[{"data":1,"prerenderedAt":-1},["ShallowReactive",2],{"$fmnmzx8XtlETP6FBCjC_z2yiYAH66bFL1oydNUbujNMs":3},{"number":4,"title":5,"author":6,"authorBirth":7,"authorDeath":8,"slug":9,"bookId":10,"genreRaw":11,"genre":12,"themes":13,"origin":15,"language":16,"yearPublished":17,"yearPublishedTranslation":18,"wordCount":19,"charCount":20,"usRestricted":21,"gutenbergId":22,"gutenbergSubjects":23,"gutenbergCategories":30,"gutenbergSummary":33,"gutenbergTranslators":34,"gutenbergDownloadCount":36,"aiDescription":37,"preamble":38,"content":39},2606,"Luolatyttö","Burroughs, Edgar Rice",1875,1950,"2606-burroughs-edgar-rice-luolatytto","2606__Burroughs_Edgar_Rice__Luolatyttö",null,"romaani",[14],"seikkailu",[],"fi",1913,1925,51295,341916,false,67862,[24,25,26,27,28,29],"Adventure stories","Cave dwellers -- Fiction","Islands -- Fiction","Oceania -- Fiction","Science fiction","Survival -- Fiction",[31,32],"Adventure","Novels","\"Luolatyttö\" by Edgar Rice Burroughs is a novel likely written in the early 20th century. The story follows the character Waldo Emerson Smith-Jones, a young man stranded on a deserted beach after a shipwreck, who finds himself in a wild, untamed world filled with danger and primitive creatures. The narrative explores themes of survival, courage, and the contrast between civilization and the primal instincts that emerge in extreme situations.  At the start of the book, we are introduced to Waldo, who is anxious and terrified after being cast ashore alone on an island. While he grapples with fear and flashbacks of a violent storm that led him to this desolate place, he becomes increasingly paranoid about a shadowy figure he believes is stalking him in the adjacent forest. As days pass with little hope of rescue, he begins to confront not only his surroundings but also his own inadequacies and the oppressive weight of his fears. The opening sets the tone for his journey of self-discovery and the challenges he will face as he navigates this strange new world. (This is an automatically generated summary.)",[35],"Kupiainen, Alpo",219,"Heiveröinen ja ylisivistynyt Waldo Emerson Smith-Jones joutuu haaksirikon myötä kaukaiselle saarelle, missä selviytyminen vaatii raakaa voimaa ja alkukantaisia taitoja. Seikkailun lomassa hän kohtaa saarella asuvan Nadaran ja joutuu hylkäämään entisen elämänsä mukavuudet.","Edgar Rice Burroughsin 'Luolatyttö' on Projekti Lönnrotin julkaisu n:o 2606.\nE-kirja on public domainissa sekä EU:ssa että sen ulkopuolella, joten emme\naseta mitään rajoituksia kirjan vapaan käytön ja levityksen suhteen.\n\nTämän e-kirjan ovat tuottaneet Sirkku-Liisa Häyhä-Karmakainen ja\nProjekti Lönnrot.","LUOLATYTTÖ\n\nKirj.\n\nEdgar Rice Burroughs\n\n\nEnglanninkielestä suomentanut\n\nAlpo Kupiainen\n\n\n\n\n\n\nHämeenlinnassa,\nArvi A. Karisto Osakeyhtiö,\n1925.\n\n\n\n\n\n\nSISÄLLYS:\n\nEnsimmäinen osa\n\n    I. Haaksirikkoinen.\n   II. Villi-ihmiset\n  III. Pikku Eden\n   IV. Kuoleman kynnyksellä\n    V. Herääminen\n   VI. Valinta\n  VII. Etsivä Thandar\n VIII. Nadara jälleen\n   IX. Etsijä\n    X. Jälkien loppupää\n   XI. Vangiksi\n\nToinen osa\n\n    I. Kuningas Isonyrkki\n   II. Kuningas Thandar\n  III. Suuri Nagoola\n   IV. Taistelu\n    V. Nadaran ryöstö\n   VI. Etsintä\n  VII. Ensimmäinen perämies Stark\n VIII. Villit\n   IX. Veneen rakentaminen.\n    X. Pääkallonmetsästäjät\n   XI. Pelastus\n  XII. Merirosvo\n XIII. Kotimatkalla\n\n\n\n\n\n\nENSIMMÄINEN OSA\n\n\n\n\nENSIMMÄINEN LUKU\n\nHaaksirikkoinen\n\n\nOtuksen himmeä hahmo häämötti vain epäselvänä täplänä taustalla\nkohoavan metsän varjoja vasten.\n\nNuori mies ei erottanut ulkopiirteitä, joista olisi saattanut päätellä,\noliko siellä eläin vaiko ihminen.\n\nHän ei nähnyt silmiä, mutta oli varma, että väijyvät silmät tähystivät\nhäntä tuosta äänettömästä rykelmästä.\n\nJo neljännen kerran otus oli pimeän tullessa hiipinyt metsän reunaan —\njo neljättä kertaa niiden kolmen hirvittävän viikon aikana, jotka hän\naaltojen maalle heittämänä oli viettänyt tällä autiolla rannalla, hän\nkauhuissaan tarkkaili metsän laidassa väijyvää varjomaista hahmoa.\n\nSe ei ollut kertaakaan häntä ahdistanut, mutta kun pelko teki hänen\nmielikuvituksensa sairaloisen herkäksi, näytti se illan pimetessä\nhiipivän yhä likemmäksi — odottamistaan odottaen hetkeä, jolloin hän ei\npitäisi varaansa.\n\nWaldo Emerson Smith-Jones ei ollut ylettömän rohkea mies. Hänet oli\nkasvatettu esi-isiensä erinomaisen hienossa, Back-lahden rannalla\nsijaitsevassa talossa ylisivistystä ja liioiteltua henkevyyttä\nuhkuvassa ympäristössä.\n\nHänet oli opetettu halveksien suhtautumaan kaikkeen, mistä tuoksahti\nruumiillista voimaa — kaikki sellainen oli sivistymätöntä, raakaa,\nalkeellista.\n\nHän oli kaivannut vain jättiläisälyä — hän ja häntä hellivä äiti — ja\nheidän toiveensa oli täyttynyt. Yhdenkolmatta ikäisenä Waldo oli elävä\ntietosanakirja — ja jotakuinkin yhtä lihaksinen kuin sekin.\n\nPelosta vapisten hän nyt vetäytyi ihan vedenrajaan niin kauaksi\nkammottavasta metsästä kuin suinkin pääsi.\n\nKylmiä hikikarpaloita kihosi hänen pitkän, hontelon, lähes\nsadanyhdeksänkymmenen sentimetrin mittaisen vartalonsa jokaisesta\nhuokosesta. Hänen laihat kätensä ja jalkansa vapisivat kuin\nvilutautisen. Tavantakaa hän yskäisi — juuri se yskä olikin pakottanut\nhänet tälle kovaonniselle merimatkalle.\n\nHänen kyyrötellessään hietikolla, kauhun laajentamat silmät levällään\ntuijottaen pimeään yöhön, vieri isoja kyyneliä hänen kuihtuneilla,\nkalpeilla poskillaan.\n\nVain vaivoin hän sai hillityksi melkein ylivoimaisen halun kirkaista.\nHänen mielensä valtasi hyödytön katumus sen tähden, ettei hän\nollut jäänyt kotosalle odottamaan lääkärin ennustamaa, riuduttavaa\nkuolemaa, joka olisi ainakin ollut rauhallinen, eikä sellainen karkean\nväkivaltainen loppu, joka häntä nyt uhkasi.\n\nTämä eteläisen Tyynenmeren veltto herrastelija nosti jalkansa\npäällekkäin ja ojensihe hietikolle, sillä hän oli peräytynyt niin\nloitolle peloittavasta pimennosta kuin valtameri suinkin salli.\nVerkkaisten minuuttien venyessä aikakausien pituisiksi tunneiksi\nrasitti hermojännitys heikkoa poikaa niin ankarasti, että hän keskiyön\nvaiheilla vaipui armeliaan tajuttomuuden tilaan.\n\nSeuraavana aamuna herätti hänet lämmin auringonpaiste, mutta se elvytti\nhänen rohkeuttaan vain hitusen. Nyt eivät otukset tosin voineet\nhuomaamatta hiipiä hänen luokseen, mutta silti niitä saattoi tulla,\nsillä aurinko ei häntä suojelisi. Parhaillaankin oli ehkä metsän\nreunassa joku raju peto väijymässä.\n\nSe ajatus lamautti häntä siinä määrin, ettei hän uskaltanut mennä\nmetsään poimimaan hedelmiä, jotka olivat olleet hänen ravintonsa\ntärkeimpänä osana. Vedenrajasta hän noukki muutamia suullisia meren\ntarjoamaa ruokaa, mutta siinä olikin kaikki.\n\nHän vietti sen päivän samoin kuin sen edellä kuluneet kauhunpäivät\ntähyilemällä vuorotellen valtamerelle ja metsän rajaan, odottaen\nnäkevänsä toisaalla laivan, toisaalla hirveän kuoleman, joka millä\nhetkellä tahansa saattoi synkästä pimennosta syöksyä vaatimaan häntä\nomakseen.\n\nKäytännöllisempi ja uljaampi mies olisi kyhännyt jonkunlaisen\nsuojuksen, jossa olisi voinut nukkua yönsä verrattain turvallisesti\nja mukavasti, mutta Waldo Emersonin kasvatuksessa oli noudatettu\nmiedontamattomia älyllisiä ohjeita — käytännölliset harrastukset ja\ntiedot olivat jokapäiväisiä, ja kaikki jokapäiväinen oli rahvaanomaista\nja raakaa. Oli nurinkurista ajatellakin, että joku Smith-Jones ikinä\ntarvitsisi rahvaanomaisia tietoja.\n\nKahdennenkymmenennentoisen kerran sen jälkeen, kun valtava aalto oli\npyyhkäissyt hänet höyrylaivan kannelta ja singonnut hänet melkein\ntukehtuneena ja pärskyvänä tälle tylylle rannalle, Waldo Emerson näki\nauringon nopeasti painuvan läntiselle taivaanrannalle.\n\nSen laskeutuessa nuoren miehen pelko yltyi, ja hän piti katseensa\nhievahtamatta suunnattuna siihen kohtaan, jossa varjo oli edellisenä\niltana näyttäytynyt.\n\nHän tunsi, ettei hän enää jaksaisi kokonaista yötä kestää samanlaista\nkidutusta, jota hän oli jo neljä yötä kärsinyt. Hän uskoi varmasti\ntulevansa hulluksi ja alkoi tutista ja uikuttaa jo päivän valossa.\nKäännettyään selkänsä metsään päin hän istui kokoon sykertyneenä ja\nkoetti katsella merelle, mutta hänen poskilleen kierivät kyyneleet\nsumensivat hänen silmiänsä niin, ettei hän nähnyt mitään.\n\nVihdoin hän ei enää jaksanut sitä sietää, ja päästäen äkillisen\nähkäisyn kauhusta hän pyörähti metsään päin. Siellä ei näkynyt\nmitään erikoista, mutta silti hän murtui lapsen tavoin nyyhkyttämään\nyksinäisyyttään ja pelkoaan.\n\nKyettyään hetkiseksi hillitsemään kyyneleensä hän käytti tilaisuutta\ntarkastaakseen tummenevia varjoja toistamiseen.\n\nHeti ensi katsahduksen jälkeen puristui hänen kalpeilta huuliltaan\nvihlova parkaisu.\n\nOtus oli siellä!\n\nTällä kertaa ei nuori mies heittäytynyt vääntelehtimään maassa, vaan\njäi seisomaan, silmät pullollaan tuijottaen epäselvään hahmoon, samalla\nkun hänen irveen vääntyneiltä huuliltaan pääsi kirkaisu toisensa\njälkeen.\n\nHänen järkensä järkkyi.\n\nEnsimmäisen vertahyytävän parahduksen kuullessaan pysähtyi otus, mikä\nse sitten lienee ollutkaan, ja huutojen toistuessa se pujahti takaisin\nmetsään.\n\nHeikkenevän ajatuskykynsä rippeillä Waldo Emerson tajusi, että hänen\nolisi parempi kuolla heti kuin uhmailla sysipimeän yön kaameata pelkoa.\nHän syöksyisi kohtaloansa vastaan ja lopettaisi siten tämän tuskaisen\njännityksen.\n\nAjatusta seurasi toiminta, ja yhäti kiljuen hän lähti päistikkaa\nkiitämään metsänlaidassa vilahtelevaa olentoa kohti. Hänen juostessaan\nse kääntyi pakenemaan syvemmälle metsään, ja Waldo Emerson riensi sen\njälessä pitkien, laihojen jalkojensa kiidättäessä pitkin harppauksin ja\nponnahduksin hänen kuihtunutta ruumistaan repivän pensaikon halki.\n\nHän kirkui kirkumistaan — ne olivat korviavihlovia kiljaisuja,\njotka päättyivät venytettyihin, enemmän suden kuin ihmisen ääntä\nmuistuttaviin ulvahduksiin. Ja hänen edellään pakeneva olento kirkui\nnyt sekin.\n\nTavantakaa nuori mies kompastui ja kaatui. Okaset ja risut repivät\nhänen vaatteitaan ja hänen pehmeätä ihoaan. Hän oli päästä jalkoihin\nsaakka veren tahraama. Mutta sittenkin hän kiiruhti yhä eteenpäin\nkuutamoisessa, hämyisessä metsässä.\n\nAluksi oli Waldo Emersonia kannustanut mielipuolinen halu kohdata\nkuolema ja saada sen julmasta otteesta unohduksen rauha, mutta sitten\nhän alkoi ajaa edellään kiitävää, kiljuvaa olentoa takaa kokonaan\ntoisenlaisesta syystä. Nyt hän tahtoi saada seuraa. Nyt hän ulvoi\npelosta, että olento lipuisi hänen käsistään ja että hän jäisi yksin\ntämän kammottavan metsän sydämeen.\n\nHitaasti, mutta varmasti pakenija loittoni hänestä, ja sen\noivallettuaan Waldo Emerson ponnisteli kahta rajummin saavuttaaksensa\nsen. Enää hän ei karjunut, sillä ankaran ruumiillisen ponnistelun\naikana vei läähättävä hengitys hänen heikkojen keuhkojensa kaikki\nvoimat.\n\nÄkkiä he joutuivat metsästä pienelle, kuutamoiselle aukeamalle, jonka\nvastaisella laidalla kohosi korkea kalliorinne. Pakenija riensi sitä\nkohti ja hetkisen kuluttua katosi, ikäänkuin olisi vuorenseinämä sen\nnielaissut.\n\nSen katoaminen oli yhtä kammottavan salaperäinen kuin koko sen olemus,\nja nuori mies jäi seisomaan tyrmistyneenä ja epätoivoisena.\n\nTakaa-ajon rauettua alkoi vastavaikutus, ja Waldo Emerson vaipui\nvapisevana ja nääntyneenä kallion juurelle. Hän sai yskimispuuskan ja\nvirui sitten tuskaisten aavistusten ja surkean kauhun vallassa, kunnes\nhän pelkästä heikkoudesta vaipui syvään uneen.\n\nOli jo kirkas päivä, kun hän heräsi — jäykkänä, hervottomana, hellänä,\nnälkäisenä ja surkeana, mutta siitä huolimatta virkistyneenä ja\nselväjärkisenä. Ensimmäisen ajattelusysäyksen hänelle antoi nälästä\nhuutava vatsa, mutta vain vaivoin hän sai pakotetuksi raukkamaiset\naivonsa ohjaamaan askeleensa metsään, jossa oli hedelmiä yllin kyllin.\n\nVähäisimmänkin äänen kuullessaan hän seisahtui, kuunnellen jännittyneen\nhiljaisena ja valmiina pakenemaan. Hänen polvensa tutisivat niin\nrajusti, että kolahtelivat vastakkain, mutta vihdoin hän astui\nhämyiseen pimentoon ja ahtoi pian suuhunsa kypsiä hedelmiä.\n\nYlettyäkseen pudottamaan joitakuita herkullisia hedelmiä hän oli\nottanut maasta katkenneen oksan palasen, jonka tyvi oli noin\nkymmenen sentimetrin paksuinen, mutta latvan läpimitta vain kolmisen\nsentimetriä. Se oli Waldo Emersonin ensimmäinen käytännöllinen\nteko siitä lähtien, kun meri oli viskannut hänet uuden kotinsa\nrannalle — oikeastaan se kaiken todennäköisyyden mukaan oli eniten\nkäytännöllisyyttä hipova teko koko hänen elämässään.\n\nWaldon ei oltu koskaan sallittu lukea romaaneja, eikä hän itse ollut\nmilloinkaan halunnut tuhlata niihin aikaansa eikä köyhdyttää niillä\naivojansa. Kasaamiensa syvien tietojen varastosta hän ei voinutkaan\nlöytää mitään sellaista, mikä olisi muistuttanut häntä nyt ympäröiviä\noloja.\n\nLuonnollisesti Waldo tiesi, että oli sellaisiakin vehkeitä kuin\ntikapuita, ja että jos hänellä olisi ollut sellaiset, hän olisi voinut\nniiden avulla saada hedelmiä, joihin hän ei käsin yltänyt. Mutta se,\nettä hän saattoi tipauttaa herkut maahan katkenneella oksalla, tuntui\nhänestä todella suurenmoiselta keksinnöltä — arvokkaalta lisältä\ninhimillisiin tietoaarteisiin. Ei edes itse Aristoteles ollut koskaan\njärkeillyt johdonmukaisemmin.\n\nWaldo oli astunut elämänsä ensimmäisen askeleen omakohtaista\nsielullista toimintaa kohti — tähän saakka olivat hänen käsityksensä,\najatuksensa, jopa tekonsakin lainatut muinaisajan viisaiden\nhomehtuneista kirjoituksista tai saaneet ohjauksensa hänen hallitsevan\näitinsä moitteettomasta mielestä. Ja nyt hän takertui keksintöönsä\nkuten lapsi takertuu uuteen leluun.\n\nPalatessaan metsästä aukealle hän vei keppinsä muassaan.\n\nHän päätti jatkaa sen olennon takaa-ajoa, joka oli luiskahtanut hänen\nkäsistään edellisenä iltana. Olisipa tosiaankin hupaista nähdä otus,\njoka pelkäisi häntä. Hän ei ollut koko elämänsä aikana kuvitellutkaan\nminkään olennon voivan paeta häntä pelon vallassa. Innostuksen tapainen\ntunne virisi nuoren miehen rinnassa, kun se ajatus alkoi aristellen\njuurtua hänen mieleensä.\n\nSaattoiko Waldon pitkästä, luisevasta vartalosta kuvastua hiukkasen\npöyhistelyä, kun hän suuntasi askeleensa kalliota kohti? Surma\nsellaisen ajatuksen periköön! Ylpeillä rahvaanomaisesta ruumiillisesta\nkunnosta! Pitkä sarja Smith-Joneseja olisi noussut haudoistaan ja\nrepinyt rikki käärinliinansa, jos sellaista olisi vihjaistukaan.\n\nKauan aikaa Waldo asteli edestakaisin kallion juurella, etsien\neilisiltaisen karkulaisen käyttämää pakotietä. Kymmenkunta kertaa\nhän sivuutti selvästi näkyvän polun, joka koukerrellen nousi kallion\nkuvetta ylöspäin; mutta Waldolla ei ollut käsitystäkään poluista — hän\nsilmäili vain huomatakseen portaat tai oven.\n\nHän ei löytänyt kumpaakaan, mutta osui sattumalta polulle, ja\nvaikkeivät sen ilmeiset käyttämisen merkit ilmaisseetkaan hänelle\nmitään, noudatti hän sitä siitä yksinkertaisesta syystä, että hän ei\nsaanut jalansijaa mistään muualta koko kallion kupeelta.\n\nJonkun matkaa kavuttuaan hän saapui ahtaalle rotkolle, johon polku\nhäipyi. Siihen oli pudonnut ylhäältä irtautuneita lohkareita, jotka\nolivat kiilautuneet seinämien väliin lähelle pohjaa, jättäen vapaaksi\nvain pienen, luolamaisen onkalon, johon Waldo tirkisti.\n\nNäkyvissä ei ollut mitään, mutta sisällä oli pimeätä ja kammottavaa.\nWaldon otsaan kihosi kylmä, nahkea hiki, ja hän alkoi vapista. Sitten\nhän kääntyi katsomaan metsään.\n\nSe ajatus, että hänen pitäisi viettää vielä yksi yö tuon kolkon paikan\nnäkyvissä, oli vähällä rusentaa hänet. Ei! Tuhat kertaa ei! Mikä\nkohtalo tahansa oli parempi kuin se, ja useiden turhien yritysten\njälkeen hän senvuoksi tunki vastahakoisen ruhonsa pieneen aukkoon.\nHän huomasi joutuneensa kahden kallioseinämän väliselle polulle,\njoka kohosi jyrkästi eteenpäin. Vähän väliä pilkotti sininen taivas\naukoista, joita kivet ja sora eivät olleet täyttäneet.\n\nJostakusta toisesta miehestä olisi ollut selvää, että inhimilliset\nolennot olivat pitäneet rotkoa auki, että sitä käytettiin kulkuväylänä,\njos kohta ei varsin paljoa, niin kuitenkin siksi usein, että oli\nkannattanut uhrata melkoisesti työtä, kun siitä oli raivattu\nrapautuneet kivilohkareet, joita varmastikin yhtenään tippui ylhäältä.\n\nMihin polku vei tai mitä Waldo odotti tapaavansa sen toisessa päässä,\nsiitä hänellä ei ollut hämärintä aavistusta. Hänen mielikuvituksensa ei\nollut vilkas. Mutta hän kapusi kapuamistaan siinä toivossa, että hän\nlopultakin löytäisi käsistään edellisenä iltana livahtaneen olennon.\n\nKun se paetessaan oli lyhyen hetkisen ollut lempeän kuutamon\nvalaisemalla aukeamalla, oli se Waldon mielestä merkillisen paljon\nmuistuttanut ihmistä; mutta siitä hän ei ollut varma.\n\nVihdoin hänen polkunsa toi hänet äkkiä päivänvaloon. Kumpikin seinämä\noli vain vähän häntä korkeampi, ja hetkisen kuluttua hän nousi rotkosta\nlaajalle, kauniille ylängölle.\n\nHänen edessään levisi lavea ruohotasanko, ja sen takana kohosi jono\nvaltavia kukkuloita. Niiden ja hänen välillään oli metsäinen vyöhyke.\n\nUusi tunne pullisti Waldo Emerson Smith-Jonesin rintaa. Se oli\nhiukan samanlainen kuin se, jota Balboa lienee tuntenut ensi kerran\nkatsellessaan mahtavaa Tyyntämerta Sierra de Quarequan laelta.\nSilmäillessänsä tätä uutta, ihanaa maisemaa, aaltoilevia ruohokenttiä,\nkaukaista metsää ja sahamaisia kukkuloita, hän vähäksi aikaa melkein\nunohti pelkonsa. Ja hetken vaikutelman kannustamana hän lähti tasangon\npoikki tutkimaan metsän takana olevaa tuntematonta seutua.\n\nWaldo Emersonin mielenrauhalle oli hyvä, ettei hänen mielikuvitusta\npuuttuviin aivoihinsa pälkähtänytkään, mitä siellä oli. Maa ilman\nsivistysoloja — ilman kaupunkeja, kyliä ja ihmisiä, jotka käyttäytyivät\nsamalla tavoin kuin bostonilaiset ja noudattivat samanlaisia tapoja —\noli hänestä mahdoton.\n\nKävellessään hän jännittyneenä tähyili joka suunnalle, etsien\nihmisasutuksen merkkejä — aitaa, savupiippua, mitä tahansa ihmisten\nrakentamaa — mutta turhaan.\n\nMetsän laidassa hän pysähtyi; häntä peloitti tunkeutua puiden\nkatveeseen. Mutta nähtyään, että metsä oli harvempi kuin rantapuolella\nja että pensaita oli vain vähän, hän sai kootuksi kyllin paljon\nrohkeutta astuakseen arkaillen eteenpäin.\n\nVarovasti varpaillaan hiipien hän eteni puistomaisessa lehdossa,\nseisahtuen aina muutamien minuuttien päästä kuuntelemaan valmiina\nensimmäisen vaaranmerkin havaittuaan kirkuen pakenemaan lakealle\ntasangolle.\n\nPelostaan huolimatta hän saapui metsän toiseen reunaan näkemättä\ntai kuulematta mitään epäilyttävää ja poistuttuansa vilpoisista\nvarjoista huomasi olevansa vähän matkan päässä äkkijyrkästä, valkeasta\nkallioseinämästä, jossa oli luolien suita lukuisasti kuin aukkoja\nmehiläiskennossa.\n\nNäkyvissä ei ollut ainoatakaan elävää olentoa, eikä luolien\nsilmäänpistävän keinotekoinen ryhmitys herättänyt epäkäytännöllisen\nWaldon mielessä arvelua, että ne saattoivat kenties olla villien\nihmisolentojen asumuksia.\n\nYhä vieläkin löytöretkeilyhengen lumoissa hän lähti aukeaman poikki\nkalliota kohti silti suinkaan unohtamatta nykyistä surkean peloittavaa\ntilaansa. Hänen silmänsä ja korvansa olivat herkkinä havaitsemaan\nväijyviä vaaroja, ja aina muutamien askelten jälkeen hän seisahtui\narkana tähyilemään ympäristöään.\n\nKun hän kerran tällä tavoin pysähtyi ehdittyään puoliväliin metsästä\nkalliolle, erotti hän puiden lomitse hiljaista liikettä takaansa.\n\nHetkisen hän seisoi paikallansa, tuijottaen jähmettyneenä kauhusta,\nkykenemättä ratkaisemaan, oliko hän erehtynyt vaiko tosiaankin nähnyt\njonkun olennon liikkuvan metsässä.\n\nHän oli jo uskomaisillaan vain kuvitelleensa nähneensä jotakin, kun\npuunrungon takaa äkkiä astui esille ihmisenmuotoinen, kookas, karvainen\notus.\n\n\n\n\nTOINEN LUKU\n\nVilli-ihmiset\n\n\nOlento oli alaston; vain vyötäisillä riippui nahkahihnan kannattama\ntaljankappale.\n\nJos Waldo katseli tulokasta ihmeissään, niin varmasti herätti hänkin\nkummastusta karvaisen miehen mielessä, sillä villin katsetta kohdannut\nnäky oli hänestä totisesti merkillinen kuten hänen ulkoasunsa taas\noli sivistyneestä bostonilaisesta. Ja Waldon ulkonäkö oli tosiaankin\nperin ällistyttävä. Hänen sadanyhdeksänkymmenen sentimetrin mittaisen\nvartalonsa pituutta korosti hänen tavaton laihuutensa; harmaat silmät\nnäyttivät heikoilta ja tihruisilta niitä reunustavien, unen puutteen ja\npaljon itkemisen aiheuttamien tulehtuneiden ympyröiden keskellä.\n\nHänen keltainen tukkansa oli sekava ja takkuinen sekä loan ja veren\ntahraama. Myöskin hänen likaantuneissa ja repaleisissa housuissaan oli\nveritahroja. Hänen paidastaan oli jälellä ainoastaan joukko risaisia\nsiekaleita, joita vain kaulus piti hänen ympärillään.\n\nHänen avuttomana tuijottaessaan kammottavaan olentoon, joka tähysti\nhäntä metsästä, hänen leukansa loksahti auki, hänen polvensa alkoivat\ntutista, ja hän näytti olevan sortumaisillaan maahan pelkästä pelosta.\n\nSitten kamala mies kyyristyi ja alkoi varovasti hiipiä häntä kohti.\n\nTuskaisesti parahtaen Waldo kääntyi pakenemaan kalliota kohti. Olan\nylitse luotu hätäinen vilkaisu puristi uuden sarjan kirkaisuja\nsäikähtyneen pakenijan huulilta, sillä se ilmaisi, että kammottava mies\najoi häntä takaa ja että lisäksi hänen jälessään kiiti toistakymmentä\nyhtä hirvittävää olentoa.\n\nWaldo juoksi kalliolle ainoastaan sentähden, että se oli suoraan\npoispäin hänen ahdistajistaan. Hänellä ei ollut aavistustakaan, mitä\nhän tekisi saavuttuansa kiviseinämälle — hän oli ihan liian kauhuissaan\nkyetäkseen ajattelemaan.\n\nTakaa-ajajat saavuttivat häntä; heidän hurja kiljuntansa sekaantui\nhänen vihloviin huutoihinsa, kannustaen häntä juoksemaan niin nopeasti,\nettei hän ollut uneksinutkaan sellaisesta vauhdista.\n\nHänen juostessaan kohosivat hänen polvensa lähelle hartioita jokaisella\nvimmaisella ponnahduksella; hänen vasen kätensä oli ojennettu suoraan\neteenpäin, ja hän hapuili sillä ilmaa, ikäänkuin koettaen vetää itseään\neteenpäin, kun taas oikea käsi, joka yhäti puristi nuijaa, piirsi\nvinhasti ympyrää kuten pillastuneen tuulimyllyn siivet. Liikkeessä\nollessaan Waldo oli innostava näky.\n\nKallion juurella hän pysähtyi hetkiseksi ja silmäili ympärilleen,\netsien pakotietä. Mutta nyt hän näki vainoojain hajaantuneen oikealle\nja vasemmalle, joten hän ei voinut pelastua muutoin kuin kapuamalla\nhuimaavaa kallionkuvetta. Sitä myöten vei kapeita polkuja ylöspäin\nkielekkeeltä toiselle.\n\nPaikoitellen päästiin pystysuorista kohdista karkeatekoisia tikapuita\nmyöten luolakerrokselta toiselle. Mutta Waldosta näytti hänen edessään\noleva seinämä kerrassaan mahdottomalta nousta. Katsahdettuaan\nsitten uudelleen taakseen hän näki hätyyttäjäin ripeästi lähestyvän\nja syöksähti kallionkupeelle, jossa ei näyttänyt olevan käden- eikä\njalansijaa, ja tarrautui sormin ja varpain siihen kiinni epätoivoisen\nrajusti.\n\nHänen kapuamistaan haittasi nuija, jota hän yhäti piti kädessään ja\njosta hän ei nytkään luopunut. Olisi kuitenkin ollut vaikea sanoa,\nmiksi hän sitä säilytti, jollei syynä ollut se, että hänen liikkeensä\nolivat nyt täysin koneelliset, sillä hänen mielessään ei ollut tilaa\nmillekään muulle kuin pelolle.\n\nEnsimmäinen luola-ihminen oli aivan hänen kintereillään, mutta vaikka\nvilli koko ikänsä harjoitettuaan oli saavuttanut apinan ketteryyden,\nhämmästyi hän nähdessään, kuinka luonnottoman nopeasti kirkuva Waldo\nEmerson kiskoi itseään ylöspäin.\n\nMelkein seinämän puolivälissä oli kuitenkin karvainen koura vähällä\ntavoittaa häntä nilkasta.\n\nHän oli parhaillaan vaarallisessa asemassa kiivetessänsä irrallisilla\nja huojuvilla tikapuilla — ne eivät olleet sanottavasti kummempia\nkuin pieniä puunrunkoja, jotka oli epävakaisesti sijoitettu kallion\nkohtisuoraa rinnettä vasten — kun lähin ahdistaja pääsi niin lähelle\nhäntä. Mutta tikkaiden yläpäässä tuli sattuma väliin, pelastaen Waldon\nainakin toistaiseksi. Juuri silloin hän kapusi vähäiselle kielekkeelle\nkammottavasti luistavalta tangolta.\n\nHädissään hän teki vahingossa tempun, jonka neuvokas mies olisi tehnyt\ntahallansa. Vetäessään itseään kielekkeelle hän potkaisi tikkaita\nulospäin. Sekunnin ajan huojuttuaan pystyssä ne ryskähtäen suistuivat\npitkin kallion kuvetta alas, vieden mennessään ihmistaakkansa ja\npyyhkäisten tieltään takaa-ajavan lauman muutkin jäsenet.\n\nRaivoisa kiljunta kajahti Waldon alapuolelta, mutta hän ei edes\nkääntänyt päätänsäkään ottamaan selkoa hetkellisestä hyvästä onnestaan.\nYlöspäin, yhä ylöspäin hän ehätti, kunnes hän vihdoin seisoi ylimmällä\nkielekkeellä ja hänen edessään oli kohtisuora sileä, noin kahdeksan\nmetrin päässä olevalle jyrkänteen laelle saakka ulottuva seinämä.\nUseita kertoja hän yritti turhaan sileätä pintaa ylöspäin, raapien sitä\nkynsillänsä mielipuolisesti pyrkiessään kiipeämään vieläkin ylemmäksi.\n\nHänen oikealla puolellansa oli pimeän luolan pieni aukko, mutta hän ei\nsitä havainnut — hänen mieleensä ei mahtunut muuta kuin yksi ajatus:\nkavuta pois häntä hätyyttävien hirmuolentojen kynsistä. Mutta vihdoin\nhänen puolihulluissa aivoissaan kirkastui varmuus, että nyt oli tullut\nloppu — hän ei päässyt pakenemaan kauemmaksi — muutamien minuuttien\nkuluttua kuolema saavuttaisi hänet täällä.\n\nHän kääntyi sitä kohtaamaan ja näki alhaalla joukon luolamiehiä\nsijoittamassa uusia tikkaita kaatuneiden sijalle. Seuraavalla hetkellä\nhe alkoivat kavuta hänen jälkeensä.\n\nHeidän yläpuolellaan seisoi nuori mies kapealla kielekkeellä, rääkyen\nja virnistellen mielipuolen tavoin. Nyt hänen surkeisiin huutoihinsa\nsekaantui ankaran ponnistelun aiheuttamaa kumeata yskintää.\n\nKyyneliä vieri pitkin hänen ryvettyneitä kasvojansa, piirtäen niihin\nkäyriä, likaisia juovia. Hänen polvensa kolahtelivat vastakkain\nniin rajusti, että hän vain vaivoin pysyi pystyssä, ja tällaisen\nraukkamaisen kuvatuksen kasvot olivat ensimmäisen luolamiehen\nnäkyvissä, kun hän kapusi tirkistämään kielekkeelle, jolla Waldo\nseisoi. Mutta äkkiä sitten virisi Waldo Emerson Smith-Jonesin rinnassa\nkipinä, jonka miespolvia kestänyt liikahienostuminen ja hempeän\nveltostava sivistys olivat miltei tukahduttaneet — hänessä heräsi\nvaisto puolustaa itseään voimakeinoilla. Tähän saakka hän oli pyrkinyt\npelastautumaan yksinomaan pakenemalla.\n\nKuolemanpelon vimmastuttamana hän nosti nuijansa, heilautti sen\nkorkealle päänsä yläpuolelle ja täräytti sen suoraan hätyyttäjän\nsuojattomaan kalloon.\n\nPudonneen sijalle ilmestyi toinen — hänkin suistui alas päälaki\nmurtuneena. Nyt Waldo otteli kuin umpisoppeen joutunut rotta, kiljuen\nja höpisten epäselvästi. Mutta enää hän ei itkenyt.\n\nAluksi häntä kammotti kömpelön aseensa tekemä verisen tuhoisa jälki.\nHänen luontoansa kuohutti veren näkeminen, ja kun hän huomasi verisiä,\ntakkuisia hiuksia tarttuvan nuijaansa ja tajusi, että juuri hän, Waldo\nEmerson Smith-Jones, oli sivaltanut iskut, jotka olivat takerruttaneet\nne siihen tahmeaksi, inhoittavaksi tahmaksi, valtasi hänet ellotus, ja\nhän oli vähällä horjahtaa huimaavan korkealta paikaltaan.\n\nVihollisuudet keskeytyivät muutamiksi minuuteiksi, ja luolamiehet\nkokoontuivat yhteen ryhmään alhaalla, pudistellen nyrkkejään Waldolle\nja kiljuen uhkauksia ja uhitteluja. Nuori mies katseli heitä, jaksaen\ntuskin käsittää yksin vastustaneensa villejä miehiä voimainmittelyssä\nja torjuneensa heidän hyökkäyksensä.\n\nHän oli tyrmistynyt ja kauhuissaan, ei niin paljon sen tähden, mitä\noli tehnyt, kuin sen vuoksi, että tunsi outoa, selittämätöntä ylpeyttä\nkyettyään kamppailussa voittamaan otukset. Mitähän hänen äitinsä\nsanoisi, jos näkisi lemmikkinsä juuri tällä hetkellä?\n\nÄkkiä Waldo sivulta päin havaitsi, että joku olento ryömi hänen\nkimppuunsa takaapäin siitä pimeästä luolasta, jonka edustalla hän oli\ntaistellut. Heti sen oivallettuaan hän heilautti nuijaansa, suunnaten\nmurhaavan iskun tähän uuteen viholliseen ja samalla pyörähtäen sitä\nvastaan.\n\nOlento väisti taaksepäin, ja isku, joka olisi rusentanut kallon,\nviuhahti hiuskarvan päässä kasvoista.\n\nWaldo ei lyönyt toistamiseen, ja hänen otsallensa kihosi kylmä hiki,\nkun hän huomasi olleensa vähällä murhata nuoren tytön. Viimemainittu\nkyyrötti nyt luolan suulla, silmäillen häntä pelokkaasti. Waldo kohotti\nrisaista hattuaan ja kumarsi syvään.\n\n»Pyydän anteeksi», virkkoi hän. »Minulla ei ollut aavistustakaan, että\ntäällä oli nainen. Olipa hyvä, etten kolhaissut teitä.»\n\nJoko hänen sävynsä tai käytöksensä rauhoitti tyttöä, sillä tämä astui\nhymyillen luolasta kielekkeelle hänen viereensä.\n\nHänen tullessansa esille, levisi Waldon kasvoille, kaulalle ja korviin\npolttava puna — hän tunsi, kuinka niitä kuumensi. Hermostuneesti\nrykäisten hän kääntyi toisaalle ja alkoi innokkaasti tarkkailla etäistä\nmaisemaa.\n\nPian hän kuitenkin loi vaivihkaa silmäyksen taakseen. Kauheata! Tyttö\noli vieläkin siellä. Taaskin mies yskäisi hermostuneesti.\n\n»Suokaa anteeksi», — alkoi hän puhua. »Mutta — hm — niin — te — olen —\ntyyten outo, kuten tiedätte. Eikö teidän olisi parasta palata sisälle —\nhm — pukeutumaan?»\n\nTyttö ei vastannut mitään, ja siispä Waldo pakottautui uudelleen\nkääntymään häneen päin. Toinen hymyili hänelle.\n\nWaldo ei ollut eläissänsä ollut niin kauhean hämillään kuin nyt —\nhän ihan siveellisesti kauhistui älytessänsä, ettei tyttö ollut\nmillänsäkään.\n\nHän puhutteli tyttöä toistamiseen, ja vihdoin tämä vastasi, mutta\nsellaisella kielellä, jota mies ei ymmärtänyt. Se ei vähääkään\nmuistuttanut ainoatakaan kieltä, ei nykyaikaista eikä kuollutta, johon\nWaldo oli tutustunut, ja Waldo oli kuitenkin enemmän tai vähemmän\nperehtynyt niihin kaikkiin — erittäinkin kuolleisiin.\n\nSenjälkeen hän ei enää koettanutkaan katsoa tyttöön päin, oivaltaen\nvarmasti näyttävänsä hyvin naurettavalta. Ja pian vaativatkin\ntärkeämmät asiat hänen huomiotansa — luolamiehet alkoivat jälleen\nhyökätä. Tällä kertaa he toivat muassaan kiviä, ja samalla kun toiset\nheistä nakkelivat niillä Waldoa, yrittivät toiset rynnätä hänen\npuolustusasemaansa. Silloin tyttö pujahti takaisin luolaan, mutta\npalasi hetkisen kuluttua, tuoden sylissään kivisiä aseita ja astioita.\n\nHänellä oli tavattoman iso huhmar, johon hän oli pistänyt survimen\nja useita pienempiä kivenkappaleita. Ne hän työnsi kielekettä myöten\nWaldolle.\n\nAluksi mies ei käsittänyt hänen tarkoitustaan. Pian tyttö oli\nottavinaan käteensä kuvitellun kiven ja heittävinään sillä alhaalla\nhyöriviä otuksia, sitten osoittaen tuomiansa esineitä ja Waldoa.\n\nNyt Waldo ymmärsi. Tyttö oli siis hänen puolellaan. Hän ei käsittänyt\nsen syytä, mutta oli siitä hyvillään.\n\nNoudattaen toisen kehoitusta hän otti pari pienehköä kivenkappaletta ja\nsinkosi niillä hyökkääjiä.\n\nMutta he nousivat yhä ylemmäksi — Waldo ei suinkaan ollut mainio\ntähtääjä. Nyt tyttö uutterasti kokosi niitä luolamiesten heittämiä\nkiviä, jotka olivat jääneet kielekkeelle, ja kantoi ne kasaan Waldon\nviereen.\n\nSilloin tällöin nuoren miehen heitot sattumalta osuivat, ja silloin\ntytöltä pääsi pieni riemun kirkaisu — hän taputti käsiään ja hyppi\nilosta.\n\nEnnen pitkää Waldo kummastuksekseen tunsi, että nämä suosionosoitukset\nhivelivät suloisesti hänen korvaansa. Ja sitten hän alkoi tähdätä\nparemmin.\n\nKesken kaiken välähti hänen mieleensä kuva häneen hartaasti\nkiintyneestä äidistä ja valitusta joukosta älykkäitä nuoria ihmisiä,\njoita äiti aina oli koonnut hänen ympärillensä.\n\nWaldo tunsi uuden kauhun pistoksen koettaessaan kuvitella, mitä he\ntuntisivat, jos olisivat katselemassa häntä nyt, kun hän seisoi\nhuimaavalla kallionkielekkeellä melkein alastoman tytön vierellä ja\nviskeli kivillä alapuolellaan hääriviä ja raivosta kirkuvia karvaisia\nihmisiä.\n\nSe oli kammottavaa. Hänen rinnassaan kohahti voimakas harmin ja\nnöyryytyksen aalto.\n\nHän kääntyi moittivasti katsahtamaan takanaan olevaan häpeämättömään\nnuoreen naiseen — nainen ei saisi luulla, että hän suosi niin raakoja\nja rahvaanomaisia menettelytapoja. Heidän katseensa osuivat vastakkain\n— tytön silmissä Waldo näki säihkyvän innostusta, elämäniloa ja\nsellaista toverihenkeä, jollaista hän ei ollut milloinkaan ennen nähnyt\nainoankaan kuolevaisen silmissä.\n\nSitten tyttö kiihtyneenä osoitti kielekkeen reunaa.\n\nWaldo vilkaisi sinne.\n\nKookas luolaotus oli hänen huomaamattansa kavunnut melkein heidän\nturvapaikkaansa.\n\nHän oli vain vähän toista metriä heitä alempana, ja hänen katsoessaan\nylöspäin Waldo pudotti kahdenkymmenen kilon painoisen kivihuhmaren\nsuoraan hänen kasvoihinsa.\n\nNuori nainen päästi pienen, riemuisan huudahduksen, ja kasvot\njakaantuneina leveään virnistyksen kääntyi Waldo Emerson Smith-Jones\nhänen puoleensa.\n\n\n\n\nKOLMAS LUKU\n\nPikku Eden\n\n\nHuhmar lopetti taistelun — ainakin toistaiseksi. Mutta luolamiehet\nvetelehtivät koko iltapäivän kallioseinämän juurella, silloin tällöin\nkiljuen herjauksia ylhäällä olevalle parille.\n\nNiihin tyttö vastasi ilmeisesti samalla mitalla. Joskus hän osoitti\nWaldoa ja elehti hurjasti epäilemättä kuvaten, kuinka hirveän\nverilöylyn Waldo heille valmistaisi, jolleivät he menisi tiehensä ja\njättäisi parempiansa rauhaan. Kun nuori mies tajusi tytön eleitten\nmerkityksen, pullistui hänen rintansa tunteesta, jonka hän pelkäsi\nolevan raa'an, alkeellisen, rahvaanomaisen ruumiillisen kunnon\nnostattamaa ylpeyttä.\n\nPäivän jatkuessa Waldon tiili sekä hyvin nälkä että hyvin jano.\nAlhaalla laaksossa hän erotti vähäisen puron, joka kirkkaana ja\nkauniina virrata solisi etelää kohti. Sen ja metsän reunassa\nvilkkuvien, kypsien, syötävien hedelmien näkeminen teki hänet melkein\nmielipuoliseksi.\n\nMerkeillä hän kysyi, oliko tytönkin nälkä, sillä nyt hän jo saattoi\nkatsella tyttöä ilman ulkoisia pahastumisen merkkejä. Tyttö nyökkäsi,\nosoitti laskevaa aurinkoa ja selvitti hänelle, että he pimeän tultua\nlaskeutuisivat syömään.\n\nIllan pimetessä eivät luolamiehet olleet poistuneet, ja Waldosta\ntuntui kovin huimapäiseltä uskaltautua maahan niin kauan kuin heitä\nsaattoi olla lähistöllä. Mutta tyttö osoitti niin ilmeisesti pitävänsä\nhäntä voittamattomana taistelijana, että hänen mieltään repivät\nristiriitaiset tunteet, arkuus ja selittämätön halu esiintyä tytölle\nedullisessa valossa, teoillaan todistaa tytön luottamus oikeaksi.\n\nWaldosta oli perin ihmeellistä, että kukaan saattoi pitää häntä\nvoimaolentona ja vankkana turvana. Ja häntä itseään kalvoi hieno\nepäilys, että se arviointi saattaisi valmistaa hänelle mitä\nkiusallisimpia ja nolaavimpia tilanteita. Samalla hän aprikoi, olikohan\ntyttö hyvä juoksija; hän toivoi niin.\n\nKeskiyö alkoi varmaankin olla käsillä, kun hänen kumppaninsa selitti,\nettä heidän oli aika lähteä aterioimaan. Waldo olisi toivonut tytön\nmenevän edellä, mutta toinen painautui pelokkaana hänen lähelleen ja\npysytteli taempana.\n\nHänellä ei senvuoksi ollut muuta keinoa kuin antautua yritykseen,\nmutta jos aurinko olisi paistanut, olisi se paljastanut hyvin kalpean\nsankarin, joka silmät levällään varovasti lipui kielekkeen reunalta\nvarpaillansa hapuilemaan jalansijaa.\n\nHeidän ehdittyään laskeutua seinämän puoliväliin nousi metsän\nyläpuolelle kuu — iso troopillinen täysikuu, joka valaisi kalliota\nmelkein yhtä kirkkaasti kuin aurinko. Se paistoi sillä kielekkeellä\nolevan luolan suuhun, jolle Waldo oli juuri saapunut, ja kauhistunut\nnuori mies näki kookkaan karvaisen olennon nukkumassa vajaan metrin\npäässä hänestä.\n\nHänen katsoessaan avautuivat pienet, ilkeät silmät ja suuntautuivat\nsuoraan häneen.\n\nWaldo sai vaivoin tukahdutetuksi säikähdyksen huudahduksen\nkääntyessänsä suinpäin syöksymään äkkijyrkkää kallionkuvetta alas.\nTyttö ei vielä ollut laskeutunut lähinnä ylempänä olevalta kielekkeeltä.\n\nHän oli varmaankin vaistonnut, mitä oli tapahtunut, sillä Waldon\npyörtäessä pakoon hän huudahti hiljaa pelosta. Ja samassa ponnahti\nluolamies pystyyn. Mutta tytön ääni oli värähdyttänyt Waldon rinnassa\nsellaista kieltä, joka oli melkein surkastunut oltuaan miespolvia\nkäyttämättömänä, ja ensimmäisen kerran eläissään hän teki uljaan ja\nrohkean teon.\n\nHän olisi helposti päässyt luolamiehen kynsistä laaksoon — yksin; mutta\nheti tytön äänen kuultuaan hän kääntyi kapuamaan takaisin kielekkeelle\nuhmaamaan tukevaa alku-ihmistä, joka olisi voinut rusentaa hänet\nyhdellä iskulla.\n\nEnää ei Waldo Emerson vapissut. Hänen hermonsa ja lihaksensa olivat\nvakavat, kun hän heilautti nuijaa kaaressa ja iskeä täräytti sillä\nluolamiehen kohotettua, torjuvaa kättä.\n\nLuu räsähti iskusta poikki, kajahti tuskainen parahdus, — mies horjahti\ntaaksepäin, tyttö hypähti Waldon viereen ylemmältä kielekkeeltä, ja\nkäsi kädessä he lähtivät kiitämään kallionkuvetta alas.\n\nKymmenkunnasta luolanaukosta ilmestyi yhtä monta päätä, mutta\npakeneva pari oli ennättänyt puoliväliin aukeamaa, ennenkuin näille\nhidasälyisille olennoille oikein selvisi, mitä oli tapahtunut. Ja\nheidän aloittaessaan takaa-ajon olivat Waldo ja tyttö jo kadonneet\nmetsään.\n\nMuutamia metrejä ohjasi viimemainittu miestä suoraan puiden varjoihin,\nmutta kääntyi sitten oikealle, poiketen suorakulmaisesti heidän\nsiihenastisesta suunnastaan.\n\nTyttö yhäti puristi nuoren miehen kättä eikä vähääkään hidastanut\nvauhtiaan heidän jouduttuaan puiden alla vallitsevaan pimentoon.\nHän juoksi erehtymättömän varmasti sysipimeässä metsässä ikäänkuin\ntie olisi ollut kaarilamppujen valaisema. Mutta Waldo kompasteli ja\nkaatuili yhtenään.\n\nPian alkoi takaa-ajon häly hiljetä; luolamiehet olivat nähtävästi\nedenneet suoraan metsään. Mutta tyttö kiidätti huohottavaa Waldoa\nyhä eteenpäin niin kauan, että se tuntui henkeä haukkovasta nuoresta\nmiehestä ikuisuudelta. Kohta he kuitenkin saapuivat luolilta näkyneen\npienen puron partaalle. Siellä tyttö alkoi kävellä ja veti vähän ajan\nkuluttua bostonilaisen viettävää äyrästä myöten veteen, joka nousi\nhänen polviensa yläpuolelle. Tyttö vei häntä ylöspäin pitkin puron\nuomaa, jossa oli joskus niin syviä kuoppia, että he joutuivat kokonaan\nveden valtaan.\n\nWaldo ei ollut koskaan opetellut uimisen raakaa taitoa, ja niinpä\nhän olisi hukkunut, jollei hänen kumppaninsa voimakas, ruskettunut\nkäsi olisi aina kiskonut häntä pärskyvänä ja yskivänä kammottavista\nsyvennyksistä ja vihdoin vetänyt häntä, kun hän jo oli melkein\ntukehtunut ja kuolemaisillaan kauhusta, turvaan matalalle, ruohoiselle\nrannalle jyrkän kallion juurelle. Kallio muodosti toisen seinämän\nrotkossa, jonka lävitse joki virtasi kuohuvana koskena.\n\nEi suinkaan pidä luulla, että Waldo Emerson palatessansa ottelemaan\nkarvaisen raakalaisen kanssa, joka uhkasi erottaa hänet uudesta\nkumppanistaan, olisi ihmeellisellä tavoin muuttunut jäniksestä\nleijonaksi — kaukana siitä.\n\nNyt, jolloin hän sai virua ihan hiljaa ja miettiä viimeksi kuluneen\ntunnin seikkailuja, tuli vastavaikutus, ja Waldo Emerson oli\nkiitollinen ystävälliselle yölle, joka salasi tytön katseilta hänen\nsurkean näköiset, herpaantuneet jäsenensä ja vapisevat huulensa.\n\nTaaskin hän oli silmittömän kauhun vallassa, ja hänen ärtyneet hermonsa\nvaativat häntä äänekkäästi voivottelemaan sietämättömästä pelosta.\n\nKosteassa rotkossa, jossa tuuli puhalsi kylmän vedenpinnan ylitse,\nei ollut lämmin, joten Waldon sielulliseen tuskaan lisääntyi kylmän\nja kosteuden aiheuttama ruumiillinen epämukavuus. Hän oli todellakin\nsäälittävän surkea viruessaan kokoon sykertyneenä ruohikossa,\nrukoillen, että aurinko pian nousisi, mutta kuitenkin peläten\npäivänvaloa, joka saattaisi paljastaa hänet vainoojille.\n\nMutta vihdoin aamu koitti, ja katkonaisen unen jälkeen Waldo heräsi,\nhuomaten olevansa viettävällä ruohoisella rannalla, hauskassa ja\nkauniissa pikku paratiisissa, jonka erottivat muusta maailmasta jokea\nreunustavat korkeat kalliot ja johon ei nähnyt muualta kuin joen\nvastakkaisella rannalla kohoavan kallion laelta.\n\nTyttö, lepäsi vähän matkan päässä.\n\nHän nukkui vielä. Hänen päänsä nojasi toiseen lujaan, ruskeaan\nkäsivarteen. Pehmeä, musta tukka valui sekavana toisen posken ja\nkäsivarren ylitse, viehättävästi leviten vihreälle ruohikolle.\n\nKatseleva Waldo pani merkille, että tyttö oli sangen sievä.\nMilloinkaan ennen hän ei ollut nähnyt samanlaista tyttöä. Hänen nuoret\nnaistuttavansa olivat olleet aika koreilevia ja keskinkertaisen\nnäköisiä; heillä oli ollut pitkät, kalpeat kasvot ja ohuet huulet,\njoiden he tuskin milloinkaan rohkenivat sallia kaartua hymyyn, ja\nalhaisontapaista naurua he halveksivat.\n\nTämän tytön huulet näyttivät olevan tehdyt nauramaan — ja jotakin muuta\nvarten, vaikka oikeudenmukaisuus vaatii myöntämään, ettei Waldo silloin\ntajunnut, mitä kaikkia mahdollisuuksia niissä piili.\n\nWaldon katseen lipuessa pitkin tytön nuoren vartalon viivoja nostatti\nhänen puritaaninen kasvatuksensa kuuman häpeänpunan hänen kasvoilleen,\nja hän kääntyi kylmäkiskoisesti selin tyttöön päin.\n\nLiioittelematta puhuen Waldo Emersonista olikin todentotta kauheata\najatella, kuinka tavattomaan ja sopimattomaan asemaan kohtalo oli hänet\npakottanut. Kuta enemmän hän sitä pohti, sitä punaisemmaksi hän tuli.\nSe oli hirveätä — mitähän hänen äitinsä sanoisi siitä kuullessaan?\n\nMitä sanoisi tämän tytön äiti? Mutta tärkeämpää olisi — kammottava\najatus — mitä tytön isä tai veljet tekisivät Waldolle, jos löytäisivät\nheidät yhdessä tällä tavoin — tytöllä vain vyötäisillään kovin vähäinen\nnahankappale, joka tuskin missään kohdassa ulottui polven alapuolelle,\nmutta toisin paikoin loppui jo paljoa ylempänä.\n\nWaldo oli kovasti harmissaan. Hän ei jaksanut käsittää, mitä tyttö\noikein ajatteli, sillä muissa suhteissa hän näytti sangen kiltiltä, ja\nhänen suurista silmistään ei varmasti kuvastunut muuta kuin hyvyyttä ja\nviattomuutta.\n\nHänen istuessaan sellaisissa mietteissä tyttö heräsi ja tervehti häntä\nhilpeästi nauraen.\n\n»Hyvää huomenta», sanoi Waldo hyvin totisena.\n\nHän olisi toivonut osaavansa tytön kieltä, jotta olisi voinut\nhuomauttaa, kuinka paheksuttavana hän piti moista asua.\n\nHän oli aloittamaisillaan selvittää sitä merkeillä, kun tyttö\nnousi pystyyn joustavana ja viehkeänä kuin naarastiikeri ja meni\npuron partaalle. Näppärällä sormiliikkeellä hän irroitti ainoata\npukukappalettaan pitelevän hihnan, ja sen pudotessa maahan kääntyi\nWaldo kauhusta ähkäisten kasvoilleen, painaen kätensä tiukasti\nummistetuille silmillensä.\n\nSitten tyttö sukelsi vilpoiseen veteen ottamaan aamukylpyään.\n\nHän kutsui useita kertoja Waldoa mukaansa, mutta Waldo ei voinut edes\nkatsoakaan sinnepäin; hänen sielunsa oli loukkaantunut.\n\nTytön noustua vedestä kului vähän aikaa, ennenkuin Waldo rohkeni\nempivästi vilkaista sinnepäin. Hän huoahti helpotuksesta nähdessään\ntytön pukeneen ylleen ainoan vaatetuskappaleensa, ja senjälkeen hän\nsaattoi häpeilemättä katsella tyttöä, kun tämä oli sillä tavoin puettu.\nAlastomuuteen verrattuna se oli hänestä tuiki säädyllinen asu.\n\nHe kävelivät yhdessä puron rantamalla, poimien sellaisia hedelmiä ja\njuuria, joiden tyttö tiesi olevan syötäviä. Waldo Emerson noukki niitä\ntytön neuvojen mukaan — kaikesta opistaan huolimatta hänen oli pakko\nturvautua tämän pienen, kehittymättömän villitytön ohjaukseen.\n\nSitten tyttö opetti häntä pyydystämään kaloja, käyttäen satimeenaan\ntaivutettua oksaa ja tehden salamannopean liikkeen ruskeilla käsillään\n— tai pikemminkin koetti opettaa häntä, sillä hän oli ihan liian hidas\nja kömpelö kyetäkseen siihen.\n\nMyöhemmin he istuutuivat pehmeään ruohikkoon villin viikunapuun varjoon\nsyömään tytön pyydystämiä kaloja. Waldo aprikoi, miten ihmeellä tyttö\nsaisi tulen viritetyksi ilman tulitikkuja, sillä hän oli ihan varma,\nettei toisella niitä ollut. Ja vaikka hän saisikin tulen sytytetyksi,\nei siitä olisi mitään hyötyä, koska hänellä ei ollut keittovehkeitä\neikä uunia.\n\nMutta kauan hänen ei tarvinnut ihmetellä.\n\nTyttö järjesti kalat pieneen kasaan heidän väliinsä ja suloisesti\nhymyillen kehoitti häntä aterioimaan kanssansa valiten sitten kalan\nitselleen ja upottaen vankat, valkeat hampaat sen raakaan lihaan Waldo\nEmersonin katsellessa kauhistuneena.\n\nWaldo kääntyi toisaalle ellottavan inhon vallassa.\n\nTyttö näytti hämmästyneeltä ja huolestuneelta, kun mies ei syönyt.\nTavantakaa hän koetti merkeillä houkutella häntä nauttimaan kalaa,\nmutta hän ei voinut edes katsoa toisen aterioimista. Vastenmielisyyden\nensimmäisen puuskan vaimennuttua hän oli yrittänyt, mutta nähtyään\ntytön syövän kalan kokonaan ja sellaisenaan vaivautumatta sitä\nsiivoamaan tai suomustamaan, alkoi häntä kuvottaa niin, ettei hän\nvoinut ajatellakaan ruokaa.\n\nSeuraavan viikon aikana he uskaltautuivat useita kertoja pois\npiilopaikastaan, ja tällöin kävi tytön menettelystä ilmeisen selväksi,\nettä hän tahtoi karttaa heidän vainoojiaan ja pyrkiä johonkin toiseen\nturvalliseen paikkaan. Mutta heidän yrittäessään sitä varoittivat\nhänen valppaat korvansa tai herkät sieraimensa joka kerta häntä vaaran\nläheisyydestä, ja heidän oli pakko rientää takaisin pieneen Edeniinsä.\n\nTällä ajalla hän opetti Waldolle useita sanoja äidinkieltään, joten he\ntäyttäen merkeillä aukot kykenivät keskustelemaan aika tyydyttävästi.\nWaldon kielitaito edistyi ripeästi.\n\nKymmenentenä päivänä tyttö sai hänet ymmärtämään haluavansa paeta\nhänen kanssaan oman kansansa pariin. Ne ihmiset, joiden keskuudesta\nWaldo oli hänet tavannut, olivat hänen heimonsa vihollisia, ja hän oli\npiileskellyt heitä Waldon osuessa hänen luolansa kohdalle.\n\n»Minä karkasin», kertoi hän. »Äitini surmattiin. Isäni otti toisen\npuolison, joka aina kohteli minua julmasti. Mutta vaellettuani näiden\nvihollisten maahan alkoi minua peloittaa, ja olisin palannut isäni\nluolalle. Mutta olin edennyt liian kauas.\n\n— Minun olisi pitänyt juosta hyvin nopeasti voidakseni välttää heitä.\nKerran juoksin kapeata polkua pitkin meren rannalle. Oli pimeä.\n\n— Harhaillessani metsässä, jouduin äkkiä lakealle rantakaistaleelle ja\nnäin hietikolla oudon olennon. Se olit sinä. Halusin tietää, mimmoinen\nmies olit. Mutta olin kovin peloissani, joten en uskaltanut tarkkailla\nsinua muuta kuin kaukaa.\n\n— Viidesti kävin sinua siellä katsomassa. Sinä et minua huomannut\nennenkuin viimeisellä kerralla. Silloin lähdit minun jälkeeni kiljuen\nkauheasti.\n\n— Minua peloitti hyvin kovasti, sillä olin varma, että sinun täytyi\nolla hyvin rohkea, koska oleskelit yksin metsän äärellä ilman\nminkäänlaista suojaa, eikä sinulla ollut edes kiveäkään, jolla olisit\nheittänyt Nagoolaa, jos se olisi tullut metsästä hätyyttämään sinua.»\n\nWaldo Emersonia puistatti.\n\n»Kuka ja mikä on Nagoola?» tiedusti hän.\n\n»Etkö tunne Nagoolaa!» huudahti tyttö ällistyneenä.\n\n»En siltä nimeltä», vastasi Waldo.\n\n»Se on yhtä iso», alkoi tyttö kuvailla, »kuin kaksi miestä ja musta, ja\nsillä on välkkyvän sileä turkki. Sillä on kaksi keltaista silmää, jotka\nnäkevät yhtä hyvin yöllä kuin päivällä. Sen vankoissa käpälissä on\nvaltavat kynnet. Se —» Vastapäistä kallionlakea reunustavista pensaista\nkuuluva kahina sai hänet pyörähtämään sinnepäin ja tähyämään valppaasti.\n\n»Kas tuolla», kuiskasi hän, »on Nagoola nyt».\n\nWaldo katsahti hänen osoittamaansa suuntaan.\n\nOlipa hyvä, ettei tyttö nähnyt hänen kalpeita kasvojaan ja pullottavia\nsilmiään, kun hän katseli ilkeännäköistä, isoa, mustaa pantteria, joka\nkyyrötti joen vastaisella rannalla ja silmäili heitä.\n\nWaldon valtasi voimakas pakokauhu. Vain se, että hänen pelonlamauttamat\nlihaksensa eivät totelleet tahdon määräyksiä, esti häntä kirkuen\nsyöksymästä pois tuon hurjan otuksen näkyvistä.\n\nSitten hän raukkamaisesti pelätessään taaskin kuuli ikäänkuin sumun\nlävitse tytön suloisen äänen: »Olin varma, että sinun täytyi olla hyvin\nrohkea oleskellaksesi ihan yksin sen kamalan metsän liepeellä.»\n\nEnsimmäisen kerran Waldo Emersonin eläessä tulvahti häpeän aalto hänen\nmieleensä.\n\nTyttö huuteli ärsyttävästi pantterille ja kääntyi sitten hymyillen\nWaldon puoleen.\n\n»Kuinka rohkea nyt olenkaan!» puhui hän nauraen. »Enää en pelkää\nNagoolaa. Olethan sinä seurassani.»\n\n»Niin», sanoi Waldo ääni hyvin heikkona, »sinun ei tarvitse pelätä, kun\nminä olen luonasi».\n\n»Oi!» intoili tyttö. »Tapa se! Kuinka ylpeä olisinkaan palatessani\nomaisteni luokse sellaisen miehen saattamana, joka on voittanut\nNagoolan ja jonka lanteita verhoisi sen talja merkkinä urotyöstä!»\n\n»Ni-iin», myönsi Waldo hiljaa.\n\n»Mutta», jatkoi tyttö, »sinähän olet surmannut monta Nagoolan veljeä ja\nsisarta. Sinusta ei sentapaisten surmaaminen ole kiihoittavaa huvia.»\n\n»Niin — kyllä», huudahti Waldo. »Niin, siinäpä se — olen kyllästynyt\npanttereihin.»\n\n»Oi!» Tyttö taputti hurmaantuneena käsiään. »Kuinka monta olet niitä\ntappanut?»\n\n»Hm — kas niin, annahan, kun mietin», väitteli nuori mies. »Asia on\nniin, etten koskaan ole koettanutkaan pitää muistissani kaatamieni\npantterien lukumäärää.»\n\nWaldo alkoi raivostua. Hän ei ollut ennen kertaakaan valehdellut koko\nelämänsä aikana. Hän vihasi valhetta ja kammosi valehtelijaa. Nyt hän\naprikoi, minkä tähden hän itse oli valehdellut.\n\nEipä totisesti kannattaisi kerskua, jos olisikin surmannut Jumalan\nluomia olentoja — ja suorastaan kauheata oli väittää tappaneensa\nniitä niin paljon, ettei edes jaksanut muistaa niiden lukumäärää.\nMutta sittenkin hän tunsi vihlovaa mielipahaa sen tähden, ettei ollut\ntappanut tuhatkuntaa pantteria ja säilyttänyt niiden kaikkien taljoja\nmiehuutensa merkiksi.\n\nPantteri tähyili heitä yhäti joen vastaiselta rannalta. Tyttö painautui\nihan likelle Waldoa, sukupuolensa tavoin etsien turvaa. Laskien\narkailevasti kätensä miehen laihalle käsivarrelle hän suuntasi suuret\nluottavat silmänsä hänen kasvoihinsa kunnioittavan ja ihailevan\nnäköisenä.\n\n»Miten sinä niitä tapat?» supatti hän. »Kerrohan!»\n\nSilloin Waldo päätti selittää kaikki ja tunnustaa, ettei hän ollut\nennen kertaakaan nähnyt elävää pantteria. Mutta avattuaan suunsa\naloittaakseen nöyryyttävän, tunnustuksensa hän ihan äkkiä tajusi,\nminkä tähden hän oli valehdellut — hän tahtoi antaa itsestään hyvän\nkäsityksen tälle villille, puolialastomalle tytölle.\n\nHän, Waldo Emerson Smith-Jones, kaipasi raakalaisen hyväksymistä ja\nkehumista, ja saavuttaaksensa sen hän oli teeskennellyt ruumiillista\nkuntoa, jota Smith-Jonesit olivat miespolvien aikana arvostelleet\netäältä katsoen, paheksuen ja moittien.\n\nTyttö toisti pyyntönsä.\n\n»Niin», äänsi Waldo, »se käy tosiaankin perin yksinkertaisesti.\nPäästyäni niihin käsiksi isken niitä rajusti kepillä.»\n\nTyttö huoahti.\n\n»Kuinka ihastuttavaa!» kehui hän.\n\nWaldoa raastoivat monenlaiset epämieluiset tunteet — hänet äkkiä\nvallanneen siveellisen turmeluksen aiheuttama masentava häpeä,\npelokkaat aavistukset, että tyttö tuonnempana näkisi hänet oikeassa\nkarvassaan, ja pelko, jäytävä, hirveä pelko, että tyttö vaatisi häntä\nheti menemään ja surmaamaan Nagoolan.\n\nMutta tyttö ei hiiskahtanutkaan mitään siihen suuntaan, ja pian\npantteri väsyi väijymään heitä ja luikki takaisin sen takana alkavaan\ntiheään pensaikkoon.\n\nWaldo huokaisi helpotuksesta nähdessään sen katoavan.\n\n\n\n\nNELJÄS LUKU\n\nKuoleman kynnyksellä\n\n\nMyöhään saman päivän iltapuolella tyttö ehdotti, että he sinä iltana\nlähtisivät taivaltamaan hänen kotikyläänsä kohti.\n\n»Ilkeät ihmiset eivät ole liikkeellä pimeän tultua», selitti hän, »ja\nkun sinä olet turvanani, en pelkää Nagoolaa».\n\n»Kuinka pitkä matka kylääsi on?» kysyi Waldo.\n\n»Meiltä kuluu matkaan kolme yötä», vastasi toinen. »Päivisin on meidän\npysyteltävä piilossa, sillä et edes sinäkään kykenisi voittamaan\nilkeitä miehiä, jos heitä karkaisi kimppuusi suuri joukko yhtä aikaa.»\n\n»En», myönsi Waldo, »otaksuttavasti en».\n\n»Mutta oli kovin ihanaa katsella sinua», jatkoi tyttö, »kun ottelit\nkalliolla, paiskellen heitä alas sitä myöten, kun heitä tuli. Kuinka\nuljas olitkaan! Ja kuinka peloittava! Ihan vapisit raivosta.»\n\n»Niin», myönteli Waldo, »olin perin kiukuissani. Vapisen aina sillä\ntavoin, kun vihani kiehuu. Joskus vimmastun niin, että polveni\nkolahtelevat vastakkain. Jos joskus näet polvieni tutisevan, niin\narvaat, kuinka silmittömästi olen suuttunut.»\n\n»Kyllä», jupisi tyttö.\n\nKohta senjälkeen Waldo huomasi tytön nauravan hiljaa itsekseen.\n\nHänen mielessänsä heräsi kova pelko. Eikö tyttö ehkä ollutkaan niin\nherkkäuskoinen kuin oli näyttänyt olevan? Oivalsiko hän ehkä sittenkin,\nettä Waldo kerskui koettaessansa verhota arkuuttaan?\n\nVihdoin hän rohkaistui kysymään: »Miksi naurat?»\n\n»Kuvittelin mielessäni vanhan Lättäjalan ja Korthin ja kaikkien muiden\nhämmästystä, kun vien sinut heidän luokseen.»\n\n»Mikä heitä sitten hämmästyttää? tiedusti Waldo.\n\n»Se, miten sinä kolhit heidän päänsä mäsäksi.»\n\nWaldoa puistatti.\n\n»Minkä tähden minun pitäisi kolhia heitä?» kysyi hän.\n\n»Miksikö sinun pitäisi kolhia heitä!» Tyttö ei nähtävästi jaksanut\nuskoa, ettei hän sitä käsittänyt.\n\n»Kuinka vähän sinä tiedätkään!» säälitteli hän. »Sinä et osaa uida etkä\npuhua ymmärrettävää kieltä, eksyisit metsään, jos minä jättäisin sinut\nyksin, ja nyt et sanojesi mukaan tiedä, että kun saavut vieraan heimon\npariin, koetetaan sinut tappaa ja että sinut otetaan heimon jäseneksi\nvasta sitten, kun olet osoittautunut sen arvoiseksi surmaamalla ainakin\nyhden heimon väkevimmistä miehistä.»\n\n»Ainakin yhden!» kertasi Waldo puolittain itsekseen.\n\nSe tieto tyrmistytti häntä. Hän oli otaksunut, että hänet\navosylin lausuttaisiin tervetulleeksi tytön kotiseudun parhaisiin\nseurapiireihin. Juuri niin hän oli kuvitellut, sillä vieläkään hän ei\nollut oppinut tajuamaan, että kokonaisia kansoja saattoi elää tyyten\ntoisenlaisissa oloissa kuin ne olivat, jotka vallitsivat Bostonissa,\nMassachusettsissa.\n\nMyöskin tytön viittaus hänen tietämättömyyteensä oli kirvelevä\nsivallus. Hän oli aina pitänyt itseään suuresti oppineena miehenä.\nSiitä hän oli itse salaa pöyhistellyt, ja hänen äitinsä oli siitä\npeittelemättä ylpeillyt.\n\nJa nyt hänen tietämättömyyttään säälitteli sellainen olento, joka\ntodennäköisesti luuli maapalloa litteäksi pannukakuksi, jos hän\nlainkaan vaivasi päätään sellaisilla asioilla — joka ei osannut lukea\neikä kirjoittaa! Ja pahinta kaikesta oli se, että tytön arvostelu piti\npaikkansa — se ei vain ollut kyllin pitkälle menevä.\n\nHänen tiedoissaan ei ollut paljoakaan käytännöllisesti arvokasta.\nTajutessaan tietojensa suppeuden Waldo Emerson tietämättään astui aimo\nharppauksen laajempaa viisautta kohti kuin hänen ahdas sielunsa oli\nmilloinkaan osannut kuvitellakaan.\n\nAuringon sinä iltana laskettua ja tähtien ja kuun alettua loistaa lähti\npari turvapaikastaan luoteista kohti, jolla suunnalla tyttö vakuutti\nhänen kansansa kylän olevan.\n\nHe astelivat käsi kädessä pimeässä metsässä. Tyttö opasti, ja nuori\nmies puristi oikealla kädellään pitkää nuijaansa, tähyillen pimentoihin\nhavaitakseen pelokkaiden aivojensa loitsimia hirmuolentoja ja ennen\nkaikkea ne kaksi kammottavaa, hehkuvaa täplää, joiden hän tytön\npuheista päätteli olevan merkkinä Nagoolan läsnäolosta.\n\nHänen korviinsa kantautui outoja ääniä, ja kerran tyttö painautui ihan\nkiinni häneen herkän korvansa erottaessa kahinaa, kun iso otus hiipi\npensaikossa heidän vasemmalla puolellaan, Waldo Emerson oli melkein\nlamautunut kauhusta, mutta vihdoin otus, mikä se lieneekin ollut,\nvetäytyi kauemmaksi metsään ahdistamatta heitä. Moniin tunteihin\nsenjälkeen ei heitä häirinnyt mikään, mutta kammon aiheuttama alituinen\njännitys oli käynyt niin ankarasti miehen jo ennestään ylenmäärin\nvaivautuneille hermoille, että hän surkeassa pelossaan ei enää lainkaan\nkyennyt hillitsemään itseään.\n\nKun tyttö niin ollen äkkiä seisautti hänet, ähkäisten hiljaa\nsäikähdyksestä, ja osoitti suoraan eteenpäin kuiskaten: »Nagoola», tuli\nhän heti hulluksi kauhusta.\n\nVain hetkiseksi hän pysähtyi kuin kivettyneenä paikalleen, mutta\nsyöksähti sitten tytön luota, kohotti nuijansa päänsä yläpuolelle,\npäästi kammottavan kiljaisun ja lähti juoksemaan — suoraan pantteriin\npäin.\n\nJoidenkuiden mielestä saattanee olla epäilyttävää, kumpi —\nsilokarvainen, äänetön, musta kissaeläin vaiko virnistävä, kirkuva\nWaldo — oli hirvittävämpi.\n\nOlipa sen laita miten tahansa, ei pedon mielessä ilmeisesti ollut\nlainkaan epäilyksiä siihen nähden, sillä kiljaistuaan yhden ainoan\nkerran vastaukseksi se pyörähti ympäri ja katosi synkän yön pimeyteen.\n\nMutta Waldo ei huomannut sen lähtöä. Yhä kirkuen hän riensi eteenpäin\nmetsässä, kunnes kompastui köynnöskasviin ja tupertui uupuneena maahan.\nHän virui huohottaen, värähdellen ja vapisten paikallaan, kunnes tyttö\nlöysi hänet tunnin kuluttua auringon noususta.\n\nKuullessansa tytön äänen Waldo olisi ponnistautunut pystyyn ja\npujahtanut piiloon metsään, sillä hänestä tuntui, ettei hän enää ikinä\nvoisi katsoa tyttöä silmiin tehtyään hänelle niin raukkamaisen tepposen\nmuutamia tunteja aikaisemmin.\n\nMutta kun hän pystyyn päästyään kuuli tytön ensimmäiset sanat,\nrauhoittivat ne häntä ja haihduttivat hänen mielestään koko halun\npyrkiä piiloon.\n\n»Saitko sen kiinni?» huudahti tyttö.\n\n»En», ähkäisi Waldo Emerson ihan totuuden mukaisesti. »Se luikki\ntiehensä.»\n\nHe levähtivät hetkisen, ja sitten Waldo vaati, että he jatkaisivat\nmatkaansa päivällä eivätkä yöllä. Hän oli varmasti päättänyt, ettei\nhän enää sietäisi sellaista sielullisen kidutuksen yötä, ja uskoi,\nettei hän jaksaisikaan sitä kestää. Paljoa mieluummin hän antautuisi\nsiihen vaaraan, että he kohtaisivat ilkeitä miehiä, kuin sietäisi sitä\nalituista tunnetta, että näkymättömät viholliset tähyilivät häntä\npimeästä joka hetki.\n\nPäivällä heillä olisi ainakin se etu, että he näkisivät ahdistajansa,\nennenkuin saisivat iskun. Näitä syitä hän ei kuitenkaan esittänyt\ntytölle. Oloihin katsoen oli toinen selitys hänen mielestänsä sopivampi\ntytön korville.\n\n»Jollei näet», haasteli hän, »olisi ollut niin pimeä, ei Nagoola ehkä\nolisi päässyt käsistäni. Se on perin ikävää — perin ikävää.»\n\n»Niin», vahvisti tyttö, »se on kovin ikävää. Meidän on taivallettava\npäivällä. Eikä se enää olekaan vaarallista. Ilkeiden ihmisten maa on\ntakanamme, ja tämän paikan ja minun kansani asumasijojen välinen seutu\non hyvin harvaan asuttua.»\n\nSen yön he viettivät pienen joen jyrkästä äyräästä löytämässään\nluolassa.\n\nSe oli kostea, lokainen ja kolea, mutta molemmat olivat väsyksissä, he\nvaipuivat uneen ja nukkuivat yhtä sikeästi kuin olisi heidän allaan\nollut mitä parhaat patjat. Tyttö nukkui otaksuttavasti paremmin, koska\nhän ei koko elämänsä aikana ollut tottunut lepäämään kovinkaan paljoa\nmukavammilla vuoteilla.\n\nMatkaa kesti viisi päivää tytön arvioimisen kolmen sijasta, ja sillä\naikaa Waldo oppi tytöltä yhä enemmän erämiestaitoja. Aluksi oli hänen\najatuskantansa estänyt häntä kovinkaan paljoa hyötymästä toisen\nlaajemmista käytännöllisistä tiedoista, sillä hän oli ollut taipuvainen\npitämään tyttöä, kehittymätöntä villiä, itseään alempana olentona.\n\nMutta nyt hän oli harras oppilas, ja kun Waldo Emerson halusi oppia,\nkykeni hän pian käsittämään ja painamaan mieleensä mitä hyvänsä.\nHänellä oli hyvin harjoitetut aivot, joiden pahin vika oli se, että ne\noli ahdettu täyteen hyödyttömiä tietoja. Hänen äitiänsä oli vaivannut\nse erehdys, ettei hän ollut koskaan osannut erottaa tietoja viisaudesta.\n\nMutta tällä matkalla ei Waldo yksinään oppinut uutta. Myöskin tyttö\noppi jotakin — sellaista, mikä päiväkausia oli pyrkinyt hänen\ntietoisten ajatustensa piiriin, ja nyt hän tajusi sen piilleen\nsydämessään melkein ensi hetkestä alkaen, kun oli joutunut tämän oudon\nnuoren miehen seuraan.\n\nLuonto oli suonut Waldo Emersonille ritarillisen sydämen, ja\ntottumuksesta hän suorastaan koneellisesti käyttäytyi kaikkia naisia\nkohtaan joustavan kohteliaasti ja huomaavaisesti, mikä on hyvän\nkasvatuksen tuomia hienoja puolia. Eikä hän hitustakaan vähemmän\ntunnokkaasti suhtautunut tähän villiin luolatyttöön kuin olisi\nsuhtautunut oman ylimystöpiirinsä hienoimman perheen tyttäreen.\n\nHän oli koko ajan ollut ystävällinen, huomaavainen ja hienotuntoinen,\nja tytöstä, joka ei ollut tottunut saamaan miehiltä osakseen sellaista\nkohtelua eikä ollut milloinkaan nähnyt miehen käyttäytyvän sillä tavoin\nainoatakaan naista kohtaan, tuntui miltei ihmeeltä tällainen hellä\nlempeys niin sotaisessa ja hurjassa luonteessa kuin hän luuli Waldo\nEmersonilla olevan. Mutta hän tyytyi uskomaan, että niin pitikin olla.\n\nHän ei olisi välittänyt miehestä, jos tämä olisi ollut lempeä häntä\nkohtaan, mutta pelkurimainen. Jos hän olisi uneksinutkaan, kuinka\nasianlaita todellisesti oli, jos hänellä olisi ollut hämärintäkään\naavistusta, että Waldo Emerson oli pahanpäiväisin raukka, mitä\naurinko oli ikinä lämmittänyt, olisi hän inhonnut ja vihannut tätä\nmiestä, sillä hänen yhteiskunnassaan, hänen maailmassaan vallitsevien\nalkeellisten siveyssääntöjen mukaan ei siellä ollut sijaa aroille eikä\nheikoille — ja Waldo Emerson oli sekä arka että heikko.\n\nKun hän heräsi tajuamaan voimistuvat tunteensa miestä kohtaan, muutti\nse hänet ujoksi ja neitseellisen arkailevaksi, jollainen hän ei ollut\naikaisemmin lainkaan ollut. Siihen saakka heidän seurustelunsa —\nmitä tyttöön tulee — oli pikemminkin muistuttanut kahden nuorukaisen\nkumppanuutta. Mutta kun hän nyt tunsi värähtelevänsä miehen\nkeveimmästäkin tarkoituksettomasta kosketuksesta, valtasi hänet\neriskummainen halu karttaa Waldoa.\n\nEnsi kerran elämässään hän myöskin huomasi olevansa alasti, ja se\nkainostutti häntä. Kenties se johtui siitä, että Waldo niin kovin\nhuolekkaasti koetti pukunsa riekaleilla verhota ruumiinsa kokonaan,\nmikä kuitenkin oli mahdotonta.\n\nHeidän lähestyessään määräpaikkaansa kävi Waldo yhä levottomammaksi.\n\nViimeisenä yönä kiusasivat häntä unessa hirvittävät näyt Lättäjalasta\nja Korthista. Hän näki kookkaiden, karvaisten otusten karkaavan\nkimppuunsa alkuaikaiseen villin hurjaan tapaansa — petomaisessa\nraivossaan raatelevan hänen jäsenensä yhden erältään siekaleiksi.\n\nHäneltä pääsi parahdus, ja siihen hän heräsi.\n\nTytön pelästyneenä tiedusteltua, mikä hänen oli, hän vastasi vain\nuneksineensa.\n\n»Näitkö unta Lättäjalasta ja Korthista?» kysyi toinen nauraen. »Ja\nsiitä, mitä teet heille huomenna?»\n\n»Kyllä», myönsi Waldo, »näin unta Lättäjalasta ja Korthista». Mutta\ntyttö ei nähnyt, että hän vapisi ja painoi päätään kainalokuoppaansa.\n\nViimeisen päivän taivallus oli Waldo Emersonin elämän tuskaisin\nkokemus. Hän uskoi varmasti menevänsä kuolemaan, mutta enemmän häntä\nkammotti tuleva kuolintapa kuin itse kuolema. Itse asiassa hän\noli taaskin sellaisessa tilassa, että kuolema olisi ollut hänestä\ntervetullut. Tulevaisuus ei tarjonnut hänelle muuta kuin vaivaloista ja\nsurkeata elämää sekä alituista sieluntuskaa hänen elää retuuttaessaan\nkauhean pelon vallassa tässä kummallisessa ja hirvittävässä maassa.\n\nWaldolla ei ollut hämärintäkään aavistusta, oliko hän jollakin\nmantereella vaiko jollakin tuntemattomalla saarella. Hän tiesi vain\nsen, että hyökyaalto oli yllättänyt heidät jossakin paikoin Tyynenmeren\neteläosassa. Ja jo kauan sitten hän oli tauonnut toivomasta, että\nhänelle saapuisi apua kyllin ajoissa pelastamaan hänet sortumasta\nsurkeaan tuhoon kaukana kodistaan ja äiti-raukastaan.\n\nHän ei voinut kauan ajatella tätä surullista asiaa, koska se aina\nnosti itsesäälittelyn kyyneleet hänen silmiinsä, ja jostakin\nselittämättömästä syystä Waldo ei missään nimessä tahtonut tällaista\nepämiehekästä heikkouttaan paljastaa tytölle.\n\nKoko pitkän päivän hän vaivasi aivojansa keksiäkseen jonkun kelvollisen\ntekosyyn, jolla voisi taivuttaa kumppaninsa opastamaan hänet johonkin\nmuualle eikä omaan kyläänsä. Tuhansia kertoja parempi olisi joku\neristetty suojapaikka, sellainen kuin se oli, jossa he olivat olleet\nturvassa kymmenen päivää päästyään pakoon luolamiesten kynsistä.\n\nJos he vain tapaisivat sellaisen paikan lähellä rannikkoa, joten Waldo\nvoisi alati pitää silmällä merta ohipurjehtivien alusten varalta, olisi\nhän niin onnellinen kuin suinkin luulisi voivansa olla niin villissä\nmaassa.\n\nHän tahtoi säilyttää tytön seuranaan; yksin ollen häntä peloitti\npahemmin. Tietysti hän käsitti, ettei tyttö ollut sopivaa seuraa niin\nrunsailla hengenavuilla varustetulle miehelle kuin hän oli; mutta\nolihan tyttö kuitenkin inhimillinen olento, ja hänen seuransa oli\nparempi kuin ihan ilman. Niin kauan kuin hän oli vielä uskaltanut\ntoivoa pääsevänsä hengissä palaamaan rakkaaseen Bostoniinsa, oli hän\nusein aprikoinut, rohkenisiko hän kertoa äidilleen hänen ja tytön\nvälisestä, sovinnaisuutta loukkaavasta tuttavuudesta.\n\nEi luonnollisesti tullut kysymykseenkään, että hän olisi kuvannut\nkaikkia yksityiskohtia. Hän ei esimerkiksi tohtisi hiiskuakaan tytön\npuvusta tiukkavaatimuksiselle äidilleen.\n\nMyöskin se seikka, että he olivat viikkokausia olleet yötä päivää\nkahdenkesken, huolestutti Waldoa kovasti. Hän oli varma, että\nsellaisen tiedon loukkaava vaikutus saattaisi sortaa hänen äitinsä\ntautivuoteelle, ja kauan aikaa hän pohti mielessään, olisiko viisainta\nolla mainitsematta koko tytöstä mitään.\n\nVihdoin hän arveli, että pieni, viaton hätävalhe olisi sallittava,\nkoska sekä hänen äitinsä terveys että tytön maine olivat kysymyksessä.\nNiinpä hän päätti kertoa tytön tädin olleen heidän muassaan valvovana\nseuranaisena. Se oli kaunis ratkaisu, ja nyt ei se asia enää kalvanut\nWaldon mieltä niin pahasti.\n\nMyöhään iltapäivällä he astelivat polkua myöten, joka vei ylängöltä\nkapeaan, kauniiseen laaksoon. Puiden reunustama joki koukerteli laakson\ntasaisen pohjan keskitse, ja taustalla kohosi äkkijyrkkiä kallioita,\njoita jatkui kumpaankin suuntaan niin kauas kuin silmä kantoi.\n\n»Tuolla asustaa minun kansani», ilmoitti tyttö osoittaen kaukaista\nvuorenseinämää.\n\nWaldo ähkäisi mielessään.\n\n»Levätään täällä huomiseen saakka», ehdotti hän, »jotta saapuisimme\nperille levänneinä ja virkistyneinä».\n\n»Oi, ei!» huudahti tyttö. »Ennätämme kyllä luolille ennen pimeän tuloa.\nTuskin maltan odottaa sitä, että näen sinun surmaavan Lättäjalan ja\nehkä myöskin Korthin. Luulen kuitenkin, että kun toinen heistä on\nsaanut maistaa voimiasi, muut ilomielin ottavat sinut heimon jäseneksi\nsaadakseen sinut ystäväkseen.»\n\n»Enkö jollakin tavoin», rohkeni levoton Waldo esittää, »voisi\ntulla kyläänne taistelematta? En mielelläni tappaisi ainoatakaan\nystävistäsi», selitti Waldo juhlallisesti. Tyttö purskahti nauramaan.\n\n»Lättäjalka ja Korth eivät kumpikaan ole ystäviäni», vastasi hän. »Minä\nvihaan heitä molempia. He ovat kauheita miehiä. Olisi koko heimolle\nparempi, jos heidät surmattaisiin. He ovat niin väkeviä ja julmia, että\nme kaikki vihaamme heitä, koska he käyttävät voimiansa sortaakseen\nheikompiaan.\n\n— He pakottavat meidät kaikki ankarasti uurastamaan heidän hyväkseen.\nHe anastavat muiden miesten puolisoita, ja jos muut miehet panevat\nvastaan, tappavat he heidät. Tuskin kuluu ainoatakaan kuukautta, jona\njoko Lättäjalka tai Korth ei surmaisi jotakuta.\n\n— Eivätkä he tapa yksinomaan miehiä. Usein he suutuspäissään tappavat\nnaisia ja pieniä lapsia vain huvikseen. Mutta kun sinä joudut\nkeskuuteemme, tulee siitä loppu, sillä sinä surmaat heidät molemmat,\njolleivät he pysy kunnollisina.»\n\nWaldo oli liian kauhistunut tästä lähiaikaisten vastustajainsa\nkuvauksesta vastatakseen mitään — hänen kielensä juuttui suulakeen, ja\nkaikki hänen puhe-elimensä tuntuivat halvautuneen.\n\nMutta tyttö ei sitä huomannut. Hän haasteli edelleen hilpeästi, kiskoen\nWaldon hermoston irti ruumiista ja repien sen riekaleiksi.\n\n»Lättäjalka ja Korth», jatkoi hän, »ovat näet mahtavampia kuin heimoni\nmuut miehet. He saavat tehdä mitä tahtovat. He ovat hirvittävän\nnäköisiä, ja usein olen arvellut muiden sydämien lakkaavan sykkimästä,\nkun he näkevät jommankumman näistä hirmuista tulevan heidän kimppuunsa.\n\n— Ja he ovat niin vahvoja. Olen nähnyt Korthin musertavan\ntäysikasvuisen miehen kallon yhdellä ainoalla kämmenensä sivalluksella,\nja Lättäjalka huvittelee katkomalla miesten käsivarsia ja jalkoja\npaljain käsin.»\n\nTällä välin he olivat saapuneet laaksoon ja etenivät nyt äänettöminä\npientä jokea reunustavia puita kohti.\n\nNadara opasti hänet kahlaamolle, jonka poikki he nopeasti kahlasivat.\nHeidän astellessaan laaksossa oli Waldo koko ajan koettanut keksiä\njotakin pelastuskeinoa.\n\nHän ei uskaltanut mennä tuohon kamalaan kylään kohtaamaan tytön\nkuvaamia hirveitä miehiä, ja melkein yhtä vastenmielistä hänen oli\ntytölle tunnustaa pelkäävänsä.\n\nHän olisi ilomielin kuollut välttääkseen molemmat vaihtoehdot, mutta\nhän halusi mieluimmin itse valita kuolintapansa.\n\nSitä ajatusta, että hän menisi kylään ja saisi kauhean lopun siellä\nodottavien raakalaisten käsissä, hän ei jaksanut kestää, ja yhtä\nmahdottomalta tuntui hänestä paljastaa tytölle, ettei hän ollut valtava\ntaistelija eikä sankari.\n\nNäitä kiusallisia mietteitä hautoen hän saapui Nadaran seurassa metsän\ntoiseen laitaan, josta he selvästi erottivat laakson pohjasta lähes\nkolmensadan metrin päässä jyrkästi kohoavan kallioseinämän.\n\nSeinämällä ja sen juurella Waldo näki lauman puolialastomia miehiä,\nnaisia ja lapsia hyörivän erilaisissa puuhissaan. Hän pysähtyi\ntahtomattaan.\n\nTyttö tuli hänen vierelleen. Yhdessä he katselivat näyttämöä, jonka\nkaltaista Waldo Emerson ei ollut ikinä nähnyt.\n\nHänestä tuntui kuin olisi hänet äkkiä tempaistu mittaamattomien\naikojen taakse ammoin menneeseen muinaisuuteen ja pudotettu keskelle\npaleoliittisten esivanhempiensa esihistoriallista elämää.\n\nLuolien edustalla olevilla kapeilla kielekkeillä kyyrötti naisia,\njoilla oli pitkä, hulmuava tukka ja jotka hienonsivat ruokaa\nkarkeatekoisissa kivihuhmarissa.\n\nHeidän ympärillään leikki alastomia lapsia vaarallisen likellä\näkkijyrkän kallion reunaa.\n\nKarvaisia miehiä kyykötti gorillan tavoin litteiden paasien ääressä,\njoilla oli levitetty raakoja vuotia; he kaaputtivat niitä pienillä,\nteräväsärmäisillä kivillä.\n\nNaurua ja laulua ei kuulunut.\n\nSilloin tällöin Waldo huomasi noiden hurjannäköisten otusten\npuhuttelevan toisiaan, ja joskus niistä joku veti paksut huulensa\näkäiseen irvistykseen, paljastaen torahampaansa. Mutta he olivat niin\nkaukana, ettei nuori mies erottanut heidän sanojaan.\n\n\n\n\nVIIDES LUKU\n\nHerääminen\n\n\n»Tule!» kehoitti tyttö. »Mennään joutuin! Kaipaan maltittomasti\ntakaisin kotiin! Kuinka hauskalta tuolla näyttääkään!»\n\nWaldo katsahti häneen kauhuissaan. Tuntui uskomattomalta, että tämä\nkaunis, nuori olento oli samaa ainesta kuin hänen silmiensä edessä\nolevat otukset. Hänestä oli kuohuttavaa ajatella, että tyttö saattoi\npolveutua noista puolieläimistä tai että hänet oli synnyttänyt joku\nyhtä hurjan ja innoittavan näköinen nainen kuin ne olivat, joita hän\nkatseli. Se ihan ellotti häntä.\n\n»Mene sinä omaistesi luokse, Nadara!» käski hän, sillä hänen mieleensä\noli välähtänyt suunnitelma.\n\nHän oli keksinyt, miten pääsisi kohtaamasta Lättäjalkaa ja Korthia,\nja inho, jota hän oli äkkiä alkanut tuntea tyttöä kohtaan, teki\nsuunnitelman toteuttamisen hänelle helpommaksi.\n\n»Etkö sinä tulekaan mukaani?» huudahti tyttö.\n\n»En heti», vastasi Waldo täysin vilpittömästi. »Haluan sinun\nmenevän edellä. Jos menisimme yhdessä, saattaisivat he kolhia sinua\nkaratessansa ahdistamaan minua.»\n\nTyttö ei lainkaan sitä pelännyt, mutta hänestä mies tuntui hyvin\nhuomaavaiselta pitäessään niin hellää huolta hänestä. Ja Waldon\nmieliksi hän suostui ehdotukseen.\n\n»Kuten tahdot, Thandar», sanoi hän hymyillen.\n\nThandar oli hänen oma valitsemansa nimi. Hänen tiedustettuaan Waldon\nnimeä oli mies ilmoittanut, että tyttö sai nimittää häntä herra Waldo\nEmerson Smith-Jonesiksi. »Minä nimitän sinua Thandariksi», oli hän\nvastannut. »Se nimi on lyhyempi, helpompi muistaa ja kuvaavampi. Se\nmerkitsee rohkeata.» Ja niin oli Waldosta tullut Thandar.\n\nTuskin oli tyttö poistunut metsästä mennäkseen kallioille, kun\nThandar rohkea pyörähti ympäri ja lähti täyttä vauhtia juoksemaan\npäinvastaiseen suuntaan. Joelle saavuttuaan hän heti osoitti,\nkuinka suuresti hänen erämiestaitonsa oli edistynyt niiden lyhyiden\nviikkojen aikana, jotka hän oli ollut tytön holhouksessa. Hän syöksyi\nvitkastelematta veteen ja käveli jokea ylöspäin jättämättä sorapohjaan\njälkiä, joita myöten nämä alkeelliset, kotkankatseiset ihmiset olisivat\nvoineet vainuta häntä.\n\nHän otaksui tytön etsivän häntä, mutta ei tuntenut omantunnon vaivoja\nsen tähden, että oli niin raukkamaisesti karannut hänen luotaan.\nHänellä ei luonnollisestikaan ollut aavistusta, minkälaiset tytön\ntunteet häntä kohtaan oikeastaan olivat — häntä olisi loukannut\nse ajatuskin, että tuon tytön tapainen, halpasyntyinen olento oli\nihastunut häneen.\n\nSe olisi ollut harmillista ja ikävää, mutta tietenkin mahdottoman\nsopimatonta — koska Waldo Emerson Smith-Jones ei ikinä olisi saattanut\nsolmita avioliittoa itseään alemman naisen kanssa. Ja mitä itse tyttöön\ntulee, olisi Waldo yhtä kernaasti voinut pohtia sitä mahdollisuutta,\nettä hän olisi mennyt naimisiin lehmän kanssa. Niin kaukana olivat\nhänestä olleet kaikki sellaiset ajatukset tyttöön nähden.\n\nHän tallusti yhä eteenpäin koleassa vedessä. Joskus se nousi hänen\npäänsä ylitse, mutta hän oli oppinut uimaan — hänet oli siihen\ntaivuttanut osaksi tyttö houkutuksillaan, osaksi pelko, että toinen\nivaisi häntä.\n\nIllan tullen häntä alkoi peloittaa, mutta nyt ei hänen pelkonsa enää\nollut niin masentava kuin muutamia viikkoja aikaisemmin. Itse sitä\nhuomaamattaan Waldo oli muuttunut hieman vähemmän araksi, vaikka hän ei\nsuinkaan vielä ollut leijonamainen.\n\nSen yön hän nukkui puun haarautumassa. Hän valitsi pienen puun, joka\ntosin ei ollut niin mukava, mutta tarjosi paremman turvan Nagoolaa\nvastaan kuin isompi olisi suonut. Senkin hän oli oppinut Nadaralta.\n\nJos hän olisi pysähtynyt miettimään, olisi hän oivaltanut saaneensa\nkaikki tietämisen arvoiset tietonsa villiltä pikku tytöltä, jota hän\nsäälitellen katseli tietojensa korkealta jalustalta. Mutta Waldo ei\nollut vielä oppinut kylliksi tajutakseen, kuinka mitättömän vähän hän\ntiesi.\n\nAamulla hän jatkoi pakoaan, noukkien aamiaisekseen hedelmiä puista\nja pensaista rientäessään niiden ohitse. Tässäkin suhteessa hän oli\nkiitollisuudenvelassa Nadaralle, sillä ilman hänen ohjaustaan hänen\nolisi ollut pakko rajoittua pariin hedelmälajiin, kun hän nyt sensijaan\nsai pelkäämättä valita monenlaisia hedelmiä, juuria, marjoja ja\npähkinöitä.\n\nJoki, jota hän oli noudattanut, oli nyt muuttunut kapeaksi, kohisevaksi\nvuoristopuroksi. Se syöksyi pieniltä jyrkänteiltä rajuina, kauniina\nputouksina ja kuohuvina koskina ja vei Waldoa yhä kauemmaksi\nepätasaiselle ylänköseudulle.\n\nKiipeäminen oli vaivaloista ja usein vaarallista. Waldoa ihmetytti,\nkuinka jyrkistä kohdista hän suoriutui — huimaavista vieruista, joita\nhän muutamia viikkoja aikaisemmin olisi pelon herpaisemana kammonnut.\nWaldo edistyi.\n\nToinen seikka, joka herätti hänen mielessään kummastusta, samalla kun\nse tuotti hänelle riemua, oli se, ettei hän enää yskinyt. Se olikin\nkerrassaan uskomatonta, koska hänen ei eläissään ollut tarvinnut niin\npaljon kärsiä vilua, kosteutta ja rasituksia.\n\nKotosalla, sen hän tajusi, hän olisi aikoja sitten sortunut ja kuollut,\njos hänen olisi pitänyt kestää kymmenettä osaakaan siitä, mitä hän oli\nkokenut hyökyaallon temmattua hänet laivan kannelta ja muitta mutkitta\npaiskattua hänet keskelle tätä uutta, vaivojen ja kauhun värittämää\nelämää.\n\nKeskipäivällä Waldo alkoi taivaltaa hitaammin. Hän ei ollut kuullut\neikä nähnyt merkkiäkään takaa-ajosta. Tavantakaa hän seisahtui\ntähyämään taakseen, mutta vaikka hän näkikin kapeata laaksoa pitkän\nmatkan, ei hän huomannut mitään huolestuttavaa.\n\nÄkkiä hän tajusi olevansa kovin yksinäinen. Kymmenkunta kertaa yhtä\nmonen minuutin kuluessa hänen mieleensä johtui huomautuksia, jotka hän\nolisi mielellään lausunut, jos olisi ollut ketään niitä kuulemassa.\nHän olisi myöskin hartaasti halunnut kysellä erinäisiä seikkoja tästä\noudosta seudusta, ja hänen mieleensä välähti, että koko maailmassa oli\nainoastaan yksi hänen tuntemansa henkilö, joka olisi osannut oikein ja\ntäsmällisesti vastata hänen tiedusteluihinsa.\n\nHän aprikoi, mitähän tyttö ajatteli, kun hän ei mennytkään kylään\nahdistamaan Lättäjalkaa ja Korthia. Sitä miettiessään hän huomasi\npunehtuvansa jostakin tuiki käsittämättömästä syystä.\n\nMitä tyttö ajatteli! Arvaisiko hän, kuinka asianlaita oikein oli?\nNo niin, mitäpä siitä, jos hän arvaisikin? Mitäpä Waldo Emerson\nSmith-Jonesin kaltainen sivistynyt herrasmies välitti hänen\nmielipiteestään? Mutta sittenkin hänen ajatuksensa alituisesti\npalasivat tähän ikävään kysymykseen. Se oli perin harmillista.\n\nTyttöä ajatellessaan hän huomasi hyvin selvästi muistavansa hänen\nsomien, pienten kasvojensa kaikki piirteet, ruskettuneen, kaunista\nterveyden punaa hehkuvan ihon, hienon, suoran nenän ja sirot sieraimet,\nkiehtovat silmät, jotka olivat lempeät, mutta joista loisti rohkeutta\nja älyä. Waldo mietti, miksi hän muisti ne kaikki ja muisteli niitä.\nHän oli ollut viikkokausia tytön seurassa käsittämättä erikoisesti\npanneensa niitä merkille.\n\nMutta elävimmin loitsi muisti hänen mieleensä tytön pehmeän, sujuvan\npuheen, kerkeät vastaukset, älykkäät, kiintoisat huomautukset\nheidän jokapäiväisen elämänsä pienistä tapahtumista, huomaavaisen\nystävällisyyden häntä, maahan saapunutta muukalaista, kohtaan ja —\ntaaskin Waldo punastui kovasti — vilpittömän, vaikka merkillisen\nluottamuksen Waldon sankaruuteen.\n\nKului kauan, ennenkuin Waldo itselleen tunnusti kaipaavansa tyttöä;\nvarmaankin vieri viikkoja, ennenkuin hän vihdoin myönsi sen suoraan.\nSamalla kertaa hän päätti palata tytön kotikylään etsimään häntä. Ja\njopa hän oli lähtenytkin paluumatkalle, kun kuvaukset Lättäjalasta ja\nKorthista äkkiä muistuivat hänen mieleensä ja hän seisahtui paikalleen\n— perin nöyryytettynä.\n\nVeri tulvahti hänen kasvoihinsa — hän tunsi, kuinka niitä kuumotti.\nJa sitten Waldo teki kaksi tekoa, joita hän ei ollut tehnyt koskaan\naikaisemmin: hän tarkasti sieluaan, nähden sen sellaisena kuin se oli,\nja — kirosi.\n\n»Waldo Emerson Smith-Jones», virkkoi hän ääneen, »sinä olet auttamaton\nraukka! Ja vielä enemmänkin, olet sanoinkuvaamaton tolvana. Se tyttö\noli ystävällinen sinua kohtaan. Hän kohteli sinua äidillisen hellästi\nja huolekkaasti? Entä miten sinä palkitsit hänen ystävällisyytensä?\nKatsoit häneen olkasi ylitse röyhkeän alentuvasti. Säälittelit häntä.\n— Säälittelit häntä! Sinä — sinä surkea rahjus — kunnoton, säälittelit\ntuota hienoa, älykästä, ylevää tyttöä! Sinä mitättömän vähäisine,\ntoisilta ammennettuine tietovarastoinesi surkuttelit sen tytön\ntietämättömyyttä! Hänhän on unohtanut enemmän todellisia tietoja kuin\nsinä olet ikinä kuullutkaan, sinä — sinä —;» Hän ei keksinyt sopivia\nsanoja.\n\nWaldon herääminen oli perinpohjainen — tuskallisen perinpohjainen.\nSe paljasti hänen halveksittavan pienen sielunsa vähäisimmätkin,\nsalatuimmatkin sopukat hänen tutkivan itse-erittelynsä arvosteltaviksi.\nMuistellessaan tapahtumattoman elämänsä yhtäkolmatta vuotta hän ei\njaksanut muistaa muuta kuin yhden ainoan teon, josta hän nyt saattoi\nylpeillä, ja hänen koulutuksensa valossa katsottuna oli kummallista,\nettei sillä ollut mitään tekemistä sivistyksen, älyn, hyvän syntyperän\nja kasvatuksen eikä tietojen kanssa.\n\nSe oli raa'an karkea, ruumiillinen teko. Se oli kamalan, rajun,\nvastenmielisen eläimellinen — se oli juuri se sankaruuden puuska, jonka\nkannustamana hän oli kallion kupeella palannut ottelemaan kammottavan,\nkarvaisen miehen kanssa, kun viimemainittu uhkasi estää Nadaran paon.\n\nNytkin Waldon oli mahdoton käsittää, että juuri hän oli uskaltanut\nsuorittaa niin huimapäisen tempun. Mutta siitä huolimatta hänen\nrintansa pullistui ylpeydestä hänen sitä muistellessaan. Se herätti\nhänen sydämessään uuden toiveen ja hänen päässänsä uuden päätöksen —\nsellaisen, että jos hän Back-lahden rannalla asuva äitinsä olisi siitä\ntiennyt, olisi hän sortunut ennenaikaiseen hautaan.\n\nJa aikaa hukkaamatta Waldo Emerson aloitti uudet elämäntavat, jotka\nlopulta tekisivät hänet kykeneväksi toteuttamaan loistavan päätöksensä.\nNyt hän piti sitä loistavana, vaikka sen kammottava raakuus olisi\nmuutamia viikkoja aikaisemmin ellottanut hänen mieltään.\n\nKaukana vuoristossa, lähellä pikku puron lähteitä, Waldo löysi\nkallioluolan. Sen hän valitsi uudeksi asunnokseen. Hän puhdisti sen\ntunnokkaan huolellisesti ja levitti sen lattialle lehdeksiä ja ruohoja.\n\nLuolan suulle hän kasasi toistakymmentä isoa kivijärkälettä, järjestäen\nne niin, että hän saattoi poistaa ja siirtää takaisin paikalleen niistä\nkolme joko sisä- tai ulkopuolelta. Siten ne muodostivat oven, jonka\nsaattoi tehokkaasti sulkea tungettelijain varalta.\n\nKorkean ulkoneman laelta, joka oli noin kolmen neljänneskilometrin\npäässä hänen luolaltaan, Waldo saattoi nähdä valtamerelle, jonne oli\nneljätoista tai viisitoista kilometriä. Hänen mielessään väikkyi\naina ajatus, että jonakin päivänä saapuisi laiva, ja Waldo ikävöi\nsivistysseuduille, mutta ei toivonut laivan ilmestyvän, ennenkuin hänen\nsuunnitelmansa olisivat kunnollisesti kypsyneet ja hän olisi ennättänyt\nne toteuttaa. Hän ajatteli, ettei hän voinut iäksi lähteä pois tältä\nrannikolta ensin kohtaamatta Nadaraa ja saattamatta entiselleen tytön\nhäntä kohtaan tuntemaa luottamusta, jonka hän tunsi hänen äskeisen\nkarkaamisensa tähden eittämättä järkkyneen perustuksiaan myöten.\n\nUuden elämänjärjestyksensä mukaan Waldo tarvitsi ruumiinharjoitusta,\nja sitä varten hän päätti tehdä retken meren rannalle ainakin kerran\nviikossa. Tie oli epätasainen ja vaarallinen, ja muutamilla ensi\nkerroilla Waldo hädintuskin jaksoi taivaltaa yhtäänne päin auringon\nnousun ja laskun välisenä aikana.\n\nSentähden hänen oli välttämätöntä viettää yö ulkosalla, mutta sekin\nsopi hänen omaksumansa tehtävän yksityiskohtiin, ja niinpä hän tekikin\nsen ilomielin ja sopeutui kaikkeen alistuvasti kuin marttyyri, minkä\nhän huomasi tehokkaasti vaimentavan hänen pahimpia arkuudenpuuskiansa.\n\nAjan mittaan hän kykeni samoamaan koko retken rannalle ja takaisin\nyhdessä ainoassa päivässä. Nyt hän ei enää milloinkaan rykinyt eikä\nvilkuillut pelokkaasti sivuilleen astellessaan villin alueensa metsissä\nja aukeamilla.\n\nHänen silmänsä olivat säteilevät ja kirkkaat, päänsä ja hartiansa\nkomeasti pystyssä, ja vuorilla kapuaminen oli laajentanut hänen\nrintaansa hämmästyttävässä määrin, mikä tuotti hänelle suurta salaista\ntyydytystä. Nyt hän oli kokonaan toisenlainen kuin se surkea olento oli\nollut, jonka valtameri oli viskannut kaukaisen rannan hietikolle.\n\nNe päivät, joina Waldo ei tehnyt retkeä meren rannalle, hän vietti\nvaellellen kukkuloilla luolansa läheisyydessä. Hän tunsi jokaisen kiven\nja puun hyvin monen kilometrin päähän asumuksestaan.\n\nHän tiesi, missä Nagoola piileksi päivällä ja mitä polkua myöten se\nhiipi laaksoon iltaisin. Eikä hän enää tutissut nähdessään tämän\nkookkaan, mustan kissaeläimen.\n\nTosin Waldo vältti sitä, mutta se johtui kylmäverisestä, tahallisesta\nvarovaisuudesta, joka on kokonaan toista kuin järjetön pakokauhu. Waldo\nodotti aikaansa.\n\nAina hän ei karttaisi Nagoolaa. Nagoola sisältyi hänen suureen\nsuunnitelmaansa, mutta vielä ei Waldo ollut valmis käymään siihen\nkäsiksi.\n\nNuori mies piti edelleen nuijaansa muassaan ja oli sen lisäksi\nharjoitellut kivenheittoa, niin että hän melkein osui lähellä olevaa\nlintua siipeen. Näiden aseiden lisäksi Waldo valmisteli keihästä. Hänen\npäähänsä oli pälkähtänyt, että keihäs olisi perin näppärä ase sekä\nihmisiä että petoja vastaan, ja niinpä hän oli ryhtynyt muovaamaan\nsellaista.\n\nEtsittyään hyvin suoran, noin kolmen sentimetrin paksuisen ja kolmen\nmetrin pituisen nuoren vesan hän sai teräväsärmäisellä piikivellä\nvuoltua sen toisen pään teräväksi. Heittoaseillaan surmaamiensa pikku\neläinten taljoista liittämänsä raakanahkaisen jänteen avulla hän kantoi\nkarkeatekoista asettaan olallaan retkeillessään ympäristöllä.\n\nHän harjoitteli keihäänheittoa tuntikausia joka päivä, kunnes saattoi\nlävistää sillä omenankokoisen hedelmän kolmella kerralla viidestä\nviidentoista metrin päästä ja osui kolmenkymmenen metrin päästä\nmiehenmittaiseen maaliin melkein ilman harhaheittoja.\n\nOli kulunut kuusi kuukautta siitä, kun hän oli paennut päästäkseen\nkohtaamasta Lättäjalkaa ja Korthia.\n\nSilloin Waldo oli ollut laiha, arka, heikko rahjus. Nyt hänen roteva\nvartalonsa oli terveen pyöristynyt, ja hänen ihonsa alla pullistelivat\nvankat lihakset, kun hän kävi käsiksi moniin herkulesmaisiin puuhiinsa,\njotka hän oli määrännyt tehtäväkseen.\n\nKuusi kuukautta hän oli työskennellyt pitäen silmällä yhtä ainoata\npäämäärää, mutta vieläkään hän ei uskonut sen ajan tulleen, jolloin hän\npelkäämättä rohkenisi panna äsken kehittyneen miehuutensa koetukselle.\n\nHänen sielunsa sisimmässä sopukassa väikkyi vielä pelko, että hän\nsittenkin oli sydämestään arka — eikä hän uskaltautunut antautua sitä\nkoettamaan. Olisi liian paljon toivottu, vakuutti hän itselleen,\nettä mies muuttuisi perinpohjaisesti lyhyessä puolessa vuodessa. Hän\nvartoisi vielä vähän aikaa.\n\nNäihin aikoihin Waldo tapasi ensimmäisen ihmisolennon sen jälkeen, kun\nhän oli viimeksi nähnyt Nadaran.\n\nHän oli parhaillansa matkalla meren rannalle, jossa hän siihen aikaan\nkävi kolmasti viikossa, ja joutui äkkiä vastakkain hiipivän, karvaisen\nolennon kanssa.\n\nWaldo seisahtui odottamaan, mitä tapahtuisi.\n\nMies tähyili häntä pienillä, ovelilla, punareunaisilla silmillään,\njotka Waldosta muistuttivat siansilmiä.\n\nVihdoin Waldo puhkesi puhumaan Nadaran kielellä.\n\n»Kuka olet?» tiedusti hän.\n\n»Sag Surmaaja», vastasi mies. »Kukas sinä olet?»\n\n»Thandar», ilmoitti Waldo.\n\n»En tunne sinua.», sanoi Sag, »mutta voin tappaa sinut».\n\nHän painoi häränpäänsä kumaraan ja syöksyi Waldoa kohti pokkaavan\npässin tavoin.\n\nNuori mies laski valmiina olleen keihäänsä tanaan ja levitti jalkansa\nhajalleen. Kärki tunkeutui Sagin rintaan solisluun alapuolelta,\nlävistäen raakalaisen sydämen. Waldo ei ollut liikahtanutkaan, miehen\noma vauhti oli riittänyt keihästämään hänet.\n\nVainajan ruumiin retkahdettua pitkäkseen ja jäykistyttyä muutamien\nsuonenvedontapaisten potkaisujen jälkeen Waldo veti keihäänsä siitä\nirti. Sen kärki oli veressä neljännesmetrin pituudelta, mutta Waldoa se\nei näyttänyt lainkaan kammottavan eikä inhoittavan.\n\nSensijaan hän hymyili. Se oli käynyt niin paljoa helpommin kuin hän oli\nolettanut.\n\nJätettyänsä Sagin ruumiin virumaan paikalleen hän lähti jatkamaan\nmatkaansa merelle. Tunnin kuluttua hän kuuli tavatonta melua takaapäin.\n\nHän pysähtyi kuuntelemaan. Häntä ajettiin takaa. Äänistä päättäen hän\narvioi ahdistajia olevan koko joukon, ja mennessään vähän ajan kuluttua\naukeaman poikki hän näki ne ensimmäisen kerran, kun ne ilmestyivät\nmetsästä, josta hän oli juuri äsken tullut.\n\nNiitä oli ainakin kaksikymmentä vankkalihaksista otusta. Olalle\nheitetyssä pussissa oli kullakin kiviä, joilla he alkoivat heitellä\nWaldoa rientäessään häntä kohti. Hetkisen mies pysyi paikallaan, mutta\noivalsi pian, kuinka turhaa hänen oli antautua ottelemaan sellaista\nylivoimaa vastaan.\n\nHän kääntyi juoksemaan aukeaman vastaisella laidalla kasvavaan metsään\nkivikuuron suhistessa ympärillään.\n\nHänen päästyään puiden suojaan ei kivien osuminen häneen enää ollut\nniin todennäköistä, mutta silti hän saattoi silloin saada kolahduksen\nhyvin tähdätystä sirpaleesta. Waldo toivoi hätyyttäjäinsä kyllästyvän\ntakaa-ajoon, ennenkuin he saapuisivat rannalle, sillä hän käsitti,\nettei taistelu voinut päättyä muuta kuin yhdellä tavoin hänen ollessaan\nyksin kahtakymmentä vastaan.\n\nAhdistetun ja ahdistajain kiitäessä eteenpäin metsässä alkoi muuan\nviimemainituista, nopeajalkaisempi kuin kumppaninsa, lyhentää Waldon ja\nhätyyttäjälauman välistä matkaa. Hän saavutti pakenijaa yhäti, kunnes\nWaldo vilkaistuaan taaksepäin oivalsi tuossa tuokiossa saavansa nopean\nvihollisensa niskaansa. Mies oli tovereitansa nuorempi ja ketterämpi,\nja kun hän oli viskellyt kaikki kivensä, ei hänellä ollut painamassa\nmuuta taakkaa kuin lanneverhonsa.\n\nWaldo piti vieläkin repaleisia housujaan, jotka korjaamisen puutteessa\nolivat kuluessaan hajonneet ja pyrkivät yhtenään valumaan pois hänen\nlanteiltaan, joten ne olivat omiaan haittaamaan hänen liikkeitänsä ja\nhidastamaan hänen vauhtiansa.\n\nJos hän olisi ollut yhtä alaston kuin takaa-ajajansa, olisi hän\nepäilemättä jätättänyt miestä. Mutta hän ei ollut, ja ilmeisesti hänen\noli sentähden antauduttava käsikähmään, joka saattaisi viivyttää häntä\nniin kauan, että koko lauma ehtisi hänen kimppuunsa — ja se merkitsisi\nkaiken loppua.\n\nMutta Waldo Emerson ei parkunut pelosta eikä vapissut. Kun hän\npyörähti torjumaan kintereilleen saapunutta raakalaista, väikkyi hänen\nhuulillaan hymy, sillä:\n\nWaldo Emerson oli »surmannut miehensä» eikä hänen sieluaan enää\nkalvanut se painajaisentapainen pelko, että hän oli sydämestänsä\npelkuri.\n\nKun hän seisahtui keihäs tanassa, pysähtyi myöskin luolamies äkkiä.\n\nSellaista ei Waldo ollut odottanut. Muut villit ryntäsivät ripeätä\njuoksua heidän luokseen, mutta se veitikka, joka oli ensimmäisenä hänet\ntavoittanut, pysytteli turvassa kuuden metrin päässä hänen keihäänsä\nkärjestä.\n\nWaldoa pidätettiin ovelasti paikallaan, kunnes kaikki viholliset\nennättäisivät hänen kimppuunsa ja nujertaisivat hänet. Hän arvasi, että\njos hän kääntyisi juoksemaan, syöksähtäisi parhaiksi hänen ulottumansa\nulkopuolella hyppivä ja kiljuva mies heti hänen niskaansa.\n\nHän koetti karata vainoojansa kimppuun, mutta toinen peräytyi\nketterästi, houkutellen Waldoa yhä likemmäksi kiiruhtavaan laumaan päin.\n\nAikaa ei saanut hukata. Hetkisen kuluttua olisivat kaikki kaksikymmentä\nhänen kimpussaan. Mutta keihäs tarjosi sellaisia mahdollisuuksia,\njoista luolamies tietämättömyydessään ei uneksinutkaan. Waldon\nkäsivarsi liikahti salamannopeasti, ja alkuasukas näki keihään vinhasti\nsujahtavan ilman halki ihan rintaansa kohti. Hän yritti väistää,\nmutta se oli liian myöhäistä. Hän kellahti maahan, rajusti tarttuen\nsydämessään törröttävään ohueen keihääseen.\n\nVaikka eräs kaatuneen kumppaneista nyt oli ihan likellä, ei Waldo\nhennonnut luopua aseestaan yrittämättä siepata sitä mukaansa — sen\nvalmistaminen oli vaatinut häneltä tuntuvasti aikaa, ja se oli tänään\nkahdesti pelastanut hänen henkensä. Unohtaen koskaan olleensa pelkuri\nhän syöksähti kaatuneen luokse, saapuen ruumiin vierelle yhtä aikaa\netumaisen ahdistajansa kanssa.\n\nHe iskivät yhteen kuin vimmastuneet härät — villin tavoitellessa\nWaldon kurkkua ja Waldon heiluttaessa köykäistä nuijaansa. Hetkisen\nhe rimpuilivat edestakaisin, pyörähdellen ja kiemurrellen. Luolamies\npyrki tarttumaan Waldon henkitorveen, ja Waldo koetti pidellä häntä\nkäsivarren matkan päässä sen lyhyen hetkisen, jonka hän tarvitsisi\nsivaltaakseen yhden ainoan äkillisen, tehokkaan iskun nuijallaan.\n\nToiset raakalaiset olivat jo ennättäneet ihan likelle heitä, kun nuori\nmies sai kiinni vastustajansa kurkusta. Turvautuen koko painoonsa ja\npinnistäen kaikki voimansa Waldo työnsi luolamiestä taemmaksi, kunnes\nsai hänet niin loitolle, että saattoi käyttää nuijaansa. Yksi ainoa\nisku riitti.\n\nKun vihollisen hervoton ruumis luisui maahan hänen otteestaan, tempasi\nWaldo kallisarvoisen keihäänsä uhrinsa sydämestä ja kääntyi jälleen\npakenemaan merelle päin raivostuneen lauman ennätettyä melkein hänen\nkimppuunsa.\n\nNyt olivat ulvovat villit ihan hänen kintereillään, eikä hän kyennyt\nsuuresti pidentämään välimatkaa. Hän aprikoi, miten kaikki päättyisi;\nhän ei tahtonut kuolla. Yhtenään hänen ajatuksensa pyörivät hänen\npoikavuosiensa kodissa, hellässä äidissä ja entisissä ystävissä. Hän\ntunsi, että hän oli viimeisellä hetkellä menettämäisillään sisunsa —\nettä hänen vaivoin hankittu miehuutensa sittenkin oli teennäistä.\n\nMutta sitten hän oli näkevinään soikeat, ruskettuneet, tuuhean,\npehmeän, mustan tukan reunustamat kasvot, ja se näky haihdutti\nkuolemanpelon, saaden hänen kasvonsa tuimaan hymyyn. Hän ei pysähtynyt\npohtimaan sen syytä — eikä hän olisi päässyt siitä selville, vaikka\nolisikin koettanut. Hän tiesi vain, ettei hän niiden silmien näkyvissä\nvoinut esiintyä muutoin kuin rohkeasti.\n\nHetken kuluttua hän syöksähti metsän äärimmäisestä pensaikosta merta\nreunustavalle aukealle rannalle.\n\nPienen puron partaalla hän siellä näki ryhmän, joka täytti hänen\nsydämensä riemulla ja kauempana ulapalla oli se, mitä hän oli toivonut\nja odottanut kaikki nämä pitkät, rasittavat kuukaudet — laiva.\n\n\n\n\nKUUDES LUKU\n\nValinta\n\n\nRannalla oli merimiehiä täyttämässä vesitynnyreitään.\n\nHeitä oli kaksitoista, ja kun Waldo ilmestyi metsästä, katsoivat\nhe hämmästyneinä ja levottomina outoa olentoa. He näkivät rotevan,\nruskettuneen jättiläisen, jonka verhona oli muutamia valkoisia,\nrepaleisia, purjekankaisia siekaleita, sillä Waldo oli pitänyt asunsa\nniin tahrattoman puhtaana kuin ankarasti kylmässä vedessä hankaamalla\nsuinkin saattoi.\n\nKummallisella olennolla oli toisessa kädessään pitkä, verinen keihäs,\ntoisessa keveä nuija. Pitkä, keltainen tukka valui takkuisena hänen\nleveille olkapäilleen.\n\nMonet miehistä — ne, joilla oli aseet — tähtäsivät häntä pyssyillä ja\nrevolvereilla. Mutta hänen lähestyessään he näkivät hänen kasvoillansa\nleveän virnistyksen ja kuulivat hänen lausuvan moitteettoman hyvällä\nenglanninkielellä: »Älkää ampuko! Olen valkoinen mies.» Silloin he\nlaskivat alas aseensa ja sallivat hänen tulla luokseen.\n\nHän oli tuskin ennättänyt heidän joukkoonsa, kun he näkivät parven\nalastomia miehiä syöksyvän esille metsästä hänen jälessään. Waldo\nhuomasi heidän katseittensa suuntautuvan hänen ohitseen ja arvasi\nhätyyttäjäinsä tulleen näkyviin.\n\n»Teidän lienee pakko ampua heitä», virkkoi hän. »He eivät ole varsin\nmaltillisia. Koettakaa ensin ampua heidän päittensä ylitse! Ehkä saatte\npeloitetuksi heidät tiehensä haavoittamatta heistä ainoatakaan.»\n\nSe ajatus, että hän näkisi villi-parkoja teurastettavan, tuntui hänestä\nvastenmieliseltä. Hänestä ei tuntunut varsin rehelliseltä niittää heitä\nmaahan kuulilla.\n\nMerimiehet noudattivat hänen kehoitustaan. Ensi pamahduksien jälkeen\nluolamiehet seisahtuivat ällistyneinä ja tyrmistyneinä.\n\n»Hyökätään niiden kimppuun», ehdotti yksi miehistä, ja muuta ei\ntarvittukaan karkoittamaan raakalaiset kiiruisasti takaisin metsään.\n\nWaldo sai tietää, että laiva oli englantilainen ja että sen\nkaikki miehet puhuivat hänen äidinkieltään enemmän tai vähemmän\nymmärrettävästi. Toinen perämies, joka johti maihin saapunutta\nseuruetta, oli syntyisin Bostonista. Waldosta tuntui melkein siltä kuin\nhän olisi päässyt jälleen kotiin.\n\nWaldo oli niin kiihtynyt ja halusi kysellä niin paljon samalla kertaa,\nettä toiset tuskin saivat selvää hänen puheistaan. Hänestä tuntui\nmelkein mahdottomalta, että laiva oli tosiaankin saapunut.\n\nNyt hän käsitti, ettei hän oikeastaan ollut koskaan ihan varmasti\nuskonut ainoankaan laivan milloinkaan poikkeavan tähän maailman\nsyrjäiseen soppeen. Hän oli toivonut ja uneksinut, mutta hänen\nsydämensä syvyydessä oli kytenyt epäilys, että saattaisi kulua\nvuosikausia, ennenkuin hänet pelastettaisiin.\n\nNytkin hänen oli vaikea uskoa, että nämä miehet olivat sivistyneitä\nolentoja, hänen kaltaisiansa.\n\nHe olivat matkalla sivistysmaailmaan; pian heillä olisivat ympärillään\nsukulaisensa ja ystävänsä, ja hän, Waldo Emerson Smith-Jones, aikoi\nlähteä heidän mukaansa!\n\nMuutamien kuukausien kuluttua hän näkisi äitinsä, isänsä ja kaikki\nystävänsä — taaskin hän pääsisi kirjojensa pariin.\n\nMutta heti kun tämä viimeinen ajatus välähti hänen mieleensä, seurasi\nsitä lievä ihmettely sen johdosta, ettei se toive kyennyt saamaan häntä\nlämpenemään, kuten hän oli otaksunut sen tekevän.\n\nKirjat olivat ennen olleet hänen elämänsä varsinainen sisällys —\nolivatko ne voineet jonkun verran menettää lumousvoimaansa? Oliko\nse, että hän oli vähän aikaa elänyt tosioloista elämää, tylsyttänyt\nhänen mielenkiintoaan toisilta ammennettuihin toiveihin, pyrkimyksiin,\ntekoihin ja tunteisiin nähden?\n\nOli kyllä.\n\nWaldo kaipasi vieläkin kirjojansa, mutta yksin ne eivät enää\nriittäneet. Hän tarvitsi jotakin suurempaa, todellisempaa ja\nkouraantuntuvampaa — hän tahtoi lukea ja tutkia, mutta vieläkin\nkiihkeämmin hän tahtoi toimia. Ja kun hän pääsisi takaisin omaan\nmaailmaansa, olisi siellä hänellä yllin kyllin tekemistä.\n\nHänen sydäntänsä värähdyttivät uutta Waldo Emersonia odottavat\nmahdollisuudet, joista hän ei olisi uneksinutkaan, jollei omituinen\nsattuma olisi temmannut häntä entisestä elämästä ja viskannut häntä\nnäihin uusiin oloihin — jotka olivat pakottaneet hänet kehittämään\nitseluottamustaan, rohkeuttaan, aloitekykyään ja neuvokkuuttaan. Nämä\nluonteenpiirteet olisivat aina jääneet uinuviksi hänen sieluunsa,\njollei välttämättömyys olisi virittänyt niihin eloa.\n\nNiin, Waldo tajusi saavansa kiittää paljosta näitä kokemuksia ja\npaljosta myöskin — Ja äkkiä hänelle sitten selvisi oikea asianlaita —\nhän oli kaikesta kiitollisuudenvelassa Nadaralle.\n\n»En ole koskaan joutunut haaksirikkoisena asumattomalle saarelle»,\nlausui toinen perämies, keskeyttäen Waldon aatokset, mutta osaan varsin\nhyvin kuvitella, kuinka riemuiselta teistä tuntuu ajatellessanne,\nettä vihdoinkin olette pelastunut ja että noin tunnin kuluttua näette\nvankilanne rannikon häipyvän eteläiselle taivaanrannalle».\n\n»Niin», myönsi Waldo äänessään etäinen soinnahdus, »olette kovin hyviä\nminua kohtaan, mutta minä en tule mukaanne».\n\nKaksi tuntia myöhemmin Waldo Emerson seisoi yksin rantakaistaleella,\nsilmäillen ison laivan pienenevää runkoa sen painuessa pohjoisen\nnäköpiirin alapuolelle.\n\nHänen katsettaan himmensi epäselvä kyynelutu. Sitten hän oikaisi\nhartiansa, nielaisi kurkkuunsa kohonneen möhkäleen ja kääntyi pää\npystyssä palaamaan metsään.\n\nToisessa kädessään hänellä oli partaveitsi ja käärö tupakkaa — ainoat\nmuistot hänen äskeisestä lyhyestä kosketuksestaan sivistysmaailman\nkanssa. Hyväntahtoiset merimiehet olivat kehoittaneet häntä uudelleen\nharkitsemaan päätöstään, ja kun hän oli pysynyt järkkymättömänä,\nolivat he vaatineet häntä sallimaan heidän jättää hänelle joitakuita\nelämänmukavuuksia.\n\nAinoa esine, jota hän saattoi ajatella hyvin kipeästi kaipaavansa,\noli partaveitsi — tuliaseita hän ei tahtonut ottaa, sillä hän\noli tässä villissä maailmassa kehittänyt omat hyvin hienot\nritarillisuussääntönsä, jotka eivät sallineet hänen turvautua täällä\ntapaamiansa kehittymättömiä alkuasukkaita vastaan muihin kuin omien\naivojensa suunnittelemiin ja omien käsiensä valmistamiin välineihin.\n\nViimeisellä hetkellä oli muuan merimiehistä, jolla oli aulis sydän ja\njoka hyvin tajusi, miltä elämän täytyi tuntua ilman alkeellisiakin\ntarvikkeita, sysännyt Waldolle tupakkakäärön. Nyt sitä katsellessaan\nnuori mies hymyili.\n\n»Se olisi totisesti viimeinen askel äidin katsantokannan mukaan»,\npuheli hän itsekseen. »Sen alemmaksi en enää voisi vaipua.»\n\nLaiva, joka vei mennessään Waldon pelastumistilaisuuden, vei\nmyöskin pitkän kirjeen Waldon äidille. Paikoitellen se oli varsin\nepämääräinen ja sekava. Siinä muun muassa mainittiin, että Waldon oli\ntäytettävä eräs velvollisuus, ennenkuin hän saattoi poistua nykyisestä\nasuinpaikastaan, mutta että hän »heti vapauduttuaan siitä lähtisi\nensimmäisessä laivassa Bostoniin».\n\nJuuri äsken lähteneen aluksen kapteeni oli huomauttanut Waldolle, että\nmikäli hän tiesi, ei saaren rantaan mahdollisesti enää koskaan tulisi\nainoatakaan laivaa. Saari oli niin syrjässä käytetyistä reiteistä, että\nvain sen rantaviivaa oli milloinkaan tutkittu ja tuskin kahdenkymmenen\nlaivan oli mainittu nähneen sen, sittenkun kapteeni Cook oli löytänyt\nsen vuonna 1773.\n\nMutta siitä huolimatta Waldo oli kieltäytynyt lähtemästä. Astellessaan\nverkkaisesti metsässä takaisin luolalleen hän koetti vakuuttaa\nitselleen, että hän oli toiminut yksinomaan kiitollisuuden ja\noikeudentunnon vaatimuksesta, että hänen kunnon miehenä täytyi\ntavata Nadara ja kiittää häntä saamastaan ystävällisestä avusta.\nMutta jostakin syystä se tuntui perin mitättömältä ja lapselliselta\nselitykseltä siihen nähden, että hän oli hylännyt hyvin mahdollisesti\nainoan tilaisuutensa palata sivistysmaailmaan.\n\nLopullisesti hän päätteli menetelleensä narrimaisesti. Mutta sittenkin\nhän kävellessään hyräili hilpeätä säveltä, ja hänen sydämensä sykähteli\nonnentunteesta ja riemullisesta odotuksesta, vaikka hän ei olisikaan\nvoinut ilmaista, mitä hän odotti.\n\nYhden asian hän oli päättänyt: seuraavan päivän aamuna hän olisi\nmatkalla Nadaran kylään. Sinä päivänä raakalaisista saamainsa\nkokemusten nojalla hän uskoi jotakuinkin pelotta voivansa uhmailla\nLättäjalkaa ja Korthia.\n\nKuta enemmän hän sitä ajatteli, sitä keveämmäksi kävi hänen mielensä\n— sitä hän ei jaksanut ymmärtää. Hänen olisi pitänyt vaipua mitä\nsynkimpään epätoivoon, sillä olihan hän äsken hylännyt mahdollisuuden\npalata kotiin, ja olihan hänen päivän tai parin perästä mentävä hurjan\nLättäjalan ja väkevän Korthin kylään. Mutta sittenkin hänen sydämessään\nsoi ylistys.\n\nWaldo ei nähnyt merkkiäkään aikaisemmin samana päivänä häntä\nhätyyttäneistä olennoista liikkuessaan varovasti metsässä tai\nmennessään niiden vähäisten tasankojen ja nurmikkojen poikki, joita\noli valtameren ja hänen luolansa välisen matkan varrella. Mutta\nusein hänen ajatuksensa suuntautuivat villeihin ja hänen aamullisiin\nseikkailuihinsa, ja lopputuloksena hänelle selvisi, että hänen\nvaruksensa olivat puutteelliset, minkä hänen äskeinen taistelunsa teki\nräikeän selväksi.\n\nKahdessa suhteessa olikin parannus helppo. Toinen oli kilven puute. Jos\nhänellä olisi ollut sellainen suojus, olisivat villien sinkoamat kivet\nolleet hänelle verrattain vähän vaarallisia.\n\nToinen oli miekka. Jos hänellä olisi ollut miekka ja kilpi, olisi hän\nvoinut ihan turvallisesti päästää viholliset hyvin likelle ja sitten\nperin helposti lävistää heidät.\n\nTämän uuden ajatuksen tähden oli hänen, siirrettävä suunnitelmainsa\ntoteuttaminen tuonnemmaksi. Hänen oli valmistettava sekä kilpi että\nmiekka, ennenkuin hän lähtisi Lättäjalan kylään. Waldon suunnitellessa\nja miettiessä oli kotimatka edistynyt hitaasti, joten aurinko oli jo\nlaskenut hänen ehtiessään viimeiseen, syvään rotkoon, jonka toisen\nlaidan takana hänen kallioasuntonsa sijaitsi. Rotkon pohjalla oli jo\nihan pimeä, vaikka ympäröiviä kukkuloita vielä verhosikin himmeä hämärä.\n\nHän oli kavunnut melkein päähän saakka viimeisen jyrkän polun, joka\nvei hänen matkansa määrään, kun hänen yläpuolellaan alkoi häämöttää\ntummenevaa taivasta vastaan kuvastuva, kookas, musta, kyyröttävä hahmo,\njonka keskellä hehkui kaksi tulista palloa.\n\nSe oli Nagoola, joka anasti ainoan rotkosta harjanteen laelle vievän\npolun keskikohdan.\n\n»Olin vähällä unohtaa sinut, Nagoola», jupisi Waldo Emerson. »En olisi\nmitenkään voinut lähteä matkalleni ensin haastattelematta sinua, mutta\nolisin toivonut sen tapahtuvan toiseen aikaan ja toisessa paikassa.\nSiirretään se päivää tai paria tuonnemmaksi», lopetti hän ääneensä.\nMutta Nagoolan ainoa vastaus oli uhkaava murina. Waldosta tuntui aika\nilkeältä.\n\nHän ei olisi voinut osua vastakkain ison, mustan pantterin kanssa\nepäedullisempaan aikaan eikä pahemmassa paikassa. Oli liian pimeä\nWaldon ihmissilmille, otus oli hänen yläpuolellaan ja hän itse jyrkällä\nrinteellä, joka suotuisimmissakin oloissa tarjosi vain perin pettävän\njalansijan. Hän koetti hätistää hirveätä petoa tiehensä kiljumalla ja\ntekemällä uhkaavia liikkeitä, mutta Nagoola ei säikkynyt.\n\nSensijaan se ryömi hitaasti eteenpäin, hivuttaen notkeata ruhoaan\ntuuman tuumalta pitkin kalliopolkua, kunnes se oli vartoavan miehen\nkohdalla noin neljän metrin päässä hänestä.\n\nKuusi kuukautta aikaisemmin Waldo olisi jo aikoja sitten kirkuen\nkiitänyt meteorin tavoin alapuolella olevan rotkon pohjalle. Että\nhänessä oli tapahtunut ihmeellinen muutos, siitä oli todistuksena se,\nettei häneltä päässyt pelokasta äännähdystäkään ja ettei hän suinkaan\npaennut, vaan eteni tuuma tuumalta ylöspäin yläpuolellaan kyyröttävää,\nuhkaavaa petoa kohti. Keihäänsä kärjen hän piti suunnattuna hieman\notuksen ilkeästi välkkyvien silmien alapuolelle.\n\nHän oli kuitenkin ehtinyt siirtyä ylöspäin vain neljä tai viisikymmentä\nsentimetriä, kun kauhea peto päästi kammottavan karjaisun ja heittäytyi\nhänen kimppuunsa.\n\nRaskaan ruhon törmähdyksestä Waldo suistui taaksepäin rinnettä alas, ja\nNagoola meni hänen muassaan.\n\nKynsien, repien ja raastaen kieriskelivät mies ja peto hyppelehtien\nkalliorinnettä alaspäin, pysähtyen lähelle rotkon pohjaa paksun puun\nrunkoa vasten.\n\nÄrinä ja kiljunta taukosivat, repivät käpälät ja kädet raukesivat.\nPian kohosi troopillinen kuu kallion harjan ylitse ja katseli\npientä, sekavaa rykelmää, jossa mies ja peto viruivat hievahtamatta\npainautuneina vankkaa puunrunkoa vasten lähellä pimeän rotkon pohjaa.\n\n\n\n\nSEITSEMÄS LUKU\n\nEtsivä Thandar\n\n\nPitkään aikaan ei näkynyt elonmerkkiä tuossa oudossa kasassa, jossa\noli sekaisin lihaa, luita, jänteitä, kiiltävän mustia karvoja, pitkiä,\nkeltaisia hiuksia ja verta. Mutta aamun sarastaessa alkoi läjän alaosa\nhieman liikahdella, vähäistä myöhemmin kuului voihkaisu, ja sitten oli\njälleen kaikki hiljaista useita minuutteja.\n\nÄkkiä se liikahti uudelleen, tällä kertaa tarmokkaammin, ja useiden\nponnistusten jälkeen työntyi kasan alta näkyviin keltainen, veren\ntahraama, takkuinen pää. Huumautunut ja silvottu Waldo tarvitsi lähes\nkokonaisen tunnin selviytyäkseen Nagoolan sekavasta syleilystä.\n\nKompuroituaan vihdoin pystyyn hän näki ison kissaeläimen viruvan\nkuolleena edessään. Sen sileästä, mustasta rinnasta törrötti keihään\nkatkennut varsi.\n\nPeto oli ilmeisesti elänyt vain minuutin murto-osan syöksyttyään miehen\nkimppuun, mutta silläkin vähällä ajalla se oli tehnyt kauheata jälkeä\nvaltavilla kynsillään, vaikka Waldon onneksi vankat leukapielet eivät\nolleet osuneet häneen.\n\nMiehen ruskeaan ihoon oli uurrettu kammottavia, rinnasta polviin saakka\nulottuvia haavoja. Ne olivat pedon voimakkaiden takakäpälien piirtämiä.\n\nHän sai kiittää hengestänsä sitä, että ottelu sattui jyrkällä rinteellä\neikä tasaisella maalla; se näytti ihan varmalta, sillä heidän\nkieriessään vierua alaspäin ei Nagoola ollut voinut raapia häntä\nlainkaan tehokkaasti.\n\nKun Waldo katsahti itseensä, säikähti hän aluksi hirveännäköisiä\nhaavojaan. Mutta kun hän lähemmin tarkastettuaan näki niiden kaikkien\nolevan vain pintanaarmuja, käsitti hän, etteivät ne olisi lainkaan\nvaarallisia, jolleivät ne ärtyisi. Hänen kaikki luunsa ja lihaksensa\nolivat helliä murjomisesta ja putoamisesta, ja itse haavat olivat\nkipeät, miltei sietämättömät, kun joku liike venytti tai raotti niitä.\nMutta tuskistansa huolimatta hän hymyili silmäillessään jo kauan sitten\nkehnoiksi kuluneiden housujensa jätteitä.\n\nHänen aikoinaan upean muodikkaista housuistaan ei ollut jälellä\nriekalettakaan — pantterin terävät kynnet olivat täydentäneet ajan ja\nokaisten pensaiden niin hyvin aloittaman työn. Ja niiden liinaisesta\nkumppanista — valkeasta matkailupaidasta — oli jälellä ainoastaan\nkaulus ja kämmenenkokoinen, takana riippuva repale.\n\n»Luonto on ihmeellinen tasoittaja», mietti Waldo. »Se ilmeisesti\nkammoaa teennäisyyttä samoin kuin tyhjää tilaa. Nyt tarvitsen sinua\ntodenteolla», lisäsi hän, katsoen Nagoolan mustaa, kaunista turkkia.\n\nKivuistaan huolimatta Waldo kömpi luolaansa, valitsi siellä olevasta\nkokoelmastaan pari teräväsärmäistä kiveä ja palasi Nagoolan luokse.\n\nJätettyään sinne työvälineensä hän meni rotkon pohjalle, jossa\nvirtaavassa, pienessä, kristallinkirkkaassa purossa hän pesi haavansa.\nSitten hän lähti taaskin surmaamansa pedon luokse.\n\nPonnisteltuaan hyvin ankarasti puoli päivää Waldo sai nyljetyksi\npantterin taljan, jonka hän vaivoin raahasi luolallensa. Sen edustalle\nhän vaipui lopen uupuneena kykenemättä edes ryömimään sisälle.\n\nSeuraavana päivänä Waldo muokkasi taljan sisäpintaa, poistaen terävällä\nkivellä kaikki lihahiukkaset, jotta ei olisi mädäntymisen vaaraa.\n\nHän oli vieläkin hyvin heikko ja hänen ruumiinsa hellä, mutta hän ei\nsietänyt ajatellakaan, että hän menettäisi taljan, jonka hankkiminen\noli tullut hänelle niin kalliiksi.\n\nKaaputettuaan nahasta viimeisetkin lihan jätteet hän ryömi luolaansa\nja pysytteli siellä kokonaisen viikon, käyden ulkosalla ainoastaan\nruokaa ja vettä noutamassa. Senjälkeen hänen haavansa olivat\nmelkein parantuneet, ja hän oli täysin tointunut jäykkyydestään ja\nseikkailun aiheuttamasta järkytyksestä, joten hän silmäili kaunista\nvoitonmerkkiänsä todella riemuiten ja nauttien.\n\nAina kun hän kuvitteli sitä aikaa, jolloin hän olisi saanut sen\nvalmiiksi vyötettäväksi lanteilleen, hän näki itsensä, ei omilla\nsilmillään, vaan sillä tavoin kuin hän arveli erään toisen arvostelevan\nhäntä, ja se toinen oli Nadara.\n\nUseita päiviä Waldo kaaputti ja hakkasi laajaa taljaansa, kuten hän oli\nnähnyt luolamiesten tekevän sinä lyhyenä hetkenä, jona hän oli Nadaran\nseurassa tarkkaillut heitä metsänreunasta Lättäjalan kylän edustalla.\nVihdoin hän sai siitä vaivojensa palkkioksi nahan, kyllin notkean hänen\nsuunnittelemakseen alkeelliseksi pukimeksi.\n\nHän leikkasi siitä irti noin kolmen sentimetrin levyisen kaistaleen\nmuodostaakseen siitä kannatusvyön. Sillä hän kiinnitti mustan taljan\nvyötäisilleen, pujotti toisen kätensä sitä varten nahan yläreunaan\ntekemästään reiästä. Käännettyään etukäpälät eteenpäin rinnalleen hän\nveti ne ristiin ja sitoi ne kiinni estämään verhoa putoamasta pois\nhänen yläruumiinsa yltä.\n\nHyvin kopeana Waldo ylvästeli uudessa, komeassa asussaan. Hän ylpeili\nkunnostaan, joka oli taljan hänelle hankkinut — rahvaanomaisesta,\nkarkeasta, raa'asta ruumiillisesta kunnosta — juuri siitä\nominaisuudesta, jota hän kuusi kuukautta sitä ennen oli arvostellut\nylhäisen halveksivasti.\n\nSitten Waldo syventyi muovaamaan miekkaa, uutta keihästä ja kilpeä.\nKaksi ensimmäistä oli verrattain helposti tehty — hän sai ne molemmat\nvalmiiksi puolessa päivässä. Ja viiden sentimetrin levyisestä\npantterinnahan kaistaleesta hän teki miekkavyön, joka kulki oikean\nolan ylitse ja kannatti miekkaa vasemmalla kupeella. Mutta kilpi\naluksi uhitteli hänen vähäistä kätevyyttään ja äsken herännyttä\nkekseliäisyyttään.\n\nPienistä oksista ja ruohoista hänen vihdoin lähes viikon kestäneen\naherruksen jälkeen onnistui kutoa karkeatekoinen, soikea, lähes metrin\npituinen ja noin kuudenkymmenen sentimetrin levyinen kilpi, jonka hän\nverhosi useiden surmakivillään kaatamiensa pikku otusten nahoilla.\nKilven sisäpuolelle kiinnitetty nahkahihna piti sitä hänen vasemmassa\nkäsivarressaan.\n\nSen valmistuttua Waldo tunsi olevansa paremmassa turvassa, kun villit,\njoita hän pian alkavalla retkellään varmasti kohtaisi, häntä vinhasti\nkivittäisivät.\n\nVihdoin koitti lähtöaamu. Waldo nousi samanaikaisesti auringon kanssa,\nkävi aamukylvyssään muutaman metrin päässä luolastansa kumpuavassa\nviileässä lähteessä, nouti merimiehen lahjoittaman partaveitsen, ajoi\npois niukan, keltaisen partansa ja leikkasi keltaiset hiuksensa niin\nlyhyiksi, etteivät ne enää valuneet hänen olkapäilleen ja silmilleen.\n\nSitten hän kokosi aseensa, vieritti kivijärkäleet luolan suuaukolle,\nkäänsi selkänsä vaatimattomalle kodilleen ja lähti pientä puroa myöten\nlaskeutumaan kaukaiseen laaksoon, joka metsässä kaarteli Lättäjalan ja\nKorthin kallioiden editse.\n\nKun hän keveästi asteli huimaavalla polulla ja hyppeli kielekkeeltä\ntoiselle laskeutuessaan peloittavia jyrkänteitä, joita myöten puro\nkohisi, olisi häntä saattanut luulla joksikin alkuaikojen uudelleen\nruumiillistuneeksi metsästäjäksi, jonka villistä verestä polveutuivat\nkokonaisen maailman soturit ja voimamiehet.\n\nKookas, vankkalihaksinen, ruskettunut vartalo, kirkkaat, säteilevät\nsilmät, pään pysty asento, miekka, keihäs ja kilpi olivat kaikki\njyrkkänä vastakohtana sille heikolle ja avuttomalle olennolle, joka\nkuusi kuukautta aikaisemmin oli kieriskellyt rantahietikolla, hikoillen\nja kirkuen kauhusta. Ja sittenkin se oli sama mies.\n\nSen, mitä toinen hyväätarkoittava, mutta harhaantunut nainen oli\ntukahduttanut, oli toinen virittänyt, ja molempien vaikutuksen\nlopputuloksena oli paljoa hienompi miehuuden edustaja kuin kumpikaan\nolisi yksin voinut kehittää.\n\nKolmannen päivän iltapuolella Waldo saapui niiden kallioiden vastassa\nolevaan metsään, joilla Nadaran koti sijaitsi. Hän hiipi varovasti\npuulta puulle, kunnes saattoi kenenkään näkemättä katsella korkeata\nmehiläiskennomaista seinämää.\n\nSiellä oli elotonta ja autiota. Luolien aukot ammottivat murheellisina\nja hyljättyinä. Sikäli kuin Waldo saattoi nähdä ei millään suunnalla\nollut elon merkkiäkään.\n\nHän poistui metsästä, meni aukeaman poikki ja lähestyi kalliota. Nyt\nhänellä oli eränkävijän valpas katse, ja hän huomasi aikomansa selviksi\nsyöpyneillä poluilla kasvavan nuorta ruohoa. Sen enempiä todistuksia\nhän ei tarvinnut ollakseen varma siitä, että luolat oli hylätty ja että\nse oli tapahtunut jo joku aika sitten.\n\nHän kävi tarkastamassa useita kallioasumuksia. Kaikista hän sai\nsaman mykän vahvistuksen jo ulkona ilmenneelle seikalle — kylä oli\ntyhjennetty hätäilemättä ja hyvässä järjestyksessä. Kaikki arvokas oli\nviety pois — ainoastaan muutamia rikkinäisiä tarvekaluja oli jälellä\nosoittamassa, että siellä oli joskus ollut ihmisten asuinsijoja.\n\nWaldo oli lopen ymmällä. Hänellä ei ollut hämärintäkään aavistusta,\nmiltä suunnalta hänen piti etsiä. Iltapäivän loppuosan hän harhaili\nkallioseinämän ulkonemilla, käväisten milloin missäkin luolassa.\n\nMikähän niistä oli ollut Nadaran? Hän koetti mielessään kuvitella\ntytön elämää tässä karkeassa, alkeellisessa ympäristössä, kansansa\nkeskuudessa, eläintämuistuttavien miesten ja naisten parissa. Nadara\nei tuntunut sopivan ympäristöönsä eikä kansaansa. Waldo oli varma,\nettä tyttö oli täällä oudompi kuin Lättäjalka olisi ollut jossakin\nBack-lahden seurustelusalissa.\n\nKuta enemmän hän ajatteli Nadaraa, sitä surullisemmaksi hän muuttui.\nHän koetti uskotella itselleen sen olevan pelkästään pettymystä,\nkoska hän ei ollut suunnitelmainsa mukaan saanut kiittää tyttöä\nhänen osoittamastaan ystävällisyydestä eikä näyttää, ettei hänen\nluottamuksensa Waldon uljuuteen ollut osunut väärään. Mutta aina\nhän havaitsi ajatuksiensa kiertyvän Nadaraan pikemminkin kuin hänen\nseikkailunsa luulotellun tarkoituksen ympärille.\n\nSinä yönä hän nukkui hylätyissä luolissa ja lähti seuraavana aamuna\njälleen etsimään Nadaraa. Kolme päivää hän haeskeli pienessä laaksossa,\nmutta turhaan. Siellä ei ollut jälkeäkään mistään muusta kylästä.\n\nSitten hän siirtyi toiseen, edellisestä pohjoiseen olevaan laaksoon.\nViikkokausia hän samoili sinne tänne vaivojensa palkkioksi edes\nnäkemättä ainoatakaan inhimillistä olentoa.\n\nEräänä päivänä kohta keskipäivän jälkeen noustuansa erään harjanteen\nlaelle tutkimaan uusia laaksoja hän äkkiä joutui vastakkain rotevan,\nkarvaisen miehen kanssa. Molemmat pysähtyivät, ja karvapeitteinen\nmuljautteli pieniä, ilkeitä silmiään.\n\n»Minä voin tappaa sinut», ärisi villi.\n\nWaldoa ei vähääkään haluttanut otella — hän oli etsimässä tietoja.\nMutta miehen kerkeä tervehdys pyrki hymyilyttämään häntä. Ihan saman\ntervehdyksen hän oli saanut Sagilta, surmaajalta, käydessään viimeistä\nkertaa rannikolla.\n\nSe luiskahti näiltä kehittymättömiltä miehiltä yhtä kerkeästi ja\nliukkaasti kuin »hyvää huomenta» lähtee ihmisten huulilta sivistyneiden\nrotujen keskuudessa. Mutta hän tajusi, että viimemainittujen parissa\nsillä kuitenkin oli vastineena jäykkä tuijotus, jonka toisilleen oudot\nanglosaksilaisen rodun miehet luovat toisiinsa.\n\n»Meillä ei ole mitään riitaa keskenämme», vastasi Waldo. »Ollaan\nystävyksiä.»\n\n»Sinua peloittaa», herjasi karvainen olento.\n\nWaldo osoitti mustaa talja-asuaan.\n\n»Kysy Nagoolalta», kehoitti hän.\n\nMies katsahti hänen voitonmerkkiinsä. Sen kelvollisempaa todistusta\nmiehen uljuudesta oli mahdoton kuvitella. Hän astui askeleen likemmäksi\ntarkastaakseen sitä huolellisemmin.\n\n»Täysikasvuinen ja ihan terve», jupisi hän itsekseen. »Tämä ei ole\ntautiin kuolleelta ruholta nyljetty, kulunut ja kapinen talja.»\n\n»Miten sinä surmasit Nagoolan?» tiedusti hän sitten äkkiä.\n\nWaldo viittasi keihääseensä, veti sitten taljan syrjään ja näytti\nruumiissaan olevia helakoita, äskenparantuneita naarmuja.\n\n»Kohtasimme toisemme pimeässä kallion laella. Peto oli yläpuolellani.\nSaavuttuamme rotkon pohjaan Nagoola oli kuollut. Mutta se oli mitätön\ntapaus Thandarille. Minä olen Thandar.»\n\nWaldolla oli oikeaanosunut aavistus, että vähäisellä kerskauksella\nolisi hyvä vaikutus kehittymättömän olennon älyyn, eikä hän erehtynyt.\n\n»Mitä tekemistä sinulla on täällä minun maassani?» kysyi mies, mutta\nhänen sävynsä ei ollut niin röyhkeä kuin aikaisemmin.\n\n»Etsin Lättäjalkaa ja Korthia — ja Nadaraa», ilmoitti Waldo.\n\nToisen silmät soukkenivat.\n\n»Mitä heistä tahdot?» tiedusti hän.\n\n»Nadara oli hyvä minua kohtaan — tahdon palkita häntä.»\n\n»Entä Lättäjalka ja Korth — mitä heistä?» tiukkasi mies.\n\n»Minulla on heille asiaa. Heidät tavattuani järjestän sen», vastasi\nWaldo vältellen, sillä hän oli huomannut miehen silmissä kavalan\nilmeen, josta hän ei pitänyt. »Osaatko opastaa minut heidän luokseen?»\n\n»Osaan kyllä neuvoa sinulle, missä he ovat, mutta en itse ole matkalla\nsinne», virkkoi mies. »Edettyäsi kolme päivää auringon laskuun päin\njoudut Lättäjalan kylälle. Siellä tapaat myöskin Korthin — ja Nadaran.»\nSen pitemmittä puheitta raakalainen kääntyi lönkyttämään itään päin.\n\n\n\n\nKAHDEKSAS LUKU\n\nNadara jälleen\n\n\nWaldo tarkkaili poistuvaa miestä, ja hänen mielensä teki lähteä toisen\njälessä, sillä hän ei suinkaan uskonut, että veitikka oli ollut\ntäysin vilpitön häntä kohtaan. Miksi mies ei ollut suora, sitä Waldo\nei aavistanut, mutta siitä huolimatta oli villin käytöksessä ollut\nepämääräinen vilpillisyyden tuntu, joka oli pannut hänet aprikoimaan.\n\nWaldo jatkoi kuitenkin etsintämatkaansa länttä kohti, laskeutuen\nkukkuloilta syvään laaksoon, jonka pohjalla kasvoi sakeata ja sekavaa\ntroopillista viidakkoa.\n\nTunkeuduttuansa sen lävitse puolisentoista kilometriä hän saapui\nleveän, hitaasti juoksevan joen partaalle. Sen vesi oli sakeata\nliejusta; se ei ollut kirkasta, helmeilevää ja houkuttelevaa kuten\nkauempana etelässä virtaavien pienten vuoristopurojen vesi oli sekä\nvuorilla että laaksoissa.\n\nWaldo eteni joen vartta myöten luoteiseen suuntaan, etsien kahlaamoa.\nJyrkät, mutaiset äyräät eivät tarjonneet kiinteätä jalansijaa, joten\nhän ei uskaltanut yrittää ylimenoa, ennenkuin olisi varma pääsevänsä\nvaaratta maihin vastaisella rannalla.\n\nParin sadan metrin päässä siitä kohdasta, jossa hän oli tullut joelle,\nhän tapasi leveän, veteen vievän polun, ja toisen puolen äyrääseen oli\nsyöpynyt samanlainen polku.\n\nTässä ilmeisesti oli hänen etsimänsä kahluupaikka, mutta hänen\nkääntyessään veteen päin hänen katseensa osui jälkiin, joita oli paljon\n— sekä ihmisten että eläinten.\n\nWaldo kumartui silmäilemään niitä yksityiskohtaisesti. Tuossa oli\nNagoolan leveiden käpälien jäljet, tuossa lukemattomien nakertajain\npieniä jälkiä, mutta niiden seassa oli sekä vanhoja että tuoreita\nihmisenjälkiä kumpaankin suuntaan.\n\nJoukossa oli täysikasvuisten miesten isojen, lättäjalkojen jälkiä\nsekä naisten ja lasten pienempien, mutta samoin latuskaisten jalkojen\njälkiä. Yksiin jälkiin hänen katseensa kuitenkin kohdistui erikoisesti.\n\nNe oli painanut viimeistellyn kaunis jalka, joka oli selvästi kaareva.\nKuten monet muut olivat nekin tuoreet, ja kuten muut verekset jäljet\nveivät nekin ensin jokeen ja sitten pois sieltä ikäänkuin niiden\npainaja olisi käynyt noutamassa vettä ja palannut sitten sinne, mistä\noli tullutkin. Waldo tiesi, että joelta poispäin vievät jäljet olivat\ntuoreemmat, koska niillä kohdin, missä jäljet sattuivat päällekkäin,\nkahlaamosta tulevat jäljet olivat aina päällimmäisinä.\n\nJälkien lukuisuus osoitti, että ne oli jättänyt suurehko heimo, ja\nniiden tuoreudesta saattoi päättää, että heimo majaili lähistöllä.\n\nVain hetken emmittyään Waldo teki päätöksensä ja pyörsi sitten poispäin\njoelta ja juoksi ripeätä hölkkää viidakon lävitse koukertelevaa polkua\npitkin. Juuri kumpujen läheisyydessä se kääntyi pois viidakosta ja\nsuuntautui kiemurrellen niiden harjalle.\n\nHän havaitsi noudattamansa polun kumpujen ylitse mennessään sivuuttavan\nmuutamien metrien päästä sen paikan, jossa hän vähän aikaisemmin oli\nkohdannut luolamiehen. Mies oli ilmeisesti ollut palaamassa joelta\nnähdessään Waldon.\n\nNuori mies erotti, missä villin jäljet erosivat polusta, ja seurasi\nniitä sille kohdalle, jossa mies oli seissyt keskustellessaan Waldon\nkanssa. Sieltä ne veivät itäänpäin vähän matkaa ja kaarsivat sitten\näkkiä pohjoiseen, yhtyen polkuun.\n\nWaldo huomasi, että heti kun mies oli varmasti ennättänyt pois\nmuukalaisen näkyviltä ja kuuluvilta, hän oli lähtenyt vinhasti\njuoksemaan. Kun raakalaisella oli kaksi tuntia ennakkoaikaa, oli Waldon\nriennettävä, jos hänen oli mieli saavuttaa toinen.\n\nMiksi hän halusi saavuttaa villin, sitä hän ei miettinyt, mutta\nmahdollisesti hän vaistomaisesti tunsi, että jörö olento osaisi antaa\nhänelle paljon enemmän ja täsmällisempiä tietoja kuin oli antanut. Eikä\nWaldo myöskään saanut mielestään naisenjalan painamia, siroja jälkiä.\nSe oli tietenkin typerää, ja hän itse tajusi sen selvästi. Mutta\nyhtäkaikki hän hupsun itsepäisesti kuvitteli, että ne oli jättänyt\nluolatyttö — Nadara.\n\nKaksi tuntia hän ravasi itsepintaisesti pitkin polkua, joka enimmäkseen\noli selvästi näkyvissä. Paikoitellen se tietysti koetteli hänen\nvainoamiskykyänsä, mutta kaartamalla niiden kohtien ympäri laajoissa\nympyröissä hän aina löysi jäljet uudelleen.\n\nHän oli laskeutunut kukkuloilta ja joutunut harvaan metsään, jossa\npolku tyyten häipyi puiden juuria verhoavaan sammalmattoon. Äkkiä hän\nhätkähti kuullessaan kirkaisun — naisen kirkaisun — ja kahden miehen\nkiukkuisen käheitä, syviä kurkkuääniä.\n\nWaldo kiiruhti ääniä kohti ja sai näkyviinsä hälyn aiheuttajat pienellä\naukeamalla, joka oli melkein piilossa ympäröivien pensaiden keskellä.\n\nKammottavassa näytelmässä oli kolme esiintyjää — karvainen otus, joka\nraahasi vastustelevaa tyttöä pitkästä, mustasta tukasta, ja vanha mies,\njoka seurasi perässä, samalla hokien tehottomia vastalauseita nuorta\nnaista uhkaavaa väkivaltaa vastaan.\n\nKukaan heistä ei huomannut heidän luoksensa juoksevaa Waldoa, ennenkuin\nhän oli ihan likellä. Sitten tyttöä kiskova raakalainen katsahti\ntulijaan, ja Waldo tunsi hänet samaksi vintiöksi, joka oli lähettänyt\nhänet taivaltamaan länteen päin aikaisemmin samana päivänä.\n\nSamassa hän myöskin näki, että tyttö oli Nadara.\n\nSinä lyhyenä aikana, jonka hän tarvitsi tuntemiseen, karisi Waldo\nEmerson Smith-Jonesin sydämestä, mielestä ja sielusta viimeisiä\nrippeitä myöten koko se sivistyksen ja hienouden kerrostuma, jonka\nmuodostuminen oli vaatinut lukemattomia miespolvia, ja hän muuttui\nensimmäisen inhimillisen esi-isänsä kaltaiseksi, aikakausien\ntakaiseksi, kehittymättömäksi pedoksi.\n\nPunainen, hurmeinen utu väikkyi hänen silmissään, kun hän karkasi\ntavoittamaan sen raakalaisen kurkkua, joka armottomin, säälimättömin\nkourin oli tarttunut Nadaraan.\n\nHänen huulensa virnistyivät äkäiseen irvistykseen, joka paljasti hänen\nkauan käyttämättä olleet torahampaansa.\n\nHän unohti miekan, kilven ja keihään.\n\nEnää hän ei ollut ihminen, vaan hirvittävä peto. Ja karvainen otus,\njoka näki muutoksen, kalpeni ja peräytyi pelosta.\n\nMutta hän ei voinut välttää kurkkuunsa pyrkivän, raivoisan olennon\nmielipuolisen vimmaista hyökkäystä.\n\nVähän aikaa he painiskelivat pystyssä, ponnahdellen ja heilahdellen\nsinne tänne, ja kellahtivat sitten maahan — karvainen allepäin.\n\nKieriskellen, repien, ja purren he tappelivat kummankin koettaessa\nsaada toisesta murhaavaa otetta.\n\nKerran toisensa jälkeen upposivat ennen turhan tarkasti hienostelleen\nbostonilaisen hampaat hänen vastustajansa rintaan ja olkapäihin, mutta\nalkuperäisen vaistonsa kannustamana hän tavoitteli toisen kurkkua.\n\nTyttö ja vanhus olivat vetäytyneet sivuun katselemaan kamppailua\nturvaisesta paikasta. Nadaran silmät olivat levällään ihastuksesta.\n\nHänen hennot, ruskettuneet kätensä olivat tiukasti painetut kiivaasti\nhuohottavaa rintaa vasten hänen seisoessaan hieman etukumarassa huulet\nraollaan tarkkaillen ottelun kaikkia yksityiskohtia.\n\nNiin, mutta taisteliko keltatukkainen jättiläinen tosiaankin\nsaadaksensa hänet omakseen vai ainoastaanko suojellaksensa häntä, koska\nhän oli nainen?\n\nSikäli kuin hän Waldoa tunsi, saattoi hän helposti kuvitella Waldon\nkiihokkeena olevan yksinomaan jonkun omituisen velvollisuuden tunteen,\njota mies kyllä saattoi tuntea, sen hän käsitti, vaikka ei itse\njaksanutkaan sitä ymmärtää.\n\nSiinäpä se! Juuri niin oli asianlaita, ja voitettuaan kilpailijansa\nThandar taaskin juoksisi tiehensä, kuten oli tehnyt kuukausia\nsitten. Sitä ajatellessaan Nadara tunsi punastuvansa harmista ja\nnöyryytyksestä. Ei! Mies ei ikinä saisi tilaisuutta toistaa sitä\nkauheata loukkausta.\n\nSalliessaan ajatustensa viipyä siinä nöyryyttävässä hetkessä, jolloin\nhänelle oli selvinnyt, että Thandar oli karannut hänen luotaan ihan\nhänen kotinsa kynnyksellä, Nadara huomasi vihaavansa häntä yhtä\nkiihkeästi kuin oli vihannut kaikkina näinä pitkinä välikuukausina.\nSe viha oli melkein haihtunut, kun hän vähän aikaa sitten oli nähnyt\nWaldon syöksyvän esiin pensaikosta riistääkseen hänet inhoittavan\nrääkkääjän kynsistä.\n\nWaldo ja hänen vastustajansa raastoivat yhäti toisiaan turhaan\nkoettaessaan tuottaa toiselle rampaavan vamman tai tappaa hänet.\nLuolamiehellä oli jättiläislihaksistaan tuskin vähääkään etua\notellessaan vikkelän, vaikka hieman heikomman ahdistajansa kanssa.\n\nKarvaotus käytti hampaitansa menestyksellisemmin, raadellen pahasti\nWaldoa, josta vuoti verta yli kymmenestä haavasta.\n\nMolemmat alkoivat heikontua, ja katselevasta tytöstä näytti nuori mies\nensinnä sortuvan molempia rasittaneista kirveistä ponnistuksista. Hän\nastahti askeleen eteenpäin, kumartui ja otti maasta kiven.\n\nHeikkoine voimineen hän kykenisi kallistamaan vaa'an kummalle puolelle\nhalusi — ripeä isku toisen päähän antaisi vastustajalle sen vähäisen\nedun, joka tuottaisi kuoleman iskunsaaneelle ottelijalle.\n\nTaistelijat olivat taaskin ponnistautuneet pystyyn, kun hän lähestyi\nase koholla.\n\nSamassa silmänräpäyksessä, jona kivi lähti hänen kädestään, miehet\npyörähtivät täyskäännöksen ympäri, joten Waldon kasvot joutuivat\nhäneen päin, ja ennenkuin kivi osui Waldon kasvoihin, näki hän Nadaran\nheittoasennossa ja tytön kasvoilla vihan ja inhon ilmeen.\n\nSitten hän meni tajuttomaksi ja vaipui maahan, kiskoen muassaan\nluolamiehen, jonka kurkkuun hänen sormensa olivat juuri silloin\npuristuneet.\n\n\n\n\nYHDEKSÄS LUKU\n\nEtsijä\n\n\nKun vanhus oivalsi, mitä oli tapahtunut, syöksähti hän eteenpäin ja\ntarttui Nadaran ranteeseen.\n\n»Nopeasti!» huusi hän. »Nopeasti pois, tyttäreni! Surmasit sen miehen,\njoka olisi sinut pelastanut, eikä nyt muu kuin pako voi estää Korthia\ntoteuttamasta aikeitansa sinuun nähden.»\n\nIkäänkuin unissakävijä tyttö kääntyi poistumaan hänen seurassaan.\n\nHe olivat tuskin ennättäneet kadota pensaikkoon, kun Waldo tuli jälleen\ntajuihinsa; niin heikko oli ollut hänen päähänsä osuneen iskun teho.\n\nKummastuksekseen hän näki luolamiehen viruvan vieressänsä ihan\nliikkumattomana, mutta seuraavalla hetkellä hän jo tajusi sen syyn;\nhänen vastustajansa otsa lepäsi pienellä, ulkonevalla kivensärmällä —\nkaatuessaan oli villi kolhaissut siihen päänsä ja pyörtynyt.\n\nKarvainen otus aukaisi silmänsä melkein heti, mutta ennenkuin hänen\nsekava järkensä ehti selvitä, kouristuivat jäntevät sormet hänen\nkurkkuunsa, ja hän vaipui jälleen tiedottomuuden tilaan — josta hän ei\nenää koskaan herännyt.\n\nKompuroituaan pystyyn Waldo huomasi tytön kadonneen, ja hänen mieleensä\nmuistui Nadaran kasvoilla väikkynyt vihan ilme silloin, kun tyttö oli\niskenyt häntä kivellä.\n\nHänen oli mahdoton uskoa, että Nadara oli sillä tavoin kääntynyt häntä\nvastaan ja lisäksi juuri sellaisella hetkellä, jolloin hän oli pannut\nhenkensä alttiiksi auttaakseen tyttöä. Mutta niin oli asia, siitä ei\nvoinut olla epäilystäkään, sillä hän oli nähnyt Nadaran viskaavan kiven\n— omin silmin hän oli nähnyt sen ja lisäksi vihan ja inhon ilmeen tytön\nkasvoilla heidän katsoessaan suoraan silmäkkäin. Mutta sensijaan hän\nei ollut nähnyt tytön kauhuista ilmettä, kun kivi sattui häneen eikä\nKorthiin, nujertaen hänet maahan.\n\nHitaasti Waldo poistui taistelupaikalta luomatta enää katsettakaan\nvoitettuun viholliseensa ja nilkutti tuskallisesti pensaikkoon. Hänen\nsydämensä oli hyvin raskas, ja hän itse oli heikkona uupumuksesta\nja verenvuodosta, mutta hän hoippuroi eteenpäin, aikoen takaisin\nvuoristoluolalleen, kunnes hän ei enää kyennyt kävelemään, vaan kaatui\npienelle, ruohoiselle kunnaalle ja vaipui uneen.\n\nToinnuttuaan tekonsa aiheuttamasta tyrmistyksestä kyllin paljon\nkuunnellakseen järkensä ääntä Nadara oivalsi, että Thandar oli\nsittenkin saattanut jäädä henkiin, ja vanhuksen jatkuvista ja\näänekkäistä vastalauseista huolimatta hän itsepintaisesti tahtoi palata\nsinne, minne he olivat jättäneet keltatukkaisen jättiläisen Korthin\nkynsiin.\n\nHyvin varovasti tyttö eteni puiden välissä kasvavien pensaiden ja\nköynnöskasvien lomitse, kunnes hän meluttomasti saapui sen aukeaman\nreunaan, jossa miehet olivat kamppailleet.\n\nLevottomana tirkistäessään viimeisen lehväverhon välitse hän näki yhden\nainoan ruumiin viruvan nurmikolla ja tunsi sen kohta Korthiksi. Vasta\nuseita minuutteja tähyiltyään hän alkoi uskoa, ettei se mies, joka\noli ollut koko hänen lapsuusaikansa kauhuna, kyennyt enää milloinkaan\nhäiritsemään häntä.\n\nHän silmäili ympärilleen, etsien Thandaria, mutta hänestä ei näkynyt\nmerkkiäkään. Nadara jaksoi tuskin uskoa omia silmiään.\n\nOli uskomatonta, että keltatukkainen mies oli mennyt tajuttomaksi hänen\nvahingossa osuneesta iskustaan ja sittenkin voittanut väkevän Korthin.\nMutta miten muutoin oli Korth voinut saada surmansa ja Thandar kadota?\n\nHän meni ihan vainajan vierelle ja käänsi ruumista jalallaan, kunnes\nkaula tuli näkyviin. Silloin hän näki työn suorittaneiden sormien\njäljet, ja ylpeydestä värähtäen hän kääntyi takaisin metsään ja huusi\nääneen Thandarin nimeä.\n\nMutta Thandar ei sitä kuullut. Hän virui kolmen neljänneskilometrin\npäässä verenvuodosta heikkona ja tajuttomana.\n\nAamu tapasi Nadaran nukkumassa tukevassa puussa sen polun varrella,\njota myöten Waldo oli seurannut Korthia. Hän oli löytänyt molempien\nmiesten jäljet koettaessaan ottaa selville, mihin suuntaan Waldo oli\nottelun jälkeen lähtenyt. Nyt hän toivoi näiden jälkien opastavan\nhänet Thandarin luolalle, jonne hän arveli miehen hyvin mahdollisesti\npalanneen jotakin toista tietä.\n\nHerättyään lähti tyttö jälleen taivaltamaan, seuraten jälkiä\nerehtymättömästi kuin vainukoira kukkulaseudun halki, välivyöhykkeen\npoikki ja viidakon lävitse kahlaamolle, jossa hänen heimonsa oli käynyt\njuomassa muutamia päiviä aikaisemmin. Siellä hän viipyi vähän aikaa.\n\nSitten jatkui matka edelleen pitkin joen vartta alaspäin ja viidakon\nlävitse taaskin välivyöhykkeelle. Jälkien mutkittelu kummastutti\nhäntä suuresti, mutta päiväkausia hän seurasi epäselviä jälkiä, jotka\nvanhetessaan kävivät yhä himmeämmiksi ja vihdoin tyyten hävisivät.\n\nNyt hän kuitenkin oli ihan varma, että ne tulivat hänen heimonsa\nentiseltä asuma-alueelta, ja niinpä hän samosi yhä eteenpäin, toivoen\nkaikesta huolimatta pian osuvansa kotiinsa palanneen Thandarin\nvereksille jäljille.\n\nLähtiessään etsimään Thandaria Nadara oli salaa pujahtanut vanhuksen\nluota, ja niinpä viimemainittu palasi seuraavana päivänä heimonsa\nasuinpaikalle yksin.\n\nEnsimmäiseksi tervehti häntä Lättäjalka.\n\n»Missä on tyttö?» ärähti hän. »Ja missä on Korth? Onko Korth vienyt\ntytön? Vastaa ja puhu totta! Muutoin katkon ruhosi kaikki luut.»\n\n»En tiedä, missä tyttö on», vastasi ukko totuudenmukaisesti, »mutta\nKorth viruu kuolleena pienellä aukeamalla kolmen ison puun tuolla\npuolen. Eräs väkevä mies surmasi hänet, kun hän raahasi Nadaraa\ntiheikköön —»\n\n»Entä anastiko mies tytön itselleen?» kiljaisi Lättäjalka. »Sinä vanha\nvaras! Tämä on sinun puuhiasi. Aina olet koettanut petollisesti riistää\nminulta tämän tytön siitä pitäen, kun sait tietää minun haluavan häntä.\nMinne he lähtivät? Nopeasti, ennenkuin tapan sinut!»\n\n»En tiedä sitä», vakuutti vanhus. »Etsin tuntikausia, pimeän tuloon\nsaakka, mutta en löytänyt heitä kumpaakaan, eivätkä vanhat silmäni enää\npysty terävästi vainuamaan, joten minun oli pakko luopua etsimästä ja\naamun tullen palata tänne.»\n\n»Jäljet alkavat puukolmikon luota, niinkö sanoit?» karjui Lättäjalka.\n»Se riittää — minä kyllä heidät löydän. Ja kun palaan tyttö muassani,\nennätän sittenkin tappaa sinut; nyt se viivyttäisi minua liiaksi.»\nSenjälkeen luolamies riensi metsään.\n\nNadaran jälkien etsiminen vei häneltä puoli päivää, mutta vihdoin hän\nne tapasi, ja kun tyttö ei ollut lainkaan koettanut niitä salata, eteni\nKorth ripeästi ajaessansa takaa aavistamatonta tyttöä. Mutta villi ei\nollut yhtä nopsajalkainen kuin Nadara, ja ajosta näytti sukeutuvan\npitkällinen.\n\nWaldon herätessä paahtoi aurinko hänen kasvoihinsa, ja vaikka hänen\nruumiinsa oli herpautunut ja hellä, tunsi hän kuitenkin olevansa kyllin\nvahva jatkaakseen matkaansa. Mutta hän ei tiennyt, mihin hänen olisi\npitänyt mennä.\n\nKun Nadara oli nyt kääntynyt häntä vastaan, ei koko saari enää ollut\nhänestä minkään arvoinen, ja hän oli suuntaamaisilllaan askeleensa\ntakaisin kaukaiselle luolalleen, josta käsin hän saattoi usein käydä\nmerellä, kun hänen mielessään äkkiä syntyi päätös, että hänen oli\nuudelleen tavattava tyttö hänen ilmeisestä vihamielisyydestänsä\nhuolimatta ja hänen omilta huuliltaan kuultava tarkka selitys hänen\nvihansa syystä.\n\nHän ei ollut aavistanut, että tytön ystävyyden menetys olisi kolahtanut\nhäneen niin kipeästi. Sekä hänen ylpeyttänsä että sydäntänsä kirveli,\nkun hän ajatteli ärtyneitä tunteitaan.\n\nHän oli luonnollisesti jokseenkin varma, että Nadaran käytös johtui\nhänen raukkamaisesta karkaamisestaan, jonka tähden hän oli jo kauan\nkärsinyt mitä ankarimpia omantunnonvaivoja ja katkeraa katumusta. Mutta\nhänestä tuntui, ettei tytön kostonhimoista esiintymistä voinut selittää\nedes hänen ritarillisuuden ja kiitollisuuden vaatimuksia pahasti\nloukkaava menettelynsä.\n\nÄkkiä hänen mieleensä juolahti, että koska Nadara, kuten hän luuli, oli\nsalakavalasti käynyt hänen kimppuunsa hänen parhaillansa puolustaessaan\ntyttöä, oli tämä menettänyt kaiken oikeuden vaatia häneltä\nkiitollisuutta aikaisemmin osoittamastaan hyväntahtoisuudesta, mutta\nsamalla kun se hänelle selvisi, väikkyi hänen mielessään toinenkin\najatus, nöyryyttävä ajatus — hän halusi sittenkin tavata Nadaran!\n\nHän, Waldo Emerson Smith-Jones, oli menettänyt ylpeytensä niin tarkoin,\nettä hän tahtoi vapaaehtoisesti etsiä käsiinsä sellaisen henkilön, joka\noli tehnyt hänelle vääryyttä ja loukannut häntä, ja pyrkiä hieromaan\nsovintoa hänen kanssaan. Sitä oli mahdoton ajatella, mutta samalla kun\nhän myönsi sen, hän sittenkin lähti etsimään Nadaraa.\n\nWaldoa kummastuttivat suuresti nämä omituiset tunteet, jotka vetivät\nhäntä Nadaran puoleen, ja hän piti niitä perinnöllisinä laumavaistoina.\n\nHän ei lainkaan tullut ajatelleeksi, että menneiden yksinäisten\nkuukausien aikana hän oli tuskin ollenkaan kaivannut Back-lahden\nrannalla asuvia ystäviään, että hänen ajatuksensa olivat pyörineet\nluolatytön ympärillä tuhansia kertoja useammin kuin heidän.\n\nHän ei tajunnut, ettei hän ikävöinnyt monilukuista seuraa, ettei se\njohtunut yhteiskuntavaistosta, vaan että sen oudon kaipauksen olisi\nyksi ainoa olento saattanut tyydyttää. Niin, Waldo Emerson ei tiennyt,\nmikä häntä vaivasi, ja todennäköistä oli, ettei se selviäisikään\nhänelle ennenkuin liian myöhään.\n\nNuori mies yritti palata edellisen päivän taistelupaikalle, mutta hän\noli ollut niin huumautunut ottelusta, ettei hän selvästi muistanut,\nmihin suuntaan hän oli lähtenyt aukeamalta.\n\nNiinpä hän sattumalta osuikin ihan päinvastaiseen suuntaan ja astui\npian pensaikosta lähellä matalaa kalliota, jonka seinämässä oli paljon\nluolanaukkoja. Kaikkialla hyöri luolayhteiskunnan nyreitä, kovaosaisia\njäseniä, jotka viettivät raakalaiselämää melkein alituisesti\nvaeltamalla toisilta likaisilta, epämukavilta asuinsijoilta toisille\nyhtä siivottomille ja kehnoille.\n\nHeidät nähdessään Waldo ei paennut säikähtyneenä, kuten hän varsin\nvarmasti olisi tehnyt muutamia kuukausia aikaisemmin. Sen sijaan hän\nitseensä luottavana asteli heitä kohti.\n\nHänen lähestyessään he keskeyttivät puuhansa ja silmäilivät häntä\nepäluuloisesti. Sitten alkoi useita vankkoja miespuolisia otuksia\nvarovasti hiipiä hänen luoksensa.\n\nHe pysähtyivät sadan metrin päähän.\n\n»Mitä tahdot?» huusivat he. »Jos tulet kyläämme, saatamme tappaa sinut.»\n\nEnnenkuin Waldo ennätti vastata, kömpi lähellä kallion juurta\nsijaitsevasta luolasta vanhus. Niin pian kuin hänen katseensa osui\nmuukalaiseen, lähti hän rientämään niin nopeasti kuin vanhoilla\njaloillaan pääsi hurjien otusten muodostaman pienen vastaanottokomitean\nluokse.\n\nHetkisen hän puheli heille hiljaa, ja hänen puhuessansa Waldo tunsi\nhänet samaksi ukoksi, joka oli ollut Nadaran seurassa edellisenä\npäivänä aukeamalla tapahtuneen kamppailun aikana. Hänen lopetettuaan\npuheensa näytti muuan luolamiehistä suostuvan elähtäneen vanhuksen\nehdotukseen, mikä se sitten lieneekään ollut, ja Waldo näki kaikkien\nmuiden nyökkäävän hyväksyvästi.\n\nSitten ukko lähestyi verkkaisesti Waldoa. Tultuaan ihan likelle hän\nalkoi puhua.\n\n»Minä olen vanha mies», virkkoi hän. »Thandar ei halua surmata iäkästä\nukkoa.»\n\n«En tietystikään. Mutta mistä tiedät, että nimeni on Thandar?» tiedusti\nWaldo.\n\n»Nadara, tyttäreni, kertoi sinusta. Eilen katselimme, kun taistelit\nsen Nagoolan pojan kanssa — silloin Nadara ilmoitti, kuka olet. Mitä\nThandar etsii Lättäjalan kansan keskuudesta?»\n\n»Tulen ystävänä», vastasi Waldo, »Nadaran ystävien luokse. Lättäjalasta\nen välitä vähääkään. Hän ei ole Nadaran ystävä, ja Nadaran ystävät ovat\nThandarin ystäviä ja hänen vihamiehensä Thandarin vihamiehiä. Missä on\nNadara — mutta ensiksi: missä on Lättäjalka? Olen tullut surmaamaan\nhänet.»\n\nNämä sanat ja niihin sisältyvä hurja haaste luiskahtivat sivistyneen\nja hienostuneen Waldo Emerson Smith-Jonesin kieleltä ikäänkuin\nhän olisi syntynyt ja kasvanut tämän villin saaren kivisimmässä,\nkolkoimmassa luolassa, eivätkä ne kuulostaneet hänestä oudoilta\neivätkä tavattomilta. Hänestä tuntui kuin hän olisi lausunut mitä\nluonnollisimmat ja oloihin parhaiten soveltuvat sanat.\n\n»Lättäjalka ei ole täällä», virkkoi vanhus, »eikä myöskään Nadara. Hän\n—» Mutta Waldo keskeytti.\n\n»Entä Korth sitten?» kysyi hän. »Missä on Korth? Voin tappaa hänet\nensiksi ja Lättäjalan vasta hänen palattuaan.»\n\nUkko silmäili puhujaa teeskentelemättömän ällistyneenä.\n\n»Korthko!» huudahti hän. »Korth on kuollut. Etkö ehkä tietänyt, että\neilen surmaamasi mies oli Korth?»\n\nWaldon silmät menivät hämmästyksestä yhtä levälleen kuin äsken\nvanhuksen.\n\nKorth! Hän oli tappanut hirveän Korthin paljain käsin — saman Korthin,\njoka yhdellä ainoalla kämmeneniskulla saattoi musertaa täysikasvuisen\nmiehen pään.\n\nHän muisti selvästi ja sananmukaisesti, miten Nadara oli kuvaillut tätä\nkauheata raakalaista, vaivaten hänen pelon ärsyttämiä hermoparkojaan\nheidän lähestyessään Lättäjalan kylää. Ja nyt hän, Waldo Emerson\nSmith-Jones, oli kohdannut ja surmannut sen olennon, jota karttaakseen\nhän oli niin pelokkaana karannut muutamia kuukausia sitten!\n\nJa — ihme ja kumma — hänen mieleensäkään ei ollut johtunut käyttää\naseita, joita hän oli niin monta tuntia näperrellyt ja joiden käyttöä\nhän oli niin monta kuukautta harjoitellut valmistautuakseen juuri tätä\ntilaisuutta varten. Äkkiä hän muisti ukon maininneen, ettei Nadara\nollut saapuvilla.\n\n»Missä hän on — Nadara?» huudahti hän, pyörähtäen niin äkkiä vanhuksen\npuoleen, että toinen peräytyi levottomana.\n\n»En ole tehnyt hänelle mitään pahaa», ehätti hän vakuuttamaan. »Lähdin\nhäntä etsimään ja olisin tuonut hänet takaisin, mutta olen vanha enkä\nlöytänyt häntä. Silloin kun olin nuori, ei kansani keskuudessa ollut\nminua parempaa vainuajaa eikä valtavampaa soturia, mutta —»\n\n»Niin, niin», kivahti Waldo kärsimättömästi, »mutta Nadara! Missä hän\non?»\n\n»En tiedä», vastasi vanhus. »Hän poistui luotani, enkä minä löytänyt\nhäntä. Muistan hyvin, miten miehet vuosia sitten, kun vihollisten\njäljet olivat hämärät ja riistan löytäminen vaikeata, tulivat pyytämään\nminua avukseen, mutta nyt —»\n\n»Niin tietysti», keskeytti Waldo, »entä Nadara? Etkö edes tiedä, mihin\nsuuntaan hän lähti?»\n\n»En. Mutta koska Lättäjalka meni seuraamaan hänen jälkiään, pitäisi\nolla helppo vainuta heitä, kun heitä on kaksi.»\n\n»Lättäjalka on lähtenyt Nadaran jälkeen!» huusi Waldo. »Minkä tähden?»\n\n»Useita kuukausia hän samoin kuin Korth on halunnut Nadaraa\npuolisokseen», selitti tytön isä. »Mutta luultavasti he kumpikin\npelkäsivät toisiansa, ja se seikka pelasti Nadaran. Vihdoin Korth\nkuitenkin kohtasi meidät yksinänsä ja etäällä kylästä, ja silloin hän\ntarttui Nadaraan ja olisi ryöstänyt Nadaran mukaansa, sillä Lättäjalka\nei ollut lähistöllä sitä estämässä.\n\n— Silloin sinä saavuit ja lopun tiedät. Jos olisin ollut nuorempi, ei\nLättäjalka eikä Korth olisi uskaltanut uhata Nadaraa, sillä ollessani\nnuori mies olin hyvin hirvittävä ja surmaamaini vastustajain luku oli —»\n\n»Kuinka kauan sitten Lättäjalka lähti seuraamaan Nadaraa?» pisti Waldo\nväliin.\n\n»Vain muutamia tunteja takaperin», vastasi vanhus. «Minun olisi helppo\nsaavuttaa hänet yöllä, jos olisin yhtä nopsa kuin nuorena, sillä hyvin\nmuistan —»\n\n»Miltä kohtaa Lättäjalka alkoi seurata jälkiä?» huusi nuori mies.\n»Opasta minut sinne!»\n\n»Tännepäin sitten, Thandar!» kehoitti toinen, lähtien metsään. »Minä\nohjaan sinut sinne, jos tahdot pelastaa Nadaran Lättäjalan kynsistä.\nMinä rakastan häntä. Hän on ollut oikein ystävällinen ja hyvä minulle.\nHän ei ole samanlainen kuin muut heimolaisemme.\n\n— Kuolisin onnellisena, jos tietäisin sinun pelastaneen hänet\nLättäjalan käsistä, mutta olen kovin iäkäs enkä kenties elä Nadaran\npaluuseen saakka. Ja kas niin, siitä muistuu mieleeni, että luolassani\non Nadaralle kuuluvaa tavaraa, ja jos kuolisin, ei olisi enää ketään\nsäilyttämässä sitä hänelle.\n\n— Suostutko odottamaan hetkisen, jonka tarvitsen juostakseni noutamaan\nsen, jotta sinä veisit sen hänelle? Sillä olen varma, että sinä löydät\nhänet, vaikka en olekaan niin varma siitä, että voitat Lättäjalan, jos\nkohtaat hänet. Hän on hyvin peloittava mies.»\n\nWaldo oli kovin vastahakoinen tuhlaamaan ainoatakaan minuuttia\nkallisarvoisesta ajasta, sillä siten ennätti Lättäjalka yhä lähemmäksi\nNadaraa. Mutta jos hän siten saattoi palvella Nadaraa, joka oli\nollut hänelle niin ystävällinen ja hyväntahtoinen, ja tuottaa iloa\nhänen vanhalle isälleen, ei hän saattanut kieltäytyä. Niinpä hän jäi\nkärsivällisesti odottamaan ukon mennä kopistaessa luolille.\n\nWaldoa vastaan puolitiehen tulleet villit olivat liikuskelleet\nturvallisen välimatkan päässä hänestä hänen puhellessaan Nadaran isän\nkanssa, ja heidän molempien käännyttyä metsään päin, olivat kaikki\npalanneet töihinsä ilmeisesti huojentuneina. Sillä vanhus oli kertonut\nheille, että muukalainen oli sama valtava soturi, joka oli paljain\nkäsin surmannut valtavan Korthin, eikä tarina hänen kertomanaan ollut\nsuinkaan menettänyt väriään.\n\nWaldon varrottua, kuten hänestä tuntui, tuntikausia palasi ukko, tuoden\npienen nakertajan nahkaan huolellisesti kiedotun käärön, jonka saumat\noli ikäänkuin pauloittamalla kurottu vastakkain suolenkappaleilla.\n\n»Tämä on Nadaran», ilmoitti hän heidän jatkaessaan matkaansa metsää\nkohti. »Siinä on useita outoja esineitä, joiden merkitystä ja\ntarkoitusta en tunne. Ne kaikki otettiin hänen äiti-vainajansa yltä.\nAnnathan ne Nadaralle?»\n\n»Kyllä», lupasi Waldo. »Annan ne Nadaralle tai kuolen sitä\nyrittäessäni.»\n\n\n\n\nKYMMENES LUKU\n\nJälkien loppupää\n\n\nPian he löysivät Lättäjalan jäljet kolmen ison puun luona olevalta\naukeamalta. He eivät olleetkaan etsineet niitä aikaisemmin, sillä\nvanhus tiesi raakalaisen lähteneen sieltä alkaessaan ajaa takaa tyttöä.\n\nJäljet kiersivät aukeamaa kymmenkunta kertaa yhä laajenevissa\nympyrissä, kunnes ne eräässä kohdassa, jossa Lättäjalka varmaankin oli\nhavainnut Nadaran jäljet, jyrkästi poikkesivat pensaikkoon. Kun tie nyt\noli selvä, kehoitti Waldo vanhusta pysymään rohkealla mielellä, sillä\nhän, Waldo, toisi varmasti hänen tyttärensä takaisin, jos se vain olisi\nihmisvoimin suoritettavissa.\n\nSitten hän lähti rientämään pitkin vereksiä jälkiä, jotka olivat\nhänestä yhtä selvät ja ymmärrettävät kuin hänen aikaisemman elämänsä\naikana lukemainsa kirjain painetut sivut. Mutta koskaan hän ei ollut\nniin hartaasti lukenut mielikirjailijainsa teoksia kuin nyt tätä\nkiehtovaa näytelmää, jonka villin miehen ja villin neidon jalat\nolivat kirjoittaneet kääntyneihin lehtiin, hajaantuneihin oksiin ja\naarniometsän kuohkeaan maahan.\n\nIltapäivän keskivaiheilla Waldo tunsi olevansa Korthin kanssa käydyn\nottelun johdosta paljon heikompi kuin hän oli olettanut. Hänen haavansa\nolivat vuotaneet aika tavalla verta, ja hänen seuratessaan ripeätä\nvauhtia jälkiä oli ponnistaminen uudelleen avannut muutamia pahimpia,\njoten hän nyt juostessaan jätti jälkeensä ohuen veri viirun.\n\nSe havainto teki hänet miltei raivoisaksi, sillä se tuntui ennustavan\nhänen yrityksensä epäonnistumista. Hänen heikko tilansa hidastuttaisi\nhäntä hänen kiiruhtaessaan takaa ajamansa parin jälkeen, joten olisi\nsuorastaan ihme, jos hän tavoittaisi Lättäjalan, ennenkuin raakalainen\nsaavuttaisi Nadaran.\n\nJa jos hän saavuttaisi Lättäjalan ajoissa — mitä sitten? Kykenisikö\nhän ruumiillisesti mittelemään voimiaan jäntevän hirviön kanssa? Hän\npelkäsi, ettei hän kykenisi, mutta se, että hän itsepintaisesti jatkoi\nnäännyttävää takaa-ajoa, oli hyvänä merkkinä hänen uudesta, vasta\näskettäin heränneestä miehuudestaan.\n\nHän ponnisteli yhä eteenpäin, kunnes hän pimeän tullen vaipui lopen\nuupuneena maahan. Kahdesti hän reutoutui pystyyn, yrittäen taivaltaa\nedelleen, mutta lopulta hänen oli pakko alistua nukkumaan paikallaan\naamuun saakka.\n\nHieman virkistyneenä hän sitten söi juuria ja hedelmiä, joita metsässä\noli viljalti, lähtien sitten jälleen eteenpäin, mutta tällä kertaa\nhitaammin.\n\nNyt hän oli varma, että jäljet veivät takaisin päin samaa tietä myöten,\njota hän oli tähän seutuun saapunut, ja tultuansa sille kohdalle,\njossa hän edellisenä päivänä oli ensiksi tavannut Korthin, hän oikaisi\nvähäisen välimatkan luolamiehen jäljiltä siihen paikkaan, jossa hän\nitse oli seisonut, ennenkuin lähti välivyöhykkeen poikki viidakkoon ja\nsieltä joelle sekä kahlaamolle.\n\nHetkisen kuluttua hän ilokseen näkikin Nadaran somat samoin kuin\nmyöskin Lättäjalan jäljet, jotka veivät hänen vanhaa polkuaan pitkin.\nTemppu oli säästänyt häneltä useiden kilometrien pituisen, tarpeettoman\nvainuamisen.\n\nKoko sen päivän hän samosi niin ripeästi, kuin hänen heikko tilansa\nsuinkin salli, mutta vaikka hän kuinka ponnisti, tuntui vauhti\nkiusallisen hitaalta, etanamaiselta.\n\nMatkan varrella hän pyydysti heittoaseillaan pari isohkoa nakertajaa,\njoiden lihan hän söi raakana, sillä hän oli kauan sitten oppinut\nhuomaamaan liharuoan oivalliseksi ankarasti ponnistelevalle henkilölle\nja voittanut keittämätöntä ja paistamatonta lihaa kohtaan tuntemansa\nluontaisen vastenmielisyyden. Olipa hän alkanut siitä pitääkin, vaikka\nusein hänen sillä tavoin lihaa syödessään hänen kasvojaan valaisi\nleveä virnistys, kun hän ajatteli, kuinka hirveästi hänen äitinsä ja\nbostonilaiset ystävänsä kauhistuisivat, jos olisivat katselemassa niin\nkamalaa toimitusta.\n\nVainutessaan edellään rientävää paria hän aluksi kummasteli\nhuomatessaan, kuinka uskollisesti Nadara pysytteli hänen jättämillänsä.\njäljillä, ja sen nojalla hän usein saattoi säästää monta kilometriä\noikaisemalla tulomatkallaan tekemiensä laajojen mutkien poikki.\n\nMutta kun hän kolmantena päivänä yritti samanlaista temppua, joka olisi\nsäästänyt häneltä hyvinkin viisitoista kilometriä, hän ei harmikseen\nenää löytänytkään Nadaran eikä luolamiehen jälkiä. Myöskin hänen omat\nvanhat jälkensä olivat tyyten häipyneet.\n\nTämä seikka huolestutti häntä suunnattomasti, sillä jos Nadara tosiaan\noli seurannut hänen jälkiänsä, täytyi tytön nyt harhailla ihan ilman\npäämäärää, kenties koettaen uudelleen löytää ne. Siinä tapauksessa\nhänen vauhtinsa olisi tuntuvasti hitaampi, ja Lättäjalalla olisi paljoa\nsuuremmat mahdollisuudet saavuttaa hänet.\n\nMahdollista oli myöskin, että raakalainen oli yllättänyt hänet — se\nsaattoikin olla syynä siihen, ettei takaa-ajoa enää jatkunut samoja\njälkiä myöten kuin tähän saakka.\n\nSitä ajatellessansa Waldo lähti kiiruhtamaan takaisin aikaisemmin\nnoudattamaansa tietä pitkin, jota hän saattoi seurata muistinsa avulla,\nvaikka jäljet olivat harvoin näkyvissä.\n\nSinä päivänä hän ei nähnyt merkkiäkään etsimistään, mutta seuraavana\naamuna hän osui kallioharjanteelle, jossa Nadara oli eksynyt hänen\nvanhoilta jäljiltään. Tyttö oli ilmeisesti otaksunut niiden vievän\nlaaksoon, jonka kuohkeasta maasta hän ne taaskin löytäisi, ja niinpä\nhänen jälkensä suuntautuivatkin jyrkälle vierulle, ja niiden päällä\nnäkyivät selvästi Lättäjalan ison jäljet.\n\nAinakaan tähän saakka villi ei siis ollut saavuttanut tyttöä. Päästyään\nsiitä selville Waldo huoahti huojennuksesta. Jäljet olivat ainakin\nkaksi päivää vanhat, sillä Nadara ja Lättäjalka olivat samonneet paljoa\nnopeammin kuin haavoittunut mies, joka uhkaavan varjon tavoin hoippui\nheidän jälessään.\n\nKeskipäivällä Waldo saapui pienelle purolle, jonka partaalle kumpikin\nhänen edellään mennyt olento oli pysähtynyt juomaan — hän erotti, missä\nhe olivat polvistuneet pehmeään ruohikkoon veden rajaan.\n\nKun Waldo kumartui sammuttamaan omaa janoaan, osui hänen katseensa\nhetkiseksi vastaiseen rantaäyrääseen, joka sillä kohdalla oli vähän yli\nkolmen metrin päässä hänestä. Vastainen ranta ei ollut niin ruohoinen\nkuin toinen, ja se vietti veteen, muodostaen osittain veden alla olevan\nmutaisen kaistaleen.\n\nMutta hänen huomionsa kiintyi useihin syviin, mudassa näkyviin jälkiin.\n\nNiin kaukaa katsoen hän ei luonnollisestikaan voinut olla varma, mutta\nsiksi varmasti hän luuli tuntevansa ne, että hän ponnahti pystyyn,\nunohtaen janonsa, ja syöksyi joen poikki tarkastamaan niitä lähemmin.\n\nKumarruttuaan silmäilemään jälkiä likeltä hän tuskin jaksoi tukahduttaa\nriemuista huudahdusta — jäljet olivat jääneet Nadaran käsistä ja\npolvista, kun hän oli kyykistynyt siihen juomaan vajaata vuorokautta\naikaisemmin.\n\nTytön oli jostakin syystä täytynyt kaartaa takaisin purolle. Mutta\neniten riemastutti Waldoa se, että Nadaran jäljet olivat yksin.\nLättäjalka ei vielä ollut saavuttanut häntä, ja nyt Waldo oli heidän\nvälissään.\n\nSe tieto, että hän vielä saattoi ehtiä ajoissa ja että hän voimiensa\nelpyessä jokseenkin varmasti pystyisi vihdoin tavoittamaan tytön, valoi\nWaldoon uutta vireyttä. Kun hän nyt kiiruhti Nadaran jälessä, uhkui\nhänestä samaa tarmoa, joka oli häntä kannustanut ennen hänen ja Korthin\nvälistä kamppailua.\n\nHänen haavansa olivat tauonneet vuotamasta, ja viime päivinä\nhän oli syönyt hyvin ja nukkunut sikeästi yönsä, sillä hän oli\nkäsittänyt pystyvänsä auttamaan tyttöä vain säilyttämällä tarmoaan ja\nvahvistamalla itseään kaikin mahdollisin tavoin.\n\nSinä yönä hän nukkui pienessä tiheikössä, joka ilmeisesti oli ollut\nNadaran suojana edellisenä yönä.\n\nSeuraavana päivänä kulki tie aaltoilevassa seudussa, jota halkoivat\nlukuisat syvät rotkot ja korkeat vedenjakajat. Taivaltaminen rasitti\ntyttöä; sen Waldo näki hänen laahustavien askeltensa kielevistä\njäljistä. Jokaisen harjanteen laella mies seisahtui tähyilemään,\nnäkyisikö tyttöä edessäpäin.\n\nPuolipäivän tienoissa hän erotti kaukana edessäpäin hohtavan viirun,\njonka hän tiesi mereksi. Varmastikin tämän pitkän takaa-ajon täytyi\npäättyä siellä.\n\nKun hän oli lähtemäisillään jälleen rientämään Nadaran jälessä, sattui\nhän luomaan katseensa taaksepäin, ja silloin hän näki suunnilleen\nkilometrin päässä olevalla kummulla vantteran, puolialastoman olennon.\nSe oli Lättäjalka.\n\nLuolamiehen oli täytynyt huomata Waldo samalla kertaa, sillä uhkaavasti\nheilauttaen tavattoman isoa nyrkkiään hän kiihdytti askeleensa\njuoksuksi ja katosi hetkisen kuluttua sen kukkulan juurella olevaan\nrotkoon, jonka laella hän oli tullut näkyviin.\n\nWaldo oli kahdella päällä. Pitäisikö hänen jäädä paikalleen odottamaan\nkamppailua vai kiiruhtaako eteenpäin, koettaen tavoittaa Nadaraa,\njotta tyttö ei kokonaan pujahtaisi hänen käsistään? Hän saattaisi\nvarsin hyvin saada surmansa ottelussa, ja vaikka hän selviytyisikin\nvoittajana, saattaisi voitto hyvinkin tulla hänelle niin hirvittävän\nkalliiksi, ettei hän pystyisi jatkamaan etsimistä moniin päiviin.\n\nSitä miettiessään hänen katseensa harhaili pitkin ja poikin hänen\nedessään leviävää maisemaa, tähyillen Nadaraa.\n\nVähän matkan päässä hänen oikealla puolellaan oli tasanko, joka ulottui\nlaakson eteläisellä laidalla noin viiden tai kuuden kilometrin päässä\nkohoavien matalien kumpujen juurelle. Tähän suuntaan oli näköala\nmelkein esteetön, mutta tyttö ei ollut paennut sinne päin, joten Waldon\nkatse vain sattumalta kääntyikin rauhalliseen maisemaan, jonka tyyni ja\nviehättävä kauneus olisi jonakin muuna aikana kiehtonut hänen silmäänsä.\n\nJuuri silloin, kun hän vilkaisi taakseen Lättäjalkaan päin, pisti hänen\nsilmäänsä, että kaukana laaksossa, hieman hänestä takaviistoon, oli\njotakin omituista.\n\nMuutamia kuukausia aikaisemmin ei Waldo olisi sitä nähnytkään, mutta\nhänen äskettäin kehittynyt erämiesvaistonsa vainusi jotakin tavatonta,\nkun tasangon pitkäaaltoisessa ruohossa näkyi epämääräistä, vähäistä\nliikettä.\n\nJa tarkkaillessansa nyt kaikki aistit valppaasti suunnattuina siihen\nkohtaan hän pian havaitsi jonkun eläimen siellä hitaasti liikkuvan\nlaakson yläpäässä olevia kukkuloita kohti. Vähäisellä kohoamalla, jossa\nruoho oli harvempaa, olento tuli pian hetkiseksi näkyviin. Ja silloin\nWaldo erotti, että hänen tarkkailemansa olento oli nainen.\n\nKääntyessään kiiruhtamaan naisen jälkeen hän näki Lättäjalan nousevan\ntoiselle kukkulalle, joka oli noin puolta kilometriä likempänä kuin\näskeinen. Näkyviin tullessaan luolamies käänsi katseensa siihen\nsuuntaan, johon Waldokin oli silmäillyt. Sekuntia myöhemmin hän oli\nluopunut ajamasta takaa Waldoa ja juoksi ripeätä vauhtia naista kohti.\n\nNadara oli nähtävästi taaskin pyörtänyt takaisin, tällä kertaa\nmerenrannalta, ja edetessään laaksossa sivuuttanut Waldon ja tullut\nLättäjalan kohdalle, ennenkuin kumpikaan heistä oli häntä havainnut.\nNuori mies huudahti levottomana oivaltaessaan luolamiehen olevan\nlähempänä tyttöä kuin hän itse — arvionsa mukaan lähes kilometrin\npäässä — ja senvuoksi hän pinnisti nopeutensa äärimmilleen hurjasti\nsyöksyessään kummun laelta laaksoon vievään kouruun.\n\nHän kiiti yhä eteenpäin näkemättä Lättäjalkaa tai Nadaraa, toivoen,\nyhä toivoen ennättävänsä tytön luokse ensimmäisenä, sillä Nadara oli\nkertonut hänelle, kuinka hirveästi Lättäjalan tapainen otus saattaisi\nrunnella naista estääkseen häntä pääsemästä kynsistään tai joutumasta\njonkun toisen käsiin.\n\nNadara oli tuulen yläpuolella eikä niin ollen erottanut häntä kohti\nvinhasti kiiruhtavien miesten hajua eikä melua. Ensimmäisen varoituksen\nsiitä, ettei hän ollut yksin laaksossa, hän sai vasta nähdessään\nLättäjalan äkkiä ilmestyvän eteensä korkeasta heinikosta vajaan\nviidentoista askeleen päässä.\n\nTytöltä pääsi pieni kirkaisu, ja hän lähti juoksemaan. Mutta hän\noli hyvin väsynyt päiväkausia kestäneestä, hellittämättömästä\ntaivalluksesta, joka oli pahasti kalvanut hänen kestävyyttään, eikä\nniin ollen ollut kummakaan, että hän kompastui ja kaatui ennätettyään\ntuskin harpata kymmentäkään askelta.\n\nTuskin hän oli päässyt jälleen pystyyn, kun Lättäjalka jo oli hänen\nkimpussaan, tarttuen toisella kädellään hänen käsivarteensa.\n\n»Tule mukaani sovinnossa tai muutoin tapan sinut!» kiljaisi raakalainen.\n\n»Tapa minut sitten!» tokaisi epätoivoinen tyttö. »Sillä en ikinä lähde\nmukaasi. Ennen surmaan itse itseni.»\n\nLättäjalka ei tahtonut tappaa häntä eikä myöskään mielinyt päästää\nhäntä käsistään, kuten hyvin todennäköisesti kävisi, jos häntä\nahdistaisi olento, jonka parhaillaankin täytyi olla ihan lähellä heitä.\n\nJos hän saisi pidetyksi tytön äänettömänä, voisivat he ehkä pysyä\npiilossa ruohikossa, kunnes heidän etsijänsä olisi mennyt ohitse, ja\nniinpä Lättäjalka sen ajatuksen mukaisesti laski karkeasti kätensä\nNadaran suulle ja kiskoi häntä takaisin äsken tekemiänsä jälkiä myöten.\n\nTyttö rimpuili, lyöden ja kynsien karvaista otusta, joka veti häntä\nmuassaan, mutta hän oli villin kynsissä yhtä avuton kuin vuorokauden\nvanha lapsi.\n\nHän ei aavistanut, että apua oli niin likellä, sillä muutoin olisi hän\njollakin tavoin saanut suunsa vapaaksi ja parkaissut ainakin kerran.\nAsiain näin ollen häntä kummastutti se, että Lättäjalka siten koetti\npitää häntä hiljaa, kun kerran lähettyvillä ei ollut ketään kuulemassa\nhänen hätähuutojaan.\n\nJo useita päiviä hän oli tietänyt luolamiehen vainuavan häntä, sillä\nkäännyttyänsä kerran takaisin hän oli lyhyen matkan päästä sivuuttanut\nharjanteen, jonka ylitse hän oli edellisenä päivänä tullut, ja nähnyt\nsiellä tanakan miesolennon ja tuntenut hänen kömpelön, laahustavan\nkäyntinsä.\n\nSe tieto sai hänet loittonemaan vanhasta kotikylästään, jota kohti\nhän oli suunnannut matkansa eksyttyään Thandarin jäljiltä, ja hän oli\nlähtenyt etsimään uutta seutua, jossa hän voisi eksyttää Lättäjalan\nkintereiltään.\n\nMiehen rajusti raahatessa häntä ruohikossa vaivasi Nadara aivojansa\nkeksiäkseen pelastumiskeinon tai keinon lopettaakseen kurjan\nelämänsä, ennenkuin peto ehtisi toteuttaa aikeensa häneen nähden.\nMutta ainoatakaan toivonsädettä ei pilkahtanut hänen onnettomaan\nsydän-rukkaansa.\n\nJospa vain Thandar olisi saapuvilla! Thandar pelastaisi hänet, vaikkapa\nvain seuraavalla hetkellä karatakseen pois hänen luotansa.\n\nMutta toivoiko hän, että Thandar taaskin pelastaisi hänet? Nyt sitä\najatusta punnitessaan hän ihan varmasti uskoi, että hän mieluummin\nkuolisi kuin tapaisi uudelleen Thandarin, sillä olihan se mies kahdesti\nhylännyt hänet.\n\nTuskassaan hän selitti sen, että Thandar oli niin merkillisesti\nkadonnut oteltuaan Korthin kanssa, seuraavalla tavoin: mies oli\nodottanut, kunnes hän oli ehtinyt pois näkyvistä, ja sitten noussut ja\npaennut, peläten Nadaran palaavan ja löytävän hänet. Kummastellen tyttö\naprikoi, minkä tähden hän oli Thandarista niin vastenmielinen.\n\nHän luuli varmasti olleensa oikein hyvä Waldoa kohtaan ja koettaneensa\nolla häiritsemättä häntä heidän yhdessä ollessaan. Kenties Thandar\nhalveksi häntä, sillä varmasti Thandar oli ylempää rotua; siitä tyttö\noli ehdottoman varma.\n\nJa niinpä Nadara oli hyvin surkealla mielellä, onnettomana ja\ntoivottomana raa'an Lättäjalan raahatessa häntä viidakon pitkään\nruohikkoon. Pian hän pani merkille, että luolamies vilkui vähän väliä\ntaakseen.\n\nMitähän mies saattoi odottaa siltä suunnalta tai yleensä miltään\nmuultakaan suunnalta? Eivätkö he olleet monen monien päivämatkojen\npäässä oman heimonsa alueelta, sellaisessa seudussa, jossa ei näyttänyt\nasustavan ihmisiä lainkaan?\n\nLättäjalka ei kuullut merkkiäkään takaa-ajosta. Hän alkoi tuntea\nolonsa turvallisemmaksi. Muukalainen oli eksynyt heidän jäljiltään.\nLuolamiehen liikkeet kävivät hitaammiksi, ja nyt hän kävellessään\nkatseli ympärilleen löytääkseen onkalon, johon voisi ryömiä tyttö\nmuassaan. Sitten ei enää olisi minkäänlaista vaaraa.\n\nSeuraavana päivänä Lättäjalka tulisi sieltä ilmoille, etsisi miekkosen\nja tappaisi hänet, mutta nyt hänellä oli hupaisempaa puuhaa, eikä hän\nhalunnut kenenkään häntä häiritsevän.\n\nMutta juuri silloin hän erotti hiljaista liikettä ruohikosta muutamien\nmetrien päästä oikealta. Waldo oli saapunut siihen kohtaan, jossa\nLättäjalka oli saavuttanut Nadaran, pian sen jälkeen kun raakalainen\noli raahannut tytön sieltä pois, ja heti alkanut hakea korkeampaa\npaikkaa, josta saattoi katsella korkeata ruohikkoa.\n\nPian hän oli löytänytkin kohdan, jolla seisoen — hän oli\nsadanyhdeksänkymmenen sentimetrin mittainen — hän saattoi silmäillä\nympäröivää viidakkoa.\n\nVähän aikaa tarkkailtuaan hän huomasi ruohonlatvojen huojuvan vähän\nmatkan päässä hänestä. Senjälkeen tarvitsi hänen vain vainuta jälkiä.\n\nKun Lättäjalka kuuli kahinan, jonka hän otaksui johtuvan vihollisensa\nliikkeestä, hän heitti Nadaran olalleen ja lähti juosujalkaa\npäinvastaiseen suuntaan — poiketen suorakulmaisesti omilta jäljiltään.\n\nHänen juonensa osoittautuikin tepsiväksi, sillä kun Waldo saapui\nkohtaan, jossa hän oli laskenut joutuvansa luolamiehen jäljille, ei\nhän löytänyt merkkiäkään viimemainitusta, ja tutkiessaan ympäristöä\npäästäkseen jäljille hänellä hukkaantui monta kallista minuuttia.\nMutta vihdoin hän ne löysi ja alkoi juosta korkeassa ruohikossa kahta\nvinhemmin.\n\nHänen edettyään vain lyhyen matkaa, jäljet veivät äkkiä aukealle\nlakeudelle lähelle niiden kukkuloiden juurta, jotka olivat olleet\nnäkyvissä hänen nähdessään vilahduksen Nadarasta.\n\nEdellään hän näki molemmat etsimänsä — Nadara oli Lättäjalan tukevilla\nhartioilla — ja luolamies kiiti kallioseinämässä ammottavia luolia\nkohti. Jos hän ennättäisi sinne, saattaisi hän puolustaa jotakin\nluolista yhtä ainoata ahdistajaa vastaan rajattoman kauan.\n\n\n\n\nYHDESTOISTA LUKU\n\nVangiksi\n\n\nMelkein heti Waldon ilmestyttyä viidakosta huomasi Nadara hänet,\nriuhtaisi itsensä irti ja heittäytyi pois Lättäjalan hartioilta.\n\nNyt tyttö rimpuili hurjasti päästäkseen ryöstäjänsä kynsistä.\nLättäjalan käsityksen mukaan ei ollut muuta kuin yksi mahdollinen\nratkaisu. Hänen oli nyt oteltava, mutta tyttö ei ikinä pääsisi häneltä\nkarkuun.\n\nHän nosti valtavaa nyrkkiään, jonka yksi ainoa isku oli usein surmannut\ntäysikasvuisia miehiä, ja tähtäsi kauhean lyönnin Nadaran ohimoon.\n\nEnsimmäisen tyttö väisti, ja kun käsi kohosi iskemään toistamiseen,\nheilautti Thandar keihästä pitelevää oikeata kättänsä kauas taaksepäin,\nsyöksähti rajusti eteenpäin ja sinkautti keveän aseensa kolmenkymmenen\nmetrin päässä olevaa Lättäjalkaa kohti.\n\nSe oli hirveän uskallettua — hänen tähtäämänsä karvaisen rinnan ja\nihanan vangin kauniin pään välimatka oli tuskin neljännesmetriä. Jos\njompikumpi liikahtaisi keihään lentäessä ilmassa, ennenkuin se osuisi\nmaaliinsa, saattaisi se lävistää sen olennon, jota pelastamaan se oli\nlingottu.\n\nLättäjalan nyrkki laskeutui parhaillaan tytön viehkeitä kasvoja kohti,\nkun keihäs sattui häneen. Mutta hän oli liikahtanut — parhaiksi niin\npaljon, että hänen käsivartensa oli joutunut rinnan suojaksi — joten\nase osui iskevään käteen eikä sydämeen, johon se oli aiottu.\n\nMutta se teki tehtävänsä. Ulvoen tuskasta ja raivosta Lättäjalka unohti\ntytön mielipuolisessa vimmassaan, pudotti hänet maahan ja syöksyi\nWaldoa kohti.\n\nViimemainittu oli vetäissyt miekkansa — se oli vain kovasta puusta\ntehty, teroitettu keppi — ja odotti vastustajaansa. Ensimmäisen kerran\nhän koetti miekan ja kilven käyttöä todellisessa tarpeessa ja halusi\nkiihkeästi oppia tuntemaan niiden arvon.\n\nLähestyessään hätyyttäjäänsä Lättäjalka kiskaisi keihään irti\nkäsivartensa lihaksista ja kumartui sieppaamaan kiven, joita oli\nhajallaan kallion juurella.\n\nLuolamies mylvi kuin raivostunut härkä; hänen likekkäin sijaitsevissa\nsilmissään paloi viha ja murhanhimo, hänen ylähuulensa oli vetäytynyt\nirveen, niin että hänen torahampaansa näkyivät, ja hänen törröttävälle\nparralleen oli pirskahdellut kuolaa.\n\nWaldo ei uskonut koko maailmassa ikinä olleen hirvittävämpää otusta, ja\nhäntä ihmetytti, ettei hän ollut peloissaan. Ja kun hän vain ajatteli,\nminkä vaikutuksen tämän kauhean hirviön vimmainen hyökkäys olisi tehnyt\nhäneen vähän aikaa takaperin, levisi hymy hänen huulilleen.\n\nHänen pilkallisen hymynsä nähdessään Lättäjalka sinkautti kivensä\nsuoraan noita kiukustuttavia kasvoja kohti. Nopeasti liikauttaen\nvasenta käsivarttaan Waldo torjui sen kilvellään, johon kolahdettuaan\nse putosi maahan tekemättä vähääkään vahinkoa.\n\nLättäjalka ei heittänyt toista kertaa, ja hetkisen kuluttua hän oli\nbostonilaisen kimpussa — Back-lahden rannalla asuvien hienostuneiden ja\nylimyksellisten Smith-Jonesien ylpeyden ja toivon kimpussa.\n\nTavoittaessaan nopsaliikkeistä, vaaleaveristä jättiläistä hän tapasi\ntiellään taljoilla verhotuista oksista kyhätyn ohuen levyn, ja kun hän\nkoetti repiä maahan sitä suojusta, sysättiin hänen vatsaansa teroitetun\nkepin kärki.\n\nTämä ei ollut mitään kamppailua!\n\nLättäjalkaa oli häpäisty. Hän hypähti taaksepäin ja tähyili Waldoa\nsilmät mulkoillen. Sitten hän painoi päänsä kumaraan ja karkasi\nuudelleen muukalaisen kimppuun, ihan ilmeisesti aikoen paiskata hänet\nmaahan pelkällä painollaan ja rajulla hyökkäyksellään.\n\nTällä kertaa terävä keppi vikkelästi sujahti innoittavan\ntaljapäällyksisen suojuksen ylälaidan ylitse ja upposi Lättäjalan\nniskaan ihan hänen paksun kallonsa alapuolelle.\n\nSen kärki painui kolmenkymmenen sentimetrin pituudelta karvaisen\nraakalaisen hartialihaksiin, puristaen hänen huuliltaan tuskan ja\nraivon välimuodon.\n\nEnnenkuin Waldo ennätti vetäistä asettaan irti sitkeistä jänteistä,\noli Lättäjalka äkkinykäisyllä oikaissut vartalonsa, katkaisten miekan\nkahtia ja jättäen hänen vastustajansa käteen vain lyhyen tyngän.\n\nNadara oli katsellut kamppailua henkeä pidätellen, valmiina kiitämään\npakoon, jos se kääntyisi hänen sankarinsa tappioksi, ja samalla väijyen\ntilaisuutta auttaaksensa häntä.\n\nSamoin kuin Lättäjalka ei tyttökään ollut koskaan ennen nähnyt\nkäytettävän miekkaa ja kilpeä, ja häntä ihmetytti, kuinka paljon etua\nniistä oli Thandarille. Mutta kun hän näki miekan katkeavan, alkoi\nottelun lopputulos tuntua hänestä epävarmalta, sillä Lättäjalka oli\nmurskannut keihään pirstaleiksi kiskaistuaan sen käsivarrestaan.\n\nMutta vielä Waldolla oli nuijansa, joka oli hihnalla kiinnitetty\nhänen miekankannikkeeseensa, ja kun luolamies uudelleen karkasi\nhänen kimppuunsa, sivalsi hän voimakkaan iskun raakalaisen kumaraan,\nelukkamaiseen otsaan.\n\nHetkeksi huumaantuneena villi horjahti askeleen taaksepäin, ja\ntoistamiseen Waldo heilautti uutta asettaan.\n\nLättäjalka vapisi, hänen polvensa löivät vastakkain, ja hän hoippui\nkuin humalainen. Mutta kun katseleva Waldo parhaillaan odotti hänen\nvaipuvan maahan, kannusti luonnon ensimmäinen laki hänen eläimellisiä\nvoimiaan, ja hän syöksähti bostonilaisen kurkkuun, päästäen kuoleman\nkouristaman, sokean vimmaisen pedon ärinän.\n\nValtavien, tavattoman väkevien lihaksiensa sinkauttamana tämä vanttera,\nkarhumainen eläin kellisti Waldon maahan, ja samalla hetkellä tarttui\nkumpikin toisen kurkkuun jäntevin, ruuvipihtejä muistuttavien sormin.\n\nNyt he viruivat hyvin hiljaa, lujien, hellittämättömien otteiden\ntukahduttamina. Heidän oli pinnistettävä lihaksensa äärimmilleen\nsäilyäkseen hengissä.\n\nWaldon olo kävi hyvin tuskalliseksi hänen kestettyään hetkisen kamalaa\nkuolemankouristusta. Hän tunsi vaivautuneiden keuhkojensa melkein\npakahtuvan koettaessaan haukkoa ilmaa.\n\nHän yritti kiertäytyä vapaaksi Lättäjalan kauheista sormista, mutta\nei silmänräpäykseksikään hellittänyt omaa otettaan, vaan koetti joka\nsekunti yhä tiukata puristustaan tuntiessaan elinvoimiensa väsyvän. Hän\nkävi yhä heikommaksi. Nyt oli tuska sietämätön.\n\nHänen katsettaan sumensi utu — kaikki musteni hänen silmissään — hänen\naivoissaan suhisi ja ne tuntuivat pyörivän hirvittävän vinhasti hänen\nkammottavan pimeässä päässänsä.\n\nNyt tyttö kumartui lähelle heitä, sillä he kumpikaan eivät enää\nrimpuilleet niin rajusti. Hän oli mielinyt rientää pelastamaan.\nThandaria, mutta äkkiä hän oli muistanut miehen hylänneen hänet, ja\nhänen kehittymättömään mieleensä oli tulvahtanut hillitön vihanpuuska.\n\nKuolkoon Thandar, mietti hän. Thandar oli hyljeksinyt häntä, sysännyt\nhänet luotaan, halveksi häntä.\n\nNo, pitäköön mies sitten itse huolen itsestään, ja päättävästi hän\nkääntyi toisaalle jättääkseen miehet itse ratkaisemaan ottelunsa ja\nlähti astelemaan heimonsa kylään päin.\n\nMutta hänen ehdittyään loitota tuskin kahtakymmentä askelta leimahti\nhänen sydämessään liekki, joka tukahdutti hänen Thandaria kohtaan\ntuntemansa katkeruuden viimeisetkin rippeet. Palatessaan, kamppailijain\nluokse hän koetti selittää tätä uutta heikkouttaan ajattelemalla, että\noikeus ja kohtuus vaativat häntä antamaan keltatukkaiselle miehelle\napua vastapalvelukseksi häneltä saamastaan avusta. Sen tehtyään hän\nsaattaisi mennä tiehensä omatunto rauhallisena.\n\nHän ei enää milloinkaan tahtonut kohdata Thandaria, mutta hän ei voinut\nottaa sen miehen kuolemaa vastuulleen. Kun se välähti hänen mieleensä,\npääsi häneltä hiljainen huudahdus, ja hän lähti juoksujalkaa maassa\nviruvien miesten luokse.\n\nNyt he molemmat olivat melkein ihan hiljaa; heidän ponnistelunsa\nolivat miltei tyyten tauonneet. Hänen saapuessaan heidän viereensä\nherpaantuivat Lättäjalan lihakset, hänen kouransa heltisi Waldon\nkurkusta, ja hän jäi virumaan ihan hievahtamatta.\n\nSitten vaaleaverinen jättiläinen nykäisi suonen vedontapaisesti\njäseniään kerran tai pari; hän ähkäisi, hänen silmänsä pyörähtivät,\nlihakset värähtivät äkkiä, ja sitten hän jäykistyi liikkumattomaksi.\n\nKauhistuneena vilkaistuaan sankarinsa kammottaviin kasvoihin Nadara\npakeni viidakkoon.\n\nSuinpäin hän syöksyi lähes puoli kilometriä niin nopeasti kuin hänen\nväsyneet raajansa suinkin jaksoivat häntä kiidättää, ja sitten hän\nsaapui etsimälleen paikalle — pienelle purolle, joka verkkaisesti\nmutkitteli laakson halki valtamereen.\n\nLaskeuduttuaan sen partaalle polvillensa hän otti suunsa täyteen\nvirkistävää vettä. Sitten hän ponnahti heti jälleen pystyyn ja lähti\nkiitämään samaa tietä takaisin.\n\nPolvistuttuaan Waldon viereen hän kostutti taintuneen kasvoja suustaan\npurskuttamallansa vedellä. Hän hieroi Waldon käsiä, pudisti häntä,\nveden loputtua puhalsi hänen kasvoihinsa, ja kyynelten valuessa\nsilmistään hän sitten heittäytyi miehen päälle, peitti hänen kasvonsa\nsuudelmilla ja hoki epäselvästi helliä hyväilysanoja, jotka miltei\nhukkuivat tuskaisen murheen nyyhkytyksiin.\n\nÄkkiä hänen valituksensa lakkasivat yhtä nopeasti kuin olivat\nalkaneetkin. Hän nosti miehen viereen painetun päänsä pystyyn ja\nsilmäili tarkasti toisen kasvoja.\n\nSitten hän painoi päänsä Waldon rintaa vasten. Riemusta huudahtaen hän\nryhtyi jälleen hieromaan sankarinsa käsiä, sillä hän oli kuullut hänen\nsydämensä sykkivän.\n\nPian Waldo huoahti, ja hetkisen häntä vaivasivat jälleen alkavan\nhengityksen tuskat. Kun hän tultuaan tajuihinsa avasi silmänsä, näki\nhän Nadaran kumartuneena puoleensa kauniilla kasvoillaan ankaran\nvälinpitämätön ilme. Hän käänsi päätään toiselle puolelle; siellä virui\nLättäjalka kuolleena.\n\nKului useita minuutteja, ennenkuin hän kykeni puhumaan. Sitten hän\nnousi kovin epävarmasti pystyyn.\n\n»Nadara», virkkoi hän, »Korth viruu vainajana kolmen ison puun\nviereisellä aukeamalla Lättäjalan entisen kylän läheisyydessä. Tässä\non Lättäjalan kuollut ruumis, ja lanteillani riippuu rehellisessä\ntaistelussa hankittu Nagoolan talja.\n\n— Olen tehnyt kaikki, mitä halusit minun tekevän; olen koettanut\npalkita sen hyväntahtoisuuden, jota osoitit minulle, kun olin outo\nmuukalainen maassasi. En tiedä, minkä tähden yritit surmata minut minun\nkamppaillessani Korthin kanssa.\n\n— En myöskään tiedä, minkä tähden sallit minun nyt jäädä henkiin,\nvaikka olisi ollut niin helppo lähettää minut tuonelaan viruessani\ntajuttomana tuossa Lättäjalan vieressä.\n\n— Näen kasvoistasi, että olet harmistunut, ja se pahoittaa mieltäni,\nsillä olisin tahtonut erota sinusta ystävänäsi, jotta silloin, kun ajan\ntullen pääsen palaamaan omaan maahani, olisin voinut viedä mukanani\nvain mieluisia muistoja. Kun olemme levänneet ja virkistyneet, saatan\nsinut takaisin isäsi luokse.»\n\nTämän siveellisen velvollisuuden täyttämistä koskevan kiihkottoman\npuheen kylmä sävy hyydytti tytön rakkautta ja kiitollisuutta uhkuvasta\nsydämestä huulille pursuavat hellyyden ja kiitollisuuden ilmaisut.\n\nKenties Waldon sävy sai värityksensä siitä, että hän muisti, kuinka\nsyvää vihaa oli säihkynyt Nadaran katseesta silloin, kun hän\notellessaan Korthin kanssa sortui maahan tytön heittämästä kivestä,\nsillä siinä ei ollut edes ystävällisyyden häivettäkään.\n\nJa niinpä tytön vastatessa oli hänen esiintymisensä yhtä vierova, jopa\nkylmempikin, sillä siihen vaikutti katkeruus.\n\n»Thandar ei ole lainkaan ollut kiitollisuudenvelassa Nadaralle», torjui\nhän. »Ja vaikka se ei merkitsekään mitään, vaatii rehellisyys kuitenkin\nminua ilmoittamaan, että taistellessasi Korthin kanssa aukeamalla\nsinuun osunut kivi oli tähdätty Korthiin.»\n\nWaldon kasvot kirkastuivat. Hänen sydäntänsä painanut käsittämätön\ntaakka oli vierähtänyt pois.\n\n»Et siis tahtonutkaan vahingoittaa minua?» huudahti hän.\n\n»Minkä tähden olisin tahtonut vahingoittaa sinua?» kummeksi tyttö.\n\n»Arvelin» — ja nyt Waldo turmeli sovintoa kohden tehdyn hyvän alun —\n»arvelin, selitti hän, »sinun olevan vihoissasi minulle, koska karkasin\nluotasi silloin, monta kuukautta sitten, kun olimme saapuneet heimosi\nkylän luokse».\n\nNadara nosti päänsä pystyyn ja naurahti ääneen.\n\n»Minäkö vihoissani? Minua hämmästytti se, ettet tullutkaan kylään,\nmutta tunnin kuluttua olin unohtanut koko jutun — vain vaivoin tunsin\nsinut nähdessäni sinut uudelleen; niin tyystin oli se tapaus lähtenyt\nmielestäni.»\n\nWaldo ihmetteli, minkä tähden tämä avomielinen tunnustus oli hänestä\nniin nöyryyttävä. Mitäpä hänelle merkitsi, mitä tämä tyttö hänestä\najatteli? Minkä tähden puna levisi hänen kasvoilleen, kun hän sai\ntietää tytön välittävän hänestä niin vähän, että oli unohtanut hänet\nmuutamissa kuukausissa?\n\nWaldo oli loukkaantunut ja äkeissään. Hän vaihtoi jyrkästi\npuheenaihetta. Tästä lähtien hän varoisi kajoamasta henkilökohtaisiin\nseikkoihin.\n\n»Etsitään luola jonkun matkan päässä ruumiista», ehdotti hän. »Siellä\nvoimme levätä, kunnes olet valmis yrittämään paluumatkalle.»\n\n»Minä olen valmis heti», vakuutti Nadara. »Enkä tarvitse enkä kaipaa\nseuraasi. Osaan kyllä palata yksin kuten tulinkin.»\n\n»Et lähde yksin», intti Waldo itsepäisesti. »Minä tulen mukaasi,\nhalusitpa tai et. Saatan sinut turvassa isäsi luokse. Lupasin sen\nhänelle.»\n\nNadaraa riemastutti hänen vastauksensa ensi osa, mutta kun kävi\nselville, että hän tahtoi tulla mukaan vain täyttääkseen vanhukselle\nantamansa lupauksen, vimmastui tyttö, vaikka hän huolekkaasti salasikin\nsen Waldolta.\n\n»Niinpä niin», myönsi hän, »tule sitten, jos haluat, vaikka se ei\nolekaan tarpeellista eikä mieluista minusta. Mieluummin olisin yksin.»\n\n»En tyrkytä sinulle seuraani», tokaisi Waldo ylpeästi. »Voin seurata\njälessäsi muutamien askelien päässä sinusta.»\n\nHänen viimeisten sanojensa loukkaantunut sävy ei jäänyt Nadaralta\nhuomaamatta. Tyttö aprikoi, olikohan hän tosiaankin ansiosta kohdellut\nThandaria niin tylysti.\n\nHe löysivät luolan kolme neljänneskilometriä alempaa laaksosta. Sinne\nhe majoittuivat siihen saakka, kunnes Waldo olisi virkistynyt, sillä\ntyttö yhäti väitti varsin hyvin jaksavansa lähteä paluumatkalle heti.\n\nMies tunsi asian paremmin, mutta salli Nadaran uskoa, että he viipyivät\npikemminkin hänen kuin tytön tähden, sillä hän epäili, jaksaisiko tyttö\nkestää pitkän taivalluksen vaivat sitä ennen välillä levähtämättä.\n\nSeuraavana aamuna he kumpikin olivat reippaampia ja paremmalla\ntuulella, joten heidän edellisenä päivänä sattunut pureva\nsananvaihtonsa ei uusiintunut.\n\nHeidän astellessansa alempana laaksossa, valtameren puolella kasvavaa\nmetsää kohden jättäytyi Waldo muutamia askelia tytön jälkeen\nkohteliaasti alistuen hänen edellisenä päivänä lausumaansa toivomukseen.\n\nHän tarkkaili edellään kävelevän tytön joustavan vartalon viehättäviä\nliikkeitä ja hänen kaunispiirteisiä kasvojansa sivulta, kun hän\nravintoa hakiessaan käänteli päätään puolelle ja toiselle.\n\nKuinka kaunis Nadara olikaan! Oli uskomatonta, että tytön ulkomuoto\noli kauniimpi ja ryhti kuninkaallisempi kuin sivistysmaailman\nkuningattarien ja kaunottarien, mutta sittenkin Waldon oli itselleen\ntunnustettava, ettei hän ollut uneksinutkaan niin ehdottomasta\nruumiillisesta kauneudesta, saatikka sitten nähnyt sellaista.\n\nHän olisi toivonut voivansa sanoa yhtä paljon tytön luonteesta. Mutta\nse oli kauhean tyly. Tuntui mahdottomalta uskoa, että niin ihanan\nulkomuodon alla piili niin paljon kiittämättömyyttä ja kylmyyttä.\n\nPian he saapuivat puiden keskelle, joiden oksilla nuokkui kypsiä\nhedelmiä, ja kun Waldo ketterästi kiipesi puihin ja viskeli Nadaralle\nherkullisimpia, tarkkaili tyttö vuorostaan häntä.\n\nNyt hän pani tarkemmin merkille, kuinka tavaton muutos oli muutamien\nkuukausien aikana miehessä tapahtunut. Hän oli ennenkin pitänyt Waldoa\nihmeellisenä, mutta nyt mies näytti suorastaan jumalalta. Hän ei\najatellut ihan sillä tavoin, sillä hänellä ei ollut aavistustakaan\njumalista — muista kuin pahoista hengistä, joiden otaksuttiin\nmajoittuvan sairaiden ruumiisiin. Mutta hän piti Waldoa ylempänä\nolentona, eikä hän sitten enää ollut loukkaantunut siitä, että Waldo\nvälitti hänestä niin vähän.\n\nThandar ei ollut mies — hän oli enemmän kuin mies, ja hän, Nadara, oli\nmenetellyt hyvin ilkeästi kohdellessansa häntä niin häpeällisesti.\n\nNiinpä hän senjälkeen koettikin esiintyä ystävällisemmin, vaikka\nhänessä vieläkin oli eristäytymisen tuntu.\n\nYhdessä he istuutuivat mättäälle syömään hedelmiään ja puhelivat\nsamalla vähän, sillä kahden nuoren ihmisen on vaikea kantaa kaunaa\nkauan aikaa, etenkin jos heillä ei ole ketään muuta, jolle voisivat\njutella.\n\n»Mihin aiot lähteä, Thandar», tiedusti tyttö, »saatettuasi minut\ntakaisin isäni luokse?»\n\n»Palaan meren rannalle tähyilläkseni laivaa, joka veisi minut takaisin\nomaan maahani», vastasi mies.\n\n»Minä olen nähnyt yhden ainoan laivan eläissäni», virkkoi Nadara, »ja\nsiitä on jo monta vuotta. Asustimme silloin suuren veden lähellä, ja\nlaiva pysähtyi kauas rannasta ja lähetti maihin suuren joukon pienempiä\nveneitä.\n\n— Veneissä oli miehiä, ja niiden astuttua rannalle veivät isäni ja\näitini minut syvälle metsään, etäälle merestä, ja siellä viivyimme\nuseita päiviä, kunnes muukalaiset olivat poistuneet. He harhailivat\nedestakaisin rannikolla ja etenivät metsään ja viidakkoon muutamia\nkilometrejä.\n\n— Äitini sanoi, että he etsivät minua ja että he veisivät minut pois,\njos löytäisivät minut. Minä olin niin kovin peloissani.»\n\nNadaran mainitessa äitiänsä Waldo muisti tytön isältä tyttöä varten\nsäilytettäväksi saamansa pienen käärön. Hän irroitti sen vyöllään\nolevasta hihnasta, jossa se oli riippunut hänen pantterintaljaisen\nverhonsa alla.\n\n»Isäsi pyysi minua tuomaan tämän sinulle», ilmoitti hän, ojentaen\nkäärön Nadaralle.\n\nTyttö otti sen ja tarkasteli sitä ikäänkuin tyyten outoa esinettä.:\n\n»Mikä se on?» kysyi hän.\n\n»Isäsi ei maininnut muuta kuin sen, että se sisältää esineitä, jotka\näidilläsi oli hänen kuollessaan», vastasi Waldo lempeästi, sillä hänen\nsydämessään heräsi voimakas sääli äiditöntä tyttö-poloista kohtaan.\n\n»Jotka äidilläni oli», kertasi Nadara, rypistäen otsaansa miettivän\nnäköisenä. »Kun äitini kuoli, ei hänen yllään ollut mitään muuta kuin\nyksi ainoa monista pienistä nahoista kyhätty verho — hyvin vanha ja\nkulunut — ja se haudattiin hänen kanssaan. En käsitä tätä.»\n\nYrittämättäkään aukaista kääröä hän istui paikallaan, katsellen kauas\nvaltamerelle, joka parhaiksi näkyi puiden lomitse. Hän oli syventynyt\nWaldon sanojen herättämiin aatoksiin.\n\n»Saattoikohan vanhan naisen kertoma tarina olla tosi?» jupisi hän\npuoliääneen. »Olisikohan äiti juuri sen tähden, että se oli totta,\nkarannut kynsin ja hampain hänen kimppuunsa, melkein tappaen hänet?\nOlisikohan —»\n\nTässä hän äkkiä pysähtyi pelon ja epätoivon vallassa, sillä hänen\nkatseensa kiintyi kaukaiseen esineeseen, jonka hän oli juuri havainnut.\n\nHänen kurkkuunsa kohosi iso möhkäle, hänen silmiinsä kihosi kyyneliä,\nja samassa hän täysin tajusi, mitä tuo metsän takaa pilkottava esine\nmerkitsi hänelle.\n\nHän kääntyi katsomaan Thandaria. Waldo istui pää kumarassa,\ntarkoituksettomasti leikkien isolla kuoriaisella, jonka hän oli\nsalvannut pienistä risuista sommittelemaansa aitaukseen.\n\nVihdoin hän teki aukon aitaan.\n\n»Mene tiehesi, olento-paha!» mutisi hän. »Taivas tietää, että tunnen\nliiankin hyvin, kuinka kauheata vankeus on, pidättääkseni ainoatakaan\nmuuta luontokappaletta poissa kumppaneittensa luota ja kotoaan.»\n\nTyttöä värisytti nyyhkytystä muistuttava, tukahduttava huokaus. Sen\nkuullessaan Waldo katsahti häneen. Tytön silmissä oli liikuttava,\nsurkea ilme. Äkkiä Waldon valtasi voimakas halu ottaa Nadara syliinsä\nja lohduttaa häntä. Hän ei tiennyt, mitä tyttö suri, mutta hänen\nmurheensa vetosi voimakkaasti Waldoon — kuten hän luuli — hänen\nsuojelusvaistoonsa, hänen sukupuolensa yhteiseen ominaisuuteen.\n\nNadara nosti hitaasti kättään ja osoitti puiden lävitse. Hänestä tuntui\nkuin hän olisi repinyt sydämen rinnastaan, niin tuskaisia, sen hän\ntunsi, olivat hänen tekonsa seuraukset, mutta se tapahtui Thandarin\ntähden — sen miehen tähden, jota hän rakasti.\n\nKun Waldon katse seurasi toisen etusormen osoittamaa suuntaa, ponnahti\nhän äkkiä pystyyn, huudahtaen rajusti riemusta. Puiden lomitse näkyi\ntyynen meren välkkyvällä pinnalla keinuva sievä, valkea pursi.\n\n»Jumalan kiitos!» huudahti mies kiihkeän hartaasti, laskeutui\npolvilleen ja ojensi kätensä ylöspäin ilon ja surun antajan puoleen.\n\nHetkisen kuluttua hän hypähti jälleen pystyyn.\n\n»Kotiin! Nadara! Kotiin!» riemuitsi hän. »Etkö ymmärrä sitä? Minä\npääsen kotiin. Olen pelastettu. Oi, Nadara, lapsi, etkö tajua, mitä se\nmerkitsee minulle? Kotiin! Kotiin! Kotiin!»\n\nPuhuessaan hän oli katsellut purtta, mutta kääntyi nyt tyttöön päin.\nNadara kyyrötti maassa kasvot painettuina käsiin ja hento vartalo rajun\nitkun puistattamana.\n\nWaldo meni hänen viereensä, polvistui ja laski kätensä hänen olalleen.\n\n«Nadara!» sanoi hän hellästi. »Miksi itket, lapsi? Mikä sinua vaivaa?»\nMutta tyttö vain ravisti päätään valittaen.\n\nMies nosti hänet pystyyn ja tuki häntä, kiertäen käsivartensa hänen\nhartioittensa ympärille.\n\n»Kerro minulle, Nadara, mikä sinua surettaa?» pyysi hän.\n\nMutta vieläkään ei toinen voinut puhua nyyhkytyksiltään, vaan painoi\nkasvonsa hänen rintaansa vasten.\n\nWaldo piti nyt häntä hyvin likellä itseään, ja hänen painaessaan tyttöä\nrintaansa vasten leimahti hänen sydämessään äkkiä ilmiliekkiin tuli,\njoka hänen aavistamattaan oli kytenyt siellä kuukausia, ja sen kuumuus\nhaihdutti usvan, joka oli koko sen ajan sumentanut hänen sydämensä\nsilmiä.\n\n»Nadara», kuiskasi hän hyvin hiljaa, »itketkö sen vuoksi, että minä\nlähden pois?»\n\nMutta sen kuullessaan tyttö kiskaisihe irti, ja hänen silmänsä\nleimusivat kyynelten lävitse.\n\n»En!» kivahti hän. »Olen hyvilläni, kun sinä olet poissa. Toivoisin,\nettet olisi tullutkaan. Minä — minä — vihaan sinua!» Sitten hän\npyörähti kiitämään laaksoa ylöspäin, unohtaen Thandarin tuoman pienen\nmytyn ja jättäen sen virumaan maassa, johon hän oli sen pudottanut.\n\nEdes vilkaisemattakaan purteen Waldo syöksyi rientämään hänen\njälkeensä, mutta Nadara oli nopea kuin jänis, joten Waldo olikin\npahasti hengästynyt vihdoin saavuttaessaan hänet kallioseinämän\npuolivälissä kolmen kilometrin päässä rannasta.\n\n»Mene tiehesi!» kiljaisi tyttö. »Mene heimolaistesi pariin ja omaan\nkotiisi!»\n\nWaldo ei vastannut mitään. Mutta entinen Waldo oli lakannut olemasta.\nNyt sensijaan Thandar, luolamies, sieppasi Nadaran väkevään syleilyynsä\nja puristi häntä rintaansa vasten.\n\n»Tyttöni!» huohotti hän. »Oma tyttöni! Minä rakastan sinua. Mutta koska\nolen hupsu, en tiennyt sitä, ennenkuin se oli melkein liian myöhäistä.»\n\nHän ei kysynyt, rakastiko tyttö häntä, sillä hän oli Thandar,\nluolamies. Eikä hänen hetkisen kuluttua tarvinnutkaan sitä udella,\nsillä Nadaran voimakas käsivarsi pujottui hänen kaulaansa ja veti hänen\nhuulensa tytön suulle.\n\nKului hyvinkin puoli tuntia, ennenkuin kumpikaan uudelleen\najatteli purtta. Paikaltansa kallioseinämältä he näkivät meren ja\nrantakaistaleen.\n\nUseita veneitä oli vedetty hietikolle ja joukko miehiä oli tulossa\nmetsään. Pian he huomaisivat kalliolla olevan parin.\n\n»Nyt lähdemme yhdessä takaisin», virkkoi Thandar.\n\n»Minua peloittaa», valitti Nadara.\n\nVähän aikaa mies silmäili siroa purtta ja näki kaukana sen takana\nsivistyksen, jota se edusti, miellyttäviä miehiä ja virnisteleviä\nnaisia ja heidän joukossaan hennon, ruskettuneen kaunottaren, joka\nkaihtoi naisten julmia katseita — ja Waldo kärsi siitä ja tyttöä\narvostelevien miellyttävien miesten himokkaista katseista — ja häntäkin\npeloitti.\n\n»Tule!» kehoitti hän, tarttuen Nadaran käteen. »Kiiruhdetaan takaisin\nvuoristoon, ennenkuin he huomaavat meidät!»\n\nSamassa kun purresta tulleet miehet — purren oli John Alden Smith-Jones\nlähettänyt Etelämerelle etsimään kadonnutta poikaansa — astuivat\nmetsästä ja näkivät laakson ja kallioseinämän, kiipesi viimemainitun\nharjan ylitse luolamies puolisoineen, kadoten taempana kohoavia\nkukkuloita kohti.\n\nPurresta lähetettyjen etsijöiden palatessa rannalle alkoi pimeä olla\nkäsissä.\n\nHe eivät olleet löytäneet merkkiäkään ihmisasutuksesta pienessä\nlaaksossa eikä koko rannikolla, jota he olivat tarkastaneet\nhuolellisesti.\n\nEtunenässä marssi retkikunnan päällikkö, palveluksesta eronnut meriväen\nupseeri kapteeni Cecil Burlinghame.\n\nHeidän saavuttuaan metsän lävitse lähelle rantaa osui hänen jalkaansa\nkääröön, joka oli kiedottu pienten nakertajain nahkoihin.\n\nHän kumartui ja otti sen käteensä.\n\n»Tämä on ensimmäinen todistus siitä, että tällä saarella on joskus\nollut muitakin ihmisiä kuin me», virkkoi hän leikatessaan suolipaulat\nauki taskuveitsellään.\n\nUlomman kääreen sisällä oli säämiskänahkainen kukkaro, jollaisissa\nnaiset joskus pitävät jalokiviä kuljettaessansa niitä muassansa.\n\nSiitä hän kaatoi kämmenelleen kymmenkunta harvinaisen kallisarvoista\nsormusta, muutamia vanhanmallisia rintaneuloja, rannerenkaita ja\nmedaljonkeja.\n\nEräässä viimemainituista oli norsunluuhun maalattu pienoiskuva — hyvin\nkauniin naisen kuva.\n\nMedaljongin toiseen puoleen oli kaiverrettu: »Eugénie Marie Céleste\nde la Valoisille, Crecyn kreivittärelle, hänen puolisoltaan Henriltä.\nTammikuun 17 päivänä 18 —»\n\n»Hyvä Jumala!» huudahti vanha kapteeni. »Mitä arvelette tästä?\n\n— Crecyn kreivi ja kreivitär olivat palaamassa Pariisiin\nkuherrusaikanansa maapallon ympäri höyrypursi Dolphinilla tekemältään\nretkeltä lähes kaksikymmentä vuotta sitten, mutta heidän lähdettyään\nAustraliasta ei heistä enää koskaan kuultu mitään.\n\n— Minkälaisista murhenäytelmistä ja salaperäisistä, romanttisista\ntapauksista osaisivatkaan nämä säihkyvät jalokivet kertoa, jos niillä\nvain olisi kieli!»\n\n\n\n\n\n\nTOINEN OSA\n\n\n\n\nENSIMMÄINEN LUKU\n\nKuningas Isonyrkki\n\n\nWaldo Emerson Smith-Jones, bostonilaisen John Alden Smith-Jonesin\nylimyksellisen perheen vesa, kapusi äkkijyrkän vuoren kalliorinteellä\nketterästi kuin apina.\n\nOikealla kädellään hän puristi puolialastoman puolisonsa hoikkia,\nruskeita sormia, auttaen häntä vaarallisimpien ja vaikeimpien kohtien\nylitse.\n\nKallion laelle ehdittyään pari kääntyi katselemaan taaksensa merelle.\nMetsän hiljaa huojuvien puiden tuolla puolen avautui välkkyvän\nvaltameren laaja ulappa. Etualalla, vähäisen lahdelman pinnalla, keinui\nsoma pursi — kauniilta lelulta se näytti kaukaisen kukkulan laelta\nkatsottuna.\n\nEnsimmäisen kerran mies näki aluksen kokonaisuudessaan. Aikaisemmin,\nsilloin kun he olivat sen ensiksi huomanneet, oli se puunrunkojen\nvälitse näkynyt vain osittain.\n\nNyt hän näki sen täydelleen keulasta perään saakka, ja kaikki sen\ntutut, miellyttävät viivat piirtyivät selvästi veden syvää sineä vasten.\n\nÄkillisen tuntemisen aiheuttama mielenliikutus pusersi vaistomaisen\nhuudahduksen hänen huuliltaan. Tyttö katsahti nopeasti hänen\nkasvoihinsa.\n\n»Mitä nyt, Thandar?» tiedusti hän. »Mitä näet?»\n\n»Pursi!» kuiskasi mies. »Se on Priscilla — isäni pursi. Hän on minua\netsimässä.»\n\n»Entä haluatko sinä mennä?»\n\nVähään aikaan Waldo ei hiiskunut mitään. Ja myöskin hänen vierellään\nseisova nuori tyttö pysyi ihan liikkumatta ja hiljaa, silmäillen miestä\nsivulta päin ja tarkkaillen hänen kasvojensa ilmeitä omilla kasvoillaan\nsanattoman surkeuden ilme.\n\nNopeana kuvasarjana kulki miehen entisyys hänen sielunsa silmien\neditse. Hän muisti, kuinka huolellinen ja hellä hänen kasvatuksensa\noli ollut — kuinka paljon aikaa, rahaa ja ylpeilevää hellyyttä hänen\nkehittämisekseen oli uhrattu. Hän ajatteli tulosta — ahdassieluista,\nitsekästä, heikkoa rahjusta, arkaa raukkaa, jonka hyökyaalto oli\npyyhkäissyt ohikiitävän höyrylaivan kannelta tämän villin, syrjäisen\nsaaren hiekkaiselle rantakaistaleelle.\n\nMutta hänen vanhempainsa harhautuneet ponnistukset olivat sittenkin\njohtuneet rakkaudesta, huolekkaasta ja hellästä. Hän oli heidän ainoa\npoikansa. Epäilemättä he murehtivat häntä. He eivät enää olleet nuoria,\nja hänestä oli liikuttavaa, että he elämänsä loppuvuosina menettäisivät\nsen onnen, jonka hän saattaisi heille tuottaa palaamalla entiseen\nelämäänsä.\n\nMutta saattoiko hän koskaan palata kirjatoukan elämään, joka aikoinaan\noli tuntunut niin viehättävältä?\n\nEikö tämä lyhyt vuosi, johon oli mahtunut niin paljon villiä,\nalkuperäistä elämää, tehnyt hänelle mahdottomaksi palata suppeaan,\nomakeskiseen olemassaoloon? Eikö se ollut opettanut hänelle, että\nelämässä oli äärettömän paljon enemmän sisältöä kuin ikinä oli\nkirjoitettu kirjojen kuiville, ummehtuneille sivuille?\n\nSe oli opettanut hänet kaipaamaan elämää suoranaisesti — ei enää\npainetun sanan välityksellä. Se oli antanut hänelle sen ja — Nadaran.\nHän vilkaisi tyttöön.\n\nSaattaisiko hän luopua Nadarasta? Ei! Tuhat kertaa, ei!\n\nHän näki tytön kasvoista, että hänen sydämessään väijyi pelko. Niin,\nhän ei voinut luopua Nadarasta. Hän sai kiittää tätä tyttöä kaikista\nniistä ominaisuuksistaan, joista hän eniten ylpeili — voimakkaasta\nruumiistaan, vastasaamastaan rohkeudesta, erämiestaidostaan, kyvystään\ntulla alkeellisin välinein toimeen alkeellisessa maailmassa, Nadaran\nvillissä maailmassa, jota hän oli oppinut rakastamaan.\n\nNiin, hän ei voinut hylätä tyttöä; mutta — mitä? Hänen katseensa oli\nsuunnattu Nadaran viehkeisiin kasvoihin. Hitaasti hänen ajatuksiinsa\nsyöpyi osittainen käsitys, minkätähden hän rakasti tätä villiä,\npuoliraakaa luolatyttöä, tuntien häntä kohtaan muutakin kuin\nsukupuolien välistä alkuvoimaista intohimoa.\n\nNyt hän ei nähnyt ainoastaan Nadaran ruumiillista kauneutta, vartalon\nja kasvojen kauneutta, vaan myöskin hänen tyttömäisen suloisen, puhtaan\nviattomuutensa ja ennen kaikkea Nadaran häntä kohtaan tunteman hellän\nrakkauden, joka kuvastui hänen silmistään.\n\nJos hän jäisi tänne ja ottaisi tytön puolisokseen tämän villin\nkansan noudattamien menojen ja tapojen mukaisesti, ei se tuottaisi\nhäpeätä heille kummallekaan. Mutta eikö Nadara ansainnut korkeinta\nkunnianosoitusta, joka olisi hänen vallassaan tarjota rakkautensa\nalttarilla?\n\nHänen — hänen ihanan, ihmeellisen Nadaransa — täytyi tulla hänen\nomakseen, mutta se liitto oli vahvistettava juhlallisimmilla,\narvokkaimmilla menoilla, mitä sivistyneet ihmiset olivat keksineet.\nKaikki se, mitä hänen entisen elämänsä nuoret naiset olivat vaatineet,\nei suinkaan ollut liian hyvää Nadaralle.\n\nTaaskin tyttö lausui kysymyksensä.\n\n»Haluatko lähteä?»\n\n»Kyllä, Nadara», vastasi hän. »Minun on palattava omaisteni pariin ja\nsinun on tultava mukaani.»\n\nKun tyttö kuuli viimeiset sanat, kirkastuivat hänen kasvonsa\nmielihyvästä ja onnesta. Mutta sitä ilmettä seurasi pian epäilyksen ja\npelon varjo.\n\n»Minua peloittaa», kuiskasi hän, »mutta jos sinä haluat, tulen».\n\n»Sinun ei tarvitse pelätä, Nadara. Kukaan ei häiritse sinua sanoilla\neikä teoilla, kun Thandar on luonasi. Tule! Palataan rannalle ja purren\nluokse, ennenkuin se ehtii poistua.»\n\nKäsi kädessä he lähtivät samaa tietä takaisin, jyrkkää kalliota alas ja\npienen laakson halki metsää ja rantaa kohti.\n\nNadara käveli hyvin likellä Thandaria käsi pistettynä hänen käteensä\nja olka tiukasti painettuna hänen kylkeensä, sillä häntä peloitti uusi\nelämä outojen sivistysolentojen parissa.\n\nLaakson toisella laidalla, metsän liepeellä, kasvaa sankka\nbambuviidakko — oikeastaan vain kapea kaistale, leveimmältä kohdaltaan\nkorkeintaan kolmenkymmenen metrin laajuinen, mutta niin tiheä, että\nse täydelleen piilottaa kaikki otukset muutamankin metrin päässä sen\nahtailla, pimentoisilla poluilla.\n\nTähän tiheikköön pari työntyi, Thandar edellä, Nadara hänen\nkintereillään, astuen tarkoin hänen jalanjälkiinsä — vaistomaisesti\nnoudattaen tottumustaan, sillä tässä tapauksessa ei ollut tarpeen\npettää takaa-ajajia eikä käyttää toisen jälkiä hyväkseen etenemisen\nhelpottamiseksi. Polku oli selvä, ja monet käpälät olivat polkeneet sen\nsileäksi.\n\nSe koukerteli monissa mutkissa, kääntyen aina sinne, missä vastustus\noli vähäisin — siinä oli haaroja, ja tavantakaa liittyi siihen tai sen\npoikki meni toisia polkuja. Kolmenkymmenen metrin levyinen viidakko\ntuntui polkua myöten mitattuna paljon leveämmältä.\n\nPari oli ennättänyt melkein tiheikön metsänpuoliseen laitaan, kun\nThandar polun jyrkässä käänteessä joutui vastakkain kookkaan,\nkarhumaisen miehen kanssa.\n\nMiehellä oli pehmeästä nahasta valmistettu hihna vyöllään, ja hänen\ntoisella olallaan riippui vanha ja likainen leopardintalja, mutta\nmuutoin hän oli alasti. Hänen sakea, jäykkä tukkansa ulottui takkuisena\nsyvään otsalle, ja kasvojen muita osia peitti tuuhea, punainen parta.\n\nHänen nähdessään Thandarin välähtivät hänen lähekkäin olevat, pienet\nsilmänsä äkkiä kiukusta ja kavaluudesta. Hänen paksuilta huuliltaan\nkajahti raju kiljaisu — se oli valmistava taisteluhaaste.\n\nTavallisesti on tässä villissä saaressa vastakkain osuvien outojen\nihmisten ensin vaihdettava joku määrä herjauksia ja räikeitä\nloukkauksia, ennenkuin he karkaavat toistensa kurkkuun.\n\n»Minä olen Thurg», mylvi raakalainen. »Pystyn tappamaan sinut.» Ja\nsitten seurasi tulva halventavia viittauksia Thandarin ja hänen\nesi-isiensä mahdolliseen syntyperään.\n\n»Ilkeitä ihmisiä», kuiskasi Nadara.\n\nNämä sanat muistuttivat miehen mieleen vuosi takaperin kallioseinämällä\nsattuneen kohtauksen, jolloin hän raukkamaisen pelon vallassa oli\nkääntynyt ottelemaan kookkaan luolamiehen kanssa, joka aikoi katkaista\nNadaran pakotien.\n\nHän katsahti edessään olevan olennon oikeaan kyynärvarteen, ja hänen\nhuulilleen levisi hymy — käsivarsi oli väärä, ikäänkuin olisi siinä luu\nmurtunut ja sitten parantunut päät huonosti vastakkain sijoitettuina.\n\n»Haluatko tappaa Thandarin — taaskin?» kysyi Waldo pilkallisesti,\nosoittaen rujomuotoista kyynärvartta.\n\nSilloin Thurgin punareunaisiin silmiin tuli muistamisen ilme, ja\npäästäen uuden raivoisan karjaisun hän syöksyi vanhan vammansa\naiheuttajan kimppuun.\n\nThandar torjui hyökkäyksen kovasta puusta muovaamallansa lyhyellä,\nteroitetulla kepillä — »miekakseen» hän sitä nimitti. Se upposi Thurgin\nrintalihaksiin, puristaen hätyyttäjän huulilta tuskaisen ulvahduksen ja\njättäen jälkeensä tulipunaisena virtaavan veriviirun.\n\nThurg peräytyi. Tämä ei ollut mitään taistelua. Häntä oli häpäisty.\n\nUseita minuutteja hän seisoi paikallaan, mulkoillen vastustajaansa ja\nkiljuen hänelle kamalia uhkauksia ja herjauksia. Sitten hän hyökkäsi\ntoistamiseen.\n\nUudelleen tunkeutui repivä kärki hänen ruumiiseensa, mutta tällä kertaa\nhän työntyi eteenpäin rajusti huitoen koettaessaan tavoittaa piikkiä ja\nThandaria.\n\nViimemainittu piti häntä käsivarren matkan päässä ja pisteli häntä\npuumiekkansa terävällä kärjellä.\n\nPieniaivoinen luolamies kummasteli tämän saman muukalaisen kuntoa\nja uljuutta, joka monta kuukautta sitten oli sivaltanut häntä yhden\nainoan kerran nuijalla ja sitten paennut kuin jänis välttääkseen hänen\nvihaansa.\n\nMinkähän tähden mies ei nyt juossut pakoon? Mikä kummallinen muutos oli\nhänessä tapahtunut? Tunnettuaan vihdoin vihollisensa hän oli otaksunut\nsaavansa helpon uhrin, mutta sensijaan hän olikin kohdannut yhtä\njäntevän ja hurjan olennon kuin hän itsekin oli, ja lisäksi muukalainen\nkäytti outoa asetta, jonka kaltaista hän ei ollut milloinkaan ennen\nnähnyt.\n\nNyt Thandar sohi häntä kiivaasti, ja Thurg kirkui raivosta ja tuskasta.\nVihdoin hän ei enää jaksanut sitä kestää. Äkkiä hän kiskaisihe irti ja\nkatosi juoksujalkaa viidakkoon, ulvoen mennessään.\n\nThandar ei lähtenyt ajamaan takaa. Hän tyytyi siihen, että oli päässyt\neroon hätyyttäjästään, ja kääntyi hymyillen Nadaran puoleen.\n\n»Bostonissa meistä tuntuu elämä hyvin laimealta», huomautti hän,\nmutta vaikka tyttö hymyilikin vastaukseksi, ei hän ymmärtänyt, sillä\nhänestä Boston oli vain toinen maa, jossa oli aarniometsiä ja tiheitä\nviidakoita, karvaisia, kamppailevia ihmisiä ja raivokkaita petoja.\n\nMetsän laidassa he kohtasivat Thurgin uudelleen, mutta tällä kertaa\nhänen ympärillään oli parikymmentä tanakkaa heimoveljeä. Thandar oli\nliian viisas yrittääkseen vastustaa niin useita ahdistajia.\n\nThurg riensi heidän kimppuunsa kumppaninsa kintereillään. Äänekkäästi\nhän taaskin karjui taisteluhaastettaan, ja hänen takanaan seuraavat\nraakalaiset säestivät häntä, niin että metsä kajahteli heidän kamalasta\nmylvinästään.\n\nOtellessansa Thandarin kanssa hän oli nähnyt Nadaran ja tuntenut hänet\nsamaksi tytöksi, jota hän vuosi sitten oli halunnut omakseen ja jonka\ntämä muukalainen oli häneltä riistänyt.\n\nNyt hän oli päättänyt kostaa miehelle ja samalla anastaa tytön.\n\nThandar ja Nadara kääntyivät takaisin viidakkoon, jonka kapeilla\npoluilla heitä saattoi ahdistaa ainoastaan yksi vihollinen kerrallaan.\nSiellä heidän onnistui välttää vainoojiaan useita tunteja, ja he\nmenivät jälleen metsään noin puolentoista kilometrin päässä siitä\npoukamasta, jossa Priscilla oli ollut ankkurissa.\n\nThurg kumppaneineen oli nähtävästi luopunut takaa-ajosta — heitä ei\nollut vähään aikaan näkynyt eikä kuulunut. Nyt pari kiiruhti eteenpäin\nmetsässä päästäkseen rannalle purren kohdalle.\n\nVihdoin he saapuivat lahden näkyviin. Thandar seisahtui. Kauhun ja\npettymyksen ilme tuli hänen piirteitään valaisseen iloisen odotuksen\nilmeen sijalle — pursi oli poissa.\n\nHe erottivat sen vielä puolentoista kilometrin päässä nopeasti mennä\nhöyryttämässä pohjoiseen.\n\nThandar juoksi rannalle. Kiskaistuansa mustan pantterintaljan\nhartioiltaan hän heilutti sitä vimmatusti päänsä yläpuolella ja samalla\nkiljui, turhaan koettaen kiinnittää loittonevalla aluksella olevien\nihmisten huomiota itseensä.\n\nÄkkiä hän sitten vaipui hietikolle ja painoi kasvonsa käsiinsä.\n\nPian Nadara hiipi hänen luokseen ja kiersi pehmeät käsivartensa hänen\nhartioittensa ympärille, vetäen hänen poskensa omaa poskeansa vasten\nkoettaessaan lohduttaa häntä.\n\n»Onko sinusta niin hirveätä», kysyi hän, »jäädä tänne kahden kesken\nNadarasi kanssa?»\n\n»Ei se sitä ole», vastasi Waldo. »Jos olisit minun, en välittäisi siitä\nniin paljoa, mutta sinä et voi tulla omakseni, ennenkuin pääsemme\nsivistysmaailmaan ja sinusta on tehty puolisoni sivistyneiden ihmisten\nlakien ja tapojen mukaisesti. Ja kukapa nyt tietää, milloin tänne\nsaapuu uusi laiva — jos saapuu enää koskaan?»\n\n»Mutta minähän olen sinun, Thandar», intti tyttö. »Sinä olet mieheni —\nolet sanonut rakastavasi minua, ja minä olen vastannut tahtovani olla\npuolisosi — kukapa voisi antaa meidät toisillemme paremmin kuin itse\nvoimme?»\n\nWaldo koetti parhaansa mukaan selittää tytölle oman maailmansa\navioliittotapoja ja -menoja, mutta Nadaran oli vaikea käsittää, miten\nouto ihminen, jota kumpikaan heistä ei mahdollisesti ollut milloinkaan\nnähnyt, saattoi antaa hänelle oikeuden rakastaa hänen omaa Thandariaan\nja miten hän voisi menetellä väärin rakastaessaan Thandaria ilman oudon\nihmisen lupaa.\n\nThandarista näytti tulevaisuus perin synkältä ja toivottomalta. Samalla\nkun hän äkkiä oli päättänyt viedä Nadaran oman kansansa keskuuteen, oli\nhänet vallannut jäytävä koti-ikävä.\n\nNyt hän oivalsi, että hänen entinen haluttomuutensa, kun hän ajatteli\nBostoniin palaamista, oli johtunut yksinomaan siitä, että hän muisteli\nBostonia sellaisena kuin hän oli sen tuntenut — Bostonia ilman Nadaraa.\nMutta kun Nadaran nyt piti lähteä hänen mukaansa, tuntui Boston koko\nmaailman viehättävimmältä paikalta. Istuessaan miettimässä onnettomia\ntapahtumia, jotka olivat viivyttäneet heitä siinä määrin, että pursi\noli ennättänyt poistua, ennenkuin he ennättivät rannalle, hän myöskin\npohti suunnitelmia lievittääksensä heidän pettymystään.\n\nJäädä iäksi asumaan tälle raakalais-saarelle ei tuntunut niin\nkammottavalta kuin vuosi takaperin — mutta silloin hän ei ollutkaan\ntajunnut rakastavansa vierellänsä olevaa nuorta, villiä olentoa. Jospa\ntyttö vain voisi tulla hänen vaimokseen, niin hänen maanpakonsa täällä\nolisi pikemminkin onnellinen kuin murheellinen kohtalo.\n\nEntäpä jos hän itsekin olisi syntynyt täällä? Se ajatus herätti toisen,\njoka näytti tarjoavan hänelle keinon selviytyä pulmasta. Jos hänkin\nolisi ollut tämän saaren syntyperäinen asukas, niin miten hän olisi\nottanut Nadaran puolisokseen?\n\nNiin, noudattamalla oman kansansa menoja tietenkin. Ja jos kerran\nmiehet ja naiset menivät täällä avioliittoon sillä tavoin ja elivät\nuskollisina toisilleen koko elämänsä, niin voisiko sivistysmaailma\ntarjota sen pyhempää liittoa?\n\nHän ponnahti pystyyn.\n\n»Tule, Nadara!» huudahti hän. »Palaamme sinun kansasi pariin, ja siellä\nsinusta tulee vaimoni.»\n\nNadara oli ymmällä, mutta ei huomauttanut mitään, tyytyen\nyksinkertaisesti jättämään tulevaisuuden järjestämisen herransa ja\nisäntänsä huoleksi, noudattamaan sellaista menettelyä, joka tekisi\nThandarin onnellisemmaksi.\n\nNadaran heimon asuinsijoille palaaminen vaati kolme unohtumatonta\npäivää.\n\nKuinka toisenlainen oli tämä matka kuin heidän vuosi sitten\ntaivaltamansa? Silloin oli luolatyttö opastanut kauhun painamaa Waldo\nEmersonia pakenemaan ilkeän kansan luota hänestä yhtä kammottavaa\nkohtaloa kohti, Korthin ja Lättäjalan käsiin.\n\nSilloin olivat metsän aukeamat kumahdelleet raivoisten petojen\nkäpälistä ja alastomien, inhimillisten hirmuolentojen hiipivistä\naskelista. Jokainen risahtanut oksa oli ennustanut pikaista ja hirveätä\nkuolemaa.\n\nNyt Korth ja Lättäjalka olivat saaneet surmansa muuttuneen Waldon\nkädestä. Kiusaava yskä oli poissa. Hän oli otellut ilkeiden miesten\nja muiden heidän vertaistensa kanssa sekä selviytynyt kamppailusta\nkunniakkaasti. Ei edes Nagoola, kamalien öiden kiiltävän sileä, musta\nhornankissa, enää vähääkään värisyttänyt hänen vahvistuneita hermojaan.\n\nEikö Thandarin olkapäitä ja lanteita verhonnut Nagoolan talja, jonka\nhän oli hankkinut ottelemalla käsikähmässä pelätyn pedon kanssa?\n\nVerkkaisesti he astelivat jättiläispuiden varjossa, miellyttävien\npurojen partailla tai lakeissa laaksoissa, joissa kasvoi\npolvenkorkuista ruohoa ja heidän paljaat jalkansa avasivat polun\nlukemattomien, tuoksuavien, villien kukkien keskelle.\n\nYöt he nukkuivat siellä, missä ilta heidät yllätti, milloin jonkun\neläimen hyljätyssä luolassa, milloin rehevän puun oksilla kyhättyään\nkarkeatekoisen lavan samansuuntaisten oksien varaan.\n\nJa perin huolekkaasti Thandar aina varasi Nadaran vuoteeseen\nmitä pehmeimpiä heiniä ja sijoitti omansa vähän matkan päähän\nsiitä, sellaiseen asemaan, että hän parhaiten voi suojella tyttöä\nsaalistavilta pedoilta.\n\nTaaskin Nadara oli ymmällä, mutta vieläkään hän ei virkkanut mitään.\nVihdoin he saapuivat kylään.\n\nUseita nuoria miehiä tuli heitä vastaan, mutta kun he tunsivat miehen\nKorthin surmaajaksi, hillitsivät he röyhkeyttään, kaikki muut paitsi\nIsonyrkki, joka oli ruvennut kuninkaaksi Lättäjalan poistuttua.\n\n»Minä saatan tappaa sinut», ilmoitti hän tervehdykseksi, »sillä\nolen Isonyrkki ja kuningas Lättäjalan paluuseen saakka — ja kenties\nmyöhemminkin, sillä kerran vielä surmaan Lättäjalan».\n\n»En halua tapella kanssasi», vastasi Thandar. »Olen jo tappanut\nKorthin, eikä Lättäjalka enää palaa, sillä hänetkin olen tappanut. Ja\npystyn surmaamaan Isonyrkinkin, mutta mitäpä se hyödyttäisi? Minkä\ntähden meidän pitäisi otella? Olkaamme ystävyksiä, sillä meidän on\nelettävä yhdessä, ja jollemme surmaa toisiamme, on meitä enemmän\ntorjumassa ja tappamassa ilkeitä miehiä, jos he tulisivat meitä\nhätyyttämään.»\n\nKuultuansa, että Lättäjalka oli saanut surmansa tämän muukalaisen\nkädestä, ei Isonyrkki enää niin kovasti himoinnut päästä mittelemään\nvoimiansa tulokkaan kanssa. Hän huomasi toisen tarjoaman peräytymistien\nja koetti kerkeästi vetäytyä takaisin, mutta kunniakkaasti.\n\n»No niin», virkkoi hän, »minä en tapa sinua — sinun ei tarvitse pelätä.\nMutta sinun on tiedettävä, että minä olen kuningas, ja tehtävä niinkuin\nminä käsken.»\n\n»'Pelätä'», kertasi Thandar nauraen. »Saat olla kuningas, mutta mitä\ntulee siihen, että tottelisin käskyjäsi —» Taaskin hän naurahti.\n\nWaldo Emerson Smith-Jones oli nyt kokonaan toisenlainen kuin se olento,\njonka meri oli heittänyt helmastaan kaksitoista kuukautta aikaisemmin.\n\n\n\n\nTOINEN LUKU\n\nKuningas Thandar\n\n\nKylään saavuttuaan Thandar ensi töikseen etsi käsiinsä Nadaran isän.\n\nHe tapasivat vanhuksen kallioseinämän kehnoimmassa ja huonoimmin\nsuojatussa luolassa alttiina kaikkien saalistavien raatelijain ja\nhiipiväin vihollisten hyökkäyksille.\n\nHän oli sairas, eikä häntä hoivaamassa ollut ketään, mutta hän ei\nvalittanut. Sellainen oli hänen kansansa tapa. Kun ihminen tuli liian\nvanhaksi kyetäkseen hyödyttämään yhdyskuntaa, oli hänen paras kuolla,\neikä välttämätöntä lopputulosta senvuoksi pyritty millään tavoin\nhidastuttamaan. Kun joku muuttui kokonaan heimolaistensa taakaksi,\noli tapana jouduttaa loppua — tarkasti tähdätty, raskaalla kivellä\nsivallettu isku oli omiaan nopeasti huojentamaan yhdyskunnan taakkaa ja\ntoimintakyvyttömän yksilön kärsimyksiä.\n\nThandar ja Nadara astuivat sisälle ja istuutuivat hänen viereensä. Ukko\nnäytti ilostuvan heidät nähdessään.\n\n»Minä olen Thandar», alkoi nuori mies puhua. »Tahtoisin ottaa tyttäresi\npuolisokseni.»\n\nVanhus silmäili häntä kysyvästi vähän aikaa.\n\n»Olet surmannut Korthin ja Lättäjalan — kukapa voisi estää sinua\nottamasta Nadaraa?»\n\n»Tahtoisin solmita hänen kanssaan avioliiton sinun suostumuksellasi,\nnoudattaen kansanne avioliittomenoja”, sanoi Thandar.\n\nVanhus ravisti päätään.\n\n»En ymmärrä sinua», virkkoi hän vihdoin. »Täällä on useita mainioita\nluolia, joissa ei ole asukkaita — jos haluat vielä paremman, on sinun\nvain surmattava sen nykyiset asukkaat, jolleivät he laittaudu sieltä\npois sinun käskystäsi — mutta luultavasti he lähtevät, kun Korthin ja\nLättäjalan surmaaja käskee.»\n\n»Luola ei minua huoleta», vastasi Thandar. »Mutta selitähän, miten\nteidän keskuudessanne miehet ottavat vaimon itselleen!»\n\n»Jollei nainen tule mielisuosiolla, tartumme hänen tukkaansa ja\nkiskomme hänet mukaamme», selitti Nadaran isä. »Minun puolisoni ei\ntahtonut tulla», jatkoi hän, »ja vielä sittenkin, kun olin ottanut\nhänet kiinni ja raahannut hänet luolaani, riistäytyi hän irti ja\nkarkasi luotani. Mutta saavutin hänet uudelleen, sillä silloin kun olin\nnuori, ei kukaan jaksanut juosta nopeammin kuin minä. Ja sitten tein,\nkuten minun olisi pitänyt tehdä jo ensi kerralla — löin häntä päähän,\nkunnes hän vaipui uneen. Herätessään hän oli luolassani, ja oli yö,\neikä hän enää senjälkeen yrittänytkään karata.»\n\nKauan aikaa Thandar istui aatoksissaan. Sitten hän äkkiä puhkesi\npuhumaan, kääntyen Nadaran puoleen.\n\n»Minun maassani ei vaimoja oteta sillä tavoin, enkä minäkään ota sinua\nsiten. Meidän on mentävä oikeaan avioliittoon sivistyskansojen tapojen\nja lakien mukaisesti.»\n\nNadara ei vastannut mitään. Hänestä tuntui, että Thandar piti hänestä\nkovin vähän — muulla tavoin hänen oli miltei mahdoton selittää miehen\nkummallista käytöstä. Se teki hänet murheelliseksi. Ja sitten toiset\nnaiset nauraisivat — siitä hän oli ihan varma, ja sekin tuntui hänestä\nvarsin ilkeältä — he näkisivät, ettei Thandar haluaisi häntä omakseen.\n\nTakkuisesta, likaisesta ruohosta kyhätyllä, kurjalla vuoteellaan viruva\nvanhus oli kuullut keskustelun. Hän oli yhtä ymmällä kuin Nadarakin.\nVihdoin hän alkoi puhua — nyt hänen äänensä oli hyvin heikko, sillä\nkuolema lähestyi nopein askelin.\n\n»Olen hyvin vanha mies», sanoi hän Thandarille. »Minulla ei ole kauan\nelonaikaa jälellä. Ennen kuolemaani tahtoisin mielelläni tietää, että\nNadaralla on puoliso, joka suojelee häntä. Rakastan häntä, vaikka —»\nHän epäröi.\n\n»Vaikka mitä?» kehoitti Thandar.\n\n»En ole koskaan hiiskunut siitä kenellekään», supatti ukko. »Puolisoni\nei sitä sallinut, mutta kun nyt olen kuolemaisillani, ei siitä voi\nkoitua mitään pahaa. Nadara ei ole minun tyttäreni.»\n\nTyttö ponnahti pystyyn.\n\n»Enkö sinun tyttäresi? Kuka sitten olen?»\n\n»En tiedä, kuka olet; sen vain tiedän, ettet ole edes meidän kansaamme.\nKerron teille kaikki tietoni nyt ennen kuolemaani. Tulkaa likelleni,\nsillä ääneni heikkenee nopeammin kuin ruumiini!»\n\nNuori mies ja tyttö siirtyivät lähemmäksi häntä ja kyyköttivät\nkumartuneina hänen puoleensa erottaakseen jokaisen hiljaa lausutun\ntavun.\n\n»Puolisoni ja minä», alkoi ukko, »olimme lapsettomia, vaikka kuu oli\nkiertänyt monta kertaa, senjälkeen kun otin hänet luolaani. Hän kaipasi\npienokaista, sillä vain siten saavat naiset jonkun, jolle voivat\ntuhlata rakkauttaan.\n\n— Olimme olleet kahden kesken useita päiviä metsästämässä kaukana\nkylästä, sillä nuorena ollessani olin suuri metsästäjä — kansamme\nkeskuudessa ei ole milloinkaan elänyt minua suurempaa.\n\n— Ja eräänä päivänä saavuimme laajan veden äärelle ja vähän matkan\npäässä rannasta näimme kummallisen, veden pinnalla kelluvan esineen, ja\nkun tuuli ajoi sen lähemmäksi, näimme, että se oli ontto ja että siinä\noli kaksi ihmistä — mies ja nainen. Molemmat näyttivät kuolleilta.\n\n— Vihdoin kahlasin esineen luokse ja vedin sen rantaan, ja totisesti\nsiinä oli mies ja nainen, ja mies oli kuollut — ihan kuollut. Hän oli\nvarmaankin kuollut jo aikoja sitten; mutta nainen ei ollut kuollut.\n\n— Hän oli hyvin kaunis, vaikka hänen silmänsä ja hiuksensa olivat\nmustat. Kannoimme hänet maihin, ja sinä yönä syntyi hänelle pieni\ntyttö, mutta nainen itse kuoli ennen aamua.\n\n—- Panimme hänet takaisin kummalliseen esineeseen, joka hänet oli\ntuonut — hänet ja hänen kanssansa tulleen kuolleen miehen — ja\nsysäsimme sen laajan veden pinnalle, jossa yöllä kääntynyt tuuli ja\nkahdesti vuorokaudessa maalta päin virtaava vesi veivät sen pois\nnäkyvistä, emmekä sitten enää koskaan heitä nähneet.\n\n— Mutta ennenkuin työnsimme heidät ulapalle, otti vaimoni naisen\nomituiset verhot ja pienen, nahkaisen pussin. Siinä oli useita\nerivärisiä, säihkyviä kiviä ja keltaisesta ja valkoisesta metallista\nmuovattuja esineitä, joiden tarkoitusta emme osanneet arvata.\n\n— Ilmeisesti nainen oli tullut jostakin oudosta maasta, sillä hän ja\nkaikki hänen vehkeensä olivat kokonaan toisenlaisia kuin kaikki, mitä\nmilloinkaan olimme nähneet. Hän itse oli toisenlainen, kuten Nadarakin\non toisenlainen — Nadara on äitinsä näköinen, sillä Nadara on se lapsi,\njoka sinä yönä syntyi.\n\n— Toimme hänet kuukauden kuluttua oman kansamme pariin, väittäen häntä\npuolisoni lapseksi. Mutta eräs nainen tunsi asian oikean laidan, sillä\nnähtävästi hän oli tähyillyt meitä, kun löysimme veneen, ollessansa\npakoilemassa miestä, joka tahtoi häntä puolisokseen.\n\n— Mutta puolisoni ei suvainnut kenenkään sanovan, että Nadara ei ollut\nhänen lapsensa, siliä lapsettomuus on, kuten tiedätte, suuri häpeä\nnaiselle, ja niinpä hän oli useita kertoja vähällä tappaa sen naisen,\njoka tiesi asian, estääkseen hänet ilmaisemasta totuutta koko kylälle.\n\n— Mutta minä rakastan Nadaraa, ikäänkuin hän olisi oma lapseni, ja sen\nvuoksi toivoisin näkeväni, että hänellä on hyvä puoliso, ennenkuin\nkuolen.»\n\nThandar oli käynyt kalpeaksi kuunnellessaan kertomusta Nadaran\nsyntymästä. Hän jaksoi hädintuskin hillitä haluaan laskeutua polvilleen\nja kiittää Jumalaa siitä, että oli kuunnellut sivistysolojen mukaisen\nkoulutuksensa ääntä eikä ollut noudattanut helpompaa menettelytapaa,\njoka tämän alkeellisen, eläimellisen heimon parissa oli käytännössä.\nSallimus, ajatteli hän, oli varmastikin lähettänyt hänet tänne tytön\npelastajaksi.\n\nVanhus kääntyi karkealla vuoteellaan ja suuntasi kuoppaanpainuneet\nsilmänsä kysyvästi Thandariin. Myöskin Nadara odotti huulet raollaan,\nettä hän alkaisi puhua.\n\nUkko haukkoi henkeään — hänen kurkustaan lähti omituinen, koriseva ääni.\n\nThandar kumartui hänen puoleensa ja kohotti hieman hänen päätään ja\nhartioitaan. Nuori mies ei ollut koskaan ennen kuullut sellaista ääntä,\nmutta nyt sen kuullessaan hän ei tarvinnut selitystä.\n\nHankaamalla jaloillaan siipiänsä heinäsirkka saattaa säikäyttää\nkokemattoman henkilön luulemaan, että polulla väijyy piilossa oleva\nkalkkarokäärme. Mutta kun iso mustaselkä antaa varoituksensa kuulua, ei\nkukaan erehdy luuleman sitä heinäsirkan ääneksi.\n\nSamanlainen on kuoleman korina ihmisen kurkussa.\n\nThandar tunsi, että loppu oli käsissä. Hän näki, kuinka ankarasti\nvanhus ponnisteli koettaessaan torjua luotaan heltymätöntä niittomiestä\nvoidakseen vielä puhua. Kuolevan silmissä oli kysyvä ja vetoava ilme.\nThandar ei voinut ymmärtää sitä väärin.\n\nHän ojensi kätensä ja tarttui Nadaran käteen.\n\n»Minun maassani tulee meistä aviopuolisot», lausui hän. »Kukaan muu\nei saa Nadaraa omakseen, ja merkiksi siitä, että hän on Thandarin, on\nhänen aina pidettävä tätä sormessaan.» Hän irroitti sormestaan uhkean\ntimanttisormuksen ja pujotti sen Nadaran vasemman käden nimettömään\nsormeen.\n\nVanhus näki sen. Hänen kasvoilleen levisi hymyilyä muistuttava\nhuojennuksen ja tyytyväisyyden ilme, kun hän ähkäisten huoahti ja\nvaipui hervottomana Thandarin käsivarsille — kuolleena.\n\nSaman päivän iltapuolella kantoivat nuoret miehet Nadaran kasvatusisän\nruumiin kallion laelle lähes kilometrin päähän luolista. Mitään\njuhlallisia menoja ei ollut. Silloin Waldo Emerson kuitenkin näki\nihmisten alkuperäisen hautajaissaattueen — yksinkertaisen, järjen ja\ntarpeen vaatimusten mukaisen —- josta ihmisrotu on taantunut käyttämään\nnykyisten sivistyskansojen komeilevia, naurettavia, tartuntaa\nlevittäviä hautajaisia.\n\nIsonyrkin määräyksen mukaan nuoret miehet veivät arvottoman ruumiin\nsopivan välimatkan päähän luolista ja jättivät sen sinne, missä\npetoeläimet ja -linnut pitivät huolta sen nopeasta hajoamisesta.\n\nNadara itki hiljaa. Vanhahko nainen, jonka suussa oli yksi ainoa\nhammas, huomasi hänet ja alkoi valittaa myötätunnosta. Valittelun\nhoukuttelemina liittyi heidän seuraansa pian muita naisia, joihin\ntarttui naissukupuolen perinnöllinen, kummallinen hysteria, niin että\nhe alkoivat säestää hampaattoman voivotuksia.\n\nOmien ääniensä kiihdyttäminä he pian kirkuivat ja parkuivat kamalana\nkuorona. Sitten saapui Isonyrkki ja hänen seurassansa muita miehiä.\nMelu kiusasi heitä, ja he kävivät murehtijain kimppuun nyrkkeineen\nja hampaineen, hajoittaen heidät eri suunnille. Siten päättyi\njuhlatilaisuus.\n\nTai se olisi päättynyt, jollei Isonyrkki olisi tehnyt kovaonnista\nvirhettä ja tähdännyt iskua Nadaraan. Thandar oli seisonut\nläheisyydessä, kummissaan katsellen omituista näkyä.\n\nHän oli pannut merkille nuoren tytön hiljaisen surun — se oli\ntodellista surua — ja »murehtijain» monenlaiset hysterian ilmaisut.\nNekään eivät olleet valhesurua, koska he eivät olleetkaan\nmurehtivinaan, vaan pyrkivät ainoastaan aiheuttamaan hälyä. Ja koska\nhornamainen pauhu oli ärsyttänyt Waldon omia hermoja, ei häntä\nlainkaan ihmetyttänyt, että Isonyrkki ja muut miehet ryhtyivät meteliä\nvaimentamaan.\n\nNaispuoliset puolieläimet olivat heidän, ja Waldo Emerson oli siksi\nsuuressa määrin sopeutunut alkeelliseen ympäristöönsä, ettei hän\nlainkaan tuntenut halua sekautua toisten asioihin. Mutta Nadara ei\nollut heidän — Nadara ei ollut heidän heimoaan, ja vaikka tyttö\nei olisikaan ollut hänen omansa, olisi amerikkalainen tuntenut\nvelvollisuudekseen astua hänen ja noiden villien olentojen väliin,\njoiden pariin kohtalo oli hänet heittänyt. Mutta kun tyttö oli hänen,\nvaltasi hänet surmaajan kuuma verenhimo, kun hän syöksähti estämään\ntytön kimppuun karkaavaa Isonyrkkiä.\n\nWaldo Emerson Smith-Jones ei ollut oppinut miehekkään\nitsepuolustustaidon aakkosiakaan aikaisemman, kaikelta karkealta ja\nraa'alta visusti varjellun elämänsä aikana. Se oli onneton seikka,\nkoska se taito olisi tarjonnut hänelle paljon etua hänen otellessaan\nraakalaista vastaan. Yksi ainoa, hyvin tähdätty sivallus suojattomaan\nleukaan olisi lopettanut tappelun heti; mutta Thandarilla ei ollut\naavistustakaan iskuista, ei sivalluksista eikä muista nyrkkeilytempuista.\n\nTosin hän käytti karkeatekoisia aseitaan, mutta muutoin hän taisteli\nsamaan alkeelliseen tapaan kuin hänen alkuperäinen ihmisenkaltainen\nesi-isänsä ja unohti hyvin usein kokonaan miekkansa, puukkonsa,\njousensa ja nuolensa sekä keihäänsä kyyristyessään puolittain kumaraan\nasemaan ottamaan vastaan vihollisensa hyökkäystä.\n\nNyt hän karkasi tavoittamaan Isonyrkin karvaista kurkkua. Kuului kumea\ntömähdys, kun miehet törmäsivät yhteen, ja kieriskellen, purren ja\nrepien he rimpuilivat sinne tänne kivisellä maaperällä kallion juurella.\n\nMuut miehet herkesivät ahdistamasta naisia. Naiset keskeyttivät\näänekkään murehtimisensa. Kaikki sijoittuivat kamppailijain ympärille\npieneen piiriin, joka siirtyi sinne tänne ottelijain liikkuessa, niin\nettä he aina olivat sen keskellä.\n\nNadara tunkeutui katselijain välitse etualalle. Hän tahtoi olla likellä\nThandaria. Hänen kädessään oli rosoinen graniittikappale — olihan\nmahdoton etukäteen arvata, miten kävisi.\n\nIsonyrkki oli vanttera — tukeva kuin vuori — mutta Thandar oli\nvoimakaslihaksinen kuin Nagoola, musta pantteri. Hänen kaikki\nliikkeensä olivat sulavia ja nopeita, mutta niin vastustamattomia.\nÄkillinen, odottamaton isku Isonyrkin ohimoon keikautti hänen\npallomaista päätänsä sivullepäin niin rajusti, että kaula oli vähällä\nnyrjähtää sijoiltaan.\n\nIsonyrkki parkaisi sen tuottamasta kivusta. Riemuissaan sattumalta\nsivaltamansa iskun tuloksesta Thandar uudisti sen. Isonyrkki mylvi\ntuskissaan. Viimeisen kerran hän pinnisti voimiaan äärimmilleen ja\nyritti päästä käsiksi ketterään vastustajaansa, ja se onnistui. Hänen\nhampaansa tavoittivat Thandarin kurkkua, mutta samalla hänen oma\nhenkitorvensa joutui likelle Thandarin leukapieliä.\n\nWaldo Emerson Smith-Jonesin vahvat, valkeat hampaat puristuivat\nsiihen niin luonnollisesti kuin ei olisikaan vierinyt lukemattomia\nhitaita ajanjaksoja sen jälkeen kun joku hänen esi-isänsä oli viimeksi\nupottanut torahampaansa vastustajansa pehmeään lihaan.\n\nHukkaan kuluneet ajanjaksot! Alkeellisesta ja eläimellisestä on niiden\nvieriessä pyritty nykyaikaiseen ja inhimilliseen — mutta lyhyessä\nhetkisessä raukeaa kaikki se työ tyhjiin, aikakausien silaus rapisee\npois jonkun alkuaikaisen intohimon kuumuudessa, ja alkeellinen ja\neläimellinen tulee jälleen näkyviin alastomana ja kainostelemattomana.\n\nKalpeana uhkaavan kuoleman herättämästä kauhusta koetti Isonyrkki\nnyt kiskoutua irti. Thandar puri hampaansa sitäkin syvemmälle. Äkkiä\npurskahti hänen kasvoilleen verta, joka salpasi hänen hengityksensä.\nIsonyrkki herpaantui ja jäi virumaan hievahtamatta.\n\nHurmeen punaamana Thandar nousi pystyyn. Hänen edessänsä maassa viruva\nkookas ruho vavahti suonenvedontapaisesti kerran tai pari elinnesteen\ntulviessa katkenneesta kaulavaltimosta. Silmät pyörähtivät ylöspäin ja\njäykistyivät, ruumis värähti viimeisen kerran, ja Isonyrkki oli kuollut.\n\nThandar kääntyi viehättyneiden katselijain puoleen ja valitsi heidän\njoukostaan neljä vankkaa miestä.\n\n»Viekää Isonyrkki kallion laelle!» komensi hän. »Teidän palattuanne\nvalitsemme kuninkaan.»\n\nMiehet tottelivat. He eivät ollenkaan ymmärtäneet, mitä Thandar\ntarkoitti kuninkaan valitsemisella. Surmattuaan Isonyrkin Thandar oli\nkuningas, jollei joku kunnianhimoinen mies halunnut vastustaa hänen\nhallitusoikeuttansa. Mutta kaikki olivat nähneet hänen surmaavan\nIsonyrkin ja tiesivät hänen tappaneen Korthin ja Lättäjalan, ja kukapa\nsitten olisi rohjennut käydä kiistelemään hänen kanssaan kuninkuudesta?\n\nRuumiin viejien palattua kylään Thandar kokosi heimon miehet lähellä\nkallion juurta kasvavan ison puun juurelle. Sinne he sijoittuivat\nkyykkysilleen karkeapiirteiseen ympyrään. Heidän takanaan seisoivat\nnaiset ja lapset silmät levällään uteliaisuudesta.\n\n»Valitkaamme kuningas!» ehdotti Thandar, kun kaikki olivat ehtineet\nsaapuville.\n\nSyntyi pitkä äänettömyys. Sitten puhkesi muuan vanhemmista miehistä\npuhumaan.\n\n»Olen iäkäs mies. Olen nähnyt monta kuningasta. He tulevat surmaamalla.\nHe poistuvat surmaamalla. Thandar on surmannut kaksi kuningasta. Nyt\nhän on kuningas Kuka haluaa surmata Thandarin, ja tulla kuninkaaksi?»\n\nVastausta ei kuulunut.\n\nVanhus nousi pystyyn.\n\n»Oli typerää tulla tänne valitsemaan kuningasta», lausui hän, »koska\nmeillä jo on kuningas».\n\n»Malttakaahan!» komensi Thandar. »Valitkaamme kuningas oikein\nkunnollisesti. Se, että olen tappanut Lättäjalan ja Isonyrkin, ei\ntodista, että minusta tulee hyvä kuningas. Oliko Lättäjalka hyvä\nkuningas?»\n\n»Hän oli paha mies», vastasi ukko.\n\n»Onko teillä koskaan ollut hyvää miestä kuninkaana?» tiedusti Thandar.\n\nVanhus rypisti miettivästi otsaansa.\n\n»Ei pitkään aikaan», myönsi hän.\n\n»Syynä on se, että aina sallitte öykkärin ja raakalaisen hallita\nitseänne», selitti Thandar. »Se ei ole oikea tapa kuningasta valitessa.\nTeidän pitäisi mieluummin kokoontua yhteen, kuten nyt olemme tehneet,\npohtimaan heimon tarpeita, ja sitten kun olette saaneet selville,\nmitkä toimenpiteet ovat parhaat heimon jäsenten menestykseksi, pitäisi\nteidän valita kuninkaaksenne mies, joka parhaiten pystyy toteuttamaan\nsuunnitelmianne. Se on parempi kuninkaan valitsemisen tapa.»\n\nVanhus purskahti nauramaan.\n\n»Ja sitten», huomautti hän, »tulisi joku Isonyrkki tai Lättäjalka ja\ntappaisi kuninkaamme päästäkseen kuninkaaksi hänen sijaansa».\n\n»Oletteko koskaan nähnyt miestä, joka jaksaisi voittaa heimon kaikki\nmiehet yhtä aikaa?»\n\nUkko näytti joutuvan ymmälle.\n\n»Se on vastaukseni väitteeseesi», virkkoi Thandar. »Kuninkaan\nvalitsijat voivat suojella häntä hänen vihamiehiään vastaan. Niin\nkauan kun hän on hyvä kuningas, pitäisi heidän se tehdä, mutta kun\nhän muuttuu huonoksi, voivat he valita uuden, ja jos paha kuningas ei\nalistu tottelemaan uutta, on useiden miesten yhdessä helppo surmata\nhänet tai karkoittaa hänet tiehensä, olipa hän kuinka uljas taistelija\ntahansa.»\n\nMonet miehistä nyökkäsivät ymmärtämyksen merkiksi.\n\n»Se ei ole johtunut mieleemme», tuumivat he. »Onpa Thandar tosiaankin\nviisas.»\n\n»Nyt siis», jatkoi amerikkalainen, »valitkaamme kuninkaaksi se\nmies, jota enemmistö kannattaa, ja niin kauan kun hän pysyy hyvänä\nkuninkaana, on meistä enemmistön taisteltava hänen puolestaan ja\nsuojeltava häntä. Valitkaamme mies, jonka tiedämme hyväksi, katsomatta\nsiihen, pystyykö hän tappamaan kumppaneitaan, sillä jos heimon\nenemmistö ottelee hänen puolestansa, niin miksipä hänen tarvitsisi\nitsensä otella? Me tarvitsemme viisasta miestä — joka osaisi opastaa\nheimon hedelmälliseen seutuun ja riistaisille metsästysmaille ja\nsodan aikana johtaa taistelua älykkäästi. Lättäjalalla ja Isonyrkillä\nei ollut kylliksi järkeä; he osasivat vain ryöstää muiden miesten\npuolisoita. Sellaista ei kuningas saisi tehdä. Kuninkaan pitäisi\nsuojella puolisoitanne Lättäjalan tapaisilta olennoilta ja rangaista\nniitä, jotka mielivät ryöstää vaimojanne.»\n\n»Mutta miten hän kaiken sen tekee», kysyi eräs nuori mies, »jollei hän\nole koko heimon paras taistelija?»\n\n»Enkö ole sitä teille jo osoittanut?» huomautti Thandar. »Me, jotka\nteemme hänet kuninkaaksi, olemme hänen taistelijoitansa — hänen ei\ntarvitse otella omin käsin.»\n\nTaaskin syntyi pitkä äänettömyys. Sitten alkoi ukko jälleen puhua.\n\n»Thandarin sanoissa piilee viisautta. Valitkaamme kuningas, jonka on\noltava meitä kohtaan hyvä, jos hänen on mieli pysyä kuninkaana. Meidän\non kovin paha olla, jos meillä on kuningas, jota pelkäämme.»\n\n»Minä puolestani», sanoi nuori mies, joka oli aikaisemminkin puhunut,\n»en halua hallitsijakseni kuningasta, joka ei pysty voittamaan minua\ntaistelussa. Jos minä voitan hänet, niin minusta pitää tulla kuningas.»\n\nJa niin miehet jakautuivat puolueiksi, mutta sopivat lopulta niin,\nettä valitsisivat kuninkaaksi miehen, jonka he tiesivät olevan viisaan\nja samalla mainion taistelijan. Siksi he valitsivat kuninkaaksensa\nThandarin.\n\n»Kerran viikossa», julisti uusi kuningas, »kokoonnumme tänne\nkeskustelemaan, miten heimon hyvinvointia parhaiten edistettäisiin,\nja minkä enemmistö hyväksi näkee, se tehdään. Heimo ilmoittaa\nkuninkaalle, mitä on tehtävä — kuningas panee sen toimeen. Ja kaikkien\non taisteltava, kun kuningas käskee taistelemaan, ja kaikkien on oltava\ntyössä, kun kuningas käskee tekemään työtä, sillä kaikki taistelemme\nja työskentelemme koko heimon hyväksi, ja minä, Thandar, kuninkaanne,\ntaistelen ja uurastan ankarammin kuin kukaan teistä.»\n\nSe oli heistä uusi katsantokanta ja saattoi kuninkuuden kokonaan\ntoisenlaiseen valoon kuin he aikaisemmin olivat tottuneet näkemään.\nEttä he tarvitsisivat kauan aikaa todella sulattaakseen sen\najatustavan, sen Thandar oivalsi ja oli hyvillään siitä, että heillä\noli murrosaikana sellainen kuningas, joka kykeni vaatimaan heiltä\nkunnioitusta heidän entisen mittapuunsa mukaisesti.\n\nJa häntä hymyilytti, kun hän ajatteli, kuinka paljon hän oli muuttunut\nsiitä ajasta, jolloin hän oli vapisten, itkien ja köhien istunut\nautiolla rannalla kammottavan metsän liepeellä.\n\n\n\n\nKOLMAS LUKU\n\nSuuri N a g o o la\n\n\nWaldo Emerson Smith-Jones oli ilomielin tarttunut sattuman tarjoamaan\ntilaisuuteen ja ruvennut pienen luolalaisheimon kuninkaaksi. Ensiksikin\ntakasi hänen uusi asemansa paremmin Nadaran turvallisuuden, ja toiseksi\nse antoi laajemmat toimintamahdollisuudet hänen äsken heränneelle\naloitekyvyllensä.\n\nAikaisemmin hän oli kaihtanut vastuunalaisuutta, mutta nyt hän\nilomielin otti sen niskoilleen. Nyt hän kaipasi toimintaa, kun hän taas\naikaisemmin oli tyytynyt ainoastaan lukemaan muiden saavutuksista.\n\nHarmikseen hän pian kuitenkin huomasi, että klassillinen kasvatus,\njolle hänen varhaisempi elämänsä oli omistettu hellivän ja ylettömästi\nhienostuneen äidin ohjatessa, osoittautui perin kehnoksi perustaksi,\nkun hän alkoi käytännöllisesti suunnitella oman elämänsä ja heimonsa\nelämän järjestelyä.\n\nHän tahtoi opettaa kansaansa rakentamaan pysyviä ja mukavia taloja,\nmutta hän ei jaksanut muistaa ainoatakaan Ovidiukselta saamaansa\nkäytännöllistä vihjausta kirvesmiehen ammatissa.\n\nHänen kansansa hankki ravintonsa metsästämällä pieniä nakertajia,\ntyhjentelemällä linnunpesiä ja noukkimalla villejä hedelmiä ja\nvihanneksia. Thandar halusi panna alkuun jonkunlaisen yhteiskunnallisen\nmaanviljelyksen, mutta klassillisten runoilijain teokset, joihin hän\noli oikein hyvin tutustunut, tarjosivat kovin vähän käytännöllisesti\narvokkaita tietoja maanviljelyksestä. Hän oli pahoillaan siitä, että\nhän ei ollut kirjoittautunut jonkun Alleghany-vuorten länsipuolella\nsijaitsevan maanviljelyslukion luetteloihin, vaan mennyt Harvardin\nyliopistoon opiskelemaan.\n\nHän päätti kuitenkin puristaa mahdollisimman paljon hyötyä niukoista\nkäytännöllisistä tiedoistaan, jotka melkein supistuivatkin siihen, että\nhän osasi määritellä »maanviljelys»-sanan merkityksen.\n\nMutta olihan sekin itu, sillä se edellytti hänen tuntevan ne tulokset,\njoita maanviljelyksellä voitiin saavuttaa.\n\nNiinpä Thandar olikin askeleen edellä aikaisimmista esivanhemmistaan,\nkun viimemainitut olivat ryhtyneet tarkoituksellisesti istuttamaan\nviljaa, jota luonto oli siihen saakka umpimähkään siroitellut tuulen,\nlintujen ja muiden eläinten välityksellä, mutta vain askeleen verran\nheistä edellä.\n\nHän käsitti, että hänellä oli hyvin merkillinen asema aikakausien\nasteikossa. Hän oli tuntenut, nähnyt ja käyttänyt hyväkseen kivikauden\nja kahdennenkymmenennen vuosisadan välisinä ajanjaksoina saavutetun\nkehityksen kuluessa kasautuneita tietoja, ja nyt oli kohtalo äkkiä\nviskannut hänet kivikauteen tai kenties muutamia ajanjaksoja kauemmaksi\najassa vain osoittaaksensa hänelle, että kaikki hänen muiden ihmisten\ntiedoista haalimansa tiedot olivat kerrassaan arvottomia kivikaudella.\n\nHän oli asunut puusta ja tiilistä rakennetuissa taloissa ja katsellut\nlasi-ikkunoista. Hän oli lukenut kaasun ja sähkön valossa, ja hänellä\noli aavistus kynttilöistäkin. Mutta hän ei kyennyt valmistamaan\ntyökaluja rakentaakseen talon, hän ei olisi osannut tehdä tiiltä,\nvaikka henki olisi ollut kysymyksessä, lasista oli äkkiä hänen\nmielestään tullut yksi maailman ihmeistä, ja kaasu, sähkö ja kynttilät\ntaas olivat muuttuneet samanlaisiksi kuin Sfinksin salaperäinen\narvoitus.\n\nHän osasi kirjoittaa runosäkeitä loistavalla kreikankielellä, mutta\nenää hän ei siitä ylpeillyt. Hän olisi paljoa mieluummin toivonut\npystyvänsä parkitsemaan vuotia tai virittämään tulen ilman tulitikkuja.\nWaldo Emerson Smith-Jones oli vuosi sitten ollut erittäin ylpeä\nälystään ja korkeasta opistaan, mutta vuoden kuluttua oli hänen\nitserakkautensa kutistunut, niin että hän nyt piti itseänsä maailman\nsurkeimpana ja mitättömimpänä miehenä.\n\n»Olen rikollisen tietämätön», sanoi hän Nadaralle, »sillä olen\nsysännyt luotani kokonaisen elämäniän mahdollisuudet omistamalla sen\nhyödyttömän opin kasaamiseen, vaikka olisin voinut hankkia hyödyllisiä,\nkäytännöllisiä tietoja, jotka ovat nostaneet maailman mustasta\nraakalaisuudesta nykyaikaisen edistyksen valoon — en ainoastaan olisi\nvoinut tehdä sitä, vaan sitäpaitsi jonkun verran lisätä ihmiskunnan\nkunniaa ja hyvinvointia. Olen kelvoton olento, Nadara — pahempi kuin\nhyödytön.»\n\nTyttö kosketti hyväillen hänen voimakasta, ruskeata kättään ja katseli\nylpeillen häntä silmiin.\n\n»Minusta olet suorastaan ihmeellinen, Thandar», kehui hän. »Paljain\nkäsin olet tappanut Nagoolan, maailman hirvittävämmän pedon, ja Korth,\nLättäjalka ja Isonyrkki viruvat voimiesi rusentamina korppikotkien\nraadeltavina — yksin sinä olet surmannut heidät kaikki, kolme\nkammottavaa miestä. Niin, Thandarini on suurin kaikista miehistä.».\n\nEikä Waldo Emerson jaksanut tukahduttaa voimakasta ylpeyden aaltoa,\njoka tulvahti hänen mieleensä, kun hänen rakastamansa tyttö luetteli\nhänen urotöitään. Enää ei hän pitänyt saavutuksiaan »raakana\nruumiillisena urhoollisuutena ja kuntona». Entinen Waldo Emerson,\njonka ruumiinlämpö oli kohonnut säännöllisesti joka päivä kello kolme\niltapuolella, jonka surkean laihaa ruumista yskiminen oli vaivannut\nalituisesti, ja jonka silmiin oli sekä yöllä että päivällä tullut\nkauhunilme hänen kuullessaan kuivien lehtien kahinaa, oli kuollut.\n\nHänen sijallansa oli roteva, verevä mies, ruskeaihoinen ja\nteräsjänteinen, peloton, itseensäluottava, melkeinpä raaka ylpeänä\nvoimastaan — Thandar, luolamies.\n\nNe kuukaudet, jotka kuluivat Thandarin johtaessa kansaansa\nluola-aukkojen täyttämältä kallioseinämältä toiselle etsiessään sopivaa\npaikkaa pysyvää kylää varten, olivat Nadaran ja kuninkaan onnenaikaa.\n\nTytön onnea häiritsi hieman se seikka, ettei Thandar vaatinut häntä\nomakseen. Hän ei vielä oikein jaksanut käsittää heitä erottavia\nsiveyssääntöjä. Thandar koetti selittämistään selittää hänelle, että he\nkerran palaisivat hänen maailmaansa ja ettei se maailma ottaisi häntä\nvastaan, jollei heidän liittoaan olisi vahvistettu siellä voimassa\nolevien säädösten ja menojen mukaisesti.\n\n»Saavatko ne avioliittomenot, joista puhut, sinut rakastamaan minua\nenemmän?» kysyi Nadara.\n\nThandar purskahti nauramaan ja otti hänet syliinsä.\n\n»En voisi rakastaa sinua enempää», vastasi hän.\n\n»No, mitä hyötyä niistä sitten on?»\n\nThandar pudisti päätään.\n\n»Sitä on vaikea selittää, erittäinkin sellaiselle herttaiselle pikku\npakanalle kuin Nadarani on. Sinun on tyydyttävä tietämään — usko\nminun vakuutustani — että meidän on odotettava juuri siksi, että minä\nrakastan sinua.»\n\nNyt oli tytön vuoro ravistaa päätään.\n\n»En jaksa sitä käsittää», virkkoi hän. »Minun kansani miehet ottavat\npuolisonsa mielensä mukaan, ja he ovat tyytyväisiä, ja kaikki ovat\ntyytyväisiä, ja kaikki on hyvin. Mutta heidän kuninkaansa, joka saa\nottaa puolisokseen kenet vain haluaa, odottaa, kunnes mies, jota hän ei\ntunne ja joka asuu laajan veden takana — jonne ehkä emme koskaan pääse\n— antaa hänelle luvan ottaa puolisoksensa naisen, joka rakastaa häntä —\njota hän sanoo rakastavansa.»\n\nThandar pani merkille, että Nadara korosti sanaa »sanoo».\n\n»Tuonnempana», vastasi hän, »kun olemme saapuneet minun maailmaani,\nymmärrät minun olevan oikeassa ja kiität minua. Siihen saakka, Nadara,\nsinun täytyy luottaa minuun, ja», lisäsi hän puolittain itsekseen,\n»olen ansainnut luottamuksesi, vaikka sinä et sitä tiedäkään».\n\nJa niinpä Nadara oli uskovinaan ja olevinaan tyytyväinen, mutta\nsydämensä sisimmässä hän yhä pelkäsi, ettei Thandar rakastanut häntä\noikein todenteolla, eivätkä naisten puolittain verhotut huomautukset\nsuinkaan olleet omiaan rauhoittamaan hänen mieltään.\n\nOllessansa hänen seurassaan oli Thandar koko ajan opettanut hänelle\nomaa kieltään, sillä hän toivoi sydämensä pohjasta voivansa viedä tytön\nkotiinsa ja toivoi hänen olevan niin kypsyneen esiteltäväksi Bostonissa\nja sivistysmaailmassa, kuin hän, Waldo, suinkin saattoi hänet tehdä.\n\nThandar tahtoi etsiä kylälle sopivan paikan meren näkyvissä voidakseen\naina tähyillä laivoja. Vihdoin sellainen löytyikin —• tasainen ruohikko\nmatalalla ylängöllä, josta näkyi merelle.\n\nHän oli osunut sinne vaellellessaan yksiksensä useiden kilometrien\npäässä niistä väliaikaisista kallioasumuksista, joissa heimo silloin\nmajaili. Maata kaivaessaan hän huomasi mullan meheväksi ja mustaksi.\nToisella laidalla kasvoi tukkipuita, ja toisella oli jyrkkiä kallioita\npehmeätä kalkkikiveä.\n\nThandarin suunnitelman mukaan oli kylä rakennettava osittain hirsistä\nkallioseinämän viereen ja koverrettava asumuksien taakse lisäkammioita\nsikäli kuin kukin perhe tarvitsi.\n\nLuolat yksinkin olisivat tarjonneet kylliksi suojaa, mutta Waldo toivoi\npakottamalla kansansa rakentamaan osan majoista hirsistä saavansa\nkussakin perheessä herätetyksi jonkunlaista omistajantunnetta ja\nylpeyttä mieskohtaisesta omaisuudesta, joten heidän ei enää olisi yhtä\nhelppo luopua majapaikoistaan kuin ennen, jolloin heidän oli tarvinnut\nvain siirtyä jollekin toiselle kalliolle löytääkseen ihan yhtä mukavia\nluolia kuin ne olivat, jotka he olivat niin kevein mielin hylänneet.\n\nToisin sanoen hän toivoi voivansa antaa heille sanan, jota heidän\nsanastossaan ei ollut siihen saakka ollut — sanan »koti».\n\nOlisiko se onnistunut vai eikö, sitä emme saa koskaan tietää, sillä\nviimeisellä hetkellä astui väliin kohtalo, pyyhkäisten yhdellä vedolla\npois hänen kaikki suunnitelmansa ja pyrkimyksensä.\n\nHänen palatessaan sinä iltana kansansa pariin, uhkuen toiveittensa\nvirittämää innostusta, hiipi tanakka, karvainen olento varovasti\nhänen jälessään. Kun Thandar ilmestyi lähelle sitä kallioseinämää\nulottuvasta pensaikosta, johon väliaikainen leiri oli sijoitettu,\njuoksi odottamassa ollut Nadara häntä vastaan.\n\nThandarin jälessä hiipivä hahmo seisahtui pensaikon laitaan. Kun hänen\nlähekkäin olevien silmiensä katse osui tyttöön, värähtelivät hänen\nveltot huulensa nopeasta hengityksestä, ja hänen punaiset luomensa\npainuivat puolittain umpeen, tehden hänet kavalan ja himokkaan\nnäköiseksi.\n\nMuutamia minuutteja hän tarkkaili miestä ja neitoa, kun he verkkaisesti\nastelivat kalliolle edellisen käsivarsi toisen ruskeiden hartioitten\nympärillä. Sitten hän kääntyi ja häipyi takanaan olevien sekavien\noksien sekaan.\n\nSinä iltana Thandar kokosi heimon jäsenet ympärilleen kallion juurelle.\nHe istuivat komean nuotion ympärillä, sillä aikaa kun Thandar,\nheidän kuninkaansa, pienimpiä yksityiskohtia myöten selosti heille\ntulevaisuutta, jonka hän oli heitä varten suunnitellut.\n\nJotkut vanhukset ravistelivat päätään, sillä tämä oli ennenkuulumatonta\nja poikkesi heidän totutusta elämänjärjestyksestään, eivätkä he hevillä\nmielineet alistua muutokseen, siitä ehkä koituvista eduista huolimatta.\n\nMutta suurin osa kansaa riemastui kuullessansa esityksen mukavista\nja pysyvistä asumuksista, vaikka Thandar arvelikin heidän etukäteen\niloitsevan lapsellisen kiihkoisina ajatellessaan saavansa jotakin uutta\nja entisestä poikkeavaa. Oli kokonaan toinen kysymys, kestäisikö heidän\ninnostuksensa, kun he joutuisivat tekemään lisätyötä, jota uusi elämä\nvarmasti vaatisi.\n\nNiinpä Thandar laati uudet lait, joiden oli siitä alkaen oltava hänen\nkansansa ohjenuorana. Miesten oli valmistettava kaikki tarve-esineet ja\naseet, sillä hän oli jo opettanut heidät käyttämään jousta ja nuolia\nsekä keihästä. Naisten oli pidettävä kaikki teräaseet terävinä. Miesten\noli kaadettava tukit ja rakennettava talot — naisten valmistettava\nvaatteukset, keitettävä ja paistettava ruoka sekä pidettävä talot\njärjestyksessä.\n\nMiesten oli muokattava maa, naisten kylvettävä siemenet ja hoidettava\nkasvava vilja, joka sitten myöhemmin oli kaikkien korjattava yhdessä.\n\nMetsästäminen ja taisteleminen olivat miesten velvollisuus, mutta\ntaisteleminen oli rajoitettava heimon vihollisiin. Mies, joka tappoi\njonkun muun heimonsa jäsenen muutoin kuin puolustaessaan kotiansa tai\nitseänsä, oli surmattava.\n\nHän laati muitakin lakeja — hyviä lakeja — joita nämäkin\nkehittymättömät ihmiset pitivät hyvinä. Vasta hyvin myöhällä ryömi\nviimeinen heistä epämukavaan luolaansa, uneksimaan ilmavista, metsän\npuista rakennetuista huoneista, hyvästä ravinnosta, jota riitti yllin\nkyllin yhtä hyvin ennen sadeaikaa kuin sen jälkeenkin, turvallisuudesta\n»ilkeiden miesten» säännöllisesti toistuvien hyökkäysten varalta.\n\nThandar ja Nadara poistuivat viimeiseksi. Istuen kapealla kielekkeellä\nNadaran luolan edustalla kuutamon valaistessa heidän alastomia,\nvälkkyviä olkapäitään he yhdessä keskustelivat ja haaveilivat\ntulevaisuudesta.\n\nThandar oli puhunut ihmeellisistä suunnitelmistaan, jotka näyttivät\nvallanneen koko hänen mielensä — heimon tulevaisuudesta — pitkästä\naskeleesta sivistysoloja kohti, jonka heimon jäsenet astuisivat\nmuutamissa lyhyissä hetkissä, jos he vain noudattaisivat hänen\nmielessään väikkyviä yksinkertaisia suunnitelmia.\n\n»Niin», sanoi hän, »kymmenessä vuodessa he olisivat taivaltaneet\nmatkan, joka meidän esivanhemmiltamme on varmasti vaatinut pitkiä\najanjaksoja».\n\n»Ja suunnitelmasi tähtäävät kymmenen vuotta eteenpäin, Thandar»,\nhuomautti tyttö, »vaikka vasta eilen mainitsit, että meren rannalle\npäästyämme toivoit meidän ennen pitkää näkevän ohitsemme purjehtivan\naluksen, joka veisi meidät sinun sivistysmaailmaasi. Täytyykö meidän\nodottaa kymmenen vuotta, Thandar?»\n\n»Suunnittelen heimoa varten», vastasi mies. »Kenties emme me ole täällä\nnäkemässä muutosta; mutta tahtoisin saattaa heimon jäsenet taipaleelle\nja lähtiessämme pidän kyllä huolta siitä, että valitaan kuningas, jolla\non rohkeutta ja tahtoa toteuttaa suunnitelmani.\n\n— Mutta», lisäsi hän aatoksissaan, »olisi mainiota, jos voisimme palata\ntäydentämään työmme. En koskaan, Nadara, ole suorittanut ainoatakaan\nrakentavaa tekoa lähimmäisteni hyväksi, mutta nyt minulla on tilaisuus\ntehdä jotakin, niin vähäiseltä kuin se näyttääkin, tämän — mitäs se\noli?»\n\nLännestä päin kuului matalaa, uhkaavaa jyminää. Se kuulosti syvältä\nja pahaenteiseltä, mutta oli niin hiljainen, ettei se herättänyt\nainoatakaan heimon nukkuvaa jäsentä.\n\nEnnenkuin kumpikaan ennätti virkkaa mitään, vavahteli maa hiljaa heidän\nallaan, niin hiljaa, että sitä tuskin olisi huomannut, jollei sitä\nennen olisi maan uumenista kuulunut kaukaista jymyä.\n\nKuutamoisella kallionulkonemalla istuva pari hypähti pystyyn, ja Nadara\npainautui likelle Thandaria, joka suojelevasti kiersi kätensä hänen\nhartioittensa ympärille.\n\n»Suuri Nagoola», kuiskasi tyttö. »Taaskin se yrittää vapautua.»\n\n»Mitä tarkoitat?» tiedusti Thandar. »Se on maanjäristys — kaukainen ja\nihan vaaraton meille.»\n\n»Ei; se on suuri Nagoola», intti Nadara. »Kauan sitten, kun isäimme\nisät eivät vielä olleet syntyneet, kuljeskeli suuri Nagoola maan\npäällä, ahmien kaikki, jotka osuivat sen tielle — ihmiset, eläimet,\nlinnut, kaikki.\n\n— Eräänä päivänä tapasi kansamme sen nukkumassa syvässä rotkossa kahden\nvuoren välissä. Siihen aikaan olivat miehet väkeviä, ja kun he näkivät\nsuuren vainolaisensa nukkuvan rotkossa, meni heistä toinen puoli\ntoiselle ja toinen toiselle puolelle, ja he työnsivät molemmat vuoret\nrotkossa nukkuvan pedon päälle, vangiten sen sinne.\n\n— Se on varmasti totta, sillä äitini oli kuullut sen äidiltänsä,\njoka taas oli kuullut sen omalta äidiltään — siten oli sitä\ntotuudenmukaisesti kerrottu polvesta polveen siitä alkaen, kun se kauan\nsitten tapahtui.\n\n- Ja vielä tähän päivään saakka on kuultu silloin tällöin suuren\nNagoolan murisevan raivoissaan, ja maa tärähtelee ja vapisee, kun se\nkoettaa syvällä, hyvin syvällä maan alla pudistaa vuoria päältänsä ja\nriistäytyä vapaaksi. Etkö sinä kuullut sen ääntä ja tuntenut kallion\nhuojuvan?»\n\nThandar naurahti.\n\n»No niin, sitten meillä ei ole hätääkään», huudahti hän, »sillä kun sen\npäällä on kaksi vuorta yhdessä röykkiössä, ei se pääse karkaamaan».\n\n»Kenpä tietää?» tuumi Nadara. »Se on iso, yhtä iso kuin pieni vuori.\nJonakin päivänä väitetään sen reutoutuvan irti, ja sitten ei mikään\npysty vaimentamaan sen vimmaa, ennenkuin se on tuhonnut kaikki elävät\nolennot maan päältä.»\n\n»Älä ole siitä huolissasi, pikku tyttöni!» lohdutti Thandar.\n»Suuren Nagoolan on muristava äänekkäämmin ja rimpuiltava rajummin,\nennenkuin se saa sysätyksi vuoret niskoiltaan. Nytkin se on jälleen\nhiljaa. Juokse senvuoksi luolaasi, armas, äläkä vaivaa somaa päätäsi\ntarpeettomilla huolilla! On aika kaikkien kunnon ihmisten nukkua.» Hän\nkumartui suutelemaan poistuvaa tyttöä.\n\nNadara takertui häneen kiinni hetkiseksi.\n\n»Minua peloittaa, Thandar», kuiskasi hän. »Sen syytä en tiedä. Sen\nvain tiedän, että pelkään; se on voimakasta pelkoa, joka ei ota\ntyyntyäkseen.»\n\n\n\n\nNELJÄS LUKU\n\nTaistelu\n\n\nUseiden naisten ja lapsien ollessa varhain seuraavana aamuna joella\nvettä noutamassa hätkähtivät Thandarin heimon muut jäsenet valppaiksi\nkuullessaan vihlovia kirkaisuja siltä suunnalta, johon vedennoutajat\nolivat menneet.\n\nEnnenkuin kookkaat, karvaiset, sileä-ihoisen Thandarin johtamat miehet\nolivat ennättäneet kallion juurelle rientäessään pelastamaan naisia,\nilmestyi muutamia viimemainituista metsän reunasta, juosten vinhaa\nvauhtia luolille.\n\nHeidän kauhuiseen kiljuntaansa sekautui huutoja: »Ilkeät miehet!\nIlkeät miehet!» Mutta niitä ei tarvittu ilmaisemaan auttajille hälyn\nsyytä, sillä naisten kintereillä saapui Thurg ja parikymmentä hänen\nkammottavaa otustaan. He eivät olleet juuri ihmisenmuotoisia apinoita\nparempia. Pitkäkätisiä, karvaisia, lönkyttäviä kuvatuksia, joiden\nlähekkäin sijaitsevat silmät ja kaltevat otsat osoittivat heidän olevan\nlähempää sukua korkeammille eläimille kuin sivistyneelle ihmiselle.\n\nVoi sitä ihmistä, miestä tai naista, joka joutui heidän kynsiinsä,\nkoska he alhaisella tasolla oleville olennoille tunnusmerkillisten,\nhalpojen, hillittömien intohimojensa lisäksi olivat vaipuneet\nharjoittamaan mitä inhoittavinta ihmissyöntiä.\n\nTehdessään ryöstöretkiä naapuriensa asuinsijoille hankkiakseen\nliharavintoa ja naisia, he olivat kohdanneet vain heikkoa vastarintaa\n— kauhistuneet luola-ihmiset olivat kiireesti kavunneet turvaan\nhuimaaville kallionkielekkeilleen, joilta he saattoivat viskellä kiviä\nja vieritellä isoja järkäleitä, saattaen sekasortoon vaikka kuinka\nhuimat viholliset.\n\nAina olivat ilkeät miehet saaneet joitakuita varomattomia uhreja,\nennenkuin kaikki olivat ehtineet turvaisille kielekkeille, mutta nyt\nkävi toisin. Thurg oli riemuissaan. Miehet syöksyivät alaspäin häntä\nvastaan — suureksipa totisesti sukeutui tämän taistelupäivän jälkeinen\njuhla, sillä kun miehistä olisi suoriuduttu, ei olisi kovinkaan\nvaikeata hyökätä kalliolle ja ryöstää kaikki naiset ja lapset. Hänen\nsitä ajatellessaan väikkyi hänen vähäisissä aivoissaan sen kauniin\ntytön kuva, jonka hän edellisenä iltana oli nähnyt laskeutuvan luolilta\nja tulevan sileäihoista, kahdessa kamppailussa häntä löylyttänyttä\nsoturia vastaan.\n\nSe, että Thandarin miehet saattaisivat kääntää taistelun hänen\ntappiokseen, ei johtunut Thurgin mieleenkään. Eikä ihmekään,\nsillä joskin luola-miesten lihakset olivat valtavia, olivat he\nkuitenkin heikkoja rahjuksia verrattuina Thurgin puolieläimiin. Vain\nsileäpintainen muukalainen vaivasi raakalaisen sekavia aivoja.\n\nHän kummasteli kuitenkin hiukan nähdessään vihollisten käsissä pitkät,\nohuet kepit ja heidän selässään riippuvissa nahkapusseissa pienet\nsäleet ja oudonnäköiset, käyrät oksat, joiden päitä yhdistivät ohuet\nsuolenkappaleet. Mitähän vehkeitä ne olivat?\n\nPian hän sai sen tietää — sen ja paljon muutakin.\n\nThandarin soturit eivät karanneet Thurgin ja hänen otuksiensa kimppuun\ntiheään sullottuna, kiljuvana laumana. Sensijaan he hölkyttivät\nhitaasti eteenpäin pitkänä, ohuena, kallion juuren suuntaisena viivana.\nSen keskikohdalla, suoraan hyökkäävien ilkeiden miesten keskustan\nedessä, oli Thandar, huudellen ohjauksia väelleen, ensin toiselle,\nsitten toiselle sivustalle.\n\nJa hänen komennustensa mukaan alkoivat viivan päät kiihdyttää\nvauhtiaan, joten Thurg pian huomasi miehiä olevan edessään ja\nmolemmilla puolillaan. Ja kun kaikki parinkymmenen metrin päässä\netenivät varovasti, kyyristyneinä lopullista käsirysyä varten, näki hän\njokaisen vihollisen sovittavan säleen kaarevan oksan suolijänteeseen.\nSitten kuului äkkiä yhtäaikaisesti monta helähdystä, ja Thurg tunsi\npistävää kipua kaulassaan. Vaistomaisesti hän pyyhkäisi kädellään sitä\nkohtaa; siinä törrötti vihollisen säle tuskin parin sentimetrin päässä\nhänen henkitorvestaan.\n\nRaivosta ulvoen hän kiskaisi esineen irti, mutta syöksyessään\nrankaisemaan noita julkean rohkeita hulluja hän näki kymmenkunnan\nseuralaisensa nykivän säleitä eri kohdista ruumistaan, ja ruohikossa\nvirui ihan hiljaa kaksi, joiden rinnoista pistivät esille säleiden päät.\n\nSe näky pani raakalaisen hetkeksi pysähtymään. Hän näki kumppaniensa\nkarkaavan vihollisten kimppuun ja uuden sälekuuron tuoksahtavan\nkaarevilta oksilta. Vielä yksi hänen soturinsa sortui maahan, ja\nsitten vastustajat sileäpintaisen huutamasta komennuksesta viskasivat\nsyrjään kummalliset aseensa, tarttuivat pitkiin, ohuihin keppeihinsä ja\njuoksivat Thurgin väkeä vastaan.\n\nThurgia hymyilytti. Nyt kaikki pian päättyisi. Hän kääntyi itseään\nkohti kiiruhtavaan viholliseen päin — se oli Thandar. Thurg kyyristyi\nottamaan hyökkäystä vastaan. Hänen petomaisissa aivoissaan hehkui\nraivo, kostonhimo ja verenjano. Vankoilla kourilla hän kiskoisi\nkeppipahasen tuon olennon otteesta, ja tällä kertaa hän puristaisi\nsormensa tuohon sileään kurkkuun. Hän nuolaisi huuliaan. Mutta sitten\nhän silmäkulmainsa alitse vilkaisi oikealle kupeelleen.\n\nMitä kummaa hän näkikään! Hänen väkensä pakenemassa? Se oli\nuskomatonta! Mutta sittenkin se oli totta. Raivokkaasti ärjähdellen\ntuskissaan ja kiukuissaan he juoksivat kujanjuoksua tulessa\nteroitettujen keihäiden välitse. Kolme heistä virui kuolleena. Muista\nvalui verta heidän paetessaan hellittämättömästi sohivia kiusanhenkiään.\n\nSe riitti Thurgille. Hän ei jäänyt vartoamaan Thandaria. Hänen\nveltoilta huuliltaan pääsi yksi ainoa kiukkuinen ulvahdus ja sitten hän\npyörähti ympäri, lähtien syöksymään metsään. Viimeisenä hän sivuutti\nThandarin alkeellisen taistelurintaman toisiansa nopeasti lähenevät\npäät. Hän juoksi niin vinhasti, että kallioseinämältä taistelua\nkatsellut Nadara myöhemmin väitti hänen jalkojensa jokaisella rajulla\nharppauksella kohonneen pään yläpuolelle.\n\nThandar ja hänen voittoinen armeijansa ajoi metsässä vihollista takaa\nparisen kilometriä. Sitten he nauraen ja riemuiten palasivat kuulemaan\nvanhuksien, naisten ja lasten ylistyksiä.\n\nSe oli onnellinen päivä. Leirissä juhlittiin. Ja muistaen, mitä hän oli\nvilleistä roduista lukenut, Thandar esitti sillä hetkellä keksimänsä\ntanssin voiton kunniaksi.\n\nHän ei tuntenut raakalaistansseja paljoakaan paremmin kuin hänen\nheimonsa jäsenet tunsivat two-stepiä ja valssia. Mutta hän tiesi, että\ntanssi, laulu ja leikit olivat sellaisenaan suuri edistysaskel ihmisen\nkehityskulussa, ja senvuoksi hän aikoi opettaa niitä kansalleen.\n\nKuuma puna lehahti hänen ohimoilleen, kun hän ajatteli, kuinka\nkauhealta hänen arvokkaasta isästään ja jäykän muodollisesta äidistään\ntuntuisi, jos he nyt näkisivät hänet — alastomana lannevyötä ja\npantterintaljaa lukuunottamatta, milloin harppaillen ja hyppien,\nmilloin liikkuen komein valssiaskelin, taputtaen käsiänsä liikkeittensä\ntahdissa, samalla kun hänen jälessään tanssi parikymmentä hilpeää\nalastonta soturia, jäljitellen hänen kaikkia temppujaan apinamaisen\ntarkasti.\n\nHeidän ympärillään kyyköttivät heimon, muut jäsenet tarkkaavaisempina\nja enemmän huvitettuina katsellen näitä elämänsä ensimmäisiä\njuhlamenoja kuin mitään, mitä heille oli koskaan sattunut. Nyt hekin\ntaputtivat käsiänsä tanssijoiden tahdissa.\n\nNadara seisoi, katsellen outoa näkyä huulet raollaan ja silmät\nlevällään. Hänestä tuntui kuin olisi jokin hänen sisällään pyrkinyt\nilmoille — jokin, minkä hän oli tietänyt kauan, kauan sitten, minkä hän\noli unohtanut, mutta mikä hänen pian täytyi jälleen muistaa. Samalla\nhän alkoi tuntea voimakasta liikkumisen tarvetta — hänen jalkansa\nmalttoi tuskin pysyä hiljaa maassa, ja hänen sydämeensä ja kurkkuunsa\ntulvi valtavia sointu- ja lauluaaltoja, vaikka hän ei itse tiennyt,\nmistä ne olivat ja mitä ne merkitsivät.\n\nSenhän vain tiesi, että hän oli hyvin kiihtynyt ja onnellinen ja että\nhänen koko olemuksensa tuntui yhtä keveältä ja ilmavalta kuin lauha\ntuuli, joka hiljaa huojutteli metsän puiden latvoja.\n\nNyt oli tanssi lopussa. Thandar oli vienyt soturit jälleen\njuhla-aterian ääreen. Sen piirin keskellä, jossa alastomat miehet\nolivat äsken hyppineet ja pyörineet, oli tyhjä tila. Sinne juoksi\nNadara jonkun hienon sielullisen kiihoituksen kannustamana, jota hän\nei olisi käsittänyt, jos olisi koettanut, ja jota hän ei koettanutkaan\nkäsittää.\n\nHänen hennon, viehkeän vartalonsa ympärille oli kiedottu Nagoolan\nvälkkyvän musta talja — sekin hänen miehensä kunnon ja uljuuden\nmerkki. Se peitti hänen ruumiinsa vain puolittain, siten korostaen sen\nkauneutta.\n\nSilmät puoliummessa hän astui puolikymmentä sulavaa askelta koetteeksi.\nThandarin ja useiden muiden silmät olivat suunnatut häneen, mutta\nhän ei heitä nähnyt. Äkkiä hän alkoi tanssia kädet ojennettuina\nulospäin, taivutellen joustavaa vartaloansa ja huojuen puolelta\ntoiselle kiehtovan viehättyneenä astuessaan askelia ja sijoittuessaan\nasentoihin, jotka näyttivät yhtä luontevilta kuin lepotila.\n\nHän kaarteli pienessä piirissä yksinkertaisin, mutta somin\ntanssiaskelin, ja nyt olivat kaikki silmät tähdätyt ääneen, ja\njokaisen villin sydän sykähteli samassa tahdissa kuin hänen sirot,\nsopusointuisesti joustavien, ruskeiden jäsenten kanssa liikkuvat\njalkansa nousivat ja laskivat.\n\nJa kaikista sykkivistä sydämistä sykki Thandarin kiivaimmin, sillä\nkouluttamattoman tytön runollisen viehkeissä liikkeissä hän näki\ntodistuksen Nadaran syntyperästä — siitä, että hänen päätelmänsä\nNadaran alkuperästä, senjälkeen kun tytön kasvatusisä oli kertonut\nhänen syntymätarinansa, oli osunut oikeaan. Vain vanhan kulttuurisuvun\nlapsella saattoi olla tällainen synnynnäinen lahja. Joka hetki hän\nodotti tytön huulilta kajahtavan laulun eikä hän pettynytkään, sillä\nkun luolaihmiset pian alkoivat taputtaa käsiään Nadaran askelten\ntahdissa, viritti hän kirkkaan, linnunlaulua muistuttavan sävelen —\nrakkauden ja elämän ja onnen sanattoman ylistyksen.\n\nVihdoin hän uupuneena taukosi, ja kun hänen katseensa osui Thandariin,\npurskahtivat he hilpeään nauruun.\n\n»Kuningas ei ole ainoa, joka osaa hyppiä ja leikitellä jaloillaan»,\nhuudahti tyttö.\n\nThandar meni ympyrän keskelle, polvistui Nadaran jalkojen juureen,\ntarttui hänen toiseen käteensä ja suuteli sitä.\n\n»Kuningas on vain kuolevainen ja mies», virkkoi hän. »Se ei ole mikään\nmoite, ettei hän vedä vertoja jumalattaren suloudelle. Olet kovin\nihastuttava, oma Nadarani», jatkoi hän. »Olen rakastanut sinua, mutta\nnyt alan sinua palvoa.»\n\nJa erään toisen, hiljaisen metsän pimennossa tähyilevän miehen tunteet\nkuohuivat väkevästi, kun hän katseli puolialastonta, viehättävää\ntyttöä. Se oli Thurg, ilkeä mies, joka oli yksin hiipinyt takaisin\nmetsän reunaan väijymään tilaisuutta kostaa Thandarille ja hänen\nväelleen.\n\nHänen häijyissä aivoissaan oli väikkynyt puolittain muovautunut\nsuunnitelma, joka oli kiteytynyt varmaksi päätökseksi hänen nähdessään\nNadaran tanssivan nuotion hohteessa.\n\nTanssin ja juhlimisen loputtua lähtivät Thandarin heimon jäsenet\nyksitellen ja parittain kallioluoliinsa toivoen pian voivansa hylätä ne\nja pääsevänsä siirtymään mukavampaan kylään, jonka he aikoivat rakentaa\nkuninkaansa ohjeitten mukaan idemmäksi laajan veden läheisyyteen.\n\nVihdoin oli kaikki hiljaista — kylä nukkui. Ei ketään ollut vahtimassa\ntoisten nukkuessa, sillä kirjaoppiin syventyneen Thandarin piti\nkartuttaa käytännöllisiä tietojansa karvailla kokemuksilla, eikä vielä\nollut esiintynyt syytä, joka olisi osoittanut tarpeelliseksi sijoittaa,\nyövahteja hänen kyläänsä.\n\nHän ei uskonut voitetun Thurgin valuneen enää palaavan, ei ainakaan\nyöllä, sillä tämän villin saaren asukkaat olivat harvoin liikkeellä\nöisin, koska he kunnioittivat Nagoolan hampaita ja kynsiä liian paljon\nuskaltautuakseen pimeän tultua kolkkoihin metsiin tai yksinäisille\ntasangoille.\n\nMutta Thurgin karvaisessa rinnassa riehui hillitön tunnemyrsky.\nHän unohti Nagoolan. Hän ajatteli ainoastaan kostoa — kostoa ja\nmustatukkaista kaunotarta, joka oli niin usein pujahtanut hänen\nkäsistään.\n\nJa kun hän näki Nadaran tanssivan käsiänsä taputtavien heimolaistensa\nmuodostamassa kehässä loimuavan pensasnuotion hohteessa, yltyi hänen\nhimonsa suoranaiseksi vimmaksi.\n\nHän jaksoi tuskin pidättyä yksin syöksymästä vihollistensa keskelle\nsiepatakseen tytön heidän nenänsä edestä. Mutta varovaisuus pelasti\nhänet, ja hän vartosi, vaikkakin maltittomana, kunnes viimeinenkin\nluola-asukas oli vetäytynyt onkaloonsa.\n\nHän oli pannut merkille, mihin luolaan Nadara oli mennyt. Se oli\nkorkealla jyrkän kallion seinämällä ja juuri Thandarin luolan\nyläpuolella. Kuu oli pilvien peitossa, kallion juurella palanut nuotio\noli hiipunut hehkuviksi hiiliksi, ja kaikki oli pimeyden ja varjojen\nverhossa. Kaukaa metsän sydämestä kuului Nagoolan pärskymistä ja\nulvontaa. Tämä kammottava ääni sai Thurgin häränniskassa törröttävät\njäykät karvat nousemaan pystyyn. Hän vilkaisi pelokkaasti taakseen,\nkyyristyi sitten matalaksi ja hiipi nopeasti ja äänettömästi aukeaman\npoikki kallion juurelle.\n\nPainautuneena ulkonevan kivimöhkäleen kupeeseen hän kuunteli hetkisen.\nNukkuvan kylän hiljaisuutta ei häirinnyt mikään. Kukaan ei ollut\nhuomannut hänen tuloaan — siitä hän oli varma.\n\nVarovasti hän alkoi kavuta kallioseinämälle. Kiipeämistä vaikeutti se,\nettei hänen käytettävissään ollut karkeatekoisia tikkaita, jotka veivät\nkielekkeeltä toiselle päiväiseen aikaan, mutta jotka vedettiin pois\nyhteiskunnan jäsenten mentyä pimeisiin onkaloihinsa.\n\nMutta Thurg oli raahannut muassaan metsästä ohuen puun. Sen hän\nsijoitti nojalleen kallioseinämää vasten.. Sen yläpää ulottui parhaiksi\nalimman kielekkeen reunalle.\n\nThurg oli melkein yhtä kookas ja näköjään ihan yhtä kömpelö kuin\ngorilla, mutta hän ei ollut niin loitolla alkuperäisistä, puissa\nasustaneista kantavanhemmistaan kuin tämä iso apina on, ja niinpä hän.\nsuoriutuikin meluttomasti ja ilmeisen helposti kapuamisesta, joka hänen\nraskaan ruhonsa tähden olisi saattanut näyttää mahdottomalta.\n\nIson kissan tavoin hän kiipesi norjaa tankoa myöten, kunnes sai\ntartutuksi yläpuolellaan olevan kielekkeen laitaan ja kiskoi sinne\nitsensä apinamaisesti kyyköttämään. Hapuillen hän sitten etsi\nluola-asukkaiden kielekkeelle vetämät tikkaat.\n\nNe hän nosti pystyyn seuraavaa ylempää kielekettä vasten. Sen jälkeen\noli tie helppo, sillä muita kielekkeitä yhdistivät kallioseinämään\nhakatut jyrkät polut. Se oli Thandarin toteuttama uudistus. Hän oli\npitänyt vaappuvia tikkaita vaivaloisina ja lisäksi vaarallisina sekä\nhengelle että jäsenille, sillä melkein joka päivä sai joku vaimo tai\nlapsi niiden tähden pahoja kolhaisuja.\n\nNiinpä Thandar tahtomattaan auttoi Thurgia, ja tämä pääsi helposti\nNadaran luolan suulle.\n\nHänen sivuuttaessaan alemman luolan, oli hänen tehnyt voimakkaasti\nmieli tunkeutua sinne ja surmata vihollisensa. Thurg ei ollut\nmilloinkaan vihannut ainoatakaan olentoa niin kiihkeästi kuin hän nyt\nvihasi tätä sileä-ihoista vierasta — siihen vihaan keskittyi hänen\nhalvan sielunsa kaikki ilkeys.\n\nNyt hän kumartui kuuntelemaan luolan aukolle. Sisältä kuului tytön\ntasaista hengitystä. Veri alkoi kuumasti kohista hänen eläimellisissä\nsuonissaan. Hänen isot kouransa avautuivat ja sulkeutuivat suonen vedon\ntapaisesti. Kiihkoisesti hän imi ilmaa velttojen huuliensa välitse.\n\nSuoraan hänen alapuolellaan nukkui Thandar uneksien. Hän näki\nihanan näyn, nuotion hohteessa tanssivan kauniin keijukaisen. Hänen\nympärillään istuivat piirissä Smith-Jonesit, Percy-Standishit,\nLivingston-Brownit, Quincy Adams-Cootsit ja Bostonin satojen muiden\nyhtä ylimyksellisten perheiden jäseniä.\n\nThandarista ei ollut lainkaan kummallista, ettei koko seurueen\nvaatetuksella olisi saatu Laokoonia verhotuksi Hänen isällänsä\noli pukeva lanneverho, kun taas arvokkaalla rouva John Alden\nSmith-Jonesilla, hänen äidillänsä, oli aistikas, vähäinen vaippa, joka\nsuolenkappaleilla oli ommeltu kokoon pienten nakertajain nahoista.\n\nKeijukaisen tanssiessa taputtivat katsojat kovasti käsiään hänen\naskeltensa tahdissa, ja hänen tauottuaan he toinen toisensa jälkeen\nryömivät nelinkontin hänen luokseen ja suutelivat hänen kättään.\n\nÄkkiä hän tunsi keijukaisen Nadaraksi, mutta kun hän ponnahti esiin\nvaatiakseen tyttöä omakseen, syöksähti muiden seasta roteva mies, jolla\noli jäykkä, takkuinen parta, luisu otsa ja lähekkäin olevat silmät,\nsieppasi Nadaran ja tyttöä kantaen pakeni odottaville rattaille.\n\nHän tunsi miehen Thurgiksi, ja unessakin hänestä tuntui kovin oudolta,\nettä Thurgin yllä oli hyvin sopiva iltapuku.\n\nNadara kirkaisi kerran, ja se kirkaisu herätti Thandarin. Nousten\nkyynärpäänsä varaan hän katsoi luolansa aukolle. Hän muisti unensa.\nHuoahtaen hiljaa helpotuksesta, koska se oli ollut vain unta, hän\npainautui jälleen ruohovuoteelleen ja oli pian taaskin vaipunut sikeään\nuneen.\n\n\n\n\nVIIDES LUKU\n\nNadaran ryöstö\n\n\nVarovasti Thurg ryömi luolaan, jossa Nadara lepäsi pehmeällä\nruohovuoteellaan kiedottuna Nagoolan, mustan pantterin, välkkyvän\nsileään taljaan.\n\nKyyröttävän puolieläimen ruho pimitti senkin heikon valon, jota hieman\nhämärtävästä yöstä tunkeutui säröreunaisen aukon lävitse luolaan.\n\nSisällä vallitsi manalamainen pimeys.\n\nKäsillään hapuillen Thurg vihdoin tapasi ruohoisen alustan nurkkauksen.\nHiljaa hän siirtyi sentimetrin toisensa jälkeen likemmäksi nukkujaa.\nPian hänen sormensa koskettivat pantterintaljan tuuheata turkkia.\n\nNiin kömpelön isoksi otukseksi keveästi hän sitten tunnusteli pitkänään\nolevan tytön vartaloa, kunnes hänen jättiläiskouransa hiveli Nadaran\nupeata, silkinhienoa, sysimustaa tukkaa.\n\nSilloin hän pysähtyi hetkiseksi. Nopeasti ja äänettömästi hänen toinen\nleveä kämmenensä sitten paiskautui Nadaran suulle, samalla kun toinen\nkäsi kiertyi tytön vyötäisille, nostaen hänet vuoteelta.\n\nNadara heräsi ja koetti kauhistuneena kiskoutua irti ja kirkua. Mutta\nhänen suutaan painava jättiläiskäsi piti hänen huulensa tarkkaan\nkiinni, ja vyötäisillä oleva käsivarsi piti häntä tiukasti kuin\nteräsvanne.\n\nThurg ei hiiskunut sanaakaan, mutta kun Nadara rimpuili vapautuakseen\nja hänen kätensä osuivat raakalaisen karvaiseen rintaan ja takkuiseen\npartaan, arvasi hän, kuka hänen ryöstäjänsä oli, ja häntä puistatti.\n\nViivyttyään vain kylliksi ennättääkseen varmistua siitä, että vanki oli\nvarmasti hänen otteessaan ja ettei tytön vaipasta jäänyt roikkumaan\nlievettä, johon hän saattaisi sotkeutua ja kompastua paetessaan\nkallioseinämää alaspäin, alkoi Thurg laskeutua.\n\nThandarin luolan suulla Nadara ponnisteli kahta vertaa rajummin\nsaadakseen suunsa vapaaksi ja voidakseen kirkaista äänekkäästi edes\nkerran. Thurg arvasi, mitä hän mieli, painoi kämmentään entistäkin\ntiukemmin hänen suulleen, ja seuraavalla hetkellä he olivat huomiota\nherättämättä siirtyneet lähinnä alemmalle kielekkeelle.\n\nYlimmillä kielekkeillä koukertelevaa polkua myöten Thurgin oli — kiitos\nThandarin — verrattain helppo laskeutua. Mutta kallion juurelta laskien\ntoisella kielekkeellä hänen oli pakko turvautua toisiin niistä kaksista\ntikkaista, joita myöten päästiin viimeinen taival maahan.\n\nJa tällöin hänen oli hellitettävä kätensä Nadaran suulta. Hiljaa\näristen hän varoitti tyttöä pysymään ääneti, uhaten muutoin heti tappaa\nhänet, poisti sitten kätensä vangin kasvoilta, tarttui tikkaiden\nyläpäähän ja heilautti itsensä vaaralliselta jyrkänteeltä tikapuille,\npitäen taakkaansa kainalossaan.\n\nVähän aikaa Nadara oli liiaksi kauhun lamauttama käyttääkseen\nhyväksensä tilaisuutta, mutta Thurgin parhaillaan laskiessa jalkansa\nkielekkeelle portaitten alapäässä hän parkaisi kerran äänekkäästi.\n\nHeti tärähti Thurgin kämmen kovakouraisesti hänen huulilleen. Villi\npudisti häntä raa'asti ja kiristi hänen vartaloaan valtavassa\notteessaan, niin että hän haukkoi henkeään ja odotti joka hetki\ntuntevansa kylkiluittensa katkeavan hirvittävästä puristuksesta.\n\nMinuutin ajan Thurg seisoi hiljaa kielekkeellä, rutistaen rääkättyä\nuhriaan ja kuunnellen, kuuluisiko ylhäältä takaa-ajon ääniä.\n\nPian kävivät Nadaran tuskalliset kärsimykset ylivoimaisiksi — hän\npyörtyi. Thurg tunsi hänen vartalonsa herpaantuvan, ja raakalaisen\nveltot huulet vääntyivät kammottavaan virnistykseen.\n\nKallioseinämällä oli hiljaista — tytön parkaisu ei ollut häirinnyt\nhänen heimolaistensa unta. Thurg laski tikkaat, joita myöten hän oli\njuuri äsken tullut, alemman kielekkeen reunalta maahan ja seisoi\nseuraavalla hetkellä alhaalla taakkoinensa.\n\nMeluttomasti hän nosti tikkaat ja puun, jota hän oli käyttänyt ylöspäin\nkavutessaan, ja laski ne maahan kallion juurelle. Se katkaisisi vähäksi\naikaa kaiken mahdollisen takaa-ajon, kunnes luolamiehet ennättäisivät\ntuoda muita tikapuita ylemmiltä kielekkeiltä, jonne he epäilemättä\nolivat niitä kätkeneet.\n\nMutta takaa-ajoa ei alkanut, ja Thurg katosi pimeään metsään\nsaaliinensa.\n\nHän kantoi Nadaraa pitkän matkan, pälyillen pienillä siansilmillään\noikealle ja vasemmalle sysipimeään yöhön ajoissa havaitakseen väijyvät\npedot. Hänen pienten korviensa puolittain surkastuneet lihakset, jotka\nvielä noudattivat melkein sammuneen vaiston kehoituksia, koettivat\nkääntää rujomuotoisia korvanlehtiä eteenpäin, jotta hänen kuulonsa\nerottaisi ensimmäisen risahduksen, kun kuivat lehvät murtuisivat\nvankkahampaisen öisen saalistajan pehmeän käpälän alla.\n\nMutta metsä tuntui kuolleelta. Ei ilmestynyt ainoatakaan elävää olentoa\nestämään puolieläimen ilkeitä aikomuksia. Thandar nukkui kaukana hänen\ntakanaan. Thurg virnisti.\n\nKuu pilkisti pilvistä ja valoi metsän puiden juurille hopeisen\nvihreitä läikkiä. Nadara heräsi pyörtymyksestään. He olivat pienellä\naukeamalla. Heti hän muisti kaikki, mitä oli tapahtunut, ennenkuin hän\nmeni tajuttomaksi. Kuutamossa hän tunsi Thurgin. Kammottavan näköisenä\nraakalainen tähyili hänen ylöspäin käännettyjä kasvojaan.\n\nThandar oli usein puhellut hänelle uskonnosta, kertoen hänelle omasta\nJumalastaan, ja nyt tyttö kiitti Häntä siitä, että Thurg oli vielä\nliian alhaalla kehitysasteikossa osatakseen suudella. Tuo takkuinen\nparta, nuo veltosti riippuvat huulet painettuina hänen suulleen! Se oli\nliian kammottavaa — hän sulki inhoten silmänsä.\n\nThurg laski hänet pystyyn maahan, yhäti puristaen toisella kädellään\nhänen hartioitansa. Nadara näki otuksen seisovan vierellään, ahmien\nhäntä himokkailla, verestävillä silmillään. Hänen inhoittavat huulensa\nvärähtelivät ja vapisivat, kun hänen kuuma, kiihkeästi läähättävä\nhengityksensä kulki nopeasti edestakaisin.\n\nTyttö tunsi lopun olevan käsillä. Hurjistuneena hän koetti keksiä\njotakin puolustautumis- tai pakokeinoa. Thurg veti häntä puoleensa.\n\nÄkkiä Nadara heilautti nyrkkiänsä, iski sen vasten miehen suuta,\nkiskaisihe sitten irti hänen otteestaan ja syöksyi karkuun.\n\nMutta seuraavalla hetkellä Thurg oli hänen niskassaan, tarttui\nkarkeasti hänen olkapäähänsä, pudisti häntä rajusti ja paiskasi hänet\nmaahan.\n\nMiehen särkyneistä huulista tippui verta hänen kasvoilleen ja\nkaulalleen.\n\nKaukaa kuului syvää, ukkosmaista jyminää. Thurg nosti päätänsä ja\nkuunteli. Kammottava ääni toistui useita kertoja.\n\n»Suuri Nagoola tulee rankaisemaan sinua», kuiskasi Nadara.\n\nYhä vielä Thurg kyykötti hänen vierellään. Tyttö oli lakannut\ntaistelemasta, sillä hän tunsi omaansa suuremman voiman sekaantuvan\nleikkiin pelastamaan hänet.\n\nMaa heidän allaan vapisi, tärähteli ja sitten huojui kamalasti. Jyminä\nja pauhu kävivät huumaaviksi. Thurgin intohimot hyytyivät tämän uuden\nhirmun pelosta, ja hän nousi pystyyn. Vähän aikaa oli hiljaista, mutta\nsitten tuli uusi, entistä hirveämpi tärähdys.\n\nMaa aaltoili kuvottavasti. Ilmestyi halkeamia, jotka nielivät puita ja\nsitten sulkeutuivat ikäänkuin ahnaat suut nieltyään kauan lumoamaansa\nravintoa.\n\nThurg kellahti pitkäkseen. Nyt hän oli kauhun vallassa ja parkui\näänekkäästi peloissaan.\n\nTaaskin oli hiljaista, ja tällä kertaa eläinmies ponnahti pystyyn ja\nriensi metsään. Nadara oli yksin.\n\nPian alkoi maa uudelleen vapista, ja suuren Nagoolan ääni kiiri yli\nmaailman. Säikähtyneitä eläimiä kirmasi Nadaran ohitse, paeten joka\ntaholle. Pieniä kauriita, kettuja, oravia ja muita nakertajia juoksi\nlukemattomana parvena pelon vallassa sinne tänne.\n\nIso musta pantteri ja sen puoliso hölkyttivät lapa lapaa vasten\npainettuna sille aukeamalle, jossa Nadara yhä seisoi liian\ntyrmistyneenä osatakseen paeta millekään suunnalle.\n\nNe pysähtyivät hetkiseksi kuutamoon ja silmäilivät häntä, mutta\npujahtivat sitten pensaikkoon edes vilkaisemattakaan taaksensa. Heti\nniiden jälessä tuli kolme kaurista.\n\nNadara oivalsi, ettei hän ollut lainkaan pelännyt panttereita, kuten\nolisi tehnyt tavallisissa oloissa. Jopa pienet kauriitkin juoksivat\nluonnollisten vainoojiensa perässä. Kaikki vähäisemmät pelon tunteet\ntukehtuivat maanjäristyksen herättämään, kaikki valtaavaan kauhuun.\n\nAamu alkoi sarastaa idästä. Jyminä oli vähäisempää, tärähdyksien\nväliajat olivat pitempiä, eivätkä ne enää olleet niin ankaria.\n\nNadara lähti palaamaan kylään. Joka hetki hän odotti näkevänsä\nThandarin tulossa häntä etsimään, mutta vaikka hän oli jo ehtinyt\nmetsän reunaan, ei hän lohdukseen ollut nähnyt merkkiäkään Thandarista\neikä muista heimolaisistaan.\n\nVihdoin hän astui aukeamalle. Hänen edessään kohosi kallio. Hänen\nhuuliltansa puristui tuskainen parahdus, kun hän silmäili katsettaan\nkohdannutta näkyä. Korkea kallio, joka oli ollut hänen kotinansa —\nThandarin heimon kotina — oli pirstoutunut ja murskautunut.\n\nUlkoneva kallionhuippu oli murtunut irti ja virui rosoisena röykkiönä\nkallion juurella. Luolat olivat kadonneet. Kielekkeet olivat rauenneet\nsoraksi suuren Nagoolan jättiläismäisistä ponnistuksista. Kaikkialla\noli hävityksen jälkiä ja raunioita.\n\nNadara meni lähemmäksi. Kammottavassa, sekasortoisessa läjässä oli\nsiellä täällä kivien väliin pusertuneina miesten, naisten ja lasten\nsilpoutuneita, murjoutuneita ruumiita.\n\nNadaran poskilla kieri kyyneliä, ja hänen hentoa vartaloaan\npuistattivat repivät nyyhkytykset. Entä Thandar? Missä hän oli?\n\nPerin vaivaloisesti ponnistellen tyttö kiipesi sekasortoisia\nkivilohkareita myöten ylöspäin. Vain arvaamalla hän saattoi päätellä,\nmissä Thandarin luola oli ennen sijainnut; nyt ei ollut jälellä\nmerkkiäkään luolasta — kaikkialla oli samanlainen, lohduton, äänetön\nkiviröykkiö.\n\nRaivokkaasti hän raastoi ja repi teräväsärmäisistä kivistä\nkasaantuneita valtavia läjiä. Hänen kätensä saivat naarmuja ja\nkolhiintuivat verille. Hän huuteli ääneensä miehensä nimeä, mutta\nvastausta ei tullut.\n\nVasta myöhään iltapäivällä hän heikkona väsymyksestä luopui turhasta\netsinnästään. Sen yön hän nukkui kahden irtautuneen kivilohkareen\nvälisessä halkeamassa ja lähti seuraavana aamuna hakemaan luolaa,\njossa voisi elää yksinäisen elämänsä lopun, nauttien sellaista turvaa\nja niukkaa mukavuutta kuin yksinäinen tyttö pystyisi tässä villissä\nmaailmassa itselleen hankkimaan.\n\nViikon päivät hän harhaili sinne tänne, mutta useimmat hänen ennen\ntuntemansa luolat olivat tuhoutuneet samoin kuin hänen heimonsa asumat.\n\nVihdoin hän sattumalta osui samalle kalliolle, jonka Thandar oli\nvalinnut kansansa pysyväksi asuinpaikaksi. Täällä näytti maanjäristys\nriehuneen lievemmin, ja Nadara löysi turvallisen ja mukavan luolan\nkorkealla kallioseinämällä.\n\nViimeisellä välillä kiivetessään sinne hän tarvitsi ohutta tankoa,\njonka hän saattoi vetää jälessään ylös, siten tehokkaasti sulkien tien\nNagoolalta ja sen kaltaisilta. Vielä paremmin turvatakseen itseänsä\nsinne sattumalta osuvien ihmisten varalta tyttö kantoi läjän pieniä\nkivilohkareita kielekkeelle luolansa suunaukon viereen.\n\nHän hinasi sinne myöskin hedelmiä, pähkinöitä ja vihanneksia sekä ison\nkurpitsan, jonka hän täytti vedellä alhaalla kumpuavasta lähteestä.\nPalattuaan viimeiseltä hakuretkeltään ja istuessaan levähtämässä\nkielekkeellään, silmäillen maisemaa ja kaukaista valtamerta hän oli\nerottavinaan jotakin liikkuvan allaan leviävän aukeaman vastaisella\nlaidalla kasvavien puiden varjossa.\n\nSaattoikohan se olla ihminen? Nadara veti seipään vierellensä\nkielekkeelle.\n\nPaetessaan suuren Nagoolan vimmaa Thurg oli päivän koittaessa saapunut\nsille paikalle, jossa hänen väkensä leiri oli ollut. Siellä hän ei\nkuitenkaan nähnyt miehistänsä merkkiäkään. Maassa vain ammotti laaja,\nsäröreunainen, puolittain sulkeutunut repeämä, joka oli saattanut\nnielaista koko hänen heimonsa, kuten hän oli nähnyt halkeamain metsässä\nnielevän monta, monta puuta samalla kertaa.\n\nJonkun aikaa hän etsi jälkiä heimolaisistaan, mutta turhaan. Kun\nmaanjäristyksen nostattama pelko sitten oli vaimennut, lähti hän\ntakaisin metsään etsimään tyttöä. Hän haki neljä päivää, saapui sen\nkallion raunioille, jonka seinämällä Nadaran heimo oli majaillut, ja\nhuomasi siellä merkkejä siitä, että tyttö oli käynyt siellä kallion\ntuhoutumisen jälkeen.\n\nHän näki Nadaran somien jalkojen jälkiä pehmeässä maassa lohkareitten\njuurella — näki, kuinka hän oli kaivanut järkäleitten seasta etsiessään\nThandaria — näki hänen ruohovuoteensa lohkareitten välisessä\nhalkeamassa ja huolellisesti ja uutterasti etsittyään löysi sitten\nNadaran jäljet, jotka veivät itään päin.\n\nSeurattuaan niitä useita päiviä hän vihdoin lähellä merta saapui\naukealle tasangolle metsän laitaan. Kapean aukeaman toisella puolella\nkohosi korkea kallio — ja siellä kapusi jokin olento luolan tummaa\nsuuta kohti.\n\nSaattoiko se olla nainen? Thurgin silmät soukkenivat, kun hän tähysti\nkalliota tarkkaan. Niin, se oli nainen — sama nainen — hänen etsimänsä\nja yksin.\n\nRiemusta kiljaisten Thurg syöksähti metsästä aukeamalle ja lähti\nvinhasti juoksemaan kalliolle, jonka seinämällä Nadara kyyrötti\nvieressään pieni kasa säröisiä heittokiviään valmiina uudelleen\nkamppailemaan tämän inhoittavan hirviön kanssa enemmästä kuin hengestä.\n\n\n\n\nKUUDES LUKU\n\nEtsintä\n\n\nOli kulunut vuosi siitä, kun Waldo Emerson Smith-Jones oli lähtenyt\nvanhempiensa aristokraattisesta, Back-lahden rannalla sijaitsevasta\nkodista pitkälle merimatkalle etsimään parannusta köhäänsä ja poskiensa\nhivutautiseen punaan, jotka sellaisinaan olivat olleet melkein\nparantumattoman taudin merkkinä.\n\nKaksi kuukautta myöhemmin oli saapunut ensimmäinen niukka\nsanomalehtiuutinen siitä, että se höyrylaiva, jossa Waldo Emerson oli\nkiertomatkalla eteläisillä merillä, oli hädin tuskin pelastunut tyyten\ntuhoutumasta, kun sen oli yllättänyt tavattoman iso hyökyaalto. Uutinen\nkuului:\n\nKapteenin selostuksen mukaan oli voimakas aalto vyörinyt koko\naluksen ylitse, hetkeksi haudaten sen tyyten alleen. Kaksi merimiestä,\nkomentosillalla ollut upseeri ja muuan matkustaja, suistui mereen.\n\nViimemainittu oli amerikkalainen Waldo E. Smith-Jones, bostonilaisen\nJohn Alden Smith-Jonesin poika, joka oli matkoilla hoitaakseen\nterveyttään.\n\nHöyrylaiva selviytyi aallosta ja risteili edestakaisin jonkun aikaa,\nmutta kun aalto oli ajanut sen vaarallisen likelle rantaa, ei\nnäyttänyt enää turvalliselta viipyä paikalla, sillä jos olisi tullut\ntoinen hyökyaalto, olisi se kokonaan tuhonnut aluksen, paiskaten sen\nläheiselle rannalle.\n\nKummastakaan onnettomuuden kohtaamasta miespoloisesta ei nähty\nmerkkiäkään.\n\nRouva Smith-Jones on vuoteen omana.\n\nHeti varusti John Alden Smith-Jones huvipurtensa ja lähetti sen vanhan\nystävänsä kapteeni Burlinghamen, virasta eronneen meriupseerin,\njohtamana kaukaiselle rannikolle etsimään hänen poikansa ruumista, joka\nhöyrylaivan kapteenin arvelun mukaan oli hyvin mahdollisesti ajautunut\nrannalle.\n\nJa nyt oli Burlinghame palannut kertomaan, että hänen tehtävänsä ei\nollut onnistunut. Miehet istuivat John Alden Smith-Jonesin kirjastossa.\nRouva Smith-Jones oli heidän seurassaan.\n\n»Tutkimme huolellisesti rannan, jonka kohdalla hyökyaalto yllätti\nlaivan», vakuutti kapteeni Burlinghame. »Kilometrien matkalla\nkummallekin päin tarkastimme hietikosta jokaisen neliömetrin.\n\n— Viidakon reunasta kysymyksessä olevan rantakaistaleen kohdalta\nlöysimme merimiehen ruumiin. Se ei ollut eikä voinut olla Waldon. Puku\noli merimiehen, ja vartalo oli paljoa lyhempi ja vantterampi kuin\nteidän poikanne. Koko rannikolla ei näkynyt merkkiäkään mistään muusta\nruumiista.\n\n— Kun pidimme mahdollisena, että joku miehistä oli saattanut ajautua\nmaihin hengissä, lähetimme tiedusteluretkikuntia sisämaahan. Maa\noli villiä ja kolkkoa, ja kahdesti kohtasimme hurjia, valko-ihoisia\nraakalaisia, jotka viskelivät meitä kivillä, mutta pakenivat kuultuansa\nensimmäiset laukauksemme.\n\n— Jatkoimme etsintäämme ympäri koko saaren, joka on melkoisen laaja.\nItärannikolta löysin tämän.»\n\nKapteeni ojensi Smith-Jonesille jalokivipussin, jonka Nadara oli\nunohtanut lähtiessään Thandaria karkuun, ja kertoi lyhyesti kaikki,\nmitä tiesi sen nais-paran tarinasta, jonka oma se oli ollut.\n\n»Minä muistan sen tapauksen hyvästi», virkkoi rouva Smith-Jones.\n»Minulla oli ilo pitää kreiviä ja kreivitärtä vierainani, kun he\nkävivät täällä kuherrusmatkallaan. He olivat herttaisia ihmisiä.\nSurkeata on ajatella, että he saivat niin traagillisen lopun!»\n\nKaikki kolme jäivät äänettömiksi. Burlinghame ei tiennyt, oliko hän\nhyvillään vaiko pahoillaan siitä, ettei ollut löytänyt Waldo Emersonin\nluita — se olisi lopettanut vanhempien kaikki toiveet. Kenties hyvin\nsamansuuntaisia ajatuksia risteili toistenkin mielessä.\n\nJossakin laajan talon alakerroksissa soi sähkökello. Yhäti istui\nkolmikko ääneti. He kuulivat ovenvartijan avaavan etuoven. Sitten\nkuului hiljaisia ääniä, ja pian naputettiin kirjaston ovelle\nkunnioittavasti.\n\nHerra Smith-Jones katsahti ovelle ja nyökkäsi. Tulija oli ovenvartija.\nHänellä oli kädessään kirje.\n\n»Mitä nyt, Krutz?» tiedusti isäntä väsyneesti. Tuntui siltä kuin ei\nenää mikään jaksaisi herättää hänen mielenkiintoaan.\n\n»Erikoislähetin tuoma kirje, sir», vastasi palvelija. »Poika väittää,\nettä teidän itsenne on kuitattava se, sir.»\n\n»Niinpä kyllä», myönsi Smith-Jones ottaessaan vastaan kirjeen ja\nkuittikaavakkeen.\n\nHän katsahti postileimaan — San Francisco.\n\nHitaasti hän leikkasi kuoren auki.\n\n»Sallitteko?» Hän katsahti ensin vaimoonsa ja sitten kapteeni\nBurlinghameen.\n\nMolemmat nyökkäsivät.\n\nJohn Alden Smith-Jones avasi kirjeen. Se sisälsi yhden ainoan\nkäsinkirjoitetun sivun ja toiseen kuoreen suljetun liitteen. Luettuaan\nvain pari riviä hän äkkiä oikaisihe tuolillaan.\n\nKapteeni Burlinghame ja rouva Smith-Jones katsoivat häneen kohteliaan\nja kummastelevan kysyvästi.\n\n»Hyvä Jumala!» huudahti herra Smith-Jones. »Hän on elossa — Waldo on\nelossa!»\n\nRouva Smith-Jones ja kapteeni Burlinghame ponnahtivat tuoleiltaan ja\njuoksivat puhujan luokse.\n\nKäsiensä tutistessa niin, että hänen oli vaikea lukea sanoja, joita\nhänen vapiseva äänensä tuskin kykeni lausumaan, John Alden Smith-Jones\nluki ääneen:\n\n Sally Corwith, San Francisco, Kalifornia.\n\n Herra John Alden Smith-Jones, Boston, Mass.\n\n Saavuin juuri satamaan ja riennän lähettämään perille poikanne\n minulle antaman, hänen äidilleen osoitetun kirjeen. Hän ei suostunut\n lähtemään mukaamme. Tapasimme hänet saarella, joka on 10°—' eteläistä\n leveyttä ja 150°—' läntistä pituutta. Hän näytti olevan hyvässä\n voinnissa ja pystyvän huolehtimaan itsestään. Hän ei, kuten hän itse\n väitti, tarvinnut mitään muuta kuin partaveistä, joten annoimme\n hänelle veitsen, ja lisäksi eräs miehistäni lahjoitti hänelle käärön\n purutupakkaa. Kehoitin häntä lähtemään, mutta hän ei suostunut. Mukana\n seuraava kirje epäilemättä kertoo hänestä tarkemmin.\n\n                                                 Kunnioittaen\n                                                 Henry Dobbs,\n                                                   laivuri.\n\n»Kymmenen eteläistä, sataviisikymmentä läntistä», jupisi kapteeni\nBurlinghame. »Se on juuri tarkastamamme saari. Missä ihmeessä hän on\nsaattanut olla!»\n\nRouva Smith-Jones oli aukaissut hänelle osoitetun kirjeen ja luki sitä\nhenkeänsä pidätellen.\n\n Rakas äiti.\n\n Tunnen olevani kovin itsekäs jäädessäni tänne ja mahdollisesti\n aiheuttaessani teille lisää levottomuutta, mutta minun on täytettävä\n eräitä velvollisuuksia joitakuita täkäläisiä kohtaan, enkä katso\n voivani poistua täältä, ennenkuin olen ne täyttänyt.\n\n Olen saanut täällä osakseni kaikkea, mitä ihminen suinkin osaa kaivata\n — vieläpä enemmänkin, saattanen vakuuttaa.\n\n Ilmanala on ihastuttava. Yskäni on kadonnut, ja nyt olen kaikin puolin\n terve mies — vankempi kuin koskaan ennen muistan olleeni.\n\n Nykyisin asustan vuoristossa ja tulin tänään vain käväisemään\n rannikolla, jossa onneksi tapasin »Sally Corwithin», ja käytän\n hyväkseni kapteeni Dobbsin ystävällisyyttä, lähettäen tämän kirjeen\n sinulle.\n\n Älä ole huolissasi, äiti-kulta! Velvollisuustehtäväni ovat pian\n suoritetut, ja sitten riennän ensimmäisessä laivassa Bostoniin.\n\n Olen kohdannut täällä koko joukon mielenkiintoisia ihmisiä —\n kiintoisimpia, mitä olen milloinkaan tavannut. He suorastaan\n väsyttävät minua huomaavaisuudellaan.\n\n Ja koska kapteeni Dobbs kiirehtii matkalle, lopetan nyt kirjeeni,\n vakuuttaen mitä syvimmin rakastavani sinua ja isää.\n\n Sinua aina hellästi muistava poikasi\n\n                                          Waldo.\n\nRouva Smith-Jonesin silmät olivat sumeat kyynelistä — kiitollisuuden ja\nonnen kyynelistä.\n\n»Ja ajatella», huudahti hän, »että hän sittenkin on elossa ja terve\n— ihan terve! Hänen yskänsä on parantunut — se on parasta kaikesta,\nja hänen ympärillään on kiintoisia ihmisiä, joita Waldo juuri\nkaipasi. Jonkun aikaa minua ennen hänen lähtöään peloitti, että hän\nantautui liian kiinteästi opintoihinsa ja seurusteluun ympärillänsä\nolevan vähäisen, suljetun piirimme kanssa. Tämä kokemus laajentaa\nhänen ajatustapaansa. Ne ihmiset saattavat tietenkin olla hieman\nmaaseutulaisiin vivahtavia, mutta ilmeisesti he ovat jonkun verran\nsivistyneitä ja hienostuneita — muutoin ei Waldo-poikani olisi ikinä\nylistänyt heitä 'mielenkiintoisiksi'. Karkeat, oppimattomat ja\nrahvaanomaiset eivät milloinkaan voisi olla kiintoisia ainoastakaan\nSmith-Jonesista.»\n\nKapteeni Cecil Burlinghame nyökkäsi kohteliaisuuden osoitukseksi — hän\najatteli saaren sisäosissa näkemiänsä alastomia, karvaisia raakalaisia.\n\n»Ilmeisesti, Burlinghame», huomautti herra Smith-Jones, »jäi osa saarta\nteiltä tarkastamatta. Waldon kirjeestä päättäen täytyy siellä olla\nsiirtokunta sivistyneitä ihmisiä. On tietenkin mahdollista, että se on\nsyvemmällä maassa kuin te kävitte.»\n\nBurlinghame ravisti päätänsä.\n\n»Olen ihan ymmällä», valitti hän. »Kiersimme koko saaren ympäri,\nmutta missään emme nähneet merkkiäkään ihmiskäsin parannetusta\nsatamasta, jollaisen olettaisi siellä olevan, jos saaren sisäosissa\nolisi joku edistynyt siirtokunta. Jos laivoja edes silloin tällöin\npoikkeaisi siellä käymässä kauppaa siirtolaisten kanssa, olisi meidän\npitänyt tavata ainakin kiinnitysrengas jossakin rannikon monista\nluonnollisista, satamaksi sopivista lahdelmista.\n\n— Ei, hyvät ystävät», jatkoi hän, »sikäli kuin minä olen taipuvainen\nuskomaan, ei Waldon kirjettä voida tulkita sillä tavoin.\n\n— Ilmeisesti hän näyttää olevan hyvässä turvassa ja iloisella mielellä,\nja se tieto riittää meille. Nyt meidän pitäisi olla helppo löytää hänet\n— jos vielä haluatte lähettää häntä noutamaan.«\n\n»Hän on saattanut jo lähteä matkalle Bostoniin», virkkoi rouva\nSmith-Jones. »Hänen kirjeensä on päivätty monta kuukautta sitten.»\n\nTaaskin Burlinghame pudisti päätään.\n\n»Älkää luottako siihen, hyvä rouva!» varoitti hän ystävällisesti.\n»Saattaa kulua viisikymmentä vuotta, ennenkuin ainoakaan laiva taas\npoikkeaa sen syrjäisen saaren rannassa — jollette te sitä sinne lähetä.»\n\nJohn Alden Smith-Jones hypähti pystyyn ja alkoi kävellä edestakaisin\nlattialla.\n\n»Kuinka pian voidaan Priscilla panna kuntoon lähteäkseen takaisin\nsaarelle?» tiedusti hän.\n\n»Se voi tapahtua viikossa, jos tarvitaan», vastasi Burlinghame.\n\n»Entä lähdetkö sinä mukaan komentajana?»\n\n»Ilomielin.»\n\n»Sepä hyvä!» huudahti Smith-Jones. »Ja nyt, kunnon ystävä, aloitetaan\nvalmistelut vitkastelematta. Minä aion tulla mukaan.»\n\n»Ja minäkin lähden», ilmoitti rouva Smith-Jones.\n\nMolemmat miehet katsahtivat häneen ällistyneinä.\n\n»Mutta, rakas», esteli hänen puolisonsa, »onhan mahdoton tietää,\nminkälaiset vaarat ja vaivat meitä odottavat — sinä et jaksaisi kestää\nsellaisen retken rasituksia».\n\n»Minä lähden», vakuutti rouva Smith-Jones jyrkästi. »Tunnen\nWaldo-poikani ja hänen hienostuneen, tunteikkaan luonteensa. Uskon\nvarmasti jaksavani hyvin kestää kaikki, mitä hän on kestänyt. Hän\nkertoo olevansa mielenkiintoisten ihmisten parissa. Ilmeisesti ei\nniin ollen saaren asukkaiden puolelta ole mitään pelkäämistä, ja\nsitäpaitsi tahdon omakohtaisesti tutustua niihin henkilöihin, joiden\nparissa hän on elänyt. Olen aina huolekkaasti koettanut koota Waldon\nympärille vain valioväkeä, ja jos hän sillä aikaa, jonka hän on ollut\npoissa äidillisestä valvonnastani, on saanut joitakuita turmelevia\nvaikutuksia, tahdon oppia tuntemaan ne osatakseni taistella niiden\nseurauksia vastaan.»\n\nSiihen se päättyi. Jos rouva Smith-Jones tunsi poikansa, tunsi herra\nSmith-Jones varmasti vaimonsa.\n\nViikkoa myöhemmin lähti Priscilla Bostonin satamasta pitkälle matkalle\nKap Hornin ympäri etelämerelle.\n\nAluksessa oli enimmäkseen entinen miehistö. Ensimmäinen ja toinen\nperämies olivat uusia. Edellinen näistä, William Stark, oli esittänyt\nBurlinghamelle hyvät suositukset. Alusta alkaen hän näytti älykkäältä\nja kokeneelta merimieheltä. Se, että hän oli harvapuheinen, vain lisäsi\nhänen arvoaan Burlinghamen silmissä. Stark oli taipuvainen pitämään\nankaraa sotilaskuria, joten miehistö pian alkoi vihata häntä sydämen\npohjasta, mutta koska hän rajoitti tämän epämiellyttävän piirteensä\nilmaukset mitättömiin toimenpiteisiin, tyytyivät miehet ainoastaan\nnurisemaan siitä keskuudessaan, mikä on jokaisen kunnon merimiehen\netuoikeus ja nautinto. Heidän uskollisuuttaan mainiota Burlinghamea\nkohtaan ei kuitenkaan edes kymmenen Starkia olisi jaksanut järkyttää.\n\nYksitoikkoinen ja seikkailuton matka kymmenennen eteläisen leveysasteen\nja sadannenviidennenkymmenennen läntisen pituusasteen leikkauskohtaan\npäättyi vihdoin ja maata näkyi edestä ylähangan puolelta. Sievässä,\nvalkeassa Priscillassa oli kiihtymys ylimmillään. Levottomana rouva\nSmith-Jones melkein alinomaa tähyili kenttäkiikarillaan, odottaen joka\nhetki näkevänsä Waldo Emersoninsa laihan, kuihtuneen hahmon seisomassa\nrannalla heitä vastassa.\n\nKaksi viikkoa he purjehtivat pitkin rannikkoa, pysähtyen silloin\ntällöin päiväksi, jolloin retkikuntia lähetettiin sisämaahan\netsimään sivistysasutuksen merkkejä. Kaksi päivää he viipyivät siinä\nlahdessa, jossa Sally Corwith oli ollut ankkurissa. Siltä kohdalta\nhe tunkeutuivat syvemmälle maahan kuin mistään muualta, mutta\ntuloksettomasti. Burlinghamen suunnitelman mukaan heidän oli ensiksi\nhätäisesti tarkastettava koko rannikko ja tehtävä vain lyhyitä retkiä\nsaaren sisäosiin. Jollei siten löydettäisi kadonnutta Waldoa olisi\nseurueen uudelleen tutkittava koko alue ja viivyttävä niin monta\nviikkoa tai kuukautta kuin saaren jokaisen neliömetrin perinpohjainen\ntarkastaminen vaatisi.\n\nOhjelman alkuosaa suorittaessaan he laskivat ankkurin samaan lahteen,\njonka pinnalla Waldo Emerson ja Nadara olivat nähneet Priscillan\nkeinuvan, sitten paeten sen luota.\n\nBurlinghame muisti, että jalokivipussi oli löydetty juuri siltä\nkohdalta. Sally Corwithin lahden jälkeen, kuten he olivat alkaneet\nnimittää toista ankkuripaikkaa, tuntui tämä tarjoavan parhaat\nonnistumisen mahdollisuudet. He ristivät sen Eugenie-lahdeksi sen\nkovaonnisen nais-rukan, Eugénie Marie Céleste de la Valoisin, Crecyn\nkreivittären, mukaan, jonka jalokivet oli löydetty rannalta.\n\nBurlinghame ja Waldon isä olivat seurassaan kuusi Priscillan päällystön\nja miehistön jäsentä kuluttaneet päivän metsässä, tasangolla ja\nvuorilla, etsien ihmisasutuksen jälkiä. Vähän keskipäivän jälkeen\nlöysi ensimmäinen perämies Stark ihmisen vaalenneen luurangon.\nHänen huutojensa johdosta riensivät seurueen muut jäsenet hänen\nluokseen. Kolkko hahmo virui korkeassa ruohikossa pienellä\nheinättömällä läikällä. Sen ympäriltä olivat mädäntymisnesteet\ntappaneet kasvullisuuden, jättäen sen virumaan eristettynä ja kaamean\ninhoittavana, ikäänkuin luonto olisi kammonnut ja kauhuissaan kaihtanut\nsitä.\n\nStark seisoi osoittaen sitä sanaakaan virkkamatta toisten tullessa\nhänen luoksensa. Ensiksi saapui Burlinghame. Hän kumartui syvälle\nluiden puoleen ja tarkasti niitä huolellisesti. John Alden Smith-Jones\nriensi huohottaen hänen viereensä. Nähtyään, mitä Burlinghame tutki,\nhän kävi heti kalmankalpeaksi. Burlinghame katsahti häneen.\n\n»Se ei ole hänen», vakuutti kapteeni. »Katsohan tuota kalloa — se on\njoko gorillan tai jonkun hyvin alhaisrotuisen ihmisen.»\n\nSmith-Jones huoahti helpotuksesta.\n\n»Kuinka kauhea otus sen on täytynytkään olla!» virkkoi hän päästyään\ntäysin selville, kuinka tavattoman leveä tuo vanttera luuranko oli.\n»Waldon on ollut mahdotonta pysyä hengissä tuollaisten olentojen\nasumassa villissä seudussa. Kuvittelehan häntä vain tuota petoa\nvastassa! Luonnostaan pelokkaana ja heikkorakenteisena hän olisi\nkuollut kauhusta jo nähdessään moisen otuksen karkaavan kimppuunsa.»\n\nKapteeni Cecil Burlinghame nyökkäsi myöntävästi. Hän tunsi Waldo\nEmersonin hyvin eikä senvuoksi voinut kuvitellakaan vastakkain heikkoa,\narkaa nuorukaista ja sellaista petoa, jollaista tämän vaalenneen\nluurangon oli täytynyt kannattaa. Ja heidän jalkojensa juuressa\nviruvat Lättäjalan luut olivat mykkänä todistuksena sellaisesta\nmahdottomuudesta.\n\nÄkkiä erään merimiehen luikkaus suuntasi heidän huomionsa laakson\nvastaiseen laitaan. Mies seisoi kummulla, huitoi käsiään ja viittoili\nrajusti korkeaan kallioon päin, joka äkkijyrkkänä kohosi rehevästä\nviidakkoruohikosta. Kaikkien silmät kääntyivät kiihtyneen merimiehen\nosoittamaan suuntaan. Aluksi he eivät erottaneet mitään, mutta pian\nilmestyi hahmo vähäiselle kohoamalle. Se oli ihminen, ja niinkin kaukaa\nkaikki olivat varmoja, että se oli nainen. Ja hänen takanaan riensi\ntoinen olento. Naista takaa-ajava otus oli paksu ja tanakkatekoinen. Se\nolisi saattanut olla henkiinvironneena sama olento, jonka luurangon he\nolivat äsken löytäneet.\n\nSaisiko otus naisen kiinni, ennenkuin viimemainittu ennättäisi\nkalliolle? Olisiko pakenija turvassa edes sielläkään? Burlinghame ja\nStark olivat jo lähteneet juoksujalkaa oikaisemaan kalliota kohti.\nJohn Alden Smith-Jones seurasi verkkaisemmin. Miehet kiiruhtivat\npäällikköjensä jälessä.\n\nTyttö oli saapunut kalliolle ja kapusi niiden jyrkkää rinnettä\nylöspäin ketterästi kuin orava. Mies kiipesi ihan hänen kintereillään.\nKatsojat näkivät tytön pääsevän kielekkeelle, jonka yläpuolella\nammottavasta luolasta hän ilmeisesti toivoi saavansa turvapaikan, ja\nkiipeävän tikkaina käyttämäänsä huojuvaa vesaa myöten. He huoahtivat\nhelpotuksesta, sillä nyt hän näytti ehtineen turvaan — mies oli vielä\nseuraavalla alemmalla kielekkeellä.\n\nMutta seuraavalla hetkellä valtasi tarkkailijat kauhu. Tyttöä\ntakaa-ajava raakalainen oli tarttunut jättiläiskourallaan vesan\nalapäähän ja kiskoi sitä parhaillaan pois kielekkeen reunalta. Hetkisen\nkuluttua tyttö suistuisi joko hänen syliinsä tai kauheaan kuolemaan\nalhaalla oleviin säröisiin kiviin.\n\nBurlinghame ja Stark seisahtuivat yhtä aikaa ja veivät molemmat\npyssyn poskelleen. Pamahti kaksi laukausta, niin lähekkäin, että ne\nkuulostivat yhdeltä.\n\n\n\n\nSEITSEMÄS LUKU\n\nEnsimmäinen perämies Stark\n\n\nHuomattuaan Nadaran oli Thurg kiitänyt kallion juurelle, karjuen ja\nmylvien kuin vimmastunut härkä. Hän kiipesi puoliväliin pyrkiessään\ntytön korkeaan turvapaikkaan. Mutta sitten oli hyvin tähdätty,\nrosoinen kivi saanut hänet äkkiä pysähtymään, syljeksien verta ja\nhampaita vahingoittuneesta suustansa. Hän katsahti Nadaraan ja kiljui\nraivokkaasti, uhkaillen kostoa. Nadara sinkautti häntä toisella\nkivellä, joka osui suoraan hänen silmäänsä, kaataen hänet kuin tukin\nkapealle kielekkeelle, jolla hän oli seissyt. Nopeasti alkoi tyttö\nlaskeutua hänen luokseen päättääkseen aloittamansa työn, sillä hän\ntiesi, että kun Thurg nyt kerran oli löytänyt hänen piilopaikkansa, ei\nhän saisi rauhaa eikä turvaa, niin kauan kuin hirviö oli elossa.\n\nMutta hän ei ollut ehtinyt juuri muuta kuin laskea puun alempana\nolevalle kielekkeelle, kun miehen jättiläisruho alkoi liikkua ja Thurg\nnousi istumaan. Ketterästi Nadara kiipesi uudelleen kielekkeelleen ja\nveti seipään uudelleen ylös. Hän oli heittämäisillään miestä uudella\nkivellä, kun viimemainittu puhutteli häntä.\n\n»Me olemme yksin maailmassa», alkoi hän. »Suuri Nagoola on surmannut\nkoko sinun kansasi ja koko minun kansani. Tule alas! Eletään\nrauhallisesti yhdessä. Koko maailmassa ei ole ainoatakaan muuta ihmistä\nhengissä.»\n\nNadara nauroi hänelle vasten kasvoja.\n\n»Minäkö tulisin sinun luoksesi!» huusi hän pilkallisesti. »Eläisin\nsinun kanssasi! Mieluummin eläisin metsässä tonkivien sikojen seurassa.\nMene tiehesi! Muutoin lopetan aloittamani työn ja tapan sinut. En\neläisi sinun kanssasi, vaikka tietäisin sinun olevan viimeisen\ninhimillisen olennon koko maailmassa.»\n\nThurg rukoili ja uhkaili, mutta kaikki oli turhaa. Uudelleen hän yritti\nkavuta tytön luokse, mutta taaskin hyvin tähdätyt kivet karkoittivat\nhänet. Vihdoin hän peräytyi, ärjyen ja uhkaillen.\n\nViikkokausia hän kärkkyi kallion läheisyydessä. Nadaran niukat\nruokavarat olivat pian lopussa. Hänen oli pakko laskeutua maahan\nhankkimaan lisää ruokaa ja täyttämään kurpitsansa tahi kuolla\nnälkään ja janoon. Hän kävi metsässä öisin, vaikka musta Nagoola oli\nsaalistamassa ja väijyi uhmaavana pimeydessä. Vihdoin mies huomasi\nhänet hänen ollessaan tällaisella yöllisellä retkellään ja oli vähällä\nsaavuttaa hänet, ennenkuin hän ehti turvaiselle kielekkeelleen.\n\nKolme päivää Thurg piti häntä tiukasti vankina. Taaskin hänen\nmuonavaransa ehtyivät. Kahdesti oli Nagoola vähällä saada hänet\nkynsiinsä metsässä. Enää hän ei rohjennut uhitella kohtaloa menemällä\nsynkkään metsään yön aikana. Hänellä ei ollut muuta keinoa kuin panna\nkaikki alttiiksi koettamalla vielä viimeisen kerran pujahtaa Thurgin\nkynsistä päivällä ja etsiä uusi piilopaikka jossakin saaren kaukaisessa\nsopessa.\n\nValppaasti hän tähyili sopivaa tilaisuutta, ja raakalaisen poistuttua\nvähäksi aikaa hakemaan ravintoa itselleen lipui tyttö vikkelästi\nkallion juurelle ja kiiti korkeassa ruohikossa laakson vastaiseen\nreunaan.\n\nSinä päivänä Thurg oli osunut kauriiden jäljille etsiessään metsästä\nmarjoja, jotka olivat siihen aikaan kypsyneet ja joista hän erikoisesti\npiti. Jäljet veivät metsän reunaa pitkin laakson vastaiseen laitaan ja\nsieltä kukkuloiden ylitse niiden takaiseen seutuun. Koko päivän Thurg\nseurasi nopsajalkaisia eläimiä, kunnes hänen vihdoin onnistumatta\nsaavuttaa niitä oli luovuttava niitä vaanimasta ja palattava kalliolle,\nettei hänen arvokkaampi otuksensa pääsisi karkuun.\n\nKukkuloiden ja kallioiden puolivälissä hän äkkiä joutui vastakkain\nNadaran kanssa. He olivat vajaan kahdenkymmenen askeleen päässä\ntoisistansa. Mielihyvästä ulvoen Thurg syöksyi tavoittamaan tyttöä,\nmutta tämä pyörähti pakoon, ennenkuin mies ehti tarttua häneen\nkäsiksi. Jos Thurgin toiset senpäiväiset ajettavat olivat olleet\nnopeita, niin oli Nadarakin, sillä pelko lainasi siivet hänen nopsille\njaloilleen. Thurg juosta lönkytti hänen jälessään, ja jos matka\nolisi ollut lyhyempi, olisi hän jäänyt kauas jälkeen. Mutta heidän\nkohtaamispaikaltaan oli pitkä matka Nadaran kalliolle. Tyttö jaksoi\njätättää miestä lyhyellä välillä, mutta kun voitto jäi kestävyyden\nvaraan, oli raakalaisella suunnattomasti edullisempi puoli.\n\nHeidän lähestyessään päämaalia Nadara tajusi kintereillään huohottavan\nhirmuolennon ripeästi lyhentävän hänen alussa saavuttamaansa etumatkaa.\nHän pinnisti kaikki voimansa ja jokaisen lihaksensa välttääksensä häntä\nuhkaavaa kohtaloa. Hänen saapuessaan kalliolle oli Thurg ihan hänen\ntakanaan. Miltei tyyten uupuneena hän reutoutui ylöspäin, kuten hänestä\nitsestään tuntui, surkean hitaasti. Vihdoin hänen kätensä ulottui\npuuhun, jota myöten hän pääsisi luolansa suulle — hetkisen kuluttua hän\nolisi turvassa. Mutta hänen virinnyt toivonsa sammui, kun hän tunsi\nvesan luistavan ja alaspäin vilkaistessaan näki Thurgin kiskovan sitä\npois paikaltaan.\n\nHän sulki silmänsä, jotta ei näkisi allaan ammottavaa kuilua, johon hän\noli suistumaisillaan. Ja sitten hänen korviaan vihlaisi hirvittävin\nääni, mitä hän oli koskaan kuullut, lukuunottamatta sateen tullen\ntaivaalla kiirivää ukkosenjyrinää. Mutta tämä ääni ei kajahtanut\nylhäältä, vaan alhaalta laaksosta.\n\nTikkaat taukosivat luisumasta. Tyttö avasi silmänsä ja katsahti\nalaspäin. Syvällä hänen allaan virui Thurgin ruumis. Hän erotti, että\nmies oli ihan kuollut. Vainaja makasi kasvoillaan ja hänen selässään\nolevista kahdesta pienestä reiästä valui kummastakin vähäinen verivirta.\n\nNadara kiipesi kielekkeelleen, veti vesan jälkeensä ja katseli sitten\nympärilleen saadakseen selville, mistä kummallinen ääni ja Thurgin\näkillinen kuolema johtuivat, sillä hän ei voinut olla liittämättä\nniitä toistensa yhteyteen. Alhaalla laaksossa hän näki joukon\noutoihin asuihin puettuja miehiä, jotka tulivat kalliolle päin. Hän\nkeräsi heittokivensä lähelleen, käsiensä ulottuville. Nyt miehet\nolivat kallion juurella hänen kohdallaan ja huusivat hänelle. Hänen\nsilmänsä menivät pystyyn kummastuksesta — muukalaiset puhuivat samaa\noutoa kieltä, jota Thandar oli koettanut opettaa hänelle. Hän huusi\nheille vastaan omalla kielellään, mutta he ravistelivat päätään ja\nviittoilivat häntä laskeutumaan alas. Häntä peloitti. Koko elämänsä\najan hän oli pelännyt miehiä eikä syyttäkään — kaikkia muita paitsi\niäkästä kasvatusisäänsä ja Thandaria. Nämä muukalaiset olivat\nilmeisesti miehiä. Hän ei voinut odottaa heiltä muuta kuin samanlaista\nkohtaloa kuin olisi saanut osakseen Thurgilta.\n\nYksi heistä oli alkanut kavuta kalliolle. Hän oli Stark. Nadara\nsieppasi kiven ja nakkasi sillä häntä. Hän sai hädintuskin sen\nväistetyksi ja lakkasi yrittämästä kiivetä tytön luokse. Nyt lähestyi\nBurlinghame käsi koholla, kämmen Nadaraan päin merkiksi siitä, ettei\nhän ahdistaisi tyttöä. Nadara muisti hieman Thandarin opettamaa kieltä\n— kenties miehet ymmärtäisivät sitä.\n\n»Menkää tiehenne!» huusi hän. »Menkää tiehenne! Nadara tappaa ilkeät\nmiehet.»\n\nMielihyvän ilme levisi Burlinghamen kasvoille — tyttö puhui\nenglanninkieltä.\n\n»Me emme ole ilkeitä miehiä», luikkasi hän vastaan. »Me emme tee\nsinulle pahaa.»\n\n»Mitä te sitten tahdotte?» tiedusti Nadara vieläkään uskomatta pelkkiä\nsanoja.\n\n»Haluamme puhella kanssasi», vastasi Burlinghame. »Etsimme erästä\nystäväämme, joka haaksirikkoisena joutui tälle saarelle. Tule alas.\nEmme tee sinulle pahaa. Emmekö ole jo osoittaneet olevamme ystäviäsi\nsurmaamalla tämän sinua hätyyttäneen vintiön?»\n\nTämä mies puhui ihan samaa kieltä kuin Thandar. Nadara ymmärsi\nhänen kaikki sanansa, sillä Thandar oli puhunut hänelle paljon\nenglanninkieltä. Hän ymmärsi sitä paremmin kuin osasi sitä puhua.\nJos he kerran puhuivat samaa kieltä kuin Thandar, täytyi heidän olla\nkotoisin samasta maasta. Kenties he olivat Thandarin ystäviä. Joka\ntapauksessa he olivat hänen kaltaisiaan, eikä Thandar milloinkaan\nahdistanut naisia. Hän saattoi luottaa heihin. Verkkaisesti hän laski\nseipään paikoilleen ja alkoi laskeutua. Useita kertoja hän jäi kahdelle\npäälle, mielien palata kielekkeelleen, mutta lopulta aina Burlinghamen\nystävällinen ääni ja rohkaisevat sanat tehosivat, ja pian Nadara seisoi\nheidän edessään.\n\nPriscillan päällystö ja merimiehet kertyivät tytön ympärille. Heihin\ntekivät hänen käytöksensä ja hänen kauneutensa ja ryhtinsä koruton\narvokkuus voimakkaan vaikutuksen. Vasemmalle olkapäälleen kiinnitettyä\nlaajaa, mustaa pantterintaljaa hän kantoi majesteetillisesti kuin\nkuningatar ja niin luonnollisesti, ettei hänen siveyttään voinut\nvähääkään epäillä, vaikka se jätti hänen vartalostaan paljaaksi ihan\nyhtä paljon kuin verhosikin. William Stark, Priscillan ensimmäinen\nperämies, pidätti henkeään — ei koskaan, siitä hän oli varma, ollut\nJumala luonut viehättävämpää olentoa.\n\nKallion laelta tirkisteli takkuinen mies outoa näkyä. Hän räpytteli\npieniä silmiään, kynsi takkuista päätään, ja kerran hän sieppasi\nlähellään olevan ison kiven. Mutta hän ei heittänyt sillä alhaalla\nseisovaa seuruetta, sillä hän oli kuullut pyssyjen kovat pamahdukset,\nhuomannut savun tuprahtavan piippujen suista ja nähnyt Thurgin äkkiä ja\nihmeellisellä tavoin sortuvan maahan.\n\nBurlinghame puhui Nadaralle.\n\n»Kuka olet?» kysyi hän.\n\n»Nadara», vastasi tyttö.\n\n»Missä asut?»\n\nNadara heilautti olkansa ylitse peukaloansa kallioon päin. Burlinghame\ntähyili kivistä seinämää, mutta ei erottanut siellä merkkiäkään muista\nelollisista olennoista.\n\n»Missä omaisesi ovat?»\n\n»Kuolleet.»\n\n»Kaikkiko?»\n\nNadara nyökkäsi myöntävästi.\n\n»Kuinka kauan sitten he kuolivat ja mikä heidät surmasi?» jatkoi\nBurlinghame.\n\n»Melkein kuukausi takaperin. Heidät surmasi suuri Nagoola.»\n\nVastaillen kysymyksiin Nadara selosti kaikkea, mitä oli tapahtunut\nmaanjäristysyön jälkeen. Hänen kuvauksensa nojalla olivat\namerikkalaiset varmoja siitä, että äskettäin, oli sattunut raju\nmaanjäristys, joka oli järkyttänyt saaren perustuksia.\n\n»Tiedusta häneltä Waldoa!» supatti Smith-Jones uskaltamatta itse lausua\nkysymystä.\n\n»Etsimme erästä nuorta miestä», sanoi Burlinghame, »joka suistui\nlaivasta mereen tämän saaren länsirannikolla. Tiedämme hänen päässeen\nhengissä maihin, sillä olemme kuulleet hänestä. Oletko nähnyt tätä\nmuukalaista tai kuullut hänestä. Hänen nimensä on Waldo Emerson\nSmith-Jones. Tämä herra on hänen isänsä», lisäsi hän, osoittaen\nSmith-Jonesia.\n\nSilmät levällään Nadara katseli John Alden Smith-Jonesia. Tämä mies\nsiis oli Thandarin isä. Hän sääli miestä kovasti, sillä hän tiesi hänen\nrakastaneen Thandaria — Thandar oli usein vakuuttanut hänelle niin.\nHän ei oikein tiennyt, miten kertoisi kaikesta — hän ei olisi tahtonut\ntuottaa toiselle samanlaista tuskaa ja surkeutta kuin oli itse saanut\nkestää.\n\n»Tiedätkö hänestä mitään?» kysyi Burlinghame.\n\nNadara nyökkäsi.\n\n»Missä hän on?» huusi Waldon isä. »Missä ovat ne ihmiset, joiden\nseurassa hän on täällä oleskellut?»\n\nNadara meni lähelle John Alden Smith-Jonesia. Hänen viattomassa,\nnuoressa sydämessään ei ollut vähääkään pelkoa tätä miestä kohtaan,\nThandarin isää kohtaan, joka rakasti Thandaria. Hän tunsi vain syvää\nsääliä ja myötätuntoa sen murheen tähden, jonka hän pian miehelle\ntuottaisi. Hellästi hän tarttui vieraan käteen ja katso suruisesti\nhäntä silmiin.\n\n»Missä hän on? Missä on poikani?» kuiskasi Smith-Jones.\n\n»Hän on kansansa luona, joka oli myöskin minun kansani — niistä\nihmisistä juuri äsken puhuin», vastasi Nadara hiljaa. »Hän on kuollut.»\nSitten hän painoi kasvonsa miehen kättä vasten ja purskahti itkemään.\n\nIsku pani John Alden Smith-Jonesin horjumaan. Tuntui uskomattomalta —\nmahdottomalta — että Waldo oli kestänyt kaikki, mitä hän varmasti oli\nkokenut, tuhoutuakseen vihdoin ainoastaan muutamia lyhyitä viikkoja\nennen avun saapumista. Hetkeksi hän unohti tytön. Nadaran kuumat\nkyyneleet, joita tippui hänen kädelleen, herättivät hänet huomaamaan\ntytön läsnäolon.\n\n»Miksi itket?» huudahti hän melkein karkeasti.\n\n»Sinun tähtesi», vastasi tyttö, »joka myöskin rakastit häntä».\n\n»Rakastitko Waldoa?» kysyi pojan isä.\n\nNadara nyökäytti, sekavan, tuuhean, sysimustan tukan peittämää päätään.\nJohn Alden Smith-Jones katseli useita minuutteja äänettömänä pää\nkumarassa nyyhkyttävää tyttöä. Hänen patriisinaivoissaan risteili\nmonenlaisia ajatuksia. Kasvatuksen, ympäristön ja perinnöllisyyden\nvaikutuksesta hän oli ahdasmielinen ja puritaaninen. Hän näki tytön\nniukan vaatteuksen ja pähkinänruskean ihon; mutta hän ei nähnyt Nadaran\nalastomuutta, sillä sisäinen ääni hänen sydämessään kuiskasi, että\nherttainen hyveellisyys verhosi tyttöä tehokkaammin kuin silkki- ja\nsamettiasut ilman hyvettä olisivat saattaneet verhota. Hellästi hän\nkiersi kätensä tytön ympärille, vetäen häntä puoleensa.\n\n»Tyttäreni», virkkoi hän ja painoi huulensa Nadaran otsalle.\n\nTuntia myöhemmin saapui Priscillaan juhlallinen ja murheen painama\nseurue. Rouva Smith-Jones oli nähnyt retkeläisten tulevan. Vaistomainen\naavistus lienee varoittanut häntä, että he palatessaan toisivat hänelle\nsurua. Ainakaan hän ei, kuten aikaisemmin oli tehnyt, ollut heitä\nvastassa aluksen kaiteen ääressä, vaan vetäytyi hyttiinsä, odottaen\nmiestään sinne. Saapuessaan hänen luokseen puoliso toi muassaan\npuolialastoman nuoren naisen. Rouva Smith-Jones silmäili tyttöä,\nhuonosti salaten kauhistustaan.\n\nWaldon äiti kesti miehensä kertoman rusentavan uutisen paljoa\nlujempana kuin mies oli otaksunut. Oikeastaan hän olikin alunpitäen\nvalmistautunut sitä kuulemaan. Hän ei ollut milloinkaan oikein\ntosissaan uskonut Waldon kykenevän pysymään pitkää aikaa hengissä\nkaukana bostonilaisen kotinsa mukavuudesta ja ylellisyydestä ja hänen\nvalppaasta huolenpidostaan.\n\n»Entä kuka on tämä — hm — henkilö?» tiedusti hän vihdoin kylmästi,\npitäen silmälasejaan silmiensä edessä luodessaan kulmakarvat koholla\npaheksuvan katseen Nadaraan.\n\nTyttö ymmärsi paremmin vanhemman naisen käytöksen kuin sanat ja\noikaisihe ylpeästi. Herra Smith-Jones rykäisi ja punehtui. Hän astui\nNadaran luokse ja laski kätensä hänen hartioilleen.\n\n»Hän on rakastanut Waldoa», sanoi hän koruttomasti.\n\n»Mokoma julkea tuhkimo!» kivahti rouva Smith-Jones. »Rohkenee rakastaa\nSmith-Jonesia!»\n\n»No, no, Louisa!» tyynnytteli hänen puolisonsa. »Muista, että hänkin\nkärsii — älä tee hänen murhettaan vieläkin katkerammaksi! Hän on\nrakastanut poikaamme, ja Waldo on vastannut hänen rakkauteensa.»\n\n»Mistä sen tiedät?»\n\n»Hän kertoi sen minulle», vastasi mies.\n\n»Se ei ole totta!» huusi rouva Smith-Jones. »Se ei ole totta! Waldo\nEmerson ei olisi ikinä alentunut rakastamaan sellaista naista, joka ei\nkuulu hänen omaan ylhäiseen yhteiskuntaluokkaansa. Kuka on tämä nainen,\nja mitä todistuksia sinulla on siitä, että Waldo on rakastanut häntä?»\n\n»Olen Nadara», lausui tyttö, vastaten itse omasta puolestaan, »ja tämä\ntodistaa, että hän rakasti minua. Hän mainitsi, että tämä on meidän\nvälillämme uskollisuuden merkkinä, kunnes pääsisimme hänen maahansa ja\nvoisimme solmita avioliiton sikäläisten tapojen mukaisesti.» Hän ojensi\nvasenta kättään, jonka nimettömässä sormessa säihkyi iso timantti.\nRouva Smith-Jones tunsi jalokiven heti.\n\n»Antoiko hän teille tuon?» kysyi hän.\n\nSitten hän kääntyi miehensä puoleen ja tiedusti:\n\n»Mitä aiot tehdä tälle tytölle?»\n\n»Vien hänet kotiin», vastasi mies. »Hänen pitäisi olla tyttäremme,\nsillä Waldo olisi tehnyt hänet tyttäreksemme, jos olisi elänyt. Hän\nei voi jäädä tälle saarelle. Kaikki hänen läheisensä saivat surmansa\nmaanjäristyksessä, joka tuhosi Waldonkin. Hän on alituisessa vaarassa,\nsillä häntä väijyvät villit pedot ja vielä villimmät ihmiset. Meidän\nei sovi jättää häntä tänne, ja vaikka sopisikin, en tekisi sitä, sillä\npoika-vainajamme tähden olemme velvolliset huolehtimaan hänestä, kuten\nWaldo olisi huolehtinut — ja meillä on vieläkin suurempi velvollisuus\nhäntä kohtaan.»\n\n»Minun on saatava olla yksin». Muuta ei rouva Smith-Jones vastannut.\n»Vie hänet pois, John. Luovuta hänelle tämän vieressä oleva hytti ja\nkäske Marien pukea hänet kunnolliseen asuun — Marien vaatteiden pitäisi\nsuunnilleen sopia hänelle.» Hänen äänestään soinnahti nyt enemmän\nväsymystä ja surua kuin kiukkua.\n\nHerra Smith-Jones saattoi Nadaran ulos hytistä ja kutsui hänen\nluokseen Marien, mutta Nadara särki hänen suunnitelmansa ilmoittamalla\nhaluavansa palata rannalle.\n\n»Hän ei pidä minusta», sanoi hän, nyökäten rouva Smith-Jonesin hyttiin\npäin, »enkä minä tahdo jäädä tänne».\n\nJohn Alden Smith-Jones tarvitsi kauan aikaa taivuttaakseen tytön\nmuuttamaan mieltään. Hän huomautti vaimonsa olevan hyvin rasittuneen\nja järkkyneen Waldon kuoleman johdosta ja vakuutti hänen pohjaltaan\nolevan hyväntahtoisen naisen ja pian katuvan käytöstään tyttöä kohtaan.\nJa lopulta Nadara suostui jäämään Priscillaan. Mutta kun Marie olisi\npukenut hänet sivistysmaailman mukaiseen asuun, pani hän jyrkästi\nvastaan — halveksien innoittavaa ja epämukavaa vaatteusta.\n\nVasta kahden päivän kuluttua lähetti rouva Smith-Jones noutamaan häntä\nluokseen. Kun hän astui rouvan hyttiin, pääsi viimemainitulta heti\npaheksumisen huudahdus hänen barbaarisen asunsa tähden.\n\n»Annoinhan määräyksen, että Marien oli vaatetettava teidät\nkunnollisesti. Pukunne on sopimaton», moitti hän. «Tuo karhunnahka\nloukkaa siveellisiä tunteita.»\n\nNadara keikautti päätänsä, ja hänen silmänsä leimahtivat.\n\n»En ikinä käytä narrimaisia pukujanne», huusi hän. »Tämän antoi Thandar\nminulle — omin käsin hän surmasi Nagoolan, mustan pantterin, ja antoi\ntaljan minulle, tulevalle puolisolleen. Luuletko minun vaihtavan sen\nnoin kelvottomiin tamintihin kuin nuo ovat?» Halveksivasti heilauttaen\nkättänsä hän osoitti rouva Smith-Jonesin kallista aamupukua.\n\nVanhempi nainen unohti loukatun arvokkuutensa saadessaan tytön\nsanoista vihjauksen, miten pääsisi hänestä eroon ensimmäisessä\nsopivassa tilaisuudessa. Nadara oli maininnut Thandar-nimisen miehen\nja julkeasti kerskunut, että tämä Thandar oli tappanut pedon, jonka\ntaljaa hän käytti, ja antanut nahan hänelle vaatteukseksi. Hän oli\nmyöntänyt, että hänestä piti tulla tämän miehen »puoliso». Rouva\nSmith-Jonesia puistatti. Samassa astui herra Smith-Jones hyttiin. Hän\nhymyili hupaisesti Nadaralle ja sitten naisten asennoista nähdessään\njoutuneensa taistelunäyttämölle katsoi kysyvästi vaimoonsa.\n\n»Mitä nyt, Louisa?» tiedusti hän hieman terävästi.\n\n»Kyllin paljon, John», huudahti rouva, »todistamaan oikeaksi\nalkuperäisen väitteeni, että tämän naisen ottaminen mukaamme oli hyvin\najattelematon teko — juuri äsken hän myönsi lupautuneensa jonkun\nThandariksi nimittämänsä henkilön 'puolisoksi'. Hän on julkea — minä en\nsalli hänen tulla kotiini, eikä hän saa viipyä Priscillassa kauempaa\nkuin on välttämätöntä jättääksemme hänet ensimmäiseen sivistyneeseen\nsatamaan.»\n\nHerra Smith-Jones katsahti kysyvästi Nadaraan. Tyttö oli arvannut, että\nrouva Smith-Jonesin kiihtymys oli johtunut virheellisestä päätelmästä.\nHän oli unohtanut, etteivät toiset tienneet Waldon ja Thandarin\nolevan saman henkilön. Nyt hän tuskin malttoi pidättyä hymyilemästä\nhuvitettuna ja vastustaa kiusausta käyttää hyväksensä rouva\nSmith-Jonesin tietämättömyyttä ja ärsyttääksensä häntä yhä enemmän.\n\n»Oliko sinulla toinenkin rakastaja Waldon lisäksi?» tiedusti herra\nSmith-Jones.\n\n»Rakastin Thandaria», vastasi tyttö. »Thandar oli kansani kuningas. Hän\nrakasti minua. Hän tappoi Nagoolan minun tähteni ja antoi minulle sen\ntaljan. Hän surmasi myöskin Korthin ja Lättäjalan. He tahtoivat minua\nomakseen, mutta Thandar surmasi heidät. Ja myöskin Isonyrkin hän kaasi\nja Sagin, surmaajan — oi, Thandar oli valtava taistelija. Onko teistä\nihme, että rakastin häntä?»\n\n»Hän oli kammottava murhaaja!»; kivahti rouva Smith-Jones. »Ja\najatella, että Waldo-parkani, arka, helläsydäminen Waldo-raukkani oli\ntuomittu elämään sellaisten raakalaisten parissa! Voi, se on liian\nhirveätä!»\n\nNadaran silmät menivät levälleen. Nyt oli hänen vuoronsa tyrmistyä.\n»Arka, helläsydäminen Waldo-raukka!» Oliko hän kuullut oikein.\nSaattoivatko he kuvailla samaa miestä? Tässä piili varmasti erehdys.\n\n»Tiesikö Waldo, että rakastit Thandaria?» kysyi herra Smith-Jones.\n\n»Thandar oli Waldo», vastasi Nadara. »Thandarin nimen annoin minä\nhänelle — se merkitsee uljasta. Hän oli hyvin uljas», huusi hän. »Hän\nei ollut 'arka', ja' helläsydäminen' hän oli vain naisia ja lapsia\nkohtaan.»\n\nRouva Smith-Jones ei ollut ennen niin pahasti kauhistunut koko elämänsä\naikana.\n\n»Pois hytistäni!» kiljaisi hän. »Oivallan onton valheesi perinpohjin.\nAjattelemattomuudessasi paljastit itsesi ja halvan siveettömyytesi\nja nyt koetat turvautua halpaan parjaukseen väittämällä, että armas\npoika-vainajani oli kamalia, raakoja päälliköltänne. Enää et minua\npetä. Pois hytistäni!»\n\nHerra Smith-Jones seisoi kuin halvaantuneena. Hän ei voinut uskoa tytön\nesiintyneen petollisesti — tuntui mahdottomalta, että Nadara olisi\nvoinut pettää häntä niin pahasti — mutta ei hän myöskään voinut epäillä\nomia korviaan. Oli luonnollisestikin ihan liian järjetöntä koettaakaan\nuskoa, että Waldo Emerson ja peloittava Thandar olivat olleet sama\nhenkilö. Tyttö oli mennyt liian pitkälle, mutta sittenkään Smith-Jones\nei voinut uskoa häntä pahaksi. Tämän täytyi olla selitettävissä.\n\nTällä välin oli Nadara poistunut huoneesta pieni leuka korkealle\nnostettuna. Enää hän ei ikinä, niin hän päätti, alistuisi Thandarin\näidin herjattavaksi. Hän meni kannelle. Hänen oli käynyt vaikeaksi\nolla päivällä kannen alla. Hän kaipasi raitista ilmaa ja ylhäällä\ntarjoutuvaa virkistystä. Päällystö oli ollut hyvin ystävällinen häntä\nkohtaan. Stark oli paljon hänen seurassaan. Mies oli silmittömästi\nrakastunut puoli villiin tyttöön. Saavuttuaan rouva Smith-Jonesin\nhytistä tullessaan kannelle sattui hän ensiksi kohtaamaan Starkin.\nHän olisi mieluimmin ollut yksin suruineen ja suuttumuksineen, mutta\nmies tuli hänen seuraansa. Yhdessä he seisoivat kaiteeseen nojaten ja\nkatselivat synkkien pilvien lähestymistä. Oli tulossa myrsky, jonka\nhaudetta oli ollut ilmassa jo useiden päivien aikana.\n\nStark ei tiennyt mitään siitä, mitä kannen alla oli tapahtunut, mutta\nnäki tytön olevan pahoillaan ja koetti lohduttaa häntä. Vihdoin hän\ntarttui Nadaran käteen ja silitti sitä hyväilevästi puhellessaan.\nEnnenkuin tyttö aavisti, mitä toisella oli mielessä, kuiskutti Stark\nintohimoisia lemmensanoja hänen korvaansa. Nadara vetäytyi kauemmaksi,\nja hänen otsansa rypistyi hämmästyksestä.\n\n»Älä puhu Nadaralle tuollaista!» kielsi hän. »Hän ei rakasta sinua.» Ja\nsitten hän poistui hyttiinsä.\n\nStark katseli poistuvan tytön jälkeen. Hänen luontonsa oli kiihdyksissä\npohjiansa myöten. Mikä oli tuo raakalaistyttö hyljeksiäkseen häntä?\nMikä olisi Nadaran kohtalo ollut ilman hänen hyvin tähdättyä\nlaukaustaan? Eikö häntä ahdistanut mies ollut vain noudattanut hänen\nvillin kansansa tapoja? Hän olisi ottanut tytön omakseen väkisin.\nJa sillä tavoin hänet olisi aina otettu, jos hänet olisi jätetty\nomaan saareensa. Muunlaisia kosimistapoja hän ei tuntenutkaan. Juuri\nsellaista Nadara odotti. Hän oli ollut hupsu kuiskiessaan tytölle\nsivistyneitten ventoja sanoja. Niiden tähden oli tyttö alkanut\nhalveksia häntä. Hän olisi ymmärtänyt väkivaltaa ja rakastanut häntä\nsen vuoksi. No niin, hän näyttäisi Nadaralle osaavansa olla yhtä hurja\nkuin kuka hänen villi rakastajansa tahansa.\n\nRajusää puhkesi valloilleen. Tuuli yltyi hirmumyrskyksi. Priscillan oli\npakko kääntyä pakenemaan luonnonvoimien raivoa, joten se palasi kahtena\nviime päivänä taivaltamansa matkan ja ajautui sitten pohjoiseen.\n\nSillä ajalla Stark ei nähnyt Nadaraa vilahdukseltakaan.\nKolmenkymmenenkuuden tunnin kuluttua oli tuuli asettunut, ja aallokko\nalkoi tyyntyä normaaliseksi. Oli ensimmäinen ilta myrskyn jälkeen.\nPriscillan kansi oli melkein autiona. Pursi lipui hitaasti lähellä\nsaarta, joita on lukuisasti eteläisen Tyynenmeren siinä osassa.\n\nNadara tuli kannelle kävelemään ennen maatapanoa. Stark ja kaksi\nmerimiestä olivat vahdissa. Tytön nähtyään lähestyi ensimmäinen\nperämies häntä ja puhutteli häntä, ikäänkuin ei olisi sattunut mitään,\nmikä olisi voinut pilata heidän ystävällisiä suhteitaan. Hän haasteli\nmyrskystä ja osoitti läheisen rannikon tummia ääriviivoja, keskustelun\naikana ohjaten häntä aluksen peräpuolelle, pois keulempana olevien\nmerimiesten näkyvistä.\n\nÄkkiä hän pyörähti tyttöön päin ja sieppasi hänet syliinsä.\nHäikäilemättömän väkivaltaisesti hän puristi Nadaraa rintaansa vasten\nja peitti hänen kasvonsa suudelmilla. Nadara rimpuili, koettaen\nkiskoutua irti, mutta Stark oli vahva mies ja painoi hänet hitaasti\nkannelle. Tyttö löi häntä kasvoihin ja rintaan ja epätoivoisessa\nhädässään huusi vihdoin apua. Heti mies iski häntä rajusti leukaan.\nHento tyttö retkahti herpaantuneena ja tajuttomana kannelle.\n\nNyt Stark äkkiä oivalsi, kuinka raskaasti hän oli rikkonut. Hän tiesi,\nettä Nadaran tultua tajuihinsa joutuisi hänen katala tekonsa kapteeni\nBurlinghamen korviin, ja hän pelkäsi tätä tyyntä, palveluksesta\neronnutta meriupseeria pahemmin kuin pirua. Hän vilkaisi kaiteen\nylitse. Olisi varsin helppo toimittaa tyttö pois tieltä. Hänen\ntarvitsisi vain pudottaa tajuton ruumis alhaalla aaltoilevaan veteen.\nOtettuaan tytön syliinsä hän kantoi hänet kaiteelle. Kuutamo valaisi\nNadaran kasvoja. Mies katsahti vesille ja näki rannan olevan hyvin\nlähellä.\n\nPantaisiin toimeen tarkka tutkimus, ja merimiehet, jotka eivät suinkaan\npitäneet hänestä, kuten hän hyvin tiesi, kertoisivat empimättä,\nettä viimeksi oli hänet nähty tytön seurassa. Ilmeisesti hän joka\ntapauksessa joutuisi pahaan pinteeseen.\n\nTaaskin hän silmäili Nadaran kasvoja. Tyttö oli hyvin kaunis. Stark\nhalusi kiihkeästi häntä omakseen. Verkalleen hänen katseensa lipui\nvaltameren tyynelle pinnalle, sitten jälleen hiljaiselle rannalle ja\nsenjälkeen takaisin tyttöön. Hetkisen hän seisoi kahdella päällä.\nSitten hän meni hytin seinustalle, jossa riippui pelastusvyö ja siihen\nkiinnitetty pitkä nuora.\n\nHän sitoi pelastusvyön Nadaran ympärille ja laski hänet sitten veteen.\nTunnettuaan tytön painon siirtyneen nuoran varasta pelastusvyön\nkannatettavaksi hän hyppäsi purren kaiteen ylitse aluksen perässä\nkohisevaan tummaan veteen.\n\n\n\n\nKAHDEKSAS LUKU\n\nVillit\n\n\nNadara tuli tajuihinsa vasta sitten, kun Stark oli ehtinyt rannalle\nja parhaillaan raahasi häntä hietikolle pois hyrskyjen ulottuvilta.\nAvattuaan silmänsä ei hän useihin minuutteihin oikein jaksanut muistaa,\nmitä oli tapahtunut, ennenkuin Stark oli käynyt hänen kimppuunsa.\nPelastusvyö oli vielä hänen ympärillään, ja kun Stark kumartui\nirroittamaan sitä, tiesi hän, kuka mies oli, vaikka ei erottanutkaan\nhänen kasvojansa.\n\nMitä oli tapahtunut? Hitaasti tunkeutui hänen aivoihinsa aavistus\nmiehen uskaliaasta teosta — Stark oli hypännyt Priscillasta mereen ja\nuinut maihin, hinaten hänet muassaan, jäämättä odottamaan häntä kohtaan\ntekemästänsä häikäilemättömästä väkivallasta koituvia seurauksia.\n\nSivistysolojen turvissa kasvaneesta tytöstä olisi Nadaran asema\ntuntunut toivottomalta. Mutta Nadara ei tiennyt mistään muusta\nturvasta kuin siitä, jonka hänelle soivat hänen oma valpas älynsä ja\nnopeasti toimivat nuoret lihaksensa. Hänestä olisi ollut äärettömän\npaljoa masentavampaa, jos hän olisi ollut tämän miehen seurassa purren\nahtaalla alueella, sillä siellä oli kaikki outoa ja uutta. Hän oli\nvieläkin puolittain pelännyt ja epäillyt kaikkia Priscillassa olleita\nhenkilöitä paitsi Thandarin isää ja kapteeni Burlinghamea. Mutta\nolisivatko he suojelleet häntä Starkilta? Sitä hän ei tiennyt. Hänen\nkansansa keskuudessa ainoastaan isä, veli tai puoliso suojeli naista\nsellaista miestä vastaan, joka tavoitteli häntä vasten hänen tahtoaan,\nja sellaisia sukulaisia hänellä ei ollut pienellä aluksella.\n\nMutta täällä oli toisin. Vaistomaisesti hän tunsi asumattomalla\nrannalla, olipa se kuinka outo ja tuntematon tahansa, olevansa kaikin\npuolin etukynnessä Priscillan ensimmäiseen perämieheen verrattuna.\nTämä mies oli viettänyt elämänsä sivistyskeskuksien läheisyydessä,\neikä hänellä ollut aavistustakaan eränkävijäntaidosta, joka Nadaraan\noli syöpynyt toiseksi luonnoksi; hän saattoi sortua kuolemaan\nhedelmällisessä ja riistaisessa maassa, koska ei osannut etsiä ravintoa\neikä tiennyt, mikä oli syötävää, mikä ei. Sen verran hän oli oppinut\nWaldo Emersonin seurassa saamistaan aikaisemmista kokemuksista.\nKun heidän polkunsa olivat ensi kerran osuneet yhteen, oli Waldo\npystynyt tulemaan toimeen alkuperäisessä elämässä yhtä huonosti kuin\nvastasyntynyt lapsi — Nadaran oli ollut opetettava hänelle kaikki.\n\nTakaansa Nadara kuuli puiden hiljaista kohinaa — elämää kuhisevan\nviidakkoyön kymmeniätuhansia ääniä — ja häntä hymyilytti. Heidän\nympärillään oli sysipimeätä. Stark oli irroittanut pelastusvyön ja\npannut sen tytön pään alle. Hän luuli Nadaraa vielä tajuttomaksi —\nkenties kuolleeksi. Nyt hän kiersi vettä vaatteistaan, seisoen selin\ntyttöön päin.\n\nNadara nousi pystyyn — meluttomasti kuin Nagoola. Varjon tavoin hän\nkatosi rantaa reunustavan viidakon pimentoon. Varovasti ja valppaasti\nhän eteni sekavassa tiheikössä muutamia metrejä ja seisahtui paksun\npuunrungon viereen kuuntelemaan. Sitten hän päästi huuliltansa\nomituisen, hiljaisen äänen, kuunnellen senjälkeen taaskin hetkisen.\nToistettuaan sen kolmasti hän nähtävästi oli varma, ettei ylhäällä\nollut vaaraa väijymässä, heilautti itsensä alhaalla riippuville oksille\nja kapusi vikkelästi ylöspäin, kunnes löysi mukavan haarautuman, jossa\nsaattoi rauhassa levätä.\n\nRantahietikolla pusersi Stark liikaveden vaatteistaan ja kääntyi sitten\ntarkastamaan tyttöä virvotellakseen häntä, jos hän oli vielä hengissä.\nPimeässäkin oli Nadaran hahmo selvästi näkynyt keltaista hiekkaa\nvastaan, mutta nyt hän oli poissa. Stark oli ymmällä. Nopeasti hänen\nkatseensa lipui puolelta toiselle, mutta tyttöä ei näkynyt missään. Oli\nranta, meri ja viidakko. Minkä niistä hän oli valinnut pakotiekseen?\nStark ei tarvinnut kauan arvatakseen sen, vaan suuntasi heti askeleensa\nmuodottomana ja synkkänä häämöttävää metsänreunaa kohti.\n\nLähestyessään sitä hän eteni verkkaisemmin. Kun hän ajatteli, että\nhänen pitäisi tunkeutua tuohon kammottavaan metsään, kulkivat kylmät\nväreet pitkin hänen selkäpiitään. Oliko pelkkä tyttö rohjennut\nuhmata sen nimettömiä kauhuja? Hänen oli täytynyt se tehdä, ja niin\npäätellessään sai Stark uutta tarmoa. Jos tyttö kerran oli uskaltanut,\nuskaltaisi varmasti hänkin. Uudelleen hän alkoi ripeästi astella\nviidakkoon.\n\nEhdittyään ihan sen rajaan hän kuuli hiljaista, kaameata ääntä vain\nkymmenkunnan askeleen päästä pimeästä, kammottavasta tiheiköstä. Siellä\nNadara päästi ilmoille ne kaksi ääntä, joiden joku hänen heimonsa\nmuinainen esi-isä oli huomannut puristavan vastausmurinan Nagoolalta\nja innoittavan sihinän ihmisen toiselta periviholliselta — isolta,\nniljaiselta matelijalta, joka kiertyneenä aaltomaisiin mutkiin väijyi\npuiden oksilla. Vain niitä Nadara pelkäsi — niitä ja ihmistä. Ennenkuin\nhän kapusi yöllä puuhun, oli hänen senvuoksi tapana varmistautua, ettei\nhänen turvapaikakseen valitsemansa puun oksilla ollut Nagoolaa eikä\nCoovraa. Stark peräytyi hätäisesti eikä enää koko pitkän, kammottavan\nyön aikana uskaltanut poistua rantahietikolta.\n\nAamun valjetessa Nadara oli suuresti virkistynyt nukuttuaan verrattain\nhyvässä turvassa isossa puussa, kun taas Stark oli riutunut ja\nuupunut vietettyään unettoman yön pelon ja harmittelun vallassa. Hän\nkiroili itseänsä, tyttöä ja eläimellistä intohimoaan, mutta kun hänen\najatuksensa sitten loitsivat Nadaran viehkeät kasvot ja houkuttavan\nkauniin vartalon hänen sielunsa silmien eteen, hypähti hän pystyyn ja\nlähti ripein askelin viidakkoon. Hän etsisi tytön käsiinsä. Kaikki\nse, mitä hän oli uhrannut, ei saisi mennä hukkaan. Hän etsisi tytön\nja pitäisi hänet. Yhdessä he perustaisivat kodin tälle troopilliselle\nrannikolle. Hän ottaisi elämästä irti niin paljon kuin suinkin saisi.\n\nKäveltyään vain muutamia askelia hän huomasi Nadaran paljaiden\njalkojen jäljet, jotka olivat selvästi painuneet kosteaan hiekkaan ja\nveivät metsään. Hymyillen tyytyväisenä ja voitonvarmana mies seurasi\nniitä kasvullisuuden sokkeloihin, jotka olivat kosteat ja hämyiset\naamuauringon lämpimistä säteistä huolimatta.\n\nSattumalta hän osui suoraan Nadaran kohdalle. Tyttö oli laskeutunut\npuusta etsimään vettä. He näkivät toisensa yhtä aikaa. Nadara kääntyi\npakenemaan syvemmälle metsään. Mies riensi hänen kintereillään. Ajoa\njatkui useita satoja metrejä sankassa viidakossa, joka äkkiä päättyi\nkapean, kivikkoisen aukeaman reunaan. Aukeaman takana oli äkkijyrkkä\nkallio, jonka laki kohosi lähes sata metriä puiden latvojen yläpuolelle.\n\nHymyntapainen levisi Starkin huulille, kun hän näki esteen, jonka\nluonto oli sijoittanut hänen saaliinsa tielle. Mutta melkein heti\nse hyytyi kauhun ilmeeksi, kun oikealta kuuluva heikko melu veti\npuoleensa hänen huomionsa pakenevasta tytöstä. Hetkiseksi hän seisahtui\ntyrmistyneenä, mutta vilkaistuansa sitten hätäisesti Nadaraan päin\nhän näki tytön kapuavan jyrkälle kallioseinämälle ketterästi kuin\napina. Päästäen huudon herättääkseen tytön huomiota hän uudelleen\nsyöksyi kiitämään jälessä, mutta tällä kertaa itse takaa ajettuna.\nAhdistaja oli muuttunut ahdistettavaksi, sillä hänen jälessään\njuoksi parikymmentä maalattua raakalaista, heiluttaen pitkiä, ohuita\nkeihäitään ja teräväkärkisiä parangejaan.\n\nNadara ei ollut tarvinnut Starkin varoitushuutoa havaitaksensa villit.\nHän oli nähnyt heidät heti viidakon reunasta tultuaan, ja heidät\nnähtyänsä hän tiesi, ettei hänen enää tarvinnut pelätä valko-ihoista\nmiestä. Mutta villien hän tajusi olevan itselleen vaarallisempia, koska\nheidän epäilemättä olisi varsin helppo saavuttaa hänet omilla tutuilla\nalueillaan, kun hän taas olisi huoletta kyennyt välttämään valkoista\nmiestä vaikka kuinka kauan.\n\nEhdittyänsä kallioseinämän puoliväliin Nadara pysähtyi silmäilemään\ntaaksensa. Stark oli ennättänyt rinteen juurelle vähän matkaa\nahdistajainsa edellä. Hän oli valinnut sen tien nähtyään, kuinka\nhelposti tyttö oli kiivennyt kiviseinämälle, mutta hän ei ollut\nlaskelmissaan ottanut huomioon elinikäistä harjoitusta, johon Nadaran\nketteryys perustui. Varhaisimmasta lapsuudestaan saakka hän oli\nelänyt jyrkkien kallioiden kupeilla ja niillä sijaitsevissa luolissa.\nEnsimmäiset epävakaiset lapsenaskeleensa hän oli astunut kapeiden,\nviettävien kielekkeiden reunamilla.\n\nMutta kallion juurelle saavuttuansa mies huomasi edessään\nylipääsemättömältä näyttävän seinämän. Hän loi säikähtyneen, vetoavan\nkatseen kaukana yläpuolellaan olevaan tyttöön. Kahdesti hän yritti\nreutoutua pois lähestyvien raakalaisten ulottuvista, joiden tatuoidut\nkasvot, riippuvat, puhkaistut korvalehdet ja teräviksi hiotut,\nmustatut hampaat tekivät heidät vieläkin hirveämmän näköisiksi kuin\nheidän murha-aseensa ja sotaiset kiljaisunsa ja liikkeensä. Molemmilla\nkerroilla hän luisui takaisin, rajusti hapuillen kallioulkonemia ja\nniitä sitkeitä kasveja, jotka olivat saaneet jalansijaa graniitin\nhalkeamissa. Hänen raapiutuneista käsistänsä vuoti verta, hänen\nkasvonsa olivat naarmuissa ja vaatteensa repeytyneet. Ja nyt olivat\nvillit hänen niskassaan. He olivat nähneet, että hän oli aseeton. Vielä\nei ollut tarvis käyttää keihästä eikä parangia; he vangitsisivat hänet\nelävältä.\n\nEntä tyttö? Raakalaiset olivat ihmeekseen nähneet hänen nopeasti\nkapuavan jyrkälle kalliolle. Heidän kaikista ruumiillisista\nsaavutuksistaan huolimatta tämä oli heistäkin käsittämätöntä. He olivat\nmetsä- ja jokikansaa, asuivat korkeiden paalujen varaan rakennetuissa,\nolkikattoisissa majoissa eivätkä juuri ollenkaan tunteneet\nluola-ihmisten elintapoja. Heistä oli tämän oudon, valkoihoisen tytön\nteko suorastaan ihmeellinen.\n\nNadara näki heidän raa'asti tarttuvan kauhun lamauttamaan Starkiin,\nsitovan hänen kätensä selän taakse ja sitten jälleen suuntaavan\nhuomionsa häneen.\n\nKolme soturia koetti kiivetä kalliolle hänen jälkeensä. He nousivat\nhitaasti ylöspäin. Tyttöä hymyilyttivät heidän silminnähtävä pelkonsa\nja kömpelyytensä — hänen ei tarvinnut pelätä näitä miehiä, he eivät\nikinä kykenisi saavuttamaan häntä. Hän salli heidän lähestyä noin\nneljän metrin päähän itsestään, irroitti sitten sirpaleen rapautuneesta\ngraniitista ja viskasi sillä suoraan etumaista päähän. Tuskasta ja\nsäikähdyksestä kiljaisten mies suistui taaksepäin alapuolellaan\nolevien kumppaneittensa niskaan, ja kaikki kolme vierivät kirkuen ja\nsätkytellen kallion juurelle kasautuneeseen kivikkoon.\n\nYksikään heistä ei kuollut, vaikka kaikki kolhiutuivat pahasti, ja\nsiltä heistä, johon Nadaran kivi oli osunut, vuoti virtanaan verta\notsassa olevasta haavasta. Heidän kumppaninsa nauroivat heille — se\noli kovin niukka lohdutus siitä, että tyttö oli heitä löylyttänyt.\nSitten he vetäytyivät vähän matkan päähän, kävivät piiriin kyykylleen\nja aloittivat pitkähkön sotaneuvottelun. Vähänväliä he viittoilivat\nNadaraan päin, ja siitä tyttö päätti heidän väittelynsä koskevan häntä.\n\nPian eräs heistä nousi ja tuli kallion juurelle. Siellä hän loruili\nNadaralle useita minuutteja, jääden sitten ilmeisesti odottamaan\nvastausta. Mutta koska tyttö ei ollut ymmärtänyt miehen puheesta\nsanaakaan, ei hän osannut muuta kuin ravistaa päätänsä.\n\nLähetti palasi tovereittensa luokse, ja jälleen pidettiin\npitkänpuoleinen neuvottelu. Sen aikana Nadara kiipesi ylemmäksi\nollakseen ohuiden keihäiden kantovälin ulkopuolella. Hän pysähtyi\nkapealle kielekkeelle, kooten ympärilleen kivenkappaleita, sikäli kuin\nsai kiskotuksi niitä irti kallioseinämästä. Hän tahtoi valmistautua\näkillisen hyökkäyksen varalle eikä epäillyt hetkeäkään taistelun\nlopputulosta. Jollei hän sortuisi ravinnon ja veden puutteeseen, uskoi\nhän kykenevänsä puolustamaan kallioseinämää ikuisesti lukemattomia\nraakalaisia vastaan, jolleivät he osanneet kavuta paremmin kuin nämä.\n\nMutta villit eivät enää yrittäneetkään vallata hänen turvapaikkaansa\nhyökkäyksellä. Sensijaan he äkkiä ponnahtivat pystyyn\nneuvottelupiiristään ja katosivat metsään vilkaisemattakaan häneen\npäin, vieden vankinsa mennessään. Ehdittyään pois tytön näkyvistä\nhe sijoittivat kaksi vahtia äärimmäisten lehvien verhoon ottamaan\nkiinni tytön, jos hän laskeutuisi maahan. Toiset kiiruhtivat kallion\nsuuntaisesti, kunnes he sen jyrkästi poikettua sisämaahan päin\nsaattoivat uudelleen tulla aukeamalle Nadaran heitä näkemättä.\n\nSiellä he heti alkoivat nousta selväksi kulunutta polkua, joka\nkoukerteli ylöspäin kallioseinämällä. Kavutessaan he raahasivat Starkia\nmukanaan, sohien häntä aseillansa. Terävät keihäät ja parangien purevat\nkärjet hoputtivat hänen vauhtiaan. Seurueen päästessä kallion laelle,\nvuoti valkoisesta miehestä verta paristakymmenestä ihohaavasta.\n\nNyt joukkue kääntyi takaisin jyrkänteen reunaa myöten samaan suuntaan,\njota oli tullutkin.\n\nNadara ei tosin käsittänyt, minkä tähden villit olivat luopuneet\nyrittämästä vangita hänet, mutta ei kuitenkaan antautunut pettävien\nturvallisuusluulojen tuuditeltavaksi. Hän tiesi kallion olevan hänen\nparhaan turvansa, mutta jäytävä nälkä ja jano varoittivat häntä,\nettä hänen oli piakkoin poistuttava sieltä etsimään ravintoa. Hän\noli laskeutumaisillaan viidakkoon hakemaan ruokaa ja vettä, kun\njättiläismäisestä vehmaasta, ihan metsän laidassa kohoavasta puusta\nmaahan saakka riippuvien köynnöskasvien hiljainen liike sai hänet\nvalppaasti tähyämään sinne. Hän oli varma, että köynnösten huojumisen\noli aiheuttanut joku puun alla liikkuva eläin, ja tarkkailtuaan\nvärähtämättä minuutin tai pari hän vihdoin erotti lehväverhon lomitse\nargus-fasaanin pitkiä höyheniä, joilla villien sota-päähineet olivat\nkoristetut.\n\nNyt hän kyllä tiesi, että häntä pidettiin silmällä, mutta oli myöskin\nvarma pääsevänsä kallion laelle ja mahdollisesti löytävänsä ruokaa ja\njuomaa, jos niitä sattui olemaan läheisyydessä, ennenkuin raakalaiset\nennättäisivät hänen kimppuunsa. Sitten hänen oli luotettava järkeensä\nja nopeuteensa päästäksensä jälleen kallion turviin heidän edellänsä.\nHän ei uskonut heidän yrittävän kiivetä kalliolle samalta kohdalta,\njosta hän oli tullut, sillä hän oli nähnyt heidän olevan verrattain\ntottumattomia siihen puuhaan, ja arvasi senvuoksi, että jos villit\nlainkaan seuraisivat häntä ylös, käyttäisivät he jotakin tuntemaansa\nkiertopolkua.\n\nJa niinpä Nadara kiipesi laelle, selviytyen keveästi ja nopeasti kuin\nvuorikauris joko suoraan tai kiertämällä niin pahoista paikoista, jotka\nolisivat panneet uskaliaimmankin alppienkapuajan kalpenemaan. Laella\noli harva, puistomainen metsä, ja sinne hän syöksyi etsimään ravintoa\nja juomaa. Muutamilla tuntemillaan hedelmillä ja pähkinöillä hän\ntyydytti huutavimman nälkänsä, mutta vettä hän ei löytänyt eikä nähnyt\nedes merkkiäkään siitä.\n\nEdettyään noin puolitoista kilometriä suoraan sisämaahan hän ihan\nsattumalta osui tiheän lehvistön piilossa olevalle pienelle lähteelle.\nVilpoisa, kirkas vesi virkisti häntä, antaen hänelle uutta elämänhalua\nja tarmoa. Juotuaan kyllikseen hän etsi jotakin esinettä, jolla olisi\nvoinut viedä arvaamattoman kallista nestettä turvapaikkaansa vuoren\nseinämälle, mutta uutterasta etsinnästä huolimatta hän ei löytänyt\nainoatakaan kasvia, josta olisi voinut muovata astian.\n\nHänen ei niin ollen auttanut muu kuin palata ilman vettä, uskoen\nsukkeluutensa avulla voivansa silloin tällöin pujahtaa raakalaisten\nhuomaamatta juomassa, kun janon sammuttaminen kävisi välttämättömäksi.\nMyöhemmin hän varmasti luotti löytävänsä jonkinlaisen kurpitsan\ntai jonkun eläimen rakon, jossa hän saattaisi säilyttää joitakuita\nkallisarvoisia vesipisaroita.\n\nErämiestaitonsa ja melkein yliluonnollisen suuntavaistonsa avulla hän\nsaapui suoraan sille kohdalle, johon hän oli noussut kallioseinämältä.\nRaakalaisia ei näkynyt, ei kuulunut. Helpotuksesta huoahtaen hän\nastui metsän reunaan, mutta silloin ilmestyi villejä kaikkialta hänen\nympäriltään, puiden ja pensaiden takaa. Päästäen hurjia riemunhuutoja\nhe karkasivat häntä kohden. Pako oli mahdoton — joka suunnalla sulkivat\nraa'at kasvot ja surma-aseet hänen tiensä.\n\nPaljoa sävyisämmin kuin hän oli odottanut villit viittasivat häntä\ntulemaan mukaansa. Stark oli heidän joukossaan. Hänen kohtelunsa ei\nollut kovin ystävällistä. Jos hän alkoi jäädä jälkeen, hoputti keihäs,\njonka kärki ennestään oli punainen hänen verestään, häntä jouduttumaan\nvauhtiaan. Mutta tyttöä ei kohdeltu julmasti eikä loukkaavasti.\n\nSeurue lähti taivaltamaan sisämaahan yksimiehisessä rivissä, vangit\njonon keskellä. Marssittiin koko päivä, niin että tällaisiin\nponnistuksiin tottumaton Stark alkoi hoippua ja kaatui kymmenkunta\nkertaa jokaisella kilometrillä.\n\nNadara olisi melkein voinut sääliä häntä, jollei olisi liiankin hyvin\ntajunnut, että ilman miehen eläimellistä häikäilemättömyyttä ei heidän\nkummankaan olisi tarvinnut olla täällä ja alistua villien rääkkäykseen\nja kärsiä vastaisten kauhujen odotuksesta johtuvaa tuskaa.\n\nTyttö uskoi oman kohtalonsa koituvan vielä tuhat kertaa hirveämmäksi\nkuin oli pelkkä kuolema, joka miestä odotti, sillä tuntui mielettömältä\ntoivoa, että nämä turmeltuneet raakalaiset jättäisivät hänet henkiin.\nNadara rukoili siltä Jumalalta, josta hänen Thandarinsa oli hänelle\npuhunut, nopeata ja tuskatonta kuolemaa, mutta rukoillessaan hän hyvin\ntiesi, ettei sellainen laupeus ollut odotettavissa.\n\nHän vertasi vangitsijoitansa Korthiin ja Lättäjalkaan, Isonyrkkiin ja\nThurgiin eikä uskaltanut toivoa heidän olevan sääliväisempiä kuin hänen\nparhaiten tuntemansa miehet olivat olleet.\n\nMyöhään iltapäivällä kävi ilmeiseksi, ettei Stark enää pääsisi\nedemmäksi, jolleivät villit kantaisi häntä. Pian osoittautui, etteivät\nhe suinkaan aikoneet sillä tavoin, vaivautua. Priscillan ensimmäinen\nperämies oli kaatunut kahdennenkymmenennen kerran. Vaikka häntä oli\nkymmenkunta kertaa ilkeästi pistetty keihäällä, ei hän enää jaksanut\nnousta hoippuen ja huojuen pystyyn kuten aikaisemmin.\n\nJoukkueen päällikkö meni maassa viruvan valko-ihoisen luokse,\npotki häntä kylkiin ja kasvoihin ja lopulta pisti häntä kärkevällä\nparangillaan. Stark vain virui hervottomana, kärsivänä lihakasana ja\nähkyi. Päällikkö kiukustui. Hän tarttui molemmin käsin valko-ihoiseen\nja nosti hänet pystyyn, mutta heti kun hän hellitti otteensa, vaipui\nStark uudelleen maahan.\n\nVihdoin ei soturi ilmeisesti enää jaksanut hillitä vimmaansa. Hurjasti\nulvoen hän heilautti parangiaan ja sivalsi sillä pitkänään viruvaa\nvalkoista miestä suoraan kaulaan. Kammottavasti virnistävä pää kieri\nNadaran jalkojen juureen. Ihan tunteettomana tyttö katseli sitä, kun se\nvirui maassa ilmeettömien ja näkemättömien silmien tuijottaessa häneen.\n\nNadara, luolatyttö, oli tottunut näkemään kuolemaa sen kauheimmissa\nja äkillisissä muodoissa. Hän näki edessään vain vihamiehen pään eikä\nvälittänyt siitä mitään — Stark sai kiittää yksinomaan itseänsä.\n\nPäällikkö kietoi katkaistun pään niinikudoksen kappaleeseen, kiinnitti\nse keihäänsä päähän ja antoi miehilleen lähtömerkin.\n\nSamottiin yhä eteenpäin, yhä syvemmälle saaren sisäosiin, ja toisten\njoukossa asteli Nadara nimetöntä kohtaloa kohti, jonka laadusta hän\nsaattoi vain sommitella arvailuja.\n\n\n\n\nYHDEKSÄS LUKU\n\nVeneen rakentaminen\n\n\nKaksi päivää sen maanjäristyksen jälkeen, joka oli pelastanut Nadaran\nThurgin kynsistä ja pyyhkäissyt hänen heimonsa pois maan pinnalta,\nalkoi mies hitaasti liikkua umpeen menneen luolansa katosta sortuneen\nsoran alla. Mies oli Thandar. Ylhäältä vyörynyt ja hänen luolansa suun\nhaudannut, tuhansien tonnien painoinen kiviröykkiö oli mennyt hänen\nohitseen lainkaan vahingoittamatta häntä, mutta katosta tipahtanut,\nmuutamien kilojen painoinen määrä kiviä ja soraa oli huumannut hänet\npitkäksi aikaa tiedottomaksi.\n\nVähitellen hänen tajuntansa palasi, mutta kului kauan, ennenkuin\nhän jaksoi jännittää ajatuskykyänsä kylliksi edes sinnepäinkään\narvatakseen, mikä mullistus hänet oli yllättänyt. Sitten hänen\najatuksensa ensiksi liitivät Nadaraan. Hän ryömi sille kohdalle, jossa\nhänen luolansa sisäänkäytävä oli aikoinansa ollut. Vielä hän ei ollut\noivaltanut pimeyden oikeata syytä — hän luuli, että oli yö. Silloin oli\nollut yö, kun hän sulki silmänsä. Miten hän olisi voinut aavistaa, että\nsiitä oli jo kulunut kolme yötä ja että kohtalo oli hänen nukkuessaan\nkolhinut häntä säälimättömästi.\n\nLuolan aukolla odotti häntä ensimmäinen yllätys ja pettymys — tie oli\ntukossa! Mitä se merkitsi? Heikosti hän kiskoi ja työnsi ainejoukkoa,\njoka esti häntä pääsemästä ulos. Kuka oli teljennyt hänet vangiksi? Hän\nmuisti sen eloisan unensa, että Thurg oli ryöstänyt Nadaran. Se muisto\nsai hänet rajusti käymään käsiksi kivi- ja soraläjään, joka sulki\noviaukon.\n\nHarmiksensa hän tunsi olevansa liian heikko ponnistellaksensa\njatkuvasti esteen poistamiseksi. Hänen mieleensä välähti, että hänen\ntäytyi olla vahingoittunut. Vangitsija oli varmastikin ensin lyönyt\nhäntä. Hän tunnusteli päätään. Niin, siinä oli ammottava haava, mutta\nsitä koskettaessaan hän tunsi, ettei se ollut tuore. Kuinka kauan hän\nsitten olikaan ollut teljettynä? Istuessaan sitä pohtien hän huomasi,\nettä jäytävä nälkä ja huutava jano kalvoivat hänen vähitellen virkoavaa\nruumistaan. Se tunne oli miltei tuskallinen, niin tuskallinen, että hän\npakostakin tajusi olleensa ilman ruokaa ja vettä melkoisen kauan.\n\nUudelleen hän kävi käsiksi röykkiöön, joka piti häntä vangittuna, ja\nhänen siihen kaivautuessaan alkoi oikea asianlaita hänelle hitaasti\nselvitä. Hän muisti suuren Nagoolan jymisseen neuvotteluyönä,\nsäikyttäen Nadaraa. Tämän oli tehnyt kauhea maanjäristys. Thandaria\npuistatti, kun hän ajatteli Nadaraa. Oliko hänkin teljettynä luolaansa\nvai oliko hänelle käynyt pahimmin? Vimmaisesti hän nyt raastoi\ntiiviiseen sulloutunutta mursketta. Mutta pian hän oivalsi, ettei\nhän pelastuisi huonosti suunnatulla hätäilyllä. Verkkaisesti ja\nhuolellisesti hänen oli siirrettävä syrjään särkyneen kallion kappaleet\ntoinen toisensa jälkeen ja sillä tavoin kaivettava itselleen tunneli\nulkomaailmaan.\n\nJärki sanoi hänelle, ettei hän ollut hautautunut syvälle, sillä se\nseikka, että hän oli elossa ja saattoi hengittää, osoitti raitista\nilmaa tunkeutuvan luolaan sortuneen röykkiön lävitse, mikä olisi ollut\nmahdotonta, jos luolan edustalla olisi ollut kiviä ja soraa kovin\npaksulta.\n\nKun hän oli heikko, edistyi työ hitaasti, joten hän vasta useiden\ntuntien kuluttua näki päivänvalon kuultavan esteen toisella puolen.\nSenjälkeen kävi eteneminen ripeämmin, ja pian hän ryömi pienestä\naukosta silmäilemään murskautunutta kalliota.\n\nLauma korppikotkia nousi kammottavilta aterioiltaan, kun Thandarin\nilmestyminen häiritsi niitä. Miestä puistatti, kun hän katseli\nhirvittäviä jäännöksiä, joiden äärestä ne olivat kohonneet ilmaan.\nUnohtaen nälkänsä ja janonsa hän kynsi pirstoutunutta kallioseinämää\nmyöten Nadaran luolan entiselle paikalle. Sen suu oli ummessa, kuten\nhänen luolansa aukko oli ollut. Uudelleen hän ryhtyi työhön, joka tällä\nkertaa kuitenkin sujui helpommin. Saatuaan vihdoin tien auki hän empi\nennen sisällemenoa, peläten häntä siellä odottavaa vihlovaa murhetta.\n\nVihdoin hän sai kootuksi kyllin paljon rohkeutta kestääkseen\nkoettelemuksen ja ryömi Nadaran entiseen luolaan. Pimeässä hapuillen,\nolettaen joka hetki rakastettunsa ruumiin kalmankylmänä osuvan käteensä\nhän vihdoin oli etsinyt yli koko lattian. Luolassa ei ollut ruumista.\n\nKiireisesti hän kömpi takaisin kallion rinteelle ja aloitti hirvittävän\nja surkean etsinnän myllertyneiden kivien seassa hajallaan viruvien\nmies- ja naisruumiitten kammottavien jätteiden joukosta. Mutta sekin\netsiminen meni hukkaan, sillä haaskalinnut olivat raadelleet uhrinsa\nihan tuntemattomiksi.\n\nHeikkona, lopen uupuneena, murheen kalvamana ja murtuneena Thandar\ntuskallisesti laahusti pikku purolle. Siellä hän sammutti janonsa\nja peseytyi. Haettuansa senjälkeen ravintoa hän ryömi joen äyräässä\nolevaan onkaloon, heittäytyi pitkäkseen siellä oleville kuiville\nheinille ja nukkui kokonaisen vuorokauden.\n\nUnen ja nauttimansa ruoan virkistämänä ja voimistamana Thandar lähti\npimeästä suojapaikastaan elpynein toivein. Nadara ei voinut olla\nkuollut! Se oli mahdotonta! Hän oli varmasti pelastunut ja harhaili nyt\nsaarella. Thandar päätti etsiä, kunnes löytäisi hänet. Mutta kun hän\npäivien vieriessä ei tavannut merkkiäkään Nadarasta eikä ainoastakaan\nmuusta elävästä ihmisestä, heräsi hänessä se tuskallinen varmuus, että\nsaaren asukkaista hän yksin oli selviytynyt luonnonmullistuksesta\nhengissä.\n\nSe ajatus, että hänen olisi elettävä pitkä elämä ilman Nadaraa, syöksi\nhänet synkimmän epätoivon valtaan. Hän moitti taivasta siitä, ettei\nhänenkin oltu sallittu kuolla, sillä elämä ilman Nadaraa ei ollut\nelämisen arvoinen. Ajan kuluessa hänen surunsa pikemminkin yltyi\nkuin vaimentui. Ja sen lisääntyessä hän alkoi myöskin yhä enemmän\nkammota yksinäisyyttänsä. Saari alkoi tuntua hänestä inhoittavalta\n— elämä ivalta. Se mahdollisuus, että joku laiva hänen eläissään\nsaapuisi saaren rantaan, näytti tosiaankin vähäiseltä, mutta epätoivon\nmasentamana hän ei sitä edes toivonutkaan.\n\nHän ei tahtonut itse lopettaa elämäänsä, vaikka se kiusaus olikin\nsuuri, mutta hän haki kuolemaa kaikin mahdollisin, tässä villissä\nsaaressa tarjolla olevin tavoin. Öisin hän nukkui ulkosalla maassa.\nHän ahdisti Nagoolaa pedon omassa pesässä, ja aseenaan vain köykäinen\nkeihäänsä hän karkasi jokaisen tapaamansa kookkaan kissaeläimen\nkimppuun.\n\nVillejä karjuja, jotka usein olivat yhtä hirvittäviä kuin Nagoola,\nei milloinkaan ollut metsästetty sillä tavoin kuin nyt. Thandar eli\nuljaasti siihen aikaan; paljon pantterintaljoja riippui hänen uudessa\nluolassaan meren läheisyydessä olevalla kalliolla — samalla kalliolla,\njonka seinämältä Nadarakin oli hakenut suojaa ja josta hän oli lähtenyt\nPriscillasta saapuneen etsintäseurueen mukaan.\n\nPalatessaan eräänä päivänä rannalta, jossa hän nyt kävi usein\ntähyilemässä taivaanrannalla mahdollisesti näkyviä purjeita, Thandar\nnäki jotakin liikkuvan kallionsa juurella. Hän kyyristyi pensaan taakse\ntarkkailemaan. Hetkisen kuluttua olento liikkui uudelleen, ja Thandar\nnäki, että se oli mies. Hän ponnahti heti pystyyn ja syöksyi esille. Ne\npäivät, jotka hän oli ollut ilman ihmisseuraa, oivat tuntuneet venyvän\nyhtä moniksi ikäviksi kuukausiksi. Nyt hän tunsi olonsa äärimmäisen\nyksinäiseksi ja olisi ollut valmis syleilemään vaikka paholaista, jos\nse vain olisi tullut ihmisen hahmossa.\n\nThandar juoksi meluttomasti. Hän oli ihan likellä miestä, isoa,\nkarvaista otusta, ennenkuin toinen huomasi hänet. Aluksi mies lähti\njuoksemaan, mutta nähtyään Thandarin olevan yksin hän seisahtui\ntaistelemaan.\n\n»Minä olen Roof», kiljui hän, »ja saatan tappaa sinut!»\n\nTuttu raakalaistervehdys ei enää kiihdyttänyt Thandaria eikä lietsonut\nhänen taistelu-intoansa. Nyt hän kaipasi seuraa eikä riitaa.\n\n»Minä olen Thandar», vastasi hän.\n\nHidasälyinen, kömpelötekoinen olento tunsi hänet ja astahti askeleen\ntaaksepäin. Tunnettuansa edessään olevan miehen ei hän enää kovin\nkiihkeästi himoinnut tappelua. Hän oli nähnyt Thandarin ottelevan ja\nThurgin saavan löylytyksen tältä sileäpintaiselta muukalaiselta.\n\n»Älkäämme taistelko!» jatkoi Thandar. »Olemme yksin koko saarella. En\nole tavannut ketään muita kuin sinut, senjälkeen kun suuri Nagoola\nriistäytyi valloilleen ja tuhosi ihmiset. Olkaamme ystävyksiä ja\nmetsästäkäämme yhdessä hyvässä sovinnossa. Muutoin täytyy toisen meistä\nsurmata toinen ja sitten elää aina yksin, kunnes kuolema vapauttaa\nhänet hirveästä yksinäisyydestä.»\n\nRoof pälyili Thandarin olan ylitse hänen takanansa olevaan metsään.\n\n»Oletko yksin?» tiedusti hän.\n\n»Kyllä — mainitsinhan sinulle, että kaikki saivat surmansa paitsi sinua\nja minua.»\n\n»Eivät kaikki saaneet surmaansa», virkkoi Roof. »Mutta minä tahdon olla\nThandarin ystävä. Metsästämme yhdessä ja majailemme samassa luolassa.\nRoof ja Thandar ovat veljeksiä.»\n\nHän kumartui ottamaan kourallisen ruohoa ja lähestyi sitten\namerikkalaista. Thandar teki samoin, ja kun kumpikin oli ottanut toisen\ntarjoaman rauhanmerkin ja hieronut sillä otsaansa, oli ystävyysliitto\njuhlallisesti solmittu. Toimitus oli koruton, mutta silti sitova,\nsillä kumpikin tiesi toisen mieluummin kuolevan kuin rikkovan tätä\nalkeellisesti solmittua sopimusta.\n\n»Mainitsit, etteivät kaikki saaneet surmaansa, Roof», virkkoi Thandar\njuhlatoimituksen jälkeen. »Mitä sillä tarkoitit?»\n\n»Suuri Nagoola ei tappanut kaikkia», vastasi ilkeä mies. »Thurg ei\nsaanut surmaansa eikä myöskään se nainen, joka oli Thandarin puoliso —\njonka Thurg olisi halunnut ryöstää.»\n\n»Mitä?» Thandarin kysymys tuli miltei kirkaisuna. »Eikö Nadara ole\nkuollut?»\n\n»Maltahan», kehoitti Roof ja vei hänet kallion juurelle. »Katsos tuota!»\n\n»Niin», äänsi Thandar. »Olen ennenkin pannut merkille tuon ruumiin.\nMutta entä sitten?»\n\n»Se on Thurgin ruumis», selitti Roof. »Hän koetti päästä käsiksi\npuolisoosi, joka oli ottanut turvapaikakseen tuon luolan tuolla\nylhäällä. Sitten saapui joitakuita outoja miehiä, jotka pitivät pahaa\nmelua kepeillään, ja Thurg vaipui kuolleena maahan — kova ääni oli\ntappanut hänet pitkän matkan päästä. Sitten oudot miehet tulivat tänne\nlikelle, ja Nadaraksi nimittämäsi nainen poistui heidän seurassaan.»\n\n»Mihin suuntaan?» huusi Thandar. »Mihin he hänet veivät?»\n\n«He veivät hänet siihen kummalliseen kallioon, jossa he asustivat\n— jossa he tulivatkin. Sen kallion kaltaista esinettä ei ikinä ole\nnähty. Se kellui veden pinnalla. Sen seinämässä oli useita pieniä\nluolanaukkoja, mutta ihmiset eivät tulleet niistä, vaan kallion laesta,\nkapusivat sen reunoja myöten alas ja lipuivat rantaan ontoissa,\npuisissa vehkeissä. Kallion laella oli kaksi lehdetöntä puuta, joissa\noli vain hyvin lyhyet, suorat oksat. Kallion loitotessa pois tuprusi\nsakeata savua näiden puiden välissä olevasta lyhyestä, mustasta\npuuntyngästä. Se oli perin ihmeellisen näköinen, mutta ihmeellisintä\nkaikesta olivat melukepit, jotka surmasivat Thurgin ja Nagoolan kaukaa.»\n\nThandar ei kuullut puoliakaan Thurgin kertomuksesta. Hänen aivoissaan\npauhasi ja jyrisi yksi ainoa ajatus: Nadara elää! Nadara elää! Hänen\nelämänsä sai uuden sisällön. Hän vapisi ajatellessaan, kuinka suuriin\nvaaroihin hän oli antautunut. Nyt hänen oli totisesti elettävä. Nauraen\nja huutaen hän alkoi hyppiä, kietoi käsivartensa ällistyneen Roofin\nympärille ja pyöritti luolamiestä vinhassa valssintahdissa. Nadara\nelää! Nadara elää!\n\nTaaskin päivä paistoi, linnut lauloivat, luonto oli entinen oma\nitsensä, hilpeä, huoleton. Nadara oli hengissä ja sivistyneitten\nihmisten parissa. Mutta sitten välähti hänen mieleensä epäilys.\n\n»Lähtikö Nadara vapaaehtoisesti muukalaisten mukaan», kysyi hän\nRoolifilta, »vai veivätkö he hänet väkisin?»\n\n»Eivät he häntä väkisin vieneet», vakuutti Roof. »He puhelivat hänen\nkanssaan jonkun aikaa, ja sitten hän otti erään vieraan käden omaansa\nja silitti sitä, ja mies kiersi kätensä hänen ympärilleen. Sen jälkeen\nhe verkkaisesti astelivat laajan ulapan, rantaan, nousivat niihin\nkummallisiin vehkeisiin, jotka olivat tuoneet heidät maihin, ja\npalasivat kelluvaan kallioonsa. Pian alkoi savua tupruta, kuten äsken\nkerroin, ja kallio etääntyi maailman äärtä kohti. Mutta nyt he kaikki\novat kuolleet.»\n\n»Mitä?» kiljaisi Thandar.\n\n»Niin, näin kallion vaipuvan ehdittyään kauas rannasta, hyvin hitaasti,\nkunnes enää vain savua kohosi vedestä.»\n\nThandarilta pääsi helpotuksen huokaus.\n\n»Näytähän», pyysi hän, »millä kohdin kallio upposi veteen!«»\n\nRoof osoitti melkein suoraan pohjoiseen.\n\n»Tuolla», virkkoi hän.\n\nPäiväkausia Thandar aprikoi, mikä oli saattanut olla se laiva ja keitä\nolivat olleet ne miehet, joiden mukaan Nadara oli vapaaehtoisesti\nlähtenyt. Epäilemättä oli joku hyväntahtoinen merenkulkija kuultuaan\nhänen tarinansa ottanut hänet mukaansa kotimatkalle pois tämän kovan\nonnen saaren kauhuista ja yksinäisyydestä. Ja nyt miestä jäyti kiihko\npäästä hänen jälkeensä, etsimään kautta koko maailman löytääkseen\nmenetetyn rakastettunsa.\n\nLaivan odottaminen tuntui maltittomasta Thandarista mahdottomalta,\nsillä hän tiesi, ettei laivaa mahdollisesti ikinä saapuisi. Oli vain\nyksi vaihtoehto, ja jos Waldo Emerson olisi käytännöllisemmin tuntenut\nsen maailman, johon hän oli syntynyt, olisi hän hylännyt sen ainoan\nvaihtoehdon tyyten mahdottomana. Mutta Waldo oli käytännöllinen ja\nviisas ainoastaan alkeellisen ympäristönsä villissä elämässä, johon\nolosuhteet olivat hänet pakottaneet. Ja niinpä hän päättikin ryhtyä\nniin huimapäiseen ja ajattelemattomaan yritykseen kuin ihmisjärki\nsuinkin saattaa keksiä. Hän päätti rakentaa veneen ja lähteä sillä\naavalle Tyynellemerelle etsimään sivistynyttä satamaa tahi alusta, joka\nveisi hänet jonnekin.\n\nWaldosta se tuntui varsin käytännölliseltä. Luonnollisesti hän oivalsi,\nettä se olisi hyvin vaarallista, mutta eikö hänen olisi parempi\nkuolla yrittäessään etsiä Nadaraa kuin jäädä koko elämänsä ajaksi\ntoivottomuuteen tänne Jumalan hylkäämälle saarelle?\n\nJa niinpä hän kävi käsiksi työhön, alkaen rakentaa venettä. Hänellä ei\nollut muita työaseita kuin karkeatekoinen veitsensä ja Sally Corwithin\nmerimiehen antama partaveitsi, joten hänen oli tuiki mahdoton kovertaa\nvenettä puunrungosta. Tulen avulla kovertaminen ei johtunut hänen\nmieleensä. Vihdoin hän keksi ainoan mahdolliselta näyttävän keinon,\njolla saisi veneen kyhätyksi.\n\nVeitsellään hän katkoi pitkiä, notkeita vesoja ja pienehköjä oksia.\nNiistä hän sommitteli veneen rungon. Roof auttoi häntä hyvin\nhuvitettuna tästä uudesta puuhasta. Kaaret kiinnitettiin köliin ja\nääripuuhun pantterintaljasta leikatuilla hihnoilla, ja kun runko oli\nvalmis, pingoitettiin sen päälle pantterintaljoja. Nahkojen reunat\nommeltiin suolisäikeillä vastakkain niin tiukasti kuin Thandar ja Roof\nsuinkin jaksoivat vetää.\n\nKeulapuolelle kiinnitettiin masto, ja pantterintalja, josta karva oli\nkaavittu pois, sovitettiin purjeeksi raakapuiden varaan. Peräsimen\nThandar muovasi pitkästä, ohuesta vesasta, taivuttaen sen toisen pään\nsilmukaksi ja peittäen silmukan lujasti kiinni sidotulla nahalla.\nSitä hän suunnitteli käyttää sekä peräsimenä että melana, miten tarve\nmilloinkin vaati.\n\nVihdoin oli kaikki valmiina. Yhdessä Thandar ja Roof kantoivat kevyen,\nkarkeatekoisen aluksen mereen. Kahlattuaan hyrskyjen ulkopuolelle he\nlaskivat sen taaksepäin vierivän aallon harjalle, ja Thandar hypähti\nsiihen sen keinuessa veden pinnalla.\n\nTätä koetta tehtäessä ei purje ollut muassa. Thandar halusi vain\ntietää, pysyisikö hänen veneensä pinnalla ja pystyssä. Vähän aikaa se\nkellui, mutta pian se täyttyi avonaisista saumoista tulvivasta vedestä.\n\nVaivoin Thandar ja Roof saivat sen kiskotuksi takaisin rannalle. Nyt\nolisi Roof luopunut koko yrityksestä, mutta niin ei Thandar. Tosin\nhänen intonsa lamautui hieman, sillä hän oli pannut suuret toiveet\npienen aluksensa onnistumiseen.\n\nHeidän kannettuaan hataran kyhäyksensä pois nousuveden ulottuvilta\nThandar istuutui maahan eikä tuntikauteen tehnyt muuta kuin tuijotti\nvuotavaan veneeseensä. Sitten hän nousi, huusi Roofin mukaansa ja lähti\nmetsään. Puolentoista kilometrin päässä Thandar seisahtui erään puun\nääreen, jonka kupeesta hitaasti tihkui sakeata, tahmaista nestettä.\nThandar oli tullessaan tuonut kurpitsan ja alkoi nyt pienellä oksalla\nammentaa ainetta puun kupeesta kurpitsaan. Tunnin kuluttua kurpitsa oli\ntäysi. Sitten he palasivat alukselle.\n\nJätettyänsä kurpitsan sinne Thandar ja Roof menivät lähellä\nluolakalliotansa sijaitsevalle, paksua viidakkoruohoa kasvavalle\nläikälle. Siellä Thandar kokosi ison sylellisen keltaista,\ntuleentunutta heinää ja käski Roofin tehdä samoin. Vietyään heinät\nveneelle he hieroivat niitä uutterasti kämmeniensä välissä ja\nloukuttivat niitä kivillä, muuttaen ne pehmeiksi, sitkeiksi kuiduiksi.\n\nNyt Thandar opetti Roofia punomaan kuidut löysäksi, pörröiseksi\nnuoraksi ja saatuaan hänen työnsä hyvään vauhtiin hän kasteli nuoraa\npuusta kaapimaansa tahmeaan nesteeseen ja työnsi sitä terävällä tikulla\nveneen kaikkiin saumoihin ja rakoihin.\n\nSe työ vei lähes kaksi päivää, ja kun se oli suoritettu ja kurpitsa\ntyhjennetty, palasivat miehet puulle täyttämään sen jälleen. Tultuaan\nsitten takaisin veneelle he tällä kertaa virittivät nuotion. Roof\npyöritti vinhasti sormiensa ja varpaittensa välissä kovaa puusälöä,\njonka kärki oli koverrettuun puupalaseen sijoitetussa, vähäisessä\ntaulakasassa. Pian kohosi taulasta ohut savukiehkura, joka sakeni vähän\naikaa ja sitten äkkiä leimahti tuleen.\n\nMiehet kasasivat liekkiin risuja ja oksia, kunnes nuotio roihusi\nhilpeästi. Sitten Thandar otti kurpitsasta sitkeätä ainetta, kuumensi\nsitä tulessa ja viipymättä siveli sulaneella tahnalla aluksen\nulkopintaa. Hitaasti ja äärettömän kärsivällisesti puuhaillen onnistui\nmiesten tällä tavoin päällystää koko veneen ulkopinta vedenpitävällä\naineella, joka saattoi uhmailla veden vaikutusta miltei rajattoman\nkauan.\n\nKolme päivää Thandar antoi päällystyksen kuivua, ja sitten alus pantiin\nuudelleen koetukselle. Sydän kurkussa mies hyppäsi korkean aallon\nharjalla kelluvaan veneeseen.\n\nMutta hetkisen kuluttua hän luikkasi huojennuksesta ja riemusta — alus\nkellui kuin korkki eikä se näyttänyt vuotavan vähääkään. Puoli tuntia\nThandar meloi sinne tänne lahdella ja palasi sitten noutamaan purjetta.\nSekin toimi mainiosti, vaikka olikin varsin raskas ja kömpelö, ja hän\nkulutti lopun päivästä purjehtien ja uskaltautuen ulapallekin.\n\nHän meloi aika paljon, sillä Waldo Emerson tunsi paremmin muinaisten\nkreikkalaisten soutualukset kuin purjeet ja purjehdustaidon, joten hän\nenimmäkseen purjehti vain myötätuuleen ja meloi pyrkiessään johonkin\nmuuhun suuntaan. Mutta kaikesta siitä huolimatta tuotti koe hänelle\nsuurta riemua, ja hän malttoi töintuskin odottaa hetkeä, jolloin\npääsisi lähtemään sivistysoloja ja Nadaraa kohti.\n\nSeuraavat kaksi päivää käytettiin ruokavarojen ja veden hankkimiseen.\nMuonan ja juoman Thandar pani lukuisiin kurpitsoihin, sulkien niiden\nsuut samalla kumimaisella aineella, jolla hän oli tehnyt veneensä\nvedenpitäväksi. Hän leikkasi villisian, kauriin ja lintujen lihaa\nohuiksi kaistaleiksi, jotka hän kuivasi hiljaisella tulella. Tässä\ntyössä avusti Roof häntä, ja vihdoin oli kaikki valmiina yritystä\nvarten.\n\nHänen lähtöpäivänsä aamu sarasti selkeänä ja kirkkaana. Lievä\netelätuuli lupasi kiidättää häntä joutuisasti pohjoista kohti. Thandar\noli hurjana toivosta ja kiihkeydestä. Roofin piti lähteä hänen\nmukaansa, mutta viimeisellä hetkellä luolamiehen sisu petti, ja hän\njuoksi tiehensä, piiloutuen metsään.\n\nHyvä näinkin, tuumi Thandar; nythän hänen muonavaransa riittäisivät\nkahta pitemmäksi ajaksi. Ja niin hän lähti vaaralliselle\nseikkailulleen, uhittelemaan valtavaa Tyyntämerta hauraassa\nja vesillekelpaamattomassa simpukankuoressa niin varmana ja\nitseensäluottavana kuin tietämätön ihminen konsanaan.\n\n\n\n\nKYMMENES LUKU\n\nPääkallonmetsästäjät\n\n\nTähän saakka oli luonto ollut suopea Waldo Emerson Smith-Jonesille.\nHänen ei ollut tarvinnut kestää kovia tuulia eikä ankaraa aallokkoa, ja\nnyt hän oli ollut vesillä kolme päivää. Tuuli oli koko ajan puhaltanut\netelästä päin, vaihdellen tällä ajalla vain muutamia piiruja, mutta\nsittenkin alkoi Waldo Emerson epäillä ja olla huolissaan. Hänen\nvesivaransa alkoivat peloittavasti vähetä, ja hänen ruokavaransa\nriittäisivät enää vain muutamiksi päiviksi, eikä hän siihen mennessä\nollut nähnyt ainoatakaan purjetta eikä maata. Lisäksi hänellä ei ollut\nhämärintäkään aavistusta, miten hän voisi palata saarelle, jolta oli\näsken lähtenyt. Hän osasi purjehtia ainoastaan myötätuuleen. Jos tuuli\npyörähtäisi pohjoiseen, saattaisi se sattumalta ajaa hänet takaisin\nsaarelle. Muutoin hän ei ikinä sinne pääsisi. Ja nyt hän alkoi pelätä\nolleensa hieman ajattelematon poistuessaan maalta.\n\nWaldo Emersonilla samoin kuin useimmilla muilla ikänsä kovalla\nmaakamaralla eläneillä ihmisillä oli kovin hatara käsitys äärettömän\nlaajoista, katkeamattomista vesiulapoista, jotka lohduttomina ja\nmittaamattomina peittävät enemmän kuin kolme neljännestä maapallon\npinnasta. Mikäli hän karttoja muisti, kuvitteli hän mielessään, että\ntyynellä ja sinisellä pinnalla, etenkin eteläisillä merillä, oli\nsaaria tuhkatiheässä. Usein niiden nimet olivat hyvin rauhoittavia.\nMuiden muassa hän muisti sellaiset kuin Seurasaaret, Ystävyydensaaret\nja Joulusaaret. Hän toivoi osuvansa jollekin niistä. Karttoihin oli\nmerkitty niin paljon saaria, ja ne olivat niin likellä toisiansa, että\nhänestä oli perin kummallista, kun hän ei jo aikoja sitten ollut nähnyt\nniitä useita satoja.\n\nEntä laivat sitten! Tuntui uskomattomalta, ettei hän ollut nähnyt\nyhtä ainoata, purjetta. Hän muisti selvästi merikartan, jota hän oli\ntarkastanut ennenkuin lähti terveysristeilylleen. Olihan Tyyneenmereen\nvedetty kaikkiin suuntiin käyviä, aikoja sitten vakiintuneita\nhöyrylaivalinjoja, ja niiden välillä, niin Waldosta tuntui, täytyi\nvilistä lukemattomia rahtialuksia, jotka välittävät suuren valtameren\nrannoilla sijaitsevien lukemattomien satamain välistä liikennettä.\n\nMutta sittenkään ei kolmeen päivään ollut mikään keskeyttänyt sen\näärettömän ympyrän painostavaa yksitoikkoisuutta, jonka keskuksena ja\nainoana asukkaana hän aina oli. Kolmessa päivässä, arveli Waldo, hänen\noli täytynyt edetä mittaamaton taival.\n\nJa vielä kului kolme väsyttävän pitkää päivää. Tuuli oli tyyntynyt\nhyvin heikoksi virinäksi. Vene parhaiksi liikkui, siinä kaikki.\nJuomavesi oli lopussa. Muonavarat loppumaisillaan. Waldoa vaivasi\nedellisen puute. Hellittämättä paahtava aurinko lisäsi hänen tuskiaan.\nHän levitti pantterintaljansa perän ylitse ja vetäytyi sen alle\npolttavia säteitä piiloon, viruen siellä, kunnes pimeä toi huojennusta.\n\nYöllä tuuli jälleen yltyi, mutta puhalsi tällä kertaa lännestä. Se\nkiihtyi yhä, ja aallokko nousi yhä korkeammaksi. Kömpelötekoiseen\nperäsimeensä tarrautunut mies koetti pitää kevyttä alustaan suoraan\nmyötätuulessa, joka nyt vonkui peloittavasti, samalla kun Waldon\njälessä kiiti isoja laineita nälkäisinä ja kita avoinna, muistuttaen\nsaaliinhimoista susilaumaa.\n\nThandar tunsi, ettei hänen epätasaista taisteluansa valtavia\nluonnonvoimia vastaan saattaisi kestää kauan. Hellittämättömän\ntuulen jokainen raju puuska uhkasi repiä hänen hauraan veneensä\nsiekaleiksi, mutta juuri aluksen keveys sen pelasti, sillä se keinui\naaltojen harjoilla ja ajautui eteenpäin hirvittävän vinhasti ikäänkuin\nhirmumyrskyn kiidättämä höyhen.\n\nThandarin sydämessä ei ollut pelkoa — hän vain pahoitteli sitä, ettei\nhän kenties enää koskaan näkisi äitiänsä, isäänsä eikä Nadaraansa.\nMutta yö kului, ja yhä hän kiiti tuulen mukana. Taivas oli pilvessä\n— oli pilkkosen pimeä. Hän kuvitteli, että hänen ympärillään yhäti\nlevisi sama laaja vesipiiri, jossa ei näkynyt ainoatakaan elävää\nolentoa, mutta nyt se oli myrskyn pieksämä, jyrkkäaaltoinen ja\nmusta eikä rauhaisen tasainen ja hivelevän sinivihreä. Mutta hänen\nparhaillansa sitä ajatellessa alkoi edestäpäin myrskyn vimmaisesta\nmöyrystä huolimatta kuulua ukkosen kaltaista jyskettä, hänen veneensä\nkohosi korkealle ilmaan ja suistui sitten, kuten Thandarista tuntui,\npohjattomaan kuiluun. Mutta se ei ollut pohjaton. Vene kolahti johonkin\nja pysähtyi äkkiä, viskaten Thandarin kohisevaan pyörteeseen. Häneen\ntarttui iso aalto, joka kiidätti häntä harjallaan vinhasti kuin\nkilparatsu ja paiskasi sitten hänet armottomasti sileälle, kovalle\nhietikolle. Vesi pyrki vetämään hänet takaisin, mutta hän ponnisti\nvastaan, takertuen sormin ja varpain kiinni rantaan. Sitten aalto jätti\nhänet rauhaan ja peräytyi nopeasti takaisin mereen.\n\nThandar oli lopen uupunut, mutta tiesi, että hänen oli ryömittävä pois\nhyrskyjen ulottuvilta, sillä muutoin seuraava aalto kiskoisi hänet\ntakaisin veteen. Keskellä sysipimeätä yötä hän oli osunut maalle,\njota hän oli turhaan etsinyt kuusi pitkää päivää. Hän oli löytänyt\nmaata! Tai oikeammin sanoen, maa oli ollut hänen edessään, ja hän oli\najautunut sen rantaan. Hän olikin jo alkanut aprikoida, että joku\nhirveä luonnonmullistus oli niellyt kaikki maapallon maat, jättäen\njälelle vain rajattoman, lohduttoman ulapan. Se riemullinen tieto,\nettä hän oli jälleen kiinteällä maaperällä, sai hänet unohtamaan sekä\nnälkänsä että janonsa. Hieman hän pohti, minkälainen maa se saattoi\nolla. Hän toivoi päivän koittaessa näkevänsä läheisen kaupungin\nsavupiiput ja torninhuiput.\n\nHänet herätti aurinko, joka paistoi hänen ylöspäin käännettyihin\nkasvoihinsa. Hän makasi selällään pensaikon juurella vähän matkan\npäässä rannasta. Aikoessaan nousta silmäilemään uutta maailmaa, johon\nkohtalo ja hirmumyrsky olivat hänet singonneet, hän kuuli pensaan\ntoiselta puolen tuttua ääntä. Siellä hiipi joku eläin korkeassa\nruohikossa.\n\nThandar, luolamies, kohosi meluttomasti käsiensä ja polviensa varaan,\npilkistäen varovasti välillä olevan oksakudoksen- välistä. Hänen\nkatsettaan kohdannut näky pani hänen kätensä hapuilemaan hänen\npuista miekkaansa, jonka kärki oli tulessa karaistu. Vajaan viiden\naskeleen päässä hänestä ryömi mies varovasti nelinkontin. Ryömijä oli\nhirvittävimmän näköinen ihminen, mitä Thandar oli eläissänsä nähnyt —\nThurgkin näytti häneen verrattuna herttaiselta. Olennon korvat olivat\nlävistetyt, ja raskaat koristukset olivat venyttäneet ne niin, että\nkorvalehtien alareunat lepäsivät olkapäillä. Kasvot olivat täynnä\nkammottavia naarmuja ja tatuoidut. Hampaat olivat mustat ja teräviksi\nhiotut. Pitkistä sulista kyhätty päähine huojui ja nuokkui inhoitta\nvien kasvojen yläpuolella. Myös käsivarret ja jalat olivat kirjaviksi\ntatuoidut, ja kumpaakin rintaa kiersi tatuoitu ympyrä. Uumenille\nsidotussa vyössä riippui miekka tuppineen. Miehen kädessä oli pitkä\nkeihäs.\n\nSoturi hiipi salaa jonkun Thandarista vasemmalla olevan olennon\nkimppuun. Viimemainittu vilkaisi siihen suuntaan, johon raakalainen\ntähyili. Pensaiden lävitse hän parhaiksi erotti hahmon, joka tuli\nheihin päin pitkin rantahietikon reunaa. Nyt oli soturi sivuuttanut\nhänet, ja Thandar nousi pystyyn paremmin nähdäksensä hänen väijymänsä\notuksen.\n\nSilloin hän näki sen selvästi — se oli omituiseen, moniväriseen asuun\npuettu mies. Yläruumista peitti keltainen nuttu, tahraantunut ja\nrisainen. Se ulottui vain miehen vyötäisille, ja siihen oli hyvin\nhuolitellusti' ommeltu kummallisia merkkejä. Sen alapuolella oli\npunainen vyö, johon oli pistetty pistooli ja peloittavannäköinen\npuukko. Siniset pussihousut ulottuivat paljaisiin nilkkoihin ja\njalkateriin. Pään ympärille kiedottu, tulipunainen kangaskaistale\ntäydensi oudon vaatetuksen. Miehen kasvonpiirteet olivat mongolilaisen.\n\nThandar huomasi soturin pysähtyvän, kun kävi ilmeiseksi, että toinen\ntuli suoraan hänen piilopaikkaansa kohti. Mutta viimeisellä hetkellä\nmitään pahaa aavistamaton kävelijä kääntyi jyrkästi oikealle, painuen\nrantahietikolle. Hän oli havainnut Thandarin veneen hylyn ja meni sitä\ntarkastamaan.\n\nTämän liikkeen johdosta Thandar joutui melkein molempien miesten\nväliin. Äkkiä nousi alkuasukas pystyyn — uhrin selkä oli nyt häneen\npäin. Tarttuen vasemmalla kädellä keihääseensä hän paljasti tuhoisan\nnäköisen miekkansa ja poistui varovasti pensaikosta. Samassa pyörähti\nrantahietikolla oleva mies vikkelästi ympäri, ikäänkuin häntä olisi\näkkiä varoitettu vaarasta. Ilmitultuaan syöksähti alkuasukas miekka\nkoholla eteenpäin. Mies sieppasi vyöstään pistoolin, tähtäsi kimppuunsa\nkarkaavaa soturia ja painoi liipaisinta. Kuului tehoton naksahdus —\nsiinä kaikki. Ase ei ollut lauennut.\n\nHeti sekaantui taistelun telmeeseen kolmas henkilö. Pitäen\nkummallisesti vaatetettua mongolia kehitysketjun lähempänä sivistystä\nolevana renkaana kuin alastonta villiä riensi Thandar auttamaan\nedellistä. Miekka kädessä hän syöksyi raakalaisen kimppuun, joka\nkääntyi ympäri. Thandar kiljaisi siirtääkseen hänen huomionsa pois nyt\nmelkein avuttomasta uhrista.\n\nThandarilla ei ollut aavistustakaan miekkailun hienoista tempuista,\neikä hän tiennyt, kuinka vaarallinen ase oli malajien parangi —\npääkallonmetsästäjäin terävä, käyrä miekka — ja hän karkasi ahdistamaan\nraakalaista samalla tavoin kuin olisi ahdistanut jotakin Thurgin\npuolieläintä.\n\nHänen hyökkäyksensä pelkkä rajuus pelästytti alkuasukasta. Hetkisen hän\nseisoi paikallaan, mutta pyörsi sitten pakoon, huudahtaen kauhusta.\nMutta hän ei ollut toiminut kyllin nopeasti. Thandar oli hänen\nniskassaan. Terävä kärki upposi hänen selkäänsä vasemman lapaluun alle,\nja sitä työnsivät luolamiehen paino ja jänteet. Parkaisten tupertui\nraakalainen eteenpäin, tarttuen veriseen kärkeen, joka nyt pisti esiin\nhänen rinnastansa. Maata koskettaessaan hän oli kuollut.\n\nThandar irroitti miekkansa pääkallonmetsästäjän ruumiista ja kääntyi\npelastamansa miehen puoleen. Viimemainittu lähestyi häntä, puhuen\nkiihtyneesti. Ilmeisesti hän kiitti Thandaria, mutta amerikkalainen\nei ymmärtänyt sanaakaan hänen oudosta kielestään. Hän ravisti päätään\nosoittaakseen, ettei hän osannut toisen kieltä, ja viimemainittu\nturvautui englanninkielen sekoitukseen, joka tosin oli hienostuneesta\nbostonilaisesta miltei yhtä käsittämätöntä, mutta joka kuitenkin\nsisälsi joidenkuiden hänen tuntemiensa sanojen kolhiutuneita jäännöksiä.\n\nEleillänsä Thandar osoitti pitävänsä tekoaan vähäarvoisena, heti sen\njälkeen merkeillä ilmaisten, että hänen oli nälkä ja jano. Muukalainen\nilmeisesti ymmärsi häntä, sillä viitattuaan Thandaria seuraamaan hän\nlähti edellä rantaa pitkin takaisin samaan suuntaan, josta oli tullut.\n\nEnnen liikkeelle lähtöä hän kuitenkin osoitti ensin Thandarin veneen\nhylkyä ja sitten Thandaria itseään, nyökäyttäen kysyvästi päätään\nikäänkuin tiedustaakseen, oliko vene luolamiehen.\n\nKierrettyään muutaman kallioulkoneman he saapuivat pienelle poukamalle,\njonka rannalla oli leiri. Siellä oli lähes parikymmentä miestä, joiden\nulkoasu oli samanlainen kuin hänen oppaansa. He valmistivat parhaillaan\naamiaista jokseenkin ison, keskentekoisen veneenrungon ääressä, jota he\nnähtävästi rakensivat.\n\nNähdessänsä Thandarin he näyttivät hämmästyvän, mutta kuultuaan\nkumppaninsa kertomuksen he tervehtivät luolamiestä lämpimästi, antaen\nhänelle ruokaa ja vettä yllin kyllin.\n\nKolme päivää Thandar työskenteli näiden miesten kanssa heidän\nvalmistaessaan venettänsä ja kuuli hitaasti heidän tarinansa sitä\nmukaa kuin oppi auttavasti ymmärtämään sekakieltä, jota he käyttivät\npuhuessaan hänelle. Pian hänelle selvisi, että kohtalo oli heittänyt\nhänet merirosvojoukkion pariin. Heidän joukossaan oli kiinalaisia,\njapanilaisia ja malaijeja — etelämerien hylkyväkeä, miehiä, jotka\nolivat menettäneet maineensa jopa omien maittensa roistomaisten\nmerirosvojen keskuudessa ja joiden oli ollut pakko liittyä yhteen\ntoimiakseen näillä syrjäisemmillä, vähemmän tuottavilla vesillä\njohtajanaan hirttämättä jäänyt konna, Tsao Ming, sama kiinalainen,\njonka hengen Thandar oli pelastanut.\n\nHän sai myöskin tietää, että myrsky, joka oli paiskannut heidät tälle\nrannalle lähes kuukausi takaperin, oli tuhonnut heidän prahunsa ja\nettä heillä oli ollut puuhaisa aika rakentaessaan uutta ja tavantakaa\nkahakoidessaan raakalaisten kanssa.\n\nViimeksi edellisenä päivänä olivat villit hyökänneet heikäläisen\nseurueen kimppuun, joka oli ollut metsästämässä parin tai kolmen\nkilometrin päässä sisämaassa, ja surmanneet heistä kaksi ja ottaneet\nyhden vangiksi.\n\nRosvot kertoivat Thandarille, että nämä villit olivat hurjimpia ja\nraa'impia pääkallonmetsästäjiä, mutta useimpien senlaatuisten tavoin\nmieluimmin karkasivat väijyksistä mitään aavistamattoman uhrin niskaan\nkuin ahdistivat häntä rehellisessä taistelussa avoimella kentällä.\nThandar ei vähääkään epäillyt, että jälkimäinen sotatapa olisi\nollut perin mieluisa hänen merirosvoystävistään, sillä hän ei ollut\neläissänsä edes uneksinutkaan niin hurjasta ja taistelunhaluisesta\njoukkueesta kuin tämä lurjusmaisista ja verenhimoisista miehistä\nhaalittu kokoelma oli. Mutta alituinen hermopingoitus, jonka painamina\nhe olivat työskennelleet milloinkaan tietämättä, millä hetkellä nuoli\ntai keihäs sujahtaisi viidakosta ja lävistäisi heidän selkänsä, oli\nsaattanut heidät pelon valtaan, jonka ainoastaan nopea lähtö saarelta\nsaattoi poistaa.\n\nHeidän purtensa oli melkein valmis; enää vain kaksi päivää, ja sitten\nhe taaskin keinuisivat turvassa meren aalloilla. Tsao Ming oli luvannut\nviedä Thandarin johonkin sivistyneeseen satamaan, josta hän voisi\nhöyrylaivalla palata Amerikkaan.\n\nKolmantena päivänä sen jälkeen, kun hän oli saapunut merirosvojen\npariin, hätkähtivät he kaikki nääntyneen ja veren tahraaman olennon\nilmestyessä heidän joukkoonsa. Mies oli hoippunut läheisestä viidakosta\nja vaipunut lopen uupuneena maahan aukeaman puoliväliin.\n\nHän oli Boloon, sama mies, joka oli joutunut pääkallonmetsästäjäin\nvangiksi sen päivän aattona, jona Thandar oli ajautunut rannalle.\nRavinnon ja veden virkistämänä mies kertoi perin oudon tarinan.\nNiistä niukoista otteista, jotka Thandarille myöhemmin selostettiin\nenglanninsekaisella sotkukielellä, sai bostonilainen tietää, että\nBoloon oli raahattu kauas sisämaahan melkoisen laajaan kylään.\n\nSiellä hänet oli teljetty huoneeseen pitkään rakennukseen odottamaan\npäällikön määräyksiä. Hänelle oli vihjailtu, että häntä rääkättäisiin,\nennenkuin hänen päänsä katkaistaisiin päällikön palatsin laipiopalkkien\nkoristukseksi.\n\nKertomuksensa merkillisimmässä osassa hän selosti, että hänet oli viety\noudonnäköiseen temppeliin ja paiskattu valko-ihoisen jumalattaren\njalkojen juureen. Tsao Mingiä ja muita rosvoja kummastutti se hyvin\nsuuresti, sillä Boloon väitti, että jumalatar oli valko-ihoinen, että\nhänellä oli tuuhea, musta tukka ja että hänen ruumiinsa verhona oli\nupea, musta pantterintalja.\n\nVaikka Tsao Ming huomautti, ettei tällä saarella ollut lainkaan\npanttereja, ei Boloon antanut perään. Hän oli nähnyt sen omilla\nsilmillään, ja hän oli varma. Ja sitäpaitsi, päätteli hän, ei saarella\nmyöskään ollut valkoisia jumalattaria, mutta sittenkin oli hänen\nnäkemänsä nainen ollut valkoinen.\n\nKun tämä omituinen juttu kerrottiin Thandarille, muisti hän, että\nNadaran ympärillä oli ollut musta pantterintalja. Mutta nainen ei\nluonnollisestikaan saattanut olla Nadara — se oli mahdotonta. Hän\nkuitenkin pyysi miestä kuvaamaan jumalatarta tarkemmin — hänen\nsilmiensä ja hiustensa väriä — hänen vartalonsa mittasuhteita — hänen\npituuttansa.\n\nBoloonin kaikkiin näihin kysymyksiin antamat vastaukset lietsoivat\nThandarin kiihtymystä yhä voimakkaammaksi. Ja sitten tuli lause, joka\nlopullisesti viritti hänen toivonsa ja pelkonsa ihan vimmaisiksi.\n\n»Naisen vasemmassa kädessä oli iso timantti», mainitsi Boloon.\n\nThandar kääntyi Tsao Mingin puoleen.\n\n»Minä lähden sisämaahan», ilmoitti hän, »katsomaan, kuka temppelissä\noleva nainen on. Jos odotatte minua kaksi päivää ja minä palaan, saatte\npalkkioksi niin paljon kultaa kuin vaaditte. Jollette odota, niin\nkorjatkaa veneeni ja kätkekää se siihen pensaikkoon, jossa väijynyt\nmies olisi tappanut sinut, jollen olisi tullut väliin!»\n\n»Minä odotan kolme päivää», lupasi Tsao Ming. »Enkä ota ainoatakaan\n_junia_ palkkioksi. Sinä pelastit Tsao Mingin hengen — sitä ei pian\nunohdeta. Mielelläni lähettäisin miehiä mukaasi, mutta he eivät\nlähtisi. He pelkäävät pääkallonmetsästäjiä. Myös korjautan veneesi\nsiltä varalta, että palaat kolmannen päivän jälkeen, mutta» — hän\nkohautti olkapäitään — »sinä et palaa kolmantena päivänä etkä\nneljäntenä etkä milloinkaan, Thandar. Sinun olisi paras unohtaa\nsäikähtyneen Boloonin mieletön kertomus ja lähteä pois tästä kirotusta\nmaasta Tsao Mingin seurassa.»\n\nMutta Thandar ei luopunut aikeestaan, vaan erosi rosvoista saatuaan\nBoloonilta tarkat ohjeet, mihin suuntaan hänen olisi mentävä\nlöytääkseen salaperäisen temppelin ja valkoisen jumalattaren, joka\nsaattoi olla, mutta saattoi olla olemattakin Nadara.\n\nHän painautui suoraan sekavaan viidakkoon käsissään surmaamansa\npääkallonmetsästäjän keihäs ja parangi ja vyötäisilleen sidotussa\nhihnassa kuolleen merirosvon pitkä pistooli. Tämän viimemainitun ynnä\njoukon ammuksia oli Tsao Ming ihan väkisin tyrkyttänyt hänelle.\n\n\n\n\nYHDESTOISTA LUKU\n\nPelastus\n\n\nNoudatettuaan Boloonilta saamiaan ohjeita Thandar saapui toisen päivän\niltahämärässä pienen aukeaman laitaan ja erotti edessään useita\nhimmeäpiirteisiä, paalujen varaan rakennettuja, pitkiä taloja. Kylän\neditse juoksi joki. Thandar oli useita kertoja mennyt tämän joen\npoikki, sillä hän oli matkallaan kahdesti eksynyt ja hänen oli täytynyt\npalata osa taivalta takaisin päästäkseen uudelleen omille jäljilleen.\n\nKylän keskellä häämötti korkeampi rakennus, jonka katto kohosi muiden\nyläpuolelle. Pimeän tullen Thandar hiipi likemmäksi maaliansa — isoa\nrakennusta, jonka Boloon oli kuvaillut temppeliksi.\n\nHiipiessään korkealla olevien majojen alitse hälytti luolamies siat ja\nkanat liikkeelle, mutta niiden hälinä oli hyvin tavallinen ilmiö, joka\nei suinkaan uhannut hänen turvallisuuttaan, vaan pikemminkin suojasi\nhäntä estämällä hänen aiheuttamansa melun kuulumasta.\n\nVihdoin hän saapui temppeliä lähinnä olevan majan alle. Täysi kuu\npaistoi korkealla taivaalla. Se valoi kirkasta hohdetta rakennusten\nväliin, luoden niiden alle synkät, pimeät varjot. Sellaisessa\npimennossa Thandar tähyili. Hän näki, että temppeli oli vahdittu. Sen\nainoan sisäänkäytävän edustalla kyyrötti kaksi soturia. Miten hän\npääsisi niiden ohitse?\n\nHän siirtyi varjostavan majan pimennon reunaan niin kauaksi vahdeista\nkuin mahdollista. Mutta sittenkin näytti varmalta, että hänet\nhuomattaisiin, jos hän koettaisi syöksyä temppelin seinustalle.\nHän oli kokonaan ymmällä eikä tiennyt mitä tehdä. Oli järjetöntä\npanna nyt kaikki vaaraan toimimalla uhkarohkeasti — siihen vaaraan\nuskaltautumisen aika olisi sitten, kun hän olisi löytänyt jumalattaren\nja saanut selville, oliko se Nadara vai joku toinenko. Mutta miten hän\npääsisi tuon kuutamoisen kaistaleen ylitse ja vahtien ohitse temppeliin\nvaaraan antautumatta?\n\nHän hiipi hiljaa sen rakennuksen toiseen päähän, jonka varjossa hän\nväijyi. Jonkun aikaa hän silmäili päämääräänsä, joka oli niin lähellä,\nmutta kuitenkin tuntui olevan äärettömän paljon kauempana hänen\nulottuviltaan kuin sinä päivänä, jona hän oli lähtenyt rannikolta sitä\netsimään. Hän pani merkille pitkät pylväät, joita oli upotettu maahan\nepäsäännöllisten välimatkojen päähän toisistaan ympäri rakennuksen.\nHän aprikoi, mitähän merkitsivät niiden kömpelötekoiset kaiverrukset,\nja ihmetteli niiden barbaarisia yläpäitä, joita joskus koristi\nraakalaissoturin päähine, toisinaan taas kuivattu, irvistävä kallo tai\nkarkeasti veistetty ihmisenkuva.\n\nUseihin pylväisiin oli ripustettu kilpiä, aseita, vaatteita ja\nsaviastioita. Etenkin yhtä niistä painoi niin raskas monenkirjava\ntaakka, että se humalaisen tavoin nojasi temppelin räystääseen.\nThandarin katse lipui sitä myöten alkeelliseen kattoliistoitukseen.\nSe vihjaisu riitti — mistä hänen katseensa oli kiivennyt, siitä hän\nkiipeisi itsekin. Ainoastaan kuutamo teki yrityksen vaaralliseksi.\nJospa vain kuu peittyisi pilveen! Mutta pilvistä ei näkynyt merkkiäkään\ntähdikkäällä taivaalla!\n\nHän katsahti vahteihin päin. Ne torkkuivat temppelin toisessa päässä,\nja vain toinen heistä oli näkyvissä. Toinen oli piilossa rakennuksen\nnurkan takana. Se mies, jonka Thandar näki, oli selin häneen päin.\nJos he pysyisivät siinä asennossa hetkisen, pääsisi hän katolle\nheidän huomaamattansa. Mutta olihan kyllä vielä se vaara, että hänet\nhavaittaisiin jostakin muusta rakennuksesta. Tupakansavun tuoksahdus\nilmaisi hänelle, että joku mies oli vielä valveilla kuisteilla, joissa\nuseimmat nuorukaiset ja naimattomat miehet nukkuivat.\n\nThandar ryömi sellaiseen kohtaan, että näki ainoan, temppelin sillä\npuolella olevan kuistin, josta hän oli päättänyt yrittää kavuta\nsisälle. Tuntikauden hän tarkkaili kahden alkuasukkaan savukkeiden\nvuoroin kirkastuvaa, vuoroin himmenevää hehkua ja kuunteli heidän\nkeskustelunsa hiljaista hyminää. Tunti tuntui venyvän iäisyydeksi,\nmutta vihdoin lennähti ensin toisen ja sitten toisen savukkeen hehkuva\npätkä ruohikkoon, ja kuistilla syntyi hiljaisuus.\n\nThandar odotti vielä puoli tuntia. Viivytteleminen ja vakoileminen ei\nenää ollut tarpeen — jos hän joutuisi ilmi, olisi kaikki lopussa, eikä\nhäntä hyödyttäisi rahtuakaan tietää sekuntia tai paria etukäteen, että\nhänet oli nähty. Niinpä hän ei tuhlannut aikaa etenemällä varovaisesti\nja vilkuilemalla puoleen ja toiseen, vaan meni sensijaan nopeasti,\nvaikkakin äänettömästi, suoraan kuutamoisen aukeaman ylitse kallellaan\nolevan pylvään juurelle. Hän ei luonut katsettakaan taaksensa eikä\nkummallekaan puolellensa, vaan suuntasi koko huomionsa edessänsä\nolevaan tehtävään.\n\nThandar oli kiipeillyt luola-asukkaiden notkuvia ja huojuvia vesoja\nmyöten niin kauan, ettei pylväs aiheuttanut hänelle sen suurempaa\nvaikeutta kuin tavalliset tikapuut olisivat tuottaneet teille tai\nminulle. Ensinnä hän tutki sitä sekä silmin että käsin varmistuakseen\nsiitä, että sen yläpää nojasi tiukasti kattoon ja ettei se hänen\npainostaan pitäisi pahaa melua luisuessaan pois entisestä asennostaan.\n\nPäästyänsä selville siitä, että se oli lujassa, Thandar kiipesi sitä\nmyöten ylös meluttomasti ja nopeasti kuin kissa. Varovasti hän nousi\nkatolle, koska ei tiennyt, miten se oli rakennettu. Se olisi saattanut\nolla heikko olkikatos, joka olisi hänen allaan pettänyt, joten hän\nolisi suistunut temppelin sisälle.\n\nHämmästyksekseen ja pettymyksekseen hän huomasi sen olevan puuta ja\nniin vankan kuin suinkin saattoi kuvitella. Hän oli suunnitellut\ntunkeutua temppeliin ylhäältä käsin, mutta nyt se aie näytti menevän\nmyttyyn, sillä hän ei voinut toivoa saavansa parangillansa meluttomasti\ntehdyksi reikää puiseen kattoon ennen päivänkoittoa, johon oli enää\nmuutamia tunteja. Hän kumartui tarkastamaan kattoa yksityiskohtaisesti\nsilmin ja sormin. Kuutamo oli kirkas. Sen valossa hän näki ihan\nselvästi. Hän työnsi syrjään ohuen palmunlehtisen päällystyksen. Sen\nalla oli käsinveistettyjä billianpuisia palkkeja. Jokaisessa oli pieni,\nneliskulmainen reikä, jonka lävitse pujotetulla rottingilla palkki oli\nkiinnitetty katon kehykseen.\n\nThandar poisti päällystyksen pieneltä, noin neliömetrin neljänneksen\nlaajuiselta alalta, pisti sitten terävän paranginsa kärjen rottinkisen\nkiinnikkeen alle ja oli hetkisen kuluttua nostanut syrjään yhden\npalkin. Ensimmäistä seurasi toinen, sitten toinen ja niin edelleen,\nkunnes katossa oli niin iso aukko, että hän helposti saattoi soluttaa\nitsensä sen lävitse.\n\nThandar kumartui sen reunalta tähystämään alhaalla vallitsevaan\npimeyteen. Hän ei erottanut mitään, sillä hänen oma ruumiinsa oli kuun\nja katossa olevan reiän välillä, estäen kuun säteitä tunkeutumasta\ntemppeliin.\n\nMies laski varovasti jalkansa aukkoon. Hapuiltuaan jalallaan hän\ntapasi vuoliaisen. Hetkisen kuluttua oli koko hänen ruumiinsa kadonnut\ntemppelin sisälle. Pitäen toisella kädellään aukon reunasta Thandar\nkyykötti vuoliaisella temppelin lattian yläpuolella.\n\nKun hänen ruumiinsa ei enää varjostanut aukkoa, tulvi kuun valoa\nkirkkaana kimppuna lattian vastaiselle laidalle. Huoneen muita osia\nvalaisi heikosti heijastuva valo.\n\nTemppelissä näytti olevan yksi ainoa avara sali. Sen keskellä oli\nkoroke, samoin sivustoilla. Vuoliaisista riippui koppia, joissa oli\nihmisenkalloja —- yksi niistä oli suoraan Thandarin alla. Hän erotti\nsen kaamean sisällön selvästi.\n\nHänen katseensa lipui pitkin valokimppua siihen kohtaan, missä se osui\nlattiaan huoneen vastaisella laidalla. Se muistutti Waldo Emersonista\nteatterin parvekkeelta näyttämölle suunnatun valojuovan luomaa läikkää.\n\nKeskellä valaistua kohtaa lepäsi nukkuva nainen korokkeella.\nThandarin sydän lakkasi sykkimästä. Naisen vartalon ympärille oli\nkiedottu välkkyvä Nagoolan talja. Toisen paljaan, ruskean käsivarren\npäällä aaltoili tuuhea, tumma tukka, silkinhieno, ja vasemman käden\nnimettömässä sormessa säihkyi iso timantti. Naisen kasvot olivat\nkäännetyt seinään päin, mutta Thandar tunsi, ettei hän voinut erehtyä —\nnukkuja oli Nadara.\n\nVuoliaiselta, jolla hän kyykötti, oli lattiaan korkeintaan neljä tai\nneljä ja puoli metriä. Thandar laskeutui riippumaan käsiensä varaan ja\npudottautui paljaine jalkoineen kevyesti kuin kissa lattialle.\n\nMelkein äänetön putoaminen riitti kuitenkin herättämään nukkujan.\nVikkelästi kuin pantteri hän pyörähti ympäri ja oli pystyssä, katsoen\nmieheen melkein heti hänen ehdittyänsä maahan. Nyt kuutamo osui suoraan\nhänen kasvoihinsa. Thandar syöksyi eteenpäin sulkeakseen hänet syliinsä.\n\n»Nadara!» kuiskasi hän. »Jumalan kiitos!»\n\nTyttö peräytyi. Hän tunsi äänen ja vartalon, mutta — hänen Thandarinsa\noli kuollut! Miten olisi hän saattanut palata kuolleista? Nadaraa\npeloitti.\n\nMies huomasi hänen liikkeistään kuvastuvan ilmeisen pelon ja pysähtyi.\n\n»Mikä sinua vaivaa, Nadara?» tiedusti hän. »Etkö tunne minua? Etkö\ntunne Thandaria?»\n\n»Thandar on kuollut», sopersi tyttö.\n\nMies purskahti nauramaan. Muutamin sanoin hän kertoi, että maanjäristys\noli huumannut hänet, mutta ei surmannut häntä. Sitten hän meni Nadaran\nluokse ja otti hänet syliinsä.\n\n»Tuntuuko siltä, että olen kuollut mies?» kysyi hän.\n\nNadara kiersi kätensä hänen kaulaansa ja veti hänen kasvonsa likelle\nomiansa. Tyttö nyyhkytti. Thandarin selkä oli temppelin oveen päin.\nNadara seisoi kasvot sinnepäin. Kun hän uudelleen katsoi miestä\nsilmiin, kävivät hänen kasvonsa kalmankalpeiksi, ja hän vetäisi rajusti\nThandarin pois kirkkaasta kuunvalosta.\n\n»Vahti!» supatti hän. »Näin juuri äsken jotakin liikkuvan oven\nulkopuolella.»\n\nThandar siirtyi kattoa kannattavan, puisen pyhään taakse tähyilemään\novelle. Niin, parhaillansa tuli sieltä mies temppeliin. Hänen silmänsä\nmenivät levälleen hämmästyksestä, kun hän vilkaisi katossa olevaan\naukkoon. Sitten hän katsahti siihen korokkeeseen päin, jolla Nadara oli\nnukkunut. Nähtyään, että se oli tyhjä, hän juoksi takaisin ovelle ja\nhuusi kumppaniansa.\n\nHänen tehdessään niin Thandar tarttui Nadaran käteen ja veti häntä\ntemppelin vastaisen pään kautta, synkimpiä varjoja myöten ovelle\npäin. Heidän ennätettyään huoneen päähän tulivat molemmat soturit\njuoksujalkaa sisälle, huudahdellen kiihtyneesti. Toinen heistä oli\nedennyt lattian puoliväliin, ja Thandar ja Nadara olivat jo melkein\novella, kun toinen raakalainen havaitsi heidät. Huudahtaen varoituksen\nkumppanilleen hän kääntyi heidän kimppuunsa parangi kädessä.\n\nMiehen karatessa eteenpäin tempasi Thandar merirosvoilta saamansa\npistoolin ja laukaisi sen suoraan hyökkääjän rintaan. Ulvahtaen\nmies horjahti taaksepäin ja vaipui lattialle. Sitten riensi hänen\nkumppaninsa hyökkäämään.\n\nThandarilla ei ollut aikaa uuteen panostamiseen. Hän ojensi aseen\nNadaralle.\n\n»Oikealla kupeellani olevassa pussissa on panoksia», neuvoi hän. »Ota\nsieltä niitä muutamia! Kun ehdin, panostan pistoolin.»\n\nHänen puhuessaan he olivat siirtyneet ovelle päin. Ulkoa he jo\nerottivat kiihtyneitä, kyseleviä ääniä. Laukaus oli hälyttänyt kylän.\n\nNyt oli parangia heiluttava mies hänen kimpussaan. Thandar käytteli\nkömpelösti outoa asetta, jolla hän koetti torjua harjaantuneen villin\nhyökkäystä. Epätasainen ottelu olisi saattanut päättyä vain yhdellä\ntavoin, jollei Nadara aina sukkelaälyisenä ja neuvokkaana olisi\nsiepannut temppelin seinältä pitkää keihästä.\n\nHänen kiskoessaan sitä paikaltaan putosi sen mukana lattialle pääkallo,\njoka rämisten vieri kamppailijani väliin. Pääkallonmetsästäjän huulilta\npääsi harmin ja raivon ulvahdus. Tämä oli herjausta. Kaikkein pyhintä\noli häväisty. Entistä hurjemmin hän karkasi käsikähmään Thandarin\nkanssa, mutta samassa survaisi Nadara teräväkärkisen keihään hänen\nkupeeseensa, hänen torjuma-asentoon kohotettu kätensä hervahti alas, ja\nThandarin parangi kolahti hänen kalloonsa.\n\n»Joutuin!» hätäili Nadara. «Pakene samaa tietä, jota tulit! Jos jäät\ntänne, on asemasi toivoton. Kerron villeille, että vahdit tappelivat\nkeskenään minun tähteni, että toinen tappoi toisen ja että minä ammuin\ntoisen pelastaakseni itseni. He uskovat minua — kerron heille, että\npistooli on koko ajan ollut kätkettynä vaippani alle. Hyvästi, oma\nThandarini! Me emme voi molemmat pelastua. Jos jäät tänne, kuolemme,\nmolemmat — sinä ainakin.»\n\nThandar pudisti kiivaasti päätään.\n\n»Me lähdemme molemmat tai kuolemme molemmat», vastasi hän.\n\nNadara pudisti hänen kättänsä.\n\n»Olen iloissani.» Muuta hän ei sanonut.\n\nPitkistä majoista tulvi raakalaisia. Temppelin edustalla oleva tie\ntäyttyi heistä. Pakenemisen yrittäminen siihen suuntaan olisi ollut\nsamaa kuin itsemurha.\n\n»Eikö täältä ole mitään muuta uloskäytävää?» tiedusti Thandar.\n\n»Temppelin takaseinässä on pieni ikkuna», vastasi Nadara, »pienessä\nhuoneessa, jossa kuolemaantuomittuja joskus säilytetään vankina,\nmutta se avautuu toiselle tielle, jossa nyt otaksuttavasti vilisee\nalkuasukkaita».\n\n»Entä lattia?» huudahti Thandar. »Koetetaan lattian kautta.»\n\nHän juoksi temppelin pääovelle ja sulki sen. Sitten hän raahasi sen\neteen molemmat ruumiit ja pitkän penkin. Koko temppelissä ei ollut\nainoatakaan muuta irtainta esinettä, jonka paino olisi ollut vähääkään\ntuntuva.\n\nSen tehtyänsä hän tarttui Nadaran käteen, ja yhdessä he juoksivat\npieneen huoneeseen. Senkin eteen he kasasivat sulun, ja Thandar alkoi\ntarkastaa lattiata. Hän vipusi parangillaan irti palkin — se oli\nmutkattomasti sijoitettu kannattimina olevien ohuiden pölkkyjen varaan.\nIrroitettuaan toisen yhtä helposti hän laski Nadaran maahan temppelin\npermannon alle.\n\nTakertuneena paaluihin Thandar asetti palkit takaisin paikoilleen\npäänsä yläpuolelle, ennenkuin hänkin pudottautui maahan Nadaran luokse.\nTemppelin molemmilla puolilla olivat tiet täynnä raakalaisia. Pakenijat\nkuulivat heidän kerääntyvän sisäänkäytävän edustalle; sisällä oli nyt\nihan hiljaista ja rauhallista. Kiljumalla he karkaisivat rohkeuttaan,\nkunnes uskaltaisivat tunkeutua temppeliä tarkastamaan. He huutelivat\nvahteja, mutta vastausta ei tullut.\n\n»Anna pistooli minulle!» pyysi Thandar.\n\nHän panosti aseen ja otti useita panoksia valmiiksi käteensä.\nRinnakkain he sitten hiipivät temppelin takaseinälle. Torkkumasta\nherätetyt siat röhkivät ja vinkuivat. Koira ärisi heille. Thandar\nvaimensi sen paranginsa sivalluksella. Saavuttuaan temppelinalaisen\npimennon reunaan he huomasivat, että rakennuksen sillä puolella oli\nvain muutamia alkuasukkaita, jotka riensivät nopeasti temppelin\netusivulle päin. Viidakko oli vajaan sadan metrin päässä.\n\nTemppelin ovella syntyi äkkiä hiljaisuus. Kuului hakkaamista, sitten\ntyöntämisestä johtuvaa kahinaa ja pian hurjan raivokasta kiljuntaa —\nvahtien ruumiit oli löydetty. Sitten kuului sisältä tassutusta, kun\npaljain jaloin juostiin lattialla. Takapuolella oleva tie tyhjeni heti.\n\n»Nyt!» kuiskasi Thandar.\n\nKäsi kädessä he kiitivät temppelin alta kuutamon ja väliaukeaman\nylitse ja pitkien majojen välitse viidakkoa kohti. Heidän ehdittyään\npuolitiehen näki heidät läheisen talon kuistilta syöksyvä myöhästynyt\nvilli. Päästäen kauhean kiljaisun hän syöksyi heidän kimppuunsa.\n\nThandarin pistooli pamahti, ja villi vaipui maahan, mutta merkki oli\nannettu, ja ennenkuin pakenijat olivat ennättäneet viidakkoon, oli\nkirkuva soturilauma heidän kintereillään.\n\nThandar oli ymmällä. Kylään ja temppeliin tulon jälkeen oli hänen\nsuuntatajunsa sekaantunut. Hän kääntyi Nadaran puoleen ja huudahti:\n\n»Minä en osaa rannikolle.»\n\nTyttö otti häntä kädestä.\n\n»Tule mukaan!» kehoitti hän, ja heidän kummankin mieleensä muistui se\nyö, jolloin hän oli opastanut Thandaria metsän lävitse ilkeän kansan\nkallioilta. Taaskin sai Waldo Emerson Smith-Jones, oppinut mies,\nkiittää kouluttamattoman tytön suurempaa viisautta pelastuksestaan.\n\nErehtymättä Nadara juoksi sekavassa viidakossa rannikkoa kohti. Vaikka\nhän oli tullut sitä tietä vain kerran, eteni hän suoraa päätä yhtä\nvarmasti kuin olisi joka puussa palanut lyhty ja joka käänteessä ollut\ntienviitta.\n\nHeidän takanaan hälisi takaa-ajo, mutta Nadara ja Thandar kiitivät sen\nedellä eikä se vähääkään saavuttanut pakenijoita monituntisen juoksun\naikana.\n\nHe saapuivat rannalle vasta keskipäivällä ja kiiruhtivat merirosvojen\nleirille, mutta Thandarin pettymykseksi se oli tyhjä. Tsao Ming oli\npoistunut odotettuaan sovitun ajan. Vaikka Thandar ei sitä tiennyt,\noli kirjava-asuinen hirtehinen vartonut yli määräajan ja poistunut\nvähäistä ennen kuin pakenijat ilmestyivät viidakosta rannalle. Hänen\nkarkeatekoinen aluksensa olikin parhaiksi ennättänyt pois näkyvistä\npohjoispuolisen niemen taakse. Pistoolin pamahdus olisi kutsunut hänet\ntakaisin, mutta Thandar ei aavistanut sitä, vaan kääntyi masentuneena\netsimään piilotettua venettään.\n\nSe oli saman pienen pensaan juurella, jonka suojassa Thandar oli\nmaannut, ennenkuin hän pelasti Tsao Mingin hengen, useita satoja\nmetrejä leiristä etelään.\n\nNyt ei takaa-ajon hälyä enää kuulunut lainkaan, ja niinpä pari asteli\nverkkaisesti alukselle. Se löytyi sieltä, mihin Tsao Ming oli luvannut\nsen sijoittaa. Se oli korjattu hyvin ja lujasti, ja lisäksi oli siihen\nvarattu runsaasti ruokaa ja vettä. Thandar siunasi Tsao Mingiä,\nmurhamiestä ja hirtehistä.\n\nYhdessä he raahasivat hauraan aluksen vedenrajaan ja olivat parhaillaan\ntyöntämässä sitä vesille, kun ainakin parikymmentä hurjasti kiljuvaa\nraakalaista tuoksahti viidakosta, kiitäen heitä kohti. Thandar pyörähti\ntorjumaan heitä pistooli ojossa.\n\n»Työnnä vene vesille, Nadara!» huusi hän tytölle. »Minä pidän heitä\nloitolla, kunnes se on vedessä, ja sitten ehkä ennätämme syvälle,\nennenkuin he meidät saavuttavat.»\n\nNadara kiskoi työläästi liikkuvaa venettä aaltojen loiskiessa hänen\npäälleen joka kerta, kun hän yritti saada sitä vesille. Silmäkulmansa\nalitse Thandar näki, kuinka vaivaloista tytön ponnistelu oli. Lauma oli\njo ehtinyt puolimatkaan juostessaan ripeästi metsästä rannalle. Mies ei\nolisi tahtonut ampua ennenkuin ihan likeltä, koska hän tottumattomana\nampujana oli perin kehno tähtääjä. Oli kuitenkin ilmeistä, ettei Nadara\nyksin saanut venettä vesille, ja senvuoksi Thandar suuntasi pistoolinsa\nlähestyviin raakalaisiin, painoi liipaisinta ja pyörähti auttamaan\ntyttöä.\n\nEnemmän sattumalta kuin taidokkaan tähtäyksen johdosta kuula osui\nensimmäisen pääkallonmetsästäjän ruumiiseen. Parkaisten mies kellahti\nhietikolle, ja hänen kumppaninsa seisahtuivat äkkiä yhtenä miehenä.\nMutta nähtyään Thandarin puuhailevan veneen kimpussa aikomatta jatkaa\nampumista he pian syöksyivät uudelleen hyökkäämään.\n\nThandarilla ja Nadaralla oli täysi työ kiskoessaan venettä, joten\nvillit pääsivät heidän huomaamattansa vedenrajaan saakka. Nähtyänsä\nheidät Thandar pyörähti ympäri ja ampui toistamiseen, nosti sitten\nveneen päänsä päälle ja asteli kuohuihin Nadaran kävellessä vierellä\ntukien häntä.\n\nHeidän jälessään tulivat raakalaiset — viisi tai kuusi rohkeinta — kun\näkkiä iso hyökyaalto sieppasi heidät kaikki, sekä hätyyttäjät että\nhätyytetyt, valtoihinsa ja pyyhkäisi heidät syvälle. Thandar ja Nadara\ntakertuivat kiinni veneeseen, mutta raakalaiset imi pohjavirta pinnan\nalle.\n\nKiljuen, uhkaillen ja viittoillen hyppeli rannalla kolme- tai\nneljäkymmentä pettynyttä villiä. Mutta nyt olivat Thandar ja Nadara\nkavunneet alukseen, jota luode kiidätti nopeasti kauemmaksi, ja pian he\nmelan avulla olivat turvassa Tyynenmeren ulapalla.\n\nTurvassa?\n\n\n\n\nKAHDESTOISTA LUKU\n\nMerirosvot\n\n\nLuoteen ja tuulen ajaessa kevyttä alusta ulapalle ja rantaviivan\nvaipuessa näköpiirin alapuolelle katseli Waldo Emerson äärimmäisen\ntoivottomana sekä tulevaisuutta että heidän ympärillänsä lohduttoman\naavana myllertävää merta.\n\nJo kerran ennen hän oli ihmeen kautta selviytynyt meren moninaisista\nvaaroista, mutta hän ei uskaltanut toivoa, että häntä toistamiseen\nonnistaisi yhtä hyvin. Ja nyt oli Nadara hänen muassaan. Edellisellä\nkerralla oli ollut tarjolla vain hänen oma tuskansa ja kuolemansa; nyt\nhäntä odotti vielä suurempi tuska nähdessään Nadaran kärsivän.\n\nTasaisena vihurina puhaltava tuuli nostatti aika isoja aaltoja. Laajat\nlaineet vierivät toinen toisensa kintereillä säännöllisten välimatkojen\npäässä toisistaan kuin tarkastuksessa marssivat jalkaväen rivit.\nTuuli ja aallokko tuntuivat ihan kuin tilatuilta Thandarin ja Nadaran\nhaurasta alusta varten. Se keinui pitkillä, mahtavilla laineilla\nkevyesti kuin korkki; sen kömpelötekoiseen purjeeseen tarttui tuuli,\njoka pullisti sitä upeasti, kiidättäen sitä vinhasti vedenpinnalla.\n\nJa tuskin oli heidän taakseen jäänyt ranta painunut iäksi heidän\nnäkyvistään, kun suoraan heidän edessään alkoi näkyä toinen ranta.\nThandar saattoi tuskin uskoa silmiään. Hän hieroi niitä ja katsoi\nuudelleen. Sitten hän pyysi Nadaraakin katsomaan.\n\n»Mitä on edessäpäin?» kysyi hän.\n\nTyttö nousi puolittain pystyyn, huudahtaen riemusta.\n\n»Maata!» huusi hän.\n\nJa maata se oli. Vinhasti puhaltava tuuli kiidätti heitä laajalta\nnäyttävän saaren pohjoispäähän. Hyökylaineet jyskyttivät kalliorantaa.\nSille laskeminen tuottaisi viipymättä kuoleman heille molemmille.\nMutta ajautuisivatko he sinne? Heidän lähestyessään saaren kärkeä,\nselvisi Thandarille, että he ajautuisivat sen ohitse. Kykenisikö\nhän hidastamaan pikku aluksen vauhtia ja kääntämään sen takaisin\nmaan suojaan? Oli perin todennäköistä, että vene kaatuisi heti hänen\nleikattuaan poikki purjeen kannatushihnat ja koettaessaan meloa\nsyrjätuuleen, kuten hänen täytyisi tehdä päästäkseen saaren kärjen\nympäri.\n\nMutta muuta keinoa ei näyttänyt olevan. Hän ojensi paranginsa\nNadaralle, käskien hänen olla valmiina katkaisemaan purjetta pitelevät\nraakanahkaiset hihnat heti hänen käskettyänsä. Puristaen melaa tiukasti\nhän oli polvillansa veneen perässä, tarkkaillen veneen etenemistä\nkallioisen kärjen ohitse.\n\nSaaren tässä päässä pisti pitkä kieleke kauas mereen. Vene kiiti\ntämän kielekkeen uloimman kärjen ohitse. Heidän sivuutettuansa sen\nThandar oivalsi, kuinka harkitsemattoman uskallettua olisi kääntää\nvene laita-aallokkoon niinkään lyhyeksi ajaksi, jonka he tarvitsivat\npäästäkseen kärjen suojaan. Melkein käden ulottuvilla oli siellä saaren\nsiimeksessä rauhaisen tyyni vedenpinta.\n\nMutta kun hän silmäili heidän edessään leviävää ääretöntä ulappaa,\nkäsitti hän, ettei toinen vaara ollut suurempi kuin toinenkaan, ja\nsitten välähti hänen mieleensä vielä yksi vaihtoehto. Hän laskisi vähän\nmatkaa kärjen sivuitse, kääntyisi sitten melkein suoraan takaisin ja\nkoettaisi meloa veneen tyyneen veteen ihan vastatuuleen, välttäen siten\nsivuaallokon vaarat.\n\nHänen suunnitelmassaan oli ainoastaan yksi heikko kohta — jaksaisiko\nhän meloa venettä vastatuuleen. Sitä kannatti ainakin, yrittää. Hän\nkäski Nadaran katkaista purjeen pidinhihnat ja alkoi itse samassa\nmeloa purren ollessa aallon harjalla. Pantterintaljan tipahtaessa\nkarkeatekoisen maston juurelle pyörähti aluksen keula ympäri Thandarin\nvoimakkaista melanvetäisyistä.\n\nHe molemmat olivat niin kiintyneitä puuhiinsa kamppaillessaan henkensä\nedestä luonnonvoimia vastaan, etteivät he kumpikaan huomanneet pitkää,\nmatalassa uivaa venettä, joka sujahti esiin heidän takanaan olevan\npienen lahden suusta, kun he tulivat näkyviin saaren suojapuolelle.\n\nHetkisen oli vene laitatuulessa. Thandar ponnisteli vimmaisesti\nkääntääksensä sitä. He painuivat korkean laineen pohjaan. Heidän\nyläpuolelleen kohosi aallon jyrkkä harja valmiina kaatamaan heidän\npäällensä tonneittain vettä. Vene nousi yhäti laitatuulessa miltei\naallon harjalle — sitten vesivuori särkyi heidän niskaansa.\n\nPinnalle päästyään Thandar ajatteli ensiksi Nadaraa. Hän katseli\nympärilleen ravistaessansa vettä silmiltään. Melkein hänen vieressänsä\nnousi Nadaran pää merestä. Kun heidän katseensa osuivat vastakkain,\nlevisi tytön huulille hymy.\n\n»Näin on parempi», luikkasi hän. »Nyt pääsemme maalle.» Ja hän kääntyi\nuimaan rantaa kohti.\n\nIhan hänen takanaan uiva Thandar tiesi, että Nadara oli vedessä kuin\nkala, mutta epäili, jaksaisiko tyttö ja jaksaisiko hän itsekään\nponnistella maalle saakka tuulta ja luodetta vasten. Laine nosti heidät\nkorkealle ilmaan, ja sen harjalta he kumpikin näkivät aallon pohjalla\nolevan pitkän aluksen, jonka miehistö oli hurjannäköistä väkeä.\n\nNadara, joka pelkäsi kaikkia miehiä paitsi Thandaria, olisi tahtonut\nkoettaa karttaa alusta, mutta nähtyään vilkaisun veneen väestä Thandar\nuskoi varmasti hyvän onnen osuttaneen hänen Tsao Mingin ja hänen\njoukkueensa pariin.\n\n»He ovat ystäviä», kiljaisi hän Nadaralle, ja niinpä he sallivat veneen\ntulla lähellensä, ja heidät nostettiin alukseen. Mutta heti kun Thandar\noli päässyt katselemaan miehiä lähemmin, selvisi hänelle, ettei hän\nollut koskaan nähnyt ainoatakaan heistä.\n\nHe olivat samanlaisia kuin Tsao Mingin kirjava lauma, eikä Waldo\nEmersonin tarvinnut tiedustella heidän ammattiansa — varkaan ja\nmurhamiehen merkki oli painettu jokaisen kasvoihin. He syytelivät\nNadaralle ja Thandarille kysymyksiä monilla kielillä, joita heistä\nkumpikaan ei ymmärtänyt, ja vasta sitten; kun alus oli ankkuroitu\npieneen lahteen ja seurue kahlannut, maalle, koetti Thandar puhua\nheille merirosvojen englantia. Useat heistä ymmärsivät sitä, ja varsin\npian hän sai selvitetyksi heille, että he saisivat hyvän palkkion, jos\nveisivät hänet ja Nadaran sivistyneeseen satamaan.\n\nJohtaja, täysiveriseltä neekeriltä näyttävä mies, purskahti nauramaan,\npilkaten sellaista ajatusta, että melkein alaston mies voisi maksaa\nlunnaat vapaudestaan. Samalla vintiö loi himokkaita katseita Nadaraan,\njoten Thandar varmasti älysi, ettei hän tahtonut olla uskovinaan heidän\npystyvän suorittamaan lunnaita.\n\nKävi ilmi, että joukkue oli ollut lähdössä toiseen saman saaren\nlänsirannalla olevaan paikkaan, jossa heidän pää voimansa olivat. He\nolivat odottaneet kolmea toveriaan, jotka olivat menneet sisemmälle\nmetsästämään, ja nähneet veneen sekä lähteneet vangitsemaan\nsiinäolijoita. Nyt he palasivat pieneen lahteen noutamaan\nkumppanejansa, sitten palatakseen pääleiriin.\n\nNeekeri olisi tahtonut surmata Thandarin heti, koska heidän veneessänsä\njo nytkin oli liikakuormitusta, mutta muutamat toiset estelivät häntä,\nhuomauttaen heidän päällikkönsä otaksuttavasti siitä kiukustuvan, sillä\nvain vangin kuoltua hän uskoi menettäneensä mahdolliset lunnaat.\n\nVihdoin palasivat metsästäjät, ja kaikki nousivat purteen. Pian oli\nalus poistunut lahdesta ja eteni saaren länsirannikkoa pitkin etelää\nkohti. Pimeä oli jo melkein käsissä, kun sen keula käännettiin rantaa\nkohti, ja pitkät airot työnnettiin veteen, samalla kun purje putosi\nkasaan maston juurelle.\n\nKahden vähäisen, toisensa editse pistävän kärjen välitse he työntyivät\nmaan kaikilta puolin ympäröimään lahteen. Veneen saapuessa sisemmän\nkärjen kohdalle ponnahti Thandar pystyyn, huudahtaen riemuisesta\nhämmästyksestä. Vajaan sadan metrin päässä hänestä kellui veden\nkuvastimen kirkkaalla pinnalla Priscilla.\n\nMerirosvot katselivat vankiansa ällistyneinä. Neekeri nousi kädet\nnyrkissä pystyyn valmiina iskemään häntä.\n\n»Priscilla, hoi!» luikkasi Waldo Emerson. »Apuun, apuun!»\n\nNeekeri virnisti. Valkoisesta huvipurresta ei vastattu. Sitten miehet\nkertoivat Thandarille kaapanneensa aluksen useita viikkoja takaperin\nja pitäneensä sen väestöä vankeina maalla odottaessaan jostakin\nselittämättömästä syystä kauan aikaa poissa viipynyttä päällikköänsä.\nKun Waldo Emerson ilmoitti hänelle purren olevan hänen isänsä, oli\nneekeri hyvillään siitä, ettei ollut tappanut häntä, sillä hänestä\nsaataisiin runsaat lunnaat.\n\nHeidän astuessaan maalle oli pimeä, ja Thandar ja Nadara työnnettiin\nkurjiin hökkeleihin, joita oli useita rivissä rantahietikolla. Pitkään\naikaan mies ei saanut unta. Hänen mieltänsä kalvoi huoli hänen isänsä\nja äitinsä kohtalosta. Nadara oli kertonut heidän kummankin olleen\nPriscillassa. Tyttö ei ollut hiiskunut mitään siitä, miten rouva\nSmith-Jones oli häntä kohdellut, mutta Waldo oli arvannut lähelle\ntotuutta ja pannut merkille, ettei tyttö nähdessään Priscillan ollut\nlainkaan innostunut eikä riemastunut.\n\nJonkun ajan kuluttua hän torkahti, mutta heräsi pian majansa\nulkopuolelta kuuluvaan liikkeeseen. Hiipimistä muistuttava ääni\nkuulosti pahaenteiseltä. Hiljaa Thandar nousi ja meni ovelle.\nMerirosvot eivät olleet köyttäneet vankejaan eivätkä teljenneet heidän\nkoppiensa ovia — heidän oli ihan mahdoton karata saarelta.\n\nThandar pisti päänsä hieman hämärtävään, öiseen ulkoilmaan. Häneltä\npääsi hiljainen raivon ja pelon ärähdys, sillä hän näki ison, tumman\nmiehenroikaleen ryömivän Nadaran majaan. Amerikkalainen seurasi heti\njälessä. Tytön hökkelin ovelle hän pysähtyi kuuntelemaan. Äkkiä\nkuului sisältä säikähdyksen huudahdus ja sitten käsikähmän nahinaa.\nTuossa tuokiossa hän oli pimeässä majassa ja kompastui seuraavalla\nhetkellä mieheen. Thandarin sormet hapuilivat kurkkua. Hän ei päästänyt\näännähdystäkään. Toinen pyörähti häneen päin veitsi kädessä. Thandar\noli sitä odottanut. Kyynärvarrellaan hän väisti ensimmäisen iskun, ja\nsujuttaen kättänsä pitkin toisen käsivartta hän löysi puukkoa pitelevän\nkäden ranteen. Sitten alkoi kamppailu hökkelin sisällä vallitsevassa\nmanalamaisessa pimeydessä. Ottelijat hoippuivat ja horjahtelivat sinne\ntänne savilattialla toisen koettaessa kiskoa irti puukkoa pitelevää\nkättään, toisen pyrkiessä saamaan otetta vastustajan kurkusta samalla\nkoettaen pitää kiinni toisen rannetta. Miesten raskas huohotus kuului\nselvästi yön hiljaisuudessa — se ja heidän jalkojensa töminä olivat\nainoat taistelun äänet. Nadara ei voinut auttaa Thandaria — hän arvasi\njuuri Thandarin tulleen pelastamaan häntä, vaikka ei nähnytkään miestä.\n\nVihdoin riistäytyi öinen saalistaja yli-inhimillisellä ponnistuksella\nirti Thandarin otteesta. Vähän aikaa vallitsi majassa hiljaisuus.\nKukaan kolmesta sisälläolijasta ei erottanut toisia. Pantterintaljansa\nalta Thandar veti esille Tsao Mingin antaman pitkän pistoolin, mutta ei\nrohjennut ampua, peläten osuvansa Nadaraan, eikä myöskään pyytää häntä\npuhumaan ilmaistakseen olinpaikkansa, sillä siten hän olisi paljastanut\nvastustajalleen, missä hän itse oli.\n\nTunneilta tuntuvia minuutteja seisoivat kaikki kolme ihan hiljaa,\nkoettaen pidättää henkeänsä. Sitten Thandar erotti varovaa liikettä\nhuoneen vastaiselta laidalta. Oliko se hänen vihamiehensä vaiko Nadara?\nHän kohotti pistoolinsa miehen rinnan korkeudelle ja siirtyi sitten\nitsekin hyvin varovasti sivulle päin. Heti hänen hiljaisen liikkeensä\näänen jälkeen näkyi hökkelin vastaisella seinustalla kirkas välähdys\nja kuului huumaava pamahdus — vihollinen oli laukaissut, hänen aseensa\nleimahdus valaisi hetkiseksi mökin sisustan kirkkaasti, Thandar\nnäki jättiläiskokoisen neekerin vajaan kahden askeleen päässä, ja\nmiehen vasemmalla puolella seisoi Nadara syrjässä Thandarin pistoolin\ntähtäyssuunnasta.\n\nNeekeri ei tiennyt, että Thandarilla oli ase, eikä niin ollen\naavistanut umpimähkäisen laukauksensa koituvan oman kuolemansa\nmerkiksi. Toisen pistoolin välähdyksen ilmaistua hänen olinpaikkansa\nkajahti Thandarin aseesta vastauspamahdus, ja samalla Thandar ponnahti\nsyrjään syöksyäkseen neekerin kimppuun sivulta käsin. Mutta saapuessaan\nmiehen luokse ei hän kohdannut hurjaa vastarintaa, kuten oli odottanut,\nvaan kompastui vastustajansa kuolleeseen ruumiiseen.\n\nMutta nyt oli koko leiri hereillä. Merirosvot juoksentelivat sinne\ntänne klikkaillen kysymyksiä ja määräyksiä monilla kielillään.\nSekasorto oli ylimmillään, ja sen kestäessä Thandar tarttui Nadaran\nkäteen ja juoksi ulos hökkelistä. Hän riensi muiden majojen taitse\nleirin toiseen päähän ja kääntyi sitten rantaan. Hänen aikomuksensa oli\nanastaa vene ja soutaa Priscillaan.\n\nHeidän takanansa kiihtyi melu leirissä merirosvojen tarkastaessa\nmajoja saadakseen selkoa laukauksista — parempaa pakotilaisuutta ei\nolisi voinut toivoakaan. Yksi Priscillan omista veneistä oli vedettynä\nrannalle. Yhdessä Thandar ja Nadara työnsivät sen vesille, ja hetkistä\nmyöhemmin he soutivat ripeästi purtta kohti.\n\nRajattoman turvallisuuden tunteen ja riemun vallassa Waldo Emerson\nkiipesi laidan ylitse ja veti Nadaran jälkeensä. Mutta hänen riemunsa\nloppui lyhyeen, sillä tuskin hän oli laskenut jalkansa kannelle,\nkun häneen tarttui takaapäin puolikymmentä jäntevää roistoa, jotka\nolivat olleet Priscillaa vahtimassa, nähneet parin lähtevän rannalta,\ntarkkailleet heitä heidän soutaessaan purrelle ja väijyneet heitä\nheidän kavutessaan alukseen.\n\nLoppuyö heitä pidettiin vankeina Priscillassa, mutta varhain seuraavana\naamuna heidät vietiin rannalle. Siellä he tapasivat kaikki rosvot\nkokoontuneina erään majan ulkopuolelle. Sisällä olivat Priscillan\nmatkustajat ja miehistö. Kun Thandar ja Nadara saapuivat, tartuttiin\nheihin käsin, heitä kiidätettiin ovelle, ja itämaalaisten kirousten\nsäestäessä heidät sysättiin sisälle. Siellä seisoskelivat, lohduttoman\nonnettomina ryhminä Priscillan miehistö, kapteeni Burlinghame sekä\nherra ja rouva Smith-Jones. Katseensa osuessa viimemainittuun juoksi\nWaldo Emerson kädet ojossa hänen luoksensa.\n\nKauhusta kirkaisten väistyi rouva Smith-Jones miehensä ja kapteenin\ntaakse. Waldo seisahtui äkkiä. Molemmat toiset miehet silmäilivät häntä\nuhkaavasti. Hän katsoi suoraan isäänsä silmiin.\n\n»Etkö tunne minua, isä?» kysyi hän.\n\nJohn Alden Smith-Jonesin leuka vaipui alas.\n\n»Waldo Emerson!» huudahti hän. »Se ei saata olla mahdollista!»\n\nRouva Smith-Jones tuli esiin turvapaikastaan.\n\n»Waldo Emerson!» kertasi hän. »Se on mahdotonta!»\n\n»Mutta se on totta, äiti», vakuutti nuori mies.\n\n»Mikä kamala asu!» virkkoi rouva Smith-Jones syleiltyään poikaansa.\nSitten hänen katseensa siirtyi Nadaraan, joka oli seisonut ovensuussa\nvakavan hiljaisena.\n\n»Sinä?» ähkäisi hän. »Etkö olekaan kuollut?»\n\nNadara pudisti päätään, ja Waldo Emerson ehätti kertomaan, millaisia\nseikkailuja tyttö oli kokenut, sitten kun Stark oli käynyt hänen\nkimppuunsa Priscillan kannella. Rouva Smith-Jones lähestyi tyttöä ja\nlaski kätensä hänen olallensa.\n\n»Olen ajatellut hyvin paljon senjälkeen kun viimeksi tapasimme\ntoisemme», sanoi hän, »ja sen tulos on, että aion tehdä sellaista, mitä\nen ole tehnyt koskaan ennen — aion pyytää sinulta anteeksi; kohtelin\nsinua häpeämättömästi. Minun ei tarvitse kysyä, rakastaako poikani\nsinua — olet jo ilmaissut rakastavasi häntä — ja hänen silmänsä ovat\npaljastaneet minulle, missä hänen sydämensä on.\n\n— Yökausia viruin valveilla, miettien, kuinka kauheata se oli, ja\nmelkein rukoilin, että hän olisi pikemmin kuollut kuin palaisi\nlöytääkseen sinut odottamassa häntä Bostonissa — se tapahtui, ennenkuin\nsinä jouduit pois purrestamme. Sinulla ei ollut syntyperää eikä\nomaisia, ja se oli minusta kaikki kaikessa. Mutta senjälkeen kun aloin\npitää teitä molempia kuolleina, huomasin muistavani sinusta paljon\nsellaista, mikä on äärettömän paljon parempaa kuin hyvä syntyperä ja\nkasvatus.\n\n— En oikein osaa selittää sinulle, mitä se on, mutta en voi moittia\npoikaani siitä, että hän rakastaa sinua. Sinun on kuitenkin luovuttava\ntuosta kamalasta asusta ja otettava yllesi jotakin kunnollista.»\n\n»Äiti!» kiljaisi Waldo Emerson kiertäessään kätensä hänen ympärilleen.\n»Tiesinhän sinunkin alkavan rakastaa häntä, kunhan vain opit tuntemaan\nhänet.»\n\nJuuri silloin avautui ovi, ja eräs rosvoista astui sisälle.\n\n»Tulkaa!» käski hän.\n\nVangit menivät peräkkäin ulos hänen ohitsensa. Ulkona olevilta\nroistoilta he saivat tietää, että oli päätetty surmata heidät kaikki\nheti, ryöstää Priscilla puhtaaksi ja upottaa se, koska varhain\naamulla oli nähty sotalaiva risteilemässä rannikolla. Peloissaan\nhe eivät tahtoneet enää odottaa poissaolevaa päällikköänsä, ja\nkaikki lunnaantoiveet olivat unohtuneet, kun miehet oli vallannut\nmielipuolinen halu hävittää kaikki rosvotyönsä jäljet.\n\nUhrit katselivat toisiansa kauhistuneina. He olivat joka puolelta\nrosvojen ympäröimät, ja toinen toisensa jälkeen heidät sidottiin\nlujasti, jotta karkaaminen olisi ihan mahdoton. Oli suunniteltu viedä\nheidät saaren sisäosiin, viidakon tiheimpään osaan, ja katkaista siellä\nheidän kaulansa ja jättää heidän ruumiinsa korppikotkille. Rosvoista\nnäytti olevan hyvin hupaista selostaa suunnitelmaansa vangeille.\n\nVihdoin olivat kaikki sidotut ja kuolonmarssi alkoi. Toivottomien\nvankien ja raakojen, ilkkuvien hirtehisten muodostaman pitkän jonon\njälkipään kadottua viidakkoon saapui lahdelle karkeasti veistetty alus.\nEhdittyään Priscillan näkyviin alkoivat siinä olevat miehet empiä ja\nvalmistautuivat pakenemaan, mutta kun aluksella ei näkynyt elonmerkkiä,\nlähestyivät he sitä, ja kun kansi oli tyhjä, nousivat he purteen.\nHyteissä tulokkaat tapasivat kaksi nukkuvaa malaijia. Nauraa hohottaen\nja laskien karkeata pilaa he herättivät nukkujat.\n\nVahdit ponnahtivat pystyyn ja hapuilivat pistoolejansa, mutta\nnähtyään yllättäjänsä alkoivat he virnistellä leveästi ja pakista\nmonisanaisesti. Kaikki huomautuksensa he lausuivat rotevalle, lurjuksen\nnäköiselle miehelle, jota he nimittivät päälliköksi. Juuri häntä rosvot\nolivat odotelleet, ja hänen pitkän poissaolonsa seurauksena oli ollut\npäätös teloittaa Priscillan vangit.\n\nKuultuansa mitä viidakossa oli tekeillä, alkoi päällikkö kiroilla ja\nkarjua vimmastuneena. Hän näki monen tuhannen kultakolikon haihtuvan\nilmaan silmiensä edessä. Kiljuen seuralaisilleen ja käskien heidän\nseurata itseään hän hyppäsi alukseen, jolla he olivat tulleet\nPriscillaan, ja hetkisen kuluttua sitä soudettiin ripeätä vauhtia\nrataan. Malttamatta vetää venettä maalle päällikkö syöksyi viidakkoon\nmiehet kintereillään.\n\nKaukana hänen edellään tarpoivat väsyneet ja pelon masentamat vangit,\njoita hoputettiin kepeillä ja terävien parangien lappeilla. Vihdoin\nmerirosvot pysähtyivät sankan kasvullisuusrykelmän keskelle.\n\n»Tässä», ehdotti muuan, mutta erään toisen mielestä heidän oli edettävä\nvähän kauemmaksi. Muutamia minuutteja miehet väittelivät, mutta sitten\nedellinen vetäisi paranginsa ja meni Thandaria kohti.\n\n»Tässä!» intti hän ja heilautti säiläänsä päänsä ympärillä.\n\nSamassa alkoi pensaikosta äkkiä kuulua räiskettä ja äänekkäitä\nkiukkuisia karjaisuja, ja mies loi katseensa siihen suuntaan, josta\nhäiriö tuli. Myöskin vangit katsoivat sinnepäin. Sieltä ilmestynyt näky\nei ollut erikoisen rauhoittava — vain vielä yksi hyvin hurjannäköinen\nja tavattoman äkäinen merirosvo, jota seurasi puolikymmentä muuta\nkonnaa.\n\nTulija syöksyi ryhmän keskelle, kolhien miehiä oikealle ja vasemmalle.\nIlkeän näköiset vintiöt, jotka vain muutamia minuutteja sitten olivat\nrehennelleet pelästyneille vangeille ja säikytelleet heitä, olivat nyt\nherpauttavan kauhun ruumiillistumia.\n\nPäällikkö seisahtui paljastettua parangia pitelevän miehen eteen. Hänen\nkasvonsa olivat lyijynharmaat ja nytkähtelivät suonenvedontapaisesti\nraivosta ja kiihtymyksestä. Hän yritti puhua ja kääntyi sitten\nkatsomaan Thandaria, joka seisoi valmiina teloitettavaksi. Kun\npäällikön katse osui tähän vankiin, menivät hänen silmänsä levälleen,\nja sitten hän kääntyi teloittajaksi aikoneen miehen puoleen, iskien\nhänet rajulla iskulla maahan.\n\nSe tuntui kirvoittavan hänen kielensä kantimet ja hänen suustansa tulvi\nkammottavimpia kirosanoja, mitä vangit olivat milloinkaan kuulleet.\nNe olivat osoitetut niille miehille, jotka olivat rohjenneet mieliä\ntällaista ilman hänen vahvistustansa, ja etupäässä sille pelosta\nkyyköttävälle poloiselle, joka ei ollut uskaltanut nousta pystyyn,\nsitten kun hänen päällikkönsä raskas nyrkki oli kellistänyt hänet\npitkäkseen.\n\n»Ja sinä olisit tappanut Thandarin», karjui hän, »Thandarin, joka\npelasti henkeni!»\n\nJa sitten hän alkoi potkia pitkänään viruvaa miestä, kunnes Thandarin\nitsensä oli pakko tulla väliin onnettoman puolesta.\n\nTsao Mingin saavuttua vankien vaivat haihtuivat kuin savu ilmaan,\nsillä saatuansa tietää, että Priscillan omistaja oli Thandarin isä,\npalautti hän purren ja kaikki miestensä siitä ryöstämät tavarat\noikeudenmukaisille omistajilleen. Eikä hän olisi tyytynyt siihen,\njos hänen olisi sallittu noudattaa omaa päätänsä, sillä hän mieli\nteloituttaa puolikymmentä kovaosaista apuriaan, jotka olivat olleet\nliian innokkaita täyttämään merirosvonvelvollisuuksiansa.\n\nTsao Mingin koreapukuiset lurjukset täyttivät Priscillan vesitynnyrit\nja veivät alukseen siksi paljon muonavaroja, että sen väelle riittäisi\nyllin kyllin ravintoa matkalla Honoluluun, siihen satamaan, johon he\nolivat päättäneet ensinnä pyrkiä.\n\nJa kun kaikki valmistukset oli suoritettu, saattoi kuusi\nmerirosvoprahua valkoista purtta sataviisikymmentä kilometriä\npohjoiseen päin, ampuen jäähyväisiksi yhteislaukauksen toisensa jälkeen\nkeuloihinsa sijoitetuista, malmisista, kuusituumaisista tykeistä.\n\nKun vähäinen laivasto supistui pelkiksi pilkuiksi purren taakse ja\nkatosi eteläisen näköpiirin alle, seisoi Priscillan kannella sitä\nsilmäilemässä flanellipukuinen mies, jolla oli lyhyeksi leikattu,\nvaalea tukka, seurassaan hento, tummatukkainen, yksinkertaiseen\nhameeseen ja purjekankaiseen puseroon puettu tyttö.\n\nKummankin huulilta pääsi heidän tietämättään huokaus, ja he kääntyivät\nkatsomaan toistensa silmiin.\n\n»Me poistumme tylystä maailmasta, joka on ollut meille suopea», virkkoi\nmies, »sillä kaikesta kolkkoudestaan huolimatta se antoi meidät\ntoisillemme ja yhdisti meidät, kun olimme joutuneet erillemme».\n\n»Onko sivistysmaailma suopeampi?» tiedusti tyttö.\n\nThandar ravisti päätänsä.\n\n»En tiedä», vastasi hän.\n\n\n\n\nKOLMASTOISTA LUKU\n\nKotimatkalla\n\n\nHonolulussa Waldo Emerson Smith-Jones ja Nadara vihittiin. Ennen\njuhlatoimitusta oli pohdittu, minkä nimisenä Nadara olisi merkittävä\navioliittosopimukseen.\n\n»Nadara» yksin tuntui liian lyhyeltä ja sisällyksettömältä muotoja\nrakastavasta rouva Smith-Jonesista. Mutta Waldo Emerson ja tyttö\nväittivät, että se oli hänen nimensä ja täysin riittävä. Kun siis\nei muuta nimeä ollut, olivat kaikki lopulta yhtä mieltä siitä, että\n»Nadaraa» ei lainmukaisesti voitu parantaa.\n\nEnnen vihkimistä, joka tapahtui Priscillassa, antoivat herra ja rouva\nSmith-Jones, kapteeni Cecil Burlinghame sekä useat Honolulussa asuvien\nvirkamiesten ja ystävien joukosta kutsutut vieraat lahjoja morsiamelle.\n\nKapteeni Burlinghame lausui antaessaan lahjansa muutamia sanoja\nselitykseksi.\n\n»Sinulle, Nadara», puhui hän, »on näillä helyillä syvempi merkitys ja\nsuurempi arvo kuin kellekään muulle, sillä ne ovat peräisin omalta\nsyrjäiseltä saareltasi, jossa ne olivat viruneet kaksikymmentä vuotta,\nkunnes minä ne sattumalta löysin läheltä rantaa. Sitä nais-poloista,\njonka omia ne aikoinaan olivat, et ole koskaan nähnyt — on varsin\nmahdollista, ettei hän käynytkään villillä rannikollasi — ja aina pysyy\nsalaperäisenä arvoituksena, miten jalokivet olivat sinne joutuneet.\nMutta kaksi piirrettä on sinussa samanlaiset kuin hänessä, sillä hänkin\noli nainen ja hänkin oli hyvin kaunis.»\n\nHän ojensi kämmenellään Nadaralle pientä, suolenkappaleilla pienten\nnakertajain nahoista ommeltua, kulunutta pussia. Sen nähdessään sekä\ntyttö että Waldo Emerson huudahtivat hämmästyksestä.\n\nIhmetellen Nadara otti pussin käteensä ja karisti sen sisällön\nkämmenelleen. Waldo kumartui katsomaan.\n\n»Tiedättekö, kenen omia nämä ovat olleet?» tiedusti hän Burlinghamelta.\n\n»Eugénie Marie Céleste de la Valoisin, Crecyn kreivittären», vastasi\nkapteeni.\n\n»Ne olivat Nadaran äidin», huomautti Waldo. »Hänen kasvatusvanhempansa\nolivat saapuvilla hänen syntyessänsä ja ottivat nämä jalokivet\nnais-paran yltä hänen kuoltuansa. Hän ajautui rannalle veneessä, jossa\npaitsi häntä oli ainoastaan kuollut mies — Nadara syntyi samana yönä.»\n\nJa niinpä pappi toimitettuansa vihkimisen merkitsi todistukseen naisen\nnimeä varten varattuun kohtaan: Nadara de la Valois.\n\nJa nyt he asuvat Bostonissa ihanassa kodissa, jonka, olette\nnähnyt, jos olette milloinkaan käynyt Bostonissa ja ajellut siellä\njossakin isoista, nähtävyyksien katselemista, varten hankituista\nmoottoriomnibusseista, sillä sitä osoitetaan kaikille vieraille,\nkoska sen rakennustyyli on kaunis ja sen omistajan historialliseen ja\nylimykselliseen nimeen, joka sattumalta ei olekaan Smith-Jones, liittyy\nerikoinen maine.\n\n\n"]