[{"data":1,"prerenderedAt":-1},["ShallowReactive",2],{"$fic9Lths6ZzddAYtWwvFn7tIJfFLonah1CIs6PzXqR_I":3},{"number":4,"title":5,"author":6,"authorBirth":7,"authorDeath":8,"slug":9,"bookId":10,"genreRaw":11,"genre":12,"themes":13,"origin":14,"language":15,"yearPublished":16,"yearPublishedTranslation":11,"wordCount":17,"charCount":18,"usRestricted":19,"gutenbergId":20,"gutenbergSubjects":21,"gutenbergCategories":23,"gutenbergSummary":25,"gutenbergTranslators":26,"gutenbergDownloadCount":27,"aiDescription":28,"preamble":29,"content":30},2611,"Tschandalan vanki","Pennanen, Ain'Elisabet",1881,1945,"2611-pennanen-ain-elisabet-tschandalan-vanki","2611__Pennanen_Ain'Elisabet__Tschandalan_vanki",null,"runous",[],[],"fi",1907,4527,25865,false,67956,[22],"Finnish poetry -- 20th century",[24],"Poetry","\"Tschandalan vanki\" by Ain'Elisabet Pennanen is a poetic collection published in the early 20th century, likely around the year 1907. This book contains a series of lyrical verses that explore themes of love, loss, nature, freedom, and the human experience, capturing a sense of longing and existential reflection that resonates throughout its pages. The work is steeped in romanticism, evoking a rich tapestry of emotions through vivid imagery and metaphor.  In \"Tschandalan vanki,\" the reader is invited into a world where every poem reveals a different facet of life’s journey. The collection weaves through the intricacies of the human soul, portraying characters caught between desire and despair, such as the titular vankina (\"the captive\") who grapples with their own emotional turmoil against the backdrop of the enchanting but also tumultuous city of Tschandala. Pennanen’s verses often personify natural elements, embodying feelings and experiences that resonate deeply with the human condition. Each poem serves as a snapshot, rich in imagery and emotion, highlighting the beauty and tragedy of love, memory, and the relentless passage of time. The collection emphasizes a deep connection to nature, often using it as a metaphor for internal struggle and the search for freedom amidst the constraints of societal expectations. (This is an automatically generated summary.)",[],230,"Runokokoelma jakautuu osioihin, jotka tarkastelevat ihmistä vapaana ja vankina. Runot liikkuvat unelmien, luonnon ja mytologisten aiheiden parissa kuvaten yksilön sisäistä tilaa ja erillisyyttä muista.","Ain'Elisabet Pennasen 'Tschandalan vanki' on Projekti Lönnrotin julkaisu\nn:o 2611. E-kirja on public domainissa sekä EU:ssa että sen ulkopuolella,\njoten emme aseta mitään rajoituksia kirjan vapaan käytön ja levityksen\nsuhteen.\n\nTämän e-kirjan ovat tuottaneet Tuula Temonen ja Projekti Lönnrot.","TSCHANDALAN VANKI\n\nKirj.\n\nAin'Elisabet Pennanen\n\n\n\n\n\nHelsingissä,\nKustannusosakeyhtiö Otava,\n1907.\n\n\n\n\n\n\nSISÄLLYS:\n\nVAPAANA.\n\nHän kullasta paulaa kalkuttaa.\nMuistoni lintu.\nDionysos 1-2.\nHebrealainen.\nKai keijun kevyt on!\nMiksi aiot?\nNajadi.\nKyyneleitä.\nViftin jälkeen.\nLa petite!\nTuskaton keiju.\nUnilaulu.\nUnelmissa.\nMetsätiellä.\nSadesäässä.\nKaks vierasta.\nMiksi hällä huulet värjyy?\nRunoiltu lempi.\nHyveittemme esi-isät.\nMiihkalniemi.\nSuuri myrsky.\nPikkunen Salome.\nKyttyräänsä ujostelevalle.\nLeikkivä lapsi.\nIkuiset jumalat.\nSuuri-mies.\nSuutelet meille unhoitusta.\nÄäni.\nSama tahti.\nAjatti taatto kartanostaan.\nKuta — sitä.\nKilpakosijat.\nLöytyis vielä pieni polku.\nIlmassa helähti!\nAurinkoa.\nLiian myöhään.\nRuusuni kuolo.\nEpitaphium.\n\nVANKINA.\n\nTschandalan kaupunki.\nEnsi ongelma.\nKuoleman kihloissa.\nUnelmoitu.\nMoirat.\nKuudanyö 1-5.\nMiihkalin kallio.\nUlapalla.\nTunteen rukous.\nKirous.\nA ja O.\nKeski-yössä.\nKeijujen luona.\nKaukainen kauneus.\nVanki.\nJobin lohduttajat.\nIäksi.\nMoni mieletön haave.\nOi, äiti, äiti.\nErämaihin.\n\n\n\n\n\n\nVAPAANA.\n\n\n\n\nHÄN KULLASTA PAULAA KALKUTTAA.\n\n\n    Hän unten on päiväin paahtama,\n    on huikaistu auringon mailla.\n    Nyt astuu arkensa raukeena,\n    Puol'uinuvan, untelon lailla.\n\n    Hän sielunsa hehkut yksin joi,\n    kera haaveiden haamujen horjui.\n    Ja kummia kuvia elosta loi —\n    pois neuvot ja neuvojat torjui.\n\n    Vaan joukko ei anteeksi antaa voi,\n    kun yksinastuja kulkee.\n    Yhä julkeimmin sen tuomio soi,\n    mut kulkija korvansa sulkee.\n\n    Hän kulkee kalvaana karttaen,\n    mut itseksensä laulaa.\n    Salapolkuja vieläkin astuen\n    jo laittaa kullasta paulaa.\n\n    Hän kullasta paulaa kalkuttaa\n    ja riemuissansa hymyy:\n    kai elämän kerran paulaan saa\n    ja elämän syliin lymyy.\n\n\n\n\nMUISTONI LINTU.\n\n\n    Ken se liekin? Unteni hämy sen toi.\n    Lintu pienin? Kainona pyrki se luo,\n    Enkö tuntis! Tuttu kun ääni taas soi,\n    lintuni laulu.\n\n    Kas! Se onkin muisto jo mulle kallis,\n    hellä, — hellin? Kerta se — niin ah silloin\n    riipi rinnan, raasteli — — mut et salli,\n    lauluja noita?\n\n    Ei siis! Kätken lintuni työt jo tuhmat,\n    Pieni värjyt? Poskeni sulle painan.\n    Suuta hellin. Vaikeni vaivat summat\n    lintuni töistä.\n\n    Ilta hetket antavi armaat, kas! Oi!\n    Tuolla puiston kuutamo hehkuu, uhkuu,\n    tenhovälkkein kiitävi virta, soivat\n    sirkkojen viulut.\n\n    Lintu, lintuin, leikimme kerran ennen\n    puiston yössä, huumaava tuoksu leyhyi\n    ruusuvöistä, uinuimme rinta rinnoin\n    nuorinta hurmaa.\n\n    Sentään, pienin, luule en minä huolien\n    että hetket yöhyen vielä silloin\n    riemu korkein ollut ois. — Sydän kuollen\n    eroa itki.\n\n    Muita teitä kohtalo johti. Kumman\n    ihmemaailman tuntea sain ma, uuden.\n    Meidät, lemmen, puiston ja surun nuoren\n    unohti aika.\n\n    Mutta kiitos, lintuni, aina sulle!\n    Sulta sai mun eloni ensi hurman,\n    annoit ensi lempeni laulut mulle,\n    kaunista kylvit.\n\n    Muisto vanhin. Unteni hämy sen toi.\n    Lintu leikin! Hellänä pyrki se luo.\n    Ällös värjy! Siunaus suurin nyt soi\n    lemmestä lasten.\n\n\n\n\nDIONYSOS 1.\n\n    Sei klug Ariadne!\n    — — —\n    — — —\n    Ich bin dein Labyrinth.\n\n\n\n\nDIONYSOS 2.\n\n\n    Miksi solmian kukkasvöitä —,\n    häntä kiinikö kiehtoa vois?\n    Pian tanssien kukkiin hän kiertyy,\n    pian tanssien kiertyy taas pois.\n\n    Miksi solmian kukkasvöitä?\n    Jäävät okaat mua pistämään.\n    Ikihaavat hän rintaan viiltää,\n    kuinka varon ja väistänkään.\n\n    Hälle solmian kukkasvöitä,\n    hän mun viehätti solmimaan!\n    Ja nyt sokkona sokeimpana\n    kera jumalan pyöriä saan.\n\n\n\n\nHEBREALAINEN.\n\n\n    Jos astuisi hän vielä joukossamme\n    ja johdattaisi oppilapsiaan,\n    minä myöskin tuohon seuraan saisin.\n    En uskois hänen taivaitaan\n    — en siitä mitään hälle suotta virkkais. —\n    Nuo tahtoisin mä nähdä silmät vaan!\n    Nuo äärettömän rakkauden silmät,\n    hänet nähdä, jok’ oi' aina hieno —\n    ja ihmeen yksin...\n\n\n\n\nKAI KEIJUN KEVYT ON!\n\n\n    Keijun, keijun kevyt on!\n    Kai kevyt on,\n    kun kiharat\n    on seitin verkkoa,\n    ja siivet suuren perhosen,\n    ja jalka sorja notkea!\n\n    Kai kevyt on,\n    kun rintansa, kun rintansa\n    vain sykki vastalempehen\n    ja liekki hetken — haihtuen!\n    Kai keijun kevyt on!\n\n\n\n\nMIKSI AIOT?\n\n\n    Miksi aikoo sini-aalto,\n    miksi nurmen kukkanen,\n    miksi kesän kuuma säde,\n    miksi taivaan tuulonen?\n\n    Kuin aalto ja tuuli\n    ja säde ja kukka\n    mun mieleni alati ailakoi!\n    He kysyvät multa,\n    miks aion ma rukka, —\n    en vastata koskaan heille voi!\n\n\n\n\nNAJADI.\n\n\n    Salmen rannasta salmen rantaan\n    aallon kantelokielet käy.\n    Virranmiehen on rinta rikki,\n    päänsä aalloille uupunut.\n\n    Sairaan soittajan kiharoilla\n    leikin hiljaa itseksein.\n    Kastan veteen ja ylös vedän,\n    pisar välkkyy päivää päin.\n\n\n\n\nKYYNELEITÄ..!\n\n\n    Iltasella kuutamossa\n    keiju etsii kultoaan.\n    Keijun kulta, musta perho\n    on jo mennyt nukkumaan.\n\n    Perhopelmu oli ollut\n    päivän pitkän yli veen.\n    Keijurukka ikävissä\n    pienen itki kyyneleen,\n\n\n\n\nVIFTIN JÄLKEEN.\n\n\n    Istuu perhon siiven päällä\n    keiju hiljaa nyyhkien.\n    Siro ruumis vavahtelee, —\n    vait on perho, miettien —.\n\n    Puhuu keiju haikein äänin:\n    — Kuin mua eilen kohtelit?\n    Kotiin tulit kukkamaista —\n    kovin varmaan viftasit!\n\n    Ilakoiden riennän luokses,\n    suuta sulle suihkaisen.\n    Huomaan: sull’ on silmät harmaat,\n    kovin naama punanen.\n\n    Tiedustelen vointiasi,\n    osaa ottain huoliisi,\n    katsot mua untelosti\n    sitten vastaat vainen: — Nih!\n\n\n\n\nLA PETITE!\n\n\n    — Missä kulkee kultaseni?\n    — Kuutamossa vaan!\n    — Mitä miettii maireheni?\n    — Päivyt-uniaan!\n    — Miksi hällä hajahapsi?\n    — Tahtois tanssimaan!\n    — Vasta maahan vaivuit, lapsi —\n    — Nousis uudestaan!\n\n\n\n\nTUSKATON KEIJU.\n\n\n    Tuskaton keiju heijaa\n    oksalla mäntypuun.\n    Utuiset hunnut leijaa\n    edessä vanhan kuun.\n\n    Tuskaton keiju kuulee\n    soittoja yöhyen.\n    Oksissa puiden tuulee\n    hyminä rauhainen.\n\n    Vangita keijun rintaa\n    perho ei enään voi.\n    Keiju jo kaukaisintaan,\n    kumminta unelmoi.\n\n\n\n\nUNI-LAULU.\n\n\n    Hajalla hiukset kuljen\n    ja kylvän valmuja.\n    Suruilta silmät suljen,\n    saa huolet hukkua!\n    Hukkukaa!\n\n    Kaikille kalvenneille\n    valmuja, almuja.\n    Ken syöksyi harhateille,\n    saa myöskin nukkua.\n    Nukkukaa!\n\n    Unissa kohta näet\n    keitaitten palmuja.\n    Kultaansa unten käet\n    saa sulle kukkua.\n    Kukkukaa!\n\n\n\n\nUNELMISSA.\n\n\n    Ma kuljetan tumminta vankiain,\n    se perhojen kruunattu kuningas on.\n    Sen siivet on särjössä, sairaat niin,\n    sen tie on tuskissa lennoton.\n\n    Sen peittelen silmät mä päivältä,\n    se tuntee päivästä pistoksen.\n    Ma kuljetan kultaista vankiain.\n    pois varjoihin vuorien.\n\n\n\n\nMETSÄTIELLÄ.\n\n\n    Oisit tullut poikanen,\n    saanut oisit ruususen,\n    immen tumman ruususen\n    nähnyt immen kyynelen.\n\n\n\n\nSADESÄÄSSÄ.\n\n\n    Mielihyvin leikkityössä\n    viihdyn päivän hämärvyössä,\n    aikaa tappain kirjoitellen,\n    laulelmia punoellen.\n\n    Silloin äkin valo voittaa,\n    päivän pojat maille koittaa,\n    mustan pilven rakosesta\n    tuikahtavat, kaposesta.\n    Yli metsän, nurmen kulkee,\n    hyväilyihin kylmät sulkee,\n    valkojalat järveen kastaa,\n    naurain tervehdyksiin vastaa.\n\n    Taas jo kaikkoo varsamaiset,\n    rakastetut veitikkaiset.\n    Pimeämpi pilvi silloin\n    kuusikorven rintaa illoin.\n\n    Tuo niin mulle lemmenleikit\n    muistuttaa ja mieleen tuo.\n    Kera nurmen, metsän synkän\n    sateen surun sydän juo.\n\n\n\n\nKAKS VIERASTA...\n\n\n    Sun pääsi jo vaipuu rintaan\n    ja huoneessa hiljenee\n    ja sisintä hiljaisintaan\n    mun sieluni kuuntelee.\n\n    Kaks kiihkeää, kaunista unta!\n    Kaks vierasta kuitenkin!\n    Ja yhteinen valtakunta\n    on särkynyt suruihin.\n\n    Kaks vierasta vihille tullut!\n    Kaks köyhää, kurjaa nyt.\n    On haihtuneet haaveet hullut,\n    tuli rintain jo jäähtynyt.\n\n    On hiljainen, hiljaisin hetki...\n    takan hiilet jo tummuneet...\n    ja tunteet suruisetki\n    on tyhjinä hapuilleet.\n\n    Mut yhä kun pääsi vaipuu,\n    poves mykkänä myrskyää,\n    mun täyttää ääretön kaipuu\n    sun tuskias viihdyttää.\n\n    Ma tahtoisin povelles asti,\n    sua suudella uudestaan,\n    sua suudella hehkuvasti\n    tän kerran viimeisen vaan.\n\n    Ja jäähyväishetkenä antaa,\n    mikä mielehen iäksi jää,\n    mitä voisimme ylpeinä kantaa\n    ja muistoksi pyhittää.\n\n\n\n\nMIKSI HÄLLÄ HUULET VÄRJYY?\n\n\n    Miksi hällä huulet värjyy,\n    ranne niinkuin heinä heikko?\n\n    Tapansa on kumman tuhmat:\n    öisin käy hän varkahissa\n    kuutar-rouvan kamarissa\n    kootaksensa kissan kultaa\n    kuollehelle kullallensa.\n\n\n\n\nRUNOILTU LEMPI.\n\n\n    Ällös, kulta, kylmi,\n    ällös, hieno, hylji,\n    vaikk’ kelmeni impesi kasvot,\n    runo-impesi raukean sun!\n\n    Valot sammuta kammios ennemmin\n    minut pitää pimeä hellemmin,\n    ja ma kertoa voin,\n    miks kalpenin noin:\n    minä lempeni laulaen koin.\n\n\n\n\nHYVEITTEMME ESI-ISÄT.\n\n\n    Niin oudosti rännissä raksuttaa,\n    joku poikanen,\n    pirun poikanen.\n    Minä pöytäni ääressä valvoa saan,\n    yhä huoleni ne on samat vaan.\n\n    Kenen piru se on, joka vainoo mua?\n    Se turhaa on,\n    sinä tahditon!\n    Ei ole mulla aikaa hutkia sua!\n    Omat piruni myös on pentuja vaan.\n    Niitä hoitaa saan,\n    niitä piiskataan,\n    joka päivä maidolla ruokitaan.\n\n\n\n\nMIIHKALNIEMI.\n\n\n    Ken viskoo tuoksuja valmujen?\n    Ne tulvaa sierainkaariin\n    ja luomiin silmäin raukeiden.\n    Saan kohta jo unien saariin.\n\n    Univalssia harmaat hyttyset\n    ne tanssivat kattoni alla.\n    Niin sulosti sammuu päivyet\n    kesämajani kukkulalla.\n\n    Joku unosen aaltonen ailahtaa\n    ja kuiskii \"hyviä öitä\".\n    Sydän muistaa jotain laulajaa,\n    unin haastanen höperöitä:\n\n    olet kirkkain poikia Apollon,\n    siks veljeni sinua lemmin!\n    Sinä uskot unia auringon\n    yhä laulain sointuisemmin.\n\n    Vielä silmäni auon ja huokaisen:\n    myös rukoilla, iltani, muista:\n    oi, elämä kumma ja kultainen,\n    serenaadiin suruni suista!\n\n    Taas unosen aaltonen vierähtää,\n    ne velloo uudet ja uudet — —\n    ne soutaa yli — en totta nää —\n    vain uneni satujen suuret.\n\n\n\n\nSUURI MYRSKY.\n\n\n    Suuri myrsky kiiti mulle kukkamaahan.\n    Katselin tuota ja säikähti mieli,\n    mutta ääntä en ainoota äännä.\n\n    Suuri myrsky löysi oitis hyödynheinät.\n    Katselin tuota ja hymähti huuli,\n    mutta ääntä en ainoota äännä.\n\n    Suuri myrsky riisti sitten kunnian kukan.\n    Katselin tuota ja silmääni kyynel,\n    mutta ääntä en ainoota äännä.\n\n    Suuri myrsky taittoi ystävyyden yrtin.\n    Katselin tuota ja kohosi rinta,\n    mutta ääntä en ainoota äännä.\n\n    Suuri myrsky etsi rakkauden ruusun —.\n    Hypähdin silloin ja vihlovasti huusin,\n    ruumiini heitin mä lemmen lehden päälle,\n    ja katso: taukosi myrsky.\n\n\n\n\nPIKKUNEN SALOME.\n\n\n    Koko maailman tahtoisin rikki\n    ja kahtia revästä näin.\n    Ja jos silmäni vihasta itki,\n    lyö tulta ne jälkeen päin.\n\n    Ja ulapan äärellä seisten\n    mä myrskyä uhmailen.\n    Ja salaman taivaalta lyöden\n    vain taivasta herjaisen.\n\n    Ja sormeni timanteilla\n    myös tyyntä mä kiusailen\n    ja voileipäleikkiä vanhaa\n    vain rannalta viskailen.\n\n    Ei nimeni kaunis, kuulu,\n    mut varttani hierotaan.\n    Ja exotiikkaa imin,\n    jo niin mua vierotaan.\n\n    Kas taivas on mulle suonut,\n    mitä jumalat rakastaa.\n    Ja hetki on mulle luonut,\n    mitä tuhannet tavoittaa.\n\n    Ja jos kruunun kerran saisin,\n    niin narrit ruoskisin,\n    ja sitten heidät veisin\n    taas maskeraateihin.\n\n    Sinä viimenen narriparka,\n    joka seuraani innoin hait,\n    olet kaikkein halvin hölmö,\n    mut minut viimein nait.\n\n    Ja vaikka ma sulle nauran,\n    niin luonani usein käy.\n    Ma aina laulaen tanssin,\n    ei suruja meillä näy.\n\n\n\n\nKYTTYRÄÄNSÄ UJOSTELEVALLE.\n\n\n    Sä hyvin näyttelet. Sen siksi siedän.\n    Ja kyttyrääsi tuskin huomaakaan.\n    Ma aplodeeratakin innoin tiedän, —\n    saan muutkin sua uskomaan!\n\n\n\n\nLEIKKIVÄ LAPSI.\n\n\n    On leluni kaikki rikki\n    ja nukkeni halki pää.\n    Nyt itkua, valitusta —\n    torut äidin peljättää.\n\n    Niin ennen — nyt ei toisin,\n    lelut vanhat rikki lyön, —\n    mut särjetyn tähden itken\n    ja torun pitkän yön.\n\n\n\n\nIKUISET JUMALAT.\n\n\n    Ma aina etsin jumaloita\n    ja noita löydän ihanoita.\n\n    Ain uuden kanssa henkevätä\n    on arvostella elämätä.\n\n    Näin vuoroin kuolleisiin ma kiinnyn,\n    ja vuoroin eläviin taas piinnyn.\n\n    Kun kävin vielä kouluani,\n    sain lempiä vain kuolleitani.\n\n    Mut yhden seuraa tyrkytettiin\n    ja moni tunti myrkytettiin.\n\n    Sen hyljin ensilemmen aikaan —\n    kuin paljon pahaa siitä saikaan!\n\n    Mut surun käärmeen tappoi Nietzsche\n    vaikk’karmi: „Vergiss nicht die Peitsche!\n\n    En säikkynyt mä sentään tuota,\n    mut mennä täytyi hänen luota,\n\n    kun luin ma: \"Sju små kvinnospråk\",\n    — jo harakatkin nauroi krook!\n\n    Mut uskoin yhä suurta miestä\n    en kauan empinytkään tiestä,\n\n    Vaan paiskoin kaikki kirjat kiini.\n    Juomatta moderni jäi viini.\n\n    Nyt muutuin itämaalaiseksi —\n    vain niinkuin mielikuvat keksi!\n\n    Ja jäykin ilmein harson alla\n    ma kuljin kummaks kaikkialla.\n\n    Mut mennytkään ei vuosi multa,\n    kun mun jo löysit, uusi kulta.\n\n    Vaan, kaikkein viime jumalani,\n    sa lienet vaikein jumalani!\n\n    Niin jumaltahtos uutta vaatii\n    ja uudet lemmen lait laatii.\n\n    Mut tottunut kun jumaloihin\n    ma olen, tyranneihin noihin,\n\n    niin tiedän, kuinka heille ollaan\n    ja heidän kanssaan toimeen tullaan:\n\n    vain puolin mielin eessä seistä,\n    ja sitten tehdä ero teistä,\n\n    ja elää päin ja vastoin aivan\n    näin antaa teille tunne vaivan.\n\n    He, kas, lempii koko hehkullansa\n    vain eksyneitä lampaitansa.\n\n\n\n\nSUURI-MIES.\n\n\n    — Tuletko suuresta mailmasta,\n    suuri-mies?\n    — Sieltä, sieltä, suuresta vaivasta,\n    kukaties!\n    — Mitä opit sinä suuressa maailmassa,\n    suuri-mies?\n    — Siellä opin minä lemmellä leikkimään,\n    kukaties!\n\n\n\n\nSUUTELET MEILLE UNHOITUSTA.\n\n\n    Suutelet meille unhoitusta,\n    unhoitusta vaan!...\n    Haihtuu hurma niinkuin haihtuu\n    lentävä tähti syvään sineen,\n    surun syvään äänettyyteen.\n    Kuulen siellä kellot soivan,\n    kaiken lopun kummat kellot.\n    Valojasi vannoessa\n    korkealla kukkulalla,\n    yössä kesäkirkkahassa\n    kuulen vaan ma kellot soivan\n    kumman kaukaiset ja kylmät kellot.\n\n    Ma kuuntelen kyynelsilmin, —\n    ei lempi ikuinen!\n    Tuo lempi, perhokulta, kaikkein häipyvintä.\n    Niin hehkuen kumpuvan äänesi vuossa\n    ne puhkeevat tuttavat valheet\n    kuin kirjavat ihanat kuplat,\n    punapilkkuineen,\n    sinisoiluineen,\n    ne pyörii, tanssii, särkyy pois —\n    on nopea kuplien kierto.\n\n    Ma kuuntelen kyynelsilmin,\n    ja värjyn, ma valheista värjyn!\n    Niin rakkaita valheita kaikki ne on,\n    niin totta ne muistuttaa!\n    Minä aina noin lempiä voisin,\n    siks aina ma vaikenen.\n    Kylmä, kuuma, myönnän taikka emmin,\n    minä yksin, yksin lemmin.\n\n\n\n\nÄÄNI.\n\n\n    Jo kuljen lumottuna\n    — en tiedä itsekään —\n    kuin huimistunut sokko,\n    mua kutsuu yksi ään’!\n\n    Mua kutsuu yksi ääni,\n    en muuta kuulla voi\n    mua kutsuu yksi ääni,\n    oi, kuinka soi, se soi!\n\n    Se onkin tuhat ääntä,\n    ne tulta väreilee,\n    ne on niin kiihkon hurjat,\n    ne myötä riuhtasee.\n\n    Jo lienen itse ääntä,\n    mi rinnan täristää.\n    Ma syöstään, syöstään kohti —\n    — — kiviseinään murskaks pää — —!\n\n\n\n\nSAMA TAHTI.\n\n\n    Sadepisaroita... sadepisaroita\n    sama tahti... sama tahti...\n    särkyin pisar tipahtaa.\n\n    Yössä tuolla muuten hiljaa,\n    Yössä niitän päivän viljaa,\n    kylmän kesän karpaloita,\n    niellä marjat karvastaa.\n\n    Sama tahti... sama tahti...\n    pisaroilla sama tahti...\n    Hymy ompi hyvä vahti!\n    Nousta ei saa myrskysää.\n\n    Pelkään, että tuulis tuimin,\n    pelkään, että riehuis huimin —\n    tuhma oisi raivo tää!\n\n    Pisaroilla sama tahti,\n    hymy ompi hyvä vahti!\n    Jos nyt nousis myrskysää,\n    kuolo oisi mulle tää.\n\n\n\n\nAJATTI TAATTO KARTANOSTAAN.\n\n\n    Nyt turman ruoskat vingahti!\n    ja surman soihdut singahti!\n\n    Ajatti taatto kartanostaan,\n    ajatti yöhön asunnostaan,\n    ajatti yöhön tyttölastaan,\n    kirosi kylmä kynnyksellä,\n    kotia käydä kielsi.\n\n    Hän vielä viipyy taaton tiellä\n    Anellen auki akkunoita...\n    kun yössä tuulet tohajavat,\n    ja peikot tummat tuijottavat,\n    ja pelko päätä puistuttaa,\n    ja surman pieni sulhoks’ saa.\n\n\n\n\nKUTA — SITÄ.\n\n\n    Minä olen kuin nuorallatanssija\n    ja nuorani mun on lempi.\n    Kuta kummemmin minä muksahdan,\n    sitä hyppyni herttaisempi.\n\n    Mut maallikot alhaalla ennustaa:\n    — Hän nuoralla niskat taittaa! —\n    Lopuks numero hienointa ohjelmaa\n    on aikomukseni laittaa.\n\n\n\n\nKILPAKOSIJAT.\n\n\n    En tiedä, laulanko nyt jo\n    mun joutsenlauluain,\n    ja sävelten helkkyellen\n    käyn kohti kuoloa vain.\n\n    Tai nytkö vasta päivä\n    mun nousee loistossaan,\n    ja soittooni sylkytellen\n    käyn kohti lempeä vaan.\n\n    Kas käteni toinen mulla\n    on olalla kuoleman,\n    mut toisessa näät sä ruusuin\n    niin tummina hehkuvan.\n\n\n\n\nLÖYTYIS VIELÄ PIENI POLKU.\n\n\n    Löytyis vielä pieni polku,\n    jota keiju kulkis,\n    jota kulkis kuutamossa,\n    surut syvään sulkis.\n\n    Kehräis, kehräis kultalankaa\n    uuteen unten vyöhön.\n    Kiertäis, kaartais peikon pesää,\n    ettei eksyis yöhön.\n\n\n\n\nILMASSA HELÄHTI!\n\n\n    Säveleitä, säveleitä,\n    ilman täyden säveleitä\n    autuanna kuulen.\n\n    Riemuin sinne sävelmereen,\n    solisevaan sävelmereen\n    sävelenä kuolen.\n\n\n\n\nAURINKOA.\n\n\n    Ja tummista tuskistansa\n    mun sieluni sukelsi pois.\n    Ja äkkiä elää ja hehkuu\n    kuin juopunut riemusta ois.\n\n    Ja loistavat kirjokuvat\n    mun eessäni kimmeltää.\n    Ja säihkyy ja soipi ilmat\n    ja elämän aukeevan nään.\n\n    Ja on kuin öisin ma ollut\n    laps lemmen vain ainiaan.\n    Ja valojen aaltoja uinut\n    ja kukkia kylvänyt vaan.\n\n    Ja polvilta polville noussut\n    kuin tapa on keijujen.\n    Ja sylistä siirtynyt syliin\n    ja riemunnut keväimen.\n\n    Ja on kuin oisi nyt mulla\n    suur’ päiväkin valjaissa vaan,\n    me kiidämme kukkakenttää\n    ja heinästä ruoskankin saan.\n\n    Me ilkamoiden mennään\n    ja pyhimmin peuhataan.\n    On nuoret ratketa riemuun, —\n    mut vanhoissa kuiskaillaan.\n\n    Joku suuri sammakko loikkaa,\n    hui! häijyä hätkähdän.\n    Mut taas lyön päivää päähän,\n    saan hyppimään oitis tän.\n\n    Monet leikkivät tuulen henget\n    ne huulia koskettaa.\n    Mut huulet yhä vain hymyy\n    kosteina puol'aukeaa.\n\n    Kun kyynärpäälle perho\n    taas lentää leikkimään,\n    niin nauraen häntä katson —\n    kujeensa pohjaan nään.\n\n    Ja voimakkaasti hengin —\n    puhallan perhon pois!\n    Oi, oi! Sa elämä kumma!\n    Enään tuskat kuin tulla vois!\n\n\n\n\nLIIAN MYÖHÄÄN\n\n\n    Mun kukkaini valtakunta\n    kevätöissään väräjää.\n    Sen umput huojuvat unta\n    niin vaaleaa, pehmeää.\n\n    Sen umput valkean hempeet\n    kai aurinko suutelee.\n    Kun aukovat silmänsä lempeet,\n    yö hiljalleen haihtunee.\n\n    Yön myrkkyiset ruskeat perhot\n    luo kukkaini liitelee.\n    Niin arkana valkeat verhot\n    ens’ suukoista vapisee.\n\n    Punertuu purppuraan lehti\n    ajan outona hehkumaan...\n    Kun aurinko viimein ehti —\n    päät umppuini riippui vaan —\n\n\n\n\nRUUSUNI KUOLO.\n\n\nYstäväni, Teidän täytyy lohduttaa minua: minulla on oikea suru.\n\nOlen hyvin alakuloinen, enemmän kuin alakuloinen, linnassa ei ole niin\npimeätä soppea, jonne voisin hiipiä haikeana kätkyäkseni.\n\nTiedättekö, oletteko koskaan varomattomuudesta tai huolimattomuudesta\nsaaneet aikaan jotain hyvin pahaa, syvästi onnetonta, iäksi\nauttamatonta? Loukannut esimerkiksi jotain armasta olentoa, joka sitten\nainaiseksi arkana ja hermostuneena vetäytyy luotanne, taikka, jos hän\ntulisikin takaisin, katsovat hänen silmänsä kuin ainaiset epäluulon ja\nepäluottamuksen kysymysmerkit, ja tämä on vaikeampaa kestää kuin hänen\ntäydellinen poisvetäytymisensä.\n\nMinun täytyy kertoa Teille, mitä on tapahtunut. Tehän sallitte sen?\nEn voi sitä Teiltä salatakaan, en saa sitä muististani, voin huutaa,\npolkea, vaikeroida, ei auta, ei parane: olen sotkenut ruusuni.\n\nKauneimman, uhkeimman, kesän kuningattaren.\n\nRuusujeni ruusun.\n\nSen jälkeen on kuin ei mitään muutakaan ruusua enään tarhassani\nkukkisi, kuin ei päivä viitsisi paistaa eikä linnut laulaa.\n\nTaitamattomasti olen astunut sen päälle.\n\nKuinka?\n\nSeisoin ja tunsin, että sotkin jotain, jotain elävää...\n\nVavahdin oudosti ja nostin nopeasti jalkani astuen syrjään. — Katsoin\nja näin kauhuin: ruusuni oli siinä, lysässä, runneltuna, repaleina.\n\nSydänvereni seisahtui...\n\nTuijotin jäykkänä, kylmänä, myrkytettynä.\n\nÄkkiä poltti häpeän punastus kasvojani, rintaani vihiäsi ja repi ja\npisti, kuin monta terävää säilänpistoa perätysten.\n\nKuinka, kuinka tämä tapahtui?\n\nSe oli kauheata.\n\nKukaan ei saa nähdä minua.\n\nVihdoin nostin lattialta tuon musertuneen raukan, sen lehdet, jalot\nvielä repaleinakin, näyttivät hienossa lihassaan selvät jäljet\nkengänkorkoni raudoista — — Katkerat kyyneleet tulvivat silmiini,\nsuutelin raadeltua anteeksi anoen — — katselin taas ja nyyhkytin\njälleen kuin onnettomin lapsi.\n\nKetä silloin kaipasin? Isoäitiä. Isoäidin helmaan olisin kätkenyt\nujostelevat kasvoni. Helmaan tuon hienon, kultaisen eukon, joka osasi\nlukea kasvojen ilmeitä ja silmäinluonteja.\n\nKeikkasin ruusun irti varrestaan, nyppäsin pois kehrän pahimpia risoja\nja asetin sen vesilasiin.\n\nLopulta en voinut sitä katsella.\n\nSen näkö oli viiltävä, sen haavat piirtyivät rintaani.\n\nMinä, minä olin barbaari, murhaaja, tylppäsormi, ulkonevaposki.\n\nNyt sain sen sanotuksi Teille. Teillä on syytä olla pahoillanne minusta.\n\nOlin kerrankin mennyt ohi ruusuni näkemättä sitä, olin mennyt\ntunteettomana kuin tylsin palkkapiika, ja helmojeni heilahdus oli sen\nkaatanut.\n\nOlinhan kertonut Teille ruusustani. Puoliujosti — oli hauska yllättää\nTeidät todellisuudella. Te lupasitte tulla katsomaan sitä. Tunsin syvän\nsalaisen riemun. Teidän hemmotelluille silmillenne saatoin ehkä näyttää\njotain, jotain harvinaista, säilynyttä, suojattua, pyhää...\n\nTe tulette pian? Odotan Teitä ikävöiden.\n\nSanon sen Teille nyt:\n\nRuusua kasvatin Teitä varten.\n\nSiinä on suruni ydin.\n\nKauan istuin ja muistelin. Muistelin hellyyttäni, hoitamisintoani,\nylpeitä toiveitani, toiveet niin ylpeät kuin kuumat, sähähtelevät\nsalamat.\n\nAina minussa lauloi: ruusu, ruusuni, sydänverikukkani.\n\nTumma, tulinen, sametin pehmeä lehdiltään.\n\nSen tiesi, vanhaa jalostettua verta itämailta.\n\nRuusuni itämailta.\n\nTunnette kaihoni itämaille.\n\nUmmistan vain silmäni ja mielikuvitukseni kosteassa, kuumassa yössä\nheti loikoilen jossain Persian, Indian helmoissa.\n\nMelkein aistittavasti kaikki tunnen, kuulen, näen... kukkain tuoksun,\nsatuisen, runsaan, uneen myrkyttävän tuoksun. Siellä täysmuotoiset,\nkaarevat ja silkoiset, käärmeenviisaat lapset yksitellen puiden alla\nliikkuvat. Kuuma tuuli kohisuttaa lehtiä, pyhän virran laine leiskahtaa\n... oi untelona noihin kuviini ijäksi uinuisin!\n\nRuusuni oli viesti sieltä. Sieltä öisistä ihanuuksista.\n\nKun sen kehrään äkisti satuin katsomaan, tulvahti sydämeeni melkein\nsäpsähyttävä onnen aavistus, vapisevat käteni kostuivat, vereni\nvilkastuivat. Minulle tuli niin kiire, kuumeinen kiire jonnekin outoon,\nsalaperäiseen, tummaan, ihanaan. Elämässä saattoi saavuttaa jotain.\n\nRuusu tuossa oli päämäärissään.\n\nTäynnä lepäävää kauneutta, koskematon ja ylhäinen.\n\nSen täyteläiset purppurahuulet olivat kuin ylpeimmän immen, joka salli\nitsestään vain kuninkaiden nähdä suutelo-unia.\n\nVoinko sen sanoa?\n\nRuusu oli minulle symbooli.\n\nSymbooli siitä, miksi tahdoin sydämeni, rakkauteni.\n\nTe ymmärrätte minut.\n\nKuinka, kuinka olin sen kaatanut!\n\nOsoittaisivat minua tylpillä sormillaan, jos tietäisivät ruusuni lopun.\n\nMitä he välittäisivät traagillisuudesta siinä!\n\nKuinka he vaikenisivat hienotunteisesti ja ihmettelisivät.\n\nOlin huolimaton, varomaton, hullu! — — hyvä jumala, ovathan ne vikoja!\n\nMutta he sanoisivat, että olin väsynyt, kyllästynyt, tunteeton. En\nviitsinyt enään hoitaa ruusuani. Ja ilkkuisivat alhaista ilkkuaan\nniinkuin aina, kun näkevät jotain hienoa värjöttävän sairaana,\nalakuloisena, riepuisena.\n\nTuossa nyt on sen musertunut kauneus marmoripöydällä. Heleätä verta\nvalkealla pohjalla!\n\nSen lehtien lomasta kuuluu kuin viime uikutus...\n\nOlinko mieletön, kun sen sotkin — — tämä on sietämätöntä.\n\nHillitsen itseni. Ummistan silmäni ja painan ruusun huulilleni...\n\nSen vielä täysin ihana tuoksu täyttää sieraimeni.\n\nSe on kuin rakastava nainen, jonka särkynyttä sydäntä uskoton lemmitty\nuudestaan suutelee... hän kuolee, mutta suutelee kuollessaan.\n\nJuovuta minut vielä kerran tuoksullasi, hengittää sinut tahtoisin\nsieluuni.\n\nEhjänä en enää sinua näe.\n\nKätken sinut, etsin somimman rasiani, iso-äidin lahjan, jonka kanteen\non koverrettu onnen temppeli ja säilytän sinut syvällä, syvällä\npiilossa.\n\nVanhana kerron tarinasi, vanhana lempeänä mummona jollekulle\nlemmikilleni, joka iltahämärässä takkatulen räiskiessä polvilleni\nhiipii.\n\nRasian kansi on kiinni... käteni painaa kantta... katselen ulos.\n\nIlta on hiipinyt yllemme.\n\nSydämeni on täynnä sanatonta surua.\n\nKatselen kauas ja kauan.\n\nMikä ilta! Miksi niin kaunis juuri nyt?\n\nKuulakas taivas ja sen rannassa purppurainen pilvisaatto, reunat\nhehkuen kullassa kuin polttava tuli.\n\nMetsässä tummaa, hiljaa, jännitettyä.\n\nIltani lohduttaa, lupaa, ennustaa — — —\n\nSielussani herää jotain — —\n\nMitä? Sitä en saa kertoa — en Teillekään — —\n\n\n\n\nEPITAPHIUM.\n\n\n    Mä hengen haudasta vein taaskin hautaan,\n    mut tiellä paistoi aurinko ja usein kuu\n    Myös mielistyin mä moneen outoon nautaan,\n    ja juuri ennen hautaa oi’ hauskin rendez-vous!\n\n\n\n\n\n\nVANKINA.\n\n\n\n\nTSCHANDALAN KAUPUNKI.\n\n\n    Askeleissas lokaa, jäätä,\n    seuranasi hylkyväki.\n    Kanna siellä pystypäätä,\n    Herra senkin kuuli, näki.\n\n    Siellä sull’ on lapsuuskoti,\n    mennyt nuoruus, äiti, veli.\n    Yksi päivä tuskat poti,\n    mitä muiden ikä eli.\n\n    Aatelinen unelmissaan\n    pysähdy ei puolitiehen.\n    Tschandala saa kaupungissaan\n    ylhäisemmän naisen, miehen.\n\n\n\n\nENSI ONGELMA.\n\n\n    On murhe suuri sen lapsosen,\n    joka syntynsä kiroaa.\n    Epäluulot se ylhäin ihmisten\n    ja koston alhaisten saa.\n\n\n\n\nKUOLEMAN KIHLOISSA.\n\n\n    Musta vieras rinnoiltani\n    kiihkoin riisti suudelmat.\n    Sulle soitan, kirkas haave,\n    suuren lemmen unelmat.\n\n    Julma vieras viilsi rintaan\n    kuolon haavat vuotamaan.\n    Sulle puhkee, pyhä harha,\n    veriruusut loistamaan.\n\n    Hornan miesi kuilun kitaan\n    kostomielin syöksi mun.\n    Viime katse, kyynel, kuiske,\n    jumalani ainut, sun!\n\n\n\n\nUNELMOITU.\n\n\n    Sinä kaipasit kirkkautta\n    ja hiljaista iloa.\n    Sitä oli, sitä olihan kerran —\n    oi, jumaluus aikoja!\n\n    Lopun tippuvat veriruusut,\n    ilo, tuskani kuumeinen.\n    Kun nauraa, ilkkua koitan,\n    kera kammoni kilpailen.\n\n    Kas rinnassa auki on haava,\n    syvin syvien haavojen.\n    Verikukka jos vieläkin puhkee,\n    sa poimi se viimeinen!\n\n    Sen kuihtuneet siskot sulle\n    niin kerran hehkuneet ois.\n    Tämä kukkani ei sua loukkaa,\n    sen antaja uupuu pois.\n\n\n\n\nMOIRAT.\n\n\n    Miks minun uneni itkua täys?\n    Se eilen onnea paloi.\n    Sua lemmin ja astelin itseksein —\n    suur’ taivas kultaa valoi.\n\n    Se eilen vieri niin kauaksi pois.\n    Kade sattuma kauvan jo vaani.\n    Se eilen vierikin iäksi pois —\n    meni iäksi luvattu maani.\n\n\n\n\nKUUDANYÖ.\n\n\n    1.\n\n    Ja hiiri mun herätti yöllä,\n    se seinääni nakerti niin.\n    Ei pikkunen sievä hiiri\n    mua saanut suutuksiin.\n\n    Mut seuraksi sille alkoi\n    sydän-rottani kaivertaa,\n    Se vanha ilkeä rotta,\n    min pettynyt lempivä saa.\n\n\n    2.\n\n    Kuin ystävällinen kuuriani\n    Taas seinille kuvia luo.\n    Salakummia kuviansa,\n    ne lauluni vanhat tuo.\n\n    Ja ma yöhön kuiskin hiljaa\n    taas hurmasta suukkojen.\n    Mut hetken vain ma hehkun\n    olen kuoleva kukkanen.\n\n    Ja kyynel vieriä alkaa,\n    se kymmenen siskoa saa.\n    Ne kyynelet juhlia tietää,\n    sydän suuri kun uinahtaa\n\n\n    3.\n\n    Olen lapseksi jälleen tullut,\n    ja sylihin kaipaan vaan.\n    Käsivarsillas minua veisit\n    ja tuutisit uinumaan.\n\n    Me puistossa ympäri käytäis,\n    sinä taruja kuiskisit.\n    Ikitaruja lemmestä noita,\n    mitä muillekin laulelit.\n\n    Jos totta ne lainkaan ei oisi,\n    osaan valhetta rakastaa —,\n    niin monesta valheesta join jo\n    elon hienointa hekkumaa.\n\n\n    4.\n\n    On kumma vaan tuo sydän,\n    kun kaikki se kadottaa,\n    se laulussa suukkoja antaa\n    ja laulussa suukkoja saa.\n\n    Eteeriset suukot nää hienot,\n    ne on suita ja sinä ne saat.\n    Ne oikeat suukkosi tiedän,\n    ne pienille tytöille jaat.\n\n\n    5.\n\n    On rauhaa nyt jo tullut,\n    sydän hiljaa nyyhkii vaan.\n    Se nyyhkii niinkuin nyyhkis\n    itsensä nukkumaan.\n\n    Sinä, rauhaa lemmit, rakas,\n    se eikö ollut niin?\n    Jo kohta mun poskeni peittyy\n    lumikukkiin valkoisiin.\n\n\n\n\nMIIHKALIN KALLIO.\n\n\n    Ma akkunallani istun,\n    kuu salmeen pilarin luo.\n    Ja kostea öinen tuuli\n    kohun Miihkalkosken tuo.\n\n    Siell’ alhaalla kosken alla\n    tarun kallio kohoaa.\n    Koko seutu ympärillä\n    on oudon kamalaa.\n\n    Kun yö on kauneimmillaan\n    — taru vanha väittää vaan\n    mies aallon harjalle nousee\n    ja huutaa armastaan.\n\n    Mies on se kaunis Miihkal,\n    talon lempi hän emäntää.\n    Mut nainen renkiä nauroi,\n    sekos tältä kuuma pää.\n\n    Niin kummasti mieltä viehtää\n    tuo aallon kaunis mies.\n    Jos olisi vanha aika,\n    se onnistuis kenties.\n\n    Minä tuskani viimeisen veisin\n    alas tuonne viileään...\n    ja nousisin haamuna sitten,\n    kun Miihkalin kutsuu ään'.\n\n    Hän alhaalla aallon päällä,\n    minä kiireellä kallion.\n    Ja joku kurja saisi\n    taas tästä laulelon.\n\n\n\n\nULAPALLA.\n\n\n    Yksinäni ulapalla,\n    rannan tulet sammuu.\n    Myrskypilvet pohjan alla\n    mulle turmaa ammuu.\n\n    Soittaa siellä henkikuoro\n    alla sinikuvun.\n    Saman toistaa: sun on vuoro\n    luoksi kuolleeen suvun.\n\n\n\n\nTUNTEEN RUKOUS.\n\n\n    Oi, soinnu kerran, ääni sointuvin,\n    oi, soinnu kerran vain!\n    Niin hartahasti,\n    ja kaunihisti,\n    niin kultahaikeana\n    sua rukoilen —\n    sua rukoilen —\n    kuin läsnä ennen, verhotonna.\n\n    Nyt on hetki oikea.\n    Veri läikkyy lämpimänä,\n    sielu vapaa, aaluvana,\n    sydän kuin ois kultaa täys.\n\n    En väistyä voi!\n    En taantua voi!\n    Suur'innoin ma kuljin\n    ja tähän ma tulin.\n\n    Oi, soinnu, oi soi!\n    Sieltä ylhäältä, oi!\n    Tähdestäni,\n    onnestani,\n    lemmestäni!\n\n    Uuden tunteen sointu,\n    kirkkaan intohimon kirkas lämmin,\n    syte tuhat vuotten takaa\n    tulevien tunteen lasten!\n    Nimet sulle tuskin tiedän,\n    mutta mulle kuulu!\n    Yksi ääni, sävel, — miten?\n    Viesti vainen, vaikka vienoin,\n    mistä öisin täysin autuas!\n\n    Ilon, hymyn, naurun, tanssin,\n    hengen hehkun, lemmen leimun,\n    tuota joskus tunsin taisin.\n    Siitä tahdon korkeemmalle,\n    siitä, mistä kulku kiihtyy,\n    sinne, missä sielu viihtyy,\n    itseriemuin, muille riemuin.\n\n    Ah, pyydänkö paljon itselleni,\n    ja pyydänkö mahdotonta?\n    Mun on niin ahdasta olla.\n    Vain kerran lyö ja soi ja valu ylle,\n    kuin aamuin aamun heiliväinen kultavihma.\n\n    Enhän haaveksi. Voimalleni haastan.\n    Tuntoani kannustan ma tunteen ääriin.\n    Tunteet ääret — mitä siellä on?\n    Valomeri, värimeri, sävelmeri —\n    nousu, lento, helke, huume —\n    tulten aallot sulon polttavaiset —\n    taiko haikeet kiihkot, hekkumakin,\n    pyhät innot, rakkauden rauha —\n    taiko, taiko — —\n    koidon inehmoisen kuolo vihdoin!\n\n    Ah, ei riitä!\n    En sua tunne,\n    ääni tunteen äärten.\n    Niinkuin lienet,\n    mulle siity!\n\n    Sulosaalihiksi\n    sun unosille saan.\n    Ne sua tuutii soittimilla\n    kultakantelon,\n    hoivaa hemmoitellen\n    sormin ruusuisin.\n\n    Oi sointu sorja!\n    Unten, aavistuksen mailla\n    saavutan ma seuras muun.\n    Äänes nostaa mulle puolet elämää,\n    äänes tappaa multa puolet elämää —\n    Uusin loistoin palan, hehkun, säihkyn,\n    toisin kuljen, värjyn, lemmin.\n\n    Joka väre sieluni,\n    joka solu, hengitys,\n    joka syke sydämen,\n    sua odottaa!\n\n    Kuulu jo,\n    kuulu jo,\n    aurinko!\n\n    Ennenkuin ma katkeen, särjyn, sammun!\n\n    Hetki suurin, rannattoman vapaa\n    siunauksen hetki...\n    jossa ikuisena öisin —\n    laadussani kirkastua voisin —\n     — — —\n    taivas aukee —!\n     — — —\n\n\n\n\nKIROUS.\n\n\n    Jos olisin voinut pelastaa sinut kauneuteen,\n    erilaiseen kuin mun,\n    pisar viimeinen vaikk’ olis vuotanut,\n    sinä olisit saanut ruusut,\n    kukkaset kuninkaallisen sydämen.\n    Minä olisin sinusta tehnyt sen jumalan,\n    joka suudeltuaan saa mennä,\n    luoden vielä hohteen\n    elon illan pitkiin hetkiin...\n    Neron ikuisesti kahlimaton käynti,\n    älköön nainen sille este olko.\n\n    Sen tiedät,\n    tän ansaitsitko?\n    Vaiko poltinmerkin\n    pööbel-otsallesi,\n    halpa, hillitön lurjus,\n    jonka askeleista nousee inha löyhkä,\n    yhtä myrkkyinen,\n    kuin ruttoon kuolleen koiran raadon,\n    jota suuri päivyt kultaa.\n\n\n\n\nA JA O.\n\n\n    Jos ensisuutelosi ottaa suita varas,\n    niin uusi varas ottaa toisenkin.\n    Jos tallella on suutelosi kaikkein paras,\n    varas vie sen! lienet viekkahin.\n\n\n\n\nKESKI-YÖSSÄ.\n\n\n    Nyt löi se tummin tunti — —\n    tää loppu julmin on — —\n    en astu, seiso enään,\n    vain ryömin, jalaton.\n\n    Kuin...? eikö värjy vuoret...\n    maa aukee armahtain...\n    putoa taivaan tähdet...?\n    Ma mitä hain — —! ja sain —\n\n\n\n\nKEIJUJEN LUONA.\n\n\n    Verissäpäin mä saavun\n    taas luoksi keijujen.\n    Ja riisun rääsykaavun,\n    nuo vaatteet ihmisten.\n\n    Nyt keijusiskot itkee\n    ja nyyhkii kauhuissaan.\n    Mut viisain heistä kitkee\n    yrttinsä kiehumaan.\n\n    — Oi, missä käynyt lienet,\n    ken on sun raadellut?\n    — En tiedä, siskot pienet,\n    olen yössä taistellut.\n\n    Ma astuin jossain siellä\n    niityillä ihmisen.\n    Mua kohtas turma tiellä,\n    kai joku ihminen.\n\n    Mut, siskokullat, auta\n    ei meidän itkeä.\n    Jos kuolen, tehdään hauta\n    Nyt saan kai kylpeä!\n\n\n\n\nKAUKAINEN KAUNEUS.\n\n\n    On sielunsa villi lintu\n    yli kuilujen kiitämään.\n    Niin kaukaa päätän ja mietin:\n    kai kohtalon ylpeän nään!\n\n    Mä lähemmä tulen ja kuulen:\n    pari vuotta väliä vaan,\n    taas pikkukaupungin juorut\n    hän tulta saa hulmuamaan.\n\n\n\n\nVANKI.\n\n\n    Joka päivä herätessä\n    tuskan muistan: vanki, vanki!\n    Pakomatkaa miettiessä\n    oveen lyötiin rautakanki.\n\n    Joka päivä joku heittää\n    ruusun vangin akkunalle.\n    Kyyneleeni koitan peittää,\n    ruusu, ruusu kurjimmalle!\n\n\n\n\nJOBIN LOHDUTTAJAT.\n\n\n    — Kuka siellä ovella kolkuttaa?\n    — Me pyydämme päästä sisään!\n    — Nyt häiritä mua ei kukaan saa —\n    — Me emme tuskias lisää, — —\n    (äänetöntä)\n\n    — Kuka siellä ovella kolkuttaa?\n    — Jo voimme kai tulla luokses!\n    — Nyt häiritä mua ei kukaan saa —\n    — Sun kärsimme paljon vuokses\n    (äänetöntä)\n\n    — Pirut siellä ovella kolkuttaa!\n    — Ja sinä et päästä sisään!\n    Varo, syntejäs et myös anteeks saa\n    Ja he Herralle juoruvat lisää.\n\n\n\n\nIÄKSI.\n\n\n    Nyt riehuu kansa Tschandalan,\n    täys täyttyy pyövelin piha.\n    Ovi kiini vielä on vankilan,\n    verin värjyy kuningas-liha.\n\n    Verin värjyy ja otsaa hiestaa vaan,\n    pian saatava pois on pilkku.\n    Ei jouda hän kuumeessa kuulemaan,\n    mitä kertoo pyövelin ilkku.\n\n    Verin värjyy ja hiestaa uudestaan,\n    hyvät henget siipiä kutoo.\n    Kun siivet saavat valmiiks vaan,\n    niin akkunaraudat putoo.\n\n    Ne putoo, putoo — vapaa on!\n    Hän taivasta aavinta liitää.\n    Kuin? Tschandala ois toivoton —?\n    läks siltä lintu nyt kiitää.\n\n\n\n\nMONI MIELETÖN HAAVE...\n\n\n    Moni mieletön haave haihtui,\n    moni toive on iäksi vait.\n    Oi, kaikki niin toiseksi vaihtui —,\n    sydän, lemmestä kylliksi sait!\n\n    Ei lemmestä oikeasta!\n    Se harvoilla kukkii vaan —,\n    niin harvoin kuin armaimmasta\n    oma armas tuleekaan.\n\n\n\n\nOI, ÄITI, ÄITI...\n\n\n    Oi, äiti, äiti sen ruusun vaan\n    minä olisin kantanut helmaasi\n    Sen tuonut kotia kartanoon,\n    sen akkunalleni tuoksumaan — —\n    Oi, äiti, äiti sen ruusun vaan\n    minä olisin kantanut helmaas.\n\n    Mut senkin runteli maailma;\n    se siedä ei nuoria nuppuja.\n\n\n\n\nERÄMAIHIN...\n\n\n    Erämaihin aasini ohjaan;\n    on yllämme tähtiyö.\n    Elon turmat jo join ma pohjaan,\n    levon hetki nyt viimein lyö.\n\n    Taas kuljen hajallahapsi\n    yöt kisoissa keijujen.\n    On mukana armas lapsi,\n    uus lemmikki leikkien.\n\n\n\n"]