[{"data":1,"prerenderedAt":-1},["ShallowReactive",2],{"$ffjKzodC_DGVNhXYPYFCT63prqneIqwfp5fhzpf2hPN4":3},{"number":4,"title":5,"author":6,"authorBirth":7,"authorDeath":8,"slug":9,"bookId":10,"genreRaw":11,"genre":12,"themes":13,"origin":15,"language":16,"yearPublished":17,"yearPublishedTranslation":18,"wordCount":19,"charCount":20,"usRestricted":21,"gutenbergId":22,"gutenbergSubjects":23,"gutenbergCategories":25,"gutenbergSummary":28,"gutenbergTranslators":29,"gutenbergDownloadCount":30,"aiDescription":31,"preamble":32,"content":33},2610,"Puukkoo, puntari ja pannunjalaka","Vaasan Jaakkoo (oik. Ikola, Jaakko O.)",1887,1951,"2610-vaasan-jaakkoo-puukkoo-puntari-ja-pannunjalaka","2610__Vaasan_Jaakkoo__Puukkoo_puntari_ja_pannunjalaka","Lisää prätinöötä Pohjanmaalta","novelli",[14],"huumori",[],"fi",1921,null,26372,148482,false,67948,[24],"Finnish fiction -- 20th century",[26,27],"Humour","Short Stories","\"Puukkoo, puntari ja pannunjalaka: Lisää prätinöötä Pohjanmaalta\" by Jaakko Ikola is a collection of humorous short stories written in the early 20th century. The book explores various aspects of life in the Ostrobothnia region of Finland, featuring a cast of colorful characters engaged in amusing misadventures and social commentary. The stories are steeped in regional dialect and culture, making them a vibrant reflection of local life.  The opening of this work introduces readers to a lively scene involving a tavern encounter between a visitor from Kokkola and a writer from Helsinki. As the two men engage in a humorous exchange, the Kokkola native, intrigued by the writer's demeanor, suggests they should indulge in drinks and revelry. Despite the humorous tone, the story unfolds into chaos as the Kokkola man becomes increasingly unruly, leading to a physical altercation that attracts the attention of the tavern mistress and eventually the police. This introduction sets the tone for the subsequent tales, highlighting the blend of humor, local dialect, and social satire that characterizes Ikola's storytelling. (This is an automatically generated summary.)",[],308,"Eteläpohjalaisella murteella kirjoitettu novellikokoelma sisältää humoristisia lyhyitä kertomuksia ja kansanomaisia pakinoita. Tarinat kuvaavat pohjalaista elämänmenoa, paikallisia hahmoja ja arkisia sattumuksia hyväntuulisella ja satiirisella otteella.","Vaasan Jaakoon 'Puukkoo, puntari ja pannunjalaka' on Projekti Lönnrotin\njulkaisu n:o 2610. E-kirja on public domainissa sekä EU:ssa että sen\nulkopuolella, joten emme aseta mitään rajoituksia kirjan vapaan käytön\nja levityksen suhteen.\n\nTämän e-kirjan ovat tuottaneet Tapio Riikonen ja Projekti Lönnrot.","PUUKKOO, PUNTARI JA PANNUNJALAKA\n\nLisää prätinöötä Pohjanmaalta\n\n\nLaskettanu\n\nVAASAN JAAKKOO\n\n\n\n\n\nJyväskylässä,\nK. J. Gummerus Osakeyhtiö,\n1921.\n\n\n\n\n\n\nSISÄLLYSLUETTELO:\n\n\nLaupias samarialaane.\nReiru miäs se Alpiinus.\nTraispäkin noita.\nFällyt tornis.\nHra Plumpäriä narrattiin.\nTulo- ja omaasuusvero.\nOppivelvollisuus Kakaramäjellä.\nFyrry-Kyröön friijari.\nKovasti kuivaa.\nHyyrynmaksu v. 1919.\nKyröön emäntä.\nJo on aikoohi eletty.\nKauhavan mumma junas.\nAapelista lähti tulla ministeri.\nPääsiääs-polokka (runo).\nSe suuri jarrutus v. 1920.\nHra Plumpäri harjootteloo potkupallua.\nApuretkikuntaan aikana.\nHävitöön varaas.\nKlihta-Siukun Hermanni.\nVarphat paleltuu.\nLaihian papin huutokauppa.\nKlasikyynnelehet.\nYks pirttireisu.\nLapuan raippa-akat.\nErinomaasta koiran passoota.\nKaikki tyyristyy.\nTrenkipoijan juhannus (runo).\nHelppotajunne konsertti.\nPikkulintu.\nLapuan päivillä v. 1919.\nHerroja Ilimajojella.\nYleene yhtälääne kellon-rukkoo.\nYks kaupunkireisu.\nMiäs hoi! Mik’ on nimes?\nÄlkää ottako vanhaa piikaa kärryylle.\nHyyrykuitti.\nKissinhännän-veto Alaurella.\nMainari-poika vanhas maas.\nNivalan kissinkarvat.\nHännättöniät kissit.\nJuustomasiina.\nPiperöösiä pääs.\nPentiks.\nLakana följyhy!\nKu sokuria taas saathin.\nHra Plumpärin auringonpimennös.\nMitä varte opettajasta tuli vanha poika.\nTakausmiähiä pyytelemäs.\nNälkäsilmä-suutari.\nYlistaron isännän tämmi.\n\n\n\n\nLAUPIAS SAMARIALAANE.\n\n\nOottako kuullu sitä ku yks kokkoolaane karstamaakari rookas laupiahan\nsamarialaase Härmän kevaris?\n\nMenny-tiistaki illalla tuli Alahärmän kevarihi kaks ventoviarasta\nmiästä aiva eri haaralta, pyytivät yäkortteeria ja sen emäntä antooki\nja sanoo jotta:\n\n— Tuala peräkamaris oli sängyt ja muut, makuukamppehet, jotta sinne\npassaas niinku mennä —\n\nJa viarahat meniväkki, panivat hattunsa naulaha, istuuvat lavittalle ja\nhetken päästä sanoo toinen jotta:\n\n— Yhym, tuata nuan saisinko esittää itteni?\n\n— Mitäs siin’on, esitä vain — sanoo se toinen.\n\n— M’oon Kokkoolasta karstaporvari. — Mikäs s’oot?\n\n— M’oon kirjaltaja Helsingistä.\n\nSitte otti Kokkoolaane kalossit jalaastansa, sillä kokkoolaasill’\non aina plankkisaappahat ja kiiltävät kalossit, ja pani ne nurkkaha\nsylkiastian viärehe ja sanoo jotta:\n\n— Jahas, vai kirjaltaja. No sitte me ryypäthän.\n\n— Nyt on kialtolaki — sanoo kirjaltaja.\n\nKokkoolaaselta jäi suu auki jotta:\n\n— Hoo-oh, kun en m’oo kuullukkaa! Vai kialtolaki?\n\n— Enkä mä siksi toiseksi pruukaa ryypätäkkää — seliitti se kirjaltaja.\n\n— Hoo-oh, soo-oh — sanoo Kokkoolaane ja se sanoo sen kaks kertaa. Sitte\nse meni ja istuu keikkustualihi, kiikutteli ja kattoo aiva suu auki\nsitä merkllistä kirjaltajaa, jok’ oli suuri ja friski miäs — ja kovasti\npunaposkine eikä ryypänny. Ja sanoo viäläki kerran oikee pitkähänsä\njotta:\n\n— Soo-oh, vain niin! — No saankos mä sitte ryypätä? — kysyy sitte\nhetkenpäästä se karstaporvari.\n\n— Ryypäkkää vai, ei se mua liikuta!\n\n— No saanko mä laulaakki?\n\n— Laulakaa vai, ei se mua liikuta — sanoo se kirjaltaja ja pisti\npaperossin palamahan.\n\n— Saankos mä häjyylläkki?\n\n— Häjyylkää vai, ei se mua liikuta.\n\n— Hoo-oh, soo-oh — sanoo karstamaakari ja otti takin yltänsä. — Saanko\nmä lyäräkki?\n\n— Lyäkää vai, ei se mua liikuta — tuumas se laupias samarialaane.\n\nSilloo Kokkoolaane tilas emännältä kaffit, teki plöröjä ja ryyppäs.\nTuli pöhnähä ja sisu nousi. Tuumas jotta:\n\n— Kyllä mä sulle näytän eikö liikuta!\n\nMutta se merkillinen miäs istuu vain pöyrän pääs ja poltteli, eikä ollu\ntiätääksensä, vaikka karstamaakarin oli jo niskakarvat aiva oikoosna.\n\nViimmee se Kokkoolaanen ei saattanu enää hillitä ittiänsä, se hyppäs\npysthyn, hairas lavittan ja sukaasi sen kakluunihi aiva säpälehiksi.\nKysyy jotta:\n\n— Eikö liikuta?\n\n— Mitäs se mua liikuttaa! — huakaasi laupiahasti se samarialaane\nkirjaltaja.\n\n— Vai ei liikuta! — kiljaasi karstamaakari, sieppas kiikkulavittan\nja löi senkin aivan prisaksi. Sitte se hyppäs pöyrälle ja tramppas\nkaffikupit ja sokurikoolin aivan rauskooksi. Ja maittilaknekan potkaasi\nkirjaltajaa vasta silmiä jotta truiskii.\n\nMutta se samarialaane kirjaltaja antoo truiskia vai, veteli savuja,\neikä piitannu mitää.\n\nSilloo se karstamaakari raivostuu siitä niin, jotta se särki kaikki\ntyynni, mitä huanehes oli. Viimmeen nakkas oman kapsäkkinsäkki klasista\npihalle, huuti aiva oikohonsa ja repii tukkaansa.\n\nJa se merkillinen kirjaltaja istua könnäs vain lavittallansa, poltteli\nja funteeras omia asiootansa.\n\nSilloo veti Kokkoolaane saappahan jalaastansa ja rupes sillä\npaukuttamhan sitä samariaiaasta päähä, jotta klasit täräji.\nPläkkikoolit tuvan seinältä poukkooli laattiallen ja silloo lähti jo\nemäntäki kattomhan.\n\nSe hairas kamarin oven auki ja näki, ku se karstamaakari hakkas jotta\nhiki nokkuu sitä toista miästä saaphan korkolla päähä niin tihiää, niin\ntihiää ku ikänä kerkes.\n\nJa se vai istuu ja poltteli!\n\n— Voi herranjutina sentähre! — huuti emäntä. — Tulkaa hyvät ihmiset\naphu!\n\n— Ei mitää, emäntä! — Antaa sen ny vain hakata. Ei se mitää, kyllähän\nviimmeen väsyy — tuumas vain se laupias kirjaltaja ja kraappas valkian\nuuthen paperossihinsa.\n\nMutta emäntä lähti häntä hulmuten hakhon poliisia ja faltesmannia ja\nhuuti koko matkan.\n\nJa se karstaporvari huhtoo aina vai ja välistä sylki käshinsä ja taas\nrupes paukuttamhan.\n\nJa kirjaltaja istuu vai ja poltteli. Koitti olla tyrniääki, jottei\nklenkahtanu.\n\nKun faltesmanni ja poliisi sitte aikaan päästä tulivat häthän, niin\nKokkoolaane oli jo hakannu toisen saaphansa aiva flintallensa ja\njusthin rupes toisella takomha.\n\nSilloo kerkesivät aphun, saivat saaphan sen käsistä ja pari kertaa\nkilahuttivat karstamaakarin omaha knuppihi, niin silloo talttuu.\n\nJa se kirjaltaja istuu vai ja poltteli kaikes rauhas, vaikk’oli\nnyrkinkokoosia kuhmuja ja kupuloota aiva pää täynnä, niin että\nfaltesmanni sanooki sille pökörtynhelle Kokkoolaaselle jotta:\n\n— Täm’on teille tyyristä lystiä kuulkaa — Ja sitte räknättihin, niin\nlavittat ja kaffikupit maksoo 200 markkaa ja maittilaknekasta otti\nemäntä 15 mk ja s’oli vähä liikaa.\n\n— Mutta mitäs se tämä kirjaltaja ottaa kun on aivan tohjona koko\npäävärkki? kysyy faltesmanni ja poliisi toristi.\n\n— Ei se mitään maksa! — tuumas se laupias samarialaane. — Mitäs nuasta\nturhista, vaivaahan sillä vain oli ja vahinkuaki ku hakkas saaphansa\nrikki — — —\n\nEikä ottanu mitää, ei vaikka faltesmannikin tykkäs jotta:\n\n— Kyllä siitä ny eres vähä passas ottaa, jos ei ny aivan Härmän\nmarkkonkiakaa pitääsi, niin sais siitä ny eres 10 markkaa sivaltaa.\n\nMutta s’ei ottanu! Sanoo vai jotta:\n\n— Mitäs joutavia, tuallaasesta ny kannata puhuakkaa — — —\n\nKiitteli vain kärestä pitään jokahista ku taloosta lähti, vaikka pää\noli niin paisuksis ja kupuloos, jottei lakki pääs pysyny.\n\nJa kainalohonsa se sen pistikin ku lähti.\n\n\n\n\nREIRU MIÄS SE ALPIINUS.\n\n\nOottako kuullu, jotta sille Alpiinukselle on taas tapahtunu erehrys?\n\nPitkästä aikaa. S’oon ollu raitis monta päivää, mutta sitte sille tuli\npiäniä vastoonkäymisiä ja harmia ja mikäs siinä auttoo muu ku ottaa\npikkuusen plutinan.\n\n— Mutta pikkuusen vaan! — sanoo Alpiinus. — Ei ny juamahan ruveta.\n\nJa kaatoo kolome kirkasta ja makoosta nokkua hamphankolohon ja heti\nhelppas.\n\nSiitä se niin riamastuu jotta ei muuta ku lauluksi jotta\n\n    Jos Aatamiiki häissään\n    jo oisi ollu päissään\n    niin paratiisin poikia\n    me oltaisiin — hik!\n\nJa sitte Alpiinus lähti vähä kaupungille kävelemhän. Se koitti kävellä\nrennosti ränsteenikiviä pitki, mutta sääret löivät länkkiä vaikka sen\npeijakas olis ollu ja aina pökkäs toinen jalka ojahan.\n\n— Se ny on merkillistä kun ei pysy kivellä! — sanoo Alpiinus Tillikan\nkohralla, johna monen muunkin pakkaa aina ottaa jalka ojahan.\n\nPollari seisoo kapula kovana Kröönruusin kulmas ja oikee kaula pitkällä\nvahtas Alpiinuksen tulua.\n\n— Juavuksis! — karjaasi poliisi ja hairas Alpiinusta kynkästä kiinni.\n\n— No em mä ny juavuksis oo, vaikka vähä maistanu oonki — sanoo\nAlpiinus, jok’on reiru ja rehellinen miäs.\n\n— Mars putkahan! — komenti se konstaapeli, jok’oli vissihi maalta tullu\nkun s’oli niin kovasti mahtavaa.\n\n— Ook’ sä hullu? En suinkaan mä ny pyhäverhoos putkahan lähre!\nKruttaamhan verhojani.\n\n— Tuki suus! — karjaasi poliisi, jok’ei tuntenu Alpiinusta. — Vai täs\nviälä leukaalet, jottet pyhäverhoos putkahana lähre!\n\nJa oikee pukkas Alpiinusta selkähän.\n\n— Saappas nährä — sanoo Alpiinus ja lähti kävelemhän poliisin kans\nkonttuurihi, sillä Alpiinuksen tapa ei oo rähistä ja haukkua niinku\nmuiren herraan kun ne pöhnäs on.\n\nMutta loukkaantunu se oli tuallaasesta kohtelusta. Sanooki jotta:\n\n— Kyllä mä tiärän! Vanhee miäs m’oon poliisilaitokses ku sä!\n\nJa niin tultihin komisarjuksen ethen. Ja poliisi pauhas ja seliitti\njotta:\n\n— Tämä miäs on juavuksis.\n\nKomisarjus kattoo tuimaa Alpiinuksen päälle ja kysyy jotta:\n\n— Ooksä Alpiinus ny taas ryypänny?\n\n— No oonhan mä vähä — — —\n\n— Ja vastusti mua tänne tulles — kirrasti se poliisi.\n\n— Noooo-oh! — sanoo komisarjus ja kattoo pitkhän sen poliisin päälle. —\nSe ny on valesta! Alpiinus ei vastusta poliisia, ei trenkää sanuakkaan.\n\n— Herra komisarjus, s’oon nuari miäs tämä poliisi. Em mä vaari sille\neresvastausta väärästä ilmiannosta — seliitti Alpiinus jalomiälisesti.\n\nPoliisikonstaapeli seisoo suu auki, eikä käsittäny mitään.\n\n— Herra komisarjus! — sanoo Alpiinus juhlallisesti ja rykii kauan\naikaa arvokkahasti. — Mull’on pyhäverhat yllä, eikä mun passaasi niitä\nkrutata. Saisinko minä Herra Komisarjus käyrä vaihtamas tyäverhat?\n\n— Tiätysti! — sanoo komisarjus. — Mee vain!\n\n— Pitääkö mun herra komisarjus följätä sitä? — kysyy se maalta tullu\npoliisi.\n\n— Ei tarvitte! Alpiinus on reiru miäs.\n\n— Kiitoksia Herra Komisarjus! — sanoo Alpiinus ja lähti. Heitti vain\nhalveksivan silmänmulkauksen sen konstaapelin päälle ja sanoo jotta:\n\n— Siinäs näit!\n\nSitte tuli Alpiinus kotia, muutti tyäverhat, söi illallisensa, poltteli\nkaikes rauhas ja otti piänen ryypynkin ja vähä huilaski sen päälle.\n\nMutta sitte se kattoo kellua ja sanoo jotta:\n\n— Ei, kyllä mun ny pitää jo lähtiä.\n\nJa lähti kans. Sanoo sitte komisarjukselle vai jotta:\n\n— Mä vähä viivyyn — — —\n\n— No ei mitään — tuumas komisarjus. — Mee nyt putkahas vain. Avaan on\nsiinä naulas.\n\n— Kiitoksia Herra Komisarjus — sanoo Alpiinus, otti avaamen ja meni.\n\n— S’oon reiru ja rehellinen miäs tua Alpiinus — sanoo komisarjus\nitteksensä. — Jos kaikki muukki Suame kansalaaset olsivat samallaasia,\njotta tulsivat itte siivosti putkahan, kun ovat pöhnäs, niin hätäkös\ntäs olis poliisin toimes olla.\n\n\n\n\nTRAISPÄKIN NOITA.\n\n\nOottako kuullu siitä Traispäkin suuresta noirasta?\n\nKoko kaupunki tiätää toristaa, jotta suuri noita ja tiätäjä on vistannu\ntäälä Traispäkin Jerpyyn tiän varrelle yhres piänes vinttikamaris ja\nnoitunu ja tehny imehiä, jotta s’oon oikeen kauhiaa.\n\nS’oon Helsingiski ennen noitunu, mutta tuli syksyllä tänne Vaasahan kun\nkuuli, jotta tääll’ olis kans paljo noiruttavaa.\n\nSe on kuulemma oikee teosoophi ja liikkuu aiva henkimaailmoos.\n\nTämän maan pinnalla s’oon ollu vasta 33 ajastaikaa, mutta se kuulemma\nmuistaa, jotta s’oli 400 vuatta sitten spanjuuri elikkä espanjalaane.\nNyt s’oon »ruumiillistunu» ja ruvennu harjoottamhan tiätäjän ammattia.\n\nJa sen vastanottohuanehen oveski oli suuri ilmootustaulu fiinimmällä\nkiälellä jotta:\n\n»_Astraal-byroo_.»\n\nSe merkittöö suameksi vaikka mitä: henkitoimisto, manalan porttivahti\njne.\n\nJa ihmisiä on käyny aiva mustana. Sen porstua on ollu akoolle ny ainua\njonotespaikka, sitte ku sokuri tuli pois kortilta.\n\nSe on selittäny vaikka kuinka takkuuset asiat, ettiny takaasin\nvaraastetut tavarat, sanonu nuarille frouville, jotta tulooko mitää, ja\nflikoolle, jotta saako ketää ja akoolle, jotta pääsöökö siitä koskaa\njne.\n\nOn trengänny vain sanua kosk’on syntyny jä sitte kolme muuta vuasilukua\nja sitte jotta mitä tahtoo tiätää.\n\nRahaa s’ei oo keltää pyytäny, eikä maksua ottanu, muttei viittä markkaa\nvähempää oo hualinu lahjaksikaa.\n\nJa viikon pääst’ on saanu tulla kuulemhan, kuinka se asia oikee on.\n\nSiäll’on selvitetty sitä rahamassikan katuamista leipätehtahaltaki ja\nniin justhin se junkkari sanoo, jotta vähältä piti, jottei yhrestä\nakasta tullu varaas. Mutta ku seki akka sitte meni sen noiran tyä ja\npurotti 5 mk. vahingos lattialle, niin noita antoo oikee toristuksen,\njotta »ei se tämä akka oo».\n\nYks flikka kans oli siälä kysymäs tulevaasuuttansa ja se tiätäjä kertoo\nsitte viikon päästä aiva prikusta prikkuhu, jotta aiva sitä flikkaa\npyärrytti.\n\nKysyy sitte lopuuksi siltä flikalta jotta:\n\n— Sanonko mä senkin yhren asian?\n\n— Ei, ei herran tähre — oli flikka ruvennu hokemhan ja huitoomhan ja\naiva oli pleikiksi lyäny.\n\nNiin jotta kyllä se vaa tiäsi.\n\nSellaanen meno ja oikee trafiikki siäl’ oli ollu jotta viimmeen\npoliisikki lähtivät kysymhän siltä tiätäjältä yhtä salaasta asiaa. Sitä\njotta:\n\n— Tiätääkö herra tiätäjä, teosöophi ja entine spanjuuri sitä jotta:\ntulooko siitä valtion virkamiästen palkankorootuksesta mitää?\n\n— Jaa — oli se noita sanonu. — Sitä mä en totisesti tiärä.\n\nSilloo oli poliisi sanonu jotta:\n\n— Tuallaane tiätäjä saa lähtiä pois Traispäkistä ja heti paikalla!\n\nSe tiätäjä oli koittanu kattua ja hypmoseerata sen kontaapelin aivan\nnuuskaksi.\n\nMutta ku konstaapeli kans pullisti poliisinsilmänsä oikee suuriksi\nn’otta silmänmunat seisoo pääs ku kaffikupit, niin jo lähti noita\nTraispäkistä.\n\n\n\n\nFÄLLYT TORNIS.\n\n\nOottako kuullu sitä fälly-retuuttia Laihialta?\n\nS’oon salaperääne ja kamala asia. Ja häpiä koko Laihian seurakunnalle\nkun tukithan vanhoolla fällyrauskoolla yhren taloon henkireikä.\n\nKuuluusas Jakkulankyläs se tapahtuu Tapaninpäivää vasthan yällä.\n\nIsäntä ja emäntä ovat jo siihe ikähä tullehet, jottei ne\nseurahuanehilla hyppäjä, kun menöövät Tapaninpäivänäki oikiaha aikaha\nmaata.\n\nMutta yhren aikaha yällä huamaatti emäntä siihe ku niin kovasti kropaa\nja krahaaa. Oli ku kummajaaset olis kraapinu ympäri talua ja menny\nkatolle.\n\nEmäntä veti fällyt korvihi ja aiva otti hengen kiinni, tiätää sen ny —\n— —\n\nSitte se rupes pökkimhä isäntää kupehesen jotta:\n\n— Kule kule —\n\nIsäntä heitti heti kuarssaamisen siihe ja kysyy jotta:\n\n— Mitäh, mitäh?\n\n— Ku kropaa — — —\n\n— Jaa-ah! — sanoo isäntä, hyppäs pysthyn ja hairas puntarin korkoosen\npäästä.\n\nJa aina vaa kropaji.\n\nViimmeen isäntä meni uuniklasista luuraamaha ja näki ku miäs tuli\ntikkahia alha katolta.\n\n— Kyllä minä kummajaaselle näytän! — kiljaasi isäntä ja tryyköötti\npakaasillansa pihalle.\n\nSamas kerkes kummajaanenki maaha ja lähti pyhkääsöhön niiku valkia\nolis ollu hännän alla ja taisi totta viä pian aikaa ollakki! Ainaki se\nprätäji, vaikkei liaskaa noussu.\n\nIsäntä peräs pakaasilla ja avoon jaloon. Mutta kiinni ei saanu, kun oli\nniin liukasta, jotta pakkas kaatuulemhan.\n\nIsäntä tuli tupahan takaasi ja kyllä emäntä pelkäs ja vapaji. Ei saatu\nunta enää koko yänä.\n\nNeljän aikana emäntä sitte nousi ylhä ja teki valkian takkahan pannun\nala. Veti pellin auki ja voi kauhia, ku kaikki savu tryyköötti tupahan.\n\n— Tuu ny kattomhan — sanoo emäntä isännälle.\n\n— Verä pelli auki! —\n\n— No mutta s’oon auki! —\n\n— No mikä peijakas! — kiljaasi isäntä, haki korennan porstuasta ja\nkoitti sillä, niin auki s’oli. Mutta savu vain tuli sisälle.\n\nJa siinä funteerattihin ja siunattihin. Ja emäntä sanoo jo jotta:\n\n— Noituutta täm’on, näkööhän sen ny!\n\nMutta isäntä lähti pihalle ja meni katolle kattomhan. Huuti tornista\ntupahan jotta:\n\n— Horou!\n\nJa sitte kattoo reikhän, niin s’oli aiva tukus, niin tukus jotta aiva\ntukus.\n\nSilloo isäntä haki tarhalta pitkän karahkan ja rupes tornia krassaamha.\nJa kello oli jo pian kuus.\n\nEmäntä sihtas takkakiveltä tornihi ja sitte juaksi pihalle isännälle\nhuuthon jotta:\n\n— Siälä tornis on jotaki!\n\nIsäntä tuli heti tupahan ja luuras kans tornin piippuhu. Otti sitte\npirunkouran, pisti tornihin ja jo tarttuu. Ja sitte se veti, jotta poro\ntomaji.\n\nNiin takan pesähän putos fäll yt! Oikee lamphannahkaaset fällyt!\n\nJa ny ne imehtelöö jotta kenenkä fällyt ne oikee on?\n\nSen kyllä näköö, jotta n’oon jonkin laihialaasen kun n’oon keritty ja\nkarvat kaikki pois plokattu, mutta kenenkä?\n\n\n\n\nHRA PLUMPÄRIÄ NARRATTIHIN.\n\n\nOottako kuullu jotta hra Plumpäriä on narrattu oikee eri lailla, ny ku\non se viraallinen aprillin-päivä?\n\nHra Plumpäri huamaatti siihe ku telefooni pärräs niin peijakkahasti,\njotta siin’ei auttanu muu ku ylösnousemine. Hra Plumpäri ähkyy ja\npuhkuu jotta:\n\n— Kuka rumaane sillä lailla päristää? —\n\nNousi ylhä, sai toffelit jalkoohi ja meni telefooniin jotta:\n\n— Halloo, s’oon Plumpäri!\n\n— Onko se hra Plumpäri itte? — kysyttihin.\n\n— Joo, s’oon hra Plumpäri itte!\n\n— Phihihi hi hi hi — — —\n\n— Mitäh?\n\n— Phihihi hi hi hi — kuuluu telefoonis.\n\nHra Plumpäri mulkooli kauhiasti. Karvat nousi pystyhy.\n\n— Kuka s’oon? karjaasi hra Plumpäri. — Hävitööntä!\n\n— Se on Lilli! — kuuluu suloone ääni.\n\n— Lilli? Mikä Lilli? — kysyy hra Plumpäri jo paljo leppoosammalla\näänellä ja karvakki pääs laski.\n\n— Etkö sinä muista enää pikku Lilliäsi? — Kauan sitte — — —\n\n— Onko se Lilli H.? — kysyy hra Plumpäri silmät sulooses sikkaras ja\nrupes mukavasti rykimähä.\n\n— Juu, juu! — Minä olen viime yönä saapunut pienelle tripille tänne. —\nTahdotko tavata?\n\n— Tiätysti! Kuule mihnä sä veitikka asut? — Sentraalis? Jahah. Kello 2!\nSepä ihanaa! Oletko sinä kiltti?\n\n— Juu, juu!\n\nJa hra Plumpäri soitti poikki ja pani tärkkipairan ylensä, hyrääli sitä\nviisua jotta\n\n    Jaak elskar Karmen\n    o Karmen elskar mej.\n\nJa hra Plumpäri voii hyvin. Sulooset muistot.\n\nHra Plumpäri soitti yhrelle tutulle tohturille jotta:\n\n— Haloo! S’oon Plumpäri. Kuules nyt veikkoo, mua kovasti viluttaa. Mä\nluulen, jotta mä saan flunssan. Tuata, ek sä ny kirjoottaasi puali\nlitraa sitä parempaa ja lähretä piika hakhon?\n\n— Ooksä torella vilustunu? — kysyy se tohtori.\n\n— Kamalasti! Mun vanha flammani on tullu kaupunkihi — — —\n\n— Jahah! S’oon siis jo vaikiempaa laia kuumetta! — No kyllä lähetän.\n\n    Jaak elskar Karmen\n    o Karmen elskar mej.\n\nKello 2 saapuu hra Plumpäri häntätakis Sentraalin ovelle. S’oli oikee\nvaksannukki viiksensä ja mötränny päähänsä kaikellaasia hajuvesiä. —\n\nJa poviplakkaris oli puali litraa. Ja sitä vastahan jyskytti hra\nPlumpärin suuri lämpööne syrän, jotta pottu klunkkas.\n\nJa niin astoo hra Plumpäri ovesta sisälle, riisuu takkinsa ja\npani naulahan, kattoo peilihin, silootti päätänsä, purotti kaks\nkarvaa olkapäältänsä laattialle, oikaasi kruppinsa ja kysyy sitte\nulostuupparilta jotta:\n\n— Mihnä numeros asuu neiti Hoo? —\n\n— Minä katso! — sanoo miäs ja rupes nimitaulusta ettimhän. — Neiti Hoo?\n— — — Ei oli neiti Hoo!\n\n— Eikö oo? Viime yänä se tuli —\n\n— Ei oli täälä mitä neiti Ho — vakuutti miäs.\n\nHra Plumpäri meni vakavan näkööseksi. Puki päälle ja lähti kotiansa. Ja\njuuri ku se pääsi kotia niin telefooni soittuu jotta:\n\n— Haloo? Onko se hra Plumpäri? — Voi, voi, tämä on Lilli, kun minulle\ntuli erehrys. Kuulehan tämän hotellin nimi onkin Ärnsti, eikä\nSentraali, niinkuin minä soitin. Minä olen odottanut sinua nii-iin.\nJa kun et tullut klo 2, niin minä jo rupesin itkemään. Olen soittanut\nmonta kertaa, mutt’ei sieltä ole vastattu.\n\n— Vai niin — pääsi hra Plumpäriltä. — Minä olin jo Sentraalis. — No ei\nmitään! Minä tuun heti. Mihnä numeros sinä asut?\n\n— Numero viides!\n\nJa hra Plumpäri soitti vosikan ja ajoo jotta kura piraja.\n\nMeni suaraa sisälle 5:teen — — — ja —\n\nSiälä ny elämä nousi. Yks suuri lihava kauppamiähen frouva istuu\npakaasillansa peilin eres ja huuti ja hosuu jotta katto kohooli:\n\n— Hävytön! Kuinka te uskallatte? Pois, pois. Poliisi!\n\nHra Plumpäri peljästyy niin, jotta se’ei pääsny hyvähän aikhan\nkääntymhänkää. Kattua tollotti vaa kun ainaki pöllöö. Rupes sitte\nänkyttämhän jotta:\n\n— Eikö täs asukkaa neiti Hoo? — Anteeksi frouva, mä luulin — — —\n\nMutta s’oli turha mitää luulla. Se frouva hyppäs pysthyn, kääntöö\nhra Plumpärin ympärinsä ja tärähytti nii hra Plumpäriä mittimuutia\nvastapäätä, jotta hra Plumpäri lenti porstuahan noukallensa ja ovi\nkiinni. Onni oli jottei se pottu menny rikki. Kyllä se jo kotia mennes\najatteli kaikellaasia siitä Lillistäki.\n\nJa sitte taas soittuu telefooni, eikä hra Plumpäri meinannu enää\nviittiä mennä vastaamhankaa. Mutta meni kumminkin.\n\n— Haloo, onko se hra Plumpäri?\n\n— En tiärä — sanoo hra Plumpäri.\n\n— Aprillia syä silliä jua vettä päälle hi hi hi — — —\n\nHra Plumpäri pani torven pois ja sanoo, jotta ihmiset on tullehet kovin\npäässilmääsiksi.\n\n\n\n\nTULO- JA OMAASUUSVERO.\n\n\nOottako kuullu kuinka monta, rehellistä ja kunniootettavaa\nSuamen kansalaasta jo on tullu hulluksi tämän »valtion tulo- ja\nomaasuusveroilmootuksen» tähre?\n\nKuinka moni meinaa sen täyttämisen jälkehen viälä nauttia sitä\nkansalaasluattamusta?\n\nKuinka moni on saanu pistoksen syrämmehensä?\n\nJa kuinka moni on tuntenu pistoksen lompakosnansa?\n\nJa kuinka teistä kukin meinaa ittensä siitä irti kiäräällä?\n\nOlisko syytä kuttua kokoho yleene neuvottelukokous, johna meitä\nyksinkertaasempia lurjuksia kokenehemmat kälmit opastaasivat?\n\nMinä pualestani kovasti kannattaasin sitä, sillä muutoon täs tullahan\nsiihe, jotta me pikkulurjukset, jokk’emme taira tällääsis omantunnon ja\nkunnian päälle käyvis asioos rehellisesti kenkkuulla — meirän rupiaa\nottohon hengen kiinni!\n\nMeitä vähän peljättää, että jos lähtöö omin noukkinsa freistaaloho,\nniin voi heleposti astua nappoho, joutua kiikkihi ja saara sakkua.\n\nJa olis mulla julkinen kysymyski viranomaasille arvoosan yleesön\npualesta, jonka valtuuttamana mä ny tämän kysymyksen teenkin että tuata:\n\n»Onko täs veroilmootukses käytettävä sitä vanhaa _kertomataulua_, vai\nsaako ottaa huamioho sota-aijan ja poikkeukselliset olot, kun ei kerran\nkertomataulu oo pitäny kutiansa enää monehe vuatehe?»\n\nJa varsinkin mä kysyn sitä jotta:\n\n— Ei suinkaa ihmistä linnaha viärä jos sille tuloo pikkuune erehrys?\n\nJa mitäs sille teköö, jos ei muista kaikkija tulojansa, kun muistaa\neres menonsa pennin päälle, niin eikö seki jo osoita rehellisyyttä ja\nvakavaa yritystä täyttää kansalaasvelvollisuutensa?\n\nEn tiärä sitte kuinka omantunnontarkasti muut ovat ottanehet tämän\nverootusasian, mutta itteni mä takaan!\n\nMin’oon ponnistellu tämän plakaatin kans jotta hulluksi tulla.\n\nMin’oon ahkerasti lukenu ja tutkinu tätä veroilmootusplakaattia ja jo\nviikon päivät pitäny inventeerinkiä menny vuaren tuloosta ja menoosta.\n\nMull’on plakkarit paperilappuja täynnä; m’oon muistutellu ja pannu ylhä\nja muistoho ja räknänny ja kertonu ja vähentäny ja kraapinu päätäni,\nkun ei tämmää, ei vaikka sen tuhat olis!\n\nVälihin on menot suuremmat ku tulot ja välihin taas tulot suuremmat ku\nmenot. — Ja niin ei ny ainakaa passaa ylhä panna.\n\nKyllä se kulkaa näyttää siltä, jotta vähät s’oon, mitä ainaki mun\nplakaattihi jää verootettavaa, kun ei oo ollu frahrinajuakaa ja\nkalastuksestaki oli menny kesänä enempi menua ku tulua.\n\nYhren ainuan kerran m’olin ongella ja silloonki meni 7 matua, enkä\nsaanu kun yhren vaivaasen särjen ja kaks salakkaa.\n\nMaanviljelyksestä mull’ei oo ollu tuloja, muttei oo ollu menojakaa, kun\nei oo trengänny ostaa apulantoja.\n\nMitä taas kiintiähän omaasuutehe tuloo, niin sitä mull’ei oo muuta ku\nhampahat.\n\nJa irtaanta omaasuutt’ on lakki, takki, piippu ja kalossit.\n\nSatunnaasia tuloja on ollu vain reisuusti. Mä voitin kerraasti\nverootuslautakunnan puheenjohtajalta pismarkis 2 markkaa, mutta 1 mk.\nmeni kortiista.\n\nVapaista ammatiista m’oon harjoottanu vai lääkärin ei huuslaarin virkaa.\n\nJa sitäki vain sivumennen ja ilman palkkaa.\n\nMä neuvoon yhrelle tutulle miähelle hyvän reumatismin voitehen.\nKäskin sen laittaa paksun taikinan sinapista ja situa se trasulla\njalkapohjihin ja maata kolme päivää.\n\nEn tiärä sitte koittikhan se pöllöö sitä, muttei me enää tervehri\ntoisiamma.\n\n\n\n\nOPPIVELVOLLISUUS KAKARAMÄELLÄ.\n\n\nOottako kuullu mitä Klumpun Kustaa sanoo siitä oppivelvollisuuslaista,\njota nyt parhallansa koitethan panna käynthin?\n\nMä rookasin sen Kustaan eileen, kun s’oli kaupungis käymäs, ja kyselin\nsamalla jotta:\n\n— Kuinkas te ny rupiatta saamhan kaikki kakarat kouluhu siälä teirän\nkylällä?\n\n— Siinäpä se onki hyvä miäs asia, joka panoo pian kaikki kunnanmiähet\nhulluuksi. Mäkin jouruun syksyllä kansakoulun johtokuntahan ja\nsittemmisin ei oo ruaka lystänny. Nyt on menny kohta seittemän viikkua\nyhres hyppöös ja rähinäs niiren kaiken mailman kakaraan kans, josta\npitääs lukua pitää, jotta kauranleikkooki on vasta pualimoos ja pakkaa\njo varisemhan peltohon.\n\n— Taitaapa siinä ollakki paljo hommaa. —\n\n— Hulluksi siinä tuloo ja hullu s’oon se lakiki. Herraan höpinöötä koko\nhomma. Mistä ne rahat tuloo, jotta joka torpan viärehen kansakoulu\nasua, laittaa frii ruaat ja verhat ja kirjat, pläkkipotut ja pannat\nkaiken maailman kersoolle? Ja opettajat palkata ja sitte lehmän vallit\nlaittaa ja pärinämaat tonkia.\n\n— No ei suinkaan niitä lapsia ny niin kauhiasti oo — koitin mä sanua.\n\n— Minäpähän tuan tiärän kun oon koittanu räknätä. Siinä meirän kylän\nlarvas on yks loukko, jota sanothan Kakaramäjen loukoksi. Mee sinne\nkattomhan, niin näjet. Aivan niitä kiahuu. Kolme päivää m’oon siälä\nkoittanu niitä räknätä ja sortteerata oikee talikon kans, mutteihän\nniitä saa lujetuksi, kun niit’on kun Vikkiläs kissiä ja enempiki. Ja\nlisää tuloo aina vai.\n\n— Hoo-oh, soo-oh — — —\n\n— Joo-oh! Sillä loukolla tarvitaas oikee erityystä kialtolakia, kun\nkakaroot’on n’otta nokkuu. Yhreski huushollis kysyyn jotta:\n\n— Paljonko näitä kersoja teill’ oikee on?\n\nNiin akka tuumas jotta:\n\n— Kissit tiätää, eip’ oon tullu lasketuksi, mutt’ei siin’oo tuas trusas\nviälä pualiakaan.\n\n— Onko ne sitte teirän kaikki, kysyyn mä —\n\n— Kyllä niist’on ainaki toiset pualet Iisakin — tuumas akka.\n\n— Mä pirin sitte siälä Kakaramäjellä menhellä viikolla yleesen\nkokouksen, ja seliitin, jotta ny pitää kaikki kakarat pestä, räknätä ja\nviärä kouluhun — seliitti Kustaa.\n\n— No sinne ne onki parhultaasia täs jaloosta pyärimästä, kun ei oo enää\nmeilläkää tilaa mökis, mihkä astoos eli istuus — ihasteli ykski akka.\n\n— Ja siäläkös alkoo eri meteli niiren kersaan kans! Hikipääs juoksivat\näireet penskojensa peräs pitkin mäkiä ja tukasta pitään kokosivat\ntuphan ja tuvan oven pönkäsivät, n’otta aiva klasit pullisteli. Sitte\nalkoo yleene kakaraan pesu, ja sitä kesti kolme päivää. Kun mä sitte\nmenin taas kattomhan Kakaramäjelle, niin siäl’oli kersoja kuivamas\nkaikki vasikkahaan airakki täynnä niinku pellavaasknippuja.\n\n— Mutta kaikkia kakaroota n’ei oo saanu kiinnikkään, kun n’oon karaannu\nmettähän — puheli Kustaa. — Ja niitä on ny sitte oikee kylän voimalla\njahrattu ja ettitty Tervanevaa ja Homeskorpia myäri. Menöövät ku\njänikset ku nährähän ja yääsehe aikahan kulkoovat varaastamas ja\nrepimäs kaikki turnissimaat. Ovat kiinniottajille huurellehet, jottei\nne ikänä tuu kouluhun. Niit’on koitettu pauloollakin pyyrystää, muttei\nne pysynehet niiskää. Veivät peijakkahat paulakki joukosnansa ja ovat\nkuulemma ruvennehet pyyrystämhän lintuja. Elävät ku Jukolan veljekset\nja huuteloovat kylääsille, jottei niil’oo ikänä ollu nii hauska olla\nkun ny.\n\n— Mutta sitte päätti kansakoulun johtokunta laittaa ketunrautoja\nmettähän ja niist’onki ollu apua. Toistakymmentä on jo saatu kiinni ja\nviäty kouluhu. —\n\n— Kyllä tästä ny tuli taloonpoijille traffi — huakaasi Kustaa. — Kun\nkaikki kakarat viärähän kouluhun ja isäntään ja emäntää pitää vooron\nperästä itte kulkia paimenes, eik’oo kuka pärinöötä kaivaas eikä\nlamphanriskuja äireelle hakis.\n\n— Jaa-ah — sanoo Kustaa. Ja ku se laki on sitte sellaane, jotta\nniitä kakaroota pitää viälä oikee kuljettaa tullen mennen niinku\nmeijeriflaskuja.\n\n— No siinähän vasta tyä on — huakaasin mäki.\n\n— Sanos muuta! — jahkaasi Kustaa. Oikee hevoosella pitää kuljettaa. Ja\nniin jumalattoman suuria kakarakuarmia tulooki, jotta oikee köyttää\npitää. Se lastenkuljetus meirän kylällä on pitäny järjestää niinku\nmeijärikyytit. Vooron perhän ajethan joka taloosta. Kun akat aamuusin\npesöövät meijärikannut, niin samalla verellä viruttaavat kouluhun\nviätävät kersakki, sitoovat knippuhu ja pikkukärryyllä lykkäävät\nkujansuuhu, josta kuski sitte nakkaa kärryylle.\n\n\n\n\nFYRRY-KYRÖÖN FRIIJARI.\n\n\nOottako kuullu jotta tornittomalla kirkolla, Fyrry-Kyröös elikkä siälä\ntuata nuan, Vähääskyröös on karonnu ruuhi?\n\nSe yks ja sama ruuhi jolla koko kylä kulkoo kirkolla ja puaris joen\npoikki.\n\nTietää sen n’otta siitä melu nousi kun yhtenä aamuna ruuhi oliki pois.\n\n— S’oon nyty viäty! — sanoovat emännät silmät pyäriääsnä.\n\nJa kylän kakarat lennättivät taloosta taloohi sanaa jotta:\n\n— Ruuhi on nyty viäty!\n\nIsännät kynsii päätänsä ja emännät saivat juasta plusuuttaa pitkän\nkiarroksen sillan kautta puarihi —\n\nSitä ettittihin ja ettittihin ja aina välihin siunattihi jotta:\n\n— Mihkä kummaha se ruuhi nyty on oikee joutunu?\n\nEikä kukaan tiänny jotta Kalsilan trenki-Jaska oli lähteny friiohi\npyhää vasthan yällä.\n\nTiätysti friiohi kun kerran kyllä pääsöö, niin trenki kun onki. Ja kun\npuhekki oli ollu, jotta tulla. Ja kun se piikaki siälä joen toisella\npualella oli Jaskalle sanonu, jotta se panoo aavaammen piinrakho,\nn’ottei muuta kun tulla.\n\nNiin Jaska otti sen siunatun ruuhen, josta ne kylälääset ovat niin\nkrätyysiä, ja meni kultansa tyä.\n\nJa oli niinku pruukathan.\n\nJa meinas niinku muukki luikkia ennen kukoon laulua takaasi ja panna\nruuhen paikoollensa.\n\nMutta menikös se nii? Ei toki! Siitä tuli tuhannemmoone mölinä.\n\nAurinko nousi ja ihmiset kans. Ja kirkkoväki putsas kenkänsä ja tuli\nranthan, niin ruuhi oli pois! Hyvät ihmiset, ruuhi oli pois!\n\nJa siälä lutis makas Jaska nenä kultansa poskes ja nukkuu niin\ntaivhallisen autuvaasti ku piika ja trenki vain nukkua saattaa.\n\nEiväkkä tiärä mistää, vaikka kirkkoväki istuu toisella rannalla ja\norottaa.\n\nMutta sitte äkkäs yks isäntä ruuhen toisella rantaa ja arvas asian.\n\n— Hooii — huuti se isäntä joen yli. — Käykää ajamas se Jaska ylähä\npiian lutista, n’otta se tuaa ruuhen takaasi. Meirän pitääs kirkho!\n\nKyllä Jaska poukahti äkkiää ylähä ja tuli vähä vinkiää uloos lutista.\n\nKun se pääsi ylitte, tarttuu isäntä Jaskaa korvista ja kysyy, jotta:\n\n— Tiäräksä junkkari kuinka kuuluu seittemäs käsky?\n\n— Mistäs mä kaikki käskyt tiätääsin — tuumas Jaska.\n\n— Se kuuluu jotta: Älä varaasta, senkin hunsvotti!\n\n— Vai nii! — Tiätääkös isäntä, kuinka kuuluu kahrestoista käsky? —\nkysyy voorostansa Jaska.\n\nJa kun ei isäntä tiänny, niin Jaska sanoo jotta:\n\n— Älä päräjä.\n\n\n\n\nKOVASTI KUIVAA.\n\n\nOottako kuulla jotta maakunnas pitää ny kovasti kuivaa?\n\nKun aivan vesi loppuu. Prunnit on tyhjinä ja pohjas ei näjy muuta kun\nruastunehia kiviä, rauskoja pläkkisankoja ja lapsenkenkiä, jokk’on\nsinne puroollehet.\n\nSammakot istuuvat silmät pullolla prunninpohjas, hyppiivät päänsä\nseinihin ja imehtelöövät, kun ei enää vahingoskaa putua vetehen.\nRapalaksot kuivuu ja kakarat krääkyy kun ei oo mihnä sais klotata ja\nnaamansa ryättää.\n\nSuutarit manaa kun liotespytty ravistuu, vesi loppuu, eikä saa\npualipohojia liotetuksi.\n\nHärmäs joenperkoomiähet ovat helisemäs, kun joki on kuiva ja se suuri\npatorustinki ravistuu ja hajuaa käsihin.\n\nVesi on lujas! Prunnit tyhyjät ja joet kuivuu. Taloolliset ajaavat\nmonilla hevoosilla joesta vettä, mihnä sitä viälä vähä pohojalla\nlurajaa. Ittelliset kipottaavat kiuluulla ja sangoolla. Kakarat\npläkkikortteliilla ja lusikoolla.\n\nJa tarkasti pitää veren kans auseerata. Mones taloos on kuulemma\nsilimäänpesuki lopetettu aivan verenpuuttehen tähre.\n\nJa turhaa s’oonkin tänä kallihina aikana, joka päivä klotata tyyristä\npurkista vettä naamahansa. Kyllä sitä näköö, vaikkei silimiä joka\nviikko pesekkää. Ja harvoon sitä ny ihimisen naama on niin paksus\nravas, jottei silimiä auki saisi.\n\nMutta niit’ onkin tämän mailman aikhan seilaasiaki ihmisiä, jokkei\nmuuta enää tekisi kun aina vain pläsiänsä kuuraasivat. Sitä ne hinkkaa\nja hankkaa, tryykää ja plankkaa, n’ottei siin’ oo enää määräkää. Pitää\nolla saksansoovat ja haisuverekki jos jonkillaaset.\n\nEn tiärä sitte, onkhan totta, mutta jokku rupulinaamaaset kuulemma\noikee hiatapaperillaki hinkkaavat, jott’ olsivat siloosia ja\nymmyrkääsmuatoosia.\n\nJa vettä sitte paasatahan eri lailla! Varsinkin herrat, niillä ny ei oo\nmäärääkään. Puali korveja niillä pitää olla, ku ne naamaansa pesöö. Ja\nhinkkaavat sitte erestakaasi ylähä ja alaha n’otta nenä ruvella.\n\nOnko se kumma, jos niistä herroosta kans tuloo pleiki- ja\nplösönaamaasia. Ei se ihmisen naama sellaasta hinkkoota iankaikkisesti\nkestä. Kuluu se ja kruttuhun vetää, niinkus ootta ittekki huamaannu.\n\nIhmisten pitää olla viisahia ja ottaa oppia luamakunnasta. Pestä\nnaamansakki niinku kissi. Kissi vain yhrellä kärellä taitavasti\npyhiiskelöö ja eikös s’oo puhuras ja silunaamane viälä vanhoolla\npäivilläki?\n\nMutta ihmiset survoovat n’otta nahka narajaa —.\n\nJa kyllä ny kans saavat sen kupistansa särpää, kun niin jumalattomasti\nhaaskaavat purkista vettä. Loppuu se, niinku ny nährähän koko maakunnas.\n\nTuloo vesi niin lujalle kun on jo Kurikas, johna _prunnikki_\npalovakuutethan.\n\nSiälä kuuluu laaiittujen jo taksaki, jonka mukhan ne vakuutethan.\n\nHyvä vinttiprunni, john’on kaksjatkoone salako ja pualikuntaane\nprunninkehä, vakuutethan 450 markasta. Kolmijatkoosesta saloosta\npannahan viiskolmatta markkaa lisää. Veiviprunni värteerathan 500\nmarkaksi.\n\nJos vintin pääs on painona killumas patarauska, pannahan siitä 20\nmarkkaa tykö. Se kun saattaa, jos valkia sattuu prunnis irti pääsemhän,\npurota maaha ja mennä rikki.\n\nMailmanlopun aikoohi ny on eletty kun prunnikki palovakuutethan!\n\n\n\n\nHYYRYNMAKSU V:NA 1919.\n\n\nOottako kuullu kuinka vaikiaa hyyryläisen on ny Vaasaski rookata\ntaloonisäntää.\n\nKun tuloo kuukauren viimmeene päivä, jolloon on kontrahrin mukaha hyyry\nmaksettava, niin isäntiä ei löyrä mistää.\n\nEi vaikka tikulla ettis ja itkis!\n\nJa hyyrylääsiä juaksoo markka käres kiäli pitkällä pitkin kaupunkia\nkysellen, jotta:\n\n— Oottako nähny meirän taloon isäntää? Eileen se viälä oli kotonansa ja\nkun mä tarittin sillen hyyryrahaa, niin se vaan pukkaali ja sanoo jotta:\n\n— No ei sen ny niin kiirust’ oo sen hyyrymmaksun kans kun ennen\nvanhaan, heh heh. Saa vaikka jättää maksamata. Mitäs tuasta yhren\nkuukauren hyyrystä? S’oon niin piäni raha ja eläminen on teillekki tätä\nnykyä niin tyyristä, että mä annan anteeksi ny tämän kerran!\n\n— Mutta mä vähän pelkäsin, että sill’on koiranjuanet miäles. S’oon aina\nennen ollu hyyryä kräväämäs jo pualesta kuusta etukäthen ja kovasti\nporaannu, että taloonpito ei kannata. Ja nyt yhtäkkiää sanoo, ettei\ntarvitte enää hyyryä maksaa olleskaan! Mutta kun mä aina vain tukiin\nmaksua, niin suuttuu ja karjaasi jotta:\n\n— Huamenna vasta s’oon hyyrynmaksu päivä!\n\nEikä ottanu peijakas!\n\n— Tänä päivänä mä nousin jo viireltä ylähä, ettei se vain kerkiääsi\nlähtiä asioolle, jyryytin ovehen jotta koko taloo heiluu, niin emäntä\ntuli viimmeen oven taa huutohon jotta:\n\n— Hospunti inte vara hemma!\n\n— Ny m’oomma kaikki taloon hyyrylääset juassehet ympäri kaupunkia sitä\nettimäs, mutta sit’ei löyrä mistää. Pitkälläkarulla tuli meitä vastahan\nJuhanssonin taloon hyyrylääset ryhmärivistös juaksumarssia. N’oli kans\nettimäs isäntää.\n\nPoliisilaitoksella on käyty ja Ehtivällä Osastolla, mutt’ei nekkään\nlöyrä.\n\nRaastuvankarulla on kuulemma yks isäntä löytty kellarista trasumattojcn\nalta ja väkisin pantu sen kourahan hyyryrahat.\n\nLontviikinkarulla saivat hyyrylääset maksetuksi hyyrynsä kun isännän\noli ahristunu kylmästä vintinkonttuurista iltapäivällä pois. Se\nolikärmehenpalojapalelluttanu jalkansa.\n\nYhres taloos oli käyny niin onnellisesti, jotta yhren vosikan kakarat\nolivat olleet tyrjäämäs tallinvintillä, hyppinehet ja poukotellehet\naikansa heinäläjän päällä, niiniänsäsieltä oliki ruvennu kuulumaha\nkarmia ääni heinään alta. Siäl’ oli isäntä piilos.\n\nJa hyyry oli saatu maksetuksi. Kyll’oli hyyrylääset ollehet\niloisisnansa.\n\nNyt meinaa yks hyyrylääne tehrä kupernöörille sellaasen anomuksen,\nettä se julkaasis pakollisen määräyksen, jotta poliisit kytköövät\njoka kuukauren viimmeenen päivä joka talonomistajan portintolppahan\nkaularauralla ja kettingillä kiinni, jotta hyyrylääset saisivat\nmaksetuksi hyyrynsä isännilleen.\n\nJa jos ei isäntä ota siinäkään rahaa vastahan, niiniänsä on\nhyyrylääsellä lupa liimata hyyryrahansa isännän ottahan.\n\n\n\n\nKYRÖÖN EMÄNTÄ.\n\n\nOottako kuullu kuinka se oli oikee niiren Kyröön emännän väärään rahaan\nkans, josta mones lehres kovasti källättihin?\n\nNiinkus muistatte niin seisoo täs neljä viikkua sitte sanomalehris,\njotta yks »Kyröön emäntä» oli koittanu tuara kaks väärää rahaa johki\npankkihi Vaasas. Mutta pankkiherrat äkkäsiväkki ja sanoovat jotta:\n\n— Ähä emäntä! Nämä rahat on vääriä. Tämä 1.000 mk on väärä ja samoon\ntämä 500 markkaa.\n\nJa emäntä oikee säikähti. Mutta sitte rupes anthon takaasi jotta:\n\n— S’oon sitte vales ja oikee isoo vales onki. N’ei oo vääriä, kun m’oon\nne pankista saanukki.\n\nMutta pankkiherrat vain hymyylivät toisella suupiälellä ja se\nfröökynä-kruinales, jok’oli ku tikku hoikka ja pleiki ja sellaane\nnutturaki jotta oikee yäkytti, se ny vasta klipotti jotta:\n\n— Juu juu, kyllä mine teetä, mikä on falski raha. — — —\n\nJa pankkikirja otethin pois ja rahat annethin emännällen takaasi ja\nuhaattihin jo poliisillaki, kun n’oli muka vääriä seteliä.\n\nEmäntä hairas koppansa ja rahansa, lähti pihalle ja motkotti viälä oves\njotta:\n\n— Siin’on mulla pankkiherroja ku sarapistua, mutta rahan päälle eivät\nhukaa!\n\nJa paiskas oven kiinni jotta koko rati täräji.\n\nYks herra juaksi viälä perähä ja huuti jotta:\n\n— Menkää Soome Pankki näyttämä, niin emänttä panna putka ja mine soitta\nvielä poliisi.\n\nMutta emäntä huiskahutti vaa mahtavaa häntäänsä ja huikkas jotta:\n\n— Soita mitä soitat. Kun ei kelpaa, nii oo ilman!\n\nJa meni takaasi kortteeripaikkahan ja kyllä ne yhres sen kortteerin\nemännän kans haukkuuvat pankkiherrat. Se emäntä sanoo jotta:\n\n— Kaikellaasia mätäspäitä ja homeskorvia täälä Vaasan pankiis onkin\nkun eivät tunne rahaakaan. — Turhaa sit’on vissihin mennä muallekkaa\nkauppaamahan. Viän oman pitäjän pankkihin.\n\nEmäntä teki sitte ostoksensa ja lähti junalle. Mutta siäl’oli heti\nsalapoliisit nenä pitkällä ja hairasivat emäntää kynkästä kiinni. Yks\notti kopan ja niin viäthin poliisikamarille, jotta vähä silloon tällöön\njalka maata kraapas.\n\nJa siälä tällättihin emäntä keskelle laattiaa koppinensa ku tuamiolle\nja tutkattihin ja kysyttihin oikee sukukunnittaan ja seki jotta:\n\n— Mitä varte emännäll’on toinen hilkku pääs ny kun aamulla?\n\nKyllä ne salapoliisit peijakkahat kattoovat ihmiset tarkasti ku senkin\ntiäsivät!\n\nMutta emäntä sanoo jotta:\n\n— S’ei sitte paista teille yhtää mitää minkälaane hilkku mull’on. Mä\nsaan kulkia vaikka koppa pääs, eikä teirän tuu siihe mitään! Ja komjan\ntähre mä panin uuren hilkkuni päähän ku olin sen kaupungista ostanu.\n\nJa huuti ja kolotti ja löi reitehensä n’otta poliisien äänt’ei kuulunu\nolleskaa.\n\n— Äläkkä huutako niin kauhiasti — sai se pääherra kiljaastuksi yhres\nvälis, ku emäntä veti henkiä.\n\n— No huuran mä! Ja mä saan huutaa. Ku te ihmisiä tällä lailla\nprissaatta ja hyppöötättä ja junasta pois jätättä. Ja rahat on oikeeta,\nsiit’ei päästä mihkää elikkä sitte on Suamen pankki vääräs ja kaikki\nihmiset hulluja, niin kun ne onki.\n\nSitte otettihin ne emännän rahat katteltaviksi ja viälä koperoottihin\nemäntää ympärinsä erestä ja takaa n’otta se viimmee mossahutti yhtä\npoliisiä korville jotta:\n\n— Pysykkö siinä kauempana!\n\n— Mutta jos ei nämä vääriä olsikkaa? — sanoo se komisarjus lopuksi. -Ei\nainakaa tämä 1.000 mk oo väärä.\n\nSe soitti Suamen pankkihi ja seliitti färit ja numerot, niin siältä\nsanottihin jotta:\n\n— Ei n’oo vääriä! Tuakaa tänne vain niin vaihrethan.\n\n— No siinäs näitte tuhannen pöllööt, jokk’etta tunne eres rahojakaa —\nkiljaasi emäntä.\n\nNyt olis emäntä saanu kovasti mennä, muttei sill’ollu enää kiirus. — Se\nistuu lavittalle ja haukkuu herrat ja ettivät poliisit oikee syrämmen\npohjasta kun ei ne tunne rahojakaa. Ja kysyy jotta:\n\n— Kukas ny maksaa mulle päiväpalkat ja yäkortteerit, kun junasta\njätittä, häh?\n\nPoliisit olivat kovasti sormi suus ja pyytelivät anteheksi. Sanoovat\njotta pankista oli soitettu.\n\nAamulla sitte käyy emäntä Suamen pankis vaihtamas rahat ja meni viälä\nsiihen pankkihinki, john’ei rahaa tunneta.\n\nLevitti rahat tiskille pankkiherraan nenän ala ja käski tulla kattohon.\n\n— Tuu säki vanhapiika kattohon jottas opit rahaa tuntohon!\n\nJa kyllä niiren oli naama pitkällä ja noloosisnansa. Koittivat jotaki\nklopottaakki jotta:\n\n— Älkää ny, olkaa ny. Pannahan ny säästötilille.\n\nMutta emäntä sanoo jotta:\n\n— Niimmästä ja kans phy! — Tällääsehe pankkihi min’en töhri rahojani\nsäästhön pannakkaa! Ja sanon muilleki, jottei pirä viärä. Ja kirjootan\nviälä Vaasan Jaakoollekki kuinka hulluja pankkiherroja tääl’on! Ja\nkyllä se teirän kruunaa!\n\n\n\n\nJO ON AIKOOHI ELETTY.\n\n\nOottako kuullu jotta jo on aikoohin eletty, kun ei ihmiset enää tunne\njuapunestakaa?\n\nLuuloovat, jotta s’oon kuallu!\n\nEileen aamulla oli suuri trusa ihmisiä PräntÖÖn sillalla yhyres rypähäs\nja siunas ja voivootteli jotta:\n\n— Voi, voi raukkaa kun nuan pitää kualla silmällensä keskelle katua.\n\nJa pyhkiivät hilkun nurkalla silmiä ja nenää ja lähtivät kättä\nhuisuuttaan torille.\n\n— Siäl’on tuala Präntöön sillalla kuallu miäs — seliittivät akat\ntorilla ruattalaasille maitoakoollekki, ja olivat niin syvis ajatuksis,\njotteivät muistanehekkaa maistaa maitua, jos s’oli muionnutta.\n\nMutta Präntöön sillalle kokoontuu aina vai suuree joukko ihmisiä, jokka\ntukkiivat ja pökkiivät toisiansa jotta näkisivät sen kuallusen raukan.\n\nViimmeen tuli esivaltakin pamppuunensa sakkiin. Se pusketti ittensä\nläpi itkevän akkakasan ja pääsiki lopuuksi sen kuallusen äärehen, joka\nmakas mahallansa eikä huiskahtanukkaa.\n\nPoliisi käänti sen kuallehen selvällensä ja kyllä s’oli pleiki ja\nvakavan näköönen. Se kuallu. Ja samoon se konstaapeliki.\n\nJa sitte kun se kuallu oli hetken maannu seljällänsä, niin se kääntyy\nhiljaa takaasi mahallensa ja ihmiset siunasivat jotta:\n\n— Herrinjee!\n\nJa poliisi kääntöö sen raaron nenän uurestansa ylhäppäi.\n\nJa kuallu painoo sen taas alhappäin.\n\nJa sitä tehtihin kauan aikaa.\n\nSitä imehreltihin ja kattottihin ja heikkopäisimmät lähtivät\nhiljoollensa poispäi. Monen nousi hiuksekki jo pystyhyn. Sitte\nhajettihin tohtori kovalla kiiruhulla. Ja se tuli n’otta kuulotorvet\nkäsilaukus kalaji.\n\nHairas takin pois, käärii hiansuut ylähä, aukaasi sen kuallehen liivit\nja housut, kääntöö ympärinsä, taputti selkähän ja pani sitten sen\npillinsä ja kauan aikaa kuunteli.\n\nSitte puristi päätänsä ja sanoo:\n\n— Ei se on koollu!\n\nJa sitte se syynäs uurestansa ja taas kuunteli. Aukaasi sen kuallehen\nmiähen suunki ja kattoo kiältä ja se oli aivan punaanen.\n\nJa vasta kun se kolmannen kerran kopisti rintahan ja takaa kuunteli\nsillä torvella, niin sai selville jotta:\n\n— Teme mjees on niitti fyllun.\n\n— Vai niin! — kiljaasi poliisi ja puristi lujaa kalikasta. — Vai pöhnäs\nse junkkari onki!\n\nJa vei putkahan n’otta kintut klapaji. — — —\n\nSiihen sitä ny on tultu, että ihmiset eivät enää tämän mailman aikhan\ntunne juapunestakaa.\n\nKun miäs ottaa tukkihumalan, niin luullahan jo kualleheksi ja hajethan\ntohturiki kathomhan!\n\nJa ämmät itkiä köllöttäävät, kun miäs voii hyvin.\n\nMä kysyyn poliisikamarista eileen illalla jotta:\n\n— Kuinka se kuallu voii nyt?\n\nNiin ylikonstaapeli sanoo jotta:\n\n— Hyvin se voii! Kovasti vai janottaa ja kyselöö, olisko\nkonstaapeliilla sualaasia sillinpäitä.\n\n\n\n\nKAUHAVAN MUMMA JUNAS.\n\n\nOottako kuullu mihnä se Kauhavan mumma, joka lähti menhellä viikolla\njunalla Vaasahan, ny mennä huristaa?\n\nVaasahan sit’ei ainakaa oo viälä tullu. Eik’oo kuulemma Kauhavallekkaan\ntakaasin lähretetty.\n\nNiin että, mihnähän se mumma ny oikee seilaa?\n\nS’ei ollu ennen junalla reissannu, eikä koskaa Vaasas käyny. Menny\nviikolla lupas sen poika pistouvata mummalle lystireisun junas\nVaasahan, jotta tuankin imhen näkis ennen kualemaansa. Tikettirahat\nantoo tullen mennen mummalle ja hevoosella komjasti toi Kauhavan\nasemallen.\n\nAsemalla saivat orottaa neljättä tiimaa ennenkö se juna tuli, jolla\nlährettihin.\n\nKyllä se vähä hirvitti mummaa kattuakkin kun se juna tuli asemallen\nkolme suurta silmää mustas pääs. Ja puskutti ja hohuutti ja frääsäs ja\nkiljuu ja piti sellaasta jyrinää jotta koko asemarati täräji.\n\nMutta pääsi se mumma kumminkin junahan, kun se Aleksi punttas perästä\nja toi sen eväskopankin joukos. Pani mumman istumhan klasin viärehen\npenkille ja sanoo jotta:\n\n— Istukaa ny mumma täs vaan, älkäkää mihkää lähtekö ja pitäkää piletti\ntallella.\n\nMumm’oli niin ouroosnansa, jottei se paljo mitää nähnykkää. Koitti vain\nhamhenplakkaria jotta massi on tallella. Sitte Aleksi lähti ja juna\nnykääsi matkahan. Mumman löi het’ pään seinähä n’otta kolahti.\n\n— Susnakhon! — kiljaasi mumma ja hairas penkistä kiinni.\n\nSitte rupes täristämhän ja jyristämhän n’otta mumma pani silmät kiinni\nja istuu ku tuamiolla aivan pleikinä eikä paljo hengittänykkää. Silloon\ntällöön vain vähä ähkääsi ja puristi irvillä hampahin penkin lairasta\nmolemmin käsin.\n\nKerran se aukaasi silmänsä ja kattoo klasista pihalle, mutta sitä rupes\nniin viämistämhän, jotta jenkkas ittiänsä heti poispäin.\n\nSitte tuli konehtööri ja kysyy:\n\n— Onko mummalla pilettiä?\n\nMumma kattoo suurin silmin knappiherran päälle, nyäkäytti päätänsä ja\nsanoo jotta:\n\n— Ompa tiätysti!\n\n— Antakaas tänne!\n\n— Pilettikö? Em’mä pilettiäni anna, m’oon sen ostanu.\n\n— Näyttäkää ny vain!\n\n— Mitäs siitä näyttelöö, oikia se on ja rahalla ostettu. Ja niin syväs\ns’oon hamhenplakkaris, jotten mä sitä ny saakkaa, kun on täs täysi tyä\npitää ittiänsä kiinni, jottei putua välille — seliitti mumma.\n\nKonehtööriä nauratti. Se sanooki jotta:\n\n— Ei sitä trenkää penkistä kiinni pitää, kyllä siinä istumas pysyy\nmuutonkin. Ei muukkaa pirä kiinni.\n\n— M’oon vanha ihminen. Kyllähän nua nuaremmat näyttäävät pysyvän\nmuutoonkin junas, jokka pikapyärilläkin ajeloovat — puheli mumma, mutta\npäästi kumminkin toisen kären koitteeksi irti.\n\nKyllä se vähä pakkas kallistelhon, muttei siitä kumminkaan puronnu.\nPäästi toisenkin kären irti ja kun hetken klenkahteli, niin jo pysyyki\npitämätä penkillä. Mutta kyllä s’oli niinkun olis paljahan potun päällä\nistunu.\n\nJa se konehtööri vain tinkas sitä pilettiä. Viimmeen se seliitti jotta:\n\n— S’oon kuulkaa mumma junas sellaane reklementti jotta kaikkien pitää\nnäyttää konehtöörille pilettinsä, mutta sitte saa sen takaasi.\n\n— Jassoo! — sanoo mumma ja rupes kopeloomhan hamhenplakkariansa.\nMutta s’oli kaikiista alimman hamhen plakkaris ja niitä hamehia oli\nainaki seittemän, n’otta konehtöörin piti jo lähtiä kattelemhan muiren\npilettiä.\n\nMumma meni järjestykses kaikki hamhenplakkarit ja vasta Lapuan ja\nNurmoon välillä se sai massin käshinsä.\n\nS’oli kääritty kahren nästyykin sisälle ja siinäkin meni niin kauan,\njotta konehtööri lopuksi istuu jo orottamhan sen mumman viärehe. Ei\nsiinä auttanu hätiminen.\n\nViimmeen sai mumma piletin, näyttöö vähä nurkkaa konehtöörille ja sanoo:\n\n— Katto ny, tuas s’oon!\n\nMutta kun konehtööri meinas ottaa sen, niin mumma pistikin piletin\ntakaasi vähä nopiaa. Ja siin’oli kovat seliitykset ennenkö mumma antoo\npilettinsä konehtöörin käthen.\n\nJa oikeen se otti kipiää mummahan, kun se konehtööri peijakas\nhohtimilla leikkas reijän pilettihin.\n\n— Kelpaako tämä ny enää mihkää? — kysyy mumma vesis silmin.\n\nJa niin tultihin Seinäjoelle ja ihmiset sanoo jotta:\n\n— Ny pitää muminan lähtiä pois tästä vaunusta ja muuttaa junaa, kun te\nVaasahan meettä.\n\nMutta siit’ei tullukkaa mitää.\n\nMumma istuu, niinku Aleksi oli sanonu, kun naulattu penkillä eikä\nlähteny mihkää.\n\nJa sillä tiällä se ny on! Mihnähän sitte seilaa, muttei sit’oo viälä\nVaasas näkyny. Eikä oo Kauhavallekkaan takaasi tullu.\n\n\n\n\nAAPELISTA LÄHTI TULLA MINISTERI.\n\n\nOottako kuultu ku yhrestä friskistä yksinkertaasesta Aapelista meinas\ntulla maanviljelysministerin apulaane?\n\nS’oli siihe aikhan, kun ministeriistä oli täs maas niin kova puutet,\nettei niitä tahtonu saara mistää.\n\nPiti panna siihe souvihi koulunkäymättömiäki. Ottaa Suamen kansan\nsuuresta reservistä, ittekasvattajaan itteviishasta luakasta.\n\nJa siälä sitä olis ollukki sitä sorttia miästä vaikka enemmältäki.\n\nSiin’oli valittemisenki varaa.\n\nOli takakenoosia, sivuvääriä, oikoosia ja aiva äkkivääriäki. Miästä\nminkä vintturaasta vaan lystäs.\n\nJa maanviljelysministeriksi olis passannu monta muutaki kun\nPiatari-Keefas-Kallio, niinku ennen vanhaan Suntvallin piplian\nhistoorias sanottiin.\n\nNiin ainakin tykkäs ittetykönänsä se Aapeli.\n\nJa se Aapeli ajatteli sitä asiaa tiällä kulkiesnansa niin kovaa, että\nyks lurjus sen ajatuksen kuuli.\n\nJa se lurjus lähretti sille Aapelille tilikrammin, johna seisoo jotta:\n\n»Saapukaa heti neuvottelemaan Helsinkiin. Maanviljelysministerin\napulaiseksi ehrotettu Teitä. Kiire. Maa pitää pelastaa.\nMaanviljelysterveisin Köösti».\n\nTiätää sen, jotta Aapelille tuli kiirus. Samoon emännälle, joka heti\njuaksi toiskaha sanomaha jotta:\n\n— Voi voi, ku ny pitää tuan meirän Aapelin ruveta ministeriksi ja kylvö\non pualimoos. — — —\n\nEnempää ei se keriinny sanuakkaa, kun Aapeliki tormootti tupha ku\npaiskattu. S’oli nii töpinäs että aiva täräji. Kysyy jotta:\n\n— Mihn’on mun lakkini, kun pitääs saara meirän pualueen miähet\nneuvotteleho, sopiiko mun lähtiä.\n\nHärisnänsä se kopeloo plakkariansakki, että jos s’olis sinne joutunu.\n\n— Pääsnäshän s’oon! —\n\n— Kah, nii o — — sanoo ja lähti osuuskaupha soitho miähiä koolle.\n\nMiähet tuliki ja siinä tuumattiin vähä tukevaa jos kunnan passaa\nsellaasta puntimiästä uhratakkaa isänmaan ethen.\n\n— Em mä ainakan yhtää piittaa täs ministeriksi ruveta — seliitteli\nAapeli. — Mutta kun isänmaa kuttuu, niin ettäkö teki katto, jotta mun\nei passaa kiältääpyä.\n\nJa kyllähä se nii oliki ja niinhä se sitte miähis päätethinki.\n\n— On se niin vastelluantoosta mulle — koitti viälä Aapeli sanua.\n\n— No, jos se ny nii vastahakoost’ on, niin passaaha vaikka mun lähtiä —\nrupes yks toine isäntä sanomaha.\n\n— No, jos mä ny siltäki lähtisin — pisti Aapeli vähä hätäästä välihi.\n\nJa lähti kans.\n\nAsemalla, kun tuttuja tapas, sanoo:\n\n— Pitääs täs vähä lähtiä ministeriksi. Nua maanviljelysasiat on Suames\nkovasti retuperällä.\n\n— Vai nii — imehteli ihmiset ja nostivat jo lakkiaki.\n\nMutta seuraavana päivänä tuli Aapeli kotia kevarinkyytillä ja oli\nkauhian häjyllä päällä.\n\nOli saanu matkalla kuulla yhreltä jätkältä, ettei\nmaanviljelysministerin apulaasen virkaa ookkaa! Nyt Aapeli on tullu\nhiljaaseksi. Se vain ajatteloo jotta:\n\n— Kuka rumaanen sen tilikrammin lähretti —\n\n\n\n\nPÄÄSIÄÄS-POLOKKA.\n\n\n    Heh, laulattamahan taaskin pakkaa,\n    kun pääsiääspäivät täs alakaa!\n    Kun riihestä kuuluu jo polokan tahti\n    ja flikkaan silimistä lysti se loistaa\n    ja piaksuus jo polttaa jalakaa!\n\n    Alataloon Aapelin hanuri se huutaa\n    ja ittekkin Aapeli hihkuu.\n    ja Välitaloon Ville se Mutikkalan Maijaa\n    polokaten vääntää, ähkyy ja puhkuu\n    ja ottasta hiki vaa tihkuu.\n\n    Krupulan Kuustaan kaulas on silkki\n    ja lonkalla huiskun puukko.\n    Kohtapa Kuustaa Lirkkunsa hairaa\n    ja polkkaa puskoo ja silmää isköö\n    ja Lirkull’on tiarossa suukko.\n\n    Riihen takana tua Nikkarin Hemppa\n    Hessalta muiskua ammuu,\n    mutt’ Hess’ei anna ja Hemppa se huakaa:\n    Oon seittemän sualaasta silakkaa syäny,\n    voi koska mun janoni sammuu?\n\n    Nyt koppas jo korjasti polvelleen\n    Hemppa sen Hessansa armhan.\n    Ja Hess’ei sätki, ei kilju ei potki,\n    vaan huulensa siävästi truutulle tällää\n    ja siihe se Hemppa sen muiskun mällää —\n    ja jano kans yltyy varmhan!\n\n\n\n\nSE SUURI JARRUTUS V:NA 1920.\n\n\nOottako kuullu jotta jo ratkes riamu siälä Suamen kansan suures\njuttutuvas?\n\nSosialistit rupes eruskunnas puhumahan porvaria pökerryksihi. Sanoovat\njotta:\n\n— Kyllä t’ootta täälä kenkkuullu, mutta ny me rupiammaki leukaalohon.\nJa se armahrus _pitää_ tulla! Putjetti saa mennä penkin ala ja Suamen\nkansan huusholli pirin parin.\n\nJa se oli perjantaki ilta ja kello oli pian 9 ku se erinomaane\nfläsäjäminen aikoo sillä meiningillä, jotta porvarin pitää kontillansa\nrukoolla sosialistia, ennenku ne lopettaa lotajamisensa.\n\nJa sitte se alkoo!\n\nEnsimmääne prätisti kaks tiimaa yhthen painoho ku kissi takanporohon.\n\nTuli toinen Piatari ja lämmitteli. Se luki ensin alkua kaikki\nlorut ja lotinat, mitä ikänä muisti. Sitte se luki kirjasta. Sitte\npaperista ja viimmeen kun kaikki loppuu, niin rupes niin ruakottomasti\nvalehtelemhan, jotta puheenjohtaja käski sen tukkia suunsa tappuroolla\nja istua alaha.\n\nTuli kolmas ja se oli määrätty fläsäjämähä kaks tiimaa. Alku meniki\nhyvin, mutta sitte rupes rykimähä ja hokohon jotta:\n\n— Tuata — — tuata — —.\n\nSe hikos ja ähkyy ja taas yritti.\n\n— Antaa tulla vaan! — huikkas yks porvari.\n\n— Tuata — tuata — — —.\n\nSosialistit putiivat sille nyrkkiä ja huutivat jotta:\n\n— Pälpötä pälpötä! — —.\n\nJa se yritti. Mutta lopuuksi se levitti kätensä ja huakaasi:\n\n— Ei tuu enämpää. M’oon jo kaikkeni sanonu.\n\nJa lähti pois.\n\nKyllä ne toiset oli sille kovasti vihaasia ja haukkuuvat, mutta se ei\njaksanu enämpää\n\nNeljäs sosialisti puhua paukutti rennosti pualitoista tiimaa, mutta\nsitten sen tuli niin kuivaksi kurkku, jotta aiva se hauKkoo ilmaa.\n\nViires miäs oli kans sisukas äijä. Se puhuu kolme tiimaa ku häkää,\nmutta sitte se kans pyärtyy n’otta sen piti kantaa pois salista ja\nvirvoottaa kylmällä verellä.\n\nMutta kuures puhuja, se kuuluusa akitaattori, se paasas sellaasella\nvoimalla, jotta se sai krampin.\n\nPikkukärryyllä lähtivät toverit sitä viämähän tohturihi ja koko aijan\nsen suu käyy ku kanelin.\n\nSeittemännen kuivi niin leukaperät, jotta se heitti kesken ja lupas\nolla viikon aivan vaiti.\n\nMutta kahreksas oli viisahee miäs. Sill’oli masiinan voiretpottu\nplakkaris ja kun se aina vähän päästä voiteli leukojansa, niin se\njaksoo puhua lähes kolome tiimaa. Mutta kyllä se kans oli kuitti sitte.\nHeti paiskas maata penkille ku pois pääsi.\n\nJa nua peijakkahan porrrvarit vain naureskelivat, ottivat eväskonttinsa\nframille ja rupesivat syämähä. Maalaasliittolaasill’oli oikee\nsiansylttyä ja piimää leilis. Ja niin hyvä oli sovinto, jotta antoovat\nkokoomuksenkin äijään hörpätä leilistä, kun ei niillä ollu muuta ku\npari pikkuruusta voileipää paperinpalahan käärittynä.\n\nJa sosialistit hikosivat ja puhuuvat. Eivät keriinnehet syämähänkää,\nkun piti niin kovasti jarruttaa. Makkaran palasta vähä silloo tällöö\njärsääsivät.\n\nSitte porvarit sanoovat tuas pualenyän aikahan jotta:\n\n— Eikhän lähretä jo yäpuulle. Antaa toverien ny kerranki kylläksensä\nflääsytä.\n\nJa sosialistit paukuttivat ja porvarit kuarssasivat ja näkivät unta\njoulukuusesta ja joulupukista.\n\nKun ne lauantai aamulla taas tulivat salihi kirkkahin silmin ja hyvin\nnukkunehina, niin kyllä niitä nauratti.\n\nKun puheenjohtaja oli nukahtanu ja sosialistit nukkuuvat silmät auki\npenkiissänsä.\n\nJa se se kamalint’oli ku seki sosialisti, joka o remmis — siälä\npuhujanpöntöös, — ku sekin nukkuu!\n\n\nJa puhua pälpötti unisnansa!\n\nPorvarit joivat aamukaffinsa ja se pisti Miinan niin vihaksi, jotta, se\nvei Rietille, joka juuri oli flääsyämäs, prikalla kaffia.\n\nMutta puheenjohtaja löi nuijalla pöytähän jotta:\n\n— S’ei passaa, jotta syärä ja puhua! Ei saa tuara puhujalle ruakaa eikä\nmuita astioota lavalle.\n\nJa sitte jatkettihin koko lauantai päivä ja yä. Sosialistit olivat\ntuanehet masöörin eli hiarojan sinne, joka vooron perähän hiaroo\ntoverien leukalihoja. Mutta porvaria ei trengänny hiarua. Sanoovat vaan\njotta:\n\n— Kyllä me jaksamme istua sen ku toverit leukaalla.\n\nMutta sunnuntai aamuna pitivät toverit murheellisen kokouksen.\n\nJokahinen sanoo jotta:\n\n— Täst’on pitkä viälä jouluhu, eikä nua porvarit näytä yhtää\npehmennehen. Taisi mennä penkin ala koko homma. Mitäs ny tehrähän?\n\n— Täytyy lopettaa, niin nolua kun se onkin — seliittivät johtajat.\n\n— Ja se puhumahan, joll’on parkituun naama.\n\nJa yks toveri nousiki ja sanoo jotta:\n\n— T’ootta peijakkahan porvarit ny kuullehet ja nähnenet, kuinka me\ntoverit tairamma puhua ja politikoora. Ja me jaksaasimma puhua viälä\nkauan aikaa. Mutta me oomma armollisia ja aina oomma osoottanehet\narvokasta ittensä hillittemistä niinkun kansanerustajille kuuluu. Ja ny\nme lopctamma!\n\n— No mitäs sitä ny turhista! Jatkakaa vaa kehoottivat porvarit.\n\n— Me lopetamma! Porvarien tingilläki lopetamma — huuti se päämiäs.\n\nJa lopettivat kans’ vaikka porvarit oikee pyytiväkki, jotteivät ny\nkeske lopettaisi.\n\nMutta n’ei jaksanhet enää.\n\n\n\n\nHRA PLUMPÄRI HARJOOTTELOO POTKUPALLUA.\n\n\nOottako kuullu jotta hra Plumpäri on nukkunu kovasti huanosti mennyt\nyänä?\n\nSe hra Plumpäri kun on kans joutunu yhthe niistä potkusakiista, jokka\npian joutuuvat vastatuste.\n\nHra Plumpäri rupes heti harjoottelhon.\n\nKotia mennes konttuurista se katteli vain alhappäi karulle ja kun näki\npikkuusen kiven, niin heti tälläs jalkansa ja potkaasi. Ja saikin\nvälistä kivenpalan lentämhän kaks kolme kertaa, ennenkö se poukahti\nhevooskarulle.\n\nYhtä kivenpalaa sen onnisti kuljettaa kaks kadunkulmaa ja vai\nkerran, ku se koitti vasimellaki jalaalla potkaasta, sen luiskahtiki\njalka ja pyllähti lstumhan. Mutta kyllä s’oli nopiaa pystys, kattoo\nympärillensä, jos kukaa näki, ja hymyyli levjasti.\n\nMutta harmitti se sitä se pyllähtämine niin, jotta otti ja potkaasi\nkiven oikee kauas hevooskarulle ja tuumas, jottei hän enää viittikkää\nkarulla potkia.\n\nMutta vähää ennen kotoporttia oli karulla niin kaunis ympyrkääne\nkivennyppylä, jotta s’ei saattanukkaa olla, ku vähä kaarratti ja taas\nvasimella jalaalla, jota se pitää huanompana, tärähytti. Hra Plumpäri\nlenti ku kapu noukallensa ja pualipohja irti!\n\nS’ei ollukkaa irtanaane kivi, s’oli maas kiinni.\n\nSattuu justhin siinä tulohon torille tuttuja frouvia, jokka kovasti\nrupesivat pyrskyttämhän, mutta hra Plumpäri loukkaantunehena sähisi\nitteksensä jotta:\n\n— Ku pirethän tuallaasia kiviä, jotta ihmiset katkoo koipensa, eikä\npoliisikkaa katto perhän.\n\nJa meni klynkäte kotia. Näytti frouvallekki kenkää, joka irvisteli ku\nlohikärmes ja seliitti jotta:\n\n— Kun mä tulin tuas portilla, niin siin’oli pystys kivi, johka tarttuu\njalka, jotta kaaruun — —\n\n— No kuinka sä ny niin — — rupes frouva imehtelhön.\n\n— Kunka sä ny! Onko se mun vikani! — jahkuu hra Plumpäri. — Särjet säki\nkaffikuppia — —\n\nJa kyllä se frouva sitte uskoo, jotta se vahink’ oli.\n\nSöivät sitte ja ku kaffia joivat, niin hra Plumpäri ilmootti\nfrouvallensa jotta:\n\n— Mä meen kans meirän puulaakin potkupallojoukkoho pelaamaha —\n\n— Herrinjee jos sä katkaaset sääres, kun s’oot tuallaane mahapauroo — —\n— kiljaasi frouva ja säikähti n’otta aiva käret vapaji.\n\n— Ei auta — sanoo hra Plumpäri.\n\nIllalla rupes hra Plumpäri treenamaha sääriänsä oikee niinku urheelijat\npruukaa.\n\nSe kyykisteli, seisoo ja hyppii yhrellä jalaalla ja juaksi pöyrän\nympäri ainaki puali tiimaa.\n\nSitte tehtihi trasupallo ja frouva rupes kamarin ovelle porttivahriksi.\n\nHra Plumpäri lykkäs pöyrän nurkkahan ja lavittat porstuahan ja alkas\nsitte »triplaamahan», niinku se sanoo.\n\nSe kiärti ja kaarti trasupallua keskellä laattiaa, hyppii ja poukkooli\nsen ympärillä jotta vatta lelluu ja aina välihin pikkuuse potkaasiki.\nSe kuljetti sitä ympärinsä, eikä näyttäny meinaavankaa kamarin ovesta\nsisälle.\n\nViimmee frouva kyllästyy seisomhan hamhet levjällä kamarin kynnyksellä\nja sanoo jotta:\n\n— Orota ny mä hajen lavittan — —\n\nMutta silloo rupes kans hra Plumpäri »hyäkkäämhän», ja viimmee\npotkaasi trasupallon niin vinkiää porttivahtia vathan, jotta se lenti\nisthallensa kamarin laattialle.\n\nEikä frouva poraannu yhtää vaikka kipiää ottikin. Se hairas vain\nnopiaa trasupallon käthensä, pani kamarin kynnykselle, potkaasi pallon\nperäseinähä ja rupes änkkäämhä jotta:\n\n— S’ei ollu maali, ei ikinä! Ku pallo oli mun sylis, eikä ottanu maalia!\n\nPari kertaa sai Plumpäri viälä sisälle, mutta kerraasti lenti lamppuhu,\njotta klasiki vai pirstiöömehe! Ja toisen kerran sai frouva niin\nposkehe, jotta maronkineulat nutturasta piraji.\n\nKun Plumpäri kolmannen kerran sai sitte läpitte, niin se huuti ja\nhurras nii jumalattomasti, jotta frouva suuttuu, rupes itkemhän ja\nsanoo jotta:\n\n— Min’en enää ookkaa porttivahtina. Tuu sä koittaa seisomhan, niin minä\npotkin.\n\nMutta hra Plumpäri pani vasthan. Sanoo jotta:\n\n— Ethän sä mee pelaamhan, eikä sun tartte harjootella hyökkäämhän ku\nmun.\n\nEikä ruvennu porttivahriksi!\n\nSilloo frouva kans suuttuu, hairas trasupallon, juaksi köökkihi ja\npaiskas — laskisankoohi!\n\nEiväkkä sinä iltana sanonehet enää sanaakaa toisillensa; istua\nmokottivat vain. Mutta menivät kumminki samaha sänkyhy maata. Ja sitä\nniiren ei olsi pitäny tehrä.\n\nHra Plumpäri ku näki unta, jotta s’oli justhin kentällä, pallua\ntuarahan suaraa päi ja hra Plumpäri tormaa vasthan, potkaasoo ja puskoo\nsamalla miästä, jotta — — frouva putos sängystä.\n\n\n\n\nAPURETKIKUNTIEN AIKANA.\n\n\nOottako kuullu jotta tämä Suamen kansa, se ny vasta kansa on?\n\nSellaasta kansaa ei oo toista koko mailmas tappelohon. Mailman kansat\novat tapella nutuuttanehet hikipääs viis vuatta, pyhkäässehet hikiä,\nnytkähyttänehet välillä housuja ylemmäs ja taas nykäässehet. Ja ny ovat\nsaanhet kyllänsä. Sanoovat toisillensa jotta:\n\n— Heitethän jo poijat pois, m’oomma väsynehet.\n\nSuamalaane Jörö-Jukka on kynsiny saivaristuansa, tuumannu ja tuumannu,\nettä jos mäki täs ottaasin ja mensin sakkihin.\n\nJa mitäs ollakkaan, niin sekin riamastuu ja rupes sotimahan paljahin\nkourin. Myllyytti ryssäpoikaa, n’otta siltä putos pyssyt ja muut\npaukuttimet kourista. Potkaasi Iivanat takaasi kaalimaahan. Sylkääsi\nkourihinsa ja sanoo — So poijat! Nyt oomma me suamalaasekki sakis. Nyt\nse vasta isäntämiästen tappelu alkaa — Kuka täs kukkoo on?\n\nJa suurvallat kattelivat silmät tapilla ja imehtelivät tätä uutta\npiäntä suurvaltaa, jok’ oli noussu mailman näyttämölle.\n\n— Höristelkää mitä höristelettä — sanoo Suami kaikenmailman\nvaltakunnille. — Täälä sitä on armeijaa minkälaasta vaan tarvithan.\nMeill’ on apuretkikuntia vaikka mistä sortista ja sellaasia poikia\novakki, että tokenoo.\n\nKahres päiväs me lyämmä pysthyn valkoosen, punaasen, sinisen,\nvehriääsen, keltaasen, sini-valkoosen, punakeltaasen,\nmonarkisti-tasavaltalaasen, temokraattisen, tsaristisen, taloonpoikas\neli kansan armeijan, puhumatakkaa lahtari-, punakaartilaas- ja\nanarkisti-armeijoosta.\n\nMeirän passaas lyärä lafka pystyhy ja ruveta tarjuamaha mailmalle\napuretkikuntia.\n\nNäin:\n\n— Vassokuu, pasaalusta, bitte, silvuplee, pliis-Mister,\nkualemanpataljoona joka sortista!\n\nEhta kotimaasta kasvua ja koulua!\n\n— Aa jos parempaa koulua halutahan, on sitäki!\n\n— Saisko olla Siibunt svantsih Kaiserlih Jeeger bataljon?\n\n— Tai Angloruskii Murmanskii legion?\n\n— Tai Finskii kommunistiitseskii pataljon smerti Petrogratskavo\nseevernavo frontta?\n\n— Jeest, jeest! Kakof hatiitje? Vaskare vara? Uot du ju uont?\n\n— Mihnä pitääs keisarin eli kuninkahan ensin kaataa ja sitte nostaa\npystyhyn — vassokuu, tääll’ on poikaa!\n\n— Aa, kussa kansanvaltaa uhkaa taantumuksen musta peikkoo — tääll’ on\npoikaa!\n\n— Kuka haluaa Turkin keisariksi? — Tääll’on poikaa iskemähä puolest\nislamin ja Mahometin!\n\n— Jos ei bolshevismi tahro oikee juurtua ja kukkaa kasvaa — täältä saa\nmusikkaa!\n\n— Mitä sais olla? Me levereeraamma priima apuretkikuntia valmiista\nvarastosta kahren päivän toimitusajalla, fob vastaanottosatama. Työteho\ntaataan!\n\n— Pasaalusta tavaaris! — Vassokuu pestä pruuri! — Pitte Alte Kameraat!\n— Pliis mister Bull! — Silvuplee Fransuaa!\n\n\n\n\nHÄVITÖÖN VARAAS.\n\n\nOottako kuullu minkälaane hävitöön varaas Lapuan atteekarill’on\npassattavana?\n\nS’oon se atteekin frouva kauan aikaa pannu merkille, jotta\nruakakellaris kulkoo jokin pitkäkynsi kroukkimas parhuuset palat\nposkhensa.\n\nFrouv’on koittanu perätä ja vahrata, jotta rookaas sen varkahan ja sais\nsanua jotta:\n\n— Pysy pois meirän makkaroosta kun et malta antaa olla hillupurkkienkaa\nsormin kourimata.\n\nMutta s’ei oo rookannu sitä, ei vaikka s’oon klasilla orottanu monta\nkertaa pualiyähön asti.\n\nJa ku frouv’on sitte aamulla taas menny rakkahasehe ruakakellarihinsa\nkattomhan, niin:\n\n— Ny s oon taas täälä käyny! Kyllä s’oon sitte hävitöön varaas —\non frouva jahkunu. — Fläskinpala on taas pois ja — — — kehrannukki\nhampahin haukata kauhiammoosen palan juustua! Ja mansikkapurkista viäny\nkourallisen hillua! Kyll’on räävitöön ja sivistymätöön otus, kun syää\nkaikki sekaasinsa ja makkaran kans paasaa hilluaki. — Em mä tuasta\nmitää piittaasikkaa, jos vähä söis, mutta ku tualla lailla klottaa!\n\nJa sitte on frouva paiskannu oven kiinni ja lähteny köökkihi\nsuutuksisnansa mekottaan siivottoman tapaasia ihmisiä, jokka kulkoovat\nklottaamas frouvan hillut.\n\nMutta täs kerraasti frouva sitte päätti opettaa varkahalle ihmisten\ntapoja. Se vei kellariin talterikkiä ja veittet ja kaffelit ja viälä\nsellaase trasunki eli ruakaliinan, jolla herrasväki pruukaa tuhrata\ntruuttuansa syännin päälle.\n\nTälläs veitten moottijuuston palan päälle ja pani talterikille,\nniinku herrasväjes pruukathan. Ja hillua pani klasikuppihi ja siihen\nlusikan. Ja senkin pani talterikin päälle. Leipää leikkas koreeksi\npalooksi ja neki tälläs talterikille ja veitten viärehe. Maitua kaatoo\nposliinitooppihi ja klasin pani sen viärehe, jottei se varaas ryyppääsi\nsuaraa farista, niinku sen tapa on. Ja sen trasun elikkä ruakaliinan\nkäärii frouva truutulle ja tälläs pystyhyn seisomhan, niinkun minkäkin\ntröntterön.\n\nJa lavittan pani viälä äärehen ja pyhkii oikee hantuukilla puhtahaksi,\njotta kyllä s’oli justhin tällätty niinku herrasväjes.\n\nFrouva sanooki jotta:\n\n— Kyllä ny pitääs kelvata.\n\nMutta atteekkari itte sanoo jotta:\n\n— Saas nährä.\n\nJa sitte meni atteekin herrasväki varahin maata, vetivät\nrullakarteekikki ethen ja sammuttivat sähöön, jottei varkahan\ntarvittisi yhtää peljätä.\n\nJa piiakki piti sinä iltana mennä maata kahreksalta ja olivat kovasti\nsimpus, kun eivät päässehet liasuhu.\n\nKyllä s’oli atteekin herrasväki kovasti jännitykses sinä yänä,\njotteivät meinannehet saara untakaa. Tuas pualen yän jälkhen frouva\nkuuli krapinaa kellarista ja heräätti atteekarinkin jotta:\n\n— Kule, kule nyt se varaas on kellaris!\n\nJa niin oli frouva iloosisnansa ja töpinäs, jottei meinannu malttaa\norottaakkaa, kun ikisoki meinas lähtiä kattomhan, kuinka se varaas syää.\n\nSe akkaväki kun on niin kovasti uteliasta ihmissorttia, niinkus kaikki\ntiärättä.\n\nAamull’ oli sitte koko atteekin väki jo kuurelta ylhäällä. Lährettihin\noikee joukolla kattomhan ruakakellarihin, kuinka se varaas on syäny.\n\nJa kyllä frouvan pisti vihaksi ja atteekariki oikee manas, kun ne\nnäkivät sen varkahan jäljet.\n\nKun frouvan tuukamaha pöytähä ei ollu koskettUkkaa, muuta ku viäny koko\nvoiklimpin ja käsin vääntäny isoon makkaran poikki. Toisen pualen oli\nottanu följyhynsä ja toisen nakannu sylttypurkkihi. Ja maittilaknekan\nkaatanu ja maitofatihi purotellu roskia!\n\nFrouvan pöyräst’ ei varaas olki käyttäny muuta ku ruakaliinaa. Eikä\nsitäkää niinkuu olis pitäny ja herrasväjes pruukathan!\n\nKun oli senkin rumaane, en paremmin tuu ja sano, niistäny sillä\nnoukkaansa ja nakannu pärinälooraha.\n\nFrouv’oli niin vihaane, niin vihaane ja uhkas mennä ilmoottamhan\npoliisille ja laittaa sen varkahan linnahan.\n\nMutta atteekari, jok’on hyvälluantoone ja ymmärtävääne miäs,\nlauhrutteli frouvaa ja sanoo jotta:\n\n— Älä viälä! Koitethan toista konstia. Sellaasta konstia, josta varaas\nvissisti tykkäjää ja lopettaa pahat tapansa.\n\nJa yhres ne sitte atteekari ja frouva täs laittoovat yhtenä iltana\noikee juhlapäivällisen puutarhan pöyrälle valkooselle pöytätuukille.\nParasta panivat pöytähän mitä taloos oli, linnunlihaa ja lahnanlapaa\nmonellaaste kryyterien kans ja talterikit ja veittet ja kaffelit ja\nkaikki tyynni. Ja kukkiaki oikee viälä pöyrälle tällättihin.\n\nJa oikee kulkaa ku kiikkulavittaki tuathin pöyrän ethen ja siiheki\npantihin tyyny, jott’on hyvä istua.\n\nEikä vielä siinäkää kaikki!\n\nAtteekari toi viälä paperossilaatikonki ja saran kramman priipotun\npöytähän.\n\nJa kellarin ovhen naulattihin suuri paperi, johna seisoo jotta:\n\n»Kunniootettava varaas!\n\nPuutarhas on Teille tuukattu ruakapöytä, jottei trenkää pimiäs kellaris\nkompuroora.\n\nOlkaa hyvä!»\n\nJa sitte pantihin atteekis taas ovet kiinni ja troppipottujen korkit\nlujasti kiinni ja mentihin nukkumahan siinä hurskahas toivomukses,\njotta varaas syää puutarhas eikä mee enää kellarihi kronimaha.\n\nMutta kuinkas käythin?\n\nHeti aamulla ku atteekari ja frouva tulivat kattomhan puutarhaan, niin\n— priin oli ryypänny ja kellaris käyny syämäs!\n\n\n\n\nKLIHTA-SIUKUN HERMANNI.\n\n\nOottako kuullu jotta Klihta-Siukun Hermannista on ny kans tullu\npankinjohtaja?\n\n— Klihta-Siukun Hermannista?\n\n— Onko se sen Klihta-Siukun suarajalkaane poika, se poika, jok’ei oo\nikänä mihkää kelvannu? Siinä isänsä joukos vaan lurvaallu.\n\n— No kuinka, herrahallikkoho, siitä ny pankinjontaja on tullu? Eihä se\nosaa eres oikee nimiänsä kirjoottaa! Ja sellaane venales ja ihmisten\nristi ku se on ollu. Ei kukaa oo sitä ikänä oikee toresta ottanu.\nEikö sit’ oo piretty nuan salaasin-pualin vähä hassahtanehena? Ja ny\npankinjohtaja! No kaikkia sitä kuuloo. Jo on mailina mullin mallin kun\nKlihta-Siukun poijastaki pankinjohtaja! Minkä pankinjohtaja se ny sitte\non?\n\n— Sen uuren pankin, joka hiljan aukaastihin kirkolla. Oikee\npankkiherrana se ny pröystäälöö. Ja kyselöö jotta:\n\n— Tarttiskos poijat rahoja laihnata?\n\n— Eikö ne ny parempaa miästä niistää saanehet ku Klihta-Siukun\nHermannia? Kuinka ne sen rookasivat?\n\n— No sen isä oli pannu sen Hermannin viämähä heinäkuarmaa asemalle ja\nsiäl’ oli yks herra kyselty ihmisiltä, eikö kukaa rupiaasi haarapankin\njohtajaksi. Oli siin’ ollu miähiä aikalailla, oli vankkojaki taloon\nisäntiä, mutta olivat vain tuumannehet, ettei täs olla pikkurahan\npuuttehes. Mutta yks koiranleuka oli äkänny sen Klihta-Siukun poijan ja\nsanonu jotta:\n\n— Tuas olis joutilas ja oikee passeli pankinjohtaja.\n\nHerr’ oli menny juoksujalkaa sen puheelle ja kun oli aikansa pyyrelly\nja rukoollu niin oliki se Klihta-Siukun Hermanni viimmee ruvennu.\n\nMutta kun s’oli kotia tullu ja jutellu isällensä kuinka sen oli\nkäyny, niin kyll’oli Klihta-Sinkku raimaantunu. S’oli hairannu poikaa\nniskakarvoosta ja mukiloonu aikalailla kun:\n\n— Tuallaasia kölöntöitä teköö ja häpääsöö täs viälä joutesnansa\nkunniallisen Klihta-Siukun nimen.\n\n— Pankinjohtaja! — oli Sinkku jahkaassu ja sukaassu poikaa viälä\ntoisellekki korvalle.\n\nKyll’ oli äijä ollu pöyrööksisnänsä, kun\n\n— Kaikki joutilahat prunnin vintin painajaasekki ne herrat krotaavat\nkoiranvirkoohinsa. Onko niiltä ny aiva loppunehet puaripoijat ja\nvirkaheitto-kriivarit, kun rehellisten ja kunniallisten taloonpoikaan\nkakarootakin rupiaavat narraamahan.\n\nMutta mikää ei ollu auttanu. Hermanni piti päänsä.\n\nS’oon ny pankinjohtaja ja tykkää kovasti olostansa.\n\n\n\n\nVARPHAT PALELTUU.\n\n\nOottako kuullu kuinka yhren viinapoliisin on käyny?\n\nKun on paleltunu varpahat ja viälä saanu selaasen ryypyn, jotta\nmuistaaki ensin haistaa ennenku maistaa.\n\nOn oikeen murheellista ku mones pitäjäs on asiat sillä lailla, ettei\nviinapoliisiksi oo panna raitthia miähiä, kun pitää siihe virkahan\nottaa vanhoja juappoja. Jokku pahimmat pitäjän juapoot ovakkin\nhoksannehet, että parahite nahkansa pitää ja viinoos pysyy, kun rupiaa\nviinapoliisiksi.\n\nNiinkun tämäkin viinapoliisi, jost’on ny puhet. Koko pitäjäs tiätää,\njotta s’oon koko elämänsä hissuksensa keittäny viinaa. Ja jotta s’oon\njusthin sama miäs, joka täs, kun viina tuli lujahan, opetti polttamisen\nkonstin nurkkapualen miähille.\n\nJa kun sitte sai kaverinsa oppimhan, niin ny on ruvennu knoppimhan.\n\nRupes peijakas viinapoliisiksi ja keljuuli ittensä frii viinoohi. Kun\nhyvin tiätää miähet ja paikat, niin konstikos sen on tulla justhin aina\noikiahan aikahan paikalle ja esivallan nimes korjata toisten hikisen\ntyän herelmä omhin pottuuhin.\n\nMutta paha ittensä maksaa ja oikeus maan perii. Eikä s’oo turhaa\npuhetta.\n\nSen tuntoo tämäki viinapoliisi ny varpahisnansa. Sill’oli täs hiljan\ntaas viina loppunu ja lähti yhren Jussin prännille vahtaamhan. Jussi\nkeittää poruutti ja oli ahkeraa ja kun sai valmista, niin eikös tua\npeijakas tuukkin puskan takaa kun käsketty.\n\n— Vai viinoja täälä värkätähän! — kiljaasi.\n\nS’oen selvää, jotta siihen jätti prännäri leilinsä ja meni n’otta\npuskat krapaji.\n\nViinapoliisi naureskeli partoohinsa, korjas viinat haltuhunsa ja otti\ntukevia ryyppyjä. Istuskeli kannon nenäs ja kallisteli.\n\nMutta rupes tuumaamahan, jotta jos menis saman tiän toisenkin Jussin\npankoolle. Ja lähti kans.\n\nMutta kun tämän Jussin pannust’ ei viälä nokkunukkaa, niin paiskas\npuskan taa maata ja tuumas että:\n\n— Sopiihan täs orottaakki. Eip’oo kiirusta.\n\nMammuskeli vain puskan juurella ja otti ryyppyjä sen toisen Jussin\nleilistä. Sattuu olohon pakkaanen ja sitä varte piti useen klunahuttaa.\nNiin useen, jotta lopuksi tuli aika pönttyrähän ja mässähti leilin\nviärehen.\n\nSe olikin onni sille Jussille, joka siinä keitteli, eikä tiänny\nviinapoliisista mitään. Jussi sai viinansa valmihiksi, sammutti\nvalkian, piilootti vehkehet riskukasahan ja lähti viinoonensa kotia.\n\nMutta kyllä se säikähti, jotta leili kärestä putos, kun se tuli sen\npuskan äärehen, jonka takana viinapoliisi makas.\n\n— Sus siunakkoon! — pääsi Jussilta.\n\nMutta kun viinapoliisi makas vain kun lehmä nevas eikä mitää puhunu,\nniin silloon rupes Jussiaki naurattohon.\n\n— Ähä rumaanen! — Makaa ny siinä ja verä henkhes — tuumas Jussi ja\nhairas viälä viinapoliisinkin leilin ja sitte paineli oikeen niskat\nkryhys kotia ja nauraa pihisteli partoohinsa.\n\nVasta aamuyästä heräs viinapoliisi aivan turtana ja silloon oli kans\nvarphat paleltunehet. Ei tahtonu kotiansa päästä. Ja manas ja noituu\nJussia ja varpahiansa.\n\nMutta niin oli sinnikäs se viinapoliisi ja niin sen pisti vihaksi se,\nkun Jussi oli viäny senkin leilin, jotta heti aamuvarahasta lähti\nJussin mökille niillä paleltumisilla varpahillansa kompuroomahan.\n\nMökin emäntä äkkäs klasista jotta:\n\n— No nyt se peijakas taas tuloo tänne tonkimahan. Mutta kyllä mä annan\nsille sellaasen ryypyn jotta tiätääki saanehensa.\n\nEmäntä hairas nurkkakaapista halstoopin potun, reisuusti vaan pyärähti\nnurkkapuales ja — — — nopiaa piilootti sitte sen potun sängyn olkihin.\n\nViinapoliisi tuli ja rupes heti krotaamahan. Syynäs kaikki paikat ja\nlöytikin potun sängystä.\n\n— Mitäs täm’on! — kysyy poliisi.\n\n— Mitähän se ny on! — tiuskaasi emäntä.\n\n— Justhin on prännistä tuatu kun on viälä oikeen lämmintäki — ihaali\nviinapoliisi. — Olihan se Jussi mennyt yänä taas poruuttamas. Pitääpä\nmaistaa, minkälaasta tuli.\n\nJa holppas aika lailla.\n\nMutta kyllä kans sylki ja pärmänttäs eri lailla!\n\nJa kyllä vissisti muistaa se miäs vasteres ensin haistaa ennenku\nmaistaa.\n\n\n\n\nLAIHIAN PAPIN HUUTOKAUPPA.\n\n\nOottako kuultu kuinka Laihian sosialistit meinas jutkahuttaa\nprouvaastiansa?\n\nProuvaasti oli päättäny, jotta se myyttää aika kimpalehen sitä\nHärkäluhtaa kirkonkyläs huutokaupalla. S’olis antanu kelihinnaila ilman\nhuutokauppaaki tarvittevaasillen maanpaloja, mutta kun toiset saivat\nsen kuulla, niin rupesivat sanohon jotta:\n\n— Mitäs se sellaane peli tiätää, jotta toisille annethan ja toisillen\nei?\n\nJa jotta\n\n— Vai sille ja sille annethan parhuuset palat, vaikka täs muukki\nolsivat tarpehes ja kovemmaski tarphes ku se! Miksei meirän raha oo\nyhtä hyvää ku niirenki? — Siinä ny näjettä oikee, kuinka porvarit\nkenkkuuloo. Köyhä sosialisti ei saa maatakaa vuakrata, vaikka enämpiki\nmaksaas.\n\nPantihin lähetystö prouvaastin tyä ja vaarittihin huutokauppaa.\n\n— Voi teitä ihmiset, — sanoo se vanha prouvaasti — kuinka kathellisia\nja raarollisia t’ootta toisillenna rakkahat slaihialaaset, jokka te\nootta niin mones eristyspyrinnös ja ittekasvatukses ittiännä parantaa\nmahtanehet, jotta teistä ittekkyys, kateus, panettelu ja muu paha\nmeno, nua slaihialaaste sperisynnit, pois varista saattaas, ja jotta\nte olisia kypsiä siihe suurehe maallisehe paratiisihi, joka tuleman\npitäisi, ja joonka velvollisuuret itte kullakin teistä niin peräti\nselvillä kanssaveljiännä kohtahan ovat. Kuinkas tahrotta te minua, kuin\nteirän paimenenna olen, nyt kiusauksehen teitännä aussuunin tautta\njohrattaa, kussa te toistanna kynittä, haukutta ja pahaa verta ja\nvehriäästä sappia ulosvuaratatta?\n\nMutta hukkahan lankes prouvaasti viisas neuvo ja hyvä puhet niinkun\nennenki. Huutokaupalla piti myyrä Härkäluhtaa.\n\nMutta kavaluuren henki rupes krapaamahan kirkonkylän sosialistien\nsyränalustaa. Ne pitivät yleesen suuren ja salaasen kansalaaskokouksen\nsen riihen ruumenoosis, johna tänä syksynä on joka pyhä kirkonmenojen\naikana riihellä oltu, n’otta siitä Vaasaski puhuthan.\n\nJa siälä sipistihin ja tehtihin luja, järkkymätön ja ittekutakin\nehrottomasti sitova päätös jotta:\n\n— »Ykskää snoukka ei saa huutaa kymmentä markkaa korkiammalle\nkapan-alaa».\n\n— Ja muistakaa ny se! — terootti puheenjohtaja toverija, jokk’on veljet\nkeskenään\n\n    Niin huamis päivänä kaikki\n    m’oomma pappilan torpparina...\n\nVetivät salaliittolaaset heljällä äänellä, vaikka nuatti ja sanat\nmeniväkki vähä ploröksi, mutta päätös oli hyvä.\n\nJa sitte tuli se aussuunipäivä ja vasaramiäs, ja salaliittolaaset.\nSeistihin keskellä Härkäluhtaa. Vasaramiäs sanoo jotta:\n\n— Pannahan ny ensisti tästä ojasta tuanne ja siitä viteehinsä tuallaane\nlohkares. Mitäs taritahan, kapanalasta?\n\nYks vain rupes vähä rykimähän, muut ei ollu tietääksensä.\n\n— Mitäh? Tarithanko mitää? —\n\n— 10 markkaa! — kuuluu sitte.\n\n— 10 markkaa on tarittu! 10 mk on tarittu! Tulooko lisää? Ensimmääne —\n— tuloooko mitää — — toinen — — tulooko mitää — ensimmääne — toine ja\nkol — —tulooko mitää?\n\n— Ei tuu mitää! — karjaasi toverien puheenjohtaja.\n\n— No tuas on sitte! — kiljaasi vasaramiäs ja knapahutti vasarallansa\nlikimmäästä äijää ottahan.\n\nIhmiset nauroo, niinku tällääsis tapauksis plaarahan ja tykkäsivät,\njotta s’oli sopivaa. Niinkun oliki.\n\nJa sitte ruvettihin myimähän toisia paloja.\n\nMutta silloon menikin meiningit sekaasinsa.\n\nEnsimmäänen huuti heti jotta:\n\n— Kymmenen markkaa!\n\n— Viistoista markkaa — kiljaasi toinen.\n\nJa salaliittolaaset kattoovat suu auki toistansa.\n\n— Kuka tuhat siälä huutaa — karjaasi salaHittolaasten puheenjohtaja. —\nOlikos se puhet nii?\n\n— Viistoista markkaa on tarittu — — toinen ja kolm — —\n\n— 20 markkaa!\n\nToverit kattoovat toistensa päälle, n’otta sininen liaska vain\nsilimistä roihas.\n\n— 25 markkaa! — kiljuu jo kolmaski ja näytti mustaa nyrkkiä\ntoverillensa. Luulek’sä jottei mulToo rahaa siinä ku sullaki — —\n\nKoko huutokauppaväki kiamurteli, manas ja haukkuu toisiansa\nrovokaattoriksi ja porvariiksi. Oikee pirullinen sanoo\nsosiaalitemokraatiiksiki.\n\n— Toverit, toverit! — alkas yks puhetta pithön, mutta ku se rykii ja\nräkii niin kauan, niin vasaramiäs kerkes huutaa välihin jotta:\n\n— Paukahutanko mä, 25 mk?\n\nJa justhin ku se meinas lyärä, niin:\n\n— 30 markkaa!\n\nJa samas paukahti. Maanpalat meni ku kuumille kiville. Oikee sitä\nvasaramiästä nauratti. Se sanooki jotta:\n\n— Ruvethan taas 10 markasta räknäämähän. Se, joka esti kerkiää 30\nmarkkaahan, kun mä pirän vasaraa näin pystys, silloo mä knapahutan.\n\nSe meni ku laulaan: 10, 15, 20, 25, 30!\n\nJa sitte paukahti ja se joka sai, kiljaasi toisillen jotta:\n\n— Ähä! Saimpas rumaane! — ja näytti kiältänsä.\n\nKerra vain tuli yks sekaannus. Kun yks toveri justhi meinas keriitä\nensimmääseksi sanomalla jotta:\n\n— 30! —\n\nNiin se olikin niin härisnänsä jotta kiljaasi:\n\n— Ähäh!\n\nEikä hoksannukkaa sanua ensiksi sitä 30 mk.\n\nJa vasaramiäski oli nii töpinäs, jotta samas löi.\n\nMutta siitä nousi sellaane mölinä, jotta piti alkaa uurestansa\nräknäämähä.\n\nJa niin meni kaikki maankappalehet hyvästä hinnasta eikä piisannehekkaa.\n\nJa salaliittolaaset ovat ny niin riiroos ja pahoos väliis, jotta aivan\nsivuuttaan kulkoovakki.\n\nSanoovakki jotta:\n\n— S’oon melkeen se ja sama, mihkä internationaalehen täs kuuluu. Ainaki\nLaihialla.\n\n\n\n\nKLASIKYYNNELEHET.\n\n\nOottako kuultu jotta nyt on kova raha-aika?\n\nMunkin on pakannu elämänkelkkani kraappia hiatahan vähä tavallista\nusiammaasti viimme aikoona.\n\nMassi on laihtunu, eik’olsi väliä vaikka se varaastetaas.\n\nMin’oon funteerannu ja tuumannu, jotta kuinkahan tästä köyhyyrestä\nja kituuttamisesta parahite lopun tekis. N’otta sais köyhyyrelle vai\nhuiskahuttaa kättä hyvästiksi ja sanua jotta:\n\n— Ajöö ny! Eikä tartte takaasi tulla!\n\nJa m’oon tullu siihe päätinkihin, jotta täs ei muu auta, ku pitää tehrä\nsuuri keksintö.\n\nKeksiä jokin sellaanen erinomaanen kapistus, jotta sen pitää joka\nihmisen ostaa ittellensä.\n\nMä hakisin sille sitte patentin, myisin ja saisin rahaa ku roskaa,\neik’olsi puutett’ enää koskaa.\n\nSillä asialla mä ny oon päätäni vaivannu. Oikeen molemmin käsin oon\ntakaraivaani puristanu, jotta se suuri ja vapauttava ajatus siälä\nleimahtaas.\n\nJa menny-perjantaina se sitte prätkähti. Oikee otti kipiää, mutta sitte\ntuli hyvä olla ja mailma kirkastuu ku ruusutarha mun silmisnäni. Ja\nrahamassikkaniki oikee hypähti pöyrällä. Siinä s’oon tyhjänä maannu jo\nmonta päivää.\n\nOli kun s’olis kattonu suu auki mun päälleni ja kysyny jotta:\n\n— Ethän Jaakkoo mua hylkäjä, kun susta ny tuloo rikas miäs?\n\nMun tuli veret silmihin ja sanoonki jotta:\n\n— Ee-en ystävä kallis! Vaikka musta tulis kuinka rikas, niin sua mä\nen hyljää ikänä. Mä paan sun täythö kultarahoja ja teetän kullasta\nleukahas koukun ja sitte kultaraamit ja paan sun seinälle riippumahan\nja mua muistuttamhan elämäni raskahasta alkutaipalehesta, siitä\näijästä, ku m’olin köyhä ja krätyyne.\n\nJa mä itkin ilon kyynnelehiä, suuria, kirkkahia ku kristallia ja\nkattelin peilihin, kuinka ne passaa.\n\nJa hyvin ne passas! Ne ilonkyynnelehet.\n\nJa sitte mä muistelin ittiäni entisaikoona, kun m’olin köyhä ja\nkrätyyne ja taas itkin. Itkin surunkyynnelehiä ja kattoon peilihin.\n\nJa hyvin nekin passas! Ne _surunkyynnelehet_.\n\nN’oli yhtä suuria, kaunihia ja kristallinkirkkahia kun ilonkyynnelehet!\n\nAivan samallaasia! Pitkulaasia vesinokkoja, jokka riippuuvat\nsilmäkulmista ja koriasti kimaltelivat.\n\nKyllä ne amerikkalaaset ovat tyhmiä!\n\nKun n’ei oo ennen tuata keksinehet. Kyynnelehiä! Ilon ja surun\nkyynnelehiä, jokk’on niin tavallisia.\n\nNiitä tarvithan aina vähä väliä joka huushollis. Häis, hautajaasis,\nhatun ostos, ristiääsis, rakkaurentunnustukses, kun syrän on haljeta,\nkun käy pankkiherran puhees, kun koulupoika käy opettajan kotona, kun\nhammasta porottaa, kun akka kualoo j.n.e.\n\nJa mones mones elämän moninaasuures, kun pitääs itkiä, eikä tahro tulla\nvaikka kuinka truuvaas.\n\nJa sitä varten m’oon ny meinannu, jotta kun mä rahaa saan, niin mä paan\ntehthaan pystyhyn ja rupian valmistamhan kyynnelehiä klasista.\n\nSellaasia pitkulaasia klasinokkoja kun oikeen kyynnelehet ja\npikkuune koukku vain päähän, josta saa panna kyynnelehet riippumhan\nsilmäkulmihin!\n\nAjatelkaa hyvät ihmiset kuinka ne menis kaupan! Joka akalla tulis\nolemhan käsilaukus ja miähellä liivinplakkaris kyynnelehet ja aina ku\ntapa ja tarkootus vaatii, niin’ei muuta ku pistää suuret kirkkahat\nkyynnelehet silmänurkkihi! Ne väläjääs ja kiiltääs, eiväkkä eres\ntuhraasi naamaakaa.\n\n\n\nYKS PIRTTIREISU.\n\n\nOottako kuullu jotta kyllä sit’on emäntä-ihmisellä hompsottamista?\n\nKun on askarehet, pärinän kuarimiset, kaffinkeitot, isännän\npassaamiset, kakaraan kurmoottamiset, krannin haukkumiset ja kaikki\nvaivoona n’otta sitä on oikeen päivän mittahan katketa ja välihin\noikeen sekooksis, jottei tiärä mitä teköökää.\n\nJa kun on kyllä paljo tyätä ja tohinaa, niin tuloo viälä kesken kaikkia\npirttiihin pyyttö!\n\nJa kun sinne ny ainakin pitää mennä, niin, eikös silloo piika rupia\npritakoomaha!\n\nKyllä s’oon niin harmillista, jotta oikee välihin riivooksihi pakkaa.\n\nNiinku Ilmajoella Ujaasten kyläs täs menhellä viikolla.\n\nEmäntä oli justhin saanu haaston pirttiihi yhren toisen isoon taloon\nemännän tyä. Ja emäntä ku hössäs ja sössäs askarehia n’otta silmät\nväärinpualin pääs ja huuti ja hoilas piiallekki jotta:\n\n— Tee ny säki hyvä ihminen jotaki, jotta mä pääsen lähtemhän sen\npirttikeen tyä!\n\nNiin eikös tua piikapössöö, en paremmin tuu ja sano, rupia huuthon\nkolottamhan jotta:\n\n— Tällääne taloo, kun ei muuta ku silakkaa ja pärinää, pärinää ja\nsilakkaa ja aiva pitää ittensä tappaa!\n\nHairas kaatirauskan vyältänsä, n’otta poikki meni, nakkas patapenkille\nja sanoo jotta:\n\n— Tuas o’. Minä lähren!\n\nEmäntä suuttuu kans ja rupes mokottohon jotta:\n\n— Mee hyvä läjä — — —.\n\nJa piika ettii kimpsunsa, eikä kampsua tarvinnu ettiäkkää, ja niin meni\nn’otta ovet paukkuu!\n\nPesi viälä peijakas ainualla purkkihilla verellä silmänsäkki, n’otta\nku emäntä meinas keittää ittellensä sen harmin päälle kaffit ja pani\npannun kraakuhun, niin ei vettä ollukkaa!\n\nJa pirttiihi olis heti pitäny lähtiä. Ja prunni oli kuivilla ja vettä\noli piika vetäny ainaki kolmen pyssyhollin päästä yhrestä kivenkolosta,\njohn’oli lähres.\n\n— Ku kaikki tulemukset täs pitääki tulla yhtaikaa! — pahkulootti\nemäntä. — Ja sinne pirttiihi ny ainaki pitää lähtiä ku\ntuliaas-mosseloki on ollu pantuna jo kauan aikaa. Ja vesi on kaikki ja\nväki tuloo kuuren aikana kotia ja mennä pitääs —\n\nKyllä sillä emännäll’ oli tuska ja vaiva, niinku ittekki ymmärrättä.\n\nJa niin se päätti lyärä kaks kärpäästä niinku sanothan, yhrellä\nmällillä.\n\nEmäntä hairas korveen loukosta ja haki kamarista sen pirttimosselonsa,\njohn’oli salvamatoon juusto, korja varileipä ja pikkuuset punaraitaaset\nsukat, pisti korveehi ja kannen päälle.\n\nPorraspääs makas kola ja siihe täjäs korveen päälle ja niin lähti.\nSanooki jotta:\n\n— Täshän se ny menöö yksillä tulehilla, käyrä pirtiis ja tuara\ntakaasi tulles viälä vesikorvee. Sanoovat jotta akat ei taira tällätä\nasiootansa, mutta kas vai ku taitaavakki!\n\nJa emäntä mennä lykkäs mosseluansa korvees kolalla toista virstaa\npirttitaloohin asti. Porraspääs otti mosselon korveesta ja vei\npirttikeelle.\n\nEikä se viälä lasta nähnykkää, ku jo että:\n\n— Kyllä s’oon niin ymmyrääsmuatoone ja friski flikka, jotta harvoo\nnäköö! Ja niin kovast äiteensä näkööne!\n\nSitä sai sitte emäntäki nostaa ja kattella ymparinsä ja kovasti ne\npirttisukat passasivat sen jalkoohi.\n\nKaffit juathin ja ku oikee toren sanoo, niin vähä sekahanki pantihin,\nniinku pirtiis pruukathan.\n\nJa sitte lähti emäntä hyvis aijoos takaasi kotiappäi lykäte kolaansa.\n\nKotonsa likillä poikkes lähtehelle vettä hakhon, ja kyllä sitä kismitti!\n\nKun ei s’ollukkaa muistanu ottaa nappua joukkohon! Eikä korvehella\nkivenkolosta saanu. Niin sai tulla kotia asti takaasi lykäten kolalla\nkorveja ja ottaa napon följyhy. Ja taas takaasi sinne lähtehelle. Ja ku\nse siinä napolla kipotti vettä korveehi, niin se jahkaasi jotta:\n\n— Sen tuhannen päitäkö mä tätä korveja oon erestakaasi lykkiny? —\n\n\n\n\nLAPUAN RAIPPA-AKAT.\n\n\nOottako kuullu jotta nyt repes Lapualla oikee suurpuhristus viinapesis?\n\nSiälä pirettihin suuri kansalaaskokous menhellä viikolla siitä,\njotta kuinka saataashin se synnillinen meno, ryyppöö ja kaikkinaanen\nvillitys lopetetuksi, joka Lapualla on pääsny niin suurehen vauhtihin.\nJa päätettihin ruveta oikee joukkohommahan kaikkia pontikkatrokaria\nvastahan.\n\nMenny maanantakina se alkoo. Lapuan vaimo-väjet olivat valinnehet\njoukostansa kymmenkunnan suurinta ja rotevinta emäntää lähetystöksi\nlähtemhän yhren Maijan kämppähän, josta viina on virrannu ympärinsä.\n\nEmäntään naamat oli kovasti nojettu, jotta n’oli ku neekeriä. Ja\njokahittella oli kauhiammoonen kuusenkarahka olkapäällä.\n\nNiin lähtivät ja tulivat Maijan huushollihin. Maija makas honkkinsa\nkans kaikes rauhas, kun ovi aukaastihin ja sisälle tulivat nua\nmurjaanit.\n\nSiitä peljästyy Maija niin kauhiasti, jotta se hyppäs heti kamarihi.\nMutta murjaanit tuli peräs.\n\nNyt otettihin Maija katteltavaksi.\n\nKaks friskiä akkaa piteli kiinni ja neljä, elikkä oliko niitä viis,\nakkaa huhtoo kuusenhaoolla erestä ja takaa niin paljo ku jaksoovat\naivan paljahalle. Ja Maija hyppii ja huuti ja pannasti, n’otta s’oli\naiva punaane — erestä ja takaa.\n\nMutta mikään ei auttanu. Akat piiskas Maijan oikee perin pohjin. Ja\nsitte huurettihin jotta:\n\n— Tohtori tupahan voitehinensa!\n\nJa siältä tuliki lisää yks mustanaama tervapytyn kans. Se meinas\ntervata Maijan hellemmät tuntehet, mutta pytty oli jäätyny ja tervasuti\nistuu niin lujas kiinni, jotta varsi vain katkes tohturin käthen ku se\nyritti sitä irti.\n\n— No jääköhön ny voithet toisehen kertahan — sanoo se musta tohturi.\n— Mutta jos Maija tarvittoo toiste tällääsen peseen, niin kyllä mä\nkatton, jottei tervapyttyni jääry. Ja ens kerralla m’otan höyheniäkin\njoukkohon, jotta saarahan vähä koristaa Maijan muatopualta, jotta\nkankkukin paremmin tykkääs.\n\n— Jaa, tuo lorvi! — huuti yks mustanaama. — Se kans piiskathan! Menkää\nknapittohon sen housuja.\n\nMutta sen kuuli se mies tuvanlaattialla, vaikka se makas täkki korvis.\n\nJa se ku poukahti pystyhy ku ammuttu. Hairas housunsa ja meni nevalle\nmassatehtahan taa ku piili!\n\nEivät keriinnehet saara kiinni.\n\nPihalle oli kokoontunu suuri liuta ihmisiä kattohon ja kuulemhan ku\nemännät tuli kämpästä.\n\nNe tuli ryhmärivistös, piiskat olkapäillä ja viimmeeteksi tuli tohturi\ntervapyttyänsä manaten.\n\nSitte pirättivät ihmisjoukon ethen ja yks emäntä huuti jotta:\n\n— Sellaasen peseen ku Maija ny sai, saa tästä lähtien Lapualla\njokahinen viinapesän hoitaja, oli se sitte akka eli miäs. Ja muistakaa\nse!\n\nNiin sanoovat ja näyttivät raippojansa. Ja sitte ne katos, jotta kukaa\nlapualaane ei tiärä mistä ne tuli ja mihkä meni.\n\nMutta trokarit tietää, jotta Lapuan kauhiat »_raippa-akat_» ovat\nnoussehet haurasta ja siinä ei oo enää leikitteleminen. Siinä voi saara\nraippoja vaikka kuka.\n\nKerran, jo pitkä aika sitte, tuli Lapualle sellaane faltesmanni, jok’ei\ntainnu ihmisten kans’ oikee puhella. Se pakkas krääkymähän.\n\nJa silloon ilmestyivät Lapuan raippa-akat faltesmannin kamarihin,\nlaskivat faltesmannin pöksyt linkkoohin ja piiskasivat, jotta veri\nnokkuu.\n\nFaltesmannista tuli sen perästä kuulemma oikee reiru ja mukava miäs.\n\n\n\n\nERINOMAASTA KOIRAN PASSOOTA.\n\n\nOottako kuullu jotta kyllä s’oon jo liikaa se sellaane koiran passoo ku\ntäälä Vaasas yhres herrasväjes pirethän?\n\nS’oon lapsetoon pari ja frouv’ on ottannu kasvateeksi mäyräkoiran,\njok’on niin ruma ja pitkänkruppinenki, jotta sais panna kolmannen\njalkaparin ala, jottei vatta maata kraapisi.\n\nJa sitä koiraa ku ne syättää ja passaa, n’otta sivullisiaki hävettää se\nsellaane homma.\n\nOttaasivat eres jonkin köyhän ihmisen liikalapsen, mutta ei! Koiraa vaa\nsyätethän — sanoovat ihmiset ja niin mäki tykkään.\n\nSillä syätethän vain sokuriplättyjä ja paakelssia ja maittilaa ja\nkryyrätyytä lihapullia. Ja frouva kanteloo erestakaasi pränkarullekki.\n\nKyllä s’oon niin kamalaa, jotta oikee hävettää ku luantokappalesta niin\npassathan.\n\nSängyn päälle on koiralle tehty fiini tikuttu täkki ja sillä se makaa\nja huakii. Frouva käy silloo tällöö mötystä kääntämäs, kun s’oon\nniin lihava, jotta s’oon ruvennu ähkymähä. Talvella sill’oli tikuttu\nvillatakki ja oikee pikkuune punaane lakkiki pääs.\n\nJa välihin nostethan se koira pöyrälle klasista kattoho ja haukkumhan\nihmisille, jottei sen olsi ikävä. Frouva nostaa sen klasia vasthan\npystyhyn ja pitelöö kiinni kun sill’on niin ympyriääne perä, jottei se\npysy istumaskaa.\n\nTäs kerraasti tuli sutari elikkä nokikolari köökkihi ku sillä\nfrouvall’oli se koira sylys.\n\nJa voi ku se koira koitti haukkua räkyttää ja murista sille\nnokikolarille!\n\nKu kolari oli sitte menny, niin kyllä se koira inuu ja vinkuu ja oikee\nsen näki, jotta se pyyti saara vastaki haukkua sille sutarille.\n\nSe koira rääpäles oli oikee kipiä monta päivää, eikä se syänykkää enää,\nirvisteli vain prässyltyn palallekki, ukaji ja aina meni köökkihi ja\nkoitti murista.\n\nJa niin viisas s’oli, jotta sit’ei saanu narratuksikaa. Frouva itkiä\npinnas niin kauvan, jotta herran piti kerraasti nojeta naamansa ja\ntulla köökkihi muka sutarina. Ja frouva toi sitte koiran sinne ja\nviisas jotta:\n\n— Katto ny, Caesar, sutari, hus ii!\n\nJa se haukahtiki pari kertaa, mutta sitte äkkäs, jotta meinathan\nnarrata.\n\nJa voi ku se irvisteli rumasti ja näytti hampahia!\n\nSe vinkuu ja ulisi monta päivää oikohonsa, n’otta siinä huushollis ei\nollu enää yän päivän rauhaa.\n\nHerran piti viimmeen mennä ettimhän sitä sutaria ja pyythön tulla\nkotiansa, jotta se koira sais haukkua. Ja sutari tuliki kun sai 25 mk.\n\nJa ny n’oon tehnehet se herrasväki sen sutarin kans vissin\npiställingin, jotta se sutari kulkoo kaksi kertaa viikon siälä, jotta\nse koira saa haukkua.\n\n\n\n\nKAIKKI TYYRISTYY.\n\n\nOottako kuultu jotta kaikki ny tyyristyy?\n\nNyt tyyristethän ryyppöötä, rähinää, kunnianloukkausta, haukkumista,\nnäpistelyä, polkupyörällä ajua esplanaatilla ynnä muuta, ynnä muuta\ntämän ykstoikkoosen elämän piäntä huvitusta.\n\nTämä yhteeskunta on niin kovasti kaikellaaste sääntöje, pykälään,\nrangaastusten ja sakkojen kuin myöskin mailman tuamion ja yleesen\nmiälipitehe rauroottama, jotta tääl’ on ihmislapsi tukehtua.\n\nEi saa eres koskaa oikee syrämmen pohjasta krääkäästäkkää, vaikk’olis\nkuinka paha olla.\n\nPoliisi on heti kynkäs ja putkahan viärähä ja sakkua flätäthä jotta\npritaa.\n\nJa niinku akat hyvin tiätää, niin tuan tuastaki rupiaa toiset ämmät\näikittelhön ja leukaaloho aiva syyttömästi.\n\nJa haukkuuvat ja sanoovat niin rumasti ja seilaasia valehia, jotta\nsiin’ei auta muu kun totuus.\n\nJa kun sen sanoo oikee vastasilimiä, nii kunnianloukkauksesta\nhaastethan vastaamhan ja sakkua saat, vaikka kuinka totta puhuus.\n\nMutta mitäs siinä teköö, ku toine akka oikee vääräs ja yhres kipparas\nportahiltansa haukkua naskuttaa kaiket päivät aamusta iltha asti aiva\nsyyttömästi, muuta ku paiskata puulla?\n\nJa vaikkei eres rumaasta osannukkaa, jonka s’olis kyllä tarvinnu, niin\nraastuphan viärähä ja sakkua saat.\n\nJa kyllä s’oon kamalaa kun ihminen lääkitykseksi vähä ottaa miästä\nväkevämpää ja pikkuusen krääkääsöö, kun viinalla kerran on se voima ja\nvaikutus, niin heti putkha ja juappoosakon saat.\n\nNiinku täs hiljan ykski miäs, joka vain koniviinalla saunas kruppiansa\nvoiteli, niin saunanhöyrys meni päähän ja putkha viäthin. Ja sakon kans\nsai.\n\nJa nyt sitte on ne joutilahat siälä eruskunnas päättänehet koroottaa\n_sakkojaki_ aiva uutehen laihi ja paljo tyyrihemmäksi panna elämän.\n\nJa ihmiset krateerathan aivan uurella lailla.\n\nEnnen tuamithin äijä ku äijä. Mutta ny pannaha miäskuittaasin,\nkattothan muatoho, vaikka sanaski sanothan jotta:\n\n— Ei oo koiraa karvoohi kattaminen ja rähinä ku rähinä.\n\nTuamari kysyy ny ja värteeraa, mitä ihmisell’ on palkkaa päiväs. Ja\nyks päiväpalkka on n.s. päiväsakko. Ja niitä päiväsakkoja annethan\nsellaasestaki pöhnästä, kun ei oo muuta kun vähä maistanu, vähintänsä 5\npäiväsakkua.\n\nJos on palkkaa 10 mk. päiväs, niin 5 päiväsakkua on sitte niinku 50 mk.\nrahas laskien.\n\nMutta porvari ja herra, joll’on 100 mk. päiväs, saa samasta fyllystä\n500 mk. sakkua ja se on oikeen sille.\n\nJa joka meinaa tianata sakkonsa linnas istumalla, niin s’oon sitte\nräkninki niinku voorokausi aina yhtä päiväsakkua kohre.\n\nKyllähä tämä laki on oikia ja kohtuulline, mutta kyllä s’oon väärääki.\n\nTäs suasithan liiaksi vähäväkisiä ja suarahan niille etuuksia.\n\nTavalline hamppari saa ottaa viis kertaa pöhnän ja paljo suuremman\nja huutaa ja rähistä ittensä aiva tyhjäksi ja viälä joka kerta saa\nlyärä poliisia ja saa siitä saman sakon ku tavallinen isäntämiäs\nyksinkertaasesta pöhnästä ilman rähinää ja poliisin pläsittämistä.\n\nEikö s’oo väärin?\n\n\n\n\nTRENKIPOIJAN JUHANNUS.\n\n(Härmän kiäli — Härmän miäli.)\n\n\n    Hei, mettumaarina, totta via,\n    taas trengille aukee taivas!\n    Saa syärä, juara ja remmastaa,\n    ett’ oikee o tuskas ja vaivas.\n\n    Kratu-kukan laitan ma hattuni laithan\n    se teköö mun rennommaksi.\n    Halstoopinpottu on pontikkaa\n    ja massis on kymppiä kaksi!\n\n    Emäntä se keittää kriiskryynipuuron\n    ja voista se silmän pistää!\n    Piikaan tingillä silimän mä syän,\n    ja oon kun en tiätääsi mistää!\n\n    Isäntäni komjimman liinukkavarsan\n    mä tallista varkahin föörään:\n    sillä mä hyppöötän kirkonraittia\n    ja Lissua rehevästi köörään.\n\n    Enkä mä liikoja pröystääle,\n    enkä mä liiaksi trossaa!\n    Mutt’ sem minä sanon, ettet kuule ekkä näe,\n    jos reisiinkin vaan sua mossaan!\n\n\n\n\nHELPPOTAJUUNE KONSERTTI.\n\n\nOoitako kuultu mikä kuhina ny käy Vaasan frouvaan ja naimaikääste\nnuarten neitojen kesken?\n\nSamallaane kiirus ja kuahu kuuluu olvan ruattalaastenki fiinien\nfrouvaan ja mampsellien joukos.\n\nKaikki ne ny vääntelöövät käsiänsä ukkokultiensa eres ja päivittelöövät\njotta:\n\n— Tykkääks sä ny, että mun passaa tulla täs silkkiklänningis, joka\nmull’on ollu jo kaks kertaa päälläni? Ei, ei, min’en saisi silmiäni\nauki, kun toiset frouvat viisaavat sormella ja supajaavat toisillensa,\njotta aina tualla Liljeluntin frouvall’ on samat vanhat tapeetit\nyllänsä. — Kalle, ymmärräthän sä, että se on mahrotoonta? — Katto nyt,\ntälläästä pusuria ei löyrä enää minkään mailman muutisurnaalista. Ja\ntällä mun pitääs mennä?!\n\nTätä juttua on piisannu eri huusholliis viikon päivät.\n\nMiäs on ny viimmee huakaasnu ja luapunu lompakostansa. Ja juttu on\nloppunu.\n\nLäksy on ollu sama joka paikas. Se vain erua, jotta ku toises paikas on\nvenskattu, niin toises on finskattu.\n\nSitte t’ootta vissihi pannu merkille samoon ku minäki, jotta kaupungin\nfrouvat ja fröökynät ovat koko menhen ja tämän viikon huiskinehet\npualtahyssyä pitkin katuja piänet knyyryt kainalos ja ollehet\nhualestunehen näköösiä.\n\nJa oottakos te sitä kuullu, jotta kaikki kaupunpungin naiskräätärit\ntroklaavat, kursiivat, parsiivat, pruuvaavat, prässäävät ja tryykäävät,\njotta käry nousoo? Neuloovat ja tikkaavat että katketa. — Sinkerin\npolkemisesta on ainakin kahen ompelijan kintut ruvennehet narisemhan.\n\nJa rohroskaupoos puariflikkaan muutoonki hoikat sääret aivan notkuuvat\nku puuteria ja punamultaa ostethan vain kilokaupalla.\n\nHyvänhajun yrtit, parfyymit, otekoloonit, saksansaipuat, kultakräämit,\nkoivusalvat ja palsamit, mintut, mirhamit, hajuheinät, krassit ja\naventelinkukat, kaikki, kaikki mikä joltaki haisoo, kaikk’ on menny ku\nkuumille kiville, paitti keltamulta, sinkvitti, kimrööki, liinöljy,\npulituuri ja tärpätti ja purutupakki, jot’on Sampos viäläki.\n\nJa kun n’oon sen uuren kläningin saanehet, ittensä minkannehet,\nsilmäkulmihinsa öljyä nokahuttanehet ja puuteritupsulla hehkuansa\nvaimentanhet, heittäävät ne viimmeesen hyväälevän silmäyksen\nystävällisehe peilihi, ja katto, oi miäs: hän on hurmaava!\n\nSinä tunnet suloosen autuuren väristyksen krupissas ja pistoksen rintas\nkobralla, tarkemmin sanoen lompakossas.\n\nHän on kun tähti loistava!\n\nTämä kirkas tähti, joka meitä kitupiikkiä ja mörökölliä johtaa täälä\nalhossa, lähtöo liikkeelle ja me Joosepit ja Jaakopit seuraamma häntä\nkaupungintalolle — _helppotajuusehe_ konserttiin!\n\n\n\n\nPIKKULINTU.\n\n\nOottako kuullu sitä merkillistä tapausta, ku yks pikkulintu lenti yhren\nfiinin fröökynän muffihi?\n\nEn mäkää oo kuullu, mutta mä luin eileen sanomalehrestä ja siinä seisoo\njotta:\n\n»_Eläinten elämästä_. Eilen kun eräs nuori nainen oli menossa torin\npoikki, näki hän, miten joku kyyhkyshaukka ajoi takaa pientä lintua,\ntalitiaista tai varpusta. Molemmat linnut lensivät niin lähelle naista,\nettä hänen täytyi nostaa muhvinsa kasvojensa suojaksi. Tällöin lensi\npelästynyt pikkulintu suoraan naisen muhvin sisälle ja jäi sinne\npeläten ja vavisten. Nainen jatkoi matkaansa ja antoi linnun olla kauan\naikaa suojassa. Kun vaara oli ohi, lähti se taas lentoon.»\n\nEikö s’oon merkillistä? Ja kaunista.\n\nKun mä luin tämän liikuttavan tapahtuman eileen illalla, niin aivan\nitku pakkas.\n\nAjatelkaa ny ku pikkuusta talitiiaasta ajaa takaa terävänoukkaane ja\npitkäkyntinen haukka ja meinaa repiä ja plokata höyhenet päästä siltä\npikkulinnulta!\n\nMutta oli se onni, jotta siihe sattuu tulohon justhin sellaane kiltti\nja helläsyrämminen nuari nainen, joka antoo sen pikkulinnun lentää\nlämpöösehe muffihinsa ja olla siälä, niin kauan kun se paha haukka sitä\nvaanii.\n\nTämä tapahtuma on tehny muhu järkyttävän vaikutuksen. Ja m’oon sitä\nkovasti ajatellu.\n\nAh kuinka toisin eikö ookki useemmiten elämäs!\n\nTuallaasia syrämmellisiä, kilttiä nuaria naisia sattuu niin kovin\nharvoon takaa-ajetun pikkulinnun ethen.\n\nKuinka useen emmäkö näekki mitä suurinta syrämmettömyyttä tällääsis\ntapauksis.\n\nKuinka monta takaa-ajettua pikkulintua eikö ookki joutunu jonkin\npetomaasen koukkukyntisen haukan kynsihin, revittäväksi ja\nraareltavaksi.\n\nSyrämmeni vuataa verta kun sitä ajatelen.\n\nEi oo ollu nuarta kilttiä neitiä, jok’olis tarjonnu muffiansa haukan\nuhkaamalle pikkulinnulle. Jok’olis antanu tuan elämän kylmyyttä\nkärvistelevän pikkulinnun hetken lämmitellä lämpööses muffisnansa.\n\nVaan mitä sensijahan useemmiten näemme elämän taistelus?\n\nJuu, hyvä herrasväki, sen mä sanon teille! Kun tuallaane pikkuune,\nsiävä talitiiaanen vanhan haaskan elikkä kamalan tarhapöllöön\nahristamana yrittää päästä piilohon ja vähä lämmittelhön jonkin nuaren\nnaisen muffihin, niin kuinka toisin eikö ookki elämäs.\n\nSen siahan, jotta suajaa ja lämmitestä takaa-ajetulle antaasivat,\nne hosuu ja huitoo, huutaa ja krääkyy, sylköö ja potkii, n’ottei\npikkulinnun oo likikään meno.\n\nNäin teköövät useemmite nuaret syrämmettömät naiset.\n\nMutta sitte on toisellaasiaki naisia, salakavaloota ja petomaasia,\njokk’ oikee pyyrystäävät tuallaasia hätääntynehiä pikkulintuja, niin\njulmaa ku se onki sanua.\n\nKun ne näköövät sellaasen lintuparaan härisnänsä lentelevän, niin\naukaasoovat muffinsa jo kaukaa ja kököttävät jotta:\n\n— Tule tule pikku raukka — — —\n\nJa ku tua pikku raukka painaa korvat luimus muffihin ja luuloo\npelastunehensa jonkin kissipöllöön eli huuhkajan kynsistä, niin nua\nkamalat, petomaaset ja syrämmettömät naiset, nappaavakki lintuparkaa\nniskasta kiinni ja huutavat jotta:\n\n— Ähä Iivari, nyt et enää lennäkkää!\n\n\n\n\nLAPUAN PÄIVILLÄ V. 1919.\n\n\nOottako kuullu jotta m’oon ollu siälä, johna kaikki muukki tämän pualen\npuntimiähet?\n\nLapualla, niis suuris juhlis.\n\nHikosin ja juhuliin kun muukki. Ja maksoon kaffikupista markan siinä ku\ntoisekki.\n\nJa vetelin kans’ sitä hernessoppaa kolme kertaa päiväs n’otta flisiji.\n\nJa välistä paasasin herelmäsoppaaki sekahan. Mutta mun kuppihini ne\nLapuan flikat eivät pannehet vahingoskaa niitä suuria klimppiä. Ei\nvaikka otin toisenki talterikin ja meinasin jotta, eikhän ne jo hoksaa.\n\nYhyren ainuan kivisyrämmen panivat ja senkin niin kruttuusen ja kovan,\nettä siit’ en saanu huanoolla hampahillani mitää irti.\n\nMä pirin sitä aikani suusnani ja imeskelin silmät väärinpualin pääs,\nmuttei se haissu eikä maissu miltää.\n\nPistin lopuuksi plakkarihin koko kivisyrämmen ja näytin kotia päästyä\nakallekki ja sekin sanoo jotta:\n\n— Jo oli imhellinen kivisyrän!\n\nSe meinaaki siitä ny teettää proosin.\n\nMutta se Fläskilän poika s’oon sitte sinnikäs faari!\n\nJa runua se lausuu ku häkää vain.\n\nJa se on tores ku sika rukihis, n’otta luulis sen pian päälle lentävän.\n\nMulukooloo ja räpyttää silimiä ku onnetoon ja välistä se panoo niin\nfiinisti ja kimiää, jott’ oikee vattahan ottaa.\n\nJa taas paasoottaa römiää ja karhiaa ku Lapuan isoomaha-faltesmanni.\n\nJa itte se Fläskilän poika on vain piäni ja kraissuune miäs. Siit’ei\nolsi mihkää, jos riveeliihi hairaas. Mutta äänellä se panoo kamalasti.\n\nEikä se vettä pelkää, eikä turhia vavahra.\n\nKun s’oli justhin siinä fiinis paikas lausumas, niin tuli ukonpysty ja\nnakkas vettä oikee korveella sitä Fläskilän poikaa vastapläsiä, n’otta\ns’oli ku uitettu suarssa.\n\nVesi vain nenänpäästä pruuttas.\n\nMutta siitä se vain yltyy.\n\nSe raimaantuu niin, jotta krääkääsi oikee suun täyreltä ja vattan\npohjasta.\n\nJa kyllä kans sai juhulayleesö kintut alansa. Häntä-pystys juaksi\nfiinit fröökynäkki kaffiakkaan tyä.\n\nSotaministerin erustajaki mennä lipitti jotta tuppi kaiaji.\n\nMutta se Fläskilän poika se vai paukutti sitä runua niin kauan, jottei\noollu yhtäkää sorkkaa kentällä.\n\nSitte vasta lopetti.\n\nSellaasta s’oon se oikia runonlausumine. Kun ne toiset hyväkkähät kans\nyrittivät runua lausua, niin ihmiset vain istuu ja naureskeli, eiväkkä\npiitannehet mitää. Jokkut vähä mulkaasivat sinneppäi ja sanoovat jotta:\n\n— Kaikki ne kans — —\n\nMutta ku se Fläskilän poika pani oikee voimalla, niin jo tokeni!\n\nSe, ku se Taavetti ennen mailmas löi 10,000 filistealaasta aasin\nleukaluulla, niin s’ei ollu mitään se. Mutta ku Fläskilän poika kerran\nvai krääkäsi, niin 10,000 eteläpohjalaasta lähti hyppäämhä!\n\nJa vähä äkkiää! — — —\n\nJa kyllä siälä Simpsiön mäjellä sitte sorittihi!\n\nSiäll’oli sellaane oikee harjootustappelu, jotta pyssyt ja\nkuulatruiskut vai paukkuu.\n\nJa mä ja muut akat flikkojen kans kontiimma sille suurelle kalliolle.\nKun olimma vähä huakassehet ja ottanhet passelit istumaplassit, nii mä\nhuikkasin niille vaasalaasille jotta:\n\n— Lekoo, ny saatte ruveta poijat tappelho ja pläsittäkää kovasti\ntoisianna. Kyllä me kattelemma päältä.\n\n— Menkää pois siältä kalliolta. Sen kautta tuloo vihoolline —\nhuurettihi meille heti vasthan, vaikka m’olimma ostanhet kahren markan\nistumaplassin.\n\n— No tänne ei tuu itte vanha-Erkkikää! S’oon poijat niatua se!\nEi trenkää peljätä teiränkää! Me annamma niin kiviä ja kantoja\nvastanaamaa, ett’onki ketarat pystys vihoolliselta jos tuloo —\ntrossasimma me akkasakki kalliolta.\n\n— Yleesö ei saa sekaantua sotatoimhin! — —\n\n— Vai ei saa! Kun isämmaa on vaaras, niin jo vain saaki! Viimmeesehe\npiaksunpaulahan me puallustamma tätä mäkiä!\n\nSiin’ oli tulla tappelu meirän ja sotaväen kans, mutta ku niill’ oli\nkaks kuulapruuttaaki, niin me peräännyymmä hyväs järjestykses.\n\nMutta kyllä m’olimma paaruksis ja sanoomma jotta:\n\n— Orottakaa senkin rumaasen-kuvaaset, kylläs kans viälä näjettä.\n\nJa pian näkiväkki!\n\nSaivat niin selkähänsä vihoolliselta, että taitaa viäläki porottaa. Ja\nhävisivät kans tappelus.\n\nMutta jos m’olsimma saanu päämmä pitää, niin ei rumaasen viäkhön\nolsikkaa vihoolline tullu!\n\nJa kyllä lapualaaset onki kamaloota sotamiähiä, niinku se vaasalaaste\npäällikkö sanooki jotta:\n\n— Ku ei ne kuale tappamallakaa!\n\nKun vaasalaaste kuulatruisku oli ollu kiven takana ja siältä s’oli muka\ntappanu kaikki lapualaaset.\n\nEikä ne pöllööt tiännehet mistää!\n\nMutta s’oli oikee ku se Filuppulan-Erkki sai samas rytäkäs kerranki\noikee selkähänsä.\n\nSit’oli siinä tappelun tuhinas kaks piäntä vaasalaasta poikaa päntänny\noikee tullen mennen.\n\nS’oli se Erkki tullu puskaan välis pyssy olaalla kans puskuttaan kun\ntavarajuna suaraa niiren poikaan ethen.\n\nMutta appa rakas isä sentähre ku ne poikaaset saivat sen kynsihinsä ja\nottivat oikee käveltäväksensä! Ne lenti ku ampiaaset sen niskahan.\n\n— Kaara, kaara sä toisesta jalaasta, mä täyttään sitä vattahan — huuti\ntoinen poika.\n\nJa niin Erkki kellahti jotta mossahti.\n\nKohta hyppäs toinen poika sen vattan päälle ja toinen rinnalle. Ja se,\njok’ oli rinnuksis, se pläsitti sitä niin tihiää, niin tihiää, ettei\nErkki saanu ku vähä haukatuksi ilmaa välis.\n\n— Lyä lyä Eemu! — hoki toine.\n\n— Tappaa sen pitää, kun on kerran sota! — kiljuu toine.\n\nAivan oli Erkki oikohonsa huutanu ja rukoollu, jottei tapetaasi.\n\nSinne pääsi sitte lopuuksi akkoja hätähän ja pyytämällä saivat Erkin\npois poikaan käsistä.\n\nJonsei niitä akkoja totisesti olsi tullu apuhu, niin kuka tiätää,\nkuinka sen Erkin siin’ olis oikeen käynykkää.\n\nMutta mitäs kans trenkää sotahan lähtiä! Pitääs jo niin suuren miähen\ntiätää sen verran eres, että soras voii käyrä pahemminki kun saara\nkakaroolta selkähänsä.\n\nNiin oli Erkki kuranssattu ja pehmoone sen peseen jälkhen, jotta\nlimunaatikuskin kärryys oli pyytäny kotia päästä.\n\n\n\n\nHERROJA ILMAJOJELLA.\n\n\nOottako kuullu jotta Ilimajojell’on hiljan ollu suuria herroja\nliikkeellä?\n\nJa jotta herraan nenän eres nousi tiä pysthyn?\n\nJoo niin on teheny. Eikä herraan oo auttanu mikään, vaikka n’oon kuinka\nvolokistellehet ja pääknekasseisnehet.\n\nS’oli täs, pari viikkuakahan siit’on ny sitte, kun siälä Ilimajojella\nviätethin tuperkkelijuhlaa rintataurin hyväksi. Niin sinne tuli oikee\nkaks karikkakuarmaa viinaherroja ripittämhän syntisiä ilimajokisia\nviinan viljelyksestä, eikä keuhkotaurista puhuttu paljo mitää.\n\nSiin olikin itte jehut huiskeella. Niitä suuria herroja oli kaks\nkuormaa ja niitä piänempiä herroja mä en tuntenukkaa.\n\nSuuria herroja kuljetethin kevarin kärryyllä, jotta pää klenaji ja\npiänemmät ajelivat apostolin kyytillä. Kun viälä kaikki Ilimajojen 300\nviinapoliisia marssii peräjullikkaa seurahuanehelle, niin tiätää sen,\njotta tiät siin’ oli ravalla.\n\nNiin kurall’ oli maantiä Tiähaaran Santerin puarin nurkasta Palon\nsillallen, jotta herrat päättivät ajaa kiarrostiätä sen Kalle-isännän\npihan kautta, jok’on justhin siinä sillansuus.\n\nTuloovat sittc noukkapystys kovasti ihaallen maisemia kärryyltä, kaks\nvalmista ministeriä erellä yhres kuarmas ja kaks ministerin planttua\nperäs toises. Kääntyyvät Kallen liiverin paitte, ajaavat pihan poikki\nja justhin meinaavat nosta takaasin maantiälle, niin tiä nousikin\npysthyn.\n\nKalle oli pannu veräjänsä kiinni suurella munalukulla ja avaamen\nhousunplakkarihinsa.\n\nJa Kalle itte istuu peräkamaris ja luki Vaasan lehtiä eikä ollu\ntiätääksensä vaikka kevarin poika tuli kun paiskattu tuphan ja\nhenkikurkus höpötti jotta:\n\n— Tulkaa herranähköhön aukaashon veräjä kun tääll’on suuria herroja\nkärryyllä.\n\n— Hä? herroja, olkhon, — sanoo Kalle isäntä ja rupes lukhon\nhuutokauppoja.\n\n— Kun on itte se viinaministeriki ja muita herroja kaks kuormaa! —\nhätääli poika.\n\n— No jo on oikee trusapääs herroja kulukeella — tuumas Kalle isäntä ja\nlähti kattohon.\n\nJa herrat istua kököttivät kärryyllä ku meijäriflaskut.\n\n— Pääsiskähän tästä, isäntä, menöhön? — pyyti sitte yks herra vähä\nnöyrää.\n\n— Ei pääse! — sanoo isäntä. — Veräjä on lukus niinkus näjettä ja yli ei\noo väärtti yrittää.\n\nKyllä herraan oli silimät pyäriääsnä! Kyyttimiäs oli aivan pleikinä\nnaamasta. Se koitti viittoja käsillänsä isännällen salaasinpualin.\n\n— Huisuuta mitäs huisuutat, mutta täst’ei mennä! — sanoo isäntä. — Laki\non laki, eikö herrat sitä tiärä? Ja sitä kaikki nourattakhon, niinkuu\nlais sanothan.\n\n— No kuinkas me ny tästä päästhän? — PYYteli yks ministeri.\n\n— Kiärtäkää saman tiän ku ootta tullehekkin. Ei s’oo kun pualen virstan\nkaarros. Ja oottapa joutilahia miähiä.\n\nHerrat pyyteli ja pyyteli, mutta isänt’ ei antanu perähän.\n\nViimmeen lupas kumminkin, jotta herrat saa kaahia airan ylitte. Mutta\nhevoosten piti lähtiä takaasi.\n\nEiväkkä tahtonehet airan ylitte päästäkkään.\n\nPiti puntata toinen toistansa.\n\nMutta pääsivät sitte lopuuksi ja lähtivät aika hamppua filttuamahan\nseurataloolle.\n\nKovasti ne mennehnänsä klopottivat ja aina välihi kattoovat\nKalle-isännän huushollihin päin.\n\nSellaasia poikia meillä täälä Pohjammaall’on, jotta opetethan kun siksi\npannahan herroollekki lakia, eikä aina vain taloonjussiille.\n\n\n\n\nMIÄS HOI! MIK’ ON NIMES?\n\n\nOottako kuullu jotta Kaappoo Jussinpoika Honkamettä nousi hengessänsä\nkorkialle vuarelle ja loi silmänsä alas alhoon, jok’ oli hänen\neresnänsä? Ja katto, laaksos oli suuri ihmisten paljous, sekaannus ja\npuheen pauhu.\n\nJa koska tua ihmisjoukko laannu oli, kääntyy hän heirän puolehensa\nmäeltä ja huikkas:\n\n— Mitä roikkaa te siällä oikiastansa ootta?\n\nNiinku jylisevä Pitkääne kuuluu kansan paljouresta ääni:\n\n— M’oomme suamalaasia.\n\n— Mitäs se tua sakki on, joka siälä pimennos nyrkkiä puii, hampahia\nnäyttää ja ulisoo?\n\n— N’oon ruattalaasia!\n\n— Ettäkö t’oo samaa kansaa?\n\n— Ei kuuluta enää olovan — huuti yks pitkä rokonarpine suameksi.\n\nSilloon käänti Kaappoo kankiat silmänsä tuan rokonarpisen pualehe,\naukaasi suunsa ja huutaen kysyy:\n\n— Ook sä suamalaane?\n\n— Totta helekutis m’oon suamalaane kun en osaa ruattin sanaa!\n\n— Jo toren sanoot! Miäs, mik’ on nimes’?\n\n— Kustaa Kröönpäri — kuuluu vastaus.\n\n— Kuink’oli? — heristi Kaappoo Honkamettä korviansa.\n\n— Kustaa Kröönpäri eli Grönperk niin kun sen pitääs oikee kirjan mukhan\nsanua, — kuuluu laaksosta.\n\n— Sen nimi kirjootetahan pehmoosella keellä molemmis päis ja keskelle\npannahan pehmoone pee — hoilaa jokin väärä kirjanoppinu alhosta.\n\n— Kovasti on pehmoosta! — huutaa Kaappoo vastaan.\n\n— Mikä eli mitä se sitten on se grönberg?\n\n— S’oon tuan Kustaan liikanimi! —\n\n— Mikäs sinä sitten oot, joka niin viisas oot?\n\n— M’oon Lumpäri! —\n\n— Onko siälä viälä muita päriä?\n\n— On täälä Toolpäri, Suulpäri, Saalpäri, Sumpäri, Kulpäri, Kraampäri,\nLimpäri, Plumpäri, Malpäri — — —\n\n— Onkos Tuuspäri?\n\n— On sekin —\n\n— Ketäs muita suamalaasia siälä laakson pimeyres vaeltaa? — kysyy\nKaappoo kauhistunehena.\n\n— Tääl’on paljo. On Sörelunti ja Päkki, Tuurhööki ja Taali, Luteeni ja\nLinkreeni, Nyymanni ja Puumanni, Sööpplummi ja Pärkeliini ja Ruustätti\nja Talpakka. Kuuki ja Laaki. Lanki ja Lunti. Plumkkvisti ja Kukslunti.\nAntessoni ja Trömmi. Teenforssi ja Norkooli. Lööpäri ja Trömplaari.\nNyykreeni ja Pärkkreeni. Heliini ja Prempakka. Ruusi ja Jolkreeni.\nNuurmanni ja Kustassonni. Holanteri ja Sytti. Tormi ja Metsi. Enkvisti\nja Pulanteri. Silanteri ja Santi. Tranti ja Santeliini. Syreeni ja\nSampakka. Haaklunti ja Liltranki. Öötmanni ja Sakspäri. Sunkkreeni ja\nMulanteri. Palmpplöövi ja Vimpäri. Linkkvisti ja Viik. Ruuli ja Lusti.\nSöö ja Kroo. Krooka ja Järppi. Tammelanteri ja Ongbooti — — —\n\n— Lopettakoo jo. Mitä te siälä hoikatta? — kyllästyy Kaappoo.\n\n— Me räknäämmä ketä suomalaasia täälä o’.\n\n— Onko nua suomalaasia?\n\n— Onko ne, vaikka niill’ on niin kamala nimi.\n\nSilloon korootti Kaappoo Honkamettä äänensä ja huuti suurella voimalla:\n\n— Kuulkaa teitännä, te henkisesti vaivaaset. Totisesti sanon minä\nteille: isäni navetas on itikoolla ihmiseltääsemmät nimet kun teillä.\n\n\n\n\nYLEENE YHTÄLÄÄNE KELLONRUKKOO.\n\n\nOottako kuulla jotta kaikkia ne hallitusherrat kans joutesnansa keksii?\n\nKun nyt pannahan pakolla ihmiset koko maas rukkaamahan kehuansa!\n\nOikee yleene ja yhtäläänen kellojen rukkaus!\n\nSiinä se ny oli! M’oomma täs maas koittanu eristyä ja kehittyä kaikilla\naloolla aiva ensiluakkaaseksi sivistys- ja eristys-maaksi. Ja sitte\näkätähänkin yhtenä kaunihina päivänä, jotta m’oomma jääny muista\nihmisistä _kakskymmentä_ minuuttia _jälkhen_!\n\n— Eikö s’oo kauhiaa?\n\nJa sitä varte pitää ny koko Suamen kansan rukata keiluansa.\n\nJa se on määrätty tehtäväksi _keski-yällä_ Sitä varte, jottei muut\nsivistyskansat saisi tiätää tästä kansallisesta häpiästä.\n\nVappuaamuna 1921 me suamalaaset sitte heräämmä aivan muina miähinä.\nKattomma vain laiskasti kellua ja sanomma jotta:\n\n— Näyttää olovan pian 10.\n\nEikä muut sivistyskansat tiärä mitää jotta me niitä jutkahutimma mennyt\nyänäl!\n\nNäin sitä ny on hallitus meinannu ja neuvonnu tekemhän.\n\nMutta luulettako, jotta tähän niin vain piippu suus jokahinen suastuu?\n\nHui hai! Ei täs niin vain ruveta rukkaalemhan ja viisaria vääntämhän.\nMenöö pian fiäteri poikki.\n\nJa mitä siit’on oikiastansa hyvää? — Ei muuta kun vaivaasta vahinkua ja\nsotkuja. Kaikki menöö sekaasinsa.\n\nKun ihmiset tuloo asemalle, niin juna on menny! Ja siitä tuloo\nsynninteko väkisinki. Aivan niinku papillekki ku se lyää vasaralla\nsormeilen. Siin’ei auta muu ku manaamine.\n\nJa kuinkas siinä käyrähän kun flikan ja poijan on ollu puhet rookata\ntoisensa Vappuna klo 6 prunnin tyänä?\n\nKun flikka tuloo sen rukatun kellon mukahan ja poika nourattaa vanhaa\naikaa? Siitä tuloo silloo itku ja erokirjat.\n\nJa kuinkas mun, Jaakoon, käyrähän kun m’oon tähänkin asti aina ollu 20\nminuuttia muista jäliis?\n\nMinä protesteeraan! Enkä rukkaa kellua vaikka taittuus. Ja varootan\nmuitakin ihmisiä, jottei pirä ruveta siihe konstihi, vaikka\nhallitusherrat käskööki.\n\nJos me ny vain nöyrästi rupiamma rukkaalemhan kellua, niin hetken\nperästä sanothan jotta:\n\n— S’oli erehrys! Se pitikin olla 20 minuuttia takapcri.\n\nJa taas Saarahan vääntää takaasippäin ja siinä ainakin katkee fiäteri.\n\nJa sitte taas ethenpäi ja taappäi ja ethenpäi ja taappäi jottei Suamen\nkansa lopuuksi saa tehrä muuta ku istuu silmä kovana takkakivellä\nplakkarikello kouras, hiota, ähkyä, puhkua ja kysellä jotta:\n\n— Kuinkas päi ny väännethän?\n\nJa kun kellon rukkoo täs maas on saatu sille kantille, jotta kukaa ei\ntiärä, onko yä vai päivä, niin silloon hoksathan, jotta vuares pitääki\nolla oikiastansa 10 kuukautta ja kuukaures vain 10 päivää. Ja sitte\nmuutethan keskiviikko maanantaiksi ja pyhästä tehrähän perjantai. Ja\ns’oon sitte vasta se oikia tähtiaika normaalikellon mukhan.\n\nMutta kuulkaas, kuinkas käyrähän sen vaasalaasen kellokauppiahan, joka\nlehris ihnoottaa jotta sen kellot käyyvät auringon kans yhres?\n\nSiinä taitaaki pitää rukata aurinkua.\n\n\n\n\nYKS KAUPUNKIREISU.\n\n\nOottako kuullu minkälaasia kommelluksia se viina teköö rehelliselle ja\nkunniootettavalle kansalaaselle?\n\nTänne tuli Tuamhan markinoolle yks punti-isäntä yhrestä\nrintapitäjähästä ja sitte ku s’oli ne akkaan asiat hoitanu, niin se\nmeni yhtehe fiinihi hotellihi pikkuusehe peräkamarihi toppasoffalle\nistuinhan ja kellolla soitti piikaa, niinkun laulus laulethan.\n\nJa heti tuliki sellaane piperööne, fiini fröökynä, joll’oli krimpsuja\neres ja krampsuja takana ja hiukset niin pörröllänsä ja perä niin\npitkällä ku vanhalla salvialla. Ja sekös ny huiskutti häntäänsä ja\nkattoo suloosesti sen isännän päälle. Sanoo jotta:\n\n— Mitäs sais isännälle luvan olla?\n\n— Kaffia!\n\n— Paljasta kaffiako vaa? Eikös panna yhtikäs kretaa kans?\n\nJa siristi silmiä ja oli kiärän näkööne, se fröökynä.\n\n— Tuata nuan, mitä kretaa fröökynä oikee meinaa?\n\n— Hihihi — pani se flikka vain.\n\n— Jassoo! — hoksas isäntä. — Jottako kialtolakia potus?\n\n— Just just!\n\nJa sitte sitä tuli ja isäntä voi hyvin. Fröökynä teki seuraa ja en\ntiärä, passaako mun sanuakkaa enempää. Se istuu polvellekki ja lopuksi\nne laulooki kaksäänisesti jotta:\n\n    Täällä virtaa rauhallisna\n    Kyyrön jooki uamassaan.\n    Täälä kaansa toimelliinen\n    tyätä teeköö innosnaan.\n\nJa sitte koolattihin ja laulettihin se laulu uurestansa. Ja taas\nmaistettihin n’otta isäntä oli ku kiimamettoo yhrentoista aikana.\n\nSe rupes silloon rähisemhän ja lyämhän jalkaa laattiahan ja silloo se\nviätihin porstuahan, pantihin väärä huano palttoo yle ja hattureuhka\npäähä, vaikka sill’oli karvalakki, ja nakattihin pihalle.\n\nIsäntä vislas vosikan ja pyyti sitä kuskaamahan johki yäpaikkahan,\njottei vain poliisi viä.\n\nVosikka vei Anstin hotellihin ja siälä se sai fiinin suuren kamarin,\njok’oli kovasti tyyris.\n\nMutta isänt’ ei saattanukkaa panna nukkumahan, kun lähti hömppäälemhän\nkaupungille. S’oli niin päästä sekooksis, jotta joutuu Präntöölle.\nSiälä se pöffääli jos johnaki ja ettii sitä hotellia, Anstin hotellia,\njohna sill’oli kortteeri.\n\nViimmeen kolomen aikana yällä se näki suuren komjan taloon ja tuumas\njotta:\n\n— Tuas se ny on, se kortteeripaikka.\n\nSiin oli komjat portahat ja klasiovet ja soittukello, josfei trengänny\nmuuta ku vääntää, niin kovasti soittuu.\n\nJa se poika ku väänti ja klinuutti sitä kellua!\n\nViimmeen tuli piika unenpöpperös paitaasillansa aukaashon ovia ja kysyy\njotta:\n\n— Onko se herra?\n\n— Herrapa tiätysti min’oon — sanoo isäntä ja astoo leviää sisälle.\n\nPiika mutaji jotaki itteksensä jotta »niin myähän tuloo», reeklas oven\nkiinni ja meni köökkihi nukkumhan.\n\nJa se väsyny isäntä haparootti ympärillensä, löyti yhren oven, josta\ntuli suurehen salihin. Ei viittiny riisuakkaa, paiskas vain soffalle\nmaata pukeesnansa ja nukkuu ku porsas.\n\nMutta aamulla se huamaatti siihe ku yks suuri lihava herra retuutti\nsitä kauluksesta ja huuti jotta:\n\n— Mike sine ole, häh?\n\n— Eikös täm’oo Anstin hotelli?\n\n— Anstin hotelli! — kiljuu se herra. — Kyllä mine näyttä Anstin hotelli!\n\nJa hairas isäntää niskasta kiinni ja siinä tultihin vähä tuhannemmoosta\njyrinää porraspäähä jotta tussahti.\n\nNäytti viälä nyrkkiäki perähä ja uhkas hakia poliisin.\n\nLakitappäin tuli isäntä aamulla Präntöön siltaa kaupungille ja vasta\nAnstin hotellin kobralla äkkäs jotta:\n\n— No tuas se mun kortteripaikkani oliki!\n\nLakki ja takki ja rahakkin melekeen kaikki oli menny. Sai kumminki\nyhreltä tutulta miäheltä senverran laihnaksi, jotta sai lakin päähänsä\nja piletin kotia.\n\nJa ny se on kovasti hiljaasta ja pelkää vain jotta:\n\n— Voi peijakas jos ihmiset sais tiätää ja tulis nimi sanomalehtehe.\n\n\n\n\nMIÄS HOI! MIK’ON NIMES?\n\n\nOottako kuullu jotta Kaappoo Jussinpoika Honkamettä nousi hengessänsä\nkorkialle vuarelle ja loi silmänsä alas alhoon, jok’ oli hänen\neresnänsä? Ja katto, laaksos oli suuri ihmisten paljous, sekaannus ja\npuheen pauhu.\n\nJa koska tua ihmisjoukko laannu oli, kääntyy hän heirän puolehensa\nmäeltä ja huikkas:\n\n— Mitä roikkaa te siällä oikiastansa ootta?\n\nNiinku jylisevä Pitkääne kuuluu kansan paljouresta ääni:\n\n— M’oomme suamalaasia.\n\n— Mitäs se tua sakki on, joka siälä pimennos nyrkkiä puii, hampahia\nnäyttää ja ulisoo?\n\n— N’oon ruattalaasia!\n\n— Ettäkö t’oo samaa kansaa?\n\n— Ei kuuluta enää olovan — huuti yks pitkä rokonarpine suameksi.\n\nSilloon käänti Kaappoo kankiat silmänsä tuan rokonarpisen pualehe,\naukaasi suunsa ja huutaen kysyy:\n\n— Ook sä suamalaane?\n\n— Totta helekutis m’oon suamalaane kun en osaa ruattin sanaa!\n\n— Jo toren sanoot! Miäs, mik’ on nimes’?\n\n— Kustaa Kröönpäri — kuuluu vastaus.\n\n— Kuink’oli? — heristi Kaappoo Honkamettä korviansa.\n\n— Kustaa Kröönpäri eli Grönperk niin kun sen pitääs oikee kirjan mukhan\nsanua, — kuuluu laaksosta.\n\n— Sen nimi kirjootetahan pehmoosella keellä molemmis päis ja keskelle\npannahan pehmoone pee — hoilaa jokin väärä kirjanoppinu alhosta.\n\n— Kovasti on pehmoosta! — huutaa Kaappoo vastaan.\n\n— Mikä eli mitä se sitten on se grönberg?\n\n— S’oon tuan Kustaan liikanimi! —\n\n— Mikäs sinä sitten oot, joka niin viisas oot?\n\n— M’oon Lumpäri! —\n\n— Onko siälä viälä muita päriä?\n\n— On täälä Toolpäri, Suulpäri, Saalpäri, Sumpäri, Kulpäri, Kraampäri,\nLimpäri, Plumpäri, Malpäri — — —\n\n— Onkos Tuuspäri?\n\n— On sekin —\n\n— Ketäs muita suamalaasia siälä laakson pimeyres vaeltaa? — kysyy\nKaappoo kauhistunehena.\n\n— Tääl’on paljo. On Sörelunti ja Päkki, Tuurhööki ja Taali, Luteeni ja\nLinkreeni, Nyymanni ja Puumanni, Sööpplummi ja Pärkeliini ja Ruustätti\nja Talpakka. Kuuki ja Laaki. Lanki ja Lunti. Plumkkvisti ja Kukslunti.\nAntessoni ja Trömmi. Teenforssi ja Norkooli. Lööpäri ja Trömplaari.\nNyykreeni ja Pärkkreeni. Heliini ja Prempakka. Ruusi ja Jolkreeni.\nNuurmanni ja Kustassonni. Holanteri ja Sytti. Tormi ja Metsi. Enkvisti\nja Pulanteri. Silanteri ja Santi. Tranti ja Santeliini. Syreeni ja\nSampakka. Haaklunti ja Liltranki. Öötmanni ja Sakspäri. Sunkkreeni ja\nMulanteri. Palmpplöövi ja Vimpäri. Linkkvisti ja Viik. Ruuli ja Lusti.\nSöö ja Kroo. Krooka ja Järppi. Tammelanteri ja Ongbooti — — —\n\n— Lopettakoo jo. Mitä te siälä hoikatta? — kyllästyy Kaappoo.\n\n— Me räknäämmä ketä suomalaasia täälä o’.\n\n— Onko nua suomalaasia?\n\n— Onko ne, vaikka niill’ on niin kamala nimi.\n\nSilloon korootti Kaappoo Honkamettä äänensä ja huuti suurella voimalla:\n\n— Kuulkaa teitännä, te henkisesti vaivaaset. Totisesti sanon minä\nteille: isäni navetas on itikoolla ihmiseltääsemmät nimet kun teillä.\n\n\n\n\nÄLKÄÄ OTTAKO VANHAAPIIKAA KÄRRYYLLE.\n\n\nOottako kuullu sitä nurmoolaasen isännän kyyttiretuuttia?\n\nSitä ku se isäntä vanhaapiikaa reisuusti hyvänhyvyyrellä kuskas\nporvarihi?\n\nJa mitä siitä sitte tuli?\n\nNo siitä tuli totisesti sellaane tomina, n’otta se isänt’ei ota toista\nkertaa enää vanhaapiikaa kärryyllensä. Eik’olsi sillookaa ottanu, jos\ns’oiis arvannu akkaväen oikian luannon.\n\nSe isänt’oli yhtenä sateesena päivänä menos seittemän kilomeeterin\npäähä porvarihi poukkolavalla, kun se näki tiällä rapakos mennä\nflossottavan erellänsä yhren vaimonpualohoosen.\n\nSatoo kovasti, n’otta sillä akall’oli nostettu päällyshames korvihi,\nniinku täälä puales pruukathan. Ja punaruutuune tikuttu alushames, john\noli kovasti leviäkairaane krepu hännäs ja sammalvehriääset rairat,\nloisti ja väläji ku salasmaa.\n\nIsäntää huikaasi jo kaukaa ja sen salaviahevoonenki rupes pritakoomhan.\n\nEikä menny sivuutte, vaikka isäntä olis kuinka nykiny ja jukittanu.\nSalavia nosteli vain päätänsä ku ainaki hevoone, irvisteli taivahalle\nja höristeli jotta:\n\n— Iiiha-haha, iiih —!\n\n— Ookko hullaalemata siinä senki pöllöö! Täs ihmisellen huutelet\nku pareeki hevoone, vanha rutimuljus! — jahkuu isäntä ja flätkääsi\nsuittenperillä salaviaa hännälle. — No meekkös siinä!\n\n— Iiiha-ha-ha, iiha-ha-ha — huuti salavia ja rupes oikee lyämähä kaviua\ntiähä.\n\n— No kyllä mä sen näjen! Ei sun trenkää sitä siinä höristellä, — puheli\näijä kärryyllä, eikä saanu salaviaansa sen punaasen hamhen sivuu.\nViimmee kysyy jotta:\n\n— Kuka se krepuhäntä siäl’ on?\n\nSilloo kääntyy se punahamehine akka, eikä se ollukkaa akka, kun flikka,\nvaikka jo vanhanpualohoone ja vähä krussahtanu.\n\n— Minä täälä vaa — sanoo se vanhapiika. — Pitääs täs porvarihi mennä,\nmutt’on niin lipoone tiä, n’ottei taharo oikee piaksuulla päästä.\n\n— No tulla tänne kärryylle, niin pääsöö samas kyytis, kun tua\nhevoonenki niin pelekää sun punaasta alushamestas, n’ottei sivuu pääse.\n\nJa niin teki isäntä miälestänsä hyvän tyän, kun otti sen vanhanpiijan\nkärryyllensä.\n\nReirusti ja rehellisesti siinä mennä körötettihin. Ei puhuttu, ei\npukahrettu. Isännän hatun partahasta vai silloo tällöö nokahteli\nvesipiskoja piippunysähä, jotta se vähä kuraji ja sitte sammuu. Ja\nvanhapiika istuu hames pään ympärillä, n’ottei näkyny kun tuuman verran\nnenän päätä.\n\nSiin’oli koko asia.\n\nMutta ku kylän akat tihrusilmät saivat kuulla, jotta isänt’ on kyytinny\nseittemän kilomeetriä yhtä vanhaapiikaa hamhet korvis, niin siitäkös\nmöly nousi! Porokellot klipajivat pitkin koko kylää n’otta emännänkin\nsyränalaa rupes lopuksi raistelemahan.\n\nSe kattoo salaasin pualin isäntää, jonka kans sen olis puhet ajella\nmyötä- ja vastamäjet, ja rupes jo tuumamaha jotta:\n\n— Kuka sen tiätää —.\n\n— Ook’sä pöllöö? — sanoo siihe isäntä vaa. — Vanha ihmine, sama ku\nmensit salaviaa haukkumhan. Se hullu oli.\n\n— Ei tiärä pyssyä taata, vaikk’ei s’olsi laringiskaa — jurnutti emäntä\nja rupes jo uskomhan.\n\nJa ku se sen vanhanpiijan sitte näki, niin se kulki jo aiva sivuuttaasi\nja kotkotti.\n\n— Hullu akka! — tiuskaasi vanhapiika ja huiskahutti häntäänsä. Sanoo\njotta:\n\n— Ohoh, olispa halpa!\n\n— Se on vissi! — jahkaasi emäntä ja uskoo ku kirvehensilämähä.\n\nJa siitä se jurnutes alkoo.\n\nNiin että ku täs hiljan olivat Nurmoon kirkos ja emäntä näki sen\nvanhanpiijan toisella seinällä, niin ei muistanukkaa, mihnä oli, kun\nrupes putimaha nyrkkiä ja veisuu meni aive väårähä kurkkuhu.\n\nJa kun pihalle tulivat, niin emäntä kuapii aiva ympärillensä kun\nvihaane kana ja huuti jotta:\n\n— Ajaasikko viäläki friikyytillä senkin kruttu!\n\n\n\n\nHYYRYKUITTI.\n\n\nOottako kuulla mitä varte kaks sarankilon äijää pisti falssiksi\nmenhellä viikolla yhres pikkuuses köökis että lavittat poukkooli?\n\nSe oli sillä lailla, jotta toinen oli isännööttijä ja toinen muutoon\nfriski hyyrylääne.\n\nSiltä hyyrylääselt’ oli unohtunu hyyry maksamata. Se muisti sen vasta\nku poliisi tuli ja tämmäs raastupahan.\n\nHyyrylääne meni heti isännööttijän puheelle massi kouras ja sanoo jotta:\n\n— Kun mä en oo yhtää hoksannu, jotta täs olis ollu hyyrynmaksupäivä.\nKersat ovat repinehet almanakan, eik’oo tullu uutta ostetuksi, mutta\ntäs ny on hyyry.\n\n— No eihän sen ny niin kiirusta olsi, mutta ku isäntä maalta kirjootti,\njotta mun pitää passata päälle, jos onnistaas niin, että jokin\nhyyrylääne ei muistaasi prikullensa hyyryä maksaa, niin pitää heti\nantaa tämmi. Ja mikäs mun auttoo.\n\n— Niinhän s’oon. Pitäköhö kuki viraastansa vaarin. Täs on ny rahat.\nMaksettava se hyyry kumminkin on tältäki kuulta, vaikka tämmi tuliki.\nMutta antakaa kuitti.\n\n— Tiätysti kuitti, sehä on selvää! Oli se ny ilkiää kun teirän pitää\nmuuttaa — sanoo isännööttijä ja kirjootti kuitin.\n\n— Onhan se! — tuumas hyyrylääne.\n\nJa hyvin sovittihi. Juathin kaffikki sen päälle.\n\nMutta seuraavana päivänä pistivät isännööttijä ja hyyrylääne oikee\nharthasti falssiksi. Ja puristelivat toisiansa rinnasta, ku ainaki\nrakastunehet pruukaavat.\n\nIsännööttijä kun oli saanu lakimiäheltä tiätää, jotta tämmi oli menny\nförpiihin, ku hyyrylääsell’ oli ny kuitti maksetusta hyyrystä.\n\nSilloo meni kavaluuren pahahenki isännööttijähä. Se juaksi hyyrylääsen\ntyä ja sanoo jotta:\n\n— Annas ku mä vähä katton sitä kuittia. Siihe tuli vissihi trykkifeili.\n\nHyyrylääne otti kuitin ja syynäs sitä tarkasti joka pualelta.\n\n— Ei täs mitää vikaa oo — sanoo hyyrylääne.\n\n— Näytäs mullekki — sanoo se kavala kettu, ja meinas napata kuitin,\nmuttei saanu.\n\nJa sitte ne papat panivat falssiksi, pyärehtelevät kun fiäteriillä vai,\nkauan ja hartahasti.\n\nKuitti jäi hyyrylääselle. Ja hyyryläänen jäi taloohi.\n\n— Nuan sitä viälä vanhoolla päivillä pappa tanssia taitaa — kehasteli\nhyyrylääne mukuloollensa.\n\n\n\n\nKISSINHÄNNÄN VETO ALAVURELLA.\n\n\nOottako kuultu jotta Alauren käräjill’ oli ny menny viikolla esillä se\nKuurtanehen ja Alauren kuuluusa kissinhännän vetojuttu?\n\nSe, ku siälä yhres iltamas tuli kesken kaiken sellaane ohjelmanumero,\njotta kaks miästä etupenkillä rupes vethön kissinhäntää justhin ku\nlavalta lausuthin rumia jotta pritaji.\n\nJa koko ohjelma meni penkin ala ja arvoosa juhlayleesö jakaantuu kahtia\nsen mukhan, kuk’ oli Alavurelta, kuka Kuurtanehelta.\n\nToinen vetäjistä oli Taavetti Kuurtanehelta, joka voitti, ja toista\nsanottihin Koljaatiksi Kontoperästä. Ja se hävis. Ja iltama onnistuu\nerinomaasesti.\n\nMutta Kontoperääsiä sapetti niin se häviönsä, jotta haastoovat\nTaavetin käräjihin vastaamha, jotta s’oli muka tehny vääryyttä siinä\nkissinhännän veros.\n\nJa faltesmanniki oli saatu väärän asian pualelle. Koljaatti oli\nruvennu kronklaamhan ja sanomhan, jotta kissinhänt’ oli muka ollu\ntäynnä viinaa. Ja sitä varte sekaantuu faltesmanniki asiahan ja tämmäs\nTaavetin oikee lain eres seliittämhän sitä asiaa, kuinka se oli.\n\nJa niin seisoo Taavetti ja Koljaatti lakituvas vastatusten ja keskellä\nistuu tuamari ja kriivari ja Kontoperääset oli toisella pualella ja\nKuurtanelaaset toisella.\n\nSitte luki faltesmanni kirkkahalla äänellä protakollat siitä\nkissinhännänverosta. Muttei se kauas keriinny, ku lautamiähiä rupes nii\nnaurattamhan, jotta aivan vatta nytkyy ja vesi silmistä juaksi. Toiset\nhuutivat oikohonsa ja se lihava lautamiäs ei saanu huuretuksikaa. Se\nvain ähkyy ja pyhkii silmiänsä ja hoki jotta:\n\n— Oi joi ja voi voi — —\n\nJa tuamari nauroo, jotta s’oli aiva kipparas ja mones vääräs ku\nparakraafin-merkki ainaki.\n\nMutta Taavetti ja Koljaatti seisoovat tyrniää niinku lain eres pitääki.\n\nJa faltesmanni kantoo kovasti päälle ja förklaaras.\n\nTuamari kysyy sitte jotta:\n\n— Mikä se oli se kissinhäntä, jota te verittä niin lujaa?\n\nJa Koljaatti sanoo jotta:\n\n—S’oli viinapottu.\n\n— S’oon vales! — kiljaasi Taavetti. — S’ei ollu mikää viinapottu, kun\noli tavallinen kaljapottu.\n\n— Jaa jaa — väitti Koljaatti — mutta siin’oli viinaa.\n\n— Mistä sä sen tiärät? — kiljuu Taavetti — kun et kerran pottua\nsaanukkaa, vaikka kinnasit kiäli pitkällä.\n\n— Joo joo, mutta sisäll’oli viinaa — änkkäs vain Koljaatti.\n\n— Eipäs ollu!\n\n— Olipas!\n\n— Eipäs ollu!\n\n— Millä vastaaja voi toristaa, jotta pullos ei ollu viinaa? — kysyy\ntuamari.\n\n— Kyllähän mä sen tiärän! — sanoo Taavetti. — Kuin mä maistoon!\n\n— Vai niin! — sanoo tuamari.\n\n— Joo herra tuamari ja korkia oikeus, mutta kuinkas tämä Koljaatti\nvoii toristaa, jotta potus oli viinaa, kun ei se saanu maistaakkaa?\n\n— Jaa — sanoo herra tuamari. — Kyllä tuata nuan se niin on, jotta mistä\nse sen tiätää, kun ei se kerran maistanukkaan.\n\n— No sitähän mäki! — sanoo Taavetti ja samoon tykkäsivät lautamiähekki.\n\n— Mutt’olis pitäny antaa Koljaatinkin maistaa! — tuumas sitte tuamari.\n— Niin seki olis tiänny, mitä s’oli.\n\n— Ei passannu, kattokaas herra tuamari, ei se passannu antaa sen\nmaistaa — seliitti Taavetti.\n\nKäskettihin sitte toristajat sisälle ja niit’oli aika trusa, mutta\nkukaan ei tohtinu ottaa oikee valansa päälle, mitä potus oli ollu, kun\nkukaan ei ollu saanu maistaa. Taavetti yksin oli juanu koko potun, eikä\nantanu toisten haistaakkaa. Niin että jääviä n’oli kaikki muut siitä\nasiasta puhumahan.\n\n— Ja kaljaa s’oli — vakuutti Taavetti. — Ja hyvää kaljaa oliki!\n\nMutta faltesmanni ja Koljaatti vain kyräs jotta:\n\n— Viinaa s’oli, vaikkei sitä saa toristetuksi sen päälle, kun se sen\njoi.\n\n\n\n\nMAINARIPOIKA VANHAS MAAS.\n\n\nOottako kuullu kuinka suupaltin suu tukithan? Täs joulun alla tuli\nAmerikasta yks mainaripoika, jonka suu oli kovasti levinny ulkovalloos\nollesnansa. Oli tianannu kolimainis rahoja ja viimmee pistäny pitkän\nsormensa striik kaaran pyärän ala ja saanukki komppanialta tuhat taalaa\nja kipurahat päälle.\n\nTuli ny Suamehe käymhä ja oli leviää. Puhuuki sellaasta klopotusta,\nettei sitä tahtonu eres sen oma äiteekää ymmärtää, ku se niin kovasti\nmurti enkelskaksi.\n\nSe kävääsi Vaasaski kattomas kaupunkia eli taunia, niinku se sanoo ja\nlähti iltajunalla pois.\n\nIstuu vaununpenkillä mahtavaa amerikkalaane piippu hampahis ja aina\nvälihi kraapaasi kengänpohjasta tikulla valakian.\n\nJa jutteli sellaasia asioota ihmisille Amerikasta, ettei sitä ymmärtäny\nkukaa. Sanoo jotta:\n\n— »New Yorkin tipolle stiimasi treini kun horstrekin reissari. Puh,\nja siinä stopattiin träkillä. Porterit horivat suutkeisia helppaamaan\nja liittaamaan vestiläistä streetille. Oo mai kuinka greit tauni on\nNew York. Haussien topit ja piltinkien ruuffit riitsaavat purinier,\ntaivaaseen. Streetillä ja älillä piipulia laikenitinkiä ja hool tauni\nkun piknikki piipulilla krautattu. Ool konttrin mies vookii. Päässää\nstreettejä. Vatsii stoorin ikkunoita. Somtaimina ketsaa pokettia, miss\non taalaa 900 monia pokettipuukassa.\n\nSoortisti stoppaa fala vookintansa. Saini ikkunassa sypraisaa. Hän\nriidii ja statii sainia:\n\n»Härmä, restaurat. Oolkontrin sapuskaa, reklatineriä, hämeneksiä,\nkaffia ja paita päälle.»\n\nRaituvei hän pussaa insaitiin itsensä, ketsaa teipulin ja sitaunaa\ntuolille.\n\nRaituvei sorvaa veitressi tineriä. Smailii niin oofulli sveetisti ja\ntellii:\n\nVestiltäkö smaarti jungfela töörnää?\n\n— Ähym!» — — —\n\nKyllä sitä juttua piisas.\n\nMutta sitte se rupes kattomha yhtä vähä herrannäkööstä miästä\nvaununpenkillä ja kysyyki jotta:\n\n— Mikäs mainari misteri on?\n\n— Lääkäri m’oon — sanoo miäs.\n\n— Siälä Amerikas oli sitte hyviä tohturia. Toisellaasia kun vanhas\nmaas. Kun siälä Kalumentiski yks miäs sai porates ruastunhen\nrauranpalan syrämmehe, niin tuli tohturi heti paikalle, aukaasi\npuukoolla rinnan, otti nuan nuan vaan, syrämmen kourahansa ja veti\npuukoolla halaki. Nyppäs rauranpalan pois ja kursii syrämmen kiinni.\nKahren viikon pääst’ oli se miäs friski kun pukki.\n\n— Jo oli hyvä — sanoo oolkontrin tohturi. — Kun mäkin opis kuljin,\ntehtiin siälä, johna m’olin, kans hyvä leikkaus. Sinne tuli miäs, jolta\nleikathin korvat irti ja siirrettihin tuuma taappäin.\n\n— Soo-oh? — sanoo mainari.\n\n— Joo-oh — sanoo tohturi.\n\n— No mitä varte? — kysyy mainari.\n\n— No ku sill’oli suu korvihi asti ja piti viälä levittääl\n\n\n\n\nNIVALAN KISSINKARVAT.\n\n\nOottako kuullu jotta Nivalan pitäjähän flikkaan suupiälis on kauhiasti\nkissinkarvoja?\n\nJa flikat on suuttunehia ja sylyköövät ja frääsäävät, pyhkiivät\nsuupiäliänsä ja siunaavat jotta:\n\n— Mistä jutinan tähre nuata kissinkarvoja aina vain tuloo mun suuhuni.\n\nKyllä se onki merkilline ja kamala paikka. Ja kun kaikkien Nivalan\nflikkaan suupiälihi niit’on ny ilmestyny yhtä haavaa koko pitäjäs ja\njoka kyläs. Ja taloollisten tyttärien suus niitä kissinkarvoja on aiva\nyhtä paljo kun piikaflikkaan ja ittellistenki.\n\nJa emännäkki on ruvennehet pyhiiskelöhön suutansa samoon ku flikat.\nNiirenki naamoohi on kissinkarvoja tullu. Ja ainaki kahrella\nvanhallapiijallaki on ollu kissinkarvoja suus.\n\nAinuat koko Nivalan akkaväestä, joll’ei oo ollu kissinkarvoja on\nsyytinkimuarit ja vanhat leskimummat.\n\nJa sitä ny imehrellähä ja päivitellähä.\n\nAsia on kuulkaasta sillä lailla, jotta yhrestä syrjäkylän taloosta\nkatos yhtäkkiää taloon uskolline ja ijäkäs palvelija, Mirri-niminen\nkissi.\n\nSitä ettittihi ja ettittihi ja viimmee löyrettihi, mutta henki oli\npois. Mirri makas kyynärän syväs tallitunkios hyvin peitettynä. Ja ku\nMirri park’ ei enää tupahan lähteny, vaikka kovasti kuttuttihi, nii\nemäntä sanoo jotta:\n\n— Maakkoho Mirri siälä!\n\nJa lapset peittivät sen ja itkiä piristivät. Sinne jäi Mirri palavaha\ntunkioho. Mutta kolmen päivän perästä tuli lasten paha olla, että ne\npäättivät mennä kattomha Mirri-vainaata.\n\nNiin Mirriä ei enää ollukkaa hauras!\n\nJa isäntä ja emäntä tulivat kattomha, niin ei ollu, vaikk’olis penkonu\nkoko tunkion.\n\nKoko taloon väki seisoo rivis tunkion rannalla ja silmät oli ku\ntinaknapit ja suu auki että:\n\n— Mihkä s’oon menny?\n\nSilloo sanoo piänin poika, jok’on jo kirjalla jotta:\n\n— Mirri on menny vissihi taivhaasehen?\n\nJa nii se vissihi oliki.\n\nMutta sitte tapahtuu nii imhellisesti, että kirkonkylän poikia rupes\njanottamha ja ne ostivat tiätysti pontikkaa janohonsa. Ja ku ne ryyppäs\npotusta vooron perähä ja ähkääsivät, niinku pruukataha, ja pyhkiivät\ntakinhiaha suutansa, nii ne pyhkääsiväkki pian toisenki kerran ja\nsanoovat jotta:\n\n— Siin’on karvoja!\n\nJa sylykääsivät taas ja taas ryyppäsivät. Ja taas tuli karvoja.\n\nSilloon kattothi jo pottuhu nuan valua vastaha, nii siäl’oliki\nkauhiasti karvoja. Niitä koitethi siilata poiski ja taas ryypätä, mutta\naina vai tuli karvoja suuhu.\n\n— Olkho peijakas sitte. Lisänähä rikka rokas — tuumiivat poijat ja\nryyppiivät.\n\nNiin että nyt passaa sivullistenki sanua jotta:\n\n— Lisänä rikka rokas ku kissinkarvat Nivalaasten pontikas.\n\nJa sittemmisi on niitä karvoja ruvennu oloho akkaväjenki suupiälis.\n\nJa nyt on selvinny koko asia, jotta n’oonki sen Mirri-vainaan karvoja.\nJa se se on joka yäkyttää.\n\nKu on selvinny, jotta Mirrin oliki tappanu yks pontikankeittäjä,\nhaurannu tunkioho, jotta s’oli ruvennu mätänemhä ja sitte pannu\nMirri-vainaan trankkitynnyrihin. Kissinraato on kuulemma paljo paree\nkäyttämhä ku jästipaketti.\n\nMutta tämän murheellisen tapahtuman perästä on kialtolaki kovasti\nvoittanu alaa Nivalas.\n\nKoko akka- ja flikkaväki vaatii yhrestä suusta ehrotoonta kialtolakia,\nkun aivan tuloo karvoohi.\n\n\n\n\nHÄNNÄTTÖMÄT KISSIT.\n\n\nOottako kuullu jotta kaikkia ne tiäremiähet kans tutkisteloovat,\nsyynäävät ja kaikella päätänsä vaivaat, kun _kissinhännilläki_?\n\nKissinhäntiä ne ny tutkii.\n\nSeki ny viälä menis, kun kissinhäntiä tutkii, mutta ku n’oon ny\nruvennehet tutkimha hännättömien kissien häntiä, nii kyllä mä jo\ntykkään, ettei siin’oo enää mitää mihkä kiinni ottaas. Mutteihä ne\ntiäremiähet tarvittekkaa muuta kun lähtö- eli kiinne-kohran — — Ja\nsen verta on toki hännättömilläki kissiillä tynkää, kun tuata nuan,\ntiäremiähillä ittelläki —\n\nEttä siitä passaa ny sitte lähtiä sitä olematoonta häntää ettimhä.\n\nMä sain yhreltä — lährin sanua töpöhäntääseltä — tiäremiäheltä vakavan\nja syvästi tiäteellisen kirjan, preivin ja kuvalaatanki hännättömien\nkissien häntäperääsestä tutkimuksesta.\n\nTäs on se preivi:\n\n »H:ki 12.3.20.\n\n Hyvä Veli Jaakkoo!\n\n Kun vanhastaan tunnen Sinut töpöhäntäisen kissarodun ihailijaksi\n ja hyysääjäksi, saan täten nähtäväksesi ja E.-Pohjanmaan kansalle\n esitetväksi lähettää oheellisen ylipainoksen tieteellisestä\n kirjotelmasta, jonka aiheena m.m. on eteläpohjalainen hännätön\n kissapari perillisineen. Asiaan kuuluva kuvalaatta seuraa mukana.\n\n                                      Veljellisesti: — — —»\n\nMun pitää heti seliittää arvoosalle yleesölle, mitä se töpöhäntääne —\ntuata nuan helsinkilääne velii sillä meinaa, ku sanoo mua hännättömien\nkissien hyysääjäksi.\n\nS’oon sillä lailla, jotta mull’on paitti Juppea, jok’on hianosti\nsivistyny koira, kaks valakoosta hännätööntä poika-kissiä Elin ja Kallu.\n\nJa kun Jupenki hännäs on luannonvikaa, niin meit’on mun kans kortteeria\nsaman emännän tyänä yhtehensä neljä hännätööntä ja huuritoonta kollia.\n\nM’oon ny sitte lukenu sen tiäteellisen tutkimuksen hännättömistä\nkissiistä ja koitan seliittää muillekki.\n\nKattokaas kysymys ja kniksi on siinä, jotta mistä ne hännättömät kissit\novat oikee tullehet tähän mailmaha yleensä ja Suamenmaaha erityysesti?\nOnko Suames hännätöön kissirotu, vai tulooko kissinpoijista\nhännättömiä, jos kissin papalta eli mammalta on häntä tapaturmaasesti\npuronnu pois? Sattuuha sitä sellaasiaki onnettomuuksia.\n\nEsimerkiksi: koira hairaa hännän irti kissiltä, elikkä sattuu se\njäämähän isännän kouraha kun se kissiä kurmoottaa ja viää pihalle,\nelikkä lyää tuvan-ovi hännän poikki laiskalta kissiltä, elikkä polttaa\nse itte vahingos häntänsä takan poros. Sattuuha sitä sellaasta.\n\nJa ny ne tiäremiähet koittaavat saara selville, että kuinka se oikee on\nsen hännän kans.\n\nSe on ny jo selvillä, jotta hännättömät kissit on Pohjanmaalta kotoosi,\nja mitä niitä muallapäi Suamia on, n’oon täältäpäi kulkeetunu.\n\nJa seleväähä se onki, jotta tiätysti Pohjammaalta.\n\nTiätysti!\n\nPohjammaalta n’oon kaikki kuuluusuuret. Täältä n’oon hännättömät\nkissikki.\n\nJa hännättömiä kissiä meill’on ollu jo sata vuatta, vaikkei siit’oo\nennen viittitty puhua, ku muut suamalaaset pakkaa moitiskeloho, jotta\nme pohjalaaset muka liijaksi trossaalemma ja komeelemma. Mutta mitäs\ntrossoota s’oon, kun sanoo asian niinku se on?\n\nEnsimmääsiä hännättömiä kissiä toivat tänne Pohjanmaalle merimiähet\nEnklannista, eli oikeastansa Manin saarelta Iirlannin likiltä.\nVaasasta ja Nyykaarpyystä niitä sitte saathi laihnata vähä sinne tänne\nympärinsä, niijotta nyt on joka pitäjähäs tääläpäi, ainaki parhuusis\ntaloos, hännättömiä kissiä.\n\nNämä kissit, jokka täs kuvas näkyy, on Jalasjärven pappilasta.\nYks helsinkilääne kissinhännän tutkija, se sama miäs, joka hoitaa\nKorkiasaaren elääntarhaa, sai nua kaks, jokk’on tuas kuvas\nvasimenpualohoosina, lahjaksi kuus vuatta sitte. Niist’on tua\nensimmääne, mustan ja valakoosen kirjava pappa, ja se toinen on mamma,\njoll’on raitoja seljän poikki niinku ainaki äireellä, joll’on raitaane\nprässikaulahine hartioolla.\n\nNua neljä siinä viäres on lapsia. Tua, joll’on kaikista pisin häntä, on\nflikka, vaikka sill’onki näävelit. Mutta ompa äireelläki. Se onki tullu\näiteehinsä. Loput kolome on kaikki poikia.\n\nJa ny me tuumima siihe tiäteellisehe kohtaha, siihe häntähä, jota\npitääs arvoosan yleesönki tarkasti tutkia.\n\nNiinku te ittekki huamaatta, niin nuaren lapsikissien hännät on eri\npitkiä.\n\nKahrell’on papan häntä, yhrellä poijalla mamman häntä, mutta mistä tua\nflikkakissi on nuan jumalattoman pitkän hännän saanu? Sill’on piree\nhäntä kun papalla ja mammalla yhthensä!\n\nSe se on, joka vetää tiäremiähen vakavaksi ja panoo funteeraamha, jotta\nkuinka se oikee on sen hännättömän kissin hännän kans!\n\nJa ku n’oon ny aikansa funteerannu ja kattellu häntääsiä ja hännättömiä\nkissiä ja tuata kuvaa, niin n’oon tullu siihen töpöhäntääsehe\ntuloksehe, jotta häntääsen isän ja hännättömän äireen lapsista toiset\npualet tuloo hännättömiä, yks nelijännes lyhythäntääsiä ja se kaikiista\nviimmeene oikee kauhian pitkähäntääne.\n\nJa sillä lailla niitä hännättömiä kissiä on siitä ensimmääsestä\niirlantilaasesta sikiintyny tänne meirän pualehe oikee kokonaane\nsukukunta.\n\nNiin sanoo nua rikkiviisahat.\n\nMutta kyllä mun ainaki pitää omasta ja Ellun ja Kallun pualesta\nrehellisesti tunnustaa, jotta m’emmä taira tähä asiaha yhtää\nvalaastusta tuara.\n\nEi muuta ku sen, jotta Ellun ja Kallun äireen nimi on Mirkku. Se elää\nviäläki Isooskyröös Mäkitaipaluksen takkakivellä.\n\nJa kaikiista kamalinta on se, jotta Ellun ja Kallun äireellä, sillä\nMirkulla, on kauhian pitkä ja hoikka häntä. Eikä poijill’oo häntää\nolleskaa, niin jotta täs menöö aiva pää sekaasinsa, ku Eliu ja Kallu\nsanoovat viälä, jottei n’oo nähny papastansa häntääkää.\n\nMutta ku m’olin täs joitaki vuasia sitte Nurmoos yhres taloos, john’oli\nkans hännätöö issi, ja mä kysyyn emännältä nuan leikkispäältä jotta:\n\n— Mitäs varte emänt’ on kissiltä hännän katkaasnu?\n\nNii se sanoo jotta:\n\n— No ku sitä piti täs talvisin nosta joka yä vähis verhoos päästhö\npihalle ja piti pitää ovia nii kauvan auki, jotta aiva kylmää paasas\ntupha, ku sill’oli nii pitkä häntä, nii mä kerran knapahutin kirvhellä\nhännän tolopalle, eik’oo sitte kasuanu.\n\nImhellisiä nämä hännättömät kissit Kun mä ensin kattelin tuata kuvaa,\nniin mä sain hyvän aikaa imehrellä, jotta mistä sen niin justhinsa\ntiätää, mikä nuasta kissiist’ on poika ja flikka, ku n’oon nii saman\nnäköösiä. Mutta sitten mä äkkäsin tuan merkin, jok’on niiren viäres.\n\nKu kattotta nuukaha, nii toisis merkiis on se piikki ylähäppäi ja\ntoisis alahappäi. — Siitä sen tiätää.\n\nMutta sitä mä enite imehtelen, jotta kuinka nua kissit pysyy tuas\nrautalangan päällä istumas?\n\n\n\n\nJUUSTOMASIINA.\n\n\nOottako kuullu jotta me elämmä eristyksen ja parannuksen aikaa?\n\nKaikilla aloolla. Mutta varsinki mitä tuloo pontikkateollisuuren\njärkiperääsehen monipualistuttamisehen ja hyväksikäyttöhön.\n\nTähän asti on luultu, jotta viinankeittokamppehilla värkäthän vain\nviinaa. Mutta ny onki tehty uusi mullistava keksintö.\n\nTraispäkis asustaa yks viisas miäs, jonka nimi on Lennartti. Ja se se\non tämän keksinnön hiljaasis tuherruksisnansa tehny.\n\nKun poliisit tulivat Lennartin värstaahi, jot’ei viälä oo ehritty\nkaupparekisterihinkää merkitä ja näkivät Lennartin masiinan, niin ne\nsanoo jotta:\n\n— Aha ja ähä! Viinankeittovehkehet!\n\nMutta Lennartti sanoo jotta:\n\n— Hui hai! Eikä mikää viinapränni! S’oon juustomasiina eli tehras!\n\n— Ihahahaa — höristeli poliisi kamalasti. — Vai juustomasiina! Ja\nmitäs tämä konjakkifäripurkki on? Eikös tätä panna pontikkapottuhun ja\nhuiskuteta?\n\n— Eeei toki! — sanoo Lennartti. — Herra konstaapeli on tyhmä eli\nteknillisesti huanosti sivistytty. — Tätä korjankeltaasta färiä\npannahan juustohon, että tuloo kaunihempaa. Ja sitte syärähä eikä\nyhtää ryypätä. Ny on herra konstaapeli kialtolaki Suames, eikä saa\nottaa ruakaryyppyäkää, eikö konstaapeli sitä tiärä. Mutta juustua saa\nprykätä, vääntää ja färjätä vaikka kuinka paljo.\n\n— Viinapränni täm’on — jankkas poliisi.\n\n— Eikä oo, kun juustomasiina, uutta laia, vaikk’ ei oo viälä patenttia\n— intti Lennartti.\n\nNiin silloon aukes ovi ja tupahan tuli yks miäs, joll’oli takin alla\ntyhjä viinapottu.\n\nSe oli niin peljästyny kun s’olis puronnu surenritahan. Kattoo vooroon\nkonstaapelia, vooroon Lennarttia.\n\n— Mitäs olis asiaa? — kysyy poliisi ja Lennartti iski silimää jotta\nsätii ja huitoo takanapualin kun tuulimylly.\n\nPoliisi äkkäs sen, kattoo Lennarttia kun kahrella tinaknapilla jotta:\n\n— Mitä sä Lennartti oikee huiroot siälä?\n\n— Kovasti kärpääsiä täälä — kiros Lennartti.\n\n— Mitäs olis asiaa? — kysyy poliisi paremman kerran ja oikeen kirpiää\nsiltä pottumiäheltä.\n\n— Tuata, tuata, mä meinasin tuata —\n\n— Mitä tuata!\n\n— Tulik sä hakhon _juustua_! — pääsi Lennartilta.\n\n— Joo juustua! Juustua tuata — rupes se miäski hokemaha.\n\n— Juustua pottuhu? — kiljaasi poliisi. — Vai oikeen potulla juustua!!!\n\n— Ei kun — — tuata nuan — —\n\n— Mitäs tuata nuan?\n\nLennartti hyppii jo aivan yhrellä jalaalla ja heristeli nyrkiillänsä\nettä:\n\n— Sanos sanos, vaa peijakas, niin kyllä mä sun — —.\n\n— Mitä varte sä tänne tulit? — kiljuu poliisi ja hairas sitä miästä\nkrakihi. — Sanokko?!!\n\nKauan se kiamurteli jotaki keksiäksensä ja lopuksi hätääntyy sanomahan\njotta:\n\n— Partaa ajohon! — Että tämä Lennartti ajaas mun partani — pääsi\nlopuksi siltä miäheltä. — Joo, partaa ajohon mä vain tulin, kun ei oo\npartaveittiä — —\n\n— Oikeen potun kans!? Mitäs potulla? JuUstuako sitte pottuhun?\n\n— Ei tuata.\n\n— Mitäs tuata? Partakarvakko pottuhun?\n\n— Niin tuata herra konstaapeli — — oli hänen viimmeene sanansa ennenku\nlährettihin.\n\nMutta kyllä sitte kans menthin eri vinkiää!\n\n\n\n\nPIPERÖÖSIÄ PÄÄS.\n\n\nOottako kuullu viäläkö sielä Höpönassunloukolla sen Jaskan kaalimaas on\npiperöösiä?\n\nLuulis, että n’oon jo kuallehet, kun on tullu kylmät ilmat ja melkeen\npakkaaset, että Jaskaki pääsis niitä vahtaamasta.\n\nSill’oliki koko kesä täysi tyä siälä kryytimaas pitää järjestystä\npiperööste, sontiaaste, hyttyyste, kärpääste, kurkooste ja kaikellaaste\nkovakuariaaste kans.\n\nSe Jaska kun on sellaane kaalinkasvattaja ja kirjanoppinu, jotta on\ntehny ittellensä sylenpituuset puuhohtimekki, jolla se pyyrysteli\npiperöösiä kaalimaasnansa, jottei ne pääsisi munimaha Jaskan\nkumpahankaa kaalinkupuhu.\n\nNiitä kaalinkupuja kun on kaks. Yks Jaskan omaa kupua ja toine Jaskan\nkullan kupua varte.\n\nJa Jaska kun oli jostaki kirjasta lukenu, jotta jos piperööne munii\nkaalinkupuhu ja sen kaalin syää ihmine, niin syntyy piperöösiä sen\nihmisen vattas.\n\nJa vattasta ne nousoo päähän!\n\nJa te tiärättä, jotta ku ihmisellä pörrää pääs piperöösiä, niin s’oon\nsitte kamalaa — —\n\nJa sitä varte se Jaska kulki varpaallansa niskat kryhys ja ne\njumalattomat puuhohtimet krököllä kaiken kesää kryytimaasnansa silmä\nkovana vaanimas piperöösiä, jottei ne vai pääsisi munimaha.\n\nEi keriinny heinäntekoho, ei leikkoolle.\n\nKerraasti ku pastori oli menos Liipantönkälle ristiääshin, niin sen\nhevoone pirätti ku tikkuhu Jaskan kryytimaan kobralla, heristeli\nkorviansa ja floosas.\n\nPastoriki rupes kattomhan, jotta mikä sen hevoosen tuli, niin se näki,\nkun Jaska hiipii ma talana ku kissi häntä pitkällä pitkin airan viärtä\nja yhtäkkiää tryyköötti pikkuusen piperöösen niskahan.\n\nLyärä mojahutti puuhohtimilla jotta tomahti ja ähkääsi jotta:\n\n— Ähäh! Eppäs päässy rumaane munimaha!\n\nJa silloo se kans tapahtuu se imes, josta Jaska itte on niin monta\nkertaa puhunu, jotta kulkaa Pileamin aasi kääntöä päätä ja rupes\npuhumaha.\n\nPileamin aasi oli täs tapaukses tiätysti se pastorin vanha pruuni\nsalvia.\n\nSe kattoo ensin kauan aikaa sen Jaskan touhuja. Ja vasta sitte se\nkääntöö päätä ja sanoo jotta:\n\n— Herra, hänen pääsnänsä on jo piperöösiä.\n\n\n\n\nPENTIKS.\n\n\nOottako kuulla, mihnä sialunpiinas vaasalaaset fiinit frouvat ja\nfröökynät nyt ovat?\n\nN’oon itkenehet kolome voorokautta oikohonsa ja voihkinhet ja painanhet\nsyrämmen paikkaa molemmilla käsillä.\n\nPannehet silmät kiinni, huisuuttanhet koko kruppia ja höpissehet jotta:\n\n— Pentiks, Pentiks!\n\nN’oon ny kaikki fiinit frouvat ja fröökynät ja tyttökoululaasekki\nonnettomasti rakastunehia. Ei maista niille ruaka, ei lystää nisu.\n\nJa me kaupungin komjimmakki kavaljeerit saamma turhaan vaksata\nnääveliämmä.\n\nEi tartu, ei tehua, koikkarootti ja pokkurootti täs ny kuinka päi\ntahansa.\n\nJa kyll’on tähän asti kelvannu!\n\nTämän kaiken sai ny aikhan yks silunaamaane juutalaaspoika, Jörjen\nPentiks, oikee läpikliipattu ja päältäpuleerattu mailmankoijari.\n\nTuli tänne Vaasahanki, junkkari, konserttia antamhan. Seisoo lavalla ja\nheitteli sellaasia suloosia silmäyksiä vaasalaaste akkakasahan, jotta\nnäiltä meni heti pää sekaasinsa.\n\nJa lauloo ja viisoo käsillä jotta\n\n— Minä raakastan — — —\n\nHaistoo ruusua ja mulkaasi niin suloosesti, että itku oli akoolta\npillahtanu. Aivan hulluuna olivat naiset kiakkaroonehet.\n\nMutta herrat olivat istunhet kovasti tyrniää ja oikoosna.\n\nVasta maanantaki iltana tästä pahennuksen tekijästä päästhin.\n\nAsemataloon piirittivät Vaasan hullaantunhet naiset. Tungos oli\nPentiksin ympärillä hirmuune. Sitä verettihin joka knapista ja viälä\nhännästäki Mikä taputti, mikä silootti ja kaikki ainakin kehräsivät.\nToiset liputti kiältä, toiset ihanasti silmiä liruttivat. Yks pussas\nkättä, toinen painoo polttavat huulensa Pentiksin kapsäkin nurkkahan.\n\nKun juna lähti, heitti Pentiks kourallisen poträttiänsä keskelle\nakkakasaa, jokka rupesivat ku kanat heti noukkimha.\n\nMutta ku kukkoo on pois, niin kuapiivat kanat, kaakottaavat ja\nkraapiivat toisiansa. Aivan niinku Vaasan fiinit frouvat ja fröökynäkki\ntekivät.\n\nHattuja kruttaantuu ja hamehia repes.\n\nHöyheniäki pöläji paikalle.\n\nMutta kaikkihin rakastunehimmat eivät saanehet silmiänsä irti suloosen\nPentiksin ihanilta huulilta. Ne eivät äkännehet, jotta se kuvia\npaiskaskaa, kun tryykööttivät junan perähän vain, ku se lähti.\n\nMennä flinttasivat niin kauas ku jaksoovat ja vasta Vanhasta Vaasasta\npyärtivät parhuuset.\n\nJa nyt tuloo kuulkaa siitä oikee oikeurenkäynti. Ne peräsjuassehet kun\neivät saanehekkaan Pentiksin kuvaa, vaikka s’oli muka niille meinannu!\nOvat oikeen poliisin kans vaatinehet ittellensä kuvaa niiltä toisilta,\njokka pitivät varansa ja kerkesivät saamhan.\n\nJa n’ei lupaa antaa vaikka linnahan viätääs.\n\n»Vasaplari» kirjootti jotta: »naiset sulivat kaupungintaloolla, ku\nPentiks lauloo».\n\nSitä mä en esti uskonu, mutta totta kuuluu olovan.\n\nM’oon käyny vahtimestarin frouvalta kysymäs ja se sanoo jotta:\n\n— Joo-oh, trasulla piti käyrä jälkiä pyhkimäs!\n\nAivan oli oikohonsa naisilta liraannu kyynnelehet.\n\n\n\n\nLAKANA FÖLJYHY!\n\n\nOottako kuullu niiren kahren tuamarin saunareisusta?\n\nTäs joulun välipäivinä tuli Helsingistä yks tuamarismiäs kestihin\ntoista herraa täälä Vaasas. Ja sitte ne päättivät yhtenä iltana lähtiä\nsaunaha.\n\nJa menivät kans ja ottivat yhtehöösen lakanan ja pikkuusen\nsilmänvoiretpotun kans joukkohonsa. Ja kylpöövät kovasti ja hikosivat.\nJa aina välihi pluiskahuttivat siitä potusta.\n\n— Heitethäs taas vähä lisää löylyä!\n\n— Hoh hoh ku on tulista!\n\nJa niin kovan löylyn ottivat jotta aiva kuuppiivat ja olivat lavalta\npurota.\n\nMutta kun saunapiika truiskas sangoon kylymää vettä herrojen selkähän,\nniin se vähä friskas.\n\nMutta niin olivat herrat fletkooksis sen löylyn päälle, jotta\nsaunapiian piti knapita herraan pöksykki traksiloohi kiinni, muutoon\nn’olis puronnehet ja herrat tullehet vaikka housuuta kotia. Niin n’oli\nväsynehiä.\n\nEivät yksitellen pysynehet pystyskää, mutta saunapiika hoksas konstin.\nSe tälläs herrat nojaamahan toisiansa vastahan ja käski pitää kiinni!\nNiin pysyyvät pystys ja pääsivät kävelemhänki!\n\nPisti viälä sen herraan lakanankin toisen paltoon plakkarihi ja niin ne\nlähti yrittämhän kotiappäin.\n\nJa hyvin meni!\n\nMeni niin hyvin n’otta herrat ittekki tykkäs, jotta se menöö hyvi.\n\nJa pistivät lauluksi jotta:\n\n    Tippaakaa en kehu\n    mutta sellaane\n    on Kalle Aaltonen,\n    seuduilta sieltä pitää surut olla pois,\n    miss on Kalle Aaltonen!\n\nJa sitte tuli sellaane miäs, joll’oli kapula käres ja hopiaknapit eres\nja takana. Ja sanoo jotta:\n\n— Mitäs te täällä roikastatta?\n\n— Mitäs me — — — Ei me mitää roikasta, me vaa vähä laulamma — — —\n\n— T’ootta kuulkaa juavuksis! — kiljaasi se kapulaherra.\n\n— Kyllä s’oon niatua herra kapteeni — hik — —\n\nJa samas pääsiki herraan käsikoukku auki ja molemmat kellahtivat\nsilmällensä karulle.\n\nSilloon poliisi sanoo jotta:\n\n— Kyllä s’oon ny selävä!\n\nJa lähti viämhä niitä konttuurihi.\n\nMutt’ ei saanu! Kun n’oli sellaasia lihavia rötkälehiä, eiväkkä\npysynehet pystyskää. Eikä ollu kelkkaa.\n\nHerrat makasivat mahallansa ku tynnyrit ja poliisi huuti jotta:\n\n— Noskaa ylähä siitä!\n\n— Millä juuttahalla, herra konstaapeli, tästä ylhä pääsis? —\n\n— S’oon maharotoonta — sanoo jo toinenkin herra ja kellahti seljällensä.\n\nS’oli niin kamala paikka jotta poliisiki meinas jo suuttua.\n\nMutta sitte muistiki se herra, joll’oli se lakana plakkaris, sen\nsaunapiian konstin ja sanoo poliisille jotta:\n\n— Ei tästä muutoon mitää tuu, jonsei herra konstaapeli tarjua meille\nkäsikoukkua! — — —\n\nJa kun aikansa yrittivät niin pääsiväkki konstaapelin sääriä pitkin\nsilpoomalla käsikynkkähä kiinni ja seisomhan. Ja niin lähtivät.\n\nPoliisi, jok’oli selvä, asteli tyrniää ja kankiaa ja herrat kerranki\nsananmukaasesti pysyyvät pystys vain poliisivoiman avulla. Tulivat\nsitte konttuurihi, johna ne riisuttihin.\n\nJa viäthin putkahan.\n\nSiäl’oli olkipolsteri nurkas niinku herrat hyvin tiätää, ja sen päälle\nkäskettihin panna maata.\n\n— Tuata, tuata — sanoo toinen herra. — Mihnäs täält’ on lakana?\n\nPoliisia nauratti. Sanoo jotta:\n\n— E-hei täälä lakanoota pistouvata!\n\n— Mutta, tuata, tällä mun kampraatillani on lakana palttoon plakkaris.\nEikö me saa sitä tänne? — kysyy se toine herra, joka viälä puhuu.\n\nSe toine ei puhunu enää mitää. Se mässähti heti keskelle laattiaa.\n\n— No joo, kyllä sen saa — nauroo poliisi ja meni ja haki.\n\nHerra levitti sitte lakanan polsterin päälle ja pyäritti\nkampraattinsakki sen päälle. Ja sitte kans pani maata.\n\nJa hyvin nukkuuvat ainaki kaks tiimaa, kun samas aukes putkan ovi ja\nsinne lykättihin kaks kauhiasti rähisevää hampuusia. Poliisi nakkas\nolkipolsterin niillekki.\n\nN’oli vissihin ollehet monaasti ennenki taloos, kun heti petasivat\ntoisehe nurkkaha ja rupesivat makuulle.\n\nMutta sitte hoksas toinen jotta:\n\n— Katto, kuule totisesti, nualla toisill’ on lakana!\n\nJa siitä ne suuttuuvat ja rupesivat jylläämhän ja trumpaamha ovhen,\njotta poliisin piti lopuksi tulla kattomhan ja kysymhän jotta:\n\n— Mitä ny?\n\n— Meille kans lakana! Niinku nuallaki on! Mitä se sellaane tiätää,\njotta täällä toisia makuutethan olkipussin päällä ja toiset saa\nlakanalla maata? —\n\n— E-hei poijat! — nauroo poliisi.\n\n— Miksei?\n\n— Onkos teillä lakana följys?\n\n— Ei ookkaa.\n\n— Mutta nualla herrooll’oli! Olsitta teki ottanhet joukkohonna niin nyt\nolis!\n\n— Kyllä nua herrat perhanat hoksaavat aina kattua ethensä — manaalivat\nmiähet.\n\n\n\n\nKU SOKURIA TAAS SAATHIN.\n\n\nOottako kuullu herrinjee ku sokuria on ny kaikki puarit täynnä?\n\nKeskiviikkona ruvettihin yhtäkkiä täälä Vaasas myymähän joka puaris\npurkista sokuria ja ihmiset hyppäs ja huikkiivat toisillensa jotta:\n\n— Sokuria!!\n\nJa näyttelivät oikee vanhaalaija, keisarivallan aikuusia suuria\nkokonaasia sokuritoppia toisillensa ja huutivat jotta:\n\n— Samposta saa vaikka kuinka paljo, eikä korttia kysytäkkää!\n\nJa kun sen kuuli Mäkiskä ja Plumperska, niin heti rupesivat kaivohon\nhamhenplakkariansa jotta:\n\n— Voi voi, onkhan mulla massikkaa följys! — No jumalan kiitos, kun oli!\n\nJa sitte lährethin juasta plusuuttamhan Sampohon.\n\nSiälä piti niin tukkia, jotta aiva hiki tuli, mutta sai kun saikin\nviimmeen akat toppinsa. Mäkiskä tuli karulle niin leviää ja mahtavaa\njotta:\n\n— Kah!\n\nEikä maittanu mennä suaraa kotiakkaa toppinsa kans, ku kulki monet\npoikkikarut ja Lontviikinkatuakin kiikuttaan toppaa. Meni viälä\nnäyttämhän Lumpärskallekki.\n\nNo se jätti heti tiskit siihe, sitaasi hilkun päähänsä, kollas\npiironginloorasta massikan ja lähti. Sanoo vai jotta:\n\n— Mä kans!\n\nJa ku Lumpärska toi sitte kotia sellaasen viiren kilon sokuritopin,\nniin nosti pöyrälle ja sanoo sota-aijan mukuloollensa jotta:\n\n— Kattokaa muksut makoosta!\n\n— Mikä se on tua, äitee, nuan korja klimppi? — kysyyvät sota-aijan\nmukulat silmät tapilla.\n\n— S’oon sitte aivan purkista sokuria! — hikkaasi Lumperska ja löi\nreithensä.\n\nMukulaan oli silmät suuret ja niin kirkkahan ilooset, jotta oikee ne\nsätii!\n\nMutta sitte rupesivat sanomhan jotta:\n\n— Äitee narraa! Ei nuan kauhian suurta sokurinpalaa oo koko mailmas.\n\n— Josetta usko muksut, niin maistakaa.\n\n— Jaa-ah! — sanoo sota-aijan lapset, kun olivat vooron perähän saanehet\nkiälellä lipaasta. — Sokuria s’oon!\n\nJa lähtivät pihalle trossaamahan toisille kersoolle jotta:\n\n— Meill’ on nuan, nuan suuri sokurinpala.\n\nJa näyttöövät käsillä.\n\n— Meill’ on suuree! — rupesivat toiset kersat äikittelöhön Lumperskan\nmukuloolle.\n\nJa niin rupesivat valehtelhon aina vaa friskimmästi.\n\nYksi junkkari sanoo jotta:\n\n— Meirän äireell’ on niin suuri toppa ku taloo!\n\nMutta siihe sanoo Heikkilän Iivari jotta:\n\n— Meirän äireell’ on niin suuri toppa ku kirkontorni!\n\nMuiren meni suu tukkuhu ja käret nyrkkihin. Viimmeen sanoo yks poika\njotta:\n\n— Kuinkas se teille tupahan mahtuu?\n\n— Mitä se sulle kuuluu!\n\n— Valehtelet piikkinoukka. — —\n\nSiitä tuli tappelu ja sellaane rähinä, jotta viimeen seisoo kaikki\ntaloon akakki portahilla, putiivat nyrkkiä toisillensa ja huutivat ku\ntanotorvet, jotta siin’oli koveet prätinä ku Krunsstatin vallootukses,\nvaikka sekin oli kyllä kova.\n\n\n\n\nHRA PLUMPÄRIN AURINGONPIMENNÖS.\n\n\nOottako kuullu jotta hra Plumpäri on kans kovasti töllistelly\ntaivahalle niinku muukki ihmiset sitä auringonpimennystä?\n\nSe hra Plumpäri ku seuraa aikaansa ja lukoo sanomalehtiä. Ja\nsanomalehrestä se sen lukiki, jotta muka aurinko pimenöö huhtikuun 8\npäivänä 1921 alkaan kello 10 vailla 10 aamulla.\n\nKyllä se hra Plumpäri vähä epääli jotta:\n\n— Jos ne toimittaja-lurjukset meinaavat ny oikee eri lailla narrata\narvoosaa yleesyä ja panna kaikki ihmiset töllistelemähä taivahalle\nniinku täs aprillipäivänäki.\n\nHra Plumpäri on nähkääs ottanu kovasti pahaksensa sen aprillipilan, kun\nsitä narrattihin sillä Lilli-fröökynällä.\n\nMutta pani se kumminkin muistikirjahansa ylhä sen auringonpimennöksen\nja tuumas jotta:\n\n— Pitää täs vähä kuuloolla ja perätä muitaki ihmisiä, jos ne rupiaavat\nsitä aurinkoa töllistelemähän, niin sitte munkin passaa.\n\nTuli sitte se muistikirjan päivä. Ja sinä aamuna nousi hra Plumpäri\naiva muina miähinä ylhä, eikä ollu tiätääksensä koko pimennöksestä,\nvaikka kyllä tiäsi. Oli varannu klasinpalankin plakkarihinsa aiva\nsitä varte, jotta on millä kattella, jos se aurinko siltäki rupiaas\npimenöhön.\n\nJa mitäs ollakkaa ku hra Plumpäri lähti konttuurihinsa tuas 10:n\nkorvis, nii ihmiset karuulla jo kovasti kattelivat taivahalle.\n\nSilloo tuli hra Plumpärillekki hätä klasiinensa. Se oikee juaksi\nkonttuurihinsa, pisti valkian siihen kynttylän pätkähän, jolla se\nsulatteloo lakkahankia, ja nokes kovasti klasinsa.\n\nJa sitte kattelohon.\n\n— Jaa-ah! — sanoo. — Niin näkyy. Pimenöö! Tuloo musta kuu ethen.\n\nJa sitte näyttöhän toisillekki jotta:\n\n— Kattokaa ny!\n\nJa taas muille näyttöhän ja aina välihin kattoo hra Plumpäri ittekki.\n\nMutta tuas yhrentoista aikana ei hra Plumpäri enää antanu klasiansa\nkellekkää laihnaksi, vaikka n’olis kuinka pyynnehet. Se seisoo sääret\nlevjällä, kaula pitkällä ja nenä aiva klasis kiinni ja sihtas ja vahtas\nniin tarkasti, jottei räpähyttänykkää silmiänsä. Eikä se siinä parhaas\nkohras, ku oikee mailma pimeni ja lintujenki meni suu tukkuhu pelkästä\nhämmästyksestä, enää hengittänykkää.\n\nHoki vaa jotta:\n\n— Ny, ny, ny — — — Nys s’oon justhin keskellä, jotta alakantti vai\nnäkyy! Kattokaa! — hihkaasi hra Plumpäri niin mahtavaa kun s’olis koko\npimennyksen itte tehny.\n\nSitte se antoo jo klasinsa muillekki, kun oli parhaan paikan itte\nkattonu.\n\nJa ku hra Plumpäri lähti päivällistä syämähän, niin se kysyy\njokahittelta, joka vastahan tuli, jotta:\n\n— Kattoottako auringonpimennystä? M’oon kattonu!\n\n— No niin näkyy! — sanoovat ihmiset ja kattoovat hra Plumpärin ilosta\nja ylpeyrestä loistavaa naamaa. Ja rupesivat merkillisesti hymyylemähän.\n\nHra Plumpäriki, jok’on fiini ja kohtelias miäs, hymyyli kans ku aurinko\nennen pimennystä.\n\nHra Plumpäri tuli kotiansa loistavalla tuulella. Mutta ruakasalis, kun\ns’oli istunu pöytähän ja sen frouva toi soppafatia niin:\n\n— Herrenjee! — pääsi frouvalta ja vähältä oli jottei puronnu koko fati\nkäsistä.\n\n— No mitä ny? Ookko sä rakas Akneeta kattonu auringonpimennystä?\nMin’oon kattonu! — sanoo hra Plumpäri.\n\n— No niin näyttää! — pääsi frouvalta — kun naamas on aivan nojes,\nsenkin patakettu.\n\nHra Plumpäri oikee säikähti. Se pyhkääsi muatuansa ympärinsä.\n\n— No nyt tuli oikee täyrellinen auringonpimennys! — huakaasi frouva.\n\nJa niin se tuliki. Hra Plumpäri oli naamasta musta ku korannoki.\n\n\n\n\nMITÄ VARTE OPETTAJASTA TULI VANHAPOIKA.\n\n\nOottako kuullu mitä varte yks kunniootettava kansakoulun opettaja\nKauhavall’ on tehny lujan päätöksen, jotta s’ei ota ikänä akkaa, ei\nvaikka taittuus?\n\n— En ikänä ota akkaa, en totisesti otakkaa akkaa! — oli kuulemma\npahkuloonu itteksensä tua rehellinen kansakoulunopettaja, jok’on\npoikamiähenä menestyksellisesti taistellu kaikkinaasia naismailman\nhoukutuksia, vikittelyjä ja suaranaasia petkutusyrityksiäki vasthan.\n\nKun oikeen halki sanoo, niin pitää tunnustaa, jotta sit’oli\nny karkausvuanna ruvennu silloon tällöön jo vähä viämistämhän\nakkamailmahanpäin, mutta kyllä halut lähti, kun se täs yhtenä iltana\ntuli kävelyltä kotia, pani sateenvarjon nurkkahan ja näki minkälaasia\nne sulooset flikat ovat, kun ne oikeen luantonsa näyttäävät emäntinä.\n\nViälä tänä päivänä ei tua kunniootettava ja vakavamiälinen kansan\nlasten opettaja ymmärrä, kuinka ja mitä varte ne kaks taloon emäntää\ntuli sen opettajan hiljaasehen köökkihin tappelemhan.\n\nEnsin oli tullu toinen ja sitten toinen ja heti ruvennehet kyräälemhän\ntoisillensa. Toinen oli mulkaassu toisen päälle ja toinen het takaasi\njotta:\n\n— Mitä siinä volkistelet?\n\n— Mitä se sulle paistaa?\n\n— Paistaa se!\n\n— Tuallaanen!\n\n— Oom mä vaan tälläänen — — —\n\n— Pössöö — — —\n\n— Itte sä pössöö oot — — —\n\nSitte ne lentivät yhthen, ja pyäriivät ja nykiivät ja repiivät\ntoisiansa hiuksista jotta suuret karvatukut vain lenteli. Ja huutaa\nhölöttivät ja krääkyvät ja sanoovat niin sakiaa ja tihiää, jottei\nkumpikaa kuullu mitään.\n\nMutta se toinen emänt’ oli paree.\n\nSe sai hairatuksi sitä toista patukasta kiinni, ja voi armas kun se\nruataasi sen nuan olkansa ylitte laattiahan kun märjän trasun vain,\nniin hamhen liirinki siltä toiselta prätkähti poikki ja repeskin\njotakin, ainakin justhin niin pani, ja toinen kenkuna lenti ovhen jotta\npaukahti. Ja pöyrät ja lavittat poukkooli ja menivät aivan pirin pärin\nja sitte vasta kaatuuvat.\n\nJa kun se sai sen toisen alansa, niin kyllä se sen hantteeras ja\nplokkas, voi jee.\n\nEi yhtää kattonu, mihkä löi, kun aivan vasta pläsiä fläiskytti. Ja\nvaikka se toinen huuti ja krääkyy niin lujaa kun ikänä jaksoo ja\nkerkes, niin toinen vain jotta:\n\n— Huurakko siinä! — — —\n\nJa kyllä se sitä tukusteli!\n\nNiin, silloon juuri tuli opettaja ja — voi ku se hämmästyy. Oli kun\nolis taivhasta puronnu. Suu auki seisoo.\n\n— Mitä herran jetuna te emännät teettä? — niin kysyi.\n\n— Tappelemma tiätysti — hohuuttivat emännät ja lentivät taas kun\ntalanpiit toistensa niskahan, ja piaksut paukkuu ja hännät lenteli,\njotta paksut sääret ja rantuuset sukat vain loisteli ja siltä toiselta\ntresaji sukkarihma ja toinen sukk’oli aivan syltys. Se, josta kenk’ oli\npois.\n\nOpettaja siunas ittensä, karkas mettähän moneksi tiimaksi ja aiva se\nvapaji. Vasta myöhään yän päällä tuli kotiansa kuuholla korvin, mutta\nsilloon n’oli jo menhet pois sen köökistä.\n\nJa kun s’oli tuan tärisyttävän kohtauksen jälkehen nostellu pöyrät ja\nlavittat köökisnänsä pystyhyn, lukinnu ovet tarkasti kiinni ja menny\nlevolle ja siunannu ittensä, niin viälä viimmeeteksi oli pyytäny jotta:\n\n— Äläkä saata mua kiusaukshen ja katto mun perähäni, etten mä eres\nvahingoskaan hemahra, enkä nappoho astua mahra.\n\nSitte vast’ oli saanu unenpäästä kiinni ja kans kohta nähny unta\npitkistä tikoosta, jota pitki s’oli mennä lipittävinänsä ku orava\ntaivhaashen.\n\nSe näki unta, jotta sill’ oli hätä ja ahristus kauhia kun tikkahia\npitkin tuli sen peräs niin paljo kun ikänä kerkes kaks lihavaa\ntaloonemäntää, jokka tuan tuastaki olivat saara ja saara sitä\ntakinhännästä kiinni ja aina hokivat jotta:\n\n— Saampas, saampas. — — —\n\nSilloon se tuli ylimmälle pualapuulle ja tikkahat loppuu!\n\nTaivahaashe oli viälä hyvästi kolme syltä!\n\nAivan sen otti hengen kiinni. Mitäs nyt tehrä?\n\nSilloo tuumas ja oikee unisnansa sanooki jotta:\n\n— Menköhön ny vaikka henki, mutta ponkaasen mä!\n\nJa poukahutti kans. Ja _pääsi_ kun pääsikin ylähä!\n\nKyllä s’oli uhkarohkia hyppy!\n\nMutta nahkansa pelasti. Akat eivät tohtinehet hypätä. Jäivät tikkaan\npäähän vaan huutelohon ja viittoolohon.\n\nKyllä sen oli sitte hyvä olla sen opettajan, kun se näki, jottei ne\nakat pääsekkää perähän. Eik’olsi luullu, jotta kansakoulunopettaja ja\njo vanhemmalla pualella sellaasia sopimattomia koulupoikaan konstia\nosaakaa tehrä, kun se teki. Kun näytti akoolle pitkää nenää taivahasta,\nliputti kiältä ja oikee irvistelikin jotta:\n\n— Äkkis rumaaset, ettäpä saanu!\n\nSe siitä ny oli hyvää Kauhavan emäntään tappelusta, jottei ainakaa\nsiitä miähestä kukaan Kauhavan emäntä saa tytärellensä miästä.\n\nJa tyttäret onki kuulemma kovasti suutuksis emännillen kun aivan\npilasivat asiat.\n\nMutta sen toisen akan miäs oli trossannu sille toisen akan miähelle\njotta:\n\n— Ei yhtää sun akkas piisannu meirän Tiitalle.\n\n\n\n\nTAKAUSMIÄHIÄ PYYTELEMÄS.\n\n\n      _Viisas sana_: »Klumppuusta s’oon ihmise elämä,\n      mutta siinähä se aika kuluu».\n\nYstävääseni, jos sinä tahrot tulla rikkahaksi ja viisahaksi, niin minä\nannan sulle hyvän neuvon: Lyä nenäs takkakivhen!\n\nJa jos et heti ensimmääsestä lyännistä viisastu, niin lyä toinen kerta\nja vähä lujempaa.\n\nJos ei sekää auta, niin tärähytä kolmas kerta niin kovaa ku ikänä\njaksat.\n\nEnempää ei tarvitte.\n\nKatto sitte, ystävääseni, kuinka meni. Halkesko takkakivi vai menikö\nnenäs littuhu?\n\nJos takkakivi halkes, niin susta tuloo rikas miäs, sillä jos sulla\nystävääseni on sellaane nenä, jotta sillä halkoo ja hakkaa kiviä, eik’\nota kipiääkää, niin s’on erinomaane aset elämäntaistelus. Sillä tianaa\nrahaa! Kruuti ja tinamyyti on ny tyyristä ja tuntipalkat korkiat.\n\nMutta jos sensijaha sun nenäs meni littuhu ja sä tykkäsit, jott’ otti\nkipiää, niin susta tuloo erinomaase viisas miäs.\n\nSun pitää vai ahkerasti jatkaa harjootuksia ja takua nenääs takkakivhe.\n\nJota usiemmaasti ja kipiempää lyät, sitä viisahee susta tuloo.\n\nJa s’on sitte kova tosi!\n\nMutta kun on aikansa nenää takkakivhe takonu, nii sitä tuloo vähitellen\nniin viisahaksi, jottei tarvitte ku silloo tällöö enää vähä knopahuttaa.\n\nNiin on tehny kaikki viisahat miähet. Ja mä kans!\n\nM’olin siihe aikha nuari lupaava ylioppilaskloppi ja makaalin talvet\nHelsingis opintiällä. Lueskelin ahkerasti silloo tällöö, ja varsinki\nsilloo ku oli raha kaikki, muinaaspulkaarian ja tataarien kiältä\n(ihmiset tiätää toristaa, jotta m’oon muitaki tyhmyyksiä elääsnäni\ntehny), mutta kesät mä asustelin maalla faarin ja muarin tyänä.\n\nJa luin siäläki sitä siunattua pulkaariankiältä, kun ei mun kruppini oo\noikee koskaa tyäntekua kaivannu.\n\nJa hyvin se aika kuluu ja varsinki rahat. N’oli aina kaikki!\n\nMuari pakkas krupajamha ja faari välistä kysyyki jotta:\n\n— Mihkä sä poika oikee tuata rahaa paasaat? Eihän sulle piisaa\npiikivekkää!\n\nJa kun mun ei passannu ruveta oikee nuukaha seliittelemähä, niin\nmä tiätysti otin noukkahani ja menin yliskamarihi oikee vihoosnani\nlukemaha sitä pulkaariankiältä. Ja kum m’olin kaks päivää lukenu, niin\nmä keksiin konstin:\n\n— Minä meen pankkihi ja otan laihnan! Sillähä sitä herrat rahapulasta\nselviäävät!\n\nSeliitin heti meininkini faarille ja muarille ja sanoon jotta:\n\n— Nyt ei teirän enää trenkää mua auttaa. Kyllä mä pärjään ittekki.\nM’otan laihnan pankista ja lujen ku hevoone.\n\n— S’on oikeen poikani! — sanoo faari. — Tee se, niin saat elää. — Mistä\nsä saat takausmiähet?\n\nFaarin näytti vetävän vähä suonta suupiälestä ja muarinki meni suu\nhymyhy.\n\n— Jaa niin takausmiähet? — sanoon mä. —\n\nTakausmiähiä tällääselle lupaavalle tiäremiähen aluulle, on koko mailma\ntäynnä! Täshä on rikkahia täloollisia ja hyviä tuttuja ja mukavia\nmiähiä koko pitäjes täynnä. No takausmiähistä ny ei puutett’oo, kun\nvain on pankiis rahqja. — — —\n\nEi tartte muuta ku mennä taloohi ja sanua isännälle, vaikka tualle\nJuha-isännälle, jotta:\n\n— Tuata nuan m’oon täs vähä meinannu tehrä pikkuuse paperin pankkihi\nennenkö mä lopetan nua pulkaariankiälen tutkinnot ja lähren yliopiston\ntipentillä tutkimuksia jatkamhan karakirkiisien maahan, että jos tuata\nnuan te ny niinku pansia nimennä tähän mun paperihini. S’oon vaan\n5.000 markkaa, ei se sen enempää. — Niin kiittää Juha-isäntä kun saa\nvaivaasen pukinsorkkansa kriivatakki mun paperihini! — sanoon mä.\n\n— Sopiipa koittaa. Miks’ei ny tuallaasta tiäremiähen planttua taattaasi\n— tuumas faariki.\n\nKyllä mä vähä tykkäsin, jotta siinä faarin puhees kuulosti niinku\ns’olis jotaki epäälly. En pääsny oikee kärryylle, jotta meinaskahan se\nniinku sitä takausmiästen saantia vai epäälikhä se mun tiäteellistä\ntulevaasuuttani.\n\n— Saattaapas nährä! — sanoon mä. Ja s’oliki hyvin sanottu.\n\nJa niin mä lährin siitä paikasta paperit pläkkaris kylälle. En meinannu\nmuuta ku likimmääsis kranniis pyärähtää. Mutta Juha-isäntää ei rookannu\nolla kotona ja Ylitaloon Matti-isäntä sattuu olhon kyröllä airanpanos.\n\nMä lährin sitte oikaashon vainion poikki Larvataloohi ja siäl’oli\nisäntä kotona. No se haastoo heti kamarihi, käski emännän keittää\n»maisterille» kaffia, vaikk’en mä maisteri ollukkaa, ja rupes kyselöhö\njotta mitä kuuluu.\n\n— No eipä ny nii mitää erinomaasta — puhelin mä niinku pruukathan.\n\nMe soviimma kovasti hyvin isännän kans ja mä alkasin sitte kautta\nrantaan viämhä sitä asiaa siihe pulkaariankiälen opintoohi, jokka\nmull’on viäläki kesken. Sanoon jo jotta:\n\n— Pitääs täs tulvana kesänä lähtiä sinne karakirkiisien maaha\nfonetiikkaa tutkimha ja siinä tarvitaas rahoja.\n\nSitte tuliki kaffit ja emännäll’oli kovasti suuria ja leveetä\n»piaksumpohjia» prikalla.\n\nMä en oo ikänä nuasta peijakkahan präiskälehistä tykänny, johna telaa\nsuunsa ja saa leukaperänsä paisuksihin niitä mäihätes. Mutta mikäs\nsiinä auttoo? Ei passannu kiältääkkää, eikä s’olsi auttanukkaa.\nMolempihi kuppiihi piti panna sulamaha ja ottaa »piaksumpohjan»\nkäthensä.\n\nOnneksi lähti isäntä emännän perhän tuphan ja mun passas pistää korppu\nplakkarihi. Olin sitte kovasti pyhiiskelöväni suuta, kun isäntä takaasi\ntuli.\n\n— Niin tuata — rupesin mä sitte taas uurestansa sitä asiaani. Jotta\ntuata ajattelin, että tuata jos te tulsitte vähä takuumiäheksi — — —.\n\n— Jaa tuata, jotta minäkö niinku tuata niinku takaamaha? — — — sanoo\nisäntä ja rupes kovasti rykimhän.\n\nSamas lenti kamarin ovi seljällensä jotta präikähti ja emäntä huuti\njotta:\n\n— Voi herran jutina Juhannes kun paimen tuli kotia juasten jotta\nlehm’on puronnu saviprunnihi!\n\nJa isäntä poukahti pysthy, hairas lakkinsa ja lähti ku ammuttu\njuaksemha.\n\n— Mihnä, mihnä? — hätäännyyn mäki. — Mihnä se saviprunni o?\n\n— Voi voi tuata s’oon kahren virstan pääs larvas! Kerkiääkähä se\nJuhannes sinne ennenkö se kualoo.\n\n— Juhannesko?\n\n— Ei ku se lehmä!\n\nMä juaksin peräklasista kattomhan isännän perhän ja kyllä se mennä\npyhkääsi n’ottei olsi luullukkaa sellaasta kyyttiä pääsevän, kun jalaat\nviuhtoo ku vyhrinpuut ja tukka aiva oikoosna.\n\n— No jos se tuata vauhtia painaa koko matkan, niin eikhän kerkiäkki\n— vakuuttelin mä emännällen ja koitin lohruttaa ku sitä niin kovasti\nitketti.\n\n— Viipyykhän se kauan siälä? — kysyyn mä sitte taas emännältä, kun mä\nmuistin sen asiani.\n\n— Ei suinkha se siältä ainakaa ennen iltaa kotia kerkiä — arveli emäntä.\n\nKyllä mun pisti vihakseni kun tuan lehmän ny justhin pitiki prunnihi\npurota, muttei mun passannu ruveta iltaa orottamhan. Ja kun siin’oli\nEsa-Heikkilääne, jonka kans m’oon hyvä tuttu, justhin krannina, niin mä\nlährin sen tyä.\n\nSiäl’oli isäntä kotona ja sama trahteeri ku Larvatalooski, mutta\nemännälle mä sanoon jotta:\n\n— M’oon ny justhin juanu kaffia tuala Larvataloos ja vatt’on niin\nkovasti täynnä, jotta mä en ny paa sulamaha vaikka mikä olis, ee-en.\n\n— Näm’on justhi tuatu Ekki-pakarista jotta n’oon kovast tuarehia ja\nhyviä — hoki emäntä. Eikä siinä auttanu laupiahat silimäkkää.\n\nEmäntä tukkii ja tukkii niin kauhian suutta »piaksumpohjaa» jotta oikee\nmua raisteli. Vaikka m’olsin kuinka sanonu ja pannu vasthan, niin se\naina vaa jotta:\n\n— No kyllä sitä ny yhren nisunpalan kastaa pitää! Eikä se paljas kaffi\noo mitään hörppiä.\n\nJa kun min’en ottanu, niin — se pani sen kauhian korpun mun kuppini\npäälle!\n\nKyllä m’olsin tärkiää präiskänny sen »piaksumpohjan» seinähän ja\nhyppiny tasapökkää, muttei passannu, ei passannu.\n\nAsialla kun olin.\n\nMä kastoon, purin ja niälin ku sahajauhoja, mutta lopuuksi sain\npistetyksi pualiskan plakkarihini.\n\nSitte mä seliitin isännälle niitä pulkaariankiälen opinnoota ja sitä\ntipenttiä, että tuata niinku takaamaha — — —.\n\n— Jahah vai takaamaha — innostuu isäntä. S’oon oikee, jotta meistä\ntaloonpoikaasistaki ihmisistä tuloo oikee tiäremiähiä ja herroja, eikä\nvaa aina herrasväjen mukuloosta.\n\n— No min’oon ajatellu sitä samaa, jotta oikee filosofiian tohturiksi mä\nmeinaasin ja sitä pulkaarian kiältä — — — rupesin mä.\n\n— No s’oon oikee! Ja minä tuun sua takaamaha vaikka kuinka paljo — — —\n\n— Mitäh? — kysyy emäntä kamarin ovelta.\n\n— No tämä maisteri pyytää mua sitä vähä takaamaha — seliitti isäntä.\n\n— Takaamaha? — kysyy emäntä uurestansa ja kattoo mua ku viarasta sikaa\npärinämaas.\n\n— Niin kattokaas emäntä, minä ny suaritan pulkaariankiälen tutkinnot ja\n— — —\n\n— No ei ikänä, sanon mä! — kiljaasi emäntä.\n\n— Kuinka niin? — hämmästyyn mä. — No se ny on aivan vissi, jotta mä\npulkaariankiälen tutkintoni suoritan!\n\n— Viis mä sun pulkaarin tutkamista! — karjaasi emäntä. — Mutta meirän\nisänt’ ei saakkaa mennä ketää takaamaha, sanon mä ja s’oon tyly tosi se.\n\n— No mutta emäntä, mitä te ny — — — koitin mä.\n\n— Älä ny viitti ruveta täs — — — koitti isäntäki.\n\n— Tuki suus! Ei sull’oo täs taloos mitää rooraamista — huuti emäntä. —\nTyhjänä s’oot taloohi tullu, muistakkos sen?\n\nJa oli tryykätä isännän pönskähä kiinni.\n\n— No mutta, olkaa ny, älkää ny, mun tähre tappeloho alaakko hyvät\nihmiset — pyytelin minä oikee vesissilmin.\n\nSiitä nousi sellaane melu ja metakka, jotta mä klapsaasin yhres välis\novesta pihalle.\n\nJäin portahille seisomhan ja ajatteloho, jotta mitä herrannähköhö tästä\noikee tuloo, kun n’oon nuan hulluuna. Tuvasta kuuluu viälä hyvän aikaa\nemännän meluamine, mutta sitte tuli hiljaasta.\n\nMä kuulin isännän kuiskuttavan emännälle jotta:\n\n— Jokhan se meni?\n\nM’olin ku puulla päähä lyäty. En käsittäny yhtää mitää. Ja kun lährin\nkävelhön, niin uuniklasista luurasivat perähäni, eiväkkä enää yhtää\nriirellehet.\n\n— Kamaloota ihmisiä! — sanoon ittekseni. Ja mitäs m’olsin voinu muuta\nsanuakkaa?\n\nSiit’oli hyvän matkaa Pömpelihin, johna mull’on vähä niinku sukulaasia,\nvanhaa haisua, mithän o.\n\nJa siälä mä en pääsny oikee reirhu alkuhunkaa ku Pömpelin Antti-faari\nsanoo heti jotta:\n\n— Kyllä s’oon turhaa kuule sun siitä sen enempää puhua — — —.\n\n— No kirjoottakaa sitte tuaho nimennä — ilostuun mä. — On se veri vettä\nvetelämpi niinku sanothan.\n\n— Ooksä hullu?\n\n— Mäkö hullu? — kysyyn mä. Kuinka niin voitta luulla? Mä kun oon kohta\nviisaustiätheen ja filosofiian maisteri?\n\nSuaraan sanoen, Pömpelin Antti-faari oli niin epäkohtelijas ja puhuu\nniin kamalasti ja loukkaavasti, jotta jos en m’olsi heti poistunu, niin\nm’olsin pian menettäny ittekunniootuksen ja luottamuksen itteheni.\n\nNiin kamaloota se musta puhuu ja mun pulkaariankiälen opinnoostani.\n\nMä kuljin sitte viälä mones paikas. Olin siinä Isoos-Kaapooski, jok’on\npitäjän rikkahin taloo, ja joh’on rahaa ku tuahta n’otta alimmaaset\narkun pohjalla mätänöö.\n\nJa siälä mä ny vasta imhen kuulin!\n\nSellaasen, jottei sitä tiärä koko pitäjäs kukaa muu ku mä. Ajatelkaa,\nkuulkaa, kun se Isoo-Kaappoo on köyhä ku kirkonrotta!\n\nKoko pitäjes luuloo ja pitää sitä oikee upporikkahana, oikiana\nrahapiruna — eikä sill’oo äijäparaalla puupenniä! Puhuras on ku nualtu\nlusikka.\n\n— Herrenjee! — Vai ootta te niin köyhä? — pääsi multa poikaparaalta,\nkun se oikee seliitti köyhyyttänsä. Oikee se itki.\n\n— Kuinka t’ootta niin köyhä, kun teill’on 7 hevoosta ja se vanha salvia\nkahreksas, neljättäkymmentä lehmää kytkyellä ja näin suuri taloo?\n\n— Velkana kaikki, velkana kaikki — hoki Isoo-Kaappoo. Jos ihmiset\ntiätääsivät mun velkani, niin ei rikkahaksi Kaapooksi haukutaasi. —\nKuka tiätää, vaikka vaivaastaloohi kualis —.\n\nKyllä mun tuli surko sitä rikasta Kaappoja. Mä sanoonki jotta:\n\n— Kumma ku t’ett’oo jo kuallu?\n\n— Sanos muuta! Sitä mäki oon ajatellu, jotta kuinka kauan mua täälä\npiinathan — — —\n\nJa vaikk’ei mun olsi kuinkaa passannu, niin aina m’oon pruukannu\nköyhille ja vaivaasille jotaki antaa. Olsin antanu Isoolle-Kaapoollekki\nvaikka koko markan, muttei mull’ ollu. Ei ollu ku yks ainua Fennian\npaperossi looran pohjas. Mun teki kovasti ittekki miäli, mutta tarittin\nkumminki sitä. Se otti sen ja pyyti mua viälä kraapaasta siihe\nvalkiaki, mutta itte se kyllä veteli. Kovasti se kiitteli ja kehahteli\njotta:\n\n— Kylläpäs sinä poltat fiiniä paperossia.\n\nNiin liikutettu m’olin, jotta aiva pakkas veret munki silmihi.\n\nJa ennenkö mä iltäyästä kotia kerkesin, niin m’olin travannu syämätä\nkoko pitäjähän päästä päähä, eikä yhtäkää takausmiähen nimiä ollu\npaperihini tullu.\n\nMä tein sen merkillisen havaannon, että jos ei lehm’ ollu puronnu\nprunnihin, niin oli taloos häjy emäntä ja hyvä isäntä, elikkä oli\nisäntä jo maksanu niin paljo takauksia, jotta s’oli päättäny ennen\nhirttää ittensä elävältä ku enää ketää rikasta ja luatettavaa miästä\nelikkä lupaavaa tiäremiästä, pappia eli puuställiä taata. N’oon\nkuulemma kaikki samallaasia. Yks hyvä tuttava lupas vissisti tulla\ntakaamaha, mutta vasta tulvana vuanna, ku se ensin näköö, joutuuko se\nmaksamha yhren toisen takauksen.\n\nJa ne, joonka ei ollu näin hullusti asiat, mutta muutoon hyväs\ntoimhentulos ja jota ihmiset pitivät rikkahina — niin ajatelkaa!\n\nKun oikee keskusteltihin ja värteerattihin niiren raha-asiat, niin\nn’oli kaikki köyhempiä ja kovemmas rahantarpehes kun mä, joka kuljin\nvain takausmiähiä kyselemäs!\n\nNiillä ny oli niin kiriät ja surkiat raha-asiat n’otta aiva mua\npyärrytti ja peljätti, kuinka niiren käyrähänkää.\n\nMä sanoonki joillekki jotta:\n\n— Parasta ny on isännät ku te heti teettä laihnan pankkihi ja mä tuun\nteitä takaamaha.\n\nHarvas vain oli sellaasia rehellisiä sivistymättömiä ihmisiä, oikeeta\nmoukkia, jokka sanoovat suaraa, jotta mä muka en ikänä velkaani\nmaksaasi!\n\nMä tulin kotia vähä totisen näköösenä.\n\n— No mitäs kuuluu poikani opintomatkalta? — kysyy faari. — Löikkö\npahoon nenäs takkakivhen?\n\n— Voi rakas faari ja muari. Löin! Löin joka taloos n’otta silmis sätii!\n— ja itku pillahti.\n\n— Sepä hyvä! — ihastuu faari. — Keitäs muari ny poijalle kaffit. S’oon\nkovasti viisastunu.\n\n— Mutta mistä mä saan rahaa lopettaakseni ne pulkaariankiälen opinnot,\nku kukaa ei tuu takaamahan?\n\n— No älä sure poikani — sanoo faari. — Mulla ja muarill’ on arkun\npohjalla viälä kärpännahkoja. Saat ne!\n\n— Mutta mistäs mä saan takausmiähet? —\n\n— Takaa itte! Sehän on kaikista vissiintä. Ittehän hyvä miäs ittensä\ntakaa.\n\nMä kirjootin faarille velkakirjan ja merkittin itteni molemmiksi\ntakausmiähiksi. Ja rahat nousi ku konttuurista! — — —\n\nJokos uskot sanan päälle, jotta lyä nenäs takkakivhen?\n\nSiitä viisastuu!\n\n\n\n\nNÄLKÄSILMÄ-SUUTARI.\n\n\nOottako kuullu siitä nälkäsilmä suutarista puhuttavan?\n\nMä en pahaa pruukaa ihmisistä puhua, mutta tua suutaripakana teki\nsellaasen kölöntyän vanhallen akallen, jott’ei tuallaast’oo ennen nähty\nei kuultu.\n\nKun senkin pikipeukalo ryäväs leskiakan kryytimaasta ruakamullan ja\nvei oman klasinsa ala. Ei jääny sen vanhan lesken maaha ku kuarittuja\nmulkkerokiviä, alunasavia ja hiataa.\n\nEikä se vanha leski voinu muuta ku itkiä suutarin häjyyttä.\n\nJa niin on asiat, jotta sillä suutarill’ on kirjootettu laki\npualellansa, joka sanoo, jotta tämä ittensä elättävä suutari saa\nkraapia kaiken ruakamullan köyhän leskiakan ainuasta pärinämaasta, jos\nvain tahtoo ja ilkiää, kun kerran maa on suutarin oma.\n\nJa tämä suutari tahtoo ja ilikes.\n\n— Knääkähtäkhön vanha ämmä siihe paikkahan! — Mitä se mua huiskuttaa,\nhampahitoon akka! — ajatteli se syntinen suutari, joka kans meinaa\ntaivahasen päästä.\n\nJa veti ja kärräs lesken ruakamullan omallen maallensa.\n\nMutta vääryys ei vesoo.\n\nIhmisten tuli surku sitä leskiä. Taloonisännät ja krannit toivat\nomasta maastansa monta kuarmaa parasta laia ruakamultaa sen lesken\npaljahasehen kryytimaahan. Toivat sontaaki ja hyvää sontaa toivakki. Ja\npikkulapset kans auttoovat sitä vanhaa hyvää mummua. Ne toivat heti ku\nlöytivät tiältä ja kujilta valmista lantaa tikuulla sille mummalle ja\nahkerasti ittekki kulkivat auttamas mummaa lannoottamha pärnämaata.\n\nJa mumma kiitteli ja sanoo jotta:\n\n— On niitä viälä hyviäki ihmisiä!\n\nJa lasten oli niin hyvä olla, jott’ei n’olsi muuta ku aina vai\nlannoottanehet mumman maata.\n\nJa mumman maa tuli niin hyvähän voimahan ja menestyy niin kovasti\nhyvin, jotta se sai kauhian paljo pärinöötä.\n\nMutta sen häjyn nälkäsilmäsuutarin maa oli kun noiruttu. Vaikka se\npenkoo ja möyrästi pärnämaatansa pyhinäki ja oppipoijan piti paljahin\nkäsin lannoottaa maata, niin ei sittekkää kasvanu muuta ku pilliääsiä\nja karriaasia.\n\nMaa piti kuivaa koko kesän. Pärnänvarret olivat rutuusia ja huanoja. Ja\nsitte tuli nilviääsiä ja karvamatoja, jokka söivät pärnänlehret ylähä.\n\nJa oli kun koko luamakuntaki olis ollu sitä häjyä suutaria vastahan,\nkun s’oli niin häjy sille mummalle.\n\nOikeen s’oli kamalaa kattuakki kun saret tuli. Aina tuli sellaanen\nukonpysty, jotta suutarin maahan ei puronnu nokkuakaa, mutta mumman\nmaan kasteli.\n\nJa kylän kissikki kulkivat yän aikhan pahanteos sen suutarin maalla.\n\nNe juaksivat matalana maantiän poikki ja airanviärtä suutarin\npärnämaahan. Siälä ne kuapii ja kraapii ja pengasti niinkun häjylääset,\nn’otta siämenperunat oli aina ylähällä kun suutari huamaatti.\n\nJa suutari manas ja pärmänttäs niinku vain suutari saattaa ja taitaa.\nEikä saanu yhtää pärinää syksyllä maastansa. Kyllä suutari ny katuu\nkatkerasti pahuuttansa, mutta omiansa sillen, mitäs oli niin häjy.\n\n\n\n\nYLISTARON ISÄNNÄN TÄMMI.\n\n\nOottako kuullu kuinka Ylistaros täs hiljan annettihin tämmi yhrelle\nisännälle?\n\nNiinku te tiärättä, niin ny erootethan joka pitäjäs torpparia ja\nmökkilääsiä ittenääseksi n’otta pritaa, niinku teuvalaane sanoo.\n\nYlistaros s’oonki yleensä menny hyvin ja mukavasti. Isännät eivät oo\npannehet vastahan ja hinnoostaki on helposti sovittu. Torppari on\nhommannu litran pontikkaa, s’oon yhtehöösesti ryypätty, vähä laulettu\npäälle ja sillä hyvä.\n\nMutta oli siälä yks isäntä, joka rupes panhon vastahan. Torppari\nilmootti asian lautamiähelle ja lautamiäs lähti kahren viarahanmiähen\nkans lukhon kovaa hopiaa sille isännälle, anthon tämmiä.\n\nNe tulooki noukkapystyä perätyste kujaa pitkin taloohi ja emäntä sattuu\nuuniklasista äkkäämähän. Sekös huuti isännälle jotta:\n\n— Sussiunakkoho tänne tuloo lautamiäs kahren miähen kans!\n\nIsäntä hyppäs kans kattomhan jotta:\n\n— Voi piihana sen tähre!\n\nHairas pärinäkellarin luukun auki, sukaasi piänintä kakaraa päähä ja\nhyppäs kellarihi.\n\nSitä kersaa se löi sitä varte, jotta se tiätääs pitää suunsa kiinni,\njos kysytähän. Ei se sitä keriinny sille kersalle sanua, mutta se\nymmärti sen siitä mällistä.\n\nKellaris sattuu sille vähä vahinkojaki, ku kaatuu emännän maitofati\nniskahan ja voipyttyki meni silmällensä multaha. Mutta mitäs siitä.\n\nLautamiäs tuli miähinensä, mutta emäntä huuti jo oves jotta:\n\n— Ei isäntää oo kotona. S’oon mettäs rankakuarmaa hakemas.\n\nJa sen hyvän kans sai lautamiäs lähtiä. Mutta lupas pian tulla toiste.\n\nSiitä nousi kova funteeri taloos, jotta pitääkö isännän lähtiä joka\npäivä Koppeloho päiväkuntaha vai istua loppu talvi kellaris, jottei\nlautamiäs rookaasi sitä tämmin kans.\n\nMutta mitäs ollakkaa, niin ei kulunu ku kaks päivää, ku lautamiäs\npaukahti taas taloon pihalle viarasten miästen kans.\n\nIsännän ahristi juaksujalkaa tallihin, ja ovi kiinni, muttei saanu\nhakaha.\n\nLautamiäs havaatti sen ja lähti perähän.\n\nIsännälle tuli hätä kätehe. Se aukaasi tallinluukun ja rupes tukkimhan\nsen kautta pihalle.\n\nMutta tarttuuki vattasta kiinni.\n\nLautamiäs aukaasi oven ja hyvän aikaa ettii ympärinsä, ennenkö se\nhavaatti isännän jalaat ja piaksut.\n\nViarahat miähet vetivät kumpikin isäntää sääristä, mutta s’oli tarttunu\nniin lujaha, jotta sit’ei saatu irti.\n\n— No mitäs siinä! — tuumas lautamiäs. — Lujethan sille tämmi, mutta\noikialta pualen.\n\nJa menivät tunkiolle.\n\nLautamiäs luki paperista kirkkahalla äänellä sontaluukkuhu\ntarttunehelle isännälle jotta:\n\n— Täten kuttuthan ja haastethan —\n\nJa viarahat miähet toristivat jotta tämmi tuli laillisesti annetuksi ja\nvastapläsiä lujetuksi, niinku laki määrää.\n\n\n\n"]