[{"data":1,"prerenderedAt":-1},["ShallowReactive",2],{"$fi76WmA-BwTQeJXkc2SOfC1-TCD18omkwmlRmaxjfqaw":3},{"number":4,"title":5,"author":6,"authorBirth":7,"authorDeath":8,"slug":9,"bookId":10,"genreRaw":11,"genre":12,"themes":13,"origin":15,"language":17,"yearPublished":18,"yearPublishedTranslation":19,"wordCount":20,"charCount":21,"usRestricted":22,"gutenbergId":23,"gutenbergSubjects":24,"gutenbergCategories":31,"gutenbergSummary":36,"gutenbergTranslators":37,"gutenbergDownloadCount":39,"aiDescription":40,"preamble":41,"content":42},2609,"Uhkea markiisi","Sabatini, Rafael",1875,1950,"2609-sabatini-rafael-uhkea-markiisi","2609__Sabatini_Rafael__Uhkea_markiisi",null,"romaani",[14],"rakkaus",[16],"ranskalainen","fi",1906,1923,36887,241749,false,67916,[25,26,27,28,29,30],"Escapes -- Fiction","False imprisonment -- Fiction","France -- History -- Louis XIII, 1610-1643 -- Fiction","Man-woman relationships -- Fiction","Revenge -- Fiction","Treasure troves -- Fiction",[32,33,34,35],"French Literature","Historical Novels","Novels","Romance","\"Uhkea markiisi\" by Rafael Sabatini is a historical novel written in the early 20th century. The story revolves around the protagonist, Marcel de Bardelys, who is embroiled in courtly matters, gambling, and romantic pursuits, particularly his ambitious attempt to woo the beautiful Roxalanne de Lavédan while competing against rival suitors. The novel promises a mix of intrigue, romance, and the complexities of social hierarchies during a tumultuous period in France.  At the start of the narrative, we find Marcel de Bardelys engaged in a raucous dinner party with friends, where playful banter and a wager lead to a bold challenge: if he can win over the heart of Roxalanne de Lavédan, a woman reputed for her cold beauty, he stakes his estate, while Count de Chatellerault risks his own properties. This initial scenario sets the tone for a tale filled with high-stakes romance and societal expectations, as Bardelys contemplates the daunting task ahead amidst the backdrop of underlying tensions in the court and hints of political unrest. The camaraderie and rivalry at the dinner table hint at the character dynamics that will further unfold as Bardelys embarks on his quest in Languedoc. (This is an automatically generated summary.)",[38],"Kupiainen, Alpo",232,"Sabatinin historiallinen seikkailuromaani sijoittuu 1600-luvun Ranskaan kuningas Ludvig XIII:n valtakaudelle. Markiisi de Bardelys lyö vetoa naisen sydämen voittamisesta, mutta huomaa pian olevansa keskellä poliittista kapinaa ja vankeutta. Kertomus yhdistää vauhdikkaan juonittelun ja romanttisen seikkailun.","Rafael Sabatinin 'Uhkea markiisi' on Projekti Lönnrotin julkaisu n:o 2609.\nE-kirja on public domainissa sekä EU:ssa että sen ulkopuolella, joten emme\naseta mitään rajoituksia kirjan vapaan käytön ja levityksen suhteen.\n\nTämän e-kirjan ovat tuottaneet Tapio Riikonen ja Projekti Lönnrot.","UHKEA MARKIISI\n\nKirj.\n\nRafael Sabatini\n\n\nEnglanninkielestä [\"Bardelys the Magnificient\"] suomentanut\n\nAlpo Kupiainen\n\n\n\n\n\nHämeenlinnassa,\nArvi A. Karisto Oy,\n1923.\n\n\n\n\n\n\nSISÄLLYS:\n\n     I. Vedonlyönti\n    II. Kuninkaan toivomukset\n   III. René de Lespiron\n    IV. Tyttö kuutamossa\n     V. Varakreivi de Lavédan\n    VI. Toipuvana\n   VII. Eustachen vihamielisyys\n  VIII. Valokuva\n    IX. Öinen hälytys\n     X. Kuolleistanoussut\n    XI. Kuninkaan käskynhaltija\n   XII. Toulousen tuomioistuin\n  XIII. Yhdennellätoista hetkellä\n   XIV. Salaa kuuntelemassa\n    XV. Herra de Chatellerault raivoissaan\n   XVI. Kalpa käteen\n  XVII. Ganymeden lörpöttely\n XVIII. St. Eustace itsepäisenä\n   XIX. Piitä ja terästä\n    XX. Blagnacin salamurhaajat\n   XXI. Ludvig Oikeamielinen\n  XXII. Riisumme satulat\n\n\n\n\nI\n\nVEDONLYÖNTI\n\n\n»Siinä paha, missä —» kuiskasi La Fosse korvaani. Nämä sanat ja hänen\nmerkitsevä katseensa saivat minut kääntymään ympäri tuolillani.\n\nOvi oli aukaistu, ja sen aukossa seisoi tanakka vartaloinen kreivi de\nChatellerault. Lakeija, jonka liverissä oli minun vaakunani värit,\npunainen ja kullankeltainen, ja jonka selkä oli taipunut nöyrään\nkaareen, otti parhaillaan vastaan hänen hattuaan ja vaippaansa.\n\nSeurue kävi äkkiä hiljaiseksi. Ilmassa oli hämmästyksen tuntu, sillä\nolimme kuulleet, että Chatellerault oli masentunut lemmenjumalan\nkilpatantereella saamastaan kolauksesta, emmekä odottaneet näin pian\nnäkevämme häntä pöydässä, jossa — niin ainakin minä kerskailin —\niloinen hilpeys oli puheenjohtajana.\n\nJa niinpä sai kreivi lyhyen hetkisen seisoa salini kynnyksellä\nsamalla kun me katselimme häntä kaulojamme kurkottaen, ikäänkuin hän\nolisi ollut joku uteliasta huomiota herättävä olento. Sitten pääsi\ntyhjäpäiseltä La Fosselta tukahdutettu nauru, joka tuntui murtavan\nlumouksen. Minä rypistin otsaani. Se oli äärimmäisen epäkohtelias teko,\njonka vaikutus minun oli millä hinnalla hyvänsä saatava haihdutetuksi.\n\nHypähdin pystyyn niin äkkiä, että tuolini liukui runsaasti puoli metriä\nkiiltävällä parkettilattialla; kahdella harppauksella olin kreivin\nedessä ja ojensin hänelle käteni lausuakseni hänet tervetulleeksi.\nHänen tarmoton kädenpuristuksensa osoitti, että häntä jäyti suru. Kun\nhän astui kynttilöiden kirkkaasti valaisemaan saliin, tunkeutui hänen\nvantterasta ruumiistaan syvä, murheellinen huokaus.\n\n»En luullut tapaavani täällä näin paljon väkeä», sanoi hän. Ja hänen\nseuraavat sanansa selittivät syyn hänen alakuloiseen sävyynsä.\n»Kuningas, herra de Bardelys, on kieltäytynyt ottamasta minua vastaan;\nja kun aurinko on laskenut, täytyy meidän, hovin pienempien tähtien,\nturvautua kuuhun saadaksemme valoa ja iloa.» Hän teki minulle\nkeikailevan kumarruksen.\n\n»Olenko minä siis yön valtias?» laskin nauraen leikkiä. »Vertauksenne\non enemmän leikillinen kuin sattuva, sillä kuu on kylmä ja ynseä,\nmutta saatte nähdä, että minä olen aina lämmin ja sydämellinen.\nOlisin toivonut, että joku vähemmän harmillinen seikka kuin hänen\nmajesteettinsa epäsuosio olisi suonut minulle sen ilon, että te\nkunnioitatte pöytääni läsnäolollanne.»\n\n»Eipä teitä turhanpäiten nimitetä uhkeaksi», vastasi hän, kumartaen\ntoistamiseen välittämättä maireihin sanoihini sisältyvästä pistoksesta.\n\nPurskahdin nauruun, jätin kohteliaisuudet siihen ja vein hänet pöytään.\n\n»Ganymedes, paikka herra kreiville. Gilles, Antoine, pitäkää huolta\nherra de Chatelleraultista. Basile, viiniä herra kreiville. Liikkukaa\nvilkkaasti!»\n\nYhdessä tuokiossa oli hänestä tullut puuhaisan huomaavaisuuden\nkeskipiste.\n\nMutta hänen tulonsa aiheuttama pidättyminen hillitsi yhä seuruetta,\nsillä Chatelleraultista ei moni pitänyt, ja hänen saapumisellaan oli\nhyvin samanlainen vaikutus kuin pääkallon ilmestymisellä egyptiläisten\npitoihin.\n\nPelkäänpä, että kaikista niistä iloisista ystävistä, jotka istuivat\npöydässäni — heidän joukossaan oli vain harvoja, jotka eivät olleet\nsaaneet tuntea hänen valtaansa — oli tuskin ainoatakaan, joka olisi\nvälittänyt salata halveksumistaan kukistunutta suosikkia kohtaan. Sen,\nettä hän oli kukistunut, ilmaisivat meille yhtä hyvin hänen sanansa\nkuin kaikki se, mitä ennestään tiesimme.\n\nMutta omassa talossani tahdoin säästää häntä etukäteen maistamasta sitä\nkalseutta, jota koko Pariisi hänelle huomenna osoittaisi; senvuoksi\nesiinnyin isäntänä niin kunnioittavasti ja ystävällisesti kuin asemani\nsuinkin saattoi vaatia, kohdellen häntä perin sydämellisesti, samalla\nkun panin viinit virtaamaan entistä runsaammin sulattaakseni jäisen\njäykkyyden muiden vieraitteni käytöksestä.\n\nPonnistukseni eivät menneet hukkaan. Rypälemehun kirvoittava vaikutus\nalkoi vähitellen tuntua. Hyvä tuuli levitti uudelleen vaippansa meidän\nyllemme; kommat ja leikinlasku maustivat naurun säestämää puheluamme,\nkunnes ilonpidostamme aiheutuvan melun täytyi avoimista ikkunoista\nkantautua elokuun illan keveän tuulenhengen mukana St. Dominique-katua,\nEnfer-kadun poikki kenties aina Luxembourg-palatsin asukkaiden korviin\nsaakka, kertoen heille, että Bardelys ystävineen taaskin vietti noita\nhurjia kemujaan, jotka olivat tulleet Pariisissa puheenparreksi ja\njotka osaltaan olivat melkoisessa määrin olleet aiheena ihmisten\nminulle antamaan liikanimeen »Uhkea.»\n\nMutta kun maljat myöhemmin kävivät vallattomiksi ja niitä esitettiin\nvähemmän henkilön tai asian kuin itse viinin tähden, muuttuivat\nsukkeluudet rohkeammiksi, menettäen varovaisen, hillityn sävynsä;\nharkitsemattomuus leijaili jonkun aikaa yllämme vaanivan petolinnun\ntavoin, iskien sitten äkkiä keskellemme La Fosse-houkkion sanoissa.\n\n»Hyvät herrat», sopersi hän hänelle ominaiseen teeskennellyn\nnarrimaiseen tapaan ja silmäillen kalseasti Chatelleraultiä, »haluan\nesittää teille maljan.» Hän nousi varovasti seisoalleen — hän\noli päässyt siihen tilaan, jossa varovainen liikkuminen on perin\ntarpeellinen. Siirtäen katseensa kreivistä puolillaan olevaan lasiin.\nhän antoi lakeijalle merkin täyttää sen. »Reunoja myöten, hyvät\nherrat!» hän komensi. Sitten seuranneen hiljaisuuden aikana hän koetti\nseisoa toinen jalka lattialla ja toinen tuolilla; mutta kun tasapainon\nsäilyttäminen siten kävi vaikeaksi, tyytyi hän seisomaan suorana,\nvakavammassa, jos kohta ei niin maalauksellisessa asennossa.\n\n»Hyvät herrat, esitän maljan Ranskan verrattomimmalle, kauneimmalle,\nkylmimmälle naiselle, jonka saavuttaminen myöskin on vaikeinta. Juon\nmaljan niiden hänen tuhansien sulojensa kunniaksi, joista maine on\nmeille kertonut, ja hänen suurimman ja kiihoittavimman viehättävän\npuolensa, miehiä kohtaan osoittamansa kylmyyden, kunniaksi. Ja samalla\npyydän teitä juomaan maljan sen nuorukaisen menestykseksi, joka saa\nonnen olla Endymionina tälle Dianalle.\n\n— Siihen», jatkoi La Fosse, joka oli klassillisten kielien ja\nkreikkalais-roomalaisen mytologian innokas harrastaja, »vaaditaan\nAdonista kauneudessa, Marsia uljuudessa, Apolloa laulussa ja itse\nErosta rakkaudessa. Ja minä pelkään», — hän nikotteli — »että siihen ei\nkukaan pysty, koska se koko Ranskan ainoa mies, johon me olimme panneet\ntoiveemme, ei ole siihen kyennyt. Hyvät herrat, seisomaan! Esitän\nmaljan verrattomalle Roxalanne de Lavédanille.»\n\nNiin paljon kuin nämä sanat minua huvittivatkin, sekaantui hilpeyteeni\nsamalla pelokkaita aavistuksia. Loin nopeasti katseen Chatelleraultiin\nnähdäkseni, mitä hän piti tästä naljailusta ja maljan esittämisestä\nsille naiselle, jota kosimaan kuningas oli hänet lähettänyt, mutta jota\nhänen ei ollut onnistunut voittaa. Hän oli La Fossen kehoituksesta\nnoussut seisomaan kuten kaikki muutkin; joko hän ei ollut epäillyt\nmitään tai oli arvellut, että epäilys oli mitätön toimintaohjeeksi.\nMutta kun neidon nimi mainittiin, levisi hänen tärkeännäköisille\nkasvoilleen synkkä ilme. Hän laski lasinsa pöytään niin rajusti, että\nsen hento jalka katkesi ja valkealle pöytäliinalle valahti punainen\nviinijuova, joka levisi hopeisen kukkamaljakon ympärille. Tämän\ntahran nähdessään hän malttoi mielensä ja pakottautui noudattamaan\nseurustelutapoja, joiden hän oli hetkeksi sallinut itseltään unohtua.\n\n»Bardelys, pyydän tuhannesti anteeksi kömpelyyttäni», hän mutisi.\n\n»Läikkynyt viini», vastasin nauraen, »on hyvä enne.»\n\nJa sillä kertaa uskoin tuon lauseen oikeaksi, sillä ilman viinin\nläikkymistä ja sen äkillistä vaikutusta olisimme todennäköisesti\njoutuneet verenvuodatuksen todistajiksi. Näin saatiin ajattelemattoman\nLa Fossen sopimaton pilailu verrattain rauhallisesti sivuutetuksi.\nMutta kun asia oli kerran otettu puheeksi, ei siitä niin hevillä\nluovuttukaan. Neiti de Lavédanista tuli yleisen keskustelun aihe,\nja myöskin kreivin kosintaan viittailtiin, aluksi hämärästi, sitten\nselvästi, noudattamatta vähääkään hienotuntoisuuden vaatimuksia, mistä\nseikasta en voi muuta kuin moittia viiniä, jolla nämä herrasmiehet\nolivat sekoittaneet järkensä. Yhä enemmän huolissani tarkkailin\nkreiviä. Mutta hänessä ei enää näkynyt ärtymisen oireita. Hän istui ja\nkuunteli keskustelua, ikäänkuin se ei olisi vähääkään koskenut häntä.\nSaattoipa hän joskus hymyilläkin jollekin sattuvalle sutkaukselle, ja\njopa hän vihdoin liittyi mukaan seurueen hilpeään sukkeluuskilpailuun,\npuolustautuen toisten hyökkäyksiä vastaan. Mutta niiden hyväntuulisuus\nriitti vain heikosti verhoamaan sitä vastenmielisyyttä, jota häntä\nkohtaan tunnettiin, tai sitä tyydytystä, jota hänen äskeinen\nvastoinkäymisensä herätti.\n\nJonkun aikaa minä pysyttelin syrjässä sekaantumatta yleiseen pilailuun.\nMutta vihdoin minut kenties petti se seikka, että Chatellerault, kuten\nolen kertonut, suhtautui kaikkeen niin sävyisästi; kenties sai minut\nnarratuksi viini, jota lienen nauttinut liikaa kuten vieraanikin;\ntulin lausuneeksi sanoja, joita ilman tämä kertomus olisi jäänyt\nkirjoittamatta.\n\n»Chatellerault», huudahdin nauraen, »luopukaa toki noista verukkeista;\ntunnustakaa, että esitätte vain tekosyitä ja että olette hoitanut tämän\nasian kömpelösti, mikä on anteeksiantamatonta sellaiselle miehelle kuin\nteille, jolla on kaikki hovitottumuksen tuottamat edut!»\n\nHänen kasvoilleen lehahti puna, ensimmäinen suuttumuksen merkki,\nsenjälkeen kun viini oli läikkynyt.\n\n»Menestyksenne, Bardelys, tekee teidät turhamaiseksi, ja\nturhamaisuudesta kehittyy pöyhkeily», vastasi hän halveksivasti.\n\n»Katsokaapa!» Vetosin seurueeseen. »Huomaatteko, kuinka hän koettaa\nkarttaa suoraa vastausta! Ei, kyllä teidän on tunnustettava\nkömpelyytenne.»\n\n»Minulla ei ole tunnustettavana mitään kömpelyyttä.» Chatellerault\nkiivastui ja korotti ääntään. »On perin mukavaa istua täällä\nPariisissa, hovin velttojen, äitelien ja hermottomien kaunottarien\nkeskellä; heidän suosionsa on helposti voitettu, koska he pitävät\narmastelua parhaana heille tarjoutuvana ajanvietteenä ja ottavat\nkiihkeästi vastaan kaikki ne tilaisuudet, joita te, ilakoivat\nkukkopojat, heille suotte. Mutta neiti de Lavédan on kokonaan\ntoisenlaista ainesta. Hän on nainen eikä nukke. Hän on lihaa ja verta,\neikä sahajauhoja, puuteria ja ihomaalia. Hänellä on sydän ja tahto,\neikä hänen sielunsa ole turhamaisuuden ja julkeuden pilaama.»\n\nLa Fosse purskahti nauruun.\n\n»Kuulkaa! Oi, kuulkaa», hän huusi, »tätä siveyden apostolia!»\n\n»_St, Gris_!» täräytti joku toinen. »Tämä kelpo Chatellerault on\nmenettänyt sekä sydämensä että päänsä.»\n\nChatellerault loi puhujaan vihasta hehkuvan katseen.\n\n»Tepä sen sanoitte», virkoin minä hyväksyvästi. »Hän on sortunut\nneiti de Lavédanin uhriksi ja esittää nyt turhamaisuudessaan\nneidon täydellisten ominaisuuksien kokoomuksena. Onko olemassa\nsellaista naista kuin te kuvailitte, kreivi? Pyh! Kenties rakastajan\nmielikuvituksessa ja jonkun hourupäisen runoilijan tekeleissä; mutta ei\nmissään muualla tässä äitelässä maailmassamme.»\n\nHän liikahti kärsimättömästi.\n\n»Te olette ollut kömpelö, Chatellerault», intin. »Ette ole menetellyt\ntaitavasti. Sellaista naista ei ole, jota ei voisi voittaa kuka\nmies tahansa, joka sen päättää tehdä, jos hänellä vain on sama\nyhteiskunnallinen asema kuin naisellakin ja hän kykenee säilyttämään\nnaisen siinä tai nostamaan hänet korkeammalle. Naisen rakkaus, hyvä\nherra, on sellainen kasvi, jonka juurena on turhamaisuus. Teidän\nhuomaavaisuutenne imartelee häntä ja tekee hänet etukäteen herkäksi\nantautumaan. Jos te siis vain viisaasti valitsette ajan hyökkäystä\nvarten ja menettelette näppärästi — eikä taitoa perin paljoa\ntarvitakaan — niin taistelu on helposti voitettu ja nainen antautuu.\nUskokaa minua, Chatellerault; olen kokonaista viisi vuotta nuorempi\nkuin te, mutta kokemuksiltani olen miespolvea teitä vanhempi ja puhun\nmitä tiedän.»\n\nHän naurahti katkeran pilkallisesti. »Jos perustatte\nkokemusväitteenne siihen, että olette aloittanut armastelu-uranne\nkahdeksantoistavuotisena lemmenseikkailulla, joka päättyi\nhäväistysjuttuun, niin myönnän teidän olevan oikeassa»,\nsanoi hän. »Mutta muutoin, Bardelys, kaikista kauneista\nnaistenvalloittamispuheistanne huolimatta saatte uskoa minua, kun\nväitän, ettette koko elämänne aikana ole kohdannut ainoatakaan naista\n— sillä minusta ei näillä hoviolennoilla ole oikeutta vaatia itselleen\nsitä nimitystä. Jos haluatte nähdä naisen, niin menkää Lavédaniin,\nherra markiisi. Jos tahdotte, että lemmenjuonivarastostanne huolimatta\njoudutte lopultakin tappiolle, niin menkää käyttämään sitä Roxalanne\nde Lavédanin sydämen linnoitusta vastaan. Jos teitä huvittaa tuntea\nylpeytenne nöyryytettynä, niin lähtekää Lavédaniin.»\n\n»Haaste!» mylvi kymmenkunta ääntä. »Haaste, Bardelys!»\n\n»_Mais voyons_», välttelin nauraen, »tahtoisitteko, että minun pitäisi\nmatkustaa Languedociin muka kosimaan tätä ruumiillistunutta ihmenaista\ntodistaakseni väitteeni oikeiksi? Olkaa laupiaita, hyvät herrat,\nälkääkä vaatiko sellaista!»\n\n»Kerskailijan tavallinen puolustelu», murahti Chatellerault, »kun häntä\npyydetään näyttämään kerskailunsa todeksi.»\n\n»Arveleeko herra, että minä olen kerskunut?» lausuin, hilliten sisuani.\n\n»Sananne tekivät sellaisen vaikutuksen — muutoin en ymmärrä sanojen\ntarkoitusta. Ne merkitsevät, että te voitte onnistua siinä, missä\nminä kärsin tappion, jos teitä vain huvittaa yrittää. Vaadin teitä\nkoettamaan, Bardelys, vaadin vieläkin. Järjestäkää kosintanne niinkuin\ntahdotte; huikaiskaa puheena olevan naisen silmät rikkaudellanne\nja uhkeudellanne, palvelijoillanne, hevosillanne, ajoneuvoillanne\nja kaikella käytettävissänne olevalla loistolla! Mutta minä\nrohkenen väittää, että vaikka kokonaisen vuoden suitsuttaisitte\nhuomaavaisuuttanne ja punoisitte ovelimpia juonianne, ette kuitenkaan\nsaavuttaisi mitään tuloksia. Riittääkö tällainen haaste?»\n\n»Mutta tämähän on sulaa hulluutta!» vastustelin. »Miksi pitäisi minun\nsitä koettaa?»\n\n»Osoittaaksenne, että minä olen väärässä», härnäsi hän.\n»Todistaaksenne, että menettelin kömpelösti. Reippaasti toimeen!\n\n— Onko rohkeutenne mennyttä, herra de Bardelys? Onko äsken niin\nhilpeästi kiekunut kukko nyt jo mykistynyt? Nähkääs, herra markiisi,\nteitä pidetään täällä huimana pelaajana. Kiihoittaako kenties veto\nteidät tähän yritykseen?»\n\nHypähdin pystyyn kuultuani ne sanat. Hänen ivansa kirpaisi luontoani\nkuin piiskan sivallus.\n\n»Te tahdotte lyödä vetoa, niinkö, Chatellerault?» huusin vastaten\nuhmaan uhmalla. Kaikki vaikenivat, pidätellen henkeään. »Olkoon\nmenneeksi sitten! Kuulkaa, hyvät herrat, ja olkaa todistajina! Täten\npanen puolestani veikkaan Bardelysin linnan ja Picardiessa olevat\ntilukseni, kivineen, kantoineen ja kaikkine ruohonkorsineen siitä,\nettä kosin Roxalanne de Lavédania ja saan hänet suostutetuksi tulemaan\nBardelysin markiisittareksi. Tyydyttääkö panokseni teitä, herra kreivi?\nVoitte panna sitä vastaan kaikki, mitä teillä on», lisäsin karkeasti,\n»mutta sittenkin, sen vannon, te jäätte runsaasti etupuolelle.»\n\nEnsimmäiseksi puhkesi muistaakseni puhumaan Mironsac, lempeä,\nherttainen, alle kahdenkymmenen ikäinen nuorukainen; hän koetti vielä\nniinkin myöhään hillitä meitä ja vedota järkeemme.\n\n»Hyvät herrat, hyvät herrat!» hän rukoili. »Taivaan nimessä,\najatelkaa, mitä teette! Bardelys, vetonne on sulaa hulluutta. Herra de\nChatellerault, ettehän hyväksy sitä? Te —»\n\n»Ole vaiti!» ärähdin hänelle hieman tuikeasti. »Mitä on herra de\nChatelleraultilla sanottavaa?»\n\nHän tuijotti pöytäliinaan ja viinitahraan, jonka oli siihen tehnyt,\nkun neiti de Lavédanin nimi ensi kerran mainittiin. Hän istui pää\nkumarassa, joten hänen pitkä, musta tukkansa oli valahtanut eteenpäin,\nverhoten osittain hänen kasvonsa. Kuullessaan kysymykseni hän katsahti\näkkiä ylös. Hänen aistillisilla huulillaan väreili aavemainen hymy,\nsillä hänen kasvonsa olivat käyneet kiihtymyksestä tavattoman kalpeiksi.\n\n»Herra markiisi», virkkoi hän, nousten seisomaan, »hyväksyn\ntarjouksenne ja panen veikkaan Normandiessa olevat tilukseni teidän\nBardelys-linnaanne vastaan. Jos te häviätte, ei teitä enää nimitetä\nUhkeaksi; jos minä häviän — niin minusta tulee kerjäläinen. Vedollamme\non ratkaiseva merkitys, Bardelys; toiselle meistä se tuottaa tuhon.»\n\n»Se on hulluutta!» valitti Mironsac.\n\n»_Mordieux_!» kirosi Cazalet, kun taas La Fosse, joka oli koko metakan\nalkusyy, päästi kiihtymyksensä ilmoille mielettömänä naurunhihityksenä.\n\n»Kuinka paljon annatte minulle aikaa, Chatellerault?» tiedustin niin\ntyynesti kuin voin.\n\n»Kuinka kauan tarvitsette?»\n\n»Minusta olisi parempi, että te määräisitte sen», vastasin.\n\nHän mietti hetkisen ja kysäisi sitten:\n\n»Riittääkö kolme kuukautta?»\n\n»Jollen ole saanut kaikkea selväksi kolmessa kuukaudessa, niin minä\nmaksan», sanoin.\n\nJa sitten Chatellerault teki sen ainoan tempun, jonka herrasmies\nmielestäni saattaa kaiken tapahtuneen jälkeen sellaisissa oloissa\ntehdä. Hän nousi pystyyn, pyysi seuruetta täyttämään lasinsa ja esitti\nlähtömaljan.\n\n»Hyvät herrat, juokaa kanssani malja herra markiisi de Bardelysin\nLanguedocin-matkan ja hänen yrityksensä menestykseksi!»\n\nVastaukseksi kajahti voimakas huuto samoista kurkuista, jotka jännitys\noli äsken pitänyt äänettöminä. Jotkut hyppäsivät tuoleilleen,\nkohottivat lasinsa ylös ja suitsuttivat minulle kehuskeluaan niin\näänekkäästi, kuin olisin ollut jonkun ylevän sankariteon suorittaja\nenkä päähenkilö koko lailla epäillyttävässä vedossa.\n\n»Bardelys!» Se huuto pani talon kajahtelemaan. »Bardelys! Uhkea\nBardelys! _Vive_ Bardelys!»\n\n\n\n\nII\n\nKUNINKAAN TOIVOMUKSET\n\n\nAamu oli käsissä, ennenkuin kaikki olivat poistuneet luotani, sillä\nvieraistani oli kymmenkunta jäänyt pelaamaan korttia toisten lähtiessä.\n\nKun heistä viimeinen oli hoippuroinut portaita alas ja minä olin\nkäskenyt unisen lakeijan sammuttaa kynttilät, kutsuin Ganymedeksen\nnäyttämään minulle tulta mennessäni vuoteeseen ja auttamaan minua\nriisuutumaan. Hänen oikea nimensä oli Rodenard; mutta ystäväni La Fosse\noli mytologisessa innossaan antanut hänelle jumalien juomankantajan\nmukaan nimen Ganymedes, joka oli sitten jäänyt pysyväiseksi. Hän oli\nnelikymmenvuotias mies, ollut lapsesta saakka isäni palveluksessa,\nja sittemmin oli hänestä tullut intendenttini, faktoottumini,\ntaloudenhoitajani ja sekä Pariisissa että Bardelysissä olevien\npalvelijoitteni ja omaisuuteni ylivalvoja.\n\nAuttaessaan sinä yönä minua riisuutumaan hän oli hyvin surullisen\nnäköinen.\n\n»Armollinen herra aikoo lähteä Languedociin?» hän kysyi murheellisesti.\nHän nimitti minua aina siten kuten kaikki muutkin Bardelysissä\nsyntyneet palvelijani.\n\n»Veitikka, sinä olet kuunnellut», toruin minä.\n\n»Mutta, monseigneur», selitti hän, »kun herra kreivi de Chatellerault\nesitti vetonsa —»\n\n»Enkö ole sanonut teille, Ganymedes, että sattuessanne olemaan\nystävieni joukossa teidän ei pidä kuulla muuta kuin mitä teille\nlausutaan eikä nähdä muuta kuin täyttämistä kaipaavat lasit? Mutta nyt!\nMe aiomme lähteä Languedociin. Entä sitten?»\n\n»Kerrotaan, että sota voi puhjeta millä hetkellä hyvänsä», hän\nvalitteli, »että herra herttua de Montmorency saa apuvoimia\nEspanjasta ja että hän _aikoo_ ryhtyä puoltamaan Monsieurin [Isolla\nalkukirjaimella kirjoitettu Monsieur tarkoittaa kuninkaan veljeä,\nOrleansin herttuaa. _Suom. muist._] asiaa ja maakuntansa oikeuksia\nhänen ylhäisyytensä kardinaalin valtapyyteitä vastaan.»\n\n»Vai niin! Tuleeko meistä poliitikkoja, Ganymedes? Ja mitä tuo kaikki\nmeitä liikuttaa? Jos olisitte kuunnellut tarkkaavammin, olisitte saanut\ntietää, että menemme Languedociin etsimään itsellemme puolisoa emmekä\nvälitä mitään kardinaaleista ja herttuoista. Ja nyt tahdon nukkua,\nennenkuin aurinko nousee.»\n\nSeuraavana aamuna olin kuninkaan aamuvastaanotolla ja pyysin hänen\nmajesteetiltaan poistumislupaa. Mutta kuullessaan, että aioin lähteä\nLanguedociin, hän rypisti kysyvästi otsaansa. Hänen veljensä oli jo\nantanut hänelle varsin paljon huolta siinä maakunnassa. Selitin hänelle\nmeneväni kosimaan, ja kun kaikki salailu tuntui minusta vaaralliselta,\nsillä se olisi vain saattanut ärsyttää häntä, kun hän myöhemmin saisi\ntietää naisen nimen, mainitsin hänelle — virkkamatta kuitenkaan\nmitään vedosta — että toivoin voivani tehdä neiti de Lavédanista\nmarkiisittareni.\n\nHänen otsansa painui entistä syvempiin ryppyihin ja hänen ilmeensä kävi\nsynkemmäksi. Tavallisesti hän ei luonut minuun sellaisia silmäyksiä,\njollaisen nyt kohtasin hänen väsyneistä silmistään, sillä Ludvig\nkolmastoista piti minusta paljon.\n\n»Tunnetteko tämän naisen?» kysyi hän terävästi.\n\n»Vain nimeltä, teidän majesteettinne.»\n\nSen kuullessaan hän kohautti hämmästyneenä kulmakarvojaan.\n\n»Vain nimeltä? Ja aiotte mennä häntä kosimaan? Mutta, Marcel, ystäväni,\nte olette varakas mies — Ranskan rikkaimpia. Te ette voi olla\nonnenonkija.»\n\n»Sire», vastasin, »tästä naisesta, hänen kauneudestaan ja hyveistään\npuhutaan hyvin ylistelevästi, ja se on antanut minulle aihetta luulla,\nettä hänestä tulisi minulle erinomainen _chatelaine_. Olen saavuttanut\nsellaisen iän, jolloin on hyvä mennä naimisiin; onhan myöskin\nteidän majesteettinne usein siitä minulle huomauttanut. Ja minusta\ntuntuu, ettei koko Ranskassa ole toista naista, joka olisi enemmän\ntavoittamisen arvoinen. Suokoon taivas, että hän antaa myöntävän\nvastauksen kosintaani!»\n\n»Pidättekö minusta hiukan, Marcel?» kysyi kuningas ominaiseen\nliikuttavan väsyneeseen tapaansa.\n\n»Sire», huudahdin ihmetellen, mihin tämä kaikki tähtäsi, »tarvitseeko\nminun sitä vakuuttaa?»\n\n»Ei», vastasi hän kuivasti, »te voitte todistaa sen. Todistakaa se\nluopumalla tästä languedocilaisesta kosioretkestä. Minulla on omat\nsyyni, järkevät, poliittisesti tärkeät syyt. Haluaisin, että neiti de\nLavédan menisi avioliittoon erään toisen miehen kanssa. Sitä toivon,\nBardelys, ja odotan, että minua totellaan.»\n\n»Sire», lausuin, taivuttaen masentuneena päätäni, »minua pahoittaa\nsuuresti se seikka, että taipumukseni ovat ristiriidassa teidän\ntoiveittenne kanssa, mutta minun täytyy toivoa anteeksiantoa teidän\nhyvyydeltänne ja lempeydeltänne, jos tunteeni ovat niin pakottavan\nvoimakkaat, etten voi nyt perääntyä.»\n\nHän tarttui rajusti käsivarteeni ja katsoi terävästi minua silmiin.\n\n»Uhmailetteko minulle, Bardelys?» hän kysyi suuttuneesti.\n\n»Jumala minua siitä varjelkoon, sire!» vastasin nopeasti. »Noudatan\nvain sallimuksen tahtoa.»\n\nHän oli jonkun aikaa vaiti kuten henkilö, joka tahtoo hillitä itseään,\nennenkuin puhuu mistään. Tiesin, että monet silmät tarkkasivat meitä,\nja useat saapuvillaolijoista lienevät ajatelleet, että Bardelysia\nodotti sama kohtalo, joka edellisenä päivänä oli tullut hänen\nkilpailijansa Chatelleraultin osaksi. Vihdoin hän taaskin seisahtui\nvierelleni.\n\n»Marcel», hän sanoi, mutta vaikka hän käyttikin sitä nimeä, oli hänen\näänessään tyly sointu, »menkää kotiinne ja miettikää sitä, mitä olen\nteille puhunut! Jos pidätte arvossa suosiotani, jos tahdotte säilyttää\nystävyyteni, niin luopukaa aikomastanne kosiomatkasta. Mutta jos\nitsepintaisesti pidätte oman päänne, niin teidän ei tarvitse palata.\nRanskan hovissa ei ole tilaa sellaisille herrasmiehille, jotka ovat\npalvelleet vain huulillaan, eikä sellaisille hovimiehille, jotka\nniskuroivat kuningastaan vastaan.»\n\nSe oli hänen viimeinen sanansa. Vastausta odottamatta hän pyörähti\nkantapäillään ympäri, ja hetkistä myöhemmin näin hänen syventyneen\nkeskusteluun St. Simonin herttuan kanssa.\n\nKäännyin huokaisten poispäin, sillä kaikista hänen heikkouksistaan\nja kehnoudestaan huolimatta pidin tästä kardinaalin taluttamasta\nkuninkaasta ja olisin tarpeen vaatiessa ollut valmis kuolemaan\nhänen puolestaan. Mutta tässä asiassa — niin, mielestäni oli siinä\nkysymyksessä kunniani, ja minun oli mahdoton peräytyä muutoin kuin\nmaksamalla vetoni ja tunnustamalla hävinneeni.\n\n\n\n\nIII\n\nRENÉ DE LESPERON\n\n\nLähdin matkaan samana päivänä. Sillä kun kuningas vastusti aiettani\nja kun tiesin, kuinka jyrkkiin toimenpiteisiin hän helposti turvautui\ntoteuttaakseen tahtonsa, niin minua pelotti, että hän saattaisi keksiä\njonkun keinon estääkseen lopullisesti retkeni siinä tapauksessa, että\nvitkastelisin.\n\nMatkustin vaunuilla, saattajinani kaksi lakeijaa ja parikymmentä\nminun liveriini puettua, aseistettua miestä, joita kaikkia komensi\nGanymedes. Tämä itse ajoi toisissa vaunuissa, mukanaan pukuvarastoni\nja matkatarpeet. Olimme komea, melkein kuninkaallinen _cortège_\nkulkiessamme Enfer-katua pitkin ja poistuessamme Pariisista\nOrleans-portin kautta, lähtien etelään vievälle tielle. Seurueemme\noli todella niin komea, että mieleeni välähti kuninkaan mahdollisesti\nsaavan siitä kuulla ja lähettävän väkeä noutamaan minut takaisin,\nkoska hän tiesi, minne olin menossa. Sitä välttääkseni päätin poiketa\nsuunnastani, ja käännyimme itäänpäin Touraineen. Pont-le-Ducissa,\nlähellä Toursia, oli minulla serkku, varakreivi d'Amaral, ja hänen\nlinnaansa saavuin kolmantena päivänä Pariisista lähdettyäni.\n\nKoska minua olisi kaikkein viimeiseksi osattu etsiä tästä paikasta,\njos minua yleensä haluttiin etsiä, jäin serkkuni vieraaksi\nviideksitoista päiväksi. Siellä ollessani saimme hälyttäviä tietoja\netelästä; Languedocissa oli alkanut kapina herttua de Montmorencyn\njohdolla. Kun niin ollen menin sanomaan jäähyväisiä Amaralille, niin\nhän, tietäen minun aikovan Languedociin, koetti hartaasti pidättää\nminua luonaan siihen asti, kunnes kuulisimme, että mainittuun\nmaakuntaan oli palautettu rauha ja järjestys. Mutta minä en pitänyt\nkapinaa vaarallisena ja pysyin tiukasti lähtöpäätöksessäni.\n\nGanymedes, joka viime vuosina viettämänsä ylellisen, mukavan elämän\njohdosta oli komeista kerskailuistaan huolimatta alkanut tuntea ankaraa\nvastenmielisyyttä kaikkea sodankäyntiä ja kiihoittavia seikkailuja\nvastaan, rukoili minua huolehtimaan turvallisuudestani ja makailemaan\nrauhallisesti Montaubanissa, kunnes maakunnan olot tasaantuisivat.\n\n»Se seutu on kapinan liesi», hän intti. »Jos nuo chouanit vain saavat\ntietää, että olemme Pariisista ja kuulumme kuninkaan puolueeseen, niin\ntotisesti katkaistaan kurkkumme. Koko niillä mailla ei ole ainoatakaan\ntalonpoikaa — tuskinpa yhtään ainoata ihmistä — joka ei olisi punainen\norleanisti, kardinaalin vastustaja ja paholaisen ystävä. Ajatelkaa\ntoki, monseigneur. Matkan jatkaminen tällä hetkellä olisi salamurhan\nuhmailemista.»\n\n»No sitten me uhmailemme sitä», virkoin kylmästi. »Käske miesten\nsatuloida ratsunsa!»\n\nJuuri kun lähdimme liikkeelle, kysyin häneltä, tunsiko hän Lavédaniin\nvievän tien. Tuo valehteleva pelkuri vastasi tuntevansa. Nuoruudessaan\nhän lienee sen tuntenut, mutta seutu oli kenties senjälkeen muuttunut\nsiksi paljon, että hän meni ymmälle. Tahi mahdollisesti pelko pimitti\nhänen järkensä ja narrasi hänet mieluummin valitsemaan turvalliselta\nkuin oikealta tuntuvan tien. Sen vain tiedän, että vaununi illansuussa\npysähtyivät horjahtaen, ja kun kurkistin ulos, näin vastassani\nvapisevan taloudenhoitajani, jonka kasvot hohtivat kalpeina hänen\ntakkinsa palttinaisen kauluksen yläpuolella vallitsevasta hämärästä.\n\n»Miksi pysähdyimme, Ganymedes?» tiedustin.\n\n»Monseigneur», änkytti hän, alkaen puhuessaan vapista entistä kovemmin\nja katsellen minua silmiin surkean ja masentuneen näköisenä, »pelkään,\nettä olemme eksyksissä.»\n\n»Eksyksissä?» kertasin. »Mitä puhelet? Onko minun nukuttava vaunuissa?»\n\n»Voi, monseigneur, olen tehnyt parhaani —»\n\n»Mitä? Varjelkoon Jumala meitä pahimmastasi!» ärähdin. »Avaa minulle\novi!»\n\nLaskeuduin maahan ja silmäilin ympärilleni. Totisesti ei\nhenkipalvelijani olisi voinut rangaistuksen uhallakaan löytää autiompaa\neksymispaikkaa. Eteeni levisi kalpea, karu maisema — jollaista olisin\ntuskin uskonut olevan koko tässä kauniissa maakunnassa — näyttäen\nkenties nyt vielä tavallista kolkommalta sentähden, että sen yllä\nleijaili sakeaa iltausvaa. Kaukana oikealla puolellamme osoitti\nhimmeästi ruskottava taivas läntistä suuntaa, ja edestämme erotin\nPyreneitten hämärät piirteet. Ne nähdessäni pyörähdin ympäri ja tartuin\nhenkipalvelijaani olkapäästä.\n\n»Oletpa sinäkin uskottu palvelija!» ärjäisin. »Kun palaamme Pariisiin\n— jollet sinä siihen mennessä kuole pelosta — panen sinut työhön\nkeittiöön. Suokoon Jumala, että sinusta tulee parempi keittiöpoika\nkuin matkaseuraIainen!» Sitten hyppäsin tien vieressä olevan aidan yli\nja lähdin reippaasti astelemaan lähellä olevaa latoa kohti, komentaen\npuolitusinaa miehistäni seuraamaan itseäni.\n\nKun vanha ravistunut ovi narahti ruostuneilla saranoillaan, kuului\nsisältä valitusta ja hiljaista ruohon kahinaa. Pysähdyin hämmästyneenä\nodottamaan, kunnes yksi miehistäni sytytti tulen muassaan tuomaansa\nlyhtyyn.\n\nSen valossa näimme säälittävän näyn rakennuksen nurkassa. Siellä virui\noljilla varsin nuori, pitkä ja voimakasrakenteinen mies. Hän oli\ntäysissä pukimissa, pitkävartiset ratsastussaappaat jalassa. Asetakki\nriippui hänen yllään niin löyhästi, että näytti siltä kuin hän olisi\nkoettanut riisua varustuksiaan, mutta uupunut kesken.\n\nEi tarvinnut olla terävä-älyinen arvatakseen, että edessämme oli yksi\neilispäivänä tappiolle joutuneita sotureita, mies, joka oli ponnistanut\nviimeiset voimansa ja ryöminyt tänne saadakseen kuolla rauhassa. Ettei\nsaapumisemme herättäisi hänessä pelkoa ja lisäisi siten hänen tuskiaan,\npolvistuin hänen viereensä veren tahraamille oljille ja nostin hänen\npäänsä käsivarteni varaan.\n\n»Älkää pelätkö minua», sanoin vakuuttavasti. »Olemme ystäviä.\nYmmärrättekö?»\n\nHänen huulillaan väreili sekunnin ajan heikko hymy.\n\n»Minä kuolen — eikö niin?» kysyi hän ja Ganymedes taivutti päätään\näänettömänä. Poika-parka huokasi. »Nostakaa minut pystympään.» hän\npyysi, ja kun se palvelus oli hänelle tehty, harhaili hänen katseensa\nympäri, kunnes se osui minuun. Sitten hän virkkoi.\n\n»Monsieur, tahdotteko tehdä minulle viimeisen palveluksen?»\n\n»Teen sen varmasti, ystävä-rukka», vakuutin ja kumarruin hänen\npuoleensa.\n\n»Olen René de Lesperon, Lesperonista, Gascognesta. Tahdotteko lähettää\nsanan sisarelleni — myöhemmin?»\n\nKumarsin päätäni virkkamatta mitään.\n\n»Hän on ainoa omaiseni, monsieur. Mutta», hänen äänensä kävi\nmurheelliseksi, »on vielä toinenkin, jolle pyytäisin teitä toimittamaan\ntiedon.» Hän nosti tuskaisasti ponnistaen kätensä rintansa tasalle.\nMutta hänen Voimansa uupuivat kesken, ja hän vaipui takaisin. »En\njaksa, monsieur», hän äänsi liikuttavan anteeksipyytävästi. »Katsokaa\nkaulastani; siellä on ketjussa muistokotelo. Ottakaa se! Ottakaa se\nheti, monsieur! Siellä on myöskin eräitä papereita, monsieur. Ottakaa\nkaikki! Tahdon nähdä ne varmasti teidän hallussanne.»\n\nNoudatin hänen pyyntöään ja vedin hänen ihokkaansa povelta joitakuita\nirrallisia kirjeitä ja muistokotelon, jossa oli erään naisen\npienoiskuva.\n\n»Pyydän teitä jättämään ne kaikki hänelle, monsieur!»\n\n»Se tehdään», vastasin syvästi liikutettuna.\n\n»Pitäkää sitä — pitäkää sitä ylhäällä», rukoili hän äänen käydessä\nheikoksi. »Näyttäkää minulle kasvoja.»\n\nHän katseli kauan kuvaa, jota pidin hänen edessään. Vihdoin hän huokasi\nkuin uneksien:\n\n»Rakas! _Bien aimée_!» Kyyneleitä valui verkkaisesti hänen harmaille,\nriutuneille kasvoilleen. »Suokaa anteeksi tämä heikkouteni, monsieur!»\nkuiski hän katkonaisesti. »Meidät olisi vihitty kuukauden kuluessa,\njos olisin elänyt.» Lopuksi tuli nyyhkytys, ja kun hän alkoi taaskin\npuhua, kävi se työläämmin, ikäänkuin nyyhkytys olisi vienyt puolet\nhänen elinvoimiensa tähteistä. »Kertokaa hänelle, monsieur, että —\nkuolinhetkelläni — ajattelin häntä. Kertokaa — kertokaa hänelle — että\n— minä —»\n\n»Hänen nimensä?» huudahdin peläten, että hän kuolee ehtimättä ilmoittaa\nsitä. »Mikä hänen nimensä on?»\n\nHän katseli minua, ja hänen silmänsä muuttuivat lasimaisiksi ja\nilmeettömiksi. Sitten hän näytti ponnistautuvan ja toipuvan sekunniksi.\n\n»Hänen nimensä?» mutisi hän hajamielisesti. »Hän on neiti de —»\n\nHänen päänsä retkahti rinnalle, kun kaula kävi äkkiä hervottomaksi. Hän\nvaipui Rodenardin syliin.\n\n»Onko hän kuollut?» kysyin minä.\n\nRodenard nyökkäsi äänettömästi.\n\n\n\n\nIV\n\nTYTTÖ KUUTAMOSSA\n\n\nEn tiedä, vaikuttiko minuun ladon nurkassa viruva olento, jonka\npeitteeksi Rodenard oli levittänyt vaipan, vai pakottiko joku muu\nkohtalon viittaus minut nousemaan pystyyn ja ilmoittamaan aikovani\nratsain lähteä etsimään itselleni sopivampaa majapaikkaa.\n\n»Huomenna», käskin Ganymedestä, seisoessani valmiina hyppäämään\nsatulaan, »on sinun muiden kanssa palattava samaa tietä takaisin,\notettava selvää Lavédaniin vievästä tiestä ja seurattava minua linnaan.»\n\nPoistuin niityltä, ratsastin takaisin päin, kunnes tulin poikkitielle,\njota myöten käännyin oikealle ja lähdin ajamaan ripeätä vauhtia\nPyreneitä kohti. Olin valinnut tien viisaasti, mitä todisti se seikka,\nettä noin kahdenkymmenen minuutin kuluttua saavuin pieneen Mirepoixin\nkylään. Pysähdyin majatalon edustalle, jonka kilvessä pöyhisteli\nriikinkukko — ikäänkuin purevana ivana majatalon huonoudesta, sillä se\nei ollut vähääkään parempi tavallista maantien ohessa olevaa kapakkaa.\n\nAstuessani sisälle, kuului kadulta kavioiden kopsetta, ja neljä\nrakuunaa kersantin johtamina ratsasti tämän Paon-majatalon ovelle. He\nolivat nähtävästi ratsastaneet kovasti ja pitkän matkan, sillä heidän\nhevosensa olivat melkein tyyten nääntyneet.\n\nPäästyäni sisälle kutsuin isäntää ja saatuani pullon hänen parasta\nviiniään — taivas vahvistakoon niitä ihmisiä, joiden on pakko tyytyä\nhänen huonoimpaansa — ryhdyin tiedustelemaan, missä olin ja miten\npääsisin Lavédaniin. Sain tietää, että se oli vain kolmen tai neljän\npenikulman päässä. Toisen pöydän ääressä — huoneessa oli niitä vain\nkaksi — seisoivat rakuunat, neuvotellen kuiskaamalla keskenään.\n\n»Hän on kuvauksen mukainen», virkkoi kersantti, ja vaikka kuulinkin\nhänen sanansa, ei päähäni pälkähtänyt, että he puhuivat minusta.\n\n»_Pardieu_», kirosi eräs hänen tovereistaan, »lyönpä vaikka vetoa, että\nhän on sama mies.»\n\nJa sitten, juuri kun panin merkille, että isäntä Abdon, joka myöskin\noli kuullut keskustelun, silmäili minua omituisesti, astui kersantti\nluokseni ja kysäisi: »Mikä on nimenne, monsieur?» Loin häneen\nällistyneen katseen ja kysyin sitten vuorostani:\n\n»Mitä se teihin kuuluu?»\n\n»Anteeksi, hyvä herra, mutta me olemme kuninkaan asialla.»\n\nSilloin muistin, että hän oli sanonut jonkun kuvauksen sopivan\nminuun. Samassa välähti mieleeni, että heidät oli lähettänyt hänen\nmajesteettinsa pakottamaan minua noudattamaan hänen toivomuksiaan ja\nestämään minua pääsemästä Lavédaniin. Minut valtasi heti kiihkeä halu\nsalata, kuka olin, saadakseni jatkaa matkaani estämättä. Ensimmäiseksi\njuolahti mieleeni sen onnettoman vainajan nimi, jonka olin puoli tuntia\nsitten jättänyt latoon, ja paukautin:\n\n»Olen herra de Lesperon, palvelukseksenne.»\n\nLiian myöhään oivalsin tehneeni virheen. Jos olisin ajatellut maakunnan\nrauhattomia oloja, olisi minun mieluumminkin pitänyt arvata, että\nheidän asiansa olivat yhteydessä kapinan kanssa.\n\n»Rohkea hän ainakin on», huudahti eräs ratsumiehistä, purskahtaen\nnauramaan. Sitten kuului kersantin ääni kylmänä ja muodollisena:\n\n»Kuninkaan nimessä, herra de Lesperon, vangitsen teidät.»\n\nHän oli tempaissut miekkansa ja sen kärki oli parin sentimetrin päässä\nrinnastani. Mutta huomasin, että hänen kätensä oli ojennettu aivan\nsuoraksi, joten hänen oli mahdoton pistää äkkiä. Syöksyä tekemästä esti\nhäntä välissämme oleva pöytä.\n\nTässä epätoivoisessa tilanteessa aivoni työskentelivät ripeästi, ja\nkäsitin, että minun oli koetettava pelastautua hirveän nopeasti;\nhypähdin senvuoksi äkkiä taaksepäin, mutta jouduin hänen seuralaistensa\nsyliin. Mutta liikahtaessani olin tarttunut sen tuolin jalkaan, jolla\nolin istunut. Kohottamalla sen iskua varten, vältin ratsumiesten\notteen. Ennenkuin he ennättivät paljastaa miekkojaan, olin minä\nsyöksynyt kuin jänis heidän välitseen kadulle. Kersantti seurasi\nkintereilläni, sadatellen miehiään pelottavan voimaperäisesti.\n\nHyppäsin tiellä niin kauaksi kuin jaksoin ja käännyin torjumaan miehen\nhyökkäystä. Käytin tuolia kilpenä ja väistin sillä hänen pistonsa.\nPisto oli niin raju, että miekan kärki upposi puuhun ja säilä napsahti\npoikki, joten hänen käteensä jäi vain kahva ja lyhyt tynkä terästä.\n\nRiensin ratsuni luokse ja keikahdin satulaan. Kiskaisin suitset niitä\npitelevän poikanaskalin käsistä, painoin kannukset hevosen kupeisiin\nja lasketin täyttä laukkaa katua pitkin, puristaen polvillani tiukasti\nratsun kylkiä, samalla kuin jalustimet, joihin minulla ei ollut aikaa\nsovittaa jalkojani, heiluivat rajusti säärieni ympärillä.\n\nTakanani pamahti pistooli, sitten toinen, ja olkapäässäni tuntuva\nterävä, pistävä kipu ilmaisi minulle, että olin haavoittunut. Mutta\nsilloin en siitä välittänyt. Haava ei voinut olla vaarallinen, sillä\nmuutoinhan olisin jo pudonnut satulasta, ja varsin hyvin ehtisin\nhuolehtimaan siitä, kun olisin ensin päässyt eroon vainoojistani. Sain\najaa lähes puoli tuntia, ennenkuin he jäivät minusta, ja sittenkin\ntiesin heidän yhäti ajavan minua takaa, aikoen saavuttaa minut niiden\ntietojen nojalla, joita he voisivat saada kyselemällä pitkin matkaa.\n\nTällöin olin saapunut Garonnen varrelle. Pysäytin ratsuni vuolaasti\njuoksevan virran partaalle, joka välkkyvänä hopeavyönä kiemurteli\ntummavarjoisten äyräittensä välissä. Istuin siinä vähän aikaa\nkuunnellen ja tarkastellen komeata, torneilla varustettua linnaa, joka\nkohosi joen toisella puolella harmaana ja jyhkeän ylevänä. Mietin\nmielessäni, mikä kartano se saattoi olla, ja päättelin, että se\notaksuttavasti oli Lavédan.\n\nKannustamalla ja mielittelemällä ratsuani houkuttelin sen veteen.\nMutta turhaan sitä hoputin ja koetin saada sitä eteenpäin; se\nhypähteli pelokkaasti, päristeli, korskui, ponnisti sitten voimiaan,\nmutta virta kuljetti meitä nopeasti mukanaan eikä hevonen jaksanut\nviedä meitä yhtään lähemmäksi vastaista rantaa. Vihdoin solahdin\npois sen selästä ja aloin uida sen rinnalla, ohjaten sitä suitsista.\nMutta sittenkään se ei näkynyt kykenevän vastustamaan virtaa, joten\nlopuksi annoin sen mennä menojaan ja uin yksin toiselle rannalle,\ntoivoen, että se nousisi maalle alempana ja saisin sen sitten\nuudelleen kiinni. Mutta kun joen yli päästyäni nousin seisomaan linnan\nvarjoon, huomasin, että pelkurimainen eläin oli kääntynyt takaisin,\nkömpinyt ylös vedestä ja ravasi nyt takaisin samaa polkua, jota\nolimme tulleet. Minua ei suinkaan haluttanut lähteä sen perässä, vaan\ntyydyin vahinkoon ja kiinnitin huomioni edessäni olevaan kartanoon.\nNoin kahdensadan metrin päässä joesta kuvastuivat sen laajat, jykevät\nmuurit tummaa, tähdikästä taivasta vasten. Rannan puoliselta etusivulta\nlaskeutui maa vedenrajaan, jossa minä seisoin, kuutena pengermänä;\nkutakin niistä reunusti valkoinen marmorikaide, jonka päässä oli\nfirenzeläistyylinen, neliskulmainen, tasalatvainen pylväs. Hämärässä\nkuutamossa saattoi erottaa tämän upean rakennuksen siron arkkitehtuurin\nja kaunispuitteiset, kimaltelevat ikkunat. Mutta koko kartanossa ei\nnäkynyt vähääkään liikettä.\n\nOlin heikkona nälästä, väsynyt kovasta ratsastuksesta ja uupunut\nolkapäässäni olevasta haavasta, josta joka tapauksessa oli vuotanut\njonkun verran verta. Sen lisäksi värisin vilusta märissä vaatteissani\nja muistutin varmastikin mahdollisimman vähän sitä Bardelysiä, jota\nnimitettiin Uhkeaksi. Aloin ajatella, että minun olisi järkevintä etsiä\njoku tämän herraskartanon ulkorakennuksista ja nukkua siellä aamuun\nsaakka. Mutta äkkiä valahti pihalle leveä valojuova eräästä toisen\nkerroksen ikkunasta. Vaistomaisesti painauduin takaisin suojaavan\npylvään varjoon ja katselin ylöspäin.\n\nÄkillinen valojuova johtui siitä, että ikkunan edestä oli vedetty\nsyrjään sitä verhoavat uutimet. Silmäilin nyt tätä ikkunaa, joka\navautui eräälle parvekkeelle, ja näin — mielestäni samanlaisen näyn\nkuin Beatricen ilmestyminen lienee ollut Dantesta — valkopukuisen\nnaisen hahmon. Kuu valoi häneen hohdettaan, kun hän nojasi\nrintasuojukseen, katsellen taivasta kohti. Näin suloiset, hienot\nkasvot; kenties niiden piirteet eivät olleet aivan kauneusmääritelmien\nmukaisesti tasaisen täsmällisesti sopusuhtaiset, mutta niissä oli oma\nerikoinen viehättävä kauneutensa, joka kenties johtui yhtä paljon\nilmeestä kuin muodosta; sillä näistä herttaisista kasvoista kuvastui\nkoko tyttöyden viehättävä sulous, raikkaus, puhtaus ja neitseellisyys.\n\nHenkeä pidätellen ihailin hurmautuneena tätä valkeata näkyä. Jos tämä\npaikka oli Lavédan ja tuo tyttö se kylmä Roxalanne, joka oli lähettänyt\nuljaan Chatelleraultin tyhjin toimin takaisin Pariisiin, niin silloin\nminun todella kannatti yrittää.\n\nÄkkiä värähti tyynessä ilmassa hiljainen laulu. Se oli\nmuinaisprovencelainen laulu, jonka sävelen tunsin ja josta pidin; ja\njos mitään olisi tarvittu lisäämään sitä lumousta, jonka vallassa\njo olin, niin tämä pehmoinen, sointuva ääni olisi sen tehnyt. Yhäti\nlaulaen hän kääntyi ympäri ja meni takaisin huoneeseen, jättäen ikkunan\nauki, joten hänen äänensä edelleenkin hänen poistuttuaan näkyvistä\nkantautui korviini heikosti kuin pitkän matkan päästä.\n\nSamassa välähti mieleeni ajatus, että minun oli antauduttava tämän\nihanan olennon armoille.\n\nPonnistin viimeiset voimani ja aloin kiivetä hänen parvekkeelleen. Se\noli helppo tehtävä niinkin heikossa tilassa olevalle miehelle kuin\nminulle. Seinä oli paksulti murattien peitossa, ja lisäksi sain tukea\nalhaalla olevasta ikkunasta, sillä seisoessani sen vankalla ylälaudalla\nyletin sormineni ylhäällä olevan parvekkeen alareunaan. Kiskoin itseni\nylös ja pian nostin käsivarteni rintasuojukselle. Olin päässyt jo\nistumaan hajareisin suojukselle, ennenkuin hän huomasi minut.\n\nLaulu kuoli äkkiä hänen huuliltaan, ja hänen silmänsä, jotka olivat\nlemmikinsiniset, menivät levälleen minun herättämästäni pelosta. Vielä\nyksi sekunti, ja häneltä olisi päässyt parahdus, joka olisi kiidättänyt\nkoko talon väen luoksemme, mutta minä astuin huoneen kynnykselle ja\nrukoilin:\n\n»Mademoiselle, Jumalan rakkauden nimessä' pysykää vaiti! En tarkoita\nteille mitään pahaa. Olen pakolainen. Minua ajetaan takaa.»\n\nSe ei ollut edeltäkäsin harkittua puhetta. En ollut ollenkaan\nvalmistanut sanojani. Lausuin ne melkein koneellisesti — kenties\ninnoituksesta, sillä juuri ne olivat varmastikin parhaiten omiaan\ntakaamaan minulle tämän naisen myötätunnon. Ja mitä itse sanoihin\ntulee, niin ne olivat ehdottomasti totta.\n\nHän vilkaisi likomärkään pukuuni, kalpeihin kasvoihini ja vereen, joka\noli tahrannut ihokkaani olkapäältä alaspäin. Kaikesta siitä hän oli\ntehnyt johtopäätöksensä, että minä muka olin vainottu kapinallinen.\nHän talutti minut huoneeseen, sulki ikkunan ja veti sen eteen raskaat\nverhot, osoittaen siten minua kohtaan luottamusta, joka pisti\nomaatuntoani — käytinhän minä vääriä värejä.\n\n»Pyydän anteeksi, mademoiselle, että olen pelästyttänyt teitä\nsaapumalla näin sopimattomasti», virkoin enkä koskaan eläissäni\nole tuntenut asemaani niin vaikeaksi. »Mutta olin näännyksissä ja\nepätoivoinen. Olen haavoittunut, ratsastin kovasti ja uin joen poikki.»\n\nSitten alkoi äkkiä, ilman minkäänlaista varoittavaa merkkiä, päätäni\nhuimata, ja minun oli pakko nojautua seinää vasten ja hengitin\nraskaasti vähän aikaa. Häneltä pääsi heikko, huolestunut huudahdus.\n\n»Monsieur, teidän pitää toki istua. Menen kutsumaan isääni ja laitamme\nteidät vuoteeseen. Ette saa enää olla tuossa puvussa.»\n\n»Hyvyyden enkeli!» mutisin kiitollisena, ja ollen vielä puolittain\nhuumaannuksissa turvauduin hänen kammiossaan hovitemppuihini, tartuin\nhänen käteensä ja nostin sitä huuliani kohti. Mutta ennenkuin olin\npainanut aikomani suudelman hänen sormilleen — joita hän jonkun ihmeen\ntähden ei tempaissut pois — osuivat katseemme uudelleen vastakkain.\nPysähdyin kuten sellainen mies, joka aikoo tehdä pyhyydenhäväistyksen.\nHetkisen hän katsoi minua silmiin; sitten minä jouduin hämilleni ja\npäästin hänen kätensä irti.\n\nTuon lapsen silmien viaton ilme se sillä hetkellä saattoi minut\nnolostumaan ja pani minut vapisemaan ajatellessani, kuinka halpaa olisi\nmenettelyni, jos sallisin, että minut löydetään sieltä ja hänen nimensä\nsotketaan omaani. Lausumatta sanaakaan liikahdin vetääkseni verhon\nsyrjään, mutta hän tarttui märkään hihaani ja pidätti minua.\n\n»Mitä aiotte tehdä, monsieur?» hän huudahti hätääntyneenä. »Teidät\nvoidaan nähdä.»\n\n»St, lapsi!» varoitin. »Parempi niinkin, jos sikseen tulee.»\n\nSamassa vetäisin verhon syrjään ja työnsin ikkunapuoliskot auki. Hän\njäi seisomaan huoneeseen, katsellen minua kasvot valjuina ja silmissä\ntuskaisa, hämmentynyt ilme.\n\nLoin häneen vielä viimeisen silmäyksen noustessani hänen parvekkeensa\nreunalle. Sitten laskeuduin alas samalla tavoin kuin olin sinne\nkavunnut. Riipuin käsieni varassa ja hapuilin jalkoineni alemman\nikkunan ylälautaa, kun korvani alkoivat äkkiä humista. Vilahdukselta\nnäin valkean olennon, joka kumartui eteenpäin parvekkeen reunalta;\nsitten tuntui verho laskeutuvan silmieni eteen; tunsin putoavani;\nkuului kuin myrskytuulen suhahdus; sitten — ei mitään.\n\n\n\n\nV\n\nVARAKREIVI DE LAVÉDAN\n\n\nKun tulin tajuihini, huomasin olevani vuoteessa upeassa, tilavassa\nja aurinkoisessa huoneessa, jota en ollenkaan tuntenut. Joitakuita\nsekunteja makasin tyytyväisesti hiljaa, välittämättä vähääkään\nympäristöstäni. Katseeni lipui verkkaisesti pitkin tämän aistikkaasti\nsisustetun salin hauskaa kalustoa, osuen vihdoin laihaan kumaraiseen\nmieheen, joka seisoi selin minuun päin, käsitellen jonkun matkan päässä\nolevalle pöydälle asetettuja pulloja.\n\n»Halloo, mestari!» puhuttelin häntä ja koetin samalla liikahtaa. Mutta\nse puristi huuliltani tuskanparahduksen. Vasen olkapääni oli turta\nja hellä, mutta oikeassa jalassa oli äkillinen liikkeeni synnyttänyt\nankaraa kipua.\n\nKuullessaan huudahdukseni pyörähti pöydän ääressä puuhaileva kuihtunut\npikku mies äkkiä ympäri. Hänellä oli petolinnun kasvot, jotka olivat\nkeltaiset kuin louisdor-kolikko, iso kyömynenä ja sysimustat silmät,\njotka katselivat minua juhlallisesti. Suu oli ainoa miellyttävä piirre\nnäissä kasvoissa, jotka muutoin olisivat näyttäneet ilkeiltä; siinä\nkuvastui hyväntuulisuus. Mutta kauan en saanut tarkastaa häntä, sillä\nsamalla kun hän kääntyi, kuului vuoteeni vieressä toinenkin henkilö\nliikkuvan ja katseeni siirtyi sinne päin. Minua lähestyi komeapukuinen\nja harvinaisen pitkä herrasmies.\n\n»Olette valveilla, monsieur?» sanoi hän puolittain kysyvällä äänellä.\n\n»Olkaa niin hyvä ja ilmoittakaa minulle, missä olen, monsieur!» pyysin\nminä.\n\n»Ettekö sitä tiedä. Olette Lavédanissa. Minä olen varakreivi de Lavédan\n— palvelukseksenne.»\n\nVaikka en tosin olisi voinut muuta odottaakaan, valtasi minut kuitenkin\nällistys, jonka pian ilmaisin tiedustamalla typeränä:\n\n»Lavédanissa? Mutta miten olen tänne tullut?»\n\n»Sitä on minun mahdoton sanoa», vastasi hän nauraen. »Mutta sen voin\nvannoa, että kuninkaan rakuunat eivät olleet kaukana jälessänne.\nLöysimme teidät viime yönä pihaltamme; olitte aivan nääntynyt,\nolkapäässänne oli haava ja jalkanne oli nyrjähtänyt. Hälytyksen teki\ntyttäreni, ja hän kutsui meitä avuksenne. Viruitte hänen ikkunansa\nalla.» Nähdessään sitten lisääntyvän kummastuksen ilmeen silmissäni\nja pitäen erheellisesti sitä levottomuudesta johtuvana ehätti hän\nrauhoittamaan minua: »Teidän ei suinkaan tarvitse pelätä mitään,\nmonsieur. Teitte oikein viisaasti tullessanne meille. Olette joutunut\nystävien sekaan. Me, Lavédanin asukkaat, olemme myöskin orleanisteja,\nvaikka minä en ollutkaan mukana Castelnaudaryn taistelussa. Se ei\nollut minun vikani. Hänen armonsa sanansaattaja saapui luokseni liian\nmyöhään, ja vaikka lähdinkin miehineni liikkeelle, peräydyin Lautreciin\nsaavuttuani ja kuultuani, että ratkaiseva ottelu oli taisteltu ja\nettä meikäläiset olivat kärsineet musertavan tappion.» Hän huokasi\npahoillaan.\n\n»Jumala meitä auttakoon, monsieur! Monseigneur de Richelieu saa\ntodennäköisesti suunnitelmansa meihin nähden toteutetuiksi. Mutta\nälkäämme siitä nyt huolehtiko! Te olette täällä ja olette turvassa.\nVielä ei Lavédania epäillä ollenkaan. Kuten jo mainitsin, myöhästyin\ntaistelusta ja palasin niin ollen rauhallisesti kotiin voidakseni\npalvella asiaamme jollakin muulla tavalla, joka kenties tarjoutuu.\nSuojaamalla teitä palvelen Orleansin Gastonia ja voidakseni tehdä\nsamoin vastedeskin rukoilen, että edelleenkin säilyisin epäluuloilta.\nJos Toulousessa saataisiin siitä vihiä — tai jos siellä tiedettäisiin,\nkuinka olen tukenut tätä kapinaa rahalla ja muulla tavoin — niin en\nvähääkään epäile, että minulta sen sovitukseksi vaadittaisiin pääni.»\n\nMinua kauhistutti tämän perin hyvänsävyisen herrasmiehen rohkea\nvapaapuheisuus hänen kertoessaan vento vieraalle tällaisia\nvaltiopetoksellisia seikkoja.\n\n»Mutta sanokaahan, herra de Lesperon», jatkoi isäntäni, »kuinka on\nteidän laitanne.»\n\nHätkähdin uudelleen ällistyneenä.\n\n»Mistä — mistä te tiedätte, että olen Lesperon?» kysyin.\n\n»_Ma foi_», vastasi hän nauraen, »kuvitteletteko mielessänne, että\nolisin näin peittelemättä puhunut sellaiselle miehelle, josta en\ntiedä mitään? Ajatelkaa toki minusta parempaa, pyydän. Löysin viime\nyönä taskustanne nämä kirjeet, ja niiden osoitteesta sain tietää, ken\nolette. Nimenne on minulle hyvin tuttu», lisäsi hän. »Ystäväni herra de\nMarsac on usein puhunut teistä ja teidän kiintymyksestänne asiaamme,\nja minua ilahduttaa suuresti, kun voin jonkun verran auttaa sellaista\nmiestä, jota jo olen maineen nojalla oppinut pitämään arvossa.»\n\nVaivuin takaisin pieluksille ja ähkäisin. Olinpa todella tukalassa\nasemassa.\n\nPitäisikö minun nyt paljastaa hänelle oikea asianlaita? Pitäisikö\nminun ilmaista hänelle, etten ollutkaan Lesperon — en edes lainkaan\nkapinallinen — vaan Marcel de Bardelys, kuninkaan suosikki? En juuri\npelännyt, että hän pitäisi minua urkkijana, mutta varmastikin hän\najattelisi, että eloon jäädessäni olisin vaarana hänen hengelleen;\nhänen täytyi pelätä, että kavaltaisin hänet, ja itseään suojatakseen\nhänellä olisi oikeus ryhtyä äärimmäisiin toimenpiteisiin. Entä sitten\nChatelleraultin kanssa lyömäni veto?\n\nKun veto johtui mieleeni, siirtyivät ajatukseni itse Roxalanneen —\ntuohon herttaiseen, sulokasvoiseen lapseen, jonka huoneeseen olin\nedellisenä yönä tunkeutunut. Ja voitteko uskoa? Minusta — kaikkeen\nkyllästyneestä, kyynillisestä, uskomattomasta Bardelysistä — tuntui\nvastenmieliseltä jo pelkkä ajatuskin, että minun olisi poistuttava\nLavédanista, ja vain siitä syystä, etten sitten enää saisi nähdä tätä\nmaaseutuneitosta!\n\nNiinpä annoinkin asioiden mennä menoaan, ja koska en millään tavoin\nväittänyt vääräksi sitä nimeä, joka minulle annettiin, pitivät\nvarakreivi ja hänen perheensä minua edelleenkin Lesperonina.\n\nÄkkiä herra de Lavédan kutsui vanhuksen vuoteeni viereen ja kuulin\nheidän keskustelevan tilastani.\n\n»Arvelette siis, Anatole», sanoi hän lopuksi, »että herra de Lesperon\npääsee jalkeille kolmessa, neljässä päivässä?»\n\n»Olen siitä varma», vakuutti vanha palvelija, minkä jälkeen Lavédan,\n«kääntyen minuun päin, sanoi:\n\n»Pysykää sen vuoksi reippaalla ja rohkealla mielellä, monsieur, sillä\nvammanne ei kaikesta huolimatta olekaan vaarallinen.»\n\nMutisin parhaillaan kiitoksiani ja selittelin olevani erinomaisella\ntuulella, kun meitä äkkiä häiritsi kaukaista ukkosta muistuttava ryminä.\n\n»_Mon Dieu_!» kirosi varakreivi, ja hänen kasvonsa saivat huolestuneen\nilmeen. Hän seisoi pää kumarassa, kuunnellen jännittyneenä.\n\n»Mitä se on?» tiedustin.\n\n»Ratsumiehiä — nostosillalla», vastasi hän lyhyesti. »Joukkue, äänestä\npäättäen.»\n\nNäiden sanojen vahvistukseksi kuului sitten linnanpihalta jyminää ja\nkavioiden kapsetta. Vanha palvelija seisoi avuttoman kauhun vallassa,\nväännellen käsiään ja valittaen: »Monsieur, monsieur!» Mutta varakreivi\nastui ripeästi ikkunan ääreen ja katsahti ulos. Sitten hän purskahti\nnauramaan silminnähtävästi rauhoittuneena ja ilmoitti ihmettelevästi:\n\n»Ne eivät olekaan ratsumiehiä. Pikemminkin ne näyttävät seurueelta\nyksityiseen liveriin puettuja palvelijoita; ja siellä on vaunut —\n_pardieu_, kahdet vaunut!»\n\nMieleeni välähti heti muisto Rodenardista ja seuralaisistani. Kiitin\ntaivasta siitä, että olin vuoteenomana, joten hän ei voinut nähdä\nminua. Nyt hänet otaksuttavasti käännytettäisiin pois tyhjin käsin ja\nselitettäisiin hänelle, ettei hänen isäntänsä ollut saapunut eikä häntä\nodotettukaan.\n\nMutta se otaksumani oli ennenaikainen. Ganymedes oli sitkeätä ainesta,\nja siitä hän antoi nyt näytteen. Kuultuaan, ettei Lavédanissa tiedetty\nmitään markiisi de Bardelysistä, ilmoitti uskollinen isännöitsijäni\naikovansa jäädä sinne odottamaan minua, koska se paikka, hän vakuutti\nvarakreiville, oli minun matkani määrä.\n\n»Ensimmäinen mielijohteeni oli», selitti Lavédan kertoessaan siitä\nminulle myöhemmin, »haikailematta käskeä häntä tiehensä. Mutta\najatellessani asiaa ja muistaessani, kuinka mahtava kuninkaan suosikki\ntämä hirveä Bardelys-irstailija on, tuntui minusta viisaammalta antaa\nsuojaa tälle kauhealle seurueelle. Hänen muonamestarinsa — veltto,\njulkea vintiö — väittää Bardelysin eronneen heistä viime yönä lähellä\nMirepoixia ratsastaakseen tänne, käskien heidän seurata häntä tänään.\nOmituista, ettemme ole kuulleet hänestä mitään! Se mahdollisuus, että\nhän olisi pudonnut Garonneen ja hukkunut, olisi liian suuri onni\nvoidakseni sitä toivoa.»\n\n»Mutta miksi sitä toivoisitte, herra varakreivi?»\n\n»Koska tiedän, millä asialla hän tulee Lavédaniin. Hän aikoo kosia\ntytärtäni.»\n\nJos hän olisi heittänyt pommin vuoteeseeni, ei hän olisi voinut sen\nparemmin saada minua hätkähtämään.\n\n»Se hämmästyttää teitä, niinkö?» Hän naurahti katkerasti. »Mutta minä\nvoin vakuuttaa teille, että asia on siten. Kuukausi sitten vieraili\nluonani kreivi de Chatellerault — toinen hänen majesteettinsa hienoista\nsuosikeista. Hän saapui kutsumatta, ei esittänyt tulolleen mitään\nmuuta syytä kuin että hän muka huvikseen matkusti maakunnassamme.\nTuttavuutemme oli perin vähäinen enkä minä lainkaan halunnut sitä\nlujittaa. Mutta yhtäkaikki hän majoittui tänne mukanaan kymmenkunta\npalvelijaa ja näkyi aikovan viipyä täällä pitkään.\n\n— Minua se kummastutti, mutta seuraavana aamuna sain siihen selityksen.\nEräältä hovissa olevalta vanhalta ystävältäni sain kuriirin mukana\nkirjeen, jossa hän ilmoitti, että herra de Chatellerault oli tullut\nLavédaniin, koska kuningas oli kehoittanut häntä kosimaan tytärtäni.\nSyiden arvaaminen ei ollut vaikeata. Kuningas pitää hänestä ja\ntahtoo tehdä hänestä varakkaan; helpoin keino on rikas avioliitto;\nja Roxalannea pidetään perijättärenä. Sen lisäksi tunnetaan\nvaikutusvaltani tässä maakunnassa ja pelätään minun vastustavan\nkardinaalin puoluetta. Mitenkä voitaisiin minut paremmin uudelleen\nliittää kruunun kannattajiin — sillä kruunu ja hiippa merkitsevät samaa\nnykyisessä sekavassa Ranskassa — kuin naittamalla tyttäreni jollekin\nkuninkaan suosikille?\n\n— Jollen olisi hyvissä ajoin saanut varoitusta, niin Jumala tietää,\nkuinka onnettomasti olisi käynyt. Mutta nyt ei herra de Chatellerault\nsaanut nähdä tytärtäni kuin kahdessa tilaisuudessa. Heti samana\npäivänä, jona sain mainitsemani tiedot, lähetin hänet Auchiin eräiden\nhänen äitinsä sukulaisten hoiviin. Chatellerault viipyi viikon. Sitten\nhän kävi kärsimättömäksi ja tiedusti, milloin tyttäreni palaisi. 'Kun\nte poistutte, monsieur', vastasin, ja kun hän tiukkasi syitä, puhuin\nhänelle siksi avoimesti, että hän laittautui kahdenkymmenenneljän\ntunnin kuluessa paluumatkalle Pariisiin.»\n\nVarakreivi lopetti puheensa ja käveli huoneessa, sillä aikaa kun minä\nmietin hänen sanojaan, jotka paljastivat minulle mielenkiintoisen\nseikan. Sitten hän alkoi taaskin puhua:\n\n»Ja kun nyt Chatelleraultin aikeet eivät onnistuneet, valitsee kuningas\nvaarallisemman henkilön saadakseen toivomuksensa täytetyiksi. Hän\nlähettää markiisi Marcel de Bardelysin Lavédaniin samalle asialle.\nEpäilemättä hän pitää Chatelleraultin epäonnistumisen syynä kömpelyyttä\nja on päättänyt tällä kertaa valita sellaisen miehen, jolla on\nhienokäytöksisen hovimiehen maine ja joka osaa armastelun taidon niin\nhyvin, että hän ehdottomasti saa tyttäreni kiedotuksi pauloihinsa.\nHän imartelee meitä lähettäessään hovinsa komeimman ja tahdikkaimman\nherrasmiehen — niinhän maine kertoo — mutta se imartelu ei minuun\npysty. Bardelys lähtee täältä yhtä tyhjin toimin kuin Chatelleraultkin\nlähti. Kun hän vain näyttäytyy, matkustaa tyttäreni taaskin Auchiin.\nEikö suunnitelmani ole hyvä, herra de Lesperon?»\n\n»Niin, kyllä», vastasin hitaasti, ikäänkuin punniten sanojani, »jos\nolette varma siitä, että Bardelysia koskevat päätelmänne ovat oikeat.»\n\n»Olen enemmän kuin varma. Mitä muuta asiaa voisi hänellä olla\nLavédaniin?»\n\nSiihen kysymykseen en yrittänyt vastata.\n\n\n\n\nVI\n\nTOIPUVANA\n\n\nSiitä viikosta, joka seurasi Lavédaniin tuloani, on minun hieman\nvaikea kirjoittaa. Se oli minulle hyvin tapausrikasta aikaa ja\ntuntui muovaavan luonteeni uudestaan sekä tekevän minusta kokonaan\ntoisenlaisen henkilön kuin se Marcel de Bardelys oli, jota Pariisissa\nnimitettiin Uhkeaksi.\n\nRodenard viipyi tovereineen linnassa kaksi päivää, ja hänen\nvitkastelunsa huoletti minua alituisesti, sillä en tietänyt, kuinka\nkauan tuo hupsu katsoi sopivaksi sitä pidentää. Onneksi minulle oli\nherra de Lavédan yhtä huolissaan siitä, sillä häntä ei silloisena\naikana miellyttänyt sellaisen miehen palveluskuntaan kuuluvien ihmisten\nläsnäolo, joka oli niin ilmeisesti kuninkaan puoluelainen. Vihdoin\nhän tuli neuvottelemaan minun kanssani siitä, mihin toimenpiteisiin\nvoitaisiin ryhtyä, että heistä päästäisiin eroon, ja minä — perin\nkerkeänä punomaan hänen kanssaan salajuonia niin toivottua tarkoitusta\nvarten — kehoitin häntä huomauttamaan Rodenardille, että herra de\nBardelysiä oli kenties kohdannut onnettomuus ja että hänen olisi\nviisainta etsiä isäntäänsä maakunnasta tuhlaamatta aikaansa Lavédanissa.\n\nVarakreivi noudatti tätä neuvoa ja tulos oli niin erinomainen, että\nGanymedes, jonka velvollisuudentunto oli herätetty, lähti vielä\nsamana päivänä — jopa samalla tunnilla — etsimään minua, mieli perin\nlevottomana — sillä monista puutteistaan huolimatta tämä vintiö rakasti\nminua vilpittömästi.\n\nRodenardin lähdön jälkeisenä päivänä söin päivällistä perheen seurassa\nja kohtasin uudelleen neiti de Lavédanin, jota en ollut nähnyt muutamia\npäiviä aikaisemmin tapahtuneen öisen parvekeseikkailun jälkeen. Myöskin\nvarakreivitär oli saapuvilla; hän oli perin ankaran ja ylimyksellisen\nnäköinen nainen — vartalo hoikka kuin keihäs, nenä perin kauhea —\nmutta mieleltään, kuten pian sain havaita, ylenmäärin taipuvainen\npuhelemaan häväistys- ja muita höystettyjä juttuja hovista, jossa hän\noli viettänyt tyttöaikansa.\n\nSiirsin katseeni hänestä hänen tyttäreensä ja kiitin taivasta siitä,\nettei Roxalanne ollut äitinsä jäljennös.\n\nHän oli perinyt äidiltään yhtä vähän luonnetta kuin ulkonäköä. Sekä\npiirteiltään että sielultaan neiti de Lavédan muistutti isäänsä,\nylevää, uljasta herrasmiestä.\n\nAterialla oli mukana vielä yksi henkilö, josta minulla tuonnempana\non enemmänkin kertomista. Hän oli nuori mies, jonka ulkonainen\nvaikutus oli hyvä, lukuunottamatta kenties liian silmään pistävää\nnarrimaisuutta, ja jonka herra de Lavédan esitteli minulle perheensä\nkaukaiseksi sukulaiseksi, herra de St. Eustacheksi. Hän oli varsin\npitkä mies — hyvinkin minun mittaiseni — ja hänen ruumiinrakenteensa\noli erinomainen, vaikka hän olikin hyvin nuori.\n\nHän näytti hupaiselta nuorukaiselta, jonka hupaisuus oli kielteistä\nlaatua, pelkkää säyseyttä, mutta joka muutoin oli tympeä ja mieleltään\nkehittymätön — maalainen, kuten voi odottaa sellaisen olevan, joka on\nviettänyt elämänsä syntymämaakunnassaan, ja tämän maalaisuuden tekivät\nvielä näkyvämmäksi hänen ponnistuksensa sen salaamiseksi.\n\nHän kääntyi minun puoleeni kysäisten, tunsinko hovin hyvin. Olin\nvähällä tehdä auttamattoman virheen nauramalla hänelle vasten kasvoja;\nmutta malttaen ajoissa mieleni, vastasin epämääräisesti tuntevani\nsitä jonkun verran, minkä jälkeen hän melkein sai minut ponnahtamaan\ntuoliltani tiedustamalla minulta, olinko koskaan tavannut uhkeata\nBardelysiä.\n\n»Minä — olen hänen tuttavansa», myönsin varovasti. »Miksi sitä kysytte?»\n\n»Hän johtui mieleeni sen johdosta, että hänen palvelijansa olivat\ntäällä kaksi päivää. Tehän odotitte markiisia itseään, eikö niin, herra\nvarakreivi?»\n\nLavédan kohautti äkkiä päätään sellaisen miehen tapaan, jolle oli\nlausuttu loukkaus.\n\n»En odottanut, chevalier», hän vastasi painokkaasti.\n\n»Ettekö ole koskaan tavannut häntä, monsieur?» kysyi chevalier.\n\n»En koskaan.» Isännän äänensävystä saattoi jokainen muu paitsi tomppeli\nkäsittää, ettei hän toivonut mitään vähemmän kuin tällaista kohtausta.\n\n»Ihastuttava mies», mutisi St. Eustache, — »loistava, huikaiseva\npersoonallisuus.»\n\n»Te — te kai olette hänen tuttaviaan», huomautin minä.\n\n»Tuttavia?» kertasi tuo pöyhistelevä valehtelija. »Me olimme kuin\nveljeksiä.»\n\n»Kuinka mielenkiintoista! Mutta miksi ette ole siitä ennemmin mitään\nhiiskunut?» torui talon rouva, silmäillen nuorukaista kateellisena —\nyhtä kateellisena kuin Lavédan paheksivana. »Onnettoman ikävää, että\nherra de Bardelys on muuttanut suunnitelmiaan eikä enää aio tulla\nmeille. Sellaisen miehen kohtaaminen merkitsee sitä, että taaskin saa\nhengittää _grand monden_ ilmaa. Muistattehan, herra de Lesperon, tuon\nBourgognen herttuattaren jutun?» Hän katsoi häijysti hymyillen minuun\npäin.\n\n»Muistan sitä hämärästi», vastasin kylmästi. »Mutta luullakseni ovat\nhuhut liioiteltuja. Kielikellot useinkin suurentavat mitättömän\nojapahasen kohisevaksi vuoripuroksi.»\n\n»Ette puhuisi noin, jos tietäisitte, mitä minä tiedän», väitti hän\nveitikkamaisesti. »Usein kyllä, sen myönnän, huhu paisuttaa tällaisten\njuttujen merkitystä, mutta tässä tapauksessa en usko huhun olleen edes\nkylliksi värikkään. Minulle on kerrottu, että hän on hyvin komea mies»,\nlisäsi hän, vedoten minuun saadakseen vahvistusta sanoilleen.\n\n»Madame», vastasin, »häntä pidetään varsin hauskannäköisenä.» Ja\nanteeksipyytävästi hymyillen jatkoin: »Minun on sanottu jonkun verran\nmuistuttavan häntä.»\n\n»Niinkö?» huudahti hän, kohottaen kulmakarvojaan ja silmäillen minua\ntarkemmin kuin sitä ennen. Ja sitten minusta tuntui, että hänen\nkasvoilleen hiipi pettymyksen ilme. Jollei tuo Bardelys ollut kauniimpi\nmies kuin minä, niin silloin hän ei ollut läheskään niin kaunis kuin\nhän oli kuvitellut. Hän kääntyi St. Eustacheen päin ja kysäisi:\n\n»Onko asianlaita todella niin, chevalier? Huomaatteko te\nyhdennäköisyyttä?»\n\n»_Vanitas, vanitate_», jupisi nuorukainen, jonka päässä oli joitakuita\nlatinankielisiä sirpaleita ja joka mielellään toi ne näkyviin. »Minä\nen voi nähdä vähääkään yhdennäköisyyttä — en jälkeäkään siitä. Onhan\nherra de Lesperon komea kylläkin, sanoisin. Mutta Bardelys!» Hän loi\nkatseensa kattoon. »Ranskassa on vain yksi Bardelys.»\n\n»_Enfin_», virkoin nauraen, »te epäilemättä pystytte hyvin\narvostelemaan sitä. Minä olin imarrellut itseäni sillä, että\nyhdennäköisyyttä oli jonkun verran olemassa, mutta otaksuttavasti\nolette te nähnyt markiisin useammin ja tunnette hänet paremmin kuin\nminä. Mutta siitä huolimatta tahdon, jos hän sattuu tulemaan tänne,\npyytää teitä katselemaan meitä, kun olemme rinnakkain, ja arvostelemaan\nyhdennäköisyyttämme.»\n\n»Jos sattumalta olen täällä», sanoi hän, käyden äkkiä hillityksi, minkä\nsyytä ei ollut vaikea arvata, »ryhdyn mielelläni arvostelijaksi.»\n\n»Jos sattumalta olette täällä?» kertasin, kummastellen. »Mutta\nvarmastikin te, jos kuulisitte, että herra de Bardelys aikoo saapua,\nsiirtäisitte toistaiseksi kaikki mahdollisesti silloin suunnittelemanne\nmatkat, voidaksenne uudistaa sen suuren ystävyyden, jolla väitätte\nkunnioittavanne häntä.»\n\nChevalier silmäili minua sellaisen miehen näköisenä, joka katselee\ntoista hyvin korkealta. Varakreivi hymyili tyynenä itsekseen, sivellen\netusormellaan miettivästi komeata partaansa, samalla kun jopa\nRoxalanne, joka oli istunut äänettömästi kuunnellen keskustelua —\nlempeästi häntä säästettiin liian yksityiskohtaisesti sitä seuraamasta\n— loi minuun huvitetun katseen. Vain talon rouvasta — joka samoin\nkuin hänen laatuisensa naiset yleensä oli erikoisen hidasälyinen — ei\ntilanteessa ollut mitään erikoista.\n\n\n\n\nVII\n\nST. EUSTACHEN VIHAMIELISYYS\n\n\nSeuraavina päivinä näin chevalier St. Eustachea usein. Hän oli hyvin\nahkera vieras Lavédanissa, eikä sen syytä ollut vaikea arvata. Omasta\npuolestani minä en pitänyt hänestä. Meidän suhtautumisemme toisiamme\nkohtaan kävi asteittain, tosin niin vähitellen, että sitä tuskin\nsaattoi huomata, yhä vierovammaksi, kunnes se viikon lopulla oli tullut\nniin vihamieliseksi, että Lavédan näki sopivaksi ottaa sen puheeksi.\n\n»Varokaa St. Eustachea!» hän varoitti minua. »Avoimesti puhuen pelkään\nhäntä ja neuvoisin teitä tekemään samoin. Se mies on valehtelija, jos\nkohta vain kerskaileva valehtelija — ja valehtelijat voivat hyvin\nhelposti tehdä tahallisia, tuhoisia kepposia.»\n\nNämä sanat olivat eittämättä järkeviä, mutta niihin sisältyvää neuvoa\nei ollut helppo noudattaa, etenkään sellaisen miehen, jonka asema oli\nniin erikoislaatuinen kuin minun.\n\nLisääntyvästä vihamielisyydestämme huolimatta chevalier ja minä\njouduimme varsin usein toistemme seuraan. Syynä siihen oli\nluonnollisestikin se, että missä hyvänsä Roxalanne oli, siellä\ntavallisesti olimme myöskin me molemmat. Minä olin kuitenkin siksi\nedullisessa asemassa, että se varmaankin lietsoi hänessä kalvavaa\nvihaa, joka perustui yhtä paljon mustasukkaisuuteen kuin mihinkään\nmuuhun tunteeseen, sillä samalla kun hän oli Lavédanissa vain\njokapäiväinen vieras, asuin minä siellä yhtä mittaa.\n\nSiitä, miten sen ajan käytin, minun on vaikea puhua. Heti siitä\nhetkestä alkaen, jolloin olin nähnyt Roxalannen ensi kerran, olin\ntajunnut todeksi Chatelleraultin väitteen, etten ollut koskaan\ntuntenut naista. Hän oli oikeassa. Niillä, joita minä olin tavannut\nja joiden mukaan minä olin heidän sukupuoltaan arvostellut, oli\npäinvastoin kuin tällä lapsella vain vähän oikeutta vaatia itselleen\nnaisen nimeä. Ja se veto sitten! Kuinka kirosinkaan sitä niinä päivinä\nLavédanissa! Kuinka sadattelinkaan Chatelleraultia, ovelaa, taitavaa\njuonittelijaa! Kuinka kiroilin itseäni, kun olin ollut siksi vähän\nritarillinen ja kunniallinen, että olin niin helposti antanut narrata\nitseni näin halpamaiseen juttuun! Sillä joka kerta, kun vedon muisto\njohtui mieleeni, toi se perässään epätoivon. Jos olisin huomannut,\nettä Roxalanne oli sellainen nainen kuin olin olettanut — jollaisia\nminä olin tuntenut — niin kaikki olisi ollut helppoa. Olisin kertonut\nhänelle olevani Bardelys, ja sellaiselle naiselle, jollaisen olin\nodottanut tapaavani, ei minun olisi ollut ollenkaan vaikea tunnustaa\nkaikkea. Mutta Roxalannelle! Jollei vetoa olisi ollut, olisin voinut\nilmaista, kuka olin. Asian näin ollen tuntui minusta mahdottomalta\npaljastaa toinen ja salata toinen.\n\nOivalsin täydelleen, kuinka jokainen kulunut hetki teki tunnustamisen\nyhä vaikeammaksi. Kuta aikaisemmin sen tekisin, sitä todennäköisempää\nolisi, että minua uskottaisiin; kuta myöhemmäksi sen lykkäisin, sitä\notaksuttavammaksi kävisi, että sanojani pidettäisiin valheena. Voi!\nTuntui siltä, että Bardelysin muiden puutteiden lisäksi oli tullut\nraukkamaisuus.\n\nMitä tulee Roxalannen kylmyyteen, niin se oli pelkästään\nChatelleraultin sepitystä, tai sitten vain haavemielisen La Fossen\nolettamus, keksintö. Asia oli todella aivan päinvastoin; minä en\nlöytänyt hänessä lainkaan uhmailua enkä kylmyyttä. Aivan kokemattomana\nsukupuolensa juoniin nähden ja ollenkaan tuntematta keimailutemppuja\nhän oli luonnollisuuden ja neitseellisen yksinkertaisuuden perikuva.\n\nVarakreivi huomasi, että suhteemme kävivät yhä läheisemmiksi, mutta\nhän ei koettanut sitä estää. Tämä ylevä herrasmies olisi luullakseni\nollut sydämessään mielissään, jos meidän välillämme suhteet olisivat\nkehittyneet huippuunsa, sillä niin köyhänä kuin hän lieneekin minua\npitänyt — Lesperonin Gascognessa olevat tiluksethan tultaisiin\ntodennäköisesti takavarikoimaan hänen valtiopetoksensa tähden — hän\nsamalla muisti, mistä se aiheutui ja kuinka innokkaasti se mies, jona\nminä esiinnyin, kannatti Orleansin Gastonin asiaa.\n\nMitä tulee varakreivittäreen, niin samat syyt, jotka olivat jossakin\nmäärin tehneet tyttären minulle huomaavaiseksi, tehosivat hyvin myöskin\näitiin.\n\nHän oli ollut kiintynyt chevalieriin, ennenkuin minä saavuin. Mutta\nmitäpä tiesi chevalier suuresta maailmasta verrattuna siihen, mitä minä\nosasin kertoa? Hänen mieltymyksensä häväistysjuttuihin pakotti hänet\nkyselemään minulta milloin mistäkin henkilöstä, joista useimmat olivat\nhänelle pelkkiä nimiä.\n\nNiinpä kaikki — paitsi kenties chevalier de St. Eustachea — edistivät\nyhdessä juonessa kosintaani niin voimakkaasti, että sen olisi täytynyt\nsaada Chatellerault kiristelemään hampaitaan raivosta, jos hän\nolisi voinut sen nähdä, mutta pani minut kiristelemään hampaitani\nepätoivosta, kun ajattelin tarkoin, missä asemassa olin. Eräänä iltana\n— olin ollut linnassa kymmenen päivää — olimme me, Roxalanne ja minä,\nsoutelemassa Garonnella ja etenimme puolen penikulman päähän. Kun\npalasimme, ajelehtien virran mukana, airot toimettomina käsissäni,\nmainitsin hänelle, että aioin lähteä Lavédanista. Hän katsahti nopeasti\nylöspäin; hänen ilmeensä oli melkein hätääntynyt, ja hänen silmänsä\nlaajenivat, kun katseemme sattuivat vastakkain — sillä, kuten olen\nsanonut, hän oli täydelleen perehtymätön sukupuolensa temppuiluun\nja luonteeltaan liiaksi vilpitön koettaakseen näytellä tai verhota\ntunteitaan.\n\n»Mutta miksi teidän on lähdettävä?» hän kysyi. »Lavédanissa olette\nturvassa, mutta muualla saatatte olla vaarassa.»\n\n»On paljon, mademoiselle, todella paljon pidättämässä minua\nLavédanissa», jatkoin vihdoin. »Mutta velvollisuuteni vaativat minua\nlähtemään.»\n\n»Tarkoitatteko yhteistä asiaa?» hän huudahti. »Uskokaa minua, te ette\nvoi tehdä mitään! Uhrautumisestanne ei ole mitään etua. Voitte palvella\nherttuaa äärettömän paljoa paremmin, jos odotatte, kunnes aika on kypsä\nuutta iskua varten. Ja miten voisitte paremmin säilyttää henkenne kuin\npysymällä Lavédanissa siihen asti, kunnes vaino on lakannut?»\n\n»En ajatellut yhteistä asiaa, mademoiselle, vaan yksistään omaa itseäni\n— vain omaa kunniaani. Toivoisin voivani selittää teille kaikki, mutta\nminä pelkään», lopetin avuttomana.\n\n»Pelkäätte?» kertasi hän, kohottaen kulmakarvojaan ihmeissään.\n\n»Niin, pelkään. Pelkään teidän halveksimistanne ja vihaanne.»\n\nHänen kasvojensa kummastunut ilme kävi selvemmäksi, ja siitä kuvastui\nkysymys, johon minä en voinut vastata. Kumarruin eteenpäin ja tartuin\ntoiseen hänen sylissä velttoina lepäävistä käsistään.\n\n»Roxalanne», kuiskasin hyvin hellästi; sävyni, kosketukseni ja hänen\nnimensä käyttäminen pakottivat hänet ummistamaan silmänsä.\n\n»Roxalanne», toistin, »olemme olleet hyviä ystävyksiä, te ja minä,\nsiitä yöstä alkaen, jolloin kiipesin suojaa pyytämään teidän\nkammioonne, olemmehan?»\n\n»Olemmehan toki, monsieur», änkytti hän.\n\n»Siitä on kymmenen päivää. Ajatelkaa — ei enempää kuin kymmenen päivää.\nJa tuntuu siltä kuin olisin ollut Lavédanissa kuukausimääriä, niin\nhyvin olemme tutustuneet toisiimme. Näiden kymmenen päivän aikana\nolemme muodostaneet itsellemme käsityksen toisistamme. Mutta siinä on\nse erotus, että minun on oikea, teidän väärä. Olen oppinut tuntemaan\nteidät koko tämän maailman suloisimmaksi, herttaisimmaksi pyhimykseksi.\nJospa Jumala olisi sallinut minun tutustua teihin aikaisemmin! Silloin\nsaattaisi kaikki olla aivan toisin; minä olisin voinut olla — minä\nolisin — toisenlainen, enkä olisi menetellyt niin kuin nyt olen. Te\nolette oppinut tuntemaan minut onnettomaksi, mutta kunnialliseksi\nherrasmieheksi. Sellainen en ole. Täällä käyttämäni värit ovat väärät,\nmademoiselle. Onneton lienen — ainakin on viime aikoina minusta siltä\ntuntunut. Kunniallinen en ole — en ole ollut. Siitä, lapsikulta, en voi\npuhua enempää.»\n\nKeskeytin puheeni, ja olimme hetkisen hiljaa. Sitten hän äkkiä katsahti\nminua silmiin, ja hänen sormensa puristivat kättäni.\n\n»Herra de Lesperon», hän virkkoi, »mitä te puhelette? Te rääkkäätte\nminua, monsieur.»\n\n»Tarkastakaapa kasvojani, Roxalanne. Eikö niistä ollenkaan näy, että\nrääkkään myöskin itseäni?»\n\n»No kertokaa sitten, monsieur», pyysi hän rukoilevan hellästi ja\nhyvittelevästi, »kertokaa minulle mikä teitä vaivaa, kahlehtien\nkielenne. Olen varma siitä, että te liioittelette. Te ette ole voinut\ntehdä mitään kunniatonta, mitään halpaa.»\n\n»Lapsi», huudahdin, »kiitän Jumalaa siitä, että olette oikeassa! Minä\nen voi tehdä kunniatonta tekoa enkä tahdo sitä tehdä, vaikka kuukausi\nsitten sitouduinkin sen tekemään!»\n\nHänen katseestaan kuvastui äkkiä pelkoa, epäilyä, epäluuloa.\n\n»Te — te ette kai tarkoita olevanne urkkija?» kysyi hän, ja sydämeni\npohjasta kiitin ja ylistin taivasta, että ainakin siihen saatoin\nvilpittömästi vastata kieltävästi.\n\n»Ei, ei — en sitä. En ole urkkija.»\n\nHänen kasvonsa kirkastuivat taaskin ja hän huokaisi.\n\n»Se on luullakseni ainoa seikka, jota en voisi antaa anteeksi. Koska\nsyy ei ole se, niin ettekö suostu ilmaisemaan sitä minulle?»\n\nHetkeksi valtasi minut halu tunnustaa, kertoa hänelle kaikki. Mutta\nminua pelotti sen hyödyttömyys.\n\n»Älkää pyytäkö sitä!» rukoilin. »Saatte sen kyllä pian tietää.» Olin\nnäet varma siitä, että kun olisin maksanut vetoni, leviäisi uutinen\nsiitä ja Bardelysin tuhosta ympäri Ranskan kuin väreily veden pinnalla.\nMutta nyt —\n\n»Suokaa minulle anteeksi, että olen tunkeutunut elämäänne, Roxalanne!»\nanoin huoahtaen. »Voi, jospa vain olisin tuntenut teidät aikaisemmin!\nEn uneksinutkaan, että tässä kuluneessa Ranskassamme on sellaisia\nnaisia.»\n\n»En tahdo udella, monsieur, koska päätöksenne kerran näyttää olevan\nniin luja. Mutta jos — jos myöhemmin, kun olen kuullut siitä asiasta,\njosta puhutte», hän jatkoi, silmät toisaalle käännettyinä, »tuomitsen\nteitä lempeämmin kuin te itse ja lähetän teille sanan, niin tahdotteko\n— tahdotteko palata Lavédaniin?»\n\nRinnassani tuntui voimakas sykähdys — voimakas, äkillinen toivon\nvärähdys. Mutta yhtä äkkiä, yhtä voimakkaana palasi epätoivo mieleeni.\n\n»Te ette lähetä minulle kutsua, siitä saatte olla varma», sanoin\npäättävästi, ja siihen keskustelu katkesi.\n\nTartuin airoihin ja aloin soutaa reippaasti. Ehätin lopettamaan tämän\ntilanteen.\n\nRoxalanne istui kalpeana ja syviin aatoksiin vaipuneena, mutta hänen\nkatseensa oli verhottu, joten en saattanut arvata mitään siitä, mitä\nhänen mielessään liikkui.\n\nSaavuimme vihdoin linnan rantaan, ja kun ohjasin veneen\npengermäportaille, riensi St. Eustache tarjoamaan käsivarttaan\nneidille. Hän pani merkille Roxalannen kasvojen kalpeuden ja loi\nminuun nopean, epäluuloisen katseen. Astellessamme linnalle sanoi hän\nomituisesti korostaen:\n\n»Herra de Lesperon, tiedättekö, että maakunnassa huhutaan teidän\nkuolleen?»\n\n»Toivoinkin, että sellainen huhu joutuisi liikkeelle kadottuani»,\nvastasin tyynesti.\n\n»Ettekä ole millään tavoin koettanut kumota sitä.»\n\n»Miksi sen tekisin, kun kerran sitä huhua voidaan pitää turvallisuuteni\ntakeena?»\n\n»Siitä huolimatta, monsieur, _voyons_. Ainakin te saisitte huojentaa\nhuolestumista — sanoisinpa melkein tuskaa — niiltä, jotka murehtivat\nteitä.»\n\n»Ah!» virkoin. »Ja keitä ne sitten ovat?»\n\nHän kohautti olkapäitään, väänsi huulensa omituiseen hymyyn, vilkaisi\nsyrjästä päin neiti de Lavédaniin ja murahti:\n\n»Pitääkö minun mainita teille neiti de Marsacin nimi?»\n\nSeisoin hievahtamatta paikallani, aivoni työskentelivät kuumeisesti,\nmutta kasvoni eivät värähtäneetkään hänen tarkastaessaan minua\ntutkivasti. Mieleeni välähti, että tämä oli varmaankin niiden kirjeiden\nkirjoittaja, jotka Lesperon oli antanut minulle, ja että juuri hänen\npienoiskuvansa oli taskussani.\n\nPysyin ääneti, mutta tunsin äkkiä, että minua tarkkasi toinenkin\nsilmäpari — Roxalannen. Hän muisti, mitä olin sanonut, hän lienee\nmuistanut, kuinka hartaasti olin lausunut toivovani, että olisin\nkohdannut hänet aikaisemmin, ja hän lienee nopeasti keksinyt selityksen\nsanoilleni.\n\n»Herra de St. Eustache», aloin puhua hyvin kylmästi, katsoen häntä\nsuoraan lähekkäin oleviin silmiin, »olen sallinut teidän ottaa useita\nvapauksia, mutta yhtä en salli kenenkään tavoitella — ja niin paljon\nkuin teitä kunnioitankin, en voi tehdä poikkeusta teihinkään nähden.\nEn voi sallia kenenkään sekaantua asioihini ja sanella minulle, miten\nminun on niitä hoidettava. Olkaa hyvä ja pitäkää se muistissanne!»\n\nHeti paikalla hän muuttui orjamaisen maireaksi. Irvistys katosi hänen\nkasvoiltaan, uhma hänen sävystään. Hän hymyili ja liehakoi kuin halvin\nimartelija.\n\n»Suokaa minulle anteeksi, monsieur!» hän huudahti, levittäen käsiään ja\nhymyillen hyvin nöyrästi. »Oivallan menetelleeni perin vapaasti, mutta\nte olette käsittänyt väärin sen tarkoituksen. Aikomukseni oli tiedustaa\nmieltänne erään suorittamani teon järkevyydestä.»\n\n»Nimittäin, monsieur?» kysäisin, nakaten niskaani ja aavistaen vaaraa.\n\n»Rohkenin tänään mainita, että te olette elossa ja terve, eräälle\nhenkilölle, jolla luulin olevan oikeuden tietää siitä ja joka tulee\ntänne huomenna.»\n\n»Tätä omavaltaista menettelyänne saatte katua», sähäytin hampaitteni\nvälitse. »Kelle te sen ilmoititte?»\n\n»Ystävällenne herra de Marsacille», vastasi hän, ja hänen nöyrän\nnaamarinsa takaa alkoi virnistys taaskin pilkistää. »Hän on täällä\nhuomenna», toisti hän.\n\nMarsac oli se Lesperonin ystävä, jonka antamia, gascognelaista\nkapinoitsijaa koskevia lämpimiä suosituksia sain kiittää siitä\nkohteliaisuudesta ja ystävällisyydestä, jota olin tulostani alkaen\nsaanut nauttia varakreivin puolelta.\n\n»Tämä uutinen ei näytä juuri tervetulleelta, herra de Lesperon»,\nhuomautti Roxalanne omituisella äänellä. Hänen sävynsä teki minut\nlevottomaksi, sillä siitä kuvastui heräävää epäluuloa.\n\n»Se ei ole tervetullut, mademoiselle», vastasin. »Minulla on\nerinomaiset syyt toivoakseni, etten nyt tapaisi herra de Marsacia.»\n\n»Erinomaiset ne todellakin ovat!» jupisi St. Eustache, ja hänen\nsuupielensä painuivat ilkeän näköisesti. »Epäilemättä teidän käy\nvaikeaksi esittää hänelle todennäköistä syytä siihen, ettette ole\nhänelle ettekä hänen sisarelleen ilmoittanut olevanne elossa.»\n\n»Monsieur», pamautin umpimähkään, »miksi koetatte sekoittaa tähän\njuttuun hänen sisarensa nimen?»\n\n»Mitä?» kummasteli hän, silmäillen minua peittämättömän huvitettuna.\nHän seisoi suorana, pää takakenossa, oikea käsivarsi ojossa,\nkäsi keveästi viiruisen kepin kultanupilla. Hän siirsi katseensa\nRoxalanneen, sitten taaskin takaisin minuun. Vihdoin hän virkkoi: »Onko\nse ihmeellistä, että sekoitan tähän morsiamenne nimen. Tai kenties\nväitätte, ettei neiti de Marsac ole kihlattunne?»\n\nUnohdin hetkeksi sen osan, jota näyttelin, ja sen miehen, jona\nesiinnyin, ja vastasin kiivaasti: »Niin väitän.»\n\n»No, sitten te valehtelette», tokaisi hän, kohauttaen olkapäitään\nloukkaavan halveksivasti.\n\nEn usko, että minun voidaan sanoa kertaakaan koko elämäni aikana\nantautuneen raivon valtaan. Raa'at, kehittymättömät ihmiset saattavat\njoutua intohimon saaliiksi, mutta herrasmies ei minun mielipiteeni\nmukaan ole koskaan kiukuissaan. Enkä minä silloinkaan ollut, mitä tulee\nkiukun ulkoisiin merkkeihin. Nostin kumartaen hattuani Roxalannelle,\njoka seisoi lähellämme, silmissään pelokas ja ihmettelevä ilme.\n\n»Mademoiselle, suonette minulle anteeksi, että minun on pakko kurittaa\ntätä lörpöttelevää koulupoikaa teidän näkyvissänne.»\n\nSitten astuin eteenpäin maailman hauskimmalla tavalla, tempaisin kepin\nchevalierin kädestä, ennenkuin hän aavistikaan, mitä aioin tehdä.\nKumarsin hänelle äärimmäisen kohteliaasti, ikäänkuin pyytäen anteeksi\ntekoani, ja ennenkuin hän sitten oli tointunut ällistyksestään, olin\nsivaltanut kepillä hänen hartioihinsa kolme nopeata perättäistä iskua.\nParahtaen tuskasta ja nöyryytyksestä, hän hypähti taaksepäin ja vei\nkätensä miekankahvaan.\n\n»Monsieur», huudahti Roxalanne hänelle, »ettekö näe, että hän on\naseeton?»\n\nMutta hän ei nähnyt mitään, tai jos näkikin, niin hän kiitti taivasta\nsiitä, että asian laita oli niin. Silloin olisi Roxalanne astunut\nväliimme, mutta ojensin käteni, pidättäen häntä.\n\n»Älkää olko peloissanne, mademoiselle», sanoin aivan rauhallisesti;\nsillä jollei se käsivarsi, joka oli voittanut La Vertoilen, kykenisi\nkepillä lannistamaan pariakin sellaista miekkailijaa kuin tämä\nkukkopoika oli, niin saisin hävetä koko ikäni.\n\nHän hyökkäsi kimppuuni raivoisasti, tähdäten säilänsä kärjen suoraan\nkurkkuani kohti. Väistin kepilläni; kun hän sitten vaihtoi säilän\nasentoa ja antoi minulle piston alempaa, tein minä vastasivalluksen ja\nsaatuani hänen miekkansa keppiini pyöräytin sitä ympyrässä ja sinkautin\nsen pois hänen kädestään. Se kaarsi välkkyvänä valokieppuna hetkisen\nilmassa ja kolahti sitten marmorisuojusta vastaan viiden, kuuden\naskeleen päähän meistä. Hän näkyi menettävän rohkeutensa samalla kertaa\nkuin miekkansa ja jäi armoilleni omituisena näytteenä typeryydestä,\nällistyksestä ja pelosta.\n\nOlihan chevalier de St. Eustache nuori mies, ja nuorille voidaan\nantaa paljon anteeksi. Mutta jos olisin antanut anteeksi sellaisen\nteon, johon hän oli tehnyt itsensä syypääksi paljastaessaan miekkansa\naseetonta miestä vastaan, olisi se ollut naurettavaa suvaitsevaisuutta\nja lisäksi äärimmäistä velvollisuuteni laiminlyöntiä. Vanhempana\nmiehenä tuli minun antaa chevalierille opetusta käyttäytymisessä ja\nherrasmiehelle sopivassa ajatustavassa. Niinpä ryhdyinkin työhön aivan\nkiihkottomasti, pitäen silmällä vain hänen vastaista menestystään, ja\nannoin hänelle sellaisen selkäsaunan, jota olisi perinpohjaisuuteen\nnähden ollut vaikea parantaa. En välittänyt siitä, mihin sivallukset\nosuivat. Tanssitin keppiäni säännöllisessä tahdissa, ja minusta oli\npikemminkin hänen kuin minun asiani, sattuivatko iskut päähän vai\ntakapuoliin vai hartioihin. Minun oli teroitettava hänen mieleensä\nsiveyssääntö, ja ne kolaukset, joita hän saattoi opetuksen kestäessä\nsaada, olivat mitättömiä syrjäseikkoja, kunhan vain itse oppi juurtui\nhänen sieluunsa. Pari, kolme kertaa hän yritti päästä kanssani\nkäsikähmään, mutta minä vältin häntä; minua ei suinkaan haluttanut\nkäydä hänen kanssaan rahvaanomaiseen tappeluun. Tarkoitukseni ei\nollut riidellä eikä tapella, vaan kurittaa, ja uskallanpa väittää,\ntarkoitukseni toteutin melkoisen onnistuneesti.\n\nVihdoin tuli Roxalanne väliin, mutta vasta sitten kun keppi edellisiä\nkenties hiukan rajummasta iskusta katkesi ja herra de Eustache vaipui\navuttomana kokoon ähkyväksi läjäksi.\n\n»Valitan, mademoiselle, että olen loukannut katseitanne tällaisella\nnäytöksellä, mutta jollei näitä läksytyksiä anneta heti rikoksen\ntapahduttua, ei niiden vaikutus ole puoleksikaan niin terveellinen.»\n\n»Hän ansaitsi sen, monsieur», vastasi hän, äänessään melkein raju\nsävy. Ja niin huonoa ainesta me olemme, että hänen halveksumisensa\ntuota valittavaa koru- ja muhkuraläjää kohtaan sai minut värähtämään\nmielihyvästä. Menin sinne, mihin hänen miekkansa oli pudonnut, ja\nnostin sen maasta.\n\n»Herra de St. Eustache», lausuin, »olette siinä määrin häpäisseet tätä\nsäilää, etten usko teidän enää haluavan sitä kantaa.» Niin sanoen\nkatkaisin sen polveani vasten poikki ja heitin kappaleet kauas jokeen\nsiitä huolimatta, että kahva oli kallisarvoinen, varustettu runsailla\npronssi- ja kultakirjaimilla.\n\nHän kohotti tuhkanharmaita kasvojaan, ja hänen silmänsä säihkyivät\nvoimatonta raivoa.\n\n»_Par la mort Dieu_!» hän ärjyi käheästi. »Tästä saatte antaa minulle\nhyvitystä.»\n\n»Jos ette vielä mielestänne ole saanut riittävästi hyvitystä, olen\nvalmis sitä antamaan milloin vain tahdotte», vastasin kohteliaasti.\n\nEnnenkuin ehdimme virkkaa mitään muuta, näin herra de Lavédanin\nlähestyvän meitä joutuisasti. Varakreivin otsa oli synkissä rypyissä,\nkuten olisi saattanut luulla, suuttumuksesta, mutta todellisuudessa\npahoista aavistuksista, kuten minä aivan oikein arvasin.\n\nVaikkakin hän pelkäsi tapahtuman seurauksia ja St. Eustachen\nkostontoimenpiteitä — siitä huolimatta, että tämä oli poikanen — lausui\nhän kuitenkin peittelemättä ajatuksensa chevalierin käyttäytymisestä ja\nhänen minulta saamansa rangaistuksen sopivaisuudesta.\n\nSitten hän puhutteli palvelijoita tyyneen, tasaiseen tapaansa:\n»Anatole, on parasta, että käskette valjastaa vaunut herra chevalieria\nvarten. En usko, että hän kykenee ratsastamaan kotiinsa.»\n\nAnatole tirkisteli maassa viruvaa kalpeata nuorukaista, käänsi\nsitten pienet, kuihtuneet kasvonsa minuun päin ja virnisti erikoisen\njuhlallisesti. Herra de St. Eustache ei näkynyt olevan kovin suosittu.\n\nNojaten raskaasti erään lakeijan käsivarteen, lähti chevalier\ntuskallisesti pihalle, jossa hänelle parhaillaan laitettiin vaunuja\nkuntoon. Viimeisellä hetkellä hän kääntyi ja viittasi varakreiviä\nluokseen.\n\n»Niin totta kuin Jumala elää, herra de Lavédan», hän vannoi, huohottaen\nraskaasti raivoissaan, »te saatte katkerasti katua sitä, että kävitte\ntänään puoltamaan tuota gascognelaista kerskailijaa. Muistakaa minua\nkumpikin, kun olette matkalla Toulouseen!»\n\nVarakreivi seisoi hänen vieressään värähtämättä ja välinpitämättömän\nnäköisenä, vaikka tämän julman uhkauksen olikin täytynyt tuntua hänestä\nkuolemantuomiolta.\n\n»Hyvästi, monsieur — pikaista tervehtymistä!» Siinä koko hänen\nvastauksensa. Mutta minä astuin heidän luokseen.\n\n»Eikö teidänkin mielestänne, varakreivi, olisi parasta pidättää hänet?»\ntiedustin. .\n\n»Pyh!» äänsi hän. »Antaa hänen mennä.»\n\nChevalier katsahti pelästyneenä minua silmiin. Kenties tuo nuorukainen\njo katui uhkaustaan ja tajusi, kuinka järjetöntä oli uhata sellaista\nmiestä, jonka vallassa hän sattui olemaan.\n\n»Ajatelkaa toki, monsieur!» huudahdin. »Teillä on ylevä ja hyödyllinen\nelämä edessänne. Ei minunkaan henkeni ole arvoton. Saammeko sallia,\nettä tämä mato tuhoaa elämämme — niin, ja vaimonne sekä tyttärenne\nonnen?»\n\n»Antakaa hänen mennä, monsieur; antakaa hänen mennä! Minä en pelkää.»\n\nKumarruin ja vetäydyin takaisin, viitaten lakeijaa viemään pois miehen,\njokseenkin samalla tavoin kuin olisin viitannut häntä korjaamaan\njotakin saastaa edestäni.\n\n\n\n\nVIII\n\nVALOKUVA\n\n\nJokaisen ajattelevan ihmisen on silloin tällöin täytynyt johtua\nkatkerasti ajattelemaan, kuinka äärimmäisen avuttomina me olemme\nkohtalon armoilla, sen kaikkien oikkujen heiteltävinä.\n\nJos herra de Marsac olisi suvainnut saapua Lavédaniin jonakin järkevänä\nvuorokauden aikana, olisin minä jo ollut matkalla Pariisiin vakaassa\naikomuksessa tunnustaa tappioni ja maksaa vetoni. Yön mietittyäni, mikä\nyhä enemmän oli lujittanut päätöstäni menetellä siten, olin alkanut\najatella, että senjälkeen voisin palata Roxalannen luokse; silloin\ntosin olisin köyhä, mutta minun aikeitani ei ainakaan voitaisi epäillä.\n\nJuuri ne aatokset lienevät pitäneet minua valveilla myöhään yöhön\nsaakka, ja kenties senvuoksi oli herätessäni aamu jo pitkälle kulunut.\nAurinko paistoi huoneeseeni, ja vuoteeni vieressä seisoi Anatole.\n\n»Kuinka paljon kello on?» kysyin, nousten reippaasti istumaan.\n\n»Yli kymmenen», vastasi hän jäykän moittivasti.\n\n»Ja te olette antanut minun nukkua!» äkeilin.\n\n»Emme juuri estä teitä mistään täällä Lavédanissa, vaikka olemmekin\nvalveilla», murahti hän. »Ei ollut mitään syytä, miksi herran olisi\npitänyt herätä.» Sitten hän ojensi minulle paperiarkin. »Herra\nStanislas de Marsac oli täällä varhain tänä aamuna sisarensa kanssa.\nHän jätti tämän kirjeen teille, monsieur.»\n\nÄllistyksen ja pelon syrjäytti mielessäni pian huojennus, koska\nAnatolen sanoista saatoin päättää, että Marsac oli poistunut. Otin\nsiitä huolimatta kirjeen hieman epäröiden ja kääntelin sitä käsissäni.\n\nVihdoinkin voin hengittää vapaasti. He olivat poissa, ja mitä vahinkoa\nhe lienevätkin ennen lähtöään tehneet René de Lesperon-paran maineelle,\nnyt he ainakaan eivät enää olleet täällä paljastamassa minua vieraan\nnimen käyttäjäksi. Pyytäen mielessäni Lesperon-vainajan haamulta\nanteeksi sitä häpeää, jonka hänen nimelleen aiheutin, mursin tämän\nmerkityksellisen kirjeen sinetin. Kuoressa oli muun muassa noin\nseitsemänkymmenenviiden sentimetrin pituinen lankasäie.\n\n»Monsieur», luin, »missä hyvänsä satun teidät kohtaamaan, on\nvelvollisuuteni surmata teidät.»\n\nAlku oli lupaava, totta totisesti?\n\n»Vain siitä syystä», jatkui kirje, »en ole halunnut joutua kanssanne\nvastakkain tänä aamuna. Aika on siksi levoton ja tämä maakunta siksi\nvaarallinen, ettei voida tehdä sellaista tekoa, joka saisi hallituksen\nsinetinvartijan huomion kiintymään Lavédaniin. Siitä, että olette\nvielä hengissä, saatte niin ollen kiittää herra varakreiviä kohtaan\ntuntemaani kunnioitusta sekä omaa alttiuttani sitä asiaa kohtaan, jota\nmolemmat palvelemme. Olen matkalla Espanjaan etsiäkseni sieltä turvaa\nkuninkaan kostolta.\n\n»Henkeni pelastaminen on velvollisuuteni yhtä paljon itseäni kuin\nasiaamme kohtaan. Mutta minulla on myöskin velvollisuuksia sisartani\nkohtaan, jota te olette kohdellut niin solvaavan kevytmielisesti, ja\nne minä, jos Jumala suo, täytän ennen lähtöäni. Teidän kunniastanne,\nmonsieur, emme välitä puhua sellaisista syistä, joita minun ei tarvitse\nkosketella, enkä siihen lainkaan vetoa. Mutta jos teissä on jäljellä\nrahtuakaan miehuutta, jollette ole yhtä kurja pelkuri kuin olette\nsuuri konna, odotan teitä ylihuomenna mihin aikaan hyvänsä ennen\npuolta päivää Auberge de la Couronnessa Grénadessa. Siellä, monsieur,\njärjestämme välimme, jos se teille suinkin sopii. Että voisitte saapua\nsinne valmistuneena ja ettei tavattuamme tarvitsisi tuhlata aikaa,\nlähetän teille mitan miekkani pituudesta.»\n\nTällä tavoin päättyi tämä kiukkuinen, tulta huokuva kirje. Käänsin\nmiettiväisenä sen kokoon ja sitten, kun päätökseni oli valmis, hypähdin\nvuoteesta ja pyysin Anatolea auttamaan itseäni pukeutumaan.\n\nTavatessani varakreivin pohti hän ankarasti, mitä Marsacin omituinen\nkäyttäytyminen saattoi merkitä, ja huojennuksekseni näin, ettei\nainakaan hän osannut keksiä siihen mitään syytä. Vastaukseksi\nkysymyksiin, joilla hän varsin luonnollisesti ahdisti minua, vakuutin\nhänelle, että kaikkeen oli syynä pelkkä väärinkäsitys, että herra\nde Marsac oli pyytänyt minua kohtaamaan häntä kahden päivän perästä\nGrénadessa ja että minä silloin epäilemättä voisin selvittää koko jutun.\n\nSamalla lausuin valitteluni tämän tapahtuman johdosta, koska se\npakotti minut viipymään vielä kaksi päivää rasittamassa varakreivin\nvieraanvaraisuutta. Siihen kaikkeen hän kuitenkin antoi odottamani\nvastauksen, huomauttaen lopuksi, että ainakin sillä hetkellä näytti\nsiltä, kuin olisi chevalier de St. Eustache tyytynyt siihen, että oli\nsaanut aikaan tämän selkkauksen minun ja Marsacin välillä.\n\nAnatolen puheiden nojalla olin jo voinut päätellä, että Marsac oli\nollut hyvin vaitelias. Mutta hänen sisarensa ja Roxalanne olivat\nkeskustelleet keskenään, ja se seikka huoletti minua vakavasti. Naiset\neivät tavallisesti sellaisissa oloissa ole yhtä pidättyviä kuin miehet,\nja jos kohta neiti de Marsac ei kenties ollutkaan sananmukaisesti\nselittänyt, että minä olin hänen uskoton rakastajansa, ovat naiset\nkuitenkin vikkeliä panemaan merkille ja selittämään sellaisista syistä\naiheutuneen hämmingin merkkejä, ja minä pelkäsin pahasti Roxalannen\ntulleen siihen johtopäätökseen, että olin valehdellut hänelle\nedellisenä iltana. Levottomin mielin menin sen vuoksi etsimään häntä ja\nlöysin hänet linnan takana olevasta vanhasta puutarhasta.\n\nHän ei aluksi huomannut minun tuloani, joten minulla oli tilaisuus\nvähän aikaa tarkastella häntä; panin merkille, kuinka surullisilta\nhänen kasvonsa sivusta päin näyttivät ja kuinka raukeita hänen\nliikkeensä olivat. Tämä oli siis minun työtäni — minun ja herra de\nChatelleraultin sekä niiden toisten iloisten herrasmiehien, jotka lähes\nkuukausi sitten olivat istuneet pöydässäni Pariisissa.\n\nLiikahdin, ja sora narahti jalkani alla. Silloin hän kääntyi ja\nhätkähti nähdessään minun lähestyvän. Veri kohosi hänen kasvoihinsa,\npoistuen niistä seuraavana hetkenä ja jättäen ne entistä kalpeammiksi.\nHän teki liikkeen, ikäänkuin olisi aikonut poistua, mutta sitten hän\nnäytti hillitsevän itsensä ja jäi hievahtamatta paikoilleen, odottaen\nulkoisesti rauhallisena tuloani.\n\nMutta hänen silmänsä olivat toisaalle suunnatut, ja hänen\nrintansa nousi ja laski siksi rajusti, ettei se sopinut siihen\nvälinpitämättömyyden naamioon, johon hän oli nopeasti verhoutunut.\n\n»Tepä olette ollut kuhnustelija tänä aamuna, herra de Lesperon.» Ja\nhieman naurahtaen hän poikkesi tieltä taittamaan ruusun.\n\n»Se on totta», myönsin typeränä; »nukuin kovin pitkään.»\n\n»Surkuttelen teitä kovasti, sillä siten ette saanut nähdä neiti de\nMarsacia. Onko teille jo kerrottu, että hän kävi täällä?»\n\n»Kyllä, mademoiselle. Stanislas de Marsac oli jättänyt minulle kirjeen.»\n\n»Olette epäilemättä pahoillanne siitä, ettette tavannut heitä», hän\nhuomautti.\n\nEn ollut oivaltavinani hänen kysyvää äänensävyään. »Se on heidän\nsyynsä. Heistä oli nähtävästi mieluisempaa karttaa minua.»\n\n»Onko se ihmeteltävää?» kivahti hän, ja hänen kasvoillaan näkyi\näkillinen suuttumuksen välähdys, jonka hän yhtä nopeasti hillitsi.\nEntiseen välinpitämättömään tapaansa hän jatkoi: »Te ette näytä\nhäiriytyneen siitä, monsieur.»\n\n»Päinvastoin, mademoiselle; olen hyvin harmissani.»\n\n»Siitäkö, ettette nähnyt — kihlattuanne?» kysäisi hän; nyt hän ensi\nkerran loi minuun katseen, ja se oli terävä kuin tikari.\n\n»Mademoiselle, en ole vannonut uskollisuutta ainoallekaan elävälle\nnaiselle. Olen surkuteltavien asianhaarojen uhri. Oi, en voi puhua\nenempää! Nämä Marsacit rauhoitan helposti. Minun on kohdattava herra\nde Marsac Grénadessa ylihuomenna. Taskussani on kirje tältä elävältä\nsäilältä; siinä hän ilmoittaa minulle suvaitsevansa silloin surmata\nminut. Mutta —»\n\n»Toivon, että hän sen tekee, monsieur!» tokaisi Roxalanne niin rajusti,\nettä minä mykistyin ja jätin lauseeni kesken. »Rukoilen Jumalaa, että\nhän sen tekee!» lisäsi hän. »Te ansaitsette sen paremmin kuin kukaan on\nmilloinkaan sitä ansainnut!»\n\nHetkisen seisoin hänen sanojensa lamauttamana. Sitten sain äkillisen\nmielijohteen ja astuin hyvin lähelle häntä.\n\n»Roxalanne», puhuin kuumeisesti, »te ette sitä toivo. Mitä olisi teidän\nelämänne, jos minä kuolisin? Te, lapsi, te rakastatte minua samoin\nkuin minä rakastan teitä.» Vedin häntä äkkiä puoleeni äärettömän\nhellästi, melkein kunnioittavasti. »Ettekö voi kallistaa korvaanne\ntämän rakkauden äänelle? Ettekö voi luottaa minuun vähääkään? Ettekö\nvoi ajatella, että jos olisin aivan niin arvoton kuin te itsellenne\nuskottelette, tätä rakkautta ei voisi olla olemassa?»\n\n»Sitä ei ole olemassa!» huudahti hän. »Te valehtelette, — kuten\nkaikessa muussakin. En rakasta teitä. Minä vihaan teitä. _Dieu!_ Kuinka\nteitä vihaankaan!»\n\n»Kuulkaa, Roxalanne!»\n\n»En tahdo kuunnella! Olen nyt jo kuullut kylliksi loukkauksia.\nPäästäkää minut!»\n\n»Kyllä, mutta teidän pitää kuunnella sanojani. En ole René de Lesperon.\nJos nämä Marsacit eivät olisi olleet niin äkkipikaisia ja hupakkoja,\nvaan olisivat odottaneet tavatakseen minut tänä aamuna, olisivat he sen\nteille ilmaisseet.»\n\nHän lakkasi hetkiseksi ponnistelemasta katsoakseen minua silmiin. Mutta\nsitten hän puhkesi ylenkatseelliseen nauruun ja alkoi rimpuilla entistä\nvoimakkaammin.\n\n»Mitä uusia valheita te minulle syötätte? Päästäkää minut! En tahdo\nkuulla enää mitään!»\n\n»Taivas on todistajani, että olen puhunut teille silkkaa totuutta.\nKäsitän kyllä, kuinka järjettömältä se kuulostaa, ja osittain juuri sen\nvuoksi en ole siitä teille aikaisemmin puhunut. Mutta halveksumistanne\nen voi kestää. Se, että te pitäisitte minua valehtelijana, kun\ntunnustan teille rakkauteni —»\n\nHänen reutoilemisensa kävi niin rajuksi, että minun oli pakko hellittää\notteeni. Mutta tein sen niin äkkiä, että hän heilahti tasapainostaan\nja oli vähällä kaatua selälleen. Sitä estääkseen hän tarttui nuttuuni,\njoka oli lähtenyt auki meidän ponnistellessamme.\n\nSeisoimme parin askeleen päässä toisistamme, ja hän silmäili minua\nkalpeana ja läähättäen suuttumuksesta. Hänen silmistään kuvastui\nmurhaava ylenkatse, mutta kun katsoin häntä vakavasti, värähtämättä,\nloi hän vihdoin katseensa maahan. Kun hän taaskin katsoi ylös, väreili\nhänen huulillaan tyyni, mutta kuvaamattoman halveksiva hymy.\n\n»Tahdotteko vannoa», hän virkkoi, »ettette ole René de Lesperon, että\nneiti de Marsac ei ole kihlattunne?»\n\n»Kyllä — niin totta kuin toivon pääseväni taivaaseen!» vakuutin\nkiihkeästi.\n\nHän katseli minua, hymyillen edelleen pilkallista, halveksivaa hymyään.\n\n»Olen kuullut sanottavan», hän lausui, »että suurimmat valehtelijat\novat aina kerkeimmät vannomaan.» Sitten hän jatkoi, kuohahtaen äkkiä\nvihasta ja inhosta: »Olette taitanut pudottaa jotakin, monsieur.» Hän\nosoitti sormellaan maahan. Odottamatta sen enempää hän pyörähti ympäri\nja poistui luotani.\n\nJalkojeni juuressa oli, kasvot ylöspäin, se pienoiskuva, jonka\nLesperon-rukka oli uskonut huostaani kuolinhetkellään. Se oli pudonnut\ntaskustani ponnistellessani Roxalannen kanssa, enkä nyt enää lainkaan\nepäillyt, että muistokotelossa oleva kuva oli neiti de Marsacin.\n\n\n\n\nIX\n\nÖINEN HÄLYTYS\n\n\nKun samana iltapäivänä palasin pitkältä kävelymatkalta — olin näet\nsellaisella surkuteltavalla tuulella, jolloin ihmisen on pakko olla\nliikkeessä — oli pihalla matkavaunut ikäänkuin valmiina lähtemään.\nNoustessani linnan portaita, jouduin vastakkain neiti de Lavédanin\nkanssa, joka laskeutui alaspäin. Vetäydyin syrjään, että hän pääsisi\nohitseni, ja hän sivuutti minut, pitäen leukaansa ylhäällä ja vetäen\nhamettaan lähemmäksi itseään, ettei se koskettaisi minua.\n\nSillä hetkellä valtasi minut lohduton, tuskaisa tunne, jota minun\non vaikea kuvata. Minusta tuntui siltä, kuin hän olisi poistunut\nelämästäni iäksi, kuin en koskaan enää kykenisi sovittamaan häntä niin,\nettä hän palaisi kaiken sen jälkeen, mitä sinä aamuna oli välillämme\ntapahtunut.\n\nVoi sentään! Kaikki oli mennyttä. Peli oli lopussa, ja minä olin\nhoitanut siinä oman osani narrimaisen huonosti. Yksi tehtävä oli\nminulla vielä jäljellä — minun oli kohdattava Marsac Grénadessa ja\npuhdistettava Lesperon-raukan muisto. Mitä sen jälkeen tapahtuisi,\nsiitä välitin vähät. Selvitettyäni asiani Chatelleraultin kanssa,\nolisin köyhtynyt mies, ja Marcel de St. Pol de Bardelys, Ranskan hovin\ntaivaalla säihkynyt kirkas tähti, himmenisi äkkiä, sammuisi iäksi.\nMutta se ei merkinnyt minulle paljoa silloin. Olin menettänyt kaikki,\nmitä olisin pitänyt arvossa — kaikki, mikä olisi voinut antaa uutta\nmakua väsyneen, kyllästyneen miehen elämään.\n\nMyöhemmin samana päivänä mainitsi varakreivi minulle, että liikkeellä\noli huhu, jonka mukaan markiisi de Bardelys oli kuollut. Kysyin\nvälinpitämättömästi, kuinka sellainen huhu oli syntynyt, ja hän kertoi\nminulle, että herra de Bardelysin palvelijat olivat tunteneet isäntänsä\nomaksi erään ratsastajattoman hevosen, jonka talonpojat olivat ottaneet\nkiinni muutamia päiviä sitten ja että luultiin jonkun onnettomuuden\nkohdanneen häntä, koska häntä ei ollut kuulunut eikä näkynyt kahteen\nviikkoon. Ei edes tämä tieto kyennyt herättämään mielenkiintoani.\nLuulkoot ihmiset minua kuolleeksi, jos haluavat. Sellainen mies, jonka\nkärsimykset ovat pahemmat kuin kuolema, ei paljoa välitä siitä, että\nhäntä pidetään kuolleena.\n\nSeuraava päivä kului ilman mitään erikoista. Neiti de Lavédan oli yhäti\npoissa, ja minua olisi haluttanut tiedustaa varakreiviltä, missä hän\noli, mutta varsin luonnollisista syistä emmin enkä udellut.\n\nSeuraavana aamuna minun piti lähteä Lavédanista. Sinä iltana vaivuin\nuneen juhlallisesti haaveillen, että kohtalo olisi minua kohtaan\nsääliväinen ja ratkaisisi kauniisti pulman siitä, mitä minun olisi\ntulevaisuudessa tehtävä, jollen enää koskaan heräisi.\n\nSallimus oli kuitenkin päättänyt, että minut herätettiin jälleen, juuri\nkun yön huntu kohosi ja aamunkoiton kylmä henkäys tuntui maanpinnalla.\nKuului äänekästä koputusta Lavédanin portilta, sekavia ääniä, jalkojen\ntöminää, ovien aukomista ja sulkemista linnan sisältä.\n\nHuoneeni ovelle naputettiin, ja kun menin aukaisemaan, seisoi\nvarakreivi kynnyksellä, yönuttu paidan verhona ja sytytetty\nvahakynttilä kädessä.\n\n»Portilla on ratsumiehiä!» hän huudahti, astuen sisään. »Tuo St.\nEustache-koira on jo aloittanut työnsä!»\n\nEnnenkuin ehdin vastata, lennähti ovi selkosen selälleen, ja huoneeseen\nsyöksähti varakreivitär, yömyssy päässään ja hätäisesti puettu\npuku yllään, näyttäen todelliselta _mégereltä_ tuossa rumentavassa\n_déshabilléssa_.\n\n»Katsos nyt», hän kirkui miehelleen, ja hänen narisevassa äänessään oli\nmoittiva sävy — »mihin ahdinkoon olet meidät saattanut!»\n\n»Anne, Anne!» huudahti varakreivi, astuen hänen luokseen ja koettaen\ntyynnyttää häntä. »Ole rauhallinen, lapsi-raukka, ja ole urhea!»\n\nMutta rouva vältti häntä, seisten laihana ja kiukkuisena kuin raivotar.\n\n»Rauhallinen?» hän kertasi halveksivasti. »Urhea?» Sitten häneltä pääsi\nlyhyt naurahdus, epätoivoinen, pilkallinen, synkkä kiukun ilmaus. »Hyvä\nJumala, oletko muiden puutteittesi lisäksi vielä julkea? Vaaditko\nminua olemaan rauhallinen ja urhea tällaisella hetkellä? Sitä vartenko\nolen turhaan varoitellut sinua kokonaisen vuoden aikana, että sinä\nnyt, oltuasi välittämättä minusta ja hyljeksittyäsi varoituksiani,\nsaisit käskeä minua pysymään rauhallisena, kun pelkoni on toteutunut?»\nAlhaalla kirskahtivat portin saranat. Varakreivi kuuli sen.\n\n»Madame», hän lausui, luopuen äskeisestä hellästä sävystään ja puhuen\nylhäisen arvokkaasti, »ratsumiehet on päästetty sisään. Salli minun\npyytää sinua poistumaan huoneisiisi. Ei ole meidän asemamme mukaista —»\n\n»Mikä on meidän asemamme?» keskeytti rouva tylysti. »Olemme\nkapinoitsijoita — proskribeerattuja, kodittomia kerjäläisiä.\nSellainen on asemamme, kiitos siitä sinulle ja järjettömille\nvaltiopetoksellisille puuhillesi. Mitä meistä tulee, hupsu? Mitä tulee\nRoxalannesta ja minusta, kun sinut on hirtetty ja meidät häädetty\nLavédanista? Jumalan kuolema! Onpa todellakin aika sinun puhua\nasemamme arvosta! Enkö ole varoitellut sinua, _malheureux_, jättämään\npuoluejuonittelut sikseen?»\n\nValittavasti huokaisten vaipui varakreivi vuoteelle ja kätki kasvot\nkäsiinsä.\n\n»Jumala minua armahtakoon!» hän valitti, ja hänen äänestään kuvastui\nsellainen tuska, jollaista ei kuolemanpelko ollut koskaan kyennyt\nvalamaan hänen uljaaseen sieluunsa; sen tuskan oli synnyttänyt sen\nnaisen sydämettömyys, joka kaksikymmentä vuotta oli ollut hänen pöytä-\nja vuodetoverinaan ja joka nyt vastoinkäymisen hetkellä hylkäsi hänet\nnäin julmasti — näin traagillisesti.\n\n»Niin», pilkkasi rouva katkerana, »pyydä Jumalalta armahdusta, sillä\nminä en sinua sääli!»\n\n»Madame», huudahdin minä, »sallikaa minun kehoittaa teitä hillitsemään\nitseänne!»\n\nHän pyörähti ympäri ja katsoi minua silmiin, katse kiukusta liekehtien.\n\n»_Sangdieu!_ Millä oikeudella te —» hän aloitti. Mutta nyt ei\nsopinut antaa naiskielen jatkaa jaaritteluaan. Nyt ei ollut aikaa\nkursasteluihin, kumarteluihin eikä typeriin, hymyhuulin lausuttuihin\nkohteliaisuuksiin. Tartuin rajusti hänen ranteeseensa ja ärjäisin\nhänelle, vieden kasvoni lähelle hänen kasvojaan:\n\n»_Folle_!» Uskallanpa vannoa, ettei yksikään mies ollut käyttänyt häntä\npuhutellessaan sitä sanaa. Hän jäi tuijottamaan suu auki läkähtyneenä\nhämmästyksestä ja kiukusta. Hiljentäen ääntäni, etteivät lähestyvät\nsotilaat sitä kuulisi, mutisin sitten: »Tahdotteko syöstä turmioon\nvarakreivin ja itsenne?» Hän katsoi minua kysyvästi, ja minä vastasin:\n»Mistä tiedätte, että sotilaat ovat tulleet noutamaan puolisoanne?\nSaattavathan he olla etsimässä minua — ja yksin minua. Kenties ei\nvarakreivin rikkomuksesta tiedetä mitään. Pitääkö juuri teidän sitten\nilmaista se heille hillittömällä kiivaudellanne ja syyttelemisellänne?»\n\nHänen leukansa painui alas ällistyksestä.\n\nSamassa avautui ovi uudelleen, ja ovelle ilmestyi nuori mies, jolla\noli päässään töyhtöhattu, yllään nahkainen haarniska ja toisessa\nkädessään paljastettu miekka, toisessa lyhty. Hänen takanaan näin häntä\nseuranneiden ratsumiesten aseiden välkkyvän.\n\n»Kumpi teistä on herra René de Lesperon?» kysyi hän kohteliaasti; hänen\nsanoistaan tuntui voimakkaasti gascognelainen murre.\n\nAstuin eteenpäin, sanoen:\n\n»Minut tunnetaan sillä nimellä, herra kapteeni.»\n\nHän silmäili minua suruisesti, melkeinpä anteeksipyytävästi, ja virkkoi\nsitten:\n\n»Kuninkaan nimessä, herra de Lesperon, käsken teitä antautumaan!»\n\n»Olen odottanut teitä. Miekkani on tuolla, monsieur», vastasin\nystävällisesti. »Jos sallitte minun pukeutua, olen valmis seuraamaan\nteitä muutamien minuuttien kuluttua.»\n\nHän kumarsi, ja heti kävi selväksi, että hänen tehtävänsä Lavédanissa\nkoski — kuten olin varakreivittärelle huomauttanut olevan mahdollista —\nainoastaan minua.\n\n»Olen kiitollinen siitä, että te alistutte näin alttiisti», selitti\ntämä perin kohtelias herrasmies. Hän oli miellyttävä nuorukainen, jolla\noli siniset silmät ja hyväntuulinen suu ja jonka ulkonäölle törröttävät\nviikset turhaan koettivat antaa hurjaa leimaa.\n\n»Ennenkuin ryhdytte pukeutumaan, monsieur, on minun suoritettava eräs\ntoinen velvollisuus.»\n\n»Tehkää velvollisuutenne, monsieur!» vastasin, minkä jälkeen hän antoi\nmerkin miehilleen, jotka heti riensivät tarkastamaan vaatteitani ja\ntavaroitani.\n\nVaatteistani he ottivat esille Lesperonille osoitetut kirjeet, jotka\ntämä onneton herrasmies oli kuolinyönään jättänyt minun haltuuni.\nNiiden joukossa oli yksi, jonka lähettäjä oli Orleansin herttua itse ja\njoka olisi riittänyt toimittamaan kokonaisen rykmentin hirteen. Vielä\nhe ottivat herra de Marsacin kaksi päivää sitten lähettämän kirjeen ja\nmuistokotelon, jossa oli neiti de Marsacin kuva.\n\nPaperit ja kuvan he luovuttivat kapteenille, joka otti ne vastaan\nyhtä pahoittelevan ja harmistuneen näköisenä kuin hän toimitti kaikki\nvangitsemiseni yhteydessä olevat asiat.\n\nTätä samaa vastenmielisyyttä hänen suorittamaansa poliisityötä kohtaan\nsaan kiittää siitäkin, että hän lähtöhetkellä tarjoutui antamaan minun\nratsastaa ilman häiritsevää vartiostoa, jos antaisin hänelle sanani\nsiitä, etten koettaisi karata.\n\nSeisoimme silloin linnan eteissalissa. Hänen miehensä olivat jo\npihalla, ja saapuvilla olivat vain varakreivi ja Anatole, jonka\njälkimäisen kasvoista kuvastui hänen herransa ilmeitä synkistävä suru.\nYlevämielisyys saattoi kapteenin varmastikin ylittämään valtuuksiaan,\nja se liikutti mieltäni.\n\n»Annan teille sanani siitä, etten yritä karata, herra kapteeni»,\nvastasin, osoittaen kumarruksella käsittäväni hänen kohteliaisuutensa.\n\n»Olen Mironsac de Castelroux, Chateau Rougesta, Gascognesta», ilmoitti\nhän, vastaten kumarrukseeni.\n\nSanoin herra de Lavédanille lyhyet, mutta sydämelliset jäähyväiset;\nminä lausuin anteeksipyyntöni, hän toi esiin voimakkaan myötätuntonsa.\nJa niin lähdin kahden kesken Castelrouxin kanssa matkalle Toulousea\nkohti, hänen annettuaan miehilleen määräyksen, että heidän oli\nlähdettävä puolen tunnin kuluttua ja ratsastettava mieleistään vauhtia.\n\nMinuun nähden oli elämä mennyttä. Olin turmellut sen ainoan\nmahdollisuuden todellisen onnen saavuttamiseksi, mikä minulle oli\nmilloinkaan tarjoutunut, ja jos Toulousen tuomioistuimen herrasmiehiä\nhuvittaisi lähettää minut huomaamattomasti mestauslavalle, niin mitäpä\nse merkitsisi?\n\nMutta eräs toinen seikka kiinnitti mieltäni, ja se oli kohtaukseni\nMarsacin kanssa. Puhuin siitä vangitsijalleni.\n\n»Haluaisin tavata erästä herrasmiestä Grénadessa tänä aamuna. Minulta\notettujen papereiden joukossa on kirje, jossa kohtauksen aika ja paikka\non määrätty, ja olisin todella kiitollinen, jos te, herra kapteeni,\nsuostuisitte järjestämään niin, että nauttisimme aamiaisemme siellä,\njoten minä saisin tilaisuuden tavata häntä. Asia on minulle hyvin\ntärkeä.»\n\n»Se koskee —?» kysyi hän.\n\n»Erästä naista», vastasin.\n\n»Ah, niinkö? Mutta kirjehän on haasteen luontoinen, eikö olekin?\nLuonnollisestikaan en voi sallia teidän panna vaaraan henkeänne.»\n\n»Ettemme tekisi Toulousen pyöveliä tyytymättömäksi», laskin nauraen\nleikkiä. »Mutta älkää pelätkö! En joudu kaksintaisteluun, lupaan sen.»\n\n»Sitten olen tyytyväinen, monsieur, ja te saatte kohdata ystävänne.»\n\nKiitin häntä, ja keskustelimme sitten muista asioista ratsastaessamme\nvarhaisina aamutunteina pitkin Toulousen tietä. Keskustelumme kääntyi,\nen muista miten, Pariisiin ja hoviin, ja kun sattumalta ohimennen\nmainitsin hyvin tuntevani Luxembourg-palatsin, tiedusti hän minulta,\nolinko koskaan sattunut tapaamaan nuorta Mironsac-nimistä teikaria.\n\n»Mironsac?» kertasin. »Niin, kyllä olen.» Olin lisäämäisilläni, että\ntunsin mainitun nuorukaisen läheisesti ja pidin hänestä paljon, mutta\nkatsoen sen epäviisaaksi tyydyin kysymään häneltä: »Tunnetteko hänet?»\n\n»_Pardieu_!» hän kirosi. »Poikahan on serkkuni. Olemme molemmat\nMironsaceja; hän on Castelvertin Mironsac, kun taas minä, kuten\nmuistanette minun maininneen teille, olen Castelrouxin Mironsac.\nErotukseksi toisistamme nimitetään häntä aina Mironsaciksi ja minua\nCastelrouxiksi. _Peste!_ Se ei ole ainoa erotus, sillä samalla aikaa\nkun hän paistattelee päivää Pariisin suuressa maailmassa — he ovat\nvarakkaita, Castelvertin Mironsacit — saan minä köyhä gascognelainen\nupseeripahus näytellä poliisin osaa Languedocissa!»\n\nSilmäilin häntä tarkkaavammin, sillä kelpo Mironsac-veikon\nmainitseminen johti mieleeni sen illan, jolloin onneton vetoni lyötiin,\nja muistin, kuinka tämä ylevämielinen nuorukainen oli — kun se oli jo\nliian myöhäistä — koettanut järkevällä puheella saada minut luopumaan\nkoko puuhasta.\n\nPuhelimme hänen serkustaan — Castelroux ja minä — ja menin nyt niin\npitkälle, että tunnustin pitäväni koko paljon nuorukaisesta ja kehuin\nhäntä peittelemättä. Se oli omiaan lisäämään ystävällisyyttä, jota\nnuori kapteenini oli minulle osoittanut pidättämisestäni saakka, ja se\nrohkaisi minua pian pyytämään häntä kaikkien niiden hyvyydenosoitusten\nlisäksi, joista jo olin hänelle kiitollinen, vielä palauttamaan minulle\nvalokuvan, jonka hänen miehensä olivat ottaneet taskustani. Halusin\nantaa sen Marsacille, jolloin se samalla vahvistaisi kertomustani.\n\nSiihen ei Castelroux pannut esteitä.\n\n»Tietystikin», sanoi hän, ottaen sen esille. »Pyydän teitä suomaan\nanteeksi, etten ole tehnyt sitä omasta aloitteestani.»\n\nKiitin häntä ja pistin muistokotelon taskuuni.\n\n\n\n\nX\n\nKUOLLEISTANOUSSUT\n\n\nKello oli vähäistä vaille kymmenen, kun ratsastimme mahtavan Hotel de\nla Couronnen pihalle Grénadessa.\n\nCastelroux tilasi yksityisen huoneen ensimmäisessä kerroksessa —\nhauskan kamarin, jonka ikkunat olivat pihalle päin — ja vastaukseksi\ntiedusteluuni ilmoitti isäntä, ettei herra de Marsac vielä ollut\nsaapunut.\n\n»Määräaika oli ennen puolta päivää, herra de Castelroux», huomautin.\n»Teidän luvallanne tahtoisin odottaa kello kahteentoista.»\n\nHän ei estellyt. Kaksi tuntia ei merkinnyt mitään.\n\nKenties noin puoli tuntia myöhemmin kiidätti ulkoa kuuluva kavioiden\nkapse minut ikkunaan. Eräs perin hurjasti ratsastava herrasmies oli\njuuri tuoksahtanut sisään portista ja hillitsi parhaillaan ratsuaan.\nHän oli laiha, vilkasliikkeinen, hyvin upeasti puettu mies, jonka\nhänen kasvojensa sekä parran ja viiksien tummuus teki melkein mustan\nnäköiseksi.\n\n»Ah, sinä olet täällä!» hän huudahti, niin että se kuulosti puolittain\närähdykseltä, puolittain naurulta, puhutellen jotakin porttikäytävän\nsuojassa olevaa henkilöä. »_Par la mort Dieu_, tuskin odotin löytäväni\nsinua täältä!»\n\nPortin suojasta kuului ihmettelevä äännähdys ja sanat:\n\n»Marsac! Sinä täällä?»\n\nTämä oli siis se herrasmies, jota minun oli tavattava! Tallipoika oli\nottanut vastaan hänen suitsensa, ja hän hypähti ketterästi maahan. Nyt\nhoippui näköpiiriini voimaton herrasmies, jonka äänen olin jo kuullut.\n\n»Stanislas, rakas ystävä!» hän huudahti. »En voi sanoa, kuinka iloinen\nolen nähdessäni sinut!» Ja hän lähestyi Marsacia kädet levällään\nikäänkuin valmiina syleilemään.\n\nTulokas silmäili häntä hetkisen ihmetyksissään, kasvot synkkinä.\n\n»Mitä tämä on?» hän ärjäisi tylysti. »Mitä tämä teeskennelty heikkous\nmerkitsee? Sitä, että sinä, pelkuri-raukka, olet kalpea, en ihmettele!\nMutta miksi vapisevat jäsenesi? Miksi olet olevinasi voimaton? Luuletko\nvoivasi pettää minua tällä tavoin?»\n\n»Oletko järjiltäsi?» kummasteli toinen, ja hänen äänensä värähti\nsuuttumuksesta. »Oletko tullut hulluksi, Stanislas?»\n\n»Jätä sikseen tämä teeskentely!» oli halveksiva vastaus. »Kaksi\npäivää sitten kerrottiin minulle Lavédanissa, kuinka täydellisesti\nolit parantunut. Siitä, mitä meille kerrottiin, oli helppo arvata,\nminkä vuoksi vitkastelit siellä ja miksi et antanut meille tietoja\nitsestäsi. Siinä syy, miksi kirjoitin sinulle, kuten lienet käsittänyt.\nSisareni on surrut sinua kuolleena — suri sinua, sillä aikaa kun sinä\nistuit Roxalannesi jalkain juuressa ja vannoskelit hanalle rakkauttasi\nLavédanin ruusujen keskellä.»\n\n»Lavédanin?» kertasi toinen hitaasti. Sitten hän korotti ääntään ja\nkivahti: »Mitä helkkaria sinä höpiset?»\n\nKuin salaman välähdyksestä oli minulle selvinnyt, kuka tämä voimansa\nmenettänyt herrasmies oli. Rodenard-tomppeli oli ollut väärässä\nsanoessaan, että Lesperon oli kuollut. Selvästikään hän ei ollut voinut\nmuuta kuin pyörtyä; sillä edessäni oli Lesperon itse, sama mies, jonka\nolin muka kuolleena jättänyt makaamaan latoon Mirepoixiin.\n\n»Hyvä jumala, Marsac! Etkö tahdo selittää?»\n\n»Kyllä», ärjyi Marsac, ja hänen miekkansa singahti ulos tupesta. »Kyllä\nminä selitän. Niin totta kuin Jumala elää, minä selitän — tällä!» Ja\nhän heilutti miekkaansa haavoittuneen kasvojen edessä. »Miekka käteen,\nhyvä herra, näytelmä on lopussa. Heitä pois tuo kainalosauva ja vedä\nsäiläsi! Vedä säiläsi, mies, tai, _sangdieu_, lävistän sinut tuossa\npaikassa!»\n\nAlhaalla syntyi hälinä. Isäntä ja joukko hänen apureitaan —\ntarjoilijoita sekä tallirenkejä ja poikia — syöksyi heidän väliinsä,\nkoettaen hillitä verenhimoista Marsacia.\n\n»_Pocapdediou_!» kirosi Castelroux vierelläni. »Oletteko koskaan nähnyt\ntuollaista!? Mitä on tapahtunut?»\n\nMutta minä en jäänyt vastaamaan hänelle. Ennenkuin gascognelainen\nkapteenini aavisti aikomustani, olin heilauttanut itseni ikkunasta\neteishuoneen ulkonevalle katolle. Sekuntia myöhemmin sain\npihallaolijain huomion kiintymään itseeni tipahtamalla maahan keskelle\nrähäkkää; hätäytynyt Castelroux, joka luuli minun aikovan karata,\nseurasi perässäni samaa harvinaista tietä myöten, huutaen täyttä\nkurkkua:\n\n»Herra de Lesperon! Hei! Herra de Lesperon! Muistakaa sananne, herra de\nLesperon!»\n\nParempaa tapaa Marsacin raivon lauhduttamiseksi ei olisi voitu\nkeksiä; mikään ei olisi sen paremmin voinut tehdä häntä taipuvaiseksi\nkuuntelemaan sanottavaani, sillä oli aivan ilmeistä, että Castelrouxin\nsanat olivat tarkoitetut minulle ja että hän käytti juuri minusta\nnimeä Lesperon. Hetkeäkään vitkastelematta olin Marsacin edessä. Mutta\nennenkuin ehdin virkkaa mitään, loi hän minuun tuikean, epäluuloisen\nsilmäyksen ja kysyi:\n\n»Mitä hittoa tämä merkitsee?»\n\n»Se merkitsee, monsieur, että Ranskassa on useampia kuin yksi Lesperon.\nMinä olen se Lesperon, joka oli Lavédanissa. Jos epäilette sanojani,\nniin kysykää tältä herrasmieheltä, joka pidätti minut siellä viime\nyönä! Kysykää häneltä myöskin, miksi olemme pysähtyneet täällä!\nPyytäkää, jos haluatte, häntä näyttämään Lavédaniin jättämänne kirje,\njossa ehdotitte kohtausta täällä tänään aamupäivällä ja jonka minä\nsain!»\n\nEpäilyksen ilme haihtui Marsacin kasvoilta, ja hänen silmänsä menivät\nlevälleen hämmästyksestä, kun hän kuunteli ihmeellistä todisteluani.\n\nEnnenkuin Marsac kerkisi vastaamaan, riensi Castelroux luokseni ja\npuhkesi nauraen puhumaan:\n\n»Pyydän tuhannesti anteeksi! Pässikin olisi saattanut arvata, mikä\nteidät niin nopeasti kiidätti ikkunasta, ja vain pässi olisi saattanut\nepäillä teidän yrittävän karata. Se oli arvotonta minun puoleltani,\nherra de Lesperon.»\n\nKäännyin hänen puoleensa toisten yhä töllistellessä suu auki ja vein\nhänet sivulle.\n\n»Herra kapteeni, saanko vielä vaivata teidän ylevämielisyyttänne\nanomalla, että sallisitte minun viedä nämä riitaveljet huoneeseemme ja\njättäisitte meidät sinne kolmisin puoleksi tunniksi?»\n\nAvonaisuus oli paras liittolaiseni järjestäessäni asioita Castelrouxin\nkanssa — avonaisuus ja hänen vastenmielisyytensä sitä tehtävää kohtaan,\njoka hänelle oli annettu. Marsac ja Lesperon taaskin olivat perin\ninnokkaita kuulemaan salaperäisen sekaannuksen selitystä, ja kun minä —\nsaatuani Castelrouxin suostumuksen — kutsuin heitä huoneeseeni, olivat\nhe heti valmiit tulemaan.\n\nKoska herra de Lesperon ilmeisesti ei tuntenut minua, ei minulla ollut\nmitään syytä ilmaista heille, ken olin, vaan päinvastoin minulla oli\nhyvät syyt pitää se salassa. Heidän istuuduttuaan kävin heti käsiksi\nasian ytimeen ilman minkäänlaisia valmistavia puheita.\n\n»Kaksi viikkoa takaperin, hyvät herrat», aloin, »ajoi joukko\nrakuunoita minut pakoon Garonnen poikki. Olin haavoittunut olkapäähän\nja hyvin näännyksissä; kolkutin Lavédanin portille, pyytäen suojaa.\nSuojaa minulle annettiin, ja kun ilmoitin olevani herra de Lesperon,\nkohdeltiin minua sitäkin sydämellisemmin, koska eräs herra de Marsac,\njoka oli varakreivi de Lavédanin ystävä ja Orleansin tuhoutuneen asian\nkannattaja, oli sattunut usein puhumaan herra de Lavédanille eräästä\nherra de Lesperonista, oikein hyvästä ystävästään. Epäilemättä te,\nhyvät herrat, tuomitsette minua siitä, etten selvittänyt varakreiville\nhänen erehdystään. Mutta minulla oli syyni, joita te toivoakseni ette\nvaadi minua ilmaisemaan, sillä minun olisi vaikea puhua niistä teille\ntotta.»\n\n»Mutta onko teidän nimenne Lesperon?» huudahti Lesperon.\n\n»Se, monsieur, on vähäarvoinen seikka. Olkoonpa nimeni Lesperon tai\nei, joka tapauksessa tunnustan menetelleeni kavalasti varakreiviä ja\nhänen perhettään kohtaan, koska varmasti en ole se Lesperon, jona\nesiinnyin. Mutta jos omaksuinkin teidän henkilöllisyytenne, omaksuin\nmyös vastuunalaisuutenne, ja sen vuoksi voitte te luullakseni jossakin\nmäärin antaa sydämessänne minulle anteeksi. René de Lesperonina,\nLesperonista, Gascognesta, vangittiin minut viime yönä Lavédanissa ja\nkuten huomannette, viedään minua parhaillaan Toulouseen vastaamaan\nhänen valtiopetossyytöksestään. En ole empinyt; en ole vastoinkäymisen\nhetkellä hylännyt sitä nimeä, josta oli minulle apua tarpeen hetkellä.\nOtan vastaan pahan, jos hyvänkin, ja vakuutan teille, hyvät herrat,\nettä edellinen on oikein tuntuvasti suurempi.»\n\n»Mutta niin ei saa käydä!» kiivasteli Lesperon, nousten seisomaan. »En\ntiedä, mihin tarkoitukseen lienette nimeäni käyttänyt, mutta minulla ei\nole mitään syytä uskoa teidän tuottaneen sille häpeää, ja siksi — »\n\n»Kiitän teitä, monsieur, mutta —»\n\n»Ja siksi en voi suostua siihen, että te menette Toulouseen minun\nsijastani. Missä on se upseeri, jonka vanki olette? Kutsukaa hänet\ntänne, olkaa niin hyvä, ja pankaamme tämä asia oikealle tolalle!»\n\n»Puhutte hyvin ylevästi», vastasin rauhallisesti. »Mutta minun\nniskoillani on riittävästi rikoksia, ja jos minulle osuisikin pahin\nmahdollisuus, sovitan niin ollen vain yhdellä kertaa kahden henkilön\nerehdykset. Asiani ei ole läheskään toivoton. Olen aivan varma siitä,\nettä asioiden ollessa nykyisellä kannallaan minä voin paljastamalla\noikealla hetkellä pelini, ilmoittamalla sopivana aikana, kuka olen,\npelastaa niskani pyövelin kirveeltä, jos niin haluan.»\n\n»Jos niin haluatte?» huudahtivat he molemmat, ja heidän katseensa\nsaivat kysyvän ilmeen.\n\n»Olkoon se sillään», vastasin, »se ei tällä kertaa liikuta meitä. Mutta\nymmärtänette, että minun turvallisuuteni tähden on hyvin tärkeätä, että\nte poistutte rauhallisesti Ranskasta ja jätätte jälkeenne sen luulon,\nettä olette kuollut — mikä luulo pian leviää, sitten kun minä olen\nlakannut esiintymästä teinä. Käsitättekö minua?»\n\n»Hämärästi, monsieur, ja kenties olette oikeassa. Mitä arvelet sinä,\nStanislas?»\n\n»Mitäkö arvelen?» huudahti tulinen Marsac. »Painun maan alle häpeästä,\nRené-parkani, sentähden että olen tuominnut sinua niin väärin.»\n\nHän olisi puhunut enemmän samaan suuntaan, mutta Lesperon keskeytti\nhänet, kehoittaen häntä pysymään käsillä olevassa asiassa.\n\nMarsac oli matkalla Espanjaan. Hänen sisarensa, hän kertoi, odotti\nhäntä Carcassonnessa. Lesperonin olisi heti lähdettävä hänen mukaansa,\nja neljässäkymmenessäkahdeksassa tunnissa he olisivat päässeet pois\nkuninkaan vihan ulottuvilta.\n\n»Tahtoisin pyytää teiltä erästä palvelusta, herra de Marsac»,\nvirkoin, nousten seisomaan, sillä asiamme oli lopussa. »Jos teillä on\ntilaisuutta lähettää tietoja neiti de Lavédanille, toivoisin teidän\nilmoittavan hänelle, että minä en — en ole se Lesperon, joka on\nkihloissa sisarenne kanssa.»\n\n»Toimitan siitä hänelle tiedon, monsieur», vastasi hän empimättä. Mutta\nsitten tuli äkkiä hänen silmiinsä ymmärtämyksen ja rajattoman säälin\nilme. »Hyvä jumala! Ettekö — ettekö ollenkaan aavista, miksi jouduitte\nkiinni?»\n\n»Koska minun luultiin olleen mukana äskeisessä kapinassa.»\n\n»Niin, kyllä. Mutta kuka ilmaisi olinpaikkanne? Kuka kertoi\nsinetinvartijalle, mistä teidät löydetään?»\n\n»Oh, sitäkö?» vastasin keveästi. »Niin, siitä olen ollut koko ajan\nvarma. Ilmiantaja oli St. Eustache houkkio. Piiskasin häntä —»\n\nPysähdyin äkkiä. Marsacin tummien kasvojen ilme, hänen katseensa, sai\nminut aavistamaan lausumattoman totuuden.\n\n»Jumalan äiti!» huudahdin. »Tarkoitatteko, että se oli neiti de\nLavédan?»\n\nHän taivutti päätään äänettömänä.\n\nHyvä jumala! Mikä isku se olikaan. Se teki minut sairaaksi tuskasta —\nniin, ja jonkunlaisesta raivosta — ei häntä kohtaan, ei, ei häntä, vaan\nkohtaloa kohtaan, joka antoi sellaista tapahtua.\n\nHillitsin itseni heidän vielä katsellessaan minua.\n\nHeidän poistuttuaan palasin pöydän ääreen, istuuduin, kiersin käteni\npääni ympärille ja nojasin pöytään katkerimman tuskan vallassa, mitä\nkeveän onnellisen elämäni aikana olin tuntenut.\n\nSitten muuttui epätoivoni rauhaksi, ensin hitaasti, sitten yhä\nnopeammin.\n\nTajusin, kuinka julma oli sen kolahduksen täytynyt olla, joka oli\najanut hänet tähän. Mutta hän oli rakastanut minua, niin, hän rakasti\nminua vieläkin, vaikkakin hän luuli minua vihaavansa ja vaikka hän oli\ntoiminut, ikäänkuin hän olisi vihannut.\n\nSe ajatus virkisti minua kuin viini. Enää en ollut turtunut — en\nvälinpitämätön siitä, elinkö vai kuolinko. Minun täytyi elää. Minun\ntäytyi todistaa sinetinvartijalle ja toulouselaisille tuomareille,\nkuka olin. Totisesti, olinko koskaan empinyt? Uhkean Bardelysin täytyi\nvirota uudelleen henkiin, ja sitten — Mitä sitten?\n\nYhtä äkkiä kuin olin riemastunut, lamaannuin jälleen. Jos hän nyt\noli loukkaantunut siitä, että hän luuli minun leikittelevän hänen\ntunteillaan, niin eikö sama tunne valtaisi hänet taaskin, kun hän saisi\ntietää totuuden?\n\nNiin, sotku oli todella surkea. Mutta minä rohkaisin mieltäni. Vetoni\noli maksettava, ennenkuin taas menisin hänen luokseen, vaikka jäisinkin\ntodella köyhäksi. Nyt kiitin Jumalaa siitä, ettei hän saisi sitä\ntietää, ennenkuin itse palaisin kertomaan siitä hänelle.\n\n\n\n\nXI\n\nKUNINKAAN KÄSKYNHALTIJA\n\n\nEn tavannut uudelleen Marsacia enkä Lesperonia, ennenkuin lähdimme\njälleen matkalle.\n\nKeveällä mielellä en kuitenkaan ollut, sillä Castelroux oli kertonut\nminulle, että valtiopetoksesta syytettyjen juttuja käsiteltiin hyvin\nsummittaisesti, ja se teki minut jonkun verran levottomaksi.\n\nTämä levottomuus sai minut puhelemaan vangitsijani kanssa näistä\ntuomioistuimista, ja koetin saada häneltä tietää, keitä oli tuomareina.\nHän kertoi, että säännöllisen oikeusistuimen lisäksi oli hänen\nmajesteettinsa lähettänyt Toulouseen käskynhaltijan, jota odotettiin\nsaapuvaksi sinne joka hetki.\n\n»Tiedättekö tämän kuninkaallisen käskynhaltijan nimen?» tiedustin.\n\n»Hän on eräs kreivi de Chatellerault, joka kuuluu olevan hänen\nmajesteettinsa erikoinen suosikki.»\n\n»Chatellerault!» pääsi minulta riemuisan ihmettelevä huudahdus.\n\n»Tunnetteko hänet?»\n\n»Erinomaisesti!» Purskahdin nauramaan. »Olemme hyvin läheisiä tuttavia.»\n\n»No sitten, monsieur, toivotan teille tämän herrasmiehen ystävyyttä,\nja auttakoon se teidät pois pulasta. Vaikka —» Luonteeltaan säälivänä\nmiehenä hän keskeytti äkkiä lauseensa. Mutta minä nauroin keveästi.\n\n»Todellakin, paras kapteeni, luulen, että se tekee sen; vaikka tässä\nmaailmassa ystävyys on sellainen seikka, jota onnettomat eivät\npaljoakaan saa kokea.»\n\nMutta iloni oli liian aikainen, kuten saatte kuulla.\n\nRatsastimme reippaasti edelleen; tiemme kulki pitkin Garonnen\nhedelmällisiä rantoja, jotka nyt olivat keltaisia kahisevasta viljasta.\nIllansuussa pysähdyimme viimeisen kerran Fenouilletissa, josta parin\ntunnin ratsastus veisi meidät Toulouseen.\n\nPostitalolla saavutimme eräät vaunut, jotka nähtävästi olivat\npysähtyneet vaihtamaan hevosia, mutta minä tuskin vilkaisinkaan niihin\nlaskeutuessamme satulasta.\n\nSillä aikaa kun Castelroux meni tilaamaan levänneitä hevosia, astuin\nminä vierassaliin ja seisoin siellä jonkun aikaa, puhellen isännän\nkanssa ruuista. Kun lopuksi olin päättänyt, että meille riittäisi kylmä\npasteija ja pullo armagnacia, aloin katsella ympärilleni nähdäkseni,\nkeitä huoneessa oli. Eräässä huoneen kaukaisessa nurkassa oleva ryhmä\nkiinnitti äkkiä huomiotani siinä määrin, etten kuullut Castelrouxin\nääntä, joka juuri oli palannut ja seisoi nyt vieressäni. Tämän\nryhmän keskellä oli itse kreivi de Chatellerault, tanakkatekoinen,\nsynkännäköinen mies, puettuna hautajaismaisen juhlallisesti, kuten\nhänen tapansa oli.\n\nHämmästykseni johtui pikemminkin siitä, että hänen ympärillään olevien\npuolentusinan herrasmiehen joukossa näin — ja ilmeisesti hänen\nseurueeseensa kuuluvana — chevalier de St. Eustachen. Nähtävästi\nhän oli hyvin läheisissä suhteissa kreivin kanssa, sillä kun nostin\nkatseeni, näin hänen parhaillaan kumartuneen tutunomaisesti kuiskaamaan\nChatelleraultin korvaan.\n\nHeidän katseensa — jopa koko seurueen katseet — olivat suunnatut\nminuun. Kenties ei ollut kummastuttavaa, että Chatellerault katseli\nminua niin omituisesti, sillä olihan todennäköistä, että hän oli\nkuullut minun kuolleen. Lisäksi se seikka, ettei minulla ollut miekkaa\nja että vierelläni seisoi kuninkaan upseeri, osoitti selvästi, missä\nasemassa olin; niinpä Chatelleraultilla todellakin oli syytä tuijottaa,\nnähdessään minut niin selvästi vankina.\n\nJuuri silmäillessäni häntä, hän näkyi hätkähtävän jostakin, mitä St.\nEustache hänelle sanoi, ja hänen ilmeensä muuttui kummallisesti.\n\n»Tuo mies», kuiskasi Castelroux korvaani, »on kuninkaan käskynhaltija.»\n\nEnkö minä sitä tiennyt? En jäänyt vastaamaan hänelle, vaan astelin\nlattian poikki ja ojensin käteni — pöydän yli — Chatelleraultille.\n\n»Hyvä kreivi», huudahdin, »olettepa totisesti tervetullut!»\n\nOlisin puhunut enemmänkin, mutta hänen olemuksessaan oli jotakin, mikä\nsai minut vaikenemaan. Hän oli kääntynyt puolittain poispäin minusta\nja seisoi nyt käsi lanteella, iso pää takakenossa ja hieman sivulle\nkallellaan ja kasvoillaan jäätävä, paheksuvan ihmettelevä ilme.\n\n»Herra de Lesperon, en voi muuta kuin lausua kummastukseni teidän\njulkeutenne johdosta. Jos kohta olemmekin olleet tuttuja ennen, niin\nonko siinä mielestänne minulle tarpeeksi syytä puristaa kättänne\nnyt, kun olette laittanut itsenne sellaiseen asemaan, että hänen\nmajesteettinsa uskollisen palvelijan on mahdotonta tuntea teitä?»\n\nAstahdin askeleen taaksepäin; järkeni jaksoi tuskin käsittää, mitä\nhänen selittämätön käytöksensä merkitsi.\n\n»Minulleko näin, Chatellerault?» ällistelin.\n\n»Teillekö?» kivahti hän, äkkiä kiihtyen. »Mitä muuta sitten odotitte,\nherra de Lesperon?»\n\nOlin syyttämäisilläni häntä valehtelijaksi ja selittämäisilläni sitten\nhänet alhaiseksi huijariksi ja juonittelijaksi. Mutta samalla kertaa\nkuin se ajatus välähti mieleeni käsitin myöskin, kuinka hyödytön\nsellainen purkaus olisi. Ja pelkäänpä seisoneeni hänen ja hänen\nseuralaistensa — niiden joukossa ilkkuvan St. Eustachen — edessä perin\ntyperän näköisenä.\n\n»Ei ole mitään muuta mainitsemisen arvoista», mutisin vihdoin.\n\n»Kyllä on!» tokaisi hän. »On paljon muutakin sanottavaa. Saatte\nvielä tehdä tiliä petollisuudestanne, ja minua peloittaa,\nkapinoitsija-raukka, että kaunis päänne saa erota komean ruumiinne\nseurasta. Kohtaamme toisemme Toulousessa. Enemmät puhuttavat puhutaan\nsikäläisessä tuomioistuimessa.»\n\nSokean raivonpuuskan vallassa syöksähdin pöydän yli ja tartuin tuon\nviheliäisen lurjuksen kurkkuun, ennenkuin kukaan ennätti edes ojentaa\nkättään estääkseen minua.\n\nHän oli raskas mies, joskin lyhyt, ja hänen tanakka vartalonsa oli\nsuorastaan tavattoman jäntevä. Mutta vimma antoi silloin minulle niin\nrajut voimat, että nykäisin hänet jaloiltaan, ikäänkuin hän olisi ollut\nheikko vätys. Kiskaisin hänet pitkälleen pöydälle ja pehmitin sitten\nhänen naamaansa sydämeni pohjasta ja suureksi nautinnokseni.\n\n»Te valehtelija, te roisto, te varas?» ärjyin ikäänkuin jokin raivoava\nsekasikiö. »Kuningas saa kuulla tästä, te lurjus! Kautta Jumalan, hän\nsaa!»\n\nVihdoin he repivät minut irti hänestä — hänen seuralaiskätyrinsä,\nja pidellen minua varsin kovakouraisesti viskasivat he minut\nsätkyttelemään sahajauhoilla peitetylle lattialle. On enemmän kuin\ntodennäköistä, että he olisivat muitta mutkitta tappaneet minut, jollei\nCastelroux olisi tullut väliin.\n\nMutta syytäen kokonaisen tulvan kirosanojaan, kuten _Mordieu, Sangdieu_\nja _Po' Cap de Dieu_, hypähti pieni gascognelainen pitkällään olevan\nruumiini eteen ja käski heitä kuninkaan nimessä ja henkensä uhalla\nperäytymään.\n\nChatellerault oli saanut ankaran läksytyksen ja vaipunut tuoliin,\nkasvot purppuranpunaisina, veren valuessa hänen nenästään.\n\nVasta tuntia myöhemmin, kun olimme taaskin satulassa ja ratsastimme\nmatkamme viimeistä osaa, annoin Castelrouxille selityksen näennäisesti\nmielipuolisesta hyökkäyksestäni Chatelleraultin kimppuun.\n\n»Menettelitte perin harkitsemattomasti ja epäviisaasti, monsieur»,\nhuomautti hän surumielisesti, ja vastaukseksi siihen kerroin hänelle\nkoko jutun. Olin jo nauttiessamme illallista päättänyt tehdä sen, sillä\nnyt panin koko toivoni Castelrouxiin, ja ratsastaessamme syyskuisen yön\ntähtien valossa ilmaisin hänelle, ken olin.\n\nKerroin hänelle, että Chatellerault tunsi minut, ja ilmoitin hänelle,\nettä olimme lyöneet vetoa — salaten kuitenkin vedon luonteen\nyksityiskohdat — jonka johdosta olin tullut Languedociin ja joutunut\nsiihen asemaan, jossa hän oli minut löytänyt ja vanginnut. Aluksi hän\nepäili eikä oikein uskonut minua, mutta kun vakuutuksieni kiivaus\nsamoin kuin itse vakuutuksenikin saivat hänet niihin luottamaan, lausui\nhän mielipiteensä kreivi de Chatelleraultista sillä tavalla, että\nsydämestäni miellyin häneen.\n\n»Kuten näette, paras Castelroux, olette nyt viimeinen toivoni», sanoin.\n\n»Kovin heikko toivo, hyvä herra», huokasi hän.\n\n»Eipä suinkaan, saattaa olla toisinkin. Taloudenhoitajani Rodenardin\nja parinkymmenen palvelijani pitäisi olla jossakin tämän paikan ja\nPariisin välillä. Etsittäkää heitä, monsieur, ja rukoilkaamme Jumalaa,\nettä he vielä olisivat Languedocissa ja että heidät löydettäisiin\najoissa!»\n\n»Se tapahtuu, monsieur, lupaan sen teille», vastasi hän juhlallisesti.\n»Mutta kehoitan teitä olemaan toivomatta siitä liikaa. Chatelleraultin\nvallassa on toimia ripeästi, ja saatte olla varma siitä, ettei hän\nvitkastele vähääkään kaiken sen jälkeen, mitä on tapahtunut.»\n\n»Mutta meillä lienee sittenkin aikaa pari, kolme päivää, ja sillä välin\non teidän, ystäväni, tehtävä voitavanne.»\n\n»Saatte luottaa minuun», lupasi hän.\n\n»Ja siihen mennessä, Castelroux», varoitin, »ette puhu tästä sanaakaan\nkellekään.»\n\nHän vakuutti minulle pitävänsä asian salassa, ja pian välkkyivät\nedessämme määräpaikkamme valot.\n\nSinä yönä viruin Toulousen ummehtuneessa, synkässä vankilassa, eikä\nseuranani pimeinä, unettomina tunteina ollut toivon hiventäkään.\n\n\n\n\nXII\n\nTOULOUSEN TUOMIOISTUIN\n\n\nOlin toivonut saavani virua joitakuita päiviä vankilassa, ennenkuin\nminut vietäisiin oikeuteen; sillä välin olisi kenties Castelrouxin\nonnistunut löytää ne henkilöt, jotka voisivat todistaa, kuka olin.\nVoitte senvuoksi jossakin määrin käsittää säikähdystäni, kun minut\nkutsuttiin tuomarieni eteen seuraavana päivänä ennen puoltapäivää.\n\nVankilasta vietiin minut oikeussaliin kahleissa kuten tavallinen varas\n— sillä lain mukaan oli sellaisen henkilön, jota syytettiin samasta\nrikoksesta kuin minua, kannettava tämä häväistys. Noin parinsadan\naskeleen päässä oikeussalin portailta näin tungoksesta äkkiä kasvot,\njotka saivat minut pysähtymään hämmästyneenä. Se tuotti minulle\ntöytäyksen selkään erään vartijani keihään nupista.\n\n»Mikä teitä nyt vaivaa?» karjaisi mies ärtyneesti. »Eteenpäin,\n_monsieur le traitre_!»\n\nLähdin liikkeelle, tuskin huomaten vartijan raakuutta; katseeni oli\nyhäti kiintynyt noihin kasvoihin — Roxalannen kalpeihin, surkeihin\nkasvoihin. Hymyilin hänelle lohduttavasti ja rohkaisevasti, mutta\nminun hymyillessänikin näytti hänen piirteittensä kauhistunut ilme\nkäyvän voimakkaammaksi. Kun sitten astelin edelleen, katosi hän\nnäkyvistäni, ja minä jäin arvailemaan, mitkä syyt olivat tuoneet hänet\nuudelleen Toulouseen. Toivoiko hän voivansa jossakin määrin korjata\naiheuttamaansa pahaa? Voi, lapsi-rukka! Jos hän toivoi sellaista, niin\npahasti pelkäsin hänen surkeasti pettyvän.\n\nKuulustelu tapahtui salaisesti sinetinvartijan johdolla; hän oli laiha,\nkuihtunut mies, joka oli yhtä homehtuneen ja kuivan näköinen kuin\npergamentit, joiden keskellä hän oli viettänyt elämänsä. Hänen apunaan\noli kuusi tuomaria, ja hänen oikealla puolellaan istui kuninkaan\nkäskynhaltija, herra de Chatellerault, jonka mustelmainen ulkomuoto oli\nosoittamassa, että me olimme kohdanneet toisemme vasta eilen.\n\nKun minulta oli tiedusteltu nimeäni ja asuinpaikkaani, herätin jonkun\nverran hämminkiä vastaamalla rohkeasti: »Olen sieur Marcel de St. Pol,\nBardelysin markiisi, Bardelysistä, Picardiesta.»\n\nPuheenjohtaja — se on sinetinvartija — katsahti kysyvästi\nChatelleraultiin. Mutta kreivi vain hymyili ja osoitti sormellaan\njotakin kirjoitettua paperia, joka oli levitettynä pöydällä.\nPuheenjohtaja nyökkäsi.\n\n»Herra René de Lesperon», hän lausui, »kenties ei tuomioistuin voi\nratkaista, onko lausuntonne tahallinen yritys harhauttaa tai tehdä\ntyhjiksi oikeuden päämäärät vai oletteko te valitettavan mielisairauden\nuhri, mikä saattaisi olla seurauksena joko haavastanne tai Jumalan\nlähettämänä rangaistuksena petoksestanne. Mutta tuomioistuin toivoo\nteidän käsittävän, että sillä on varmat tiedot siitä, ken olette.»\n\nSyntyi hiljaisuus, jonka aikana muut tuomarit nyökäyttelivät päätään,\nfilosofisesti hyväksyen puheenjohtajansa sanat. Minä puolestani\npysyin vaiti, oivaltaen kuinka turhaa minun olisi edelleen panna\nvastalausettani ja odottaen seuraavaa kysymystä.\n\n»Teidät vangitsi, monsieur, Lavédanin linnassa kaksi päivää takaperin\nrakuunajoukkue, jota johti kapteeni de Castelroux. Onko asia niin?»\n\n»Kyllä, monsieur.»\n\n»Ja kun teidät vangittiin, kun teidät pidätettiin René de Lesperonina,\nette millään tavoin koettanut kieltää olevanne hän, vaan päinvastoin,\nkun herra de Castelroux kysyi herra de Lesperonia, astuitte te esiin ja\ntunnustitte olevanne hän.»\n\n»Anteeksi, monsieur. Tunnustin, että minut tunnettiin sillä nimellä.»\n\nPuheenjohtaja naurahti häijysti, ja apulaiset hymyilivät, kohteliaasti\nkuvastaen hänen mielialaansa.\n\n»Tämä terävä erittely, monsieur, on ominaista sellaisille henkilöille,\njoiden sieluntila ei ole terve», hän selitti. »Mutta minä pelkään,\nettä siitä ei ole paljoa apua. Yleensä mies tunnetaan nimellään.\nTeitä, herra de Lesperon, syytetään valtiopetoksesta sen pahimmassa ja\npahanilkisimmässä muodossa. Teitä syytetään aseellisesta taistelusta\nhänen majesteettiansa vastaan. Onko teillä mitään sanomista?»\n\n»Minulla on sanottavaa se, monsieur, että syytös on väärä; hänen\nmajesteetillaan ei ole uskollisempaa ja alttiimpaa alamaista kuin minä\nolen.»\n\nPuheenjohtaja kohautti olkapäitään, ja harmistumisen varjo lehahti\nhänen kasvoilleen.\n\n»Jos tarkoituksenne tänne tullessanne on ollut vain kieltää minun\nesittämiäni lausuntoja, niin pelkään, että me vain tuhlaamme aikaa»,\nhän huudahti kärtyisästi. »Jos haluatte, voin kutsua herra de\nCastelrouxin vannomaan, ettette te silloin, kun teidät vangittiin\nsyytettynä tästä rikoksesta, millään tavoin koettanut torjua syytöstä.»\n\n»En luonnollisestikaan, monsieur», kivahdin, jonkun verran kiivastuen\ntästä tärkeiden tosiasioiden nähtävästi tahallisesta syrjäyttämisestä,\n»koska ymmärsin, että herra de Castelrouxin tehtävänä oli vangita minut\neikä tuomita minua. Herra de Castelroux oli upseeri eikä oikeusistuin,\nja jos olisin jotakin hänelle kieltänyt, olisi se ollut turhaa sanojen\nhaaskaamista.»\n\n»Niinkö? Se on perin sukkelaa; perin sukkelaa todellakin, herra de\nLesperon, mutta tuskin vakuuttavaa. Jatkakaamme! Teitä syytetään\nsiitä, että olette ollut mukana erinäisissä kahakoissa marsalkkojen\nSchombergin ja La Fossen armeijoja vastan ja että te lopuksi olisitte\nollut Castelnaudaryn taistelussa herra de Montmorencyn läheisenä\nkäskyläisenä. Mitä on teillä sanottavaa?»\n\n»Se ei ole lainkaan totta.»\n\n»Mutta kuitenkin on nimenne, monsieur, luettelossa, joka löydettiin\nherra herttua de Montmorencyltä vallattujen matkatavaroiden seasta.»\n\n»Ei, monsieur», vastasin ylpeästi, »ei ole. Kuinka voi se seikka, että\nLesperon-nimi on löydetty herttua de Montmorencyn papereista, todistaa\nminut syypääksi valtiopetokseen, koska olen sanonut teille, etten ole\nLesperon? Jos teillä, messieurs, olisi hiukankaan tuntoa siitä, mitä\nkorkea tehtävänne vaatii, pyytäisitte minua selittämään, miten minut\non voitu sekoittaa Lesperoniin ja vangita hänen sijastaan, jos kerran\nväitteeni ovat todenperäisiä. Sitten, messieurs, voisitte koettaa ottaa\nselvää, ovatko sanani paikkansapitäviä. Mutta tällainen menettely, jota\nnyt noudatatte, ei ole tuomitsemista, vaan murhaa. Oikeutta kuvataan\nhyveelliseksi naiseksi, jonka silmillä on side ja joka pitää kädessään\npuolueetonta vaakaa; teidän käsissänne, hyvät herrat, on siitä, sieluni\nautuuden nimessä, tullut huntua kouristeleva portto.»\n\nChatelleraultin kyynillinen hymy kävi leveämmäksi sitä mukaa kuin\npuheeni jatkuessaan lietsoi raivoa noiden kunnianarvoisten herrasmiesten\nsydämissä. Sinetinvartija vuoroin kalpeni, vuoroin punastui, ja kun\nminä vaikenin, syntyi painostava hiljaisuus, jota kesti joitakuita\nhetkisiä. Vihdoin puheenjohtaja kallistui neuvottelemaan kuiskaamalla\nChatelleraultin kanssa. Sitten hän kysyi minulta pakotetun\nrauhallisella äänellä, joka muistutti ukkoshauteen tyyneyttä:\n\n»Kuka te väitätte olevanne, monsieur?»\n\n»Olen sen jo kerran teille sanonut ja rohkenenpa uskoa, ettei nimeni\nniin helposti unohdu. Olen sieur Marcel de St. Pol, Bardelysin\nmarkiisi, Bardelysistä, Picardiesta.»\n\nHänen ohuet huulensa raottuivat ovelaan hymyyn.\n\n»Onko ketään, joka voi todistaa, kuka olette?»\n\n»Satoja, monsieur!» vastasin innokkaasti, luullen pelastuksen jo olevan\nkäteni ulottuvilla.\n\n»Mainitkaa heistä joitakuita!»\n\n»Mainitsen yhden — sellaisen, jonka sanaa ette uskalla epäillä.»\n\n»Nimittäin?»\n\n»Hänen majesteettinsa kuninkaan. Olen kuullut, että hän on matkalla\nToulouseen, ja pyydän teitä vain odottamaan hänen saapumistaan,\nennenkuin jatkatte juttuni käsittelyä.»\n\n»Ettekö saata ajatella ketään muuta todistajaa, monsieur, sellaista,\njoka voitaisiin saada esiintymään nopeammin? Sillä jos todella voitte\nnäyttää olevanne se, joksi itseänne väitätte, niin miksi viruisitte\nvankilassa muutamia viikkoja?»\n\nHänen äänensä oli mairittelevan ystävällinen. Siitä oli suuttumus\ntyyten kadonnut, ja minä — hupsu — kuvittelin mielessäni sen\naiheutuneen siitä, että mainitsin kuninkaan.\n\n»Ystäväni, herra sinetinvartija, ovat kaikki joko Pariisissa tai\nhänen majesteettinsa matkueessa, eivätkä niin ollen todennäköisesti\nsaavu tänne ennen häntä. Taloudenhoitajani Rodenard ja palvelijani\n— parikymmentä heistä — ovat kenties vielä Languedocissa, ja\ntoivoisin teidän etsittävän heitä. Heidät saataisiin mahdollisesti\nkäsiin muutamissa päivissä, jolleivät he vielä ole päättäneet palata\nPariisiin, uskoen minut kuolleeksi.»\n\nHän hieroi miettivästi leukaansa, kohottaen katseensa auringon\nvalaisemaan, lasiseen kupukattoon.\n\n»Ahh!» hän äänsi. Se oli pitkäveteinen huokaus, joka johtui\npahoittelusta, päätelmästä tai väsymyksestä ja kärsimättömyydestä.\n»Eikö Toulousessa ole ketään, joka voisi vannoa, kuka olette,\nmonsieur?» kysyi hän.\n\n»Pelkään, ettei ole», vastasin. »Tietääkseni ei ketään.» Kun lausuin\nne sanat, muuttui puheenjohtajan ilme jyrkästi, ikäänkuin hän olisi\nriisunut naamarin kasvoiltaan. Äskettäin hän oli ollut kissamaisen\nmairea; nyt hän äkkiä kävi rajuksi kuin tiikeri. Hän karkasi pystyyn,\nkasvot tulipunaisina, silmät liekehtien, ja hänen puheensa tuli nyt\nkiihkeänä, sekavana, melkein katkonaisena tulvana.\n\n»_Miserable_!» hän mylvi, »te itse olette omilla sanoillanne todistanut\nsyyllisyytenne. Kuvittelitteko mielessänne, että kenties kuningas\nsillä aikaa, kun me noudattaisimme Pariisista todistajianne, väsyisi\noikeudenkäyttöön ja lempeyden puuskassa julistaisi yleisen armahduksen?\nMutta oikeutta, mieletön, ei voida eksyttää. Jos olisitte todella ollut\nBardelys, niin olisitte nähnyt, että täällä, tässä salissa, istuu eräs\nherrasmies, joka on hänen hyvin läheinen tuttavansa. Hän on tuossa,\nmonsieur; hän on herra kreivi de Chatellerault, josta lienette kuullut\npuhuttavan. Mutta kun kysyin teiltä, onko Toulousessa ketään, joka\nvoisi todistaa, ken olette, vastasitte te, ettei tietääksenne ollut\nketään. Enää en salli teidän kuluttaa aikaani, siitä saatte olla varma.»\n\n»Hyvät herrat», aloin puhua, »nämä johtopäätökset tuntunevat teistä\nilmeisen selviltä, mutta saatte uskoa minua, ne ovat pettäviä. Tunnen\nherra de Chatelleraultin varsin hyvin samoin kuin hän minut, ja jos\nhän vain haluaisi puhua totta ja esiintyä miehenä ja herrasmiehenä,\nniin hän sanoisi teille, että minä todella olen Bardelys. Mutta herra\nkreivillä on omat tarkoituksensa toimittaessaan minut tuomituksi.\nOsaksi on juuri hänen syytään, että minä olen joutunut tähän asemaan\nja minut on sekoitettu Lesperoniin. Mitä hyötyä minulla olisi niin\nollen ollut, jos olisin vedonnut häneen? Mutta kuitenkin, herra\npuheenjohtaja, hän on synnyltään herrasmies, ja hänellä lienee vielä\njonkun verran kunniantuntoa, kysykää häneltä monsieur — kysykää häneltä\nsuoraan, olenko minä Marcel de Bardelys vai enkö!»\n\nLuja sävyni tehosi noihin heikkoluonteisiin miehiin. Menipä\npuheenjohtaja niin pitkälle, että loi kreiviin päin kysyvän katseen.\nMutta Chatellerault, joka hillitsi itseään erinomaisesti, kohautti\nolkapäitään ja hymyili säälittelevää, ikävystynyttä hymyä.\n\n»Onko minun todella vastattava sellaiseen kysymykseen, herra\npuheenjohtaja?» Hänen äänensä ja ilmeensä osoittivat selvästi, kuinka\nvajavaisena hän pitäisi puheenjohtajan älyä, jos hänet pakotettaisiin\ntekemään se.\n\n»Eihän toki, herra kreivi», vastasi puheenjohtaja hätäisesti, hyläten\nhalveksivasti sellaisen ajatuksen. »Se ei ole missään nimessä\ntarpeellista.»\n\n»Mutta kysymys, herra puheenjohtaja!» jyräytin minä. »Kysykää häneltä\n— jos teillä on vähääkään velvollisuudentuntoa — kysykää häneltä, enkö\nole Marcel de Bardelys!»\n\n»Hiljaa!» karjaisi puheenjohtaja minulle. »Enää ette saa pitää meitä\nnarrinanne, te sukkelapäinen valehtelija!»\n\nPääni painui alas. Tuo kurja oli totisesti tuhonnut viimeisenkin\ntoiveeni.\n\n»Vielä kerran, monsieur», virkoin hyvin tyynesti, »sen vannon, maksaa\ntämä käytöksenne ja nämä aiheettomat solvaukset teille virkanne.\nRukoilkaa Jumalaa, etteivät ne maksa myöskin päätänne!»\n\nHe ottivat sanani yhtä keveästi kuin lapsen uhkaukset otetaan. Se\nseikka, että tulin maltittomuudessani ne lausuneeksi, oli vain omiaan\ntekemään tuomioni vielä varmemmaksi, jos siihen yleensä enää mitään\ntarvittiin.\n\nKäyttäen minusta monia häpäiseviä nimityksiä, joita tavallisesti\nkäytetään mitä pahimmista rikollisista, he tuomitsivat minut kuolemaan.\nMieli painuksissa, pitäen itseäni tuhon omana ja varmana siitä, että\nminut vietäisiin mestauspölkylle aivan lähitunteina, annoin vartijoiden\nkuljettaa minut Toulousen katuja pitkin takaisin vankilaan.\n\nOlin ollut puoli tuntia kopissani, kun ovi avautui ja sisään astui\nCastelroux, jota en ollut nähnyt senjälkeen kuin edellisenä yönä. Hän\ntuli valittamaan kovaa osaani ja samalla kehoittamaan, etten vielä\ntyyten menettäisi toivoa.\n\n»Tänään on liian myöhäistä panna tuomiota toimeen», hän selitti, »ja\nkun huomenna on sunnuntai, siirtyy se ylihuomiseen. Siihen mennessä\nsaattaa tapahtua paljon, monsieur. Asiamiehiäni on liikkeellä ympäri\nkoko maakunnan etsimässä palvelijoitanne, ja rukoilkaamme luojaa,\nettä heidän onnistuisi ne löytää.» Sitten hän lisäsi, ettei se\nkuitenkaan ollut hänen käyntinsä ainoa syy. Eräs nainen oli saanut\nsinetinvartijalta luvan käydä minua katsomassa ja odotti parhaillaan\npuheillepääsyä.\n\n»Nainen!» huudahdin ja mieleeni välähti Roxalanne. »Neiti de\nLavédanko?» kysäisin. Hän nyökkäsi.\n\nPyysin häntä päästämään vieraani heti sisään, ja pian oli Roxalanne\nluonani. Castelroux sulki poistuessaan oven, ja me jäimme kahdenkesken.\n\nSeisoimme hetkisen vastakkain sanaakaan virkkamatta. Sitten hän loi\nkatseensa maahan, astui askeleen eteenpäin ja sopersi änkyttäen,\nempien, tukahdutetusti:\n\n»Monsieur, monsieur.»\n\nYhdellä hyppäyksellä olin hänen edessään sulkien hänet syliini ja\npainaen hänen pienen, ruskean päänsä olkaani vasten.\n\n»Roxalanne!» kuiskasin niin hyväilevästi kuin voin. »Roxalanne!» Mutta\nhän koetti irtautua syleilystäni.\n\n»Antakaa minun olla, monsieur!» hän rukoili, ääni omituisesti väristen.\n»Älkää koskeko minuun, monsieur! Te ette tiedä — ette tiedä.»\n\n»Kyllä minä tiedän, rakas», kuiskutin, »ja myöskin ymmärrän.»\n\nSen kuultuaan hän lakkasi heti ponnistelemasta ja tuntui olevan\nsylissäni hervottomana, ja avuttomana.\n\n»Tiedättekö, monsieur?» hän kysyi, »tiedättekö, että juuri minä\nkavalsin teidät?»\n\n»Kyllä», vastasin suoraan.\n\n»Ja voitte antaa sen anteeksi? Minä aiheutan kuolemanne, ettekä te\nmoiti minua! Oi, monsieur, se tappaa minut!»\n\n»St, lapsi! Ymmärrän sen», vastasin, silittäen hänen ruskeata tukkaansa.\n\n»Ette aivan, monsieur. Rakastin teitä niin, monsieur, ettette voi\naavistaakaan, kuinka kärsin sinä aamuna, jolloin neiti de Marsac tuli\nLavédaniin.\n\n— Aluksi se oli vain tuskaa ajatellessani, että menettäisin teidät,\nettä te katoaisitte elämästäni, etten enää teitä näkisi — teitä, jonka\nolin laskenut niin lähelle sydäntäni.\n\n— Nimitin sinä aamuna itseäni pikku hupakoksi, kun olin uneksinut, että\nte muka piditte minusta. Turhamaisuuteni, ajattelin, oli narrannut\nminut haaveilemaan, että käytöksenne minua kohtaan oli rakastavan\nhellää. Olin katkeroitunut itseäni kohtaan ja kärsin — oi, niin\nkovasti! Kun sitten myöhemmin olin ruusutarhassa, tulitte te luokseni.\n\n— Muistattehan, kuinka otitte minut kiinni ja osoititte, ettei yksin\nturhamaisuus ollut johtanut minua harhaan. Olitte pettänyt minua,\narvelin. Silläkin hetkellä luulin teidän pettävän minua. Te kohtelitte\nminua kevytmielisesti ettekä välittänyt mitään kärsimyksistäni,\nkunhan minusta vain oli teille hiukan huvia lyhentämään joutenolon\nyksitoikkoisuutta oleskellessanne meillä.»\n\n»Roxalanne — oma Roxalanne-parkani!» mutisin.\n\n»Sitten muuttui katkeruuteni ja suruni vihaksi teitä vastaan. Te olitte\nmurtanut sydämeni ja luulin teidän tehneen sen vain leikillä. Siitä\npäätin rangaista teitä. Ah! eikä se kenties ollut ainoastaan sitä.\nLuultavasti kannusti minua jonkun verran myöskin mustasukkaisuus. Te\nolitte kevytmielisesti kosiskellut minua, mutta te olitte saanut minut\nrakastumaan itseenne, ja jollen minä teitä saisi, ei teitä saisi kukaan\nmuukaan. Ja niin minä hulluna lähdin Lavédanista, sanoen isälleni\nmeneväni Auchiin hänen sisarensa luokse, tulin Toulouseen ja annoin\nteidät ilmi sinetinvartijalle.\n\n— Tuskin olin ehtinyt sen tehdä, kun jo tajusin tekoni kauheuden ja\naloin vihata itseäni.»\n\nHän vavahti, ja häneltä pääsi huokaus.\n\n»He eivät saa panna sitä täytäntöön! Oi, he eivät saa! Sanokaa minulle,\nettä voitte puolustautua, ettette ole se mies, joksi he teitä luuleva!»\n\n»Olemme Jumalan kädessä, lapsi. Mahdollisesti voin vielä pelastaa\nitseni. Jos pelastun, tulen suoraa päätä luoksenne, ja te saatte tietää\nkaikki. Mutta muistakaa, lapsi», ja nostaen käsilläni hänen kasvojaan\nkatsoin hänen sinisiin, kyyneleisiin silmiinsä — »muistakaa, pieni,\nettä yhdessä asiassa olen ollut vilpitön ja kunniallinen, siinä ei\nminulla ole ollut mitään muuta vaikutinta kuin sydämeni — kosiessani\nteitä. Minä rakastan teitä, Roxalanne, kaikesta sielustani, ja jos\nkuolen, olette te koko maailmassa ainoa olento, jonka jättäminen minua\nsurettaa.»\n\n»Minä uskon sen; uskon varmasti. Ei mikään voi enää horjuttaa uskoani.\nMutta ettekö tahdo sanoa minulle, kuka olette?»\n\nMietin taaskin hetkisen. Sitten pudistin päätäni.\n\n»Odottakaa, lapsi», virkoin, ja hän noudatti toivomustani eikä enää\nkysellyt.\n\nToisen kerran löin silloin laimin sopivan tilaisuuden enkä tunnustanut,\nja kuten olin katunut sitä, että olin antanut ensimmäisen tilaisuuden\nmennä käyttämättä ohitseni, sain myöskin katua tätä vaikenemistani,\nvieläpä edellistä katkerammin.\n\nHän viipyi vielä hetkisen luonani, ja minä koetin valaa rohkeutta\nhänen sieluunsa. Puhuin toiveistani, jotka perustuivat siihen, että\nCastelroux löytäisi ystäviäni tuntemaan minua, vaikka ne toiveet\nolivat varsin heikot. Ja myöskin hän, lapsi-parka, koetti lohduttaa ja\nrohkaista minua.\n\n»Jospa kuningas olisi täällä!» hän huokasi. »Menisin hänen puheilleen\nja rukoilisin polvillani, että teidät vapautettaisiin. Mutta hänen\nkerrotaan olevan vasta Lyonsissa, enkä voisi mitenkään ennättää käydä\nsiellä maanantaihin mennessä. Menen uudelleen sinetinvartijan luokse ja\npyydän häntä armahtamaan tai ainakin lykkäämään tuomion toimeenpanoa.»\n\nEn riistänyt häneltä toivoa; en virkkanut mitään siitä, kuinka\nhyödytöntä se olisi. Mutta pyysin häntä viipymään Toulousessa\nmaanantaihin saakka, että hän voisi käydä luonani ennen loppua, jos\nloppua ei voitaisi välttää.\n\nSitten saapui Castelroux saattamaan häntä pois, ja me erosimme. Mutta\nolin saanut häneltä paljon lohtua, paljon rohkeutta ja voimaa. Minusta\ntuntui, että jos kohtaloni olisi astua mestauslavalle, voisin sen nyt\ntehdä reippaammin ja iloisemmin.\n\n\n\n\nXIII\n\nYHDENNELLÄTOISTA HETKELLÄ\n\n\nCastleroux kävi luonani seuraavana aamuna, mutta ei tuonut mitään\nsellaisia uutisia, joita olisi voinut pitää ilahduttavina. Hänen\ntiedustelijoistaan ei yksikään ollut vielä palannut, eikä kukaan heistä\nollut lähettänyt sanaa siitä, että olisi päässyt seuralaisten jäljille.\nRohkeuteni lamaantui hieman, ja nekin vähäiset toiveet, joita minulla\nvielä oli, haihtuivat nopeasti.\n\nPäätin vihdoin kyhätä täydellisen selostuksen tapahtumista ja pyytää\nCastelrouxia huolehtimaan siitä, että se annettaisiin kuninkaalle\nitselleen. Siten tulisivat oikeuden vaatimukset tyydytetyiksi, ja\nlisäksi saisin — vaikka myöhään — maksaa velkani kreiville.\n\nTehtyäni sen päätöksen aioin juuri aloittaa kirjoittamisen, kun\nhuomioni kiintyi harvinaiseen ääneen. Aluksi se oli vain epäselvää\nkohinaa, ikäänkuin aaltojen pauhua rantaa vasten. Vähitellen sen voima\nkasvoi, ja siitä alkoi erottua ihmisääniä, riemuisia tervehdyshuutoja.\nSitten kuului väestön melun ylitse tykinlaukauksen pamahdus, sitten\ntoinen, ja vielä toinen.\n\nHypähdin pystyyn, ihmetellen mitä oli tekeillä, ja riensin ristikkoisen\nikkunani ääreen kuuntelemaan.\n\nKun väkijoukko siirtyi lähemmäksi, alkoi minusta tuntua, että huudot\nolivat suosionosoituksia.\n\nMieleeni välähti, että joku korkea henkilö saapui Toulouseen, ja\nensimmäiseksi juolahti mieleeni kuningas. Sellaista mahdollisuutta\najatellessani huimasi päätäni ja toivo sumensi järkeni. Seuraavalla\nhetkellä muistin Roxalannen viime yönä kertoneen, että kuningas, oli\nvasta Lyonsissa asti. Torjuin senvuoksi sen ajatuksen ja sen mukana\ntoivonikin, sillä olisi ihme, jos kuningas, matkustaen mukavaan,\nvelttoon tapaansa, joka oli kuvaavaa koko hänen toiminnalleen, joutuisi\nToulouseen ennenkuin viikko olisi kulunut, ja nythän oli vasta\nsunnuntai.\n\nPalasin kirjoittamaan ja odottamaan, kunnes saisin tietää hälinän syyn\nvartijaltani, kun hän seuraavan kerran tulisi luokseni.\n\nOli kulunut kenties tunnin verran aikaa, kun ovi avautui ja kynnykseltä\ntervehti minua Castelrouxin hilpeä ääni.\n\n»Monsieur, olen tuonut erään ystävän luoksenne.»\n\nPyörähdin ympäri tuolissani ja yksi vilkaisu Castelrouxin vieressä\nseisovan nuorukaisen yleviin, siroihin kasvoihin ja vaaleaan tukkaan\nsai minut äkkiä hypähtämään pystyyn.\n\n»Mironsac!» kiljaisin ja juoksin kädet ojossa häntä vastaan.\n\nMutta vaikka riemuni olikin suuri ja hämmästykseni voimakas, oli\nMironsacin kasvoilla kuvastuva hämminki vieläkin ilmeisempi.\n\n»Herra de Bardelys!» huudahti hän, ja hänen kummastuneessa katseessaan\noli sata kysymystä.\n\n»_Po Cap de Dieu_!» murahti hänen serkkunsa. »Taisinpa totisesti tehdä\nviisaasti, kun toin sinut tänne.»\n\n»Mutta», tiedusti Mironsac serkultaan, tarttuen käsiini, »miksi et\nilmoittanut minulle, Amedée, että aioit opastaa minut herra markiisi de\nBardelysin luokse?»\n\n»Olisitko tahtonut minun turmelevan näin iloista yllätystä?» vastasi\nserkku.\n\n»Armand», sanoin minä, »ei milloinkaan ole kukaan ollut tervetulleempi\nkuin sinä nyt. Tulit parhaiksi ajoissa pelastamaan henkeni.»\n\nSitten kerroin, vastaillen hänen kysymyksiinsä, lyhyesti kaikki,\nmitä minulle oli tapahtunut sen yön jälkeen, jolloin veto Pariisissa\nlyötiin, ja kuinka Chatelleraultin ovela vaikeneminen oli saattanut\nminut mestauslavan kynnykselle. Sen kuullessaan hän vimmastui, ja\nmieltäni hiveli, kun hän sätti kreiviä. Vihdoin hillitsin hänen\nherjaavaa purkaustaan.\n\n»Saakoon riittää tällä kertaa, Mironsac!» sanoin nauraen. »Sinä olet\ntäällä ja voit tehdä tyhjiksi kaikki Chatelleraultin suunnitelmat\ntodistamalla sinetinvartijalle, kuka olen.»\n\nMutta sitten valtasi minut epäilys, ikäänkuin olisi kylmä käsi\nlaskeutunut päähäni. Käännyin Castelrouxiin päin ja huudahdin.\n\n»_Mon Dieu!_ Entä jos he eivät suostu ottamaan asiaani uudelleen\nkäsiteltäväksi?»\n\n»Eivätkö suostu!» Hän purskahti nauramaan. »Sitä ei heiltä kysytä.»\n\n»Se ei ole tarpeen», lisäsi Mironsac. »Kun minä vain kerron kuninkaalle\n—»\n\n»Mutta, ystäväni», keskeytin hänet kärsimättömästi, »minunhan on\nkuoltava huomenna!»\n\n»Ja kuninkaalle kerrotaan siitä tänään — nyt heti. Lähden hänen\npuheilleen.»\n\nTuijotin vähän aikaa kuin puusta pudonnut; sitten johtui mieleeni äsken\nkuulemani hälinä ja huudahdin:\n\n»Onko kuningas jo saapunut?»\n\n»Luonnollisesti, monsieur. Kuinka minä muutoin voisin olla täällä?\nKuulun hänen majesteettinsa seurueeseen.»\n\nSilloin kävin taaskin kärsimättömäksi. Ajattelin Roxalannea ja hänen\ntuskaansa; jokainen minuutti, jonka Mironsac nyt viipyi kopissani,\nmerkitsi kidutuksen jatkumista tuolle lapsi-raukalle. Siksi hoputin\nhäntä lähtemään heti ja kertomaan hänen majesteetilleen, että olin\nvankina. Hän totteli, ja minä jäin vielä kerran yksikseni. Astelin\nedestakaisin ahtaassa kopissani sellaisen kiihtymyksen vallassa,\njollaista en ollut luullut enää kokevani.\n\nPuolen tunnin kuluttua palasi Castelroux yksin.\n\n»No?» ehätin kysymään, heti kun ovi aukeni, antamatta hänelle aikaa\nedes päästä kunnolla sisään. »Mitä kuuluu?»\n\n»Mironsac kertoi, että hänen majesteettinsa on rasittuneempi kuin\nkoskaan. Teidän on mentävä palatsiin heti. Minulla on kuninkaan\nmääräys.»\n\nAjoimme vaunuilla hyvin salaisesti, sillä hän ilmoitti minulle hänen\nmajesteettinsa toivovan, ettei asiaa päästettäisi julkisuuteen, koska\nhänellä oli siihen nähden omat suunnitelmansa.\n\nMinut jätettiin vähäksi aikaa odottamaan etuhuoneeseen, sillä aikaa\nkun Castelroux ilmoitti minut kuninkaalle. Sitten minut opastettiin\npieneen kamariin, jossa oli upea punaisen ja kullan kirjava kalusto\nja joka ilmeisesti oli erotettu hänen majesteettinsa työskentelyä\ntai hartaushetkiä varten. Kun astuin sisään, oli Ludvig selin minuun\npäin. Hän seisoi — pitkä, hintelä, mustapukuinen mies — nojaten\nikkunanpuitteeseen ja tukien päätään koholla olevaan vasempaan\nkäsivarteensa ja silmäili tarkkaavasti alhaalla olevaan puistoon.\n\nHän pysyi samassa asennossa siihen asti, kunnes Castelroux oli\npoistunut ja ovi oli sulkeutunut hänen jälkeensä. Sitten hän äkkiä\nkääntyi katsomaan minua silmiin, selin valoa vasten, joten hänen\nkasvonsa olivat varjossa, mikä lisäsi niiden synkkää, väsynyttä ilmettä.\n\n»_Voilà_, monsieur Bardelys!» tervehti hän minua kylmästi. »Näette nyt,\nmihin pulaan olette joutunut, kun ette totellut käskyjäni.»\n\n»Tahtoisin kiinnittää huomiotanne siihen, sire», vastasin, »että minut\non saattanut siihen teidän majesteettinne tuomarien kyvyttömyys ja\nerään sellaisen henkilön pahanilkisyys, jota teidän majesteettinne\nkunnioittaa suoden hänelle liian paljon luottamusta, pikemminkin kuin\noma tottelemattomuuteni.»\n\n»Molemmat yhdessä kenties», myönsi hän lempeämmin.\n\n»Vaikka heillä näkyy joka tapauksessa olleen perin tarkka nenä\nhaistamaan, kuka on valtiopetturi. Niin, Bardelys, tunnustakaa pois.»\n\n»Minäkö? Petturi?»\n\nHän kohautti olkapäitään ja naurahti näyttämättä vähääkään iloiselta.\n\n»Eikö sellainen mies ole valtiopetturi, joka tekee vastoin kuninkaansa\ntoivomuksia? Ja ettekö senvuoksi ole petturi, nimitettäköönpä teitä\nLesperoniksi tai Bardelysiksi? Mutta», jatkoi hän vieläkin lempeämmin\nja heittäytyen puhuessaan tuoliin, »olen ollut kovin ikävystynyt,\nsenjälkeen kun te poistuitte luotani. Heillä on maailman parhaat\ntarkoitukset, näillä tomppeleilla, ja jotkut heistä rakastavatkin\nminua, mutta he ovat kaikki väsyttäviä. Kun myöskin Chatellerault saa\npäähänpiston laskea leikkiä — kuten tässä tapauksessa — tekee hän sen\nnäppärästi kuin karhu ja säkenöivän joustavasti kuin norsu.»\n\n»Leikkiä?» sanoin.\n\n»Ettekö te pidä sitä pilana, Marcel? _Pardieu_, kukapa teitä siitä\nmoittisi? Sillä miehellä ei olisi terve huumorin tajunta, joka\nymmärtäisi semmoista pilailua, että hänet tuomitaan kuolemaan.\nMutta kertokaahan minulle siitä! Koko juttu, Marcel! En ole kuullut\nainoatakaan tarinaa, jota olisi kannattanut kuunnella, senjälkeen kun —\nkun te lähditte luotamme.»\n\n»Ettekö suvaitsisi, sire, kutsuttaa tänne kreivi de Chatelleraultin,\nennenkuin aloitan?» kysyin.\n\n»Chatelleraultin? Ei, ei.» Hän pudisti päätään oikukkaasti.\n»Chatellerault on saanut jo nauraa, ja huonosti opetetun koiran tavalla\nhän on pitänyt koko naurun yksin. Mielestäni, Marcel, on nyt meidän\nvuoromme. Olen tahallani lähettänyt Chatelleraultin pois, ettei hän\nsaisi vihiä siitä mullistavasta kujeesta, jota valmistelemme hänelle\ntervetuliaisiksi.»\n\nNämä sanat saattoivat minut mitä parhaalle tuulelle, ja kenties juuri\nsiitä johtui, että kun lämpenin kertoessani, puhuin niin lennokkaasti,\nettä hänen majesteettinsa tavallinen turtuus ja raukeus katosivat. Kun\nlopulta aloin kuvailla Toulousen tuomioistuinta, asiani käsittelyä ja\nChatelleraultin näyttelemää osaa, kävivät hänen kasvonsa päättäviksi ja\nkoviksi.\n\n»Onko se totta — kaikki se, mitä olette kertonut?» huudahti hän\nankarana.\n\n»Niin totta kuin evankeliumi. Jos katsotte valan tarpeelliseksi, niin\nvannon kunniani kautta, etten ole lausunut pienintäkään valhetta enkä\nherra de Chatelleraultista puhuessani ole jättänyt mitään mainitsematta\nsamoin kuin en myöskään ole vähääkään liioitellut.»\n\n»Se kurja raukka!» ärähti hän. »Mutta me kostamme kyllä hänelle,\nMarcel. Siitä olkaa huoletta!»\n\nKun hänen ajatuksensa sitten suuntautuivat uudelle uralle, hymyili hän\nväsyneesti.\n\n»Kautta kunniani, saatte arvottoman elämänne aikana kiittää joka ilta\nJumalaa siitä, että minä saavuin Toulouseen niin sopivaan aikaan, ja\nniin saa myöskin se ihana lapsi, jonka kauneutta olette kuvannut niin\nrakastuneen innokkaasti. Olette voittanut sekä neidon että vedon, ja\nkautta pyhän messun, te saatte nauttia kummastakin.»\n\n»_Helas_, sire», huokasin taaskin. »Kun se nainen saa tiedon vedosta —»\n\n»Kertokaa se hänelle vitkastelematta, Marcel, ja jättäytykää hänen\narmoilleen! Ei, älkää menkö noin synkän näköisenä, ystäväni! Kun nainen\nrakastaa, voi hän olla armollinen — ainakin on minulle niin sanottu.»\n\nSitten hänen ajatuksensa kääntyivät toistamiseen uudelle tolalle, ja\nhän kävi tylyksi.\n\n»Mutta ensin on meidän suoriuduttava Chatelleraultista. Mitä hänelle\nteemme?»\n\n»Se on teidän majesteettinne ratkaistava.»\n\n»Minunko?» huudahti hän, ja hänen äänensä sai taaskin ankaran sävyn,\njoka ei koskaan ollut siitä kaukana. »Näen erikoisen mielelläni\nläheisyydessäni vain kunnon miehiä. Luuletteko, että ikinä enää tahdon\nnähdä tuota lurjusta edessäni. Olen jo tehnyt päätökseni häneen nähden,\nmutta mieleeni juolahti, että kenties teitä huvittaisi olla lain\nvälikappaleena.»\n\n»Minuako, sire?»\n\n»Niin, ja miksipä ei? Puhutaan, että te tarpeen vaatiessa osaatte\nkäyttää miekkaa perin tuhoisasti. Tämä tilaisuus vaatii meitä tekemään\npoikkeuksen asetuksestamme. Teillä on suostumukseni, että saatte\nlähettää haasteen kreivi de Chatelleraultille. Ja pitäkää huolta siitä,\nettä surmaatte hänet, Bardelys!» hän jatkoi äkäisesti. »Sillä jollette\nte sitä tee, niin kautta pyhän messun minä teen sen! Jos hän välttää\nmiekkanne, tai jos hän jää eloon teiltä saamastaan haavasta, niin\npyöveli saa hänet. _Mom dieu!_ Onko minua turhanpäiten nimitetty Ludvig\nOikeamieliseksi?»\n\nSeisoin hetken mietteissäni. Sitten rohkenin huomauttaa:\n\n»Jos minä teen sen, sire, niin maailma sanoo, että tein sen päästäkseni\nsuorittamasta maksettavakseni langennutta vetoa.»\n\n»Narri, se ei ole langennut maksettavaksenne. Eikö sellainen mies, joka\nmenettelee petollisesti, menetä kaikkia oikeuksiaan?»\n\n»Se on aivan totta. Mutta maailma —»\n\n»_Peste_!» keskeytti hän minut kärsimättömästi. »Te alatte ikävystyttää\nminua, Marcel, ja koko maailma tekee sen niin erinomaisesti, ettei\nteidän tarvitse ruveta muiden avuksi. Noudattakaa mieltänne, mies,\nja tehkää kuten haluatte! Mutta teillä on suostumukseni surmata\ntuo Chatellerault-vintiö, ja olen hyvin mielissäni, jos käytätte\nsitä hyväksenne. Hän majailee Auberge Royalessa, jossa hänet nyt\notaksuttavasti tapaatte. Ja nyt menkää! Minun on jaettava paljon\noikeutta tässä kapinallisessa maakunnassa.»\n\nViivähdin hetkisen. »Eikö minun ole ryhdyttävä jälleen tehtäviini\nteidän majesteettinne läheisyydessä?»\n\nHän mietti vähän aikaa ja hymyili sitten väsyneeseen tapaansa.\n\n»Minusta olisi hauskaa pitää teitä luonani, sillä nämä olennot\novat niin harmillisen tylsiä jokaikinen. _Je m'ennuie tellement_.\nMarcel!» huoahti hän. »Ooh! Mutta ei, ystäväni, epäilemättä olisitte\nte nykyisin yhtä tylsä kuin kaikki muutkin. Rakastunut mies on\nikävin ja jokapäiväisin olento tässä ikävässä ja joutavanpäiväisessä\nmaailmassa. Mitä teen minä ruumiillanne, kun sielunne on Lavédanissa.\nEpäilenpä, että teillä on kiire päästä täältä pois. Menkää siis,\nMarcel! Laittautukaa avioliittoon ja selviytykää rakkaudenhumalastanne!\nAvioliitto on paras vastamyrkky. Kun se on tehty, palatkaa sitten\nluokseni!»\n\n»Se ei tapahdu koskaan, sire», vastasin leikillisesti.\n\n»Väitättekö niin, herra Cupido Bardelys?» Hän siveli partaansa\naatoksissaan. »Älkää olko siitä kovin varma! Muillakin on ollut\ntunteita — niin, yhtä voimakkaita kuin teidänkin — mutta sittenkin ne\novat jäähtyneet. Mutta te tuhlaatte aikaani. Menkää, Marcel! Olette\nvapaa tehtävistänne minun luonani, niin kauan kuin omat asianne\npidättävät teitä täällä — niin kauan kuin haluatte. Meillä on täällä\nsuoritettavana kolkko tehtävä — kuten tiedätte. Meidän on käsiteltävä\nserkkuni Montmorencyn ynnä muiden juttua, emmekä me täällä lepää emmekä\nsalli juhlimista. Mutta tulkaa luokseni, milloin tahdotte, ja minä otan\nteidät vastaan! Hyvästi!»\n\nJupisin kiitokseni, ja ne tulivat vilpittömästi sydämen pohjasta.\nSuudeltuani sitten hänen kättään poistuin hänen luotaan.\n\n\n\n\nXIV\n\nSALAA KUUNTELEMASSA\n\n\nPohdin kuninkaan luota poistuessani mielessäni, pitäisikö minun\nomin käsin antaa Chatelleraultille hänen niin hyvin ansaitsemansa\nrangaistus, mutta muistin kirotun vetomme, ja minua pidätti se ajatus,\nettä se tekoni voitaisiin selittää yritykseksi välttää sen seurauksia.\nMyöskin tuli Roxalanne ottaa huomioon, ja totisesti ajattelin asiaa\nsyvästi siltä kannalta. Paljon mietittyäni pääsin jälleen siihen\njohtopäätökseen, etten saanut uudelleen lähestyä häntä, ennenkuin\nolin sovittanut tekoni ainoalla vallassani olevalla tavalla, ainoalla\ntavalla, joka puhdistaisi käteni.\n\nOlipa Chatellerault menetellyt petollisesti tai ei, se ei merkinnyt\nmitään neiti de Lavédanin ja minun väleihini nähden. Jos maksaisin\nvetoni — velvoittipa minut siihen kunnia tai ei — niin sitten voisin\nlähestyä häntä; tosin olisin köyhtynyt, mutta ainakaan ei voitaisi\nmitenkään epäillä, että kosinnallani oli mitään muuta vaikutinta kuin\nRoxalannen saavuttaminen.\n\nSitten voisin tunnustaa, ja varmastikin se seikka, että olin maksanut,\nvaikka selvästikään minun ei enää olisi suinkaan tarvinnut maksaa,\nhankkisi minulle anteeksiannon ja todistaisi, että tunteeni olivat\nvilpittömät.\n\nNiin päätin siis menetellä ja siinä aikomuksessa suuntasin askeleeni\nAuberge Royaleen, jossa hänen majesteettinsa oli maininnut kreivin\nmajailevan.\n\nKun hotellissa tiedustin herra de Chatelleraultia, ilmoitti se\npalvelija, jota olin puhutellut, että hän oli kotosalla, mutta että\nhänellä sillä hetkellä oli vieras. Vastasin odottavani ja pyysin\nyksityistä huonetta. Minut opastettiin nopeasti pieneen kamariin,\njonka yhdellä seinällä oli vierassaliin vievä ovi ja jonka vastaisella\npuolella erotti viereisestä huoneesta perin ohut puinen väliseinä.\n\nIsännän poistuttua jäin sinne odottamaan ja tein siellä sellaista,\nmitä en olisi uskonut voivani tehdä enkä vielä tänäänkään voi ajatella\npunastumatta. Lyhyesti sanoen, näyttelin salassakuuntelijaa — minä\nMarcel St. Pol de Bardelys. Sillä se ääni, joka tunkeutui korviini, oli\nRoxalanne de Lavédanin.\n\n»Pyrin kuninkaan puheille», sanoi hän, »mutta en päässyt. Minulle\nselitettiin, ettei hänellä ollut vastaanottoja ja ettei hän päästänyt\npuheilleen ketään muita kuin ne, joita saattoi joku yksityisen luvan\nsaanut henkilö.»\n\n»Ja niin ollen», vastasi Chatellerault, jonka ääni oli aivan väritön,\n»olette tullut minun luokseni, että minä veisin teidät hänen\nmajesteettinsa puheille?»\n\n»Olette arvannut oikein, herra kreivi. Olette ainoa hänen majesteettinsa\nseurueeseen kuuluva henkilö, jonka tunnen — joskin väin vähän — ja\nlisäksi on yleisesti tunnettua, kuinka suuresti te olette kuninkaan\nsuosiossa. Minulle on kerrottu, etteivät ne, joilla on joku\narmonosoitus anottavana, voi saada teitä parempaa puoltajaa.»\n\n»Jos olisitte mennyt kuninkaan luokse, mademoiselle, jos olisitte\npäässyt hänen puheilleen, olisi hän vain kehoittanut teitä kääntymään\nminun puoleeni. Olen hänen käskynhaltijansa Languedocissa, ja\nvaltiopetoksesta syytetyt vangit ovat minun vallassani.»\n\n»Silloin, monsieur», huudahti Roxalanne kiihkeällä äänellä, joka pani\nvereni kiertämään rajummin, »ette epää minulta sitä hyvää työtä, jota\npyydän. Lupaattehan minulle säästää hänen henkensä?»\n\nChatellerault naurahti lyhyesti, ja minä kuulin hänen askeltensa äänen,\nkun hän aatoksissaan asteli huoneen lattialla.\n\n»Mademoiselle, mademoiselle, ette saa arvioida valtaani liian suureksi.\nEtte saa unohtaa, että olen oikeuden palvelija. Te pyydätte kenties\nenemmän kuin vallassani on myöntää. Mitä voitte esittää sellaista,\nmikä osoittaisi, että teen oikein menetellessäni teidän toivomuksenne\nmukaan?»\n\n»_Helas_, monsieur, en voi esittää mitään muuta kuin rukoukseni ja\nvakuutuksen, että tässä on tapahtunut kamala erehdys.»\n\n»Miksi niin puollatte tätä herra de Lesperonia?»\n\n»Hän ei ole herra de Lesperon», intti Roxalanne.\n\n»Mutta koska ette voi ilmoittaa minulle, kuka hän on, täytyy teidän\ntyytyä siihen, että ainakin puhumme hänestä Lesperonina», virkkoi\nkreivi, ja saatoin mielessäni kuvitella, kuinka ilkeästi hän niin\nsanoessaan virnisti.\n\n»Sanokaapa minulle», hän toisti, »miksi puollatte tätä herrasmiestä!»\n\nSyntyi hiljaisuus. Mielessäni näin, kuinka Roxxalannen ylevät Kasvot\nsynkkenivät hänen koettaessaan keksiä vastausta tähän kysymykseen;\nnäin, kuinka hän loi maahan viattomat silmänsä, kuinka hänen kauniit\nposkensa hieman punehtuivat häpeästä, kun hän viimein vastasi\nhiljaisella, jäykällä äänellä nämä neljä sanaa:\n\n»Minä rakastan häntä, monsieur.»\n\nOi, _Dieu!_ Kuulla hänen tunnustavan se näin!\n\nChatelleraultilta tuli vastaukseksi kärsimätön tirskahdus, ja hänen\njalkansa tömistivät uudelleen lattiaa, kun hän pysähdyttyään hetkiseksi\nalkoi taaskin kävellä edestakaisin Sitten seurasi pitkä äänettömyys,\njonka rikkoivat vain kreivin rauhattomat askeleet. Vihdoin tiedusti\nRoxalanne vavahtelevalla äänellä:\n\n»Miksi ette virka mitään, monsieur?»\n\n»_Helas_, mademoiselle, minä en voi tehdä mitään. Olin pelännyt, että\nasianlaita oli niin; ja kysyessäni sitä toivoin olleeni väärässä.»\n\n»Entä hän, monsieur?» tuskaili Roxalanne. »Miten hänen käy?»\n\n»Uskokaa minua, mademoiselle, jos se olisi vallassani, niin pelastaisin\nhänet, olisipa hän vaikka kuinka syyllinen, vain säästääkseni teiltä\nsurun.»\n\nHän puhui hellän valittavasti, julkea teeskentelijä!\n\n»Oi, ei, ei!» huusi neito, ja hänen äänestään huokui kauhua ja\nepätoivoa. »Ettehän tarkoita, että —» Hän keskeytti lauseensa äkkiä; ja\nhetkisen jälkeen lopetti kreivi sen hänen puolestaan.\n\n»Tarkoitan, mademoiselle, että tämän Lesperonin täytyy kuolla.»\n\n»Onko päätöksenne aivan peruuttamaton, monsieur? Jos teissä on vähänkin\nsäälintuntoa, niin sallikaa minun ainakin itkien rukoilla armoa\nkuninkaalta!»\n\n»Se ei hyödyttäisi teitä ensinkään. Kuten jo sanoin, Languedocin\nkapinoitsijat ovat minun käsissäni.» Hän pysähtyi ikäänkuin antaakseen\nnoiden sanojen hyvästi syöpyä neidon tajuntaan ja jatkoi sitten: »Jos\ntoimittaisin hänet vapaalle jalalle, mademoiselle, jos hankkisin hänet\ntänä yönä pois vankilasta, lahjoen hänen vartijansa vaikenemaan ja\nottaen häneltä valan, että hän heti poistuu Ranskasta eikä kavalla\nminua, tekisin itseni syypääksi valtiopetokseen. Vain sillä tavoin\nvoisi se tapahtua, ja käsitättehän, mademoiselle, että niin menetellen\npanen oman kaulani vaaraan.»\n\nHänen sanoissaan oli lausumaton sivumaku — hieno viittaus, että hänet\nvoitaisiin lahjoa tekemään kaikki se, josta hän näin hämärästi puheli.\n\n»Ymmärrän, monsieur», vastasi Roxalanne nyyhkyttäen, »että se on liian\npaljon voidakseni sitä pyytää.»\n\n»Se olisi paljon, mademoiselle», selitti kreivi nopeasti, ja nyt hänen\näänensä oli hillitty ja värisi omituisesti. »Mutta ei mikään, mitä\nteidän huulenne minulta pyytävät ja mitä kuolevaisen vallassa on tehdä,\nole _liian_ paljon!»\n\n»Mitä tarkoitatte?» huudahti Roxalanne, pidättäen henkeään. Oliko hän\narvannut — kuten minä näkemättä hänen kasvojaan olin arvannut — mitä\nsitten seurasi? Kurkkuani alkoi kouristaa. Puristin käteni nyrkkiin ja\nponnistauduin rauhalliseksi kuullakseni, että olin arvannut oikein.\n\n»Kaksi kuukautta sitten», virkkoi Chatellerault, »matkustin Lavédaniin,\nkuten muistanette. Näin teidät, mademoiselle — tosin vain lyhyen\nhetken aikana — ja siitä lähtien en ole nähnyt mitään muuta kuin\nteidät.» Hänen äänensä kävi hieman hiljaisemmaksi, ja intohimo pani sen\nvärähtelemään. Myöskin Roxalanne huomasi sen, sillä tuolin narahdus\nilmaisi minulle, että hän nousi Pystyyn.\n\n»Ei nyt, monsieur — ei nyt!» hän esteli. »Nyt ei ole oikea aika. Pyydän\nteitä ajattelemaan suruani.»\n\n»Sen teen, mademoiselle, ja kunnioitan murhettanne, Ja uskokaa minua,\notan siihen osaa kaikesta sydämestäni. Mutta nyt _on_ oikea aika, ja\njos tämän miehen asia on teidän sydämenasianne, niin te kuuntelette\nminua loppuun saakka.»\n\n»Monsieur, rukoilen teitä —»\n\n»Kuulkaa minua loppuun asti!» kivahti kreivi. Sitten hän puhui edelleen\ntyynemmin. »Nykyisin te rakastatte tätä herra de Lesperonia —»\n\n»Rakastan häntä aina! Aina, monsieur!»\n\n»Malttakaa, malttakaa!» huudahti toinen, joutuen hämminkiin\nkeskeytyksen tähden. »Jos hän eläisi ja te menisitte avioliittoon hänen\nkanssaan ja olisitte joka päivä hänen seurassaan, niin en ollenkaan\nepäilisi rakkautenne kestämistä. Mutta jos hän kuolisi tai jos hän\njoutuisi maanpakoon ettekä te enää häntä näkisi, niin surisitte häntä\nvähän aikaa ja sitten — _helas!_ se on miesten ja naisten tapa — aika\nparantaisi ensin surunne, sitten sydämenne.»\n\n»Monsieur, monsieur!» valitti lapsi-rukka. »Tiesin, että te olitte\nhyvä! Tiesin —»\n\n»Vielä hetkinen! Älkää käsittäkö minua väärin! En sano antavani sitä —\nminä tarjoan sitä.»\n\n»Mitä erotusta siinä on?»\n\n»Se että jos tahdotte sen saada, mademoiselle, on teidän se ostettava.\nOlen sanonut, että teidän tähtenne olen valmis uhmailemaan kaikkia\nvaaroja. Pelastaakseni rakastajanne uhittelen mestauslavaa. Jos minut\nkavalletaan tai jos tapaus pääsee asianomaisten tietoon, niin varmasti\npääni putoaa Lesperonin pään sijasta. Uskaltaudun siihen vaaraan,\nmademoiselle — teen sen ilomielin — jos lupaatte tulla vaimokseni, kun\nolen sen tehnyt.»\n\nRoxalannelta pääsi parkaisu, sitten oli kaikki hiljaista. Sitten kuului:\n\n»Oi, monsieur, te olette säälimätön! Millaista kauppaa te minulle\nesitätte!»\n\n»Rehellistä kauppaa, se on varma», vastasi tämä hornan sikiö — »perin\nrehellistä. Minä panen vaaraan henkeni, te lupaatte minulle kätenne.»\n\n»Entä jos kieltäydyn, monsieur?»\n\nChatellerault huokasi.\n\n»Sen lisäksi, että pidän henkeäni kalliina, tunnen varsin inhimillistä\nmustasukkaisuutta. Ja kun minulla on sellaiset vaikuttimet, niin mitä\nvoitte toivoa?»\n\n»Lyhyesti sanoen, tarkoitatte siis, että hänen on kuoltava?»\n\n»Huomenna», oli tämän pirullisen konnan lakooninen vastaus.\n\nHe olivat vähän aikaa ääneti, sitten puhkesi Roxalanne nyyhkyttämään.\n\n»Olkaa sääliväinen, monsieur! Jos todella rakastatte minua, niin\narmahtakaa minua! Oi, hän ei saa kuolla! En voi, en rohkene antaa hänen\nkuolla! Pelastakaa hänet, monsieur, ja minä rukoilen puolestanne joka\nilta koko elämäni ajan; rukoilen Pyhää Äitiä puolestanne, kuten nyt\nrukoilen teitä hänen puolestaan.»\n\nOliko sellaista miestä, joka voi vastustaa tätä viatonta, harrasta\nvetoomusta? Oliko miestä, joka näihin yleviin, rakkautta ja\ntuskaa huokuviin sanoihin voi vastata vetoamalla omiin karkeihin\nintohimoihinsa? Sellainen tuntui olevan, sillä Chatellerault vain\nlausui:\n\n»Tiedätte hinnan, lapsi.»\n\n»Ja Jumala minua armahtakoon! Minun täytyy se maksaa. Minun täytyy,\nsillä jos hän kuolee, jää hänen verensä minun omalletunnolleni!»\nSitten hän tukahdutti surunsa, ja hänen äänensä kävi melkein tylyksi,\nkun hän hillitsi itseään. »Jos minä lupaan teille mennä kanssanne\nnaimisiin tästä päivästä — sanokaamme — kuuden kuukauden kuluessa,\nniin mitä takeita te annatte minulle, että se mies, joka on pidätetty\nLesperon-nimisenä, pääsee vapaaksi?»\n\nKuulin kreivin päästävän huohotusta muistuttavan äänen.\n\n»Jääkää Toulouseen huomiseen saakka, ja tänä yönä hän saapuu luoksenne\njäähyväisille ennen lähtöään! Oletteko siihen tyytyväinen?»\n\n»Olkoon niin, monsieur», vastasi Roxalanne.\n\nSilloin vihdoin hypähdin seisomaan. En jaksanut enää kestää.\nKenties ihmettelette, että olin kyennyt hillitsemään sisuani näin\nkauan, sallien hänen kärsiä, saadakseni selville, kuinka pitkälle\nChatellerault-lurjus menisi konnanjuonissaan.\n\nÄkkipikaisempi mies olisi iskenyt väliseinän pirstaleiksi tai huutanut\nRoxalannelle sen lohduttavan tiedon, että Chatelleraultin esittämä\nsopimus oli merkityksetön, koska minä jo olin vapaana. Ja siinä olisi\nrajumpi mies vaistomaisesti menetellyt viisaammin kuin minä tein\njärkevästi harkiten. Sensijaan minä avasin oven, menin vierassalin\nhalki ja kiiruhdin käytävään, jonka arvelin vievän Chatelleraultin\nhuoneeseen. Mutta erehdyin, ja ennenkuin olin löytänyt tarjoilijan\nja kysynyt häneltä tietä, meni muutamia kalliita minuutteja hukkaan.\nHän saattoi minut takaisin vierassalin läpi erääseen toiseen\nkäytävään avautuvalle ovelle. Hän sysäsi sen auki, ja minä jouduin\näkkiä vastakkain Chatelleraultin kanssa, joka oli vieläkin punaisena\näskeisestä ottelustaan.\n\n»Te täällä!» hän äännähti, ja hänen leukansa laskeutui ja kasvonsa\nkävivät niin kalpeiksi kuin voivat. Hän ei voinut aavistaa, että minä\nolin kuullut koko kaupan hieronnan.\n\n»Menemme takaisin, jos suvainnette, herra kreivi», sanoin minä.\n\n»Takaisin, minne?» kysäisi hän typertyneenä.\n\n»Takaisin neiti de Lavédanin luokse. Takaisin siihen huoneeseen, josta\njuuri tulette.» Työnsin hänet hieman kovakouraisesti käytävään, jonka\nhämärässä valossa en voinut enää erottaa hänen ilmeitään.\n\n»Hän ei ole siellä», virkkoi hän.\n\nNaurahdin lyhyesti.\n\n»Yhtäkaikki me menemme takaisin», tiukkasin.\n\nPidin pääni, ja pian olimme samassa huoneessa, jossa hänen häpeällinen\nkauppansa oli tehty. Mutta tällä kertaa hän oli puhunut totta.\nRoxalanne ei ollut enää siellä.\n\n»Missä hän on?» kysyin kiukuissani.\n\n»Hän meni pois», vastasi Chatellerault, ja kun huomautin vastaan, etten\nollut kohdannut häntä, kysäisi hän loukkaavasti: »Ette kai haluaisi,\nettä nainen kulkee yleisen vierassalin halki, vai haluaisitteko? Hän\npoistui sivuovesta pihalle.»\n\n»Koska asia on niin, herra kreivi», sanoin tyynesti, »tahdon\nkeskustella hieman kanssanne, ennenkuin menen hänen jälkeensä.» Sitten\nsuljin oven huolellisesti.\n\n\n\n\nXV\n\nHERRA DE CHATELLERAULT RAIVOISSAAN\n\n\nKun ovi oli suljettu, katselimme Chatellerault ja minä toisiamme\näänettöminä. Ja kuinka äärettömästi olivatkaan suhteemme muuttuneet\nviime kohtauksemme jälkeen!\n\n»Herra kreivi», virkoin pilkallisesti, »onnittelen teitä oveluutenne ja\nsuunnitelmienne syvyyden johdosta ja valitan sitä pientä onnettomuutta,\njonka nojalla minä olen täällä ja jonka tähden teidän kauniit\nsommitelmanne todennäköisesti romahtavat.»\n\n»Kuinka paljon tiedätte?» kysyi hän äkäisen halveksivasti.\n\n»Olen ollut tuossa huoneessa puoli tuntia», vastasin, koputtaen\nväliseinää rystysilläni. »Kuten huomannette, on seinä ohut, ja minä\nkuulin kaikki, mitä teidän ja neiti de Lavédanin välillä tapahtui.»\n\n»Niinpä siis se Bardelys, jota nimitetään Uhkeaksi, Bardelys,\nritarillisuuden esikuva, Bardelys, Ranskan hovin _arbiter\nelegantiarum_, onkin vain, kuten näyttää, tavallinen urkkija.»\n\nJos hän koetti sanoillaan saada minut raivostumaan, niin hän pettyi.\n\n»Herra kreivi», sanoin tyynesti, »olette kylliksi vanha tietääksenne,\nettä vain totuus voi haavoittaa. Olin siinä huoneessa sattumalta, ja\nkun keskustelunne ensimmäiset sanat osuivat korviini, en olisi ollut\nihminen, jollen olisi jäänyt sinne ja herkistänyt korviani kuullakseni\njokaisen lausumanne tavun. Muuten sallikaa minun kysyä, hyvä herra\nChatellerault, milloin teistä on tullut niin omantunnontarkka, että\nrohkenette syyttää jotakin toista miestä kuuntelemisesta!»\n\n»Olette hämäräpuheinen, monsieur. Mitä viittauksenne tarkoittaa?»\n\n»Se merkitsee sitä, että jos mies on paljastettu pettäjäksi,\nvalehtelijaksi ja varkaaksi, pitäisi hänen oman luonteensa antaa\nhänelle riittävästi huolta ja estää hänet lausumasta arvostelevia\nhuomautuksia toisten käyttäytymisestä.»\n\nHänen päivettyneille kasvoilleen lehahti puna, joka sitten katosi,\njättäen ne lyijynharmaiksi, mikä on perin ilkeännäköistä, niin totta\nkuin Jumala elää. Hän sinkautti isotöyhtöisen hattunsa pöydälle ja vei\nkätensä miekankahvaan.\n\n»Jumalan kuolema!» hän kiljaisi. »Tästä teidän on vastattava minulle.»\n\nPudistin päätäni ja hymyilin, mutta en lainkaan liikahtanut\npaljastaakseni asettani.\n\n»Monsieur, meidän on puheltava hetkinen. Luullakseni se on teille\nparasta.»\n\nHän loi minuun yrmeän katseen. Kenties tehosi häneen vakavan ponteva\nsävyni. Olkoonpa sen laita miten tahansa, joka tapauksessa hän painoi\npuoleksi paljastetun miekkansa takaisin tuppeen, niin että kalahti, ja\nkysyi:\n\n»Mitä teillä on sanomista?»\n\n»Istukaa!» Viittasin häntä siirtymään pöydän ääressä olevalle tuolille\nja istahdin sitten itse häntä vastapäätä. Otin kynän, kastoin sitä\nvieressä olevassa mustetolpossa ja nykäisin eteeni paperiarkin.\n\nTunsin hänen katsovan minua ja saatoin aavistaa hänen arvelunsa ja\nsekavat mietteensä, kun kynäni nopeasti raapi paperin pintaa. Se oli\npian tehty, ja pistin kynän syrjään. Otin hiekkasäiliön.\n\n»Kun mies menettelee petollisesti, herra kreivi, ja hänet saadaan\nkiinni, katsotaan hänen ehdottomasti menettäneen panoksensa. Yksistään\nsen nojalla on koko omaisuutenne nyt oikeuden mukaan minun.» Taaskin\npiti minun torjua hänen keskeytyksensä. »Mutta jos syrjäytämmekin\nsen näkökohdan ja oletamme, että te olette menetellyt minua kohtaan\nrehellisesti ja kunniallisesti, on teillä sittenkin, monsieur, pätevä\ntodistus — itse neiti de Lavédanin sana — siitä, että minä olen\nvoittanut vedon. Joskin siis otamme asian tältä kaikkein lievimmältä\nkannalta», — pysähdyin siroittaakseni hiekkaa kirjoitukselle —\n»olette sittenkin menettänyt tiluksenne, ja ne ovat tulleet minun\nomaisuudekseni.»\n\n»Niinkö, jumal'auta!» mylvi hän kykenemättä enää hillitsemään itseään.\n»Siispä, herra markiisi, katsokaamme, eikö muutama tuuma terästä kykene\nvoittamaan niitä minulle takaisin!» Ja taaskin lennähti hänen kätensä\nmiekan kahvaan.\n\nNousin pystyyn ja sysäsin hänelle nyt valmiin asiakirjan. »Vilkaiskaa\nensin tuohon!»\n\nHän seisahtui silmäilemään minua kysyvästi. Käytökseni saattoi hänet\nniin uteliaaksi, että hänen kiihkonsa syrjäytyi. Sitten hän astui\npöydän ääreen ja otti paperin. Kun hän luki, vapisi hänen kätensä, ja\nällistyksestä menivät hänen silmänsä levälleen ja otsansa ryppyihin.\n\n»Mitä — mitä tämä merkitsee?» läähätti hän.\n\n»Sitä, että vaikka varmasti tiedänkin voittaneeni, pidän kuitenkin\nparempana tunnustaa menettäneeni vedon. Luovutan teille täten\nBardelysin tilukset, koska, monsieur, olen oppinut käsittämään, että se\nveto oli häpeällinen — sellainen, jossa herrasmiehen ei pitäisi olla\nmukana — ja koska tämä on ainoa tapa, jolla voin hyvittää — itseni,\nkunniani ja sen naisen, jota olemme loukanneet.»\n\n»En ymmärrä», ähkäisi hän.\n\n»Käsitän kyllä, kuinka vaikeaa se on teille, kreivi. Asia on\nhienotuntoinen. Mutta sen toki ymmärtänette, että picardielaiset\nmaatilukseni ovat teidän. Mutta, monsieur, viisaasti menettelisitte,\njos tekisitte heti jälkisäädöksenne, sillä teidän itsenne ei ole\nsallittu niistä nauttia.» Hän loi minuun kysyvän silmäyksen. »Hänen\nmajesteettinsa», jatkoin vastaukseksi hänen katseeseensa, »aikoo\nvangituttaa teidät, koska olette pettäneet hänen teihin panemansa\nluottamuksen ja vääristäneet oikeuden tarkoitusperiä palvelemaan omia\nyksityisiä murhapyyteitänne.»\n\n»_Mon Dieu_!» huudahti hän, joutuen äkkiä perin surkean kauhun valtaan.\n»Tietääkö kuningas?»\n\n»Tietääkö?» Naurahdin. »Olette ollut niin kiihtynyt näistä muista\nseikoista, että olette unohtanut kysyä, miten olen päässyt vapaalle\njalalle. Olin kuninkaan puheilla, monsieur, ja kerroin hänelle,\nmitä täällä Toulousessa on tapahtunut ja että minun oli määrä astua\nmestauslavalle huomenna!»\n\n»_Scelerat_!» kirkui hän. »Te olette syössyt minut turmioon!» Hänen\näänensä värisi raivosta ja tuskasta. Hän seisoi edessäni kasvot\nsinipunervina, kouristellen ja aukoen kupeilla riippuvia käsiään.\nHänen lyhyt, vanttera vartalonsa vapisi kiihkosta ja pelosta, hänen\nleveä naamansa oli vääntynyt kamalaan, raivoiseen virnistykseen. Hänen\nkiukunpuuskansa ollessa vielä ylimmillään avautui ovi ja sisään astui\nhilpeä chevalier de St. Eustache.\n\nHän seisahtui ällistyneenä kynnykselle — ihmetellen Chatelleraultin\nkiihtymystä ja tyrmistyneenä nähdessään minut.\n\nKreivi kääntyi äkäisenä häneen päin.\n\n»No, papukaija?» hän karjaisi. »Mitä te minusta tahdotte?»\n\n»Herra kreivi!» huudahti toinen paheksuvan moittivasti.\n\n»Käsittänette kai tulleenne sopimattomaan aikaan», pistin minä väliin.\n»Herra de Chatellerault on hieman kiihdyksissä.»\n\nSanani kiinnittivät uudelleen hänen huomionsa minuun, ja hänen ilmeensä\nkävi yhä kummastuneemmaksi, sillä hänestä olin edelleen Lesperon,\nkapinallinen, ja häntä luonnollisesti ihmetytti se, että olin vapaana.\n\nSamassa kuului käytävästä puhelua ja askelia, ja kun pyörähdin ympäri,\nnäin oviaukossa St. Eustachen takana olevat Castelrouxin, Mironsacin ja\nvanhan tuttavani, lörpöttelevän, vastuuttoman ilveilijän, La Fossen,\nkasvot. Hän oli Mironsacilta kuullut, että olin Toulousessa, ja\nCastelrouxin opastamina olivat he molemmat lähteneet minua etsimään.\nRohkenenpa vannoa, etteivät he olleet aavistaneet löytävänsä minua\ntällaisissa oloissa.\n\nHe työntyivät huoneeseen, pakottaen St. Eustachea edellään, ja sitten\nvaihdettiin tervehdyksiä ja onnitteluja, samalla kun Chatellerault,\nhilliten hämminkiään, veti chevalierin nurkkaan ja kuunteli, mitä\nhänellä oli sanottavaa. Pian kuulin kreivin huudahtavan:\n\n»Tehkää kuten haluatte, chevalier! Jos teillä on omia etujanne\najettavina, niin ajakaa! Mitä minuun tulee — en välitä enää mistään.»\n\n»Mutta miksi, monsieur?» tiedusti chevalier.\n\n»Miksi?» kertasi Chatellerault, ja hänen rajuutensa kuohahti uudelleen.\nSitten hän pyörähti ympäri ja tuli suoraan minua kohti kuten hyökkäävä\nhärkä.\n\n»Herra de Bardelys!» hän ärjäisi.\n\n»Bardelys!» ällisteli taempana seisova St. Eustache.\n\n»No, mitä?» kysäisin kylmästi, kääntyen poispäin ystävistäni.\n\n»Kaikki, mitä puhuitte, saattaa olla totta, ja minä lienen tuhon oma,\nmutta jumal'auta, sen vannon, ettette te pääse rangaistuksetta.»\n\n»Minun mielestäni olette suuressa vaarassa vahingoittaa itseänne!»\nvastasin naurusuin.\n\n»Teidän on annettava minulle hyvitystä, ennenkuin eroamme!» karjui hän.\n\nPudistin päätäni.\n\n»Olen siksi kunnian mies, että valitsen ne, joiden kanssa mittelen\nmiekkoja. Jätän teidät odottamaan hänen majesteettinsa rangaistusta;\nhänen pyövelinsä ei liene niin tarkkatuntoinen kuin minä. Ei, monsieur,\nsanalla sanoen, en luule voivani taistella kanssanne.»\n\nHänen kasvonsa kävivät hieman kalpeammiksi. Ne muuttuivat harmaiksi.\nHän puri hammasta, ja hänen silmänsä mulkoilivat pahemmin kuin\nmilloinkaan. Hetkisen hän seisoi siinä, silmäillen minua. Sitten hän\nastahti askeleen lähemmäksi ja sähisi:\n\n»Ette luule voivanne taistella kanssani, niinkö? Ette luule! _Pardieu!_\nMiten saan teidät muuttamaan mieltänne? Sanasolvaukset eivät näy teihin\npystyvän. Arvelette, ettei rohkeuttanne voida mitenkään epäillä, Koska\nte muutamia vuosia sitten onnellisen sattuman avulla surmasitte La\nVertoilen ja pääsitte siitä maineeseen.» Ylettömässä raivossaan hän\nläähätti raskaasti, ikäänkuin liian painavaa taakkaa kantava mies.\n»Olette siitä pitäen elänyt tuon sattuman teille suomasta arvosta.\nKatsotaanpas, voitteko siitä kuollakin, herra de Bardelys.» Kumartuen\neteenpäin hän iski minua rintaan niin äkkiä ja voimakkaasti — hän oli\ntavattoman väkevä — että olisin kaatunut, jollei La Fosse olisi ottanut\nminua syliinsä.\n\n»Tappakaa hänet!» lepersi tämä klassillisuutta haaveileva hupakko.\n»Olkaa Theseuksena tälle Marathonin härälle!»\n\nChatellerault astahti taaksepäin, vei kädet lanteille, kallisti päätään\noikealle ja jäi odottamaan kasvoillaan loukkaavan julkea virnistys.\n\n»Riittääkö se muuttamaan päätöksenne?» hän ärähti\n\n»Suostun taisteluun», vastasin, kun voin jälleen hengittää. »Mutta sen\nvannon, etten auta teitä livistämään pyövelin käsistä.»\n\nHän nauroi koleasti.\n\n»Enkö minä sitä tiedä?» hän pilkkasi. »Kuinka voisi teidän kuolemanne\nauttaa minua selviytymään? Tulkaa, messieurs, _sortons!_ Heti paikalla!\n\n»_Soit_!» virkoin lyhyesti. Ja sitten me tunkeuduimme pois huoneesta ja\nmenimme sekavana joukkona käytävää myöten rakennuksen takana olevalle\npihalle.\n\n\n\n\nXVI\n\nKALPA KÄTEEN\n\n\nLa Fosse asteli vierelläni etumaisena; hän oli ottanut minua\nkäsipuolesta ja vannoskeli tahtovansa olla sekundanttinani. Hän piti\ntaistelemisesta niin paljon, tämä vastuuton, järkkymätön runoseppo,\nettä se lähenteli intohimoa, ja kun keskustelun aikana viitattiin\nkaksintaistelukieltoon ja minä vastasin siihen, että minulla oli tähän\notteluun kuninkaan lupa, tuli hän melkein hulluksi riemusta.\n\nMironsac ja Castelroux sulkivat St. Eustachen auttamina vankan\najoportin, suojaten meidät siten ohikulkijoiden huomiolta.\nPortinpuoliskojen rämähdyksestä riensi isäntä parin apulaisensa\nseuraamana luoksemme, ja me saimme kuulla rukouksia ja\nvälitysyrityksiä, pyyntöjä ja uhkauksia, jotka aina ovat\ntakapihataistelujen esinäytöksenä, mutta jotka aina kuten nytkin\npäättyvät siihen, että isäntä poistuu, lähtien juoksujalkaa noutamaan\napua lähimmästä vartiopaikasta.\n\n»Nyt, _myrmidonit_», intoili La Fosse verenhimosta hurmaantuneena,\n»työhön, ennenkuin isäntä ehtii takaisin!»\n\n»_Po' Cap de Dieu_!» murahti Castelroux. »Onko nyt pilailun aika, herra\nilveilijä?»\n\n»Pilailun?» tokaisi hän vastaan auttaessaan minua riisumaan ihokkaani.\n»Pilailenko minä? _Diable!_ Te gascognelaiset olette hidasjärkistä\nväkeä! Pidän kuvaannollisesta puheesta, ystäväni, mutta sitä ei ole\nvielä koskaan sanottu miksikään niin halvaksi kuin pilailuksi.»\n\nVihdoinkin olimme valmiit, ja siirsin kaiken huomioni lyhyeen,\nvankkavartaloiseen Chatelleraultiin, joka kävi kimppuuni kasvot\nvakavina ja silmissä jyrkän päättävä ilme. Asetuin miekkailuasentoon,\neikä ruumiini, eikä mieleni vapissut. Tahdoin odottaa ja antaa\nhänen aloittaa, saadakseni tilaisuuden arvostella hänen kykyään ja\nratkaistakseni, kuinka parhaiten selviytyisin hänestä. Olin päättänyt\nolla lainkaan haavoittamatta häntä ja valani mukaisesti jättää hänet\npyövelin surmattavaksi; aikomukseni oli joko kiertoiskulla lyödä säilä\npois hänen kädestään tai tehdä hänet taistelukyvyttömäksi.\n\nMiekkojemme kalahdettua vastakkain teimme joitakuita alkuotteita\nterssiasennossa, kumpikin etsien varovasti tilaisuutta pistämiseen,\nmutta kummankaan paljastamatta itseään tai osoittamatta lainkaan\nhätäilemisen tai kiihtymyksen merkkejä. Nyt hänen miekkansa lipui\npitkin omaani yhtä mittaa vavahdellen; hän katsoi kulmiensa alta minua\ntiukasti silmiin, ja polvet notkossa hän kyykistyi kuin syöksyyn\nvalmistuva kissa. Sitten se tuli. Salamannopeasti hän vapautti\nsäilänsä; hän siirsi sen miekkani alitse jälleen sen yläpuolelle,\nsitten taaskin takaisin sen alle, ja jännittäytyen syöksyyn —\nsuoritettuaan kaksinkertaisen valehyökkäyksensä — hän suoristi\nkäsivartensa antaakseen piston.\n\nMutta liikauttaen nopeasti miekkani kärkeä, väistin hänen säilänsä\nsyrjään, niin että se meni ruumiini ohitse. Miekkamme olivat kahdesti\nsattuneet tiukasti yhteen, ja nyt oli Chatellerault, joka oli tehnyt\nmahdollisimman pitkän syöksyn ja jonka miekka oli puoliterään saakka\nsivuuttanut minut, pienen hetkisen ajan täydelleen armoillani. Mutta\nminä tyydyin seisomaan paikallani irroittamatta säilääni hänen\nsäilästään, kunnes hän sai takaisin tasapainonsa ja olimme jälleen\nalkuperäisessä asennossamme.\n\nKuulin Castelrouxin syvällä bassoäänellä lausutun kirouksen\n»_Mordieux_», St. Eustachen säikähtyneen äännähdyksen, kun hän jo\nmielikuvituksessaan näki ystävänsä elottomana maassa, ja La Fossen\nharmistuneen huudahduksen, kun kreivi nousi uudelleen taisteluasentoon.\nMutta niistä en välittänyt. Kuten jo sanoin, kreivin surmaaminen ei\nollut tarkoitukseni. Chatellerault olisi kenties menetellyt viisaasti,\njos hän olisi oivaltanut sen seikan, mutta hän ei sitä tehnyt. Päättäen\nsiitä tavasta, jolla hän jatkoi hyökkäyksiään, olin varma, että hän\nluuli selviytyneensä minun hitauteni tähden, eikä hän tullut vähääkään\najatelleeksi, kuinka nopeasti minun oli täytynyt liikkua päästäkseni\nsiihen asentoon, jossa olin ollut.\n\nKun en ollut surmannut häntä tällä vaarallisella hetkellä, alkoi hän\nhalveksia miekkailutaitoani. Se näkyi selvästi siitä, että hän alkoi\nkäyttää uhkarohkeita otteita, kiirehtien saamaan kaikki valmiiksi,\nennenkuin meidät kenties keskeytettäisiin. Tätä hänen maltittomuuttaan\nkäytin äkkiä hyväkseni, koettaen riistää häneltä aseen. Väistin\nuhkaavan piston, antaen sen mennä läheltä — vaarallisen läheltä\n— itseäni, ja pyöräyttäen säilääni hänen miekkansa ympäri yritin\nsinkauttaa sen hänen kädestään. Se oli hyvin vähällä onnistua, mutta\nhän sai sen torjutuksi ja peräytyi.\n\nSilloin hän kenties tajusi, etten ollutkaan niin halveksittava\nvastustaja kuin hän oli luullut, ja alkoi jälleen noudattaa\naikaisempaa, varovaisempaa taktiikkaansa. Minä muutin suunnitelmaa.\nOlin ahdistavinani ja panin hänet vähäksi aikaa tiukalle. Hän oli\nvahva, mutta minulla oli se etu, että yletin pitemmälle ja olin\njoustavampi, ja ilman sitäkin etua olisin voinut surmata hänet\nnopeasti, jos olisin tavoittanut hänen henkeään. Mutta tämä leikki\noli vaarallista itselleni, ja kerran oli kuolema minua hyvin lähellä,\nolin niin vähällä saada surmani hänen miekastaan kuin suinkin on\nmahdollista, jos kerran pelastuu. Hyökkäykseni oli narrannut hänet\ntekemään jälkipiston, kuten olin toivonutkin. Hän yritti, ja kun hänen\nsäilänsä kiersi miekkani ympäri ja sujahti minua kohti, väistin sen\ntaaskin, ja pyöräyttäen sitä kaaressa koetin jälleen sinkauttaa sen\npois hänen kädestään. Mutta tällä kertaa se ei onnistunut minulle\nniinkään hyvin kuin edellisellä kerralla. Hän nauroi yritykselleni,\nja niin vikkelästi, etten olisi sitä häneltä odottanut, hän irroitti\nsäilänsä, ja hänen miekkansa koukersi kuin käärme kurkkuani kohti.\n\nVäistin sen piston, mutta vasta sitten kun se oli enää vain muutaman\ntuuman päässä kaulastani, ja vaikka sainkin sen ohjatuksi syrjään,\nmeni se niin läheltä ohitseni kuin suinkin mahdollista raapaisematta\nihoa. Vaara oli ollut niin uhkaava, että kun taaskin olimme molemmat\nalkuasennossa, oli koko ruumiini kylmässä hiessä.\n\nSilloin päätin lakata koettamasta tehdä hänet aseettomaksi lyömällä\nsäilän pois hänen kädestään ja pinnistin aivojani, saadakseni hänet\nsellaiseen asentoon, että voisin tehdä hänet taistelukyvyttömäksi.\nKun parhaillaan suunnittelin sitä — olimme silloin sekstiasennossa —\ntarjoutui tilaisuus äkkiä. Hänen säilänsä kärki oli alhaalla ja hän\ntarkkaili minua; kärki oli niin alhaalla, että hänen käsivartensa\noli paljaana, ja minun säiläni oli siihen suunnattuna. Tarvitsin\nvain sekunnin murto-osan nähdäkseni avoimen paikan, arvioidakseni\nmahdollisuudet ja tehdäkseni päätöksen. Seuraavassa silmänräpäyksessä\noli käsivarteni ojentunut, säiläni oli suhahtanut kuin salama ja\nlävistänyt hänen oikean käsivartensa.\n\nKuului tuskankiljaisu ja sitä seuraava syvä, raivoisa murahdus, kun\nkreivi, joka oli haavoittunut, mutta ei voitettu, sieppasi putoavan\nmiekkansa vasempaan käteensä ja koetti pistää sen lävitseni, sillä\naikaa kun minun säiläni oli tiukasti kiinni hänen oikean käsivartensa\nluussa. Hypähdin vikkelästi syrjään, ja ennenkuin hän ehti uudistaa\nyritystään, olivat ystäväni karanneet hänen kimppuunsa ja kiskoneet\nmiekan hänen kädestään ja minun miekkani hänen käsivarrestaan.\n\nSeurasin katseellani sekundanttiani, kun hän astui Chatelleraultin\nluokse. Kreivi seisoi kalpeana, huulet tiukasti yhteen puristettuina,\nepäilemättä käsivarressa tuntuvasta tuskasta. Sitten hän puhutteli La\nFossea, niin että se kuului minulle saakka.\n\n»Tehnette minulle sen palveluksen, monsieur, että ilmoitatte\nystävällenne, ettei tämä ollut kaksintaistelu ensimmäiseen vereen\nsaakka, vaan _à Voutrance_. Käyttelen miekkaa vasemmalla kädellä yhtä\nhyvin kuin oikealla, ja olen perin kiitollinen, jos herra de Bardelys\nsuo minulle sen kunnian, että ottelu aloitetaan uudelleen.»\n\nLa Fosse kumarsi ja tuli tuomaan meille tätä sanomaa, jonka jo olimme\nkuulleet.\n\n»Minulla oli taisteltaessa kokonaan toisenlainen ajatus», vastasin,\n»kuin herra de Chatelleraultilla näkyy olleen. Hän pakotti minut\nantamaan näytteen rohkeudestani. Sen olen nyt tehnyt; enempään en\nsuostu. Lisäksi alkaa, kuten herra de Chatellerault varmasti itsekin\nhuomaa, olla varsin hämärä, ja muutamien minuuttien kuluttua on liian\npimeä miekkailua varten.»\n\n»Muutamien minuuttien kuluttua ei sitä tarvitakaan», kuusi\nChatellerault säästääkseen aikaa. Hän oli korskea loppuun asti.\n\n»Tuolta, monsieur, tulee joka tapauksessa miehiä, jotka ratkaisevat\ntämän kysymyksen.» Osoitin majatalon ovelle päin.\n\nMinun puhuessani astui pihalle isäntä upseerin ja kuuden sotilaan\nseuraamana. Nämä eivät olleet tavallisia järjestyksen valvojia, vaan\nhenkivartioston muskettisotureita, ja heti heidät nähtyäni arvasin,\netteivät he olleet tulleet keskeyttämään kaksintaistelua, vaan\nvangitsemaan äskeistä vastustajaani paljoa raskaamman syytöksen nojalla.\n\nUpseeri meni suoraan Chatelleraultin luokse.\n\n»Kuninkaan nimessä, herra kreivi», hän lausui, »vaadin miekkanne.»\n\nChatellerault seisoi hetkisen pää painuksissa, unohtaen kenties\nsieluntuskassaan käsivartensa pakotuksen. Sitten hän ojensihe äkkiä\nja katsoi upseeria suoraan silmiin ylpeän, puolittain pilkallisen\nnäköisenä.\n\n»Haluatteko miekkani, monsieur?» hän kysäisi.\n\nMuskettisoturi kumarsi kunnioittavasti.\n\n»St. Eustache, tahdotteko olla hyvä ja antaa sen minulle?»\n\nSillä aikaa kun chevalier nosti ylös maahan viskatun säilän, odotti\nkreivi ulkoisesti rauhallisena, minkä vuoksi silloin ihailin häntä,\nkuten aina on ihailtava sellaista miestä, joka suuren vastoinkäymisen\nkohdatessa käyttäytyy tyynesti.\n\nHän otti miekan chevalierilta. Hän piteli sitä sekunnin verran kahvasta\nmiettiväisen näköisenä, ikäänkuin jotakin pohtien, ja muskettisoturi\nodotti maltillisesti, kunnes hän haluaisi luopua miekasta, osoittaen\nkohteliaisuutta kuten kaikki ylevät luonteet onnettomuuteen joutunutta\nkohtaan.\n\nYhä pitäen miekkaansa, hän nosti katseensa sekunniksi ja silmäili minua\ntuikean pahanilkisesti. Sitten hän naurahti, kohautti olkapäitään,\nvaihtoi otettaan, tarttuen miekkansa terästä kiinni, ikäänkuin aikoen\ntarjota sen kahva edellä upseerille. Pitäen sitä sillä tavoin, hän\nastahti äkkiä taaksepäin, ja ennenkuin kukaan ehti häntä estää, oli\nhän laskenut miekkansa nupin maahan, tähdäten kärjen rintaansa, ja\nsyöksynyt siihen, lävistäen itsensä.\n\nKaikilta pääsi huudahdus, ja juoksimme hänen luokseen. Hän kellahti\nkupeelleen; hänen kasvonsa vääntyivät tavattomasta tuskasta, mutta hän\nlausui järkkymättömän pilkallisesti:\n\n»Nyt voitte ottaa miekkani, herra upseeri.» Samassa hän vaipui\npyörtyneenä pitkälleen.\n\nKiroten astui muskettisoturi hänen luokseen. Hän totteli\nChatelleraultia kirjaimellisesti, polvistuen hänen viereensä ja vetäen\nmiekan varovasti pois haavasta. Sitten hän komensi pari miestänsä\nnostamaan ruumiin.\n\n»Onko hän kuollut?» kysyi joku, ja joku toinen vastasi: »Ei vielä,\nmutta hän kuolee pian.»\n\nKun olin jälleen pukeutunut, aioin rientää heti Hotel de l'Epéehen\ntavatakseni Roxalannen, tyynnyttääkseni hänen pelkonsa ja surunsa ja\ntehdäkseni vihdoinkin tunnustukseni.\n\nAstuessamme kadulle, jossa hämärä alkoi pimetä, tiedustin\nCastelrouxilta, kuinka St. Eustache oli joutunut Chatelleraultin\nseuraan.\n\n»Hän on Iskariotin sukua luullakseni», vastasi gascognelainen. »Niin\npian kun hän sai tietää, että Chatellerault oli saapunut Languedociin\nkuninkaan käskynhaltijana, kiiruhti hän tarjoamaan tälle palvelustaan\nsaatettaessa kapinallisia vastaamaan oikeudessa teoistaan. Hän\nväitti, että kuninkaalla olisi paljon hyötyä siitä, että hän tunsi\nmaakunnan perinpohjin ja että hänellä oli ollut erittäin hyvä tilaisuus\ntutustua monien sellaisten miesten valtiopetoksellisiin puuhiin, joita\nvaltiovalta ei lainkaan epäillyt.»\n\n»_Mort Dieu_!» huudahdin. »Jotakin sellaista olin epäillyt. Olette\noikeassa sanoessanne, että hän kuuluu Iskariotin sukuun. Hän on pahempi\nkuin aavistattekaan. Minulla on hänestä tietoja — paljon tietoja. Vielä\näskettäin hän itsekin oli kapinallinen, Orleansin Gastonin kannattaja —\nvaikka hänen intonsa olikin laimea. Mistähän syistä hän lienee ryhtynyt\nmoiseen hommaan?»\n\n»Samasta syystä, joka johti hänen esi-isäänsä, vanhanajan Juudasta —\nhalusta hankkia rikkautta. Jokaisesta kapinallisesta, jota ei tähän\nsaakka ole epäilty, joka nyt joutuu oikeuteen ja jonka valtiopetos\nsaadaan hänen kauttaan todistetuksi, vaatii|hän puolet asianomaisen\nkapinallisen takavarikoidusta omaisuudesta.»\n\n»_Diable_!» kirosin. »Entä hyväksyykö sinetinvartija sen?»\n\n»Hyväksyykö? St. Eustachella on täydet valtuudet, hän saa toimia\nvapaasti, ja hänellä on komppania ratsuväkeä komennettavanaan\nmetsästäessään kapinallisia.»\n\n»Onko hän tähän mennessä tehnyt paljon?» oli seuraava kysymykseni.\n\n»Hän on syössyt tuhoon puolikymmentä ylimystä perheineen. Ne varat,\njotka hän on sen ohessa kasannut, lienevät totisesti melkoiset.»\n\n»Huomenna, Castelroux, menen puhumaan kuninkaalle tästä somasta\nherrasmiehestä, pistämme hänet syvään ja pimeään koppiin ja pakotamme\nhänet luopumaan verirahoistaan.»\n\n»Jos voitte todistaa hänet kapinalliseksi, niin teette siunatun työn»,\nvastasi Castelroux. »Näkemiin siis huomiseen asti, sillä tässä on Hotel\nde l'Epée!»\n\nNousin portaita ylös ja olin juuri astumaisillani ovesta sisälle,\nkun ylhäältä äkkiä kuului naurunrähäkkää ja erotin hyvin tutun\näänen. Se kuulosti parhaillaan puhuvan sisällä olevalle seurueelle.\nEpäilin hetkisen — sillä oli kulunut kuukausi siitä, kun olin\nkuullut tuota pehmeätä, liukasta puhetta. Sitten olin varma,\nettä ääni todellakin oli taloudenhoitajani Ganymedeen. Castelrouxin\nsanansaattajat olivat nähtävästi vihdoinkin hänet löytäneet ja tuoneet\nhänet Toulouseen.\n\n\n\n\nXVII\n\nGANYMEDEEN LÖRPÖTTELY\n\n\nEnnen sitä hetkeä, jolloin seisoin Hotel de l'Epéen ovella, kuunnellen\ntaloudenhoitajani kertomusta ja niitä naurunpurskahduksia, joita hänen\nlukuisat kuulijansa vähäväliä päästivät, en ollut aavistanutkaan,\nminkälaiset kertojalahjat Rodenardilla oli. Mutta nyt en ollut\nlainkaan mielissäni huomatessani ne, sillä hän tarinoi siitä, kuinka\neräs Marcel St. Pol, Bardelysin markiisi, oli lyönyt vetoa kreivi\nde Chatelleraultin kanssa, väittäen kosivansa neiti de Lavédania ja\nsaavansa hänet puolisokseen kolmessa kuukaudessa. Eikä hän rajoittunut\nsiihen. Rodenardilla näkyi olevan hyvät tiedot: hän oli urkkinut\nCastelrouxin sanansaattajalta kaikki, mitä tämä tiesi asioiden tilasta,\nja myöhemmin, Toulouseen saavuttuaan, haalinut uutisia lisää.\n\nAioin juuri astua sisään ja antaa perin jyrkän ojennuksen tuolle\nlörpöttelevälle vintiölle, kun sisältä äkkiä kuului hälyä. Erotin\ntuolien narahduksia, äänet hiljenivät, ja pian olin vastakkain itse\nRoxalanne de Lavédanin kanssa, joka poistui seurassaan hovipoika\nja nainen. Hänen katseensa osui minuun silmänräpäykseksi, ja hänen\ntakaansa oviaukosta tulvivassa valossa näkyivät piirteeni selvästi. Ja\nkasvoni olivat varmaankin hyvin ällistyneet, sillä siinä vähäisessä\najassa arvasin hänen kuulleen kaikki, mitä Rodenard oli puhunut. Kun\nhän vilkaisi minuun, tunsin kalpenevani, minua puistatti ja otsalleni\nkihosi kylmä hiki. Sitten hänen katseensa lipui ohitseni ja suuntautui\nkadulle, ikäänkuin hän ei olisi tuntenut minua. En voi sanoa,\nkalpeniko vai punastuiko hän, sillä valaistus oli liian huono. Sitten\nseurasi pysähdys, joka tuntui minusta loppumattomalta, vaikka sitä ei\nvoinutkaan kestää kuin muutamia sekunteja — niin, vain muutamia. Sitten\nhän meni ohitseni, vetäen hameensa tiukasti kiinni, samalla kun minä\nmasentuneena peräydyin ovipielen varjoon, veren tulviessa kasvoihini\nhäpeästä, raivosta ja nöyryytyksestä.\n\nNyt hän tiesi, kuinka häntä olivat kaikki pettäneet, ensin minä ja\nmyöhemmin, samana iltapäivänä, Chatellerault, ja hänen päätöksensä\npoistua Toulousesta ei saattanut merkitä muuta kuin sitä, että hän\npiti suhteitamme menneinä. Hänen katseestaan näin, että hän kummastui\nnähdessään minut niin pian vapaana, mutta hänen ylpeytensä oli nopeasti\nvoittanut ja tukahduttanut kaikki ihmettelyn merkit.\n\nHänen sivuutettuaan minut pysyin paikallani, kunnes hänen vaununsa\nolivat rämisten häipyneet yöhön, ja sillä välin pohdin mielessäni\nvastaista toimintaani ja tein siitä päätöksiä. Mutta epätoivo valtasi\nminut väkisinkin.\n\nRodenard saisi tämän maksaa — jumal'auta, hän saisi! Taaskin jouduin\nhillittömän raivon valtaan, jota olen aina pitänyt herrasmiehelle\nsopimattomana, mutta jolle nyt tunnuin tottuvan antamaan perään\ntavantakaa. Eräs tallirenki tuli parhaillaan portaita ylös. Hänellä oli\nkädessään vankka piiska, jossa oli pitkä, palmikoitu siima. Hätäisesti\nmurahtaen: »Luvallanne», tempasin sen hänen kädestään ja syöksyin\nhuoneeseen.\n\nTaloudenhoitajani puheli edelleen minusta. Huone oli täynnä väkeä,\nsillä yksin Rodenard oli tuonut mukanaan kaksikymmentä seuralaistani.\nYksi heistä katsahti ylöspäin, kun pyyhälsin hänen sivuitseen, ja\nhäneltä pääsi hämmästyksen huudahdus, kun hän tunsi minut. Mutta\nRodenard jatkoi laverteluaan syventyneenä aiheeseensa, niin ettei hän\nhuomannut mitään muuta.\n\n»Herra markiisi», lausui hän juuri, »on herrasmies, jonka palveleminen\non kunniaksi —»\n\nViimeisen sanan jälkeen hän parahti, sillä piiskani sivallus oli osunut\nhänen hyvinruokittuun ruhoonsa.\n\n»Se on sellainen kunnia, joka ei enää ikinä tule osaksesi, sinä koira!»\nkiljaisin.\n\nHän hypähti korkealle ilmaan, kun piiska sattui häneen toistamiseen.\nHän pyörsi ympäri, kasvot tuskasta vääntyneinä, pulleat posket kalpeina\npelosta ja silmät pyörien hurjasti kiukusta, sillä vielä hän ei ollut\ntäydelleen oivaltanut tilannetta. Kun hän sitten näki minut ja huomasi\nkamalan kiihtymyksen merkit kasvoillani, niin hän lankesi polvilleen\nja ulvoi jotakin, mitä en ymmärtänyt — sillä sillä hetkellä en kyennyt\nymmärtämään paljoakaan.\n\nPiiska viuhahti jälleen ilmassa ja osui hänen hartioihinsa. Hän\nkiemurteli ja kiljui sekä ruumiillisesta että sielullisesta tuskasta.\nMutta minä olin säälimätön. Hän oli lörpöttelyllään tuhonnut elämäni,\nja niin totta kuin Jumala elää, oli hänen maksettava siitä se ainoa\nhinta, jonka hän kykeni — ruumiin kipu. Yhä uudelleen vingahti ruoskan\nsiima hänen päänsä ympärillä ja sattui hänen pehmeään, valkeaan\nihoonsa, samalla kun hän, armoa uikuttaen, ryömi ja huojui polvillaan\nedessäni. Vaistomaisesti hän lähestyi minua estääkseen lyöntejäni,\nkun taas minä peräännyin saadakseni piiskalle parempaa liikkumatilaa.\nHän ojenteli käsivarsiaan ja risti lihavat kätensä rukoilevasti,\nmutta tuskaisesti pureva piiskansiima kietoutui niiden ympärille,\njättäen niiden valkeaan ihoon punaisen jäljen. Kirkaisten hän kätki ne\nkainaloihinsa ja vaipui pitkäkseen lattialle.\n\nKun nyt sitä ajattelen, häpeän kelpo lailla muistaessani, kuinka\nhäntä ruoskin. Todella vastahakoisesti ja vielä enemmän häveten\nolen pakottanut itseni kirjoittamaan siitä. Jos teitä loukkaa tämä\npieksämisen selostus, niin olkoon puolustuksenani sen välttämättömyys;\nitse tapahtumasta en, ikävä kylläkin, voi esittää mitään muuta\npuolustusta kuin sokean raivon, jonka vallassa olin.\n\nAamulla jo kaduin hyvin katkerasti. Mutta sillä hetkellä olin vain\njärjetön. Olin hullu, ja hulluuteni oli syynä karkeaan raakuuteeni.\n\n»Olet valmis lavertelemaan minusta ja asioistani kapakassa, sinä\nkoira!» kiljuin hengästyneenä sekä kiihkosta että ponnistelusta. »Anna\ntämän muiston hillitä myrkyllistä kieltäsi vastaisuudessa!»\n\n»Armollinen herra!» hän parkui. »_Misericorde_, monseigneur!»\n\n»Kyllä! Saat armoa — juuri sen verran armoa kuin ansaitset. Tätäkö\nvarten olen luottanut sinuun näin monta vuotta, ja tätäkö varten isäsi\nluotti sinuun sitä ennen? Sitäkö varten olet saanut tulla sileäksi,\nlihavaksi ja komeaksi palveluksessani, että maksaisit minulle tällä\ntavoin? _Sangdieu_, Rodenard! Isäni olisi hirtättänyt sinut, jos olisit\npuhellut puoleksikaan niin paljon kuin olet tänä iltana pakissut. Sinä\nkoira! Sinä kurja lurjus!»\n\n»Monseigneur», kirkui hän taaskin, »antakaa anteeksi! Autuaan äitinne\ntähden antakaa anteeksi! Monseigneur, en tietänyt —»\n\n»Mutta sinä opit, vintiö. Sinä opit lihavan ruhosi kivusta. Eikö niin,\nkurja?»\n\nHän vaipui nääntyneenä hervottomaksi, ähkyväksi, veriseksi läjäksi,\njota ruoskani yhäti hellittämättä suomi.\n\nMielessäni on kuva tuosta huonosti valaistusta huoneesta,\nsäikähtyneistä kasvoista, joille lekuttavat kynttilät loivat omituisia\nvarjoja, piiskani viuhinasta ja läiskeestä, omista kovaäänisistä\nkirouksistani ja syytämistäni solvaavista nimityksistä, Rodenardin\nparkunasta, silloin tällöin kuuluneista paheksumisäänistä ja pyynnöistä\nsekä muutamista rohkeammista, jotka käskivät minua häpeämään. Sitten\nliittyivät toisetkin tähän »Hävetkää!»-huutoon, joten minä vihdoin\nlakkasin, ojentautuen täyteen mittaani, ikäänkuin heitä uhmatakseni.\nPääni oli korkeammalla kuin kenenkään muun huoneessaolijan, ja piiskani\noli uhkaavasti koholla. En ollut tottunut kuulemaan arvostelua, ja\nheidän halveksivat sanansa kiihdyttivät sisuani.\n\n»Kuka kiistelee oikeuttani vastaan?» ärjäisin uhittelevasti, ja he\nvaikenivat kaikki. »Jos joku teistä uskaltaa astua esiin, niin hän saa\nvastaukseni.» Kun ei heistä kukaan hiiskunut mitään, osoitin heille\nylenkatsettani purskahtamalla nauruun.\n\n»Monseigneur!» uikutti Rodenard jalkojeni juuressa. Hänen äänensä alkoi\nkäydä heikoksi.\n\nVastaukseksi annoin hänelle viimeisen sivalluksen ja viskasin sitten\nruoskan — joka oli käynyt risaiseksi pieksämisestä — takaisin kuskille,\njolta olin sen lainannut.\n\n»Riittäköön tämä sinulle, Rodenard», sanoin, koskettaen häntä\njalallani. »Laita niin, ettet enää koskaan ilmesty silmieni eteen, jos\nkurja henkesi on sinusta kallis!»\n\n»Ei niin, monseigneur!» ähkyi mies-parka. »Oi, ei niin! Olette\nrangaissut minua; olette piiskannut minua, niin etten kykene enää\nseisomaan. Antakaa minulle anteeksi, monseigneur, antakaa nyt minulle\nanteeksi!»\n\n»Olen antanut anteeksi, mutta en tahdo nähdä sinua enää milloinkaan,\netten unohtaisi antaneeni anteeksi. Viekää hänet pois!» käskin\npalvelijoitani, ja nopeasti, äänettömästi totellen astui heistä kaksi\nesiin ja kantoi ähkyvän ja nyyhkyttävän Rodenardin pois huoneesta.\n\n»Isäntä», komensin senjälkeen, »laittakaa minulle huone kuntoon! Pari\nteistä tulee mukaani!»\n\nSitten annoin määräyksen matkatavaroitteni sijoittamisesta. Osan niistä\nlakeijani toivat siihen huoneeseen, jonka isäntä oli kiireellisesti\nsiistinyt minua varten. Siellä istuskelin myöhään yöhön perin\nmasentuneena ja epätoivoisena. Kun olin purkanut kiukkuni, olisin\nkenties hieman ajatellut Ganymedes-rukkaa ja hänen tilaansa, mutta omat\nasiani täyttivät tyyten mieleni ja valtasivat kaikki ajatukseni sinä\nyönä.\n\nKun vihdoin menin vuoteeseen, nukuin huonosti; koko yön vietin\ntuskaisesti hellien mennyttä rakkauttani, kuten äiti palvoo kuolleen\nesikoisensa ruumista.\n\nAamulla päätin lähteä Toulousesta, poistua koko tästä maakunnasta,\njossa minulle oli tapahtunut niin paljon, ja mennä Beaugencyyn\nvanhentuakseni siellä eristäytyneenä ihmisvihaajana.\n\nTapasin sinä päivänä Castelrouxin, mutta en virkkanut hänelle mitään\nsurustani. Hän kertoi minulle Chatelleraultista. Kreivi makasi hyvin\nheikossa tilassa Auberge Royalessa, eikä häntä voitu siirtää minnekään.\nHäntä hoitavan lääkärin mielestä ei hänen eloonjäämisestään ollut juuri\ntoiveita.\n\n»Hän pyytää nähdä teitä», lisäsi Castelroux.\n\nMutta minua se ei haluttanut. Siitä huolimatta? että hän oli tehnyt\nminulle huutavaa vääryyttä ja että halveksin häntä sydämeni pohjasta,\nolisi minussa voinut herätä sääli nähdessäni hänet nykyisessä\ntilassaan, enkä tahtonut Chatelleraultin kaltaiselle miehelle — en edes\nhänen kuolinvuoteellaan — tuhlata sellaista tunnetta, jota silloin itse\nniin kipeästi kaipasin.\n\n»Aion poistua Toulousesta tänään», ilmoitin.\n\n»Minne lähdette?»\n\n»Helvettiin, Beaugencyyn — tuskin tiedän minne, eikä sillä olekaan\nväliä.»\n\nHän katsahti minuun kummastuneena, mutta hienotuntoisena miehenä hän ei\nkysellyt mitään sellaisesta asiasta, jota hän piti salaisuutena.\n\n»Entä kuningas?» hän huomautti äkkiä.\n\n»Hänen majesteettinsa on jo vapauttanut minut tehtävistäni.»\n\nEn kuitenkaan lähtenyt sinä päivänä. Se oli kyllä aikomukseni\nauringonlaskuun saakka. Kun sitten älysin olevan myöhäistä, lykkäsin\nmatkani seuraavaan aamuun.\n\nAamulla sitten lähdin. Mutta kun jouduimme matkalle myöhään, emme\nehtineet pitemmälle kuin Grénadeen, jossa vielä kerran yövyimme Hotel\nde la Couronneen. Niinpä sen nojalla, että olin siirtänyt lähtöni yhden\npäivän myöhemmäksi, saavuttikin minut sanansaattaja, ennenkuin se olisi\nollut liian myöhäistä.\n\nOli puolenpäivän aika seuraavana päivänä. Hevosemme olivat satuloidut;\nolipa osa miehistäni jo ratsailla — sillä en aikonut erottaa heitä\npalveluksestani, ennenkuin Beaugencyyn saavuttuamme — ja molemmat\nvaununi olivat lähtövalmiit. Elinaikaisista tavoista ei ole helppo\nluopua, vaikka välttämättömyys antaakin siitä pakottavan määräyksen.\n\nOlin parhaillaan selvittämässä laskuani isännälle, kun käytävästä äkkiä\nkuului nopeita askelia, miekan kalahtelua seinää vasten, ja ääni —\nCastelrouxin ääni — huhuili kiihtyneenä:\n\n»Bardelys! Herra de Bardelys!»\n\n»Mikä teidät on tänne kiidättänyt?» huudahdin tervehdykseksi, kun hän\nastui huoneeseen.\n\n»Oletteko vielä matkalla Beaugencyyn?» kysyi hän terävästi, nykäisten\nniskaansa.\n\n»Totta kai», vastasin, kummastellen hänen kiihkoaan.\n\n»Sitten ette liene nähnyt St. Eustachea ettekä hänen miehiään?»\n\n»En.»\n\n»Mutta heidän on täytynyt ratsastaa tätä tietä vain muutamia tunteja\nsitten.» Sitten hän paiskasi hattunsa pöydälle ja jatkoi rajusti:. »Jos\ntunnette mielenkiintoa Lavédanin perhettä kohtaan, niin palatkaa heti\nToulouseen!»\n\n»Jättäkää meidät kahdenkesken, herra isäntä!» pyysin lyhyesti ja\nhänen poistuttuaan tiedustin niin tyynesti kuin voin: »Mitä Lavédanin\nperheestä, Castelroux?»\n\n»Chevalier de St. Eustache lähti Toulousesta tänä aamuna kello kuusi\nLavédaniin.»\n\nNopeasti välähti päähäni aavistus hänen saapumisensa tarkoituksesta.\n\n»Hän on kavaltanut varakreivin?» virkoin, puolittain kysyen, puolittain\ntodeten. Castelroux nyökkäsi.\n\n»Hän on saanut sinetinvartijalta pidätysmääräyksen ja menee nyt\npanemaan sitä toimeen. On hyvin pelättävissä, että Lavédanista ei\nmuutamien päivien kuluttua ole jäljellä muuta kuin pelkkä nimi. Tämä\nSt. Eustache hoitaa liikettään ripeästi, ja hän on saanut nyt jo\nsiepatuksi muutamia kauniita saaliita. Mutta yhteenlaskettuinakaan ei\nniiden määrä ole niin suuri kuin tästä hänen viimeisestä retkestään\nkoituisi. Jollette te sekaannu, Bardelys, on varakreivi de Lavédan\ntuhon oma ja hänen perheensä koditon.»\n\n»Minä sekaannun asiaan», huudahdin. »Jumal'auta, sen teen! Ja St.\nEustache — hän on totisesti syntynyt onnellisella hetkellä, jos hän\nvälttää hirsipuun. Hän tuskin uneksiikaan, että minut on vielä otettava\nhuomioon. Kas niin, Castelroux, lähden Lavédaniin heti.»\n\nAstuin ovea kohti, mutta gascognelainen kutsui minut takaisin.\n\n»Mitä hyötyä siitä on?» hän kysäisi. »Eikö olisi parempi ensin palata\nToulouseen ja hankkia kuninkaalta vastamääräys?»\n\nHänen sanansa olivat viisaat — hyvin viisaat. Mutta vereni kiehui, ja\nminulla oli liian tulinen kiire kyetäkseni harkitsemaan.\n\n»Palata Toulouseen?» kertasin halveksivasti. »Ajan tuhlausta, kapteeni.\nEi, lähden suoraapäätä Lavédaniin. En tarvitse vastamääräystä. Tunnen\nliian hyvin tämän chevalierin asiat, ja pelkkä saapumiseni riittää\nhillitsemään häntä. Hän on kurja petturi, kuten saatte nähdä; mutta\ntällä kertaa hän, Jumalan kiitos, on perin sopuisa lurjus. Gilles!»\nhuusin, työntäen oven auki. »Gilles!»\n\n»Monseigneur», vastasi hän, rientäen luokseni.\n\n»Työntäkää vaunut heti takaisin vajaan ja satuloikaa minulle ratsu!»\nkomensin. »Ja käske toveriesi nousta oitis satulaan ja odottaa minua\npihalla. Emme lähde Beaugencyyn, Gilles. Ratsastamme pohjoiseen —\nLavédaniin.»\n\n\n\n\nXVIII\n\nST. EUSTACHE ITSEPÄISENÄ\n\n\nKun ensimmäisen kerran saavuin Lavédaniin, en ollut noudattanut —\ntai oikeammin kohtalo oli järjestänyt niin, etten voinut noudattaa —\nChatellerauitin ehdotusta, että minun pitäisi mennä sinne mukanani\nkaikki vallan merkit — liveripukuiset seuralaiseni ja ajoneuvoni,\nosoittamassa sitä uhkeutta, joka kaikkialla Ranskassa liitettiin minun\nnimeeni, ja siten säihkyvällä loistollani huikaista se nainen, jota\nolin tullut voittamaan omakseni.\n\nMutta niin ei ollut nyt, toisella käynnilläni. Käytettävissäni oli\nkaikki se upeus, josta sain kiittää »Uhkea»-nimitystäni.\n\nTulomme sattui eräässä suhteessa hyvään aikaan. Tuskinpa olisimme\nvoineet estää St. Eustachen hallussa olevan vangitsemismääräyksen\ntoimeenpanoa, vaikka olisimmekin saapuneet aikaisemmin. Mutta\nvaikutuksen — tehokkaan teatteritempun — aikaansaamiseksi emme olisi\nvoineet tulla sopivampaan aikaan.\n\nPihalla olivat vaunut linnan portaiden edustalla. Portaita alas\nasteli varakreivi, toisella puolellaan varakreivitär — tuikeampana ja\npilkallisempana kuin koskaan — toisella tyttärensä, kasvot kalpeina ja\nhuulet tiukasti yhteen puristettuina. Näiden kahden naisen — vaimonsa\nja lapsensa — välissä, jotka olivat ruumiillisesti yhtä erilaisia kuin\nsielullisestikin, asteli Lavédan varmoin askelin tyynen näköisenä ja\nylevänä, ylhäisen välinpitämättömänä kohtalostaan.\n\nHeidän takanaan seisoi portailla ryhmä palvelijoita, Anatole-vanhus\nhiukan toisten edellä, epäilemättä kummastuneena ajatellen, oliko tässä\ntodellakin äskeinen tahriutunut Lesperon — sillä jos olin huolehtinut\nlakeijoitteni ulkonäön komeudesta, olin tietysti pitänyt siitä huolta\nmyöskin oman ruumiini verhoon nähden.\n\nGilles hyppäsi satulasta, kun pysäytin ratsuni, ja kiiruhti pitelemään\njalustintani, jupisten: »Monseigneur», joka arvonimi sai katsojain\nsilmiin vielä ihmettelevämmän ilmeen.\n\nMenin välinpitämättömästi St. Eustachen luokse ja puhuttelin häntä\nalentuvasti kuin tallirenkiä, sillä jos tahtoo vaikuttaa hänen\nkaltaiseensa mieheen ja saada hänet pehmeäksi, on paras ase röyhkeys,\njoka kiukuttaisi ylevämpää sielua.\n\n»Nykyisessä maailmassa sattuu omituisia kohtauksia, St. Eustache»,\naloitin, hymyillen halveksivasti. »Täällä mennään ja tullaan\nkummallisesti ja ollaan ihmeellisten vaiheiden alaisia. Viime kerralla\ntäällä ollessamme olimme kumpikin varakreivin vieraita; tänään näytte\nte toimivan täällä — poliisina.»\n\n»Monsieur!» Hän karahti punaiseksi, ja hänen äänessään värähteli\nheräävä kiukku. Katsoin häntä silmiin kylmästi ja kiihkottomasti,\nikäänkuin odottaen häneltä lisää, kunnes hän laski katseensa maahan ja\nhänen sisunsa tasaantui. Hän tunsi minut ja tiesi, kuinka paljon minua\noli pelättävä. Lausumalla kuninkaalle vain sanan, voisin toimittaa\nhänet teilattavaksi. Siihen perustinkin laskelmani. Pian hän luotuaan\nsilmänsä maahan kysyi:\n\n»Minulleko teillä on asiaa, herra de Bardelys?» Kun hän mainitsi\nnimeni, syntyi portailla liikettä; varakreivi säpsähti ja silmäili\nminua tuimasti; varakreivitär taas alkoi tarkastella minua entistä\nhuomaavammin.\n\n»Niin, juuri teille, chevalier», myönsin. »Se koskee tehtäväänne\ntäällä.»\n\nHäneltä meni suu auki.\n\n»Haluatteko —?»\n\n»Toivon teidän miehinenne poistuvan Lavédanista heti, luopuen\nmääräyksenne toimeenpanosta.» Hän loi minuun silmäyksen, joka hehkui\nvoimatonta vihaa.\n\n»Te tiedätte, että minulla on vangitsemismääräys, herra de Bardelys,\nja sen vuoksi teidän täytyy käsittää, että minut voidaan vain\nkuninkaan antamalla valtuutuksella estää jättämästä herra de Lavédan\nsinetinvartijalle.»\n\n»Ainoa valtuutukseni», vastasin jonkun verran hämilläni, mutta\nen suinkaan toivottamana, »on sanani. Teidän on ilmoitettava\nsinetinvartijalle tehneenne tämän markiisi de Bardelysin vaatimuksesta,\nja minä lupaan teille, että hänen majesteettinsa hyväksyy\ntoimenpiteeni.»\n\nNiin sanoessani väitin liian paljon, minkä pian oivalsin.\n\n»Hänen majesteettinsa hyväksyy sen, monsieur?» virkkoi hän kysyvästi,\npudistaen päätään. »Siihen minä en uskalla luottaa. Määräykseni\nsisältää ehdottoman velvoituksen, jota minun on noudatettava —\nymmärtänette hyvin, kuinka oikeat sanani ovat.»\n\nHänen sävynsä oli perin nöyrä, perin kohtelias, mutta samalla luja\nmelkein kovuuteen asti. Mutta vielä oli minulla jäljellä viimeinen\nkorttini, se kortti, jonka varaan turvauduin.\n\n»Suotteko minulle sen kunnian, että astutte kanssani hieman syrjään,\nchevalier?» kysyin, pikemminkin käskevästi kuin pyytävästi.\n\n»Olen valmis palvelemaan teitä», vastasi hän, ja minä vein hänet pois\ntoisten kuuluvilta.\n\n»Mitä minulta tahdotte?» tiedusti hän, käyden äkkiä melkein vielä\nröyhkeämmäksi kuin minä.\n\n»Tahdon», sanoin, katsoen ajan soveliaaksi puhua hänelle peittelemättä,\n»että ratsastatte miehinenne takaisin Toulouseen ilman herra\nde Lavédania, tunnustatte siellä sinetinvartijalle epäluulonne\nperättömiksi ja ilmoitatte saaneenne todistuksia siitä, ettei\nvarakreivi ole ollut missään tekemisissä kuninkaan veljen kanssa»\n\nHän silmäili minua hämmästyneenä, melkeinpä huvitettuna.\n\n»Onpa sekin todennäköinen juttu esitettäväksi Toulousen sukkelapäisille\nherrasmiehille», hän ivasi,\n\n»Niin, _ma foi_, hyvin todennäköinen», vakuutin. »Kun he ajattelevat,\nminkälaisen saaliin menetätte, kun varakreiviä ei vangita, eivätkä voi\nhuomata teidän voittavan siitä mitään, ei heidän ole kovinkaan vaikea\nuskoa teitä.»\n\n»Entä ne todistukset, joihin viittasitte?»\n\n»Te ette ole, otaksun, löytänyt minkäänlaisia raskauttavia\ntodistuskappaleita, ei mitään asiakirjoja, jotka todistaisivat\nvarakreiviä vastaan?»\n\n»En, monsieur, en todellakaan ole —»\n\nHän keskeytti lauseensa ja puri huultaan, sillä hymyilyni osoitti\nhänelle, että hän oli ollut liian avosuinen.\n\n»No niin, teidän on sitten keksittävä joku seikka, joka todistaa, ettei\nhän ollut millään tavoin sekaantunut kapinaan.»\n\n»Herra de Bardelys», sanoi hän hyvin töykeästi, »tuhlaamme aikaa\nturhiin puheisiin. Jos luulette, että minä suostun panemaan kaulani\nvaaraan palvellakseni teitä tai varakreiviä, niin olette perin\nsurkeasti erehtynyt.»\n\n»Se ajatus ei ole pälkähtänytkään päähäni. Mutta olen arvellut, että\nkenties saatatte panna vaaraan kaulanne — nykyisessä asemassanne —\njuuri sen itsensä tähden, pelastaaksenne sen.»\n\nHän liikahti poispäin.\n\n»Monsieur, puheenne on turhaa. Teillä ei ole kuninkaan antamaa\nvaltuutusta, joka kumoaisi minun määräykseni. Tehkää mitä tahdotte,\nToulouseen tultuanne!» Hän hymyili synkästi. »Mutta nyt lähtee\nvarakreivi minun mukaani.»\n\n»Teillä ei ole mitään todistuksia häntä vastaan», huudahdin, tuskin\nuskoen, että hän rohkenisi uhitella minua vastaan.\n\n»Minulla on todistuksena sanani. Olen valmis vannomaan sen oikeaksi,\nmitä tiedän — että kun muutamia viikkoja sitten olin täällä\nLavédanissa, huomasin hänen vetävän yhtä köyttä kapinallisten kanssa.»\n\n»Ja mitä luulette te, kurja hupsu, sananne painavan minun sanaani\nvastaan?» kivahdin. »Olkaa huoletta, herra chevalier! Saavun Toulouseen\ntodistamaan, että olette valehtelija, jonka sanaan ei kukaan ihminen\nvoi luottaa, ja paljastamaan kuninkaalle entisen käyttäytymisenne. Jos\nluulette, että kuningas Ludvig, jota nimitetään Oikeamieliseksi, minun\npuhuttuani hänelle sallii, että oikeudenkäyntiä varakreiviä vastaan\nteidän väitteittenne nojalla jatketaan, tai jos uskotte voivanne\npelastaa kaulanne siitä silmukasta, jonka minä sen ympärille kierrän,\nniin olette äärettömän paljon suurempi hupsu kuin miksi teitä luulin.»\n\nHän katseli minua olkansa ylitse kasvot punaisina ja otsa synkkänä kuin\nukkospilvi.\n\n»Kaikki tämä saattaa tapahtua, sitten kun saavutte Toulouseen, herra de\nBardelys», hän murahti äkäisesti, »mutta täältä Toulouseen on matkaa\nnoin kolmekymmentä peninkulmaa.»\n\nSen sanottuaan hän pyörähti kantapäällään ympäri ja jätti minut\nymmälläni ja äkeissäni aprikoimaan hänen viimeisten sanojensa\nmerkitystä.\n\nHän antoi miehilleen määräyksen nousta satulaan ja kehoitti herra de\nLavédania astumaan vaunuihin, minkä jälkeen Gilles loi minuun kysyvän\nkatseen. Sekunnin ajaksi, astellessani hitaasti chevalierin jälessä,\nvaltasi minut halu yrittää aseellista vastarintaa ja muuttaa linnan\nharmaa piha verileikin näyttämöksi. Mutta ajoissa ymmärsin, kuinka\nturha sellainen toimenpide olisi, ja kohautin olkapäitäni vastaukseksi\npalvelijani katseeseen.\n\nKun lähestyin vaunuja, riensi varakreivitär äkkiä portaita alas ja tuli\nluokseni, hymyillen ystävällisesti.\n\n»Herra de Bardelys, olemme teille kiitolliset siitä, että olette\nryhtynyt välittämään kapinallisen puolisoni asiassa.»\n\n»Madame», varoitin häntä kuiskaamalla, »jollette tahdo syöstä häntä\nlopullisesti turmioon, niin olkaa, pyydän teitä, varovainen. Luvallanne\nannan miesteni saada virvokkeita ja sitten lähden takaisin Toulouseen.\nEn voi toivoa muuta kuin että vedotessani kuninkaaseen saavutan\nparemmat tulokset.»\n\nVaikka puhuinkin hilliten ääntäni, kuuli St. Eustache, joka seisoi\nlähellä, sanani, mikä kävi selvästi ilmi hänen kasvoistaan.\n\n»Jääkää tänne, monsieur», vastasi varakreivitär minulle, »ja tulkaa\nperästämme levättyänne!»\n\n»Teidän perästänne?» kummastelin. »Aiotteko siis lähteä herra de\nLavédanin mukaan?»\n\n»Ethän toki, Anne», esteli vaunuissa istuva varakreivi kohteliaasti.\n»Se rasittaisi sinua tarpeettomasti. Sinun olisi viisainta odottaa\ntäällä palaamistani.»\n\nPelkäänpä, että varakreivi-parkaa huoletti enemmän, että rouva\nvaivaisi häntä kuin että matka väsyttäisi rouvaa. Mutta varakreivitär\nei taipunut vastaväitteisiin, chevalier oli virnistänyt varakreivin\npuhuessa palaamisesta. Madame oli huomannut hänen virnistyksensä ja\nkävi nyt hänen kimppuunsa kiukkuisesti kuin raivotar.\n\n»Hän ei palaa, luulette te, Juudas!» ärähti hän St. Eustachelle, ja\nhänen laihoja, tummia kasvojaan oli sillä hetkellä vaikea katsella.\n»Mutta hän palaa — jumal'auta hän palaa! Ja kun hän tulee takaisin,\nniin varokaa nahkaanne, herra urkkija, sillä kautta kunniani, te saatte\nmaistaa helvetin esimakua tässä asiassa suorittamanne temppuilun\ntähden.»\n\nChevalier hymyili väkinäisesti.\n\n»Naisen sanat eivät vahingoita ketään.»\n\n»Entä naisen käsi, mitä siitä arvelette?» kysäisi sotainen rouva. »Te\nmyskinhajuinen poliisikätyri, minä —»\n\n»Anne, rakkaani», rukoili varakreivi tyynnyttävästi, »pyydän sinua\nhillitsemään itseäsi.»\n\n»Pitääkö minun alistua tämän epäsyntyisen nousukkaan röyhkeyteen?\nPitääkö minun —»\n\n»Muista pikemminkin, ettei sinun asemaasi eikä arvoosi sovi puhutella\ntuota vintiötä. Me hyljeksimme myrkyllisiä matelijoita, mutta emme\npysähdy moittimaan niitä siitä, että ne ovat myrkyllisiä. Jumala on ne\ntehnyt sellaisiksi.»\n\nSt. Eustache punastui hiusjuuriaan myöten, sitten hän kääntyi nopeasti\nkuskiin päin ja antoi lähtökäskyn. Hän olisi samalla sulkenut vaunujen\noven, mutta rouva tunkeutui väliin. Nyt oli chevalierin vuoro kostaa.\n\n»Te ette saa lähteä», hän lausui.\n\n»En saa?» Varakreivitär punehtui. »Miksi en, _monsieur l'espion_?»\n\n»Minulla ei ole mitään syytä hyvitellä teitä», vastasi St. Eustache\ntöykeästi. »Te ette saa lähteä.»\n\n»Anteeksi, chevalier», pistin minä väliin. »Ylitätte valtuutuksianne\nkoettaessanne estää häntä. Herra varakreivi ei vielä ole tuomittu.\nÄlkää tehkö jo muutoinkin ilkeätä puuhaanne vieläkin ilkeämmäksi.»\nMuitta mutkitta tyrkkäsin hänet sitten syrjään ja pidin rouvalle\novea auki. Kiitokseksi varakreivitär hymyili minulle — puolittain\nvihaisesti, puolittain veitikkamaisesti — ja nousi vaunujen astuimelle.\nSt. Eustachea halutti tulla estämään. Hän astui minua kohti nähtävästi\nsuuttuneena saamastaan töykkäyksestä, ja sekunnin ajan melkein luulin\nhäntä kyllin hulluksi lyödäkseen minua.\n\n»Varokaa, St. Eustache», sanoin hyvin tyynesti, katsoen häntä silmiin.\nJa hyvin samaan tapaan, kuin Caesar-vainajan haamu lienee Philippin\nluona pelottanut Brutusta, jatkoin: »Kohtaamme toisemme Toulousessa,\nchevalier.» Senjälkeen suljin vaunujen oven ja astahdin taaksepäin.\n\nTakaani kuului hameiden kahinaa. Se oli neiti de Lavédan. Niin rohkea\nja ulkoisesti tyyni kuin hän olikin ollut tähän asti, kävi tämä\nlopullinen eron hetki — jonka raskautta kenties vielä lisäsi hänen\näitinsä lähtö ja hänelle senjohdosta koituva yksinäisyys — hänelle\nkuitenkin ylivoimaiseksi. Astuin syrjään, ja hän riensi sivuitseni,\ntarttuen vaunujen ikkunan nahkaiseen verhoon.\n\n»Isä!» hän nyyhkytti.\n\nOn kohtauksia, joiden todistajana hienoluonteinen ihminen ei voi olla\n— joiden katseleminen on läheistä sukua salakuuntelulle ja vieraiden\nkirjeiden lukemiselle. Sellaisena pidin nyt sattunutta, minkä vuoksi\nkäännyin ympäri ja poistuin. Mutta St. Eustache katkaisi sen lyhyeen,\nsillä olin tuskin ehtinyt kolmea askelta, kun hän kovaäänisesti\nkajahdutti lähtökomennuksen. Kuski empi, sillä tyttö riippui yhä\nikkunassa. Mutta toinen komennus, jota tehosti voimakas kirous, poisti\nhänen epäröintinsä. Hän kiristi ohjaksia, räväytti piiskaansa, ja\nrämisevät pyörät alkoivat liikkua.\n\n»Varo, lapsi!» kuulin varakreivin huutavan. »Varo! _Adieu, mon enfant_!»\n\nRoxalanne hypähti taaksepäin ja olisi varmasti kaatunut, sillä vaunujen\nnykäyksestä hän menetti tasapainonsa, jollen minä olisi rientänyt häntä\ntukemaan.\n\nEn usko hänen tietäneen, kenen kädet häntä kannattivat sinä lyhyenä\nhetkenä, sillä kauan tukahdutettu tuska oli tehnyt hänet perin\nlohduttomaksi. Vihdoin hän älysi nojaavansa tuota arvotonta Bardelysiä\nvastaan, samaa miestä, joka oli lyönyt vetoa kosivansa häntä ja\nsaavansa hänet, joka kavalasti oli tullut hänen luokseen väärällä\nnimellä, joka oli valehdellut hänelle sillä tavoin, ettei kukaan\nherrasmies olisi voinut niin valehdella, vannoen rakastavansa häntä,\nvaikka hän todellisuudessa pyrki vain voittamaan vedon. Kun hän tajusi\nkaiken sen, valtasi hänet sekunnin ajaksi puistatus; sitten hän\ntempautui rajusti irti käsistäni, poistui luotani vilkaisemattakaan\nminuun, nousi linnan portaita ja katosi näkyvistäni.\n\nKun St. Eustachen seurueen viimeiset miehet ratsastivat ulos portista,\nannoin palvelijoilleni määräyksen laskeutua satulasta.\n\n\n\n\nXIX\n\nPIITÄ JA TERÄSTÄ\n\n\n»Mademoiselle suostuu ottamaan teidät vastaan», ilmoitti Anatole\nvihdoin.\n\nJo kahdesti hän oli turhaan käynyt puolestani pyytämässä, että\nRoxalanne puhelisi kanssani ennen poistumistani. Nyt kolmannella\nkerralla olin käskenyt hänen sanoa, etten hievahtaisi mihinkään\nLavédanista, ennenkuin hän olisi suonut minulle sen kunnian, että\nkuuntelisi minua. Nähtävästi oli uhkaus tehonnut, missä rukouksia oli\nhalveksittu.\n\nSeurasin Anatolea hämärästä eteissalista, jossa olin kävellyt\nedestakaisin, pengermien ja joen puolella olevaan salonkiin, jossa\nRoxalanne odotti minua. Hän seisoi huoneen toisessa päässä korkean,\navoimen ikkunan ääressä, sillä vaikka silloin olikin jo lokakuun\nensimmäinen viikko, oli ilma Languedocissa yhtä lämmintä ja tuoksuista\nkuin Pariisissa tai Picardiessa kesällä.\n\n»Mademoiselle!» puhuttelin häntä arasti.\n\n»Toivon, monsieur», sanoi hän kääntämättä päätään, »että sanottavanne\nriittää jossakin määrin perin sopimattoman tungettelemisenne\nselitykseksi.»\n\nTotisesti! Se ei ollut rohkaisevaa. Katselin hänen vartaloaan, jota\nkorkean ikkunan puitteet melkein kehystivät. Kuinka ryhdikäs ja ylevä\nhän oli, mutta samalla kuitenkin niin neitseellisen hento! Hän ei\nsuinkaan ollut kookas nainen, mutta hänen sopusuhtainen vartalonsa,\nhoikkuutensa ja hänen siron päänsä ylväs asento saattoivat hänet\nnäyttämään pitkältä, jollei hän ollut aivan lähellä.\n\nHänen puhuessaan valtasi minut hetkiseksi heikkous. Olin\nsyöksähtämäisilläni polvilleni hänen eteensä rukoillakseni\nanteeksiantoa kuin mikäkin katuvainen, paastoava syntinen. Mutta\ntukahdutin sen halun ajoissa. Sellaiset temput eivät auttaisi minua nyt.\n\n»Sanottavani, mademoiselle», vastasin oltuani vähän aikaa vaiti,\n»oikeuttaisi pyhimyksen laskeutumaan helvettiin tai pikemminkin, että\nvertaukseni olisi osuvampi, syntisen tunkeutumaan taivaaseen.»\n\n»Puhukaa sitten nopeasti, monsieur!»\n\nJa kun sain tällaisen käskyn, sanoin nopeasti:\n\n»Minä rakastan teitä, Roxalanne.»\n\nHän polkaisi jalkaansa välkkyvään parkettilattiaan ja käännähti\npuolittain minuun päin, posket punaisina ja huulet vavahdellen\nsuuttumuksesta.\n\n»Sanonette sanottavanne, monsieur», hän pyysi jäykällä äänellä, »ja\npuhuttuanne poistunette.»\n\n»Mademoiselle, olen sen jo sanonut», selitin, hymyillen suruisesti.\n\n»Oh!» huoahti hän. Sitten hän äkkiä pyörähti katsomaan minua silmiin,\näärettömän suuttumuksen ilme silmissään — noissa silmissä, jotka\nolin nähnyt uneksivina, mutta jotka nyt olivat perin valppaat.\n»Sitä vartenko te pakotitte minut ottamaan teidät puheilleni, että\nsaisitte valmistaa minulle tämän viimeisen loukkauksen? Teittekö sen\npilkataksenne minua — naista, jonka seurassa ei ole ainoatakaan miestä\nteitä rankaisemaan? Hävetkää, monsieur! Mutta mitäpä muuta olisin\nvoinut teiltä odottaa!»\n\n»Mademoiselle, teette minulle katkeraa vääryyttä —» aloitin.\n\n»En tee teille vähääkään vääryyttä», kivahti hän, mutta pysähtyi sitten\ntahtomatta joutua väittelyyn kanssani. »_Enfin_, koska olette puhunut\npuhuttavanne, niin suvainnette poistua.» Hän osoitti sormellaan ovea\n\n»Mademoiselle, mademoiselle —» aloin taaskin vakavan rukoilevasti.\n\n»Menkää!» keskeytti hän minut kiivaasti, ja silloin hänen äänensä ja\neleittensä rajuus melkein muistutti varakreivitärtä. »En tahdo enää\nkuulla teiltä mitään.»\n\n»Mademoiselle, teidän täytyy», vastasin yhtä lujasti.\n\n»Minä en teitä kuuntele. Puhukaa, jos haluatte. Seinät jäävät\nkuulijoiksenne.» Hän liikahti ovelle päin, mutta minä suljin\nhäneltä tien. Olin äärimmäisen kohtelias; kumarsin hänelle syvään\nsijoittuessani hänen tielleen.\n\n»Sitä vielä puuttui — että te tekisitte minulle väkivaltaa!» huudahti\nhän.\n\n»Jumala minua siitä varjelkoon!»\n\n»No antakaa minun sitten mennä!»\n\n»Kyllä, kun olette ensin kuunnellut minua.»\n\n»En halua kuulla teitä. En välitä mistään, mitä teillä voi olla minulle\nsanomista. Oi, monsieur, jos teillä on aavistustakaan kohteliaisuudesta\nja säädyllisyydestä, jos vaaditte, ettei teitä pidetä pelkkänä _mauvais\nsujetina_, niin pyydän teitä kunnioittamaan tuskaani. Olitte itse\nnäkemässä, kun isäni vangittiin. Nyt ei ole sopiva aika tällaisille\nkohtauksille, jollaista te koetatte järjestää.»\n\n»Suokaa anteeksi! Juuri tällaisena aikana tarvitsette te sitä\nlohdutusta ja tukea, jota vain rakastamanne mies voi teille antaa.»\n\n»Rakastamani mies?» kertasi hän, ja hänen vielä äsken punehtuneet\nkasvonsa kävivät kalpeiksi. Hän loi katseensa maahan, kohotti sen\ntaaskin ja suuntasi minuun syvät, siniset silmänsä. »Minusta tuntuu,\nmonsieur», sanoi hän hampaittensa välitse, »että teidän julkeutenne on\nsuorastaan uskomaton.»\n\n»Voitteko kieltää sen?» huusin. »Voitteko väittää, ettette rakasta\nminua? Jos voitte, niin — silloinhan valehtelitte minulle kolme päivää\nsitten Toulousessa!»\n\nSe sattui häneen pahasti — niin pahasti, että hän unohti vakavan\npäätöksensä olla kuuntelematta minua, olla alentumatta väittelemään\nkanssani.\n\n»Jos kohta minä hetkellisessä heikkoudessani, tietämättä, kuka\noikeastaan olette, myönsin jotakin sellaista, jos minulla silloin\noli teitä kohtaan sellaisia tunteita, niin senjälkeen, monsieur,\novat tapahtumat paljastaneet teidät kokonaan toiseksi mieheksi; olen\nsaanut tietää sellaista, mikä on perinpohjin tukahduttanut silloin\ntunnustamani rakkauden. Nyt, monsieur, olette kai tyytyväinen ja\nsallitte minun mennä?» Viimeiset sanat hän lausui entiseen ylimielisen\nkäskevään tapaansa, harmitellen jo sitä, että oli taipunut niin\npitkälle.\n\n»Olen saanut varmuuden, mademoiselle», vastasin karkeasti, »ettette\npuhunut totta kolme päivää takaperin. Ette ole koskaan rakastanut\nminua. Teidät petti sääli; teitä pakotti häpeä — häpeä siitä, että\nolitte näytellyt Delilan osaa ja kavaltanut minut. Nyt, mademoiselle,\nsaatte mennä.»\n\nAstuin syrjään varmana siitä, että niin totta kuin hän oli nainen hän\nei menisi. Eikä hän mennytkään. Vieläpä hän peräytyikin askelen. Hänen\nhuulensa vavahtelivat. Mutta pian hän sai takaisin itsehillintänsä.\nHänen äitinsä olisi voinut sanoa hänelle, että hän oli hupsu\nryhtyessään tällaiseen kaksintaisteluun minun kanssani — minun, joka\nolin karaistunut sadoissa lemmenleikeissä. Mutta vaikken epäilekään\nsitä, että se oli hänen ensimmäinen tämäntapainen ottelunsa, oli hän\nyhtä kaikki enemmänkin kuin vertaiseni, kuten hänen seuraavat sanansa\nosoittivat.\n\n»Monsieur, kiitän teitä siitä, että selvititte sen minulle. En\ntodellakaan ole voinut puhua totta kolme päivää sitten. Te olette\noikeassa, sitä en enää epäile, ja poistatte minulta häpeän taakan.»\n\n_Dieu!_ Se oli isku vasten kasvoja, ja sen kirvelevä purevuus pani\nminut horjumaan. Olin mennyttä, siltä näytti. Voitto oli hänen, ja hän\noli pelkkä lapsi, jolla ei ollut vähääkään harjaannusta lemmenjumalan\nkilpatanterella!\n\n»Ja nyt, monsieur», lisäsi hän, »kun nyt olette saanut varmuuden siitä,\nettä teitte väärin väittäessänne minun rakastavan teitä, kun olemme\nsuoriutuneet siitä kysymyksestä — _adieu_!»\n\n»Vielä hetkinen! Siitä olemme suoriutuneet, mutta on vielä eräs toinen\nkohta, aikaisempi, jonka olemme tällä kertaa jättäneet huomioon\nottamatta. Olemme — te olette — todistanut olemattomaksi sen rakkauden\n— jota minä itserakkaan yltiöpäisesti uskoin teidän tuntevan minua\nkohtaan. Mutta vielä on meidän otettava huomioon minussa teitä kohtaan\nsyttynyt rakkaus, ja siitä emme selviydy niin helposti.»\n\nHän teki väsyneen tai kärsimättömän eleen, kääntyen poispäin.\n\n»Mitä te oikein tahdotte? Mihin te pyritte ärsyttämällä minua tällä\ntavoin? Vetoanneko voittamaan?» Hänen äänensä oli kylmä. Kukapa\nsellainen, joka olisi nähnyt hänen lapselliset kasvonsa, hänen\nlaupiaat, miettivät silmänsä, olisi voinut uskoa häntä niin julmaksi?\n\n»Vedostani ei enää voi olla puhettakaan; olen sen menettänyt ja\nmaksanut.»\n\nHän katsahti äkkiä ylöspäin. Hänen kulmansa rypistyivät hämmästyksestä.\nOli selvää, että sanani panivat hänen mielenkiintonsa vireille. Hän oli\ntaaskin kahdella päällä.\n\n»Mitä?» hän kysäisi, »Olette menettänyt ja maksanut sen?»\n\n»Aivan niin. Tämä inhoittava, kirottu, häpeällinen veto oli juuri\nse seikka, jonka niin usein viittasin olevan meitä erottamassa. Se\ntunnustus, jonka niin usein olin tekemäisilläni, jota te niin usein\nvaaditte minua tekemään, koski juuri tuota vetoa. Jospa Jumala olisi\nsuonut, Roxalanne, että olisin kertonut siitä teille!» valitin, ja\nminusta tuntui, että äänessäni värähtelevä vilpittömyys poisti jonkun\nverran tylyyttä hänen piirteistään, vähensi hieman hänen katseensa\nkylmyyttä.\n\n»Pahaksi onneksi», jatkoin, »näytti minusta aina, ettei vielä ollut\ntullut oikea aika tai että jo oli liian myöhäistä. Mutta niin pian kun\npääsin jälleen vapaaksi, oli ensimmäinen ajatukseni tehdä se. Niin\nkauan kun se veto oli olemassa, en voinut pyytää teitä vaimokseni,\njollen tahtonut, että näyttäisi siltä kuin ajaisin alkuperäisiä\naikomuksiani, joiden tähden minun oli kosittava teitä ja joiden tähden\nsaavuin Languedociin. Ensimmäinen tehtäväni oli sen vuoksi etsiä\nkäsiini Chatellerault ja luovuttaa hänelle kirjallisesti Picardiessa\nolevat tilukseni, suurin osa — verrattomasti suurin osa — koko\nomaisuudestani. Toinen tehtäväni oli lähteä teidän luoksenne Hotel de\nl'Epéehen.\n\n— Vihdoinkin voin lähestyä teitä puhtain käsin; voin tunnustaa, mitä\nolin tehnyt; ja koska minusta tuntui, että olin sovittanut kaikki\nmahdollisimman hyvin, luotin onnistuvani. Mutta voi! Tulin liian\nmyöhään. Majatalon ovella kohtasin teidät, kun te poistuitte sieltä.\nLörpöttelevän taloudenhoitajani suusta olitte te jo saanut tietää,\nminkälaiseen kauppaan Bardelys oli ryhtynyt. Olitte saanut tietää, kuka\nolin, ja luulitte saaneenne tietää, miksi teitä kosin. Sen mukaisesti\nte ette voinut muuta kuin halveksia minua.»\n\nHän oli vaipunut tuoliin. Hänen kätensä olivat raukeasti ristissä,\nkatse oli maahan luotu, posket kalpeat. Mutta hänen rintansa kiivas\nnouseminen ja laskeminen ilmaisi minulle, että sanani olivat\nvaikuttaneet häneen. »Ettekö tiedä mitään siitä sopimuksesta, jonka\ntein Chatelleraultin kanssa?» kysyi hän, ja minusta tuntui, että hänen\näänessään värähti kärsimys.\n\n»Chatellerault oli petturi! Ei yksikään kunniallinen mies koko\nRanskassa olisi pitänyt sen vedon maksamista velvollisuutenaan.\nMinä suoritin sen, en senvuoksi, että olisin katsonut sen\nvelvollisuudekseni; vaan senvuoksi, että siten voin antaa teille\nparhaan todistuksen vilpittömyydestäni.»\n\n»Olkoon se kuinka tahansa», sanoi Roxalanne. »Minä annoin hänelle\nsanani — että menen hänen kanssaan naimisiin, jos hän vapauttaa teidät.»\n\n»Se lupaus ei ole sitova, sillä silloin kun sen annoitte, olin minä jo\nvapaana. Sitäpaitsi on Chatellerault nyt kuollut — tai ainakin hyvin\nlähellä kuolemaa.»\n\n»Kuollut?» kertasi hän, katsahtaen minuun.\n\n»Niin, kuollut. Me taistelimme —» Heikko, äkillistä halveksivaa\nymmärtämystä osoittava hymy välähti valonsäteen tavoin tuokioksi hänen\nkasvoilleen. »_Pardieu!_ huudahdin. »Siinä teette minua kohtaan väärin.\nHän ei kaatunut minun kädestäni. Kaksintaistelu ei tapahtunut minun\naloitteestani.» Sitten kerroin hänelle koko jutun yksityiskohtaisesti,\nilmoittaen samalla, ettei vapauttamiseni millään tavoin johtunut\nChatelleraultin toiminnasta ja että kuningas olisi rangaissut häntä\nhyvin ankarasti, koska hän oli koettanut saada minut oikeusmurhan\nuhriksi, jollei hän olisi vapauttanut kuningasta siitä vaivasta\nsyöksymällä itse miekkaansa.\n\nKun lopetin kertomukseni, syntyi hiljaisuus. Roxalanne istui yhä\npaikallaan ja näytti miettivän.\n\n»Kuinka saatoitte antautua sellaisen sopimuksen tekoon?» oli hänen\nseuraava kysymyksensä.\n\n»Kuinka, tosiaankin?» kysäisin vuorostani. »Äidiltänne olette jonkun\nverran kuullut Bardelysin maineesta. Olin huoleton ihminen, kyllästynyt\nkaikkeen siihen loistoon, mitä elämä voi tarjota, sen kaikki ylellisyys\ntympäisi minua. Oliko ihmeellistä, että annoin narrata itseni tähän\njuttuun? Sehän lupasi kiihoitusta, uutuutta, vaikeuksia tielläni, jota\nolin — voi! — aina pitänyt liian sileänä — sillä Chatellerault selitti\nperustavansa arvelunsa siitä, etten voittaisi teitä omakseni, etupäässä\nteidän väitettyyn kylmyyteenne.\n\n— Eivätkä myöskään liian hienotuntoiset arvelut vaivanneet minua. En\nvähääkään salaile heikkouksiani, mutta älkää moittiko minua liian\nankarasti! Jos saisitte nähdä hienoja pariisilaisneitosiamme, kuunnella\nheidän periaatteitaan ja läheisesti tutustua heidän elämäänsä, ette\nlainkaan ihmettelisi minua. En ollut milloinkaan tuntenut muita\nnaisia kuin heidät. Sinä iltana, jolloin saavuin Lavédaniin, huikaisi\nminua teidän suloutenne, teidän puhtaan viattomuutenne, teidän\nmelkein lapsellisen hyveellisyytenne uutuus. Siitä ensi hetkestä asti\nolen ollut orjanne. Senjälkeen olin puutarhassanne päivän toisensa\njälkeen. Ja onko kummallista, että ollessani täällä, tässä vanhassa\nlanguedocilaisessa puutarhassa teidän ja ruusujenne seurassa, minunkin\nsydämeeni hiipi hieman teidän ja ruusujenne puhtautta ja suloutta,\npuhdistaen sitä? Oi, mademoiselle!» Astuin aivan hänen eteensä ja\nolisin polvistunut rukoilemaan, jollei hän' olisi estänyt minua.\n\n»Monsieur», keskeytti hän minut, »kiusaamme itseämme turhaan. Tämä\nvoi loppua vain yhdellä tavoin.» Hänen äänensävynsä oli kylmä, mutta\ntiesin, että kylmyys oli teennäinen — muutoin hän ei olisi sanonut\n»kiusaamme _itseämme_.» Se ei suinkaan laimentanut intoani, vaan antoi\nsille uutta virikettä.\n\n»Se on totta, mademoiselle», huudahdin melkein voitonriemuisesti. »Se\nvoi päättyä vain yhdellä tavoin!»\n\nHän käsitti ajatukseni, ja hänen otsansa meni entistä syvempiin\nryppyihin. Olin nähtävästi liian hätäinen. »Olisi parasta, että kaikki\nloppuisi nyt, monsieur. Meitä erottamassa on liian paljon. Te löitte\nvetoa saadaksenne minut vaimoksenne.» Häntä puistatti, »Sitä en voi\nikinä unohtaa.»\n\n»Mademoiselle», intin jyrkästi vastaan, »en lyönyt.»\n\n»Mitä?» Hän pidätti henkeään. »Ettekö lyönyt?»\n\n»En», jatkoin rohkeasti »En lyönyt vetoa siitä, että voittaisin teidät,\nvaan erään neiti de Lavédanin, jota en tuntenut — en teitä, en.»\n\nHän hymyili hieman halveksivasti. »Esittämänne erotus on perin hieno —\nliian hieno minusta, monsieur.»\n\n»Rukoilen teitä olemaan järkevä, ajattelemaan järkevästi.»\n\n»Enkö ole järkevä? Enkö ajattele? Mutta on niin paljon ajattelemista!»\nHän huokaisi. »Jatkoitte liian kauan valheellista esiintymistänne.» Hän\nojensi kätensä. »Adieu, monsieur!»\n\nVilkaisin ensin hänen kättään ja sitten hänen kasvojaan. Hänen\nkäyttäytymisensä alkoi raivostuttaa minua, sillä näin, ettei hän\nvastustanut ainoastaan minua, vaan myöskin itseään. Hänen sydäntään\nkalvoi yhä epäilys. Hän tiesi — tai hänen olisi pitänyt tietää — ettei\nenää olisi pitänyt olla sijaa epäilykselle, mutta itsepäisesti hän\nantoi sen vaivata itseään edelleen.\n\n»Roxalanne, en tullut Lavédaniin sanomaan teille jäähyväisiä. Tulin\nkuulemaan teiltä tervetuliaiset enkä lähtökäskyä.»\n\n»Mutta muuta en voi teille antaa kuin lähtökäskyn. Ettekö tahdo tarttua\nkäteeni? Emmekö voi erota ystävinä?»\n\n»Emme; emme voi, sillä emme eroa lainkaan.»\n\nTuntui siltä kuin olisi päättäväisyyteni teräs kalahtanut hänen sisunsa\npiikiveen. Hän katsoi minua hetkisen silmiin, kohottaen moittivasti\nkulmakarvojaan; sitten hän huoahti, kohautti toista olkaansa, pyörähti\nkantapäällään ympäri ja lähti ovea kohti.\n\n»Anatole tuo teille virvokkeita, ennenkuin poistutte», virkkoi hän\nhyvin kohteliaasti ja muodollisesti.\n\nSilloin iskin pöytään viimeisen korttini. Olinko turhaan heittänyt\nomaisuuteni menemään? Jollei hän antaudu, niin jumal'auta, minä pakotan\nhänet myymään itsensä. Eikä se teko minua ollenkaan hävettänyt, sillä\nsiten pelastin hänet sekä itseni viettämästä onnetonta elämää.\n\n»Roxalanne!» huusin. Ääneni käskevä sävy sai hänet pysähtymään— kenties\nvastoin hänen nimenomaista tahtoaan.\n\n»Monsieur?» äänsi hän hyvin empivästi. »Tiedättekö, mitä olette\ntekemäisillänne?»\n\n»Kyllä toki — täydellisesti.»\n\n»_Pardieu_, te ette tiedä. Minä sanon sen teille. Olette\nlähettämäisillänne isänne mestauslavalle.»\n\nHän kävi harmaan kalpeaksi, hänen jalkansa näyttivät huojuvan, ja hän\nnojautui oven pielukseen. Sitten hän tuijotti minuun, silmät kauhusta\nlevällään.\n\n»Se ei ole totta», väitti hän, mutta ilman vakaumuksen pontta. »Hänen\nhenkensä ei ole vaarassa. Häntä vastaan ei voida todistaa mitään. Herra\nde St. Eustache ei löytänyt täältä minkäänlaisia todistuksia — ei\nainoatakaan.»\n\n»Mutta herra de St Eustache puhuu; ja se seikka — se merkityksellinen\nseikka — ettei isänne tarttunut aseisiin kuninkaan puolesta, antaa\njonkun verran tukea chevalierin syytökselle. Toulousessa ei nykyisin\nolla turhantarkkoja. Muistakaa, kuinka olisi käynyt minulle, jollei\nkuningas olisi saapunut parhaaseen aikaan!»\n\nSe tehosi häneen. Hänen voimiensa viimeisetkin rippeet lamaantuivat\nAnkara nyyhkytys pani hänet vavahtelemaan, sitten hän peitti kasvonsa\nkäsillään ja rukoili: »Taivaallinen äiti, armahda minua! Oi, niin ei\nvoi olla, ei voi!»\n\n»Niin voi käydä, niin käy, niin totta kuin Jumala elää, niin käy, jos\npysytte järjettömällä kannallanne.»\n\n»Monsieur, sääliä!»\n\n»Kyllä, sittenkun te suvaitsette näyttää minulle esimerkkiä\nosoittamalla sääliä minua kohtaan. Jos olenkin rikkonut, niin olen\nmyöskin sovittanut. Mutta se kysymys on nyt loppuun käsitelty; siihen\nkajoaminen olisi turhaa. Huomatkaa, Roxalanne: on yksi asia — vain yksi\nasia koko Ranskassa — joka voi pelastaa isänne.»\n\n»Ja se on, monsieur?» tiedusti hän, pidättäen henkeään.\n\n»Minun sanani St. Eustachen sanan vastapainona, kun selitän hänen\nmajesteetilleen, ettei isänne valtiopetosta voida pitää todistettuna\nSt. Eustachen syytöksen perustuksella, kun ilmoitan kuninkaalle, mitä\ntästä herrasmiehestä tiedän.»\n\n»Lähdettehän, monsieur?» rukoili hän. »Oi, pelastattehan hänet! _Mon\nDieu_, kun ajattelen, kuinka paljon aikaa olemme tuhlanneet täällä,\nte ja minä, sillä aikaa kun häntä viedään mestauslavalle! Oi, en\naavistanut, että hän on niin suuressa vaarassa! Hänen vangitsemisensa\nteki minut lohduttomaksi; ajattelin hänen saavan muutamia kuukausia\nvankeutta, mahdollisesti. Mutta että hänen pitäisi kuolla —! Herra de\nBardelys, pelastattehan hänet! Sanokaa, teettehän sen minun tähteni!»\n\nNyt hän oli polvillaan edessäni, syleillen saappaitani; hänen\nkatseensa, josta kuvastui rukous — hyvä Jumala, millainen rukous! — oli\nsuunnattu silmiini.\n\n»Nouskaa ylös, mademoiselle, pyydän», kehoitin rauhallisesti, vaikka\nmieleni ei suinkaan ollut tyyni, »Tuo on ihan tarpeetonta. Olkaamme\nlevollisia. Isäänne ei vaara uhkaa niin nopeasti Meillä on vielä aikaa\njoitakuita päiviä — kenties kolme, neljä.»\n\nNostin lempeästi hänet pystyyn ja talutin hänet tuolille istumaan.\nMieleni teki kovasti pidellä häntä käsivarsieni varassa, Mutta\nsellaista etua en voinut ottaa hänen tuskastaan. Omituista\nhienotuntoisuutta, arvelette te kenties, kun halveksien nauratte\nminulle. Mahdollisesti on teillä oikeus nauraa minulle — mutta aivan\noikeassa ette sittenkään ole.\n\n»Menettehän Toulouseen, monsieur?» pyysi hän Kävelin kerran\nedestakaisin lattialla, pysähdyin sitten hänen eteensä ja vastasin:\n\n»Kyllä, minä menen.»\n\nHänen silmiensä kiitollinen ilme koski minuun kipeästi, sillä lauseeni\noli vielä kesken.\n\n»Minä menen», ehätin jatkamaan, »kun te olette luvannut tulla\nvaimokseni.»\n\nIlo häipyi hänen kasvoiltaan. Hän silmäili minua vähän aikaa, ikäänkuin\nei olisi ymmärtänyt.\n\n»Tulin Lavédaniin voittamaan teidät omakseni enkä hievahda Lavédanista,\nennenkuin olen saanut aikomukseni toteutetuksi», puhelin hyvin\ntyynesti. »Käsittänette senvuoksi, että riippuu teistä, kuinka pian\nlähden.» Hän pillahti hiljaa itkemään, mutta ei vastannut mitään.\nVihdoin käännyin poispäin ja astuin ovea kohti.\n\n»Minne aiotte mennä?» huudahti hän.\n\n»Raittiiseen ilmaan, mademoiselle. Jos mietittyänne voitte suostua\ntulemaan vaimokseni, niin lähettäkää minulle sana Anatolen tai jonkun\ntoisen mukana, ja minä lähden heti Toulouseen.»\n\n»Seis!» äänsi hän. Pysähdyin tottelevaisesti, käteni jo ovenrivassa.\n»Olette julma, monsieur!» valitti hän.\n\n»Rakastan teitä», vastasin selitykseksi. »Julmuus näkyy olevan\nrakkaudelle ominaista. Tekin olette ollut julma minua kohtaan.»\n\n»Voisitteko — voisitteko ottaa, mitä ei vapaaehtoisesti anneta?»\n\n»Toivon, että te, kun huomaatte teidän olevan pakko antaa, annatte\nvapaaehtoisesti.»\n\n»Jos — jos lupaan teille sen —»\n\n»Niin?» kävin kalpeaksi kiihtymyksestä.\n\n»Täytättekö te oman osanne sopimuksesta?»\n\n»Se on tapani, mademoiselle — kuten Chatelleraultin juttu todistaa.»\n\nHän vavahti kuullessaan kreiviä mainittavan. Se johti hänen mieleensä\nsen toisen, aivan samanlaisen sopimuksen, jonka hän oli tehnyt kolme\npäivää sitten. Sanoinko aivan samanlaisen? Ei, ei aivan.\n\n»Minä — minä lupaan tulla vaimoksenne», sanoi hän, äänen pyrkiessä\ntakertumaan hänen kurkkuunsa, »milloin te vain haluatte, senjälkeen kun\nisäni on vapautettu.»\n\nKumarsin. »Minä lähden heti matkaan.»\n\nJa kenties tuntematta häpeää, kenties tuntematta — kukapa voi sanoa\nmitä tunteita? — käännyin ympäri virkkamatta mitään muuta ja poistuin\nhänen luotaan.\n\n\n\n\nXX\n\nBLAGNACIN SALAMURHAAJAT\n\n\nOlin iloinen ollessani jälleen ulkoilmassa — hilpeänä liikkeestä\nratsastaessani uljaan seurueeni etunenässä pitkin Garonnen rantaa\nkultaisissa syysväreissä komeilevien puiden varjossa.\n\nOlin jossakin määrin äkeissäni itseäni kohtaan, sentähden että olin\nkäynyt sellaista kauppaa Roxalannen kanssa, ja jossakin määrin\nharmissani hänelle, koska hän oli itsepäisyydellään pakottanut minut\nsiihen. Olinpa minä, kautta sieluni autuuden, soma herrasmies; olin\nhaukkunut Chatelleraultia roistoksi, vaikka hän ei ollut tehnyt sen\npahempaa, kuin nyt itse olin tehnyt! Mutta oliko asia sittenkään niin?\nEi, vakuuttelin itselleni, se ei ollut niin. Tuhat kertaa ei! Minä olin\nmenetellyt niin yhtä paljon voittaakseni Roxalannen itselleni kuin\nsaadakseni hänet selviämään järjettömyydestään. Tulevaisuudessa hän\nkiittäisi minua tylyydestäni, jota hän nyt kenties piti oikeuden ja\nkohtuuden loukkaamisena.\n\nAikomukseni oli ollut vaihtaa ratsuja Grénadessa ja jatkaa sitten\nmatkaa sekä saapua Toulouseen joko samana iltana tai varhain seuraavana\naamuna. Mutta Grénadessa ei ollut saatavissa hevosia enempää kuin\nkolme, ja niinpä minä jätin seurueestani suuremman osan sinne ja lähdin\nedelleen vain Gillesin ja Antoinen saattamana. Tuli pimeä paljoa ennen\nkuin ennätimme Lespinasseen ja sen mukana ruma ilma. Alkoi tuulla\nlännestä, tuuli yltyi rajuksi myrskyksi, johon yhtyi niin rankka,\npurevan kylmä sade, jollaisessa en koskaan ollut joutunut ratsastamaan.\nLespinassen ja Fenouilletin välillä on tie usein hyvin alava, ja\nsellaisissa kohdissa meistä aina tuntui, kuin olisimme ratsastaneet\ntulvavedessä, ratsujemme pärskytellessä vuohisia myöten mudassa.\n\nAntoine valitteli ähkymällä; Gilles murisi peittelemättä, mennen niin\npitkälle, että ratsastaessamme Fenouilletin huonosti kivitettyjä, veden\npeittämiä katuja pyysi minua pysähtymään sinne. Mutta päätökseni oli\nhorjumaton. Olin likomärkä, kastuneet vaatteeni riippuivat tiukasti\nympärilläni, ja olin läpeensä viluinen, mutta siitä huolimatta purin\nyhteen kalisevat hampaani ja vannoin, ettemme nukkuisi ennenkuin\nToulousessa.\n\nMutta kaitselmus antoi ratsuni kompastua puolen penikulman päässä\nBlagnacista, ja se oli ajettu niin lopen uuvuksiin, ettei sillä voinut\nratsastaa enää pitemmälle.\n\nMiesteni hevoset eivät olleet paljoakaan paremmassa kunnossa, ja niin\ntäytyi minun rajattomaksi harmikseni tunnustaa kärsineeni tappion\nja suostua lepäämään loppuyön Blagnacissa. Eikähän sillä oikeastaan\nollut juuri mitään väliä. Parin tunnin ratsastuksen jälkeen olisimme\nseuraavana aamuna Toulousessa, ja me lähtisimme liikkeelle hyvissä\najoin.\n\nKäskin Gillesin nousta satulasta — hänen valituksensa olivat olleet\näänekkäämmät — ja seuraamaan meitä jalkaisin, tuoden ratsuni Auberge de\nl'Étoileen Blagnaciin, jossa me odottaisimme häntä. Sitten nousin hänen\nnääntyneen hevosensa selkään ja Antoinen — viimeisen seuralaiseni —\nsaattamana ratsastin Blagnaciin, pysähtyen »Tähden» kilven kohdalle.\n\nKoputin raipallani ovea ja sainkin kolkuttaa lujasti, jos mielin\nsaada sen kuulumaan tuulessa, joka vinkui ja ulvoi ahtaan kadun\nräystäskouruissa. Mutta näytti melkein siltä, että oli odotettu\njotakuta, sillä tuskin olin lakannut kolkuttamasta, kun ovi avautui\nja sen takana seisoi isäntä, suojaten kädellään kynttilää. Hetkisen\nnäin sen valossa hänen punertavat, vaaleapartaiset kasvonsa; sitten\ntuulenpuuska sammutti sen.\n\n»_Diable_!» sadatteli hän »Ilkeä yö matkustajille», lisäsi hän sitten.\n»Olette myöhään liikkeellä, monsieur.»\n\n»Olette erinomaisen harkitseva mies, herra isäntä», ärähdin\nsuuttuneesti työntäen hänet syrjään ja astuen käytävään. »Aiotteko\npitää minua sateessa aamuun saakka pohtiessanne sitä, kuinka myöhään\nratsastan? Onko tallirenkinne makuulla? Huolehtikaa sitten itse\nnoista hevosista! Senjälkeen antakaa minulle ruokaa — minulle ja\npalvelijalleni — ja vuode kummallekin!»\n\n»Minulla on vain yksi huone, monsieur» vastasi hän kunnioittavasti. »Te\nsaatte sen, ja palvelijanne saa maata heinäylisillä.»\n\n»Palvelijani nukkuu minun huoneessani, jos teillä on vain yksi.\nLaittakaa hänelle vuode lattialle! Voiko tänä yönä jättää koiraakaan\nheinäparvelle? Jälkeenpäin saapuu toinen palvelijani. Hän on täällä\nmuutamien minuuttien kuluttua. Teidän on hankittava tilaa hänellekin —\nkäytävään oveni edustalle, jollei mukavampaa paikkaa ole.»\n\n»Mutta, monsieur —» alkoi hän, vastustellen.\n\n»Tehkää niin!» keskeytin hänet käskevästi. »Saatte hyvän maksun. Nyt\nmenkää vaalimaan hevosiamme!»\n\nKäytävän seinälle lankesi vierashuoneesta lämmin, punertava hohde, joka\nosoitti, että siellä oli tuli takassa, ja se oli siksi houkuttelevaa,\netten malttanut enää kauempaa keskustella hänen kanssaan. Astuin\nsenvuoksi eteenpäin.\n\nHuoneeseen tullessani tervehti eräs nurkassa tulen ääressä istuva\nmies minua äänekkäästi kuorsaamalla. Hänen päänsä oli kallistunut\ntaaksepäin, niin että ruskea, jäntevä kaula näkyi, ja hän nukkui — tai\nnäytti nukkuvan — suu selkosen selällään. Liedellä, palavien halkojen\npunertavassa hohteessa virui, kuten ensi katsauksella luulin, läjä\nvaateriekaleita, mutta lähemmin tarkastaessani huomasin sen toiseksi,\npitkänään makaavaksi mieheksi, joka nähtävästi myöskin nukkui.\n\nHeitin märän hattuni pöydälle, pudotin vettätihkuvan vaippani lattialle\nja menin raskain askelin ja meluisasti kalistellen kannuksiani lattian\npoikki. Mutta rääsyinen herrasmies nukkui yhä. Nykäisin häntä keveästi\nraipallani\n\n»_Holà, mon bonhomme_!» huusin hänelle. Sittenkään hän ei liikahtanut.\nMenetin kärsivällisyyteni ja töytäisin häntä navakasti kylkeen.\nIskuni osui niin hyvin, että hän heti vetäytyi koukkuun, kimmahtaen\nsitten istumaan, samalla äristen kuin vihainen koira, jota on pahasti\närsytetty.\n\n»Hyvät miehet», kivahdin tuikeasti, »jollette te tahdo nähdä, kuinka\nmärkä olen, ettekä senvuoksi suvaitse siirtyä päästääksenne minut tulen\nääreen, niin toimitan niin, että joudutte viettämään yönne, ette vain\n_à Vertoile_, vaan vieläpä _à la belle étoile_. Lausuen tämän pilan\nsiirsin tuon miekkosen jalallani syrjään. Sävyni ei ollut hempeä, eikä\nulkonäköni tavallisestikaan lupaa enempää kuin voin tehdä.\n\nMiehet murahtelivat keskenään nurkassa, kun Antoine saapui riisumaan\ntakkiani ja saappaitani. He nurisivat vielä sittenkin, kun Gilles\npiakkoin liittyi meihin, vaikka he hänen tullessaan vaikenivat,\nmittaillen katseillaan hänen kokoaan. Sillä Gilles oli jättiläinen,\nja miehet tavallisesti katsoivat taakseen — niin, ja naiset samoin —\nihaillakseen hänen sopusuhtaista vartaloaan. Nautimme illallisen — se\noli niin huono, etten henno kertoa teille, mitä söimme — ja sitten\nkäskin isäntää opastamaan minut huoneeseeni. Mieheni olin päättänyt\njättää yöksi arkitupaan, jossa oli tuli takassa ja jossa heidän —\nnoista kahdesta retkaleesta huolimatta, joiden lupaa en ollut viitsinyt\ntiedustella — epäilemättä olisi parempi olla kuin missään muualla tässä\nkurjassa majatalossa.\n\nKootessaan vaippani, takkini ja muut tamineeni viedäkseen ne keittiöön,\naikoi isäntä ottaa miekkanikin, mutta nauraen tempasin sen häneltä\npois, huomauttaen, ettei se kaivannut kuivamista.\n\nMennessämme portaita ylös kuulin ylhäältä ääntä, joka muistutti\noven narahdusta. Isäntä kuuli sen myöskin, sillä hän pysähtyi äkkiä\nsilmäillen hyvin kysyvästi ympärilleen.\n\n»Mitä se oli?» hän virkkoi.\n\n»Tuuli kai», vastasin välinpitämättömästi. Vastaukseni tuntui\nrauhoittavan häntä, sillä hän äänsi:\n\n»Ah, niin — tuuli», lähtien sitten eteenpäin.\n\nVaikka en olekaan arka enkä taipuvainen aiheettomasti aavistelemaan\nvaaraa, alkoi tämä »Tähti» majatalo, totta puhuen, vaivata hermojani.\nJos minulta olisi kysytty, olisin tuskin voinut selittää sen syytä,\nistuessani isännän poistuttua vuoteeni reunalla ja ajatellessani sitä.\nSyynä ei ollut mikään tullessani sattuneista mitättömistä tapauksista,\nvaan luullakseni ne kaikki yhdessä. Ensinnäkin oli isäntä halunnut\neristää minut palvelijoistani ehdottamalla, että he nukkuisivat\nheinäylisillä. Se oli ilmeisesti tarpeetonta, koska hän kerran suostui\nmuuttamaan arkihuoneensa makuuhuoneeksi. Sitten hän oli ilmeisesti\nilostunut, kun minä, ensin ilmoitettuani tahtovani toisen heistä\nnukkumaan huoneeseeni ja toisen käytävään oveni viereen, suostuin\nsiihen, että he saivat viettää yönsä alhaalla. Lisäksi tuli kahden\nilkeännäköisen hirtehisen läsnäolo, yritys viedä pois miekkani ja\nlopuksi oven narahdus sekä isännän hätääntynyt ilme.\n\nMitä se oli?\n\nNousin äkkiä pystyyn. Oliko mielikuvitukseni, joka yhä harhaili,\nviimeksimainitun sattuman ympärillä, narrannut minut luulemaan, että\ntaaskin ovi narahti? Kuuntelin, mutta kaikki oli hiljaista, eikä\nkuulunut muuta kuin arkihuoneesta kantautuva äänten sorina. Kuten olin\nportaissa vakuuttanut isännälle, vakuuttelin nyt itselleni, että se\njohtui tuulesta, että kenties myrsky heilutteli majatalon nimikilpeä.\n\nMutta kun sitten olin jo melkein herjennyt epäilemästä, kun oli\nalkamaisillani riisua vielä ylläni olevia vaatteita, näin sellaista,\nmikä sai minut kiittämään taivasta siitä, etten ollut sallinut isännän\nviedä pois säilääni. Katselin ovea ja näin säpin hitaasti kohoavan.\nSe ei ollut näköharha; järkeni oli selvä ja näköni terävä; ei ollut\nvähääkään syytä pelätä, että näin olemattomia. Hiivin varovasti\nsängyn päädylle, johon olin ripustanut miekkani kantimestaan, ja\nvedin sen meluttomasti tupestaan. Ovi työnnettiin auki ja erotin\nhiipivästi lähestyviä askelia. Oven takaa työntyi huoneeseen paljas\njalka ja sekunnin ajan arvelin naulata sen säilälläni lattiaan; sitten\nseurasi sääri ja reisi sekä puolipukimissa oleva vartalo, jolla oli —\nRodenardin kasvot.\n\n»Mitä hittoa —» aloitin. Mutta kuullessaan ääneni hän kävi hyvin\nhätääntyneen näköiseksi.\n\n»St!» hän kuiskasi, vieden sormen huulilleen. »Olkaa taivaan tähden\nhiljaa, monseigneur!»\n\nHän sulki oven äänettömästi ja nilkutti sitten luokseni varovasti,\nvaikka tuskallisesti.\n\n»Teidän murhaamistanne suunnitellaan, monseigneur», hän kuiskasi.\n\n»Mitä! Täällä Blagnacissako?»\n\nHän nyökkäsi kauhuissaan.\n\n»Pyh!» naurahdin. »Sinä hourit, mies.. Kukapa olisi tietänyt minun\ntulevan tätä tietä? Ja kukapa punoisi juonia henkeäni vastaan?»\n\n»Herra de St. Eustache», vastasi hän. »Ja muuten he eivät\nodottaneetkaan teitä tänne, mutta he valmistautuivat senkin vähäisen\nmahdollisuuden varalle. Sikäli kuin olen saanut tietooni, ei tämän ja\nLavédanin välillä ole ainoatakaan majataloa, johon chevalier ei ole\njättänyt salamurhaajiaan, luvaten tavattoman suuret palkkiot niille\nmiehille, jotka surmaavat teidät.»\n\nPidätin henkeäni. Epäilyni hälvenivät.\n\n»Kerro kaikki, mitä tiedät!» kehoitin. »Lyhyesti!»\n\nSitten tämä koiramaisen uskollinen olento, jota olin niin pahasti\npieksänyt vain neljä päivää takaperin, kertoi, kuinka hän tunnettuaan\nkykenevänsä jälleen kävelemään oli lähtenyt etsimään minua\nrukoillakseen, että antaisin hänelle anteeksi enkä kokonaan hylkäisi\nhäntä, joka oli viettänyt koko elämänsä palvellen isääni ja minua.\n\nHän oli herra de Castelrouxilta saanut tietää, että olin mennyt\nLavédaniin, ja hän päätti seurata minua sinne. Hänellä ei ollut hevosta\nja vain vähän rahaa, minkä vuoksi hän oli lähtenyt jalan samana päivänä\nja kävellä retuuttanut Blagnaciin asti, missä hänen voimansa kuitenkin\nolivat uupuneet ja hänen oli ollut pakko pysähtyä. Tuntui siltä kuin\nolisi kaitselmus sen niin tahtonut. Sillä täällä _Etoilessa_ hän\noli samana iltana kuullut St. Eustachen keskustelevan noiden kahden\nalhaalla olevan salamurhaajan kanssa. Chevalierin puheitten nojalla\nnäytti siltä, että hän oli ryhtynyt samanlaisiin toimenpiteisiin\nGrénaden ja Toulousen välillä jokaisessa majatalossa — missä minun vain\nsaatettiin otaksua yöpyvän.\n\nHeidän aikomuksensa oli karata kimppuuni nukkuessani.\n\n»Monseigneur», lopetti hän, »tietäen kuinka suuri vaara väijyi teitä\npitkin matkaa, olen istunut valveilla koko yön, rukoillen Jumalaa ja\nhänen pyhimyksiään, että tulisitte tänne saakka, joten voisin varoittaa\nteitä. Jollei ruumiini olisi ollut niin surkeassa kunnossa ja hellänä,\nolisin hankkinut hevosen ja ratsastanut teitä vastaan; mutta nyt en\nvoinut muuta kuin toivoa ja rukoilla, että saapuisitte Blagnaciin ja\nettä —»\n\nSilloin suljin hänet syliini, mutta syleilyni puristi hänen suustaan\nähkäyksen, sillä uskollinen palvelija-parkani oli täynnä kipeitä\nhaavoja.\n\n»Ganymedes-rukkani!» mutisin, ja silloin oli myötätuntoni\nvilpittömämpää kuin koskaan ennen koko itsekkään elämäni aikana. Kun\nhän kuuli hyväilynimensä, välähti hänen silmissään äkkiä toivon kipinä.\n\n»Otattehan minut takaisin, monseigneur?» vetosi hän. »Te otatte minut\ntakaisin, otattehan? Vannon, etten ikinä anna kieleni —»\n\n»St, hyvä Ganymedes! Tietysti otan sinut takaisin ja koetan myöskin\nhyvittää raa'an käytökseni. Ystäväni, saat kaksikymmentä louisdoria,\njoilla voit ostaa voiteita selkäparkaasi varten.»\n\n»Monseigneur on perin hyvä», jupisi hän, ja minä olisin syleillyt häntä\njälleen, jollei hän olisi vapisten peräytynyt.\n\n»Ei, ei, monseigneur», kuiskasi hän peloissaan. »Se on suuri kunnia,\nmutta — tekee niin kipeätä, jos minuun kosketaan.»\n\n»No, sitten syleilen sinua hengessäni. Ja nyt noihin alakerrassa\noleviin herrasmiehiin.» Nousin seisomaan ja siirryin ovelle.\n\n»Käskekää Gillesin iskeä heidän kallonsa mäsäksi», kuului Ganymedeen\nlaupias ehdotus.\n\nPudistin päätäni.\n\n»Meidät voitaisiin pidättää murhasta. Meillä ei vielä ole minkäänlaisia\ntodistuksia heidän aikeistaan. Mielestäni —» Äkkiä välähti päähäni\najatus. »Mene takaisin huoneeseesi, Ganymedes!» määräsin, »Lukitse\novesi äläkä hievahda mihinkään, ennenkuin kutsun sinua. Toivon, ettei\nheissä herää epäluuloja.»\n\nAukaisin oven, ja kun Ganymedes oli tottelevaisesti pujahtanut ohitseni\nja kadonnut käytävään, huusin:\n\n»Herra isäntä! Hoi, Gilles!»\n\n»Monsieur?» vastasi isäntä.\n\n»Monseigneur?» kuului Gillesin ääni, ja alhaalla syntyi liikettä.\n\n»Onko jossakin vika?» kysäisi isäntä ja hänen äänessään oli huolestunut\nsointu.\n\n»Vika?» kertasin kärtyisesti teeskennellyllä äänellä. »_Pardieu!_\nPitääkö minun itseni riisuutua, samalla kun nuo palvelijalaiskurit\nkuorsaavat allani? Tule heti ylös, Gilles! Ja», lisäsin ikäänkuin\nmielijohtumasta, »sinun olisi parasta nukkua täällä huoneessani.»\n\n»Heti paikalla, monseigneur», vastasi hän, mutta hänen äänessään\noli hieno hämmästyksen väre, sillä voimakas, kömpelö Gilles ei\nollut koskaan sitä ennen joutunut auttamaan minua pukeutuessani tai\nriisuutuessani.\n\nIsäntä jupisi jotakin, ja kuulin Gillesin vastaavan kuiskaamalla.\nSitten portaat narahtelivat hänen raskaista askelistaan.\n\nHänen saavuttuaan selitin hänelle puolellakymmenellä sanalla, mitä oli\ntekeillä. Vastaukseksi hän karkeasti kiroten kertoi, että isäntä oli\nsekoittanut hänelle tuopin hehkuviiniä, jota hän nyt varmasti luuli\nmyrkytetyksi. Käskin hänen mennä alas noutamaan viinin ja sanomaan\nisännälle, että minäkin pidin siitä.\n\n»Entä Antoine?» tiedusti hän. »He nukuttavat hänet.»\n\n»Nukuttakoot! Me, sinä ja minä, kykenemme hoitamaan tämän jutun ilman\nhänen apuaankin. Jolleivät he nukuttaisi häntä, niin mahdollisesti he\nmurhaisivat hänet. Niin ollen on unessa hänelle turva »\n\nHän teki käskyni mukaisesti, ja pian hän palasi, tuoden muassaan ison\nhöyryävän kulhon. Sen tyhjensin vesikannuun ja annoin sen sitten\nhänelle takaisin, että hän palauttaisi sen isännälle, vieden samalla\nkiitokseni ja kehumiseni. Siten saisimme heidät uskomaan, että tie oli\nselvä ja sileä.\n\nSitten kävi aivan niin kuin edeltäkäsin saattoi arvata. Odotettuamme\nhiiskumatta kenties noin tunnin saapui heistä ensimmäinen. Olimme\njättäneet oven telkeämättä joten hän pääsi helposti sisään. Mutta\ntuskin oli hän astunut ovesta, kun Gilles ja minä nousimme pimeästä\nhänen kummaltakin puoleltaan. Ennenkuin hän aavistikaan, oli hänet\nnostettu ilmaan ja laskettu vuoteelle hänen ennättämättä päästää\nhuudahdustakaan. Ainoa syntynyt ääni oli hänen hervottomaksi käyneestä\nkädestään tipahtaneen puukon kalahdus. Hänen viruessaan vuoteella,\nGillesin jykevä polvi rinnallaan ja tukevat kädet kurkussaan,\nilmoitimme hänelle perin vakuuttavasti, että surmaisimme hänet, jos hän\nvähääkään äännähtäisi. Sytytin kynttilän. Sidoimme hänen kätensä ja\njalkansa vuodevaatteilla, ja sitten, hänen maatessaan voimattomana ja\näänettömän kauhun vallassa, aloin puhella hänen kanssaan asiasta.\n\nHuomautin hänelle tietävämme, että hän oli tehnyt tekonsa St.\nEustachen yllytyksestä; senvuoksi oli todellinen syyllinen juuri St.\nEustache, ja rangaistus kohtaisi yksin häntä. Mutta, että niin voisi\nkäydä, pitäisi hänen tulla vahvistamaan meidän — minun ja Rodenardin\n— todistukset oikeiksi. Jos hän lähtisi Toulouseen ja tekisi sen —\ntunnustaisi peittelemättä, kuinka hänet oli viekoiteltu murhaamaan —\njoutuisi chevalier de St. Eustache, joka oli todellinen syypää, yksin\nkärsimään laissa säädetyn rangaistuksen. Jollei hän suostuisi siihen,\nniin silloin hän saisi itse kantaa seuraukset — ja seurauksena olisi\njoutuminen pyövelin käsiin. Kummassakin tapauksessa vietäisiin hänet\nseuraavana aamuna Toulouseen.\n\nOlimme parhaiksi ehtineet sopia asiasta molemminpuoliseksi\ntyydytykseksi, kun ovi taaskin avautui ja hänen rikostoverinsa — jota\nepäilemättä hänen pitkä poissaolonsa oli alkanut hermostuttaa — tuli\nkatsomaan, mikä saattoi olla syynä siihen, että parin nukkuvan miehen\nkaulan katkaisemiseen kului näin tolkuttoman kauan.\n\nNähdessään meidän neuvottelevan hyvässä sovussa tämä kohtelias\nherrasmies, arvellen että hänen tunkeutumisensa asiain näin ollen\nei voinut olla muuta kuin sopimatonta, päästi huudahduksen — jota\nmielelläni pitäisin anteeksipyyntönä siitä, että hän oli häirinnyt\nmeitä — ja pyörähti ympäri poistuakseen perin kömpelömäisen hätäisesti.\n\nMutta Gilles kouraisi kiinni hänen likaiseen niskaansa ja kiskoi hänet\nsisälle. Vähemmässä ajassa kuin tarvitsen sitä kuvatakseni virui hän\ntoverinsa vieressä, ja häneltä tiedustettiin, eikö hänen sopinut\najatella asemasta samalla tavoin. Ylenmäärin ilostuen siitä, ettemme\naikoneet hänelle sen pahempaa, hän vannoi kaikkien almanakan pyhimysten\nnimessä noudattavansa tahtoamme; hän oli muka vastahakoisesti ryhtynyt\nchevalierin puuhaan, hän ei ollut mikään salamurhaaja, vaan köyhä mies,\njolla oli vaimo ja lapset huollettavinaan.\n\nSillä tavoin lyhyesti esitettynä kävi, että chevalier de St. Eustache\nsuunnitellessaan minun tuhoani tulikin valmistaneeksi tuhon itselleen.\nKun minulla oli nämä kaksi todistajaa ja Rodenard vannomassa, kuinka\nSt. Eustache oli lahjonut ensinmainitut murhaamaan minut, ja kun minä\nja Gilles todistaisimme, kuinka yritys oli tehty, mutta rauennut\ntyhjiin, saatoin nyt mennä hänen majesteettinsa puheille varmasti\nluottaen voivani osoittaa kaikki chevalierin syytökset epäiltäviksi,\nketä vastaan ne sitten lieneekään tehty, ja lisäksi saavani chevalierin\nitsensä hirsipuuhun, jonka hän oli niin runsaasti ansainnut.\n\n\n\n\nXXI\n\nLUDVIG OIKEAMIELINEN\n\n\n»Minua varten», sanoi kuningas, »eivät nämä todistukset olisi\ntarpeen. Sananne, paras Marcel, olisi riittänyt. Mutta kenties on\nhyvä, että olette hankkinut ne oikeusistuinten varalle. Sitäpaitsi\nne ovat arvokkaana lisätodistuksena herra de St. Eustachea vastaan\nvaltiopetoksesta esittämällenne syytökselle.»\n\nSeisoimme — ainakin La Fosse ja minä seisoimme, Ludvig kolmastoista\nistui — eräässä Toulousen palatsin huoneessa, johon olin päässyt hänen\nmajesteettinsa puheille. La Fosse oli siellä, koska kuningas tuntui\nalkaneen pitää hänestä eikä Toulouseen saavuttuaan osannut olla ilman\nhänen seuraansa.\n\n»Pidän huolta siitä», jatkoi Ludvig, »että ystävänne chevalier\nvangitaan heti paikalla, ja yhtä paljon hänen yrityksestään murhata\nteidät kuin hänen poliittisten mielipiteittensä epävakaisuudesta on\nlakia käytettävä häntä kohtaan — jyrkästi.» Hän huoahti. »Minusta\ntuntuu aina tuskalliselta ryhtyä äärimmäisiin toimenpiteisiin hänen\nlaatuisiaan ihmisiä vastaan. Pään riistäminen hullulta näyttää\nliialliselta velvollisuusintoilulta.»\n\nTaivutin päätäni ja hymyilin hänen leikinlaskulleen. Ludvig\nOikeamielinen suvaitsi harvoin puhua pilaa, ja silloinkin hänen\nhuumorinsa muistutti huumoria yhtä paljon kuin vesi viiniä. Mutta\nkun hallitsija laskee leikkiä, niin jokainen viisas mies, jolla on\nsuosionosoitus pyydettävänä tai joka haluaa saada paikan tahi säilyttää\npaikkansa hovissa, hymyilee, vaikkapa hallitsijan kömpelön pilan\nsopimattomuus olisi pikemminkin omiaan aiheuttamaan surua.\n\n»Luonto tarvitsee joskus pientä apua», rohkeni La Fosse viisastella\nkuninkaan tuolin takaa. »Tämä St. Eustache on eräänlainen Pandoran\nlipas, joka on hyvä sulkea ennenkuin —»\n\n»Menkää hiiteen!» murahti kuningas. »Me emme laske nyt leikkiä. Meidän\non jaettava oikeutta.»\n\n»Ah! Oikeus», jupisi La Fosse, »olen nähnyt kuvia siitä naisesta. Hän\npeittää siteellä silmänsä, mutta ei ole niin varovainen ruumiinsa\nmuihin sulopuoliin nähden.»\n\nHänen majesteettinsa punehtui. Hän oli ennen kaikkea puhdasmielinen\nmies, siveä kuin nunna. Ympäristössään vallitsevaa siveettömyyttä hän\ntavallisesti ei tahtonut kuulla eikä nähdä, kunnes sen remu ja melu\nkävivät niin voimakkaiksi, ettei hän enää voinut pysyä siihen nähden\nsokeana eikä kuurona.\n\n»Herra de La Fosse», virkkoi hän ankarasti, »te väsytätte minua, ja\nkun ihmiset rasittavat minua, lähetän heidät pois — mikä on yhtenä\nsyynä siihen, että tavallisesti olen niin paljon yksin. Pyydän teitä\nsilmäilemään tuota metsästyskirjaa, niin että voitte selostaa minulle\nsiitä saamanne vaikutelman, kun olen lopettanut puheluni herra de\nBardelysin kanssa.»\n\nLa Fosse peräytyi nöyränä, mutta joutumatta hämilleen, siirtyi ikkunan\nluona olevan pöydän ääreen ja avasi kirjan, jota Ludvig oli osoittanut.\n\n»Ja nyt, Marcel, sillä aikaa kun tuo ilveilijä valmistautuu selittämään\nminulle, että kirja on itse Dianan innoittama, puhukaa minulle, mitä\nmuuta puhuttavaa teillä on.»\n\n»Ei mitään muuta, sire »\n\n»Eikö muuta? Entä varakreivi de Lavédan?»\n\n»Varmastikin teidän majesteettinne on huomannut, ettei häntä vastaan\nole mitään syytöstä — ei mitään pätevää syytöstä.»\n\n»Mutta onhan häntä vastaan tehty syytös — hyvin paha syytös. Ja tähän\nasti ette te ole esittänyt minulle hänen syyttömyydestään minkäänlaisia\ntodistuksia, joiden nojalla voisin suostua hänen vapauttamiseensa.»\n\n»Arvelin, sire, että olisi tarpeetonta esittää todistuksia hänen\nsyyttömyydestään, ennenkuin näytettäisiin toteen hänen syyllisyytensä.\nEi ole tavallista, teidän majesteettinne, vangita ketään herrasmiestä\nsitä varten, että hän voisi todistaa vangitsemisen aiheettomaksi.\nTavallisempi menettely on, että hänet vangitaan, koska voidaan tuoda\nesiin todisteita hänen rikoksestaan.»\n\nLudvig siveli partaansa ajatuksissaan, ja hänen melankoliset silmänsä\nsaivat miettivän ilmeen.\n\n»Arka kohta, Marcel», myönsi hän, haukotellen. »Arka kohta. Teidän\npitäisi olla lakimies.» Sitten hänen olemuksensa muuttui äkkiä.\n»Annatteko minulle kunniasananne siitä, että hän on viaton?» kysyi hän\nterävästi.\n\n»Jos teidän majesteettinne tuomarit esittävät todistuksia hänen\nsyyllisyydestään, niin annan sanani siitä, että revin ne todistukset\nkappaleiksi.»\n\n»Se ei ole vastaus kysymykseeni. Vannotteko, että hän on syytön?»\n\n»Voinko tietää, mitä hänellä on omallatunnollaan?» huomautin, yhä\nkierrellen. »Kuinka voisin antaa sanani sellaisesta asiasta? Ah, sire,\nturhaan ei teitä nimitetä Ludvig Oikeamieliseksi», jatkoin, turvautuen\nimarteluun ja käyttäen hänen omaa mielilausettaan. »Te ette voi sallia,\nettä sellainen mies, jota vastaan ei ole todistuksen hiventäkään,\ntuomitaan vankeuteen.»\n\n»Eikö sitten ole?» Virkkoi hän, mutta hänen äänensä kävi lauhemmaksi.\nHän oli luvannut itselleen, että historiassa hänet tunnettaisiin\nLudvig Oikeamielisenä, eikä hän tekisi mitään, mikä saattaisi panna\nepäiltäväksi hänen oikeutensa tähän ylvääseen nimitykseen. »Onhan St.\nEustachen todistus!»\n\n»Suostuisiko teidän majesteettinne hirtättämään koiraakaan tuon\nkaksinkertaisen petturin sanojen nojalla?»\n\n»Hm. Olette etevä asianajaja, Marcel. Te kartatte kysymyksiin\nvastaamista; vältätte kysymykset vastakysymyksillä.» Hän näytti\npuhelevan enemmän itsekseen kuin minulle. »Olette esimerkiksi paljoa\nparempi asianajaja kuin varakreivin vaimo. Hän vastaa kysymyksiin, ja\nhänellä on sisu — _Ciel!_ minkälainen sisu!»\n\n»Oletteko nähnyt varakreivittären?» huudahdin ja mieleni jähmettyi\npahoista aavistuksista, sillä tunsinhan kuinka vapaasti tuo nainen\nsaattoi käytellä kieltään.\n\n»Nähnyt hänet?» kertasi hän kärtyisesti. »Olen nähnyt hänet, kuullut\nhäntä ja melkeinpä koskettanut häntä. Tämän huoneen ilma aaltoilee\nvieläkin levottomasti hänen käyntinsä johdosta Hän oli täällä tunti\nsitten.»\n\n»Ja tuntui siltä», lepersi La Fosse metsästyskirjansa äärestä, »kuin\nolisivat kaikki kolme Acheronin tytärtä lähteneet Pluton valtakunnasta\nja ruumiillistuneet tähän yhteen naiseen.»\n\n»En olisi ottanut häntä vastaan», jatkoi kuningas, ikäänkuin La Fosse\nei olisikaan puhunut, »mutta hänpä ei alistunutkaan estelyihin. Kuulin\nhänen sadattelevan etuhuoneessa, kun epäsin häneltä puheillepääsön;\novelta kuului hälyä; se tyrkättiin auki, ja vartioiva kaartilainen\nlennähti huoneeseeni, ikäänkuin hän olisi ollut kääpiö. _Dieu!_ Koko\nsinä aikana, jonka olen ollut Ranskan kuninkaana, ei ympärilläni ole\nollut sellaista hälinää. Hän on vahva nainen, Marcel — pyhimykset teitä\nsuojatkoot, kun hänestä tulee anoppinne. Koko Ranskassa, sen vannon,\nei ole mitään vankempaa kuin hänen käsivartensa paitsi hänen kielensä.\nMutta hän on hupsu.»\n\n»Mitä hän sanoi, sire?» tiedustin huolissani.\n\n»Sanoi? Hän vannoi — _Ciel!_ kuinka hän vannoi! Hän ei jättänyt rauhaan\nainoatakaan almanakan pyhimystä. Hän kiskoi ne kaikki vuoronperään\nhaudoistaan todistamaan sanojensa todenperäisyyttä.»\n\n»Nimittäin —»\n\n»Että hänen puolisonsa oli pahin petturi, mitä helvetissä on, mutta\nettä hän oli typerä, järjetön mies, jota ei voida pitää vastuunalaisena\nteoistaan, ja että hän vain mielettömyytensä tähden on joutunut\nharhateille. Niillä perusteilla hän pyysi minua antamaan hänelle\nanteeksi ja päästämään hänet vapaaksi. Kun vastasin hänelle, että\nhänen miehensä asia tulee oikeuden käsiteltäväksi ja että hänen\nvapauttamisestaan on varsin vähän toiveita, ilmoitti hän minulle\nitsestäni sellaisia seikkoja, joista minä itserakkaudessani —\nkiitos siitä teille, minua ympäröineille imartelijoille — en ollut\nuneksinutkaan.\n\n— Hän nimitteli minua rumaksi, hapannaamaiseksi ja rujomuotoiseksi,\npapin talutusnuorassa kulkevaksi hupakoksi; olin kokonaan toisenlainen\nkuin veljeni, joka — niin hän vakuutti minulle — on ritarillisuuden\nja miehisten hyveiden perikuva. Hän lupasi minulle, ettei taivas\nikinä ota vastaan sieluani, vaikka lukisin rukouksiani tästä hetkestä\ntuomiopäivään saakka, ja ennusti, että olen tervetullut kadotettujen\njoukkoon, kun hetkeni lyö. En tiedä, mitä kaikkea muuta hän olisi\nminulle ennustanut. Hän alkoi uutuudestaan huolimatta lopulta väsyttää\nminua, ja minä lähetin hänet tiehensä — se on», hän lisäsi, »määräsin\nneljä muskettisotilasta kantamaan hänet pois. Jumala teitä armahtakoon,\nMarcel, kun teistä tulee hänen tyttärensä aviomies!»\n\nMutta minua ei hänen leikillisyytensä voinut temmata mukaansa. Tämä\nnainen, joka ei kyennyt hillitsemään kiihkoaan eikä kieltään, oli\ntuhonnut kaikki.\n\n»Minusta ei ole lainkaan todennäköistä, että minusta tulee hänen\ntyttärensä puoliso», vastasin surullisena.\n\nKuningas katsahti minuun ja purskahti nauruun.\n\n»Polvillenne sitten», hän huudahti, »ja kiittäkää taivasta!»\n\nMutta minä pudistin päätäni perin vakavana\n\n»Teidän majesteetistanne se on hupaisa ilveily», virkoin, »mutta\nminusta, _helas_, se on paljoa pikemmin murhenäytelmä.»\n\n»No, no, Marcel», torjui hän, »enkö saa edes vähän nauraa? Ranskan\nkuninkaana oleminen tekee ihmisen niin surumieliseksi! Kertokaa minulle\nhuolenne!»\n\n»Neiti de Lavédan on luvannut tulla vaimokseni vain siinä tapauksessa,\nettä pelastan hänen isänsä mestauslavalta. Tulin tänne sitä varten\nhyvin toiveikkaana, sire. Mutta hänen vaimonsa on ennättänyt ennen\nminua ja nähtävästi hankkinut hänelle peruuttamattoman tuomion.»\n\nHän loi katseensa maahan, ja hänen piirteensä saivat tavallisen synkän\nilmeensä. Sitten hän katsahti jälleen ylöspäin, ja hänen surumielisten\nsilmiensä pohjalla näin pilkottavan jotakin, mikä muistutti hyvin\nsuuresti myötätuntoa.\n\n»Tiedätte, että pidän teistä, Marcel», puhkesi hän puhumaan lempeästi.\n»Jos olisitte oma poikani, en voisi rakastaa teitä enempää. Olette\nhuima, hillitön vintiö, ja useammin kuin kerran olen kuullut teidän\nilkeistä kujeistanne; mutta te olette toisenlainen kuin nämä toiset\ntomppelit ettekä ainakaan ole ikävystyttänyt minua. Ja se on paljon\ntehty. En tahtoisi menettää teitä; ja minä menetän teidät, jos te\notatte puolisoksenne tämän Languedocin ruusun, sillä otaksuttavasti\nhän on liian suloinen kukka tuotavaksi kuihtumaan hovin ummehtuneeseen\nilmaan. Tämä mies, tämä varakreivi de Lavédan, on ansainnut kuoleman.\nMiksi en antaisi hänen kuolla, koska te, jos hän kuolee, ette mene\nnaimisiin?»\n\n»Kysyttekö minulta miksi, sire?» sanoin. »Siksi, että teitä nimitetään\nLudvig Oikeamieliseksi eikä yksikään kuningas ole paremmin ansainnut\nsitä nimitystä.»\n\nHän säpsähti, rypisti huuliaan ja vilkaisi La Fosseen päin, joka\noli syventynyt kirjansa salaisuuksiin. Sitten hän veti luokseen\npaperiarkin, otti kynän ja jäi istumaan sitä hypistellen.\n\n»Koska minua nimitetään Oikeamieliseksi, on minun annettava oikeuden\nmennä menoaan», vastasi hän vihdoin.\n\n»Mutta», huomautin, alkaen äkkiä toivoa, »oikeus ei voi vaatia, että\nvarakreivi de Lavédan joutuu pyövelin käsiin.»\n\n»Miksi ei?» Hän loi minuun pöydän yli juhlallisen vakavan katseen.\n\n»Siksi, ettei hän ollut aktiivisesti mukana kapinassa; jos hän\nolikin valtiopetturi, niin hän oli vain sydämessään ja ennenkuin\nmies tekee rikollisen teon, ei häneen voida sovittaa lakia kaikessa\nankaruudessaan. Hänen vaimonsa on selvästi paljastanut hänen\nuskottomuutensa. Mutta kohtuutonta olisi rangaista häntä samalla tavoin\nkuin niitä, jotka ovat olleet aseissa teitä vastaan, sire.»\n\n»Ah!» Hän mietti. »No? Entä sitten?»\n\n»Eikö siinä ole kylliksi, sire?» huudahdin. Sydämeni sykki kiivaasti ja\nsuoneni värähtelivät tämän tärkeän hetken jännityksestä.\n\nHän taivutti päätään, kastoi kynäänsä ja alkoi kirjoittaa.\n\n»Minkä rangaistuksen tahtoisitte minun määräävän hänelle?» kysyi hän\nkirjoittaessaan. »No, Marcel, olkaa vilpitön minua ja vilpitön häntä\nkohtaan — sillä sellainen kuin te olette häntä kohtaan, olen minäkin\nhänen kauttaan teitä kohtaan.»\n\nTunsin kalpenevani kiihtymyksestä. »Onhan karkoitus, sire — se on\ntavallinen sellaisissa valtiopetostapauksissa, jotka eivät ole kylliksi\nilmeisiä rangaistaviksi kuolemalla.»\n\n»Niin!» Hän kirjoitti ripeästi, »Kuinka pitkäksi ajaksi, Marcel? Hänen\neliniäkseen?»\n\n»Ei, sire. Se olisi liian pitkä aika.»\n\n»Minun eliniäkseni sitten?»\n\n»Myöskin se olisi liian pitkä aika.»\n\nHän nosti katseensa kirjoituksesta ja hymyili. »Ah! Käyttekö\nprofeetaksi? No, kuinka kauaksi sitten? Antakaa tulla, mies!»\n\n»Arvelisin, että viisi vuotta —»\n\n»Olkoon viisi vuotta! Älkää virkkako enää mitään!» Hän kirjoitti vähän\naikaa, otti sitten hiekkatolpon ja siroitteli hiekkaa asiakirjalle.\n\n»_Tiens_!» huudahti hän, karistaen paperin puhtaaksi ja ojentaen sen\nminulle. »Tuossa on määräykseni herra varakreivi Leon de Lavédanista,\nHänen on lähdettävä maanpakoon viideksi vuodeksi, mutta hänen\ntiluksiaan ei takavarikoida, ja karkoitusajan kuluttua hän saa palata\nnauttimaan niistä — toivoaksemme uskollisempana kuin tähän saakka.\nKäskekää panna tämä määräys heti toimeen ja pitäkää huolta siitä, että\nvarakreivi lähtee tänä päivänä saattojoukon seuraamana Espanjaan.\nSe on samalla todistus, jonka voitte esittää neiti de Lavédanille\nosoittamaan, että tehtävänne on luonnistunut.»\n\n»Sire!» Olin niin kiitollinen, etten kyennyt lausumaan sen enempää,\nvaan polvistuin hänen eteensä ja vein hänen kätensä huulilleni.\n\n»Kas niin», virkkoi hän isällisesti. »Menkää nyt ja olkaa onnellinen!»\n\nKun nousin pystyyn, kohotti hän äkkiä kättään.\n\n»_Ma foi!_ Olinpa vähällä unohtaa; herra de Lavédanin kohtalo on niin\npaljon askarruttanut ajatuksiani.» Hän otti pöydältään toisen paperin\nja ojensi sen minulle. Se oli Chatelleraultille antamani, tunnustus,\njolla luovutin hänelle Picardiessa olevat tilukseni.\n\n»Chatellerault kuoli tänä aamuna», jatkoi kuningas. »Hän oli pyytänyt\nteitä luokseen, mutta kun hänelle oli ilmoitettu, että olitte poistunut\nToulousesta, oli hän sanellut pahoista töistään pitkän tunnustuksen,\njonka hän lähetti minulle yhdessä tämän kanssa. Hän ei voinut,\nkirjoitti hän, sallia perillistensä nauttia teidän tiluksistanne;\nhän ei ollut niitä voittanut; oikeastaan hän oli menettänyt oman\npanoksensa, koska hän oli rikkonut pelin sääntöjä. Hän jätti minun\nratkaistavakseni, oliko hänen maansa joutuva teidän omaisuudeksenne.\nMitä sanotte siitä, Marcel?»\n\nMelkeinpä vastahakoisesti otin paperiliuskan vastaan. Olisi ollut niin\nkaunista ja sankarillista heittää rakkauden tähden omaisuuteni kuin\ntuhka tuuleen, että sieluni autuuden nimessä minusta tuntui pahalta\nnähdessäni omistavani muutakin kuin Beaugencyn. Sitten välähti mieleeni\nkeskitie.\n\n»Osallisuuteni siihen vetoon, sire», sanoin, »hävettää minua; sen\nhäpeän tähden olin innokas maksamaan sen, vaikka olinkin täysin\ntietoinen siitä, etten ollut menettänyt sitä. Mutta nytkään en missään\nnimessä voi suostua siihen, että Chatellerault jäisi häviölle, kuten\nhän olisi ollut valmis. Emmekö — emmekö unohda koko vedon lyömistä?»\n\n»Tämä päätös on teille kunniaksi. Juuri sellaista olin teiltä toivonut.\nJa nyt menkää, Marcel! Uskon, että teillä on kiire. Rakkaudentuskanne\nhieman helpotettua toivomme näkevämme teidät jälleen hovissa.\n\nHuokasin.\n\n»_Helas_, sire, se ei tapahdu koskaan.»\n\n»Niin sanoitte jo kerran ennenkin, monsieur. Se on typerä mieliala\navioliittoon astuttaessa; mutta — kuten niin monet muut typeryydet — se\non kaunis. Hyvästi, Marcel!»\n\n»Hyvästi, sire!»\n\nOlin suudellut hänen kättään; olin tuonut esiin tulvivan\nkiitollisuuteni; olin jo ovella, ja hän oli kääntymäisillään La Fosseen\npäin, kun päähäni pälkähti silmätä hänen antamaansa määräystä. Hän\nhuomasi sen ja äkillisen pysähdykseni.\n\n»Onko jotakin vinossa?» hän tiedusti.\n\n»Teiltä — teiltä on jäänyt eräs seikka pois, sire», rohkenin lausua ja\npalasin pöydän luokse. »Olen jo niin kiitollinen, että minua epäilyttää\npyytää vielä yhtä suosionosoitusta. Mutta se ei tuota teille muuta\nvaivaa, kuin että lisäisitte muutamia rivejä kynällä, ja asiallisesti\nse ei muuta ajatusta.»\n\nHän vilkaisi minuun, ja hänen otsansa rypistyi, kun hän koetti arvata\ntarkoitustani.\n\n»No, mies, mistä on kysymys?» virkkoi hän kärsimättömästi.\n\n»Mieleeni juolahti, että varakreivi-parka, joka joutuu vieraaseen\nmaahan, yksin, outojen ihmisten seuraan, ja saa kaivata rakkaitaan\nnähtyään heidät niin monia vuosia aina luonaan, tuntee itsensä\nsurkuteltavan yksinäiseksi.»\n\nKuningas katsahti äkkiä minua silmiin.\n\n»Onko minun siis karkoitettava myöskin hänen perheensä?»\n\n»Koko perheen karkoittaminen ei ole tarpeellista, teidän\nmajesteettinne.»\n\nKerrankin katosi surumielinen ilme hänen silmistään, ja hän purskahti\nnauramaan niin hilpeästi kuin koskaan olen nähnyt tämän ikävystyneen\nhallitsija-paran nauravan.\n\n»_Ciel!_ Mikä vekkuli olette! Voi, että menetän teidät!» huusi hän,\ntarttui kynään ja lisäsi määräykseen pyytämäni sanat.\n\n»Oletteko vihdoinkin tyytyväinen?» kysyi hän, antaen paperin minulle\ntakaisin.\n\nVilkaisin sitä. Nyt se sisälsi, että rouva varakreivitär de Lavédanin\noli seurattava miestään maanpakoon.\n\n»Sire, te olette liian hyvä!» sopersin.\n\n»Ilmoittakaa sille upseerille, jolle uskotte tämän määräyksen\ntoimeenpanon, että hän löytää rouvan alhaalta vahtihuoneesta, missä\nhän on pidätettynä odottamassa päätöstäni. Jos hän tietäisi, että\nhän on varronnut teidän päätöstänne, niin vapisisin ajatellessani\ntulevaisuuttanne, kun viisi vuotta on kulunut.»\n\n\n\n\nXXII\n\nRIISUMME SATULAT\n\n\nMademoiselle piteli kädessään kuninkaan määräystä hänen isänsä\nkarkoittamisesta. Hän oli kalpea, ja hän oli tervehtinyt minua\narkaillen. Minä seisoin hänen edessään, ja ovenpielessä oli Rodenard,\njonka olin käskenyt tulla mukaani.\n\nLähestyessäni sinä päivänä Lavédania oli minut vallannut voimakas,\nmasentava häpeäntunne sen sopimuksen tähden, johon olin hänet\npakottanut. Olin miettinyt sitä, ja minulle oli selvinnyt, kuinka oikea\noli hänen huomautuksensa, että rakkaudessa ei kannattanut ottaa mitään,\nmitä ei vapaaehtoisesti annettu. Häpeästä ja tästä johtopäätelmästä oli\nmuodostunut uusi päätös. Ettei sitä mikään voisin horjuttaa ja ettei\nRoxalannen nähtyäni voimakas kaipaukseni saattaisi minua kiusaukseen\nluopua aikomuksestani, olin arvellut viisaaksi, että viimeisen\nkeskustelumme aikana olisi todistaja minua pidättämässä. Sitä varten\nolin käskenyt Ganymedeen seurata itseäni salonkiin saakka.\n\nHän luki asiakirjan loppuun; sitten hän loi minuun arkailevan katseen,\nvilkaisten sitten Ganymedeeseen, joka seisoi jäykkänä paikallaan\novensuussa.\n\n»Oliko tämä kaikki, mitä voitte tehdä, monsieur?» tiedusti hän vihdoin.\n\n»Ihan kaikki, mademoiselle», vastasin tyynesti. »En halua suurennella\npalvelustani, mutta valittavana oli joko se tai mestauslava. Äitinne\noli pahaksi onneksi tavannut kuninkaan ennen kuin minä ja pahentanut\nisänne asiaa myöntämällä, että hän oli syypää valtiopetokseen. Yhteen\naikaan olin senvuoksi menettämäisilläni kaiken toivoni. Olen kuitenkin\niloinen siitä, mademoiselle, että sain taivutetuksi kuninkaan olemaan\nnäinkin lempeä.»\n\n»Ja viiteen vuoteen siis en saa nähdä vanhempiani.» Hän huoahti, ja\nhänen surunsa oli perin liikuttava.\n\n»Se ei ole välttämätöntä. Vaikka he eivät saa tulla Ranskaan, niin\nvoittehan te kyllä käydä heitä katsomassa Espanjassa.»\n\n»Se on totta», haaveksi hän; »onhan sekin jotakin — eikö olekin?»\n\n»Varmasti on; asiain näin ollen paljonkin.»\n\nHän huokasi taaskin, ja hetkisen vallitsi hiljaisuus.\n\n»Ettekö tahdo istua, monsieur?» kehoitti hän vihdoin. Hän oli hyvin\nrauhallinen tänään, tämä pieni neito — hyvin rauhallinen ja ihmeellisen\nmasentunut.\n\n»Se on tuskin tarpeellista», vastasin lauhasti, minkä jälkeen hänen\nkatseestaan kuvastui lukemattomia kysymyksiä. »Oletteko tyytyväinen\npuuhiini, mademoiselle?» tiedustin.\n\n»Kyllä, minä olen tyytyväinen, monsieur.»\n\nSiinä oli loppu, ajattelin, ja tahtomattani huoahdin minäkin. En\nkuitenkaan liikahtanutkaan poistuakseni. »Arveletteko, että olen — olen\ntäyttänyt lupaukseni?»\n\nHän loi taaskin katseensa maahan ja astahti askeleen ikkunaan päin.\n\n»Tottahan toki. Te lupasitte pelastaa isäni mestauslavalta. Sen olette\ntehnyt, enkä vähääkään epäile, että voitavanne mukaan olette koettanut\nlyhentää hänen karkoitusaikaansa. Niin, monsieur, lupauksenne on hyvin\ntäytetty.»\n\nHohhoo! Tullessani kypsynyt päätös kuiskutti korvaani, että minulla\nei ollut muuta tekemistä kuin poistua ja mennä tieheni. Mutta siitä\npäätöksestä — sadoista sellaisista päätöksistä — huolimatta en\nolisi voinut lähteä näin. Ainakin yhden ystävällisen sanan, yhden\nystävällisen silmäyksen tahtoisin saada lohdutuksekseni. Puhuisin\nhänelle suorin sanoin aikomuksestani, ja hän saisi nähdä, että minussa\nvielä oli jotakin hyvää, jonkun verran kunnian tuntoa, ja hän pitäisi\nminua arvossa poistuttuani.\n\n»Ganymedes», virkoin.\n\n»Monseigneur?»\n\n»Käske miesten nousta ratsaille!»\n\nSen kuullessaan Roxalanne pyörähti ympäri, silmät levällään\nkummastuksesta, ja katsahti kysyvästi ensin minuun, sitten\nRodenardiin. Mutta hänen vielä katsoessaan viimemainittu kumarsi, teki\ntäyskäännöksen ja poistui huoneesta täyttämään määräystäni. Kuulimme\nhänen kilisevin kannuksin astelevan eteissalin läpi pihalle. Kuulimme\nhänen jyrisevällä äänellä huutavan komentosanan, ja sitten kuului\nkavioiden töminää, varustusten kalahtelua ja muuta lähtövalmistelun\nhälyä.\n\n»Miksi käskitte miehenne ratsaille?» kysyi Roxalanne vihdoin.\n\n»Koska asiani täällä on lopussa, ja me lähdemme.»\n\n»Lähdette?» Hänen katseensa oli nyt suunnattu maahan, mutta otsan\nrypistyksestä aavistin niiden ilmeen »Minne?»\n\n»Pois täältä», vastasin. »Muulla ei tällä hetkellä ole mitään\nmerkitystä.» Pysähdyin nielemään jotakin, joka esti minut puhumasta\nselvästi. Sitten sanoin: »Hyvästi!» ja ojensin rajusti hänelle käteni.\n\nHän katsoi minua silmiin pelottomasti, vaikkakin hämmentyneenä.\n\n»Tarkoitatteko, monsieur, aikovanne poistua Lavédanista — tällä tavoin?»\n\n»Kunhan vain lähden, niin mitäpä merkitsee lähtötapa?»\n\n»Mutta» — hänen silmänsä osoittivat, että hän oli entistä pahemmin\nhämillään, ja hänen poskensa kävivät vieläkin kalpeammiksi — »mutta\nmehän — mehän teimme sopimuksen.»\n\n»St, mademoiselle, rukoilen teitä!» huudahdin. »Minua hävettää sitä\nmuistellessani, melkein yhtä paljon kuin ajatellessani sitä toista\nsopimusta, joka oli alkusyynä Lavédaniin tulooni. Viimeksimainitun\nhäpeän olen pyyhkinyt pois — vaikka te kenties ette sitä usko. Aion\npyyhkiä pois myöskin edellämainitun häpeän. Menettelin silloin\narvottomasti, mademoiselle, mutta rakastin teitä niin sydämestäni, että\nminusta tuntui samantekevältä kuinka teidät saavuttaisin, että olisin\ntyytyväinen, kunhan vain voittaisin teidät omakseni. Sen jälkeen olen\noppinut käsittämään, että se oli erehdys, että se oli väärin. En tahdo\nottaa sellaista, mitä ei anneta vapaaehtoisesti.»\n\n»Ymmärrän, kyllä ymmärrän», mutisi hän eikä ollut huomaavinaan\nojennettua kättäni. »Olen siitä hyvin iloinen, monsieur.»\n\nVetäisin äkkiä käteni takaisin. Otin hattuni tuolilta, jolle olin sen\nviskannut. Tuon hän olisi voinut minulta säästää, mietin. Hänen ei\nolisi tarvinnut ilmaista riemuaan. Olisihan hän ainakin voinut puristaa\nkättäni ja erota minusta ystävällisesti.\n\n»Hyvästi, mademoiselle!» sanoin uudelleen niin jäykästi kuin\nmahdollista ja käännyin ovea kohti.\n\n»Monsieur!» lausui hän jälkeeni. Minä pysähdyin.\n\n»Mademoiselle?»\n\nHän seisoi kainostellen, silmät alasluotuina ja kädet ristissä.\n\n»Minulle tulee täällä yksinäistä.»\n\nSeisoin liikahtamatta. Tuntui kuin olisin menettänyt liikuntakykyni.\nSydämeni sykähti rajusti toivosta ja tuntui sitten lakkaavan\nsykkimästä. Mitä hän tarkoitti? Katsoin vielä kerran häntä suoraan\nsilmiin ja epäilemättä olin hyvin kalpea. Mutta ettei turhamaisuus\nsaisi minua narratuksi, en uskaltanut toimia arvelujen nojalla. Niinpä\nsanoinkin:\n\n»Se on totta, mademoiselle. Teille käy olo yksinäiseksi; valitan sitä.»\n\nSyntyi hiljaisuus, ja minä käännyin taaskin ovelle päin; toivoni\nlamaantui yhä enemmän joka askeleella, jonka astuin siihen suuntaan.\n\n»Monsieur!»\n\nHänen äänensä naulasi minut kynnykselle.\n\n»Mitä on tyttö-raukan tehtävä, kun tämä suuri tilus joutuu hänen\nhoiviinsa? Se menee rappiolle, jollei mies ole sitä hoitamassa.»\n\n»Teidän ei pidä sitä yrittääkään. Teidän on otettava palvelukseenne\nisännöitsijä.»\n\nErotin jotakin, mikä ihmeellisesti muistutti nyyhkytystä. Olisiko se\nmahdollista? _Dieu!_ Olisiko asia sittenkin niin? Mutta en tahtonut\nantautua olettamuksien varaan. Käännyin taaskin puolittain, mutta hänen\näänensä pidätti minua. Nyt se oli pyytävä.\n\n»Herra de Bardelys, te olette pitänyt lupauksenne ylevästi. Ettekö\ntahdo mitään palkkiota?»\n\n»En, mademoiselle», vastasin hyvin lempeästi; »en voi ottaa mitään\npalkkiota.»\n\nHän nosti katseensa sekunnin ajaksi. Hänen syvät, siniset silmänsä\nnäyttivät sumeilta. Sitten hänen katseensa vaipui jälleen.\n\n»Oi, miksi ette auta minua?» puhkesi hän puhumaan, lisäten sitten\nvienommin: »Minusta ei ikinä tule onnellista ilman teitä!»\n\n»Tarkoitatteko?» läähätin, astuen askeleen takaisinpäin ja sinkauttaen\nhattuni nurkkaan.\n\n»Että rakastan sinua, Marcel — että kaipaan sinua!»\n\n»Ja voit antaa anteeksi — voitko antaa anteeksi?» huudahdin, sulkien\nhänet syliini.\n\nHänen vastauksensa oli naurahdus, joka osoitti, kuinka vähän hän\nvälitti mistään — mistään muusta kuin meistä kahdesta, meidän\nrakkaudestamme. Se ja hänen rusohuuliensa suipistus olivat hänen\nvastauksensa. Ja jos niiden huulien houkutus — Mutta kas, minähän käyn\nkovin avosuiseksi.\n\nPainaen häntä yhäti rintaani vasten huusin:\n\n»Ganymedes!»\n\n»Monseigneur?» kuului hänen vastauksensa avoimesta ikkunasta.\n\n»Käske miesten laskeutua ratsailta ja riisua satulat!»\n\n\n\n"]