[{"data":1,"prerenderedAt":-1},["ShallowReactive",2],{"$fL00ogiBKE94qIFxFYejmhSgs04zN3-TyemDZm0EyXWM":3},{"number":4,"title":5,"author":6,"authorBirth":7,"authorDeath":8,"slug":9,"bookId":10,"genreRaw":11,"genre":12,"themes":13,"origin":14,"language":15,"yearPublished":16,"yearPublishedTranslation":17,"wordCount":18,"charCount":19,"usRestricted":20,"gutenbergId":21,"gutenbergSubjects":22,"gutenbergCategories":24,"gutenbergSummary":26,"gutenbergTranslators":27,"gutenbergDownloadCount":28,"aiDescription":29,"preamble":30,"content":31},2601,"Väinö","Mannerheim, Sophie",1863,1928,"2601-mannerheim-sophie-vaino","2601__Mannerheim_Sophie__Väinö","Elämäntarina","muistelmat",[],[],"fi",1926,null,16812,108264,false,67812,[23],"Willgren, Väinö, 1889-",[25],"Biographies","\"Väinö: Elämäntarina\" by Sophie Mannerheim is a biographical account written in the early 20th century. The narrative revolves around the life of Väinö Willgren, highlighting the challenges he faced growing up as an orphan in Finland, encountering emotional turmoil and societal struggles while navigating his childhood and youth. Mannerheim aims to capture the essence of Väinö's experiences, underscoring themes of resilience and personal growth throughout the narrative.  The opening portion of the narrative introduces Väinö's early life and background, commencing with his birth in 1889 as the son of a poor servant mother in a struggling household. It details his tumultuous childhood, marked by forced relocation and hardship after being torn from his adoptive family, the Ramm couple, who had shown him kindness. The text delves into his experiences of feeling abandoned and maltreated, revealing his inner strength despite adversity. As he narrates his journey through poverty, harsh guardianship, and eventual health issues, it becomes evident that Väinö's story is one of both suffering and resilience, setting the stage for his later developments and encounters with supportive figures in his life. (This is an automatically generated summary.)",[],264,"Sophie Mannerheimin kirjoittama elämäntarina Väinö Willgrenistä perustuu tämän omiin muistelmiin ja kirjeisiin. Teos kuvaa nuoren miehen elämänvaiheita, sairautta ja sisäistä kasvua 1900-luvun alun Suomessa. Kirja on omistettu Kenraali Mannerheimin Lastensuojeluliitolle ja se tuo esiin vaikeissa oloissa kasvaneen lapsen kohtalon.","Sophie Mannerheimin 'Väinö' on Projekti Lönnrotin julkaisu n:o 2601.\nE-kirja on public domainissa sekä EU:ssa että sen ulkopuolella, joten\nemme aseta mitään rajoituksia kirjan vapaan käytön ja levityksen\nsuhteen.\n\nTämän e-kirjan ovat tuottaneet Tuula Temonen ja Projekti Lönnrot.","VÄINÖ\n\nElämäntarina\n\n\nKirj.\n\nS. MANNERHEIM\n\n\n\n\n\nHelsingissä,\nHolger Schildtin Kustannusosakeyhtiö,\n1926.\n\n\n\n\n\n\n        Kenraali Mannerheimin\n        Lastensuojeluliitolle\n              omistettu.\n\n\n\nSISÄLLYS:\n\nLukijalle.\nAlkusanoiksi.\nLapsuus.\nSairaala-aika.\nNuorukainen.\nÄiti.\nMyrskyjä.\nViimeinen koti.\n\n\n\n\nLUKIJALLE.\n\n\nSe ihminen, jota tässä hänen omien \"Muistelmiensa\" ja jälkeensä\njättämien kirjeitten nojalla olen koettanut kuvata, oli monessa\nsuhteessa harvinainen. Aina hänen kuolemastaan asti on minusta\ntuntunut, että hänen elämänsä ansaitsisi tulla oikein eri kirjana\nkuvatuksi. Ikävä kyllä en koskaan voinut toteuttaa aikomustani pyytää\nJuhani Ahoa lukemaan hänen muistiinpanonsa. Toivoin nimittäin, että\ntämä suuri kirjailija ja syvä ihmistuntija olisi tästä saanut aiheen\njohonkin mestariteokseen. Hänen kuolemansa särki suunnitelmani ja minun\ntäytyy nyt sen tähden itse parhaan kykyni mukaan koettaa antaa kuva\nVäinö Willgrenistä ja niistä vaiheista, jotka kehittivät hänet siksi\nihmiseksi, mikä hän lopulta oli.\n\nEttä tässä olen ollut pakotettu muuttamaan kertomuksessa esiintyvien\npaikkojen ja henkilöiden nimiä, johtuu siitä, että monet näistä\nihmisistä ovat vielä elossa ja että ehkä ainakin muutamista heistä\nolisi epämieluista tuntea itsensä kuvatuissa tapauksissa.\n\nKirja on omistettu sille yhtymälle, joka on ottanut Suomen lasten asian\nomakseen, ja toivon, että se määrätietoinen valistustyö, jota Kenraali\nMannerheimin Lastensuojeluliitto suorittaa, tästä lähin on suojaava\nmaamme lapsia joutumasta sellaisen kohtalon uhreiksi, joka tuli tämän\nkertomuksen sankarin osaksi.\n\nTekijä.\n\n\n\n\nALKUSANOIKSI.\n\n\nMitenkä olen onnistuva siinä tehtävässä, jonka olen ottanut, antaakseni\nmuiden kuulla sinun elämäntarinasi, Väinö ystäväni, ja tutustuttaakseni\nheidät sisäiseen elämääsi sellaisena kuin minä sen tunsin?\n\nKykenenköhän minä näyttämään heille sinun voimakkaan sielusi ihanat\nkasvot sairauden runtelemassa ruumiissasi?\n\nJa kuitenkin täytyy minun koettaa. Tiedän, että sinä, joka niin\nsuuresti rakastit kirjoja, olisit onnellinen itse ollessasi kirjan\naiheena, ja muistan, että sinä kerran, ikään kuin leikilläsi, kysyit\nminulta, enkö kerran kirjoittaisi sinusta.\n\nJa onhan oikeastaan niin, että me tulemme kirjoittamaan tämän kirjan\nyhdessä, sinä ja minä. Minulla on sinun lapsuutesi \"Muistelmat\", ja ne\nkirjeet, joissa olet avannut sydämesi hänelle, jota sanoit äidilliseksi\nystäväksesi, ja minä annan sinun itsesi kertoa ja tahdon vain jatkaa\nsiitä, mihin sinä lopetat.\n\nOnhan sinun elämästäsi jo muutama vuosi sitten tullut valmis\nkokonaisuus, ja sinun vapautettu henkesi on varmaan auttava minua\ntehtävässäni ja ohjaava kynääni niin, että kertomuksemme löytää tiensä\nihmisten sydämiin.\n\nSolängissä 24. p:nä elokuuta 1926.\n\n\nS. Mannerheim.\n\n\n\n\nLAPSUUS\n\n\nVäinö, joka kirkonkirjoihin merkittiin äitinsä nimellä Willgreniksi,\nsyntyi vuonna 1889 N—lan pitäjässä Suomessa.\n\nIsää ei kirjoihin merkitty eikä äiti, köyhä palvelijatar, joka ei\nitsekään tuntenut omia vanhempiaan, voinut tarjota kotia lapselleen.\n\nEi tiedetä, missä lasta hoidettiin kaksi-, kolmevuotiaaksi, mutta\nitse hän on aikaisimpana muistonaan kertonut, kuinka hän istui\nmaidonkuljettajan rattailla ollen matkalla vieraaseen paikkaan.\n\nOn kuvaavaa, että pojalla, jonka kohtalona oli niin monesti kulkea\ntällä tavoin, oli ensimmäisenä muistonansa juuri matkustaminen\nmaantietä pitkin uusien ja vieraiden ihmisten luo.\n\nTämä ensimmäinen matka oli kuitenkin onnekas, sillä ihmiset, joiden luo\nhän tuli, vanha Ramm niminen pariskunta, joista mies elätti perhettä\nsillä vähällä, minkä hän ansaitsi kartanon riihen lämmittäjänä, olivat\nystävällisiä poikaselle ja kiintyivät vähitellen lämpimästi Väinöön.\nTässä pienessä torpassa maantien varrella, ensimmäisessä — ja voimme\nheti sanoa: ainoassa — kodissa, mitä hänellä oli koko lapsuudessaan,\nhän tunsi itsensä ensi hetkestä asti koteutuneeksi ja onnelliseksi.\n\nHän kertoo muistelmissaan, mitenkä hän tähän aikaan juoksenteli\nhuolettomana, miten kevyt hänen mielensä oli ja miten hän leikki\ntoveriensa kanssa. Toinen näistä oli Havulan torpan Tyyra, joka oli\nhiekkakuopan onnellinen omistaja, ja toinen oli Salosen Siiri, jonka\näiti, köyhä leski, aina otti ystävällisesti vastaan isättömän pojan.\n\nMutta ainoastaan poikatoverien puutteessa tytöt kelpasivat\nleikkitovereiksi Väinölle. Kaikkein hauskinta oli sentään kartanon\ntallinylisillä katsella, miten toiset pojat mittelivät voimiaan.\nNäistä oli yksi Oskari nimeltään ja tätä lapsi suuresti pelkäsi\nsaatuaan kerran tuntea hänen nyrkkiensä voimaa, kun Oskari, ehkä\nvain leikillään, liian kovakouraisesti piteli hentoa ja ilmeisesti\nhermoiltaan arkaa poikaa. Oskarista tuli hänen pelkonsa kohde. Toinen\nsamanlainen oli muuan vanhahko emäntä, joka jostakin aavistamattomasta\nsyystä — ehkä sen tähden, että poika oli isätön ja oikeudeton, vain\ntuollainen \"lehtolapsi\" — vihasi häntä. Muutamana päivänä, kun Väinö\ntorpanväen kanssa oli kutsuttu kartanoon \"mallassaunaan\", tämä vaimo\nhyökkäsi lyöden ja hosuen pojan kimppuun, ja kun Väinö pelästyneenä\njuoksi pakoon, heitti emäntä keppejä ja kiviä pojan jälkeen.\n\nVäinö kertoo, mitenkä hänen sisunsa nousi tämän odottamattoman ja\nväärän kohtelun johdosta ja miten hän heitti kepit ja kivet takaisin\nvasten emäntää, joka arvatenkin oli vaikutusvaltainen henkilö,\nkoskapa tämä pojan teko muutti mallassaunan oikeaksi selkäsaunaksi,\nensimmäiseksi hänen elämässään, ja sen antoi oikein ponnella Rammin\nvaari.\n\nKerron tämän pienen tapauksen osoittaakseni, että tällä pojalla oli\nvoimakkaat tunteet ja vilkas luonne, jonka täytyi kokea paljon, ennen\nkuin hän oppi itsensävoittamisen vaikean taidon.\n\nOn täysin luonnollista, että hän vilkasluontoisena, toimintahaluisena\nlapsena keksi kaikenlaisia kujeita, kun hänellä ei Rammien luona\nasuessaan ollut mitään määrättyä tekemistä. Hän kertoo muistelmissaan\nseikkaperäisesti, miten hänen päähänsä kerrankin pälkähti repiä rikki\nkartanon aitaa parista kohden. Hän oli erittäin ylpeä huomatessaan\nolevansa kyllin väkevä tekemään tuollaisia ammottavia aukkoja vankasti\nsidottujen aidaksien väliin. Mutta hänen ilonsa ei ollut pitkäaikainen.\nItse kartanon vouti, joka huomasi hävityksen, sai hänet kiinni itse\nteossa, eivätkä mitkään pakokeinot eikä mikään vastustaminen auttanut.\nVimmastunut esivalta raahasi hänet kartanoon, jossa ukko Ramm juuri\noli töissä. Sanon: raahasi, sillä asia tapahtui aivan kirjaimellisesti\njuuri niin, kunnes poika lopulta lupasi tulla vapaaehtoisesti mukaan.\nIhme kyllä vouti ymmärsi, että hän saattoi luottaa pikku miehen\nsanoihin. Ramm käskettiin heti paikalla korjaamaan kasvattipoikansa\ntuottamat vahingot, ja lapsen sydän sykki kiivaasti rangaistuksen\npelosta. Tämä jäi kuitenkin saamatta. Kasvatusäiti vain puhkesi\nkyyneliin. Ja saipa poika suureksi ihmeekseen kasvatusisältään vielä\nmakeisenkin. Lempeä kohtelu osoittautui kuitenkin odottamattomuutensa\nvuoksi tehokkaammaksi kuin rangaistus, sillä hävityshalu katosi\ntäydellisesti, eikä tällaisia rikkomuksia esiintynyt enää Väinön\nsyntiluettelossa. Ehkä tässä kerrotulla tapauksella sittenkin\noli kohtalokkaat seurauksensa, sillä juuri se se ehkä sai kunnan\nviranomaiset vakuutetuiksi siitä, että Rammin vanhukset eivät olleet\nsopivia kasvattamaan lapsia.\n\nKartanosta, jonka alustalaisiin Rammit kuuluivat, ei Väinön\nmuistelmissa puhuta paljon. Hän kertoo vain, että kartanon rouvaa\nnimitettiin Hänen Armokseen. Varmaankin jonkun juuri Hänen Armonsa\nystävistä, hänen kerran ajaessaan hienoissa kahden hevosen vetämissä\nvaunuissa, piti itsensä avata Rammin torpan luona oleva veräjä, kun\npoju, joka ikkunasta näki vaunujen tulevan, ei ennättänyt ajoissa\nperille, vaikka juoksikin minkä jaloistaan pääsi.\n\nLieneekö tuo ystävällinen herra vielä elossa ja muistaneeko hän pientä\nolentoa, joka epätoivoisena heittäytyi ruohikkoon tien viereen,\nja muistaneeko hän, miten kaksimarkkanen, joka painettiin pieneen\nlikaiseen kouraan, sai kyyneltyneet kasvot äkkiä ilosta loistamaan?\n\nVäinön vilkkaus ja iloinen olemus hankki hänelle jo hänen\nvarhaisimmassa lapsuudessaan kaikenikäisiä ystäviä. Näihin kuului myös\nvanha, sokea mummo, joka asui pienessä tuvassa rautatien toisella\npuolella. Väinö kertoo, miten hän usein, ensin nautinnolla katseltuaan\nohikiitävää junaa, juoksi mökille ja koputti ovea, joka oli ha'alla\nsuljettu sisältäpäin. Mummon vapiseva ääni kysyi silloin aina: \"Kuka\nsiellä?\" Ja kun oli saatu vastaus: \"Rammin poika\", nostettiin haka ja\nmummon pieni ystävä hiipi ovesta tupaan. Poika viihtyi hyvin täällä\npirtin hämärässä, ja hänellä oli tapana istua siellä pitkät rupeamat\nkuunnellen mummon puhetta tämän sokeudestaan huolimatta askarrellessa\nmonenmoisissa toimissa, joihin olisi luullut silmiä tarvittavan.\n\nMuuan tapaus, joka sattui pojan vielä asuessa Rammin vanhusten luona,\nkerrottakoon Väinön elämän ensimmäisen jakson päättäjäisiksi. Teen sen\nhänen omilla sanoillaan:\n\n— Muutamana aamuna tuli eräs naisihminen tupaan ja istuutui\npankonpenkille. \"Mummoni\" kysyi häneltä, kuka hän oli, mutta ei saanut\nvastausta. Mummo uudisti kysymyksensä useaan kertaan, mutta samalla\ntuloksella. Lopulta mummo hänet tunsi ja kuiskasi korvaani: \"Se on\nsinun äitisi\". En muista ensinkään, mitä äitini puhui minulle, mutta\nsen muistan, että hän viipyi vain puolisen tuntia luonamme ja läksi\nsitten pois. Kun myöhemmin menin hakemaan jotain kaapista, jossa\nsäilytin tavaroitani, löysin sieltä vehnäpullan ja 25 pennin rahan,\näitini lahjat minulle. Tämän ainoan kerran minä näin äitini. Kaikessa\nyksinkertaisuudessaan on kertomus tästä kohtauksesta järkyttävä. Äidin\nsydän puhui kieltään köyhässä, yksinäisessä vaimossa, ja hänen täytyi,\njoskin vain lyhyt hetki, saada nähdä pieni poikansa. Vehnäpulla ja\n25-penninen oli ainoa, mitä Väinön äidillä oli annettavana, mutta sillä\nlahjalla oli tulevaisuudessa oleva ihmeellinen vaikutus. Se oli ikään\nkuin pyhällä valollaan valaiseva sitä tietä, joka hänen pojallaan oli\nkuljettavana.\n\nNäin kului Väinön lapsuus siihen päivään asti — hän oli silloin\nseitsemän vuotta vanha — jolloin suuri muutos tapahtui hänen elämässään.\n\nHän kertoo itse siitä:\n\nOli muuan talvipäivä. Olin ollut ulkona, niin että olin saanut kenkäni\nkostuneiksi. Istuin nyt huoneessa paljain jaloin, sillä kenkäni olivat\nkuivamassa. Mummo oli myöskin kotona, mutta vaari oli kartanossa.\nSilloin näin jonkun miehen tulevan hevosella ja pysähtyvän ovemme\neteen. Minä tulin hyvin ihmeisiini, sillä sellaista tapahtui hyvin\nharvoin. Mies tuli taloon ja ilmoitti tulleensa hakemaan minua. Minä\naloin kohta itkeä, sillä aavistin, että minun nyt oli erottava Rammin\nvaarista ja mummosta, niin kuin kävikin. Jäljestäpäin vasta käsitin\njoutuneeni n.s. huutolaiseksi. Kerran vuodessa pidetään kunnankokous,\njossa annetaan kaikki kunnan vaivaiset vähimmän vaativille\nhoidettaviksi. Rammin vaari olisi kyllä pitänyt minut vielä eikä hän\nolisi vaatinut mitään korvaustakaan. Mutta kunnanmiehet eivät tahtoneet\nenää antaa minun olla heillä, vaikka olin ollut siellä siitä asti kuin\näitini minut jätti ja vaikka he olisivat pitäneet minut vaikkapa ilman\nmitään korvaustakin. Mainittu mies, joka nyt tuli minua hakemaan, oli\nkunnankokouksessa huutanut minut vuodeksi 50 markasta. —\n\nVäinön osaksi oli näin tullut se raskas kohtalo, että hänen piti joka\nvuosi muuttaa asuinpaikkaa. Kodiksi en voi enää sanoa niitä paikkoja,\njoissa hänen täytyi oleskella ja joissa isättömän lapsen heikkoja\nvoimia usein käytettiin yli voimainkin korvauksena hänen nauttimastaan\nruoasta.\n\nHän jatkaa kertoen, kuinka hän ei mitenkään tahtonut seurata vierasta\nmiestä, kuinka hän itkien ja potkien koetti estää kenkien vetämistä\nhänen paljaisiin jalkoihinsa ja kuinka mummon kyyneleet vuotivat kilpaa\nhänen omiensa kanssa.\n\nViimein he saivat hänet rekeen. Mutta kun he olivat ajaneet jonkun\nmatkaa, kuultiin jonkun huutavan takaapäin. Ja kun hevonen pysähtyi,\nhuomattiin huutaja Rammin vaariksi, joka läähättäen oli juossut heidän\njäljestään sanoakseen hyvästit kasvattipojalleen. Hän oli tullut kotiin\ntyöstään heti vieraan lähdettyä ja saanut juosten heidät kiinni kerran\nvielä nähdäkseen lapsen, johon hänen vanha sydämensä oli lämpimästi\nkiintynyt. Jäähyväislahjaksi hän antoi Väinölle tyhjän sikarilaatikon,\njotta poika voisi \"siinä säilyttää aapiskirjansa\". Tämä lahja merkitään\nkiitollisuudella kasvattipojan muistelmiin äidin antaman vehnäpullan ja\n25-pennisen ohella.\n\nSiksi kunnes tie kääntyi näkymättömiin, seisoi ukko Ramm paikallaan\nkatsellen pientä kättä, joka huiskutti reestä, samalla kuin lapsensydän\ntili pakahtumaisillaan surusta.\n\nPaikka, johon Väinö vietiin, oli torppa, jossa asui seppä Koivunen\nvaimonsa ja vanhan äitinsä kanssa. Tästä torpasta tuli paikka, jossa\nturvaton lapsi joutui suorastaan mitä harkituimman kidutuksen uhriksi.\n\nVäinö kertoo tulostaan uuteen \"kotiinsa\", miten yksinäiseksi ja\nhylätyksi hän tunsi itsensä. Kun hän oli istunut hetken penkillä\neikä kukaan ollut häntä huomaavinaankaan, hän hiipi ulos ja rupesi\nkävelemään kylälle päin. Sinne ei ollut pitkä matka ja pian hän tuli\nmuutamaan taloon, astui sisään avoimesta ovesta ja istuutui uunin\nkupeelle. Kun ei kukaan tuntenut häntä, rupesi talonväki kyselemään,\nmikä hän oli miehiänsä. Kun Väinö oli liian ujo vastatakseen, saivat\nhe tietää vasta sitten kuin Koivunen tuli hakemaan häntä kotiin, että\nVäinö oli \"se huutolaispoika\".\n\nTämän ensimmäisen pakoyrityksen pois \"kotoa\" emäntä rankaisi kovin ja\nkiivain sanoin, ja poika kiipesi surullisin sydämin ylös uuninpankolle,\njossa pieni patja ja peitto osoitti hänen makuupaikkaansa ja jossa hän\nsitten itki itsensä nukuksiin ensimmäisenä yönä vieraan isäntäväen\nluona.\n\nEmäntä — Iida oli hänen ristimänimensä oli suostunut opettamaan poikaa\nlukemaan. Jos hän Rammin mummon luona, joka oli opettanut hänelle\nensimmäiset aakkoset, oli saanut ystävällistä rohkaisua osatessaan\nläksynsä, niin täällä otettiin päinvastainen menetelmä käytäntöön.\nPojan paksu, kihara tukka teki usein Iidan luisevien sormien\ntuttavuutta, jos hän tämän mielestä ei käsittänyt kyllin nopeasti.\n\nMutta toisia kovempiakin rangaistuskeinoja käytettiin. Väinö kertoo,\nmitenkä hän muutamana päivänä ulkona pihalla oli hukannut napin\nvaatteistaan. Peläten rangaistusta, jonka tiesi saavansa, poika etsi\nsitä kauan, mutta turhaan. Viimein hän kuitenkin hiipi sisälle, mutta\nsai käskyn mennä ulos silmänräpäyksessä eikä palata takaisin napitta.\n\"Jollet löydä sitä, niin varo selkääsi\".\n\nTietysti nappi pysyi hukassa, ja kun poika tiesi, mikä häntä odotti,\nvei rangaistuksen pelko hänet metsään. Peloissaan kuljeskellessaan\numpimähkään hän eksyi, niin että hän kuljettuaan koko yön vasta aamun\nsarastaessa löysi tien ja lopen väsyneenä kiipesi heinäparvelle\nnukkuakseen tuoksuvien heinien keskellä pois surunsa ja väsymyksensä.\nKun hän myöhemmin päivällä uskalsi astua tupaan, ei emäntä sanonut\nmitään, vaan asetti hänelle ruokaa syötäväksi. Mutta hän meni ulos\npojan syödessä, ja kun hän palasi tupaan, oli hänellä mukanaan\nnokkosista ja kata joista sidottu vitsa. Tällä hän sitten rankaisi\nsyyllistä, mutta kun ei edes tämä julma keino näyttänyt tarpeeksi\ntepsivältä ankaran emännän mielestä, kaadettiin vielä suolavettä\nlapsi raukan turvonneeseen selkään ja rangaistusta jatkettiin.\n\"Rangaistuksen jälkeen\", kertoo Väinö, \"kirveli selkääni ikään kuin se\nolisi ollut tulessa\". Voi ymmärtää, minkälaisin tuntein poika ajatteli\nkiduttajaansa.\n\nTämän tapainen kasvatus ei voi vaikuttaa muuta kuin yhdellä tavalla:\npeloittaa suunniltaan vilkkaan ja hermostuneen lapsen. Tätä ensimmäistä\npakoyritystä Koivusen torpasta seurasi monta muuta aina samalla\nseurauksella: selkäsaunalla toisensa jälkeen.\n\nMuutaman tapauksen Väinö kertoo muistelmissaan seuraavasti:\n\n\"Muutamana päivänä käski Koivunen minun mennä ongelle. Hän seurasi\nminua rannalle ja näytti minulle, miten minun oli ongittava. Hän\nnimittäin asettui seisomaan rantakivelle ja heitti ongen järveen.\nHän saikin kohta pienen kalan. 'Noin niitä vain vetelet', hän sanoi,\nheitti ongen minulle ja läksi itse pois. Jäin sitten onkimaan, mutta\nen saanut yhtään kalaa, ja kaikeksi onnettomuudeksi tuohinen, jossa\nmatoset olivat, liukui pois kiven päältä ja läksi uiskentelemaan. Minä\nkoetin ongenvavalla saada sitä kiinni. Viimein onnistuinkin, mutta\nkaikki matoset olivat vierineet järveen. Olin aika pulassa. Samassa\nkulki joitakin poikasia siitä ohi. He antoivat minulle muutamia matoja.\nKoetin jälleen onkia, mutta yhtä huonolla menestyksellä. Silloin kuulen\nKoivusen huutavan: 'Tule pois! Kyllähän niitä jo keitoksi asti on!'\nMinä pelästyin pahanpäiväisesti ja koetin vielä onkia vähän aikaa,\nmutta tuloksetta. Silloin läksin kulkemaan rantaa pitkin koettaen\nonneani vielä eri paikoissa, mutta en saanut mitään. En tiennyt, mitä\ntehdä. En uskaltanut mennä kotiin enkä saanut kaloja. Läksin kulkemaan\nvielä edemmäksi rantaa pitkin. Muutamassa paikassa heitin tuohisen ja\nongen järveen. Vähän kauempana riisuin vaatteet päältäni ja työnnyin\nitsekin järveen. Ja siinä pälkähti päähäni ajatus, että entäpä jos\nhukuttaisinkin itseni. Sitä varten urkeninkin melko syvälle. Mutta ei\nollut minulla sentään rohkeutta hukuttaa itseäni —\".\n\nLapsi raukka, joka ei vielä ollut edes kahdeksanvuotiaskaan, mutta\njonka epätoivo oli saanut tällaisiin ajatuksiin sen kovan kohtelun\nvuoksi, jota hän oli joutunut kokemaan, karkasi nyt taas metsään ja\nnukkui yönsä metsänreunassa olevassa ladossa. Aamulla nälkä ajoi hänet\ntakaisin tupaan. Nyt Koivunen keksi palmikoida vitsan pajunoksista\ntehdäkseen lyönnit yhä tuntuvammiksi.\n\nNäin kului tämä tuskan vuosi. Sitten tuli talvi ja sen muassa taas\nuusi muutto uuteen paikkaan. Väinö oli nyt huudettu vain 25 markasta.\nKun hänet haettiin, tapahtui hyvästijättö kyyneleittä, eikä hän\nsuinkaan vastustellut niin kuin Rammeista erotessaan. Riemuiten hän\njätti Koivuset ja jutteli iloisesti matkalla saattajalleen kaikista\nmahdollisista asioista.\n\nEhkäpä hän arveli, että hänelle tuskin voisi tulla tukalampaa kuin mitä\nhänellä oli edellisessä paikassa ollut. Siinä hän olikin oikeassa,\nsillä siitä vuodesta, Väinön kahdeksannesta, jonka hän vietti uuden\nisäntäväkensä, Räisäläin luona, on hänellä vain hyviä ja ystävällisiä\nmuistoja. Kerran hän tosin sai selkäänsä täälläkin, mutta sen hän oli\nomien sanojensa mukaan hyvin ansainnut. Hän oli nimittäin pelannut\n\"nappia\" kylän poikien kanssa, ja kun hänen pieni nappivarastonsa\nloppui, vei pelihimo hänet tullaamaan miesten takkeja, joista hän\nveitsellä ratkoi napit, niin että hän niillä saattoi jatkaa jännittävää\npeliään. Vitsa selvitti käsitteet. Väinö ymmärsi rikoksensa ja katui\nsitä täydestä sydämestä.\n\nRäisälältä saamansa vehnävoileipä eväsmytyssään, mikä kiitollisena\nmerkittiin muistiin, haettiin Väinö taas vuoden lopussa uuteen paikkaan\nvietäväksi. Tämä matka säilyi hänellä aina kirkkaana ja suloisena\nmuistissa. Hän sai nimittäin matkatoverin, pienen tytön, samanlaisen\nhuutolaisen kuin hän itsekin oli, joka noudettiin tien varrella\nolevasta torpasta. Vaikka reki oli n.s. \"pulkka\", jossa molemmat lapset\nistuivat yhteenpuristettuina ahtaalla istuimella vastapäätä ajajaa,\noli heillä, voitettuaan ensimmäisen ujoutensa, paljon iloa toistensa\nseurasta, niin että Väinölle tuotti oikein suurta surua, kun he illalla\nsaapuivat siihen taloon, joka oli hänen matkansa määränä, ja hänen\ntäytyi sanoa hyvästit uudelle ystävälleen. \"En enää sen koommin nähnyt\nhäntä\", hän kirjoittaa, ja näissä harvoissa sanoissa huokuu lapsen\nsydämen kaipaus, kun juuri ikään sidotut ystävyyssiteet niin pian\nkatkaistiin.\n\nVäinön uusi isäntä oli huutanut hänet 14 markasta vuosittain, kunnes\npoika täyttäisi 15 vuotta. Miehen nimi oli Kortelainen ja hänellä\noli suuri perhe. Lasten joukossa oli Toini niminen tyttö, joka oli\njokseenkin Väinön ikäinen ja josta tuli tämän työtoveri.\n\nHän kertoo ensimmäisistä vaikutelmistaan uudesta paikasta, miten\nemäntä kattoi ateriaksi muikkuja, voita, leipää ja maitoa, josta Väinö\ntosin ei paljon voinut nauttia, kun ero pienestä matkatoverista tuntui\nvielä niin raskaalta. Istuessaan syötyänsä penkillä hän näki Toinin\nkantavan sylillisen puita uuniin. Auttaakseen tyttöä hänkin rupesi\nkantamaan puita. Puunkannosta tulikin sitten niitä tehtäviä, joita\nkoitui runsaasti hänen osakseen Kortelaisen perheessä. Yhdeksänvuotiaan\nlapsen voimia käytettiin hyväksi ylen määrin. Hänen täytyi ansaita\nruokansa monenkaltaisilla toimilla. Niinpä hänen tehtävänänsä oli\nsilppujen hakkuu ja kahvipuitten pilkonta, hevosten hoito ja kesäisin\nlehmien vienti laitumelle, ojien puhdistus, lannan ajo pellolle ja\nsitten iltaisin lehmien tuonti kotiin laitumelta. Varhaisesta aamusta\nmyöhäiseen iltaan saakka kesti työtä, joka oli pojan nuorille ja\nheikoille hartioille aivan liian raskasta. Hän oli aina väsynyt,\nmutta apua ei tullut, ja jos hän laiminlöi tehtävänsä, seurasi siitä\nselkäsauna.\n\nJonkun ajan kuluttua rupesi hänen selkäänsä kovasti pakottamaan.\nViedessään lehmiä hakaan täytyi hänen vähän väliä, oman kertomuksensa\nmukaan, heittäytyä hetkiseksi pitkälleen maahan voidakseen ensinkään\njatkaa matkaansa. Viimein isäntäväellekin selvisi, ettei tässä ollut\nkysymys laiskuudesta, joka voitaisiin selkäsaunoilla parantaa.\nVäinö tuli ilmeisen kalpeaksi eikä jaksanut syödä edes emännän\nherkullisesti valmistamia muikkujakaan. Hän oli selvästi sairas,\neikä näin ollen voinut enää olla hyödyksi talolle. Kun kaupungista\ntuoduista lääkkeistäkään ei ollut mitään apua, vei Kortelainen hänet\nkunnanvaltuuston esimiehen, isäntä Raippasen luo apua saamaan ja tämä\nvei pojan muassaan Helsinkiin. Se oli Väinön ensimmäinen Helsinginmatka.\n\nOn kuin näkisin hänet — niin kuin olen nähnyt niin monen monta\n— istumassa muiden apua etsivien joukossa Kirurgisen sairaalan\npoliklinikan penkillä. Kalpean lapsen vierestä, jolla on kaunis,\nleveä otsa, vaalea, kihara tukka ja syvämietteiset silmät, kohoaa\nRaippasen leveä, jykevä hahmo tyynenä alistuen pitkään odotukseen,\njohon myöhäinen järjestysnumero pakottaa hänet ja hänen holhokkinsa.\nVihdoin ovi avautuu heillekin ja valkopukuinen hoitajatar ottaa Väinön\nhuostaansa, avaa hänen vaatteensa ja laittaa hänet kuntoon lääkärin\ntutkittavaksi. Ja sitten joku nuori lääkäri tutkii ja palpeeraa\npojan selkä raiskaa. Sairas poika koettaa parastaan ollakseen uljas,\nmutta tuskalliselta se tuntuu, vaikkakin hän puree hampaansa yhteen\nvoidakseen olla huutamatta. Sitten hänet viedään toiseen huoneeseen,\nja kun vihdoin Raippanen, joka sillä aikaa on ollut asioillaan\nkaupungilla, tulee häntä hakemaan sairaalasta, on hänen ruumiinsa\npuristettu kipsisiteeseen, jota hänet on määrätty pitämään kahdeksan\nviikkoa, jonka jälkeen hänen täytyy tulla takaisin sairaalaan\nnäyttäytymään.\n\nTämän verran Väinö ensi matkallaan näki pääkaupunkia. Puettuna\nraskaaseen kipsisiteeseen, joka tuntui estävän hengitystä, kunnes hän\nsiihen tottui, mutta joka kuitenkin tuki hänen sairasta selkäänsä\nja siten lievitti hänen tuskiaan, vietiin sitten kunnan holhokki\ntakaisin N—laan. Vanhan Tammi nimisen pariskunnan luona Väinö sitten\nvietti nuo määrätyt kahdeksan viikkoa. Vanhukset olivat kunnollista\nja ystävällistä väkeä, ja sairas poika säilytti heidät kiitollisessa\nmuistissa.\n\nVäinö oli nyt taas kotipitäjässään, mutta kuitenkin niin kaukana\nensimmäisestä kodistaan, Rammin torpasta, ettei hän voinut saada\nlähetetyksi sanaa kasvatusisälleen, joka vielä oli elossa. Jo\nKortelaisen perheessä ollessaan Väinö oli saanut surukseen kuulla, että\nRammin muori oli kuollut.\n\nMiltä toimekkaasta, vilkkaasta pojasta tuntui, kun hänen\nliikuntakykynsä oli näin rajoitettu, siitä eivät muistelmat mitään\nkerro. Mahtaneeko lapsi ylipäänsä miettiä, kun hänet terveiden ja\ntäysipitoisten kirjoista siirretään yhteiskunnan sairaiden ja kärsivien\nsuureen armeijaan? Minä en sitä usko. Sairasosastoilla olevat lapset\novat melkein aina iloisia ja toivorikkaita. Ja luulenpa, että Väinökin\narveli tätä sairausaikaa ohimeneväksi. Hän uskoi kyllä kahdeksan\nviikon kuluttua voivansa juosta ja hyppiä niin kuin ennenkin. Niin ei\nkuitenkaan käynyt.\n\nRaippasen seurassa tehtiin toinenkin Helsinginmatka lääkärin määräämänä\naikana. Poliklinikka ja hoitajatar olivat jo vanhoja tuttavia ja Väinön\nsilmät loistivat ilosta hänen ajatellessaan, että hän nyt pääsisi\nvapaaksi kovasta panssarista, joka oli painanut hänen rintaansa, ja\nettä hän nyt taas voisi liikkua vapaasti.\n\nKun kipsi poistettiin, huomattiin poika kuitenkin niin heikoksi, että\nRaippanen, joka luuli hänen olevan kuolemaisillaan, pyysi, että hän\nsaisi jäädä sairaalaan. Paikkaa ei kuitenkaan ikävä kyllä ollut, ja\nVäinön saattajaa neuvottiin viemään hänet Hämeenlinnan lääninsairalaan.\nMahtava kunnallislautakunnan esimies oli kuitenkin hätääntynyt. Hän ei\ntahtonut eikä uskaltanut matkustaa, kuten hän luuli, kuolevan lapsen\nkanssa, ja kuulusteltuaan paikkaa monelta taholta sai hän lopulta\nVäinön Helsingin Lastensairaalaan.\n\nTämän kymmenvuotiaan lapsen sitä itse aavistamatta oli tähän asti\neletty osa hänen elämäänsä nyt päättynyt kokonaisuus. Uusi tekijä,\nsairaus, oli nyt astunut Väinön elämään, eikä tämä kumppani häntä enää\nkoskaan jättänyt, jos kohta saattoikin olla aikoja, jolloin tämä raskas\nseuralainen luultiin voitetuksi. Ehkä niin olisikin voinut käydä, jos\nolosuhteet olisivat olleet ystävällämme toisenlaiset ja jos ne ihmiset,\njoiden parissa hän joutui elämään, olisivat ymmärtäneet edes kaikkein\nalkeellisimpia terveyssääntöjä eivätkä tietämättömyydellään olisi\nolleet osallisia surulliseen lopputulokseen.\n\nSitä aikaa, joka nyt seurasi ja josta Väinön muistelmat kertovat sangen\nvähän, olen koettanut seuraavassa kuvata sen mukaisesti, millaista sen\najattelen olleen sairaalasta ja potilaista saamani kokemuksen nojalla.\n\n\n\nSAIRAALA-AIKA\n\n\nValkoiset vuoteet, puhtaat raidit, punaiset peitot, pieni tytönpää\nsininen solmuke tukassa katselemassa muutamasta vuoteesta,\nystävälliset, valkoisen myssyn koristamat kasvot, hoitajatar\nnojautumassa hänen ylitseen — nämä olivat Väinön ensimmäiset\nvaikutelmat Lastensairaalasta.\n\nHänen hienostumiseen tottumattomista silmistään oli kaikki, mitä hän\nnäki, täydellistä nautintoa. Mutta suurin nautinto oli saada ojentaa\nsairas selkänsä suoraksi ihanassa vuoteessa, tuntea itsensä lämpimän\nkylvyn jälkeen puhtaaksi ja siistiksi pienessä sairaalapaidassaan,\njonka hoitajatar puki hänen yllensä.\n\nJa hoitajatar suloisine hymyilyineen ja pehmeine käsineen oli kuin\nkorkeamman maailman olento, joka täydellisesti voitti puolelleen\nVäinön ystävällisyydelle ylen herkän lapsensydämen. Siksi Väinö niin\nmielellään tottelikin kaikkia hoitajattaren antamia määräyksiä. Vasta\nmyöhemmin, kun hänestä oli tullut tottunut sairaala-asukas, hän joskus\n— vain tunteakseen harkittua nautintoa voidessaan nähdä hänen vähän\nsuuttuvan — koetteli tehdä jotain sellaista, mikä oli kiellettyä.\nSilloin hoitajattaren silmät sumenivat ja oli kuin pilvi olisi\nvarjostanut muutoin niin rauhallisia kasvoja.\n\nTällaiset kujeet aiheuttivat kuitenkin sen, että Väinöä sanottiin\nvallattomaksi. \"Neiti\" antoi hänelle kuitenkin kaikki anteeksi ja\nymmärsi hellällä kohtelulla korvata pojalle hiukan sitä huolettomuutta,\njonka tämä jo oli kadottanut.\n\nMenetettyä terveyttä ei sairaalassaolo kuitenkaan voinut antaa takaisin\nVäinölle. Hän ei voinut liikkua, ei jaksanut edes istuakaan, vaan\ntäytyi hänen sen tähden selällään maaten lukea niitä kirjoja, joita\nystävälliset ihmiset ja muiden lasten omaiset ja ystävät, mieltyneinä\nsairaan pojan viisaaseen ulkomuotoon, antoivat hänelle. Hänen pieni\nkirjavarastonsa, joka ukko Rammin antamassa sikarilaatikossa säilytetyn\naapisen lisäksi käsitti vain yhden kertomuskirjan, jonka hänen\nleikkitoverinsa Siiri Salonen, kerran käydessään Tammen perheessä häntä\ntervehtimässä, oli hänelle lahjoittanut, karttui tällä tavoin, ja luku-\nja tiedonhalu heräsi tässä lahjakkaassa lapsessa, jonka hengellä tähän\nasti tuskin oli ollut mitään ravintoa.\n\nHänen rakas osastonhoitajattarensa näytti myös hyvin ymmärtävän\npoikaa. Usein he juttelivat keskenään mitä kiinnostavimmista asioista.\nPojan kehitykselle merkitsi tietysti seurustelu tämän sivistyneen ja\nsydämeltään hienon naisen kanssa hyvin paljon.\n\nJuuri tähän aikaan rakennettiin ensimmäistä parantolaa kirurgista\ntuberkuloosia potevia lapsia varten Högsandiin Lappvikin aseman\nläheisyyteen. Se oli syntynyt Lastenhoitoyhdistyksen aloitteesta ja\nLastensairaalan ylilääkäri, harras lasten ystävä, professori Wilhelm\nPipping, oli lämpimästi innostunut asiasta.\n\nKeväällä 1901, Väinön ollessa kaksitoistavuotias ja vietettyä kaksi\nvuotta sairaalassa, tämä sanatorio valmistui. Niiden lasten joukossa,\njotka olivat sen ensimmäisiä hoidokkeja, oli myöskin tämä pieni\norpopoika N—lasta.\n\nMikä elämys hänelle! Ensin matka kaikkien muiden lasten kanssa\ntäyteen ahdetussa kolmannen luokan vaunussa, missä valtikkaa piti\ntummakiharainen olento, jolla oli ruskeat, aurinkoiset silmät, jotka\nherttaisesti katselivat Väinöä. Hänen nimensä oli neiti Brunou ja hän\noli parantolan \"johtajatäti\".\n\nViimein saavuttiin tomuisina ja väsyneinä asemalle. Pienimmät lapset,\njotka olivat nukahtaneet, herätettiin. Oli nautinto hengittää suloista,\nraikasta ilmaa ja pian sullottiin kaikki lapset heinähäkkeihin, joista\nensimmäistä ajoi \"Österlundin vaari\", parantolan kaikki kaikessa ja\nkaikkien lasten tuleva ystävä. Tie kulki tuoksuvan mäntymetsän läpi\nharjun yli ja siinä jo näkyikin parantola auringonvalossa ikään kuin\nojentaen kättänsä tervetuliaisiksi, parantola, jossa saataisiin viettää\nkoko tämä ihmeellinen kesä.\n\nJa ihmeellinen siitä tulikin, eikä suinkaan vähimmin ystävällemme\nVäinölle, joka kaiket päivät sai maata pitkällään aurinkoisella\nhietarannalla. Siellä kuunnellessaan aaltojen loisketta hän pian\ntunsi voimiensa lisääntyvän. Ennen pitkää hän jaksoi istua pystyssä\nja vähän aikaa myöhemmin täti Brunou uskalsi antaa hänen ottaa\nensimmäiset varovaiset askeleensa. Hän sai myös nauttia virkistävistä\nmerikylvyistä. Ne vahvistivat häntä päivä päivältä, vaikkakin selkä oli\nsaanut sellaisen vamman, ettei se enää ollut kokonaan parannettavissa.\n\nIloisesta ja sukkelasta Väinöstä tuli pian parantolan suosikki,\nkaikkien kujeiden ja leikkien johtaja. Usein täytyi \"tätien\" tarttua\nasiaan ja pakottaa hänet olemaan hiljaa, kun hän leikin kiihkossa oli\nunohtamaisillaan välttämättömän varovaisuuden. Kihara tukka hikisenä,\notsaan takertuneena ja rinta huohottaen rasituksesta hänen täytyi istua\npaikallaan päivälliseen asti ja sitten yhdessä muiden lasten kanssa\nolla tunti makuulla.\n\nHögsandissa Väinö solmi ystävyysliiton muutaman tytön, Betty\nFagerströmin kanssa, joka oli pääkaupunkilaislapsia. Hänellä oli terävä\nkieli ja vilkkaat silmät ja kaikki pitivät hänestä hänen sukkeluutensa\nvuoksi. Tämä ystävyys kesti läpi elämän. Väinö sai toisenkin ystävän,\nAarne Ahlgrenin, joka tänä kesänä kuitenkin oli vasta kaksivuotias.\n\nNiin tultiin elokuun loppuun ja lapset lähetettiin kotiinsa. Väinöä ei\nkuitenkaan lähetetty N—laan, vaan hän pääsi suureksi ilokseen takaisin\nLastensairaalaan, jossa hän sai olla vielä koko seuraavan talven.\n\nEhkä sairaalan hyväsydämisellä ylihoitajattarella, neiti von Konowilla,\njoka tunsi Väinön surkuteltavat olosuhteet, oli osuutensa päätöksessä\npitää poika sairaalassa. En tiedä sitä, mutta luulen niin. Pääsyynä oli\nkuitenkin luultavasti se, että tahdottiin kesän hyvien tulosten jälkeen\nkatsoa, voisiko poika kokonaan saada takaisin kadotetun terveytensä.\n\nTänä talvena hän koko käytöksellään todella koetti ansaita sitä\nsuurta hyvyyttä, joka oli tullut hänen osakseen. Kuitenkaan ei ollut\nautettavissa, että hänen luontainen vilkkautensa välistä johti hänet\nkujeisiin ja että neiti Nylanderin ystävälliset silmät välistä\nsynkkenivät.\n\nNiin tuli taas kesä ja se toi muassaan uuden oleskelun Högsandissa,\njoka jo häämötti pojan mielikuvituksessa ihanana kotina, maallisena\nparatiisina.\n\nTälläkin kertaa neiti Brunou oli parantolan johtajattarena ja apunaan\nhänellä oli hänen hyvä ystävättärensä, äskettäin oppikursseilta\nEnglannista palannut sairaanhoitajatar. Ja Bettykin oli siellä ja\nsamoin Aarne. Ilolla kohtasivat edellisen kesän toverukset jälleen\ntoisensa.\n\nMainitulle sairaanhoitajattarelle häämöttää tämä Högsandissa oleva\nkesä, hänen tätä kirjoittaessaan, aivan erikoisessa valossa. Kaikki oli\nihanaa, meri, ranta, metsä, kanervakangas ja auringonpaiste kaiken yllä.\n\nJa Gertrud Brunou ohjasi kaikkea hyvin ja hellin käsin. Näen hänet\nvielä sellaisena kuin hän seisoi ovella katselemassa kohti rantaa,\njossa lapset pulikoivat matalassa vedessä, ja silittäessään siinä\nkädellään hänelle ominaisella liikkeellä vallattomia kiharoitaan.\n\nJa jos joku lapsista oli sairas, näen \"täti Brunoun\" uskollisesti\nistuvan vuoteen ääressä pitäen pientä kuumeista kättä omassaan. Ei\nmikään saanut häntä silloin ajattelemaan itseään tai omaa lepoansa.\nHän oli, jos kukaan, sairaanhoitajattareksi luotu, uhrautuen koko\nsielustansa kutsumukselleen ja pienille potilailleen.\n\nSinä kesänä me esitimme näytelmän. Lasten osina oli niitä eri\nruokalajeja, joita esiintyi parantolan ruokaluettelossa. Siinä oli\nkauraliemi, riisipuuro, perunasose, mustikkakiiseli, pannukakku ja\nsilakkalaatikko, ja tämä viimeksimainittu herätti paljon iloa, kun hän\nsurkealla äänellä valitti, ettei kukaan hänestä pitänyt.\n\nMeillä oli myöskin pakolaisuutta hiukan muistuttava järjestö.\nLapset pukeutuivat eri pukuihin ja eriväriset nauhat merkitsivät\neri arvoasteita ja niin he sitten marssivat ympäri aluetta lippu\netunenässä. Luulen, että Väinö oli kenraalina ja että Betty Fagerström\noli synnynnäisellä oveluudellaan päässyt korkean upseerin asemaan.\nMutta herra kenraali sai usein täti Brunoulta muistutuksen, ettei\nhän saisi juosta niin kiivaasti, vaan että hänen täytyisi olla\nvarovainen j.n.e. — kaikki nämä vaikeita määräyksiä vilkkaalle\nkolmetoistavuotiaalle.\n\nNäin kului kesä auringossa ja leikeissä, joihin kuitenkin sisältyi\nvakavuuttakin. Pieni armeija piti yllä hyvää kuria keskuudessaan ja\nVäinö, sen johtaja, oli hyväksi avuksi \"ylipäällikölle\", tädille, joka\npysyi kaikkein ylimpänä asteena.\n\nEräs puoli Väinön luonteesta kehittyi tähän aikaan hänen itsensä\nsitä huomaamatta, nimittäin hänen kykynsä vaikuttaa muihin. Usein\ntädit turvautuivat tässä suhteessa hänen apuunsa. Se vakavuus, joka\nhänen vilkkaudestaan, huolettomuudestaan ja iloisuudestaan huolimatta\nkuitenkin oli hänen luonteensa perusominaisuuksia, tuli silloin aina\nilmi ja näyttäytyi kauneimmassa valossaan. Muistan, mitenkä hän usein,\nkun lapset sateisilla ilmoilla eivät voineet mennä ulos ja tulivat\nliian vallattomiksi, kokosi heidät ympärilleen ja lupasi kertoa\nheille jotain. \"Voi, Väinö, kerro meille satu\", kuului silloin joka\ntaholta, ja hiljaa kuin hiiret he tungeskelivat hänen ympärilleen\nja kuuntelivat hiiskumatta, mitä hän koskaan väsymättä keksi kertoa\nheille, luoden välistä leikillisen salasilmäyksen täteihin. Hänellä oli\naivan ihmeellinen mielikuvitus ja hänen kertomuksensa saattoivat jatkua\npäivä päivältä loppumattomiin alati aivan yhtä kiihkeästi kuunteleville\nkuulijoille.\n\nEn tiedä, ottiko hän kertomuksensa sairaalassa lukemistaan kirjoista,\nvai omasta päästäänkö hän niitä sepitteli, mutta luultavasti hän teki\nmolemmin tavoin, otti aiheen jostakin tuntemastaan kirjasta ja antoi\nsitten mielikuvituksensa täydentää sitä, loihtien yhä ihmeellisempiä\nkuvia pienten kuulijoittensa hämmästyksestä selko selällään olevien\nsilmien eteen. Hän kertoi aina hiljaisella äänellä, ja tämä tietysti\nosaltaan lisäsi kiehtovaa ja salaperäistä vaikutusta.\n\nEhkä Väinöllä itse asiassa olisi ollut taipumusta kirjoittamiseen,\nvaikka näitä taipumuksia ei koskaan kehitetty. Hän kirjoitti kyllä\npaljon eläessään, hänellä oli monta ystävää ja hän lähetteli heille\npitkiä ja hauskoja kirjeitä. Ja onhan hän kirjoittanut muistelmansakin\nkahdelle ystävälleen, koruttomasti ja yksinkertaisesti. Mutta sen\npitemmälle hän ei päässyt. Sitävastoin hän oli, kuten jo sanoin,\nverraton kertoja ja täysikasvuisetkin kuulijat saattoivat innostua\nkuuntelemaan hänen ihmeellisiä tarinoitaan.\n\nVäinö täytti sinä kesänä kolmetoista vuotta. Hän oli hartiakas ja\nnotkea huolimatta selän pienestä epämuodostumasta. Hän oli kasvanut\npituutta ja hänen terve värinsä, avonainen, iloinen ja viisas\nkatseensa, hänen meriveden ja auringon paahtamat kiharansa tekivät\nhänet niin hauskan ja kauniin näköiseksi, että tädit oikein ylpeilivät\ntästä pojastaan. Täti Brunoun ei tarvinnut enää yhtä usein kuin ennen\nvaroittaa häntä, sillä hänen holhokkinsa ymmärsi paremmin kuin ennen,\nmitä häneltä tässä suhteessa vaadittiin, ja että se oli hänen omaksi\nparhaaksensa.\n\nPojan ymmärrys oli kehittynyt samalla aikaa kuin hänen\nruumiinvoimansakin ja varmasti tänä kesänä ajatus siitä, mitä\ntulevaisuus toisi mukanaan, oli tunkeutunut hänen mieleensä heittäen\ntumman varjonsa hänen tielleen.\n\nHän tiesi, että tätä parantolassaoloa tuskin enää uudistettaisiin ja\nettei hän myöskään enää pääsisi sairaalaan, jossa hän oli viettänyt\nkaksi viimeistä vuotta. Hänellä ei ollut muuta odotettavissa kuin\nsamanlainen elämä, jota hän siihen asti oli elänyt, ja hän vapisi sitä\najatellessaan. Kuitenkin hän lapsen huolettomuudella loi sellaiset\najatukset pois mielestään, eivätkä ne riistäneet häneltä elämänintoa\neikä ruokahalua.\n\nVaikeampaa oli, kun eronpäivä vihdoin oli käsissä ja hänen täytyi\nsanoa jäähyväiset rakkaalle täti Brunoulle ja uudelle ystävälleen sekä\nkaikille tovereilleen, Aarnelle, joka tänä kesänä kaikkien iloksi oli\noppinut kävelemään, \"eversti\" Betylle ja Arvolle, uudelle pojalle, joka\nkuuroudestaan huolimatta oli kaikkein kiihkeimpiä Väinön kertomusten\nkuulijoita.\n\nMuutamana päivänä parantolasta palattuaan ja juostessaan leikkien\nLastensairaalan pihalla hän näkee Raippasen tutun hahmon tulevan\nportista sisään. Väinöltä itseltään tämä mahtava kunnallislautakunnan\nesimies kysyy, mistä hän löytäisi pojan, jonka nimi on Väinö Willgren.\nKuultuaan, että juuri Väinö itse siinä onkin, ei Raippanen ole uskoa\nsilmiään. Niin suuri muutos on tapahtunut tuossa ennen niin kurjassa\nlapsessa. Vaikutus on niin valtava, että hän sen vuoksi näkee arvolleen\nsopivaksi kysyä ylihoitajattarelta, neiti von Konowilta, mitä tämä\nneuvoisi pojan tulevaisuuteen nähden. Ylihoitajatar sanoo silloin,\nettä Väinö hänen mielestään on rikaslahjainen lapsi, jonka välttämättä\npitäisi saada kehittää taipumuksiaan ja päästä kouluun.\n\nNiin sanottiin jäähyväiset. Väinön vaatteet, samat, jotka hänellä\nkolme vuotta sitten oli ollut yllään hänen sairaalaan tullessaan,\nhaettiin esille. Suurella vaivalla saatiin ahtaaksi käynyt takki hänen\npäälleen. Sydän täynnä synkkiä aavistuksia hän sitten marssi Raippasen\njäljessä asemalle, jossa hän hämmästyksekseen ja ilokseen tapasi kaksi\nparantola-ystäväänsä, näiden rivien kirjoittajan ja pienen isättömän ja\näidittömän Aarnen, jota olin juuri viemässä hänelle hankittuun kotiin.\nTapaaminen oli kuitenkin surunvoittoinen. Väinön silloiset tunteet\nkerron hänen omilla sanoillaan:\n\n\"Oli pimeä iltamyöhä, kun tultiin U—län asemalle. Oli syksyisen\nkolkkoa ja tuuli kovasti, niin että minä värisin vilusta, sillä\nminulla ei ollut muita vaatteita päälläni kuin ne, jotka minulla\nkolme vuotta sitten Kortelaisen luota lähtiessäni oli, ja tietäähän\nsen, minkälaisessa kunnossa ne olivat niin pitkästä aikaa. Ei ihme,\njos kaikenlaiset ajatukset risteilivät päässäni. Ajattelin entisiä\nolinpaikkojani. Ajattelin sairauttani ja ajattelin tulevaisuutta, ja\nminun täytyy myöntää, että kaikki näytti synkältä. Tultiin perille\nja Raippasen tyly emäntä otti minut vastaan, niin kuin minkäkin\nliika-asujaimen, mikä ei myöskään ollut omiaan tekemään mieltäni\nvaloisammaksi\".\n\nAsiat kehittyivät kuitenkin tällä kertaa paremmiksi kuin Väinö oli\nuskaltanut toivoa. Perhe, jonka luo hän tuli, Honkala nimeltään, oli\nerittäin ystävällinen pikku ystävällemme. Siihen kuului isä, äiti ja\nkaksi pientä lasta, Lahja ja Arvo. Tuntien Väinön kyvyn huvittaa lapsia\nymmärtää hyvin, että hän voitti Honkalan lasten sydämet ja että he\npysyivät hänen ystävinään niin kauan kuin hän eli.\n\nVäinö sai tänä talvena käydä kansakoulua ja hän otti ilolla ja suurella\nhalulla varteen kaiken, minkä hän siellä oppi. Täällä myös uudistettiin\nystävyys Tyyran, Oskarin ja Siirin kanssa, joilta hän sai kuulla, että\nhänen vanha kasvatusisänsä, ukko Ramm, vielä oli elossa. Tieto tästä\naiheutti silmänräpäyksessä päätöksen käydä tapaamassa vanhaa ystävää.\nKohtaamisesta Väinö kertoo:\n\n\"Kohtasin vaarin muutamassa kartanon vajassa, jossa hän oli\nhalonhakkuussa. Hän ei tuntenut minua, mikä ei ollutkaan ihmeellistä,\nkun oli jo kulunut kuusi vuotta siitä, kun minut vietiin heiltä pois.\nHänen kysyessään, kuka olin, minä vastasin: 'Olen Väinö, joka ennen\nasui teillä'. Mutta hän ei uskonut minua sanoen, että Väinöhän oli\nkuollut sairaalassa. Kun yhä vakuutin olevani Väinö, täytyi hänen\nlopulta uskoa minua. Kyynelsilmin hän syleili minua ja kysyi, kenenkä\nluona minä nyt olin ja sainko tarpeekseni ruokaa. Minun piti vain\nheti sanoa, olinko nälkäinen, niin hän heti kiiruhtaisi kartanon\nkeittiöön pyytämään, että he antaisivat minulle ruokaa. Viimein sain\nhänet käsittämään, ettei minulta nyt enää mitään puuttunut. Hänellä\nei enää ollut entistä mökkiään, vaan asui hän nyt kartanon hänelle\nluovuttamassa huoneessa. Siellä sitten istuimme ja juttelimme entisistä\najoista, mummosta ja siitä, miten hän 'sai laakin' melkein heti minun\nlähtöni jälkeen, joka niin kovasti oli koskenut häneen. Hän oli aina\nsurrut ja kaivannut minua.\"\n\nOn jotain syvästi liikuttavaa kasvatusisän ensimmäisessä ajatuksessa,\nettä Väinö ehkä olisi ollut nälkäinen. Siitä huomaa, että ukko\nRamm, joka itse oli kokenut elämän kovia ja karuja puolia, usein\najatuksissaan oli seurannut lasta ja ollut levoton hänen puolestaan.\nHän sai nyt nähdä kasvattipoikansa, joka niin usein kuin vain voi kävi\ntalvella häntä katsomassa. Ja Väinö näki surukseen, miten vanhuksen\nvoimat yhä heikkenivät. Keväällä vanha Ramm kuoli.\n\nUkko oli ollut kartanon uskottuja palvelijoita ja hänen hautajaisiaan\nvietettiin sen vuoksi juhlallisesti. Kaikki alustalaiset olivat\nkutsutut päivälliselle. Hänen Armonsa kävi itse päivällisten kuluessa\ntervehtimässä läsnäolevia, ja kun hän sai kuulla, että vieras poika\noli vanhuksen kasvattipoika, sai Väinö erikoisen suosiollisen\npäännyökkäyksen, kerrotaan muistelmissa. Ukon kuolema oli Väinölle\nsuureksi suruksi ja kulkiessaan arkun jäljessä hän vuodatti katkeria\nkyyneliä, kun oli kadottanut näin kaikkein parhaimman ja uskollisimman\nystävänsä.\n\nToinenkin Väinön ystävistä, sokea mummo rautatien toisella puolella\nolevasta pienestä mökistä, oli niin ikään kuollut. Kukaan ei enää\nsiellä nostanut hakaa eikä avannut ovea \"Rammin pojalle\". Vieraita\nihmisiä asui nyt tuossa pienessä torpassa.\n\nNiin tuli kevät tutkintoineen ja Väinö sai erinomaisen todistuksen sekä\nsen ilahduttavan tiedon, että hän tänäkin kesänä pääsisi Högsandiin.\n\nSiitä tuli ihana kesä. Hän tapasi kaikki vanhat ystävänsä jälleen,\npaitsi yhtä. Neiti Brunou oli kyllä siellä, mutta toisen tädin sijasta\noli siellä nyt uusi hoitajatar.\n\nSyksyllä Väinö matkusti takaisin N—laan, jossa hän viipyi kuukauden\najan Raippasen talossa, kunnes hänelle hankittiin uusi paikka. Toivo\nsaada jatkaa koulunkäyntiä osoittautui siten turhaksi. \"Kunnalla ei\nollut varoja sellaiseen\", sanottiin. Vaikkakin hänelle oli suureksi\nlohdutukseksi se ystävyys ja ymmärtämys, jota hänen uudet ystävänsä,\nHonkalat, hänelle osoittivat, oli hänen sydämensä kuitenkin ylen\nraskas, kun hän muutamana päivänä seurasi uutta isäntäänsä, räätäli\nVirtaa, L:n silloiseen kauppalaan. Kunta oli nimittäin päättänyt, että\nVäinö uskottaisiin viideksi vuodeksi eteenpäin tämän miehen huostaan,\njoka oli luvannut opettaa pojalle räätälinammatin.\n\nVirta koettikin parastaan täyttääkseen saamansa tehtävän, ja\nmuistelmissaan Väinö sanoo häntä hyväksi mestariksi. Poika viihtyi\nsangen hyvin, ja hän saattoi sitäpaitsi suureksi ilokseen usein\nlähteä sunnuntaiksi ystäviensä, Honkalain, luo. Ystävällinen emäntä\nantoi hänelle yksinpä junarahatkin matka-avuksi. \"Kaikki olisi ollut\nhyvin\", kertovat muistelmat, \"jos vain terveyteni olisi kestänyt\".\nSe kärsi räätälinverstaan ummehtuneesta ilmasta ja paikallaan\nistumisesta sellaisessa työssä, joka oli mitä sopimattominta Väinölle.\nPian rupesikin Väinön vanha tuttava, selkäsärky, taas muistuttamaan\nolemassaolostaan. Kun työn jatkaminen näytti mahdottomalta, neuvoi\nRaippanen Virtaa kysymään pojalle paikkaa Helsingin Lastensairaalasta.\nSinne oli Väinö, joka jo oli täyttänyt viisitoista vuotta, kuitenkin\nliian vanha. Mutta Kirurgisessa sairaalassa hän tällä kertaa sai paikan.\n\nHän oli silloin jo tullut niin huonoksi, ettei hän ensinkään voinut\nkävellä, eipä edes seistä jaloillaan, ja sairausprognoosi oli\nlääkärintutkimuksen tapahduttua sangen toivoton.\n\nNiin oli Väinö taas sairaalassa. Hän lepäsi huoneessa, jossa\noli kaksi potilasta, Kirurgin n.s. eristysosastolla. Täällä hän\nnyt makasi pari päivää myöhemmin vakavana ja surullisena, kun\nylihoitajatar kierroksellaan pysähtyi hänen vuoteensa viereen ja Väinö\nhämmästyksekseen hänessä tunsi toisen parantolatädin Högsandista. Ilo\noli molemminpuolinen. Mutta ylihoitajattaren sydäntä kouristi hänen\nymmärtäessään sairaskertomuksesta, mikä kohtalo odotti tätä vilkasta\npoikaa, jonka hän niin hyvin muisti aurinkoisesta kesästä, jonka he\nolivat viettäneet yhdessä.\n\nVäinö ei koskaan enää voisi käyttää jalkojaan! Avuttomana raajarikkona\ntäytyisi hänen elää ilotonta elämäänsä. Ja mistä hän nyt löytäisi\nkodin? Kuka ottaisi hoitaakseen tuollaisen halvatun raukan?\n\nVäinölle nämä päivät olivat suuren tuskan ja raskaan sielullisen\nahdistuksen aikaa. Tulevaisuus kunnan köyhäintalossa kauhisti häntä\nkuin kaikkein peloittavin tuntemattomuus ikään, ja kun läheni\naika, jolloin hänet piti lähettää pois sairaalasta, hän lopulta\nepätoivoissaan kääntyi ylihoitajattaren, ainoan ystävänsä puoleen,\njohon hän tiesi voivansa luottaa.\n\nKun ylihoitajatar muutamana päivänä nojautui pojan vuoteen yli\nkysyäkseen, miksi hän itki, tunsi hän äkkiä käsivarret kaulansa\nympärillä ja tuskainen, vapiseva ääni kuiskasi hänen korvaansa: \"Täti,\nrakas täti, älä anna heidän lähettää minua köyhäintaloon\". Järkytettynä\nsydänjuuriaan myöten Väinön ystävä antoi silloin sen lupauksen, jonka\nhän parhaimpansa mukaan sitten koettikin pitää. Hän vakuutti sylissään\nvapisevalle lapselle, ettei pojan, niin kauan kuin hän vain eläisi,\ntarvitsisi palata kotikuntaansa.\n\nTotuuden nimessä minun täytyy tässä lisätä, että kääntyessäni kunnan\npuoleen sain siltä avustusta pojan elatukseksi. Jos kohta se tietysti\noli riittämätön, voitiin Väinölle kuitenkin sen avulla hankkia\nsellaista, mikä ei kuulunut suorastaan elämän välttämättömimpiin\ntarpeisiin. Myöhemmin Väinö itse sai käyttää näitä varoja ja hoitaa\nitse kirjeenvaihdonkin kunnan viranomaisten kanssa.\n\n\n\nNUORUKAINEN\n\n\nVäinön ystävä, ylihoitajatar, oli siis luvannut pitää huolta hänestä.\nEi ollut kuitenkaan helppo asia löytää pojalle sopivaa kotia.\nHalvautuneen hoito vaatii paljon aikaa, ja tämä asia peloitti niitä,\njoilta ylihoitajatar ensin tiedusteli paikkaa pojalle. Viimein hän\nkääntyi erään pelastusarmeijassa toimivan ystävänsä puoleen ja\nsai vihdoin tämän välityksellä tiedon kunnollisista, rehellisistä\nihmisistä, jotka suureksi osaksi vain auttaakseen kovan kohtalon\nkokenutta lähimmäistään suostuivat ottamaan Väinön täysihoitoon.\n\nNäitten kelpo ihmisten luona, isän, äidin ja Väinöä itseään hiukan\nnuoremman pojan parissa, Väinö nyt asui kolme vuotta talvisin eli\nsiksi, kunnes hän täytti 18 vuotta. Kesät hän entiseen tapaansa vietti\nHögsandissa. Vilkkaasta pojasta, joka vapaasti juoksenteli yli mäkien\nja kanervakankaiden, oli tullut halvattu raukka, jota toisten täytyi\nkantaa aurinkoiselle rannalle. Siellä hän sitten saattoi maata päivät\npitkät katsellen kaihoten ohikiitäviä purjeita, sillä aikaa kuin toiset\nlapset iloisesti huutaen ja nauraen loiskuttivat vettä hänen lähellään.\nHänen aivoillaan oli tähän aikaan vaikea tehtävä ratkaistavana: sen\nelämän perinpohjainen muutos, jota hän ennen oli viettänyt.\n\nEnnen hän kyllä oli pelännyt sairautta kuin uhkaavaa aavetta, mutta\nhän ei kuitenkaan ollut koskaan tulevaisuutta suunnitellessaan ottanut\nsitä vakavasti huomioon. En tosin tiedä, minkälaiseksi hän oli\najatellut tulevaisuutensa, mutta varmasti hän, joka yleensä oli niin\ntoimintahaluinen, olisi rakastanut liikkuvaa, toimekasta elämää.\n\nNyt hän tiesi, ettei sellaista koskaan tulisi 'hänen osakseen, vaan\nettä hän oli ainiaaksi tuomittu toimettomuuteen.\n\nHänen oli löydettävä ilmaisumuoto sille tulevaisuudelle, joka nyt oli\nja oli aina oleva hänen osansa.\n\nKuinka kovasti hänen täytyikään taistella, ennen kuin hän saavutti\nlopullisen alistuneisuutensa! Ei kukaan, joka hyvin tunsi Väinön,\nkuullut hänen kertaakaan valittavan kovaa kohtaloaan. Jos hän joskus\npuhui sairaudestaan, tapahtui se vain tosiasian lyhyenä toteamisena sen\nvuoksi, että hän tarvitsi hyviä neuvoja jotain määrättyä tarkoitusta\nvarten.\n\nVoihan otaksua, että hän vähitellen tottui tilaansa, mutta nämä\nensi ajat olivat varmastikin ylen raskaita hänen vilkkaalle, hiukan\nuhmaavalle luonteelleen.\n\nVoittoisan reippaasti hän kuitenkin läpäisi tulikokeensa, ja jokaisen,\njoka tähän aikaan tai myöhemmin joutui tekemisiin hänen kanssaan,\ntäytyi syvästi ihaillen todeta, millä tyyneydellä, jopa iloisuudella\nhän kesti kohtalonsa, todeta hänen ihmeellinen kykynsä keventää\nvaloisalla elämänkatsomuksellaan toisten kuormaa.\n\nTämä elämänkatsomus, jonka hän kuitenkin vasta vähitellen saavutti\nja joka aikaa myöten syvenemistään syveni, teki avuttomasta\nraajarikosta voiman hyvän palvelukseen, teki hänestä auttajan yksinpä\nsellaisillekin, jotka muissa suhteissa olivat saaneet elämältä paljon\nenemmän kuin hän.\n\nViimeistä kesää Högsandissa viettäessään Väinö sai tietää, ettei\nhän, jota ei enää voitu lukea lasten kirjoihin, enää voisi päästä\nparantolaan.\n\nKun hänen silloinen isäntäväkensä oli kaupunkilaisia, oli hänen\nystävästään ylihoitajattaresta sen tähden tärkeää löytää turvatilleen\nuusi koti maalla, jossa hän aurinkoisina kesäpäivinä voisi, niin paljon\nkuin hänelle suinkin oli mahdollista, viettää päivänsä ulkona Jumalan\nkauniissa luonnossa.\n\nIlmoitettuaan asiasta sanomalehdissä ja hylättyään eräitä\nepätyydyttäviä tarjouksia hän viimein löysi sairaalle nuorukaiselle\nsopivan kodin kunnollisten ihmisten luona K:n pitäjässä. Perheeseen\nkuului isä, äiti, kaksi poikaa ja kaksi tytärtä, ja heidän luonaan\nVäinö asui kahdeksannestatoista kolmanteenkymmenenteenyhdenteen\nikävuoteensa asti.\n\nTästä kunnollisesta, työteliäästä kodista kertovat Väinön muistelmat:\n\"Olen täysin tyytyväinen nykyiseen kotiini enkä edes unissanikaan olisi\nvoinut kuvitella parempaa.\"\n\nUudessa kodissa isäntä oli vakava, kunnollinen ja toimelias mies,\njoka antoi pojilleen mitä parhaimman esimerkin velvollisuutensa\ntäyttämisessä ja ahkeruudessa. Emäntä oli yhtä kunnollinen sekä\nsen lisäksi \"topakka\" ja iloinen ja leikkisä. Hän oli kodin\nauringonpaisteena. Tyttäristä, Vernasta ja Aidasta, tuli pian Väinön\nhyvät ystävät. Samoin myös pojista, sekä kasvattityttärestä ja\n-pojasta, emännän sukulaisista, jotka nämä hyväsydämiset ihmiset olivat\nottaneet aivan kuin omiksi lapsikseen. Poikaa, Torstenia, joka asui\nsamassa huoneessa Väinön kanssa, tämä aina nimitti \"toverikseen\".\n\nTalon tyttäristä oli Aida varmaankin häntä lähinnä, ja mitä\nsuurimmalla mielenkiinnolla hän otti osaa tytön tuumiin. Saattoipa hän\npuutteellisista, vain yhden talven kansakouluopetukseen perustuvista\ntiedoistaan huolimatta olla suureksi avuksi nuorelle tytölle\ntämän kotiopinnoissa, kun hän suoritti päästötutkintoa ylemmästä\ntyttökoulusta. Tyttö teki sen erittäin tarmokkaasti, samalla aikaa\nkuin hän suoritti määrätyt työnsä talossa, lypsi lehmiä, kirnusi\nvoita j.n.e.; hän luki tullakseen päteväksi niille kursseille, jotka\nHelsingin Yleisessä sairaalassa järjestettiin sairaanhoitajattariksi\naikoville. Väinö kuulusteli hänen läksyjänsä ja rohkaisi häntä kaikin\ntavoin kestämään vaikeuksista huolimatta.\n\nEhkä Aida juuri sen johdosta, että oli tutustunut Väinön ystävään, oli\npäättänyt valita tämän kutsumuksen. Hän osoittikin myöhemmin olevansa\nsitä ainesta, jota kaikki parhaat sairaanhoitajattaret ovat, ja hän on\nyhä vielä, vaikkakin on oman kodin vuoksi jättänyt rakkaan tehtävänsä,\nsiunauksena sillä paikkakunnalla, missä hän asuu.\n\nKuitenkaan ei kukaan, joka on tuntenut Väinön voimakkaan luonteen, voi\nepäillä sitä, ettei juuri hän olisi suuresti vaikuttanut tämän nuoren\nnaisen luonteeseen samoin kuin hänen elämänuran valintaansa.\n\nVäinön vaikutus oli aina huomattava, olipa hän missä hyvänsä.\nVuoteessaan lepäävästä, sairaasta, halvautuneesta nuorukaisesta\nsäteili aloitteita ja aatteita sekä henkistä vaikutusta, joka\nvähitellen muodosti hänen halvan vuoteensa ympärillä hyörivän elämän\nkeskipisteeksi. Lauantaisin, kun viikon työ oli lopetettu, kokoontuivat\nhänen ympärilleen oman talon väen lisäksi myös naapurit keskustelemaan\npäivän tapahtumista, politiikasta, Väinön viimeksi lukemasta kirjasta\ntahi muista kysymyksistä. Sairas antoi eloa keskustelulle, hän keksi\naina omaperäisimmät aiheet, vaikka hän ilolla kuunteli toistenkin\nmielipiteitä.\n\nTässä rauhallisessa maalaiskylässä, jossa siihen asti oli tyydytty\najattelemaan vain jokapäiväistä elatusta ja päivän pieniä tapahtumia,\nolivat ihmiset äkkiä heränneet huomaamaan, että tässä maailmassa oli\npaljon muutakin, mikä saattoi kiinnostaa mieliä. Ajatukset etsivät\nuusia uria, aatteita heräsi, ja nyt koetettiin selvitellä itselleen\nasioita, joita ei koskaan ennen ollut ajateltu. Ja lauantai-illat\nmuuttuivat vähitellen todellisiksi pyhäilloiksi. Mentiinpä mieluummin\nVäinön luo keskustelemaan kuin itse tanssilavallekin.\n\nTulikohan Väinöstä itsetietoisesti muiden johtaja? En usko sitä.\nHänestä oli vain luonnollista antaa kaikkensa, itse lainkaan\nhuomaamatta, että hänen lahjansa olivat suuremmat kuin muiden.\nKaukana siitä, että hän olisi uskotellut olevansa jotain erikoista,\nhän päinvastoin kärsi yhä enemmän rajoituksestaan ja etsi keinoja\nlisätäkseen tietojaan.\n\nSiihen tarvittiin kirjoja.\n\nHänen pieni kirjavarastonsa oli kyllä ystävien lahjoista kasvanut,\nmutta sitä vielä lisätäkseen täytyi hänen voida hankkia rahoja, keksiä\njoku keino ansaitakseen niitä.\n\nSilloin hän rupesi ompelemaan korutöitä, ja kaiken, minkä ansaitsi, hän\nkäytti juuri kirjoihin. Minulla on vielä jäljellä monta Väinön ahkerien\nkäsien ompelemaa liinaa, verhoa, pielusta, enkä voi liikutuksetta\nkatsella näitä hänen valmistamiaan töitä. \"Tädin täytyy suoda virheet\nanteeksi, poikahan se vain on ne ommellut\", oli kerran kirjoitettuna\nhänen antamaansa joululahjaan, mutta anteeksiantoa ei tarvittu. Kaikki,\nmitä Väinö ompeli, oli täysipitoista.\n\nNiihin aikoihin perustettiin n.s. Pohjoismainen Kustannusliike, joka\njulkaisi halvasta hinnasta etevien kirjailijoiden teoksia. Väinö\nasettui liikkeen Suomessa toimivan asiamiehen yhteyteen myydäkseen\npienestä palkkiosta yhtiön kirjoja siinä pitäjässä, jossa hän asui.\nHalu tutustua hyvään kirjallisuuteen levisi siten paikkakunnalla Väinön\nansiosta, vaikka tämä itse oli saanut vain vähän kouluopetusta. Väinön\noma pieni kirjasto kasvoi samalla, sillä kaikki kirjanvälityksellä\nansaitsemansa rahat hän käytti kirjojen ostoon. Niitä hän rakasti. Oli\nsuorastaan liikuttavaa nähdä, miten varovaisin, melkeinpä hyväilevin\nkäsin hän kosketti näitä rakkaita ystäviään. Ja jos hän joskus lainasi\nkirjan toiselle, hän oikein pelkäsi, ettei sitä pideltäisi niin hyvin\nkuin sen sisällys ansaitsi.\n\nAikaa myöten hankittiin kirjahyllykin, mutta kun kirjavarasto yhä\nkasvoi, mahtui vain pieni osa niistä hyllylle. Vain rakkaimmat\nkirjat koristivat seinää, muut oli mitä suurimmalla huolella pinottu\nlaatikkoihin. Ne otettiin esille vasta Väinön kuoleman jälkeen, sillä\nhän oli toivomuksenaan lausunut, että hänen ystävänsä, ylihoitajatar,\nsaisi ne käyttääkseen vapaan harkintansa mukaan. Tämä lahjoitti ne\nsiihen sairaalaan, toiselle sisätautiosastolle, jossa Väinöä hoidettiin\nhänen viimeisen sairautensa aikana ja jossa yksi hänen vanhimmista\nystävistään, Lastensairaalan hoitajatar, nyt oli ylihoitajattarena.\nLähes 300 nidettä käsitti se kirjasto, jonka köyhä, oppimaton N—lan\npoika oli vähäisillä varoillaan saanut kokoon. Varmaan hänelle\nolisi iloksi tietää, että hän lahjallaan on voinut lyhentää toisten\nsairaitten yksitoikkoista oloaikaa sairaalassa ja ehkä herättää heissä\nuusia aatteita ja hyviä harrastuksia sellaisena aikana, jolloin mieli\non altis vaikutteille. Kokoelma sisälsi nimittäin vain mitä parhaiten\nvalittuja kirjoja. Niiden joukossa ei ollut ainoatakaan, joka olisi\nollut n.s. roskakirjallisuutta.\n\nKirjaostoksissa auttoi häntä usein hänen parantola-ystävänsä Aarne\njolla nyt oli hyvät kasvatusvanhemmat ja jonka kanssa ystävyyssiteet\nvuosi vuodelta yhä lujittuivat.\n\nVäinöllä oli, kuten jo on sanottu, erinomainen vaikutus nuorempiin.\nHän oli oikeastaan, luulisin, syntynyt kasvattajaksi. Aarne tunsi\nvoimakkaasti sen hyvän vaikutuksen, mikä hänen vanhemmalla ystävällään\noli häneen. Mutta se poika, jonka kasvatus tuli Väinön varsinaiseksi\nvapaaehtoiseksi tehtäväksi, oli talon nuori kasvattipoika, Torsten.\nKun Väinön kirurgilaisystävä kävi häntä tapaamassa, hän todellisella\nylpeydellä kertoi \"pikku toveristaan\" toivoen, että Torstenista, joka\noli nuori ja sekä ruumiillisesti että henkisesti lahjakas, tulisi se,\nmiksi Väinö itse olisi toivonut tulevansa, ja täyttäisi kaiken sen,\nmitä Väinö oli uneksinut, mutta mitä hän ei ollut voinut toteuttaa.\nHänen piti teossa toteuttaa kaikki ne periaatteet, jotka Väinö oli\nasettanut sekä hänen että oman elämänsä johtotähdiksi.\n\nNämä periaatteet olivat hyvin yksinkertaiset: Hän ei koskaan saisi\njuoda, tupakoida eikä kiroilla. Hänen pitäisi olla oikeamielinen eikä\nkoskaan itsetietoisesti tehdä kenellekään vääryyttä. Hänen tulisi\nsäästäväisyydellä hoitaa omaisuuttaan ja muistaa, että kaikki omaisuus\noli vain lainaksi annettu ja että siitä oli kyettävä tekemään tili\nomantuntonsa tuomioistuimen edessä.\n\nVäinö, joka itse oli saanut niin paljon aikaan pienillä tuloillaan,\nkehoitti aina nuoria ystäviään säästäväisyyteen ja hän säilytti itse\nTorstenin, samoin kuin luullakseni Aarnenkin, säästöpankkikirjaa.\nHän oli saanut heidät tekemään säästöjä ja hän seurasi suurella\nmielenkiinnolla heidän pienten pääomainsa kasvamista. Ja hän oli ankara\narvostelija, kun oli kysymys rahojen otosta pankista.\n\nHänen ilonsa pienestä toveristaan, josta näytti tulevan kelpo mies, sai\näkkiä järkyttävän lopun.\n\nOli kaunis päivä kevättalvella. Korkeiden, suorarunkoisten mäntyjen\nympäröimä rakennus, johon Väinö ja hänen isäntäväkensä olivat\nmuuttaneet, kun vanhin pojista oli ottanut talon hoitoonsa, sijaitsi\nmäellä, joka vietti suurelle lammelle eli oikeammin järvelle, jossa\nVäinökin oli saanut olla mukana monella ihanalla kalastusretkellä, kun\nmiehet olivat kantaneet hänet veneeseen.\n\nNyt lepäsi järven välkkyvä pinta jääpeitteen alla, jota kevätaurinko\njo oli pehmittänyt. Edellisinä päivinä oli ajettu vielä hevosella\ntoiselle rannalle, niin että kun Torsten potkurillaan lähti järven\nlumipeitteiselle jäälle, ei kukaan ajatellutkaan vaaraa. Jää murtui\nkuitenkin hänen altaan vähän matkan päässä rannasta ja hänen\nhätähuutonsa kuuluivat rannalle, jonne heti kaikki juoksivat.\n\nHuolimatta kaikista ponnistuksista poika raukan auttamiseksi, jonka\nkuolinkamppailu tapahtui aivan omaisten silmien edessä, ei kukaan\nkuitenkaan voinut päästä apuun. Jää murtui auttajien alta, ja kun\nlopulta saatiin hänelle heitetyksi köysi, eivät hänen kangistuneet\nsormensa enää voineet tarttua siihen.\n\nVäinö näki koko tapauksen huoneensa ikkunasta. Voimatta hituistakaan\nauttaa pelastusyrityksissä, kykenemättä liikahtamaan vuoteestaan täytyi\nystävä raukkamme nähdä pienen toverinsa kamppailu jäiden keskellä,\nnähdä turhat pelastusyritykset ja hirveä loppu, kun poika kaikkien\nnähden viimein päästi otteensa jäänreunasta ja vajosi syvyyteen.\n\nVäinön vanha ystävä kohtasikin nyt aivan uuden Väinön, kun hän\ntapahtumasta kuultuaan kiiruhti hänen luokseen. Se, mitä Väinö näinä\nkauheina hetkinä oli elänyt, oli iäksi painanut häneen leimansa ja\njättänyt jotain särkynyttä jäljelle.\n\nTorsten oli ollut Väinölle koko elämä, tulevaisuus, se \"ille faciet\",\njohon hänen mielensä ilolla ja toiveilla oli kiintynyt.\n\nKaikki nämä Väinön toiveet ja suunnitelmat särkyivät hänen pienen\ntoverinsa kuolemassa, ja kaiken turhuus, kaiken toivottomuus rupesi\nyhä enemmän voittamaan sijaa hänen ajatuksissaan. Tältä ajalta olevat\nkirjeet hänen \"äidilliselle ystävälleen\" ovat syvän vakavuuden\nleimaamia, ja suurta väsymystä elämään ilmenee nyt hänessä, jonka\nrohkea sielu oli ennen näyttänyt tietä toisille.\n\nYstävien käynnit ilahduttivat kuitenkin aina hänen mieltään ja ystäviä\nhänellä oli monta. Aikaisemmin mainittujen lisäksi hänen ystäviään oli\nherttainen Tyyne Parkkonen, johon hän oli tutustunut Lastensairaalassa\nja joka myöhemmin, ollessaan jo rouva Berg, avusti häntä hänen elämänsä\nvaikeimman tehtävän selvittämisessä. Jennie Drisin, \"juutalaistyttö\",\nkuten hän itseään nimitti, kuului niin ikään Väinön ystäviin. Hän johti\npientä, juutalaislapsia varten perustettua kesäsiirtolaa aivan lähellä\nsitä paikkaa, jossa ystävämme asui, ja niinä kolmena kesänä, jotka he\nolivat naapureina, oli Väinöllä tapana ainakin kerran kesässä käydä\ntervehtimässä siirtolaa, johon kuljettiin veneellä yli järven. Tästä\nretkeilytavasta Väinö piti erittäin paljon, ja hän iloitsi joka kerran,\nkun kotiväellä oli aikaa kantaa hänet rantaan ja viedä hänet mukanaan\njärvelle.\n\nPaitsi neiti Drisiniä kävivät muutamat muutkin sairaanhoitajattaret\nvälistä tervehtimässä entistä potilastaan. Neiti Nylander oli myös\nainakin kerran maalla häntä tervehtimässä. Mutta suurinta iloa\nVäinölle tähän aikaan tuotti kuitenkin Aarne, joka ollessaan kesäisin\nvapaana koulusta saattoi viettää pitkiä aikoja vanhemman ystävänsä\nseurassa. Nämä käynnit varmaankin suuresti vaikuttivat pojan luonteen\nmuodostumiseen ja Väinölle ne antoivat tunteen siitä, että vaikkakin\nhänen pieni toverinsa Torsten oli ainiaaksi poissa, hänellä silti vielä\noli tehtävä suoritettavana.\n\nTunne-elämän syventyminen Torstenin kuoleman jälkeen johti Väinön\najatukset takaisin sille tielle, jonka hän jo oli kulkenut, ja ne\nrupesivat yhä enemmän askartelemaan siinä henkilössä, joka kerran oli\nollut häntä lähinnä elämässä, hänen äidissänsä.\n\n\n\nÄITI\n\n\nVäinöhän ei ollut koskaan tuntenut äitiään. \"Muistelmissaan\" hän kertoo\nsiitä ainoasta kerrasta, jolloin hän oli tavannut sen ihmisen, joka oli\nantanut hänelle elämän, ja vehnäpullasta ja 25-pennisestä. Torstenin\nennenaikaisen ja kauhean kuoleman synnyttämä tuska opetti hänet\nkäsittämään, mikä voima tunteella voi olla ja mitenkä toinen ihminen\nvoi ikään kuin juurtua toisen sydämeen, niin että iäksi erotessa tuntuu\nsiltä kuin osa omaa olentoa olisi seurannut toista hautaan.\n\nTämä voimakas tunne-elämys oli Väinölle kuin ilmestys. Kun ensimmäinen\nlamaannus kovan koettelemuksen jälkeen oli voitettu, rupesivat hänen\najatuksensa aivan kuin itsestään kulkemaan takaisin vuosien taa sen\nihmisen luokse, jolta kova kohtalo oli riistänyt olennon, joka oli\nhäntä lähinnä elämässä, hänen oman lapsensa.\n\nKuinka olikaan tämän äiti raukan täytynyt kärsiä alistuessaan julmaan\nkohtaloon, joka vaati hänet riistämään elämästään irti sen, joka oli\nlihaa hänen lihastaan ja verta hänen verestään! Kuinka mahtoikaan\nhänen sydämensä olla särkynyt ja vertavuotava, kun hänen täytyi jättää\noma pienokaisensa vieraille ihmisille! Kuinka yksinäinen ja köyhä hän\nolikaan ollut huomatessaan sylinsä tyhjäksi!\n\nEihän mikään ole äidinrakkauden vertaista. Joka sen kerran on tuntenut,\nei varmaankaan koskaan ole voinut kokonaan unohtaa lasta, jonka hän\ntuskalla synnytti maailmaan ja varmaankin vielä suuremmalla tuskalla\nhylkäsi.\n\nVain yhden ainoan kerran Väinö oli nähnyt äitinsä, ja ainoana\ntodistuksena hänen rakkaudestaan oli se lahja, jonka tuntematon vaimo\nlähtiessään Rammin torpasta oli kätkenyt kaappiin pojan kivien, käpyjen\nja muiden kalleuksien joukkoon. Mutta tämä lahja loisti aikaisimpien\nmuistojen hämärästä ihmeellisen lempein ja kirkkain valoin. Se antoi\nvarmuutta siitä, että äidin sydämessä eli rakkaus lapseensa ja että\njuuri tämä tunne se oli johtanut hänen askeleensa tuohon köyhään\ntorppaan.\n\nVäinö oli, nyt itse saavutettuaan kokemusta, aivan varma siitä, että\nsellainen rakkaus ei voi sammua ja että se äidissäkin voisi syttyä\nuuteen liekkiin.\n\nNiin kuin pyhä valo häikäisi opetuslasten silmiä kirkastusvuorella,\nsamoin Väinöäkin häikäisi ajatus, joka äkkiä aivan kuin tulikirjaimin\nastui hänen sielunsa silmien eteen: \"Minullakin on jossain maailmalla\nomainen, ihminen, jota voin sanoa omakseni, jota minulla on oikeus\nnimittää kalliilla _äidin_ nimellä.\"\n\nMutta olikohan hän vielä elossa, hän, joka tuntematonnakin oli Väinöstä\nniin rakas? Eihän Väinö tiennyt edes hänen nimeäänkään. Hän otaksui\nvain, että se sukunimi, jota hän käytti, oli juuri hänen äitinsä nimi.\n\nHänen täytyi saada siitä varmuus.\n\nKirjeessä sairaala-ystävälleen, joka kirje tätä syvästi liikutti, Väinö\navasi hänelle sydämensä ja kertoi hänelle kaiken juurta jaksaen:\n\n\"Ei, Täti ei kuullut väärin. Juuri sukututkimusta minä harjoitan.\nViimevuotisesta kirjeestäni N—lan kunnanvaltuustolle syntyi minussa\nmonenlaisia ajatuksia. Ensin muistin entiset ystäväni, minkä vuoksi\nminä kirjoitin Honkalan emännälle. Häneltä sain tietää, että hänen\ntyttärensä Lahja oli Helsingissä, kuten jo ennen olen kertonut Tädille.\nMinulla oli ilo tavata hänet, kun hän kävi minua tervehtimässä lyhyenä\nsairaala-aikanani, ja nyt me olemme oikein hyviä ystäviä ja olemme\nkirjeenvaihdossa keskenämme.\n\n\"Kirjeessäni emännälle pyysin häntä kertomaan kaiken, minkä hän\nmahdollisesti tiesi äidistäni tahi oli kuullut hänestä.\n\n\"Kun hän ei kuitenkaan tiennyt mitään sellaista, mikä olisi ollut\nminulle mielenkiintoista, päätin itse hankkia varmuuden.\n\n\"Ensin koetin muistissani todeta kaiken, mitä tiesin äidistäni. Olenhan\njo 'Mustelmissani' kertonut hänen käynnistään Rammin tuvassa, ja\nkuinka mummo silloin kuiskasi minulle: 'Se on äitisi', ja kuinka\nminä ihmetellen katselin häntä. Seuraavana päivänä löysin kaapista\n25-pennisen ja vehnäpullan, jotka hän oli jättänyt minulle, ja suuri\noli silloin iloni. Tämähän on ainoa muisto, mikä minulla on äidistäni.\n\n\"Ennen en ymmärtänyt, että meidän suhteessamme olisi mitään merkillistä.\nMutta kun myöhemmin kuulin emäntien minut nähdessään sanovan: 'Suojaa\neläinkin pentujaan, mutta tuon äiti ei tee edes sitäkään', niin aloin\nymmärtää, että suhteessamme sentään oli jotain tavatonta.\n\n\"En osannut sentään kaivata äitiäni, kun en tiennyt, mitä äidinrakkaus\noikein on. Päinvastoin rupesin katselemaan asiaa emäntien tavoin, ja\nkun minulta pilalla kysyttiin: 'Mitä tekisit, jos äitisi tulisi tänne,\nantaisit hänelle varmaankin vähintään markan', minä kaikkien riemuksi\nheti keskeytin kyselyn ja sanoin: 'Keppiä hän minulta saisi!'\n\n\"Viimeksi kuulin hänestä palattuani kolmetoistavuotiaana\nLastensairaalasta kotipitäjääni. Hän oli minun ollessani Helsingissä\nkäynyt kunnallislautakunnan esimieheltä kyselemässä minua. Raippasen\nemäntä puhui hänestä halveksivin sanoin, kertoi hänen olevan köyhän\nja kurjan näköinen ja viittaili, että hänelle oli ilmoitettu, ettei\nhän enää saisi poikaansa takaisin, vaikka tahtoisikin. Äitini sai myös\ntietää, että minä makasin sairaalassa ja olin kadottanut liikuntakykyni.\n\n\"Rammin hautajaisten jälkeen kohtasin vanhan vaimon, joka heti rupesi\npuhumaan vanhemmistani, sanoen minun olevan isäni näköinen, ja muuta\nsemmoista. Nähtävästi hän tiesi koko joukon asiasta, mutta kuuntelin\nhäntä hajamielisenä. Myöhemmin olen sitä kovasti katunut.\n\n\"Tässä kaikki — eikä se ollut paljonkaan, mutta tästäkin vähästä saatoin\nnähdä, etten ollut hänelle aivan merkityksetön. Todistuksena tästä oli\nhänen kyselynsä ja — vehnäpulla!\n\n\"Kesti kauan, ennen kuin tunteeni äitiäni kohtaan heräsi. Mutta\nse kypsyi sittenkin, jos kohta hitaasti. Elämän koulussa minäkin\nvähitellen olen tullut en ainoastaan ymmärtäväisemmäksi, vaan myöskin\ntunteellisemmaksi. Vielä joku vuosi sitten, ollessani sairas ja\nluullessani kuolevan!, sanoin Vernalle: 'Lienee se minullakin äiti\nelossa, mutta koska hän ei koskaan ole minusta välittänyt, niin olkoon,\nmissä on!'\"\n\n\"Mutta aina vain aloin ajatella yhä enemmän sitä tuntematonta,\njoka minulle oli elämän antanut. Saisinko koskaan mitään tietoja\nhänestä? Elikö hän vielä vai oliko hän kuollut? Hän olisi nyt siinä\nviidenkymmenen paikkeilla. Mutta ei kukaan näkynyt tietävän hänestä\nmitään.\n\n\"Tulin silloin ajatelleeksi kirkonkirjoja. Niiden kautta voisi varmasti\nsaada selkoa asiasta. Kauan epäröityäni lähetin kirjeen ja rahan\nvastauksen lähettämistä varten N—lan kirkkoherranvirastoon pyytäen\nsieltä tietoja syntymästäni. Pian sen jälkeen minulla oli käsissäni\nvirkatodistus, josta ilmeni, että vuonna 1868 syntyneellä Eva\nWillgrenillä oli poika, joka oli syntynyt hänen ollessaan 21 vuoden\nikäinen.\n\n\"Todistus kädessäni makasin kauan mietteissäni. Oli niin kummallista,\nettä minullakin oli omaisia.\n\n\"Tarkemmin silmäillessäni todistusta huomasin, ettei äitini enää asunut\nN—lassa. Hän oli muuttanut toiseen pitäjään.\n\n\"Jos ensin olin epäröinyt, niin tahdoin nyt kiihkeästi jatkaa\ntiedustelujani. Uusi kyselykirje lähetettiin T—lan kirkkoherralle.\n\n\"Hänen todistuksestaan ilmeni, että äitini 33-vuotiaana oli mennyt\nitseään 15 vuotta vanhemman miehen kanssa naimisiin. Syntyy kaksi\nveljeä, joista toinen kuolee pienenä, ja yksi sisar. Sitten perhe\nvuonna 1905 muuttaa P:n maaseurakuntaan.\n\n\"Sinne nyt kiiruhdan kyselyineni ja saan hämmästyksekseni tietää, että\nmainittu perhe vielä samana vuonna on muuttanut pois pitäjästä ja\npalannut T—laan. 'Jos he näin jatkavat', arvelin, 'kestää kauan, ennen\nkuin saan heidät kiinni!'\"\n\nTämä oli kuitenkin viimeinen pysäkki, sillä nyt Väinö sai tietää, että\nvaikkakin perhe oli kirjoissa muualla, se kuitenkin oli vuodesta 1905\nasunut P:n asemayhteiskunnassa.\n\n\"Olin hyvin onnellinen tuloksesta\", Väinö jatkaa, \"vaikka kohta en\ntiennyt, olisiko minulla syytä siihen.\"\n\nViimeisestä todistuksesta näkyi, että vielä yksi lapsi, poika, oli\nsyntynyt perheelle, mutta kuollut yksivuotiaana.\n\nVanhempikin poika oli merkitty kuolleeksi vuonna 1918. \"Varmaankin hän\nkuoli kapinassa\", kirjoittaa Väinö, ja tämä otaksuma osoittautuikin\noikeaksi, vaikka veljen kuolema tapahtuikin olosuhteissa, jotka olivat\npaljon julmemmat kuin mitä Väinö saattoi aavistaa. Kerran kysyin\nRunar Schildtiltä, oliko hän tuntenut Väinön äidin kirjoittaessaan\njärkyttävää kertomustansa \"Kotiinpaluu\". Hän ei sanonut tunteneensa.\nMutta runoilijan herkällä vaistolla hän oli melkein sanasta sanaan\nkuvannut sen todellisessa elämässä tapahtuneen murhenäytelmän,\njonka Eeva Tarpola kauheasti järkytettynä kertoi minulle paljon\nmyöhemmin, kun meistä oli tullut ystävät. Ainoa erotus oli, ettei äiti\ntodellisuudessa kuollut, vaikka tuska tappoikin jotain hänestä, kun hän\nomin silmin näki poikansa kuoleman.\n\nTämä tapaus ei kuitenkaan kuulu tähän kertomukseen, joka koskee Väinöä\nja hänen omaisiaan, joita oli olemassa — sen mukaan, mitä hän nyt tiesi\n— äiti, isäpuoli ja sisarpuoli.\n\n\"Ihmeelliset ovat tosiaan nuo kirkonkirjat!\" kirjoittaa ystävämme.\n\n\"Kun nyt olin päässyt näin pitkälle\", hän jatkaa, \"oli seuraava askel\npäästä yhteyteen äitini kanssa. Kyllä minä hiukan epäröin ajatellessani\nhänen omaisiaan ja pelkäsin tekeväni tungettelevan vaikutuksen.\nMutta olinhan minä joka tapauksessa hänen esikoisensa, minulla oli\nvanhimmat oikeudet, ja sen tähden päätin yrittää. Sitäpaitsi tuntui\nmielenkiintoiselta sielulliselta ongelmalta, kuinka äitini suhtautuisi\nminuun ja kykenisinkö saamaan hänessä äidinrakkauden vireille?\"\n\nJa niin hän sitten kirjoittaa ensimmäisen kirjeensä äidilleen.\n\nHän aloittaa toteamalla, kuinka ihmeelliseltä hänestä tuntuu käyttää\näidin nimeä, hänestä, jolla on ollut erikoisasema elämässä ja jolla ei\nkoskaan, niin kauan kuin hän voi muistaa, ole ollut läheisyydessään\nhenkilöä, jota hän olisi ollut oikeutettu puhuttelemaan tällä rakkautta\nja hellyyttä uhkuvalla nimellä. Hän epäilee, tekeekö hän oikein vai\nväärin häiritessään äidin mielenrauhaa, varsinkin kun äidillä nyt on\nlähempiä omaisia. Mutta kun hän on varmasti vakuutettu siitä, että tämä\nvielä muistaa lapsensa, joka hänen kovan kohtalon pakosta on täytynyt\njättää pois luotaan, hän sittenkin uskaltaa yrittää.\n\nSitten hän kertoo, mitä hän lapsuudestaan muistaa äidistään, kertoo\nelämästään ja siitä, että hän viidennestätoista ikävuodestaan asti on\nollut avuton raajarikko, kykenemätön itse elättämään itseänsä. Mutta\nsamassa hän lisää, että hän on saanut myös paljon tyydytystä elämästä.\nHän kertoo, että hänen on täytynyt paljon kokea ihmisten kovuutta,\njopa julmuuttakin, mutta saanut myös kokea paljon hyväntahtoisuutta ja\nystävällisyyttäkin, ja että hänen on nyt hyvä olla.\n\nMitenkähän elämä on äitiä kohdellut, hän arvelee. Paljon suruja ja\nvähän iloa kaiketi hänellä on ollut maailmassa? Hän kertoo, ettei\nhänellä ennen ole ollut tapana ajatella äitiään, mutta että viime\naikoina nämä ajatukset ovat saaneet hänessä sellaisen vallan, että\nhänen täytyy nyt päästä varmuuteen.\n\nViimeksi hän lausuu sen toivomuksen, että he tapaisivat toisensa, ja\nlupaa vastauksen saatuaan lähettää äidille tarkan selityksen, miten hän\nparhaiten voisi tulla hänen luokseen.\n\n\"Ehkä äitini ei osaa edes kirjoittaa eikä lukea\", ajatteli Väinö.\nTätä miettiessään hän pyysi hyvää ystävätään, rouva Bergiä viemään\nkirjeen perille ja lukemaan sen äidille, voidakseen estää sitä, että\näiti tuntematta sen sisältöä vahingossa tai vasten tahtoaan tulisi\nilmaisseeksi salaisuutensa vieraille ihmisille. Sitäpaitsi hän tahtoi,\nettä luotettava silminnäkijä näin voisi kertoa hänelle äidistä ja tämän\nolosuhteista.\n\nHänen hyvä ystävänsä, entinen Tyyne Parkkonen, toinen niistä, joille\nVäinö oli kirjoittanut \"Muistelmansa\", suostui heti ehdotukseen, ja\npian sen jälkeen Väinö sai kirjeellisen selostuksen siitä, miten matka\noli onnistunut.\n\nRouva Berg oli P:n asemayhteiskuntaan tullessaan saanut kuulla, että\nmuutamassa paikkakunnan talossa oli juuri hautajaiset. Hän aavisti\nsilloin, että hänen etsimänsä henkilö varmaankin olisi vieraiden\njoukossa. Sen tähden hän suuntasi askeleensa tähän taloon. Hänen\notaksumansa olikin oikea ja hänen lähettämillään terveisillä, että\nulkona odotti joku, joka tahtoi tavata Tarpolan emäntää, olikin\nsuotuisa tulos. Hän kuvaa tätä kohtausta Väinölle näin: \"Ovesta\nastui ulos pieni, vaalea, hyvin siististi puettu nainen, juuri sen\nikäinen kuin sinä olit otaksunut. Yhdennäköisyys sinun kanssasi oli\nsilmiinpistävä.\"\n\nSitten hän jatkaa kirjettä kertomalla, miten hän pyysi saada puhutella\nVäinön äitiä, sekä miten he istuutuivat kaivon kannelle, joka sattui\nolemaan sopivin paikka tätä keskustelua varten. Tästä ei kuitenkaan\ntullut pitkä, ja rouva Berg oli hyvin onneton siitä, jos juuri hän ehkä\nliian äkillisesti asiaan käymällä oli syynä epäonnistumiseen.\n\n\"Minulla on teille kirje pojaltanne\", sanoi rouva Berg.\n\n\"Pojaltani!\" kuului hämmästynyt vastaus.\n\n\"Niin juuri. Teillähän on poika elossa, joka nyt on 31 vuoden ikäinen\nja on nimeltään Väinö.\"\n\n\"Ei minulla ole sellaista poikaa.\"\n\nRouva Berg huomasi, että emäntä värisi kuin kuumeessa ja oli hyvin\nkalpea.\n\nIhmetellen, että saattoi löytyä kaksi aivan saman nimistä henkilöä\nnäin pienellä paikkakunnalla, rouva Berg kysyi, oliko emännällä tytär\nnimeltä Martta ja poika, joka oli kaatunut kapinassa. Puhuteltu vastasi\nmyöntävästi molempiin kysymyksiin sekä myönsi myös itse olevansa 52\nvuoden ikäinen. Rouva Berg rupesi sen johdosta vähän kertomaan Väinön\nelämänvaiheista. Hän ei sillä kuitenkaan voittanut mitään. Vaimo toisti\nvain toistamistaan: \"Se ei ole minun poikani\". Lopuksi rouva Bergin\ntäytyi vain pyytää anteeksi erehdystänsä, ja jos kohta hän sisäisesti\nolikin varmasti vakuutettu siitä, että hän oli puhutellut juuri Väinön\näitiä, hänen täytyi poistua. Hän näki pienen harmaapukuisen olennon\nmenevän toiselle taholle, näki hänen pari kertaa ikään kuin epäröiden\nkatsovan taakseen, ja sitten kaikki oli lopussa.\n\nToinen olisi tämän ensimmäisen yrityksen epäonnistumisen johdosta\nmenettänyt rohkeutensa. Mutta niin ei tehnyt Väinö. Hän kirjoittaa:\n\"Kun toiveeni olivat pienet, niin siksi ei pettymyksenikään ollut\nkovin suuri. Mitenkä hän noin äkkiä olisi voinut avata sydäntänsä\nvennon vieraalle ihmiselle? Tunsin kaikesta huolimatta, että hän kyllä\nolisi tahtonut tunnustaa minut, mutta että vain pelko esti häntä\ntunnustamasta minua pojakseen.\"\n\nJa hän jatkaa täynnä toivoa: \"Olisihan hyvin ihmeellistä, jollemme\npääsisi kynnyksen yli, kun kerran olemme onnistuneet pääsemään ovelle\nsaakka.\"\n\nYstävämme päättää nyt lähettää kirjeensä. Varuillaan jo ollen rouva\nBergin käynnin vuoksi äiti varmaankin olisi tarpeeksi varovainen.\n\nSitten hän tekee kirjeeseen lisäyksen, jossa hän sanoo, ettei hän enää\nnimitä häntä äidiksi, koska tämä ei näy sitä tahtovan.\n\n\"Sydän täynnä toivoa\", Väinö kirjoittaa, \"käännyin Teidän puoleenne,\nkoska luulin löytäneeni äitini. Nyt toivo on väistynyt surun tieltä,\nkun ymmärsin, että Te ette tahtonut tietää mitään minusta.\"\n\nSitten hän jatkaa vakuuttaen, ettei hän ole etsinyt taloudellisia etuja\nkääntyessään hänen puoleensa; Hänellä oli kaikkea, mitä hän tarvitsi\nelämässä. Ei hän myöskään halunnut päästä häntä moittimaan eikä saattaa\nhäntä ihmisten huutoon, sillä hänen kunniansa oli Väinönkin kunnia.\n\n\"Ainoa vaikutin, minkä vuoksi Teitä etsin, oli mielenkiinto Teitä\nkohtaan. Eikö meidän pitäisi, kun kerran olemme päässeet näin pitkälle\nelämässä, voida voittaa pintapuolinen asioiden arvosteleminen ja\nkuunnella vain oman sydämemme ääntä sekä niinä päivinä, jotka meillä\nvielä ovat jäljellä elämässä, tulla toisiamme lähemmäksi ja olla\njotakin toisillemme.\"\n\nSitten hän kertoo äidille, että hänen jonkun ajan kuluttua täytyy\nmatkustaa Helsinkiin saadakseen sairaalahoitoa korvavikansa vuoksi,\nsekä lupaa myöhemmin ilmoittaa hänelle, milloin hän matkustaa, ja\ntoivoo, että äiti ehkä helpommin voisi tulla häntä tervehtimään sinne\nkuin maalle.\n\nSitten kuin Väinö näin oli lähettänyt tämän kohtalokkaan kirjeen,\ntunsi hän tehneensä kaiken voitavansa ja päätti olla toistaiseksi\najattelematta äitiä.\n\nHän kirjoittaa: \"Ei ole ylipäätään hyödyllistä antaa yhden ainoan\najatuksen niin kokonaan saada valtaa mielessä, että se tulee\nyksinvaltiaaksi. On parempi, että panemme ajatuksemme henget toimimaan\nponnella jotain muuta. Välistä voimme antaa niiden palata siihen, mikä\non meille rakkainta, mutta sitten täytyy ne taas pakottaa toimintaan.\"\n\nNäin Väinö harjoitti ajatuksiaan ja päätti olla levollinen, olla\nodottamatta mitään, ehkä kuitenkin alitajunnassaan uskoen, että se,\nmitä emme ajattele, mikä on odottamatonta, sittenkin useimmiten\ntoteutuu.\n\nHän läksi sitten Helsinkiin Korvaklinikalle ilmoitettuaan siitä ensin\nparilla rivillä äidilleen. Hänen piti siellä antautua pienehköön\nleikkaukseen huonontuneen kuulonsa vuoksi.\n\nTäällä hänen entinen kasvatussisarensa Lahja Honkala, jota hän ei ollut\ntavannut kuuteentoista vuoteen, kävi häntä tervehtimässä. Tapaaminen\noli molemmille suureksi iloksi ja Lahja näytti olevan yhtä onnellinen\nkuin Väinökin kohdatessaan entisen ystävänsä, vaikkakaan tämä ei enää\nollut sama vilkas ja ketterä poika, jonka hän kerran oli tuntenut.\nVuoteessaolijan kasvot olivat kuitenkin samat, sama kihara tukka,\nsamat iloiset, viisaat silmät. Lahja tunsi itsensä heti kotiutuneeksi\nja hänellä oli paljon kerrottavaa omasta elämästään. Hän oli alun\npitäen varma siitä, että Väinö mielenkiinnolla kuuntelisi kaikkea,\nmitä hänellä oli kerrottavaa. Hän palasi sitten usein Väinön luo ja\ntoi nuoremmankin sisarensa, Esterin, mukanaan, joka oli syntynyt vasta\nsen jälkeen kuin Väinö oli heiltä lähtenyt. He lupasivat kirjoittaa\ntoisilleen sitten kuin Väinö olisi jälleen maalla, ja molempien\ntyttöjen koruttomat kirjeet olivat aina suureksi iloksi heidän\nkasvatusveljelleen.\n\nMuitakin tuttavia kävi häntä tapaamassa: Aarne, Betty ja tietysti rouva\nBerg. Mutta paras oli jäljellä.\n\nHän kertoo tästä kaikesta samassa kirjeessä sairaala-ystävälleen:\n\n\"Sunnuntai kesäkuun 6. päivä uhkasi tulla sateinen, mutta alkoi sitten\npäivemmällä kirkastua. Kirkonkellot kumisivat juhlallisesti. Makasin\najatuksissani. En tiennyt, kuinka saisin ajan oikein kulumaan. Odotin\nLahjaa, joka oli luvannut tulla iltapäivällä. Koetin nukkua, mutta ei\nsekään onnistunut.\n\n\"Otin Linnankosken ja koetin lukea ja olinkin jo siihen hieman\nkiintynyt, kun ovi kello 11:n ajoissa hiljaa aukenee ja sisään tulee se\npieni, vaalea, harmaapukuinen nainen sieltä P:n asemayhteiskunnasta.\n\n\"Mitään kysymättä hän istuutuu vuoteeni reunalle, kapsahtaa kaulaani ja\nnyyhkyttää kyynelsilmin: 'Voi Väinö, anna anteeksi! En minä itsekään\nole vanhemmistani mitään tiennyt. Jo pienenä jouduin maailmalle'.\"\n\nVäinö kirjoittaa, että hänen kynänsä on kykenemätön elävöittämään sitä,\nmikä nyt seurasi. Voimakkaat tunteet vakasivat hänet ja äiti puolestaan\nsyytteli itkien itseään:\n\n\"Tiedätkö, Väinö, minulla ei ole ollut rauhaa siitä päivästä pitäen,\njolloin sain kirjeesi.\" Ja sitten: \"Luulin, että sinä vihaisit minua.\nEn ole voinut nukkua ainoatakaan yötä\". Ja hän jatkaa: \"En ole voinut\nsitä kirjettäsi lukea yhteen menoon. Olen palan lukenut ja taas välillä\nitkenyt. Huolitko, oma poikani, äidin kukkasista. Ja tässä saat\nvehnäpullan ('historiallisen', lisää Väinö kirjeessään) ja voita ja\nmakeisia. Ja tiedätkö, mikä kohta kirjeessäsi minua enin liikutti? Se\noli se, jossa kyselit, millaista minun elämäni oli ollut, ja arvelit,\nettä siinä oli kaiketi ollut paljon surua ja vähän iloa. Niin, Väinö\nkulta, ihan sellaista se on ollut. Ei minulla ole paljon iloja ollut,\njos ei sinullakaan.\" Ja hän kertoo, ettei hän edes avioliitossaan ollut\nsaavuttanut sitä, mitä oli kaivannut, ja jatkaa katkerasti: \"Minun\ntapaisten! naisten ei pitäisi koskaan mennä naimisiin.\"\n\nHän koskettelee kirvelevää haavaa, jonka hänen toisen poikansa julma\nkuolema hänen omien silmiensä edessä kerran viilsi. Sitten hän kertoo,\nmiten hän oli ottanut luokseen yhdeksänkuukautisen lapsen, jonka äiti\noli tullut mielisairaaksi, sillä hän toivoi täten toisen lapselle\nvoivansa korvata sen, mitä oli omaa poikaansa vastaan rikkonut.\n\n\"Tämä ensimmäinen puhelu äidin ja pojan välillä oli kuin rakastuneitten\nlemmenkuhertelua\", sanoo Väinö. Ja niin kai se olikin.\n\nÄiti oli kyllä syvästi järkytetty. Hän vuoroin itki ja vuoroin hymyili\nkyynelten välistä, ja poika oli huomaavinaan hänessä saman leikillisen\npiirteen, minkä tiesi itsessään olevan.\n\nKäsi kädessä he istuivat katsellen toisiaan, ja välistä äiti hellästi\nja ujostellen hiljaa silitti hänen tukkaansa.\n\nÄiti ei ollut ehtinyt vielä saada niitä rivejä, jotka Väinö oli\nkirjoittanut hänelle ennen sairaalaan lähtöään, sillä hän oli jo\nsilloin matkalla pojan luo. Hän oli tietysti ensin matkustanut sinne\nmaalle, missä Väinö asui.\n\nSiellä oli emäntä juuri ollut leipomispuuhassa, kun varjo oli langennut\nyli valkoisen, puhtaaksipestyn lattian ja hän oli nähnyt pienen,\nharmaapukuisen naisen kynnyksellä. Vieraalla oli ollut käärö kädessään\nja huivi vedettynä silmille.\n\nEmännän kysyessä, kuka hän oli, oli vieras vaipunut penkille, peittänyt\nkasvot käsiinsä ja vavissut nyyhkytyksistä.\n\nHyväsydäminen emäntä oli ymmärtänyt, että tässä oli kysymys syvästä\nsurusta, joka tarvitsi lohdutusta, ja hän oli jättänyt taikinan oman\nonnensa nojaan, istuutunut vieraan viereen ja koettanut ystävällisin\nsanoin saada hänet uskomaan hänelle huolensa.\n\nKatkonaisista lauseista nyyhkytysten lomasta oli emäntä ymmärtänyt,\nettä siinä oli Väinön äiti istumassa hänen vieressään penkillä, ja\nhänen oma äidinsydämensä oli ollut tulvillaan sääliä ja osanottoa\ntoisen suruun ja tuskaan.\n\nYstävällisin ja rauhoittavin sanoin emäntä oli koettanut osoittaa\nhänelle, ettei Väinö ensinkään, niin kuin äiti luuli, ollut onneton,\nvaan että hän päinvastoin raihnaisesta ruumiistaan huolimatta oli\niloinen ja vilkas ja moniharrastuksinen.\n\nÄiti oli saanut kuulla, miten heillä kaikilla oli tapana pyhäiltaisin\nkokoontua hänen ympärilleen ja miten Väinö silloin aina johti\nkeskustelua.\n\nKaikki, mitä emäntä oli kertonut, oli otettu ahmien vastaan ja äiti\nraukka oli ollut menehtyä itsesyytöksiin. Viimein hän oli huivinsa\nkulmalla pyyhkinyt pois kyyneleet ja saanut kuulla, ettei hän sinä\niltana enää voisi matkustaa sairaalassa käydäkseen, mutta että hän\nvarhain seuraavana aamuna voisi lähteä talon oman pojan seurassa\nasemalle. Yösijan hän saisi heiltä talossa. Pian hän olikin riisunut\nisohuivinsa, pessyt kätensä, ja ollen yhtä nopea liikkeiltään kuin\n\"topakka\" emäntäkin, hän oli ruvennut auttamaan leipomisessa, ja\nnopeasti kaikki oli ollutkin valmiina.\n\nSitten oli lämmitetty sauna ja molemmat naiset olivat menneet sinne\nyhdessä ja olivat he sen jälkeen olleet hyviä ystäviä. Elämä oli\nantanut emännälle tavallista avaramman maailmankatsomuksen ja Väinön\näiti taas oli tuntenut hänelle ominaisella herkällä vaistolla heti,\nmiten häneen suhtauduttiin, ja oli silloin ollut valmis tarjoamaan\npuolestaan ystävyyttänsä.\n\nSeuraavana aamuna oli järjestetty käärö lähtövalmiiksi. Kaksi paitaa,\njotka äiti oli tuonut pojalleen, jätettiin sinne, ja vain asiaankuuluva\nvehnäpulla ja muita makeisia oli otettu mukaan sairaalaan, jonne hän\nsitten sunnuntaiaamuna oli saapunut.\n\nÄidin tulo Väinön elämään merkitsi hänelle uuden vaiheen alkamista.\nSe hellyyden ja rakkauden kaipuu, jota hänen niin kauan oli täytynyt\ntukahduttaa ja jonka painosta hänen tunteellinen sydämensä oli\nkärsinyt, löysi nyt äidinrakkaudessa sopivan maaperän kehittyäkseen.\nHän, joka aina leikinlaskulla oli koettanut voittaa tunteellisuutensa,\nsai nyt antaa tunteillensa vallan ja avoimesti näyttää, mitä hänen\nsisässään liikkui.\n\nJa hän tunsi niin valtavaa onnea, että sydän oli pakahtumaisillaan. Hän\noli saavuttanut kaihonsa täyttymyksen, löytänyt äitinsä ja, ihmeitten\nihme, saanut häneltä niin paljon rikasta sisältöä elämälleen, enemmän\nkuin hän rohkeimmissa unelmissaan oli uskaltanut toivoakaan.\n\nÄiti oli tullut hänen luokseen sydän tulvillaan rakkautta. Itsekin\nkaivaten hellyyttä ei äiti koskaan ollut muualta löytänyt sitä puhdasta\nkultaa, jota hän etsi. Tyhjin käsin ja sieluun asti palellen hän oli\nhuomannut tunne-elämänsä kurjuuden ja tyhjyyden, kun Väinön kirje\nsaapui.\n\nSe tuli kuin sadekuuro kuivuuteen nääntyville kedoille, kuin aurinko\npimeän talviyön jälkeen.\n\nJa hän, jolla oli tuo aarre, tuo ihmeellinen mahdollisuus, oli\nheittänyt sen pois etsiäkseen katinkultaa.\n\nMaahan asti hän oli painua ajatellessaan, kuinka oikeutettu Väinö olisi\nhäntä syyttämään.\n\nJa kuitenkin! Uudestaan ja yhä uudestaan hän polttavien kyynelten\nlomitse luki poikansa kirjeen eikä löytänyt siinä muuta kuin rakkautta.\n\nEhkä ei kaikki vielä ollut menetetty. Ehkä hän vielä voisi tehdä\nhyväksi sen, mitä oli rikkonut.\n\nJa niin hän istuutui kirjoittamaan kirjettä pojalleen. Kuitenkin jo\nennen kuin Väinö oli ennättänyt sitä saada, hän oli kaipauksensa\npakottamana lähtenyt itse häntä etsimään.\n\nLopetan tämän luvun liittämällä tähän tämän kirjeen, ensimmäisen, jonka\nVäinö sai äidiltään ja josta hän lähetti jäljennöksen ystävälleen. Sen\non kirjoittanut henkilö, jonka muutoin niin vikkelät sormet olivat\ntottumattomia kynää pitelemään. Mutta kaikessa yksinkertaisuudessaan,\nsiinä kuvassa, jonka se itsetiedottomasti antaa äidin sydämen\ntaistelusta, se on niin liikuttava inhimillinen todistuskappale, että\nminun samoin kuin Väinönkin mielestä se ansaitsee tulla sinänsä tähän\njäljennetyksi:\n\n \"Aina muistossa oleva lapseni!\n\n Nyt lähestyn sinua näillä sydäntäni liikuttaneilla riveillä ja saan\n kiittää kirjeesi edestä joka oli kyllä tervetullut. Minä olin kyllä\n pahoillani siitä kun en sille rouvalle silloin ilmaissut sinusta. Kun\n on tämmöinen aika niin ajattelee että mitä on tekeillä. Anteeksi että\n niin tein. Kyllä sinut sentään omistan, että olet lapseni.\n\n Kyllä minun on oikein ikävä kuulla että olet saanu niin paljon\n kärsimyksiä osaksesi tässä maailmassa mutta se on niin että mitä\n ihmisen osalle on määrätty sen vaan ottaa kärsivällisesti vastaan.\n\n En ymmärrä itsekään että kuinka se meidän välimme on ollu niin ettemme\n ole tietäneet toisistamme, joka on kyllä ikävä. Kyllä on toivoni, että\n sinut nähdä vielä elossa, kun olet niin sairastanu.\n\n Kyllä se on ollu minunkin elämäni yhtä ja toista, jota en voi tässä\n sinulle nyt kirjoittaa. Kerran sitten kun tapaamme toisemme pitkän\n ajan perästä, jos tapaan sinut vielä elossa.\n\n Ei nyt sitte mitään muuta tällä kertaa kuin hyvästi ja voi hyvin\n näkemiin asti, jota ikävällä vartoon.\n\n Kyllä tulen Helsinkiin sinua katsomaan kun kirjoitat. Kyllähän sitten\n on puhumista paljon. Voi hyvin näkemiin asti. On kyllä hauska kuulla\n että vielä olet elossa.\n\n Ajattelen että tulen ensi sunnuntaina sinne. Kyllä sinut löydän kun\n kysyn. Hyvästi sitten.\n\n                                                       Äitisi.\n\n\n\n\nMYRSKYJÄ\n\n\nJo ensimmäisessä äidin käynnin jälkeen kirjoittamassaan kirjeessä Väinö\nkertoo ystävälleen, että hänen äitinsä oli lausunut toivomuksen, että\nhän muuttaisi siihen kotiin, jonka oikeastaan pitäisi olla hänen omansa.\n\nNäiden toiveiden toteuttaminen oli nyt heille molemmille keskeisenä\nkysymyksenä. Mutta jotta muutto voisi tapahtua, oli monta estettä ensin\npoistettava.\n\nEnsiksi oli saatava isäpuolen ja sisarpuolen suostumus.\n\nÄiti ei ollut koskaan kertonut miehelleen, että hänellä oli ennen\navioliittoa syntynyt poika, ja hän oli hyvin levoton, miten mies\nsuhtautuisi tähän tietoon.\n\nKaikki meni kuitenkin paljon paremmin kuin mitä äiti tai Väinö olivat\nuskaltaneet toivoakaan. Mies otti tiedon filosofisella tyyneydellä\nvastaan ja suostui heidän odottamattomaksi ilokseen mielihyvällä\nsiihen, että Väinö muuttaisi heille:\n\n\"Koska hänellä kerran on koti, on aivan luonnollista, että hän asuu\nmeillä\", arveli kelpo isäpuoli. Äiti tuli ylen onnelliseksi tämän\nkuullessaan ja antoi siitä kiireesti tiedon Väinölle.\n\nSisarpuoli kuitenkin asettui vastustuskannalle. Hänelle tieto äidin\nsalaisuudesta oli kova isku ja hänen oli vaikeata antaa anteeksi\ntuntemattomalle veljelleen tämän olemassaolo. Aika kului odotellessa,\nettä hän lopultakin suostuisi, ja Väinön hyvä ystävä, rouva Berg,\nläksi nytkin tuleen hänen puolestaan ollen pitkissä puheissa tytön\nkanssa, joka tuntui erittäin lahjakkaalta, mutta oli itsepäinen ja\njäykkäluontoinen.\n\nViimein rouva Berg sai hänet suostumaan tulemaan hänen kanssaan veljeä\ntervehtimään. Vaikka käynti kerta kerralta lykkäytyikin, se sentään\nviimein saatiin aikaan. Mutta tulos ei ollut toivottu. Päinvastoin\nMartta — se oli sisaren nimi — vain paadutti sydämensä, ja minun täytyy\nsurukseni todeta, että Väinö, joka yleensä hyvin helposti saavutti\nystäviä, kohtasi sisaressaan jyrkän vastarinnan. Vastahakoisesti hän\nlopulta suostui siihen, että Väinö muuttaisi heille, mutta koskaan\nVäinö ei voittanut hänen ystävyyttään.\n\nTämä ei kylläkään ollut Väinön syy. Hän oli koettanut parhaansa\nvoittaakseen tämänkin sydämen, olipa hän vielä ennen heidän\ntapaamistaan Kirjoittanut Martalle pitkän, sydämellisen kirjeenkin,\njonka tässä osaksi jäljennän, ja hän toivoi aina, että sisaren rakkaus\näitiin saisi hänet lopulta tottumaan siihen ajatukseen, että oli\nolemassa toinen, jolla oli aikaisemmat oikeudet äidin rakkauteen.\nSilloin hänestä myös voisi tulla veljelle se ystävä, joksi rouva Bergin\nmielestä tämä lahjakas tyttö oli kuin luotu.\n\n \"Neiti Martta Tarpola.\n\n Teistä ehkä tuntunee julkealta, että vennon vieras ihminen kääntyy\n puoleenne näin avomielisellä kirjeellä, mutta koska sekä äitini että\n omasta puolestani on välttämätöntä saada selvyys Teidän suhteestanne\n minuun, niin pyydän, vaikka epäröiden, teidän suostumustanne.\n\n Äitini kautta kai jo tiedätte siksi paljon minusta, että lähempi\n esitteleminen on tarpeetonta. Te olette kuullut, miten minä, joka\n aikaisemmasta lapsuudestani asti olen ollut yksin elämässä, aivan\n ilman omaisia, en voinut vastustaa sydämen ääntä, joka pakotti minut\n heitä etsimään, ja miten viimein löysin mitä suurinta rakkautta\n ansaitsevan äidin, jonka hellyys ja huolenpito ovat antaneet minulle\n uusia voimia ja elämälleni uutta sisältöä.\n\n Voittekohan te, jolla aina on ollut äitinne luonanne, aavistaa, mikä\n ilmestys minulle on ollut huomata, miten paljon syvempi äidin rakkaus\n on kuin parhaimmankaan ystävän?\n\n Valitettavasti ei maailmassa ole olemassa onnea, johon ei\n katkeruuttakin sekoittuisi. Niin tässäkin. Surukseni on minun täytynyt\n nykyisen tilani vuoksi tuottaa jo entuudestaan kovasti koetellulle\n äidilleni isku, josta hänen on vaikeata toipua. Onneksi hän nyt on\n voittanut pahimman, vaikka arvaankin kohtaloni painavan raskaana hänen\n ajatuksiaan.\n\n Iloitsen myöskin siitä, ettei minusta ole tullut kiistan kappaletta\n hänen perheeseensä.\n\n Voin vakuuttaa teille, ettei omanvoitonpyynti ole saanut minua\n etsimään omaisiani. Ikävöin vain, ennen kuin poistun elämästä, saada\n edes jonkun kerran nähdä sitä ihmistä, joka on minun äitini. Enhän\n edes tiennyt, olisiko hänellä itselläänkään paikkaa, mihin päänsä\n kallistaisi. Olisihan hänkin voinut olla muiden armeliaisuuden varassa.\n\n Mutta en sittenkään vähimmässäkään määrässä kyennyt ymmärtämään\n äidinsydäntä. Se ei tyydy mihinkään puolinaiseen. Se tahtoo tehdä\n kaiken voitavansa lapsensa hyväksi.\n\n Äidin tarkoitus on nyt miehensä suostumuksella ottaa minut kotiin\n luoksensa. Silloin vasta hän olisi rauhallinen, jos hän itse saisi\n hoitaa minua sen ajan, mikä minulla vielä on jäljellä. Epäröin\n kuitenkin suostua tähän, sillä pelkään, että tuloni sinne ehkä toisi\n eripuraisuutta kotiin. Voitte ymmärtää, miten onnettomaksi tulisin\n siitä.\"\n\nHän lausuu vielä kirjeessään, että jos syventyy sydämellään enemmän\nkuin järjellään tähän asiaan, täytyy jokaiselle käydä selväksi, että\näiti ja poika kuuluvat yhteen. Sitäpaitsi siinä suhteessa, josta\ntässä on kysymys, on romanttinen piirteensä, joka erottaa sen muista\nsamankaltaisista. Mitenkä silloin voisi kylmästi järkeillen erottaa\nniitä, jotka kuuluvat yhteen?\n\nHän huomauttaa, miten isäpuoli on osoittanut ymmärtämystä ja miten hän\nvaimonsa tähden, käsittäen tämän asian suuren merkityksen tälle, on\nsuostunut ottamaan Väinön heidän kotiinsa.\n\n\"Se ei kyllä tule tapahtumaan pitkäksi aikaa\", jatkaa Väinö, \"sillä\ntunnen, että päiväni ovat luetut.\n\n\"Te, joka niin ystävällisesti olette kirjoittanut minulle äitini\nsaneleman kirjeen, miten te suhtaudutte asiaan ja siihen ihmiseen, joka\nihmeellisen kohtalon vuoksi on verisiteillä teihin yhdistetty?\n\n\"Oletteko koskaan, kirjoittaessanne hänelle, tai joskus muulloin,\nystävyydellä ajatellut tätä tuntematonta sukulaista, joka niin äkkiä on\ntunkeutunut teidän elämäänne?\n\n\"Tässä asiassa ei minulla ole mitään päätösvaltaa. Teidän täytyy itsenne\npäättää, voiko äitini toivo toteutua. Ajatelkaa kuitenkin, kuinka\nraskaalta hänestä tuntuu, jos te kiellätte. Jos todellakin rakastatte\näitiänne, en voi muuta uskoa, kuin että te hänen tähtensä teette tämän\nuhrauksen.\n\n\"Omasta puolestani en pyydä teiltä mitään. Jos ette voi pitää minusta,\nniin ymmärrän sen hyvin. Äitimme vuoksi olisi kuitenkin suotavaa, että\nvoisimme ystävällisesti suhtautua toisiimme, jos kohta emme koskaan\ntulisikaan läheisiksi toisillemme. Saman katon alla elettäessä olisi\nvaikeata, jos toinen vihaisi toista. Olettehan niin ystävällisesti\nauttanut kirjeenkirjoituksessa, että seuraavan askeleen ei pitäisi olla\nkovin vaikea.\n\n\"Ymmärrän, että teidän on vaikea täysin käsittää äidin ja minun välistä\nsuhdetta, mutta kun olette jo vähän nähnyt, miten hän on kärsinyt, ja\nkun jo omassakin elämässämme olette saanut kokea surua (veljen kuoleman\njohdosta), niin en voi uskoa muuta, kuin että te voitte ottaa osaa\ntoisten suruun.\"\n\nMutta, kuten jo sanottu, suljettu sydän ei avautunut veljelle, vaan\npysyi kylmänä tämän kuolemaan saakka.\n\nVoi Martta, Martta! Sinä, joka suljetuin silmin kuljit rikkaan sydämen\nohi, jonka lämmöstä itsekin olisit voinut saada runsaan osasi, ehkä\nsinä kerran ymmärrät, mitä sinulta on jäänyt saamatta. Ehkä kerran,\nkun omassa kodissasi suljet esikoisesi syliisi, tulet ymmärtämään\näidinrakkauden suuren salaisuuden, ja silloin ehkä lähetät kaipauksen\nja myöhäisen katumuksen ajatuksen sen veli raukkasi luo, jonka melkein\nkoko lyhyen elämänsä ajan täytyi kärsiä rakkauden ja hellyyden puutetta\nja joka sinun taholtasi sai kokea vain kylmyyttä ja ymmärtämättömyyttä.\n\nMutta jos tämän tunnet, Martta, silloin hän kuitenkin on tehnyt jotain\npuolestasi. Hän on osaltaan ollut avaamassa sydäntäsi, ja hänen\nhenkensä varmaan iloitsee siitä, että hän sielujen voittajana ja niiden\nongelmien ymmärtäjänä lopulta on voittanut sinutkin.\n\nVoi hyvin ymmärtää, että nämä vaikeudet, sen jälkeen kuin ensimmäinen\nhäikäisevän onnen tunne äidin tapaamisesta oli lauennut, vaikuttivat\nlannistavasti Väinön ylen herkkiin hermoihin ja veivät hänet\nvastakkaiseen äärimmäisyyteen.\n\nTämän raskaan mielialan vallassa hän kirjoitti vanhemmalle ystävälleen\nepätoivoisia kirjeitä, jotka saivat tämän levottomaksi suojatti\nraukkansa puolesta. Eräässä näistä kirjeistä hän sanoo tuntevansa, että\nhän on vain taakkana, ja että jos tuottaa huolta ja kärsimystä niille,\njoita rakastaa, ja jos häiritsee rauhaa heidän kodissaan, olisi hänen\nmielestään oikeutettu vapaaehtoisesti poistumaan elämästä.\n\nJo aikaisemminkin hän oli joskus kirjeissään kosketellut sitä\nkäsitystään, että ihminen, joka ei voi olla miksikään hyödyksi\nitselleen eikä muille, on oikeutettu tekemään itsemurhan. Nyt hän\nmonesti palasi samaan asiaan ja se, joka näissä asioissa oli hänen\nuskottunsa, yritti parastansa johtaakseen hänen ajatuksensa toiseen\nsuuntaan.\n\nLopulta ystävä luulikin keksineensä keinon. Hän kirjoitti Väinölle ja\nkertoi hänelle toisesta nuorukaisesta, joka oli taistellut valkoisella\nrintamalla ja sodassa saanut vamman selkäytimeensä, niin että hän,\nsamoin kuin Väinökin, nyt oli iäkseen halvautunut. Hän pyysi Väinöä\nhuolehtimaan tästä invaliidista, joka varmaan tarvitsi apua ja\nrohkaisua, sekä kirjoittamaan ja kertomaan hänelle, mitenkä tällaisista\nkovista koettelemuksista huolimatta voi tyydyttävästi järjestää\nelämänsä.\n\nVäinön vastaus oli hänelle ominainen, ja kun se osoittaa, että hän\nsydämessään oli tietoinen ystävänsä vaikuttimista, jäljennän sen tähän:\n\n\"Sydämelliset kiitokset ystävällisestä kirjeestä, jossa Täti\nosoittaa olevansa parantumaton. Tässä minä kirjoitan paksuja\ntukkuja synkkämielisyyteni, itsekkäisyyteni ja sisäisen tyhjyyteni\npainostamana, eikä siitä ole muuta seurausta, kuin että Tädin mielestä\nnämä ominaisuudet ovat erikoisen sopivia tuottamaan lohdutusta toiselle\ntoivottomalle.\n\n\"Ei voi puhua järkeä Tädin tapaisille naisille, sillä tuskin he ovat\nsaaneet toisen onnettoman hiukan rauhoitetuksi, kun he jo samassa\novat tarttuneet toiseen, Kuopion takaiseen raukkaan. Ja sitten heidän\nmielestään sokea on sopiva taluttamaan toista sokeata, sosialisti\nvalkoista, järki-ihminen sellaista, joka ehkä on uskonnollisessa\nkodissa kasvatettu.\n\n\"Se on kaikki päin mäntyä, mutta sittenkin olen hyvin mieltynyt asiaan.\nSe on jotain uutta, ja sitäpaitsi olen usein ajatellut, että olisi\nhauska olla kirjeenvaihdossa jonkun kanssa, joka on samanlaisessa\nasemassa kuin minä.\n\n\"Mutta myös Tädin vuoksi tahdon tehdä sen vähän, minkä voin.\"\n\nJa sitten hän liittää oheen kirjeen sotainvaliidille. Ja näin alkoi\nkirjeenvaihto, josta tuli Väinön elämän suuria ilonaiheita ja jota\njatkui hänen kuolemaansa asti.\n\nMyöskin Reino Korhoselle, vapaussodan halvautuneelle nuorelle\nsankarille, oli tämä kirjeenvaihto varmaan suureksi iloksi ja avuksi\nsynkkinä hetkinä, ja olen vakuutettu siitä, että hän koko sydämestään\non kaivannut ystäväänsä, jota hän ei tässä elämässään koskaan nähnyt.\n\nEdellämainitussa, sen vuoksi jäljentämässäni Väinön kirjeessä,\nettä se osoittaa, miten hänellä oli huumorin tajua, hän puhuu\nitsestään sosialistina ja järki-ihmisenä. Hän oli lukenut paljon\nsekä yhteiskunnallista että uskonnollista kirjallisuutta, ja hänen\ntaipumuksensa, hänen selvä järkensä pani hänet vastustamaan dogmeja\njoka muodossaan. Hän oli äärimmäisen vapaamielinen, ja hän ja hänen\nsairaala-ystävänsä ottelivat usein kiihkeästi keskenään, kun ystävä\nolisi uskonnollisissa asioissa tahtonut johtaa Väinön toiselle tielle.\nVäinö oli kuitenkin aina täysin rehellinen, ei koskaan salannut\nmielipiteitään, mutta hänen täytyi tietysti itsensä taistella itselleen\nlohdullisempi elämänkatsomus, kuin mikä hänellä tuota kirjettä\nkirjoittaessaan vielä oli. Olenkin iloinen voidessani mainita, että\nhän viimeisen sairautensa aikana sanoi minulle, että hän oli muuttanut\nmieltänsä ja näki nyt kaiken toisessa valossa. Hän oli silloin liian\nkipeä voidaksensa puhua paljon, mutta hänen silmistään näin, että\nhänen levoton sielunsa oli löytänyt sen varmuuden, jota hän niin\nkauan turhaan oli etsinyt. Ehkä äidinrakkaus ja usko avasivat hänen\nsilmänsä. Ehkä hän oli ymmärtänyt, että vaikka hän luuli omin voimin\netsineensä ja löytäneensä äitinsä, hän kuitenkin koko ajan oli ollut\nvälikappaleena korkeamman voiman kädessä. En tosin tiedä, miten hän\nsaavutti varmuuden siitä, että oli olemassa jotain korkeampaakin kuin\npaljas järki, jotakin, jota me emme voi määritellä emmekä käsittää,\nmutta minä tiedän, että hän saavutti sen.\n\nEi ole ihmeteltävää, jos Väinön tunteet olivat vapaussodassa\nvoitettujen puolella. Hänen veljensä oli kaatunut punaisten puolella,\ntosin ei vakaumukseltaan punakaartilaisena, vaan pakotettuna mukaan\nrevolveri vasten otsaa kohotettuna, silloin kuin kaikki jo läheni\nloppuaan. Kun hän jo toisen kerran oli paennut punaiselta rintamalta\nkotiin, ja äiti piti häntä siellä piilotettuna, hänet löydettiin,\nvangittiin ja ammuttiin äidin silmien eteen.\n\nVoi ymmärtää, että äidin kuvaus oli järkyttänyt Väinöä sydänjuuria\nmyöten ja että hän tunsi syvää myötätuntoa niitä kohtaan, jotka hänen\nluullakseen olivat yhteiskunnan kovaosaisimpia, vaikkakin hän mitä\nvoimakkaimmilla ystävyyssiteillä oli kiintynyt valkoisella puolella\nolleisiin henkilöihin.\n\nHänen todistelunsa tässä asiassa ja se, että hän niin hyvin ymmärsi\n\"vihollista\", tuntui hänen valkoisesta kunnon isäntäväestään vaikealta\nkäsittää, ja emäntä, joka niin paljon oli pitänyt Väinöstä, suri\nkovasti sitä, että hänestä oli tullut \"punainen\", ja hänen suhteensa\nVäinöön tuli kylmemmäksi. Hän pelkäsi sitäpaitsi sitä vaikutusta, mikä\nVäinön mielipiteillä olisi voinut olla toisiin, ja tästä aiheutui\nVäinön ja hänen ystävällisen isäntäväkensä välille väärinkäsitys, joka\nvielä sai lisäaihetta siitä hänen elämänsä kaudesta, jota nyt ryhdyn\nkuvailemaan. Oikeastaan tästä olisi pitänyt tulla oma, uusi, otsikolla\n\"Lyydia\" varustettu lukunsa, mutta kun tässä on kysymys Väinön\nsilloisesta syvimmästä myrskystä, sopii kuvaus sittenkin parhaiten\ntähän.\n\nSiihen aikaan kuin Väinön äiti ensi kertaa kävi häntä etsimässä tämän\nsilloisesta kodista, odotettiin taloon uutta palvelijatarta. Äidin\nkysellessä tietä taloon luultiinkin juuri häntä odotetuksi tytöksi, ja\nhänellä oli tapana joskus leikillisesti kysyä Väinöltä, eikö hänen ehkä\nolisikin pitänyt ottaa vastaan se paikka.\n\nTodellinen tulija oli nuori A—lan pitäjästä kotoisin oleva tyttö.\nHänen nimensä oli Lyydia, ja kun Väinö tuli kotiin sairaalasta, hän\nheti mieltyi tytön lempeään ääneen, kun tyttö puhutteli häntä. Väinö\nhuomasi myös hämmästyksekseen ja ilokseen, että tyttö muisti hänen\navuttomuuttaankin. Kun hänen paarinsa kannettiin pihalle — Väinö makasi\nnimittäin kesäisin päivät pitkään ulkoisalla — Lyydia heti huomasi, jos\nne eivät olleet suorassa asennossa, ja kiiruhti panemaan jotain tukea\nniitten alle, jotta ne seisoisivat vakavasti.\n\nEi kukaan ollut ennen kiinnittänyt huomiota sellaisiin pikkuseikkoihin,\nja Väinön katseet seurasivat Lydiaa sen tähden mielenkiinnolla hänen\nhäärätessään askareissaan. Sulkien silmänsä Väinö sitten koetteli nähdä\nhänet edessään. Tyttö ei ollut oikeastaan kaunis, mutta hänen avoin,\nystävällinen katseensa voitti ehdottomasti Väinön mielen.\n\nJa sen, että tunne oli molemminpuolinen, Väinö huomasi siitä, ettei\ntyttö koskaan mennyt hänen ohitseen sanomatta hänelle ystävällistä\nsanaa tai järjestämättä hänen pieluksiaan tai katsomatta, ettei Väinö\nvain maannut liian kuumassa auringonpaisteessa.\n\nEhkä Lyydia tunsi sääliä nuorta miestä kohtaan, joka oli niin avuton,\nniin riippuvainen muista. Ehkä hänen luonteessaan oli juuri niitä\nominaisuuksia, jotka luovat hyvän sairaanhoitajattaren: hellä sydän ja\npehmeä, auttavainen käsi? Varmaa on, ettei kukaan ollut ennen osannut\nniin hyvin järjestää kaikkea sairaalle eikä antaa hänelle sellaista\nmukavuuden ja tyydytyksen tunnetta.\n\nNäin alkoi siis ystävyys, jonka merkitys oli oleva hyvin suuri\nystävällemme.\n\nSinä kesänä oli ystävällinen isäntäväki järjestänyt saunakamarin\nkesäasunnoksi Väinölle. Huonetoverikseen hän sai toisen nuoren miehen,\nMagnus nimisen hyväsydämisen, kelpo pojan, joka oli talon palveluksessa.\n\nOnnellisena \"omasta kodistaan\" Väinö kirjoitti ja kertoi uutisen\nsairaala ystävälleen. Hän oli aina haaveillut, vaikka ei tietysti\nkoskaan ollutkaan sitä ilmaissut, voivansa yksinäisyyttä kaivatessaan\nvetäytyä jonnekin yksinäisyyteen, ja hän oli nyt mielestään tällä\njärjestelyllä ainakin osaksi saavuttanut sen, mitä hän niin kauan oli\ntoivonut.\n\nJa tänne \"Väinölään\" oli nyt Lyydialla tapana tulla iltaisin työnsä\nlopetettuaan juttelemaan hetkiseksi molempien ystävysten kanssa. Kun\nilta-aurinko säteillään valoi mäntyjen rungot pelkkään kultaan, nähtiin\nLyydian nuori, notkea olento kepein askelin kiirehtimässä mäenrinnettä\nalas, ja Väinö iloitsi ja tunsi samalla ihmeellistä rauhaa. Hän tunsi\nkuuluvansa yhteen koko ympäröivän luonnon kanssa ja sen keskellä oli\nLyydia ystävällisine katseineen, pehmeine käsineen, hymyilevänä, hänen\najatustensa kokoojana ja virkeyden ja levon antajana niille. Väinö\ntiesi, että tytön ystävällisin hymyily ja rohkaisevimmat sanat olivat\ntarkoitetut juuri hänelle, halvautuneelle raukalle.\n\nSielujen ymmärtämys lähensi nuorta tyttöä ja sairasta toisiinsa\nja muodostui heidän sydämissään mitä kauneimmaksi ja hienoimmaksi\nsopusoinnuksi. Magnus, liiton kolmas jäsen, oli ystävällinen sielu,\njoka, vaikka ei aina voinutkaan seurata heidän kaikkia keskustelujaan,\noli kuitenkin aina innokkaana kuulijana.\n\nVäinö huomasi, että Lyydia ei ollutkaan sivistystä vailla niin\nkuin olisi voinut otaksua. Paitsi kansakoulua hän oli myös käynyt\nseminaarin, vaikkakin hän valitessaan elämänuransa mieluummin oli\nantautunut käytännölliselle alalle, johon hän kodissaan oli tottunut,\nkuin ruvennut opettajattareksi. Kun isä oli mennyt uusiin naimisiin,\nhän nyt ensimmäistä kertaa oli lähtenyt vieraitten palvelukseen.\n\nHän oli syvästi ajatteleva, tunteellinen ihminen, ja hänen suurin\nilonsa oli istua käsityö kädessään kuuntelemassa, kun Väinö joko kertoi\njotain tahi luki molemmille kuulijoilleen jotakin monista kirjoistaan.\nHänen kirjastonsa oli ehtymättömänä aarreaittana Lyydialle, joka luki\nmielellään; ja kun Väinö huomasi, miten innostunut tyttö oli, hän tämän\nhuviksi suomensi muutaman näytelmäkappaleen ruotsinkielestä, jota\nLyydia ei osannut, ja antoi käännöksensä tytölle.\n\nHeidän yhdessäolonsa saattoivat kestää myöhäiseen. Luettuaan he\nkeskustelivat lukemansa johdosta ja vaihtoivat siitä mielipiteitä.\nUlkona oli valoisa kesäyö. Järven pinta oli tyyni ja kirkas. Mäntymäki\nsamoin kuin koko luontokin nukkui. Mutta saunakamarissa istui\nkaksi ihmislasta puhuen elämän syvimmästä merkityksestä, olemisen\narvoituksista, kuoleman salaisuudesta. Heidän sielujensa välille\nkutoutui hämähäkinverkon hienoisia, näkymättömiä lankoja, ja vasta kun\nne katkesivat, huomattiin, kuinka lujiksi ne vähitellen olivat tulleet.\n\nLyydiaa ei huvittanut seudun muitten nuorten seura, ja tanssilavalla\nhän ei koskaan käynyt. Mutta hän tahtoi aina olla siro ja siisti, ja\nVäinö arveli tahtoessaan nyt antaa hänelle pienen juhannuslahjan,\nettä tämän pitäisi sopia koristeeksi tytölle itselleen. Hänelle\ntuottikin iloa voida asettaa sairaalassa saavuttamansa kätevyys Lyydian\npalvelukseen. Hän osti hienoa kangasta, josta hän ompeli molempien\nystäväinsä päivisin ollessa työssään kauluksen, johon hän itse oli\nkeksinyt kukka- ja lehtimallin.\n\nMitähän Lyydia sanoisi sen saadessaan? Miltä hän näyttäisi? Väinö\nkuvitteli mielessään, miten Lyydia hämmästyneenä ottaisi vastaan\npienen käärön, miten hän irroittaisi käärelangan ja avaisi paperin.\nJa hän oli kuulevinaan tytön ihmettelevän: \"Voi Väinö!\", kun hän\nnäkisi sisällyksen, ja näkevinään, miten tytön silmät loistaisivat\nkoettaessaan kaulusta päivettyneen, soman kaulansa ympärille.\n\"Kummallista, kuinka tätä on hauska kuvitella\", mietti Väinö\nmielessään, \"aivan kuin olisin hieman rakastunut!\"\n\nHän oli jo kauan sitten selvitellyt asiat siinä suhteessa. Hän tiesi,\nettä hänen elämässään ei ollut sijaa naiselle. Äidinrakkaus oli ainoa,\nminkä saavuttamiseksi hän oli taistellut, ja siinä hän myös oli\nonnistunut, vaikkakin ajatukset yhteisestä kodista eivät näyttäneet\nlähenevän toteutumistaan.\n\nTunne Lyydiaa kohtaan oli toisenlainen kuin se voimakas vaikutin,\njoka sai hänet etsimään ja löytämään äitinsä. Tässä uudessa suhteessa\noli kaikki niin hienoa, niin herkkää. Varovaisin ajatuksin hänen piti\nmiettiä suhdettaan tähän nuoreen tyttöön. Siinä ei ollut soraääntä, ei\nitsekkyyttä. Ilolla hän kerran toivottaisi hänelle ja hänen valitulleen\nonnea, jos Lyydia kerran menisi naimisiin. Hän oli ja oli aina oleva\nhänen ystävänsä. Mutta ystävyys Lyydiaa kohtaan erosi kaikesta muusta,\nmitä hän koskaan oli tuntenut. Se oli jollakin tavoin korkeampaa. Se\ntäytti hänen rintansa kauniilla tunteilla, hänen mielensä ylevillä\najatuksilla ja tuotti hänelle sellaisen onnen tunteen, että hänen\nsydämensä oli pakahtua kiitollisuudesta.\n\nJa kun tietää hänen kykynsä johtaa toisia ja vaikuttaa toisiin ja ottaa\nhuomioon, että se vielä tämän tunteen kautta oli kasvanut, voi hyvin\nkäsittää, että Lyydia joutui hänen vaikutuksensa alaiseksi. Hän oli\ntaipuisa ja vastaanottavainen ja tunsi voimakasta mieltymystä Väinöön.\nEttä Väinö yhtä paljon kiinnosti hänen mieltään kuin hän Väinön, huomaa\nselvästi hänen kirjeistään tälle ystävälleen, jonka hän, mielestään,\noli tuntenut koko elämänsä.\n\nPäivä seurasi näin päivää ja ilta toistansa saunakamarissa, jossa\nLyydia näytteli \"Väinölän emännän\" osaa ja Väinö sen \"isäntää\", Magnus\nystävän ollessa myötämielisenä yleisönä. Kaikki oli niin viatonta,\naivan kuin kaunista unelmaa, josta herääminen oli julmaa.\n\nHän kirjoittaa tästä sairaala-ystävälleen:\n\n \"Rakas Ystäväni ja Tätini!\n\n Viime viikko on ollut kärsimyksen aikaa, mutta mennyt on sekin.\n Ihmettelen, että heikot voimani ovat kestäneet, mutta on kuin kärsimys\n olisi herättänyt uusia voimia ja synnyttänyt uutta, ennen salattua\n tarmoa, niin että olen kestänyt tämän vaikeuden.\n\n En ole juuri jaksanut muuta kuin kirjoittaa. Olen kirjoittanut\n kirjoittamistani, kymmenen sivua perätysten. Mutta kirjoittaessani\n on minua kohdannut ikään kuin kylmänä ja painostavana viimana tunne\n siitä, että hän on poissa, tahi olen muistanut, mitä hän silloin ja\n silloin sanoi tai teki, tahi on esine, jonka hän on omistanut, saanut\n vaikeasti saavutetun rauhani järkkymään.\n\n Onhan surulla kuitenkin puolensa, kun saa surra henkilöä, joka on\n meille rakas. Silloin saa apua ikään kuin näkymättömän lähteen\n syvyydestä.\n\n Ja sitten hän kertoo Lyydiasta, kertoo heidän pienestä\n leikkitaloudestaan saunakamarissa ja siitä, miten tämä ystävyys\n ja sielullinen yhteys miellyttävän naisen kanssa oli tehnyt hänet\n rikkaaksi ja antanut hänelle jotain, jota hän ei ennen ollut\n ymmärtänyt kaivata, mutta nyt, kun hänen täytyi olla sitä vailla, hän\n kärsi sydänjuuriaan myöten eron katkeruudesta.\"\n\nErostaan tästä ystävästä hän kertoo edelleen:\n\n \"— — — Juhannukseksi hänen piti saada viikon loma matkustaakseen\n kotiinsa A-laan, joka muutoin on N—lan naapuripitäjä.\n\n Koska emäntä oli aikaisemmin lausunut pelkäävänsä, ettei hän tulisi\n takaisin, otaksuin, että sekä emäntä että muu talonväki olivat\n tyytyväiset Lyydiaan.\n\n Toivehikkaana hän teki matkasuunnitelmiaan \"kesälinnassa\", jonka hän\n vapaaehtoisesti oli ottanut siivotakseen ja jota hän edelleenkin\n lupasi hoitaa.\n\n Tänään hän siis aikoi matkustaa ja hän oli luvannut myös käydä äitiäni\n tervehtimässä P:n asemayhteiskunnassa.\n\n Pelkäsin kyllä, että tulisin häntä kovasti kaipaamaan, mutta\n lohduttauduin sillä ajatuksella, että hän pian palaisi takaisin.\n\n Niin hän läksi, jättäen kaiken jälkeensä siistinä ja järjestykseen\n saatettuna, emännän luo nostamaan palkkaansa, aikoen sitten tulla\n vielä ennen lähtöään sanomaan minulle hyvästit.\n\n Mutta arvatkaa hämmästyksen! kun hän sen sijaan tuli ilmoittamaan\n minulle, että emäntä ja hän olivat yhdessä sopineet, että hän samalla\n jäisikin sille tielleen eikä enää palaisi takaisin.\n\n Luulin hänen äkkiä muuttaneen mielensä, ja se toukkasi minua niin,\n että sanoin hänelle sangen kylmästi hyvästi huolimatta siitä, että hän\n koetti olla iloisen näköinen ja lupasi pian kirjoittaa minulle.\n\n Veneestä hän vielä huiskutti minulle, mutta minä olin liiaksi\n surullinen vastatakseni tervehdykseen samalla tavalla.\"\n\nKun hän jo oli kaukana, löysi Väinö päänalaisessa alta pienen käärön\nsisältöineen: kauluksen, jonka hän niin suurella ilolla oli aikonut\nantaa ystävälleen, mutta jonka hän oli kokonaan unohtanut tämän\näkillisen lähdön tähden. Nyt se oli hänen kädessään, juhannuslahja,\njonka hän niin suurella huolella ja rakkaudella oli valmistanut, ja hän\nkatseli sitä kuivin silmin samalla kuin sydän täyttyi katkeruudesta\nLyydiaa kohtaan, joka niin helposti oli kyennyt eroamaan hänestä.\n\nSitten hän alkaa kirjoittaa Lyydialle ja kertoo kaikesta, mitä sinä\nhetkenä hänen mielessään liikkuu. Hän ei kuitenkaan ehdi pitkälle;\nkaksi kertaa hän jo on repinyt rikki, mitä on kirjoittanut, kun\nhänelle jätetään kirje. Se on Lyydialta. Hän on kirjoittanut sen heti\nlähdettyään, veneessä, sillä aikaa kuin häntä soudettiin toiselle\nrannalle. Väinön lukiessa jää sulaa hänen sydämestään. Hän itse sanoo\nsiitä: \"Se kirje sai jo lapsuudesta jäätyneet kyyneleeni taasen\nvuotamaan.\"\n\nKuin kostean sumun läpi hän luki, mitä Lyydian hyvä, sievä käsi oli\nkirjoittanut. Miten hyvin tämä pukikaan tunteensa sanoiksi, miten\nherttaisesti, miten kultaisesti! Hän, joka oli kovettanut sydämensä\ntyttöä kohtaan, ei todellakaan ansainnut näin suurta ystävällisyyttä.\n\nMutta äkkiä hän Lyydian kirjeestä käsitti asian oikean laidan.\n\n\"Tuli ja leimaus\", hän huudahtaa, \"eihän tässä Lyydia itse olekaan\ntahtonut lähteä. He ovat erottaneet hänet, kieltäneet häntä tulemasta\ntakaisin, ja vain pelko pahoittaa minun mieltäni on estänyt häntä heti\nkertomasta kaikesta minulle.\"\n\nEi koskaan hän ollut kokenut näin kovaa iskua. Magnus sanoi: \"Miten\nkalpea sinä oletkaan, Väinö! Oletko sairas?\" Ei, hän ei ollut sairas,\nmutta hänestä tuntui siltä kuin hän olisi sisäisesti vuotava verta\nkuolemaansa asti.\n\nHän ei voinut tehdä mitään auttaakseen omaa Lyydiaansa, sillä näin hän\ntahtoi nimittää tyttöä, joka oli tehnyt niin paljon hänen hyväkseen.\nMutta emäntää kohtaan, josta hän aina oli paljon pitänyt, hän tunsi nyt\nvain katkeruutta.\n\nLyydian kirje oli nyt suurena lohdutuksena tässä tuskassa,\n\"suurimmassa, mitä koskaan olen tuntenut\", kuten hän kirjoitti\nsairaala-ystävälleen.\n\nHän luki sen uudestaan ja yhä uudestaan. Se oli tulvillaan ystävällisiä\nsanoja, ja Lyydia toivoi, että Väinö pysyisi terveenä ja iloisena. Hän\nkirjoittaisi taas pian ja pyysi Väinöäkin kirjoittamaan. Sitä hänen\nei olisi tarvinnutkaan pyytää, sillä Väinö kirjoitti heti, lähettäen\nsamalla myös unohtuneen juhannuslahjan.\n\nSeuraavassa kirjeessään Lyydia kertoo, että hänen äitinsä oli kovin\nsairas hänen tullessaan kotiin ja että hän oli iloinen voidessaan olla\nkotona sairasta hoitamassa.\n\n\"Tänään aurinko taas paistaa\", kirjoittaa Väinö, \"ja tunnen itseni\npaljon rauhallisemmaksi, vaikka kaiho piileekin pohjimmalla.\"\n\nSeuraavassa kirjeessään hän kertoo: \"Tänään syttyi taas tähti\ntaivaalle. Sain herttaisen kirjeen 'häneltä', ja äitini kävi myös minua\nkatsomassa.\"\n\nÄiti toi sen ilahduttavan uutisen, että Väinön muuttokysymys omaan\nkotiin oli nyt viimeinkin ratkaistu. Huone, jonka he olivat vuokranneet\nvieraille, oli nyt tullut vapaaksi ja odotti uudestaan maalattuna ja\npaperoituna talon omaa poikaa.\n\nMyrskyt asettuivat näin Väinön sydämessä. Hän oli vihdoinkin\nsaavuttanut kaipaamansa päämäärän. Koti odotti. Hänen oma huoneensa\nvastasilitettyine verhoineen oli valmiina ottamaan hänet vastaan. Mitä\nsiitä, jos Martta mieluummin oli hänestä tietämättä! Hänen oma äitinsä\nja myöskin tämän mies ottivat hänet avosylin vastaan. Ja pian hän saisi\ntavata Lyydiankin, kun tämä vain voisi päästä vapaaksi ja tulla pariksi\npäiväksi hänen kotiinsa.\n\nKaikki näytti iloiselta ja lupaavalta, niin myös kesäasunnossa, jonka\nMagnus juhannuksen kunniaksi oli koristanut tuoreilla koivun ja lepän\nlehvillä.\n\nEron hetkillä ei Väinö voinut katkeruudella kohdella emäntääkään.\nOlihan hänen tosin vaikea antaa anteeksi emännän käytös Lyydiaa\nkohtaan, mutta kun hänelle selvisi, että Lyydia erotettiin sen vuoksi,\nettä tämä kelpo tyttö säilyisi Väinön vahingolliselta, kumoukselliselta\nvaikutukselta, niin hän ei voinut mitään sille, että asia sekä hiukan\nimarteli että suuresti huvitti häntä. Se mieliala, jonka muutto omaan\nkotiin aiheutti, sai hänet ystävälliselle mielelle kaikkia ihmisiä ja\nkoko maailmaa kohtaan.\n\n\n\nVIIMEINEN KOTI\n\n\nOtteita muutamasta Väinö Willgrenin kirjeestä sairaala-ystävälleen:\n\n Koivumäki, P:n asemayhteiskunta, 20. p:nä elokuuta 1921.\n\n \"Äidillinen Ystäväni!\n\n Kun tänä ihanana elokuun aamuna tartun kynään, tapahtuu se iloisin ja\n tyytyväisin mielin sekä syvästi tuntien sen rakkauden ja kodikkuuden,\n mikä minua ympäröi. Äitini on tehnyt kauniin ja ylevän rakkaudentyön,\n josta sekä hän että hänen poikansa voivat tuntea syvää tyydytystä, kun\n he nyt vihdoinkin ovat löytäneet toisensa.\n\n Ensi hetkestä asti olen halunnut kertoa ystävilleni kokemuksistani,\n mutta pari päivää on mennyt hiljaiseen ihailuun enkä minä ole\n kirjoittanut mitään. Nytkin minulta puuttuu sanoja kuvatakseni kotiani\n niin kuin tunnen.\n\n Minulla on iso ja hauska huone, jossa on kaksi ikkunaa ja eri\n sisäänkäytävä. Toisesta ikkunastani minulla on näköala yli peltojen\n ja niittyjen, taustana metsä, ja toisesta näen pihamaan ja saunan\n ja lehtipuiden välistä pilkistää punainen mökki. Asemalta kuuluu\n vihellyksiä ja tulevien ja lähtevien junien kaukainen jyminä.\n\n On ihmeellistä ajatella, että tämä pieni pala isänmaata on\n sukulaisteni oma ja että minä saan tuntea näin yhteisesti heidän\n kanssaan.\n\n Matka meni kaikin puolin hyvin ja onnellisesti. Ei jälkeäkään\n väsymyksestä, ja koko ajan olin loistavalla tuulella! On kummallista,\n miten kaikki raihnaisuus unhottuu, kun jokin hauska asia virkistää\n mieltä. Pelkäsin ensin hiukan, miten jaksaisin istua koko tuota pitkää\n matkaa, mutta kun pääsin rattaille suloisen raikkaassa aamuilmassa,\n olin kuin uusi ihminen, joka olisi jaksanut kestää vaikka kahta\n pitemmän matkan. (Se kai olisi vienyt N—laan asti.)\n\n Minulla oli muassani kiltti toverini, Magnus, joka samalla sai hyvin\n tarpeellisen huvimatkan.\n\n Junassa koetin kirjoittaa pari korttia, mutta tärinä esti minua\n sitä tekemästä paitsi asemilla, ja usein en ennättänyt saada muuta\n kuin pari kolme sanaa paperille, kun juna jo vihelsi ja lähti taas\n liikkeelle. Mutta kirjoitetuiksi ne sentään tulivat.\n\n P:n asemalla konduktööri sai käsiinsä kuuden kyynärän goljatin,\n joka otti minut käsivarsilleen yhtä helposti kuin joku toinen olisi\n kantanut kapalolasta. Äiti oli hevosella vastassa ja sitten me ajoimme\n täyttä vauhtia uuteen kotiini. Se oli vähäpätöinen päältäpäin,\n mutta hauska sisältä. Tavarani, jotka olin lähettänyt kaksi päivää\n aikaisemmin, olivat jo saapuneet perille. Omaisuuteni oli melkoisesti\n kasvanut, sillä kun tulin viime paikkaani, oli minulla mukanani\n vain yksi matkakori ja rullatuolini; nyt sitävastoin minulla oli 11\n tavarakääröä, jotka painoivat 250 kiloa.\n\n Sitten joimme Äidin kanssa kahden tervetuliaiskahvit hyvillä mielin.\n Muut eivät olleet kotona. Tytär oli nimittäin matkustanut pois ja setä\n oli työssä. Äiti oli iloinen ja onnellinen ja kuljetti minua kaikissa\n alakerran huoneissa. Ompelukoneen päällä näin ilokseni oman antamani\n joululahjan (kirjaillun liinan).\"\n\nKirje jatkuu kuvaamalla \"sedän\" kotiintuloa päivälliselle, mitenkä he\nheti saattoivat keskustella kuin vanhat tuttavat, tuo ystävällinen,\nkunnon mies ja Väinö. Sitten hän jatkaa:\n\n\"Illalla joimme yhdessä teetä ja keskustelimme iloisesti ja\nluontevasti. Magnuskin tunsi olevansa kuin kotonaan. Hän ei ole\nensinkään yhtä vapaa käytöksessään omaa isäntäväkeänsä kohtaan.\n\n\"Magnuksen tarkoitus oli matkustaa samana päivänä takaisin, mutta äiti\npakotti ystävällisesti hänet jäämään yöksi.\n\n\"Kello puoli kymmenen isäntäväkeänne sanoi meille hyvää yötä ja niin\nolimme taas kahden, monivuotinen toverini ja minä. Istuimme vielä\nhetken ylhäällä. Emme vaihtaneet monta sanaa, mutta meidän oli niin\nhyvä olla, jos kohta tähän tunteeseen sekoittui hiukan kaihoa, kun\najattelimme lähenevää eroamme.\n\n\"Viimeinen juna kulkee ohi ja me sammutamme valon. Toverini nukkuu pian,\nmutta minä makaan ja ajattelen tämän ihmeellisen päivän elämyksiä.\nOnnen-, rauhan- ja kodintunne on minut vallannut, ja minä olen\nkiitollinen kohtalolle, joka on antanut minun elää tämän päivän ja\nsen vaikutteet. On kuin unta, että nyt olen äitini rauhallisessa ja\nviihtyisässä kodissa. En tunne enää sielullista levottomuutta, kaikki\non vain helppoa ja miellyttävää. On niin hiljaista ympärilläni, kuuluu\nvain pöytäkellon hauska raksutus.\"\n\nNiin tuli aamu ja Magnus matkusti takaisin runsaan aterian jälkeen.\n\"Saunakamari tulee varmaan tuntumaan hyvin yksinäiseltä\", arvelee\nVäinö. \"Meitähän oli sentään kaksi suremassa 'emäntäämme', mutta kun\nnyt 'isäntäkin' on muuttanut, niin kylläpä jää tyhjää.\"\n\n\"Ja minä tahtoisin vain näyttää ystävilleni, kuinka hyvä minulla nyt\non\", jatkaa Väinö.\n\nHän tuumailee, keneltä hän ensiksi saanee kirjeen.\n\nKirje saapuu. Se on Lyydialta!\n\nSiinä tämä lupaa tulla tervehtimään Väinöä, kun hänelle vain sopii.\n\nLopuksi Väinö kirjeessään sanoo otaksuvansa, että hänen uusi\n\"emäntänsä\" piakkoin kävisi tervehtimässä Väinön sairaala-ystävää\n\"virallisesti\" ilmoittaakseen vastaanottaneensa \"potilaan\", ja hän\nlopettaa kiittämällä kaikesta ymmärtämyksestä, joka on tullut hänen\nosakseen hänen pyrinnöissään, jotka nyt olivat joutuneet onnelliseen\npäätökseen.\n\nJa sellaisena kuin Väinö oli kuvannut kotinsa, hänen ystävänsä näki sen\nkäydessään vähän sen jälkeen häntä tervehtimässä.\n\nHänellä oli hauska huone. Vuode oli niin asetettu, että hän saattoi\nnähdä ulos molemmista ikkunoista, ja kiikkutuoli ja käytävämatot\ntäydensivät kodikasta vaikutusta. Itse hän loisti ilosta. Hän ei ollut\nkoskaan tuntenut itseään niin onnelliseksi kuin nyt. Äidinrakkauden\ntaikasauva oli karkoittanut pois kaikki vaikeudet ja äiti ja poika,\njotka olivat olleet niin kauan toisistaan erotettuina, nauttivat\nnyt toistensa läheisyydestä ja rupesivat laatimaan tulevaisuuden\nsuunnitelmiakin.\n\nJoku — luulen sen olleen rouva Bergin — vertasi kerran Eeva Tarpolaa\nLemminkäisen äitiin. Niin kuin tämä kokosi poikansa jäsenet Tuonelan\njoesta ja liitti ne laulaen ja rukoillen jälleen yhteen, samoin\nVäinönkin äiti uskoi rakkautensa voimalla voivansa antaa pojallensa ei\nainoastaan kotia, vaan myös menetetyn terveyden.\n\nSe oli vain harhakuva, mutta ensimmäiset yritykset saada parannusta\naikaan määrätyillä kylvyillä ja hieronnalla tuntuivat kaikkien, eikä\nvähimmän Väinön itsensä, mielestä antavan niin hyviä tuloksia, että\näiti yhä vakiintui uskossaan ja jatkoi hoitoa.\n\nNäytti todellakin siltä kuin Väinö olisi hiukan saanut takaisin\nkadotettua liikuntakykyänsä, ja toiveet kohosivat korkealle. Mutta\nsitten sattui takaisku ja Väinön tila huononi, niin että hänen täytyi\ntaas tulla sairaalaan nautittuaan vain pari kuukautta elämästä äidin\nläheisyydessä, elämästä, joka oli antanut hänelle puhtaimman onnen\ntunteen, mitä hän koskaan oli kokenut.\n\nToisella sisätautiosastolla, jossa hänen aikaisimpia ystäviään, neiti\nNylander, oli ylihoitajattarena, Väinöä nyt hoidettiin.\n\nHän ei kuitenkaan enää ollut \"entinen Väinö, joka oli tyytyväinen\nmissä tahansa\", kuten hän kirjeessä ystävälleen kertoo. Hänen hermonsa\nolivat kuluneet ja hän joutui helposti pois tasapainosta. Häntä\nhäiritsi ja kiusasi makuu yhteisessä huoneessa muitten potilaitten\nkanssa. Sitäpaitsi hän nyt, saatuaan kokea, mitä oikea koti on, kaipasi\nvastustamattomalla voimalla kotiin ja äidin luo, joka myös puolestaan\nhäntä kaipasi.\n\nHän jätti sen tähden sairaalan aikaisemmin kuin hänen oikeastaan olisi\npitänyt ja palasi kotiin. Mutta tauti jatkoi häiriytymättä työtään.\nYhä syvemmälle se iski kyntensä Väinön runneltuun ruumiiseen, yhä\nvaikeammaksi kävi hänen elämänsä.\n\nEdellisessä luvussa mainitut synkät ajatukset, jotka äidinrakkauden\naurinko oli karkoittanut, palasivat nyt uudella voimalla.\n\nHänen jälkeenjättämistään papereista tapaan kohdan, jossa hän sanoo:\n\n\"Ajatus kuolemastani on kuin pakkoajatus. Se palaa yhä voimakkaampana\nkerta kerralta.\n\n\"Olen koettanut taistella sitä vastaan, ja Täti on siinä ystävällisesti\nminua auttanut, mutta ei mikään auta. Minun täytyy päästä pois\ntietämisen tuskasta.\"\n\nHän sanoo edelleen:\n\n\"Äiti tahtoisi saada minut jaloilleni, mutta omasta mielestäni se vain\npitkittäisi kamppailuani.\n\n\"Eniten säälin äitiä, joka minun täytyy jättää niin pian sen jälkeen\nkuin pääsimme yhteen.\"\n\n\"Tuleva elämä ei minua peloita\", hän jatkaa, \"sillä vapautunut sielu ei\nvoi enää kärsiä, kun ruumis, jossa tunnemme tuskat, on poissa.\"\n\nJa sitten hän lausuu ystävälleen toivomuksensa siitä, miten tämän pitää\nkirjoittaa määrätyt kirjeet hänen kuolemansa jälkeen. \"Kirjoittakaa ne\nruotsiksi ja suomentakaa ne sitten, että niistä tulisi oikein kauniit.\"\n\nEnsiksikin Lyydialle.\n\nSiinä kirjeessä oli ensin lausuttava, kuinka kiintynyt Väinö oli ollut\nLyydiaan, kuinka tämän ystävyys, silloin kuin he olivat yhdessä ja\nvielä jälkeenpäinkin, oli ollut hänelle tärkeä, ja kuinka suuresti\nVäinö oli häntä kaivannut. Hän toivoi Lyydialle kaikkea hyvää elämässä\nja toivoi samalla tämän joskus hiljaisella kaipauksella muistavan\n\"omituista ystäväänsä\".\n\nSitten oli kirjoitettava lapsuudenystäville Honkalaan, Reino\nKorhoselle, Aarnelle, viimeiselle isäntäväelle — hän katui\nkatkeruuttaan ystävällistä emäntää kohtaan — ja viimeksi hän sanoo\nmuutaman syvää tunnetta uhkuvan sanan ystävälleen, jolle kirje oli\nlähetetty.\n\nHän liittää kirjeeseen pari runoakin, Koskenniemen \"Lothoksen\" ja\nerään toisen, Sigurd Wegeliuksen kirjoittaman. Jäljennän säkeistön\nkumpaisestakin, jälkimmäisen suomennettuna:\n\n    \"Maan surut mua väsyttää,\n    sen riemut riuduttaa,\n    sen valo viiltää silmiäin,\n    sen yö mua kammottaa.\n\n    Mun sieluni niin uupunut on\n    vaelluksiin maan,\n    sun kalkistasi ainoinen\n    vain lohdutuksen saan.\"\n\n    \"Nyt soida alkaa myrskyjen kuoro\n    ja verkkaan hauta täyttyvi taas.\n    On kärsivä sielu saanut rauhan kuolemassa.\n    Oi uinuos, uupunut, uinu!\"\n\nEi käynyt kuitenkaan niin kuin Väinö ajatuksissaan ja kiihtyneillä,\nsairailla hermoillaan oli kuvitellut ratkaisun.\n\nVielä kerran hänen täytyi vaihtaa koti sairaalaan, jossa kuitenkaan\ntaitavimmankaan lääkärin käsi ei enää voinut pelastaa häntä takaisin\nelämälle, jonka hän, kuten ylläolevasta näkyy, oli täysin valmis\njättämään.\n\nAamulla toukokuun 2. p:nä soitettiin ystävälle Kirurgiin siltä\nosastolta, jossa Väinö oli.\n\n\"Hänen tilansa on yöllä huonontunut\", kertoi hänen hoitajattarensa, \"ja\nnyt aamupuoleen hän äkkiä on tullut niin heikoksi, että koska tahansa\nsaattaa odottaa loppua.\"\n\nMahdollisimman lyhyessä ajassa Väinön monivuotinen ystävä riensi hänen\nluoksensa. Kun hän puhutteli Väinöä nimeltä, näki hän hänen kasvojensa\nikään kuin kirkastuvan. Ehkä se oli viimeinen yritys hymyillä. Siksi\nolen vakuutettu siitä, että vaikka hänen voimaton kätensä ei enää\njaksanut vastata puristukseeni, hän sentään tunsi ääneni ja tiesi\nystävän olevan hänen vieressään, kun hän nyt viimeistä kertaa muutti\nkotia ja iäksi jätti maailman, jolla oli ollut niin vähän hänelle\ntarjottavaa, mutta jossa hän kuitenkin oli elänyt sisäistä elämää niin\nrikasta, niin kaunista kuin vain harvat.\n\nViimeiseen asti hän oli yksin. Ei kukaan omainen seisonut hänen\nkuolinvuoteensa ääressä. Samaan aikaan kuin Väinö veti viimeisiä\nhenkäyksiänsä tässä maailmassa, itki hänen äitinsä katkeria kyyneliä\nvastaluodun haudan ääressä. Kova kuumetauti oli muutamissa päivissä\nriistänyt häneltä hänen miehensä.\n\nEi siis äidin, vaan ainoastaan ystävän oli se käsi, joka varovaisesti\nsulki vainajan silmät.\n\nJa sitten muutamana kauniina, aurinkoisena kevätpäivänä, lintujen\nlaulaessa Malmin hautausmaan tummissa kuusissa, nuori pappi, jolle\nVäinön ystävä ensin oli kertonut hänen elämäntarinansa, vihki kaunein\nja sydämellisin sanoin ruumiin haudan lepoon.\n\nVastaluodulla kummulla seisoivat paitsi nuorta pappia, joka oli\npyytänyt saada liittyä heihin, vain kuolleen todelliset ystävät.\nSiellä olivat Aarne; Betty Fagerström ja hänen sisarensa, neidit\nDrisin ja Nylander, Aida ja rouva Berg, jonka sairaala-ystävä nyt näki\nensimmäistä kertaa, vaikka he molemmat olivat olleet vainajalle niin\nläheisiä.\n\nMutta heidän keskellään seisoi, kädessään ruukku, jossa oli kukkiva\nruusu, tuo pieni vaalea nainen P:n asemayhteiskunnasta. Tänään hän\nei ollut harmaapukuinen. Musta puku riippui suorissa laskoksissa\nhänen yllään ja musta huivi reunusti kasvoja, jotka olivat kyynelten\nkastamat, mutta joissa oli ilme, jota oli vaikea katsella.\n\nOnnea hän tunsi, onnea siitä, että poika nyt vihdoinkin kaikkien\ntuskien ja vaivojen jälkeen oli löytänyt oikean kotinsa.\n\nHän ikään kuin sulautui linnunlauluun, aurinkoon, haudan kukkasiin,\njoiden keskellä rakastavin käsin istutettu ruusu vuosi vuodelta oli\nkukkiva, ja hänen liikutuksensa etsi sanoja ja tapasi ne viimein:\n\n\"Täällä on niin ihanaa\", sanoi Väinön äiti. \"Tänne tahtoisin iäksi\njäädä.\"\n\n\n\n"]