[{"data":1,"prerenderedAt":-1},["ShallowReactive",2],{"$fxcYS0wkswBbMnNXq1u9TVrPT9OCo6t2GBuihCdXrW1Q":3},{"number":4,"title":5,"author":6,"authorBirth":7,"authorDeath":8,"slug":9,"bookId":10,"genreRaw":11,"genre":12,"themes":13,"origin":14,"language":15,"yearPublished":16,"yearPublishedTranslation":11,"wordCount":17,"charCount":18,"usRestricted":19,"gutenbergId":11,"gutenbergSubjects":20,"gutenbergCategories":21,"gutenbergSummary":11,"gutenbergTranslators":22,"gutenbergDownloadCount":11,"aiDescription":23,"preamble":24,"content":25},2600,"Rakas takkupää","Vaasan Jaakkoo (oik. Ikola, Jaakko O.)",1887,1951,"2600-vaasan-jaakkoo-rakas-takkupaa","2600__Vaasan_Jaakkoo__Rakas_takkupää",null,"novelli",[],[],"fi",1946,19187,106541,true,[],[],[],"Kokoelma sisältää eteläpohjalaisia murrepakinoita, jotka kuvaavat huumorilla paikallista elämänmenoa ja omaleimaisia ihmistyyppejä. Kertomuksissa esiintyy muun muassa topakka Fiija-kokki, ja tarinat sijoittuvat suuriin rintapitäjiin ennen sotia.","Vaasan Jaakoon 'Rakas takkupää' on Projekti Lönnrotin julkaisu n:o 2600.\nE-kirja on public domainissa koko EU:n alueella, joten emme aseta mitään\nrajoituksia kirjan vapaan käytön ja levityksen suhteen k.o. maissa.\n\nTämän e-kirjan ovat tuottaneet Tapio Riikonen ja Projekti Lönnrot.","RAKAS TAKKUPÄÄ\n\nEteläpohjalaisia murrepakinoita\n\n\nKirj.\n\nVAASAN JAAKKOO\n\n\n\n\n\nPorvoo * Helsinki,\nWerner Söderström Osakeyhtiö,\n1946.\n\n\n\n\n\n\nSISÄLLYSLUETTELO:\n\nRakas takkupää.\nPirun rekkulehia.\nÄhtärin kuppoo-kökkä.\nMustalaaspoika.\nMumma saunas.\nHenkivakuutusherra.\nKun seteliä leikattihin.\nLakana housuus.\nHousut kahtia.\nN'oon pussannu, hyi.\nHärkätaistelu Evijärvellä.\nMykkä pusu.\nKun Teuvalla hottia tanssittiin.\nPenisilliini.\nKikkaa muurarille annettihin.\nHra Plumpärin höyhenet.\nYlistaron äijän voikilo.\nMöyry.\n\n\n\n\nRAKAS TAKKUPÄÄ.\n\n\nOottako kuullu puhuttavan »hullunkurisista perheistä»?\n\nSellaasista, johna se oikia rakkaus jyllää niin, että ne aina riitelöö,\neikä millää pääse irti toisistansa.\n\nYhres suures rintapitäjehes täälä meirän puoles — ei kärsi nimiä sanua,\nettei leviä — touhus täs ennen sotia kokkina ja kenkkärinä yks pullia\nja punaposkinen flikka-ihminen, jok' oli kovasti ittehensä ottavaane ja\nsaapa ihminen, mutta niin olevinansa ja pritakka luonnoltansa, jotta se\nnosteli vai noukkaansa vielä neljänkymmenen ikääsenä jotta:\n\n— Mitä mä miehellä tekisin? — Vaivoona vain olis, sais vielä elättää\nja passata kantturaa. — Kyllä m'oon nähny! — Kun sisar-hullu meni\nnaimishin, niin hetken päästä mies otti ja kualla koikahti ja siinä on\nnyt siskoo pienen poikansa kans! — En ikänä! — sanoo tämä tirsmu Fiija\n— mä niin hulluksi tuu.\n\nSe kulki häis ja hautajaasis ympäri kylää hyvänä pitokokkina ja siltä\nse homma käykin. Laittoo sellaaset sinsallat, loorat ja kräämit, jotta\nsuus suli, mutta kyllä kaikki apu-akat saivat olla tenterillänsä,\nkun se Fiija pani toimeksi, huuti ja huitaasi välistä posliinisen\nmaitokannunkin seinähän, jotta kruusen palat silmille soittuu että:\n\n— Ettäkö te niitä perunoota saa kuorituksi, vai pitääkö mun itte tulla\njoukkohon?!\n\nEi se Fiija oikiastansa niin häjy oo, kun äkkispäätä luulis, mutta\ns'oon niin jumalattoman kiukkuunen, jotta kaikki pitääs tapahtua kun\naivastus.\n\nMitäs sitä ihminen luonnollensa mahtaa, kun on sellaanen päräkkä.\nIttekki katuu sitte ja pyytelöö anteeksi, kun on huitaassu jotakin\nkauhalla päähän, n'otta toinen saa naamastansa puurua pyhkiä — ja antaa\nvain anteeksi. Sellaane itte-Fiija se on.\n\nJa äffääri-ihminen kans luonnostansa, jotta se väliaikoona leipoo\npullaa ja piti kaikellaasta pikku-kauppaa. Hommas Vaasasta tavaraa, myi\nja pärjäs hyvin. Autteli sisartansakki, kun poik' oli pieni ja yhres ne\nasuuvat omas tuvas. Fiija kammarin puolella ja sisar tuvas.\n\nMutta kun sitte sota-aikana tavaran saanti, voi ja nisujauhot tuli\nkortille, kaikki niin kallistuu, eikä enää tahtonu mitään saarakkaa ja\nneljäkymmentä vuottakin täytti, eikä siitä Fiijan rehaamisesta näyttäny\nloppua tulevankaan, huononti vain tulua, ja romotiisikin välistä jo\nlonkasta kroukkas, niin Fiija rupes tuumaamahan, jotta hän jättää pois\nkoko työnteon ja tienaamisen, ja ottaa ittellensä — miehen! Aivan sitä\nvarte, jotta se saa elättää ja hän rupiaa vai frouvaksi.\n\n— Hullu kun en oo ennen tuota hoksannu! imehteli Fiija itteksensä.\n\nJa kun naiset sen pään ottavat, niin kyllä ne osaavat ja aina löytäävät\njonkillaasen kuhnurin ittellensä. Fiijakin rupes trööttäämhän ittiänsä,\nseisomhan peilin eres ja laittamhan kiharakähäröötä rullalle päähänsä.\nOikee räpsykarvoohinsa sylki ja silootteli ja punajuurella punaasta\nposkihinsa töhräs. Se rupes kulkemhankin aivan toisella lailla,\nniin kovasti rinta pystyä, silmät suurena ja heilutti häntäänsä kun\nvästäräkki. Laittoo sellaaset korkiat kantapäät alansa ja triputteli\nnoukka pystys ku kana palanusilla varpahilla.\n\nPulska ja pullia flikka se Fiija vielä oliki, n'otta moni isoontaloon\nisäntäki jäi silmät tiirulla kattelemhan sen perähän, kun se kylän\nraitilla pasteeraali — ja katteli, kenenkä hän nielis.\n\nNiin se viimmeen tuumas, jotta hän ottaa sen siirtolaasmiehen, Jussin,\njok' on samanikääne, hiljaane ja kaikin puolin nöyrä ja laatu mies,\nterves eikä juoppookaan, n'ottei se heti kuolekkaa.\n\nJussi oli päivämiehenä naapuritaloos, n'otta Fiija rookootti sitä\nharva se päivä, ja haastoo sitte kerran illalla kaffillekki kamarin\npuolelle. S'oli laittanu vähä monellaaset makooset kaffileivät ja oikee\npannukaffiakin joukkohon, n'otta mukava siell' oli Jussin istuskella\nFiijan lämpöösis, kun Fiija itte oli kun maito, oikee kretamaito, eikä\nmikää kurnaali.\n\nEikä riirelly eikä präiskänny yhtää, nauraa kikatteli vai ja oli\nkovasti höllöösillänsä, ku se knääpsähteli siinä Jussin eres ja hyllyy\nkun flikat ainakin erestä ja takaa.\n\nSitte se Fiija haastoo sen Jussin kerraasti mummansa nimipäiville —\nvaikk'ei sillä Fiijalla mummaa ollukkaan. Niin oli kierä, jotta sais\nsille Jussille näyttää oikee keittotaituansakki. Sanoo, jotta hän\nlaittaa illaksi kamarihin vähä syömistä, jotta:\n\n— Muista vai tulla heti, kun työstä pääset, ettei räätit jähry...\n\nJa kyllä se kokkas ja laittoo koko päivän niin monellaasta ja niin\nerinomaasta, n'ottei pappilaskaa piispalle sellaasta tarjota. Siin' oli\nmunia ja makkaraa, piffit ja lanttuloorat, sylttyä ja lamphanlapaa,\nmonellaaset kräämit ja soosit ja oikee kulkaa sokurikaakkukin, johna\noli kaks kyhkyysen kuvaa päällä ja punaane syrän keskellä. Ja kuppia ja\nkippoja, n'ottei ne kaikki pöyrälle mahtunukkaa. Niit' oli piirongin\npäällä ja soffankannellaki, n'otta Jussia oikee hävetti, kun se tuli ja\nnäki ne »mumman nimipäiväkalaassit».\n\nMutta Fiija vai sanoo jotta:\n\n— Ei tämä nyt häävistä oo, kun ei kaikkia laija saa niinkun kartemummaa\nja neilikkaa. Ja että sinappiakin on niin vähä, kun ei tahro saata.\nMutta oo ny hyvä ja istu kumminkin pöytähän.\n\nJussi oli kankia kun sahapukki jotta:\n\n— Enhän mä osaa syöräkkään näin fiiniä ruokia.\n\nJa kaffelikin oli kun puunpala sen kopeloos käsis, mutta Fiija\nliperteli ja leperteli jotta:\n\n— Ota nyt tuota ja tuota, Jussi-kulta! Kas nuan, mä paan sun\ntalterikilles. Ja vähä soosia päälle. Älä yhtää orjaale, oo kun kotonas\nvai — nauroo Fiija, passas ja syötti Jussia, n'otta sen piti syörä\nkaikkia laija ja enempi kun mahtuukaan.\n\nJa sitten kaffia vielä monellaasen nisun kans ja sitä syrämmen\nkaakkua, jotta Jussi oli ku rumputiiaanen pyärryksis ja silmät ummes,\nkun Fiija sitte lopuksi pyhkii oikee paperisalveetilla sen suukkua\nniinkun herroos ainakin, auttoo sitte Jussia käsipuolesta istumhan\nsoffankannelle, ja yht'äkkiää, kulkaa, hairas sitä kaulasta kiinni,\nistuu sylihin ja pussata truiskahutti keskelle truuttua jotta:\n\n— Mä rakastan sua, Jussi!\n\nSiinä se sitte oli senkin Jussin virrantyven ja lyhyt onnen aika.\nEnnenkö alkoo koskenlasku, yhtämittaane kolinan ja kohinan aika.\n\nN'otta s'oli myyty mies Jussi, kun Fiija touhus ja tääräs peräkamaris\npari viikkua.\n\nYhtenä päivänä Fiija sitte piti pienet häät, haetti tuomarin ja veti\nsiviiliavioliiton umpisolmun niin lujasti Jussin kurkun ympäri, että\nvissisti pitää.\n\nJa niin Jussi muutti Fiijan peräkamarihin, siihen päästäverettävähän\nsuurehen sänkyhyn, jok' oli aiva sitä varte.\n\nJa Fiija sanoo siskoollensa jotta:\n\n— Mä rupian nyt frouvaksi. Jussi saa ruveta tienaamahan ja tuora rahat\nmulle.\n\nKyllä se Jussi vähä räpytteli silmiänsä alkaapäältä, mutta työtähän\ns'oli tehny elämänsä, n'otta mitäs siinä, olihan nyt akka ja vakituune\nkortteeripaikka. Ja hyvä ruaanlaittaja, ajatteli Jussi, rauhan mies,\neikä arvannu, mitä tuleman piti.\n\nJussi kulki töis, toi tienestit kotia, mutta päivä päivältä huononi\nruoka. Ja sillä Fiijalla oli monellaaset tarpehet jotta:\n\n— Ei piisaa! — Rahaa pitääs tulla eneet — rupes se Fiija nupisemhan ja\nsanomhan, jotta tua sun tupakinpolttos tuloo niin tyyrihiksi. Jätä pois\nse!\n\nKun Jussia yhtenä iltana Fiijan nupinat nauratti, jottei hän saisi nyt\nenää polttaakkaan, niin Fiija raimautuu, hairas paperossilooran Jussin\nkourasta, flinttas poskehen ja vanuu tukkahan kiinni, huuti ja potki\nn'otta seinät haljeta jotta:\n\n— Uloos täältä, senkin köntys, haisemasta! — ja lyörä pläsitti ja\npotkii, n'otta Jussi ahristuu lopuksi juoksemhan silmiänsä varjellen\npihalle.\n\nSellaanen rytinä oli, jotta sisarelta luiskahti puuropata kraausta\nsilmällensä takanporohon ja vähält' oli, ettei polttanu käsiänsä.\n\n— Tuallaasta kauhiaako se sun rakkautes onkin? siunaali siskoo; mutta\nFiija tamppas jalkaa ja huuti jotta:\n\n— S'oon mun Jussini, eikä sun tuu siihen mitään. Mä saan tehrä\nJussille, mitä mä tahron — ja sitte se yht'äkkiää pillahti itkuhun.\nMeni portahille suu vääräs ja huuteli jotta:\n\n— Voi, rakas Jussi-kulta, tuu takaasi ja anna mulie anteeksi, kun mä\nniin ylenvereni suutuun. En mä sitä tarkoottanu, tuu, rakas Jussi,\ntuphan.\n\nJussi kuunteli horvin aikaa, jotta tohtiiko tuonne jalopeuran luolahan\nenää mennäkkää, mutta tuli sitte kumminkin varpahillansa ovelle, niin\nse Fiija hyppäs sen kaulahan, itkiä vollotti, n'otta veret silmistä ja\nnenästä nokkuu ja pyyteli anteeksi jotta:\n\n— Jussi-kulta, ottiko suhun kipiää, kun mä löin? Anna anteeksi, en\nikinä koskaa enää sitä tee — voi, rakas Jussi, mun on niin paha olla.\nTuu kamarihin, mä keitän sulle kaffia...\n\nN'otta sen Jussin piti lopuksi kantaa sen pritakan akkansa kaulasnansa\nkamarihin, puhallella ja taputella vähä kauan ympäriinsä ja antaa\nainakin sata kertaa anteeksi, ennenkun se nukkuu.\n\nSellaasta se nyt sitte on ollu.\n\nTäs yhtenä iltana oli taas eri meteli, kun se Fiija rupes monkottamhan,\njotta se Jussi on laiska.\n\n— Tairat kattella muita...\n\nNiinku Jussi naureskeli ja sanoo jotta:\n\n— Hulluhan sä, rakas takkupää, oot, niinkun mä nyt muista perustaasin\n— niin eikös se Fiija-peijakas tullu taas aivan raivohon. Hairas\ntryykirauran muurin ottalta ja rupes sillä mökyyttämhän Jussia, itki,\nhuuti ja kraapii kun vihaanen kissi.\n\nYritti oikee päähänkin lyörä Jussia sillä prässirauralla, mutta kun\ns'oli niin raskas ja hankala kapines, niin se yht'äkkiää paiskas sen\nlattialle ja huuti jotta:\n\n— Orotas, kun mä saan paistinpannun, että paremmin osaan!...\n\nJa eikös se riivattu saanukkin paistinpannua käthensä ja sillä mottas\nrakasta Jusssiansa niin vasta naamaa, n'otta sen meni silmät tukkuhun\nja koko naama aivan nokehen, jottei se nähny mitään. Onneksi sillä\nJussilla on niin levjä naama ja matala ja pehmoone nenä, jotta siin' ei\nkäyny kuinkaan. Mustaksi vai tuli kun neekeri, ja haukkoo ilmaa.\n\nNiin silloo se Fiija-raakkules taas purskahti itkuhun, hyppäs Jussin\nkaulahan, itki ja krääkyy ja rukooli anteeksi jotta:\n\n— Voi, Jussi-kulta, anna anteeksi, kun en mä yhtää hoksannu, mitä mä\ntein. — Ottiko suhun kipiää?\n\nJa hieroo nenäänsä Jussin poskehen ja yritti pussata, n'otta n'oli\nlopuksi molemat yhtä nojes ja mustia naamastansa, kun Jussi sitte\nkantoo taas sen kotiristinsä peräkamarihin ja pani oven kiinni.\n\n— — —\n\n»Jatkuu huomenna» — mones huushollis.\n\n(13.4.-46.)\n\n\n\n\nPIRUN REKKULEHIA.\n\n\nOottako kuullu, jotta kyllä n'oon yksiä pirun rekkulehia nua akkaan\nkapistukset? — Jos niihin rupiaa, niin niist' ei tahro päästä irtikää.\n\nKun täs viimmeen oli taas ne kaikenmailman elintarveskorttien jakelu\nja uusiminen, niin sieltä Untamalan rajoolta, mutta Härmän pualelta,\njost' on kolomattakymmentä kilomeeteriä kunnantuvalle kirkolla,\npantihin Mäkitaloon Iikka-faari asialle oikee hevoosella. Omasta\ntaloosta oli niitä korttia ja paperia jo aika läjä, kun pätinäkuntaa on\ntoistakymmentä henkiä. Ja naapurin akat tukkiivat, jotta isäntä tois\nnyt samalla heiränkin uuret korttinsa, kun on niin pitkä matka ja oikee\nhevoosella sitä varte lähtöökin.\n\n— No, pitäähän sitä auttaa lähimmääsiänsä, nupaji Iikka-faari, vaikka\nkraapiikin korvallistansa jotta: kaikki ne ny mun vaivookseni tuovat\nnua paperinsa. Kun ei vai mensi sekaasinsa.\n\nNiin illalla myähää vielä, kun oltihin jo maatamenos, ja Iikka-faari\nsilmäklasit noukalla koitti siinä pöyrän pääs sovitella ja tälläällä\nniitä pokettipuukansa välihin eri huushollien paperilappuja, jottei\nne mee sekaasinsa, niin eikös ovesta tulla knääpsähräkki vielä se\nKoivikon-Maijan monet koulut ja kurssit käyny tytär, jok' on niin\nfiinikin, jotta se puheensortissansakki aiva siristää silmiänsä, ja\nviserti jotta:\n\n— Voi voi, ettekö te, hyvä isäntä, ottaisi myös näitä minun korttejani\nnyt samalla kertaa ja vaihtaisi uusiin?\n\n— Tuata, tuata, tuhisi Iikka-faari, — kun näitä paperia on jo tällääne\nläjä, jottei nämäkää tahro mahtua mun lompsahan — ja nyrpisti\nnenäänsäkki sikkarahan, kun se flikka siinä lemus ja haisi kun atteeki\nmonellaaselta.\n\n— No, ottakaa nyt kumminkin, mankuu se fröökynä ja knapsahutti\nauki sellaasen suuren fiinin nahkaasen käsilaukkunsa, john' oli\nhopiapislaajit ja kullanfäriset knäpsyttimet, jotta silmiä huikaasi.\nSiin' oli pitkät nahkakrivakkin, josta se sitä roikotti jotta:\n\n— Voi, ottakaa nyt, isäntäkulta, samallahan se käy, kun ittellennäkin...\n\n— Menöö pian sekaasinsa, jurnutti faari.\n\n— Mutta kuulkaapas, isäntä, höpötti se flikka, — minä otan pois\ntästä käsilaukusta kaikki muut tavarat, ja rupes nyppimhän sieltä\nvaikka mitä. Siel' oli preiviä, peiliä, kampoja, jäniksenhäntätupsu,\nmikhän hopiaane nuuskatoosa, nästyykiä, lankarulla, parsijilankakerä,\ntulitikku- ja paperossiloora ja vaikka mitä, n'otta kun se lopuksi\nkaatoo ja kopisti pöyrälle kaikki knapit, avaamet ja markan lantit,\nniin siin' oli hyvästi toista kappaa töskää. Roskat ja tomut päälle.\n\n— Mä paaa vain nämä mun paperini tähän käsilaukkuhun, touhus se\nihminen. — Ei muuta kun vaihtaa vai, niin sielä ovat, eikä sekaannu\nmuiren paperiihin — sanoo se flikka, knäpsäs sen käsilaukkunsa kiinni\nja tälläs faarin ethen pöyrälle. Otti vielä paperossinkin loorastansa,\npisti sen faarin suuhun ja kraappoo kovasti valkiaa, jottei Iikan\nlopuksi auttanu muu, kun ruveta vetelöhön haikua ja sanua jotta:\n\n— No, jos mä ny sitten ottaasin tuan sunkin asias toimittaakseni.\n\nJo aamuhämäris Iikka-faari laittoo ittiänsä matkahan. Veti lohnan,\nheinät ja pienen kaurapussinkin laittoo salvialle, rekifällyt ja komian\nroirinkin reenperälle, niinkun pruukathan, kun kirkonkylälle lährethän.\n\nOli pyryyttäny tiet umpehen ja aika pakkaanenkin, n'otta sai varustaa\nittensä tien päälle turkinkaulus pystys ja koirannahkakinthat kätehen.\nMatkaa kun oli kolmattakymmentä kilomeeteriä ja lakioolla paikoolla\ntuuli puroo naamankin aivan kohmetuksihin.\n\n— Tuallaasten paperinpalojen peräs täs nyt pitää oikee päiväkuntahan\nhevospelillä lähtiä, nupaji äijä itteksensä.\n\nJa vaikka Iikka-isäntä oli kyllä varahin lähteny, niin kunnantaloolla\noli jo paljo muitakin ihmisiä ja hevoosia orottamas, n'otta Iikka\nlaittoo fällyt salviansa selkähän, heitti heiniä ethen ja tälläs vielä\nkaurapussinkin jotta:\n\n— Haverra tuastakin välihin, eipäs sitä nyt useen pistouvata, ettei tuu\naikas pitkäksi orottaa, kun mä tuala sisällä niitä akkaan valtiopaperia\nsortteeraalen.\n\nKopisteli vielä vähä piaksusaappahiansa yhtehen, vaänti turkinkaulusta\nalaha ja karvalakkia ylhä, että paremmin näköö, ja lähti\nkunnantoimistohon vooruansa orottelemahan.\n\nOlikin paljo ihmisiä, n'otta meni pitkän aikaa, ennenkun Iikka-faari\npääsi pöyrän äärehen ja rupes kopeloomahan plakkariansa. Esti se veti\npovestansa sen kranninfröökynän käsilaukun, pisti sen kainalohonsa ja\nsanoo huollonneirille jotta:\n\n— Mull' on täälä nämä meirän emännän kortit esti ja Toiskan taloon\npaperit sitte. — Ja tuas pitääs olla sen syytinkimuarin paperit,\nräknääli Iikka-faari harvaksensa, kun se niitä lompsastansa veteli ja\nsortteras pitkän läjän siihen pöyrälle sen neirin ethen. — — Ja täs\nolis — — kenenkäs tämä onkaan? — — mikäs se täm' oikee oh? — — ei,\ntuata tämähän on se — — — kattokaa ny ittekki, eikö täm' oo se vanha\npriirisehti, kun mä kerran ostin salvialle — —?\n\n— Joo — ei tualla mitää täältä saa, nauroo se huollon-neitikin.\n\n— No, sitähän mäkin, jotta se se on. — Kuinka se tualle puolen, nuoren\npaperien joukkohon on tullu — imehteli Iikka-isäntä, n'otta muillakin\noli lystiä, kun se niitä paperiansa siinä plaraali.\n\nJa niitä uusia elintarveskorttia tulikin sitte niin monellaasia\nja -färisiä, niin monta kasaa ja knippua, jotta vaikka Iikka\nkoitti sortteerata niitä kuinka joka sormensa välihin nuan päin ja\ntoisippäin, niin millää ei mahtunu, kun aina vain tuli lisää, n'otta\nsen piti viimmee pistää koko kourallinen turkin plakkarihin. Ja ottaa\nuurestansa. Kyllä sé jo silloo käsitti, jotta hullusti täs käyrähän,\nmutta kun toiset pukkii takaa ja kesti niin kauan, niin sen ei auttanu\nmuu, kun tukkia povehensa vain, ja housunplakkarihinkin pisti, jotta\ntottapahan sieltä löytyy.\n\nJa kun s'oli sitte saanu, mitä annettihin ja meinas jo lähtiä, niin se\nmuistikin sen flikan käsilaukun, jok' oli sillä kainalos jotta:\n\n— Jaa mutta täälä on vielä sen Koiviston flikan kortit — ne pitääs kans\nvaihtaa — ja rupes napaloomahan sitä käsilaukkua auki.\n\nNiin kun se kopeloosilla sormillansa vaikka kuinka yritti, nykii ja\nhuisuutti sitä, takoo pöyrän laithankin jotta:\n\n— Mikä rumaanen sen on tullu, onko se menny oikee munalukkuhun, kun ei\naukee —?\n\nNiin, ei saanu!\n\nSe koitti kiukuussansa repiä sitä krivoostakin auki, huitaasi\nsäärehensäkki reisuusti, manaskin jo jotta:\n\n— Tuallaasia pirun rekkulehia kittaavat, jottei saa aukikaa.\n\nNiin viimme yks naisenpuoli tuli apuuhi. Kerran vain mistähän knupista\npainoo ja lykkäs, niin aukeshan se.\n\nIikka-faari nyppi sitte paperit sisältä, painoo laukun kiinni ja pisti\nkainalohonsa taas siksi aikaa, kun orotti.\n\nJa kun se sai sitte ne ostokortit käthensä, se meinas panna ne sinne\nkäsilaukkuhun takaani, niin äkkäskin, että se piru, en paremmin tuu ja\nsano, oli taas menny kiinni, oikee munalukkuhun.\n\nIikka veti henkiä syvähän, kattoo kun kirvehellä sitä käsilaukkua,\nmutta ei enää ruvennu yrittämhänkää auki.\n\nLaukku toises ja oaperit krököllä toises käres se kankiana asteli\npihalle kiukusta puhisten jotta:\n\n— Kaikkien asialle sitä täs hyvän hyvyyttänsä joutuuki, vanha mies, kun\ntuallaasta hullunpussiakin kantamahan.\n\nPihalla lohnan vieres se vielä yritti sitä käsilaukkua auki, ett'\nolis saanu sen flikan paperit sinne. Puhalteli sormihinsa, käänteli\nja napalootti sen kans jos jollakin lailla, manas ja ähkyy, n'otta\nsalviakin kääntyy kattomhan pitkähän sen päälle, jotta mikä sen on\ntullu.\n\nMutta auki ei vain saanu, n'otta se viimmee pisti ne flikankin kortit\ntoisten joukkohon ja paiskas kiukuusnansa sen käsilaukun lohnan\npohjalle. Ja rupes ottamhan fällyjä hevoosen seljästä.\n\nKun se sitte krapsii heinän kraismehia siitä hevosen erestä, niin siltä\nputos povesta aika tilkku niitä elintarvespaperia maahan, n'otta:\n\n— Nyn ne menöö ympäri lumperoosia ja viä pian tuuli koko paperit, ähkyy\nIikka-faari itteksensä jotta: — Mihkä mä ne nyt paan, että kotia saan?\n\nNiin se huamaskin jotta:\n\n— Paras pistää ne tuahon tyhjähän kaurapussihin ja situa suu kiinni,\nniin ainakin följäävät joukos.\n\nEikä siinä enää paljo kauranloppuja ollukkaa, n'otta Iikka-faari\nkoperootti joka plakkarista elintarvespaperia ja mättäs ne siihen\nkaurapussihin — n'otta salvia kattoo oikee pitkää sen päälle. Ja tykkäs\npahaakin, kun tualla lailla sokkaa hänen ruakapussinsa.\n\nSe sitoo lujasti pussin suun kiinni ja heitti lohnan pohjalle jotta:\n\n— Sielähän ovat nyt kaikki talles, selvittäköhöt akat loput.\n\nLaittoo sitte fällyt mutkalle, paiskas sen raakkulehen rekkulen\njalkoomutkahan, ettei putua, hälppäs suitten perillä salviaa hännille\njotta:\n\n— No, nyt lährethän.\n\nMutta kraapii se Iikka-faaria koko tämä reisu niin, että kun tulikin\notettua toisten asioota niin paljo ja vielä tuon Koivikon Maijan\nfröökynän pussipirukin, joka tuallaaset teppooset teki, jotta kaikki\nnauroo, kun hän ei saanu sitä auki.\n\nSiellä jalkoopääs se tuntuu olevan, tunteli Iikka-faari saappahallansa\nja potkiskeli summan murikkahan sitä sinne fällyn mutkahan.\n\nAjella nutuutteli siinä naapukka korvilla ja niin kylmä viima\nkäyy, ettei piippua kärsiny suus pitää. Ilta jo hämärteli, kun\nkotoveräjälle käänti ja akat klasista luuras jotta: ny se tuloo. Oli\nse Koivikon-Maijan flikkakin orottamas. Niin kun tallin ethen ajoo ja\nreestä ylhä kompurootti, niin oli toinen jalka tarttunu fällynmutkahan\nniin kiinni, jottei meinannu irti saara. Ja kun nykääsi, niin tuli\nfällyt peräs ja se riikkulehen raakkulehen käsilaukku roikkuu toises\njalaas. Oli menny krivoosta läpitte nilkkahan, n'otta vaikka se kuinka\npotkii, niin siinä se vai klepaji.\n\nIikka-faari istuu reen lairalle ja yritti saara pois sitä. Kurkotteli,\nmutta oli niin paksus pukees ja kinnervöötti käsiäkin, jottei se\nulettunu eikä saanu irti.\n\nSe manas niin sainehesti, ettei viitti sanuakkaa. Eikä auttanu muu, kun\nlopuksi riisua vai salvia aisoosta, vierä se tallihin — se tuhannen\nklepares jalaas.\n\nJa raskasta ja katkeraa se oli, kun Iikka-faari otti sen kaurapussin\nsitte käthensä ja tuli toista jalkaa vetään perässänsä tuphan, se\nriikkulihen raakkules peräs.\n\n— Voi, minun hieno käsilaukkuni, kiljuu se Koivikon flikka.\n\n— Joo, sun laukkus, hööh, ähkyy faari, potkii — eikä saanu irti sitä\npirun mosseloa jalaastansa.\n\nKeskelle tuvan pöytää kaatoo ja puristeli pussinsa, n'otta siin' oli\npaperit ja kaurat sekaasinsa. Sanoo jotta:\n\n— Tuas on, selvittäkää itte. — Toista kertaa en teirän asioolle lähäre!\n\n(2.3.-46.)\n\n\n\n\nÄHTÄRIN KUPPOO-KÖKKÄ.\n\n\nOottako kuullu, jotta Ähtäris, elikkä Ättäris, niinkun ennen\nsanottihin, on akat nyt aivan _kuppoo_-hulluuna?\n\nJos vain vähänkin tuntoovat »veren painetta» ja syrämmentykytystä,\nniin heti hajethan kuppari taloohin, n'otta sarvipussi kolajaa. Ja\nsiel' onkin erinomaanen kuppari, sellaanen pitkä, laiha karahka ja\nlottoposki, n'otta se imöö kun iilimato. Monella kirkolla kuuluusa\nonkin, n'otta sitä vierähän ja tuorahan tukka suarana ja riireliähän\nvooruansa kuka saa.\n\nNo, täs jouluvälipäivinä tuli sellaanen trusapaikka, jotta yht'äkkiä\nviiren taloon emännät jokahinen tarvittivat yht'aikaa ja heti paikalla\nkupparia, n'otta se sanoo että:\n\n— Enhän mä ny joka paikkahan yht'aikaa kerkiä ja viireksi repiä.\n\nNiin yhren taloon touhukas emäntä sanoo jotta:\n\n— Laitethan oikee isoo-kuppoo, Iämmitethän sauna ja kuppootethan kaikki\nyhrellä kertaa.\n\nJa kuppari sanoo jotta:\n\n— No, se passaa! — ja pienellä pimpskivellä hioo kuppikirvestänsä,\nn'otta s'oli terävä kun kärmehen kieli.\n\n— Ei tunnu yhtää, kun mä knapahutan, ei sen vertaa, kun sonsaren\npurema, trossas kuppari, sylki sormenpäähänsä ja kieli suupieles\nkoitteli sormella terää.\n\nIsäntä sanoo heti jotta:\n\n— No, kyllä mä teille ja muille krannin emännille sen hyväntyön teen,\nettä saunan lämmitän, jotta teistä huono ja häjy veri lähtis, ettékä\naina rutaja ja simppaale meille.\n\nJa pani töpinäksi. — S'oon vähä koirankurinen mies ja naureskeli akkaan\ntouhulle, kun n'öli niin joukolla kuppoon tärinäs.\n\nOikiastansa niit' oli esti vain neljä emäntää, jokka sen kupparin\nhommasivat, mutta siihen sattuu tulemahan sitte yks akka kaukempaakin,\nja vaikka sill' oli oikiastansa aivan muuta asiaa, niin se heti jotta:\n\n— Kyllä mun kans pistää ja porottaa tualta luntioomista niin, että enkö\nmä kans saisi kuppoottaa nyt, kun näin paikalle sattuu? — ja hieroskeli\nhänbänpäätänsä.\n\nNiin että sillä lailla niitä tuli viis siihen kuppoo-kökkähän.\n\nIsäntä lämmitti saunaa, oikee leppäpuilla lämmittikin, kantoo vettä ja\noli kovasti mukahalle päin.\n\nMutta akat oli niin tohkehes jotta:\n\n— Eikö se pian jo oo valmis?\n\nNiin isäntä tuumas jotta:\n\n— Sama se — ja löi pellit kiinni.\n\nJotta sinne tuli tikua ja vähä häkääkin, kun akat meni peräkanaa,\nkuppari erellä, kuppikirves pystys kun kapteeni sapelin kans.\n\nSielä ne nuuhkii ilmaa vooron perhän noukat pystys jotta:\n\n— Voi, voi, häkää tääl' on, kun ei vai mensi päähän...\n\nMutta kuppari sanoo jotta:\n\n— No, ei ainakaan mun noukassani tunnu.\n\nMutta sill' olikin niin noukka nuuskaa täynnä, jottei se mitää\ntuntenukkaa. Pöläji vai kun puhuu, ja kaatoo kuumaa vettä punkkahan ja\nsinne kumaasi sarvet pussistansa, n'otta punkka pualillensa. Tietäähän\nsen, jotta siinä onkin sarvia, kun toistakymmentä pitää vähintänsä\nlyörä kaikkihin laihimpihin ja kruttuusimpihin akkoohin.\n\nMolemmin kourin survoo punkas niitä sarvia ja aina välihin kattoo\nja köytti tarkasti, jotta se trasulappo sarven pääs on ehjä ja\npaikoollansa, kun imemähän rupiaa.\n\nJa sitte se alkoo.\n\nTaloon emäntä, jok'on pitkä, laiha kruipelo, otti esti neljä sarvia\nhartioohinsa ja vaikka kuppari imi, veti ja sylki, ja aina välihin veti\nhenkiäkin n'otta silmät sammua, ja taas hairas sarven pois haavaan\npäältä ja kraapii lairalla, niin vert'ei tahtonu tulla millää. Ei\nmillää, n'otta se kuppari sanookin jotta:\n\n— S'oon sitte kummaa, plaapa sitä tulla kun mä verän...\n\nJa knapahutti kolme neljä reikää lisää ja taas imi ja sylki niiskua\nboukastansa.\n\nMutta viimmee se kuppari sanoo, jotta:\n\n— S'oot, kuule, niin laiha, jotta täältä ei tuu mitään. Käännäppäs\nperäpää, eikhän sieltä tuu.\n\nJa sieltä tulikin kolmella sarvella molemmilta puolin, jotta kuppari\nsai yhtä mittaa tyhjentää sarvia ja vetää aina vai uutta, n'otta sitä\nemäntää rupes kovasti heikottamhan, ja pyärryttämhänkin, kun se siinä\npenkillä makas.\n\nSe uikutti ja voivootti, jotta hänen on pääkin niin kipiä ja\npyärryttää, jotta hän ei enää jaksa.\n\nJa toisekki akat sanoo jotta:\n\n— Kyllä täälä on häkää, kun niin häjyä teköö ja oikee viippoottaa\nmeitäkin.\n\nJa kun se emäntä sitte yritti nousta siitä penkiltä, niin s'oli aivan\nhoittollona ja niin pökerryksis, jottei pystys pysyä, jotta toisten\nakkaan piti auttaa sille hamesta päälle. Aivan seiniä piteli ja kyäläs\nsilmät harmaana jotta:\n\n— Siinä klasilaurall' on kamfärttipottu, ottakaa siitä, jos teiränkin\nhäjyä teköö, mun syrämmeni ei huali — sanoo, kun lähti käret levjällä\ntuphan päi osoottelemhan.\n\nJa alasänkyhyn suoraa rähmällensä paiskas jotta:\n\n— Voi, kyllä mä ny kuolen...\n\nJa huonos voinnis n'oli muukkin akat sielä saunas. Istuuvat penkillä,\npitelivät päätänsä ja heiluuvat erestakaasi, molemmin pualin ja\nvoivoottelivat jotta:\n\n— Anna siitä kamfärttipotista mullekin.\n\nNe ryyppäs ja maistoo ja imehtelivät jotta:\n\n— Mitä täm'on, kun ei yhtää pryhtää, eik' oo karvastakaan?\n\nMithän oriklooni-huljutesta, tukanpesuvett' oli. Muttei se miltää\nmaistunukkaa, eikä auttanu.\n\n— No, nyt on sun vooros, sanoo kuppari — vaikka sitä ittiäkin jo\nviemisti — naapuritaloon emännälle, jok' on sellaanen saran kilon\nlylly, matala ja paksu, kun tynnöri ymmyrkääne, mutta ilman vantehia,\nn'ottei kuppari siitä iskemällä verta saanukkaa tulemahan, kun piti\npainaa kirvestä oikee syvähän fläskin läpi peukalolla.\n\nLopuksi se emänt' oli niin pyörryksis, ähkyy, keikkuu ja kallisteli\nsiinä vattapumpulansa päällä, n'otta toisten akkaan piti pirellä sitä\nkiinni kun sarvimiinaa ainakin, jottei se putua laattialle ja räjährä.\n— Ja Miina sen nimikin oli.\n\nMutta kyllä s'oli sitte niin pyärryksis ja fletkooksis, ja pää humaji\neikä mitää nähny, kun se kupparin kynsistä pääsi, ettei se kattonukkaa\nethensä, kun silmät kiinni vai haparoomalla saunasta lähti. Sinne\nunohti kaikki verhansakki, kuupas heti pihalla ja aivan ilkoosen alasti\ntuli taloohin kömpimällä, ja siihen tuvan laattialle vattallensa oikes.\n\nAivan tierottomaksi meni, n'otta isännän piti esti pyörittää sitä\novisängyn ethen ja sitte vasta punttaamalla sai kun saikin viimmeen\nyhres palas sänkyhyn, oman emäntänsä vierehen.\n\nSeinähän päin kääntöö ja kiskoo lakanan nurkkaa päälle — niin silloo\nsamas rupes pihalta kuulumhan kauhia hätähuuto jotta:\n\n— Tulkaa auttamhan — aaauttakaa!\n\nN'otta s'oli oikebn kauhiaa.\n\nJa kun isäntä juaksi pihalle kattomhan, niin saunan eres makas kaks\nakkaa hamhet korvis rähmällänsä, kolmas piteli saunan piistä molemmin\nkäsin kiinni, heiluu ja hoippuu kun laronovi, kuppisarvet peräpeilis ja\nhuuti ku mettänelävä jotta:\n\n— Aauttakaa,..\n\nJa kun isäntä tormas sinne ja saunahan kattomhan, niin kuppari oli\nkuupannu ja knääkähtäny rypähällensä sarvipunkkahan, eik' tienny enää\nmistää.\n\nN'otta se oli Luajan lykky, että isäntä kerkes häthän ja veti sen\npihalle.\n\nSiinä tulikin isännälle eri tyä kantaa ne pyartynehet akat, jokk' oli\nku' velliä pussis, n'ottei ne tahtonehet pysyä käsiskää, tuphan, ja\ntällätä ne sänkyyhin maata. Se koitti olla sairahanhoitajakin, pani\nmärkää trasua ottalle ja taputteli takapuolehen, että ne virkuaas,\nmutta kyllä se lujalle otti ja kauan kesti, ennenkö ne siitä suuresta\nkuppookökästänsä oikee taas selvälle järjelle tulivat.\n\nKyllä ne silloo uikuttivat, mutta nyt taas kuulemma kielet laulaa. Ja\nniin sisukkahia ovat, jotta uhkaavat kuppauttaa uurestansa koko sakki,\nmutta itte lämmittää saunan.\n\n(9.2.-46.)\n\n\n\n\nMUSTALAASPOIKA.\n\n\nOottako kuullu, minkäikääne mustalaaspoika on siiloon, kun se on\n»oskarin kokoonen»?\n\nSitä mä täs nyt tuumin, jotta minkhänikäänen se on. Kun pitääs kertua,\nkuinka klohnusti yhrelle oskarinkokooselle mustalaaspoijalle täs hiljan\nkäythin Ilmajoen Koskenkorvalla.\n\nMinkä näköönen se oskarinkokoonen mustalaaspoika on, sen mä hyvin\ntierän, mutta ijästä en nyt pääse kärryylle. Olkohon nyt minkäikäänen\ntahansa, ei ne ittekkää tierä ikäänsä, mutta oskarinkokoonen se\nmustalaaspoika vain oli, joka täs joku aika sitte tuli sielä Salomäjen\nloukolla yhtehen taloohin ja mankuu vähä leipää jotta:\n\n— Jos ei emäntä malta yhtä kokonaasta leipää antaa, niin antaa sitte\neres — kolme pualiskaa, kun ei monehen päivähän oo saanu syärä.\n\nSellaane resupekka se oli, suuret piaksusaapastajat paljahis linkoos,\nvarpahat ja kantapäät ulkona; resuuset ja möhliät sotilashousut\nkörmystettynä vyällä ympäri, ja takapuali paistoo läpi. Isoo, polvihin\nroikkuva knapitoon raavahan miehen takki yllä, plakkaris silanrenkahia,\nnuaranpätkiä, putua ja tyhjä piippu aiva sitä varte, että jos sattuus\nsaamahan kessuja joltakin. Haljennu paitareuhka yllä, avokaulaasna\n— vaikka pakkaanen paukkuu nurkis. Ja karvooton koirannahkamösä\ntakaraivalla. Ja varsanjalka roikkuu nenästä.\n\nKäret housunplakkaris se seisoo ovipieles ja hytisi jotta: jotakin\nsyämistä.\n\nIsäntä, isoo, hyvänluantoonen mies, jota emäntä oli monhen kertahan\njo jukittanu, jotta se menis laittamhan vähä hellapuita, katteli sitä\noskarinkokoosta, mustasilmäästä poikaa ovensuus, ja sanoo viimmeen\njotta:\n\n— Kuules sä, poijankloppi, ekkö sä tierä sitä, jotta »joka ei työtä\ntee, älköön hän myöskään syäkö».\n\n— Kyllähän mä tyätäkin tekisin, vikaji se mustalaaspoika, — mutta kun\nei oo.\n\n— Aina sitä työtä taloos piisaa, kun vain viittii tehrä. Lähres nyt mun\nkans liiverihin puita pienistämhän, niin emäntä laittaa sulle sillä\nvälin vähä haukkaamista, puheli isäntä. Isäntä otti ovivinkasta toisen\nkirvehen ja antoo sille mustalaaselle ja niin menivät perätoukuria\npuuliiverihin. Matkalla poijan suu jo kovasti lauloo jotta:\n\n— Ompas tämä hyvä ja terävä kirves, kyllä minä tällä haloon, kun isäntä\nsahaa.\n\nHeilutteli sitä kirvestä ympärinsä tulla primputelles isännän peräs,\nja vihelteli iloosesti n'otta: mitä huolinkaan, kun vain vapahana olla\nsaan — —.\n\nIsäntä tällääli sahapukkia, että se paremmin seisoos, ja nosteli\nhalkoja siihen vierehen, kun hän rupiaa sahaamahan.\n\nPoika katteli päältä eikä tienny, mitä s'olis tehny. Niin se siinä\njoutessansa sillä aikaa, kun isäntä sahas, tälläs ittensä istumhan\nkirvehen varahan n'otta varren pää oli maas ja nojas puolella puota\nkirvehen kamarahan. Jutteli ja keikutteli sinä erestakaasi.\n\n— Katto vai, ettes luiskahra, varootti isäntä — niin eikös se\nluiskahtanukki, n'otta poika lenti peffallensa kirvehen terähän ja sai\ntuhannenmoosen palkehenkielen toisehen pakarahansa. Huuti ja vinkuu kun\npistetty sika, ja verta juoksi saapasrajoosta flossottamalla n'otta\ns'oli aivan kauhiaa.\n\nSiinä vasta hätä tulikin, mustalaaspoika makas mahallansa halaaspuoli\npaljahana, akat siunas ympärillä, jotta se juaksoo kuivihin, n'otta\nisäntäkin kauhistuu, juaksi panemahan hevoosta aisoohin, akat kantoo\nheiniä ja fällyjä lohnahan, ja hantuuki päälle, jottei mee roskia, ja\nniin isäntä hyppööttämhän lääkärille. Ja poika kiljuu kun juna pitkin\nmatkaa n'otta hevoonenkin juoksi henkensä erestä, ja oli aivan vahrus.\n\nLääkäris se resupekka sitte kuorittihin ja hajootettihin, otettihin\nsaappahat ja housut pois, pestiin ja plaastarootihin ja tohturi veti\npikilangalla vähä joutua saumat kiinni monella tikillä. — Tuas kämmenen\nlevyyne haava oli tullu. —\n\nNaamakin pestihin, hiukset kammattihin ja nenäkin niistettihin, n'otta\nsiitä tuli oikee komja poika, kun jostakin saatihin oikia paitakin\nsen päälle. Ja tohtuurin frouva antoo vielä omat kissahtanehet\naluushousunsakki sille poijalle. Ja ne oli sille justhin prisiis. Oikee\nfiinit olikin, kun niis oli pitsiäkin pultuus n'otta se poika tykkäs\nlujaa. Eikä itkeny enää ollenkaan.\n\nMutta niistä mustalaaspoijan omista housuusta ei tohtorikaan saanu\nkalua, kun n'oli eree kahres palas ja eri paria nekin, n'otta ne käärii\nvai hantuukin sen poijan pempun ympärille, sitoovat lujahan ja panivat\nhousurauskat ja fällyt poian peitoksi lohnahan, kun isäntä takaasi\nlähti.\n\nKotona isäntä heitti sen housun pualiskot tunkiolle ja lupas omat\nvanhat housunsa sille, ku se paranoo. Ovisänkyhyn sille laitettihin\nmakoos, sitä syötettihin ja passattihin toista viikkua, n'ottei\nmustalaaspoijalla sellaasta lenheettiä ollu koskaan ollu. Emäntä\nlaitteli ruokaa ja kaljavelliäkin, johka pani suuria juuston paloja\nsekahan ja korviketta tuothin oikeen prikalla sänkyhyn.\n\nKaks kertaa käythin vielä lääkäriskin syynööttämäs, n'otta troppihin ja\ntohtorin palkkoohin meni monta sataa.\n\nJa sitte kun mustalaaset sai kuulla tästä asiasta jotta:\n\n— Hai mankuta maanaa, Oskaria on lyöty kirvehellä takapuolehen — —.\n\nNiin niitä kun rupes lappamahan Koskenkorvalle joka ilmansuunnalta tien\ntäyreltä ku Kalajoen markkinoolle kattomhan sitä ja kuulemhan, kuinka\nsen on käyny.\n\nNe on pitänehet ittiänsä nyt ku sukulaasina ainakin, n'otta niit'\non pitäny kaffittaa ja ruokkia, ja riiralla viety vielä hevoosille\nheinäkki. Sellaane trafiikki on ollut yötä päivää, että muistaaki\nisäntä erehryksensä, kun pyyti mustalaaspoikaa pienimhän hellapuita.\n\nKun ne sukulaaset vielä pakkasivat syyttämhänkin jotta:\n\n— Mitäs annootta sille kirvestä! — Kipurahoja saisitta maksaa.\n\nN'otta nuan sitä saattaa hyväntahtoosta ihmistä joskus nolastaa, kun\nrupiaa kerjäläisten kans asioomahan.\n\nPareet olis se konsti ollu, jonka yks mun kaverini plaasi tehrä, kun\nkerjäläänen tuli kontruurihin jotta:\n\n— Mä vähä pyytääsin — —\n\nNiin se herra otti heti markan lantin taskustansa ja sanoo jotta:\n\n— Jahas! — Arvaa: kruuna vai klaava? — Jos arvaat, niin heti saat.\n\nKerjäläänen seisoo esti suu auki, mutta sitte hoksas, silmäs tuikahti\nja hihkaasi jotta:\n\n— Kruuna!\n\nHerra heilutti rahaa kämmenensä pohjas, aukaasi ja lykkäsi kerjälääsen\nnenän ethen.\n\nJos oli kruuna, niin sanoo:\n\n— Oli! — löi markan käthen ja sanoo jotta:\n\n— Hyvästi — tuu huomenna taas koittamhan.\n\n(6.4..-46.)\n\n\n\n\nMumma saunas.\n\n\nOottako kuullu, mitä varte Kivistön mumma on jo toista päivää syömättä?\n\nS'oon niin kiukus, että se aivan pihisöö.\n\nEikä usko, vaikka Emäntä-Maija kuinka sanoos, ettei hän tahallansa s'tä\nteheny. Kun vahingos.\n\nTäs toissa päivänä mumma rupes sanomhan jotta:\n\n— Kun se saunan lämmittäminen jää sulta aina niin myöhään, jotta kun\nmä sitte viimmeeteksi meen, niin s'oon jo kylymä ja on pualiyä, ennekö\nmä sieltä kerkiän, n'otta hampahat lyä loukkua, ja vilustuu niinkun\nviimmeenkin n'ott'aina m'oon yskäs ja pitää präiskiä silmät päästänsä\nsun tähre. — Laittaasit sen saunan lämpiämähän jo pualelta päivää. Täs\nsä vain hössäät ja sössäät ekkä ajattele yhtää mua vanhaa ihmistä,\nmotkotti mumma miniällensä, sille Maija emännälle, vaikka s'oon niin\naimoo avulias ihminen ja koittaa passata ja hoitaa anoppiansa, jok'\nei muuta teekkää, kun tyäksensä nupajaa ja jurnuttaa kaikesta aamusta\niltahan.\n\nKun sill' ei oo muutakaan tekemistä.\n\nS'oon kiukkuunen ja krätyyne ihminen, eikä mikää mee sen mielen\nmukahan. Simppaaloo jos jollakin lailla, ja nakkeloo niskojansa kun\nniuhu hevoonen.\n\nJa kun mumman romotiisi välistä oikee nykääsöö, niin Maij'ei tahro\nsaara keitetyksikään, kun mumma tukkii siinä joka puolelta kans takan\näärehen hamhet ylhällä takapualtansa iämmittämhän, tiuskii ja pukkii\njotta:\n\n— Meekkö siitä eremmäs, jotta mä saan lämmitellä.\n\nMutta Maija on hyvänluontoone, eikä välitä mumman krätyylemisestä,\nja sitä varte se mumma saakin niin pritakoora, jotta sen pistää\nvälhin ittekki oikee vihaksikin, kun Maij'on niin tasaasen luontoonen\nja hyvännahkaanen, jottei se koskaan suutukkaan, eikä perusta sen\numputtamisesta.\n\nKaikki ihmiset sitä imehtelöö ja kehuuvat Maijaa, jotta kyllä tua\nKivistön mumm' on saanu hyvän miniän ittellensä. Niinkun asia onkin.\n\nNo täs toissapäivänä mumma sai sen iilin päähänsä, jotta hän lämmittää\nnyt itte saunan eikä puhunu siitä kellekkää mitää. Vaikkei ollut\nsaunapäiväkää.\n\nLähti vai pihalle omia aikojansa, tarhalla kupsehtimhan. Otti\nsylyyksen halkoja pinosta ja köpötteli saunahan, jok' on siinä kujan\nvarres navetan takana. Laitteli valkiaa viriämämähän saunan pesähän\nkontillansa, puhalteli ja ploosas huulet pitkällä ja simppaali sieläki\nitteksensä, kun ei tahtonu syttyä, n'otta oikee sen polvet väsyy. Ja\ntuhkaaki pölähteli silmille, kun puut oli niin märkiä, että aina vai\nsammuu.\n\nSiälä se ähkyy ja napalootti itteksensä kuinka kauan hyvänsä, mutta\nsai kun saikin lopuksi kituvalkiansa palamahan. Mutta niin huonosti se\npaloo, jotta mumma jäi sinne kattomhan, jottei se vai sammu, ja että\nhän lisää sitä mukaa, kun tarvithan.\n\nKun se saunan klasinaluspenkki siin' oli niin soukka, jotta siin'\nei tahtonu oikee pysyäkkää ja otti hännänpäähän kipiääkin, niin\nmumma meni lauteelle istumhan, orottelemhan ja kattomhan sen valkian\nperähän. Siälä se joutessansa hyrääliki sitä Musta-Saaraaki, joka\nolkivuateellansa — ja niin erespäin.\n\nOli kauhian tuulinen päivä, jotta vinkuu ja paiskeli saunan ovia\nerestakaasi, aiva lantta lauree, mutta mumma tykkäs, jottei hän rupia\ntuan peräs erestakaasi hyppäämähän, kun ei siin' ollu hakaa, jotta olis\nsaanu kiinni panna. — Ja savukin pääsöö paremmin pihalle.\n\nNo, Maija käy sitte navetas lehmiä tillaamas ja kun se pois tuli, niin\nse näki, kuinka tuuli riapoottaa saunan ovia, jotta katkaasoo pian\nsaranat.\n\nTuuli n'otta korvat vinkuu ja pusuria yltä repii. Ja hamhekkin nousi,\njotta sai molemmin käsin pirellä ja painella, eikä tahtonu saunan\näärehen millää päästäkkää, kun niin kovasti painoo vastahan.\n\nNo, siin'oli haloon koippura justhin saunan porraspääs, sen otti Maija\nja pönkäs oven lujaa kiinni. Ja lähti sitte tuphan, ja tuuli painoo\nselkähän ja takapualehen, n'otta se tulikin oikee juaksujalkaa hännät\nkorvis lentään.\n\nMumma sielä saunan lavalla ei oikee hoksannukkaa, jotta mikä s'oli, kun\novi nuan kiinni lenti, eikä enää heittänykkää auki. Mutta antoo olla\nvain.\n\nHetken perästä se taas tuli alaha lisäämähän pesähän puita, ja meinas\npukata oven auki, kun oli niin savua, niin — ovi ei auennukkaan. S'oli\nkiinni! Ja lujasti.\n\nMumma imehteli ja ryskytteli jotta kuinka se nuan. Kun ei aukeekkaa\nenää, n'otta se kääntöö lopuksi takapuolensa ovehen ja rynkytti sillä\nkaikin voimin. Mutt' ei vain auennu. Ja kipiääkin otti, vaikk' olis\nkuinka hiaronu päälle. — Se on niin piikkinenkin mumman takapuoli jo,\njottei sillä kärsiny paljo pukkiakkaa enää. N'ottei se tiänny, mitä\ns'olis tehny.\n\nNiin se pani rypähällensä ja luuras kissinluukusta, siitä saunanoven\nsarananpuoleesesta reijästä, jost' on viimmene lauta sahattu poikki,\nja jok' on tehty justihin sitä varte, että kissit pääsöö kulkemahan\n— jotta näkyyskö kartanolla ketää — niin se huamaskin, jotta ovi oli\nulkua haloolla pönkätty!\n\nJa voi armias, kun se suuttuu! — Se meni aivan sanattomaksi, n'otta se\nmeinas tukehtua ja oli aivan sinisenpunaanen koko krupiltansa. Jotta:\n\n— Kuka raakkulehen raakkules on pöngänny mun tänne?\n\nSe rupes huutamhan ja kiljumhan jotta:\n\n— Tulkaa aukaasemhan heti paikalla, elikkä mä särjen oven.\n\nJa kyllä s'olis särkenykkin sen, se potkii piaksuullansa, n'otta\nvarpahat luttuhun, muttei se sitä silloo tuntenu, kun s'oli niin\nkiukus. Ja takoo molemmin nyrkiin ovia, ja aina välihin jyskytti\npuallänsakki, n'otta hiki nokkuu.\n\nMutta ei auennu. Ei millään. — N'otta se suutuksissansa viimmeen hairas\nsaunapunkan ja paiskas seinähän. Aivan meni kimmet pirinpärin ja vannes\npoukahti takaasi, n'ott' oli vähältä vierä silimän päästä.\n\nSe riahu pimiänpäähän siälä savun keskellä, kiljuu oikohonsa ja oli\ntukehtua. Kaatoo karikka-jalka-penkin ja astoo sitte punkkahan, n'otta\nse kaatuu ja kolhaasi päänsä kiukhaaseen, ja rupes sitte haparoomahan\nkiviä kiukahalla, n'otta s'oli lopuksi aivan musta ja nokinen ympärinsä\nkoko muari.\n\nJa sitte kun se kiuaskasalle löyti, niin muan kun rupes pommittamhan\novia kivillä, n'otta siin' oli pauketta kun Pommerin soras.\n\nNiin silloo justhin sattuu isäntä tulemahan rankakuarmalla kotia, ja se\nkun imehteli jotta:\n\n— Kuka tuala meirän saunas jyllää?\n\nMeni kattonahan, ja otti sen pönkän pois, niin sieltä lenti mumma\npihalle nyrkit pystys, hiukset hassalla ja mustana kun tornintukku\njotta:\n\n— Sinäkö, riivattu, mun pönkäsit? — Kukas sitte? — Maijako?\n\nJa niin mumma mennä hynttyytti tupahan, jotta Maija säikähti, aivan\nseljuun oli lentää, mutta sai onneksi tantarista kiinni.\n\n— Mihinä, Jumalan tähre, t'ootta, mumma, ollu? se haikaasi.\n\n— Ollu — mihinä? — Senkin rumahine — kylläs itte tierät — — kun\nsaunahan pönkäsit, ja meinasit vissihin tappaa mun, senkin raato.\n\nJa vaikka Maija kuinka nyt sanoos, ettei hän tienny, jotta mumm' oli\nsiälä, niin ei se usko. Sylköö ja frääsää vai kun vihaane kissi.\n\nJa nyt on jo toista päivää syömättä.\n\n(21.1.-46)\n\n\n\n\nHENKIVAKUUTUS-HERRA.\n\n\nOottako kuullu sitä henkivakuutusherran flataasta friijooreisua\nkomialta kirkolta?\n\nSiitä nyt kaikki ämmät puhuu ja nauraa hihittäävät, jotta se oli sille\nkeppiherralle oikee. Kun sen käytihin niinkun äiteemuorin vihaiselle\nkollikissalle, jok' ei viittiny mennä pihalle, kun oviloukkohon vain\nprätäjytti, niin muori otti niskasta kiinni, tuhrii tuimasti sen noukan\nsiihen ja sitte paiskas ovesta pihalle, n'ottei se juljennu tulla\ntupahan monehen päivähän.\n\nNo, siel' on yks sellaanen pulska ja hyväs juaksulihas oleva\npiippari eli karvantupsuttaja, leskifrouva, joka kans on ollut\nvailla »kirjeenvaihtoystävää» tositarkoituksella, niinkun tämän\nmaailman aikahan nyt pruukathan. Ja sai kans oikee kekkanoukkaasen\nhenkivakuutusherran friijariksensa, joll' oli salkku kainalos ja haisi\nkovasti orikloonilta.\n\nJa joskus tikkuviinaltakin, kun se asemalta tuli lauantai-iltaasin\nkopistelemahan.\n\n— Fiini mies kun ryäkäles, sanoo krannin akat — ja kovasti asialla\nolikin, rokotettu ja avioliittohon esteetön.\n\nN'otta ne meni sitte kihloohinkin.\n\nJa sillä sulhaasella oli oikee makianleivän päivät sielä morsiamen\ntykönä aina, kun reisuulta tuli ja käy sitä heilaansa helssaamas.\nKaikkia oli, syätihin ja täärättihin kun kaks kukertelevaasta kyhkyystä\nsamasta vellikupistakin.\n\nJa se morsian käherteli ja kärventeli kullanmurunsa päähän\njos jonkillaaset krullut ja kestolainehet, kaatoo jäävettäkin\npäähän, pörrötteli sen pönskää, puhalteli rakkahasti sen pienehen\nkymmenenpennin lantin klanihin keskipääs, rasvas ja hieroo, pyhkii ja\nhuisuutti, pani puuterijauhuakin sen naamahan, taputteli ja viimmeen\noikee kulkaa pussata truiskahutti, ja sanoo jotta:\n\n— Nyt olet, kultani, valmis ja ihana kattella!\n\nN'otta s'oli oikee onnen aikaa, kun uusi viini vanhois leiliis kukkii\n— elikkä kuinka sitä fiinisti sanothan? — Jaa, mutta, italian kielellä\nsanotaan vielä fiinimmin, että jotta:\n\n— Oo donna bella mia e mobilia — että kaunis naiseni on sellaane\nvaihteleva mööpeli ja kronkeli pytty, jotta sitä ei tierä yhtää, kuinka\nse on ja mikä sen kulloonkin tuloo.\n\nNiinkun tämäkin kuuma puuro jähtyi yht'äkkiä ittestänsä, n'otta morsian\nei enää keittäny kaffiakaan sille, kun se tuli. Nakkeli vain niskojansa\nja sanoo jotta:\n\n— Ei tarvitse enää tulla...\n\nN'otta se miäs oli kun taivahasta puronnu, eikä tienny, mihkä s'olis\nsen fiinin asiakirjasalkkunsakkaan pannu jotta:\n\n— Mikä sun on tullu ja kuinka sä nyt nuan oot — ja mä kun oon sua niin\nmuistanu ja ikävööny, jotta aivan lentämällä tulin.\n\nJa käret levijällä se yritti sen kultansa kaulahan lentää, mutta\nmorsian huitoo molemmin käsin jotta:\n\n— Älä tuu tänne, kun haiset viinaltaki kun trankkitynnöri...\n\n— Mutta, rakas, rakas — koitti se sulhaanen sanua — kun en m'oo ottanu\nkun vähä kylmyyren tippoja jotta:\n\n— Älä ny viitti — — oo ny — —\n\nMutta morsian sanoo vain jotta:\n\n— S'oon, kuule, nyt sitte loppu se meirän rakkaus, kerta kaikkiastaan\neree poikki, usko pois. Tuast' on seittemän hirttä poikki — uloos\ntäältä!\n\nJa kun se sulhaanen siinä vain haukkoo ilmaa jotta: mikä sun on, —\nniin morsiaan hairas hatruksista kiinni ja lykkäs sen ovesta pihalle\nja portahia alha kolinkolia pyllyllensä lumihankehen. Hatun ja salkun\npaiskas perähän jotta:\n\n— Tuos on eikä trenkää toiste tulla!\n\nSielä se onnetoon sulhaspoika istuu lumihanges korvia myöre, n'ottei\nse meinannu ylhä päästä. Eikä käsittäny, että rakkaus niin yht'äkkiä\nja nuan kamalalla präiskäyksellä vois loppua, jotta porraspäähän ja\npyllyllensä, ja lakki ja salkku vierehen...\n\nMutta niin se vain oli, ja syränyä, kello 12.\n\nPuristeli siinä verhojansa, oikooli koipiansa, manaalikin jo että:\n\n— Kyllä mä vielä kerran yritän — kun lähti asemalle yön selkähän\npökerryksis talsimahan.\n\nJa se tulikin takaasi parin viikon perästä. Oli ottanu Seinäjoella\nrohkaasuryyppyjä ja hommas vielä yhren karjalaaspoijan joukkohonsa\napumieheksi, jotta nyt lährethän kattomhan sitä mun morsiantani.\nPottikin niill' oli joukos ja aina välihin kulahuttivat n'otta n'oli\nrennolla ja rohkialla päällä.\n\nLauantai yöjunalla tulivat ja käsikaulaa astelivat niinkun friijarit\nainakin. Se henkivakuutusherra sanoo jotta:\n\n— Vaikkei me ookkaan pohojalaasia, niin nyt häjyyllähän ja mennähän\nvängällä. Näytethän, että kyllä mekin »tohrimma» ja uskallamme.\n\nJa kun ne tulivat sen morsiamen asunnolle, niin se hyljätty yrkämiäs\nsanoo sille karjalaaskaverillensa jotta:\n\n— Kyllä mä kopistan ja meen sisälle vaikka raamit kaulas, mutta pitele\nsä tätä mun salkkuani, siel' on monen miehen tyyris henki sisällä.\n\nPimiä oli ja parahultaane ilma, kun se friijari varpahillansa meni\nklasin ala, kopisti korjasti ikkunahan ja oikee laulooki jotta:\n\n    Aukaase, flikka, sun luttisi ovi,\n    meittiä on vain kaksi — —.\n\nNiin se karjalaas-kaveri huikkas kaukempaa jotta:\n\n    ja minä tulen vartijaksi!\n\nNiin eikös vain karteeki heilahtanu ja morsian luurannu jotta kuka\nsielä. Mutta kun se huamas ja tunti, jotta se on se — niin se näytti\nnyrkkiä ja pyllisti jotta:\n\n— Mee tiakkahas sieltä, em mä päästä sua kumminkaan.\n\nMutta friijari vai huuteli ja kopisteli, rynkytti sitte puarin ovia\nja kun ei se auennu, niin meni pihan puolelta, takoo ja paukutti ovia\nn'otta klasit heläji ja torni heiluu. No, morsian juaksi paitasillansa\nporstuahan ja huuti oven takaa senkun jaksoo, jotta hän ei päästä, ja\nsulhaanen karjuu jotta:\n\n— Jos et aukaase, niin mä tuun raamit kaulas!\n\nJa löikin n'otta ovesta meni ylapeilit puhki ja rupes kömpimhän sisälle.\n\nSiiloon morsian peljästyy, livahti kamarihin, reeklas välioven lukkuhun\nja soitti poliisille henki kurkus jotta:\n\n— Tulkaa, tulkaa, jutinan tähre, joutua, kun tänne meille kömpii\nryäväri sisälle, toinen on särkeny jo ulko-oven — joutua, voi voi...\n\nNo, poliisi hyppäs tasapökkää housuuhinsa — s'oon poliisikoulus\nharjootellu — takin ja vyän, ja patukan kourahansa ja pyörän selkähän,\nn'ottei se kuullukkaa, kun se emäntä huuti perähän kynnykseltä jotta:\n\n— Lakkis jäi!\n\nSe painoo hartiat luokalla niin paljo, kun jaksoo ja näki jo\nhollin päästä, jotta toinen mies seisoo kartanolla ja toisen jalat\nsätkyttelöö ovenreijäs. Niin se hyppäs pyörältä ja kalahutti heti sitä\nkarjalaaspoikaa kallohon, että se lenti heti ketarat pystyhyn ja jäi\nsiihen makaamahan salkku kainalos.\n\nNo, sielä sisällä istuu se morsian pakaasillansa pöyrän alla ja\nhöplötti isämeitää, vaikkei se tainukkaa, kun se niin pelkäs, jotta se\nkamala sulhaanen tuloo nyt ja tappaa sen.\n\nJa oven raamin peilihin oli tarttunu se sulhaanen niin kiinni, jotta\nse roikkuu siinä mahallansa ku mato, eikä päässy eres ei taa. Poliisi\nnykii ja veti sääristä, koitti se pukata sitä sisälleppäinkin, mutta\ns'oli niin lujas n'otta housut prätkyy ja knapit piraji. Viimmee se\npoliisi huuti sitä morsianta jotta:\n\n— Tuu nyt auttamhan säkin, ei tämä enää pure eikä pussaa.\n\nNiin se tohtii reeklata oven auki ja tulla porstuahan auttamhan.\n\nMutta niin lujas se oli, kun ne yritti sitä yhres irti punnata, jotta\nse — karjalaaskaveri sillä välin virkos, hairas salkun ja lähti vähä\nvinkiää lipettihin, n'ottei poliisi huamannukkaan.\n\nSe juaksi hyväs matkas yhren talon pihalle ja piilootti ittensä sielä\nlasten leikkitupahan, jok' oli siinä pihalla.\n\nNo, sai ne viimmeen sen friijarin irti ovesta, mutta kylmä oli ja niin\nkauan ne sen kans napaloottivat, jotta se morsian sai kauhian yskän,\nkun se paljahin jaloon ja pakaasillansa siinä touhus. Ja havaatti sitte\nvasta, kun poliisi sanoo jotta:\n\n— Eikö sun tuu kylmä?\n\nNiin silloo vasta hoksas kiljaasta ja juasta tupahan.\n\nPoliisi vei sen sulhasen, jok' oli nöyrä ja fletkuune kun trasu\nfankiföörärihin yäksi, ja kyllä s'oli noloon ja surkian näköönen,\nn'ottei enää yhtää näyttäny henkivakuutusherralta. — Aamulla sai\nlähtiä, kun lupas jotta hän asian sovittaa.\n\nMutta salkkua ei ollu, eikä se tienny siitä karjalais-kaveristansa\nmitään.\n\nSe kaveri oli hytissy ja tutissu sielä leikkikojus aamuhun asti, eikä\nuskaltanu käyrä pihallakaan, n'otta sille oli tullu sielä oikeen isoo\nvahinko sen salkun vierehen laattialle, jonka se jätti sinne, kun se\naamulla ennen kukoonlaulua lähti kalppimahan.\n\nAamulla lapset sitte löyti sen salkun tuvastansa ja herrinjee, ne\nsanoo, kuka rumaanen — —?\n\nJa veivät sen poliisille. Sen salkun.\n\nViikon päästä ilmestyy se sulhasmies nöytänä poikana paikalle\nsalkkuansa kyselemähän ja saikin, mutta emäntä sanoo jotta:\n\n— Ennenkun annethan, saatta mennä korjaamahan jälkennä, ja tarkasti\npäällekkin.\n\nKuumaa vettä annettihin taloosta ämpärillinen, luuta ja ruutporsta\nkätehen ja kyllä se pesi, manas ja krapas, mutta puhrasta tuli. Lakaasi\nvielä portahakki ja kovasti pyyteli anteeksi sen salkun kantajansa\njälkiä.\n\n(2.2.-46.)\n\n\n\n\nKUN SETELIÄ LEIKATTIHIN.\n\n\nOottako kuullu, jotta on täs murheenlaaksos nyt vielä ainaki yks\niloonenkin mies?\n\nSe on herra Plumpäri! Sen on niin hyvä olla, että se vieläkin nauraa\nhötköttää. Se oli aviosiippanansa kans kovasti funteerannu sitä\nsetelien vaihtua ja tietysti hävinny päänväkevyyres, niinkun aina, kun\nviisas mies koittaa akallensa jotakin seliittää. Plumpäri oli sanonu\nmuijallensa, jotta:\n\n— Vie nyt, mamma, ne sun kolme tuhannen markan seteliä pankkihin\nviimmeesenä päivänä, ettei ne pala, niinkun Vaasan lehres on neuvottu\nihmisiä.\n\nMutta mamma oli sanonu että:\n\n— _Ilkan_ lehres oli uutinen, että vasta kolmestatuhannesta markasta\nvaltio ottaa sitä pakkolaihnaa. Enhän mä voi kaikkia huushollirahojani\npankkihin vierä, pitää ostaa ruokaakin joka päivä.\n\n— Joo, mutta kyllä mä luulen, että se setelien vaihto paukahtaa juuri\nensi päivästä uutta vuotta — oli Plumpäri sanonu jotta:\n\n— Vie vai, mammakulta, ainakin ne tuhannen markan lapot, ettei tuu\nvahinkua. Voithan sä sitte ensi arkipäivänä hakia takaasi.\n\nMutta ei, ei ottanu kuulovihin korvihinsa mamma Plumpärin puhetta.\n\n— Saas nyt sitte nährä, kumpi meist'on viisaheet — motkotti Plumpäri\npiippuansa krassates.\n\nKuuntelivat sitte illalla hörös korvin ratiota jotta:\n\n— Nythän sieltä pitääs tulla se ministerin tärkiä tieronanto ja mamma\npani vielä silmäklasikkin päähänsä, että paremmin kuulis. Niin kuulkaa\nkun sieltä tuli jotta viirensaran, tuhannen ja viirentuhannen markan\nsetelit putuaavat kello 12 jälkeen puolella arvostansa, ja että ne on\nleikattava keskeltä poikki ja että vasimanpuolinen puolisko on enää\nrahaa — niin herra Plumpärin lanttu leikkas heti.\n\n— Sanoonhan mä sitä, kiljaasi Plumpäri, poukkas pystyhyn ja porstuahan,\nn'otta ovet paukkuu, hairas paltoon ja myssyn päähän, n'otta väärinpäin\nsekin pääs lähti juoksemhan suoraa — hotellihin.\n\nKerkes — ja pääsi sisällekkin, mutta hengästyny oli, kun se sanoo jotta:\n\n— Saisko yhren krokin heti esti ja sitte hyvän sipulipiffin ja kaikki\nnapsut, niinkuin pruukathan, mutta pian.\n\nNo, se sai sen, mitä pyytikin. Oikee erinomaanen piffi olikin, eikä\nkorttiakaan kysytty.\n\nKyllä se nautti, n'otta naama loisti. Kun se napsunkin otti, niin\noikaasi ittensä oikee takakenohon, aukaasi suunsa ja juhlallisesti\nnosti pikarin ja sitte heitti äkkiää oikee hollin päästä sen ryypyn\nniinkun saunanpesähän ja sanoo vielä itteksensä jotta:\n\n— Kiitos, herra ministeri, mikhän Törkkreeni ookkin.\n\nJa sen se teki kolme kertaa. Kuivas sitte ruokaliinalla tarkasti\ntruuttunsa, pyyhiskeli tyytyvääsenä leukojansa molemmin puolin jotta:\n\n— Hyvää oli ja syvähän meni. Nuan hyvää piffiä en oo saanukkaan\npitkähän aikahan. Ja ruokaryypytkin valtion kustannuksella.\n\nSen oli niin hyvä olla, että vatta nytkyy.\n\nSitte se soitti kellolla piikaa, otti lompakkonsa ja sieltä sen ainuan\n500 markan setelin, joka sillä oli, ja sanoo jotta:\n\n— Tämä poika petaalaa nyt justiinsa. Kello on — viittä vaille.\n\nKyllähän se flikka koitti vähän sanua, ettei hän huoli tuosta\nviirestäsarasta, mutta Plumpäri sanoo jotta:\n\n— Ota pois vain. Se on otettava ennen kello 12 — elikkä — kiitos vain.\n\nNiin se maksoo Plumpäri laskunsa ja sai vielä puolen takaasi, n'otta se\nnauraa hötkötti vielä eileenkin, kun mä sen karulla rookasin.\n\n— Mamma itkiä pillittää kotona lammasraurat käres, eikä oo malttanu\nvieläkään leikata seteleitänsä, mutta mun meni totehen ja täyrestä.\nMä söin hyvän piffin napsujen kans sillä setelin — tyhjällä puolella,\nnauraa kikatti Plumpäri.\n\n(6.1.-46.)\n\n\n\n\nLAKANA HOUSUUS.\n\n\nOottako kuullu, jottei se Mäki-Matti sitä »öitsimistä» oo saanu\nvieläkään loppumahan, ei eres Laihialtakaan, vaikka s'oon sitä vastahan\nkoko elämänsä valistustyötä tehny, puhunu ja kirjoottanu?\n\nNe vanhat tavat, ne istuu lujas niinkun perisynti meis ihmisis. Ja se\non sitte kumma, jottei tämä mailma valistu ja viisastu, vaikka oikee\nvaltion varoolla ja ittekasvatuksella me koitamma nuortapolvia opettaa,\njotta jättäkää pois ne turhat kotkotukset.\n\nKun friijoos ja hialla käyrähän Laihialla niinkun ennenkin. Esti\npuhutahan nuorisoseuran taloolla eristyksestä ja valistuksesta, sitte\nmennähän nenä poskes hottia ja simmiä, sitte jyrytähän konkaa ja\nlopuksi hypithän vanhaa polkkaa, jotta pusurit prätkyy. Ja loppujen\nlopuksi ihan niinkun isävainaan aikhan sipistähän ja supistahan jotta:\n\n— Saako tulla?\n\nMutta salaa. Ja ollahan kun ei mitään, kun se onnistuu. Ja sitte kun on\noikee vasituusen paikan löytäny, n'otta emäntä tua aamulla kaffiakin ja\nhaastaa kamarihin haukkaamahan, niin sitte s'ei oo enää mitään. — Mutta\nappa jee, kun flikka on vielä hakuusis, poika nukahtaa ovisänkyhyn ja\npiiat tuloo lypsyltä, niin silloo poikaparka hyppii ku orava häkis.\n\nNo, näin käythin täs sotavuotena yhren ylistarolaasen sotapoijan, jok'\noli lomalla, lakki kallella ja nenävarresta kokarti justhin sormen\npääs. Eihän sillä poijalla niin varmaa tietua ollu friijoohin menosta,\nmutta lähti vai Laihialle iltamihin. Vaikka ajatteli se itteksensa, kun\nse polkupyörällä paineli, jotta sopiishan sitä vaikka hiallekin mennä,\njos sopivan flikan rookaas. Eihän tarvittisi sitte väsyksis yän päälle\nenää Ylistarohon asti ponkia.\n\nNo, se pulska sotapoika tanssia jytkytteli sielä seurantaloolla vähä\nyhren ja toisen kans, niinkun pruukathan, mutta sitte sielä yks flikka\nrupes sen poijan mielestä olohon kauhiasti sievännäkööne, sellaanen\nympyrääsmuatoone, sinisilmääne ja punaposkinen, mukava tyllykkä, n'otta\npoika tuumas, että kun tuan vierehen pääsis.\n\nNo, mitäs siinä, poika ajoo asiansa, puristi lujaa ja kutisi korvahan\njotta:\n\n— Kuule, passaasko, jotta mä saan tulla tuata — teille, kun m'oon\nYlistarosta?\n\nNiin flikka korvanlehret punaasena hohuutti jotta:\n\n— Em mä oikee tierä, mutta jos sä tykkäät, niin tuu vai...\n\nJa sen päälle ne tanssii, jott' oikee pyörrytti, ja oli henua. Sitte\nkun tuli viimmeene falssi, niin se meni nenä poskes ja silmät ummes kun\naalloilla vai. Porstuas se poika auttoo kovasti sen flikan päälle sen\nfiiniä kaninnahkaturkkia ja lapaasiakin käthen, vaikka se flikka sanoo,\njotta: kyllä mä ittekkin saan.\n\nJa niin ne lähti sen flikan kotia, kovasti komjahan taloohin,\nniinkun tierättä, jotta n'oon komeeta ne laihialaasten taloot ja\nkantakirja-orhia joka taloon tallis.\n\nKun ne pihaan tuli, niin flikkaa vähä hävetti vierä sitä friiariansa\ntupahan ovisänkyhyn, kun se koitti seliittää, niinkun asia totta\nolikin, jotta:\n\n— Kun en yhtää tienny lämmittää kamaria, eikä sitä viitti tavallisis\noloon puita niin haaskata, kun ovisängyskin on yhtä hyvä nukkua kun\nkamaris. Ja lakanat on niinkun kamariskin.\n\nKyllähän se poika sen kovasti myänti ja ymmärti ja kömpii hiliaa\novialahaasehen sen flikan vierehe, mutta muresta sill' oli heti\npoislähröstä, että kerkiääs vai ennen kun emäntä nousoo askarehille.\nKoitti se siinä sipistä sen flikan korvahan jotta:\n\n— Muista sitte vai herättää aioos ylähä, jos nukahtamhan rookaasin...\n\nJa niin siinä käythinkin, raakkules viekhön, kun s'oli muutoonkin\nväsyny ja käsivarret väsyy, n'otta se heräs yksistänsä omia aikojansa.\nKatteli ympärillensä sielä erustan takana jotta: mihnä mä nyt oon — —\nja kuunteli korvat hörös. Makas hiljaa kun hauki rannas, silimiänsä vai\nkäänteli, kun erustan takaa kuulti päivä.\n\nSitte se muisti jotta: jaa samperi, m'oon Laihialla flikas,\novialahaases.\n\nFlikkaa ei näkyny, ei kuulunu, mutta tuvasta kuuluu astiaan\ntiskaamiskolinaa ja oven pauketta.\n\n— Mikäs hitto mun nyt perii? tuumas poika, jotta krupin löi aiva\nturraksi. — Kyllä nyt on jo hyvästi palio kello, kun tuvas on nuan\nvalkoonenkin.\n\nVarovaasesti ja hiljaa se luuras erustan raosta, niin kello peräseinäs\nviisas — puoli kymmentä! — Ja pöyrän takana istuu — isäntä ja oli\nlukevinansa »Vaasaa», mutta kulmaansa alta vahtas ovisänkyhyn päin!\n\nSe vahtas niitä sotapoijan verhoja siinä ovisängyn pääs penkillä. Siin'\noli kaikki: saäppahat erustan vieres, housut, vyö, takki ja lakki, niin\nkun se poik' oli ne pannu, ennenku se lakanaan välihi livahti.\n\n— Voi sintta vieköhön, manas se poika, — kun ei heräättäny. Millä\nilvehellä mä nyt täältä pois pääsen? — Jo mä nyt mottihin jouruun niin\nkorvia myöten kun ikinä. Saas nährä, koska tua isäntä hyökkää mun\nniskahan ja fasmaa korvista kiinni.\n\nFlikka sielä uuniloukos korvat punaasena vai peseskeli astioota\nnoloosisnansa, eikä tuvas puhunu kukaa halaastua sanaa. Isäntä vai\nkattoo sanomalehtiä, eikä rävähtänykkää silmä.\n\nOvisängys sotamiehen nousi hiki tukkahan, vaikka s'olis sitä kuinka\npyhkiny ja ajatellu, jotta pois mun pitää päästä — — ja vaattehet\npäälleni saara.\n\nOnneksi n'oli niin likillä siinä penkillä, jotta parahiksi ylettyy,\nkun se hiljaa ja hengittämätä pisti kätensä erustan takaa ja rupes\nvetämähän housujansa. Silmä kovana luuras isäntää ja isäntä kyllä näki,\nvaikk'ei silmäänsä räpäyttäny — n'otta henkiä salpas.\n\nSai se ne viimmee sinne erustan taa ja makooltansa veti jalkoohinsa.\nMutta vaikiaa ja ahrasta s'oli, kun se takaapäi tukkii pairanhäntäänsä\nhousuuhin ja imehteli, jotta kylläpäs se on pitkä ja takus. Eikä\nmeinannu saara housujansa knappihinkaa, kun niin fankkas ja oli\nkiriällä.\n\nNiin se poikaparka »ampuu» hiljoollensa hakuammuntaa, sai esti toisen\nsaappahansa, sitte toisen, vyän, takin ja viimmee lakkinsakki, mutta\nsitä se ei pannu päähänsä. Ajatteli, jotta pysyy paremmin joukos, kun\nhän hyäkkää ja rynnistää motista uloos pihalle.\n\nIsäntä ei ollu päätänsä kääntäny ja näki kyllä, kuinka ne verhat siitä\nhiljoollensa katos — kattoo vai päältä aviisin ylitte. Ja syrän kylmänä\nse poika orotti, jotta koska se isäntä faarttaa ja fasmaa kraivelista\nkiinni...\n\nEikä kukaa puhunu mitään, kello vai tikutti ja flikka kalisteli niitä\nastioota.\n\nPoika oli jo pukees, luuras erustan raosta yhrellä silmällä, liestytti\njalkojansa, kyyristyy kun kissi, kun se hyppää hiiren niskahan, jotta:\n\n— Heti ku sen silmä välttää, niin silloo mä tormootan, ennenkun se\nkerkiää pöyrän päästä mun niskahani — ja ovesta pihalle.\n\nSe orotti ja vahtas isäntää, n'otta silmät päästä purota, niin hetken\npäästä se kääntikin lehtiä — ja silloo samas se poika kans pomppas\novisängystä laattialle kun salasmaa, ja ovesta porstuahan n'otta\nrysähti, kun se paiskas oven perähänsä kiinni, jottei se isäntä vai\nkerkiääsi sen niskahan.\n\nMutta poika tunti kans samas nykääsyn, niinkun isänt' olis saanu sitä\nhännästä kiinni oven raos, mutta se riuhtaasi lujaa — ja pääsikin\npihalle, juaksi tarhalle, hyppäs pyärän selkhän ja painoo tietä pitkin\nkun pommikoneen alla niskat kryhys että: nyt tärähtää.\n\nSe pääsikin jo hyvän matkaa taloosta, kun yht'äkkiä hairas ja\nnykäästihin, n'otta se lenti pyöränsä kans tielle, aivan vääräs ja\nyhres takus, n'ottei se meinannu päästä ylhäkkää.\n\nSe luuli esti, jotta nyt se isäntä sautti sen ja huitaasi pyörinensä\nkumohon, mutta kun se kattoo, niin siin' ei ollu ketään. Jokin trasu,\nvalkoonen vaate vai veti sitä pyörän ketjuuhin takaapäi, n'ottei\ntahtonu irti päästä, vaikka kuinka nykii.\n\nNiin s'oli, kulkaa, lakana, jonka toisen pään s'oli tukkinu sielä\novisängys housuuhinsa! Ja se se oli, joka tarttuu ovehenkin kiinni, kun\nse pihalle tormas ja luuli, jotta isäntä nykääsi.\n\nKun ketään ei tullu peräs ja se oli jo hyväs matkaa taloosta, niin\nsill' oli aikaa napaloora se lakana housuustansa ja kettingistä irti,\nn'ottei siihen tullu kun pari reikää ja vähä tuhraantuu.\n\nJa kun se sitte kattoo sinne friijootaloohin päi, niin isäntä ja se\nflikka olivat molemmat naamat klasis, suu auki ja silmät pyäriääsnä\nvahtaamas hänen perähänsä.\n\nNiin poik' otti sen lakanan ja huisuutti ilmas kun valkoosta lippua\njotta:\n\n— Tääll' on! Tulkaa hakemhan! — ja paiskas tielle.\n\nJa painuu Ylistarohon, eik'oo puhunu kellekkään mitään, ennen kun mä\nnyt vasta kuulin.\n\n(19.1.-46.)\n\n\n\n\nHOUSUT KAHTIA.\n\n\nOottako kuullu, jotta Alajärvellä on tehty housukauppa, joka nyt\ntämän setelienvaihron johrosta uhkaa saara oikee periaattehellisen\nerimielisyyren ja tuhoosat seuraukset aikahan?\n\nTäs joulun alla yks isäntä myi eräälle mettätyöläiselle puolipitooset,\nmutta vielä lujat työhousunsa 1000:lla markalla, jok' oli halpa hinta,\nmutta kun joulunpyhät tuli ja se niitä niin kovin tarvitti, niin ihan\nhyvyyttänsä antoo.\n\nOstajalla oli jo käres tuhannen markan seteli, kun se meinas maksaa,\nmutta sitte tykkäskin jotta:\n\n— Tuota, tuota, kuule, kun mull' olis yhtä ja toista ostamista vielä\ntäs jouluksi, niin passaasko sulle, jos mä maksaasin vasta tuonnempana,\nvaikka tammikuun puolella, kun taas saan tilini?\n\n— No — tuumas se isäntä, — kerkiääpä tuon silloonkin.\n\nMutta sitte tuli tuo käsittämätöön setelien vaihto ja rahan leikkoo\nkuin salasmaa taivahalta, n'otta ihmiset on vieläkin sekooksis ja\nräpyttelöövät silmiänsä kun tarhapöllööt, jotta mitä ja kuinka täm'\noikeen on — eiväkkä vieläkään oo kaikki leikannehet seteliänsä.\n\nJa se housukauppa täs nyt on eres, jotta maksaako ne nyt 500 mk vai\ntuhannen, niinku kaupat tehtihin. Ostaja on herrastellu niis isännän\nhousuus jo kolme viikkua ja sill' on se sama tuhatlappo vielä niiren\nhousujen plakkaris, jolla ne housut ostettihin, n'otta se on lujasti\nsitä mieltä, jotta:\n\n— Kun mä annan tämän sulle, niin s'oon sillä selvä ja maksettu!\n\nMutta myyjä tykkää jotta:\n\n— Ei tua oo enää kun 500 markkaa, niinkus oot lehristä lukenu. Mitäs\nmä sille voin, anna ne housut pois ja saat maksaa vielä frahtiakin. —\nTuhannella markalla mä ne sulle myinkin.\n\n— No, mutta täs on _justihin_ se sama tuhat markkaa, jolla kauppa\ntehtihin. Tuas on tämän alastoman akan takapuoles se saman\npihkanklimppi, jok' oli siinä, kun mä sen litviikis sainkin, katto ny,\nniinkus näjet, jotta tämä on se sama raha, jolla mä nämä housut sulta\nostin ja kaupat tehtihin.\n\n— Joo, joo, mutta se ei käy enää kun viirestäsarasta, enkä mä\nsiihen suostu. Eikä nuota suuria rahoja saa enää kuulemma ehjinä\nvastahanottaakkaan. Ne pitää leikata ja vasen puolisko käy enää\npuolesta rahasta.\n\n— No, leikathan se sitte!\n\n— Mutta se ei oo kun viissataa. Ja mä tahron täyren tuhannen! sanoo\nisäntä niin kiukus, jotta aiva sen kaulasuonet pullistuu.\n\n— No, en mä ainakaan ota tätä vahingoksi, ähkii se ostaja kans silmät\ntapilla. — Mitä mä sitte tällä toisella puolella teen?\n\n— Tee, mitäs tahrot! — Niistä nenäs, eli pyhii, kumpaa päätäs tykkäät.\n\nN'otta siit' ei tullu mitään selvää, vaikka ne kuinka jankkas.\n\nViimmee isäntä oikee suuttuu ja sanoo jotta:\n\n— Sama se! Pannahan vahinko tasan, leikatahan housut kahtia ja samoon\nseteli ja puoliskat kummallekki. Ota sitte kummat tykkäät!\n\nMutt'ei se mies suostunu siihenkään.\n\nLopuksi ne päättivät alistaa tämän riita-asian, koska se on\nperiaatteellista laatua, mun ratkaastavaksi ja ilmoottavat tyytyvänsä\npäätökseen.\n\nMä oonkin ottanu tämän housujutun harkittavakseni ja säärettyjen lakien\nja asetuksien perusteella ilmootan nyt, että kyllä se niin on, että\nkaikki kaupat, velaat ja sopimukset, jokka on ennen Uurenvuoren yötä\nkello 12 tehty ja sovittu vanhois seteleis, pitävät kutinsa ja on nyt\nmaksettava uusilla 500 ja 1.000 markan kokonaasilla seteleillä.\n\nMutta kuiteeskin niin, että jos te housukauppiaat sielä Alajärvellä\nkeskenänne ette asiasta muuten sovi, niin pankaa sitte ne housut\nja juuri se seteli, jolla kauppa on sovittu, ja jolla on pihkaa\ntakapuoles, keskeltä kahtia ja puoliskat kummalleki. — Mutta älkää\npuhuko kellekään mitään, ettei tuu jälkipuheita.\n\n(11.1.-46.)\n\n\n\n\nN'OON PUSSANNU, HYI!\n\n\nOottako kuullu, mikä kauhia skantaali on tapahtunu Korvenloukon\nkansakoululla?\n\nSellaane hirviä asia, että koko kylä meni aiva puhumattomaksi, isännät\nseisoo kun heinäseipähät, emännät siunas ja varjeli, eikä lapset\ntohtinehet mennä kouluhun monehen päivähän!\n\n— No, ajatelkaa ny ittekkin, jotta oikee kansakoulun opettajat, nämä\nkansanlasten kasvattajat, jokka pitääs olla tieronvalon, eristyksen,\nsivistyksen ja siveyren kynttylöötä, ja esiintyä kun aapiskirjan\nkukoot karttakeppi aina Pystys lasten ja aikuusten eres — yht'äkkiää\nrookathankin kukertelemasta niinkun kaks kyhkyystä ainakin, elikkä\nsuurempaakin karvajalkaa, joista Luonnonkirjas puhuthan.\n\nJa niinhän nämä oli koittanehet ollakki esimerkiksi ja valistukseksi\nkaikille syksystä asti, mutta nyt tuli romahrus maaliskuus, kun\nkevätpurot rupes lirisemhän ja talitiiaaset parittaan pihakoivus\ntirskuttamhan.\n\nS'oli sillä lailla, jotta sielä Korvenloukon kansakoululla oli menny\ntalvena vain yks opettaja, ja se oli arvoltansa neiti, nuori ja nätti\nolikin, joka yksiksensä asuu ja kokkarootti koululla. Oli kovasti\nahkera ja tunnollinen opettaja, käyy seurooskin paikkakunnalla ja\nlauloo ihanasti, n'otta siitä kovasti tykättihin ja kunniootettihin\nhyvänä opettajana ja jumalisena ihmisenä.\n\nJa kyllähän se kaikin puolin tasaanen ja hyvä ihminen olikin, mutta se\nraukka tunti ittensä niin yksinääseksi ja onnettomaksi, n'otta sitä\nmennyt keväänäkin näin maaliskuus aivan oikohonsa itketti, kun tunnit\noli loppu, lapset mennehet ja se jäi yksin koululle. Sitä raukaasi ja\nväsytti niin kauhiasti, ajatukset harhaali kun pilvet taivahalla sinne\ntänne, eikä se tiänny ittekkää, mikä sitä oikee itketti, huokii vai\nja hengitti raskahasti kun meren aalto, n'otta sen pusurin palkehet\npullisteli ja päätä huimas. Ei maistanu enää ruokakaan, n'ottei se\nviittiny kaikisti enää keittää puuraakaan ittellensä, kun voileipää vai\nja maitua toissasilmin haukkaali.\n\nSe kaipas jotakin — niin se ainakin itte tykkäs — kun ei ollu\nkylälläkään ketään, jota ajattelis ja orottaas...\n\nEikä sitä huvittanu enää Korvenloukon hiljaaset vakavat isännät, ei\nemännät, eikä jaksanu enää keväällä mennä niiren seuroohinkaan, n'otta\nse välistä oikee hermostuu korkian opettajatoimensa tyhjyytehen ja\narvokkuutehen.\n\n— Tännekkö mä ny hautaannun, kuivun ja kutistun kun siemenpärinä —\nja saan lopuuksi silmäklasit päähän palkakseni, se huakaasi kerran,\nkun tuli osuuskaupasta koululle ja huomas siinä tienvieri-ojas, jotta\npajupuskis oli puhjennu jo suuria pajukissoja.\n\nSe taittoo siitä monta oksaa täynnä tuoksuvia untuvan-valkoosia\npajukissoja vieräksensä ne kukkavaasihin ja vetehen pöyrällensä.\nHaisteli niiren väkevää tuaksua ja silitteli siinä kulkiessansa\nvirpivarvulla huuliansa, kun ne pajukissat oli niin silkin\npehmiäkarvaasia ja mukavasti kutittivat, niin — voi kun se säikähti,\naivan korvia myöri lenti punaaseksi ja kattoo ympärillensä äkkiää,\njotta näkikö kuka, kun se muisti, että että — silläkin oli ollut\n_partaa_ — — —\n\nJa juoksi vähä nopiaa koululle ja pani oven reekelihin. — — —\n\nS'oli menny keväänä se...\n\nSe oli niin väsyny ja hermostunu, kun oppilaita oli niin paljo, jotta\njohtokunta päätti ottaa toisen opettajan sille koululle, jottei se\nheirän hyvä opettajattarensa aivan katkee. Ja kyllä se oli iloonen\nja kiitollinen johtokunnalle, kun se sitte lähti kotipuolellensa\nkesälomalle, suuren taloon tytär etelästä kun on.\n\nMutta kyllä se sitte syksyllä, kun se takaasi tuli, oli hämmästyksis,\nkun n'olikin ottanehet miesopettajan toiseksi sinne koululle, ja se\nmies oli jo portahilla vastas ja tervehtimäs neitiä käsi pitkällä jotta:\n\n— Tervetuloa ja saanko esittää, minä olen se uusi opettaja, joka tänne\non valittu. Toivottavasti me tulemme hyvin sopimaan ja viihtymään...\n\n— Joo, tämän me nyt valittimma, seliitti johtokunnan puheenjohtaja\nMatin-Jaska, joka kans sattuu silloo justhin olemahan koululla. — S'oon\nvakavamielinen mies, ainakin sill' oli toristukses uskonnos 10, ja\nsen tähren me sen otimmakin. N'otta pelvos ja nuhtees kasvattaasitta\nlapsiamma.\n\nOli se sellaanen yllätys ja hämmästys sille naisopettajalle, jotta\naivan sen löi polvet länkkiä, korvat punaasiksi ja posket paloo, kun se\nkoitti kättä antaa, eikä saattanu silmihin kattuakkaan, kun s'oli niin\npulska, reipas ja komja mies, ja vielä oikee upseerikin, sorasta päässy.\n\nKun se neiti sitte vähä tarkemmin sivusta vilkaasi sen päälle, niin\nsill' oli pienet kissinviiksekkin, n'otta aivan sitä pyörrytti.\n\n— Minä olen saanu asunnon ja ruokapaikan tämän Matin-Jaskan taloos,\nn'otten mä tuu tänne koululle asumahan, käyn vain päivisin opettamas,\nse seliitti.\n\nKyllä se outua ja kankiaa oli niiren seurustelu aluuksi. Kovasti ne\nkainostelivat ja teitittelivät toisiansa ja kunnioottivat, mutta\nrupeshan se sitten käymähän, kun luokat oli jaettu ja se koulutouhu\npääsi alkuhun. Ne oikeen kilvoottelivat keskenänsä, kumpi paremmin\nsaa lapset oppimahan. Ja välitunnilla ne keskustelivat syvällisesti\njostakin Pestalossista ja jostakin opetusopin pysykolokiastakin.\n— Ja käyyvät joulun alla yhres jo seurooskin, n'otta n'oli oikee\nmalli-ihmisiä ja -opettajia. Ja lapset tykkäs lujaa, kun n'oli niin\nystävällisiä ja mukavia opettajia.\n\nNe rupes viihtymhän niin hyvin, jotta nyt kevättalvella ne istuuvat jo\niltakauret yhres koululla sen opettajattaren huonehes vihkoja korjaamas\nsaman pöyrän ääres, n'otta välhin polvet yhtehen kolahti, eiväkkä\nkeriinnehet enää kylälle ollenkaan, kun niil' oli niin kovasti paljo\ntyötä niiren vihkojen kans.\n\nNo niin, sitte se tapahtuu, jotta yhtenä iltapäivänä iski ikääskun\natoomipommi Korvenloukon kylähän, n'otta koko kylä ja kaikki kakarakkin\noli hoittollona ja päästä sekaasin.\n\nMatin-Jaska oli menny jollekkin asialle koulelle ja hiljaa kopistanu\nsen neitin kamarin ovehen, niinkun herroos ainakin, mutta kun mitään ei\nkuulunu, niin se knoputti toisen kerran ja kun ei siiloonkaan vastattu,\nniin Jaska aukaasi oven, ja mitä se näki?\n\nNiin, kuulkaa, kun opettaja istuu kiikkustuolis ja opettajatar sen\nsylys ja molemmilla käsivarret niin mones syltys toistensa ympäri jotta\naivan yhres takus — ja moiskiivat ja fläiskiivät pusuja niin tuhannen\ntihiää ja hapenesta tullenmennen, n'otta Matin-Jaska haukkoo kauan\naikaa ilmaa, ennenkun se sai haikaastuksi jotta:\n\n— Mi-mitä herttinjee te teettä?\n\nMutta n'oli niin touhus, jottei ne kuullukkaan. Silmät ummes ja hiukset\nhassalla truiskiivat vain, n'otta Matin-Jaska meni viimmee oikee\näärehen ja pukkas kylkehen jotta:\n\n— Kuulettako te?\n\nNiin kyllä ne säikähtivät ja poukahtivat pystyhyn ja olivat ku\ntaivahasta puronnehet, ja silmät seljällä. Se opettajatar krääkääsi\nkamalasti, pani molemmat käret silmillensä ja hyppää köökkihin. Ja\nopettaja ploosas ja oli punaanen kun puorinseinä naamasta, puristeli ja\nplokkas verhojansa erestä ja takaa jotta:\n\n— Tuota tuota, suokaa anteeksi — — me täälä vain neitin kans korjasimme\nvihkoja — —\n\n— Vai tuallaastako se vihkojen korjaaminen sitte onkin, jota opettaja\ntäälä joka ilta on juossu harjoottamas, jotta tuskin on syörä malttanu\n— jahkaasi Matin-Jussi, ku lähti, löi oven perähänsä kiinni eikä\nmuistanu enää, mitä asiaa sillä koululle oli ollukkaan.\n\nMutta se sana, se kauhia sana, että opettajatar istuu opettajan sylys\nkäret kaulalla, ja että ne niin kauhiasti pussasivat, se lenti kun\nvalkia ympäri kylää joka taloohin ja töllihin. Korvenloukolla tuli niin\nkaamia hiljaasuus, ettei mettäkää humissu eikä kukookkaan aamulla enää\nlaulanehet. Akat oli tukehtua ja isännät kattoovat ku karhut koululle,\neikä kakarat uskaltanehet kysyäkkää, kun kotona sanottihin jotta:\n\n— Sehän on julkijumalatoonta tuallaanen elämä, jota opettajat viettää,\nn'otta eihän sinne voi lapsia enää päästääkkään. — Nyt teill'on lupaa!\n\nKoko kyläkunta oli niin kauhistuksis, jotta päättivät lopettaa koko\nkoulun. — Opettaja ei uskaltanu tulla koululta enää poiskaan syömähän\nMatin-Jaskahan. Klasista vain kurkistelivat kylälle ja imehtelivät,\njotta mitä nyt tehrä, kun lapset ei tuu kouluhun.\n\nKun opettaja sitten kolmantena päivänä lähti kylälle ja meinas mennä\ntaloohin juttelemahan, niin ovet lyöthin nenän eres kiinni ja lapset\najettihin ylisänkyhyn. Eikä sanaakaan sanottu, n'otta s'oli oikee\nkauhiaa niille opettajille. Niin kamala paikka se oli, kun ne ajatteli\ntarkastajaa ja mitä tästä tuloo, jotta viimmee hätä keinon keksii.\n\nKun Matin-Jaska yhtenä aamuna sitte lähti mettähän, niin opettaja\nvahtas koko iltapäivän, koska se tuloo, ja niin sai sen rankakuorman\npäältä tiällä kiinni, vaikka se yritti ajaa alta pois, ja rupes\nseliittämähän jotta:\n\n— Mitä te, ihmiset, nyt nuan kauhistuutta, mehän oomma opettajattaren\nkans ollu kihloos jo joulusta asti, n'otta totta me nyt eres pussata\nsaamma. — Te vain tulitta niin huonohon aikahan ja havaattemata.\n\nNiin, kauan Matin-Jaska mäihäs mälliänsä ja kattoo, ennen kun se asia\nselvis sille, ja sanoo sitte jotta:\n\n— No, jos se sillä lailla on, niin s'oon sitte eri asia, jos sä sen\nnait — ja flätkääsi hevoosta hännille.\n\nN'otta ne saa nyt luvan olla onnellisiä ja korjata vihkoja yhres niin\nlujaa, kun tykkäävät.\n\nNyt on sitte jo taas rauhakin palannu Korvenloukon mäjelle ja lapset\npantu kouluhun. Emännäkkin ovat niin lauhtunehet, jotta ovat kaarin\nalla tuonehet sille opettajattarelle juustoja ja villapussia, jotta saa\nkehrätä kurinlankaa, jos tarvitaas.\n\nMutta lapset on vieläki kuuhoolla korvin, kattella luimisteloovat\nopettajiansa, ja sipisöövät silmät sikkaras ja suu vääräs jotta:\n\n— N'oon pussannu, hyi!\n\n(30.6.-46.)\n\n\n\n\nHÄRKÄTAISTELU EVIJÄRVELLÄ.\n\n\nOottako kuullu siitä härkätaistelusta Evijärvellä mennä kesänä?\n\nJoo, s'oli kaunis kesäilta, oikee lauantai-ilta olikin, kun nuoret\nmiehet iltaman jälkeen tienraitilla parveilivat ja laulelivat, n'otta\nflikat luuli urkujen soivan.\n\nIlta oli ihana, satasaarinen Evijärvi läikkyi hopianhohtoisena rehevien\nniittyjen, sinehtävän utuisten rantojensa keskellä, kukat tuoksui,\nmaaemo uhoi mustan multansa väkeviä mujuja, vilja teki terää ja\nkaaretun heinän tuoksu huumas ja pyörrytti nuorten rintaa.\n\nJostakin kaukaa kantautui sieramiin hienoinen kytösavukin, n'otta s'oli\nkun ihana Kuupan yö — Evijärvellä, kun ne nuoret miehet tuli iltamista\nhiukan horjuen, ja päättivät lähtiä krossottelemahan naapurikylähän.\nVaikka omalla kylälläkin kyll' olis ollu nutipäitä serenaatia varten.\n\nMutta se yö oli niin ihmeellinen.\n\nViittä kuutta korvan ne raikulipoijat marssivat käret kaulalla\nmaantietä pitkin ja lauloovat, jotta lutti-kamariis flikkaan syrämmet\norotuksesta läpättivät kun lampahanhännät, jotta tulooko ne...\n\nMutta sinne häipyivät, yhä loitommas naapurikylälle päin äänet, ja sitä\nmukaa kans sammui monesta lutin luukusta kirkas kaihoisa silmä.\n\nNiin, kun ne uljahat poijat justhin vetivät jotta:\n\n    sun punaanen sukkanauhas\n    on aarteeni kallihin — —\n\ntotisesti niitä vastahan tulla jullii maantiellä kunnanvaltuuston\npuheenjohtajan kunniootettavan suuri sarvipäinen sonni yksistänsä turpa\nilmas kans haistellen näköaloja ja kesäyön suloja.\n\nSe oli kai kuullu nuorten miesten kaihoosan laulun, ikävystyny\nyksinääsyytehensä, riuhaassu ittensä kans irti maasta ja lähteny\nkrossottelemhan. Tulla pökkäs tietä pitki poikien joukkohon jotta: minä\nkans!\n\nAinakin s'oli sen näköönen. Mölähteli välihin ja koitti\nprimputellakkin. — Eikä sillä ollu mitää pahaa mieles, mutta poijat kun\nnauramahan ja ilvehtimähän vanhalle sonnille jotta:\n\n— Säkin, vanha rutimuljus, karkaat kotuas ja friijoolle vain yöjalkahan\nlährös ku poikamiehet, senkin köntys!\n\n— Hei, paappa! huuti yks poijista, — »se oli kai Watkinson», ja hyppäs\nsarvihin kiinni jotta — kotiappäi ny vai, ja vähä sassia.\n\nToisekki hyökkäs sonnin niskahan, pukkiivat, löivät ja yrittivät\nkääntää sitä ympäri. Yks hairas hännästä ja veti kun riivattu, huuti\njotta:\n\n— Kääntäkää te sieltä etupäästä, niin mä väännän täältä.\n\nN'otta siitä tuli kauhia rähinä ja härkätappelu keskellä tietä. Se\nWatkinsoni koitti laulaa toreatooriakin, mutta lopuksi sonni suuttuu,\nravisteli päätänsä, rupes kuopimahan ja potkimhan, mölähti, ja kun\nse kerran riuhtaasi ympärinsä, niin poijat sinkooli kun kintahat\ntiepuolihi ja hyppiivät alta pois. — Henkensä erestä meniväkki\nn'otta pää kolmantena jalakana. Watkinsonin se heitti nurinniskoon\nmaantienojahan, n'otta tainnuksis jäi makaamahan.\n\nKaks kerkes kiipaasta puuhun, mutta se hännästä roikkuja ei uskaltanu\npäästää irti ollenkaan, kun sonni laukkas niiren toisten peräs, jokka\npuuhun pääsivät, ja tormootti puuta vastahan, n'otta oksat heiluu ja\npoijat ripistä.\n\nSilmät mulkona väärinpäin sonni kuapii ja karjuu, ja kun se huomas\nsen poijan hännässänsä, niin se kun kääntyy ja huitaasi, jotta sääret\noikoosna poika siippulootti sinne tänne. Vähä silloo tällöö jalka\nmaata kraappas. Sonni kiekkas ja pyärii ympärinsä, n'otta vahtu suusta\nnokkuu ja piiskas sitä poikaa ku trasua molemmin puolin ja aina välihin\nruataasi maaha, n'otta knapit piraji ja housut puhki.\n\nPoika huuti ja ulisi jotta:\n\n— Se tappaa mun! — mutt'ei päästäny irti, vaikk'ei se tienny, kuinka\npäin kulloonkin viippulootti.\n\nJa kyllä se sonni olis sen tappanukki, n'otta toiset poijat puusta\nhuutivat sen kun jaksoovat jotta:\n\n— Älä päästä irti!\n\n— Mutta jos tämä katkees, voivotteli se hännän jatko.\n\nJa kun ei se sonni saanu sitä varistetuksi irti, ja häntäkin kesti,\nniin sonni muisti sen sarvis kiikkunehen Watkinsonin, kääntyy\nyht'äkkiää ympäri ja faarttas takaasi tietä pitkin, n'otta se\nhännänhuippu tuli kun hantuuki peräs.\n\nSinne ojahan puskemhan yritti. Mutta onneksi oja oli niin syvä,\njottei se keriinny kun pari kertaa sorkillansa trohnia koipihin ja\ntärähyttää takapuolehen niin, että Watkinsoni virkos ja rupes yrittöhän\nalta pois. Ja vaikka se pökörryksis olikin, niin pääsi kumminkin\nlopulta kontillensa ja pyhkääsemhän sillä aikaa, kun sonni rupes taas\ntappelemhan sen häntänsä kans.\n\nMutta samas se huomaskin sen poisjuoksevan, ja hyökkäs sen perähän,\nn'otta Watkinsonille tuli hätä, kun ei ollu puutakaan likillä, ja aina\nvai se tuli. Se havaatti telefoonitolpan ja silpoo sitä ylhä kun orava.\nJusthin kerkes saara kinttunsa alta pois, kun sonni tärähytti tolppahan\npäällänsä, n'otta poik' oli purota alha. Sellaanen ryskäys oli, n'otta\nkaikki klaffit lenti auki telefoonisentraaliskin, n'otta neiti putos\nsängystä pakaasillansa ja luuli atoomipommin tullehen.\n\nVissihin se sonnikin vähä pökertyy, kun se jäi siihen tolppaa vastahan\nnojallensa, jalaat vapaji ja hännänkin löi niin hervottomaksi, jotta\nse häntäkärpäänen päästi heti irti ja lähti vähä vinkiää klapsimahan.\nMutta niin hätä silläkin oli, jotta kun havaatti sillan trummun siinä\nlikillä, niin sinne konttii ja livasti kun kärppä.\n\nSe tolppa-apina toivoo jo, että se sonni olis saanu sellaasen tärskyn,\nettä hänkin pääsis tolpasta alas, mutta e-hei, sonni ravisteli vai\npäätänsä, hieroo vielä vähä ottaansa puuhun ja kattua mulkaasi sitte\nylhä jotta:\n\n— Sielä sä, perhana, vielä oot.\n\nJa jäi sitte vain kattelemhan sitä poikaa. Eikä ollut poislähtiäksensä\nollenkaan, vahtas vai. Sen poijan väsyy käret ja sääret, kun se yritti\npysytellä tolpas. Ja vaikka se kuinka puristi, niin hiljoollensa luisti\naina vain alhappäin.\n\nSe yritti silpua taas yhä ja aina kun alha luisti, niin sonni mulkaasi\njotta:\n\n— Tuus vaan, että saan tärähyttää.\n\nN'otta s'oli sitte kauhiaa hinkkaamista ylähä ja alaha. Käret rakoos\nja sääristä nahka lähti, kun se elämän ja kuoleman välillä, ylähä ja\nalaha, kamppaali tolpas.\n\nKun neljä tiimaa tätä hikkumista jatkui, niin arvaatta, jotta s'oli\nkuitti poika.\n\nJa niin kai se sonnikin tykkäs, jotta kököttäköhön nyt nuo poijan\npaukurat puus lopun ikäänsä, mutta että herra hän on kumminkin\nkrossottelijaan joukos, ja lähti viimmee kotiansa löntystämhän.\n\nN'otta siitä kesän yön iryllistä tuli oikee traamallinen sunnuntaiaamu.\n\n— En totisesti oo sellaases viuhkas ennen ollu, sanoo se hännäs\nroikkunu poika.\n\n(16.2.-46.)\n\n\n\n\nMYKKÄ PUSU.\n\n\nOottako kuullu, kuinka Laihian poijan nyt voorostansa friijoos käyttiin\nYlistaros?\n\nNiit' on laihiälaasia kipruttanu se Ylistaron poijan Laihialla käynti\nja sitä varten yritti yks Laihian poika onniansa nyt Ylistaros. Mutta\nnenä nyrpys ja syljeskellen muisteloo reisuansa.\n\nSiäl' oli Ylistaros yhrellä taloolla ilmootettu olevan railakkaat\ntanssit ja vielä kaikenhyvän myyjääsekkin, n'otta väkiä oli tullu tuvan\ntäyreltä, Laihialta asti. Ja se sillä poijalla oli mieles, että jää\nhän yöksikin, jos vain paikalle passaa. Mutta ennen kukoonlaulua pitää\nkeriitä pois varhaasella junalla, sillä töihin, töihin, sanoo Lapatossu.\n\nMun täytyy sanua, ettei tämä laihialaanen oikee taloollisen poika ollu,\nolipahan vain ittellinen, reiru työmies, n'ottei se oikee suurihin\ntaloohin havitellukkaa. Katteli ittellensä ovipielestä nutipäiren\njoukosta vain jotakin vertaastansa ja löytikin yhren matalajalkaasen,\npunaposkisen flikanpätikän, jok' oli tyrniä ja tukeva kun turnissi,\njota se sitte rupes tanssittamhan eli tyäksensä vääntämhän kun\nsavikranaa. Ei siinä paljo puheltu, puhistihin ja nytkyteltihin vain.\nOli niin unkkoo ja punasteli se flikka, kun poika jotakin sanoo, että\nkaikesta näki sen olevan ensi kertoja pappia kyytis. Eikä se poikakaa\nkovin puhelias ollu, n'otta se oli aika nuttuusta hommaa niiren\nseurustelu.\n\nMutta kun kropsuja sitte ruvettihin myimähän huutokaupalla, niin se\nLaihian poika kysyy jotta:\n\n— Tykkääkkö sä kropsusta? — Syökkö, jos huuran.\n\nNiin se flikka sanoo jotta:\n\n— Joo, kyllä mä kropsusta tykkään, mutta niin hiljaa ja vaitoosta,\njottei kehrannu päällekkää kattua.\n\n— Mä kans, sanoo poika. — No, sitte mä huuran ja syärähän nyt kerrankin\nkropsua, että pyärrythän. Kyllä mulla rahaa on, enkä nuukaale, vaikka\nLaihialta oonkin kotoosi.\n\nJa huuti kans rennosti ja lujaa, jotta niill' oli käret täynnä\npräiskälehiä molemmilla, kun ne menivät pufetin puolelle syömähän.\nPoika osti komjasti potin kaljaa ja flikalle punaasta limunaatia,\nn'otta pulskasti se trahteeras, eikä pennillä pelannu. Siinä se sitte\nkysyykin jotta:\n\n— Asukko sä kaukana tästä? kun juna on jo menny, niin pitääs saara\nyökortteeri jostakin likiltä, että kerkiää aamulla töihin.\n\nJa vähä rykiikin ja veti suuta vintturahan siihen laihin, että se\nflikka hoksaas, mitä hän meinaa, jotta yäksi.\n\nNiin se flikan unkkelo kattella luimisteli kulmaansa alta ja mäihäs\nposket pullolla, suu täynnä kropsua jotta:\n\n— On tua äitee pruukannu kulkiaamia ottaa yäksi, n'otta jos tulsit\nkysymhän, ukaji se flikka. — Eikhän se päästä sua.\n\nKyllä se poika meni vähä päästä sekaasin ja imehteli, jotta\nminkhänlaanen paikka se on, ja mitä se oikee meinaa, kun se äireestänsä\npuhuu, mutta flikka oli pullea ja punaposkinen, ja kun s'oli syättäny\njo niin paljo kropsuakin sille, niin tuumas jotta:\n\n— No, mennähän sitte teille.\n\nKropsua jäi vielä monta vinkalesta niille, kun ne lähtivät sen flikan\nkotiapäi kulkemhan. Oli koria yä ku postikortti, ja kuu paistoo\ntaivahalta kun juusto, n'otta se oli oikee runollista, kun ne korvan\nkulkivat ja sen poijan käsivarsi oli sen flikan ympärillä ja flikalla\nsuuri kropsukasa käres, josta ne voorun perähän haukkoovat.\n\n— Onkhan sun äitees vihaane, kun mä teille tuun? kysyy se friijari.\n\n— Ee-ei se pruukaa olla, murisoo vain, sanoo se flikka. — Eikä se taira\nottaa maksuakaan sulta, kun annethan sille vähä kropsua.\n\n— Mhyy-yh, hymähteli poika, jotta kumma paikka, kun maksuakin otethan.\n\nPakkas jo epäälyttämhän ja tuuli mennä housuuhin, jotta mennäkkö\nollenkaan, kun ne samas olivakkin jo sen flikan koron eres.\n\nS'oli pikkuunen mökki kun varpuusen häkki, ilman portahia, yks huones\nja yks akka sisällä, kun se flikka kopisti klasihin. Lamppu-tuikku\npantihin palamahan ja hetken päästä aukes ovi. Akka tuli pakaasillansa\nhiukset hassalla kattomhan ja näki, niin sanoo vai:\n\n— Vöyvöyvöyvöy — ja meni takaasi tupahan, mutta jätti oven auki.\n\n— Onko se vihaane? kysyy poika.\n\n— Eii-ei se vihaane oo, se vai murajaa, sanoo flikka ja meni ereltä.\n\nJa poika henkiä haukkojen peräs. Pikkuune murju se oli. Vain yks sänky\nlevjällänsä ja sitä se akka rupes pöyhimhän, n'otta pairanhäntä heiluu.\nIkkunan ääres oli pöyräntapaanen ja pari lavittaa. Flikka lykkäs\nkippoja ja kappoja vähä syrjemmäs, pyhkääsi kämmenellä lavittaa ja\nsanoo jotta:\n\n— Olkaa hyvä ja istukaa! — ja sitte meni jotakin kutisemahan sille\nakalle vissitänki, jotta se poika pyytää olla yötä.\n\n— Vöyvöyvöy, mörisi se akka ja kääntyy kattomhan sitä poikaa. Poika\nistuu kun naskalilla eikä tienny, mitä s'olis tehny. Se koitti\nhymyyllä, otti suuren kropsunpalan, kökötti sitä ja rupes selittämhän\njotta:\n\n— Meni tuola iltamis niin myähälle, jotta pitääs olla yätä, kun m'oon\nLaihialta — ja sekajunalla takaasi töihin.\n\nNiin otti se sen kropsun, istuu sängynlairalle ja rupes syömähän,\nmutt'ei puhunu mitään. Ei sillä flikallakaan ollu mitään sanomista,\nrupes vai riisuskelemahan yltänsä, n'otta se poika katteli ympärinsä\njotta: mihkäs mä täs — —?\n\nNiin kun se akka oli mäihänny sen suullisensa, niin se nousi ylhä,\ntuli sinne pöyrän äärehen, n'otta se poika jo luuli sen käyvän hänen\nhatruksihinsa kiinni, mutta se pukkaskin vain sitä poijan lavittaa vähä\nkauemmas, veti pöyrän alta sellaasen harmonikka-sängyn, tälläs sen\novipielehen ja rupes sitä petaamahan. Haki porstuan kokilta olkipussin,\ntyynyn ja vanhat fällyklitut päälle — n'otta se poika jo ilostui, että\nse laittaa sitä ittellensä ja hän pääsöö sänkyhyn sen mutukan vierehen.\n\nPoika potkii vähä vikevästi saappahat jakastansa, heitti takin\nja liivin yltänsä, kun flikka jo konttii sänkyhyn ja akka rupes\nkourallansa puhaltamhan lamppua sammuksihin, mutta viisas sitä\nhaitarisänkyä ja murisi jotta:\n\n— Vöyvöyvöy — — ja meni itte sänkyhyn sen flikan kans maata.\n\nN'otta se Laihian poika oli kun puusta puronnu aivastuksen kukkoo,\nkun se pimiän päähän sitte haparootti sitä haitarisänkyä ja koitti\nsovitella lonkkaansa sen kupuloohin. Manoottikin sitä sainehesti,\nkun kropsut ja koko reisu meni näin hukkahan, n'ottei saattanu olla\nkarjaasemata lopuksi jotta:\n\n— Herättäkää sitte aamulla, että mä kerkiän junalle!\n\n— Vöyvöyvöy, kuului toisesta sängystä.\n\nMutta hyvin se poika siinä nukkuu. Näki vielä suloosia uniakin siitä\nflikasta, kuinka hän sen kans istuu kauniina kesäiltana jokitöyräs,\nlinnut lauloo ja ulpukan kukat, keltaaset ja valkooset kelluu veres. Ja\nflikka oli hänen sylysnänsä ja nojas päätänsä hänen olkapäätä vastahan.\n\nNiin justhin kun se meinas — — niin jokin rupes pökkimhän kylkehen\nja hopottamhan, n'otta se heräs ja heti muisti että junalle. Ja vähä\nvikkelää se löytikin saappahansa, takin ja lakkinsa ja pyärii ja\ntouhus, että vain kerkiääs.\n\nS'oli niin unenpöpperös ja unispäis vieläki siitä flikasta, jota kun\nse akka sitte pimiäs aukaasi sille ovia, niin se niinkun friijaripoika\nainakin yritti halata sitä vielä porstuas ja oikee pussata truiskahutti\nkeskelle pläsiä.\n\nTakinhialla pyhkääsi suutansa ja niin lähti juoksujalkaa lipottamha\npysäkille.\n\n— Vöyvöyvöy, kuului perähän.\n\nSe kumma akka, joka vai murisi, oli, kulkaas, mykkä.\n\nJa kyllä se sitte seuraavana päivänä sormipelillä trossas yhrelle\ntoiselle akalle, joka ymmärtää sen kieltä jotta:\n\n— Niin hyvää pusua en oo saanu 20 vuoteen!\n\n(24.3.-46.)\n\n\n\n\nKUN TEUVALLA »HOTTIA» TANSSITTIHIN.\n\nOottako kuullu ottiatuota, kuinka sitä uutta laija »hottia» mennähän?\n\nHotti on nyt uusi fiini tanssi, jota Teuvallaki mennähän jo täyttä\nhäkää, vaikka ensi kerralla, kun sitä Pirttiläs täs joulun alla\njoukolla harjooteltihin, niin tapahtui sellaanen skantaali, jotta\nkaikki jäi suu auki seisomhan, eikä pelaamisestakaan tahtonu tulla enää\nmitään.\n\nSali oli täynnä väkiä ku pistetty ja Kristiinasta asti oli tullu\nflikkoja, kun niill'on siä kova vienti ja kun n'oon fiinimpiäkin, ja\nniill'on päreet likiveto kun Teuvan flikoolla, jokka koittaavat vain\nkaikenmailman haisuvesillä, tykkäämännokoolla ja halunhyrytyksellä\nvetää poikia puolehensa.\n\nNo, ku se sitte alkoo se hotin pelaaminen, niin kaikki tukkii ittiänsä\nniin framille, n'ottei aukkopaikkaa keskilaattialle tahrottu saara\nmillään. Toiset pökkii pualla taakseppäin, toiset tukkii noukkaansa kun\ntoukka rakohon jotta:\n\n— Älkää pukkiko siä!\n\nPojat hyäkkäs kun haukat heti juaksujalkaa flikkaan niskaan ja\nsellaanen tungos ja sähinä oli, jottei kaikki saanehekkaa sitä, jota\nmeinasivat, kun toinen jo hairas erestä ja rupes heti niskat kryhys\nvääntämhän ja rynkyttämhän. S'oli sellaasta söhimistä, jotta moni\nhairas ketä hatruksista kiinni sai, kun lykättihin ja survottihin,\njotta yksikin pari joutuu niin seinää vastahan liimoksihin, jottei ne\npäässehet millää irti. Ja toinen pari pullahti pufetin ovesta pihalle.\n\nMutta oli siinä sohinas yks flikka sellaane pärinätömppä, jotta vaikka\nse kuinka tukkii ja piti ittiänsä kans framilla, niin ei kukaan ottanu,\nvaikka se koitti sanuakkin jotta:\n\n— Pitää ottaa järjestykses.\n\nSielä Teuvalla on yks oikee flikkaan poika ja pitäjän tanssikukkoo,\nkomja ja solskia, pitkä poika onkin, jottei mitään vikaa, vain vähä\nolevinansa, mutta hyvä tanssimhan.\n\nS'oon aina ensimmääsnä laattialla ja se sitä hottia pitis jo niinkun\ntaitaakki, jottei se ollu niin härisnänsä hyäkkäämhän kun toiset,\nn'otta se jäikin ilman paria keskelle trusaa kattomhan, kun sen\npetipaanarin nappas toinen. Mutta sitte se näki, pitkä kun oli, yhren\nkomjan Kristiinan fröökynän, joll'oli korvis nyt ensi kertaa Teuvalla\nsellaaset porsliinipumpulat kun kaffikupit, n'ottei Teuvan flikat ollu\nennen nähnehekkää. Sitä se vinkkas pualehensa ja flikka lähti heti kans\nyhtehen vouvaamahan.\n\nSitte ne alkoovat sitä hottia veivaamahan ja nytkyttämhän. Mutt'oli\nniin ahrasta, jotta mihkää eivät päässehen, kun joka puolelta\npukittihin, jottei päässy reiruhun kääntymhänkään, yhres paikas vain\npompottivat ja takoovat kantapäätä laattiahan.\n\nS'oon oikia hotti sitte sellaasta svinkin, foksin ja tangon tärinää,\njotta siinä pitää vähä vinkiää pyäriä, heilua, tutista, tampata ja\ntakua kaviota laattiahan, n'otta kantapäät leviää.\n\nJa aina soi.\n\nKoko laattia oli yhtenä kuumana puuropatana, n'otta hiki nokkuu,\nfäri poskista juaksi pitkin kaulaa ja pusurit märkänä. Ei siinä\ntullu puhumisestakaan mitään, kun pukittihin n'otta nenät yhtehen,\ntampattihin ja ähyyttihin vai. Ja musiikki vinkuu ja vonkuu, n'otta\nvattaa vihloo. Ja taas karjaasi, n'otta katto kohooli.\n\nNiin, kun se pitkä poika sen Kristiinan fröökynän kans siinä silmät\nummes oikee rynkytti, niin se tunti, jotta mikä sen nyt tuli, kun\nse yht'äkkiää jäykistyy kun tukki, oikaasi ittensä ja seisoo haarat\nlevjällä kun pukki. Eikä huiskahtanu. Sitte puristi lujaa poijasta ja\nrupes hyppimhän niin tihiää, niin tihiää yhres paikas, n'otta poik'ei\npysyny tryillä, vaikka se kuinka yritti. Ja hetken päästä se flikka\nrupes pomppimahan ja heilumhan vooron perästä kummallakin jalaalla,\nja sitte taas niin tihiää, niin tihiää, jotta se poika meni aivan\nsekaasinsa ja sanookin jotta:\n\n— Eihän tämä enää mitään hottia ookkaan.\n\n— O-on se, hohuutti flikka, — vaikka mä tulin vähä pois sanalta.\n\nJa sitte ne jyskytti taas niinkun ennenkin, n'otta se poika rupes\najattelemahan siinä, kun ne ei päässy kääntymhänkään, jotta saikhan se\nkrampin, vaikk'ei puhunu mitää.\n\nSitte tuli viimmee paussi ja tilaa keskilaattiallekkin, kun toiset\nlähti pihalle ja vähä muutoonkin asialle ja poijat peilaamahan ja\nkampaamahan tukkaansa pufettihin.\n\nNiin kaikkien silmät levis ja tuli yht'äkkiä syvä hiljaasuus jotta:\n\n— Mitä tuas laattialla on?\n\nPoijat kattoo suu auki, ja flikat oli korvat punaasna, eikä kattonehet\npäällekkää. Kopeloottivat vai lonkkiansa jotta:\n\n— Ei mun ainakaan!\n\nJa vaikka kaikki näki, jotta n'oli aivan ehjät ja uutet, eikä eres\nauringonpilkkujakaan, vaalian punaaset, kaunihit silkkipöksyt, joita\nnyt ei saa pisteilläkään, niin kukaan ei ominu eikä korjannu poiskaan,\nn'otta tanssista ei olsi tullu enää mitään, jos ei poliisikonstaapeli\nviimmee olsi tullu ja nostanu ylhä niitä ja sanonu jotta:\n\n— No, mä vien ne sitte akalleni.\n\n(19.2.-46.)\n\n\n\n\nPENISILLIINI.\n\n\nOottako kuullu, jotta Isoonlusikan kirkoll' on hiljan pelattu hirviä\nrakkauren traama?\n\nYks Karjalan neitokaane iski silmänsä pohjalaasehe keskenkasvuusehen\npoijanjolppihin jotta:\n\n— Sie out, kuule, juur ihan miu mau mukkaan kun Säkkijärven polkka,\njoka meill' jäi, ku kaikk männ, jotta mennääs myö naimissii, sie out\nmiun ja mie oon siun het paikalla — —.\n\nNiin tohkehes oli, jotta se poijanjolppi räpytteli vai polkan tahris\nsilmiänsä jotta:\n\n— En mä tierä, mitä äitekää sanoo, kun justhin oon rippikoulusta päässy.\n\n— Ei se mittää tie, kyll mie sen assiin hoijan, touhus flikka, kuljetti\npoikaa jäähyllä ja puserti lujaa.\n\nSe oli palvelukses yhres taloos sielä ja joka ilta sen poijan piti\ntulla maantielle treffaamahan ja kävelylle sen flikan kans. Mukava ja\niloone se flikka olikin, niin että sen poijanjolpin otti aivan hengen\nkiinni että: mitä äitee sanoo, kun joka klasista luurattihin — n'otta\nsill' oli aivan pistoksia seljäs.\n\nNo, kun viikon friijasivat, niin se flikka sanoo jotta:\n\n— Nyt myö lähtään kahtoon miu vanhemppii etelään, ja sit myö —.\n\n— E-ei mull' oo rahaa ja mitä äiteeki sanoos, nupaji se poika, mutta se\nflikka hihkaasi vai jotta:\n\n— Aina sie äitis hännis kiikut ku mikkää vasikka, mutt' kyll' myö nyt\nvain männään! Miul on rahaa ja mie maksan koko lystin.\n\nJa niin se vei sen poijan asemalle, osti piletit, lykkäs vaunuhun ja\nistuu vierehen, n'ottei poika keriinny ku silmiänsä vähä pysäkkipaikoos\nräpyttää, kun mentihin.\n\nSillä flikalla oli monet elintarveskortit, n'otta se syötti Seinäjoen\nasemalla sille kullallensa lihapärinöötä ja korvikkehet päälle, oikee\nsellaasen paakelssin kans, ja maksoo itte, n'ottei poijan trengänny\nmuuta ku niellä ja kattella päältä, kun se flikka hääräs. Ja ku\nSeinäjoelta sitte yön päälle lährettihin köryyttämhän, niin se flikka\nnojas pääkkynsä sen rintahan, piti kärestä kiinni ja sanoo jotta:\n\n— Nyt myö nukutaan aamuun asti, vaikk' ois kuinka ahasta...\n\nViikon ne sielä eteläs kestaalelivat eikä vanhemmill' ollu mitään\npoikaa vastaan, vähä nuori ja ujoo se oli, mutta tytär sanoo jotta:\n\n— Se on suuren talon poeka, kyll' se siit' lutviutuu, ku mie hoijan.\n\nKaikki maksoo, syötti ja juotti, ja niin tultihi takaasi jotta:\n\n— Se on nyt sitte selevä, ett' sie miut nait, sanoo flikka.\n\n— Enhän minä sua nai, kun sä meinaat mun ottaa, hönkötti se\npoijanjolppi, — jotta — mitähän äitee sanoo, kun m'oon ollu näin kauan\npois, jotta kuinka mä töhrin kotia mennäkkää — —?\n\nNiin se flikka jotta:\n\n— Kyll' mie tiijän! Varto sie, niin mie haen jottai lahjatuomissii miu\nvanhemmiltan kottii vietäväks.\n\nJa niin lähti kylälle, ja toikin pian sille poijun-tolvanalle kaks\nkippurahäntäpottua, ja mistähän oli saanukkin oikee amerikkalaaset\nvillaaset aluus-syytit, n'otta kun ne sitte yhres tulivat sen poijan\nkotia, niin isäntä teki heti plöröt, eikä emäntäkään puhunu mitää,\nmutta niin rumasti kattoo sen poika-ketalehensa päälle, jottei se\ntohtinu mennä sitä morsvärkkiänsä saattamhan, vaikka se kuinka tahtoo\njotta:\n\n— Tuu nyh! — ja pillahti lopuksi itkuhun, kun se yksin sitte lähti\npalveluspaikkahansa.\n\nKyllä se flikka silloo jo käsitti, jottei siitä tairakkaa tulla mitään\nkoko hommasta, n'otta se päätti, niin kauhiaa kun se olikin — tappaa\nittensä!\n\nSe soitti palveluspaikastansa sille poijalle jotta:\n\n— Kuule, mie sanon nyt viimmesen kerran, että jos et sie minnuu nai ja\ntuu tän iltana tänne talloon minnuu kahtomaan, niin mie — ääh — tapan\nihteni, ja sie jou'ut helvettiin — n'otta poika aivan kauhistu.\n\nMutta sen äitee sanoo kertakaikkiastansa jotta:\n\n— Ei!\n\nJa kun poika ei menny, niin eikös se flikka ruvennukki, senkin pössöö,\ntappamahan ittiänsä. Mutta sitä ennen se kokos kaiken maallisen\nomaasuutensa, vaatteet, kengät, kesähattunsa, Elokuva-Aitat, peilit ja\nkammat mitä sill' oli, kahtehen suurehen paffilaatikkohon ja, kulkaa,\nitki ja kirjootti oikee testamentin paperille, jotta hän lahjoottaa\nuskottomalle sulhaasellensa kaikki tämän, mitä hän omistaa — n'otta\nkuumat kyynelehet juoksi oikohonsa, kun se lopuksi kirjootti jotta:\n\n— Hyvästi, rakkahani, et ikän' enää näe minnuu, jonka hylkäsit...\n\nN'otta s'oli aivan kauhiaa, kun se vei sitte ne laatikot\npostikonttuurihin ja kirjootti sen poijan nimen päälle.\n\nKun se tuli sitten palvelustaloohinsa takaasi, niin se kamarisnansa,\nkulkaa, otti ja särki talon ainuan termumeeterin, sen klasin, john'\non elohopiaa sisällä, ja otti ja nieli sen! Jotta vissisti tappaa. Ja\nsitte se oli hommannu unipulveria, ettei ota niin kipiää. Söi monta\nrisehtiä ja joi vettä päälle. Ja konttii sänkyhyn maata, pani simmut\nkiinni ja huokaasi jotta:\n\n— Hyväst nyt, mie lähen täst pahast maailmast.\n\nJa pimeys peitti maan.\n\n— — —\n\nSeuraavana päivänä sai poika ilmootuskortin postista, jotta sille on\ntullu kaks suurta pakettia.\n\nNe luuli, että Amerikasta, n'otta äitee sanoo poijallensa jotta:\n\n— Juokse nopiaa hakemhan, mä meen laihnaaman kaffiprännäriä sillä\naikaa...\n\nJa poika juoksi peltojen poikki ku hirvi yli aitojen postikonttuurihin\nhenki hapatuksis jotta:\n\n— Onko mulle tullu paketti? — niin postifröökynä sanoo jotta:\n\n— Kaksikin! — ja aukaasi oven, kun n'oli niin suuria, ettei luukusta\nmahtunu. — Mutt'ei n'oo Amerikasta, morsiameltas vai.\n\nN'otta kyllä se poika imehteli, ja sitte kun pihalle pääsi, niin siinä\nseinustalla rupes kattomhan, mitä siel' on. Ja ensimmääseksi päällä\noli se kirjootettu — testamentti, n'otta sen löi sääret länkkiä, kun\nse luki, jotta se flikka on tappanu ittensä, ja testamenttaa hänelle\nkaiken maallisen omaasuutensa, hyvästi!\n\nS'oli niin kauhiaa, ettei se tienny, mitä s'olis tehny, kylmä rinki\nsielä ja käret vapaji, jotta hän joutuu nyt linnahan ja mitä hän näillä\ntavaroolla teköö, luullahan pian, että on ryästäny.\n\nNiin se tuumas, jotta hän on rehellinen mies ja ilmoottaa poliisille,\nkuinka nyt on käyny. Ja meni faltesmannin konttuurihin ja näytti sen\ntestamentin ja laatikot.\n\nNe luki testamentin, kattoovat ne lootikot, mitä kaikkia siel' oli.\nKonstaapeli nosteli ja näytteli rauskoja pöksylöitä, räknäs, ja\nnimismies kirjootti raportin ja sitte ne sanoo jotta:\n\n— Selvä on, testamentti on oikia, kyllä ne sulle kuuluu, korjaa pois. —\nRumihin avaus tuloo sitte myöhemmin.\n\nNe oli sitte raskahat askeleet, kun se kantoo niitä lootikoota\nkotiansa, jotta kuinka hänen nyt käyrähän ja mitä äitee sanoo.\n\nNo, äitee oli jo laittanu kaffiriskut pannun ala ja istuu prännäri\nkäres orottamas, kun poika tuli tuphan, purskahti itkuhun jotta:\n\n— Ei tääl' oo kun trasuja vail Nyt s'oon tappanu ittensä...\n\nN'otta pimeys lankesi sieläki kaiken ylle.\n\n— — —\n\nAamulla palvelustaloos imehreltihin, kun ei se flikka noussukkaa ylhä\naskarehille, n'otta emäntä meni heräättämhän sitä.\n\nPukkii ja jukitti jotta:\n\n— Nouse ny, kuule, ylhä jo, pitää mennä navettahan ja lypsylle,\nkuuleksä?\n\nMutt'ei, se nukkuu vai, vaikk' olis kuinka huutanu ja pökkiny. Isäntäki\ntuli sitä nostamhan, oikee hartioosta ravisteli, ja lopuksi lyörä\nflätkääsikin paljahalle jotta:\n\n— Kuuleksä, flikka, nouse ylhä!\n\nNiin n'ei saanu sitä heräämähän, vaikka n'olis kuinka sitä pyytänehet\nja käännellehet, örisi vai.\n\n— Kyllä nyt ei oo asiat oikee tuon flikan kans, sanoo emäntä ja soitti\nlääkärille jotta:\n\n— Tulla joutua kattomhan, ei täm' oo kuallu, mutt'ei s'oo enää oikeen\neläväkää — n'otta tohturi tuli juossujalkaa kuulotorvi pitkällä.\n\nSairaalahan piti hevoosella vierä, pää klepaji kun kakunjalka ja\npairanhännät hulmus.\n\nJa kova työ oli sieläkin, ennenkö saatihin heräämähän. Kummilanki\npantihin erestä ja takaa ja pumpattihin uloos ja sisälle vähä kauan,\nennenkö se rupes kyäläämähän ja raootti silmiänsä.\n\nMonta päivää sitä hoirettihin ja syätettihin, ennenkun se friskaantuu\nniin, että se saattoo sanua jotta:\n\n— Mä tahron telefoonilla puhua sille poijalle...\n\nJa niin heikko se oli, jotta sairaanhoitajattaren piti pirellä sitä\npystys, kun se soitti ja kysyy kuollehen äänellä jotta:\n\n— Naitko sie miut? — Mie kysyn vain!\n\nJa kun poika toises pääs niiskutti jotta:\n\n— Äitee ei lupaa — niin se flikka pyärtyy ja huuti jotta:\n\n— No, sitt' mie kuolen kans het! N'otta pyärtynehenä piti taas kanttaa\nsänkyhyn.\n\nJa makas monta päivää.\n\nMutta sitte yhtenä päivänä sille annettihin sitä uutta lääkettä\npenisilliiniä. Ja se auttoo heti. Se lykkäs sen elohopian uloos kun\npyssystä vai lakanalle, flikka nousi ylhä ja jahkaasi jotta:\n\n— Pyh, hulluhan mie oisin, jos tollasen takkii kuolla viihtisin!\n\nN'otta hyvin meni, ja niin pahalta ku näytti.\n\n(18.4.-46.)\n\n\n\n\nKIKKAA MUURARILLE ANNETTIHIN.\n\n\nOottako kuullu, jotta se Peräloukon muurari-ketales on ny lähteny\nKuurtanehelta kaplikkohon?\n\nAkat on tukkinehet sen suun ja tuhrannehet sen partakarvat, n'otta\nlakki silmillä lähti.\n\nSe kun on syntymästä asti ollu sellaanen niekales ja velmu, jotta aina\ns'oon akkaan hännis nyppimäs ja näppimäs n'ottei hengenrauhaa. Kun se\ntuloo taloohin muuria korjaamahan, niin ei siitä tyästäkään tahro tulla\nmitään, kun s'oon heti tyttärien, piikaan ja emäntään kimpus, kieli\npitkällä taputtelemas, siloottelemas ja lipertelemäs jotta:\n\n— Voi, hellilei ja jettas sentään, kun on pulliat ja pehmooset paikat...\n\nLääppii ja koperoo kun pöllöö ympärinsä, n'otta akat huutaa ja krääkyy\nsen käsis kun avannos jotta:\n\n— Tulkaa auttamhan, kun tuo muurari on nuan hullu! — ja koittaavat\npotkia ja krääkyä henkensä erestä.\n\nS'oon niin päässilmääne ja huuriton ketales, n'otta sen-pualen akat\non aivan pääsemättömis sen kans, kun se kourat noes ja saves hamuaa\nnaisia sylyhynsä, taputteloo ja klappaa erestä ja takaa ja ympärinsä.\nKrääyttää niitä, n'otta n'oon katketa ja flättää sitte savisella\nkouralla kuraasen kämmenen kuvan akkaan takapuoleen, n'otta n'oon noes\nja ravas ympärinsä nekkin, kun se muuraa.\n\nMutta kun muutakaan muurarimestaria ei likimailla oo, niin pitää sitä\nhakia.\n\nSitä peliä s'oon pitäny sielä syrjäloukolla jo kauan aikaa, jotta akat\non oikee tuskas ja vaivas. Jokin on valittanu jo papillekki, jotta se\nsitä tukustaas, mutt'eihän se savikukkoo ja senkin pruukki-kuano käy\neres kirkoskaan, eikä välitä Jumalastakaan mitään.\n\nJos se olis eres jonkinnäkööne ja eres vähä siivolla, mutta kun on aina\nlääppimäs, kuapimas ja kaapimas kun mötiäänen päällänsä joka puskas,\nniin vaivaksi se lopuksi käy ja on pannu tomerimmat akat jo tuumaamahan\njotta:\n\n— Mitä sille rumaaselle keksitääs ja tehtääsihin?\n\nSe oli ollu täs hiljan muuria korjaamas yhres taloos ja sielä vähränny\nemännän ympärillä, lirputellu ja maklakoonu, n'otta yäkyttäny\noli, siloottanu ja kututellu, vaikka emänt' oli kuinka koittanu\nkluututrasulla huitoja ympäriltänsä — n'otta rapaanen kämmenen\nkuva silläki emännäll' oli pusurin rinnas ja toinen hamhenhännäs,\nkun se tuli krannin emännälle valittamhan, mikä vastus sillä siitä\nmuurariraakkulehesta taas oli, ennenkun sai röörit auki ja taas\nvetämähän.\n\n— Se tuloo aina vai hullummaksi, puhkuu se emäntä. — Kun mä siinä\npöyrän ääres laitoon sille ruokaa, niin eikös se kurakoura hairaakkin\nmua takaapäi ympäriinsä kiinni, ja mulla voifati käres ja toises\nmaitokannu, n'otten mä voinu huuttaakkaa. Ja kun se pusertaa, kourii\nja taputtaa erestä ja takaa ja, kuule, kun oikee se karvaturpa yritti\nmua vissihin pussatakki, kun mä tulin rapahan ja nokehen korvia myöre.\n— No, sain mä ne kupit ja astiat pöyrälle käsistäni, potkaasin taappäi\nja yritin riuhtaasta irti itteni, mutta se peijakas piti niin lujaa\nkiinni, rutisti seljän takaa ja rupes pyörittämhän ympärinsä, n'otta\nmä en päässy. Mä koitin trampata sen varpahillekki ja repiä käsiä\nirti, n'otta siinä juntturoores sylttäsimmä kaikki matokki ja viimmee\nkaaroomme isoonlavittan ja ittekki kaarumma laattialle, 'n'otta sen\npääsi siinä käret irti ja mä jäin istumhan sen päälle. Ja siiloon mä\npompotin sen vattan päällä, ylähä ja alaha jotta:\n\n— Ähäs, muurari, nyt onkin mun vooroni rynkyttää! — Ja voi jee, kun mä\nreviin sitä tukasta, ja huitelin ympäri korvia, ja sitte kututin ja\nkroukiin sitä kainaloosta, jotta aivan se kiekkas ja huuti oikohonsa,\nja oli tukehtua. — N'otta kyllä mä sille peseen annoon!\n\n— Kun ylhä pääsi, niin naureskeli vai, mutta kyllä se oli hapanta\nnaurua — eikä kimppuhuni enää yrittäny, puhkuu se emäntä. — Kikkaa\npikkupoijalle! vai huuteli.\n\n— Saas nähdä, meinaako se mun kans nyt saman pelin pitää, kun se ensi\nviikolla lupas tulla meille tuota leivinuunin suuta korjaamahan —\ntuumas se naapuritaloon leskiemäntä, joka sen hunsvotin suun sitte\nlopullisesti tukkiiki.\n\nSe onkin pulska ja pulleva emäntä, lelluu ja hyllyy joka puolelta,\nn'otta siin' on mammaa vaikka kaksille kärryylle.\n\n— Vai kikkaa se venales pyyteli — sanoo. — No tuu ny sitte, kuule,\nmeille, maanantaina pualipäiväkaffille, kun se muurari on täälä, niin\ntervathan sen rumaasen noukka kerrankin, n'otta muistaakin.\n\nKun muurari sitte maanantaki-aamuna kymmeneltä tuli, niin oli emäntä\nhakenu ullakolta taloon vanhan kehron, joka soutuu vielä hyvin,\nvaikk'ei sit' oo parihin vuosikymmenehen enää tarvittukaan. Laittoo\nolkipussin sisälle ja petas oikee nätisti pitsin kans, niinkun\npruukathan. Tälläs sen keskelle laattiaa, n'otta muurari imehteli, kun\nse pöyrän ääres tulijaaskaffetta joi että:\n\n— Onkos emännällä vielä pieniä taloos?\n\n— Ei oo, naureskeli emäntä takan ääres, — mutta jos tulis ..\n\n— Jaa, no se on sitte toinen asia, alkas se muurari heti flääsyämähän\nja kehumahan emännän mahtavia paikkoja. Kiusootteli ja krakotteli siinä\nsilmät killillä, tiiras emäntää joka puolelta, maiskutteli suutansa\nja käänteli päätänsä, n'ottei siitä kaffinjuonnistakaa tahtonu tulla\nmitään, kun s'oli niin tohkehes ja koitti olla makoonen sille emännälle.\n\nJa emäntä kans yritti olla kovasti höllöösillänsä, nauraa pihisteli,\nheilutti häntäänsä ja oli mukahalle päin.\n\nMuurari laitteli siinä savipruukiansa uunin erustalla, aivan toisas\nsilmin vai kauhaansa pyäritti, kun sen suu niin käy — ja toisella\nkärellä yritti hairata emäntää, kun vähänkin käsi yletti.\n\nEi siitä sen työstäkään tahtonu tulla mitään, kun aina piti nousta ylhä\nja pyytää emäntää kattomhan jotta:\n\n— Pitääsköhän tuankin tiilen ottaa vielä irti ja panna uusi tilalle? —\nJa tuala uunin perällä on kans niin palanut tiili — — jotta kun emäntä\ntuli kattomhan ja kurkisti sinne muurin perähän, niin eikös muurari\nheti ollukki emännän puserua käpäälemäs, ja flättäs emännän levjähän\ntyvipäähän kuraasella kourallansa kämmenen kuvan jotta:\n\n— Täs taloos ei vissistikkää oo lehmällisen puutesta.\n\n— Kattua saa, mutt'ei sattua! karjaasi emäntä — ja pukkas sitä\nrumaasta, jotta se meni siippuloottaan pitkin laattiaa, mutta\nmennessänsä huuti vielä jotta:\n\n— Kikkaa pikkupoijalle! — — niin silloo justhin tuli se toiskan emäntä\novesta sisälle ja kiljaasi jotta:\n\n— No, sitä se meilläkin inuu! — Ja kurakämmen on nyt sullakin\ntakapuoles, Kaisa, niinku mulle löi.\n\n— Vai sitäkö tua vasikka on vailla, hihkaasi se friski emäntä, rupes\npusurin knappiansa aukkaasemhan jotta:\n\n— Sipu vallua, kyllä pikkupoijan pitää kikkiä saara ny kerrankin,\njottei tartte joka taloos käyrä mauruamas — ja lähti sitä kohre\nsellaane maitopussi käsivarrella, jotta muurari kauhistuu ja yritti\ntruiskata ovesta pihalle.\n\nMutta toiskan emäntä seisoo käret ja haarat levjällä ovella vastas\nja hairas ympärinsä, n'otta yhres ne sitte sen taloon emännän kans\npäästä ja jaloosta raahasivat sitä muuraria, joka potkii ja rimpuuli\nsenkun jaksoo, mutta vierä retuuttivat ne vain sen rääpälehen, ja\nlöivät seljällensä kehtohon. Vaikk'ei se sinne mahtunukkaa, kun vähä\npyllyllensä, n'otta jalaat roikotti maas.\n\n— Pirä ny sä, Maija, kiinni sitä, jottei se pääse pois, ähkyy emäntä, —\njotta mä saan vääntää sen päätä tällille ja tuttipussinpään sen suuhun.\n\nMuurari potkii ja jylläs vastahan n'otta kehto hajota, kun ne molemmat\nakat makas sen päällä, ja kun mä oikeen toren sanon, niin ne lyörä\nfläsyyttiväkki sitä ympäri korvia ja repiivät siltä housukki jaloosta,\nn'otta se oli tukehtua niiren ala. Ja makas lopuuksi aiva liekona, eikä\nmahtanu mitää niille akoolle, kun se emäntä sitte hiespäin sen tappelun\njälkhen flätkääsi sen leilinvetoosen maitopussinsa sen muurarin naaman\npäälle jotta:\n\n— Verä nyt, ryäkköö, napas täythen — mutta älä pure.\n\nJa tuhras ympärinsä sen naaman, n'otta se sylki eikä saanu silmiänsä\nauki.\n\nKun se aina vain jylläs eikä syäny, niin emäntä huuti jotta:\n\n— Haje, Maija, loukosta luuta — ei, ota se uuniluuta, john' on hakoja —\ntällääset pikku poijat on piiskattava, kun ne häjyylöö eikä syö kikkaa,\nkun annethan.\n\nJa Maija haki, ja ne väänti sen muurarirumaasen toisippäin, ja\npoikkipäi, ja Maija huhtoo sillä uuniluuralla paljahalle, n'otta pöly\nnousi ja se tuli aiva mustaksi.\n\n— No, siin' oli sulle kikkaa nyt koko kylän pualesta! hohuuttivat akat,\nkun se muurari housujansa knapitteli ja lähti.\n\nSinne jätti pruukipaljunsa, vasaran ja vatupassin, eik oo sen perästä\nKuurtanehella nähty.\n\n(16.3.-46.)\n\n\n\n\nHERRA PLUMPÄRIN HÖYHENET.\n\n\nOottako kuullu, jotta nyt pääsiääsenä herra Plumpäri sen teki?\n\nSen, josta se oli frouvallensa monta kertaa puhunu, sanonu ja\noikee riirellykki, jotta kesähuvilas pitää maata oljilla eikä\nhöyhenpatjoolla. Sitä se oli tolkuttanu ja pyytäny jo toistakymmentä\nvuotta, mutta frouva ei suastunu, ei millää. Hän tahtoo maata huvilas\npehmoosella, niinkun on tottunu kaupungiski.\n\n— Mutta se on epätervehellistä! Tuloo niin fletkuksi ja laiskaksikin,\nniin että kyllä mä nyt tahron, että ensi kesänä sun pitää laittaa olkia\npolsteriihin, niinkun mun äiteeni aina piti meille poijille, kun saares\nasuttihin kesällä. Ja se oli niin reipasta ja tervehillistä, pyyteli\nherra Plumpäri, hyvännahkaane ja kiltti mies, tietysti vähä lihavakin,\nmutta frouva ei ottanu kuulevihin korvihin, kun Plumpäri joulun\njälkehen jo rupes taas puhumahan siitä, että ensi kesänä hän tahtoo\nmaata huvilas oljilla ja reipastua.\n\n— No, älä nyt viitsi joka vuosi aina tuota samaa jankata — vanha mies,\net sä enää reipastukkaa. Se on sulla vain luuloja, kun et keksi muuta\nmarisemista, puheli frouva yhtää käsittämättä miestänsä, jolle se\nlapsuusvuosien muisto ja toive oli joka kevät käyny yhä polttavammaksi.\n\n— Ja siksi toiseksi, koitti herra Plumpäri selittää sitä asiaa\nfrouvallensa, jotta: — sielä meren saares on ilma aina niin kostiaa,\nettä höyhenpatjat imevät märkyyttä höyheniin ja tyynyihin, n'otta n'oon\naina kosteita, ja siitä m'oon saanu jo reumatismin alkua lonkkahani,\nmutta olkipatja on kuiva ja tervehellinen.\n\nSitä se herra Plumpäri oli nytkin hartahasti pyynny frouvaltansa, että\nse laittaas olkia polsterihin ny taas, kun huvilahan mennähän...\n\nFrouva puhuu vain kukan siemenista, uuresta lapiosta ja että\nperunamaahan nyt pitääs saara ostetuksi jokin kuorma lantaa. Ja että\nherra Plumpäri saa nyt pääsiäisenä mennä jo käymähän potkurilla saares,\nharavoora ja vähä siistiä sielä ja kattua, onko kaikki paikoollansa.\n\n— No, lupaakko sitte, että mä saan olkia nyt sänkyhyni? koitti hra\nPlumpäri vielä ajaa sitä asiaansa.\n\n— No, ei! — Olkia meille ei laiteta! suuttuu jo frouva niin lujaa, että\nhra Plumpäri sen käsitti, että se on aivan mahroton ihminen.\n\nHra Plumpäri meni synkäksi ja aivan puhumattomaksi. Mutta kyllä se\najatteli, vaikk'ei mitään sanonu. Niinkun viisahat miehet pruukaavat\ntehrä, kun ei ne akkansa kans järkiä puhumalla pärjää. Eikä puhunu enää\nhuvilalle menosta mitään.\n\nKerran unis se jahkaasi jotta:\n\n— Höyhenpatjalla en enää ensi kesänä sielä makaa! Se on vissiä se.\n\n— Mitä sä nupiset? kysyy frouva heti, mutta Plumpäri käänti vai kylkiä\nja hornas lujaa. Eikä puhunu mitään.\n\nMutta se oli päätöksensä tehny. Jotta pääsiääsenä, kun hän lähtöö yksin\nsinne siivuamahan, ottaa evästä mukahan, pienen putelin, keittää ja\nkokkaroottoo sielä yksistänsä, niinkun koulupoikana ennen, eikä äitee\noo aina kintuulla kattomas ja komentamas. Paistaa tuhkas perunoota, syö\nsormista silakkaa ja saa pyhkiä hyppyysiänsä housunpulttuhun.\n\nN'otta se orotti Pääsiäästä kun kuuta nousevaa päästäksensä yksin\nsaarehen.\n\nFrouva laittoo hyvät evähät, itte se veti piaksusaappahat, puki\npomppaturkin ja naapukan päähänsä, tulitikkuja ja tupakkaa, tälläs\noikee sellaasen jäähokin kenkähänsä ja niin lähti potkurilla\nviillettämhän kauas meren saarehen, johna niiren huvila on.\n\nKeli oli hyvä, mieli iloonen, mutta niin kova vastatuuli, että siinä\nvasta saikin ponkia ittensä monehen hikehen, ja nälkäkin tuli, n'otta\nnäköä haittas, ennenkun oli perillä. Teki valkian sitte tuvan takkahan,\nlämmitteli, haukkas voileipää ja lekotteli ihanasti. Otti sitte\npikkuuset nokkaunekkin, ja voi hyvin.\n\nKulki ja katteli sitte sisällä ja ulkona. Kaikki oli paikoollansa\nniinkun ennenkin, puut paljahana, kivet paikoollansa, näköalat ja\nnaapurisaaretkin tuas. Ja tualta häämötti vanha majakkaki.\n\nHaravootti ja siivoskeli vähinsä, lämmitti tupaa yäksi, koitteli\nsänkyä, johka frouva oli kasannu kaikki kolme höyhenpolsteria\npäällekkäin jotta:\n\n— Terve vain, höyhenpussit, kyllä mä teillä vielä nyt tämän yön makaan,\nmutta s'oonkin viimmeenen kerta. Oon mä vain sellaanen poika, jotta\npois täältä teirän pitää ensi kesäksi, vaikka mamma sanoos mitä!\n\nSitte se laittoo sen juhlaruuan ittellensä, jota se oli ajatellu\njoulusta asti. Teki aika prasun takanpesähän, n'otta tuli paljo tuhkaa.\nSinne porohon se pisti toistakymmentä kaunista perunaa kypsymhän,\nkattoo, ettei ne pala ja kepillä käänteli tuhkaa päälle. Sill'oli\nsuures puuaskis suolasilakoota ja piimähinkki joukos. Paistoo tikun\nnenäs — etukäthen yhren silakan, n'otta se ruskettuu ja kärisi. Tälläs\nputelin siihen takkakivelle valmihiksi ja sitte lykkäs silakkaa ku\nplyijypännää pää etellä suuhunsa n'otta huulia poltti ja piti vähä\nploosata päälle, ennen kun puraasi. Ja kyllä se maistuu, kun heitti\npienen »kyyttipoijan» perähän ja ähkääsi päälle lujaa.\n\nJa kun peruna-hautulaaset oli sitte kypsiä, niin sitte se vasta\njuhla alkoo. Sormin vain siinä takkakivellä kraappii nokia ja porua\nvähä pois, rutisti kuaren sisältä sen keltaasen muhevan pärnävoin\nsuuhunsa, haukkas limppua ja hopiasilakkaa välihin ja sitte trönäs\nhinkistä piimää päälle. Onko sen parempaa ruokaa mailmas olemaskaan?\nKun sormensa saa vielä pyhkiä housuuhin ja hiansuulla hipaasta suuta.\nIstua yksistänsä valkian ääres, keittää kraakus vielä musta pikkuune\nkaffipannu ittellensä ja laittaa plöröt päälle — n'otta laulattamhan se\npanoo. Ei siinä mies muista enää koron, velan, ei veronmaksujansa. On\nkun metoonpoika vai kumisevalla kankahalla, iloonen ja onnellinen. —\nPois paha mailma jää — niinkun laulus laulethan.\n\nNo, niin se herra Plumpärikin sielä tääräs ja nauttii itteksensä. Ja\nkonttii lopuksi mammansa korkian höyhenpatjakasan päälle ja nukkui\nihanasti kuin suarsanpoika emonsa untuvapesäs hoittollona, käret\nlevjällä kuorssaten, jotta nenä tärisi — aamuhun asti.\n\nJa tunti ittensä ilooseksi ja virkiäksi taas. Otti napanterit heti\naamutuimahan, haukkas voileipiä, keitti kaffit ja voi hyvin.\n\nJa kun sen päälle vielä kaati hinkistä piimänloput, niin se oli kun\naivan uusi mies, selvä ja varma asiastansa jotta:\n\n— Mamman höyhenillä en ensi kesänä täälä enää makaa!\n\nSe otti vielä pitkän rohkaasuryypyn ja sitte se sen teki, jota s'oli\ntuumannu. — Hairas ensimmääsen höyhenpatjan, kantoo sen keskelle\npihaa ja ratkaasi kun Aleksanteri Suuri sen Gordioonin solmun, kun ei\nse muulla eikä hyvällä ratkennu, puukoolla sivalti sen höyhenpatjan\nkeskeltä halki ja puristeli, n'otta mailma oli sakia ja höyheniä\ntäynnä, n'ottei sitä ittiä seasta näkyny. Niitä meni suuhun ja silmihin\nja tuuli lennätti puut ja puskikot täytehen.\n\nSe haki toisen patjan, puukoolla halki ja puristeli, n'otta aurinko\npimeni, henkiä salpas ja hiki nokkuu, kun se touhus jotta:\n\n— Kyllä mamma nyt teistä linnunkarvoosta kerrankin pääsöö.\n\nJa syljeskeli, kun aivan suuhun tilkkii, eikä enää naapurisaariakaan\neroottanu.\n\nJa saman tien sai mennä se kolmaskin höyhenpatja, vaikk'ei se siinä\nhöyhenmeres enää tahtonu tupahan sisälle osatakkaa.\n\nMutta patjankerrat se otti tarkasti talteen. Kääntöö ja taittoo ne\nkoriasti kokohon ja pani nätisti sängyn pohjalle — että mamma saa sitte\nensi kesänä panna niihin olkia.\n\nMutta kun se sitte istuu ja orotteli klasista kattellen, jotta eikö\ntuuli jo pian vie niitä merehen, niin se kauhuksensa näkikin, jotta\nkoko heirän pikku saarensa on aivan valkoosenkirjava höyhenistä, kaikki\nmarjapensahat, koivut ja isoot kuusekkin larvoja myöri oli höyhenis,\nmaa valkoosna, saunan kattokin aivan harmaana ja — hän ittekki yltä\nalta linnunkarvoos. Ja tupahankin oli tullu ovesta. Ja takan pesäskin\nniitä lenteli.\n\nN'otta sille tuli vähä kiirus nyppiä niitä tuvasta ja ittestänsä pois.\nSe löi takkia, lakkia, turkkiansa portahilla seinähän. Ja silloo se\nvasta käsitti, että nyt taisiki tulla tehtyä sellaanen vikapisto, että\nkuinka tästä selvithän. Ei hän nuasta höyhenistä, mutta kun ne sokkas\nkoko saaren. Se oli luullu, että tuuli ne vie iloosesti mennessänsä,\npruukaahan höyhenet lentää, mutta nuahan tarttui nyt joka paikkahan\nkiinni.\n\nOlihan niitä lentäny jäällekki ja leijaali vähä ilmaskin vielä, mutta\nkaikis puis vipaji ja oli täynnä kun pumpulitukkuja — n'otta silmät\nsuurena herra Plumpäri katteli työnsä tuloksia.\n\nKauan se viipyi saarellansa ja kamalaa s'oli lähtiä kotiakkin\npotkimhan, kun hän meinas vain tyhjentää ne patjat ja nyt ne istuu puis\nja pensais n'otta:\n\n— Mitä mamma sanoo, kun se tuloo ja näköö joka paikas höyheniä?\n\nMutta niin se päätti, jotta hän ei puhu asiasta kotona mitään.\nKerkiäähän sen melun kuulla sittenkin — jos ei tuuli vie höyheniä\nsiihen mennes, kun huvilaan muutethan.\n\nKotia tulles frouva nyppäs heti höyhenen herra Plumpärin seljästä jotta:\n\n— Mistä täm'on?\n\n— En mä vaan tierä, mistähän on tullu — koitti hra Plumpäri sanua.\n\nMutta kun se sitte illalla sänkykamaris riisuu, niin laattialle putooli\nsen liivistä ja housuusta niin paljo höyheniä, jotta vaikka se koitti\nniitä potkia salaa sängyn alle, niin frouva kumminkin näki ja siunas\njotta:\n\n— Missä kummassa sä oot rypeny?\n\n— Tarttunu niistä sun höyhenpatjoostas, murisi hra Plumpäri. — Kun\nniistä tuloo aivan ympärinsä höyheniihin.\n\nNiin että frouva ei tierä vielä mitään. — Mutta hra Plumpäri kuunteloo\nnyt tarkasti joka päivä säätieroitusta, että mistä päin tuuloo. Ja\ntoivoo hirmu-myrskyjä.\n\n\n\n\nYLISTARON ÄIJÄN VOI-KILO.\n\n\nOottako kuullu, kuinka Ylistaron äijän voi-kaupoolla Vaasas käythin?\n\nS'oli 70:n ikääne vanhaisäntä sielä, joll'oli aikaaki istua ja\ntuumiskella tätä mailman menua, ja manata piippuansa, jok'oli aina\ntukus. Ja kessukkin niin tunkkaasia ja häjyjä, jotta sylki loppuu.\nN'otta s'oli lopuksi oikee äkäänen ja pahalla päällä, kun ei vanhaa\nPropeetria saa ny enää mistää. Puariis kun ne kuulemman sen vähä, mitä\ntuloo, pitäävät tiskin alla ja jakaavat keskenänsä, n'ottei vanhoolle\npaapoolle jää muuta kun: »ei oo», vaikka kuinka etukäthen akuteeraas ja\npyytääs.\n\nSe syytinki-äijä oli kuullu, että Vaasasta saa vaikka mitä, kun\nvoikilon nurkkaa näyttää ja vähä sipisöö. Niin se äijä tuumaas, jotta\nno mä kans lähren koittohon ja hommas taloonväjen puolelta kilon\nmeijärivoita oikee voipaperis, niinkun pruukathan.\n\nKyseli vähä hintoja ja konstia, ja sitte istuu ulos junahan. Vähä\npeljättikin, kun poliisi kulki vaunun läpitte, että jos se ottaa pois\nja tulis krateeri, n'otta se koitti istua kovasti vai muina miehinä ja\nkattella klasista. Mutt'ei poliisi kattonukkaa, jotta hyvin meni.\n\nAsemalta tulles se heti rupes kattelemhan kauppoja ja liikeitä,\njotta mihkä hän menis kysymhän. Siit'oli pitkä, kun s'oli Vaasas\nkäyny. Oli tullu uusia niin suuria taloja ja komeeta kauppapuoria,\njott'oikee niskahan otti, kun se koitti kattella katonrajahan. Oli\nsellaasiakin, jotta piti mennä toiselle puolelle katua, ennenkö näki,\nkun niin jumalattoman korkeeta taloja pykäävät, jotteihan tuala\nylimmis kerroksis voi asua ja pesiä muut kun pääskyyset, tuumiskeli\nukko. N'otta s'oli vähä ökkööksisnänsä koko kaupungista ja rupes\nkaruttamhankin, jotta hän tähän Paapelin tornihin oli lähtenykkää.\n\nMutta rohkaasi sitte ittensä kumminkin ja pistäytyy yhtehen ja toisehen\npuarihin. Seisoskeli ja katteli kauan aikaa ja kaiveli sormella\nkorvaansa, kun puarifröökynä viimmee tuli kysymähän jotta:\n\n— Mitä sais luvan olla?\n\n— Tuata, tuata, paneskeli ukko, — tupakkia mä tarvittisin, sitä vanhaa\npropeetaria.\n\n— Ei, ei meillä ole tupakkaa, sanoo flikka.\n\n— Mull'olis voita — pitääshän sillä saara, tuumii ukko.\n\n— Mutta minä kyllä ostan sen voi teiltä. Paljoko tahrotte?\n\n— En mä rahaa tarvitte, mä vaihtaasin, se seliitti.\n\n— Ei ole tupakkaa!\n\n— No, kun ei oo, niin ei oo, mä meen mualle, pitääs sitä olla, sanoo\nukko ja lähti toisehen paikkahan.\n\nKovasti n'olis ostanhet sen äijän voi-kilon, mutta se tahtoi vai\ntupakkia ja oikee piipputupakkia. Yhres paikas sille tarittihin neljä\naskia pillitupakkaa, mutta äijän jurtikka sanoo jotta:\n\n— En mä tuollaasia pilliääsiä polta. S'olis sama kun pistääs\noljenkorren kissin takapuolehen ja vetääs sieltä — tykkäs äijä, n'otta\ns'oli oikeen sopimatoonta ja konttuurifröökynät aivan punestuuvat.\n\nSe kulki voikilo kainalos joka puaris kysymäs propetaaria, n'otta hiki\nnokkuu. Nykii sellaastakin ovia, jok'oli kiinni, eikä auennukkaa,\nn'otta sen pisti oikee vihaksi kun:\n\n— Esti tehrähän ovi ja sitten pannahan siihen lappo jotta: Suljettu. —\nMitä järkiä siinäkään on? tuhaji äijä itteksensä.\n\nLopuksi se rupes pökkööttämhän ihmisiä karulla jotta:\n\n— Mistä sais vaihtaa voilla propeetaria?\n\nMutta kukaan ei tienny. Voita vai olsivat pitkäkaulat kaikki kovasti\nottanehet ja ostanehet, mutta ukko sanoo jotta:\n\n— Ei! — Tupakkia tulla pitää. Sitävarte mä oon tänne tullukki.\n\nKolme neljä tiimaa se kierti kaupunkia ja kyseli, n'otta sille rupes\ntulemahan jo kiirus 3:n junalle, jolla s'oli päätäny lähtiä takaasin.\nJa se voinpalakin oli kainalos pehmenny ja menny muoroltansa, n'otta\ns'oli aivan vetelä klimppi, jok'ei tahtonu pysyä enää paperis, eikä sen\nkouriskaan. Eikä se saanu sitä kaupaksikaa enää, eikä se tienny, mihkä\ns'olis sen pannukkaan.\n\nNiin, kun se pyörii Laurellin kulmas, junalle oli kiirus, ja sormekkin\njo rasvas, niin siin'oli yks akka, mutta hattupäinen ihminen se oli,\nn'otta jokin frouva vissihin — niin sille se pisti kainalohon sen\nvetelän voinklimppinsä jotta:\n\n— Tuas on! — S'oon hyvää meijärivoita — ja lähti juosta köpittämhän\njunalle.\n\n— Härri jissus! siunaali se frouva, jok'oli vissihin ruottalaanen,\nainakin s'oli sen näkööne. Se jäi voiklimppi käres siunaamahan, juna\nvihelsi ja se Ylistaron äijä justhin kerkes.\n\nPloosaskin vielä lujaa, pyhkii hikiä ottalta ja oli sennäkööne kuin\nainakin mies, jok'on voinsa myyny eikä rahaa saanukkaa.\n\nN'otta hukka reisu se oli, kun tupakkia ei tullukkaa. Oikee vihaksi\npisti ja pakkas manoottamhan.\n\nMutta sitä äijää vastapäätä istuu vaunus toisella penkillä niin fiini\nja komja neiti, jotta äijän loksahti aiva suu auki, kun se kattoo sen\npäälle. Ei ikimailmas s'ollu sellaasta ennen nähny, eikä niin liki\nistunu. S'oli kun keisarinnan kuva, helmet kaulalla, rinta paljas ja\nsellaaset pumpulat, virkattu pairankaulus auki, ja hiukset monella\nkammalla pystys, punaane suu ja valkooset posket ja sellaane hattu,\njotta siin'oli monet siipispankat pääs. Istuu siinä ja katteli vai\nhymyyllen Ylistaron ukkoa, eik'ollu yhtää ylpiän näkööne, vaikk' olikin\nniin fiini.\n\nN'otta ne mennä körötteli Laihialle asti, ennenkun se ukko rupes\nkattelemhan sen jalkoja, jok'oli puolisäärestä asti paljahat.\n\nSe fröökynä istuu jalaat ristit ja heilutteli vai toista jalkaa sen\nukon eres, n'otta viimmee se äijä aikansa imehreltyä ja tuumittua sitä\nasiaa otti ja toisella kärellä koitti sen fröökynän jalkaa ja kysyykin\njotta:\n\n— Onko sulla sukkaa tuas jalaas ollenkaan?\n\nNiin se nauroo vain ja sanoo jotta:\n\n— Onhan siinä sukka, vaikka s'oon niin ihonfärinen — ja pisti\npaperossin palamahan; se flikka, n'otta siinä olikin sillä äijällä\nimehtelemistä.\n\nUkko oli niin kummissansa, jotta se hetken päästä koitteli uurestansa\nja silootteli jotta:\n\n— Onko siinä mitään? — En mä ainakaan näje enkä tunne, että siinä\nmitään olis — — tykkäs äijä, koitteli ja hypisteli sen fröökynän\npolvenlumppiotakin, n'otta se fiikka viimmeen sanoo jotta:\n\n— So so, ei saa paappa kopeloora, mua niin kututtaa...\n\nN'ottei se ukko päässy oikee yissihin selville, oliko sillä sukat\njalaas vai ei.\n\n— Ettekö te tupakoi ollenkaan? kysyy sitte se fröökynä paapalta.\n\n— Kyllä mä polttelen, sanoo faari, — mutta piippua vai, eikä nyt oo\ntupakkia följys, kun en mä Vaasasta saanukkaa, vaikka aiva sitä varte\nmenin...\n\nNiin se flikka otti paperossilooran laukustansa, tarjos ukolle jotta:\n\n— No, täs olis klupia, maistakaapas nyt sitä!\n\nMutta ukko sanoo jotta:\n\n— En mä tuollaasia pilliääsiä oo koskaa suuhuni pannu....\n\nNiin eikös se flikka pistänykki paperossin sen äijän suuhun ja kovasti\nkraapoo valkiaa siihen jotta:\n\n— Kyllä näistä savut tuloo! — Vetäkää ny vain — n'ottei sen äijän\nlopuksi auttanu muu, kun ruveta vetelemhän ja puhaltelemhan, mutta\nkovasti outua ja kamalaa se oli. Kun ei tahtonu se pilliäänen sen suus\npysyäkkää, eikä se tienny, kuinka s'olis siitä paperossista kiinni\npitäny.\n\nNiin mukava flikka se oli, kun se opetti sitä Ylistaron äijää\npaperossia polttamhan, jotta yhtää ei ukko huomannu, kun ne meni\nYlistaron aseman ohi. Ukon piti polttaa aina vain ja se flikka\nsytytteli.\n\nVasta kun konehtööri sanoo jotta:\n\n— Munakka! — niin äijä koksas jotta:\n\n— Oonko mä jo tullu Ylistaron sivuutte? Tuota, kuinkas mä nyt sitte\ntäältä kävelemhän lähren? — niin juna vislas ja lähti. N'otta\nSeinäjoelle asti tultihin.\n\nEikä ukko ollu millänsäkkää enää, kun s'oli niin mukava ja komja\nfröökynä. Ja opetti sen äijän vielä vanhoolla päivillänsä paperossia\npolttamhan. Pisti sille vielä Seinäjoen asemalla pari kappalesta\nrintaplakkarihinkin, n'otta sill' oli paperossi mahtavaa suus, kun\nse yöjunasta astoo Ylistaron asemalle ja puhalteli pitkiä savuja\nkorkiaatte kun friijarismiehet, n'otta inspehtuurikin kattoo oikee\npitkää jotta:\n\n— Mikä tuan paapan on tullu, kun se Vaasahan lähti ja nyt Seinäjoelta\ntuloo ja — paperossi on suus kun poikamiehellä?\n\nMutta ukko ei kerro reisustansa mitään, hymähtelöö vain ja itteksensä\nimehtelöö vieläkin jotta!\n\n— Olikhan sillä sukkia siltäkään?\n\n(11.5.-46).\n\n\n\n\nMÖYRY.\n\n\nOottako kuullu, jotta ylpiän olooset ihmiset on sitte hassuja?\n\nJa varsinkin vanhatpiijat, kun n'oon oikee möyryjä! — Ne näköö\npunaasta, vaikk'ei siin olsi ku harmaat lamphavillaaset miästen\naluushousut.\n\nTäälä maalla, yhres suures kansakoulus on neljä opettajaa, esti herra\njohtajaopettaja frouvinensa, jok'on kans opettaja koululla, sitte\nnaisopettaja, jonka mies asuu koululla, mutta harjoottaa muuta hommaa,\nja sitte kaks naimatoonta naisopettajaa, joista toinen rupiaa olemhan\njo pitkälti Kööpelin vuorelle menos. S'oon käyny oikee korkiakouluakin,\nn'otta se pitää ittiänsä parempana kun sitä toista nuorempaa\nopettajatarta, jok'on vain tullu siminaarinkoulusta opettajaksi. N'otta\nse vanhempi kappales nosteloo kovasti noukkaansa ja pitää oikee fiiniä\npitkäsankaasia silmäklasia nenällänsä, kun ei sen nenännypykällä\nprillit pysyysikkää.\n\nN'oon ne opettajat tullehet hyvin toimehen keskenänsä ja sopinehet;\nmutta siitä lähtien, kun se nuorempi opettajatar meni täs kevättalvella\nkihloohin, niin se vanhempi kappales on ollu kun poistilooltansa,\nkiukkuunen ja krätyyne, paiskinu ovia ja nostellu noukkaansa, kulkenu\ntohisten ja puhisten kun tavarajuna, n'otta se nuorempi opettajatar on\nsaanu varua varpaitansa aina rukouksihin tulles.\n\nSe vanha kappales on pyntänny ja laittanu ittiänsä jos jollakin lailla,\nja äänikin sen on muuttunu aivan toisellaaseksi, niin fiiniksi,\nteräväksi ja lyhyeksi; ja sormi pystys, pää kekas se on niille toisille\nopettajille vai toisesta suupielestä jotakin vähä tirahutellu jotta:\n\n— Täällä minun täytyy olla, kun ei ole mitään sivistynyttä seuraa,\njonka kanssa voisi edes keskustella kylttyyristä ja taiteesta...\n\nSe on lukenu ja lausunu omalla puolellansa iltaasin runua ja proosaa\n»antaumuksella» ja traakillisesti ku Ella Eronen, jotta katto kohoollu\nja ittelläkin hiukset noussu pystyhyn, ja välillä taas vikissy, huokinu\nja valittanu niin syräntä mouruavasti, että toisiltakin opettajilta on\nmenny ruokalysti ja aivan itkettäny.\n\nJota keväämmäksi on tultu, sitä möyrymmäksi s'oon tullu, n'otta täs\nyhtenä päivänä se nyt räjähti ku atoomipommi.\n\nSe hyäkkäs sen naimisis olevan opettajattaren huoneheshen, justhin kun\nn'oli kaikes rauhas syämäs ja sen miäs justhin kuorii kaffelin nenäs\nperunaa, eikä tienny yhtää varua, kun se repääsi oven auki, tormas\nkäret pystys keskelle laattiaa ja silmät väärinpuolin pääs huuti\nhaurantakaasella kauhialla äänellä kun Hampletti, jotta:\n\n— Haa, että te _kehtaattekin_ panna _sellaasia_ vaattehia _minun_\nakkunani alleni kuivamaan!!! Korjatkaa heti se pyykki narulta pois! —\nNiin kauan kuin _minä_ olen täällä _ei_ sellaista saa tapahtua. Minua\ninhottaa katala tekonne!\n\nNo, se opettajatar ja sen mies hämmästyyvät niin, että aivan turraksi\nlöi koko krupin, eiväkkä saanehet sanaakaan suusta. Sen puoleksi\nkuoritun perunan se mies vain pisti hätäpäissänsä plakkarihin, kun se\ntoljotti suu auki sitä raivuavaa kappalesta, jok' oli niin punaane ja\nvihaanen ku kukkoo. Sen poskekkin heiluu ja vapisi ku velliä pussis,\nkun se kirkuu ja kuapii.\n\n— Korjakkaa heti paikalla ne pois! se krääkkääsi vielä, kun lähti ja\nfläiskäs oven niin lujaa perähänsä kiinni, jotta seinäkellon fiäteri\npärräs vielä kauan aikaa.\n\nS'oli sellaane pommi kun atoomitälli kirkkahalta taivahaJta, jotta ne\neivät käsittäneet pitkänä aikahan, jotta oliko se hullu, vai mikä sen\noli tullu, kun se niin huuti ja meiskas kauhiasti.\n\n— Onko sulla pyykkiä kuivas? kysyy viimmee se miäs.\n\n— No, joo, tuata on, mä panin pihalle nuoralle kuivamahan, johna\nennenkin — — pari hantuukia, vähä nästyykiä, ja ne sun harmaat\nvillapöksys kans pesin ensi talveksi.\n\nN'otta n'oli aivan ymmällä. Viimmeen se frouva tuumas jotta:\n\n— Vierastaaskahan se niitä?\n\nNiin samas se kauhistunut vanhapiika tormas taas sisälle ja huuti kun\nsärkyny urkupilli jotta:\n\n— Viekää pois ne heti paikalla minun silmieni edestä, kuuletteko te?\n\nJa sitte se taas meni saman tien kun paiskattu, n'otta karteeki heiluu\nja ovet paukkuu.\n\n— Kyllä sun täytyy, kuule, hakia ne pois, sanoo lopuksi se mies, —\nmuutoonhan se voi haljeta ja saara halvauksen nuaren mun villapöksyjeni\ntakia. Ne näyttää olevan sille kun punaanen vaates härjälle nua mun\nhousuni, vaikka n'oon harmaat. Oliskohan se färisokia?\n\n— Äää, ei se färisokia oo, s'oon möyry! Mutta mihnäs mä sun housut nyt\nsitten kuivaan? imehteli se opettajatar.\n\nSe vei ne sitte pihalta saunan taa seipähän noukkahan kuivamahan, ettei\nse vanhapiika klasistansa näkisi niitä. Mutta hetken päästä se sama\nkappales tuli taas huutamhan jotta:\n\n— Ei saa panna niitä sinne saunan taa! Kyllä mä näjen, mihkä te ne\nveitte ja käyyn kattomas. Pitää hakia pois ne sieltä, kun mä meen\ntielle kävelemhän.\n\nN'otta s'oli aivan hulluna ja se opettajan frouva kans oli tulla\nhulluksi niiren märkien alushousujen kans, kun ei se tienny, mihkä\ns'olis pannu ja tällänny ne kuivamahan.\n\nViimmee se toi ne omahan köökkihinsä, jok'on pihan puolella ja siin'on\nsuuri kolmipuolehinen klasi, n'otta aurinko pääsöö hyvin paistamhan.\nSe laittoo ne katosta riippumhan sielä köökisnänsä, n'otta klasista\npaistaas ja ne siinä kuivaas.\n\nNiin iltapäivällä, kun se vanha kappales tuli sitte kauneuskävelyltä\nkotia ja pihaan, niin eikös sen silmä sattunukkin heti sen opettajan\nköökin klasihin ja näki ne housut — niin se kiljaasi ja yks knaksahros\nvain, ku se heitti laihat koipensa ilmahan ja käsilaukkunsa pirinpärin\npihalle, ja siihen pyärtyy ja plyssähti kun ammuttu kana. N'otta niiren\ntoisten opettajaan piti yhres kantaa ja traahata sitä käsistä ja\njaloosta, n'otta perä maata viilti omalle puolellensa sänkyhyn maata.\n\n(15.5.-46.)\n\n\n\n"]