Rakas takkupää

RAKAS TAKKUPÄÄ

Eteläpohjalaisia murrepakinoita

Kirj.

VAASAN JAAKKOO

Porvoo * Helsinki, Werner Söderström Osakeyhtiö, 1946.

SISÄLLYSLUETTELO:

Rakas takkupää. Pirun rekkulehia. Ähtärin kuppoo-kökkä. Mustalaaspoika. Mumma saunas. Henkivakuutusherra. Kun seteliä leikattihin. Lakana housuus. Housut kahtia. N'oon pussannu, hyi. Härkätaistelu Evijärvellä. Mykkä pusu. Kun Teuvalla hottia tanssittiin. Penisilliini. Kikkaa muurarille annettihin. Hra Plumpärin höyhenet. Ylistaron äijän voikilo. Möyry.

RAKAS TAKKUPÄÄ.

Oottako kuullu puhuttavan »hullunkurisista perheistä»?

Sellaasista, johna se oikia rakkaus jyllää niin, että ne aina riitelöö, eikä millää pääse irti toisistansa.

Yhres suures rintapitäjehes täälä meirän puoles — ei kärsi nimiä sanua, ettei leviä — touhus täs ennen sotia kokkina ja kenkkärinä yks pullia ja punaposkinen flikka-ihminen, jok' oli kovasti ittehensä ottavaane ja saapa ihminen, mutta niin olevinansa ja pritakka luonnoltansa, jotta se nosteli vai noukkaansa vielä neljänkymmenen ikääsenä jotta:

— Mitä mä miehellä tekisin? — Vaivoona vain olis, sais vielä elättää ja passata kantturaa. — Kyllä m'oon nähny! — Kun sisar-hullu meni naimishin, niin hetken päästä mies otti ja kualla koikahti ja siinä on nyt siskoo pienen poikansa kans! — En ikänä! — sanoo tämä tirsmu Fiija — mä niin hulluksi tuu.

Se kulki häis ja hautajaasis ympäri kylää hyvänä pitokokkina ja siltä se homma käykin. Laittoo sellaaset sinsallat, loorat ja kräämit, jotta suus suli, mutta kyllä kaikki apu-akat saivat olla tenterillänsä, kun se Fiija pani toimeksi, huuti ja huitaasi välistä posliinisen maitokannunkin seinähän, jotta kruusen palat silmille soittuu että:

— Ettäkö te niitä perunoota saa kuorituksi, vai pitääkö mun itte tulla joukkohon?!

Ei se Fiija oikiastansa niin häjy oo, kun äkkispäätä luulis, mutta s'oon niin jumalattoman kiukkuunen, jotta kaikki pitääs tapahtua kun aivastus.

Mitäs sitä ihminen luonnollensa mahtaa, kun on sellaanen päräkkä. Ittekki katuu sitte ja pyytelöö anteeksi, kun on huitaassu jotakin kauhalla päähän, n'otta toinen saa naamastansa puurua pyhkiä — ja antaa vain anteeksi. Sellaane itte-Fiija se on.

Ja äffääri-ihminen kans luonnostansa, jotta se väliaikoona leipoo pullaa ja piti kaikellaasta pikku-kauppaa. Hommas Vaasasta tavaraa, myi ja pärjäs hyvin. Autteli sisartansakki, kun poik' oli pieni ja yhres ne asuuvat omas tuvas. Fiija kammarin puolella ja sisar tuvas.

Mutta kun sitte sota-aikana tavaran saanti, voi ja nisujauhot tuli kortille, kaikki niin kallistuu, eikä enää tahtonu mitään saarakkaa ja neljäkymmentä vuottakin täytti, eikä siitä Fiijan rehaamisesta näyttäny loppua tulevankaan, huononti vain tulua, ja romotiisikin välistä jo lonkasta kroukkas, niin Fiija rupes tuumaamahan, jotta hän jättää pois koko työnteon ja tienaamisen, ja ottaa ittellensä — miehen! Aivan sitä varte, jotta se saa elättää ja hän rupiaa vai frouvaksi.

— Hullu kun en oo ennen tuota hoksannu! imehteli Fiija itteksensä.

Ja kun naiset sen pään ottavat, niin kyllä ne osaavat ja aina löytäävät jonkillaasen kuhnurin ittellensä. Fiijakin rupes trööttäämhän ittiänsä, seisomhan peilin eres ja laittamhan kiharakähäröötä rullalle päähänsä. Oikee räpsykarvoohinsa sylki ja silootteli ja punajuurella punaasta poskihinsa töhräs. Se rupes kulkemhankin aivan toisella lailla, niin kovasti rinta pystyä, silmät suurena ja heilutti häntäänsä kun västäräkki. Laittoo sellaaset korkiat kantapäät alansa ja triputteli noukka pystys ku kana palanusilla varpahilla.

Pulska ja pullia flikka se Fiija vielä oliki, n'otta moni isoontaloon isäntäki jäi silmät tiirulla kattelemhan sen perähän, kun se kylän raitilla pasteeraali — ja katteli, kenenkä hän nielis.

Niin se viimmeen tuumas, jotta hän ottaa sen siirtolaasmiehen, Jussin, jok' on samanikääne, hiljaane ja kaikin puolin nöyrä ja laatu mies, terves eikä juoppookaan, n'ottei se heti kuolekkaa.

Jussi oli päivämiehenä naapuritaloos, n'otta Fiija rookootti sitä harva se päivä, ja haastoo sitte kerran illalla kaffillekki kamarin puolelle. S'oli laittanu vähä monellaaset makooset kaffileivät ja oikee pannukaffiakin joukkohon, n'otta mukava siell' oli Jussin istuskella Fiijan lämpöösis, kun Fiija itte oli kun maito, oikee kretamaito, eikä mikää kurnaali.

Eikä riirelly eikä präiskänny yhtää, nauraa kikatteli vai ja oli kovasti höllöösillänsä, ku se knääpsähteli siinä Jussin eres ja hyllyy kun flikat ainakin erestä ja takaa.

Sitte se Fiija haastoo sen Jussin kerraasti mummansa nimipäiville — vaikk'ei sillä Fiijalla mummaa ollukkaan. Niin oli kierä, jotta sais sille Jussille näyttää oikee keittotaituansakki. Sanoo, jotta hän laittaa illaksi kamarihin vähä syömistä, jotta:

— Muista vai tulla heti, kun työstä pääset, ettei räätit jähry...

Ja kyllä se kokkas ja laittoo koko päivän niin monellaasta ja niin erinomaasta, n'ottei pappilaskaa piispalle sellaasta tarjota. Siin' oli munia ja makkaraa, piffit ja lanttuloorat, sylttyä ja lamphanlapaa, monellaaset kräämit ja soosit ja oikee kulkaa sokurikaakkukin, johna oli kaks kyhkyysen kuvaa päällä ja punaane syrän keskellä. Ja kuppia ja kippoja, n'ottei ne kaikki pöyrälle mahtunukkaa. Niit' oli piirongin päällä ja soffankannellaki, n'otta Jussia oikee hävetti, kun se tuli ja näki ne »mumman nimipäiväkalaassit».

Mutta Fiija vai sanoo jotta:

— Ei tämä nyt häävistä oo, kun ei kaikkia laija saa niinkun kartemummaa ja neilikkaa. Ja että sinappiakin on niin vähä, kun ei tahro saata. Mutta oo ny hyvä ja istu kumminkin pöytähän.

Jussi oli kankia kun sahapukki jotta:

— Enhän mä osaa syöräkkään näin fiiniä ruokia.

Ja kaffelikin oli kun puunpala sen kopeloos käsis, mutta Fiija liperteli ja leperteli jotta:

— Ota nyt tuota ja tuota, Jussi-kulta! Kas nuan, mä paan sun talterikilles. Ja vähä soosia päälle. Älä yhtää orjaale, oo kun kotonas vai — nauroo Fiija, passas ja syötti Jussia, n'otta sen piti syörä kaikkia laija ja enempi kun mahtuukaan.

Ja sitten kaffia vielä monellaasen nisun kans ja sitä syrämmen kaakkua, jotta Jussi oli ku rumputiiaanen pyärryksis ja silmät ummes, kun Fiija sitte lopuksi pyhkii oikee paperisalveetilla sen suukkua niinkun herroos ainakin, auttoo sitte Jussia käsipuolesta istumhan soffankannelle, ja yht'äkkiää, kulkaa, hairas sitä kaulasta kiinni, istuu sylihin ja pussata truiskahutti keskelle truuttua jotta:

— Mä rakastan sua, Jussi!

Siinä se sitte oli senkin Jussin virrantyven ja lyhyt onnen aika. Ennenkö alkoo koskenlasku, yhtämittaane kolinan ja kohinan aika.

N'otta s'oli myyty mies Jussi, kun Fiija touhus ja tääräs peräkamaris pari viikkua.

Yhtenä päivänä Fiija sitte piti pienet häät, haetti tuomarin ja veti siviiliavioliiton umpisolmun niin lujasti Jussin kurkun ympäri, että vissisti pitää.

Ja niin Jussi muutti Fiijan peräkamarihin, siihen päästäverettävähän suurehen sänkyhyn, jok' oli aiva sitä varte.

Ja Fiija sanoo siskoollensa jotta:

— Mä rupian nyt frouvaksi. Jussi saa ruveta tienaamahan ja tuora rahat mulle.

Kyllä se Jussi vähä räpytteli silmiänsä alkaapäältä, mutta työtähän s'oli tehny elämänsä, n'otta mitäs siinä, olihan nyt akka ja vakituune kortteeripaikka. Ja hyvä ruaanlaittaja, ajatteli Jussi, rauhan mies, eikä arvannu, mitä tuleman piti.

Jussi kulki töis, toi tienestit kotia, mutta päivä päivältä huononi ruoka. Ja sillä Fiijalla oli monellaaset tarpehet jotta:

— Ei piisaa! — Rahaa pitääs tulla eneet — rupes se Fiija nupisemhan ja sanomhan, jotta tua sun tupakinpolttos tuloo niin tyyrihiksi. Jätä pois se!

Kun Jussia yhtenä iltana Fiijan nupinat nauratti, jottei hän saisi nyt enää polttaakkaan, niin Fiija raimautuu, hairas paperossilooran Jussin kourasta, flinttas poskehen ja vanuu tukkahan kiinni, huuti ja potki n'otta seinät haljeta jotta:

— Uloos täältä, senkin köntys, haisemasta! — ja lyörä pläsitti ja potkii, n'otta Jussi ahristuu lopuksi juoksemhan silmiänsä varjellen pihalle.

Sellaanen rytinä oli, jotta sisarelta luiskahti puuropata kraausta silmällensä takanporohon ja vähält' oli, ettei polttanu käsiänsä.

— Tuallaasta kauhiaako se sun rakkautes onkin? siunaali siskoo; mutta Fiija tamppas jalkaa ja huuti jotta:

— S'oon mun Jussini, eikä sun tuu siihen mitään. Mä saan tehrä Jussille, mitä mä tahron — ja sitte se yht'äkkiää pillahti itkuhun. Meni portahille suu vääräs ja huuteli jotta:

— Voi, rakas Jussi-kulta, tuu takaasi ja anna mulie anteeksi, kun mä niin ylenvereni suutuun. En mä sitä tarkoottanu, tuu, rakas Jussi, tuphan.

Jussi kuunteli horvin aikaa, jotta tohtiiko tuonne jalopeuran luolahan enää mennäkkää, mutta tuli sitte kumminkin varpahillansa ovelle, niin se Fiija hyppäs sen kaulahan, itkiä vollotti, n'otta veret silmistä ja nenästä nokkuu ja pyyteli anteeksi jotta:

— Jussi-kulta, ottiko suhun kipiää, kun mä löin? Anna anteeksi, en ikinä koskaa enää sitä tee — voi, rakas Jussi, mun on niin paha olla. Tuu kamarihin, mä keitän sulle kaffia...

N'otta sen Jussin piti lopuksi kantaa sen pritakan akkansa kaulasnansa kamarihin, puhallella ja taputella vähä kauan ympäriinsä ja antaa ainakin sata kertaa anteeksi, ennenkun se nukkuu.

Sellaasta se nyt sitte on ollu.

Täs yhtenä iltana oli taas eri meteli, kun se Fiija rupes monkottamhan, jotta se Jussi on laiska.

— Tairat kattella muita...

Niinku Jussi naureskeli ja sanoo jotta:

— Hulluhan sä, rakas takkupää, oot, niinkun mä nyt muista perustaasin — niin eikös se Fiija-peijakas tullu taas aivan raivohon. Hairas tryykirauran muurin ottalta ja rupes sillä mökyyttämhän Jussia, itki, huuti ja kraapii kun vihaanen kissi.

Yritti oikee päähänkin lyörä Jussia sillä prässirauralla, mutta kun s'oli niin raskas ja hankala kapines, niin se yht'äkkiää paiskas sen lattialle ja huuti jotta:

— Orotas, kun mä saan paistinpannun, että paremmin osaan!...

Ja eikös se riivattu saanukkin paistinpannua käthensä ja sillä mottas rakasta Jusssiansa niin vasta naamaa, n'otta sen meni silmät tukkuhun ja koko naama aivan nokehen, jottei se nähny mitään. Onneksi sillä Jussilla on niin levjä naama ja matala ja pehmoone nenä, jotta siin' ei käyny kuinkaan. Mustaksi vai tuli kun neekeri, ja haukkoo ilmaa.

Niin silloo se Fiija-raakkules taas purskahti itkuhun, hyppäs Jussin kaulahan, itki ja krääkyy ja rukooli anteeksi jotta:

— Voi, Jussi-kulta, anna anteeksi, kun en mä yhtää hoksannu, mitä mä tein. — Ottiko suhun kipiää?

Ja hieroo nenäänsä Jussin poskehen ja yritti pussata, n'otta n'oli lopuksi molemat yhtä nojes ja mustia naamastansa, kun Jussi sitte kantoo taas sen kotiristinsä peräkamarihin ja pani oven kiinni.

— — —

»Jatkuu huomenna» — mones huushollis.

(13.4.-46.)

PIRUN REKKULEHIA.

Oottako kuullu, jotta kyllä n'oon yksiä pirun rekkulehia nua akkaan kapistukset? — Jos niihin rupiaa, niin niist' ei tahro päästä irtikää.

Kun täs viimmeen oli taas ne kaikenmailman elintarveskorttien jakelu ja uusiminen, niin sieltä Untamalan rajoolta, mutta Härmän pualelta, jost' on kolomattakymmentä kilomeeteriä kunnantuvalle kirkolla, pantihin Mäkitaloon Iikka-faari asialle oikee hevoosella. Omasta taloosta oli niitä korttia ja paperia jo aika läjä, kun pätinäkuntaa on toistakymmentä henkiä. Ja naapurin akat tukkiivat, jotta isäntä tois nyt samalla heiränkin uuret korttinsa, kun on niin pitkä matka ja oikee hevoosella sitä varte lähtöökin.

— No, pitäähän sitä auttaa lähimmääsiänsä, nupaji Iikka-faari, vaikka kraapiikin korvallistansa jotta: kaikki ne ny mun vaivookseni tuovat nua paperinsa. Kun ei vai mensi sekaasinsa.

Niin illalla myähää vielä, kun oltihin jo maatamenos, ja Iikka-faari silmäklasit noukalla koitti siinä pöyrän pääs sovitella ja tälläällä niitä pokettipuukansa välihin eri huushollien paperilappuja, jottei ne mee sekaasinsa, niin eikös ovesta tulla knääpsähräkki vielä se Koivikon-Maijan monet koulut ja kurssit käyny tytär, jok' on niin fiinikin, jotta se puheensortissansakki aiva siristää silmiänsä, ja viserti jotta:

— Voi voi, ettekö te, hyvä isäntä, ottaisi myös näitä minun korttejani nyt samalla kertaa ja vaihtaisi uusiin?

— Tuata, tuata, tuhisi Iikka-faari, — kun näitä paperia on jo tällääne läjä, jottei nämäkää tahro mahtua mun lompsahan — ja nyrpisti nenäänsäkki sikkarahan, kun se flikka siinä lemus ja haisi kun atteeki monellaaselta.

— No, ottakaa nyt kumminkin, mankuu se fröökynä ja knapsahutti auki sellaasen suuren fiinin nahkaasen käsilaukkunsa, john' oli hopiapislaajit ja kullanfäriset knäpsyttimet, jotta silmiä huikaasi. Siin' oli pitkät nahkakrivakkin, josta se sitä roikotti jotta:

— Voi, ottakaa nyt, isäntäkulta, samallahan se käy, kun ittellennäkin...

— Menöö pian sekaasinsa, jurnutti faari.

— Mutta kuulkaapas, isäntä, höpötti se flikka, — minä otan pois tästä käsilaukusta kaikki muut tavarat, ja rupes nyppimhän sieltä vaikka mitä. Siel' oli preiviä, peiliä, kampoja, jäniksenhäntätupsu, mikhän hopiaane nuuskatoosa, nästyykiä, lankarulla, parsijilankakerä, tulitikku- ja paperossiloora ja vaikka mitä, n'otta kun se lopuksi kaatoo ja kopisti pöyrälle kaikki knapit, avaamet ja markan lantit, niin siin' oli hyvästi toista kappaa töskää. Roskat ja tomut päälle.

— Mä paaa vain nämä mun paperini tähän käsilaukkuhun, touhus se ihminen. — Ei muuta kun vaihtaa vai, niin sielä ovat, eikä sekaannu muiren paperiihin — sanoo se flikka, knäpsäs sen käsilaukkunsa kiinni ja tälläs faarin ethen pöyrälle. Otti vielä paperossinkin loorastansa, pisti sen faarin suuhun ja kraappoo kovasti valkiaa, jottei Iikan lopuksi auttanu muu, kun ruveta vetelöhön haikua ja sanua jotta:

— No, jos mä ny sitten ottaasin tuan sunkin asias toimittaakseni.

Jo aamuhämäris Iikka-faari laittoo ittiänsä matkahan. Veti lohnan, heinät ja pienen kaurapussinkin laittoo salvialle, rekifällyt ja komian roirinkin reenperälle, niinkun pruukathan, kun kirkonkylälle lährethän.

Oli pyryyttäny tiet umpehen ja aika pakkaanenkin, n'otta sai varustaa ittensä tien päälle turkinkaulus pystys ja koirannahkakinthat kätehen. Matkaa kun oli kolmattakymmentä kilomeeteriä ja lakioolla paikoolla tuuli puroo naamankin aivan kohmetuksihin.

— Tuallaasten paperinpalojen peräs täs nyt pitää oikee päiväkuntahan hevospelillä lähtiä, nupaji äijä itteksensä.

Ja vaikka Iikka-isäntä oli kyllä varahin lähteny, niin kunnantaloolla oli jo paljo muitakin ihmisiä ja hevoosia orottamas, n'otta Iikka laittoo fällyt salviansa selkähän, heitti heiniä ethen ja tälläs vielä kaurapussinkin jotta:

— Haverra tuastakin välihin, eipäs sitä nyt useen pistouvata, ettei tuu aikas pitkäksi orottaa, kun mä tuala sisällä niitä akkaan valtiopaperia sortteeraalen.

Kopisteli vielä vähä piaksusaappahiansa yhtehen, vaänti turkinkaulusta alaha ja karvalakkia ylhä, että paremmin näköö, ja lähti kunnantoimistohon vooruansa orottelemahan.

Olikin paljo ihmisiä, n'otta meni pitkän aikaa, ennenkun Iikka-faari pääsi pöyrän äärehen ja rupes kopeloomahan plakkariansa. Esti se veti povestansa sen kranninfröökynän käsilaukun, pisti sen kainalohonsa ja sanoo huollonneirille jotta:

— Mull' on täälä nämä meirän emännän kortit esti ja Toiskan taloon paperit sitte. — Ja tuas pitääs olla sen syytinkimuarin paperit, räknääli Iikka-faari harvaksensa, kun se niitä lompsastansa veteli ja sortteras pitkän läjän siihen pöyrälle sen neirin ethen. — — Ja täs olis — — kenenkäs tämä onkaan? — — mikäs se täm' oikee oh? — — ei, tuata tämähän on se — — — kattokaa ny ittekki, eikö täm' oo se vanha priirisehti, kun mä kerran ostin salvialle — —?

— Joo — ei tualla mitää täältä saa, nauroo se huollon-neitikin.

— No, sitähän mäkin, jotta se se on. — Kuinka se tualle puolen, nuoren paperien joukkohon on tullu — imehteli Iikka-isäntä, n'otta muillakin oli lystiä, kun se niitä paperiansa siinä plaraali.

Ja niitä uusia elintarveskorttia tulikin sitte niin monellaasia ja -färisiä, niin monta kasaa ja knippua, jotta vaikka Iikka koitti sortteerata niitä kuinka joka sormensa välihin nuan päin ja toisippäin, niin millää ei mahtunu, kun aina vain tuli lisää, n'otta sen piti viimmee pistää koko kourallinen turkin plakkarihin. Ja ottaa uurestansa. Kyllä sé jo silloo käsitti, jotta hullusti täs käyrähän, mutta kun toiset pukkii takaa ja kesti niin kauan, niin sen ei auttanu muu, kun tukkia povehensa vain, ja housunplakkarihinkin pisti, jotta tottapahan sieltä löytyy.

Ja kun s'oli sitte saanu, mitä annettihin ja meinas jo lähtiä, niin se muistikin sen flikan käsilaukun, jok' oli sillä kainalos jotta:

— Jaa mutta täälä on vielä sen Koiviston flikan kortit — ne pitääs kans vaihtaa — ja rupes napaloomahan sitä käsilaukkua auki.

Niin kun se kopeloosilla sormillansa vaikka kuinka yritti, nykii ja huisuutti sitä, takoo pöyrän laithankin jotta:

— Mikä rumaanen sen on tullu, onko se menny oikee munalukkuhun, kun ei aukee —?

Niin, ei saanu!

Se koitti kiukuussansa repiä sitä krivoostakin auki, huitaasi säärehensäkki reisuusti, manaskin jo jotta:

— Tuallaasia pirun rekkulehia kittaavat, jottei saa aukikaa.

Niin viimme yks naisenpuoli tuli apuuhi. Kerran vain mistähän knupista painoo ja lykkäs, niin aukeshan se.

Iikka-faari nyppi sitte paperit sisältä, painoo laukun kiinni ja pisti kainalohonsa taas siksi aikaa, kun orotti.

Ja kun se sai sitte ne ostokortit käthensä, se meinas panna ne sinne käsilaukkuhun takaani, niin äkkäskin, että se piru, en paremmin tuu ja sano, oli taas menny kiinni, oikee munalukkuhun.

Iikka veti henkiä syvähän, kattoo kun kirvehellä sitä käsilaukkua, mutta ei enää ruvennu yrittämhänkää auki.

Laukku toises ja oaperit krököllä toises käres se kankiana asteli pihalle kiukusta puhisten jotta:

— Kaikkien asialle sitä täs hyvän hyvyyttänsä joutuuki, vanha mies, kun tuallaasta hullunpussiakin kantamahan.

Pihalla lohnan vieres se vielä yritti sitä käsilaukkua auki, ett' olis saanu sen flikan paperit sinne. Puhalteli sormihinsa, käänteli ja napalootti sen kans jos jollakin lailla, manas ja ähkyy, n'otta salviakin kääntyy kattomhan pitkähän sen päälle, jotta mikä sen on tullu.

Mutta auki ei vain saanu, n'otta se viimmee pisti ne flikankin kortit toisten joukkohon ja paiskas kiukuusnansa sen käsilaukun lohnan pohjalle. Ja rupes ottamhan fällyjä hevoosen seljästä.

Kun se sitte krapsii heinän kraismehia siitä hevosen erestä, niin siltä putos povesta aika tilkku niitä elintarvespaperia maahan, n'otta:

— Nyn ne menöö ympäri lumperoosia ja viä pian tuuli koko paperit, ähkyy Iikka-faari itteksensä jotta: — Mihkä mä ne nyt paan, että kotia saan?

Niin se huamaskin jotta:

— Paras pistää ne tuahon tyhjähän kaurapussihin ja situa suu kiinni, niin ainakin följäävät joukos.

Eikä siinä enää paljo kauranloppuja ollukkaa, n'otta Iikka-faari koperootti joka plakkarista elintarvespaperia ja mättäs ne siihen kaurapussihin — n'otta salvia kattoo oikee pitkää sen päälle. Ja tykkäs pahaakin, kun tualla lailla sokkaa hänen ruakapussinsa.

Se sitoo lujasti pussin suun kiinni ja heitti lohnan pohjalle jotta:

— Sielähän ovat nyt kaikki talles, selvittäköhöt akat loput.

Laittoo sitte fällyt mutkalle, paiskas sen raakkulehen rekkulen jalkoomutkahan, ettei putua, hälppäs suitten perillä salviaa hännille jotta:

— No, nyt lährethän.

Mutta kraapii se Iikka-faaria koko tämä reisu niin, että kun tulikin otettua toisten asioota niin paljo ja vielä tuon Koivikon Maijan fröökynän pussipirukin, joka tuallaaset teppooset teki, jotta kaikki nauroo, kun hän ei saanu sitä auki.

Siellä jalkoopääs se tuntuu olevan, tunteli Iikka-faari saappahallansa ja potkiskeli summan murikkahan sitä sinne fällyn mutkahan.

Ajella nutuutteli siinä naapukka korvilla ja niin kylmä viima käyy, ettei piippua kärsiny suus pitää. Ilta jo hämärteli, kun kotoveräjälle käänti ja akat klasista luuras jotta: ny se tuloo. Oli se Koivikon-Maijan flikkakin orottamas. Niin kun tallin ethen ajoo ja reestä ylhä kompurootti, niin oli toinen jalka tarttunu fällynmutkahan niin kiinni, jottei meinannu irti saara. Ja kun nykääsi, niin tuli fällyt peräs ja se riikkulehen raakkulehen käsilaukku roikkuu toises jalaas. Oli menny krivoosta läpitte nilkkahan, n'otta vaikka se kuinka potkii, niin siinä se vai klepaji.

Iikka-faari istuu reen lairalle ja yritti saara pois sitä. Kurkotteli, mutta oli niin paksus pukees ja kinnervöötti käsiäkin, jottei se ulettunu eikä saanu irti.

Se manas niin sainehesti, ettei viitti sanuakkaa. Eikä auttanu muu, kun lopuksi riisua vai salvia aisoosta, vierä se tallihin — se tuhannen klepares jalaas.

Ja raskasta ja katkeraa se oli, kun Iikka-faari otti sen kaurapussin sitte käthensä ja tuli toista jalkaa vetään perässänsä tuphan, se riikkulihen raakkules peräs.

— Voi, minun hieno käsilaukkuni, kiljuu se Koivikon flikka.

— Joo, sun laukkus, hööh, ähkyy faari, potkii — eikä saanu irti sitä pirun mosseloa jalaastansa.

Keskelle tuvan pöytää kaatoo ja puristeli pussinsa, n'otta siin' oli paperit ja kaurat sekaasinsa. Sanoo jotta:

— Tuas on, selvittäkää itte. — Toista kertaa en teirän asioolle lähäre!

(2.3.-46.)

ÄHTÄRIN KUPPOO-KÖKKÄ.

Oottako kuullu, jotta Ähtäris, elikkä Ättäris, niinkun ennen sanottihin, on akat nyt aivan kuppoo-hulluuna?

Jos vain vähänkin tuntoovat »veren painetta» ja syrämmentykytystä, niin heti hajethan kuppari taloohin, n'otta sarvipussi kolajaa. Ja siel' onkin erinomaanen kuppari, sellaanen pitkä, laiha karahka ja lottoposki, n'otta se imöö kun iilimato. Monella kirkolla kuuluusa onkin, n'otta sitä vierähän ja tuorahan tukka suarana ja riireliähän vooruansa kuka saa.

No, täs jouluvälipäivinä tuli sellaanen trusapaikka, jotta yht'äkkiä viiren taloon emännät jokahinen tarvittivat yht'aikaa ja heti paikalla kupparia, n'otta se sanoo että:

— Enhän mä ny joka paikkahan yht'aikaa kerkiä ja viireksi repiä.

Niin yhren taloon touhukas emäntä sanoo jotta:

— Laitethan oikee isoo-kuppoo, Iämmitethän sauna ja kuppootethan kaikki yhrellä kertaa.

Ja kuppari sanoo jotta:

— No, se passaa! — ja pienellä pimpskivellä hioo kuppikirvestänsä, n'otta s'oli terävä kun kärmehen kieli.

— Ei tunnu yhtää, kun mä knapahutan, ei sen vertaa, kun sonsaren purema, trossas kuppari, sylki sormenpäähänsä ja kieli suupieles koitteli sormella terää.

Isäntä sanoo heti jotta:

— No, kyllä mä teille ja muille krannin emännille sen hyväntyön teen, että saunan lämmitän, jotta teistä huono ja häjy veri lähtis, ettékä aina rutaja ja simppaale meille.

Ja pani töpinäksi. — S'oon vähä koirankurinen mies ja naureskeli akkaan touhulle, kun n'öli niin joukolla kuppoon tärinäs.

Oikiastansa niit' oli esti vain neljä emäntää, jokka sen kupparin hommasivat, mutta siihen sattuu tulemahan sitte yks akka kaukempaakin, ja vaikka sill' oli oikiastansa aivan muuta asiaa, niin se heti jotta:

— Kyllä mun kans pistää ja porottaa tualta luntioomista niin, että enkö mä kans saisi kuppoottaa nyt, kun näin paikalle sattuu? — ja hieroskeli hänbänpäätänsä.

Niin että sillä lailla niitä tuli viis siihen kuppoo-kökkähän.

Isäntä lämmitti saunaa, oikee leppäpuilla lämmittikin, kantoo vettä ja oli kovasti mukahalle päin.

Mutta akat oli niin tohkehes jotta:

— Eikö se pian jo oo valmis?

Niin isäntä tuumas jotta:

— Sama se — ja löi pellit kiinni.

Jotta sinne tuli tikua ja vähä häkääkin, kun akat meni peräkanaa, kuppari erellä, kuppikirves pystys kun kapteeni sapelin kans.

Sielä ne nuuhkii ilmaa vooron perhän noukat pystys jotta:

— Voi, voi, häkää tääl' on, kun ei vai mensi päähän...

Mutta kuppari sanoo jotta:

— No, ei ainakaan mun noukassani tunnu.

Mutta sill' olikin niin noukka nuuskaa täynnä, jottei se mitää tuntenukkaa. Pöläji vai kun puhuu, ja kaatoo kuumaa vettä punkkahan ja sinne kumaasi sarvet pussistansa, n'otta punkka pualillensa. Tietäähän sen, jotta siinä onkin sarvia, kun toistakymmentä pitää vähintänsä lyörä kaikkihin laihimpihin ja kruttuusimpihin akkoohin.

Molemmin kourin survoo punkas niitä sarvia ja aina välihin kattoo ja köytti tarkasti, jotta se trasulappo sarven pääs on ehjä ja paikoollansa, kun imemähän rupiaa.

Ja sitte se alkoo.

Taloon emäntä, jok'on pitkä, laiha kruipelo, otti esti neljä sarvia hartioohinsa ja vaikka kuppari imi, veti ja sylki, ja aina välihin veti henkiäkin n'otta silmät sammua, ja taas hairas sarven pois haavaan päältä ja kraapii lairalla, niin vert'ei tahtonu tulla millää. Ei millää, n'otta se kuppari sanookin jotta:

— S'oon sitte kummaa, plaapa sitä tulla kun mä verän...

Ja knapahutti kolme neljä reikää lisää ja taas imi ja sylki niiskua boukastansa.

Mutta viimmee se kuppari sanoo, jotta:

— S'oot, kuule, niin laiha, jotta täältä ei tuu mitään. Käännäppäs peräpää, eikhän sieltä tuu.

Ja sieltä tulikin kolmella sarvella molemmilta puolin, jotta kuppari sai yhtä mittaa tyhjentää sarvia ja vetää aina vai uutta, n'otta sitä emäntää rupes kovasti heikottamhan, ja pyärryttämhänkin, kun se siinä penkillä makas.

Se uikutti ja voivootti, jotta hänen on pääkin niin kipiä ja pyärryttää, jotta hän ei enää jaksa.

Ja toisekki akat sanoo jotta:

— Kyllä täälä on häkää, kun niin häjyä teköö ja oikee viippoottaa meitäkin.

Ja kun se emäntä sitte yritti nousta siitä penkiltä, niin s'oli aivan hoittollona ja niin pökerryksis, jottei pystys pysyä, jotta toisten akkaan piti auttaa sille hamesta päälle. Aivan seiniä piteli ja kyäläs silmät harmaana jotta:

— Siinä klasilaurall' on kamfärttipottu, ottakaa siitä, jos teiränkin häjyä teköö, mun syrämmeni ei huali — sanoo, kun lähti käret levjällä tuphan päi osoottelemhan.

Ja alasänkyhyn suoraa rähmällensä paiskas jotta:

— Voi, kyllä mä ny kuolen...

Ja huonos voinnis n'oli muukkin akat sielä saunas. Istuuvat penkillä, pitelivät päätänsä ja heiluuvat erestakaasi, molemmin pualin ja voivoottelivat jotta:

— Anna siitä kamfärttipotista mullekin.

Ne ryyppäs ja maistoo ja imehtelivät jotta:

— Mitä täm'on, kun ei yhtää pryhtää, eik' oo karvastakaan?

Mithän oriklooni-huljutesta, tukanpesuvett' oli. Muttei se miltää maistunukkaa, eikä auttanu.

— No, nyt on sun vooros, sanoo kuppari — vaikka sitä ittiäkin jo viemisti — naapuritaloon emännälle, jok' on sellaanen saran kilon lylly, matala ja paksu, kun tynnöri ymmyrkääne, mutta ilman vantehia, n'ottei kuppari siitä iskemällä verta saanukkaa tulemahan, kun piti painaa kirvestä oikee syvähän fläskin läpi peukalolla.

Lopuksi se emänt' oli niin pyörryksis, ähkyy, keikkuu ja kallisteli siinä vattapumpulansa päällä, n'otta toisten akkaan piti pirellä sitä kiinni kun sarvimiinaa ainakin, jottei se putua laattialle ja räjährä. — Ja Miina sen nimikin oli.

Mutta kyllä s'oli sitte niin pyärryksis ja fletkooksis, ja pää humaji eikä mitää nähny, kun se kupparin kynsistä pääsi, ettei se kattonukkaa ethensä, kun silmät kiinni vai haparoomalla saunasta lähti. Sinne unohti kaikki verhansakki, kuupas heti pihalla ja aivan ilkoosen alasti tuli taloohin kömpimällä, ja siihen tuvan laattialle vattallensa oikes.

Aivan tierottomaksi meni, n'otta isännän piti esti pyörittää sitä ovisängyn ethen ja sitte vasta punttaamalla sai kun saikin viimmeen yhres palas sänkyhyn, oman emäntänsä vierehen.

Seinähän päin kääntöö ja kiskoo lakanan nurkkaa päälle — niin silloo samas rupes pihalta kuulumhan kauhia hätähuuto jotta:

— Tulkaa auttamhan — aaauttakaa!

N'otta s'oli oikebn kauhiaa.

Ja kun isäntä juaksi pihalle kattomhan, niin saunan eres makas kaks akkaa hamhet korvis rähmällänsä, kolmas piteli saunan piistä molemmin käsin kiinni, heiluu ja hoippuu kun laronovi, kuppisarvet peräpeilis ja huuti ku mettänelävä jotta:

— Aauttakaa,..

Ja kun isäntä tormas sinne ja saunahan kattomhan, niin kuppari oli kuupannu ja knääkähtäny rypähällensä sarvipunkkahan, eik' tienny enää mistää.

N'otta se oli Luajan lykky, että isäntä kerkes häthän ja veti sen pihalle.

Siinä tulikin isännälle eri tyä kantaa ne pyartynehet akat, jokk' oli ku' velliä pussis, n'ottei ne tahtonehet pysyä käsiskää, tuphan, ja tällätä ne sänkyyhin maata. Se koitti olla sairahanhoitajakin, pani märkää trasua ottalle ja taputteli takapuolehen, että ne virkuaas, mutta kyllä se lujalle otti ja kauan kesti, ennenkö ne siitä suuresta kuppookökästänsä oikee taas selvälle järjelle tulivat.

Kyllä ne silloo uikuttivat, mutta nyt taas kuulemma kielet laulaa. Ja niin sisukkahia ovat, jotta uhkaavat kuppauttaa uurestansa koko sakki, mutta itte lämmittää saunan.

(9.2.-46.)

MUSTALAASPOIKA.

Oottako kuullu, minkäikääne mustalaaspoika on siiloon, kun se on »oskarin kokoonen»?

Sitä mä täs nyt tuumin, jotta minkhänikäänen se on. Kun pitääs kertua, kuinka klohnusti yhrelle oskarinkokooselle mustalaaspoijalle täs hiljan käythin Ilmajoen Koskenkorvalla.

Minkä näköönen se oskarinkokoonen mustalaaspoika on, sen mä hyvin tierän, mutta ijästä en nyt pääse kärryylle. Olkohon nyt minkäikäänen tahansa, ei ne ittekkää tierä ikäänsä, mutta oskarinkokoonen se mustalaaspoika vain oli, joka täs joku aika sitte tuli sielä Salomäjen loukolla yhtehen taloohin ja mankuu vähä leipää jotta:

— Jos ei emäntä malta yhtä kokonaasta leipää antaa, niin antaa sitte eres — kolme pualiskaa, kun ei monehen päivähän oo saanu syärä.

Sellaane resupekka se oli, suuret piaksusaapastajat paljahis linkoos, varpahat ja kantapäät ulkona; resuuset ja möhliät sotilashousut körmystettynä vyällä ympäri, ja takapuali paistoo läpi. Isoo, polvihin roikkuva knapitoon raavahan miehen takki yllä, plakkaris silanrenkahia, nuaranpätkiä, putua ja tyhjä piippu aiva sitä varte, että jos sattuus saamahan kessuja joltakin. Haljennu paitareuhka yllä, avokaulaasna — vaikka pakkaanen paukkuu nurkis. Ja karvooton koirannahkamösä takaraivalla. Ja varsanjalka roikkuu nenästä.

Käret housunplakkaris se seisoo ovipieles ja hytisi jotta: jotakin syämistä.

Isäntä, isoo, hyvänluantoonen mies, jota emäntä oli monhen kertahan jo jukittanu, jotta se menis laittamhan vähä hellapuita, katteli sitä oskarinkokoosta, mustasilmäästä poikaa ovensuus, ja sanoo viimmeen jotta:

— Kuules sä, poijankloppi, ekkö sä tierä sitä, jotta »joka ei työtä tee, älköön hän myöskään syäkö».

— Kyllähän mä tyätäkin tekisin, vikaji se mustalaaspoika, — mutta kun ei oo.

— Aina sitä työtä taloos piisaa, kun vain viittii tehrä. Lähres nyt mun kans liiverihin puita pienistämhän, niin emäntä laittaa sulle sillä välin vähä haukkaamista, puheli isäntä. Isäntä otti ovivinkasta toisen kirvehen ja antoo sille mustalaaselle ja niin menivät perätoukuria puuliiverihin. Matkalla poijan suu jo kovasti lauloo jotta:

— Ompas tämä hyvä ja terävä kirves, kyllä minä tällä haloon, kun isäntä sahaa.

Heilutteli sitä kirvestä ympärinsä tulla primputelles isännän peräs, ja vihelteli iloosesti n'otta: mitä huolinkaan, kun vain vapahana olla saan — —.

Isäntä tällääli sahapukkia, että se paremmin seisoos, ja nosteli halkoja siihen vierehen, kun hän rupiaa sahaamahan.

Poika katteli päältä eikä tienny, mitä s'olis tehny. Niin se siinä joutessansa sillä aikaa, kun isäntä sahas, tälläs ittensä istumhan kirvehen varahan n'otta varren pää oli maas ja nojas puolella puota kirvehen kamarahan. Jutteli ja keikutteli sinä erestakaasi.

— Katto vai, ettes luiskahra, varootti isäntä — niin eikös se luiskahtanukki, n'otta poika lenti peffallensa kirvehen terähän ja sai tuhannenmoosen palkehenkielen toisehen pakarahansa. Huuti ja vinkuu kun pistetty sika, ja verta juoksi saapasrajoosta flossottamalla n'otta s'oli aivan kauhiaa.

Siinä vasta hätä tulikin, mustalaaspoika makas mahallansa halaaspuoli paljahana, akat siunas ympärillä, jotta se juaksoo kuivihin, n'otta isäntäkin kauhistuu, juaksi panemahan hevoosta aisoohin, akat kantoo heiniä ja fällyjä lohnahan, ja hantuuki päälle, jottei mee roskia, ja niin isäntä hyppööttämhän lääkärille. Ja poika kiljuu kun juna pitkin matkaa n'otta hevoonenkin juoksi henkensä erestä, ja oli aivan vahrus.

Lääkäris se resupekka sitte kuorittihin ja hajootettihin, otettihin saappahat ja housut pois, pestiin ja plaastarootihin ja tohturi veti pikilangalla vähä joutua saumat kiinni monella tikillä. — Tuas kämmenen levyyne haava oli tullu. —

Naamakin pestihin, hiukset kammattihin ja nenäkin niistettihin, n'otta siitä tuli oikee komja poika, kun jostakin saatihin oikia paitakin sen päälle. Ja tohtuurin frouva antoo vielä omat kissahtanehet aluushousunsakki sille poijalle. Ja ne oli sille justhin prisiis. Oikee fiinit olikin, kun niis oli pitsiäkin pultuus n'otta se poika tykkäs lujaa. Eikä itkeny enää ollenkaan.

Mutta niistä mustalaaspoijan omista housuusta ei tohtorikaan saanu kalua, kun n'oli eree kahres palas ja eri paria nekin, n'otta ne käärii vai hantuukin sen poijan pempun ympärille, sitoovat lujahan ja panivat housurauskat ja fällyt poian peitoksi lohnahan, kun isäntä takaasi lähti.

Kotona isäntä heitti sen housun pualiskot tunkiolle ja lupas omat vanhat housunsa sille, ku se paranoo. Ovisänkyhyn sille laitettihin makoos, sitä syötettihin ja passattihin toista viikkua, n'ottei mustalaaspoijalla sellaasta lenheettiä ollu koskaan ollu. Emäntä laitteli ruokaa ja kaljavelliäkin, johka pani suuria juuston paloja sekahan ja korviketta tuothin oikeen prikalla sänkyhyn.

Kaks kertaa käythin vielä lääkäriskin syynööttämäs, n'otta troppihin ja tohtorin palkkoohin meni monta sataa.

Ja sitte kun mustalaaset sai kuulla tästä asiasta jotta:

— Hai mankuta maanaa, Oskaria on lyöty kirvehellä takapuolehen — —.

Niin niitä kun rupes lappamahan Koskenkorvalle joka ilmansuunnalta tien täyreltä ku Kalajoen markkinoolle kattomhan sitä ja kuulemhan, kuinka sen on käyny.

Ne on pitänehet ittiänsä nyt ku sukulaasina ainakin, n'otta niit' on pitäny kaffittaa ja ruokkia, ja riiralla viety vielä hevoosille heinäkki. Sellaane trafiikki on ollut yötä päivää, että muistaaki isäntä erehryksensä, kun pyyti mustalaaspoikaa pienimhän hellapuita.

Kun ne sukulaaset vielä pakkasivat syyttämhänkin jotta:

— Mitäs annootta sille kirvestä! — Kipurahoja saisitta maksaa.

N'otta nuan sitä saattaa hyväntahtoosta ihmistä joskus nolastaa, kun rupiaa kerjäläisten kans asioomahan.

Pareet olis se konsti ollu, jonka yks mun kaverini plaasi tehrä, kun kerjäläänen tuli kontruurihin jotta:

— Mä vähä pyytääsin — —

Niin se herra otti heti markan lantin taskustansa ja sanoo jotta:

— Jahas! — Arvaa: kruuna vai klaava? — Jos arvaat, niin heti saat.

Kerjäläänen seisoo esti suu auki, mutta sitte hoksas, silmäs tuikahti ja hihkaasi jotta:

— Kruuna!

Herra heilutti rahaa kämmenensä pohjas, aukaasi ja lykkäsi kerjälääsen nenän ethen.

Jos oli kruuna, niin sanoo:

— Oli! — löi markan käthen ja sanoo jotta:

— Hyvästi — tuu huomenna taas koittamhan.

(6.4..-46.)

Mumma saunas.

Oottako kuullu, mitä varte Kivistön mumma on jo toista päivää syömättä?

S'oon niin kiukus, että se aivan pihisöö.

Eikä usko, vaikka Emäntä-Maija kuinka sanoos, ettei hän tahallansa s'tä teheny. Kun vahingos.

Täs toissa päivänä mumma rupes sanomhan jotta:

— Kun se saunan lämmittäminen jää sulta aina niin myöhään, jotta kun mä sitte viimmeeteksi meen, niin s'oon jo kylymä ja on pualiyä, ennekö mä sieltä kerkiän, n'otta hampahat lyä loukkua, ja vilustuu niinkun viimmeenkin n'ott'aina m'oon yskäs ja pitää präiskiä silmät päästänsä sun tähre. — Laittaasit sen saunan lämpiämähän jo pualelta päivää. Täs sä vain hössäät ja sössäät ekkä ajattele yhtää mua vanhaa ihmistä, motkotti mumma miniällensä, sille Maija emännälle, vaikka s'oon niin aimoo avulias ihminen ja koittaa passata ja hoitaa anoppiansa, jok' ei muuta teekkää, kun tyäksensä nupajaa ja jurnuttaa kaikesta aamusta iltahan.

Kun sill' ei oo muutakaan tekemistä.

S'oon kiukkuunen ja krätyyne ihminen, eikä mikää mee sen mielen mukahan. Simppaaloo jos jollakin lailla, ja nakkeloo niskojansa kun niuhu hevoonen.

Ja kun mumman romotiisi välistä oikee nykääsöö, niin Maij'ei tahro saara keitetyksikään, kun mumma tukkii siinä joka puolelta kans takan äärehen hamhet ylhällä takapualtansa iämmittämhän, tiuskii ja pukkii jotta:

— Meekkö siitä eremmäs, jotta mä saan lämmitellä.

Mutta Maija on hyvänluontoone, eikä välitä mumman krätyylemisestä, ja sitä varte se mumma saakin niin pritakoora, jotta sen pistää välhin ittekki oikee vihaksikin, kun Maij'on niin tasaasen luontoonen ja hyvännahkaanen, jottei se koskaan suutukkaan, eikä perusta sen umputtamisesta.

Kaikki ihmiset sitä imehtelöö ja kehuuvat Maijaa, jotta kyllä tua Kivistön mumm' on saanu hyvän miniän ittellensä. Niinkun asia onkin.

No täs toissapäivänä mumma sai sen iilin päähänsä, jotta hän lämmittää nyt itte saunan eikä puhunu siitä kellekkää mitää. Vaikkei ollut saunapäiväkää.

Lähti vai pihalle omia aikojansa, tarhalla kupsehtimhan. Otti sylyyksen halkoja pinosta ja köpötteli saunahan, jok' on siinä kujan varres navetan takana. Laitteli valkiaa viriämämähän saunan pesähän kontillansa, puhalteli ja ploosas huulet pitkällä ja simppaali sieläki itteksensä, kun ei tahtonu syttyä, n'otta oikee sen polvet väsyy. Ja tuhkaaki pölähteli silmille, kun puut oli niin märkiä, että aina vai sammuu.

Siälä se ähkyy ja napalootti itteksensä kuinka kauan hyvänsä, mutta sai kun saikin lopuksi kituvalkiansa palamahan. Mutta niin huonosti se paloo, jotta mumma jäi sinne kattomhan, jottei se vai sammu, ja että hän lisää sitä mukaa, kun tarvithan.

Kun se saunan klasinaluspenkki siin' oli niin soukka, jotta siin' ei tahtonu oikee pysyäkkää ja otti hännänpäähän kipiääkin, niin mumma meni lauteelle istumhan, orottelemhan ja kattomhan sen valkian perähän. Siälä se joutessansa hyrääliki sitä Musta-Saaraaki, joka olkivuateellansa — ja niin erespäin.

Oli kauhian tuulinen päivä, jotta vinkuu ja paiskeli saunan ovia erestakaasi, aiva lantta lauree, mutta mumma tykkäs, jottei hän rupia tuan peräs erestakaasi hyppäämähän, kun ei siin' ollu hakaa, jotta olis saanu kiinni panna. — Ja savukin pääsöö paremmin pihalle.

No, Maija käy sitte navetas lehmiä tillaamas ja kun se pois tuli, niin se näki, kuinka tuuli riapoottaa saunan ovia, jotta katkaasoo pian saranat.

Tuuli n'otta korvat vinkuu ja pusuria yltä repii. Ja hamhekkin nousi, jotta sai molemmin käsin pirellä ja painella, eikä tahtonu saunan äärehen millää päästäkkää, kun niin kovasti painoo vastahan.

No, siin'oli haloon koippura justhin saunan porraspääs, sen otti Maija ja pönkäs oven lujaa kiinni. Ja lähti sitte tuphan, ja tuuli painoo selkähän ja takapualehen, n'otta se tulikin oikee juaksujalkaa hännät korvis lentään.

Mumma sielä saunan lavalla ei oikee hoksannukkaa, jotta mikä s'oli, kun ovi nuan kiinni lenti, eikä enää heittänykkää auki. Mutta antoo olla vain.

Hetken perästä se taas tuli alaha lisäämähän pesähän puita, ja meinas pukata oven auki, kun oli niin savua, niin — ovi ei auennukkaan. S'oli kiinni! Ja lujasti.

Mumma imehteli ja ryskytteli jotta kuinka se nuan. Kun ei aukeekkaa enää, n'otta se kääntöö lopuksi takapuolensa ovehen ja rynkytti sillä kaikin voimin. Mutt' ei vain auennu. Ja kipiääkin otti, vaikk' olis kuinka hiaronu päälle. — Se on niin piikkinenkin mumman takapuoli jo, jottei sillä kärsiny paljo pukkiakkaa enää. N'ottei se tiänny, mitä s'olis tehny.

Niin se pani rypähällensä ja luuras kissinluukusta, siitä saunanoven sarananpuoleesesta reijästä, jost' on viimmene lauta sahattu poikki, ja jok' on tehty justihin sitä varte, että kissit pääsöö kulkemahan — jotta näkyyskö kartanolla ketää — niin se huamaskin, jotta ovi oli ulkua haloolla pönkätty!

Ja voi armias, kun se suuttuu! — Se meni aivan sanattomaksi, n'otta se meinas tukehtua ja oli aivan sinisenpunaanen koko krupiltansa. Jotta:

— Kuka raakkulehen raakkules on pöngänny mun tänne?

Se rupes huutamhan ja kiljumhan jotta:

— Tulkaa aukaasemhan heti paikalla, elikkä mä särjen oven.

Ja kyllä s'olis särkenykkin sen, se potkii piaksuullansa, n'otta varpahat luttuhun, muttei se sitä silloo tuntenu, kun s'oli niin kiukus. Ja takoo molemmin nyrkiin ovia, ja aina välihin jyskytti puallänsakki, n'otta hiki nokkuu.

Mutta ei auennu. Ei millään. — N'otta se suutuksissansa viimmeen hairas saunapunkan ja paiskas seinähän. Aivan meni kimmet pirinpärin ja vannes poukahti takaasi, n'ott' oli vähältä vierä silimän päästä.

Se riahu pimiänpäähän siälä savun keskellä, kiljuu oikohonsa ja oli tukehtua. Kaatoo karikka-jalka-penkin ja astoo sitte punkkahan, n'otta se kaatuu ja kolhaasi päänsä kiukhaaseen, ja rupes sitte haparoomahan kiviä kiukahalla, n'otta s'oli lopuksi aivan musta ja nokinen ympärinsä koko muari.

Ja sitte kun se kiuaskasalle löyti, niin muan kun rupes pommittamhan ovia kivillä, n'otta siin' oli pauketta kun Pommerin soras.

Niin silloo justhin sattuu isäntä tulemahan rankakuarmalla kotia, ja se kun imehteli jotta:

— Kuka tuala meirän saunas jyllää?

Meni kattonahan, ja otti sen pönkän pois, niin sieltä lenti mumma pihalle nyrkit pystys, hiukset hassalla ja mustana kun tornintukku jotta:

— Sinäkö, riivattu, mun pönkäsit? — Kukas sitte? — Maijako?

Ja niin mumma mennä hynttyytti tupahan, jotta Maija säikähti, aivan seljuun oli lentää, mutta sai onneksi tantarista kiinni.

— Mihinä, Jumalan tähre, t'ootta, mumma, ollu? se haikaasi.

— Ollu — mihinä? — Senkin rumahine — kylläs itte tierät — — kun saunahan pönkäsit, ja meinasit vissihin tappaa mun, senkin raato.

Ja vaikka Maija kuinka nyt sanoos, ettei hän tienny, jotta mumm' oli siälä, niin ei se usko. Sylköö ja frääsää vai kun vihaane kissi.

Ja nyt on jo toista päivää syömättä.

(21.1.-46)

HENKIVAKUUTUS-HERRA.

Oottako kuullu sitä henkivakuutusherran flataasta friijooreisua komialta kirkolta?

Siitä nyt kaikki ämmät puhuu ja nauraa hihittäävät, jotta se oli sille keppiherralle oikee. Kun sen käytihin niinkun äiteemuorin vihaiselle kollikissalle, jok' ei viittiny mennä pihalle, kun oviloukkohon vain prätäjytti, niin muori otti niskasta kiinni, tuhrii tuimasti sen noukan siihen ja sitte paiskas ovesta pihalle, n'ottei se juljennu tulla tupahan monehen päivähän.

No, siel' on yks sellaanen pulska ja hyväs juaksulihas oleva piippari eli karvantupsuttaja, leskifrouva, joka kans on ollut vailla »kirjeenvaihtoystävää» tositarkoituksella, niinkun tämän maailman aikahan nyt pruukathan. Ja sai kans oikee kekkanoukkaasen henkivakuutusherran friijariksensa, joll' oli salkku kainalos ja haisi kovasti orikloonilta.

Ja joskus tikkuviinaltakin, kun se asemalta tuli lauantai-iltaasin kopistelemahan.

— Fiini mies kun ryäkäles, sanoo krannin akat — ja kovasti asialla olikin, rokotettu ja avioliittohon esteetön.

N'otta ne meni sitte kihloohinkin.

Ja sillä sulhaasella oli oikee makianleivän päivät sielä morsiamen tykönä aina, kun reisuulta tuli ja käy sitä heilaansa helssaamas. Kaikkia oli, syätihin ja täärättihin kun kaks kukertelevaasta kyhkyystä samasta vellikupistakin.

Ja se morsian käherteli ja kärventeli kullanmurunsa päähän jos jonkillaaset krullut ja kestolainehet, kaatoo jäävettäkin päähän, pörrötteli sen pönskää, puhalteli rakkahasti sen pienehen kymmenenpennin lantin klanihin keskipääs, rasvas ja hieroo, pyhkii ja huisuutti, pani puuterijauhuakin sen naamahan, taputteli ja viimmeen oikee kulkaa pussata truiskahutti, ja sanoo jotta:

— Nyt olet, kultani, valmis ja ihana kattella!

N'otta s'oli oikee onnen aikaa, kun uusi viini vanhois leiliis kukkii — elikkä kuinka sitä fiinisti sanothan? — Jaa, mutta, italian kielellä sanotaan vielä fiinimmin, että jotta:

— Oo donna bella mia e mobilia — että kaunis naiseni on sellaane vaihteleva mööpeli ja kronkeli pytty, jotta sitä ei tierä yhtää, kuinka se on ja mikä sen kulloonkin tuloo.

Niinkun tämäkin kuuma puuro jähtyi yht'äkkiä ittestänsä, n'otta morsian ei enää keittäny kaffiakaan sille, kun se tuli. Nakkeli vain niskojansa ja sanoo jotta:

— Ei tarvitse enää tulla...

N'otta se miäs oli kun taivahasta puronnu, eikä tienny, mihkä s'olis sen fiinin asiakirjasalkkunsakkaan pannu jotta:

— Mikä sun on tullu ja kuinka sä nyt nuan oot — ja mä kun oon sua niin muistanu ja ikävööny, jotta aivan lentämällä tulin.

Ja käret levijällä se yritti sen kultansa kaulahan lentää, mutta morsian huitoo molemmin käsin jotta:

— Älä tuu tänne, kun haiset viinaltaki kun trankkitynnöri...

— Mutta, rakas, rakas — koitti se sulhaanen sanua — kun en m'oo ottanu kun vähä kylmyyren tippoja jotta:

— Älä ny viitti — — oo ny — —

Mutta morsian sanoo vain jotta:

— S'oon, kuule, nyt sitte loppu se meirän rakkaus, kerta kaikkiastaan eree poikki, usko pois. Tuast' on seittemän hirttä poikki — uloos täältä!

Ja kun se sulhaanen siinä vain haukkoo ilmaa jotta: mikä sun on, — niin morsiaan hairas hatruksista kiinni ja lykkäs sen ovesta pihalle ja portahia alha kolinkolia pyllyllensä lumihankehen. Hatun ja salkun paiskas perähän jotta:

— Tuos on eikä trenkää toiste tulla!

Sielä se onnetoon sulhaspoika istuu lumihanges korvia myöre, n'ottei se meinannu ylhä päästä. Eikä käsittäny, että rakkaus niin yht'äkkiä ja nuan kamalalla präiskäyksellä vois loppua, jotta porraspäähän ja pyllyllensä, ja lakki ja salkku vierehen...

Mutta niin se vain oli, ja syränyä, kello 12.

Puristeli siinä verhojansa, oikooli koipiansa, manaalikin jo että:

— Kyllä mä vielä kerran yritän — kun lähti asemalle yön selkähän pökerryksis talsimahan.

Ja se tulikin takaasi parin viikon perästä. Oli ottanu Seinäjoella rohkaasuryyppyjä ja hommas vielä yhren karjalaaspoijan joukkohonsa apumieheksi, jotta nyt lährethän kattomhan sitä mun morsiantani. Pottikin niill' oli joukos ja aina välihin kulahuttivat n'otta n'oli rennolla ja rohkialla päällä.

Lauantai yöjunalla tulivat ja käsikaulaa astelivat niinkun friijarit ainakin. Se henkivakuutusherra sanoo jotta:

— Vaikkei me ookkaan pohojalaasia, niin nyt häjyyllähän ja mennähän vängällä. Näytethän, että kyllä mekin »tohrimma» ja uskallamme.

Ja kun ne tulivat sen morsiamen asunnolle, niin se hyljätty yrkämiäs sanoo sille karjalaaskaverillensa jotta:

— Kyllä mä kopistan ja meen sisälle vaikka raamit kaulas, mutta pitele sä tätä mun salkkuani, siel' on monen miehen tyyris henki sisällä.

Pimiä oli ja parahultaane ilma, kun se friijari varpahillansa meni klasin ala, kopisti korjasti ikkunahan ja oikee laulooki jotta:

    Aukaase, flikka, sun luttisi ovi,
    meittiä on vain kaksi — —.

Niin se karjalaas-kaveri huikkas kaukempaa jotta:

    ja minä tulen vartijaksi!

Niin eikös vain karteeki heilahtanu ja morsian luurannu jotta kuka sielä. Mutta kun se huamas ja tunti, jotta se on se — niin se näytti nyrkkiä ja pyllisti jotta:

— Mee tiakkahas sieltä, em mä päästä sua kumminkaan.

Mutta friijari vai huuteli ja kopisteli, rynkytti sitte puarin ovia ja kun ei se auennu, niin meni pihan puolelta, takoo ja paukutti ovia n'otta klasit heläji ja torni heiluu. No, morsian juaksi paitasillansa porstuahan ja huuti oven takaa senkun jaksoo, jotta hän ei päästä, ja sulhaanen karjuu jotta:

— Jos et aukaase, niin mä tuun raamit kaulas!

Ja löikin n'otta ovesta meni ylapeilit puhki ja rupes kömpimhän sisälle.

Siiloon morsian peljästyy, livahti kamarihin, reeklas välioven lukkuhun ja soitti poliisille henki kurkus jotta:

— Tulkaa, tulkaa, jutinan tähre, joutua, kun tänne meille kömpii ryäväri sisälle, toinen on särkeny jo ulko-oven — joutua, voi voi...

No, poliisi hyppäs tasapökkää housuuhinsa — s'oon poliisikoulus harjootellu — takin ja vyän, ja patukan kourahansa ja pyörän selkähän, n'ottei se kuullukkaa, kun se emäntä huuti perähän kynnykseltä jotta:

— Lakkis jäi!

Se painoo hartiat luokalla niin paljo, kun jaksoo ja näki jo hollin päästä, jotta toinen mies seisoo kartanolla ja toisen jalat sätkyttelöö ovenreijäs. Niin se hyppäs pyörältä ja kalahutti heti sitä karjalaaspoikaa kallohon, että se lenti heti ketarat pystyhyn ja jäi siihen makaamahan salkku kainalos.

No, sielä sisällä istuu se morsian pakaasillansa pöyrän alla ja höplötti isämeitää, vaikkei se tainukkaa, kun se niin pelkäs, jotta se kamala sulhaanen tuloo nyt ja tappaa sen.

Ja oven raamin peilihin oli tarttunu se sulhaanen niin kiinni, jotta se roikkuu siinä mahallansa ku mato, eikä päässy eres ei taa. Poliisi nykii ja veti sääristä, koitti se pukata sitä sisälleppäinkin, mutta s'oli niin lujas n'otta housut prätkyy ja knapit piraji. Viimmee se poliisi huuti sitä morsianta jotta:

— Tuu nyt auttamhan säkin, ei tämä enää pure eikä pussaa.

Niin se tohtii reeklata oven auki ja tulla porstuahan auttamhan.

Mutta niin lujas se oli, kun ne yritti sitä yhres irti punnata, jotta se — karjalaaskaveri sillä välin virkos, hairas salkun ja lähti vähä vinkiää lipettihin, n'ottei poliisi huamannukkaan.

Se juaksi hyväs matkas yhren talon pihalle ja piilootti ittensä sielä lasten leikkitupahan, jok' oli siinä pihalla.

No, sai ne viimmeen sen friijarin irti ovesta, mutta kylmä oli ja niin kauan ne sen kans napaloottivat, jotta se morsian sai kauhian yskän, kun se paljahin jaloon ja pakaasillansa siinä touhus. Ja havaatti sitte vasta, kun poliisi sanoo jotta:

— Eikö sun tuu kylmä?

Niin silloo vasta hoksas kiljaasta ja juasta tupahan.

Poliisi vei sen sulhasen, jok' oli nöyrä ja fletkuune kun trasu fankiföörärihin yäksi, ja kyllä s'oli noloon ja surkian näköönen, n'ottei enää yhtää näyttäny henkivakuutusherralta. — Aamulla sai lähtiä, kun lupas jotta hän asian sovittaa.

Mutta salkkua ei ollu, eikä se tienny siitä karjalais-kaveristansa mitään.

Se kaveri oli hytissy ja tutissu sielä leikkikojus aamuhun asti, eikä uskaltanu käyrä pihallakaan, n'otta sille oli tullu sielä oikeen isoo vahinko sen salkun vierehen laattialle, jonka se jätti sinne, kun se aamulla ennen kukoonlaulua lähti kalppimahan.

Aamulla lapset sitte löyti sen salkun tuvastansa ja herrinjee, ne sanoo, kuka rumaanen — —?

Ja veivät sen poliisille. Sen salkun.

Viikon päästä ilmestyy se sulhasmies nöytänä poikana paikalle salkkuansa kyselemähän ja saikin, mutta emäntä sanoo jotta:

— Ennenkun annethan, saatta mennä korjaamahan jälkennä, ja tarkasti päällekkin.

Kuumaa vettä annettihin taloosta ämpärillinen, luuta ja ruutporsta kätehen ja kyllä se pesi, manas ja krapas, mutta puhrasta tuli. Lakaasi vielä portahakki ja kovasti pyyteli anteeksi sen salkun kantajansa jälkiä.

(2.2.-46.)

KUN SETELIÄ LEIKATTIHIN.

Oottako kuullu, jotta on täs murheenlaaksos nyt vielä ainaki yks iloonenkin mies?

Se on herra Plumpäri! Sen on niin hyvä olla, että se vieläkin nauraa hötköttää. Se oli aviosiippanansa kans kovasti funteerannu sitä setelien vaihtua ja tietysti hävinny päänväkevyyres, niinkun aina, kun viisas mies koittaa akallensa jotakin seliittää. Plumpäri oli sanonu muijallensa, jotta:

— Vie nyt, mamma, ne sun kolme tuhannen markan seteliä pankkihin viimmeesenä päivänä, ettei ne pala, niinkun Vaasan lehres on neuvottu ihmisiä.

Mutta mamma oli sanonu että:

— Ilkan lehres oli uutinen, että vasta kolmestatuhannesta markasta valtio ottaa sitä pakkolaihnaa. Enhän mä voi kaikkia huushollirahojani pankkihin vierä, pitää ostaa ruokaakin joka päivä.

— Joo, mutta kyllä mä luulen, että se setelien vaihto paukahtaa juuri ensi päivästä uutta vuotta — oli Plumpäri sanonu jotta:

— Vie vai, mammakulta, ainakin ne tuhannen markan lapot, ettei tuu vahinkua. Voithan sä sitte ensi arkipäivänä hakia takaasi.

Mutta ei, ei ottanu kuulovihin korvihinsa mamma Plumpärin puhetta.

— Saas nyt sitte nährä, kumpi meist'on viisaheet — motkotti Plumpäri piippuansa krassates.

Kuuntelivat sitte illalla hörös korvin ratiota jotta:

— Nythän sieltä pitääs tulla se ministerin tärkiä tieronanto ja mamma pani vielä silmäklasikkin päähänsä, että paremmin kuulis. Niin kuulkaa kun sieltä tuli jotta viirensaran, tuhannen ja viirentuhannen markan setelit putuaavat kello 12 jälkeen puolella arvostansa, ja että ne on leikattava keskeltä poikki ja että vasimanpuolinen puolisko on enää rahaa — niin herra Plumpärin lanttu leikkas heti.

— Sanoonhan mä sitä, kiljaasi Plumpäri, poukkas pystyhyn ja porstuahan, n'otta ovet paukkuu, hairas paltoon ja myssyn päähän, n'otta väärinpäin sekin pääs lähti juoksemhan suoraa — hotellihin.

Kerkes — ja pääsi sisällekkin, mutta hengästyny oli, kun se sanoo jotta:

— Saisko yhren krokin heti esti ja sitte hyvän sipulipiffin ja kaikki napsut, niinkuin pruukathan, mutta pian.

No, se sai sen, mitä pyytikin. Oikee erinomaanen piffi olikin, eikä korttiakaan kysytty.

Kyllä se nautti, n'otta naama loisti. Kun se napsunkin otti, niin oikaasi ittensä oikee takakenohon, aukaasi suunsa ja juhlallisesti nosti pikarin ja sitte heitti äkkiää oikee hollin päästä sen ryypyn niinkun saunanpesähän ja sanoo vielä itteksensä jotta:

— Kiitos, herra ministeri, mikhän Törkkreeni ookkin.

Ja sen se teki kolme kertaa. Kuivas sitte ruokaliinalla tarkasti truuttunsa, pyyhiskeli tyytyvääsenä leukojansa molemmin puolin jotta:

— Hyvää oli ja syvähän meni. Nuan hyvää piffiä en oo saanukkaan pitkähän aikahan. Ja ruokaryypytkin valtion kustannuksella.

Sen oli niin hyvä olla, että vatta nytkyy.

Sitte se soitti kellolla piikaa, otti lompakkonsa ja sieltä sen ainuan 500 markan setelin, joka sillä oli, ja sanoo jotta:

— Tämä poika petaalaa nyt justiinsa. Kello on — viittä vaille.

Kyllähän se flikka koitti vähän sanua, ettei hän huoli tuosta viirestäsarasta, mutta Plumpäri sanoo jotta:

— Ota pois vain. Se on otettava ennen kello 12 — elikkä — kiitos vain.

Niin se maksoo Plumpäri laskunsa ja sai vielä puolen takaasi, n'otta se nauraa hötkötti vielä eileenkin, kun mä sen karulla rookasin.

— Mamma itkiä pillittää kotona lammasraurat käres, eikä oo malttanu vieläkään leikata seteleitänsä, mutta mun meni totehen ja täyrestä. Mä söin hyvän piffin napsujen kans sillä setelin — tyhjällä puolella, nauraa kikatti Plumpäri.

(6.1.-46.)

LAKANA HOUSUUS.

Oottako kuullu, jottei se Mäki-Matti sitä »öitsimistä» oo saanu vieläkään loppumahan, ei eres Laihialtakaan, vaikka s'oon sitä vastahan koko elämänsä valistustyötä tehny, puhunu ja kirjoottanu?

Ne vanhat tavat, ne istuu lujas niinkun perisynti meis ihmisis. Ja se on sitte kumma, jottei tämä mailma valistu ja viisastu, vaikka oikee valtion varoolla ja ittekasvatuksella me koitamma nuortapolvia opettaa, jotta jättäkää pois ne turhat kotkotukset.

Kun friijoos ja hialla käyrähän Laihialla niinkun ennenkin. Esti puhutahan nuorisoseuran taloolla eristyksestä ja valistuksesta, sitte mennähän nenä poskes hottia ja simmiä, sitte jyrytähän konkaa ja lopuksi hypithän vanhaa polkkaa, jotta pusurit prätkyy. Ja loppujen lopuksi ihan niinkun isävainaan aikhan sipistähän ja supistahan jotta:

— Saako tulla?

Mutta salaa. Ja ollahan kun ei mitään, kun se onnistuu. Ja sitte kun on oikee vasituusen paikan löytäny, n'otta emäntä tua aamulla kaffiakin ja haastaa kamarihin haukkaamahan, niin sitte s'ei oo enää mitään. — Mutta appa jee, kun flikka on vielä hakuusis, poika nukahtaa ovisänkyhyn ja piiat tuloo lypsyltä, niin silloo poikaparka hyppii ku orava häkis.

No, näin käythin täs sotavuotena yhren ylistarolaasen sotapoijan, jok' oli lomalla, lakki kallella ja nenävarresta kokarti justhin sormen pääs. Eihän sillä poijalla niin varmaa tietua ollu friijoohin menosta, mutta lähti vai Laihialle iltamihin. Vaikka ajatteli se itteksensa, kun se polkupyörällä paineli, jotta sopiishan sitä vaikka hiallekin mennä, jos sopivan flikan rookaas. Eihän tarvittisi sitte väsyksis yän päälle enää Ylistarohon asti ponkia.

No, se pulska sotapoika tanssia jytkytteli sielä seurantaloolla vähä yhren ja toisen kans, niinkun pruukathan, mutta sitte sielä yks flikka rupes sen poijan mielestä olohon kauhiasti sievännäkööne, sellaanen ympyrääsmuatoone, sinisilmääne ja punaposkinen, mukava tyllykkä, n'otta poika tuumas, että kun tuan vierehen pääsis.

No, mitäs siinä, poika ajoo asiansa, puristi lujaa ja kutisi korvahan jotta:

— Kuule, passaasko, jotta mä saan tulla tuata — teille, kun m'oon Ylistarosta?

Niin flikka korvanlehret punaasena hohuutti jotta:

— Em mä oikee tierä, mutta jos sä tykkäät, niin tuu vai...

Ja sen päälle ne tanssii, jott' oikee pyörrytti, ja oli henua. Sitte kun tuli viimmeene falssi, niin se meni nenä poskes ja silmät ummes kun aalloilla vai. Porstuas se poika auttoo kovasti sen flikan päälle sen fiiniä kaninnahkaturkkia ja lapaasiakin käthen, vaikka se flikka sanoo, jotta: kyllä mä ittekkin saan.

Ja niin ne lähti sen flikan kotia, kovasti komjahan taloohin, niinkun tierättä, jotta n'oon komeeta ne laihialaasten taloot ja kantakirja-orhia joka taloon tallis.

Kun ne pihaan tuli, niin flikkaa vähä hävetti vierä sitä friiariansa tupahan ovisänkyhyn, kun se koitti seliittää, niinkun asia totta olikin, jotta:

— Kun en yhtää tienny lämmittää kamaria, eikä sitä viitti tavallisis oloon puita niin haaskata, kun ovisängyskin on yhtä hyvä nukkua kun kamaris. Ja lakanat on niinkun kamariskin.

Kyllähän se poika sen kovasti myänti ja ymmärti ja kömpii hiliaa ovialahaasehen sen flikan vierehe, mutta muresta sill' oli heti poislähröstä, että kerkiääs vai ennen kun emäntä nousoo askarehille. Koitti se siinä sipistä sen flikan korvahan jotta:

— Muista sitte vai herättää aioos ylähä, jos nukahtamhan rookaasin...

Ja niin siinä käythinkin, raakkules viekhön, kun s'oli muutoonkin väsyny ja käsivarret väsyy, n'otta se heräs yksistänsä omia aikojansa. Katteli ympärillensä sielä erustan takana jotta: mihnä mä nyt oon — — ja kuunteli korvat hörös. Makas hiljaa kun hauki rannas, silimiänsä vai käänteli, kun erustan takaa kuulti päivä.

Sitte se muisti jotta: jaa samperi, m'oon Laihialla flikas, ovialahaases.

Flikkaa ei näkyny, ei kuulunu, mutta tuvasta kuuluu astiaan tiskaamiskolinaa ja oven pauketta.

— Mikäs hitto mun nyt perii? tuumas poika, jotta krupin löi aiva turraksi. — Kyllä nyt on jo hyvästi palio kello, kun tuvas on nuan valkoonenkin.

Varovaasesti ja hiljaa se luuras erustan raosta, niin kello peräseinäs viisas — puoli kymmentä! — Ja pöyrän takana istuu — isäntä ja oli lukevinansa »Vaasaa», mutta kulmaansa alta vahtas ovisänkyhyn päin!

Se vahtas niitä sotapoijan verhoja siinä ovisängyn pääs penkillä. Siin' oli kaikki: saäppahat erustan vieres, housut, vyö, takki ja lakki, niin kun se poik' oli ne pannu, ennenku se lakanaan välihi livahti.

— Voi sintta vieköhön, manas se poika, — kun ei heräättäny. Millä ilvehellä mä nyt täältä pois pääsen? — Jo mä nyt mottihin jouruun niin korvia myöten kun ikinä. Saas nährä, koska tua isäntä hyökkää mun niskahan ja fasmaa korvista kiinni.

Flikka sielä uuniloukos korvat punaasena vai peseskeli astioota noloosisnansa, eikä tuvas puhunu kukaa halaastua sanaa. Isäntä vai kattoo sanomalehtiä, eikä rävähtänykkää silmä.

Ovisängys sotamiehen nousi hiki tukkahan, vaikka s'olis sitä kuinka pyhkiny ja ajatellu, jotta pois mun pitää päästä — — ja vaattehet päälleni saara.

Onneksi n'oli niin likillä siinä penkillä, jotta parahiksi ylettyy, kun se hiljaa ja hengittämätä pisti kätensä erustan takaa ja rupes vetämähän housujansa. Silmä kovana luuras isäntää ja isäntä kyllä näki, vaikk'ei silmäänsä räpäyttäny — n'otta henkiä salpas.

Sai se ne viimmee sinne erustan taa ja makooltansa veti jalkoohinsa. Mutta vaikiaa ja ahrasta s'oli, kun se takaapäi tukkii pairanhäntäänsä housuuhin ja imehteli, jotta kylläpäs se on pitkä ja takus. Eikä meinannu saara housujansa knappihinkaa, kun niin fankkas ja oli kiriällä.

Niin se poikaparka »ampuu» hiljoollensa hakuammuntaa, sai esti toisen saappahansa, sitte toisen, vyän, takin ja viimmee lakkinsakki, mutta sitä se ei pannu päähänsä. Ajatteli, jotta pysyy paremmin joukos, kun hän hyäkkää ja rynnistää motista uloos pihalle.

Isäntä ei ollu päätänsä kääntäny ja näki kyllä, kuinka ne verhat siitä hiljoollensa katos — kattoo vai päältä aviisin ylitte. Ja syrän kylmänä se poika orotti, jotta koska se isäntä faarttaa ja fasmaa kraivelista kiinni...

Eikä kukaa puhunu mitään, kello vai tikutti ja flikka kalisteli niitä astioota.

Poika oli jo pukees, luuras erustan raosta yhrellä silmällä, liestytti jalkojansa, kyyristyy kun kissi, kun se hyppää hiiren niskahan, jotta:

— Heti ku sen silmä välttää, niin silloo mä tormootan, ennenkun se kerkiää pöyrän päästä mun niskahani — ja ovesta pihalle.

Se orotti ja vahtas isäntää, n'otta silmät päästä purota, niin hetken päästä se kääntikin lehtiä — ja silloo samas se poika kans pomppas ovisängystä laattialle kun salasmaa, ja ovesta porstuahan n'otta rysähti, kun se paiskas oven perähänsä kiinni, jottei se isäntä vai kerkiääsi sen niskahan.

Mutta poika tunti kans samas nykääsyn, niinkun isänt' olis saanu sitä hännästä kiinni oven raos, mutta se riuhtaasi lujaa — ja pääsikin pihalle, juaksi tarhalle, hyppäs pyärän selkhän ja painoo tietä pitkin kun pommikoneen alla niskat kryhys että: nyt tärähtää.

Se pääsikin jo hyvän matkaa taloosta, kun yht'äkkiä hairas ja nykäästihin, n'otta se lenti pyöränsä kans tielle, aivan vääräs ja yhres takus, n'ottei se meinannu päästä ylhäkkää.

Se luuli esti, jotta nyt se isäntä sautti sen ja huitaasi pyörinensä kumohon, mutta kun se kattoo, niin siin' ei ollu ketään. Jokin trasu, valkoonen vaate vai veti sitä pyörän ketjuuhin takaapäi, n'ottei tahtonu irti päästä, vaikka kuinka nykii.

Niin s'oli, kulkaa, lakana, jonka toisen pään s'oli tukkinu sielä ovisängys housuuhinsa! Ja se se oli, joka tarttuu ovehenkin kiinni, kun se pihalle tormas ja luuli, jotta isäntä nykääsi.

Kun ketään ei tullu peräs ja se oli jo hyväs matkaa taloosta, niin sill' oli aikaa napaloora se lakana housuustansa ja kettingistä irti, n'ottei siihen tullu kun pari reikää ja vähä tuhraantuu.

Ja kun se sitte kattoo sinne friijootaloohin päi, niin isäntä ja se flikka olivat molemmat naamat klasis, suu auki ja silmät pyäriääsnä vahtaamas hänen perähänsä.

Niin poik' otti sen lakanan ja huisuutti ilmas kun valkoosta lippua jotta:

— Tääll' on! Tulkaa hakemhan! — ja paiskas tielle.

Ja painuu Ylistarohon, eik'oo puhunu kellekkään mitään, ennen kun mä nyt vasta kuulin.

(19.1.-46.)

HOUSUT KAHTIA.

Oottako kuullu, jotta Alajärvellä on tehty housukauppa, joka nyt tämän setelienvaihron johrosta uhkaa saara oikee periaattehellisen erimielisyyren ja tuhoosat seuraukset aikahan?

Täs joulun alla yks isäntä myi eräälle mettätyöläiselle puolipitooset, mutta vielä lujat työhousunsa 1000:lla markalla, jok' oli halpa hinta, mutta kun joulunpyhät tuli ja se niitä niin kovin tarvitti, niin ihan hyvyyttänsä antoo.

Ostajalla oli jo käres tuhannen markan seteli, kun se meinas maksaa, mutta sitte tykkäskin jotta:

— Tuota, tuota, kuule, kun mull' olis yhtä ja toista ostamista vielä täs jouluksi, niin passaasko sulle, jos mä maksaasin vasta tuonnempana, vaikka tammikuun puolella, kun taas saan tilini?

— No — tuumas se isäntä, — kerkiääpä tuon silloonkin.

Mutta sitte tuli tuo käsittämätöön setelien vaihto ja rahan leikkoo kuin salasmaa taivahalta, n'otta ihmiset on vieläkin sekooksis ja räpyttelöövät silmiänsä kun tarhapöllööt, jotta mitä ja kuinka täm' oikeen on — eiväkkä vieläkään oo kaikki leikannehet seteliänsä.

Ja se housukauppa täs nyt on eres, jotta maksaako ne nyt 500 mk vai tuhannen, niinku kaupat tehtihin. Ostaja on herrastellu niis isännän housuus jo kolme viikkua ja sill' on se sama tuhatlappo vielä niiren housujen plakkaris, jolla ne housut ostettihin, n'otta se on lujasti sitä mieltä, jotta:

— Kun mä annan tämän sulle, niin s'oon sillä selvä ja maksettu!

Mutta myyjä tykkää jotta:

— Ei tua oo enää kun 500 markkaa, niinkus oot lehristä lukenu. Mitäs mä sille voin, anna ne housut pois ja saat maksaa vielä frahtiakin. — Tuhannella markalla mä ne sulle myinkin.

— No, mutta täs on justihin se sama tuhat markkaa, jolla kauppa tehtihin. Tuas on tämän alastoman akan takapuoles se saman pihkanklimppi, jok' oli siinä, kun mä sen litviikis sainkin, katto ny, niinkus näjet, jotta tämä on se sama raha, jolla mä nämä housut sulta ostin ja kaupat tehtihin.

— Joo, joo, mutta se ei käy enää kun viirestäsarasta, enkä mä siihen suostu. Eikä nuota suuria rahoja saa enää kuulemma ehjinä vastahanottaakkaan. Ne pitää leikata ja vasen puolisko käy enää puolesta rahasta.

— No, leikathan se sitte!

— Mutta se ei oo kun viissataa. Ja mä tahron täyren tuhannen! sanoo isäntä niin kiukus, jotta aiva sen kaulasuonet pullistuu.

— No, en mä ainakaan ota tätä vahingoksi, ähkii se ostaja kans silmät tapilla. — Mitä mä sitte tällä toisella puolella teen?

— Tee, mitäs tahrot! — Niistä nenäs, eli pyhii, kumpaa päätäs tykkäät.

N'otta siit' ei tullu mitään selvää, vaikka ne kuinka jankkas.

Viimmee isäntä oikee suuttuu ja sanoo jotta:

— Sama se! Pannahan vahinko tasan, leikatahan housut kahtia ja samoon seteli ja puoliskat kummallekki. Ota sitte kummat tykkäät!

Mutt'ei se mies suostunu siihenkään.

Lopuksi ne päättivät alistaa tämän riita-asian, koska se on periaatteellista laatua, mun ratkaastavaksi ja ilmoottavat tyytyvänsä päätökseen.

Mä oonkin ottanu tämän housujutun harkittavakseni ja säärettyjen lakien ja asetuksien perusteella ilmootan nyt, että kyllä se niin on, että kaikki kaupat, velaat ja sopimukset, jokka on ennen Uurenvuoren yötä kello 12 tehty ja sovittu vanhois seteleis, pitävät kutinsa ja on nyt maksettava uusilla 500 ja 1.000 markan kokonaasilla seteleillä.

Mutta kuiteeskin niin, että jos te housukauppiaat sielä Alajärvellä keskenänne ette asiasta muuten sovi, niin pankaa sitte ne housut ja juuri se seteli, jolla kauppa on sovittu, ja jolla on pihkaa takapuoles, keskeltä kahtia ja puoliskat kummalleki. — Mutta älkää puhuko kellekään mitään, ettei tuu jälkipuheita.

(11.1.-46.)

N'OON PUSSANNU, HYI!

Oottako kuullu, mikä kauhia skantaali on tapahtunu Korvenloukon kansakoululla?

Sellaane hirviä asia, että koko kylä meni aiva puhumattomaksi, isännät seisoo kun heinäseipähät, emännät siunas ja varjeli, eikä lapset tohtinehet mennä kouluhun monehen päivähän!

— No, ajatelkaa ny ittekkin, jotta oikee kansakoulun opettajat, nämä kansanlasten kasvattajat, jokka pitääs olla tieronvalon, eristyksen, sivistyksen ja siveyren kynttylöötä, ja esiintyä kun aapiskirjan kukoot karttakeppi aina Pystys lasten ja aikuusten eres — yht'äkkiää rookathankin kukertelemasta niinkun kaks kyhkyystä ainakin, elikkä suurempaakin karvajalkaa, joista Luonnonkirjas puhuthan.

Ja niinhän nämä oli koittanehet ollakki esimerkiksi ja valistukseksi kaikille syksystä asti, mutta nyt tuli romahrus maaliskuus, kun kevätpurot rupes lirisemhän ja talitiiaaset parittaan pihakoivus tirskuttamhan.

S'oli sillä lailla, jotta sielä Korvenloukon kansakoululla oli menny talvena vain yks opettaja, ja se oli arvoltansa neiti, nuori ja nätti olikin, joka yksiksensä asuu ja kokkarootti koululla. Oli kovasti ahkera ja tunnollinen opettaja, käyy seurooskin paikkakunnalla ja lauloo ihanasti, n'otta siitä kovasti tykättihin ja kunniootettihin hyvänä opettajana ja jumalisena ihmisenä.

Ja kyllähän se kaikin puolin tasaanen ja hyvä ihminen olikin, mutta se raukka tunti ittensä niin yksinääseksi ja onnettomaksi, n'otta sitä mennyt keväänäkin näin maaliskuus aivan oikohonsa itketti, kun tunnit oli loppu, lapset mennehet ja se jäi yksin koululle. Sitä raukaasi ja väsytti niin kauhiasti, ajatukset harhaali kun pilvet taivahalla sinne tänne, eikä se tiänny ittekkää, mikä sitä oikee itketti, huokii vai ja hengitti raskahasti kun meren aalto, n'otta sen pusurin palkehet pullisteli ja päätä huimas. Ei maistanu enää ruokakaan, n'ottei se viittiny kaikisti enää keittää puuraakaan ittellensä, kun voileipää vai ja maitua toissasilmin haukkaali.

Se kaipas jotakin — niin se ainakin itte tykkäs — kun ei ollu kylälläkään ketään, jota ajattelis ja orottaas...

Eikä sitä huvittanu enää Korvenloukon hiljaaset vakavat isännät, ei emännät, eikä jaksanu enää keväällä mennä niiren seuroohinkaan, n'otta se välistä oikee hermostuu korkian opettajatoimensa tyhjyytehen ja arvokkuutehen.

— Tännekkö mä ny hautaannun, kuivun ja kutistun kun siemenpärinä — ja saan lopuuksi silmäklasit päähän palkakseni, se huakaasi kerran, kun tuli osuuskaupasta koululle ja huomas siinä tienvieri-ojas, jotta pajupuskis oli puhjennu jo suuria pajukissoja.

Se taittoo siitä monta oksaa täynnä tuoksuvia untuvan-valkoosia pajukissoja vieräksensä ne kukkavaasihin ja vetehen pöyrällensä. Haisteli niiren väkevää tuaksua ja silitteli siinä kulkiessansa virpivarvulla huuliansa, kun ne pajukissat oli niin silkin pehmiäkarvaasia ja mukavasti kutittivat, niin — voi kun se säikähti, aivan korvia myöri lenti punaaseksi ja kattoo ympärillensä äkkiää, jotta näkikö kuka, kun se muisti, että että — silläkin oli ollut partaa — — —

Ja juoksi vähä nopiaa koululle ja pani oven reekelihin. — — —

S'oli menny keväänä se...

Se oli niin väsyny ja hermostunu, kun oppilaita oli niin paljo, jotta johtokunta päätti ottaa toisen opettajan sille koululle, jottei se heirän hyvä opettajattarensa aivan katkee. Ja kyllä se oli iloonen ja kiitollinen johtokunnalle, kun se sitte lähti kotipuolellensa kesälomalle, suuren taloon tytär etelästä kun on.

Mutta kyllä se sitte syksyllä, kun se takaasi tuli, oli hämmästyksis, kun n'olikin ottanehet miesopettajan toiseksi sinne koululle, ja se mies oli jo portahilla vastas ja tervehtimäs neitiä käsi pitkällä jotta:

— Tervetuloa ja saanko esittää, minä olen se uusi opettaja, joka tänne on valittu. Toivottavasti me tulemme hyvin sopimaan ja viihtymään...

— Joo, tämän me nyt valittimma, seliitti johtokunnan puheenjohtaja Matin-Jaska, joka kans sattuu silloo justhin olemahan koululla. — S'oon vakavamielinen mies, ainakin sill' oli toristukses uskonnos 10, ja sen tähren me sen otimmakin. N'otta pelvos ja nuhtees kasvattaasitta lapsiamma.

Oli se sellaanen yllätys ja hämmästys sille naisopettajalle, jotta aivan sen löi polvet länkkiä, korvat punaasiksi ja posket paloo, kun se koitti kättä antaa, eikä saattanu silmihin kattuakkaan, kun s'oli niin pulska, reipas ja komja mies, ja vielä oikee upseerikin, sorasta päässy.

Kun se neiti sitte vähä tarkemmin sivusta vilkaasi sen päälle, niin sill' oli pienet kissinviiksekkin, n'otta aivan sitä pyörrytti.

— Minä olen saanu asunnon ja ruokapaikan tämän Matin-Jaskan taloos, n'otten mä tuu tänne koululle asumahan, käyn vain päivisin opettamas, se seliitti.

Kyllä se outua ja kankiaa oli niiren seurustelu aluuksi. Kovasti ne kainostelivat ja teitittelivät toisiansa ja kunnioottivat, mutta rupeshan se sitten käymähän, kun luokat oli jaettu ja se koulutouhu pääsi alkuhun. Ne oikeen kilvoottelivat keskenänsä, kumpi paremmin saa lapset oppimahan. Ja välitunnilla ne keskustelivat syvällisesti jostakin Pestalossista ja jostakin opetusopin pysykolokiastakin. — Ja käyyvät joulun alla yhres jo seurooskin, n'otta n'oli oikee malli-ihmisiä ja -opettajia. Ja lapset tykkäs lujaa, kun n'oli niin ystävällisiä ja mukavia opettajia.

Ne rupes viihtymhän niin hyvin, jotta nyt kevättalvella ne istuuvat jo iltakauret yhres koululla sen opettajattaren huonehes vihkoja korjaamas saman pöyrän ääres, n'otta välhin polvet yhtehen kolahti, eiväkkä keriinnehet enää kylälle ollenkaan, kun niil' oli niin kovasti paljo työtä niiren vihkojen kans.

No niin, sitte se tapahtuu, jotta yhtenä iltapäivänä iski ikääskun atoomipommi Korvenloukon kylähän, n'otta koko kylä ja kaikki kakarakkin oli hoittollona ja päästä sekaasin.

Matin-Jaska oli menny jollekkin asialle koulelle ja hiljaa kopistanu sen neitin kamarin ovehen, niinkun herroos ainakin, mutta kun mitään ei kuulunu, niin se knoputti toisen kerran ja kun ei siiloonkaan vastattu, niin Jaska aukaasi oven, ja mitä se näki?

Niin, kuulkaa, kun opettaja istuu kiikkustuolis ja opettajatar sen sylys ja molemmilla käsivarret niin mones syltys toistensa ympäri jotta aivan yhres takus — ja moiskiivat ja fläiskiivät pusuja niin tuhannen tihiää ja hapenesta tullenmennen, n'otta Matin-Jaska haukkoo kauan aikaa ilmaa, ennenkun se sai haikaastuksi jotta:

— Mi-mitä herttinjee te teettä?

Mutta n'oli niin touhus, jottei ne kuullukkaan. Silmät ummes ja hiukset hassalla truiskiivat vain, n'otta Matin-Jaska meni viimmee oikee äärehen ja pukkas kylkehen jotta:

— Kuulettako te?

Niin kyllä ne säikähtivät ja poukahtivat pystyhyn ja olivat ku taivahasta puronnehet, ja silmät seljällä. Se opettajatar krääkääsi kamalasti, pani molemmat käret silmillensä ja hyppää köökkihin. Ja opettaja ploosas ja oli punaanen kun puorinseinä naamasta, puristeli ja plokkas verhojansa erestä ja takaa jotta:

— Tuota tuota, suokaa anteeksi — — me täälä vain neitin kans korjasimme vihkoja — —

— Vai tuallaastako se vihkojen korjaaminen sitte onkin, jota opettaja täälä joka ilta on juossu harjoottamas, jotta tuskin on syörä malttanu — jahkaasi Matin-Jussi, ku lähti, löi oven perähänsä kiinni eikä muistanu enää, mitä asiaa sillä koululle oli ollukkaan.

Mutta se sana, se kauhia sana, että opettajatar istuu opettajan sylys käret kaulalla, ja että ne niin kauhiasti pussasivat, se lenti kun valkia ympäri kylää joka taloohin ja töllihin. Korvenloukolla tuli niin kaamia hiljaasuus, ettei mettäkää humissu eikä kukookkaan aamulla enää laulanehet. Akat oli tukehtua ja isännät kattoovat ku karhut koululle, eikä kakarat uskaltanehet kysyäkkää, kun kotona sanottihin jotta:

— Sehän on julkijumalatoonta tuallaanen elämä, jota opettajat viettää, n'otta eihän sinne voi lapsia enää päästääkkään. — Nyt teill'on lupaa!

Koko kyläkunta oli niin kauhistuksis, jotta päättivät lopettaa koko koulun. — Opettaja ei uskaltanu tulla koululta enää poiskaan syömähän Matin-Jaskahan. Klasista vain kurkistelivat kylälle ja imehtelivät, jotta mitä nyt tehrä, kun lapset ei tuu kouluhun.

Kun opettaja sitten kolmantena päivänä lähti kylälle ja meinas mennä taloohin juttelemahan, niin ovet lyöthin nenän eres kiinni ja lapset ajettihin ylisänkyhyn. Eikä sanaakaan sanottu, n'otta s'oli oikee kauhiaa niille opettajille. Niin kamala paikka se oli, kun ne ajatteli tarkastajaa ja mitä tästä tuloo, jotta viimmee hätä keinon keksii.

Kun Matin-Jaska yhtenä aamuna sitte lähti mettähän, niin opettaja vahtas koko iltapäivän, koska se tuloo, ja niin sai sen rankakuorman päältä tiällä kiinni, vaikka se yritti ajaa alta pois, ja rupes seliittämähän jotta:

— Mitä te, ihmiset, nyt nuan kauhistuutta, mehän oomma opettajattaren kans ollu kihloos jo joulusta asti, n'otta totta me nyt eres pussata saamma. — Te vain tulitta niin huonohon aikahan ja havaattemata.

Niin, kauan Matin-Jaska mäihäs mälliänsä ja kattoo, ennen kun se asia selvis sille, ja sanoo sitte jotta:

— No, jos se sillä lailla on, niin s'oon sitte eri asia, jos sä sen nait — ja flätkääsi hevoosta hännille.

N'otta ne saa nyt luvan olla onnellisiä ja korjata vihkoja yhres niin lujaa, kun tykkäävät.

Nyt on sitte jo taas rauhakin palannu Korvenloukon mäjelle ja lapset pantu kouluhun. Emännäkkin ovat niin lauhtunehet, jotta ovat kaarin alla tuonehet sille opettajattarelle juustoja ja villapussia, jotta saa kehrätä kurinlankaa, jos tarvitaas.

Mutta lapset on vieläki kuuhoolla korvin, kattella luimisteloovat opettajiansa, ja sipisöövät silmät sikkaras ja suu vääräs jotta:

— N'oon pussannu, hyi!

(30.6.-46.)

HÄRKÄTAISTELU EVIJÄRVELLÄ.

Oottako kuullu siitä härkätaistelusta Evijärvellä mennä kesänä?

Joo, s'oli kaunis kesäilta, oikee lauantai-ilta olikin, kun nuoret miehet iltaman jälkeen tienraitilla parveilivat ja laulelivat, n'otta flikat luuli urkujen soivan.

Ilta oli ihana, satasaarinen Evijärvi läikkyi hopianhohtoisena rehevien niittyjen, sinehtävän utuisten rantojensa keskellä, kukat tuoksui, maaemo uhoi mustan multansa väkeviä mujuja, vilja teki terää ja kaaretun heinän tuoksu huumas ja pyörrytti nuorten rintaa.

Jostakin kaukaa kantautui sieramiin hienoinen kytösavukin, n'otta s'oli kun ihana Kuupan yö — Evijärvellä, kun ne nuoret miehet tuli iltamista hiukan horjuen, ja päättivät lähtiä krossottelemahan naapurikylähän. Vaikka omalla kylälläkin kyll' olis ollu nutipäitä serenaatia varten.

Mutta se yö oli niin ihmeellinen.

Viittä kuutta korvan ne raikulipoijat marssivat käret kaulalla maantietä pitkin ja lauloovat, jotta lutti-kamariis flikkaan syrämmet orotuksesta läpättivät kun lampahanhännät, jotta tulooko ne...

Mutta sinne häipyivät, yhä loitommas naapurikylälle päin äänet, ja sitä mukaa kans sammui monesta lutin luukusta kirkas kaihoisa silmä.

Niin, kun ne uljahat poijat justhin vetivät jotta:

    sun punaanen sukkanauhas
    on aarteeni kallihin — —

totisesti niitä vastahan tulla jullii maantiellä kunnanvaltuuston puheenjohtajan kunniootettavan suuri sarvipäinen sonni yksistänsä turpa ilmas kans haistellen näköaloja ja kesäyön suloja.

Se oli kai kuullu nuorten miesten kaihoosan laulun, ikävystyny yksinääsyytehensä, riuhaassu ittensä kans irti maasta ja lähteny krossottelemhan. Tulla pökkäs tietä pitki poikien joukkohon jotta: minä kans!

Ainakin s'oli sen näköönen. Mölähteli välihin ja koitti primputellakkin. — Eikä sillä ollu mitää pahaa mieles, mutta poijat kun nauramahan ja ilvehtimähän vanhalle sonnille jotta:

— Säkin, vanha rutimuljus, karkaat kotuas ja friijoolle vain yöjalkahan lährös ku poikamiehet, senkin köntys!

— Hei, paappa! huuti yks poijista, — »se oli kai Watkinson», ja hyppäs sarvihin kiinni jotta — kotiappäi ny vai, ja vähä sassia.

Toisekki hyökkäs sonnin niskahan, pukkiivat, löivät ja yrittivät kääntää sitä ympäri. Yks hairas hännästä ja veti kun riivattu, huuti jotta:

— Kääntäkää te sieltä etupäästä, niin mä väännän täältä.

N'otta siitä tuli kauhia rähinä ja härkätappelu keskellä tietä. Se Watkinsoni koitti laulaa toreatooriakin, mutta lopuksi sonni suuttuu, ravisteli päätänsä, rupes kuopimahan ja potkimhan, mölähti, ja kun se kerran riuhtaasi ympärinsä, niin poijat sinkooli kun kintahat tiepuolihi ja hyppiivät alta pois. — Henkensä erestä meniväkki n'otta pää kolmantena jalakana. Watkinsonin se heitti nurinniskoon maantienojahan, n'otta tainnuksis jäi makaamahan.

Kaks kerkes kiipaasta puuhun, mutta se hännästä roikkuja ei uskaltanu päästää irti ollenkaan, kun sonni laukkas niiren toisten peräs, jokka puuhun pääsivät, ja tormootti puuta vastahan, n'otta oksat heiluu ja poijat ripistä.

Silmät mulkona väärinpäin sonni kuapii ja karjuu, ja kun se huomas sen poijan hännässänsä, niin se kun kääntyy ja huitaasi, jotta sääret oikoosna poika siippulootti sinne tänne. Vähä silloo tällöö jalka maata kraappas. Sonni kiekkas ja pyärii ympärinsä, n'otta vahtu suusta nokkuu ja piiskas sitä poikaa ku trasua molemmin puolin ja aina välihin ruataasi maaha, n'otta knapit piraji ja housut puhki.

Poika huuti ja ulisi jotta:

— Se tappaa mun! — mutt'ei päästäny irti, vaikk'ei se tienny, kuinka päin kulloonkin viippulootti.

Ja kyllä se sonni olis sen tappanukki, n'otta toiset poijat puusta huutivat sen kun jaksoovat jotta:

— Älä päästä irti!

— Mutta jos tämä katkees, voivotteli se hännän jatko.

Ja kun ei se sonni saanu sitä varistetuksi irti, ja häntäkin kesti, niin sonni muisti sen sarvis kiikkunehen Watkinsonin, kääntyy yht'äkkiää ympäri ja faarttas takaasi tietä pitkin, n'otta se hännänhuippu tuli kun hantuuki peräs.

Sinne ojahan puskemhan yritti. Mutta onneksi oja oli niin syvä, jottei se keriinny kun pari kertaa sorkillansa trohnia koipihin ja tärähyttää takapuolehen niin, että Watkinsoni virkos ja rupes yrittöhän alta pois. Ja vaikka se pökörryksis olikin, niin pääsi kumminkin lopulta kontillensa ja pyhkääsemhän sillä aikaa, kun sonni rupes taas tappelemhan sen häntänsä kans.

Mutta samas se huomaskin sen poisjuoksevan, ja hyökkäs sen perähän, n'otta Watkinsonille tuli hätä, kun ei ollu puutakaan likillä, ja aina vai se tuli. Se havaatti telefoonitolpan ja silpoo sitä ylhä kun orava. Justhin kerkes saara kinttunsa alta pois, kun sonni tärähytti tolppahan päällänsä, n'otta poik' oli purota alha. Sellaanen ryskäys oli, n'otta kaikki klaffit lenti auki telefoonisentraaliskin, n'otta neiti putos sängystä pakaasillansa ja luuli atoomipommin tullehen.

Vissihin se sonnikin vähä pökertyy, kun se jäi siihen tolppaa vastahan nojallensa, jalaat vapaji ja hännänkin löi niin hervottomaksi, jotta se häntäkärpäänen päästi heti irti ja lähti vähä vinkiää klapsimahan. Mutta niin hätä silläkin oli, jotta kun havaatti sillan trummun siinä likillä, niin sinne konttii ja livasti kun kärppä.

Se tolppa-apina toivoo jo, että se sonni olis saanu sellaasen tärskyn, että hänkin pääsis tolpasta alas, mutta e-hei, sonni ravisteli vai päätänsä, hieroo vielä vähä ottaansa puuhun ja kattua mulkaasi sitte ylhä jotta:

— Sielä sä, perhana, vielä oot.

Ja jäi sitte vain kattelemhan sitä poikaa. Eikä ollut poislähtiäksensä ollenkaan, vahtas vai. Sen poijan väsyy käret ja sääret, kun se yritti pysytellä tolpas. Ja vaikka se kuinka puristi, niin hiljoollensa luisti aina vain alhappäin.

Se yritti silpua taas yhä ja aina kun alha luisti, niin sonni mulkaasi jotta:

— Tuus vaan, että saan tärähyttää.

N'otta s'oli sitte kauhiaa hinkkaamista ylähä ja alaha. Käret rakoos ja sääristä nahka lähti, kun se elämän ja kuoleman välillä, ylähä ja alaha, kamppaali tolpas.

Kun neljä tiimaa tätä hikkumista jatkui, niin arvaatta, jotta s'oli kuitti poika.

Ja niin kai se sonnikin tykkäs, jotta kököttäköhön nyt nuo poijan paukurat puus lopun ikäänsä, mutta että herra hän on kumminkin krossottelijaan joukos, ja lähti viimmee kotiansa löntystämhän.

N'otta siitä kesän yön iryllistä tuli oikee traamallinen sunnuntaiaamu.

— En totisesti oo sellaases viuhkas ennen ollu, sanoo se hännäs roikkunu poika.

(16.2.-46.)

MYKKÄ PUSU.

Oottako kuullu, kuinka Laihian poijan nyt voorostansa friijoos käyttiin Ylistaros?

Niit' on laihiälaasia kipruttanu se Ylistaron poijan Laihialla käynti ja sitä varten yritti yks Laihian poika onniansa nyt Ylistaros. Mutta nenä nyrpys ja syljeskellen muisteloo reisuansa.

Siäl' oli Ylistaros yhrellä taloolla ilmootettu olevan railakkaat tanssit ja vielä kaikenhyvän myyjääsekkin, n'otta väkiä oli tullu tuvan täyreltä, Laihialta asti. Ja se sillä poijalla oli mieles, että jää hän yöksikin, jos vain paikalle passaa. Mutta ennen kukoonlaulua pitää keriitä pois varhaasella junalla, sillä töihin, töihin, sanoo Lapatossu.

Mun täytyy sanua, ettei tämä laihialaanen oikee taloollisen poika ollu, olipahan vain ittellinen, reiru työmies, n'ottei se oikee suurihin taloohin havitellukkaa. Katteli ittellensä ovipielestä nutipäiren joukosta vain jotakin vertaastansa ja löytikin yhren matalajalkaasen, punaposkisen flikanpätikän, jok' oli tyrniä ja tukeva kun turnissi, jota se sitte rupes tanssittamhan eli tyäksensä vääntämhän kun savikranaa. Ei siinä paljo puheltu, puhistihin ja nytkyteltihin vain. Oli niin unkkoo ja punasteli se flikka, kun poika jotakin sanoo, että kaikesta näki sen olevan ensi kertoja pappia kyytis. Eikä se poikakaa kovin puhelias ollu, n'otta se oli aika nuttuusta hommaa niiren seurustelu.

Mutta kun kropsuja sitte ruvettihin myimähän huutokaupalla, niin se Laihian poika kysyy jotta:

— Tykkääkkö sä kropsusta? — Syökkö, jos huuran.

Niin se flikka sanoo jotta:

— Joo, kyllä mä kropsusta tykkään, mutta niin hiljaa ja vaitoosta, jottei kehrannu päällekkää kattua.

— Mä kans, sanoo poika. — No, sitte mä huuran ja syärähän nyt kerrankin kropsua, että pyärrythän. Kyllä mulla rahaa on, enkä nuukaale, vaikka Laihialta oonkin kotoosi.

Ja huuti kans rennosti ja lujaa, jotta niill' oli käret täynnä präiskälehiä molemmilla, kun ne menivät pufetin puolelle syömähän. Poika osti komjasti potin kaljaa ja flikalle punaasta limunaatia, n'otta pulskasti se trahteeras, eikä pennillä pelannu. Siinä se sitte kysyykin jotta:

— Asukko sä kaukana tästä? kun juna on jo menny, niin pitääs saara yökortteeri jostakin likiltä, että kerkiää aamulla töihin.

Ja vähä rykiikin ja veti suuta vintturahan siihen laihin, että se flikka hoksaas, mitä hän meinaa, jotta yäksi.

Niin se flikan unkkelo kattella luimisteli kulmaansa alta ja mäihäs posket pullolla, suu täynnä kropsua jotta:

— On tua äitee pruukannu kulkiaamia ottaa yäksi, n'otta jos tulsit kysymhän, ukaji se flikka. — Eikhän se päästä sua.

Kyllä se poika meni vähä päästä sekaasin ja imehteli, jotta minkhänlaanen paikka se on, ja mitä se oikee meinaa, kun se äireestänsä puhuu, mutta flikka oli pullea ja punaposkinen, ja kun s'oli syättäny jo niin paljo kropsuakin sille, niin tuumas jotta:

— No, mennähän sitte teille.

Kropsua jäi vielä monta vinkalesta niille, kun ne lähtivät sen flikan kotiapäi kulkemhan. Oli koria yä ku postikortti, ja kuu paistoo taivahalta kun juusto, n'otta se oli oikee runollista, kun ne korvan kulkivat ja sen poijan käsivarsi oli sen flikan ympärillä ja flikalla suuri kropsukasa käres, josta ne voorun perähän haukkoovat.

— Onkhan sun äitees vihaane, kun mä teille tuun? kysyy se friijari.

— Ee-ei se pruukaa olla, murisoo vain, sanoo se flikka. — Eikä se taira ottaa maksuakaan sulta, kun annethan sille vähä kropsua.

— Mhyy-yh, hymähteli poika, jotta kumma paikka, kun maksuakin otethan.

Pakkas jo epäälyttämhän ja tuuli mennä housuuhin, jotta mennäkkö ollenkaan, kun ne samas olivakkin jo sen flikan koron eres.

S'oli pikkuunen mökki kun varpuusen häkki, ilman portahia, yks huones ja yks akka sisällä, kun se flikka kopisti klasihin. Lamppu-tuikku pantihin palamahan ja hetken päästä aukes ovi. Akka tuli pakaasillansa hiukset hassalla kattomhan ja näki, niin sanoo vai:

— Vöyvöyvöyvöy — ja meni takaasi tupahan, mutta jätti oven auki.

— Onko se vihaane? kysyy poika.

— Eii-ei se vihaane oo, se vai murajaa, sanoo flikka ja meni ereltä.

Ja poika henkiä haukkojen peräs. Pikkuune murju se oli. Vain yks sänky levjällänsä ja sitä se akka rupes pöyhimhän, n'otta pairanhäntä heiluu. Ikkunan ääres oli pöyräntapaanen ja pari lavittaa. Flikka lykkäs kippoja ja kappoja vähä syrjemmäs, pyhkääsi kämmenellä lavittaa ja sanoo jotta:

— Olkaa hyvä ja istukaa! — ja sitte meni jotakin kutisemahan sille akalle vissitänki, jotta se poika pyytää olla yötä.

— Vöyvöyvöy, mörisi se akka ja kääntyy kattomhan sitä poikaa. Poika istuu kun naskalilla eikä tienny, mitä s'olis tehny. Se koitti hymyyllä, otti suuren kropsunpalan, kökötti sitä ja rupes selittämhän jotta:

— Meni tuola iltamis niin myähälle, jotta pitääs olla yätä, kun m'oon Laihialta — ja sekajunalla takaasi töihin.

Niin otti se sen kropsun, istuu sängynlairalle ja rupes syömähän, mutt'ei puhunu mitään. Ei sillä flikallakaan ollu mitään sanomista, rupes vai riisuskelemahan yltänsä, n'otta se poika katteli ympärinsä jotta: mihkäs mä täs — —?

Niin kun se akka oli mäihänny sen suullisensa, niin se nousi ylhä, tuli sinne pöyrän äärehen, n'otta se poika jo luuli sen käyvän hänen hatruksihinsa kiinni, mutta se pukkaskin vain sitä poijan lavittaa vähä kauemmas, veti pöyrän alta sellaasen harmonikka-sängyn, tälläs sen ovipielehen ja rupes sitä petaamahan. Haki porstuan kokilta olkipussin, tyynyn ja vanhat fällyklitut päälle — n'otta se poika jo ilostui, että se laittaa sitä ittellensä ja hän pääsöö sänkyhyn sen mutukan vierehen.

Poika potkii vähä vikevästi saappahat jakastansa, heitti takin ja liivin yltänsä, kun flikka jo konttii sänkyhyn ja akka rupes kourallansa puhaltamhan lamppua sammuksihin, mutta viisas sitä haitarisänkyä ja murisi jotta:

— Vöyvöyvöy — — ja meni itte sänkyhyn sen flikan kans maata.

N'otta se Laihian poika oli kun puusta puronnu aivastuksen kukkoo, kun se pimiän päähän sitte haparootti sitä haitarisänkyä ja koitti sovitella lonkkaansa sen kupuloohin. Manoottikin sitä sainehesti, kun kropsut ja koko reisu meni näin hukkahan, n'ottei saattanu olla karjaasemata lopuksi jotta:

— Herättäkää sitte aamulla, että mä kerkiän junalle!

— Vöyvöyvöy, kuului toisesta sängystä.

Mutta hyvin se poika siinä nukkuu. Näki vielä suloosia uniakin siitä flikasta, kuinka hän sen kans istuu kauniina kesäiltana jokitöyräs, linnut lauloo ja ulpukan kukat, keltaaset ja valkooset kelluu veres. Ja flikka oli hänen sylysnänsä ja nojas päätänsä hänen olkapäätä vastahan.

Niin justhin kun se meinas — — niin jokin rupes pökkimhän kylkehen ja hopottamhan, n'otta se heräs ja heti muisti että junalle. Ja vähä vikkelää se löytikin saappahansa, takin ja lakkinsa ja pyärii ja touhus, että vain kerkiääs.

S'oli niin unenpöpperös ja unispäis vieläki siitä flikasta, jota kun se akka sitte pimiäs aukaasi sille ovia, niin se niinkun friijaripoika ainakin yritti halata sitä vielä porstuas ja oikee pussata truiskahutti keskelle pläsiä.

Takinhialla pyhkääsi suutansa ja niin lähti juoksujalkaa lipottamha pysäkille.

— Vöyvöyvöy, kuului perähän.

Se kumma akka, joka vai murisi, oli, kulkaas, mykkä.

Ja kyllä se sitte seuraavana päivänä sormipelillä trossas yhrelle toiselle akalle, joka ymmärtää sen kieltä jotta:

— Niin hyvää pusua en oo saanu 20 vuoteen!

(24.3.-46.)

KUN TEUVALLA »HOTTIA» TANSSITTIHIN.

Oottako kuullu ottiatuota, kuinka sitä uutta laija »hottia» mennähän?

Hotti on nyt uusi fiini tanssi, jota Teuvallaki mennähän jo täyttä häkää, vaikka ensi kerralla, kun sitä Pirttiläs täs joulun alla joukolla harjooteltihin, niin tapahtui sellaanen skantaali, jotta kaikki jäi suu auki seisomhan, eikä pelaamisestakaan tahtonu tulla enää mitään.

Sali oli täynnä väkiä ku pistetty ja Kristiinasta asti oli tullu flikkoja, kun niill'on siä kova vienti ja kun n'oon fiinimpiäkin, ja niill'on päreet likiveto kun Teuvan flikoolla, jokka koittaavat vain kaikenmailman haisuvesillä, tykkäämännokoolla ja halunhyrytyksellä vetää poikia puolehensa.

No, ku se sitte alkoo se hotin pelaaminen, niin kaikki tukkii ittiänsä niin framille, n'ottei aukkopaikkaa keskilaattialle tahrottu saara millään. Toiset pökkii pualla taakseppäin, toiset tukkii noukkaansa kun toukka rakohon jotta:

— Älkää pukkiko siä!

Pojat hyäkkäs kun haukat heti juaksujalkaa flikkaan niskaan ja sellaanen tungos ja sähinä oli, jottei kaikki saanehekkaa sitä, jota meinasivat, kun toinen jo hairas erestä ja rupes heti niskat kryhys vääntämhän ja rynkyttämhän. S'oli sellaasta söhimistä, jotta moni hairas ketä hatruksista kiinni sai, kun lykättihin ja survottihin, jotta yksikin pari joutuu niin seinää vastahan liimoksihin, jottei ne päässehet millää irti. Ja toinen pari pullahti pufetin ovesta pihalle.

Mutta oli siinä sohinas yks flikka sellaane pärinätömppä, jotta vaikka se kuinka tukkii ja piti ittiänsä kans framilla, niin ei kukaan ottanu, vaikka se koitti sanuakkin jotta:

— Pitää ottaa järjestykses.

Sielä Teuvalla on yks oikee flikkaan poika ja pitäjän tanssikukkoo, komja ja solskia, pitkä poika onkin, jottei mitään vikaa, vain vähä olevinansa, mutta hyvä tanssimhan.

S'oon aina ensimmääsnä laattialla ja se sitä hottia pitis jo niinkun taitaakki, jottei se ollu niin härisnänsä hyäkkäämhän kun toiset, n'otta se jäikin ilman paria keskelle trusaa kattomhan, kun sen petipaanarin nappas toinen. Mutta sitte se näki, pitkä kun oli, yhren komjan Kristiinan fröökynän, joll'oli korvis nyt ensi kertaa Teuvalla sellaaset porsliinipumpulat kun kaffikupit, n'ottei Teuvan flikat ollu ennen nähnehekkää. Sitä se vinkkas pualehensa ja flikka lähti heti kans yhtehen vouvaamahan.

Sitte ne alkoovat sitä hottia veivaamahan ja nytkyttämhän. Mutt'oli niin ahrasta, jotta mihkää eivät päässehen, kun joka puolelta pukittihin, jottei päässy reiruhun kääntymhänkään, yhres paikas vain pompottivat ja takoovat kantapäätä laattiahan.

S'oon oikia hotti sitte sellaasta svinkin, foksin ja tangon tärinää, jotta siinä pitää vähä vinkiää pyäriä, heilua, tutista, tampata ja takua kaviota laattiahan, n'otta kantapäät leviää.

Ja aina soi.

Koko laattia oli yhtenä kuumana puuropatana, n'otta hiki nokkuu, färi poskista juaksi pitkin kaulaa ja pusurit märkänä. Ei siinä tullu puhumisestakaan mitään, kun pukittihin n'otta nenät yhtehen, tampattihin ja ähyyttihin vai. Ja musiikki vinkuu ja vonkuu, n'otta vattaa vihloo. Ja taas karjaasi, n'otta katto kohooli.

Niin, kun se pitkä poika sen Kristiinan fröökynän kans siinä silmät ummes oikee rynkytti, niin se tunti, jotta mikä sen nyt tuli, kun se yht'äkkiää jäykistyy kun tukki, oikaasi ittensä ja seisoo haarat levjällä kun pukki. Eikä huiskahtanu. Sitte puristi lujaa poijasta ja rupes hyppimhän niin tihiää, niin tihiää yhres paikas, n'otta poik'ei pysyny tryillä, vaikka se kuinka yritti. Ja hetken päästä se flikka rupes pomppimahan ja heilumhan vooron perästä kummallakin jalaalla, ja sitte taas niin tihiää, niin tihiää, jotta se poika meni aivan sekaasinsa ja sanookin jotta:

— Eihän tämä enää mitään hottia ookkaan.

— O-on se, hohuutti flikka, — vaikka mä tulin vähä pois sanalta.

Ja sitte ne jyskytti taas niinkun ennenkin, n'otta se poika rupes ajattelemahan siinä, kun ne ei päässy kääntymhänkään, jotta saikhan se krampin, vaikk'ei puhunu mitää.

Sitte tuli viimmee paussi ja tilaa keskilaattiallekkin, kun toiset lähti pihalle ja vähä muutoonkin asialle ja poijat peilaamahan ja kampaamahan tukkaansa pufettihin.

Niin kaikkien silmät levis ja tuli yht'äkkiä syvä hiljaasuus jotta:

— Mitä tuas laattialla on?

Poijat kattoo suu auki, ja flikat oli korvat punaasna, eikä kattonehet päällekkää. Kopeloottivat vai lonkkiansa jotta:

— Ei mun ainakaan!

Ja vaikka kaikki näki, jotta n'oli aivan ehjät ja uutet, eikä eres auringonpilkkujakaan, vaalian punaaset, kaunihit silkkipöksyt, joita nyt ei saa pisteilläkään, niin kukaan ei ominu eikä korjannu poiskaan, n'otta tanssista ei olsi tullu enää mitään, jos ei poliisikonstaapeli viimmee olsi tullu ja nostanu ylhä niitä ja sanonu jotta:

— No, mä vien ne sitte akalleni.

(19.2.-46.)

PENISILLIINI.

Oottako kuullu, jotta Isoonlusikan kirkoll' on hiljan pelattu hirviä rakkauren traama?

Yks Karjalan neitokaane iski silmänsä pohjalaasehe keskenkasvuusehen poijanjolppihin jotta:

— Sie out, kuule, juur ihan miu mau mukkaan kun Säkkijärven polkka, joka meill' jäi, ku kaikk männ, jotta mennääs myö naimissii, sie out miun ja mie oon siun het paikalla — —.

Niin tohkehes oli, jotta se poijanjolppi räpytteli vai polkan tahris silmiänsä jotta:

— En mä tierä, mitä äitekää sanoo, kun justhin oon rippikoulusta päässy.

— Ei se mittää tie, kyll mie sen assiin hoijan, touhus flikka, kuljetti poikaa jäähyllä ja puserti lujaa.

Se oli palvelukses yhres taloos sielä ja joka ilta sen poijan piti tulla maantielle treffaamahan ja kävelylle sen flikan kans. Mukava ja iloone se flikka olikin, niin että sen poijanjolpin otti aivan hengen kiinni että: mitä äitee sanoo, kun joka klasista luurattihin — n'otta sill' oli aivan pistoksia seljäs.

No, kun viikon friijasivat, niin se flikka sanoo jotta:

— Nyt myö lähtään kahtoon miu vanhemppii etelään, ja sit myö —.

— E-ei mull' oo rahaa ja mitä äiteeki sanoos, nupaji se poika, mutta se flikka hihkaasi vai jotta:

— Aina sie äitis hännis kiikut ku mikkää vasikka, mutt' kyll' myö nyt vain männään! Miul on rahaa ja mie maksan koko lystin.

Ja niin se vei sen poijan asemalle, osti piletit, lykkäs vaunuhun ja istuu vierehen, n'ottei poika keriinny ku silmiänsä vähä pysäkkipaikoos räpyttää, kun mentihin.

Sillä flikalla oli monet elintarveskortit, n'otta se syötti Seinäjoen asemalla sille kullallensa lihapärinöötä ja korvikkehet päälle, oikee sellaasen paakelssin kans, ja maksoo itte, n'ottei poijan trengänny muuta ku niellä ja kattella päältä, kun se flikka hääräs. Ja ku Seinäjoelta sitte yön päälle lährettihin köryyttämhän, niin se flikka nojas pääkkynsä sen rintahan, piti kärestä kiinni ja sanoo jotta:

— Nyt myö nukutaan aamuun asti, vaikk' ois kuinka ahasta...

Viikon ne sielä eteläs kestaalelivat eikä vanhemmill' ollu mitään poikaa vastaan, vähä nuori ja ujoo se oli, mutta tytär sanoo jotta:

— Se on suuren talon poeka, kyll' se siit' lutviutuu, ku mie hoijan.

Kaikki maksoo, syötti ja juotti, ja niin tultihi takaasi jotta:

— Se on nyt sitte selevä, ett' sie miut nait, sanoo flikka.

— Enhän minä sua nai, kun sä meinaat mun ottaa, hönkötti se poijanjolppi, — jotta — mitähän äitee sanoo, kun m'oon ollu näin kauan pois, jotta kuinka mä töhrin kotia mennäkkää — —?

Niin se flikka jotta:

— Kyll' mie tiijän! Varto sie, niin mie haen jottai lahjatuomissii miu vanhemmiltan kottii vietäväks.

Ja niin lähti kylälle, ja toikin pian sille poijun-tolvanalle kaks kippurahäntäpottua, ja mistähän oli saanukkin oikee amerikkalaaset villaaset aluus-syytit, n'otta kun ne sitte yhres tulivat sen poijan kotia, niin isäntä teki heti plöröt, eikä emäntäkään puhunu mitää, mutta niin rumasti kattoo sen poika-ketalehensa päälle, jottei se tohtinu mennä sitä morsvärkkiänsä saattamhan, vaikka se kuinka tahtoo jotta:

— Tuu nyh! — ja pillahti lopuksi itkuhun, kun se yksin sitte lähti palveluspaikkahansa.

Kyllä se flikka silloo jo käsitti, jottei siitä tairakkaa tulla mitään koko hommasta, n'otta se päätti, niin kauhiaa kun se olikin — tappaa ittensä!

Se soitti palveluspaikastansa sille poijalle jotta:

— Kuule, mie sanon nyt viimmesen kerran, että jos et sie minnuu nai ja tuu tän iltana tänne talloon minnuu kahtomaan, niin mie — ääh — tapan ihteni, ja sie jou'ut helvettiin — n'otta poika aivan kauhistu.

Mutta sen äitee sanoo kertakaikkiastansa jotta:

— Ei!

Ja kun poika ei menny, niin eikös se flikka ruvennukki, senkin pössöö, tappamahan ittiänsä. Mutta sitä ennen se kokos kaiken maallisen omaasuutensa, vaatteet, kengät, kesähattunsa, Elokuva-Aitat, peilit ja kammat mitä sill' oli, kahtehen suurehen paffilaatikkohon ja, kulkaa, itki ja kirjootti oikee testamentin paperille, jotta hän lahjoottaa uskottomalle sulhaasellensa kaikki tämän, mitä hän omistaa — n'otta kuumat kyynelehet juoksi oikohonsa, kun se lopuksi kirjootti jotta:

— Hyvästi, rakkahani, et ikän' enää näe minnuu, jonka hylkäsit...

N'otta s'oli aivan kauhiaa, kun se vei sitte ne laatikot postikonttuurihin ja kirjootti sen poijan nimen päälle.

Kun se tuli sitten palvelustaloohinsa takaasi, niin se kamarisnansa, kulkaa, otti ja särki talon ainuan termumeeterin, sen klasin, john' on elohopiaa sisällä, ja otti ja nieli sen! Jotta vissisti tappaa. Ja sitte se oli hommannu unipulveria, ettei ota niin kipiää. Söi monta risehtiä ja joi vettä päälle. Ja konttii sänkyhyn maata, pani simmut kiinni ja huokaasi jotta:

— Hyväst nyt, mie lähen täst pahast maailmast.

Ja pimeys peitti maan.

— — —

Seuraavana päivänä sai poika ilmootuskortin postista, jotta sille on tullu kaks suurta pakettia.

Ne luuli, että Amerikasta, n'otta äitee sanoo poijallensa jotta:

— Juokse nopiaa hakemhan, mä meen laihnaaman kaffiprännäriä sillä aikaa...

Ja poika juoksi peltojen poikki ku hirvi yli aitojen postikonttuurihin henki hapatuksis jotta:

— Onko mulle tullu paketti? — niin postifröökynä sanoo jotta:

— Kaksikin! — ja aukaasi oven, kun n'oli niin suuria, ettei luukusta mahtunu. — Mutt'ei n'oo Amerikasta, morsiameltas vai.

N'otta kyllä se poika imehteli, ja sitte kun pihalle pääsi, niin siinä seinustalla rupes kattomhan, mitä siel' on. Ja ensimmääseksi päällä oli se kirjootettu — testamentti, n'otta sen löi sääret länkkiä, kun se luki, jotta se flikka on tappanu ittensä, ja testamenttaa hänelle kaiken maallisen omaasuutensa, hyvästi!

S'oli niin kauhiaa, ettei se tienny, mitä s'olis tehny, kylmä rinki sielä ja käret vapaji, jotta hän joutuu nyt linnahan ja mitä hän näillä tavaroolla teköö, luullahan pian, että on ryästäny.

Niin se tuumas, jotta hän on rehellinen mies ja ilmoottaa poliisille, kuinka nyt on käyny. Ja meni faltesmannin konttuurihin ja näytti sen testamentin ja laatikot.

Ne luki testamentin, kattoovat ne lootikot, mitä kaikkia siel' oli. Konstaapeli nosteli ja näytteli rauskoja pöksylöitä, räknäs, ja nimismies kirjootti raportin ja sitte ne sanoo jotta:

— Selvä on, testamentti on oikia, kyllä ne sulle kuuluu, korjaa pois. — Rumihin avaus tuloo sitte myöhemmin.

Ne oli sitte raskahat askeleet, kun se kantoo niitä lootikoota kotiansa, jotta kuinka hänen nyt käyrähän ja mitä äitee sanoo.

No, äitee oli jo laittanu kaffiriskut pannun ala ja istuu prännäri käres orottamas, kun poika tuli tuphan, purskahti itkuhun jotta:

— Ei tääl' oo kun trasuja vail Nyt s'oon tappanu ittensä...

N'otta pimeys lankesi sieläki kaiken ylle.

— — —

Aamulla palvelustaloos imehreltihin, kun ei se flikka noussukkaa ylhä askarehille, n'otta emäntä meni heräättämhän sitä.

Pukkii ja jukitti jotta:

— Nouse ny, kuule, ylhä jo, pitää mennä navettahan ja lypsylle, kuuleksä?

Mutt'ei, se nukkuu vai, vaikk' olis kuinka huutanu ja pökkiny. Isäntäki tuli sitä nostamhan, oikee hartioosta ravisteli, ja lopuksi lyörä flätkääsikin paljahalle jotta:

— Kuuleksä, flikka, nouse ylhä!

Niin n'ei saanu sitä heräämähän, vaikka n'olis kuinka sitä pyytänehet ja käännellehet, örisi vai.

— Kyllä nyt ei oo asiat oikee tuon flikan kans, sanoo emäntä ja soitti lääkärille jotta:

— Tulla joutua kattomhan, ei täm' oo kuallu, mutt'ei s'oo enää oikeen eläväkää — n'otta tohturi tuli juossujalkaa kuulotorvi pitkällä.

Sairaalahan piti hevoosella vierä, pää klepaji kun kakunjalka ja pairanhännät hulmus.

Ja kova työ oli sieläkin, ennenkö saatihin heräämähän. Kummilanki pantihin erestä ja takaa ja pumpattihin uloos ja sisälle vähä kauan, ennenkö se rupes kyäläämähän ja raootti silmiänsä.

Monta päivää sitä hoirettihin ja syätettihin, ennenkun se friskaantuu niin, että se saattoo sanua jotta:

— Mä tahron telefoonilla puhua sille poijalle...

Ja niin heikko se oli, jotta sairaanhoitajattaren piti pirellä sitä pystys, kun se soitti ja kysyy kuollehen äänellä jotta:

— Naitko sie miut? — Mie kysyn vain!

Ja kun poika toises pääs niiskutti jotta:

— Äitee ei lupaa — niin se flikka pyärtyy ja huuti jotta:

— No, sitt' mie kuolen kans het! N'otta pyärtynehenä piti taas kanttaa sänkyhyn.

Ja makas monta päivää.

Mutta sitte yhtenä päivänä sille annettihin sitä uutta lääkettä penisilliiniä. Ja se auttoo heti. Se lykkäs sen elohopian uloos kun pyssystä vai lakanalle, flikka nousi ylhä ja jahkaasi jotta:

— Pyh, hulluhan mie oisin, jos tollasen takkii kuolla viihtisin!

N'otta hyvin meni, ja niin pahalta ku näytti.

(18.4.-46.)

KIKKAA MUURARILLE ANNETTIHIN.

Oottako kuullu, jotta se Peräloukon muurari-ketales on ny lähteny Kuurtanehelta kaplikkohon?

Akat on tukkinehet sen suun ja tuhrannehet sen partakarvat, n'otta lakki silmillä lähti.

Se kun on syntymästä asti ollu sellaanen niekales ja velmu, jotta aina s'oon akkaan hännis nyppimäs ja näppimäs n'ottei hengenrauhaa. Kun se tuloo taloohin muuria korjaamahan, niin ei siitä tyästäkään tahro tulla mitään, kun s'oon heti tyttärien, piikaan ja emäntään kimpus, kieli pitkällä taputtelemas, siloottelemas ja lipertelemäs jotta:

— Voi, hellilei ja jettas sentään, kun on pulliat ja pehmooset paikat...

Lääppii ja koperoo kun pöllöö ympärinsä, n'otta akat huutaa ja krääkyy sen käsis kun avannos jotta:

— Tulkaa auttamhan, kun tuo muurari on nuan hullu! — ja koittaavat potkia ja krääkyä henkensä erestä.

S'oon niin päässilmääne ja huuriton ketales, n'otta sen-pualen akat on aivan pääsemättömis sen kans, kun se kourat noes ja saves hamuaa naisia sylyhynsä, taputteloo ja klappaa erestä ja takaa ja ympärinsä. Krääyttää niitä, n'otta n'oon katketa ja flättää sitte savisella kouralla kuraasen kämmenen kuvan akkaan takapuoleen, n'otta n'oon noes ja ravas ympärinsä nekkin, kun se muuraa.

Mutta kun muutakaan muurarimestaria ei likimailla oo, niin pitää sitä hakia.

Sitä peliä s'oon pitäny sielä syrjäloukolla jo kauan aikaa, jotta akat on oikee tuskas ja vaivas. Jokin on valittanu jo papillekki, jotta se sitä tukustaas, mutt'eihän se savikukkoo ja senkin pruukki-kuano käy eres kirkoskaan, eikä välitä Jumalastakaan mitään.

Jos se olis eres jonkinnäkööne ja eres vähä siivolla, mutta kun on aina lääppimäs, kuapimas ja kaapimas kun mötiäänen päällänsä joka puskas, niin vaivaksi se lopuksi käy ja on pannu tomerimmat akat jo tuumaamahan jotta:

— Mitä sille rumaaselle keksitääs ja tehtääsihin?

Se oli ollu täs hiljan muuria korjaamas yhres taloos ja sielä vähränny emännän ympärillä, lirputellu ja maklakoonu, n'otta yäkyttäny oli, siloottanu ja kututellu, vaikka emänt' oli kuinka koittanu kluututrasulla huitoja ympäriltänsä — n'otta rapaanen kämmenen kuva silläki emännäll' oli pusurin rinnas ja toinen hamhenhännäs, kun se tuli krannin emännälle valittamhan, mikä vastus sillä siitä muurariraakkulehesta taas oli, ennenkun sai röörit auki ja taas vetämähän.

— Se tuloo aina vai hullummaksi, puhkuu se emäntä. — Kun mä siinä pöyrän ääres laitoon sille ruokaa, niin eikös se kurakoura hairaakkin mua takaapäi ympäriinsä kiinni, ja mulla voifati käres ja toises maitokannu, n'otten mä voinu huuttaakkaa. Ja kun se pusertaa, kourii ja taputtaa erestä ja takaa ja, kuule, kun oikee se karvaturpa yritti mua vissihin pussatakki, kun mä tulin rapahan ja nokehen korvia myöre. — No, sain mä ne kupit ja astiat pöyrälle käsistäni, potkaasin taappäi ja yritin riuhtaasta irti itteni, mutta se peijakas piti niin lujaa kiinni, rutisti seljän takaa ja rupes pyörittämhän ympärinsä, n'otta mä en päässy. Mä koitin trampata sen varpahillekki ja repiä käsiä irti, n'otta siinä juntturoores sylttäsimmä kaikki matokki ja viimmee kaaroomme isoonlavittan ja ittekki kaarumma laattialle, 'n'otta sen pääsi siinä käret irti ja mä jäin istumhan sen päälle. Ja siiloon mä pompotin sen vattan päällä, ylähä ja alaha jotta:

— Ähäs, muurari, nyt onkin mun vooroni rynkyttää! — Ja voi jee, kun mä reviin sitä tukasta, ja huitelin ympäri korvia, ja sitte kututin ja kroukiin sitä kainaloosta, jotta aivan se kiekkas ja huuti oikohonsa, ja oli tukehtua. — N'otta kyllä mä sille peseen annoon!

— Kun ylhä pääsi, niin naureskeli vai, mutta kyllä se oli hapanta naurua — eikä kimppuhuni enää yrittäny, puhkuu se emäntä. — Kikkaa pikkupoijalle! vai huuteli.

— Saas nähdä, meinaako se mun kans nyt saman pelin pitää, kun se ensi viikolla lupas tulla meille tuota leivinuunin suuta korjaamahan — tuumas se naapuritaloon leskiemäntä, joka sen hunsvotin suun sitte lopullisesti tukkiiki.

Se onkin pulska ja pulleva emäntä, lelluu ja hyllyy joka puolelta, n'otta siin' on mammaa vaikka kaksille kärryylle.

— Vai kikkaa se venales pyyteli — sanoo. — No tuu ny sitte, kuule, meille, maanantaina pualipäiväkaffille, kun se muurari on täälä, niin tervathan sen rumaasen noukka kerrankin, n'otta muistaakin.

Kun muurari sitte maanantaki-aamuna kymmeneltä tuli, niin oli emäntä hakenu ullakolta taloon vanhan kehron, joka soutuu vielä hyvin, vaikk'ei sit' oo parihin vuosikymmenehen enää tarvittukaan. Laittoo olkipussin sisälle ja petas oikee nätisti pitsin kans, niinkun pruukathan. Tälläs sen keskelle laattiaa, n'otta muurari imehteli, kun se pöyrän ääres tulijaaskaffetta joi että:

— Onkos emännällä vielä pieniä taloos?

— Ei oo, naureskeli emäntä takan ääres, — mutta jos tulis ..

— Jaa, no se on sitte toinen asia, alkas se muurari heti flääsyämähän ja kehumahan emännän mahtavia paikkoja. Kiusootteli ja krakotteli siinä silmät killillä, tiiras emäntää joka puolelta, maiskutteli suutansa ja käänteli päätänsä, n'ottei siitä kaffinjuonnistakaa tahtonu tulla mitään, kun s'oli niin tohkehes ja koitti olla makoonen sille emännälle.

Ja emäntä kans yritti olla kovasti höllöösillänsä, nauraa pihisteli, heilutti häntäänsä ja oli mukahalle päin.

Muurari laitteli siinä savipruukiansa uunin erustalla, aivan toisas silmin vai kauhaansa pyäritti, kun sen suu niin käy — ja toisella kärellä yritti hairata emäntää, kun vähänkin käsi yletti.

Ei siitä sen työstäkään tahtonu tulla mitään, kun aina piti nousta ylhä ja pyytää emäntää kattomhan jotta:

— Pitääsköhän tuankin tiilen ottaa vielä irti ja panna uusi tilalle? — Ja tuala uunin perällä on kans niin palanut tiili — — jotta kun emäntä tuli kattomhan ja kurkisti sinne muurin perähän, niin eikös muurari heti ollukki emännän puserua käpäälemäs, ja flättäs emännän levjähän tyvipäähän kuraasella kourallansa kämmenen kuvan jotta:

— Täs taloos ei vissistikkää oo lehmällisen puutesta.

— Kattua saa, mutt'ei sattua! karjaasi emäntä — ja pukkas sitä rumaasta, jotta se meni siippuloottaan pitkin laattiaa, mutta mennessänsä huuti vielä jotta:

— Kikkaa pikkupoijalle! — — niin silloo justhin tuli se toiskan emäntä ovesta sisälle ja kiljaasi jotta:

— No, sitä se meilläkin inuu! — Ja kurakämmen on nyt sullakin takapuoles, Kaisa, niinku mulle löi.

— Vai sitäkö tua vasikka on vailla, hihkaasi se friski emäntä, rupes pusurin knappiansa aukkaasemhan jotta:

— Sipu vallua, kyllä pikkupoijan pitää kikkiä saara ny kerrankin, jottei tartte joka taloos käyrä mauruamas — ja lähti sitä kohre sellaane maitopussi käsivarrella, jotta muurari kauhistuu ja yritti truiskata ovesta pihalle.

Mutta toiskan emäntä seisoo käret ja haarat levjällä ovella vastas ja hairas ympärinsä, n'otta yhres ne sitte sen taloon emännän kans päästä ja jaloosta raahasivat sitä muuraria, joka potkii ja rimpuuli senkun jaksoo, mutta vierä retuuttivat ne vain sen rääpälehen, ja löivät seljällensä kehtohon. Vaikk'ei se sinne mahtunukkaa, kun vähä pyllyllensä, n'otta jalaat roikotti maas.

— Pirä ny sä, Maija, kiinni sitä, jottei se pääse pois, ähkyy emäntä, — jotta mä saan vääntää sen päätä tällille ja tuttipussinpään sen suuhun.

Muurari potkii ja jylläs vastahan n'otta kehto hajota, kun ne molemmat akat makas sen päällä, ja kun mä oikeen toren sanon, niin ne lyörä fläsyyttiväkki sitä ympäri korvia ja repiivät siltä housukki jaloosta, n'otta se oli tukehtua niiren ala. Ja makas lopuuksi aiva liekona, eikä mahtanu mitää niille akoolle, kun se emäntä sitte hiespäin sen tappelun jälkhen flätkääsi sen leilinvetoosen maitopussinsa sen muurarin naaman päälle jotta:

— Verä nyt, ryäkköö, napas täythen — mutta älä pure.

Ja tuhras ympärinsä sen naaman, n'otta se sylki eikä saanu silmiänsä auki.

Kun se aina vain jylläs eikä syäny, niin emäntä huuti jotta:

— Haje, Maija, loukosta luuta — ei, ota se uuniluuta, john' on hakoja — tällääset pikku poijat on piiskattava, kun ne häjyylöö eikä syö kikkaa, kun annethan.

Ja Maija haki, ja ne väänti sen muurarirumaasen toisippäin, ja poikkipäi, ja Maija huhtoo sillä uuniluuralla paljahalle, n'otta pöly nousi ja se tuli aiva mustaksi.

— No, siin' oli sulle kikkaa nyt koko kylän pualesta! hohuuttivat akat, kun se muurari housujansa knapitteli ja lähti.

Sinne jätti pruukipaljunsa, vasaran ja vatupassin, eik oo sen perästä Kuurtanehella nähty.

(16.3.-46.)

HERRA PLUMPÄRIN HÖYHENET.

Oottako kuullu, jotta nyt pääsiääsenä herra Plumpäri sen teki?

Sen, josta se oli frouvallensa monta kertaa puhunu, sanonu ja oikee riirellykki, jotta kesähuvilas pitää maata oljilla eikä höyhenpatjoolla. Sitä se oli tolkuttanu ja pyytäny jo toistakymmentä vuotta, mutta frouva ei suastunu, ei millää. Hän tahtoo maata huvilas pehmoosella, niinkun on tottunu kaupungiski.

— Mutta se on epätervehellistä! Tuloo niin fletkuksi ja laiskaksikin, niin että kyllä mä nyt tahron, että ensi kesänä sun pitää laittaa olkia polsteriihin, niinkun mun äiteeni aina piti meille poijille, kun saares asuttihin kesällä. Ja se oli niin reipasta ja tervehillistä, pyyteli herra Plumpäri, hyvännahkaane ja kiltti mies, tietysti vähä lihavakin, mutta frouva ei ottanu kuulevihin korvihin, kun Plumpäri joulun jälkehen jo rupes taas puhumahan siitä, että ensi kesänä hän tahtoo maata huvilas oljilla ja reipastua.

— No, älä nyt viitsi joka vuosi aina tuota samaa jankata — vanha mies, et sä enää reipastukkaa. Se on sulla vain luuloja, kun et keksi muuta marisemista, puheli frouva yhtää käsittämättä miestänsä, jolle se lapsuusvuosien muisto ja toive oli joka kevät käyny yhä polttavammaksi.

— Ja siksi toiseksi, koitti herra Plumpäri selittää sitä asiaa frouvallensa, jotta: — sielä meren saares on ilma aina niin kostiaa, että höyhenpatjat imevät märkyyttä höyheniin ja tyynyihin, n'otta n'oon aina kosteita, ja siitä m'oon saanu jo reumatismin alkua lonkkahani, mutta olkipatja on kuiva ja tervehellinen.

Sitä se herra Plumpäri oli nytkin hartahasti pyynny frouvaltansa, että se laittaas olkia polsterihin ny taas, kun huvilahan mennähän...

Frouva puhuu vain kukan siemenista, uuresta lapiosta ja että perunamaahan nyt pitääs saara ostetuksi jokin kuorma lantaa. Ja että herra Plumpäri saa nyt pääsiäisenä mennä jo käymähän potkurilla saares, haravoora ja vähä siistiä sielä ja kattua, onko kaikki paikoollansa.

— No, lupaakko sitte, että mä saan olkia nyt sänkyhyni? koitti hra Plumpäri vielä ajaa sitä asiaansa.

— No, ei! — Olkia meille ei laiteta! suuttuu jo frouva niin lujaa, että hra Plumpäri sen käsitti, että se on aivan mahroton ihminen.

Hra Plumpäri meni synkäksi ja aivan puhumattomaksi. Mutta kyllä se ajatteli, vaikk'ei mitään sanonu. Niinkun viisahat miehet pruukaavat tehrä, kun ei ne akkansa kans järkiä puhumalla pärjää. Eikä puhunu enää huvilalle menosta mitään.

Kerran unis se jahkaasi jotta:

— Höyhenpatjalla en enää ensi kesänä sielä makaa! Se on vissiä se.

— Mitä sä nupiset? kysyy frouva heti, mutta Plumpäri käänti vai kylkiä ja hornas lujaa. Eikä puhunu mitään.

Mutta se oli päätöksensä tehny. Jotta pääsiääsenä, kun hän lähtöö yksin sinne siivuamahan, ottaa evästä mukahan, pienen putelin, keittää ja kokkaroottoo sielä yksistänsä, niinkun koulupoikana ennen, eikä äitee oo aina kintuulla kattomas ja komentamas. Paistaa tuhkas perunoota, syö sormista silakkaa ja saa pyhkiä hyppyysiänsä housunpulttuhun.

N'otta se orotti Pääsiäästä kun kuuta nousevaa päästäksensä yksin saarehen.

Frouva laittoo hyvät evähät, itte se veti piaksusaappahat, puki pomppaturkin ja naapukan päähänsä, tulitikkuja ja tupakkaa, tälläs oikee sellaasen jäähokin kenkähänsä ja niin lähti potkurilla viillettämhän kauas meren saarehen, johna niiren huvila on.

Keli oli hyvä, mieli iloonen, mutta niin kova vastatuuli, että siinä vasta saikin ponkia ittensä monehen hikehen, ja nälkäkin tuli, n'otta näköä haittas, ennenkun oli perillä. Teki valkian sitte tuvan takkahan, lämmitteli, haukkas voileipää ja lekotteli ihanasti. Otti sitte pikkuuset nokkaunekkin, ja voi hyvin.

Kulki ja katteli sitte sisällä ja ulkona. Kaikki oli paikoollansa niinkun ennenkin, puut paljahana, kivet paikoollansa, näköalat ja naapurisaaretkin tuas. Ja tualta häämötti vanha majakkaki.

Haravootti ja siivoskeli vähinsä, lämmitti tupaa yäksi, koitteli sänkyä, johka frouva oli kasannu kaikki kolme höyhenpolsteria päällekkäin jotta:

— Terve vain, höyhenpussit, kyllä mä teillä vielä nyt tämän yön makaan, mutta s'oonkin viimmeenen kerta. Oon mä vain sellaanen poika, jotta pois täältä teirän pitää ensi kesäksi, vaikka mamma sanoos mitä!

Sitte se laittoo sen juhlaruuan ittellensä, jota se oli ajatellu joulusta asti. Teki aika prasun takanpesähän, n'otta tuli paljo tuhkaa. Sinne porohon se pisti toistakymmentä kaunista perunaa kypsymhän, kattoo, ettei ne pala ja kepillä käänteli tuhkaa päälle. Sill'oli suures puuaskis suolasilakoota ja piimähinkki joukos. Paistoo tikun nenäs — etukäthen yhren silakan, n'otta se ruskettuu ja kärisi. Tälläs putelin siihen takkakivelle valmihiksi ja sitte lykkäs silakkaa ku plyijypännää pää etellä suuhunsa n'otta huulia poltti ja piti vähä ploosata päälle, ennen kun puraasi. Ja kyllä se maistuu, kun heitti pienen »kyyttipoijan» perähän ja ähkääsi päälle lujaa.

Ja kun peruna-hautulaaset oli sitte kypsiä, niin sitte se vasta juhla alkoo. Sormin vain siinä takkakivellä kraappii nokia ja porua vähä pois, rutisti kuaren sisältä sen keltaasen muhevan pärnävoin suuhunsa, haukkas limppua ja hopiasilakkaa välihin ja sitte trönäs hinkistä piimää päälle. Onko sen parempaa ruokaa mailmas olemaskaan? Kun sormensa saa vielä pyhkiä housuuhin ja hiansuulla hipaasta suuta. Istua yksistänsä valkian ääres, keittää kraakus vielä musta pikkuune kaffipannu ittellensä ja laittaa plöröt päälle — n'otta laulattamhan se panoo. Ei siinä mies muista enää koron, velan, ei veronmaksujansa. On kun metoonpoika vai kumisevalla kankahalla, iloonen ja onnellinen. — Pois paha mailma jää — niinkun laulus laulethan.

No, niin se herra Plumpärikin sielä tääräs ja nauttii itteksensä. Ja konttii lopuksi mammansa korkian höyhenpatjakasan päälle ja nukkui ihanasti kuin suarsanpoika emonsa untuvapesäs hoittollona, käret levjällä kuorssaten, jotta nenä tärisi — aamuhun asti.

Ja tunti ittensä ilooseksi ja virkiäksi taas. Otti napanterit heti aamutuimahan, haukkas voileipiä, keitti kaffit ja voi hyvin.

Ja kun sen päälle vielä kaati hinkistä piimänloput, niin se oli kun aivan uusi mies, selvä ja varma asiastansa jotta:

— Mamman höyhenillä en ensi kesänä täälä enää makaa!

Se otti vielä pitkän rohkaasuryypyn ja sitte se sen teki, jota s'oli tuumannu. — Hairas ensimmääsen höyhenpatjan, kantoo sen keskelle pihaa ja ratkaasi kun Aleksanteri Suuri sen Gordioonin solmun, kun ei se muulla eikä hyvällä ratkennu, puukoolla sivalti sen höyhenpatjan keskeltä halki ja puristeli, n'otta mailma oli sakia ja höyheniä täynnä, n'ottei sitä ittiä seasta näkyny. Niitä meni suuhun ja silmihin ja tuuli lennätti puut ja puskikot täytehen.

Se haki toisen patjan, puukoolla halki ja puristeli, n'otta aurinko pimeni, henkiä salpas ja hiki nokkuu, kun se touhus jotta:

— Kyllä mamma nyt teistä linnunkarvoosta kerrankin pääsöö.

Ja syljeskeli, kun aivan suuhun tilkkii, eikä enää naapurisaariakaan eroottanu.

Ja saman tien sai mennä se kolmaskin höyhenpatja, vaikk'ei se siinä höyhenmeres enää tahtonu tupahan sisälle osatakkaa.

Mutta patjankerrat se otti tarkasti talteen. Kääntöö ja taittoo ne koriasti kokohon ja pani nätisti sängyn pohjalle — että mamma saa sitte ensi kesänä panna niihin olkia.

Mutta kun se sitte istuu ja orotteli klasista kattellen, jotta eikö tuuli jo pian vie niitä merehen, niin se kauhuksensa näkikin, jotta koko heirän pikku saarensa on aivan valkoosenkirjava höyhenistä, kaikki marjapensahat, koivut ja isoot kuusekkin larvoja myöri oli höyhenis, maa valkoosna, saunan kattokin aivan harmaana ja — hän ittekki yltä alta linnunkarvoos. Ja tupahankin oli tullu ovesta. Ja takan pesäskin niitä lenteli.

N'otta sille tuli vähä kiirus nyppiä niitä tuvasta ja ittestänsä pois. Se löi takkia, lakkia, turkkiansa portahilla seinähän. Ja silloo se vasta käsitti, että nyt taisiki tulla tehtyä sellaanen vikapisto, että kuinka tästä selvithän. Ei hän nuasta höyhenistä, mutta kun ne sokkas koko saaren. Se oli luullu, että tuuli ne vie iloosesti mennessänsä, pruukaahan höyhenet lentää, mutta nuahan tarttui nyt joka paikkahan kiinni.

Olihan niitä lentäny jäällekki ja leijaali vähä ilmaskin vielä, mutta kaikis puis vipaji ja oli täynnä kun pumpulitukkuja — n'otta silmät suurena herra Plumpäri katteli työnsä tuloksia.

Kauan se viipyi saarellansa ja kamalaa s'oli lähtiä kotiakkin potkimhan, kun hän meinas vain tyhjentää ne patjat ja nyt ne istuu puis ja pensais n'otta:

— Mitä mamma sanoo, kun se tuloo ja näköö joka paikas höyheniä?

Mutta niin se päätti, jotta hän ei puhu asiasta kotona mitään. Kerkiäähän sen melun kuulla sittenkin — jos ei tuuli vie höyheniä siihen mennes, kun huvilaan muutethan.

Kotia tulles frouva nyppäs heti höyhenen herra Plumpärin seljästä jotta:

— Mistä täm'on?

— En mä vaan tierä, mistähän on tullu — koitti hra Plumpäri sanua.

Mutta kun se sitte illalla sänkykamaris riisuu, niin laattialle putooli sen liivistä ja housuusta niin paljo höyheniä, jotta vaikka se koitti niitä potkia salaa sängyn alle, niin frouva kumminkin näki ja siunas jotta:

— Missä kummassa sä oot rypeny?

— Tarttunu niistä sun höyhenpatjoostas, murisi hra Plumpäri. — Kun niistä tuloo aivan ympärinsä höyheniihin.

Niin että frouva ei tierä vielä mitään. — Mutta hra Plumpäri kuunteloo nyt tarkasti joka päivä säätieroitusta, että mistä päin tuuloo. Ja toivoo hirmu-myrskyjä.

YLISTARON ÄIJÄN VOI-KILO.

Oottako kuullu, kuinka Ylistaron äijän voi-kaupoolla Vaasas käythin?

S'oli 70:n ikääne vanhaisäntä sielä, joll'oli aikaaki istua ja tuumiskella tätä mailman menua, ja manata piippuansa, jok'oli aina tukus. Ja kessukkin niin tunkkaasia ja häjyjä, jotta sylki loppuu. N'otta s'oli lopuksi oikee äkäänen ja pahalla päällä, kun ei vanhaa Propeetria saa ny enää mistää. Puariis kun ne kuulemman sen vähä, mitä tuloo, pitäävät tiskin alla ja jakaavat keskenänsä, n'ottei vanhoolle paapoolle jää muuta kun: »ei oo», vaikka kuinka etukäthen akuteeraas ja pyytääs.

Se syytinki-äijä oli kuullu, että Vaasasta saa vaikka mitä, kun voikilon nurkkaa näyttää ja vähä sipisöö. Niin se äijä tuumaas, jotta no mä kans lähren koittohon ja hommas taloonväjen puolelta kilon meijärivoita oikee voipaperis, niinkun pruukathan.

Kyseli vähä hintoja ja konstia, ja sitte istuu ulos junahan. Vähä peljättikin, kun poliisi kulki vaunun läpitte, että jos se ottaa pois ja tulis krateeri, n'otta se koitti istua kovasti vai muina miehinä ja kattella klasista. Mutt'ei poliisi kattonukkaa, jotta hyvin meni.

Asemalta tulles se heti rupes kattelemhan kauppoja ja liikeitä, jotta mihkä hän menis kysymhän. Siit'oli pitkä, kun s'oli Vaasas käyny. Oli tullu uusia niin suuria taloja ja komeeta kauppapuoria, jott'oikee niskahan otti, kun se koitti kattella katonrajahan. Oli sellaasiakin, jotta piti mennä toiselle puolelle katua, ennenkö näki, kun niin jumalattoman korkeeta taloja pykäävät, jotteihan tuala ylimmis kerroksis voi asua ja pesiä muut kun pääskyyset, tuumiskeli ukko. N'otta s'oli vähä ökkööksisnänsä koko kaupungista ja rupes karuttamhankin, jotta hän tähän Paapelin tornihin oli lähtenykkää.

Mutta rohkaasi sitte ittensä kumminkin ja pistäytyy yhtehen ja toisehen puarihin. Seisoskeli ja katteli kauan aikaa ja kaiveli sormella korvaansa, kun puarifröökynä viimmee tuli kysymähän jotta:

— Mitä sais luvan olla?

— Tuata, tuata, paneskeli ukko, — tupakkia mä tarvittisin, sitä vanhaa propeetaria.

— Ei, ei meillä ole tupakkaa, sanoo flikka.

— Mull'olis voita — pitääshän sillä saara, tuumii ukko.

— Mutta minä kyllä ostan sen voi teiltä. Paljoko tahrotte?

— En mä rahaa tarvitte, mä vaihtaasin, se seliitti.

— Ei ole tupakkaa!

— No, kun ei oo, niin ei oo, mä meen mualle, pitääs sitä olla, sanoo ukko ja lähti toisehen paikkahan.

Kovasti n'olis ostanhet sen äijän voi-kilon, mutta se tahtoi vai tupakkia ja oikee piipputupakkia. Yhres paikas sille tarittihin neljä askia pillitupakkaa, mutta äijän jurtikka sanoo jotta:

— En mä tuollaasia pilliääsiä polta. S'olis sama kun pistääs oljenkorren kissin takapuolehen ja vetääs sieltä — tykkäs äijä, n'otta s'oli oikeen sopimatoonta ja konttuurifröökynät aivan punestuuvat.

Se kulki voikilo kainalos joka puaris kysymäs propetaaria, n'otta hiki nokkuu. Nykii sellaastakin ovia, jok'oli kiinni, eikä auennukkaa, n'otta sen pisti oikee vihaksi kun:

— Esti tehrähän ovi ja sitten pannahan siihen lappo jotta: Suljettu. — Mitä järkiä siinäkään on? tuhaji äijä itteksensä.

Lopuksi se rupes pökkööttämhän ihmisiä karulla jotta:

— Mistä sais vaihtaa voilla propeetaria?

Mutta kukaan ei tienny. Voita vai olsivat pitkäkaulat kaikki kovasti ottanehet ja ostanehet, mutta ukko sanoo jotta:

— Ei! — Tupakkia tulla pitää. Sitävarte mä oon tänne tullukki.

Kolme neljä tiimaa se kierti kaupunkia ja kyseli, n'otta sille rupes tulemahan jo kiirus 3:n junalle, jolla s'oli päätäny lähtiä takaasin. Ja se voinpalakin oli kainalos pehmenny ja menny muoroltansa, n'otta s'oli aivan vetelä klimppi, jok'ei tahtonu pysyä enää paperis, eikä sen kouriskaan. Eikä se saanu sitä kaupaksikaa enää, eikä se tienny, mihkä s'olis sen pannukkaan.

Niin, kun se pyörii Laurellin kulmas, junalle oli kiirus, ja sormekkin jo rasvas, niin siin'oli yks akka, mutta hattupäinen ihminen se oli, n'otta jokin frouva vissihin — niin sille se pisti kainalohon sen vetelän voinklimppinsä jotta:

— Tuas on! — S'oon hyvää meijärivoita — ja lähti juosta köpittämhän junalle.

— Härri jissus! siunaali se frouva, jok'oli vissihin ruottalaanen, ainakin s'oli sen näkööne. Se jäi voiklimppi käres siunaamahan, juna vihelsi ja se Ylistaron äijä justhin kerkes.

Ploosaskin vielä lujaa, pyhkii hikiä ottalta ja oli sennäkööne kuin ainakin mies, jok'on voinsa myyny eikä rahaa saanukkaa.

N'otta hukka reisu se oli, kun tupakkia ei tullukkaa. Oikee vihaksi pisti ja pakkas manoottamhan.

Mutta sitä äijää vastapäätä istuu vaunus toisella penkillä niin fiini ja komja neiti, jotta äijän loksahti aiva suu auki, kun se kattoo sen päälle. Ei ikimailmas s'ollu sellaasta ennen nähny, eikä niin liki istunu. S'oli kun keisarinnan kuva, helmet kaulalla, rinta paljas ja sellaaset pumpulat, virkattu pairankaulus auki, ja hiukset monella kammalla pystys, punaane suu ja valkooset posket ja sellaane hattu, jotta siin'oli monet siipispankat pääs. Istuu siinä ja katteli vai hymyyllen Ylistaron ukkoa, eik'ollu yhtää ylpiän näkööne, vaikk' olikin niin fiini.

N'otta ne mennä körötteli Laihialle asti, ennenkun se ukko rupes kattelemhan sen jalkoja, jok'oli puolisäärestä asti paljahat.

Se fröökynä istuu jalaat ristit ja heilutteli vai toista jalkaa sen ukon eres, n'otta viimmee se äijä aikansa imehreltyä ja tuumittua sitä asiaa otti ja toisella kärellä koitti sen fröökynän jalkaa ja kysyykin jotta:

— Onko sulla sukkaa tuas jalaas ollenkaan?

Niin se nauroo vain ja sanoo jotta:

— Onhan siinä sukka, vaikka s'oon niin ihonfärinen — ja pisti paperossin palamahan; se flikka, n'otta siinä olikin sillä äijällä imehtelemistä.

Ukko oli niin kummissansa, jotta se hetken päästä koitteli uurestansa ja silootteli jotta:

— Onko siinä mitään? — En mä ainakaan näje enkä tunne, että siinä mitään olis — — tykkäs äijä, koitteli ja hypisteli sen fröökynän polvenlumppiotakin, n'otta se fiikka viimmeen sanoo jotta:

— So so, ei saa paappa kopeloora, mua niin kututtaa...

N'ottei se ukko päässy oikee yissihin selville, oliko sillä sukat jalaas vai ei.

— Ettekö te tupakoi ollenkaan? kysyy sitte se fröökynä paapalta.

— Kyllä mä polttelen, sanoo faari, — mutta piippua vai, eikä nyt oo tupakkia följys, kun en mä Vaasasta saanukkaa, vaikka aiva sitä varte menin...

Niin se flikka otti paperossilooran laukustansa, tarjos ukolle jotta:

— No, täs olis klupia, maistakaapas nyt sitä!

Mutta ukko sanoo jotta:

— En mä tuollaasia pilliääsiä oo koskaa suuhuni pannu....

Niin eikös se flikka pistänykki paperossin sen äijän suuhun ja kovasti kraapoo valkiaa siihen jotta:

— Kyllä näistä savut tuloo! — Vetäkää ny vain — n'ottei sen äijän lopuksi auttanu muu, kun ruveta vetelemhän ja puhaltelemhan, mutta kovasti outua ja kamalaa se oli. Kun ei tahtonu se pilliäänen sen suus pysyäkkää, eikä se tienny, kuinka s'olis siitä paperossista kiinni pitäny.

Niin mukava flikka se oli, kun se opetti sitä Ylistaron äijää paperossia polttamhan, jotta yhtää ei ukko huomannu, kun ne meni Ylistaron aseman ohi. Ukon piti polttaa aina vain ja se flikka sytytteli.

Vasta kun konehtööri sanoo jotta:

— Munakka! — niin äijä koksas jotta:

— Oonko mä jo tullu Ylistaron sivuutte? Tuota, kuinkas mä nyt sitte täältä kävelemhän lähren? — niin juna vislas ja lähti. N'otta Seinäjoelle asti tultihin.

Eikä ukko ollu millänsäkkää enää, kun s'oli niin mukava ja komja fröökynä. Ja opetti sen äijän vielä vanhoolla päivillänsä paperossia polttamhan. Pisti sille vielä Seinäjoen asemalla pari kappalesta rintaplakkarihinkin, n'otta sill' oli paperossi mahtavaa suus, kun se yöjunasta astoo Ylistaron asemalle ja puhalteli pitkiä savuja korkiaatte kun friijarismiehet, n'otta inspehtuurikin kattoo oikee pitkää jotta:

— Mikä tuan paapan on tullu, kun se Vaasahan lähti ja nyt Seinäjoelta tuloo ja — paperossi on suus kun poikamiehellä?

Mutta ukko ei kerro reisustansa mitään, hymähtelöö vain ja itteksensä imehtelöö vieläkin jotta!

— Olikhan sillä sukkia siltäkään?

(11.5.-46).

MÖYRY.

Oottako kuullu, jotta ylpiän olooset ihmiset on sitte hassuja?

Ja varsinkin vanhatpiijat, kun n'oon oikee möyryjä! — Ne näköö punaasta, vaikk'ei siin olsi ku harmaat lamphavillaaset miästen aluushousut.

Täälä maalla, yhres suures kansakoulus on neljä opettajaa, esti herra johtajaopettaja frouvinensa, jok'on kans opettaja koululla, sitte naisopettaja, jonka mies asuu koululla, mutta harjoottaa muuta hommaa, ja sitte kaks naimatoonta naisopettajaa, joista toinen rupiaa olemhan jo pitkälti Kööpelin vuorelle menos. S'oon käyny oikee korkiakouluakin, n'otta se pitää ittiänsä parempana kun sitä toista nuorempaa opettajatarta, jok'on vain tullu siminaarinkoulusta opettajaksi. N'otta se vanhempi kappales nosteloo kovasti noukkaansa ja pitää oikee fiiniä pitkäsankaasia silmäklasia nenällänsä, kun ei sen nenännypykällä prillit pysyysikkää.

N'oon ne opettajat tullehet hyvin toimehen keskenänsä ja sopinehet; mutta siitä lähtien, kun se nuorempi opettajatar meni täs kevättalvella kihloohin, niin se vanhempi kappales on ollu kun poistilooltansa, kiukkuunen ja krätyyne, paiskinu ovia ja nostellu noukkaansa, kulkenu tohisten ja puhisten kun tavarajuna, n'otta se nuorempi opettajatar on saanu varua varpaitansa aina rukouksihin tulles.

Se vanha kappales on pyntänny ja laittanu ittiänsä jos jollakin lailla, ja äänikin sen on muuttunu aivan toisellaaseksi, niin fiiniksi, teräväksi ja lyhyeksi; ja sormi pystys, pää kekas se on niille toisille opettajille vai toisesta suupielestä jotakin vähä tirahutellu jotta:

— Täällä minun täytyy olla, kun ei ole mitään sivistynyttä seuraa, jonka kanssa voisi edes keskustella kylttyyristä ja taiteesta...

Se on lukenu ja lausunu omalla puolellansa iltaasin runua ja proosaa »antaumuksella» ja traakillisesti ku Ella Eronen, jotta katto kohoollu ja ittelläkin hiukset noussu pystyhyn, ja välillä taas vikissy, huokinu ja valittanu niin syräntä mouruavasti, että toisiltakin opettajilta on menny ruokalysti ja aivan itkettäny.

Jota keväämmäksi on tultu, sitä möyrymmäksi s'oon tullu, n'otta täs yhtenä päivänä se nyt räjähti ku atoomipommi.

Se hyäkkäs sen naimisis olevan opettajattaren huoneheshen, justhin kun n'oli kaikes rauhas syämäs ja sen miäs justhin kuorii kaffelin nenäs perunaa, eikä tienny yhtää varua, kun se repääsi oven auki, tormas käret pystys keskelle laattiaa ja silmät väärinpuolin pääs huuti haurantakaasella kauhialla äänellä kun Hampletti, jotta:

— Haa, että te kehtaattekin panna sellaasia vaattehia minun akkunani alleni kuivamaan!!! Korjatkaa heti se pyykki narulta pois! — Niin kauan kuin minä olen täällä ei sellaista saa tapahtua. Minua inhottaa katala tekonne!

No, se opettajatar ja sen mies hämmästyyvät niin, että aivan turraksi löi koko krupin, eiväkkä saanehet sanaakaan suusta. Sen puoleksi kuoritun perunan se mies vain pisti hätäpäissänsä plakkarihin, kun se toljotti suu auki sitä raivuavaa kappalesta, jok' oli niin punaane ja vihaanen ku kukkoo. Sen poskekkin heiluu ja vapisi ku velliä pussis, kun se kirkuu ja kuapii.

— Korjakkaa heti paikalla ne pois! se krääkkääsi vielä, kun lähti ja fläiskäs oven niin lujaa perähänsä kiinni, jotta seinäkellon fiäteri pärräs vielä kauan aikaa.

S'oli sellaane pommi kun atoomitälli kirkkahalta taivahaJta, jotta ne eivät käsittäneet pitkänä aikahan, jotta oliko se hullu, vai mikä sen oli tullu, kun se niin huuti ja meiskas kauhiasti.

— Onko sulla pyykkiä kuivas? kysyy viimmee se miäs.

— No, joo, tuata on, mä panin pihalle nuoralle kuivamahan, johna ennenkin — — pari hantuukia, vähä nästyykiä, ja ne sun harmaat villapöksys kans pesin ensi talveksi.

N'otta n'oli aivan ymmällä. Viimmeen se frouva tuumas jotta:

— Vierastaaskahan se niitä?

Niin samas se kauhistunut vanhapiika tormas taas sisälle ja huuti kun särkyny urkupilli jotta:

— Viekää pois ne heti paikalla minun silmieni edestä, kuuletteko te?

Ja sitte se taas meni saman tien kun paiskattu, n'otta karteeki heiluu ja ovet paukkuu.

— Kyllä sun täytyy, kuule, hakia ne pois, sanoo lopuksi se mies, — muutoonhan se voi haljeta ja saara halvauksen nuaren mun villapöksyjeni takia. Ne näyttää olevan sille kun punaanen vaates härjälle nua mun housuni, vaikka n'oon harmaat. Oliskohan se färisokia?

— Äää, ei se färisokia oo, s'oon möyry! Mutta mihnäs mä sun housut nyt sitten kuivaan? imehteli se opettajatar.

Se vei ne sitte pihalta saunan taa seipähän noukkahan kuivamahan, ettei se vanhapiika klasistansa näkisi niitä. Mutta hetken päästä se sama kappales tuli taas huutamhan jotta:

— Ei saa panna niitä sinne saunan taa! Kyllä mä näjen, mihkä te ne veitte ja käyyn kattomas. Pitää hakia pois ne sieltä, kun mä meen tielle kävelemhän.

N'otta s'oli aivan hulluna ja se opettajan frouva kans oli tulla hulluksi niiren märkien alushousujen kans, kun ei se tienny, mihkä s'olis pannu ja tällänny ne kuivamahan.

Viimmee se toi ne omahan köökkihinsä, jok'on pihan puolella ja siin'on suuri kolmipuolehinen klasi, n'otta aurinko pääsöö hyvin paistamhan. Se laittoo ne katosta riippumhan sielä köökisnänsä, n'otta klasista paistaas ja ne siinä kuivaas.

Niin iltapäivällä, kun se vanha kappales tuli sitte kauneuskävelyltä kotia ja pihaan, niin eikös sen silmä sattunukkin heti sen opettajan köökin klasihin ja näki ne housut — niin se kiljaasi ja yks knaksahros vain, ku se heitti laihat koipensa ilmahan ja käsilaukkunsa pirinpärin pihalle, ja siihen pyärtyy ja plyssähti kun ammuttu kana. N'otta niiren toisten opettajaan piti yhres kantaa ja traahata sitä käsistä ja jaloosta, n'otta perä maata viilti omalle puolellensa sänkyhyn maata.

(15.5.-46.)