Leijona irrallaan

LEIJONA IRRALLAAN

Yksinäytöksinen näytelmä

Kirj.

KAARLE HALME

Jyväskylässä,
K. J. Gummerus Osakeyhtiö,
1930.

HENKILÖT:

VIRVAKAN ARTTU, nuori talonisäntä.
VAPIAANI |
SELMA    | Virvakan palvelusväkeä.
MARJAANA |
JOKISULAN SIRKKA.

OHJEITA ESITTÄJILLE.

VIRVAKAN ARTTU on reipas ja iloinen. Laskee mielellään leikkiä ja
tekee harmitonta pilaa vakavistakin asioista. Hänen vakava puheensa
on miehekästä asiain toteamista eikä raskasta mieltä ilmaisevaa. Koko
olemuksesta uhoo tarmo ja tietoinen tahto, mutta ei paasaavana vaan
ilakoivana varmuutena. Ikä 30 vuotta.

VAPIAANI on leppoisa ja hyväntahtoinen, mutta ei laiska eikä vetelä.
Haaveilee mielellään kauniita asioita. Voi innostua ja harmistuakin
juttelussaan, mutta innostus ei saa meluavaa muotoa, vaan kirkastaa
hymyn ja katseen, eikä harmistuminen kehity milloinkaan tosivihaksi,
vaan pulpahtelee pieneksi tuskitteluksi ja pahoittelemiseksi. Ikä 30
vuotta.

SELMA on toimekas ja toimekkaasti tupsahtelevakin, mutta ei ilmaise
mieltään karkeasti. Kohtelee Vapiaania melko äidillisesti. Ikä 25
vuotta.

SIRKKA on joustava ja rehti luonne. Käytökseltään siro ja vapaa, mutta
naisellinen. Ikä 22 vuotta.

Yleensä on näytelmän esitys viritettävä keveään keskustelusävyyn.
On kuitenkin tarkoin varottava, ettei velttous, hutiloiminen tai
hosuminen pääse pilaamaan asiallista sanonnan kiinteyttä ja vilkkautta.
Hätiköiminen toisaalta ja vetelehtivä sanonta toisaalta ovat
jännityksen ja mielenkiinnon pahimpia vihollisia.

NÄYTTÄMÖ.

/*

  1 Ulko-ovi
  2 keittiönovi
  3 akkuna
  4 pöytä penkkeineen
  5 sanomalehtipöytä tuoleineen
  6 uuni
  7 keinutuoli.

*/

Virvakan pirtti kesäkunnossa. Akkunan ja ovien pihtipieliin sekä uunin
suuhun on pistetty lehvänoksia. Uunin ympärillä on katajanoksia.
Sänkyjä ei ole.

Sanomalehtipöydällä on muutamia sanomalehtiä ja kirjoja sekä radiokone
kovaäänisineen.

VAPIAANI istuu keinutuolissa nukahtaneena.

SELMA tulee keittiöstä, ottaa tuolinnojalta kuviopohjaisen pöytäliinan
levittääkseen isolle pöydälle. No, voi sinuas, Vapiaani! Joko
tällävälin ehdit torkahtamaan? Pöytäastiat vain pesasin ja —

VAPIAANI herää, kiskottelee. Höh, höh! Taisinpa torkahtaa! Tuo kone
luritteli niin suloisesti — ol' kaunis kesäilta —

SELMA nauraa. Älähän nyt itse lurittele! (kurkistaa radiokonetta.)
Suljettuhan se on! Näethän!

VAPIAANI haukottelee. No, sitten se oli uni, joka lauloi. (Etsii
lattialle pudonneen piippunsa, jota ryhtyy hoitelemaan.) Vieläkö se
Arttu yhä viipyy siellä juhlien tilityksillä?

SELMA. Ja ilman ruokaa! Ajatteles! Panin kyllä hellanuuniin, että —

VAPIAANI. Onhan niillä rääppiäisiä! Puuroa ja rusinasoppaa —

SELMA. No, ehkä onkin. Eikä meidän isäntä ruuista nirsuile —

VAPIAANI pyristelee itseään. Eikö sinua väsytä se eilinen kilpailuhomma
— häh?

SELMA nauraa makeasti. Enhän minä kilpaillut! Enkä usko, että Mansikki
ja vasikkakaan siitä erikoisesti rasittuivat.

VAPIAANI hymyilee. Mutta sinä palkinnon sait. Ei kai minuakaan se
kyntäminen. Mutta kun julistettiin ensipalkinnon saajaksi, niin alkoi
se heti herpaista niin mukavasti.

SELMA on asettanut liinan pöydälle, istahtaa seinustapenkille. Minulle
taas oli mukavinta se ajatus, että Arttu-isäntä on luvannut tämän
palkitun vasikan meidän navettaamme. Saan siitä oikean rotusiemenen.

VAPIAANI nousee ja menee uunin luo piippunsa kanssa askartelemaan.
Navettaamme!? Kun ei ole pirttiä eikä pöksää meillekään, niin ei kai
ole kattoa sille rotusiemenellekään —

SELMA hämmästyen. Älä totisesti! Mitä nyt noin veistelet?

VAPIAANI. En veistele, mutta olemme tainneet omistella karhun taljaa
ennenkuin karhu on kaadettu. Tuo asumuksen saaminen ei taida olla
niinkään selvä juttu.

SELMA. Jokisulanko?

VAPIAANI. No, minkäs muun?

SELMA. Kuinka ei olisi selvä? Jos Jokisulan Sirkka tulee tänne
Virvakkaan emännäksi, eikä torppaan ole muilla oikeuksia kuin Sirkalla
ja meidän isännällä, niin — niin — ja onhan Arttu-isäntä luvannut
sinulle —?

VAPIAANI. On kyllä luvannut ja hinnasta on sovittu —

SELMA. No, niin, noh! Pysyy kai Arttu sanassaan, vaikka muuten on
sellainen ilopäinen luonne.

VAPIAANI. Se on selvä! Sanassaan Arttu on mies siinä kuin toinenkin,
mutta tässä on pieni mutta tiellä — (menee istumaan Selmaa vastapäätä.)
Näes! Luulen, että Arttu ei ollut hätäpoika pikiintymään tuohon
tyttölapseen, vaikka muuten on otteissaan raju ja nopea —.

SELMA. Etteikö olisi rakastunutkaan Sirkkaan —?

VAPIAANI. Luulen, että on liiankin lujasti — (Myhäilee.) On kai minun
sorttiani niissä asioissa — ja sepä se tekee miehen araksi, kun pitäisi
kosimaan ryhtyä.

SELMA helähtää nauruun. Kukapa olisi sellainen nahjus kuin sinä minua
kosiessasi! Ei kai Arttu!

VAPIAANI. Kyllä vaan! Tiedän, että Arttu on tehnyt selvän tilin itsensä
kanssa. Monesti on sen minulle sanonut. Mutta ratkaiseva askel on
ottamatta —

SELMA hämmästyen. No, ilmankos Rytikön Jeru saikin niin valtoimesti
hääriä Sirkan ympärillä eilisillä juhlilla!

VAPIAANI leveästi myhäillen. Noo — ei kai Sirkka Rytikön Jerusta —
mutta, mutta (vakavasti) Jeru on meille kuin paha oka kynnen alla. Sain
eilen kuulla. Hän tahtoo saada Jokisulan. Yllyttää Sirkkaa ostamaan sen
itsenäiseksi ja myymään hänelle. Lupaa voittoja.

SELMA. Älä, hyvä ihminen! Siihenhän sitten uppoovat kaikki kauniit
kuvittelumme ja toiveemme.

VAPIAANI. Siihenhän ne — jos niin käy.

SELMA masentuen. Oma mantu ja pirtti, oma piha ja ranta, oma aitta ja
karja! Kaikki unta! Elämä mennyttä! Olemmeko nyt tuulen tuomia, veden
viemiä?

VAPIAANI valoisasti. Älähän nyt helkkarissa noin päästä pimittymään!
Olemmehan nuoria ja terveitä ihmisiä ja ensi sunnuntaina kuulutetaan,
että kirkko kaikuu — ja maailma on avara —

SELMA melkein itkien. Ajattelet ehkä kaupunkiin muuttoa, mutta minä en —

VAPIAANI torjuvasti. Älä puhukaan! Sellaista en ajattele enää koskaan.
Olinhan siellä ja sain tarpeeni. Olin hevosmiehenä, kirvesmiehenä ja
apumiehenä vaikka minkälaisena. Asuin ummehtuneessa pöksässä monen
kanssa ja makasin permannolla. Kun olin kellaripajassa lekarina,
niin en nähnyt talvella päivänvaloa kahteen kuukauteen. Kaikki oli
kiveä ja rautaa ja koneita. Ulkona oli kivi alla ja kiveä ympärillä,
ei pehmeätä nurmea, ei sinistä vettä, ei vihreätä metsää. Talvi
likainen ja kesä pölyinen! Hyi! Ja mikä oli ihminen siellä! Olin
koneellinen olio, kuvatus! Tein työtä, nukuin, söin, kävelin kuin
pölhö. Ajatusta, omaa alotetta ei tarvittu missään. Suuri ja valtava,
ihana ja elvyttävä luonto oli kuollut. Ankara elämänarvoitus yksin
oli suurena kysymysmerkkinä hämärtyvän katseen edessä. Eikä sitä
selitellyt vähäpätöiselle kyselijälle taistelun ilo — maakamaran
taivutteleminen raatajan astinlaudaksi — niinkuin täällä tapahtuu
jokainen päivä, jokainen hetki. Täällä minä tunnen poudan ja roudan,
tunnen oman voimani ja luonnon kehoituksen. Se sanoo: käy käsiksi, käy
käsiksi. Minä tottelen hymyillen ja tunnen riemukasta työniloa ja olen
onnellinen. Siten ei siellä kivierämaissa tuntunut! Siellä nostatti työ
myrtynyttä mieltä, eikä se vaimentunut raha-ansioista eikä meluavasta
touhusta. Täällä sellainen rahaseula, joka lopultakin jättää kädet ja
taskut tyhjiksi, olisi kuin saasta kirkkaassa lähteessä — ja sellainen
loputon höly ja melu olisi täällä pyhäisen luonnon raiskaamista. Ei,
Selma! En minä enää ikinä niin elämäni raiteelta luisu, että kaupunkiin
palaisin.

SELMA iloisesti. Siitä olen ikäni kiitollinen. Vaikka en tiedäkään
kaupungista enemmän pahaa kuin hyvääkään, niin sanoo minulle vaisto,
että elämän rikkaus on täällä suurempi kuin siellä. Niin uskon, vaikka
en osaa siitä niin puhua kuin sinä.

VAPIAANI. Osaisit yhtähyvin kuin minä, jos olisit siellä ollut.
Näes! Suu puhuu sydämen kyllyydestä. Ja minun sydämeni on täysi, kun
kaupunkia vain ajattelenkin. Täytyy olla synnyltään toisenluontoinen
sen, joka siellä viihtyy. Minä tunnen sinun tavallasi. Elämänrikkaus on
täällä suurempi.

SELMA. Olet maailman paras, kun puhut noin. Ei minunkaan mielestäni
ole onnea ansiotyössä vain rahojen vuoksi, vaikka tunnustankin, että
säästän mielelläni ja käyn kauniisti puettuna ja seurustelen kernaasti —

VAPIAANI. Se on eri asia! Niin pitääkin. Miellyttävä esiintyminen
kuuluu elämän onneen ja rikkauteen, jos vain pysyy olosuhteitten
rajoissa. Näes! Onni ei kuihdu vaan karttuu siitä, että jättää kaikille
saavutuksille vähän toivomisen varaa.

SELMA nauraa iloisesti. Palvelustyttö kai tietää sen hyvin.
Toivotteluissa on useimmin enemmän onnea kuin saavutteluissa. Mutta
Jokisulan asia ei ole onni pelkässä toivossa — (Surunvoittoisesti.) Jos
sinne pääseminen jää vain unelmaksi, niin tuottaa se minulle ikuisen
surun. Puhu Artun kanssa vielä tänään! Ja puhu vakavasti! Tehän olette
niin hyvissä väleissä.

VAPIAANI. Tietysti olemme. Lapsuudentoverit. Mutta ymmärrät kai, etten
voi kehoittaa häntä naimaan sitä tai tätä, varsinkaan, kun hän ei ole
koskaan pyytänyt neuvoani.

SELMA päättävästi. Mutta jos siitä puhe tulee, niin saat suoraan sanoa,
että sen parempaa tyttöä kuin Sirkka ei hän löydä mistään. Sen voin
sulle vakuuttaa. — No, nyt kävi pihaveräjä! Jokohan vanha Marjaana
vihdoinkin palaa kirkottelumatkaltaan?

VAPIAANI kurkistaa akkunaan. Arttu se on! Tuleepa viimeinkin!

SELMA nousee. Ai jee! Menen ruokia katsomaan. (Kiertää Vapiaanin
sivulle.) Tee nyt selväksi välit! Olet sitten kiltti poika.

VAPIAANI ottaa Selmaa uumalta, naurahtaa. Pirtin minä sulle hankin, ja
ometan sille rotusiemenelle —

SELMA. Lasket leikkiä, vaikka minun sydämeni ihan pamppailee.
(Veikeästi.) Jos et ole vakava, niin teen eron —

VAPIAANI. Hui hai! Minä vihellän sellaiselle!

SELMA. Äläpäs vihellä poikaseni! (Silittää Vapiaanin tukkaa.) Saat
tukkapöllyä!

VAPIAANI aikoo nousta ja sanoo harminleikkisesti. Vai pössäät tukkani!
Kyllä sulle näytän kuinka tyttölapsen suu tukitaan.

SELMA kieputtaa harasormilla Vapiaanin tukkaa ja livahtaa sitten
kauemmas nauraen ilakoivasti. Ota kiinni, narisi kaivonvintti tuulelle —

VAPIAANI aikoo hyökätä Selman jälkeen, mutta pysähtyy, kun näkee Artun.
Vihellän minä sellaiselle!

ARTTU on tullut ulkoa. Äläpäs, poikaseni! Älä vihellä, kun Selma sinua
taputtelee.

SELMA naureskellen. Kuulitkos, että isäntäkin sanoi — äläpäs, poikaseni!

VAPIAANI herttaisesti. Älä nyt siinä liputtele kieltäsi, vaan toimita
Artulle purtavaa!

ARTTU. Älä välitä, Selma! Jatka vain sananpilpatusta! Nostata joskus
tuon rauhallisen Vapiaanin niskakarvoja! Se tekee sille hyvää.

VAPIAANI istahtaa entiselle paikalleen ja silittelee tukkaansa.
Jopa se niitä nostattelikin! (Puolittain taakseen.) Menetkös siitä!
Palaneenkäry tuntuu jo tänne asti.

ARTTU. Palakoon minun puolestani! (Asettuu keinutuoliin ja etsii
savukkeen.) En halua purtavaa enkä nieltävää. Minut täytettiin puurolla
ja rusinoilla, että olen kuin joulumakkara.

SELMA. Vai niin! No, menen sitten viemään juomaa Mansikille ja
vasikalle.

VAPIAANI ilkamoiden. Sano terveisiä sille rotusiemenelle!

SELMA juoksahtaa leikkisän harmistuneena Vapiaanin tukkaa pörröttämään.
Ei se olekaan niin pörrökarvainen kuin sinä! Se kiiltää kuin silkki.
(Juoksee nauraen keittiöön.)

ARTTU huutaa pilailevasti jälkeen. Siksi se palkittiinkin! Mutta
palkittiinpa Vapiaanikin!

SELMA huutaa ovenraosta. Meidän molemmat vasikat palkittiin!

ARTTU katsoo Vapiaaniin ja molemmat purskahtavat nauruun, hypähtää
kävelemään. Oh! Tekee hyvää sydämelle, kun saa nauraa. Oli pakanan
kiusallista siellä kokouksessa! Vain numeroita ja tilejä —
keskeneräisiä kaikki! Mutta seuloa piti! Otsa rypyssä! Huh! Mutta
ajatteles sitä rautatietä! Se minussa jyrisi ja jyskytti koko ajan.
Noo! Kyllä oli toinenkin! Vielä suurempi juttu! Mutta se on erikseen,
se! Eikä se ole maakunnan asia niinkuin tämä rautatie.

VAPIAANI. Mikä rautatie? Sekö, josta koko viime talven pidit mulle
esitelmiä?

ARTTU pysähtyy Vapiaanin eteen. Juuri sama! Meidän rautatiemme, joka
ei voi kulkea tästä etelään sivuuttamatta tätä Virvakkaa ja Jokisulaa.
Hei, poika! (Lyö Vapiaania olalle.) Tiedätkös mitä se merkitsee meille?
Tietysti koko seudulle suunnatonta kehitystä, mutta ajatellaan nyt vain
meitä ja ollaan tyytyväisiä.

VAPIAANI. Onko sitten tapahtunut jotakin erikoista?

ARTTU. Se paras, mitä olen toivonut ja mitä varten olen usein käynyt
ylimaan puolessa, on nyt tapahtunut. Koko ylimaa on päättänyt nousta
yhtenä miehenä ajamaan tätä tieasiaa ja se merkitsee selvää käännettä.
Sain siitä tiedon kokoukseemme. Se se teki täräyksen. Se oli mulle kuin
palkinto siitä, että tein eilen lujan päätöksen Sirkan suhteen. Siinä
seison nyt järkkymättömänä kuin kallio ja olen rohkea kuin leijona —
(heittäytyy naurahtaen keinutuoliin) — vaikka — en minä tiedä miten
rohkea leijona on. Mutta minä ainakin olen rohkea. Ajatteles! Kaksi
kertaa olen jo pistäytynyt Jokisulassa! Kesken numeroita! Mutta Sirkka
ei ollut kotona.

VAPIAANI. Taitaa olla sillä lailla, että —

ARTTU hypähtää taas poikamaisesti liikehtimään. Niinpä tietenkin! Juuri
sillä lailla, että me laitamme tänne Virvakkaan kahdet häät. Ja hyvin
sassiin! Kuukauden kuluttua! Älä välitä vaikka sotken ummet ja lammet!
Olen kuin tiuhtion varsa. En tiedä pitäisikö hyppiä vai kirmata. Se on
tietysti hyvin lapsekasta. Mutta nytpä olenkin ihan peloittavan nuori.
Voiko ihminen olla milloinkaan nuorempi kuin kolmenkymmenen ikäisenä?
Kahdenkymmenenvuotiaana olin vanha — oikein vanha — ja peloittavan
viisas. Siitä pitäen olen nuortunut — yhä ja yhä — (Monias tanssiaskel
pistää esiin kävelystä.) Peijakas! Jos tätä yhä jatkuu, niin tulen
kai kapalovauvaksi uudelleen. (Nauraa ja ottaa tupakan.) En sentään
jatsia tanssi! Älä pelkää! Käsitän hyvin, ettei jatsintanssija kykene
rautatietä puuhaamaan —

VAPIAANI huokaa, muuta ajatellen. Niin — se siunattu rautatie!

ARTTU menee keinutuoliin lojumaan. Niin — se on koko peijooni tieksi,
se! (Haaveksivin sävyin.) Ajatteles, kun me istumme sitten joskus
iltasella — juuri löylystä tulleina — kiiltävinä ja höyryävinä tuossa
saunahaavikossa — ja juna hujeltaa ohi — kuljettajan pilli viheltää
meille — ja naiset vaunujen akkunoista liehuttavat liinojaan ja miehet
ovat haljeta pelkästä kateudesta — ja me —

VAPIAANI seuraa iloisen jännittyneenä ja rykäsee.

ARTTU. Niin — noh — ethän sinä enää silloin ole täällä —

VAPIAANI. Älä nyt! Minä jo istun alastomana ja höyryävänä —

ARTTU eloisammin. Istu vain! Mutta istu oman saunasi nurkalla
Jokisulassa! (Hiljaisemmin.) Minulla ehkä on oma poikani — oma poikani
rinnallani silloin — ja ehkä sullakin siellä Jokisulassa —

VAPIAANI. Mullako — Jokisulassa? Saanko sitten töllin — vaikka tulee
rautatie?

ARTTU. Ei suinkaan rautatie Jokisulaa syö! E-hei, poikaseni! Se vielä
syöttää sekä Jokisulan että Virvakan.

VAPIAANI empien. Mutta kuinka se meidän kauppamme oikeastaan voi pitää,
kun —

ARTTU keskeyttäen. Se pitää sentähden, että olet sen rehellisesti
ansainnut. Rehellisesti! Sinä hoidit tätä Virvakkaa kuin mies sinä
aikana, jona minä vain nulikoin ja hoijastelin —

VAPIAANI kieltävästi. Ei, ei! Ei mitään hoijastelua ole ollut! Vähän
viiripäisyyttä ehkä — ja opistosta toiseen siirtymistä — mutta minä
ymmärsin sen kaiken. Sinun eloisuutesi ei kestänyt paikoillaan
tunaamista — kun maanviljelijän laaja ala oli houkuttelemassa —

ARTTU. Mutta siitäpä minua on kivitetty! Älä kiellä!

VAPIAANI kiihtyen. Kivittäkööt! Mutta tulkootpa katsomaan kamarisi
kirjastoa! Ne eivät ole koskemattomia korukirjoja! Niitä on luettu.
Minä sen tiedän. Olet pitänyt niistä mulle monta puhdepuhetta. Ja
tulkoot katsomaan Virvakan maita, niin näkevät, mitä on tehty.

ARTTU nousee hiljaiseen liikuntaan. No, niin, no, niin! Meidän suurinta
ansiotamme eivät he kuitenkaan vielä huomaisi. Kestää tietysti oman
aikansa ennenkuin se selvenee. Mutta kerran tulee päivä, jolloin he
saavat lukea Virvakan viljelyksistä kuin avonaisesta kirjasta.

VAPIAANI menee uunin luo piippuansa lataamaan, innostuen. Minä
tiedän mitä sen kirjan sivuilla seisoo — silloin — ja jo nytkin.
Siinä sanotaan, että tuon talon väki on maahengen pyhittämää. Se on
rakastanut maataan ja rakastanut työtään. Ilman tietoa ja taitoa, ilman
selvää järkeä ja ilman ylläpitävää työniloa ei maa noin uhkuvasti
hoitajaansa palkitse. Niin siinä kirjassa seisoo — jo nyt. (Palaa
hiljalleen entiselle paikalleen.) Ja jos minä saan Jokisulan, niin
tiedänpä totisesti sijoittaa sinne kaiken, mitä olen täällä oppinut.

ARTTU pysähtyy hymyillen keinutuolin viereen. Miksi sanot — jos? Miksi
et sano — kun saan Jokisulan?

VAPIAANI hierustelee korvalehteään, empien. No, kas — se on
sillälailla, että — että — kuinka nyt sanoisin —

ARTTU heittäytyy keinutuoliin. Sano vain, että pidät asian
tuulentupana, koska en ole vielä edes kosinut Sirkkaa, ja Sirkka voi
siis ruveta itse asumaan perintötölliään —

VAPIAANI vilkkaasti. Hullummin voi käydä! Sirkka voi kyllä ensin ostaa
töllin omakseen, mutta voi sen sitten myydä niin kalliista, etten minä
kykene —

ARTTU tarkistuen. Oletko sitten kuullut jotakin —?

VAPIAANI. Kuulin sattumalta eilen pienen keskustelunpätkän juuri
tällaisesta —

ARTTU äkkiä. No, pata valttia! Nyt on Rytikön Jeru pelissä!

VAPIAANI. Vissisti onkin! Jeru on hirmuisen halukas —

ARTTU keskeyttää. Ostamaan koko jokisivun läntisen rannan. Juuri ne
maat, joiden läpi tai ohi rautatielinja on suunniteltu vedettäväksi.
(Naurahtaa.) Voi minua aasia! Voi pöllöpäätä! (Hypähtää ylös ja menee
nopeasti keittiön ovelle.) Onko Selma siellä?

SELMA keittiössä. Täällä olen.

ARTTU. Olehan kepsakka ja vilkaise joskus akkunasta tielle ja tule heti
sanomaan, jos näet Sirkan kulkevan kotiinpäin!

SELMA. Tästä kyllä näen. Vielä ei ainakaan ole tullut. Sanon, kun tulee.

ARTTU. Kiitos! (Panee oven kiinni ja palaa takaisin, naurahtaa.) Olinpa
sitten aikamoinen tomppeli eilen! Mutta se johtui tietysti siitä, että
Jeru oli saanut tietoja ylimaasta ennen muita. Näin kyllä, että hän
pyrki usein Sirkan seuraan, mutta siitäkös olisin välittänyt. Luulin
hänen yrittelevän hakkailua ja sehän vain nauratti, kun jo kolmasti on
saanut Sirkan rukkaset —

VAPIAANI. Ja tulenpolttavat rukkaset oli saanutkin — ne kolmannet!

ARTTU vaipuu keinutuoliin taputellen otsaansa. Voi minua pöpöröpäätä!
En vielä silloinkaan, kun Jeru kysyi ostaakseen tätä Virvakkaa
— en edes silloinkaan älynnyt, että tuuli puhalsi ylimaalaisten
rautatiehankkeesta. Nauroin vain ja sanoin, etten tarvinnut rahaa.
Tarvitsen vain maata ja mantua ja multaa ja savea ja ruoppaa ja —

VAPIAANI naurahtaa helakasti. Jeru kai kysyi, että mitä virkaa
sellaisilla kapineilla on nykyajan miehelle. Kai vastasit, että piti —
sellaiselle gulashille?

ARTTU. Sanoin, että aion puskea siihen kuraiseen ryönään ison reiän,
ryömiäkseni sitä tietä onnen lellipojaksi.

VAPIAANI. No, se oli selvää kieltä!

ARTTU. Ehkä oli. Jeru ainakin jätti kärttämisen silleen.

SELMA tulee touhuten keittiöstä. Nyt juuri ajoi Sirkka ohi Rytikön
Jerun autossa.

ARTTU hypähtää ylös. Jerun?

SELMA. Nii—in! Ja Jeru itse ajoi. Sirkka istui takana äitinsä kanssa.

VAPIAANI menee nopeasti katsomaan akkunasta. Olen aina manannut tuota
olkilatoa, joka estää näkemästä Jokisulan tielle. Sakramenskattu
olkivaja!

ARTTU etsii hattuansa. Se ei nyt siitä lähde — mutta minä juoksen
oikopolkua hakaveräjästä ja olen perillä melkein silloin kuin autokin
valtamaantietä myöten.

SELMA. Melkeinpä kyllä, sillä auto ajoi hyvin hiljaa kadotessaan
riihtennurkan taakse.

ARTTU. Eikä tämän almanakan aikana ole vielä kukaan kosinut sellaisella
ryskeellä kuin minä — (Löytää hattunsa.)

VAPIAANI. Ole rohkea kuin leijona!

ARTTU. Kunpa vain tietäisin miten leijona menettelee tällaisessa
tapauksessa! (Syöksyy ulos.)

SELMA. Noin rivakka mies, eikä ole ollut ramua kosimiseen! Eikös ole
kumma paikka?

VAPIAANI poistuu akkunasta. Ei ole kai ollut oikein varma Sirkasta,
eikä ehkä itsestäänkään. Sanoi vasta eilen tehneensä lopullisen
päätöksensä.

SELMA asettuu penkille mietteissään. Kyllä minä sitten hämmästyin, kun
näin Sirkan Jerun autossa. Ihan sydän sävähti. Tyhmää, että olen ollut
niin lujasti kiintynyt siihen Jokisulan ajatukseen.

VAPIAANI kopistelee piippuaan uuniin. Se olisi kai tullut meille liian
kevyesti. Melkein kuin leikitellen. Pieni jännitys ei ole suuri hinta
sellaisesta hyvästä.

SELMA. Uskotko sinä vieläkin?

VAPIAANI. Uskon.

SELMA. Voi sinuas, hyvä poika! Sinä jaksat! Tuon auton mukana katosi
minun uskoni.

VAPIAANI. Älä nyt heikkarissa! Sirkka on hyvä ystäväsi ja uskot
kuitenkin, että hän muka menisi Rytikön Jerulle.

SELMA kuuntelee. Älä nyt! Portaissa tulee joku. Marjaana kai —

VAPIAANI. Ei Marjaana astu noin nopeasti.

SIRKKA tulee ulkoa reippaana ja iloisena. Päivää taloon!

SELMA. Sirkka! (Nousee nopeasti ja menee tervehtimään.) No, hyvää
päivää ja tervetuloa!

SIRKKA. Miksi olet noin hämmästynyt tulostani? Päivää, Vapinani! Sinä
toki hymyilet niinkuin ennenkin.

SELMA. Hymyilenhän minäkin. Mutta totta kai olin hämmästynyt, kun näin
sinun juuri ajavan ohitse — ja yhtäkkiä astut kynnyksen yli.

SIRKKA. Tuossa riihennurkalla nousin autosta ja Jeru saattoi äidin
kotiin — mulla oli asiaa tänne ja —

VAPIAANI. Käy nyt istumaan tuohon keinutuoliin! Vierashuoneet ovat
maalarien vallassa ja —

SIRKKA naurahtaa. Mitä minä vierashuoneissa tekisin! En tullut
vieraisiin! Tulin tuttavaisiin! (Menee keinutuoliin.) Tässä sitä on
ennenkin istuttu —

VAPIAANI menee pöydän taakse penkille. Vaikka ei juuri viime aikoina.

SIRKKA vähän pitkään. Eipä juuri ole tullut käytyä — näin kesäiseen
aikaan —

VAPIAANI. Kävit usein — silloin kun Arttu ei vielä ollut asettunut —

SIRKKA. Eikö Arttu ole nyt kotona?

SELMA. Etkö tavannut häntä ulkona?

SIRKKA. En tavannut ketään.

SELMA asettuu penkille. Etpä kai. Arttu livahti suoraan hakaveräjästä
ja sinä tulit —

SIRKKA. Livahti — minne?

VAPIAANI. Teille hän juoksahti häthätää —

SIRKKA. Ai — no sitten kai lähden — olisi hänelle asiaa —

VAPIAANI. Älä hemmetissä lähde! Kulkisitte ehkä taas ristiin. Eikä
sellainen saa pitemmälle jatkua. Minä panen peen eteen. Artullakin on
tärkeätä asiaa sinulle.

SIRKKA. Mitä sitten?

VAPIAANI. Jaa — sitä minä en tiedä, mutta tärkeätä se on — ja luulenpa,
että Arttu tekee jo paluuta, kun näki vainiotöyräältä, että autosta oli
kolmas henkilö tipahtanut — menenpä tosiaankin katsomaan eikö jo näy —
(menee ovelle päin, mutta kääntyy) — mutta äläpäs yritäkään, Sirkka,
sillä aikaa livahtaa — on hyvin tärkeätä, että kökötät paikallasi, kun
Arttu palaa — tää on nyt sellainen paikka ja aika — (Menee nopeasti
ulos.)

SIRKKA kuuntelee ensin ihmeissään, mutta helähtää sitten nauruun. Tuo
Vapiaanihan vasta mukavasti juttelee! Miksi oli hän noin hassunkurisen
näköinen ja — (Muuttuu äkkiä vakavaksi.) Sanoi, että Artulla on jotakin
tärkeätä — ymmärsin, että hän tiesi mitä se on vaikkei sanonut —
tiedätkö sinä? Onko jotakin ikävää?

SELMA hämillään. Ei oikeastaan — päinvastoinhan se — tai oikeastaan —

SIRKKA katsoo tutkien. Ei oikeastaan ja kyllä oikeastaan ja päinvastoin
ja niinpoispäin! Mikä ihme teihin on mennyt täällä?

SELMA. Niin — näes — en ole selvillä — tämä ei ole minun asiani —

SIRKKA hymyillen. Ei nähtävästi! Ei sinun eikä Vapiaanin! Siis Artun!
No, mikä häntä vaivaa?

SELMA hypähtää ylös ja menee Sirkan luo pannen kätensä keinutuolin
selkänojalle. Sirkka-kulta! Älä nyt kysele! Odota vähän! Arttu kai
selittää —

SIRKKA. Kai? Hänkin siis voi puhua samanlaista pöpöröä kuin te molemmat
— (Naurahtaa.) Oletpa sinäkin, Selma, muuttunut hullunkuriseksi
ystäväksi! Ennen meillä ei ollut mitään salaisuuksia —

SELMA. Ymmärrä nyt, Sirkka-rakas! Tämähän ei ole minun salaisuuteni!

SIRKKA. Minähän jo ymmärrän, että salaisuus on Artun. Hän on taas
tehnyt jonkin tepposen —

SELMA. Ei, ei! Ei hän ole tehnyt — mutta hän aikoo —

SIRKKA. Vai aikoo tehdä? Oikeinko kuperkeikan — vai?

SELMA tuskastuneena. Älä nyt kiusaa minua! Pitäisihän sinun tietää,
että Arttu on rakastunut sinuun ja — ja —

SIRKKA herpaantuneesti ja hiljaa. Ooh!

SELMA toimekkaasti. No, niin hirveän rakastunut! Olisihan sun pitänyt
se huomata! Ja nyt hän on kovin onneton, kun ei ole siitä sulle
puhunut. Mutta hän on, näes, niin syvästi rakastunut, että on ujo.
Eikös olekin aika paljo, että sellainen mies on ujo?

SIRKKA hypähtää ylös ja ottaa Selmaa kaulasta. On, on, on! Siinä on
valtavasti typeryyttä ja tyhmyyttä ja vaikka mitä —

SELMA. Älä nyt tukehduta minua! Sinä puijasit minut puhumaan — vaikka
eipä silti — ei Arttu ole pyytänyt vaikenemaan. Arttu ei tee koskaan
mitään, mistä olisi vaiettava. Minä vain pelkäsin, että jos sinä et
pitäisikään Artusta —

SIRKKA kirkkaan iloisesti. Ai, ai! Kuinka yksinkertainen ystävä sinä
olet! (Irroittautuu Selmasta ja silittää hänen päätään.) Mutta yhtä
herttainen olet sentään kuin ennenkin —

VAPIAANI tulee nopeasti ulkoa. No, kas! Onpa Sirkka vielä tallella!
Arttu tulee kintereilläni. Palasi vainiotörmältä niinkuin sanoin.

SIRKKA. Sanoitko, että minä olin täällä? (Menee keinutuoliin ja
katselee hämillään radiopöytään päin.)

VAPIAANI. Enhän minä huutamaan ruvennut. Viittoilin vain tuonne
veräjälle, jonka yli Arttu hyppäsi silloin, kun — noh — siinä hän jo
tulee —

ARTTU tulee hengästyneenä. Suottapa harjoittelin maratonia — (Huomaa
Sirkan.) Hei, hei! Sirkkahan on täällä! No, eipä ilman, etten sitä
aavistellut. (Menee tervehtimään.) Tervetuloa kerran meillekin —
pitkästä ajasta!

SIRKKA kääntyy tervehtimään ja nousee hämillään aivan kuin ei tietäisi
mitä on tehtävä. Poikkesin pikipäin — kun oli tärkeätä asiaa —
pyytäisin sinulta neuvoa — äitikin arveli, että näin tärkeässä asiassa —

ARTTU pettyneenä. Tärkeätäkö — asiaako —?

SIRKKA elpyy puhuessaan ja muuttuu lopulta ilakoivaksikin. Olemme
äidin kanssa vähän neuvottomia, kun emme kumpikaan, nyt isän kuoleman
jälkeen, haluaisi jatkaa Jokisulan asumista — ja nyt tahtoo Rytikön
Jeru ostaa torpan — tahtoo välttämättä — ja niin pian, että siihen ihan
pökertyy. Emmekä me tiedä mitään tästä uudesta lainsäädännöstä — mutta
sinä olet talon isäntä ja viisas mies — ja tiedät tietysti kuinka olisi
meneteltävä. Tulin pyytämään neuvoasi — ja me olemme päättäneet tehdä
sen mukaan — ihan prikulleen —

ARTTU katselee ihastuneena Sirkkaa. Sinä vasta olet kaunis ja
punaposkinen — ja kirkassilmäinen —

SIRKKA kääntää vähän päätään poispäin ja hämmentyy uudelleen. Tulin
pyytämään sinun neuvoasi —

ARTTU lämpenee ja kiihtyy. Ja teet sen mukaan?

SIRKKA. Tietysti — kun — kun olet aina ollut — ystävällinen ja —

ARTTU reippaasti. No, minä annan sellaisen neuvon, joka selvittää koko
Jokisulan vyyhden yhdellä kerralla. Samalla iskulla selvenee kaikki
juuriaan myöten.

SIRKKA kääntyy Arttuun. Mikä se — sellainen on?

ARTTU. Se on se, että sinä tulet Virvakan emännäksi.

SIRKKA naurahtaa epävarmasti. Hei vaan —!

ARTTU. Huuda vain, hei, vaikka toisenkin kerran! Mutta se neuvo pitää!
Eikä sinun tarvitse vastata ollenkaan! Katsot vain kerran — (astuu
lähemmäksi) — kerran vain katsot —

SIRKKA tarttuu tuolin nojaan ja katsoo Arttuun arasti mutta lämpimästi.
Arttu!

ARTTU suuresti riemuiten. Hei vaan! Hei ja hei! (Sulkee Sirkan syliinsä
ja suutelee.)

VAPIAANI kiihkeän salaisesti. Sulje silmäsi, Selma! Tai käänny seinään
päin!

SIRKKA melkein kuiskaten. Olisin toivonut, että tämä olisi käynyt vähän
runollisemmin —

ARTTU hiljaa. Niin minäkin oikeastaan, mutta minuun meni sellainen
hirmuinen leijonanmieli, etten kestänyt — (Suutelee tulisesti.)

VAPIAANI. Sulje silmäsi, Selma! Sulje silmäsi!

SELMA. En voi, en voi! Se on niin ihanaa — se leijonanmieli!
(Heittäytyy Vapianin rinnoille.)

VAPIAANI. Ei kai sitten voi — kun leijona valveutuu — (Suutelee Selmaa.)

MARJAANA tulee ulkoa. Terveisiä kirkosta!

VAPIAANI huutaa huomauttaakseen toisia. Ei pidä tulla, Marjaana! Ei
pidä tulla! Täällä on leijona irrallaan!

Yleistä naurua ja riemua

(Väliverho.)