[{"data":1,"prerenderedAt":-1},["ShallowReactive",2],{"$f2s82pEwahwYql4-XDCxH321iNKPqgV3KrmW1svYbH1U":3},{"number":4,"title":5,"author":6,"authorBirth":7,"authorDeath":8,"slug":9,"bookId":10,"genreRaw":11,"genre":12,"themes":13,"origin":14,"language":15,"yearPublished":16,"yearPublishedTranslation":17,"wordCount":18,"charCount":19,"usRestricted":20,"gutenbergId":17,"gutenbergSubjects":21,"gutenbergCategories":22,"gutenbergSummary":17,"gutenbergTranslators":23,"gutenbergDownloadCount":17,"aiDescription":24,"preamble":25,"content":26},2604,"Leijona irrallaan","Halme, Kaarle (aka Halla, Raju)",1864,1946,"2604-halme-kaarle-leijona-irrallaan","2604__Halme_Kaarle__Leijona_irrallaan","Yksinäytöksinen näytelmä","naytelma",[],[],"fi",1930,null,3872,22300,true,[],[],[],"Yksinäytöksinen näytelmä sijoittuu Virvakan pirtin kesäiseen tunnelmaan. Tarina kuvaa nuoren isännän Artun, talon palvelusväen ja Jokisulan Sirkan välistä kanssakäymistä, jossa uuden ajan keksinnöt ja tulevaisuuden haaveet kohtaavat maaseudun perinteisen elämänmenon.","Kaarle Halmeen 'Leijona irrallaan' on Projekti Lönnrotin julkaisu n:o 2604.\nE-kirja on public domainissa koko EU:n alueella, joten emme aseta mitään\nrajoituksia kirjan vapaan käytön ja levityksen suhteen k.o. maissa.\n\nTämän e-kirjan ovat tuottaneet Tapio Riikonen ja Projekti Lönnrot.","LEIJONA IRRALLAAN\n\nYksinäytöksinen näytelmä\n\n\nKirj.\n\nKAARLE HALME\n\n\n\n\n\nJyväskylässä,\nK. J. Gummerus Osakeyhtiö,\n1930.\n\n\n\n\n\n\nHENKILÖT:\n\nVIRVAKAN ARTTU, nuori talonisäntä.\nVAPIAANI |\nSELMA    | Virvakan palvelusväkeä.\nMARJAANA |\nJOKISULAN SIRKKA.\n\n\nOHJEITA ESITTÄJILLE.\n\nVIRVAKAN ARTTU on reipas ja iloinen. Laskee mielellään leikkiä ja\ntekee harmitonta pilaa vakavistakin asioista. Hänen vakava puheensa\non miehekästä asiain toteamista eikä raskasta mieltä ilmaisevaa. Koko\nolemuksesta uhoo tarmo ja tietoinen tahto, mutta ei paasaavana vaan\nilakoivana varmuutena. Ikä 30 vuotta.\n\nVAPIAANI on leppoisa ja hyväntahtoinen, mutta ei laiska eikä vetelä.\nHaaveilee mielellään kauniita asioita. Voi innostua ja harmistuakin\njuttelussaan, mutta innostus ei saa meluavaa muotoa, vaan kirkastaa\nhymyn ja katseen, eikä harmistuminen kehity milloinkaan tosivihaksi,\nvaan pulpahtelee pieneksi tuskitteluksi ja pahoittelemiseksi. Ikä 30\nvuotta.\n\nSELMA on toimekas ja toimekkaasti tupsahtelevakin, mutta ei ilmaise\nmieltään karkeasti. Kohtelee Vapiaania melko äidillisesti. Ikä 25\nvuotta.\n\nSIRKKA on joustava ja rehti luonne. Käytökseltään siro ja vapaa, mutta\nnaisellinen. Ikä 22 vuotta.\n\nYleensä on näytelmän esitys viritettävä keveään keskustelusävyyn.\nOn kuitenkin tarkoin varottava, ettei velttous, hutiloiminen tai\nhosuminen pääse pilaamaan asiallista sanonnan kiinteyttä ja vilkkautta.\nHätiköiminen toisaalta ja vetelehtivä sanonta toisaalta ovat\njännityksen ja mielenkiinnon pahimpia vihollisia.\n\n\nNÄYTTÄMÖ.\n\n/*\n  1 Ulko-ovi\n  2 keittiönovi\n  3 akkuna\n  4 pöytä penkkeineen\n  5 sanomalehtipöytä tuoleineen\n  6 uuni\n  7 keinutuoli.\n*/\n\nVirvakan pirtti kesäkunnossa. Akkunan ja ovien pihtipieliin sekä uunin\nsuuhun on pistetty lehvänoksia. Uunin ympärillä on katajanoksia.\nSänkyjä ei ole.\n\nSanomalehtipöydällä on muutamia sanomalehtiä ja kirjoja sekä radiokone\nkovaäänisineen.\n\n\n\n\nVAPIAANI istuu keinutuolissa nukahtaneena.\n\nSELMA tulee keittiöstä, ottaa tuolinnojalta kuviopohjaisen pöytäliinan\nlevittääkseen isolle pöydälle. No, voi sinuas, Vapiaani! Joko\ntällävälin ehdit torkahtamaan? Pöytäastiat vain pesasin ja —\n\nVAPIAANI herää, kiskottelee. Höh, höh! Taisinpa torkahtaa! Tuo kone\nluritteli niin suloisesti — ol' kaunis kesäilta —\n\nSELMA nauraa. Älähän nyt itse lurittele! (kurkistaa radiokonetta.)\nSuljettuhan se on! Näethän!\n\nVAPIAANI haukottelee. No, sitten se oli uni, joka lauloi. (Etsii\nlattialle pudonneen piippunsa, jota ryhtyy hoitelemaan.) Vieläkö se\nArttu yhä viipyy siellä juhlien tilityksillä?\n\nSELMA. Ja ilman ruokaa! Ajatteles! Panin kyllä hellanuuniin, että —\n\nVAPIAANI. Onhan niillä rääppiäisiä! Puuroa ja rusinasoppaa —\n\nSELMA. No, ehkä onkin. Eikä meidän isäntä ruuista nirsuile —\n\nVAPIAANI pyristelee itseään. Eikö sinua väsytä se eilinen kilpailuhomma\n— häh?\n\nSELMA nauraa makeasti. Enhän minä kilpaillut! Enkä usko, että Mansikki\nja vasikkakaan siitä erikoisesti rasittuivat.\n\nVAPIAANI hymyilee. Mutta sinä palkinnon sait. Ei kai minuakaan se\nkyntäminen. Mutta kun julistettiin ensipalkinnon saajaksi, niin alkoi\nse heti herpaista niin mukavasti.\n\nSELMA on asettanut liinan pöydälle, istahtaa seinustapenkille. Minulle\ntaas oli mukavinta se ajatus, että Arttu-isäntä on luvannut tämän\npalkitun vasikan meidän navettaamme. Saan siitä oikean rotusiemenen.\n\nVAPIAANI nousee ja menee uunin luo piippunsa kanssa askartelemaan.\nNavettaamme!? Kun ei ole pirttiä eikä pöksää meillekään, niin ei kai\nole kattoa sille rotusiemenellekään —\n\nSELMA hämmästyen. Älä totisesti! Mitä nyt noin veistelet?\n\nVAPIAANI. En veistele, mutta olemme tainneet omistella karhun taljaa\nennenkuin karhu on kaadettu. Tuo asumuksen saaminen ei taida olla\nniinkään selvä juttu.\n\nSELMA. Jokisulanko?\n\nVAPIAANI. No, minkäs muun?\n\nSELMA. Kuinka ei olisi selvä? Jos Jokisulan Sirkka tulee tänne\nVirvakkaan emännäksi, eikä torppaan ole muilla oikeuksia kuin Sirkalla\nja meidän isännällä, niin — niin — ja onhan Arttu-isäntä luvannut\nsinulle —?\n\nVAPIAANI. On kyllä luvannut ja hinnasta on sovittu —\n\nSELMA. No, niin, noh! Pysyy kai Arttu sanassaan, vaikka muuten on\nsellainen ilopäinen luonne.\n\nVAPIAANI. Se on selvä! Sanassaan Arttu on mies siinä kuin toinenkin,\nmutta tässä on pieni mutta tiellä — (menee istumaan Selmaa vastapäätä.)\nNäes! Luulen, että Arttu ei ollut hätäpoika pikiintymään tuohon\ntyttölapseen, vaikka muuten on otteissaan raju ja nopea —.\n\nSELMA. Etteikö olisi rakastunutkaan Sirkkaan —?\n\nVAPIAANI. Luulen, että on liiankin lujasti — (Myhäilee.) On kai minun\nsorttiani niissä asioissa — ja sepä se tekee miehen araksi, kun pitäisi\nkosimaan ryhtyä.\n\nSELMA helähtää nauruun. Kukapa olisi sellainen nahjus kuin sinä minua\nkosiessasi! Ei kai Arttu!\n\nVAPIAANI. Kyllä vaan! Tiedän, että Arttu on tehnyt selvän tilin itsensä\nkanssa. Monesti on sen minulle sanonut. Mutta ratkaiseva askel on\nottamatta —\n\nSELMA hämmästyen. No, ilmankos Rytikön Jeru saikin niin valtoimesti\nhääriä Sirkan ympärillä eilisillä juhlilla!\n\nVAPIAANI leveästi myhäillen. Noo — ei kai Sirkka Rytikön Jerusta —\nmutta, mutta (vakavasti) Jeru on meille kuin paha oka kynnen alla. Sain\neilen kuulla. Hän tahtoo saada Jokisulan. Yllyttää Sirkkaa ostamaan sen\nitsenäiseksi ja myymään hänelle. Lupaa voittoja.\n\nSELMA. Älä, hyvä ihminen! Siihenhän sitten uppoovat kaikki kauniit\nkuvittelumme ja toiveemme.\n\nVAPIAANI. Siihenhän ne — jos niin käy.\n\nSELMA masentuen. Oma mantu ja pirtti, oma piha ja ranta, oma aitta ja\nkarja! Kaikki unta! Elämä mennyttä! Olemmeko nyt tuulen tuomia, veden\nviemiä?\n\nVAPIAANI valoisasti. Älähän nyt helkkarissa noin päästä pimittymään!\nOlemmehan nuoria ja terveitä ihmisiä ja ensi sunnuntaina kuulutetaan,\nettä kirkko kaikuu — ja maailma on avara —\n\nSELMA melkein itkien. Ajattelet ehkä kaupunkiin muuttoa, mutta minä en —\n\nVAPIAANI torjuvasti. Älä puhukaan! Sellaista en ajattele enää koskaan.\nOlinhan siellä ja sain tarpeeni. Olin hevosmiehenä, kirvesmiehenä ja\napumiehenä vaikka minkälaisena. Asuin ummehtuneessa pöksässä monen\nkanssa ja makasin permannolla. Kun olin kellaripajassa lekarina,\nniin en nähnyt talvella päivänvaloa kahteen kuukauteen. Kaikki oli\nkiveä ja rautaa ja koneita. Ulkona oli kivi alla ja kiveä ympärillä,\nei pehmeätä nurmea, ei sinistä vettä, ei vihreätä metsää. Talvi\nlikainen ja kesä pölyinen! Hyi! Ja mikä oli ihminen siellä! Olin\nkoneellinen olio, kuvatus! Tein työtä, nukuin, söin, kävelin kuin\npölhö. Ajatusta, omaa alotetta ei tarvittu missään. Suuri ja valtava,\nihana ja elvyttävä luonto oli kuollut. Ankara elämänarvoitus yksin\noli suurena kysymysmerkkinä hämärtyvän katseen edessä. Eikä sitä\nselitellyt vähäpätöiselle kyselijälle taistelun ilo — maakamaran\ntaivutteleminen raatajan astinlaudaksi — niinkuin täällä tapahtuu\njokainen päivä, jokainen hetki. Täällä minä tunnen poudan ja roudan,\ntunnen oman voimani ja luonnon kehoituksen. Se sanoo: käy käsiksi, käy\nkäsiksi. Minä tottelen hymyillen ja tunnen riemukasta työniloa ja olen\nonnellinen. Siten ei siellä kivierämaissa tuntunut! Siellä nostatti työ\nmyrtynyttä mieltä, eikä se vaimentunut raha-ansioista eikä meluavasta\ntouhusta. Täällä sellainen rahaseula, joka lopultakin jättää kädet ja\ntaskut tyhjiksi, olisi kuin saasta kirkkaassa lähteessä — ja sellainen\nloputon höly ja melu olisi täällä pyhäisen luonnon raiskaamista. Ei,\nSelma! En minä enää ikinä niin elämäni raiteelta luisu, että kaupunkiin\npalaisin.\n\nSELMA iloisesti. Siitä olen ikäni kiitollinen. Vaikka en tiedäkään\nkaupungista enemmän pahaa kuin hyvääkään, niin sanoo minulle vaisto,\nettä elämän rikkaus on täällä suurempi kuin siellä. Niin uskon, vaikka\nen osaa siitä niin puhua kuin sinä.\n\nVAPIAANI. Osaisit yhtähyvin kuin minä, jos olisit siellä ollut.\nNäes! Suu puhuu sydämen kyllyydestä. Ja minun sydämeni on täysi, kun\nkaupunkia vain ajattelenkin. Täytyy olla synnyltään toisenluontoinen\nsen, joka siellä viihtyy. Minä tunnen sinun tavallasi. Elämänrikkaus on\ntäällä suurempi.\n\nSELMA. Olet maailman paras, kun puhut noin. Ei minunkaan mielestäni\nole onnea ansiotyössä vain rahojen vuoksi, vaikka tunnustankin, että\nsäästän mielelläni ja käyn kauniisti puettuna ja seurustelen kernaasti —\n\nVAPIAANI. Se on eri asia! Niin pitääkin. Miellyttävä esiintyminen\nkuuluu elämän onneen ja rikkauteen, jos vain pysyy olosuhteitten\nrajoissa. Näes! Onni ei kuihdu vaan karttuu siitä, että jättää kaikille\nsaavutuksille vähän toivomisen varaa.\n\nSELMA nauraa iloisesti. Palvelustyttö kai tietää sen hyvin.\nToivotteluissa on useimmin enemmän onnea kuin saavutteluissa. Mutta\nJokisulan asia ei ole onni pelkässä toivossa — (Surunvoittoisesti.) Jos\nsinne pääseminen jää vain unelmaksi, niin tuottaa se minulle ikuisen\nsurun. Puhu Artun kanssa vielä tänään! Ja puhu vakavasti! Tehän olette\nniin hyvissä väleissä.\n\nVAPIAANI. Tietysti olemme. Lapsuudentoverit. Mutta ymmärrät kai, etten\nvoi kehoittaa häntä naimaan sitä tai tätä, varsinkaan, kun hän ei ole\nkoskaan pyytänyt neuvoani.\n\nSELMA päättävästi. Mutta jos siitä puhe tulee, niin saat suoraan sanoa,\nettä sen parempaa tyttöä kuin Sirkka ei hän löydä mistään. Sen voin\nsulle vakuuttaa. — No, nyt kävi pihaveräjä! Jokohan vanha Marjaana\nvihdoinkin palaa kirkottelumatkaltaan?\n\nVAPIAANI kurkistaa akkunaan. Arttu se on! Tuleepa viimeinkin!\n\nSELMA nousee. Ai jee! Menen ruokia katsomaan. (Kiertää Vapiaanin\nsivulle.) Tee nyt selväksi välit! Olet sitten kiltti poika.\n\nVAPIAANI ottaa Selmaa uumalta, naurahtaa. Pirtin minä sulle hankin, ja\nometan sille rotusiemenelle —\n\nSELMA. Lasket leikkiä, vaikka minun sydämeni ihan pamppailee.\n(Veikeästi.) Jos et ole vakava, niin teen eron —\n\nVAPIAANI. Hui hai! Minä vihellän sellaiselle!\n\nSELMA. Äläpäs vihellä poikaseni! (Silittää Vapiaanin tukkaa.) Saat\ntukkapöllyä!\n\nVAPIAANI aikoo nousta ja sanoo harminleikkisesti. Vai pössäät tukkani!\nKyllä sulle näytän kuinka tyttölapsen suu tukitaan.\n\nSELMA kieputtaa harasormilla Vapiaanin tukkaa ja livahtaa sitten\nkauemmas nauraen ilakoivasti. Ota kiinni, narisi kaivonvintti tuulelle —\n\nVAPIAANI aikoo hyökätä Selman jälkeen, mutta pysähtyy, kun näkee Artun.\nVihellän minä sellaiselle!\n\nARTTU on tullut ulkoa. Äläpäs, poikaseni! Älä vihellä, kun Selma sinua\ntaputtelee.\n\nSELMA naureskellen. Kuulitkos, että isäntäkin sanoi — äläpäs, poikaseni!\n\nVAPIAANI herttaisesti. Älä nyt siinä liputtele kieltäsi, vaan toimita\nArtulle purtavaa!\n\nARTTU. Älä välitä, Selma! Jatka vain sananpilpatusta! Nostata joskus\ntuon rauhallisen Vapiaanin niskakarvoja! Se tekee sille hyvää.\n\nVAPIAANI istahtaa entiselle paikalleen ja silittelee tukkaansa.\nJopa se niitä nostattelikin! (Puolittain taakseen.) Menetkös siitä!\nPalaneenkäry tuntuu jo tänne asti.\n\nARTTU. Palakoon minun puolestani! (Asettuu keinutuoliin ja etsii\nsavukkeen.) En halua purtavaa enkä nieltävää. Minut täytettiin puurolla\nja rusinoilla, että olen kuin joulumakkara.\n\nSELMA. Vai niin! No, menen sitten viemään juomaa Mansikille ja\nvasikalle.\n\nVAPIAANI ilkamoiden. Sano terveisiä sille rotusiemenelle!\n\nSELMA juoksahtaa leikkisän harmistuneena Vapiaanin tukkaa pörröttämään.\nEi se olekaan niin pörrökarvainen kuin sinä! Se kiiltää kuin silkki.\n(Juoksee nauraen keittiöön.)\n\nARTTU huutaa pilailevasti jälkeen. Siksi se palkittiinkin! Mutta\npalkittiinpa Vapiaanikin!\n\nSELMA huutaa ovenraosta. Meidän molemmat vasikat palkittiin!\n\nARTTU katsoo Vapiaaniin ja molemmat purskahtavat nauruun, hypähtää\nkävelemään. Oh! Tekee hyvää sydämelle, kun saa nauraa. Oli pakanan\nkiusallista siellä kokouksessa! Vain numeroita ja tilejä —\nkeskeneräisiä kaikki! Mutta seuloa piti! Otsa rypyssä! Huh! Mutta\najatteles sitä rautatietä! Se minussa jyrisi ja jyskytti koko ajan.\nNoo! Kyllä oli toinenkin! Vielä suurempi juttu! Mutta se on erikseen,\nse! Eikä se ole maakunnan asia niinkuin tämä rautatie.\n\nVAPIAANI. Mikä rautatie? Sekö, josta koko viime talven pidit mulle\nesitelmiä?\n\nARTTU pysähtyy Vapiaanin eteen. Juuri sama! Meidän rautatiemme, joka\nei voi kulkea tästä etelään sivuuttamatta tätä Virvakkaa ja Jokisulaa.\nHei, poika! (Lyö Vapiaania olalle.) Tiedätkös mitä se merkitsee meille?\nTietysti koko seudulle suunnatonta kehitystä, mutta ajatellaan nyt vain\nmeitä ja ollaan tyytyväisiä.\n\nVAPIAANI. Onko sitten tapahtunut jotakin erikoista?\n\nARTTU. Se paras, mitä olen toivonut ja mitä varten olen usein käynyt\nylimaan puolessa, on nyt tapahtunut. Koko ylimaa on päättänyt nousta\nyhtenä miehenä ajamaan tätä tieasiaa ja se merkitsee selvää käännettä.\nSain siitä tiedon kokoukseemme. Se se teki täräyksen. Se oli mulle kuin\npalkinto siitä, että tein eilen lujan päätöksen Sirkan suhteen. Siinä\nseison nyt järkkymättömänä kuin kallio ja olen rohkea kuin leijona —\n(heittäytyy naurahtaen keinutuoliin) — vaikka — en minä tiedä miten\nrohkea leijona on. Mutta minä ainakin olen rohkea. Ajatteles! Kaksi\nkertaa olen jo pistäytynyt Jokisulassa! Kesken numeroita! Mutta Sirkka\nei ollut kotona.\n\nVAPIAANI. Taitaa olla sillä lailla, että —\n\nARTTU hypähtää taas poikamaisesti liikehtimään. Niinpä tietenkin! Juuri\nsillä lailla, että me laitamme tänne Virvakkaan kahdet häät. Ja hyvin\nsassiin! Kuukauden kuluttua! Älä välitä vaikka sotken ummet ja lammet!\nOlen kuin tiuhtion varsa. En tiedä pitäisikö hyppiä vai kirmata. Se on\ntietysti hyvin lapsekasta. Mutta nytpä olenkin ihan peloittavan nuori.\nVoiko ihminen olla milloinkaan nuorempi kuin kolmenkymmenen ikäisenä?\nKahdenkymmenenvuotiaana olin vanha — oikein vanha — ja peloittavan\nviisas. Siitä pitäen olen nuortunut — yhä ja yhä — (Monias tanssiaskel\npistää esiin kävelystä.) Peijakas! Jos tätä yhä jatkuu, niin tulen\nkai kapalovauvaksi uudelleen. (Nauraa ja ottaa tupakan.) En sentään\njatsia tanssi! Älä pelkää! Käsitän hyvin, ettei jatsintanssija kykene\nrautatietä puuhaamaan —\n\nVAPIAANI huokaa, muuta ajatellen. Niin — se siunattu rautatie!\n\nARTTU menee keinutuoliin lojumaan. Niin — se on koko peijooni tieksi,\nse! (Haaveksivin sävyin.) Ajatteles, kun me istumme sitten joskus\niltasella — juuri löylystä tulleina — kiiltävinä ja höyryävinä tuossa\nsaunahaavikossa — ja juna hujeltaa ohi — kuljettajan pilli viheltää\nmeille — ja naiset vaunujen akkunoista liehuttavat liinojaan ja miehet\novat haljeta pelkästä kateudesta — ja me —\n\nVAPIAANI seuraa iloisen jännittyneenä ja rykäsee.\n\nARTTU. Niin — noh — ethän sinä enää silloin ole täällä —\n\nVAPIAANI. Älä nyt! Minä jo istun alastomana ja höyryävänä —\n\nARTTU eloisammin. Istu vain! Mutta istu oman saunasi nurkalla\nJokisulassa! (Hiljaisemmin.) Minulla ehkä on oma poikani — oma poikani\nrinnallani silloin — ja ehkä sullakin siellä Jokisulassa —\n\nVAPIAANI. Mullako — Jokisulassa? Saanko sitten töllin — vaikka tulee\nrautatie?\n\nARTTU. Ei suinkaan rautatie Jokisulaa syö! E-hei, poikaseni! Se vielä\nsyöttää sekä Jokisulan että Virvakan.\n\nVAPIAANI empien. Mutta kuinka se meidän kauppamme oikeastaan voi pitää,\nkun —\n\nARTTU keskeyttäen. Se pitää sentähden, että olet sen rehellisesti\nansainnut. Rehellisesti! Sinä hoidit tätä Virvakkaa kuin mies sinä\naikana, jona minä vain nulikoin ja hoijastelin —\n\nVAPIAANI kieltävästi. Ei, ei! Ei mitään hoijastelua ole ollut! Vähän\nviiripäisyyttä ehkä — ja opistosta toiseen siirtymistä — mutta minä\nymmärsin sen kaiken. Sinun eloisuutesi ei kestänyt paikoillaan\ntunaamista — kun maanviljelijän laaja ala oli houkuttelemassa —\n\nARTTU. Mutta siitäpä minua on kivitetty! Älä kiellä!\n\nVAPIAANI kiihtyen. Kivittäkööt! Mutta tulkootpa katsomaan kamarisi\nkirjastoa! Ne eivät ole koskemattomia korukirjoja! Niitä on luettu.\nMinä sen tiedän. Olet pitänyt niistä mulle monta puhdepuhetta. Ja\ntulkoot katsomaan Virvakan maita, niin näkevät, mitä on tehty.\n\nARTTU nousee hiljaiseen liikuntaan. No, niin, no, niin! Meidän suurinta\nansiotamme eivät he kuitenkaan vielä huomaisi. Kestää tietysti oman\naikansa ennenkuin se selvenee. Mutta kerran tulee päivä, jolloin he\nsaavat lukea Virvakan viljelyksistä kuin avonaisesta kirjasta.\n\nVAPIAANI menee uunin luo piippuansa lataamaan, innostuen. Minä\ntiedän mitä sen kirjan sivuilla seisoo — silloin — ja jo nytkin.\nSiinä sanotaan, että tuon talon väki on maahengen pyhittämää. Se on\nrakastanut maataan ja rakastanut työtään. Ilman tietoa ja taitoa, ilman\nselvää järkeä ja ilman ylläpitävää työniloa ei maa noin uhkuvasti\nhoitajaansa palkitse. Niin siinä kirjassa seisoo — jo nyt. (Palaa\nhiljalleen entiselle paikalleen.) Ja jos minä saan Jokisulan, niin\ntiedänpä totisesti sijoittaa sinne kaiken, mitä olen täällä oppinut.\n\nARTTU pysähtyy hymyillen keinutuolin viereen. Miksi sanot — jos? Miksi\net sano — kun saan Jokisulan?\n\nVAPIAANI hierustelee korvalehteään, empien. No, kas — se on\nsillälailla, että — että — kuinka nyt sanoisin —\n\nARTTU heittäytyy keinutuoliin. Sano vain, että pidät asian\ntuulentupana, koska en ole vielä edes kosinut Sirkkaa, ja Sirkka voi\nsiis ruveta itse asumaan perintötölliään —\n\nVAPIAANI vilkkaasti. Hullummin voi käydä! Sirkka voi kyllä ensin ostaa\ntöllin omakseen, mutta voi sen sitten myydä niin kalliista, etten minä\nkykene —\n\nARTTU tarkistuen. Oletko sitten kuullut jotakin —?\n\nVAPIAANI. Kuulin sattumalta eilen pienen keskustelunpätkän juuri\ntällaisesta —\n\nARTTU äkkiä. No, pata valttia! Nyt on Rytikön Jeru pelissä!\n\nVAPIAANI. Vissisti onkin! Jeru on hirmuisen halukas —\n\nARTTU keskeyttää. Ostamaan koko jokisivun läntisen rannan. Juuri ne\nmaat, joiden läpi tai ohi rautatielinja on suunniteltu vedettäväksi.\n(Naurahtaa.) Voi minua aasia! Voi pöllöpäätä! (Hypähtää ylös ja menee\nnopeasti keittiön ovelle.) Onko Selma siellä?\n\nSELMA keittiössä. Täällä olen.\n\nARTTU. Olehan kepsakka ja vilkaise joskus akkunasta tielle ja tule heti\nsanomaan, jos näet Sirkan kulkevan kotiinpäin!\n\nSELMA. Tästä kyllä näen. Vielä ei ainakaan ole tullut. Sanon, kun tulee.\n\nARTTU. Kiitos! (Panee oven kiinni ja palaa takaisin, naurahtaa.) Olinpa\nsitten aikamoinen tomppeli eilen! Mutta se johtui tietysti siitä, että\nJeru oli saanut tietoja ylimaasta ennen muita. Näin kyllä, että hän\npyrki usein Sirkan seuraan, mutta siitäkös olisin välittänyt. Luulin\nhänen yrittelevän hakkailua ja sehän vain nauratti, kun jo kolmasti on\nsaanut Sirkan rukkaset —\n\nVAPIAANI. Ja tulenpolttavat rukkaset oli saanutkin — ne kolmannet!\n\nARTTU vaipuu keinutuoliin taputellen otsaansa. Voi minua pöpöröpäätä!\nEn vielä silloinkaan, kun Jeru kysyi ostaakseen tätä Virvakkaa\n— en edes silloinkaan älynnyt, että tuuli puhalsi ylimaalaisten\nrautatiehankkeesta. Nauroin vain ja sanoin, etten tarvinnut rahaa.\nTarvitsen vain maata ja mantua ja multaa ja savea ja ruoppaa ja —\n\nVAPIAANI naurahtaa helakasti. Jeru kai kysyi, että mitä virkaa\nsellaisilla kapineilla on nykyajan miehelle. Kai vastasit, että piti —\nsellaiselle gulashille?\n\nARTTU. Sanoin, että aion puskea siihen kuraiseen ryönään ison reiän,\nryömiäkseni sitä tietä onnen lellipojaksi.\n\nVAPIAANI. No, se oli selvää kieltä!\n\nARTTU. Ehkä oli. Jeru ainakin jätti kärttämisen silleen.\n\nSELMA tulee touhuten keittiöstä. Nyt juuri ajoi Sirkka ohi Rytikön\nJerun autossa.\n\nARTTU hypähtää ylös. Jerun?\n\nSELMA. Nii—in! Ja Jeru itse ajoi. Sirkka istui takana äitinsä kanssa.\n\nVAPIAANI menee nopeasti katsomaan akkunasta. Olen aina manannut tuota\nolkilatoa, joka estää näkemästä Jokisulan tielle. Sakramenskattu\nolkivaja!\n\nARTTU etsii hattuansa. Se ei nyt siitä lähde — mutta minä juoksen\noikopolkua hakaveräjästä ja olen perillä melkein silloin kuin autokin\nvaltamaantietä myöten.\n\nSELMA. Melkeinpä kyllä, sillä auto ajoi hyvin hiljaa kadotessaan\nriihtennurkan taakse.\n\nARTTU. Eikä tämän almanakan aikana ole vielä kukaan kosinut sellaisella\nryskeellä kuin minä — (Löytää hattunsa.)\n\nVAPIAANI. Ole rohkea kuin leijona!\n\nARTTU. Kunpa vain tietäisin miten leijona menettelee tällaisessa\ntapauksessa! (Syöksyy ulos.)\n\nSELMA. Noin rivakka mies, eikä ole ollut ramua kosimiseen! Eikös ole\nkumma paikka?\n\nVAPIAANI poistuu akkunasta. Ei ole kai ollut oikein varma Sirkasta,\neikä ehkä itsestäänkään. Sanoi vasta eilen tehneensä lopullisen\npäätöksensä.\n\nSELMA asettuu penkille mietteissään. Kyllä minä sitten hämmästyin, kun\nnäin Sirkan Jerun autossa. Ihan sydän sävähti. Tyhmää, että olen ollut\nniin lujasti kiintynyt siihen Jokisulan ajatukseen.\n\nVAPIAANI kopistelee piippuaan uuniin. Se olisi kai tullut meille liian\nkevyesti. Melkein kuin leikitellen. Pieni jännitys ei ole suuri hinta\nsellaisesta hyvästä.\n\nSELMA. Uskotko sinä vieläkin?\n\nVAPIAANI. Uskon.\n\nSELMA. Voi sinuas, hyvä poika! Sinä jaksat! Tuon auton mukana katosi\nminun uskoni.\n\nVAPIAANI. Älä nyt heikkarissa! Sirkka on hyvä ystäväsi ja uskot\nkuitenkin, että hän muka menisi Rytikön Jerulle.\n\nSELMA kuuntelee. Älä nyt! Portaissa tulee joku. Marjaana kai —\n\nVAPIAANI. Ei Marjaana astu noin nopeasti.\n\nSIRKKA tulee ulkoa reippaana ja iloisena. Päivää taloon!\n\nSELMA. Sirkka! (Nousee nopeasti ja menee tervehtimään.) No, hyvää\npäivää ja tervetuloa!\n\nSIRKKA. Miksi olet noin hämmästynyt tulostani? Päivää, Vapinani! Sinä\ntoki hymyilet niinkuin ennenkin.\n\nSELMA. Hymyilenhän minäkin. Mutta totta kai olin hämmästynyt, kun näin\nsinun juuri ajavan ohitse — ja yhtäkkiä astut kynnyksen yli.\n\nSIRKKA. Tuossa riihennurkalla nousin autosta ja Jeru saattoi äidin\nkotiin — mulla oli asiaa tänne ja —\n\nVAPIAANI. Käy nyt istumaan tuohon keinutuoliin! Vierashuoneet ovat\nmaalarien vallassa ja —\n\nSIRKKA naurahtaa. Mitä minä vierashuoneissa tekisin! En tullut\nvieraisiin! Tulin tuttavaisiin! (Menee keinutuoliin.) Tässä sitä on\nennenkin istuttu —\n\nVAPIAANI menee pöydän taakse penkille. Vaikka ei juuri viime aikoina.\n\nSIRKKA vähän pitkään. Eipä juuri ole tullut käytyä — näin kesäiseen\naikaan —\n\nVAPIAANI. Kävit usein — silloin kun Arttu ei vielä ollut asettunut —\n\nSIRKKA. Eikö Arttu ole nyt kotona?\n\nSELMA. Etkö tavannut häntä ulkona?\n\nSIRKKA. En tavannut ketään.\n\nSELMA asettuu penkille. Etpä kai. Arttu livahti suoraan hakaveräjästä\nja sinä tulit —\n\nSIRKKA. Livahti — minne?\n\nVAPIAANI. Teille hän juoksahti häthätää —\n\nSIRKKA. Ai — no sitten kai lähden — olisi hänelle asiaa —\n\nVAPIAANI. Älä hemmetissä lähde! Kulkisitte ehkä taas ristiin. Eikä\nsellainen saa pitemmälle jatkua. Minä panen peen eteen. Artullakin on\ntärkeätä asiaa sinulle.\n\nSIRKKA. Mitä sitten?\n\nVAPIAANI. Jaa — sitä minä en tiedä, mutta tärkeätä se on — ja luulenpa,\nettä Arttu tekee jo paluuta, kun näki vainiotöyräältä, että autosta oli\nkolmas henkilö tipahtanut — menenpä tosiaankin katsomaan eikö jo näy —\n(menee ovelle päin, mutta kääntyy) — mutta äläpäs yritäkään, Sirkka,\nsillä aikaa livahtaa — on hyvin tärkeätä, että kökötät paikallasi, kun\nArttu palaa — tää on nyt sellainen paikka ja aika — (Menee nopeasti\nulos.)\n\nSIRKKA kuuntelee ensin ihmeissään, mutta helähtää sitten nauruun. Tuo\nVapiaanihan vasta mukavasti juttelee! Miksi oli hän noin hassunkurisen\nnäköinen ja — (Muuttuu äkkiä vakavaksi.) Sanoi, että Artulla on jotakin\ntärkeätä — ymmärsin, että hän tiesi mitä se on vaikkei sanonut —\ntiedätkö sinä? Onko jotakin ikävää?\n\nSELMA hämillään. Ei oikeastaan — päinvastoinhan se — tai oikeastaan —\n\nSIRKKA katsoo tutkien. Ei oikeastaan ja kyllä oikeastaan ja päinvastoin\nja niinpoispäin! Mikä ihme teihin on mennyt täällä?\n\nSELMA. Niin — näes — en ole selvillä — tämä ei ole minun asiani —\n\nSIRKKA hymyillen. Ei nähtävästi! Ei sinun eikä Vapiaanin! Siis Artun!\nNo, mikä häntä vaivaa?\n\nSELMA hypähtää ylös ja menee Sirkan luo pannen kätensä keinutuolin\nselkänojalle. Sirkka-kulta! Älä nyt kysele! Odota vähän! Arttu kai\nselittää —\n\nSIRKKA. Kai? Hänkin siis voi puhua samanlaista pöpöröä kuin te molemmat\n— (Naurahtaa.) Oletpa sinäkin, Selma, muuttunut hullunkuriseksi\nystäväksi! Ennen meillä ei ollut mitään salaisuuksia —\n\nSELMA. Ymmärrä nyt, Sirkka-rakas! Tämähän ei ole minun salaisuuteni!\n\nSIRKKA. Minähän jo ymmärrän, että salaisuus on Artun. Hän on taas\ntehnyt jonkin tepposen —\n\nSELMA. Ei, ei! Ei hän ole tehnyt — mutta hän aikoo —\n\nSIRKKA. Vai aikoo tehdä? Oikeinko kuperkeikan — vai?\n\nSELMA tuskastuneena. Älä nyt kiusaa minua! Pitäisihän sinun tietää,\nettä Arttu on rakastunut sinuun ja — ja —\n\nSIRKKA herpaantuneesti ja hiljaa. Ooh!\n\nSELMA toimekkaasti. No, niin hirveän rakastunut! Olisihan sun pitänyt\nse huomata! Ja nyt hän on kovin onneton, kun ei ole siitä sulle\npuhunut. Mutta hän on, näes, niin syvästi rakastunut, että on ujo.\nEikös olekin aika paljo, että sellainen mies on ujo?\n\nSIRKKA hypähtää ylös ja ottaa Selmaa kaulasta. On, on, on! Siinä on\nvaltavasti typeryyttä ja tyhmyyttä ja vaikka mitä —\n\nSELMA. Älä nyt tukehduta minua! Sinä puijasit minut puhumaan — vaikka\neipä silti — ei Arttu ole pyytänyt vaikenemaan. Arttu ei tee koskaan\nmitään, mistä olisi vaiettava. Minä vain pelkäsin, että jos sinä et\npitäisikään Artusta —\n\nSIRKKA kirkkaan iloisesti. Ai, ai! Kuinka yksinkertainen ystävä sinä\nolet! (Irroittautuu Selmasta ja silittää hänen päätään.) Mutta yhtä\nherttainen olet sentään kuin ennenkin —\n\nVAPIAANI tulee nopeasti ulkoa. No, kas! Onpa Sirkka vielä tallella!\nArttu tulee kintereilläni. Palasi vainiotörmältä niinkuin sanoin.\n\nSIRKKA. Sanoitko, että minä olin täällä? (Menee keinutuoliin ja\nkatselee hämillään radiopöytään päin.)\n\nVAPIAANI. Enhän minä huutamaan ruvennut. Viittoilin vain tuonne\nveräjälle, jonka yli Arttu hyppäsi silloin, kun — noh — siinä hän jo\ntulee —\n\nARTTU tulee hengästyneenä. Suottapa harjoittelin maratonia — (Huomaa\nSirkan.) Hei, hei! Sirkkahan on täällä! No, eipä ilman, etten sitä\naavistellut. (Menee tervehtimään.) Tervetuloa kerran meillekin —\npitkästä ajasta!\n\nSIRKKA kääntyy tervehtimään ja nousee hämillään aivan kuin ei tietäisi\nmitä on tehtävä. Poikkesin pikipäin — kun oli tärkeätä asiaa —\npyytäisin sinulta neuvoa — äitikin arveli, että näin tärkeässä asiassa —\n\nARTTU pettyneenä. Tärkeätäkö — asiaako —?\n\nSIRKKA elpyy puhuessaan ja muuttuu lopulta ilakoivaksikin. Olemme\näidin kanssa vähän neuvottomia, kun emme kumpikaan, nyt isän kuoleman\njälkeen, haluaisi jatkaa Jokisulan asumista — ja nyt tahtoo Rytikön\nJeru ostaa torpan — tahtoo välttämättä — ja niin pian, että siihen ihan\npökertyy. Emmekä me tiedä mitään tästä uudesta lainsäädännöstä — mutta\nsinä olet talon isäntä ja viisas mies — ja tiedät tietysti kuinka olisi\nmeneteltävä. Tulin pyytämään neuvoasi — ja me olemme päättäneet tehdä\nsen mukaan — ihan prikulleen —\n\nARTTU katselee ihastuneena Sirkkaa. Sinä vasta olet kaunis ja\npunaposkinen — ja kirkassilmäinen —\n\nSIRKKA kääntää vähän päätään poispäin ja hämmentyy uudelleen. Tulin\npyytämään sinun neuvoasi —\n\nARTTU lämpenee ja kiihtyy. Ja teet sen mukaan?\n\nSIRKKA. Tietysti — kun — kun olet aina ollut — ystävällinen ja —\n\nARTTU reippaasti. No, minä annan sellaisen neuvon, joka selvittää koko\nJokisulan vyyhden yhdellä kerralla. Samalla iskulla selvenee kaikki\njuuriaan myöten.\n\nSIRKKA kääntyy Arttuun. Mikä se — sellainen on?\n\nARTTU. Se on se, että sinä tulet Virvakan emännäksi.\n\nSIRKKA naurahtaa epävarmasti. Hei vaan —!\n\nARTTU. Huuda vain, hei, vaikka toisenkin kerran! Mutta se neuvo pitää!\nEikä sinun tarvitse vastata ollenkaan! Katsot vain kerran — (astuu\nlähemmäksi) — kerran vain katsot —\n\nSIRKKA tarttuu tuolin nojaan ja katsoo Arttuun arasti mutta lämpimästi.\nArttu!\n\nARTTU suuresti riemuiten. Hei vaan! Hei ja hei! (Sulkee Sirkan syliinsä\nja suutelee.)\n\nVAPIAANI kiihkeän salaisesti. Sulje silmäsi, Selma! Tai käänny seinään\npäin!\n\nSIRKKA melkein kuiskaten. Olisin toivonut, että tämä olisi käynyt vähän\nrunollisemmin —\n\nARTTU hiljaa. Niin minäkin oikeastaan, mutta minuun meni sellainen\nhirmuinen leijonanmieli, etten kestänyt — (Suutelee tulisesti.)\n\nVAPIAANI. Sulje silmäsi, Selma! Sulje silmäsi!\n\nSELMA. En voi, en voi! Se on niin ihanaa — se leijonanmieli!\n(Heittäytyy Vapianin rinnoille.)\n\nVAPIAANI. Ei kai sitten voi — kun leijona valveutuu — (Suutelee Selmaa.)\n\nMARJAANA tulee ulkoa. Terveisiä kirkosta!\n\nVAPIAANI huutaa huomauttaakseen toisia. Ei pidä tulla, Marjaana! Ei\npidä tulla! Täällä on leijona irrallaan!\n\nYleistä naurua ja riemua\n\n(Väliverho.)\n\n\n\n"]