenautintoakin, pyysi Meri. Ja Tuovi\nlauloi niin ihanasti, että kaikkien kasvot saivat hartaan ilmeen.\n\n— Kauniisti sinä laulat, vaikka sinun äänesi kuuluu heikolta näin\nisossa salissa, sanoi Kai.\n\n— Ehkäpä Tuovi on kadottanut voimansa senjälkeen, kun hän bobbasi\nhiuksensa? sanoi Terttu.\n\n— Ihan niinkuin Simson, huudahti Heli. — Mutta totta puhuen minusta\nTuovin ääni vetää vertoja Adelina Patille.\n\n— Vai pidit sinä Adelina Patin äänestä, ilkkui Väinö.\n\n— Voihan verrata sellaiseen, jota ei ole kuullut. Etkö ole kuullut,\nettä sanotaan jonkun olevan kauniin kuin Venuksen? Eikä kukaan ole\nnähnyt Venusta, sanoi Heli.\n\n— Nauttikaa nyt ja ajatelkaa, että viikon perästä luokka on vain\nsuloinen muisto. Jokainen saa iloita ja kärsiä ilman toverien\nosanottoa, sanoi Meri.\n\n— Tai kiusoittelua, lisäsi Terttu.\n\n— Niin. Ajatelkaa kuinka kuivaa! Elämässä ei ole suolaa eikä mehua,\nsanoi Heli.\n\n— Minkähän tähden aikaihmiset eivät ole yhtä nerokkaita, kuin esim.\nmeidän luokkamme? aprikoi Sylva.\n\n— Kahdestakymmenestä vuodesta eteenpäin alkaa ihminen tylsistyä. Hän\nvoi tulla tieteellisemmäksi ja käytännöllisemmäksi ja järkevämmäksi.\nMutta mielen kuivuus lisääntyy, kunnes hän on läpeensä ikävä, tuumi\nHeli.\n\n— Minä aion nyt kumminkin tulla aikaihmiseksi. Ehkä jo viikon kuluttua,\nsanoi Aissi.\n\n— Älä, opeta minuakin, sanoi Terttu.\n\n— Minä jään luokalle ja eroan koulusta.\n\n— Luokalle jääminen kypsentää tavattomasti, vakuutti Ville.\n\n— Mutta ei tee aikaihmiseksi. Eroaminen koulusta on ensimmäinen askel\nsitä päämäärää kohti, sanoi Aissi.\n\n— Kuinka monta askelta sinulla on otettavana, Aissi? kysyi Tauno.\n\n— Kolme askelta. Kolmas on, että minä lähden äidin kanssa ulkomaille.\nMinä olen aina toivonut sitä, mutta nyt kun pääsen, tuntuu ikävältä\njättää toverit. Teissä on paljon mukaviakin puolia, jatkoi Aissi.\n\n— Kiitos, Aissi. Meissä on, kissa vie, mukaviakin puolia, nauroi Otso.\n\n— Minusta Aissi on ollut kuin joutsen ankkalammikossa. Laulatko sinä\nnyt joutsenlauluasi, kysyi Heli.\n\n— Niinkuin minä sanoin: Ollaksenne koululaisia te olette hauskoja\ntyttöjä ja poikia. Kun minä palaan Helsinkiin, niin kutsun teidät\njoskus luokseni.\n\n— Kiitos vielä kerran, Aissi. Mutta silloin on välillämme ehkä liian\nsuuri juopa, sanoi Otso.\n\n— Ei se mitään tee. Meillähän on kuitenkin paljon yhteisiä muistoja.\n\n— Sinä olet etevä, Aissi. No, sanohan mikä oli se toinen askel? Sinä\nhyppäsit sen yli, sanoi Ilkka.\n\n— Siitä kerron vain vaitiololupauksen jälkeen. Se on salaisuus.\n\nKaikki vakuuttivat vaikenevansa.\n\n— Teille on niin vaikea kertoa oikeita asioita. Hienotunteisuus ei ole\nluokan vahvin puoli, sanoi Aissi.\n\n— Sano nyt jo. Me ollaan hurjan hienotunteisia. Aiotko filmata\ntrikoovaatteissa? kysyi Eila.\n\n— Siinä on Eilan hienotunteisuutta! No, minä kerron teille asian, mehän\nolemme tovereita, ja minä olen hempeämielinen näin eronhetkellä. — Minä\nolen kihloissa.\n\nToinen salamanisku samana päivänä! Kaikki istuivat vaiti ja\ntuijottivat. Eilan kieli alkoi ensiksi liikkua:\n\n— Hassua! Etkö sinä sulattanut Rosaprosan yllätystä? Ai, tosiaankin,\nmeidänhän tuli olla hienotunteisia. Toivotan onnea omasta ja luokan\npuolesta. Kuka on sinun sulhasesi? Kenraali vai laivaston ylipäällikkö?\n\n— Johannes Norr.\n\nNyt luokka alkoi tointua. Jokainen kyseli ja uteli. Tytöt syleilivät\nAissia, ja pojat olivat hiukan noloja.\n\n— Minun isälläni on virastotoveri, tohtori Norr. Mutta hän on vain\nhiukan nuorempi isää ja minä kutsun häntä sedäksi, sanoi Meri.\n\n— Se on juuri minun sulhaseni. Me menemme syksyllä naimisiin, sanoi\nAissi rauhallisesti.\n\n— Kamalan jännittävää! Oletko sinä rakastunut? kysyi Terttu.\n\n— Tietysti ja Johannes on myöskin. Hän on hyvin tyylikäs. Puhuu\nvieraita kieliä ja soittaa viulua kotitarpeeksi.\n\n— Tohtori Norrhan on hurjan rikas, sanoi Meri.\n\n— Se ei vähennä hänen arvoaan, sanoi Aissi.\n\n— Sinä olet onnenpoika, kun satuit rakastumaan tyylikkääseen ja\nrikkaaseen mieheen. Minä aavistan, että minä ihastun keuhkotautiseen\nkonttoristiin, jolla on äiti ja halvattu sisar elätettävänä, sanoi Eila.\n\n— Miltä tuntuu, Aissi? Kerro aivan tarkasti. Oletko sinä\nhalkeamaisillasi tunteista ja jännityksestä? kysyi Heli.\n\n— En minä ole ollenkaan sellainen luonne. Minä olen onnellinen ja\ntyytyväinen, mutta en hupsu, sanoi Aissi.\n\n— Minä luulin, että kihlaantuneet hykertäisivät käsiään koko ajan,\nsanoi Väinö.\n\n— Eikö ole hauskaa, että ollaan yhteiskoulussa? Poikakouluissa ei\ntapahdu koskaan tällaista, sanoi Ilkka.\n\n— Mitä muuta iloa meillä on tällaisesta, kuin että toveri eroaa\nkoulusta? kysyi Kai.\n\n— Se on tietysti jännittävää, sanoi Ilkka.\n\n— Eikö sinusta ole noloa jättää näin nuorena elämän ilot ja tyytyä vain\nkoti-iloihin? kysyi Ilta.\n\n— Minä olen jo nauttinut nuoruuden huveista: tansseista, hakkailusta,\nratsastuksesta. Nyt minä täytän 19 vuotta, vietän puoli vuotta\nulkomailla ja alan elää uutta mielenkiintoista elämää. Me saamme ison\nseurustelupiirin, hienon kodin ja paljon ulkomaalaisia tuttavia, sanoi\nAissi.\n\n— Kuulkaa pojat! Tällaisiksi meidän tyttötoverimme tulevat käden\nkäänteessä. Kuinka me pysymme heidän tasallaan? kysyi Olli.\n\n— Aissi on aina ollut meistä edellä, paitsi algebrassa ja sellaisessa,\nsanoi Meri.\n\n— Minusta me muut olemme vielä pikkutyttöjä, jotka nauravat ja\nhupsuttelevat, kun vain on tilaisuutta. Eikö teillä ole lisää\nkihlauksia kerrottavana? Ei kaks kolmatta, sanoi Heli.\n\n— Minulla on myöskin vähän kerrottavaa itsestäni, jos se huvittaa\nteitä? sanoi Tuovi.\n\n— Hei, Tuovi, saanko onnitella. Onko sulhasesi Helge Lindberg? huusi\nEila.\n\n— Minä en ole kihloissa enkä ehdi ajatellakaan sellaista. Mutta minä\nvoin luultavasti jatkaa lauluopintojani.\n\n— Sehän on hurjan hauskaa. Saitko kiedotuksi jonkun taiteensuosijan\nKuusijuuren tansseissa? kysyi Meri.\n\n— En, mutta apu tuli kuitenkin aivan odottamatta ja aivan\nluonnollisella tavalla, sanoi Tuovi.\n\n— Luonnolliset tavat ovat aina kuivia, pisti Eila väliin.\n\n— Isällä oli iso, hyvin lajiteltu postimerkkikokoelma. Se ja soitto\nolivat hänen ainoat harrastuksensa Minä tulin sattumalta maininneeksi\nHelin isälle tästä. Hän innostui heti ja tahtoi nähdä kokoelman, kertoi\nTuovi.\n\n— Ja ajatelkaa, että Tuovi oli sullonut koko kallisarvoisen kokoelman\nullakon komeroon. Tämä komero ei ollut yksin hänen hallussaan, vaan\neräs räätäli, joka oli muuttanut Havaksien entiseen asuntoon, omisti\nnyt komeron. Tuovilla ei ollut avaintakaan siihen. Isä oli aivan\nsuunniltaan tästä, sanoi Heli.\n\n— Onneksi ne olivat vahvassa arkussa ja hyvin säilyneet. Me veimme\nne Sarkamaalle, ja Helin isä oli niin ystävällinen, että hän\ntarkasteli niitä melkein viikon ajan. Sitten hän tarjosi ne kaupaksi\npostimerkkimarkkinoille. Minä en olisi koskaan suoriutunut yksin tästä\ntehtävästä. Minä olisin myynyt ne muutamasta tuhannesta, sanoi Tuovi.\n\n— Minä olisin myynyt ne kahdesta sadasta markasta, sanoi Terttu.\n\n— Isä oli usein sanonut, että ne olivat arvokkaita. Minä olin aikonut\nsäästää niitä johonkin tarpeeseen, esimerkiksi polkupyörän ostoon. Kun\nolisin kansakoulun opettajattarena maalla. Mutta Helin isä pelasti\nminun tulevaisuuteni, sanoi Tuovi.\n\n— Sen hän teki mielellään, etenkin kun Tuovi antoi hänelle korvaukseksi\nharvinaisen merkin, joka puuttui isän omasta kokoelmasta.\n\n— Se oli liian pieni korvaus. Pitkän, jännittävän ajan kuluttua minä\nmyin koko kokoelman Ranskaan. Monta kirjettä ja lopulla sähkösanomaa\nvaihdettiin. Ja ajatelkaa, että minä sain siitä niin paljon, että voin\nylioppilaaksi tultuani jatkaa laulunopintojani monta vuotta, sanoi\nTuovi silmät säteilevinä.\n\n— Sehän on uskomatonta! Postimerkeistä sellaisia summia! sanoi Aissi.\n\nPojat innostuivat puhelemaan postimerkeistä ja niiden arvosta, mutta\ntytöt ympäröivät Tuovin ja kyselivät tarkemmin hänen suunnitelmiaan.\n\n— On ihanaa, että sinä olet uskollinen toveri ja vaatimaton. Me voimme\nsitten seurustella tuttavallisesti suuren, koko maailman ihaileman\ntaiteilijan kanssa, sanoi Sylva.\n\nJokainen ajatteli, että Aissi luultavasti häviäisi heidän piiristään.\n\n— Kuinka sinä maltat lukea vielä vuoden? kysyi Aissi.\n\n— Tietysti minä tahdon voittaa valkolakin tovereitteni kanssa. Kun\nnäkee, miten jännittävä vuosi yhdeksäsluokkalaisilla on ollut, niin\ntuntuisi kamalalta, jos täytyisi luopua samanlaisista elämyksistä,\nsanoi Tuovi.\n\n— Minulle niitä ei kuitenkaan tulisi. Dauphinillä ja minulla on aina\neri mielipiteet probleemoista, sanoi Aissi, — jota minä toivon, ettei\nJohanneksella ja minulla tule olemaan.\n\nSamalla kuului etäinen laukaus.\n\n— Lähdetään pakoon. Rosvot ovat tunkeutuneet huvilaan, huusi Terttu.\n\n— Entä äiti? kysyi Meri nauraen.\n\n— Hän viruu luultavasti tajuttomana kynnyksellä, sanoi Terttu.\n\n— Laukaus oli merkki, että meidän on jouduttava päivälliselle.\nPuutarhuri laukaisi sen, sanoi Meri.\n\nKaikki noudattivat kutsua tavattoman auliisti.\n\n— Meri on niin suolaista, että tulee nälkä ja jano, sanoi Väinö.\n\n— Kuka soutaa minua takaisin? kysyi Ilta ja katsoi Kaihin.\n\n— Terttu ja minä soudamme sinut mielellämme, sanoi Heli tehdäkseen\nvähän harmia Iltalle.\n\n— Minä soudan, jos saan tehdä sen yksin. Jos veneessä on kolme poikaa\nja Ilta niin se keikkuu kuin myrskyssä, sanoi Otso.\n\n— Minä sanon samat sanat kuin Otso, sanoi Olli.\n\n— Ja minä, sanoi Kai.\n\n— Minä myöskin, ilmoittautui Tauno.\n\n— Minä ratkaisen kysymyksen, sanoi Sylva. — Mene veneeseen, Ilta. Otso,\nOlli, Kai ja Tauno, seisokaa tässä kivellä.\n\nIlta meni veneeseen. Sylva työnsi sen lähtövalmiiksi. Sitten hän\nheitti äkkiä molemmat pennut veneen pohjalle, työnsi sen ulos rannasta\nja hyppäsi itse sisään. Hän istuutui tuhdolle ja alkoi soutaa hyvää\nvauhtia.\n\n— Kavalaa petosta! Ilta saa itse valita. Pysäytä heti, Sylva, huusi\nOtso.\n\n— Tulkaa rantaan. Te ette ehdi ajoissa huvilalle, sanoi Kai.\n\n— Kyllä minä soudan yhtä hyvin kuin hakkaileva nuorukainen. Uikaa\njäljessä pojat, syötti on veneessä. Ilta, lintuseni, aloita nyt laulaa\nsuloisia jokelluksiasi, sanoi Sylva.\n\nVene oli jo etäällä ja maalla olijat nauroivat makeasti.\n\n— Kävellään kilpaa veneen kanssa. Saapa nähdä, kuka voittaa. Halloo,\nSylva, souda kilpaa, huusi Tauno kädet torvena suun edessä.\n\nKun kävelijät saapuivat huvilalle, nousivat Ilta ja Sylva mäkeä ylös ja\npennut syöksivät edellä.\n\n— Ilta vaikeni kuin synkkä muuri. Minä sain sekä laulaa että soutaa,\nsanoi Sylva. — Mutta vauhti oli hyvä.\n\n— Minä olen ollut hengenvaarassa. Sylva ja kaksi koiranpentua voisivat\nhukuttaa ison lotjankin, sanoi Ilta pahantuulisena.\n\nVasta päivällispöydän ääressä alkoivat kaikki taas saada hyvän tuulensa\ntakaisin.\n\nMeri oli järjestänyt kaikki istumaan aakkosjärjestykseen. Nimet oli\nkirjoitettu sieville korteille, jotka kuvasivat jokaiselle jotakin\nhuomattavaa ominaisuutta.\n\nNe kiertelivät sitten ympäri pöytää ja herättivät naurua. Niinkuin\nAissin kortti, jossa morsian ja sulhanen polvistuvat vihkipallilla.\nMeri oli, tietämättä Aissin kihlauksesta, ostanut kortin. Sulhanen\noli komea upseeri, jolla Meri tarkoitti luutnantti Moringia. Heli\nsai autokuvan: iso iloinen seurue huvimatkalla. Otson paikalla oli\nhärkämäinen painija, Jyrkin osalle tuli keikari, joka suki hiuksiaan\npeilin ääressä. Eilan kuvassa lyhyt, suunnattoman lihava nainen seisoo\nvaa'alla ja alla on kirjoitus: »Tämä on väärä vaaka, minä en paina\nenemmän kuin muutkaan.» Tuovi sai kukitetun laulajattaren pianon\nääressä. Iltan korttiin oli kirjoitettu yhtälö 2.o + k + t = d.\n\n— Tätä yhtälöä minä en ratkaise. Siinä on liian monta tuntematonta\nsuuretta, sanoi Ilta.\n\n— Anna tänne, sanoi Ilkka ja otti kortin. — Kaksi o:ta — isoilla\nkirjaimilla kirjoitettuna — he istuvat tämän pöydän ääressä, samoin k\nja t. Jos emme ota lukuun Onnia, jota ei ole pantu Iltan tehtäviin,\nniin ei voi sattua erehdystä. Mutta mikä surkeus! Kaikkien näitten\nsumma vastaa yhtä d:tä. Minä en tunne muita sen nimisiä kuin Dauphinin.\nHän hyväksyy varmaankin tämän ratkaisun.\n\n— Mutta sitä minä en tee, sanoi Kai.\n\n— Katso, mitä minä olen saanut, äläkä napise, sanoi Ville.\n\nKuvassa oli kaljupää ukko, jolla oli iso, valkoinen parta. Hän istui\npulpetin ääressä ja viittasi opettajalle.\n\nAteria kesti kauan, sillä kaikki olivat nälkäisiä ja sitäpaitsi täytyi\npuhua ja nauraa yhtämittaa. Merin äiti oli itse niin iloinen ja\npuhelias, että jäykkyys ei tullut kysymykseenkään.\n\nKahvia juotiin verannalla.\n\n— Minä kiitän teitä tästä käynnistä meillä. Samalla toivotan jokaiselle\nhyvää kesää. Syksyllä tapaamme toisemme jälleen virkistyneinä ja\nterveinä. Tämä on virallinen puhe säädetyn reseptin mukaan, sanoi Meri.\n— Mutta Onni on luvannut pitää juhlapuheen. Se seuraa nyt.\n\nMerille taputettiin käsiä ja Eila sanoi:\n\n— Rakas, Onni, älä puhu Hunnien vaelluksista tai iilimatojen\nmerkityksestä maanviljelykselle, sanoi Eila.\n\nOnni nousi ja asettui pöydän yläpäähän.\n\n— Arvoisa kahdeksasluokka. Te ymmärrätte, että luokkaa voi katsoa\nkahdella tavalla: opettajien kannalta ja toverien kannalta. Mutta\nsitä voi myöskin katsoa kahdella tavalla, vaikka onkin jäsen\nluokasta. Sitä minä olen tehnyt. Minä olin houkka, jonka näkökulmaan\nsattuivat vain pinnalliset tapahtumat. Minä olin ulkojäsen, jonka ohi\nkiiti jännittäviä tapahtumia. Mutta minä en nähnyt, että ne olivat\njännittäviä.\n\nSitten sattui tapaus, joka sekoitti minut luokan vaikeuksiin. Silloin\nminä jouduin suhteisiin tovereitteni kanssa. Nyt minä olen elänyt\ntodellisena jäsenenä tässä elävässä, kärsivässä ja iloitsevassa\npiirissä.\n\nEnnen te olitte mielestäni joukko itsekkäitä ja itserakkaita\nkoululaisia. Hienotunteisuus puuttui, ja kaikki oli luvallista.\nRangaistuksille naurettiin, opettajia moitittiin ja epäonnistuneille\ntovereille oltiin säälimättömiä. Minä pysyttelin syrjässä tästä\nylimielisestä, vastustamattomasta joukosta.\n\nEnsimmäinen yllätys oli Heli. Hän vaati minua seisomaan lojaalisena\nOtson tyhmän tempun uhrina. Itse hän tiesi, että luokka ei tehnyt\nsellaisesta marttyyria, joka rohkeasti puolusti sitä. Toinen yllätys\noli Otso, joka ei antanut minun kärsiä syyttömästi. Silloin minä en\nvielä tiennyt, että luokalla ei kukaan antanut toisen kärsiä puolestaan.\n\nSitten seurasi ahkera seurustelu Sarkamaan perheessä. Minun täytyi vain\nottaa ensimmäinen askel. Minä näin, mitä sisarpiiri merkitsee, ja sain\nitsekin osakseni välitöntä ystävyyttä.\n\nSittemmin te olette kaikki kirkastuneet silmieni edessä. Näkökulma\non nyt oikea. Toivoisin, että opettajatkin näkisivät meidät samalla\ntavalla. Rosaprosalla on siihen suuret edellytykset ja monella\nmuulla. Mutta heidän paikkansa kateederin takana onkin epäedullinen\nsihtauspaikka. Mutta tämä puhe ei ole omistettu opettajille vaan\ntovereille. Jääkööt syrjäiset rauhaan.\n\nLuokkaa tutkiessani uudelta kannalta minä keksin, että kiusanteko oli\nystävyyttä ja pilkka hienoa hakkailua. Tosi itsekkyyttä ei ollutkaan.\nJokainen on valmis auttamaan toveria ja antamaan lähinnä viimeisen\nkaramellinsa ystävälleen. Kun tytöt nauraen puhuivat toistensa\nvastoinkäymisistä, oli se usein keino saada toveria pitämään asiaa\nvähäpätöisenä. Kun joku poika kärsi nöyryytyksen, liittyvät toverit\nkostamaan hänen puolestaan.\n\nMeri ei ollut ylpeä nerostaan, vaan vaatimaton ja avulias. Eilaa\nkiusoitellaan, mutta jokainen kuolisi ikävään, niinkuin hän itse sanoi,\njos hän häviäisi näyttämöltä. Ilkka antaa hyväntahtoisesti Merin\nkasvattaa itseään. Otso oli vaaraton voimamies ja Olli hänen varjonsa,\nja Kain naisviha on helposti voitettavaa. Tauno iskee armotta Eilan\npuheisiin, mutta sekin on silkkaa mielenkiintoa häneen. Terttu on\nliikuttavan kiitollinen pienestäkin ystävällisyydestä, ja vanhapoika\nVille sietää ihmeteltävästi purevaa pilaa. Sitten olen nähnyt Jyrkin\nuskollisesti ottavan osaa luokan poikien hommiin, sellaisiinkin, jotka\ntärvelevät vaatteita. Ilta ihanainen on monen kadehtima, mutta hän\ntuo jännitystä arkielämään, niinkuin Aissi tuo heikon kaiun isosta\nmaailmasta. Lopuksi lähetän Kestilän tuhkarokkoisille kaksoisille\nlämpimän ajatuksen ja huomenna kukkia. Ja pisteeksi kiitän Meriä tästä\npäivästä, joka on meidän varsinainen hyvästijättömme ennen kesää. Tämä\non vaillinainen selostus luokkien luokasta, jota minä ensi vuonna aion\ntutkia tarkemmin.\n\nOnni meni paikoilleen, ja luokka taputti käsiään ja huusi\nhyväksymisensä.\n\n— Tähän on vielä lisättävä, että me näimme myöskin ennen Onnin väärässä\nnäkökulmassa. Hän on äkkiä selvinnyt meille, ja me aiomme samoin ensi\nvuonna tutkia häntä, sanoi Meri.\n\n— Etkö sinä voisi puhua vielä pitemmältä, Onni? Oli niin jännittävää\nkuulla, kuinka sinä kuolisit ikävään, jos minä häviäisin, sanoi Eila.\n\n— Onni puhui niinkuin eduskuntalainen, kehui Terttu.\n\n— Ensi kerran, kun tapaamme näin koulun ulkopuolella, olemme\nyhdeksäsluokkalaisia, ja valkolakki häämöttää käden ulottuvilla, sanoi\nHeli.\n\nSamalla kuului kimaltelevalta mereltä laivan vihellys, ja se merkitsi\nkotimatkaa.\n\n\n\n"]