[{"data":1,"prerenderedAt":-1},["ShallowReactive",2],{"$fuydYCciOX3JzPrGv3vZ2VTXTBNf5AWxFw7WwatpRuqQ":3},{"number":4,"title":5,"author":6,"authorBirth":7,"authorDeath":8,"slug":9,"bookId":10,"genreRaw":11,"genre":12,"themes":13,"origin":16,"language":17,"yearPublished":18,"yearPublishedTranslation":19,"wordCount":20,"charCount":21,"usRestricted":22,"gutenbergId":23,"gutenbergSubjects":24,"gutenbergCategories":28,"gutenbergSummary":32,"gutenbergTranslators":33,"gutenbergDownloadCount":35,"aiDescription":36,"preamble":37,"content":38},2605,"Kuningattaren lähetti","Sabatini, Rafael",1875,1950,"2605-sabatini-rafael-kuningattaren-lahetti","2605__Sabatini_Rafael__Kuningattaren_lähetti",null,"romaani",[14,15],"seikkailu","rakkaus",[],"fi",1909,1923,37282,239101,false,67857,[25,26,27],"France -- Social life and customs -- Fiction","Inheritance and succession -- Fiction","Nobility -- France -- Fiction",[29,30,31],"Adventure","Historical Novels","Romance","\"Kuningattaren lähetti\" by Rafael Sabatini is a historical novel written in the early 20th century. The book centers around the character of de Garnache, a royal envoy sent by the queen, as he navigates court intrigues and the complications surrounding a noblewoman named Valérie de La Vauvraye. The narrative unfolds with themes of loyalty, desire, and the tension of power dynamics within the French aristocracy.  The beginning of the story introduces the complacent yet ambitious regional governor, Count de Tressan, who is unexpectedly interrupted in his work by a visit from the proud widow marchioness of Condillac, revealing the tension between duty and personal motives. As the plot thickens, de Garnache arrives on the scene, tasked with rescuing Valérie from the clutches of her powerful relatives. This initial confrontation establishes the power struggle and sets the stage for ensuing conflicts as characters reveal their true intentions and loyalties are tested, hinting at an adventure that melds romance with political maneuvering. (This is an automatically generated summary.)",[34],"Kupiainen, Alpo",255,"Historiallinen seikkailuromaani sijoittuu 1600-luvun Ranskaan. Kuningataräidin lähetti herra de Garnache lähetetään Dauphinén maakuntaan selvittämään Condillacin linnan perintöriitaa ja pelastamaan nuori nainen häikäilemättömien sukulaisten otteesta.","Rafael Sabatinin 'Kuningattaren lähetti' on Projekti Lönnrotin julkaisu\nn:o 2605. E-kirja on public domainissa sekä EU:ssa että sen ulkopuolella,\njoten emme aseta mitään rajoituksia kirjan vapaan käytön ja levityksen\nsuhteen.\n\nTämän e-kirjan ovat tuottaneet Tapio Riikonen ja Projekti Lönnrot.","KUNINGATTAREN LÄHETTI\n\nKirj.\n\nRafael Sabatini\n\n\nEnglanninkielestä [\"St. Martin's Summer\"] suomentanut\n\nAlpo Kupiainen\n\n\n\n\n\nHämeenlinnassa,\nArvi A. Karisto Oy,\n1923.\n\n\n\n\n\n\nSISÄLLYS:\n\nKäskynhaltija\nLähetti\nLeskimarkiisittaren myöntyväisyys\nCondillacin linna\nGarnache menettää malttinsa 44\nGarnache säilyttää malttinsa\nAnsa viritetään\nAnsa laukeaa\nRekryytti\nValérien vartija\nOmantunnon asia\nPikalähetti\nFlorimondin kirje\nNeuvottelu\nYllätys\nGarnache lähtee Condillacista\nVallihaudassa\nFlorimond de Condillac\nHaamu astiakaapissa\nKirkon velvollisuudet\nGarnache tuomarina\nMartin päivän aatto\n\n\n\nKäskynhaltija\n\n\nHänen majesteettinsa käskynhaltija Dauphinén maakunnassa kreivi de\nTressan istui mukavasti, purppuranpunainen nuttu täysin avoinna.\n\nHänen tekotukkansa — jota hän käytti pakosta eikä muodin vuoksi —\nvirui pöydällä tomuisten paperien seassa. Hänen pienellä lihavalla\nnenällään, jonka nipukka oli punainen ja pyöreä kuin kirsikka, olivat\nsarvisankaiset silmälasit. Hänen silmänsä olivat kiinni ja suu auki,\nja joko suusta tai nenästä — tai kenties molemmista — kuului römeä\nkuorsaus, joka ilmaisi, että herra käskynhaltija ahersi uutterasti\nkuninkaansa palveluksessa.\n\nTaempana, vaatimattomamman pöydän ääressä kahden ikkunan välissä\nsuoritti kalpeakasvoinen, nukkavieruun takkiin puettu kirjuri\nvähäpätöistä vuosipalkkaa vastaan velvollisuuksia, joista käskynhaltija\nnautti suhteettoman suuria tuloja.\n\nÄkkiä häilähtivät hopeisilla liljankukilla koristetut raskaat siniset\nsamettiverhot kahisten syrjään ja kreivi de Tressanin hovimestari\nmustassa puvussaan, jonka rintamuksella kelluivat hänen raskaat\nvirkaketjunsa, astui korskeasti huoneeseen.\n\nKirjuri laski kynän kädestään ja loi säikähtyneen katseen uinailevaan\nherraansa.\n\n— Shh! hän kuiskasi totisena, — hiljaa, herra Anselme!\n\nAnselme pysähtyi. Hän käsitti tilanteen vakavuuden. Hänen ryhtinsä\nmenetti jonkin verran arvokkuuttaan, ja hänen kasvojensa ilme muuttui.\nSitten hän sai takaisin osan äskeistä päättäväisyyttään.\n\n— Hänet täytyy kuitenkin herättää, hän julisti matalalla äänellä ikään\nkuin peläten tehdä sitä, minkä sanoi välttämättömäksi.\n\nKohtalo tuli hänen avukseen. Jossakin lähettyvillä pamahti ovi kuin\ntykinlaukaus. Hiki kihosi kirjurin otsalle. Hän vaipui rennosti\ntaaksepäin tuolillaan, uskoen joutuneensa perikatoon. Anselme säpsähti\nja puraisi etusormeaan äänetöntä kirousta kuvaavalla tavalla.\n\nKäskynhaltija liikahti. Hänen kuorsauksensa kärjistyi äkilliseksi,\ntukehtuneeksi röhinäksi ja katkesi siihen. Hänen luomensa avautuivat\nverkalleen kuin pöllön, paljastaen vaaleansiniset silmät, jotka ensiksi\nkiintyivät kattoon ja sitten Anselmeen. Samassa hän suoristautui\npuhkuen ja rypistellen otsaansa ja penkoen käsillään papereita.\n\n— Tuhat tulimmaista! Miksi minua häiritään Anselme! hän mutisi\nvaikerrellen, vielä puolinukuksissa. — Mitä hittoa te haluatte? Ettekö\nollenkaan ajattele kuninkaan asioita? Babylas, hän kääntyi kirjuriinsa,\n— enkö sanonut teille, että minulla on paljon työtä ja että minua ei\nsaanut häiritä?\n\nTällä miehellä, joka ei tehnyt mitään, oli suurena turhamaisuutena\ntekeytyä Ranskan ahkerimmaksi ahertajaksi, eikä mikään yleisö — eivät\nedes hänen omat palvelijansa — ollut hänelle liian alhaisia hänen\nesittääkseen heille tätä lempiosaansa.\n\n— Herra kreivi, virkkoi Anselme mitä vaatimattomimpaan ja nöyrimpään\nsävyyn, — en olisi suinkaan rohjennut tunkeutua toimistoonne, jos asia\nolisi ollut vähemmän tärkeä. Mutta Condillacin leskimarkiisitar odottaa\nalhaalla. Hän pyytää heti päästä teidän ylhäisyytenne puheille.\n\nKäskynhaltijassa tapahtui heti muutos.\n\n— _Madame la douairière_ täällä? hän huudahti. — Pankaa nämä\nnapit kiinni, lurjus. Nopeasti! Sopiiko minun tällä tavoin\nvastaanottaa ylhäinen rouva? Sopiiko minun...? Babylas, kuvastin\nyksityishuoneestani! Joutukaa!\n\nKirjuri poistui kuin leimaus ja palasi salamana.\n\nBabylas piti kuvastinta ja Anselme järjesti käskynhaltijan tekotukkaa,\nsillä välin kun Tressan itse väänteli mustia viiksiään — kuinka ne\nsäilyttivät värinsä, oli salaisuus hänen tuttavilleen — ja kampasi\nuseista leuoistaan versovaa parrantupsua.\n\nHän vilkaisi vielä kerran kuvastimeen, otti kasvoilleen hymyn ja käski\nAnselmen osoittaa vieraan sisälle. Sitten hän käski kirjurin mennä\nhiiteen, mutta tarkemmin ajateltuaan huusi hänet ovelta takaisin. Hänen\nturhamaisuutensa vaati ilmaisua.\n\n— Odottakaahan, hän sanoi. — On kirjoitettava kirje. Kuninkaan\nasiat eivät siedä viivytystä — eivät kaikkien Ranskan\nleskimarkiisittarienkaan tähden. Istukaa paikallenne.\n\nBabylas totteli häntä. Tressan seisoi selin avoimeen oveen. Hänen\njännittyneinä kuuntelevat korvansa olivat erottaneet naisen puvun\nkahinan. Hän rykäisi ja alkoi sanella:\n\n— Hänen majesteetilleen hallitsevalle kuningattarelle, hän vaikeni\nja jäi seisomaan, syvästi miettien, otsa rypyssä. Sitten hän toisti\nmahtipontisesti. — Hänen majesteetilleen hallitsevalle kuningattarelle.\nOnko se jo valmis?\n\n— Kyllä, herra kreivi. »Hänen majesteetilleen hallitsevalle\nkuningattarelle.»\n\nHänen takaansa kuului askeleita ja rykäisy.\n\n— Herra de Tressan, sanoi täyteläinen ja sointuva naisääni, joskin\nsävyltään kopean ylimielinen.\n\nKreivi pyörähti heti ympäri, astui askeleen eteenpäin ja kumarsi.\n\n— Nöyrin palvelijanne, madame, hän tervehti, vieden käden sydämelleen.\n— Tällaisen kunnian...\n\n— On välttämättömyys tuottanut teille, keskeytti vieras ylpeästi. —\nLähettäkää pois tuo mies!\n\nSihteeri oli noussut seisomaan kalpeana ja arkana. Hänen silmänsä\nlaajenivat, kun hän kuuli naisen sanat. Hän odotti hirveätä purkausta\nluonnollisena seurauksena siitä, että käytettiin tällaista sävyä\npuhuttaessa miehelle, joka oli kotinsa ja koko Grenoblen hirmu. Ja\nhänen hengityksensä salpautui hämmästyksestä, kun hän näki, kuinka\nsäyseä käskynhaltija oli.\n\n— Hän on sihteerini, Madame. Olimme työssä, kun te tulitte. Aioin\njuuri alkaa sanella kirjettä hänen majesteetilleen kuningattarelle.\nKäskynhaltijan virka sellaisessa maakunnassa kuin Dauphinéssa ei ole\n— _hélas_ — mikään laiskantoimi. Hän huokasi kuten mies, jonka aivot\nolivat väsyneet. — Siinä ei jää miehelle aikaa edes syödä ja nukkua\nkunnolla.\n\n— Siinä tapauksessa tarvitsette lepohetken, sanoi nainen kylmän\ntöykeästi. — Ottakaa se heti ja jättäkää kuninkaan asiat puoleksi\ntunniksi syrjään minun asioitteni tieltä!\n\nSihteerin kauhistus kasvoi hyppäyksittäin. Aivan varmasti puhkeaisi\nmyrsky vihdoinkin tuon julkean naisen pään päällä. Mutta käskynhaltija,\njoka tavallisesti oli niin tulisen kiivas, vastasi hänelle vain\ntoisella järjettömällä kumarruksellaan.\n\n— Lausuitte, madame, juuri ne sanat, jotka pyörivät kielelläni.\nBabylas, poistukaa! Ja hän osoitti kädellään kirjurille halveksivasti\novea.\n\nSihteeri otti paperinsa, kynänsä ja mustetolpponsa ja meni tiehensä\narvellen, että maailman loppu oli käsillä.\n\nKun ovi oli sulkeutunut hänen jälkeensä, kumarsi käskynhaltija taas,\nhymyillen typerän näköisenä, ja siirsi tuolin vieraalleen. Tämä seisoi\ntakan edustalla, ratsupiiska kainalossa, vetäen käsistään upeita\nratsastuskäsineitään. Hän oli solakka, sopusuhtainen nainen; hänen\nkasvonsa olivat uljaan kauniit, vaikka hän oli jo hyvän aikaa sitten\nsivuuttanut elämänsä kevään.\n\nKäskynhaltija tarkkaili häntä salavihkaa ihailevasti, hypistellen\npartaansa lyhyillä, paksuilla, veltonnäköisillä sormillaan.\n\n— Jospa tietäisitte, markiisitar, kuinka olen iloinen, kuinka...\n\n— Koetan kuvitella sitä mielessäni, mitä hyvänsä se lieneekin,\nkeskeytti toinen, ja hänen sanansa olivat yhtä ynseän ylimieliset kuin\nkoko hänen käytöksensä. — Nyt ei ole aikaa siroitella kaunopuheisuuden\nkukkasia. Meillä on ankara pulma edessämme.\n\nKäskynhaltijan kulmakarvat kohosivat ja silmät menivät levälleen.\n\n— Pulma? hän sanoi, ja kun hän kerran avasi suunsa tätä yhtä sanaa\nvarten, jäikin se ammolleen.\n\nMarkiisitar naurahti veltosti; hänen huulensa kaareutuivat ja kasvonsa\nvääntyivät omituisesti. Hän alkoi koneellisesti vetää jälleen käsiinsä\nhansikkaitaan, jotka juuri oli riisunut.\n\n— Näen kasvoistanne, kuinka hyvin te ymmärrätte minua, hän ivasi. —\nSelkkaus koskee neiti de La Vauvrayeta.\n\n— Johtuuko se Pariisista — hovista? Kreivin ääni oli masentunut.\n\nRouva nyökkäsi. — Havaintokykynne on ihmeellisen tarkka tänään, Tressan.\n\nKäskynhaltija työnsi vähäisen partatupsunsa hampaittensa väliin, kuten\nhän tavallisesti teki ollessaan hämillään tai mietteissään. — A—h! hän\nhuudahti vihdoin, ja se kuulosti sisäänpäin vedetyltä, käsittämisestä\naiheutuvalta henkäykseltä. — Selittäkää tarkemmin!\n\n— Mitä selittämistä siinä on? Te tunnette jutun pääpiirteet.\n\n— Mutta minkäluontoinen on selkkaus? Millä tavoin se uhkaa, ja kuka on\nsiitä teille ilmoittanut?\n\n— Eräs pariisilainen ystäväni lähetti minulle siitä tiedon, ja hänen\nsanansaattajansa toimi hyvin, sillä muutoin olisi herra de Garnache\nollut täällä ennemmin kuin hän, enkä minä olisi edes saanut onneksi\netukäteen hänen varoitustaan.\n\n— Garnache? virkkoi kreivi. — Kuka on Garnache?\n\n— Leskikuningattaren lähetti. Hänen majesteettinsa on lähettänyt hänet\ntänne huolehtimaan siitä, että neiti de La Vauvraye saa oikeutta ja\npääsee vapaaksi.\n\nTressan alkoi äkkiä ähkiä ja väännellä käsiään.\n\n— Miten kuningatar on saanut tietää — neiti de Vauvrayen — hm asemasta?\nhän kysyi.\n\nMarkiisitar pyörähti häneen päin vihan vimmassa.\n\n— Tyttö sai erään petturin viemään kirjettä. Siinä on kylliksi.\nJos sattuma tai kohtalo joskus toimittaa sen miehen käsiini, niin\njumal'auta! hän joutuu hirteen ripittämättä.\n\nSitten hän hillitsi kiukkunsa.\n\n— Tressan, hän sanoi muuttuneella äänellä, — olen vihannesten\nympäröimä. Mutta ettehän te hylkää minua? Te olette puolellani loppuun\nsaakka — niinhän, ystäväni? Teihin voin ainakin luottaa?\n\n— Kaikessa, madame, vastasi kreivi, markiisittaren katseen lumoamana. —\nKuinka suuren joukon tämä Garnache tuo mukanaan? Oletteko ottanut siitä\nselvää?\n\n— Ei yhtään miestä, riemuitsi rouva.\n\n— Ei yhtään miestä? kertasi Tressan kauhistuneena.\n\nHän nosti äkkiä kätensä taivasta kohti ja jäi seisomaan hervottomana ja\ntyrmistyneenä.\n\nSitten hän katsahti vieraaseensa. — Aiotteko vastustaa häntä?\n\nMarkiisitar tuijotti sekunnin ajan häntä silmiin ja naurahti sitten\nhieman ilkeästi.\n\n— Olettepa te hupsu, hän tiuskaisi. — Pitääkö teidän kysyä, aionko\nvastustaa — minä, jolla on Dauphinén lujin linna?\n\nKäskynhaltija puhalsi poskensa pullolleen ja alkoi taaskin pureksia\npartaansa.\n\n— Madame, jos tämä mies saapuu ilman sotaväkeä ja te vastustatte hänen\ntuomiaan määräyksiä, niin mitä luulette siitä koituvan?\n\n— Hän vaatii teiltä sotaväkeä ampuakseen muurini mäsäksi, vastasi\nmarkiisitar tyynesti.\n\nTressan katsoi häntä silmiin voimatta oikein uskoa korviaan. — Te\nkäsitätte sen? hän huudahti.\n\n— Lapsikin kai sen käsittäisi.\n\nMarkiisittaren paatunut yltiöpäisyys vaikutti kreivin pelkoon kuin\ntuulenpuuska hehkuviin hiiliin. Hänet valtasi äkkiä pelottavan raju\nvimma kuten ainakin miehen, joka on ahdistettu epätoivon partaalle.\n\n— Entä minä sitten, madame? hän kuohahti. — Entä minä? Onko minun\nmentävä tuhoon, vankilaan ja kenties hirteen kieltämällä häneltä\nsotaväkeä? Sillä juuri siihen te tähtäätte. Onko minun tehtävä\nitsestäni henkipatto? Onko minun, joka olen ollut Dauphinén\nkäskynhaltija viisitoista vuotta, päätettävä päiväni alennustilassa\ntukeakseni naista, joka suunnittelee koulutyttöheilakan naittamista?\n_Seigneur du Ciel!_ hän kiljui.\n\nMarkiisitar de Condillac silmäili häntä, kasvot rauhallisina, katse\nkylmänä. Tressanin purkauksen päätyttyä hän poistui takan luota ja meni\novelle, napautellen ratsupiiskallaan keveästi kuvettaan.\n\n— _Au revoir_, herra de Tressan, hän hyvästeli kylmästi, selin kreiviin.\n\nSen kuullessaan Tressan keskeytti kuumeisen kävelynsä ja nosti päänsä\npystyyn. Hänen raivonsa sammui kuin tuulenpuuskan puhaltama kynttilä.\nJa sen sijalle hiipi hänen sydämeensä uusi pelko.\n\n— Madame, madame! hän huudahti. — Malttakaa! Kuunnelkaa minua!\n\nMarkiisitar pysähtyi ja loi Tressaniin olkansa yli halveksivan katseen.\nHänen punaiset huulensa olivat kaartuneet pilkalliseen ilmeeseen, ja\nhänen jokaisesta piirteestään kuvastui röyhkeys.\n\n— Minusta tuntuu, monsieur, että olen kuullut hieman enemmän kuin\nkylliksi. Olen varma ainakin siitä, että te olette ystäväni vain\nhyvällä säällä, ainoastaan sanoissa valmis auttamaan.\n\n— Voi, ei, madame! huudahti kreivi, ja hänen äänessään oli\nloukkaantunut sävy. — Markiisitar, en tarkoittanut, mitä sanoin.\nEn ollut oma itseni. Antakaa minun sovittaa se — antakaa vastaisen\ntoimintani hyvittää tämä valitettava poikkeus todellisesta\nolemuksestani!\n\nHän syöksähti eteenpäin ja tarttui markiisittaren ojentamaan käteen.\n\n— Tiesinhän, Tressan, sanoi tämä, — ettette ollut oma itsenne ja että\nkun ajattelisitte sanojanne, ei uljas ja uskollinen ystäväni hylkäisi\nminua.\n\nTressan kumartui ja painoi mäiskähtäviä suudelmia rouvan kylmälle\nkäsineelle.\n\n— Madame, hän vakuutti, — saatte luottaa minuun. Se pariisilaislurjus\nei saa minulta ainoatakaan miestä, se on varma.\n\nMarkiisitar tarttui hänen olkapäihinsä ja piti häntä edessään. Rouvan\nkasvot olivat säteilevät, hurmaavat, ja hän katsoi kreiviä silmissään\nniin hellä ilme, jollaista tämä ei ollut niissä nähnyt muutoin kuin\njoskus hurjissa haaveissaan.\n\n— En tahdo kieltäytyä ottamasta vastaan teidän noin ritarillisesti\ntarjoamaanne palvelusta, selitti markiisitar. — Menettelisin huonosti,\njos loukkaisin teitä torjumalla sen.\n\n— Markiisitar, intoili Tressan, — Tämä ei ole mitään verrattuna siihen,\nmitä olisin valmis tekemään, jos tilaisuus tarjoutuisi. Mutta kun tämä\non suoritettu, kun olette saanut toteutetuksi tahtonne neiti de La\nVauvrayehen nähden ja kun häät on vietetty, niin sitten — rohkenenko\ntoivoa..?\n\nÄäneen hän ei lausunut sen enempää, mutta hänen pienet, siniset\nsilmänsä olivat siksi kaunopuheiset, että sanat olivat tarpeettomia.\n\nHeidän katseensa sattuivat vastakkain: markiisitar piti häntä edelleen\nkäsivarren matkan päässä lujalla ja jäntevällä otteella.\n\nKun hän katseli Dauphinén käskynhaltijaa, hän näki edessään pelkän\nsurkean sammakon, ja hänen sieluaan puistatti, kun hän ajatteli, mihin\ntuo mies oli viitannut. Mutta hänen katseensa ei värähtänyt, ja hymy\npysyi hänen huulillaan, ikään kuin Tressanin inhottavaa ojennusta olisi\nverhonnut henkinen kauneus, jonka vain hänen silmänsä erotti. Hänen\nposkilleen lehahti heikko puna, ja kun se on rakkauden väri, käsitti\nTressan sen merkityksen väärin.\n\nMarkiisitar nyökkäsi kreiville, tukahdutti naurunsa, joka pani miehen\npään pyörälle toivosta, riistäytyi irti ja kiiti ovelle nopeasti,\nmelkeinpä kainosti, tuntui Tressanista.\n\nSinne hän pysähtyi hetkiseksi, luoden kreiviin ujostelevan silmäyksen,\njoka olisi sopinut puolta nuoremmalle tytölle kuin hän, mutta joka\nhänen loistavan kauneutensa nojalla ei tuntunut sopimattomalta\nhänellekään.\n\nHän soi kreiville ihastuttavan hymyilyn, ja ennen kuin kreivi ennätti\navaamaan hänelle ovea, hän oli työntänyt sen auki ja kadonnut.\n\n\n\n\nLähetti\n\n\nOn tavallista, että nuoret antavat harkitsemattomia lupauksia, etenkin\nkun pyytäjä on nainen. Varttuneessa iässä, kuten herra de Tressan oli,\nei sellaista saisi koskaan tapahtua.\n\nNiin kauan kuin hän oli ihastuksensa vallassa, niin kauan kuin\nmarkiisittaren läheisyys hurmasi häntä, hän ei tuntenut minkäänlaista\nkatumusta, eivätkä huolet vaivanneet hänen mieltään.\n\nTuli ilta, ja hänen ympärilleen laskeutui hämärä, jota vähensi vain\nliedessä hehkuvien kekäleiden hohde. Hän komensi valoa huoneeseen\nja Babylasin luokseen. Valoa tuotiin ja Babylas tuli. Hän lähetti\npalvelijan, joka oli sytyttänyt vahakynttilät, noutamaan Grenoblen\nvartioväen komentajaa, kapteeni d’Aubrania.\n\nEnnen tämän saapumista hän keskusteli Babylasin kanssa siitä, mitä\nhänen mielessään liikkui, mutta huomasi sihteerinsä erittäin tylsäksi\nja mielikuvitukseltaan perin köyhäksi. Niin ollen oli hänen pakostakin\nturvauduttava vain omaan itseensä. Hän istui synkkänä ajatuksissaan,\nvaivaten järkeään hyödyttömästi, kunnes kapteeni ilmoitettiin.\n\nVaikka hänellä ei vielä ollutkaan minkäänlaista määrättyä suunnitelmaa,\nkävi hän suinpäin käsiksi ensimmäisiin valmistelutoimenpiteisiin\ntarkoituksensa saavuttamiseksi.\n\n— Herra kapteeni, hän aloitti hyvin vakavana, — minulla on syytä\nluulla, ettei kaikki ole niin kuin olla pitäisi Montélimarin piirin\nkunnailla.\n\n— Onko siellä levotonta, monsieur? kysyi kapteeni hätkähtäen.\n\n— Ehkä on, ehkä ei, vastasi käskynhaltija salaperäisesti. — Täydelliset\nmääräykset saatte huomenna. Tällä välin valmistautukaa lähtemään\nMontélimarin lähistölle mukananne parisataa miestä!\n\n— Parisataa, monsieur! huudahti d’Aubran. — Mutta silloinhan Grenoble\njää ilman sotilaita.\n\n— Entä sitten? Todennäköisesti emme niitä täällä tarvitse. Pankaa\nvalmistautumismääräyksenne kiertämään jo tänä iltana, että miehenne\novat lähtövalmiina hyvissä ajoin huomenna! Suvainnette tulla luokseni\nvarhain aamulla saamaan ohjeita.\n\nIhmetellen poistui kapteeni d’Aubran tehtäviinsä ja käskynhaltija\nillalliselle mielissään ovelasta tempusta, jolla hän aikoi toimittaa\nvartioväen pois Grenoblesta.\n\nMutta seuraavana aamuna hän ei enää ollutkaan niin tyytyväinen tähän\najatukseen. Hänen harkitsematon lupauksensa oli alkanut häntä vähän\nharmittaa.\n\nKun kapteeni d’Aubran ilmoitettiin, käski hän palvelijansa pyytää\ntätä tulemaan uudestaan tunnin kuluttua. Lupauksen aiheuttama harmi\noli muuttumassa peloksi ja kalvavaksi katumukseksi. Hän istui\ntyöhuoneessaan paperikasojen peittämän kirjoituspöytänsä ääressä, pää\nkäsien varassa, ajatukset sekavina, pinnistäen kiihkeästi aivojaan\nkeksiäkseen jonkin keinon selviytyä asiasta.\n\nSellaisessa tilassa hän oli, kun Anselme työnsi syrjään oviverhon ja\nilmoitti, että alhaalla oli joku Pariisista saapunut herra de Garnache,\njoka pyrki heti herra käskynhaltijan puheille valtion asioissa.\n\nTressan vavahti, ja hänen rohkeutensa lannistui. Mutta äkkiä hän sitten\nepätoivoisena karkaisi luontoaan.\n\n— Opastakaa sisään herra de Garnache! hän sanoi hienon ylväästi,\nmiettien mielessään, mitä ja miten oli puhuttava.\n\nOvi avautui, verho vetäistiin sivulle, ja Anselme ilmoitti: — Herra de\nGarnache!\n\nTressan kääntyi ympäri, kun tulokas astui reippaasti huoneeseen ja\nkumarsi hattu kädessä, niin että sen punainen töyhtö lakaisi lattiaa,\nojentautuen sitten ja sallien käskynhaltijan tehdä hänestä arvionsa.\n\nTressan näki edessään kookkaan miehen, jonka tanakka vartalo hoikkeni\nvyötäisiltä alaspäin ja joka ensi silmäyksellä näytti olevan\npääasiallisesti nahkaan puettu. Toisessa kädessään hän piti leveätä\nmustaa, punatöyhtöistä hattuaan, toisessa pientä pergamenttirullaa;\nja hänen liikkuessaan kuuluva nahan narina ja kannusten kilinä oli\nmieluista musiikkia sotaisen ihmisen korvasta.\n\nMiehen nenä oli kaareva ja jokseenkin iso; silmät siniset,\nteräksenkirkkaat ja hieman kaukana toisistaan.\n\nKäskynhaltijaa, joka tarkasteli häntä vastustajan silmillä, ei hänen\nulkomuotonsa miellyttänyt. Mutta, hän kumarsi kohteliaasti, heilauttaen\nkäsiään ilmassa ja muristen:\n\n— Valmis palvelemaan teitä, herra de?\n\n— Garnache, täydensi reipas, metallisointuinen ääni, ja nimi kuulosti\nhänen huuliltaan samanlaiselta kuin kirous. — Martin Marie Rigobert de\nGarnache. Tulen luoksenne hänen majesteettinsa kuningattaren käskystä,\nja tämä valtakirjani selvittää teille asiani. Hän ojensi Tressanille\nkädessään olevan asiakirjan, jonka Tressan otti vastaan.\n\nSalakavalan käskynhaltijan piirteissä tapahtui muutos. Tähän asti\nolivat hänen pyöreät kasvonsa olleet kysyvän näköiset, mutta kun\npariisilainen ilmoitti olevansa kuningattaren lähetti, antoi\nTressan niille ihmettelyn ja kunnioituksen ilmeen, joka olisi ollut\nluonnollinen, jollei hän olisi jo etukäteen tietänyt, mikä mies herra\nde Garnache oli ja millä asialla hän saapui.\n\nHän siirsi tuolin vieraalleen, meni takaisin kirjoituspöytänsä ääreen\nja avasi Garnachen antaman käärön: Tulokas istuutui, veti miekkansa\nkannikkeen niin, että voi nojata molemmin käsin kahvaan, ja istui\njäykkänä ja liikkumattomana, odottaen, että herra käskynhaltija\nsuvaitsisi puhua.\n\nTressan käänsi paperin huolellisesti kokoon ja antoi sen takaisin\nomistajalleen. Se oli tavallinen muodollinen suosituskirje, jossa\nmainittiin, että Garnache saapui Dauphinén valtion asioissa, ja\nkäskettiin herra de Tressanin antaa hänelle kaikkea sitä apua, jota hän\ntehtäväänsä suorittaessaan mahdollisesti tarvitsisi.\n\n— _Parfaitement_, hyrisi käskynhaltija. — Ja jos te, monsieur, nyt\nsuvaitsette ilmoittaa minulle, minkälaatuinen asianne on, olen kokonaan\nkäytettävissänne.\n\n— Sanomattakin on selvää, että tunnette Condillacin linnan, alkoi\nGarnache, käyden suoraan käsiksi asiaan.\n\n— Aivan niin. Käskynhaltija nojautui taaksepäin, ja häntä huolestutti,\nkun hän huomasi, että hänen suonensa tykytti hieman liian nopeasti.\nMutta hän hillitsi ilmeensä, säilyttäen ne rauhallisina ja\nhyväntahtoisina.\n\n— Ehkä tunnette sen asukkaat? jatkoi vieras.\n\n— Kyllä.\n\n— Läheisestikö?\n\nKäskynhaltija suipisti suutaan, kohautti kulmakarvojaan ja liikautti\nhitaasti pulleita käsiään.\n\n— Minun käsittääkseni te aiotte kertoa minulle omista asioistanne\nettekä tiedustella minun asioitani.\n\nGarnache nojautui taaksepäin tuolissaan ja hänen silmänsä kapenivat.\nHän vainusi vastustusta, ja pahimpana kompastuskivenä hänen urallaan\noli ollut, ettei hän oppinut sietämään vastustusta keltään.\n\n— Te erehdytte tarkoituksestani, monsieur, hän vastasi sivellen\nvankkaa leukaansa laihalla, ruskealla kädellään. — Koetin vain saada\nselville, missä määrin te jo tunnette sikäläisiä oloja, säästyäkseni\nselostamasta teille jo tuttuja tosiseikkoja. Mutta, monsieur, olen\nvalmis noudattamaan toista menetelmää, joka teistä on mieluisampi.\n\n— Niinpä siis: asiani on lyhyesti esitettynä seuraava. Markiisi de\nCondillac-vainajalta jäi kaksi poikaa. Vanhempi, Florimond — joka\non nykyinen markiisi ja joka on isänsä kuolemasta saakka ollut\nja on edelleenkin poissa täältä, sodassa Italiassa — on nykyisen\nleskimarkiisittaren poikapuoli; markiisitar on nuoremman pojan, Marius\nde Condillacin, äiti.\n\n— Jos huomaatte, että esitykseni on jossakin kohdassa virheellinen,\nniin pyydän teitä, monsieur, hyväntahtoisesti oikaisemaan sen.\n\nKäskynhaltija kumarsi juhlallisesti, ja herra de Garnache jatkoi:\n\n— Tämä nuorempi poika — luultavasti hän nykyisin on yhdennelläkolmatta\nikävuodellaan — on ollut jossakin määrin hurjapäinen.\n\n— _Bon Dieu_, ei. Olisi liian tylyä käyttää hänestä sellaista\nnimitystä. Hieman varomaton silloin tällöin, vähän harkitsematon, kuten\nnuoret yleensä.\n\nHän olisi puhunut enemmänkin, mutta pariisilaista ei haluttanut tuhlata\naikaa sanasaivartelmiin.\n\n— No hyvä, hän keskeytti. — Sanokaamme: hieman ajattelematon. Asiani\nei koske herra Mariuksen moraalin vakavuutta eikä sen puutteita. Tämä\nhänen ajattelemattomuutensa, jota te väheksytte, näkyy riittäneen\nvieroittamaan hänet isästään, mikä vain oli omiaan tekemään hänet\nsitäkin rakkaammaksi äidistä. Minulle on kerrottu, että markiisitar on\nhyvin komea nainen ja että poika on ihmeellisesti hänen näköisensä.\n\n— Kaunis nainen — ylevä, loistava nainen, huoahti käskynhaltija\nviehättyneenä.\n\n— Hm! Tuikeana Garnache pani merkille tämän hurmaantuneen ilmeen.\nSitten hän jatkoi kertomustaan.\n\n— Markiisivainajan naapuri, myös manalle mennyt herra de La Vauvraye,\noli hänen hyvin läheinen ja arvossapidetty ystävänsä. Herra de La\nVauvrayella oli ainoastaan yksi lapsi, tytär, perimässä hänen varsin\nhuomattavan omaisuutensa — todennäköisesti koko Dauphinén suurin,\nmikäli olen saanut tietää. Hänen sydämensä hartain toivo oli,\nettä koko hänen ikänsä kestänyt läheinen ystävyys muuttuisi vielä\nläheisemäksi suhteeksi seuraavassa polvessa — mikä toivomus sai perin\naltista vastakaikua herra de Condillacin sydämessä. Florimond de\nCondillac oli siihen aikaan kuusitoista- ja Valérie de La Vauvraye\nneljätoistavuotias. Nuoruudestaan huolimatta heidät kihlattiin ja he\noppivat rakastamaan toisiaan, odottaen sen suunnitelman toteutumista,\njosta heidän isänsä olivat sopineet.\n\n— Monsieur, monsieur, vastusti käskynhaltija, — kuinka voitte väittää\nnoin paljon? Kuinka voitte sanoa, että he rakastivat toisiaan? Millä\nperusteilla voitte väittää tuntevanne heidän sisimpiä ajatuksiaan?\n\n— Neiti de La Vauvrayen todistuksen perusteella, oli eittämätön\nvastaus. — Kerron teille vain samaa, mitä hän itse kirjoitti\nkuningattarelle.\n\n— No niin — jatkakaa, monsieur!\n\n— Tämä avioliitto tekisi Florimond de Condillacista Dauphinén\nvarakkaimman ja mahtavimman aatelismiehen — yhden Ranskan varakkaimpia;\nja se ajatus miellytti vanhaa markiisia, koska se seikka, että hänen\npoikiensa maalliset omaisuudet tulisivat olemaan niin erisuuret,\nosoittaisi, että hän paheksui nuoremman poikansa käytöstä. Mutta ennen\nnaimisiinmenoaan ilmoitti Florimond haluavansa nähdä maailmaa, kuten\nsellaiselle nuorelle miehelle, jolla myöhemmin tulisi olemaan niin\nsuuri vastuunalaisuus, olikin sopivaa ja asianmukaista. Hänen isänsä\nkäsitti tällaisen menettelyn viisauden eikä pannut kovasti vastaan,\nja kahdenkymmenen ikäisenä lähti Florimond ottamaan osaa Italiassa\nkäytäviin sotiin. Kaksi vuotta sen jälkeen, vähän enemmän kuin kuusi\nkuukautta takaperin, kuoli hänen isänsä ja muutamia viikkoja myöhemmin\nseurasi herra de La Vauvraye ystäväänsä hautaan. Viimeksimainitulla\nei ollut kaukonäköisyyttä, minkä seikan nojalla koko tämä pulma on\nvoinut syntyä, ja hän arvosteli väärin Condillacin leskimarkiisittaren\nluonnetta, uskoen hänen hoivattavakseen tyttärensä Valérien Florimondin\npalaamiseen saakka, jolloin häät luonnollisesti heti vietettäisiin.\nOtaksuttavasti on kaikki, mistä olen puhunut, teille jo ennestään\ntuttua. Mutta tästä ikävästä kertaamisesta saatte kiittää omaa\nhaluttomuuttanne vastata kysymyksiini.\n\n— Ei suinkaan, monsieur; vakuutan, että esityksessänne on minulle\npaljon kokonaan uutta.\n\n— Se ilahduttaa minua, herra de Tressan, sanoi Garnache hyvin\nvakavasti, — sillä jos kaikki nämä tosiseikat olisivat olleet\ntiedossanne, olisi hänen majesteetillaan kuningattarella ollut\noikeus vaatia selitystä siitä, minkä vuoksi te ette ole sekaantunut\nCondillacin tapahtumiin.\n\n— Mutta jatkakaamme! Kun markiisitar de Condillac ja hänen kallis\nMariuksensa huomasivat Florimondin poissa ollessa olevansa tilanteen\nherroja, he alkoivat parhaansa mukaan käyttää sitä omaksi edukseen.\nNeiti de La Vauvraye, joka nimellisesti on heidän holhottavanaan,\non tosiasiallisesti heidän vankinsa, ja hänelle on esitetty rumia\nsuunnitelmia, joiden mukaan hänen on mentävä naimisiin Mariuksen\nkanssa. Jos leskimarkiisitar saisi tämän toteutetuksi, niin hän\nnähtävästi turvaisi pojalleen mukavan ja arvokkaan tulevaisuuden,\nsamalla tyydyttäen hillittyä vihaansa poikapuoltaan kohtaan.\n\n— Mutta neiti vastustaa heitä, ja siinä hän on saanut tukea\nonnellisesta seikasta, joka on johtunut markiisittaren luonteen\npääpiirteeltä näyttävästä ylimielisestä röyhkeydestä. Markiisin\nkuoleman jälkeen on Condillac kieltäytynyt maksamasta kymmenyksiä\nkirkolle, ja piispaa on pilkattu ja solvattu. Huomattuaan\nnuhteet turhiksi vastasi tämä prelaatti julistamalla Condillacin\nkirkonkiroukseen, riistäen kaikilta sen asukkailta papiston avun. Niin\nollen eivät he löydä ainoatakaan pappia, joka rohkenisi mennä sinne, ja\nvaikka he olisivat halunneetkin pakottaa neidin avioliittoon Mariuksen\nkanssa, ei heillä olisi ollut siihen tarvittavia keinoja.\n\n— Florimond on edelleen poissa. Meillä on hyvät syyt uskoa, että isän\nkuolema on pidetty häneltä salassa. Häneltä silloin tällöin saapuvien\nkirjeiden nojalla on varmaa, että hän ainakin kolme kuukautta sitten\noli hengissä ja terveenä. On lähetetty sanansaattaja etsimään häntä\nja kehottamaan häntä heti palaamaan kotiin. Mutta odoteltaessa\nhänen saapumistaan on kuningatar päättänyt ryhtyä tarpeellisiin\ntoimenpiteisiin neiti de La Vauvrayen vapauttamiseksi vankeudesta,\nettei hänen tarvitsisi enää kiusaantua rouva de Condillacin ja hänen\npoikansa käsissä — _enfin_, ettei hän enää olisi minkäänlaisen uhan\nalaisena.\n\n— Asiani, monsieur, on ilmoittaa teille nämä tosiseikat ja pyytää\nteitä lähtemään Condillaciin sekä tuomaan sieltä neiti de La Vauvraye,\njonka minä sitten saatan Pariisiin ja jätän hänen majesteettinsa\nkuningattaren suojelukseen siihen saakka, kunnes uusi markiisi palaa\nvaatimaan häntä omakseen.\n\nLopetettuaan puheensa nojautui herra de Garnache taaksepäin tuolissaan,\npannen jalkansa ristiin ja tarkkaillen käskynhaltijan kasvoja\nodottaessaan hänen vastaustaan.\n\nHän näki, kuinka noille tylsille kasvoille levisi synkkä neuvottomuuden\nilme. Tressanin oli kauhean paha olla, ja hänen kasvonsa menettivät\nsuuren osan tavallista verevyyttään. Hän koetti kierrellen voittaa\naikaa.\n\n— Eikö teistä tunnu siltä, monsieur, että tämän lapsen — neiti de La\nVauvrayen — sanoille on annettu liian paljon arvoa?\n\n— Tuntuuko teistä, että asianlaita on niin — että hän on liioitellut?\nkysäisi herra de Garnache puolestaan.\n\n— Ei, ei suinkaan. Sitä en väitä. Mutta — mutta — eikö olisi parempi\n— enemmän — hm — tyydyttävää kaikille asianomaisille, jos te itse\nmenisitte Condillaciin ja esittäisitte asianne henkilökohtaisesti,\nvaatien neiti de La Vauvrayeta mukaanne?\n\nPariisilainen katseli häntä hetkisen, nousi sitten äkkiä pystyyn ja\nsiirsi miekkansa kantimen takaisin tavalliselle kohdalleen. Hänen\notsansa meni synkkiin ryppyihin, mistä käskynhaltija päätti, ettei\nhänen ehdotuksensa herättänyt tyydytystä.\n\n— Monsieur, virkkoi pariisilainen hyvin kylmästi sellaisen miehen\ntapaan, jonka mielessä alkaa viha herätä, — sallikaa minun sanoa\nteille, että olen ensimmäistä kertaa eläissäni missään sellaisessa\npuuhassa, johon on sekautunut naisia — ja olen lähes nelikymmenvuotias.\nTämä tehtävä, sen voin teille vakuuttaa, ei ollut mieleiseni. Ryhdyin\nsiihen sen tähden, että sotilaana, jolle oli annettu määräys, en\nkovaksi onnekseni voinut siitä kieltäytyä. Mutta minä aion, monsieur,\npitää tiukasti kiinni saamieni käskyjen sanamuodosta. Jo tähän mennessä\nolen nähnyt vaivaa enemmän kuin kylliksi tämän neidon asioissa. Te\nolette kuullut sanomani. Minä vietän tämän päivän Grenoblessa ja nautin\nhyvin ansaittua lepoa. Tähän aikaan huomenna olen valmis lähtemään\npaluumatkalle. Silloin on minulla kunnia saapua uudelleen luoksenne\nsaadakseni teiltä neiti de La Vauvrayen huostaani. Odotan, että hän on\ntäällä luonanne valmiina lähtemään mukaani huomenna puolenpäivän aikaan.\n\nHän kumarsi, heilauttaen töyhtöhattuaan ja olisi poistunut samassa,\nmutta käskynhaltija pidätti häntä.\n\n— Monsieur, monsieur, huudahti käskynhaltija surkeasti peloissaan, — te\nette tunne Condillacin leskimarkiisitarta.\n\n— Enpä tietenkään. Entä sitten?\n\n— Entä sitten? Jos tuntisitte hänet, niin tietäisitte, ettei hän ole\ntalutettava nainen. Voin kyllä kuningattaren nimessä käskeä häntä\nluovuttamaan neiti de La Vauvrayen. Mutta hän vastustaa minua.\n\n— Vastustaa teitä? kertasi Garnache, katsellen otsa rypyssä silmiin\ntätä lihavaa miestä, jonka kiihtymys oli myös saattanut nousemaan\npystyyn. — Vastustaa teitä — teitä, Dauphinén käskynhaltijaa? Te\nlaskette leikkiä.\n\n— Mutta varmasti hän tekee niin, intti toinen kiihkeästi. — Odotatte\nturhaan näkevänne tyttöä huomenna, jollette itse mene Condillaciin\nhäntä noutamaan.\n\nGarnache suoristautui, ja hänen vastauksensa sävy oli lopullisen jyrkkä.\n\n— Te olette tämän maakunnan kuvernööri, monsieur, ja tässä asiassa on\nteillä lisäksi kuningattaren erityinen valtuutus — niin, olette saanut\nhänen määräyksensä. Nämä minun teille esittämäni käskyt te suoritatte\nosoittamallani tavalla.\n\nKäskynhaltija kohautti olkapäitään ja pureskeli sekunnin ajan partaansa.\n\n— Teidän on helppo käskeä, mitä minun on tehtävä. Sanokaa pikemmin,\nkuinka minun on se tehtävä, kuinka voitan hänen vastarintansa!\n\n— Olette kovin varma siitä, että kohtaatte vastarintaa — omituisen\nvarma, huomautti Garnache, katsoen Tressania silmiin. — Mutta onhan\nteillä joka tapauksessa sotaväkeä.\n\n— Niin on hänelläkin ja lisäksi Etelä-Ranskan vankin linna\npuhumattakaan koko maailman pirullisimmasta uppiniskaisuudesta. Mitä\nhän sanoo, sen hän tekeekin.\n\n— Ja mitä kuningatar sanoo, sen hänen uskolliset palvelijansa tekevät,\noli Garnachen hyytävän kuiva vastaus. Mielestäni ei meillä ole muuta\npuhuttavaa, monsieur. Tähän aikaan huomenna odotan saavani teiltä\ntäällä huostaani neiti de La Vauvrayen. Näkemiin siis huomiseen saakka,\nherra käskynhaltija!\n\nJa kumarrettuaan toisen kerran pariisilainen suoristautui, pyörähti\nympäri ja poistui huoneesta.\n\nKäskynhaltija vaipui takaisin tuoliinsa ja mietti mielessään, eikö\nkuolema olisi helppo keino selviytyä tästä kauheasta tilanteesta, johon\nsattuma ja hänen Condillacin leskimarkiisitarta kohtaan tuntemansa\nonneton ihastus olivat hänet saattaneet.\n\nKirjoituspöytänsä ääressä istui sihteeri, joka oli ollut keskustelun\ntodistajana, ja hän oli melkein yhtä ymmällä kuin Tressankin.\n\nTunnin ajan Tressan viipyi paikallaan syviin aatoksiin vaipuneena.\nSitten hänet äkkiä valtasi kiihko, hän päästi yhden tai pari\nvoimaperäistä kirousta, nousi seisomaan ja käski satuloida hevosen\nratsastaakseen Condillaciin.\n\n\n\n\nLeskimarkiisittaren myöntyväisyys\n\n\nTäsmälleen kello kaksitoista seuraavana päivänä ilmestyi\nherra de Garnache uudelleen käskynhaltijan palatsiin mukanaan\nyksityispalvelijansa Rabecque, laiha, tummaverinen, teräväpiirteinen\nmies, joka oli hieman nuorempi isäntäänsä.\n\nTurpea taloudenhoitaja Anselme otti heidät vastaan syvin\nkunnioittavasti ja opasti Garnachen heti herra de Tressanin puheille.\n\nDe Garnachen ja käskynhaltijan välinen eilinen keskustelu oli saanut\nensinmainitun melko lailla epäilemään, ettei neiti de La Vauvrayta\nluovutettaisi hänen hoivattavakseen, kuten hän oli vaatinut. Hänen\nmielensä keveni sen vuoksi melkoisesti, kun hänet saatettiin Tressanin\nhuoneeseen ja hän tapasi siellä matkapukuisen naisen, jolla oli vaippa\nyllään ja hattu päässään ja joka istui tuolilla ison takan ääressä.\n\nHuulillaan sydämellinen tervetuliaishymy Tressan tuli häntä vastaan, ja\nhe kumarsivat toisilleen muodollisen tervehdyksen.\n\n— Kuten näette, monsieur, alkoi käskynhaltija, heilauttaen pulleaa\nkättänsä naiseen päin, — on teitä toteltu. Kas tässä holhottinne.\n\nSitten hän kääntyi naiseen päin ja esitteli. — Tämä on herra de\nGarnache, josta olen teille jo puhunut ja jonka on hänen majesteettinsa\nkuningattaren käskystä saatettava teidät Pariisiin.\n\n— Ja nyt, hyvät ystävät, vaikka seuranne tuottaakin minulle varsin\nsuurta huvia, en ole pahoillani siitä, että lähdette pian, sillä\nminulle on kasautunut hirveästi työtä.\n\nGarnache kumarsi naiselle, joka vastasi hänen tervehdykseensä\ntaivuttamalla päätään. Pariisilainen loi häneen valppaan katseen\nterävistä silmistään.\n\n— Hyvä! hän sanoi. — Koska olette valmis ja käskynhaltija haluaa\nmielellään päästä meistä eroon, niin lähtekäämme kaikin mokomin\nliikkeelle. Edessänne on pitkä ja rasittava matka, mademoiselle.\n\n— Minä — minä olen siihen valmis, tämä änkytti.\n\nGarnache astui sivulle ja kumarsi syvään, heilauttaen samalla hattuaan\noveen päin. Tätä kehotusta mennä edeltäpäin noudatti nainen nopeasti,\nkumarsi Tressanille ja lähti astumaan huoneen poikki.\n\nHieman kapenevin silmin Garnache seurasi häntä terävällä katseellaan.\nÄkkiä hän vilkaisi Tressaniin levottomuutta herättävästi. Sitten hän\nsuoristautui ja puhutteli naista hyvin jyrkästi.\n\n— Mademoiselle!\n\nTämä pysähtyi, pyörähti häneen päin ja näytti arastelevan ja karttoi\nGarnachen katsetta.\n\n— Epäilemättä on käskynhaltija ilmoittanut teille, kuka olen. Mutta\nmielestäni on teidän hyvä saada siitä varmuus. Ennen kuin antaudutte\nhoivattavakseni, olisi teidän järkevää varmistautua siitä, että minä\ntodella olen hänen majesteettinsa kuningattaren lähetti. Tahtoisitteko\nolla ystävällinen ja silmätä tätä?\n\nPuhuessaan hän veti taskustaan kuningattaren omin käsin kirjoittaman\nkirjeen, käänsi sen ylösalaisin ja ojensi sen naiselle. Käskynhaltija\nkatseli tylsännäköisenä muutaman askelen päästä.\n\n— Mutta varmistautukaapa, mademoiselle, tosiaankin siitä, että tämä\nherrasmies on juuri sama, joksi olen häntä sanonut.\n\nNäin kehotettuna tyttö otti kirjeen. Hänen katseensa osui sekunnin\najaksi Garnachen välkkyviin silmiin, ja hän vapisi. Sitten hän'\nloi katseensa kirjoitukseen ja silmäili sitä hetken samalla kun\npariisilainen tarkkaili häntä tutkivasti.\n\nPian hän ojensi kirjeen takaisin.\n\n— Kiitos, monsieur! Muuta hän ei virkkanut.\n\n— Oletteko nyt varma siitä, että kaikki on kunnossa, mademoiselle?\nkysyi Garnache, ja hänen kysymyksessään värähti iva, joka oli liian\nhieno sekä naiselle että käskynhaltijalle.\n\n— Olen aivan varma.\n\nGarnache kääntyi Tressaniin päin. Hänen silmissään väikkyi hymy, mutta\nse ei ollut miellyttävä, ja kun hän alkoi puhua, kumahteli hänen\näänessään myrskyn lähestymistä ennustava värähtely.\n\n— Neiti on saanut omituisen kasvatuksen.\n\n— No? äänsi Tressan ällistyneenä.\n\n— Olen kuullut, monsieur, että jossakin itämailla asuu kansa, joka\nlukee ja kirjoittaa oikealta vasemmalle; mutta ikinä en ole kuullut\nmainittavan kenenkään koulutuksen — ainakaan Ranskassa — olleen niin\nkummallisen, että hän lukee kirjoitusta ylösalaisin.\n\nTressan oivalsi, mihin toinen tähtäsi, ja kalpeni hiukan.\n\n— Neidin kasvatus on ollut huolimatonta — mikä ei ole suinkaan\ntavatonta näillä main. Hän tuntee sen ja koettaa salata sitä.\n\nSilloin puhkesi myrsky valloilleen. Ja seuraavina hetkinä räiskyi ja\njyrisi peloittavasti.\n\n— Te valehtelija! Te kirotun julkea valehtelija! mylvi Garnache\njyrkän paheksuvasti, astuen askelen käskynhaltijaa kohti ja pudistaen\npergamenttia aivan hänen kasvojensa edessä uhkaavasti, ikään kuin se\nolisi muuttunut hyökkäysaseeksi. — Voidakseenko salata sen, ettei\nhäntä ole opetettu kirjoittamaan, hän lähetti kuninkaalle monisivuisen\nkirjeen? Kuka on tämä nainen? Ja sormi, jolla hän osoitti tyttöä,\nvapisi raivosta, jonka hänen pettämisekseen punottu juoni oli hänessä\nherättänyt.\n\nTressan koetti turvautua loukattuun arvokkuuteen. Hän suoristautui,\nnykäisi niskansa takakenoon ja katseli pariisilaista äkäisesti silmiin.\n\n— Koska käytätte tällaista kieltä minulle, monsieur...\n\n— Käytän teille — kuten kaikille ihmisille — sellaista kieltä kuin\nminusta on parasta. Te kurja roisto! Hän meni tytön luokse ja kohotti\nkädellään karkeasti hänen leukaansa, niin että hänen oli pakko katsoa\nhäntä silmiin.\n\n— Mikä on nimenne, letukka? hän kysyi.\n\n— Margot, sopersi nainen purskahtaen itkuun.\n\nGarnache päästi irti hänen leukansa ja kääntyi toisaalle, tehden\nhalveksivan liikkeen.\n\n— Laittautukaa tiehenne! hän komensi tylysti. — Laittautukaa takaisin\nkeittiöön ja sipulipellolle, josta teidät otettiin!\n\nJa tyttö, joka tuskin uskoi selviytyvänsä niin onnellisesti, poistui\nniin nopeasti, että se näytti melkein naurettavalta. Tressan ei osannut\nsanoa mitään, ei sanaakaan pidättääkseen häntä, teeskentely oli turhaa,\nsen hän käsitti.\n\n— Ja nyt, herra käskynhaltija, puhui Garnache, kädet puuskassa, silmät\ntähdättyinä miehen kasvoihin, — näyttää siltä, että minun on itseni\nkäytävä asioihin käsiksi. Minun on itseni mentävä Condillaciin. Jos\nminua siellä vastustetaan, niin odotan saavani teiltä tarpeelliset\nvälineet sen vastustuksen nujertamiseksi.\n\n— Ja pitäkää mielessänne tämä: Olen tahtonut jättää avoimeksi\nkysymyksen siitä, oletteko te ollut mukana tässä juonessa, jolla on\ntarkoitettu pettää kuningatarta pettämällä minua, hänen edustajaansa.\nMutta vallassani on ratkaista se kysymys milloin hyvänsä — millä tavoin\nparhaaksi näen. Jollen, monsieur, tästä lähtien huomaa, että te —\nkuten uskon — toimitte kuten horjumattoman uskollisen alamaisen tulee,\nniin ratkaisen tämän kysymyksen julistamalla teidät kavaltajaksi;\nja kavaltajana pidätän teidät ja vien teidät Pariisiin. Herra\nkäskynhaltija, minulla on kunnia sanoa teille jäähyväiset!\n\nHänen poistuttuaan viskasi herra de Tressan tekotukan päästään\nja pyyhki hikeä otsaltaan. Hän kävi vuoroin lumivalkeaksi ja\ntulipunaiseksi, käveli raivon vallassa huoneessa edestakaisin. Niiden\nviidentoista vuoden aikana, jotka olivat kuluneet siitä, kun hänet\nkorotettiin tämän maakunnan kuvernööriksi, ei kukaan ollut käyttänyt\nhänelle sellaista sävyä eikä puhutellut häntä sellaisin sanoin.\n\nHänen mielensä vaati verta, murha pyrki viekoittelemaan hänet\nliittolaisekseen. Mutta hän torjui sen ajatuksen, niin kiukuissaan kuin\nolikin. Toisenlaisilla aseilla oli hänen taisteltava tuota lurjusta\nvastaan, tehtävä tyhjäksi hänen puuhansa ja pakotettava hänet palaamaan\nPariisiin ja ottamaan vastaan kuningattaren viha voitettuna ja asiaansa\ntoimittamatta.\n\n— Babylas! hän kiljaisi.\n\nSihteeri ilmestyi heti.\n\n— Käske Anselmen heti tuoda kapteeni luokseni!\n\nBabylas kumarsi ja meni suorittamaan asiaansa.\n\nSaatuaan puretuksi osan pahaa tuultaan Tressan yritti hillitä itseään.\nHän pyyhkäisi vielä nenäliinalla kasvojaan ja päätään ja sijoitti\nsitten tekotukan taas paikalleen.\n\nKun d’Aubran astui sisään, oli käskynhaltija rauhallinen ja saavuttanut\ntavallisen, tärkeän arvokkaan ulkonäkönsä.\n\n— Kas niin, d’Aubran, hän sanoi. — Te lähdette Grenoblesta tunnin\nkuluessa ja viette miehenne Montélimariin. Majoitatte heidät sinne ja\nodotatte minulta lisämääräyksiä. Babylas antaa teille sikäläisille\nviranomaisille jätettävän kirjeen, jossa heidät velvoitetaan hankkimaan\nteille sopivat asunnot. Saavuttuanne sinne, d’Aubran, ja odottaessanne\nmääräyksiäni käytätte aikanne tunnustellaksenne vuoriseutujen\nmielialaa. Ymmärrättekö?\n\n— En täydelleen, tunnusti d’Aubran.\n\n— Ymmärrätte paremmin vietettyänne Montélimarissa viikon päivät.\nLuonnollisesti voi ehkä olla kysymyksessä väärä hälytys. Mutta yhtä\nkaikki on meidän huolehdittava kuninkaan eduista ja oltava varuillamme.\nKenties meitä jälkeenpäin syytetään siitä, että olemme pelästyneet\nvarjoja; mutta parempi on pitää varansa siitä hetkestä alkaen, jolloin\nvarjo näkyy, kuin odottaa siksi, kunnes todellinen vaara on niskassamme.\n\nKäskynhaltijan sanoihin tuntui sisältyvän niin paljon salattua\nmerkitystä, että vaikkakaan d’Aubran ei ollut tyytyväinen lähtiessään\nasialle, jota hän niin vähän tunsi, hän kuitenkin alistui noudattamaan\nsaamiaan määräyksiä ja puolen tunnin kuluttua hän oli rumpujen\npäristessä marssimassa Grenoblesta kaksipäiväisellä matkallaan\nMontélimariin.\n\n\n\n\nCondillacin linna\n\n\nSillä aikaa kun d’Aubran joukkoineen riensi länteenpäin Grenoblesta,\nratsasti de Garnache yhä palvelijansa seuraamana ripeästi\npäinvastaiseen suuntaan, kohti Condillacin harmaita torneja, jotka\nkohosivat vieläkin harmaammalle taivaalle Isèren laakson reunalla.\n\nHe ratsastivat eteenpäin äänettöminä, ja Garnachen katse oli\nnyt kiintynyt noin kilometrin päässä, joen vastaisella rannalla\nsijaitsevaan harmaaseen, jyhkeään rakennukseen. Mentyään sillan poikki\nhe etenivät loivasti kohoavaa, karua, rosoista rinnettä ylöspäin\nCondillaciin. Linna näytti rauhalliselta, vaikka se oli luja ja jykevä.\nSitä ympäröi suojakaivos, mutta nostosilta oli alhaalla, ja sen\nketjuihin syöpynyt ruoste osoitti, että se oli ollut siinä jo kauan.\n\nKun ketään ei saapunut heitä vastaan,, ratsastivat matkalaisemme\nsiltapalkeille, jolloin heidän hevostensa kavioiden kumea kopse sai\nportinvartijan kojusta jonkun liikkeelle.\n\nHuonosti puettu mies — sotilaan ja lakeijan tapainen — tuli heitä\nvastaan porttikäytävästä, laahaten veltosti muskettia mukanaan.\nDe Garnache ilmoitti nimensä, lisäten, että hän tahtoi päästä\nmarkiisittaren puheille. Mies astui syrjään, laskien heidät menemään.\nNiinpä de Garnache ja Rabecque ratsastivat karkeasti kivetylle pihalle.\n\nUseista ovista ilmestyi miehiä, joista jotkut olivat sotilaspuvuissa,\nmikä osoitti, että täällä oli jonkin verran vartioväkeä. Garnache ei\nheistä suuria välittänyt. Hän viskasi ohjaksensa miehelle, jota oli\nensiksi puhutellut — mies oli astellut hänen rinnallaan — ja hypähti\nketterästi satulasta, käskien Rabecquen odottaa häntä siellä.\n\nSotilaslakeija luovutti ohjat Rabecquelle ja kehotti de Garnachea\nseuraamaan itseään. Hän opasti vieraan vasemmalla olevasta ovesta,\npitkin käytävää ja eteishuoneen lävitse lopuksi avaraan, synkkään\nsaliin, jonka seinillä oli tumma tammilaudoitus ja jota valaisi\njyhkeässä takassa räiskyvä valkea sekä goottilaisilla puitteilla\nvarustetuista ikkunoista tunkeutuva kalpea päivänvalo.\n\nHeidän astuessaan sisään murisi tulen ääressä viruva, maksanvärinen\nkoira laiskasti ja muljautti silmiään. Garnache ei ollut\nhuomaavinaankaan koiraa, vaan katseli ympärilleen. Huone oli kaunis,\nsisustettu hillittyyn, ylevään tyyliin. Seinillä riippui Condillacien\nesivanhempien kuvia — jotkut niistä olivat tekotavaltaan jotakuinkin\nalkeellisia — jotka olivat koristetut muinaisten aikojen aseistukseen\nkuuluvilla voitonmerkeillä ja metsästysvälineillä. Keskellä lattiaa oli\ntummasta tammesta tehty pitkulainen pöytä, jonka jykevissä jaloissa oli\nhyvin runsaasti kaiverruksia, ja posliinimaljakkoon pistetty kimppu\nsyysruusuja täytti huoneen suloisella tuoksullaan.\n\nSitten Garnache huomasi ikkunan ääressä istuvan hovipojan, joka\nuutterasti kiillotti haarniskaa. Hän jatkoi työtään, välittämättä\nvieraiden tulosta, kunnes mies, joka oli tuonut pariisilaisen sinne,\npuhutteli häntä, käskien hänen mennä ilmoittamaan, että markiisittaren\npuheille pyrki eräs herra de Garnache, jolla oli sanoma kuningattarelta.\n\nPoika nousi pystyyn, ja samalla kertaa kohosi eräs toinen henkilö\nisosta, takan vieressä olevasta tuolista, jonka karkea selkämys oli\ntähän asti piilottanut hänet. Tämä oli noin kaksikymmenvuotias —\ntarkalleen kaksikymmentäyksivuotias nuorukainen; hänellä oli kalpeat\nsiropiirteiset kasvot, musta tukka ja kauniit, tummat silmät; hän oli\nloistavasti puettu välkkyvästä silkistä valmistettuun pukuun, joka väri\nhänen liikkuessaan läikkyi vihreänä ja purppuranpunaisena.\n\nHerra de Garnache otaksui olevansa tekemisissä Marius de Condillacin\nkanssa. Hän kumarsi hiukan jäykästi ja hämmästyi, kun hänen\nkumarrukseensa vastattiin niin ystävällisen sulavasti, että se tuntui\nmelkein sydämelliseltä.\n\n— Oletteko Pariisista, monsieur? sanoi nuorukainen ystävällisellä,\nmiellyttävällä äänellä. — Pelkäänpä, että teillä oli kehnonlainen\nmatkasää.\n\nGarnache muisti sään lisäksi muitakin pahoja seikkoja, ja niiden\nmuistaminen sai hänet lämpenemään, melkeinpä raivostumaan. Mutta hän\nkumarsi toistamiseen ja vastasi jotakuinkin kohteliaasti.\n\nNuorukainen kehotti häntä istuutumaan vakuuttaen, ettei hänen äitinsä\nantaisi kauan odottaa itseään. Hovipoika oli mennyt toimittamaan\nasiaansa.\n\nGarnache noudatti kehotusta ja istuutui lämmittelemään tulen ääreen.\n\nHetkiseksi syntyneen vaitiolon keskeytti oven avaamisesta johtuva ääni,\nja molemmat miehet nousivat yhtä aikaa seisomaan.\n\nHuoneeseen astui loistavan komea nainen, jonka Garnache huomasi\nihmeteltävässä määrin muistuttavan vieressään seisovaa poikaa. Hän otti\nlähetin vastaan hyvin miellyttävästi.\n\nMutta herra de Garnache oli hänen tuhansia sulojaan kohtaan yhtä\ntunteeton kuin kivipatsas. Ripeästi hän kävi käsiksi asiaan. Häntä\nei missään nimessä haluttanut kuluttaa päiväänsä markiisittaren\ntakkavalkean ääressä keskustellen hupaisista, merkityksettömistä\njutuista.\n\n— Madame, hän aloitti, — herra de Condillac ilmoitti minulle, että\nolette kuullut minusta ja tiedätte, millä asialla olen saapunut\nDauphinéen. En ollut odottanut, että saisin kunnian saapua aivan\nCondillaciin saakka; mutta koska herra de Tressan, jonka valtuutin\nlähettilääkseni, näkyy epäonnistuneen perinpohjaisesti, on minun ollut\npakko tunkeutua puheillenne.\n\nMarkiisitar oli jo tehnyt suunnitelmansa. Nopeampiälyisenä kuin\npoikansa hän oli, kun Garnache ilmoitettiin hänelle, heti oivaltanut\ntämän vierailun merkitsevän, että petos, jolla hän oli koettanut päästä\npariisilaisesta eroon, ei ollut onnistunut.\n\n— Luullakseni, monsieur, hän vastasi nopeasti, silmäillen Garnachea\nsalavihkaa, — olemme me kaikki neiti de La Vauvrayen asioihin\nsekaantuneet henkilöt jollakin tavoin erehtyneet. Hän on kiivas,\näkkipikainen lapsi, ja vähän aikaa sitten satuimme joutumaan sanasotaan\n— sellaistahan tapahtuu sopuisimmissakin perheissä. Kiukkunsa\nvallassa hän kirjoitti kirjeen kuningattarelle pyytäen, että hänet\nsiirrettäisiin pois minun holhouksestani. Sen jälkeen, monsieur, on hän\nsitä katunut. Te, joka epäilemättä ymmärrätte naisellista mieltä...\n\n— Älkää ottako sellaista olettamusta pohjaksi, madame! keskeytti\nGarnache. — Tunnen naisen mieltä yhtä huonosti kuin jokainen, joka\nluulee tuntevansa sitä vähän — siis en yhtään!\n\nMarkiisitar naurahti ikään kuin erinomaiselle pilalle, ja Marius, joka\npalatessaan tuolilleen kuuli Garnachen vastauksen, yhtyi nauruun.\n\n— Pariisi on hieno järjen tahko, hän huomautti.\n\nGarnache kohautti olkapäitään.\n\n— Oletan, madame, teidän tahtovan vakuuttaa minulle, että neiti de\nLa Vauvraye, katuen kirjettään, ei enää halua päästä Pariisiin, vaan\npikemminkin haluaa jäädä tänne Condillaciin teidän kiitettävään\nhoivaanne.\n\n— Olette käsittänyt asian aivan oikein, monsieur.\n\n— Mutta koska minä olen kuningattaren lähetti, on minun toteltava hänen\nmääräyksiään, ja niiden mukaan on minun saatettava neiti de La Vauvraye\nPariisiin. Niissä ei ole otettu huomioon mitään muutoksia, mitä\nneidin mielessä kenties on tapahtunut. Jos tämä matka nyt on hänestä\nvastenmielinen, saa hän siitä syyttää vain omaa harkitsemattomuuttaan,\nkoska hän itse sitä pyysi. Tärkeätä on vain se, että kuningatar on\nkäskenyt hänen saapua Pariisiin. Uskollisena alamaisena on hänen\nnoudatettava kuningattaren käskyä, teidän on uskollisena alamaisena\nhuolehdittava siitä, että hän sen tekee. Niin ollen, madame, luotan\nteidän käyttävän vaikutusvaltaanne neitiin ja järjestävän niin, että\nhän on matkavalmiina keskipäivällä huomenna. Nyt jo on yksi päivä\ntuhlattu.\n\nLeskimarkiisitar nojautui taaksepäin tuolissaan ja puri huultaan.\nTämä mies oli liian terävä hänelle. Hänellä ei ollut harhaluuloja.\nGarnache oli nähnyt hänen lävitseen, ikään kuin hän olisi ollut\nlasia, oivaltanut hänen juonensa ja vilpillisyytensä. Mutta ollen\nluottavinaan häneen ja uskovinaan hänen sanansa oli pariisilainen\ntehnyt tehottomiksi hänen ainoat aseensa — muut paitsi hyökkäykseen\ntarvittavat — ja käyttänyt niitä sitten hänen häviökseen.\n\n— Monsieur, hän sanoi, — arveletteko voivanne mukautua siihen, minkä\nlausuin olevan meidän ja myös neiti de La Vauvrayen toivomuksen, jos\nhän itse ilmoittaisi sen teille?\n\nGarnache loi häneen terävän silmäyksen hymyillen, niin että hänen\nhuulensa raottuivat ja vankat, valkeat hampaat paljastuivat.\n\n— No niin, hän virkkoi vihdoin. — En lupaa, että se voi horjuttaa\npäätöstäni. Mutta kenties niin, olisin iloinen, jos saisin kunnian\ntutustua neiti de La Vauvrayehen.\n\nMarkiisitar meni ovelle, avasi sen ja huusi: Gaston! Vastaukseksi\nilmestyi hovipoika, joka oli ollut huoneessa Garnachen saapuessa.\n\n— Pyydä neiti de La Vauvrayeta tulemaan heti tänne luoksemme! hän käski\npoikaa ja sulki oven. Garnache oli ollut valppaana nähdäkseen jonkin\nsalaisen merkin tai kuullakseen jonkin kuiskatun sanan, mutta hän ei\nollut huomannut mitään.\n\n\n\n\nGarnache menettää malttinsa\n\n\n— Te kutsuitte minua, madame, sanoi tyttö, pysähtyen empivänä huoneen\nkynnykselle, ja hänen äänessään — miellyttävässä, nuorekkaassa\nkontra-altossa — oli halveksiva sointu.\n\nMarkiisitar huomasi tämän onnettomuutta uhkaavan merkin, ja se sai\nhänet jo katumaan sitä, että hän oli ryhtynyt niin rohkeaan leikkiin,\nkuin de Garnachen ja Valérien saattaminen toistensa seuraan oli.\n\nHän vilkaisi huolestuneena Garnacheen. Tämä silmäili tyttöä, katseli\nhänen hentoa, joustavaa vartaloaan, joka näytti tavallista pitemmältä\nmustassa surupuvussaan, soikeita kasvojaan, jotka nyt olivat kalpeahkot\njännityksestä, hienoja, kaarevia kulmakarvoja, kirkkaita, ruskeita\nsilmiä ja upeata, ruskeata tukkaa, joka aaltoili mitä viehättävimmän,\nvalkoisen hilkan peittämänä. Hänen katseensa viipyi ihailevana\nkaunispiirteisessä nenässä, viehättävästi muodostuneessa suussa ja\nleuassa, huikaisevan valkeassa hipiässä, joka ei pistänyt silmään\nainoastaan kaulassa ja kasvoissa, vaan myös pitkissä, hoikissa, ristiin\npannuissa käsissä.\n\nNämä kaikkialla näkyvät ylhäisen syntyperän merkit osoittivat hänelle\nvarmasti, että nyt häntä ei koetettu pettää väärällä henkilöllä. Hänen\nedessään oleva tyttö oli todellakin Valérie de La Vauvraye.\n\nMarkiisittaren kehotuksesta Valérie astui sisälle. Marius kiiruhti\nsulkemaan oven ja tarjoamaan hänelle tuolia, osaten käytöksellään\nerinomaisesti osoittaa samalla kertaa lämpimiä tunteita ja nöyrää\nkunnioitusta.\n\nTyttö istuutui ulkonaisesti tyynenä. Kukaan ei olisi voinut aavistaa,\nkuinka tavattoman kiihtynyt hän oli katsellessaan miestä, jonka\nkuningatar oli lähettänyt häntä noutamaan.\n\nSyntyi hiljaisuus, sen keskeytti vihdoin Marius, joka nojasi\nkyynärpäitään Valérien tuolin selkämykseen.\n\n— Herra de Garnache on kohtuuton meitä kohtaan, ja hänestä on vaikea\nuskoa, ettet sinä enää tahdo poistua luotamme.\n\nSitä ei Garnache suinkaan ollut väittänyt, mutta koska se ilmaisi hänen\ntodelliset ajatuksensa, ei hän välittänyt oikaista Mariuksen sanoja.\n\nValérie ei virkkanut mitään, vaan hänen katseensa siirtyi\nmarkiisittaren kasvoihin, jotka rypistyivät uhkaavasti. Garnache pani\nmerkille, että tyttö oli vaiti, ja veti siitä omat johtopäätöksensä.\n\n— Sen vuoksi lähetimme kutsumaan sinua, jatkoi markiisitar poikansa\nlausetta, — joten voisit itse vakuuttaa herra de Garnachelle, että asia\non siten.\n\nTytöstä näkyi vastaaminen olevan vaikeata. Hänen katseensa harhaili\nGarnacheen ja luiskahti taas toisaalle kaihtaen miehen läpitunkevia\nsilmiä. Hänestä tuntui, että pariisilainen kykeni näkemään hänen\najatuksenakin, ja äkkiä tämä tunne, joka oli häntä pelottanut, muuttui\nhänen toivokseen. Jos asianlaita oli siten kuin hän luuli, niin mitäpä\nmerkitsisi, mitä hän sanoisi? Kaikesta huolimatta Garnache tietäisi,\nmitä hän todella ajatteli.\n\n— Niin, madame, hän lausui vihdoin, ja hänen äänensä oli aivan\nilmeetön. — Niin, monsieur, asia on kuten markiisitar on sanonut.\nHaluan jäädä Condillaciin.\n\nLeskimarkiisittarelta, joka seisoi askeleen, parin päässä Garnachesta,\nkuului melkein huoahdusta muistuttava ääni. Garnachelta ei jäänyt\nmitään huomaamatta. Hän erotti äänen ja piti sitä helpotuksen merkkinä.\nSitten hän alkoi puhua, kohdistaen sanansa Valérielle.\n\n— Mademoiselle, on valitettavaa, että liiaksi hätäillen kirjoititte\nkuningattarelle, kun nyt olette muuttanut mieltänne. Olen ymmärtämätön\nmies, mademoiselle, pelkkä sotilas, jonka tulee totella määräyksiä\nsaamatta lainkaan ajatella. Minun on käsketty saattaa teidät Pariisiin.\nTeidän tahtoanne ei ole otettu huomioon. En tiedä, miten kuningatar\ntahtoisi minun toimivan, nähdessään, kuinka vastahakoinen olette; ehkä\nhän suostuisi tahtonne mukaan jättämään teidät tänne. Mutta minä en\nvoi olla niin ylimielinen, että menisin arvailemaan, mitä kuningatar\nhaluaa. Minä en voi ottaa ohjeekseni muuta kuin hänen määräyksensä,\nja ne jättävät minulle avoimeksi vain yhden toimintamahdollisuuden —\npyytää teitä, mademoiselle, valmistautumaan heti lähtemään mukaani.\n\nHelpotuksen ilme, joka lehahti Valérien kasvoille, ja vähäinen puna,\njoka lämmitti hänen tähän asti niin kalpeita kasvojaan, riittivät\ntäydelleen vahvistamaan Garnachen epäluulot oikeiksi.\n\n— Mutta, monsieur, puuttui Marius puheeseen, — teistäkin täytyy\nolla selvää, että koska kerran kuningatar on antanut määräyksensä\nnoudattaakseen neidin toivomuksia, muuttuisivat nyt, kun neidin\ntoivomukset ovat muuttuneet, myös kuningattaren käskyt niiden\nmukaisiksi.\n\n— Se lienee selvää teistä, monsieur; mutta pahaksi onneksi ovat saamani\nmääräykset ainoa ohjenuorani, intti Garnache. — Eikö neiti itse ole\nsamaa mieltä kanssani?\n\nValérie oli sanomaisillaan jotakin; hänen katseensa oli innokas, hänen\nhuulensa avautuivat. Mutta sitten katosi kaikki väri hänen kasvoistaan,\nja hän näytti mykistyvän. Garnache loi syrjäsilmäyksen markiisittareen\nja yllätti hänen kasvoillaan rypistyksen, joka oli saanut aikaan tämän\näkillisen muutoksen.\n\nGarnache alkoi suuttua; sitten kehittyivät tapahtumat nopeasti.\n\n— Madame, hän jyrisi, — olen jo kylliksi kauan saanut teiltä\ntanssiopetusta. Nyt on meidän luullakseni aika hieman kävellä\ntavallisessakin tahdissa, muuten emme pääse vähääkään pitemmälle sillä\ntiellä, jota aion mennä — ja se vie minut Pariisiin neidin seurassa.\n\n— Monsieur, monsieur! huudahti ällistynyt markiisitar, asettuen\nsäikähtämättä Garnachen eteen; ja Marius vapisi hänen puolestaan, sillä\nmies näytti niin hurjalta, että nuorukainen melkein pelkäsi hänen\nlyövän äitiään.\n\n— Olen kuullut tarpeeksi, kivahti Garnache. — Ei enää sanaakaan keltään\ntäällä Condillacissa! Minä otan tämän naisen mukaani — nyt, heti\npaikalla; ja jos kukaan kohottaa sormeaankaan vastustaakseen minua,\nniin, taivas olkoon todistajani, se on viimeinen kerta, jolloin hän\nketään vastustaa. Jos ainoakaan käsi tarttuu minuun tai jos edessäni\npaljastetaan miekka, niin vannon, madame, palaavani ja polttavani tämän\nkapinapesäkkeen perustuksiaan myöten.\n\nSokea kiihko oli puhaltanut hänen terävän huomiokykynsä kuin tuhka\ntuuleen, hänen kaikkinäkevän valppautensa sokaisi hänen aivojansa\nsumentava vihanpilvi. Hän ei huomannut merkkiä, jonka markiisitar\nantoi pojalleen, eikä Mariuksen hiljaista hiipimistä ovelle. Hän astui\nValérien luokse.\n\n— Oletteko valmis, mademoiselle?\n\n— Olen, monsieur. Tulen mukaanne tässä asussa.\n\n— Siispä lähtekäämme!\n\nHe kääntyivät yhdessä ovea kohti vilkaisemattakaan\nleskimarkiisittareen. Tämä seisoi paikallaan taputtaen koiraa, joka\noli noussut ja tullut hänen viereensä. Hän tarkasteli poistuvia\näänettömästi, ja hänen kauniilla, norsunluunvalkeilla kasvoillaan\nväikkyi tuhoaennustava hymy.\n\nSitten kuului eteishuoneesta jalkojen töminää ja ääniä. Ovi tempaistiin\nrajusti auki, ja huoneeseen syöksyi miehiä, miekat paljaina, Marius\nviimeisenä.\n\nPelosta parkaisten Valérie horjahti takaisin laudoitettua seinää\nvasten, painaen pienet kätensä poskilleen, silmät laajentuneena\nlevottomuudesta.\n\nGarnachen miekka singahti tupesta, hänen yhteenpurtujen hampaittensa\nlomitse sähähti kirous, ja hän kävi taisteluasentoon. Miehet\npysähtyivät silmäilemään häntä. Marius usutti heitä eteenpäin kuten\nkoiralaumaa.\n\n— Käykää kiinni! hän huusi osoittaen Garnachea, ja hänen kauniit\nsilmänsä kiiluivat raivosta. — Iskekää hänet kuoliaaksi!\n\nMiehet liikahtivat, mutta samalla hetkellä liikahti myös Valérie. Hän\njuoksi heidän eteensä, heidän säiliensä ja uhrinsa väliin.\n\n— Te ette saa tehdä sitä; ette saa! hän huusi, ja hänen kasvonsa\nolivat pingottuneet ja hänen silmissään oli tuskaisa ilme. — Se on\nmurha — murha, te lurjukset! Muisto siitä, kuinka tämä hento, pieni\nnainen seisoi säikkymättä niin monien paljastettujen miekkojen edessä\nsuojatakseen häntä salamurhaajilta, ei koskaan häipynyt Garnachen\nmielestä.\n\n— Mademoiselle, hän virkkoi tyynesti, — jos vain suvaitsette väistyä\nsyrjään, niin ensin kuolee heidän joukostaan joitakuita.\n\nMutta Valérie ei hievahtanutkaan. Marius puristi kätensä nyrkkiin\nkiukuissaan viivytyksen johdosta. Markiisitar katseli hymyillen ja\ntaputellen koiransa päätä. Häneen Valérie nyt vetosi.\n\n— Madame, hän huudahti, — te ette sitä salli. Te ette anna heidän tehdä\nmurhaa. Käskekää heidän panna miekkansa tuppeen! Ajatelkaa, että herra\nde Garnache on täällä kuningattaren nimessä!\n\n— Herra de Garnache lupasi puolestaan näyttää meille joitakin kauniita\ntekoja, pilkkasi markiisitar. — Me vain tarjoamme hänelle tilaisuuden\nniiden suorittamiseen. Jollei tässä ole kylliksi hänen tavattomalle\nuljuudelleen, niin ulkona on lisää miehiä, jotka voimme kutsua tänne.\n\nMariuksessa heräsi sääli Valérieta kohtaan — kenties se oli vain\npelkkää sopivaisuuden tunnetta. Hän astui eteenpäin.\n\n— Valérie, hän sanoi, — sinun ei sovi jäädä tänne.\n\n— Niin, vie hänet pois täältä, yllytti leskimarkiisitar hymyillen. —\nHänen läsnäolonsa vie rohkeuden komealta pariisilaiseltamme.\n\nInnokkaana tekemään työtä käskettyä Marius tunkeutui eteenpäin\nsotilaittensa ohi kunnes hän oli vain noin kolmen askeleen päässä\ntytöstä ja parhaiksi niin kaukana pariisilaisesta, ettei tämä ylettynyt\nantamaan hänelle äkillistä pistoa miekallaan.\n\nHiljaa ja hyvin varovasti Garnache siirsi oikeaa jalkaansa vähän\nkauemmaksi oikealle. Äkkiä hän nojautui sille koko painollaan, joten\ntyttö ei enää ollut hänelle esteenä. Ennen kuin kukaan oivalsi hänen\naikomustaan, oli kaikki suoritettu. Hän oli hypähtänyt eteenpäin,\ntarttunut nuorukaisen välkkyvän ihokkaan rinnukseen, hypännyt takaisin\nsuojaan Valérien taakse, paiskannut Mariuksen lattiaan ja laskenut\njalkansa, jossa oli paksun mutakerroksen peittämä ratsastussaapas,\nsuoraan nuorukaisen pitkälle, sirolle kaulalle.\n\n— Jos hievautat sormeasikaan, poikaseni, hän ärjäisi, — niin poljen\nsinut hengettömäksi kuin rupisammakon.\n\nMiehet liikahtivat äkkiä eteenpäin, mutta vaikka Garnache olikin\nkiukustunut, niin hän pakottautui rauhalliseksi. Jos hän nyt vielä\nkerran menettäisi malttinsa, niin hän totisesti saisi nopean kuoleman.\nSen hän tiesi ja toisteli sitä itsekseen, ettei se pääsisi häneltä\nunohtumaan.\n\n— Takaisin! hän komensi niin käskevällä äänellä, että miehet\npysähtyivät ja jäivät suu auki töllistelemään. Takaisin, tai hän on\ntuhon oma! Kääntäen miekkansa kärjen alaspäin, hän laski sen keveästi\nnuorukaisen rinnalle.\n\nNeuvottomina katsoivat miehet leskimarkiisittareen saadakseen ohjeita.\nTämä kurottautui eteenpäin; hymy oli haihtunut hänen huuliltaan, ja\nhänen rintansa nousi ja laski kiivaasti.\n\nGarnache tarkkasi markiisitarta valppain silmin. Hän näki, kuinka\nhuolekas pelko sai naisen kauniit kasvot vääntymään, ja sen nähdessään\nhän rohkaistui, sillä hänen henkensä oli sen varassa, kuinka\nvoimakkaasti hän voisi vaikuttaa markiisittaren tunteisiin.\n\n— Te hymyilitte äsken, madame, kun aiottiin teurastaa mies teidän\nnähtenne. Nähdäkseni ette enää hymyile, kun olen tehnyt ensimmäisen\nlupaamani urotyön.\n\n— Päästäkää hänet! pyysi markiisitar, ja hänen kauhusta väräjävä\näänensä oli tuskin kuiskausta kuuluvampi. — Päästäkää hänet, monsieur,\njos tahdotte säilyttää oman henkenne!\n\n— Siitä hinnasta kyllä — vaikka saatte uskoa minua, että maksatte liian\npaljon noin kurjan olennon hengestä. Mutta te pidätte sitä arvossa,\nja se on minun käsissäni; ja niinpä suonette minulle anteeksi, jos\nesiinnynkin kiristäjän tavoin.\n\n— Hellittäkää hänet irti ja menkää Jumalan nimessä tiehenne. Kukaan ei\nteitä estä, lupasi markiisitar.\n\nGarnache hymyili. — Tarvitsen siitä jonkinlaisia takeita. En suostu\npitämään sanaanne riittävänä, rouva de Condillac.\n\n— Mitä takeita voin teille antaa? vaikeroi markiisitar, väännellen\nkäsiään ja tuijottaen poikansa kasvoihin, jotka olivat tuhkanharmaat\npelosta ja raivosta ja jotka pilkottivat Garnachen raskaan saappaan\ntakaa.\n\n— Käskekää jonkun miehenne kutsua tänne palvelijani! Jätin hänet\npihalle odottamaan itseäni.\n\nKäsky annettiin ja yksi murhamiehistä poistui. Jännittyneen,\ntuskallisen hiljaisuuden vallitessa odotettiin hänen palaamistaan,\nvaikka hän viipyikin poissa vain hetkisen.\n\nRabecquen silmät menivät ällistyksestä pystyyn, kun hän näki,\nminkälainen tilanne oli. Garnache kehotti häntä riisumaan aseet\nsaapuvillaolijoilta.\n\n— Älköönkä teistä kukaan vastustelko älköönkä ahdistako häntä! hän\nlisäsi. — Muutoin se maksaa isäntänne hengen.\n\nPeloissaan leskimarkiisitar toisti empimättä hänen komennuksensa\nmiehilleen. Kun se oli tehty, nosti pariisilainen jalkansa pois uhrinsa\nkaulalta.\n\n— Nouskaa ylös! hän käski, ja Marius totteli häntä nopeasti.\n\nGarnache sijoittui pojan selän taakse. — Madame, hän sanoi, —\npojallenne ei tapahdu mitään pahaa, jos hän vain on järkevä.\nMutta jollei hän tottele minua tai jos kukaan Condillacin asukas\nkäy kimppuumme, niin se merkitsee herra de Condillacin kuolemaa.\nMademoiselle, haluatteko seurata minua Pariisiin?\n\n— Kyllä, monsieur, vastasi Valérie pelkäämättä, ja nyt hänen silmänsä\nsäihkyivät.\n\n— Siispä lähdemme. Asettukaa herra de Condillacin viereen! Rabecque,\nseuraa minua! Eteenpäin, herra de Condillac! Suvainnette saattaa meidät\nratsujemme luokse pihalle.\n\nHe olivat omituinen kulkue marssiessaan ulos salista nolattujen\nmurhamiesten ja heidän valtiattarensa synkästi katsellessa heitä.\nKynnyksellä Garnache pysähtyi ja vilkaisi taakseen olkansa ylitse.\n\nOletteko tyytyväinen, madame? Oletteko nähnyt rohkeita tekoja kylliksi\nyhden päivän osalle? hän kysäisi nauraen. Mutta markiisitar seisoi\nkalpeana kiukusta vastaamatta mitään.\n\nGarnache seurueineen meni eteishuoneen halki, ensin varovaisuuden\nvuoksi teljettyään markiisittaren kätyreineen lukon taakse.\nSynkkää käytävää pitkin he sitten pääsivät pihalle. Siellä Marius\nlohdutuksekseen näki, että joitakuita miehiä Condillacin varusväestä —\nnoin kymmenkunta — kaikki paremmin tai huonommin aseistettuina, seisoi\nGarnachen ja hänen palvelijansa ratsujen ympärillä.\n\n— Muistakaa, varoitti Garnache herra de Condillacia, — että jos kukaan\nmiehistänne näyttää hampaitaan, on se turmionne. He olivat seisahtuneet\npihalle vievän oven kynnykselle. — Käskekää heidän poistua tuosta pihan\ntoisella puolella olevasta ovesta!\n\nMariuksen rohkeus painui kuten kivi veteen. Hän käsitti, kuten hänen\näitinsä oli käsittänyt vähän aikaa sitten, että Garnache oli sellainen\nvastustaja, joka ei jättänyt mitään sattuman varaan. Hänen äänensä oli\nkäheä kiusallisesta, voimattomasta raivosta, kun hän antoi määräyksen,\njota heltymätön pariisilainen vaati.\n\n— Ja nyt tätä tietä, herra de Condillac! käski Garnache, ja kun Marius\nvihdoin kääntyi häneen päin, astui hän syrjään ja viittasi kädellään\novea kohti, josta he juuri olivat tulleet. Hetkisen nuorukainen seisoi,\nsilmäillen tuimaa voittajaansa, kädet puristettuina nyrkkiin, niin\nettä rystyset olivat valkeat, ja kasvot tummanpunaisina. Turhaan hän\netsi sanoja, joilla olisi voinut jossakin määrin purkaa kirvelevää\nraivoaan, joka melkein pani hänen sisunsa pakahtumaan. Luopuen sitten\ntoivottomana sitä yrittämästä, hän kohautti olkapäitään, mutisi jotakin\nepäselvästi ja luikki pariisilaisen sivuitse, totellen häntä, kuten\nkoira tottelee häntä koipien välissä ja muristen hampaat irvessä.\n\nGarnache läjäytti oven kiinni hänen jälkeensä, lukitsi sen ja kääntyi\nValériehen päin, hymyillen tyynesti.\n\n— Luullakseni olemme tästä selviytyneet, hän virkkoi anteeksiannettavan\nylpeänä. — Loppu käy helposti, vaikka teillä lienee hiukan epämukavaa\nmatkalla täältä Grenobleen.\n\nTytön huulille tuli myös hymy, tosin kalpea ja arka, joka muistutti\nauringon pilkahdusta talviselta taivaalta. — Se ei tee mitään, hän\nvakuutti, koettaen saada äänensä rohkeaksi.\n\nHeidän oli kiirehdittävä, ja Garnache jätti sikseen kohteliaisuudet,\njoiden lausuminen ei parhaissakaan oloissa tahtonut häneltä\nluonnistua. Valérie tunsi, että häntä tartuttiin ranteeseen, hieman\nkovakouraisesti, kuten hän myöhemmin muisti, ja lennätettiin kiveystä\nmyöten kiinnisidottujen hevosten luokse, joiden kimpussa Rabecque\njo puuhasi. Hän näki Garnachen nostavan jalkansa jalustimeen ja\nviskautuvan satulaan. Sitten pariisilainen ojensi hänelle kätensä,\npyysi häntä nostamaan jalkansa omalleen ja kiroten kutsui Rabecquen\nhänen avukseen. Hetkistä myöhemmin hänet oli heilautettu Garnachen\neteen melkein hänen ratsunsa sä’älle. Hevosen kaviot kapsahtivat\nkiveykseen, nostosillan lankuista lähti kumajava ääni ja he olivat\nulkosalla — Condillacin ulkopuolella — ja laskettivat täyttä neliä\njoelle vievää valkeata tietä pitkin. Heidän jäljessään ratsasti\nRabecque, hypähdellen pelottavasti satulassaan ja sätkytellen hurjasti\njalkojaan etsiessään jalustimiaan ja päästellen räikeitä sadatuksia.\n\n\n\n\nGarnache säilyttää malttinsa\n\n\nYö oli tullut, ja oli alkanut sataa, kun Garnache ja Valérie saapuivat\nGrenobleen. He menivät kaupunkiin jalkaisin, sillä pariisilainen ei\nhalunnut herättää huomiota näyttäytymällä kaduilla nainen ratsunsa\nselässä.\n\nHuolehtien tytön mukavuudesta, Garnache oli riisunut päältään paksun\nratsastusvaippansa ja vaatinut häntä ottamaan sen ylleen, kietoen sen\nniin, että hänen päänsä peittyi kuten huppuun. Siten hän ei ollut\nsuojassa ainoastaan sateelta, vaan myös uteliaiden katseilta.\n\nHe astelivat tihkusateessa likaisilla, liukkailla kaduilla, joita\nvalaisi ikkunoista ja ovista tuleva hohde, Rabecque seurasi heitä\ntaluttaen hevosia. Garnache ohjasi heidät suoraan majataloonsa\n— Auberge du Veau qui Tèteen, jolla oli se etu, että se oli\nkäskynhaltijan palatsia vastapäätä.\n\nTallimies otti ratsut hoitoonsa, ja isäntä opasti heidät toisessa\nkerroksessa olevaan huoneeseen, jonka hän jätti Valérien käytettäväksi.\nKun se oli tehty, jätti Garnache Rabecquen vahdiksi ja lähti\nsuorittamaan tarpeellisia valmistuksia alkavaa matkaa varten. Hän alkoi\nsiitä, mikä hänen mielestään oli tärkein tehtävä, meni kadun poikki\nkäskynhaltijan palatsiin ja pyysi saada heti tavata herra de Tressania.\n\nKun hänet oli viety käskynhaltijan puheille, ällistytti hän tätä\npulleata herrasmiestä ilmoittamalla palanneensa Condillacista mukanaan\nneiti de La Vauvraye ja tarvitsevansa turvajoukon saattamaan heitä\nPariisiin.\n\n— Sillä minua ei lainkaan haluta joutua alttiiksi niille\ntoimenpiteille, joihin Condillacin naarastiikeri pentuineen saattaa\nryhtyä saadakseen takaisin saaliinsa, hän selitti hymyillen jurosti.\n\nKäskynhaltija siveli partaansa ja siristi haljakoita silmiään, kunnes\nne katosivat hänen lihaviin poskiinsa. Hän oli ymmällä. Hän ei voinut\nkuvitellakaan muuta kuin että kuningattaren lähettiä oli puijattu tällä\nkertaa menestyksellisemmin.\n\n— Niin ollen arvaan, hän sanoi salaten mielessään liikkuvat ajatukset,\n— että saitte neidon väkivallalla tai viekkaudella.\n\n— Käytin kumpaakin, monsieur, oli lyhyt vastaus. — Mutta vielä emme\nole poissa vaaralliselta alueelta, ja juuri sen vuoksi tarvitsen\nsaattojoukkoa.\n\nTressanille kävi olo tukalaksi. — Kuinka monta miestä tahdotte? hän\nkysyi arvellen, että pariisilainen vaatisi vähintään puoli komppaniaa.\n\n— Kuusi miestä ja kersantin niitä komentamaan.\n\nTressanin levottomuus haihtui, ja hän halveksi Garnachea, koska tämä\ntyytyi niin vähäiseen miesjoukkoon, enemmän kuin kunnioitti häntä sen\nuljuuden ja rohkeuden tähden, jota hän oli osoittanut. Hän ei suinkaan\ntahtonut huomauttaa, että vaadittu joukko saattaisi osoittautua\nriittämättömäksi, pikemminkin hän oli kiitollinen siitä, ettei Garnache\npyytänyt enempää. Saattoväkeä ei Tressan uskaltanut häneltä kieltää,\nmutta se hänen olisi täytynyt tehdä — tai rikkoa välinsä Condillacien\nkanssa — jos hän olisi pyytänyt lukuisampaa osastoa. Mutta kuusi\nmiestä! No, ne eivät paljonkaan merkitsisi. Niin ollen hän suostui\nkerkeästi kysyen kuinka pian Garnache ne tahtoisi.\n\n— Heti paikalla, oli pariisilaisen vastaus. — Lähden Grenoblesta tänä\niltana. Toivon olevani matkavalmis tunnin kuluttua. Sillä välin haluan\nratsumiehet kunniavahdiksi. Majailen kadun toisella puolen.\n\nTressan oli perin iloinen päästessään hänestä eroon ja nousi heti\nantamaan tarpeelliset määräykset, ja kymmenen minuutin kuluttua oli\nGarnache jälleen Imevässä Vasikassa, mukanaan kuusi ratsumiestä ja\nkersantti, jotka olivat jättäneet ratsunsa käskynhaltijan talliin\nlähtöhetkeen saakka. Siihen asti Garnache määräsi heidät vahtiin\nmajatalon tuvassa.\n\nHän tilasi heille virvokkeita ja käski heidän pysyä siellä ja totella\nhänen palvelijansa Rabecquen määräyksiä. Siihen oli syynä se, että\nhänen oli pakko poistua hetkiseksi etsimään matkaa varten sopivia\nvaunuja. Koska Imevä Vasikka ei ollut kestikievari, oli hänen\nhankittava vaunut muualta — Auberge de Francesta, joka sijaitsi\nkaupungin itäosassa Savoyn portin luona — eikä hän tahtonut jättää\nValérieta turvattomaksi poissa ollessaan. Kuutta ratsumiestä hän piti\nriittävänä, kuten ne todella olivatkin.\n\nHän lähti tälle asialle vetäen viitan tiukasti ympärilleen ja astuen\nripeästi nyt rankemmaksi käyneessä sateessa.\n\nMutta Auberge de Francessa häntä odotti pettymys.\n\nIsännällä ei ollut hevosia eikä ajoneuvoja, eikä hän saisikaan niitä\nennen kuin seuraavana päivänä. Hän oli pahoillaan siitä, että se seikka\ntuotti harmia de Garnachelle. Hän selitti hyvin innokkaasti, mistä\njohtui, ettei hän voinut antaa vaunuja de Garnachen käytettäviksi\n— niin innokkaasti, että oli ihmeellistä, kuinka se voi olla\nherättämättä Garnachessa epäluuloja. Sillä todellinen asianlaita oli\nse, että Condillacista oli käyty ennen häntä siellä — kuten koko\nkaupungissa kaikkialta, mistä kyyti suinkin olisi ollut saatavissa,\nja lupaamalla palkkioita tottelemisesta sekä uhkaamalla rangaistusta\ntottelemattomuudesta järjestetty niin, että Garnache kuuli saman jutun\njoka paikassa.\n\nNoin tuntia myöhemmin, tuloksettomasti nuuskittuaan koko kaupungin\netsiessään ajoneuvoja, hän palasi Veau qui Tèteen märkänä ja ärtyneenä.\nTilavan tuvan nurkassa — majatalon sisähuoneihin vievän oven vieressä\n— istuivat ratsumiehet pöydän ääressä, toraillen hieman äänekkäästi\npelatessaan korttia. Kersantti istui vähän syrjässä keskustellen\nisännän vaimon kanssa ja luoden puhetoveriinsa ihailevia silmäyksiä\nhuomaamatta valppaan aviopuolison otsalla yhä synkemmiksi käyviä\nryppyjä.\n\nToisessa pöydässä istui neljä herrasmiestä — ulkonäöstä päättäen\nmatkustajia — joiden puhelu kävi Garnachen saapuessa hyvin hiljaiseksi.\nMutta hän ei välittänyt heistä lainkaan, vaan asteli kannusten\nkilistessä oljilla peitetyn lattian poikki eikä huomannut, kuinka\nterävästi heidän katseensa salaa seurasivat häntä, kun hän, vastattuaan\nohimennen kersantin reippaaseen tervehdykseen, katosi portaille\nvievästä ovesta.\n\nHetkisen kuluttua hän tuli uudelleen näkyviin, kutsuen isäntää ja\nkäskien tämän valmistaa illallisen hänelle ja Rabecquelle.\n\nYläkerran käytävässä hän tapasi Rabecquen odottamassa häntä.\n\n— Onko kaikki hyvin? hän kysyi ja sai palvelijaltaan rauhoittavan\nvastauksen.\n\nValérie tervehti häntä iloisesti. Hänen pitkä poissaolonsa oli\nnähtävästi huolestuttanut tyttöä. Hän kertoi, millä asialla hän oli\nollut, ja neidon kasvoille levisi levoton ilme, kun hän kuuli etsinnän\ntuloksen.\n\n— Tarkoituksenne, monsieur, hätäili Valérie, — ei kai toki ole, että\njäisin yöksi Grenobleen. Tämä on Condillacien puuhaa.\n\n— Kuinka niin? Garnachen äänessä värähti kärsimättömyys.\n\n— He ovat ehättäneet ennen teitä. He koettavat pidättää teitä täällä —\npidättää meitä Grenoblessa.\n\n— Mutta mitä varten? tiedusteli pariisilainen, käyden yhä\nkärsimättömämmäksi. — Auberge de Francesta luvattiin minulle vaunut\nhuomenaamulla. Mitä hyötyä olisi Condihaceilla, jos he pidättäisivät\nmeitä täällä yön?\n\n— Heillä lienee joku suunnitelma. Voi, monsieur! Minua pelottaa kovasti.\n\n— Olkaa huoletta! vastasi Garnache keveästi; ja tyynnyttääkseen tyttöä\nhän lisäsi hymyillen: — Nukkukaa rauhassa varmana siitä, että me,\nRabecque, minä ja ratsumiehet, vahdimme teitä hyvin.\n\n— Olette kovin hyvä. Varokaa väijytyksiä! Olkaa varuillanne! He ovat\nhyvin julmia ja ovelia, nämä Condillacin asukkaat. Ja jos teille\nkävisikin onnettomasti.\n\n— Niin jäljellä olisi vielä Rabecque ja ratsumiehet, täydensi Garnache.\n\nTyttö kohautti olkapäitään. — Rukoilen teitä pitämään varanne! hän\ntiukkasi.\n\n— Saatte luottaa minuun, lupasi Garnache ja sulki oven.\n\nKäytävässä hän kutsui Rabecquea, ja he menivät yhdessä alas. Mutta\nmuistaessaan Valérien pelokkuuden, hän lähetti yhden ratsumiehistä\nvahtimaan tytön ovelle sillä aikaa kun hän palvelijoineen söi\nillallista. Sen tehtyään hän huusi isäntää ja istuutui pöytään\nRabecquen sijoittuessa hänen taakseen valmiina ojentamaan hänelle\nruokalajeja ja täyttämään hänen viinilasinsa.\n\nMatalan huoneen toisessa päässä istuivat yhä edellämainitut neljä\nmatkustajaa, keskustellen keskenään, ja kun Garnache istuutui, huusi\nyksi heistä isäntää ja tiedusti kärtyisesti, eikö hänen illallisensa\nollut kohta jo valmis.\n\n— Aivan heti, monsieur, vastasi isäntä kunnioittavasti ja kääntyi\njälleen pariisilaiseen päin. Sitten hän poistui noutamaan viimemainitun\naterian, ja hänen mentyään sai Rabecque herraltaan kuulla, minkä vuoksi\nhe jäivät yöksi Grenobleen. Johtopäätös, jonka nokkela palvelija veti\n— ja jonka hän arkailematta toi esiin — siitä, ettei Grenoblessa\nollut sinä iltana hevosia eikä vaunuja, kävi ihmeellisen hyvin yhteen\nValérien arvelun kanssa.\n\nMajatalon pitäjä palasi, kantaen tarjoiluvadilla maukasta paistia,\njosta lehahti miellyttävä tuoksu; häntä seurasi vaimonsa, tuoden\nmuita ruokalajeja, kainalossaan pullo armagnacia. Rabecque alkoi heti\npuuhata, ja hänen nälkäinen isäntänsä valmistautui tyydyttämään Ranskan\nterveimmän miehen ruokahalua, kun pöydälle äkkiä lankesi varjo. Pöydän\nviereen oli tullut seisomaan mies, varjostaen yhtä kattopalkeista\nriippuvista lampuista.\n\n— Vihdoinkin! hän huudahti, ja hänen äänensä oli käheä ärtymyksestä.\n\nGarnache, joka parhaillaan oli ottamassa paistia lautaselleen,\nkeskeytti sen ja katsahti häneen.\n\n— Mitä herra sanoo? hän kysyi.\n\n— Teille, monsieur — en mitään, vastasi mies hävyttömästi katsoen häntä\nsuoraan silmiin.\n\nPuna kohosi Garnachen poskille, ja hän silmäili tulokasta, rypistäen\nneuvottomana otsaansa. Hänen edessään oli sama matkustaja, joka äsken\noli tiedustanut illallistaan; pitkänpuoleinen mies, jonka hartiain\nleveys ja rinnan korkeus osoittivat, että hän myös oli voimakas ja\nkestävä.\n\nRöyhkeästä puhuttelutavasta huolimatta mies miellytti Garnachea. Mutta\nennen kuin hän ehti vastata, ennätti isäntä selittämään.\n\n— Herra erehtyy... hän aloitti.\n\n— Erehtyy? jyräytti toinen, puhuen hieman ulkomaalaisittain. — Te\nerehdytte, jos aiotte väittää, ettei tämä ole minun illalliseni. Onko\nminun odotettava koko yö, samalla kun jokaiselle tolvanalle, joka tulee\nsikolättiinne minun jälkeeni, tarjoillaan ennen minua?\n\n— Tolvanalle? virkahti Garnache miettivänä ja vilkaisi taas miestä\nkasvoihin. Muukalaisen takana tunkeili nyt hänen kolme toveriaan,\nkun taas huoneen toisella seinustalla olevat ratsumiehet unohtivat\nkortinpeluunsa ja pitivät silmällä uhkaavalta näyttävää riitaa.\n\nUlkomaalainen — sillä sellaiseksi hänen ranskankielensä hänet osoitti —\nkääntyi puolittain halveksivasti isäntään päin, syrjäyttäen Garnachen\ntahallisen loukkaavasti.\n\n— Tolvanalle? mutisi Garnache uudelleen ja puhutellen hänkin majatalon\nisäntää. — Sanokaapa, isäntä, minne tolvanat hautaavat vainajiaan\nGrenoblessa? Ehkä tarvitsen sitä tietoa.\n\nEnnen kuin hätääntynyt isäntä sai sanaakaan suustaan, oli vieras\njälleen pyörähtänyt Garnacheen päin. — Mitä tarkoitatte? hän kysyi\nterävästi ja loi toiseen kiukkuisen katseen.\n\n— Että Grenoble kenties saa huomenna nähdä erään ulkomaalaisen\nmahtailijan hautajaiset, hyvä herra, sanoi Garnache hymyillen\nherttaisesti, niin että hampaat näkyivät. Samassa hän tunsi, että\njoku painoi häntä lapaluun kohdalle, mutta ei välittänyt siitä,\nvaan silmäili tarkkaavasti toisen kasvoja. Hetkisen niistä kuvastui\nhämmästys, sitten ne synkkenivät suuttumuksesta.\n\n— Tarkoitatteko sillä minua? hän ärähti.\n\nGarnache levitti kätensä. — Jos lakki tuntuu herrasta sopivalta, niin\nen tahdo estää teitä panemasta sitä päähänne.\n\nMuukalainen laski toisen kätensä pöydälle ja kumartui eteenpäin\nGarnachea kohti. — Saanko pyytää herraa puhumaan hieman selvemmin?\n\nGarnache nojautui taaksepäin tuolissaan ja tarkasteli miestä\nhymyillen. Jos kohta hänen sisunsa saattoikin tavallisesti olla herkkä\nkuohahtamaan, niin nyt sitä hillitsi huvittuneisuus. Hän oli elämänsä\nvarrella nähnyt monta riitaa syntyvän mitä turhanpäiväisimmistä syistä,\nmutta totisesti ei niistä yksikään ollut alkanut näin tyhjästä. Tuntui\nmelkein siltä, kuin mies olisi tullut tänne vakavassa aikomuksessa\nrakentaa toraa hänen kanssaan.\n\nHänen mieleensä välähti epäluulo. Hän muisti neiti de La Vauvrayen\nvaroituksen. Ja hän mietti. Oliko tämä joku juoni, jolla koetettiin\nviekoitella hänet väijytykseen?\n\nGarnachen hymy leveni ja kävi ystävällisemmäksi. — Huomautukseni oli\nepämääräinen. Niin oli tarkoitukseni.\n\n— Mutta se loukkasi minua, monsieur, vastasi toinen tuimasti.\n\nPariisilainen kohotti kulmakarvojaan ja suipisti suutaan. — Valitan,\nhän virkkoi. Ja nyt oli hänen kestettävä vaikein koe. Muukalaisen ilme\nmuuttui kummastelevan halveksivaksi.\n\n— Onko minun käsitettävä tämä niin, että herra pyytää anteeksi?\n\nGarnache tunsi punastuvansa. Hän oli menettämäisillään malttinsa;\ntaaskin painettiin hänen selkäänsä lapaluun kohdalle; ja hän tunsi sen\najoissa ja tiesi sen Rabecquen varoitukseksi.\n\n— En jaksa ymmärtää loukanneeni teitä, hän puhkesi vihdoin puhumaan,\nhilliten lujasti vaistojaan — jotka vaativat häntä iskemään maahan\ntämän julkean muukalaisen. — Mutta jos olen sen tehnyt, niin pyydän\nteitä uskomaan, että se on tapahtunut vahingossa. Se ei ollut\ntarkoitukseni.\n\nMuukalainen nosti kätensä pöydältä ja ojentautui suoraksi.\n\n— Olkoon sitten, hän lausui ärsyttävän halveksivasti. — Jos olette\nyhtä herttainen illalliskysymyksessä, niin ilomielin lopetan tämän\ntuttavuuden, jonka jatkamisesta en arvele koituvan itselleni kunniaa.\n\nGarnache tunsi tämän olevan enemmän kuin hän saattoi sietää. Hänen\nkasvonsa värähtivät suonenvedontapaisesti suuttumuksesta ja seuraavalla\nhetkellä hän olisi Rabecquen kiihkeästä nykimisestä huolimatta\nsinkauttanut paistin vasten nenäkkään herrasmiehen kasvoja, mutta äkkiä\nsaapui isäntä odottamatta avuksi.\n\n— Monsieur, tässä tulee illallisenne, hän ilmoitti, ja hänen vaimonsa\nilmestyi keittiöstä, kantaen täyteen lastattua tarjotinta.\n\nHetkiseksi näkyi muukalainen joutuvan hämilleen.\n\nSitten hän kylmän ylimielisesti siirsi katseensa Garnachen edessä\nolevista ruoista pöytään, jota järjestettiin häntä varten.\n\n— Kas, hän äänsi, ja hänen sävynsä oli kuvaamattoman julkea, — kenties\nse on parempi. Tämä paisti alkaa jäähtyä luullakseni.\n\nNyrpistäen nenäänsä hän pyörähti kantapäällään ympäri ja siirtyi\ntoiseen pöytään hyvästelemättä Garnachea ainoallakaan sanalla tai\nmerkillä, istuutuen syömään toveriensa seurassa.\n\n\n\n\nAnsa viritetään\n\n\nGarnache vietti Grenoblessa unettoman yön, ollen siitä suurimman osan\nvahdissa — sillä vain niin saatiin Valérien pelko rauhoittumaan. Mutta\nyö kului, eivätkä Condillacit antaneet itsestään mitään sotaisia\nmerkkejä, joita Valérie pelkäsi, mutta joita Garnachen varman uskon\nmukaan ei ilmaantuisi — ei voisi ilmaantua.\n\nHyvissä ajoin seuraavana aamuna hän lähetti Rabecquen Auberge de\nFranceen noutamaan luvattuja vaunuja ja ruokaili majatalon tuvassa\nodottaessaan palvelijansa paluuta. Huoneessa oli taaskin eilisiltainen\nmuukalainen, joka kuitenkin istui syrjässä eikä näyttänyt enää haluavan\nsekaantua pariisilaisen asioihin.\n\nEräässä toisessa pöydässä oli kaksi herrasmiestä, jotka olivat\nhillitysti puetut sekä käyttäytyivät säädyllisesti. Heihin hän ei\nkiinnittänyt sanottavasti huomiotaan, ennen kuin heistä toinen —\nhoikka, tummaverinen, haukankasvoinen mies — äkkiä katsahti ylös,\nsäpsähti vähän nähdessään pariisilaisen ja puhutteli häntä heti\nnimeltä. Garnachelta jäi pöydästä nouseminen kesken; hän kääntyi\nsivullepäin ja tarkasti tummaa herrasmiestä terävästi, mutta ei\ntuntenut häntä. Vieras astui lähemmäs.\n\n— Minulla on kunnia olla tuttavanne, monsieur? sanoi hän puolittain\nkysyvästi.\n\n— _Parbleu_, herra de Garnache! huudahti toinen kasvoillaan hymy, joka\noli sitäkin miellyttävämpi, kun se kirkasti muuten varsin synkkiä\npiirteitä. — Kukapa pariisilainen ei teitä tuntisi? Olen usein nähnyt\nteidät Hôtel de Bourgognessa.\n\nGarnache otti vastaan kohteliaisuuden taivuttamalla hiukan päätään.\n\n— Ja kerran, jatkoi toinen, — sain sen kunnian, että herra herttua\nitse esitti minut teille. Nimeni on Gaubert — Fabre Gaubert.\nJa esitellessään itsensä hän nousi pystyyn kunnioituksesta\nGarnachea kohtaan, joka oli jäänyt seisomaan. Garnache ei tuntenut\nhäntä lainkaan, mutta ei vähääkään epäillyt hänen puheittensa\ntodenperäisyyttä. Miehen olemus oli perin kohtelias ja miellyttävä,\nlisäksi alkoi Garnachesta tuntua yksinäiseltä Dauphinén erämaissa;\nhän oli niin ollen mielissään saadessaan seurakseen miehen, jota hän\njossakin määrin voi pitää vertaisenaan ja toverinaan. Hän ojensi\nkätensä.\n\n— Minulle tuottaa kunniaa se, että olette pitänyt minut muistissanne,\nmonsieur, hän sanoi. Hän oli lisäämäisillään, että hän olisi erittäin\niloinen, jos herra Gaubert sattuisi olemaan matkalla Pariisiin, koska\nhän siten saisi nauttia tämän seurasta tällä vaivalloisella matkalla,\nmutta hän hillitsi itsensä ajoissa. Hänellä ei ollut mitään syytä\nepäillä tätä herrasmiestä; mutta kuitenkin hänen mieleensä juolahti,\nettä ottaen kaikki huomioon hänen olisi parasta pitää silmänsä visusti\nauki. Niinpä hän lausuttuaan jonkin kohteliaan, mutta merkityksettömän\nhuomautuksen herra Gaubertin oleskelusta niillä tienoin meni\nedelleen ja avasi oven. Kova räminä ilmaisi, että Auberge de Francen\nkömpelötekoiset vaunut olivat tulossa. Ne — tavattoman iso puusta ja\nnahasta kyhätty tekele — vierivät kolmen hevosen vetäminä katua myöten\nja pysähtyivät majatalon ovelle. Niistä hyppäsi ulos Rabecque, jonka\nhänen isäntänsä heti lähetti kutsumaan neiti de La Vauvrayeta. He\nlähtisivät liikkeelle heti paikalla.\n\nTotellen käskyä Rabecque kääntyi mennäkseen sisään, mutta samassa hänet\ntyrkkäsi kovakouraisesti syrjään eräs palvelijalta näyttävä mies, joka\ntuli majatalosta, kantaen matkalaukkua. Aivan hänen kintereillään\nseurasi eilisiltainen muukalainen, pää pystyssä ja katse suoraan\neteenpäin tähdättynä ikään kuin hän ei olisi huomannutkaan Garnachea.\n\nGarnache ei liikahtanut ennen kuin palvelija oli tempaissut auki\nvaunun oven ja laskenut sinne kantamansa matkalaukun. Ja vasta sitten,\nkun muukalainen oli nostanut jalkansa vaunun astuimelle, valmistuen\nmenemään sisälle, Garnache puhkesi puhumaan.\n\n— Hei, monsieur! hän huusi. — Mitä tahdotte vaunuistani?\n\nMuukalainen kääntyi tuijottamaan Garnacheen silmissään ihmettelevä\nilme, jonka hän sitten taidokkaasti muutti halveksivan tuntevaksi.\n\n— _Teidän_ vaunuistanne? hän kertasi. — _Voyons_, anteeksipyytelevä\nystäväni, onko Grenoblessa kaikki teidän omaanne? Hän puhutteli\nkyytipoikaa, joka tylsänä katseli kohtausta. — Olette Auberge de\nFrancesta, eikö niin?\n\n— Olen, monsieur, vastasi poika. — Nämä vaunut tilasi eilen illalla\neräs Veau qui Tètessä majaileva herrasmies.\n\n— Aivan niin, vahvisti muukalainen lopullisen päättävään tapaan. —\nTilaaja olin minä. Ja hän aikoi mennä menojaan, mutta Garnache astui\nvielä yhden askeleen häntä kohti.\n\n— Pyydän huomauttaa teille, monsieur, hän sanoi — ja vaikka hänen\nsävynsä ja sanansa olivatkin kohteliaat, oli äänen vapisemisen\nnojalla kuitenkin ilmeistä, että kohteliaisuus oli pakotettua, pyydän\nhuomauttaa teille, että vaunut nouti minun oma palvelijani, joka ajoi\ntänne niissä.\n\nMuukalaisen huulet koukistuivat, ja hän mittasi katseellaan\npariisilaista.\n\n— Näyttää siltä, hän virkkoi, leveä ivahymy huulillaan, — että te\nolette noita tunkeilevia otuksia, jotka alituisesti ahdistavat\nherrasmiehiä, toivoen jotakin hyötyvänsä. Hän veti esille kukkaron ja\navasi sen.\n\n— Eilen illalla anastitte illalliseni. Sen siedin. Nyt aiotte tehdä\nsamoin vaunuilleni, mutta sitä en siedä. Kas tässä vaivoistanne ja\npalkkioksi siitä, että jätätte minut rauhaan!\n\nTaustalta kuului kauhunhuudahdus, ja Gaubert syöksähti esille.\n\n— Monsieur, monsieur, hän varoitti kiihtyneellä äänellä, — te ette\ntiedä, ketä puhuttelette. Tämä herra on Martin Marie Rigobert de\nGarnache, _Mestre-de-Champ_ kuninkaan armeijassa.\n\n— Kaikista noista nimistä luulisin yhden vain sopivan hänen ilkeytensä\nperusteella hänelle parhaiten, nimittäin Marien, vastasi ulkomaalainen\npilkallisesti, kohautti halveksivasti olkapäitään ja aikoi jälleen\nnousta vaunuihin.\n\nTämä kaikki sai Garnachen unohtamaan itsehillintänsä, ja häh teki\nvalitettavan teon. Hän sai yhden sokeita raivonpuuskiaan, astui\neteenpäin uskollisen ja valppaan Rabecquen pidättelemisestä huolimatta\nja laski raskaan käden ylimielisen herrasmiehen olalle. Hän tarttui\nmuukalaiseen, juuri kun tämä oli nostanut toisen jalkansa maasta\nlaskettuaan toisen vaununastuimelle ja menetti niin ollen helposti\ntasapainonsa. Hän kiskaisi miestä rajusti taaksepäin, kiepautti hänet\nympäri ja paiskasi hänet sätkyttelemään liejuiseen katuojaan.\n\nSen jälkeen syntyi pahaenteinen, uhkaava hiljaisuus. Tapausta\nkatselemaan oli kerääntynyt pieni vetelehtijäjoukko, joka nyt nopeasti\nkasvoi, ja jotkut päästivät »häpeä»-huutoja nähdessään Garnachen\nväkivaltaisen tempun.\n\nÄänettömyyden vallitessa nousi muukalainen verkkaisesti ylös ja koetti\npyyhkiä likaa kasvoistaan ja vaatteistaan. Hänen palvelijansa ja\nystävänsä riensivät häntä auttamaan, mutta hän viittasi heitä pysymään\npoissa ja meni Garnachen luokse, silmät säihkyen, suu irvessä.\n\n— Kenties, hän ivasi, puhuen pehmeään ulkomaalaiseen tapaansa, johon\nnyt sekaantui raivoisan pilkallista kohteliaisuutta, — kenties herra\naikoo taaskin pyytää anteeksi.\n\n— Monsieur, te olette hullu, pisti Gaubert väliin. — Olette\nmuukalainen, huomaan, muuten...\n\nMutta Garnache työnsi tyynesti hänet syrjään. — Olette perin\nystävällinen, herra Gaubert, hän sanoi, ja nyt oli hänen\nkäyttäytymisensä jäätävän levollista, eikä hänen sisässään kiehuvasta\nraivosta näkynyt merkkiäkään. — Mielestäni, monsieur, hän jatkoi\nvierasmaalaiselle, omaksuen hieman verran tämän miehen ivallisuutta, —\non maailma rauhallisempi, kun te olette poissa. Vain se syy pidättää\nminua pyytämästä anteeksi. Mutta kuitenkin, monsieur, jos lausutte\nkatuvanne sitä, että koetitte, ja lisäksi niin säädyttömällä tavalla,\nanastaa vaununi...\n\n— Jo riittää, keskeytti toinen. — Me tuhlaamme aikaa, ja minulla on\npitkä matka edessäni. Courthon, hän puhutteli ystäväänsä, — tahdotko\nmitata puolestani tämän herrasmiehen miekan pituuden? Nimeni, monsieur,\nhän lisäsi Garnachelle, -— on Sanguinetti.\n\n— Todellakin, virkkoi Garnache, — se sopii hyvin verenhimoiseen\nluonteeseenne.\n\n— Ja piakkoin epäilemättä sopii hänelle hyvin muutoinkin, tokaisi\nhaukannaamainen Gaubert. — Herra de Garnache, jollei teillä ole\nsaapuvilla ketään ystävää, niin pitäisin kunnianani, jos saisin toimia\nsekundanttinanne. Ja hän kumarsi.\n\n— Niinpä niin, kiitos, monsieur! Tarjouksenne on perin tervetullut.\nTeidän pitäisi olla aatelismies, koska käytte usein Hôtel de\nBourgognessa. Suuri kiitos!\n\nGaubert meni syrjään neuvottelemaan Courthonin kanssa. Sanguinetti\nseisoi yksin, ylpeänä ja mahtipontisena, silmäillen halveksivasti\nuteliaita, jotka nyt jo muodostivat tungoksen. Kadulle päin olevia\nikkunoita avattiin, niissä näkyi päitä, ja kadun ylitse Garnache\nolisi voinut nähdä Tressanin veltot kasvot tämän pienen kohtauksen\nkatselijain joukossa.\n\nRabecque siirtyi lähelle isäntäänsä.\n\n— Olkaa varuillanne, monsieur! hän rukoili. — Jospa tämä on ansa.\n\nGarnache hätkähti. Tämä huomautus selvitti hänen ajatuksensa ja johti\nhänelle mieleen hänen omat eilisiltaiset epäluulonsa, jotka kiukku oli\nhetkeksi syrjäyttänyt. Nyt hän oli jälleen valpas ja halusi siirtää\nkaksintaistelun toistaiseksi.\n\n— Herra Courthon, hän sanoi, tunsi häpeäpunan kohoavan otsalleen\nja käsitti, että kaksintaistelun välttäminen saattaa vaatia paljon\nenemmän rohkeutta kuin siihen ryhtyminen, — kiihtymyksessäni minulta\nunohtui eräs seikka. Olen Grenoblessa valtion asioissa, kuningattaren\nlähettinä, ja sen vuoksi minun tuskin sopii taistella yksityisriitojen\ntähden.\n\nCourthon nosti kulmakarvojaan.\n\n— Teidän olisi pitänyt ajatella sitä ennen kuin kieräytitte herra\nSanguinettin lokaan, hän vastasi kylmästi.\n\n— Esitän hänelle anteeksipyyntöni sen johdosta, lupasi Garnache,\nniellen sisuaan: — jos hän sittenkin tahtoo taistelua, niin hän saa\nsen, sanokaamme, kuukauden kuluessa.\n\n— En voi sallia... aloitti Courthon kiivaasti.\n\n— Suvainnette ilmoittaa ystävällenne, mitä olen sanonut, vaati\nGarnache, keskeyttäen hänet.\n\nCourthon pelästyi, kohautti olkapäitään ja meni sivulle neuvottelemaan\nystävänsä kanssa.\n\n— Ah! kuului Sanguinettin ääni hiljaisena, mutta kuitenkin siksi\nkovana, että kaikki saapuvilla olijat sen kuulivat. — Sitten hän saa\njulkeudestaan selkäsaunan. Ja äänekkäästi hän käski kuskipojan tuoda\npiiskansa. Mutta tämä loukkaus sai Garnachen tulistumaan, ja hänen\nvarovaiset päätöksensä romahtivat olemattomiin. Hän astahti eteenpäin\nja ääni myrkyllisen purevana ja kasvot hirvittävän näköisinä, ilmoitti,\nettä koska herra Sanguinetti omaksui häntä kohtaan tuollaisen sävyn,\noli hän valmis katkaisemaan muukalaisen kaulan heti paikalla, missä se\nvain sopisi tehdä.\n\nVihdoin sovittiin, että taisteltaisiin heti Kapusiinikentällä, joka oli\nlähes kilometrin päässä fransiskaaniluostarin takana.\n\nSen mukaisesti lähdettiin liikkeelle, Sanguinetti ja Courthon edellä,\nGarnache ja Gaubert seurasivat heitä. Garnache oli varovaisuuden vuoksi\njättänyt Rabecquen Imevään Vasikkaan ja antanut kersantille ankarat\nmääräykset, ettei hän saisi sallia miestensä poistua paikoiltaan\nhänen poissaollessaan ja että ratsumiesten tuli ehdottomasti totella\nRabecquen käskyjä. Verrattain rauhallisena ja vain vähän ajatellen\nläheistä kaksintaistelua Garnache asteli reippaasti eteenpäin.\n\nVihdoin he saapuivat Kapusiini-kentälle. Se oli kaunis, vihreä, noin\nneljänneshehtaarin suuruinen aukeama, jota ympäröi pyökkejä kasvava,\nvyömäinen puisto.\n\nIhmisjoukko hajaantui nurmikon reunamille, ja kaksintaistelijat menivät\nkentälle, ryhtyen valmisteluihin.\n\nKaikki neljä lähestyivät toisiaan ja mittasivat miekkojen pituutta.\nSanguinettin miekka huomattiin kaksi tuumaa pitemmäksi kuin mikään\nmuista kolmesta.\n\n— Se on Italiassa tavallinen pituus, ilmoitti Sanguinetti, kohauttaen\nolkapäitään.\n\n— Jos te, monsieur, olisitte käsittänyt, ettette enää ollut Italiassa,\nniin olisimme kenties säästyneet koko tästä perin hullusta puuhasta,\nvastasi Garnache ärtyisesti.\n\n— Mutta mitä meidän on tehtävä? huudahti ymmälle joutunut Gaubert.\n\n— Taisteltava, sanoi Garnache kärsimättömästi.\n\n— Mutta minä en voi sallia teidän antautuvan alttiiksi, kun\nvastustajallanne on kahta tuumaa pitempi miekka kuin teillä, kivahti\nGaubert, melkein kiivastuen.\n\n— Miksi ette, jos minä kerran suostun? kysyi Garnache. — Minä yletän\nkauemmaksi, ja se tasaa miekkojen eri pituuden.\n\n— Tasaa? kiljaisi Gaubert. — Sen edun, että yllätte pitemmälle, olette\nsaanut Jumalalta, mutta hän on saanut miekkansa asesepältä. Onko se\ntasaista?\n\n— Ottakoon hän minun miekkani, minä otan hänen, sekaantui italialainen\npuheeseen, myös maltittoman näköisenä. — Minullakin on kiire.\n\n— Kiire kuolemaanko? murahti Gaubert.\n\n— Monsieur, tuo ei ole sopivaa, nuhteli häntä Courthon.\n\n— Opettakaa minulle hyviä tapoja taistellessamme, ärähti\nhaukannaamainen herrasmies.\n\n— Hyvät herrat, hyvät herrat, pyyteli Garnache, — aiommeko kuluttaa\nkoko päivän sanasotaan? Herra Gaubert, tuolla on useita herrasmiehiä,\njoilla on miekka vyöllä; epäilemättä löydätte heidän joukostaan jonkun,\njonka säilä on yhtä pitkä kuin teidän ja joka on siksi hyväntahtoinen,\nettä lainaa miekkansa herra Sanguinettille.\n\n— Sen palveluksen voi ystäväni tehdä minulle, pisti Sanguinetti väliin,\nminkä jälkeen Courthon poistui, palaten pian mukanaan lainattu,\nsopivanpituinen ase.\n\nVihdoinkin näytti siltä, että he voivat käydä käsiksi varsinaiseen\nasiaansa, jonka vuoksi he olivat tulleet.\n\nPilkkahuudot ja mutina, joita oli kuulunut aukeaman reunustoilta\nseisovasta, yhä kasvavasta väkijoukosta, lakkasivat, kun säilät\nvihdoinkin kalahtivat vastakkain. Mutta tuskin olivat taistelijat\naloittaneet, kun suuttunut ääni huusi:\n\n— Seis, Sanguinetti! Odottakaa!\n\nIso, leveäharteinen mies, jolla oli yllään yksinkertainen puku ja\npäässään töyhdötön hattu, raivasi kovakouraisesti itselleen tien\nväkijoukon läpi ja tunkeutui puistikkovyön ympäröimälle kentälle.\nTaistelijat olivat keskeyttäneet ottelunsa kuullessaan tämän käskevän\nhuudon, ja tulokas syöksähti heidän luokseen, läähättäen kasvot\npunaisina ikään kuin juoksusta.\n\n— _Vertudieu!_ Sanguinetti, hän sadatteli, ja hänen sävynsä oli\npuolittain suuttunut, puolittain pilaileva, — onko tämä ystävyyttä?\n\n— Rakas François, vastasi muukalainen, — tulet kovin sopimattomaan\naikaan.\n\n— Ja eikö sinulla ole minulle muuta sanomista?\n\nParemmin tarkastaessaan luuli Garnache tuntevansa hänet yhdeksi\nSanguinettin eilisiltaisista tovereista.\n\n— Mutta etkö näe, että minulla on tehtävää?\n\n— Ja sehän minua juuri pahoittaakin, että sinä olet tällaisessa\npuuhassa enkä minä ole siinä mukana. Se merkitsee, että kohtelet minua\nkuten lakeijaa, ja minulla on oikeus olla loukkaantunut. _Enfin!_\nNäynpä saapuneen ajoissa.\n\nGarnache sekaantui puheeseen. Hän näki, mihin miehen aikeet tähtäsivät,\neikä hän halunnut enää lisää viivytystä. Nyt jo oli kulunut enemmän\nkuin puoli tuntia hänen lähdettyään Imevästä Vasikasta. Hän pyysi\ntulokasta astumaan syrjään ja sallimaan heidän suorittaa asiansa,\njota varten he olivat tulleet koolle. Mutta herra François — kuten\nSanguinetti oli häntä nimittänyt — ei ottanut sitä kuuleviin korviinsa.\nHän osoittautui perin jyrkäksi mieheksi, ja lisäksi kannattivat häntä\ntoiset, muiden muassa Gaubert.\n\n— Suokaa minun rukoilla, ettette pilaisi tätä huvia, pyyteli\nviimemainittu Garnachea. Minulla on majatalossa ystävä, joka ei ikinä\nantaisi minulle anteeksi, jos sallisin hänen menettää tällaisen\naamuvirkistyksen, jota tuo herrasmies haluaa hänelle tarjota. Antakaa\nminun mennä häntä noutamaan!\n\n— Mutta, monsieur, vastasi Garnache tuimasti, — miten te tähän\nkohtaukseen suhtautunettekin, minulle se ei ole huvia eikä urheilua.\nTämä riita on väkisin työnnetty niskoilleni, ja...\n\n— Ei suinkaan, monsieur, keskeytti Courthon hänet. — Te unohdatte, että\npaiskasitte herra Sanguinettin lokaan. Tuskinpa silloin voidaan sanoa,\nettä teidät on väkisin pakotettu riitaan.\n\nGarnache puri huulensa verille harmistuneena.\n\n— Olkoonpa riidan alkusyy mikä tahansa, vakuutti François, remahtaen\nnauramaan, — niin vannon, ettei jatkosta tule mitään ennen kuin minäkin\nolen mukana.\n\n— Teidän olisi parasta myöntyä, monsieur, mutisi Gaubert. — Minä en\nviivy poissa viittä minuuttia, ja loppujen lopuksi se säästää aikaa.\n\n— No, olkoon menneeksi! huudahti Garnache-parka epätoivoissaan. — Mitä\nhyvänsä, kunhan vain joudutaan, mitä hyvänsä! Noutakaa Jumalan nimessä\nystävänne, ja toivon, että hän ja jokainen mukanaolija saa kerrankin\ntapella kyllikseen!\n\nGaubert lähti asialleen, ja rahvaan keskuudesta kuului taaskin murinaa,\nkunnes saatiin tietää hänen poistumisensa syy. Kului viisi minuuttia,\nkymmenen minuuttia, eikä häntä kuulunut takaisin. Sanguinetti ja hänen\nmolemmat ystävänsä seisoivat yhdessä ryhmässä, kuiskaillen keveästi\nkeskenään. Vähän matkan päässä heistä Garnache asteli edestakaisin\npysyäkseen lämpimänä. Hän aikoi juuri vaatia Sanguinettia käymään\nheti taisteluun, kun väkijoukon lävitse äkkiä tunkeutui huonosti\npuettu mies, jonka kasvot olivat likaiset ja jolla oli takkuinen,\nvaalea tukka, edeten Sanguinettia ja tämän ystäviä kohti. Garnache\npysähtyi, katsellen miestä, sillä hän tunsi hänet Auberge de Francen\ntallirengiksi. Samassa alkoi vastatullut puhua, ja Garnache kuuli hänen\nsanansa.\n\n— Herra Sanguinetti, ilmoitti renki italialaiselle herrasmiehelle,\n— isäntä lähetti minut tiedustamaan, tarvitsetteko vaunuja, jotka\ntilasitte täksi päiväksi. Ne ovat seisoneet tunnin ajan Auberge de\nFrancen edustalla teitä odottamassa, ja jollette tarvitse niitä...\n\n— Missä seisoneet? kysyi Sanguinetti käheästi.\n\n— Auberge de Francen ovella.\n\n— _Peste_, tomppeli! kivahti muukalainen. — Miksi ne ovat siellä,\nvaikka minä käskin lähettää ne Imevään Vasikkaan?\n\n— En tiedä, monsieur. En tiedä mitään muuta kuin mitä isäntä minulle\nsanoi.\n\n— Hitto vieköön isännän! sadatteli Sanguinetti. Samassa hänen katseensa\nosui Garnacheen, joka tarkkaavaisena seisoi sivulla. Huomatessaan\npariisilaisen hän näytti joutuvan hämilleen. Hän loi silmänsä maahan ja\naikoi kääntyä toisaalle. Sitten hän puhutteli tallimiestä: — Tarvitsen\nvaunuja ja tulen aivan kohta. Viekää sanoma isännälle! Sen jälkeen hän\npyörähti ympäri ja lähestyi Garnachea. Hänen äskeinen röyhkeytensä oli\nkadonnut, ja sen sijasta oli hänen kasvoillaan äärimmäisen masentunut\nilme.\n\n— Monsieur, mitä on minun sanottava teille? hän sanoi hyvin hiljaa. —\nNäkyy tapahtuneen erehdys. Olen hyvin pahoillani, uskokaa minua...\n\n— Älkää puhuko enempää, pyydän! huudahti Garnache riemuissaan siitä,\nettä tämä juttu, joka näytti käyvän loppumattomaksi, viimeinkin\npäättyisi. — Sallikaa minun vain lausua valitteluni sen kohtelun\njohdosta, jonka alaiseksi jouduitte minun puoleltani.\n\n— Hyväksyn valittelunne ja ihailen niiden ylevyyttä, vastasi toinen\nnyt yhtä kohteliaana — kohteliaisuudessaan yhtä nöyrän mukautuvana\n— kuin hän äskettäin oli ollut töykeä ja taipumaton. — Mitä tulee\nsaamaani kohteluun, niin tunnustan erehdykselläni ja itsepäisyydelläni\nsen ansainneeni. Valitan sitä, että riistän näiltä herrasmiehiltä\nhyvityksen, jota he ovat odottaneet, mutta jollette te tahdo olla\nharvinaisen herttainen ja hyväntahtoinen, niin pelkään, että heidän\ntäytyy kanssani kärsiä erehdyksistä.\n\nGarnache vakuutti hänelle lyhyesti eikä kovinkaan kohteliaasti, ettei\nhän suinkaan halunnut esiintyä harvinaisen herttaisesti. Tyytymättömän\nväkijoukon melun saattamana hän lähti kiivaasti astelemaan Imevää\nVasikkaa kohti.\n\n\n\n\nAnsa laukeaa\n\n\nPoistuttuaan Kapusiini-kentältä Gaubert oli juossut koko matkan Imevään\nVasikkaan ja saapunut sinne noin viidessä minuutissa hengästyneenä ja\nhätääntyneenä.\n\nRabecque seisoi ovella valppaana, mutta antamatta isäntänsä odotuksesta\njohtuvan huolestumisen ja mallittomuuden vähääkään kuvastua ilmeissään.\n\nNähdessään Gaubertin saapuvan juoksujalkaa ja läähättävänä hän hätkähti\nja astui eteenpäin ihmeissään ja levottomana. Samaan aikaan tuli herra\nde Tressan kadun poikki käskynhaltijan palatsista. Hän saapui majatalon\novelle yhtäaikaa Gaubertin kanssa.\n\nPahojen aavistusten valtaamana huusi Rabecque juoksijalle:\n\n— Mitä on tapahtunut? Missä on herra de Garnache?\n\nGaubert pysähtyi hoippuen. Hän valitti ja väänteli käsiään.\n\n— Tapettu! hän huohotti. — Oi, se oli kauheata!\n\nRabecque tarttui häntä olkapäästä niin lujasti, että se koski. — Mitä\nte puhutte? hän änkytti kasvot kalmankalpeina.\n\nMyöskin Tressan pysähtyi ja kääntyi Gaubertiin päin epäilevä ilme\nlihavilla kasvoillaan. — Kuka on surmattu? hän kysyi. — Ei kai herra de\nGarnache?\n\n— Juuri hän! valitti toinen. — Se oli ansa, johon meidät houkuteltiin.\nNeljä miestä karkasi hänen kimppuunsa Kapusiini-kentällä. Niin kauan\nkun hän oli hengissä, olin hänen vierellään. Mutta kun näin hänen\nkaatuvan, riensin tänne noutamaan apua.\n\n— Hyvä Jumala! sopersi Rabecque, ja hänen otteensa Gaubertin olkapäästä\nheltisi.\n\n— Kuka sen teki? tiedusteli Tressan ja hänen äänensä jymisi uhkaavasti.\n\n— En tuntenut heitä. Se mies, joka haastoi riitaa herra de Garnachen\nkanssa, nimitti itseään Sanguinettiksi. Siellä on parhaillaan mellakka.\n\n— Mellakka? Niinkö sanoitte? huudahti Tressan. Virkamies näytti\nheräävän hänessä.\n\n— Niin, vastasi toinen välinpitämättömästi, — he katkovat toistensa\nkurkkuja.\n\n— Mutta... mutta... oletteko varma, että hän on kuollut? tiukkasi\nRabecque.\n\nGaubert katsahti ylös ja näytti miettivän asiaa tarkemmin. — Näin hänen\nkaatuvan. Kenties hän ei ollut muuta kuin haavoittunut.\n\n— Ja te jätitte hänet sinne? mylvi palvelija.\n\nGaubert kohautti olkapäitään. — Mitäpä mahdoin neljää vastaan? Ja\nlisäksi sekaantui väkijoukko jo silloin leikkiin, ja minusta tuntui\nparhaalta lähteä hakemaan apua. Nämä sotilaathan...\n\n— Tämä on nyt jo minun asiani, keskeytti hänet Tressan, pyörähtäen\nympäri ja huutaen kersanttia. — Olen Dauphinén käskynhaltija.\n\n— Olipa onni, että tapasin teidät, vastasi Gaubert kumartaen. — En\nvoisi jättää tätä asiaa parempiin käsiin.\n\nHänestä välittämättä Tressan komensi jo parhaillaan kersanttia\nratsastamaan miehineen nopeasti Kapusiini-kentälle. Mutta Rabecque\nsyöksähti äkkiä eteenpäin.\n\n— Ei niin, herra käskynhaltija, hän esteli taaskin hädissään, muistaen\ntehtävänsä. — Nämä miehet ovat täällä neiti de La Vauvrayen vartiona.\nAntakaa heidän pysyä täällä! Minä lähden herra de Garnachen luokse.\n\nKäskynhaltija tuijotti häneen päin alahuuli halveksivasti pitkälle\ntyönnettynä. — Te lähdette? hän kummasteli. — Entä mitä saatte aikaan\nyksin? Kuka te olette?\n\n— Olen herra de Garnachen palvelija.\n\n— Lakeija? Ja Tressan kääntyi poispäin, toistaen määräyksensä, ikään\nkuin Rabecquea ei olisikaan olemassa tai ikään kuin hän ei olisi\nsanonut mitään. — Kapusiini-kentälle! Täyttä laukkaa, Pommier! Lähetän\nlisäväkeä perässänne.\n\nKersantti ärjäisi komentosanan. Ratsumiehet pyörähtivät ympäri; toinen\nkomentosana, ja he olivat poissa.\n\nRabecque seisoi paikallaan, puserrellen käsiään nyrkkiin ja vapisten\nraivosta. Hän kirosi kiihkeästi Tressania ja hänen typeryyttään. Asiain\nnäin ollen, ja kun herra de Garnache oli kuollut tai ainakin poissa,\ntuntui kaikki menetetyltä. Olisihan hän voinut ajatella, että nyt,\nkun hänen isäntänsä oli surmattu, oli melkein samantekevää, mitä hän\ntekisi, sillä loppujen lopuksi saisivat Condillacit varmasti tahtonsa\ntoteutetuksi neiti de La Vauvrayehen nähden. Mutta sellaista hän ei\njuuri silloin käynyt lainkaan miettimään. Uskollisuudentunne oli\nhänessä voimakas; hänen velvollisuutensa isäntäänsä kohtaan oli selvä.\nHän astui taaksepäin ja veti miekkansa.\n\n— Päästäkää minut sisälle! hän kiljaisi. Mutta samassa kuului hiljaista\nkahinaa, kun toinenkin säilä paljastettiin, ja Rabecquen oli pakko\nkääntyä torjumaan Gaubertin hyökkäystä.\n\n— Sinä halpa petturi! karjaisi kiukustunut lakeija, mutta sen enempää\nhän ei ennättänytkään lausua. Häneen tartuttiin takaapäin voimakkain\nkäsin. Miekka kierrettiin hänen kädestään. Hänet paiskattiin rajusti\nmaahan, ja yksi hänen ahdistajistaan kävi polvilleen hänen selkäänsä,\npitäen häntä pitkänään nurkassa. Ja sitten aukeni ovi uudelleen, ja\nRabecque-rukka ähkyi voimattomassa kiukussaan nähdessään neiti de La\nVauvrayen kasvot kalpeina ja silmät levällään pysähtyvän kynnykselle\nherra de Condillacin kumartaessa syvään hänen edessään.\n\nHän kääntyi epätoivoissaan poispäin tuosta ilkkuvasta herrasmiehestä,\nkoettaen vedota isäntään, ikään kuin tämä, joka ei kyennyt auttamaan\nitseään, olisi voinut auttaa häntä.\n\n— Herra isäntä .. hän aloitti, mutta Marius keskeytti hänet tuikeasti.\n\n— Viekää hänet pois tuota tietä, hän komensi ja osoitti taakseen\nportaiden vierestä lähtevään käytävään. — Vaunuille! Nopeasti!\n\nValérie koetti vastustaa, mutta hänet kiskottiin mukaan. Toiset\nkiiruhtivat hänen jäljessään ulos ovesta, Gaubert viimeisenä.\n\n— Seuraa pian meitä! käski hän poistuessaan miestä, joka yhä oli\npolvillaan Rabecquen selässä.\n\nMiesten askeleet häipyivät käytävään, kaukana pamahti ovi. Syntyi\nhiljaisuus, jota häiritsi vain Rabecquen vaivalloinen hengitys. Sitten\nkuului melua majatalon edustalta; joku huusi komentosanan. Kaviot\nkopisivat, pyörät kirskuivat ja ratisivat, ja pian vierivät raskaat\nvaunut nopeasti poispäin. Rabecque arvasi liiankin hyvin, mitä oli\ntapahtunut.\n\nMies päästi hänet vihdoinkin irti, hypähti seisomaan ja katosi, ennen\nkuin hän pääsi pystyyn. Noustuaan Rabecque syöksyi ovelle. Hän näki\näskeisen ahdistajansa juoksevan jo kaukana vinhaa vauhtia; vaunut\nolivat ennättäneet pois näkyvistä.\n\n— Rabecque!\n\n— Monsieur! Oi, Jumalan kiitos! sopersi palvelija itku kurkussa.\n\n— Mistä? kysyi Garnache, tullen lähemmäksi, otsa synkkänä kuin\nukkospilvi. — Missä ovat vaunut, missä ratsumiehet? Missä neiti de La\nVauvraye? Vastaa!\n\nHän tempasi Rabecquen ranteesta niin rajusti, että se oli vähällä\nmurtua. Hänen kasvonsa olivat tuhkanharmaat, ja hänen silmänsä\nliekehtivät.\n\n— Hän — hän... änkytti Rabecque, joka ei uskaltanut kertoa, mitä oli\ntapahtunut.\n\nMutta sitten hän sai kummallisen rohkeuden puuskan. Hän puhui\nGarnachelle tavalla, josta ei olisi uneksinutkaan. — Senkin hullu!\nhän kiljui. — Minä kehotin teitä olemaan varuillanne. Varoitin teitä\ntoimimaan harkitsevasti. Mutta te ette välittänyt sanoistani. Olittehan\nmuka viisaampi kuin Rabecque. Tahdoitte noudattaa omaa mieltänne ja\nnäyttää rohkealta. Ja he vetivät teitä nenästä, minkä ikinä halusivat!\n\nGarnache hellitti palvelijan käden ja peräytyi askeleen. Tuo kiihkeä\nja suora puhe niin odottamattomalta taholta oli omiaan ainakin osaksi\njäähdyttämään hänen mieltään.\n\n— Kuka — kuka minua narrasi? hän kysyi kangertaen.\n\n— Gaubert — se vintiö, joka sanoo itseään Gaubertiksi.\n\n— Kuinka kauan sitten he lähtivät? keskeytti Garnache.\n\n— Vain muutamia minuutteja ennen teidän tuloanne.\n\n— Sitten juuri heidän vaununsa ajoivat minua vastaan lähellä Savoyn\nporttia. Meidän on lähdettävä heidän jälkeensä, Rabecque. Oikaisin St.\nFrançoisin hautausmaan kautta, muuten minun olisi täytynyt kohdata\nsaattojoukko. Tuhat tulimmaista! hän kirosi iskien oikean kätensä\nnyrkillä vasempaan kämmeneensä. — Niin paljon hyvää työtä hukassa\nhetkellisen varomattomuuden tähden!\n\n\n\n\nRekryytti\n\n\nCondillacin linnan isossa salissa istuivat leskimarkiisitar, hänen\npoikansa ja käskynhaltija neuvottelemassa.\n\nOli iltapuoli, täsmälleen viikko siitä, kun herra de Garnache — sydän\nmelkein murtuneena tehtävänsä epäonnistumisesta — oli poistunut\nGrenoblesta. Seurue oli syönyt päivällistä, ja pöydällä oli vielä\nastioita ja aterian tähteitä, sillä ruokaa ei vielä ollut korjattu pois.\n\nParhaillaan puhui markiisitar. Hän toisti sanoja, jotka hän viimeksi\nkuluneen viikon aikana oli lausunut ainakin kaksikymmentä kertaa\npäivässä.\n\n— Oli hulluutta päästää se mies menemään. Jos vain olisimme\ntoimittaneet tieltämme hänet ja hänen palvelijansa, niin voisimme\nnyt nukkua rauhallisesti. Minä tiedän, miten hovissa menetellään.\nAluksi olisi kenties vähän ihmetelty, että hän viipyy niin kauan eikä\nlähetä minkäänlaisia tietoja edistymisestään, mutta kun häntä ei olisi\nnäkynyt, olisi hänet pian vähitellen unohdettu ja hänen mukanaan koko\ntämä juttu, johon kuningatar oli niin kärkäs sekaantumaan. Mutta\nnyt mies palaa sinne kiukkuisena häntä kohdanneesta loukkauksesta;\nsiitä puhutaan Pariisissa kaikenlaista, se esitetään valtiopetoksena,\nmajesteetin uhmaamisena, kapinoitsemisena. Parlamentti saadaan kenties\njulistamaan meidät henkipatoiksi, ja kaiken loppuna — kukapa voisi\ntietää sen edeltäpäin?\n\n— On pitkä matka Condillacista Pariisiin, madame, huomautti hänen\npoikansa kohauttaen olkapäitään.\n\n— Ja saatte nähdä, ettei siellä olla kovinkaan herkkiä lähettämään\nsotaväkeä näin kauaksi, markiisitar, lohdutteli häntä käskynhaltija.\n\n— Pyh! Olette kovin varma siitä mitä Pariisissa tehdään ja mitä siellä\njätetään tekemättä. Aika sen näyttää, ystäväni, ja olenpa pahasti\nerehtynyt, jollette te vielä toista valitteluani sen johdosta, ettemme\nvapautuneet herra de Garnachesta ja hänen lakeijastaan, kun he olivat\nvallassamme.\n\nHänen katseensa osui synkän ennustavasti Tressaniin, joka vavahti ja\nlevitti avuttomana kätensä. Mutta Marius ei niin helposti säikähtänyt.\n\n— Madame, hän sanoi, — pahimmassa tapauksessa voimme sulkea porttimme\nja uhmata heitä. Meillä on runsaasti miehiä, ja Fortunio etsii\nparhaillaan lisää rekryyttejä.\n\n— Etsii, niinpä kyllä, ärähti markiisitar. — Jo viikon ajan se lurjus\non tuhlannut rahaa kuin roskaa ja juottanut puoli Grenoblea humalaan\nAuberge de Francen parhaalla viinillä, mutta emme tähän mennessä ole\nsaaneet ainoatakaan rekryyttiä.\n\nMarius naurahti. — Pessimismisi harhauttaa sinut vääriin\njohtopäätelmiin. Olet väärässä. Yksi rekryytti on saatu.\n\n— Yksi! kertasi äiti. — Tuhat tulimmaista! Runsas korvaus\nviinivirrasta, jolla olemme huuhdelleet grenoblelaisten kurkkuja!\n\n— Mutta onhan se kuitenkin alku, rohkeni käskynhaltija huomauttaa.\n\n— Niin, ja epäilemättä myös loppu, kivahti markiisitar. — Ja\nminkälainen hullu lienee tämäkin, jonka tulevaisuus on niin\nepätoivoinen, että hän voi liittää kohtalonsa meihin?\n\n— Hän on italialainen -— Savoyn halki marssinut piemontilainen, joka\noli matkalla Pariisiin tavoittamaan onneaan, kun Fortunio sai hänet\nkäsiinsä ja selvitti hänelle, että onni odotti häntä Condillacissa.\nHän on kookas, vankka poika, ei puhu sanaakaan ranskaa ja lähestyi\nFortuniota tuntiessaan tämän omaksi kansalaisekseen.\n\nLeskimarkiisittaren kauniissa silmissä välähti pilkallinen ilme.\n\n— Siinä selitys, miksi Fortunio sai hänet värvätyksi. Hän ei osannut\nsanaakaan ranskaa, raukka, eikä niin ollen voinut aavistaakaan, kuinka\nharkitsematonta hänen pestautumisensa oli. Jos voisimme löytää enemmän\nsamanlaisia miehiä, niin olisi hyvä. Mutta mistäpä niitä löydämme?\nVoi, Marius-kulta, asiamme eivät ole paljoakaan parantuneet eivätkä\nparanekaan sen erehdyksen tähden, jonka teimme päästäessämme Garnachen\ntiehensä.\n\n— Madame, uskalsi Tressan taaskin virkkaa, — mielestäni teiltä puuttuu\ntoiveikkuutta.\n\n— Ainakaan ei minulta puutu rohkeutta, herra kreivi, vastasi\nmarkiisitar, — ja lupaan teille, että niin kauan kuin elän — ja\nkäyttelen miekkaa, jos tarvitaan — ei yksikään pariisilainen astu\njalallaan Condillaciin.\n\n— Noin paljon jaksat ajatella, mutta siinä onkin kaikki, murahti\nMarius. — Et käsitä, että asemamme ei ole läheskään toivoton, ettei\nmeidän lopultakaan kenties tarvitse vastustaa kuningasta. On kulunut\nkolme kuukautta siitä, kun viimeksi saimme tietoja Florimondista.\nSodassa voi kolmessa kuukaudessa sattua paljon. Hän saattaa hyvinkin\nolla kuollut.\n\n— Toivoisinpa, että hän olisi haudassa — ja kadotuksessa, sähäytti\nmarkiisitar.\n\n— Niin, vahvisti Marius, huoahtaen, — se lopettaisi kaikki huolemme.\n\n— Siitä en ole lainkaan varma. Vielä on otettava lukuun Valérie uusine\npariisilaisystävineen — tuhotkoon rutto heidät kaikki! Vielä voimme\nmenettää La Vauvrayen tilukset. Ainoa keino, jolla nykyiset vaikeutemme\nsaadaan loppumaan, on se, että menet avioliittoon tuon omapäisen\nletukan kanssa.\n\n— Voit syyttää vain itseäsi siitä, että se on mahdotonta, muistutti\nMarius.\n\n— Kuinka niin? huudahti äiti, silmäillen häntä tuikeasti.\n\n— Jos olisit pysynyt ystävyydessä kirkon kanssa, maksanut kymmenykset\nja säästänyt meidät tästä kirotusta pannasta, ei meidän olisi lainkaan\nvaikea saada tänne pappi ja järjestää asia, suostuipa Valérie tai ei.\n\nMarkiisitar katseli poikaansa, silmät kiukusta välkkyen. Sitten hän\nkäännähti puhuttelemaan Tressania.\n\n— Kuuletteko, kreivi? Kas siinä rakastaja! Hän on valmis ottamaan\npuolison, rakastipa tämä häntä tai ei — ja hän on vannonut minulle\nrakastavansa tyttöä.\n\n— Miten voitaisiin asia muutoin saada toimeen, koska hän panee vastaan?\nkysyi Marius yrmeänä.\n\n— Miten muutoin? Kysytkö sinä minulta, miten muutoin? Hyvä Jumala! Jos\nolisin mies ja minulla olisi sinun vartalosi ja kasvosi, ei maailmassa\nyksikään nainen kykenisi vastustamaan minua, jos ottaisin hänen\nvoittamisensa sydämenasiakseni. Jo kerran Valérien on onnistunut lahjoa\nyksi miehistämme ja lähettää hänet Pariisiin kirjettä viemään. Siitä\non koko nykyinen pulmamme alkuisin. Toisella kerralla hän kenties saa\naikaan vielä enemmän. Kun hän on saanut lahjotuksi jonkun auttamaan\nhäntä karkaamaan, kun hän itse on päässyt turvaan kuningattaren luokse,\nniin kenties kadutte sitä, että neuvoni on langennut karuun maahan.\n\n— Juuri estääksemme kaikki sellaiset yritykset, olemme panneet hänet\nvartioitavaksi, sanoi Marius. — Sinä unohdat sen.\n\n— Unohdan sen! En suinkaan. Mutta mitä takeita teillä on siitä, ettei\nhän lahjo vartijaansa?\n\n— Vahinko, ettei teillä ole kuuromykkää miestä, virkkoi Tressan\npuolittain leikillään. Mutta Marius katsahti äkkiä toisiin vakavan\nnäköisenä.\n\n— Meillä on yhtä hyvä kuin kuuromykkä. Onhan meillä italialainen, jonka\nFortunio värväsi eilen, kuten olen kertonut. Hän ei tunne Valérieta\neikä hänen varallisuuttaan, ja vaikka hän tuntisikin, eivät he voisi\nkäydä neuvottelemaan keskenään, sillä toinen ei osaa ranskaa eikä\ntoinen italiaa.\n\nMarkiisitar taputti käsiään. — Siinä on sopiva mies! hän huudahti. —\nLähetä noutamaan rekryytti tänne!\n\nFortunio — joka oli juuri sama mies, jonka Garnache oli oppinut\ntuntemaan »Sanguinettina» — toi hänet. Mies oli vielä samassa asussa,\njossa hän oli ollut saapuessaan. Hän oli kookas, iho oli hyvin tumma,\nmusta, öljyinen tukka valui lyhyinä suortuvina hänen korvilleen ja\nniskaansa, mustat, riippuvat viikset tekivät hänet kavalan näköiseksi.\nHänen leukaansa ja poskiansa peitti muutamia päiviä vanha, sakea\nparransänki. Silmissä oli luihu katse, mutta niiden syvän sininen väri\noli jyrkässä ristiriidassa hänen tummuutensa kanssa.\n\nHänen yllään oli risainen takki, ja sääriensä ympärille hän oli sukkien\npuutteessa kiertänyt likaiset nauhat. Jalassa hänellä oli puukengät,\njoista toisesta pilkotti oljenkorsia; epäilemättä oli nämä tungettu\nsinne sitä varten, että kenkä pysyisi jalassa.\n\nMarkiisitar silmäili häntä tarkkaavasti. Hienosteleva Marius nyrpisti\nnenäänsä. Käskynhaltija tirkisteli häntä uteliaana lyhytnäköisine\nsilmineen. — Enpä luule koskaan nähneeni likaisempaa roikaletta, hän\nhuomautti.\n\nRouva Condillac puhutteli rekryyttiä. Hän tiedusteli mieheltä, mikä\nmies hän oli ja mistä hän tuli, käyttäen italiankieltä, jota hän osasi\nauttavasti. Mies kuunteli hänen kysymyksiään hyvin huomaavaisesti\n— joskus hänen nähtävästi oli vaikea ymmärtää — katse kiintyneenä\nmarkiisittaren kasvoihin ja kaula hieman eteenpäin kurkotettuna.\n\nSilloin tällöin piti Fortunion sekaantua keskusteluun selvittääkseen\ntyperälle piemontilaiselle markiisittaren kysymyksiä. Italialainen\nvastasi syvällä, käheällä äänellä, jota sotki piemontilainen murre, ja\nmarkiisittaren — jonka italiankielen taito oli epätäydellinen — piti\nusein turvautua Fortunioon päästäkseen selville hänen puheestaan.\n\nVihdoin hän lähetti molemmat pois käskien kapteenin huolehtia siitä,\nettä tulokas saisi kylvyn ja sopivamman vaatetuksen.\n\nTuntia myöhemmin, kun käskynhaltija oli sanonut jäähyväiset\nratsastaakseen kotiinsa Grenobleen, vei markiisitar itse Mariuksen\nja Fortunion seuraamana Battistan — sen oli italialainen ilmoittanut\nnimekseen — yläkerrassa olevaan huoneistoon, jossa neiti de La\nVauvrayeta nyt pidettiin melkein vankina.\n\n\n\n\nValérien vartija\n\n\n— Lapseni, miksi et tahdo olla järkevä? sanoi leskimarkiisitar katsoen\nValérieta teeskennellyn hellästi.\n\nHe seisoivat Valérien huoneessa. Taempana oli rekryytti Battista\nveltossa asennossa vartiopaikallaan hieman puhtaamman näköisenä kuin\nsilloin, kun hänet esitettiin markiisittarelle.\n\n— Missä asiassa, madame, kysyi Valérie, —- ei käyttäytymiseni ole\njärkevä?\n\n— Olet järjetön, kun typerästi pidät kiinni lupauksesta, joka on sinun\npuolestasi annettu.\n\n— Jonka _minä_ olen antanut, oikaisi tyttö.\n\n— Jonka sinä annoit, olkoon menneeksi, mutta ollessasi sellaisessa\niässä, ettet ymmärtänyt sen merkitystä. Ei ollut oikein sitoa sinua\nniin.\n\n— Jos jollakulla ihmisellä on oikeus panna se epäiltäväksi, niin juuri\nminulla, vastasi Valérie, katsoen värähtämättä markiisitarta silmiin.\n— Ja minä tyydyn enkä nosta siitä kysymystä. Tyydyn täyttämään annetun\nlupauksen. Kunniallisesti en voisi menetellä muulla tavoin.\n\n— Tämä on hulluutta, Valérie...\n\n— Teissä sitä on, madame, keskeytti tyttö, — kun luulette voivanne\npakottaa, ohjata väkisin tunteita ja rakkautta keinoilla, joita olette\nkäyttänyt minua kohtaan.\n\n— Älä ole niin varma, mademoiselle. Älä ole niin varma siitä, ettei\nsinua voida pakottaa.\n\nHeidän katseensa osuivat vastakkain. Molemmat naiset olivat\nkalmankalpeat, mutta toisella se johtui hillitystä kiukusta, toisella\ntaas pelosta; sillä sen, minkä markiisitar oli jättänyt sanoin\nlausumatta, ilmaisivat hänen silmänsä kaunopuheisesti.\n\n— On Jumala taivaassa, muistutti tyttö markiisitarta.\n\n— Niin — taivaassa, vastasi toinen nauraen ja kääntyi poispäin. Hän\npysähtyi ovella, jota aukaisemaan italialainen oli rientänyt.\n\n— Marius tulee kanssasi kävelylle huomenna, jos ilma on kaunis. Mieti\nsiihen mennessä sanojani!\n\n— Jääkö tuo mies tänne, madame? kysyi tyttö, turhaan koettaen pitää\nääntään pelottomana.\n\n— Ulommassa etuhuoneessa on hänen paikkansa, mutta kun tämän huoneen\navain on hänen puolellaan ovea, voi hän tulla sisään milloin haluaa tai\nmilloin luulee olevan siihen syytä. Jos hänen näkemisensä vaivaa sinua,\nniin voit sitä karttaaksesi sulkeutua tuonne omaan huoneeseesi.\n\nMies seurasi markiisitarta paljaan lattian poikki ja piti hänelle\nulompaa ovea auki.\n\nVirkkamatta enää mitään markiisitar poistui, ja vartija kuuli hänen\naskeleensa, kun hän sipsutteli alaspäin kivisiä kiertoportaita myöten.\nLopuksi sulkeutui pihalle vievä ovi paukahtaen, ja avaimen kitinä\nilmaisi palkkasoturille, että hän ja hänen vartioitavansa olivat\nmolemmat teljetyt Condillacin linnan torniin.\n\nJäätyään yksin etuhuoneeseen Valérie meni ikkunan ääreen ja vaipui\nhervottomana tuoliin.\n\nHän oli voimakassieluinen, ylevämielinen tyttö, mutta tänä iltana\nnäytti toivo tukahtuneen hänen rinnassaan. Myös Florimond tuntui\nhylänneen hänet. Hän oli joko unohtanut hänet tai kuollut. Kuinka\nasianlaita todellisuudessa oli, siitä hän ei paljoa välittänyt. Tieto\nsiitä, kuinka ehdottomasti hän oli markiisitar de Condillacin ja tämän\npojan vallassa, täytti hänen mielensä niin, ettei sinne mahtunut mitään\nmuuta.\n\nHäneltä pääsi huokaus. Jos Garnache olisi säästynyt, olisi Valérie\nsaanut rohkeutta, sillä Garnachessa oli jollakin lailla tarmoa ja\nrohkeutta niin paljon, että häneen voi turvautua ahdingon hetkinä.\nHän oli taaskin kuulevinaan reippaan, metallisen äänen: — Oletteko\ntyytyväinen, madame? Oletteko nähnyt rohkeita tekoja kylliksi yhden\npäivän osalle?\n\nJa sitten kuului keskellä hänen haaveilujaan juuri hänen uneksimansa\nääni niin äkkiä, niin luonnollisena ja elävänä, että hän hätkähti ja\noli vähällä kirkaista.\n\n— Mademoiselle, se lausui, — pyydän, ettette tyyten menetä\nrohkeuttanne. Olen palannut työskentelemään siinä tehtävässä, jonka\nhänen majesteettinsa kuningatar käski minun suorittaa, ja minä suoritan\nsen tuosta naarastiikeristä ja hänen penikastaan huolimatta.\n\nTyttö istui hiljaisena kuin patsas, tuskin hengittäen, katse tähdättynä\nsinipunervaa taivasta kohti. Ääni oli vaiennut, mutta hän istui\nyhä. Sitten hänelle hitaasti selveni, ettei se ollut harhaluuloa,\nliikarasittuneiden aivojen erehdys.\n\nHän kääntyi ja taaskin oli häneltä päästä kiljahdus; sillä aivan hänen\ntakanaan, silmäillen häntä omituisen tutkivasti, seisoi tummaihoinen,\nmustatukkainen italialainen vartija, joka oli määrätty sen vuoksi,\nettei hän osannut yhtään ranskaa.\n\n— Älkää pelätkö, mademoiselle. Olen Garnache, tomppeli, kelvoton hupsu,\njonka kiivaus tuhosi kaikki ne pelastumisen toiveet, joita oli viikko\nsitten.\n\nValérie tuijotti uskomatta silmiään.\n\n— Garnache! hän kuiskasi käheästi.\n\nMutta hän tunsi, että ääni oli Garnachen eikä kenenkään muun.\n\nÄkkiä levisi miehen kasvoille hymy, ja se antoi hänelle varmuuden,\nhaihduttaen hänen mielestään viimeisenkin epäilyksen hivenen.\n\n— Monsieur, monsieur! Siinä kaikki, mitä hän sai suustaan, mutta häntä\nhalutti kiertää kätensä miehen kaulaan, kuten hän olisi syleillyt\nveljeä tai isää, ja nyyhkyttää painautuneena hänen olkaansa vasten\nsiitä huojennuksen ja turvallisuuden tunteesta, jonka hänen läsnäolonsa\nherätti.\n\nGarnache oivalsi, kuinka liikuttunut hän oli, ja tyynnyttääkseen häntä\nalkoi kertoa, millä tavoin hän oli palannut.\n\n— Onni oli minulle hyvin suopea, mademoiselle. En voinut suuresti\ntoivoa, että sellaisia kasvoja, kuin minun ovat, voitaisiin naamioida,\nmutta kunnia siitä, mitä näette, ei tulekaan minulle. Se on Rabecquen\nkäsialaa, hän on nokkelin lakeija, joka koskaan on palvellut kyvytöntä\nisäntää. Se, että nuoruudessani olin kymmenen vuotta Italiassa ja opin\nitaliankieltä niin hyvin, että Fortuniokin pettyi, auttoi minua. Se\npoisti heti kaikki epäluulot, ja jollen viivy täällä niin kauan, että\nväri ehtii kulua hiuksistani, parrastani ja kasvoistani, on minulla\nvain vähän pelättävää.\n\n— Mutta, monsieur, huudahti tyttö, — teillä on paljon pelkäämistä! Ja\nhänen katseensa kävi levottomaksi.\n\nGarnache naurahti vastaukseksi. — Luotan onneeni, mademoiselle, ja\nminusta tuntuu, että se on nykyisin nousu puolella. Tullessani tässä\nasussa Condillaciin, en uskaltanut toivoakaan, että minut määrättäisiin\nvartijaksenne sen tähden, etten osannut ranskaa. Minun oli vaikea\nsalata riemastunutta ilmettäni, kun kuulin sitä suunniteltavan. Se on\ntehnyt kaiken muunkin helpoksi.\n\n— Mutta mitä voitte tehdä yksin, monsieur? kysyi Valérie, ja hänen\näänessään oli miltei ärtymyksen värähdys.\n\n— Antakaa minulle toki päivä tai pari keksiäkseni jotakin! Jokin keino\ntäytyy löytyä. En ole päässyt näin pitkälle sitä varten, että kärsisin\nnyt tappion.\n\n— Vietän yöni rukoillen Jumalaa ja hänen pyhimyksiään näyttämään teille\netsimänne tien.\n\n— Taivas luullakseni kuulee rukouksenne, mademoiselle, vastasi Garnache\nkatsellen haaveksien kalpeita, pyhimysmäisiä kasvoja, jotka näyttivät\nhohtavan hämärässä. Sitten hän äkkiä liikahti ja herkisti korviaan.\n\n— Sh! Joku tulee, hän kuiskasi. Ja hän riensi nopeasti Valérien luota\netuhuoneeseen, jossa hän äänettömästi vaipui tuolilleen askelten\nlähestyessä kiviportaita.\n\n\n\n\nOmantunnon asia\n\n\nSattumalta oli Condillacissa eräs Battistan kansalainen,\nPohjois-Italiasta kotoisin oleva palkkasoturi, Arsenio-niminen lurjus,\njonka Fortunio oli pestannut silloin, kun hän kuukausia sitten oli\nalkanut lisätä vartioväkeä. Tähän mieheen luottaen oli Garnache tehnyt\nsuunnitelmansa.\n\nHän oli aluksi pitänyt miestä ovelasti silmällä. Kun Arsenio oli hänen\nainoa kansalaisensa Condillacissa, niin ei ollut lainkaan ihmeellistä,\nettä Battista niinä harvoina vapaahetkinä, joita hänellä joka päivä oli\nvanginvartijan toimesta, etsi käsiinsä hänet ja istui keskustelemassa\nhänen kanssaan. Miehet tutustuivat toisiinsa, ja ystävystyivät.\nGarnache odotti sopivaa tilaisuutta tahtomatta panna mitään vaaraan\nhätäilemällä. Tilaisuus tuli pyhäinmiestenpäivän aamuna. Tänä vainajien\npäivänä teki Arsenion, joka oli kasvatettu kirkon uskolliseksi pojaksi,\nlevottomaksi muisto äidistään, joka oli kuollut noin kolme vuotta\nsitten. Hän oli vaitelias ja alakuloinen, eikä Garnachen leikillinen\ntuuli saanut hänestä vastakaikua. Garnache kummasteli, mitä miehen\nmielessä liikkui, ja tarkkaili häntä valppaasti.\n\nÄkkiä pikku mies — hän oli lyhyt ja länkisäärinen — huoahti raskaasti\nja kumartui veltosti nyhtäisemään sisäpihan kiveyksen raossa kasvavaa\nrikkaruohoa. He istuivat kappelin portailla.\n\n— Olet jörö tänään, valitti Garnache, taputtaen häntä olalle.\n\n— Nyt on kuoleman päivä, vastasi mies ikään kuin se olisi ollut\nriittävä selitys. Garnache purskahti nauramaan.\n\n— Niin, vainajille epäilemättä; niin oli myös eilen, ja niin on\nhuomennakin. Mutta meille, jotka istumme täällä, tämä on elämän päivä.\n\n— Sinä olet pilkkaaja, nuhteli toinen, ja hänen naamansa oli omituisen\nvakava. — Et ymmärrä.\n\n— Valista sitten minua!\n\n— Tänä päivänä ajatuksemme luonnollisestikin kohdistuvat vainajiin,\nja minun ajatukseni ovat äidissäni, joka on jo kolme vuotta maannut\nhaudassaan. Mietin sitä, miksi hän minut kasvatti ja minkälainen olen.\n\nGarnache virnisti, mutta sitä ei toinen huomannut. Hän silmäili pientä\nlurjusta, ja hänen katseensa oli vähän levoton. Mikä miestä vaivasi?\nAikoiko hän katua syntejään, luopua pahuudesta ja petollisuudesta? Eikö\nhän enää vastaisuudessa halunnut katkaista kenenkään kurkkua? Halusiko\nhän olla uskollinen sille, joka maksoi hänelle palkan, ja viettää\nkristillistä elämää? _Peste!_ Hän avasi huulensa ja päästi leveän\npilkkanaurun.\n\n— Saamme sinusta munkin, hän ivasi, — paljasjalkaisen\npyhimystarjokkaan, jonka selkä on ruoskittu ja pää ajeltu. Ei viiniä,\nei arpanappuloita, ei naisia ei...\n\n— Rauhaa! ärähti toinen.\n\n— Sano _Pax_, ilvehti Garnache. — _Pax tecum_, tai _vobiscum_. Niinhän\nsanot sitten.\n\n— Jos omatunto vaivaa minua, niin mitä se sinulle kuuluu? Eikö sinulla\nitselläsi olekaan omaatuntoa?\n\n— Ei ole. Se tekee ihmiset heikoiksi. Sen ovat mahtavat keksineet\nvoidakseen kiusata ja sortaa vähäväkisiä. Jos isäntäsi maksaa sinulle\nhuonon palkan likaisesta työstä, jota hänelle teet, ja joku toinen\ntarjoaa sinulle runsasta palkkiota, jos teet virheen tai laiminlyönnin\ntyössäsi, niin omatuntosi kalvaa sinua myöhemmin. Pyh! Se on kömpelö,\nlapsellinen temppu, jolla sinut pysytetään uskollisena.\n\nArsenio vilkaisi häneen päin. Sanat, jotka herjasivat ylhäistä väkeä,\nolivat hänestä aina tervetulleita, väitteet, että häntä sorrettiin,\nkuuluivat aina kauniilta hänen korvissaan. Hän nyökkäsi myöntävästi\nBattistan puheelle.\n\n— Bacchuksen nimessä, hän kirosi, — olet oikeassa, mutta minun\nlaitani on toisin. Ajattelen sitä kirousta, johon kirkko on tämän\ntalon julistanut. Eilen oli pyhäinmiesten päivä, mutta en saanut\nkuulla ainoatakaan messua. Tänään on sielujenpäivä, enkä voi tässä\nsynninpesässä uhrata ainoatakaan rukousta äitini sielun rauhan puolesta.\n\n— Miksi niin? kysyi Garnache katsoen kummastuneena tätä uskonnollista\nsalamurhaajaa.\n\n— Mitenkä niin? Eikö Condillacin perhe ole suljettu pois seurakunnan\nyhteydestä ja sen mukana joka mies, joka on täällä omasta vapaasta\ntahdostaan? Rukoukset ja sakramentit ovat kaikki täällä kielletyt.\n\nGarnache sai äkkiä mielijohteen. Hän hypähti seisomaan, kasvot\nnytkähdellen kuin kauhusta, kun hän sai tietää asiain todellisen tilan,\njosta hänellä ei ollut siihen saakka ollut aavistustakaan. Hän ei\njäänyt hetkeksikään miettimään, kuinka ihmeellinen oli tämän lurjuksen\nsielu, joka salli hänen viikon jokaisena päivänä häiritsemättä rikkoa\nkaikkia käskyjä louisdorin tai parin maksusta, mutta jota vaivasivat\nomantunnon tuskat sen tähden, että hän asui sellaisessa talossa, jonka\nkirkko oli julistanut kiroukseensa.\n\n— Mitä sinä puhut?\n\n— Totta! Jokainen, joka tahallaan pysyy Condillacin palveluksessa,\nvaistomaisesti Arsenio hiljensi ääntään, ettei vain kapteeni tai\nmarkiisitar sattuisi kuulemaan, — on suljettu pois seurakunnan\nyhteydestä.\n\n— Minä olen myös kristitty, Arsenio, enkä ole tietänyt tästä seikasta\nmitään.\n\n— Tietämättömyytesi tähden saanet anteeksi. Mutta nyt, kun tiedät..\nArsenio kohautti olkapäitään.\n\n— Nyt, kun tiedän sen, olisi minun parasta huolehtia sielustani ja\netsiä uusi työpaikka.\n\n— Voi! huokasi Arsenio. — Sitä ei ole niinkään helppoa löytää.\n\nGarnache vilkaisi häneen. Pariisilaisen katse alkoi näyttää varmemmalta\nkuin siihen saakka. Hän katsahti vaivihkaa ympärilleen, istahti sitten\njälleen, niin että hänen suunsa oli aivan Arsenion korvan juuressa.\n\n— Täällä maksetaan huono palkka kuin kerjäläiselle, mutta kuitenkin\nolen kieltäytynyt ottamasta vastaan kokonaista omaisuutta, jonka eräs\ntoinen minulle tarjosi, voidakseni olla uskollinen Condillacissa\nolevalle isäntäväelleni. Mutta tämä kertomasi seikka muuttaa kaikki.\n\n— Omaisuuden? kertasi Arsenio epäillen.\n\n— Niin, omaisuuden — ainakin viisikymmentä pistolia. Se on omaisuus\nmuutamille meistä.\n\nArsenio vihelsi. — Selitähän tarkemmin! hän pyysi.\n\nGarnache nousi sen näköisenä kuin olisi aikonut lähteä.\n\n— Minun on harkittava sitä, hän sanoi ja liikahti muka poistuakseen.\nMutta toinen tarttui kiihkeänä hänen käsivarteensa.\n\n— Mitä sinun on harkittava? hän kivahti. — Selitä minulle, minkälaista\npalvelusta sinulle on esitetty. Omatuntoni soimaa minua. Jos sinä\nkieltäydyt noista viidestäkymmenestä pistolista, niin miksi en minä\nsaisi hyötyä sinun typeryydestäsi?\n\n— Se ei olisi tarpeen. Siihen puuhaan, josta puhun, tarvitaan kaksi\nmiestä, ja kumpikin saa viisikymmentä pistolia. Jos päätän ryhtyä\ntehtävään, niin mainitsen, että sinä suostut toiseksi.\n\nHän nyökkäsi synkkänä toverilleen, irrottautui hänen otteestaan ja\nlähti astelemaan pihan poikki. Mutta Arsenio ryntäsi hänen perässään ja\ntarttui uudelleen hänen käsivarteensa.\n\n— Senkin hullu! Et suinkaan aio kieltäytyä ottamasta vastaan sitä\nomaisuutta?\n\n— Se olisi petosta, kuiskasi Garnache.\n\n— Se on paha, myönsi toinen, ja hänen ilmeensä muuttui alakuloiseksi.\nMutta kun hän muisti, mitä Garnache oli sanonut, kirkastuivat hänen\nkasvonsa taaskin pian. — Kohtaako se näitä Condillacin asukkaita?\nhän tiedusteli. Garnache nyökkäsi. — Ja ne, jotka pyytävät meiltä\npalvelusta — maksaisivat sinulle viisikymmentä pistolia?\n\n— He pyytävät toistaiseksi palvelusta vain _minulla_. He pyytävät\nkenties sinulta, jos puhun puolestasi.\n\n— Ja sinä puhut; olemmehan saman maan miehiä. Puhuthan, eikö niin?\nOlemme toveruksia. Ystävyksiä vieraassa maassa. Ei ole mitään, mitä\nen olisi valmis tekemään hyväksesi, Battista. Näetkö, olisin valmis\nkuolemaan puolestasi, jos tarvittaisiin! Kautta Bacchuksen! Olisin!\nSellainen olen, kun pidän miehestä.\n\nGarnache taputti häntä olalle. — Sinä olet kelpo poika, Arsenio.\n\n— Ja puhuthan puolestani?\n\n— Mutta ethän tiedä, mistä on kysymys,'huomautti Garnache. — Kenties\nkieltäydyt, kun sitä tarjotaan sinulle.\n\n— Kieltäydynkö viidestäkymmenestä pistolista? Jos tapani olisivat\nolleet sellaiset, niin olisin ansiosta se köyhä raukka, joka olen.\nOlkoonpa tehtävä minkälainen tahansa, omatuntoni soimaa minua siitä,\nettä palvelen Condillaceja. Selitä minulle, kuinka ne viisikymmentä\npistolia on ansaittava, ja voit olla varma, että olen valmis ryhtymään\nvaikka mihin!\n\nGarnache oli tyytyväinen. Mutta sinä päivänä hän ei ilmaissut\nArseniolle sen enempää, vakuutti vain puhuvansa hänen puolestaan ja\nkertovansa hänelle tarkemmin seuraavana päivänä. Mutta kun he sitten\nArsenion kiihkeästä vaatimuksesta uudelleen keskustelivat asiasta, ei\nGarnache vieläkään ilmoittanut hänelle kaikkea, ei edes sitä, että\npalvelusta tarvitsi neiti de La Vauvraye.\n\n— Olen saanut sanan, hän sanoi salaperäisesti. — Et saa kysyä minulta,\nmillä tavoin.\n\n— Mutta kuinka pääsemme Grenobleen? Kapteeni ei ikinä laske meitä\nsinne, valitti Arsenio pahantuulisena.\n\n— Kun sinä olet yöllä vahdissa, Arsenio, lähdemme yhdessä kysymään\nlupaa kapteenilta. Sinä aukaiset takaportin, kun minä yhdyn seuraasi\ntäällä pihalla.\n\n— Entä mies, joka on tuolla ovella? Ja hän heilautti peukaloaan sitä\ntornia kohti, jossa Valérie oli vankina ja johon Battista suljettiin\nyöksi. Pihalta torniin vievälle ovelle oli lisävarmuuden vuoksi\nsijoitettu vahti. Tämä ovi ja vahti olivat sellaisia esteitä, joiden\nraivaamisen Garnache näki mahdottomaksi ilman apua.\n\n— Sinun on pidettävä huolta hänestä, Arsenio.\n\n— Näinkö? kysäisi Arsenio kylmästi, hipaisten kämmenensä syrjällä\nkurkkuaan. Garnache pudisti päätään.\n\n— Ei, se ei ole tarpeellista. Isku päähän riittää. Lisäksi se\nkäy kenties hiljaisemmin. Tornin avaimen löydät hänen vyöstään.\nNujerrettuasi hänet, otat sen ja avaat oven, sitten vihellät minua.\nLoppu sujuu helposti.\n\n— Oletko varma, että hänellä on avain?\n\n— Sen sain tietää itse markiisittarelta. Heidän oli pakko luovuttaa\nse hänelle kaiken varalta. Kun neiti yritti paeta ikkunasta, niin\nhe oivalsivat, kuinka tarpeellista se oli. Hän ei maininnut, että\nheidän sokea luottamuksensa Battistaan oli saanut heidät voittamaan\nvastahakoisuutensa ja luovuttamaan avaimen vahdille.\n\nSopimuksen vahvistukseksi ja esimauksi kaikesta tulevasta kullasta\nGarnache antoi Arseniolle pari kultarahaa lainaksi, jonka tämä\nsuorittaisi takaisin, kun heidän tuntematon työnantajansa maksaisi\nhänen viisikymmentä pistoliaan Grenoblessa.\n\nKun Arsenio näki ja tunsi kullan kourassaan, hän oli varma, ettei juttu\nollut unta. Hän ilmoitti Garnachelle olevansa vahdissa luultavasti\nseuraavan keskiviikon jälkeisenä yönä — silloin oli perjantai —\nja seuraavaan keskiviikkoon he niin ollen jättivät suunnitelmansa\ntoteuttamisen.\n\n\n\n\nPikalähetti\n\n\nGarnache oli tyytyväinen keskustelun tuloksiin.\n\n— Mademoiselle, hän sanoi samana iltana Valérielle, — olin oikeassa\nluottaessani onneeni ja uskoessani sen olevan nousemassa. Nyt\ntarvitsemme vain vähän kärsivällisyyttä.\n\nOli illallisen aika. Valérie istui pöydässä etuhuoneessaan, ja Battista\noli palvelemassa.\n\n— Jos onneani vain kestää ensi keskiviikkoon saakka, hän päätti\npuheensa, — niin voitte olla varma, että pääsette hyvässä turvassa pois\nCondillacista. Arseniolla ei ole aavistustakaan siitä, että te lähdette\nmukaamme, joten meillä ei ole vähääkään syytä pelätä kavallusta, vaikka\nhän muuttaisikin mieltään. Mutta hän ei muuta. Viisikymmentä pistolia\novat tehneet sen horjumattomaksi.\n\nValérie katsahti häneen silmät loistaen toivosta ja rohkeudesta.\n\n— Olette hoitanut asian ihmeen hyvin, hän kehui. — Jos se onnistuu\nmeille...\n\n— Sanokaa, _kun_ se onnistuu meille, mademoiselle, oikaisi Garnache\nnauraen.\n\n— No niin sitten — kun meidän on onnistunut poistua Condillacista, niin\nminne minun on mentävä?\n\n— Tietysti kanssani Pariisiin, kuten on päätettykin. Palvelijani\nodottaa minua Voironissa mukanaan rahaa ja ratsut. Meillä ei ole\nenää mitään esteitä tiellämme, kun kerran olemme kääntäneet selkämme\nCondillacin kolkoille muureille. Kuningatar ottaa teidät ystävällisesti\nvastaan ja antaa teille suojaa siihen asti, kunnes herra Florimond\nsaapuu vaatimaan morsiantaan.\n\nValérie työnsi tuoliaan taaksepäin ja nousi hitaasti pystyyn. Hän\nsiirtyi verkkaisesti pöydän luota ikkunan ääreen.\n\nGarnache meni lähemmäksi.\n\n— Näyttää siltä kuin ette haluaisi avioliittoon Florimondin kanssa,\nvaikka kuningattarelle lähettämästänne kirjeestä kävi käsittääkseni\nilmi, että te kiihkeästi halusitte tätä liittoa. Lienen tunkeileva,\nmutta avoimesti puhuen käyttäytymisenne panee minut ymmälle.\n\n— En ole sitä vastaan, vastasi Valérie, mutta tyynesti, innostumatta.—\nFlorimond ja minä olimme leikkitovereita, ja pienenä lapsena rakastin\nja ihailin häntä, kuten kenties olisin rakastanut ja ihaillut\nveljeä. Hän on miellyttävä, jalo ja uskollinen. Uskon, että hän\nolisi paras aviomies, mitä kellään naisella on ikinä ollut, ja\nniinpä minä mielelläni uskon elämäni hänen hoiviinsa. Mitäpä muuta\ntarvittaisiinkaan?\n\n— Älkää sitä minulta kysykö, minä en suinkaan ole pätevä arvostelija,\ntorjui Garnache.\n\n— Jos Florimond on elossa, niin tämä pitkä poissaolo, tämä sanomien\npuute on kummallista. On kulunut kolme kuukautta siitä, kun viimeksi\nkuulimme hänestä — ei, neljä kuukautta. Ja kuitenkin on hänen täytynyt\nsaada tieto isänsä kuolemasta, ja sen olisi pitänyt saada hänet\npalaamaan.\n\n— Saiko hän todella siitä tiedon? kysyi Garnache? — Lähetittekö te itse\nsiitä hänelle ilmoituksen?\n\n— Enhän toki, monsieur. Me emme ole keskenämme kirjeenvaihdossa.\n\n— Sepä vahinko, sillä pelkään, että hänen äitipuolensa on salannut\nhäneltä markiisin kuoleman.\n\n— _Mon Dieu!_ Tarkoitatteko, ettei hän kenties vieläkään tiedä sitä?\n\n— En. Kuukausi sitten kuningatar lähetti pikalähetin. Viimeisten\ntietojen mukaan — jotka, kuten sanoitte, saatiin noin neljä kuukautta\nsitten — hän oli Milanossa Espanjan palveluksessa. Pikalähetti\nlähetettiin sinne etsimään häntä ja jättämään hänelle kirjeen, jossa\nkerrottiin, kuinka asiat ovat Condillacissa.\n\n-— Kuukausi sitten? kummasteli Valérie. — Emmekä vieläkään ole saaneet\nhäneltä sanaa. Olen hyvin huolissani hänen tähtensä, monsieur.\n\n■— Ja minä, sanoi Garnache, — Toivon varmasti, että saamme häneltä\ntietoja millä hetkellä hyvänsä.\n\nEnnen kuin he olivat tulleet montakaan päivää vanhemmiksi, osoittautui\nettä hän toivoessaan oli ollut oikeassa. Sillä välin Garnache edelleen\nnäytteli vanginvartijan osaa saaden osakseen yhä enemmän luottamusta.\n\nRatkaisevana keskiviikkona Battista etsi käsiinsä Arsenion — kuten\nhänellä nyt oli säännöllisesti tapana tehdä -— niin pian kuin hän sai\nlomahetken keskipäivällä.\n\nBattista puheli mahdollisimman lyhyesti pian yritettävästä paosta.\n\n— Onko kaikki kunnossa? Oletko vahdissa ensi yönä?\n\n— Kyllä. Vahtivuoroni on auringonlaskusta päivänkoittoon. Mihin aikaan\nlähdemme liikkeelle?\n\nGarnache mietti hetkisen.\n\n— Meidän on parasta odottaa puoliyöhön, jotta toiset ennättävät vaipua\nsikeään uneen. Jos silloinkin joku on vielä jalkeilla, on sinun\nodotettava. Olisi typerää antautua vaaraan, että matkamme estetään,\nlähtemällä puoli tuntia liian aikaisin.\n\n— Saat luottaa minuun, vastasi Arsenio. — Kun avaan tornin oven,\nvihellän sinulle. Takaportin avain riippuu vahtihuoneen seinällä.\nAnastan sen ennen tuloani.\n\n— Hyvä, kiitti Garnache, — ymmärrämme toisiamme.\n\nHe olisivat sen jälkeen heti eronneet, mutta samassa kuului portilta\nhälyä. Miehiä riensi sinne vahtituvasta, ja Fortunio lausuili\näänekkäitä komennuksia. Condillaciin oli saapunut täyttä neliä\nratsumies, kävelyttänyt hevosensa sillan yli — joka oli nostettuna vain\nöisin — ja pyrki sisälle, koputtaen raippansa nupilla käskevästi portin\nlankkuihin.\n\nFortunion määräyksestä portti avattiin, ja porttikäytävästä ilmestyi\nlinnan pihalle pölyn peittämä mies, joka ratsasti väsyneellä,\nvaahtoisella hevosella.\n\nGarnache silmäili häntä uteliaana; miehen ulkonäkö osoitti, että hän\noli pikalähetti. Ratsumies oli pysähtynyt muutaman askeleen päähän\nBattistasta ja tämän toverista ja nähdessään, että halpapukuinen\nGarnache kuului Condillacin palveluskuntaan, hän heitti hänelle\nsuitsensa ja laskeutui sitten jäykästi satulasta.\n\nFortunio astui heti tärkeänä tulokkaan luokse, vasen käsi miekan\nkahvassa, kierrellen oikealla kädellään pitkiä vaaleita viiksiään, ja\nvaati häntä ilmoittamaan asiansa.\n\n— Tuon kirjeen leskimarkiisitar de Condillacille, oli vastaus, minkä\njälkeen Fortunio käski ylpeästi nyökäten miehen lähteä mukaansa.\n\nArsenio oli luonnostaan utelias ja arvaili, mitä uutisia lähetti\nsaattoi tuoda. Garnache pohti samaa kysymystä, vaikkakin aivan\nerilaisista syistä. Mistä tämä lähetti tuli? Miksi ei tuo\nFortunio-tomppeli ollut sitä kysynyt, että Garnachekin olisi kuullut\nvastauksen?\n\nHän esitti hätäisesti Arseniolle jonkin verukkeen ja poistui.\nVilkaistuaan ympärilleen varmistautuakseen siitä, ettei häntä\ntarkkailtu, oli hän lähtemäisillään käytävään, mutta empi äkkiä.\nMitä varten hän sinne menisi? Urkkimaanko? Käyttäytyisikö hän kuten\navaimenreiästä kuunteleva lakeija? Ei! Hänellä oli velvollisuuksia\nkuningatarta kohtaan, mutta hänellä oli velvollisuuksia myös itseään\nkohtaan, ja ne kielsivät häntä menemästä sellaisiin äärimmäisyyksiin.\n\nNiinpä hän kääntyikin poispäin, mielihalun ja ylpeyden taistellessa\nvallasta hänen sydämessään, ja asteli synkkänä pihalla Arsenion\nihmetellessä, mikä hänelle oli tullut. Ja hyvä olikin, että ylpeys\noli häntä pidättänyt; näytti todellakin siltä, että hänen onnensa oli\nnousussa ja antanut ylpeyden pelastaa hänet hengenvaarasta. Sillä äkkiä\njoku huusi: — Battista!\n\nHän kuuli sen, mutta kun oli sillä hetkellä kokonaan omissa\najatuksissaan, ei hänen mieleensä muistunut, että hänet tunnettiin\nCondillacissa sillä nimellä.\n\nVasta sitten kun se toistettiin äänekkäämmin ja käskevämmin, hän\npyörähti ympäri ja näki Fortunion viittaavan häntä luokseen. Hänet\nvaltasi äkkiä huolekas pelko, ja hän kiiruhti kapteenin eteen. Oliko\nhänet yllätetty? Mutta Fortunion sanat rauhoittivat hänen epäilyksensä\nheti.\n\n— Teidän on heti saatettava neiti de La Vauvraye takaisin asuntoonsa.\n\nGarnache kumarsi ja seurasi kapteenia portaita myöten sisälle panemaan\ntoimeen määräystä. Hän arvasi, että neidin äkillinen poisvieminen\naiheutui lähetin saapumisesta.\n\nKun he — hän ja Valérie — olivat kahden etuhuoneessa pohjoisessa\ntornissa, kääntyi tyttö häneen päin, ennen kuin hän ennätti kysyä\nmitään, kuten oli aikonut.\n\n— On saapunut pikalähetti, virkkoi Valérie.\n\n— Tiedän sen; näin hänet pihalla. Mistä hän on? Saitteko tietää sen?\n\n— Florimondilta. Tyttö oli kalpea kiihtymyksestä.\n\n— Markiisi de Condillacilta? huudahti Garnache tietämättä, olisiko\nhänen pitänyt toivoa vai pelätä. — Italiasta?\n\n— Ei, monsieur. En luule, että hän on tullut Italiasta. Siitä, mitä\npuhuttiin, voin päättää, että Florimond on jo matkalla Condillaciin.\nKylläpä se synnytti aika hälyn. Heiltä meni koko ruokahalu päivällisen\nosalta, ja he tuntuvat arvelleen, että minulle oli käynyt samoin, sillä\nhe päättivät lähettää minut heti takaisin huoneisiini.\n\n— Sitten ette kai tiedä mitään — paitsi että lähetti on markiisilta?\n\n— En mitään, enkä todennäköisesti saakaan tietää, vastasi tyttö.\n\nGarnache ei voinut pidättää kirousta. Sitten hän hiljensi ääntään ilman\nmitään nähtävää syytä ja puhui nopeasti ja kiihkeästi: — Minun on\nmentävä ottamaan selvää, mikäli kykenen. Se saattaa olla vaarallista,\nmutta se vaara on mitätön verrattuna siihen, mikä meitä uhkaa, jos\nteemme erehdyksiä, kun emme tiedä mitä on tulossa. Jos joku tulee\n— mikä ei ole luultavaa, sillä kaikki asiaan sekaantuneet henkilöt\nviipyvät salissa siihen asti, kunnes lähetistä on selviydytty — ja jos\ntiedustetaan, missä olen, niin ette saa tietää siitä mitään, koska te\nette osaa lainkaan italiaa enkä minä ranskaa. Sanotte vain luulevanne,\nettä minä vastikään menin noutamaan vettä. Ymmärrättekö?\n\nValérie nyökkäsi.\n\n— Lukitkaa sitten itsenne huoneeseenne palaamiseen! saakka!\n\nHän otti lattialta ison saviastian, jossa säilytettiin vettä hänen\nja Valérien tarpeiksi, tyhjensi sen vahtihuoneen ikkunasta alhaalla\nolevaan suojakaivantoon ja poistui pihalle vieviä portaita myöten.\n\nHän tirkisti ulos. Ei ketään ollut näkyvissä. Iällä sisäpihalla oli\ntähän aikaan päivästä vähän liikettä, ja tornin ovelle sijoitettiin\nvartija vain yöksi. Tämän oven vieressä oli toinen. Se avautui\nkäytävään, josta saattoi päästä linnan mihin osaan hyvänsä. Pistettyään\ntuomansa saviastian viimemainitun oven taakse, Garnache riensi nopeasti\nkäytävää pitkin salin oven taakse kuuntelemaan.\n\n\n\n\nFlorimondin kirje\n\n\nCondillacin avarassa salissa, jossa markiisitar, hänen poikansa ja\nneiti de La Vauvraye olivat olleet päivällisellä, oli pikalähetin\nsaapuminen saanut aikaan äkillisen hämmingin, niin pian kun saatiin\ntietää, että hän toi kirjeen Condillacin markiisilta Florimondilta.\n\nMarkiisitar oli noussut hätäisesti pöydästä, kasvoillaan hämmentynyt\npelokkaan uhkaava ilme, ja komentanut, että Valérien oli heti\npoistuttava.\n\nKun he vihdoin olivat kolmisin, hän viivytteli hetkisen ennen kuin\navasi kirjeen, ja puhutteli vielä kerran lähettiä.\n\n— Mihin markiisi de Condillac jäi?\n\n— La Rochetteen, madame, vastasi mies, ja sen kuultuaan hypähti Marius\npystyyn kiroten.\n\n— Niin lähellä! hän huudahti, mutta markiisittaren katse pysyi tyynen\nlevollisena.\n\n— Mistä johtuu, ettei hän rientänyt Condillaciin?\n\n— En tiedä, madame. En nähnyt herra markiisia. Tuon kirjeen toi minulle\nhänen palvelijansa, käskien minun ratsastaa tänne.\n\nMarius lähestyi äitiään otsa synkkänä.\n\n— Katsotaanpa, mitä Florimond kirjoittaa! hän ehdotti hätäisesti. Mutta\näiti ei välittänyt hänestä mitään.\n\n— Ettekö siis voi kertoa meille mitään herra markiisista?\n\n— En mitään muuta kuin olen jo kertonut, madame.\n\nMarkiisitar pyysi Mariusta kutsumaan Fortunion ja lähetti sitten\nkirjeentuojan pois, käskien kapteenin toimittaa hänelle virvokkeita.\n\nJäätyään sitten vihdoin kahdenkesken poikansa kanssa hän repäisi\nhätäisesti kuoren auki ja alkoi lukea. Marius, jota levottomuus kalvoi,\ntuli hänen viereensä voidakseen hänkin lukea. Kirje kuului:\n\n Rakas Markiisitar!\n\n Epäilemättä Teitä ilahduttaa kuulla, että olen matkalla kotiin, ja\n jollei olisi sattunut kuumekohtausta, joka on pidättänyt meitä täällä\n La Rochettessa, olisin Condillacissa yhtä pian kuin lähetti, joka tuo\n teille tämän kirjeeni. Pariisista saapui kaksi viikkoa sitten luokseni\n Milanoon lähetti tuoden minulle kirjeen, jossa ilmoitettiin, että\n isäni oli kuollut kuusi kuukautta sitten ja että hovissa toivottiin\n minun palaavan hoitamaan Condillacia. Minua kummastuttaa suuresti,\n että sain tällaisen ilmoituksen Pariisista enkä teiltä, sillä olisihan\n toki ollut teidän velvollisuutenne lähettää minulle tieto isäni\n kuolemasta silloin, kun tämä kohtalon isku meitä kohtasi. Mieleni\n murtui murheesta saatuani tämän surusanoman, ja hovin kehotus sai\n minut kiireesti lähtemään Milanosta rientääkseni tänne. Se seikka,\n etten ole saanut minkäänlaisia uutisia Contlillacista, on ihmetyttänyt\n minua kuukausimääriä. Isäni kuolema selittänee sitä jonkin verran,\n mutta tuskinpa se on riittävä selitys. Uskon kuitenkin varmasti Teidän\n voivan haihduttaa kaikki epäilyt, joita mielessäni on herännyt. Luulen\n olevani Condillacissa tämän viikon lopulla, mutta pyydän, ettette Te\n eikä veljeni Marius antaisi tämän seikan millään tavoin vaikuttaa\n suunnitelmiinne, sillä vaikka aionkin palata hoitamaan Condillacia,\n kuten hovista minua kehoteltiin, toivon Teidän ja rakkaan veljeni\n edelleen pitävän sitä kotinanne, niin kauan kuin se Teitä miellyttää.\n\n Teidän nöyrä ja harras palvelijanne ja poikapuolenne\n\n                                               _Florirnond_.\n\nLuettuaan kirjeen loppuun leskimarkiisitar toisti ääneen lauseen: —\nUskon kuitenkin varmasti, madame, Teidän voivan haihduttaa kaikki\nepäilyt, joita mielessäni on herännyt. Hän katsahti poikaansa, joka nyt\noli siirtynyt seisomaan häntä vastapäätä.\n\n— Hän epäilee, ettei kaikki ole niin kuin olla pitäisi, murahti Marius.\n\n— Mutta hänen sävynsä on kauttaaltaan herttainen. Pariisista\nlähetetyssä kirjeessä ei ole voinut olla liikoja. Häneltä pääsi pieni,\nkatkera naurahdus. — Meidän on edelleenkin pidettävä tätä kotinamme,\nniin kauan kuin se meitä miellyttää.\n\nSitten hän kävi äkkiä vakavaksi, taittoi kirjeen kokoon, pani kädet\nselän taakse ja katsoi poikaansa silmiin.\n\n— No? Mitä aiot tehdä? Hän on La Rochettessa, päivän ratsastusmatkan\npäässä, ja siellä häntä pidättää vain kuume. Joka tapauksessa hän lupaa\nolla täällä viikon lopulla. Lauantaina Condillac on siis luisunut pois\nkäsistämme, olet menettänyt sen peruuttamattomasti. Aiotko menettää\nsamoin myös La Vauvrayen?\n\nMarius antoi käsiensä pudota riipuksiin ja kääntyi katsomaan äitiään\nsuoraan kasvoihin.\n\n— Mitä voin tehdä? Mitä voimme me tehdä?\n\n— Sinulta puuttuu luovaa mielikuvitusta, Marius, mutta kuitenkin pyydän\nsinua käyttämään järkeäsi, muutoin olemme ensi sunnuntaina melkein\nkodittomia. Minä en ota vastaan almuja Condillacin markiisilta enkä\nusko sinunkaan ottavan.\n\n— Jos kaikki raukeaa, vastasi Marius, — niin onhan meillä vielä sinun\ntalosi Tourainessa.\n\n— Minun taloni? kivahti markiisitar, ääni kimeänä kiukusta. —\nHökkelini, aiot kai sanoa. Voisitko sinä viihtyä siellä — mokomassa\npahnassa?\n\n— _Vertudieu!_ Jos kaikki muu menee myttyyn, niin meidän pitäisi toki\nolla iloissamme siitäkin.\n\n— Iloissamme? En ainakaan minä. Ja kaikki muu menee myttyyn, jollet\nsinä toimi nopeasti kolmena lähipäivänä.\n\n— Voinko minä tehdä mahdottomia?\n\n— En vaadi sinulta muuta kuin että viet Valérien rajan yli Savoijiin,\njossa voit saada jonkun papin vihkimään teidät, ja teet sen ennen\nlauantaita.\n\n— Ja eikö se ole mahdotonta? Hän ei suostu lähtemään mukaani, kuten\nhyvin tiedät.\n\n— Senkin pelkuri, hupsu! Oletko tosiaan minun poikani? Pelkästä\narkuudesta olisit valmis viettämään koko elämäsi kerjäläisenä. Mutta\nminä en, en taivu siihen, niin kauan kuin käteni liikkuu ja saan sanan\nsuustani. Sinä saat mennä tiehesi, mutta minä hinautan nostosillan ylös\nja varustaudun puolustamaan itseäni näiden muurien sisällä. Florimond\nde Condillac ei astu jalallaan tänne minun eläessäni, ja jos hän tulee\nmusketin kantomatkan päähän, niin sitä pahempi hänelle.\n\n— Minusta tuntuu, että olet hullu puhuessasi hänen vastustamisestaan ja\nnimittäessäsi minua pelkuriksi. Jätän sinut yksin siihen asti, kunnes\nmielesi on rauhoittunut. Ja hän lähti kasvot punaisina salista jättäen\nmarkiisittaren yksin.\n\nPohjoisessa tornissa Valérie istui keskustellen Garnachen kanssa.\n\nPariisilainen oli kertonut hänelle kaikki, mitä oli saanut selville\nkirjeen sisällöstä. Florimond oli niin lähellä kuin La Rochettessa,\njossa häntä pidätti kuumekohtaus, mutta hän lupasi saapua Condillaciin\nviikon lopulla. Asiain näin ollen ei heidän Valérien mielestä enää\ntarvinnut vaivautua karkaamaan, kuten he aiemmin olivat suunnitelleet.\nHe voisivat odottaa Florimondin tuloa.\n\nMutta Garnache pudisti päätään. Hän oli kuullut muutakin, ja vaikka\nhän arvelikin, että Valérie oli sillä hetkellä turvassa Mariukselta,\nei hän kuitenkaan harhautunut arvostelemaan väärin tämän luonnetta\neikä antanut hänen hetkellisen hienotunteisuutensa pettää itseään.\nHänestä oli varsin mahdollista, että Marius muuttuisi epätoivoiseksi\nFlorimondin saapumishetken lähestyessä. Jääminen oli hyvin vaarallista.\nSiitä hän ei virkkanut mitään, mutta todisti Valérielle, että olisi\nparasta lähteä.\n\n— Mutta enää meidän ei tarvitse suorittaa vaivalloista matkaa Pariisiin\nsaakka. Neljän tunnin ratsastus La Rochetteen, ja te saatte syleillä\nsulhastanne.\n\n— Mainitsiko hän minusta kirjeessään, tiedättekö mitään siitä, monsieur?\n\n— Kuulin heidän sanovan, ettei hän maininnut, vastasi Garnache. — Mutta\nkenties hänellä oli siihen hyvät syynsä. Hän saattaa epäillä enemmän\nkuin hän kirjoitti.\n\n— Kuinka voisi siinä tapauksessa kuumekohtaus pidättää häntä La\nRochettessa? Voisiko kuumekohtaus estää teitä, monsieur, rientämästä\nrakastamanne naisen luokse, jos tietäisitte tai edes epäilisitte, että\nhäntä pidetään vankina?\n\n— En tiedä, mademoiselle. En ole koskaan rakastanut, minun olisi\nkohtuutonta käydä tuomitsemaan rakastuneita. On yleisesti tunnettua,\netteivät he ajattele samoin kuin muut ihmiset, heidän mielensä on sillä\nhetkellä hämmennyksissä.\n\nMutta kun hän katseli Valérieta, joka seisoi ikkunan ääressä niin\nylevän lempeänä, solakkana, viehättävänä ja hentona, oli hän kuitenkin\nvarma siitä, että jos hän olisi Florimond de Condillac ja pelkäsipä hän\nsitten tytön olevan vankina tai ei, niin ei kuume eikä edes ruttokaan\nvoisi pidättää häntä suurinta osaa viikosta La Rochettessa, helpon\nratsastusmatkan päässä.\n\nValérie hymyili vienosti hänen sanoilleen ja käänsi keskustelun asiaan,\njoka oli heille tärkein.\n\n— On siis päätetty, että meidän on lähdettävä tänä yönä.\n\n— Puoliyön aikana tai vähän sen jälkeen. Olkaa valmiina, mademoiselle,\nälkääkä antako minun odottaa, kun koputan ovellenne. Joutuminen saattaa\nolla hyvin tarpeen.\n\n— Saatte luottaa minuun, ystäväni, vastasi tyttö ja ojensi kätensä\näkillisen mielijohteen vallassa. — Olette ollut perin hyvä minua\nkohtaan, herra de Garnache.\n\nGarnache tarttui tytön käteen ja omituinen hellyys pani hänen likaiset,\nnaamioidut kasvonsa värähtelemään. Häntä sykähdytti samanlainen tunne\nkuin isän tytärtään kohtaan — ainakin hän silloin luuli niin.\n\n— Te liioittelette tekojani. En ole tehnyt muuta kuin minkä voin, minkä\njokainen olisi tehnyt.\n\n— Kuitenkin enemmän kuin Florimond on tehnyt — ja hän on sulhaseni.\nKuume oli hänelle riittävänä syynä jäädä La Rochetteen, mutta\nhengenvaara ei voinut pelottaa teitä tulemasta tänne.\n\n— Unohdatte, mademoiselle, ettei hän kenties tiedä, missä oloissa\nolette.\n\n— Kenties hän ei sitä tiedä, myönsi tyttö, keveästi huokaisten.\n\n\n\n\nNeuvottelu\n\n\nLähetin saapuminen Condillaciin kiidätti Tressanin linnaan samana\npäivänä kiireisesti. Hän halusi kiihkeästi tietää, mistä lähetti tuli\nja mitä sanomia hän toi. Hän ilmestyi leskimarkiisittaren puheille,\nsalaten huolestumisensa hellällä hymyilyllä.\n\nHänet otettiin vastaan niin herttaisesti, että hänen päätänsä melkein\nhuimasi, sillä äärimmäisen turhamaisena miehenä hän ei kyennyt\noivaltamaan tämän sydämellisyyden ainoaksi mahdolliseksi syyksi sitä,\nettä häntä tarvittiin Condillacissa. Hetkisen hän empi ja puheli\ntyhjänpäiväisistä seikoista, ennen kuin lausui julki asian, joka häntä\nvaivasi. Kun he vihdoin jäivät kahdenkesken, hän esitti kielellään\npyörineen kysymyksen. — Kuulin, että Condillaciin on tänään saapunut\nlähetti.\n\nVastaukseksi markiisitar kertoi hänelle kaikki, mitä hän tahtoi tietää,\nmistä lähetti oli tullut ja mitä sanomia hänellä oli ollut.\n\n— Niinpä siis, herra de Tressan, ne päivänne Condillacissa ovat luetut.\n\n— Kuinka niin? Tehän sanoitte, että Florimondin sävy teitä kohtaan on\nystävällinen. Varmastikaan hän ei häädä isänsä leskeä pois täältä.\n\nMarkiisitar katseli tuleen, hymyillen raskasmielisen haaveksivasti.\n\n— Ei, hän ei häädä minua pois. Hän tarjosi minulle oleskelupaikan\nCondillacissa, niin kauan kuin minua miellyttää pitää sitä kotinani.\n\n— Erinomaista! huudahti käskynhaltija, hykertäen pieniä, lihavia\nkäsiään. — Miksi sitten puhua poistumisesta?\n\n— Miksikö? Kysyttekö sitä, Tressan? Luuletteko, että minä alistuisin\nelämään tuon miehen almuista? Perustin toiveeni Mariukseen, mutta hän\nuhkaa osoittaa ne turhiksi. Minun taitaa olla parasta tyytyä elämään\nköyhänä talossani Tourainessa.\n\nSilloin käskynhaltija älysi, että hetki oli tullut. Tilaisuus, jota hän\nolisi turhaan saanut etsiä, melkein työnnettiin hänelle. Mielessään\nhän siunasi Florimondia siitä, että tämä oli palannut niin sopivaan\naikaan. Hän nousi tuolistaan ja heittäytyi muitta mutkitta polvilleen\nleskimarkiisittaren eteen.\n\n— Älkää ajatelko köyhyyttä, madame, hän rukoili, — ennen kuin olette\nantanut minulle matkapassin! Lausukaa vain suostumuksen sana, ja\nteistä tulee rouva de Tressan! Koko omaisuuteni riittäisi vain\nhuonoksi koruksi sellaiselle kaunottarelle kuin te olette ja varoisin\ntarjoamasta sitä teille, jollen sen mukana voisi tarjota teille koko\nRanskan altteinta sydäntä. Markiisitar — Clotilde, polvistun nöyränä\njalkojenne juureen. Tehkää minulle, mitä haluatte! Rakastan teitä!\n\nTahtoaan ponnistellen rouva de Condillac nieli Tressania kohtaan\ntuntemansa inhon. Hänen ylpeyttään loukkasi kuunnella Tressanin\npuhetta, mutta hän tukahdutti tunteensa. Hän ei antaisi miehelle mitään\nvastausta — hän ei voinut, sillä hän oli vähällä pyörtyä inhosta —\nmutta kuitenkin hänen täytyi antaa Tressanille toiveita sen ajan\nvaralta, jolloin, jos kaikki muu raukeaisi, hän joisi sen kirpeän\nmaljan, jota hän nyt piteli huulillaan. Niinpä hän mukautui olojen\npakosta.\n\nHän hillitsi äänensä vienon murheelliseksi ja otti röyhkeille\nkasvoilleen surullisen ilmeen.\n\n— Monsieur, monsieur, hän huoahti ja voitti vastenmielisyytensä siinä\nmäärin, että kosketti hieman Tressanin kättä, — te ette saa puhua siten\nnaiselle, joka on ollut leskenä vasta kuusi kuukautta, enkä minä saa\nsitä kuunnella.\n\nKäskynhaltijan kädet ja ääni alkoivat vapista kovemmin, mutta nyt se\nei enää johtunut rukkasten pelosta; sen sai aikaan kiihkeä, voimakas\ntoivo, jonka markiisittaren sanat hänessä herättivät.\n\n— Annatteko minun toivoa, markiisitar? Jos tulen uudelleen —?\n\nRouva de Condillac huokasi, ja hänen kasvonsa saivat murheellisen\nkysyvän ilmeen.\n\n— Jos luulisin, että olette puhunut kaiken tämän säälistä, koska\npelkäätte puutteen käyvän minulle raskaaksi, en voisi antaa teille\nvähääkään toiveita. Minussa on ylpeyttä, _mon ami_. Mutta jos olisitte\npuhunut näin sittenkin, vaikka olisin edelleenkin ollut Condillacin\nemäntä, niin sitten, Tressan, saatte toistaa sen minulle myöhemmin\nsellaisena aikana, jolloin minä voin kuunnella teitä.\n\nKeväisen joen lailla tulviva riemu valtasi Tressanin mielen. Hän\nkumartui eteenpäin, tarttui markiisittaren käteen ja vei sen huulilleen.\n\n— Clotilde! hän huudahti tukahdutetulla äänellä. Mutta samassa avautui\novi, ja avaraan huoneeseen astui Marius.\n\nOven narahtaessa käskynhaltija koetti nopeasti nousta pystyyn. Hän\nkompuroi seisomaan vaivalloisesti — sitäkin vaivalloisemmin, kun hän\nponnisteli näyttäytyäkseen vielä ketteräksi sydämensä valtiattaren\nsilmissä.\n\n— Herra käskynhaltija, alkoi markiisitar tyynesti, — tuli tapaamaan\nmeitä lähetin saapumisen johdosta.\n\n— Niinkö? sanoi Marius, kohottaen loukkaavasti kulmakarvojaan ja luoden\nsilmäyksen Tressaniin, ja Tressan vannoi sydämessään valan, ettei\nhäneltä unohtuisi tämän katseen maksaminen nenäkkäälle pojalle, sitten\nkun hän oli saanut äidin puolisokseen.\n\n— Herra kreivi syö kanssamme illallista, ennen kuin lähtee ratsastamaan\ntakaisin Grenobleen, lisäsi markiisitar.\n\nJa ennen kuin Marius ennätti vastata, oli äiti mennyt hänen ohitseen,\npoistuen alakertaan. Nuorukainen seurasi synkkänä ja istua murjotti\npöydässä välittämättä vähääkään käskynhaltijan vallattomasta\nhilpeydestä ja markiisittaren pakotetusta iloisuudesta. Hän käsitti\nhyvin, minkälaatuisen lausumattoman sopimuksen äiti oli tehnyt.\nMarkiisitar oli oivaltanut, että Mariuksen vastenmielisyys hänen ja\nTressanin välistä suunniteltua liittoa vastaan oli hänelle eduksi, ja\nkäyttänyt tätä etua hyväkseen täysin määrin. Nuorukaisen täytyi joko\npakottaa Valérie menemään kanssaan avioliittoon ennen lauantaita tai\ntyytyä näkemään äitinsä — kauniin, verrattoman äitinsä — naimisissa\ntuon otuksen kanssa.\n\nJa äkkiä, molempien toisten, jotka nyt olivat jo tottuneet hänen jöröön\näänettömyyteensä, ennakolta aavistamatta, puhkesi paha ilmoille.\nMarkiisitar oli puhunut joistakin vähäarvoisista toimista, jotka oli\nsuoritettava ennen Florimondin palaamista. Marius pyörähti jyrkästi\ntuolillaan katsomaan äitiään silmiin.\n\n— Täytyykö tämän Florimondin palata? hän kysäisi, ja vaikkei hän\nvirkkanutkaan mitään muuta, olivat näiden hänen lausumiensa neljän\nsanan merkitys ja sävy siksi selvät, että ne jättivät hyvin vähän\ntulkinnan varaa mielikuvitukselle.\n\nMarkiisitar kääntyi tuijottamaan häneen kasvoillaan sanoin\nkuvaamattoman hämmästyksen ilme, joka ei aiheutunut itse viittauksesta,\nvaan siitä, että se tehtiin niin jyrkästi.\n\nMariuksen sanoja oli seurannut jännittynyt hiljaisuus, ja suu auki\nkäskynhaltija katsoa töllisteli nuorukaista, samalla kun hänen lihavat\nkasvonsa hieman kalpenivat, sillä hän arvasi, mihin nuorukaisen\nviittaus tähtäsi. Vihdoin puhkesi markiisitar puhumaan.\n\n— Kutsu Fortunio tänne! Siinä kaikki, mitä hän sanoi. Marius ymmärsi\ntäydellisesti, mitä varten hän tahtoi kutsua Fortunion tänne saapuville.\n\nHän nousi myhäillen pöydästä, meni ovelle ja käski etuhuoneessa\nvetelehtivän hovipojan noutaa kapteenin. Sitten hän asteli verkkaisesti\ntakaisin, ei entiselle paikalleen pöydässä, vaan takan ääreen.\n\nFortunio saapui. Markiisitar pyysi häntä istumaan ja kaatoi omin käsin\nhänelle lasin anjouta.\n\nHiukan ihmetellen ja vähän ujostellen kapteeni noudatti kehotusta ja\nistuutui osoitetulle paikalle ikään kuin anteeksi pyydellen.\n\nMarius kävi kärsimättömäksi ja toi häikäilemättä esiin asian, jonka\nlausumiseksi markiisitar mietti hienostelevia sanoja.\n\n— Olemme noudattaneet teidät, Fortunio, hän selitti rehentelevästi,\n— tiedustaaksemme teiltä, minkä hinnan vaaditte veljeni, Condillacin\nmarkiisin, surmaamisesta.\n\nKäskynhaltija vaipui taaksepäin tuolissaan ähkäisten. Kapteeni hätkähti\nja kääntyi katsomaan poikaa, hänen vilpittömien silmiensä väliin tuli\nryppy.\n\n— Herra de Condillac, hän virkkoi tekeytyen arvokkaaksi, — luullakseni\nolette erehtynyt miehestä. Minä olen sotilas enkä salamurhaaja.\n\n— Niinhän toki, tyynnytti häntä markiisitar, ryhtyen heti saattamaan\nasiaa oikealle tolalle ja laskien pitkän, hoikan kätensä kapteenin\nnukkavieruisen samettitakin hihalle. — Poikani tarkoitus ja hänen\nsanansa ovat kaksi eri asiaa. Jos kysymyksessä olisi pelkkä salamurha,\nniin olisimmeko kutsuneet teitä? Vartioväessä on kymmenkunta miestä,\njotka olisivat kelvanneet siihen tarkoitukseen.\n\n— Mitä te sitten tarvitsette? kysyi Fortunio.\n\n— Haluamme, että juttu hoidetaan kaikkien sopivaisuussääntöjen\nmukaisesti. Markiisi on Sanglier Noirissa La Rochettessa. Teidän ei\nole lainkaan vaikea löytää häntä ja sen jälkeen joko loukata häntä tai\nsaada hänet loukkaamaan itseänne.\n\n— Erinomaista, mutisi Marius takan luota. — Sellaisen tehtävän pitäisi\nmiellyttää teidän kaltaistanne miekkamiestä, Fortunio.\n\n— Kaksintaistelu? sanoi mies, ja hänen olemuksestaan katosi röyhkeys,\njättäen sijaa pelkälle vastahakoisuudelle. Kaksintaistelu oli kokonaan\ntoista. — Mutta _sangdieu!_ Entäpä, jos hän surmaa minut? Oletteko\najatelleet sitä?\n\n— Surmaa _teidät_? huudahti markiisitar, katsoen Fortuniota silmiin\nikään kuin kummastuneena moisesta kysymyksestä. — Te laskette leikkiä,\nkapteeni.\n\n— Ja hänessä on kuumetta, tokaisi Marius pilkallisesti.\n\n— Hänessä on kuumetta? Se on jotakin. Mutta — mutta — sattuuhan\nvahinkoja.\n\n— Florimond on aina ollut huono miekkailija, sanoi Marius, ikään kuin\nitsekseen.\n\nKapteeni pyörähti uudelleen häneen päin.\n\n— Miksi sitten, herra Marius, koska asia on niin ja koska te olette\nyhtä taitava tai taitavampi kuin minä — ja hänessä on kuumetta, miksi\nsitten on tarpeellista pestata minut tähän työhön?\n\n— Miksikö? kertasi Marius. — Mitä se teihin kuuluu? Pyydämme teitä\nmainitsemaan hinnan, josta olette valmis sen tekemään. Jättäkää sikseen\nvastakysymykset!\n\n— Jos ryhdyn tähän puuhaan, madame, niin en lähde yksin.\n\n— No, mitä siihen tulee, sanoi Marius, — olkoon, kuten tahdotte!\nOttakaa mukaanne miehiä niin paljon kuin haluatte!\n\n— Ja joudun sittemmin kenties hirteen heidän kanssaan, ärähti kapteeni,\nkäyden jälleen röyhkeäksi. — Nähkääs, herra de Condillac ja te, madame,\njos lähden, niin tahdon mukaani paremman vakuuden kuin tämän paikan\nkoko varusväen. Tarvitsen turvakseni sellaisen henkilön, joka huolehtii\nsiitä, ettei hänelle itselleen käy huonosti, aivan kuten minä pidän\nhuolta siitä, että hänelle käy huonosti ennemmin kuin minulle.\n\n— Mitä tarkoitatte? Puhukaa suunne puhtaaksi!\n\n— Tarkoitan, madame, etten lähde itse suorittamaan sitä, vaan olemaan\nmukana ja auttamaan, jos apua tarvitaan. Menköön herra de Condillac! Ja\nminä lähden hänen mukaansa ja otan vastatakseni siitä, että hän palaa\nvahingoittumattomana ja että jätämme toisen kylmäksi.\n\nMolemmat Condillacit säpsähtivät, ja käskynhaltija nojautui\nraskaasti pöytää vasten. Kaikista vioistaan huolimatta hän ei ollut\nverenhimoinen, ja tämä puhelu inhotti häntä.\n\nMarkiisitar koetti nyt turhaan horjuttaa kapteenin päätöstä. Äkkiä\nMarius keskeytti äitinsä selittelyt puhuttelemalla kapteenia:\n\n— Kuinka voitte sen luvata? Tarkoitatteko, että minun ja teidän on\nkarattava hänen kimppuunsa? Ette ota huomioon, että hänellä on väkeä\nympärillään. Kaksintaistelu on kokonaan toista kuin käsikähmä, enkä\nusko, että meille jälkimmäisessä käy hyvin.\n\nHäijyn ovela hymy levisi kapteenin kasvoille.\n\n— Olen ajatellut sitä, en suunnittele kaksintaistelua enkä käsikähmää,\nvaan niiden välimuotoa, joka näyttää kaksintaistelulta, mutta on\nkäsikähmä.\n\n— Selittäkää tarkemmin!\n\n— Mitäpä enempiä selityksiä se kaipaisi? Yllätämme markiisin\nsellaisessa paikassa, jossa ei ole hänen väkeään. Tunkeudumme\nesimerkiksi hänen huoneeseensa. Kierrän avainta hänen ovessaan. Olemme\nyksin hänen kanssaan, ja te loukkaatte häntä. Hän suuttuu, ja hänen\ntäytyy taistella heti paikalla. Olen ystävänne; minun on toimittava\nkummankin sekundanttina. Te aloitatte, ja minä seison vieressä ja annan\nteidän taistella. Väitätte, että hän käyttelee miekkaa huonosti, ja\nlisäksi hänessä on kuumetta. Niinpä saatte pistetyksi miekkanne hänen\nlävitseen, ja se on ollut kaksintaistelu. Mutta jos hän onnen tai\ntaidon avulla saa teidät vaaraan, olen minä valmiina pistämään miekkani\nväliin oikealla hetkellä ja tekemään aukon, josta te voitte suunnata\nhäneen iskun.\n\n— Uskokaa minua, olisi parempi... aloitti markiisitar. Mutta Marius,\njoka äkkiä oli mieltynyt ehdotukseen, keskeytti taas hänen puheensa.\n\n— Oletteko varma siitä, ettette erehdy, Fortunio?\n\n— _Per Bacco!_ Erehdys maksaisi minulle sata pistolia. Uskon, että\nvoitte luottaa minuun. Jos lainkaan erehdyn, niin se johtuu siitä,\nettä haluan kiihkeästi teidän suoriutuvan hänestä pian. Olette saanut\nvastaukseni, monsieur. Vaikka keskustelisimme koko yön, niin pitemmälle\nette saa minua myöntymään. Mutta jos ehdotukseni on teistä sopiva, niin\nolen valmis.\n\n— Ja minä myös, Fortunio, vakuutti Marius, ja hänen äänessään oli\nmelkein riemuisa sointu.\n\nLeskimarkiisitar katsoi vuoroin toista, vuoroin toista, ikään kuin\npunniten miehiä varmistuakseen siitä, ettei Mariusta uhannut vaara.\nHän teki pari kysymystä pojalleen ja kapteenille. Sitten hän näytti\ntyytyvän sopimukseen, nyökkäsi ja huomautti, että heidän olisi parasta\nlähteä liikkeelle aamun sarastaessa.\n\n\n\n\nYllätys\n\n\nHuoneistossaan pohjoisessa tornissa oli Valérie syönyt illallista ja\n— säästääkseen herra de Garnachea jossakin määrin niistä alentavista\nvelvollisuuksista, joita vartijan tehtäviin sisältyi — itse korjannut\naterian pöydältä ja vienyt ruokailuvälineet vahtihuoneeseen, jossa ne\nsaivat olla aamuun saakka. Kun se oli tehty — hänen vastustelustaan\nhuolimatta oli Garnache tuppautunut auttamaan — muistutti pariisilainen\nhänelle, että kello oli jo yli yhdeksän ja hoputti häntä tekemään\ntarpeelliset matkavalmistukset.\n\n— Minun valmistukseni on pian tehty, vakuutti tyttö hymyillen. —\nKaikki, mitä tarvitsen, voin kantaa vaipassani.\n\nHe alkoivat keskustella pian tapahtuvasta karkaamisesta ja nauroivat\nleskimarkiisittaren ja tämän pojan pettymykselle, kun he aamulla\nnäkisivät häkin tyhjäksi. Sitten he käänsivät puheen Valériehin\nitseensä, hänen aikaisempaan elämäänsä La Vauvrayessa, ja myöhemmin\nkeskustelu siirtyi Garnacheen. Tyttö kyseli hänen sotaseikkailujaan ja\ntiedusteli sitten häneltä kaikenlaista Pariisista ja hovielämästä.\n\nSiten he tutunomaisesti puhellen kuluttivat odotusaikaansa, ja silloin\nhe kenties oppivat tuntemaan toisiaan paremmin kuin koko aikana siihen\nasti. He olivat todellakin tietämättään tulleet läheisiksi tuttaviksi.\n\nTänä iltana he tuntuivat henkisesti lähentyneen toisiaan, ja kenties\njuuri se sai Valérien huokaamaan ja herttaisessa, ajattelemattomassa\nviattomuudessaan sanomaan vielä kerran:\n\n— Olen tosiaankin pahoillani, herra de Garnache, että täällä olomme\nlähenee loppuaan.\n\nGarnache ei ollut turhamainen narri eikä antanut näille sanoille väärää\nmerkitystä. Hän vastasi nauraen:\n\n— Minä en ole, mademoiselle. Eikä mieleni saa rauhaa, ennen kuin tämä\nkovanonnen linna on jäänyt ainakin kolmen peninkulman päähän taaksemme.\nSh! Joku tulee.\n\nJa äkkiä hänelle selvisi, kuinka vaarallista olisi, jos hänet\ntavattaisiin tytön seurasta.\n\n— Huoneeseenne, mademoiselle! hän kuiskasi, osoittaen peloissaan\nsisemmän huoneen ovea. — Sulkeutukaa lukon taakse! Ja hän kehotti\nmerkillä Valérieta liikkumaan hiljaa.\n\nNopeasti ja äänettömästi kuin hiiri tyttö hiipi huoneesta ja sulki\nmeluttomasti oven.\n\nVahtihuoneesta kuului askelia. Garnache istuutui jälleen tuolille,\nnojasi päätään sen selkämykseen, sulki silmänsä, avasi suunsa ja oli\nnukkuvinaan.\n\nAskeleet lähenivät nopeasti vahtihuoneen lattian poikki, ne olivat\nkeveät, kuin olisi tulijalla ollut pehmeäpohjaiset kengät, ja Garnache\nmietti mielessään, oliko vastenmielinen vierailija äiti vaiko poika ja\nmitä hän haluaisi.\n\nEtuhuoneen ovi työnnettiin hiljaa auki — se oli ollut raollaan — ja\nkynnykselle ilmestyi Marius. Hän pysähtyi hetkiseksi silmäilemään\nhuonetta. Sitten hän astahti eteenpäin, rypistäen otsaansa nähdessään\nBattistan niin sikeässä unessa.\n\n— Hei, mies! hän huudahti, potkaisten vartijan ojennettuja jalkoja. —\nTällä tavoinko sinä hoidat tehtäväsi?\n\nGarnache avasi silmänsä ja tuijotti tylsästi sekunnin ajan\nteeskennellyn unensa häiritsijään. Sitten hän oli heräävinään täysin\nvalveille ja tuntevinaan isäntänsä, hypähti seisomaan ja kumarsi.\n\n— Näinkö hoidat vartijantointasi? ärjäisi Marius toistamiseen, ja\nGarnache, joka katseli nuorukaista typerästi hymyillen, huomasi\npunan hänen poskillaan ja omituisen väikkeen hänen silmissään.\nGarnachen valtasi levottomuus, mutta hänen kasvonsa pysyivät älyttömän\nilmeettöminä, tylsän hymyilevinä. Hän kumarsi taas, heilautti kättään\nsisähuoneeseen päin ja sanoi:\n\n— _La damigella é là_.\n\nVaikka Marius ei osannutkaan yhtään italiankieltä, ymmärsi hän\nkuitenkin sanojen merkityksen, jota selvensi miehen ilmeikäs liike. Hän\nvirnisti julmasti.\n\n— Asiasi olisivat huonosti, ruma ystäväni, jollei hän olisi siellä,\nhän vastasi. — Tiehesi! Kutsun sinua tarvitessani. Ja hän osoitti\nsormellaan ovea.\n\nGarnache tunsi levottomuutta, jopa pelkoa. Hän arveli, että hänen olisi\nparasta olla Mariuksen liikkeistä ymmärtävinään, mitä tämä tarkoitti.\nMutta hän aikoi jäädä oven taakse. Hän kumarsi sen vuoksi kolmannen\nkerran, hymyili vielä typerästi ja löntysti huoneesta, sulkien oven\njälkeensä, jotta Marius ei huomaisi, kuinka lähellä hän oli.\n\nVälittämättä hänestä sen enempää Marius astui Valérien ovelle ja\nkoputti sitä käskevästi.\n\n— Kuka siellä?\n\n— Minä — Marius. Avaa! Haluan puhella kanssasi.\n\nOvi avautui hitaasti. Tyttö näyttäytyi kalpeana ja arkailevana.\n\n— Mitä tahdot, Marius?\n\n— Nyt ja aina ja ennen kaikkea muuta nähdä sinua, Valérie. Et näy vielä\nolleen vuoteessa, se on hyvä. Meidän on keskusteltava hiukan. Sitten\nhän itse istuutui pöydälle ja silmäili tyttöä.\n\n— Valérie, markiisi de Condillac, veljeni, on La Rochettessa.\n\n— Hän on kotimatkalla! huudahti tyttö, pannen kätensä ristiin ja\nnäytellen hämmästymistä.\n\nMarius pudisti päätään ja hymyili julmasti.\n\n— Ei, hän ei palaa kotiin. Se on — jollet sinä sinä tahdo.\n\n— Jollen minä tahdo! Mutta luonnollisestikin minä tahdon sitä!\n\n— Niinpä siis, Valérie, jos tahdot saada tahtosi toteutetuksi, niin\ntäytyy minunkin saada. Jos Florimondin pitää palata Condillaciin, on\nsinun tultava vaimokseni.\n\nHän kumartui Valérien puoleen, nojaten kyynärpäihin, työntäen kasvonsa\naivan lähelle tytön kasvoja. Tyttö peräytyi ja puristi käsiään yhteen,\nniin että rystyset kävivät valkeiksi.\n\n— Mitä — mitä tarkoitat? hän änkytti.\n\n— En enempää kuin sanoin, enkä vähempää. Jos rakastat häntä kylliksi\npaljon uhrautuaksesi, niin tule vaimokseni ja pelasta hänet tuhosta!\n\n— Mistä tuhosta?\n\nMarius heilautti itsensä alas pöydältä ja tuli seisomaan tytön eteen.\n\n— Kerron sinulle kaikki, hän lupasi ja hänen äänensä oli hyvin uhkaava.\n— Rakastan sinua, Valérie, enemmän kuin mitään muuta maan päällä ja\nluullakseni taivaassa enkä luovuta sinua hänelle. Jos nyt vastaat\nminulle kieltävästi, niin lähden päivän koittaessa La Rochetteen\nvoittaakseni sinut häneltä miekallani.\n\nPelostaan huolimatta ei Valérie kyennyt pidättämään vähäistä\nhalveksimisen hymyä.\n\n— Siinäkö kaikki? No, jos olet niin ajattelematon, niin varmastikin\nsaat itse surmasi.\n\nMarius naurahti rauhallisesti kuullessaan tämän rohkeudestaan ja\ntaidostaan lausutun viittauksen.\n\n— Niin saattaisi käydä, jos menisin yksin, hän myönsi. Tyttö ymmärsi,\nja hänen silmänsä laajenivat kauhusta ja inhosta.\n\n— Sinä, roisto, raukkamainen salamurhaaja! Olisihan minun pitänyt\narvata, että jollakin sellaisella konnanjuonella aioit toteuttaa\nuhkauksesi voittaa minut omaksesi aseilla!\n\nHän hypähti pystyyn Mariuksen eteen ennen kuin tämä ehti virkkaa\nmitään. Hänen silmänsä leimusivat ja hän osoitti vapisevalla kädellä\novea.\n\n— Ulos! hän käski, ja hänen äänensä oli käheä. — Pois näkyvistäni!\nUlos! Tee pahimpasi, kunhan vain jätät minut rauhaan! En tahdo olla\nmissään tekemisissä kanssasi.\n\n— Etkö tahdo? sähisi Marius hampaittensa välitse ja tarttui äkkiä hänen\nranteeseensa. Mutta tyttö ei huomannut häntä välittömästi uhkaavaa\nvaaraa. Hän tiesi vaaran uhkaavan vain Florimondia, eikä se merkinnyt\nkovinkaan paljoa, sillä hänhän lähtisi Condillacista La Rochetteen\nhyvissä ajoin varoittaakseen sulhastaan.\n\n— Olet esittänyt minulle sopimusta, hän jatkoi. — Olet maininnut\nhintasi ja kuullut hylkäävän vastaukseni. Ja nyt mene!\n\n— En vielä heti, vastasi mies, ääni niin inhottavan maireana, että\nGarnache pidätti henkeään.\n\nMarius kiskoi Valérieta puoleensa ja painoi häntä rintaansa vasten\nrajusta rimpuilemisesta huolimatta. Vaikka tyttö olisi kuinka\nponnistellut, suuteli nuorukainen kiihkeästi hänen kasvojaan ja\nhiuksiaan, kunnes hän sai toisen kätensä vapaaksi ja iski Mariusta\nvasten kasvoja kaikin voimin. Silloin Marius päästi Valérien irti,\nastahti taaksepäin kiroten — hänen kalpeilla kasvoillaan oli punaiset\nsormenjäljet.\n\n— Tämä lyönti maksaa Florimond de Condillacin hengen, sanoi hän\nilkeästi. — Hän kuolee huomenna puolenpäivän aikaan. Ajattele sitä,\ntyttöseni.\n\n— En välitä siitä, mitä teet, kunhan jätät minut rauhaan, vastasi\nValérie ponnistaen uljaasti pidättääkseen kiukun ja tuskan kyyneliä. Ja\nyhtä kiukkuinen oli oven takana kuunteleva Garnache. Vain vaivoin hän\nsai hillityksi itsensä syöksymästä Mariuksen kimppuun.\n\nMarius silmäili tyttöä hetkisen, kasvot vääntyneinä raivosta.\n\n— Jumalauta! hän vannoi. — Jollen saa sinua rakastamaan itseäni, niin\nannan sinulle kylliksi syytä vihata itseäni.\n\n— Jo nyt olet tehnyt sen varsin perinpohjaisesti, vastasi tyttö.\n\nSeuraavassa silmänräpäyksessä häneltä pääsi pelokas kirkaisu. Marius\noli käynyt uudelleen häneen käsiksi ja painoi hänen hentoa vartaloaan\nitseään vasten.\n\n— Suutelen huuliasi ennen kuin poistun, _ma mie_, hän sähähti. Mutta\nhänen vielä ponnistellessaan toteuttaakseen aikeensa tarttui hänen\nvyötäisiinsä pari käsivarsia kuin rautapihdit.\n\nÄllistyneenä hän päästi Valérien irti, ja samassa hänet pyöräytettiin\nympäri ja sinkautettiin runsaasti kuuden askeleen päähän lattialle.\n\nHän lennähti pöytää vasten ja tarrautui siihen kiinni välttyäkseen\nkaatumasta ja silmäili kummastuneena ja raivoissaan Battistaa.\n\nGarnache oli tyyten menettänyt malttinsa kuullessaan Valérien\nkiljahduksen. Hän antoi varovaisuuden mennä menojaan, häneltä unohtui\nkaikki järki, ja häntä ohjaamaan jäi vain sokea raivo, joka pakotti\nhäntä heti toimimaan. Mutta yhtä äkkiä kuin tämä raivo oli noussut,\nse myös tyyntyi, kun hän nyt huomasi olevansa vastakkain vimmastuneen\nCondillacin kanssa.\n\nRajun kiihkeästi hän koetti vielä nytkin korjata tekemäänsä erehdystä,\nmutta turhaan. Hän kumarsi Mariukselle anteeksipyytävästi, heilutteli\nkäsiään ja täytti ilman italiankielisillä lauseilla, jotka hän lausui\nmielipuolisen ponnekkaasti, ikään kuin olisi tahtonut sanan voimalla\ntakoa selityksen isäntänsä kalloon. Marius katseli ja kuunteli, mutta\nhänen kiukkunsa ei suinkaan lauhtunut, päinvastoin se yltyi, ikään\nkuin sekava puhetulva, jota hän ei ymmärtänyt, olisi ollut vain\nlisäloukkaus. Hän vastasi vain kiroamalla. Sitten hän pyörähti ympäri\nja tempasi Garnachen miekan lähellä olevalta tuolilta, jolla se yhä\noli, ja silloin Garnache sadatteli ajattelemattomuuttaan. Kiskaistuaan\npitkän, terävän säilän tupestaan Marius syöksyi hänen kimppuunsa.\n\nMutta ennen kuin hän ehti iskeä, ennen kuin Garnache ehti liikahtaakaan\npuolustautuakseen, oli Valérie rientänyt heidän väliinsä. Marius\nkatsahti hänen kalpeisiin, päättäväisiin kasvoihinsa ja ällistyi. Mitä\nmerkitsi tuo renki tytölle, miksi hän tuli väliin silläkin uhalla, että\nmiekka osuisi häneen itseensä?\n\nSitten levisi hymy hitaasti hänen kasvoilleen. Häntä kirveli vieläkin\nValérien halveksiminen ja vastarinta samoin kuin eräässä mielessä se\npettymys, jonka palvelijavintiö oli hänelle tuottanut. Hän oivalsi\nvoivansa loukata tyttöä, nöyryyttää hänen ylpeyttään ja häpäistä hänen\nsisimpiä tunteitaan.\n\n— Olet erittäin huolissasi tuon miehen hengestä, hän virkkoi, ja hänen\näänestään kuvastui halpamainen salaviittaus.\n\n— En tahdo sinun murhaavan häntä, vastasi Valérie, koska hän on vain\ntotellut äitisi käskyjä.\n\n— Epäilemättä hän on ollut tuiki oivallinen vartija, pisteli Marius.\n\nVielä nytkin olisi kaikki voinut käydä hyvin. Tällä loukkauksella olisi\nMarius kenties arvellut maksaneensa kärsimänsä tappion. Hän olisi\nsaattanut malttaa mielensä ja uskoa, että kenties Battista, kuten tyttö\nväitti, oli sittenkin vain noudattanut saamiaan määräyksiä hiukan liian\nrajusti, olkoon menneeksi, mutta uskollisesti siitä huolimatta. Niin\najatellen hän olisi saattanut tyytyä menemään tiehensä ja tyydyttämään\nkostonhimoaan surmaamalla Florimondin seuraavana päivänä. Mutta\nGarnachen kiivaus, joka taas yltyi, repi rikki tämänkin viimeisen\nheikon toiveen.\n\nLoukkaus, josta Valérie ei olisi välittänyt — jota hän kenties ei edes\nollut täysin ymmärtänyt — kiihdytti Garnachen vihan vimmaan hänen\npuolestaan. Hän unohti esittämänsä osan, unohti senkin, ettei hän\nosannut ollenkaan ranskaa.\n\n— Mademoiselle, hän huusi, ja tyttö tuijotti häneen kauhistuneena, kun\nhän oli näin tuhoisan varomaton, — pyydän teitä väistymään syrjään.\nHänen äänensä oli matala ja uhkaava, mutta sanat olivat pelottavan\nselvät.\n\n— _Par la mort Dieu!_ kirosi Marius perin ällistyneenä, — ethän tähän\nasti ole osannut vähääkään ranskaa?\n\n— Nimeni on Martin Marie Rigobert de Garnache, ja nyt aion tappaa\nainakin yhden Condillacin likaisesta joukkiosta.\n\nHän tarttui tuoliin, nostaen sen eteensä valmiina torjumaan toisen\nhyökkäystä.\n\nMutta Marius epäröi hetkisen — aluksi pelkän hämmästyksen, sitten pelon\nlamauttamana. Hän tunsi jonkin verran pariisilaisen toimintatapoja. Hän\nvilkaisi oveen ja mittasi katseellaan sen etäisyyttä. Ennen kuin hän\npääsisi sinne, katkaisisi Garnache häneltä tien. Hän ei voinut muuta\nkuin yrittää tunkea pariisilaista takaisinpäin. Ja niinpä hän alkoi\nhyökätä, tehden äkillisen syöksyn. Garnache peräytyi ja nosti tuoliaan,\nmutta siinä samassa astui Valérie uudelleen heidän väliinsä.\n\n— Väistykää syrjään, mademoiselle! huusi Garnache, joka oli jälleen\nkylmä kuten aina taistelussa ja huomasi selvästi Mariuksen aikeen. —\nVäistykää! Tai hän pääsee hälyttämään vartioväkeä.\n\nHän hypähti Valérien ohitse estämään Mariuksen äkillistä juoksua\novelle. Kynnyksellä oli nuorukaisen pakko kääntyä puolustautumaan,\nsillä muutoin olisi raskas ase, jota Garnache käsitteli harvinaisen\nkeveästi, musertanut hänen aivonsa. Mutta onnettomuus oli tapahtunut,\nkun hän oli päässyt kynnykselle.\n\nMarius alkoi kiljua kohti kurkkuansa:\n\n— Tännepäin! Fortunio! Abdon! Tänne, lurjukset! Minua ahdistetaan.\n\nPihalla kajahti hänen sanojensa kaiku, ja sen toisti vahtimiehen\nluikkaus, joka oli kuullut hätähuudon. Pian he erottivat miehen nopeat\naskeleet, kun hän riensi noutamaan apua.\n\nGarnache hyppäsi äkkiä syrjään ahdistaakseen vastustajaansa sivulta\npäin ja estääkseen hänet takaperin peräytymästä ulko-ovelle. Temppu\nonnistui ja asteittain, aina puolustaen itseään, Garnache kiersi\nedelleen, kunnes hän oli Mariuksen ja kynnyksen välissä.\n\nMutta nyt kuului juoksuaskelia pihalta. Portaista näkyi valon\nhohdetta ja miesten läähättävä hengitys kantautui taistelijoille\nsaakka. Garnache arveli, että hänen viimeinen hetkensä oli varmasti\nkoittanut. No niin, koska hänen oli kuoltava, niin hän voisi kuolla\ntäällä Mariuksen miekasta yhtä hyvin kuin jonkun toisenkin. Siispä hän\npäätti antautua siihen vaaraan voidakseen samalla antaa Mariukselle\nmerkin, josta tämä muistaisi hänet. Hän heilautti tuolinsa korkealle,\npaljastaen ruumiinsa sekunnin ajaksi. Salamannopeasti sujahti nuoren\nmiehen miekka häntä kohti. Mutta Garnache väistyi ketterästi sen tieltä\nja astahti lähemmäksi vastustajaansa. Tuoli putosi jysähtäen ja Marius\nvaipui pyörtyneenä ja verissään lattialle saatuaan päähänsä hirvittävän\niskun. Kalahtaen putosi miekka hänen kädestään ja kieri heilahdellen\nGarnachen jalkojen juureen.\n\nPariisilainen viskasi pois tuolin ja kumartui ottamaan tuiki\ntervetullutta säilää. Hän suoristautui puristaen miekankahvaa ja saaden\nitseluottamusta tuntiessaan kädessään aseen, ja pyörähti ympäri, juuri\nkun Fortunio ja kaksi hänen kätyriään ilmestyivät ovelle.\n\n\n\n\nGarnache lähtee Condillacista\n\n\nEi kukaan ole nauttinut taistelusta enemmän kuin Martin de Garnache,\neikä hän nytkään jäänyt miettimään, että nyt hän todennäköisesti saisi\ntyydyttää tätä haluaan liiaksikin. Noiden kolmen miehen ilmestyminen\nhänen eteensä karkoitti hänen mielestään kaikki muut ajatukset, paitsi\npian alkavan ottelun.\n\nHän kävi asentoon torjuakseen heidän hyökkäyksensä; hänen katseensa oli\nvalpas, huulet tiukasti yhteen puristetut, polvet kuin teräsjoustimet.\n\nFortunion johdolla karkasivat miehet hänen kimppuunsa, ja seuraavien\nminuuttien aikana kaikunut melu, taistelevien raskas huohotus,\nkiroustulva, askelten töminä, kun he hypähtelivät sinne tänne, ja ennen\nkaikkea miekkojen kalskahteleminen vastakkain, täytti huoneen ja kuului\nlinnan pihalle saakka.\n\nKului minuutteja, mutta he eivät mahtaneet mitään tälle yhdelle\nainoalle miehelle; näytti siltä, ettei hän heilutellut yhtä, vaan\nkymmentä säilää, niin nopeat olivat hänen liikkeensä, niin vinhasti\nsujahteli hänen miekkansa kaikkiin suuntiin. Jos hän olisi pysynyt\npaikallaan, olisi hän pian saattanut saada surmansa, mutta hän\nperääntyi hitaasti etuhuoneen ovea kohti. Valérie seisoi vielä siellä,\nkatsellen taistelua kauhistunein silmin ja henkeään pidättäen.\n\nOmalla tavallaan hän auttoi Garnachea, vaikka hänellä itsellään\nei ollut siitä aavistustakaan. Hän piti kädessään haaraista\nkynttilänjalkaa, jonka kuusi kynttilää oli tämän myrskyisen näyttämön\nainoana valaistuksena, ja niiden valo sattui Garnachen ahdistajien\nsilmiin, joten hän näki heidän kasvonsa, samalla kun hänen kasvonsa\nolivat varjossa.\n\nPariisilainen vetäytyi yhtä mittaa taaksepäin ovea kohti. Hän ei voinut\nsitä nähdä, mutta se ei ollut tarpeellistakaan. Hän tiesi sen olevan\nsuoraan sen oven vastassa, joka avautui portaisiin, ja viimemainitun\nmukaan hän ohjasi peräytymistään.\n\nTarkkaillessaan Valérie arvasi, että hänen aikomuksensa oli tulla\nsisempään huoneeseen, päästä sen kynnyksen yli, jolla hän itse seisoi.\nMelkein koneellisesti hän astui taaksepäin askeleen tai pari antaakseen\nGarnachelle tietä. Tämä liike oli vähällä maksaa pariisilaisen hengen.\nKun valo ei enää niin räikeästi osunut Fortunion silmiin, näki tämä\nparemmin kuin siihen asti ja suuntasi vikkelästi murhaavan piston\nsuoraan Garnachen sydäntä kohti. Pariisilainen hypähti taaksepäin, kun\nmiekan kärki oli vain tuuman päässä hänen rinnastaan.\n\n— Pankaa kynttilänne, mademoiselle, hän pyysi, uuninreunustalle\ntaakseni! Sijoittakaa sinne toinenkin kynttilänjalka!\n\nValérie kiiruhti kerkeästi täyttämään pyyntöä, vaikka hänen päätänsä\nhuimasi ja hänestä oli kaikki sekavaa kuin painajaisessa. Ja kun valo\ntaas oli Garnachen takana, se antoi hänelle vastustajiin verrattuna\nsaman pienen edun kuin aikaisemminkin. Reippaasti hän lausui uuden\nmääräyksen.\n\n— Jaksatteko siirtää pöytää, mademoiselle? hän kysyi. — Koettakaa se\nkiskoa tänne seinän viereen minusta vasemmalle, niin lähelle ovea kuin\nsuinkin saatte!\n\n— Minä koetan, läähätti tyttö huulet kuivina ja riensi tekemään työtä\nneuvottua. Tietämättään hän nyyhkytti kiihkeästi ehättäessään auttamaan\nGarnachea mahdollisimman tehokkaasti. Hän tarttui rajusti jykevään\ntammipöytään ja alkoi vetää sitä lattian poikki, kuten Garnache oli\npyytänyt. Fortunio älysi, mitä oli tekeillä, arvasi Garnachen aikeet\nja yritti äkkiryntäyksellä raivata itselleen tien huoneeseen. Mutta\nGarnache piti varansa. Terässäilät kirskahtivat vastakkain, sitten\nkuului kumea tömähdys, ja Fortunio oli jälleen vartiohuoneessa, minne\nhän oli peräytynyt pelastaakseen nahkansa.\n\nTaistelu keskeytyi sen jälkeen vähäksi aikaa, ja Garnache laski\nmiekkansa alas lepuuttaakseen kättään, kunnes hänen kimppuunsa\nuudelleen käytäisiin. Oven toiselta puolen kapteeni kehotti häntä\nantautumaan. Hän piti sellaista ehdotusta loukkauksena ja joutui\nhetkeksi kiihkon valtaan.\n\n— Antautua? hän karjaisi. — Antautua teille, murhaajat! Saatte\nmiekkani, jos tulette sitä noutamaan, mutta saatte sen kurkkuunne.\n\nVuorostaan raivostuneena Fortunio kumartui kuiskuttamaan toverinsa\nkorvaan, antaen tälle määräyksen. Sitä totellen astui mies esiin,\nkäyden miekkasille Garnachen kanssa. Äkkiä hän laskeutui polvilleen, ja\nhänen päänsä ylitse Garnache äkkiä näki vastassaan Fortunion miekan.\nSe oli sukkela temppu ja oli hyvin vähällä lopettaa Garnachen puuhat.\nMutta vaikka se hämmästyttikin häntä, oivalsi hän samalla myös sen\ntarkoituksen. Hänen säilänsä alitse piti polvistuneen miehen syöstä\nmiekkansa hänen ruumiiseensa. Samalla kun Valérielta pääsi varoittava\nhuudahdus, hän hypähti syrjään seinän viereen, missä hän oli suojassa\nFortunion aseelta, kääntyi äkkiä ja pisti miekkansa kyljittäin\npolvillaan olevan palkkasoturin lävitse.\n\nKaiken sen hän oli suorittanut koneellisesti, pikemminkin vaiston\nkuin järjen ohjaamana. Ja kun kaikki oli ohitse ja juoni oli noin\ntehokkaasti kääntynyt hänen vastustajansa turmioksi, hän tuskin\nkäsitti, kuinka hän oli sen tehnyt.\n\nKaatuneen ruumis telkesi nyt oviaukon, ja sen takana seisoi Fortunio\nuskaltamatta tunkeutua eteenpäin, peläten, että näkymätön säilä —\nGarnache oli yhä aivan seinän vieressä — tekisi hänelle samanlaisen\ntempun.\n\n— Älkää katselko tätä, mademoiselle, rukoili Garnache lempeästi. —\nOlkaa rohkea, koettakaa olla rohkea!\n\nValérie koetti terästää horjuvaa rohkeuttaan; ponnistaen tahtoaan hän\nkäänsi katseensa ovelta ja silmäili pariisilaisen tyyniä, pelottomia\nkasvoja. Garnachen valppaiden silmien näkeminen tuntui uudelleen\nvalavan häneen luottamusta ja uljuutta.\n\n— Tässä on pöytä, monsieur, hän sanoi. — En voi saada sitä lähemmäksi\nseinää.\n\nGarnache ymmärsi, ettei sen syynä ollut tytön rohkeuden eikä voimien\nloppuminen, vaan se seikka, että hän itse oli sillä kohdalla, johon\nhän oli pyytänyt Valérieta työntämään pöydän. Hän viittasi tyttöä\nväistymään, ja tämän siirryttyä hän syöksähti äkkiä ja nopeasti\nsivulle, tarttuen pöytään, mutta pitäen miekkaa edelleen kahdella\nsormellaan. Hän oli saanut vankan pöydän työnnetyksi puolitiehen oven\neteen ennen kuin Fortunio käsitti tilanteen. Heti koetti kapteeni\nkäyttää sitä edukseen, luullen pääsevänsä Garnachen kimppuun tämän\nhuomaamatta. Mutta niin pian kuin hänen nenänsä tuli näkyviin\novenpielen takaa, välähti Garnachen miekka hänen silmiensä edessä,\npakottaen hänet vetäytymään takaisin verinen naarmu poskessaan.\n\n— Varokaa, herra kapteeni, pilkkasi pariisilainen. — Jos olisitte\ntullut tuuman verran kauemmaksi, olisitte saattanut menettää henkenne.\n\nPortaista kuului askelia ja Garnache ryhtyi taas työhönsä, työntäen\npöydän avoimen oven eteen. Hänellä oli nyt hetkinen levähdysaikaa,\nsillä haavoittuneena — joskin lievästi — ei Fortunio todennäköisesti\nahdistaisi häntä ennen kuin olisi saanut toisia avukseen. Ja sillä\naikaa kun toisia saapui, sillä aikaa kun heidän ääntensä hyminä\nkävi yhä kuuluvammaksi ja heidän askeleensa lopulta kajahtelivat\nvartiohuoneen paljailla lattialankuilla, oli Garnache temmannut\ntuolin ja heittänyt sen pöydän alle suojaksi alhaalta suunnattuja\nhyökkäyksiä vastaan sekä viskannut toisen tuolin pöydälle korottamaan\nja lujittamaan varustustaan.\n\nBarrikaadinsa takaa hän tirkisteli ulompaan huoneeseen saadakseen\nselville uusien vastustajiensa lukumäärän ja näki hämmästyksekseen\nFortunion vierellä vain neljä miestä. Heidän takaansa hän erotti\nvarjossa seisovan naisen hahmon ja tämän vierellä yhden miehen, joka\noli lyhyt ja pyylevä.\n\nNainen tuli lähemmäksi, ja hän näki, että se oli itse leskimarkiisitar.\nPyylevä olento siirtyi markiisittaren kanssa valojuovaan, joka tulvi\nGarnachen puolustamasta oviaukosta, ja se paljasti hänen kasvonsa;\nhän oli herra de Tressan. Jos Garnache vielä siihen asti oli ollut\nvähääkään epävarma epäillessään käskynhaltijan vilpittömyyttä, niin nyt\nse epävarmuus haihtui.\n\nÄkkiä päästi markiisitar säikähtyneen kirkaisun. Hänen katseensa oli\nosunut Mariukseen, ja hän riensi poikansa luokse. Tressan kiiruhti\nhänen perässään, ja yhdessä he nostivat nuorukaisen lattialta ja\nauttoivat hänet tuolille. Hän jäi istumaan hieroen vaivalloisesti\nkädellään epäilemättä kipeää otsaansa. Oli selvää, että hän oli\ntointumassa, ja Garnache huomasi harmikseen, että hänen iskunsa\noli ollut liian heikko. Leskimarkiisitar kääntyi häntä lähestyneen\nFortunion puoleen, ja hänen silmänsä näkyivät alkavan kiilua, kun\nitalialainen sanoi hänelle jotakin.\n\n— Garnache? kuuli pariisilainen markiisittaren ääntävän ja näki\nFortunion osoittavan peukalollaan ovelle päin.\n\nMarkiisitar näytti unohtavan poikansa, ja tirkisti oviaukosta\nGarnachea, joka näkyi epäselvästi häntä rinnan korkeudelle saakka\nsuojaavan huonekaluröykkiön takaa. Sanaakaan hän ei virkkanut\npariisilaiselle, vaan katseli häntä hetkisen huulet tiukasti yhteen\npuristettuina ja kalpeilla kasvoilla pelästynyt, kiukkuinen ilme.\nSitten hän kuului sanovan Fortuniolle:\n\n— Mariuksen ehdotuksestahan hänet pantiin vartioimaan tyttöä.\n\nHän vilkaisi lattialla viruviin ruumiisiin, joista toinen oli melkein\nhänen jalkojensa juuressa, toinen juuri oven sisäpuolella, nyt melkein\npiilossa pöydän varjossa. Sitten hän komensi hurjistuneena miehiään\nkäskien heidän kaataa kumoon esteen ja ottaa pariisilaiskoiran kiinni\nelävänä.\n\nMutta ennen kuin sotilaat ennättivät liikahtaa totellakseen häntä,\nkajahti Garnachen ääni käskevänä huoneessa.\n\n— Sananen teille, herra de Tressan, ennen kuin leikki alkaa! hän\nhuusi, ja hänen sävynsä oli niin käskevä, että miehet pysähtyivät kuin\nlattiaan naulattuina vilkuillen markiisittareen ja odottaen häneltä\nuutta määräystä.\n\n— Mitä sanomista teillä on minulle? tiedusteli Tressan, koettaen tehdä\nsävynsä röyhkeäksi.\n\n— Tämä: Palvelijani tietää, missä olen, ja jollen aivan lähipäivinä\npääse vahingoittumattomana Condillacista hänen luokseen, on hänen\nratsastettava Pariisiin ja vietävä sinne minulta saamansa kirje.\nSiinä kirjeessä syytetään teitä osallisuudesta näihin Condillacissa\nsuoritettuihin häpeällisiin vehkeilyihin. Siinä selostetaan,\nkuinka te epäsitte minulta apunne, kuinka uhmailitte kuningattaren\nkäskyjä, joiden tuojana minä olin; ja jos lisäksi saadaan näytetyksi\ntoteen, että minä olen menettänyt henkeni teidän petollisuutenne ja\nniskuroimisenne tähden, niin lupaan, ettei mikään koko maailmassa voi\npelastaa teitä hirsipuusta.\n\n— Älkää kuunnelko häntä, monsieur! huudahti markiisitar nähdessään\nTressanin hätkähtävän ja perääntyvän äkillisen pelon vallassa. — Se ei\nole muuta kuin epätoivoisen miehen juoni.\n\n— Ottakaa varteen sanani tai älkää niistä huoliko! jatkoi Garnache\nTressanille. — Olette saanut varoituksen. En odottanut näkeväni teitä\ntäällä tänä iltana. Mutta tapaamisemme vahvistaa pahimmat epäluuloni,\nja jos minun on kuoltava, niin on kuollessani omatuntoni rauhallinen\ntietäessäni, että jättäessäni teidät alttiiksi hänen majesteettinsa\nkuningattaren vihalle en ole uhrannut viatonta ihmistä.\n\n— Madame... aloitti käskynhaltija kääntyen markiisittaren puoleen.\nMutta tämä keskeytti kärsimättömänä sanat, jotka hän aikoi lausua,\nhänen kielellään pyörivän rukouksen, että markiisitar ajattelisi hieman\nennen kuin antaisi surmata tämän pariisilaisen.\n\n— Monsieur, sanoi rouva de Condillac, — voitte hieroa kauppaa hänen\nkanssaan, sitten kun hänet on pidätetty. Tahdomme hänet käsiimme\nelävänä. Tuokaa tuo lurjus ulos — elävänä! hän komensi miehiään\nja hänen äänensä oli nyt siksi päättäväinen, ettei yksikään enää\nuskaltanut vitkastella.\n\nGarnache hymyili Valérielle, kun nämä sanat lausuttiin. — He tahtovat\nminut elävänä. Se on ilahduttava seikka. Pysykää uljaana! Saatan\ntarvita apuanne ennen kuin olemme tästä selviytyneet.\n\n— Minä olen valmiina, monsieur, vakuutti tyttö pelostaan huolimatta.\n\nSitten hyökkäys alkoi, ja pariisilainen olisi voinut nauraa nähdessään,\nkuinka kaksi murhamiestä, joista kumpikaan ei halunnut kunniaa käydä\nhänen kimppuunsa yksin, estivät toisiaan koettaessaan päästä häneen\nkäsiksi yhtä aikaa.\n\nVihdoin leskimarkiisitar komensi yhden miehistään menemään sisään. Mies\ntuli, mutta hänet torjui takaisin miekka, joka suhahti häntä kohti\nvallituksen ylitse.\n\nTapahtumien kehityksessä olisi tapahtunut keskeytys, jollei Fortunio\nolisi astunut esille toistaakseen erään miehensä kanssa saman tempun,\njoka jo oli maksanut hänelle yhden sotilaan hengen. Hänen toverinsa\nlaskeutui polvilleen, pisti miekkansa pöydän alitse ja tuolin jalkojen\nvälitse ja koetti pistää Garnachea jalkoihin. Samalla tarttui kapteeni\npöydällä olevan tuolin selkämykseen, pyrkien ahdistamaan Garnachea sen\nylitse. Temppu onnistui siinä määrin, että pariisilaisen oli pakko\nperäytyä. Pöytä tuntui todennäköisesti muuttuvan hänen turmiokseen\nturvan asemesta. Salamannopeasti hän notkisti toisen polvensa, koettaen\npakottaa alhaalla olevan miehen vetäytymään takaisin. Mutta samat\nesteet, joiden olisi pitänyt häiritä ahdistajia, olivat tällä kertaa\nvielä pahemmin Garnachen vastuksina. Juuri silloin Fortunio tempasi\ntuolin pöydältä ja sinkautti sen eteenpäin. Yksi sen jaloista osui\nGarnachen oikeaan käteen ja turrutti sen sekunnin ajaksi. Miekka\nkirposi hänen kädestään, ja Valérie kirkaisi ääneen luullen taistelun\nolevan lopussa. Mutta seuraavalla hetkellä oli pariisilainen pystyssä,\nsäilä jälleen lujasti kourassa, vaikka hänen käsivartensa vielä\ntuntuikin vähän turralta.\n\n— Vaippa, mademoiselle! Tuokaa minulle vaippa! hän pyysi.\n\nValérie sieppasi vaipan, joka oli tuolilla hänen makuuhuoneensa oven\npielessä, ja ojensi sen hänelle. Hän kiersi sen kahdesti vasemman\nkäsivartensa ympäri, antaen sen laskoksien riippua höllällä ja eteni\ntaaskin yrittääkseen selviytyä pöydän alta uhkaavasta miehestä.\nHän heitti vaipan niin, että se kietoutui miekan ympärille, kun se\nseuraavan kerran tuli näkyviin. Astahtamalla ripeästi sivulle hän\nsyöksähti pöydän ääreen, ja hänen viuhuva säilänsä ajoi takaisin\nmiehen, joka ahdisti häntä pöydän ylitse. Paiskautuen sitä vastaan koko\npainollaan hän sysäsi sen takaisin, kunnes se taaskin oli tiukasti\npuristettuna pihtipielien väliin, niin että tuoli jäi aivan hänen\njalkojensa juureen. Alhaalla oleva mies oli tällä välin saanut säilänsä\nvapaaksi ja koetti uudelleen käyttää sitä. Se oli hänen loppunsa.\nTaaskin Garnache kietaisi hänen miekkansa vaipan laskoksiin, potkaisi\ntai oikeammin työnsi jalallaan tuolin syrjään, kumartui äkkiä, pisti\nmiekkansa pöydän alle ja tunsi sen uppoavan kiusanhenkensä ruumiiseen.\n\nKuului ähkäisy ja käheä rykäisy, mutta ennen kuin Garnache sitten ehti\nnousta pystyyn, huudahti Valérie hänelle varoittavasti. Pöytää oli\näkkiä tyrkätty eteenpäin melkein hänen päälleen; sen reuna sattui hänen\nvasempaan olkaansa, singoten hänet askeleen mitan taaksepäin pitkälleen\nlattialle.\n\nPystyyn nouseminen ja ilman haukkominen — sillä hän oli kaatuessaan\nsaanut kelpo täräyksen — vaativat vain hetkisen. Mutta sillä aikaa oli\nFortunio työntänyt pöydän syrjään, ja hänen miehensä työntyivät sisälle.\n\nHe karkasivat Garnachen kimppuun yhdessä rykelmässä, päästellen hurjia\npilkkahuutoja. Nopeasti hän kävi puolustusasentoon ja perääntyi heidän\ntieltään, kunnes hänen hartiansa olivat kiinni seinälaudoituksessa,\njoten hän ainakin oli varma siitä, ettei kukaan voinut hyökätä hänen\npäällensä takaapäin. Hänellä oli vastassaan kolme säilää. Fortunio oli\njäänyt ovelle, jossa hän, haavoittunut poski veren peitossa, silmäili\nnäyttämöä. Markiisitar seisoi hänen vieressään, ja aivan heidän\ntakanaan oli Tressan kauhun vallassa.\n\nMutta tälläkin uhkaavan vaarallisella hetkellä liitivät Garnachen\najatukset ensimmäiseksi Valériehen. Hän tahtoi säästää tytön näkemästä\nsitä näkyä, joka pian avautuisi silmien eteen tässä teurastussalissa.\n\n— Huoneeseenne, mademoiselle! hän huusi. — Te häiritsette minua,\nhän lisäsi, siten pakottaakseen tytön tottelemaan. Valérie noudatti\nkehotusta, mutta vain osittain. Hän ei mennyt edemmäksi kuin huoneensa\novelle, jonne hän jäi seisomaan, katsellen taisteluntelmettä, kuten hän\naikaisemmin oli seisonut sitä katselemassa etuhuoneen ovella.\n\nÄkkiä hän sai mielijohteen. Garnache oli sitä ennen päässyt\nedullisempaan asemaan perääntymällä ovesta sisempään huoneeseen. Eikö\nhän voisi menetellä samoin uudelleen ja parantaa mahdollisuuksiaan\nperääntymällä nyt Valérien huoneeseen?\n\n— Tänne, herra de Garnache! Minun huoneeseeni!\n\nMarkiisitar vilkaisi häneen päin ja naurahti pilkallisesti. Hänen\nmielestään oli Garnachella siksi kiperät paikat, ettei hän voinut\nyrittää niin uhkarohkeata temppua. Jos hän uskaltaisi irrottaa selkänsä\nseinästä, kohtaisi häntä tuho nopeammin kuin asiain näin ollen. Mutta\nniin ei Garnache ajatellut. Hänen vasemman käsivartensa ympärille\nkiedottu vaippa tarjosi hänelle jonkin verran etua, ja hän käytti sitä\nmahdollisimman tarkoin hyväkseen. Hän pyyhkäisi sen liepeellä yhtä\nvastustajaansa vasten kasvoja ja survaisi sen jälkeen miestä vatsaan\nennen kuin tämä ehti päästä jälleen miekkailuasentoon, samalla kun\nhän toistamiseen heilauttamalla vaippaa kietaisi siihen säilän, joka\nkerkeästi sujahti hänen paljastamaansa kohtaa kohti.\n\nMarkiisitar sadatteli, ja Fortunio kertasi hänen kirouksiaan.\n\nGarnache pyörähti nyt irti seinästä ja sijoittui selin Valériehen päin\npäättäneenä toimia hänen neuvonsa mukaan. Mutta juuri sillä hetkellä\nhän ensimmäisen kerran tämän verileikin kestäessä kysyi itseltään: mitä\nvarten? Hänen käsivartensa olivat raskaat väsymyksestä, hänen suutaan\nkuivasi, ja isoja hikihelmiä oli hänen otsallaan.\n\nTähän asti oli hänen mielensä ollut kiintynyt yksinomaan taisteluun,\nja jos hän oli ajatellut perääntymistä, oli hänen tarkoituksensa\nollut vain saavuttaa jonkin verran parempi asema. Kun hän nyt huomasi\nväsyvänsä yhä enemmän, johtui hän vihdoinkin ajattelemaan pakoa. Eikö\nollut mitään keinoa selviytyä tästä pinteestä? Oliko hänen surmattava\njokaikinen mies Condillacissa, ennen kuin hän voisi toivoa pelastuvansa?\n\nHänen päähänsä pisti melkein koneellisesti laskea mielessään miehet.\nPalkkasotureita oli kaikkiaan kaksikymmentä paitsi Fortuniota ja häntä\nitseään. Hän saattoi luottaa, ettei Arsenio kävisi hänen kimppuunsa,\nvaan kenties tulisi loppujen lopuksi hänen avukseen. Jäljellä oli siis\nyhdeksäntoista. Neljä hän oli joko tyyten surmannut tai tehnyt kokonaan\ntaistelukyvyttömiksi, joten hänellä oli vielä vastassaan viisitoista.\nNäistä viidestätoista selviytyminen oli aivan liian ylivoimainen\ntehtävä hänelle. Pian saisivat ne kaksi, jotka häntä nyt ahdistivat,\nepäilemättä avukseen muita.\n\nHän mietti mielessään, kykenisikö hän iskemään maahan nämä kaksi,\nsurmaamaan Fortunion ja juoksemalla koettamaan pelastautua takaportin\nkautta, ennen kuin vartioväestön loppuosa ennättäisi saavuttaa hänet\ntai arvaamaan hänen aikeitaan. Mutta sellainen ajatus oli liian hurja,\nsen toteuttaminen liian mahdoton.\n\nHän taisteli parhaillaan selin Valériehen kasvot käännettyinä korkeata\nikkunaa kohti, jonka lyijykiskoilla kiinnitettyjen ruutujen läpi\nhän näki epämuotoiseksi vääntyneen nousevan kuun. Äkkiä välähti\nhänen päähänsä ajatus. Tuo ikkuna oli runsaasti viidenkymmenen jalan\nkorkeudella vallihaudasta, sen häh tiesi, ja jos hän yrittäisi\nhypätä siitä alas, niin olisi yhtä mahdollista, että hän kuolisi\ntärähdyksestä. Mutta hänen kuolemansa olisi varma, jos hän viipyisi\nsisällä, kunnes toisia ennättäisi tulla avuksi hänen nykyisille\nvastustajilleen. Ripeästi hän niin ollen päätti antautua pienempään\nvaaraan.\n\nJa kun hänen päätöksensä nyt oli tehty, muutti hän taistelutapaansa\njyrkästi. Tähän asti hän oli liikkunut vähän, säästäen voimiaan sen\npitkän ottelun varalle, joka hänellä näytti olevan edessään. Oltuaan\ntähän asti vain puolustautuja hän äkkiä muuttui hyökkääjäksi, tehden\nsen perin tuhoisasti. Hän käytti tehokkaasti vaippaansa, kiersi sen\nirti käsivarrestaan, heilautti sen yhden vastustajansa pään ja ruumiin\nympärille, niin että mies kietoutui siihen ja sokaistui. Hypähtäen\nhänen viereensä Garnache potkaisi rajusti jalat hänen altaan, niin että\nhän jysähtäen kellahti lattialle. Sitten pariisilainen äkkiä kumartui\nja syöksi miekkansa toisen palkkasoturin säilän alitse, lävistäen hänen\nreitensä.\n\nNopeasti Garnache pisti kerran miekkansa vaippansa alla rimpuilevaan\nmieheen. Rimpuileminen kävi rajummaksi, mutta lakkasi täydellisesti\nmuutamien sekuntien kuluttua.\n\nTressan tunsi olevansa päästä jalkoihin saakka märkä hiestä, jonka\nkauhu oli pusertanut hänestä. Markiisittaren huulilta valui hirvittävä\ntulva kirosanoja, ja Garnache oli sillä välin kääntynyt ottelemaan\nviimeisen vastustajansa Fortunion kanssa.\n\nKapteeni hyökkäsi hänen kimppuunsa rohkeasti aseinaan miekka ja\ntikari, ja silloin Garnache lopen uupuneena katui katkerasti sitä,\nettä oli luopunut vaipasta. Mutta sittenkin hän miekkaili sitkeästi,\nja heidän taistellessaan, häärien sinne tänne, tuli Marius hoippuen\näitinsä viereen heitä katselemaan, nojaten raskaasti Tressanin olkaan.\nMarkiisitar kääntyi häneen päin kasvot lyijynharmaina.\n\n— Tuo mies on varmaankin itse paholainen, kuuli Garnache hänen sanovan\npojalleen. — Juoskaa noutamaan apua, Tressan, tai jumaliste hän voi\npäästä meiltä pakoon! Rientäkää kutsumaan väkeä, tai Fortunio sortuu\nmyös! Käskekää miesten tuoda musketteja!\n\nHuumaantuneen tavoin Tressan lähti täyttämään käskyä, samalla kun\nottelijat jatkoivat taisteluaan.\n\nMarkiisitar, joka piti silmällä ottelua ja ymmärsi hiukan miekkailua,\nkäsitti, että vaikkakin Garnache oli väsynyt, kaataisi hän pian\nFortunion toisten viereen, jollei apua saapuisi tai joku aavistamaton\nsattuma saattaisi kapteenia edullisempaan asemaan.\n\nGarnachen oikea olka oli etuhuoneen oven kohdalla, jossa markiisitar\nseisoi, eikä hän lainkaan huomannut viimemainitun lähtevän Mariuksen\nviereltä ja hiipivän varovasti huoneeseen kiertääkseen nopeasti hänen\ntaakseen.\n\nAinoa henkilö, jonka taholta hän luuli itsellään olevan syytä pelätä\nsalahyökkäystä, oli se mies, jota hän oli haavoittanut reiteen, ja hän\nkarttoi huolellisesti joutumasta niin lähelle tätä, että olisi voinut\nsaada häneltä äkillisen miekanpiston.\n\nMutta jollei hän nähnyt naisen liikkeitä, niin Valérie näki ne,\nja se sai hänen silmänsä laajentumaan uudesta pelosta, Hän arvasi\nmarkiisittaren salakavalat aikeet. Ja heti kun hän sen arvasi,\ntukahdutti hän nyyhkytyksensä ja vakuutti itselleen, että myös hän\nvoisi tehdä saman kuin markiisitarkin.\n\nÄkkiä Garnache huomasi vastustajassaan suojattoman kohdan; Fortunion\nkatse oli osunut markiisittaren liikkeisiin ja suuntautui hetkiseksi\npariisilaisen ohitse, ja se seikka olisi ollut kapteenille tuhoisa,\njollei Garnache samalla hetkellä, jolloin hän oli tekemäisillään\nsyöksyn, olisi tuntenut, että häneen tartuttiin takaapäin, hennot kädet\nkiertyivät hänen ympärilleen ja hänen käsivartensa puristettiin kupeita\nvasten; hänen olkansa yli kuului kiukkuinen ääni, jonka hengitys tuntui\nhänen polttavalla poskellaan, sähisevän:\n\n— Pistäkää nyt, Fortunio!\n\nKapteeni ei toivonut mitään parempaa. Hän kohotti väsynyttä oikeata\nkättään ja suuntasi säilänsä kärjen Garnachen rintaan, mutta samassa\nmuuttui käsi lyijynraskaaksi. Valérie oli jäljitellyt markiisitarta ja\nehtinyt ajoissa. Hän tarttui Fortunion puolittain nostettuun käteen,\nheittäytyen sitä vastaan koko painollaan.\n\nKapteeni sadatteli häntä hirveän pelon valtaamana, sillä hän ymmärsi,\nettä jos Garnache saisi pudistetuksi markiisittaren irti, odottaisi\nhäntä itseään pikainen kuolema. Hän koetti kiskoutua irti tytön\nestävästä otteesta, ja uupunut kun oli, vaipui hän ponnistellessaan\ntytön painosta lattialle. Hän jäi polvilleen, ja Valérie, joka yhä piti\nvoimakkaasti kiinni, laskeutui hänen mukanaan, huutaen Garnachelle\npidättävänsä kapteenia.\n\nPonnistaen viimeiset voimansa pariisilainen kiertäytyi markiisittaren\nsyleilystä ja sinkautti tämän kauas luotaan paljon rajummin kuin oli\naikonut.\n\n— Te, madame, olette ensimmäinen nainen, jonka kanssa Martin de\nGarnache on koskaan ollut käsikähmässä, mutta milloinkaan ei\nkaunottaren syleily ole ollut vähemmän tervetullut.\n\nLäähättäen hän tempasi yhden kaatuneista tuoleista. Hän lähestyi\nikkunaa, pitäen tuolia selkämyksestä. Hän oli pudottanut miekkansa ja\npyysi Valérien pidättämään kapteenia vielä hetkisen. Heilautettuaan\ntuolin korkealle hän iski sen ikkunaa vasten. Kuului korviasärkevä\nkilinä, kun lasi särkyi, ja marraskuun yön vilpoisa tuulahdus raitisti\nilmaa.\n\nHän nosti tuolia uudelleen ja iski sillä ikkunaa toistamiseen, ja\nsitten vielä kerran, kunnes ikkunasta ei ollut jäljellä muuta kuin\nammottava aukko, jota reunustivat säröinen lasi ja mutkistuneet\nlyijykiskot.\n\nSamassa Fortunio kompuroi pystyyn vapautuneena tytöstä, joka vaipui\nlattialle melkein pyörtyneenä, ja syöksähti Garnachea kohti. Tämä\nkääntyi ja viskasi särkyneen tuolinsa hyökkäävää Fortuniota vastaan. Se\nputosi italialaisen jalkoihin, hänen säärensä sattuivat sen reunaan, ja\nhän lennähti vahingoittuneena suinpäin lattialle. Ennen kuin hän pääsi\njälleen pystyyn, heittäytyi pariisilainen avoimesta ikkunasta ulos.\n\nValérie nousi istumaan ja kirkaisi.\n\n— Te saatte surmanne, herra de Garnache! Hyvä Jumala! Te saatte\nsurmanne! Hänen äänensä oli tuskainen.\n\nSe oli viimeinen ääni, joka kaikui Garnachen korviin, kun hän suistui\npäistikkaa kolkon marraskuun yön pimeyteen.\n\n\n\n\nVallihaudassa\n\n\nFortunio ja markiisitar riensivät yhdessä ikkunaan ja ennättivät\nparhaiksi kuulemaan kumean loiskahduksen viidenkymmenen jalan päässä\nalhaalla olevasta vedenpinnasta. Vähäinen kuunsirppi oli pilven\npeitossa, eivätkä heidän kynttilänvalon häikäisemät silmänsä voineet\nerottaa pimeässä mitään.\n\n— Hän on vallihaudassa, huudahti markiisitar kiihtyneenä, ja Valérie,\njoka istui lattialla siinä, mihin hän oli vaipunut, kun Fortunio sysäsi\nhänet irti, huojutteli itseään kauhuissaan.\n\nMarkiisitar ravisteli häntä äkäisesti.\n\n— Mitä hän oli sinulle? Mitä hän oli sinulle? hän tiukkasi kiihtyneenä.\n\nJa tyttö, joka vain puolittain tajusi mitä sanoi, vastasi:\n\n— Uljain herrasmies, ylevin ystävä, mitä minulla on milloinkaan ollut.\n\n— Pyh! Markiisitar hellitti hänen käsivartensa ja kääntyi antamaan\nkomennuksen Fortuniolle. Mutta italialainen oli jo poistunut. Hän\nei välittänyt naisista, vaan siitä miehestä, joka oli päässyt hänen\nkynsistään.\n\nHän saapui kohdalle, johon Garnachen oli täytynyt pudota, pysähtyi\nviidenkymmenen jalan korkeudessa yön pimeyden läpi hohtavan rikotun\nikkunan alle ja valaisi tulisoihdullaan vallihaudan tummaa vedenpintaa\nkaikkiin suuntiin. Ei värähdystäkään näkynyt tasaisena välkkyvässä\nvedessä. Hänen takaansa kuului ääniä, ja voimakkaasti hehkuva punainen\nvalo ilmoitti, että hänen miehensä olivat tulossa. Hän kääntyi heidän\npuoleensa ja osoitti miekallaan poispäin linnasta.\n\n— Hajautukaa! hän huusi. — Etsikää tuolta! Hän ei ole voinut mennä\nkauaksi.\n\nJa miehet, jotka vain hämärästi tiesivät, ketä etsittiin, riensivät\nkäskyn mukaisesti tarkastamaan niittykaistaletta, jossa jokaiselle\npakolaiselle täytyi käydä huonosti, sillä siellä ei ollut minkäänlaista\npiilopaikkaa.\n\nFortunio jäi paikoilleen vallihaudan reunalle. Kumarassa hän siirtyi\nlinnan kaukaisimpaan kulmaukseen saakka, heiluttaen soihtuansa pitkin\nmaata ja tutkien pehmeää, kosteaa savea. Ihmisen olisi ollut mahdotonta\nkiivetä sen yli jättämättä jälkiä. Hän saapui nurkkaukseen; saviäyräs\noli koskematon; ainakaan ei hän ollut huomannut ainoatakaan käden eikä\njalan jälkeä, joita olisi täytynyt löytyä, jos joku olisi noussut\nvedestä.\n\nHän palasi samaa tietä takaisin ja eteni linnan itäiseen kulmaukseen\nsaakka, mutta tulos oli sama. Vihdoin hän suoristautui ja kävi\ntyynemmän näköiseksi; hänen hätäinen kiireensä oli mennyt, ja\nrauhallisesti hän nyt kohotti soihtuaan ja antoi sen taaskin valaista\nvedenpintaa. Hän katseli sitä hetkisen, ja hänen tummissa silmissään\noli melkein valittavan haaveileva ilme.\n\n— Hukkunut! hän sanoi ääneen ja pisti miekkansa tuppeen.\n\nYlhäältä ikkunasta kuului huuto. Hän katsahti sinne ja näki\nleskimarkiisittaren ja hänen poikansa.\n\n— Oletteko saanut hänet kiinni, Fortunio?\n\n— Kyllä, madame, vastasi hän vakuuttavasti. — Saatte hänen ruumiinsa,\nmilloin vain tahdotte. Hän on tuolla alhaalla. Ja hän osoitti veteen.\n\nNähtävästi hypätessään oli Garnache ollut valmis siirtymään toiseen\n— ja hän toivoi parempaan — maailmaan. Hän oli kiepahtanut ilmassa\nkahdesti ympäri, tullut jalat edellä kaivannon kylmään veteen ja\npainunut, kunnes hänen varpaansa koskettivat ainetta, joka ei ollut\nyhtä pehmeää kuin vesi, mutta antoi kuitenkin perään. Kummastuneena\nsiitä, että hän oli pysynyt tajuissaan siihen saakka, hän kuitenkin\najoissa oivalsi, että hän oli painumassa mutaan, että hän oli jo\nnilkkaa myöten siihen uponnut. Rajun voimakas potkaisu molemmilla\njaloilla irrotti hänet heti, ja hän tunsi hitaasti kohoavansa pinnalle.\n\nVedenpinta särkyi, ja hänen päänsä kohosi yön koleaan pimeyteen. Hän\nveti syvän henkäyksen kylmää, mutta virkistävää ilmaa ja liikutellen\nkäsiään hiljaa veden alla ui tyynesti, ei kaivannon reunalle, vaan\nlinnan seinustalle, johon painautuneena hän arveli voivansa säilyä\nhuomaamatta. Onneksi hän löysi kahden kiven välisen raon; hän\nei sitä nähnyt, vaan tunsi sen sormillaan haparoidessaan pitkin\ngraniittiseinää. Hän pysytteli hetkisen kiinni siinä ja punnitsi\nasemaansa. Ylhäältä kuului ääniä, ja sinne katsahtaessaan hän näki\nvalonhohteen särkemästään aukosta.\n\nHämmästyksekseen hän huomasi voimiensa palaavan. Heittäytyessään\nikkunasta hän oli tuskin jaksanut hypätä, hän oli ollut yltäpäältä\nhiessä ja luullut voimiensa tyyten ehtyneen. Vallihaudan jääkylmä vesi\ntuntui olleen omiaan reipastuttamaan häntä, pyyhkäisemään pois hänen\nväsymyksensä ja uudistamaan hänen tarmonsa. Hänen päänsä oli selvä ja\naistinsa herkät, ja hän alkoi miettiä, mitä hänen olisi paras tehdä.\n\nEnsiksi hänen mieleensä luonnollisestikin juolahti uida vallikaivannon\nreunalle, kiivetä siitä ylös ja lähteä juoksemaan. Mutta ajatellessaan,\nkuinka avointa ympäristö oli, hän tajusi, että se koituisi hänen\ntuhokseen. Pian tultaisiin ottamaan selkoa, miten hänelle oli käynyt,\nja kun ei häntä löydettäisi vedestä, etsittäisiin häntä läheisyydestä.\nHän koetti asettua takaa-ajajiensa sijaan, ajatella heidän tavallaan,\nparhaansa mukaan arvailla, kuinka he toimisivat, ja sitten hänen\nmieleensä välähti ajatus, jota kannatti miettiä. Hänen asemansa oli\njoka tapauksessa vieläkin hyvin epätoivoinen; siinä suhteessa hän ei\nantautunut harhaluulojen valtaan. Hän ei ollut kylliksi toiveikas\nuskoakseen että hänen hukkumistaan pidettäisiin varmana.\n\nHän hellitti otteensa muurista ja alkoi varovasti uida itäistä\nkulmausta kohti. Jos tultaisiin ulos, niin olisi pakko laskea\nnostosilta. Hän sijoittuisi niin, että se laskettaessa peittäisi hänet\nja piilottaisi hänet näkyvistä. Hän kiersi rakennuksen kulman ympäri,\nja nyt siirtyi kuun edestä pois ystävällinen pilvi, jonka takana se oli\nollut, ja heikko hopeinen hohde välkkyi vedenpinnalla hänen edessään.\nMutta tuolla edessäpäin oli jotakin mustaa kaivannon yläpuolella. Heti\nhän tunsi sen sillaksi. Se oli alhaalla. Ja selityksen siihen hän tiesi\nmuistaessaan, ettei käskynhaltija ollut vielä poistunut Condillacista.\nVähät hän välitti, oliko asia niin vai näin.\n\nMuutamilla nopeilla, äänettömillä vedoilla hän pääsi sen luokse. Hän\nempi hetkisen ennen kuin uskaltautui sen alla vallitsevaan pimeyteen;\nsitten hän ajatteli, että hänen oli mentävä sinne tai jouduttava ilmi,\nja ui eteenpäin. Hän lähestyi muuria ja hapuillessaan eteenpäin osuivat\nhänen käteensä riippuvat ketjut, jotka ulottuivat veteen saakka.\nTarttuen niihin molemmin käsin hän jäi riippumaan.\n\nEnsimmäistä kertaa sinä iltana hänen sydämentykytyksensä nyt todella\nkiihtyi. Hän odotteli pimeässä, aika tuntui hänestä vierivän kovin\nhitaasti, ja hän oli hyvin levoton.\n\nPian hän erotti askelten töminää ja äänten sorinaa, jonka ylitse\nkuului Fortunion huuto. Sillalla hänen päällään juostiin raskaasti,\nja jalkojen kopse tuntui alhaalla olevasta miehestä ukkosen jymyltä.\nHänen kummallekin puolelleen vallihautaan loi soihtu punaista,\nhulmuavaa valoa. Sillalla juokseva mies oli pysähtynyt. Valo liikkui\nsinne tänne, ja Garnache melkein vapisi, odottaen joka hetki, että sen\nsäteet tunkeutuisivat sinne, missä hän riippui, ja paljastaisivat hänet\npiilottelemassa kuten säikähtänyt vesirotta. Mutta mies lähti jälleen\nliikkeelle, ja valo lakkasi lepattamasta.\n\nHänestä tuntui kuluneen kokonainen iäisyys ennen kuin miehet\npalasivat ja marssivat taaskin hänen ylitseen. Hän sai odottaa vielä\ntoisen iäisyyden ennen kuin kavioiden kopse pihalla ja kumahdukset\nsiltapalkeilla ilmoittivat hänelle, että Tressan ratsasti kotiinsa.\nMutta sitten, kun kapse eteni, kuului taaskin äänten sorinaa ylhäältä.\n\nEikö kaikki ollut ohitse vieläkään? Eikö tämä koskaan päättyisi? Hän\ntunsi, että jos hänen pitäisi olla vedessä vielä jonkin aikaa, niin hän\nolisi auttamattomasti mennyttä; hän kohmettuisi niin, ettei jaksaisi\nuida suojakaivannon poikki.\n\nÄkkiä kantautui hänen korviinsa ensimmäinen ilahduttava ääni sinä\niltana. Ketjut kalisivat, saranat kitisivät, ja hänen yläpuolellaan\noleva laaja, tumma katos alkoi vähitellen kohota. Sen liike kiihtyi,\nkunnes se vihdoin pysähtyi pystyasentoonsa, liittyen tiiviisti linnan\nmuuriin, ja kuun himmeät valonsäteet osuivat hänen kylmettyneille\nkasvoilleen.\n\nHän päästi ketjut irti ja ui toiselle puolelle niin nopeasti ja\näänettömästi kuin suinkin voi. Äyräälle kiivettyään hänen voimansa\nolivat melkein lopussa. Hetkiseksi hän kyykistyi sinne kuuntelemaan.\nOliko hän lähtenyt liikkeelle liian hätäisesti? Oliko hän ollut\nvaromaton?\n\nTakaa ei kuulunut eikä näkynyt mitään. Hän ryömi hiljaa pois kovalta\ntieltä, jolle oli noussut vedestä. Kun hänen jalkojensa alla sitten oli\njoustava, pehmeä nurmikko, ei hän enää lainkaan muistanut kohmetustaan.\n\nOli vielä jonkin verran toista tuntia puoliyöhön, kun Garnache\nlikomärissä vaatteissaan lähti Condillacista. Hän suuntasi matkansa\npohjoiseen ja jatkoi juoksuaan, kunnes hän oli edennyt suunnilleen pari\nkilometriä, jolloin hänen oli pakostakin hiljennettävä vauhtiaan.\n\nHänen päämääränsä oli Voiron, jossa hänen palvelijansa Rabecquen piti\nmajailla Beau Paonin majatalossa valmiina ottamaan hänet vastaan millä\nhetkellä hyvänsä. Jo kerran ennen, mennessään Condillaciin, hän oli\nkulkenut samaa tietä, ja se oli niin suora, että tuntui tuskin olevan\npelättävissä, että hän voisi siitä erehtyä. Yhä eteenpäin hän juoksi\nnousevan kuun valaistessa tietä; ilma oli niin tyyni, että märistä\nvaatteista huolimatta häntä ei vähääkään palellut.\n\nAsteltuaan ripeästi kolme tuntia Garnache saapui vihdoin Voironiin,\nja hänen askeleensa kajahtelivat hiljaisilla kaduilla, pelästyttäen\nkulkukissan tai pari, jotka olivat saalistamassa ovien edustoilla.\nPienessä kaupungissa ei ollut yövahtia eikä valaistusta, mutta\nhimmeässä kuutamossa Garnache etsi Beau Paonin majataloa ja löysi sen\nhieman harhailtuaan. Räikeänvärinen riikinkukko pyrstö levitettynä\nkoristi ovea, jota Garnache jyskytti ja potki ikään kuin olisi aikonut\nsärkeä sen.\n\nSe avautui jonkin ajan kuluttua, ja puolipukeissa oleva mies, jolla\noli kynttilä kädessä ja yömyssy harmailla hiuksillaan, työnsi raosta\nnäkyviin äkäiset kasvonsa.\n\nNähtyään sisälle pyrkivän ränsistyneen ja ryvettyneen olennon isäntä\nolisi sulkenut oven jälleen, peläten joutuneensa tekemisiin jonkun\nhurjan vuoristorosvon kanssa, mutta Garnache esti sen jalallaan.\n\n— Täällä majailee eräs Rabecque-niminen mies Pariisista. Minun täytyy\nheti saada puhua hänen kanssaan. Garnachen sanat ja niiden ripeä,\nkäskevä sävy tehosivat isäntään.\n\nRabecque oli näytellyt korkeata herraa sen viikon ajalla, jonka hän oli\nviettänyt Voironissa, ja saanut talonväen kohtelemaan häntä alistuvasti\nja kunnioittavasti. Se seikka, että tämä kopeasävyinen ryysyläinen\nvaati tavata häntä siihen aikaan yöstä, vähät välittäen siitä, kuinka\npaljon hän vaivaisi suurta herra Rabecquea, tuotti myös hänelle\njossakin määrin arvonantoa, vaikka siihen vielä sekaantuikin hieman\nepäluuloa.\n\nIsäntä käski pariisilaista sisään. Hän ei oikein tiennyt, antaisiko\nherra Rabecque hänelle anteeksi häiritsemisen; hän ei voinut sanoa,\nsuostuisiko herra Rabecque ottamaan vastaan tämän vieraan sellaiseen\naikaan; luultavasti hän ei suostuisi. Mutta sittenkin sai mies astua\nsisään.\n\nGarnache keskeytti hänet jyrkästi ennen kuin hän oli edes päässyt\nselittelyjensä puoliväliin, sanoi nimensä ja käski hänen ilmoittaa\nsen Rabecquelle. Lakeijan vilkkaus, kun hän ponnahti vuoteestaan\nkuullessaan, kuka tulija oli, vaikutti isäntään hyvin voimakkaasti,\nmutta ei puoliksikaan niin voimakkaasti kuin se, että hän pian sai\nnähdä, kuinka nöyrästi tämä suuri herra Rabecque Pariisista esiintyi\njoutuessaan vastakkain portaiden alapäässä odottavan kulkurin kanssa.\n\n— Oletteko terve ja vahingoittumaton, monsieur? huudahti Rabecque\nkunnioittavan riemastuneesti.\n\n— Kyllä, ihmeen kautta, _mon fils_, vastasi Garnache naurahtaen. — Auta\nminut vuoteeseen ja tuo minulle sitten malja maustettua viiniä. Olen\nuinut vallihaudan poikki ja suorittanut muitakin ihmeellisiä tekoja\ntässä puvussani.\n\nIsäntä ja Rabecque häärivät nyt yhdessä palvelemassa häntä, ja\nkun hän vihdoin lopen uupuneena oli pitkänään hyvältä tuoksuvien\nlakanoiden välissä ja hänestä tuntui, että hän todennäköisesti nukkuisi\ntuomiopäivään saakka, hän antoi viimeiset määräyksensä.\n\n— Herätä minut päivän sarastaessa, Rabecque, hän sanoi unisesti. —\nMeidän on lähdettävä liikkeelle silloin. Laita hevonen ja vaatteet\nvalmiiksi! Sinun on pestävä minut puhtaaksi, ajeltava partani ja\nmuutettava minut jälleen samaksi mieheksi, joka olin, ennen kuin\ntemppusi ja värisi tekivät minut siksi, jona olen ollut yli viikon.\nVie pois valo! Päivän koittaessa! Älä anna minun maata kauempaa, jos\npidät palveluspaikastasi. Huomenna saamme toimia nopeasti. Päivän —\nsarastaessa — Rabecque!\n\n\n\n\nFlorimond de Condillac\n\n\nSeuraavana päivänä kello kahdentoista vaiheilla saapui La Rochetten\nläheisyydessä olevalle ylänteelle kaksi ratsastajaa, jotka\npysähdyttivät hevosensa antaakseen niiden hengähtää ja silmäilläkseen\njalkojensa juurella leviävällä tasangolla sijaitsevaa pientä kauppalaa.\nToinen heistä oli herra de Garnache, toinen hänen palvelijansa\nRabecque. Mutta nyt ei Garnache enää ollut irvikuva, joka Condillacissa\nviime aikoina oli tunnettu Battistana, vaan herrasmies, joka hän oli\nsilloin, kun hän ensi kerran ilmestyi linnaan. Rabecque oli ajanut\nhänen partansa ja puhdistanut hänen ihostaan ja hiuksistaan värin,\njonka hän oli aikaisemmin niihin hieronut.\n\nPuolen tunnin kuluttua he ratsastivat sisälle Mustan Karjun majatalon\nportista. Tallimieheltä, joka riensi pitelemään heidän suitsiaan,\nGarnache kysyi, asuiko markiisi de Condillac siellä. Hän sai myönteisen\nvastauksen.\n\nGarnache antoi määräyksen hevosten hoidosta ja käski Rabecquen syödä\nitsensä kylläiseksi arkituvassa. Isännän ilmoittamana pariisilainen\nsitten nousi portaita herra de Condillacin huoneeseen.\n\nIsäntä opasti hänet talon parhaaseen huoneeseen, painoi kädensijaa,\navasi oven selälleen ja astui syrjään päästääkseen herra de Garnachen\nsisään.\n\nHuoneesta kuului ääniä, miehen hiljaista naurua ja naisen vielä\nhiljaisempaa pyytelyä.\n\n— Laskekaa minut irti, monsieur! Jumalan tähden, antakaa minun mennä!\nJoku tulee.\n\n— Mitä minua liikuttaa kenenkään tulo? vastasi ääni, joka tuntui olevan\ntukahtumaisillaan nauruun.\n\nGarnache astui huoneeseen — se oli tilava ja hyvin kalustettu,\nkuten Auberge du Sanglier Noirin parhaan huoneen sopikin — ja näki\nsiellä katetun pöydän, josta levisi maukkaiden ruokien tuoksu,\nmutta tarjoilijattaren viehkeys oli saanut vieraan unohtamaan\naterian ja kiertämään kätensä tytön vyötäisille. Kun hänen katseensa\nosui kookkaaseen pariisilaiseen, hän päästi tytön irti ja käänsi\ntulokkaaseen päin puolittain nauravat, puolittain ällistyneet kasvonsa.\n\n— Kuka hitto te olette? hän tiedusteli ja hänen ruskeat silmänsä\nkohdistuivat eloisan tutkivasti Garnacheen, joka puolestaan\nvastasi kohteliaisuuteen, tarkastellen tyynesti tätä keskikokoista\nherrasmiestä, jolla oli vaalea tukka ja säännölliset kasvonpiirteet.\n\nTyttö hypähti syrjään ja kiiti ulos, väistäen isännän uhkaavan käden,\njonka tämä kohotti, kun hän pujahti sivuitse. Pariisilaisen sisu\nkiehahti. Tämänlainen kuumeko pidätti markiisia La Rochettessa, sillä\naikaa kun Valérie sai nääntyä vankina Condillacissa?\n\nHuulet kaartuneina tuimaan hymyyn Garnache kumarsi jäykästi, esitellen\nitsensä kylmästi ja muodollisesti.\n\n— Nimeni on Martin Marie Rigobert de Garnache. Minut lähetti hänen\nmajesteettinsa kuningatar Pariisista huolehtimaan siitä, että neiti\nde La Vauvraye pääsee vapaaksi vankeudesta, jossa teidän äitipuolenne\nhäntä pitää.\n\nHerrasmiehen kulmakarvat kohosivat, ja hänen kasvoilleen levisi melkein\nloukkaava hymyily.\n\n— Kun asia on siten, niin mitä hemmettiä teette täällä?\n\n— Olen täällä, monsieur, vastasi Garnache nykäisten päätään taaksepäin,\nkoska te ette ole Condillacissa.\n\nHänen sävynsä oli ynseä, lähennellen halveksimista, sillä siitä\nhuolimatta, että hän oli edellisenä iltana päättänyt siitä lähtien aina\nhillitä luontoaan, alkoi Garnachelta jo mennä maltti.\n\nMarkiisi pani merkille hänen sävynsä ja tarkasteli miestä. Eräissä\nsuhteissa hän piti kummastakin; toisissa suhteissa olivat ne kumpikin\nhänestä vastenmielisiä. Mutta hän tajusi selvästi, ettei tätä kiivasta\nherrasmiestä saanut kohdella kovin uhittelevasti; muutoin voisi koitua\nikävyyksiä. Niinpä hän viittasikin herttaisesti pöytään, jossa oli pari\npulloa höyryävien ruokalajien keskellä.\n\n— Suvaitsette kai syödä päivällistä kanssani. Otaksun, että teillä\non jotakin asiaa minulle, koska olette tullut tänne minua etsimään.\nKeskustelkaamme syödessämme. Minusta on ikävää syödä yksin. Hänen\nsävynsä ja käyttäytymisensä olivat erittäin tyynnyttäviä. Garnache oli\nnoussut ylös aikaisin ja ratsastanut pitkän matkan; ruokien tuoksu\noli kiihottanut hänen ruokahaluaan, joka jo ennestään oli hyvä; ja\nkun lisäksi hänen ja tämän herrasmiehen piti olla liittolaisia, niin\nolisihan hyvä, etteivät he alkaisi riitelemällä.\n\nHän kumarsi vähemmän jäykästi, esitti kiitoksensa, pani hattunsa,\nraippansa ja vaippansa syrjään, irrotti miekkansa ja istuutui pöytään\nisännän itsensä valmistamalle paikalle.\n\nGarnache tarkasteli nyt markiisia huolellisemmin ja löysi hänen\npiirteistään paljon miellyttävää. Ne olivat avoimet ja miellyttävät,\nmies vaikutti rehelliseltä.\n\nAterian aikana herra de Garnache kertoi matkastaan Pariisista,\nkäynneistään Tressanin luona ja seikkailuistaan Condillacissa. Hän\nkuvasi oivallisesti, kuinka häntä oli siellä kohdeltu, ja hänen\noli vaikea valita sanoja ilmoittaakseen syyn, jonka vuoksi hän oli\nnaamioituna palannut esiintyäkseen Valérien vaeltavana ritarina.\nLopuksi hän puhui edellisen illan tapahtumista ja paostaan. Markiisi\nkuunteli koko ajan kasvot vakavina ja totinen, tarkkaavainen ilme\nsilmissään, mutta pariisilaisen lopetettua väikkyi hänen huulillaan\nhymy.\n\n— Sen kirjeen nojalla, jonka sain Milanoon, odotin joitakin tämän\nsuuntaisia vastauksia, hän sanoi, ja Garnachea kummastutti hänen kevyt\nsävynsä, samoin kuin hän oli ihmetellyt nähdessään, kuinka levollisena\nmies kuunteli kertomusta Valérien vaikeasta asemasta. — Arvasin kauniin\näitipuoleni puuhailevan tällaisissa katalissa juonitteluissa, koska\nhän ei lähettänyt minulle tietoa isäni kuolemasta. Mutta vilpittömästi\nsanoen, monsieur, kertomuksenne voittaa hurjimmatkin kuvitteluni.\nTe olette käyttäytynyt perin — perin uljaasti tässä asiassa. Näytte\noikeastaan toimineen neiti de La Vauvrayen vapauttamiseksi innokkaammin\nkuin kuningattarella olisi ollut oikeus odottaa. Hän hymyili, ja\nhänen silmissään oli paljon puhuva ilme. Garnache nojautui taaksepäin\ntuolissaan ja tuijotti mieheen.\n\n— Teidän kevyet sananne, monsieur, tällaisessa asiassa saattavat minut\nymmälle, hän virkkoi vihdoin. — Entä sitten tyttöparka, joka viruu\nCondillacissa vankina sen tähden, että hän on uskollisesti pysynyt\nteille antamassaan lupauksessa?\n\nTämä huomautus täytti tarkoituksensa. Toisen kasvot kävivät heti\nvakaviksi.\n\n— Rauhoittukaa toki, monsieur! hän huudahti, kohottaen kättään\ntyynnyttävästi. — Olen loukannut teitä jollakin tavoin, se on selvää.\nTässä jutussa on jotakin, mitä en oikein käsitä. Sanoitte Valérien\nkärsineen minulle annetun lupauksen tähden. Mitä tarkoitatte?\n\n— Häntä pidetään vankina, monsieur, koska halutaan hänen menevän\navioliittoon Mariuksen kanssa, vastasi Garnache, koettaen kaikin voimin\nhillitä suuttumustaan.\n\n— _Parfaitement!_ Sikäli olin selvillä.\n\n— No niin, monsieur, eikö muu sitten ole selvää? Koska hän on teidän\nkihlattunne... Hän vaikeni. Vihdoinkin hän oivalsi lausuvansa\nsellaista, mikä ei täysin pitänyt paikkaansa. Mutta toinen ymmärsi heti\nhänen tarkoituksensa, heittäytyi takakenoon tuolissaan ja purskahti\nnauramaan.\n\nVeri suhisi Garnachen päässä, kun hän puristi huulensa yhteen ja\nsilmäili tuota herrasmiestä, joka antautui aiheettomasti hyvän tuulen\nvaltaan. Aivan varmasti oli herra de Condillacilla herkin huumorintaju\nkoko Ranskassa. Hän nauroi sydämensä pohjasta, ja Garnache rukoili\npalavan hartaasti, että hän tukehtuisi nauruunsa. Sen ääni sai koko\nmajatalon tärisemään.\n\n— Monsieur, monsieur! hän ähkyi. — Taivaan nimessä, älkää olko noin\näkäisen näköinen! Onko minun syyni, että minua naurattaa? Koko juttu\non niin suunnattoman hullunkurinen. Kolme vuotta poissa kotoa, ja\nsittenkin nainen pysyy uskollisena ja pitää hänen puolestaan annetun\nlupauksen! Totisesti, monsieur, tehän olette nähnyt maailmaa, ja\nteidän täytyy myöntää, että tässä on jotakin kerrassaan erikoista,\nharvinaisen huvittavaa. Pieni Valérie-parkani! sopersi hän puolittain\ntukahdutettujen naurunpuuskiensa lomassa, — odottaako hän minua\nvieläkin? Vieläkö hän pitää minua sulhasenaan? Ja sen tähden vastaa\n»ei» Marius-veljelleni! Tulimmaista! Minä kuolen nauruun.\n\n— Minusta tuntuu, että niin teille saisikin käydä, sanoi Garnache\nkarkeasti, ja samalla narahti hänen tuolinsa liukuessaan lattiaa\npitkin. Hän oli noussut seisomaan ja katseli iloista isäntäänsä hyvin\nkiukkuisesti, kasvot kalpeina, silmät säihkyen. Oli mahdotonta erehtyä\nhänen eleistään ja sanoistaan.\n\n— No? sanoi toinen, alkaen vihdoinkin älytä, kuinka uhkaavaksi tilanne\nnäytti kääntyvän.\n\n— Monsieur, selitti Garnache, ääni perin kylmänä, — onko minun\nkäsitettävä tämä niin, ettette enää aio pysyä lupauksessanne ettekä\nottaa neiti de La Vauvrayeta puolisoksenne?\n\nSynkkä puna levisi markiisin kasvoille. Hänkin nousi pystyyn ja\nsilmäili pöydän yli vierastaan kasvoillaan ylpeä ilme ja katse\nkorskeana.\n\n— Luulin, monsieur, hän vastasi hyvin arvokkaasti, — kutsuessani teidät\npöytääni luulin, että halusitte tehdä minulle palveluksen, niin vähän\nkuin saatoinkin aavistaa ansainneeni sitä kunniaa. Mutta sen sijaan\nnäyttää siltä, että olette tullut tänne loukataksenne minua. Olette\nvieraani, monsieur. Sallikaa minun pyytää teitä poistumaan, ennen kuin\npahastun kysymyksestä, joka koskee minua yksin!\n\nHän oli oikeassa, ja Garnache oli väärässä. Hänellä ei ollut mitään\noikeutta ryhtyä ajamaan neiti de La Vauvrayen asioita. Mutta nyt ei\njärki pystynyt häneen, eikä hän koskaan suvainnut ylimielistä kohtelua,\nolipa se sitten verhottu vaikka kuinka kohteliaaseen asuun.\n\n— Monsieur, hän virkkoi, — ymmärrän tarkoituksenne täydelleen. Puoli\nsanaa minulle on yhtä hyvä kuin kokonainen lause jollekulle toiselle.\nOlette kohteliain sanoin moittinut minua tunkeilemisesta. En ole\ntungettelija; ja minä pahastun siitä viittauksesta.\n\n— Vai niin! äännähti markiisi, naurahtaen ja kohauttaen olkapäitään.\n— Jos pahastutte siitä... Loppu kävi selväksi hänen hymystään ja\nliikkeestään.\n\n— Juuri niin, monsieur, oli Garnachen vastaus. — Mutta minä en taistele\nsairaiden kanssa.\n\nFlorimondin otsa meni ryppyihin, ja hänen silmiinsä tuli hämmästynyt\nilme.\n\n— Sairaiden! hän kertasi. — Hetki sitten, monsieur, tunnuitte epäilevän\njärkeäni. Onko laitanne kuten humalaisen, joka luulee, että koko\nmaailma on humalassa häntä lukuun ottamatta?\n\nGarnache katsoi markiisia silmiin. Hänen äskeinen epäilyksensä alkoi\nmuuttua melkein varmuudeksi.\n\n— En tiedä, kuumeko tuo sanoja kielellenne... hän aloitti, mutta hänet\nkeskeytti markiisi, jonka silmiin äkkiä välähti ymmärtämyksen ilme.\n\n— Olette erehtyneet, hän huudahti. — Minussa ei ole kuumetta.\n\n— Entä Condillaciin lähettämänne kirje? kysyi Garnache, perinpohjin\nällistyneenä.\n\n— Mitä siitä? Voin vannoa, etten maininnut olevani kuumeessa.\n\n— Minä voin vannoa, että mainitsitte.\n\n— Syytätte siis minua valehtelijaksi?\n\nMutta Garnache heilautti kättään ikään kuin pyytäen toista jättämään\nsikseen molemminpuoliset solvaukset. Heidän välillään oli joku\nväärinkäsitys, sen hän tajusi, ja pelkkä hämmästys oli jäähdyttänyt\nhänen raivonsa. Hänen ainoana pyrkimyksenään oli nyt saada selvitetyksi\ntämä hämärä seikka.\n\n— En millään muotoa. Haluan vain selvyyttä.\n\nFlorimond hymyili.\n\n— Lienen kirjoittanut, että _meitä_ pidätti kuume, mutta en suinkaan\nsanonut, että sairas olin minä itse.\n\n— Kuka sitten? huudahti Garnache.\n\n— Siinäpä se, monsieur! Nyt käsitän. Vaimonihan on kuumeessa.\n\n— Teidän —! Garnache ei rohjennut lausua sitä sanaa.\n\n— Vaimoni, monsieur, toisti markiisi. Matka kävi liiaksi hänen\nvoimilleen, kun kuljimme nopeasti.\n\nSyntyi hiljaisuus. Garnachen voimakas leuka painui rinnalle, ja hän\nseisoi liikkumattomana, tuijottaen pöytäliinaan ja ajatellen viatonta\ntyttöparkaa, joka odotteli Condillacissa niin varman luottavana ja\nuskollisena sulhastaan, tämän palatessa Italiasta vaimoineen.\n\nHänen seisoessaan ja Florimondin katsellessa häntä uteliaana avautui\novi ja isäntä astui sisään.\n\n— Herra markiisi, hän ilmoitti. — Alhaalla on kaksi herrasmiestä\nkysymässä teitä. Toinen heistä on Marius de Condillac.\n\n— Marius? mutisi Garnache, mutta sitten hän älysi, että salamurhaajat\nolivat tulleet niin nopeasti hänen kintereillään, ja hän hylkäsi\nmielestään kaikki muut paitsi nykyhetkeä koskevat ajatukset. Hänellä\noli itsellään velka maksettavana niille miehille. Nyt oli aika tullut.\nHän pyörähti ympäri, ja ennen kuin hän itsekään oikein aavisti, oli hän\nlausunut sanat:\n\n— Tuokaa heidät ylös, isäntä!\n\nFlorimond katsahti häneen kummastuneena.\n\n— Oh, kaikin mokomin, jos te niin haluatte, hän virkkoi.\n\nGarnache vilkaisi häneen ja kääntyi sitten jälleen empivän isännän\npuoleen.\n\n— Olette kuullut, hän sanoi kylmästi. — Tuokaa heidät ylös!\n\n— _Bien_, monsieur, vastasi isäntä ja poistui.\n\n— Sekaantumisenne asioihini käy todella omituiseksi, monsieur,\nhuomautti markiisi yrmeästi.\n\n— Kun saatte tietää, mitä varten sekaannun, niin kenties se ei ole\nteistä aivan niin omituista, oli yhtä yrmeä vastaus. — Meillä on vain\nhetkinen, monsieur. Kuunnelkaa, kun selitän teille, millä asialla he\nsaapuvat.\n\n\n\n\nHaamu astiakaapissa\n\n\nGarnachella oli vain muutamia minuutteja käytettävinään kertomustaan\nvarten, ja lisäksi hän tarvitsi sekunnin tai pari pohtiakseen\ntilannetta nykyisten tietojensa pohjalla.\n\nSuppeasti, mutta osuvasti Garnache paljasti Florimondin murhaamiseksi\npunotun juonen, ja hän riemuitsi nähdessään raivon kuvastuvan markiisin\nkasvoista ja hehkuvan hänen silmistään.\n\n— Mitä syytä on heillä turvautua niin katalaan tekoon? huudahti hän\nepäilyksen ja vihan repiessä hänen mieltään.\n\n— Heidän kunnianhimonsa. Marius himoitsee neiti de La Vauvrayen\ntiluksia.\n\n— Eikä hän saavuttaakseen tarkoituksensa empisi murhata minua?\nPuhutteko tosiaankin totta?\n\n— Annan kunniasanani takeeksi, _että se on totta_, vastasi Garnache,\nkatsellen markiisia terävästi. Florimond silmäili häntä hetkisen.\nNoiden sinisten silmien vakava katse ja tuon joustavan äänen varma\nsointu haihdutti häneltä epäilyksen rippeetkin.\n\n— Ne konnat! huudahti markiisi. — Hupsut! hän lisäsi. — Minun\npuolestani olisi Marius hyvin voinut saada Valérien. Hän olisi saanut\nminut liittolaisekseen edistämään kosintaansa. Mutta nyt... Hän ojensi\nkätensä ja pudisti nyrkkiään ilmassa ikään kuin taistelun uhkauksena.\n\n— Hyvä! sanoi Garnache rauhoittuneena. — Kuulen heidän askeleensa\nportaista. He eivät saa nähdä minua seurassanne.\n\nHetkisen kuluttua avautui ovi, huoneeseen astui hyvin upeasti puettu\nMarius, ja aivan hänen takanaan seurasi Fortunio. Kummassakaan\nei näkynyt kovin pahoja jälkiä edellisen illan tapahtumista\nlukuunottamatta pitkää tummanruskeata juovaa kapteenin poskessa, johon\nGarnachen miekka oli sen kyntänyt.\n\nHeidän astuessaan sisään nousi Florimond, joka istui rauhallisena\npöydässä, pystyyn ja meni herttaisesti hymyillen tervehtimään\nveljeään. Hänen huumorintajuntansa oli saanut virikettä; hänellä oli\nnäyttelijäntaipumuksia, ja se osa, jota hän oli ottanut esittääkseen\ntässä ilveilyssä, tuotti hänelle eräänlaista julmaa tyydytystä. Hän\ntahtoi saada todistuksen siitä, mitä Garnache oli kertonut hänen\nveljensä aikeista.\n\nMarius otti hänen lähentelynsä hyvin kylmästi vastaan. Hän tarttui\nveljensä käteen, alistui veljen suudeltavaksi, mutta hän ei vastannut\nsuuteloon eikä kädenpuristukseen. Florimond ei ollut sitä huomaavinaan.\n\n— Toivon, että olet voinut hyvin, rakas Marius, hän puheli, tarttui\nveljensä olkapäihin, työnsi hänet käsivarren matkan päähän ja katseli\nhäntä arvostelevasti. — _Ma foi_, sinähän olet muuttunut komeaksi,\nsopusuhtaiseksi mieheksi. Entä äitisi, myös hän voi kai hyvin.\n\n— Kiitos, Florimond, kyllä, vastasi Marius jäykästi. Markiisi hellitti\nkätensä veljensä olkapäistä. Hänen hyväntahtoiset kasvonsa olivat yhä\nnaurussa, ikään kuin tämä olisi ollut hänen elämänsä onnellisin hetki.\n\n— On hauskaa olla jälleen Ranskassa, rakas Mariokseni, hän sanoi. —\nOlin hullu, kun viivyin niin kauan poissa. Ikävöin päästä taaskin\nCondillaciin.\n\nMarius silmäili häntä ja koetti turhaan löytää kuumeen merkkejä.\nHän oli odottanut tapaavansa heikentyneen ja laihtuneen raukan; sen\nsijaan hän näki edessään elinvoimaisen, terveen, hilpeän miehen, joka\noli pursuavan hyvällä tuulella ja silminnähtävästi hyvissä voimissa.\nHänen aikomuksensa alkoi miellyttää häntä vähemmän, Fortunion avun\nherättämästä varmuudesta huolimatta. Mutta yhtäkaikki hänen oli\nkuitenkin se suoritettava.\n\n— Kirjoitit meille, että sinussa oli kuumetta, hän sanoi puolittain\nkysyvästi.\n\n— Ei se mitään. Mutta kuka sinulla on seurassasi? hän tiedusteli,\ntarkastellen arvostelevasti Fortuniota, joka seisoi askeleen tai parin\npäässä isäntänsä takana.\n\nMarius esitteli kätyrinsä.\n\n— Tämä on kapteeni Fortunio, Condillacin varusväen komentaja.\n\nMarkiisi nyökkäsi ystävällisesti kapteenille.\n\n— Kapteeni Fortunio. Hänellä on hyvä maine onneaan etsivänä soturina.\nVeljelläni on epäilemättä perheseikkoja puhuttavana minulle. Olisin\nkiitollinen, jos menisitte alakertaan, herra kapteeni, ja joisitte\nsiellä maljan, pari odottaessanne.\n\nKapteeni joutui hämilleen ja vilkaisi Mariukseen. Florimond huomasi\nsen. Mutta Mariuksen käytös kävi vieläkin hyytävämmäksi.\n\n— Fortunio, hän selitti, käännähti hiukan ja laski kätensä kapteenin\nolalle, — on perin läheinen ystäväni. En salaa häneltä mitään.\n\n— Vai niin, kuten tahdot, vastasi markiisi kylmästi. Kenties ystäväsi\nsuvaitsee istua, ja sinä myös, Marius. Ja hän esiintyi isäntänä\nreippaasti ja miellyttävästi. Osoittaen vierailleen tuolit hän pakotti\nheidät istumaan ja tarjosi heille viiniä.\n\nMarius viskasi hattunsa ja vaippansa samalle tuolille, jolle\nGarnachen tamineet olivat jääneet. Pariisilaisen hatun ja vaipan hän\nluonnollisesti otaksui kuuluvan veljelleen. Särkynyttä pulloa ja\nlattialle valunutta viiniä hän tuskin huomasikaan, laskien sen joko\nveljensä tai palvelijan kömpelyyden syyksi. He joivat kumpikin, Marius\nääneti, kapteeni esittäen maljan.\n\n— Palaamisenne onneksi, herra markiisi.\n\nFlorimond kiitti häntä kumartamalla päätään. Sitten markiisi kääntyi\nMariuksen puoleen.\n\n— Teillä on siis varusväkeä Condillacissa. Mitä hittoa siellä\non tapahtunut! Olen kuullut teistä outoja uutisia. Saattaisipa\nmelkein luulla, että te aiotte kapinoida pienessä rauhallisessa\nkulmakunnassamme Dauphinéssa.\n\nMarius kohautti olkapäitään, hänen kasvoistaan näkyi, että hän oli\npahalla päällä.\n\n— Condillacissa on huolta neiti de La Vauvrayen tähden.\n\nFlorimond hätkähti ja kumartui eteenpäin, alkaen heti näytellä\nhätäilevää rakastunutta.\n\n— Eihän hänelle ole mitään pahaa tapahtunut? hän huudahti. Sano, ettei\nhänelle ole tapahtunut mitään pahaa!\n\n— Rauhoitu, vastasi Marius naurahtaen pilkallisesti, ja mustasukkainen\nraivo teki hänen kasvonsa harmaiksi. — Ei hänelle ole mitään vahinkoa\nsattunut. Pulma oli se, että minä kosin häntä, mutta hän ei huolinut\nminusta, koska hän on kihlattu sinulle. Niin ollen veimme hänet\nCondillaciin, yhä toivoen saavamme hänet suostutetuksi. Muistanet,\nettä äitini on hänen holhoojansa. Mutta tyttöä ei saatu taipumaan.\nHän lahjoi yhden miehistämme viemään häneltä Pariisiin kirjeen, ja\nvastaukseksi siihen kuningatar lähetti kuumapäisen, ajattelemattoman\ntomppelin Dauphinéhen huolehtimaan hänen vapauttamisestaan. Mies viruu\nnyt Condillacin vallihaudan pohjassa.\n\nFlorimondin kasvoilla kuvastui kauhu ja suuttumus.\n\n— Rohkenetko kertoa minulle sellaista? hän kivahti.\n\n— Rohkenenko? vastasi Marius, naurahtaen ilkeästi. — Tämän asian tähden\non jo kuollut monta miestä. Sama Garnache jätti eilen illalla käsiimme\nmuutamia ruumiita, ennen kuin hän itse lähti toiseen maailmaan. Et voi\naavistaa, kuinka pitkälle uskallan mennä tässä jutussa. Olen valmis\nlisäämään tähän asti kuolleiden luetteloon niin monta nimeä kuin\ntarvitaan, ennen kuin sinä astut jalallasi Condillaciin.\n\n— Aa! sanoi Florimond ikään kuin valo olisi äkkiä välähtänyt hänen\nmieleensä. — Tämä asiako sinut siis toi luokseni! Olen epäillyt\nveljenrakkauttasi, se minun on tunnustettava, rakas Marius. Mutta\nsanopa, veljeni, mitä arvelet isämme toivomuksista tässä suhteessa!\nEtkö kunnioita niitä vähääkään?\n\n— Kunnioititko sinä? kivahti Marius, jonka ääni nyt kävi kovemmaksi\nraivosta. — Oliko rakastuneen miehen tapaista viipyä poissa kolme\nvuotta — antaa koko sen ajan kulua lähettämättä ainoatakaan sanomaa\nkihlatullesi.-' Mitä olet tehnyt tukeaksesi vaatimuksiasi häneen?\n\n— En mitään, sen myönnän, mutta —\n\n— No niin, nyt sinun on tehtävä jotakin, huudahti Marius, nousten\nseisomaan. — Olen tullut antaakseni sinulle tilaisuuden. Jos vielä\ntahdot voittaa neiti de La Vauvrayen omaksesi, niin sinun täytyy\nvoittaa hänet minulta — miekallasi. Fortunio, sulkekaa ovi!\n\n— Malta, Marius! huusi Florimond, näyttäen todella pelästyneeltä. —\nKuuntele minua hetkinen! Jos haluat pakottaa minut tähän luonnottomaan\ntaisteluun, niin anna ainakin kaiken käydä asianmukaisessa\njärjestyksessä! Älkäämme taistelko täällä, näissä ahtaissa huoneissa,\nvaan avoimessa ulkoilmassa. Jos tämä kapteeni suostuu sinun\nsekundantiksesi, niin minä etsin jonkun ystäväni, joka tekee minulle\nsaman palveluksen.\n\n— Me ratkaisemme asiamme täällä ja nyt, vastasi Marius tyynesti, mutta\njyrkästi.\n\n— Mutta jos minä surmaisin sinut — alkoi Florimond.\n\n— Ole huoleti, murahti Marius hymyillen ilkeästi.\n\n— No niin, kumpi mahdollisuus hyvänsä kelpaa pohjaksi sille\nkysymykselle, jonka tahdon esittää. Jos sinä tappaisit minut —\nvoitaisiin sitä pitää murhana. Taistelumme säännönvastaisuus ei voisi\nolla herättämättä huomiota.\n\n— Kapteeni toimii meidän kummankin sekundanttina.\n\n— Olen kokonaan käytettävissänne, vakuutti Fortunio kohteliaasti,\nkumartaen vuorotellen kummallekin veljekselle.\n\nFlorimond katseli häntä. — En pidä hänen ilmeestään, hän huomautti.\n— Hän lienee sinun paras ystäväsi, Marius, et kenties salaa häneltä\nmitään, mutta minä puolestani, avoimesti puhuen, toivoisin mieluummin,\nettä saapuvilla olisi joku minun ystäväni hänen vastustajanaan.\n\nMarius kohautti olkapäitään.\n\n— Puheessasi on järkeä, hän myönsi. — Mutta minulla on kiire. En voi\nodottaa, kunnes sinä kävisit etsimässä jonkun ystäväsi.\n\n— No siispä, vastasi markiisi nauraen huolettomasti, — täytyy minun\nkoettaa manata esille haamu huvittamaan teitä, herra kapteeni. Sitten\nhän kohotti ääntään, hänen ja Mariuksen säilien sattuessa vastakkain,\nja huusi:\n\n— Halloo, herra de Garnache! Tänne!\n\nHuoneen toisessa päässä olevan astiakaapin ovet lennähtivät äkkiä auki,\nja niiden välistä astui esille Martin de Garnache kädessään paljastettu\nmiekka, joka välkkyi ikkunasta tulvivassa auringonpaisteessa.\n\nMurhaajat jäivät seisomaan kauhistuneina ja kalmankalpeina. Sitten\nvälähti kummankin mieleen sama selitys tästä ilmiöstä. Tämä Garnache\noli samannäköinen kuin se mies, joka oli esittäytynyt sen nimisenä\ntullessaan Condillaciin kaksi viikkoa sitten. Siispä se keltanaamainen,\nmustatukkainen palkkasoturi, joka eilen illalla oli väittänyt olevansa\nvalepukuun puettu Garnache, oli petturi. Siihen johtopäätökseen he\npääsivät heti, ja niin pahasti kuin heitä harmittikin Florimondin\nliittolaisen ilmestyminen, antoi se usko heille taaskin rohkeutta.\nMutta tuskin he olivat ehtineet päätellä siten, kun Garnachen ääni sen\npian kumosi.\n\n— Herra kapteeni, hän lausui, ja Fortunio vavahti sen kuullessaan,\nsillä se oli sama ääni, jonka hän oli kuullut puhuvan vain muutamia\ntunteja sitten, — olen iloinen siitä, että saamme tilaisuuden jatkaa\neilen illalla keskeytynyttä otteluamme. Ja hän astui tyynesti eteenpäin.\n\nMariuksen miekka oli pudonnut irralleen veljen säilästä, ja molemmat\ntaistelijat seisoivat liikahtamatta. Fortunio syöksähti muitta mutkitta\novea kohti. Mutta yhdellä hyppäyksellä Garnache katkaisi häneltä tien.\n\n— Kääntykää! hän huusi. — Kääntykää! Tai minä pistän miekan selkäänne.\nPian pääsette ovesta, mutta tarvitaan kaksi miestä kantamaan teidät\nsiitä ulos. Varokaa saastaista nahkaanne!\n\n\n\n\nKirkon velvollisuudet\n\n\nPari tuntia markiisi de Condillacin huoneessa Sanglier Noirin\nmajatalossa La Rochettessa tapahtuneen kohtauksen jälkeen de\nGarnache ratsasti Rabecquen seuraamana ripeätä vauhtia pieneen\nCheylasin kaupunkiin, joka on Isèren laaksoon ja Condillaciin\nvievän tien varrella. Noin kolmen kilometrin päässä itäänpäin\nCheylasista olevalla kukkulalla, jonka rinteet olivat kaikki rehevien\nviinitarhojen peitossa, sijaitsi Pyhän Fransiskuksen luostarin matala,\nneliskulmainen, harmaa rakennus. Pariisilainen ja hänen palvelijansa\nratsastivat iltapäivä-auringon miellyttävässä paisteessa pitkää,\nvalkeata tietä, joka kiemurteli ylöspäin fransiskaanien viinitarhojen\nvälitse.\n\nVihdoin he pääsivät kukkulalle, ja Rabecque laskeutui satulasta\nkoputtamaan raipallaan luostarin portille.\n\nHeille tuli avaamaan maallikkoveli, joka vastaukseksi Garnachen\npyyntöön saada puhutella isä apottia kehotti heitä astumaan sisään.\n\nGarnache seurasi opastaan jykevää rakennusta ympäröivän pihan läpi ja\nsitten portaita ylös apotin kammioon.\n\nCheylasin fransiskaaniluostarin johtaja — kookas, laiha mies, jolla\noli askeettiset kasvot, ulkonevat poskipäät ja jonka nenä muistutti\nsuuresti Garnachen nenää ja olisi sopinut pikemminkin toiminnan\nmiehelle kuin rukoilijalle, kumarsi juhlallisesti muukalaiselle ja\npyysi saada tietää, miten hän voisi palvella vierasta.\n\nHattu kädessä Garnache astahti askeleen eteenpäin alastomassa, niukasti\nkalustetussa pikku huoneessa, jossa oli heikko vahan tuoksu. Empimättä\nhän ilmoitti vierailunsa syyn.\n\n— Isä, yksi Condillacin perheen jäsenistä kuoli tänä aamuna La\nRochettessa.\n\nMunkin silmät saivat eloa ikään kuin hänen mielenkiintonsa ulkoista\nmaailmaa kohtaan olisi äkkiä virinnyt.\n\n— Se on Jumalan käsi, hän huudahti. — Heidän huono elämänsä on\nviimeinkin nostattanut vihan. Miten tämä onneton sai surmansa?\n\nGarnache kohautti olkapäitään.\n\n_De mortuis nihil nisi bonum_. Hänen ilmeensä oli vakava, sinisissä\nsilmissä juhlallinen katse, eikä apotilla ollut mitään syytä varoa\ntuon silmäparin valpasta tarkkailua. Hän punastui hieman epäsuorasta\nnuhteesta, mutta taivutti päätään ikään kuin alistuen oikaistavaksi, ja\nodotti, että toinen jatkaisi.\n\n— Hänen ruumiinsa pitäisi haudata, isä, sanoi Garnache hiljaa.\n\nSilloin munkki nosti päätään ja — suuttumuksen puna — levisi hänen\nkellahtavan kalpeille poskilleen. Garnache huomasi sen ja oli iloissaan.\n\n— Miksi tulette minun luokseni? kysyi apotti.\n\n— Miksi? kertasi Garnache, ja nyt hänen äänensä kuulosti empivältä.\n— Eikö vainajien hautaaminen kuulu kirkolle? Eikö se ole yksi teidän\npyhiä velvollisuuksianne?\n\n— Kysytte sitä ikään kuin vaatisitte minulta vastausta, virkkoi munkki\npäätään pudistaen. — Asia on kuten sanotte, mutta velvollisuutemme ei\nole haudata jumalattomia kuolleita eikä sellaisia, jotka eläessään ovat\nolleet erotettuja seurakunnasta ja kuolleet katumatta.\n\n— Kuinka voitte otaksua, että hän kuoli katumatta?\n\n— Sitä en otaksu, vaan oletan hänen kuolleen ilman synninpäästöä,\nsillä ei yksikään pappi olisi rohjennut ripittää häntä, tietäen hänen\nnimensä, ja jos joku olisi tehnyt sen tietämättä, kuka hän oli ja että\nhän oli pannassa, niin se olisi katsottava tekemättömäksi. Pyytäkää\nmuita hautaamaan tämä Condillacin perheen poika.\n\n— Kirkko on kovin tyly, isä, huomautti Garnache.\n\n— Kirkko on hyvin oikeamielinen, vastasi pappi.\n\n— Eläessään hän oli mahtava ylimys, arveli Garnache miettivänä. — On\noikein ja kohtuullista, että hänen ruumiilleen osoitetaan kunnioitusta\nja arvonantoa.\n\n— No kunnioittakoot tätä kuollutta Condillacia siis ne, jotka itse\novat saaneet osakseen kunnioitusta Condillacien puolelta. Kirkko ei\nkuulu niiden joukkoon, monsieur. Markiisi-vainajan kuolemasta saakka on\nCondillacin perhe ollut kapinassa meitä vastaan, pappejamme on kohdeltu\npahoin, arvovaltaamme pilkattu, Condillacit eivät ole maksaneet\nkymmenyksiä eivätkä olleet osallisina sakramenteistä. Tuskastuneena\nheidän jumalattomuudestaan kirkko julisti heidät pannaan, näyttää\nsiltä, että he kuolevat tämän pannan alaisina. Sydäntäni kirvelee\nheidän tähtensä, mutta...\n\nHän levitti pitkät ja melkein läpinäkyvät laihat kätensä, ja hänen\nkasvoillaan oli murhetta.\n\n— Siitä huolimatta, intti Garnache, — kaksikymmentä\nfransiskaaniveljestä kantaa ruumiin kotiin Condillaciin, ja te itse\nkävelette tämän synkän kulkueen etunenässä.\n\n— Minä? Munkki astahti taaksepäin, ja hänen vartalonsa näytti venyvän\npitemmäksi. — Kuka olette te, monsieur, joka määräätte, mitä minun on\ntehtävä, vastoin kirkon lakeja?\n\nGarnache tarttui apotin karkean puvun hihaan ja veti häntä lempeästi\nikkunaa kohti. Hänen huulillaan ja hänen terävissä silmissään oli\nsuostutteleva hymy, jota munkki totteli melkein tietämättään.\n\n— Kerron teille jotakin, lupasi Garnache, — ja samalla koetan taivuttaa\nteitä luopumaan tylystä kannastanne.\n\nSamaan aikaan kuin herra de Garnache hellytteli Cheylasin\nfransiskaaniluostarin apottia lempeämmäksi kuollutta miestä kohtaan,\nrouva de Condillac istui päivällispöydässä seurassaan Valérie de La\nVauvraye. Ei kumpikaan nainen syönyt juuri ollenkaan. Toista kalvoi\nsuru, toista levoton huoli. Vihdoin puhkesi markiisitar puhumaan.\n\n— Muutamia päiviä sitten saimme sanoman, että Florimond oli matkalla\nkotiin, mutta että kuume pidätti häntä La Rochettessa. Sittemmin\nkuulimme hänen sairautensa muuttuneen niin vakavaksi, että hänen\nparanemisestaan on vain vähän toiveita.\n\n— Ja hänen viime hetkiään lohduttamaanko Marius lähti Condillacista\ntänä aamuna?\n\nMarkiisitar katsahti terävästi tyttöön, mutta Valérien kasvot olivat\npoispäin käännetyt, ja hän tuijotti tuleen. Hänen äänensä ei ilmaissut\nmuuta kuin luonnollista uteliaisuutta.\n\n— Niin, vastasi markiisitar.\n\n— Ja siltä varalta, etteivät hänen omat ponnistuksensa yksin riittäisi\nauttamaan hänen veljeään pois tästä maailmasta, hän otti kapteeni\nFortunion mukaansa? jatkoi Valérie yhtä ilmeettömällä äänellä.\n\n— Mitä tarkoitat? kysäisi markiisitar melkein sähisten.\n\nValérie kääntyi häneen päin kalpeilla kasvoillaan heikko puna.\n\n— Juuri sitä, mitä sanoin, madame. Tahdotteko tietää mitä olen\nrukoillut? Siitä alkaen, kun tulin jälleen tajuihini, olin koko\nyön polvillani ja rukoilin, että taivas sallisi Florimondin tuhota\npoikanne. En sen tähden, että toivoisin Florimondin palaavan, sillä en\nvälitä, vaikka en enää ikinä häntä näkisi. Tätä taloa painaa kirous,\nmadame, jatkoi tyttö, nousten tuoliltaan ja puhuen nyt kiihkeämmin,\nsamalla kun markiisitar, jonka kasvot olivat kaameasti muuttuneet\nja äkkiä käyneet harmaiksi, horjahti askeleen taaksepäin, — ja olen\nrukoillut että se kirous kohdistuisi Mariukseen, tuohon salamurhaajaan.\nSoman puolison, madame, te työntäisitte Gaston de La Vauvrayen\ntyttärelle!\n\nHän pyörähti ympäri, poistui vastausta odottamatta verkkaisesti salista\nja meni omiin huoneisiinsa. Ne olivat täynnä muistoja miehestä, jota\nhän suri, jota kuten hänestä tuntui, hänen piti aina surra, joka lepäsi\nkuolleena hänen ikkunansa alla tummassa vallihaudassa.\n\nÄkillisen, selittämättömän kauhun valtaamana hypähti leskimarkiisitar\npystyyn ja lähti ulos tiedustelemaan eikö vielä ollut saapunut\nsanansaattajaa, vaikka hän tiesikin, ettei sanansaattaja olisi vielä\nennättänyt linnaan. Hän nousi kivisiä kiertoportaita myöten muurille\nja asteli siellä yksin edestakaisin marraskuun auringon paistaessa,\nodottaen tietoja, pinnistäen katsettaan nähdäkseen Isèren laaksoon ja\nhakien silmillään ratsumiestä, jonka piti tulla sitä tietä.\n\nVihdoin hän erotti kaukana liikkuvan olennon, ja hiljaisessa\niltailmassa kantautui hänen korviinsa etäinen kavioiden kapse. Siellä\nratsasti joku täyttä laukkaa. Vihdoinkin hän palasi! Markiisitar\nnojautui rintasuojusta vasten, hänen hengityksensä oli nopeata, lyhyttä\nläähätystä, ja hän silmäili ratsastajaa, joka kasvoi isommaksi hevosen\njokaisella harppauksella.\n\nSitten häneltä pääsi parahdus, ja hän puri huultaan tukahduttaakseen\ntoisen, sillä hän oli nähnyt ratsastajan kasvot, ja ne olivat\nFortunion. Fortunio — ja haavoittuneena! Siispä oli Marius varmasti\nkuollut!\n\nFortunio oli vihdoin perillä; hän horjahteli kävellessään jäykkänä\npitkästä ratsastuksesta. Markiisitar astui askeleen häntä kohti. Rouvan\nhuulet avautuivat.\n\n— No? hän kysyi ja hänen äänensä oli käheä ja pingoittunut. — Kuinka\nyritys luonnistui?\n\n— Kaikki kävi ainoalla mahdollisella tavalla, vastasi kapteeni. — Niin\nkuin te toivoitte.\n\nSen kuullessaan luuli markiisitar pyörtyvänsä. Hänen keuhkonsa\ntuntuivat nytkähtelevän saadakseen ilmaa; hän avasi suunsa ja veti\npitkin henkäyksin nousevaa usvaa, virkkamatta vähään aikaan sanaakaan,\nkunnes hän oli kylliksi toipunut pelkonsa kauheasta vastavaikutuksesta.\n\n— Missä sitten on Marius? hän kysyi vihdoin.\n\n— Hän jäi jälkeen saattamaan ruumista kotiin. He tuovat sen tänne.\n\n— He? kertasi markiisitar. — Kutka »he»?\n\n— Cheylasin fransiskaaniluostarin munkit, vastasi Fortunio.\n\nKapteenin äänensävy, hänen eloisien silmiensä ilme ja hänen\nkauniita, tavallisesti vilkkaita kasvojaan synkistävä pilvi herätti\nmarkiisittaressa epäluuloja ja masensi hänen uudelleen virinnyttä\nrohkeuttaan.\n\nHän tarttui rajusti Fortunion käsivarteen ja pakotti miehen katsomaan\nitseään silmiin hämärtyvässä valossa.\n\n— Puhutteko minulle totta, Fortunio? hän tiukkasi, ja hänen äänensä oli\npuolittain kiukkuinen, puolittain pelokas.\n\nItalialainen kohtasi hänen katseensa värähtämättä ja kohotti kätensä\nylös antaakseen pontta sanoilleen.\n\n—- Vannon sieluni autuuden nimessä, madame, että herra Marius on terve\nja vahingoittumaton.\n\nMarkiisitar rauhoittui ja hellitti irti hänen kätensä.\n\n— Tuleeko hän tänä iltana?\n\n— Ei tänään, vaan huomenna. Siitä tuli jonkin verran hälyä, selitti\nkapteeni. — Markiisilla oli väkeä mukanaan, ja jos tämä juttu olisi\ntapahtunut Ranskassa, niin siitä olisi voinut koitua ikävyyksiä.\n\n— Teidän on selostettava se minulle täydellisesti, sanoi markiisitar,\naivan oikein arvellen, että asiassa oli vielä jotakin selitettävää.\n\n\n\n\nGarnache tuomarina\n\n\nSeuraavana aamuna leskimarkiisitar nousi ylös hyvissä ajoin ja pukeutui\nsäädyllisyyden vuoksi mustiin.\n\nMyös käskynhaltija lähti hyvissä ajoin Grenoblesta parin palvelijan\nsaattamana Condillaciin, vähääkään aavistamatta, että hän siten\nmenetteli ennen kaikkea Garnachen toivomusten mukaisesti.\n\nOli ihana aamu, leuto ja aurinkoinen ikään kuin luonto olisi ottanut\nosaa markiisittaren voitonriemuun ja halunnut esiintyä parhaassa\ntalviasussaan sen kunniaksi.\n\nLihavan kosijan saapuminen oli rouva de Condillacille mieleen. Hänen ei\nenää tarvitsisi, kuten hän kerran oli pelännyt, kuunnella tuon miehen\nkosiskelua kauempaa kuin suvaitsisi. Mutta Tressanin tervehdyssanat\nolivat ensimmäinen epäsointuinen sävel markiisittaren haaveilemaan\ntäydelliseen harmoniaan.\n\n— Madame, valitti käskynhaltija, — mieltäni pahoittaa suuresti,\netten tuo parempia sanomia. Mutta mitä tarkimmista etsiskelyistämme\nhuolimatta ei Rabecquea ole saatu pidätetyksi. Emme kuitenkaan ole\nvielä tyyten lakanneet toivomasta, hän lisäsi osoittaakseen, että hänen\nmaalaamassaan synkässä pilvessä oli hiukan hopeista hohdetta.\n\nMarkiisittaren otsa rypistyi hetkiseksi. Hän oli siihen asti unohtanut\nkoko Rabecquen.\n\n— Hänet on löydettävä, Tressan, hän kivahti.\n\nTressan hymyili tyrmistyneenä ja pureksi partaansa.\n\n— Vaivoja ei säästetä, hän lupasi. — Siitä saatte olla varma. Olen\nlähettänyt hänen jälkeensä miehiä kaikkia kolmea Pariisiin vievää\ntietä myöten. Heidän on käsketty rahaa ja ratsuja säästämättä etsiä\nhänen jälkensä ja vangita hänet. Uskon, että sittenkin saamme hänet\nsiepatuksi.\n\n— Hän on nyt ainoa meitä uhkaava vaara, vastasi markiisitar, — sillä\nFlorimond on kuollut — kuumeeseen, hän lisäsi pilkallisesti hymyillen,\nmikä herätti Tressanissa samanlaisen tunnelman kuin hän olisi saanut\nkylmää vettä niskaansa. — Olisi kohtalon ivaa, jos tuo kurja lakeija\npääsisi nyt Pariisiin ja turmelisi voittomme, jonka saavuttamiseksi\nolemme niin ankarasti työskennelleet.\n\n— Totisesti se olisi, myönsi Tressan, — ja meidän on huolehdittava\nsiitä, ettei hän pääse.\n\n— Mutta jos hän pääsee, huomautti markiisitar, — niin sitten on meidän\nvedettävä yhtä köyttä.\n\n— Sitä toivon aina, Clotilde, vakuutti käskynhaltija.\n\nHän tarttui markiisittaren käteen ja olisi heti paikalla langennut\npolvilleen rouvan jalkojen juureen öisestä kasteesta vielä kosteaan\nruohikkoon, jollei hänen mieleensä olisi ajoissa juolahtanut, kuinka\npahasti hänen komea pukunsa siitä kärsisi.\n\n— Luvatkaa tulla puolisokseni kuuden kuukauden kuluessa — pääsiäisenä,\nluvatkaa!\n\nMarkiisitar älysi, että hänen oli annettava vastaus, ja niinpä hän\nantoi Tressanin haluaman vastauksen. Ja tämä ei ollenkaan huomannut\nhänen äänensä sointua, joka helähti kuin väärä raha, ei lainkaan\naavistanut markiisittaren luvatessaan ajatelleen, että lupaus\nvoitaisiin vaaratta rikkoa kuuden kuukauden perästä, jolloin Tressania\nja hänen uskollisuuttaan ei enää tarvittaisi.\n\nHeitä lähestyi linnasta päin mies ripein askelin. Hän ilmoitti,\nettä monilukuinen seurue munkkeja laskeutui Isèren laaksoa pitkin\nCondillacia kohti. Markiisitarta kannusti lievä kiihtymys, ja hän\npalasi Tressanin saattamana rintasuojukselle, josta hän voisi katsella\nkulkueen saapumista.\n\nMatkalla sinne Tressan tiedusteli, miten tällainen saattue oli saatu\naikaan, ja vastaukseksi hän kertoi, mitä Fortunio oli puhunut edellisen\npäivän tapahtumista La Rochettessa. Rintavarustuksilta hän katseli\nitäänpäin, suojaten kädellään silmiään aamuauringon säteiltä, ja\ntarkasteli kulkuetta, joka hitaan arvokkaasti läheni laaksoa alaspäin\nCondillacia kohti.\n\nSen etunenässä asteli kookas ja laiha Cheylasin fransiskaaniluostarin\napotti, kantaen korkealla hopeista ristiinnaulitun kuvaa, joka\nsäihkyen välkkyi auringonpaisteessa. Hänen päähineensä oli sysätty\ntaaksepäin, niin että hänen kalpeat, askeettiset kasvonsa ja ajeltu\npäänsä näkyivät. Hänen jäljessään kantoi kuusi mustakaapuista ja\nmustapäähineistä munkkia ruumisarkkua, joka oli mustan verhon peitossa,\nja sen takana asteli neljätoista fransiskaaniveljestä, verhotut päät\nkumarassa, käsivarret ristissä ja kädet piilotettuina leveihin hihoihin.\n\nSe oli lukuisa saattue, ja tarkkaillessaan sen tuloa alkoi markiisitar\nihmetellä, millä tavoin ylpeä apotti oli saatu taivutetuksi suostumaan\nnäin suureen kunnianosoitukseen kuolleelle Condillacille ja saattamaan\nhänen ruumiinsa kotiin tähän pannaan julistettuun taloon.\n\nMunkkien jäljessä tulla rämistivät suljetut vaunut rosoista\nvuoristotietä alaspäin, ja niiden takana ratsasti neljä Condillacin\nliveriin puettua palvelijaa. Mariuksesta ei markiisitar nähnyt\nmerkkiäkään ja arveli, että hän oli vaunuissa ja että niitä saattavat\npalvelijat olivat markiisivainajan väkeä.\n\nÄänettömänä hän meni Tressanin vierellä alas ottamaan kulkuetta\nvastaan. Mutta pihalle saapuessaan hän hämmästyksekseen näki, ettei\nse ollutkaan pysähtynyt, kuten sopivaisuus olisi varmasti vaatinut.\nKäskemättä oli apotti mennyt edelleen isosta ovesta Condillacin saliin\nvievään käytävään.\n\nHän pysytti kasvonpiirteensä asianmukaisen juhlallisina ja astui\nreippaasti saliin Tressan yhä kintereillään. Siellä hän näki, että\narkku, jonka laaja, musta, hopeareunuksinen samettiverho riippui\nlattiaan saakka, oli asetettu pöydälle.\n\nErittäin arvokkaasti markiisitar asteli pää pystyssä upean salin\ntoiseen päähän apotin luokse, joka seisoi suorana kuin keihäs pöydän\npäässä häntä odottamassa. Ja hyvä oli, että papin mielenlaatu oli\nankara, sillä muutoin olisi rouvan majesteettinen, verraton kauneus\nhellyttänyt hänen sydämensä ja pehmittänyt hänen päättäväisen\nkovuutensa.\n\nHän kohotti kättään, kun markiisitar oli miekan mitan päässä hänestä,\nja rikkoi painostavan hiljaisuuden pelottavilla sanoilla, jotka\nlausuttiin jyrisevällä äänellä.\n\n— Turmeltunut nainen, hän julisti, — syntisi ovat tuottaneet sinulle\ntuomion. Oikeus on tyydytettävä, ja niskasi on taivuttava jäykästä\nylpeydestäsi huolimatta. Sinä pappien pilkkaaja, puhtauden turmelija,\npyhän kirkon herjaaja, sinun jumalaton valtasi on lopussa.\n\nTressan horjahti kauhistuneena taaksepäin, ja hänen kasvonsa kävivät\nkalmankalpeiksi, sillä jos markiisitar joutuisi tuomiolle, kuten apotti\noli sanonut, joutuisi hän myös. Missä heidän suunnitelmansa olivat\nmenneet myttyyn? Mikä heikko kohta oli häneltä siihen saakka jäänyt\nhuomaamatta? Hän kyseli itseltään äkillisen kauhun vallassa.\n\nMutta markiisittareen ei pelko pystynyt kuten Tressaniin. Hänen\nsilmänsä menivät hieman enemmän levälleen, heikko puna nousi hänen\nposkilleen, mutta hän tunsi vain hämmästystä ja harmia. Oliko mies\nhullu, tuo kaljupää munkki? Se kysymys välähti hänen mieleensä, ja\nsaman kysymyksen hän kylmästi lausui vastaukseksi apotin purkaukseen.\n\n— Sillä vain hulluus, hän katsoi sopivaksi lisätä, — voi selittää\nharkitsemattoman uhkarohkeutenne.\n\n— Se ei ole hulluutta, madame, vastasi apotti hyytävän ylväästi, —\nvaan oikeutettua suuttumusta. Olette uhmannut pyhän kirkon valtaa\nsamoin kuin olette uhkaillut kuningattaremme mahtia, ja oikeuden käsi\non niskassanne. Me olemme tulleet esittämään laskun ja pitämään huolta\nsiitä, että se maksetaan täydellisesti.\n\nMarkiisitar kuvitteli mielessään, että munkki tarkoitti arkussa olevaa\nruumista — hänen poikapuolensa ruumista — ja hän olisi voinut nauraa\napotin typerälle luulolle, että hän muka pitäisi Florimondin kuolemaa\nrangaistuksena jumalattomuudestaan. Mutta yltyvä kiukku esti hänet\nnauramasta.\n\n— Minä luulin, herra pappi, teidän tulleen hautaamaan vainajaa. Mutta\npikemminkin näyttää siltä, että olette tullut puhelemaan.\n\nApotti silmäili häntä pitkään ja ankarasti. Sitten hän pudisti päätään,\nja hänen askeettisilla kasvoillaan väikkyi hienon hieno hymy.\n\n— En ole tullut puhumaan, madame, en suinkaan puhumaan, hän vastasi\nhitaasti, — vaan toimimaan. Olen tullut, madame, vapauttamaan tästä\nsudenluolasta sen hennon lampaan, jota pidätte vangittuna.\n\nSilloin kävivät rouvan posket hieman kalpeammiksi, hänen silmiinsä tuli\ntyrmistynyt ilme ja vihdoin hän alkoi älytä, ettei kaikki ollut niin\nkuin hän oli luullut — kuten hänelle oli uskoteltu. Mutta sittenkin hän\nvaistomaisesti koetti vielä uhmailla.\n\n— _Vertudieu!_ hän jyräytti. — Mitä tarkoitatte?\n\nMarkiisittaren takana seisovan Tressanin paksut, kömpelöt sormet\ntutisivat vastakkain. Mikä hupsu hän olikaan ollut tullessaan\nCondillaciin sinä päivänä ja mennessään ansaan rouva de Condillacin\nkanssa, joutuen osalliseksi hänen syyllisyydestään! Tuolla kopealla\napotilla, joka uhkaavasti julisti tuomiota, oli voimaa takanaan, sillä\nmuutoin hän ei ikinä olisi uskaltanut kohottaa ääntään Condillacissa,\nhuutomatkan päässä epätoivoisista miehistä, jotka vähät välittäisivät\nhänen pyhyydestään.\n\n— Mitä tarkoitatte? toisti markiisitar ja lisäsi uhkaavasti hymyillen:\n— Innoissanne, herra apotti, unohdatte, että väkeni on huutomatkan\npäässä.\n\n— Niin, madame, ovat minunkin, oli apotin ällistyttävä vastaus, ja hän\nviittasi kädellään munkkeihin, jotka seisoivat rivissä, päät kumarassa,\nkäsivarret ristissä.\n\nSilloin pääsi markiisittarelta kimakka nauru, joka kajahteli huoneessa.\n\n— Nuo kaljupääraukatko?\n\n— Juuri nämä kaljupääraukat, madame, vastasi apotti, kohotti taas\nkätensä ja teki merkin. Ja silloin tapahtui omituinen seikka, joka\nherätti todellista kauhua markiisittaren sydämessä ja lisäsi Tressanin\npelkoa.\n\nMunkit ojentautuivat suoriksi. Näytti siltä kuin äkillinen tuulenpuuska\nolisi pyyhkäissyt pitkin heidän rivejään ja pannut heidät kaikki\nliikkeeseen. Päähineet putosivat taaksepäin, ja kaavut vetäistiin\nsyrjään. Siinä, missä äsken oli ollut kaksikymmentä munkkia, seisoi\nnyt kaksikymmentä joustavaa, jäntevää miestä puettuina Condillacin\nliveriin, kaikki täysissä aseissa ja naurahdellen huvittuneina\nmarkiisittaren ja Tressanin säikähdykselle.\n\nYksi heistä astui syrjään ja lukitsi salin oven. Mutta hänen liikkeensä\njäivät huomaamatta markiisittarelta, jonka kauniit, kauhusta levällään\nolevan silmät kiintyivät jälleen tuikeaan apottiin melkein ihmettelevän\nnäköisinä, kun hänessä ei ollut tapahtunut mitään muutosta.\n\n— Petosta! hän huohotti kaamealla äänellä, joka ei ollut kuiskausta\nvoimakkaampi, ja taas hänen silmänsä lipuivat pitkin seuruetta, jääden\näkkiä tuijottamaan Fortuniöon, joka seisoi kuuden askeleen päässä\nhänestä oikealle, vedellen miettivästi viiksiään nähtävästi lainkaan\nihmettelemättä sitä, mitä oli tapahtunut.\n\nÄkillisen, sokean vimman vallassa hän pyörähti ympäri, tempasi tikarin\nTressanin vyöstä ja karkasi kavaltajakapteenin kimppuun. Tämä oli\npettänyt häntä jollakin tavoin, luovuttanut Condillacin — kenen\nvaltaan, sitä hänellä ei ollut vielä ollut aikaa ajatella. Hän tarttui\nitalialaista kurkkuun niin rajun jäntevästi, ettei sellaista voimaa\nolisi luullut olevan hänen valkeissa, siroissa käsissään. Tikari oli\nkoholla, ja yllätetty kapteeni lamaantui ällistyksestä eikä kyennyt\nnostamaan kättään torjuakseen uhkaavaa iskua.\n\nMutta apotti astui ripeästi markiisittaren luokse ja puristi hänen\nrannettaan läpikuultavan ohuella kädellään.\n\n— Malttakaa mielenne! Mies on vain välikappale.\n\nMarkiisitar horjui taaksepäin — melkein apotin vetämänä — huohottaen\nraivosta ja tuskasta. Sitten hän huomasi, että verho oli vedetty pois\narkun päältä. Koristelematon mäntyarkku kiinnitti hänen huomionsa\npuoleensa, syrjäyttäen hetkiseksi hänen kiukkunsa. Mitä uutta yllätystä\nhänelle valmistettiin?\n\nTuskin hän oli tehnyt itselleen tämän kysymyksen, kun hän jo itse\nvastasikin siihen, ja kylmä käsi tuntui kouristavan hänen sydäntään.\nVainaja oli Marius. Hänelle oli valehdeltu. Juuri Mariuksen olivat he\n— nuo hänen poikapuolensa liveriin puetut miehet — kantaneet ruumiina\nCondillaciin.\n\nHänen kurkkuunsa kohosi nyyhkytys, ja hän astui askeleen arkkua\nkohti. Hän tahtoi itse katsoa. Millä tavoin hyvänsä hänen täytyi\nsaada poistetuksi tämä kalvava epäilys. Mutta ennen kuin hän oli\nennättänyt astua kolmea askelta, jäi hän taas seisomaan kuin lattiaan\nnaulattuna, hänen kätensä tempautuivat nytkähtäen rintaa vasten,\nhänen huulensa avautuivat ja häneltä pääsi kauhun kirkaisu. Sillä\narkun kansi oli hitaasti noussut ja kääntynyt sivulle. Ja ikään kuin\nkasaamaan hänelle kauhua kauhun päälle nousi arkusta olento istumaan\nja katseli ympärilleen tuimasti hymyillen, ja se olento oli mies,\njonka hän tiesi kuolleeksi, joka oli saanut surmansa hänen puuhiensa\ntähden — se olento oli Garnache. Se oli Garnache sellaisena kuin hän\noli ollut sinä päivänä, jolloin he tavoittelivat hänen henkeään juuri\ntässä samassa huoneessa. Kuinka hyvin hän tunsi tuon vankan, kaarevan\nnenän, kirkkaat, siniset, teräksenhohtoiset silmät, tummanruskean\ntukan, joka ohimoilta oli iän mukana harmaantunut tuhkanväriseksi,\nja lujapiirteisen suun ylähuulta ja pitkää, vankkaa leukaa peittävän\ntuuhean, punertavan parran!\n\nHän tuijotti tuijottamistaan, kauniit kasvot lyijynharmaina ja\nvääntyneinä, kunnes niissä ei näkynyt mitään kaunista, samalla kun\napotti silmäili häntä kylmästi ja hänen takanaan oleva Tressan oli\npyörtymäisillään pelosta. Mutta häntä ei kammottanut haamujen pelko.\nHän näki Garnachessa miehen, joka oli vielä elävä ja täysissä voimissa\n— se mies oli jonkin ihmeen kautta välttänyt sen kohtalon, johon he\nolivat otaksuneet hänen sortuneen, ja hän pelkäsi tilitystä, jota tämä\nmies vaatisi.\n\nOltuaan hetkisen ääneti, ikään kuin nauttien herättämästään\nvaikutuksesta, Garnache nousi seisomaan ja hyppäsi reippaasti\nlattialle. Jysähdys, joka kuului, kun hän putosi markiisittaren eteen,\nei ollut vähääkään aavemainen. Rouva de Condillacin kauhu väheni\nhieman, mutta ei haihtunut täydellisesti. Hän tajusi, että hän oli\ntekemisissä vain ihmisen kanssa, mutta hän alkoi käsittää, että tämä\nihminen oli hyvin pelottava.\n\n— Taaskin Garnache! hän huohotti.\n\nPariisilainen kumarsi rauhallisena, hymy huulillaan.\n\n— Niin, madame, hän sanoi ystävällisesti, — aina Garnache. Sitkeä kuin\niilimato, madame, ja iilimadon lailla olen tullut tänne suorittamaan\nhieman puhdistustyötä.\n\nMarkiisittaren katse kirkastui jälleen, kun hän voitti äskeisen\nsäikähdyksensä, ja hän vilkaisi Fortunioon. Garnache huomasi sen ja\narvasi, mitä hänen mielessään liikkui.\n\n— Kaikki, mitä Fortunio on tehnyt, hän virkkoi, — hän on tehnyt teidän\npoikanne käskystä ja suostumuksella.\n\n— Mariuksenko? kysyi markiisitar, melkein peläten kuulevansa, että\nGarnache tarkoitti hänen pojallaan hänen poikapuoltaan ja että Marius\noli kuollut.\n\n— Niin, Mariuksen, vastasi Garnache. — Pakotin hänet alistumaan\ntahtooni. Uhkasin, että hän ja tämä hänen asetoverinsa, joka on niin\nisäntänsä arvoinen, teilattaisiin kumpikin, jollei minua ehdottomasti\ntoteltaisi. Jos he tahtoivat pelastaa henkensä, niin tässä tarjoutui\nheille tilaisuus. He olivat ymmärtäväisiä ja käyttivät tilaisuutta\nhyväkseen antaen siten minulle keinon tunkeutua Condillaciin ja\npelastaa neiti de La Vauvrayen.\n\n— Siis Marius...? Markiisitar jätti kysymyksensä kesken, puristellen\nhermostuneesti nyrkkiään.\n\n— On terve ja reipas, kuten Fortunio lienee totuudenmukaisesti teille\nkertonut. Mutta en ole vielä päästänyt häntä vallastani enkä päästä\nennen kuin Condillacin asiat on järjestetty. Sillä jos minua täällä\nvielä vastustetaan, niin hänet teilataan, sen vakuutan.\n\nVielä viimeisen kerran koetti markiisitar uhmata. Pitkäaikaisesta\nisännöimistottumuksesta on vaikea luopua. Hän nykäisi niskansa kenoon,\nhänen rohkeutensa elpyi nyt, kun hän tiesi Mariuksen olevan elossa ja\nterveenä.\n\n— Komeita sanoja, hän pilkkasi. — Mutta kuinka te voitte tuolla tavoin\nuhkailla ja vakuutella?\n\n— Olen kuningattaren halpa puhetorvi, madame. Uhkaukseni lausun hänen\nnimessään. Älkää kiemurrelko enää, se on neuvoni. Se ei maksa vaivaa.\nValtanne on mennyttä, madame, ja teidän olisi viisainta suhtautua\nsiihen arvokkaasti ja rauhallisesti — niin kehotan teitä kaikessa\nystävyydessä.\n\n— En ole vielä painunut niin alhaalle, että kaipaan neuvojanne, vastasi\nrouva happamesti.\n\n— Kenties painutte ennen kuin aurinko laskee, virkkoi Garnache,\nhymyillen tyyntä hymyään. — Markiisi de Condillac ja hänen vaimonsa\novat vielä La Rochettessa odottamassa, kunnes minä ehdin suorittaa\ntäällä tehtäväni, jotta he voivat tulla kotiinsa.\n\n— Hänen vaimonsa? huudahti markiisitar.\n\n— Niin, hänen vaimonsa, madame. Hän on tuonut puolison Italiasta.\n\n— Siis — siis — Marius? Enempää hän ei sanonut. Kenties hän ei aikonut\njupista ajatuksiaan ääneen niinkään paljon. Mutta Garnache arvasi,\nmitä hänen mielessään liikkui, ja häntä ihmetytti, kuinka sitkeästi\najatukset saattavat pysyä totutulla urallaan. Heti kun markiisitar\noli kuullut Florimondin avioliitosta, olivat hänen mielessään taas\nheränneet tavanmukaiset mietteet Mariuksen mahdollisuuksista mennä\nnaimisiin Valérien kanssa.\n\nMutta Garnache haihdutti tällaiset haaveet.\n\n— Ei, madame, hän sanoi. — Marius saa katsella itselleen puolisoa\nmuualta — jollei neiti de La Vauvraye omasta vapaasta tahdostaan suostu\nhänen vaimokseen — mikä ei ole todennäköistä. Sitten hän muuttui äkkiä\nankaraksi. — Neiti de La Vauvraye voi kai hyvin, madame?\n\nMarkiisitar nyökkäsi, mutta ei virkkanut mitään. Pariisilainen kääntyi\nFortunioon päin.\n\n— Menkää noutamaan hänet tänne! hän käski kapteenia.\n\nGarnache käveli edestakaisin lattialla ja meni Tressanin ohitse aivan\nläheltä. Hän nyökkäsi käskynhaltijalle niin ystävällisesti, että tämä\nsäikähti pahasti.\n\n— Sattuipa hyvin, rakas herra käskynhaltija. Olen iloissani siitä, että\ntapasin teidät täällä. Muutoin minun olisi pitänyt lähettää kutsumaan\nteitä. Meidän keskemme on järjestettävä eräs pikku asia. Saatte\nluottaa, että hoidan sen teidän nykyiseksi tyydytykseksenne, joskin\nvastaiseksi suruksenne. Ja hymyillen hän asteli edelleen, jättäen\nkäskynhaltijan liian tyrmistyneeksi vastaamaan tai väittämään, ettei\nhän ollut osaltaan syypää Condillacin tapahtumiin.\n\n— Aiotteko esittää minulle ehtoja? tiedusteli markiisitar kopeasti.\n\n— Kyllä varmasti, vastasi Garnache tuikean kohteliaasti. — Sen varassa,\nhyväksyttekö _ne_ ehdot, on Mariuksen henki ja oma vastainen vapautenne.\n\n— Mitkä ne ovat?\n\n— Että kaikki väkenne — alinta keittiöpoikaa myöten — laskee aseensa\ntunnin sisässä ja poistuu Condillacista.\n\nMarkiisitar ei uskaltanut vastata kieltävästi.\n\n— Markiisi ei häädä minua pois? hän lausui puolittain kysyvästi.\n\n— Markiisilla, madame, ei ole lainkaan valtaa tässä suhteessa. Teidän\nniskuroimistanne käsittelee kuningatar — minä kuningattaren lähettinä.\n\n— Jos minä suostun siihen, monsieur, niin entä sitten?\n\n— Ette voi sanoa _jos_, madame. Teidän on pakko suostua tahtoen tai\ntahtomattanne. Ollakseni varma siitä olen tullut takaisin tällä tavoin\nväkeä mukanani. Mutta jos ryhdytte taisteluun, niin teidät voitetaan —\nja silloin teille käy perin huonosti. Käskekää miestenne lähteä, kuten\nehdotin, niin saatte itsekin vapaana poistua täältä.\n\n— Niin, mutta minne? huudahti markiisitar äkillisen raivon puuskassa.\n\n— Mikäli tunnen olosuhteitanne, madame, käsitän teidän jäävän melkein\nkodittomaksi. Teidän olisi pitänyt ajatella kerran joutuvanne\nriippuvaiseksi markiisi de Condillacin jalomielisyydestä, ennen\nkuin kävitte juonittelemaan häntä vastaan ja suunnittelemaan hänen\nsurmaamistaan. Nyt voitte tuskin odottaa jalomielisyyttä häneltä\nja jäätte niin ollen melkein kodittomaksi, jollei... Hän katkaisi\nlauseensa kesken, vilkaisten Tressaniin hyvin ivallinen ilme silmissään.\n\n— Käytätte minua kohtaan kovin uskaliasta kieltä, huomautti\nmarkiisitar. — Sillä tavoin ei ainoakaan ihminen ole ennen rohjennut\nminulle puhua.\n\n— Kun valta oli teillä, madame, kohtelitte minua sillä tavoin, ettei\nkukaan ole koskaan uskaltanut kohdella minua siten. Nyt olen minä\nvoiton puolella. Saatte nähdä, että käytän sitä teidän eduksenne.\nPankaa merkille, kuinka jalomielisesti kohtelen teitä, murhan\nsuunnittelijaa! Herra de Tressan, hän kutsui käskevästi. Käskynhaltija\nsyöksähti eteenpäin ikään kuin jonkun sysäämänä.\n\n— He... herra?\n\n— Teihinkin nähden käännän pahan hyväksi. Tulkaa tänne!\n\nKäskynhaltija lähestyi ihmetellen, mitä oli tekeillä. Markiisitar\nkatseli häntä kylmä väike silmissään, sillä älykkäämpänä kuin Tressan\nhän oli jo arvannut Garnachen aikeen.\n\nSotilaat nauraa virnistelivät, apotti seisoi värähtämättömin kasvoin.\n\n— Markiisitar de Condillac joutuu tästä lähtien todennäköisesti\nkodittomaksi, sanoi pariisilainen Tressanille. — Ettekö te, herra de\nTressan, ole kyllin ritarillinen tarjotaksenne hänelle kodin?\n\n— Minäkö? änkytti Tressan, tuskin tohtien uskoa korviaan. — Markiisitar\ntietää hyvin, kuinka kernaasti sen teen.\n\n— Tietääkö hän? Tehkää se sitten, monsieur! Ja sillä ehdolla annan\nanteeksi ajattelemattomat puuhanne. Vakuutan sanallani, ettette\njoudu tekemään tiliä niistä ihmishengistä, jotka ovat tuhoutuneet\npetollisuutenne ja puuttuvan uskollisuutenne tähden, kun vain omasta\nvapaasta tahdostanne luovutte Dauphinén käskynhaltijan toimesta, jota\nen voi sallia teidän tästä lähtien pitää.\n\nTressan silmäili vuorotellen markiisitarta ja Garnachea. Rouva seisoi\nliikkumattomana ikään kuin Garnachen sanat olisivat muuttaneet hänet\nmarmoripatsaaksi, kykenemättä puhumaan raivoltaan. Sitten avautui ovi,\nja saliin astui neiti de La Vauvraye Fortunion seuraamana.\n\nNähdessään Garnachen Valérie pysähtyi, vei käden sydämelleen ja\nhuudahti hiljaa. Näkikö hän todellakin Garnachen — uljaan vaeltavan\nritarinsa? Garnache ei ollut enää sen näköinen kuin niinä päivinä,\njotka hän oli ollut hänen vartijanaan; mutta hän oli sellainen,\njollaisena tyttö häntä mielellään ajatteli, sen jälkeen kun hän piti\nhäntä kuolleena. Pariisilainen meni häntä vastaan silmissään kaihoisa\nilme, ojensi hänelle molemmat kätensä, hän tarttui niihin ja kaikkien\nnähden, ennen kuin Garnache ehti temmata käsiään pois, hän kumartui ja\nsuuteli niitä, samalla kun hänen huuliltaan pääsi kuiskaus:\n\n— Jumalan kiitos! Jumalan kiitos!\n\n— Mademoiselle! Mademoiselle! esteli pariisilainen, mutta liian\nmyöhäistä oli jo pidättää tyttöä.\n\nHän ei nähnyt tässä teossa mitään muuta kuin kiitollisuutta siitä, mitä\nhän oli tehnyt auttaakseen Valérieta, ja siitä vaarasta, mihin hän niin\nalttiisti oli pannut henkensä palvellessaan tyttöä. Garnachen sanat\nsaivat Valérien jälleen tyyntymään, mutta äkkiä hänet taaskin valtasi\npelko tässä paikassa, jossa hän ei ollut tuntenut mitään muuta kuin\npelkoa.\n\n— Miksi olette täällä, monsieur? Oletteko taaskin antautunut vaaraan?\n\nGarnache nauroi. — En, en suinkaan. Nämä miehet ovat minun väkeäni —\nainakin tällä hetkellä. Tällä kertaa olen tullut voimakkaana säätämään\noikeutta. Mitä on tehtävä tälle naiselle, mademoiselle? hän kysyi,\nja tietäen hyvin, kuinka lempeän herttainen tyttö oli, hän lisäsi: —\nPuhukaa nyt! Hänen kohtalonsa on teidän kädessänne.\n\nValérie katsahti viholliseensa, ja sitten hänen katseensa lipui ympäri\nhuonetta, tarkastellen siellä äänettöminä seisovia miehiä ja apottia,\njoka yhä oli pöydän päässä tämän kummallisen näyttämön kalpeana,\nkylmänä katselijana.\n\nMuutos oli tullut niin äkkiä. Muutamia minuutteja sitten hän oli vielä\nollut vanki, ja häntä oli raadellut tuska, sillä hän oli kuullut,\nettä Mariuksen piti palata sinä päivänä ja heidät vihittäisiin,\nsuostuipa hän tai oli suostumatta. Ja nyt hän näki olevansa vapaa.\nHänen sankarinsa oli palannut mahtavana ja pyytänyt häntä ratkaisemaan\näskeisten sortajiensa kohtalon.\n\nMarkiisitar oli tuhkanharmaa. Hän arvosteli tyttöä oman mittapuunsa\nmukaan. Markiisitar odotti kuolemantuomiota, sillä hän tiesi, että hän\nolisi julistanut sellaisen tuomion, jos osat olisivat olleet toisin\npäin. Hän ei voinut uskoa, vaan luuli itseään pilkattavan kuullessaan\nValérien lausuvan:\n\n— Antakaa hänen mennä rauhassa!\n\nJa ikään kuin kaikki olisikin ollut pilaa, Garnache nauroi ja vastasi:\n\n— Annamme hänen mennä, mademoiselle — mutta emme aivan omaa\nvalitsemaansa tietä. Teidän laisenne luonteet tarvitsevat miehen\nohjausta. Mielestäni saatte kylliksi ankaran rangaistuksen menemällä\navioliittoon tämän harkitsemattoman herra de Tressanin kanssa, aivan\nkuten hänkin saa riittävän rangaistuksen myöhemmin, kun väärät haaveet\nhaihtuvat. Tehkää siis toisenne onnellisiksi! Tämä arvoisa isä liittää\nteidät yhteen heti paikalla ja sitten, herra käskynhaltija, saatte\nviedä nuorikkonne kotiin. Hänen poikansa seuraa teitä.\n\nMarkiisitar vimmastui. Hän polki jalkaansa, ja hänen silmänsä\nliekehtivät.\n\n— En ikinä, monsieur! En koskaan eläissäni! hän huusi. — Olen\nmarkiisitar de Condillac, monsieur. Älkää unohtako sitä!\n\n— Tuskin on pelättävissä, että sitä unohdan. Juuri sen vuoksi, että\nmuistan sen, kehotan teitä vaihtamaan nimeä kaikella kiireellä\nja lakkaamaan olemasta markiisitar de Condillac. Mainitulla\nmarkiisittarella on varsin raskas velka maksettavanaan. Antaa hänen\nvälttyä sitä suorittamasta muuttamalla nimeään. Olen avannut teille\noven, madame, josta voitte pelastautua.\n\n— Te olette hävytön, kivahti markiisitar. — En ole mikään letukka,\njosta joku mies määräilee.\n\nSilloin tulistui myös Garnache. Hänen suuttumuksensa oli kuin teräs,\njoka kalahti hänen luonteensa piikiveen, ja hänet valtasi yksi hänen\npelottavan rajuja kiivaudenpuuskiaan.\n\n— Entä tämä lapsi sitten? hän jyräytti. — Entä hän, madame? Oliko hän\nmikään letukka, josta kukaan mies tai nainen sai määrätä? Kuitenkin\nte koetitte määrätä hänestä vastoin hänen sydäntään, vastoin hänen\nluontoaan ja vastoin hänen lupaustaan. Siinä kaikki! hän ärjäisi ja\nhänen ilmeensä ja äänensä olivat niin pelottavat, että kopealuontoinen\nmarkiisitar säikähti ja horjahti taaksepäin, kun Garnache astui\naskeleen häntä kohti. — Laittautukaa naimisiin! Ottakaa tämä mies\npuolisoksenne, te, joka niin kylmäverisesti tahdoitte pakottaa\ntoista vastenmieliseen avioliittoon! Tehkää se, madame, ja tehkää se\nnyt, sillä muutoin, taivaan nimessä, teidän on lähdettävä mukanani\nPariisiin, ja saatte nähdä, ettei siellä olla lempeitä. Siellä ette\nkostu paljoa, jos riehutte ja kiljutte olevanne markiisitar de\nCondillac. Teidät tuomitaan murhaajana ja kapinoitsijana ja poikanne\nmyös. Valitkaa siis, madame!\n\nHän lakkasi puhumasta. Valérie oli tarttunut hänen käsivarteensa. Heti\nlauhtui hänen raivonsa, ja hän kääntyi tyttöön päin.\n\n— Mitä nyt?\n\n— Älkää pakottako häntä, jollei hän tahdo ottaa herra de Tressania\npuolisokseen. — Minä tiedän — mutta hän ei tiennyt — kuinka kauheaa se\non.\n\n— Rauhoittukaa, tyynnytti Garnache häntä kasvoillaan hymy, joka\nmuistutti päivänpaistetta ukkosen jälkeen. — Hänen laitansa ei ole\nlainkaan huonosti. Näyttää siltä, että he olivat jo kihloissa. Enkä\nsitä paitsi pakota häntä. Hänen on mentävä naimisiin omasta vapaasta\ntahdostaan — tai muutoin lähdettävä Pariisiin tutkittavaksi ja\ntuomittavaksi.\n\n— He olivat kihlautuneet, niinkö?\n\n— Niin — ettekö ollutkin, herra käskynhaltija?\n\n— Olimme, monsieur, vastasi Tressan itsetietoisen ylpeästi, — ja minä\npuolestani olen valmis heti vihittäväksi.\n\n— Jumalan nimessä siis antakoon markiisitar vastauksensa nyt! Me emme\nvoi tuhlata näin koko päivää.\n\nMarkiisitar seisoi katsellen häntä, naputtaen kenkänsä kärjellä\nlattiaa, silmät synkän kiukkuisina. Mutta vihdoin hän melkein pyörtyen\ninhosta lupasi täyttää Garnachen tahdon. Pariisi ja teilauspyörä olivat\nliian hirvittävä vaihtoehto. Ja joskin hän säästyisi siitä, ei hänellä\nollut muuta kuin pahanpäiväinen hökkeli Tourainessa, ja vaikka Tressan\nolikin ruma, niin hän oli rikas.\n\nNiinpä apotti valmistautui kuningattaren lähetin määräyksestä\njuhlallisesti toimittamaan vihkimisen.\n\nSe oli pian tehty. Fortunio oli Tressanin puhemiehenä ja Garnache itse\nvaati saada taluttaa morsiamen käskynhaltijan luokse, mikä pilkka\nkirveli Condillacin ylpeää emäntää pahemmin kuin kaikki muut viimeisen\npuolituntisen kärsimykset.\n\nKun toimitus oli ohitse, ja Condillacin leskimarkiisitar oli\nmuuttunut kreivitär de Tressaniksi, käski Garnache avioparin poistua\nrauhallisesti ja heti paikalla.\n\n— Kuten lupasin, ei teitä ollenkaan ahdisteta oikeudellisesti, herra de\nTressan, hän vakuutti käskynhaltijalle erottaessa. — Mutta teidän on\nheti luovuttava kuninkaan käskynhaltijan toimesta Dauphinéessa, sillä\nmuutoin on minun pakko toimia niin, että se teiltä riistetään — ja\nsiitä voisi aiheutua ikäviä seurauksia.\n\nHe lähtivät, markiisittaren pää painuksissa; hänen jäykkä ylpeytensä\noli vihdoinkin nujerrettu, kuten fransiskaaniapotti oli niin varmana\nhänelle uhannut. Heidän jälkeensä poistuivat apotti ja Florimondin\npalvelijat. Fortunio meni heidän seurassaan panemaan toimeen Garnachen\nmääräystä, että leskimarkiisittaren varusväkeen kuuluvat miehet oli\nheti lähetettävä tiehensä, jättäen pariisilaisen luokse isoon saliin\nvain neiti de La Vauvrayen.\n\n\n\n\nMartin päivän aatto\n\n\nApein mielin pohtien, miten hän kertoisi Valérielle tietonsa ja\nvapautuisi kiusallisesta tehtävästään, Garnache käveli edestakaisin\nsalin lattialla.\n\nValérie nojasi pöytään ja tarkkaili häntä. Pariisilainen mietti\nturhaan, hän ei voinut keksiä mitään sopivaa ilmoittamistapaa.\nTyttö oli sanonut, ettei hän varsinaisesti rakastanut Florimondia,\nettei hänen uskollisuutensa ollut muuta kuin isän toivomuksien\nkunnioittamista. Mutta kuinka pahan kolauksen hänen ylpeytensä siitä\nhuolimatta saisi, kun hän kuulisi, että Florimond oli tuonut puolison\nmukanaan kotiin? Garnache tunsi voimakasta sääliä häntä kohtaan.\nKuinka yksinäiseksi hän jäisikään tästä lähtien suurten tiluksien\nomistajattarena, yksin ja ystävittä? Ja hieman pahoillaan hän oli\nomastakin puolestaan, yksinäiseksi täytyisi hänenkin tästedes tuntea\nitsensä, mutta se oli sivuseikka.\n\nVihdoin Valérie itse keskeytti äänettömyyden.\n\n— Monsieur, ehdittekö ajoissa pelastamaan Florimondin?\n\n— Kyllä, mademoiselle, vastasi Garnache iloisena siitä, että Valérie\notti asian puheeksi.\n\n— Entä Marius? Teidän puheistanne päättäen otaksun, ettei hän ole\nvahingoittunut.\n\n— Ei lainkaan. Säästin hänet, jotta hän voisi ottaa osaa iloon, jota\navioliitto herra de Tressanin kanssa tuottaa hänen äidilleen.\n\n— Olen hyvilläni, että asia on niin. Kertokaa minulle, miten kaikki\nkävi.\n\nMutta Garnache joko ei kuullut tai ei välittänyt mitään hänen\npyynnöstään.\n\n— Mademoiselle, hän virkkoi hitaasti. — Florimond on tulossa...\n\n— Florimond?\n\n— Hän on vielä La Rochettessa. Mutta hän vain odottaa sanomaa siitä,\nettä hänen äitipuolensa on poistunut Condillacista.\n\n— Mutta — miksi — miksi —? Eikö hänellä sitten ollut vähääkään kiire\nminun luokseni?\n\n— Hän on... Garnache keskeytti lauseensa ja alkoi pureksia viiksiään,\nsilmäillen Valérieta synkkänä. Hän oli pysähtynyt aivan tytön eteen,\nlaski kätensä keveästi hänen olalleen ja katseli pieniä, soikeita,\nviehättäviä kasvoja. —\n\n— Mademoiselle, koskisiko teihin hyvin kipeästi, jollette sittenkään\nolisi määrätty herra de Condillacin puolisoksi?\n\n— Koskisiko se minuun? kertasi tyttö. Pelkästään se kysymys pani hänet\nhuohottamaan toivosta. — Ei — ei, monsieur, se ei koskisi minuun.\n\n— Onko se totta? Onko se todella, ihan todella totta? huudahti toinen,\nja hänen sävynsä näytti muuttuvan vähemmän alakuloiseksi.\n\n— Ettekö tiedä, kuinka totta se on? sanoi Valérie, korostaen sanojaan\nsillä tavoin ja luoden ylöspäin niin kainon silmäyksen, että Garnache\ntunsi äkkiä kurkkuaan kuristavan. Veri tulvahti hänen poskiinsa.\nHän aavisti noissa sanoissa olevan sellaisen merkityksen, joka sai\nhänen suonensa sykkimään kiivaammin kuin milloinkaan ennen vaaroissa\nja iloissa. Sitten hän hillitsi itseään ja oli sydämensä sisimmässä\nkuulevinaan raikuvaa pilkkanaurua — aivan samanlaista pilkkanaurua,\njota hän itse oli toissa yönä nauranut juostessaan Voironiin. Hän\npalasi asiaan.\n\n— Minua ilahduttaa, että ajattelette niin, sillä Florimond on tuonut\nmukanaan kotiin puolison.\n\nSanat oli lausuttu, ja hän astahti taaksepäin kuten mies, joka\nsinkautettuaan loukkauksen valmistautuu torjumaan vastaukseksi\nodottamaansa iskua. Hän oli otaksunut näkevänsä myrskyn, rajun,\nepätoivoisen purkauksen, suuttumuksesta leimuavat silmät. Mutta Valérie\noli lempeän tyyni, hänen herttaisille, kalpeille kasvoilleen levisi\nhymy ja sitten hän piilotti kasvonsa käsiinsä, painoi kasvonsa ja\nkätensä Garnachen olkaa vasten ja alkoi itkeä hyvin hiljaa.\n\nTämä oli pariisilaisesta melkein pahempaa kuin hänen pelkäämänsä\nmyrskynpuuska. Kuinka hän olisi voinut tietää, että nämä kyyneleet\ntulvivat sellaisesta sydämestä, joka oli pakahtumaisillaan ilosta? Hän\ntaputti Valérieta olalle ja tyynnytteli häntä.\n\n— Lapsukainen, hän kuiskasi tytön korvaan. — Mitäpä sillä väliä?\nEttehän oikeastaan rakastanut häntä. Hän ei ole läheskään teidän\narvoisenne. Älkää surko. Näin on parempi.\n\nValérie katsoi häntä silmiin hymyillen kyyneltensä lävitse.\n\n— Itken ilosta, monsieur, hän sanoi.\n\n— Ilosta? _Vertudieu!_ Mistä kaikesta naiset voivatkaan itkeä?\n\nTietämättään, melkein vaistomaisesti Valérie painautui lähemmäksi\nGarnachea, ja taas miehen sydämenlyönti kiihtyi ja puna lehahti hänen\nlaihoille kasvoilleen. Hyvin lempeästi hän kuiskasi Valérien korvaan:\n\n— Tahdotteko lähteä kanssani Pariisiin, mademoiselle?\n\nHänen tarkoituksensa oli vain kysyä, eikö Valérien nyt, kun hän jäisi\nDauphinéhen yksin ja ystävittä, olisi parasta antautua kuningattaren\nhoivattavaksi. Mutta voiko tyttöä moittia siitä, jos hän käsitti\nkysymyksen väärin, jos hän piti sitä juuri niinä sanoina, joita\nhänen sydämensä kaipasi kuulla Garnachen lausuvan? Garnachen äänen\nhellä sointu oli omiaan viittaamaan, että hänen tarkoituksensa oli\njuuri Valérien toivoma. Tyttö katsoi häntä ruskeilla silmillään ja\npainautui vielä lähemmäksi häntä, sitten värähtivät hänen silmäluomensa\nkainoudesta, hieno puna valahti hänen poskilleen, ja hän vastasi hyvin\nhiljaa:\n\n—Tahdon tulla kanssanne minne tahansa, monsieur .. minne tahansa.\n\nHän tarttui Valérien olkapäihin ja piti häntä käsivarren matkan päässä\nitsestään, tarkastellen häntä, terävissä silmissään huolestunut ilme.\n\n■— Mademoiselle, mademoiselle! hän huudahti. — Valérie, mitä te\nsanoitte minulle.\n\n— Mitä minun olisi pitänyt sanoa? kysyi tyttö, katse maahan luotuna.\n— Onko kukaan koskaan auttanut ketään naista siten kuin te olette\nauttanut minua? Onko kellään naisella koskaan ollut parempaa ja\nylevämpää ystävää? Miksi minun pitäisi sitten ujostella tunnustaessani\nrakkauteni?\n\nGarnache nielaisi rajusti, ja hänen silmiensä edessä leijaili\nutua, vaikka ne olivat värähtämättä katsoneet vastustajaan monissa\nverileikeissä.\n\n— Ette ymmärrä mitä teette. Minä olen vanha.\n\n— Vanha? kertasi Valérie syvästi kummastuneena ja silmäili Garnachea\nikään kuin etsien todistuksia hänen väitteelleen.\n\n— Niin, vanha, vakuutti pariisilainen katkerasti. — Katsokaa harmaita\nhiuksiani. En ole sopiva teille. Te tarvitsette komean, nuoren keikarin.\n\nValérie katseli häntä heikon hymyn värähdellessä suupielissään. Hän\nnäki Garnachen suoran uljaan vartalon, hänen hienon, arvokkaan ja\nvoimakkaan olemuksensa. Hänessä oli miestä joka tuuma.\n\n— Olette juuri sellainen kuin toivoisin teidän olevan, vastasi Valérie.\n\n— Olen äreä ja kärttyinen. Rakkaus ei ole milloinkaan osunut kohdalleni\nennen kuin nyt. Minkälainen mies minusta voi mielestänne tulla?\n\nTytön katse oli kiintynyt Garnachen takana oleviin ikkunoihin. Niiden\nläpi paistava päivä tuntui antavan hänelle vastauksen, jota hän etsi.\n\n— Huomenna on Pyhän Martin päivä, mutta katsokaapas, kuinka lämpimästi\naurinko paistaa!\n\n— Surkea, kuviteltu Pyhän Martin kesä, syksyn hetkellinen\nlenseytyminen. Sain sopivan vastauksen vertauksestanne.\n\n— Oi, ei se ole kuviteltua, huudahti tyttö. — Auringon kirkkaudessa\nja lämmössä ei ole mitään luuloteltua. Me näemme sen ja tunnemme sen,\nemmekä ole yhtään vähemmän iloissamme siitä sen tähden, että sattuu\nolemaan marraskuu, pikemminkin riemuitsemme siitä sitäkin enemmän. Eikä\nteidän elämänne ole vielä marraskuussa, ei vielä moneen kuukauteen.\n\n— Sananne ovat kenties sattuvat, koska nimeni on Martin, vaikka en\nolekaan pyhä. Ei, ei! Se olisi arvottomasti tehty.\n\n— Jos rakastan sinua, Martin? kysyi Valérie hellästi.\n\nHetkisen Garnache tuijotti tyttöön ikään kuin tahtoisi noiden\nkirkkaiden silmien lävitse tunkeutua hänen sielunsa sisimpiin\nsopukoihin. Sitten hän vaipui polvilleen tytön eteen kuten rakastunut\npoikanulikka ja suuteli Valérien käsiä merkiksi siitä, että hänet oli\nvoitettu.\n\n\n\n"]