[{"data":1,"prerenderedAt":-1},["ShallowReactive",2],{"$f0Q-faBVA45KYlZDI6y24DDgn8jmt9JqvIQOAOcB256U":3},{"number":4,"title":5,"author":6,"authorBirth":7,"authorDeath":8,"slug":9,"bookId":10,"genreRaw":11,"genre":12,"themes":13,"origin":14,"language":15,"yearPublished":16,"yearPublishedTranslation":17,"wordCount":18,"charCount":19,"usRestricted":20,"gutenbergId":21,"gutenbergSubjects":22,"gutenbergCategories":24,"gutenbergSummary":26,"gutenbergTranslators":27,"gutenbergDownloadCount":29,"aiDescription":30,"preamble":31,"content":32},2603,"Salassa maailmalta","Flygare-Carlén, Emilie",1807,1892,"2603-flygare-carlen-emilie-salassa-maailmalta","2603__Flygare-Carlén_Emilie__Salassa_maailmalta",null,"romaani",[],[],"fi",1859,1916,29239,187100,false,68065,[23],"Swedish fiction -- Translations into Finnish",[25],"Novels","\"Salassa maailmalta: Romaani\" by Emilie Flygare-Carlén is a novel written in the early 20th century. The story likely revolves around themes of love, secrecy, and familial relationships, as seen through the experiences of the main characters Antonia and her husband, Charles Wolrat Hanefelt. The characters struggle with personal turmoil and societal expectations, hinting at deeper emotional conflicts.  The opening of the novel introduces the troubled relationship between Antonia and her mother, Lisen, highlighting their contrasting personalities and the emotional tension present in their interaction. Antonia is depicted as a strong-willed young woman, recently married, but already facing difficulties in her marriage. Her husband, Charles, also communicates with his mother-in-law regarding their decision to separate, which foreshadows the conflicts that will arise as the story unfolds. The beginning establishes a sense of mystery surrounding the reasons for their marital strife, while also hinting at the deep emotional bonds and expectations that shape their lives. (This is an automatically generated summary.)",[28],"Alpi, Eero",248,"Antonia Hanefeltin ja hänen äitinsä kohtaamisesta alkava kertomus sijoittuu 1800-luvun säätyläispiireihin. Avioliiton säröily ja orastava skandaali pakottavat päähenkilöt pohtimaan tunteitaan ja yhteiskunnallista asemaansa salaisuuksien varjostamassa maailmassa.","Emilie Flygare-Carlénin 'Salassa maailmalta' on Projekti Lönnrotin\njulkaisu n:o 2603. E-kirja on public domainissa sekä EU:ssa että sen\nulkopuolella, joten emme aseta mitään rajoituksia kirjan vapaan käytön\nja levityksen suhteen.\n\nTämän e-kirjan ovat tuottaneet Tapio Riikonen ja Projekti Lönnrot.","SALASSA MAAILMALTA\n\nRomaani\n\n\nKirj.\n\nEMILIE FLYGRE-CARLÈN\n\n\nSuomentanut\n\nEero Alpi\n\n\n\n\n\nHämeenlinnassa,\nArvi A. Karisto,\n1916.\n\n\n\n\n\n\nSISÄLLYS:\n\n     I. Mieluummin kuolla kuin puhua!\n    II. Kapteeni Charles Wolrat Hanefeltin kirje anopilleen.\n   III. Hän ratkaisee.\n    IV. Êroamisen syy.\n     V. Sopimus.\n    VI. Hagestadissa.\n   VII. Mitä kapteeni sai odotellessaan.\n  VIII. Leonore.\n    IX. Hagestad saa vastaanottaa uuden valtiattarensa.\n     X. Viimeinen keskustelu.\n    XI. Antonia tekee uskomattomia havaintoja.\n   XII. Mitä sitten seurasi.\n  XIII. Käynti Melldalissa.\n   XIV. Antonia saa häissä huomattavan tuttavuuden.\n    XV. Rouva Sofie Brandt.\n   XVI. Mikä oli seurauksena Antonian kuulemasta uutisesta.\n  XVII. Jokitorpan pikkuherrat saapuvat Melldaliin.\n XVIII. Kahden vuoden aikana.\n   XIX. Kahden vuoden aikana. (Jatkoa.)\n    XX. Kaksi vuotia kestäneen ajan loppu.\n   XXI. Kapteeni Hanefeltin lähetti.\n  XXII. Hän palaa.\n XXIII. Ensimäisen päivän loppu.\n  XXIV. Talo saatetaan uuteen järjestykseen.\n   XXV. Kuinka aviopari valmistautui vastaanottamaan uudenvuoden\n        odotettua ikävyyttä.\n\n\n\n\nI\n\nMieluummin kuolla kuin puhua!\n\n\n— Hyvä Jumala, minä tunnen äänen ... kuinka äiti on nyt jo tullut\ntänne? äiti on nyt jo tullut tänne?\n\nNämä sanat kuiskasi tukahutetun kiihtyneesti muuan nuori nainen, josta\nnäkyi vain kaunis, joustava vartalo hänen nojatessaan akkunanpieltä\nvasten, kun taas ulkona toinen ääni lausui:\n\n— Vai niin, olen siis osannut oikeaan. Olkaa hyvä ja johdattakaa minut\ntyttäreni luo!\n\n— Nuori rouva Hanefelt asuu juuri täällä, — vastasi siivoojatar, jota\nnäin oli puhuteltu.\n\n— Kiitos... Nyt tulen toimeen itsekin, koska hän on kotona.\n\nSamassa ovi aukeni, ja molemmat naiset, äiti ja tytär, lepäsivät\ntoistensa sylissä.\n\nHeidän ulkonäössään ei ollut mitään, mikä olisi osoittanut niin\nläheistä sukulaisuutta, ja sisimmässä oli sitä vielä vähemmän, mutta\nse ei kuitenkaan estänyt äitiä — keski-ikäistä, pientä, vaaleata,\nrakastettavaa naista, joka oli erään kunnianarvoisan virkamiehen,\nherra Anton Adlerin leski — melkein jumaloimasta tytärtään, eikä\ntytärtä tuhlaamasta äidilleen mitä hellintä rakkautta ja osanottoa,\nviimemainittua vain sikäli kuin hänelle sopi, sillä rouva Lisen Adlerin\nlempeä, myönteliäs henki ei suinkaan ollut sellaisenaan periytynyt\ntyttärelle.\n\n— Rakas Antonia, miten olenkaan onnellinen tavatessani sinut\nsellaisena kuin nyt olet... tiedätkö, pelkäsin löytäväni sinut\nvuoteesta aivan voivuksissa! virkkoi äiti, katsoen tutkivasti nuoren\nrouvan kauneihin, vakaviin, tummiin silmiin, joissa ei näkynyt mitään\narkuutta.\n\n— On niin hyvän äitini tapaista aina pelätä sairautta kaikkien huolten\njälkeen. Äiti ei ole lainkaan rohkea: alinomaa vain kyyneleitä ja\nhymyjä, jotka houkuttelevat toisenkin itkemään ja hymyilemään, vaikkei\nhän olekaan taipuvainen kumpaankaan.\n\n— Lapseni, sinä välttelet minua jo heti ensi hetkenä!\n\n— Ja äiti taas tahtoo väkivoimin vallata minut toisena. Näenhän\nhelmen kokoisia kyyneleitä. Mutta rauhoittukaamme nyt viimein... ja\nkaikella muotoa puhelkaamme hiljaa! Ensiksi minä kuitenkin irrotan\näidin hatunnauhan. — Sen tehtyään hän 'lisäsi kuiskaten: Täällä\nkylpypaikalla ei kenelläkään ole vihiä siitä asiasta, joka epäilemättä\non toimittanut äidin matkustamaan tänne.\n\n— Sepä hyvä. Sain toissapäivänä mieheltäsi kirjeen M:stä, missä hän\nnähtävästi on viipynyt selvittelemässä ajatuksiaan.\n\n— Ah, minä ymmärrän.\n\n— Jos sanon sinulle, Antonia, että kirjeen sisältö oli minulle niin\nankaran yllättävä ja koski sydämeeni niin syvästi, että ensi kerran\nelämässäni pyörryin...\n\n— Niin uskon äitiä täydellisesti.\n\n— Ja jos lisään, etten etten koskaan omien surujen tähden ole tuntenut\npuoliksikaan niin suurta tuskaa kuin tunsin tämän sinua kohdanneen\ntavattoman onnettomuuden vuoksi, niin...\n\n— Minä uskon myöskin sen.\n\n— Tahdotko siis, rakas Antonia, olla minua kohtaan täysin\navosydäminen? Tällä asialla täytyy olla monta puolta.\n\n— Vakuutan äidille, ettei niitä ole muuta kuin kaksi.\n\n— Mitkä ne ovat?\n\n— Joko suostua erääseen ehdotukseen tai olla suostumatta.\n\n— Mutta olosuhteiden täytyy olla melkein mahdottomia, ennenkuin niin\nonnetonta ja alentavaa ehdotusta yleensä voidaan tehdä. Puhu, lapseni!\nToivon ainakin jonkun verran pääseväni selville tästä salaisuudesta.\n\nSiinä samassa levisi melkein ankaralta näyttävä varjo nuoren rouva\nHanefeltin sanomattoman ihastuttaville, mutta surumielisille kasvoille.\nTätä varjoa ei synnyttänyt kaino punehtuminen, joskin veren värivaihdos\nantoi hänen heleäntummalle hipiälleen entistä etelämaalaisemman leiman.\nEi, sen aiheutti sieluun ilmestynyt pilvi, jonka heijastus liukui\nkorskealta, miettivältä otsalta alas ylpeihin suupieliin.\n\n— On parasta, — virkkoi hän kunnioittavasti, mutta varmasti, —\nettä minä heti sanon pahimman. En voi mainita syytä mieheni ja minun\ntekemään päätökseen; en ainoastaan senvuoksi, että hän on ottanut\nminulta lupauksen (minkä hän tietää varmaksi), etten kenellekään\nkuolevaiselle mainitse aihetta väliemme rikkoutumiseen, vaan myöskin\nsiksi että vaikka en olisikaan antanut lupaustani, minä tunnen, miten\nmahdotonta on ilmaista sellaista, jonka tulee pysyä ainoastaan meidän\nkahden tietona. Mieluummin kuolla kuin puhua!\n\nJoku toinen äiti olisi tällöin varmaan turvautunut korkeaan ja\nnuhtelevaan tai kylmään ja riitelevään äänilajiin, mutta Lisen-rouva\nvirkkoi aivan hiljaa, kahden suuren kyyneleen, joita hän ei enää voinut\nkauemmin pidättää, pudotessa perin punaiseksi käyneelle poskipäälle:\nAntonia, sinä olet paljon muuttunut näinä kahtena kuukautena!\n\n— Rakas äiti, enpä luule niiden kahden kuukauden ja kahden viikon\najan, jotka olen ollut naimisissa, paljonkaan muuttaneen luonnettani:\nuskon pikemmin, ettei äiti koskaan ole oikein havainnut sen lujuutta.\nEihän se saanut tilaisuutta näyttäytyä oikeassa valossaan, koska se\ntuskin milloinkaan kohtasi vastusta.\n\n— Olen epäilemättä ollut liian heikko äiti.\n\n— Jumalalle olkoon kiitos, että äiti on ollut sellainen äiti kuin\nolette ollut! Jos esimerkin voima mitään vaikuttaa, niin oli minulla\naina edessäni esimerkki lempeydestä.\n\nOllen muka huomaamatta tätä sovittavaa pikku mairittelua jatkoi\nloukkaantunut äiti: — Kaikessa tapauksessa, lapseni, täytyy sinun\npitää velvollisuutenasi minua kohtaan saada minut rauhoitetuksi sen\nkysymyksen johdosta, jota yksinkertaisessa rakkaudessani en voi\njättää sinulle tekemättä: Oletko sinä puolestasi antanut aihetta\nerimielisyyden syntymiseen? Sinä olet aina ollut huomattu. Onko Charles\nWolrat ollut mustasukkainen?\n\n— Ei, sen suhteen voin täydellisesti tyynnyttää äitiä. Makuni,\nluonnonlaatuni ja periaatteeni eivät olisi myöntäneet minulle\npienintäkään poikkeusta ahtaaseen rajoitetusta vapaudesta siinä\nasiassa. En tunne tarvetta nähdä itseäni mielisteltävän: tahdon\nsen sijaan, että minua ehdottomasti kunnioitetaan, sillä se sopii\nminulle paremmin ja onkin nyt erinomaisesti paikallaan, kun minun,\nyhdeksäntoista-vuotiaan naisen, täytyy esiintyä hyljättynä aviovaimona.\n\n— Voi hyvä Jumala, — valitti Lisen-rouva, — en ymmärrä hituistakaan\nkaikesta tästä!\n\n— Tahtoisiko äiti olla hyvä ja antaa minun lukea mieheni kirjeen,\nellei äiti ole lupautunut olemaan näyttämättä sitä?\n\n— En, en... päinvastoin hän pyytää, että heti matkustaisin tänne\nneuvottelemaan kanssasi...\n\n— Haluanko edelleen jäädä tänne kylpypaikkaan vai tahdonko heti\nmuuttaa sille pienelle maatilalle, jonka hän peri sedältään ja joka nyt\npitäisi laittaa kuntoon.\n\n— Niin, — vastasi äiti, ja minusta tuntuu viimeinen vaihtoehto\nsopivammalta. Hän onkin matkustanut Hagestadiin järjestämään kaikkea...\nKas tässä hänen kirjeensä!\n\n\n\n\nII\n\nKapteeni Charles Wolrat Hanefeltin kirje anopilleen.\n\n\n'Suuresti rakastettu toinen äitini! Epätoivoisin sydämin ja\nkäteni liikkuessa vastahakoisesti käyn täyttämään lyijynraskasta\nvelvollisuuttani. Mutta sen täytyy tapahtua!\n\nMinun ei tarvitse mainita rakkaudestani Antoniaan. Sinä vuotena,\njolloin olimme kihloissa, näkyi se ehkä liiankin selvästi, sillä\nen käsittänyt silloin, että miehen tulee säästellä vaihtorahaansa\nniinkuin nainenkin omaansa. Kuitenkin oli minulla aina hämärä aavistus\nsiitä, että Antonia arvostelisi luonteeni hieman heikoksi, koska hän\nkatsoi oman valtansa määrätyksi vähimmättäkään vaivatta hänen omasta\npuolestaan.\n\nAntonian luonne on kirkas kuin kuvastin, ja hänen sydämensä mustentuisi,\njos tuohon kalliiseen kapineeseen voitaisiin hengittää pieninkin\nhimmennys. Niinpä onkin hänen elämänsä täkein huoli pitää pyhänä\nmainettaan ja miehensä kunniaa.\n\nSellaista naista ei saavuta pieninkään juorun leyhä, vaikka tapahtuisi\nniinkin uskomattomasti, että hän joutuisi elämään yksinään. Tuo ylpeä\nluonne päinvastoin kohoutuisi, kun hän alentumatta valittamaan,\nrukoilemaan tai nurkumaan kestää sen aseman, jonka onneton hetki on\nhänelle luonut!...\n\nEn pysty arvostelemaan, onko tämä valmistus riittävä siihen\naiheeseen, jota minun täytyy koskettaa; ikävä kyllä, en nyt ole siinä\nmielentilassa, jota vaaditaan toisen henkilön tunteiden tarkkaan\npunnitsemiseen. Minun täytyy kiertelemättä kertoa koko asia.\n\nVaimoni ja minä olemme päättäneet kaksi kuukautta kestäneen avioliiton,\nkaksikuukautisen paratiisillisen onnen jälkeen — erota.\n\nVoi hyvä äiti, jos minulla olisi ollut rohkeutta, olisin tullut ja\nheittäytynyt helmaasi, jonka tiedän olevan minulle avoinna, mutta\nonnettomuuteemme liittyy salaisuus, jota meillä kummallakaan ei ole\noikeutta ilmaista.\n\nEn syytä Antoniaa. Hän voi olla jalomielinen mahdollisimpaan määrään\nsaakka, mutta hän voi myöskin olla suhteellisen kova. Hänen oli\nratkaisu... hän pysyi kuitenkin järkähtämättömänä; ja hänen miehensä,\njota hän siihen hetkeen saakka ei ollut oikein ymmärtänyt, täytyy oman\nkunniansa tähden olla puolestaan yhtä järkähtämätön — ja niin tehtiin\nse päätös, joka jo nyt on astunut voimaan.\n\nVanha setäni, joka, kuten lääkäri ennustikin, ei elänyt Sveitsissä\nkevättä loppuun, on tehnyt minut vähäisen tilansa omistajaksi, ja minä\nolen nyt parhaillaan matkalla Hagestadiin, koettaakseni päästä ei\nainoastaan oman itseni haltiaksi, mikä kyllä sekin on välttämätöntä,\nvaan myöskin ottaakseni haltuuni tuon äsken saamani asuntopaikan, johon\nAntoniaa ehkä miellyttää sijoittua.\n\nItse puolestani aion niin pian kuin asiani myöntävät ottaa\nosaa siihen ulkomaiseen opintoretkeen, joka on määrätty kahden\nupseerin suoritettavaksi, ja joista henkilöistä voin varmuudella\nedellyttää itseni joutuvan toiseksi, koska kokemukseni ulkomaisessa\nsotapalveluksessa oikeuttaa minut siihen ja minä sitäpaitsi olen\nsaavuttanut erityistä suosiota.\n\nMatka tulee kestämään vuoden ja päivän. Sen jälkeen saamme nähdä,\nminkälaisiksi olosuhteet muodostuvat.\n\nHartain toivoni on, ettei maailma saa tietää eromme syytä, ainakaan\nalussa, kunnes se vähitellen arvaa, että kyseessä todellakin on\navioero. Näennäisyyden vuoksi täytyy minun joskus käydä hänen luonaan.\n\nJos taas Antonia päättää toistaiseksi oleskella kylpypaikassa, olen\nvarma siitä, ettei hänen äitinsä tarvitse edes miettiä jäämistään hänen\nluokseen.\n\nEn jaksa nyt kirjoittaa enempää, ja minua kiusaa ajatus, että\nlähtiessäni ulos kaupungille tapaan jonkun ihmisen, joka mahdollisesti\ntuntee minut... En koskaan ole ollut suruton luutnantti, jonka\nelämä oli sattumien varassa: elämäni tähtäsi aina enemmän sisään-\nkuin ulospäin, kunnes kahdenkymmenenseitsemän vuoden ikäisenä tulin\ntuntemaan sen ainoan naisen, joka on synnyttänyt minussa samalla\nintohimojen myrskyn ja sydämen ihanan, puhtaan liikutuksen — Voi\nAntonia, Antonia, mikä voi minua nyt tyydyttää?\n\nKyllä muuan seikka: kapteenin-nimitykseni vapauttaa minut\nvastenmielisestä luutnantin arvonimestä. Pidän itseäni nyt veteraanina,\nja on hyvin luultavaa, että ensimäisen matkani jälkeen ulkomailla astun\njälleen sotilaspalvelukseen...\n\nKävelkää nyt Antonian luokse mahdollisimman nopeasti! Palan halusta\nsaada kuulla hänen päätöksensä. Jos minun toivomuksellani nykyisin\non mitään merkitystä, niin tietää hän varsin hyvin, että soisin\nmielelläni hänen asettuvan asumaan siihen kotiin, josta piti tulia\nmeille yhteinen... Vielä kerran: älkää viivyttäkö vastausta! Osoittakaa\nse Hagestadiin! Minun täytyy nimittäin käydä tapaamassa sisartani\nennenkuin matkustan Tukholmaan.\n\n    Rakastavasti kunnioittaen\n         _Charles Wolrat_.\n\nJ.K. Älkää itkekö minun tähteni monta katkeraa kyyneltä! En voi ottaa\nniihin osaa enkä pyyhkiä niitä. Viimemainitun saattaa tehdä ainoastaan\nhän.'\n\n\n\n\nIII\n\nHän ratkaisee.\n\n\nPitkän ajan kuluttua sen jälkeen kun nuori rouva oli lukenut miehensä\nkirjeen, tuon näytteen mielenhillinnästä hetkenä, jolloin sydämen tuska\npainoi viimemainittua kovaa kidutuspenkkiään vasten, hän istui aivan\nliikkumattomana. Viimein katsahti hän äitiinsä.\n\nKyynelkö himmensi hänen tumman silmänsä kiiltoa? Jokin se kuitenkin\noli, ja hänen kasvonsa, joissa jokainen luonnon viiva osoitti mitä\njalointa sopusointua, ilmaisivat nyt sellaista epäsointujen paljoutta,\nettä olisi luullut vähintäin kymmenen kymmentä vastaan taistelevan\nhänen sisimmässään.\n\n— No, Antonia, mitä sanot nyt? — kysyi äiti.\n\n— Sanon, että en pääse selville tästä kirjeestä, kuinka äidin mieleen\non juolahtanut kysyä minulta, onko miehessäni herännyt mustasukkaisuus.\nHänhän kuvailee minut melkein lumivalkeaksi. Ja vaikka äiti onkin\nantanut minulle runollisen, espanjalaissointuisen nimen Antonia ja\nulkonäkönikin on sattunut tulemaan yhdennäköiseksi nimen kanssa,\nen sentään luule, että sieluni ja mieleni olisivat sukua Espanjan\nhehkuville, kaihoaville, mustasukkaisille naisille. Oi ei! Onhan 'don\nCarlos', joksi me häntä ennen leikillämme nimitimme, pitkittänyt\ntrubadurintointaan donna Antonian luona kokonaista kaksi kuukautta.\nVoisiko kukaan vaimo missään maailman kolkassa vaatia enempää?\n\nSuuresti kummastellen tarkasteli äiti tyttärensä kasvoja, yhtä\nihmetellen seuraten hänen ajatustensa rientoa. Kuitenkin vastasi hän\nhyvin hiljaa, mutta täysin arvokkaasti:\n\n— Tuskinpa minun tarvitsee huomauttaa, ystäväni, että antaessani\nsinulle nimen en lainkaan ajatellut espanjalaisia donnia enkä\nseñoreita... Unhoittumattoman puolisoni nimi oli Anton... täytyihän\nsinut silloin välttämättömästi ristitä Antoniaksi. Sitäpaitsi sinä\nvallan erehdyt: kysymyshän on ollut siitä, onko Charles Wolratilla\nollut syytä mustasukkaisuuteen, eikä siitä, onko syytä ollut _sinulla_.\n\n— Pyydän äitiä tekemään minulle sen ilon, että kutsuisi häntä, kuten\nminäkin useimmin, ainoastaan Wolratiksi! En pidä Charles-nimestä.\nSitäpaitsi hänen suloinen sisarensa nimittää häntä aina rakkaaksi\nCharlesiksi. Minä puolestani en siedä lempinimiä enkä ranskalaisia\nnimiä yleensä.\n\n— Lapsi-kulta, älä kiinnitä ajatuksiasi niin mitättömiin seikkoihin,\nkun punnittavana on paljon tärkeämpiä asioita! Muista, että on jo\nkulunut useita päiviä siitä kun sain kirjeen ja pääsin matkustamaan\ntänne... Sinun täytyy nyt siis tehdä päätöksesi.\n\n— Niin, siinäpä se! Herättäisi kummastelua, jos jäisin tänne,\nkoska en kuitenkaan enää missään tapauksessa sietäisi seuraelämää.\nMieluummin matkustaisin kotiin äidin kanssa... mutta silloin taas\nkiusaisi minua kaikkien vanhojen tuttavain uteliaisuus. Viimeinen\nmahdollisuus, muuttaa Hagestadiin (jonka hän saikin periä parhaaseen\naikaan, päästäkseen lähtemään täältä herättämättä huomiota) olisi\nkyllä sopivin, mutta siellä on varmaan kuolettavan ikävää syksyllä ja\ntalvella... Voiko äiti jäädä luokseni?\n\n— Ainakin aluksi. Sitäpaitsi unohdat, että miehesi sisar ja lanko\nasuvat ainoastaan penikulman päässä Hagestadista. Eversti tosin on\nhieman kursaileva ja ikävystyttävä vanha herra — ainakin sellaiselta\nhän näytti minun silmissäni, vieraillessaan vaimonsa kanssa sinun\nhäissäsi. Mutta en käsitä, mitä sinulla voi olla kälyäsi, tuota\nloistavaa everstinnaa vastaan. Hän on niin kohtelias, että hän\npian voittaa sinun pienen vastenmielisyytesi, kunhan hän palaa\nkylpymatkaltaan Melldalista.\n\n— Sepä oli lohduttava tieto! — virkahti Antonia äänellä, jossa ilmeni\nhänen sisäinen katkeruutensa. — No niin, minun siis täytyy myöntyä\nsiihen, mikä maailman silmissä näyttää parhaimmalta: menen luostariin\nHagestadiin.\n\n— Niin, ellet todellisen vakavasti mieti viimeisiä sanoja kirjeen\njälkikirjoituksessa.\n\n— Viimeisiä sanoja... annahan katson... Aivan oikein, äidin kyyneleet.\nHän ei 'voi ottaa niihin osaa eikä pyyhkiä niitä. Sen voi tehdä\nainoastaan hän'... Rakas äiti raukka, älä itke minunkaan tähteni, sillä\nminä kykenen vielä vähemmän kuivaamaan sinun kyyneleitäsi!\n\n— Antonia, luulenpa, että kysyessäsi neuvoa Jumalaltasi hän vastaa,\nettä sinä voit kuivata muitakin kyyneleitä kuin minun, jos vain\ntaivut sen tekemään, sillä nyt aavistan, että juuri sinun hillitön\nylpeytesi... jossain tärkeässä asiassa...\n\n— Ehkä joutuu vastakkain hänen hillittömän ylpeytensä kanssa? Se\nvoi tavallaan olla oikein, äiti; mutta se tunne ei ole ratkaiseva\nkummallakaan puolen: on muitakin tunteita.\n\n— Lapsi kulta, Jumala voi muuttaa ja pehmittää minkälaiset tunteet\ntahansa. Mutta sinä et tahdo kääntyä hänen puoleensa, koska pelkäät\nkuulla, mitä hän sinulle sanoo.\n\n— Se on totta... totta!\n\n— Ja nuo sanat: menen luostariin... miten kummallisilta ne\nkuuluvatkaan sinun huuliltasi, sinun, jota seuraelämä on huvittanut\nniin vähän, että minun on melkein täytynyt työntää sinut sen piiriin!\nTäytyykö sinun siis paeta omaa itseäsi?\n\n— Ei, sillä minä vien kaikkialle itseni mukanani. Mutta totta on, että\nminä tästälähtein tahtoisin joka päivä ottaa osaa seuraelämään, joskaan\nen samassa piirissä kuin tähän saakka, vaan vallan uusien ihmisten\nparissa.\n\n— Antonia, — virkkoi äiti kovin kiihtyneesti, — siinä tapauksessa\nsinä etsit jotain?\n\nSilloin nuori nainen kavahti, ja kokonainen surujen maailma värähteli\nhänen äänessään hänen vastatessaan: — Se on samantekevää! Olen koko\nikäni kaivannut sitä sopusointua, jonka tulee olla jokaisessa terveessä\nsielussa... en ole sitä saavuttanut.\n\n— Lapsi-parka, minä pelkään suuresti sinun tähtesi... Mutta nyt minä\nmenen kirjoittamaan Wolratille, että asia järjestetään siten kuin hänen\nmielestään näytti parhaalta.\n\n\n\n\nIV\n\nEroamisen syy.\n\n\nSen salaisuuden, jota tytär ei voinut uskoa äidilleen, kerromme tässä\nnyt lukijalle, nimittäin sikäli kuin tuo nuori nainen sen tunsi.\n\nOli kulunut vähän yli viikko siitä, kun oli niitä tunnelmarikkaita\niltoja, jolloin kaksi yhdistynyttä sielua hengittää ainoastaan runouden\nja haaveiden ilmaa, eläen vain toisilleen moninkertaistunein olemuksin\n— lyhyesti sanoen, eräs sellaisia iltoja, jolloin 'don Carlos'\nistui 'donna Antonian' jalkojen juuressa, antaen syvän, miehekkään\nrakkautensa tulvia esiin sanoin ja lauluin.\n\nHe olivat aikaisemmin illalla laulaneet yhdessä muutamia romansseja,\njotka olivat houkutelleet osaa kylpyvieraita hieman etäämpänä\nkuuntelemaan tätä kaunista konserttia, kun nuoren rouvan pehmeä,\npuhtaana soiva laulelu sulautui yhteen miehensä komeaan, syvään ääneen.\n\nNyt oli kaikki hiljaista, jokainen kuunteleva korva oli poissa, ja nuo\nkaksi silloin vielä niin sanomattoman onnellista olentoa katselivat\ntoisiaan silmiin vaieten, ikäänkuin he olisivat olleet henkien lumoissa.\n\n— Antonia rakkaani, — virkkoi viimein mies, — minusta tuntuu nyt,\nettä jos meidän jommankumman elämään liittyisi joku salaisuus, tulisi\nmeidän valita juuri tämä hetki uskoaksemme sen toisillemme.\n\n— Jos minulla olisi joku salaisuus, — vastasi ensinmainittu, ja hänen\näänessään värähti jo pieni jännitys — en olisi voinut odottaa kahta\nkuukautta kertoakseni sen sinulle. Minun ainoa salaisuuteni on oma\nolentoni: minusta tuntuu kuin siellä olisi jotain vaillinaista. Olen\nusein ulkonaisen elämän hiljaisuudessa tai melussa tuntenut lohdutonta\nlevottomuutta. Rakkauteni sinuun on sen nyt kuitenkin tukahuttanul...\nMikä on sinun salaisuutesi?\n\n— Voisin sanoa että se on juuri sinun, sillä minä olen täysin\nepätietoinen siitä, onko rakkauden valta sydämessäsi kylliksi suuri\npitääkseen sitä valtikkansa alla, vai eikö sinun sielusi ryöstäkin\nrakkaudelta valtikkaa, jättäen sen itkien suremaan lyhyttä onneaan. Et\ntunne itseäsi täydellisesti... Kuinka siis minä voisin tuntea sinut?\n\n— Se, rakas Wolrat, on kokonaan tarpeeton pelko, joka ei koskaan\nkuulu rakastajan ohjelmaan: nyt on siis aivan yksinkertaisesti kysymys\naviomiehestä, joka turhanpäiväistä esipuhetta käyttäen aikoo kertoa\nvaimolleen jotakin. Puhu siis!\n\n— En pidä esipuhetta niinkään turhanaikaisena... mutta saadaanhan\nnähdä... Olemmehan päättäneet, että sen jälkeen kun minä olen\npistäytynyt pienellä välttämättömällä käynnillä Hagestadissa, me täältä\nlähdettyämme matkustamme muutamiksi viikoiksi Tukholmaan.\n\n— Minä taas, — vastasi Antonia' — muuttaisin kyllä mielelläni\ntuohon sinulle niin rakkaaseen paikkaan, jota vuokraaja, sen jälkeen\nkun setä-raukkasi leskeksi ja lapsettomaksi jouduttuaan sen hylkäsi,\nkuitenkin lienee pitänyt hyvässä kunnossa... Mutta minä olen ihastunut\nmatkustamaan sinun kanssasi minne vain tahdot minut viedä.\n\n— No, kuvittele siis, kultaseni, että me jo olemme Tukholmassa\nja minä kuljetan sinua ympäri katselemassa ei ainoastaan kaikkea,\nmikä on kaunista silmälle, aistille ja järjelle, vaan myöskin\nsellaista, mikä liikuttaa sydäntä, ajatusta ja sisimmässämme asuvaa\npuhtaasti inhimillistä ainesta. Niinpä vien sinut eräänä päivänä\nKuningattarenkatua pitkin, kunnes pysähdymme...\n\n— Emme suinkaan minkään myymälän edustalle, toivoakseni... sillä\nmiesten ei pidä koskaan nähdä niiden varustusten yksityiskohtia, joilla\nme naiset aiomme heidät valloittaa.\n\n— Ei, ei, kaukana siitä... me kuljemme kaikkien puolien ohi... me\nsaavumme...\n\n— Rakas Wolrat, mitä tämä merkitsee... ethän pahaksu, vaikka kutsunkin\nsinua ainoastaan Wolratiksi. En osaa lausua Charles-nimeä niin\nmiellyttävästi kuin sisaresi. Mutta minä huomaan, ettei nyt ole kysymys\nsiitä... Sinä kalpenet ja keskeytät. Mikä nyt sitten on?\n\n— Voi, Antonia, jos se olisi kyyneleeseen kätketty pyyntö! — Ja\nWolrat loi häneen syvästi tutkivan katseen.\n\n— Jatka, jatka... minä tunnen, en käsitä miksi, tukehuttavaa\nlevottomuutta.\n\n— No niin... Minä vien sinut suureen taloon, jonne niin moni nainen\nsekä pääkaupungista että maaseudulta on mennyt katsomaan mitä siellä on\nja myöskin joskus tekemään hyvän lyön taivasta kohtaan.\n\n— En ymmärrä sinua ollenkaan.\n\n— Antonia rakkaani, me olemme silloin lastenkodissa.\n\nLeimahtaen punaiseksi kasvoiltaan viimemainittu huudahti kiivaasti:\n\n— Ja sinäkö tietäisit jotain sellaisesta?\n\n— Tarpeeksi paljon ollakseni sinun oppaanasi, — vastasi mies\narvokkaasti... Kuvitelkaamme, että sinä, samoin kuin niin moni ennen\nsinua, tunnet kuvaamatonta sääliä noita onnettomia pikku uhreja\nkohtaan. Erityisesti kiinnyt erääseen noin viiden vuoden ikäiseen\npoikaseen... Sinua liikuttaa ajatus siitä, miten paljon siunausta\nja kiitollisuutta tulisi osaksesi, jos ottaisit omaksesi tuon\nrakastettavan lapsen. Sinä jätät sen kuitenkin sinne, matkustat kotiin,\nme asetumme asumaan maatilallemme, ja sinä kerrot ystävillesi ja\ntuleville tuttavillesi: Oleskellessani Tukholmassa näin lastenkodissa\nerään pienen pojan, jonka kuvaa en saa mielestäni. En voi sietää, että\nhänet annetaan maksusta hoideltavaksi johonkin talonpoikaisperheeseen,\nkuten monet muut hänen asemassaan olevat lapsi-raukat. Minä aionkin\nsenvuoksi neuvotella mieheni kanssa, emmekö voisi ottaa häntä\nhuostaamme ja kasvattaa hänet...\n\nTässä Wolrat vaikeni.\n\nAntonia oli kuunnellut häntä niin jännittyneenä, ettei hänelle ollut\nedes juolahtanut mieleen keskeyttää häntä. Nyt lausui hän aivan\nkylmästi seuraavat neljä sanaa: — Onko se lapsi sinun?\n\n— Minulla ei ole oikeutta ilmoittaa kenen se on... Olen vedonnut sinun\nrakkauteesi... ainoastaan sen perusteella tahdon saattaa toiveeni\nperille. Voi, älä Jumalan nimessä osoita minulle näin pian, ettei\nrakkautesi olekaan kylliksi voimakas.\n\nTällä kertaa Antonia käsittikin hänen äänensävynsä ja katseensa. Hän\nkoetti rauhoittua...\n\n— Ellei se olisi voimakas, lepäisin minä jo kuolleena jalkojesi\njuuressa... Poika on siis sinun!\n\n— Hän kuuluu minulle, koska en aio milloinkaan häntä hyljätä.\n\n— Sen uskon hyvin... Oi Wolrat, Wolrat, en tahdo kärsiä niin paljon\nkuin sinä sälytät murhetta minulle... minä en tahdo, en tee sitä!\n\n— Rakas, kelpo Antonia, älä muuta olemustasi toisenlaiseksi kuin se\non, ole lempeä, ole naisellisen armelias! Tiedäthän, että voidakseni\njumaloida sinua, täytyy minun nähdä sinut sellaisena.\n\nAntonia ei kuunnellut hänen sanojaan, ainakaan hän ei niitä ymmärtänyt,\nsillä hänen verensä kuohuvat aallot estivät häntä käsittämästä muuta\nkuin yhden ainoan asian: — Onko, — kysyi hän, — lapsen äiti joku\nalhainen olento, esimerkiksi palvelijatar?\n\n— En myönnä, että köyhän palvelijattaren ehdottomasti täytyy olla\nalhainen olento. Juuri siellä, jonne aioin sinut viedä, olen nähnyt\nylevimmät, arvokkaimmat todisteet näiden naisraukkojen ihmisarvosta...\nKaikessa tapauksessa (niin paljon saatan sinulle sanoa) on tämän lapsen\näiti sanan täydessä merkityksessä sivistynyt nainen...\n\n— Jota sinä olet rakastanut. Silloin se on tuhat, tuhat kertaa\npahempi! Tuo nainen on myöskin rakastanut sinua — voi, päätäni\nhuimaa — rakastanut kohtuuttomasti, määrättömästi. Sydämeni kutistuu\nkuolettavaan kouristukseen... Minä kärsin kauheasti... Mistä löydän sen\nolennon... Minä tahdon nähdä hänet!\n\n— Malta mielesi, Antonia! Muutoin herättää hillitön käytöksesi minussa\nsellaisia tunteita, joita on mahdoton hallita.\n\nAntonia ei kuunnellut hänen varoitustaan.\n\n— Sinulla on siis, — jatkoi hän, — ollut epäkunniallinen suhde,\nsillä sana nainen merkitsee tässä aviovaimoa. Jos hän ei olisi ollut\nnaimisissa, et olisi voinut häväistä häntä menemättä hänen kanssaan\nnaimisiin..\n\nNuoren miehen jalopiirteisten kasvojen lihaksista saattoi havaita, että\nitsehillintä, johon hän pyrki, vaati häneltä tavatonta ponnistusta. Hän\nvastasi verkkaan ja vakavasti.\n\n— Jos se voi tyydyttää sinua, Antonia, niin voin ilmoittaa sinulle,\nettä vaikka tämä nainen olisi vapaa kuin taivaan lintu, enkä minä\nitse olisi sidottu, en kuitenkaan koskaan maailmassa voisi mennä\nnaimisiin hänen kanssaan! Jos sinä kykenisit käyttämään järkeäsi,\nniin käsittäisit, tai oikeammin aavistaisit, että sanoihin kätkeytyy\npakoiltava välttämättömyys... _Sinun_, joka niin hyvin tunnet minut,\npitäisi ymmärtää ja arvostella minua paremmin.\n\n— Kuule, — virkkoi hän, — minä suostun ottamaan pojan kasvatiksemme!\n\n— Silloin, Antonia, — huudahti mies, — otat sinä jälleen takaisin\nvaltasi... minä palvelen sinua kuin pyhimystä!\n\n— Mutta minä teen sen ainoastaan sillä ehdolla että ilmoitat minulle\nlapsen äidin nimen.\n\n— En koskaan.\n\n— Mitä... etkö sittenkään, vaikka minä suostun kerrassaan\nmahdottomuuteen?\n\n— En silloinkaan.\n\n— Minun suuri uhraukseni ei siis voittaisi vähintäkään?\n\n— Se riippuu siitä, Antonia rakkaani, jos sinä pidät vähäisenä kohota\nmiehesi silmissä korkeammalle kuin kenkään muu tavallinen siveä nainen.\n\n— Mutta minä en voi siihen mukautua: minä tahdon tietää, ken tuo\nröykkeä syntinen on, tuo kurja olento, jonka vuoksi minun täytyy kantaa\nseuraukset.\n\n— Kylliksi! — sanoi aviomies nousten seisomaan. — Sinun ei\ntarvitse kantaa mitään... Menkäämme levolle. On jo käytetty tarpeeksi\nsanoja osoittamaan, etten ole arvioinut liian korkeaksi ainoastaan\nrakkauttasi, vaan myöskin järkesi, sillä viisas vaimo ei olisi\npäästänyt asiaa siihen asteeseen, jolloin annetut pistot ovat vaikeat\nparantaa, vaikeat unhoittaa.\n\nKuvaamattoman ylpeästi Antonia vastasi:\n\n— En ajattele parantamista, vielä vähemmän unhoitusta. Ja koska\nolisi ajattelematonta mennä levolle tällaisessa mielentilassa, niin\nmiettikäämme kumpikin tätä iltaa, joka on vetänyt hirvittävän viivan\nkotoisen onnemme yli, onnen, jota ei enää voi katsoa olevan.\n\nWolrat ei vastannut sanaakaan... Hän meni makuuhuoneeseen ja kävi\nlevolle.\n\n\n\n\nV\n\nSopimus.\n\n\nAntonia jäi etuhuoneeseen.\n\nJos hänellä tänä yönä todellakin oli tunteita ja ajatuksia, ei\nkuitenkaan kukaan, joka olisi hänet nähnyt, olisi sitä uskonut hänen\nistuessaan yhdessä paikassa liikkumattomana kuin kuvapatsas, kun hänen\nmiehensä kuuden aikaan astui sisään.\n\nLuotuaan häneen katseen, johon oli kätkettynä syvä sieluntuska, ja\ntarkastettuaan häntä tutkivasta mies virkkoi:\n\n— Antonia, et ehdi muuta kuin nopeasti riisuutua ja asettua vuoteeseen\nennenkuin palvelijatar tulee sisään. Minä menen kävelemään rantaan\npäin, mutta odotan kuitenkin siksi, kunnes annat minun tietää\njärjestäneesi siten, ettet herätä mitään uteliaisuutta.\n\n— Kiitos, — virkkoi Antonia matalasti. — Mutta parasta on heti sanoa\nsinulle, etten ole mitenkään muuttanut mielipidettäni eilisestä, sillä\nsielussani oi ole mitään muuttunut... Tahdotko nyt ilmoittaa minulle\nhänen nimensä?\n\n— Tahdotko nähdä minut kunniattomasti pettävän toisen naisen toiselle?\n\n— Siinä tapauksessa, — kuiskasi hänen vaimonsa, voit järjestää\nniinkuin haluat! Mutta ovi minun huoneeseeni (olkoon se sitten missä\ntahansa) pysyy suljettuna sinulle kunnes...\n\n— Uhmaako?... Voi Antonia, mitä sinä teetkään!\n\n— Velvollisuuteni... En voi elää näin.\n\nHän poistui, ja hänen olennossaan ilmeni koko hänen lannistamaton\nylpeytensä. Hän tunsi itsenä täydelleen toiseksi ihmiseksi.\n\nMuutamia tunteja myöhemmin seisoivat oven ulkopuolella vaunut\ntavaroineen ja eteen valjastettuine hevosineen.\n\nAntonia ei ollut vielä näyttäytynyt, mutta nyt hän tuli ulos\nvaiteliaana ja marmorinkalpeana; hänen kasvoillaan ei silti näkynyt\njälkiä mielenliikutuksesta tai kyynelistä.\n\nHänen miehensä seisoi matkapuvussa hänen edessään.\n\n— Minä lähdenkin nyt Hagestadiin viikkoa aikaisemmin kuin olin\najatellut, — virkkoi hän levollisesti. — Onko sinulla sitä ennen\nminulle mitään sanottavaa?\n\n— Kuinka kauan viivyt poissa?\n\n— Kuinka kauanko?... Sehän riippuu sinusta!\n\nAntonia käänsi katseensa toisaanne... marmorinkalpeus hänen poskillaan\njakautui, jättäen tilaa helakanpunaiselle värihohteelle.\n\n— Eikö totta, — jatkoi Wolrat, ja hänen syvä kaunis äänensä kaikui\nhellän sovittavana, — että sinä, rakkaani, kadut kaikkia rumia\nsanojasi? En pyydä enempää kuin eilenkään: tahdon ainoastaan saavuttaa\nrauhan ja unhoituksen tuon kauhean illan jälkeen.\n\n— Wolrat, ei hyödytä mitään puhua noin! Minä en voi itse saavuttaa\nenkä lahjoittaa muille rauhaa... Unhoitus on tässä naurettava sana.\n\n— Mitä sinä siis oikeastaan haluat? — kysyi mies niin merkillisen\nhiljaisella äänellä, että Antonia säpsähti, mutta ei kuitenkaan\nheltynyt.\n\n— Minä haluan, — vastasi hän, — että me kaksi tämän jälkeen\nkuljemme elämässä kumpikin omaa tietämme... Mainitaanhan laissa jotain\nvuode-erosta.\n\n— Olet oikeassa, — virkkoi Wolrat kauhistuen, — kyllä siellä\nsellaisesta mainitaan... — Siihenkö sinä pyrit?\n\n— En pyri mihinkään, pysyn ainoastaan minulle kuuluvassa oikeudessa\nsaada tietää sen naisen nimi, ja minä tahdon...\n\n— Ymmärrän sinut: sen oikeuden haluat ostaa sitä vastaan, että\nantaisit hänen viattoman lapsensa kylmän huolenpitosi alaisena viettää\narmoilla-eläjän elämää kodissasi. Mutta kuulehan nyt minuakin!\n\nAntonia lysähti istumaan. Miehen suurenmoisessa levollisuudessa,\njonka voimalla tämä oli kestänyt niin paljon, sekä hänen lujassa,\nmiehekkäässä luonteessaan, mikä selvästi osoittautui hänen viimeisistä\nsanoistaan, ilmeni nyt hänen koko olemuksensa sellaista ylemmyyttä\ntodistavana, jota ei koskaan ennen ollut voinut hänessä huomata.\n\n— Mainitsit minulle eilen, — jatkoi hän, — että sinun ainoa\nsalaisuutesi on oma olemuksesi. Uskon sen. Se mihin pyrit ja mitä\ntunsit itsessäsi olevan vajavaisia... se oli se naisolentoon kätkeytyvä\npyhä salaisuus, joka tekee hänet todelliseksi naiseksi, siksi\nJumalan luomaksi avuksi, jota ilman mies avioliitossa eikä paljon\nsuuremmassa yksinäisyydessä kuin milloinkaan ennen kuin hän lähestyi\npyhää liittoa... Se minkä sinä nyt olet löytänyt omaa itseäsi ja\nmeitä molempia kohdanneen onnettomuuden sijaan, on sitä armotonta\npaadutetusta mielestä lähtenyttä julmuutta, johon nainen voi tehdä\nitsensä syypääksi päästäessään valloilleen aikaisemmin sidotut,\ntuntemattomat intohimot, antaen niiden koko rajuudessaan tuhota\nhänen sielussaan olevaa jumalaista ainesta... Millainen on nainen\nsilloin kun hän, kuten sinä, luopuu jalosta tehtävästään, muuttuen\nvaistoiltaan kesyttömän eläimen kaltaiseksi? Silloin katoovat hänestä\nitsensähillitsemiskyky, siveys ja jumalanpelko. Sinun itsepintaisuutesi\nkauhistuttaa minua. Jos nyt minä todellakin olisin syyllinen (jota en\nmyönnä enkä kiellä), mitä oikeutta sinulla silti on tuohon entisyyteen,\nmikä oikeus polkea miestäsi, hänen kunniaansa, tunteitaan, arvoaan?\nMuista, että ainoastaan uskoen sinun ylevyyteesi minä mielettömästi\nluotin sinuun... Nyt olen sanonut sanottavani!\n\n— Vai olet! — virkkoi Antonia ynseästi, vaikka hän todellisuudessa\noli niin järkytetty ja jännittynyt, että hänestä tuntui kuin hän olisi\nvoinut antaa koko elämänsä voidakseen heittäytyä miehensä syliin ja\nmyöntää, että raju mustasukkaisuus oli tehnyt hänestä sen, joksi tämä\noli hänet kuvannut. Mutta koska hän ei saanut voimaa vallitakseen\nitseään, valitsi hän sen menettelyn, jolla hän entistä enemmän aleni\nWolratin silmissä: hän pysyttäytyi kylmässä, epänaisellisessa uhmassaan.\n\n— Tahdon lisätä vielä pari sanaa, — lausui Wolrat... Niinä\nsynkkinä vuosina, jotka mahdollisesti tulevat kulumaan ennenkuin\nme jälleen tapaamme toisemme, saat kyllin aikaa perusteellisesti\ntutkia olemustasi, sillä siinä on paljon sellaista, mikä vielä kerran\npelästyttänee sinua. Jumala armossaan auttakoon sinua, eksynyt nainen,\nlöytämään sen, mitä mitä sinun kiihkeimmin tulee etsiä... Minä jätän\nsinut nyt. Saat vapaasti valita asuinpaikkasi.\n\n— Siitä en päätä mitään nyt... Entä sinä?\n\n— Minä levähdän vielä päivän ennenkuin matkustan M:ään, josta\nkirjoitan äidillesi... Hänen täytyy tulla tänne.\n\n— Ja sitten?\n\n— Hagestadista matkustan Tukholmaan ja sieltä minne Jumala tahtoo.\nTänne en enää palaa... Jos valitset olinpaikaksesi Hagestadin, me\nluultavasti tapaamme vielä kerran.\n\nHän astui ovea kohti. Antonia ei liikahtanut.\n\n— Ei, en voi erota sinusta näin! — virkkoi Wolrat hiljaa ja riensi\ntakaisin, tarttuen polttavin käsin hänen jääkylmään käteensä —\nmutta Antonian sormet lepäsivät liikkumattomina hänen hehkuvassa\npuristuksessaan.\n\nNuoren miehen kasvoilla leimahti katkera sävy. Sen jälkeen hän kiirehti\nulos.\n\nHetken perästä vierivät vaunut pois.\n\nAntonia oli yksin... yksin tietoisen syyllisyytensä raskaan taakan\nalla. Kirjoittaisiko hän Wolratille?... Ei, hän tunsi edelleenkin\nolevansa orjuutettu astumaan väärää tietä.\n\n\n\n\nVI\n\nHagestadissa.\n\n\nSe maatila, jonka kapteeni Charles Wolrat Hanefelt oli perinyt\nsedältään, eräältä vanhalta yksineläjältä, joka kuitenkin oli suuresti\nrakastanut veljenpoikaansa ja olisi mielellään suonut hänen ottavan\nvastaan perinnön jo ennakolta, mihin nuori sotilas ei kuitenkaan\nsaattanut suostua, ei kuulunut suurten herraskartanoiden joukkoon;\nmutta koska se tilavine rakennuksineen oli kauniilla paikalla sekä\ntarjosi erinomaisen tilaisuuden metsästykseen ja kalastukseen, oli\nse runsaine metsineen halullisten ostajain huomion esineenä ja\nkapteenille tehtiinkin siitä edullisia tarjouksia, jotka hän kuitenkin\nhylkäsi, sillä hän toivoi rasituksien jälkeen sotilaspalveluksessa\nvieraassa maassa, etenkin Espanjassa, missä hänellä oli ollut tilaisuus\nkunnostautua, saavansa asua levossa ja rauhassa tällä maatilalla, joka\njo kauan oli ollut hänen sukunsa hallussa.\n\nWolratin saapuessa Hagestadiin kohtasi häntä miellyttävänä yllätyksenä\nse vuokraajan osoittama kohteliaisuus, että tämä oli antanut mitä\nhuolellisimmin tuulettaa ja mahdollisimman hyvin siistitä kaikki\nhuoneet. Wolratilla oli ollut paha luulo, että tomu, hämähäkit ja koit\ntappaisivat hänessä senkin vähäisen elämän, minkä hän vielä arveli\nitsessään olevan jäljellä, ja hän pelkäsi, että kaikki seinäpaperit\nolisivat homehtuneet sekä ettei hän löytäisi soveliasta makuuhuonetta\nAntonialle, jos tämä piankin suvaitsisi saapua sinne.\n\nVuokraaja, keski-ikäinen nuorimies, oli erinomaisen kunnokas,\nsivistynyt ja avulias henkilö, joka oli varustanut itselleen mukavan\nkodin toiseen siipirakennukseen.\n\nSaapunut tilanhaltija oli kuitenkin sellaisessa mielentilassa, että hän\nolisi mieluummin suonut herra Brandtin olevan vanhan, itaran äkäpussin,\nsillä viimemainitun siisti ulkonäkö ja kohtelias olemus pakoitti hänet\nnielemään ne sanat, jotka hän oli aikonut lausua, nimittäin haluavansa\npäästä kaikesta enemmästä palvelevaisuudesta.\n\nPäärakennus ja suuri puutarha eivät kuuluneet vuokrasopimukseen,\nsillä joka vuosi oli sanottu, että entinen omistaja saapuisi sinne,\nvaikkakaan siitä ei koskaan tullut mitään. Kuitenkin hoiti herra Brandt\npuutarhaa omistajan lukuun, lähettäen hänelle tunnollisesti siitä\nvuosittain kertyneet tulot.\n\n— Mutta tästä lähtien, — virkkoi hän heidän astuessaan suuren,\nhyvin säilyneen salin läpi, jonka julkipuoli antoi komeaan puutarhaan\npäin, josta he juuri puhelivat, — kapteeni luonnollisesti ottaa sen\nomaan huostaansa. Toivon, ettei nuori rouva pidä kasvihuoneita varsin\nvähäarvoisina.\n\n— Asia on siten, parahin herra Brandt, — vastasi kapteeni, — että\nminun virka-asioiden vuoksi täytynee piakkoin matkustaa ulkomaille,\nemmekä vielä ole lopullisesti päättäneet, asettuuko vaimoni asuinaan\ntänne vai jonnekin muualle siksi kunnes palajan. Harkitsemme sitä\nnyt kirjeellisesti niiden neljäntoista päivän aikana, jotka tulen\nOleskelemaan täällä tarpeellisten järjestelyjen vuoksi.\n\nHerra Brandt tunsi vaistomaisesti, ettei ollut soveliasta tämän\njohdosta lausua mitään valittelua. Hän otti sen sijaan vapauden\nkutsua tilanhaltijan yksinkertaiselle päivälliselle, ja koska Wolrat\nei tiennyt, miten hän muutenkaan olisi voinut saada ruokaa, suostui\nhän vastenmielisesti noudattamaan kutsua, joskin hän mieluummin olisi\nsuonut päivällisen tuotavan hänelle sisään huoneeseensa.\n\n— Tämän päivän, herra Brandt, olen teille rasituksena, mutta sitten\nsaammekin kiireimmiten palkata palveluskunnan ja järjestää kaiken\nmuunkin, sillä luulen, että vaimoni saapuu tänne pian.\n\n— Siitä kyllä selviän nopeasti: minulla on oma keinoni! — vastasi\nherra Brandt, ja hänen suupieliinsä ilmestyi hymy, joka, jos kapteeni\nolisi sen käsittänyt, varmaan olisi pidättänyt hänet antamasta\nBrandtille toista vielä arkaluontoisempaa tehtävää.\n\nViimemainittua asiaa kosketeltiin vasta päivällisen jälkeen, kun\nisännän hyväntahtoisuus, huomaavaisuus ja hänen läpeensä rauhalliset\nkasvonsa oivallisen viinin yhteydessä olivat voittaneet Wolratin\nvastahakoisuuden.\n\n— Muistelen, — (niin alkoi tämä lyhyt, mutta tärkeä keskustelu),\n— että kansa täällä ympäristössä on nuhteetonta, ystävällistä ja\nhyväntahtoista.\n\n— Minulla on ilo myöntää se todeksi.\n\n— Ja naiset ovat kunniallisia ja siveitä... eikö niin?\n\n— Niin, on harvinaista kuulia heistä mitään muuta... Herra kapteeni\nkai ajattelee niitä palvelijatarta, jotka tullaan kiinnittämään taloon?\n\n— En juuri heitäkään... enpä juuri! — Charles Wolrat maistoi viiniä,\nmusertaen samalla haarukallaan meloonin viipaleen, kuitenkaan viemättä\nsitä suuhunsa.\n\nHerra Brandt ei voinut auttaa vierastaan oikeaan, sillä hän ei ollut\nkäsittänyt kysymyksen tarkoitusta.\n\n— Tahtoisin löytää joitakin kunnon ihmisiä, — alkoi kapteeni\njälleen, — tai kunniallisen lesken, sanalla sanoen jonkun siistin,\nsäädyllisen perheen, missä voitaisiin antaa hellää hoitoa sekä osoittaa\niloista ja hyvää käyttäytymistä eräälle kasvattilapselle, pienelle,\nhyväntapaiselle, kohta viisivuotiselle pojalle, jonka Tukholman\nlastenkodin johtokunta koettaa saada sijoitetuksi maalle, kuten niin\nmonta muutakin samanlaista lasta. Olisikohan mitään sellaista kotia\ntarjona? Kuten ymmärrätte, huoltaa tällaisesta asiasta ja suorittaa\nmaksut aina lastenkodin johtokunta.\n\nHerra Brandt ei onnistunut täysin peittämään hämmästystään: hän\nmuisteli mielessään kuulemiaan nuoresta kapteeni Hanefeltista, ja\nkaikki piti yhtä sen kanssa, että hän niin upseerina kuin yleensä\nmiehenä oli perin kunniallinen, vakaa ja vilpitön sekä omasi lujat\nsiveelliset periaatteet.\n\nSen jälkeen hän ajatteli niitä lähemmä kolmea vuotta, mitkä kapteeni\noli ollut ulkomaisessa sotapalveluksessa ja hänen paluutaan kotimaahan\nnoin kymmenen kuukautta sitten, mutta ei päässyt mietteissään\nmihinkään muuhun tulokseen, kuin ettei ettei asia peruskysymyksensä\npuolesta koskenut häntä, ja että hänen Velvollisuutensa oli esiintyä\nkohteliaasti, kun tämäntapaista luottamusta häntä kohtaan osoitettiin.\n\nTilanhaltija maisteli viiniään ja muserteli melooninviipalettaan\nikäänkuin hän ei olisi huomannut herra Brandtin pulaa, sekä näytti\nolevan kokonaan omissa ajatuksissaan, kunnes vuokraaja viimein virkkoi:\n\n— Olen käynyt mielessäni läpi kaikki tarkoitukseen sopivat kodit, ja\njos lastenkodin johtokunta katsoo voivansa luottaa minun suositukseeni,\nniin tunnen minä erään nuoren lesken, jolla itsellään on samanikäinen\npoika, ja minä luulen, että hän olisi halukas ottamaan lapsen hoitoonsa\nsiksi kunnes toisin määrätään. Tälle seudulle on ennenkin sijoitettu\npienokaisia lastenkodista, joten asia ei herätä minkäänlaista huomiota.\n\n— Kiitos, herra Brandt! Olen hyvin tyytyväinen saamiini tietoihin.\nMutta koska johtokunnan suorittama maksu aina on niukka, niin minä\npuolestani täydennän sitä; olisin sitäpaitsi hyvin kiitollinen, jos\nherra Brandt minun poissaollessani suvaitsisi valvoa, että poikaa\nhoidetaan hyvin. Sitten myöhemmin voimme ajatella kansakoulua tai\njotain muuta sopivaa keinoa hänen kasvattamisekseen.\n\n— Täytän mielihyvällä sen luottamustehtävän, jolla herra kapteeni\non minua kunnioittanut. Sitäpaitsi menen itse naimisiin syksyllä,\nja tuleva vaimoni on niin hyvä nainen, että hän kernaasti ottaa\npienokaisen äidillisen silmälläpidon alaiseksi.\n\n— Oh, — huudahti Wolrat hieman venytetysti, — se on toinen asia!\nNaiset ovat tavallisesti...\n\n— Anteeksi, herra kapteeni, että keskeytän, mutta morsiameni tietää\nvarsin hyvin tänne Smoolantiin lähetettävän lapsia Tukholmasta. Ja\nsitäpaitsi tulee vaimoni aina ajattelemaan samoin kuin minä.\n\n— Todellakin! Herra Brandt on siinä tapauksessa onnellinen mies...\npoikkeus muista! — virkkoi Charles Wolrat, omituisesti hymyillen.\n\n— Niin, herra kapteeni, joskaan hän ei aina ole yhtä mieltä kanssani,\nniin toivon, että hän kuitenkin kunnioittaa minun mielipiteitäni.\n\n\n\n\nVII\n\nMitä kapteeni sai odotellessaan.\n\n\nOli kulunut viikko siitä kun kapteeni saapui kotiin.\n\nNyt oli kahdeksannen päivän aamu. Hän oli viikon kuluessa väsyttänyt\nitseään monenkaltaisessa järjestämistyössä, hän oli tuottanut\nnaapurikaupungista kaikenlaisia uusia huonekaluja, pestannut\npalveluskunnan sekä kääntänyt koko talon melkein ylösalaisin,\nsaavuttamatta kuitenkaan mitään sen enempää järjestystä kuin vallitsi\nhänen alottaessaan parannuspuuhansa.\n\nMyöskin oli hän kiihtyvässä kuumeessa postipäivästä postipäivään. Hän\nkyllä tiesi, ettei hänen anopiltaan vielä voinut saapua tietoja, mutta\nhän ei pitänyt mahdottomana, etteikö Antoniassa hänen lähtönsä jälkeen\nolisi voinut jalommat tunteet päästä valtaan ja hän kiirehtisi omasta\ntahdostaan ilmoittamaan miehelleen tulostaan, jolloin saattaisi syntyä\ntäydellinen sovinto.\n\nMutta silloin kuiskasi itsepintainen paholainen hänen sydämessään,\nettä Antonia todellisuudessa oli kaukana ylevämielisyydestä, ja että\njos Wolrat uskaltaisi lausua totuuden, oli juuri sellainen pelko\nAntonian luonteen laadusta estänyt häntä ennen ulkomaille lähtöään\nkosimasta tuota seitsentoista-vuotiasta, jo silloin rakastamaansa\ntyttöä. Tätä ajatusta hän kuitenkin koetti vastustaa, sillä hän tunsi\nsuurta tarvetta suojella Antoniaa itseltään. Hän muisteli varmasti\npäättäneensä astua ulkomaiseen palvelukseen, ja että mitä hän kerran\noli lujasti päättänyt, sitä ei järkyttänyt mikään hellä halu. Viimein\nmyöskin johtui hänen mieleensä, että hän ei katsonut olevan kunnian\nja omantunnon mukaista kahlehtia niin nuori olento mieheen, joka ei\nehkä koskaan tulisi takaisin. Kaiken tämän tulos oli, ettei hän saisi\nhalveksia Antoniaa. Olihan tämä yhden ainoankaan sanan häntä sitomatta,\nrakastanut häntä uskollisesti kolme vuotta, ja olihan tyttö ylpeän\navomielisesti vastannut hänen kosintaansa vakuutuksella, että hän aina\noli luottanut Wolratin paluuseen ja koettanut hänen poissa ollessaan\nvapautua vioistaan tullakseen hänen arvoisekseen.\n\nMutta kaikki nämä esiinloihditut muistot, kaikki nämä kuumeiset kiireet\nja tehtävät eivät kuitenkaan voineet antaa lyijynraskaille tunneille\nainoatakaan kevyttä siivensysäystä.\n\nHän oli tänä aamuna noussut aikaisin ja käveli nyt alaspäin pehmeätä\nmäkeä, joka aaltoilevin kummuin johti suurelta puu-istutuksilla\nkoristellulta pihamaalta kalarikkaan sisäjärven rannalle, jonka\nkirkkaansininen vesi soi silmälle virkistävän näyn, varsinkin jos katse\nkiintyi toiselle rannalle, mistä korkea metsä antoi huojuvien oksiensa\nlähettää houkutteleva terveisensä pienelle, laituriin kiinnitetylle\npurrelle, joka helposti saattoi kuljettaa yli muutamia matkustajia.\n\nMutta Wolrat ei nyt katsellut metsää eikä sitäkään, joka, kun hän\nsaapui sen partaalle, kuvasti hänen komean miesvartalonsa jalon päänsä\nja auringonpaahtamat, tavattoman kauniit kasvonsa, joissa päivänsäteet\nvalaisivat näkyville jokaisen vakavan, korkeata pyrkimystä todistavan\npiirteen, — ei, hän mietti nyt sitä aikaa, jolloin hän nuorukaisena\noli ollut vieraana setänsä luona, jolla silloin vielä oli vaimo ja\nlapsia. Se oli onnellinen koti, se oli onnellinen aika — Wolrat\ntiesi seisovansa juuri sillä paikalla, jota hänen setänsä niin paljon\nrakasti. Voi, kaikki ne ihmiset olivat nyt poissa Hagestadista —\nminkähänlaiseksi siellä nyt muodostuisi elämä?\n\nTämän jälkimäisen ajatuksen hän tukahutti, siirtyen sitten mielessään\nSveitsiin, missä hän pari kuukautta ennen naimisiinmenoaan oli käynyt\ntervehtimässä vanhaa rakasta setäänsä (joka oli ollut hänelle aikaisin\nkadottamansa isän sijaisena) sekä viipynyt hänen luonaan useita\nviikkoja koettamassa taivuttaa häntä palaamaan kotiin ja esiintymään\nhäissä isän tilalla. Mutta häntä oli mahdoton saada lähtemään. Hän\nlupasi saapua aikaisin kesällä, jolloin he kaikki asettuisivat asumaan\nHagestadiin, missä hän siten asuisi oman perheen keskuudessa.\n\n— Vanhus-raukka! — jupisi Wolrat itsekseen,— se perhe ei olisi\nvoinut luoda sinulle uutta kodikkuutta. Parasta on niin kuten tapahtui.\n— Ja hänen ajatuksensa palasivat jälleen siihen olentoon, josta ne\nniin harvoin siirtyivät muualle.\n\nSamassa juoksi muuan reipas pojannaskali rantaan päin kirje kädessä.\n\nWolrat kääntyi kiivaasti ja ojensi kätensä. Mutta kirjeessä ei ollut\npostileimaa.\n\n— Mitä tämä merkitsee?... Mistä tulet, poikaseni?\n\n— Melldalista, herra! Herrasväki saapui kotiin eilen illalla, ja koska\neverstinna heti sai tietää herran olevan Hagestadissa käski hän minun\naikaisin aamulla tuoda tämän kirjeen teille, ja kartanossa osoittivat\nhe minut tänne rantaan.\n\n— Hyvä on. Menehän nyt sinne takaisin saamaan jotain suuhunpantavaa...\nminä tulen heti jälestä.\n\nPettynyt toivo kohotti hänen rinnastaan raskaan huokauksen, ja hän luki\nseuraavat rivit.\n\n    \"Parahin Charles Wolrat!\n\n    Ajattele minun suurta ihastustani, kun kotiin saavuttuani\n    kuulin sen odottamattoman tiedon, että Hagestad nyt on saanut\n    vastaanottaa uuden herransa. Kerrotaan, ettei rouvasi ole mukana.\n    No, onhan luonnollista, että sinä tulit edellä.\n\n    Tiedäthän, hyvä Charles, että rakkaalle miehelleni on\n    kuvaamattoman vastenmielistä se, että minä tuhlaan liian paljon\n    rakkautta sinua kohtaan. Totta puhuen on hän yhtä mustasukkainen\n    langolleen kuin suloinen Antonia kälylleen. Molemmat ovat siinä\n    asiassa hieman yksinkertaiset, mutta olen todellakin nähnyt\n    vaimosi luovan minuun melkein vihamielisiä katseita. Se on\n    vaikuttanut minuun ikävästi, sillä olen tuntenut suurta halua\n    rakastaa häntä. Mitä vanhaan everstiini tulee, ei hän uskalla\n    osoittaa vihaa, mutta hän on mustasukkainen silloinkin, kun\n    suosin jotain koiraa.\n\n    Saadakseni niinmuodoin olla hetkisen kanssasi kahdenkesken\n    ennenkuin tulet tänne somaan Melldaliin (sinä tunnet vain\n    talvikotimme Tukholmassa), aion minä tänä aamuna lähteä\n    ratsastamaan kuten tavallisesti. Näillä matkoilla eversti harvoin\n    seuraa minua. Ja sattumalta minä nyt ratsastan Hagestadiin\n    saakka, jossa toivon sinun järjestävän kahviaamiaisen minua\n    varten valmiiksi kello yhdeksitoista. Herra Brandtilla on aina\n    talossaan kaikki niin kunnossa, ettei se tuota mitään vaikeuksia.\n\n    Voi, rakas Charles, kuinka paljon, paljon minulla onkaan sinulle\n    puhumista! Sinä ymmärrät minut ja tulet oikein iloiseksi\n    nähdessäsi\n\n                                           _Leonoresi_.\"\n\nMitä tähän arveluun tulee, ei everstinna olisi uskonut siihen\nvähääkään, jos hän olisi nähnyt veljensä kasvoille ilmestyneen\npuolittain epätoivoisen sävyn, tämän sivellessä vaaleanruskeata\npartaansa ylhäältä alas. Ehkä samainen kasvojen ilme tahtoi sanoa:\nIkävyyttä ei ollut vielä kylliksi. Käyttäydynpä minä miten tahansa,\nhuomaa Leonore kaiken. Ja jos Antonia saapuu, puhaltaa hänen pelkkä\nyhdessäolonsa kälynsä kanssa pois pienimmänkin sovittavan ajatuksen. On\nluonteita, jotka halveksivat kaikkea ajatustenvaihtoa.\n\n\n\n\nVIII\n\nLeonore.\n\n\nParia tuntia myöhemmin seisoi salissa niin hyvin katettu aamiaispöytä\nkuin nuoren miehen taloudessa koskaan voidaan aikaansaada, valmiina\nodottamassa everstinnaa.\n\nMutta mainitun naisen salaiseksi suuttumukseksi, johon hänen\nveljensä ei suinkaan ottanut osaa, hänen ei onnistunutkaan tehdä\nratsastusmatkaansa \"kuten tavallisesti\".\n\nUutinen kapteenin saapumisesta oli ennättänyt everstinkin korviin,\nja hän ehdotti heti samanlaista matkaa, jonka hän aavisti rakkaan\npuolisonsa tekevän. Ratsastamisen sijasta päätettiin kuitenkin lähteä\najamaan vaunuilla.\n\n— Tässä me nyt olemme, veliseni! — huusi eversti niin ystävällisellä\nja mairittelevalla äänellä, ettei se ainakaan olisi saattanut\nvapisemaan montakaan sotilasta siihen aikaan, kun hän vielä oli\nkomentaja — mutta siitä olikin jo kauan: hän oli ottanut eron\njo useita vuosia sitten. — Niin, tässä me olemme, parahin veli!\nTein rakkaalle Leonorelleni yllättävän ehdotuksen lähteä tälle\nmiellyttävälle huvimatkalle, ryöstääksemme sinut mukaamme.\n\nEverstinna T. oli hieno pohjoismainen kaunotar parhainta lajia.\nHänellä oli komea käytös, mutta siitä puuttui luonnollista pehmeyttä\nja miellyttävää suloa, mikä taas oli ominaista Antonian kaikille\nliikkeille. Kun viimemainitun jokainen itsetiedoton asento osoitti\nplastillista kauneutta, ilmeni Leonoren asennoissa ja liikkeissä\nainoastaan sellaisen naisen harkittua arvokkuutta, joka ei tahtoisi\nvaihtaa ylpeitä ruumiinliikkeitään minkäänlaiseen viehättävään\nesiintymiseen. Mutta oliko hän aina ollut sellainen?\n\n— No, Charles, sinä olet rohjennut jättää ihanteellisen toisen\npuoliskosi kylpypaikalle, — virkkoi Leonore hymyillen astuessaan\nsisälle saliin veljensä käsivarteen nojautuneena. — Eroaminen\nmaksoi varmaan kymmenen pyörtymiskohtausta sekä yhtä monta eau de\nCologne-pulloa!\n\n— Ei mutta kuulehan sitä pikku veitikkaa! — huudahti eversti\nnauraen. Tuo mitätön mies piti aina velvollisuutenaan nauraa silloin\nkun hänen vaimonsa puhui leikkisästi. — Leonoreni osoittaa auliisti\nsuosiollisuutta kuvatessaan toisten puolisoja. Mutta voinpa vakuuttaa,\nkunnon veli, ettei hän koskaan itse ole ollut pyörtymään päinkään, kun\nminä olen lähtenyt jollekin pikkumatkalleni.\n\n— Siitä minä pidän, — virkkoi kapteeni, äänessään hieman tyly sävy.\nEn tuntisi suurta kunnioitusta sellaista naista kohtaan, joka niin\ntuhlaisi hellyydennäytteitään. Ja sinä, parahin Leonore, halveksit\nAntonian ymmärrystä ja makua, jos luulet hänen ahdistavan miestään\nmokomilla hysteerisillä lemmenosoituksilla.\n\nLeonore kääntyi kummastuneena. Tuo vakava sävy niin pienestä\npilasta herätti heti hänen huomiotaan, mutta hän oli liian viisas\nhuomauttaakseen vielä mitään. Hän istuutui tavallisella arvokkuudellaan\npöydän ääreen selittäen nousseensa tänä aamuna niin aikaisin, että hän\noli vähällä kuolla nälkään.\n\n— Mainiota... mainiota! — puheli eversti, ottaen käteensä jokaisen\nruokakulhon erikseen. — Kunnon Brandtilla on erinomainen emännöitsijä.\nRakas Leonore, tämä kermasta ja ravuista valmistettu à-la-daube on\nkerrassaan verratonta. Ja jos voisi otaksua, että sinulla kaikessa\ntäydellisyydessäsi olisi vielä jotain opittavaa, niin se olisi, että\nsaisit keittäjättäresi...\n\n— Laittamaan tämän vertaista à-la-daubea, — keskeytti everstinna\nhänet alentuvan hyväntahtoisesti. — Kyllä me sillä vielä ilahutamme\nsinua, ystäväiseni! Tiedäthän, että minä sinun mieliksesi tutkin\nkaikenkaltaisia keittokirjoja... järjestelmällisesti.\n\n— Niin, — sanoi hänen onnellinen, siivo, aina kohtelias miehensä\nihastuneena, — sinä olet erinomainen vaimo. Eikö olekin, veliseni?\n\n— Luonnollisesti, — vastasi kapteeni ajatuksissaan. Hän mietiskeli\njotain keinoa päästäkseen joutumasta kahden kesken sisarensa kanssa.\nHän tiesi, miten uniseksi vanha eversti tulisi aamiaisen jälkeen.\nOnneksi herra Brandt nyt palasi kotiin matkaltaan ja kutsuen Hänet\nmukaan seuraan ei Wolrat päästänyt häntä huoneesta ennenkuin aviopari\nalkoi tehdä lähtöä.\n\n— Yhäkö sinä itsepintaisesti kieltäydyt tulemasta meidän mukanamme,\nrakas Wolrat? — kysyi Leonore mitä houkuttelevimmin. — Voi, pyydän\nsinua seuraamaan meitä kotiimme... Tahtoisin niin mielelläni näyttää\nsinulle maalaisasuntomme sekä puhella tuttavallisesti kanssasi —\nkuiskasi hän.\n\n— Minä tulen huomenna tai ylihuomenna... tai kaikkein viimeistään\nsunnuntaina... mutta nyt en jouda: minun täytyy valvoa käsityöläisten\ntöitä.\n\n— Haluatko että minä tulisin tänne auttamaan sinua talon\njärjestämisessä?\n\n— En, kiitos vaan, rakkaani! Kaiken täytyy tulla oman makuni\nmukaiseksi, — lisäsi hän hymyillen, mikä oli tarkoitettu käymään\niloisuudesta.\n\n       *       *       *       *       *\n\n— Varmaan ovat hänen ajatuksensa keskittyneet johonkin erityiseen\ntärkeään asiaan, — mietti everstinna, vetäytyen hiukan kärsimättömästi\ntoiseen vaununnurkkaan. — Mutta mikä se mahtaa olla? Koskeekohan\nse Antoniaa tai koskeeko se... — Hänen kasvoilleen levisi hieno\nlumenväri, ja hän painoi kädellään sydäntään.\n\n— Leonore, — virkkoi aviomies-parka, joka ei ollut tottunut siihen,\nettä hänet unohdettiin näin pitkäksi aikaa, — sinä olet hajamielinen,\nenkeliseni!\n\n— Luulen todellakin olevani hiukan. Tämän herra Brandtin antaman\nkielokimpun tuoksu lienee vaikuttanut päähäni. — Hän viskasi viattomat\nkukat maantielle.\n\n— Tunnetko nyt voivasi paremmin, Leonore kultaseni?\n\n— Tiedäthän, ystäväni, että silloinkin kun en ole oikein virkeä,\nkoetan sinun vuoksesi hallita tällaisia pieniä naisheikkouksia.\n\n— No kas, nyt sinä jälleen olet yhtä rakastettava kuin aina\ntahtoessasi oikein ihastuttaa minua! Kuulehan, rakkaani, minä en\nosannut edes toivoa tällaista onnea silloin kun sinä kiihkeän\nvastarinnan jälkeen annoit äitisi taivuttaa itsesi myöntymään minun\nkosintaani.\n\nLeonore ei vastannut.\n\n— Äitisi — jatkoi eversti, — oli tosin ankara nainen tunnustan\n(toivon hänen taivaassa antavan minulle anteeksi tämän avomielisen\narvostelun itsestään), mutta missään tapauksessa ei hän pettänyt\nvakuuttaessaan, että sinä saisit vanhasta, kiitollisesta everstistä\nmiehen, joka kantaisi sinua käsillään. Ja minä imartelen itseäni sen\njohdosta, että minun on onnistunut täydellisesti hävittää muisto siitä\nviattomasta lapsuudenunelmasta, josta sinun, pikku rakas ystävä, täytyi\nluopua!\n\nUhkea everstinna melkein kyyristyi kokoon, ja jos hänen hurmaantunut\nmiehensä olisi nähnyt hänen silmänsä, hän varmaan olisi hätkähtänyt\nsäikähdyksestä: ne eivät olleet sellaiset kuin tavallisesti, jolloin\nniissä ilmeni vain haaveksivaa uneliaisuutta tai kylmää ylpeyttä —\nnyt niistä sinkosi kipinöitä, jotka, jos ne olisivat sattuneet häneen,\nvarmaan olisivat vaientaneet hänet pitkäksi aikaa.\n\n— Onko pääsi vieläkin raskas? — kysyi tuo syntiluettelostaan täysin\ntiedoton vanha mies, kun hänen vaimonsa edelleenkin oli puhumaton.\n\n— On tavattomasti! Eikä sinun, ystäväni, pidä lisätä sairauttani\nmuistuttamalla minulle ajasta, jonka mieluummin tahtoisin unohtaa...\n'Unohtaako', — kuiskasi ääni hänen sydämessään, — 'en koskaan!'\nanteeksi, kultaseni! Se ei tapahdu enää milloinkaan!\n\n\n\n\nIX\n\nHagestad saa vastaanottaa uuden valtiattarensa.\n\n\nSaman päivän iltana, kun kapteenin luona olivat käyneet hänen\nsukulaisensa, sai hän kirjeen anopiltaan, missä tämä ilmoitti, että\nAntonia oli Wolratin toivomuksen mukaan päättänyt asettua asumaan\nHagestadiin, jonne he molemmat saapuisivat viikon kuluttua (päiväkin\nmainittiin).\n\n— Mutta, rakas Charles Wolrat, — niin lopetti anoppi kirjeensä, —\nminulla ei ole mitään muuta merkityksellistä ilmoitettavaa. Mitä on\ntapahtunut sinun ja vaimosi välillä on minulle täysin tuntematonta, ja\nvoin ainoastaan aavistaa, että syy on Antonian. Olen turhaan koettanut\ntunkeutua hänen luonteensa sisimpään. Kautta Jumalan, minä en tiennyt\nmuuta kuin että se oli yksinkertainen ja avoin, kuten se minusta\nnäytti! On peloittavan surullista äidille ikäänkuin tutustua uudelleen\nomaan lapseensa sekä täytyä tulla siihen tuntemukseen, että hän on koko\ntämän lapsen elinajan kantanut sylissään ja vaalinut melkein outoa\nolentoa. Jumala kääntäköön asiat meille kaikille parhaiten!\n\nNämä tiedonannot eivät missään suhteessa olleet rauhoittavia, vielä\nvähemmän rohkaisevia. Mutta Leonoren miehen sydämessä ei toivo\nkuitenkaan tahtonut kuolla. Hän ei unohtanut, että vielä oli jälellä\nviimeinen keino voittaa Antonia, joskaan hänen kaltaisensa mies, jolla\noli luja luonne ja voimakkaaksi kehittynyt oikeudentunto, ei hetkeäkään\najatellut uhrata kunniaansa rakkauden vuoksi. Ja sitäpaitsi — jos\nAntonia tulisi tällä tavoin sovitetuksi, ei sillä saavutettaisi muuta\nkuin surua, sillä varmaan olisi sietämättömän tuskallista muistaa,\netteivät lempeys, vilpittömyys ja velvollisuudentunto olleet saattaneet\nhäntä itsestään taipumaan. Ei koskaan, koskaan kukoista onni muullaisen\nliiton kuin sydänten keskinäisen luottamuksen pohjalta; Antonian asia\noli lähestyä häntä, muuten... Siinä hänen ajatuksensa pysähtyi.\n\nSeuraavalla viikolla kapteeni pistäytyi pari kertaa Melldalissa\nlankoaan ja sisartaan tervehtimässä. Mutta turhaan koetti Leonore\npäästä hetkeksi hänen kanssaan kahdenkesken; Wolrat osoitti\nkeskeymätöntä kohteliaisuutta everstille, joka kiitokseksi kiusasi\nhäntä rajoitetuilla kuvauksillaan aviollisesta onnesta, missä\nkaikenlaatuiset à-la-daube'it, pasteijit, täytetyt ja sokeroidut\nherkut muodostivat autuuden parhaan puolen. Leonore oli hänen\njumaloitu sankarittarensa, joka antoi hänen, itse miettiessään vallan\nmuita asioita, luetella koti- ja ulkomaisista keittokirjallisuuden\ntuotteista mikä häntä halutti, eikä hänellä sitäpaitsi ollut mitään\nhänen toistakaan kiihkoaan, nimittäin koirien opettamista vastaan\n— everstillä kun Melldalissa ei ollut mitään muutakaan tekemistä.\nTalvisin heidän oleskellessaan Tukholmassa hänellä oli peliseuransa,\njolloin rouva sai enemmän vapaata.\n\nSurukseen ja närkästyksekseen Leonore huomasi, että hänen ja hänen\nsuuresti rakastamansa veljen välille alkoi muodostua jonkunlainen\ntyhjyys. Ilme, jonka hän huomasi Wolratin silmissä, ei kuitenkaan\nosoittanut vähentynyttä rakkautta, vaan sitä verhosi suruisuuden\nharso. Leonore ei lainkaan tiennyt, milloin hänen kälynsä saapuisi,\nsillä jokaiseen suoraan kysymykseensä hän sai aina epävarmoja ja\nkiertäviä vastauksia. Hienotunteisuus esti viimein häntä utelemasta\nenempää. Eräästä toisesta asiasta hän sen sijaan sai lyhyen, suotuisan\ntiedonannon. Mutta senkin vain ihmeellisen vastahakoisesti.\n\nMuuanna tiistai-iltapäivänä seisoi kapteeni Wolrat erään pihamaalle\npäin antavan korkean akkunan vieressä. Hän oli seisonut siinä melkein\nkoko päivän, mutta hän ei ollut edes herra Brandtille ilmoittanut,\nketä hän odotti, sillä hän ei suonut, että olisi ryhdytty mihinkään\nerityisiin puuhiin sen johdosta mitä tulisi: hän pelkäsi ilmankin hänen\nja rouvansa kohtaamisen herättävän huomiota, koska hän ei itsekään\ntiennyt, miten hän ottaisi Antonian vastaan tai kuinka Antonia hänet.\nOnneksi valmistautui herra Brandt sinä päivänä lähtemään liikeasioiden\nvuoksi matkalle lähimpään kaupunkiin, ja kapteeni sälytti hänelle niin\npaljon tehtäviä, että hän nauraen selitti tarvitsevansa kokonaista\nkolme päivää saadakseen ne toimitetuksi, mutta sentään toettavansa\npäästä niistä selväksi kahdessakin päivässä.\n\nKello oli nyt noin viisi iltapäivällä, ja väristys, joka keskellä\nkesää vaivasi tuota tuskailevaa nuorta miestä, alkoi käydä yhä\nkiusallisemmaksi, kunnes äkkiä kuului kartanoa nopeasti lähestyvien\nratasten ääntä; ja hän oli tuskin ehtinyt voimakkaalla ponnistuksella\njännittää jäsenensä hänelle ominaiseen uljaaseen ryhtiin, kun vaunut\npysähtyivät rappujen eteen, jotka johtivat komeaan, harmaaksimaalattuun\npäärakennukseen.\n\nWolrat ennätti parhaaksi aukaisemaan vaunujen oven ja —\nvarovaisuutensa ansiosta — yksinään vastaanottamaan vaimonsa. Mutta\nensi silmäys, minkä he vaihtoivat, sanoi hänelle, että Antonia tosin\noli hyvin kiihdyksissä, vieläpä kiihtyneempi kuin hän itse, vaan ettei\nerossaolo ja miettiminen olleet voineet vähintäkään vaikuttaa hänen\npäätökseensä.\n\nTämän seikan yhtäkkinen vaikutus Wolratiin oli sellainen, että jos\nAntonia olisi käsittänyt ja juuri sillä hetkellä kyennyt lukemaan\nmiehensä ajatukset, hän varmaan olisi pelännyt edessäolevaa aikaa.\n\nAntamatta Antonian pidättää itseään Wolrat tervehti anoppiaan\nsyleillen häntä lämpimästi. Sen jälkeen hän johdatti molemmat\nnaiset saliin, ja koska hän oli ilmoittanut äsken palvelukseen\ntulleelle emännöitsijälleen, että hän odotti iltapäivällä vieraita\nMelldalista, oli kaikki järjestetty mitä parhaiten. Mutta sen jälkeen\nkun molemminpuolisen tuskallisen ahdistuksen vallitessa oli juotu\nkahvia, Antonia nousi, silmäili huoneita kylmin katsein ja selitti\nvälinpitämättömästi, että kaikesta kyllä tulisi hyvä, minkä jälkeen hän\npyysi saada mennä lepäämään omaan huoneeseensa, jonne heti poistuikin.\n\nHän näyttäytyi vasta illallisella, jonka jälkeen hänen miehensä, joka\noli kauan ystävällisesti keskustellut anoppinsa kanssa, sanoi —\nhänelle hänen aikoessaan jälleen lähteä:\n\n— Antonia, minä odotan sinua täällä salissa tunnin kuluttua... kun\nkuulet pianonsoittoa, on tilaisuus tullut.\n\n\n\n\nX\n\nViimeinen keskustelu.\n\n\nNuoren rouvan mentyä huoneeseensa saapui hänen äitinsä puhumaan\nmuutaman sanan hänen kanssaan, mutta melkein paatuneella ylpeällä\nitsekkyydellä, jota oli ilmennyt hänessä siitä saakka kun matka\nHagestadiin päätettiin, virkkoi Antonia heti:\n\n— Rakas äiti, en ota vastaan vaikutuksia keltään muulta kuin\nitseltäni... älä senvuoksi tee mitään esityksiä. Parasta on, että saan\nolla teoistani vastuussa ainoastaan omalle itselleni.\n\n— Jotain sinun sentään tulee kuulla, — sanoi onneton Lisen-rouva,\njoka näki lapsensa tarmokkaan itsepintaisuuden syöksevän tulevaisuuden,\nrauhan ja toivon hautaan, jonka syvyyttä hän ei nyt voinut mitata, —\nsinun, Antonia rakkaani, täytyy kuulla ainakin se, että Wolrat sinun\nkäytöksesi johdosta tänne saapuessasi on niin pahoilla mielin, etten\nole ennen nähnyt enkä kuullut häntä sellaisena. Älä leiki tulen kanssa\nsiihen saakka, että se täydellisesti sammuu. Sitten saat turhaan\npuhaltaa tuhkaan... ja kun sen teet, tulee Jumala pitämään mielessään\nsinun tahallisen hulluutesi.\n\nAntonia ei vastannut sanaakaan, mutta silmäkulmien rypistyminen antoi\näidin ymmärtää, ettei hänen varoituksensa ollut kaikunut aivan ilmaan.\nHän sulki oven mennen omaan makuuhuoneeseensa rukoilemaan niiden kahden\npuolesta, joita hän kumpaakin rakasti yhtä paljon.....\n\nÄidin poistuttua ja kun kukaan ihmissilmä ei enää ollut näkemässä,\nvaipui Antonia polvilleen, väänteli käsiään ja kerjäten rukoili\nJumalaa, että tämä pehmittäisi hänen sydämensä, sillä muuta keinoa\nhän ei tietänyt. Mutta ylpeyden ja mustasukkaisuuden häijyt henget\nkäänsivät lakkaamatta näiden rukousten suuntaa, jotta ne eivät päässeet\nkohoamaan sinne, mihin ne olivat tarkoitetut.\n\n— Minä taivun, — kuiskasi hän itsekseen, — en tahdo riutua\nhyödyttömässä epätoivossa, kun hän vuosikausiksi jättää minut;\nmutta sittenkin koittaa minulle se kohtalo, koska ne hurjat näyt ja\nkuvaamattomat tuskat, jotka tuo kurja nainen tuottaa hänen kauttansa,\neivät voi hävitä. Jumalakaan ei osoita armeliaisuutta minua kohtaan:\npimeyden voimat saavat vetää minua alaspäin... Minä kuulun varmaan\nniihin ennakolta tuomittuihin olentoihin, jotka eivät koskaan taistele\nvoittaakseen, vaan vaipuakseen pohjattomaan syvyyteen, minkä he\nselvästi näkevät, mutta eivät rohkene sitä väistää.\n\nNiin lepäsi hän polvillaan vuoroin rukoillen, vuoroin herjaten sitä\nauttajaa, jonka puoleen ei kukaan vakain mielin koskaan käänny turhaan,\nkunnes sovittu hetki vihdoin lähestyi. Silloin hän nousi ja pysähti\novelle odottaen liikkumattomana merkkiä.\n\nNyt oli se epätoivo, jonka vallassa hän äsken oli taistellut,\nkahleisiin hänen sielussaan, ja kylmä, joskin kiihtynyt ilme kuvastui\njälleen hänen rajua, uhmaavaa kauneutta uhkuvilla kasvoillaan.\n\nSilloin kuuluivat ensi soinnut yhdestä niitä hiveleviä sävellyksiä,\njoita Wolratilla oli tapana usein soittaa. Talossa ei herättänyt mitään\nhuomiota se että hän soitti näin myöhään illalla; hän oli joka ilta\nsäännöllisesti soittanut äskettäin viritettyä vanhaa pianoa, joka ennen\noli helähdellyt iloisempia tarkoituksia varten.\n\nAntonia tarttui oven lukkoon. Se tärisi hänen vapisevan kätensä\notteessa, mutta aukeni sentään — ja nyt hän seisoi heleän kuun\nkirkastamassa salissa.\n\nWolrat, jota ei valaissut ainoastaan kuun hopeinen loiste, vaan myöskin\nsuuren alabasterilampun liekki, ei liikahtanut paikaltaan. Hän jatkoi\nsoittamistaan, kunnes Antonia viimein enemmän vaipui kuin istuutui\nlähimmälle akkunajakkaralle, josta hän saattoi nähdä, kuinka miehensä\notsalle runsaasta valosta huolimatta heijastui useita varjoja.\n\nHän keskeytti soiton parilta voimakkaan räikeällä loppusoinnutuksella\nja nousi.\n\n— Älkäämme nyt antako kahden pallosilla-olevan hupsun pikku lapsen\ntavoin surkean pallopelin ratkaista tulevaa elämäämme; miettikäämme,\npuhelkaamme ja tehkäämme viimeinen päätöksemme kypsyneesi!\n\nNiin hän lausui tarttuessaan tuoliin ja istuutuessaan vastapäätä\nvaimoaan.\n\nAntonia katseli häntä ensin aralla hellyydellä, mutta vähitellen saivat\nhänen silmänsä ilmeen, joka oli kyllin polttava herättääkseen eloon\njokaisen kuoleutuneen tunteen sekä kuitenkin tarpeeksi jäädyttävä\nsurmatakseen jokaisen elämään pyrkivän mielihalun.\n\nTällaisista pitkistä katseista lumoutuen ja ikäänkuin magneetin\nvaikutuksen alaisena Wolrat tarkasteli tutkien Antonian silmiä, jotka\nviimein näyttivät ainoastaan uneksivan; mutta se tutkistelu oli yhtä\nvaarallista kuin purjealuksen koetteleminen aivan vieraassa väylässä.\n\nVihdoin laskeutuivat mustaripsiset luomet Antonia silmien eteen...\nSanaton kohtaus oli näytelty loppuun, ja nuori mies hengähti syvään. Se\nminkä hän oli nähnyt ja lukenut vaimonsa silmistä oli jotain, mitä hän\nei ennen ollut niissä nähnyt ja lukenut. Jos sitä olisi jatkunut ja jos\nse kiduttavasti hurmaava vaikutus, jota hän silloin tunsi, olisi kauemmin\nhäntä vallinnut, hän varmaan olisi piankin rukoillen vaipunut hänen\njalkojensa juureen. Mutta nyt hän nousi reippaan pontevasti, ja hänen\näänensä tuskin värisi hänen sanoessaan:\n\n— Sinä et ole vastannut, Antonia!\n\n— Minä sen sijaan ajattelin, että mitä meidän tarvitsee puhua pallo-\ntai mistään muustakaan pelistä, harkitessamme tulevaisuuttamme. Se\nriippuu ainoastaan sinusta... sinusta yksinään.\n\n— Tahdot siis sanoa, — virkkoi Wolrat, että sinun on onnistunut\ntäydellisesti kuolettaa itsessäsi kaikki hyvä aines... Ajattele,\nAntonia, että jos tässä onnettomassa salaisuudessa on osansa jollakulla\nnaisella, jonka intohimo, suru ja alituiset taistelut vertavuotavan\nrakkautensa tähden (jolta ankarat olosuhteet ovat estäneet\navioliiton pyhityksen) ovat saaneet unohtamaan kaiken — niin olisi\ntämä hairahtunut olento minun silmissäni paljon vähemmän rikollinen\nkuin sellainen nainen, joka viskaa oikeutetun rakkautensa syntisen\nturhamaisuutensa alttarille eikä voi sietää, että hänen miehellään on\nkaukaa menneiltä ajoilta salaisuus, mitä hän ei saata hänelle ilmoittaa.\n\n— Se olkoon sinun ajatuksesi, Wolrat, — vastasi Antonia, kyeten\nvaivoin tukahuttamaan sisimmässään näiden sanojen johdosta heränneitä\nkuohuvia tunteita — mutta minun täytyy tyytyä itse kunnioittamaan\nitseäni, ellen en enää saa osakseni kunnioitusta sinulta sen vuoksi,\netten ole tahtonut luopua siitä, minkä pidän oikeana... Annan sinun\nratkaista.\n\n— Voi vaikene... älä muistuta minua siitä, että olen naimisissa naisen\nkanssa, joka hieroo kauppaa puolisonsa kanssa tämän kunniasta, tarjoten\nsijaan armeliaisuutta!... Niin, Antonia, minä en tuomitse sinua,\nkoska tiedän, että kerran koittaa päivä, jolloin teet sen itse; mutta\nminä tuomitsen itseäni sen johdosta, että odotin sinun tännetuloasi\nhullussa, kiduttavassa toivossa, joka sitten petti... Rakastinhan sinua\nennenkuin lähdin matkalle ja...\n\nWolrat vaikeni. Mutta kun Antonia, jättäen ottamatta vastaan tätä\nviittausta, ainoastaan painoi kasvonsa ristissäolevia käsiään vasten\nmitään vastaamatta, jatkoi hän:\n\n— Minä lähden täältä huomen-aamulla aikaisin ja aion käyttää tämän\nyön järjestääkseni asiani kuntoon täällä sekä kirjoittaakseni pari\nkirjettä, toisen sisarelleni, joka ei tiedä mitään eikä tule mitään\ntietämään, ja toisen Hagestadin vuokraajalle, joka on oleva sinulle\nvarmana turvana. Hän menee naimisiin syksyllä, joten saat sopivaa\nseuraa, jos halveksit sisartani.\n\nSamassa hetkessä Antonia kohotti päänsä.\n\n— Wolrat, Wolrat, lähdetkö todellakin? — Äkillisen mielijohteen\nherättämänä näytti hän nyt muuttuvan kalpeaksi kuin kuun valo, joka\nvälkkyi hänen tummissa kiharoissaan. — Wolrat, ajattele...\n\n— Mitä tarkoitat?\n\n— Jos... jos minun erään toisen olennon tähden tarvitsisi nähdä\nsinut...\n\n— Voi Antonia, onko sinulla syytä luulla niin?\n\n— Ehkä.\n\n— Eikö sekään voisi johdattaa sieluasi toiselle tielle?\n\n— Ei, ei mikään, koska sitä ei ole voinut minun rakkautenikaan.\n\n— Uskon sinua, — sanoi Wolrat synkkenevin katsein. — Ja olkoonpa\nmiten tahansa, minun täytyy matkustaa... myöhemmin ulkomaille... Mutta\nsitä ennen saat kyllä kuulla minusta.\n\nNämä nuoret aviopuolisot, jotka olivat olleet naimisissa tuskin kolmea\nkuukautta, eivät lausuneet sen enempiä jäähyväisiä.\n\nKun Wolrat seuraavana aamuna kello 9 aikaan istuutui vaunuihin, oli\nhäntä saattamassa ainoastaan hänen anoppinsa.\n\n— Rakas, rakas poikani, — kuiskasi hän ajajan asettuessa paikalleen,\n— sano minulle, voisitko tämän viimeisen jälkeen sydämestäsi antaa\nanteeksi hänelle, jos hän kerran katuvaisena sitä rukoilisi...\nrukoilisi lapsen nimessä.\n\n— Toivon voivani, — vastasi Wolrat vapisevalla äänellä. — Hoitakaa\nhäntä hellästi, tapahtukoon mitä tapahtuu!\n\nAnoppi ja vävy puristivat lämpimästi toistensa käsiä.\n\nJa niin Wolrat lähti, luoden viimeisen silmäyksen vaimonsa akkunaan.\n\nTämän akkunan takana oli Antonia raivoisessa epätoivossaan heittäytynyt\npitkälleen lattialle. Hän tahtoi repiä ulos rinnastaan itsepintaisen\nsydämensä, ja katkerasti valittaen hän tuomitsi itseään; mutta se\nepätoivo oli hyödytöntä.\n\n       *       *       *       *       *\n\nKapteeni Wolratin jättämät kirjeet kuuluivat seuraavasti:\n\nN:o 1.\n\n    \"Hyvä herra Brandt!\n\n    Olosuhteet, joita en saata mainita, ovat aikaansaaneet, etten voi\n    lykätä matkaani edes siksi kun herra Brandt saapuu kotiin.\n\n    Koska en tiedä, milloin palaan, niin suokaa minun pyytää (tiedän,\n    ettei se tapahdu turhaan) herra Brandtia rupeamaan tosi ystäväksi\n    ja auttajaksi... sanalla sanoen... olemaan rakkaalle vaimolleni\n    kaikki kaikessa.\n\n    Liikeasioista kirjoitan Tukholmasta ja myöskin ilmoitan pikku\n    poikasen lähettämisestä uuteen kotiinsa.\n\n    Kunnioittaen\n\n                                           _C.W. Hanefelt_.\"\n\nN:o 2.\n\n    \"Rakastettu Leonoreni!\n\n    Tiedän varsin hyvin, mitä sinun katseesi ovat pyytäneet häneltä,\n    joka ei koskaan ole kieltänyt sinulta luottamustaan, kuten\n    sinäkin olet elämäsi vaikeissa vaiheissa luottanut minuun. Mutta\n    minä en voinut puhua avoimesti. Siksi mieluummin vaikenin — ja\n    minun täytyy vaieta edelleen.\n\n    Rakas Leonore! Minä matkustan ulkomaille vuodeksi tai pariksi...\n    Ellen saa virkalomaa, otan eron.\n\n    Saat pian kuulla minusta, ja ole varma siitä, etten unohda\n    mitään, mitä olen luvannut.\n\n    Sinua hartaasti rakastava\n\n                                      _Charles Wolrat_.\"\n\n    J.K. Koeta voittaa Antonia! Voi, jospa teistä kerran tulisi\n    ystävät... se olisi eduksi teille molemmille.\n\n\n\n\nXI\n\nAntonia tekee uskomattomia havaintoja.\n\n\nKaksi kuukautta on kulunut siitä aamusta, kun nuori rouva jäi yksinään\nmiehestään Hagestadiin; ja me tapaamme hänet nyt yhtenä niistä\nhetkistä, kun hänen hillitön tuskansa jälleen paloi täydessä liekissä,\njoka oli leimahtanut siitä uinuvasta huumauksesta, missä tilassa se oli\njonkun aikaa ollut.\n\nMutta ennenkuin käymme kertomaan tästä nyt puhjenneesta myrskystä,\ntäytyy meidän mainita, että kahtena ensi viikkona miehensä lähdön\njälkeen Antonia tunsi sydämensä niin kuvaamattoman sairaaksi, mielensä\nniin väsyneeksi ja kokonaan aineen voittajaksi, ettei hän edes jaksanut\nkärsiä, vielä vähemmän katua.\n\nHän ei kuunnellut äitinsä kuiskaamia huomautuksia, ettei vielä ollut\n\"liian myöhäistä\". Hän vastasi välinpitämättömän kylmästi kälynsä\nystävyydenosoituksiin ja vilpittömiin yrityksiin aikaansaada parannusta\nhänen tilaansa, ja hän tuskin piittäsi mitään Charles Woiratilta\ntulleesta kirjeestä, missä tämä lyhyesti ilmoitti, että hänet oli\nmäärätty toiseksi niistä upseereista, jotka lähetettäisiin ulkomaiselle\nopintoretkelle, joskin se matka alkaisi vasta noin parin kuukauden\nkuluttua... Ei, Antonia oli kuuro kaikelle.\n\nANTONIA TEKEE HAVAINTOJA\n\nVähitellen tulivat koti ja sen ympäristöt hänelle tutuiksi. Mutta\nkoskaan ei hänen huuliltaan kuultu ainoatakaan sanaa, mikä olisi\nmerkinnyt sitä, että hän halusi kutsua miehensä takaisin. Kun hän\nesimerkiksi keskusteli herra Brandtin kanssa siitä, mitä syksyllä oli\ntehtävä puutarhassa, hän aina otti varteen, että se vastaisuudessa\nolisi Wolratin mielen mukaista, ellei hän päättäisi myydä koko\nsukutilaa, missä viimeiset omistajat eivät näyttäneet viihtyvän.\n\nHerra Brandt ei sanonut mitään vastaan, huomattuaan hänen ärtyisyytensä\nvain kiihtyvän, jos hän viittasikin siihen, että epäilemättä muuttuisi\nkaikki aivan toisenlaiseksi kapteenin palattua kotiin; mutta\nmorsiamelleen herra Brandt uskoi, ettei rouva-raukka kyennyt oikein\narvostelemaan tunteittensa voimaa ja laajuutta puolisoaan kohtaan,\njonka hän (Jumala tietää mistä syystä) oli saanut lähtemään pois\nluotaan, — ja varmasti, — lisäsi hän, — me tulemme vielä näkemään,\nkuinka tavattomasti hän katuu, kun tuo jalo mies on lähtenyt maasta.\n\n       *       *       *       *       *\n\nMitä tulee Leonoreen ja hänen vanhaan everstiinsä, oli Hagestadin\nuusi valtiatar edelleenkin osoittanut heitä kohtaan niin vähäistä\nhuomaavaisuutta, että he vihdoin, joskin suureksi ikäväkseen ainoastaan\nvälttääkseen ympäristön kummastelua, hyvin harvoin vaivasivat häntä\nkäynneillään, ja Antonia puolestaan ei, vaikka häntä olisi kuinka\npyydetty, suostunut vierailemaan Melldalissa. Hänen vastenmielisyytensä\nLeonorea kohtaan muuttui vähitellen sairaudeksi.\n\nSitävastoin käveli hän yksinään pitkiä matkoja Hagestadin ympäristössä,\nja juuri eräällä sellaisella kävelyllä hän joutui seikkailuun, mikä\nsytytti hänen verensä kalvavaan paloon.\n\nMuuanna lenseänä, mutta sumuisena aamuna syyskuun loppupuolella\nkietoutui Antonia suureen skotlantilaiseen vaippaansa, lähtien\npuutarhasta lehtokujalle päin ja sieltä minne sattui.\n\nHehkuvat orjantappuraruusut, jotka hänen saapuessaan yksinäiseen\nkotiinsa olivat olleet parhaassa loistossaan, olivat sen jälkeen\nsaaneet kiittämättä kukkia loppuun ja lahjoittaa lehtensä tuulelle,\nkoska kukaan muu ei niistä huolinut. Nyt tosin kukoistivat niiden\nsijaan upeat dahliat ja monivivahteiset asterit, mutta yhtä\nepäkiitollinen oli näidenkin loistoaika.\n\nJos niiden elämä oli raskasta siksi, että niillä oli kovin vähän iloa,\nniin tunsivat ne tällöin samoja tunteita kuin talon valtiatarkin, jonka\nelämä samoin oli raskasta ja ilotonta. Ero oli vain siinä, että kukkien\nluonto oli lempeä, jota samaa ei ainakaan kaikissa suhteissa voinut\nsanoa niiden valtiattaresta.\n\nAntonia oli yksitoikkoisella vaelluksellaan, tietämättä mitä teki,\njoutunut jotenkin kauas tavallisilta kävelyalueiltaan, kun hän\ntullessaan erääseen niittypolun käänteeseen äkkiä huomasi lähellään\nsievän tuvan, jonka ympärillä kantoruusut kukkivat melkein yhtä\nkauneina kuin herrastalon puistossa. Samalla kohden toisella puolen\ntietä kohosi sankka koivikko. Koko näky oli pilvisestä säästä\nhuolimatta niin sievä, että Antonia pysähtyi.\n\nMutta mitä hän näkikään? Miksi hän sävähtää? Tuvan ovi on auennut ja\nsen puitteisiin ilmestyy toinen näky: suurikokoisen miehen hahmo,\npuettuna upseerinkaapuun. Antonia koki silmänräpäyksessä kaikki\ntuhanten mahdottomien mahdollisuuksien tuskat, nähdessään tuon miehen\ntulevan ulos tuvasta ylväin askelin ja norjin liikkein ja nyökkäävän\nkevyesti jollekulle sisällä olevalle, josta Antonia näki vain tumman\nhameenliepeen — sillä eikö tuo mies ollut Wolrat? Ainoa mitä hänessä\ntuon puoliksi jähmettyneen naisen mielestä oli outoa, oli se tapa,\njolla harmaa huopahattu oli vedetty melkein kokonaan miehen kasvojen\nyli, tämän kadotessa suoraa paala koivikkoon.\n\nKului pitkä tuokio, ennenkuin Antonia uskalsi edes vetää henkeään.\nOliko se hän? Oliko hän salaa tullut tänne omalle maatilalleen, ei\nlausumaan viimeisiä jäähyväisiä, vaan urkkimaan Antoniaa tai ehkä\ntapaamaan jotakuta muuta? Sisartaanko?\n\n— Minun täytyy saada se tietää!\n\nHän riensi tupaan ja oli jo sisällä ennenkuin ehti harkita mitä\nsanoisi, jos siellä tapaisi, ei Leonorea, vaan sen naisen, jonka\nhän hulluissa kuvitelmissaan niin monasti oli ollut näkevinään\ntäydellisenä, häikäisevänä kaunottarena, ja jota löytääkseen hän olisi\nhalunnut samota maailman ääreen.\n\nMutta tämä mielikuva hävisi heti: huoneessa seisoi lähellä akkunaa\nnuori talonpoikaisvaimo laskemassa hopearahoja, joita piti kädessään.\nNähdessään upean naisen kiivaasti tulevan sisään, niiasi vaimo syvään\nja näytti pelästyneen tulijan leimuavaa katsetta. Antonia koetti\nkumminkin tehdä äänensä niin Avoimeksi kuin suinkin ja kysyi:\n\n— Anteeksi, että kysyn, kuka se herra oli, joka juuri äsken lähti\ntäältä?\n\n— Sitä en tiedä, armollinen rouva.\n\n— Ettekö tiedä?\n\n— En, en ollenkaan... Näin hänet kyllä täällä monta vuotta sitten\nisäntä-vainajan aikana. Sittemmin en ole häntä nähnyt, ja ehkä nytkin\nerehdyin, sillä hän oli vetänyt hatun niin syvälle silmilleen.\n\n— Mutta oli kai hänellä jotain asiaa?\n\n— Kyllä, hän pyysi lasillisen vettä, ja sitten hän jutteli poikani\nja pienen kasvattipoikani kanssa, jota hän puhutteli kiltiksi ja\nsieväksi piltiksi, ja sitten hän antoi minulle nämä hopearahat lelujen\nostoon kasvatilleni ja omalle pojalleni. Mutta kyllä leluja aina saa\nhalvemmalla kuin tällä.\n\nAntonian silmistä olivat liekit sammuneet — niiden kiiltoa hämmensi\nnyt vahva sumu... — Eikö hän sanonut mitään muuta? kysyi Antonia.\n\n— Eipä muuta kuin lepäillessään pakisi kaikenlaista turhanpäiväistä\n— hän oli kävellyt nopeasti — siitä kuinka minä varmaan haluan olla\nhyvin kiltti pientä kasvattiani kohtaan... niinkuin en minä herra\nBrandtilta olisi kylliksi saanut samanlaisia kehoituksia!\n\n— Herra Brandtilta... sopersi Antonia. — Hänenkö välityksellään\nolette pojan saanut ja kuinka kauvan sitten?\n\n— Kuukausi takaperin... Se on lähetetty lastenkodista... Niiden\njohtokunnat ja muut Tukholman yhdistykset antavat usein lapsia\nhoidettaviksi tänne Smoolantiin.\n\n— Sanoiko herra Brandt pojan olevan lastenkodista?\n\n— Tietysti... hän luki minulle kirjeen... Mutta eikö rouva halua nähdä\npienokaista?\n\nOdottamatta vastausta vaimo avasi keittiön oven, näyttäen Antonialle\nkahta melkein samankokoista poikaa, jotka siellä leikkivät.\n\n— Kumpi on vieras lapsi? — kysyi Antonia melkein kuiskaten,\nvaikka hänen katseensa jo itsestään oli pysähtynyt vaaleaan, sangen\nrakastettavan näköiseen pienokaiseen.\n\n— Se on tuo vaalea... Tule tänne, pikku Kalle, näyttämään korealle\nrouvalle, kuinka hyvin sinä viihdyt maalia!\n\nMutta korea rouva oli nähnyt enempi kuin hän itse piti tarpeellisena.\nNuo piirteet, eivätkö ne olleet kuin pienoismuotokuva!\n\nYhtäkkiä muuttui Antonian katse niin kovaksi ja kasvot niin jäykiksi,\nettä lapsi, joka jo oli ojentanut kätösensä häntä kohti, pelästyneenä\nvetäytyi takaisin; kun vaimo siitä huolimatta tahtoi työntää lasta\nesiin, sopersi Antonia:\n\n— Antakaa olla... minä en pidä lapsista! — Ja samassa hän liukui\ntakaperin ulos ovesta sanomatta edes hyvästiä.\n\nTultuaan niittypolulle hän vaipui hurjasti nyyhkyttäen kanervikkoon.\nMutta kun hän jälleen nousi, oli tuska muuttunut leimuavaksi vihaksi.\nHänen täytyi siis kumminkin pitää tuota lasta ihan silmiensä edessä. —\nVoi Herra, armahda minua kurjuudessani! tämä julmuus on alhaista!...\nMinä kirjoitan hänelle... niin paljon voin alentua, että ilmoitan\nhänelle, kuinka minä halveksin... sanon hänelle... sanon...\n\nHän vaipui toistamiseen maahan.\n\n\n\n\nXII\n\nMitä sitten seurasi.\n\n\nSillä aikaa kun Antonia paluumatkallaan voimakkaitten elämystensä\ntyrmistyttämänä makasi maahan vaipuneena, kulki hänen äitinsä, onneton\nLisen-rouva pitkin tuota autiota kotia yhä surren sitä, ettei hänen\ntyttärensä voinut luopua pitkistä, yksinäisistä kävelymatkoistaan.\nTämä huolestutti häntä sitäkin enemmän, kun nyt oli olemassa sellainen\nvarma toivo, jonka Lisen-rouvan yksinkertaisen ymmärryksen mukaan olisi\npitänyt johtaa puolisoita sovintoon.\n\nMutta eivät mitkään kehoitukset, olivatpa ne miten lempeitä ja viisaita\ntahansa, saattaneet vaikuttaa Antoinaan, joka paraassa tapauksessa\nvastasi: — Antakaa minun elää niinkuin haluan! Tavallisen elämän\nkiertokulku ei enää koske minua. — Raskaampina hetkinään vastasi hän\nvain synkällä ilmeellä ja vielä synkemmällä katseella.\n\nNaapurit, joita oli paljon ja ystävällisiä, olivat mitä kohteliaimmalla\ntavalla pyrkineet seurusteluun Hagestadin naisten kanssa, ja heidän\noli ollutkin varsin helppo kirkonmäellä tavatessa saada käsiinsä\nLisen-rouva, joka silloin tällöin otti vastaan heidän kutsujaan ja\nlyhyitä vastavierailuitaan. Multa Antoniaa oli turha yrittää saada\nesiintymään enempi emäntänä kuin vieraanakaan.\n\nEnsin puhuttiin pakkakunnalla, että hän suri niin syvästi miehensä\naiottua ulkomaanmatkaa, että hän koko tämän pitkän poissa-oloajan aikoi\nelää nunnan tavoin; mutta sitten kun muuan älykäs rouva oli lausunut\nsen huomautuksen, \"että oli enemmän kuin ihmeellistä, ettei nuori\nvaimo niin syvässä surussaan oleskellut Tukholmassa miehensä luona,\nniin kauvan kun heillä vielä olisi onni olla yhdessä\"... niin silloin\nnousi kokonainen arvelujen tulva... Nyt muistettiin, että kapteeni,\njoka pari viikkoa oli oleskellut Hagestadissa, oli lähtenyt aamulla\nheti rouvan saavuttua, ja että he tänä aikana olivat tuskin sanaa\nvaihtaneet; tämän oli uusi kamarineitsyt kaikessa ystävyydessä uskonut\neräälle toiselle kamarineitsyelle. Lisäksi tuli vielä uusi tieto itse\ntaloudenhoitajattarelta. Tullessaan myöhään puutarhasta, jonne hän oli\nunohtanut jotakin, oli tämä nähnyt kapteenin ja rouvan, senjälkeen kun\nhe jo olivat sanoneet hyvääyötä toisilleen, oleskelevan kahdenkesken\nsalissa ainakin tunnin ajaa ja sitten eroavan kuin kaksi vierasta,\ntapaamatta enää toisiaan aamulla kapteenin lähtiessä.\n\nTietysti naapurit kiihkeästi halusivat saada selville tämän pienen\ntarinan loppuluvun. Paremman puutteessa oletettiin, ettei kapteenin\nulkomaanmatkasta tulisikaan mitään, että hänen sisarensa, rakastettava\neverstinna, saattaisi kaikki ystävälliseen ratkaisuun. Mutta kun\nkuultiin, että everstin perhe oli tykkänään lopettanut seurustelun\nkälynsä kanssa, alkoi asia näyttää siksi synkältä, että oli kaiketi\nluovuttava kaikista toiveista miellyttävän loppuluvun suhteen. Mutta\nolipa naapureilla joka tapauksessa hallussaan Hagestadin romantillinen\nvaltiatar, joka ei tahtonut miestään kutsua edes samalla nimellä kuin\ntämän sisar. Onneksi oli miehellä kaksi nimeä, niin että kummankin\nkäytettäväksi riitti yksi, sekä sisaren että vaimon, jotka varmaankin\ntoivoivat olevansa toisistaan enemmän kuin yhden penikulman päässä. Se\noli todellakin ihmeellistä mustasukkaisuutta.\n\nMutta tämän avioliiton salaperäisistä alkuvaiheista suvaitsivat puhella\nmuutkin kuin naapurit. Ensinnäkin Antonian synnyinkaupunki, josta\nkäsin Lisen-rouvalle satamalla satoi mitä tuttavallisimpia kirjeitä\n— sitten kylpypaikka, jossa huhut kertoivat puolisoiden välisestä\njyrkästä riidasta, ja vihdoin kapteeni Hanefeltin pääkaupunkilaiset\ntuttavat, ystävät ja toverit, jotka eivät voineet käsittää, kuinka tämä\noli saattanut jättää kauniin puolison ja äsken saamansa omaisuuden,\nlähteäkseen maailmalle, hän, joka jo kokonaista kolme vuotta oli\noleskellut ulkomailla. Se ei voinut olla oikeata laitaa. Ja jollei\nkapteenin koko olemus olisi ollut sitä laatua, että kaikki kaukaisetkin\nviittaukset hänen läheisyydessään vaikenivat, niin olisi hän varmaan\nsaanut monta pistosta, joilta hän nyt säilyi. Kuitenkin tuntui hänestä\ntukalalta, kun tiesi olevansa sentapaisten puheiden aiheena... Mutta\npalatkaamme Lisen-rouvaan, jota myöskin raskauttivat nuo kiertelevät\njaaritukset.\n\nHuolestuneena siitä, että Antonia tänään viipyi tavallista kauvemmin,\noli Lisen-rouva juuri kietoutunut kaapuunsa lähteäkseen tytärtään\nvastaan, kun hän eteisessä tapasi herra Brandtin, joka palautti hänet\ntakaisin saliin.\n\n— Mikä on?... Onko herra Brandt ulkosalla nähnyt tytärtäni?\n\n— Kyllä, hyvä rouva, näin hänet äsken aivan lopen väsyneenä erään puun\nalla etäisemmällä niityllä. Hän i näyttänyt huomaavan minua ollenkaan,\nmutta kun pelkäsin hänen sellaisessa tilassa helposti voivan vilustua,\nrohkenin yrittää häntä nousemaan.\n\n— Hyvä Jumala, olisiko hänelle vaan mitään tapahtunut? Ei suinkaan hän\nollut pyörtynyt?\n\n— Ei oikein... Ainakaan hän ei huolinut avustani, vaan tulee itse\nhitaasti jälessä. Menkää, hyvä rouva, häntä vastaan, mutta en luule,\nettä häneltä sopii mitään kysyä. Hänen oma levottomuutensa ja\ntavallista pitempi matka ovat luultavasti koskeneet hänen hermoihinsa.\n\n— Minä tiedän kuinka järkevä ja avulias herra Brandt on ja tottelen\nempimättä, — sanoi rouva Lisen ja lähti.\n\nKuu herra Brandt jäi yksin, tuli hänen kasvoilleen huolestunut ilme,\nja hän mumisi itsekseen: Hän on varmaan ollut torpassa, hän on nähnyt\npojan ja kuvitellut huomanneensa jotain yhtäläisyyttä, jota onkin\nolemassa. Miksi Jumalan nimessä piti pojan joutua juuri tänne ja minun\nvälitykselläni! En tahdo uskoa mitään pahaa. Ei, kaikkien pyhäin\nnimessä, sitä en tahdo, mutta Jumalan kiitos, ettei siitä asiasta\nole puhuttu tavuakaan. Mutta ehkei se ollenkaan olekaan sama asia,\njoka niin on runnellut tuon nuoren nais-raukan ulkomuodon! Mutta joka\ntapauksessa sijoitan minä samaan paikkaan sen toisenkin pojan, jonka\nlastenkodin johtokunta haluaa jättää jonnekin hoidettavaksi. Sillä\nlailla asia tulee jokapäiväiseksi.\n\nLisen-rouva tapasi Antonian pikemmin kuin oli odottanutkaan, mutta\nkaikkeen äidin osanottoon vastasi tytär vain, että kuumuus oli hänet\nuuvuttanut.\n\n— Kuumuus! virkkoi rouva Lisen vetäen kaapua tiukemmalle syyskoleuden\ntähden. — No, samantekevä, minä olen iloinen, että pian olet kotona.\nKunpa vaan enemmän ajattelisit sitä kallista edesvastuuta, joka sinulla\nnykyään on, etkä ryhtyisi tällaisiin varomattomuuksiin!\n\n— Oi rakas äiti, älä minulle alati muistuta semmoisesta onnesta, joka\nminun mielestäni on kaikkein epämääräisin. Voidakseen tuntea sen sillä\ntavoin kuin naisen pitäisi, olisi sen tultava taivaan lähettämänä\npelastuksen ja siunauksen sanomana, mutta — lisäsi hän, kääntäen\näitiinsä katseen, joka lohduttomuudellaan saattoi tämän värisemään —\nmilloin saapuu minulle siunaus ja onni? Äiti-parka, onko sinun oma\näitiytesi sitten niin onnellista?\n\n— Se on ollut onnellista!\n\n— Oi, minä ymmärrän kyllä nuo viattomat unelmat tyttären kehdon\nääressä, mutta jättäkäämme se, mikä on loitolle jäänyt! Minä kaipaan\nnyt lähinnä oman huoneeni yksinäisyyttä ja unta...\n\nPian tämän jälkeen Lisen-rouva jätti nuoren naisen hänen makuuhuoneensa\nsohvaan. Antonian silmissä paloi sellainen malttamattomuus, että äiti\nymmärsi kaiken huolenpidon yrityksen turhaksi, niin tarpeellista kuin\nse olisi ollutkin.\n\nNiin pian kuin Antonia oli jäänyt yksin, kiirehti hän kirjoituspöydän\nääreen, tempasi eteensä paperin ja kynän ja kirjoitti hetkeäkään\nmalttamatta miehelleen seuraavat rivit:\n\n    \"Ylväs kapteeni Hanefelt on siis päässyt niin pitkälle oman\n    ylpeytensä kukistamisessa, että on alentunut tuntemattomana\n    kuljeskelemaan niillä seuduilla, missä hänellä ennen oli koti ja\n    vaimo. Näillä kappaleilla ei häneen kuitenkaan ole ollut mitään\n    vetovoimaa erään toisen muiston rinnalla, erään elävän, kalliin\n    muiston.\n\n    Oi, kuinka ihmeelliseltä mahtaa tuntua miehestä, joka tyynessä\n    itseluottamuksessaan on luonnollisimpana asiana ottanut vastaan\n    maailman ylistyksen ja puolisonsa jumaloimisen; miltä hänestä\n    mahtaa tuntua, alentaessaan itse itsensä niin, että jumaloiminen\n    on muuttunut halveksimiseksi. Tiedä, että olisin jyrkästi\n    hylännyt kaikki muut todistukset kuin omien silmieni... Minä näin\n    sinut tullessasi Jokitorpasta.\n\n    Mitä olen kirjoittanut? Sitä en tiedä, enkä tahdokaan tietää.\n    Nöyryytys tappaa minut. Toivon että Jumala armahtaa minun\n    kurjuuttani, ellei ennen, niin sen hetken tullessa, jolloin\n    nainen horjuu elämän ja kuoleman välillä.\n\n    Oi, Wolrat, Wolrat, miksi me milloinkaan yhdyimme?\"\n\nSinetöittyään vaarallisen mielenpurkauksensa hän soitti palvelijan\nja käski tämän viedä kirjeen herra Brandtille toimitettavaksi päivän\npostissa Tukholmaan. Silmänräpäyksen ajan hän tunsi villiä iloa siitä\najatuksesta, että hänen kirjeensä kohtaisi Wolratin ensimäisenä tämän\npalatessa pääkaupunkiin.\n\nNeljä seuraavaa päivää Antonia oli yhtämittaisessa mielenliikutuksen\nsekasorrossa eikä halunnut, että yksikään selvittävä järjensäde olisi\ntuota tilaa valaissut. Mutta viidentenä päivänä hänestä tuntui kuin\njokin vilvoittava kylpy olisi yhdellä kertaa huuhtonut kaikki hehkuvat\nusvat hänen ympäriltään. Mistä se johtui? Siitä, että hän aamulla oli\nsaanut mieheltään kirjeen, jossa tämä ilmoitti, että hän saman päivän\niltana aikoi lähteä ulkomaille, toisin sanoen samana päivänä, jona\nAntonia oli luullut nähneensä hänen tulleen ulos torpasta.\n\nLyhyen kirjeen loppu kuului näin:\n\n    \"Olen nyt oleskellut täällä yhdeksän viikkoa, jona aikana sinä\n    olisit voinut kutsua minut takaisin, jos rakkautesi kerrankin\n    olisi voittanut ne intohimot, jotka sinussa ovat rakkautta\n    voimakkaammat.\n\n    Hyvä... sinun puolisosi ei kuulu niihin miehiin, joilla on tarve\n    voivotella vaivojaan sille naiselle, joka on murskannut heidän\n    toiveensa. Minä lähden nyt avaraan maailmaan voidakseni sitkeillä\n    ponnistuksilla ja tarmokkaalla työllä hävittää lyhyen onneni\n    muistot. Jos sen voin, uskallan tuskin aavistaa, mitä on tuleva\n    sen lämmön sijaan, joka tähän asti niin uskollisena on palanut\n    minun rinnassani. Yhtä pyydän sinulta: älä tästälähin herjaa ja\n    haavoita minua! Sillä silloin... mutta siitä en halua puhua.\n\n    Kuulkoon Jumala rukoukseni sinun ja sen olennon puolesta, jota\n    ehkä kerran saan syleillä!\n\n    Annan sinulle Ranskaan saavuttuani tiedon ensimäisestä\n    oleskelupaikastani.\"\n\nKuten sanottu, lauhdutti tämä kirje kaikki Antonian sielunkiihkot.\nHän oli kaksin verroin onnellinen; ensiksi sen tähden, ettei hänen\nnäkemänsä mies ollutkaan Wolrat, ja sitten sen tähden, ettei tuo\nonneton kirje ollut joutunut Wolratin käsiin. Mutta tämä jälkimäinen\nonnen aihe oli lyhytaikainen, sillä kun herra Brandt Antonian pyynnöstä\nkirjoitti postilaitokseen saadakseen kirjeen palautetuksi, vastattiin\nsieltä, että kirje oli parin muun kirjeen ohella lähetetty edelleen\nkapteenin antaman osoitteen mukaan.\n\nNyt oli Antonia todella säälittävä, sillä hänen kärsimystensä määrä oli\nniin suuri, että jolleivät kyyneleet lopulta olisi tulleet huojentamaan\nhänen valtavaa tuskaansa, olisi hän voinut menehtyä katumuksesta,\nitsesyytöksestä ja epätoivosta, joka häntä rääkkäsi. Eikö Wolrat ollut\nvaroittanut häntä enemmistä herjauksista ja loukkauksista? Ja eikö hän\nollut siihen vielä lisännyt: \"Sillä silloin.\" Jatkon hän oli jättänyt\nsanomatta. Sitä ei tarvittukaan. Antonia aavisti, mikä se olisi.\n\n— Antonia, — sanoi äiti kuullessaan tyttären yötä päivää kulkevan\nedestakaisin makuuhuoneessaan, — mitä Herran nimessä sinulle nyt vielä\non tapahtunut? Tiesithän sinä hänen lähtönsä, etkä tehnyt mitään häntä\npidättääksesi.\n\n— Ei hänen lähtönsä minuun niin paljoa vaikuta. Tällä kertaa on\nparempikin, että hän elää toimeliasta elämää jossain muualla, kuin\nettä hän olisi täällä sidottuna ja katkerana. Eron voin nyt kyllä\nkärsiä, mutta on jotain muuta, jota en voi kestää: tieto siitä, että\nainakin yhdessä suhteessa olen tehnyt hänelle väärin. Rakas äiti, ole\nkärsivällinen minua kohtaan!\n\n\n\n\nXIII\n\nKäynti Melldalissa.\n\n\nRaskain, hitain askelin hiipi syksy vähitellen Hagestadiin. Oltiin jo\nlikellä joulukuun alkua, ja jollei sairaus olisi pidätellyt Antoniaa\nkotosalla, niin piteli häntä ainakin apeamielisyys, joka hänet oli\nvallannut ankarain mielenliikutusten jälkeen.\n\nSe sai alkunsa, kun hän ulkomaalta käsin sai mieheltään ensimäisen\nkirjeen, jonka ohessa seurasi hänen oma kirjeensä, miehen kuitenkaan\nsanallakaan ilmaisematta, että hän olisi sitä lukenut. Tätä ei siitä\nhuolimatta saattanut epäillä, sillä kirje oli avattu. Muuten kirjoitti\nhän vain muutaman sanan matkasuunnitelmastaan, toivoen, ettei Antonia\nenää halveksisi seurustelua hänen sisarensa kanssa, sekä pyysi häntä\nei tosin lämpöisin, mutta ei kylminkään sanoin olemaan varovainen ja\nkaikessa noudattamaan lempeän äitinsä neuvoja.\n\nMitään kaukaisintakaan viittausta kotiintulosta ja jälleen yhtymisestä\nei ollut. Hänen mieltään näkyivät kiinnittävän yksinomaan ne työt,\njoihin hän oli ryhtyvä.\n\nKun ei nyt ainakaan pariin vuoteen ollut mitään toivoa eikä\npelkoa jälleennäkemisestä, alkoi Antonian elämässä tästä ruveten\nvälinpitämätön hiljaisuus. Kalvavat tunteet asettuivat, niinkuin kaikki\nolisi vaipunut kuolemaan, äitinsäkään kanssa hän ei suostunut puhumaan\npoissaolevasta puolisostaan. Jos katumus todenperään alkoi häntä\nahdistaa, väistyi se heti kun hän muisti, että hän nyt oli saavuttanut\nsen, mitä miehen varoitus tarkoitti: tämän täydellisen halveksumisen\n(sillä muuten olisi hän osoittanut loukkaantuneensa Antonion hurjasta\nkirjeestä), ja että kaikki siis oli lopussa.\n\nHerra Brandtin häät oli lykätty joulukuun alkupäiviin; ne oli tällöin\nmäärä viettää morsiamen kasvatusvanhempain luona, toisin sanoen\nnaapuripitäjän pappilassa, jossa mamselli Sofie Dahlia, kuolleen\nkomministerin tytärtä, oli lempeydellä kasvattanut lapseton rovasti\nvaimonsa kanssa.\n\nNyt pyysi herra Brandt sitä suurta suosiota, että hänen armonsa\nosoittaisi hänelle ja hänen morsiamelleen sen kunnian, että olisi läsnä\nvihkiäisissä, ja Antonian täytyi äidin vakavasta vaatimuksesta suostua,\nensin jo kieltäydyttyänsä; Lisen-rouva selitti painavasti, että kunnon\nvuokraajalle oli säädyllisyyden nimessä tämä huomaavaisuus myönnettävä.\n\nHerra Brandt poistui ihastuneena ja kiitollisena.\n\n— Mikä nyt on lähin seuraus tästä lupauksesta? — kysyi Antonia\njäätyään kahdenkesken äitinsä kanssa. — Ensin pitää minun tehdä\nvierailu Melldaliin — en voi loukata everstin perhettä, tai oikeammin\njotakuta muuta, suostumalla tähän juhlallisuuteen ennenkuin olen käynyt\nmuualla.\n\n— Minua ilahuttaa, että suot everstiläisille kunnianosoituksen, joka\nsuinkaan ei tule heitä kohtaan liian aikaisin. Lähdemme siis sinne\nhuomenna aamupäivällä.\n\nJa niin tapahtui. Mutta vierailu kesti tuskin puolta tuntia, sillä\nonneksi tai onnettomuudeksi ei everstinna ollut kotona, ja vieraiden\ntullessa sisään harjoitti eversti juuri komppaniaansa, mihin kuului\nkuusi kappaletta koiria, jotka istuen takajaloillaan, pieni keppi\ntoisessa etukäpälässä, opettelivat — kunniantekoa.\n\nAluksi syntyi äkkinäisen keskeytyksen johdosta hälinä ja haukunta,\njoka oli kaikkea muuta kuin miellyttävä, kunnes pikkujoukko sai käskyn\npalvelijan johdattamana marssia \"kasarmiin\", kuten eversti nimitti sitä\nmaakerroksen huonetta, joka oli järjestetty hänen suosikeilleen.\n\nKun tämä oli onnellisesti ohi, alkoi eversti arastellen ja\nkumarrellen juoksennella edestakaisin, vuoroin valitellen, että hänen\nkallis Leonorensa oli lähtenyt kaupunkiin eikä palaisi ennen kuin\niltapäivällä, ja vuoroin luetellen kaikkia niitä herkkuja, joita hän\njoka tapauksessa voisi tarjota päivälliseksi, siltä varalta, että\nnaiset olisivat niin suosiollisia ja jäisivät hänen vieraikseen.\nLeonore tulisi ihan lohduttomaksi, jos tällaiset vieraat ennen hänen\ntuloaan pääsisivät lähtemään.\n\nAivan kyllästyneenä pääsi Antonia lopulta vaipumaan sohvaan, ei\nhyllyvien tyynyjen vaan keittokirjojen ja koiranpentujen sekaan,\njotka viimemainitut eivät vielä vapaaehtoisinakaan olleet päässeet\nkomppaniaan. Mutta nyt nousi entistä pahempi vingunta näiden everstin\npienten erikoissuosikkien kesken, jotka eivät rauhoittuneet, ennenkuin\nhän oli työntänyt yhden pieneen koriin, toisen takataskuunsa ja\nottanut kolmannen käsivarrelleen. Tämän ohella tuo hyväntahtoinen\nmies koko ajan saneli anteeksipyyntöjä vuoroin naisille, vuoroin\naamupäiväunestaan häiriintyneille lemmikeilleen.\n\nAntonia keskeytti sitte hänen puhelunsa Lisen-rouvan kanssa valittaen\npäänsärkyä, jolle kivulle Leonore oli opettanut everstin antamaan\nerikoista arvoa, ja lausui toivomuksen, että hän joskus saisi nähdä\nHagestadissa sukulaisensa, ennen kuin nämä, luultavasti nyt kuten\nennenkin, uudenvuoden aikaan muuttaisivat Tukholmaan.\n\nMutta vähemmän miellyttävänä yllätyksenä Antonia saikin everstiltä\nkuulla, että he täksi talveksi jäisivät tänne, koska Leonore oli\naivan väsynyt huveihin ja yövalvontaan — ja minä, — jatkoi\neversti, uhraan mielelläni peli-iltani, etenkin kun hän on luvannut\nhankkia minulle uutta huvitusta. — Viimeiset sanat eversti lausui\nveikein ja salaperäisin ilmein, mikä Antoniasta näytti typerältä\nja hullunkuriselta. Mutta myöhemmin hän tunnusti suureksi onneksi\nitselleen, ettei tuo lavertelias mies ollut ehtinyt toteuttaa aiettaan\nja uskoa hänelle, mitä laatua tuo uusi huvitus oli. Muuan pikkuasia\npelasti hänet siitä: pieni koiranpentu oli suvainnut ryömiä ulos\neverstin takataskusta ja pudota maiskahti lattiaan, jolloin eversti\nsiihen määrään sekaantui ja hämmentyi, että hän unohti kaiken muun.\n\nPian senjälkeen vierailu päättyi.\n\n\n\n\nXIV\n\nAntonia saa häissä huomattavan tuttavuuden.\n\n\nAntonian vastenmielisyys kohosi yli kaikkien kuvittelujen, kun\nhänen piti täyttää herra Brandtille antamansa lupaus. Todellisella\nkauhulla hän ajatteli nyt ensi kerran joutuvansa uteliaan ihmisjoukon\nodotetuksi silmänruoaksi. Äidiltään oli hän saanut kuulla missä määrin\ntuntemattomia ihmisiä huvitti hänen \"romanttinen luostari-elämänsä\"\nja juuri siitä syystä — kuten rouva Lisen sanoi — ettei Antonia\nikuisesti pysyisi taru-henkilönä, oli hänen aivan välttämätön joskus\nnäyttää, ettei hän itse suinkaan halunnut pitää yllä ihmisten\nmielenkiintoa ja uteliaisuutta.\n\n— Niin, — sanoi Antonia, kun oli pukeutunut ja kauniina ja korskeana\nja kylmänä kuin jumalatar silmäsi välinpitämättömästi peiliin, jotenkin\nhalveksien vetäen tummanpunaisen kameliaseppeleen vihreät lehdet\nalemmaksi marmorivalkealle otsalleen, — niin varmaankin he saavat\npaljon huvia minun seurastani! Aion olla niin luoksepääsemätön, että he\ntuntevat huojennusta, kun minä lähden pois heti kun pitkällinen ateria\non päättynyt.\n\n— Jos tahdot olla sillä tavoin rakastettava, vastas äiti, niin\npalkitset täydellisellä kiittämättömyydellä herra Brandtin alituisen\nhuolenpidon. Jos lupauksesi mukaan kunnioitat hänen juhlapäiväänsä,\nniin älä tee sitä kuningattaren tavoin, joka osoittaa alamaiselleen\nvain niukan suosion, vaan sydämellisen kohteliaasti, mikä on ainoa\ntapa, jolla sinä voit palkita sen ajan ja vaivan, jonka hän uhraa\nmeidän tähtemme. Herra Brandt on vuokrannut Hagestadin, eikä hänen\ntarvitsisi välittää vähääkään muusta kuin vuokrasumman maksamisesta,\njollei hän olisi luvannut toisin miehellesi.\n\n— Siinä on kyllä perää, äiti, mutta en voi mitään sille, että olen\nkovin kyllästynyt tähän uuteen järjestelmään. Olen aivan varma, että\nherra Brandtin eloisa ja naurunhaluinen nuorikko ottaa oikeuden\njuosta täällä minun luonani tarjoamassa miellyttävää seuraansa. Sinä\npäivänä, jona hän oli katsomassa tulevaa asuinsijaansa, kuulin kujalle\nasti, kuinka hän liversi ja huusi pianon ääressä ja lensi ovista\nulos ja sisään kuin rajuilma; hän pysyi tuskin asemillaan ollessaan\nvirallisella käynnillään meidän puolellamme.\n\n— Minä pidän herra Brandtia onnellisena saadessaan niin iloisen ja\nhyväluontoisen puolison, ja jos sinä tahdot säilyttää sovun, niin varo\nloukkaamasta häntä hänen morsiamensa kautta. Minä olen aivan ihastunut\nkilttiin pikku Sofie Dahliin. Mutta nyt, lapsi kulta, tulevat vaunut\nesiin — sulhanen itse on ajopenkillä.\n\nSisään tuleva neitsyt sai kääriä Antonian kaapuihin ja saaleihin, ja\nniin paljon olivat äidin kehoitukset vaikuttaneet, että Antonia aivan\ntuttavallisesti hymyillen salli herra Brandtin auttaa häntä vaunuihin.\n\nKun Hagestadin ajoneuvot vierivät häätalon pihaan suvaitsi rovasti\nitse astua portaille ottamaan vastaan sitä vierasta, jota pidettiin\nniin korkeassa arvossa. Mutta samassa kun Antonian piti vastata\nniihin valittuihin kohteliaisuuksiin, joita tulvi rovastin huulilta,\njoutui hän siinä määrin hämilleen, että vastaus lievimmin sanoen tuli\nkatkonaiseksi.\n\nAsia oli niin, että aikoessaan juuri nostaa jalkansa vaunuista\nportaille, hän näki pitkän miehen, joka puettuna upseerinkaapuun ja\nespanjalainen hattu vedettynä otsalle alkavan lumipyryn suojaksi\nkiiruhti päärakennuksen takaosasta pieneen vierasrakennukseen toiselle\npuolen pihaa.\n\nPalvelijan vuorostaan auttaessa rouva Liseniä sai Antonia tilaisuuden\nkysyä herra Brandtilta, kuka tuo upseeri oli.\n\nIhmetellen sellaista kysymystä muuten niin välinpitämättömän nuoren\nrouvan taholta vastasi herra Brandt: — Se oli luultavasti ruustinnan\nsisarenpoika, ratsumestari Holst, joka on saapunut häihin.\n\n— Oleskeleeko hän usein täällä?\n\n— Sangen harvoin... en tiedä nähneeni häntä täällä muulloin kuin\nmuutama kuukausi sitten, jolloin hän eräällä matkalla viipyi yhden\npäivän täällä pappilassa.\n\n— Mitä... mitä, — toisteli Antonia yhäti mielessään rovastin\njohtaessa häntä naisten pukuhuoneen ovelle, — mitä asiaa sillä\nmiehellä saattoi olla Jokitorppaan? Sillä varmaan oli hän se, jonka\nnäin. Olin houkkio luullessani häntä Wolratiksi.\n\nMutta nyt ei ollut aikaa arveluihin. Hänen päästyään rovastin\nkäsivarresta tuli häntä vastaan ruustinna, tarjoten hänelle kokonaisen\nvaraston kohteliaisuuksia sen johdosta, että sai nähdä Hagestadin\nvaltiattaren, ja toisen varaston toivomuksia, että hänen rakas\nkasvattityttärensä hyvin soveltuisi seuraksi rouva Hanefeltille.\nOnneksi seurasi nyt esittely Lisen-rouvalle ja senjälkeen kokonainen\nliuta naisia, jotka alkoivat tunkeilla pukuhuoneen molempien peilien\nedessä. Emännän täytyi näinollen luopua tuttavallisuudesta ja rientää\nvierashuoneeseen saamaan päällensä juhlakomeuden ja sitten ottamaan\nvastaan häävieraita.\n\nVihkimisen aikana riitti Antonialta tuskin silmäystä vielä vähemmän\nrukousta morsiusparin hyväksi, ja kumminkin tiesi hän paraiten, kuinka\nmatka on vakava kahdelle ihmiselle, jotka vihkijakkaralta lähtevät\nelämän tuntemattomille teille. Hänen koko huomionsa oli kiintynyt\nmieheen, jonka hän oli nähnyt pihalla, ja ihmeellistä oli, että kun\njuhlamenojen ja onnittelujen jälkeen hänelle esiteltiin pöytätoveriksi\nratsumestari Holst, tämäkin näytti jotenkin hämmentyneeltä, ja hänen\nhienoille maailmanmiehen kasvoilleen levisi huomattava puna.\n\n— Minulla on onni, — sanoi hän lopulta, lukeutua Hanefeltin vanhoihin\nystäviin, ja hänen luonteeseensa ja sieluunsa katsoen voin pitää\nerikoisena kunnianani, että hän on pitänyt minua veljenään.\n\nViimeisten sanojen ohella hän tutkivasti vilkaisi Antoniaan, joka\nmelkein säikkyi hänen silmiensä terävää loistetta.\n\n— Ehkäpä nyt, — ajatteli Antonia, — pilkahtaa joku valonsäde siihen\nsalaperäiseen hämärään, joka ympäröi Jokitorpan pieniä muukalaisia.\nEhkäpä Wolratin ensimmäiset tunteet ovat kohdistuneet ratsumestarin\nsisareen. — Ja kun hän ratsumestarin käsivarteen nojaten saapui\nruokasaliin keskelle paikkojaan etsivien ja tuolejaan kolistelevien\nvieraitten kirjavaa parvea, lausui hän, rohkeasti seuraten uusien\nvaikutelmiensa virtaa:\n\n— En tiedä, herra ratsumestari, kuulinko väärin, mutta eikö ruustinna\nodottanut tänne myöskin sisarensatytärtä. Onko hän täällä?\n\n— Ei, ei ole ollut kysymystäkään, että joku nuorista sisaristani\ntulisi mukaan. Vanhin valmistautuu juuri pääsemään ripille... nuorin on\nvasta neljäntoistavuotias, keskellä koululukujaan.\n\n— Se oli siis erehdys... Antonia hengitti helpommin, mutta sittenkään\nhän ei ollut saanut tietoonsa, mitä tekemistä ratsumestarilla oli\nJokitorpassa.\n\nSitä ihmetellessään ei hän enää tuntenutkaan edelläkäynyttä vaivaavaa\ntunnetta siitä, että hän joutuisi koko seuran huomion esineeksi. Ja\nsiksi hän joutui. Siinä suhteessa jäi morsionkin hänen rinnallaan\nvarjoon.\n\nEnsin tuntui ihmisistä siltä kuin olisivat he jollain tavoin pettyneet,\nkun Antonia ei ollutkaan sen kalpeampi, laihempi, eikä enempää\nkuutamoinen kuin mikään romaanin sankaritar siihen päivään asti, mutta\nhänen hämmästyttävä kauneutensa, hänen ylhäinen ja kylmä ryhtinsä,\nhänen valikoitu pukunsa, vaikka hänellä olikin vain pitseillä runsaasti\nreunustettu musta silkkihame ja punainen saali, saman värinen kuin\nhiuskoriste — siinä kaikessa oli pitkäksi aikaa kyllin katseltavaa\nja arveltavaa. Mutta pian täytyi jonkun jo naapurilleen kuiskaten\nvakuuttaa, että hänen jäykkyytensä, vaiteliaisuutensa ja silminnähtävä\nvälinpitämättömyytensä olivat juuri sitä, mitä saattoi odottaa\nsellaiselta naiselta, joka juonittelevalla luonteellaan oli parissa\nkuukaudessa niin ehtinyt kyllästyttää miehensä, että tämän täytyi paeta\nuudesta kodistaan.\n\nTällaiseen kuiskaukseen tuli tietysti vastaus yhtä herttaisessa\näänilajissa. — Niin no, rakkaani, jääkappale ihmishahmossa, vaikkapa\nkauniissakin, ei liene niin hirveän viettelevä, etenkin kun siihen\nvielä liittyy jotain sellaista outoutta. Ja riippumatta siitä,\npäästäänkö joskus vai eikö koskaan päästä selvyyteen heidän eronsa\nsyystä, niin tarvitsee vaan nähdä tuo nainen, jotta jo ymmärtää, että\nkaikki syy on hänen tahollaan.\n\nEpäilemättä aivan toisenlaisesta harrastuksesta kääntyi ratsumestari jo\nkolmannen kerran hajamielisen nuoren rouvan puoleen.\n\n— Kapteeni Hanefelt — ne sanat saivat heti eloa kuvapatsaaseen — ei\nkai ole odotettavissa kotiin ennenkuin vuoden tai parin päästä?\n\nAntonian silmien läpikuultavissa syvyyksissä kuvastui hänen\nponnistelustaan huolimatta voimakas tuska, hänen luodessaan ne\nratsumestariin. — Ei, vastasi hän hiljaa, tuskin hän palaa\nennen... Pelkään, — jatkoi hän epäröiden,— että äsken olin hiukan\nhajamielinen, mutta minua ihmetyttää, ellen muutama kuukausi sitten\nnähnyt herra ratsumestaria erään pienen tuvan ovella lähellä Hagestadin\nalueitten rajaa?\n\nTämän kuullessaan ratsumestari muuttui kalpeammaksi kuin lautasliina,\njonka hän vei kasvoilleen. Mutta hän vastasi vähääkään hämmentymättä:\n— Oi, tekö se olitte hyvä rouva, jonka silloin huomasin? Minä olin\npistäytynyt tupaan saadakseni lasin vettä.\n\nTähän päättyi kaikki keskustelu ja yksityinen pakina, kun malja-\nja hääpuheet alkoivat. Ja heti kun oli noustu pöydästä, ajettiin\nrouva Hanefeltin vaunut esiin — kaikki pidättely-yritykset olivat\nturhia. Mutta lähteissään hän lausui sentään morsiamelle ja tämän\nkasvatusvanhemmille siksi monta ystävällistä ja sydämellistä sanaa,\netteivät nämä tunteneet minkäänlaista tyytymättömyyttä hänestä\nerotessaan.\n\nViimeinen henkilö vaunujen luona oli ratsumestari Holst. Ja Jumala\ntietäköön (Antonia ei ainakaan tietänyt) miksi tämä eräänlaisella\nsurumielisellä kiihkeydellä kumartui syvään hänen puoleensa, jotta\nhänen huulensa pitkine vaaleine viiksineen painuivat kovasti hänen\nkättään vasten.\n\n— Tiedän, että te elätte erakko-elämää, — kuiskasi hän, — muuten\ntuskin voisin vastustaa houkutusta pyytää saada kunnian käydä teitä\ntervehtimässä. Mutta on parasta tukahuttaa se toivomus. Älkää ajatelko\nminusta katkerasti, jos ymmärrätte minut! Ellette minua käsitä, niin\nunohtakaa nämä sanat, mutta olkaa kaikessa tapauksessa vakuutettu\nsiitä, ettei niitä määrännyt röyhkeys, vaan mitä kunnioittavin\nharrastus ja osanotto!\n\n— Mitä kummaa tuo vieras mies haasteli sinulle niin tuttavallisesti?\n— kysyi Lisen-rouva matkalla.\n\n— Rakas äiti, en käsitä mitään muuta siitä mitä hän minulle sanoi,\nkuin että hän arveli minun tuntevan jonkun seikan, joka koskee häntä ja\nWolratia yhteisesti. He ovat luultavasti olleet läheisiä ystäviä.\n\n\n\n\nXV\n\nRouva Sofie Brandt.\n\n\nAntonian ennustus kävi toteen. Siipirakennuksessa asuva rouva tahtoi\nvälttämättömästi ilahuttaa armollista rouvaa päärakennuksessa, eikä hän\nlainkaan pahastunut eikä tullut toivottomaksi, vaikka ensinmainittu\nväsyneesti, ehkä hieman ylhäisin ilmein selitti, ettei hän kaivannut\nmuuta kuin häiritsemätöntä hiljaisuutta.\n\n— Kuulehan, pikku Sofie, — virkkoi herra Brandt vaimolleen\nkohdatessaan hänet eräänä päivänä pihamaalla, kun tämä juuri\npalasi tavanmukaiselta käynniltään Antonian luota, — minä toivon,\nettet sentään liian usein vaivaa hänen armoaan hyväätarkoittavilla\nvierailuillasi.\n\n— Vielä mitä! Jos saisin aikaa monilta tehtäviltäni, kävisin siellä\nvielä useammin. Onhan aivan selvää että hän enemmän kuin itse\ntietääkään tarvitsee virkistävää, ellen sanoisi repäisevää seuraa.\nHän on niin raskasmielinen, että se pikku olentoraukka, joka tulee\nmaailmaan, saa varmaan jo kapalolapsena kärsiä siitä.\n\n— Niin minäkin oikeastaan luulen... mutta lupaa nyt kaikessa\ntapauksessa minulle, ettet käy hänen luonaan niin usein!\n\n— Sen minä itse ymmärrän parhaiten... älä sinä ollenkaan huolehdi\nsiitä asiasta!\n\n— Sinun täytyy, rakas kultaseni, suoda anteeksi että kuitenkin sen\nteen! Olen varma, että sinä rasitat häntä, ja jos itse luulet toisin,\nniin toivon, että sinä joka tapauksessa noudatat minun mieltäni.\n\nTämä oli se onnellinen vakaumus, josta herra Brandt oli maininnut\nkapteeni Hanefeltille, kun oli ollut kysymys hänen ja tulevan vaimonsa\nkeskinäisestä suhteesta, ja jonka johdosta kapteeni oli hieman epäillen\nonnitellut häntä.\n\nValitettavasti tuo kunnon mies sai heti ensi kerralla koetellessaan\naviomiehenvaltaansa kokea kivakkaa vastarintaa.\n\nSofie vastasi hänelle raikuvaan nauruun puhjeten:\n\n— Etkö häpeä lausua minulle vasten kasvoja mokomaa tyhmyyttä?\nEtkö käsitä, että jos morsian pyrkiikin miellyttämään sulhastaan\nsellaisella narrimaisella vakuutuksella, että hän kaikessa taipuu hänen\ntoivomuksiinsa ja kehoituksiinsa, niin ei aviovaimo suinkaan anna\nsellaisia lupauksia.\n\n— Sinä lasket leikkiä, mutta minä puhun vakavasti.\n\n— No no, älä nyt synkisty! Tulevaisuudessa saame nähdä, minkälaisia\nmahdollisuuksia sinulla on tehdä minusta kuuliainen. Mutta nyt minun\ntäytyy puhua sinulle muutamista tärkeistä talousasioista. — Hän\ntarttui miehensä käsivarteen, vetäen hänet mukanaan heidän omaan,\npieneen, hauskaan huoneeseensa, missä hän sai tilaisuuden esiintyä niin\ntietorikkaana, että herra Brandt tunsi itsensä täysin tyytyväiseksi.\n\nMuutamia päiviä tämän äskennaineiden keskustelun jälkeen teki Antonia\neräänä harvinaisen kauniina joulukuun päivänä pitkähkön kävelymatkan,\njollaiset nyttemmin olivat hänelle harvinaisuuksia.\n\nHän mietti parhaillaan, kuten oli tehnyt koko ajan Brandtin häiden\njälkeen, ratsumestari Holstin hämäriä sanoja, kun tämä vaunujen\nvieressä seisoessaan oli kumartunut hänen puoleensa ja suudellut\nhänen kättään. Hänestä tuntui kuin Holstin päähän äkkiä olisi\npistänyt kerrassaan yllättävä ajatus ja Antonian mielestä oli ainoa\ntodennäköinen selitys se, että Holst oli käynyt Jokitorpassa Wolratin\nlähettinä, ja että ensinmainittu katsoi senvuoksi loukanneensa Antonian\ntunteita. Mutta tämäkään otaksuma ei ollut täysin tyydyttävä, koska\nhän ei voinut muistaa, että Wolrat olisi muuta kuin pari kertaa ja\nsilloinkin kylmästi ja sivumennen maininnut ratsumestarin nimeä. Jos he\nolisivat olleet vanhoja ystäviä, olisi Wolrat varmaan kutsunut hänet\nvieraakseen häihinsä.\n\nSyventyneenä näihin mietiskelyihin, jotka voimakkaan valtavasti saivat\nhänet muistamaan miestään, joka niin harvoin kirjoitti hänelle, oli hän\njuuri pysähtynyt yleensä vain katsellakseen jotakin, jollaista sopivaa\nei näkynyt, kun hänen pariinsa pyörähti Sofie rouva, joka hänkin oli\nkävelemässä.\n\n— Kuinka hauskaa, että satuimme kohtaamaan täällä ulkosalla! Aikooko\nteidän armonne mennä vietä kauemmas?\n\n— En, mutta en myöskään tahdo pidättää rouva Brandtia, sillä te\nkävelette nopeammin ja teillä varmaankin on kiire.\n\n— Mitä tyhjää, ei minulla ole ollenkaan kiire tänään... ja koska\nolen ollut kävelemässä aina Jokitorpalle saakka (teidän armonne ei\nluullakseni tiedä, missä se onkaan), niin minun on nyt hyvä astella\nhitaammin. Ja minä pidän kernaasti teidän armollenne seuraa, ellei se\nole teille epämieluista.\n\nSe olisi todellakin ollut Antonialle hyvin epämieluista, ellei Sofie\nolisi sattunut mainitsemaan erästä nimeä, joka ei koskaan soinut\nAntonian korvaan herättämättä hänessä tuskallista mielenkiintoa.\n\n— Minä tiedän sen paikan, — vastasi hän. — Oliko rouva Brandtilla\nsinne asiaa?\n\n— Kyllä, sillä mieheni on pyytänyt minua käymään usein katsomassa\nkahta pientä poikasta, jotka Tukholman lastenkodin johtokunta\non antanut hänelle toimeksi sijoittaa tänne maaseudulle. Kelpo\nSmoolantimme saa usein kunnian ottaa vastaan sellaisia pikku vieraita\npääkaupungin hyväntekeväisyyslaitoksista.\n\n— Onko lähetetty yksi lapsi lisää? Silloin saa nainen, jolla\nitselläänkin on poika, kolme lasta hoidettavakseen.\n\n— Oh, se kävisi kyllä mainiosti päinsä sekin, mutta nyt hän kuitenkin\nmenettää molemmat vieraat lapset.\n\n— Kuinka niin... eikö herra Brandt ole tyytyväinen hoitoon?\n\n— Onpa kyllä... mutta minä vien juuri kotiin sen suuren uutisen, että\neverstin herrasväki Melldalissa haluaa ainakin joksikin aikaa molemmat\npojat luokseen. He aikovat ottaa toisen lapsista kasvatikseen, mutta\nvalintaa varten tahtoo eversti, että molemmat lapset lähetetään sinne.\nVoi hyvänen aika, teidän armonne, minä olen varmaan jo laverrellut\nliikaa... näen, että teidän armonne on hyvin väsynyt, ja minua oikein\npahoittaa hajamielisyyteni.\n\n— Rouva Brandtin ei tarvitse olla levoton! Väsymykseni menee pian ohi.\nOlkaa hyvä ja menkää edellä, minä tulen verkkaan jälestä.\n\n\n\n\nXVI\n\nMikä oli seurauksena Antonian kuulemasta uutisesta.\n\n\nNiin kauan kuin Sofien hame vilkkuili näkyvissä ei Antonia uskaltanut\nliikahtaa, mutta kun ensimainittu vihdoin oli kadonnut, tunkeutui\ntoinen toistaan seuraava kuumeväristys hänen luittensa ja ytimiensä\nläpi, jotta hänen täytyi kouristuksen tapaisesti tarttua lähimpään\npuuhun.\n\n— Voi Wolrat, Wolrat, sinä olet siis kääntynyt sisaresi puoleen, ja\nhän on osoittanut suurempaa jalomielisyyttä kuin vaimosi, joka ei\nkeksinyt tarpeeksi kovia sanoja tuomitakseen sitä naista, johon sinun\nsuosiosi kerran on kohdistunut. Ja tämä vaimo vaati vielä lisäksi\nsinulta sellaista, mihin kunniallinen mies ei koskaan voisi suostua:\nkavaltamaan tuon naisen nimen.\n\nEnsimäisen kerran hän sielussaan teki tämän myönnytyksen, miltei\nanteeksipyynnön.\n\nEi koskaan, koskaan hän anna minulle anteeksi! Vaikka katumukseni\nmuodostuisi niin hehkuvaksi, katkeraksi ja kiduttavaksi kuin se\nmilloinkaan voi muodostua, ei se hyödytä minua lainkaan nyt kun oikea\naika on ohi. Olipa sentään tavaton onni kurjuudessa, ettei Leonore\nollut kotona käydessämme siellä. En tiedä, mikä olisikaan voinut olla\nseurauksena ja kuinka olisin käyttäytynyt, jos olisin äkkiarvaamatta\nkuullut tuon uutisen hänen läsnäollessaan. Sillä vaikkapa kunnon\neversti olisi lopettanut kertomuksensa uskomalla minulle, mitä kaikkia\nhuvituksia hänen vaimonsa aikoo talvella tarjota hänelle, olisi äiti\nheti havainnut sen hämmästyttävän kiihtymyksen, jota en mitenkään\nolisi voinut peittää. Mitä kysymyksiä minulle olisikaan silloin tehty!\nMitä tuskia olisin saanut kärsiä!... Ja kun muistan, että tällaisesta\nikävästä tapahtumasta pelasti minut pieni koiranpentu raukka, tunnen\nmelkein omantunnonvaivoja, että niin säälimättömästi tyrkkäsin sitä sen\nmaatessa sohvalla kaikessa rauhassa.\n\nHieman rauhoittuneena tästä aprikoimisesta hän tuli sitten\najatelleeksi, kuinka monasti me saamme tuta Jumalan hyvyyttä ja suojaa\ntavalla, jolle me ylpeät ihmiset hymyilisimme, jos edeltäpäin sen\naavistaisimme, mutta johon nöyrästi alistumme sitten kun kokemus on\nosoittanut meille lyhytnäköisyytemme.\n\nAntonia mietti edelleen, miten vähän hän rakasti toisia olentoja\nmaailman pitkässä ketjussa. Niin, hänen sisimpänsä oli aina ollut\nhedelmätön maa. Hänellä ei ollut koskaan ollut suosikkina koiraa,\nkissaa eikä lintua, ja kuitenkin nämä kaikki olivat luodut ihmisen\nystäviksi, ja oikein hyviä ystäviä niistä tuleekin monille, jotka niitä\nymmärtävät..\n\nLeonoresta (siitä pääkohdasta ei Antonia riistäytyä irti) tulisi\nsiis pojan kasvatusäiti! Wolrat ei ollut siis antanut tuoda tuota\npienokaista seudulle loukatakseen sillä toimenpiteellä vaimoaan\ntai suodakseen tilaisuuden jalomieliseen tekoon, vaan ainoastaan\nvalmistaakseen sisarelleen mahdollisuuden löytää itselleen suosikin,\njonka eversti suostuisi ottamaan kasvattipojaksi. — Niin, niin, —\nhuokasi Antonia, — nyt minä käsitän kaikki! Leonorelle ei riittänyt\nse osuus Wolratin rakkaudesta, jota tämä oli hänelle aikaisemmin\nosoittanut — nyt hän saisi siitä senkin osan minkä vaimo on\nkadottanut. Kunpa en vielä lopulta vihaisi Leonorea!\n\nMutta tuskin oli tämä ajatus herännyt hänen sielussaan, ennenkuin hän\npelästyi omaa itseään... Kuinka — ei siis ollut kyllin siinä, ettei\nhän voinut sietää Leonorea, että hän tuskin saattoi osoittaa hänelle\ntavallista kohteliaisuutta! Vieläkö hän nyt kaiken lisäksi vihaisi\nmiehensä sisarta siksi, että tällä jäykkyydestään huolimatta oli\nlempeitä tunteita ja sellaista tosi naisellisuutta, jota Wolrat piti\nniin suuressa arvossa!\n\n— Hyvä Jumala, kunpa kaikki vielä kerran muuttuisi — kunpa voisin\nvoittaa sen sielussani alinomaa uudistuvan kiduttavan tuskan, että\nminua yksin on loukattu ja solvaistu, jonka vaoksi on luonnollista,\nettä minun tulee osoittaa epäjaloutta, suvaitsemattomuutta ja\nleppymättömyyttä! Mutta ankaralla kurilla minä hivutan pois sielustani\nsen kovan ylpeyden, joka itse asiassa on ollut syynä kaikkeen\ntapahtuneeseen. Ja varmaan, varmaan tapahtuu minussa suuri muutos\nsilloin kun lapsi, jota en tähän saakka ole ajatellut rakkaudella, jota\ntuskin olen voinut ajatella ollenkaan, tulee ja osoittaa minulle keinon\nsovun solmimiseen tulevaisuudessa.\n\nPalatessaan kävelyltä oli hän vallan toinen ihminen kuin sille\nmennessään. Kuljettuaan lehtokujan läpi hän tapasi herra Brandtin, joka\nujosti mainitsi vaimonsa varmaan liian rohkeasta käytöksestä sekä pyysi\nsitä anteeksi.\n\n— Älkää millään muotoa sanoko niin! — vastasi Antonia odottamattoman\nystävällisesti — sillä olihan hänen juuri kiittäminen Sofian rohkeutta\nsiitä, että hän oli nyt täysin valmistunut kuulemaan mitä uutisia\ntahansa, — ei, minä vakuutan, ettei minua ollenkaan vaivaa rouva\nBrandtin raikas hyväntahtoisuus. Hän on hyvin tervetullut, kun hän\nhaluaa pistäytyä luonani.\n\nTämän armollisen lausunnon kuultuaan herra Brandt kumarsi syvempään\nkuin koskaan ennen, jonka jälkeen hän riensi sisään kertomaan\nvaimolleen, miten oikeassa tämä oli siinä, että hänen armonsa tarvitsi\nhieman huvitusta.\n\n\n\n\nXVII\n\nJokitorpan pikkuherrat saapuvat Melldaliin.\n\n\n— Herra eversti, — ilmoitti palvelija Larsson, — nyt se nainen on\nsaapunut tänne mukanaan molemmat pojat!\n\n— No, sehän hauskaa! — vastasi aina hyväntahtoinen isäntä, vaikka\nhänellä parhaillaan oli tärkeätä tehtävää, nimittäin jakaa aamukorppuja\nkaikille koirapataljoonansa jäsenille. Kuusi verrattoman kaunista\nkoiraa saivat aina kukin korppuannoksen ennen harjoitusta. Eversti\nvaivautui myöskin itse mittaamaan sen korppujen päälle kaadettavan\nmaitomäärän, mikä oli tarkoitettu ravinnoksi tuolle nuorelle\nkoirayhteiskunnalle, joka vielä lepäsi joko sohvan kulmauksessa tai\npienissä vasuissa tai välisti vanhan herran omissa taskuissa.\n\n— Käskeekö herra eversti poikien tulla nyt heti sisään? — jatkoi\nLarsson.\n\n— Onko hänen armonsa kotona? Ehkä hän haluaa olla läsnä.\n\n— Hänen armonsa palasi juuri puistosta ja sanoi minulle, että hän\ntoivoisi herra everstin ensin katselevan lapsia — hänen armonsa\nsaapuisi kyllä pian.\n\n— Mene sitten, Larsson, antamaan pikku pojille korppuja, että he\nsaisivat rohkeutta rintaansa!\n\n— Se on pian tehty, herra eversti! — Ja Larsson poistui täyttämään\nkäskyä.\n\nSillä aikaa eversti jatkoi työtään lyömättä laimin kasvatuspuoltakaan\njokaisen annoksen jälkeen.\n\n— Etkö häpeä, Herkules, luoda noin vihaisia silmäyksiä Venukseen, joka\nottaa korppunsa vastaan niin somasti kuin nainen... katsohan Apolloa\n— hän on kerrassaan hienon käytöksen esikuva. _Tout beau_ — laske\nkäpäläsi maahan, Vulkan! Sinä et opi ikinä herrastapoja... varo, etten\nlähetä sinua takapihalle kahlekoirien seuraksi. Mitä näenkään, herra\nMars, — luulenpa, ettet koskaan pääse varastamishalustasi. Sinä näytät\nhuonoa esimerkkiä noille pikku herroille, joiden näen tulevan tuolla.\nAhaa, Larsson, siinäpä jo oletkin rekryytteinesi! Kas, kaksi niin\npulskaa poikaa! Tervetuloa, lapset! Mikä on sinun nimesi, piskuinen!\n\n— Karl, — vastasi se vähäinen maailman kansalainen, jonka käteen\nAntonia ei ollut tahtonut tarttua, vaan jonka eversti hyvin\nsydämellisesti sulki omaansa.\n\n— Mitä sinä, Larsson, arvelet tästä pikku miehestä? Luulenpa hänen\npolveutuvan vallan toisenlaisesta piiristä kuin hänen toverinsa.\n\n— Siinä herra eversti on aivan oikeassa. Hänen hiuksensa ovat\ntaikasadussa kuvatun vaihdokasprinssin kaltaiset.\n\nEversti nyökkäsi tyytyväisenä, jonka jälkeen jälleen kääntyi pojan\npuoleen ja taputti häntä päälaelle, virkkaen:\n\n— Minä pidän sinusta. On oikein, että katsot ihmisiä suoraan\nkasvoihin. No, et kai sinä pelkää minua?\n\n— Pelkäisitkö everstiä, joka on niin hyvä kuin itse Jumala? —\nhuomautti Larsson, joka aina sai vapaasti lausua ajatuksensa. — Sitä\nei ole vielä kukaan koskaan tehnyt.\n\n— Hyvä Larsson, sinähän puhelet nyt kuin sokea väristä! — Eversti\nkoetti katsoa ankarasti suosikkipalvelijaansa. — Kun minä olin\nrykmentissä, niin usko pois, silloin oli toista. Minun ääneni oli\npasuunan äänen kaltainen, ja katseeni... — Samassa eversti irvisti niin\npahasti, että pieni taikasadun vaihdokasprinssi astui useita askeleita\ntakaperin. — Pysähdy, pysähdy! — jatkoi eversti nauraen. — Sinusta\nei saa tulla pelkuria. Katsopa toveriasi — hän seisoo kuin vuorella,\nja hänen rehelliset vasikansilmänsä katselevat minun komppaniaani\nikäänkuin hän tahtoisi niellä sen aamiaisekseen. Miten vanha olet sinä,\nrehti poika?\n\n— Seitsemän vuotta ja kahdeksan kuukautta, — vastasi tämä varmalla\näänellä.\n\n— Mikä on nimesi?\n\n— Olen Pekka isäni mukaan, jonka nimi oli Paavo.\n\n— Silloinhan sinunkin nimesi olisi Paavo?\n\n— Olisipa kyllä, mutta äidillä oli eräs veli, jonka nimi oli Pelle,\nja koska hän ei mielestään voinut kutsua minua yhtä aikaa Paavoksi ja\nPelleksi, niin hän nimitti minut keskiväliltä Pekaksi.\n\n— Mainiota! — virkkoi eversti ihastuneesti. — Tunsitko äitisi?\n\n— Kyllä, mutta, — hän oli sairaanhoitajatar lastenkodissa. Sitten hän\nsairastui itse ja kuoli ja hänet haudattiin — ja niin loppui koko se\nhauskuus.\n\nPekan karkeaveisteisiltä kasvoilta näkyi pikainen, pehmeä liikutus,\nhuomasi selvästi, että seitsenvuotiaan elämänmuistot olivat jo\njättäneet häneen voimakkaan vaikutuksen.\n\n— Onko kauan siitä kun menetit äitisi?\n\n— Se tapahtui vuosi sitten, ja minä olin hyvin iloinen päästessäni\nmatkustamaan tänne, sillä äidin kuoleman jälkeen ei minulla enää ollut\nainoatakaan iloista päivää, mutta kulkeehan se aika sentään hoippuen\neteenpäin!\n\n— Mainiota elämänviisautta, parahin Paavo... Pelle... ei Pekkahan sinä\nolet... Pekka, joka on samaa kuin Pietari, on kaikin puolin sopiva\nnimi niin maalliselta kuin kirkolliseltakin kannalta katsoen. No, onko\nsinulla halua ruveta korpraaliksi minun pataljoonaani? — Sen jälkeen\nantoi eversti pienen pataljoonan alkaa harjoitella, ja kummankaan pojan\nkatse ei voinut irtautua noista kuudesta merkillisestä sotilaasta\npienine kivääreineen.\n\n— No, tahdotko tulla korpraaliksi, Pekka?\n\n— En oikein tiedä. Äiti on kertonut, että isä oli lipunkantaja, mutta\nhänkin on jo kuollut, joten minä ehkä saan periä hänen virkansa.\n\n— Olkoon menneeksi, rupea sitten lipunkantajaksi. Larsson, sidohan\njoku kauneimmista nenäliinoistani kepinpäähän! Ja sinä, pikku mies,\n— hän kääntyi nyt Karlin puoleen, — sinä varmaan haluat majuriksi,\njoka töyhdöllä varustettu kolmikulmainen hattu päässään saa komentaa\npataljoonaa?\n\n— Minä tahtoisin, että noiden suurten koirien sijassa olisi pieniä\npoikia.\n\n— Soo, vai niin, urhoollinen nuorukainen. Sitä saat odottaa siksi,\nkunnes äänesi vahvistuu, että kykenet komentamaan ulkona kentällä. Nyt\nsaat tyytyä siihen saakka pitämään Pekkaa päällikkyytesi alla. Pidätkö\nsinä Pekasta?\n\n— Kyllä hiukan.\n\n— Entä Pekka, pidätkö sinä Karlista?\n\n— En varsin paljoa, mutta siinähän tuo menettelee — hän on tosin hyvä\nsen puolesta, ettei hän koskaan valita, kun minä häntä nipistän tai\ntyrkkään hänet johonkin nurkkaan.\n\n— Niin et saa tehdä tästälähtein!\n\n— Enkö? Mitä minun on sitten tehtävä, kun hän syö marjani, jotka\nitse olen poiminut, ja puhaltaa kumoon korttihuoneeni, jonka itse\nolen rakentanut? Äiti on sanonut, että hän on pieni herraspoika, ja\nsellaisiin ei saa sormellaan koskea, sanoi hän myös — enkä minä sitä\nteekään.\n\n— Nuorukainen, sinulla on jo nyt vallankumouksellisia periaatteita!\nEikö Karl tee siinä kauniisti, kun ei koskaan valita? Kuulehan, majuri,\nsinä varmaan pidät häntä hyvin ilkeänä?\n\n— Enpä juuri, — vastasi pieni vaaleakiharainen poika, katsoen\nsuurilla kauneilla silmillään suoraan everstiä silmiin, — en, sillä\nhän tarjoo minulle välistä rinkeleitään, ja sitäpaitsi hän on antanut\nminulle takaisin sen torven, jonka hän minulta otti.\n\n— No, sellaista saa tapahtua sota-aikana. Mutta tuollahan tulee\neverstinna. Tehän olette nähneet ennenkin tuon kauniin rouvan, lapset?\n\nMolemmat pienokaiset juoksivat ujostelematta ja tuttavallisesti jäykkää\nnaista kohti, joka ei kuitenkaan nyt osottanut tylyyttä: hän taputti\nPekkaa päälaelle ja painoi oman päänsä syvään alas Karlin päätä vasten.\n\nSitten kun hän viimein oli voittanut jonkun suuren mielenliikutuksen,\nminkä saattoi hänessä huomata, tarttui hän molempien poikien käteen,\nlausuen:\n\n— No, rakas ystävä, kummanko heistä olet valinnut kasvattipojaksesi?\n\n— Tietysti majurin, — hän on jo saanut nimityksensä. Ja lippumies\nPekka saa jäädä tänne niin kauaksi kuin hyvää toveruutta kestää\nvirantoimituksen ulkopuolella. Olen jo avannut sydämeni tälle pikku\nveijarille, joka, hullunkurista kyllä (etkö sini huomaa sitä, Leonore\nkultaseni) muistuttaa uhkeata veljeäsi, kapteeni Wolratia. Ja tälle\ntoiselle nuorukaiselle olen avannut käteni. Tutustumisemme tänään\nkoituu hänelle vielä hyödyksi. Ja nyt, Larsson, mene junkkareiden\nmukana heidän huoneisiinsa ja pidä huolta siitä, että he saavat\nkylliksi aamiaista. Sinun, pikku Karl, täytyy luvata minulle, ettet\nkoskaan ota ainoatakaan Pekan poimimaa marjaa etkä mitään muutakaan\nmikä on hänen, ja sinun, Pekka, ettet nipistä etkä tyrkkää Karlia,\nvaikka hän puhaltaisikin kumoon korttihuoneesi!\n\nPojat kumarsivat ja lupasivat kaikkea kuuliaisuutta, mutta he vilkuivat\njo ovelle.\n\n— Larsson, — lisäsi eversti, — sano emännöitsijälle, että hän antaa\nheille kummallekin tertun viinirypäleitä, mutta molemmille ihan yhtä\nsuuren!\n\n— Voi rakkaani, miten sinä olet tavattoman hyvä! — virkkoi Leonore\nLarssonin poistuttua poikain kera, ja hän kiersi käsivartensa hellästi\nvanhan everstin kaulaan suudellen häntä...\n\n— Armas ystävä, sinä otat tämän asian liian vakavasti... sinähän olet\nniin kiihdyksissä, että melkein peloitat minua.\n\n— Hyvin vakava asia onkin ottaa omakseen vieras lapsi. En saata\najatella sitä liikutuksetta enkä olla sanomatta sinulle, että pidän\nsinua hyvänä ja jalona miehenä.\n\n— No, mutta Leonore kultaseni, enemmänhän kiitosta ansaitset sinä,\njoka hänestä saat suurimman vaivan. Jos minulla riittää elonpäiviä,\nteen minä siitä pojasta jotain, sillä hän näyttää olevan sekä\nhyväsydäminen että järkevä, mutta koska elämä on epätietoista, niin\njärjestäkäämme hetimiten niin, että hänen tulevaisuutensa on turvattu.\nEi ole epäilystäkään siitä, ettei hän kuuluisi niin sanottuun\nsivistyneeseen säätyyn. Kelpo Brandt saa sopia asiasta lastenkodin\njohtokunnan kanssa, jotta pääsemme varmuuteen siitä, ettei mikään estä\nmeitä ottamasta lasta omaksemme.\n\n— Niin, ystäväni, älkäämme lyökö laimin mitään saadaksemme asian\ntarpeelliseen järjestykseen!\n\n\n\n\nXVIII\n\nKahden vuoden aikana.\n\n\nMitä muutoksia ja mullistuksia voikaan sattua kahdessa viikossa,\nkahtena tuntina — mitä kaikkea siis enää saattaakaan tapahtua\nkokonaisen kahden vuoden aikana!\n\nJa paljon olikin tapahtunut molemmissa perheissä Hagestadissa ja\nMelldalissa.\n\nAina siitä päivästä saakka, jolloin Antonia kävelymatkallaan oli\nkuullut sen tärkeän uutisen, että Jokitorpan pieni vieras saisi\nvakinaisen kodin ja suojan everstin luona, mikä tieto oli aiheuttanut\nhänet tekemään niin syviä ja vakavia päätelmiä, hän eleli kotonaan\nsiinä varmassa aikeessa, että hän vast'edes käyttäytyisi elämässään\nviisaammin ja paremmin kuin tähän saakka.\n\nÄidin suureksi hämmästykseksi ja sanomattomaksi iloksi alkoi hän nyt\nosoittaa sellaista, mitä hänessä tähän saakka ei ollut huomannut,\nnimittäin hellaa kiintymystä tulevaa äitiyttään kohtaan. Hän ei suonut\nenää Lisen-rouvan yksinään valmistaa tulokkaalle vaatevarastoa, vaan\nhän leikkeli, ompeli ja somisteli nyt aamusta iltaan saakka. Myöskin\nalkoi hän huolehtia taloudesta, joten hänestä tuli tuolle tavattoman\nhyvälle äidille paljoa rakastavampi tytär kuin hän oli ollut koskaan\nennen. Saipa Sofiakin osansa tästä muutoksesta: häntä ei enää\nvastaanotettu kylmin ja väsynein ilmein, vaan hän sai lörpötellä\nsydämensä halusta niin paljon kuin jaksoi — millä kaikella oli\ntarkoitus ilahuttaa hänen armoaan hänen yksinäisyydessään. Sofien\nonnistuikin joskus houkutella hymy kohoamaan Antonian huulille. Ja\nAntonia itsekin toivoi hartaasti vapautuvansa jäykästä ja raskaasta\nmielialastaan, jonka hän arveli vaikuttavan lapseensa vahingoittavasti.\n\nTänä aikana hän kirjoitti pari kertaa Wolratille, kuitenkaan koskaan\nmainitsematta viimemainitun palauttamasta kirjeestä. Mutta huolimatta\nhänen päätöksestään esiintyä mahdollisimman avoimesti ja lempeästi,\ntuntui siltä kuin itsepintaisuuden henki olisi takertunut hänen\nsormenpäihinsä. Sydän saneli, mutta ennenkuin sanat tulivat paperille,\nolivat ne muuttuneet teennäisiksi.\n\nMiehen vastaukset taas osoittivat puolestaan aina vähenevää kykyä\nja halua ymmärtää häntä. Hän ei kertonut paljoa matkastaan, vielä\nvähemmän tunteistaan. Mutta mitä hänen kirjeissään muuten kaipasikin,\nei niistä kuitenkaan koskaan puuttunut ystävällisiä kehotuksia\nAntonialle hoitamaan terveyttään, ja hän tuntui olevan hyvin tyytyväinen\nkuullessaan, että Antonia oli ryhtynyt itse ottamaan osaa kodin hoitoon.\n\n       *       *       *       *       *\n\nMaaliskuun 30 päivänä näki Hagestadin perillinen päivänvalon.\n\nSe oli poika, jota Antonia hyvin tiesi Wolratin toivoneenkin. Mutta\nvalitettavasti hän oli niin pieni ja heikko lapsi, että näytti siltä\nkuin ei elämän aurinko kauan loistaisi hänelle.\n\nTästä saakka oli Antonia pitkän aikaa sekä ruumiillisilta että\nhenkisiltä voimiltaan hyvin rasittunut, jonka vuoksi hän ei myöskään\njaksanut itse imettää lastaan.\n\nKesti jokseenkin kauan, ennenkuin saapui vastaus siihen kirjeeseen,\nmissä kapteenille ilmoitettiin, että hänelle oli syntynyt poika, sillä\nkirje oli jossain postikonttorissa sattunut viivähtämään.\n\nVastaus oli osoitettu Lisen-rouvalle, ja siitä kävi ilmi miehen sydämen\nkoko ylpeä ilo sen johdosta, että hän nyt omisti kalliin tulevaisuuden\ntoivon, ja hän pyysi innokkaasti, että lasta hoidettaisiin mitä\nhuolellisimmin.\n\n— En rohkene vielä, — lausui hän kirjeessä, — kirjoittaa\nAntonialle: pelkään, että koska itse nykyisin olen hyvin kiihdyksissä,\nse myöskin aikaansaisi mielenliikutusta hänessä. Mutta sanokaa\nhänelle, että sieluni hartaan liikutuksen valtaamana kiittää häntä\nsiitä lahjasta, jonka hän on antanut minulle. Meidän sydämemme yhtyvät\nvapaasti rukouksissa lapsemme puolesta, ja olkoon Antonia varmasti\ntietoinen siitä, että minä joka päivä rukoilen myöskin hänen puolestaan.\n\nJos nuori puoliso ja äiti olikin odottanut mieheltään avoimempaa ja\nsuorempaa vastausta, ei hän kuitenkaan maininnut sanaakaan, mikä\nolisi osoittanut hänen pettyneen. Hän oli nyt niin kärsivällinen\nja lempeä, että häntä oli vaikea tuntea entisekseen; ja tervehdyttyään\noli hänen mieluisin tehtävänsä leikkiä lapsensa kanssa. Hän lähetti\nnoutamaan Sofie-rouvaa, että pienokainen saisi kuulla iloisen naurun\nraikuvan, mutta poikaan ei näyttänyt vaikuttavan mikään, joten\ntodellakin saattoi uskoa, mitä Sofie-rouva oli ennustanut, nimittäin\nettä lapsi jo kapalossaan saisi kärsiä äitinsä raskasmielisyydestä —\nja jos kukaan osasi houkutella hieman iloisemman ilmeen noihin pieniin\nsurullisiin kasvoihin, niin oli se Lisen-rouva.\n\nKesän alkupuolella kirjoittivat puolisot toisilleen muutamia\nkirjeitä. Antonia antoi vain vähemmän ilahuttavia tietoja pikkupojan\nterveydentilasta, ja Wolrat taas kyseli kaikenlaisia samaa asiaa\nkoskevia seikkoja: hän nimittäin pelkäsi alinomaa, että jonakin päivänä\nsaisi surullisen tiedon poikansa lähdöstä maan päältä, ennenkuin hän\nehtisi saada häntä syleillä. Hän ei sanonut, kuinka syvästi hän surisi\nsen toivon kadottamista, jonka hän kiinnitti lapseensa, mutta sen\nsaattoi selvästi huomata.\n\nJos tämä suru kuitenkin jäi tulematta, niin saapui kuolonenkeli joka\ntapauksessa vieraaksi Hagestadiin, ja minkä aarteen hän sieltä ryösti,\nsen arvon Wolrat ja Antonia tunsivat syvästi — Antonia nykyisessä\nasemassaan tietysti parhaiten.\n\nHänen hellä äitinsä, hyväsydäminen Lisen-rouva sairastui elokuun\nalussa, ja voitiin heti havaita, että — kuolema oli odotettavissa.\n\nAntonia ei voinut tajuta tätä uutta kärsimystä, mikä häntä odotti,\nennenkuin se jo oli niin lähellä, että hänen täytyi kerätä kaikki\nvoimansa jaksaakseen nöyrästi vastaanottamaan Jumalan hänelle\nlähettämän koetuksen. Lisen-rouvan oman sielun oli niin vallannut\nsanaton, mutta pyhä ja toiveikas usko, että hän tavattoman levollisesti\nja rauhallisesti vartosi muuttoa tästä elämästä toiseen Hän myöskin\nrohkaisi Antoniaa, kun tämä hänen kuolinvuoteensa ääressä tunnusti\nhänelle syyn hänen ja miehensä eroon, jota Antonia katseli nyt aivan\ntoiselta näkökannalta kuin silloin, jolloin hänen ylpeä mielensä\nyksinomaan määräsi hänen tekonsa ja tunteensa.\n\n— Jos poika lähemmin kuuluisi Wolratille, — sanoi äiti, — ei tuo\ntotuuttarakastava mies koskaan olisi alentunut sitä salaamaan. Antonia\nrakkaani, sinä olet suuresti erehtynyt onnettomassa vaatimuksessasi,\nmutta jos sinä tarttumalla minun kylmään käteeni lupaat avomielisesti\ntunnustaa hänelle menetelleet väärin, mikä on teidän molempien arvoa\nalentavaa, niin olen varma, ettei sinun katumuksesi turhaan vetoa hänen\njaloon sydämeensä. Ja siinä kodissa, jonne minä vapahtajani avulla nyt\nlähden, minä aina, aina rukoilen, että Jumala soisi sinulle täydellisen\nonnen silloin kun sen ansaitset.\n\nMuutamia päiviä myöhemmin jätti Lisen-rouva sitten Antonian yksinään,\nja tämä ei herännyt häntä kohdanneen uuden kärsimyksensä raskaasta\nhuumaustilasta ennenkuin saapui hänen mieheltään vastaus surusanomaan.\nSe ei sisältänyt ainoastaan rajatonta osanottoa, vaan siinä\nesiintyvistä ajatuksissa ja sanoista uhkui suurta hellyyttä, mikä\nvaikutti hyvää hänen sydämelleen.\n\n\n\n\nXIX\n\nKahden vuoden aikana. (Jatkoa.)\n\n\nAntonian vielä ollessa kykenemätön kiinnittämään ajatuksiaan mihinkään,\njoka ei liittynyt hänen suureen tuskaansa — hän ei vielä silloin\nollut saanut miehensä osaaottavaa kirjettä — tuli hänelle tieto, että\nmyöskin Melldalissa oli käynyt sama suruntuoja, joka äsken oli lähtenyt\nHagestadista, missä Lisen-rouvan kuoleman jälkeen vallitsi syvä\nsynkkyys: hän oli ollut kodin auringonpaiste.\n\nLeonoren ja Antonian välinen suhde oli joulun jälkeen muuttunut.\nAntonia ei enää tuntenut miehensä sisarta kohtaan sellaista katkeraa\nkateutta, jonka hän itse oli pelännyt kehittyvän vihaksi. Se\nvastavaikutus, joka tähän aikaan oli tapahtunut Antonian olennossa,\nsai hänet ankarasti arvostelemaan käytöstään Leonorea kohtaan,\nja hän voitti epäystävälliset tunteensa siinä määrässä, että hän\nkutsui Melldalissa olevat sukulaisensa tuttavalliseen seurusteluun\nluokseen, minkä seikan johdosta Wolrat everstinnan kertoman mukaan oli\nkirjeessään hänelle lausunut erityisen ilonsa.\n\nAluksi vaati Antonialta paljon ponnistusta katsella kasvattia, joka\noli everstin suosikki ja ihastus, mutta vähitellen hän voitti kylmän\ntunteensa saattaen jo puhellakin tuon rakastettavan lapsen kanssa. Hän\npiti kuitenkin enemmän tämän leikkitoverista Pekasta, jonka totinen\nteräväpuheisuus huvitti häntä.\n\nVanha eversti ei kuitenkaan ollut koskaan ollut onnellisempi kuin nyt.\nHänen vaimonsa lisäsi ansioitaan moninkertaisesti tehdäkseen hänen\nelämänsä mahdollisimman mukavaksi, ja pieni Karl kiintyi häneen niin\nsyvästi, että iltasin poika vain suurella vaivalla saatiin eroamaan\nvanhuksesta, joka kohteli häntä hellän isällisesti.\n\nMutta jo keväällä alkoivat everstin voimat heikentyä. Hänen pieni\npataljoonansa, kuusi koiraa, joita: hän niin innokkaasti oli opettanut,\nei häntä enää: huvittanut. Larsson käytti ne vain joka aamu sisällä\nsaamassa tavanmukaiset korppunsa isännän kädestä.. Ja mitä taas tulee\nniihin moniin keittokirjoihin, jotka ennen olivat muodostaneet niin\ntärkeän osan tämän avioparin keskusteluaineista, ei niitä nyt enää\nkoskaan avattu, vaikka Leonore koettikin herättää hänen mielenkiintoaan\nyhteen ja toiseen aivan uuteen ruokalajiin. Eversti oikein nauroi,\nkun pienet koiranpennut paneutuivat maata keittotieteen päälle,\nvieläpä repivät ja pureskelivat kirjojen lehtiä — uskalsivatpa kantaa\nniiden jäännöksiä everstin sohvallekin, jonne nuo elukat olivatkin\ntervetulleita lämmittämään hänen alinomaa palelevia jalkojaan...\n\nKesäksi otettiin muuan köyhä kimnasisti \"kotiopettajaksi\" Pekalle,\njolla kuitenkin totta puhuen olisi ollut halu ammentaa tietoja saman\njärjestelmän mukaan kuin pienet koiratkin. Hänen täytyi aika tavalla\nponnistella vaikeuksineen, voidakseen oikein alentuvasti katsella\nKarlia, joka sai oppia aakkoset itse everstinnalta. Niin, oli kerrassaan\nkauheata nähdä millainen raukka Karl oli — oikea \"pieni pipana\", joka\nvasta oli viiden vuoden ja viiden kuukauden ikäinen. Hän ei varmaankaan\nehtisi pitemmälle, kuin oppisi piirustamaan kivitaululle yhden ja\nkahden numerot, kun Pekka jo taitaisi laskea mitä lukuja tahansa, joita\nkimnasisti hänelle kirjoittaisi.\n\nMutta vaikka Pekalla olikin halveksivat ajatukset Karlin\nkäsityskyvystä, oli eversti kuitenkin täydellisesti vastakkaista\nmieltä. Ei ainoastaan kärsivällisesti, vaan mitä tarkkaavimmalla\nmielenkiinnolla seurasi hän sohvaltaan poikasen ponnistuksia saada\nsäilymään aakkoset muistissaan. Ja kun vihdoin päästiin tavaukseen ja\nyhteenlukemiseen, kohosi everstin mielenkiinto niin suureksi, että hän\ntuskin sai aikaa jakaa korppuannoksia koirilleen, vaan luovutti sen\ntehtävän Pekan suoritettavaksi.\n\nLeonore huomasi kuitenkin, että oppitunnit synnyttivät vanhassa\nherrassa ankaran kuumeen, jonka vuoksi hän päätti siirtää pikku Karlin\nkimnasistin luo kouluhuoneeseen. Sillä oli surullista nähdä, kuinka\neversti auttaessaan pienokaista saamaan kokoon esim. kyl-kyl ja peä-peä\nitse kerrassaan kylpi hiessä.\n\nMutta tämä puolison hellää huolenpitoa osoittava toimenpide ei lainkaan\ntyydyttänyt everstiä.\n\n— Vakuutan sinulle, kiltti Leonoreni, — virkkoi hän, — että teet\nväärin ryöstäessäsi minulta pienen seuralaiseni! Jos lukeminen täällä\nsisällä ei ole minulle terveellistä, niin eihän merkitse mitään,\nvaikka se joksikin aikaa lakkautettaisiinkin. Poika kyllä ottaa\nvahingon takaisin vastaisuudessa enkä suinkaan usko, että ymmärtäväinen\nLeonoreni olisi mustasukkainen lapselle.\n\n— Voi en, kaukana siitä! Sinun sydämesi on niin täynnä\nhyväntahtoisuutta, että sitä riittää meille molemmille.\n\nNiin sai siis pikku Karl tulla takaisin, ja hän istui uskollisesti\nkasvatusisänsä luona, huvittaen häntä kaikenmoisilla tiedonannoilla\nkoirista, Pekasta, porsaista ja pihamaalla oleilevasta suuresta\nkahlekoirasta, joka hänen mielestään oli saanut osakseen suuren kunnian\nsen vuoksi, että hän oli ojentanut sille voileipänsä.\n\n— Varo itseäsi, varo! — neuvoi eversti oikein levottomana. — Se\nolisi voinut purra sinua!\n\n— Ei, — virkkoi pienokainen itsetietoisesti — minä katselen sitä\nniin kauan ja ystävällisesti, kunnes huomaan sen katseesta, että\nuskallan sitä lähestyä.\n\n— Silmilläsi sinä olet sitonut minutkin, pikkumies, — ja minä olen\nvarma, että kun vanha eversti makaa maahan kätkettynä, katselet sinä\nhautakumpua yhtä rakkaasti.\n\nMutta kun pojalle muistutettiin tästä, minkä hän aavisti pian\ntapahtuvaksi, puhkesi hän hillittömään itkuun, jotta Leonoren täytyi\nviedä hänet pois.\n\n       *       *       *       *       *\n\nNiin kului kesä Melldalissa verkkaisen riutumisen tapahtuessa, ja\nelokuun lähestyessä loppuaan elettiin eräänä ihanana kuutamoyönä\neverstin makuuhuoneessa syvästi liikuttava ja juhlallinen kohtaus:\nLeonore lepäsi polvillaan hänen vuoteensa vieressä puhuen hiljaa,\nhuulet painettuina lähelle vanhuksen huulia, ja hänen kuumat\nkyyneleensä putoilivat everstin kasvoille, joissa vaihteli vuoroon\nhämmästys, tuska, hellyys ja sydämellinen, sovittava lohdutus.\n\nTämä kohtaus ei tullut koskaan tunnetuksi, koska ei kenkään sitä\nnähnyt. Oli tavallista, että everstinna valvoi joka yö sen jälkeen\nkun everstin tila oli huonontunut, eikä kukaan vaimo olisi voinut\nlempeämmin ja uutterammin hoitaa puolisoaan kuin hän...\n\nTämän tärkeän yön jälkeisenä aamuna lähetti eversti noutamaan seudun\ntuomaria, joka jo aikaisemmin oli laatinut hänen testamenttinsa, missä\nhän oli runsain lahjoin taannut pikku Karlin tulevaisuuden ja määrännyt\npienehkön summan Pekallekin... Mutta nyt piti testamentti muutettaman.\n\nSe muutos oli hyvin huomattava.\n\nMelldalin tila, josta kasvattipoika oli ennen määrätty saamaan\nainoastaan nimen, joutui nyt kokonaan hänen osalleen, ja paikka\nsai nimekseen Melldalshus. Pojan holhoojiksi (paitsi everstinnaa,\njoka jo aikaisemmin oli määrätty pitämään huolta Karlin asioista ja\nkasvatuksesta), valittiin tuomari, lakimies P. ja herra Brandt, jolle\nviimemainitulle uskottiin tilan hoito siksi kunnes omistaja saavuttaisi\nlaillisen iän. Kaikki muu omaisuus, kivitalo Tukholmassa, arvokkaat\nosakkeet ja muut arvopaperit, joutuivat muutamia pienempiä lahjoituksia\nlukuunottamatta everstinnalle. Mutta tähän pykälään liitettiin uusi\nlisäys, joka laatuunsa nähden on harvinainen minkään aviopuolison\ntestamentissa.\n\n\"Koska\" — niin kuului lisäys — \"vaimoni, jota olen rakastanut ja\nkunnioittanut, oli kihloissa erään kunnon miehen kanssa ennenkin\nhän antoi minulle myöntävän vastauksen, toivon hartaasti, että tämä\nensiliitto, jonka hänen isänsä täysin vahvisti, mutta joka hänen\nkuoltuaan äidin pakoituksesta purkautui, solmittaisiin uudelleen ja\navioliitolla vahvistettaisiin vuoden ja neljänneksen kuluttua siitä\nkun Jumala on suvainnut kutsua minut luokseen, ja koska vaimoni\ntähän saakka on lempeästi kunnioittanut kaikkia toivomuksiani, ei\nhän suinkaan jätä täyttämättä tätäkään, mikä pitäisi voida toteuttaa\nsitäkin varmemmin, koska se mies, josta hänen täytyi erota, mikäli\ntiedän, vielä on vapaa sekä epäilemättä uskollinen ensimäiselle\nlupaukselleen. \" Siinä tapauksessa että kyseenlainen avioliitto\ntoivomukseni mukaan tulee toteutetuksi, tahdon lisätä, että jos joku\npojan nykyisistä holhoojista kuolee, hänen sijalleen valittakoon yhtä\nkunniallinen henkilö, sillä olkoonpa hänen tuleva kasvatusisänsä\nmiten arvossapidetty tahansa, katson kuitenkin viisaammaksi, että hän\nainoastaan neuvoilla ja lempeydellä on minun sijaisenani rakkaalle\nkasvattipojalleni Karl Melldalille. Mutta toisaalta minä kehotan\nkasvattipoikaani osoittamaan häntä kohtaan täydellisiä kunnioitusta\nja rakkautta, samoin kuin pyydän häntä uskollisesti ja nöyrästi\nkohtelemaan jälkeenjättämääni kallista vaimoani, josta varmasti tulee\nhänelle lempeä äiti, sillä hän muistaa saaneensa Karlin minulta\njaloimpana talletuksenani.\n\n\"Kuolemani jälkeen annettakoon tästä testamentistani tieto sille\nmiehelle, jonka nimi on sinetöitynä liitetty tämän oheen. Mutta\nnimeä pidettäköön pyhänä salaisuutena siihen sankka kunnes aika sen\nilmaisemiseen tulee. Vastakkainen menettely olisi loukkaus molempia\nasianomaisia, etupäässä rakasta, kallista vaimoani kohtaan.\"\n\nEverstin viimeiset hetket todistivat sitä rakastavaa ja Iempeätä\nhenkeä, mikä aina oli ollut hänelle ilmeinen. Hän oli täysin valmis\nmatkustamaan pois sitä tietä, jolta ei kukaan koskaan palaa. Hän puheli\nmolempien poikien kanssa sanoen, että Pekasta ajan pitkään tulisi\nMelldalin pehtoori, ja hän otti häneltä lupauksen, jonka Pekka nöyrästi\nja uskollisesti antoi, että \"hän aina on Karlin tosiystävä...\"\n\nKun sitten seudulla kerrottiin tuon rauhallisen vanhuksen jättäneen\nmaallisen asuinsijansa, mainittiin tosin, että hän oli ollut\nvähäpätöisyys, joka oli päässyt arvoon ainoastaan rikkauden ja\ntuttavuuksiensa avulla, mutta ei voitu tuoda esiin ainoatakaan\npiirrettä hänen elämästään, mikä ei olisi kestänyt lähempää\ntarkastelua. Yhtä vähän oli ketään, ylhäistä tai alhaista, ystävää tai\nalustalaista, jolla olisi ollut lausuttavana mitään moitetta hänen\nhaudallaan. Mutta täytyi kuitenkin ilman vähintäkään pilkkaa hymyillä\nhänen viimeiselle toivomukselleen. Hän oli nimittäin pyytänyt vaimoaan\nkehoittamaan sitä henkilöä, joka haudalla pitäisi pikku Karlia kädestä,\nhuolehtimaan siitä, ettei poikanen hautauksen kestäessä pääsisi varsia\neteen silloin kun ammuttaisiin kunnialaukaukset hänen kasvatusisänsä\nviimeisen leposijan ääressä.\n\nJa sille hautakummulle putosi monta lämmintä ja kiitollista kyyneltä,\njoihin ei ollut sekoittunut ainoatakaan teeskenneltyä pisaraa. Leonore,\nsamoin kuin kasvattipoikakin, muisteli everstiä aina kunnioittaen ja\nrakastaen.\n\nMitä ympäristön ihmisiin tulee, tahtoivat he vain saada selville, kuka\noli lesken valittu sulhanen — testamenttia ei pidetty salassa, multa\nkukaan ei voinut lausua edes mitään arvelua. Täytyi kärsivällisesti\nodottaa. Tästä ei kuitenkaan tulisi samanlaista kuin hagestadilaisten\nkapteeni Hanefeltin ja hänen rouvansa romaanista, johon ei näyttänyt\nilmestyvää mitään ratkaisua. Everstinna sitävastoin tulisi määrättynä\nvuotena ja päivänä kaikeksi onneksi jälleen yleisön omaisuudeksi.\n\n\n\n\nXX\n\nKaksi vuotia kestäneen ajan loppu.\n\n\nAntonion äidin ja Leonoren puolison kuoleman jälkeinen syksy ja talvi\nikäänkuin pakottavat nuo kaksi nuorta naista yhä enemmän lähestymään\ntoisiaan. He kävivät usein toistensa luona, kiintyen silloin\nsyvämietteisiin keskusteluihin ja harkitsemaan vakavia asioita. Mutta\nsiitä huolimatta eroitti heitä sekä todellista uskollista ystävyyttä\nmonen sylen laajuinen kuilu. Ei juolahtanut kummankaan mieleen\npaljastaa toiselleen sydämensä salaisuutta. Antonia ei tietänyt\nenempää kuin muutkaan Leonoren ensi liitosta tai siitä, milloin tuo\nentisaikainen kihlaus jälleen uudistettaisiin; eikä Leonorella ollut\nkaukaisintakaan aavistusta veljensä ja kälynsä kummallisesta suhteesta.\n\nAntonian sydämessä vallitsevan tuskan ja katumuksen tunsi ainoastaan\nhän itse sekä Jumala. Leonore puheli kuitenkin usein ja lämpimästi\npoissaolevasta näyttäen hienosti ja kauniisti kertovan juuri niistä\nkohdista Veljensä kirjeissä, jotka saattoivat viehättää hänen vaimoaan\nja tehdä hänet iloiseksi. Antonia taas puolestaan ilmaisi Leonorelle\nkaiken, mitä Wolrat oli maininnut tyytyväisyydestään sen johdosta,\nettä hänen sisarensa oli uhrannut osan hellyydestään pikku Wolratille.\nTästä Leonoren pikku poikaa kohtaan osoittamasta lempeydestä iloitsi\nmyöskin Antonia, kunnes hän alkoi pelätä, että pienokaisen rakkaus\nryöstettäisiin häneltä itseltään. Silloin heräsi jälleen vanha kateus,\nmutta se tukahutettiin pian sillä kurilla, jolla Antonia nyt koetti\nvallita jokaista epäjaloa tunnettaan.\n\nTähän aikaan, 1855-vuoden alussa, kirjoitti Antonia miehelleen\nystävällisemmän kirjeen kuin mitä hän koskaan tähän saakka oli\nuskaltanut. Hän nimittäin tiesi, että Brandtin vuokra-aika loppuisi\nseuraavana syksynä, ja että kapteeni oli maininnut kirjeessään\nBrandtille päättäneensä melkein varmasti itse ottaa haltuunsa\nHagestadin, jos hän onnellisesti pääsisi Ruotsiin vuoden lopussa, kuten\noli aikaisemmin suunniteltu.\n\n— Monta kertaa, hyvä Wolrat — kirjoitti Antonia, — olen tuntenut\ntarvetta uskoa sinulle erään tärkeää keskustelun, joka minulla oli\näidin kanssa vähää ennen hänen kuolemaansa. Mutta olen luullut, tai\noikeammin pelännyt, että näin pitkän ajan kuluttaa sinuun koskisi\nkipeästi, jos sinua muistutettaisiin eräästä asiasta, mikä... Ei,\ntänäkin päivänä puuttuu minulta rohkeutta, ja ehkä sitä puuttuukin\nminulta aina, ellen saa mitään kehoitusta. Ole kuitenkin varma siitä,\nettei nainen, joka tietää menettelyllään tuottaneensa onnettomuutta ja\nsen johdosta milloinkaan saata joutua vaikeampaan asemaan kuin silloin,\njolloin hän ei voi päästä selville siitä, mitä hänen on tehtävä\ntai jätettävä tekemättä. Mahdollisesti hän voi olla välittämättä\nomasta arvostaan ja kainoudestaan, tuntiessaan olevansa velvollinen\ntunnustamaan miehelleen syyllisyytensä, mutta hänen tulee välttää,\nettei hän tekisi puolisolleen vastukselliseksi, jos tämä ei mielellään\nota puheeksi sitä asiaa, jonka ensinmainittu tahtoo saada selväksi...\nVuosi ei vielä kuitenkaan ole ehtinyt kulua pitkä — ja ennenkuin\npääsemme lokakuuhun, toivon, että on tapahtunut jotain hyvää.\n\nVoi, kuinka minä pelkään sinun katsettasi, kun saat nähdä poikasi!\nHän on kaunis kuin enkeli, mutta niin pieni ja heikko... ehkä kesä\nvahvistaa häntä. Kaikessa tapauksessa täytyy sinun häntä rakastaa —\nmuuten en voi elää. Ja se joulu-ilta, jonka me ensi kerran vietämme\nyhdessä, yhdessä lapsemme kanssa, varmaan muodostuu pyhäksi juhlaksi.\n\nLähetettyään tämän kirjeen odotteli Antonia monasti uusiutuvin\nsydämentykytyksin vastausta, josta hänen piti saada päättää tai\nainakin aavistaa, mitä hänellä oli odotettavissa. Se viipyi tavallista\nkauemmin; ja kun hän sitten puoleksi epätoivoissaan pelosta piti\nsitä kädessään, oli hänellä kuitenkin voimaa ensin rukoilla Jumalaa,\nettä hän pysyisi tyynenä, jos se olisi kaikkea muuta kuin \"ihana ja\nriemullinen sanoma\".\n\nOli hyvä, että hän siten valmisti itseään.\n\nVastauksessa oli muun muassa seuraavaa:\n\nArvaan täydellisesti, mitä sinä ja kunnon äitisi olette puhelleet, ja\nminä tiedän hänen sanansakin, vaikka en olekaan niitä kuullut. Voi\nAntonia, elämän erehdykset ovat aina järkähtämättömimpiä vihollisiamme!\nKuinka pitkälle luulemme niistä pääsevämme, niin saavuttavat ne meidät\nkuitenkin jollain salatulla piikillään, jolla on kyky haavoittaa.\n\nArvaat aivan oikein, että minuun koskee kipeästi, kun minulle\nmuistutetaan asioista, joita puolentoista vuoden tomu on turhaan\npeittänyt. Mutta sitävastoin olet väärässä siinä, jos luulet, etten\nminä rakastaisi poikaani senvuoksi, että hän on pieni ja heikko. Eihän\nhän voi mitään sille, että hänen täytyi tulla maailmaan taistelujen ja\ntuskien aikana, joutuen niiden uhriksi.\n\nMuuan seikka on vielä vallassasi, Antonia! Opeta poikani rakastamaan\nminua, ja anna anteeksi, että en ole voinut paremmin vastata sinun\nesitykseesi lähestyä minua jälleen. Älä myöskään ole pahoillasi, jos\ntästä alkaen jonkun aikaa saat harvoin kirjeitä! Vakuutan, ettei se\ntapahdu siksi, että jollain tavoin tahtoisin rangaista sinua senvuoksi,\nettä olet ottanut puheeksi sellaisen asian jota kaikkein vähemmin sopii\nkäsitellä kirjeellisesti, vaan siksi, että tieni, jota en vielä voi\nilmoittaa, johtaa nyt entistä pitemmälle. Kaikessa tapauksessa voit\nolla varma siitä, että jos saamme viettää ensi jouluillan yhdessä,\nminä saavun sinne väsyneenä pyhiinvaeltajana, joka ei tahdo tuoda\nmukanaan vihaa lieden ääreen, missä hän vaivojensa jälkeen etsii vain\nrauhallista lepoa.\n\nTämä oli ainoa kohta, missä Wolrat viittasi siihen elämään, jota he\ntulisivat viettämään yhteisen katon alla.\n\nJos Antonian mielestä tämä olikin ankara kirje, niin oli se\nanteeksiannettavaa, ja kuitenkin se oi vaatinut kirjoittajalta vaivaa\nvoida niin levoiksesi koskettaa asiaa, jonka piti olla haudattu...\n\nTalven loppu ja pitkä kevät oli raskain aika, mitä Antonia koskaan oli\nelänyt. Sen lisäksi oli hän nyt jälleen paljon yksin.\n\nLeonore oli muuttanut Tukholmaan, jonne oli ottanut mukaansa myöskin\neverstin kasvattipojan jättäen hänen toverinsa herra Brandtin ja tämän\nrouvan hoitoon. Viimemainittu, jolla nyt myöskin itsellään oli poika,\nei enää käynyt niin usein kuin ennen lohduttamassa ja auttelemassa\n\"hänen armoaan\"; mutta silloin kun hän tuli, koetti hän entisellä\nraikkaalla iloisuudellaan ja teeskentelemättömän vapaalla käytöksellään\nhoukutella hymyn kohoamaan Antonian vastahakoisille huulille.\n\nJa mille muulle Antonia olisi voinut hymyillä kuin pikku pojalleen? Ei\nsuinkaan tulevaisuudelle, sillä se näytti nyt muodostuvan raskaammaksi\nkuin koskaan ennen. Kuukausia oli jo kulunut siitä kun Wolrat oli\nkirjoittanut hänelle viimeksi.\n\nMissä Wolrat sitten oli? Turhaan kyseli hän herra Brandtilta ja\nLeonorelta kirjoittaessaan hänelle, mitä he arvelivat tämän vaitiolon\nmerkitsevän, mutta eivät suulliset eivätkä kirjeelliset vastaukset\ntyydyttäneet häntä, koska niissä ilmeni eräänlainen epäröiminen,\njohon hän turhaan koetti saada selvitystä. Wolrat oli viimeksi ollut\nRanskassa, jonne hän oli palannut matkaltaan Saksaan ja Itävaltaan.\nMutta siitä saakka jäljet hävisivät. Eikä Antoniaa lohduttanut sekään,\nettä Wolrat oli valmistanut häntä siihen, että kirjeet tulisivat\nviipymään.\n\nMutta kerta toisensa perään ahdisti Antoniaa muuan ajatus, jonka hän\nkuitenkin aina pakoitti poistumaan mielestään — niin, hän ei maininnut\nedes Brandtille, että hän usein muisti erästä paikkaa Europassa,\nmissä parhaillaan raivosi sota, ja missä paitsi vihan luoteja oli\ntavattomasti muutakin kurjuutta: kuumetauteja, kauhea ilmanala,\nnälänhätä sekä kurjat turvapaikat monella tavoin kärsivällä ihmisellä.\nEi, hän ei koskaan lausunut ääneensä nimeä Krim, mutta rukouksissa oli\nse hänen värisevillä huulillaan. Hän tahtoi päästä epätietoisuudestaan,\nmutta siitä huolimalta pelkäsi varmuutta.\n\nViimein täytyi hänen ilmaista pelkonsa. Eräänä iltapäivänä toukokuun\nlopussa hän lähetti noutamaan Brandtia.\n\n— Tämähän oli salaista yhteisyyttä, teidän armonne! — virkkoi\nherra Brandt astuessaan sisään ja koettaessaan käyttää tavallista\näänilajiaan. — Olin jumi aikeissa tulla tänne. Minulla on kirje.\n\nBrandt ei näyttänyt juuri sellaiselta kuin tavallisesti, mutta Antonia\nei pannut siihen mitään huomiota, vaan ojentaen kiihkeästi kätensä\nhuudahti:\n\n— Jumalan nimessä, antakaa minulle mieheni kirje!\n\n— Parahin rouva, en sanonut, että kirje on herra kapteenilta... Se\non hänen matkatoveriltaan. Mutta ensin täytyy minun ilmoittaa, missä\nkapteeni Hanefelt on, sillä valmisteleminen on minusta tuhmuutta\nsilloin kun tiedän puhuvani henkilön kanssa, jonka sielunvoimat tunnen.\n\n— Valmisteluja ei tarvitakaan, — virkkoi Antonia melkein kivettyneen\nlevollisesti. — Minä tiedän missä hän on — olen sen tietänyt jo\nkauan: hän on Krimillä. Hän on taistellut Ranskan lipun alla. Hän on\nhaavoittunut tai ehkä jo — kuollut.\n\nTuskin hän ehti lausua viimeisen sanan, ennenkuin hän vaipui\ntiedottomana lattialle, ja vasta muutamien tuntien kuluttua hän kykeni\nkäsittämään Brandtin tiedonannon.\n\n— Ei, Jumalan nimessä, hän ei ole kuollut, mutta haavoittunut hän\nkyllä on, ja Herran kiitos, vaarattomasti... Tässä on sekä kirje\nhänen urhoolliselta matkatoveriltaan että todistus lääkäriltä, joka\nvahvistaa puheeni todeksi. Ja teidän armonne täytyy nyt iloita sen\nsijaan että surisi! Sillä herra kapteeni on kunniakkaassa taistelussa\nosoittamastaan suuresta uljuudesta saanut kunnialegionan ristin. Se\nedistää olkapäässä olevan haavan paranemista, mutta kestänee kuitenkin\nvielä pari kuukautta ennenkuin toipuminen kehittyy niin pitkälle, että\nhän pääsee matkustamaan johonkin sopivampaan paikkaan.\n\nBrandt piti tärkeänä puhua vitkaan, jotta Antonia ehtisi suhtautua\ntilanteeseen ennenkuin hän avaisi kirjeen.\n\nNyt saattoi tuo nuori vaimo-raukka viimeinkin itkeä, samalla kun hän,\nhetkeksi unohtaen syvän kiitollisuutensa Jumalalle, joka oli kuullut\nhänen rukouksensa, kuitenkin hiljaa nurkui, ettei hän ollut saanut\ntietää mitään puolisonsa hankkeesta ennenkuin nyt.\n\n— Älkää millään muotoa valittako sitä, — sanoi rouva Brandt, joka\noli tullut sisään miehensä jälkeen. — Hellyydestä rouvaansa kohtaan\non hän tahtonut pitää tämän matkan salassa. Ja omatuntoni pakoittaa\nminut kertomaan, että Brandt on saanut aikaisemminkin Krimiltä kirjeen,\nmissä...\n\n— Sofie, onko tämä oikein? — keskeytti hänet Brandt.\n\n— Kyllä, sillä hänen armonsa tuntee itsensä onnelliseksi\ntietäessään, että sinulle osoitettua kirjettä seurasi liite, joka sinun\nkäskettiin jättää hänen armolleen siinä tapauksessa jos sattuisi jokin\nonnettomuus.\n\n— Hyvä Jumala, se on siis totta — hän tahtoi, että kirje sisältää\nkaiken, mitä... — Hän keskeytti ja katsoi Brandtiin läpitunkevasti.\n\n— Niin, se on varmaan sellainen kirje, jonka voi kirjoittaa kapteeni\nHanefeltin kaltainen kunnian mies lähtiessään sotaan. Mutta hän käski\nankarasti, että jos hän palaa, täytyy hänen saada kirje koskemattomana\ntakaisin.\n\n— Voi, älkää luulko, että minä haluan lukea sen. Mutta jos joskus\npyydän saada sen nähdä ja painaa siihen suudelman, niin älkää kieltäkö\nsitä minulta! Suurin lohdutukseni on, ettei minun tarvitse sitä\naukaista... Ja nyt, ystävät, poistukaa vähäksi aikaa, että saan lukea\ntämän vieraan kirjeen.\n\nMeidän ei tarvitse lainata sitä tähän. Se sisälsi vieläkin kauniimpia\nsanoja kuin mitä Brandt oli kertonut itse saamastaan kirjeestä.\nEnsinmainitussa oli kuitenkin lisäys, missä teroitettiin, kuinka\ntärkeätä oli, että vastauksessa otettaisiin huomioon se rauha, mitä\nsairas mies nyt ehdottomasti tarvitsi. Wolrat lähetti lämpimät\nterveiset vaimolleen ja pojalleen, ja pyysi, ettei Antonia huolehtisi\npaljoa hänen tähtensä.\n\nHänellä ei ollut erittäin suuria tuskia, ja hänelle olisi suureksi\nhyödyksi saada hyviä sanomalehtiä kotimaasta.\n\nBrandtille osoitettu kirje sisälsi hieman toista, eli haava oli\nhyvin vaikea, ja että riippuisi erinäisistä ilmaantuvista seikoista,\nsaisiko kapteeni pitää vasemman käsivartensa. Tätä kaikkea kiellettiin\nkertomasta hänen vaimolleen..\n\nKerrassaan uljaasti Antonia voitti ne tunteet, joiden valtaan hän nyt\noli joutua; ja se mitä hän kirjoitti miehelleen saman päivän postiin,\ntodisti täydellistä mielenmalttia ja tietoisuutta siitä varovaisuudesta\nmikä nyt oli tarpeen. Antonia kertoi, kuinka hän jo kauan oli salaa\naavistanut Wolratin olevan Krimillä, ja että hän senvuoksi oli\nkoettanut valmistautua kaikkien mahdollisten tapausten varalle, minkä\nvuoksi tuskallinen sanoma ei nyt saapunutkaan aivan odottamatta.\nSitäpaitsi tieto siitä, ettei Wolrat ollut hengenvaarassa, vaikutti\nniin siunausta tuottavasti hänen rohkeuteensa, että hän häpeisi kääntyä\nvalituksin Jumalan puoleen, joka oli suonut hänelle niin suuren armon.\nAntonia päätti kirjeensä seuraavin sanoin:\n\n\"Olen ristinyt pikku poikamme kädet, että hänkin ottaisi osaa\nrukouksiini Jumalan luo, jonka vallassa yksin on antaa takaisin voima\nja terveys. Mutta koska myöskin hyvin tiedän, kuinka paljon riippuu\nkunnollisesta hoidosta ja huolenpidosta, niin lähinnä Jumalaa kohtaa\nkoko sydämeni suuri kiitollisuus lääkäriä ja kelpo matkatoveriasi.\nAjatuksissani istun aina sairasvuoteesi ääressä...\"\n\nTämän jälkeen saapui aina tuontuostakin rauhoittavia tietoja. Mutta\nmyöhemmin kesällä jaksoi kapteeni jo itsekin kirjoittaa. Hän ilmaisi\nlyhyin, mutta sydämellisin sanoin tyytyväisyytensä siitä tavasta,\nmillä Antonia oli ottanut vastaan tämän vaikean ajan. Wolrat sanoi\nkunnioittavansa hänen järkeään ja olevansa kiitollinen sen johdosta,\nettä Antonia oli kukistanut kaikki tarpeettomat tunteenpurkaukset. Nyt\noli hän parhaillaan matkalla Italiaan, missä hän viipyisi koko lopun\nkesää hoitamassa terveyttään ja täyttämässä tehtäväänsä. Hoidettuaan\nsen jälkeen asiansa sekä täytettyään yksityisen velvollisuutensa\nolemalla läsnä Leonoren häissä, voitaisiin häntä marraskuun lopussa\nodottaa kotiin Hagestadiin.\n\nKäänteessään kirjeen uudelleen kokoon pääsi Antonian huulilta syvä,\nvakava huokaus. Hän oli erehtynyt katkerammin kuin milloinkaan tähän\nsaakka nähdessään nyt toiveensa, joka oli itänyt hänessä siitä asti kun\nensimäinen tieto hänen miehensä onnettomuudesta Krimillä oli saapunut,\nkokonaan haihtuvan savuna ilmaan.\n\nKuinka monta, monta kertaa hän olikaan tämän levottoman kesän kuumina\naikoina nauttinut, kuvitellessaan lukevansa Wolratin ensi kirjettä sen\njälkeen kun tämä oli päässyt sairasvuoteesta! Mutta tässä kirjeessä ei\nmainittu mitään kunnioituksesta ja kiitollisuudesta; siinä puhuttiin\nsensijaan jotain ikävästä, rakkaudesta ja sovituksesta.\n\nTavattoman väsynein ilmein antoi hän kirjeen liukua polvilleen.\nPitkäaikaista vankeutta yksinäisessä kodissa kestäisi yhä edelleen\nilman minkäänlaista lohtua, ja kun viimein jotenkin päästäisiin\nmarraskuuhun, siihen päivään, jolloin Wolrat viimeinkin palaisi —\nmitä sitten? Ehkä he molemmat vain jatkaisivat vankila-elämää! Sillä\nkoska Wolrat ei kirjoittanut hänelle avoimesti nyt kun hänen olisi\npitänyt käsittää Antonian halu hyvittää erhetyksensä, niin hän varmaan\nilmestyisi takaisin ainoastaan valtiaana ja isäntänä.\n\n\n\n\nXXI\n\nKapteeni Hanefeltin lähetti.\n\n\nOli marraskuun ensimäinen päivä.\n\nNiin pitkälle oli nuori vaimo viimeinkin päässyt monien verkkaan\nlaskettujen päivien jälkeen. Mutta kaukana siitä, että se tuska, jota\nedellisessä luvussa koskettelimme, olisi koko ajan häntä vaivannut.\nEi, yksi Jumalan ihmeellisimpiä hyviä tekoja näyttäytyy siinä, että\nlähettäessään uusia suruja hän varustaa ne voimalla täydellisesti\npeittää entiset — joskaan ei unhoituksen hautaan, niin ainakin\nmittaamattomaan syvyyteen, missä ne saavat levätä siksi, kunnes jälleen\ntulee niiden aika, jolloin me tuskin enää niitä tunnemme.\n\nUusi murhe, joka äkkiä valtasi Antonian tunteet, esiintyi lisänä,\njota hän tosin oli kauan pelännyt, mutta ei ollut voinut siihen\nvielä suhtautua. Hänen poikansa, joka oli ollut heikko syntymästään\nsaakka, sairastui nyt erääseen vaaralliseen lasten kulkutautiin, ja\nlääkärien lausunnon mukaan oli hyvin vähän toiveita siitä, jaksaisiko\nhän kauankaan pitää valkeata palamassa pienessä, lepattavassa\nelämänlampussaan. Voi, niitä öitä, jotka Antonia oli valvonut\npienokaisen vuoteen vieressä! Millä kauhulla hän ajatteli kallista\nvastuunalaisuuttaan, kun täytyi ehkä jo huomenna ilmoittaa miehelle,\nettä ainoan siteen, johon tämä nykyisin näytti kiinnittävän elämänsä,\noli kuolema katkaissut! Tuska siitä tukahutti hänen oman surunsa. Niin,\nkuinka hän voisikaan kestää ilman sitä...!\n\n— Hyvä Jumala, hyvä Jumala! — huokasi hän. — Jos otat minulta pois\ntämän kalkin, niin menettele muutoin kanssani miten tahdot! Sillä\njos pienokainen kuolee saamatta isän siunausta, ellei isä saa nähdä\npoikaansa elossa, niin kenen on syy — minun. Entä kuka olisi ollut\nsyypää siihen, jos isä olisi kuollut haavastaan vieraassa maassa,\njotta lapsi, jos se jäi eloon, ei koskaan olisi nähnyt isäänsä? Juuri\nminä. Ja tämä syy, tämä synti olisi aiheutunut ainoastaan halusta\nsaada tyydyttää kurjaa ylpeyttä, alhaista itsepäisyyttä. Minähän sain\ntuon kärsivällisen, vakaan, jaloluontoisen miehen lähtemään talostaan\nja kodistaan, ja minä uskalsin tuntea itseni loukatuksi senvuoksi,\nettä hän haluttomasti palaa vaimon luokse, joka niin huonosti käsitti\nja noudatti velvollisuuksia, jotka hän vihkituolilla oli vannonut\ntäyttävänsä. Olen katunut, mutta vasta sitten kun se jo on ollut\nmyöhäistä. Olen asteettain ja osittain muuttunut. Mutta olenhan\ntunnustanut koko syyllisyyteni! Ei, ne ovat olleet vain sanoja,\nainoastaan tyhjiä sanoja, eivät mitään muuta kuin sanoja, joita hän\nhalveksii kuulla.\n\nNäinä aikoina Antonia suhtautui tuhoatuottaneeseen menettelyynsä, jonka\nseuraukset olivat olleet niin lukemattomat, kuin henkilö, joka seisoo\njonkun surullista elämännäytelmää kuvaavan taulun edessä. Taulun\nkatseleminen synnyttää läpi suonten vaikuttavan jäisen kylmyyden,\nniinkuin sulaneista lumipisaroista aiheutuneen, ja kuitenkin on\nmahdotonta täysin tunkeutua sen merkitsevään syvyyteen.\n\nSellaisena esiintyy meille ihmisille joskus muisto jostain kauan\nsitten tapahtuneesta menettelystä. Olemmeko todellakin tehneet siten,\ntuntuiko todellakin meistä silloin oikealta sellainen, jota nyt emme\nmitenkään kykene käsittämään? Kuinka saattoi itserakkaus johtaa meidät\nnäin katkeraan tekoon, kuinka meidän onnistuikaan pukea katala koston\ntunne velvollisuuden verhoon, mitenkä voimmekaan jatkaa hairahdustamme\näärimäisyyteen saakka? Niin, kaikki tämä kasaantuu satanaulaisena\npainona heränneelle sydämelle, missä silloin vallitsee vallan\ntoisenlaista tuskaa kuin se hedelmätön tunne mikä kerta toisensa perään\non liukunut sen pinnan yli.\n\nJumala oli Antoniolle armollinen. Pienokainen juurtui jälleen elämään,\nja hänen kauttansa kiintyivät myöskin äidin juuret siihen maaperään,\njota myöten käy tie siihen maahan, missä kaikkinainen valheellinen\nkiilto katoaa, ja jonne me uskallamme viedä mukanamme vain sen pienen\nmäärän oikeata kultaa, jonka vaivoin olemme kyenneet kokoamaan.\n\nOli, kuten mainittu, marraskuun ensimäinen päivä.\n\nAntonia ei odottanut tapaavansa miestään ennenkuin kuun lopussa, sillä\nhän ei ollut vielä saanut sitä muodollista kutsukorttia, mikä tietysti\nlähetettäisiin hänelle Leonoren häihin. \"Leonoren häät!\" Kuultiin\nmainittavan, että sellaiset vietettäisiin Tukholmassa, ja että kaikki\nsitä varten tarvittavat paperit oli jo sinne lähetetty, mutta kukaan\nei vielä tiennyt sulhasen nimeä, paitsi tietysti niitä, joille se oli\nuskottu salaisuutena. Antonia ei ollut heidän joukossaan: hänellä oli\nollut niin paljon tekemistä surunsa kanssa, ettei häneltä riittänyt\nuteliasta mielenkiintoa Leonorelle, koska ei hänelle vapaaehtoisesti\nosoitettu luottamusta.\n\nTänä marraskuun ensimäisenä päivänä oli Antonia sisällä\nlastenkamarissa, missä herrasväki Brandtin yksivuotias poika oli\nvierailulla, ja hän vertaili noita lapsia toisiinsa, surullisesti\npudistaen päätään. Niistä vanhin, hänen omansa, oli pienen enkelin\nkaltainen, joka on valmis lähtemään taivaaseen; toinen taas,\npunaposkinen ja tukeva, näytti jättiläiseltä pienoiskoossa. Voi, —\najatteli hän, — Wolrat pitäisi varmaan enemmän tuosta voimakkaasta,\nreippaasta lapsesta kuin omasta, aina avuntarpeessa olevasta\nlapsestaan. Viimemainitulla oli se ainoa etu, että se osasi kävellä,\njotavastoin sivurakennuksen nuori herra ei ollut vielä ehtinyt oppia\nmuuta kuin ryömimään.\n\nJa lasten kasvatuksen alkaessa oli vielä eräs muukin seikka, josta\nAntonia melkein ylpeili: hänen poikansa osasi hyvällä ja selvällä\näänellä huutaa: \"Isä, isä!\" kun pikku Brandt ainoastaan jokelsi:\n\"Mam... mam... mam...\"\n\nAntonian parhaillaan rukoillessa, että isä ensi hetkestä alkain\nrakastaisi lastaan, kuului etuhuoneesta askeleita, ja sisään astui\npalvelijatar, joka ilmoitti vaunujen ajaneen pihamaalle ja erään\nupseerin juuri astuvan niistä maahan. Antonian kaikki jäsenet alkoivat\nvavista, ja hän jaksoi tuskin seisoa jaloillaan, kun saapui uusi sana,\nettä ratsumestari Holst pyytää hän armoaan hyväntahtoisesti ottamaan\nhänet vastaan.\n\nAntonia hengähti keventyneesti.\n\n— Ilmoittakaa ratsumestarille, että minä tulen, ja saattakaa hänet\nsillä aikaa saliin!\n\nHän istuutui hetkeksi päästäkseen tasapainoon; ja tarkemmin miettimättä\nsyytä ratsumestarin vierailuun kuvaili hän mielessään sitä hetkeä,\njolloin Wolrat saapuisi. Hän saattoi nyt aavistaa sen tunteen, minkä\nhän tiesi itsensä silloin valtaavan.\n\nAntonian astuessa sisään tuli nuori upseeri häntä vastaan eräänlaisella\njuhlallisella ystävyydellä, joka teki häneen kummallisen vaikutuksen.\nAntonian täytyi antaa kätensä hänen molempiin ojennettuihin käsiinsä,\nja kun vieras oli voitollisesti hymyillen suudellut niitä kumpaakin,\nnäytti siltä kuin tämä olisi pitänyt itseään oikeutettuna käyttäytymään\nsiten.\n\n— Rouva Hanefelthan aavistaa kaiken? — Niin kuului hänen ensimäinen\nkysymyksensä.\n\n— Aavistan — mitä?\n\n— Että minä nyt saavun luoksenne tulevan lankoni lähettinä kutsumaan\nteitä niihin häihin, jotka hän panee toimeen.\n\n— Minun miehenikö toimeenpanee sisarensa häät?\n\n— Niin.\n\n— Ja sulhanen esiintyy nyt tässä edessäni?\n\n— Aivan oikein, omassa persoonassaan — olen katsonut sen\nvelvollisuudekseni. Leonoren on hyvän puolisonsa tahdosta (olkoon hän\ntaivaassa niin onnellinen kuin hän ansaitsee!) melkein pakko täyttää\nlähes kahdeksan vuotta sitten köyhälle luutnantille antamansa lupaus.\n\n— Ja jonka hän epäilemättä täyttää yhtä lämpimästi ja mielellään\nkuin se otettaneen vastaan. Mutta miksi niin paljon salaperäisyyttä?\nTämä liittohan on kaikkea kunniata ansaitseva herra ratsumestarin\nesimerkiksi kelpaavan uskollisuuden vuoksi.\n\n— Testamentin herättämän uteliaisuuden tähden vaati hienotunteisuus\nvälttämättä, ettei mitään kihlausta julaistu. Kaikki pannaan nyt\ntoimeen yhdellä kertaa. Sunnuntaina tapahtuu kuuluttaminen Tukholmassa.\nSitä seuraavat vihkiminen ja parin kuukauden matka. Minä olen nyt\ntullut tänne hoitamaan erästä asiaa herra Brandtin ja tuomarin kanssa.\n\n— Minä ymmärrän... he ovat pikku Karlin holhoojat. — Antonia lausui\nnämä sanat ilman vähintäkään ponnistusta. Ainoa oli, ettei hän voinut\nolla punastumatta, mutta veri ei noussut yksistään hänen poskiinsa,\nsillä ratsumestari tuli vieläkin punaisemmaksi ja katsoi ulos akkunasta\n— hienotunteisuudesta epäilemättä.\n\n— Niin, — jatkoi Holst, — minun tulee järjestää muutamia everstin\nkasvattipoikaa koskevia asioita. Hän tulee toistaiseksi oleskelemaan\neräässä hyvässä papinperheessä maaseudulla, missä häntä ohjataan\ntaidolla ja hänestä pidetään hyvää huolta. Minä ja kauan kaipaamani\nLeonore viipynemme poissa ehkä kokonaisen vuoden — sitä ei kuitenkaan\nvielä ole lopullisesti päätetty. Mutta kaukana siitä, että yksinomaan\ntämä asia olisi aiheuttanut matkani: en vielä tuonut esiin Leonoren\nlämpimiä terveisiä enkä hänen rukouksiaan anteeksiannosta sen\njohdosta, ettei hänellä ole ollut rohkeutta kertoa erästä sydämensä\nvanhaa tarinaa, johon liittyy monta katkeraa muistoa... ei, kiiruhdan\nsivuuttamaan sen ilmoittaakseni, että minulla on erikoinen tehtävä\nWolratilta, joka neljäntoista päivän perästä palaa Tukholmaan pitkältä,\ntärkeältä matkaltaan, joka ennen kaikkea hänen oleskelunsa vuoksi\nKrimissä muodostui niin kunniakkaaksi.\n\n— Voi, suotakoon minun ensin onnitella herra ratsumestaria ja kälyäni\nheidän liittonsa johdosta! Siitä sävystä, jolla te lausutte Leonoren\nnimen, tiedän teidän tulevan onnellisiksi, jos te vaan varotte kaikkea\nväärinkäsitystä. Ja nyt — nyt kertokaa, mitä mieheni on käskenyt\nteidän sanoa.\n\n— Sitä ennen pyydän kiittää teitä sydämellisestä onnittelustanne sekä\nettä teidän armonne suostuisi pitämään minua veljenään ja suomaan\nminulle oikeuden läheiseen tuttavuuteen. Rohkenenko yksinkertaisesti\npuhutella teitä suloisella etunimellänne?\n\n— Siihen myönnyn mielelläni, — vastasi Antonia, jota liikutti\nratsumestarin äänen ja katseen lämpö, mitkä molemmat saattoivat hänet\nuskomaan, että vieras tunsi vilpitöntä osanottoa hänen väärää asemaansa\nkohtaan. — Ja koska minulla ei koskaan ole ollut veljeä, on Wolratin\nveli nyt oleva minunkin. En tunne vähintäkään vaivaa kiittäessäni sinua\nosoittamastasi avoimesta ystävällisyydestä sukulaista kohtaan, josta\nsinulla mahdollisesti on ollut ennakkoluuloja.\n\n— Minulla... Voi Antonia, suo minun vielä kerman suudella käsiäsi,\nsillä koko sydämeni kiihtyy ajatellessani, että sinä... Mutta minä en\nrohkene puhua avonaisen uskaliaasti, vaikka, kautta Jumalan, se olisi\nviisainta, että veli ja sisar osoittaisivat toisilleen luottamusta.\nValitettavasti näen katseestasi, etten saa jatkaa pitemmälle, joskin\ntahtoisin polvistua eteesi pyytääkseni lupaa saada lausua sanottavani\nilman muuta.\n\n— Parahin Holst, mitä luuletkaan tai luulit jo silloin kun erosimme\nBrandtin häiden jälkeen se on varmaan erehdys. Minun ja rakkaan mieheni\nvälinen asia ei mitenkään koske sinua eikä Leonorea.\n\n— Oletko siitä täysin varma? Mieti tarkkaan?\n\n— Se ei ole tarpeellista. Mutta koska sinä puhuttelet minua\nsydämellisemmin kuin kukaan koskaan ennen, niin tahdon minä\nkunnioitukseksi sinua kohtaan sanoa suoraan, etten voi syyttää ketään\nmuut kuin itseäni menneisyydestä, mikä pian muuttuu nykyisyydeksi. Minä\nolin ennenkuin Jumala kovasi kosketteli sydäntäni tavattoman ylpeä ja\nitsepäisen. Minä loukkasin Wolratia, ja tiedän, ettei se haava ole\nvieläkään parantunut. Mutta minua kummastuttaa, että olen voinut kaiken\ntämän sanoa sinulle.\n\n— Se mitä olet sanonut, on jo haudattuna täällä — Holst painoi\nkädellään sydäntään. — Mutta sinä muistutit minulle (et kaiketi ole\nsitä unohtanut) käynnistäni Jokitorpassa.\n\n— Älä mainitse siitä! Se perustui naurettavaan mielikuvitukseen. Mutta\nkerro nyt, mitä mieheni on antanut sinulle tehtäväksi!\n\n— Hän kysyy, tahdotko kahden viikon päästä saapua häntä tapaamaan\nTukholmaan?\n\nNyt ei Antonian kasvoille lehahtanut enää tavallinen puna, vaan niitä\npeitti kokonainen purppurapilvi.\n\n— Saatan tuskin hengittää siitä ilosta, että mieheni pyytää minua\ntulemaan tapaamaan häntä, — virkkoi nuori rouva. — Mutta miten\nvoin jättää pienokaisen, joka hitaasti on parantunut niin vakavasta\nsairaudesta, että en ole tahtonut saattaa Wolratia levottomaksi\nilmoittamalla suoraan sen laatua. Sitäpaitsi, — lisäsi hän hiljaa,\n— sanoo joku seikka sisimmässäni olevan parasta, että me kohtaamme\ntoisemme täällä, missä erosimmekin. Ja minä tahdon mieluummin kestää\nvielä muutamia raskaita päiviä kuin tavata hänet vieraassa ympäristössä.\n\n— Anteeksi, hyvä Antonia, — ratsumestarin äänestä ilmeni todellinen\nhuoli, — mutta oletko varma, että tämä päätöksesi on parhain ja\nviisain, minkä voisit tehdä?\n\n— Luulen niin. Ajattele, että me, jotka olemme niin epävarmassa\nasemassa, kohtaisimme toisemme vieraan maailman hyörimässä ennenkuin...\nEi, ei!... Minua sellainen peloittaa!\n\n— Juuri se — sen vakuutan, ottamatta edes huomioon omaa itsekästä\ntoivoani — olisi paljon hyödyllisempää kuin luuletkaan. Älä\nmillään muotoa pahastu, jos sanon, että se kauneus, jota minä kaksi\nvuotta sitten ihailin, on sen ajan kuluessa saanut melkein uuden\nviehkeän luonteen, ja että ylpeimmät ja jalommatkin miehet näkevät\nseitsenkertaisesti selvemmin toisten silmillä, sekä että, sanalla\nsanoen, sinä loistaisit emäntänä häissä yli kaiken muun loistavan, jota\nsiellä kyllä on nähtävänä.\n\n— Ellet nyt laskisi leikkiä, — vastasi Antonia hymyillen, — niin\nminä nuhtelisin sinua vakavasti. On kyllä mahdollista, että muutamat\nmiehet antavat toisten arvostelun johtaa itseään, mutta niin ei ole\nWolratin laita. Ja minä häpeisin omaa itseäni, jos käyttäisin sellaista\netua, uudelleen herättääkseni mieheni tunteet. Jos hän minua rakastaa,\ntoivon että rakkautemme perustuu vakavammalle pohjalle.\n\n— Voi Antonia, sinä et minua tässä asiassa ymmärrä — tai etkö\ntodellakaan käsittänyt, että tahdoin kiinnittää huomiotasi siihen,\nettä te kaksi kohdatessanne toisenne juuri täällä tulisitte\nkokemaan hämmennystä ja epäröimistä, jota ei voi syntyä tempaavassa\nseuraelämässä — ja onhan se sitäpaitsi miehesi toivomus.\n\n— Lienet oikeassa viime lausumassasi, ja Jumala tietää, että minä\ntunnen sen vaaran, mikä piilee kieltäytyessäni lähtemästä! Mutta\nmikään ei saa minua jättämään lasta juuri nyt vaikeana syksynä vieraan\nhoitoon. Ja Wolrat rakastaa poikaansa kyllin paljon hyväksyäkseen\nmenettelyni, saadessaan kuulla hänen äsken voitetusta sairaudestaan.\n\nRatsumestari ei enää väittänyt vastaan. Ja varmaa on, ettei Antonia\nkieltäytymisellään menettänyt hänen kunnioitustaan. Kun hän sitten oli\nmielessään ihaillut Hagestadin pientä perillistä, syönyt päivällistä\nkälynsä luona sekä viettänyt pari tuntia herra Brandtin seurassa,\nmatkusti hän viimemainitun kanssa omien sukulaistensa luo, minkä\njälkeen hänen seuraavana päivänä piti käydä Melldalshusissa, seudun\ntuomarin luona sekä vanhan everstin haudalla — palatakseen sitten\npikajunalla Tukholmaan.\n\nEnnen lähtöään hän lähetti Antamalle kirjeen, vakuuttaen siinä\nikuisia ja uskollista vaitioloa kaiken sen suhteen, mistä he olivat\nkeskustelleet.\n\n\n\n\nXXII\n\nHän palaa.\n\n\nMarraskuu oli kulunut loppuun ja sijaan oli tullut joulukuu, kun koitti\nse päivä, jolloin Antonia kirjeellisen tiedon mukaan vihdoinkin sai\nodottaa miestään kotiin. Ennen tätä viimeistä kirjettä oli Wolrat\nkirjoittanut hänelle pari riviä, joissa hän ilmoitti \"esilläolevien\nseikkojen vuoksi\" hyväksyneensä sen, ettei Antonia ollut matkustanut\nTukholmaan. Samalla hän pyysi, ettei hänen autuaan setänsä kahdessa\nhuoneessa mitään muutettaisi, vaan että ne ainoastaan olisivat\njärjestyksessä. Makuuhuone tosin oli raskaiden tummanvihriäisten\nverhojen vuoksi jotenkin pimeä, mutta sellainen voitaisiin jälkeenpäin\nmuodostaa maun mukaan.\n\nHuoneet olivat jo ennestäänkin hyvässä kunnossa, sillä ne olivat samat,\njoissa kapteeni oli asustanut edellisellä käynnillään Hagestadissa.\nJa nyt aamupäivällä (joka oli harvinaisen kirkas siihen vuodenaikaan)\nseisoi Antonia, luotuaan viimeisen tarkastelevan silmäyksen kaikkeen,\nulommaisen akkunan vieressä, josta oli laaja näköala, katsellen tielle\npäin.\n\nTuntui hieman kummalliselta, mitä Antonia ei itsekään voinut selittää,\nettä hän nyt oli niin täydellisen tyyni, päinvastoin kuin silloin,\njolloin hänen sydämensä oli täyttänyt tuska luullessaan ratsumestarin\nsaapuessa tämän olevan hänen miehensä.\n\nJa tämä levollisuus johtui siitä, että hän niin kauan oli elänyt\npainostavassa jännityksessä, jotta hänen hermonsa olivat veltostuneet,\ntai oliko se seurauksena hänen lakkaamattomista rukouksistaan, ettei\nhän häiritsisi miehensä tuloa kuohuvista tunteistaan aiheutuvalla\nhysteerisellä kohtauksella — kaiken kaikkiaan: hänen seisoessaan\nhienosti, mutta kuitenkin yksinkertaisesti puettuna ja nojautuessaan\nakkunanpieleen, saattoi luulla, että talon herraa odotettiin kotiin\nnoin muutamia päiviä kestäneeltä matkalta naapurikaupunkiin.\n\nMutta kyllä sentään Antonian sydän voimakkaasti sykähti, kun kello\nkahdentoista aikaan kuului etäällä vaunujen vierinää, mikä lopuksi\nläheni niin, että hän saattoi eroittaa korkeavartaloisen miesolennon,\njoka jo oli huomannut hänet ja ottanut lakin päästään, tervehtien häntä\nvakavasti ja kunnioittavasti — lyhyesti: suurenmoisen juhlalliseen\ntapaan.\n\nKuinka Antonia sitten meni alas portaille, miten hän lähestyi vaunuja\njuuri kun ne pysähtyivät, kuinka uhkea soturi tarttui kevyesti hänen\nvyötäisiinsä rientäen hänen kanssaan saliin, missä hän sai vastaanottaa\nsyleilyn ja suudelman, jotka kumpikin olivat samanlaiset kuin hänen\ntervehdyksensä akkunaan, ja miten Antonia seisoi keskellä salin lattiaa\nkädessään miehensä matkavyö ja katse kasvaneena kiinni hänen jaloihin\nkasvoihinsa, jotka olivat tulleet kauniimmiksi, voimakkaammiksi ja\nilmeikkäämmiksi, pitkästä toipumisajasta johtuneesta kalpeudesta\nhuolimatta — kaikesta siitä ei tuo nuori nainen koskaan päässyt oikein\nselville. Hän eli sen uudelleen unessa, mutta ei tietänyt sitäkään,\noliko se uni suloinen vai katkerako.\n\nEnsimäisen vakaan vaikutuksen koki hän kuullessaan hänen syvän,\nmiellyttävän äänensä, joka aina oli värähdellyt hänen sydämessään,\nvaikka ääni ei nyt lainkaan muistuttanut tuosta viimeisestä\nvaarallisesta illasta kylpypaikalla, jolloin don Carlos haaveili donna\nAntonian jalkojen juuressa, johtaen hänet kuvitelmissaan Tukholmaan\nKuningattarenkadun varrella siihen taloon, josta moni hyvä sielu on\ntullut pois paljon rikkaampana kuin se oli sinne mennessään, nimittäin\npääkaupungin lastenkotiin. Ei, tästä lämpimästä luottavaisuudesta ei\nWolratin ääni häntä nyt muistuttanut, mutta siinä oli kuitenkin kaunis\nsointu hänen virkkaessaan:\n\n—- Olen siis täällä jälleen, Antonia, kahden ja neljänneksen vuoden\nkuluttua! Se on ollut pitkä aika, joka on tehnyt minut tarpeeksi\nväsyneeksi enää kuleksimaan ympäri maailmaa. Me kyllä tulemme\nonnellisiksi yhteisessä kodissamme, sillä me olemme nyt liian kokeneita\ntahtoaksemme siirtää taivasta maan päälle. Minusta ei koidu sinulle\nvaivaa. Olen kärsinyt ja tullut vanhaksi, kun sinä sitävastoin olet\nnuorentunut ja muuttunut kahta vertaa kauniimmaksi.\n\nMutta viehän minut nyt heti poikani luo! Palan halusta saada nähdä\nhänet. Kunhan hän vaan ei pelkäisi minua!\n\n— Hän jo odottaa sinua! — Antonia käsitti täydellisesti, että\nainoastaan tuohon viimeiseen tuli vastata. (Kapteeni oli taitavasti\nja arvokkaasti sivuuttanut sen, mihin hänen ei tarvinnut vastata.)\n— Parahin Wolrat, — lisäsi hän, — jos lapsi ei heti osoittaudu\ntuttavalliseksi, niin täytyy sinun olla kärsivän. Kaikki muuttuu aivan\ntoiseksi niin pian kun hän tuntee sinut. — Antonia ei aikonut sanoa\nmitään enempiin, mutta virkkoi kuitenkin vielä: Kiitos, rakas Wolrat,\nlausumistasi sanoista! Tiesin kyllä että sinun tulosi muodostuisi\nkauniiksi, ja sinun toivosi on minunkin.\n\n— Antonia kultaseni, sinä olet kauniisti tervehtinyt kotiinpaluutani!\nMutta kiirehtikäämme — isänsydämeni ei rauhoitu, ennenkuin olen saanut\npitää lasta sylissäni!\n\nValoisassa, hauskassa lastenkamarissa oli paitsi Wolrat nuorempaa,\njoka esiintyi erinomaisesti edukseen siroimmassa lapsenpuvussa,\nmitä kukaan äiti saattaa keksiä, muuan nuori poikanen, nimittäin\nlastenkodista kotoisin oleva Pekka, joka senjälkeen kun hänen\ntoverinsa Karl oli muuttanut Tukholmaan, oli sijoitettu täysihoitoon\nherrasväki Brandtin luokse, missä hänellä oli hyvä koti ja hän sai\nolla lähellä kansakoulua, jossa hän jatkoi Melldalissa aloittamiaan\nopinnoita. Mutta yleensä aina kun hän oli kotona tai kun hänellä oli\nlupa-aika, vietti hän useita tunteja päivässä päärakennuksessa, sillä\nkukaan ei suosinut häntä enemmän kuin talon nuori valtias. Siksi\nolikin anteeksiannettavaa, että Pekka hieman ylpeästi havaitsi, ettei\nhänen armonsa uskonut poikaansa kenenkään huostaan niin varmasti\nkuin hänen. Pekka oli saanut olla rouvan uskollisena apuna myöskin\npienokaisen sairauden aikana, koska tämä lähinnä äitiään piti eniten\nPekasta. Kiitollisuuden osoitteeksi kaikesta osakseen saamastaan\nystävällisyydestä, minkä arvon poika yksinäisessä elämässään täysin\ntajusi, opetti hän joka päivä suojattiaan lausumaan nimeä \"isä\", jotta\nse tuli pysyväksi sanaksi pienokaisen huulille, ja hän piti itse\nhyvänään tämän nimityksen siksi, että lapsi vaan lausuisi sen sanan\nkapteenin saapuessa.\n\nNyt hän parhaillaan leikki pienokaisen kanssa ja oli saanut hänet juuri\nnauramaan ja näyttämään oikein iloiselta.\n\n— Kuulehan, täällä oven luona on joku! — huusi hän nauraen. — Kenen\nluulet tulevan luoksesi? Se on varmaan isä. Osaatko huutaa: Isä?\n\nTämän selvittävän opastuksen jälkeen oli aivan luonnollista, että\nkapteenin kärsimättömänä kiirehtiessä sisään pienokainen kirkui kaikin\nvoimin: Isä, isä! — Mutta merkillistä oli, ettei lapsi, kuten Antonia\noli pelännyt, ollenkaan säikähtänyt isän pitkiä viiksiä eikä suurta\npartaa. — Niin, isän voimakkaasta kiihtymyksestä huolimatta, mikä\nkuvastui hänen kasvoillaan, hymyili poika hänelle pienellä herttaisella\nsuullaan ja tarkasteli häntä kauneilla silmillään, tosin kummastellen,\nmutta täydellisellä käsityksellä, sekä jatkoi huutamistaan: Isä, isä!\nLuonto oli tässä ohjaajana. Lapsi ei ennen ollut osoittanut mieltymystä\nvieraita herroja kohtaan.\n\n— Kaikkivaltias Jumala, mikä onni! — änkytti iki-ihastunut isä,\nkantaessaan lasta käsivarrellaan ympäri huonetta. — Voi Antonia, jos\nlapsi olisi kuollut, olisi ollut hyvä, etten olisi häntä lainkaan\nnähnyt, sillä nyt kun olen hänet nähnyt, kun hän on kurkottanut pikku\nkätösensä minua kohti, mainiten minua pyhimmällä nimellä, niin en\nkoskaan voisi kestää ajatusta, että nämä suuret, suloiset, säteilevät\nIapsensilmät sammuisivat iäksi. Minä otan nyt koko sydämestäni osaa\nniihin tuskiisi, Antonia, joita kärsit silloin kun lääkäri jätti\npienokaisen oman onnensa nojaan.\n\n— Vaikein kärsimykseni oli pelko siitä, että minun tulisi lähettää\nsinulle niin surullinen sanoma. Mutta nyt arvaat varmasti, miten\nmahdotonta minun oli lähteä Tukholmaan. Ja kuitenkin minä epäröin —\nniin vaikeata oli minun olla noudattamatta sinun tahtoasi.\n\n— Jumalan kiitos, että niin teit! — vastasi kapteeni, luoden\nvaimoonsa katseen, joka ei näyttänyt tutkistelevan nykyisyyttä eikä\nentisyyttä. Tuskin hän uskoi korviaan kuullessaan hänen puhuvan näin,\nhänen, joka ylpeästi ja vallitsevasti oli hylännyt miehensä yrityksen\nmuuttaa hänen kovan mielensä lempeämmäksi.\n\nMolemmat olivat vähällä joutua hämilleen, kun Antonia onneksi huomasi\nPekan pään uunin takana.\n\n— Kas tässä, — virkkoi hän nopeasti, viitaten Pekalle, jonka luo\npienokainen heti tahtoi, — tässä, ystäväiseni, on pikku poikamme\nkaikkein parhain ja rakkain ystävä. Hän on autuaan everstin toinen\nkasvatti — Antonia lausui nämä sanat aivan tyynesti — joka on ollut\nsuureksi hyödyksi ja huviksi pikku Woll-Wollille (siksi kutsui tämä\nitse itseään) sekä sairauden aikana että myöhemmin.\n\nKapteeni tarttui Pekan käteen ja katseli häntä hyvin sydämellisesti,\nlausuen sitte:\n\n— Kiitos, kunnon pikku ystävä, siitä että olet ollut hyvänä\nsuojelijana tälle lapselle, jota meidän täytyi koettaa karaista, jotta\nhänestä tulisi yhtä suun ja reipas kuin sinä olet! Vähän ajan kuluttua\nsaat tuoda pienokaisen minun huoneisiini. Eikö totta, — lisäsi\nkapteeni vaimonsa puoleen kääntyen, — suvaitsethan sinäkin, että\nhän jo alkaa toimensa isän seuralaisena sillä aikaa kun minä hieman\nlevähdän ja haen matkalaukusta muutamia leikkikapineita?\n\nTietysti Antonia suostui siihen heti: hän ei rohjennut tuntea kateuden\nkipinääkään pienokaista kohtaan senvuoksi, että tämä asetettiin\netusijalle hänestä.\n\n— Tule pian perässä! — sanoi kapteeni Pekalle, lähtien omalle\npuolelleen, missä takkavalkeat ystävällisesti leimusivat uunissa.\n\nTuskin oli hän päässyt yksikseen ennenkuin hänet valtasi levollisen\nulkokuoren alla piillyt myrsky; hän vaipui sohvalle ja kätki kasvonsa\npielusta vasten. Mutta kun hän siitä taas kohottautui, näkyi alusen\nlemmenkukka-ompeluksella kaksi suurta kyyneltä. Hän sai myöhemmin\ntietää, että se, jolle kyyneleet putosivat, oli hänen kelpo anoppinsa,\nLisen-rouvan, viimeinen korutyö, ja kuitenkaan ne eivät pudonneet hänen\nmuistolleen, sillä saattoi selvästi päättää niistä sanoista, jotka\nhänen huulensa lausuivat, että joku muu muisto oli vallitsevana hänen\nsielussaan.\n\n— Näin, — virkkoi hän itsekseen, — näin jatkuu elämää, kunnes —\n\nEnempää hän ei sanonut. Hän jäi istumaan sohvalle, nojaten\nkyynäspäällään polviinsa ja otsaansa käsiinsä, kunnes käytävältä kuului\niloisen lapsen nauru sekä Pekan tukevat askeleet; vasta silloin\nhavahtui vakava mies haaveistaan.\n\nKokonainen auringonsäteiden virta levitti kirkkaan loiston hänen\nkasvoilleen.\n\n\n\n\nXIII\n\nEnsimäisen päivän loppu.\n\n\nSen jälkeen kun Antonia oli huolellisesti kiertänyt pienokaisen\nympärille vaipan ja seurannut katseellaan Pekan kulkua alas rappusia,\nhän meni omaan huoneeseensa, lukitsi oven ja vaipui polvilleen. Hän\nei koskaan ollut tuntenut niin suurta tarvetta rukoilla kuin nyt,\nsillä ellei rukous antaisi hänelle sitä apua, jota hän nyt tiesi\ntarvitsevansa, niin mitä hän tekisi saadakseen voimaa jatkamaan uutta\nelämää?\n\nWolrat oli siis vihdoinkin palannut — mutta varmaankaan hän ei enää\nkoskaan, koskaan ole hänelle sama kuin ennen.\n\nAntonian katse viipyi ovella, joka johti makuuhuoneesta saliin,\nKutsuisikohan Wolrat hänet nyt kuten illalla ennen lähtöään\npianonsoinnutuksilla selvittelylle, joka päättyisi täydelliseen\nsovitukseen? Oi ei, varmaan ei. Hänellä oli silloin viimeisen kerran\nollut elämänsä käsissään. Sysätessään pois Wolratin, joka niin jalosti\noli vedonnut hänen parhaimpiin tunteisiinsa, joita vielä olisi pitänyt\nolla hänen sydämessään, oli tämä valmis antamaan anteeksi, vaan ei\nkoskaan, koskaan unohtamaan. Kuitenkaan ei Wolrat jättänyt häntä heti.\nHänhän vartosi kokonaista kaksi kuukautta, jolloin olisi sanalla voinut\nestää hänen matkansa... mutta se sana jäi lausumatta — hänen kova,\nkova sydämensä ei edes ajatellut lausua sitä.\n\n— Ja nyt, — kuiskasi hän tukahtuneesti nyyhkien, — hän ei enää\nodota eikä toivo minun sitä sanaa lausuvan. Saattoi heti huomata että,\nmiten ystävällisesti ja avoimesti hän käyttäytyikin, hän heti ensi\nhetkestä alkain muodosti välimme vain rauhallisiksi ja hyviksi, kuten\narkipäiväinen, kunniallinen avioliitto edellyttää. — No niin, —\nlisäsi hän varmemmalla äänellä, — jos sen täytyy olla niin, jos hän\non kokonaan lakannut minua rakastamasta muuna kuin lapsensa äitinä,\nniin on sekin enemmän kuin ansaitsen, enkä minä tule koskaan millään\nhellämielisellä surulla koettamaan vaikuttaa häneen. Yhtä varmaa on\nkuitenkin, että minun täytyy pian, ehkä jo tänään päivällisen jälkeen,\ntai viimeistään illalla puhua hänelle muutamia omastatunnostani\nlähteviä sanoja. Mutta hänen ei tarvitse käsittää niitä siten, että\nminun sydämeni joka sykäyksellään pyrkii häntä kohti, sillä en tahdo\nsitä tyrkyttää, koska sillä ei enää ole arvoa...\n\nSillä aikaa kun tämä tapahtui Antonian huoneessa ja hän viimein\nvuodatetuista kyyneleistä ja hartaasta rukoilemisesta keventyneenä\ntunsi kykenevänsä viisaasti ja arvokkaasti ottamaan vastaan itselleen\nluomaansa kohtaloa, esitettiin kapteenin puolella iloisempi kohtaus.\n\nAsetettuaan pojan viereensä lattialle hän oli aukaissut yhden\nmatkalaukuistaan sekä alkanut Pekan avulla purkaa sen sisältöä, ja heti\nkun sieltä oli tullut näkysälle joku sellainen välkkyvä leikkikapine,\nmikä on omiaan tuottamaan lapselle rajua iloa, osoitti herra Hanefelt\nnuorempi niin myrskyisää ihastusta, että hän alkoi omin tuumin avustaa\nkaikkien niiden tavarain esillevetämistä, joihin hän vaan saattoi\npienillä käsillään tarttua.\n\n— Rakas Pekka, — virkkoi kapteeni, — luulenpa ettet sinä välitä\nmistään näistä kapineista, sillä sinähän olet jo suuri mies. Mutta\nsano, mistä sinä pidät, niin voit olla varma siitä, että minä ostan sen\nsinulle!\n\n— Koska kapteeni kerran kysyy, — vastasi Pekka ujostelematta, —\nniin saatanhan sanoa, että pidän kolmesta esineestä — sillä kun\njossain sadussa annetaan jonkun toivoa, niin saa hän aina esittää kolme\ntoivomusta.\n\n— Aivan niin. Annahan siis kuulua ensimäinen toivomuksesi!\n\n— Katsokaas, kapteeni, koska minusta kerran aikaa myöten tulee\npehtoori ja väen täytyy silloin noudattaa minun käskyjäni, niin\narvelen, että olisi sekä tarpeellista että hauskaa saada nyt jo tottua\nkäskijän toimeen. Jos minulla nyt olisi oma koira, opettaisin minä sen\nsävyisästi tottelemaan minua — ei niin, että tahtoisin harjoittaa sitä\nniinkuin eversti harjoitti koiriaan, mutta minä haluaisin, että koira\nymmärtäisi minua ja pitäisi minusta.\n\n— Hae sellainen koira, josta pidät, suuri ja uljas, niin minä maksan\nsen ja ostan sille hopeisen kaulanauhan, johon on kaiverrettu sinun\nnimesi.\n\nPekan silmät säteilivät tyytyväisyydestä. Hän loi kapteeniin kauniin\nkatseen.\n\n— Sepä on jotain, mistä voi iloita! huudahti poika —-Minä tiedänkin\njo, mistä saan sellaisen koiran, mutta sen nykyinen omistaja osaa\nkyllä määrätä siitä kelpo hinnan, joten minä pelkään ilmaista toista\ntoivomustani. Kas, minä haluaisin myös oikean kellon, sellaisen, jota\nvedetään avaimella, sillä pehtoori tuskin tulee toimeen ilman kelloa.\n\n— Sinä olet aivan oikeassa, ja kellon saat joululahjaksi. Entä mikä on\nkolmas toivomuksesi?\n\n— Pelkäänpä, että kapteeni nauraa sille, mutta koska minusta nyt\npitäisi tulla herra, olisi mainiota, jos pojat koulussa huomaisivat\nvälillämme olevan eron, ja minun mielestäni ei mikään ole hienompaa\nkuin riisua jalastaan kalossit ja panna ne taas jalkaansa; eikä\nrouva Brandtinkaan silloin tarvitsisi alinomaa valittaa, että minun\nsaappaistani jää jälkiä lattialle.\n\nTietysti päätettiin, että Pekka saisi itselleen uudeksivuodeksi\nkalossit, minkä jälkeen kapteeni, jota huvitti pojan luonteenlaatu,\nkysyi, eikö hän kadehtinut kasvattiveljeään sentähden, että tästä oli\ntullut Melldalin omistaja, kun sitävastoin hänestä, Pekasta, luvattiin\ntehdä vain pehtoori.\n\n— Jumala varjelkoon minua sellaisesta epäkiitollisuudesta everstiä\nkohtaan. Ei, sanonpa kapteenille, etten ole koskaan kadehtinut\nKarlia. Hänestä kai tulee upseeri tai jotain muuta hienoa, josta on\nseurauksena, ettei hän paljoa oleskele maalla, vaan saan minä sillä\naikaa esiintyä täällä herrana, ja siitä ei olisi tullut mitään, ellei\nKarlille olisi annettu Melldalia; mutta kylläpä hän sitten saakin\nminusta luotettavan miehen; minä katson hänen parastaan paremmin kuin\nhän itse.\n\n— Kiitos vastauksestasi, poikani! Se on sinulle kunniaksi, ja saat\nolla varma, ettei se rakkaus, mitä olet osoittanut tätä pientä\nveitikkaa kohtaan — joka nyt näyttää särkeneen ensimäiset lelunsa —\njätä sinua huolenpidotta minun puoleltani.\n\nVaunujen jyminä keskeytti nyt keskustelun.\n\nHerra Brandt nimittäin saapui kotiin. Ja koska tämä nyt kapteenin\nmielestä tuli parhaaseen aikaan pelastamaan hänet kahdenkeskisestä\npäivällisestä vaimonsa kanssa, lähetti hän heti Pekan sanomaan hänen\narmolleen, että \"pikku herraa\" huvitti suuresti vierailu, sekä\nkysymään, oliko hänen armollaan mitään sitä vastaan, että herra ja\nrouva Brandt kutsuttaisiin päivälliselle. Jos hänen armonsa olisi\nsiihen suostuvainen, piti Pekan rientää viemään kutsu perille.\n\nNiin pian kun kapteeni oli jäänyt kahden pienen poikansa kanssa,\nnosti hän hänet käsivarrelleen, voidakseen oikein katsella kaikilta\npuolin ja kaikissa valoissa saamaansa aarretta; ja hän piti näytteenä\nlapsen tulevasta sielunkyvystä, että tämä osoittamatta vähääkään\ntyytymättömyyttä antoi irroittaa itsensä hauskasta leikistä sarvikarjan\nkanssa, huvittaakseen itseään ainoastaan isän pitkällä parralla.\nTuntien ylpeyttä, onnea ja tuskaa hän näki tämän Antonian pienoiskuvan\nviattomasti hymyilevän hänelle, ja hetkeksi unohti hän kaiken muun,\nollen vain onnellinen siinä tietoisuudessaan, että hänellä on lapsi,\njota hän voi rakastaa ja sen eteen elää.\n\nAntonia ei päinvastoin ollut lainkaan onnellinen kuullessaan Pekan\nsanoman. Hän käsitti, että Wolrat tahallaan vältti kahdenkeskistä\nseurustelua. Mutta olihan hän juuri äsken päättänyt osoittaa rohkeutta\nja malttia. Vastaus oli siis hänen miehensä toivomuksen mukainen.\n\nAntonian tarjoama päivällinen oli valikoidun hieno ja hän oli tarkkaan\nmuistanut kapteenin entiset mieliruoat, minkä seikan viimemainittu\nhymyillen huomasi. Kun vielä tuli lisäksi erinomainen viini, jäte\nnuoren Wolratin ristiäisistä, emännän kevyt, miellyttävä käyttäytyminen\nsekä se vilkkaus, jonka aikaansai rouva Brandtin teeskentelemätön\npuheliaisuus, on helposti ymmärrettävää, ettei päivällistä häirinnyt\nminkäänlainen jäykkyys; ja se pieni seura, joka otti osaa jälkiruoan\nsyömiseen, nimittäin nuori herra Brandt, herra Pekka ja talon toinen\nisäntä, lisäsi suuresti tämän perhejuhlan kodikkuutta.\n\nEi saattanut muuta kuin uskoa luontoa ja todellisuutta, kun Antonia\npäivällisen jälkeen näki miehensä iloisesti leikkivän lasten kera ja\nhämmästelevän rouva Brandtin kanssa, joka oli onnellisesti voittanut\nensi kunnioituksensa ja näytti nyt hieman pahastuneelta kapteenin\nnauraessa hänen poikansa kömpelöille liikkeille ja rohjetessa taputtaa\nkäsiään, kun pienokainen aina pari kolme askelta astuttuaan sortui\nlattialle perin erilaisiin, mutta somiin asentoihin.\n\nNuoremman väen poistuttua toivoi Antonia herrasväki Brandtinkin\nlähtevän, mutta kapteeni oli juuri silloin innostunut kertomaan\nKrimin sodasta, sen loistokohdista ja kurjuudesta, ja niin seurasi\nvoimakkaasti ja värikkäästi kuvattu tapaus toistaan, kunnes sekä tee\nettä illallinen oli tuotu sisään ja nautittu, minkä jälkeen herra\nBrandt Antonian suureksi epätoivoksi, mutia kuten näytti, kapteenin\nkiistämättömäksi mielihyväksi sanoi, miten \"säälittävä\" hänen armonsa\noli ollut miehensä poissaollessa. Viimein kuitenkin kapteeni keskeytti\nkeskustelun, luoden puoliksi läpitunkevan, puoliksi peitetyn katseen\npunastuvaan, tuskittlevaan vaimoonsa, joten herra Brandt ei saanut\npitkittää hyväntahtoista vaivannäköään selvittää kaikkea, mikä oli\nollut hämärää.\n\n— Huomenna, parahin herra Brandt, — virkkoi hän, — teemme selvän\nasioista — tulkaa ennen aamiaista! — Ja yhtä nopeasti kuin aurinko\noli ympäröinyt vieraat sädekehällään, yhtä pian valaisi kapteenin\nolentoa kalpea kylmä kuu: hauska seuramies muuttui ylvääksi,\nsuletuksi, jäykäksi herraksi, joka ei enää jaksanut pitää kasvoillaan\nmiellyttävää naamiota.\n\nAiheutuiko se siitä, että herra Brandt oli ajattelemattomasti\nkoskettanut vaarallista asiaa?\n\nHetimiten lausuttiin jäähyväiset, ja rouva Brandt katsoi täytyvänsä\nhyljätä aikomuksensa kutsua kapteeni ja hänen armonsa luokseen\npäivälliselle. Kun hän nyt katsoi isäntään, ei hän käsittänyt, kuinka\nhän oli uskaltanut olla niin tuttavallinen.\n\n       *       *       *       *       *\n\n— He ovat hyviä ja kelpo ihmisiä, — sanoi kapteeni kahden rouvansa\nkanssa, — mutta tiedätkö, rakas Antonia, minun oli lopussa tavattoman\nvaikea pysyä hereillä — yöllisen matkan jälkeen on myöskin uni\ntarpeellinen. Annathan siis anteeksi, jos nyt heti toivotankin sinulle\nhyvää yötä!\n\n— Voi Wolrat, älä mene suomatta minulle pientä hetkistä! En tahdo\npidättää sinua kauan enkä vaadi sinulta mitään vastausta. Pyydän sinua\nainoastaan vähän aikaa kuuntelemaan minua, ennenkuin rupeat levolle\nkodissasi ensimäisenä yönä paluusi jälkeen.\n\nKapteeni näytti tavattoman haluttomalta, mutta istuutui kuitenkin.\nHänen ilmeensä ei kuitenkaan ollut vaimonsa pyyntöä noudattavan\npuolison, vaan sivistyneen miehen, joka ei, olematta epäkohtelias,\npääse vapautumaan naisesta, joka haluaa saada osakseen hänen huomiotaan.\n\n— Et ole maininnut mitään äidistä, — aloitti Antonia jälleen, —\nmutta tiedän, ettei siihen ole syynä se, että olisit hänet unohtanut.\n\n— Ei, — vastasi Wolrat, — en voi koskaan unohtaa tuota erinomaista\nnaista, mutta suothan minun ensin hieman tottua tähän niin kutsuttuun\nkotiin, ennenkuin kosketamme hänen muistoaan, jota tulen aina\nrakastamaan.\n\n— En aio tunkeutua mihinkään yksityiskohtiin, — virkkoi Antonia\ntäydellisesti salaten, kuinka loukkaantunut hän oli. — Minun\ntäytyy ainoastaan sanoa, että äiti kaikkein viimeiseksi lausui sen\nvakaumuksen, että siiloin kun minä saan rohkeutta tunnustaa sinulle,\nkuten nyt teen, että olen syvästi katunut sitä arvotonta menettelyä,\njota osoitin saadessani eräänä iltana osakseni sinun luottamuksesi\nsekä jatkoin sitä loukkaamalla sinua vaatimuksella, jota vasta pitkän\naikaa jälkeenpäin arvostelin oikealta näkökannalta, niin sinä (niin\näiti luuli) antaisit minulle anteeksi ja soisit lapsesi äidille jälleen\nsijan sydämessäsi. Teetkö sen, Wolrat? Pelkään, että et sitä voi,\nmutta missään tapauksessa en tahdo kuvaamalla pitkiä kärsimyksiäni ja\ntaistelultani koettaa vaikuttaa sinuun, jolle olen valmistanut niin\nkatkeran elämän.\n\n— Kiitän sinua, Antonia, — vastasi Wolrat, hilliten ääntään niin,\nettä olisi pitänyt luulla hänen olevan rauhallisen, — minä kiitän\nsinua vakavasti siitä, että olet antanut tämän tärkeän selityksen niin\nlyhyesti, valmisteluitta ja muuttumatta herkkämieliseksi, joten minun\nei tarvinnut olla liian kauan piinapenkillä. Mutta nyt ei tunnustuksesi\nmerkitse mitään. Vuosikausia on sen ja nykyisen ajan välillä, ja\nvähemmän tarvitaan asioiden arvostelemiseen uusilta näkökannoilta.\nOlen jo tullut ymmärtämään, että käsityskykysi on nyt viisaampi sekä\nettä olet kohonnut suurempaan naiselliseen tuntemukseen, ja minä\nluulen niiden kantaneen hyvän hedelmän, jonka hyödyttävää vaikutusta\nsuhteeseemme en epäile. Mutta nyt minä pyydän, jos rauhani on sinulle\nrakas, että annamme menneisyyden olla levossa, sillä — kuten jo\nkirjeessäni mainitsin — muisto on meidän vihollisemme.\n\n— Rakas Wolrat, sinun sanasi osoittavat, että olet päättänyt olla\nkoskaan unohtamatta. Olkoon sitten niin — en ole oikeutettu sen\njohdosta valittamaan, vaan mukaudun ilman muuta siihen hiljaiseen\nohjelmaan, jonka sinä olet meidän elämällemme viitoittanut. Tahdon\nainoastaan lisätä, että ellei eversti olisi ottanut pikku Karlia, niin\nminä olisin sen tehnyt, enkä milloinkaan, milloinkaan olisi kysynyt\nhänen nimeään, jonka minä kerran niin röyhkeästi tahdoin tietää.\n\nNämä sanat lausuttuaan kohtasi Antoniaa aivan odottamaton yllätys:\nhänen miehensä nimittäin purskahti nauruun, josta saattoi eroittaa\nkuolettavan ivan kirpeän sävyn.\n\n— Kautta sielu-parkani, — huudahti Wolrat, — tämä on jo liikaa;\ntiesin, että sinussa ennen oli vallitsevana jäykkä, vaativa,\nhillitön henki, mutta että olet vaihtanut tämän luonteenominaisuuden\nteeskentelyyn, joka on kaikista vioista tuomittavin, sitä en ole\ntiennyt koskaan ennenkuin nyt.\n\n— Wolrat, mitä Jumalan nimessä tämä merkitsee — luuletko, että minä\nvoisin teeskennellä sinulle?\n\n— Luulen, että myönnytykseesi olla enempää tiedustelematta sitä nimeä,\njoka herätti sinussa rajun mustasukkaisuuden, on jokin oivallinen\nsyy. Sinä olet kuitenkin alentunut turhaan, ja minä sanon ainoastaan\nettä jos sinä vielä kerran tekeydyt tietämättömäksi, niin minä lähden\nHagestadista toisen kerran, ja siiloin en kunnioita luonnettasi yhtä\npaljon kuin vielä tunti sitten.\n\nLausuttuaan nämä sanat, jotka selvästi kuohuva viha purki hänen\nhuuliltaan, hän tarttui kynttilänjalkaan ja lähti ovelle päin,\ntoivottamatta edes hyvää yötä.\n\nAntonia ei häntä estänyt. Hän ei tuntenut vähääkään suuttumusta, sillä\nhän huomasi tuottaneensa Wolratille kärsimystä, jota hän puolestaan ei\nlainkaan käsittänyt.\n\nEhdittyään oven luo kapteeni kuitenkin pysähtyi ja hetken mietittyään\nkääntyi äkkiä takaisin, luoden vaimoonsa katseen, joka, mitä kauemmin\nse hänessä viipyi, muuttui aina synkemmäksi, Wolratin kuitenkaan\nhavaitsematta, että se olisi aiheuttanut Antoniassa pienintäkään\nsamassa suhteessa syntyvää epävarmuutta tai hämmennystä.\n\n— En tietenkään saata ensimäisenä iltana poistua luotasi toivottamatta\nsinulle hyvää yötä, — virkkoi hän harmistuneesti.\n\n— Se osoittaa, että vaikka sinun mielesi kuohuukin, saa sinun jalo\nsydämesi kuitenkin aina lähettää kuiskauksen. — Ja lauhduttava hymy\nhuulillaan meni Antonia luinen luokseen. — Hyvää yötä, rakas Wolrat!\n— Hän kuroitti huulensa hänen suudeltavakseen, kuten aina rakastettava\nvaimo herralleen ja miehelleen, solmiessaan rauhaa.\n\nWolrat vastaanotti suudelman jotenkuten ihmeissään, lähtien sitten\nhuoneesta heti.\n\nSiten päättyi ensimäinen ilta.\n\n\n\n\nXXIV\n\nTalo saatetaan uuteen järjestykseen.\n\n\nKun Antonia seuraavana aamuna loi viimeisen silmäyksen kahvipöytään,\nsai hän sanan mieheltään, että tämä oli väsynyt matkasta ja halusi\nkahvin tuotavan hänelle huoneeseen.\n\nSaapuessaan aamiaiselle toi hän mukanaan herra Brandtin, jonka kanssa\nhän oli työskennellyt asiain järjestämisessä.\n\nWolratin kasvojen sävy oli kuitenkin tänään hieman valoisampi, ja ääni\nvivahti sydämelliseltä — se oli tietysti sovinnaista sydämellisyyttä\n— hänen suudellessaan vaimonsa kättä ja toivottaessaan hyvää huomenta.\n\nAntonia pitäen pienokaista kädestä osoittautui mitä kokeneimmaksi\nrouvaksi. Hän puheli lempeästi ja miellyttävästi kaikesta, mikä saattoi\nolla yhteistä, mieluummin kolmannen henkilön läsnäollessa, Antonia oli\nsitäpaitsi huomaavinaan miehensä katseesta, että tämä pyysi ja varoitti\nhäntä olemaan koskettamatta mitään arkaa asiaa.\n\n— Kuulehan, Antonia rakas, — tämä sanontatapa kuulosti herra Brandtin\nkorvissa kerrassaan mainiolta! juuri kun perheenisä nosti pienokaisen\npolvelleen nähtävästi saadakseen aamiaiselle parempaa ruokahalua —\nkuulehan tai voitko arvata, mitä minä sinulta odotan?\n\n— Jos olisin niin onnellinen, ystäväni, että arvaisin sen, niin sinun\nei tarvitsisi odottaa.\n\n— Kas, minä kuvailen, että sinä viikon päästä tästä — varmaankin\nehdit siksi toimittaa järjestelysi — kutsut päivälliselle kaikki\nsäätyläisiin kuuluvat naapurimme. Mikäli olen ymmärtänyt, et sinä ole\ntähän saakka ollenkaan esiintynyt Hagestadin valtiattarena, vaan olet\nelänyt miehesi poissaollessa kuin todellinen nunna. Mutta koska hän nyt\non palannut kotiin, niin nähköön meitä ympäröivä pieni maailma, ettei\nmeitä onneksi miellytä erakkoelämä. Suostutko tähän?\n\n— Kernaasti, rakas Wolrat, sillä minustakin asemamme vaatii\nnyt sellaista, mitä minä pitkän matkasi aikana pidin vaimollesi\ntarpeettomana, melkeinpä sopimattomana. Poissaolevan miehen puolison\ntulee elää yksikseen.\n\n— Olet oikeassa, ellei hänen yksinäisyytensä mene liiallisuuteen.\nMutta jättäkäämme se, mikä on mennyttä! Minä matkustan kaupunkiin\njärjestämään erään viinilähetyksen vastaanottoa ja lähettämistä tänne\nsekä noutamaan muitakin tavaroita, joita ostin Tukholmassa. Ja parin\npäivän perästä toivon saavani ilon esittää näkymättömissä olleen\nrouvani muutamissa hienoissa kodeissa. Se on muotoseikka, jonka täytyy\ntapahtua ennen kutsuja.\n\n— Kuten vaan tahdot, parahin Wolrat... minä olen valmis.\n\n— Mutta älä luulekaan minun pysähtyvän siihen. Herra Brandt tietää,\nettä minun täytyy asioitteni vuoksi matkustaa helmikuussa Tukholmaan,\nja silloin varmaan sinä, koska et ollut läsnä Leonoren häissä tulet\nminulle seuraksi, sillä minä olen aivan väsynyt antamaan välttäviä\nvastauksia kaikkiin tuttavieni, ystävieni ja tovereitteni kysymyksiin,\njotka koskevat sinua. Ihmisten tulee saada nähdä, ettei vaimoni ole\nmikään sadun hengetär, vaan elävä kaunotar, jonka näyttämisestä\naviomies on ylpeä.\n\n— Mutta entä pienokainen? — kysyi Antonia punastuen siitä\nimartelusta, jota Wolrat suvaitsi häneen nähden oikein tuhlata.\n— Tiedäthän, että herrasväki Brandt tammikuun lopussa siirtyy\nMelldaliin... Sitäpaitsi...\n\n— Sitäpaitsi et saa tehdä enää mitään estelyjä, ystäväni! Pojan otamme\nmukaamme — häntä varmasti huvittaa rajattomasti hevoset ja ajeleminen.\nJa saammehan, parahin herra Brandt, lainata Pekkaa?\n\n— Kapteeni voi itse päättää sen asian, sillä Pekka jää Hagestadiin,\njoka on lähempänä koulua...\n\nVierailut ja päivälliset seurasivat toisiaan hyvässä järjestyksessä.\nKapteenia tervehdittiin ihaillen ja lämpimän vieraanvaraisesti, mutta\nhänen armonsa suhteen pysyttiin jotenkin vieraina. Seudun mainio\nherrasväki ei voinut sulattaa, että heidät oli työnnetty takaisin\nheidän koettaessaan asettua ystävälliseen seurusteluun nuoren rouvan\nkanssa.\n\nKun nyt kuitenkin huomattiin kaikessa mitä valikoiduinta huolta,\nkapteenin vaimoaan kohtaan osoittama kerrassaan hienon ritarillinen\nkäytös sekä Antonian tavattoman herkkä huomaavaisuus häntä kohtaan,\nmuuttui arvostelu paljon lempeämmäksi ja toivottiin — sillä mitäpä\nei voitaisi toivoa — että sikäli kuin merkit viittasivat, vihdoinkin\npäästiin kiinni siitä \"pasmalangasta\", mikä oli johtanut eroon, joka\nnyt näytti lakanneen.\n\nJa jos jo vierailujen aikana suvaittiin tuumia antaa Antoniolle\nanteeksi hänen suuri syyllisyytensä, pyyhittiin se kokonaan pois\nmuistista päivälliskesteissä, joissa emäntä osoitti niin suurta\nrakastettavaisuutta, hilpeyttä ja kohteliaisuutta, että oli vaikea\ntuntea häntä samaksi jäykäksi, ylpeäksi naiseksi, joka oli esiintynyt\nBrandtin häissä. Mutta niinpä ei Antonia ollut tehnytkään vähän työtä\nvoittaakseen ylpeän \"tapansa\" ja kylmäkiskoisuuden, joka näytti\nkuuluvan hänen olentoonsa. Kuta enemmän menestystä hän saavutti\nvieraiden silmissä, sitä selvemmin hän huomasi tyytyväisyyden ilmeen\nmiehensä kasvoilla.\n\nHagestadin kutsujen jälkeen seurasi joukko vastakutsuja, jotka\nolivat vain alkutapauksia kaikelle sille, mitä oli odotettavissa\nuutenavuotena. Ja kaikkialla teki nuori rouva Hanefelt uusia\nvalloituksia, varsinkin upseerien keskuudessa, joita oli saapunut\nkokonainen joukko vierailemaan perheisiin. Mutta voi, miten mielellään\nhän olisi luopunut kaikista näistä, jos hän olisi saanut edes\nhetkenkään iloita sen vanhan valloituksen toivosta, josta ainoastaan\nhän oli elämässään välittänyt ja vastaisuudessa välittäisi!\n\nMutta sen puolesta näytti synkältä. Yhtä runsas kuin kapteeni oli\nkohteliaisuuksista vieraskäynneillä tai kotona vieraiden läsnäollessa,\nyhtä säästeliäs hän oli niiden suhteen heidän ollessaan kahden. Niin,\nsilloin hän puhui harvoin, näytti rasittuneelta ja alakuloiselta, mikä\nmelkein läheni raskasmielisyyttä.\n\nMuuan asia oli kuitenkin muuttunut: joka iltapäivä, kun he olivat\naterioineet yhdessä, tuli hän niin sanottuun lukuhuoneeseen, joka oli\nsalin vieressä, missä hänellä oli tapana kuukauden alkupuolella istua\nlueskelemassa sanomalehtiä puoliksi leväten keinutuolissa takkavalkean\nääressä. Syy, miksi hän luopui tästä tottumuksestaan, oli siinä, ettei\nlukuhuone ollut ainoastaan hauska ja miellyttävä työkammio, jossa oli\nmitä parhaimmassa järjestyksessä kirjoja kaikilla seinillä, kukkia\nkaikilla akkunoilla, pehmeä matto, mukavia pieniä sohvia, vaan myöskin,\nettä hän oli eräällä viimemainituista pari kertaa vilkaistessaan ovesta\nsisään nähnyt ryhmän, jota kannatti katsella lähempääkin.\n\nSiellä eräässä kulmassa puolittain lepäsi suloisen ihana nuori äiti,\nuinuva pienokainen käsivarrellaan. Lapsi saateltiin sillä tavoin\niltapäivä-uneen, ja taiteellinen kauneus koko Antonian asennossa, hänen\nuneksivat silmänsä, purppurankuumat huulensa, jotka olivat painettuina\nlapsen vaaleita kiharoita vasten, joille varjon tavoin putosivat hänen\nomat tummat suortuvansa — kaikki nämä yksityiskohdat muodostivat\nkokonaisuuden, joka pakoitti vastahakoisen aviomiehen muuttamaan\nsanomalehtineen takkavalkean ääreen lukusaliin, missä myöskin\nhoukutteleva keinutuoli ojensi käsivarsiaan häntä kohti.\n\nKun tämä tapahtui ensi kerran, oli Antonia todellakin nukahtanut. Mutta\nepäilemättä oli magneettista voimaa niissä katseissa, jotka olivat\nvakavasti kiintyneet häneen, sillä hän heräsi tietoisena siitä, että\njoku oli häntä lähellä, ja ettei tämä joku ollut välinpitämätön hänestä.\n\nSalaperäisen onnen valtaamana Antonia varoi heräämästä, ennenkuin hänen\nmiehensä oli istunut keinutuoliin, koettaen sanomalehti silmien tasalle\nkohotettuna kääntää pois huomiotaan sohvasta.\n\nNyt Antonia heräsi ja tekeytyen aivan tietämättömäksi virkkoi:\n\n— Teit oikein, rakas Wolrat, istuutuessasi tänne takkavalkean ääreen\n— sali on niin suuri, että siellä tulee vilu.\n\n— Se on totta, — myönsi hänen miehensä haukotellen, — varsinkin kun\nseurana ovat vain omat ajatukset.\n\n— Olen ollut huomaavinani, ystäväiseni, että sinä olet tyytynyt\nparhaiten juuri siihen seuraan — muuten minä mielelläni...\n\n— Ei mitään anteeksipyyntöjä! Sinun ei tarvitse muuttaa tapojasi.\nVoin yhtä hyvin välistä lukea sanomalehteäni ja nukahtaa _täällä_ kuin\nsalissa.\n\nJa tämä \"välistä\" sattui aina useammin. Antonia lepäsi pienokaisen\nkanssa sohvalla ja kapteeni keinutuolissa sanomalehden suojassa.\nAntonia mietti: Hyvä Jumala, enkö koskaan pääse häntä lähemmäs... enkö\nkoskaan saa tietää, millaisesta teeskentelystä hän minua syyttää?\n\nTällaisen vieraan tuttavallisuuden vallitessa saapui vihdoin joulu. Nyt\nkai tapahtuisi jokin muutos. Mutta mitään muutosta ei tapahtunut.\n\nTaasen oli herrasväki Brandt kutsuttu päärakennukseen, ja joulu kului\npienimmättäkään vivahduksetta siihen lämpimään ja hyvään sävyyn, minkä\ntämä juhla tuo mukanansa jäykkäänkin perhepiiriin. Oli joulukuusi,\nlapset leikkivät, annettiin joululahjoja ja tarjottiin mainiota\njuhlapuuroa — siinä kaikki.\n\nMuuan onni oli Antonian mielestä kuitenkin hyvin suuri, nimittäin että\nherrasväki Brandt toisena joulupäivänä matkusti Sofie-rouvan vanhempien\nluokse jäädäkseen sinne kahdenteenkymmenenteen päivään saakka. Kunpa\nnyt vaan ei saapuisi mitään kutsuja! Mutta kuten ja kuului, ei niistä\nkuitenkaan tulisi olemaan puutetta. Ja niin väsynyt oli Antonia\nsellaiseen touhuun, niin ruumiin kuin sielun verhojen alituiseen\nmuuttamiseen — sillä viimemainittu ei saanut koskaan pukeutua mustiin,\nmikä sille olisi kuulunut parhaiten — että kun heitä kutsuttiin\nuudenvuodenpäiväksi erääseen uuteen tuttavaperheeseen kaupungissa,\nselitti hän miehelleen täytyvänsä jäädä kotiin, koska \"pienokaisen\nhammas oli kipeä\".\n\n— Jos se on välttämätöntä, — vastasi kapteeni, kun tästä asiasta\nuudenvuoden aamuna keskusteltiin, — niin... niin .. — Hän näytti\nmietiskelevän, eikä Antonia auttanut häntä millään kysymyksellä.\n\n— Täytyykö sinun ehdottomasti jäädä kotiin, rakas Antonia? Ovathan\ntäällä hoitajatar ja Pekka...?\n\n— Minun on mahdoton lähteä tänään minnekään... olen jo laittanut\nvalmiiksi pienen kuusen, jolla on tarkoitus huvittaa pikku\nWoll-Wolliani illalla. — Antoniaa oli mahdoton taivuttaa lähtemään.\n\n— No niin, silloin minäkin lähetän omasta puolestani peruutuksen.\n\n— Älä millään muotoa — sinulle tulee täällä varmaan tavattoman ikävää.\n\n— Niinpä tietysti, koska minun pieni lohduttajani ei itse voi ottaa\nvastaan lohdutusta keneltäkään, paitsi ehkä sinulta. Mutta vuoden\nensimäisenä päivänä kuuluu perhetapoihin, että kärsitään ikävää\n—yhdessä.\n\n\n\n\nXXV\n\n\n\n\nPikku Wolrat oli koko aamupäivän tavattoman kärtyisä. Antonia sai\ntuskin aikaa olla sisällä niin kauan kun hänen miehensä luki saarnan\nhänelle, Pekalle ja kotonaolevalle palvelusväelle. Kapteeni oli tänä\npäivänä hyvin kärsivällinen ja kotoisella tuulella; hän ei näyttänyt\nläheskään niin jäykältä ja hienolta kuin tavallisesti, ja hän kävi\nkolme kertaa lastenkamarissa ottamassa pienokaisen lopen väsyneeltä\näidiltä. Mutta hän huomasi pian, ettei poika välittänyt hänen\ntunteistaan, vaan aina kun tuskat lisääntyivät piti enemmän Pekan\nhauskoista ilveistä, mikä seikka aiheutti sen, että kapteenin käynnit\nlyhenivät. Onneksi lapsi tyyntyi aterian lähestyessä, jotta Antonia sai\naikaa pukeutua huolellisesti päivällistä varten.\n\nAntonialle oli hyvä, että hän muisti miehensä tavattoman heikkouden\naistikkaita naisten pukimia kohtaan ja kun Wolrat sitten astui sisään\nsaliin mustassa juhlapuvussa ja rinnastaan niin valkoisena ja hienona\nkuin lähdössä suurille juhlapäivällisille, oli Antonia oikein jyvillään\nesiintyessään yhtä sirona uudessa safiirinsinisessä hameessaan, joka\nsomin poimuin kietoutui hänen uhkean, nuortean vartalonsa ympäri.\nMutta molemmat hymyilivät hieman hämillään toisilleen, kun he yksinään\nkaikessa komeudessaan olivat vieraina pöydässä.\n\nTähän saakka olivat pieni Woll-Woll ja hänen opettajansa Pekka\nolleet aina mukana aterialla, mutta nyt, sen jälkeen kun kapteeni\nritarillisesti oli johtanut naisensa pöytään, alkoivat he syödä kahden\nsyvän hiljaisuuden vallitessa; lukuunottamatta muutamia välttämättömiä\nlauselmia jatkui ateriaa samalla lailla aina siihen saakka, kunnes he\npääsivät jälkiruokaan.\n\n— Sinä ainoastaan maistelet viiniä, — virkkoi Wolrat kiintyneenä\nkatselemaan vaimonsa punastuvia poskia, ja tämä puna johtui siitä,\nettä tämä luuli huomaavansa hänen katseessaan jotain, mikä muistutti\nsuloisesta menneisyydestä.\n\n— Jos saan itse esittää maljan, — vastasi Antonia hymyillen, — niin\njuon lasini pohjaan.\n\n— Minulla ei ole mitään sitä vastaan... Sen jälkeen tulee minun\nvuoroni.\n\n— No niin, rakas Wolrat, siinä tapauksessa me juomme sen vihollisen\nluodin maljan, joka on otettu pois sinun olkapäästäsi. Jos se olisi\nsattunut vähän alemmas, olisi se osunut sydämeesi ja samalla minunkin\nsydämeeni, sillä kuinka olisin voinut enää sitten elää... Kilistäkäämme\nsiis sille järkevälle luodille, joka osoitti voivansa totella\nkorkeampaa käskyä kuin ihmisten antamaa.\n\nHänen ojentaessaan kätensä pöydän yli putosi helmi hänen silmästään\nlasiin, jonka hän syvästi liikutettuna tyhjensi pohjaan.\n\n— Kiitos, Antonia! Se oli ylevän vaimon esittämä malja, ja kuten olet\nlausunut toivovasi, me kiinnitämme sen luodin johonkin... Mutta nyt on\nminun vuoroni, ja minun esittämäni malja täytyy meidän myöskin juoda\npohjaan. — Wolrat täytti molempien pikarit kukkuralleen. — Minä —\ntavoitteli hän — minä juon ensi uudenvuoden maljan, sillä kun se\nsaapuu, olemme me silmä silmää vasten kuluttaneet kaksitoista kuukautta\naikaa, tuota vaativaa valtiasta, sekä oppineet käsittämään, onko se\nmeidän vihollisemme vai ystävämmekö... Suostutko ehdottamaani maljaan?\n\nIlosta väristen — sillä tämähän merkitsi, että asiat alkoivat muuttaa\n— kiiruhti Antonia tyhjentämään lasinsa, noustakseen samalla pöydästä\ntapansa mukaan nukuttamaan pienokaista ennen kahvin juontia.\n\n— Anna takkavalkean leimuta kirkkaana, — virkkoi kapteeni. —\nMinä tulen perässä heti kun olen vaihtanut ylleni mukavamman nutun\nnauttimaan pienen päivällislevon keinutuolissa, sillä siinä on\nkorkeampi selkänoja kuin salissa olevassa.\n\nMutta kapteeni ei tullutkaan pian, joku alustalaisista oli herra\nBrandtin poissaollessa kääntynyt asiassaan itse isännän puoleen, ja\nvalkea lukuhuoneen takassa leimusi enää heikosti ja olisi luonut\nkammioon liian huonon valaistuksen, ellei sillä aikaa olisi lamppua\ntuotu sisään.\n\nYöllisestä valvomisesta väsyneenä teki Antonia kaikkensa pysyäkseen\nhereillä, mutta kuten silloinkin, jolloin Wolrat oli ensi kerran hänen\nlevätessään käynyt tässä huoneessa, niin tapahtui nytkin, että hänen\ntahtonsa antoi myöten ja seurasi hänen väsähtäneitä aistejaan unien\nmaailmaan. Ja se uni, joka nyt valtasi hänet piiriinsä, oli niin\nsuloinen, ettei hän tahtonut herätä. Miellyttävässä horrostilassa\nollessaan hänestä tuntui kuin hänen miehensä olisi astunut sisään,\nhiipinyt varpaillaan sohvan viereen, kuunnellut tarkkaan, kumartunut\nsen jälkeen painamaan hänen suortuvilleen suudelman, jossa oli\nsellainen entisajan intohimon hehku, että Antonia tunsi sen käyvän läpi\nkoko olentonsa. Voi, miten erilainen tämä suudelma olikaan verrattuna\nsiihen, jolla Wolrat kotiin palatessaan oli häntä tervehtinyt, ja\nkuinka erilaisia kaikki ne, jotka hän oli saanut miehensä lähtiessä\npienille matkoilleen ja niiltä palatessa! Antonia heräsi huoahtaen ja\nvalittaen sitä, että oli tuntenut onnea ainoastaan unessa.\n\nAukaistessaan silmänsä hän havaitsi pienokaisen lepäävän käsivarrellaan\naivan rauhallisesti ja ymmärtäväisesti ja katsellen häntä suurilla,\ntäysin kehittyneillä silmillään. Poikanen oli jo terve, ja koska\nAntonia huomasi, että hänen miehensä oli tullut sisään ja istuutunut\nkeinutuoliin, aikoi hän viedä pojan pois, ettei tämä häiritsisi isää.\nMutta kun keinutuoli oli lähellä takkaa, ei hän voinut vastustaa\nkiusausta pysähtyä sen viereen ja ristien lapsen kädet kuiskata:\n\n— Pikku Woll-Woll, auta minua rukoilemaan Jumalaa, että Hän saattaisi\nisän uskomaan minua!\n\n— Isä, isä! — huusi poika, kurkoittaen pienet kätensä\nkorkeavartaloista miestä kohti, joka täysin heränneenä istui\nkeinutuolissa liikkumattomana, pää nojautuneena kättä vasten. Kuiskaus\nja lapsen huudahdus eivät olleet jääneet häneltä kuulematta. Hän\nkatsahti ylös, ja hänen ottaessaan pojan polvelleen näki Antonia\nvilauksen hänen kasvoistaan. Niissä kuvastui liikutus, ja suurissa\nmustissa silmissä oli surun ilme, mikä vaikutti Antoniaan valtavasti.\n\n— Ehkä otat tämän rakkaan pienokaisen hetkeksi, — virkkoi W, ja hänen\näänessään ei ollut tavallista syvää sävyä. — Tule sitten takaisin,\nmutta käske, että kahvia ja kuusta viivytellään vielä puolisen tuntia.\n\nAntonia riensi täyttämään määräystä ja jättämään pojan Pekan huostaan.\nSen jälkeen hän palasi, istuutuen aivan lähelle miestään. Hän ei\nkoettanut pienimmälläkään tavalla herättää Wolratin huomiota, joka\nnäytti keskittyvän vallan sisäänpäin.\n\nViimein tämä loi nuoreen vaimoonsa lempeän katseen.\n\n— Mitä Jumalan pitäisi saattaa minut uskomaan? — kysyi hän.\n\n— En rohkene sitä sanoa... en tiedä, voisinko kestää nähdä sinua nyt\nsamanlaisena kuin ensimäisenä iltana. Jumala on armollinen, mutta sitä\net ollut silloin sinä, rakas Wolrat!\n\n— Muistan, etten valitettavasti voinut hallita mielenliikutustani.\nMutta olin hillinnyt itseäni niin koko päivän, etten jaksanut enää\nenempää, kun sinä niin kovasti koettelit minua.\n\n— Mutta juuri sitä minä en käsitä... Ja se, jota minä rukoilin Jumalan\nsaattamaan sinut uskomaan, oli, että minä en voi teeskennellä sinulle,\nsai, rakas Wolrat, minä vannon, että en teeskennellyt vakuuttaessani\nsinulle, etten koskaan kysyisi pikku Karlin äidin nimeä... Olenko minä\nnyt sama ylpeä ja mustasukkainen nainen kuin ennenkin? Eivätkö katumus\nja kärsimys ole minua puhdistaneet?\n\n— Kuunnellessani sinua nyt en voi uskoa muuta kuin että sinun huulesi\nerehtymättömästi puhuvat totta... Ja nyt kun olen tyyni, tuntuu\nminusta, ettei sinun olentosi ole sen naisen, joka kohoutuakseen ja\nvoittaakseen hylkäämänsä sielun alentuu arvottomaan narripeliin...\nMutta toisaalta on totta, että järkeni kieltää minua uskomasta\nmahdotonta. Etkö sinä terävänäköisyydelläsi jo kaksi vuotta sitten\nkäsittänyt, kuka on lapsen äiti? Ja kuitenkin sinä annoit nämä\nvuodet kulua koskaan avoimesti kirjoittamatta minulle niistä uusista\nvaikutelmista, joiden olisi pitänyt olla seurauksena siitä mitä kuulit\nja näit...\n\nKapteenin ei ollut vaikea huomata vaimonsa avomielisistä, ylpeistä\nkasvoista kuvastuvaa rajatonta hämmästystä.\n\n— Wolrat, — huudahti hän kiihkeän voimakkaasti, — äitini muiston\nnimessä vannon, etten tiedä mitään siitä, mitä sinä näyt edellyttävän\nminun tietävän! Olen elänyt aivan erilläni, ja kuka sitäpaitsi olisi\nuskaltanut puhua minulle siitä?\n\n— Sanohan — etkö sittemmin päässyt selville, kuka oli se henkilö,\njonka näit tulevan Jokitorpasta? Muistat kai minulle lähettämäsi hullun\nkirjeen, jonka minä sanaakaan sanomatta palautin. Siihen aikaan minä\nmelkein vihasin sinua... Mutta enhän annakaan sinulle aikaa vastata.\n\n— Voi, muistan varsin hyvin sen kirjeen, jonka kirjoitin\nmustasukkaisuuden raivossa. Ja kun sain tietää, että ratsumestari\nHolst oli se mies, jonka olin luullut sinuksi, arvelin hänen käyneen\nJokitorpassa sinun pyynnöstäsi.\n\n— Etkö arvellut mitään enempää?...\n\n— En, olin niin väsynyt, etten jaksanut ajatella niitä muutamia\nmerkillisiä sanoja, jotka hän minulle lausui.\n\n— Ja kun eversti otti pojan Melldaliin, etkö silloinkaan ajatellut\nmitään?\n\n— En muuta kuin että sisaresi, joka oli saavuttanut sinun\nluottamuksesi, minkä vuoksi poika lähetettiin tänne, jalomielisesti otti\nsuorittaakseen sen tehtävän, jota sinä olisit voinut odottaa vaimoltasi.\n\n— Se kuulostaa uskomattomalta, ja kuitenkin näen katseestasi, että\npuhut totta... Mutta kun eversti muutti testamenttinsa, kun hän teki\nkasvattipoikansa Melldalin ainoaksi perilliseksi sekä määräsi lesken\nmenemään naimisiin sen miehen kanssa, jonka kihlattu tämä oli ollut\nkauan, ennenkuin äidin ankaruus särki solmitun liiton, eikö sinulle\nsittenkään selvinnyt mitään?\n\n— Hyvä Jumala, kuinka sokea, kuinka umpisokea olen ollut! — huudahti\nAntonia, joutuen kiihkeän liikutuksen valtaan. — Oi Wolrat, sinun\ntäytyy, sinun täytyy käsittää, miten huimaavan korkealla minun hämärät\najatukseni ovat olleet tästä mahdollisuudesta, joka nyt salaman tavoin\niski tajuntaani! Leonore ei koskaan ollut tuttavallinen minulle: hän\neli saavuttamattomassa sädekehässä. Mutta vastaa, oi vastaa, että sinä\nuskot minua!\n\n— Odota, odota hetkinen!... Kun ratsumestari oli täällä — minun\ntäytyy sanoa sinulle, että hän jumaloi sinua kuin pyhimystä, sillä\nhän luulee sinun hienotunteisuudesta käyttäytyneen välttelevästi —\neikö sinua silloin liikuttanut hänen avomielisyytensä, joka, sen olen\nkuullut häneltä itseltään, oli sellaista laatua, että sinun oli melkein\nmahdoton jäädä epätietoisuuteen?\n\n— Kyllä, Wolrat, minua liikutti se, että hän jalomielisesti tahtoi\nottaa osaa minun onnettomuuteeni, mutta minä en käsittänyt mitään\nja vakuutin hänelle, että sinun ja minun eristäytyminen toisistamme\non aiheutunut siitä, että minä olen loukannut sinua. Ja enkö ollut\noikeassa? Se haava vuotaa verta ehkä vielä... Minä, sinun vaimosi,\njoka rakastin sinua eniten maan päällä, annoin sinun valita joko eron\ntai sellaisen teon, että pettäisit sen naisen, jota luulin sinun\nrakastaneen... Kun nyt muistelen sitä hetkeä, tunnen niin syvää\nhäpeätä, että tuskin enää rohkenen...\n\nAntonia ei saanut puhua loppuun. Ennenkuin hän oli ehtinyt aavistaakaan\nsovituksen mahdollisuutta, oli Wolrat kiertänyt käsivartensa hänen\nympärilleen, ja hänen uskollinen miehensydämensä sykki vaimon sydäntä\nvasten. Taivaan ihanuus aukeni, ja mitä pitemmälle nämä pyhiinvaeltajat\nolivat kulkeneet eri teitä, sitä lujemmin yhdistyivät he nyt yhteisellä\ntiellä, joka johtaisi heidät heidän suuren matkansa maaliin.\n\n— Antonia, rakas vaimoni, tämä kuukausi täällä sinun läheisyydessäsi,\nmutta kuitenkin niin kaukana sinusta, on ollut kauhea; ja pitkän aikaa\nennenkuin minä tänä siunattuna uudenvuodenpäivänä luin ääneen saarnan,\nolin pitänyt saarnan itselleni kovuuteni, ylpeyteni ja sovittamattoman\nsuvaitsemattomuuteni johdosta. Mutta kuinka rakastettavasti ja\nsovittavasti sinä minua aina kohtelitkin, kadottamatta kuitenkaan\nnaisellista arvokkuuttasi, en minä voinut unohtaa, että sinä, jonka\nluulin arvanneen asian laidan kokonaisuudessaan, annoit minun odottaa\ntunnustustasi sellaisen iankaikkisuuden ajan, suostuen liian myöhään\nanteeksiantoon, mikä minun mielestäni oli teeskentelyä. Vasta tätä\naamua vastaisena yönä selveni totuus minulle... Jos sinä puolestasi\nvoit suoda minulle anteeksi, niin on sinulla lohdutuksena se, että olen\nkoko ajan uskollisesti rakastanut sinua; ja siitä olisit saanut varman\nvakuuden, ellen olisi hävittänyt sitä kirjettä, jonka jätin herra\nBrandtille annettavaksi sinulle siinä tapauksessa, jos olisin kaatunut\nKrimillä. Oletko tyytyväinen minun tunnustukseeni?\n\n— Oi Wolrat, ei ole rajoja sillä autuudella, joka on vallannut\nminut voittaessani jälleen sinut takaisin! Ja ole varma siitä, että\nnämä kaksi vuotta ovat! tehneet minut arvokkaammaksi elämään Jumalan\nihanassa maailmassa täyttämässä velvollisuuteni! Minä korvaan kaikki\nsinulle tuottamani kärsimykset.\n\n— Tiedän sen... ne on jo korvattu. Eikä minulla ole syytä katua\nnäitä vuosia, jotka olen uhrannut kunniata tuottaneeseen toimintaan;\nminä voin nyt hyvällä syyllä asettautua lepoon ja ruveta mahdikkaaksi\nmaanviljelijäksi. Meidän onnemme kasvaa rajattomiin, ja minä kiitän\nJumalaa, ettet paljastanut mitään rakkaalle langollemme. Armaani,\ntietoisuus siitä, ettei kukaan aavista eromme syytä, paitsi me itse,\ntuottaa pyhää iloa. Varmaan se on herättänyt arveluja, mutta silti se\npysyy aina — salassa maailmalta.\n\n— Niin, kaikeksi onneksi... Mutta kas tuollahan jo tuodaan kahvia ja\nuudenvuodenkuusta ja...\n\n— Pikkuherraa! — huudahti kapteeni ja hypähti paikaltaan iloisena\nkuin uusi ihminen, vastaanottaen Hagestadin perillisen pehtoori Pekan\nkäsivarsilta.\n\n\n\n"]