[{"data":1,"prerenderedAt":-1},["ShallowReactive",2],{"$fFVo9Gfom_hzWvB9ULG4Z23i3mmjzGQf0VPYGpymwQh4":3},{"number":4,"title":5,"author":6,"authorBirth":7,"authorDeath":8,"slug":9,"bookId":10,"genreRaw":11,"genre":12,"themes":13,"origin":15,"language":16,"yearPublished":17,"yearPublishedTranslation":18,"wordCount":19,"charCount":20,"usRestricted":21,"gutenbergId":22,"gutenbergSubjects":23,"gutenbergCategories":26,"gutenbergSummary":29,"gutenbergTranslators":30,"gutenbergDownloadCount":32,"aiDescription":33,"preamble":34,"content":35},2602,"Billy ja etsivä","Burroughs, Edgar Rice",1875,1950,"2602-burroughs-edgar-rice-billy-ja-etsiva","2602__Burroughs_Edgar_Rice__Billy_ja_etsivä","Seikkailuromaani Meksikon sodista","romaani",[14],"seikkailu",[],"fi",1916,1924,46016,299182,false,67782,[24,25],"Adventure stories","American fiction -- Translations into Finnish",[27,28],"Adventure","Novels","\"Billy ja etsivä: Seikkailuromaani Meksikon sodista\" by Edgar Rice Burroughs is an adventure novel written in the early 20th century. The story follows the journey of Billy Byrne, a young man who returns to Chicago after a period of wandering and various escapades around the world. On his return, he seeks to clear his name from a wrongful murder accusation and hopes to prove himself to a former love, all while dealing with the complex dynamics of his past and the law.  At the start of the novel, Billy returns to Chicago, filled with a mix of hope and regret as he confronts his old haunts and the memories of a lost relationship. He grapples with the societal perceptions of his previous life as a troublemaker, driven by a desire to demonstrate his transformation. Billy’s intentions to clear his name and regain his standing are complicated when he discovers that he is still seen as a fugitive, leading to a confrontation with law enforcement upon his arrival. The narrative sets the stage for Billy's struggle between his past and present, hinting at the challenges he will face as he attempts to reclaim his life. (This is an automatically generated summary.)",[31],"Kupiainen, Alpo",216,"Chicagolainen Billy Byrne palaa kotiinsa muuttuneena miehenä, mutta päätyy pian uusiin seikkailuihin Meksikon vallankumouksen levottomuuksien keskelle. Teos yhdistää kovapintaista rikoskertomusta ja jännittävää selviytymistarinaa sotien ja juonittelujen pyörteissä.","Edgar Rice Burroughsin 'Billy ja etsivä' on Projekti Lönnrotin julkaisu\nn:o 2602. E-kirja on public domainissa sekä EU:ssa että sen ulkopuolella,\njoten emme aseta mitään rajoituksia kirjan vapaan käytön ja levityksen\nsuhteen.\n\nTämän e-kirjan ovat tuottaneet Tapio Riikonen ja Projekti Lönnrot.","BILLY JA ETSIVÄ\n\nSeikkailuromaani Meksikon sodista\n\n\nKirj.\n\nEDGAR RICE BURROUGHS\n\n\nEnglanninkielestä [\"The Man Without a Soul\"] suomentanut\n\nAlpo Kupiainen\n\n\n\n\n\nHämeenlinnassa,\nArvi A. Karisto Oy,\n1924.\n\n\n\n\n\n\nSISÄLLYS:\n\n      I. »Kotona»\n     II. Tervetuliaiset\n    III. Epätoivoinen yritys\n     IV. Kulkurirunoilija\n      V. Kumppanuksina\n     VI. Bridgen koetus\n    VII. Vaara\n   VIII. Ilmiantajat\n     IX. Rouva Shorter\n      X. El Paso\n     XI. Ojasta allikkoon\n    XII. Kenraali Pesita\n   XIII. Pesita muuttaa suunnitelmiaan\n    XIV. Väijytys\n     XV. Leijonaa ärsyttämässä\n    XVI. El Orobon rancho\n   XVII. Billy murtaa kassakaapin\n  XVIII. Pako\n    XIX. Uusi kirjanpitäjä\n     XX. Barbara toimii\n    XXI. Barbaran viesti\n   XXII. Kapteeni Byrnen sotajuoni\n  XXIII. Satimessa\n   XXIV. Eddie sulkee silmänsä\n    XXV. Billy tulee takaisin.\n   XXVI. Kapteeni Rozales näkee jotakin\n  XXVII. Eddie Shorter lähtee kotiin\n XXVIII. Pimanien kylä\n   XXIX. Bridgen yllättävä saapuminen\n    XXX. Karkaaminen\n   XXXI. Billyn ja Pesitan loppuselvitys\n  XXXII. »Ensi suudelma»\n\n\n\n\nENSIMMÄINEN LUKU\n\n»Kotona»\n\n\nBilly Byrne oikaisi leveitä hartioitaan ja täytti mahtavat keuhkonsa\ntutunomaisella kaasulla, jota Chicagossa nimitetään ilmaksi.\n\nHän seisoi New York Central-rautatien vaunusillalla, ja hänen junansa\nporhalsi parhaillaan La Salle-kadun asemalle. Vaikka nuori mies\nei suinkaan ollut onnellinen, uhkui hänen olennostaan kuitenkin\neräänlaista tyytyväisyyttä, sillä hän saapui kotiin.\n\nHarhailtuaan hieman toista vuotta maailmalla ja koettuaan eriskummaisia\nseikkailuja Billy Byrne palasi nyt laajalle Länsipuolelle ja Grand\nAvenuelle.\n\nEihän pitkän ja mutkikkaan Grand Avenuen kupeilla eikä sen\nkeskiväylällä kylläkään ole paljoa sellaista, mikä olisi omiaan\nherättämään kiihkeätä ihailua, eikä Billy erikoisesti haaveillutkaan\ntämän toisin paikoin syvemmän, toisin paikoin matalamman lokakerroksen\npeittämän valtakadun ihanuudesta.\n\nMutta Billyä riemastutti se ajatus, että hän nyt palasi näyttämään\nsikäläisille tutuilleen hänessä tapahtunutta muutosta. Maailmalle\nlähtiessään hän oli ollut huonossa huudossa: häntä oli pidetty\npaatuneena, rajupäisenä räyhääjänä, joka haki vertaistaan jopa omassa\nkarkeatapaisessa syntymä- ja kasvatuspiirissään.\n\nMuutoksen oli saanut aikaan tyttö. Hän oli Billyn seurustelutasosta\nyhtä kaukana kuin taivaan tähdet; mutta Billy oli rakastanut häntä ja\nottanut hänestä oppia, ja koettaessaan muovata itseään sellaiseksi kuin\nhän tiesi tytön yhteiskuntaluokkaan kuuluvien miehien olevan Billy oli\nluonut yltään paljon sitä raakaa kömpelyyttä, joka oli aina ollut osana\nhänestä, ja tyyten hylännyt räyhäävän esiintymisensä. Billy Byrne ei\nenää ollut sakilainen.\n\nHän oli luopunut tytöstä, koska hän kuvitteli Grand Avenuen ja\nRiversiden huvilatien välistä kuilua ylipääsemättömäksi; mutta hän\npalvoi silti niitä ihanteita, jotka tyttö oli hänen mielessään\nherättänyt. Yhä vieläkin hän tahtoi olla juuri sellainen kuin tyttö\ntoivoi hänen olevan, vaikka hänestä näyttikin varmalta, etteivät he\nenää ikinä tapaisi toisiaan.\n\nGrand Avenuella hän luuli helpoimmin unohtavansa surunsa — tyttöä hän\nei voisi milloinkaan unohtaa. Ja lisäksi hänen äskettäin herännyt\nylpeytensä ajoi häntä takaisin entisille mellastustantereille,\nsillä siellä hän voisi, kuten hän itse lausui, näyttää entisille\nkumppaneilleen.\n\nHän tahtoi koko sakin näkevän, ettei Billy Byrne pelännyt olla siivo ja\nsäädyllinen. Hän tahtoi eräiden naapurien käsittävän, että hän kykeni\ntekemään vakavaa työtä ja kunniallisesti ansaitsemaan elatuksensa, ja\nhän nautti etukäteen siitä huvista ja tyydytyksestä, jota hän tuntisi\nnähdessään joidenkuiden kapakoitsijoiden happamet ja pettyneet ilmeet,\nsillä he olivat kukin osaltaan pitäneet. Billyä juovuksissa viitenä\npäivänä viikon seitsemästä, mutta nyt ei Billy enää juonut.\n\nMutta ennen kaikkea hän tahtoi puhdistautua aikoinaan vihaamansa lain\nsilmissä. Hän halusi poistaa maineestaan väärän murhasyytöksen, joka\ntoista vuotta sitten oli kiidättänyt hänet suinpäin pois Chicagosta\nsamana yönä, jolloin Lake Streetin poliisiaseman henkilökuntaan kuuluva\nkonstaapeli Stanley Laslzy oli vihjaissut hänelle, että Sheehan oli\nsotkenut hänet Schneider-ukon murhaan. [Kts. romaania »Väkevä Billy»]\n\nBilly Byrne ei ollut tappanut Schneideriä. Hän ei ollut edes ollut\nmainitun vanhan miehen kapakan läheisyydessäkään, kun sen kassa silloin\nryöstettiin. Mutta Sheehan, joka oli pidätetty ja jota rikoksesta\nsyytettiin, oli jo poikavuosilta Billyn vihamies ja oli oivaltanut,\nettä hänellä oli tilaisuus suunnata epäluuloja jonkun verran pois\nitsestään ja samalla kertaa maksaa vanha velkansa Byrnelle.\n\nUudistunut Billy Byrne oli valmis pitämään täysikelpoisena kaikkea,\nmikä jollakin tavoin tuntui olevan hänen rakastamansa tytön korkean\noleskelupiirin yhteydessä. Lait, järjestyksen ja oikeuden näki Billy\nuudessa valossa, senjälkeen kun hän oli likeisesti seurustellut\nsivistyneen ja hienostuneen olennon kanssa. Enää hän ei niitä\nepäillyt eikä pelännyt. Hän saisi niiden taholta sitä, mitä etsi —\noikeudenmukaista kohtelua.\n\nBillystä tuntui oudolta, että hän halusi mitään lailta tai sen\nkätyreiltä. Vuosikausia hän oli yhtämittaa ollut sotakannalla niitä\nvastaan. Nyt hän tuli vapaaehtoisesti takaisin antautuakseen niiden\nkäsiin ehdottoman varmana siitä, että hänet pian vapautettaisiin.\nBilly tiesi olevansa viaton ja vilpitön ja oletti toistenkin empimättä\nantavan sille arvon.\n\n— Ensiksi, — ajatteli Billy, — pistäydyn hieman vilkaisemassa vanhaa\nGrand Avenueta, sitten menen ilmoittautumaan poliisilaitokseen. Jutun\nkäsittelyyn saattaa kulua pitkä aika, ja siltä varalta käväisen ensin\nkatsomassa vanhaa joukkuetta.\n\nNiinpä Billy nousi raitiovaunuun ja katseli avoimen ikkunan aluslautaan\nnojautuneena, kuinka likainen Chicago vilahteli hänen ohitseen, kunnes\nlipunmyyjän huuto »Granavenuu!» ilmoitti, että hänen matkansa oli\npäättynyt.\n\nMaggie Shane istui kotitalonsa naarmuista etuseinää vasten hontelosti\nnojaavien pitkien portaiden ylimmällä astuimella; Shanen perhe asui\ntalon toisessa kerroksessa ahdettuna kolmeen pahanhajuiseen huoneeseen.\n\nOli lauantai, ja Maggie oli vapaana. Hän istui perin alakuloisena,\nsillä Maggieta vaivasi miestuttavien puute; ei ollut ilmestynyt ketään\ntäyttämään sitä kirvelevää tyhjää sijaa, jonka äkillisesti poistunut\n»Coke» Sheehan oli jättänyt, kun tämä arvoisa herrasmies oli lähtenyt\netsimään terveellisempää ilmanalaa — jäytäväksi harmiksi sekä Maggielle\nettä herra Sheehanin saamamiehille.\n\nMaggie tuijotteli äreänä ryysyisten naisten ja lasten täyttämälle\nlokaiselle kadulle ja raitiovaunuihin, jotka jyristen kiitivät hänen\nohitseen likaisine matkustajineen. Silloin tällöin hän hankki vaihtelua\nyksitoikkoiseen istumiseen venyttämällä purukumiansa ihmeellisen\npitkiksi suikaleiksi, pitäen niiden toista päätä peukalonsa ja\netusormensa, toista hampaittensa välissä.\n\nÄkkiä Maggie huomasi jokseenkin hauskan näköisen miehen, joka veltosti\nlähestyi häntä hänen puolellaan katukäytävällä. Mies oli vielä siksi\netäällä, ettei hänen kasvonpiirteitään voinut erottaa, mutta hänen\nkokonsa, ryhtinsä ja yleisvaikutelmansa miellyttivät yksinäistä\nMaggieta. Hän toivoi, että kävelijä olisi hänen tuttujaan tai että\nhäneen voisi helposti tutustua, sillä Maggie kuihtui ikävästä.\n\nHän tasoitti hiusnutturaansa ja oikaisi toisen silmän ylitse riippuvaa\nkuontaloa. Sitten hän järjesti hamettaan ja jäi odottamaan. Miehen\nlähestyessä Maggie näki, että hän oli hauskemman näköinen kuin hän oli\nrohjennut edes toivoa ja että hänen ulkomuodossaan oli jotakin tuttua.\nMutta vasta tultuaan talon kohdalle vilkaisi mies ylöspäin, ja Maggie\ntunsi hänet.\n\nSilloin Maggie Shanelta meni suu auki, ja hän tarttui kaidepuuhun.\nHetkisen kuluttua oli mies sivuuttanut hänet ja jatkoi matkaansa\nkatukäytävää myöten.\n\nMaggie Shane tähyili hänen jälkeensä minuutin ajan; sitten hän juoksi\nvikkelästi portaita alas vähän matkan päässä olevaan maustekauppaan,\njossa hän pyysi saada käyttää puhelinta.\n\n»Yhdistäkää minut Länsipuolen kaksi nolla kuusi kymmentä kolme», hän\nkäski puhelinneitoa ja jatkoi vähäistä myöhemmin: »Onko Lake Streetin\npoliisiasemalla?»\n\n— Niin, nähkääs, Billy Byrne on tullut takaisin. Näin hänet juuri äsken.\n\n— Kyllä, eikä sillä ole väliä, kuka minä olen; mutta jos tahdotte\nnapata hänet, niin hän on parhaillaan Grand Avenuun länsipäässä. Ihan\ntällä minuutilla näin hänet Lincolnin lähistöllä. Ja hän paiskasi\nkuulotorven takaisin koukkuunsa.\n\nBilly Byrne arveli pistäytyä äitinsä luona — ei silti, että hän olisi\nodottanut olevansa tervetullut, vaikka äiti sattuisikin olemaan selvä,\ntai että hän olisi kaivannut äitiään. Mutta, vuoden kuluessa oli Billyn\nkoko ajatustapa muuttunut, ja nyt hänellä oli sellainen tunne, että\nhänen oli tehtävä tämä käynti. Kenties hän voisi jollakin tavoin auttaa\näitiään.\n\nMutta ehdittyään pimeälle kujalle, jonka varrella hän oli viettänyt\nlapsuutensa, hän sai tietää, että hänen äitinsä oli kuollut ja että\ntoinen perhe asui siinä ränsistyneessä hökkelissä, joka oli ollut hänen\nkotinsa.\n\nJos Billy Byrne suri äitinsä kuolemaa, ei hän sitä näyttänyt. Hänen\nei tarvinnut olla äidilleen kiitollinen mistään muusta kuin potkuista\nja tyrkkäyksistä sekä siitä ympäristöstä ja vaikutuksesta, joka oli\nohjannut hänet rikollisen elämän uomaan silloin, kun useimmat pojat\ntulevat alkeiskouluun.\n\nOikeastaan miehen mieli oli keveämpi, kun hänen ei ollut tarvinnut\nnähdä äitiään, ja hän kääntyi palaamaan Grand Avenueta pitkin\nreippaammin kuin oli tullut, Ei ainoakaan hänen kohtaamansa entinen\ntuttu ollut näyttänyt erikoisesti ilostuvan tapaamisesta. Hän tunsi\nolevansa hiukan pettynyt. Billy päätti mennä suoraa päätä Lake Streetin\npoliisiasemalle tiedustamaan, millä kannalla Schneiderin murhajuttu\noli. Ehkä oli oikea murhaaja saatu ilmi, ja siinä tapauksessa\nannettaisiin Billyn olla rauhassa. Mutta jollei niin olisi, voisi hän\nantaa pidättää itsensä ja pyytää tutkintoa voidakseen puhdistautua.\n\nHänen lähestyessään Wood Streetiä pujahti kaksi miestä, jotka olivat\nolleet häntä vaanimassa, läheisen kapakan ovesta sisään: hänen mentyään\nohitse he astuivat jälleen kadulle hänen taakseen ja tarttuivat häneen\nkahden puolen.\n\nBilly pyörähti äkäisenä ympäri.\n\n»Lähtekää vain kiltisti, Byrne», kehoitti toinen miehistä, »älkääkä\npanko meteliä toimeen.»\n\n»Kas», virkkoi Billy, »teikäläisiähän siinä onkin. No niin, olin juuri\nmenossa kamarille ilmoittautumaan.»\n\nMolemmat miehet naurahtivat epäilevästi. »Sitten me säästämme teiltä\nsen vaivan», sanoi toinen heistä. »Me viemme teidät sinne. Saattaisitte\nvielä eksyä, jos koettaisitte mennä yksin.»\n\nBilly asteli äänettömänä kadunnurkkaukseen, jossa rattaat odottivat.\nHän älysi, että näille etsiville ei kannattanut selitellä mitään;\nmutta hän sai huomata, että komisario oli yhtä taipuvainen epäilemään\nhänen aikeitaan. Myöskin hän vain nauroi, kun Billy vakuutti olleensa\nmatkalla poliisiasemalle juuri silloin kun hänet pidätettiin.\n\n\n\n\nTOINEN LUKU\n\nTervetuliaiset\n\n\nKun Billy Byrne viikkojen hitaasti vieriessä ei saanut keltään osakseen\nystävällistä myötätuntoa ja kun kukaan ei välittänyt vähääkään hänen\nhalustaan elää nuhteettomasti eikä kallistanut korvaansa hänen\nvakuutuksilleen, ettei hän ollut millään tavoin sekaantunut Schneiderin\nmurhaan, alkoi hän epäillä tekonsa järkevyyttä.\n\nMyöskin pyrkivät hänen mielessään jälleen heräämään aikaisemmat\nepäluulot lakeja ja niiden valvojina muka toimivia poliiseja\nvastaan. Eräs koppitoveri kertoi hänelle sanomalehtien ankarasti\nsoimanneen etsivääosastoa siitä, ettei oltu onnistuttu saamaan kiinni\nhyvänsävyisen Schneider-vanhuksen murhaajaa; yleinen mielipide oli\nkiihtynyt siinä määrin, että koko poliisilaitos oli joutunut liikkeelle.\n\nSiitä syystä poliisit kiihkeästi halusivat vierittää syyn jonkun\nniskoille — siitä he eivät välittäneet, kuka olisi syntipukki, kunhan\nhän vain olisi heidän hallussaan.\n\n»Kenties sinä et ole sitä tehnyt», myönsi koppitoveri, »mutta he\nlähettävät sinut pakkotyöhön, jolleivät he saa sinua hirtetyksi. Kyllä\nhe panevat parastaan, että julistettaisiin kuolemantuomio. He eivät\npidä sinusta, Byrne. Annoit heille aikanasi aimo tavalla puuhaa,\neivätkä he ole sitä unohtaneet. Enpä totisesti tahtoisi olla sinun\nhousuissasi.»\n\nBilly Byrne kohautti olkapäitään. Missä olivat hänen haaveensa\noikeudesta? Ne näyttivät haihtuneen ja muuttuneen entiseksi\nepäluottamukseksi ja vihaksi. Hän ravisti itseään ja loitsi sielunsa\nsilmien eteen kauniin tytön, joka oli uskonut hänen sanojaan ja\nluottanut häneen, juurruttanut hänen mieleensä rakkauden kaikkeen\nsiihen, mikä on hienointa ja parasta oikeassa miehuudessa, kaikkeen\nsiihen, mitä hän katkerimmin oli vihannut koko ikänsä, ennen kuin tyttö\noli ilmestynyt hänen elämäänsä, muuttanut sen ja hänet itsensä.\n\nJa sitten Billy taaskin uskoi — uskoi, että oikeus kuitenkin lopulta\nvoittaisi ja kaikki tulisi jälleen hyväksi, ihan niin kuin hän oli\nkuvitellut.\n\nOikeudenkäynnin viimeisenä päivänä oli Billyn entistäkin vaikeampi\nsäilyttää kunnioitustaan lakia, järjestystä ja oikeutta kohtaan.\nSyyttäjä oli sitovasti todistanut, että Billy oli vaarallinen\nroisto. Poliisien hankkimat todistajat eivät empineet vannoa väärin\nesittäessään lausuntoja, jotka tyhmimmänkin valamiehen olisi Billyn\nmielestä selvästi pitänyt huomata sepitetyiksi ja perin tyystin ulkoa\nopituiksi.\n\nNämä todistajat muistivat hämmästyttävän tarkasti ja pienimpiä\nyksityiskohtia myöten kaikki, mitä oli tapahtunut toista vuotta\nsitten syyskuun kolmannenkolmatta päivän iltana kello seitsemäntoista\nminuuttia yli kahdeksan ja yksikolmatta minuuttia yli yhdeksän välillä.\nMutta missä he olivat olleet ja mitä he olivat tehneet kymmenen\nminuuttia aikaisemmin tai myöhemmin tai missä he olivat olleet kello\nyhdeksän viime perjantai-iltana, sitä he eivät kuolemakseenkaan\njaksaneet muistaa.\n\nJa Billyllä ei ollut ainoatakaan todistajaa.\n\nTulos oli edeltäkäsin varma. Billynkin oli pakko se myöntää, ja kun\nyleinen syyttäjä vaati kuolemanrangaistusta, tunsi vanki kaulassaan\nkaamean hamppuköyden kuristusta.\n\nOdottaessaan valamiehistön päätöksen julkaisemista Billy istui\nkopissaan, koettaen lukea sanomalehteä, jonka hyväntahtoinen vartija\noli hänelle antanut. Mutta hänen katseensa ei kiintynyt valkealle\npaperille painettuihin mustiin kirjaimiin; hänen silmiensä edessä\nväikkyi näkyjä, joita ei ollut missään lehdessä.\n\nHän näki jylhässä seudussa kohisevan vuolaan virran ja keskellä\nsen pyörteitä pienen saaren. Ja saarella oli mies ja tyttö. Tyttö\nopetti miestä puhumaan sivistyneiden tapaan ja katselemaan elämää\nhienostuneiden ihmisten silmillä.\n\nTyttö opetti miehelle oman luokkansa kunniakäsitteitä ja selitti\nhänelle, että oli parempi menettää kaikki muu kuin kunnia. Billy\nymmärsi, että juuri nämä opetukset olivat kannustaneet häntä tähän\nhulluun suunnitelmaan, joka nyt päättyisi siihen, että hänet\ntuomittaisiin syylliseksi — hän oli tahtonut puhdistaa kunniansa. Hänen\nhuuliltaan pääsi katkera naurahdus; mutta sitten hän heti malttoi\nmielensä, ja hänen kasvonpiirteensä pehmenivät.\n\nSe oli sittenkin tapahtunut _hänen_ tähtensä, ja mitäpä väliä olisi,\nvaikka hänet lähetettäisiinkin hirteen? Hän ei ollut uhrannut\nkunniaansa — hän oli parhaansa mukaan koettanut puhdistaa sitä. Hän\noli viaton. Hänet voitaisiin tappaa, mutta häntä ei voitu tehdä\nsyylliseksi. Vaikka tuhat laivamiehistöä julistaisi hänet syypääksi,\nniin ne eivät sittenkään mahtaisi mitään sille seikalle, että hän ei\nollut tappanut Schneideriä.\n\nMutta kovaa se olisi, sen jälkeen kun hän oli niin paljon toivonut\nja suunnitellut voivansa elää kunnollisesti ja _näyttää_ ihmisille.\nHänen silmänsä, jotka yhä tuijottivat sanomalehteen, kiintyivät äkkiä\nerääseen sanaan — nimeen Harding.\n\nBilly vavahti ja alkoi lukea:\n\nBarbara Harding, moninkertaisen miljoonamiehen Anthony Hardingin tytär,\nja William Mallory vihitään avioliittoon kesäkuun 25 päivänä.\n\nUutinen oli päivätty New Yorkissa. Siinä oli enemmänkin, mutta Billy\nei lukenut muuta. Hän oli nähnyt kylliksi. Tosinhan hän oli vaatinut\nBarbaraa menemään Malloryn puolisoksi, mutta kun hän nyt oli yksin ja\nystävittä, tuntui hänestä melkein siltä kuin tyttö olisi ollut hänelle\nuskoton.\n\n»Lähdetäänpäs, Byrne!» keskeytti oikeudenpalvelija hänen mietteensä.\n»Valamiehistö on tehnyt päätöksensä.»\n\nKun Billy vietiin oikeussaliin, astui tuomari omasta huoneestaan.\nPian saapuivat myöskin valamiehet jonossa ja istuutuivat paikoilleen.\nPuhemies ojensi sihteerille paperikaistaleen. Ennenkuin se edes\nluettiin, tiesi Billy, että hänet oli harkittu syypääksi. Enää hän ei\nsiitä välittänyt, hän tuumi. Hän toivoi, että tuomari lähettäisi hänet\nhirsipuuhun. Nyt ei elämällä kuitenkaan olisi enää hänelle mitään\narvoa. Hän halusi kuolla. Mutta hänet tuomittiinkin elinkaudeksi\nvankeuteen Jolietin kuritushuoneeseen.\n\nSe oli äärettömän paljon pahempi kuin kuolema. Billy Byrne tyrmistyi\najatellessaan, että hänen pitäisi jäädä koko elinajakseen vankilan\nkolkkojen muurien sisälle.\n\nVielä kerran hänet valtasi entinen, silmitön viha lakia ja kaikkea\nsen yhteydessä olevaa kohtaan. Hän olisi tahtonut puristaa rautaiset\nsormensa punertavakasvoisen tuomarin paksun kaulan ympäri. Siististi\npuetut valamiehet nostattivat hänen mielessään murhanhimon. Oikeus!\nBilly naurahti ääneen.\n\nOikeudenpalvelija koputti, vaatien hiljaisuutta. Yksi valamiehistä\nkumartui kumppaninsa puoleen ja kuiskasi: »Paatunut rikollinen.\nYhteiskunta on turvallisempi, kun hän on telkien takana.»\n\nSeuraavana päivänä Billy vietiin Jolietiin lähtevään junaan. Hänet ja\nvanginvartija kytkettiin käsiraudoilla yhteen. Billy oli ulkonaisesti\nrauhallinen; mutta hänen sisässään liehui hillitön viha. Kuinka\ntoisenlainen olikaan hänen kotiintulonsa kuin hän oli toivonut! Kuinka\ntoisenlaiset tervetuliaiset!\n\n\u003Ctb>\n\nNew Yorkin kaupungissa Riversiden huvilatien varrella sijaitsevassa\nhyvin kauniissa talossa istui nuori nainen vuoteessaan, nojautuen\nmukavasti untuvapatjoihin, nauttien aamukahviaan ja leivoksiaan ja\nsilmäillen aamulehteä.\n\nUutisosaston sisäsivulla veti muuan otsake puoleensa hänen uneliaan\nkatseensa:\n\nCHICAGOLAINEN MURHAMIES ELINKAUDEKSI VANKILAAN.\n\nViime aikoina Chicago oli kiinnittänyt Barbara Hardingin mieltä enemmän\nkuin koskaan ennen, ja niinpä hän nytkin antoi silmäinsä ylimalkaisesti\nharhailla otsakkeen alla olevalla palstalla.\n\nSchneiderin, säyseän ravintoloitsija-vanhuksen murhaaja on vihdoinkin\njoutunut oikeuden käsiin. Länsipuolen tunnettu räyhääjä »Billy» Byrne,\njoka vangittiin pakoiltuaan yli vuoden ajan lain kouraa, on tuomittu\nelinkaudeksi Jolietiin.\n\nBarbara Harding istui useita minuutteja, tuijottaen jäykkänä eteensä.\nSitten häneltä pääsi tukahtunut nyyhkytys, hän kääntyi ja painoi\nkasvonsa patjoihin.\n\n\n\n\nKOLMAS LUKU\n\nEpätoivoinen yritys\n\n\nKun se juna, joka vei Billy Byrneä ja vanginvartijaa Jolietiin, oli\nkulkenut noin puolet Chicagon ja Billyn vastaisen, pysyvän olinpaikan\nvälisestä matkasta, teki vanginkuljettajan mieli vedellä sikaarin\nsauhuja ja hän päätti siirtyä tupakkavaunuun.\n\nSiitä hetkestä alkaen, jolloin Billy Byrnen tuomio oli julistettu,\noli koko hänen sielunsa keskittynyt yhteen ainoaan ajatukseen\n— karkaamiseen. Hän tiesi, ettei hänellä todennäköisesti olisi\npienintäkään karkaamisen mahdollisuutta; mutta siitä huolimatta se\nalituisesti pyöri hänen mielessään.\n\nKoko hänen olemuksensa oli kuohuksissa; häntä ei ainoastaan\nkiihdyttänyt häntä kohdannut vääryys, kun hänet oli tuomittu\nelinkautiseen vankeuteen, vaan häntä myöskin kammotti häntä odottavien\npitkien vuosien kaamea yksitoikkoisuus.\n\nHän ei jaksanut kestää sitä ajatusta. Hän ei tahtonut! Vanginkuljettaja\nnousi seisomaan, viittasi hänelle menemään edellä ja lähti astelemaan\ntupakkavaunuun. Se oli kolmas vaunu edessäpäin. Vaunusta toiseen\npäästiin niiden päissä olevien eteisten kautta. Ensimmäinen vaunusilta,\njonka ylitse he menivät, oli visusti suljettu, mutta toiselle\nsaapuessaan Billy huomasi huolimattoman tarkastajan jättäneen toisen\noven auki. Juna kulki jostakin syystä hidasta vauhtia — kenties noin\nkolmekymmentä kilometriä tunnissa.\n\nBilly saapui vaunusillalle ensimmäisenä. Ja ensiksi hän huomasi avoimen\noven. Se merkitsi hänelle jompaakumpaa — karkaamisen mahdollisuutta tai\nkuolemaa. Viimemainittukin olisi parempi kuin elinkautinen vankeus.\n\nBilly ei epäröinyt hetkeäkään. Ennen kuin vanginkuljettaja edes\nhavaitsi, että ovi oli auki, oli vanki hypännyt liikkeellä olevasta\njunasta, samalla kiskaisten vartijansa perässään.\n\nByrnellä ei ollut aikaa valita sopivaa hyppäämiskohtaa. Hän olisi\nvoinut osua suoraan pisteaitaan tai pohjattomaan kuiluun — hän ei\ntiennyt mitään etukäteen. Eikä hän välittänytkään tietää.\n\nMutta kumpaakaan sellaista ei sattunut. Vaunusilta oli juuri sillä\nhetkellä sillalla, jonka alla oli mutainen lammikko. Siihen miehet\nsuistuivat saamatta minkäänlaisia vammoja. Ensiksi oli pystyssä Byrne.\nHän kiskoi vanginkuljettajan polvilleen, ja ennenkuin tämä säikähtynyt\nja ällistynyt lainvartija ehti tointua, oli häneltä siepattu revolveri\nja sen kylmä ja puolueeton piippu tähdätty häntä kohti.\n\nSitten Billy Byrne kahlasi kuivalle maalle, tyrkkien vanginvartijaa\nrevolverin piipulla kylkeen ja varoittaen häntä pysymään hiljaa.\nLammikon lähellä kasvoi pieni, tiheä metsikkö. Sinne Byrne vei vankinsa.\n\nHeidän päästyään lehvistön suojaan siksi syvälle, ettei heitä enää\ntodennäköisesti voitu ulkoapäin nähdä, Byrne pysähtyi.\n\n»Ja nyt lue isämeitäsi!» hän komensi. »Minä aion nitistää sinut!»\n\nVanginkuljettaja katsahti häneen silmissään sekava kauhun ilme.\n\n»Hyvä Jumala!» hän huusi. »Enhän minä ole tehnyt sinulle mitään, Byrne.\nEnkö ole aina ollut ystäväsi? Olenko milloinkaan tehnyt sinulle mitään?\nJumalan tähden, Byrne, ethän aio murhata minua, ethän! Joudut varmasti\nkiinni!»\n\nBilly Byrnen huulille levisi ilkeä hymy.\n\n»Niin», hän myönsi, »sinä et ole tehnyt minulle mitään; mutta sinä\nolet lain puolella — paha sen periköön! — ja minä aion nitistää kaikki\nlain puoltajat, jotka joutuvat tielleni. He tahtoivat lähettää minut\nvankilaan koko elinajakseni — minut, viattoman miehen! Teikäläiset sen\ntekivät — nuuskijat. Sinä et ole nuuskija, mutta sinä olet yhtä kurja.\nJa nyt lue rukouksesi!»\n\nHän tähtäsi revolverilla uhrinsa päätä. Vanginkuljettaja lysähti\npolvilleen ja koetti syleillä Byrnen polvia, samalla rukoillen tätä\nsäästämään hänen henkensä.\n\n»Heitä se sikseen, surkea tolvana!» kehoitti Billy. »Sinun on kuoltava,\nja jos sinussa olisi vähääkään miestä, niin kuolisit miehen tavalla!»\n\nVanginkuljettaja lysähti maahan. Pelko oli käynyt hänelle\nylivoimaiseksi, ja hän oli vaipunut onnelliseen tiedottomuuden tilaan.\nByrne silmäili miestä hetkisen. Heidät oli kahlehdittu ranteistaan\nyhteen, ja tajuttoman miehen paino ärsytti häntä.\n\nByrne kumartui ja painoi revolverin suun vanginkuljettajan korvan\ntaakse. »Oikeitta!» hän jupisi katkeran pilkallisesti, ja hänen\nsormensa jännittyi painamaan liipaisinta.\n\nMutta äkkiä ilmestyi hänen ja pyörtyneen miehen väliin kauniin tytön\nkuva, jonka kasvoilla väikkyi uljas hymy ja silmistä kuvastui rajatonta\nluottamusta ja ylpeyttä — luottamusta Billy Byrneen ja ylpeyttä hänestä!\n\nBilly painoi silmänsä tiukasti kiinni, ikäänkuin olisi tuntenut\nruumiillista tuskaa, ja pyyhkäisi kädellään kasvojaan.\n\n»Hyvä Jumala!» hän mutisi. »Minä en voi sitä tehdä — mutta kamalan\nlikellä se oli.»\n\nHän sujautti revolverin taskuunsa ja polvistui vanginkuljettajan\nviereen kopeloimaan hänen vaatteitaan. Vähän ajan kuluttua hän löysi\netsimänsä esineen — useita avaimia sisältävän renkaan.\n\nHän valitsi sopivan avaimen ja oli pian vapaa, jääden seisomaan\npaikalleen katse kiintyneenä vanginkuljettajaan.\n\n»Minun pitäisi nitistää sinut!» hän jupisi. »Karkaamiseni ei onnistu,\njollen sitä tee! Mutta _hän_ ei sitä tahdo — Jumala häntä siunatkoon!»\n\nÄkkiä juolahti Billy Byrnen mieleen ajatus. Jos hän voittaisi aikaa,\nniin kenties hän ehtisi paeta. Miehelle ei koituisi vähääkään\nvahinkoa, jos hän saisi olla täällä muutamia tunteja tai vaikkapa\nkokonaisen päivänkin. Billy riisui vanginkuljettajan takin ja repi sen\nkaistaleiksi. Niillä hän sitoi miehen kiinni puuhun. Sitten hän pani\nkapulan vartijan suuhun.\n\nHänen puuhaillessaan tuli vanginkuljettaja jälleen tajuihinsa. Hän\nkatsoi Billyyn kysyvästi.\n\n»Päätin jättää sinut nitistämättä», selitti nuori mies. »Aion lähteä,\nja sinä jäät tänne vähäksi aikaa. Muutamien tuntien perästä etsitään\nsinua radanvarsilta — ei kulu pitkää aikaa, ennen kuin sinut löydetään.\nNäkemiin vain! Muista pysyä kilttinä!» Ja Billy Byrne oli poissa.\n\nBillyn onneksi vankilaviranomaiset erehtyivät, odottaen Billyn\nsaattajineen saapuvan vasta myöhemmässä junassa, joten ei herännyt\nlainkaan epäilyksiä, kun he eivät tulleet siinä junassa, jossa olivat\nlähteneet. Siten sai Billy etumatkaa kaksi tuntia, jota hän ei muutoin\nolisi saanut — ja hän käytti sitä etuaan mainiosti hyväkseen.\n\nKun viranomaiset vihdoin oivalsivat, että jotakin oli tapahtunut, oli\nBilly Byrne jo kahdeksankymmenen kilometrin päässä Jolietista länteen,\nmennä jytyyttäen Santa Fétä kohti pikatavarajunassa.\n\nKohta pimeän tultua juna kulki Mississipin ylitse. Billy Byrnen oli\nnälkä ja jano, ja kun juna hidasti vauhtiaan ja seisahtui keskelle\nautiota, hiljaista, hyvätuoksuista maaseutumaisemaa, aukaisi Billy\nvaununsa oven ja hypähti keveästi maahan.\n\nSiihen mennessä ei kukaan ollut nähnyt Billyä sen jälkeen, kun\nhän lähti häntä saattaneen vanginkuljettajan luota, ja kun Billy\nei lainkaan halunnut kenenkään häntä huomaavan, niin hän pujahti\nratapenkereen reunalta kuivaan ojaan ja jäi sinne kyyröttelemään ja\nodottamaan junan poistumista.\n\nTämä junan öinen pysähtyminen oli yksi niitä salaperäisiä seisauksia,\njoita ei osaa selittää kukaan muu kuin ihmisten ja rautateiden\nliikkuvan kaluston matkoja ohjaava korkea järki. Lähistöllä ei ollut\nasumuksia eikä edes pysäkin valoa.\n\nPian kajahti veturin piipusta kaksi kimakkaa vihellystä; kytkyraudat\nalkoivat ratista ja nytkähdellä, ensin ison veturin luona, josta\nkäsin liike nopeasti eteni pitkin junan pituutta; jarrut kirskuivat\nhankautuessaan pyöriä vasten, ja juna lähti verkalleen jatkamaan pitkää\nmatkaansa; vauhti lisääntyi joka sekunti, kunnes junailijan vaunu\nvihdoin vieri vinhasti karkulaisen ohitse. Pian nieli junan rautatietä\nverhoava pimeys.\n\nJunan mentyä Billy kiipesi takaisin ratapenkereelle, lähtien sitä\nmyöten tallustelemaan poistuneen junan jäljessä. Pian pitäisi radan\npoikki kulkea jonkun tien, ja tien varrella olisi taloja tai kylä,\njosta hän saisi ruokaa ja juomaa.\n\nBilly oli pennitön, mutta ei vähääkään epäillyt syövänsä löydettyään\nruokaa. Hän mietti sitä astellessaan ripeästi länttä kohden, ja tämä\najattelu herätti hänen mielessään epäilyksiä siitä, olisiko ruoan\nvarastaminen sittenkään niin kovin helppoa.\n\n»Pyh!» hän huudahti puoliääneen, »hän ei pitäisi vääränä, että mies,\njoka on kuolemaisillaan nälkään, kehveltää hiukan muonaa. Eihän se ole\nsamanlaista kuin se, että aikoisin puhdistaa joltakulta miekkoselta\nlompakon. Varmastikaan hän ei pidä pahana sitä, että hankin jotakin\nsyötävää. Eihän minulla ole rahaa. Minulta anastettiin joka penni, ja\nonhan minulla oikeus elää — mutta yhtä kaikki en tee sitä mielelläni.\nKunpa olisi joku muu keino! Mutta onpa hän tehnyt minusta vätyksen! Ei\nedes mieleenikään johtunut tuon vartija-pampun taskujen tyhjentäminen.\nOn totisesti hullua, kuinka perinpohjin mies saattaa muuttua. Jopa\nmelkein mielelläni olen vätys!» Ja Billy Byrne hymähti tälle miltei\nkäsittämättömälle ajatukselle.\n\n\n\n\nNELJÄS LUKU\n\nKulkurirunoilija\n\n\nEnnen kuin Billy saapui maantielle, näki hän valoa ratapenkereen ohessa\nolevasta pienestä notkelmasta. Se ei ollut sellaista valoa, jota\nikkunan takana palava lamppu luo. Se oli ajoittain voimakkaampi, toisin\najoin heikompi ja lekutti lähellä maanpintaa.\n\nSe näytti nuotiotulelta, ja lähemmäksi mennessään Billy huomasi, että\nsellainen se olikin, ja kuuli myöskin ääntä. Billy eteni varovammin.\nHänen oli aina tarkoin kavahdettava näyttäytymästä, ennen kuin itse\nnäki. Pikku nuotio paloi joen äyräällä, jonka yli rautatie kulki\nbetonisiltaa myöten.\n\nBilly laskeutui taaskin ratapenkereeltä ja kiipesi aidan ylitse harvaan\nmetsikköön. Sieltä hän voi lähestyä nuotiota pelkäämättä, että hänet\nnähtäisiin. Pian hän alkoi erottaa sanoja ja nojautui puuta vasten\nkuuntelemaan.\n\nNuotiolla oli yksi ainoa henkilö — mies, joka kyykötti tulen ääressä,\npaistaen jotakin. Tulen toisella laidalla oli kuhmuinen, höyryävä\npeltikannu, josta tuoksu silloin tällöin kantautui Billyn sieraimiin.\n\nKahvia! Oi, kuinka hyvältä se tuoksusi! Billyn suuhun herahti vesi.\nEntä ääni — se kiinnitti Billyn mieltä melkein yhtä paljon kuin aterian\nvalmistelut.\n\n    Meill' eessä outo, pitkä lie taas maiden, merten poikki tie,\n    mi meidät niinkuin linnut vie päin uutta onnelaa.\n    Tukassa ruusunnuppunen Penelopen on kaunoisen;\n    hän siellä vartoo kaivaten mult' ensi suudelmaa.\n\nSanat värähdyttivät jotakin kieltä Billyn sydämessä, niin että hän\nunohti nälkänsä. Nuotiolla olijan täyteläinen, sointuva ääni kantautui\nhänen luokseen kuten suloinen suitsutus, joka herättää uinailuja, ja\nsävel pani hänen verensä kiertämään nopeammin.\n\nEntä ääni? Se oli sellainen, jollaisia Billy oli aina kammonnut ja\npilkannut, ennen kuin hän oli istunut Barbara Hardingin jalkojen\njuuressa ja oppinut paljon, muun muassa rakastamaan. Se oli sivistyneen\nja hienostuneen ihmisen ääni.\n\nBilly pinnisti katsettaan, koettaen tähystää pimeässä nähdäkseen miehen\ntarkemmin. Nuotion hohde valaisi kuluneita vaaterisoja ja päälakea,\njota verhosi muodoton hattureuhka.\n\nIlmeisestikin mies oli kulkuri. Kelvottomassa peltikannussa kiehuva\nkahvi olisi yksinkin osoittanut sen ehdottoman varmasti, mutta siitä\nnäkyi kosolta muitakin todistuksia. Niin, mies oli kulkuri. Billy jäi\nseisomaan paikalleen ja kuuntelemaan.\n\n    Utuiseen peittoon vuoren pää ja sinihohtoon laakso jää,\n    hopeisna kaikki kimmeltää — ei maasta muuta näy.\n    Merellä harjall' aallokon jo laiva meitä vastass’ on,\n    kun rantaan tyrsky loputon ain’ ankarana käy.\n— Kas vain! — mietti Billy. — Tuopa on jotakin! Mistä ihmeestä hän\nlienee laulun oppinut? Se herättää minussa halun retkeillä, kunnes\nlöydän sen paikan, josta hän laulaa.\n\nBillyn ajatukset keskeytti hänen toiselta puoleltaan metsästä kuuluva\nääni. Kun hän katsahti siihen suuntaan, josta hänen huomiotansa\nherättänyt melu kuului, näki hän kaksi miestä, jotka astuivat tyynesti\nesiin puiden varjosta ja menivät nuotiollaolijan luokse.\n\nMyöskin nämä olivat ilmeisesti kulkureita. Epäilemättä laulajan\nkumppaneita. Viimemainittu ei kuullut heidän tuloaan, ennen kuin he\nolivat aivan hänen takanaan. Sitten hän kääntyi hitaasti ja nousi\npystyyn, kun he pysähtyivät hänen tulensa ääreen.\n\n»Iltaa, naapuri!» virkkoi toinen tulokkaista.\n\n»Hyvää iltaa, hyvät herrat!» vastasi leiriytynyt. »Tervetuloa halpaan\nmajaani! Oletteko syönyt puolista?»\n\n»Emme», myönsi äskeinen puhuja, »emme ole, mutta aiomme tehdä sen nyt.\nJa sinä lopeta lurittelu ja laputa! Täällä ei ole ruokaa riittävästi\nyhdellekään, saatikka sitten kolmelle. Livistä!» Ja mies, joka oli\nkookas ja vanttera, astahti uhkaavan näköisenä askeleen yksinäistä\nnuotiolaista kohti.\n\nViimemainittu oli lyhyt ja hento. Isompi mies näytti kykenevän syömään\nhänet yhdellä haukkaisulla. Mutta nuotiolainen ei säikkynyt.\n\n»Te tuskastutatte minua!» hän sanoi. »Te herätätte minussa ankaraa,\nvaikeasti hillittävää harmia, ja kaiken lisäksi en pidä viiksistänne.»\n\nTämän asiattomalta tuntuvan huomautuksen jälkeen hän tarttui\nkookkaamman kulkurin takkuiseen partaan ja tähtäsi miehen kasvoihin\nnopean, rajun iskun. Heti oli toinen vastatullut hänen kimpussaan,\nmutta hän ei hellittänyt kiukkuista otettaan, vaan antoi iskuja oikein\nsatamalla toisen päähän ja kasvoihin.\n\nBilly Byrne pysyi huvitettuna katselijana. Hän nautti hyvästä ottelusta\nenemmän kuin useimmista muista näyistä. Mutta kun ensimmäisen kulkurin\näkkiä onnistui kiertää jalkansa kurittajansa jalkojen ympärille ja\nkiskoa hänet maahan, samalla kun hänen kumppaninsa tempasi paksun kepin\nja, syöksähti lähemmäksi iskeäkseen nuotiolaisen pään mäsäksi, arveli\nBilly, että hänen oli aika sekaantua.\n\nHän riensi esiin ja huusi äänekkäästi: »Jättäkää sikseen, pojat! Te\nette saattane olla noin kovakouraisia näin rattoisaa laulajaa kohtaan!\nLopettakaa! Seis!» lisäsi hän, kun toinen maankiertäjä kohotti\nsauvaansa lyödäkseen pitkänään viruvaa nuotiolaista.\n\nPuhuessaan Billy Byrne alkoi juosta, ja samalla kun keppi laskeutui,\nennätti hän lyöjän vierelle ja läimäytti miehen leukaan, niin että mies\nsinkoutui joen äyräälle kieppuen kuin hyrrä, hoippui siinä hetkisen\nkuin juopunut ja suistui sitten selälleen matalaan veteen.\n\nSenjälkeen Billy tarttui toisen hyökkääjän olkapäähän ja tempasi hänet\npystyyn.\n\n»Haluatko sinäkin osasi, sinä suuri öykkäri?» hän tiedusti.\n\nRaivosta puhisten mies koetti kiskoutua irti ja lyödä Billyä: mutta\näkillinen tölmäys, sellainen, jollaisen Billy Byrne oli kerran antanut\nällistyneelle Harlem Hurricanelle, poisti kulkurin mielestä kaikki\nhänen mahdollisesti hautomansa aikeet tehdä tulokkaalle ruumiillista\npahaa ja haihdutti hänen päästään kaikki muutkin ajatukset vähäksi\naikaa.\n\nKun mies tuupertui tajuttomana maahan, nousi nuotiolainen pystyyn.\n\n»Jotakin mojovuutta on teillä hihassanne, ystävä hyvä!» hän kehaisi.\n»Tuohon kämmeneen!» Ja hän ojensi ohuen, hyvin muodostuneen käden.\n\nBilly tarttui käteen ja pudisti sitä.\n\n»Ei se mojovuus kuitenkaan värähdytä sydänalaa kuten nuo teidän\nsäkeenne, veikkonen», hän vastasi.\n\n»Näyttääpä se tunkeutuneen tuon miekkosen paksuun kalloon», huomautti\nlaulumies, »ja onpa täpärä se mahdollisuus, että minun tai kenenkään\nmuun säkeet koskaan pääsevät sinne.»\n\nSe kulkuri, joka oli käväissyt mittaamassa joen jalansyvyistä vettä ja\nparin jalan syvyistä liejua, kömpi nolona rannalle.\n\n»Mitä _sinä_ nyt tahdot?» kysyi Billy Byrne. »Saippuapalastako?»\n\n»Kyllä minä vielä sinulle maksan», sähähti kastunut mies märkien\nviiksiensä alitse.\n\n»Unohda koko velka», kehoitti Billy, »ja pötki tiehesi!» Hän osoitti\nsormellaan rautatietä. »Ja sinä myöskin, John L.», hän lisäsi, kääntyen\npuhumaan temppujensa toiselle uhrille, joka parhaillaan nousi istumaan.\n»Tiehesi!»\n\nMutisten ja äristen luikkivat molemmat retkaleet matkaansa ja katosivat\npian näkyvistä hämyiselle tielle.\n\nYksinäinen nuotiolainen oli käynyt jälleen käsiksi keittopuuhiinsa\nnäöltään yhtä levollisena ja tyynenä kuin ei olisi tapahtunut mitään\nsellaista, mikä oli häirinnyt hänen rauhaista yksinäisyyttään.\n\n»Istukaa!» hän sanoi hetkisen kuluttua, katsahtaen Billyyn. »Ja\npuraiskaa kanssani palanen! Käykää tuohon nahkapäällyksiseen\nnojatuoliin! Ludvig neljännentoista aikainen tuoli on epämukavan pieni\nja vääräjalkainen.» Hän viittasi kehoittavasti kädellään nuotion\nlähellä olevaan ruohikkoon.\n\nJonkun aikaa hän hommaili kokonaan kiintyneenä paistamaan terävään\nvartaaseen pistettyä lintua, jota hän käänteli oikealla kädellään.\nSitten hän taaskin alkoi äkkiä laulaa.\n\n    Vaelluksemme vinha näin vie maita pitkin, poikin päin\n    niin kauas meitä kiidättäin kuin Luoja mailmaa loi.\n    Mä joudun muonaa haalimaan, hän riimit rustaa puolestaan.\n    Ei maksa matka kummankaan, kun keinotella voi.\n\n»Te olette kelpo poika», hän keskeytti. »Useimmat eivät olisi tehneet\nsellaista palvelusta toiselle ihmiselle.»\n\n»Heitä oli kaksi yhtä vastaan», vastasi Billy, »enkä minä pidä\nsellaisesta ylivoimasta. Lisäksi miellyttävät laulunne minua. Mistä\nolette ne saanut — tehnytkö?»\n\n»Enhän toki», selitti toinen nauraen. »Jos osaisin tehdä sellaisia,\nniin en kääntelisi pannua. Muuan Knibbs-niminen mies ne on sepittänyt.\nNe ovat suurenmoisia, eivätkö olekin?»\n\n»Ovat totisesti! Ne osuivat suoraan sydämeeni.» Pienen pysähdyksen\njälkeen hän jatkoi: »Lienee kai teillä kylliksi kahta varten,\nveikkonen?»\n\n»Minulla on kylliksi teitä varten, kumppani», vastasi toinen, »vaikka\nminulla olisikin puolta vähemmän kuin nyt on. Kas tässä! Ottakaa ensin\nryyppy tätä nektaria! Ikävä kyllä minulla ei ole kuin yksi kuppi; mutta\nJames on särkenyt muut. James on hyvin huolimaton. Joskus minusta\nmelkein tuntuu, että minun on pakko erottaa hänet.»\n\n»Kuka on James?» tiedusti Billy.\n\n»James? Niin, James on palvelijani», vastasi toinen.\n\nBilly vilkaisi kummastuneena toveriinsa ja maistoi sitten peltituopista\ntummaa, sakeata keitosta.\n\n»Tämähän on kahvia», hän ilmoitti. »Olin kuulevinani teidän nimittävän\nsitä nektariksi.»\n\n»Halusin vain nähdä, tunnetteko te sen mausta», selitti laulumies\nkohteliaasti. »Olen hyvin iloinen siitä, että saatoitte maun nojalla\narvata mitä se todella on.»\n\nPari söi äänettömänä useita minuutteja, ojennellen peltimukia\nedestakaisin ja imeskellen — kaluten olisi osuvampi sana —\nlihasuikaleita puolikypsästä linnusta. Hiljaisuuden keskeytti Billy.\n\n»Minusta tuntuu, että olette huiputtanut minua puhuessanne — Jamesista\nja nektarista.»\n\nToinen naurahti leppoisasti.\n\n»Toivoakseni ette ole loukkautunut», hän virkkoi. »Tämä maailma on\nmurheellisen ikävä, kuten tiedätte, ja me kaikki etsimme huvitusta.\nJa kenellä ei ole rahaa ostaakseen sitä, hänen on itsensä sitä\nvalmistettava.»\n\n»Niinpä niin; en minä ole siitä pahastunut. Mutta laulakaapa uudelleen\nse Penelope-kappale! Sitten saatte kiusoitella minua mielin määrin.»\n\nJoen äyrään nuotiolainen noudatti Billyn pyyntöä, samalla kun toinen\nistui tuijottaen tuleen; lepattavien liekkien välitse hän näki sen\nnaisen soikeat kasvot, joka oli hänen Penelopensa.\n\nSäkeistön päätyttyä hän ojensi kätensä ja otti peltimukin lujaan\nkouraansa, kohottaen sen kasvojensa kohdalle.\n\n»Malja tuolle — Knibbsille!» hän sanoi ja ryyppäsi, tarjoten sitten\nkolhiutuneen astian uudelle ystävälleen.\n\n»Niin», vahvisti toinen; »malja Knibbsille ja — Penelopelle!»\n\n»Terveydeksi!» vastasi Billy Byrne.\n\nRunoniekka veti takataskustaan tupakkapussin ja puseronsa taskusta\nrypistyneen paperinipun ja ojensi ne Billylle.\n\n»Tarvitsetteko ainekset?» hän kysyi.\n\n»En ole mielelläni norkkona», selitti Billy; »mutta ehkäpä pääsen\ntekemään jotakin vastavuoroon vielä kerran, ja todella kaipaan sauhuja.\nMinut nähkääs pengottiin. Minulla ei ole mitään — ne vintiöt eivät\njättäneet minulle ainoatakaan pyörylää.»\n\nBilly kumartui nuotion reunoitse ottamaan tupakkaa ja paperia. Hänen\nranteensa paljastui, ja teräksisten käsirautojen painama jälki näkyi\nselvästi tulen valossa. Metalli oli uponnut lihaan hänen hypätessään\njunasta.\n\nHänen toverinsa katse osui kielevään merkkiin. Miehen kulmakarvat\nkohosivat tuskin huomattavasti, mutta hän ei sanallakaan ilmaissut\nhuomanneensa mitään tavallisuudesta poikkeavaa.\n\nMiehet polttelivat useita minuutteja aloittamatta uudelleen\nkeskustelua. Laulaja hyräili Servicen ja Kiplingin runojen otteita,\npalaten sitten jälleen Knibbsiin, joka ilmeisesti oli hänen\nsuosikkinsa. Billy kuunteli omissa aatoksissaan.\n\n»Oletteko menossa johonkin määrättyyn paikkaan?» hän tiedusti, kun\ntoinen hetkeksi keskeytti hyräilynsä.\n\n»Etelään tai länteen», vastasi toinen »En minnekään erityisesti\n— kaikki paikat ovat minusta sopivia, kunhan ne vain eivät ole\npohjoisessa eivätkä idässä.»\n\n»Samat sanat», äänsi Billy.»\n\n»Vaelletaan sitten yhdessä»,, ehdotti runoniekka. »Nimeni on Bridge.»\n\n»Ja minun on Billy. Kättä siitä!» Ja Billy ojensi kätensä.\n\n»Siihen saakka, kunnes jompikumpi meistä väsyy toisen seuraan», virkkoi\nBridge.\n\n»Juuri niin», vahvisti Billy. »Ja käydäänpä nyt yöpuulle!»\n\n»Hyvä!» huudahti Bridge. »Missähän ihmeessä James vitkastelee? Hänen\nolisi pitänyt saapua aikoja sitten pöyhimään vuodettani ja valmistamaan\nminulle kylpyjä.»\n\nBilly naurahti ja ojensihe kyljelleen, pää rinteelle päin ja jalat\ntulta vasten. Parin jalan päähän sijoittui Bridge samaan suuntaan,\nja viiden minuutin kuluttua hengittivät molemmat miehet raskaasti\nvirkistävässä unessa.\n\n\n\n\nVIIDES LUKU\n\nKumppanuksina\n\n\nBilly Byrne nousi istualle, ojenteli ja haukotteli hartaasti.\n\n»'Mä joudun muonaa haalimaan, hän riimit rustaa puolestaan’», hän\nkertasi mietteissään.\n\nHänen toverinsa heräsi ja kohosi kyynärpäänsä varaan. Aurinko pilkisti\nheidän takanaan olevan metsikön ylitse, ja sen säteet välkkyivät puron\npinnalla. Kerttunen hyppeli nurmikolla hyvin lähellä heitä, ja noin\nsadan metrin päässä kasvavan puun oksalta kuului laululinnun iloista\nviserrystä.\n\nKauempaa kantautui etäisyyden hiljentämiä heräävän maatalon ääniä:\nlehmien ammuntaa, kukon kiehumista ja kahleissa vietetyn yön jälkeen\njuuri irroitetun koiran hilpeätä haukuntaa.\n\nBilly nousi seisomaan ja ravisti itseään.\n\n»Tämä on elämää», riemuitsi Bridge. »Minne aiotte lähteä?»\n\n»Muonaa haalimaan», vastasi Billy. »Sehän on minun osani\nsuunnitelmasta.»\n\nToinen nauroi. »Olkoon menneeksi!» hän myönsi. »Minä inhoan sitä.\nJuuri se puoli on enemmän kuin mikään muu ollut vähällä saada minut\nviettämään kunnollista elämää. Minusta on almun pyytäminen kamalan\nvastenmielistä.»\n\nBilly kohautti olkapäitään. Hän oli eläissään tehnyt pahempaakin ja\nlähti viheltäen tallustamaan tiehensä. Hän oli iloisempi kuin moneen\npäivään. Sitä ennen hän ei ollut aavistanutkaan, että maaseutu saattoi\naamuisin olla niin kaunis.\n\nJäljellejäänyt kumppani keräsi nuotiotarpeita, peseytyi joessa, asetti\nvedellä täytetyn peltikannun risuläjän viereen ja jäi odottamaan. Ei\nollut mitään keitettävää, joten tulen sytyttäminen oli hyödytöntä.\nHänen istuessaan siinä mietteissään lensivät hänen ajatuksensa taaskin\nBillyn ranteessa näkyneeseen punaiseen merkkiin, ja hän virnisti.\n\nBilly lähestyi maataloa, josta edelleenkin kuului heräämisääniä. Isäntä\nnäki hänen tulevan, keskeytti puuhailunsa karjapihalla, nojautui\nveräjää vasten ja silmäili häntä jokseenkin tylysti.\n\n»Minun pitäisi saada jotakin syötävää», selitti Billy.\n\n»Onko teillä rahaa ruoan maksuksi?» kysyi isäntä.\n\n»Ei», vastasi Billy »mutta kumppanini ja minä olemme nälkäisiä ja\nmeidän on saatava syödä.»\n\nIsäntä osoitti känsittyneellä etusormellaan talon takapihalle päin.\nBilly katsahti sinne, huomasi halkoläjän ja naurahti sävyisesti.\n\nVirkkamatta sanaakaan hän meni puupinolle, otti hakkuupölkkyyn isketyn\nkirveen, riisui takkinsa ja ryhtyi työhön. Isäntä syventyi jälleen\nomiin hommiinsa. Puolen tunnin kuluttua hän aamiaiselle mennessään\npysähtyi Billyn luokse ja katseli yhä kasvavaa pilkekasaa.\n\n»Ei teidän tarvitse pilkkoa koko seudun puita saadaksenne aterian Jed\nWatsonilta», hän tokaisi.\n\n»Tahdon siksi paljon, että toverillenikin riittää», selitti Billy.\n\n»No niin: olette pilkkonut kylliksi kahdesta ateriasta, poika», vastasi\nisäntä ja kääntyen keittiön oveen päin huusi:\n\n»Kuules, muori, anna tälle pojalle jotakin syötävää — niin paljon, että\nriittää kahdeksi ateriaksi kahdelle miehelle.»\n\nAstellessaan takaisin nuotiolle syli täynnä maitoa, voita, munia,\nleipää ja kylmää lihaa myhäili Billy perin tyytyväisenä.\n\n»Noin vuosi sitten», hän muisteli, »olisin kehveltänyt tämän ja\npitänyt itseäni sukkelana. Onpa hullua, kuinka mies voi muuttua —\nvain tyttöheilakan tähden! Ja lisäksi on tyttö nyt toisen miehen\noma! Hemmetti! Mutta mitäpä väliä sillä olikaan? Hän olisi iloinen,\njos tietäisi sen, ja minusta tuntuu paremmalta menetellessäni hänen\ntoiveittensa mukaan.\n\n— Entä tuo vanha isäntä-miekkonen — kukapa olisi voinut luulla\nhänellä olevan sydäntä lainkaan? Kun ensiksi hänet näin, pelkäsin\nhänen mielivän usuttaa koiran kimppuuni, mutta hän meneekin ja käskee\n'muorin’ antaa minulle tällaisen läjän eväitä!\n\n— Hei vain! Onpa maailma totisesti leikkiä! Hänen tapansa oli\nväittää, että melkein kaikki ovat säyseitä ja ystävällisiä, jos heitä\nlähestytään oikealla tavalla, ja kai hän oli oikeassa. Hän olikin\nselvillä melkein kaikesta. Hyvä Jumala, toivoisinpa, että hän olisi\nsyntynyt Grand Avenuen tai minä Riversiden huvilatien varrella!»\n\nSaapuessaan odottavan toverinsa luokse, joka oli sytyttänyt tulitikulla\nnuotion palamaan nähdessään muonanhankkijan sylissä olevat kääröt,\ntoisteli Billy uudelleen, ikäänkuin ne sanat olisivat kiehtoneet hänet\nlumousvoimaansa: »Ei Penelope kaunoinen mua varro missään kaivaten!»\n\nBridge silmäili kääröjä Billyn laskiessa niitä yhden kerrallaan nuotion\nviereen nurmikolle. Maito oli pienessä, puhtaassa emaljiastiassa,\nmunat oli pantu paperipussiin, ja muut ruokatarpeet oli kääritty\nsanomalehdenkappaleihin.\n\nKun ne kaikki avattiin, ja niiden sisällöt tulivat näkyviin tuoreina,\nsiisteinä ja ruokahalua herättävinä, sulki Bridge toisen silmänsä ja\nvilkutti toista Billylle.\n\n»Kuoliko se vaikeasti?» hän tiedusti.\n\n»Kuka niin?» kummasteli toinen.\n\n»No, koira tietysti.»\n\n»Ei se ole kuollut minun tietääkseni», vastasi Billy.\n\n»Et kai, hyvä ystävä, aio väittää, että sinut päästettiin lähtemään\nsylissäsi kaikki nämä tavarat usuttamatta koiraa kimppuusi?»\n\nBilly purskahti nauramaan ja selitti sitten asian; toisen mieli\nkeventyi — Billyn ranteessa oleva punainen merkki pyöri yhä\nitsepäisesti Bridgen ajatuksissa.\n\nSyötyään he kävivät pitkäkseen ruohikkoon ja polttelivat Bridgen\ntupakkaa.\n\n»Mitäs nyt teemme?» kysyi Bridge.\n\n»Lähdetään samoamaan», ehdotti Billy.\n\nBridge nousi seisomaan ja venytteli itseään. »Kun jalkain alla polttaa\nmaa, siis pystyyn, kelpo mies!» hän hyräili.\n\nBilly kokosi ruoan tähteet ja kietoi ne kahteen yhtä isoon kääröön,\nojentaen niistä toisen Bridgelle.\n\n»Jaetaan taakka», hän selitti. »Ja kas tässä, juo loppu maito! Minä\ntarvitsen astiaa.»\n\n»Mitä aiot sillä tehdä?» tiedusti Bridge.\n\n»Vien sen takaisin», sanoi Billy. »‘Muori' vain lainasi sen minulle.»\n\nBridge kohotti kulmakarvojaan hieman. Hän oli sittenkin erehtynyt.\nTalossa tervehti emäntä heitä ystävällisesti, kiitti Billyä siitä,\nettä tämä oli tuonut takaisin hänen astiansa — jota, jos totuus\ntiedettäisiin, hän ei ollut odottanut enää näkevänsä — hän antoi heille\nkummallekin kourallisen paksuja, muheita, kullanruskeita leivoksia,\njoiden päällä oli sokerikuori.\n\nHeidän vaeltaessaan eteenpäin Bridge huoahti. »Ei mikään koko\nmaailmassa ole hyvän naisen vertaista», hän virkkoi.\n\n»'Muorin' vaiko Penelopen?» kysäisi Billy.\n\n»Jommankumman tai molempien», vastasi Bridge. »Minulla ei ole\nPenelopea, mutta oli kovin oivallinen 'muori'.»\n\nBilly ei vastannut mitään. Hän ajatteli räyhäävää, tihrusilmäistä\nnaista., joka oli synnyttänyt hänet maailmaan. Se muisto ei suinkaan\nollut hupainen. Hän koetti pyyhkäistä sen mielestään.\n\n»Bridge», hän sanoi äkkiä ja aiheettomasti pyrkiessään vaihtamaan\npuheen. »Se on kummallinen nimi. Olen kuullut puhuttavaa Bridgeseistä\nja Bridgereistä, mutta en koskaan Bridgelstä.\n\n»Sen nimen sain eräältä kumppanilta pohjoisessa Yukonin varsilla.\nKäytin joskus sellaisia sanoja, joita hän ei ollut ennen kuullut,\nminkä vuoksi hän antoi minulle nimen 'The Unabridged’ [»Täydellinen\nsanakirja». — Suom.]. Mutta se oli liian pitkä, ja toverit lyhensivät\nsen Bridgeksi, ja sitä minusta käytettiin. Sen jälkeen se on ollut\nminulla aina, eikä minulla nyt enää olekaan muuta. Itsekin ajattelen jo\nitseäni Bridgenä. Se on hullunkurista, eikö olekin?»\n\n»Kyllä», myönsi Billy, ja siihen se puhe loppui. Hänen mieleensäkään ei\npälkähtänyt tiedustaa kumppaninsa oikeata nimeä, yhtä vähän kuin Bridge\noli udellut hänen nimeään tai menneisyyttään. Maantien ohessa nuotiolla\nnukkuvien ja tyhjässä tomaattipurkissa ruokansa keittävien ihmisten\nsiveyskäsitteet eivät hyväksy niin nenäkästä tunkeilua.\n\nUseita päiviä jatkoi pari huolettoman verkkaista vaellustaan Kansas\nCityä kohti. Kerran he ajoivat muutamia penikulmia tavarajunassa, mutta\nenimmäkseen he tyytyivät iloisina tallustamaan pölyisiä teitä pitkin.\nYhä edelleen Billy 'haali muonaa', kun taas Bridge silloin tällöin\nkatkaisi yksitoikkoisuuden jollakin laulunpätkällä.\n\n»Sinä osaat niitä niin paljon», huomautti Billy eräänä iltana heidän\npoltellessaan tupakkaa tiellä, »että luulisin sinun kykenevän itsesikin\nniitä sepittämään.»\n\n»Olen koettanut», myönsi Bridge, »mutta minun säkeissäni tuntuu aina\nolevan jotakin vikaa — ne eivät tunkeudu sydämeesi — niistä puuttuu\njumalallista innoitusta. Alku saattaa olla varsin hyvä ja paikallaan,\nmutta loppu ei tule sellainen, jollaista en itse ole odottanut ja\njollalta en halua.»\n\n»Muistatko niistä yhtään?» kysyi Billy.\n\n»Kirjoitin yhden muutamasta järvestä, jonka rannalla kerran majailin»,\nvirkkoi Bridge aatoksissaan, »mutia en muista siitä muuta kuin yhden\nsäkeistön.»\n\n»Annahan tulla!» pyysi Billy. »Panenpa veikkaa siitä, että se saa\nKnibbsin maineen kalpenemaan.»\n\nBridge rykäisi ja lausui:\n\n    Hopeiset aallot hohtaa,\n    ja kaikki on niin märkää.\n    Kaloja silmä kohtaa,\n    ne eivät pelkää härkää.\n\nSitten hän katsoi Billyyn hymyn värehtiessä hänen suupielissään. »Miltä\ntuntuu?» hän tiedusti.\n\nBilly kynsi korvallistaan.\n\n»Se on hyvä viimeistä säettä myöten», hän vastasi peittelemättä. »Mutta\nviimeinen rivi on jollakin tavoin viassa.»\n\n»Niin», vahvisti Bridge, »kyllä se on.»\n\n»Knibbsin maine taitaa olla turvassa ainakin toistaiseksi», sanoi Billy.\n\nBridge tarkkaili kumppaniaan, pannen merkille leveät hartiat, korkean\nrinnan, vankan kyynärvarren ja hauislihaksen, jota toisen ohut\npuuvillapaita ei voinut piilottaa.\n\n»Eihän se kyllä ole minun asiani», hän alkoi äkkiä, »mutta\nulkomuodostasi ja sinulta silloin tällöin luiskahtaneista\nsanontatavoista päättäen samoin kuin sen nojalla, miten käsittelit\nniitä kahta vintiötä tapaamisyönämme, tekisi mieleni olettaa, että sinä\njoskus maailmassa olet ollut vähemmän kuin tuhannen kilometrin päässä\nköysillä ympäröidystä nyrkkeilylavasta.»\n\n»Olen kerran nähnyt nyrkkeilyottelun», tunnusti Billy.\n\nSen päivän aattona, jona he olivat laskeneet saapuvansa Kansas Cityyn,\nansaitsi Billy ruokatarpeita erään pikku kaupungin ravintoloitsijalta\nsuorittamalla hänelle joitakuita vähäisiä töitä. Billyn saamat tavarat\noli kääritty Kansas Cityn »Starin» vanhaan numeroon.\n\nLeiripaikalle saavuttuaan Billy sysäsi käärön Bridgelle, joka\nkunniakkaan hovirunoilija-asemansa lisäksi oli samalla kokki. Sitten\nBilly poistui läheiselle joelle pesemään käsistään ja kasvoistaan\nkunniallisen työn tahrat ja hien.\n\nKun Bridge aukaisi käärön ja levitti sanomalehden eteensä, kiintyi\nhänen huomionsa erääseen uutiseen — aluksi vain sattumalta; mutta\npian hän luki sitä, unohtaen kaiken muun. Lukemisen aikana hänen\nkulmakarvansa vuoroin kohosivat huomattavan korkealle, vuoroin\npainuivat syviin ryppyihin. Silloin tällöin hän nyökkäsi tietävän\nnäköisenä. Lopuksi hän vilkaisi Billyyn, joka juuri nousi seisomaan\npeseydyttyään puhtaaksi.\n\nHätäisesti repi Bridge sanomalehdestä uutisen, joka oli kiinnittänyt\nhänen mieltään, käänsi sen laskoksiin ja pisti sen taskuunsa — hän ei\nollut ehtinyt silmäillä sitä läpi ja halusi säilyttää sen lukeakseen\nsen tarkoin myöhemmin sopivassa tilaisuudessa.\n\nSinä iltana Bridge istui kauan, tarkastaen Billyä puolittain\nsuljettujen silmäluomiensa välitse, ja hänen katseensa siirtyi usein\ntoisen ranteessa näkyvään punertavaan renkaaseen, mutta mitä hänen\npäässään lieneekään liikkunut, hän piti sen kaiken omana tietonaan.\n\nOli keskipäivä, kun pari laiskasti asteli Kansas Cityyn. Billyllä oli\ntaskussaan dollari — kokonainen aarre. Hän oli ansainnut sen auttamalla\nmuuatta autoilijaa nostamaan vaununsa ojasta.\n\n»Me saamme upean aterian», oli hän kehaistut Bridgelle, »ja nukkua\nvuoteessa vain oppiaksemme tuntemaan kuinka paljoa suloisempaa on\nnukkua ulkosalla tumman taivaan ja tuikkivien tähtösten alla.»\n\n»Sinähän olet Lucullus, Billy», huomautti Bridge.\n\n»En tiedä, mitä se sana merkitsee», vastasi Billy, »mutta jos se on\njotakin sellaista, mitä minun ei pitäisi olla, niin otaksuttavasti\nolen.»\n\nHe menivät erääseen matkustajakotiin, jossa Bridge tiesi heidän saavan\nkaksivuoteisen puhtaan huoneen viidestäkymmenestä sentistä. Olihan se\nkylläkin verrattain kallis hinta heidän maksettavakseen, mutta Bridge\noli tarkka valinnassaan ja tunnusti Billylle mieluummin haluavansa\nnukkua maantien vierustan puhtaassa tomussa kuin siivottoman vuoteen\ntahmeassa liassa.\n\nEteiskäytävän päässä oli pesuhuone, ja Bridge lähti sinne riisuttuaan\ntakkinsa ja heitettyään sen vuoteen jalkopäähän. Hänen poistuttuaan\nhuoneesta pisti Billyn silmään lattialla Bridgen takin kohdalla oleva\nkokoontaitettu paperipala. Hän nosti sen pois pannakseen sen pienelle\npukeutumispöydän tapaiselle, mutta samassa osui hänen katseensa\nerääseen sanaan. Se oli nimi Schneider.\n\nBilly käänsi leikkeleen auki, ja hänen luettuaan uutisen otsakkeen\ntuli hänen silmiinsä outo ilme — kova, kylmä kiilto, jollaista niissä\nei ollut näkynyt sen jälkeen, kun hän jätti vanginkuljettajan metsään\nChicagon ja Jolietin keskivälille.\n\nBilly luki seuraavaa:\n\n »Billy Byrne, joka oli tuomittu elinkautiseen vankeuteen Jolietin\n kuritushuoneeseen länsipuolelaisen ravintoloitsija-vanhuksen\n Schneiderin murhasta, heittäytyi junasta, kun häntä eilen vietiin\n Jolietiin, kiskoen perässään vanginkuljettajan, johon hänet oli\n ranteesta kytketty.\n\n Vanginkuljettaja löydettiin muutamia tunteja myöhemmin sidottuna ja\n kapuloituna metsästä Santa Fén radan varrelta jonkun matkan päässä\n Lemontista. Hän oli vahingoittumaton, hän kertoi Byrnen saaneen\n aimo etumatkan ja epäilemättä käyttäneen hyväkseen sitä palatakseen\n Chicagoon, jossa hänen kaltaisensa mies voi löytää turvallisia\n pakopaikkoja helpommin kuin munalla.»\n\nOli vielä paljon muutakin — yksityiskohtainen selostus siitä\nrikoksesta, josta Billy oli tuomittu, täydellinen kuvaus Billystä,\nkertomus hänen pitkäaikaisesta, rikollisesta elämästään ja lopuksi\nmaininta, että viranomaiset olivat luvanneet viidensadan dollarin\npalkkion sellaisista tiedoista, joiden avulla hänet saataisiin\nvangituksi.\n\nLopetettuaan lukemisensa Billy käänsi paperipalan jälleen laskoksiinsa\nja pisti sen vuoteen jalkopäässä riippuvan takin taskuun. Hetkisen\nkuluttua astui Bridge huoneeseen. Billy vilkui vähän väliä\nkumppaniinsa, ja joka kerta johtui hänen mieleensä Bridgen taskusta\nlöytämänsä uutisen loppulause — viidensadan dollarin suuruisen palkkion\nmaininta.\n\n»Viisisataa dollaria», tuumi Billy, »on koko joukko rahaa. Mitenhän\nlienee?» Ja hän suuntasi katseensa toveriinsa, ikäänkuin hän olisi\nkyennyt lukemaan miehen kasvoista, mitä hänen sydämessään liikkui.\n»Hän ei näytä siltä; mutta viisisataa dollaria on paljon rahaa\nkulkijapojalle — ja hittoako hänellä oli tuo uutinen taskussaan? Senpä\ntahtoisin tietää. Minun taitaa olla aika livistää.»\n\nKoko se äsken saatu tyytyväisyys, jota Billy oli tuntenut siitä\nalkaen, kun oli joutunut runollisen Bridgen seuraan ja he olivat\nyhdessä aloittaneet huolettoman, hätäilemättömän samoamisensa pitkin\nmaaseudun varjoisia teitä, pysähdellen hyvätuoksuisten niittyjen halki\nkiemurtelevien, vilpoisten purojen varsille, katosi heti, kun hänelle\nselvisi, minkälaista uutista hänen kumppaninsa oli kantanut taskussaan,\nsalaten sen häneltä.\n\nPäiväkausiin ei hänen mielessään ollut herännyt häiritseviä ajatuksia\ntakaa-ajosta ja vangitsemisesta. Hän oli tuntenut olevansa vähäinen\nolento rajattomassa luonnossa, keskellä aaltoilevia kunnaita, metsiä\nja tasankoja, ja se oli hänen huomaamattaan tuudittanut hänet\nvarmasti uskomaan, ettei kukaan voisi häntä löytää, vaikkapa häntä\netsittäisiinkin.\n\nSe ajatuskin, että hän kohtaisi jonkun siviilipukuisen etsivän\nrauhaisan missourilaisen maantien seuraavassa mutkassa, oli niin\nnurinkurinen ja epätodennäköinen, että Billyn oli ollut mahdoton sitä\nvakavasti punnitakaan.\n\nHän ei ollut koskaan ennen ollut synnyinmaansa maaseutualueilla.\nHänestä olivat koko Yhdysvallat samanlaisia kuin Chicago, New York\ntai Milwaukee, ne kolme kaupunkia, jotka hän parhaiten tunsi. Kaikki\nkokemuksensa muista paitsi kaupunkipaikoista hän oli saanut kaukaisen\nYokan koskemattomissa viidakoissa. Siellä hän ei ollut kohdannut\nainoatakaan etsivää — epäilemättä ei niitä voisi olla täälläkään.\n\nEtsivät kuuluivat sellaiseen maaperään, jossa oli nurkkakapakoita ja\npelipaikkoja, ja vain sinne — yhtä hyvin saattaisi odottaa jonkun Oda\nYorimoton samurain piilevän jossakin Michiganin Boulevardin palokujassa\nkuin jonkun noista toisista väijyvän maatalojen reunustamalla tiellä.\n\nMutta täällä Kansas Cityssä, suurkaupungin melussa ja hajussa, oli\nasian laita toisin. Täällä saattoi kuka vastaantulija hyvänsä olla\nvaanimassa häntä, ensimmäinen heidän kohtaamansa poliisi voisi vangita\nhänet Bridgen vihjauksesta — ja Bridge saisi viisisataa dollaria.\n\nJuuri silloin alkoi Bridge laulaa:\n\n    Loasta vain ma paidan sain,\n    mut kouran tarjoon sulle.\n    Vaellan näin mä mielissäin,\n    ei huolia koskaan tulle.\n    Nyt muusta siis mä piittaan viis,\n    kun laulu vain ei kätkee.\n    Hei, veikko, siis — —\n\n»Sanopa», hän keskeytti laulunsa, »mitä arvelet, jos lähdettäisiin nyt\nsaamaan sitä sinun mainitsemaasi upeaa ateriaa?»\n\nBilly nousi pystyyn. Hänestä ei tuntunut mahdolliselta, että Bridge\naikoisi kavaltaa hänet.\n\n    Loasta vain ma paidan sain,\n    mut kouran tarjoon sulle.\n\nBilly toisti säkeet puoliääneen. Ne jossakin määrin uudistivat hänen\nluottamustaan Bridgeä kohtaan.\n\n»Pidätkö niistä?» kysyi viimemainittu.\n\n»Kyllä», vastasi Billy. »Ovatko nekin Knibbsin?»\n\n»Eivät; ne ovat Servicen. Ja nyt lähdetään syömään. Mentäisiinkö\nMidland-hotelliin?» Ja hän naurahti pikku pilalleen, mennen edellä\nkadulle.\n\nOli myöhäinen iltapäivä. Aurinko oli jo laskenut; mutta vielä oli\nliian aikaista lamppujen sytyttämiseksi. Bridge opasti Billyn erääseen\nruokalaan, jossa mies saisi syödä kunnolleen ja puhtaalta lautaselta\nviidelläkolmatta sentillä. Billy oli pitänyt silmänsä auki, vilkuillen\netsiviä. He eivät olleet sivuuttaneet ainoatakaan virkapukuista\npoliisia — se olisi ratkaiseva koe, mietti hän — jollei Bridge aikonut\npistäytyä poliisikamarissa kaikessa hiljaisuudessa ja järjestää niin,\nettä Billy siepattaisiin makuulta.\n\nHeidän saavuttuaan pienen, alakerrassa sijaitsevan ravintolan ovelle,\nviittasi Bridge Billyä laskeutumaan edellä portaita myöten. Hän itse\npysähtyi silmänräpäykseksi porrasten yläpäähän ja katsahti ympärilleen.\nSamassa astui eräs mies esiin kadun vastaisella puolella olevan\nporttikäytävän varjosta.\n\nJos Bridge näki miehen, ei hän ainakaan ilmaissut sitä millään\nmerkillä, vaan asteli huolettomasti Billyn jäljessä ruokalaan.\n\n\n\n\nKUUDES LUKU\n\nBridgen koetus\n\n\nHeidän astuttuaan sisälle etsi edelläsaapunut Billy vapaan\npöydän. Mutta kun hän oli ripustamaisillaan lakkinsa naulaan ja\nistuutumaisillaan, nykäisi Bridge häntä kyynärpäästä.\n\n»Mennään peseytymishuoneeseen ja puhdistetaan hiukan itseämme», hän\nvirkkoi niin äänekkäästi, että lähimmät istujat voivat sen kuulla.\n\n»Mutta mehän peseydyimme juuri lähtiessämme majapaikasta», esteli Billy.\n\n»Suu kiinni ja seuraa minua!» kuiskasi Bridge hänen korvaansa.\n\nHeti virisivät Billyn epäluulot. Hänen kätensä solahti taskuun, jossa\nvanginkuljettajan revolveri vielä oli. Häntä ei vangittaisi elävänä,\nsen oli Billy päättänyt. Hän ei palaisi elinkautiseen vankeuteen,\nei enää maisteltuaan avaran luonnon suloista vapautta — sellaista\nvapautta, jota kahlehtiva kaupunki ei voi tarjota.\n\nBridge huomasi hänen kätensä liikkeen.\n\n»Jätä se sikseen», hän supatti, »ja seuraa minua, kuten jo sanoin! Näin\näsken erään chicagolaisen etsivän kadun toisella puolella. Kenties\nei hän huomannut sinua, mutta siltä se melkein näytti. Hän on täällä\nparissa sekunnissa. Tule mukaan — me puikimme pakoon takapihan kautta —\nminä tunnen tien.»\n\nBilly Byrneltä pääsi voimakas helpotuksen huokaisu. Äkkiä hän melkein\nalkoi sopeutua vangitsemisen ajatukseen, sillä hän oli samassa\ntajunnut, ettei hän ollut siinä määrin pelännyt menettävänsä vapautensa\nkuin luottamuksensa uskottua kumppania kohtaan.\n\nNäennäisesti kiirehtimättä he astelivat salin loiseen päähän ja\nkatosivat peseytymishuoneeseen vievästä ovesta. Heidän edessään oli\ntörkyiselle takapihalle aukeava ikkuna. Rakennus oli rinteellä, joten\nsen takaosa oli maanpinnan tasalla, vaikka sen etupuolen sisäänkäytävä\nolikin kadun tason alapuolella.\n\nBridge kehoitti Billyä kiipeämään ulos ikkunasta, samalla kuu hän itse\npani ruokailuhuoneeseen vievän oven salpaan. Hetkisen kuluttua hän\nseurasi Billyä ja kävi johtamaan.\n\nHän pujotteleikse ahtaita, lokaisia kujia myöten ja romukasojen\ntäyttämien takapihojen läpi, Billyn pysytellessä kintereillä. Alkoi\nhämärtää, ja ennenkuin he olivat ehtineet kovinkaan pitkälle, oli jo\npimeä.\n\nHe eivät seisahtuneet hetkeksikään eivätkä virkkaneet mitään\ntoisilleen, ennen kuin kaupungin liikekorttelit olivat jääneet heidän\njälkeensä ja he olivat joutuneet pois kirkkaan valaistuksen piiristä.\nBridge katkaisi äänettömyyden ensinnä.\n\n»Sinä kai ihmettelet, mistä minä sinut tunsin», hän sanoi.\n\n»En», vastasi Billy. »Näin sanomalehti-leikkeleen, joka on taskussasi\n— se putosi lattialle, kun sinä tänään iltapäivällä riisuit\nmajapaikassamme takkisi mennäksesi pesulle.»\n\n»Vai niin», äänsi Bridge, »nyt käsitän. Minun puolestani on se nyt\nlopussa — emme mainitse sitä enää milloinkaan, veikkonen. Minun ei\ntarvinne sanoa, että olen sinun puolellasi.»\n\n»Ei tämän illan jälkeen», vakuutti Billy.\n\nHe jatkoivat matkaansa vähän aikaa, puhumatta, sitten Billy virkkoi:\n\n»Minun on sanottava sinulle kaksi asiaa. Ensimmäinen on se, että\nnähtyäni tuon taskussasi olevan uutisen luulin sinun suunnittelevan\nkavaltaa minut saadaksesi luvatut viisisataa. Minun olisi pitänyt\ntuntea sinut paremmin. Toinen on se, että minä en tappanut Schneideriä.\nEn ollut hänen kapakkansa läheisydessäkään sinä iltana — ja se on\nsilkkaa totta.»\n\n»Olen hyvilläni siitä, että puhuit minulle kummastakin», selitti\nBridge, »Luullakseni ymmärrämme toisiamme entistä paremmin tämän\njälkeen — me kumpikin pakoilemme jotakin. Pakenemme yhdessä, vai mitä?»\nHän ojensi kätensä. »'Loasta vain ma paidan sain, mut kouran tarjoon\nsulle!’» hän lauloi nauraen.\n\nBilly tarttui ojennettuun käteen. Hän pani merkille, ettei Bridge\nilmaissut, mitä hän pakoili.\n\nKaupungista poistuttuaan he suuntasivat matkansa etelään, maaseudun\ntyynen hiljaiseen pimeyteen. Yöllä he menivät rajan poikki Kansasiin,\nja aamu tavoitti heidät kauniissa vuoriseudussa, johon kaikki ajatukset\nkaupungeista, rikoksista ja poliiseista näyttivät niin tuiki huonosti\nsopivan, että Billy tuskin saattoi uskoa muutamia tunteja takaperin\nolleensa vain parin-, kolmenkymmenen askeleen päässä chicagolaisesta\netsivästä.\n\nAuringon ensimmäiset säteet osuivat heihin, kun he nousivat ruohoisen\nkukkulan laelle. Lehdille kertyneet kastehelmet säikkyivät kirkkaassa\nvalossa, joka pian haihduttaisi ne samaan tyhjyyteen, josta ne olivat\nlähteneet.\n\nBridge pysähtyi ja ojensihe. Hän taivutti päätään taaksepäin ja antoi\nlämpöisen päivän paahtaa pronssin värisiä kasvojaan.\n\n    »Taas laulu puhkee rinnastain,\n    on mieli aurinkoinen.\n    On vuori toinen tuttavain\n    ja synkkä metsä toinen.\n    Näin nuoruuteni mennä saa,\n    ja heitän kaiken huolen.\n    Mä tahdon aina taivaltaa\n    ja matkallein ma kuolen.»\n\nJa sitten hän seisoi useita minuutteja paikallaan, vetäen syvin\nhenkäyksin uuden päivän puhdasta, raikasta ilmaa. Hänen vieressään\nseisoi päätä pitempänä, voimakkaana, peloittavan voimakkaana, Billy\nByrne, leveät hartiat oikaistuina, laajan rinnan pullistuessa, kun hän\nhengitti.\n\n»Tämä on suurenmoista, eikö olekin?» puhkesi hän vihdoin puhumaan. »En\naavistanutkaan ennen, että maaseutu oli tällaista, enkä tiedä, olisinko\nkoskaan oppinut sitä tuntemaan ilman noita runoilijaveitikoita, joiden\nsanoja alituisesti pursuaa suustasi.\n\n— Minä aina epäilin heitä vätyksiksi», hän jatkoi, »mutta sellainen\nmies ei voi olla vätys, joka ajattelee ja kirjoittaa sellaisia lauluja,\nettä ne panevat veren kiertämään, ikäänkuin olisi ottanut ryypyn\ntyhjään vatsaan.\n\n— Pidin aina vätyksinä kaikkia, jotka eivät olleet raisuja poikia. Minä\nolin raisu ja kova ja olin siitä perin ylpeä. Enää en ole enkä ole\nollut pitkään aikaan; mutta ennen kuin aloin käsittää itseäni, olisin\nvihannut sinua, Bridge. Olisin vihannut hienoja puheitasi, runojasi ja\nsitä luonteesi piirrettä, joka panee sinut kaihtamaan almun pyytämistä.\n\n— Olisin vihannut itseäni, jos olisin uskonut voivani koskaan puhua\nnäin vennosti kuin nyt. Näetkös, Bridge, olin äärimmäinen. Tyttö, —\nsievä tyttö — nimitti minua kerran sakilaiseksi ja raukaksi. Olin\nkumpaakin, mutta minulla oli maine, että olin Länsipuolen raisuin\npoika, ja itse pidin itseäni miehenä. Olin vähällä möyhentää hänen\nkasvonsa sen tähden — ajattelepa, Bridge, sitä! Vähällä olin sen tehdä;\nmutta minua hillitsi jokin — jokin pidätti kättäni, ja myöhemmin on\nminusta ollut hauska ajatella, että se pidättävä voima oli jotakin\nsellaista, mikä on minussa aina ollut — jotakin kunnollista, joka\ntodella on osa minusta.\n\n— Nyt minua harmittaa, että minulla oli kyllin petomainen sydän\nvoidakseni toimia sillä tavoin koko ikäni aina siihen sitten aloin\nmuuttua. Se kävi kovin hitaasti, ja yhä vieläkin olen aika kolho; mutta\npyrkimys minussa on parempaan. Hän auttoi minua tietystikin eniten, ja\nnyt autat sinä minua aika lailla — sinä ja runosäkeesi. Jollei kukaan\nsieppo saa minua kiinni, voi minusta ennen kuolemaani tulla kunnon\nmies.»\n\n»Kyllä on kummallista», virkkoi Bridge, »kuinka katsantokantamme\nmuuttuvat ympäristön mukana ja vuosien vieriessä. Yhteen aikaan olisin\nminä vihannut sinua, Billy, yhtä paljon kuin sinä olisit vihannut\nminua. En tiedä, olisiko minun pitänyt sanoa 'vihannut', sillä se ei\nole täsmälleen sopiva sana. Pikemminkin tunsin halveksimista niitä\nihmisiä kohtaan, joiden en katsonut olevan muka syntyperäni määräämällä\nälyllisellä ja yhteiskunnallisella tasolla.\n\n— Pidin niitä ihmisiä, jotka liikkuvat suppean piirini ulkopuolella,\n'alhaisena roskaväkenä'. Minä säälin heitä ja vilpittömästi nyt luulen\nsydämeni sisimmässä sopukassa uskoneeni, että he olivat toista maata\nkuin minä ja että heidän sielunsa, jos heillä sitä oli, olivat jotenkin\nsamalla tasolla, kuin eläinten sielu.\n\n— Silloin en olisi voinut nähdä sinussa ihmistä sen enempää kuin sinä\nolisit voinut nähdä sitä minussa. Senjälkeen olen oppinut paljon,\nvaikka yhä pidänkin kiinni muutamista entisistä uskonkappaleistani —\nuskon, etteivät kaikki ihmiset ole yhdenvertaisia; ja tiedän, että\nsuunnattomasti suurempi osa on heistä sellaisia, joiden kumppanina en\ntahtoisi olla, kuin sellaisia, joiden kumppanina tahtoisin olla.\n\n— Se seikka, että joku puhuu äidinkieltään paremmin tai on lukenut\nenemmän ja muistaa lukemansa tarkemmin kuin joku toinen, tekee hänet\nparemmaksi vain siinä suhteessa. En pidä sinua huonompana silti, ettet\nosaa lausua Browningia etkä Shakespearea — merkitystä on vain sillä,\nettä osaat samoin kuin minäkin antaa arvon Servicelle, Kiplingille ja\nKnibbsille.\n\n— Kentieshän olemme kumpikin väärässä —- ehkäpä Knibbs, Kipling\nja Service eivät kirjoittaneetkaan runoja, ja jotkut ihmiset\nväittävät niin; mutta olkootpa heidän säkeistönsä mitä hyvänsä, ne\ntehoavat sinuun ja minuun samalla tavalla, ja siinä suhteessa olemme\nsamankaltaisia. Ja kun asia on niin, niin katsotaanpa, emmekö saisi\nhankituksi hieman muonaa, ja sitten etsitään pehmeä turve, jolle\nvoisimme kallistaa päämme.»\n\nBilly arveli olevansa liian uninen tehdäksensä työtä ruoan\nhankkimiseksi ja uhrasi puolet siitä pääomasta, jolla edellisenä\niltana piti saada uhkea ateria, ja osti viidelläkolmatta sentillä\nruokatarpeita läheisen talon ystävälliseltä emännältä. Sitten he\npaneutuivat pitkäkseen puun varjoon siksi etäälle maantiestä, etteivät\nherättäisi tarpeetonta huomiota, ja nukkuivat iltapuolelle päivää.\n\n\n\n\nSEITSEMÄS LUKU\n\nVaara\n\n\nMutta he eivät täydelleen saavuttaneet tarkoitustaan varovaisuudellaan.\nVähää ennen puolta päivää kapusi kaksi likaista parroittunutta\nmaantieritaria vaivaloisesti aidan ylitse ja oikaisi suoraa päätä samaa\npuuta kohti, jonka alla Billy ja Bridge lepäsivät. Näitä kahta ohjasi\nsamanlainen ajatus, joka oli saanut Billyn ja Bridgen etsimään samaa\nyksinäistä paikkaa.\n\nMiesten jäykässä laahustamisessa oli jotakin hyvin tuttua. Olemme\ntavanneet heidät jo ennen — vain muutamia minuutteja tosin, mutta\nsellaisissa oloissa, että heidän luonteestaan painui muutamia piirteitä\nmieleemme. Nähdessämme heistä viimeisen vilahduksen, he mennä\ntallustivat tiehensä pimeätä ratapengertä myöten ensin vannoskeltuaan\ntilaisuuden sattuessa kauheasti kostavansa Billylle, joka oli juuri\nlöylyttänyt heitä.\n\nKun he nyt aavistamattaan osuivat molempien nukkujien luokse, eivät he\nheti paikalla tunteneet heitä äskettäin saamikseen vihamiehiksi. He\njäivät seisomaan silmäillen kumppanuksia tyrmistyneinä ja aprikoiden,\nmiten he voisivat käyttää havaintonsa omaksi edukseen.\n\nEi Billyn eikä Bridgen tamineiden nojalla voinut suinkaan\npäättää, että heiltä voisi saada runsaasti saalista, ja lisäksi\nBillyn atleettivartalo varoitti heitä yrittämästä ryöstää häntä\nantamatta hänelle ensin tupertavaa kolhaisua, kuten he olisivat\nkainostelemattoman yksinkertaisesti lausuneet.\n\nMutta heidän tarkastaessaan nukkujien piirteitä soukkenivat toisen\nkulkurin silmät kahdeksi ilkeästi kiiluvaksi raoksi, kun taas hänen\ntoverinsa silmät menivät levälleen epäilevästä hämmästyksestä.\n\n»Tunnetko noita vintiöitä?» kysyi edellinen ja jatkoi vastausta\nodottamatta: »He ovat samat veitikat, jotka murjoivat meitä siellä\nKansas Cityn tuolla puolen. Etkö muista?»\n\n»Oletko siitä varma?»\n\n»Ihan varma. Tuntisin heidät tuhansien joukosta. Annetaan heille pari\nmäjäystä ja pötkitään tiehemme!» Ja hän kumartui ottamaan maasta isoa\nkiveä.\n\n»Annahan olla!» kuiskutti toinen renttu. »Sinä et lainkaan tunne noita\nveitikoita. He saattavat olla samat miekkoset, joilta saimme selkäämme,\nmutta tuo iso Öykkäri on vielä muutakin. Häntä etsitään Chicagossa, ja\nhänestä on luvattu puolituhantinen.»\n\n»Kuka sinulle on semmoista pötyä syöttänyt?» tiedusti edellinen\npilkallisesti.\n\n»Olin tallessa yhdessä hänen kanssaan — hän oli nitistänyt jonkun\nmiekkosen. Hän sai elinkautisen. Matkalla pakkotyölaitokseen hän\ntyrkkäsi kuljettajansa vaunusta ja karkasi. Quincyssä kohtaamamme\nmatkalaukkujen puhdistaja supatti korvaani hänestä koko joukon juttuja.\nNiin totta kun olemme tässä, voimme siepata itsellemme viisisatasen,\njos olemme sukkelia.»\n\n»Mitä tarkoitat?»\n\n»No, jätämme heidät rauhaan, menemme lähimpään taloon, soitamme Kansas\nCityyn ja annamme vihjauksen siepoille, ymmärrätkö?»\n\n»Et kai luule, että me saamme ropoakaan niistä viidestäsadasta, vai\nmitä, jos siepot kerran tulevat mukaan?»\n\nToinen raapi päätään.\n\n»En», myönsi hän perin epäilevänä oltuaan hetkisen syvissä mietteissä.\n»Ei kukaan saa mitään, kun kerran siepot pääsevät sekaantumaan asiaan.\nMutta saammehan joka tapauksessa kuitatuksi velkamme noille jehuille.»\n\n»Ehkäpä he pistävät kouraamme pari sievää seteliä», virkkoi toinen\ntoiveikkaasti. »Sen verran heidän toki pitäisi.»\n\n\u003Ctb>\n\nChicagon poliisikuntaan kuuluva etsiväkersantti Flannagan istui\nveltosti painuneena tuoliin etsivien päällikön yksityisessä\nvirkahuoneessa Kansas Cityssä, Missourissa. Kersantti Flannagan oli\närtynyt, sen hän oli itsekin valmis myöntämään.\n\nHänet oli lähetetty tuntemaan erästä epäilyksenalaista henkilöä, jonka\nKansas Cityn viranomaiset olivat pidättäneet. Mutta hän ei ollut\ntuntenut mainittua vankia ja oli ollut aikeissa lähteä kotimatkalle,\nkun onnetar oli hetkisen hymyillyt hänelle harvinaisen herttaisena,\nmutta kadonnut sitten kellarikerroksessa sijaitsevan ruokalan halvasta\novesta.\n\nHän oli edellisenä iltana kävellyt kadulla ajattelematta juuri\nmitään, mutta silmät ja korvat valppaina, kuten menestyksellisen\npoliisiupseerin tuleekin. Äkkiä oli hänen katseensa osunut kahteen\nmieheen, jotka lähestyivät häntä toisella katukäytävällä.\n\nToisen miehen jättimäisen vartalon heilumisessa oli jotakin tuttua.\nNoudattaen vuosikausien aikaista tottumustaan kersantti Flannagan niin\nollen pujahti erään portin varjoon ja jäi sinne odottamaan, kunnes\nmiehet saapuisivat likemmäksi.\n\nVasta kun he olivat hänen kohdallaan, välähti hänen mieleensä oikea\nasianlaita — kookas veitikka oli Billy Byrne, ja hänestä oli luvattu\nviidensadan dollarin palkkio.\n\nJa sitten pari kääntyi ja katosi maanalaiseen ruokalaan vieviin\nportaisiin. Astuessaan esiin porttikäytävästä mennäkseen kadun poikki\nnäki kersantti Flannagan Byrnen toverin seisahtuvan ja vilkaisevan\ntaakseen.\n\nSenjälkeen ei kersantti Flannagan ollut nähnyt vilahdustakaan Billy\nByrnestä eikä tämän kumppanista, jäljet olivat loppuneet ruokalan\ntakana sijaitsevan peseytymishuoneen avoimen ikkunan luona, eikä hän\nkaikesta etsimisestään huolimatta ollut kyennyt löytämään niitä jälleen.\n\nEi ainoakaan ihminen Kansas Cityssä ollut nähnyt Flannaganin kuvauksen\nmukaista kahta miestä sinä yönä — ei ainakaan kukaan sellainen, jonka\nFlannagan sai käsiinsä.\n\nVihdoin hänen oli ollut pakko ottaa Kansas Cityn etsivänpoliisin\npäällikkö uskotukseen, ja nyt oli kymmenkunta miestä parhaillaan\nnuuskimassa kaupungin niitä osia, joihin karanneen murhamiehen\ntodennäköisimmin voitiin olettaa piiloutuvan.\n\nFlannagan oli itsekin ollut liikkeellä vähän aikaa, mutta nyt hän oli\ntullut kuulemaan etsinnän tuloksia. Hän oli saanut tietää, että oli\npidätetty kolme epäiltyä henkilöä, joita katsomaan häntä oli odotettu.\n\nKun ovi sysättiin auki ja kaikki kolme tuotiin Flannaganin eteen,\npääsi kersantilta harmistunut ärähdys, joka todennäköisesti ei\nainoastaan ilmaissut epätoivoa, vaan samalla jossakin määrin kuvasti\nsitä, missä arvossa hän omassa mielessään piti Kansas Cityn etsivien\nhenkisten kykyjen voimaa ja tehokkuutta, sillä pidätetyistä oli\nyksi kalpeakasvoinen, ahdasrintainen nuorukainen, joka lisäksi\nparhaillaankin oli kokainihumalassa, toinen oli vanha, parrakas kulkuri\nja kolmas ilmeisesti kiinalainen.\n\nVirallinen kohteliaisuuskaan olisi tuskin kyennyt pidättämään\nkiihtyneen kersantti Flannaganin purevan ivan ilmauksia, ja hän oli\npurkamaisillaan myrkyllisen syytöstulvan kaikkea Chicagon länsipuolella\nolevaa, muun muassa ja erikoisesti Kansas Cityn etsivääosastoa kohtaan,\nkun päällikön pöytäpuhelimen kilinä keskeytti hänet. Hän tahtoi\npäällikön tarkoin kuulevan, mitä hän ajatteli, ja siksi hän odotti\nkärsivällisesti.\n\nPäällikkö kuunteli joitakuita minuutteja, kyseli jotakin, laski sitten\nlihavan kätensä puhelinkoneelle ja pyörähti Flannaganiin päin.\n\n»Nyt», hän virkkoi, »taisin vihdoinkin saada jotakin teille.\nPuhelimessa on mies, joka, väittää äsken nähneensä ajettavanne Shawneen\nlähistöllä. Hän haluaa tietää, suostutteko jakamaan palkkion hänen\nkanssaan.»\n\nFlannagan haukotteli ja oikoi jäseniään.\n\n»Luultavasti», hän sanoi pilkallisesti, »saan sinne mentyäni nähdä,\nettä hän on helmikaulainen neekeri», ja hän loi suruisen katseen\nedessään olevaan kolmeen mieheen.\n\n»Sitä en usko», vastasi päällikkö. »Mies väittää tuntevansa Byrnen\nhyvin ja olevansa varma asiastaan. Ilmoitanko hänelle, että menette\nsinne ja jaatte palkkion?»\n\n»Sanokaa hänelle, että tulen ja kohtelen häntä oikeudenmukaisesti»,\nvastasi Flannagan ja kysyi sitten, kun päällikkö oli toistanut hänen\nsanansa puhelimeen ja pannut kuulotorven paikoilleen. »Mutta missä tämä\nShawnee sitten on?»\n\n»Lähetän pari miestä mukaanne. Se ei ole kaukana rajasta, eikä ole\nlainkaan vaikeata pujahtaa takaisin kenenkään tietämättä mitään — jos\nsaatte hänet kiinni.»\n\n»Hyvä on», virkkoi Flannagan, jonka toiveet viidestäsadasta dollarista\nalkoivat jo varmistua.\n\nVain vähän yli kello yksi kiiti Kansas Citystä etelää kohti auto, jonka\netuistuimella ohjaajan vieressä istui etsiväkersantti Flannagan ja\ntakaistuimella kaksi tukevaa missourilaista lain edustajaa.\n\nOmenapuun alla nukkuivat Billy Byrne ja Bridge yhäti kaikessa rauhassa.\n\n\n\n\nKAHDEKSAS LUKU\n\nIlmiantajat\n\n\nKun kulkuripari lähestyi maataloa, josta Billy oli ostanut ruokaa\nmuutamia tuntia aikaisemmin, kutsui sen emäntä kesäkeittiössä nukkuvaa\nkoiraa ja otti käsiinsä ovenpielessä naulassa riippuvan pyssyn.\n\nPitkäaikaisen kokemuksen nojalla oli vaimo oppinut lukemaan kasvoista\n— ainakin kulkurien kasvoista — eikä kummankaan tulijan ulkomuoto\nsuinkaan herättänyt luottamusta. Olihan se nuori mies, joka oli käynyt\nsiellä aikaisemmin samana päivänä ja joka eukon ihmeeksi oli todella\nmaksanut saamansa ruoan, ollut toisenlaatuinen. Vaatetus oli osoittanut\nhänet maankiertäjäksi, mutta hänen partansa oli ajeltu, sillä\nBridgellä oli partaveitsi aina mukanaan. Viimeksi kulunut ehdottoman\nraittiisti vietetty vuosi oli muuttanut hänen silmänsä kirkkaiksi ja\nihon terveenväriseksi. Hänen ulkonäkönsä ja ryhtinsä nuorekas reippaus\nherätti pikemminkin luottamusta kuin epäluuloja.\n\nEmäntä ei ollutkaan epäillyt häntä, mutta näitä kahta hän epäili. Kun\nhe pyysivät saada käyttää puhelinta, epäsi hän sen ja käski heidän\nmennä tiehensä, luullen, että he käyttivät sitä verukkeena päästäkseen\nsisälle. Mutta he puhuivat asiastaan ja selittivät nähneensä\nläheisyydessä — jopa saman talon niityllä — piileskelevän karanneen\nmurhamiehen ja haluavansa ainoastaan ilmoittaa siitä Kansas Cityn\npoliisikamariin.\n\nVihdoin vaimo suostui, mutta piti koiran vierellään ja pyssyn kädessään\nkiertolaisten astuessa sisään ja mennessä puhelimen luokse, joka oli\nvastaisella seinällä.\n\nKuulemastaan keskustelusta emäntä päätteli sittenkin erehtyneensä, ei\nainoastaan näistä kahdesta, vaan myöskin siitä nuoresta miehestä, joka\noli aikaisemmin pistäytynyt ostamassa ravintoa, sillä kulkurien kuvaus\nkarkulaisesta sopi täsmälleen mainittuun nuoreen mieheen.\n\nTuntui mahdottomalta uskoa niin kunnollisen näköistä miestä\nmurhaajaksi. Kelpo nainen kauhistui, ja hänestä oli kaameata ajatella,\nettä hän oli ollut yksin pahantekijän tullessa ja että tämä olisi\nvoinut tappaa hänetkin, jos olisi tahtonut.\n\n»Toivottavasti hänet saadaan kiinni», sanoi hän, kun maankiertäjä oli\nlopettanut puhelunsa Kansas Cityyn. »Ihmisten käyttäytyminen nykyaikana\non hirveää. Ei koskaan voi tietää, kehen voi luottaa, ja hän oli\nminusta niin hauskannäköinen nuori mies. Ja lisäksi hän maksoi kaikki,\nmitä sai.»\n\nKoira oli ikävystynyt seisomaan toimettomana, mennyt takaisin keittiöön\nja käynyt jatkamaan keskeytynyttä untaan. Toinen maankiertäjä nojasi\nseinää vasten ja keskusteli emännän kanssa. Toinen hankasi voimainsa\ntakaa oikeata pohjettaan vasemman kenkänsä kannan tähteellä. Hän tuki\nitseään toisella kädellään pöytään, jolla lepäsi perheraamattu.\n\nAavistamattaan hän äkkiä menetti tasapainonsa, pöytä kallistui, hän\nheilahti vieläkin enemmän sen varaan, ja silmänräpäyksessä rysähtivät\nkulkuri, pöytä ja raamattu lattialle.\n\nHuudahtaen pelästyksestä syöksähti vaimo eteenpäin nostamaan kirjaa,\nunohtaen hädissään pyssyn taakseen nojalleen tuolin selkämystä vasten.\n\nMelkein samanaikaisesti älysivät molemmat maankiertäjät hänen\nhätäytymisensä todellisen syyn. Iso kirja oli pudonnut selälleen\nlattialle ja avautunut, ja kun useita lehtiä kääntyi, ennen kuin\nasettuivat paikoilleen sai heidän katseitaan kohdannut näky heidän\nsilmänsä menemään pystyyn.\n\nRaamatun lehtien väliin siloisesti sovitettuina oli Yhdysvaltain rahaa\nviiden, kymmenen ja viidenkolmatta dollarin seteleinä. Lattialla viruva\nmierolainen oli vielä liian ällistynyt yrittääkseen nousta pystyyn; hän\npyörähti ympäri ja tempasi kirjan, kuten jalkapalloilija kaaduttuaan\ntempaa pallon, vetäisi sen alleen ja levitti kyynärpäänsä verrattoman\naarteen lisäsuojaksi.\n\nNaisen ensimmäisen huudon kajahtaessa hypähti koira pystyyn ja juoksi\nmuristen huoneeseen. Seinää vasten seisova kulkuri näki sen tulevan —\nsekarotuisen, äkäisen koiran karvat pörhöllään.\n\nPyssy oli melkein miehen ulottuvissa — vain yksi askel, ja se oli hänen\nkädessään. Ikäänkuin aavistaen veijarin aikeet koira pyörähti lattialla\nmakaavan maankiertäjän kimpusta, jonka niskaan se oli ensinnä käynyt,\nja karkasi toista kohti.\n\nPyssyn piippu kohtasi sen puolitiessä. Kuului korvia huumaava pamahdus,\nja koira vaipui lattialle rinta raadeltuna. Silloin alkoi nainen kirkua\napua; mutta silmänräpäyksessä olivat molemmat roistot hänen kimpussaan\nja vaimensivat hänen äänensä.\n\nToinen heistä juoksi kesäkeittiöön, palaten hetkisen kuluttua kädessään\nvaatekappale; sillä aikaa oli toinen istunut hajasäärin uhrin päällä\npuristaen sormillaan hänen kurkkuaan. Kerran mies hellitti otettaan,\nja nainen kiljaisi taaskin. Pian hän oli sidottu ja kapuloita. Sitten\nalkoivat konnat puhdistaa raamattua.\n\nSiinä oli piilotettuna tuhat sata dollaria, koska isäntä ja emäntä\neivät luottaneet pankkeihin — siinä olivat koko heidän elämäntyönsä\nsäästöt. Tullessaan tajuihinsa emäntä tuskakseen näki heidän vähäisen\naarteensa viimeistenkin rippeiden siirtyvän kulkurien taskuihin, ja\notettuaan kaikki miehet tiedustivat, missä loput olivat säilössä,\npoistivat hänen kapulansa, jotta hän voisi vastata.\n\nHän selitti, että siinä olivat heidän kaikki rahansa, ja rukoili, ettei\nniitä vietäisi.\n\n»Teillä on pennosia enemmänkin», huudahti toinen miehistä, »ja teidän\nolisi parasta antaa ne lemmestä, sillä muutoin kyllä keksimme keinon,\njolla pehmitämme sisunne.»\n\nMutta vaimo väitti yhä, että siinä oli kaikki. Kulkuri pistäytyi\nkeittiöön. Uunissa paloi tuli. Ikkunalaudalla oli pihdit. Niillä mies\notti yhden hehkuvista hellanrenkaista ja palasi arkihuoneeseen.\n\n»Kai hän muistaa, että hänellä on rahaa muuallakin, kun tämä alkaa\nlämmittää», virkkoi hän irvistäen. »Riisu häneltä kengät, Dink!»\n\nToinen mutisi vastustaen.\n\n»Sinä surkea hölmö!» hän moitti. »Siepot ovat täällä tuossa tuokiossa.\nMeidän on parasta puikkia tiehemme näine saaliinemme.»\n\n»Hitto!» huudahti hänen toverinsa. »Unohdin siepot ihan tyyten.» Vähän\najan kuluessa hänen ilkeiden kasvojensa ilme vaihteli; ne kuvastivat\naluksi pelkoa, lopuksi huojennusta, ja hän virnisti pahanilkisesti\nkumppanilleen.\n\n»Meidän on nitistettävä akka», hän sanoi. »Muuta keinoa ei ole. Jos\nhe tapaavat hänet elävänä, niin hän varmasti lavertaa, eikä heidän\nole kovinkaan vaikeata napata meitä kiinni tai saada selville, keitä\nolemme.»\n\nToinen kohautti olkapäitään.\n\n»Pötkitään tiehemme», hän uikutti. »Voimme joutua tästä hommasta\nainoastaan istumaan, jos vielä viivymme; mutta se toinen teko turmelisi\nmeidät —» Hän teki likaisella sormellaan kuveran rikkeen kaulansa\nympäri.»\n\n»Ei sinnepäinkään», sanoi hänen toverinsa. »Minulla on kaikki selvänä,\nmeillä on runsaasti aikaa ennen sieppojen saapumista. Nitistämme akan\nja sitten livistämme maantielle _sieppoja vastaan_ — ymmärrätkö?»\n\nToinen kauhistui.\n\n»Milloin olet menettänyt järkesi?» hän valitti.\n\n»Järkeni on tallella. Maltahan, kun pääsen loppuun saakka. Kohtaamme\nsiepot viattomina miehinä; mutta sitä ennen kätkemme saaliin metsään.\nKerromme heille rientäneemme opastamaan heitä Byrne-vintiön luokse, ja\nkun palaamme tänne taloon ja näemme, mitä täällä on tapahtunut, olemme\nyhtä ällistyneitä kuin toisetkin.»\n\n»Sinä hupsu!» kiivasteli toinen harmissaan. »Et kai usko voivasi\nsyöttää tuollaista ovelalle chicagolaiselle, vai mitä? Kenen he\nluulevat nitistäneen akan ja piskin? Pitävätkö he itseään surmaajina?»\n\n»He luulevat Byrnen kumppaneineen tehneen sen, sinä tolvana», vastasi\nCrumb.\n\nDink kynsi korvallistaan, ja kun suunnitelman etevyys selvisi hänen\npimeissä aivoissaan, irvisti hän niin leveästi, että keltaiset hampaat\npaljastuivat.\n\n»Onpa sinussa miestä, kumppani», hän kehui, ja hänen äänessään oli\nihaileva sointu. »Mutta kumpi meistä sen tekee?»\n\n»Kyllä minä teen. Ei ole minkäänlaista pelkoa siitä, että joutuisin\nsentähden pinteeseen, joten yhtä hyvin voin hoitaa koko jutun. Hae\nkeittiöstä veitsi tai kirves — luikku pitää liian pahaa ääntä.»\n\n\n\n\nYHDEKSÄS LUKU\n\nRouva Shorter\n\n\nBilly Byrne heräsi hätkähtäen. Hänen korvissaan kaikui vieläkin\nepäselvää hälyä, ja hän nousi istumaan ja katseli ympärilleen.\n\n»Mitähän se lienee ollut?» hän jupisi. »Se kuulosti pyssyn\npamahdukselta.»\n\nBridge heräsi samaan aikaan, käänsi laiskasti kylkeään ja nousi\nkyynärpäänsä varaan, myhäillen Billylle.\n\n»Hyvää huomenta:» hän virkkoi ja alkoi sitten hyräillä:\n\n    Nyt pannaan kintut heilumaan, ei auta säästää vaivojaan.\n    Sun seurassasi kaipuun saan taas uuteen — kukaties.\n    Alamme kaksin taivaltaa tän mailman tietä mutkaisaa,\n    kun jalkain alla polttaa maa. Siis pystyyn, kelpo mies!\n\n»Ylös siis!» kertasi Billy, hypähtäen pystyyn. Samassa kuului heikosti,\nmutta niin selvästi, ettei siitä voinut erehtyä, säikähtyneen naisen\nkirkaisu. Se kantautui talon suunnalta — saman taion, josta Billy oli\nostanut heidän aamiaisensa.\n\nOdottamatta huudon toistumista Billy pyörähti ympäri ja lähti vinhaa\nvauhtia juoksemaan pientä rakennusryhmää kohti. Bridge ponnahti\npystyyn ja seurasi häntä, mutta jäi jälkeen, sillä hän ei ollut saanut\nsamanlaista karkaisua kuin Billy tämän harjoitellessa sitä ottelua\nvarten, jossa hän oli voittanut »valkoisen toivon» New Yorkissa,\nsilloin kun professori Cassidy oli pannut kaikki rahansa veikkaan hänen\npuolestaan eikä turhaan.\n\nDink etsi kesäkeittiöstä kirvestä, mutta kun ei löytänyt, kolusi\npöytälaatikossa, kunnes sai käsiinsä ison puukon. Se kelpasi mainiosti\ntähän työhön. Tunnustellen sen terää peukalollaan hän palasi Crumbin\nluokse.\n\nNais-poloinen virui täysin tajuissaan lattialla. Hänen levällään olevat\nsilmänsä pyörivät kauhusta. Hän repi siteitään ja koetti kielellään\ntyöntää kapulaa suustaan; mutta hänen rimpuilunsa oli tehotonta.\n\nHän oli kuullut kaikki maankiertäjien sanat. Hän tiesi, että he\ntoteuttaisivat suunnitelmansa ja että heidän kauheiden puuhiensa\nkeskeyttämisestä ei ollut vähääkään toiveita, sillä hänen puolisonsa\noli jo ennen päivänkoittoa lähtenyt Hollidayn tuolle puolen eikä\ntodennäköisesti palaisi ennen kuin iltalypsyn aikana. Kansas Cityn\netsivät saapuisivat liian myöhään häntä pelastamaan.\n\nHän näki Dinkin palaavan keittiöstä pitkä puukko kädessään. Hän muisti\nsen päivän, jolloin hän oli ostanut sen puukon kaupungista, samoin\nkuin kaikki ne tehtävät, joihin sitä oli käytetty. Juuri samana aamuna\nhän oli leikannut sillä sianlihakimpaleen viipaleiksi. Kuinka selvästi\ntuollaiset pikkuseikat johtuivatkaan sillä kamalalla hetkellä hänen\nmieleensä! Ja nyt aikoi tuo hänen vieressään seisova kammottava otus\nkatkaista sillä hänen kaulansa.\n\nHän näki Crumbin ottavan puukon ja koettelevan terää hivelemällä\nsitä peukalollaan. Hän näki lurjuksen kumartuvan, katsoen häntä\nsuoraan silmiin. Mies tarttui hänen leukaansa ja työnsi sitä ylös- ja\ntaaksepäin, jotta hänen kurkkunsa paremmin näkyisi.\n\nOi, miksi hän ei voinut pyörtyä! Miksi hänen piti kestää nämä\nkammottavat alkuvalmistelut! Miksi hän, ei edes voinut sulkea silmiään!\n\nCrumb kohotti puukkoa ja piti sen terää hänen paljaalla kurkullaan.\nHäntä puistatti, mutta sitten räjähti ovi selkosen selälleen, ja\nhuoneeseen syöksähti mies. Hän oli Billy Byrne, ikkunasta hän oli\nnähnyt, mitä sisällä oli tekeillä.\n\nHän kouraisi Crumbia kauluksesta ja kiskaisi hänet irti uhristaan. Dink\ntempasi pyssyn ja tähtäsi sillä häiritsijää, mutta tämä oli liian\nlähellä. Billy tarttui pyssyn piippuun ja käänsi sen suun laipiota\nkohti, kun maankiertäjä painoi liipasinta. Sitten väänsi hän sen miehen\nkädestä, heilautti sitä päänsä ylitse ja iski perän Dinkin kalloon.\n\nDink nujertui lattiaan ja oli poissa leikistä — pitkäksi aikaa. Crumb\nkompuroi pyryyn ja koetti pujahtaa ovelle, mutta osui suoraan Bridgiin,\njoka oli hengästynyt, mutta otteluvalmis. Hän oivalsi heti, että\ntakkutukkainen yritti pakoon, kahmaisi käteensä hänen sekavan partansa,\nkuten olemme nähneet hänen tehneen kerran ennenkin, piti kulkurin päätä\njäykästi samassa asennossa ja antoi vintiön kasvoihin useita iskuja,\njotka tekivät Crumbin yhtä kykenemättömäksi ottelemaan kuin hänen\ntupertunut toverinsa jo oli.\n\n»Vartioi heitä!» käski Billy, ojentaen Bridgelle pyssyn. Sitten hän\nkävi hoivaamaan emäntää. Puukolla, jolla nainen oli aiottu surmata,\nhän katkoi siteet. Päästettyään vaimon suusta kapulan Billy nosti\nhänet voimakkaille käsivarsilleen ja kantoi hänet arkihuoneen nurkassa\nolevalle jouhisohvalle, laskien hänet hellävaroen pitkälleen.\n\nBilly muisteli Watsonin »muoria.» Tämä nainen muistutti viimemainittua\nvähän, erikoisesti lihavahkolta, äitimäiseltä olemukseltaan, ja rouva\nWatson oli erottaessa lausunut hänelle jonkun ystävällisen sanan ja\nherttaiset jäähyväiset.\n\nEmäntä loikoi sohvalla, hengittäen raskaasti ja valittaen hiljaa.\nSäikähdys oli ollut melkein liian ankara hänenkin vahvoille\nhermoilleen. Äkkiä hän katsahti Billyyn.\n\n»Te olette hyvä poika», hän huohotti, »ja tulitte ihan viimeisellä\nhetkellä. He ottivat minulta kaikki rahat. Ne ovat heidän taskuissaan.»\nMutta sitten levisi hänen kasvoilleen pelokas ilme. Hetkeksi hän oli\nunohtanut, mitä oli kuullut tästä miehestä — että hän oli karannut\nvanki — tuomittu murhamies. Oliko hänen asemansa lainkaan parempi nyt,\nkun hän oli puhunut Billylle rahoistaan, kuin silloin, kun nuo toiset\nolivat saaneet tietää niiden säilytyspaikan?\n\nKuullessaan hänen sanansa kumartui Bridge tutkimaan kulkurien taskuja,\nlaskien rahat sitä mukaa kuin sai ne käsiinsä.\n\n»Tuhat satako?» hän kysyi ja ojensi rahat Billylle.\n\n»Tuhat sata, niin», kuiskasi vaimo heikosti, tuijottaen Billyyn\npelokkain silmin. Enää hän ei välittänyt rahoista — ne saataisiin ottaa\nkaikki, kunhan vain hänet jätettäisiin eloon.\n\nBilly kääntyi hänen puoleensa ja ojensi hänelle rypistyneen, vihreän\nsetelinipun.\n\n»Kas tässä», hän sanoi, »mutta siinä on kauhean paljon rahaa naisen\nsäilytettäväksi kotosalla — yksin ollessaan. Teidän ei olisi pitänyt\ntehdä niin.»\n\nVaimo otti rahat vapisevin sormin. Hänestä tuntui uskomattomalta, että\nmies antoi ne hänelle takaisin.\n\n»Tiesinhän minä sen», hän lausui vakavasti.\n\n»Minkä niin?» kysäisi Billy.\n\n»Tiesin, että te olette hyvä poika. Nuo väittävät teitä murhaajaksi.»\n\nBillyn otsa rypistyi, ja hänen kasvonsa saivat tuskaisen ilmeen.\n\n»Miten he tulivat siitä puhuneeksi?» hän tiedusti.\n\n»Kuulin, kun he soittivat Kansas Cityn poliisikamariin», vastasi emäntä\nja nousi sitten äkkiä istumaan. »Etsivät ovat nyt matkalla tänne!» Hän\nmelkein kirkui. »Ja vaikka olisittekin murhamies, en minä siitä välitä!\nÉn voi katsella heidän vangitsevan teitä sen jälkeen, mitä olette\ntehnyt hyväkseni: Missään nimessä en usko teitä murhaajaksi. Te olette\nhyvä poika. Oman poikani pitäisi nyt olla suunnilleen teidän ikäisenne\nja kokoisenne, jos hän on elossa. Hän karkasi kauan sitten — kenties\nolette tavannut hänet. Hänen nimensä on Eddie — Eddie Shorter. En ole\nkuullut hänestä moniin vuosiin.\n\n— Ei», hän jatkoi. »En usko heidän sanojaan — kasvonne ovat liian\nhyvät: mutta jos olette murhamies, niin menette matkaanne ennen heidän\ntuloaan, ja minä neuvon heidät väärään suuntaan ajamaan teitä takaa.»\n\n»Entä nämä?» huomautti Billy. »Emmehän me voi jättää näitä tänne.»\n\n»Sitokaa heidät ja antakaa minulle pyssy!» vastasi vaimo. »Se on varma,\netteivät he enää tee minulle tepposiaan.» Nyt hän oli saanut takaisin\nsekä malttinsa että sisunsa.\n\nBilly ja Bridge köyttivät yhdessä molemmat maankiertäjät. Ei edes\nnorsukaan olisi kyennyt murtamaan niitä kahleita. Sitten he kantoivat\nvangit kellariin, ja heidän palatessaan telkesi rouva Shorter kellarin\noven.\n\n»Uskonpa, etteivät he varsin pian pääse sieltä ulos», hän sanoi.\n»Ja nyt te kaksi ottakaa käpälät allenne! Onko teillä rahaa?» Ja\nodottamatta vastausta hän laski puseronsa sisälle pistämästään\nsetelitukusta viisikolmatta dollaria, ojentaen ne Billylle.\n\n»Eikä mitä», virkkoi tämä; »mutta kiitos silti!»\n\n»Teidän on otettava ne», intti emäntä. »Sallikaa minun olla antavinani\nne omalle pojalleni, Eddielle, sallittehan!» Ja hänen silmiinsä\nkihonneet kyyneleet olivat vieläkin tepsivämmät kuin hänen sanansa.\n\n»No, olkoon menneeksi!» myöntyi Billy. »Otan ne ja annan ne Eddielle,\njos joskus hänet kohtaan.»\n\n»Ja nyt rientäkää!» hoputti rouva Shorter. »En halua teidän joutuvan\nkiinni — vaikka olisittekin murhamies. Toivoisin kuitenkin, ettette\nole.»\n\n»En ole», sanoi Billy, »mutta lakimiehet väittävät, että olen, ja\nheidän sanansa pitää.»\n\nHän kääntyi Bridgen seurassa ovelle sanottuaan jäähyväiset emännälle.\nMutta kun hän astui kuistille, näkyi tien mutkassa nopeasti lähestyvän\nauton nostama pölypilvi.\n\n­»Liian myöhään!» virkkoi Billy, kääntyen Bridgeen päin. »Tuolla he\ntulevat!»\n\nNainen juoksi heidän­ ohitseen ja tähysti tielle. »Varmaankin ne ovat\njuuri he. Hyvä Jumala! Mitä meidän on tehtävä?»\n\n»Minä livistän takaovesta, ehdotti Billy. »Juuri niin, niin teemme.»\n\n»Se ei auttaisi hitustakaan», torjui rouva Shorter, pudistaen päätään.\n»He soittavat puhelimella jokaiseen taloon kolmenkymmenen kilometrin\npäähän täältä kaikkiin suuntiin, ja varmasti teidät siepataan. Mutta\nmalttakaahan! Päähäni välähti suunnitelma. Tulkaa mukaan!»\n\nHän pyörähti ympäri ja riensi pienen arkihuoneen läpi toiseen\nhuoneeseen, joka oli puolittain eteissali, puolittain varastopaikka.\nSieltä veivät portaat yläkertaan. Kehoitettuaan toisia seuraamaan hän\nlyllersi niitä myöten ylöspäin, minkä jaloistaan pääsi.\n\nPortaiden päästä olevasta kammiosta vei luukku laipion läpi.\n\n»Vetäkää tuo kaappi luukun alle!» komensi emäntä. »Sitten kiivetkää\nylisille ja sulkekaa luukku! Sieltä ei teitä löydetä.»\n\nBilly työnsi vanhanaikaisen huonekalun luukun alle, ja seuraavalla\nhetkellä hengittivät pakolaiset tuulettamattomien ylisten ummehtunutta\nilmaa. He kuulivat rouva Shorterin alhaalla kiskovan kaapin takaisin\ntavalliselle paikalleen, ja sitten hänen askeleensa häipyivät portaita\nmyöten alas.\n\nPian kantautui heidän korviinsa talon edustalle pysähtyvän auton tohina\nja sisälle astuvien miesten ääniä. Odotettuaan tunnin ajan, melkein\ntukehtuen ylisten huonoon ilmaan, he kuulivat koneen lähtevän jälleen\nkäyntiin ja ääni vaimeni auton edetessä.\n\nPian senjälkeen kuului alhaalta rouva Shorterin ääni: »Voitte tulla\nalas nyt», hän ilmoitti; »he lähtivät jo.»\n\nHeidän laskeuduttuaan luukusta emäntä vei heidät keittiöön.\n\n»Valmistin etsivien täällä ollessa teille hieman palaa purtavaksi»,\nhän selitti. »Syötyänne voitte piiloutua aittaan pimeään saakka, ja\nsitten vie ukkoni teidät Dodsoniin — se on risteyskohta — ja sieltä ei\nteidän pitäisi olla vaikea puikkia pakoon. Etsiville uskottelin teidän\nlähteneen Olatheen — sinne he lähtivät ja veivät molemmat maankiertäjät\nmukanaan.\n\n— Mutta olinpa totisesti kuin kuumilla hiilillä. En ole mikään juttujen\nkertoja, mutta luultavasti syötin heille enemmän pajuköyttä kuin olen\ntehnyt koko elämäni aikana. Selitin heille, että teitä oli kaksi,\nettä isommalla teistä oli punainen tukka ja että pienempi oli hyvin\nrokonarpinen.\n\n— Sitten he arvelivat, ettette te lainkaan olleet heidän etsimiään\nmiehiä. Ja Luoja nähköön, kuinka he sadattelivat niitä maankiertäjiä\nsiitä, että nämä olivat muka houkutelleet heidät väärille jäljille.\nMutta yhtä kaikki he menevät etsimään teitä Olathesta, mutta sieltä he\neivät teitä löydä.» Ja emäntä purskahti nauramaan, vaikkakin hieman\nhermostuneesti.\n\nShorter palasi Hollidaysta vasta illansuussa. Kuultuaan vaimonsa\nkertomuksen hän vakuutti maattavansa pojat vaikkapa Meksikkoon saakka,\njollei olisi parempaa suunnitelmaa.\n\n»Dodson on kyllin etäällä», rauhoitti häntä Bridge, ja iltamyöhällä\nkumppanukset laskeutuivat määräpaikassaan kiitollisen maanviljelijän\nrattailta.\n\nTunti senjälkeen he jo kiiruhtivat etelään päin Missouri Pacific-radan\njunassa.\n\nBridge nojautui mukavasti tupakkavaunun punaisella sametilla verhottuun\npenkkiin.\n\n»Laulu meille, vai mitä, veikko?»\n\nBridge ojensihe ja alkoi hyräillä:\n\n    Kun myrskysää on, kolkko yö, ja kuohu hurjimmillaan lyö,\n    on vainoojalla täysi työ sen halki rynnistää.\n    Mut minne raukka rientäisin? Tuo laiva kiitää kuitenkin,\n    minusta tahtoo saalihin — ma oon sen matkan pää.\n\n\n\n\nKYMMENES LUKU\n\nEl Paso\n\n\nKului neljäkolmatta tuntia, ennen kuin etsiväkersantti Flannagan\noivalsi, että häntä oli vedetty nenästä ja että kansasilainen\ntalonemäntä oli sen tehnyt.\n\nVihdoin hän sai sen selville vangittujen maankiertäjien puheista ja\npalattuaan Shorterin taloon, ja hänen kuunneltuaan siellä emännän ja\nisännän ristiriitaisia ja yksinkertaisia kertomuksia, muuttuivat hänen\nepäilyksensä varmuudeksi.\n\nSenjälkeen hän heti sähkötti Chicagon poliisikamariin ja pyysi lupaa\nsaada edelleen seurata pakenevan Byrnen jälkiä.\n\nJa niinpä kersantti Flannagan saapui muutamien päivien kuluttua El\nPasoon, jonne hänet olivat ohjanneet matkan varrella saadut erilaiset\nvihjaukset. Mutta hänen harmikseen oli eteneminen käynyt hitaasti.\n\nVielä junasta astuessaankaan hän ei ollut varma olevansa oikeilla\njäljillä, vaikkakin hän heti pistäytyi sähkösanomatoimistoon ja\nsähkötti esimiehelleen olevansa karkulaisen kintereillä.\n\nTodellisuudessa hän oli lähempänä takaa-ajettavaansa kuin hän itse\naavistikaan, sillä Billy ja Bridge eivät sillä hetkellä olleet kahden\nkadunkulmauksen päässä hänestä, pohtien keskenään tulevaisuutta ja\nparhaita menettelytapoja.\n\n»Mielestäni», arveli Billy, »on minun parasta livistää rajan toiselle\npuolen. Vanhojen Yhdysvaltojen ahtaalla alueella en koskaan ole\nturvassa, ja jos Meksikossa olot kuohuvat samalla tavoin kuin parina\nviime vuonna, pitäisi minun varsin helposti voida kadota sinne.\n\n— Sinä sitävastoin olet turvassa täällä, hyvä ystävä. Sinun ei tarvitse\npötkiä mihinkään, sillä et ole tehnyt mitään. En tiedä, mitä pakoilet,\nmutta varmasti se ei ole semmoista, mihin poliisit sekaantuvat — sen\nolen huomannut käyttäytymisestäsi — joten meidän on kai paras erota\nnyt. Olisit hölmö, jos lähtisit rajan poikki, jollei sinun ole pakko,\nsillä jollei Villa saa sinua kynsiinsä, niin Cirranzan puoluelaiset\nsaavat, elleivät Zapatan miehet nappaa sinua sitä ennen.\n\n— Joka tapauksessa nitistävät sinut' jotkut rosvonnäköiset\npartiolaiset, jos lähdet sinne; se on varmaa sen vähän nojalla, mitä\nolen kuullut täällä El Pasossa.\n\n— Tänä iltana syömme yhdessä viimeisen ateriamme. Sitten minä panen\npillit pussiini.» Oltuaan hetkisen ääneti hän jatkoi: »Se on minusta\nvaikeata, veikko, sillä sinä olet valkoisin tapaamani kumppani.» Se oli\nBilly Byrnen ja grandavenuelaisen sanomaksi hyvin paljon.\n\nBridge kiersi loppuun ruskean savukkeen ja puhkesi vasta sitten\npuhumaan:\n\n»Sanasi ovat puhdasta ja väärentämätöntä viisautta, veikko. On\nenemmänkin kuin todennäköistä, ettei kaksi amerikkalaista kulkuria\nvoi Meksikossa säilyttää henkeänsä viikkoakaan, mutta minä en ole\nnoudattanut viisautta enää moneen vuoteen ja siksi tulen mukaasi.»\n\nBilly myhäili. Hän ei jaksanut salata tyytyväisyyttään.\n\n»Olet täyttänyt yksikolmatta vuotta», hän virkkoi, »ja korvantaustasi\novat kuivat. Lähdetään syömään! Meillä on vielä vähän tähdettä niistä\nviidestäkolmatta dollarista.»\n\nYhdessä he menivät erääseen kapakkaan, jossa Bridge muisti annettavan\nhyvin paljon maksutonta ruokaa, kun ostettiin vain yksi ainoa pikari\nolutta.\n\nTarjoilupöydän edessä oli pyöreitä pöytiä, ja ostettuaan oluensa veivät\nkumppanukset lasinsa syrjäiseen nurkkapöytään lähelle erästä takaovea.\n\nSinne jäi Bridge paikkojen vahdiksi, kun taas Billy meni maksuttoman\nruokapöydän luokse ja anasti sieltä niin paljon muonaa kuin nirsu\npalvelija suinkin salli.\n\nPalattuaan Bridgen luokse hän sijoittui istumaan selin seinään päin,\nnoudattaen vanhaa tapaansa, voidakseen kuten nytkin nähdä toisen\nainakin yhtä aikaa kuin tämä näki hänet. Useimmissa tapauksissa oli\ntämä toinen joku kookas herrasmies, jonka vasemmassa rintapielessä oli\nviranomaisen välkkyvä kilpi.\n\n»Tuo mies on saita», huomautti Billy, keikauttaen päätään vapaan\nateriapöydän huoltajaan päin. »Minä kahmaisin suunnilleen sen verran\nkuin kanarialintu kunnolleen syö, ja hän käski minun panna takaisin\nsiitä puolet. Mitenkähän kävisi, jos aloittaisi ravintolaliikkeen ja\ntarjoaisi viidellä sentillä pelkkää rapakaljaa.»\n\nBridge purskahti nauramaan.\n\n»No, etpä onnistunut niinkään huonosti», hän virkkoi. »Tiedän\nsellaisiakin paikkoja, joissa sinua pidettäisiin paatuneena rosvona,\njos ottaisit enemmän kuin nyt toit.»\n\n»Kehnoa olutta», huomautti Billy.\n\n»Se on täällä aina huonoa», vastasi Bridge. »Joskus olen arvellut, että\nhe panevat siihen koiruohoa estääkseen sen pilaantumasta.»\n\nBilly katsahti puhetoveriinsa ja hymyili; sitten hän kohotti korkeata\nlasiaan.\n\n»Malja —», hän alkoi, mutta ei päässyt pitemmälle. Hänen katseensa osui\ntoverin ohitse matalasta ovesta ilmestyneeseen kookkaaseen mieheen.\n\nSamalla hetkellä sattui tulijan katse Billyyn. Kummankin silmät\nvälähtivät: he tunsivat toisensa. Varteva mies lähti juoksujalkaa salin\nläpi Billy Byrneä kohti.\n\nViimemainittu hypähti pystyyn. Myöskin Bridge, joka arvasi, mitä oli\ntapahtunut, ponnahti seisoalleen.\n\n»Flannagan!» hän huudahti.\n\nEtsivä hapuili revolveriaan, joka oli hänen takataskussaan. Byrne\ntempasi oman aseensa. Bridge laski kätensä hänen käsivarrelleen.\n\n»Älä toki, Billy!» hän huusi. »Takanasi on ovi. Tässä!» Ja hän työnsi\nBillyä heidän takanaan olevalle ovelle.\n\nByrne piti yhäti olutlasiaan, jonka hän tarttuessaan revolveriinsa oli\nsiirtänyt vasempaan käteensä. Flannagan oli hyvin likellä heitä. Bridge\naukaisi oven ja koetti työntää Billyä siitä, mutta viimemainittu empi\nhetkisen, sillä hän oivalsi, ettei hän ennättäisi sulkea ja teljetä\novea — jos siinä oli salpa — ennen kuin leveäharteinen Flannagan ehtisi\npaiskautua sitä vasten.\n\nPoliisimies kiskoi yhä taskun vuoriin sotkeutunutta revolveriaan. Hän\nmylvi kuin härkä, kiljuen Billylle, että tämä oli vangittu.\n\nPöydissä istuneet miehet olivat hypähtäneet seisomaan. Tarjoilupöydän\nääressä seisoneet olivat pyörähtäneet ympäri, kun Flannagan lähti\njuoksemaan salin poikki. Jotkut heistä siirtyivät nyt etsivää ja tämän\nuhria kohti, mutta on vaikea sanoa, tekivätkö he sen uteliaisuudesta\nvai oliko heillä joitakuita pahoja aikeita.\n\nYksi asia on kuitenkin varma — jos kaikkien siinä huoneessa olleiden\nmiesten yleensä poliisia kohtaan tuntema rakkaus olisi voitu yhdistää\nyhteen ihmiseen, ei siitä sittenkään olisi tullut kovinkaan kiihkeätä\ntunnetta.\n\nFlannagan pikemminkin tunsi kuin näki miesten siirtyvän lähemmäksi\nhäntä, ja sitten hän onnekseen — kuten hän luuli — sai vedetyksi\nrevolverinsa esille. Billy oli juuri silloin pujahtamaisillaan ovesta.\nRevolveri välähti etsivän kädessä, ja samassa selvisi, mitä varten\nBilly oli itsepintaisesti pitänyt olutlasia kädessään.\n\nHän viskasi sen vasemmalla kädellään ja hätäisesti; mutta itse\nFlannaganinkin olisi ollut pakko myöntää, että se oli hyvä heitto. Lasi\nosui keskelle etsivän kasvoja, leikkasi särkyessään ilkeän haavan hänen\nposkeensa ja täytti hänen silmänsä oluella — eikä oluita ole suinkaan\ntarkoitettu silmien huuhtelua varten.\n\nFlannagan pysähtyi äkkiä, syljeksien ja kiroillen; hänen pyyhittyään\noluen silmistään oli Billy Byrne ehtinyt mennä ovesta ja sulkea sen\njälkeensä.\n\nSe huone, johon Billy ja Bridge olivat tuoksahtaneet, oli jokseenkin\npieni, ja sen lattian keskellä istui ison, pyöreän pöydän ympärillä\npuolikymmentä miestä, pelaten pokeria. Pöydän kohdalla oli yksi ainoa\nkaarilamppu, joka loi pelaajiin räikeätä valoa.\n\nBilly vilkaisi nopeasti ympärilleen nähdäkseen, oliko huoneessa\ntoista uloskäytävää, mutta huomasi, että sen oven lisäksi, josta he\njuuri olivat tulleet, oli seinissä vain yksi ainoa aukko — pieni,\nlujaristikkoinen ikkuna. Hän oli joutunut oikeaan satimeen.\n\nHeidän syöksyessään sisään olivat miehet keskeyttäneet pelinsä, ja\npari heistä oli hypähtänyt pystyyn, syytäen raakoja kysymyksiä ja\nvastalauseita. Billy ei ollut heistä milläänkään. Hän painoi ovea\nolkapäällään, koettaen sulkea sitä; mutta ovessa ei ollut lukkoa eikä\nsalpaa.\n\nFlannagan heittäytyi ovea vasten toiselta puolen, pinnistäen voimansa\näärimmilleen tunkeutuakseen väkisin sisälle; mutta vankkatekoinen\nBilly kesti horjumatta kuin kallio. Hän mietti useita hurjia\npakosuunnitelmia, mutta yksikään niistä ei tarjonnut vähääkään toiveita.\n\nPöydän ääressä istuvat miehet kiljuivat, vaatien häiriön selitystä.\nKaksi heistä lähestyi Billyä, ilmaisten peittelemättä aikovansa heittää\nhänet ulos. Äkkiä Billy käänsi kasvonsa heihin päin.\n\n»Herjetkää rähisemästä, tomppelit!» hän huusi. »Oven takana on joukko\nsieppoja — paikka on yllätetty.»\n\nHeti syntyi hornamainen meteli. Kortit, pelimerkit ja rahat katosivat\npöydältä kuin taika-iskusta. Pöydän alta piilosta siepattiin\nkymmenkunta likaista ja risaista aikakaus- ja sanomalehteä, ja huone\nmuuttui sekunnin murto-osassa pelipaikasta viattomaksi lukusaliksi.\n\nBilly myhäili leveästi. Flannagan oli luopunut yrittämästä murtaa ovea\nja koetti suostutella Billyä tulemaan rauhallisesti ulos ja alistumaan\nvangittavaksi. Byrne oli taaskin vetäissyt revolverinsa esiin ja\nkehoitti Bridgeä tulemaan luokseen.\n\n»Seuraa minua!» hän kuiskasi. »Älä liikahda ennen minua — mutta sitten\nliiku ripeästi.» Sitten hän kääntyi jälleen oveen päin ja huusi:\n»Senkin ärhentelijä! Et kykene viemään raajarikkoa sairaalaan saatikka\nsitten Billy Byrneä koppiin. Laputa käpälämäkeen, ennen kuin tulen ulos\nja annan kelpo mojauksen naamatauluusi.»\n\nJos Billy oli pikku puheellaan aikonut saada etsiväkersantti\nFlannaganin vihan ärtymään, niin hän onnistui niin hyvin kuin oli\nosannut toivoa. Flannagan alkoi ulvoa ja uhkailla, ja pian hän taaskin\npaiskoi itseään ovea vasten.\n\nÄkkiä Byrne pyörähti ympäri ja ampui yhden ainoan laukauksen\nkaarilamppuun; hiilen kappaleet ja kuvun sirpaleet putosivat\nräiskyen ja kilisten pöydälle, samalla kun Billy astahti vikkelästi\nsyrjään. Ovi lennähti auki ja kersantti Flannagan suistui päistikkaa\npimeään huoneeseen. Avautuneen oven takaa ojentui jalka, Flannagan\ntörmäsi siihen ja typertyi kasvoilleen perin lukuhaluisten pelurien\npoljettavaksi, jotka pitivät risaisia aikakausjulkaisujaan nurinpäin\ntai ylösalaisin, miten ne olivat kunkin kouriin osuneet.\n\nSamassa Billy Byrne ja Bridge pujahtivat avoimesta ovesta ulos,\nläjäyttivät sen kiinni jälkeensä ja kiitivät tarjoiluhuoneen läpi\nkadulle.\n\nFlannaganin tupsahtaessa pöydän ääressä istuvien miesten keskelle nämä\nponnahtivat pystyyn ja syöksyivät ovelle.\n\nMutta etsivä oli heidän jäljessään niin vikkelästi, että vain kaksi\nehti päästä ulos. Toinen näistä pamautti oven jalomielisesti kiinni\ntoisten nenän edessä, ja heidän tyrkkiessään toisiaan ja kiljuessaan\ntoisilleen ennätti Flannagan heidän sekaansa.\n\nSysimustassa pimeydessä hän ei voinut tuntea heistä ainoatakaan; mutta\nvarmuuden vuoksi hän kolhi heitä umpimähkään, kunnes oli karkoittanut\nheidät kaikki ovelta; sitten hän asettui selin oveen — huoneessaolijat\nolivat hänen vankiaan.\n\nSiten hän seisoi jonkun aikaa, uhaten ampua heti, jos huoneessa kukaan\nliikahtaisi. Senjälkeen hän aukaisi oven jälleen, astui kynnyksen\ntoiselle puolelle ja komensi vankinsa tulemaan ulos yksi kerrallaan.\n\nHeidän sivuuttaessaan Flannaganin tarkasti tämä heidän kasvojaan.\nVasta sitten kun he kaikki olivat menneet ja hän oli uudelleen käynyt\nlamppu kädessä tutkimassa huonetta, hän huomasi, että otus oli taaskin\nlivahtanut hänen kynsistään. Kersantti Flannagan oli vimmoissaan.\n\n\n\n\nYHDESTOISTA LUKU\n\nOjasta allikkoon\n\n\nAurinko paahtoi pölyiselle tielle. Auerta leijaili ilmassa karun\ntasaisen maiseman yllä, joka levisi tien kummallakin puolella\nharmaanruskeita kukkuloita kohti. Kehno maja, jonka seinät olivat\nkalkitut, pisti kirkkaassa auringonpaisteessa räikeästi silmään sen\ntaustana olevia likaisia ulkorakennuksia vasten.\n\nTiellä astella tömisti kaksi miestä. He olivat riisuneet takkinsa ja\nvetäneet hatturisojensa reunukset silmilleen, joita he siristelivät\nhuikaisevan valon ja pölyn vaivaamina.\n\nToinen miehistä vilkaisi kaukaiseen majaan ja viritti laulun:\n\n    »Nous päivän kehrä korkeuksiin ja paistoi pieneen kaupunkiin.\n    Jos rautatietä seurattiin, ei matkaa paljonkaan.\n    Hän seisoi siinä mietteissään ja humun kuuli päältä pään.\n    Jo linnut lentää etelään, ja talvi valtaa maan.»\n\nToinen kumppanus katsahti laulajaan.\n\n»Eihän täällä ole rautatietä», hän virkkoi, »eikä tuo kehno hökkeli\njuuri muistuta kaupunkia. Mutta muutoin nuo Knibbsin säkeet sopivat\nmeihin hyvin, varsin hyvin. Me olemme etelään kiitäviä muuttolintuja,\nja Flannagan on kylmä talvi. Flannagan on oikea pakkanen. Mutta\nvoisinpa lyödä vetoa siitä, että se jehu on ähmissään.»\n\n»Mistä johtuu, Billy», kysyi Bridge vähän aikaa kestäneen hiljaisuuden\njälkeen, »että sinä joskus puhut kirjakieltä ja toisinaan taas\nsyrjäkujien murretta? Joskus sanot 'sie' ja 'sinä' samassa\nlauseessakin. Puhetavassasi on paljon ristiriitaisuuksia. Tuntuu\nmelkein siltä kuin jokin tai joku olisi muuttanut sitä.»\n\n»Syntymästäni saakka opin sanomaan 'sie'», selitti Billy. »_Hän_ opetti\nminua puhumaan toisella tapaa. Joskus se minulta unohtuu. Olen ollut\nnoin kaksikymmentä vuotta toisessa ja vain vuoden hänen koulussaan, ja\nkaksikymmentä yhtä vastaan on kovin epätasainen kilpailu — siinä voi\nhelpommin hävitä kuin voittaa.»\n\n»Hän on arvattavasti Penelope», mutisi Bridge puolittain itsekseen.\n»Hänen on täytynyt olla hyvä tyttö.»\n\n»'Hyvä' ei ole sopiva sana», oikaisi Billy. »Jos joku on hyvä, niin\ntoinen voi olla parempi ja kolmas paras. Hän oli parempi kuin paras.\nHän — hän oli — mutta, Bridge, minun pitäisi olla kävelevä sanakirja\nvoidakseni kuvata häntä.»\n\nBridge ei vastannut, ja he tallustivat kalkittua majaa kohti ääneti\nuseita minuutteja. Sitten Bridge katkaisi hiljaisuuden, puhjeten\nlaulamaan:\n\n    »Tukassa ruusunnuppunen Penelopen on kaunoisen..\n    kun siellä vartoo kaivaten hän ensi suudelmaa.»\n\nBilly huoahti ja pudisti päätään.\n\n»Sellaista onnea ei minulle ole suotu», hän valitti. »Hän on nyt toisen\nmiekkosen vaimo.»\n\nVihdoin he saapuivat majalle, jonka varjonpuolisella seinustalla\nkyyrötteli meksikolainen, tuprautellen sauhuja savukkeestaan, samalla\nkun kynnyksellä istui nainen, ilmeisesti hänen vaimonsa, ahkerasti\nvalmistellen jonkinlaista ruokaa leveässä, matalassa kulhossa. Heidän\nlähistöllään leikki pari puolittain alastonta lasta. Kynnyksen viereen\nmajan lattialle levitetyllä huopapeitteellä sätkytteli sylilapsi.\n\nKumppanusten lähestyessä katseli mies heitä epäluuloisesti. Bridge\ntervehti häntä hyvin ymmärrettävällä espanjankielellä, pyytäen ruokaa\nja ilmoittaen, että heillä oli rahaa maksaakseen vähäsen — ei paljoa,\nvain vähän.\n\nMeksikkolainen ojensihe hitaasti ja nousi pystyyn, viitaten vieraita\nseuraamaan itseään majaan. Herransa ja isäntänsä käskystä tuli vaimo\nkynnykseltä ja saatuaan uuden komennuksen toi pöytään _frijoleja ja\ntortilloita_.\n\nIsäntä määräsi hinnan vain nimeksi. Mutta hänen katseensa ei\nhievahtanut Bridgen kädestä, kun viimemainittu otti esille rahan ja\nojensi sen hänelle. Hän näytti hieman pettyneen, kun näkyviin ei tullut\nenempää rahaa kuin vaadittu hinta.\n\n»Minne matka?» hän tiedusti.\n\n»Olemme työnhaussa», selitti Bridge. »Haluaisimme päästä töihin\njollekin yhdysvaltalaiselle maatilalle tai yhdysvaltalaiseen\nkaivokseen.»\n\n»Teidän on viisainta kääntyä takaisin», varoitti meksikkolainen.\n»Minulla omasta puolestani ei ole mitään yhdysvaltalaisia vastaan,\n_señor_, mutta hyvin monet maanmiehistäni eivät pidä teistä.\nYhdysvaltalaiset pyrkivät kaikki täältä pois. Joitakuita ovat rosvot jo\nsurmanneet. Teidän ei ole turvallista mennä edemmäksi. Pesitan miehiä\nvilisee ympäristössä. Hän ei säästä edes meksikkolaisia. Ei kukaan\ntiedä, kannattaako hän Villaa vaiko Carranzaa. Jos Pesita tapaa Villan\npuolella olevan _rancheron_, silloin hän huutaa _Viva Carranza!_ ja\nhänen miehensä tappavat ja ryöstävät.\n\n— Jos taas äskeisen uhrin naapuri ehtii kuulla siitä ja Pesitan\nsaapuessa hänen luokseen vakuuttaa olevansa Carranzan puolella, huutaa\nPesita _Viva Villa!_ ja karkaa onnettoman raukan kimppuun, joka\nsaa kiittää onneaan, jos selviytyy jupakasta hengissä. Entä sitten\nyhdysvaltalaiset? Heiltä ei Pesita kysele mitään, hän vihaa heitä\nkaikkia ja surmaa heistä kaikki, jotka vain saa kynsiinsä. Hän on\nvannonut vapauttavansa Meksikon gringoista.»\n\n»Mitä mustalainen lörpöttää?» kysyi Billy.\n\nBridge selosti mahdollisimman lyhyesti meksikkolaisen puheet.\n\nHeidän keskustellessaan majassa lähestyi sitä pölyisen tasangon poikki\nlähimmiltä kukkuloilta: päin viisimiehinen ratsujoukko.\n\nHe ratsastivat ripeästi ja saapuivat sellaiselta puolelta, jonne päin\nmajasta ei auennut ovi eikä ainoakaan ikkuna, joten sisälläolijat\neivät aavistaneet heidän tuloaan. He olivat tummaihoisia, rääsyisiä\nretkaleita, mutta täysissä aseissa ja sellaisissa tamineissa, että\nheidän saattoi otaksua kuuluvan jonkunlaiseen sotilaalliseen järjestöön.\n\nAivan majan takana nousi heistä neljä satulasta, kun taas viides\njäi ratsunsa selkään pitelemään toveriensa hevosten suitsia. Toiset\nhiipivät varovasti rakennuksen seinustaa myöten ovelle karabiinit\nvalmiina käsissään.\n\nEnsiksi huomasi tulokkaat toinen lapsista. Vihlovasti kirkaisten hän\nsyöksyi majaan ja painautui äitinsä hameeseen.\n\nBilly Bridge ja meksikkolainen pyörähtivät yhtä aikaa ovelle päin\nkatsomaan, mitä tyttö oli säikähtänyt; siellä seisoi neljä miestä,\ntähdäten heitä karabiineillaan.\n\nKun meksikkolaisen katse osui tulokkaihin, kuvastui hänen kasvoistaan\npelko, samalla kun hänen vaimonsa lysähti maahan, syleili hänen\npolviaan ja vaikeroi.\n\n»Mitä lempoa?» ärjäisi Billy Byrne. »Mitä on tekeillä?»\n\n»Olemme nähtävästi joutuneet vangeiksi», huomautti Bridge; »mutta\novatko vangitsijamme Villan vaiko Carranzan puoluelaisia, sitä en\ntiedä.»\n\nIsäntä ymmärsi heidän sanansa ja kääntyi kumppanuksiin päin.\n\n»Nämä ovat Pesitan miehiä», hän selitti.\n\n»Niin, me olemme Pesitan miehiä», vahvisti yksi rosvoista, »ja Pesita\nilostuu tavatessaan sinut, Miguel, erittäinkin kun näkee, millaisessa\nseurassa olet. Tiedäthän, kuinka paljon Pesita pitää gringoista!»\n\n»Mutta eihän tämä mies edes tunne meitä», puhkesi Bridge puhumaan.\n»Pysähdyimme tänne syömään. Hän ei ole ennen kohdannut meitä. Olemme\nmatkalla El Orobon rancholle etsimään työtä. Meillä ei ole rahaa,\nemmekä ole rikkoneet lakeja. Antakaa meidän mennä rauhassa. Ette hyödy\nmitään, jos pidätätte meidät, ja mitä tulee tähän Migueliin — niin te\nkai häntä nimititte — niin hänen puheistaan päättäen hän on jokseenkin\nyhtä mieltynyt gringoihin kuin teidän arvoisa päällikkönnekin tuntuu\nolevan.»\n\nMiguel loi kiitollisen silmäyksen Bridgeen tämän puolustuspuheen\njohdosta; mutta ilmeisestikään hän ei odottanut, sen auttavan.\nEikä se auttanutkaan. Rosvojen puolesta puhunut mies vain virnisti\npilkallisesti.\n\n»Saatte ilmoittaa kaiken tämän Pesitalle itselleen, _señor_», hän\nvastasi. »Nyt lähdetään — alkakaa saapastaa — vikkelästi!» Mies oli\naikoinaan ollut työssä El Pasossa ja ylpeili suuresti »korkeasta\nenglantilaisesta» kasvatuksestaan.\n\nKun hän koetti ajaa heitä pois majasta, viivytteli Billy, kääntyen\nBridgen puoleen.\n\n»En ymmärrä paljoakaan näistä puheista», hän selitti. »En ole vielä\nselvillä tästä mustalaismongerruksesta, vaikka olenkin saanut jonkun\nsanan siitä kallooni parina viime viikkona. Selitähän minulle, mitä tuo\nveitikka höpisee!»\n\n»Ollaan hiljaa vain», kehoitti Bridge. »Olemme rosvojen vankeja, ja he\naikovat viedä meidät hupaisen päällikkönsä luokse, joka epäilemättä\nammuttaa meidät ennen auringonlaskua.»\n\n»Rosvojen?» murahti Billy, naurahtaen pilkallisesti. »Et kai nimitä\nnoita kääpiöpahaisia rosvoiksi?»\n\n»Lapsirosvoja, Billy, Japsirosvoja», vastasi Bridge.\n\n»Ja aiotko sinä noin vain antaa heidän reuhata näyttämättä heille, mitä\nkuuluu ja kuka käski?» tiedusti Byrne.\n\n»Meidän näyttää olevan pakko tehdä niin», huomautti Bridge. »Meitä\nuhkaa neljä karabiinia. Vastustamisesta koituisi meille nyt pikainen\nkuolema. Myöhemmin kenties saamme tilaisuuden — mielestäni meidän\non parasta malttaa mielemme ja odottaa.» Hän puhui nopeasti, hiljaa\nkuiskaten, sillä ilmeisesti roistojen johtaja ymmärsi hiukan\nenglanninkieltä.\n\nBilly kohautti olkapäitään, ja kun heidän vangitsijansa uudelleen\nhoputtivat häntä joutumaan, niin hän lähti rauhallisesti. Mutta hänen\nilmeensä olisi pannut meksikkolaiset ymmälle, jos he olisivat tunteneet\nparemmin Grand Avenuella kasvaneen Billy Byrnen — hän hymyili iloisesti.\n\nMiguelin tarhassa oli kaksi ponihevosta. Rosvot anastivat ne ja\nsijoittivat Billyn toisen, Miguelin ja Bridgen toisen selkään. Ei ollut\njärkevää panna raskasta Billyä kenenkään muun ratsastajan hevosen\nrasitukseksi.\n\nHeidän noustessaan satulaan kallistui Billy Bridgeen päin ja supatti:\n\n»Kyllä minä näille vekkuleille näytän, kumppani — maltahan!»\n\n»Olen mukana leikissä, William, kaikkine ratsu-, jalka- ja\ntykkiväkineni», vastasi Bridge nauraen.\n\n»Se muistutti mieleeni», virkkoi Billy, »että minulla on paukku\npiilossa — nuo tyhmyrit eivät penkoneet minua.»\n\n»Ja minun mieleeni johtuu», vastasi Bridge, kun hevoset lähtivät\nliikkeelle niitä ohjaavien rosvojen nykiessä talutusnuorasta, »pieni\nliikuttava säkeistö eräästä Servicen runosta:\n\n    »Mut muista, milloin kalpee kuu\n    suo hautapaaden loistaa,\n    sen kilpi paljastuu\n    ja nimeäsi toistaa.»\n\n»Olet rattoisa veitikka», virkkoi Billy ja vaikeni.\n\n\n\n\nKAHDESTOISTA LUKU\n\nKenraali Pesita\n\n\nPesita oli lyhyt, vanttera mies, jolla oli pitkät, mustat viikset.\nHänen vaatetuksenansa oli hänen omien kuvitelmiensa mukainen\nkenraalinpuku, jonka kokoonpanoon onnen oikulliset vaihtelut\nvaikuttivat, muutellen sitä milloin enemmän, milloin vähemmän.\n\nSillä hetkellä, jolloin Billy, Bridge ja Miguel raahattiin hänen\neteensä, oli hänen vartalonsa verhona kultaompeluksilla koristettu\nvaippa, joka oli aikoinaan ollut loistava. Hänen olkapäillään oli\npronssiset olkalaput, jollaisia nähtiin vain keveiden operettien\nlaulajattarilla viisitoista tai kaksikymmentä vuotta sitten. Puvun\ntäydennyksenä olivat likaiset ja rikkinäiset työhousut. Jalat olivat\npaljaat.\n\nHän katseli vankeja, rypistäen tuikeasti otsaansa, samalla kun\nhänen luutnanttinsa kehuskellen kuvasi hänelle jännittävää\nvangitsemistilaisuutta.\n\n»Oletteko Yhdysvalloista?» kysyi hän Bridgeltä ja Billyltä.\n\nMolemmat myönsivät olevansa. Sitten Pesita puhutteli Miguelia, kysyen:\n\n»Missä on Villa?»\n\n»Mistä minä sen tietäisin, herra kenraali?» vältteli Miguel. »Mikä\nolen minä — köyhä mies, jolla on vain mitätön rancho — tietääkseni\nmaailman isoisten liikkeistä. Enhän edes tiennyt suuren kenraali\nPesitan olinpaikkaa, ennen kuin minut nyt tuotiin hänen armolliseen\nläheisyyteensä ja voin heittäytyä hänen jalkojensa juureen\nrukoillakseni häntä sallimaan minun palvella häntä vaikkapa vain hänen\nhalvimpana käskyläisenään.»\n\nPesita ei näyttänyt kuulevankaan Miguelin sanoja. Hän kääntyi selin\nmieheen ja puhutteli Billyä huonolla englanninkielellä.\n\n»Olitte matkalla El Orobon rancholle, vai mitä? Oletteko sikäläisten\ntuttavia?»\n\nBilly vastasi, etteivät he olleet — he olivat vain etsimässä työtä\njollakin yhdysvaltalaisen omistamalla tilalla tai yhdysvaltalaisessa\nkaivoksessa.\n\n»Miksi lähditte omasta maastanne?» uteli Pesita. »Mitä haluatte täältä\nMeksikosta?»\n\n»Asia on näet niin, vekkuli», vastasi Billy, »että linnut lentävät\netelään, talvi tulee, ja eräs paksukalloinen chicagolainen sieppo on\njäljilläni — siksi pötkin.»\n\n»Pötkin?» kertasi Pesita ymmällä. »Ahaa, se lentää etelään. Ymmärrän.»\n\n»Äh, tomppeli — minä livistin», selitti Billy.\n\n»Ah, niin», äänsi Pesita tahtomatta edes halveksitulle gringollekaan\nmyöntää, ettei hän ymmärtänyt selvää englanninkieltä. »Entä\nleveänaamainen sieppo — mitä se lienee? Olen oleskellut Yhdysvalloissa\nkauan, mutta sitä en tunne.»\n\n»Sanoin 'paksukalloinen sieppo' — lentävä etsivä», koetti Billy\nvalaista.\n\n»Sekö siis on lintu?» Pesita pöyhisteli osoitettuaan terävyyttään. »Se\nlentää.»\n\n»Flannagan ei ole mikään lintu.»\n\nBridge ehätti auttamaan.\n\n»Oppinut ystäväni tarkoittaa», hän selvitti, »että poliisit vainosivat\nhäntä, ja hän pakeni Yhdysvalloista.»\n\nPesita kohotti kulmakarvojaan. Nyt hän käsitti koko jutun.\n\n»Mutta miksi hän ei sitä sanonut?»\n\n»Hän kyllä koetti», vastasi Bridge. »Hän teki parhaansa.»\n\n»Lopettakaa jo lepertely», kehoitti Billy.\n\nÄkkiä välähti Pesitan päähän kirkas ajatus. Hän puhutteli Bridgeä.\n\n»Ystävänne ei siis olekaan yhdysvaltalainen? Aavistin sitä. Siksipä en\nymmärtänytkään häntä. Hän ei puhu gringojen kieltä niinkään hyvin kuin\nminä. Mistä maasta hän on?»\n\nBilly Byrne olisi jyrkästi tahtonut vakuuttaa, että hän oli\nyhdysvaltalainen koko sielustaan, mutta Bridge oivalsi kerkeästi, että\nPesitan harhaluulo voisi tarjota hänen ystävälleen pelastumiskeinon, ja\npudistamalla hieman päätään varoitti Billyä pysymään vaiti.\n\n»Hänen kotipaikkansa on 'Gran Avenuu'», hän ilmoitti. »Se ei ole\nvarsinaisessa Saksassa, mutta siellä on hyvin paljon saksalaisia.\nYstäväni on siellä syntynyt, joten hän ei puhu saksan- eikä\nenglanninkieltä — 'granavenuulaisilla' on oma kielensä.»\n\n»Käsitän», vakuutti Pesita, »saksalainen siirtomaa. Niin, juuri\nniin. Viekää Miguel ja gringo pois!» komensi hän sotureja, jotka\nolivat tuoneet vangit hänen luokseen. »Haluan keskustella tämän\n'granavenuulaisen' kanssa.»\n\nToisten poistuttua äänen kantamilta sanoi Pesita Billylle:\n\n»Olen pahoillani teitä kohdanneiden ikävyyksien tähden. Mieheni eivät\nvoineet tietää, ettette ollut gringo. Mutta minä voin sovittaa kaikki\nja tahdon sovittaa. Olette kookas mies. Gringot ovat ajaneet teidät\nmaastaan, kuten he ajoivat minutkin. Minä vihaan heitä. Te vihaatte\nheitä.\n\n— Se heistä. Teillä ei ole Meksikossa muuta tehtävää kuin työnhaku.\nMinä annan teille työtä. Olette iso mies ja väkevä kuin härkä. Jääkää\nluokseni, _señor_. Minä teen teistä kapteenin. Tarvitsen miestä, joka\npuhuu hiukan englanninkieltä ja on gringon näköinen. Te kelpaatte\nmainiosti. Hankimme paljon rahaa — te ja minä. Hankimme sitä, samalla\nkun taistelemme vapauttaaksemme Meksikko-poloiseni. Kun Meksikko\non vapautettu, taistelemme vielä jonkun verran vapauttaaksemme sen\nuudelleen. Muullakin tavoin voi saada paljon rahaa, kun ratsastelee\nympäri rikkaassa seudussa mukanaan sotilaita vapauttamassa\nvertavuotavaa isänmaa-parkansa. Ymmärrättekö?»\n\n»Kyliä luullakseni», vastasi Billy, »ja ehdotuksenne kuulostaa varsin\nhyvältä. Pääseekö kumppanini mukaan?»\n\n»Mitä?»\n\n»Teettekö myöskin ystävästäni kapteenin?»\n\nPesita nosti käsiään ja mulkoili silmiään pyhän kauhun vallassa. Ottaa\ngringo hänen joukkueeseensa! Se oli kuulumatonta.\n\n»Hänet ammutaan!» kiljaisi hän. »Olen vannonut tappavan! kaikki\ngringot. Minusta tulee isänmaani pelastaja. Puhdistan sen kaikista\nyhdysvaltalaisista.»\n\n»No sitten ei minustakaan tule kapteenia», virkkoi Billy vakaasti.\n»Se mies on oikeata maata. Jos kukaan suuri öykkäri luulee saavansa\nnitistää pikku Bridgen, kun Billy Byrne on saapuvilla, niin hän saa\nnähdä erehtyneensä pahan kerran. Hän ja minä olemme nähkääs kuin\nveljeksiä.»\n\n»Pidättekö tästä gringosta?» kysyi Pesita.\n\n»Se on tietty», huudahti Billy.\n\nPesita mietti useita minuutteja. Hänen mielessään oli suunnitelma, jota\nvarten hän tarvitsi juuri tämän muukalaisen kaltaisen miehen apua —\nhän tarvitsi henkilön, jota ei lainkaan tunnettu ympäristössä ja jonka\nilmestymistä kaupunkiin ei paraskaan kuvittelija voisi panna yhteyteen\nrosvopäällikkö Pesitan puuhien kanssa.\n\n»No niin», alkoi hän vihdoin, »annan ystävänne poistua vapaasti.\nLähetän hänet varman turvajoukon saattamana El Orobon rancholle.\nEhkäpä hän jonkun ajan kuluttua auttaa meitä siellä. Jos te jäätte,\npäästän hänet menemään. Muussa tapauksessa ammutan teidät kummankin ja\nMiguelin.»\n\n»Miksi olette kiukuissanne Miguelille?» kysäisi Billy. »Hän on vaaraton\nmiekkonen.»\n\n»Hän on Villan puolella. Jos Villa voittaa, tulvii Meksikkoon gringoja.\nHän menettelisi aivan samoin kuin Huerta olisi tehnyt, jos olisi saanut\ntilaisuuden.»\n\n»Päästäkää se lallusrukka tiehensä!» penäsi Billy. »Silloin, jään\nseuraanne. Hänellä on vaimo ja lapsia — ette suinkaan tahdo jättää\nheitä hoivattomiksi tähän kirottuun maahan!»\n\nPesita myhäili suopeasti.\n\n»Olkoon menneeksi, herra kapteeni», hän myönsi, kumartaen syvään.\n»Päästän Miguelin ja arvoisan ystävänne vapaiksi. Lähetän heidän\nmukaansa riittävän turvajoukon.»\n\n»Sepä kelpo jehun puhetta!» huudahti Billy, ja Pesita hymyili\nhyvillään, sillä hän luuli saaneensa jonkun kohteliaan nimityksen\n'Granavenuun' kielellä. »Minä lähden kertomaan sen heille», lisäsi\nBilly.\n\n»Menkää!» sanoi Pesita. »Ja ilmoittakaa heille, että he lähtevät\nmatkaan varhain huomenaamulla!»\n\n\n\n\nKOLMASTOISTA LUKU\n\nPesita muuttaa suunnitelmiaan\n\n\nBillyn poistuttua siihen suuntaan, johon sotilaat olivat vieneet\nBridgen ja Miguelin, viittasi Pesita luokseen erään miehen, joka seisoi\npyssyynsä nojaten vähän matkan päässä »kenraalistaan» — paljasjalkaisen\nretkaleen, joka oli pantu päämajan ajutantiksi.\n\n»Lähettäkää kapteeni Rozales puheilleni!»\n\nSotilas löntysti pois, lähestyen pientä seuruetta erään puun varjossa\nloikoilevia, naureskellen ja savukkeita kierrellen pakinoivia miehiä,\njoilla kullakin oli päässään leveälierinen, metallilevyllä koristettu\nhattu. Hän teki kunniaa heistä yhdelle ja ilmoitti sanomansa, minkä\njälkeen pitkä, luiseva kapteeni Rozales nousi ja meni Pesitan luokse.\n\n»Tänään tuotu kookas mies ei ole gringo», virkkoi Pesita aloittaakseen\nkeskustelun. »Hän on Granavenuusta. Hänestä voi koitua meille paljon\nhyötyä, sillä hän näyttää gringolta ja on minulle sopiva mies. Voimme\nkäyttää häntä hyväksemme. Lisäksi hän on hyvin iso ja näyttää kovin\nvankalta. Hänestä pitäisi sukeutua hyvä taistelija, eikä meillä ole\nniitä liikoja. Nimitin hänet kapteeniksi.»\n\nRozales naurahti. Pesitan satamiehisessä joukkueessa oli jo nyt\nviisitoista kapteenia.\n\n»Missä on Granavenuu?» tiedusti Rozales.\n\n»Tarkoitatteko, rakas kapteeni», huudahti Pesita, »ettette te, niin\nhyvän kasvatuksen saanut mies, tiedä, missä Granavenuu on? Se minua\nhämmästyttää. Sehän on saksalainen siirtomaa.»\n\n»Niin tietystikin. Muistan sen nyt varsin hyvin. Se oli vain hetkeksi\nhävinnyt mielestäni. Isoisäni, joka oli innokas matkailija, kävi\nsiellä useita kertoja. Kuulin hänen monasti kertovan siitä.»\n\n»Mutta en kutsunut teitä keskustelemaan Euroopan maantieteestä»,\nkeskeytti Pesita. »Pyysin teitä luokseni ilmoittaakseni teille, ettei\nmuukalainen suostu palvelukseeni, jollen vapauta hänen gringoystäväänsä\nja tuota nuuskivaa Miguel-vakoilijaa. Minun oli pakko taipua, sillä\nvoimme käyttää muukalaista. Senvuoksi lupasin hänelle lähettää toiset\nhuomenaamulla matkalle riittävän saattojoukon seuraamina, ja te, rakas\nkapteeni, lähdette vartioston komentajaksi.\n\n— Henkenne tähden kunnioittakaa lupaustani, Rozales; mutta jos jotkut\nVillan hirtehiset sattuvat karkaamaan kimppuunne ja taistelussa, kun\nte koetatte puolustaa gringoa ja Miguelia, molemmat kaatuvat Villan\nmiesten kuulista, niin — se olisi valitettavaa, Rozales, mutta se ei\nolisi teidän vikanne. Kukapa tosiaankaan voisi moittia teitä, joka\ntaistelitte uljaasti ja panitte oman ja miestenne hengen vaaraan\ntäyttäessänne pyhää velvollisuuttanne? Rozales, jos niin kävisi, niin\nmitäpä muuta voisin tehdä osoittaakseni tyytyväisyyttäni teitä kohtaan\nkuin korottaa teidät everstiksi?»\n\n»Puolustan heitä oman henkeni uhalla, kenraali», huudahti Rozales,\nkumartaen syvään.\n\n»Hyvä on!» kiitti Pesita. »Muuta asiaa ei minulla olekaan.»\n\nRozales kääntyi palaamaan tupakoitsevien miesten piiriin.\n\n»Seis, kapteeni!» huusi Pesita. »Vielä yksi seikka. Suvaitsetteko\nilmoittaa muille upseereille, että granavenuulainen muukalainen on\nkapteeni ja että häntä on kohdeltava hyvin, mutta ettei hänelle saa\npuhua pyhästä työstämme vapauttaessamme vertavuotavaa, onnetonta\nMeksikko-parkaamme, mitään sellaista, mikä voisi loukata häntä tai\nvahingoittaa hänen käyttökelpoisuuttaan?»\n\nTaaskin Rozales kumarsi ja lähti. Tällä kertaa häntä ei kutsuttu\ntakaisin.\n\nBilly tapasi Bridgen ja Miguelin istumassa maassa kaksi likanaamaista\nsotilasta vartijoinaan. Viimemainitut olivat jonkun matkan päässä. He\neivät estäneet Billyä lähestymästä vankeja, vaikka he olivat hieman\nkummastuneen näköisiä, kun hän asteli heidän luokseen vartioimattomana.\n\nBilly istuutui Bridgen viereen ja purskahti nauramaan.\n\n»Mikä sinua huvittaa?» kysyi Bridge. »Surmataanko meidät hirttämällä\neikä ampumalla?»\n\n»Ei kummallakaan tavalla», vastasi Billy. »Minä olen kapteeni. Mitä\narvelet siitä?»\n\nHän selosti, mitä hänen ja Pesitan kesken oli tapahtunut Bridgen ja\nMiguelin kuunnellessa tarkkaavasti hänen kertomustaan.\n\n»Se näytti minusta ainoalta jekulta pelastaaksemme nuppimme», selitti\nBilly. »Olimme pahemmassa klikissä kuin olin luullut.»\n\n»Heitä sikseen jätkien sanat, Billy», kehoitti Bridge, »ja puhu siivoa\nkieltä. Tiedäthän itsekin osaavasi.»\n\n»Olet oikeassa, veikko», myönsi Billy sävyisesti. »Minulta näet aina\nunohtuu se, kun minulla on jotakin perin tärkeätä jutusteltavana.\nSilloin turvaudun jälleen entiseen murteeseeni. No niin, kuten aioin\nsanoa, en olisi suostunut tekemään Sitä, jollet Sinäkin olisi saanut\njäädä, mutta hän ei taipunut ottamaan sinua. Hän vihaa katkerasti\nkaikkia gringoja, ja se juttu, jonka latelit hänelle, että minä muka\nolin kotoisin jostakin vieraasta Granavenuu-nimisestä maasta, kävi\ntäydestä kuin väärä raha. Hän ilmoitti, että jollen jäisi häntä\nauttamaan, hän nitistäisi meidät kaikki.»\n\n»Miten on sen paukun laita, josta mainitsit?» tiedusti Bridge.\n\n»Se on minulla vieläkin.» Billy hiveli jotakin kovaa esinettä, joka\nheilahteli paidan sisäpuolella hänen vasemmassa kainalossaan. »Mutta,\nhyvä Jumala, mies! Mitä mahdoin kokonaiselle joukkueelle? Olisin ehkä\nsaanut kaadetuksi heistä muutamia, mutta loppujen lopuksi he olisivat\nsurmanneet meidät kaikki. Tämä toinen keino on viisaampi, vaikka\nminusta on perin vaikea erota sinusta, vanha veikko.»\n\nSitten hän oli hiljaa hetkisen, katsoa tuijottaen maahan. Bridge\nvihelsi ja rykäisi.\n\n»Olen aina halunnut viettää vuoden Riossa», hän sanoi. »Tapaamme\ntoisemme siellä, Billy, kun pääset pujahtamaan täältä.»\n\n»Sinäpä sen sanoit», varmensi Billy. »Siis Riossa niin pian kuin\nsuinkin. Pesita lupasi vapauttaa teidät kummankin huomenaamulla ja\nlähettää teidät riittävän turvajoukon saattamina — Miguelin onnelliseen\nkotiinsa ja sinut El Orobon rancholle. Se vanha vintiö ei taida\nsittenkään olla tuiki ilkeä.»\n\nMiguel herkisti korviaan kuullessaan mainittavan turvajoukosta. Hän\nkumartui eteenpäin lähemmäksi kumppanuksia ja kuiskasi:\n\n»Kuka tulee komentamaan saattojoukkoa?»\n\n»En tiedä», vastasi Billy. »Mitä väliä sillä on?»\n\n»Siitä riippuu, jäämmekö me, ystävänne ja minä, henkiin vai\nkuolemmeko», virkkoi Miguel. »Minulle on saattojoukko aivan tarpeeton.\nMinä osaan liikkua kaikkialla Chihuahuassa yhtä hyvin kuin Pesita tai\nyksikään hänen hirtehisistään. Olen koko ikäni tullut toimeen ilman\nsaattajia.\n\n— Ystävänne laita on luonnollisesti toisin. Kenties olisi hyvä,\njos hänellä olisi seuraa El Oroboon saakka. Ehkä on kaikki oikein\nja paikallaan, mutta odotetaan, kunnes saadaan tietää, kuka tulee\nturvajoukon päälliköksi. Tunnen Pesitan hyvin. Tunnen hänen\nmenettelytapansa. Jos Rozales ratsastaa huomenaamulla muassamme, niin\nsaatte sanoa jäähyväiset ystävällenne, sillä ette enää milloinkaan\nkohtaa häntä Riossa ettekä muuallakaan. Hän ja minä olemme vainajia\nennen kello kymmentä.»\n\n»Mikä saa teidät luulemaan niin, mies?» kysyi Billy.\n\n»En luule, _señor_», vastasi Miguel, »vaan tiedän.»\n\n»No niin», sanoi Billy, »katsotaanpa!»\n\n»Jos Rozales lähtee», jatkoi Miguel, »niin älkää hiiskuko mitään!\nSiitä ei olisi mitään apua. Mutta silloin osaamme olla varuillamme,\nja jos suinkin voitte, niin hankkikaa meille pari revolveria! Siinä\ntapauksessa —» Hän kohautti olkapäitään, ja hänen huulillaan väreili\nheikko hymy.\n\nHeidän puhellessaan lähestyi heitä eräs sotilas ja ilmoitti etteivät he\nenää olleet vankeja, vaan saivat vapaasti liikkua leirissä. »Mutta»,\nhän lisäsi, »kenraali pyytää teitä pysyttelemään leirin alueella.\nKukkuloilla on paljon rosvoja, ja kun te nyt olette hänen vieraitaan,\non hän huolissaan teidän turvallisuudestanne.»\n\nMies puhui espanjankieltä, joten Bridgen oli käännettävä hänen sanansa\nBillylle, sillä tämä oli ymmärtänyt ne vain osittain.\n\n»Tiedusta häneltä», pyysi Byrne, »koskeeko tuo määräys minuakin!»\n\n»Hän selittää, ettei se koske», vastasi Bridge kysyttyään sotilaalta.\n»Kapteeni on muka nyt yksi heistä ja saa mennä ja tulla mielensä mukaan\nkuten muutkin upseerit. Niin on Pesita käskenyt.»\n\nBilly nousi seisomaan. Sanansaattaja oli palannut vahtipaikalleen\npäämajaan.\n\n»Näkemiin, kumppani», virkkoi Billy. .»Jos minun on mieli auttaa\nsinua ja Migiä, on sitä parempi, kuta vähemmän meitä nähdään yhdessä.\nPoistun luotanne tuonne mustalaisjoukkueeseen ja opettelen istumaan\nkantapäilläni. Se näkyy olevan yleinen tapa täällä, ja minun on\nharjaannuttava rosvoksi, kun kerran olen yksi heistä.»\n\n»Hyvästi, vanha veikko! Muista Rioa!»\n\n»Ja revolvereja, _señor_!» lisäsi Miguel.\n\n»Olkaa huoleti!» vastasi Billy ja poistui savukkeita polttavien miesten\npientä ryhmää kohti.\n\nHänen lähestyessään katsahti Rozales häneen hymyillen, nousi sitten\npystyyn ja ojensi kätensä.\n\n»Herra kapteeni, tervetuloa joukkoomme! Olen kapteeni Rozales.» Hän\nempi, odottaen Billyn ilmoittavan nimensä.\n\n»Nimeni on Byrne», esitteli Billy itsensä. »Hauska tutustua teihin,\nkapteeni.»\n\n»Siis kapteeni Byrne.» Ja Rozales alkoi esitellä tulokasta\nupseeritovereilleen.\n\nJotkut heistä olivat samoin kuin Rozales sivistyneitä miehiä, jotka\nolivat olleet vakinaisen sotaväen upseereja edellisten hallitusten\naikana, mutta muuttuneet rosvoiksi, mikä oli turvallisempaa kuin\njättäytyä heti uhkaavan surman suuhun silloin vallassa olleen puolueen\nvainon alaisina. Muut olivat enimmäkseen puhdasverisiä intiaaneja,\njotka täysikasvuisiksi tultuaan olivat viettäneet koko elämänsä\nlainsuojattomina pahantekijöinä.\n\nKaikki he olivat pienikokoisia paitsi jättimäistä Byrneä. Rozales ja\nkaksi muuta puhuivat englanninkieltä. Näiden kanssa Billy keskusteli.\nHän koetti saada heiltä selville sen upseerin nimen, jonka tuli\nkomentaa seuraavana aamuna Bridgeä ja Miguelia laaksoon saattavaa\nosastoa, mutta sekä Rozales että muut vakuuttivat, etteivät tietäneet\nsitä.\n\nKysyessään sitä Billy katsoi Rozalesia suoraan silmiin. Hän näki miehen\nsilmäterien supistuvan ja pani merkille, että hänen ruumiinsa kallistui\nhieman taaksepäin, mikä myöskin on päättäväisyyden merkki. Siitä Billy\npäätteli, että Rozales valehteli, vaikka tiesi, kuka olisi saattojoukon\npäällikkönä, ja siinä tiedossa oli jotakin turmiollista, sillä muutoin\nhän olisi sen myöntänyt.\n\nBilly alkoi pohtia suunnitelmia pelastaakseen ystävänsä siitä\nkohtalosta, jonka Pesita aikoi hänelle valmistaa. Myöskin Rozalesin\najatukset liikkuivat nopeasti. Hän ei ollut typerä. Miksi oli\nmuukalainen udellut turvajoukon päällikön nimeä? Hän ei tuntenut\nhenkilökohtaisesti ainoatakaan upseeria. Mitä eroa voisi niin ollen\nhänen mielestään olla sillä, kuka lähtisi saattamaan hänen ystäväänsä?\nNiin, mutta Miguel tiesi, että sillä oli eroa. Miguel oli kuiskutellut\nuudelle kapteenille ja herättänyt hänen epäluulonsa.\n\nRozales pyysi anteeksi ja nousi pystyyn. Vähän ajan kuluttua hän oli\nPesitan puheilla, kertoi tälle epäilynsä ja esitti uuden suunnitelman.\n\n»Älkää lähettäkö minua saattojoukon mukana!» hän neuvoi.\n\n»Lähettäkää kapteeni Byrne!»\n\nPesita vihelsi sellaiselle ajatukselle.\n\n»Malttakaahan!» pyysi Rozales. »Antakaa muukalaisten lähteä\nkomennettavanaan puolikymmentä valittua miestä, jotka huolehtivat\nsiitä, ettei mikään mene sekaisin. Tuntia ennen päivänkoittoa lähetän\nedeltäpäin kaksi miestä — parhaat ampujamme. He sijoittuvat meille\nkummallekin tuttuun paikkaan, ja keskipäivällä palaa kapteeni Byrne\njoukkueineen leiriin ja kertoo, että heidän kimppuunsa hyökkäsi osasto\nVillan miehiä ja että molemmat vieraamme ammuttiin. Se on surullista;\nmutta se ei ole meidän syymme. Me vannomme kostavamme Villalle, ja\nkapteeni Byrne vihaa häntä, kuten kunnon Pesitalaisen tuleekin.»\n\n»Olette ovela kuin arosusi, hyvä kapteeni», huudahti Pesita.\n»Tapahtukoon teidän ehdotuksenne mukaan! Saatte mennä. Lähetän\nnoutamaan kapteeni Byrneä ja annan hänelle määräykset huomisen\nvaralta.»\n\nRozalesin astellessa verkkaisesti tiehensä, nousi Pesitan teltan\nvarjosta hahmo, joka pujahti pimeyteen.\n\n\n\n\nNELJÄSTOISTA LUKU\n\nVäijytys\n\n\nJa niinpä Bridge ja Miguel lähtivät seuraavana päivänä aamiaisen\nsyötyään laskeutumaan laaksoon kapteeni Billy Byrnen komentaman\nturvajoukon saattamina. Vanha asetakki ja leveälierinen hattu\n— molemmat upseeritoverien lahjoittamat — muodostivat kapteeni\nByrnen upseerivaatetuksen. Hänen ratsunsa oli Pesitan sotajoukon\nhevosaitauksen kookkain. Billy kohosi huomattavasti miestensä\nyläpuolelle.\n\nTunnin verran he ratsastivat polkua myöten Billyn ja Bridgen\nkeskustellessa monenlaisista asioista, visusti karttaen sitä kysymystä,\njoka alinomaa pyöri heidän kummankin mielessään. Miguel ratsasti ääneti\nja omissa aatoksissaan. Edellisenä iltana hän oli kuiskannut jotakin\nBridgelle ryömittyään pimeydestä nukkumaan tämän viereen, ja aamulla\noli Bridge saanut tilaisuuden ilmoittaa meksikkolaisen tiedot Billylle.\n\nViimeksimainittu oli vain hieman kohauttanut kulmakarvojaan, mutta\nsittemmin hymyillyt tavallista enemmän. Joku seikka näytti huvittavan\nhäntä äärettömästi.\n\nHänen vierellään joukkueen etunenässä ratsastivat Bridge ja Miguel.\nHeidän jäljessään tuli kuusi pienikokoista, tummaihoista ratsumiestä —\nvaliomiehet, joihin Pesita saattoi luottaa.\n\nTällä kohdalla polku vei ahtaan ja syvän rotkon läpi, jonka sadeajan\ntulvat olivat uurtaneet pehmeään tomumaahan, mutta joka nyt oli\nkuivilla. Kummallakin reunalla kasvoi kaktuksia ja mesquitejä\nsuojaisena verhona, jonka takana kokonainen rykmentti olisi voinut\npiileskellä. Se oli ihanteellinen väijytyspaikka.\n\n»Tässä, _señor capitan_», supatti Miguel, kun he lähestyivät rotkoa.\n\nMatala kukkula esti heidät näkemästä siitä muuta kuin suun ja piilotti\nsamalla heidän näkyvistään kaikki kauempana mahdollisesti väijyvät\nviholliset.\n\nKuultuaan Miguelin sanat Byrne käänsi ratsunsa oikealle, poiketen\ntieltä, joka kulki veden uurtaman syvänteen pohjalla kukkulan juuritse,\nmutta samassa kannusti yksi ratsumiehistä hevostaan ja ajoi hänen\nkupeelleen, huutaen espanjankielellä, että hän oli väärällä polulla.\n\n»Mitä tuo veitikka höpisee?» kysyi Billy Miguelilta.\n\n»Hän väittää, että teidän on pysyttävä rotkossa, _señor capitan_»,\nselitti meksikkolainen.\n\n»Käskekää hänen pysyä lestissään!» oli Byrnen lakooninen vastaus,\nsamalla kun hän hoputti hevostaan eteenpäin ratsastaakseen rosvon\nohitse.\n\nSotilas syyti kokonaisen tulvan vastaväitteitä. Taaskin hän ohjasi\nratsunsa Billyn eteen, ja tällä kertaa hänen viisi toveriaankin ehätti\nsulkemaan tietä.\n\n»Tämä polku vie harhaan», he kiljuivat. »Tulkaa tätä toista tietä,\nkapteeni! Pesita määräsi niin.»\n\nBilly käsitti, mitä he tarkoittivat, ja viittasi heitä väistymään.\n\n»Tämän retken johtaja olen minä», hän huudahti. »Pois tieltä ja\nvikkelästi, jos tahdotte säilyä ehein nahoin!»\n\nHän kannusti ratsuaan uudelleen. Taaskin sijoittuivat ratsumiehet hänen\ntielleen, ja tällä kertaa heidän päämiehensä viritti karabiininsa\nhanan. Hänen liikkeensä olivat uhkaavat. Billy oli hyvin lähellä\nhäntä. Heidän hevosensa lavat olivat vastakkain, rosvon ratsu melkein\npoikittain tiellä.\n\nBilly Byrne oli enemmän kuin joltisenkin hyvin tutustunut äkillisten\nnujakkain tärkeimpiin ohjeisiin. Pelkäämättä erehtymistä voi sanoa,\nettei hän ollut koskaan kuullut mainittavan Van Bibberiä; mutta hän\ntiesi yhtä hyvin kuin Van Bibberkin, että ensimmäisen iskun antajalla\non etupuoli.\n\nVirkkamatta sanaakaan ja varoittamatta millään tavoin hän iski,\nkumartuen eteenpäin antaakseen pontta nyrkilleen, joka osui suoraan\nmiehen leukaan, niin että tämä lennähti satulastaan yhtä keveästi kuin\njuntan sinkauttamana.\n\nSamassa tempasivat Bridge ja Miguel revolverit poveltaan, ja kun\nBilly pyöräytti ratsunsa jäljelläolevia viittä kohti, alkoivat hänen\nkumppaninsa ampua heitä.\n\nTaistelu oli lyhyt ja hilpeä. Yksi oli vähällä päästä pakoon, mutta\nMiguel, joka sattui olemaan erinomainen revolverilla ampuja, kellisti\nhänet sadan askeleen päästä. Sitten meksikkolainen sivistyneen\nsodankäynnin säännöistä lainkaan välittämättä surmasi ne, jotka eivät\nvielä olleet kuolleet.\n\n»Emme saa jättää ainoatakaan jäljelle kertomaan Pesitalle valheellisia\njuttuja», hän selitti.\n\nJopa Billy Byrnestäkin tuntuivat nämä kylmäveriset murhat\nsäälimättömiltä ja häikäilemättömiltä; mutta hän ymmärsi, että ne\nolivat välttämättömät, vaikka hän ei olisikaan voinut pakottaa itseään\nsuorittamaan niitä tekoja, jotka meksikkolainen pani toimeen niin\nkylmäverisesti, jopa ilmeisesti nauttien.\n\n»Ja nyt käydään käsiksi toisiin!» huudahti Miguel varmistauduttuaan\nsiitä, että kaikki kuusi olivat todella kuolleet.\n\nKannustaen hevostaan Billy ja Bridge ratsastivat hänen perässään,\nrosoista maata pitkin pikku kukkulan juurelle ja sitten\nyhdensuuntaisesti rotkon kanssa satakunta metriä, kunnes he havaitsivat\nkaksi intiaania, nämä seisoivat karabiinit kädessä ilmeisesti\ntyrmistyneinä odottamattoman ammunnan johdosta, jonka he olivat äsken\nkuulleet ja joka tuntui heistä käsittämättömältä.\n\nHuomatessaan kolmikon tarkka-ampujat painuivat suojaan ja laukaisivat.\nBillyn hevonen tuupertui ensi pamauksen kajahtaessa, nousi jälleen\npystyyn, kohosi takajaloilleen ja kellahti sitten kumoon kuolleena.\n\nRatsastaja heittäytyi sivulle ja oli pian jaloillaan, laukaisten\nkahdesti puolittain piilossa olevia miehiä kohti. Miguel ja Bridge\nratsastivat vinhaa vauhtia lähemmäksi, samalla ampuen. Toinen miehistä,\njotka Pesita oli lähettänyt väijymään ja murhaamaan vieraitaan,\npudotti pyssynsä, painoi kädet rintaansa vasten, parkaisi ja vaipui\nmesquitepensaan taakse. Toinen kääntyi ja hypähti rotkon reunalle,\nsuistuen sitten suinpäin rinnettä alas kierien uoman pohjalle ja\nnostattaen kokonaisen pilven kuivaa pölyä.\n\nNoustuaan pystyyn hän lähti juoksemaan kuivuneen joen uomaa ylöspäin,\nsyöksähdellen mutkaisissa kaarroksissa kehnosta suojapaikastaan\ntoiseen. Billy Byrne meni rotkon reunalle ja vei karabiininsa\nposkelleen. Hänen kasvonsa hehkuivat, silmät säkenöivät, ja\nsäännöllisillä kasvonpiirteillä väikkyi hymy.\n\n»Tämä on elämää!» hän huudahti ja veti liipaisinta.\n\nAlhaalla oleva mies, joka juoksi henkensä edestä kuin säikytetty jänis,\nkellahti vatsalleen, ponnisti kerran noustakseen ja retkahti sitten\nhervottomana maahan ikuisiksi ajoiksi.\n\nMiguel ja Bridge olivat tällä välin laskeutuneet satulasta ja tulivat\nnyt Byrnen luokse. Meksikolainen myhäili leveästi.\n\n»Kapteeni on mainio taistelija», hän kehui. »Kuinka suuresti rakas\nkenraalini ihailisikaan kapteenin kaltaista miestä. Epäilemättä hän\nkorottaisi teidät everstiksi. Lähtekää mukaani, señor capitan, ja\nonnenne on varma!»\n\n»Minne niin?» tiedusti Billy Byrne.\n\n»Vertavuotavan Meksikko-paran vapauttajan, kenraali Francisco Villan,\nleiriin.»\n\n»Se ei kävele», vastasi Billy. »Nyt olen liittynyt tämän\nPesita-vekkulin joukkueeseen ja taidanpa pitää sanani. Hän on antanut\nminulle enemmän huvia viimeksikuluneina neljänäkolmatta tuntina kuin\nolen saanut erottuani rakkaasta ystävästäni Yokan valtiaasta.»\n\n»Mutta, paras kapteeni», huudahti Miguel, »ette suinkaan aikone palata\nPesitan luokse? Hän ampuu teidät omin käsin saatuaan tietää, mitä\ntäällä on tapahtunut.»\n\n»Sitä en usko», vastasi Billy.\n\n»Sinun olisi paras lähteä Miguelin mukaan, Billy», suostutteli\nBridge. »Pesita ei anna tätä sinulle anteeksi. Sinä olet tuhonnut\nhäneltä tänään kahdeksan miestä, eikä hänellä ole sotilaita edes\nriittävästikään. Lisäksi olet tehnyt hänelle kepposen sotkemalla hänen\nsuunnitelmansa, ja jollen erehdy, saat kyllä maksaa sen.»\n\n»Ei», intti Billy, »minä melkeinpä pidän tästä Pesita-veijarista. Aion\nkuljeksia vielä jonkun aikaa hänen seurassaan. Ainakin tahdon nähdä\nhänen kasvonsa selostaessani hänelle retkeäni. Te, pojat, laputtakaa\nnyt tiehenne ja puikkikaa turvaan! Minä puolestani palaan leiriin.»\n\nHän meni kaatuneiden tarkka-ampujien ratsujen piilopaikkaan, päästi\nniistä toisen vapaaksi ja nousi toisen selkään.\n\n»Näkemiin, pojat!» hän huusi. Heilautettuaan jäähyväisiksi kättään hän\npyöräytti hevosensa ympäri, kannusti sitä ja lähti nelistämään takaisin\nsamaa tietä, jota he äsken olivat tulleet.\n\nMiguel ja Bridge katselivat häntä hetkisen; sitten hekin nousivat\nsatulaan ja ratsastivat päinvastaiseen suuntaan. Bridge ei hyräillyt\nainoatakaan säkeistöä koko sinä päivänä. Hänen sydämensä oli raskas,\nsillä hän kaipasi Billy Byrneä ja oli huolissaan siitä kohtalosta,\njoka tätä odotti rosvojen leirissä.\n\n\n\n\nVIIDESTOISTA LUKU\n\nLeijonaa ärsyttämässä\n\n\nHilpeänä kuin leivonen Billy Byrne ratsasti ripeätä vauhtia polkua\nmyöten takaisin leiriin. Hän ajatteli perin huvitettuna tulevaa\nkeskusteluaan Pesitan kanssa ja rajua, puolivilliä elämää, jota hän\nsaisi viettää rosvopäällikön seurassa.\n\nKoko elämänsä ajan Billy oli saanut kokea kiihottavia seikkailuja.\nOllessaan sakilaisena, tappelupukarina, katurosvona ja\nmurtotaiteilijana Billy oli löytänyt yllinkyllin mielenkiintoista\nChicagon laajan Länsipuolen synkiltä, nokisilta, rotkomaisilta kujilta,\nja sitten oli kohtalo viskannut hänet Yokan kolkoille rannoille uusiin\nseikkailuihin, jotka olivat omiaan kehittämään voimakkaan miehen\nparhaita puolia ankarassa taistelussa olemassaolosta raakalaisia ja\nvaikeita elinehtoja vastaan.\n\nLänsipuolen elämä oli kehittänyt Billyssä vain huonoimpia\nluonteenpiirteitä. Hän olisi helposti saattanut jälleen luisua\nvanhoihin tapoihinsa, jollei olisi muistanut _häntä_ ja sitä, mitä\noli nähnyt hänen silmistään. Niistä oli kuvastunut rakkautta; mutta\nvoimakkaammin kuin se olivat miestä pitäneet kunnollisuuden ja\nkunniallisuuden suoralla, mutta ahtaalla polulla kunnioitus ja ihailu.\n\nBillystä oli tuntunut uskomattomalta, että jumalatar aan »saattoi\ntuntea sellaisia tunteita häntä kohtaan — samaa miestä kohtaan, jonka\n_hänen_ huulensa kerran olivat halveksien leimanneet raukaksi ja\nsakilaiseksi; mutta hän oli nähnyt, että asianlaita oli siten, ja siitä\npitäen hän oli parhaan ymmärryksensä mukaan koettanut kaikin voimin\nosoittautua tytön luottamuksen arvoiseksi.\n\nTähän asti eivät hänen mielensä rauhaa olleet lainkaan häirinneet\nepäilykset siitä, menettelikö hän oikein liittyessään saalistavan\nmeksikkolaisen lainsuojattomaan joukkueeseen. Billy ei lainkaan\ntuntenut tämän tasavallan poliittisia oloja. Jos Pesita olisi hänelle\nväittänyt olevansa Meksikon presidentti, ei Billy olisi voinut väittää\nsitä vastaan minkään tiedossaan olevien tosiseikkojen nojalla.\nOikeastaan supistuivat Billyn kaikki tiedot Meksikosta siihen, että se\noli jossakin yhteydessä tärkeän Juarez-nimisen paikan kanssa, jossa\npidettiin juoksukilpailuja.\n\nBilly Byrnen mielestä Pesita niin ollen oli oikea kenraali, ja itseään\nBilly vilpittömästi piti kapteenina. Hän oli astunut sellaisen armeijan\nriveihin, joka kävi sotaa jotakin toista armeijaa vastaan. Minkätähden\ntaisteltiin, sitä Billy ei tiennyt eikä siitä välittänyt. Hän saisi\notella, ja siitä hän piti — sen hän tiesi.\n\nPesitan sodankäynnin siveelliset ohjeet eivät vaivanneet hänen\nmieltään. Hän oli kuullut jonkun suuren yhdysvaltalaisen kenraalin\nlausuneen: »Sota on helvetillistä.» Billy oli valmis uskomaan hänen\nsanansa ja pitämään kaikkea, mitä sodan nimessä tehtiin, täysin\nasiaankuuluvana ja paikallaanolevana.\n\nAamupäivä oli kulunut jo pitkälle, kun Billy pysähdytti ratsunsa\nrosvojoukon leiriin. Pesita oli, mukanaan suurin osa voimistaan,\nlähtenyt retkelle jonnekin pohjoiseen päin. Vain puolikymmentä miestä\nvetelehti leirissä, poltellen tupakkaa tai nukkuen saadakseen helteisen\npäivän kulumaan. Nähdessään Billyn palaavan yksin he katselivat häneen\nilmeisesti hämmästyneinä, mutta eivät kysyneet mitään, eikä Billy\npuolestaan selittänyt heille mitään — hänen selostuksensa oli aiottu\nyksinomaan Pesitaa varten.\n\nPäivän loppuosan Billy käytti oppiakseen lisää espanjankieltä,\nkeskustellen valveilla olevien miesten kanssa ja tiedustellen heiltä\ntuhansia asioita. Pesita saapui vasta auringon ollessa menemäisillään\nmailleen. Kahta ratsastajatonta hevosta talutettiin pienen jonon\njäljessä, ja kolme miestä, joiden vaatteet olivat veren tahraamat,\nhuojui tuskallisesti satuloissaan.\n\nPesita oli ilmeisestikin kohdannut vastarintaa. Leirissä olleet miehet\nhälisivät kovaäänisesti koettaessaan palaavilta tovereiltaan urkkia\nsenpäiväisen yrityksen yksityiskohtia.\n\nSommittelemalla yhteen ymmärtämänsä keskustelun sirpaleet Billy\nsai selville, että Pesitan aikomuksena oli ollut käydä vaatimassa\npakkoveroa eräältä kaukaiselta _rancherolta_: mutta hänen tulostaan\noli tieto ennättänyt edeltäpäin, ja lukuisa osasto Villan säännöllistä\nsotaväkeä oli piiloutunut pää- ja ulkorakennuksiin, antaen Pesitan\nkaikkine joukkoineen mitään aavistamatta lähestyä lyhyen ampumamatkan\npäähän.\n\n»Saamme kiittää onneamme, että selviydyimme näin hyvin», virkkoi eräs\nupseeri.\n\nBilly myhäili itsekseen ajatellessaan, kuinka hauskalla tuulella\nPesita nyt otaksuttavasti ottaisi vastaan uutisen siitä, että hänen\nratsumiehistään oli kahdeksan surmattu ja että hänen »vieraansa»\nolivat vahingoittumattomina päässeet hänen vieraanvaraisuutensa\nulottuvilta.\n\nNäiden iloisten ajatusten parhaillaan pyöriessä hänen mielessään\nlähestyi häntä pyssy kädessä rääsyinen intiaani, jonka paljaisiin\njalkoihin oli sidottu raskaat, hopeiset kannukset. Mies teki hänelle\nkunniaa ja ilmoitti:\n\n»Kenraali Pesita haluaa herra kapteeni Byrneä heti selostamaan\nretkeään.»\n\n»Minä tulen, Mike», vastasi Billy ja lähti hälisevän leirin läpi\npäämajan teltalle.\n\nMennessään hän pisti kätensä paitansa povelle ja irroitti vasemmassa\nkainalossaan riippuvan esineen.\n\n»Pieni, tuttu paukkuseni», hän jupisi hyväilevästi.\n\nHän tapasi Pesitan astelemassa edestakaisin telttansa edustalla —\nkenraali oli tarmokas ja jäntevä mies, jota pitkä ratsastusmatka ja\ntaisteleminen eivät jaksaneet väsyttää eivätkä lamauttaa.\n\nBillyn saapuessa Pesita loi häneen nopean katseen, toivoen ehkä\nvoivansa hänen kasvoistaan erottaa, oliko hänen ystävänsä kuolema\nherättänyt hänessä vihaa tai epäluuloja, sillä Pesitan mieleenkään\nei juolahtanut, ettei Bridge kenties ollutkaan saanut surmaansa\naamupäivällä.\n\n»No», sanoi Pesita hymyillen. »Veittekö herra Bridgen ja Miguelin\nvahingoittumattomina määräpaikkaan?»\n\n»En voinut saattaa heitä koko matkaa», vastasi Billy, »koska minulla\nei enää ollut miehiä heidän turvakseen; mutta luullakseni he pääsivät\nvaarallisten paikkojen sivuitse ja jatkavat eheinä matkaansa.»\n\n»Teillä ei ollut miehiä?» kummasteli Pesita. »Olihan teillä kuusi\nratsumiestä.»\n\n»Mutta he kaikki kaatuivat, ennen kuin olimme ratsastaneet kahta\ntuntia. Se kävi näet seuraavasti: Olimme ehtineet kuivuneelle joen\nuomalle, jota myöten tie laskeutuu laaksoon, kun joukko Villan\nlurjuksia hypähti esiin väijyksistä, alkaen ampua meitä.\n\n— Katsoen siihen, että minut oli lähetetty suojelemaan Bridgeä ja\nMigiä, komensin heidät hyppäämään satulasta ja etsimään suojaa, minkä\njälkeen minä miehineni hyökkäsin ja tuhosin koko joukkueen. Heitä oli\nvain muutamia, mutta he nitistivät kaikki kuusi uljasta miestäni.\n\n— Se oli koko hilpeä nujakka, mutta säilytin vieraanne\nvahingoittumattomia, ja sitä vartenhan te minut lähetitte. Ikävä\nkyllä menetimme kuusi miestä, mutta uskokaa minua, kyllä me silti\nVilla-vekkulin nujerramme. Johdattakaa vain minut hänen kimppuunsa!»\n\nPuhuessaan alkoi Billy raapia vasenta kainaloaan ja sujautti sitten\nkätensä paidan povelle ikäänkuin päästäkseen paremmin käsiksi\nsyyhyävään kohtaan. On vaikea tietää, huomasiko Pesita tätä viattomalta\nnäyttävää pikku liikettä ja oivalsiko hän sen merkityksen. Hän katsoi\nBillyä suoraan silmiin hyvinkin minuutin ajan. Hänen ilmeistään ei\nnäkynyt pettymystä, ei raivoa eikä kostonhimoa. Pian hänen viiksensä\nkohosivat verkkaisesti, ja hän hymyili niin, että vahvat valkeat\nhampaat paljastuivat.\n\n»Olette toiminut hyvin, kapteeni Byrne», hän sanoi. »Olette mieleisen!\nmies.» Ja hän ojensi kätensä.\n\nPuoli tuntia myöhemmin Billy asteli hitaasti vuodehuovilleen, ja jos\nsanoisimme, että hän oli ymmällä, niin se tuskin riittäisi kuvaamaan\nhänen mielentilaansa.\n\n»En oikein pääse selville tuosta jehusta», hän mutisi. »Joko hän on\nperin hyvänahkainen eikä suutu tappiosta tai sitten hyvin umpimielinen\nja odottaa vaikka vuoden saadakseen kostetuksi minulle, sitten kun\nhänelle sopii.»\n\nJa muutamia minuutteja myöhemmin selitti Pesita kapteeni Rozalesille:\n\n»Olisin ampunut hänet, jollei hän olisi ollut minulle tuiki\ntarpeellinen; mutta harvoin olen tavannut niin rohkeata ja\nhäikäilemätöntä miestä kuin hän on. Ajatelkaapa, Rozales, hän surmaa\nkahdeksan miestäni, antaa vankieni päästä pakoon ja sitten uskaltaa\npalata kertomaan siitä, vaikka hänen olisi ollut helppo mennä\nmatkoihinsa.\n\n— Villa olisi tämän tähden tehnyt hänestä upseerin, ja varmasti on\nMiguel siitä hänelle puhunut. Hän on jollakin tavoin saanut vihiä pikku\nsuunnitelmastanne ja kääntänyt sen meitä itseämme vastaan. Voimme\nkäyttää häntä, Rozales, mutta meidän on pidettävä häntä silmällä. Ja,\nrakas kapteeni, pitäkää silmällä myöskin hänen oikeata kättään, ja kun\nhän pistää sen paitansa povelle, niin kavahtakaa ojentamasta asettanne\nhäneen päin — jollette satu olemaan hänen takanaan!»\n\nRozales ei tahtonut olla samaa mieltä päällikkönsä kanssa Byrnen\nkelpoisuudesta. Hän huomautti, että mies oli ollut epäluotettava ja\npetollinen ja oli senvuoksi vaarallinen. Hänen ajatuksensa olivat\ntoisenlaiset, mutta niitä hän ei ilmaissut mielipiteensä tueksi.\n\nRozalesia raivostutti ajatus, että tulokas oli ollut häntä ovelampi\nja voittanut hänet hänen omassa pelissään, ja lisäksi hän oli\nkateellinen siitä, että Pesita oli alkanut panna Billylle suurta\narvoa. Mutta hän salasi omat henkilökohtaiset tunteensa ja oli\nnäennäisesti sopeutuvinaan päällikkönsä mielipiteisiin, tietäen, että\nhänenkin aikansa tulisi vielä kerran, ja silloin hän voisi vapautua\nvaarallisesta ja turmiollisesta kilpailijastaan.\n\n»Ja huomenna», jatkoi Pesita, »aion lähettää hänet Cuivacaan. Villalla\non sikäläisessä pankissa huomattava määrä rahaa, ja tämä muukalainen\nvoi saada selon kaikesta siitä, mitä tarvitsen tietää kaupungissa\nolevan joukko-osaston lukumäärästä ja linnoitusväen tavoista.»\n\n\n\n\nKUUDESTOISTA LUKU\n\nEl Orobon rancho\n\n\nEl Orobon ranchon hoitaja oli Grayson-niminen yhdysvaltalainen.\nHän oli pitkä, jäntevä mies ja oli saanut kasvatuksensa etupäässä\nTeksasin karjalaitumilla, missä opitaan monenlaista, mutta ei pitämään\nmeksikkolaisesta eikä luottamaan häneen.\n\nTämän aikaisemman koulutuksensa johdosta Grayson oli muutamissa\nsuhteissa erittäin sopimaton hoitamaan yhdysvaltalaisen omistamaa\nmaatilaa Meksikossa; mutta hän oli oikeamielinen mies, ja jolleivät\nhänen _rancheronsa_ rakastaneetkaan häntä, niin he ainakin\nkunnioittivat häntä, ja kaikki sellaiset, jotka olivat tehneet tai\njoita halutti tehdä pahaa, pelkäsivät häntä.\n\nKenties ei ole oikein sanoa, että Grayson oli jollakin tavoin sopimaton\ntehtäväänsä, sillä oikeastaan hän oli ihanteellinen ranchon esimies,\nja yksistään se seikka, että hän oli gringo, olisi riittänyt saamaan\nhänen alaisinaan työskentelevät meksikkolaiset vihaamaan häntä — ei\njokapäiväisissä arkioloissa, vaan silloin, kun joku jommallakummalla\npuolella rajaa sattunut kiusallinen tapaus lietsoi kytevän rotuvihan\nilmiliekkiin.\n\nTänään Grayson oli erikoisen ärtynyt sitäkin enemmän, koska hän ei\nvoinut purkaa kiukkuaan sen aiheuttajaan, sillä tämä ei ollut sen\nvähäarvoisempi henkilö kuin hänen päämiehensä, jota kohtaan hän tunsi\nsuurta kunnioitusta.\n\nGrayson ei jaksanut käsittää, kuinka kukaan tervejärkinen ihminen\noli voinut saada päähänsä ja toteuttaa niin hullun suunnitelman kuin\nhänen isäntänsä oli juuri äsken tehnyt; tämä oli nimittäin saapunut\nturvallisesta New Yorkista sodan myllertämään Meksikkoon ja — mikä oli\nkaikkein pahinta — tuonut mukanaan tyttärensä.\n\nJa sellaisena aikana! Kului tuskin ainoatakaan päivää, jolloin ei\nolisi kuulunut huhuja ja kertomuksia Meksikossa olevia Yhdysvaltain\nkansalaisia kohdanneista loukkauksista, jopa väkivaltaisista\nhirmuteoistakin. Ja joka päivä kävivät tämän kaltaiset tapaukset yhä\nräikeämmiksi. Pelkät herjaukset olivat muuttuneet hätyyttämiseksi ja\nmurhiksi. Eikä lopusta ollut tietoakaan.\n\nPesita oli julkisesti vannonut vapauttavansa Meksikon gringoista —\nsurmaavansa heti paikalla jokaisen yhdysvaltalaisen, joka joutui hänen\nkäsiinsä. Ja mitäpä Grayson mahtaisi, jos ranchoa vastaan toden teolla\nhyökättäisiin?\n\nTosinhan hänellä oli sata miestä — työläisiä ja vaqueroja; mutta\nniistä oli vain kymmenkunta yhdysvaltalaista, ja vaaran hetkellä muut\nepäilemättä kaikki noudattaisivat veren ääntä.\n\nLisäksi harmitti Graysonia se, että hän oli juuri äsken menettänyt\nkirjanpitäjänsä, ja enemmän kuin mitään muuta hän inhosi kynää ja\nmustetta. Kirjanpitäjä oli ollut iowalaisnuorukainen, kiltti poika ja\nkaikin puolin sopiva toimeensa missä muissa oloissa hyvänsä paitsi\nniissä, jotka silloin vallitsivat Meksikossa.\n\nMutta näin ollen hän oli joka hetki valveilla ollessaan ollut\nkuolettavan pelon vallassa ja vihdoin antanut perään arkuudelleen,\nsanoutuen irti työstään. Edellisenä päivänä hänet oli tavaroineen\nsullottu rattaille ja viety Meksikon keskiradalle, jota pitkin vielä\nsilloin junia aika ajoin kulki Chihuahuaan ja Juareziin.\n\nNäiden epämieluisten ajatusten vaivaamana Grayson istui\nkirjoituspöytänsä ääressä työhuoneessaan, koettaen selvittää sotkuista\ntilisivua, joka ei tahtonut mennä tasan. Ruusupuisesta piipusta\ntuprahtelevien savupilvien seasta kuului Graysonin tuikeita murahduksia.\n\nRakennuksen ohitse kulki sillä hetkellä tyttö. Hänen rinnallaan asteli\nharmaatukkainen mies, sellainen, jonka näkeminen aivan itsestään\njohdattaa mieleen Wall Streetin suurliikkeiden johtokuntien kokoukset.\n\n»Sellaista kieltä!» huudahti tyttö, nauraen.\n\nHänen seurassaan oleva mies hymyili.\n\n»En voi sanoa kovinkaan pahasti häntä moittivani, Barbara», hän\nvirkkoi. »Oli perin ajattelematonta minun tuoda sinut tänne nykyisenä\naikana. En jaksa ymmärtää, mikä silloin päähäni meni.»\n\n»Älä pahoittele sitä, isä-kulta», pyysi tyttö. »Sehän oli kokonaan\nminun syyni. Minähän kiusasin sinua, kunnes sinun oli pakko suostua,\nenkä sitä kadukaan, — jollei sinulle koidu mitään vahinkoa tulostamme.\nEn voinut olla New Yorkissa enää yhtään minuuttia. Kaikki olivat niin\nuteliaita, ja näin, että he olivat pakahtumaisillaan halusta kysellä\nminulta Billyn ja minun suhteitani.»\n\n»En minäkään jaksa vielä käsittää, miksi sinä, Barbara, rikoit\nkihlauksesi Billy Malloryn kanssa», huomautti vanhus. »Hän on New\nYorkin parhaita nuoria miehiä — ihanteellinen mies ainoan tyttäreni\npuolisoksi.\n\n»Minä koetin, isä», vastasi tyttö hiljaa: »mutta en voinut — en voinut.»\n\n»Oliko syynä se —» Mies katkaisi lauseensa äkkiä. »No, olkoon se\nsillään, rakas, minä en tahdo olla kiusallinen. Ja nyt saat mennä\nyksinäsi kävelemään ja katselemaan kartanoa. Minun on jäätävä\npuhelemaan Graysonin kanssa.»\n\nBarbara meni hevosaitaukselle, jossa kolme miestä hartaasti koetti\nsaada kesytöntä varsaa ymmärtämään, että kuolainrautoja oli hauska\npitää suussaan, ja kiipesi rattaille, joilta hän mainiosti näki\naitaukseen.\n\nIstuessaan siellä, ihaillen miesten vikkelyyttä ja rohkeutta sekä\nsäälitellen hevosta, hän havahtui aatoksistaan kuullessaan miellyttävän\nmiesäänen laulavan:\n\n    Merellä harjall' aallokon käy miesten matka toivoton...\n    Penelopella armaall’ on yks’ ruusu hiuksissaan.\n    Humina kuuluu päältä pään, kun linnut lentää etelään\n    pois tieltä häijyn, kylmän sään, ja talvi valtaa maan.\n\nBarbara pyörähti katsomaan laulajaa. Hän näki hoikan miehen,\njoka ratsasti väsyneellä meksikkolaisella konilla. Risainen\ntakki ja rikkinäiset housut verhosivat miehen ruumista, ja hänen\nkaunismuotoisessa päässään oli repaleinen, muodoton huopahattu. Hän oli\njenkki, sen näki hänestä heti.\n\nNähtävästi hän myöskin oli kulkuri — se kävi selville hänen asustaan;\nmutta tässä muuten esikuvallisessa maankiertäjässä oli kaksi kulkuriin\nsopimatonta piirrettä. Hänen partansa oli ajeltu, ja hän ratsasti. Ja\nlisäksi hän istui hevosen selässä sulavasti kuin armeijan upseeri.\n\nNähdessään tytön hän kohotti rypistynyttä hattuaan ja heilautti sen\nratsunsa lapojen tasalle, kumartaen samalla syvään.\n\n»Etsin tilanhoitajaa, _señorita_», hän sanoi.\n\n»Herra Grayson on konttorissa, tuossa pienessä rakennuksessa kartanon\nvasemmalla puolella», vastasi tyttö osoittaen kädellään.\n\nTulija oli puhutellut tyttöä espanjankielellä, ja kun hän kuuli\npuhtaalla, sujuvalla englanninkielellä lausutun vastauksen, levenivät\nhänen silmänsä hieman. Hänen kasvoillaan tavallisesti kuten äsken\ntervehtiessäänkin väikkynyt hymy häipyi, ja hänen lähtökumarruksensa\noli paljon arvokkaampi kuin edellinen, vaikka ei sitä matalampi.\n\n    Tukassa ruusunnupppunen Penelopen on kaunoisen;\n    hän siellä vartoo kaivaten mult' ensi suudelmaa.\n\nGrayson ja hänen päämiehensä ehtivät kumpikin ulos, kun nämä Knibbsin\nsäkeistön sanat kantautuivat avoimesta ikkunasta huoneeseen.\n\n»Mikähän tuonkin lienee tänne kuljettanut», virkkoi Grayson\nhavaitessaan nääntyneen hevosen selässä istuvan Bridgen, joka katseli\nhäntä ikkunasta. Tulokkaan huulille levisi kohtelias hymy, kun hänen\nkatseensa kohtasi Graysonin silmät ja lipui sitten hänen ohitseen\nmahtavan näköiseen itävaltioiden rahaylimykseen.\n\n»Hyvää iltaa, hyvät herrat», tervehti Bridge.\n\n»Iltaa», murahti Grayson. »Menkää keittiön puolelle; kiinalainen antaa\nteille ruokaa! Viekää hevosenne alahakaan! Smith näyttää teille, mihin\nsaatte paneutua levolle, ja aamulla saatte aamiaista. Hyvästi!»\n\nTilanhoitaja kääntyi toisaalle kädessään paperi, jota hän oli\nkeskeytyksen sattuessa tarkastanut päämiehensä kanssa. Hän oli antanut\nohjeensa Bridgelle, ikäänkuin olisi ampunut luotisateen konekivääristä,\nja kun hän nyt oli sanonut sanottavansa, oli koko tapaus häneen nähden\npäättynyt.\n\nLounaisten seutujen vieraanvaraisuus ei sallinut ketään muukalaista\nkäännytettävän takaisin antamatta hänelle ruokaa ja yösijaa.\nHuolehdittuaan niistä Grayson katsoi tehneensä kaikki, mitä isännältä\nvoitiin odottaa, etenkin kun kutsumaton vieras oli noin ilmeisesti\nkulkuri ja epäilemättä lisäksi hevosenvaras, sillä kukapa olisi koskaan\nkuullut, että kulkurilla oli hevonen?\n\nBridge istui liikahtamatta ratsunsa selässä samassa paikassa, johon hän\noli sen pysäyttänyt. Hän silmäili Graysonia, kuten tarkkaileva päämies\narveli, kohteliaasti salaten iloisuuttaan.\n\n»Ehkä», huomautti isäntä kuiskaten, »miehellä on jotakin asiaa teille.\nTe ette kysynyt sitä häneltä, eikä hän totisesti virkkanut mitään\naterian ja yösijan tarpeesta.»\n\n»Hm?» murahti Grayson ja sanoi sitten Bridgelle: »No, mitä hittoa\ntahdotte?\n\n»Työtä», vastasi Bridge, »tai puhuakseni täsmällisemmin, tarvitsen\ntyötä — olkoon minusta kaukana sen _tahtominen_.»\n\nItävaltalainen hymyili. Grayson näytti olevan hieman hämillään ja\näkeissään.\n\n»Nyt ei täällä ole työtä saatavissa», hän ärähti. »Emme tarvitse nyt\nmuita kuin hyviä hevosmiehiä — jotka osaavat ratsastaa ja ottaa hevosen\nlassolla kiinni.»\n\n»Minä osaan ratsastaa», vastasi Bridge, »mistä on todistuksena se, että\nparhaillaan näette minut hevosen selässä.»\n\n»Sanoin _ratsastaa_», tokaisi Grayson. »Kuka tomppeli hyvänsä kykenee\n_istumaan_ hevosen selässä. Ei, työtä ei ole saatavissa, ja minulla on\nnyt kiire. Seis!» hän huudahti sitten, ikäänkuin saatuaan äkillisen\nmielijohteen. Silmäiltyään Bridgeä hetkisen terävästi hän pudisti\npäätään. »Ei; pelkään, ettette kykene siihen — se työ vaatii tietoja ja\nkasvatusta.»\n\n»Astioiden pesuko?» naljaili Bridge.\n\nGrayson ei ollut huomaavinaan toisen kysymyksen ilvehtivää sävyä.\n\n»Kirjanpito», hän selitti. Hänen äänessään oli jyrkkä sointu, joka\ntuntui ilmoittavan: Koska te tietystikään ette osaa kirjanpitoa, on\nkeskustelu lopussa. Tiehenne!\n\n»Voisinhan koettaa», sanoi Bridge. »Osaan lukea ja kirjoittaa. Antakaa\nminun yrittää!» Bridge tarvitsi rahaa päästäkseen Rioon ja halusi\nsitäpaitsi viipyä Meksikossa, kunnes Billy oli valmis lähtemään.\n\n»Osaatteko espanjankieltä?': tiedusti Grayson.\n\n»Luen ja kirjoitan sitä paremmin kuin puhun», vastasi Bridge,\n»mutta puhunkin sitä kyllin hyvin tullakseni sillä toimeen kaikissa\nsenkielisissä maissa.»\n\nGrayson kaipasi kirjanpitäjiä kipeämmin kuin muisti ikinä mitään\nkaivanneensa. Terve järki sanoi hänelle, että olisi äärimmäisen typerää\nottaa rääsyinen mierolainen kirjanpitäjäksi: mutta maankiertäjä tarjosi\nhänelle ainakin yhtä paljon toivoa kuin oljenkorsi hukkuvalle, ja\nniinpä Grayson tarttui häneen.\n\n»Viekää koninne hakaan ja tulkaa sitten takaisin!» hän käski. »Annan\nteidän koettaa.»\n\n»Kiitos!» vastasi Bridge.\n\n»Pelkään, ettei hänestä ole mihinkään», virkkoi Grayson suruissaan\nBridgen poistuttua äänenkantaman päähän.\n\n»Minä pikemminkin luulen hänen kelpaavan», arveli isäntä. »Hän on\nsivistynyt mies, Grayson — se käy selville hänen käyttäytymisestään\nvieläkin varmemmin kuin hänen englanninkielestään, joka on erinomaista.\nTodennäköisesti hän on yksi maailman murjomien suuren armeijan jäseniä.\nMaailma on heitä täynnänsä, onnettomia pahuksia. Antakaa hänen yrittää,\nGrayson! Ja joka tapauksessa saamme hänestä yhden amerikkalaisen\nlisäksi, ja nyt merkitsee yksikin jotakin.»\n\n»Niin, se on totta; mutta toivoakseni emme tarvitse käyttää aseita,\nennen kuin te ja neiti Barbara olette poissa.»\n\n»Toivottavasti ei, Grayson; mutta sitä on mahdoton tietää tällaisissa\noloissa kuin täällä nyt. Uskotteko voivanne hankkia meille\nmatkustusluvan kenraali Villalta?»\n\n»Villa kyllä antaa meille paperin», vastasi Grayson, »mutta siitä ei\nole meille mitään hyötyä, jos rajalle mennessämme kohtaamme muitakin\nkuin Villan väkeä. Tuo Pesita-lurjus huolestuttaa minua pahemmin. Hän\nvihaa kaikkia amerikkalaisia ja erittäinkin El Orobon ranchoa.\n\n— Kuten tiedätte, torjuimme hänen ryöstöretkensä noin kuusi\nkuukautta sitten — surmasimme hänen miehiään puoli kymmentä; eikä\nhän ikinä anna sitä anteeksi. Villalta ei liikene riittävän suurta\nturvajoukkoa saattamaan meitä rajalle, eikä hän voi taata rautateiden\nturvallisuutta. Asemamme näyttää perin vakavalta, sir — en ymmärrä,\nmitä lempoa varten tulitte tänne.»\n\n»En minäkään, Grayson», myönsi päämies. »Mutta täällä nyt olen, ja\nmeidän on käännettävä kaikki parhain päin. Koko mellakka saattaa\nasettua — niin on käynyt ennenkin — ja ehkä nauramme omalle pelollemme\nmuutaman viikon perästä.»\n\n»Nykyisestä sekasorrosta ei tule loppua, ennenkuin raidallinen\ntähtilippu hulmuaa Chihuahuan yläpuolella», jupisi Grayson äreästi.\n\nMuutaman minuutin kuluttua palasi Bridge konttoriin riisuttuaan\nhevosensa ja vietyään sen hakaan.\n\n»Mikä on nimenne?» kysyi Grayson, valmistautuen merkitsemään sen\nmuistikirjaansa.\n\n»Bridge», vastasi uusi kirjanpitäjä.\n\n»Alkukirjaimet», ärähti Grayson.\n\nBridge empi. »Kirjoittakaa minut L. Bridgeksi!» hän virkkoi sitten.\n\n»Mistä?» jatkoi tilanhoitaja.\n\n»El Orobon rancholta», vastasi Bridge.\n\nGrayson loi mieheen pikaisen silmäyksen. Vastaus varmensi hänen\nepäilyksiään, että muukalainen oli otaksuttavasti hevosenvaras, ja\nhevosenvarkaus oli Graysonin mielestä pahinta, mitä ihminen saattoi\ntehdä.\n\n»Mistä saitte sen ratsun, jolla saavuitte tänne?» tiedusti hän.\n»En tietystikään väitä mitään, muita sen tahdon teille sanoa, että\nhevosenvarkaita emme täällä tarvitse.»\n\nIsäntää, joka oli kuunnellut keskustelua, kauhistutti Graysonin karkea\npuhe; mutta Bridge vain nauroi.\n\n»Jos teidän on saatava se tietää», hän selitti, »niin kerron, etten\nsuinkaan ostanut sitä hevosta eikä se mies, jonka se oli, sitä minulle\nantanut. Minä yksinkertaisesti otin sen.»\n\n»Onpa teillä sisua», murahti Grayson. »Teidän on parasta luikkia\ntiehenne. Me emme tahdo tänne hevosenvarkaita.»\n\n»Malttakaahan!» pisti esimies väliin. »Tämä mies ei menettele varkaan\ntavoin. Varas kai tuskin tunnustaisi syyllisyyttään. Kuunnellaanpa\nhänen kertomustaan ennen tuomion langettamista.»\n\n»Olkoon menneeksi», virkkoi Grayson. »Mutta hänhän äsken myönsi\nvarastaneensa hevosen.»\n\nBridge kääntyi isäntään päin. »Kiitos!» hän sanoi. »Mutta todellakin\nvarastin sen hevosen.»\n\nGrayson liikahti ikäänkuin sanoakseen: »Siinä kuulette, tiesinhän sen.»\n\n»Se kävi näin», jatkoi Bridge. »Se herrasmies, jonka oma hevonen oli,\nampui ystävineen minua ja ystäviäni. Kun nujakka päättyi, ei eloon\nollut jäänyt ketään ilmoittamaan meille, kuka laillisesti omisti tämän\nja monta muuta hevosta, jotka joutuivat käsiimme, ja senvuoksi lainasin\ntämän. Lakimiehet epäilemättä selittäisivät minun varastaneen sen,\nmutta perin mielelläni annan sen takaisin lailliselle omistajalleen,\njos vain löytäisin hänet.»\n\n»Olitteko kahakassa?» kysyi Grayson. »Ja kenen kanssa?»\n\n»Pesitan miesten kanssa», vastasi Bridge.\n\n»Milloin?»\n\n»Eilen.»\n\n»Kuten näette, he ovat varsin lähellä», huomautti Grayson\nesimiehelleen ja jatkoi sitten Bridgelle: »No, jos otitte tuon konin\njoltakin Pesitan veijarilta, niin sitä ei voi nimittää varkaudeksi.\nHuoneenne on tuolla konttorin takana, ja sieltä löydätte vähän\nvaatteita, joita edellinen kirjanpitäjä ei muistanut ottaa mukaansa. Te\nvoitte käyttää niitä ja näytte niitä tarvitsevankin.»\n\n»Kiitos!» vastasi Bridge. »Pukuni on hieman risainen. Minun on\nhuomautettava siitä Jamesille.» Ja hän poistui konttorin takana olevaan\npieneen makuuhuoneeseen ja sulki oven jälkeensä.\n\n»James?» mutisi Grayson. »Ketä hittoa hän Jamesilla tarkoittanee? Minun\nnähdäkseni hän on yksin.»\n\nIsäntä nauroi rauhallisesti.\n\n»Sillä miehellä on omintakeinen luonne», hän sanoi. »Hän ansaitsee\npalkan, jonka hänelle maksatte — jos osaatte antaa hänelle oikean\narvon, mitä minä epäilen.»\n\n»Kyllä minä osaan antaa hänelle arvoa, jos hän osaa pitää kirjoja»,\nselitti Grayson. »Muuta en häneltä vaadi.»\n\nIlmestyessään makuukamarista jälleen näkyville Bridgellä oli yllään\nvalkeat housut ja puhdas paita sekä jalassaan tenniskengät: hän oli\nsiinä määrin muuttunut, ettei Grayson eikä isäntä olisi tuntenut häntä,\njolleivät he olisi nähneet hänen tulevan samasta huoneesta, johon he\nolivat lähettäneet hänet pukua muuttamaan.\n\n»Tuntuuko paremmalta?» kysyi esimies hymyillen.\n\n»Vaatteet ovat minusta vain syrjäseikka», vastasi Bridge. »Pidän niitä,\nkoska se on helpompaa kuin pahojen säiden ja poliisien uhmaaminen.\nSe, mitä minulla on selässäni, ja se, mitä on päässäni, ovat kaksi ei\nasiaa. Ei; en voi sanoa, että minusta tuntuu paremmalla, sillä nämä\nvaatteet eivät ole yhtä mukavat kuin vanha pukuni, mutta jos herra\nGrayson haluaa, että käytän vaaleanpunaista kimonoa työskennellessäni\nhänen johdollaan, niin ilomielin teen niin. Mihin on minun ensiksi\nryhdyttävä, sir?» Kysymys oli lausuttu Graysonille.\n\n»Istuutukaa tuohon ja koettakaa selvittää tämä sotku», vastasi\ntilanhoitaja. »Tulen puhelemaan teille jälleen tänä iltana.»\n\nKun Grayson ja hänen työnantajansa poistuivat konttorista ja lähtivät\nyhdessä hevostarhoille, oli viimemainitun otsa miettiväisissä rypyissä,\nja hänen kasvojensa ilme osoitti, että hän koetti saada selville\njotakin mielessään pyörivää, hämärää seikkaa.\n\n»Se on kummallista, Grayson», virkkoi hän äkkiä, »mutta varmasti olen\ntuntenut tämän uuden kirjanpitäjänne jo aikaisemmin. Samalla hetkellä,\njolloin hän tuli takahuoneesta puettuna inhimillisen olennon tapaan,\ntiesin tuntevani hänet; mutta kuolemaksenikaan en jaksa muistaa, kuka\nja mikä hän on. Mutta olisin valmis panemaan melkoisen rahamäärän\nveikkaan siitä, ettei hänen nimensä ole Bridge.»\n\n»Luultavasti olette oikeassa», myönteli Grayson. »Otaksuttavasti hän\non joku itävaltioissa toimineita kelvottomia pankkivirkailijoita,\njoutunut väärille poluille ja tullut tänne piileksimään. Oivallinen\npiileksimispaikka tämä onkin juuri nykyisenä aikana.\n\n— Mutta pankeista puhuttaessa», hän jatkoi, »sanokaapa, kenet lähetän\nhuomenna Cuivacaan nostamaan palkkarahoja! Ylihuomenna on tilipäivä.\nMielelläni en lähetä tätä maankiertäjää; meksikkolaisiin en voi luottaa\nsen enempää, eikä minulta liikene ainoatakaan luotettavaa valkoihoista.»\n\n»Lähettäkää hänet ja pari varminta meksikkolaistanne!» ehdotti esimies.\n\n»En luota niistä kehenkään», vastasi Grayson, »mutta se on kai\nsittenkin parasta. Lähetän hänen mukaansa Tonyn ja Beniton — he\nvihaavat toisiaan liian katkerasti voidakseen suunnitella mitään\nyksissä neuvoin, ja kumpikin vihaa gringoa. Uskonpa, että heille koituu\nhauska matka.»\n\n»Mutta he kai palaavat ja tuovat rahat, vai mitä?» tiedusti isäntä.\n\n»Jolleivät joudu Pesitan kynsiin», virkkoi Grayson.\n\n\n\n\nSEITSEMÄSTOISTA LUKU\n\nBilly murtaa kassakaapin\n\n\nKapteeni Billy Byrne ratsasti Cuivacaan etelästä päin. Sitävarten hän\noli tehnyt pitkän kaarroksen; mutta se oli niissä oloissa ollut hänen\nmielestään viisasta. Hänen taskussaan oli erään etelämpänä toimivan,\nViilan puolella olevan kenraalin turvakirja, jonka hän oli anastanut\nmuutamalta äsken surmaamaltaan mieheltä.\n\nSe riittäisi selittämään Billyn saapumisen Cuivacaan, koska se oli\naiottu saattamaan sen oikeudenmukaisen omistajan Juareziin ja sieltä\nrajan ylitse Yhdysvaltoihin.\n\nHän huomasi, että Cuivacan sotilasvartiosto oli vähäinen ja kehnosti\nkomennettu. Kaduilla liikkui sotilaita, mutta ainoa säännöllisesti\nhoidettu vartiopaikka oli pankin edustalla. Ei kukaan kysynyt Billyltä\nmitään. Hänen ei tarvinnut näyttää turvapassiaan.\n\n»Tämä näyttää käyvän helposti», tuumi Billy. »Oikeata lastenleikkiä.»\n\nEnsiksi hän huolehti ratsustaan, vieden sen yleisöä varten tarjolla\nolevaan aitaukseen, ja asteli sitten huolettomasti pankille ja meni\nsisään tarvitsematta vieläkään vastata mihinkään kysymyksiin. Siellä\nhän vaihtoi suuren setelin, jonka Pesita oli antanut hänelle, että hän\nvoisi sen nojalla päästä tarkastamaan pankkirakennusta sisältäpäin.\n\nBilly vitkasteli kauan laskiessaan saamiaan pikku rahoja. Koko\najan hän vilkuili ympärilleen, painaen mieleensä kaikki sellaiset\nsilmäänpistävät piirteet, jotka myöhemmin saattaisivat olla hänelle\ntärkeitä. Laskettuaan rahat, Billy kiersi hitaasti savukkeen.\n\nPankkihuone oli metalliverkosta ja puusta tehdyllä väliseinällä\njaettu kahteen osastoon. Asiakkaat olivat toisella, konttoristit ja.\nkassanhoitaja toisella puolella. Viimemainittu istui pienen luukun\ntakana, josta hän otti vastaan talletukset ja lunasti maksuosoitukset.\nHänen takanaan seisoi seinän vieressä amerikkalainen kassakaappi. Billy\noli ennenkin käsitellyt sellaisia.\n\nPeräseinässä olevasta ovesta päästiin rakennuksen takapihalle. Ovi\noli vankka, teräslevyillä peitetty ja kiinnitetty useilla salvoilla\nja paksulla teljellä. Peräseinässä ei ollut ainoatakaan ikkunaa.\nSiltä taholta näytti olevan melkein mahdotonta tunkeutua meluttomasti\npankkiin.\n\nSisustus oli perin alkeellinen, ja Billy ihmetteli, ettei kaupungissa\ntapahtunut pankkiryöstöjä joka viikko. Kenties peräseinän lujat\nsuojalaitteet ja etusivulle sijoitettu vartija selittivät sen.\n\nTyytyväisenä näkemäänsä hän palasi katukäytävälle ja meni kadun poikki\nerääseen kapakkaan. Tarjoilupöydän edustalla istui pienten pöytien\nääressä joitakuita sotilas- ja siviilihenkilöitä. Parissa pöydässä oli\nkorttipeli käynnissä, ja peräovesta Billy näki pienen, kukkotappelua\nkatselemaan keräytyneen ihmisryhmän.\n\nNämä seikat eivät kiinnittäneet Billyn mieltä. Hän oli tullut kapakkaan\nvain päästäkseen kadun toiselle puolelle ja voidakseen herättämättä\nepäluuloja tarkastella pankin julkisivua ulkopuolelta.\n\nOstettuaan pullon kurjaa olutta, jonka lämpö luultavasti ei ollut\nalentunut alle kahdenkymmenenviiden asteen, senjälkeen kun se lähti\nTeksasin panimon korkkausosastolta ja jota tietämättömille ihmisille\ntyrkytettiin, hän meni laiskasti etusivun ikkunalle ja alkoi katsella\nulos.\n\nSieltä hän näki, että pankkirakennus oli kaksikerroksinen; toisen\nkerroksen sisäänkäytävä oli talon vasemmassa päässä, avautui suoraan\nkatukäytävälle ja oli niin ollen selvästi pankin edustalla astelevan\nvartijan näkyvissä.\n\nBilly aprikoi, mihin tarkoitukseen yläkertaa käytettiin. Sen ikkunoissa\nriippuvat tuhraantuneet verhot herättivät hänessä toivoa ja antoivat\nhänelle äkillisen mielijohteen. Toisen kerroksen oven päällä oli kilpi:\nmutta Billyn kielitaito ei ollut vielä edistynyt niin pitkälle, että\nhän olisi kyennyt saamaan selkoa siihen maalatuista sanoista, mutta hän\nluuli arvaavansa, mitä ne merkitsivät. Pian hän saisi tietää, oliko hän\narvannut oikein.\n\nPalattuaan tarjoilupöydän ääreen hän tilasi toisen lasin olutta ja\npuheli sitä juodessaan kapakoitsijan kanssa, käyttäen äsken opittua,\nvähäistä espanjankielen taitoaan. Melkoisten vaikeuksien jälkeen hän\nsai selville voivansa päästä yöksi pankkirakennuksen yläkertaan.\n\nBilly poistui kapakasta perin mielissään ja asteli pitkin katua, kunnes\nosui kaupungin ainoalle sekatavarakaupalle. Rääkättyään vielä kerran\nFerdinandin ja Isabellan kieltä hän sai ostetuksi muutamia esineitä\n— kaksi vahvaa säkkiä, vintilän, kaksi poranterää ja reikäsahan.\nPistettyään työkalut toiseen säkkiin hän kääri toisen sen ympärille ja\npalasi pankkirakennukselle.\n\nTavattuaan toisessa kerroksessa yömajan omistajan hän tilasi\nrakennuksen takasivulta huoneen, josta näkyi pihalle. Kapteeni Byrne\noli siihen hyvin mieltynyt, laskeutui perin tyytyväisenä itseensä\ntakaisin kadulle ja lähti etsimään ravintolaa.\n\nPesita oli lähettänyt hänet ainoastaan ottamaan selkoa paikallisista\noloista ja kaupungin puolustusväestä, jotta rosvo voisi sitten saapua\nkaikkine joukkoineen ryöstämään pankkia. Mutta Billy Byrnellä oli\nvanhoja kokemuksia tällaisissa asioissa, ja hän oli suunnitellut paljon\npaljon yksinkertaisemman tavan vihollisen varojen riistämiseksi:.\n\nSyötyään Billy palasi huoneeseensa. Oli jo tullut hämärä, pankki oli\nsuljettu ja pimeä, sieltä olivat ilmeisestikin kaikki poistuneet. Vain\nvahtisotilas asteli edestakaisin katukäytävällä rakennuksen edustalla.\n\nBilly meni heti huoneeseensa, otti esille työkalut kätköpaikastaan\npatjan alta ja oli hetkistä myöhemmin uutterassa työssä, poraten reikiä\nlattiaan vuoteensa jalkopään läheisyyteen. Työskenneltyään varovasti ja\nmeluttomasti noin tunnin ajan hän oli saanut poratuksi karkeapiirteisen\nympyrän muotoisen sarjan reikiä, jotka erottivat lattiasta noin kaksi\njalkaa leveän alan.\n\nSitten hän pani vintilän syrjään ja tarttui reikäsahaan,\nkärsivällisesti kihnuttaen sillä poikki lattialankut viereisten reikien\nvälistä; kierrettyään koko ympyrän hän nosti pois lankun kappaleet,\njoten muodostui siksi laaja aukko, että hän saattaisi tunkea ruumiinsa\nsiitä lävitse, kun hänen tulisi aika laskeutua alakerrassa olevaan\npankkiin.\n\nBillyn puuhaillessa oli Cuivacaan ratsastanut kolme miestä, He olivat\nTony, Benito ja El Orobon ranchon uusi kirjanpitäjä. Syönnin jälkeen\nmeksikkolaiset poistuivat heti nauttimaan _cantinan_ hauskuuksista, kun\ntaas Bridge tilasi huoneen siitä rakennuksesta, johon saattajat olivat\nhänet opastaneet.\n\nSattumalta hän osui samaan rakennukseen, jossa Billy hommaili ja\nhänenkin huoneensa oli takasivulla, joten siitäkin näkyi pihalle. Mutta\nBridge ei jäänyt valvomaan tähyilläkseen ympärilleen. Hän ei ollut\nvuosikausiin ratsastanut niin pitkää matkaa kuin nyt kahtena viimeksi\nkuluneena päivänä, ja hänen käyttämättöminä olleet lihaksensa vaativat\nlepoa.\n\nSenjohdosta Bridge vaipui uneen melkein heti, kun oli painanut päänsä\npielukseen, ja nukkui niin sikeästi, ettei mikään vähempi kuin\nluonnonmullistus näyttänyt voivan häntä herättää.\n\nSamaan aikaan kuin Bridge paneutui vuoteeseensa, poistui Billy\nByrne huoneestaan ja laskeutui kadulle. Pankin edustalla oleva\nvahti ei kiinnittänyt häneen minkäänlaista huomiota, ja kenenkään\nestämättä Billy pääsi aitaukselle, johon hän oli jättänyt ratsunsa.\nKun hän parhaillaan satuloi hevostaan, tuli isäntä hänen harmikseen\npuhuttelemaan häntä.\n\nHuonolla englanninkielellä mies lausui ihmettelynsä sen johdosta,\nettä Billy lähti ratsastamaan niin myöhään illalla, ja amerikkalainen\nluuli huomaavansa toisen eleissä ja sävyssä muutakin kuin pelkkää\nuteliaisuutta — epäluuloisuutta vierasta gringoa kohtaan.\n\nHänen ei sopinut jättää miestä sellaisten ajatusten valtaan, ja siksi\nhän kallistui lähelle toisen korvaa, myhäili leveästi, iski silmää ja\nkuiskasi: »Señorita.» Samalla hän heilautti peukaloaan etelään päin.\n»Olen huomenaamulla täällä jälleen.»\n\nMeksikkolaisen käytös muuttui heti. Nauraen hän nyökkäsi ja tuuppasi\nymmärtäväisen näköisenä Billyä kylkeen. Hän jäi seisomaan paikoilleen,\nkatsellen, kun Billy nousi satulaan ja lähti etelään päin — jolla\nsuunnalla myös pankki oli. Billy ratsasti pankin takapihalle lainkaan\nkoettamatta salata liikkeitään.\n\nSiellä hän hypähti satulasta, jätti hevosensa seisomaan suitset maata\nviiltäen, irroitti lasson satulannupista, pisti povelleen ja meni\ntakaisin kadulle rakennuksen edustalle ja edelleen vahdin ohitse\nhuoneeseensa.\n\nTyönnettyään sivuun sängyn, jonka hän oli vetänyt aukon kohdalle, hän\npudotti molemmat säkkinsä pankkiin, sitoi vintilän lasson toiseen\npäähän ja laski sen säkkien jälkeen.\n\nKietaistuaan lasson keskikohdan sängynpylvään ympärille, hän tarttui\nlujasti nuoran kumpaankin päähän ja laskeutui aukosta alhaalla olevaan\nhuoneeseen. Kaikki kävi yhtä meluttomasti kuin hänen aikaisemman\nelämänsä aikana samanlaisissa tilaisuuksissa, jolloin hän oli\nharjoittanut kuisteillekiipeämisen jaloa taidetta Ashland Avenuen ja\nWashington Boulevardin varsilla.\n\nPäästyään lattialle hän veti lasson toisesta päästä, niin että se\nirtautui sängynpylväästä ja putosi hänen ojennettuihin käsiinsä.\nKierrettyään sen huolellisesti kiepuksi hän pani sen riippumaan\nkaulastaan toisen kainalon alitse.\n\nToimiessaan ammattivarkaana Billy oli ollut huolellinen ja\nsuunnitelmallinen mies. Hän oli aina asianmukaisesti suorittanut\njokaisen yksityiskohdan ja vasta sitten siirtynyt yrityksensä\nseuraavaan tehtävään. Tämän häneen syöpyneen varovaisuuden vuoksi hän\noli jo aikoja sitten kiinnittänyt säkkien suut yhteen, jättäen vain\nparhaiksi laajat aukot voidakseen täyttää ne viipymättä.\n\nNyt hän kävi käsiksi peräoveen. Salvat ja teljet lähtivät helposti\nirti sisäpuolelta, ja Billy huolehti ensin siitä, ennen kuin jatkoi\nmuita puuhiaan. Oli hyvä laittaa pakotie avoimeksi mahdollisimman\naikaisin. Vain yhden salvan Billy jätti paikalleen, jottei kukaan voisi\nhäntä yllättää; mutta sitä ennen hän koetti sitä ja huomasi, että sen\navaaminen kävi helposti.\n\nJärjestettyään nämä seikat tyytyväisyydekseen Billy alkoi kaivertaa\nkassakaapin monimutkaista lukkoa poralla, jonka hän oli kiinnittänyt\nvintilään, ennen kuin laski sen pankkiin.\n\nTyö oli raskaspa ja edistyi hitaasti. Hänen oli usein otettava terä\nreiästä ja voideltava sitä saippuapalalla, jonka hän sitävarten oli\netukäteen pannut taskuunsa; mutta vihdoin hän oli saanut levyn lukon\nsisuksiin ulottuvan reiän.\n\nUlkoa Billy saattoi kuulia kadulla vain viidentoista metrin päässä\nhänestä edestakaisin astelevan vartijan askeleet. Mies ei lainkaan\naavistanut, että hänen vahdittavaansa pankkia parhaillaan ryöstettiin\nmelkein hänen nenänsä edessä. Kerran kävi korpraali vaihtamassa vahtia.\nSenjälkeen ei Billy enää kuullut askelia, sillä uusi sotilas oli\npaljain jaloin.\n\nPorattuaan reiän Billy veti taskustaan metallilankakappaleen ja pisti\nsen reikään. Liikutellen lankaa tottunein sormin hän käänteli lukon\nvipuja sinne tänne, tunnustellen langallaan, kunnes kaikki joustimet\nolivat oikealla kohdalla.\n\nMyöskin se oli hidasta työtä, mutta se oli äärettömän paljon vähemmän\nomiaan herättämään huomiota kuin mikään muu kassakaappien murtamistapa,\nsikäli kuin Billy niitä tunsi.\n\nVasta paljon yli puolenyön se onnistui kapteeni Byrnelle, joustimet\nkilahtivat sopivaan asentoon, kaapin kädensija kääntyi ja salvat\nluiskahtivat taaksepäin.\n\nOven avaaminen ja kassakaapin sisällön siirtäminen säkkeihin vaativat\nainoastaan muutamia minuutteja. Kun Billy nousi ja heitti raskaan\ntaakan olalleen, kuuli hän ulkoa vartija huudon ja sitten puhelua.\nHeti senjälkeen kantautui hänen korviinsa selviä askelten ääniä, jotka\nnousivat yömajaan vieviä portaita myöten; sitten hän siirsi takaoven\nviimeisen salvan ja pujahti pihalle.\n\n\n\n\nKAHDEKSASTOISTA LUKU\n\nPako\n\n\nBridgelle, joka nukkui äärimmäisen uupumuksen sikeätä unta, jota tykin\npamahdus ei olisi häirinnyt, sattui sellainen selittämätön seikka,\njollaisia me kaikki olemme kokeneet satoja kertoja eläissämme. Hän\nheräsi hätkähtäen, vaikkei hänen korviinsa ollut kuulunut mitään\nhäiritsevää ääntä.\n\nJoku outo tunne pakotti hänet nousemaan istualleen, ja siinä asennossa\nhän saattoi nähdä viereisestä ikkunasta takapihalle. Kuutamoisella\npihalla heitti eräs mies parhaillaan säkin satulannupille. Mies nousi\nsitten ratsaille, pyöräytti hevosensa ympäri ja ratsasti tiehensä\npohjoiseen päin.\n\nMiehen puuhissa ei Bridgen mielestä ollut mitään tavatonta; ne eivät\nolleet näyttäneet lainkaan hiipiviltä eivätkä hätäisiltä, joten ne\neivät herättäneet hänen epäluulojaan. Bridge painautui uudelleen\npieluksia vasten ja koetti herutella unta, jonka äkillinen herääminen\ntuntui siksi yöksi karkoittaneen.\n\nPortaita myöten hoippuivat Tony ja Benito toiseen kerrokseen. Heidän\nrahansa olivat menneet; mutta he olivat saaneet jotakin muuta, joka\nnäytti paljon raskaammalta kannettavalta ja josta ei ollut niin helppo\npäästä eroon.\n\nTonyllä oli heidän huoneensa avain kädessään. Heidän kamarinsa oli\ntoinen käytävän oikealla puolella. Tony muisti sen hyvin selvästi.\nHän oli painanut sen mieleensä, ennen kuin poistui sieltä aikaisemmin\nsamana iltana, sillä Tony oli pelännyt, että heille sattuisi jotakin\nsellaista kuin oli sattunut.\n\nTony hapuili ovenripaa ja koetti turhaan sovittaa avainta juonikkaaseen\nreikään.\n\n»Maltahan», sopersi Benito. »Tämä ei ole meidän huoneemme. Se oli\ntoinen portaista lukien. Tämä on kolmas.»\n\nTony horjahti ympäri ja kompuroi takaisinpäin. Hän mietti: »Jos tämä on\nkolmas, niin lähinnä takanani ja oikealla puolellani on toinen. Tony ei\nottanut huomioon, että tullessaan kääntynyt päinvastaiseen suuntaan.»\n\nHän syöksähti käytävän toiselle puolelle — ei omasta tahdostaan, vaan\nviinan ajamana. Hänen kohdalleen osui ovi. »Tämän siis täytyy olla\ntoinen ovi», hän puheli itsekseen, »ja se on oikeilla puolellani.\nBenito, tässä on huoneemme.»\n\nBenito epäili sitä ja sanoikin sen, mutta Tony oli itsepäinen. Eikö hän\ntietänyt, mikä ovi oli toinen, kun hän näki sen? Ja eikö hän lisäksi\nollut täysikasvuinen voidakseen hyvin erottaa oikean ja vasemman\npuolen? Täysi mies hän oli ja enemmänkin; niinpä hän pistikin avaimen\nreikään — sama avain olisi avannut kaikki toisen kerroksen lukot — ja\nkas, ovi lennähti auki, kiertyen saranoillaan sisäänpäin.\n\n»Näetkös, Benito?» huusi Tony. »Enkö jo sanonut? Katsopas! Tämä on\nmeidän huoneemme, sillä avain sopii oveen.»\n\nHuoneessa oli pimeä. Jo kauan sitten selittämättömän raskaaksi\nkäyneen pään paino veti Tonyä eteenpäin, ja hän siirteli rajusti\njalkojaan saadakseen ne pysymään mahdollisimman lähellä ruumiinsa\ntasapaino-keskusta.\n\nPysyäkseen pään kohdalla piti jalkojen juosta sängyn jalkopäähän,\nja kun Tony saapui viimemainitulle paikalle Bemton hoipertaessa\nperässä, sai tämä huoneeseen tunkeutuvassa himmeässä kuunvalossa\nällistyksekseen nähdä entisen vihamiehensä ja nykyisen ystävänsä\nkatoavan jollakin salaperäisellä tavalla. Alhaalta syvyydestä kuului\nsitten hurja kirkaisu ja kumea jymähdys.\n\nVartiopaikallaan pankin edustalla asteleva vahtisotilas kuuli\nkummatkin. Hetkisen hän seisoi hievahtamatta paikallaan, huusi sitten\näänekkäästi vartiostoa ja kääntyi pankin ovelle. Mutta se oli lukittu\neikä hän voinut muuta kuin tirkistää oveni ikkunoista sisälle. Kun\nhän huomasi siellä tumman hahmon, niin hän meksikkolaisena vei pyssyn\nposkelleen ja ampui oven lasien läpi.\n\nTony oli pudonnut samasta aukosta, josta Billy oli solunut niin\näänettömästi, kuuli luodin viuhahtavan päänsä ohitse ja naksahtavan\nseinään taakseen. Parkaisten toistamiseen Tony heittäytyi kassakaapin\ntaakse suojaan ja rukoili pyhimyksiä turvakseen.\n\nYlhäältä tirkisti Benito aukon reunalta alhaalla vallitsevaan\npimeyteen. Käytävässä juoksi kirkaisujen ja pamahduksen herättämä\nisäntä paljasjaloin. Hänen jäljessään riensi Bridge, kiinnittäen\nrevolverivyötään ympärilleen. Kun hänellä ei ollut yöpukua, ei hän\nollut katsonut tarpeelliseksi riisua vaatteitaan, minkä vuoksi häneltä\nei ollut hukkautunut aikaa pukeutumiseen.\n\nKun nämä kaksi, joihin oli nyt liittynyt Benito, saapuivat kadulle, oli\nvartija jyskyttämässä pankin ovea. Benito huolissaan Tonyn hengestä,\njoka oli hänen saatava riistää, jos se ylimalkaan riistettäisiin,\nsyöksyi vartioston kersantin puheille, selittäen sekä suullaan että\nkäsillään, minkä merkillisen onnettomuuden johdosta Tony oli suistunut\npankkiin.\n\nKersantti kuunteli, mutta ei uskonut, ja kun ovi oli romahtanut sisään,\nkomensi hän Tonyä tulemaan ulos kädet nostettuina pään päälle. Sitten\nsuoritettiin tarkastus, huomattiin kassakaappi ryöstetyksi ja nähtiin\nkatossa oleva iso aukko, josta Tony oli pudonnut.\n\nPankinjohtaja ilmestyi paikalle kersantin ja isännän ollessa tutkimassa\nBillyn huonetta. Bridge oli seurannut heitä.\n\n»Se on gringon työtä», huusi kiihtynyt isäntä. »Tämä on hänen\nhuoneensa. Hän on kaivanut lattiaan reiän, jonka korjaamisesta minun on\nmaksettava.»\n\nSitten saapui kapteeni unisin silmin ja noituvana. Kun hän kuuli,\nmitä oli tapahtunut, että varat, joita turvaamaan hänet oli määrätty,\noli varastettu hänen nukkuessaan, niin hän repi tukkaansa ja uhkasi\nammuttaa vartijan päivän koittaessa.\n\nHeidän palatessaan kadulle oli sinne kerääntynyt Cuivacan koko\nmiespuolinen ja suurin osa naispuolista väestöä.\n\n»Tuhat dollaria sille miehelle, joka ottaa kiinni varkaan ja toimittaa\ntakaisin roiston anastamat varat», lupasi pankinjohtaja.\n\nPankin ohitse ratsasti sotilasosasto, kun tämä tarjous tehtiin.\n\n»Minnepäin hän lähti?» tiedusti kapteeni. »Eikö kukaan nähnyt hänen\npoistumistaan?»\n\nBridge oli ilmoittamaisillaan nähneensä rosvon ja kertomaisillaan tämän\nratsastaneen pohjoiseen, mutta hänen mieleensä juolahti, että tuhat\ndollaria — tuhat meksikkolaistakin dollaria — oli varsin paljon rahaa,\nettä sekä hän että Billy pääsisivät sillä summalla Rioon ja että vielä\njäisi vähän huvituksiinkin.\n\nSitten puhkesi puhumaan pitkä, laiha mies, jonka iho oli samanvärinen\nkuin kahvipapu.\n\n»Minä näin hänet, señor capitan», hän huudahti. »Hänen hevosensa oli\nsäilytettävänä minun aitauksessani, ja hän kävi eilenillalla ottamassa\nsen pois, väittäen menevänsä katsomaan jotakin señoritaa, Hän sai minut\npetetyksi, se lurjus; mutta sen sanon teille — hän ratsasti etelään\npäin. Näin omin silmin hänen lähtevän etelään.»\n\n»No sitten hän on käsissämme ennen aamua», virkkoi kapteeni. »Etelässä\non vain yksi paikka, jonne rosvo voi pyrkiä, eikä hän ole päässyt\nkylliksi paljon edellemme ennättääkseen turvaan, ennenkuin saavutamme\nhänet. Eteenpäin! Mars!» Osasto lähti liikkeelle kapeata katua pitkin.\n»Raviin! Mars!» Ja sotilaiden ehdittyä kaupan ohitse kajahti: »Täyttä\nlaukkaa! Mars!»\n\nBridge melkein juoksi kadun toisessa päässä olevalle hevosaitaukselle.\nHänen ratsunsa oli nyt levännyt, ja muutamien kilometrien päässä\npohjoisessa oli gringo, jonka pidättäminen toisi Bridgelle tuhat\ndollaria, ratsastamassa vapauteen.\n\n»Se on minusta tuiki vastenmielistä», ajatteli Bridge, »sillä vaikka\nhän onkin pankinryöstäjä, hän on silti amerikkalainen. Mutta minä\ntarvitsen rahat, ja kaikesta päättäen mies on roisto, joka olisi\npitänyt hirttää aikoja sitten.«\n\nPohjoiseen vievällä tiellä ratsasti kapteeni Billy Byrne huolettomasti,\nuskoen, ettei häntä alettaisi ajaa takaa, ennen kuin pankki seuraavana\naamuna avattaisiin, jolloin hän jo olisi puolitiessä Pesitan leirille.\n\n»Pesita-veitikka hieman ällistyy, kun näytän hänelle, mitä olen\nhänen laskuunsa hankkinut», mutisi Billy. »Mutta», hän huudahti\näkkiä ääneen, »miksi hitossa veisin koko tämän runsaan saaliin\ntuolle keltanaamaiselle vintiölle? Kuka tämän tempun suoritti? Minä\ntietystikin, eikä suinkaan kukaan luulle Billy Byrneä kyllin typeräksi\njakamaan saalista sellaisen miekkosen kanssa, joka ei sitä hankittaessa\nole pannut rikkaa ristiin? Jakamaan! Lempo soikoon! Se vekkuli sieppaa\nkoko roskan!\n\n—- Ehei! Rajalle minä lähden. Enhän tosin osaisi tehdä mitään\ntällaisella rahamäärällä Riossa, mutta Bridge saapuu sinne millä\nhetkellä hyvänsä. Jotakin saamme näillä pennosilla aikaan iloisessa\nRiossa. Hyväinen aika! Painosta päättäen täytyy pusseissa oli\nkokonainen miljoona.»\n\nÄkkiä lehahti hänen kasvoilleen synkkä pilvi. »Miksi anastin rahat?»\nhän kysyi itseltään. »Mursinko kassakaapin vai teinkö kauniin työn\nvertavuotavan Meksikko-paran puolesta? Jälkimmäisessä tapauksessa ei\ntekoni suinkaan ole rikollinen — paitsi sitä miekkosta kohtaan, jonka\nomia rahat olivat.\n\n— Jos taas mursin kassakaapin vain omin nokin, niin silloinhan olen\ntaaskin murtovaras, ja sellainen en voi olla — ei, en voi, kun _sinun_\nkasvosi väikkyvät edessäni niin selvästi, ikäänkuin itse olisit\ntuossa, pyytäen minua muistamaan ja olemaan kunnollinen. Hyvä Jumala!\nBarbara, miksi en syntynyt sinun kaltaiseksesi, vaan kurjaksi, kehnoksi\nsakilaiseksi? Lempo! Kuinkas kuuluukaan se Bridgen laulama Knibbsin\nsäkeistö:\n\n    Ei missään varro kaivaten mua Penelope kaunoinen,\n    mut kutsu kuiskeen hiljaisen ei rauhaa mulle suo.\n    Se yhtyy tuulten huminaan, käy luonnon halki kauttaaltaan,\n    ja aina siitä kuulla saan: jo riennä kultas luo.\n\nBilly otti hatun päästään ja kynsi korvallistaan.\n\n»Onpa hullua», hän tuumi, »kuinka paljon tyttö ja runous vaikuttavat\nraisuun mieheen kuten minuun. Mitähän sanoisivat Kellyn takapihaa\nvetelehtimispaikkanaan pitäneet pojat, jos arvaisivat, mitä\naivokopassani tällä hetkellä liikkuu. He haukkuisivat minua ämmäksi,\nniin kai. Mutta sitä he eivät tekisi muuta kuin kerran. Mieleni\non kenties muuttunut vennoksi, mutta näppini ovat yhtä hyvät kuin\nennenkin.» Kiirehtiminen ja herkkätuntoiset ajatukset eivät juuri sovi\nyhteen, ja niinpä Billy oli huomaamattaan antanut hevosensa hidastuttaa\nvauhtinsa laiskaksi kävelyksi. Ja miksipä hänen olisikaan ollut\nriennettävä. Ei kukaan vielä tiennyt, että pankki oli ryöstetty, niin\nainakin Billy päätteli.\n\nMutta kenties hän olisi ajatellut toisella tavoin kiirehtimisen tarpeen,\njos hän olisi vilahdukselta nähnyt perässään kiitävän ratsumiehen,\njoka nyt oli kolmen kilometrin päässä hänestä, mutta ripeästi lyhensi\nvälimatkaa, ratsastaen vinhaa neliä, samalla kun jännitti silmiään,\nkiihkeästi tähyillen takaa-ajettavaansa.\n\nBilly oli niin syvästi vaipunut mietteisiinsä, ettei kuullut, kuinka\ntakaa-ajajan hevosen kaviot kapsivat kuivan maantien pehmeässä pölyssä,\nennen kuin Bridge oli lähes sadan metrin päässä hänestä.\n\nViimeisellä puolella kilometrillä oli Bridge selvästi erottanut\npakolaisen, ja hänen mielessään oli viekoittelevasti väikkynyt tuhannen\ndollarin palkinto — tosin vain tuhannen meksikkolaisen dollarin,\nmutta olihan se sittenkin siksi suuri summa, että se herätti hauskoja\najatuksia.\n\nSaatuaan edellään ratsastavan miehen näkyviinsä Bridge oli hillinnyt\nhevosensa raviin, jotta hänen lähestymisensä synnyttämä melu kävisi\nhiljaisemmaksi. Hän oli vetänyt revolverinsa kotelostaan ja aikoi juuri\nkannustaa ratsuaan karatakseen pakenijan kimppuun äkkiä, kun tämän\nhuomio vihdoinkin kiintyi takaa kuuluvaan kapseeseen. Billy kääntyi\nsatulassaan ja näki Bridgen.\n\nKumpikaan ei tuntenut toistaan, ja kun Bridge komensi: »Kädet ylös!»\ntempasi salamannopeasti liikkuva Billy revolverinsa ja ampui. Kuula\npyyhkäisi Bridgeltä hatun päästä, mutta ei vahingoittanut miestä.\n\nBilly oli kääntänyt hevostaan, niin että se seisoi kylki Bridgeen\npäin. Bridge laukaisi tuskin sekuntia myöhemmin kuin Billyn kuula oli\nviuhahtanut niin vaarallisen läheltä hänen päätään, — ja hän ampui\nmainioon maaliin vain viidenkymmenen askeleen päästä.\n\nLaukauksen kajahtaessa ponnahti rosvon hevonen takajaloilleen, hoippui\nvähän aikaa ja kaatui sitten taaksepäin. Billy arvasi, että hänen\nratsuunsa oli osunut ja koetti heittäytyä pois satulasta: mutta hänen\npanosvyönsä oli takertunut meksikkolaisen satulan korkeaan nuppiin,\neikä hän saanut sitä irti ennen kuin hevonen horjahti taaksepäin.\n\nHevosen kaatuessa luiskahti vyö nupista, ja Billyn onnistui heilauttaa\nitseään vähän sivulle. Mutta hänen toinen jalkansa rutistui eläimen\nruhon alle, ja Billyn rysähtäessä maahan kirposi revolveri hänen\nkädestään sinkoutuen parhaiksi pois hänen ulottuviltaan.\n\nHänen karabiininsa oli tupessaan ratsun kupeella, ja eläin virui sen\npäällä. Samassa ratsasti Bridge hänen viereensä ja tähtäsi häntä\nrevolverillaan.\n\n»Älkää liikahtako!» hän varoitti. »Muutoin on minun surukseni pakko\nlopettaa teidän maalliset puuhanne.»\n\n»No pahuksen nimessä sitten!» huudahti kaatunut rosvo.\n\nBridge hypähti heti maahan kuullessaan tutun äänen.\n\n»Billy! Mitä!? Sinäkö, Billy, ryöstit pankin?»\n\nSamalla Bridge riensi nostamaan kuolleen hevosen ruhoa Billyn jalan\npäältä.\n\n»Onko luu murtunut?» hän tiedusti rosvon ponnistellessa vapautuakseen.\n\n»Eipä siltä tunnu», vastasi Billy ja oli hetkisen kuluttua pystyssä.\n»Mutta, veikko», hän jatkoi, »olipa mainion hyvä, että kaadoit tämän\npikku otuksen, sillä varmasti olisin tarkannut ampuessani toistamiseen.\nHitto soikoon! Kylmä hiki kihoaa otsalleni ajatellessani sitä\nmahdollisuutta. Mutta tämä pankin Työstäminen. Oikeastaan ei minua\nvoida sanoa pankkirosvoksi. Nämä rahat olivat vihollisen sotakassaa,\nja minä vain sieppasin ne pois. Se on sotaa eikä rosvoamista. Enhän\nminä ole aikonut anastaa niitä itselleni, vaan asian, vertavuotavan\nMeksikko-poloisen asian hyväksi.» Ja Billy virnisti leveästi.\n\n»Pesitan laskuunko sen teit?» kysyi Bridge.\n\n»Tietysti», vastasi Billy »Minä en saa niistä senttiäkään. En\nottaisikaan niistä mitään, rehellisesti puhuen. Olen rehti nyt.»\n\n»Tiedän sen, Billy», virkkoi toinen. »Mutta jos joudut kiinni, on sinun\nvaikea saada viranomaisia uskomaan, että olet niin ylevämielinen ja\nepäitsekäs.»\n\n»Viranomaisia», tokaisi Billy pilkallisesti. »Meksikossa ei ole\nviranomaisia. Yksi rosvo on yhtä hyvä kuin toinenkin. Heistä ei\nyksikään ole valmis uhraamaan ropoakaan vertavuotavan Meksikko-raukan\ntähden, jolleivät he itse saa olla iskemässä sen suonta. Täällä polkee\nkoira koiran hännälle. Jos minut saadaan kiinni, niin minut ammutaan,\nolenpa ryöstänyt heidän pankkinsa tai en. Mutta mitäs tuo on?» Billy\nmuuttui äkkiä valppaaksi ja tähysti Cuivacaan päin.\n\n»He tulevat, Billy», sanoi Bridge. »Ota hevoseni — nopeasti! Sinun\non laittauduttava tiehesi hyvin vikkelästi. Koko vartioväki on sinua\netsimässä. Luulin heidän lähteneen etelään päin. Jotkut heistä lienevät\nkääntyneet takaisin.»\n\n»Mitä sinä teet, jos minä otan ratsusi?»\n\n»Minä voin palata kävellen», vastasi Bridge. »Kaupunkiin ei ole pitkä\nmatka. Kerron heille, että hevoseni vähän matkaa edettyäni heitti minut\nselästään ja karkasi. He uskovat sen, sillä he pitävät minua kehnona\nratsastajana — nimittäin ne kaksi jotka saattoivat minua kaupunkiin.»\n\nBilly empi. »Minusta on kovin vaikea tehdä niin», hän esteli.\n\n»Sinun täytyy», intti Bridge.\n\n— Jos meidät tavataan yhdessä, saamme molemmat surmamme, sillä minä\npysyn rinnallasi, Billy, emmekä me kykene täällä avoimella kentällä\ntorjumaan kokonaista ratsujoukkoa. Jos otat hevoseni, voimme kumpikin\nselviytyä, ja tuonnempana kohtaan sinut Riossa. Hyvästi, Billy! Minä\nlähden kaupunkiin.» Ja Bridge kääntyi jalkaisin palaamaan samaa tietä,\njota oli tullut.\n\nBilly silmäisi häntä hetkisen äänettömänä. Bridgen esitys oli niin\nkouraantuntuvan paikkansapitävä, että Billyn täytyi hyväksyä hänen\nsuunnitelmansa. Hetkistä myöhemmin hän siirsi saalissäkit Bridgen\nratsun selkään, keikahti satulaan ja vilkaisi vielä kerran maantietä\nmyöten Cuivacaan päin astelevan miehen yhä pienenevään hahmoon.\n\n»Totisesti», hän jupisi itsekseen, »sinä olet oikeata maata,\nkumppani.» Pyöräytettyään hevosen ympäri hän painoi kannukset uuden\nratsunsa kylkiin ja katosi nopeasti yön pimeyteen.\n\n\n\n\nYHDEKSÄSTOISTA LUKU\n\nUusi kirjanpitäjä\n\n\nViikkoa myöhemmin Grayson vielä nurisi »tuon Brazos-ponyn\nkatoamisesta.» Grayson ja tilanomistaja tyttärineen istuivat kartanon\nkuistilla, ja ensinmainittu otti asian jälleen puheeksi.\n\n»Tiesinhän, ettei ollut lainkaan järkevää ottaa palvelukseen sellaista\nmiestä, joka ei osaa ratsastaa», hän alkoi. »Nähkääs, Brazos ei ole\nkoskaan pudottanut ketään selästään, ja jos se olisi sen tehnyt, niin\nse olisi seisonut paikallaan vaikka kokonaisen vuoden, odottaen, että\nse otettaisiin uudelleen kiinni. En osaa kuvitella, millä tavoin tuo\narkakoipinen kirjanpitäjä on sen kadottanut. Hänen on täytynyt kepillä\nhätistää se karkaamaan. Ja satula ja suitset menivät samaa tietä!\nKirottua!»\n\n»Minullahan olisi syytä äkeillä», puhkesi tyttö puhumaan, hymyillen\nhieman. »Brazos oli minun ratsuni. Senhän te valitsitte minun\nkäytettäväkseni täällä oloni aikana. Varmastikin herra Bridge-rukka\npahoittelee sitä yhtä paljon kuin kuka muu hyvänsä, ja minä uskon,\nettei hän mahtanut sille mitään. Meidän ei pidä tuomita häntä liian\nankarasti. Yhtä hyvinhän voisimme syyttää häntä siitä, että pankki\nrosvottiin emmekä me saaneet palkkarahoja.»\n\n»Annoin hänelle juuri sen hevosen», huomautti Grayson, koska tiesin,\nettei hän osaa ratsastaa ja koska se oli säysein hevosemme. Jospa\nolisin antanut hänelle Santa Annan! Sen kadottamisesta en olisi\nvälittänyt. Sillä ei kuitenkaan kukaan voi ratsastaa, se on niin virma.»\n\n»Eniten kummastuttaa minua se», sanoi isäntä, »ettei Brazos ole\npalannut. Sehän syntyi näillä mailla, eikä sillä ole koskaan\nratsastettu muualle, eikö niin?»\n\n»Se syntyi täällä rancholla», oikaisi Grayson, »eikä koskaan ollut\npuoltatoistasataa kilometriä kauempana täältä. Jollei se ole kuollut\neikä varkaan käsissä, niin se olisi ollut täällä ennemmin kuin\nkirjanpitäjä. Koko juttu on perin kummallinen.\n\n»Minkälainen herra Bridge on kirjanpitäjänä?» tiedusti tyttö.\n\n»No niin, hänessä ei liene mitään vikaa», vastasi Grayson nyreästi.\n»Täytyyhän joka hepussa olla jotakin hyvää». Otaksuttavasti hän on yksi\nnoita paperikauluksisia, kelvottomia hulttioita, joka ei osaa muuta\nkuin riipustelemista.»\n\nTyttö nousi hymyillen ja poistui.\n\n»Minä joka tapauksessa pidän herra Bridgestä», hän virkkoi, vilkaisten\ntaakseen olkansa ylitse, »sillä mitä puutteita hänessä lieneekin, niin\nainakin hän on hyvinkasvatettu herrasmies.» Nämä sanat eivät suinkaan\nolleet omiaan lisäämään Bridgen arvoa kovakouraisen tilanhoitajan\nsilmissä.\n\n»Omituista, etteivät meksikkolais-peijakkaat palaa pohjoiselta\nlaitumelta. He ovat olleet matkalla koko päivän», huomautti Grayson\nesimiehelleen tytön lähtöletkauksesta välittämättä.\n\nBridge istui nojautuneena konttorirakennuksen julkisivuun, lukien\nvanhaa kuukausijulkaisua, jonka hän oli löytänyt sisältä. Hänen työnsä\noli päättynyt sen päivän osalta, ja nyt hän vain odotti ruokakellon\nkutsuvan häntä illalliselle ranchon muun palveluskunnan seuraan.\n\nAikakauslehti ei kiinnittänyt hänen mieltään. Hän laski sen\nveltosti polvilleen, sulki silmänsä ja turvautui ehtymättömään\nhauskuudenlähteeseensä.\n\n      And then that slim, poetic guy he turned and looket me in the eye,\n    \"... It's overland and overland and overseas to-where?\"\n      \"Most anywhere that isn't here,\" I says. And his face went kind of\n         queer.\n    \"The place we're in is always here. The other place is there.\"\n\nBridge venytteli raajojaan verkkaisen mukavasti. »'Missä vain’', hän\nkertasi, 'Olen etsinyt kaikkea muuta’ jo useita vuosia, mutta jostakin\nsyystä en koskaan pääse pois täältä. Oltuani missä maailman nurkassa\nhyvänsä kaksikin viikkoa saa hitto viedä kaiken muun, mutta sitten\nkaipaan jälleen.»\n\nHänen aatoksensa keskeytti läheltä kuuluva herttainen naisääni. Bridge\nei heti avannut silmiään — hän vain istui ja kuunteli.\n\n    Kesäisen metsän raikkaaseen kun kerran hiivin viileyteen,\n    jo ennen sinne ehtineen mä nuorukaisen näin.\n    Hän aurinkohon katseen loi ja sille haastoi, jos vain voi.\n    Mi kumma tpuonkin tänne toi? mä mietin ymmälläin. —\n\nSitten tyttö purskahti nauramaan hilpeästi, ja Bridge aukaisi silmänsä\nja ponnahti pystyyn.\n\n»En aavistanut teidän välittävän tällaisista säkeistä», hän sanoi.\n»Knibbs kirjoittaa miesten runoja. En osannut kuvitellakaan, että ne\nmiellyttävät nuorta neitoa.»\n\n»Mutta sittenkin ne miellyttävät», vastasi tyttö, »ainakin minua.\nNiissä tuulahtaa reippautta ja vapautta.»\n\nTaaskin hän nauroi, ja kun tämä tyttö nauroi, tunsivat kylmäpäisemmät\nja paljon vanhemmatkin miehet kuin Bridge rinnassaan outoa ailahtelua.\n\nViikon aikana oli Barbara monasti ollut uuden kirjanpitäjän seurassa.\nPaitsi isäänsä tämä oli ainoa sivistynyt ja hienostunut mies, josta voi\nkerskata tai, kuten rancholla olisi sanottu, hävetä.\n\nTyttö oli usein pistäytynyi pienen konttorin kuistille, salavihkaa\nkatsellut työnsä ääressä Bridgeä ja kutsunut hänet päärakennukseen.\nUusi kirjanpitäjä ei ainoastaan ollut mielenkiintoinen\nkeskustelukumppani vaan lisäksi hän oli verhoutunut salaperäisyyteen,\njoka tehosi tytön romanttiseen mieleen.\n\nHän tiesi, että Bridge oli synnyltään ja kasvatukseltaan herrasmies, ja\nihmetteli usein, mitkä traagilliset olosuhteet olivat heittäneet hänet\najelehtimaan ihmiskunnan haaksirikkoisten seassa. Lisäksi oli hänellä\nsama lähtemätön tunne kuin hänen isälläänkin, että hän nimittäin oli\naikaisemmin tavannut miehen jossakin: mutta milloin ja missä, sitä hän\nei jaksanut muistaa.\n\n»Kuulin syvämietteisen puhelunne 'pojan' kanssa», sanoi tyttö.\n»Tein sen tahtomattani, en hevillä voinut sitä estää — olisi ollut\nepäkohteliasta häiritä keskustelua.» Hänen silmänsä säikkyivät\nveitikkamaisesti, ja hymykuopat tulivat hänen poskiinsa.\n\n»Te ette olisi häirinnyt keskustelua», huomautti Bridge hymyillen,\n»vaan muuttanut yksinpuhelun keskusteluksi.»\n\n»Kyllä se oli keskustelu», intti tyttö. »Vaeltaja keskusteli\nkirjanpitäjän kanssa. Te olette vaeltamishalun uhri, herra L. Bridge\n— älkää koettakokaan väittää vastaan. Inhoatte kirjanpitoa ja kaikkia\nmuita jokapäiväisiä ammatteja, jotka vaativat teitä jatkuvasti pysymään\nyhdessä paikassa.»\n\n»Älkäähän toki!» esteli mies. »Tuo on tuskin oikein paikallaan. Olenhan\nollut täällä jo kokonaisen viikon.»\n\nMolemmat nauroivat.\n\n»Mikä ihme lienee saanut teidät viipymään täällä niin kauan?» huudahti\nBarbara. »Kuinka vanhaksi talon asukkaaksi tunnettekaan itsenne —\nvarmaankin yhdeksi vanhimmista?»\n\n»Pidän itseäni täällä syntyneenä ja kasvaneena», selitti Bridge; mutta\nhänen sydämensä olisi vastannut toisin. Se olisi riemumielin ilmaissut\ntytölle, että hänellä oli El Orobon rancholla viipyäkseen todellinen\nsyy, joka kävi yhä pakottavammaksi. Kuitenkin hän kykeni siksi hyvin\nhillitsemään itsensä, ettei antanut myöten sydämensä vaatimuksille.\n\nAluksi Bridge oli vain pitänyt tytöstä ja ollut sanomattonan hyvillään\nhänen seurastaan, koska heillä oli niin paljon yhteistä — he kumpikin\nrakastivat hyvää musiikkia, hyviä tauluja ja hyvää kirjallisuutta — ja\nniistä ei Bridge ollut saanut tilaisuutta keskustella kenenkään toisen\nkanssa pitkiin, hyvin pitkiin aikoihin.\n\nVähitellen hän oli alkanut nauttia siitä, että hän sai vain istua ja\nkatsella Barbaraa. Hän oli kyllin kokenut käsittääkseen, että se oli\nvaarallinen oire, ja siitä hetkestä alkaen, jolloin hänen oli ollut\npakko tunnustaa se itselleen, hän oli pitänyt tarkkaa vaaria sanoistaan\nja käyttäytymisestään tytön seurassa.\n\nHänestä oli hauska haaveilla, kuinka asiat saattaisivat olla,\nistuessaan tarkkaillen tytön vaihtelevia kasvonilmeitä, jotka\nkuvastivat hänen mielialansa läikkymistä; mutta hän oli liian\nkäytännöllinen antaakseen mieleensä välähtää toivon unelmiensa\ntoteuttamisesta, niin haaveilija kuin olikin.\n\nHeidän puhellessaan meni Grayson heidän ohitseen. Hänen tylyt kasvonsa\nsaivat synkän ilmeen, kun hän näki tytön ja uuden kirjanpitäjän\nnaureskellen pakisemassa keskenään.\n\n»Eikö teillä ole mitään tekemistä?» kysyi hän Bridgeltä.\n\n»On varmasti», vastasi viimemainittu.\n\n»Miksi ette tee sitä sitten?» ärähti Grayson.\n\n»Teen parhaillani», sanoi Bridge.\n\n»Herra Bridge pitää seuraa minulle», pisti tyttö väliin, ennen kuin\nGrayson ehti virkkaa mitään. »Vika on minun — minä keskeytin hänen\ntyöskentelynsä. Ettehän pahastu siitä, herra Grayson.»\n\nGrayson jupisi jotakin epäselvää ja meni tiehensä.\n\n»Herra Grayson ei näy olevan erikoisen mieltynyt minuun», pilaili\nBridge.\n\n»Ei ole», vastasi tyttö peittelemättä; »mutta luulen sen johtuvan\nsiitä, ettette osaa ratsastaa.»\n\n»En osaa ratsastaa!» huudahti Bridge. »Mutta olenhan ratsastellut koko\najan täällä ollessani.»\n\n»Herra Grayson ei pidä sitä oikean hevosmiehen ratsastuksena, jollei\nratsu alituisesti uhkaa ratsastajan henkeä», selitti Barbara. »Juuri\ntällä hetkellä hän on hirveän pahalla tuulella sen tähden, että\nkadotitte Brazosin. Hän väittää, ettei Brazos ole koskaan pudottanut\nketään selästään ja että jos olisittekin pudonnut sen selästä, se\nolisi odottanut teitä ja antanut teidän uudelleen nousta satulaan.\nSe näette oli koko ranchon säysein ratsu — erikoisesti valittu minun\nkäytettäväkseni. Miten ihmeessä te sen kadotitte, herra Bridge?»\n\nLausuessaan kysymyksensä tyttö katsoi miestä suoraan silmiin. Bridge\noli vaiti. Hänen kasvoilleen lehahti heikko puna. Hän ei ollut sitä\nennen tiennyt, että hevonen oli tytön. Hän ei hevillä voinut kertoa\nBarbaralle totuutta eikä taas tahtonut valehdella; siksi hän ei\nvastannut mitään.\n\nBarbara huomasi punan ja pani merkille miehen äänettömyyden.\nEnsimmäisen kerran heräsi hänessä nyt epäilyksiä, mutta hän ei\nmielellään uskonut, että tämä kohtelias, hauska kulkuri olisi\nsyypää mihinkään muuhun rikokseen kuin huolimattomuuteen tai\nvälinpitämättömyyteen. Mutta mikä oli hänen ilmeisen hämminkinsä syy?\nTyttö oli ymmällä. He istuivat hiljaa vähän aikaa; sitten Barbara nousi\nseisomaan.\n\n»Minun on nyt juostava takaisin», hän virkkoi. »Isä ihmettelee, mitä\nminulle on tapahtunut.»\n\n»Niin», sanoi Bridge ja antoi hänen mennä. Hän olisi ilomielin puhunut\nhänelle totta, mutta ei voinut tehdä sitä kavaltamatta Billyä. Hän oli\nkuullut kylliksi tietääkseen, että Francisco Villa oli siinä määrin\nraivostunut hänen omien sotilaittensa nenän edessä tapahtuneesta\nrohkeasta pankinrosvouksesta, että hän koettaisi millä hinnalla hyvänsä\nsaada varkaan käsiinsä, jos vain saataisiin tietää, kuka hän oli.\n\nBridge oli mielessään täysin varma siitä, että oli menetellyt oikein\nsinä yönä, jolloin pankki ryöstettiin. Hän tiesi, että tyttö olisi\nylistänyt hänen tekoaan ja että itse Graysonkin olisi menetellyt\nsamalla tavoin, jos olisi joutunut samanlaisiin oloihin. Mutta jos hän\nolisi tunnustanut avustaneensa rosvoa pakoon, olisi hän pannut itsensä\nalttiiksi Villan vihalle ja samalla ilmaissut kuka rosvo oli. »Eikä se\npalauttaisi Brazosia Barbaralle», tuumi Bridge.\n\n\n\n\nKAHDESKYMMENES LUKU\n\nBarbara toimii\n\n\nNe vaquerot, jotka Grayson oli lähettänyt pohjoiselle laitumelle,\npalasivat vasta hämärissä. He tulivat tyhjin käsin ja hitaasti,\nsillä yksi heistä tuki hänen eteensä samaan satulaan sijoitettua\nhaavoittunutta toveriaan. He ratsastivat suoraan konttoria kohti, jossa\nGrayson ja Bridge tarkastelivat muutamia senpäiväisiä tiliasioita; ja\nkun ensinmainittu näki heidät, rypistyi hänen otsansa, sillä hän arvasi\nkuulematta heidän kertomustaan, mitä oli tapahtunut.\n\n»Ketkä sen tekivät?» hän tiedusti, miesten astuttua konttoriin, melkein\nkantaen haavoittunutta.\n\n»Pesitan seurueeseen kuuluva joukkue», vastasi Benito.\n\n»Saivatko he myöskin naudat?» kysyi Grayson.\n\n»Saivat osan — suurimman osan ajoimme pois ja hajalleen. Näimme myös\nBrazosin.» Benito vilkaisi tuuheiden kulmakarvojensa alitse uuteen\nkirjanpitäjään päin.\n\n»Missä?» kysäisi Grayson.\n\n»Sillä ratsasti yksi Pesitan upseereista — eräs amerikkalainen. Tony\nja minä näimme saman miehen Cuivacassa sinä yönä, jolloin pankin kassa\nvarastettiin, ja nyt hän ratsasti Brazosilla.» Taaskin miehen silmät\nkääntyivät Bndgesiin päin.\n\nKerkeästi Grayson oivalsi meksikkolaisen viittauksen merkityksen,\nsitäkin suuremmalla syyllä, kun se oli sopusoinnussa niiden epäilysten\nkanssa, joita hän oli hautonut pankkirosvouksesta saakka.\n\nKeskustelun aikana saapui tilanomistaja konttoriin. Hän, oli kuullut\npalaavien vaquerojen ratsastavan rancholle ja huomattuaan, etteivät\nhe olleet tuoneet karjaa muassaan, tullut kuulemaan heidän uutisiaan.\nUteliaisuuden kannustamana oli Barbara seurannut isäänsä.\n\n»Kuulitteko, mitä Benito sanoi?» kysyi Grayson ranchon isännältä.\n\nViimeksimainittu nyökkäsi. Kaikkien katse kohdistui Bridgeen.\n\n»No», ärähti Grayson, »mitä sanomista teillä on puolestanne? Olen\nepäillyt teitä koko ajan. Tiesin helkkarin hyvin, ettei Brazos ikinä\nkarkaa itsekseen. Te ja se toinen Yhdysvalloista saapunut rosvo\nluulitte sommitelleenne koko jutun perin ovelasti, vai mitä? Muttei\nkyllä me —»\n\n»Malttakaa hetkinen, malttakaa, Grayson!» keskeytti isäntä. »Antakaa\nherra Bridgelle tilaisuus selittää! Te esitätte häntä vastaan kovin\nraskaan syytöksen ilman erikoisen varmoja perusteita.»\n\n»Ei siitä mitään!» huudahti Bridge hymyillen. »Olen aavistanut, että\nherra Grayson epäili minua osalliseksi pankkirosvoukseen. Mutta kukapa\nvoi häntä siitä moittia? Mies, joka ei osaa ratsastaa, voi olla syypää\nmihin hyvänsä.»\n\nGrayson murahti vihaisesti. Barbara astahti lähemmäksi Bridgeä. Hän\nitsekin oli ollut valmis epäilemään miestä noin tunti takaperin; mutta\nsilloin ei Bridgeä oltu vielä syytetty. Kun hän nyt näki toisten\nliittyvän Bridgeä vastaan, riensi hän ahdistettua puolustamaan.\n\n»Te ette tehnyt sitä, ettehän, herra Bridge?» Tytön äänessä oli melkein\nrukoileva sointu.\n\n»Jos tarkoitatte pankin kassan rosvoamista», vastasi Bridge,\n»niin siinä en ollut mukana, neiti Barbara. En tiennyt siitä\nmitään edeltäpäin sen enempää kuin Benito ja Tonykään — he sen\ntosiasiallisesti huomasivatkin, kun taas minä silloin nukuin\nhuoneessani pankin yläpuolella.»\n\n»No, miten sai rosvo sitten sen hevosen, Brazosin?» kysyi Grayson. »Sen\ntahtoisin tietää.»\n\n»Teidän on kysyttävä sitä häneltä, herra Grayson», vastasi Bridge.\n\n»Villa kyllä kysyy sitä häneltä saatuaan hänet käsiinsä», tokaisi\nGrayson; »mutta luultavasti hän sitä ennen saa kaikki haluamansa tiedot\nteiltä. Hän on Cuivacassa huomenna, ja niin olette tekin.»\n\n»Aiotteko siis jättää minut kenraali Villan käsiin?» tiedusti Bridge.\n»Aiotteko luovuttaa Yhdysvaltain kansalaisen tuolle teurastajalle,\nvaikka tiedätte, että hänet siinä tapauksessa ammutaan neljänkolmatta\ntunnin kuluessa?»\n\n»Ampuminen on liian hyvä kuolema hevosvarkaalle!» vastasi Grayson.\n\nBarbara kääntyi kiihkeästi isänsä puoleen.\n\n»Ethän salli herra Graysonin tehdä sitä?» hän pyysi.\n\n»Herra Grayson tietää parhaiten, miten tällainen asia on hoidettava,\nBarbara», vastasi isä. »Hän on tilanhoitajani, enkä tahdo millään\ntavoin sekaantua hänen toimintaansa.»\n\n»Aiotko sallia, että herra Bridge ammutaan, lainkaan koettamatta\npelastaa häntä?» kysyi tyttö.\n\n»Emmehän me tiedä, ammutaanko hänet», vastasi tilanomistaja. »Jos\nhän on viaton, niin miksipä häntä rangaistaisiin? Jos hän on ollut\nosallisena Cuivacan pankin rosvoamiseen, niin hän sotalakien mukaan\nansaitsee kuolemanrangaistuksen, sillä kenraali Villa pitää sitä\nvaltiokavalluksena, niin on minulle kerrottu. Osa niistä varoista,\njoilla hänen hallituksensa oli hankittava sotatarpeita, oli siellä — se\nvarastettiin ja luovutettiin Meksikon vihollisille.»\n\n»Ja jos me sekaannumme asiaan, saamme Villan vastaamme», pisti Grayson\nväliin. »Hän ei nytkään ole kovin suopea amerikkalaisille. Vaikka tämä\nvintiö olisi veljeni, olisi minun luovutettava hänet viranomaisille.»\n\n»Mutta, Jumalan kiitos», huudahti Bridge tulisesti, »ettei minun\njoutuessani Villan ammuttavaksi tarvitse kestää teidän sukulaisuutenne\ntuottamaa lisäharmia. Muutoin en olekaan niin kovin varma siitä, että\nVilla minut ampuu.» Niin sanoen hän pyyhkäisi lampun pöydältä, jota\nvasten hän oli nojannut, ja syöksähti lattian poikki ovelle.\n\nBarbara ja hänen isänsä olivat seisoneet lähinnä ovea, ja kun tyttö\noivalsi, että mies yritti rohkeasti karata vapauteen, sysäsi hän isänsä\nsyrjään ja tyrkkäsi oven auki.\n\nSilmänräpäyksessä oli Bridge ulkona, kuiskaten sivuuttaessaan tytön\njäähyväisiksi: »Jumala siunatkoon teitä, herttainen tyttö!» Sitten ovi\nsulkeutui pamahtaen. Barbara kiersi avainta, veti sen pois lukosta ja\nviskasi sen pimeän huoneen toiseen päähän.\n\nGrayson ja haavoittumattomat meksikkolaiset ryntäsivät pakenijan\njälkeen, mutta lukossa oleva ovi sulki heidän tiensä. Ulos päästyään\nBridge juoksi hevosten luokse, jotka seisoivat pää painuksissa,\nkärsivällisesti odottaen ratsastajiaan. Seuraavalla hetkellä hän oli\nyhden selässä ja kannustettuaan ratsuaan katosi pimeään yöhön, ajaen\nruoskan sivalluksilla toisia hevosia edellään.\n\nKun Grayson ja meksikkolaiset olivat tunkeutuneet pienestä ikkunasta\nulos konttorista, oli uusi kirjanpitäjä ehtinyt pois näkyvistä ja\nkuuluvista.\n\nTilanhoitajan ollessa satuloimassa hevostaan aikeissa lähteä useiden\nmuiden etunenässä ajamaan takaa pakenijaa saapui isäntä hänen luokseen\nja kosketti hänen käsivarttaan.\n\n»Herra Grayson», hän sanoi, »en ole tahtonut milloinkaan sekaantua\ntoimiinne, mutta nyt pyydän teitä luopumaan herra Bridgen takaa-ajosta.\nOlisin iloinen, jos hänen onnistuisi paeta. Barbara oli oikeassa —\nhän on Yhdysvaltain kansalainen kuten mekin. Me emme saa jättää häntä\nVillan emmekä kenenkään muunkaan meksikkolaisen murhattavaksi.»\n\nNuristen riisui Grayson satulansa. »Jos olisitte nähnyt sen, mitä minä\nolen täällä nähnyt», hän jupisi, »ette olisi niin kärkäs pelastamaan\nsen vekkulin nahkaa.»\n\n»Mitä tarkoitatte?» kysyi isäntä.\n\n»Tarkoitan, että hän koetti mielistellä tytärtänne.»\n\nVanhus purskahti nauramaan. »Älkää olko hupsu, Grayson!» kehoitti hän\nja asteli hitaasti pois.\n\nTuntia myöhemmin Barbara käveli edestakaisin ranchon edustalla\nChihuahuan vilpoisessa, virkistävässä yöilmassa. Hänen mieltään\nvaivasivat rauhattomat ajatukset viimeksi kuluneiden tuntien\ntapahtumien johdosta. Se osa, jonka hän ajattelemattoman tunnepuuskansa\npakotuksesta oli konttorissa suorittanut, loukkasi hänen ylpeyttään\nsanomattomasti. Ei sen vuoksi, että hän olisi katunut edistäneensä\nBridgen pakoa, vaan hänestä tuntui nöyryyttävältä, että hänen\nasemassaan olevan tytön oli täytynyt esiintyä sillä tavoin Graysonin ja\ntämän meksikkolaisten vaqnerojen näkyvissä.\n\nLisäksi hän oli tyytymätön Bridgeen. Hän oli pitänyt miestä rehellisenä\nherrasmiehenä, jonka kova onni ja vaeltamishalu olivat alentaneet\nyhteiskunnan alimmalle tasolle. Nyt hän pelkäsi Bridgen kuuluvan siihen\npohjasakkaan, joka oli alempana kuin yhteiskunnan omaksi osakseen\ntunnustama alin ihmisluokka ja jonka muodostivat yksinomaan rikolliset.\n\nBarbaran oli katkeraa ajatella seurustelleensa varkaan kanssa — se\noli kovaa vain pienen hetkisen aikana, kunnes hän vasten tahtoaankin\nmuisti, millä tasolla oli eräs toinen, jonka hän oli tuntenut — jolle\nhän oli antanut rakkautensa. Tyttö ei säpsähtänyt muistaessaan sen —\nsensijaan hän oikaisi selkäänsä ja nosti päänsä pystyyn.\n\n»Olen ylpeä Bridgestä, mikä hän lieneekin ollut», hän mutisi, mutta\nei silloin ajatellut uutta kirjanpitäjää. Kun Bridge jälleen johtui\nhänen mieleensä, iloitsi hän miehen paon onnistumisesta — »sillä hän on\namerikkalainen kuten minäkin.»\n\n»Kas niin!» huudahti ääni hänen takanaan. »Teittepä meille soman\nkepposen, neiti Barbara.»\n\nTyttö pyörähti ympäri ja näki Graysonin lähestyvän itseään. Barbaran\nkummastukseksi hän ei näyttänyt olevan lainkaan äkeissään. Tyttö\ntervehti häntä kohteliaasti.\n\n»En voinut sallia teidän luovuttaa Yhdysvaltain kansalaista kenraali\nVillalle», hän selitti, »olipa hän tehnyt mitä tahansa.»\n\n»Minua miellytti reippautenne ja rohkeutenne», vastasi mies. »Olette\njuuri sellainen tyttö, jollaista olen etsinyt koko elämäni ajan —\nteillä on sisua ja tarmoa. Te piditte siitä kirjanpitäjä-veijarista,\neikä hän ollut edes puolittainen mies. Minä pidän teistä ja olen mies,\nvaikka sanonkin sen itse.»\n\nTyttö peräytyi hämmästyneenä.\n\n»Herra Grayson!» hän huudahti. »Te unohdatte oman arvonne.»\n\n»En unohda», kiljaisi mies käheästi. »Rakastan teitä ja tahdon saada\nteidät omakseni. Myöskin te rakastaisitte minua, jos tuntisitte minut\nparemmin.»\n\nHän astui askeleen eteenpäin ja tarttui Barbaran käsivarteen, koettaen\nvetää tyttöä puoleensa. Tyttö torjui häntä toisella kädellään ja löi\ntoisella häntä vasten kasvoja.\n\nGrayson hellitti Barbaran käsivarren, ja tyttö oikaisihe täyteen\nmittaansa, katsoen häntä suoraan silmiin.\n\n»Saatte mennä», virkkoi Barbara, ääni jääkylmänä. »En hiisku tästä\nkellekään mitään — jollette milloinkaan yritä toistaa sitä.»\n\nMies ei vastannut mitään. Kasvoihin saatu isku oli jäähdyttänyt hänen\nintonsa toistaiseksi, mutta eikö se ollut tehnyt muutakin — muuttanut\nsitä lujaksi, järkähtämättömäksi päätökseksi?\n\nHänen poistuttuaan Barbara kääntyi ja meni sisälle.\n\nKello oli lähes kymmenen seuraavana aamuna, kun ranchon rakennuksen\nkuistilla istuva Barbara näki isänsä tulevan hänen luokseen konttorista\npäin. Isän kasvoilla oli huolestunut ilme, joka pisti tytön silmään.\n\n»Mikä on hätänä, isä?» tiedusti Barbara vanhuksen vaipuessa tuolille\nhänen viereensä.\n\n»Eilisiltainen uhrautumisesi ei hyödyttänyt mitään», vastasi Harding.\n»Villan sotilaat ovat vanginneet Bridgen.\n\n\n\n\nYHDESKOLMATTA LUKU\n\nBarbaran viesti\n\n\nKuultuaan isänsä yllättävän ilmoituksen Barbara tuijotti vanhukseen\nmuutamia silmänräpäyksiä, tuskin käsittäen hänen sanojensa merkitystä.\n\n»Mitä?» hän huudahti vihdoin. »Sitä et kai tarkoita — mistä sait sen\ntietää?»\n\n»Graysonille kerrottiin se juuri äsken puhelimitse Cuivacasta», selitti\nvanhus. »Linja saatiin vasta eilen kuntoon sen jälkeen, kun Pesitan\nmiehet rikkoivat sen viime kuussa. Tämä oli ensimmäinen puhelumme. Ja\najattelepa, Barbara, se pahoittaa mieltäni. Olin toivonut, että hän\npääsisi pakoon.»\n\n»Niin minäkin», sanoi Barbara.\n\nIsä katseli häntä tarkkaavasti nähdäkseen minkä vaikutuksen sanoma teki\nhäneen, mutta ei voinut havaita tytön kasvoista suurempaa huolestumista\nkuin itsekin tunsi lähimmäisensä ja maanmiehensä tähden, jota odotti\nkuolema muukalaisten käsissä kaukana kodistaan ja kansastaan.\n\n»Eikö mitään voida tehdä?» kysyi Barbara.\n\n»Ei kerrassaan mitään», vastasi isä jyrkästi. »Olen keskustellut siitä\nGraysonin kanssa, mutta hän vakuuttaa, että meidän sekaantumisemme\nolisi omiaan kääntämään Villan vastaamme, ja siinä tapauksessa olisimme\nkaikki hukassa. Hän ei juuri pidä meistä nytkään, ja Grayson uskoo,\neikä ilman perusteita, että hän pitäisi tervetulleena pientäkin\ntekosyytä hylätäkseen meidät suojeluksestaan.\n\n— Heti kun hän sen tekisi, jäisimme me kaikkien vuoristossa majailevien\nrosvojoukkojen saaliiksi. Ei ainoastaan Pesita karkaisi kimppuumme,\nvaan myöskin ne ryöstelevät joukkueet, jotka nimellisesti kannattavat\nVillaa, olisivat samalla hetkellä niskassamme. Ei, rakas, emme voi\ntehdä mitään. Nuori mies on keittänyt itselleen liemen, ja pelkään,\nettä se on hänen yksin syötävä.»\n\nTyttö istui jonkun aikaa ääneti: pian hänen isänsä nousi ja\npoistui sisälle. Kohta meni tyttö hänen jäljessään, palaten pian\nratsastustamineissa ja astellen rivakasti hevosaitaukselle. Siellä\nhän tapasi amerikkalaisen cowboyn; tämä istui alassuin käännetyllä\nkorppulaatikolla, veistellen ahkerasti keppiä ja tuiskutellen osuvasti\ntupakkasylkeä parin uutteran kovakuoriaisen päälle, jotka perin\nharkitsemattomasti! olivat kierittäneet pienoiset palleronsa veistäjän\nulottuville.\n\n»Eddie!» huudahti Barbara.\n\nMies katsahti työstään häneen päin ja vilkastui kuin sähköiskusta. Hän\nponnahti seisomaan ja tempasi lierihatun päästään. Leveä hymy kirkasti\nhänen pisamaisia kasvojaan.\n\n»Niin, neiti», hän vastasi. »Miten voin palvella teitä?»\n\n»Satuloikaa minulle pony, Eddie», selitti tyttö. »Lähden hiukan\nratsastamaan.»\n\n»Tuossa paikassa!» vakuutti nuorukainen hilpeästi. »Se on valmis\nsilmänräpäyksessä.» Ja hän lähti päästellen lassoaan auki aitaukseen\npientä ratsuryhmää kohti, joka siellä oli kiireellisten tarpeitten\nvaralta.\n\nParin minuutin kuluttua hän tuli takaisin taluttaen hevosta, jonka hän\nsitoi kiinni aitaan.\n\n»Mutta tuolla minä en kykene ratsastamaan», valitti tyttö. »Se on\nvikuri.»\n\n»Niinpä kyllä», virkkoi Eddie. »Minähän sillä ratsastankin.»\n\n»Aiotteko tekin lähteä johonkin?» tiedusti tyttö.\n\n»Lähden teidän mukaanne, neiti», ilmoitti Eddie.\n\n»Mutta enhän pyytänyt teitä, Eddie, enkä tahdo teitä mukaani — tänään»,\nhuomautti Barbara.\n\n»Se on ikävää, neiti», vastasi mies olkansa ylitse palatessaan\nottamaan kiinni toista hevosta; »mutta sellainen on määräys. Teitä\nei saa päästää ratsastamaan minnekään saattamatta. Eikä se olisikaan\nturvallista», lisäsi hän melkein rukoilevasti, »enkä minä häiritse\nteitä millään tavoin. Ratsastan perässänne, mutta siksi lähellä, että\nehdin tarvittaessa luoksenne.»\n\nHeti sen jälkeen hän tuli jälleen takaisin, tuoden mukanaan toisen\nhevosen, lauhakatseisen, sävyisän näköisen pikku ratsun, ja alkoi\nkiinnittää hevosten satuloita ja suitsia.\n\n»Lupaatteko», kysyi Barbara silmäiltyään hetkisen hänen puuhiaan\näänettömänä, »ettette kerro kenellekään, minne menen tai kenen tapaan?»\n\n»Ennen kuolen kuin hiiskun sanaakaan», vakuutti Eddie.\n\n»No sitten, Eddie, saatte lähteä mukaani ja ratsastaa vierelläni ettekä\ntakanani.»\n\nHe ratsastivat tasangolle, noudattaen joen äyräällä koukertelevaa tietä\nkilometrin, kaksi, viisi, kymmenen, viisitoista. Eddie ihmetteli, mikä\noli niin ripeän menon tarkoitus. Huvikseen ei isännän tytär suinkaan\nedennyt puolentoista penikulman päähän joen vartta ylöspäin ja ajaen\nnopeata ravia.\n\nLisäksi Eddie oli huolissaan. He olivat poistuneet turvalliselta\nalueelta ja olivat Pesitan joukkueen oleskelupiirissä. Jokaisessa\npienessä asumuksessa, joita oli siellä täällä pitkin joen vartta\nkilometrin tai parin päässä toisistaan, oli joku kiihkeä Pesitan\npuoltaja, jos niissä lainkaan oli asukkaita — siitä oli Pesita\nhenkilökohtaisesti huolehtinut.\n\nVihdoin nuori nainen seisautti ratsunsa kurjan, rappeutuneen\nhökkelin edustalle. Eddie töllisteli suu auki. Maja oli Josén, ja\nJosé oli yleisesti tunnettu lurjukseksi, jota yksistään vanhuus esti\nharjoittamasta ainoata hänen milloinkaan tuntemaansa ammattia —\nrosvousta. Mitä asiaa saattoi isännän tyttärellä olla Josélle? José\noli läheinen ystävä Chihuahuan kaikkien hirtehisten kanssa, ainakin\nkaikkien niiden, jotka oleskelivat korkeintaan kolmensadan kilometrin\npäässä hänen majastaan.\n\nBarbara heilautti itsensä satulasta ja ojensi suitset Eddielle.\n\n»Pidä hevosta», hän käski. »Viivyn vain pienen hetkisen.»\n\n»Ette suinkaan aio yksin mennä sisälle tapaamaan José-ukkoa?»\nkummasteli Eddie.\n\n»Miksi en?» kysyi tyttö. »Jos pelkäätte, niin voitte jättää hevoseni\nsiihen ja ratsastaa kotiin.»\n\nEddie punastui punaisten hiustensa rajaa myöten eikä virkkanut mitään.\nTyttö meni kehnon hökkelin ovelle ja pilkisti sisään. Huoneen toisessa\npäässä istui kumarainen ukko, poltellen tupakkaa. Hän katsahti ovelle,\nkun Barbaran vartalo pimitti sen.\n\n»José!» alkoi tyttö.\n\n»Mitä, _señorita_?» röhisi ukko, nousi pystyyn ja lähestyi.\n\n»Oletteko te José?» kysyi Barbara.\n\n»Si, _señorita_», vastasi iäkäs intiaani. »Miten voi José-vanhus\npalvella kaunista señoritaa?»\n\n»Voitte viedä viestin eräälle Pesitan upseerille», vastasi tyttö. »Olen\nkuullut puhuttavan teistä paljon ollessani Meksikossa. Tiedän, ettei\nChihuahuan näissä seuduissa ole ketään, joka kykenee löytämään Pesitan\nniin helposti kuin te.»\n\nHän kohotti hilliten kättään, kun intiaani aikoi väittää vastaan.\nSitten hän otti ratsastushousujensa taskusta kourallisen\nhopeakolikoita, antaen niiden välkkyen ja kilisten valua toisesta\nkädestään toiseen.\n\n»Tahdon, että menette Pesitan leiriin», hän jatkoi, »ja viette sille\nmiehelle, joka varasti Cuivacan pankin kassan — hän on amerikkalainen\n— sanoman, että Villa on vanginnut hänen ystävänsä herra Bridgen ja\nettä häntä säilytetään Cuivacassa teloitettavaksi. Teidän on lähdettävä\nheti — teidän on vietävä sana herra Bridgen ystävälle, niin että herra\nBridge voi saada apua ennen aamun koittoa. Ymmärrättekö?»\n\nIntiaani nyökkäsi myöntäen.\n\n»Kas tässä», sanoi tyttö, »on käsirahaa. Saatuani tietää, että olette\ntoimittanut viestin perille hyvissä ajoin, saatte vielä paljon enemmän.\nTeettekö sen?»\n\n»Koetan», vastasi intiaani ja ojensi petolinnun kynsiä muistuttavan\nkäden ottaakseen rahat.\n\n»Hyvä siis!» huudahti Barbara. »Ja nyt heti matkalle!» Hän kaatoi\nhopearahat ukon kämmenelle.\n\n\n\n\nKAHDESKOLMATTA LUKU\n\nKapteeni Byrnen sotajuoni\n\n\nHämärissä kutsuttiin kapteeni Billy Byrne Pesitan telttaan. Siellä hän\ntapasi rosvon vierellä kyyköttävän kuihtuneen intiaani-vanhuksen.\n\n»José», ilmoitti Pesita, »on tuonut teille sanoman.»\n\nBilly Byrne kääntyi kysyvästi intiaaniin päin.\n\n»Minut lähetti, _señor capitan_», selitti José, »El Orobon ranchon\nkaunis _señorita_ kertomaan teille, että ystävänne herra Bridge on\nkenraali Villan vankina Cuivacassa ja että hänet epäilemättä ammutaan —\njollei apua saavu ennen huomisaamua.»\n\nPesita silmäili Byrneä kysyvän näköisenä. Siitä alkaen, kun gringo oli\npalannut Cuivacasta, tuoden anastamansa pankin rahaston ja luovuttanut\nhänelle koko saaliin viimeistä penniä myöten, oli rosvo alkanut pitää\nuutta kapteeniaan melkeinpä yli-ihmisenä.\n\nSe seikka, että Byrne oli puhdistanut pankin niin helposti Villan\nvahtisotilaiden astellessa edestakaisin oven edustalla, tuntui\nPesitasta osoittavan, että hänen käytettävissään oli ihmeellisiä\nvoimia, kun taas se, että hän oli tuonut saaliin koskemattomana\npäällikölleen vaatimatta siitä pesoakaan itselleen, oli suorastaan\nuskomatonta.\n\nPesita ei jaksanut käsittää tätä miestä, mutta ihaili häntä suuresti ja\nmyöskin pelkäsi häntä. Moinen mies vastasi sataa sellaista yhteiskunnan\nkarkulaista, joita oli Pesitan komennettavana. Byrnen tarvitsi vain\npyytää jotakin suosionosoitusta, ja se myönnettiin hänelle heti, ja kun\nhän nyt esitti, että Pesita antaisi hänelle sopivan joukkueen Bridgen\npelastamiseksi, suostui rosvo riemumielin hänen ehdotukseensa.\n\n»Minä tulen mukaan», hän huudahti, »ja kaikki mieheni seuraavat minua.\nValtaamme Cuivacan väkirynnäköllä. Vangitsemme itse Villankin. Me —»\n\n»Odottakaa hetkinen, päällikkö», keskeytti Billy Byrne. »Älkää\ninnostuko! Tahdon saada kumppanini pois Cuivacasta. Sitten on minusta\nsamantekevää, kenet vangitsette; mutta ensin tahdon vapauttaa\nBridgen. Sen voin suorittaa viidelläkolmatta miehellä — jollei se\nole liian myöhäistä. Jos haluatte, voitte sitten tuhota kaupungin.\nAntakaa minulle viisikolmatta miestä ja pysytelkää itse muiden kanssa\nläheisyydessä, kunnes minä olen tehnyt tehtäväni. Mitä sanotte?»\n\nPesita suostui auliisti mihin hyvänsä, ja niinpä Billy Byrne\npuolentunnin kuluttua ratsasti viidenkolmatta valitun hirtehisen\netunenässä kukkuloiden välitse Cuivacaa kohti. Parin, kolmen kilometrin\npäässä seurasi heitä Pesita pääjoukkoineen.\n\nBilly eteni niin lähelle Cuivacaa, että kaupungissa palavat\nharvalukuiset tulet tuikkivat vain vähän matkan päässä, ja he erottivat\nselvästi tanssisalin avoimesta ikkunasta tulvivat särähtelevät\ngrammofonin sävelet ja toisilleen huutelevien vahtien klikkaukset.\n\n»Jääkää tähän», komensi Billy vierellään ratsastavaa kersanttia,\n»kunnes kuulette kasarmien ja vahtirakennuksen suunnalla pöllön\nhuhuavan kolmasti; sitten hyökätkää kaupungin vastaiselle laidalle,\nampuen, kiljuen kohti kurkkuanne ja pitäkää hornamaista melua!\nElämöikää niin pahasti kuin jaksatte, kunnes saatte viholliset\netenemään itseänne kohti, ymmärrättekö? Sitten alkakaa hitaasti\nperäytyä, härnäten heitä edelleenkin ja pysyttäen heitä jäljessänne\nniin kauan kuin voitte. Ymmärrättekö tarkoitukseni, mies?»\n\nEspanjan-, englannin- ja grandavenuenkielen sekasotkusta käsitti\nkersantti kylliksi hyvin päällikkönsä tarkoituksen voidakseen kunniaa\ntehden myöntää ymmärtäneensä, mitä häneltä vaadittiin.\n\nAnnettuaan ohjeensa Billy Byrne ratsasti länteen päin, kaarsi Cuivacan\nympäri ja lähestyi pientä kaupunkia sen eteläiseltä laidalta. Siellä\nhän laskeutui satulasta ja jätti ratsunsa piiloon erään ulkorakennuksen\ntaakse, lähtien itse varovasti vakoilemaan.\n\nHän tiesi, ettei kaupungin turvajoukoilla ollut mitään syytä\npelätä hyökkäystä. Villa oli selvillä vihollistensa päävoimien\nsijoituspaikoista; ei mikään joukkue voisi lähestyä Cuivacaa niin,\nettei sana sen tulosta saapuisi linnoitukseen useita tunteja ennen\nvihollisen saapumista. Että Pesita tai joku muu läheisyydessä toimiva\nrosvopäällikkö uskaltaisi karata suojellun kaupungin kimppuun, se ei\njuolahtanut kapinanjohtajan mieleenkään.\n\nNäistä syistä Billy päätteli, että Cuivaca oli huonosti vartioitu. Sinä\nyönä, jonka hän oli viettänyt siellä, hän oli nähnyt vartijoita pankin,\npäävartion ja kasarmien edustalla sekä lisäksi yhden, joka asteli\nedestakaisin sen talon kohdalla, jossa linnoitusväen komentajan päämaja\nsijaitsi. Muutoin oli kaupunki ilman vartijoita.\n\nSamanlaista oli tänäkin iltana. Billy pääsi sadan askeleen päähän\npäävartioista ennen kuin näki ainoatakaan vartijaa. Mies nojasi\nveltosti pyssyynsä rakennuksen — kasarmien takana olevan kehnon\nhökkelin — edustalla. Päävartion kolme muuta sivua näkyi olevan\nvartioimatta.\n\nBilly heittäytyi vatsalleen ja ryömi hitaasti ja usein pysähtyen\neteenpäin. Vartija näytti nukkuvan. Hän ei hievahtanutkaan. Billy eteni\nhuomaamatta varjoon talon seinustalle noin viidentoista metrin päähän\nsotilaasta. Sitten hän nousi seisomaan ristikoilla varustetun ikkunan\nkohdalle.\n\nBridge asteli edestakaisin pienen rakennuksen päästä toiseen. Hän\nei saanut unta silmiinsä. Huomenna hänet ammuttaisiin! Bridgeä ei\nhaluttanut kuolla. Samana aamuna oli kenraali Villa henkilökohtaisesti\ntutkinut häntä.\n\nKenraali oli ollut perin kiukuissaan — hänen rahastonsa varkaus yhä\nvieläkin ärsytti häntä; mutta hän ei ollut vihjaissutkaan Bridgelle,\nmikä kohtalo tätä odotti. Se oli jäänyt erään vankitoverin tehtäväksi.\nTämä mies, eräs sotilaskarkuri, oli sanojensa mukaan ammuttava samalla\nkertaa kuin Bridgekin, ja sen seikan nojalla sai hän lisää elonaikaa\nneljäkolmatta tuntia, koska kenraali Villa, niin hän väitti, tahtoi\nolla poissa Cuivacasta, kun amerikkalainen teloitettiin. Siten hän\nsaattoi vierittää niskoiltaan sen teon vastuunalaisuuden.\n\nKenraalin oli määrä lähteä seuraavana aamuna. Kohta senjälkeen\nvietäisiin Bridge ja sotilaskarkuri ulos ja asetettaisiin silmät\nsidottuina kiviseinää vasten — jos siellä oli semmoista — tai\ntiiliseinää tai multapengertä vasten. Sillä ei olisi paljonkaan väliä\nkarkulaisen eikä Bridgenkään mielestä.\n\nSeinä oli toisarvoinen tekijä. Se saattaisi suuressa määrin lisätä\nromanttisuutta kaikkien niiden kannalta katsoen, jotka myöhemmin\nlukisivat tapahtumasta; mutta Bridgestä ja karkulaisesta sillä ei ollut\nminkäänlaista merkitystä. Bridge ajatteli, että taulu, jossa olisi\nollut kirjoitus: »Kerran! Miksi ei nyt?» olisi ollut yhtä vaikuttava ja\npaljon sopivampi. Tämän ajatuksen omituisuus melkein hymyilytti Bridgeä.\n\nHuone, jossa häntä säilytettiin, oli ummehtunut, ja siinä oli\nkasaantuneen lian löyhkä. Ilma pääsi vaihtumaan vain kahdesta pienestä,\nristikoilla varustetusta ikkunasta. Hän ja sotilaskarkuri olivat ainoat\nvangit. Viimemainittu nukkui sikeästi, ikäänkuin seuraava päivä ei\nolisi hänen elämässään sen ratkaisevampi kuin mikä muu hyvänsä.\n\nBridgen mieli teki ravistaa miestä ja saada hänet ajattelemaan häntä\nodottavaa kohtaloa. Mutta sensijaan hän meni eteläiselle ikkunalle\ntäyttääkseen keuhkonsa ahtaan vankilansa ulkopuolelta tuulahtelevalla\nvapaalla ilmalla ja katsellakseen tähtitaivasta, jota hän ei enää\nkoskaan saisi nähdä.\n\nHiljaisella äänellä Bridge hyräili kappaletta siitä laulusta, josta hän\nja Billy pitivät enimmän:\n\n    »Tukassa ruusunnuppunen Penelopen on kaunoisen;\n    hän siellä vartoo kaivaten mult’ ensi suudelmaa.»\n\nBridgen sielun silmien edessä väikkyi valkeaseinäisen ranchon kuisti.\nHän pudisti harmissaan päätään.\n\n»Yhtä hyvä on näinkin», hän tuumi. »Hän ei ole minua varten.»\n\nIkkunan kohdalla maassa liikkui jotakin. Bridge alkoi äkkiä tarkasti\ntähyillä sitä. Se nousi ja osoittautui mieheksi, ja sitten kuuluivat\ntutulla äänellä kuiskatut sanat:\n\n»Tukassani ei ole ruusuja, mutta povellani on paukku ja toinen\nvyölläni. Kas tässä niistä toinen. Niiden pusut tepsivät paremmin kuin\nkokonaisen kaupunginkorttelin. Millä tavoin on tämän hökötyksen ovi\nteljetty?» Puhuja oli nyt painautunut lähelle ikkunaa, niin että hänen\nkasvonsa olivat vain muutaman sentin päässä Bridgestä.\n\n»Billy!» äännähti tuomittu mies.\n\n»Ihan varmasti. Mutta miten on oven laita?»\n\n»Ulkopuolella on vankka telki», vastasi Bridge.\n\n»Sepä mukavaa», arveli Billy rauhoittuneena. »Laittaudu valmiiksi\nlivistämään, kun minä aukaisen oven! Minulla on kaupungin eteläpuolella\nhevonen, joka saa tänä yönä kantaa kaksinkertaista taakkaa vähän\nmatkaa.»\n\n»Jumala sinua siunatkoon!» kuiskasi Bridge kiihkeästi.\n\n»Käy pitkällesi muutamiksi minuuteiksi!» kehoitti Billy ja poistui\nvankilan takaseinää kohti.\n\nVähän ajan kuluttua kajahti yön hiljaisuudessa pöllön kaamea\nhuhuaminen. Se toistui kahdesti muutamien sekuntien väliaikojen\njälkeen. Vankilan edustalle sijoitettu vartija liikahti ja vilkaisi\nympärilleen; sitten hän rauhoittui, siirtäen ruumiinsa painon toiselle\njalalleen, ja vaipui juroihin aatoksiinsa.\n\nVankien säilytyshuoneen takana hiipivä mies liikkui meluttomasti\nrakennuksen seinustalla, kunnes pääsi vain muutamien askelien päähän\nmitään pahaa aavistamattomasta vartijasta, rakennuksen nurkkaus esti\nsotilaan näkemästä häntä. Hänen oikeassa kädessään oli isotekoinen\nrevolveri, jota hän piti piipusta, odottaen sopivaa tilaisuutta.\n\nViiden minuutin ajan oli yön hiljaisuus häiritsemätön; sitten pamahti\nitäpuolella yksi ainoa laukaus, ja heti senjälkeen kuului hajanaisia\npamahduksia ja käheitä huutoja.\n\nBilly Byrne hymyili. Vartija näytti piristyvän. Vankilan takana\nolevista kasarmeista kuului äänekkäitä komennuksia ja juoksuaskelia.\nKaupungin toisella laidalla paisui taistelun melske uhkaavaksi.\n\nBilly näki sotilaiden rientävän esiin majapaikoistaan, ja hetkistä\nmyöhemmin he lähtivät marssimaan kaksoisrivissä. Kaikki kiiruhtivat\nkaupungin vastakkaiselle laidalle paitsi vankilan edustalla olevaa\nyksinäistä vartijaa. Hetki näytti suotuiselta hänen yritystään varten.\n\nBilly tirkisti vankilan nurkitse. Olosuhteet olivat juuri sellaiset\nkuin hän oli kuvitellut. Vartija seisoi paikallaan katsellen siihen\nsuuntaan, mistä ampuminen kuului, selkä vankien säilytyspaikkaan ja\nBillyyn päin.\n\nYhdellä hyppäyksellä amerikkalainen oli pahaa aavistamattoman,\nkovaonnisen sotilaan vierellä. Raskaan revolverin nuppi osui melkein\näänettömästi vartijan takaraivoon, ja mies vaipui ääntä päästämättä\nmaahan.\n\nBilly kiskaisi salvan oven edestä, ovi lennähti auki ja Bridge pujahti\nvapauteen.\n\n»Joutuin!» kuiskasi Billy. »Seuraa minua!» Ja hän kääntyi vinhaa\nvauhtia juoksemaan kaupungin eteläreunaa kohti. Nyt hän ei lainkaan\nkoettanut salata liikkeitään. Ainoastaan joutuminen oli tärkeä, ja\nmiehet riensivät avoimesti ja koettamattakaan etsiä suojaa.\n\nHe pääsivät kenenkään huomaamatta Billyn ratsun luokse, ja hetkistä\nmyöhemmin he ratsastivat täyttä ravia länteen päin kiertääkseen\nkaupungin ympäri turvaan.\n\nIdästä kuului yhäti heikkenevää laukausten vaihtoa Pesitan miesten\njatkuvasti peräytyessä puolustajien ahdistaessa, vetäytyen yhä\nkauemmaksi Cuivacasta Billyn suunnitelman mukaisesti.\n\n»Se kävi kuin namusten sieppaaminen lapselta», sanoi Billy, kun\nCuivacan tuikkivat valot jäivät heidän eteläpuolelleen, ja heidän\nedessään oli tie selvänä rosvojen kohtauspaikalle.\n\n»Niin», myönsi Bridge; »mutta haluaisinpa tietää, miten sait selville,\nettä minä olin täällä.»\n\n»Penelope», vastasi Billy nauraen.\n\n»Penelope?» tiedusti Bridge. »Enpä taidakaan seurata sinua.»\n\n»No, mutta katsoen siihen, että sinä istut takanani, et sinä voi\nopastaa minua», huomautti Billy. »Mutta suoraan puhuakseni sain\nvihjauksen olinpaikastasi tytöltä — El Orobon ranchon kauniilta\n_señoritalta_ — niin José muistaakseni häntä nimitti. Onko selvä?»\n\nBridge huudahti hämmästyksestä. »Jumala häntä siunatkoon! Hän teki sen\nminun tähteni.»\n\n»Niin, varmasti», vakuutti Billy, »ja voisinpa lyödä vetoa, että hän\n'ruusunnuppu tukassaan vartoo sinulta ensi suudelmaa', sinä senkin\nriiviö.» Billy nauroi hilpeästi. Hän oli joka tapauksessa iloinen\nsaatuaan Bridgen pelastetuksi, ja se seikka, että hänen ystävänsä oli\nrakastunut ja että tyttö vastasi hänen tunteisiinsa — sillä sehän oli\nvarmaa, niin Billy päätteli, koska hän niin suuresti huolehti Bridgen\nasioista — oli vain omiaan lisäämään hänen hyvää tuultaan. »Hän ei ole\nmeksikkolaisnaikkonen, eihän?» hän kysyi äkkiä.\n\n»Sanoisin, ettei», vastasi Bridge. »Hän on todellinen New Yorkin\nkuningatar, mutta, Billy, hän ei ole minua varten. Hänen tekonsa oli\njalomielisen sydämen sanelema. Hän ei voi pitää minusta, Billy. Hänen\nisänsä on rikas — hän voisi saada parhaan maastamme — monesta maasta —\njos hän haluaisi mennä avioliittoon. Et kai uskokaan, että hän tahtoisi\nomakseen kulkurin, vai mitä?»\n\n»Sitä ei voi aina sanoa», virkkoi Billy hieman surumielisesti.\n»Tunsin kerran sellaisen kuningattaren, ja hän olisi ottanut omakseen\nsakilaisen, jos tämä olisi suostunut. Oletko pihkassa häneen, vanha\nveikko?»\n\n»Pelkään olevani», myönsi Bridge; »mutta mitäpä se hyödyttää?\nUnohdetaan koko juttu. Mutta sanopa, onko tämä sama hevonen, jonka\nannoin sinulle sinä yönä, jolloin anastit pankin kassan.»\n\n»Kyllä», sanoi Billy. »Se on sama pikku pony, ja mainion sävyisä\nhevonen se onkin. Mutta miksi sitä kysyit?»\n\n»Se on hänen», vastasi Bridge.\n\n»Ja tahtooko hän sen takaisin?»\n\n»Ei hän sitä sanonut, mutta mielelläni toimittaisin sen hänelle\njollakin tavoin.»\n\n»No ratsasta sillä takaisin sitten!» ehdotti Billy.\n\n»En voi palata sinne», selitti Bridge. »Juuri tilanhoitaja Grayson teki\noloni niin tukalaksi, että minun oli lähdettävä. Hän yritti vangita\nminut ja lähettää minut Villalle.»\n\n»Mistä syystä?» tiedusti Billy.\n\n»Hän ei pitänyt minusta ja tahtoi päästä eroon minusta.» Bridge ei\nhalunnut ilmaista joutuneensa pulaan sen vuoksi, että oli ollut\ntekemisissä Billyn kanssa.\n\n»No niin, sitten vien minä sen takaisin ja samalla kerron Penelopelle,\nkuinka oivallinen veikko olet, ja annan tilanhoitajalle pienet\nmuistiaiset.»\n\n»Ei; sinä et saa mennä sinne. Sinut tunnetaan siellä. Jotkut El Orobon\nmiehet näkivät sinut toissapäivänä, silloin kun anastitte heiltä\nkarjaa. He tunsivat hevosen, ja yksi heistä oli nähnyt sinut Cuivacassa\nsinä yönä, jolloin pankin kassa rosvottiin. He varmastikin nappaisivat\nsinut kiinni, Billy.»\n\nPian joutuivat kumppanukset kosketuksiin peräytyvien Pesitalaisten\nkanssa, jotka verkkaisesti ratsastivat vuoristoleirilleen. Takaa-ajajat\nolivat aikoja sitten lakanneet ahdistamasta heitä, peläten, että\nheidät viekoiteltaisiin ylivoimaisen vihollisen kynsiin, ja palasivat\nCuivacaan.\n\nAamu oli käsissä, kun Bridge ja Billy uupuneina heittäytyivät\njälkimmäisen vuodehuoville.\n\n»Niinpä niin», jupisi Billy Byrne. »Bridge-veikko on löytänyt\nPenelopensa.» Ja hän vaipui uneen.\n\n\n\n\nKOLMASKOLMATTA LUKU\n\nSatimessa\n\n\nSeuraavana iltapäivänä kapteeni Billy Byrne ratsasti vuoristosta\ntasangolle pahankurisella hevosella, jonka silmät välähtelivät ilkeästi\nja korvat olivat aina luimussa.\n\nLassoon kiinnitettynä seurasi Brazos, sillä Billy oli vain nauranut\nBridgen varoituksille ja oli nyt matkalla El Orobon rancholle viemään\nhevosta takaisin oikealle omistajalleen.\n\nLähtöhetkellä oli Pesita pyytänyt Billyä pistäytymään Josén luona\nkäskemässä intiaania viemään eräälle Estebanille sanan, että Pesita\nvaati häntä saapumaan luokseen.\n\nPesitan joukkueen suojapaikasta sai ratsastaa kauan joutuakseen Josén\nlikaiselle hökkelille, erittäinkin kun talutettavana oli ylimääräinen\nhevonen. Pimeä olikin jo ehtinyt tulla aikoja sitten, ennen kuin Billy\nsaapui Josén majalle. Billy laskeutui satulasta jonkun matkan päässä\nmajasta ja lähestyi sitä varovasti, sillä lainsuojatonta väijyivät\nmonenlaiset vaarat, eikä milloinkaan voi olla liiaksi varuillaan.\n\nPienestä ikkunasta tuikki valoa, ja Billy hiipi sinne päin. Lähellä\nJosén majaa oli toinen isompi rakennus, jonka aikaisemmat asukkaat\nolivat paenneet Pesitan vihaa. Se oli pimeänä ja näytti asumattomalta,\nmutta juuri Billyn lähestyessä sattui silmäpari tähyämään avoimesta\novesta.\n\nKatsoja kääntyi puhumaan jollekulle takanaan olevalle henkilölle.\n\n»José on saanut toisen vieraan», hän sanoi. »Kenties tämä ei ole niin\nvaivaloinen kuin edellinen. Hän tulee hyvin varovasti. Otetaanpa\nselvää.»\n\nKolme muuta miestä nousi lattialle levitetyiltä vuodehuoviltaan ja\nliittyi puhujan seuraan. He olivat kaikki aseistettuja, ja heidän\nyllään oli Villan epämääräiset sotilastakit. Billy seisoi selin heihin\npäin, kun he pujahtivat ulos asumuksesta, jossa he olivat aikoneet\nviettää yönsä, ja lähtivät kuulumattomasti! hiipimään häntä kohti.\n\nPelkkänä silmänä Billy tirkisteli pienestä ikkunasta intiaani-ukon\nhökkeliin. Hän näki erään amerikkalaisen vakavasti keskustelevan Josén\nkanssa. Kukahan tuo mies oli? Billy ei tuntenut häntä, mutta pian\nilmoitti José sen hänelle.\n\n»Kaikki tehdään tahtonne mukaan, herra Grayson», hän virkkoi.\n\n»Ahaa!» tuumi Billy. »El Orobon tilanhoitaja. Mitä ihmeen asioita\nhänellä saattaa olla tuolle vanhalle veijarille — ja yöllä?»\n\nBillyn mietteet keskeytyivät äkkiä, kun neljä vankkaa miestä karkasi\nyhtaikaa takaa päin hänen kimppuunsa, kiskoen hänet maahan. Billy ei\npäästänyt ääntäkään, mutta ponnisteli silti tarmokkaasti päästäkseen\nirti, taistellen Grand Avenuen tapaan, joka ei suinkaan ole\nmiellyttävä, vaikkakin ehkä hyvin tehokas tapa.\n\nMutta neljä yhtä vastaan, kun neljällä lisäksi on kaikki edut\npuolellaan, on musertava ylivoima, ja kun Grayson ja. José riensivät\nulos ottamaan selkoa metakasta ja tilanhoitaja ryhtyi auttamaan toisia,\nnujertui Billy vihdoin. Se seikka,, että jokainen hänen vastustajansa\nsai nujakasta useita päiviä kestäviä muistoja, oli vähäinen korvaus\nvapauden menettämisestä. Mutta olihan sekin jotakin.\n\nRiistettyään vangiltaan aseet ja sidottuaan hänen kätensä selän taakse\nmiehet kiskaisivat hänet pystyyn ja alkoivat tutkia häntä.\n\n»Kuka olette?» tiedusti Grayson. »Mitä varten täällä hiiviskelette?\nMinua vakoilemassako?»\n\n»Jos tahdotte tietää, kuka olen», vastasi Billy, »niin menkää kysymään\nHarlem Hurricanelta! Teitä vakoilemassa en ollut; mutta näyttää siltä,\nettä se kyllä olisi tarpeellista, te senkin vintiö.»\n\nVähän matkan päässä majasta hirnahti hevonen.\n\n»Siellä on varmaankin hänen ratsunsa», arveli yksi Villan miehistä,\npoistui sinne päin ja palasi pian, taluttaen Billyn hevosta ja Brazosia.\n\nHeti viimemainitun nähdessään päästi Grayson ymmärtämystä osoittavan\näännähdyksen.\n\n»Nyt tiedän, kuka hän on», hän selitti. »Olette saanut hyvän saaliin,\nkersantti. Tämä on sama lurjus, joka rosvosi Cuivacan pankin. Tunnen\nhänet kuulemieni kuvausten perusteella, ja se, että hänellä on tuo\nhevonen, tekee asian varmaksi. Villan pitäisi ylentää teidät tämän\ntähden.»\n\n»Niin», tokaisi Billy, »hänen pitäisi tehdä teistä vähintäänkin\namiraali. Mutta vielä emme ole hänen leirissään, ja tarvitaan enemmän\nkuin neljä teekua ja yksi rähjys viemään minua sinne.»\n\n»He vievät teidät sinne yhtäkaikki, vekkuli», vakuutti Grayson. »Ja nyt\nmatkalle!»\n\nHe köyttivät Billyn omaan satulaansa, ja hetkistä myöhemmin pieni\nseurue ratsasti etelään päin koukertelevan joen vartta pitkin El Orobon\nranchoa kohti, aikoen jäädä sinne loppuyöksi, sillä siellä voitaisiin\nvanki vartioituna panna hyvään säilöön.\n\nHeidän poistuessaan intiaanin ränstyneeltä majalta seisoi ukko pihalla,\nkuvastuen hämärää oviaukkoa vasten. Hän pudisti nyrkkiään etenevälle\ntilanhoitajalle.\n\n»_El cochino_!» hän sähähti ja palasi majaansa.\n\nEl Orobon rancholla asteli Barbara edestakaisin päärakennuksen\nedustalla. Sisällä istui hänen isänsä, lukien lampun valossa.\nPalvelusväen asunnosta kuului kitaransoittoa ja silloin tällöin äänekäs\nnaurunremahdus, osoittaen, että joku Eddie Shorterin mainioista\nkansasilaisista maalaistarinoista oli joutunut huippukohtaansa.\n\nBarbara oli lähtemäisillään sisälle, kun hänen huomionsa kiintyi\nranchoa lähestyvään kuusimiehiseen ratsujoukkueeseen. Tulijat\npysähtyivät pihalle ja laskeutuivat satulasta konttorirakennuksen\nedustalla. Hieman kummastellen myöhäisten vieraiden saapumista Barbara\nmeni sisälle, ohimennen mainiten isälleen näkemästään.\n\nRanchon omistaja, joka nykyisin alituisesti pelkäsi hyökkäystä, aikoi\nlähteä tiedustamaan, keitä tulijat olivat, kun Grayson ratsasti kuistin\nedustalle ja hyppäsi maahan. Barbara ja hänen isänsä olivat ovella\nhänen noustessaan portaita ylös.\n\n»Hyviä uutisia!» huudahti tilanhoitaja. »Käsissäni on pankkirosvo\nja myöskin Brazos. Se hiipivä arosusi joutui kiinni lähellä vähän\nmatkan päässä joen varrella.» Hän oli vähällä ollut sanoa »Josén\nmajaa», mutta hillitsi kielensä aikanaan. »Puhelinlanka oli katkaistu\njossakin pohjoisen laitumen pohjoislaidalla, ja aioin ratsastaa sinne\nkoettaakseni saada selvää pahantekijästä», hän selitti.\n\n»Onko hän amerikkalainen?» kysyi isäntä.\n\n»Siltä näyttää; mutta mieleltään hän on meksikkolaislurjus», vastasi\nGrayson. »Muassani on muutamia Villan miehiä, ja he vievät hänet\nhuomenna Cuivacaan.»\n\nBarbara ja hänen isänsä eivät näyttäneet kovinkaan ihastuneilta.\nMeistä oli amerikkalainen aina amerikkalainen täällä Meksikossa,\njossa kaikki olisivat heidän kansansa vihollisia. Se seikka, että he\nkotimaassa olisivat inhonneet rosvoa, ei vähääkään horjuttanut heidän\nmielipidettään, ettei yhdenkään amerikkalaisen pitäisi käydä vainoamaan\nomia kansalaisiaan. Barbara sanoikin sen Graysonille.\n\n»Mutta tämä mieshän on Pesitan upseeri», puolusteli Grayson. »Hän\nei ansaitse myötätuntoa meidän eikä kenenkään muun amerikkalaisen\npuolelta. Pesita on vannonut surmaavansa kaikki käsiinsä joutuvat\namerikkalaiset, ja tämä vintiö avustaa häntä tekemään niin. Hän on\nkelvoton epatto.»\n\n»Hänen tekonsa eivät kuulu minuun», intti Barbara. »Hän on\namerikkalainen, enkä minä kerta kaikkiaan voisi olla auttamassa, kun\nhänet toimitetaan kuolemaan meksikkolaisten kynsissä; ja kuolema häntä\nodottaa, jos hänet viedään Cuivacaan.»\n\n»No niin, neiti», virkkoi Grayson, »ei teidän tarvitsekaan ottaa sitä\nvastuullenne. Minä otan niskoilleni kaiken vastuunalaisuuden ja teen\nsen mielihyvin. Arvelin vain, että teistä olisi hauska tietää, että\nolemme saaneet hänet kiinni.» Hän puhui isännälleen.\n\nViimemainittu nyökkäsi, ja Grayson kääntyi ja poistui huoneesta. Ulkona\nhän naurahti pilkallisesti, vilkaisten olkansa ylitse taakseen, ja\nhypähti ratsaille.\n\nPalvelusväen asunnon edustalla hän seisautti hevosensa ja huusi Eddie\nShorteria. Tämä tuli ovelle.\n\n»Ota revolverisi ja pyssy ja tule konttoriin! Odotan sinua nyt heti.»\n\nEddie noudatti käskyä. Konttoriin astuessaan hän näki neljä\nmeksikkolaista, jotka liikkuivat velttoina sinne tänne, poltellen\nsavukkeita, kun taas Grayson seisoi tuolin edessä, jolla istui mies\nkädet selän taakse sidottuina. Grayson kääntyi Shorteriin päin.\n\n»Tämä mies on sama lurjus, joka varasti pankin rahat ja pääsi karkuun\nkurjan kirjanpitäjä-tolvanamme hänelle antamalla Brazosilla. Tämä\nkersantti aikoo miehineen viedä hänet huomenaamulla Cuivacaan. Sinä\njäät vartioimaan häntä puoliyöhön saakka, sitten he tulevat sijaasi.\nHeidän on ensin saatava hieman nukkua ja minun on syötävä illallista.\nÄlä antaudu mihinkään kujeiluun, Eddie!» varoitti Grayson lopuksi ja\noli poistumaisillaan, mutta äkkiä välähti hänen päähänsä ajatus.\n\n»Mutta, Shorter», sanoi hän, »eihän tuosta takana olevasta pienestä\nmakuukamarista päästä ulos muutoin kuin tämän huoneen kautta. Sen\nikkunat ovat siksi pienet, ettei kookas mies mahdu tunkeutumaan niistä.\nMepä teemmekin niin, että suljemme hänet sinne, ja sitten ei sinun\ntarvitse olla lainkaan huolissasi eikä liioin meidänkään. Voit levittää\nnuo huovat oven eteen ja käydä nukkumaan, eikä kenenkään tarvitse tulla\npäästämään sinua vahdista koko yönä.»\n\n»Juuri niin», virkkoi Eddie. »Jättäkää kaikki minun varaani! Kyllä minä\nvahdin roistoa.»\n\nVarmoina siitä, että heidän vankinsa oli varmassa tallessa, poistuivat\nVillan sotilaat ja Grayson, senjälkeen kun Billy oli teljetty\nperäkamariin.\n\nTilanhoitajan mainittua vartijan nimet — Eddien ja Shorterin — oli\nBilly tarkastellut nuoren amerikkalaisen lehmäpaimenen kasvoja, sillä\nhänen mielessään oli herännyt kiusoittava muisto, että ne nimet olivat\nhyvin tuttuja. Mutta hän ei voinut millään Lavoin yhdistää niitä\nkehenkään tuntemaansa henkilöön, ja varmaa myöskin oli, ettei hän ollut\nkoskaan ennen nähnyt tätä miestä.\n\nIstuessaan toimettomana pimeässä huoneessa Billy koetti muistella, kuka\nhänen vartijansa oli, kunnes, kuten teillekin on saattanut tapahtua,\nei mikään asia ole koko maailmassa ollut niin tärkeä kuin tämän pulman\nratkaisu. Jopa häntä uhkaava kohtalokin tuntui mitättömältä verrattuna\nsiihen tärkeään kysymykseen, missä hän oli aikaisemmin kuullut Eddie\nShorterin nimen.\n\nHänen vaivatessaan päätään, pohtien tätä mitätöntä asiaa, liikkui\njotakin lattialla hänen jalkojensa vieressä, ja äkkiä hän vetäisi\njalkaansa taaksepäin, sillä sitä peittävää saapasta nakersi rotta.\n\n»Onpa tämä hitonmoinen ihmisen säilytyspaikka», jupisi Billy, »jossa\nvilisee ihmisiä ahdistavia rottia. Hei»! Hän kääntyi katsomaan oveen\npäin. »Kuulepa, Eddie! Tule tänne!»\n\nEddie tuli ovelle kuuntelemaan.\n\n»Mitä haluat?» hän tiedusti. »Älä yritäkään juonitella. Olen kotoisin\nShawneesta, Kansasista, eikä meikäläisiä hevillä petetä. Sinä et kykene\nhuiputtamaan minua.»\n\nShawnee, Kansas! Eddie Shorter! Kaikki selvisi Billylle äkkiä.\n\n»Vai olet sinä Eddie Shorter Shawneesta, Kansasista, niinkö?» huusi\nBilly. »Minäpä tunnen äitimuorisi, Eddie; ja jos minulla olisi\nsellainen muori kuin sinulla, en tuhlaisikaan aikaani täällä raatamassa\nrinnan teekujen kanssa. Mutta enhän minä sitä aikonut sanoa, vaan sitä,\nettä minun on saatava tänne valoa. Rotan peijakkaat koettavat jyrsiä\nminulta housut yltäni ja senjälkeen kiipeävät syömään minua; sitten on\nVilla-miekkonen kiukuissaan.»\n\n»Tunnetko äitimuorin?» kysyi Eddie, ja hänen äänessään oli kaihoisa\nsointu. »Pyh, et sinä häntä tunne — se on vain noita peijaamisjuoniasi.\nSinä tahtoisit saada minut sinne voidaksesi sitten jollakin tavoin\njymäyttää minua ja päästä karkuun; mutta siihen olen liian ovela.»\n\n»Niin totta kuin elän, Eddie, tunnen äitisi», intti Billy. »Olin\nvanhempiesi talossa vain muutamia viikkoja sitten. Muistatko ikkunoiden\nvälissä olevaa jouhilla täytettyä sohvaa? Muistatko pienellä,\nmarmorilevyisellä pöydällä olevaa raamattua? Mitä! Entä Tigea? Niin,\nTige sai surmansa; mutta äitimuorisi ja isäukkosi ovat elossa ja\nkaipaavat sinua takaisin luokseen.\n\n— En välitä siitä, uskotko minua, poika, vai etkö; mutta äitisi oli\nminulle kovin hyvä, ja sinun on luvattava kirjoittaa hänelle ja sitten\npalata kotiin niin pian kuin voit. Ei kaikilla ole niin herttaista\näitiä kuin sinulla, ja niiden, joilla on, pitää olla hyviä äidilleen.»\n\nLukitun oven takana alkoi Eddien leuka vapista. Hänen sydämeensä ja\nmieleensä tulvi suloisia muistoja avarasta sylistä, johon hän niin\nusein oli painanut päänsä, ja isosta, tukevasta kädestä, joka oli\nsilittänyt hänen otsaansa ja punertavaa tukkaansa. Eddie nielaisi\njotakin.\n\n»Et kai sinä ilvehdi?» hän kysyi. Billy Byrne erotti, että hänen\näänensä vapisi.\n\n»En laske pilaa, poika», hän vakuutti. »Minä pahuksena minua oikein\npidät — likaisena teekunako? Sinä ja minä olemme amerikkalaisia — enpä\nmieluisasti peijaa maanmiestäni tässä kirotussa hirtehismaassa.»\n\nBilly kuuli avainta kierrettävän lukossa, ja hetkistä myöhemmin\navattiin ovea varovasti, ja Eddie tuli näkyviin turvanaan kaksi\nkuusipiippuista revolveria.\n\n»Se on oikein, Eddie», huomautti Billy nauraen. »Älä antaudu vaaraan,\nkuinka paljon hentomielisiä juttuja sinulle syöttänenkin, sillä sen\nsanon suoraan, että karkaan heti kun saan tilaisuuden. Mutta sehän\non mahdotonta, kun käpäläni ovat nuorissa ja sinä uhkaat minua\nkaksine paukkuinesi. Hankihan tänne valoa, Eddie. Siitä ei tule pahaa\nkenellekään, ja se pelottaisi rottia.»\n\nEddie peräytyi konttorin toisessa päässä olevan pienen pöydän ääreen,\njolla oli pieni lamppu. Pitäen oven lävitse vankiaan silmällä hän\nsytytti lampun ja vei sen perähuoneeseen, laskien sen nurkassa olevan\npesukaapin päälle.\n\n»Oletko todellakin nähnyt äitimuorin?» hän kysyi. »Onko hän terve?»\n\n»Terveeltä hän näytti silloin, kun hänet tapasin», vastasi Billy;\n»mutta hän kaipaa suuresti poikaansa. Kyllä kai hän olisi vielä\npirteämmän näköinen, jos sinä menisit kotiin.»\n\n»Minä menen», huudahti Eddie. »Heti kun taloon saadaan rahaa ja\nmaksetaan palkka, lähden. Mutta mikä on nimesi? Kotiin päästyäni kysyn\näidiltä, muistaako hän sinua. Toivoisinpa jo tällä hetkellä voivani\npistäytyä kotiovesta sisälle.»\n\n»Äitisi ei tiennyt nimeäni», sanoi Billy. »Mutta kerro hänelle nähneesi\nsen miehen, joka antoi selkään kahdelle maankiertäjälle, kun nämä\nryöstivät hänen rahansa ja aikoivat nitistää hänet teurastuspuukolla.\nEn usko hänen unohtaneen sitä. Minä ja kumppanini olimme pakotiellä —\nhänellä ei ollut mitään hätää; mutta minun kintereilläni olivat siepot\n— ja äitisi antoi meille rahaa, jotta pääsisimme karkuun. Hän oli\ntotisesti kelpo muori, poika.»\n\nKonttorin ulko-ovelle koputettiin. Eddie juoksi takaisin etuhuoneeseen,\nsulki oven ja kiersi sitä' juuri lukkoon, kun Barbara astui sisään.\n\n»Eddie, saanko nähdä vankia?» hän pyysi. »Tahdon puhella hänen\nkanssaan.»\n\n»Tekö puhelemaan pankkirosvon kanssa?» kummasteli Eddie. »Ettehän vain\nole sekaisin, neiti Barbara?»\n\n»En ole; mutta haluan keskustella hänen kanssaan pienen hetkisen.\nSaanhan, Eddie?»\n\nEddie epäröi. Hän tiesi, että Grayson suuttuisi, jos hän päästäisi\nisännän tyttären yksin perähuoneeseen lainsuojattoman pankkirosvon\nseuraan, ja isäntä itse näkisi mielellään Eddien teilattuna. Mutta\nBarbara-neidiltä oli vaikea evätä mitään.\n\n»Missä hän on?» tiedusti tyttö.\n\nEddie heilautti peukaloaan oveen päin. Avain oli vielä lukossa.\n\n»Menkää katselemaan kuuta ikkunasta, Eddie!» kehoitti tyttö. »Se on\nperin kaunis tänä iltana. Menettehän, Eddie!» hän lisäsi, kun mies yhä\nempi.\n\nEddie pudisti päätään ja meni hitaasti ikkunan ääreen.\n\n»Ei kukaan voi evätä teiltä mitään, neiti», hän virkkoi, »ei ainakaan,\njos te oikein hartaasti pyydätte.»\n\n»Olette kovin kiltti, Eddie», kuiskasi tyttö ja astui ripein askelin\nlukitulle ovelle.\n\nKiertäessään avainta hän tunsi hieman vapisevansa hermokiihoituksesta.\n»Minkälainen mies hän lieneekin — tämä paatunut lainrikkoja ja rosvo\n— kansastaan luopunut amerikkalainen, joka on liittynyt kansansa\nverivihollisiin?» hän mietti mielessään.\n\nVain halu saada tietää, miten Bridgen oli käynyt, sai hänet sopeutumaan\nniin vastenmieliseen keskusteluun. Hän ei uskaltanut pyytää ketään\nmuuta kysymään sitä puolestaan, sillä jos hänen osallisuutensa Bridgen\nkarkaamisessa — tietystikin jos hän oli päässyt pakoon — tulisi Villan\ntietoon, olisi El Orobon amerikkalaisten kohtalo ratkaistu.\n\nHän painoi kädensijaa ja työnsi oven verkkaisesti auki. Huoneen\nkeskellä olevalla tuolilla istui mies selin tyttöön päin. Hän oli\nkookas mies. Hänen leveät hartiansa kohosivat vankkoina yksinkertaisen\ntuolin selkämyksen yläpuolelle. Tumma, kihara, takkuinen tukka peitti\nkaunismuotoista päätä.\n\nOven narahtaessa hän kääntyi tyttöön päin, ja kun heidän katseensa\nosuivat vastakkain, menivät heidän kummankin silmänsä levälleen\nhämmästyksestä.\n\n»Billy!» huudahti Barbara.\n\n»Barbara! Sinä!» Billy nousi seisomaan, koettaen kiskoa irti köytettyjä\nkäsiään.\n\nTyttö sulki oven jälkeensä ja meni hänen luokseen.\n\n»Sinäkö rosvosit pankin kassan?» hän kysyi. »Teitkö sen, vaikka olit\nluvannut elää aina kunnollisesti — minun tähteni?» Hänen äänensä\nvärähti liikutuksesta. Mies näki, että hän kärsi, ja samalla hän tunsi\ntuskaa itsekin.\n\n»Mutta sinähän olet naimisissa», hän sanoi. »Näin sen sanomalehdistä.\nMitäpä enää välität siitä? Enhän merkitse sinulle mitään.»\n\n»En ole naimisissa, Billy», huudahti Barbara. »En voinut mennä herra\nMalloryn puolisoksi. Koetin uskotella itselleni voivani sen tehdä;\nmutta vihdoin selvisi minulle, etten rakastanut enkä koskaan voisi\nrakastaa häntä, enkä suostu menemään avioliittoon sellaisen miehen\nkanssa, jota en rakasta.\n\n— En osannut uneksiakaan, että täällä olit sinä, Billy», jatkoi tyttö.\n»Tulin tiedustamaan sinulta, miten on herra Bridgen laita. Tahtoisin\ntietää, pääsikö hän pakoon' vai — vai — oi, tätä kauheata maata!\nTäällä ei välitetä ihmishengestä sen enempää kuin teurastaja välittää\nteuraansa hengestä.»\n\nÄkkiä Billylle selvisi oikea asianlaita. Miksi se ei ollut ennemmin\njohtunut hänen mieleensä? Barbara oli Bridgen Penelope! Hänen paras\nystävänsä rakasti samaa naista kuin hänkin. Ja Barbara oli lähettänyt\nsanantuojan pyytämään Billyä pelastamaan hänen lemmittynsä.\n\nBarbara oli tänä iltana tullut konttoriin kyselemään Bridgestä\ntuntemattomalta mieheltä, jota hän piti hylkiönä ja rosvona — koska ei\nsaanut lepoa kuulematta tietoja rakastetustaan. Billy jäykkeni. Häneen\nkoski sydänjuuria myöten; mutta hän ei moittinut Bridgeä — kohtalo\noli niin määrännyt. Ei hän myöskään moittinut Barbaraa siitä, että\ntämä rakasti Bridgeä. Olihan Bridge joka tapauksessa enemmän hänen\nkaltaisensa, oikein koulutettu miekkonen. Mutta hän itse oli vain\nsakilainen.\n\n»Bridge selviytyi hyvin», hän virkkoi. »Eikä hänellä ollut mitään\nosuutta koko pankkiryöstössä. Sen suoritin minä. Hän ei tietänyt minun\nolevan kaupungissa, enkä minä tiennyt hänen olevan. Hän on rehdein mies\nmaailmassa, on kuin onkin. Hän ajoi minua sinä yönä takaa ja ampui\nminua, pitäen minua — ja aivan oikein — rosvona, mutta tietämättä, kuka\nolin.\n\n— Hän kaatoi hevoseni ja nähtyään, kuka olin, pakotti minut ottamaan\nsinun hevosesi ja pyrkimään pakoon, sillä hän tiesi, että Villan miehet\nnitistäisivät minut, jos saisivat minut kynsiinsä. Siitä et voi häntä\nmoittia, ethän? Hän ja minä olimme hyviä kumppanuksia — hän ei voinut\nmenetellä toisin. Hän se taivutti minut tuomaan hevosen takaisin.\nNyt se kai on aitauksessa. Olin tuomassa sitä, kun jouduin kiinni.\nNyt sinun on parasta mennä. Tämä ei ole sopiva paikka sinulle, ja\nminä en ole nukkunut niin pitkään aikaan, että olen kuolemaisillani\nnääntymyksestä.»\n\nHänen äänensä oli kylmä. Häntä näytti Barbaran seura ikävystyttävän,\nvaikka hänen sydämensä oli pakahtua rakkaudesta, johon hän ei luullut\ntytön vastaavan, ja hän olisi tahtonut katkoa siteensä ja pusertaa\nBarbaraa rintaansa vasten.\n\nNyt oli Barbaran vuoro loukkautua. Hän ojentautui suoraksi.\n\n»Olen pahoillani siitä, että olen häirinnyt lepoasi», hän vastasi, ja\npoistui pää pystyssä. Mutta koko matkan astellessaan päärakennukseen\nhän hoki itsekseen: »Huomenna hänet ammutaan! Huomenna hänet ammutaan!\nHuomenna hänet ammutaan!»\n\n\n\n\nNELJÄSKOLMATTA LUKU\n\nEddie sulkee silmänsä\n\n\nTunnin ajan Barbara Harding asteli edestakaisin kuistilla ylpeyden ja\nrakkauden kamppaillessa ylivallasta hänen sydämessään. Hän ei voinut\nsallia Billyn kuolla, sen hän tunsi. Mutta miten hän saisi miehen\npelastetuksi.\n\nPalvelusväen asunnosta kuuluva soitto ja nauru oli lakannut. Ranchossa\nnukuttiin. Joen vastaisella rannalla olevan matalan jyrkänteen rinnettä\nmyöten ratsasti pieni joukkue äänettömästi kahlaamolle.\n\nJyrkänteen juurella oli piikkilanka-aita ranxhon eristetyn alueen\nrajana. Ensimmäinen ratsastaja laskeutui maahan, katkaisi langat poikki\nja veti päät syrjään hevosten jaloista, joten seurue pääsi edelleen.\n\nMiehet ratsastivat jokeen, liikkuen pimeässäkin niin varmasti, että\nhe ilmeisesti tunsivat kahlaamon hyvin. Sitten he jatkoivat matkaansa\npajupensaiden reunustaman niityn halki ranchon rakennuksia kohti.\nHeidän varovainen lähestymisensä, äänettömyytensä, myöhäinen hetki,\nkaikki oli omiaan osoittamaan, että heillä oli paha mielessä.\n\nPäärakennuksen kuistilla kävelevä Barbara pysähtyi äkkiä. Koko hänen\nolemuksensa osoitti, että hän oli tehnyt lopullisen päätöksen.\nHetkisen hän seisoi mietteissään ja juoksi sitten vikkelästi portaita\nalas ja pihan poikki konttorirakennukselle. Siellä torkkui Eddie\nvartiopaikallaan. Tyttö ei häirinnyt häntä. Vilkaisemalla ikkunasta\nBarbara varmistautui, ettei siellä ollut muita kuin Eddie ja vanki.\n\nSieltä hän meni edelleen hevostarhalle. Aitauksessa oli vain muutamia\nhevosia, jotka seisoivat pää painuksissa. Kun hän meni tarhaan,\nnostivat hevoset päätään, nuuhkivat epäluuloisesti, luimistivat\nkorviaan ja tytön lähestyessä vetäytyivät arastellen ja korskuen\nkauemmaksi, kiertäen hänen ohitseen tarhan vastaiselle laidalle.\n\nNiiden sivuuttaessa hänet hän silmäili niitä tarkoin, ja hänen\nrohkeutensa lamaantui, sillä Brazos ei ollut niiden joukossa. Se oli\nvarmaankin viety laitumelle.\n\nHän meni tarhan ja laitumen väliselle veräjälle ja tunkeutui kahden\ntangon välitse. Ylimmällä tangolla riippuivat päitset, joihin oli\nkiinnitetty kappale nuoraa. Otettuaan ne hän lähti etenemään siihen\nsuuntaan, johon ratsuhevoset useimmiten menivät, kun ne päästettiin\ntarhasta laitumelle.\n\nJolleivät ne olleet menneet joen poikki, uskoi hän löytävänsä ja\nsaavansa kiinni Brazosin, sillä sokeripalat ja leipäviipaleet olivat\nsynnyttäneet hevosen sielussa ihmeellisen voimakkaan kiintymyksen\nväliaikaista valtiatartaan kohtaan.\n\nTyttö riensi joelle hevosten polkemia jälkiä pitkin ja tähyili\nkatsettaan pinnistäen eteensä ja sivuilleen nähdäkseen hevosten\ntummat hahmot, joiden joukosta hän toivoi löytävänsä pienen, säyseän\nBrazosinsa.\n\nKuta lähemmäksi jokea hän tuli, sitä enemmän hän lannistui, sillä vielä\nei eläimistä näkynyt merkkiäkään. Jos hän olisi yrittänyt kiinnittää\npäitsiä jonkun tarhassa olevan raisun hevosen päähän, olisi se ollut\nmitä suurinta hulluutta — niitä vangitsemaan tarvittiin voimakas mies\nja lujaksi punottu lasso.\n\nKun hän hermot jännittyneinä oli päässyt jokea reunustavan\npajupensaikon laidalle, kajahti villikissan kolkon kaamea ääni. Tyttö\npysähtyi äkkiä. Pelko pani kylmät väreet kulkemaan pitkin hänen\nselkäpiitään, ja hänen hiuksensa tuntuivat nousevan pystyyn.\n\nKääntyisikö hän takaisin? Hevoset saattaisivat olla hänen puolellaan\njokea, mutta todennäköisesti ne olivat menneet sen ylitse. Jaksaisiko\nhän hillitä hermoja jäytävää kauhuaan ja tunkeutua tuon pimeän,\npeloittavan tiheikön lävitse, vaikka hän tiesi, ettei hän tapaisi\nratsuja sen takana?\n\nHän kääntyi ympäri ja lähti samaa tietä takaisin. Hänen täytyi keksiä\njoku toinen keino! Mutta oliko mitään muuta keinoa? Ja huomenna Billy\nammuttaisiin! Häntä puistatti; Hän puri alahuultaan rohkaistakseen\nluontoaan, pyörähti ympäri ja kiiruhti pensaikkoon.\n\nKissa kiljaisi uudelleen — tällä kertaa hyvin likellä — mutta Barbara\nei empinyt hetkeäkään, vaan riensi eteenpäin ja astui pian tiheiköstä\nkymmenkunnan metrin päässä joen äyräästä. Hän jännitti katsettaan\ntähyillen pimeässä ympärilleen; mutta ei ainoatakaan hevosta ollut\nnäkyvissä.\n\nUseiden eläinten polkemat syvät jäljet veivät suoraan pyörteiseen\nveteen. Vastaisella puolella Brazos oli laitumella tai lepäämässä\nparhaiksi hänen ulottuviltaan.\n\nKatkeran epätoivoisena Barbara puristi kätensä nyrkkiin, niin että\nkynnet painuivat kämmeniin. Hän seurasi jälkiä vedenrajaan saakka.\nVesi oli niin mustaa ja kolkkoa. Hän ei edes päivälläkään voinut\nuskoa varmasti osaavansa kävellä kahlaamon poikki — yöllä olisi sen\nkoettaminen hulluutta.\n\nHän nielaisi nyyhkytyksen. Hänen olkapäänsä painuivat kumaraan, ja\npää kallistui eteenpäin. Koko hänen olennostaan kuvastui äärimmäinen\npettymys ja epätoivo.\n\n»Mitä voin tehdä?» hän valitti. »Huomenna hänet ammutaan.»\n\nSe ajatus reipastutti häntä kuin sähköisku.\n\n»Häntä ei ammuta!» huusi hän ääneen. »Häntä ei ammuta, niin kauan kuin\nminä olen elossa estääkseni sen.»\n\nUudelleen hän nosti päänsä pystyyn ja oikaisi selkänsä. Sidottuaan\npäitset uumenilleen hän veti luottavana syvään henkeään ja astui\njokeen. Noin kymmenen metrin päähän ei hänen ollut lainkaan vaikeata\npysytellä kahlaamolla. Se oli leveä ja suora. Mutta kun hän lähempänä\njoen keskustaa askel askeleelta tunnusteli tietään eteenpäin, tunsi\nhän, että kallionkieleke, jolla hän seisoi, laskeutui syvään veteen.\nHän kääntyi taaksepäin, koettaen saada selville, minne päin se kääntyi,\nmutta ei löytänyt jalansijaa mistään.\n\nJokea alaspäin hän tunsi vankkaa kalliota jalkojensa alla. Sinnepäin\nsiis tie vei, ja hän astui rohkeasti eteenpäin veden kohotessa\njo polvien yläpuolelle. Hän eteni pari, kolme askelta, ja hänen\nluottamuksensa ja toivonsa yhä lujittuivat, mutta neljännellä\naskeleella hän ei tavannutkaan pohjaa. Hän suistui jokeen, koetti\nperäytyä takaisin kalliolle, mutta virta oli liian voimakas, ja äkkiä\nnäytti siltä kuin hän olisi itse heittäytynyt veteen ja alkoi uida joen\nuomassa henkensä edestä.\n\nPyörre painoi häntä takaisin samaa rantaa kohti, jolta hän oli\njuuri lähtenyt, mutta hän oli niin lujasti päättänyt onnistua Billy\nByrnen tähden, että hän kääntyi vastaiselle rannalle ja ponnisteli\nsaavuttaakseen mahdottomalta näyttävän päämäärän, jonka hänen suuri\nrakkautensa oli hänelle viitoittanut.\n\nVuolas virta painoi hänet useita kertoja veden alle, mutta yhä\nuudelleen hän tuli ilmoille ja kamppaili, ei oman henkensä, vaan\nsen miehen hengen puolesta, jota hän oli ensin kammonnut, sitten\nrakastamaan. Tuuma tuumalta hän lähestyi toista rantaa, mutta samalla\nhän tunsi voimiensa uupuvan.\n\nJaksaisiko hän päästä perille? Oi, jospa hän olisi mies! Mutta se\najatus herätti toisen: »Jumalan kiitos, että olen nainen ja rakastan\nkuin vain nainen voi, sillä se antaa minulle voimia syöksyä kuoleman\nkitaan hänen tähtensä!»\n\nYlenmääräisistä ponnistuksista hänen sydämensä jyskytti, ja hengitys\nkävi läähättäen. Hänen raajansa olivat kylmät ja turrat, mutta hän ei\nvoinut lakata yrittämästä, vaikka hän olikin nyt jo varma, että oli\nuhrannut henkensä hyödyttömästi.\n\nHänen ruumiinsa löydettäisiin, mutta kukaan ei koskaan arvaisi, mikä\nhänet oli ajanut kuolemaan. Ei edes Billy tietäisi, että se oli\ntapahtunut hänen tähtensä. Mutta sitten tuntui virran rajuus äkkiä\nvähenevän, pyörre työnsi häntä hiljaa rantaan päin, ja hänen jalkansa\nkoskettivat pohjan hiekkaa ja soraa.\n\nHuohottaen, horjuen ja kompuroiden hän reutoutui eteenpäin muutamia\naskelia, vaipuen sitten maahan ja tarrautuen joen äyrääseen kiinni.\nSiinä oli vesi matalaa, ja hän virui paikallaan, kunnes voimat\npalasivat. Sitten hän jälleen nousi ja kapusi rantatöyrylle — tehtävä\noli onnistunut.\n\nLöytääkseen hevoset tarvitsi hänen nyt enää etsiä muutamia minuutteja.\nNe seisoivat tummana rykelmänä piikkilanka-aidan vieressä laitumen\ntoisella laidalla. Hänen lähestyessään ne hajautuivat, väistyen syrjään\nja silmäillen häntä uteliaasti.\n\nHän kutsui vienosti »Brazos! Tänne, Brazos!» Liikkeelle lähteneestä\nlaumasta erosi ratsu ja tuli hirnuen hänen luokseen.\n\n»Kelpo Brazos!» hän houkutteli. »Oiva heponi!» Samalla hän meni hevosta\nvastaan.\n\nEläin antoi hänen ottaa itsensä kiinni ja silittää otsaansa nuuhkien\nhänen käsiään löytääkseen odottamansa herkkupalan. Hellävaroen hän\npujotti päitset sen korvien ylitse. Saatuaan ne varmasti paikoilleen\nhän huokasi helpotuksesta, kiersi kätensä hevosen kaulaan ja painoi sen\nturvan poskeaan vasten.\n\n»Sinä rakas, hyvä Brazos!» hän kuiskasi.\n\nHevonen seisoi rauhallisesti paikallaan tytön rimpuillessa sen selkään.\nBarbaran hoputettua ja kosketettua kantapäillään sen kylkiä se sitten\nlähti astelemaan kahlaamolle. Tällä kertaa kävi ylimeno perin helposti,\nsillä Barbara piti nuoraa höllänä ja antoi Brazosin valita tien.\n\nHevonen tunkeutui vastaiselta rannalta pajukon lävitse niitylle.\nSieltä Barbara ratsasti yhä vain käymäjalkaa, ettei herättäisi\nhuomiota, portista pihalle. Sidottuaan ratsunsa tarhan aitaan hän\npoistui etsimään satulaa ja suitsia. Hän ei tiennyt, kenen vehkeet hän\notti, eikä välittänytkään siitä, mutta jo paljoa ennenkuin hän sai\nne raahatuksi puolitiehen Brazosin luokse, hän tunsi, että ne olivat\ntavattoman raskaat.\n\nHän sai kolmasti yrittää, ennenkuin hänen onnistui suorittaa\nHerkuleksen voimia kysyvä temppu ja nostaa satula hevosen selkään, ja\njos hänellä olisi ollut joku muu ratsu kuin Brazos, ei siitä olisi\ntullut mitään. Mutta tämä sävyisä pikku hepo seisoi hievahtamatta ja\nkärsivällisenä raskaan meksikkolaisen puusatulan kolhiessa sen jalkoja\nja kylkiä, kunnes tyttö sai onnellisella heilautuksella heitetyksi sen\nratsun selkään.\n\nKiinnitettyään satulan ja suitset Barbara talutti hevosen rakennuksen\ntaakse ja sieltä kiertoteitse konttorihuoneen peräseinustalle. Siitä\nhuoneesta, jossa Billy istui vangittuna, näkyi valoa, ja jätettyään\nsuitsien perät viiltämään maata tyttö meni rakennuksen etupuolelle.\n\nHiivittyään varovasti portaille hän tirkisti ikkunasta sisään.\nEddie makasi koukussa, mutta silminnähtävästi mukavassa asennossa\nkonttorituolilla. Hänen jalkansa olivat kirjoituspöydällä. Revolveri\noli kaiken varalta hänen sylissään. Toinen oli kotelossaan hän vyöllään.\n\nBarbara meni varpaisillaan ovelle. Henkeään pidättäen hän painoi hiljaa\nkädensijaa. Ovi kääntyi meluttomasti auki, ja seuraavalla hetkellä\ntyttö oli huoneessa. Taaskin hän silmäili Eddie Shorteria. Tämä ei\nhievahtanutkaan: vain hänen rintansa nousi ja laski syvän, sikeän unen\ntasaisessa tahdissa.\n\nBarbara hiipi lattian poikki hänen luokseen.\n\nKartanon takana liikkui kolme hahmoa pimennon turvissa. Kauempana,\nnoin sadan metrin päässä heistä seisoi pieni ryhmä hevosia ja miehiä.\nHe odottivat äänettöminä. Kolme ensinmainittua hiipi taloa kohti.\nRancho oli samanlaisia, joita Teksasissa tavataan kymmenittäin,\nsadoittain. Ilmeisesti sen oli suunnitellut Grayson tai joku hänen\nkaltaisensa. Siinä ei ollut mitään meksikkolaista eikä mitään kaunista.\nKaksikerroksisena, kuistilla varustettuna ja synkeänä se oli rumana\npilkkuna viehättävässä meksikkolaisessa maisemassa.\n\nHiipijät kiipesivät kuistin katolle ja lähestyivät avointa ikkunaa,\njonka takana oli neiti Barbara Hardingin makuuhuone. Kuunneltuaan\njonkun aikaa tunkeutui kaksi heistä huoneeseen. Viivyttyään siellä\nmuutamia minuutteja he palasivat, viittoillen ulkona odottaneelle\ntoverilleen harmistuneen ja pettyneen näköisinä.\n\nHe laskeutuivat maahan yhtä varovasti kuin olivat kiivenneetkin katolle\nja palasivat hevosten luokse jääneiden miesten luokse. Siellä sukeutui\nmatalaääninen neuvottelu, jonka kestäessä Barbara Harding ojensi\nvapisemattoman käden, joka ei lainkaan paljastanut hänen mieltään\nkalvavaa pelkoa, ja otti revolverin Eddie Shorterin sylistä. Eddie\nnukkui yhäti.\n\nTaaskin varpaillaan tyttö palasi lattian poikki perähuoneeseen vievälle\nlukitulle ovelle. Avain oli lukossa. Hän kiersi sitä varovasti, pitäen\nsamalla silmällä nukkuvaa vartijaa, revolverin piippu uhkaavasti\nojennettuna häntä kohti.\n\nEddie Shorter liikahti ja pyyhkäisi kädellään kasvojaan. Barbaran\nsydän lakkasi sykkimästä, kun hän odotti, että mies avaisi silmänsä ja\nnäkisi hänet. Mutta Eddie ei herännyt. Sensijaan hänen kätensä vaipui\nhervottomana sivulle, ja hengitys muuttui jälleen säännölliseksi.\n\nAvain kiertyi lukossa hänen sormiensa hiljaa vääntämänä, salpa liukui\nmeluttomasti syrjään, ja hän työnsi oven raolleen. Sisällä istuva Billy\nByrne loi kysyvän katseen avautuvalle ovelle, ja kun hän tunsi tulijan,\nsaivat hänen kasvonsa kummastuneen ilmeen. Mutta hän ei hiiskunut\nmitään, sillä tyttö oli varoittavasti nostanut sormen huulilleen.\n\nBarbara meni nopeasti hänen luokseen ja kehoitti häntä nousemaan\npystyyn, alkaen hypistellä hänen käsiänsä pidättävän nuoran solmua.\nKerran hän keskeytti puuhansa ja kävi sulkemassa oven, joka oli jäänyt\nhäneltä auki.\n\nKului viisi minuuttia — Barbara Hardingista ne tuntuivat hänen elämänsä\npisimmiltä minuuteilta — ennen kuin solmut hellisivät. Mutta vihdoin\nnuora kirposi lattialle, ja Billy Byrne oli vapaa. Hän aikoi puhua,\nkiittää ja ehkä myöskin torua Barbaraa tästä harkitsemattomasta teosta,\njohon tyttö oli ryhtynyt hänen tähtensä. Mutta taaskin Barbara antoi\nvaikenemismerkin, kuiskasi: »Tule!» ja kääntyi ovelle.\n\nRaottaessaan sitä vakoillakseen hän piti revolveria edessään, tähdäten\nsillä viereiseen huoneeseen. Mutta Eddie nukkui yhäti vähääkään\naavistamatta, millaista kujetta hänelle tehtiin.\n\nBarbara ja Billy lähtivät konttorin portaille vievälle ovelle; taaskin\ntyttö varoitti Billyä liikkumaan hiljaa, sillä hänen kävellessään\nolivat kannukset kilisseet. Hetkiseksi kääntyivät heidän katseensa\npoispäin Eddie Shorterista, ja kohtalo salli Eddien juuri sillä\nhetkellä herätä ja avata silmänsä.\n\nHänen katsettaan kohdannut näky oli niin yllättävä, ettei\nkansasilainen voinut hievahtaakaan sekunnin aikaan. Hän näki Barbara\nHardingin revolveri kädessä auttavan rosvoa karkaamaan, ja niinä\nsilmänräpäyksinä, jotka hämmästys piti Eddien liikkumattomana, hän\nnäki myöskin toisen kuvan — äidillisen naisen pienessä maatalossa\nKansasissa. Eddie tajusi, että tuo mies, tuo lainsuojaton, oli\nherättänyt hänessä kaipauksen ja päätöksen palata äidin armaaseen\nsyliin. Lisäksi oli sama mies pelastanut hänen äitinsä pahoinpitelystä,\nehkäpä kuolemasta.\n\nEddie sulki nopeasti silmänsä, ja hänen aivonsa työskentelivät\nkuumeisesti. Neiti Barbara oli aina ollut ystävällinen häntä kohtaan.\nHänen poikamainen sydämensä oli sykähdellyt rakkaudesta Barbaraa\nkohtaan — se rakkaus oli tietystikin ollut toivotonta, poikamaista\ntunnetta. Tyttö tahtoi rosvon pääsevän karkuun. Eddie käsitti olevansa\nvalmis tekemään, mitä hyvänsä neiti Barbara tahtoi, vaikkapa oman\nhenkensä uhallakin.\n\nTyttö ja mies olivat ovella. Barbara työnsi Billyn edellään ulos,\ntähdäten itse revolverilla Eddie Shorteria, meni sitten perässä ja\nsulki oven Eddie Shorterin pitäessä silmiään kiinni ja rukoillessa,\nettä Billy Byrnen karkaaminen onnistuisi hyvin.\n\nPäästyään ulos ja konttorirakennuksen taakse Barbara ojensi revolverin\nBillylle.\n\n»Sinä tarvitset sitä», hän selitti hätäisesti. »Tuolla on Brazos — ota\nse! Jumala siunatkoon ja varjelkoon sinua, Billy!» Ja tyttö oli poissa.\n\nBilly nielaisi jotakin. Hänen mielensä teki juosta Barbaran jälkeen ja\nsulkea hänet syliinsä. Mutta hän muisti Bridgen ja kääntyi huoahtaen\nkärsivällisesti odottavan Brazosin luokse. Verkkaisesti hän otti\nsuitset maasta ja nousi satulaan. Yhtä huolettomasti kuin olisi\npäivänvalossa poistuva kunnioitettu vieras hän sitten ratsasti ranchon\npihalta ja ohjasi hevosensa pohjoiseen päin joen vartta kiemurtelevaa\ntietä pitkin.\n\n\n\n\nVIIDESKOLMATTA LUKU\n\nBilly tulee takaisin\n\n\nBillyn kadotessa pimeyteen pohjoista kohti käveli Barbara Harding\nhitaasti ranchon kuistille päin, samalla kun pienestä, sadan metrin\npäässä seisovasta hevos- ja miesryhmästä erosi kolme miestä, lähtien\nhiipimään häntä kohti, sillä he olivat kuutamossa nähneet hänet, kun\nhän erosi Billystä konttorin luona, suunnaten verkkaiset askeleensa\npäärakennukselle.\n\nHe pysyttelivät talon varjossa, kunnes tyttö oli kääntynyt nurkan\ntaakse ja lähestyi kuistia. Sitten he juoksivat nopeasti hänen\nluokseen, ja kun hän alkoi nousta portaille, tartuttiin häneen\ntakaapäin ja häntä kiskottiin taaksepäin. Hänen suulleen laskettiin\nkäsi, ja häntä varoitettiin pysymään hiljaa.\n\nPuolittain raahaten, puolittain kantaen miehet retuuttivat hänet\nodottavien tovereittensa luokse. Eräs kookas mies hypähti ratsunsa\nselkään, ja Barbara nostettiin satulanupille hänen eteensä. Sitten\nnousivat toisetkin satulaan ja seurue poistui yhtä hiljaa kuin oli\ntullutkin samaa tietä takaisin.\n\nBarbara Harding ei ollut koettanutkaan huutaa, sillä heti vangiksi\njouduttuaan hän oli huomannut olevansa intiaanien käsissä, ja sen\nperusteella, mitä hän oli kuullut idässä olevassa vuoristossa vielä\nasustavasta vähäisestä pimaniheimosta, hän tiesi heidän voivan aivan\nrauhallisesti survaista puukon hänen rintaansa.\n\nJosé oli pimani, ja tytön päähän juolahti heti, että José oli\nmukana panemassa toimeen hänen ryöstöään tai oli ainakin ollut sitä\nsuunnittelemassa. Siksi hän ei pelännyt minkäänlaista väkivaltaa, koska\nJosé oli aikoinaan ollut kuuluisa saamiensa lunnaiden lukumäärästä ja\nsuuruudesta.\n\nHänen isänsä maksaisi vaaditun summan, hänet palautettaisiin, eikä\nhänelle koituisi koko seikkailusta muuta haittaa kuin joitakuita päiviä\nkestävä epämukavuus ja rasitus. Tällä tavoin järkeiltyään hän helposti\npysyi rauhallisena ja maltillisena.\n\nSillä aikaa kun Barbaraa vietiin itään päin, ratsasti Billy Byrne yhä\nvain pohjoista kohti. Hän aikoi poiketa Josén majalla viemässä sen\nsanoman, jonka Pesita oli pyytänyt häntä toimittamaan perille. Sitten\nhän katoaisi läntiseen vuoristoon, yhtyisi Pesitaan ja yllyttäisi tätä\nlähtemään uudelle ryöstöretkelle jonkun kenraali Francisco Villan\nsuosiman henkilön rancholle, sillä Billy ei sietänyt Villaa.\n\nHän olisi mielihyvin käväissyt vierailulla El Orobon rancholla ja sen\nhoitajan luona; mutta se seikka, että sen omistaja oli Anthony Harding\nja että hän ja Barbara oleskelivat siellä, riitti karkoittamaan Billyn\nmielestä kaikki sillä tavoin tyydytettävän koston ajatukset.\n\n»Kenties pääsen häneen käsiksi myöhemmin», hän mietti, »kun hän on\npoissa rancholta. En totisesti pidä siitä jukopäästä. Hänet pitäisi\npanna valjaisiin kuin härkä ja taltuttaa!»\n\nBilly laskeutui ratsailta Josén majan edustalla kello neljä aamulla.\nHän kolkutti ovelle, kunnes ukko tuli avaamaan.\n\n»Kas!» huudahti José nähdessään, kuka hänen varhainen vieraansa oli.\n»Te selviydyitte niiden kynsistä! Sepä mainiota!» Vanhus hihitti.\n»Pari, kolme tuntia sitten lähetin Pesitalle sanan, että Villan miehet\nvangitsivat kapteeni Byrnen ja veivät hänet Cuivacaan.»\n\n»Kiitos!» sanoi Billy. »Pesita tahtoo, että lähetätte Estebanin hänen\nluokseen. Viime yönä en saanut tilaisuutta ilmoittaa sitä teille, kun\npiikkimiehet kuhisivat ympärillämme, minkä vuoksi pistäydyin tänne nyt\npalatessani vuorille.»\n\n»Lähetän Estebanin tänä yönä, jos saan hänet käsiini; mutta siitä en\nole varma. Esteban on liikkeellä Grayson-sian asioilla.»\n\n»Mitä puuhia hänellä on Graysonin käskystä?» tiedusti Billy, »Ja mitä\ntekemistä Graysonilla oli täällä, José? Eiköhän teillä vain ole liian\nläheiset suhteet Pesitan vihollisten kanssa?»\n\n»José on kaikkien hyvä ystävä.» Ukko virnisti. »Graysonilla on homma,\njota varten hän tarvitsee reippaita miehiä. José hankkii miehet.\nGrayson maksaa hyvin. Homma ei ole missään yhteydessä Pesitan, Villan,\nCarranzan, vallankumouksen kanssa — se on aivan yksityinen asia.\nGrayson halusi saada _señoritan_. Hän maksoi siitä. Siinä kaikki.»\n\n»Vai niin», virkkoi Billy ja haukotteli. Häntä eivät Graysonin\nrakkaussuhteet liikuttaneet vähääkään. »Miksi ei se nahjus-parka mennyt\nitse noutamaan hempukkaansa?» kysyi hän välinpitämättömästi. »Onpa hän\ntotisesti saamaton, koska hänen on pestattava miesjoukkue sieppaamaan\nhänelle siwashityttöä.»\n\n»Kysymyksessä ei olekaan siwashityttö, _señor capitan_», selitti José,\n»vaan kaunis _señorita_ — El Orobon ranchon omistajan tytär.»\n\n»Mitä?» kiljaisi Billy. »Mitä te puhutte?»\n\n»Niin, _señor capitan_, entä sitten?» kummasteli José. »Grayson maksaa,\nminä hankin miehet, Esteban lähtee sotureineen. Puhuin Estebanille.\nHe menivät tänä yönä ryöstämään _señoritaa_, mutta eivät Graysonia\nvarten.» Veijari-vanhus nauroi. »Sille en minä mahda mitään, vai mitä?\nGrayson maksoi minulle ja sai miehiä. Minä hankin ne. En mahda mitään,\njos he pitävät tytön itse.» Ja hän kohautti olkapäitään.\n\n»Aikovatko he mennä häntä ryöstämään tänä yönä?» huusi Billy.\n\n»Si, _señor_», vastasi José. »Epäilemättä he ovat jo saaneet hänet\nkäsiinsä.»\n\n»Helvetti!» jupisi Billy Byrne, pyöräyttäen Brazosin ympäri niin\näkäisesti, että pieni ratsu nousi takajaloilleen, ja syöksyi samaa\ntietä takaisin etelään päin.\n\nBrazos oli saanut sinä päivänä juosta pitkän matkan, mutta ratsastaja\noli ollut sen selässä vain vähän yli puolentoista penikulman matkalla.\nSe ei niin ollen suinkaan ollut uupunut nelistäessään suitset höllinä\npölyistä jokitietä pitkin takaisin El Oroboon.\n\nKoskaan ennen Brazos ei ollut juossut puoltatoista penikulmaa niin\nlyhyessä ajassa, sillä kello ei ollut vielä viittä, kun se väsymyksestä\nnotkahdellen pysähtyi El Orobon ranchon konttorirakennuksen edustalle,\nhorjui ja kaatui.\n\nEddie Shorter oli istunut samassa asennossa, jossa Barbara ja Billy\nolivat hänet viimeksi nähneet, odottaen, että Byrne saisi riittävän\netumatkan, ennen kuin hän menisi herättämään Graysonia ja ilmoittamaan,\nettä vanki oli karannut. Eddie oli päättänyt antaa Billylle aikaa\ntunnin. Hän myhäili ajatellessaan, kuinka Grayson ja Villan miehet\nraivostuisivat saadessaan tietää, että lintu oli lentänyt tiehensä, ja\nsitä miettiessään hän nukahti.\n\nEddien herätessä oli kirkas päivä, ja kun hän vilkaisi seinällä\ntikittävään pieneen kelloon ja näki sen osoittaman ajan, huudahti hän\nhämmästyksestä ja ponnahti pystyyn. Avatessaan konttorin ulko-ovea hän\nnäki rakennuksen edustalla ratsastajan parhaillaan hyppäävän maahan\nnääntyneen hevosen selästä. Heti hän tunsi Brazonin.\n\n»Sinäkö?» huusi Eddie. »Mitä tekemistä sinulla on enää täällä? Minun on\npidätettävä sinut nyt.» Ja hän hapuili revolveriaan. Mutta Billy Byrne\ntähtäsi häntä omallaan ennenkuin hän oli edes ehtinyt tarttua aseensa\nperään.\n\n»Ole alallasi!» kehoitti Billy. »Ja kuuntele, mitä puhun! Nyt ei ole\naika leikkiä revolvereilla eikä tehdä tuhmuuksia. En ole palannut\nvangittavaksi — karkoita se ajatus nupistasi! Sain tietää, että\njoukkue siwasheja oli täällä viime yönä ryöstääkseen neiti Hardingin.\nTule mukaan! Meidän on mentävä katsomaan, onko neiti täällä vai ei.\nÄläkä yritäkään juonitella, Eddie! Minä en aio antaa vangita itseäni\ntoistamiseen, ja kuka sitä koettaa, se saa, mitä tarvitsee, ymmärrätkö?»\n\nEddie oli silmänräpäyksessä maassa ja riensi päärakennukselle.\n\n»Minä olen puolellasi», hän vakuutti. »Kuka sinulle sen kertoi? Ja kuka\nsen teki?»\n\n»Älä välitä kertojasta! Mutta erään Esteban-nimisen siwashin piti tehdä\nse Graysonin laskuun. Grayson halusi neiti Hardingia omakseen ja aikoi\nvarastuttaa hänet itselleen.»\n\n»Se koira!» mutisi Eddie.\n\nYhdessä he kiiruhtivat päärakennuksen kuistille ja jyskyttivät ovea,\nkunnes sen aukaisi kiinalainen, joka pisti päänsä raosta näkyviin,\nsilmäillen kysyvästi ulos.\n\n»Onko neiti Harding täällä?» tiedusti Billy.\n\n»Neiti Harding nukkuu», ärähti palvelija. »Häntä ei saa häiritä\nennen aamiaista.» Ja hän olisi sulkenut oven heidän nenänsä edessä,\njollei Billy olisi työntänyt saapastaan väliin. Samassa hän painoi\nvankan kämmenensä taivaanvaltakunnan pojan kasvoille ja työnsi miehen\nperemmälle. Sisälle päästyään hän huusi äänekkäästi herra Hardingia.\n\n»Mikä on hätänä?» kysyi Harding, joka hetkisen kuluttua yöpuvussaan\nilmestyi seurusteluhuoneen takana sijaitsevan makuukamarin ovelle.\n»Mistä on kysymys? Hyvä Jumala, mies, tekö se olette? Oletteko todella\nBilly Byrne?»\n\n»Varmasti», vastasi Billy lyhyesti. »Mutta emme saa tuhlata hetkeäkään\nlörpöttelyyn. Kuulin, että neiti Harding oli ryöstettävä tänä yönä —\nettä hänet on ryöstetty. Rientäkää katsomaan, onko hän kotona!»\n\nAnthony Harding lähti juoksemaan toiseen kerrokseen vieviä kapeita\nportaita myöten, harpaten neljä askelmaa kerrallaan. Sillä tavoin\nhän ei ollut mennyt portaita ylöspäin neljäänkymmeneen vuoteen.\nPysähtymättä edes koputtamaan hän syöksähti tyttärensä makuukamariin.\nSe oli tyhjä. Vuode oli koskematon. Siinä ei ollut nukuttu. Parkaisten\nvanhus kääntyi ympäri ja juoksi hätääntyneenä toisen kerroksen muihin\nhuoneisiin — Barbaraa ei löytynyt mistään. Sitten Harding kiiruhti\nalakertaan häntä odottavien miesten luokse.\n\nHänen astuessaan huoneeseen toisesta päästä tuli Grayson sisälle\nkuistille vievästä ovesta. Billy Byrne oli kuullut Graysonin\naskeleet ulkoa, joten tämä näyttäytyessään ovesta näki vastassaan\nkuusipiippuisen revolverin suun. Tilanhoitaja seisahtui ällistyneenä,\nkatsoen ensin Billy Byrneen, sitten Eddie Shorteriin ja Hardingiin.\n\n»Mitä tämä merkitsee?» hän kysyi Eddie Shorterilta. »Mitä tekemistä\nsinulla on täällä vankeinesi? Kuka sinun käski päästää hänet ulos,\nmies?»\n\n»Heittäkää sikseen loruilu!» karjaisi Billy Byrne. »Ei Shorter\npäästänyt minua ulos. Karkasin monta tuntia sitten ja palasin juuri\näsken Josén luota tiedustamaan teiltä, missä neiti Harding on, te\nhalpamielinen koira. Missä hän on?»\n\n»Mitä tekemistä on herra Graysonilla tässä asiassa?» kysyi\nHarding. »Miten voisi hän tietää siitä mitään? Kaikki on minulle\narvoituksellista — te täällä, juuri te, ja Grayson puhuu teistä\nvankinaan. En käsitä lainkaan. Mutta, Byrne, kertokaa nopeasti kaikki,\nmitä tiedätte Barbarasta!»\n\nBilly tähtäsi koko ajan revolverillaan Graysonia vastatessaan Hardingin\nkysymykseen.\n\n»Tämä vintiö on pestannut joukkueen pimaneja ryöstämään neiti\nHardingin», hän sanoi. »Sen sain tietää samalta veijarilta, jolle hän\nmaksoi sopivien miesten hankkimisesta. Hän haluaa nähtävästi saada\nneidin omakseen.» Tässä Billy loi tilanhoitajaan katseen, joka olisi\nsurmannut Graysonin, jos katseet voisivat tappaa. »Neiti ei voi vielä\nolla kaukana. Näin hänet sydänyön jälkeen, vähää ennen kuin karkasin,\njoten häntä ei ole vielä voitu viedä kovinkaan etäälle. Tuo otus ei\nkuitenkaan voi auttaa meitä vähääkään, sillä hän ei tiedä, missä neiti\non, sen paremmin kuin mekään. Hän luulee tietävänsä, mutta erehtyy.\nSiwashit vetivät häntä nenästä ja pettivät häntä perinpohjaisesti.\nMyöskin sen sain selville. Mutta hyvä Jumala! En tiedä, mihin neiti on\nviety ja mitä hänelle aiotaan tehdä.»\n\nPuhuessaan hän ensimmäisen kerran käänsi silmänsä Graysonista ja\nkatsoi Anthony Hardingia suoraan silmiin. Viimemainittu luki toisen\nlujaluonteisista piirteistä, että hänen sydäntään painoi tuskaisa pelko\nja epäilys.\n\nSinä lyhyenä hetkenä, jona Billyn valpas katse oli kääntyneenä poispäin\ntilanhoitajasta, oivalsi tämä saaneensa tarvitsemansa tilaisuuden. Hän\nseisoi oven suussa — yhdellä ainoalla harppauksella hän pääsisi pois\nBillyn revolverin ulottuvilta, hän saisi seinän sen ja itsensä väliin,\neikä Grayson vitkastellut, vaan harppasi heti sen askeleen.\n\nKun Billy kääntyi uudelleen katsomaan teksasilaista, oli tämä\nkadonnut, ja Billyn ennättäessä ovelle, oli Grayson jo puolitiessä\nkonttorirakennukselle, jonka kuistilla seisovat Villan sotilaat\nkiihkeästi napisten edellisenä iltana saamansa vangin poissaolon\njohdosta.\n\n\n\n\nKUUDESKOLMATTA LUKU\n\nKapteeni Rozales näkee jotakin\n\n\nBilly Byrne juoksi pihalle. Tilanhoitaja huusi meksikolaisille, että\nheidän vankinsa oli päärakennuksessa, ja kun he katsahtivat sinnepäin,\nnäkivät he Billyn tulevan verkkaisesti heitä kohti revolveri kädessään.\n\nBillyn huulilla väikkyi hymy, jota he etäisyyden tähden eivät\nerottaneet ja jonka merkitystä he eivät olisi tietäneet, koska\neivät tunteneet Billyä. Mutta revolverin merkitys oli selvä, ja sen\nnähdessään yksi heistä nosti karabiininsa poskelleen.\n\nMutta hänen sormensa ei koskettanut liipasinta, sillä Billy Byrnen\ntakana pamahti laukaus ja meksikkolainen suistui eteenpäin portailta\nmaahan.\n\nBilly vilkaisi taakseen ja näki Eddie Shorterin juoksevan luokseen\nsavuava kuusipiippuinen oikeassa kädessään.\n\n»Takaisin!» komensi Byrne. »Tämä on minun jupakkani.»\n\n»Enpä lähdekään», vastasi Eddie. »Nuo keltanaamat eivät vie El Orobosta\nainoatakaan valkoihoista, niin kauan kun minä olen täällä. Ja nyt\nripeästi! He hyökkäävät.»\n\nJa he hyökkäsivät, ampuen, niin että kuulat viuhuivat amerikkalaisten\npään ympärillä. Myöskin Grayson oli liittynyt Villan miehiin.\nPalvelusväen asunnosta juoksi laukausten houkuttelemina lisää miehiä\ntaistelupaikalle.\n\nBilly ja Eddie pitivät puoliaan, seisoen muutaman askeleen päässä\ntoisistaan. Vielä kaksi meksikkolaista kaatui. Grayson lähti pakoon\netsimään suojaa. Sitten kaatoi Billy Byrne viimeisen meksikkolaisen,\njuuri kun palvelusväen rakennuksesta tulleet miehet läähättäen\nsaapuivat heidän luokseen. Tulijoiden joukossa oli sekä meksikkolaisia\nettä amerikkalaisia. Kaikki olivat aseistettuja, ja heillä oli\nrevolverit valmiina käsissään.\n\nHe pysähtyivät vähän matkan päähän Billystä ja Eddie Shorterista. Se\nseikka, että viimemainittu oli muukalaisen puolella, säästi Billyn\nsaamasta heti surmaansa, sillä Eddiestä pitivät hänen työtoverinsa,\nsekä meksikkolaiset että amerikkalaiset.\n\n»Mitä hälyä täällä on?» tiedusti eräs amerikkalaisista.\n\nEddie selitti heille koko jutun, ja kun saatiin tietää, että isännän\ntytär oli ryöstetty ja että konnantyön alkuunpanija oli tilanhoitaja,\nyltyi amerikkalaisten suuttumus vaaralliseksi.\n\n»Missä hän on?» kysyi yksi heistä. Nyt he olivat keräytyneet pieneksi\nryhmäksi Billy Byrnen ja Eddie Shorterin ympärille.\n\n»Näin hänen pujahtavan konttorirakennuksen taakse», vastasi Eddie.\n\n»Eteenpäin!» huudahti eräs toinen. »Otetaan hänet kiinni.»\n\n»Hakekoon joku nuoraa!» Miehet puhelivat tavalliseen, tyyneen\ntapaansa näyttämättä lainkaan kiihtyneiltä. Koko ryhmän ilmeisimpänä\nkuvaavana piirteenä oli päättäväisyys. Yksi heistä lähti juoksujalkaa\nnoutamaan lassoaan palvelusväen asunnosta. Muut astelivat verkkaisesti\nkonttorirakennuksen taakse. Grayson ei ollut siellä. Etsintää\njatkettiin. Amerikkalaiset olivat etunenässä. Meksikkolaiset\npysyttelivät yhdessä joukossa hieman jäljempänä — tämä ei ollut heidän\nasiansa. Jos gringot tahtoivat lynkata jonkun toisen gringon, niin\nolkoon menneeksi — se oli gringojen asia. He pysyttelisivät syrjässä,\nja niin he tekivätkin.\n\nEtsijät menivät palvelusväen asunnon ja keittiön sivuitse tallille.\nGraysonia vain ei löytynyt. Tallissa havaitsi yksi miehistä erään\nseikan — tilanhoitajan satula oli poissa. He riensivät hevostarhaan.\nYksi heistä purskahti nauramaan — veräjä oli auki ja kaikki ratsut\ntipotiessään.\n\nÄkkiä osoitti Eddie Shorter kädellään laitumen ja joen ylitse niiden\ntakana olevalle matalalle harjanteelle. Toiset katsoivat sinne. Siellä\nnäkyi ratsumies; joka hoputti hevostaan rinnettä ylöspäin. Ratsu ja\nmies kuvastuivat selvästi nousevan auringon piinaamaa aamutaivasta\nvasten.\n\n»Se on hän», virkkoi Eddie.\n\n»Antaa hänen mennä», sanoi Billy Byrne. »Hän ei ikinä palaa eikä häntä\nkannata ajaa takaa, ei ainakaan, nyt, kun meidän on etsittävä neiti\nBarbaraa. Hevoseni on täällä teidän hevostenne joukossa. Lähden sitä\nnoutamaan. Tuletko mukaan, Shorter, tarvitsen kenties apua, — en vielä\nosaa käsitellä lassoa hyvin.»\n\nOdottamatta vastausta hän lähti, ja kaikki amerikkalaiset seurasivat\nhäntä. Yhdessä he saarsivat hevoset ja ajoivat ne takaisin tarhaan.\nSatuloituaan hevosensa ja noustuaan ratsaille Billy näki toisten\ntehneen samoin.\n\n»Me tulemme mukaan», selitti yksi miehistä. »Neiti Barbara kuuluu\nmeille.»\n\nBilly nyökkäsi ja ratsasti päärakennukselle. Siellä hän hyppäsi maahan\nja alkoi Eddie Shorterin ja Hardingin seurassa kiertää talon ympäri\nlöytääkseen joitakin jälkiä, joiden nojalla voisi päättää, mihin\nsuuntaan naisenryöstäjät olivat poistuneet. Pian he osuivat sille\npaikalle, jossa intiaanien hevoset olivat edellisenä yönä seisseet.\n\nSieltä veivät selvät jäljet joelle. Seuraavalla hetkellä seurasi niitä\nkymmenen amerikkalaista, sitten kun Harding oli antanut Billylle\nkarabiinin, toisen kuusipiippuisen revolverin ja panoksia.\n\nJäljet veivät joen poikki, piikkilanka-aitaan murretun aukon läpi,\nsitten jyrkänteen rinnettä ylöspäin ja sen takana olevaan pieneen\nnotkelmaan. Noin puolentoista kilometrin matkan jäljet olivat selvät,\nmutta hävisivät sitten, ikäänkuin ratsastajat olisivat hajaantuneet.\n\n»Niin», sanoi Billy toisten keräydyttyä hänen ympärilleen\nneuvottelemaan, »he ovat menneet tuonne kukkuloille. He olivat pimaneja\n— Estebanin heimoa — ja ovat vieneet neidin jonnekin tuonne. Meidän on\nhajaannuttava ja etsittävä häntä sieltä. Sen, joka ensimmäiseksi kohtaa\npimenit, on alettava ampua, jolloin me muut riennämme hänen avukseen.\nVoimme edetä parittain — jos sitten toinen kaatuu, niin toinen voi\nratsastaa takaisin ja opastaa muut tapahtumapaikalle.»\n\nMiehet tuntuivat suostuvan ehdotukseen ja hajaantuivat parittain. Eddie\nShorter jäi Billyn seuraan.\n\n»Hajaantukaa sivuille!» käski viimemainittu tovereitaan. »Eddie ja\nminä ratsastamme suoraan eteenpäin — levitkää te muut viuhkan tavoin\nkummallekin puolellemme! Näkemiin ja onneksi olkoon!» Ja hän lähti\nripeätä ravia kukkuloita kohti Eddie Shorter rinnallaan.\n\nRancholla vetelehtivät meksikkolaiset vaquerot ympäri kartanoa\nnapisten. Kun ei ollut tilanhoitajaa, ei heillä ollut muuta tekemistä\nkuin keskustella huolistaan. Heille ei ollut makseta palkkaa siitä\nlähtien, kun pankki rosvottiin, sillä Harding ei ollut saanut\nhankituksi rahaa muualta käsin ennen kuin vasta muutamia päiviä sitten.\nNyt hänelle oli vakuutettu, että rahat olivat matkalla; mutta niiden\nsaapuminen El Oroboon oli epävarmaa.\n\n»Miksi jäisimme tänne, kun meille ei ole maksettu?» kysyi heistä yksi.\n\n»Niin, miksi?» kertasivat monet muut.\n\n»Täällä ei ole mitään tekemistä», huomautti muuan. »Lähdetään\nCuivacaan. Minä olen kerta kaikkiaan kyllästynyt tekemään työtä\ngringoille.»\n\nTämä ehdotus saavutti kaikkien yksimielisen hyväksymisen, ja vähän ajan\nkuluttua miehet olivat satuloineet ratsunsa ja laskettivat täyttä neliä\nauringonpaahteista Cuivacaa kohti. Nyt he lauloivat ja olivat iloisia\nja onnellisia, sillä he olivat samanlaisia kuin sokkosilla olevat pikku\npojat — eivät suinkaan pahoja miehiä, vaan pikemminkin vastuuttomia\nlapsia.\n\nCuivacaan saavuttuaan he tuoksahtivat kapakkaan, jossa he alkoivat\njuoda niitä vähäisiä rahoja, joita joillakuilla heistä oli tallella.\n\nMyöhemmin samana päivänä astui kapakkaan vanha, kuihtunut intiaani\nhikisenä ja pölyttyneenä pitkästä ratsastusmatkasta.\n\n»Hei, José!» huusi eräs El Orobon ranchon vaqueroista. »Sinä vanha\nveijari, mitä tekemistä sinulla täällä on?»\n\nJosé katsahti ympärillään oleviin miehiin. Hän tunsi heidät kaikki\n— siinä oli koko El Orobon meksikkolainen ratsastava paimenkunta.\nJosé ihmetteli sitä, että he kaikki olivat Cuivacassa yhtä aikaa. Ei\nedes palkkapäivänä oltu El Orobosta tavallisesti päästetty kaupunkiin\nuseampaa kuin neljä miestä kerrallaan.\n\n»José tuli ostamaan kahvia ja tupakkaa», vastasi ukko, vilkaisten\nmiehiin. »Missä toiset ovat — gringot?»\n\n»He lähtivät ajamaan takaa Estebania», vastasi yksi vaqueroista. »Hän\non vienyt muassaan neiti Hardingin.»\n\nJosé kohotti kulmakarvojaan, ikäänkuin se kaikki olisi ollut hänelle\nuutta.\n\n»Entä herra Grayson? Menikö hän yhteen matkaan? Hän piti hyvin paljon\n_señoritasta_.»\n\n»Grayson karkasi», sanoi toinen puhuja. »Muut gringot aikoivat hirttää\nhänet, sillä hänen kerrottiin lahjoneen Estebanin suorittamaan\nkolttosen.»\n\nTaaskin Josén kulmakarvat kohosivat. »Se on mahdotonta!» äänsi hän.\n»Entä keitä sitten on vartioimassa ranchoa?» kysyi hän äkkiä.\n\n»Herra Harding, kaksi meksikkolaista talouspalvelijaa ja yksi\nkiinalainen.» Vaquero purskahti nauramaan.\n\n»Minun täytyy lähteä», ilmoitti José hetkisen kuluttua. »Halvan\nmajani ja Cuivacaan väli edestakaisin on pitkä matka vanhan miehen\nratsastettavaksi.»\n\nVaquerot eivät enää kiinnittäneet häneen huomiota, ja hän poistui\nhevosensa luokse. Mutta noustuaan ratsaille ja päästyään ulos\nkaupungista hän lähti omituiseen suuntaan siihen nähden, että hänen\nkotinsa oli idässä päin, sillä hän ohjasi ratsuaan luoteista kohti.\n\nJosé oli ratsastanut pitkän matkan sen jälkeen kun Billy oli aamulla\nlähtenyt hänen hökkeliltään. Hän oli käynyt lännessä päin, erään\nPesitan kannattajan pienellä rancholla. Viimemainittu oli lähettänyt\npojan viemään rosvolle sanaa, että kapteeni Byrne oli karannut\nVillan miesten käsistä, ja José oli saapunut Cuivacaan kiertoteitse,\nratsastaen kaupunkiin idän puolelta.\n\nNyt hän lähti taaskin tapaamaan Pesitaa, mutta tällä kertaa hän\nvei tiedon itse. Pesita oli leirissä, ja pyydettyään tupakkaa ja\nsavukepaperia kävi intiaani vihdoin käsiksi asiaansa.\n\n»José tuli suoraan Cuivacasta», hän alkoi, »ja siellä hän joi\nkaikkien El Orobon ranchon meksikkolaisten vaquerojen seurassa —\n_kaikkien_, kenraali, käsitättehän. Esteban kuuluu ryöstäneen El\nOrobon ranchon kauniin _señoritan_, ja vaquerot kertoivat Josélle,\nettä kaikki amerikkalaiset vaquerot ovat lähteneet häntä etsimään —\nkaikki, kenraali, ymmärrättehän. Tällaisina vaarallisina aikoina on\nkummallista, että gringot ovat jättäneet El Orobon niin suojattomaksi.\nSiellä ovat vain rikas herra Harding, kaksi talouspalvelijaa ja yksi\nkiinalainen.»\n\nPesitan teltan viereisessä teltassa loikoi vuodehuovillaan mies.\nKuullessaan puhujan äänen, vaikka se olikin hiljainen, hän nosti\npäätään ja alkoi kuunnella. Hän erotti joka sanan, ja hänen otsansa\nrypistyi. Barbara ryöstetty! Herra Harding melkein yksin rancholla! Ja\nse kaikki Pesitan tiedossa!\n\nBridge nousi pystyyn. Hän kiinnitti panosvyön uumenilleen ja otti\npyssynsä, ryömi sitten telttansa peräseinän alitse ja lähti hitaasti\nastelemaan lieassa olevia hevosia kohti.\n\n»Kas, herra Bridge», virkkoi hauska ääni hänen korvaansa. »Minne matka?»\n\nBridge kääntyi katsomaan Rozalesin hymyileviä, ilkeitä kasvoja.\n\n»Eipä juuri minnekään», hän vastasi. »Aioin lähteä katsomaan, saisinko\nammutuksi jonkun otuksen. On kauhean yksitoikkoista istua paikoillaan\ntekemättä mitään.»\n\n»_Señor_», myönsi Rozales. »Niin minustakin. Mennään yhdessä — minä\ntiedän, missä on parhaat toiveet saada jotakin ammutuksi.»\n\n»Sitä en epäile», ajatteli Bridge. »Todennäköisesti toisen\nselkäpuolella.» Ääneen hän vastasi: »Sepä on todella hupaista.» Hän\narvasi, että Rozales oli määrätty vaanimaan häntä, estämään häntä\npakenemasta ja kenties olemaan ainoana todistajana, kun sattuisi joku\nonneton tapaus, joka toimittaisi Bridgen isäinsä luokse.\n\nRozales käski erään sotilaan satuloida heidän hevosensa, ja pian\nsenjälkeen he ratsastivat rinnakkain kukkuloilta laaksoon vievällä\ntiellä. Sellaisissa kohdissa, missä heidän oli pakko ratsastaa\nperäkkäin, huolehti Bridge siitä, että Rozales meni edellä, ja\nsuopeasti meksikkolainen salli amerikkalaisen jäädä taakseen.\n\nJos Rozalesilla oli mielessään joitakin muita aikeita kuin\nvakoileminen, niin hän ilmeisestikin tahtoi odottaa sopivaa hetkeä,\njolloin saisi haluamansa tilaisuuden. Ja ilmeistä oli myöskin, että\nhän tunsi olevansa yhtä hyvässä turvassa amerikkalaisen edellä kuin\ntakanakin.\n\nEräässä paikassa painui se rotko, jota myöten he olivat tulleet,\nnotkelmaan, ja siellä ehdotti Rozales, että he ratsastaisivat\npohjoiseen. Siihen suuntaan ei Bridge suinkaan aikonut lähteä.\nAmerikkalainen vitkasteli.\n\n»Mutta laaksossa ei ole lainkaan riistaa», huomautti Rozales.\n\n»Minun luullakseni siellä on», oli Bridgen hämärä vastaus. Sitten hän\näkkiä huudahti hämmästyneenä ja osoitti Rozalesin taakse. »Mitäs tuo\non?»’ hän kysyi kiihtyneesti.\n\nMeksikkolainen kääntyi heti Bridgen etusormen osoittamaan suuntaan.\n\n»Minä en näe mitään», virkkoi Rozales hetkisen kuluttua.\n\n»Mutta nyt näette», vastasi Bridge, ja kun meksikkolainen käänsi\nkatseensa jälleen seuralaiseensa päin, oli hänen pakko myöntää\nnäkevänsä jotakin — suoraan häntä kohti tähdätyn kuusipiippuisen\nrevolverin epämiellyttävän suun.\n\n»Herra Bridge!» huudahti Rozales. »Mitä te teette? Mitä tarkoitatte?»\n\n»Tarkoitan», selitti Bridge, »että jos lainkaan välitätte\nterveydestänne, laskeudutte heti hevosen selästä ettekä unohda maahan\npäästyänne pitää käsiänne päänne päällä. No, alkakaa kivuta!»\n\nRozales laskeutui ratsailta.\n\n»Kääntykää selin minuun päin!» komensi amerikkalainen; ja toisen\ntoteltua Bridge hyppäsi satulasta ja otti aseet hänen vyöltään.\n»Nyt saatte mennä, Rozales», hän sanoi, »ja jos vielä joskus saatte\nvaltaanne amerikkalaisen, niin muistakaa, että säästin henkenne,\nvaikka olisin helposti voinut riistää sen — vaikka minun olisi ollut\näärettömän paljon turvallisempaa surmata teidät.»\n\nMeksikkolainen ei vastannut mitään, mutta hänen kasvojensa synkkä ilme\nennusti pahaa ensimmäiselle gringolle, jonka kova onni saattaisi hänen\nkäsiinsä. Hän pyörähti hitaasti ympäri ja lähti tallustelemaan takaisin\nPesitan leiriin.\n\n»Minä olen puolitiessä El Oroboon», mietti Bridge, »ennen kuin hän\nennättää kertomaan Pesitalle, mitä hänelle on tapahtunut.» Sitten\nhän nousi satulaan ja ratsasti laaksoon, taluttaen Rozalesin hevosta\njäljessään.\n\nHänen ei sopinut päästää hevosta irti liian aikaisin, sillä se olisi\nepäilemättä palannut leiriin ja joutunut siten kulkemaan Rozalesin\nohitse, joka olisi ottanut sen kiinni. Ja Bridge tarvitsi aikaa\nehtiäkseen hyvän matkan päähän El Oroboa kohti, ennenkuin Pesita saisi\ntietää hänen päässeen karkuun.\n\nBridgellä ei ollut aavistustakaan, miten Billylle oli käynyt,\nsillä Pesitan käskystä ei amerikkalaiselle oltu ilmoitettu mitään.\nViimemainittu oli yhtäkaikki ollut hyvin huolissaan ystävänsä\nkohtalosta, sillä olihan tämä vapautensa ja henkensä menettämisen\nuhalla lähtenyt El Oroboon verivihollistensa keskuuteen.\n\nKaukana hänen takanaan taivalsi Rozales jurona jyrkkää vuoristopolkua\nylöspäin, hautoen mielessään monenlaisia taidokkaita kidutustapoja,\njoita hän riemumielin käyttäisi ensi kerralla saatuaan jonkun gringon\nkäsiinsä.\n\n\n\n\nSEITSEMÄSKOLMATTA LUKU\n\nEddie Shorter lähtee kotiin\n\n\nBilly Byrne ja Eddie Shorter ratsastivat suoraan kukkuloille. Heidän\nkummallakin puolellaan puolentoista tai parin kilometrin välimatkojen\npäässä toisistaan etenivät heidän seurueensa muut jäsenet, jotka\nsilloin tällöin olivat näkyvissä. Mutta enimmäkseen näkymättömissä.\nKukkuloille jouduttuaan eivät kumppanukset enää nähneet ystäviään.\n\nSekä Byrne että Eddie tunsivat, että he olivat osuneet oikeille\njäljille, sillä selvä, paljon käytetty polku kiemurteli ylöspäin\npitkin sitä cañonia, jota myöten he ratsastivat. Se oli erinomainen\nväijytyspaikka, ja he kumpikin huoahtivat helpotuksesta päästyään\naukeammalle seudulle, alimpien juurikukkuloiden ja vuoriston\npääharjanteen väliselle pienelle tasanteelle.\n\nMyöskin siellä oli polku selvä, ja kun Eddie katsoessaan eteenpäin\nhuomasi, että se näytti vievän harmaanruskeiden vuorien juurella\nolevalle helakanvihreälle läikälle, pääsi häneltä iloinen huudahdus.\n\n»Me olemme oikealla tiellä, kumppani», hän virkkoi. »Tuolla on vettä.»\nJa hän osoitti harmaata pohjaa vastaan näkyvää vihreätä täplää. »Tuolla\non intiaanien kylä. En ole milloinkaan ollut täällä, joten en tunne\nseutua. Emme näet laske karjaa lainkaan joen tälle puolelle — pimanit\nhäiritsevät meitä. He eivät siedä ainoatakaan valkoihoista nuuskimassa\nmaataan. Mutta panisinpa veikkaan hattuni siitä, että tuolla on leiri.»\n\nHe jatkoivat matkaansa pientä, vihreätä läikkää kohti. Joskus se oli\nnäkyvissä, joskus peittyi heidän katseiltaan, kun he lähestyivät\nylänteitä tai kiertelivät veden uurtamissa notkelmissa ja rotkoissa.\nMutta aina he pitivät sitä määränään. Heidän noudattamansa polku vei\nsinne — siitä ei enää voinut olla pienintäkään epäilystä. Ja heidän\nratsastaessaan eteenpäin tähyilivät heitä mustat, välkkyvät silmät\nsamalta vihreältä keitaalta, jota kohti he hoputtivat kapuamisesta\nväsyviä hevosiaan.\n\nPienen jyrkänteen reunalla, jonka alapuolitse heidän oli\nmentävä päästäkseen pääharjanteen juurella olevassa pienessä\nluonnonmuodostamassa puistossa sijaitsevalle majarykelmälle, loikoili\nruskea mies mukavasti ruohovuoteella.\n\nKaukana tähystäjän yläpuolella kumpusi rinteestä lähde, jonka kirkas,\npuhdas vesi muodosti alaspäin juostessaan pieniä lammikolta. Tällä\nvedellä pimanit kastelivat vähäisiä peltojaan, ennen kuin se jälleen\nkatosi maan sisään heidän kylänsä alapuolella. Ruskean miehen\nvieressä oli pitkä pyssy. Silmää räpäyttämättä mies tarkkaili syvällä\nallaan liikkuvia pilkkuja, joiden hän tiesi ja oli jo tunti sitten\ntietänyt olevan gringoja.\n\nHänen vierelleen ryömi toinen ruskeaihoinen, tirkistäen hänkin\njyrkänteen reunalta valkoisia miehiä. Kuiskattuaan joitakuita sanoja\npyssyllä varustetulle vartijalle hän mateli takaisin ja katosi\nnäkyvistä.\n\nSamalla aikaa ponnistelivat Billy Byrne ja Eddie Shorter yhä eteenpäin\nja ylöspäin. Kumpikin he olivat mielessään varmoja, että jollei joku\nvartija jo nyt ollut heitä nähnyt, huomattaisiin heidät hyvin pian, ja\nvähän sen jälkeen viuhahtaisi kuula, joka kaataisi heistä toisen. Mutta\nhe antautuivat siihen vaaraan amerikkalaisen tytön tähden, joka oli\npiilotettuna jonnekin tähän vuoristoon, sillä muulla tavoin he eivät\nvoisi niin nopeasti saada selkoa hänen kätköpaikastaan.\n\nJokainen niistä kahdeksasta amerikkalaisesta, jotka parittain\ntunkeutuivat vuorille Billy Byrnen ja hänen kumppaninsa kahden puolen,\nolisi ollut valmis antautumaan ja parhaillaan ilomielin antautuikin\nsamaan vaaraan. Mutta viimemainitut olivat nyt varmoja, että heistä\ntoisen oli uhrauduttava, sillä lähemmäksi tultaessa oli Eddie nähnyt\nohuen savupatsaan kohoavan keitaan puitten keskeltä. Nyt he tiesivät\nosuneensa pimanien kylään vievälle polulle.\n\n»Meidän on pidettävä silmät auki», sanoi Eddie, kun he kääntyivät\nrotkoon, joka asemastaan päättäen vei suoraan kylään. »Nyt emme enää\nole kaukana heistä, ja jos he nitistävät meidät, niin luultavasti se\ntapahtuu täällä.»\n\nIkäänkuin hänen sanojensa tehostukseksi pamahti heidän yläpuolellaan\nlaukaus. Eddie hätkähti ja painoi kädet rintaansa vasten.\n\n»Minuun sattui», hän ilmoitti tyynesti.\n\nBilly Byrnen revolveri oli vastannut ylhäältä kajahtaneeseen\nlaukaukseen, ja hänen kuulansa oli osunut siihen kohtaan, jossa Billy\noli nähnyt savua tuprahtavan. Sitten Billy kääntyi toveriinsa päin.\n\n»Onko haava vaarallinen?» hän kysyi.\n\n»Niin luulen», vastasi Eddie. »Mitä teemme? Piiloudummeko tänne vai\nperäydymmekö noutamaan toisia?»\n\nYlhäällä pamahti toinen laukaus, vaikka Billy oli kokoajan silmäillyt\nsinne päin saadakseen ampumamaalin, jonka hän varmasti uskoi\nsaavansa, kun mies nousisi ampumaan toistamiseen. Ja vihdoin Billy\nnäki ahdistajan — muutamien askelien päässä siitä paikasta, josta\nensimmäinen kuula oli lähtenyt. Mutta sitä ennen oli toinen ehtinyt\nkaataa Eddien ratsun. Byrne ampui uudelleen, ja tällä kertaa hän\nmielihyväkseen näki ruskean vartalon osittain kohoavan maasta,\nreutoilevan hetkisen ja kellahtavan sitten ruohikkoon, jääden virumaan\nliikkumattomana.\n\n»Meidän on kai jäätävä tänne», virkkoi Billy, luoden murheellisen\nkatseen Eddien hevoseen.\n\nEddie nousi pystyyn, horjui ja kävi kalmankalpeaksi. Billy hypähti\nsatulasta, riensi hänen luokseen ja kiersi kätensä hänen ympärilleen.\nTaaskin pamahti ylhäällä pyssy, ja Billyn ratsu korahti ja vaipui\nmaahan.\n\n»Peijakas!» huudahti Byrne.»Meidän on laittauduttava pois tästä.»\nHän otti haavoittuneen toverinsa syliinsä ja juoksi saman jyrkänteen\nsuojaan, jonka laelta väijyjät heitä ampuivat. Painautuneina\nkohtisuoraa kallioseinämää vasten he olivat turvassa intiaanien\nkuulilta. Mutta Billyä ei tämä väliaikainen suojapaikka tyydyttänyt.\n\nKauempana kylän suunnalla ja jyrkänteen rinteen keskikohdalla oli\nBillyn mielestä mainio turvapaikka. Vieru ei siinä kohden ollut niin\njyrkkä, sitä peitti joukko isoja kivijärkäleitä, ja toisia pisti esiin\nmaasta niiden ympärillä.\n\nBilly lähti ponnistelemaan sinne. Hänen selässään oleva haavoittunut\nkärsi kuvaamattomia tuskia; mutta Eddie puri huuliaan, tukahduttaen\nparkaisut, joita hänen toverinsa jokainen askel pyrki puristamaan hänen\nsuustaan, ettei hän paljastaisi vihollisille, missä he olivat.\n\nHeidän yläpuoleltaan ei kuulunut hiiskahdustakaan, mutta Billy tiesi,\nettä valppaat, punaiset vainolaiset parhaillaan ryömivät jyrkänteen\nreunalle vaanimaan uhrejaan. Kunpa hän vain ehtisi kivimöhkäleiden\nsuojaan, ennen kuin pimanit huomaisivat heidät!\n\nNe minuutit, jotka Billy tarvitsi kiivetäkseen sen sadan metrin\npituisen välin, tuntuivat hänestä tunneilta. Mutta vihdoinkin\nhän laski pyörtymäisillään olevan cowboyn kahden kivijärkäleen\nväliin, jotka olivat lähellä jyrkänteen reunaa: he olivat pienessä,\nluonnonmuovaamassa linnoituksessa, jota oli helppo puolustaa.\nJyrkänteen laella olevien intiaanien kuulilta suojasi heitä se kivi,\njonka juurella he viruivat, kun taas toinen piilotti heidät cañonin\ntoiselle puolelle mahdollisesti kiipeäviltä hätyyttäjiltä.\n\nPienemmät kivet, joita oli siellä täällä heidän ympärillään, olivat\nturvana syrjästä päin tulevia laukauksia vastaan: ja sijoitettuaan\nEddien verrattain suojaiseen paikkaan Byrne alkoi kyhätä matalaa\nrintavarustusta kylään päin leviävälle kupeelle — jolta suunnalta\nhyökkäys luonnollisestikin oli odotettavissa.\n\nSaatuaan sen valmiiksi hän siirtyi puuhailemaan päinvastaiselle\npuolelle, ja pian oli sielläkin samanlainen suojamuuri. Sitten hän\nalkoi hoivailla Eddie Shorteria, mutta piti samalla tarkasti silmällä\nkumpaakin heidän varustukseensa tuovaa polkua.\n\nKansasilainen makasi kyljellään ja valitti. Verta oli pursunut hänen\nhuulilleen ja sieraimiinsa, ja aukaistuaan hänen paitansa ja nähtyään\nhänen rintansa oikealla puolella ammottavan haavan Billy käsitti kuinka\nvakava hänen toverinsa vamma oli. Tuntiessaan Billyn kosketuksen poika\naukaisi silmänsä.\n\n»Luuletko, että olen mennyt mies?» hän tiedusti kuiskaten.\n\n»Ei sinnepäinkään», valehteli Billy hilpeästi. »Vain pelkkä naarmu.\nPäivän tai parin päästä olet jälleen täydessä kunnossa.»\n\nEddie pudisti väsyneesti päätään. »Toivoisin voivani uskoa sinua», hän\nsupatti. »Olen haaveillut palaavani kotiin katsomaan äitimuoria. En\nole ajatellut mitään muuta siitä pitäen kun kerroit, kuinka kovasti\nhän kaipaa minua. Nytkin näen hänet yhtä selvästi kuin olisin siellä.\nVarmaankin hän pesee keittiön lattiaa. Muori aina puhdistaa jotakin.\nOnpa totisesti raskasta saada loppunsa tällä tavoin haaveillessaan\nkotiinpaluuta.»\n\nBilly ei keksinyt mitään sanottavaa. Hän vilkaisi cañoniin kahden\npuolen nähdäkseen, olivatko viholliset tulossa.\n\n»Kotiin!» kuiski Eddie. »Kotiin!»\n\n»Ole huoleti!» virkkoi Billy lempeästi. »Kyllä sinä pääset kotiin,\npoika. Toisten on täytynyt kuulla laukaukset, ja he ovat täällä tuossa\npaikassa. Sitten puhdistamme tämän onkalon ja viemme sinut viipymättä\nEl Oroboon, jossa sinut pian hoidetaan kuntoon.»\n\nEddie koetti hymyillä katsoessaan toveriaan silmiin, ojensi kätensä ja\nlaski sen Billyn käsivarrelle.\n\n»Olet kelpo kumppani, veikko», hän kuiskasi. »Tiedän, että valehtelet,\nja sen tiedät sinäkin. Mutta sittenkin minusta tuntuu paremmalta, kun\npuhut niin.»\n\nBillystä tuntui siltä kuin olisi joutunut kiinni varastaessaan sokealta\nihmiseltä. Hän ei osannut vastata mitään muuta kuin: »Pyh! Turhaa\nlorua!»\n\nOltuaan vähän aikaa vaiti Eddie jatkoi: »Jos selviydyt täältä ja\nvielä joskus palaat Yhdysvaltoihin, niin lupaathan käydä katsomassa\näitimuoria ja isäukkoa ja kertoa heille, että aioin tulla kotiin —\njäädäkseni sinne. Kerro heille myöskin, että kuolin kunnon miehen\ntavalla — sillä tavoin kuin isä usein kertoi isoisäni kuolleen\ntaistellessaan intiaaneja vastaan jossakin Fort Dodgen lähistöllä.»\n\n»Sen teen varmasti», lupasi Billy. »Kyllä kerron. Mutta katsos vain!\nKukas tuolla tulee?» Puhuessaan hän painautui maahan, ja kuula vingahti\nhänen päänsä ylitse, naksahtaen kiveen, ja cañonin yläpäässä pamahti\npyssy. »Se veitikka oli vähällä osua minuun. Minun on tästä lähtien\noltava paremmin varuillani.»\n\nHän kohosi hitaasti kyynärpäänsä varaan pyssy valmiina kädessään ja\npilkisti rintasuojuksensa kahden kiven välissä olevasta pienestä\naukosta. Sitten hän työnsi siihen aseensa piipun, tähtäsi ja painoi\nliipaisinta.\n\n»Sattuiko?» kysyi Eddie.\n\n»Kyllä», vastasi Billy ja laukaisi uudelleen. »Kellistin senkin. Nuopa\novat itsepäisiä vintiöitä, mutta tuskinpa he enää ovat niin kärkkäitä\ntulemaan. Nuo kaksi olivat ihan aukealla paikalla, ryömien vatsallaan\nmeihin päin. He varmaankin luulivat meidän nukkuvan.»\n\nKokonaiseen tuntiin ei vihollisia näkynyt eikä kuulunut, vaikka Billy\nuseita kertoja nosti hattunsa pyssynsä piipun nenässä rintavarustuksen\nyläpuolelle narratakseen heidät ampumaan.\n\nIltapäivän keskivaiheilla kantautui toverusten korviin kaukaisen\nammunnan heikkoa ääntä jostakin alapuolelta.\n\n»Siellä tulevat varmaankin meikäläiset», supatti Eddie Shorter.\n\nAmpumista kesti puoli tuntia, ja sitten oli vuoristossa jälleen kaikki\nhiljaista. Eddie alkoi hourailla. Hän puheli paljon Kansasista ja\nlapsuudenkodistaan, pyytäen usein vettä.\n\n»Pysy rohkeana, poika!» kehitteli Billy. »Toiset ovat täällä tuota\npikaa, ja sitten saamme vettä niin paljon kuin tahdot.»\n\nMutta toisia ei kuulunut. Billy nousi pystyyn ojentaakseen jalkojaan\nja tarkastaakseen cañonia. Hän aprikoi, voisiko hän yrittää pyrkiä\nlaaksoon, jossa heillä olisi edes vähän toiveita kohdata toverinsa.\nHänen parhaillaan miettiessään sitä kajahti terävä pamahdus, ja Billy\nkaatui rentona vatsalleen.\n\n»Hyvä Jumala!» huudahti Eddie. »Nyt hän sai surmansa.»\n\nByrne liikahti ja koetti nousta.\n\n»Nähtävästi minuun osui», hän sopersi, ponnistautuen polvilleen.\n\nRintasuojuksen ylitse hän näki puolikymmentä intiaania vinhasti\njuoksemassa varustusta kohti — hän näki heidät punaisen udun lävitse,\njoka ei aiheutunut verestä, vaan raivosta. Kiroten Billy ponnahti\npystyyn. Koko hänen ruumiinsa oli polvia myöten alttiina vihollisten\ntulelle, mutta siitä hän ei välittänyt. Vimmastuneena hän heilautti\nkarabiininsa poskelleen ja tyhjensi sen hyökkääviin intiaaneihin,\njoiden oli mahdoton päästä suojaan. Heidän oli juostava eteenpäin tai\nkuoltava paikoilleen, minkä vuoksi he syöksyivät edelleen, kiljuen kuin\npahat henget ja pysähtyen silloin tällöin silmänräpäykseksi ampumaan\nhurjapäistä valkoihoista, joka seisoi heidän edessään niin mainiona\nmaalina.\n\nMutta hätäillessään he tähtäsivät huonosti. Kuulat naksahtelivat pienen\nkivivarustuksen seiniin, riipoivat Billyn puseroa, housuja ja hattua,\nja koko ajan hän seisoi hievahtamatta paikallaan, syytäen lyijyä\nahdistajia vastaan — hätäilemättä, kylmän levollisesti kuten raavaita\ntappava teurastaja.\n\nPimanit kaatuivat toinen toisensa jälkeen, kunnes enää oli vain yksi\nainoa intiaani epätoivoisesti ryntäämässä valkoiseen mieheen päin.\nLopuksi viimeinenkin hyökkääjä retkahti rintavarustukselle saatuaan\nBillyn karabiinista kuulan otsaansa.\n\nEddie Shorter oli vaivaloisesti rentoutunut kyynärpäänsä varaan\nkatselemaan ottelua. Sen päätyttyä hän vaipui takaisin pitkäkseen,\nveren pulputessa hänen kiinnipurtujen hampaittensa välitse.\n\nSuoriuduttuaan viimeisestä pimanista Billy kääntyi toveriinsa päin ja\nnähdessään, millaisessa tilassa hän oli, polvistui hänen viereensä ja\ntuki hänen päätään kädellään.\n\n»Sinun pitäisi pysyä hiljaa», hän varoitti kansasilaista. »Sinun ei ole\nhyvä liikkua paljon.»\n\n»Kyllä se kannatti», sopersi Eddie. »Olipa se aimo nujakka! On sinulla\nsisua; seisoit suorana, vaikka heitä ryntäsi koko joukkue. Mutta jollet\nolisi niin tehnyt, olisivat he hyökänneet tänne, ja jotkut heistä\nolisivat päässeet kimppuumme.»\n\n»Kummallista, ettei poikia kuulu», virkkoi Billy.\n\n»Niin», vastasi Eddie huoaten. »Nyt on lypsyaika, ja minä olin\nmenevinäni Shawneeseen tänä iltana. Nuo ovat mainioita leivoksia, äiti.\nMinä —»\n\nBilly Byrne kumartui syvään kuullakseen hänen hiljaiset sanansa; ja kun\nääni heikkeni olemattomaksi, laski hän punaisen, takkuisen pään kovalle\nmaaperälle ja kääntyi poispäin.\n\nSaattoiko Länsipuolen raisuimman pojan silmäluomessa kimalteleva pisara\nolla kyynel?\n\nIltapäivä meni menojaan ja tuli yö, mutta Billy Byrneä vastaan ei enää\nhyökätty, eikä hän myöskään saanut apua. Kuula, joka oli hetkeksi\nhänet kaatanut, oli vain raapaissut hänen otsaansa. Lukuunottamatta\nsitä, että haavasta vuotanut veri oli tahrannut hänen kasvonsa, ei\nse haitannut häntä lainkaan. Nyt pimeän tultua hän alkoi suunnitella\nlähtöä varustuksestaan.\n\nEnsiksi hän siirsi vyölleen ja taskuihinsa Eddien panokset, arvoesineet\nja pikkukalut, joiden hän luuli ilahduttavan »äitimuoria». Sitten hän\nirroitti Eddien kivääristä lukon ja pisti senkin taskuunsa, jotta ase\nolisi käyttökelvoton, jos intiaanit sen löytäisivät.\n\n»Olen pahoillani, etten voi haudata sinua, veikko», jupisi Billy\njäähyväisiksi, kiipesi rintasuojuksen ylitse ja katosi yön pimeyteen.\n\n\n\n\nKAHDEKSASKOLMATTA LUKU\n\nPimanien kylä\n\n\nBilly Byrne liikkui varovasti pimeässä, mutta ei sinne päin, josta hän\nolisi löytänyt turvaa, vaan suoraan cañonia ylöspäin pimanien kylää\nkohti.\n\nPian hän kuuli äänten sorinaa ja kohta senjälkeen näki keittonuotiot,\njoiden hohde valaisi pronssinvärisiä kasvoja ja matalien majojen\nseiniä. Jotkut naiset itkivät ja valittivat. Billy arvasi heidän\nmurehtivan niitä miehiä, jotka olivat kaatuneet hänen kuulistaan\naikaisemmin samana päivänä. Yön pimeydessä, korkealla karussa, jylhässä\nvuoristossa tuntui hänestä salaperäisen kaamealta.\n\nBilly hiipi likemmäksi kylää. Piilossa pysyminen oli helppoa. Hän ei\nhuomannut ainoatakaan vartijaa ja ihmetteli pimanien huolettomuutta\nmelkein varman hyökkäyksen edellä. Sitten hänen mieleensä välähti,\nettä kenties se ammunta, jonka hän ja Eddie olivat kuulleet alhaalta\nvuoriston juurelta, oli merkinnyt sitä, että kaikki El Orobon\namerikkalaiset olivat saaneet surmansa.\n\n»No, sitten on pian minun vuoroni», tuumi Billy ja ryömi majoja\nkohti. Hänen silmänsä ja korvansa olivat valppaina; mutta vaikka hän\nolisi kuinka tähyillyt ja kuunnellut, ei hän havainnut merkkiäkään\netsimästään henkilöstä.\n\nHän pysytteli piilossa keskiyöhön saakka, ja koko ajan virittelivät\nmurehtijat haikeita valituksiaan. Sitten he menivät majoihinsa, ja\nkylässä vallitsi hiljaisuus.\n\nBilly hiipi eteenpäin. Hän tarkasteli jokaista majaa kaipaavin,\nmiettivin silmin. Mikähän niistä oli Barbaran säilytyspaikka? Miten\nhän voisi sen ratkaista? Mikään niistä ei näyttänyt sanottavasti\nlupaavammalta kuin toisetkaan. Hän oli pannut merkille, mihin niistä\nintiaanit olivat vetäytyneet levolle. Kolmeen hän ei ollut nähnyt\nkenenkään menevän. Niitä hänen siis olisi ensinnä tarkastettava.\n\nYö oli pimeä. Kuu ei ollut vielä noussut. Vain muutamat hiipuvat\nnuotiot loivat näyttämölle häilyvää, lepattavaa valoa. Billy Byrne\nryömi pimennossa yhä lähemmäksi. Vihdoin hän oli aivan sen majan\nvieressä, jota hän oli päättänyt ensiksi tutkia.\n\nHän makasi hiljaa pitkän aikaa, jännittyneenä kuunnellen, kuuluisiko\nsisältä minkäänlaista ääntä. Mutta kaikki oli hiljaa. Hän ryömi ovelle\nja pilkisti sisään. Sysimusta pimeys esti häntä näkemästä mitään.\n\nBilly nousi pystyyn ja astui rohkeasti majaan. Jos kerran hän ei nähnyt\nsiellä ketään, ei myöskään kukaan voinut nähdä häntä, kunhan hän vain\noli oven sisäpuolella. Senvuoksi, Billy päätteli, hän olisi yhtä\nhyvässä asemassa kuin majassa mahdollisesti olevat vihollisetkin.\n\nHän meni varovasti lattian poikki, seisahtuen usein kuuntelemaan.\nVihdoin hän kuuli kahinaa suoraan edestään. Hänen sormensa puristuivat\nrevolverin ympärille, jota hän piti nuijan tavoin piipusta oikeassa\nkädessään. Billy ei halunnut nostattaa suurempaa hälyä kuin oli\nvälttämätöntä.\n\nTaaskin hän erotti ääntä samalta suunnalta. Se kuulosti hyvin\nsamanlaiselta kuin pelästyneen naisen ähkäisy. Billy päästi hiljaisen\nmurahduksen, onnistuneesti matkien saalista etsivää koiraa, jota on\nhäiritty.\n\nUudelleen ähkäisy, ja sitten lausui sointuva naisääni: »Mene tiehesi!»\nSanat olivat englanninkieltä!\n\n»Sst!» äänsi Billy hiljaa ja hiipi varpaisillaan ääntä kohti. Hänen\nojennetut kätensä koskettivat pian ihmisolentoa, joka peräytyi,\nhuudahtaen taaskin.\n\n»Barbara!» kuiskasi Billy, kumartuen lähemmäksi.\n\nPimeydestä ojentui käsi, löysi hänet ja tarttui hänen hihaansa.\n\n»Kuka olette?» Kysymys lausuttiin hiljaa.\n\n»Billy», vastasi mies. »Oletko täällä yksin?»\n\n»En; minua vartioimassa on vanha nainen», selitti tyttö. Samassa he\nkumpikin kuulivat liikettä läheltään; joku kiiruhti heidän ohitseen ja\nkuvastui hetkiseksi oven paikkaa osoittavaa, hieman valoisempaa läikkää\nvasten.\n\n»Tuolla hän menee!» hätäili Barbara. »Hän kuuli äänesi ja riensi\nnoutamaan apua.»\n\n»Tule!» komensi Billy, tarttui tytön käteen ja nosti hänet pystyyn.\nMutta he olivat tuskin ehtineet lattian puoliväliin, kun ulkoa kuuluva\nkirkuna ilmaisi heille, että akka jo herätti leiriä.\n\nBilly työnsi Barbaran käteen revolverin. »Meidän on taisteltava,\ntyttöseni», hän sanoi. »Mutta sinun on parempi kuolla kuin jäädä tänne\nyksin.»\n\nAstuessaan ulos majasta he näkivät sotureja juoksevan esille kaikista\novista. Akka kiljui pimaninkielellä kohti kurkkuaan. Billy työnsi\nBarbaraa edellään ollakseen itse hänen kilpenään ja oikaisi suorinta\ntietä pois kylästä.\n\nAluksi hän ei ampunut. Hän toivoi, ettei heitä huomattaisi, eikä\ntahtonut suunnata intiaanien tulta heitä kohti. Mutta hän pettyi; he\nolivat astuneet tuskin kymmentä askelta kun kajahti ihmisten hälyjä\nvoimakkaampi laukaus ja kuula suhahti heidän ohitseen.\n\nSilloin Billy vastasi, ja häntä säesti Barbara hänen olkansa takaa. He\nperäytyivät kylän laidalla kasvavien puiden varjoon koko ajan ampuen\nintiaaneja.\n\nKyläläiset, jotka olivat juuri heränneet ja vielä unen pöpperössä,\nluulivat saaneensa kimppuunsa paljon voimakkaamman vihollisen, ja se\npelko lamautti heitä useiden minuuttien aikana, siksi kauan, että\nBilly ja Barbara ennättivät jyrkänteen laelle, josta Billyä ja Eddie\nShorteria oli ensiksi ammuttu.\n\nSiellä he olivat piilossa intiaanien katseilta, ja Billy lähti heti\njuoksemaan, melkein kantaen tyttöä kierrettyään voimakkaan kätensä\nhänen vyötäisilleen.\n\n»Jos pääsemme vuoriston juurella oleville kummuille», hän sanoi,\n»voimme ehkä pujahtaa heidän kynsistään ja kävelemällä koko yön ehdimme\naamuksi joelle ja El Oroboon. Se on pitkä marssi, Barbara, mutta meidän\non se taivallettava — meidän on se tehtävä, sillä jos olemme pimanien\nalueella aamun koittaessa, emme ikinä selviydy täältä. Ja saammehan\njoka tapauksessa», hän lisäsi toiveikkaasti, »koko ajan kävellä\nalamäkeä.»\n\n»Me marssimme sen, Billy», vastasi Barbara, »jos vain pääsemme vartijan\nohitse.»\n\n»Minkä vartijan?» tiedusti Billy. »En huomannut ainoatakaan vartijaa\ntullessani kylään.»\n\n»Öiseen aikaan vartija on alempana polulla», selitti tyttö. »Päivällä\nhän on lähempänä kylää — tämän jyrkänteen huipulla, sillä sieltä näkyy\nkoko laakso. Mutta yöksi hänet sijoitetaan alemmaksi erääseen ahtaaseen\nsolaan.»\n\n»Onpa mainiota, että mainitsit siitä», virkkoi Billy. »Muutoin olisin\njuossut suoraan hänen syliinsä. Luulin, että he olivat kaikki jo\ntakanamme.»\n\nSenjälkeen he etenivät varovammin, ja kun he saapuivat sille kohdalle,\nmissä vartija otaksuttavasti oli, varoitti Barbara Billyä taaskin. He\nhiipivät varkaiden tavoin cañonin seinämän varjossa.\n\nBilly kiroili itsekseen yön pimeyttä, joka salasi näkyvistä ’ kaikki\nmuutaman jalan päässä olevat esineet. Mutta kentiespä juuri pimeys\npelasti heidät, sillä se piilotti heidät viholliselta yhtä varmasti\nkuin vihollisen heiltä. He olivat saapuneet sille kohdalle, jossa\nBarbara varmasti uskoi vartijan olevan. Tyttö takertui lujasti Billyn\nvasempaan käsivarteen. Billy tunsi, kuinka Barbaran sormet pusertuivat,\npainuen hänen lihaksiinsa, ja hänen jättimäinen vartalonsa värähteli.\n\nKuolemanvaarasta huolimatta Billy Byrne tunsi, kuinka häntä huumasi\ntämän tytön kosketus — ainoan naisen, jota hän oli koskaan rakastanut\nja jota hän aina rakastaisi.\n\nSitten häämötti heidän edessään tumma hahmo, ja ilman minkäänlaista\nvaroitusta pamahti laukaus, huikaisten heidän silmänsä.\n\n\n\n\nYHDEKSÄSKOLMATTA LUKU\n\nBridgen yllättävä saapuminen\n\n\nAnthony Harding asteli edestakaisin El Orobon ranchon kuistilla,\nodottaen jotakin ilahduttavaa sanomaa niiltä miehiltä, jotka olivat\nlähteneet etsimään hänen tytärtään Barbaraa.\n\nJokainen joen kahden puolen leviävällä kuivalla tasangolla kiiltävä\npölypyörre sai hänet toivomaan, että sen oli nostattanut hyvien\nuutisten tuoja. Mutta aina osoittautui hänen toivonsa turhaksi, sillä\nei ainoatakaan ratsumiestä tullut näkyviin kuuman päivän autereesta;\nvain pienet tomupyörteet kiertelivät leikkisästi kaktuksien keskellä.\n\nMutta vihdoin ilmestyi luoteisesta ratsastaja, jonka tuloa ennustamassa\nei ollut kierivää pölypatsasta. Harding pudisti päätään suruissaan.\nSiltä suunnalta hän ei ollut odottanut tietoja Barbarasta, mutta hän\nkatseli kuitenkin yhtä mittaa ratsastajaa, kunnes tämä pysähtyi ranchon\npihalla ja sitoi hikisen ja väsyneen hevosensa kuistin portaiden\njuurelle. Silloin Harding tunsi tulijan.\n\n»Bridge!» hän huudahti. »Mikä tuo teidät takaisin tänne? Ettekö tiedä,\nettä saatatte vaaraan sekä meidät että itsenne, jos teidät nähdään\ntäällä? Kenraali Villa luulee meidän suojanneen teitä.»\n\nBridge juoksi kuistille. Hän ei ollut milläänkään Anthony Hardingin\nvastalauseista.\n\n»Kuinka monta luotettavaa miestä teillä on täällä?» hän tiedusti.\n\n»Ei ainoatakaan», vastasi vanhus. »Mitä tarkoitatte?»\n\n»Ei yhtään!» huusi Bridge epäilevän ja epätoivoisen näköisenä. »Eikö\ntäällä ole kiinalainen ja pari uskollista meksikkolaista?»\n\n»On kyllä, onhan toki», myönsi Harding. »Mutta mihin te tähtäätte?»\n\n»Pesita on matkalla tänne puhdistamaan El Oroboa. Hän ei ole kovin\nkaukana perässäni. Kutsukaa tänne miehenne. Keräämme päärakennukseen\nkaikki pyssyt ja ampumatarpeet ja lujitamme taloa. Ehkä kykenemme\ntorjumaan hyökkäyksen. Oletteko kuullut mitään neiti Barbarasta?»\n\nAnthony Harding pudisti päätään murheellisena.\n\n»Sitten on meidän jäätävä tänne ja koetettava selviytyä parhaamme\nmukaan», virkkoi Bridge. »Arvelin, että voisimme yrittää pakoon,\njos neiti Barbara olisi täällä. Mutta koska hän ei ole, on meidän\nodotettava hänen etsijöitään.»\n\nHarding kävi kutsumassa meksikkolaiset, kun taas Bridge kävi\njuoksujalkaa keittiössä käskemässä kiinalaista päärakennukseen. Sitten\nentinen kirjanpitäjä tarkasti palvelusväen asunnot, etsien aseita ja\nammuksia. Löytämänsä vähäiset määrät hän vei päärakennukseen, teljeten\nsitten ensimmäisen kerroksen ovet ja ikkunat huonekaluilla ja muilla\ntavaroilla.\n\n»Meidän on ammuttava yläkerran ikkunoista», hän selitti ranchon\nomistajalle. »Jollei Pesita tuo tänne kovin lukuisaa joukkoa, voimme\nkenties pitää puoliamme, kunnes saamme apua Cuivacasta. Soittakaa sinne\nheti ja koettakaa taivuttaa Villa lähettämään apua — pitäisihän hänen\nturvata teitä Pesitaa vastaan. Luullakseni he eivät ole varsin hyvissä\nväleissä keskenään.»\n\nAnthony Harding meni heti puhelimelle ja soitti Cuivacan keskiöön.\n\n»Sanokaa puhelujen välittäjälle», kiljui Bridge, joka tirkisti erään\netusivun teljetyn ikkunan aukosta, »että rosvot saapuvat parhaillaan ja\nettä he todennäköisesti ensi töikseen katkaisevat puhelinlangan.»\n\nHarding huusi hänen sanomansa ja avunpyynnön langan toisessa päässä\nolevan tytön korvaan. Vähän aikaa vallitsi sitten huoneessa hiljaisuus\nhänen kuunnellessaan vastausta.\n\n»Mahdotonta! Hyvä Jumala! Se ei voi olla totta!» äänteli vanhus.\nSitten hän pani kuulotorven paikalleen ja kääntyi ympäri kasvoillaan\näärimmäisen epätoivoinen ilme.\n\n»Mikä on hätänä?» kysyi Bridge.\n\n»Villa on kääntynyt amerikkalaisia vastaan», vastasi Harding kumeasti.\n»Puhelinneito on ilmeisesti myötätuntoinen meille, sillä hän varoitti\nminua vetoamasta Villaan ja ilmoitti minulle syyn siihen. Juuri tällä\nhetkellä on sillä miehellä viidenkolmattatuhannen miehen suuruinen\narmeija valmiina marssimaan Uuteen Meksikkoon Colombusta valtaamaan.\n\n— Tänään iltapäivällä on Cuivacassa hirtetty kolme amerikkalaista. Se\non hirveätä, sir! Se on hirveätä! Olemme tuhon omat jo tällä hetkellä.\nVaikka meidän onnistuisikin torjua Pesita, emme mitenkään voi pujahtaa\nrajalle Villan joukkojen lävitse.»\n\n»Pahalta näyttää», myönsi Bridge. »Eipä asemamme tosiaankaan\nsaattaisi olla paljoa huonompi. Mutta kun kerran olemme täällä, on\nmeidän pysyttävä täällä ja käytettävä ammuksiamme niin kauan kuin\nniitä riittää. Tahdotteko jäädä luoksemme, miehet?» tiedusti hän\nkiinalaiselta ja meksikkolaisilta. Nämä vakuuttivat, etteivät he\nsietäneet Pesitaa, vaan halusivat taistella Anthony Hardingin puolella\nmieluummin kuin siirtyä vihollisten joukkoon.\n\n»Hyvä!» huudahti Bridge. »Ja nyt yläkertaan! Viidessä minuutissa he\novat täällä ulvomassa ympärillämme, ja meidän on valmistettava heille\nsellaiset tuliaiset, etteivät ne heiltä unohdu.»\n\nHän meni edellä toiseen kerrokseen, jossa kaikki viisi sijoittuivat\netusivun ikkunoiden ääreen. Vihollinen oli vähän matkan päässä,\nratsastaen ripeätä ravia ranchoa kohti. Joukkueessa oli parikymmentä\nPesitan ratsumiestä.\n\n»Pesita on mukana», ilmoitti Bridge äkkiä. »Hän on tuo raudikolla\nratsastava pieni mies. Odotetaan, kunnes he ovat hyvin lähellä, sitten\nannetaan heille muutamia kuulia. Mutta säästäkää ammuksia — meillä ei\nole niitä liikaa.»\n\nPesita ei odottanut kohtaavansa vastarintaa ja ratsasti rohkeasti\npihaan. Hänen pieni joukkueensa pysähtyi palvelusväen asunnon ja\nkonttorin edustalla, ja kolme, neljä ratsumiestä laskeutui satulasta,\nmennen rakennuksiin etsimään uhreja. Kun sieltä ei löytynyt mitään,\nlähtivät he päärakennukselle.\n\n»Kyyristykää!» varoitti Bridge seuralaisiaan. »Älkää näyttäytykö\nälkääkä ampuko, ennen kuin käsken!»\n\nRatsastajat lähestyivät verkkaisesti. Bridge odotti, kunnes he olivat\nvain muutaman metrin päässä talosta, ja huusi sitten: »Nyt! Antakaa\npaukkua!» Yläkerran ikkunoista räiskähti Pesitan joukkueeseen tähdätty\nkiväärituli. Kolme ratsumiestä horjahti satulasta, pudoten maahan, ja\nkaksi hevosta kellahti kumoon. Kiroillen ja kirkuen pyöräyttivät muut\nrosvot ratsunsa ympäri ja laskettivat täyttä neliä konttoriin päin\npuolustajien kuulien seuraamina.\n\n»Eipä niinkään huonosti», kehui Bridge. »Uskallanpa väittää, että\nherra Pesita on hieman ällistynyt — ja kiukuissaan. He menevät\ntuonne konttorin taakse. Siellä he viipyvät muutamia minuutteja\nneuvottelemassa ja rohkaisemassa luontoaan yrittääkseen uudelleen.\nSeuraavalla kerralla he hyökkäävät toiselta suunnalta.\n\n— Te kaksi», jatkoi hän, puhuen meksikkolaisille, »sijoittukaa talon\nitäiselle ja eteläiselle seinälle! Sing voi jäädä tänne herra Hardingin\nluokse. Minä menen pohjoiselle, konttorin puoliselle seinälle. Ampukaa\nensimmäistä miestä, joka pistää päänsä näkyviin: Jos kykenemme pitämään\npuoliamme pimeään saakka, niin meidän ehkä onnistuu paeta. Älkää\nmissään tapauksessa päästäkö ainoatakaan rosvoa niin lähelle, että hän\nvoisi sytyttää talon tuleen. Sitä he koettavat.»\n\nKului viisitoista minuuttia, ennen kuin toinen hyökkäys tehtiin.\nViisi satulasta laskeutunutta ratsastajaa syöksyi taloa kohti\npohjoispuolelta. Mutta kun Bridge kellisti ensimmäisen, ennen kuin\nhän oli ehtinyt kymmenen askeleen päähän konttorirakennuksesta, ja\nhaavoittanut toista, peräytyivät hyökkääjät suojaan.\n\nIltapäivän aikana Pesita tuon tuostakin koetti saada miehiään talon\nseinustalle, mutta joka kerta heidät ajettiin takaisin. Vihdoin rosvot\neivät enää yrittäneetkään sytyttää rakennusta palamaan eikä vallata\nsitä rynnäköllä, vaan tyytyivät silloin tällöin ampumaan jonkun\nlaukauksen.\n\n»He odottavat pimeätä», selitti Bridge Hardingille vihollisuuksien\nkeskeydyttyä vähäksi aikaa. »Sitten olemme mennyttä kalua, jolleivät\npojat ajoissa palaa joen tuolta puolen.»\n\n»Emmekö voisi pujahtaa täältä tiehemme pimeän tultua?» kysyi Harding.\n\n»Se on ainoa toivomme, jollemme saa apua», vastasi Bridge.\n\nMutta kun ilta sitten pimeni ja viisi piiritettyä koetti poistua\ntalosta konttorin vastaiselta puolelta, tervehdittiin heitä karabiinien\nvälähdyksillä ja viuhuvilla kuulilla. Toinen meksikkolaisista\npuolustajista kaatui saatuaan kuolettavan haavan, ja toiset ehtivät\nhädin tuskin kiskoa hänet sisään ja teljetä oven jälleen, kun jo viisi\nPesitan miestä hyökkäsi heidän varustuksiaan vastaan. Vihdoin saatiin\nahdistajat karkotetuksi, ja taaskin keskeytyi taistelu toistaiseksi.\nMutta kaikki pakotoiveet olivat menneet, ja Bridge sijoitti puolustajat\njälleen yläkerran ikkunoihin pitämään silmällä talon luokse\nmahdollisesti pyrkiviä vihollisia.\n\nTuntien hitaasti vieriessä kävi aseman toivottomuus kaikille selväksi.\nHeidän ammuksensa olivat melkein lopussa — kullakin oli jäljellä vain\nmuutamia panoksia — ja ilmeisestikään Pesita hillittömän kostonhimon\nkannustamana ei hellittäisi, ennen kuin saisi heidän linnoituksensa\nvaltaansa ja heidät kaikki uhreikseen.\n\nNäin iloisin toivein he odottivat viimeistä hyökkäystä, jolloin he\nolisivat ilman ampumatarpeita ja avuttomina julman ja heltymättömän\nvihollisen käsissä.\n\nOdotettu hyökkäys tapahtui vähää ennen päivän koittoa. Joka suunnalta\nkuului pyssynpamahduksia ja rosvojen kiljuntaa. Alkuaan saapuneista\nkahdestakymmenestä ei ollut jäljellä kuin alun toistakymmentä, mutta\nhe korvasivat lukumääränsä vähentymisen käsittelemällä aseitaan sitä\nripeämmin ja huutamalla entistä äänekkäämmin ja hurjemmin. Tällä kertaa\nhe pääsivät kuistin suojaan ja alkoivat hakata ovea pirstoiksi.\n\n\n\n\nKOLMASKYMMENES LUKU\n\nKarkaaminen\n\n\nKun pyssy pamahti niin likellä heitä, työnsi Billy Barbaran heti\nsyrjään ja syöksähti eteenpäin käydäkseen käsikähmään miehen kanssa,\njoka sulki heiltä vapauteen vievän tien.\n\nHe olivat yllättäneet hänet vielä pahemmin kuin hän heidät, mikä\noli ilmeistä siitä, että hän ampui umpimähkään ja kuula meni heidän\nylitseen, ja että hän oli laskenut heidät niin lähelle itseään\nlaukaisematta pyssyään.\n\nViimemainittu seikka koitui hänen tuhokseen, sillä sen nojalla Billy\nehti päästä häneen käsiksi, ennen kuin hän ennätti uudelleen panostaa\nvanhanaikaista asettaan. Miehet kaatuivat maahan amerikkalainen päälle\npäin, ja kumpikin tavoitteli murhaavaa otetta. Mutta piinani oli\npainoon, voimiin ja taitoon nähden suuresti alakynnessä verrattuna\nharjaantuneeseen kamppailijaan, jonka jokapäiväisenä työnä oli\najoittain ollut otteleminen eteviä nyrkkeilijöitä vastaan.\n\nBarbara Harding riensi auttamaan pelastajaansa, mutta miesten kieriessä\nmaassa hän ei voinut iskeä pelkäämättä osuvansa Billy Byrneen\nyhtä hyvin kuin tämän vastustajaankin. Pian hän huomasikin, että\namerikkalainen ei tarvinnut apua.\n\nIntiaanin pää taipui hitaasti eteenpäin toisen valtavien lihasten\nvastustamattoman voiman pakottamana, kuului rasahdus, kun kaulanikamat\nkatkesivat, ja hervoton ruumis, joka vielä äsken oli ollut elämänhalua\nja pirteyttä uhkuva mies, kierähti rentona syrjään — vaarattomana,\nhengettömänä maan tomuna.\n\nBilly Byrne ponnahti pystyyn ja ravisti itseään kuten iso kahlekoira,\njonka turkki on tuhraantunut tappelussa.\n\n»Joutuin!» hän kuiskasi. »Nyt meidän on totisesti livistettävä\nvilkkaasti. Tuon vintiön laukaus opastaa intiaanit suoraan niskaamme.»\nJa uudelleen he lähtivät pakenemaan laaksoon outoa polkua pitkin yön\npimeydessä.\n\nEnimmäkseen he liikkuivat äänettöminä. Billy piti tyttöä käsivarresta\ntai kädestä tukeakseen häntä polun vaikeilla ja vaarallisilla kohdilla.\nJa heidän rientäessään eteenpäin kasvoi rakkaus Billyn sydämessä niin\nsyväksi ja vastustamattomaksi, että hän itse ihmetteli, kuinka hän oli\nvoinut pitää rakkautena aikaisempaa tunnettaan tätä tyttöä kohtaan.\n\nTämä uusi tunne tulvi hänen mieleensä sokeana, hillittömänä,\npakottavana kuin valtava vuoksiaalto. Se mursi ja pyyhkäisi pois\nhänessä äskettäin kehittyneen hienotunteisuuden heikot sulut. Hän oli\njälleen sakilainen ja vihasi yhteiskunnallisen luokkajaon teennäisiä\nmuureja, jotka erottivat hänet tästä tytöstä. Mutta nyt hän oli valmis\nkiipeämään niiden muurien ylitse tai vieläkin mieluummin särkemään ne\nmaahan väkevällä nyrkillään. Mutta nyt ei vielä ollut se aika — ensin\nhänen oli saatava Barbara turvalliseen paikkaan.\n\nEteenpäin, yhä eteenpäin he taivalsivat. Yö kului. Kaukana heidän\nedellään kajahti silloin tällöin laukaus. Se kummastutti Billyä, ja\nkun he lähestyivät ranchoa ja hän erotti pamahdusten kuuluvan sen\nsuunnalta, kiiruhti hän heidän vauhtiaan entistäänkin joutuisammaksi.\n\n»Ranchoa ammutaan», hän huomautti. »Keitähän on hyökännyt sinne?»\n\n»Luultavasti ystäväsi ja kenraalisi, vai mitä arvelet?» virkkoi tyttö.\n\nBilly ei vastannut mitään. He saapuivat joelle. Kun Billy ei tuntenut\nkahlaamoja, syöksyi hän veteen sillä kohdalla, missä se ensiksi sulki\nheidän tiensä, ja ponnisteli kuin härkä vastaiselle rannalle, vetäen\ntyttöä perässään. Syvimmällä kohdalla, kun hänen jalkansa eivät\ntavanneet pohjaan, hän ui, Barbaran pysytellessä hänen selässään. Siten\nhe pääsivät joen poikki nopeasti ja vaarattomasti.\n\nToisella rannalla Billy pysähtyi vain niin pitkäksi aikaa, että sai\npuhdistetuksi veden pyssystään, jonka tyttö oli kantanut joen ylitse,\nja lähti sitten taaskin rientämään ranchoa kohti, josta taistelun\nmelske nyt kuului entistä kiihkeämpänä.\n\nRanchon päärakennuksella oli horna valloillaan. Havaittuaan, että\njotkut hyökkääjistä olivat päässeet kuistille, käski Bridge elossa\nolevan meksikkolaisen ja kiinalaisen seurata itseään alakertaan, josta\nheidän olisi helpompi torjua tätä uutta vaaraa. Hardingia hän kehotti\njäämään toiseen kerrokseen.\n\nUlkopuolelta jyskytti kymmenkunta miestä ovea murtaakseen siihen aukon\nja tunkeutuakseen sisään. Jo oli yksi lankku irtaantunut, ja huoneeseen\nsaapuessaan Bridge näki rosvot näiden särkemästä aukosta. Hän vei\npyssyn poskelleen ja laukaisi. Kajahti parkaisu, ja yksi ahdistajista\nkaatui; mutta toiset vain kiroilivat ja uhkailivat vieläkin\nkiukkuisemmin.\n\nPuolustajat ampuivat muutamia panoksia oven läpi. Sitten Bridge\nhuomasi, että kiinalainen oli lakannut ampumasta.\n\n»Mikä on vikana?» tiedusti Bridge.\n\n»Kaikki lopussa», vastasi Sing, osoittaen panosvyötään.\n\nSamassa viskasi meksikkolainen pyssynsä lattialle ja syöksyi huoneen\nvastaisella seinällä olevalle ikkunalle. Hänenkin ammuksensa olivat\nloppuneet, ja niiden mukana oli hänen rohkeutensakin mennyt. Pako\ntuntui hänestä ainoalta mahdolliselta keinolta.\n\nBridge ei koettanutkaan estää häntä. Myöskin hän olisi mielellään\npaennut; mutta hän ei voinut jättää Anthony Hardingia eikä uskonut\nvanhuksen kestävän pitkällistä pakoa jalkaisin.\n\n»Myöskin sinun on parasta mennä, Sing», sanoi hän kiinalaiselle,\nlähettäen vielä yhden kuulan oven lävitse. »Enää et voi tehdä mitään,\nja kenties ovat kaikki rosvot nyt tällä puolen — niin luulen. Te,\npojat, olette taistelleet loistavasti. Toivoisin, että voisin antaa\nteille parempaakin kuin kiitokset; mutta muuta minulla ei ole, eikä\nPesita jätä minulle edes senkään vertaa.»\n\n»Mitäpä siitä», vastasi Sing herttaisesti. Sekuntia myöhemmin hän\nkiipesi ikkunasta uskollisen meksikkolaisen jäljessä.\n\nSitten rysähti ovi sisään, ja huoneeseen tuoksahti puolikymmentä rosvoa\nitse Pesitan seuraamina.\n\nBridge seisoi portaiden juurella, pitäen kivääriään nuijan tavoin\npiipusta, sillä hän oli juuri ampunut viimeisen panoksensa. Häntä\nodotti varma kuolema; mutta hän oli päättänyt myydä henkensä\nmahdollisimman kalliista hinnasta ja kuolla puolustaessaan Anthony\nHardingia, rakastamansa tytön isää.\n\nPesita oivalsi amerikkalaisen asennosta, ettei tällä ollut enää\npanoksia. Hän löi syrjään erään rosvon pyssyn, joka oli ampumaisillaan\nBridgeä.\n\n»Seis!» komensi Pesita. »Lakkauttakaa tuli! Hänen ammuksensa ovat\nlopussa! Antaudutteko?» kysyi hän sitten Bridgeltä.\n\n»En, ennen kuin olen iskenyt parin ystävänne kallosta kaiken sen, mitä\nhe itserakkaudessaan pitävät aivoina. En; jos tahdotte saada minut\nelävänä vangiksi, Pesita, on teidän sitä vasten ensin surmattava minut.»\n\nPesita kohautti olkapäitään. »No niin», virkkoi hän\nvälinpitämättömästi. »Mitäpä sillä on väliä?» Portaat kelpaavat yhtä\nhyvin kuin seinä. Nämä vertavuotavan Meksikko-paran vapauden uljaat\npuolustajat voivat mainiosti toimia teloitusosastona. Huomio, lapset!\nValmiit! Tähdätkää!»\n\nYksitoista karabiinia suuntautui Bridgeen. Varhaisen sarastuksen\nkelmeässä valossa näytti meksikkolaisten kellertävä iho aavemaiselta.\nAmerikkalainen hymähti, hänen hento vartalonsa vavahti hieman, ja\nsitten hän oikaisi selkänsä ja katsoi hymyillen Pesitaa suoraan silmiin.\n\nSiihen ikkunaan, jonka kautta kiinalainen ja eloonjäänyt meksikkolainen\nolivat paenneet, ilmestyi mies. Nopea silmäys selvitti hänelle\ntilanteen.\n\n»Hei!» hän karjaisi. »Jättäkää sikseen tuo raaka kujeilu!» Ja hän\nhypähti huoneeseen.\n\nKeskeytyksestä hämmästyneenä Pesita pyörähti häiritsijään päin\nlausumatta sitä ennen laukaisukomennusta. Hänen kasvoilleen levisi\nhymy, kun hän näki, kuka tulija oli.\n\n»Kas!» hän huudahti. »Kapteeni Byrne! Saavuitte juuri parhaiksi,\nystäväni, näkemään, kuinka kavaltaja ja vakooja kärsii rangaistuksen\nrikoksistaan!»\n\n»Siitä ei tule mitään!» ärjäisi Billy Byrne, vei karabiininsa\nposkelleen ja tähtäsi huolellisesti Pesitan kasvoihin.\n\nKuinka helppoa hänen olisikaan ollut vitkastella ikkunassa hetkinen\nilmaisematta itseään — kylliksi kauan, että Pesita olisi ehtinyt\nlausua yhden ainoan sanan; se olisi lähettänyt yksitoista kuulaa sen\nmiehen ruumiiseen, joka rakasti Barbaraa ja jota Billy luuli Barbaran\nrakastavan!\n\nMutta johtuiko sellainen ajatus Grand Avenuella kasvaneen Billy Byrnen\nmieleen? Ei. Hän unohti kaiken muun, muistaen vain uskollisuuden\nystävää kohtaan. Bridge ja Pesita silmäilivät häntä ällistyneinä.\n\n»Kiväärit alas!» komensi Billy teloitusjoukkuetta. »Laskekaa ne alas!\nMuutoin ammun Pesitan. Käskekää miestenne laskea pyssyt pois, Pesita!\nMinä tähtään nuppiinne!»\n\nPesita noudatti käskyä; hänen keltaiset kasvonsa olivat kalpeina\nraivosta.\n\n»Ja nyt panosvyöt!» ärjäisi Billy, ja kun ne oli laskettu lattialle,\nkäski hän Bridgen riisua aseet rosvopäälliköltä.\n\n»Onko herra Harding vahingoittumaton?» kysyi Billy Bridgeltä. Saatuaan\nmyöntävän vastauksen hän huusi vanhusta tulemaan yläkerrasta alas.\n\nSamalla kun vanhus laskeutui portaita, tuli Barbara huoneeseen\nsamasta ikkunasta, josta Billy aikaisemmin oli tullut ja joka avautui\nsivukuistille.\n\n»Ja nyt meidän on lähdettävä lipettiin», selitti Billy. »Yksikään\nteistä ei ole turvassa täällä, vaikka luulisittekin Villaa ystäväksenne\n— mutta hän ei ole yhdenkään amerikkalaisen ystävä.»\n\n»Me tiedämme sen jo», vastasi Harding ja toisti Billylle, mitä\npuhelinneitonen oli hänelle kertonut.\n\nMarssittaen Pesitaa ja hänen miehiään edellään poistui Billy\nseurueineen konttorirakennuksen taakse, missä rosvojen hevoset olivat\nlieassa. Nyt he kaikki olivat aseistettuja rosvoilta riistetyillä\naseilla, ja heillä oli runsaasti panoksia. Kiinalainen ja uskollisena\npysynyt meksikkolainen ilmestyivät myöskin paikalle huomattuaan, että\nosat olivat vaihtuneet. Myöskin heille annettiin aseet, ja kaikki\nsaivat ratsut. Sitten kun Billy oli sijoittanut jäljelläolevat pyssyt\nratsastajitta olevien hevosten selkään, lähti seurue liikkeelle, ajaen\nPesitan ratsuja ja aseita edellään.\n\n»Luullakseni», huomautti Billy, »ei rosvoilla ole halua ajaa meitä\ntakaa ainakaan vähään aikaan.» Mutta takaa-ajo alkoi, ennen kuin hän\naavistikaan.\n\nKun he olivat saapuneet joen rannalle lähelle Josén majaa, tuli\nnäkyviin lännestä päin lähestyvä ratsujoukko. Billy hoputti seuruettaan\nnopeampaan vauhtiin välttyäkseen kohtaamasta tulokkaita, jos suinkin\nmahdollista. Mutta kohta selvisi, etteivät nämä suinkaan aikoneet antaa\nheidän mennä häiritsemättä ohitseen, sillä joukkue muutti suuntaansa ja\nlisäsi nopeuttaan, kiitäen pian pakenijoita kohti vinhaa laukkaa.\n\n»Meidän lienee parasta», sanoi Billy, »alkaa ampua heitä. Näillä\nseuduin meillä ei voi olla ystäviä.»\n\n»Eikö meidän olisi parempi odottaa vielä hetkinen», virkkoi Harding.\n»Missään nimessä emme saa erehtyä.»\n\n»Milloinkaan ei erehdy, jos ampuu jonkun noista koirista», vastasi\nBilly. Hän tähysti lähestyviä ratsastajia, ja äkkiä häneltä pääsi\nhuudahdus. »Siellä on Rozales», hän selitti. »Sen hernesalon tuntisin\nvaikka missä. Meidän on viisainta ampua heitä, jos Rosie on heidän\njoukossaan. Hän on Pesitan oikea käsi.»\n\nHän tempasi revolverinsa ja ampui laukauksen entisiä tovereitaan kohti.\nBridge noudatti hänen esimerkkiään. Pesitan miehet pysähdyttivät\nratsunsa. Billy pisti revolverinsa tuppeen ja tarttui karabiiniinsa.\n\n»Menkää te edellä!» hän käski herra Hardingia ja Barbaraa. »Bridge ja\nminä jäämme jälkijoukoksi.»\n\nSitten hän seisautti hevosensa, kääntyi ja tähtäsi huolellisesti heidän\nvasemmalta puoleltaan saapuvaan ratsujoukkoon. Yksi rosvoista kellahti\nsatulasta, ja taistelu oli käynnissä.\n\nAmerikkalaisten onneksi Rozalesin mukana oli vain kourallinen miehiä,\neikä Rozales puolestaan mielellään antautunut avoimeen otteluun.\n\nKoko aamupäivän hän pysytteli pakenevien amerikkalaisten kintereillä,\nmutta kumpikaan puoli ei saanut sanottavasti vahingoitetuksi toista,\nja iltapäivällä Billy pani merkille, että Rozales vain seurasi heidän\nnäkyvissään lähetettyään yhden miehistään takaisin siihen suuntaan,\njosta he olivat tulleet.\n\n»Hän meni noutamaan apuvoimia», virkkoi Billy.\n\nHe ratsastivat koko päivän tapaamatta ainoatakaan harhailevaa sotilas-\ntai rosvojoukkuetta, ja se tuntui amerikkalaisista tuhoenteiseltä\nkatsoen siihen, että Villan oli samana iltana karattava amerikkalaisen\nkaupungin kimppuun.\n\n»Toivoisin, että ehtisimme rajalle kyllin ajoissa», sanoi Billy,\n»varoittaaksemme maanmiehiämme. Mutta se ei ole mahdollista. Jos\nennätämme sinne ennen auringonnousua huomenaamulla, niin olemme\nratsastaneet hyvin.»\n\nHän oli puhunut tuskin mitään Barbara Hardingille koko päivänä, sillä\nhänellä oli ollut yllin kyllin huolta ollessaan jälkijoukossa, eikä hän\nollut keskustellut paljoa myöskään Bridgen kanssa, vaikka hän olikin\nusein vilkaissut viimemainittuun, jonka katse oli vähän väliä siirtynyt\nheidän edellään ratsastavaan hentoon, viehättävään tyttöön.\n\nBilly ajatteli kiihkeämmin kuin milloinkaan ennen. Hänestä oli kohtalo\nollut julma järjestäessään niin, että Bridge rakasti samaa tyttöä kuin\nhänkin.\n\nHän tiesi hyvin, ettei Bridgellä ollut aavistustakaan hänen\nkiintymyksestään Barbaraa kohtaan. Hän ei voinut moittia Bridgeä, mutta\nei toisaalta voinut myöskään sopeutua siihen, että hänen ystävänsä niin\nilmeisesti palvoi Barbaraa.\n\nPäivän mennessä mailleen pakolaiset käsittivät, että lepo oli\nvälttämätön, sillä heidän ratsunsa laahustivat eteenpäin pää\npainuksissa ja silmät himmeinä. Myöskin he itse olivat näännyksissä,\nja kun heidän edessään häämöitti rancho, päättivät he pysähtyä sinne\nsaadakseen kipeästi kaipaamaansa virkistystä.\n\nSiellä he tapasivat kolme amerikkalaista, joilla ei ollut\naavistustakaan Villan suunnittelemasta retkestä rajan toiselle\npuolelle. Kun heille siitä kerrottiin, olivat he kovin hyvillään\nsaatuaan avukseen kuusi ampujaa, sillä Barbarallakin oli pyssy ja\nlisäksi hän käytteli sitä erinomaisesti tuhlaamatta panoksia.\n\nRozales pysähdytti pienen joukkueensa pyssynkantaman päähän ranchosta.\nMutta he saivat värjötellä nälkäisinä, kun taas heidän takaa-ajamansa\nseurue söi yllin kyllin ja syötti ratsujaan.\n\nClark-veljekset ja heidän serkkunsa, Mason-niminen mies, jotka olivat\nranchon ainoat asukkaat, kannattivat pitkää lepoaikaa — vähintään\nkaksituntista — sillä raja oli vielä puolentoista penikulman päässä\nja viimeisellä hetkellä saattaisi nopea ratsastus olla heidän ainoa\npelastuskeinonsa.\n\nBilly taas vaati, että lähdettäisiin liikkeelle heti, ennen kuin\nrosvot saisivat apuväkeä, jota noutamaan hän varmasti uskoi Rozalesin\nlähettäneen sanansaattajansa. Mutta toiset olivat väsyneitä ja\nhuomauttivat, etteivät he voisi päästä pakoon nääntyneillä hevosilla,\nja niinpä he jäivät lepäämään. Mutta sitten kun he olisivat olleet\nvalmiit lähtemään jälleen matkalle, oli pako mahdoton.\n\n\n\n\nYHDESNELJÄTTÄ LUKU\n\nBillyn ja Pesitan loppuselvitys\n\n\nOli jo pimeä, kun pieni seurue alkoi jälleen satuloida ratsujaan. Se\npuuha keskeytyi äkkiä lannistavalla tavalla.\n\nBilly oli koko ajan pitänyt joko kiinalaisen tai Bridgen vahdissa\nsillä taholla, jossa Rozalesin miehet väijyivät pimeässä poltellen\nsavukkeitaan, ja juuri Bridgen karabiinin pamahdus ilmaisi\namerikkalaisille, etteivät he vielä suinkaan olleet turvassa, vaikkakin\nraja oli vain puolentoista peninkulman päässä.\n\nAmmuttuaan Bridge kääntyi satulassaan taaksepäin ja huusi toisille\nkehoittaen heitä laittautumaan rakennuksen turvaan.\n\n»Heitä saapui pari sataa!» hän luikkasi. »Rientäkää suojaan!»\n\nBilly ja Clark-veljekset hypähtivät ratsaille ja kiiruhtivat Bridgen\nluokse, joka syyti lyijyä hyökkäävän vihollisen riveihin. Mason ja\nherra Harding kiidättivät Barbaraa ranchorakennuksen epävarmaan turvaan.\n\nMeksikkolainen seurasi heitä, ja Billy komensi Singin auttamaan toisia\nlujittamaan ovia ja ikkunoita, kun taas Billy ja Clark-veljekset\ntorjuivat sillä aikaa rosvoja.\n\nPeräytyen hitaasti ja ampuen yhtä mittaa he vetäytyivät talolle Pesitan\njoukkueineen edetessä varovasti heidän jäljessään. He olivat päässeet\nlähelle taloa, kun Bridge suistui satulasta. Clark-veljekset olivat\nlaskeutuneet ratsailta ja taluttivat hevosiaan rakennukseen. Vain Billy\nhuomasi, että hänen ystävänsä haavoittui.\n\nHetkeäkään empimättä hän solahti satulasta, juoksi maassa viruvan\nBridgen luokse ja otti hänet syliinsä. Heidän ympärillään viuhui\nkuulia. Muuan ratsastaja nelisti edelle tovereistaan iskeäkseen gringot\nmaahan.\n\nBilly vilkaisi taakseen ja huomasi ajoissa vaaran — miekka suhahti\nparhaillaan ilmassa hänen päätään kohti. Hän pudotti Bridgen sylistään\nja kallistui syrjään, onnistuen välttämään sivalluksen; ja ennen\nkuin lyöjä saavutti jälleen tasapainonsa, oli Billy hypähtänyt hänen\nhevosensa viereen, tarttui ratsastajaan vyötäisiltä ja kiskaisi hänet\nmaahan.\n\n»Rozales!» hän huudahti ja antoi miehelle sellaisen iskun, jollaista\nhän ei ollut eläissään antanut, survaisten nyrkkinsä toisen kasvoihin\nvaltavien lihaksiensa koko voimalla ja antaen iskulle puhtia kaikella\npainollaan.\n\nVeri ruiskahti, kuului murtuvien luiden särähdys, ja kapteeni Guillermo\nRozales vaipui maahan: hänen rikollinen rosvonelämänsä oli sammunut.\n\nUudelleen Billy otti Bridgen syliinsä, ja tällä kertaa hän pääsi\nranchorakennukselle häiritsemättä. Vain pieni verijuova piirtyi hänen\nvasempaan käsivarteensa ja kostutti Bridgen kasvoja, kun hän laski\nystävänsä lattialle.\n\nKoko yön kiertelivät Pesitan miehet yksinäisen ranchon ympärillä.\nKoko yön he ampuivat kuuliaan kalkittuihin seiniin ja teljettyihin\nikkunoihin. Koko yön taisteli pieni puolustajajoukko uljaasti henkensä\nedestä. Mutta päivän koittaessa selvisi heille, että he ponnistelivat\nturhaan, sillä heistä yhdeksästä oli yksi kuollut ja kolme\nhaavoittunut, kun taas hätyyttäjien lukumäärä ei näyttänyt lainkaan\nvähentyneen.\n\nBilly Byrne oli koko yön maannut vatsallaan ikkunan ääressä, ampuen\nkuutamottoman, hämyisen aavikon taustaa vastaan silloin tällöin\nkuvastuvia hämäriä hahmoja.\n\nÄkkiä hän hypähti pystyyn ja riensi siihen huoneeseen, johon hevoset\noli viety.\n\n»Ampukoot kaikki talon takapuolelle niin kiivaasti kuin ehtivät!» hän\nkomensi. »On puhdistettava tie, jotta minä pääsen pujahtamaan ulos.»\n\n»Minne lähdette?» kysyi toinen Clark-veljeksistä.\n\n»Pohjoiseen», vastasi Billy, »noutamaan rajalla olevia Funstonin miehiä\navuksi.»\n\n»Mutta he eivät tule rajan tälle puolen», huomautti Harding.\n»Washington ei salli heidän tehdä sitä.»\n\n»Heidän on se tehtävä», ärähti Billy, »ja he tekevät sen saatuaan\ntietää, että täällä on joukko teekuja ulvomassa amerikkalaisen tytön\nympärillä.»\n\n»Te saatte surmanne», virkkoi Price Clark. »Te ette voi päästä rosvojen\nketjun lävitse.»\n\n»Jättäkää se minun huolekseni!» vastasi Billy. »Olkaa vain valmiit\navaamaan tuo peräovi, kun käsken, ja sulkekaa se sitten nopeasti\njälkeeni!»\n\nHän talutti viereisestä huoneesta hevosen ja nousi sen selkään.\n\n»Ovi auki, pojat!» hän komensi. »Näkemiin.»\n\nPrice Clark tyrkkäsi oven auki. Billy painoi kannukset ratsunsa\nkupeisiin ja kyyristyi hevosen kaulaa vasten. Seuraavalla hetkellä\nhän oli kadonnut ovesta, ja räiskyvät pamahdukset ilmaisivat, että\nviholliset olivat huomanneet hänen rohkean tekonsa.\n\nPieni meksikkolainen hevonen kiiti kuin nuoli tasangolle. Kiväärien\npauke oli vain omiaan lisäämään säikähtyneen eläimen vauhtia. Billy\nistui suorana satulassa, ohjaten ratsua vasemmalla kädellään ja\nkäytellen revolveria täsmällisesti oikealla kädellään.\n\nHänen takanaan seisoi Barbara Harding ikkunassa pidättäen henkeään\nikäänkuin lumottuna, kunnes Billy katosi pohjoiseen varhaisen\naamuhetken hämärään. Sitten tyttö kääntyi, huokaisten väsyneesti, ja\nmeni jälleen haavoittuneen Bridgen luokse, jonka päätä hän hautoi\nvilpoisella vedellä, samalla kun Bridge hoki kuumeisia houreitaan.\n\nNousevan auringon ensimmäiset säteet valaisivat taivasta. Pesitan\njoukkue järjestyi ratkaisevaan hyökkäykseen, ja piiritettyjen pienen\nryhmän toiveet olivat hyvin vähäiset. Äkkiä alkoi lännestä päin kuulua\nlukuisan ratsujoukon kavioiden kapsetta.\n\n»Villa!» valitti Westcott Clark toivottomana. »Me olemme mennyttä\nkalua. Hän on varmaankin palaamassa rajan taakse tekemältään retkeltä.»\n\nAamusarastuksen himmeässä valossa seurue näki ratsujoukon, joka\nhajautui pitkäksi, ohueksi viivaksi; se lähestyi heitä kuin kaikki\nalleen polkeva tuhoamiskone.\n\nMyöskin Pesitalaiset tarkkasivat sitä odottaen. He olivat lakanneet\nampumasta ja istuivat ratsujensa selässä unohdettuaan koko\nhyökkäyksensä.\n\nRanchon puolustajat olivat kerääntyneet pienten ikkunoiden ääreen.\n\n»Mitä nuo ovat», huusi Mason, »nuo, jotka liehuvat heidän\nyläpuolellaan?»\n\n»Ne ovat viirejä!» huudahti Price Clark. »Yhdysvaltain ratsuväen\nviirejä! Näettekö? Näettekö? Eivätkö ne näytä komeilta?»\n\nLähestyvät ratsumiehet kajauttivat rajun hyökkäyshuudon. Pesitan\njoukkue vastasi siihen rätisevällä yhteislaukauksella. Hetkistä\nmyöhemmin olivat amerikkalaiset heidän keskellään, ja käynnissä oli\nyksi niitä revolveritaisteluita, jotka nyt jo ovat jääneet muistojen\njoukkoon.\n\nPäivä oli noussut, joten ranchon päärakennuksessa olevat katselijat\nerottivat selvästi ottelijat. Kuumimmassa telmeessä näkyi\njättiläiskokoinen mies, jonka epämääräinen vaatetus muistutti enemmän\nPesitan kuin Yhdysvaltain ratsuväen pukua, mutta hän taisteli\nviimemainittujen puolella. Ennen kuin kukaan muu havaitsi hänet Barbara.\n\n»Tuolla on herra Byrne!» hän huudahti. »Hän se varmaankin toi\nratsujoukon tänne.»\n\n»Mutia eihän hän voinut vielä ehtiä rajalle», huomautti toinen\nClark-veljeksistä, »saatikka sitten takaisin tänne mukanaan avuntuojat.»\n\n»Tuolla hän on joka tapauksessa», vastasi neiti Harding. »Se\non todellakin kummallista. En jaksa käsittää, mitä tekemistä\namerikkalaisilla joukoilla on rajan tällä puolen.»\n\nPesitan miehet pyörsivät pakoon, mutta sitä ennen kannusti itse Pesita\nratsunsa Billy Byrnen luokse.\n\n»Kavaltaja!» kiljui rosvo. »Tämän tähden saat surmasi.» Ja hän ampui\nlaukauksen suoraan amerikkalaista kohti.\n\nBilly tunsi vihlaisevaa kipua vasemmassa käsivarressaan, mutta hänen\noikea kätensä oli entisessä kunnossaan.\n\n»Vertavuotavan Meksikko-paran puolesta!» huusi hän, ja ampui kuulan\nPesitan otsaan.\n\nMitä te sanoitte?» kysyi eräs upseeri, pysähdyttäen ratsunsa Billyn\nviereen.\n\nMutta Billy vain nauroi.\n\n\n\n\nKAHDESNELJÄTTÄ LUKU\n\n»Ensi suudelma»\n\n\nSaattajanaan ratsujoukko, joka oli ahdistanut Villan retkeläisiä\nMeksikkoon ja jonka Billy oli sattumalta kohdannut, pääsi pieni seurue\nturvallisesti rajan yli Yhdysvaltain alueelle, jossa kaikki muut paitsi\nyksi huokasivat helpotuksesta.\n\nBridge sai ensiapua sanitääreiltä, jotka vakuuttivat Billylle, ettei\nhänen ystävänsä henki ollut vaarassa. Herra Harding ja Barbara\nsaivat majapaikan erään upseerin puolison luona, ja tämän perheen\narkihuoneessa Billy kohtasi Barbaran yksin.\n\nKun Billy astui sisään, katsahti tyttö häneen päin kasvoillaan\nsurumielinen ilme. Barbara aikoi tiedustaa, kuinka hänen haavansa laita\noli, mutta ei saanut siihen tilaisuutta.\n\n»Tulin sinua noutamaan», sanoi Billy. »Luovuin sinusta kerran,\nkun luulin, että sinun olisi parasta saada puoliso oman luokkasi\nkeskuudesta. Nyt en enää luovu sinusta. Sinä olet minun — olet minun\ntyttöni, ja minä otan sinut mukaani. Lähdemme mahdollisimman nopeasti\nGalvestoniin ja sieltä Rioon. Sinä olit minun paljon aikaisemmin kuin\nBridge sinut näki. Hän ei saa sinua. Sinua ei saa kukaan muu kuin minä,\nja jos joku koettaa estää minua saamasta sinua, niin tapan hänet.»\n\nHän astui eteenpäin askeleen, tullen likelle tyttöä. Barbara ei\nperäytynyt — hän vain katsoi suoraan Billyyn ihmettelevin silmin. Billy\ntarttui rajusti hänen käsivarteensa.\n\n»Sinä olet minun tyttöni!» huusi mies käheästi. »Suutele minua!»\n\n»Maltahan!» pyysi Barbara. »Sanohan ensin, mitä tarkoitit sillä,\nettei Bridge saa minua. En ole tiennyt Bridgen rakastavan minua enkä\ntotisesti ole halunnut tulla hänen omakseen. Oi, Billy, miksi et tehnyt\ntätä jo aikoja sitten? Kuukausia takaperin New Yorkissa olisin tahtonut\nsinun ottavan minut, mutta sinä jätit minut toiselle miehelle, jota en\nrakastanut.\n\n— Luulin, ettet enää pitänyt minusta, Billy, ja koko ajan, jonka olemme\nolleet yhdessä täällä — siitä alkaen, kun tapasimme toisemme siellä\nkonttorin perähuoneessa — olet koettanut osoittaa minulle, etten\nmerkitse sinulle mitään. Ota minut, Billy! Vie minut, mihin maailman\nnurkkaan menetkin! Minä rakastan sinua ja olen valmis olemaan vaikka\norjasi — kunhan vain saan olla sinun luonasi.»\n\n»Barbara!» huudahti Billy Byrne, mutta sitten hänen äänensä tukahtui,\nkun punaiset, lämpimät huulet painautuivat hänen huuliaan vasten.\n\nPuolta tuntia myöhemmin Billy meni kadulle, aikoen läheiselle\nrautatieasemalle ostaakseen matkaliput kolmelle henkilölle\nGalvestoniin, Teksasiin.\n\nAnthony Harding oli hänen muassaan. Vanhus oli kallistanut korvansa\nBarbaran rukouksille ja vihdoinkin suostunut tukemaan Billy Byrneä\ntämän pakoillessa lain kouraa tai ainakin auttamaan häntä sellaiseen\npaikkaan, jossa Billy uudella nimellä voisi alottaa uutta elämää\nAnthony Hardingin vävypoikana.\n\nVäentungoksessa, joka oli saapunut katselemaan Villan joukkojen\nedellisenä yönä tekemää turmiota, oli iso mies, jolla oli punertavat\nkasvot. Sattumalta hän katsahti taakseen, kun Billy Byrne meni hänen\nohitseen. Molemmat miehet säpsähtivät tuntiessaan toisensa, ja\npunertavakasvoinen näki vastassaan revolverin piipun.\n\n»Antakaahan olla, Byrne!» kehoitti toinen rauhallisesti, »en uskonut,\nettä sinä olit niin herkkä tarttumaan aseeseen.»\n\n»Kyllä minä olen herkkä tarttumaan aseeseen, Flannagan», vastasi\nBilly, »mutta en vedäkään paukkua esille huvikseni. Nyt minulla on\nmahdollisuus päästä turvaan, elää kunnollisesti ja saada elämältä\nhieman onneakin ja Flannagan, jos joku koettaa tehdä tyhjäksi aikeeni,\nhän saa surmansa. En aio lähteä vankilaan elävänä. Ymmärrättekö?»\n\n»Kyllä», virkkoi Flannagan, »kyllä ymmärrän. Mutta en olekaan tällä\nkertaa täällä tutkimassa teidän peliänne. Mutta missä olette ollut,\nkun ette tiedä, että meidän välillämme on sota päättynyt? Nähkääs,\nCoke Sheehan tunnusti noin kuukausi sitten, että juuri hän se nitisti\nSchneiderin, ja kuvernööri armahti teidät kymmenen päivää takaperin.»\n\n»Koetatteko peijata minua?» kysyi Billy, ja hänen silmänsä välähtivät\nuhkaavasti.\n\n»Varmasti en», vakuutti Flannagan. »Minulla on jossakin taskussani\nsanomalehtileikkele, josta kaikki käy selville.»\n\nHän veti takkinsa taskusta esille joitakuita papereita ja ojensi yhden\nniistä Billylle.\n\n»Kääntykää selin tännepäin ja pitäkää kätenne ylhäällä, sillä aikaa\nkun minä luen!» käski Byrne. Ja kun Flannagan noudatti käskyä, levitti\nBilly tahraantuneen sanomalehtileikkeleen ja luki sen. Se sai hänet\nvapisemaan hermokiihtymyksestä.\n\nHetkisen kuluttua uskalsi etsiväkersantti Flannagan vilkaista taakseen\nja näki, kuinka Byrne otti vastaan sanomalehdessä olleen riemuisan\nsanoman.\n\n»Vieköön minut —», äänsi etsivä, sillä Billy Byrne oikaisi minkä\nkäpälistä kerkisi sitä huonetta kohti, josta hän oli lähtenyt vain\nmuutamia minuutteja sitten.\n\nSeuraavana päivänä nousi New Yorkiin menevään junaan onnellinen ja\ntyytyväinen kolmihenkinen seurue sanottuaan väliaikaisessa sairaalassa\njäähyväiset Bridgelle ja otettuaan tältä lupauksen, että hän\nlähiaikoina kävisi heidän luonaan New Yorkissa.\n\n\u003Ctb>\n\nOli kulunut kuukausi. Kevät loi luontoon uutta, virkeätä eloa. Lintujen\nlaulu ja puiden lehtien aukeaminen kuvastivat elämän riemua.\n\nVerkkaisesti vierivän joen rannalla liekehtivän nuotion ääressä\nkyyrötti mies. Vedellä täytetty kolhiutunut peltikannu oli lepattavan\ntulen vieressä. Mies käristi teroitettuun vartaaseen pistämäänsä\nlihankappaletta. Katsellen liekkien loimua hän hyräili, vaikka hänellä\nei ollutkaan kuulijoita:\n\n    »Hän etsi uutta onnelaa ja matkas maiden, merten taa,\n    miss’ oudon hahmon luonto saa. Mut tietää tahtoisin,\n    tavoittiko hän ihanan Penelopensa kaihoisan\n    ja saiko huulilt’ armahan hän suukon vihdoinkin.\n\n— Ja sitä lauletaan minusta kohta puolin», jupisi nuotiollaistuja.\n\n\n\n"]