[{"data":1,"prerenderedAt":-1},["ShallowReactive",2],{"$fLh0bxWFDz9szvctVdOMGIW97olyIpcSArwFX-5_ocwU":3},{"number":4,"title":5,"author":6,"authorBirth":7,"authorDeath":8,"slug":9,"bookId":10,"genreRaw":11,"genre":12,"themes":13,"origin":15,"language":16,"yearPublished":17,"yearPublishedTranslation":17,"wordCount":18,"charCount":19,"usRestricted":20,"gutenbergId":21,"gutenbergSubjects":22,"gutenbergCategories":26,"gutenbergSummary":29,"gutenbergTranslators":30,"gutenbergDownloadCount":32,"aiDescription":33,"preamble":34,"content":35},2613,"Sheikin pojat","Hull, E. M.",1880,1947,"2613-hull-e-m-sheikin-pojat","2613__Hull_E._M.__Sheikin_pojat","Romaani aavikoilta","romaani",[14],"seikkailu",[],"fi",1925,80171,536765,false,68132,[23,24,25],"Africa, North -- Fiction","Arabs -- Fiction","Man-woman relationships -- Fiction",[27,28],"Adventure","Novels","\"Sheikin pojat: Romaani aavikoilta\" by E. M. Hull is a novel written in the early 20th century. Set against a backdrop of a harsh desert landscape, the narrative follows a young Arab leader and his two companions as they traverse the perilous terrain in search of adventure, confronting both external dangers and their own emotions. The story seems to explore themes of love, duty, and the complexities of fate entwined with the stark reality of their surroundings.  The opening of the novel introduces three men riding cautiously across a rocky desert, led by a young Arab leader characterized by his youth and determination. As dawn breaks, the leader becomes increasingly absorbed in his own thoughts and feelings, suggesting a sense of internal conflict. The moment is punctuated by light exchanges between the companions that hint at a camaraderie tinged with tension, possibly foreshadowing future challenges. The scene shifts as the leader breaks away from his companions, revealing his intentions to seek something or someone significant, igniting a sense of impending adventure that intertwines with the backdrop of the mystique and dangers of the desert. (This is an automatically generated summary.)",[31],"Kupiainen, Alpo",235,"Seikkailuromaani sijoittuu Pohjois-Afrikan aavikolle ja on jatkoa tunnetulle Sheikki-romaanille. Tarina seuraa sheikin poikien elämää, vaarallisia matkoja ja ihmissuhteita hiekkadyynien keskellä, missä perhesiteet ja aavikon laki määräävät kohtaloita.","E. M. Hullin 'Sheikin pojat' on Projekti Lönnrotin julkaisu n:o 2613.\nE-kirja on public domainissa sekä EU:ssa että sen ulkopuolella, joten\nemme aseta mitään rajoituksia kirjan vapaan käytön ja levityksen suhteen.\n\nTämän e-kirjan ovat tuottaneet Tapio Riikonen ja Projekti Lönnrot.","SHEIKIN POJAT\n\nRomaani aavikoilta\n\n\nKirj.\n\nE. M. HULL\n\n\nEnglanninkielestä suomentanut\n\nAlpo Kupiainen\n\n\n\nNaisten romaaneja 44\n\n\n\n\n\nHämeenlinnassa,\nArvi A. Karisto Oy,\n1925.\n\n\n\n\n\n\nI\n\n\nAamutuuli puhalsi vinhasti aavikolla.\n\nMuodottomina paksuissa, tiukkaan kiedotuissa vaipoissansa, selkä\ntaivutettuna tuulen mukaan, ratsasti hämyssä kolme miestä verkkaisesti\nja varovasti rosoisella, kivisellä maaperällä. Maanpintaa peittävä\nohut juoksuhiekka-kerros piilotti monta ilkeätä salahautaa; kavion\nluiskahtaminen niihin olisi saattanut aiheuttaa vakaviakin seurauksia\nsekä hevoselle että miehelle.\n\nSe ei ollut pimeässä taivallettava tie.\n\nMutta vaikka ratsut olivatkin hermostuneita ja niiden vapisevat jäsenet\nja pärskyvä hengitys osoittivat, kuinka tuskastuneita ne olivat, vaikka\nseurueen kaksi jäsentä silloin tällöin päästi hillittyjä huudahduksia,\nmatkasi pieni joukkue pysähtymättä ja varmasti eteenpäin.\n\nJohtaja oli kääriytynyt mustaan burnusiin, joka verhosi hänet, valui\nsatulan kahden puolen ja näytti huomaamattomasti sulautuvan hevosen\nkiiltävän mustiin kupeisiin, ja häntä tuskin saattoi hämyssä erottaa,\nkun taas hänen muutamia askelia jälempänä ratsastavat kumppaninsa\nnäyttivät kahdelta häntä saattavalta aaveelta. Kilometrin toisensa\njälkeen he retuuttaen samosivat eteenpäin ja sallivat ratsujensa\nkävellä petollisella polulla oman mielensä mukaan, ilmeisesti luottaen\nenemmän eläinten vaistoon kuin omaan harkintaansa.\n\nÄkkiä tuuli asettui, yhtä pikaisesti kuin oli noussutkin, ja sitä\nseuranneessa tyynessä ilmassa tuntui hiljaisuus painostavan raskaalta,\nmiltei kouraantuntuvalta.\n\nTuntui siltä kuin maa olisi jännityksen vallassa hengähtämättä\nodottanut aamunkoittoa.\n\nTäydellistä hiljaisuutta häiritsivät vain hietikon taukoamaton\nkuiske ja silloin tällöin kuuluva kova kalahdus hevosenkengän\nsattuessa kiveen. Mutta tyven meni ohitse, ja tuuli alkoi uudelleen\npuhaltaa koleampana kuin ennen. Ja kielevästi kiroillen vetivät\narabialaispalvelijat vaippojansa tiiviimmin ympärilleen ja kumartuivat\nsyvemmälle satuloissansa.\n\nMutta heidän johtajansa ei näkynyt välittävän sen enempää ilman\nkylmyydestä kuin seuralaistensa nurinastakaan. Pää pystyssä ja\nvälittämättä kasvojansa pieksävistä, pistävistä hietahiukkasista hän\nnäytti unohtaneen ympäristönsä ja vaipuneen omiin aatoksiinsa.\n\nJa hänen ajatuksensa olivat nähtävästi hupaisia, sillä pian hän alkoi\nhiljaa hampaittensa välistä hyräillä hilpeän ranskalaisen laulunpätkän\nsäveltä. Ääni oli hyvin heikko. Muutaman metrin päässä se häipyi,\nsekaantuen tuulen suhinaan, mutta sitä ennen sen erottivat hänen\ntakanansa ratsastavien miesten herkät korvat. Toinen heistä tiukkasi\nsuitsia, hilliten hieman hevostansa. »Allah!» jupisi hän vapisten. »Hän\nlaulaa!»\n\n»On hauska olla nuori — ja rakastaa», tokaisi toinen mielevän\nsukkelasti. Mutta sanoja seurannut naurunhihitys poisti niistä kaiken\narvostelun tunnun ja paljasti hänen oman luonnollisen myötätuntonsa,\nsillä hän itse oli ainoastaan muutamia vuosia vanhempi kuin laulaja.\n\nHämy synkkeni.\n\nVähitellen sitten yön pimeys väistyi syrjään uuden päivän syntyessä.\nAamunsarastus tuli aluksi hitaasti, ikäänkuin arkaillen itseänsä,\npeläten omaa mahtiansa. Mutta asteittain se voimistui ja paljasti\npaahtuneen, aution maiseman, joka näytti kolkolta ja uhkaavalta aamun\nkylmän harmaassa valossa.\n\nPaljas, yksinäisen suurenmoisena leviävä aavikko, jylhä hiekkalakeus,\njosta pisti esiin matalia kalliokumpuja vinottain aavikon halki\npohjoisesta etelään ulottuvina jonoina. Hämärässä valaistuksessa ne\nnäyttivät luonnollista isommilta.\n\nMutta joka hetki päivä kirkastui. Ylhäällä selkeällä taivaalla tähdet\nkalpenivat ja sammuivat toinen toisensa jälkeen. Ja äkkiä ilmestyi\nkaukana idässä taivaanrannalle himmeä juova vaaleanpunaista valoa; se\nlaajeni, ja sen väri tummeni, kunnes se sitten lehahti taivaalle kuin\ntulenliekki.\n\nHurjaa, voimakasta värileikkiä, ja sitten sen alustasta nousi aurinko\nkomeana kuin kultainen pallo. Ja sen näyttäytyessä taukosi aamutuuli.\n\nArabialaiset seisauttivat ratsunsa ja laskeutuivat satulasta. Mutta\npalvelijat suorittivat aamurukouksensa hätäisesti ja lyhyesti, eikä\nheidän johtajansa edes polvistunut, vaan jäi pää taivutettuna seisomaan\nison, mustan hevosensa viereen. Eläin kääntyi ja työnsi kuononsa\nisäntänsä rinnalle, nuuhkien häntä hartaan mieltyneesti.\n\nViiden minuutin kuluttua he olivat uudelleen satulassa ja oikaisivat\nlähintä kumpua kohti hevosten nelistäessä pitkää, keinuvaa laukkaa.\n\nAamuvalaistuksessa ei aavikko enää näyttänyt niin jylhältä. Vieläkin\nsen äärettömyys ja tyhjyys tekivät salaperäisen ja kammottavan\nvaikutuksen, mutta sittenkin siitä huokui omituista rauhaa, joka oli\nkummallisesti ristiriidassa sen villin ulkonäön kanssa.\n\nSen pinnalla kiitävistä kolmesta miehestä se oli kuin avoin kirja.\nLapsuudesta saakka he olivat tutustuneet sen kaikkiin ailahduksiin; he\ntunsivat tarkalleen sen äkillisten muutosten kaikki moninaiset vaiheet,\nsen hymyilevän tyyneyden, sen hurjan myrskyraivon. Siinä ei ollut\nheille ainoatakaan outoa piirrettä, ei luonnonvoimista johtuvaa eikä\ninhimillistä.\n\nHeillä oli kokemuksen perusteella saatu tuntemus. Sellaisen maan\npoikina, jossa salaisia vaaroja väijyi alituisesti, he olivat\njossakin määrin varovaisia, mutta heissä ei näkynyt vähääkään\nlevottomuuden merkkejä; he alistuivat välttämättömään fatalistisen\nvälinpitämättömästi, rotunsa perinnäiseen tapaan. Heillä oli\nmainiot ratsut ja hyvät aseet, joten he olivat valmiit kaikkien\nmahdollisuuksien varalta eivätkä huolehtineet niiden seurauksista.\nEikä sillä hetkellä näyttänyt olevan lainkaan aihetta huolestumiseen.\nAavikko oli tyhjä niin kauaksi kuin silmä kantoi.\n\nSe oli karu paikka, jota karavaanit karttoivat ja jossa liikkuvien\npaimentolaistenkin jälkiä oli vain vähän ja nekin vanhoja, sillä\nseutu oli vedetöntä ja vähäisiä kuivuneita kasvullisuustupsuja oli\nniukalti ja harvassa eikä niissä näkynyt merkkiäkään uusista vesoista,\njotka muutamien viikkojen kuluttua itsepintaisesti tunkeutuisivat\nesille paahtuneesta maaperästä. Lakeana ja yksitoikkoisena ei tämä\nalue tarjonnut edullisia kohtia, suojapaikkoja, joissa vihamies olisi\nsaattanut väijyä piilossa, vaikka kumpujen väliset mutkittelevat notkot\nmuodostivat luonnon muovaamia satimia, joissa kokonainen armeija olisi\nvoinut lymytä. Mutta jos kolme ratsastajaamme ajatteli väijytystä, ei\nse ajatus näyttänyt heitä häiritsevän.\n\nMääräpaikkaansa lähestyessään he pikemminkin kiristivät vauhtiansa,\nja heidän ratsunsa — kookkaita, joustavia, nopeiksi ja kestäviksi\nkehitettyjä eläimiä — suorittivat uljaasti niiltä vaaditut\nponnistukset. Peräkkäin ne kiitivät aavikolla, laukaten ikäänkuin\nväsymättöminä.\n\nJa arabialaiset istuivat satulassa kuten kentaurit ja ratsastivat\nsuurenmoisesti. He istuivat liikkumattomina burnusien hulmutessa\nlaajoina, pullottavina poimuina heidän ympärillänsä, pitivät pyssyjänsä\npoikittain polvillansa ja näyttivät yhtä uupumattomilta ja kestäviltä\nkuin sitkeät ratsunsa.\n\nPettävässä ilmassa näyttivät kummut korkeammilta ja kaukaisemmilta kuin\nne todellisuudessa olivat, mutta joka hetki niiden etäisyys lyheni ja\nniiden koko pieneni.\n\nVielä loppupinnistys, jonka kestäessä molemmat palvelijat ehättivät\njohtajansa rinnalle, ja he saapuivat ensimmäiselle ulkonevalle\nkallionkielekkeelle. Hevoset pysähtyivät äkkiä, vinhasti syöksyttyänsä,\nratsastajien päiden yläpuolelle jyrkkänä ja rosoisena kohoavan\nkallioseinämän juurelle.\n\nJohtaja laskeutui ratsailta ja jätettyään hevosensa toisen\nseuralaisensa huostaan seisoi muutamia minuutteja paikallansa,\nkatsellen hievahtamatta siihen suuntaan, josta he olivat tulleet. Hän\noli näköjään noin kaksikymmenvuotias, kookas ja hoikkavartaloinen,\nmutta hänen leveät hartiansa osoittivat hänen vielä vankkenevan,\nja hän esiintyi ylimielisesti. Hänen kauniit kasvonsa, laihat ja\nauringonpaahteen rusketuttamat, olivat sileiksi ajellut, joten\nvoimakas, itsepäinen leuka ja suoraviivainen, hieman julmapiirteinen\nsuu näkyivät. Tuuheat,, mustat, syvien ryppyjen lähekkäin vetämät\nkulmakarvat varjostivat tummansinisiä silmiä, jotka sillä hetkellä\nolivat ajatuksien sumentamat.\n\nHänen kasvoillensa lehahteli monenlaisia ilmeitä, kun hän katseli\naavikolle. Hän ei nähtävästi tähyillyt mitään silminnähtävää, vaan\nnäytti pikemminkin olevan vaipunut sielulliseen taisteluun, jossa\nepäily ja epävarmuus lopulta väistyivät, ja hän muuttui jyrkän\npäättäväisen näköiseksi.\n\nHän kohautti hiukan olkapäitään, ikäänkuin karkoittaen vastenmielisen\nmuiston mielestänsä, heilautti burnusiansa taaksepäin, pyörähti\nkantapäällänsä ympäri ja meni palvelijoittensa luokse, jotka olivat\nseisoneet lähekkäin, keskustellen hiljaa keskenänsä ja silmäillen häntä\ntarkkaavasti.\n\nToinen heistä oli samoin kuin johtaja pitkä ja hoikka, toinen taas\nlyhytkasvuinen ja tanakampitekoinen, mutta kasvonpiirteiden ja ilmeiden\nselvä yhdennäköisyys osoitti heidät veljeksiksi.\n\nHänen tullessansa he vetäytyivät erilleen, ja lyhempi, joka\nnäytti vanhemmalta, tarjosi hänelle taateleja satulannupistansa\nirroittamastaan repusta. Mutta nuori mies hylkäsi tarjouksen,\nheittäytyi hietikolle, sijoittui mukavaan asentoon, nojaten selkäänsä\nkiveen, otti silkkisen _ganduransa_. taskusta kultaisen kotelon ja\nsytytti savukkeen.\n\nHän poltteli lähes puoli tuntia virkkamatta mitään, ja hänen\nkumppaninsa varoivat visusti häiritsemästä häntä. Mutta heidän\nkatseensa siirtyivät harvoin pois hänen kasvoistansa, ja he olivat\nilmeisesti rauhattomia, minkä he kumpikin ilmaisivat omalla tavallaan\n— vanhempi istui liikkumattomana otsa rypyssä kuten aikaisemmin\nhänen isännällänsä oli ollut, kun taas hänen veljensä liikahteli\nlevottomasti, leikitellen kasaamallansa pienellä kiviläjällä ja\nvilkuillen yhtenään yläpuolella kohoaville kallioille ikäänkuin olisi\nodottanut, että heidän yksinäisyyttänsä häirittäisiin.\n\nVihdoin nuori päällikkö nousi pystyyn ja teki merkin, että ratsu oli\ntuotava hänen luoksensa. Mutta leikkisä nauru, joka hänen antaessaan\nmääräystä oli väikkynyt hänen huulillaan, häipyi, kun hän näki miesten\npalaavan, taluttaen myöskin omia hevosiansa.\n\nHän viittasi jyrkän torjuvasti.\n\n»Niitä ei tarvita. Minä lähden yksin», sanoi hän käskevästi, tarttuen\nratsunsa suitsiin ja sujuttaen jalkaansa vanhemman veljeksen pitämään\njalustimeen.\n\n»Sinun on varrottava minua täällä, Ramadan — niinhän sovittiin. Ja\nsinun myöskin, S'rir», lisäsi hän kiivaasti olkansa ylitse nuoremmalle\nveljekselle, joka oli jo puolitiessä satulaan.\n\nHänen sanojansa seurasi vastalausemyrsky, kiihkeitä väitöksiä, nöyristä\npyynnöistä aina avoimen kapinallisiin lauseihin saakka. Mutta eivät\nrukoukset eivätkä järkisyyt kyenneet horjuttamaan päällikön päätöstä.\nNyt hän oli satulassa, pystyen vain vaivoin hillitsemään maltitonta\nratsuansa, ja tuijotti kiihtyneisiin, viittoileviin seuralaisiinsa\nsilminnähtävästi harmistuneena. Hänen suuttumuksensa äityi nopeasti,\nkunnes hän menetti malttinsa ja kivahti äkäisesti:\n\n»Suu kiinni! Kuka meistä määrää — minäkö vai tekö? Etkö kuullut, onko\nminun sanottava se toistamiseen? _Minä lähden yksin_.» Ramadanin käsi,\njoka vielä piteli jalustinta, puristui nyrkkiin.\n\n»Myöskin me tahtoisimme tulla», intti hän.\n\n»Minkä tähden?»\n\nMiehen silmät värähtivät, mutta itsepäisesti hän pysyi paikallansa.\n»Täällä ei ole turvallista», jupisi hän vastahakoisesti, ikäänkuin\nsanat olisi väkisin puristettu hänen huuliltansa.\n\nHetkisen säihkyivät päällikön silmät pahaenteisesti. Sitten hänen\nsuuttumuksensa haihtui poikamaiseen naurunpurskahdukseen yhtä äkkiä\nkuin kesäinen myrsky menee ohitse. »Turvallista — voi sinua, arkaa\ntyttöä!» pilkkasi hän. »Milloin olet alkanut ajatella turvallisuutta,\nRamadan?»\n\n»Sinun turvallisuuttasi, herra, en omaani», tokaisi Ramadan kiivaasti.\n\n»Minun tai sinun, se on samantekevää — ja joka tapauksessa hupsuutta.\nNiinpä niin, Ramadan, tämä riittää. Minä menen yksin. Odota sinä,\nkunnes palaan!»\n\n»Entä jollet palaakaan?»\n\nPäällikön terävä, lapionmuotoinen jalustin kosketti hänen hevosensa\nkylkeä, saaden ratsun kavahtamaan miltei pystyyn takajaloillensa,\njoten arabialaisen oli pakko hellittää otteensa. »Jollen palaa», huusi\npäällikkö, nauraen huimasti, »niin etsi minua taivaasta tai helvetistä\n— sillä varmasti tunkeudut kumpaankin paikkaan minua etsimään.» Ja\nheilautettuansa kättään hän katosi tomu- ja hiekkapyörteeseen.\n\nVeljekset katselivat hänen jälkeensä, kunnes kallionulkonema piilotti\nhänet näkyvistä. Sitten he kääntyivät toisiinsa päin, ja vanhempi\nkiroili hartaasti nuoremman hymyillessä arvoituksellisesti.\n\n»Jos hänelle sattuu jotakin pahaa — mitähän mylord silloin tekee?»\npuhkesi Ramadan äkkiä tuskittelemaan.\n\nS'ririn hymy muuttui ilottomaksi virnistykseksi, ja hän teki perin\nkuvaavan liikkeen.\n\n»Sano pikemminkin: miten meidän käy!» vastasi hän merkitsevästi. Mutta\nseuraavalla hetkellä hän kohautti olkapäitään joko vilpittömän tai\nteennäisen välinpitämättömänä ja vilkaisi aurinkoon.\n\n»Kolme tuntia hän viime yönä käski meidän nyt odottaa», huomautti hän\ntyynesti. »Olkoon niin! Varromme kolme tuntia, ja jollei hän palaa\nsiinä ajassa, niin sitten, veli, todennäköisesti näemme joko taivaan\ntai helvetin. Mutta siihen saakka minä nukun.» Ja naurahtaen hän veti\nburnusinsa huupan päänsä ympärille ja sykertyi hietikolle, jättäen\nvähemmän filosofisen veljensä yksin tuskittelemaan vastuunalaisuutta,\njonka hän oli vuosikausien aikana kantanut keveästi, mutta joka viime\naikoina oli alkanut uhata hänen mielenrauhaansa.\n\nMutta kaukana kallionulkoneman takana, joka salasi mustalla hevosella\nratsastavan miehen hänen huolestuneitten seuralaistensa näkyvistä,\nkiiti hän aavikolla, eikä hänen kasvoillansa ollut minkäänlaisia huolen\nmerkkejä. Unohtaen palvelijoittensa itsepintaisuuden ja oman sisunsa\npikaisen purkauksen hän nuoruutensa, voimiensa ja häntä odottavan\nnautinnon tunnossa ratsasti huimaa vauhtia toiselle kallionulkonemalle,\njoka samoin kuin hänen jälkeensä jäänyt kieleke pistäytyi hietikkoon\nparin, kolmen kilometrin päässä.\n\nNäiden kahden kalliohaaran välissä oli luonnon muovaama, laajan\nhevosenkengän muotoinen amfiteatteri, jota kolmelta suunnalta\nsaartoivat kaartuvat kunnaat, kun taas neljäs sivu avautui lakealle\naavikolle. Aamuauringon punertamana kohosi mahtava, säröinen\nkalliomöhkäle jyrkästi tasangosta, kuvastuen selvästi pilvetöntä,\nkirkkaan sinistä taivasta vasten ja luoden pitkiä, tummia varjoja\nhietikolle, joka tuulen pieksämänä värähteli sen juurella.\n\nSe oli verrattoman suurenmoinen ja kiehtova paikka. Mutta rientävä\nratsastaja ei nähnyt maiseman villiä kauneutta. Vilkaisemattakaan\nsivuillensa hän ratsasti arabialaisten tavalliseen hillittömään tapaan\nsuoraan päämääräänsä kohti. Nauttien harvinaisesta vapaudestaan —\nsillä harvoin hän saattoi tai edes halusikaan erota saattueesta, joka\npoikavuosilta alkaen oli seurannut hänen kintereillänsä — hän ratsasti\nkasvot punehtuneina ja tummat silmät palavasti säihkyen.\n\nJa ratsastaessansa hän lauloi raikkaalla, nuorekkaalla\nbaritoniäänellään valittavaa rakkauslaulua, jonka jokainen rakastunut\nkaikkialla berberiläisvaltioissa tuntee. »Itke, itke, sydän\nrunneltu», hän hyräili kaihoisasti maanmiestensä tapaan herttaisen\nvälinpitämättömänä siitä, etteivät ne sanat hevillä sopineet\nsellaisesta miehestä, joka ei suinkaan ollut hylätty, vaan päinvastoin\nriensi rakastettunsa luokse niin vinhasti kuin hevosenkaviot jaksoivat\nhäntä kiidättää.\n\nMutta pian hänen synnynnäinen, luontainen varovaisuutensa otti vallan\nkäsiinsä, ja laulu lakkasi hänen lähestyessänsä ratsastusretkensä\npäämääränä olevaa kallionulkonemaa.\n\nJossakin noiden sokkeloisten kunnaiden keskellä odotti häntä tyttö\n— hänen haaveilunsa hento, ujo neito. Mutta täällä hän oli oudossa,\nvieraassa maassa, ja muukalaisena hänen oli liikuttava varovasti.\nSillä kukapa tiesi, kenen muiden korvat paitsi tytön kuuntelivat hänen\ntuloansa.\n\nHillittyänsä ratsunsa kävelemään hän kiersi teräväkärkisen kielekkeen\nympäri ja pysytellen likellä sen laitaa ratsasti sen suuntaisesti\nalastomalle kallioseinämälle, joka oli kunnaiden eteläliepeellä.\n\nSe kohosi jyrkkänä ja näköjään tiettömänä; sen ylitse pääsi ainoastaan\naikoja sitten kuivuneen, muinaisen joen uurtaman, ahtaan rotkon kautta.\n\nPienen solan suu tuli kallion sisältä vinottain, ja sen edessä oli\nylhäältä irtautuneita kivimöhkäleitä, joten sen löytäminen oli vaikea,\nmutta mies oli käynyt täällä jo kerran ennenkin eikä tällä kertaa\nepäröinyt.\n\nJa myöskin isolla, mustalla hevosella oli muistoja, sillä kun\nsen isäntä laskeutui ratsailta ja koetti taluttaa sitä synkkään,\nmutkaiseen solaan, tenäsi se vastaan, korskuen ja vapisten pelosta.\nVasta pitkällisen ja jäykän rimpuilun jälestä se alistui etenemään,\nvilkuillen hurjistuneena puolelta toiselle, silkinhieno karva hiestä\nmärkänä, ja seurasi hermostuneesti syöksähdellen isäntäänsä, joka\nmairitteli ja hoputteli sitä arabialaiseksi harvinaisen kärsivällisenä.\n\nKorkeiden kallioiden saartamina he kompuroivat kivisellä maaperällä,\nnoudattaen kuivuneen joen sokkeloisia käänteitä, kunnes heidän eteensä\näkillisen mutkan takaa avautui vähäinen umpilaakso, joka oli piilossa\nkumpujen keskellä. Sitä ympäröivät kallioseinämät olivat loivemmat,\nja myöhemmin päivällä tunkeutuisivat auringonsäteet lämmittämään\nkitukasvuisia pensaita, joita kasvoi niukasti kivien välissä\ntakertuneina sitkeästi elämään.\n\nHeidän poistuttuansa peloittavasta rotkosta hevosen hermot\nrauhoittuivat, ja se seisoi levollisena päällikön tyynnyttäessä sitä\nsekä äänellään että kädellään sekä sitoessa sen tamariskipensaaseen,\nminkä jälkeen hän vielä kerran hyväiltyänsä ratsua erojaisiksi poistui\nsen luota.\n\nMentyänsä pitkin, joustavin askelin pienen alanteen ylitse alkoi\nnuori mies kiivetä vastaisella puolella kohoavalle kummulle. Tie\noli vaivaloinen, kalliorinne oli liukas, ja irtonainen maa petti\nyhtenään hänen jalkansa alla. Mutta ketteränä kuin kissa ja mainiossa\nruumiillisessa kunnossa hän kapusi pysähtymättä ja sallimatta paksun\nburnusinsa laskoksien ja ratsastussaappaittensa säikyttää itseänsä.\n\nVain kerran hän seisahtui sijoittaaksensa mukavampaan asentoon\nisotekoisen revolverin, joka oli piilotettuna hänen uumenillensa\nkiedottuun hopealla kirjailtuun, mustaan silkkivyöhönsä. Ja tutun\naseen kosketus johti hänen mieleensä kumpujen toisella laidalla\nhäntä vartovat miehet. Häntä hymyilytti, kun hän muisteli, kuinka\nvastahakoisesti he olivat suostuneet jäämään jälelle ja kuinka\nsilminnähtävän levottomia he olivat olleet eilen hänen kertoessansa\nheille suunnitelmistaan.\n\nHän keikautti päätänsä maltittomasti. Heidän ei sopinut kysellä hänen\ntulojansa ja menojansa eikä vastustaa hänen toiveitansa, mietti hän\nylpeännäköisen ylähuulensa värähtäessä halveksivasti. Ennen he eivät\nolleet kertaakaan vastustaneet häntä. He olivat olleet hänen alttiita\nauttajiansa ja yllyttäjiänsä hänen miehuusikänsä alkuajalle ominaisissa\nlukuisissa poikamaisissa kujeissa ja hurjissa kepposissa. Ja nyt tämä\nuusi kanta! Mutta sitä olisi aikaa ajatella sitten, kun hän palaisi\nheidän seuraansa. Toistaiseksi hän tyytyi miettimään ainoastaan käsillä\nolevaa hauskempaa asiaa.\n\nPysytellen jyrkällä rinteellä kiemurtelevan vanhan polun eniten\nsyöpyneillä kohdilla hän vihdoin saapui kunnaan laelle, jossa oli pieni\ntasanko, ja pysähtyi vähäksi ajaksi tähystämään tutkivasti ympärillensä.\n\nHänen vasemmalla puolellansa vietti jyrkkä rinne kapeaan rotkoon, jonka\ntoisella puolen kohosi säröinen kallioharjanne toisensa jälkeen.\n\nHän kääntyi oikealle silmäilemään kaukana alapuolellansa leviävää\naavikkoa. Muutamalla askeleella hän pääsi loivalle vierulle, joka\nmutkitteli sekavasti isojen, rapautuneiden kivilohkareiden välitse,\npäättyen vihdoin rotkoon. Tämä vei pohjoista kohti ja sitä sekä\neteläistä solaa myöten, jonka kautta hän oli tullut, päästiin\nkukkuloille.\n\nHän oli odottanut tapaavansa tytön ylängöllä, mutta pienellä tasangolla\nei näkynyt elon merkkiä.\n\nTaaskin hän pudisti kärsimättömästi päätänsä ja hänen pikainen\nluontonsa leimahti. Kuinka paljoa kauemmaksi tyttö kuvitteli hänen\nmenevän saamansa kaksimielisen sanoman johdosta? Hän oli ratsastanut\nrajusti yön; pitäisikö hänen kuluttaa koko päivä vaanimassa tyttöä,\njonka hän oli suvainnut huomata? Otsa kiukkuisesti rypistettynä hän\nempi, ja hänen mieltänsä raastoivat halu jatkaa matkaa ja ylpeys, joka\nvaati häntä kääntymään takaisin.\n\nSitten hän hymyili hieman tuikeasti. Tytön rankaiseminen kolahtaisi\nhäneen itseensä, ja kun hän kerran oli tullut niin pitkälle, ei häntä\nsuinkaan haluttanut palata näkemättä tyttöä.\n\nHeilautettuansa burnusinsa liepeet taaksepäin saadakseen kätensä\nvapaiksi hän lähti astelemaan rinnettä alaspäin käsi vyöhön piilotetun\nrevolverin nupilla.\n\nYlängöltä poistuttua oli polulla liikkuminen kuin sokkosillaoloa,\nsillä joka puolelta häntä saartavat isot kivijärkäleet jättivät tiestä\nnäkyviin vain muutamia metrejä. Aistit herkkinä ja valppaina hän kaarsi\njokaisen möhkäleen ympäri nopeasti ja meluttomasti, laskeutuen yhä\nalemmaksi vierua myöten, kunnes hän äkkiä kuuli ääntä ja seisahtui\nkuuntelemaan tarkkaavasti.\n\nÄäni oli hiljainen ja särähtelevä ja kuului kivien seasta jostakin\nhänen oikealta puoleltansa.\n\nHän poikkesi tieltä ja eteni sitä kohti. Varovasti käveltyänsä kivien\nvälitse hän saapui vähäiselle, puolipyöreälle aukeamalle, joka oli\nkahden korkean kallioseinämän välissä. Hänen vastassansa oli kallioissa\nlaaja halkeama, josta näkyi esteettömästi aavikolle kuten rappeutuneen\nrakennuksen särkyneestä ikkunasta.\n\nJa tämän luonnonluoman tirkistysaukon vieressä istui tyttö — hentoinen\nolento, joka näytti parhaiksi sivuuttaneen lapsuusikänsä.\n\nHänen yllänsä oli musta lyhyt hame ja kirjailtu pusero; uumenille oli\nkiedottu vyö, päässä oli somasti kallellaan kultakirjauksinen lakki, ja\nhän huojui verkalleen edestakaisin, pidellen huulillansa _guesboa_.\n\nVielä hän ei ollut huomannut miehen tuloa, ja koko hänen huomionsa oli\nkiintynyt koppaan, joka oli maassa hänen edessään ja jonka levällänsä\nolevasta suusta pisti näkyviin kookkaan, mustan käärmeen litteä,\nkapea pää. Kiemurrellen ja huojuen otus lumottuna heilutteli päätänsä\nkummallisen, haaveellisen sävelen tahdissa, jota sen emäntä houkutteli\npienestä arabialaisesta huilusta.\n\nKenties minuutin ajan nuori mies tarkkaili matelijan velttoja liikkeitä\nja nuorekkaan soittajan joustavaa vartaloa.\n\nSitten hän lausui:\n\n»_Salamalik_!»\n\nJa hänen syvä-ääninen tervehdyksensä ikäänkuin mursi lumouksen.\n\nÄkäisesti sihahtaen käärme vikkelästi solahti kopan reunalta ja\nkatosi kivien väliin, kun taas tyttö ponnahti pystyyn hopeisten\nrannerenkaittensa kilistessä ja katsoi häntä silmät levällänsä ja\nläähättäen.\n\nHänen ryhtinsä muistutti pakoa mielivää villiotusta, ja hän näytti\nolevan miehen tulosta puolittain iloissaan, puolittain peloissaan.\n\nJa kun tulija meni hänen luoksensa, kääntyi hän toisaalle, tehden\nvähäisen, uhkamielisen liikkeen.\n\n»Sinä myöhästyit», jupisi hän moittivasti.\n\n»Mutta koska kuitenkin olen tullut, niin väliäkö sillä?» vastasi\ntoinen kevyesti. Tytön tervehdys ei silti ollut sellainen kuin hän oli\nodottanut, ja hänen intohimoinen luontonsa kiihtyi.\n\n»Minkä tähden olet täällä?» kysyi hän jyrkän käskevästi. »Pyysin sinua\nodottamaan minua ylängöllä aamun koittaessa.»\n\nOsoittaen enemmän naisellista sisäistä näkemystä kuin hänen\nikävuosiensa nojalla olisi saattanut luulla, tyttö nieli sen\ntotuudenmukaisen vastauksen, että hän aamun sarastaessa oli peloissansa\nvärjötellyt kummun laella, jota sikäläinen taikauskoinen väestö piti\ndshinnien ja afriittien tyyssijana, ja että kauhu oli karkoittanut\nhänet kallioiden lempeään turvaan.\n\nHän ravisti päätänsä, vetäytyen vähän kauemmaksi miehestä.\n\n»Täällä on turvallisempaa», kuiskasi hän väristen. Mutta nyt hän jo\nvilkaisi toista kaihoisasti.\n\nJa nuorukainen, joka katseli häntä nuorekkaan röyhkeytensä\nkuumentamana, havaitsi hänen vaivihkaisen, kunnioituksen ja vetoomuksen\nsekaisen katseensa, ja hänen ilmeensä pehmenivät, samalla kun häntä\nvärähdytti uusi, outo tunne, joka muistutti vihlovaa ruumiillista\ntuskaa.\n\nHänen hoikat, ruskettuneet kätensä sujahtivat eteenpäin tarttumaan\ntytön olkapäihin. Nyt hän ensimmäisen kerran kosketti tyttöä, ja hänen\nsydämensä sykki rajusti, kun hänen sormiensa ote tiukkeni.\n\nHuohottaen hän sitten huudahti: »Jasmin, Jasmin!» ja tempaisi tytön\nsyliinsä.\n\nVaikka hän olikin nuori, oli hän jo useita kertoja ennenkin leikitellyt\nrakkaudella. Tänä aamuna hän oli arvellut leikkiä sillä jälleen,\nmutta kohtalo oli tehnyt hänelle kepposen. Sillä nyt tytön läheinen\nkosketus herätti hänet tuntemaan, että hänen sydämessään oli virinnyt\nsyvällisempi ja väkevämpi tunne kuin hän oli milloinkaan kokenut.\n\nPolttavan katseensa ahmiessa tyttöä hän painoi häntä yhä tiukemmin\nrintaansa vasten, mutta se ajatus, joka yöllä oli kannustanut häntä\nkiitämään suinpäin, alkoi yht'äkkiä tuntua tuiki mahdottomalta. Hän\nei ymmärtänyt itseänsä eikä koettanutkaan käsittää häntä pidättävää\ntunnetta. Hän tajusi vain, että hänet oli äkkiä vallannut itse-inho,\nettä vaisto pakotti häntä säästämään, vaikka hän ei ollut koskaan ennen\nsäästänyt. Ja käydessänsä sisällistä taisteluansa hän tunsi rintaansa\nvasten puristetun tytön värisevän, tunsi syleilyssään toisen hennon,\npienen vartalon jäykkänä ja taipumattomana ja näki hänen suurten\nrukoilevien silmiensä pelokkaan ilmeen.\n\nHirvittävästi pinnistäen tahtoansa hän torjui himot luotansa.\n\n»Mitä sinä pelkäät, oi vapiseva pienokainen?» mutisi hän. »Onko lempeni\nniin ilkeä, että tekisin sinulle pahaa? Kuules, onko se niin hirvittävä\n— tämä suukkoni?» Ja äkkiä hän taivutti kookasta vartaloansa, painaen\nsuunsa tytön ylöspäin käännetyille punaisille huulille.\n\nSe oli epäarabialainen hyväily, eikä hän osannut etukäteen arvata\nkiihkeätä huudahdusta, joka kirposi tytön suusta, eikä sitä seuraavaa\nmelkein hysteeristä kyyneltulvaa.\n\n»Sinä sieluni sielu, loukkasinko sinua?» pahoitteli hän.\n\nMutta vähään aikaan ei toinen kyennyt vastaamaan. Taipuen vihdoinkin\nmiehen syleilyyn hän takertui kiinni päällikköön, painoi kasvonsa\nhänen burnusiinsa ja itki ikäänkuin hänen sydämensä olisi ollut\npakahtumaisillaan. Ja nuorukainen oli ymmällä eikä kyennyt sitä\ntajuamaan, vaan vartosi äänettömänä, että hän selittäisi. Vihdoin tyttö\nkohotti päätänsä ja katsahti häneen arasti. »Suo anteeksi, herra!»\nkuiskasi hän, ja häneltä pääsi pitkä, nyyhkytyksen sekainen huokaisu.\n»Et sinä minua loukannut. Se johtui vain siitä, että kauan, hyvin kauan\nsitten — minua suudeltiin sillä tavoin — kun minä olin lapsi — ja\nonnellinen.»\n\nMies tuijotti häneen otsa kummastuksen rypyissä. »Suudeltiin — kuka\nsuuteli?» tiedusti hän sävyssään äskeinen käskevä häive.\n\nMutta tyttö pudisti päätänsä ikäänkuin ei olisi osannut tai tahtonut\nselittää sitä hänelle. »Se on minulta unohtunut», vastasi hän\nvältellen, ja hänen katseensa karttoi toisen silmäystä. Ja kun\nmiehen hetkellinen uteliaisuus häipyi, ei hän enää pitänyt kiinni\npuheenaiheesta, joka selvästikään ei ollut yhteydessä heidän nykyisten\nsuhteittensa kanssa. Pelkät lapselliset muistot eivät antaneet aihetta\nmustasukkaisuuteen.\n\nKäsi kädessä he kiipesivät luonnon muovaamalle katseluaukolle ja\nistuutuivat leveälle kalliokielekkeelle, josta näkyi aavikolle.\n\nPitkään aikaan ei mies virkkanut mitään. Leuka nojattuna kämmeneen ja\nkyynärpää polven varassa hän katseli tyttöä tarkasti ikäänkuin olisi\nnähnyt hänet vasta ensi kerran. Ja luontaisen kärsivälliseen tapaansa\ntyttö kesti hänen tarkastelunsa, istui äänettömänä hänen vierellänsä,\npienet hennot kädet kierrettyinä koukkuun nostettujen polvien\nympärille, ja odotti, että toinen suvaitsisi aloittaa puhelun.\n\nNe kasvot, joita mies katseli, olivat hyvin kauniit, omituisen\ntunteikkaat ja hienostuneet. Yönmusta, tuuhea tukka varjosti\nsäännöllisiä, sieviä piirteitä — lyhyttä, hienomuotoista nenää, pientä\nsuuta ja ujostelevia, ilmeikkäitä, ruskeita silmiä, jotka olivat niitä\nsiimestävien, kaartuvien, sysimustien ripsien veroiset.\n\nJa tytön kasvoista miehen arvosteleva katse lipui pitkin hänen hentoa\nvartaloansa, kunnes tyttö hänen tulisen tuijotuksensa tähden liikahti\nrauhattomasti poskillansa poltteinen puna.\n\nPieni, ruskea käsi ojentui hiljaa miestä kohti. »Miellytänkö sinua?»\nrohkeni tyttö epävarmasti kysyä.\n\nHymyillen puolittain ilkamoivasti, puolittain hellästi mies veti\nhäntä puoleensa, kunnes hänen päänsä lepäsi miehen rinnalla. »Et sinä\nniin kovin huono ole», myönsi viimemainittu kiusoittelevasti. Mutta\nhänen tummien silmiensä hohde tyydytti tyttöä, ja hän oli vähän aikaa\nhiljaa, leikitellen hienon burnusin kultapunoksisella tupsulla ja\nkuunnellen vieno hymy huulillansa miehen perin värikästä kuvausta öisen\nratsastusretken vaaroista. Mutta hänen tarkkaavaisuutensa oli vain\npinnallista, ja hänen ajatuksensa ilmeisestikin harhailivat muualla,\nsillä vihdoin hän keskeytti miehen kertomuksen, katsellen häntä ujon\ntutkivasti.\n\n»Kuka sinä olet, herra? Et ole koskaan puhunut siitä minulle. En tiedä\nedes nimeäsi.»\n\nMiehen huulet kaartuivat hymyntapaiseen.\n\n»Olen sellainen mies, joka rakastaa sinua. Eikö siinä ole kylliksi, oi\nsinä uteliaisuuden tytär?»\n\nMutta säikähtämättä välttelevää vastausta tyttö tiukkasi: »Ilmaise\nminulle nimesi!»\n\nHymy häipyi nuoren miehen kasvoilta, ja ne kovettuivat jonkun verran.\n»Minkä tähden? Mitä merkitsee sinulle nimeni?» virkkoi hän venytellen.\n»Onko mielestäsi mitätön seikka, jos ihmisen nimi kulkee suusta\nsuuhun ja sitä kuiskaillaan talonkatoilla, kunnes kuiske saapuu\nmarkkinapaikalle ja kaikki alkavat hokea: 'se ja se on mennyt tästä\nohitse'?»\n\n»Mikä markkinapaikka täällä on?» tokaisi tyttö, viitaten lakealle\naavikolle. »Enkä minä — enkä minä kuiskaile talonkatoilla», lisäsi hän,\nmuuttuen äkkiä ylvään arvokkaaksi. »Itseäni varten, yksinomaan itseäni\nvarten haluaisin tietää nimesi, oi sinä outo rakastaja.» Ja kun mies\nyhä empi, kietoi tyttö kätensä hänen kaulaansa ja veti hänen päätään\npuoleensa, samalla kun hänen loistavat silmänsä hehkuivat kaihoisesti\nja hänen rusohuulensa suipistuivat. »Sano se minulle!» jupisi hän\nhiljaa.\n\nMuutamaan minuuttiin mies ei vastannut. Tummat kulmakarvat syvissä\nrypyissä, suu tiukasti puristettuna hän tuijotti tyttöön melkein\näkäisesti ikäänkuin koettaen saada selville, mitä hänen kiihkeiden\npyyntöjensä takana piili. Sitten hän naurahti hieman; sysäsi tytön\nkauemmaksi ja viritti savukkeen, edelleenkin tarkkaillen toista\npyörteisten savutuprahdusten takaa.\n\n»Minua nimitetään — Ahmediksi», virkkoi hän vihdoin.\n\nTyttö hätkähti, ja lievästi pelokas ilme lehahti hänen kasvoillensa.\n\n»Ahmediksi», kertasi hän verkkaisesti. »Olen kuullut sennimisestä\nmahtavasta herrasta, joka asustaa eteläisten vuorten tuolla puolen —\nben Hassanin heimon hallitsijasta. Oletko sinä hänen sukulaisensa?»\n\nÄllistyneenä nuori mies loi häneen tutkivan katseen, verhoten\nsen velttojen, puolittain suljettujen silmäluomien taakse, ja\nhymyili sitten laiskasti. »Kukapa tietää», vastasi hän kohauttaen\nhuolettomasti olkapäitänsä, poltteli sitten jonkun aikaa savukettansa\näänettömänä ja lisäsi sen jälkeen: »Minkätähden sitä kysyt? Mitä olet\nkuullut Ahmed ben Hassanista?» Hän lausui tiedustuksensa näennäisen\nvälinpitämättömästi kumartuen eteenpäin ja sinkauttaen harmaan\ntuhkakiemuran hätääntyneenä rientävän haaskakuoriaisen eteen.\n\nTyttöä puistatti ja hän painautui likemmäksi miestä pilkistäen\nhermostuneena hänen olkansa ylitse ikäänkuin peläten näkymättömiä\nkuuntelijoita.\n\n»Hän kuuluu olevan pahahenki», supatti hän arasti, ja hänen levällään\nolevista silmistänsä kuvastui pelkoa. »Hän ei muka ole oikea,\nnaisesta syntynyt arabialainen, vaan afriitti, jonka yliluonnollista\nvoimaa ja valtaa kaikki pelkäävät, joka hallitsee heimoansa taika-\nja lumoustempuilla ja ratsastaa vinhemmin kuin myrskytuuli ja jonka\nsilmät säihkyvät kuin taivaan tulivasamat. Ja hän on kuolematon, sillä\nmoni on koettanut surmata hänet, mutta onnistumatta. Sen olen kuullut\nenkä uskalla kertoa sinulle enempää, ettei —» Hän katkaisi lauseensa\näkkiä ja vetäytyi taaksepäin, vapisten taikauskoisen pelon vallassa ja\nkoettaen lukea toisen ajatuksia hänen tutkimattomista kasvoistansa.\n»Oletko _Varma_, ettet ole hänen sukuansa?» huohotti hän arkaillen.\nHiljaa naurahtaen mies sieppasi hänet syliinsä ja piti häntä kiinni.\n\n»Entä jos olisin — rakastaisitko minua vähemmän?»\n\nMinuutin murto-osan tyttö empi, väristen toisen syleilyssä. Sitten\nhänen rinnastansa pusertui voimakas nyyhkytys.\n\n»En — en!» huudahti hän ja takertui kiinni mieheen. »Olepa haltia tai\nihminen, rakastan sinua — enkä ole milloinkaan ennen rakastanut!» Hänen\npieni lakkinsa oli pudonnut päästä, ja hänen tummien hiustensa tuoksu\nvaikutti hienon huumausaineen tavoin, kun mies voitonriemuisena ja\nhänen kauneudestaan nauttien kallistui hänen puoleensa.\n\n»Jasmin, armaani, riemuni kukka — onko ainoakaan neito koskaan ollut\nnoin ihana!» Puhe oli melkein tyyten vaimennut, ja vetäytyneinä hieman\nerilleen he istuivat, katsellen toisiansa silmiin, vaipuneina onnensa\nhurmioon.\n\nMutta koko kiihkeän, myrskyisen armastelunsa ajan nuorukainen oli\npitänyt huulensa kurissa näyttämättä lainkaan kiirehtivän luomaan valoa\nhänen olemustansa verhoavaan salaperäiseen hämärään.\n\nJa ikäänkuin tyytyväisenä pelkästään siihen tietoon, että mies rakasti\nhäntä, ei tyttö enää yrittänytkään tunkeutua hänen salaisuuksiinsa.\n\nHe istuivat niin hiljaa, että vilkkaat, tirskuvat linnut eivät\nvälittäneet mitään heistä ja läheiselle kivilohkareelle juoksi vihreä\nsisilisko pelottomasti heitä tarkkailemaan.\n\nAuringon lämmittävät säteet eivät muistuttaneet heille ajan kulusta, ja\nhuomaamatta vierivät pitkät hetket hitaasti heidän ohitsensa. Mies oli\nunohtanut palvelijansa, unohtanut, kuinka vaaralliset nämä ryövärien\ntyyssijoinansa pitämät kunnaat olivat, unohtanut kaiken muun paitsi\ntyttöä, joka oli polvillaan hänen jalkojensa juuressa hennot kädet\nristissä helmassaan. Mietteihinsä vaipuneena hän ei kuullut mitään\nmuuta kuin tytön äänen hiljaisen, pehmeän soinnun, hänen palavat\nsilmänsä näkivät ainoastansa tytön ihmeellisen, kiehtovan kauneuden.\n\nJa lopulta juuri tyttö, joka istui kasvot häneltä piilossa olevalle\npuolelle päin, näki jotakin ja päästi hiljaisen, tukahdutetun\nkirkaisun, ja hän ponnahti pystyyn, samalla kun kuula naksahti kallion\nkupeeseen, johon hänen päänsä oli sekuntia aikaisemmin nojannut. Hän\nkiskaisi revolverin vyöstään, työnsi tytön taaksensa ja pyörähti\nhätyyttäjiä vastaan.\n\nMutta hänen kääntyessänsä leimahti polttava liekki hänen otsalleen, hän\nhorjahti, ja hänen laukauksensa meni harhaan.\n\nHän näki lyhyen vilahduksen kolmesta kookkaasta, valkopukuisesta\nolennosta, sitten sokaisi hänet kasvoille valahtanut veri, ja hän\nhoippui askeleen eteenpäin ja suistui päistikkaa kallionkielekkeeltä.\nPutous oli kolmen metrin korkuinen, ja alas tullessaan hän kolautti\noikean olkapäänsä terävän, järkkymättömän kivijärkäleen särmään. Se oli\njoko murtunut tai nyrjähtänyt, siitä hän oli varma, ja hammasta purren\nhän koetti kierittäytyä toiselle kyljelleen, hapuillen vasemmalla\nkädellänsä asetta, joka oli pudonnut hänen alleen. Huumaantuneena\ntärähdyksestä ja tuskaisena kivusta hän oli noussut polvillensa,\nkun hänen päähänsä tärähtänyt ankara isku kellisti hänet jälleen\nkasvoilleen. Hänen korvissansa humisi kuin meren pauhu, ja hänestä\ntuntui, että hän putosi vinhaa vauhtia yhä syvemmälle pimeään kuiluun.\n\nEllottavasta tajuttomuudesta hän ponnisteli takaisin elämään, aluksi\ntuntien vain päätänsä repivän tuskan ja kiduttavan kiusallisen janon.\n\nPuolittain tietoisen vaaranvaiston kannustamana hän koetti liikkua,\nmutta ensimmäisen yrityksen jälkeen hän retkahti takaisin, hänen\npäätänsä pyörrytti, ja hänen ruumiinsa kylpi hiessä.\n\nVähän aikaa hän virui hiljaa, silmät ummessa, koettaen päästä jälleen\nitsensä herraksi, hajoittaa sakean usvan, joka tuntui laskeutuneen\nhänen aivoillensa. Hän ei lainkaan muistanut, mitä oli tapahtunut, jopa\nhänen entinen elämänsäkin oli pimeyttä, josta selvästi ja kirkkaasti\npilkotti vain yksi asia.\n\nHän muisti nimensä. Hän oli Ahmed ben Hassan — ja joku oli sanonut\nhänen isäänsä pahaksihengeksi. Mutta se oli typerää pilaa. Sillä jos se\nolisi totta, niin miten olisi 'pikku äiti' — jonka hän varmasti tiesi\nenkeliksi — olisi ikinä voinut mennä naimisiin hänen kanssansa? Mutta\nsittenkin: kuka oli 'pikku äiti' — ja kuka totisesti oli Ahmed ben\nHassan?\n\nAjatteleminen oli tuskallista, mutta vaivaloisesti hän pohti sekavia\nkysymyksiä, joihin hänen huumautuneet aivonsa eivät suostuneet\nvastaamaan, kunnes miettiminen vihdoin kävi mahdottomaksi ja hänet\nvaltasi avuton raivo, minkä jälkeen hän jäi virumaan nääntyneenä ja\nmutisten epäselvästi.\n\nSitten heräsi pelko — todellinen lamauttava kauhuntunne; hän pelkäsi\nitseänsä, pelkäsi häntä verhoavaa mielenpimeyttä. Tukahdutetusti\nparahtaen hän meni uudelleen tajuttomaksi.\n\nTunnin tai parin kuluttua hän heräsi jälleen, tällä kertaa täysin\ntajuissansa.\n\nKoko hänen ruumistansa kolotti, hänen suutansa poltti jano, ja hänen\nensimmäinen ajatuksensa koski vettä. Mutta pieni huone, jossa hän\nhuomasi olevansa, oli ihan alaston. Ja jos siellä olisikin ollut vettä,\ntunsi hän, ettei hän olisi mitenkään päässyt sitä juomaan, sillä hänen\nkätensä ja jalkansa olivat sidotut, häntä vaivasi vahingoittunut\nolkapää, joten hän oli tyyten avuton ja liikuntakyvytön.\n\nHänen kasvonsa olivat kankeat ja tahmeat otsassa olevasta ammottavasta\nhaavasta vuotaneesta verestä, ja kun hän nuolaistessaan kuivia\nhuuliansa tunsi sen suolaisen maun, johti se elävästi hänen mieleensä\nvarhaisen aamun tapaukset.\n\nHäneltä puristui syvä ähkäisy, ja muutamia minuutteja hän rimpuili\nepätoivoisesti, kuoleman jäytäessä sydäntä, turhaan koettaen\nvapautua häntä kahlehtivista siteistä. Mutta ne oli solmittu liian\nperinpohjaisesti, ja oivaltaen hyödyttömästi hukkaavansa voimiensa\nrippeitä hän pian lakkasi rehkimästä ja jäi virumaan hiljaa kasvojensa\nnytkähdellessä suonenvedontapaisesti. Hän ei ajatellut itseänsä.\nOmaa kohtaloansa hän saattoi odottaa stoalaisen välinpitämättömästi,\nmikä osittain oli peritty luonteenpiirre, osittain elinaikaisen\nharjoituksen tulos. Jäikö hän eloon vai kuoliko hän, se oli sillä\nhetkellä merkityksetön seikka — häneen itseensä nähden. Tyttö se oli\nvallannut hänen ajatuksensa. Tytön tähden hän tuskaili. Millaiseen\nvaaraan hän oli ajattelemattomassa tuhmuudessansa syössyt Jasminin?\nKuinka epätoivoisessa pinteessä saattoi tyttö olla tälläkin hetkellä\nhänen viruessansa sidottuna kuin peto kykenemättä rientämään avuksi?\nJasmin, Jasmin — hänen riemunsa hento neito! Pitikö jonkun toisen\nkäden, karkeamman ja raaemman kuin hänen, poimia ja runnella tämä hento\nkukka, jota hän oli arvellut helliä rakkautensa tarhassa? Mikä kolmasti\nkirottu tomppeli hän olikaan ollut!\n\nJuuri hänen tähtensä oli Jasmin uhitellut noiden pahamaineisten\nkunnaiden vaaroja. Hänen oma kopea röyhkeytensä oli kannustanut häntä\nratsastamaan yksin kohtauspaikalle, halveksivasti hyläten luotaan\nsaattajansa, joiden valppaus olisi torjunut tämän niin äkillisesti ja\ntraagillisesti yllättäneen onnettomuuden.\n\nJasmin oli luottanut häneen, ja sekä miehenä että rakastajana hän\noli perinpohjaisesti pettänyt tämän luottamuksen. Tyttö oli uskonut\nhänen suojelevan itseänsä, ja sokean varmassa itserakkaudessaan hän\noli lyönyt laimin häneen lapsuudesta saakka juurrutetun varovaisuuden\nvähäisimmätkin alkeet. Itseensäluottavana hän oli antautunut\ntunteittensa leikkikaluksi, ja ajatellen ainoastaan rakkauttansa hän\noli joutunut satimeen kuin reiässään pujahteleva rotta.\n\nMinkälaiset olivat sen seuraukset Jasminille?\n\nHänet valtasi rusentava häpeä ja katumus, ja murhaava pelko sai hänet\ntaaskin rajusti kiskomaan kahleitansa, kunnes verta alkoi jälleen\ntulvia hänen otsassansa olevasta haavasta ja hän retkahti takaisin\npuolittain istuvasta asennosta, johon hän oli ponnistautunut. Hän\nkiemurteli sielunhädässään, samalla kun hänen rääkätyt aivonsa\nloihtivat esille tuhansia kuvia, tuhansia hirveitä mahdollisuuksia,\njotka saattoivat hänet mielipuolisuuden partaalle.\n\n»Jasmin», kuiski hän vavahtelevin huulin, »pieni armaani — Jasmin!»\nMuutamia tunteja aikaisemmin tyttö oli hänestä ollut pelkästään\nohimenevän huvin väline, uusi hauskuus, josta hän nauttisi, kunnes\nmielenkiinto laimenisi — mutta nyt hän ei voinut ajatella elämää ilman\nJasminia.\n\nSattuma oli viskannut tämän vaeltavan maurilaisen käärmeenlumoojan\ntyttären hänen tiellensä hänen ollessansa matkalla kaukana oman\nalueensa pohjoispuolella. Ollessansa muutamana iltana leiriytyneenä\nvähäisen kylän ulkoliepeille hän oli viettänyt joutohetken pienessä\nhuonosti valaistussa kahvilapahasessa, juoden inhoittavaa kahvia ja\ntarkkaillen huvittelua, joka yhtä poikkeusta lukuunottamatta oli\nhänestä tuiki ikävystyttävää. Käärmeenlumoojan esitykset olivat\nharvinaisuudellansa viehättäneet häntä. Itse maurilainen, tuikea,\näänetön jättiläinen mieheksi, jolla oli raa'at ja pahaenteiset\nkasvot, ei ollut herättänyt hänessä muuta kuin inhoa. Mutta tyttö oli\nuudenlaatuinen ja tehosi hänen harhailevaan makuunsa.\n\nVaikka hän olikin hunnuton ja kuului sangen vähän kunnioitettuun\nihmisluokkaan, ei hän silti suinkaan ollut niin julkean\ntungettelevainen kuin hänen kaltaisensa tavallisesti ovat. Päin vastoin\nhän käyttäytyi kainosti ja luontaisen arvokkaasti, mikä oli kummallisen\nristiriitaista hänen asunsa ja ammattinsa kanssa.\n\nVähääkään välittämättä häneen suunnatuista uteliaista katseista hän\noli suorittanut osansa esityksestä omituisen eristäytyvästI katsellen\nmiltei ilmeettömästi suoraan eteensä, ikäänkuin hänen ajatuksensa\nolisivat olleet kaukana. Eikä hän myöhemmin ollut liittynyt kahvilan\nvieraiden seuraan, vaan vetäytynyt lähelle soittajia syrjäiseen\nnurkkaukseen, jossa hän oli istunut yksin, leikkien olkapäillänsä\nvieläkin kiemurtelevalla isolla, mustalla käärmeellä.\n\nJa Ahmedin tarkkaillessa tyttöä oli hänen mielenkiintonsa voimistunut.\n\nPahamaineisen pikku kahvilan kehnossa ilmakehässä hän oli näyttänyt\nerilliseltä olennolta, ja nuorukainen oli ihmetellen ihaillut hänen\nolemuksensa hienoutta, hänen hentoa raikkauttaan ja hänen lapsekkaiden\npiirteittensä puhtautta.\n\nInnostuneena hän oli seuraavana päivänä koettanut etsiä tyttöä\nkäsiinsä, mutta saanut tietää hänen isänsä seurassa poistuneen kylästä\njo varhaisina aamuhetkinä.\n\nTämä vastoinkäyminen viritti ilmiliekkiin hänen harrastuksensa, joka\nmuutoin olisi saattanut sammua yhtä nopeasti kuin oli syttynytkin.\nAjattelematta mitään muuta kuin ohimenevän mieltymyksensä tyydyttämistä\nhän oli seurannut tytön jälessä pohjoiseen, ja satunnaiset tapaamiset\nolivat kehittyneet salaisiksi kohtauksiksi, kunnes tänään oli tullut\nloppu.\n\nKuka oli yllättänyt heidät, ryöstänyt tytön ja ottanut hänet vangiksi,\nsitä hän ei mitenkään osannut arvata. Juuri näillä seuduilla vilisi\nrosvojoukkoja, ja mikä hyvänsä niistä olisi pitänyt häntä hyvänä\nsaaliina, jota kannatti säilyttää panttivankina.\n\nHänen asemansa häpeällisyys — aseman, jonka syynä oli yksinomaan hänen\noma huolettomuutensa — vihloi kipeästi hänen mieltänsä. Mutta se ajatus\nkalpeni mitättömäksi sen rusentavan tosiseikan rinnalla, että hän oli\nvoimaton auttamaan sitä olentoa, jonka henki nyt oli hänestä paljoa\nkalliimpi kuin hänen omansa.\n\nAlituinen muisteleminen kidutti häntä. Aika-ajoin hän meni puolittain\ntiedottomaksi ja saattoi aina vähäksi ajaksi unohtaa häntä kalvavan\nsielullisen tuskan. Mutta nuori elämä sykki hänessä voimakkaana,\nja lepohetket olivat lyhytaikaisia. Hätkähtäen hän aina heräsi ja\njäi virumaan väristen kuin ansaan joutunut eläin hurjan katseensa\nlakkaamatta harhaillessa ympäri huonetta, etsien jotakin, mitä hyvänsä,\nmikä saattaisi auttaa häntä pelastumaan.\n\nMutta likaisessa pikku huoneessa ei ollut minkäänlaista kalustoa, ei\nedes ainoakaan naula pistänyt esille tahrautuneista tiiliseinistä.\nSinne oli kasautunut vuosikausien saastaa, ja se näytti kauan olleen\nasumattomana.\n\nHämärää valoa tihkui ahtaasta ristikko-ikkunasta, joka oli seinässä\njoitakuita kymmeniä sentimetrejä hänen päänsä yläpuolella, ja hän\nsaattoi paikaltansa erottaa matalan oven, josta huoneeseen päästiin. Se\noli kyhätty vankoista tukeista ja varustettu paksuilla rautakiskoilla,\njoten sen vankkuus sellaisenaan kävi hänestä vastustamattoman\nLumoavaksi. Se veti puoleensa hänen huomiotaan, kunnes hän ei voinut\nkatsella mitään muuta, vaan tähysti sitä, niin että silmiä kivisti\nja hän huomasi koneellisesti laskevansa sen kolkkoa pintaa peittäviä\nnaulankantoja. Avautuisiko se milloinkaan?\n\nVäsyttävien tuntien verkallensa vieriessä kävivät pyörtymiskohtaukset\ntiheämmiksi ja pitemmiksi, ja erään sellaisen aikana tuli hänen\nyksinäisyyteensä kaivattu keskeytys. Hän ei kuullut oven avaamista.\n\nHänet herätti tajuihinsa raaka potku hänen kivistävään olkapäähänsä.\nPurren hampaitansa tukahduttaakseen huuliltansa melkein luiskahtaneen\nähkäisyn, hän hätkähti ja alkoi tuijottaa vangitsijoihinsa hurjan\nuhmaavasti. Ja hänen nähdessänsä heidät alkoi hänen sydämensä äkkiä\nsykkiä rajusti. Sillä vierellänsä seisovista kolmesta miehestä hän\ntunsi yhden, ja juuri hänet hän oli kaikkein viimeiseksi odottanut\nnäkevänsä. Ja pahaenteisen näköinen maurilainen hymyili häijysti\nvastatessaan hänen tuijotukseensa silmillä, jotka olivat kylmät ja\njulmat kuin hänen kesyttämiensä inhoittavien matelijain. Mutta molemmat\noudot puhkesivat ensiksi puhumaan ja ahdistivat häntä kysymyksillä,\njotka hän huumaantuneena ja sekavana ollen vain puolittain käsitti.\nVaikka heillä oli arabialaisten pukimet ja he puhuivat arabiankieltä\nsujuvasti, oli heidän äänessänsä kalsea kurkkusointu ja heidän\nyleisessä ulkoasussansa jotakin, mikä pani hänet epäilemään heidän\nkansallisuuttaan. Vaalea-ihoiset ja vaaleatukkaiset arabialaiset eivät\nolleet harvinaisia, mutta näiden kaltaisia hän ei ollut koskaan ennen\nnähnyt. Heidän käytöksensä oli röyhkeätä ja puhetapansa komentavaa, ja\nhe tuntuivat koettavan puristaa häneltä jonkunlaista tunnustusta. Hän\nei ollut tottunut saamaan osaksensa korskeata kohtelua eikä rehentelyä,\nja hänen pikainen luontonsa alkoi kuohua hänen kuunnellessansa, kun\nhäneltä tiedusteltiin hänen nimeänsä ja heimoansa ja udeltiin, millä\nasioilla hän liikkui näillä seuduin ja kuinka paljon ratsastajia hänen\nmuassaan oli ollut, samalla kun hänelle syydettiin syytöksiä, joita hän\nei ymmärtänyt ja joissa usein käytettiin sanaa »urkkija».\n\nJos maurilainen olisi ollut yksin, olisi hän jossakin määrin saattanut\nkäsittää, minkä tähden hänen kimppuunsa oli karattu. Mutta kolmikosta\nnäytti maurilaisen mielenkiinto olevan laimein. Molemmat muukalaiset\nnäyttivät pitävän asiata tärkeämpänä.\n\nKeitä ja mitä miehiä he olivat riistääkseen hänen vapautensa ja\nollakseen mukana loukkauksessa, josta, sen hän vannoi, he saisivat\nkalliisti maksaa — jos hän jäisi henkiin?\n\nRaivoissansa, mutta pakottautuen äänettömäksi, hän tarkasti heitä juron\nvälinpitämättömästi.\n\nHe olivat molemmat raskastekoisia, mutta näköjänsä voimakaslihaksisia\nja vankkoja, ja toinen näytti olevan keski-ikäinen, toinen taas noin\nkolmikymmenvuotias.\n\nJa kuta enemmän hän katseli, sitä pahemmin ymmälle hän meni. Miesten\nrehentelevästä esiintymisestä huolimatta hän vaistosi heidän\nkäytöksensä pohjalla piilevän levottomuuden. Ja vaikka he toimivatkin\nyhdessä, eivät he tuntuneet olevan aivan yksimielisiä keskenänsä, sillä\nhe keskeyttivät kuulustelunsa usein ja väittelivät kiivaasti hänelle\noudolla kielellä.\n\nJa erään tällaisen väittelyn aikana liikkui maurilainen ensimmäisen\nkerran.\n\nMaltittomasti kiroten hän kiskaisi vyöstänsä puukon ja kumartui\nvikkelästi vangin puoleen. »Tapetaan — ja sitten on asia selvä»,\närähti hän käsi kohotettuna iskemään. Mutta toiset heittäytyivät hänen\nkimppuunsa ja vetivät hänet takaisin.\n\n»Ei, ennenkuin hän puhuu!» kivahti vanhempi mies, tehden käskevän\nliikkeen. »Enkö sanonut sinulle sitä jo tänä aamuna, sinä kuumapää? Hän\nelää siihen saakka, kunnes saamme selville, kuinka paljon hän tietää.»\n\nJa väsyttävä kysely alkoi uudelleen.\n\nMutta haavoittunut kykeni tuskin ymmärtämään mitään.\n\nHänen päänsä kävi joka hetki yhä sumeammaksi; jännittäessään itseänsä\nhän heikkeni yhä enemmän, joten hänen todellisuudentajuntansa himmeni\nnopeasti. Koko kohtaus tuntui hänestä kamalalta painajaiselta. Nyt\nkysymysten väliin siroitettiin kauheita uhkauksia, ja uusi raaka potku\npakotti hänet vihdoin puhumaan. »En tiedä mitään — ratsastelen omaksi\nhuvikseni», mutisi hän, itsepäisen ylpeästi pysyen siinä päätöksessä,\nettei ilmaisisi itseään. Ahmed ben Hassanin pojan ei sopinut myöntyä ja\nvedota mahtavan isänsä nimeen selviytyäksensä pinteestä, johon hänen\noma houkkiomaisuutensa oli hänet saattanut.\n\nJa Allahin armosta koko juttu koskikin ainoastansa häntä. Koska hänen\nvangitsijansa oli juuri maurilainen, täytyi Jasminin olla turvassa.\nHelpotuksesta huoahtaen hän antoi itsepingoituksen laueta, ja hän\noli vaipumaisillansa tajuttomaksi yhä lisääntyvästä heikkoudesta,\nkun toisen muukalaisen tyly ääni pakotti hänen harhailevat aistinsa\ntodellisuuteen.\n\n»Tuokaa tyttö — ehkä hänellä on vielä jotakin puhumista.»\n\nVanki virui jäykkänä, ja hänen silmiinsä tuli kauhuinen ilme, kun hänen\nmieleensä välähti hirveä epäluulo. Hän näki maurilaisen ravistavan\npäätänsä ja kuuli hänen happamesti äristen inttävän vastaan.\n\n»Ei; hän on esittänyt osansa. Hän on kertonut kaikki tietonsa. Hänenkin\nseurassansa oli mies umpisuinen.»\n\nKun sitten karvas totuus syöpyi hänen mieleensä, ei hän jaksanut\nhillitä huuliltansa puristuvaa valitusta.\n\n»Jasmin», ähkyi hän, »Jasmin!»\n\n»Niin, Jasmin — Jasmin», pilkkasi maurilainen ja sylkäisi hänen\npäällensä. »Luulitko hänen rakastavan sinua — oi hupsu, jolla ei ollut\nälyä pitää, mitä olit anastanut! Olet nähnyt Jasminin viimeisen kerran.\nHän on tehnyt, mitä hänen oli määrä tehdä — eikä hän ole sinua varten,\nsinä aavikonkoira!» Äkkiä hänen äänensä aleni hiljaa sihiseväksi\nkuiskutukseksi, KUN hän kumartui alemmaksi, ja hänen laihat, vapisevat\nsormensa väikkyivät kuin tavattoman isot nälkäisen petolinnun kynnet\nvangin verentahrimien, kolhittujen kasvojen kohdalla. »Tahdotko elää»,\nuhkaili hän, »tahdotko enää koskaan sulkea naista syliisi? Silloin puhu\n— jotta en tee sinusta niin kammottavaa ja inhoittavaa otusta, että\neläimetkin kääntyvät säikähtyneinä poispäin sinusta!» Hän pysähtyi\nikäänkuin antaakseen uhkauksensa tunkeutua toisen tajuntaan, samalla\nkun hänen piirteensä vääntyivät hirvittävän nautinnon virnistykseen.\nSitten hän hitaasti ja huolitellusti selitti niiden pirullisten\nkeinojen yksityiskohtia, joilla hän mieli kiristää haluamansa tiedot.\n\nJa häntä kuunnellessaan sheikin poika ensi kerran eläissänsä tunsi\nruumiillista pelkoa, kylmää, hyytävää pelkoa, joka tuntui muuttavan\nveren hänen suonissansa jääksi. Hän tajusi jollakin tavoin pistäneensä\nkaulansa silmukkaan, josta oli mahdoton päästä irti, jollakin tavoin\nsotkeutuneensa tapahtumaketjuun, joka oli salaperäinen ja jota hän\nei ollenkaan kyennyt käsittämään, mutta joka uhkasi koko hänen\nolemassaoloansa. Hän oli nähnyt kaikkien kolmen miehen kasvoista\nselvästi kuvastuvan epäilyksen, kun hän oli vakuuttanut, ettei hän\ntiennyt mitään sellaista kuin he arvelivat, oli kuullut ilkkuvan\npilkkanaurun, jolla hänen sanojansa oli tervehditty, ja tiesi, että\nhänen oli hyödytöntä enää inttää — tiesi myöskin, ettei kidutuslupaus\nollut tyhjä uhkaus, vaan että se varmasti toteutettaisiin, jollei\nihme häntä pelastaisi. Sillä mies, jonka kanssa hän oli tekemisissä,\noli maurilainen eikä arabialainen, ja hän tunsi jonkun verran maurien\nmenettelytapoja. Hänen otsallensa kihosi isoja hikikarpaloita, kun hän\nkävi odottamaan, mitä tuleman piti, ja vain rukoili voimia kestääksensä\nkidutuksen, kuten hänen isänsä pojan tuli.\n\nKunpa he vain tappaisivat hänet! Kuolema oli parempi kuin rääkkäys ja\ntypistely. Ja oliko elämä sitten niin kovin kallisarvoinen hänelle,\njoka sinä päivänä oli menettänyt rakkautensa, luottamuksensa ja toivon,\njohon hän oli pannut koko sydämensä?\n\nHän sysäsi sen ajatuksen syrjään, kokosi kaikki voimansa ja terästäytyi\nkestämään koetusta, jonka välttäminen nyt näytti mahdottomalta.\n\nMutta hän sai tervetulleen huoahdusajan odottamattomalta taholta.\n\nMuukalaiset, jotka olivat vähäksi aikaa vetäytyneet loitommalle,\nastuivat nyt esiin, ja nuorempi nähtävästi vaati jotakin, jota toinen\nei hyväksynyt. Sillä katkaisten kumppaninsa kaunopuheisen esityksen\nlyhyeen, tehden saman jyrkän käskevän liikkeen kuin aikaisemminkin, hän\nkääntyi käärmeenlumoojaan ja taputti häntä hilpeästi olalle.\n\n»Alkaa olla myöhäistä, hyvä ystävä», virkkoi hän tyynnyttävästä,\n»ja kuten tiedät, on meillä vielä tekemistä tänä iltana. Nyt ei ole\naikaa tähän — hauskuuteen. Nukkukoon hän mielessänsä se, mitä hänelle\nlupasit, ja ehkäpä hän huomenna suostuu puhumaan pelastaakseen\nnahkansa.» Samalla hän naurahti huvitettuna ja silmäili hetkisen vankia\ntylyn välinpitämättömän näköisenä. Sitten hänen sävynsä muuttui.\n»Liikkeelle, mies!» komensi hän äänessänsä käskevä sointu. »Myöskin\nhuomenna on päivä.»\n\nVastahakoisesti maurilainen nousi pystyyn kasvot lyijynharmaina ilkeän\naikeensa raukeamisen tähden, ja hänen kätensä vavahtelivat ikäänkuin\neivät olisi hevillä taipuneet luopumaan saaliistansa. »Se päivä saattaa\nkoittaa liian myöhään», tokaisi hän kiukkuisesti murahtaen ja potkaisi\nrajusti kantapäällään vangin vatsaa vasten.\n\nTuskasta kiemurrellen sheikin poika saavutti kestämiskykynsä rajan.\n»Allah — sinut — tuhotkoon!» ähkyi hän ja pyörtyi.\n\nTullessaan tajuihinsa hän oli yksin, ja pieni huone oli pimeä. Ja\nhänestä olivat yksinäisyys ja pimeys armollisia. Nyt hänen ei enää\ntarvinnut säilyttää stoalaisen välinpitämätöntä näköä, mihin hän oli\naikaisemmin pakottautunut. Yksin ollen hän sai antautua sielullisen\ntuskan valtaan, joka sillä hetkellä oli niellyt kaikki ajatukset\nruumiillisista kärsimyksistä, häntä ympäröivästä salaperäisyydestä ja\nvieläkin uhkaavasta vaarasta.\n\nJasmin, jota hän oli rakastanut — rakastanut sillä tavoin, ettei hän,\nsiitä hän oli varma, enää ikinä rakastaisi ketään siten — Jasmin, jota\nhän oli sen rakkauden tähden säästänyt, Jasmin oli hänet pettänyt!\n\nHäneltä pääsi katkera parahdus, hänen sielunsa painui tomuun, ja hän\nkiemurteli tuskissansa, joita hän ei tuntunut jaksavan kestää.\n\nHeikkona verenvuodosta ja ruuanpuutteesta sekä tytön petoksen\nkiduttamana hän antautui täydelleen tunteittensa valtaan, kääntyi\nseinään päin ja itki kuin lapsi. Koko hänen ruumistansa puistattivat\nankarasti repivät nyyhkytykset, joita pidättämään hänellä ei ollut\nvoimaa... Heikkouden hetki oli mennyt ohitse. Ruumiillisesti ja\nsielullisesti lopen uupuneena, mutta vihdoinkin itsensä herrana hän\nvirui hiljaa, tuijottaen pimeyteen laajoin, värähtämättömin silmin,\nsamalla kun suuri rakkaus hitaasti muuttui vieläkin kiihkeämmäksi\nvihaksi.\n\nKaksitoista tuntia sitten hän oli oppinut tuntemaan, mitä suuri rakkaus\nmerkitsi. Ja sillä hetkellä hän oli kypsynyt mieheksi, ja hänet\noli vallannut uusi ymmärtämys, uusi hellyys, jollaista hänen raju\nluonteensa ei koskaan ennen ollut tuntenut.\n\nMutta rakkauden oli tappanut petoksen kauhu ja sen mukana olivat\nmyöskin usko ja luottamus tuhoutuneet. Hänen kestämänsä hirveä kokemus\noli särkenyt hänen haaveensa ja katkeroittanut hänen mielensä, ja\nhänessä heränneet uusi hellyys ja uusi ritarillisuus olivat hävinneet\nikäänkuin niitä ei olisi ikinä ollutkaan.\n\nVain hänen alkuvoimainen hurjuutensa oli jäänyt jälelle, kannustaen\nhäntä siihen ainoaan tehtävään, joka tuntui olevan mahdollinen.\n\nHänen nuoret kasvonsa kovettuivat ja hänen suunsa ympäristön julmat\npiirteet syvenivät, kun hänen ajatuksensa kääntyivät kostoon, jonka hän\nvalmistaisi — jos saisi elää. Ja kautta Allahin, hän _eläisi_, eläisi\nkiristääksensä täyden maksun niiltä, jotka olivat häntä loukanneet.\nKuten hän kärsi, pitäisi heidänkin kärsiä. Ja Jasminin myös! Ei hänen\nsukupuolensa eikä rakkauden muisto pelastaisi häntä. Rakkauden? Hän\nvirnisti itsellensä katkeran pilkallisesti. Häneen nähden oli rakkaus\nmennyttä! Ikinä hän ei enää säästäisi ainoatakaan naista kestääksensä\nsitten samaa vimmastuttavaa nöyryytystä, jonka rääkkäämänä hän nyt\nkiemurteli.\n\nKuinka hupsu ja typerä hän olikaan ollut! Hänet oli peijannut tyttö,\njoka oli tehnyt, mitä hänen oli määrä tehdä, joka oli esittänyt osansa\nyhtä varmasti kuin täysin kehittynyt näyttelijätär.\n\nAlusta alkaen oli tyttö häntä pettänyt. Luottaen harvinaisen kiehtovan\nolemuksensa vetovoimaan hän oli punonut suunnitelmansa viimeistellyn\ntaitavasti, houkutellen häntä teennäisellä siveydellänsä, näytellen\nhänelle valheellista ujoa arkailun naamiota, kunnes vihdoin oli\nvähitellen näyttänyt taipuvan hänen hartaisiin pyyntöihinsä ja lopuksi\npannut vaaraan juuri saman siveyden, josta hän oli kerskaillut — sillä\nhänen oli täytynyt tietää, mitä Ahmedin mielessä oli, tullessansa sinä\naamuna häntä kohtaamaan. Hän ei ollut voinut arvata toisen säästävän\nhäntä. Varmistuaksensa voitostaan hän oli alistunut siihenkin vaaraan.\n\nJa minkälaisen kudoksen valheita hänen lapsekkaat huulensa olivatkaan\nlausuilleet!\n\nLeväten hänen sylissänsä ja vastaten hänen suuteloihinsa oli tyttö\nkutonut satoja haaveellisia juttuja pidättääkseen häntä luonansa,\nkunnes hänen rikoskumppaninsa saapuisivat.\n\nHän muisti, kuinka hellittämättä tyttö oli kysellyt hänestä, muisti\nkymmeniä puolittain unohtuneita tapahtumia, jotka nyt olivat omiansa\ntodistamaan tytön petollisuutta. Ja koko ajan oli tyttö nauranut\nhänelle, halveksinut hänen nuorekasta intoaan ja hänen sokeata\nhupsuuttaan!\n\nKiukku ja loukattu ylpeys taistelivat keskenänsä hänen tyhjentäessänsä\nkatkeruuden maljan pohjasakkaa myöten. Sadatellen itseänsä ja tyttöä\nhän kiskoi aatoksensa uusille urille.\n\nTyttö oli ollut pelkkä välikappale — entä päämiehet, sen satimen\nvirittäjät, johon hän oli niin helposti tarttunut? Mikä oli hänen\nvangitsemisensa todellinen syy? Hän tiesi tunkeutuneensa pahamaineiseen\nseutuun, jossa laittomuus rehoitti hallituksen sitä estämättä, sillä\nviranomaisilla ei ollut keinoja väkisin toteuttaa arvovaltaansa,\njoka toistaiseksi oli vain nimellinen. Hän tiesi myöskin, että\nuseiden kuukausien aikana oli liikkunut huhuja heimojen keskuudessa\nvallitsevasta tyytymättömyydestä. Mutta mitä se häntä liikutti?\nHän ei ollut koskaan sekaantunut heimojen keskinäisiin riitoihin.\nHarrastaen ainoastaan omaa nautintoansa ja omia huvejansa hän ei ollut\nedes vaivannut päätään isänsä rautavaltikalla ohjaaman voimakkaan\nheimon hallitusasioilla. Miten hän niin ollen oli voinut sotkeutua\nsalaperäisiin vehkeisiin? Miten hän sitä aprikoikin, hän ei kyennyt\nkeksimään vastausta siihen kysymykseen.\n\nEikähän hänen vangitsemisensa syy ollutkaan sillä hetkellä niin tärkeä\nkuin tarve selviytyä asemasta, johon hän huomasi joutuneensa.\n\nMutta miten hän olisi voinut pelastua, sidottu ja avuton kun oli?\nTiukalle kiristettyjen nuorien turruttamina olivat hänen kätensä ja\njalkansa aikoja sitten käyneet ihan tunnottomiksi, ja hän virui kuin\npölkky kykenemättä hievahtamaankaan.\n\nJa kun hän ei ollut saanut ruokaa neljäänkolmatta tuntiin ja oli\nmielipuolena janosta, niin kuinkahan kauan kestäisi, ennenkuin hän\nvaipuisi tyyten tajuttomaksi? Jo nyt hänen oli vaikea keskittää\najatuksiansa.\n\nHänen aivoissaan risteili tähän hetkeen ihan kuulumattomia seikkoja\nja irrallisia, tyyten haaveellisia kuvitelmia. Ajoittain tuntui siltä\nkuin hän ei olisikaan ollut yksin — varjomaisia olentoja näytti\nleijailevan hänen läheisyydessänsä ja kuiskailevan himmeästä hämystä\nkaikuvia ääniä; se oli sekavasti liikkuvien hourekuvien vilkettä. Ja\ntuontuostakin hän säpsähti, jupisten kirouksen, kylmän hien kihotessa\nyli hänen koko ruumiinsa, kun hän taaskin näki maurilaisen pahanilkiset\nkasvot kumartuneina puoleensa ja kuuli jälleen pahaenteiset uhkaukset\nyhtä selvästi kuin olisi ne lausuttu.\n\nJa joka kerta kun se näky uusiintui, sadatteli hän itseänsä raukaksi,\nkoettaen hillitä häntä kiusaavia, harhailevia mielikuvia. Hän pakotti\najatuksensa suuntautumaan nykyisyyteen. Kuinka kauan hän oli virunut\npienessä majassa? Kuinka pitkä aika olisi aamuun?\n\nHänen päänsä kohdalla olevasta ikkunasta tunkeutuva leveä kuutamoviiru\nilmaisi hänelle, että aika kului, että ennenkuin monta tuntia kuluisi,\nolisi hänen todellisesti uhmailtava sitä, mitä hän mielikuvituksessansa\npelkäsi.\n\nHammasta purren hän työnsi sen ajatuksen luotansa. Kävisipä hyvin tai\nhuonosti, hän oli Allahin käsissä — eikä aamu ollut vielä tullut!\n\nAntautuen vihdoinkin ruumiillisen nääntymyksensä valtaan hän ei\nkoettanutkaan vastustaa hiipivää unisuutta, vaan loikoi rauhallisesti,\ntarkkaillen, kuinka varjot huoneessa kuutamon kirkastuessa kävivät\ntummemmiksi.\n\nHän oli vaipumaisillaan uneen, kun täydellisestä hiljaisuudesta kuuluva\nääni äkkiä herätti hänet valppaaksi.\n\nAluksi hän kuunteli leväperäisesti, mutta sitten hänen mielenkiintonsa\nlisääntyi. Oli myöhäistä lepakkojen äännellä — omituista, ettei hän\nollut kuullut niiden ääntä aikaisemmin.\n\nSe oli mitätön ääni kiinnittääksensä hänen huomiotaan, mutta hänen\nkuunnellessansa korvat herkkinä kulki väristys hänen ruumiinsa lävitse,\nja hänen sydämensä alkoi sykkiä tukehduttavasti, Sillä nämä lepakot\nolivat erikoisen itsepintaisia, ja niiden heikko kirahtelu aaltoili\nyksitoikkoisen säännöllisesti. Melkein tietämättänsä hän alkoi laskea\nhiljaisten äänien välillä kuluvia sekunteja.\n\n_Viisi — seitsemän. Viisi — seitsemän_. Ramadan ja S'rir, kautta\nAllahin, jälleen käyttämässä poikamaista merkkikieltä, Joka vuosia\nsitten oli usein houkutellut hänet rientämään kuumeisen kiihtyneenä\nteltastansa liittyäkseen johonkin keskiöiseen kepposeen, jonka\narabialaispojat olivat järjestäneet hänen huviksensa. Ramadan ja S'rir\n— kuinka hän oli saattanut unohtaa heidät?\n\nHänen mieleensä tulvahti uusi toivo, ja hänen silmänsä leimusivat, kun\nhän ponnisti antaaksensa vastausmerkin. Mutta hänen kielensä oli jäykkä\nja turvonnut, eikä hänen kuivuneilta huuliltaan lähtenyt minkäänlaista\nääntä.\n\nHänet valtasi eräänlainen vimma, kun hän oivalsi, mitä seurauksia hänen\näänettömyydestänsä saattaisi olla.\n\nHän oli varma, että hänen palvelijansa olivat lähellä. Pitikö heidän\nalttiutensa jäädä palkkiotta? Olivatko he seuranneet hänen jälkiänsä\ntänne saakka vain sitä varten, että heidän yrityksensä menisi myttyyn,\nkoska he eivät saisi vastausta, jota antamaan hän oli voimaton? Pitikö\npelastumismahdollisuuden sittenkin lipua hänen ohitseen?\n\nJospa hän vain voisi liikahtaa, synnyttää jonkunlaisen äänen, joka\ntunkeutuisi paksun tiiliseinän toiselle puolelle!\n\nMutta kykenemättömänä puhumaan, kykenemättömänä hievahtamaan hän tiesi,\nettä hänen pelastumistoiveensa kävisivät joka hetki yhä heikommiksi.\n\nToivo oli muuttumaisillaan epätoivoksi, kun hänen tähyämänsä ikkunan\ntasalle äkkiä kohosi tumma hahmo. Minuutit tuntuivat tunneilta hänen\nodottaessaan pelosta väristen, tuskin uskaltaen huokua, sillä aikaa\nkun ikkunan ruostuneet rautatangot taipuivat ja heltisivät kahden\nvoimakkaan käden otteesta.\n\nToinen toisensa jälkeen ne meluttomasti irroitettiin ja siirrettiin\nsyrjään, ja pientä aukkoa sitten kappale kappaleelta laajennettiin,\nkunnes se oli siksi iso, että mies mahtui siitä lävitse.\n\nVarmastikin siellä oli Ramadan: hänen voimansa olivat sananpartena.\n\nSyntyi hetkisen kestävä väliaika, sieluavihloava jännitys, jonka\nkestäessä tarkkailijan kuumeisissa aivoissa risteili satoja pelokkaita\naavistuksia, ja sitten tuli Ramadania hoikempi ja ketterämpi olento\njalat edellä aukosta, pudoten lattialle äänettömästi kuin kissa.\n\nSeuraavalla hetkellä kumartui S'rir hänen puoleensa kädessään pitkä\nveitsi.\n\n»Taivaaseen tai helvettiin, oi herra», virnaili hän ja katkaisi Ahmedia\nkahlehtivat siteet.\n\n\n\n\nII\n\n\nOli ruokalevon hetki.\n\nSheikin laajan leirin yllä lepäsi rauhallinen hiljaisuus, mutta pian se\nväistyisi tavallisen toimeliaan hyörinnän tieltä, joka vallitsi siellä\nsilloinkin, kun päällikön kotkankatse ei ollut saapuvilla.\n\nSillä hänen seuralaistensa keskuudessa noudatettua sotilaskuria ei\nkoskaan höllennetty.\n\nHeidän sotahenkinen heimonsa oli kohonnut maassa etusijalle, ja nyt he\nolivat eläneet monta rauhallista vuotta, alati toivoen sotaa, jota ei\nmilloinkaan syttynyt.\n\nKun he olivat niin mahtavia, etteivät naapuriheimot uskaltaneet\nheitä häiritä, heitä samalla kertaa sekä pelättiin että vihattiin\nheidän mahtavuutensa tähden ja kummallisten luulojen nojalla, jotka\nmonien miespolvien ajan olivat pitäneet heitä erillisenä rotuna.\nHe eivät olleet oikeaoppisia, vaan hyväksyivät omia ominaisia\nuskonkappaleitansa, minkä vuoksi heihin oli kauan suhtauduttu\ntaikauskoisen kammoavasti, ja se antoi heille erikoislaatuisen\narvoaseman naapurien keskuudessa. Ja ylpeinä omituisesta maineestansa\nhe pitivät sitkeästi kiinni omituisuuksistaan ja lisäsivät heitä\nympäröivää salaperäisyyttä.\n\nEivätkä tuoreessa muistissa olevien vuosien tapahtumat olleet omiansa\nhälventämään tätä salaperäisyyttä. Ne harvinaiset olosuhteet, joissa\nAhmed ben Hassan oli syntynyt ja sittemmin tullut heimon johtajaksi,\nolivat nostattaneet tavattomia, haaveellisia juttuja, jotka olivat\nmuuttuneet maassa melkein pyhimystaruiksi.\n\nViisikolmatta vuotta hän oli hallinnut kansaansa despoottisesti.\n\nJa heimonsa jäsenistä hän yhä vieläkin oli taivaan lähettämä johtaja,\njonka ihmeellinen ilmestyminen oli turvannut ikivanhan nimen jatkumisen.\n\nLeiri sijaitsi sheikin omanansa pitämän laajan alueen äärimmäisellä\npohjoisliepeellä, matalan kalliokummun juurella, joka oli läntisellä\ntaivaanrannalla sinisenä tahrana häämöttävän vuorijonon viimeinen\nulkonema. Muutamia kitukasvuisia puita ja pari kolme puolittain\nhiekkaan hautautunutta taatelipalmuryhmää osoittivat vettä olevan\nläheisyydessä ja nähtävästi olivat jokseenkin äskettäin hylätyn\nviljelyskokeen jäännös. Pieni teltta-armeija oli hajallaan\nsilmääkiehtovassa epäjärjestyksessä ja sieltä näkyi etelään, lakealle\naavikolle, jonka hietikko ulottui kilometrin toisensa jälkeen\nloputtomiin saakka ja jonka aaltoilevalla pinnalla oli siellä täällä\norjantappurapensaita ja kaislamaisia _drinnejä_. Ne tarjosivat\nravintoa kameleille, jotka joka päivä ajettiin sinne syömään aavikon\nniukkaa kasvullisuutta. Aseistettujen vahtien valvoessa uinui leiri\nturvallisena keskipäivän päivänpaahteessa, eikä ihmiselämästä\nnäkynyt paljoakaan merkkejä; vain silloin tällöin ilmestyi jostakin\nmatalasta teltasta unisesti haukotteleva mies, joka potkaisi syrjään\nsisäänkäytävän edustalla torkkuvan, äkäisen, valkean kabyylilaiskoiran\nja lähti sitten verkkaisesti tehtäviinsä tai kohtauspaikallensa.\nKyyhkysiä kuherteli ja pöyhisteli auringonpaisteessa, ja muutamia\nsileäkarvaisia, hyvinruokittuja aaseja kieriskeli hilpeästi hietikossa\ntai harhaili määrättömästi sinne tänne, tunkien ohi mennessään uteliaat\nkuononsa joka paikkaan, mutta karttaen pitkiä jonoja lieassa olevia\nhevosia, jotka seisoivat päät nuokuksissa, laiskasti huiskautellen\nhännillänsä kärpäsiä ja heräten vilkkaiksi vain silloin, kuin joku\nniistä kirkuen kiskoi päitsiään torjuaksensa tungeksivan naapurin\nlähentelyt.\n\nSe, koiran haukahdus ja silloin tällöin kuuluva, pitkäveteinen\naasinkiljunta olivat ainoat täydellistä hiljaisuutta häiritsevät äänet.\n\nVähän matkan päässä pääleiristä, puolittain taatelipalmuryhmien\npiilossa, oli sheikin tilava kaksoisteltta.\n\nOvikaisteleet olivat levällään, ja keihäillä tuetun ovikatoksen\nsuojassa lepäsi kaksi pitkää, laihaa vinttikoiraa suipot kuonot ristiin\npantujen etukäpälien varassa.\n\nSielläkin oli hiljaista.\n\nMutta ainoa teltassaolija ei nukkunut.\n\nYksin istui Diana Glencaryll, entinen Diana Mayo, kotinansa niin kauan\nolleen teltan barbaarisen sisustuksen keskellä pienen kirjoituspöydän\nääressä, katsellen haaveksivasti avaruuteen, kätensä alla puolittain\nkirjoitettu kirje unohtuneena. Kuluneet vuodet olivat pidelleet häntä\nhellävaroen.\n\nVieläkin hentona ja poikamaisen näköisenä yllänsä olevassa somassa\nratsastuspuvussa hän näytti vain vähän vanhemmalta kuin se huimapäinen\ntyttö, joka parikymmentä vuotta sitten oli ratsastanut Biskrasta\netsimään seikkailuja, joutuen kestämään kauhistuttavia kokemuksia,\njotka olivat päättyneet kokonaan toisella tavoin kuin hän oli odottanut\nja muuttaneet koko hänen elämänsä juoksun.\n\nEikä hän olisi suonut sitä toisenlaiseksi.\n\nHänen vankeutensa hirveät kuukaudet tuntuivat nyt himmeästi muistetulta\nunelta, hänen sielullinen ja ruumiillinen tuskansa vain tulikokeelta,\njonka jälkeen hän oli päässyt sanomattomaan onneen.\n\nNiin onnellisena kuin harvat voivat koskaan toivoa olevansa hän ei\nollut milloinkaan pahoitellut, vaan kiittänyt joka päivä Jumalaa siitä\nmielijohteesta, joka oli kiidättänyt hänet aavikolle.\n\nHän oli mieltynyt viettämäänsä villiin vaelluselämään sekä\nintohimoisesti kiintynyt häntä palvovaan puolisoon, tyytyi eristettyyn\nasemaansa, joka oli vimmastuttanut monen muun naisen mielipuoleksi, ja\npuuhaili päivät pääksytyksin omaksumissansa tehtävissä, eikä hänellä\nollut milloinkaan ollut aikaa eikä halua ikävystyä.\n\nEi ennen kuin viime aikoina.\n\nHänen sileätä otsaansa rypistivät huolekkaat ajatukset, kun hän laski,\nkuinka monta viikkoa hän oli ollut yksin. Neljä kuukautta oli sheikki\nollut poissa.\n\nNeljä kuukautta hän oli tähyillyt ja odottanut puolisonsa paluuta, ja\nhäntä oli kiduttanut pelko ja huoli miehen turvallisuudesta.\n\nTämä oli heidän ensimmäinen pitkäaikainen eronsa, ja hän oli\nsairaloisesti ikävöinyt kuulla toisen ääntä, kaivannut hänen\nsyleilyänsä ja entistäkin selvemmin tajunnut, mitä sheikin rakkaus\nmerkitsi hänelle, kuinka välttämätön miehen läheisyys oli hänen\nonnellensa.\n\nPäivät olivat viruneet loputtoman pituisiksi. Ja sheikin lähtö oli\nollut salaperäinen. Jo joku aika sitten hän oli pannut merkille, että\npäällikkö oli ollut tavallista miettivämpi ja puuhaisempi, tavallista\nharvasanaisempi. Mutta hän oli tottunut miehen mielialoihin, varoi\naina sekaantumasta hänen asioihinsa, jollei häneltä oltu suoranaisesti\npyydetty neuvoa, eikä nytkään ollut kysynyt mitään, ennenkuin puolison\nsilminnähtävä jäyhä yltyvä levottomuus pakotti hänet puhumaan. Ja\nsheikin vastaukset olivat olleet epämääräisiä ja epätyydyttäviä.\n\nHän oli saanut selville vain yhden seikan, joka oli jossakin määrin\nrauhoittava. Puolisoa eivät huolettaneet hänen oman heimonsa asiat. Ja\nkaikki se, mitä tapahtui heidän oman alueensa rajojen ulkopuolella,\noli tuntunut Dianasta vähäarvoiselta. Mutta sheikin laita oli toisin.\nHän oli syvästi perehtynyt kansansa tapoihin ja tunsi perinpohjaisesti\nitämaalaisten huikentelevan luonteen, joten hänen oli ollut mahdoton\nhuolettomasti syrjäyttää maan kaikilta seuduilta saapuneet kummalliset\nhuhut tyytymättömyydestä ja rauhattomuudesta. Vaikka hän olikin varma\nomien seuralaistensa uskollisuudesta, hän kuitenkin vaistosi vaaran\nuhkaavan ulkopuolisesta vaikutuksesta, ja vihdoin hän oli johtunut\nuskomaan, että hän vain mieskohtaisesti tiedustelemalla saisi selvyyden\noikeasta asiaintilasta ja sen rauhattomuuden alkulähteestä, joka tuntui\nuhkaavan maata.\n\nHaluamatta lisätä Dianan levottomuutta selittämällä hänelle täydessä\nlaajuudessaan, minkäluontoinen tämä hänen vaaralliseksi tietämänsä\nyritys oli, hän oli kertonut vaimollensa varsin vähän suunnitelmistaan\nja pujahtanut matkallensa öiseen aikaan ypöyksin, ilman seuralaisia.\n\nKun Diana oli heimon jumaloima ja sheikin ylimmän päällikön Jusefin ja\nuskollisen ranskalaisen kamaripalvelijan Gastonin pätevässä huomassa,\nei hänen omaa turvallisuuttansa saattanut epäillä, eikä hän itse ollut\nsitä hetkeäkään ajatellut. Vain sheikin tähden hän pelkäsi, kun päivä\nseurasi toistansa eikä häntä kuulunut takaisin.\n\nNeljä kuukautta.\n\nHän sysäsi päiväkirjan syrjään, huoahtaen väsyneesti. Minkä tähden oli\ntämä pulma sattunut juuri nyt, kun tilanne muutoinkin oli kyllin vaikea?\n\nKyyneleet kihosivat hitaasti hänen silmiinsä hänen kääntyessään\nvieressänsä olevaan maurilaiseen tuoliin päin ja ottaessaan siltä\nkaksinkertaiset, nahkaiset valokuvakehykset. Ja hänen huulensa\nvärähtivät hänen tarkasti silmäillessänsä niitä kahta poikaa, jotka\nhän oli synnyttänyt palvomallensa miehelle. Kaksoiset — mutta joka\nsuhteessa tuiki erilaiset.\n\nVaistomaisesti hän ensiksi katseli nuoremman ja rakkaamman pojan\nmuotokuvaa. Se oli hänen itsensä ottamasta pikakuvasta suurennettu, ja\nkuvatun epätavallinen, vapaa, huolettoman miellyttävä asento teki kuvan\ntodellisemmaksi, luonnollisemmaksi.\n\nHänen huulillansa väikkyi vavahteleva hymy, kun hän luetteli toisen\ntoisensa jälkeen ne yhtäläisyyden merkit, jotka tekivät pojan niin\npaljoa rakkaammaksi hänelle. Kasvoiltaan ja vartaloltaan hän oli\nsheikin täsmällinen jäljennös. Hänellä oli sama pitkä vartalo ja\nuhkamielinen ryhti, samat kauniit kasvot, julma suu ja kireät silmät,\njotka tuijottivat uhmaavasti lähekkäin olevien kulmakarvojen alta —\nsiinä oli sheikki sellaisena kuin viimemainittu oli ollut silloin,\nkun Diana oi ensi kerran hänet nähnyt, ennenkuin rakkaus oli herännyt\npehmentämään hänen piirteittensä tylyyttä.\n\nEikä rakkauskaan ollut muuttanut häntä paljoa, mietti vaimo, hymyillen\ntaaskin surumielisesti. Yksinomaan hänellä pehmeni jyrkkä suu helläksi,\nyksinomaan hänelle tuikki tummissa, rajuissa silmissä lämmin hohde,\njoka vieläkin jaksoi panna hänen sydämensä sykkimään hurjasti.\n\nJa samoin kuin vartaloltansa ja piirteiltänsä muistutti aavikolla\nkasvanut poika isäänsä myöskin luonteeltaan, eikä se yhtäläisyys aina\nollut omiansa tekemään heidän sopuansa täydelliseksi. He olivat liian\nsamanlaisia, molemmat kiihkeäluonteisia ja jäykkiä, ja luja tahto\nkalahti vähäväliä toista lujaa tahtoa vastaan.\n\nVaikka sheikki olikin salaa ylpeä komeasta pojastaan, ei hän\nsietänyt nuoremman Ahmedin puutteita, jotka niin voimakkaasti ja\ntuskallisesti muistuttivat hänelle hänen omaa myrskyistä nuoruuttansa.\nHarmissaan siitäkin, ettei hänen tuleva seuraajansa, vaikka olikin jo\ntäysi-ikäinen mies, osoittanut paljoakaan harrastusta muuhun kuin omien\nhuviensa edistämiseen, hän oli vähemmän lauhkea kuin olisi muutoin\nsaattanut olla, ja hänen vallankäyttönsä oli mielivaltaista.\n\nJa kun poika oli yhtä mittaa epäsuosiossa, paljasti hän hyvin niukasti\nsitä todellista, syvää rakkautta ja ihailua, jota hän tunsi isäänsä\nkohtaan, sillä hänestä isä oli miehen korkein ihanne.\n\nDiana oli puskurina näiden kahden samanlaisen ja kuitenkin vastakkaisen\nluonteen välillä. Molempien palvomana hän lievensi isän kovuutta ja\nhillitsi pojan huimuutta — sikäli kuin kykeni. Vaikka poika olikin\noikullinen ja itsepäinen, tunsi äiti hänen pohjalla piilevän hyvyytensä\nja saattoi olla suvaitsevainen sellaisissa tapauksissa, joissa sheikki\nei voinut olla.\n\nKuinka usein hän olikaan esiintynyt heidän välittäjänään! Kuinka usein\nolikaan se, että hänellä oli syvä tuntemus toisen luonteesta, auttanut\nhäntä ymmärtämään toisen katsantokantaa. Eivätkö myöskin he kaksi\nmilloinkaan oppisi ymmärtämään toisiansa? Hän nojautui taaksepäin\ntuolissansa, hieman väristen.\n\nEntäpä jos heidän välisensä alituinen epäsopu vihdoin johtaisi välien\navoimeen rikkoutumiseen, jota hän oli aina pelännyt!\n\nSheikin leirissä oli ainoastaan yksi laki, hänen omansa. Hän vaati\nehdotonta kuuliaisuutta ja turvautui määräystensä tueksi despoottisiin\nkeinoihin, joita käyttämään hänet oli kasvatettu. Pitikö äidin niin\nhellästi rakastaman pojan saada sama rusentava kokemus, jonka hän itse\noli kokenut niin monta vuotta sitten?\n\nHän torjui sen ajatuksen luotansa heti sen herättyä, kammoten sitä\nuskollisuuden puutteena.\n\nSheikki oli oikeassa, vaikka hänen menettelytapansa olivat ankarat.\nSellaisessa yhteiskunnassa kuin heidän ei sopinut olla enempää kuin\nyksi pää. Ja Poju saisi sen oppia, kuten muut olivat oppineet. Mutta\noi, hyvä Jumala, jospa hän vain voisi säästää sen opetuksen tuskan!\nJa nytkin hän tiesi, että jos sheikki palaisi tänään, olisi aihetta\nlisäselkkauksiin heidän välillänsä — sillä myöskin nuorempi Ahmed oli\npoissa leiristä, ja se oli vastoin hänen isänsä jyrkkiä määräyksiä.\n\nDianan silmiä synkisti uusi huoli. Mutta sitten hän vasten tahtoansakin\nnaurahti muistaessaan, kuinka poika varhain eräänä aamuna oli\njuoksujalkaa tullut hänen makuuhuoneeseensa, hilpeästi väittänyt,\nettä hänen mielensä rauhan tähden oli ehdottoman välttämättömästi\nsaatava lupa poistua muutamiksi päiviksi, ja kuinka hän oli nauraen\ntorjunut äidin vastaväitteet ratsastaessansa pois Jusefin kahden pojan\nseurassa, jotka olivat lapsuudesta saakka olleet hänen mieskohtaiset\nhenkivartijansa. Ja siitä oli kuusi viikkoa.\n\nTottuneena hänen retkiinsä pohti Diana mielessänsä asiata, koettaen\nsaada selvyyttä tähän hänen viimeiseen hullutteluunsa, joka oli yksi\nmonien joukossa. Kunpa Poju olisi edes odottanut Ahmedin paluuseen\nsaakka!\n\nAhmedin, rakastaja-puolison, jonka harras kiintymys oli tehnyt hänelle\nmahdolliseksi viettää yksinäistä elämäänsä! Hän kuiskasi sheikin nimen\nkaihoisan hellästi koettaessansa tukahduttaa pelkoaan, joka pyrki\nkäymään sietämättömäksi.\n\nJohtaaksensa ajatuksensa muualle hän alkoi tarkastaa toista muotokuvaa.\nSiinä oli hänen tuntematon vanhempi poikansa, jota hän ei ollut\nnähnyt sen koommin kuin pojan ollessa viisivuotinen lapsi ja jonka\nlähestyvä vierailu täytti hänen mielensä sekavilla, iloisen pelokkailla\ntunteilla. Mitä pojan tulosta koituisi hänelle? Rakastaisiko tämä\ntoinen koskaan häntä kuten Poju häntä rakasti? Saisiko poika\nmilloinkaan tietää, että ero, joka oli aiheuttanut hänelle niin paljon\nkatkeria kyyneliä, ei ollut johtunut hänen tahdostansa, käsittäisikö\ntoinen koskaan, mitä se kieltäymys oli hänelle maksanut?\n\nHänen oli ollut pakko sallia pojan lähteä.\n\nJa hänen sydäntänsä kirveli vieläkin, kun hän muisteli eroansa\npienestä, vakavasilmäisestä ihmisenalusta, joka oli lähetetty\nEnglantiin jonkunlaisena myöhäisenä myönnytyksenä sheikin hartaasti\nvedonneelle, sydämeltään murtuneelle isälle, jolle sheikki ei ollut\nikinä antanut anteeksi. Päättäneenä pysyä syntymämaassansa ja\nsyntymäkansansa keskuudessa hän oli lähettänyt vanhemman poikansa\nkasvatettavaksi ja harjoitettavaksi sitä asemaa varten, johon hän itse\nei milloinkaan astuisi. Glencaryllin kreivinä oleminen ei merkinnyt\nhänelle mitään — ben Hassanin heimon päällikkönä oleminen merkitsi\nkaikki kaikessa. Ja Englannissa asuvalle yksinäiselle miehelle oli\nlapsi tullut melkein taivaan lahjana, suoranaisena vastauksena palaviin\nrukouksiin, sellaisen toiveen täyttymisenä, joka oli näyttänyt miltei\nsaavuttamattomalta. Hän oli tuhlannut lapselle koko vuosikausia\ntukahdutetun rakkautensa, ja poika oli kasvanut mieheksi tuntien\nainoastansa iso-isänsä ja pitäen ainoastansa hänestä, vastaten hänen\nrakkauteensa vilpittömällä kiintymyksellä.\n\nNyt Diana katseli omia kasvojansa, hänen omat silmänsä tuijottivat\nhäneen hänen kädessänsä olevasta muotokuvasta. Se oli suuresti\nerilainen kuin toinen kuva. Tämä oli täydelleen sovinnainen\natelierimaalaus lyhyestä, vaaleasta, vakavakasvoisesta nuoresta\nmiehestä, jonka melkein ennenaikainen totisuuden ilme näytti huonosti\nsopivan yhteen hänen nuoruutensa kanssa. Hän katseli kuvaa kauan\nja vakavasti. Mitä olivat aika ja olosuhteet tehneet pojasta? Mitä\nmerkitsisi hänen tulonsa hänelle itsellensä ja vanhemmille, jotka hän\noli unohtanut?\n\nHän saattoi nojautua ainoastaan pojan harvoihin kirjeisiin, jäykkiin,\nniukkoihin pikku tiedonantoihin, joissa selvästi tuntui jonkun toisen\nvaikutus, joissa yksinomaan lueteltiin alastomia tosiasioita ja jotka\neivät olleet ilmaisseet hänelle mitään kirjoittajasta itsestään eivätkä\nsisältäneet mitään sellaista, mitä hänen äidinsydämensä kaihosi tietää.\nJospa hän vain olisi saanut nähdä pojan joskus! Jospa Ahmed vain olisi\nvoinut olla erossa hänestä kyllin kauan, jotta hän olisi voinut käydä\nvierailumatkoilla, joille hän oli niin varmasti uskonut pääsevänsä!\n\nMutta hänen sitä koskevat, arkaillen lausutut viittauksensa olivat\nsaaneet osaksensa jyrkän epäilyksen, ja hänestä oli ollut mahdoton\nyrittää enää uudelleen. Ja nyt vihdoin oli poika tulossa, ja nytkin\nvain sen tähden, että liikeasiat pakottivat.\n\nHänen huulensa nytkähtelivät tuskaisesti, kun hän muisteli pojan\nviimeisen kirjeen sanamuotoa. Se oli ollut vieläkin kylmempi ja\nmuodollisempi kuin toiset olivat olleet, eikä hän siinä lausunut\niloansa pikaisen jälleennäkemisen johdosta, vaan yksinkertaisesti\nesittänyt kuivan selostuksen asiaintilasta; se ei ollut pojan kirje\nvanhemmallensa, vaan tilanhoitajan hillitty tunteeton selostus\npoissaolevalle työnantajalle. Vanha Glencaryllin kreivi oli nimittäin\nkuollut jo lähes vuosi sitten. Ja pysyen jyrkkänä siinä päätöksessään,\nettä luopuisi kaikista niistä eduista, mitä hänen isänsä kuolemasta\nsaattaisi hänelle koitua, oli Ahmed ben Hassan siirtänyt pojallensa\ntäydelleen ja ilman ehtoja laajat tilukset, jotka eivät herättäneet\nhänen mielenkiintoansa, ja suuren omaisuuden, johon hän, vaikka ei\nolisikaan itse ollut rikas, ei olisi kajonnut.\n\nMutta oli ilmaantunut erinäisiä muodollisuuksia, erinäisiä pohdittavia\nkohtia, jotka tekivät isän ja pojan mieskohtaisen tapaamisen\nvälttämättömäksi. Kuukausia kestänyt kirjeenvaihto, turhantarkan\nitsepintainen toiselta ja odottamattomasti katkonainen toiselta puolen,\noli johtanut siihen, että oli järjestetty kohtaus. Dianan sydän sykki\nnopeammin, kun hän ajatteli tätä niin pian tapahtuvaa tapaamista.\n\nCaryll oli parhaillansa Raoul de Saint Hubertin seurassa pienessä\nTuggurtin kaupungissa vartoamassa kirjettä, joka kutsuisi hänet hänen\nisänsä leiriin.\n\nAinoastansa Raoulilta hän olikin saanut kaikki vähäiset tietonsa tästä\nhänelle vieraaksi jääneestä pojastansa. Raoul oli kuten ennenkin ainoa\nrengas hajaantuneen perheen jäsenten kesken, ja hänen satunnaiset\nkäyntinsä olivat merkinneet Dianalle enemmän kuin pelkästänsä luotetun\nja rakkaan ystävän saapumista. Diana ei ollut koskaan aavistanut\nrakkautta, jota hän oli pitänyt salattuna sydämessänsä kaksikymmentä\nvuotta, eikä arvannut, millaista tuskaa ne vierailut hänelle tuottivat.\nHänen tulonsa oli aina merkinnyt uutisia Caryllista ja upeasta\nenglantilaisesta talosta, jossa hän oli usein nähty ja tervetullut\nvieras. Hänen silmiensä välityksellä Diana oli nähnyt poikansa kasvavan\nlapsesta pojaksi, pojasta nuorukaiseksi. Mutta kuinka vähän hän sitten\noli itse asiassa osannut kertoa. Surullisen vanhuksen intohimoinen\nkiintymys ja tuhlaava aulius suuresti rakastettua, arasti varjeltua\nperillistä kohtaan; pojan melkein naisellinen hellyys kaikessa, mikä\nkoski iso-isää — sen verran hän oli oppinut tuntemaan ja lisäksi muita\npojan jokapäiväisen elämän pieniä yksityiskohtia. Hän tiesi, että\nCaryll oli ikäisekseen totinen, syventynyt aikanansa hänen omikseen\njoutuvien tilusten hoitoon, ujo, hillitty nuori mies, joka oli aina\npysynyt jonkun verran arvoituksellisena jopa ranskalaisellekin, joka\noli tuntenut hänet koko hänen elämänsä ajan.\n\nOikeasta Caryllista ei Diana siis tiennyt mitään. Hän oli saanut\nnauttia kuivia akanoita, alastomia tosiseikkoja, samalla kun hän oli\nnälkäisesti kaivannut syvempää, läheisempää tuntemusta, jota hänelle ei\noltu suotu.\n\nEntä minkä kannan Caryll saavuttuansa omaksuisi? Niin paljon kuin hän\npojan tuloa kaipasikin, pelkäsi hän sitä toisina hetkinä. Lukemalla\nCaryllin viimeisen kirjeen rivien lomitse hän oli vaistonnut, että\npojasta oli pian tapahtuva käynti vastenmielinen, ja tuskakseen saanut\nsen vaikutuksen, että Caryll tunsi tuskin salattua vihamielisyyttä.\n\nSe ajatus kauhistutti häntä. Mutta vaikka se saattoikin olla katkeraa,\nkenties se oli kuitenkin luonnollista. Caryllin ei hevillä voinut\notaksua hellivän rakkaudentunteita sellaisia vanhempia kohtaan, jotka\nnähtävästi eivät olleet välittäneet hänestä. Ei hänen voinut otaksua\ntuntevan niitä syitä, joista tämä näennäinen välinpitämättömyys oli\njohtunut.\n\nOli niin paljon sellaista, mitä hän ei tiennyt. Oli mahdotonta\nkuvitella, että ylpeä vanha kreivi oli saattanut pojanpojalleen\ntunnustaa lyhyen avioelämänsä häpeällistä tarinaa, kertoa hänelle siitä\ntraagillisesta tapahtumasta, joka oli vienyt häneltä vaimon ja pojan ja\njättänyt hänet pitkiksi vuosiksi yksin kantamaan suruaan, katumustaan\nja yksinäisyyttään. Tuntui yhtä mahdottomalta mustata vainajan muistoa\npaljastamalla nyt Caryllille, mistä syystä sheikki ja hänen isänsä\noikeastaan olivat vieraantuneet toisistansa.\n\nCaryll täytyisi jättää ajattelemaan, mitä ajattelisi, moittimaan sitä\nmiestä, jossa oli vähemmän moittimisen syytä.\n\nGlencaryll-perheen oikean tarinan tunsi vain yksi ulkopuolinen henkilö\nja Diana arvasi, että Raoul de Saint Hubertissa niin voimakkaana\nesiintyvä synnynnäinen ritarillisuus pitäisi hänen huulensa suljettuina.\nJollei välttämättömyys pakottaisi häntä puhumaan.\n\nJa intohimoisesti rakastaen puolisoaan Diana huomasi melkein\ntoivovansa, että sellainen pakottava tilanne sattuisi.\n\nOli hirveätä ajatella, että Ahmedin uskottiin toimineen vääristä\nsyistä; hirveätä oli ajatella, että edellisen miespolven aikana\nalkanut vieraantuminen jatkuisi seuraavaan pelkästään sellaisen\nväärinkäsityksen tähden, jota ei milloinkaan voitaisi selvittää. Sillä\nhän tunsi Ahmed ben Hassanin kyllin hyvin oivaltaaksensa, ettei hän\nmilloinkaan viittaisi siihen asiaan; hän ei olisi tietääksensäkään\npoikansa mahdollisesta tuomitsevasta kannasta samoin kuin hän ei\nollut välittänyt mitään niin monta vaotta sitten hylkäämästänsä\nsukulaisuussuhteesta. Avioliittonsa alkuaikoina Diana oli jännittänyt\nkaiken vaikutusvaltansa sovinnon aikaansaamiseksi, mutta hänen\nponnistuksensa olivat olleet turhia, sillä vaikkakin sheikki aina\noli ollut mukautuvainen häntä kohtaan, ei mies ollut nyt ottanut\nhänen pyyntöjänsä kuuleviin korviinsakaan, olipa lopuksi jyrkästi\nkieltäytynyt keskustelemasta siitä asiasta.\n\nDiana oli tehnyt voitavansa. Jumala yksin tiesi, mitä tulevaisuus toisi\nmuassaan.\n\nHän huokasi taaskin, pani valokuvat syrjään ja kävi uudelleen käsiksi\nkirjeeseen, joka oli hänen edessänsä lehtiöllä.\n\nMutta muste kuivui hitaasti hänen kynässään eikä tiheästi kirjoitettuun\nsivuun tullut lisää ainoatakaan sanaa. Kirje oli osoitettu Tuggurtissa\nvartoavalle Raoulille. Diana oli kertonut hänelle sheikin poissaolosta,\nantanut hänelle ohjeet, miten hän löytäisi leirin, ja pyytänyt häntä\nlähtemään heti liikkeelle. Enää ei ollut mitään lisättävää, ei\nmitään, mitä hän olisi osannut lisätä. Niin hartaasti kuin hän olisi\ntoivonutkin Raoulin selittävän Caryllille perhetarinan, oli hänen\nmahdoton pyytää sitä.\n\nKirjoittaessaan nimensä kirjeeseen ja osoitteen kuoreen hän tunsi\nikäänkuin lievää sielullista vilua ja koetti torjua pahoja aavistuksia,\njotka tuntuivat saaneen tiukan otteen hänestä.\n\nHarmistuneena itseensä, mutta kykenemättä karkoittamaan mielestään\noutoja, vaivaavia aavistuksia hän nojasi käsivartensa kirjoituspöytään\nja painoi kasvonsa käsiinsä.\n\nNiin monen rauhaisen vuoden jälestä tuntui nyt kaikki muuttuneen, ja\nhänellä oli omituinen vaistomainen tunne, että jokin kiusallinen tapaus\noli hyvin likellä. Monta päivää se oli epämääräisenä väikkynyt hänen\nmielessään, ja nyt kiteytyessänsä se ajatus ihan tyrmistytti häntä.\n\nHänen tapaistansa ei ollut antautua pelon valtaan. Vastoinkäymisten\naavisteleminen oli vastoin hänen luontoaan. Mikä häntä siis nyt\nvaivasi, minkätähden tämä tulevan onnettomuuden tunne häntä nyt\npainosti?\n\nOli kyllä totta, että hän oli huolissaan Ahmedin tähden, huolissaan\nPojun tähden, viime aikoina liian huolissaan voidaksensa edes\nkunnolleen nukkua. Mutta olihan hän ennenkin ollut levoton heidän\ntähtensä, useita kertoja. Häntä ei kalvanut ainoastaan pelko heidän\ntähtensä, vaan lisäksi joku uusi kauhu, jollaista hän ei ollut\nmilloinkaan ennen tuntenut.\n\nHän katkaisi ajatuksensa hurjan juoksun, ja häntä värisytti hiukan.\n\nHän tiesi, kuinka vaarallista oli sellaisen hautominen yksinäisyydessä,\nkuinka pahasti se järkytti hermoja ja kuinka vaarallista oli hillitön\nyksinäisyyden synnyttämä sisäinen sielullinen tarkastelu.\n\nPäättävästi hän reipastautui. Minkä piti tapahtua, se tapahtuisi,\neivätkä hänen voimansa riittäisi sitä estämään eivätkä muuttamaan. Hän\njättäisi tulevat tapahtumat tulevaisuuden huoleksi ja eläisi päivästä\npäivään, kuten hän oli totuttautunut elämään, vastustaen typerää,\narvotonta pelkoa. »Jumala pitäköön minua vahvana», rukoili hän, »ja\nvarjelkoon heitä molempia — puolisoani ja poikaani!»\n\nÄkkiä hän alkoi hymyillä kyyneltensä takaa ja pyyhkäisi ne pois\nikäänkuin häveten niitä. Kuinka monta kertaa hän olikaan tuskitellut\nheidän poissa ollessansa — kuinka usein he olivatkaan palanneet hänen\nluoksensa vahingoittumattcmina! Jos silloin, miksi ei nyt? Miksi\nrääkätä itseänsä tarpeettomasti?\n\nNiin helposti sanottu, mutta niin kovin vaikea tehdä. Vaikea, mutta ei\nmahdoton. Päättäen voittaa heikkoutensa hän oikaisihe äkkiä istumaan\nsuorana ja vilkaisi kelloonsa.\n\nIltapäivä alkoi kallistua lopulleen, ja leiristä kantautui hyörinän\nääniä. Pian saapuisi Gaston, tuoden hänelle teetä, ja sitten hän menisi\nratsastamaan haihduttaakseen unettoman yön aiheuttaman päänsäryn.\n\nHän kumartui hyväilemään hänen jalkojensa juureen huomaamatta\nryöminyttä vinttikoiraa ja poistui sitten sisempään huoneeseen\nnoutamaan hattuansa ja käsineitänsä.\n\nHänen palatessaan oli ranskalainen kamaripalvelija järjestämässä\npientä teetarjotinta ominaiseen soman näppärään tapaansa. Nyt hän oli\nharmaapäinen, mutta vielä valppaan ja reippaan näköinen, ja yhäti hän\noli sama uskollinen palvelija ja ystävä, joka hän oli aina ollut.\n\nHän tervehti emäntäänsä tavallisella eloisalla, miellyttävänä hymyllään\nja laski tarjottimen leposohvan viereen sijoitetulle tuolille.\n\nKorkealle kasattujen pieluksien nojassa istuva Diana tarkkaili häntä,\nkun hän kaasi teetä, ja arvasi lausumattoman myötätunnon pitävän\nGastonia huolehtien hyörimässä hänen lähellänsä.\n\nHän hymyili miehelle hieman kaihoisesti. »Taaskin on päivän mennyt,\nGaston.» Ollen itsekin huolestunut Gaston arvasi, mitä toisen mielessä\nliikkui, ja vaikka hän säpsähtikin Dianan väsynyttä sävyä, säilytti hän\nkasvonsa yhtä rattoisina kuin ne olivat olleet hänen tervehtiessänsä.\n\n»Päivä on mennyt, madame», myönsi hän leppoisasti, »mutta kenties\nviimeinen», lisäsi hän, osoittaen suurempaa varmuutta kuin tunsi.\n\nDiana kohautti vähän olkapäitään ja otti toisen tarjoaman kupin. »_In\ncha Allah_!» jupisi hän sillä kielellä, joka oli muuttunut hänelle yhtä\ntutuksi kuin hänen oma äidinkielensä. Taivuttamalla hiukan päätänsä\nGaston osoitti hyväksyvänsä hänen lausumansa rajoituksen. »Niinpä niin,\nkuten madame sanoo, jos Jumala suo», vastasi hän ja käänsi keskustelun\näkkiä toisaalle.\n\n»Madame puhui kirjeestä — herra kreiville.» Kadehtien toisen\njoko todellista tai teennäistä toiveikkuutta Diana osoitti\nkirjoituspöydälle. »Se on valmis, Gaston. Lähetä se tänä iltana\nTuggurtiin ja pane kaksi miestä matkaan vahingon varalta. Saattojoukon\nei tarvitse vielä lähteä. Olen ilmoittanut herra kreiville, missä hänen\non odotettava heitä. Ja, Gaston, ratsut kymmenessä minuutissa, ole niin\nhyvä.»\n\nVastattuansa tyynesti: »Bien, madame», hän otti sinetöidyn kirjekuoren\nja lähti astelemaan huoneen poikki. Mutta hänen ehdittyänsä ovelle\nhuusi emäntä hänelle: »Gaston», pysähtyi sitten ja puri värähtelevää\nhuultansa.\n\n»Madame?» Mies palasi verkalleen ja jäi odottaen seisomaan, silmäillen\nDianaa vakavin, myötätuntoisin silmin. Mutta kun Diana vihdoin puhkesi\npuhumaan, oli toisen kumarruttava kuullaksensa heikon kuiskauksen.\n»Gaston, luuletko —?»\n\nLuuliko hän? _Bon Dieu_, eikö hän ollut luullut koko viimeksi kuluneen\nkuukauden ajan, luullut ja pelännyt ihan samoin kuin madamekin oli\nluullut ja pelännyt? Mutta millään voimalla ei hänestä saataisi irti\ntotuutta. Hän vastasi melkein kiivaasti.\n\n»En, madame, minä _en luule_», valehteli hän varmasti, »ja kuluu kauan,\nennenkuin luulen — kuten madame nyt luulee.»\n\nMutta juuri hänen kiivautensa oli omiansa vahvistamaan Dianan pelkoa,\nja viimemainittu teki käsillänsä omituisen, pienen, toivottoman\nliikkeen. »En mahda — sille mitään», sopersi hän. »Monseigneur on ollut\npoissa niin kauan, ja minä pelkään — pelkään —» Hänen äänensä heikkeni\nkuiskaukseksi. »Olen arka raukka, Gaston, surkea raukka —» Hetkisen\nnäytti siltä, että hänen voimansa laukeisivat, mutta sitten hän\njännitti tahtoansa ja sai itsensä hillityksi. Mutta hänen huuliltansa\nlähtenyt vavahteleva nauru oli vaarallisen lähellä nyyhkytystä.\n\nUskollisen pikku ranskalaisen silmät välähtivät, ja hän menetti\nhetkiseksi malttinsa.\n\n»Arka raukka, madame? Kunpa hyvä Jumala tekisi paljon sellaisia\nraukkoja!» Hänen äänensä sortui, ja hän suorastaan kiiti ulos teltasta.\nJa hän sai takaisin tavallisen hilpeytensä vasta sitten, kun oli\nlähettänyt matkalle ne kaksi ratsastajaa, joita hän oli jo kehoittanut\nolemaan valmiina viemään kirje Tuggurtiin, etsinyt käsiinsä Jusefin,\njonka levottomuus yltyi samassa mitassa kuin hänenkin, ja haastatellut\nhäntä sekä perinpohjaisesti tarkastanut hevoset, joita satuloitiin\niltapäiväistä ratsastusretkeä varten.\n\nHänen harvinainen mielenliikutuksensa vaikutti hänen tavallisesti\nsäyseään sävyynsä, ja tiukkaillessaan solkia ja oikoessaan vöitähän\nsadatteli hevostenhoitajia sujuvalla arabiankielellä niin purevan\nivallisesti, että asianomaiset häpeilivät ja mielissään olevat kuulijat\nvirnistelivät riemuissaan. Hän ei olisi itselleenkään myöntänyt,\nettä hänen kiivailunsa oli suureksi osaksi tarpeeton — sillä Ahmed\nben Hassanin leirissä ei hutiloitu — vaan että todenperäisesti hän\nviivytteli sitä hetkeä, jolloin hänen taaskin pitäisi mennä levottoman\nja huolestuneen emäntänsä puheille.\n\nMutta Diana salli malttinsa laueta vain Gastonin näkyvissä. Hän oli\nlevollinen, jopa hymyilikin, kun hän tuli teltasta, tervehti Jusefia,\njoka oli häntä odottamassa, ja seisoi joitakuita minuutteja, vetäen\nsormikkaita käsiinsä ja katsellen hänen ratsastettavakseen tuodun ison,\nmustan oriin hornamaista temmellystä.\n\nSe oli sheikin lempihevonen, jolla Diana oli hänen poissaolonsa\naikana säännöllisesti ratsastanut. Se oli ruumiillistunut lempo, raju\nja tottelematon kaikille, jotka sitä lähestyivät, paitsi Ahmed ben\nHassanille, joka oli kesyttänyt sen pelolla, ja Dianalle, joka oli\nvoittanut sen rakkauden. Diana olikin perin peloton, piti eläimistä\nja menetteli omaan omituiseen tapaansa käsitellessänsä hevosia, ja\nEblis oli vain yksi niiden »parantumattomien» joukossa, jotka olivat\ntalttuneet hänen erikoismenettelystään.\n\nTänään se näytti olevan vielä tavallistakin pahemmalla tuulella, ja\nDianan mennessä sen luokse, se sinkautti toisen pitelijöistään kieppuen\nmaahan ponnahduttamalla sivullepäin kookasta ruhoansa ja kavahtaen\npystyyn melkein kiskoi toisen jalat irti maasta. Mieheltä pääsi\nkauhuisa kiljahdus, ja hän takertui rajusti suitsiin.\n\n»Oi, paholainen — ja paholaisten isä», ulvoi hän, »ole hiljaa, sinä\nkirottu otus!» Hän keikautti päätänsä väistääkseen hirveitä hampaita,\njotka oli tähdätty hänen kasvoihinsa ja tarttuivat hänen olkaansa,\nrepien ison kaistaleen hänen burnusistaan. Gaston ja Jusef harppasivat\nyhtä aikaa. Mutta ensinnä ennätti hänen avukseen Diana, joka sysäsi\nhänet syrjään, tarttui hyppivän eläimen suitsiin, mielisteli sen\nrauhoittumaan ja kiskoi lepattavan kangasrepaleen sen kuolaisesta\nkidasta. Vapisten ja korskuen, mutta totellen hänen ääntänsä ratsu\nsalli hänen pidellä itseänsä ja nousta selkäänsä vastustelematta,\nvaikka sen verestävät silmät mulkoilivat ilkeästi Jusefiin päin, joka\npiteli Dianalle jalustinta.\n\nDiana hymyili kookkaalle, komealle arabialaiselle ja vastasi hänen\ntervehdykseensä naurulla ja pilalla, joka sai toisen astahtamaan\ntaaksepäin askeleen tai pari ja sitten purskahtamaan hillittömään\nnauruun.\n\nKuinka lapsellisia he olivatkaan, nämä aavikkolaiset, mietti Diana\nratsastaessansa hitaasti leiristä Gastonin seuraamana! Suuria lapsia,\njoita saattoi hyvitellä ja huvittaa ja nuhdellakin tarpeen tullen.\nIntohimoisia ja kiivaita, herkkiä loukkaantumaan ja pikaisia kostamaan\nloukkaukset, mutta rakastettavia — uskollisia rakkaudessansa.\n\nKuinka perinpohjin hän oli oppinut tuntemaan ja ymmärtämään heitä,\nkuinka suuressa arvossa hän piti voittamaansa kiintymystä.\n\nHän oli heidän mielestänsä ihmistä hieman ylempi, enkeli, joka majaili\nheidän parissaan ja huolehti heidän tarpeistaan, ja koko heimo jumaloi\nhäntä.\n\nJa se tieto oli tehnyt hänet hyvin nöyräksi. Mitenpä hän olisi voinut\nolla rakastamatta niitä ihmisiä, jotka samoin kuin hänkin rakastivat\njohtajaansa, epäjumalaansa!\n\nPäästyänsä leirin liepeiltä Diana ohjasi ratsunsa kapuamaan sitä\nsuojaavalle matalalle kunnaalle. Se oli tiukkaa työtä, mutta se säästi\npitkän kierroksen kummun juuritse, ja laelta avautuva näköala oli sinne\nkiipeämisen aiheuttaman lyhytaikaisen vaivan arvoinen.\n\nHypähdellen sivulle ja pureksien kuolaimiansa tepasteli musta\nori hilpeästi rinteen juurelle, ja kun se sitten tunsi ohjasten\nhöltyvän, syöksyi se kummulle kiihkeästi, korskuen innosta ja\npotkien kiviä jaloillansa. Polvien välissä Diana tunsi sen\njäntevän ruumiin värähtelevän elinvoimasta ja vireydestä, tunsi\nsen voimakkaiden lihaksien pullistelevan ja liikahtelevan, kun sen\nvankat olkapäät työntyivät eteenpäin, ja kumartui etunojoon satulassa\nauttaakseen hevosen kiipeämistä, pitäen kättänsä keveästi hevosen\nsilkinkiiltoisella kaulalla; hänen poskensa olivat punehtuneet\nnautinnosta, ja hetkeksi hän unohti häntä vaivanneet epäilykset ja\npelon. Vielä viimeinen hurja ponnistus, joka lähetti sorakuuron\nGastonin maltillisemman ratsun silmille, vielä yksi vahvojen\ntakajalkojen pinnistys, ja Eblis seisahtui kummun laelle, jääden\nsieraimet levällään nuuskimaan pohjoisesta henkivää viileätä tuulta.\n\nLoistavin silmin Diana katseli ympärillään leviävää maisemaa.\n\nVaikka hän olikin siihen tottunut, ei hän koskaan kyllästynyt\nedessänsä avautuvaan näkyyn. Kummun tällä puolen oli aavikon aaltoilu\nloiva, ja saattoi nähdä penikulmamääriä rajatonta, kullankeltaisen\nhiekan peittämää lakeutta, joka näytti huomaamattomasti sulautuvan\niltapäivätaivaan kirkkaaseen sineen.\n\nKaukana lännessä oli tumma, epäsäännöllinen läikkä etäisiä kukkuloita,\npilvimäisiä ja aineettoman näköisiä, sillä aurinko oli vielä liian\nkorkealla taivaalla tehdäksensä niiden ääripiirteet teräviksi ja\nselviksi.\n\nHetkiseksi Diana kääntyi silmäilemään allansa lepäävää leiriä, mutta\npian hänen huomionsa uudelleen suuntautui pohjoispuoliseen, laajempaan\nmaisemaan.\n\nHänen rintansa pullistui, kun hän ihaili sen ihmeellistä kauneutta.\nTuo oli todellista aavikkoa, hänen kotiansa. Siellä oli kaikki se,\nmikä teki hänen elämänsä elämisen arvoiseksi, siellä olivat kaikki\nhänen harrastuksensa, hänen velvollisuutensa, hänen rakkautensa.\nSen viileydestä ja vaaroista, sen rajoituksista ja yksinäisyydestä\nhuolimatta hän rakasti sitä — rakasti sitä juuri sen vastakohtien\ntähden, sen rauhan ja raivon, sen oudon, kiehtovan lumousvoiman vuoksi.\nMonta vuotta sitten hän oli antautunut sen lumoihin, ja sen jälkeen\nkulunut aika oli vain ollut omiansa lujittamaan sen otetta. Aavikko oli\n»vanginnut» hänet eikä enää ikinä päästäisi häntä vapaaksi.\n\nKammottavan äärettömänä, salaperäisenä ja houkuttelevana se veti\npuoleensa häntä samoin kuin se oli vetänyt monia muita, kietoen hänet\nomituiseen rauhaansa, tyynnyttäen hänet muuttumattomalla, pysyvällä\nolemuksellansa. Samanlainen kuin se oli ollut alussa, oli se nytkin ja\nolisi aikojen loppuun saakka.\n\nHän huudahti innokkaasti kamaripalvelijalle, joka oli seisauttanut\nratsunsa hänen rinnallensa. »Katsohan, Gaston, eikö se ole ihana?\nSen avaruus! Penikulmittain aavaa tyhjyyttä ja —» Hän keskeytti\näkkiä lauseensa hieman huoahtaen ja tarttui satulannuppiin sidottuun\nkaukoputkeen. Mitä tuo tumma pilkku oli, joka hyvin etäällä näytti\näkkiä eronneen yksitoikkoisen muuttumattomasta, kiiltävän keltaisesta\npinnasta? Hän nosti vikkelästi kaukoputken silmillensä ja etsi\nesinettä, jonka hän oli nähnyt tai luuli nähneensä.\n\nSiellä oli kaksi pilkkua eikä yksi. Kaksi pilkkua, jotka joka hetki\nkasvoivat ja saivat määrätyn muodon.\n\nHänen kätensä alkoivat vapista, ja hänen silmiensä eteen kohosi usvaa,\nsumentaen hänen katsettaan.\n\nHän ojensi kaukoputken Gastonille. »Tuolla», mutisi hän, osoittaen\nkädellänsä. »En erota. Mitä he ovat?»\n\nVähään aikaan ei mies vastannut, ja Diana odotti kuumeisen\nkärsimättömästi sydämensä jyskyttäessä raskaasti.\n\nKääntyessään emäntänsä puoleen Gaston teki pienen valittavan eleen.\n»Spaheja, madame», virkkoi hän miltei vastahakoisesti.\n\nAinoastaan spaheja!\n\nDianalta pääsi haikea huokaus, ja hänen alkaessaan puhua oli hänen\näänensä tympeä ja väsynyt. »Voimme lähteä heitä vastaan. Olisi liian\nmyöhäistä mennä ratsastamaan, jos odotamme, kunnes he saapuvat\nperille.» Ja kooten suitset käsiinsä hän hoputti Eblisiä kummun\npohjoisrinnettä alas. Lipuen saapui kookas eläin tasaiselle maalle ja\naloitti heti vinhan, väsymättömän nelistyksen, josta sheikin hevoset\nolivat kuuluisia.\n\nJa vähän aikaa Diana salli sen laukata oman mielensä mukaan, omaa\nvauhtiansa ja taisteli itse pettymystä vastaan, joka jälleen oli\nherättänyt hänen kaikki huolensa, kaikki pahat aavistuksensa.\n\nJa vähitellen hän jossakin määrin rauhoittui.\n\nHuomaamattomasti tyynnytti häntä hurja, riemastuttava kiitäminen läpi\nilman, joka nopeasti haihdutti hänen päänsärkynsä; hän oli liian hyvä\nratsastaja luopuaksensa rakastamansa ankaran ruumiinharjoituksen\nsuomasta nautinnosta, ja hän päätti ottaa siitä niin paljon riemua\nkuin suinkin, koettaen voittaa mielenahdistuksen, joka tuntui imevän\nhänestä kaikki voimat. Tänään hän oli antanut valtaa halveksittavalle\nheikkoudelle. Unettoman yön uuvuttamana hän oli lyönyt laimin ne monet\ntehtävät, jotka tavallisesti pitivät häntä puuhassa, ja sulkeutunut\ntelttaansa jöröttelemään äreänä. Hän ei saanut sallia sen uudistua.\nHänen tuli keksiä uusia velvollisuuksia, uusia tehtäviä, joihin\nkuluisivat niin kovin hitaasti laahustavat, yksinäiset päivät. Hän ei\nsaanut antaa väellensä vähäisintäkään vihiä häntä kalvavasta pelosta.\nAinakin ulkoisesti hänen olisi säilytettävä varmuutensa, joka estäisi\nheitä pitämästä päällikkönsä pitkällistä poissaoloa millään tavoin\npahaenteisenä.\n\nMutta nyt hänen oli aika alistaa huimasti kiitävä ratsunsa\njonkinlaiseen kurintapaiseen. Jäätyänsä omiin valtoihinsa ja tuskin\ntuntien selässään olevaa köykäistä taakkaa Eblis oli saanut kuolaimet\nhampaittensa väliin, ja näytti melkein siltä kuin se olisi mielinyt\nkarata tiehensä.\n\nGaston oli kaukana jälessä, eikä Dianaa lainkaan haluttanut kohdata\nspaheja yksinänsä.\n\nSiitä sukeutui sitkeä kamppailu, joka vaati koko hänen\nratsastustaitonsa, ja ennen sen loppua olivat hänen sekä voimansa\nettä malttinsa melkein lopussa. Mutta mielitellen ja tyynnytellen,\nkäsitellen ratsua perin taitavasti, hän vihdoin sai hevosen\npysähdytetyksi ja odotti, että kamaripalvelija ennättäisi hänen\nluoksensa. Voitettuna, mutta leppymättä Eblis seisoi niin rauhallisesti\nkuin sen levoton luonto salli, korskuen harmiansa ja kuopien pehmeätä\nhiekkaa, Dianan pyyhkiessä hiestynyttä otsaansa ja tarkkaillessa\nnopeasti lähestyviä spaheja, jotka nyt olivat siksi lähellä, että hän\nerotti heidän piirteensä.\n\nHe ratsastivat isoilla, jäntevillä, melkein uskomattoman hoikilla\nhevosilla ja tarjosivat kiehtovan näyn tulipunaisten vaippojen\nliehuessa ympärillään, päässänsä lumivalkeat, punotuista\nkamelinkarvoista kiedotut, monilaskoksiset turbaanit. He olivat\nmolemmat harteikkaita miehiä, rotunsa komeita edustajia ja näyttivät\nrotevammilta kuin olivatkaan löyhissä, huonosti sopivissa, sinisissä\nsoturiasuissaan, jotka nuhraantuneina ja tahraantuneina osoittivat\nheidän taivaltaneen pitkän matkan. Hyvin aseistettuina, vaikka hihnat\nja asu olivatkin jonkun verran kuluneet, he olivat aina peloittavan\nnäköisiä, mutta Diana pani merkille, että he väsymyksestä nuokkuivat\nsatulassa ja että ankarasti ponnistaneet hevoset olivat lopen uupuneet.\n\nHe seisauttivat ratsunsa tavalliseen draamalliseen äkillisen tapaan,\nja toinen heistä laskeutui jäykästi maahan. Horjuen uupumuksesta,\npaahtuneet kasvot pöly- ja hietakerroksen peitossa, hän marssi Dianan\nluokse ja tervehti sotilaallisen kohteliaasti.\n\nNähtävästi hyvin tietäen, kuka Diana oli, hän tiedusti sheikkiä, ja\nsaatuaan kuulla hänen olevan poissa, ojensi heti Dianalle kirjeen,\njonka hän veti vaippansa povelta.\n\nHilliten Eblisiä, joka pyörähteli ja hirnahteli uhittelevasti oudoille\nhevosille, jotka olivat liian väsyneitä vastataksensa sille, Diana otti\nkirjeen ja lausui ystävällisesti muutamia kysymyksiä, ennenkuin lähti\nratsastamaan edelleen, jättäen Gastonin opastamaan uupuneita spaheja\nleiriin.\n\nHän sujautti kirjeen vaippansa taskuun. Sen lukeminen saattoi jäädä\ntoistaiseksi, ja ilmankin hän tiesi, keneltä se oli, ja hänellä oli\nvarsin hyvä aavistus sen sisällöstä. Hänen kirjoituspöydällänsä oli\ntoinen samanlainen tiedonanto, joka oli saapunut neljä kuukautta\nsitten, vain muutamia päiviä sheikin lähdön jälkeen. Hän ei voinut\ntehdä tälle muuta kuin oli edellisellekin tehnyt. Itse hän ei ollut\ntilanteen tasalla. Hänen oli vain odotettava Ahmedin paluuta — ja voi,\nhyvä Jumala, milloin se tapahtuisi!\n\nTaaskin hiipi huolestunut ilme hänen syviin sinisiin silmiinsä,\njotka eivät enää nähneet häntä ympäröivän maiseman kauneutta eivätkä\nauringonlaskun upeutta, ja hänen sydäntänsä raskautti pelko, kun hän\ntaaskin koetti tukahduttaa pahoja aavistuksia, jotka tunkeutuivat hänen\nkasautuneihin, mielikuvien vaivaamiin aivoihinsa. Hän tiesi puolisonsa\nolevan keskitasoa voimakkaamman ja neuvokkaamman, mutta olihan hän\nmennyt yksin, ja mitäpä hyötyä hänellä olisi edes tavattomista\nvoimistansa, jos.. Häntä puistatti rajusti, ja häneltä pääsi ankara\nnyyhkytys.\n\nSen ääni kauhistutti häntä — hän ei ollut tajunnut, kuinka lähelle\nromahduspistettä hän oli joutunut — ja hän puri hammasta pakottautuen\nrauhoittumaan. Hän _ei_ antaisi perään. Hän _ei_ sallisi itsensä\najatella. Haihduttaakseen mietteensä hän kääntyi Gastonin puoleen, joka\noli vihdoinkin saavuttanut hänet, ja viittasi häntä vierellensä.\n\n»Mistä he tulivat, Gaston?»\n\n»Tuggurtista, madame.»\n\nHän katsahti mieheen kysyvästi.\n\n»Onko kenraali siis Tuggurtissa?»\n\n»Kyllä, madame.»\n\nDianan ajatukset lensivät linnoituskaupungissa odottavan pojan luokse.\n\n»Onko siellä levotonta?» tiedusti hän, koettaen pitää ääntänsä\nrauhallisena.\n\nGaston kohautti hieman olkapäitänsä. »Muutamia paikallisia mellakoita,\nmadame. Ei mitään, millä olisi tosimerkitystä. Tyytymättömyyttä uuteen\nverotukseen — ja pieni tuaregien rosvoretki.»\n\n»Tuaregeja niin kaukana — pohjoisessa!» huudahti Diana epäillen.\n\nGaston kohautti uudelleen olkapäitään osoittaaksensa, ettei hän\nmieskohtaisesti tahtonut vastata tiedon todenperäisyydestä.\n\n»Niin he väittivät, madame», vastasi hän kuivasti. »Mutta tunteehan\nmadame heidät, he ovat valmiit puhumaan mitä hyvänsä, _ces gens-là!_\nMitä tuaregeihin tulee —» Hän naurahti hiljaa ikäänkuin se ajatus olisi\nhäntä huvittanut. »On yllin kyllin tyytymättömiä, jotka ovat valmiit\npanemaan jotakin vaaraan joko tuottaaksensa harmia hallitukselle tahi\nedistääkseen omia pyyteitänsä. Musta verho on joskus hyödyllinen»,\nlisäsi hän merkitsevästi.\n\nHänen tarkoituksensa oli selvä, ja Diana hymyili kääntäessään ratsunsa\npään kotia kohti. »Hyödyllinen kenties», myönsi hän, »mutta vaivaloinen\nnaamioidulle, jos hän sattuisi kohtaamaan oikean henkilön.» Mutta\nGaston, jota vaivasi sellainen muisto, että hän oli kerran nähnyt\nnuoren isäntänsä puheenalaisen pelätyn ja kukistamattoman heimon\nerikoislaatuisessa puvussa, ei halunnut pitkittää keskustelua, joka\nolisi saattanut johtaa odottamattomiin paljastuksiin.\n\nMadame oli kylliksi huolestunut monseigneurin poissaolon johdosta.\nOlisi rikos lisätä hänen huoliansa tutustuttamalla häntä lähemmin\nmonsieur Ahmedin ajattelemattomiin tekoihin ja lemmenkujeihin.\nHän tiesi niistä jo nyt jonkun verran, mutta ei niin paljoa kuin\nmonseigneur eikä niin paljoa kuin hän, Gaston, tiesi. Eikä hänen ollut\nlainkaan tarpeellista sitä tietää. Monsieur Ahmed oli nuori ja uhkui\nelinvoimaa. Tuonnempana hän vanhentuisi ja viisastuisi, kääntäisi\nselkänsä — kunpa Jumala sen soisi — nuorekkaalle hupsuudelle, joka\nehkä suureksi osaksi johtui purkautumaan pyrkivästä luontaisesta\nintomielisyydestä ja ympäristöstä. Tämä oli hurjaa elämää, tämä\naavikolla vietetty, täynnä viettelyksiä, täynnä ansoja. Ja olihan hän\nvain poika, miellyttävä, vallaton, ajattelematon poika. Hänellä oli\nvielä kylliksi aikaa tutustua karun elämän vaatimuksiin.\n\nNämä ajatukset mielessänsä uskollinen pikku ranskalainen niin ollen\nsiirtyi suoraa päätä kotoisiin puheenaiheisiin ja pakinoi yhtä mittaa\nhevosten vierekkäin kiitäessä leiriä kohti.\n\nGaston oli synnynnäinen kertoja, taitava luonteiden tuntija, hänellä\noli kuivan leikillinen tapa lausua mielipiteensä, ja kun hän tänään\nkiihkeästi halusi haihduttaa emäntänsä ajatuksia, voitti hän itsensä,\nesittäen Dianalle draamallisen ja perin omaperäisen kuvauksen kahden\nheimolaisen välillä syntyneestä pikku torasta. Hän tunsikin saaneen\nrunsaan palkkion nähdessänsä huolen vähitellen haihtuvan emännän\nsilmistä ja kuuli toisen nauravan huvitettuna, kun hän lopetti juttunsa.\n\n»Mutta olipa siinä myrsky vesilasissa! Minkälaisia _lapsia_ he\novatkaan! Tuokaa heidät huomenna luokseni, ja kertokoot he minulle\nharmistansa, jollei Jusef pysty selvittämään heidän asiaansa!»\n\nJusef olisi pystynyt selvittämään asian varsin helposti, mutta tuiki\nepäiltävää on, olisiko hänen päällikkönsä vaimo hyväksynyt hänen\nmenettelytapojansa. Diana hoiteli kansaansa samalla tavoin kuin\nvaivaloisia ratsujansa, eivätkä hänen keinonsa olleet samanlaiset\nkuin sheikin eivätkä myöskään samanlaiset kuin Jusefin. Hänestä oli\ntuntunut, että puolison ollessa poissa oli hänen velvollisuutensa\npysytellä selvillä kaikista leirin tapahtumista ottamalla hänen\npaikkansa pienissä, viikoittain pidettävissä käräjäkokouksissa,\nratkaisten riitoja ja kärsivällisesti kuunnellen valituksia, olivatpa\nne vaikka kuinka mitättömiä. Hän tiesi, että pienet, huomiotta\nsyrjäytetyt riidat saattoivat usein kypsyä todella vakavien selkkausten\nuhkuviksi lähteiksi.\n\nHeidän leiriin saapuessansa oli aurinko laskemaisillaan, ja ennen sinne\nmenoansa Diana seisautti ratsunsa hetkiseksi silmäilläkseen loistavan\ntulipunaista taivasta ja katsellakseen pitkää jonoa verkalleen\nliikkuvia kameleja, joita ajettiin leiriin yöksi. Pöyhkeäkatseisina ja\nkopean ylenkatseellisina nämä isot, kömpelötekoiset eläimet marssivat\ntoinen toisensa jälkeen, ohi mennessään ahneesti siepaten kaikkea,\nmikä näytti syötävältä välittämättä niitä saattavien ohutsääristen\npoikien iskuista ja sadatuksista. Suurin osa niistä oli jo saapunut\nkamelien sijoituspaikalle, josta kantautui kamala kuoro tyytymättömiä\närähdyksiä ja huutoja; jälellä oli vain muutamia vitkastelijoita,\njotka juoksentelivat eri suunnille ja mölysivät tyytymättöminä, kun ne\nuudelleen käännytettiin majoituspaikkaansa kohti.\n\nEblis kammosi kameleja ja potkaisi vimmastuneesti, kun kookas ja\nerittäin pahasisuinen otus oli vähällä törmätä siihen syöksyessänsä\nhäntä ojossa ja tavoittaessansa sitä kita auki.\n\nGastonilta pääsi varoitushuudahdus, ja puoli tusinaa lähellä\nvetelehtiviä arabialaisia riensi hurjaa vauhtia avuksi. Mutta Diana\nkiskoi ratsun syrjään, missä se ryhtyi antamaan sisunnäytettä oman\npäänsä mukaan, kavahtaen pystysuoraan takajaloilleen ja rimpuillen\nhyvinkin viisi minuuttia, ennenkuin alistui varsin vastahakoisesti\nviemään ratsastajattarensa takaisin teltalle, tehden samalla sarjan\nkauriinhyppyjä, jotka olisivat viskanneet satulasta vähemmän\nharjaantuneen ratsastajan.\n\nHuohottaen ja nauraen Diana solahti maahan ja tyynnytti hevosen\närtyneitä tunteita sokeripalalla, hieroen sen sametinpehmeätä kuonoa\nja nuhdellen sitä huonon käytöksen tähden. Hevosen oikut olivat yhtä\nvaihtuvia kuin säpsähdyttäviä, ja nähtävästi tyytyväisenä saatuansa\nosoittaa riippumattomuuttansa se nyt seisoi nuhteettoman viattoman\nnäköisenä ja melkein lammasmaisen nöyrästi salli palvelijain taluttaa\nitsensä pois.\n\nLausuttuaan jonkun sanan Gastonille Diana katosi telttaan peseytymään\nja muuttamaan pukuansa.\n\nTunnin kuluttua hän palasi miellyttävästi valaistuun arkihuoneeseen,\njossa Jusef vartosi häntä antaaksensa tavanmukaisen, jokapäiväisen\nselostuksensa.\n\nKehoitettuansa häntä istuutumaan leposohvan lähelle kasatulle\npielusläjälle Diana sijoittui kuuntelemaan hänen suppeata\nliikemiesmäistä kertomustaan päivän tapahtumista, vilkaisten\ntuontuostakin häneen hänen puhuessansa osittain arabian-, osittain\nranskankielellä. Miehessä ei ollut paljoakaan jälellä solakasta,\nkeikaroivasta nuorukaisesta, jonka ulkoasu ja kohtelias esiintyminen\nolivat huvittaneet häntä silloin kun he oppivat tuntemaan toisensa.\nVieläkin hän oli tarkka pukimiinsa nähden, mutta hänen hoikkuutensa oli\nikiajoiksi mennyt. Ja vaikka hän olikin toistakymmentä vuotta nuorempi\nkuin sheikki, näytti hän melkoista vanhemmalta kuin päällikkönsä.\nHän oli mennyt nuorena naimisiin, hänellä oli kaksi poikaa, jotka\nnyt olivat vanhempia kuin hän silloin, kun Diana oli tuotu Ahmed ben\nHassanin leiriin, ja hänen vartalonsa oli nyt käynyt niin tukevaksi ja\nesiintymisensä niin vakavaksi, että hän näytti paljoa vanhemmalta kuin\nolikaan.\n\nDianan ajatukset lensivät takaisin entisiin aikoihin, kun hän kuunteli\ntoisen nopeata, jokseenkin kimakkaäänistä puhetta, jonka lakattua\nhänen oli vähän aikaa järjestettävä ajatuksiansa saadaksensa ne\npalautumaan nykyisyyteen. Hän pidätti miestä vielä muutamia minuutteja,\nkysellen häneltä neuvoja eri asioissa ja turvautuen eräissä vaikeissa\nkysymyksissä hänen laajempiin tietoihinsa ja suurempaan kokemukseensa.\n\nMutta sheikin pitkällisestä poissaolosta hän ei hiiskunut mitään eikä\nmyöskään maininnut mitään velvollisuutensa laiminlyöneestä pojasta,\njoka aiheutti hänelle niin paljon levottomuutta. Ja joko Gastonin\nkehoituksesta tai oman järkeilynsä perusteella karttoi myöskin Jusef\nsekoittamasta kummankaan nimeä keskusteluun. Tuntui siltä kuin olisivat\nhe hiljaisesti solmineet keskenänsä äänettömyys-salaliiton.\n\nMutta molemmat arvasivat, mitä toisen mielessä liikkui.\n\nJa ikäänkuin Jusef olisi toivonut toisen oivaltavan, mitä hän\nei halunnut pukea sanoiksi, olivat hänen sanansa tavallistakin\nhuomaavaisemmat ja hänen salaaminsa tavallista kunnioittavampi, kun hän\nvihdoin poistui.\n\nSilmäillessänsä loittonevan miehen jälkeen Diana huoahti raskaasti.\nHän olisi miltei toivonut toisen puhuneen. Mutta mitäpä hän olisikaan\nosannut sanoa?\n\nHän ei tiennyt, missä sheikki oli, sen paremmin kuin Dianakaan.\nJusefin ei ollut mahdollista arvostella hänen poikaansa. Ja siinä\nsuhteessa koski asia Jusefia yhtä likeisesti kuin Dianaakin. Samoin\nkuin viimemainittu oli hänkin levoton — ja vieläkin suuremmalla syyllä.\nHänen poikansa olivat vastuussa Pojun turvallisuudesta, mutta heillä\nei ollut määräysvaltaa eivätkä he koskaan millään tavoin osoittaneet\nhaluavansa ehkäistä hänen toimiansa. Diana katseli tilannetta\nlaajemmalta näkökannalta kuin Jusef. Mitä jälkimäisen isällinen\nsuuttumus johtaisikin hänet sanomaan tai tekemään, tiesi edellinen,\nettä tapahtuipa mitä tahansa, ei Ramadania ja S'ririä sopinut moittia.\nPoju yksin oli vastuunalainen kepposistansa.\n\nTuntien sielullista väsymystä hän meni kirjoituspöydän ääreen, repäisi\nauki spahien samana iltapäivänä tuoman kirjelmän kuoren ja luki sen.\n\nSe oli, kuten hän oli arvannut, Saharan sotilaskuvemööriltä,\nmelkein sanasta sanaan ensimmäisen kirjeen jäljennös, mutta hieman\nhoputtavampi, hieman lujasanaisempi. Se oli suoranainen avunpyyntö\npäällikölle, joka tosin oli riippumaton eikä tunnustanut vierasta\nyliherruutta, mutta jonka kuitenkin tiedettiin olevan ystävällisen\nRanskan hallitusta kohtaan ja mahtavan omassa osassaan maata. Ahmed ben\nHassanilta pyydettiin, jopa rukoiltiin myötävaikutusta, kun koetettiin\nsaada selville maan kaikissa osissa ilmeiseksi käyneen rauhattomuuden\nlietsojia ja sitä, mitkä heimot olivat luopuneet ja minkä niistä\nsaatettiin laskea pysyvän uskollisina hallitukselle.\n\nKirjeen luettuansa Diana istui jonkun aikaa aatoksiinsa vaipuneena,\notsa huolekkaissa rypyissä, ja seurasi hajamielisesti katseellansa\nGastonia, joka liikkui huoneessa, valmistellen Dianan yksinäistä\npäivällistä. Kenraali ei ollut kaunistellut asioita. Pariisissa oleva\nsisäministeri oli selvästikin vilpittömästi huolestunut.\n\nMihin johtaisi yleinen mellakka Algeriassa? Miten se kolahtaisi\nAhmediin?\n\nHetkiseksi hänen kasvonsa kävivät hyvin kalpeiksi, ja teltta näytti\nkummallisesti huojuvan hänen ympärillänsä. Tahtoansa pinnistäen hän\nsitten sai takaisin itsehillintänsä.\n\nHän luotti omaan kansaansa. Ja jos pahin kehittyisi huippuunsa ja\nAhmedin kävisi välttämättömäksi ottaa osaa sotatoimiin oman alueensa\nulkopuolella — no niin, Jumala antaisi hänelle voimia, ettei hän\npettäisi miestään.\n\nLuettuansa sanoman lävitse vielä kerran hän pani sen huolellisesti\nsyrjään.\n\nHän ei vastaisi siihen tänä iltana, hän jättäisi sen huomiseksi — sillä\nmitä kaikkea huomispäivä saattaisikaan tuoda muassansa!\n\nJa koko yksinäisen päivällisensä ajan hän piti ajatuksensa kurissa,\npakisten Gastonille jokapäiväisistä asioista ja söi pikemminkin toisen\nmieliksi kuin ruokahalusta.\n\nKun hän oli juonut kahvinsa ja Gaston korjannut astiat pöydästä,\nkietoi hän ympärillensä burnusin ja meni ulos, astuen muutamia askelia\novikatoksen ulkopuolelle katselemaan tähtiä.\n\nTänä iltana ne eivät näyttäneet niin säihkyviltä kuin tavallisesti,\nsillä oli melkein täysi kuu. Se oli vaeltajien kuu, välähti hänen\nmieleensä, ja hän mietti sitten, kuinkahan monta hidaskulkuista\nkaravaania taas silläkin hetkellä kiemurteli kärsivällisyyttä kysyvällä\ntiellä laajan hiekka-aavikon poikki, käyttäen hyväksensä kirkasta,\nvalkeaa valoa, joka teki heidän öisen taivalluksensa mahdolliseksi.\nMielikuvituksensa silmillä hän näki heidät — aseistetut vahdit,\njotka pyssy kädessä marssivat edellä, pitkät kamelijonot, jotka\nseisahtumatta tarpoivat eteenpäin, kantaen raskaita taakkojansa, isoja,\npainavilla kauppatavaroilla täytettyjä heiluvia säkkejä, kun taas\njoidenkuiden selässä oli hilpeäväristen verhojen suojaamia, huojuvia\n_basoureja_, joissa lapset ja naiset matkustivat, ja kulkueen jälkipään\njatkona kirjava joukko leiriseuralaisia, ratsastavia arabialaisia\nja kamelinajajia ja parvi keskenkasvuisia poikia, jotka yhtenään\njuoksivat sinne tänne pitkin hajanaista jonoa, hoputtaen pieniä,\nhuonosti syötettyjä, ylettömästi kuormitettuja aaseja, samalla kun\nvillikatseisia vahtikoiria lönkytti heidän kintereillänsä.\n\nKuinka usein hän olikaan nähnyt ne kaikki tosioloissa! He olivat\nosana siitä elämästä, joka oli tullut hänen omakseen, omituisesta,\nalkeellisesta elämästä, joka oli pysynyt muuttumattomana polvesta\npolveen. Sillä samaten oli täällä vaellettu silloin, kun Islam ensi\nkerran saapui Algeriaan, ja sillä tavoin täällä taivallettaisiin vielä\nsyntymättömien sukupolvien aikana.\n\nYö oli tyyni ja hiljainen, ja hänen kasvojansa hivelevä leyhkeä\nilmanhenki toi muassansa kaukaisen kemuilun vaimentunutta ääntä,\narabialaisen soittopillin valittavia säveliä, rummun rytmillistä\npärinää, miesten syvä-äänistä laulua. Ja kaukana leirin toisessa päässä\nnäkyi kahden ison nuotion hehkuva hohde; nuotioiden ympärille hän tiesi\nheimon jäsenten ryhmittyneen.\n\nPian liittyi Gaston hänen seuraansa. Sheikin poissa ollessa hän oli\naina äänen kuuluvilla tunkeilemattomana, mutta valppaana, valmiina\ntäyttämään Dianan pienimmätkin toiveet, usein arvaten hänen tarpeensa\nennakolta.\n\nMiesten suunnalta kantautuva nauru ja ilonpito saivat Dianan haikeasti\ntuntemaan oman yksinäisyytensä, ja hän kääntyi palvelijan puoleen\nhetkellisen huojennuksen elvyttämänä.\n\n»Miehet ovat iloisia tänä iltana, Gaston.»\n\n»Niin, madame. He järjestivät juhlan tänään iltapäivällä leiriin\nsaapuneiden kahden spahin kunniaksi. Haluaisiko madame lähteä\nmuutamiksi minuuteiksi heitä katsomaan? Se olisi heistä hauskaa.»\n\nMutta Diana ravisti päätänsä.\n\n»En tänä iltana, Gaston. En ole sillä tuulella. Taidan olla väsynyt.\nJa miehet huomaavat kaikki niin nopeasti. En tahdo pilata heidän\nhuviaan. Mutta niiden spahien, Gaston, täytyy olla rautaisia. He olivat\nkuolemaisillaan uupumuksesta saapuessansa tänne.»\n\nGaston naurahti kuivasti.\n\n»Arabialainen ei ole milloinkaan liian uupunut huvitellakseen. Madame\ntietää sen. Sitäpaitsi he saavat maata huomenna ja seuraavana päivänä,\njos tahtovat. Heidän hevosensa tarvitsevat vähintään kaksipäiväisen\nlevon. Mutta onko melu madamesta liian äänekäs? Käskenkö heidän —»\n\n»Ei, ei», ehätti toinen keskeyttämään. »En välitä melusta. Se ei minua\nhäiritse. Olen vain iloinen siitä, että miehillä on hauska ja että he\novat tyytyväisiä. Se tuntuu — helpottavan», lisäsi hän äänensä hieman\nsärähtäessä.\n\nJa muutamien minuuttien kuluttua hän palasi telttaan. Kuinka tyhjältä\nse tuntuikaan. Kuinka kylmältä ja elottomalta ilman sitä voimakasta,\ntarmokasta henkilöä, jonka hallitsevaa vaikutusta tuntui huokuvan\nkaikesta, mitä hän näki ympärillään! Koko huone puhui miehestä,\nmuistuttaen niistä monista vuosista, jotka he olivat viettäneet\nyhdessä, huumaavan onnekkaista päivistä ja öistä, ihanasta rakkaudesta,\njota keskinäinen ymmärtämys oli kasvattanut ja lujittanut. Tänä iltana\nhänen tuntui olevan mahdoton sitä kestää, ja hiljaa nyyhkyttäen hän\npakeni sisähuoneeseen kiskaistakseen vaatteet yltänsä ja sykertyäkseen\nvuoteeseensa, toivoen unesta saavansa unohdusta.\n\nMutta itsepintaisesti uni vältti häntä. Ja täällä olivat muistot\nhellempiä, voimakkaampia.\n\nUpeassa, leveässä vuoteessa, jossa hän virui yksin, ei ollut tarpeen\nsalata hänet vallannutta kiihkeätä surkeuden ja yksinäisyyden tunnetta;\nhän painoi kasvonsa pieluksiin ja itki haikeammin kuin oli aikaisemmin\nantautunut itkemään.\n\nHän kaipasi Ahmedia. Oi, hyvä Jumala, kuinka suuresti hän häntä\nkaipasi! Vieläkin enemmän kuin sinä monta vuotta sitten kuluneena\nyönä, jolloin Ahmed oli lähtenyt ratsastamaan Raoul de Saint Hubertin\nseurassa ja hän oli tuskissansa virunut tällä samalla vuoteella,\npeläten miehen palaamisen merkitsevän sen lyhyen romaanin päättymistä,\njoka oli niin omituisesti tullut hänen elämäänsä. Silloin hän oli ollut\nainoastaan Ahmedin orja, hänen oikkunsa ja intohimonsa uhri. Mutta nyt\nhän oli Ahmedin vaimo, hänen kokonaisuuttansa täydentävä osa. Ja kun\nAhmed oli poissa, tuntui hänestä kuin olisi osa hänestä itsestänsä\nrevitty pois, ikäänkuin olisi hän jonkun hirvittävän ruumiillisen\nsilpomisen tähden menettänyt koko vireytensä, kaikki voimansa ja kuin\njälelle olisi jäänyt vain värisevä typistetty kappale, joka ei kyennyt\nmuuhun kuin kärsimään.\n\nAhmed, hänen loistava rakastajansa! Hän kuiskasi puolisonsa nimeä\ntuskaisen rakkauden ja kaipauksen vallassa.\n\nSaisiko hän enää koskaan tuntea Ahmedin vankan käden kiertyvän\nympärillensä, enää koskaan kuulla pehmeätä, matalasointuista ääntä,\njoka kerran oli temmannut hänet takaisin ihan kuoleman kynnykseltä?\nSinä yönä hän oli ollut vähällä kuolla — sinä yönä, jona pojat olivat\nsyntyneet. Vain puolison ääni oli antanut hänelle voimia taistella\nhenkensä edestä.\n\nMielenliikutuksen uuvuttamana hän virui silmät ummessa, herutellen unta\nkaikilla tuntemillaan keinoilla. Mutta silti ei uni tullut ja tuntiin\ntoisen jälkeen hän heittelehti kuumeisesti, valveutuen joka hetki yhä\nenemmän, samalla kun hänen hermonsa kävivät yhä ärtyneemmiksi. Leiristä\nkuuluneet miesten hilpeät äänet olivat aikoja sitten vaimenneet.\n\nHiljaisuutta häiritsi vain hänen lähellänsä olevan pienen kellon\nnopea tikitys, ja vihdoin oli hänen mahdoton kestää sen hopeisen\nsoinnun yksitoikkoista säännöllisyyttä, ja hän hypähti vuoteesta\nseisauttaaksensa sen vapisevin, jääkylmin sormin.\n\nEnää hän ei paneutunut makuulle.\n\nHän kietaisi lämpöisen vaipan ympärilleen ja meni ulompaan huoneeseen,\njossa kaksi lamppua vielä paloi unohtuneena, kuten hän usein unohti ne\nyksin ollessaan.\n\nHän otti umpimähkään kirjan, sykertyi leposohvalle ja kävi lukemaan,\nkoska nukkuminen oli mahdotonta.\n\nMutta hänen käännettyänsä muutamia sivuja alkoi hänen\ntarkkaavaisuutensa harhailla, ja hän nousi istumaan, pyyhkäisten\nkosteat hiukset pois otsaltaan.\n\nTeltta tuntui tukahduttavalta ja kuumalta, oudon kuumalta vuoden\naikaan nähden. Kenties johtui se lampuista, mietti hän. Ja mentyänsä\novelle hän avasi meluttomasti sitä sulkevan kangaskappaleen haluamatta\nherättää Gastonia, joka nukkui kynnyksellä kuten aina sheikin poissa\nollessa. Sitten hän uudelleen kävi pitkäkseen sohvalle ja pakottautui\nlukemaan. Ja vähitellen hänen hermonsa rauhoittuivat, hänen jäsentensä\njäykkyys laukesi, ja hän sai paremmin lepoa ja lakkasi kuuntelemasta\nääntä, jota ei milloinkaan tullut.\n\nKenties häntä rauhoitti teltan ilman vaihtuminen. Kenties uni,\noikkuilija, oli lähempänä kuin hän oli kuvitellut. Olipa miten tahansa,\nei hän aavistanutkaan, että hän oli tauonnut lukemasta ja että romaani,\njohon hän koetti pakottaa huomionsa kiintymään, oli luiskahtanut hänen\nkädestään. Ja hän harhaili unohduksen rajamailla, kun kuului ääni,\njoka äkkiä herätti hänet täysin valveille, ja hän ponnahti pystyyn,\njääden seisomaan korvat herkkinä ja silmät levällään ja laajentuneina.\nHän odotti henkeänsä pidättäen, kädet tiukasti painettuina hurjasti\nsykkivälle sydämelle, ja kuunteli, kunnes pinnistys muuttui\ntuskalliseksi.\n\nTaaskin kuului sama ääni — polvistuvan kamelin käreä vastustusärinä,\njota seurasi miesäänten nopeata jupinaa.\n\nSitten oviverho kiskaistiin auki, ja telttaan tuoksahti kookas hahmo.\n\nSeuraavalla hetkellä Diana oli puolisonsa sylissä, nauraen ja itkien\ntakertuessansa häneen. Ja pitäen häntä ikäänkuin ei olisi ikinä\nmielinyt päästää häntä irti painoi sheikki intohimoisia suudelmia hänen\nylöspäin käännetyille kasvoillensa.\n\n»_Ma mie, ma mie_», mutisi hän syvän äänensä vavahdellessa ja rajujen\nsilmiensä pehmitessä ihmeellisen helliksi. »Onko aika tuntunut kovin\npitkältä, sinä pieni, yksinäinen vaimo-parka? Luuletko, etten olisi\ntullut aikaisemmin, jos olisin voinut? Etkö usko minun laskeneen,\nkuinka monen päivän ja yön jälkeen saisin taaskin sulkea sinut syliini?\n_Bon dieu_, kuinka olen kaivannut sinua, Diane?»\n\nHänen väkevien käsivarsiensa puristus oli tuskallinen, mutta toinen\ntuskin tunsi sitä. Huulet hänen huulillansa Diana kuiski onnestansa\nja tunnusti pelkonsa, silitellen käsillänsä miehen leveätä rintaa\nikäänkuin olisi tahtonut varmistua siitä, että puoliso oli palannut\nhänen luoksensa vahingoittumattomana ja terveenä, ja silmäillen häntä\ntutkivasti ikäänkuin olisi koettanut hänen kasvoistaan lukea vastauksen\nkysymykseen, jota hän ei tahtonut lausua.\n\nVasta sitten kun Ahmed oli jonkun verran höllentänyt otettansa ja\nDianan hapuilevat sormet olivat sujahtaneet hänen leveään hihaansa sekä\nosuneet hänen kyynärvartensa ympärille kiedotun kääreen poimuihin,\njoiden merkitys oli epäilemättömän selvä, muuttui vaimon kiihkeä\nsanatulva äkkiä soperrukseksi, ja hän kalpeni huuliansa myöten.\n\n»_Ahmed_ — oletko haavoittunut?»\n\nToinen hymyili rauhoittavasti ja työnsi hänet luotansa hyväiltyänsä\nhäntä nopeasti. »Siitä ei kannata olla huolissaan, _chérie_. Luut eivät\nole murtuneet. Se paranee päivässä tai parissa», vakuutti hän keveästi\nja kääntyi etsimään savuketta.\n\n»Mutta — miten?» tiedusti vaimo huohottaen ja tarkkasi huolestuneena\nhänen kaikkia liikkeitänsä. Ahmed kohautti olkapäitään ikäänkuin\nharmissansa toisen itsepintaisuudesta, viritti savukkeen hitaasti ja\nimaisi pitkät sauhut, nauttien siitä suuresti kuten ainakin mies, joka\nei ole vähään aikaan saanut maistaa hyvää tupakkaa.\n\n»Olin tiukassa paikassa, ja minun oli pujahdettava pakoon. Onneksi he\nampuivat kamalan kehnosti», kertoi hän perin lyhyesti.\n\nJa kokemuksesta Diana tiesi, ettei hän saisi sen enempää kuulla siitä\nasiasta. Ahmedin tapaista ei ollut puhua itsestänsä eikä liioitella\npikku seikkoina pitämiänsä tapauksia.\n\nDiana meni hänen luoksensa leposohvalle, johon hän oli heittäytynyt\npitkäkseen, ja laskeutui pieluskasalle hänen viereensä.\n\n»Oletko saanut selville sen, mistä lähdit ottamaan selkoa, monseigneur?\nTahdotko kertoa siitä minulle tänä yönä — vai oletko liian väsynyt?»\nkysyi hän empien, sillä nähdessänsä hänet nyt ensi kerran lampun\ntäydessä valossa hän pani merkille, kuinka lopen uupuneelta hän näytti.\n\nAhmed kiersi käsivartensa hänen ympärilleen ja veti hänen vaalean\npäänsä lähemmäksi itseänsä.\n\n»Olen väsynyt», myönsi hän, ja sekin vähäinen tunnustus näytti vaativan\nhäneltä ponnistusta, »niin väsynyt, että luulisin voivani nukkua\nkokonaisen viikon!» Hän naurahti melkein häpeillen. »Mutta jonkun\nverran voin kertoa sinulle tänäkin yönä, ainakin siihen mennessä,\nkunnes Gaston tulee. Hän tuo minulle jotakin syötävää. En ole\nmaistanutkaan ruokaa liki kahteen päivään.» Taaskin hän naurahti, kun\nDiana huudahti levottomasti, ja otti toisen savukkeen.\n\nMuutamia minuutteja hän istui hiljaa katsomatta vaimoonsa,\nvain tuijottaen suoraan eteensä otsa painuneena hänelle niin\nluonteenomaisiin, syviin ryppyihin.\n\n»Tiedät, mistä lähdin ottamaan selkoa», puhkesi hän vihdoin puhumaan,\n»tämän nähtävästi yli koko maan levinneen oudon rauhattomuuden, tämän\nkummallisen levottomuuden alkusyystä. Jo jonkun aikaa se on ollut\ntulossa. Mikäli sain tietää, alkoi se useita kuukausia sitten — Jumala\ntietää, kuinka kauan aikaa takaperin. Aluksi ei se ollut muuta kuin\nepämääräisiä huhuja, joita tulvi kaikilta tahoilta ja jotka ovat yhä\npaisuneet, kunnes ne vihdoin ovat pukeutuneet määrättyyn muotoon.\nMihin tahansa menin, olivat kuulumiset samat. Maassa näkyy vaikuttavan\njoku salaperäinen, turmiollinen voima, yllyttäen väestöä jossakin\ntarkoituksessa, josta en vielä ole saanut selvää. Vanhoja vihoja\nlietsotaan ilmiliekkiin, vanhoja riitoja uusitaan. Mutta auki ei revitä\nainoastaan heimojen välisiä vanhoja haavoja, vaan on järjestetty\ntietoinen kiihoitus ranskalaisia vastaan. Kuulin vanhusten saarnaavan\ntodellista _jihadia_. Minulle kerrottiin liioiteltuja tarinoita sorron\nalla huokailevasta kansasta. Laillisina pidettyjä veroja arvostellaan\nnyt avoimesti ja niiden hylkäämistä pohditaan. Kuulin hurjia juttuja,\njotka olivat melkein uskomattoman haaveellisia. Vihjailtiin pohjoisesta\ntulevaan voittajaan, joka pyyhkäisisi syrjään nykyisen hallituksen ja\nhallitsisi maata, kuten Sidi Okba ben Nafi teki tuodessansa Islamin\nAlgeriaan.\n\n»Ja hänen tulonsa muka merkitsee tuhatvuotisen valtakunnan alkua.\nTästä tulee rajattoman onnen ja vapauden maa. Kaikkien ulkomaalaisten\nja heidän suosijoittensa on poistuttava, ja Algerian pitää olla\nalgerialaisten — ei ranskalaisten algerialaisten, kuten me sen\nnimityksen käsitämme, vaan arabialaisten, _bien entendu_. Miten se\nsopii yhteen uuden ulkolaisen valloittajan hallituksen kanssa, se käy\nyli ymmärrykseni. Koko juttu on järjetön ja täynnä ristiriitoja. Mutta\nsellaista hölynpölyä levitetään. Ihmiset puhelevat, väittelevät ja\naprikoivat. Maassa puhaltaa ilkeä henkäys, kuten Intiassa ennen muinoin\nkapinan edellä. Epäluulot ovat virinneet, eikä kukaan tiedä, kehen\nluottaa, kehen uskoa.» Hän katkaisi puheensa äkkiä, ja hänen kasvonsa\nkävivät päättäväisen ja tuiman näköisiksi.\n\nJa melkein huumaantuneena näistä paljastuksista Diana istui sormet\ntiukasti ristissä, koettaen täysin tajuta toisen sanojen merkitystä. Se\noli vieläkin pahempaa kuin hän oli kuvitellut. Mihin se kaikki veisi?\n\n»Onko siinä — kaikki, mitä sait selville?» sopersi hän.\n\n»Ei; sain selville vielä muutakin», vastasi mies verkkaisesti. »Sain\nselville niin paljon, että eräiden henkilöiden olo kävisi perin\nepämukavaksi, jos Ranskan hallitus saa vainun tästä uhkaavasta\nmyrskystä. Olen seurannut jälkiä ja seulonut tosiseikkoja\nmielikuvituspuheista, kunnes sain tietää totuuden — ainakin yhdestä\nkohdasta. Toiminnassa on ulkomainen vaikutus. Väestöä yllyttävät jonkun\nvieraan maan lähettämät kiihoittajat. En vielä ole päässyt kaiken\npohjalle, mutta minulla on vihiä kaikesta — ja niistä pahuksista, jotka\nkonnanjuonta punovat», lisäsi hän äänessänsä omituinen sointu, joka\nherätti Dianassa miltei sairaloisen pelokkaan tunteen.\n\nHän oli saanut puolisonsa takaisin — mutta vain siihen saakka,\nkunnes mies pitäisi velvollisuutenaan jälleen ryhtyä aloittamaansa\nvaaralliseen työhön. Hän tukahdutti sen ajatuksen ja päätti olla\nonnellinen niin kauan kuin voi.\n\n»Mutta miten sait tiedon tästä kaikesta, Ahmed? Sinähän olet niin\nyleisesti tunnettu. Kuinka sait ihmiset puhumaan itsellesi avoimesti?»\nkysyi hän kummastellen.\n\nMies osoitti tahraista ja repaleista asua, joka suuresti erosi hänen\ntavallisesta, upeasta ja moitteettoman puhtaasta vaatteuksestaan.\n»Katsohan repaleitani, armas», kehoitti hän, virnistäen poikamaisesti,\n»ja ole hyvilläsi siitä, ettet nähnyt minua, ennenkuin olin pessyt\npahimman lian kasvoistani. Olen ollut vaeltava laulaja, hevoskauppias\nja pyhä mies — inhoittavan likainen pyhä mies, _ma mie_, senjälkeen kun\nviimeksi sinut näin. Joskus aprikoin, kaipasinko enemmän sinua vaiko\nkylpyä», lopetti hän kiusoittelevasti Gastonin tuodessa illallista.\n\nHänen käytöksestänsä Diana käsitti, ettei häneltä enää ollut mitään\nodotettavissa, että hän oli sanonut kaikki, mitä sinä iltana aikoi\nsanoa. Ja Diana tyytyi siirtämään kaiken muun tuonnemmaksi.\n\nHänestä oli kylliksi, että puoliso oli hänen luonaan ja terveenä ja\nvahingoittumattomana ainakin toistaiseksi. Ja oli vielä muutakin,\nmikä piti häntä äänettömänä, sillä aikaa kun mies söi eteensä tuotua,\nhätäisesti valmistettua aamiaista. Onnestansa huolimatta hän pelkäsi\nkysymystä, joka välttämättömästi kohdakkoin lausuttaisiin.\n\nVihdoin Ahmed nousi pöydästä, huoahti tyytyväisenä, tuli hänen\nluoksensa ja sulki hänet syliinsä tummien silmiensä hehkuessa niiden\ntutkivasti suuntautuessa hänen silmiinsä.\n\nJa miehen kuiskaamat sanat nostattivat polttavan punan, joka aallon\ntavoin levisi hänen hiusmartoonsa saakka. Vapisten hän painoi\npunehtuneet kasvonsa Ahmedin rintaa vasten ja supatti sekavasti. Mutta\nhuvitettuna naurahtaen hiljaa toinen nosti hänen päätänsä, pakottaen\nhänet kohtaamaan intohimoisen katseensa.\n\n»Kaikkien näiden vuosien jälkeen — Diane, sinä lapsien lapsi! Etkö vielä\nole tottunut minuun, vaimoni?»\n\nJa uudelleen naurahtaen hän päästi Dianan irti ja kääntyi sammuttamaan\nlamppuja. Hän hymyili yhäti tullessansa vaimonsa luokse sisähuoneeseen.\n\n»Tarpeetonta lienee minun tiedustaa, minkä tähden tapasin teltan\ntulvillansa valoa tähän aikaan yöstä! Saanko nöyrästi kysyä, oletko\nlainkaan ollut vuoteessa, senjälkeen kun minä lähdin luotasi? Ja jos\nsinun on muutettava päivä yöksi, _ma mie_, niin minkä tähden et pakota\nlaiskaa poikaasi olemaan seuranasi? Uskallan vaikka vannoa, ettei\npojalta ole mennyt monen tunnin uni hukkaan minun tähteni.»\n\nNaisen äänettömyys ja kasvojen ilme karkoittivat hymyn hänen huuliltaan\nja manasivat takaisin synkän rypistyksen, joka niin tyyten muutti\nhänen ilmeensä. Hän viskasi risaisen, vanhan burnusin yltänsä, tehden\nkiukkuisen liikkeen.\n\n»Missä Poju on, Diana?» sanoi hän lyhyesti, ja hänen kasvonsa\nkovettuivat hänen odottaessansa vastausta turhaan.\n\n»Vastaa minulle!» Nyt kajahti sama jyrkän käskevä, tyly ääni, jollaista\nDiana ei ollut kuullut vuosikausiin, ja äkkiä hänen silmänsä täyttyivät\nkyynelistä, kun hän ojensi kätensä miestä kohti, tehden pienen vetoavan\neleen.\n\n»En tiedä, Ahmed. Jospa sen tietäisin!» valitti hän, ja häneltä pääsi\nvavahteleva nyyhkytys.\n\nAhmed veti hänet itseään vasten miltei rajusti ja suuteli häntä katuvan\nhellästi. »Jumalan tähden, älä itke, armas! Älä tänä yönä — älä\nainakaan tänä yönä! En moiti sinua. Mutta Poju — varoitin häntä ennen\nlähtöäni. Selvitin hänelle, että hän oli vastuunalainen. _Grand dieu_,\njätin sinut hänen hoivaansa!»\n\n»Mutta, Ahmed, hänhän on vasta poika. Ja olihan Jusef ja Gaston —»\nSheikki puisti päätänsä vihaisesti.\n\n»Hän on mies, Diane», keskeytti hän nopeasti ja jyrkästi, »ja hänen\non vastattava tästä miehenä. _Bon dieu_, että hänellä pitää olla niin\nvähän kunniantuntoa, niin vähän säädyllisyydentajua! Kuinka kauan hän\non ollut poissa?»\n\n»Kuusi viikkoa», änkytti Diana, ja häntä puistatti toisen suusta\nkirvonnut voimakas kirous.\n\n»Keitä hänen mukaansa lähti?»\n\n»Ramadan ja S'rir.»\n\n»Kaunis kolmikko!» kivahti Ahmed, naurahtaen katkerasti. »Eikä ketään\nmuita saattajia — vaikka hän tiesi, missä tilassa maa on? Kirottu nuori\nhupsu!»\n\nSilloin Dianan itsehillintä romahti tyyten, ja hän takertui kiinni\npuolisoonsa, nyyhkyttäen hillittömästi.\n\nTukahduttaen toisen kirouksen Ahmed sieppasi hänet syliinsä ja kantoi\nhänet huoneen poikki.\n\n»Älä ole huolissasi, rakas!» kuiskasi hän laskiessansa Dianan\nvuoteelle. »Hän kyllä palaa aikanansa. Mustat lampaat palaavat aina.\nMinun pitäisi se tietää, sillä olin mustempi lammas kuin hänestä ikinä\nsukeutuu — Jumala minua auttakoon. Ja Jumala häntä auttakoon, kun minä\npäästän hänet käsistäni!» lisäsi hän tuikeasti itsekseen kääntyessänsä\nlopettamaan riisuutumistaan.\n\n\n\n\nIII\n\n\nTaivaallinen rauha lepäsi Tuggurtin pienen arabialaisen kaupungin yllä.\nVilpoisessa, varjoisessa eteishallissa istui _caissen_ suojassa pyylevä\nranskalainen _patron_ hautautuneena tilavaan, pehmeään nojatuoliin,\nkuorsaten äänekkäästi. Hänen kaljua päätänsä peitti räikeävärinen\nsilkkinen nenäliina, jota raskas hengitys hiljaa häilytti edestakaisin.\n\n_Caissen_ vastapäätä olevasta, avoimesta ovesta, joka johti avaraan\nhuoneeseen, puolittain seurustelusalonkiin, puolittain ruokasaliin,\nkuului samanlaisia enemmän tai vähemmän rauhallisen uinailun ääniä;\nsiellä pieni ryhmä kauppamatkustajia kylläisinä ja ikävystyneinä\ntoistensa seuraan käyttivät pakollisen joutilaisuuden hetkeä parhaiten\neduksensa.\n\nHallin oven läheisyydessä kyykötti kolme tai neljä liikkeen\npalveluksessa olevaa arabialaista juoksijaa kantapäittensä varassa,\nselkä seinään nojattuna, pää rinnalle painuneena, vaipuneina\nhaaveettomaan mietiskelyyn.\n\nUlkopuolella oli katu tyhjänä. Kokonaiseen tuntiin ei hotellia ollut\nsivuuttanut ainoakaan elävä olento paitsi vainottua kissaa, joka\noli vimmaisesti paennut kahta laihaa, takkuista, sekarotuista, sitä\npuolittain innostuneina ajavaa koiraa ja surkeata lamaantuneen näköistä\naasia, joka oli hitaasti harhaillut kadulla ja pysähtynyt hetkiseksi\nhotellin oven edustalle, päästäen pitkäveteisen, ulvontaa muistuttavan,\nvihlovan surullisen kiljaisun, ennenkuin se jatkoi mutkittelevaa\nharhailuansa, nuuhkien nälkäisenä maata, kunnes katosi näkyvistä.\n\nYläkerrassa istui Raoul de Saint Hubert yksityisessä huoneessa\nkirjoittamassa laajan pöydän ääressä.\n\nPuolisen jälkeen kuluneiden kahden tunnin aikana hän ei ollut\nkeskeyttänyt työskentelyänsä muutoin kuin sytyttääkseen uuden savukkeen\nja pannakseen vielä yhden pätkän kyynärpäänsä viereen sijoitetussa\ntuhkakupissa olevaan yhäti kasvavaan läjään tai vastatakseen avoimen\nikkunan ääressä olevalla ruokotuolilla viruvan lyhyen, vaalean nuoren\nmiehen silloin tällöin lausumiin huomautuksiin. Nämä viimemainitut\nkeskeytykset kävivät kuitenkin yhä harvemmiksi, kunnes vihdoin\nlakkasivat tyyten, ja viitsimättä ottaa siitä tarkkaa selkoa arveli\nSaint Hubert kumppaninsa nukkuneen. Mutta Caryll John Aubrey, vikontti\nCaryll, oli kaukana unesta.\n\nItsepäinen leuka työnnettynä eteenpäin ja otsa peloittavissa rypyissä,\njotka olivat hänen ainoa isän suvun puolelta peritty piirteensä, hän\nmielessänsä uudelleen muisteli tilannetta, joka tuntui joka hetki\nkäyvän yhä harmillisemmaksi ja vastenmielisemmäksi.\n\nHuonosti sopien ympäristöönsä, kiukuissansa siitä, että hänen oli\nollut pakko poistua siitä ainoasta maasta, jossa hänen mielestään oli\nmitään hyvää ja jossa hänen kaikki harrastuksensa olivat, ja katkeran\nvihamielisenä isälle, josta hänellä oli ainoastaan hämärä muisto, hän\nnurkui jokaista Englannin ulkopuolella vietettyä minuuttia ja kammosi\nyritystä, josta hän yksin oli vastuunalainen. Oliko hän tehnyt oikein?\nVai oliko hän ollut liian tunnollinen, liian intoileva hupakko?\n\nViikkokausia hän oli pohtinut sitä kysymystä pääsemättä vähääkään\nlikemmäksi sen ratkaisua.\n\nKuunnellessansa nyt Saint Hubertin uutteran kynän kahinaa hän huomasi\ntaaskin aprikoivansa asiaa ja rypisti otsaansa entistä synkemmin.\n\nMutta kävipä miten tahansa, hän uskoi menetelleensä oikein. Ja Jumalan\nkiitos, hän oli varma omista vaikuttimistaan. Algeriaan häntä ei ollut\ntuonut oman edun tavoittelu. Ja kun hän kerran oli täällä, oli asia\najettava loppuun saakka, olipa se mieluinen tai vastenmielinen — ja\nsiihen se sai toistaiseksi jäädä.\n\nPäättävästi hän käänsi ajatuksensa toisaalle, pujahtaen vaikeasta\ntilanteestaan tietoisen harjoituksen antamaan, kerkeään tapaan.\n\nHän oli liian vaatimaton myöntääksensä edes itselleen, että vain jyrkkä\nvelvollisuudentunne oli pakottanut hänet astumaan askeleen, joka nyt\nlähestyessänsä täyttymistään herätti hänessä voimakasta pelkoa.\n\nSillä velvollisuus oli hänen elämänsä pääsisältö. Sitä oli teroitettu\nhänen mieleensä siitä alkaen, kun hän oli kyllin vanha ymmärtääksensä\nmitään, sitä ja siitä asemasta, johon taivas oli nähnyt hyväksi hänet\nkutsua, johtuvien siveellisten velvoitusten ja vastuunalaisuuden\ntiukkaa tuntoa.\n\nJa kun hän ei ollut tiennyt mitään murhenäytelmästä, joka oli\nturmellut hänen iso-isänsä elämän, ei hän ollut milloinkaan aavistanut\nhuolellisen kasvatuksensa olleen vain yhden niistä keinoista, joilla\nsydämeltänsä murtunut mies oli koettanut sovittaa nuoruudenaikaisia\nhairahduksiaan.\n\nHänen kasvatuksensa oli ollut melkein ainutlaatuinen. Hän oli\nlapsuudestansa saakka ollut säännöllinen ja järjestelmällinen, tarkoin\nkammonnut kaikkea epäsovinnaista ja tavatonta, alituinen seurustelu\niäkkään vanhuksen kanssa oli lujittanut hänen ennakkokäsityksiään ja\ntehnyt hänestä ikäisekseen vakavan ja luotettavan.\n\nHän ei saavuttanut mitään akateemista arvoa eikä ollut erikoisen\nhyvä leikkikentällä, mutta kuitenkin yleisesti suosittu hyvänä\nyleisurheilijana, ja hänen Etonissa viettämänsä aika kului tasaisesti.\nJa kun hänen iso-isänsä vaarallisen heikko terveys oli sitä lyhentänyt,\noli hän suoraan koulunpenkiltä lähdettyänsä täydestä sydämestänsä\nsyventynyt siihen tehtävään, josta piti tulla hänen elämäntyönsä.\n\nVaistoiltaan ja koulutukseltaan hän oli uurastaja. Ja kaksi vuotta hän\noli ahertanut kuin kaleeriorja oppiaksensa perinjuurin tuntemaan kaikki\nmonimutkaiset tehtävät hoitaessansa laajoja tiluksia, joita hänet oli\nkasvatettu pitämään hänelle uskottuna pyhänä talletuksena.\n\nHänen ainoana kunnianhimoisena pyrkimyksenään oli ollut vanhan\nsukunsa perinnäistapojen säilyttäminen ja mallikelpoisena isäntänä\nesiintyminen, ja hänen ainoana huvituksenaan oli ollut metsästys.\n\nJa juuri tätä ainoata huviaan hän ajatteli Saint Hubertin kirjoittaessa\nkeskeyttämättä. Tässä kurjassa maassa ei hänelle oltu suotu edes\nmetsästystä, mietti hän, ajatustensa haikeina siirtyessä viereisessä\nhuoneessa oleviin pyssykoteloihin, jotka olivat olleet kiinni siitä\npitäen, kun hän lähti Englannista. »Maltahan kun ehdimme kauemmaksi\netelään.» Hän alkoi pahasti tuskastua tähän usein toistettuun\nhuomautukseen. Tämä kaikkihan sopi mainiosti setä Raoulille,\njoka käytti kaikki mahdolliset ajat jatkaaksensa loppumatonta\nkirjoittamistaan — mitä se sitten lieneekään ollut — nurisi hän\nitsekseen. Ja setä Raoul oli ranskalainen; tuskin saattoi olettaa\nranskalaisen olevan yhtä innokkaan kuin englantilaisen. Mutta\nsekään ei ollut totta — Caryll keskeytti sielullisen arvostelunsa\nluomalla katuvaisen katseen pöydän ääressä työskentelevään, kumaraan\nmieheen — setä Raoul oli mainio metsästäjä, yhtä hyvä kuin kuka muu\ntahansa. Siispä ei auttanut muu kuin odottaa, kunnes he pääsisivät\n»kauemmaksi etelään». Kauemmaksi etelään! Hitto vieköön etelän! Siinä\nhän taaskin koetti syrjäyttää vaikeuden, ja hän luuli, ettei hänen\ntarvitsisi alistua siihen ainakaan päivään tai pariin. Caryllien\nkuuluisat otsarypyt syvenivät, kun epämieluisia ajatuksia taaskin\ntulvahti nuoren miehen mieleen. Eksyneen pikku aasin surullinen ääni,\njoka odottamattomana hätkähdytti häntä, katkaisi hänen tuskalliset\nmietteensä.\n\nTukahdutetusti äännähtäen hän nousi pystyyn ja meni pienelle\nparvekkeelle, joka ulkoni lasiovelta, ja jäi tuijottamaan kadulle.\n\nJa hänen kasvonsa kovenivat hänen tarkkaillessaan pientä, surkeata\nnelijalkaista, joka nälkäisenä umpimähkään harhaili tyhjälle torille\npäin. »Se on melkein kuoleman kuva. Ja selässä avoin haava, johon voisi\npistää kätensä», mutisi hän äkäisesti. »Hyvä Jumala, millainen maa!\nHyvä Jumala, millaista kansaa!»\n\nHäntä kuvotti kuten aina, kun hän näki eläimen kärsivän, ja hän\nkirosi karkeasti, pyörähti kantapäällään ympäri ja syöksähti takaisin\nhuoneeseen.\n\n»Kuinka kauan meidän on vielä varrottava tässä Jumalan hylkäämässä\nonkalo-pahaisessa?»\n\nPikemminkin hänen sävynsä kuin hänen sanansa panivat Saint Hubertin,\nkun hän nosti katseensa työstään, tähyämään häntä hetkisen ennenkuin\nvastasi. Eikä hän puhuessaan suoraan vastannut hänelle singottuun\nkysymykseen. »Mikäs nyt on, Caryll?» tiedusti hän tyynesti, ja\nmyötätunto ja syvä ymmärtämys saivat hänet vastoin tavallisuutta\nlausumaan kysymyksensä englanninkielellä.\n\nNuoren miehen kasvoille levisi heikko puna, ja hänen äkäinen katseensa\nkävi epävarmaksi Saint Hubertin silmäillessä häntä tarkkaavasti.\n\n»Oh, eipä tavallista kummempaa», mutisi hän kärsimättömästi ikäänkuin\nolisi puolittain hävennyt omia tunteitaan, mutta aito englantilaiseen\ntapaan olisi ollut vastahakoinen myöntämään sitä. »Tällä kertaa pieni\nelukka-rukka, aasi, jonka ampuminen olisi ollut armelias teko.» Äkkiä\nhänen äänensä koventui harmista. »Minkä hiton tähden he eivät voi\npäästää eläin-poloista surkeudestaan? Täällä ollaan siinä suhteessa\npahempia kuin muualla, missä olemme olleet. En mahda sille mitään. Se\nsuorastaan tekee minut _sairaaksi_. Hyvä Jumala, se on kuohuttavaa —\nse on kirottua! Taivaan tähden, minkä tähden emme voi lähteä tästä\nhävyttömästä kaupungista edelleen?»\n\nSaint Hubert kohautti hieman olkapäitänsä ja alkoi koota pöytää\npeittävää sekavaa paperiläjää. Hän oli itse humaaninen, mutta tottunut\nniihin tuskastuttaviin näkyihin, jotka toisesta olivat sietämättömiä,\neikä hän tahtonut uudelleen aloittaa kiistaa jo kuluneeksi käyneestä\nkysymyksestä.\n\n»En osaa puhua siitä enempää kuin olen jo puhunut», vastasi hän\nkärsivällisesti, »emmekä hevin voi lähteä liikkeelle, kun emme tiedä,\nmihin lähteä. Meidän täytyy varrota, kunnes saamme varman tiedon\nsiitä, missä leiri on. Olemme hyvin onnellisia, kun voimme lainkaan\nlähteä», jatkoi hän, nitoen yhteen käsikirjoituksen irtonaiset liuskat\nja nojaten tuoliansa taaksepäin virittäessänsä uuden savukkeen.\n»Äskeisten levottomuuksien johdosta epäävät viranomaiset kaikilta\nluvan matkata etelään — turhaa on ollut noiden alakerrassa majailevien\nkauppamatkustajien napina, kun heille on annettu määräys pysyä poissa\netelästä tällä hetkellä. Ainoastaan sen vuoksi, että isäsi on niin\nhyvin tunnettu ja että — no niin, että minäkin olen sangen tunnettu,\nei tiellemme ole asetettu minkäänlaisia esteitä. Asiain näin ollen, on\nkomentaja välttämättä tahtonut lähettää saattojoukon mukaamme siihen\nsaakka, kunnes isäsi väki tulee vastaamme. Minä puolestani en pidä\nsitä tarpeellisena, mutta eversti Mercier haluaa kiihkeästi välttää\nkaikkia vastuksia ja tehdä sinulle kaikki niin sileäksi kuin suinkin.»\nHän pysähtyi hetkiseksi, silmäillen kumppaniansa terävästi. »En usko\nsinun oikein oivaltavan, millainen asemasi täällä on», jatkoi hän\nsitten hitaasti. »Tässä maassa merkitsee jotakin se, että on Ahmed\nben Hassanin poika. Sinulla on syytä ylpeillä isästäsi, Caryll.» Se\noli tyyni, mutta suora kehoitus. Mutta vaikka Saint Hubert odottikin\nvastausta, ei hän ollut ihan valmistautunut kuulemaan sanojensa aikaan\nsaamaa rajua purkausta. Caryll hätkähti ikäänkuin toinen olisi lyönyt\nhäntä, hänen nyrkkinsä tärähti heidän välillänsä olevaan pöytään, ja\nhänen kasvonsa muuttuivat lyijynharmaiksi.\n\n»Ylpeillä — isästäni!» huusi hän kiihtyneesti. »Ylpeillä siitä, että\nolen sekarotuisen arabialaisen poika...»\n\n»Caryll!»\n\nMutta ei edes Saint Hubertin tuikea nuhde kyennyt hillitsemään\nkatkeruuden tulvaa, joka oltuansa vuosikausia salvattuna nyt vihdoin\nmurtautui valloilleen.\n\nNyt Caryll asteli lattialla nopein, epätasaisin askelin ja levitti\nkätensä, tehden perin halveksivan eleen.\n\n»Mikä muu hän sitten on?» kivahti hän. »Ja mitä ihmettä hän on ikinä\ntehnyt sellaista, että minun pitäisi olla ylpeä hänestä? Oliko minun\nylpeiltävä siitä, että hän on hylännyt minut näin moneksi vuodeksi?\nOnko minun ylpeiltävä siitä, että hän mursi isänsä sydämen, antoi\nvanhus-poloisen kuolla näkemättä häntä? Luuletko minun voivan antaa\nsen hänelle anteeksi? Luuletko minun voivan unohtaa iso-isäni kuolemaa\n— ja hänen ääntänsä, ihan lopussa, pelkkää kuiskausta: '_Poikani,\npoikani_'? Hyvä Jumala, kuinka se viilsi! Ja sinä kehoitat minua\nylpeilemään hänestä! Olin vielä ihan pieni poikanen käsittäessäni, mikä\niso-isäni elämää vaivasi, alkaessani ymmärtää, mitä sinun käyntisi\nhänelle merkitsivät. Oli säälittävää nähdä hänen kiihtymystään,\nkun sinä olit tulossa, oli vielä vaikeampi tarkkailla häntä sinun\npoistuttuasi. Ja kun minä sinun ollessasi meillä joskus satuin olemaan\nsamassa huoneessa, kuulin usein hänen puhuvan isästäni, kadehtien\nsinua, koska sinä sait häntä tavata eikä hän saanut. Ja vaikka olinkin\nlapsi, sadattelin sitä miestä, joka tuotti hänelle kärsimyksiä. Hyvä\nJumala, kuinka häntä vihasin! Ja arveletko sen olleen minusta hauskaa,\nettä minut koko elämäni ajan on tunnettu 'aavikolla asustavien,\ntavattomien ihmisten pojaksi'. Kenties se on pikku seikka, mutta minä\nkammoan kaikkea epäsovinnaista. Valmistavassa koulussa ollessani oli\nelämäni surkeata, ja samanlaista jatkui Etonissa. Jouduin inhoamaan\noman nimeni sointua ja siihen liittyvää salaperäisyyttä. Ja kaikki\nnäyttivät tietävän koko asian tai luulivat sen tietävänsä. Minua\nosoitettiin jonkinlaisena kummallisuutena muiden poikien äideille ja\nsisarille. Olin 'omituisia Carylleja', ja isäni oli sekapäinen tai oli\ntehnyt jonkun kepposen, jonka tähden hänet oli potkittu pois suvusta.\nMiten olisin voinut selittää, että hän oli arabialainen päällikkö?\nArabialainen päällikkö — armias Luoja! Minä kaipasin säädyllisiä,\nsäännöllisiä vanhempia, joista olisi voinut puhua samoin kuin muiden\npoikain omaisista. Mutta ärsyttävintä ei ole se. Mitäpä väliä sillä,\nmitä kirotut, uteliaat juoruilijat puhuvat. Pahinta on se, että tiedän\nolevani sellaisen miehen poika, joka... joka...»\n\nHän murtui tyyten ja vaipui pöydän ääressä olevalle tuolille, painaen\npäänsä käsivarsilleen.\n\nSiinä oli vihdoinkin avomielinen tunnustus siitä, mitä Saint Hubert oli\nusein epäillyt, mutta koskaan ennen ei ujo, herkkätuntoinen nuorukainen\nollut rikkonut ympärilleen rakentamaansa eristysmuuria paljastaaksensa\nsisimmät tunteensa, tätä ennen hän ei ollut koskaan millään tavoin\nvihjannut niihin katkeriin ajatuksiin, joita hän hautoi mielessään ja\njotka olivat myrkyttäneet hänen nuoren elämänsä.\n\nJa katsellessansa nyt hänen nytkähteleviä hartioitaan huomasi Saint\nHubert, että hänen edessänsä oli taaskin sama pulma, joka oli vaivannut\nhäntä vuosikausia.\n\nMenettelikö hän oikein salatessaan tietonsa vai oliko hänen\nvelvollisuutensa selvittää asia Caryllille niinkuin hän yksin saattoi\nsen tehdä?\n\nIso-isän ja pojanpojan välinen rakkaus oli ollut ihana, ja\nCaryllista oli vanhus ollut kaiken kunnon ja suoruuden esikuva.\nPitikö hänen tuhota nuorukaisen usko ja turmella hänen ihanteensa\nhäikäilemättömästi tutustuttamalla hänet surkean, vanhan tarinan\nalastomiin tosiseikkoihin. Kerran aikaisemmin oli hänen ollut pakko\nkertoa se tarina. Mutta käsittäisikö Caryll sen niinkuin hänen äitinsä\noli tehnyt? Silloin se oli kerrottu Saint Hubertin rakkaimman ystävän\npuhdistamiseksi. Eikö sen kertomiseen nyt ollut sama syy ja vielä\nsuurempikin syy? Oli mahdotonta sallia Caryllin pysyä tietämättömänä,\nolla suomatta hänelle tilaisuutta itse, tuntien todenperäiset\ntapahtumat, tuomita isänsä ja iso-isänsä välillä.\n\nSaint Hubert meni verkkaisesti pöydän toiselle puolelle.\n\nMutta laskettuaan kätensä Caryllin olalle hän pysähtyi kahdella päällä,\nrypistäen otsaansa ja nielaisten paljastuksen, joka pyöri hänen\nkielellänsä.\n\nEi vielä. Hän odottaisi vielä vähän aikaa, siihen saakka, kunnes vaikea\nperhekokous olisi suoritettu, kunnes tieto äidin rakkaudesta ja hänen\nnyt vihaamansa isän parempi tunteminen olisivat tasoittaneet tietä ja\ntehneet tarinan kestämisen hänelle helpommaksi. Mutta jotakin hänen oli\nsanottava.\n\n»Rakas poika», alkoi hän, mutta pysähtyi sitten kerrankin lainkaan\nlöytämättä sopivia sanoja.\n\nJa Caryll oli jo rauhaton hänen kätensä kosketuksesta ja hiljaisella\näänellä jatkoi puhetta.\n\n»Kaikki on hyvin, setä Raoul», virkkoi hän nykäyksittäin pää\nedelleenkin painettuna käsivarsia vasten. »Olen pahoillani siitä, että\nesiinnyin narrimaisesti. Unohda se, ole hyvä! En suorastaan mahtanut\nsille mitään. Minun oli puhuttava — se on painanut minua vuosikausia.\nEnkä välitä siitä, että olin aasimainen sinun nähtesi ja kuultesi.\nSinä ymmärrät aina. Olet aina ollut niin — min vietävän kelpo ystävä\nminua kohtaan.» Hänen äänensä tukehtui ankaraan nyyhkytykseen. Sitten\nhän äkkiä nosti päänsä pystyyn ja tarttui Saint Hubertin käteen niin\nlujasti, että ranskalainen hätkähti. »Minkätähden olet minulle niin\nhyvä, setä Raoul? Minkätähden olet aina tehnyt niin paljon hyväkseni?\nSinä ja vanhus olette tuskin sallineet minun tuntea isänkaipausta\n— ja sinä olet opettanut minulle vieläkin enemmän kuin hän, vaikka\nhän rakastikin minua paljon. Jospa osaisin kertoa sinulle, kuinka\nkiitollinen olen! Mutta olen kelvottoman kankeakielinen enkä osaa\nlausua ajatuksiani. Sinä olet ollut minulle enemmän kuin isä, setä\nRaoul — jumaliste, toivoisin sinun olevan isäni!» Ja hänen takanansa\nseisoi Raoul de Saint Hubert ääneti, iloissaan siitä, että hänen\nkasvonsa olivat piilossa, ja koettaen hillitä tunnepuuskaa, joka oli\nvähällä käydä yli hänen voimiensa.\n\nNäillä muutamilla viimeisillä sanoilla, jotka niiden lausujasta\nolivat vain itsestänsä pulpahtanut rakkauden ilmaisu, oli siitä\nmiehestä, jolle ne oli osoitettu, syvempi, purevampi merkitys. Hänen\npoikansa — niin olisi saattanut olla! Hänen palvomansa naisen elävä\nkuva. Se ajatus vihloi kuin terävä säilä, jota kierretään avoimessa,\nparantumattomassa haavassa. Hänen tummat silmänsä siristyivät tuskasta,\nja taaskin hän taisteli niin kauan salassa pitämäänsä kuolematonta\nrakkautta ja alituisesti kivistävää, lähtemätöntä kaipausta vastaan.\n\nKaksikymmentä vuotta hän oli näytellyt, säilyttänyt salaisuutensa ja\npysynyt sen naisen ystävänä.\n\nNainen oli kaivannut Ahmedin rakkautta eikä hänen. Ja tyydyttääksensä\nDianan sydämen halun hän oli kamppaillut kuoleman kanssa palauttaakseen\nhänen syliinsä sen miehen, joka oli tehnyt hänelle niin huutavaa\nvääryyttä. Ja hänen rukoilemansa onni oli tullut Dianan osaksi, ja\nDianan onni merkitsi hänelle enemmän kuin hänen omansa.\n\nEikä Ahmedkaan ollut milloinkaan aavistanut mitään. Saint Hubert oli\nepäitsekäs, eikä hänen sydämessään ollut sijaa katkeruudelle, ja hänen\nystävyytensä sheikkiä kohtaan oli kestänyt kaikkein suurimman koetuksen.\n\nMolempien ystävänä hän oli käynyt heidän luonansa niin usein kuin\nolosuhteet ja hänen oma rohkeutensa olivat myöntäneet. Eikä kukaan muu\nkuin hän itse tiennyt, kuinka tuskallisia ne vierailut olivat olleet.\n\nHän pelkäsi niitä aina — kuten hän nyt pelkäsi tulevaa käyntiä, hupsu\nraukka kun oli! Jyrkästi hän kiskaisi ajatuksensa nykyisyyteen,\nihmeissänsä aprikoiden, kuinka kauan sitten Caryll oli puhunut ja oliko\nhänen mielenliikutuksensa jäänyt huomaamatta.\n\nPeläten itseänsä, peläten tilannetta, joka oli käynyt järkyttävän\npingottuneeksi, hän oivalsi, että jokapäiväinen vastaus oli ainoa\nmahdollinen. Hän puristi huuliltansa naurun, joka kuulosti varsin\nluonnolliselta, vaikka olikin jonkun verran epävakainen. »Se olisi\ntehnyt sinusta ranskalaisen, sinä pinttynyt John Ball», huomautti hän\nkeveästi. »Tietysti se imartelee minua. Mutta älä lausu harkitsematta\nsellaista, mitä saatat katua. Malta siihen saakka, kunnes ensin\nolet nähnyt oman isäsi!» Hänen vilpittömyytensä ja hänen äänestänsä\nsoinnahtanut syvä ihailu olivat epäilemättömän selvästi tuntuvat,\nja Caryll murahti jotakin epäselvästi, siirtyi avoimen ikkunan\nääreen ja jäi seisomaan, katsellen ulos kädet työnnettyinä syvälle\nhousuntaskuihin.\n\n»Hänessä kaiketi lienee jotakin hyvääkin», virkkoi hän vihdoin perin\ntöykeästi, »koska olet pysynyt häneen kiintyneenä näin monta vuotta.\nMutta sinä olet hänen ystävänsä ja olet luonnollisesti puolueellinen.\nSinä et voi nähdä häntä samassa valossa kuin minä näen ja kuin muut\nnäkevät. Taivas tietää, etten tahdo tuomita häntä kohtuuttomasti. Mutta\nminusta tuntuu, että kovin monet seikat kaipaavat selitystä. Minä\ntiedän niin vähän. Tiedän vain sen, että hän on jostakin syystä, jonka\nhän itse parhaiten tuntee, elänyt koko ikänsä aavikolla, arabialaisena\narabialaisten parissa, ja että hän siellä kohtasi äitini ja meni hänen\nkanssansa naimisiin. Mutta joskin hän haluaa esiintyä itämaalaisena\nmahtimiehenä ja hallita likaista, vastenmielistä, varastelevaa\nroskajoukkoa, ei hän pääse eroon siitä tosiasiasta, että hänen\nvelvollisuutensa ja vastuunsa Algerian ulkopuolella...»\n\n»Hän tunnusti ne velvollisuudet lähettäessänsä sinut Englantiin\nottamaan hänen paikkansa», keskeytti Saint Hubert. »Et hevin voi\nriidellä hänen kanssansa sellaisesta, missä sinä olet voittanut aika\npaljon.»\n\n»Mutta, hyvä Jumala, siitähän minä riitelenkin», tokaisi Caryll\nnopeasti. »Se on väärin, se on pohjaltansa väärin. Hän on Glencaryll,\neikö olekin? Eikö hänellä ole kotosalla velvollisuuksia, jotka\non otettava huomioon ennen hänen kehnoja arabialaisiansa?» Ja\nharmistuneena hän pyörähti ympäri, silmäillen synkästi Saint Hubertia,\njoka oli palannut istumaan pöydän ääreen.\n\n»Hän oli vanhempi kuin sinä olet nyt, ennenkuin tiesi, ettei hän ole\narabialainen, ennenkuin oli kuullut puhuttavankaan Glencaryllista»,\nvastasi Saint Hubert. »Hän syntyi aavikolla, hänet kasvatettiin\naavikolla, ja häneen oli juurtunut velvollisuudentunne heimoansa\nkohtaan, ennenkuin hänellä oli aavistustakaan muusta perinnöstä. Se\ntieto tuli liian myöhään vaikuttaaksensa häneen. Kaikilta vaistoiltaan\nhän oli arabialainen, ja rakkaus heitä kohtaan ja lapsuudenaikainen\nkasvatus ovat pitäneet häntä uskollisena sille kansalle, jonka\nkeskuudessa hän oli varttunut mieheksi. Jos luulet sen olleen helppoa,\nniin olet erehtynyt. Ben Hassanin heimon miehet ovat kokonaan\ntoisenlaisia kuin mitkään tähän saakka näkemäsi arabialaiset. He ovat\nuppiniskaista, sotaista väkeä, ja heidän hallitsemisensa vaatii miestä.\nIsäsi elämä on vaivaloista. Ja vaikkapa ei olisikaan ollut syitä — hm —\nsyitä, joiden tähden hän ei halunnut käydä Englannissa, epäilen hyvin\nsuuresti, olisiko hän pitänyt viisaana ja poliittisena poistua kansansa\nparista niin pitkäksi ajaksi.»\n\nCaryllin jöröistä kasvoista kuvastui hänen tuntemansa ylenkatse.\n\n»Siihen ei kai ole luottamista! Aika hupaisa ympäristö», äänsi hän\nhalveksivasti. »Mutta vaikka se kaikki pitäisikin paikkansa, ei sama\neste otaksuttavasti pidätä äitiäni.» Nuorekkaan äänen omituinen, uhman\nsekainen, intoilevan mahtipontinen sävy sai Saint Hubertin entistäkin\nparemmin tajuamaan, kuinka syvälle juurtunut ja kuinka katkera Caryllin\nvanhempiansa kohtaan tuntema harmi oli. Hänen oma asemansa tuntui\nvaikeammalta kuin konsanaan.\n\n»Myöskin hänen elämänsä on ollut hyvin puuhaisaa», sanoi hän\nverkkaisesti, samalla kun hänen mielessänsä taistelivat kiihkeä halu\npuolustaa rakastettua naista ja se pelko, että hänen puolustuksensa\nvain antaisi aihetta lisäloukkauksille, »puuhaisampi kuin sinä\nmitenkään osaat kuvitella. Hän on väsymättömästi työskennellyt\nparantaakseen naisten ja lasten asemaa ja kohentaakseen heidän\nelinehtojansa. On esimerkiksi kokonaan hänen ansiotansa, että\nsilmäntulehdus on melkein tyyten hävinnyt heimon keskuudesta.»\n\n»Mutta omaan poikaan ei hänen toimintansa ulotu», pisti Caryll\nkatkerasti väliin.\n\nSaint Hubertin kasvot punehtuivat äkillisestä suuttumuksesta. »Ole\noikeudenmukainen, Caryll!» muistutti hän terävästi. »Jos olisi\nollut todellista tarvetta, mitään ruumiillista syytä, olisi äitisi\nmyllertänyt taivaan ja maan päästäksensä sinun luoksesi. Mutta sinä\net ole eläissäsi ollut päivääkään sairaana. Olet vahva kuin hevonen\nja kahdesti niin terve. Ja kun asia on niin, ei milloinkaan ole ollut\nsyytä olla huolissaan sinun tähtesi. Äläkä luulekaan, ettei äitisi\nolisi milloinkaan tahtonut nähdä sinua. Tämä ero on ollut hänen\nelämänsä ainoa suru. Mutta hän ei ole saanut toimia oman mielensä\nmukaan», jatkoi hän hitaammin kykenemättä salaamaan hämmennystään.\n»Isäsi on ihastunut häneen ja tyyten riippuvainen hänestä. Ja ehkä\nisälläsi luonnonmukaisesti on sen kansan vaistot, jonka parissa hän\nelää. Hän ei ole koskaan voinut sopeutua siihen — se on — tarkoitan —\nhänestä on ollut mahdotonta...» Nyt hän takerteli pahasti, ja Caryll\ntäydensi hänen ajatustansa nopeasti ja purevasti.\n\n»Älä pieksä tuulta, setä Raoul! Sinä tarkoitat, että hän _kielsi_ äitiä\nlähtemästä.»\n\nSaint Hnbert nielaisi huokauksen. Haluamatta pitkittää väittelyä,\njoka oli jo nyt mennyt kyllin etäälle, ja enää puolustella sellaista,\nminkä hän aina oli sydämessänsä tuominnut, hän vastasi vain vähäisellä\nmyöntävällä nyökkäyksellä eikä ollut huomaavinansakaan Caryllin sanoja\nseuraavaa huomautusta: »Itsekäs raakimus», joka jupistiin hyvin hiljaa,\nmutta kuitenkin kuuluvasti.\n\nOllen syvästi kiintynyt Carylliin ja täydelleen tuntien vaikean\nasemansa Saint Hubert tajusi, kuinka tiukka oli tämä tilanne, joka ei\nalunperinkään ollut tuntunut helpolta.\n\nHeidän ollessansa vähän aikaa Pariisissa oli nuori mies hillinnyt\nsuvaitsemattomuuttansa ja englantilaisia ennakkoluulojansa\nkohteliaisuudesta isäntäänsä kohtaan. Mutta Algeriassa ne olivat\npuhjenneet estämättömästi näkyviin.\n\nHeidän matkustaessansa junalla Biskraan ja sitten ratsastaessansa\nikävähkön taipaleen Tuggurtiin ei Caryll ollut lainkaan salannut\ntunteitaan, vaan oli arvostellut ja tuominnut vapaasti. Hän ei nähnyt\nmaassa mitään kaunista ja tuntui syntymästään saakka vihaavan sen\nasukkaita. Heidän viehättävän ulkokuorensa alla hän näki vain likaa ja\nsaastaa, ja se sai hänet inhoten kammoamaan heitä ja mahdollisimman\nvisusti karttamaan läheistä kosketusta heidän kanssansa.\n\nJa nyt, melkein heidän matkansa päämäärässä, oli hänen esiintymisensä\nmuuttunut selväpiirteisemmin vihamieliseksi.\n\nPakollinen odotusaika Tuggurtissa oli käynyt hänen jo ennestään\nylettömästi pingoittuneille hermoillensa, varmentanut hänen\nennakkoluulojaan ja ärsyttänyt hänen suvaitsemattomuuttaan. Hän oli\nollut ynseä ja jokseenkin töykeä sekä ranskalaisia sotilasviranomaisia\nettä paikkakunnan arabialaisia päälliköitä kohtaan, ja joissakuissa\ntapauksissa olivat Saint Hubertin hienotuntoisuus ja kärsivällisyys\njoutuneet äärimmäisen kovalle koetukselle hänen koettaessansa tasoittaa\nvaikeuksia ja silittää hankauksia.\n\nEikä asiaa ollut helpottanut se, että Saint Hubertin oli ensimmäisten\nvihamielisyydenpurkausten jälkeen ollut pakko jättää Caryll\nselviytymään omin neuvoin.\n\nRanskalainen ei ollut tullut Afrikkaan yksinomaan sen tähden, että\nhänen oli saatettava Caryllia. Hän oli tullut myöskin edistääkseen\nyritystä, joka oli hyvin likellä hänen sydäntään, ja syventyneenä tämän\nyrityksen yhteydessä olevaan työhönsä hän oli sulkeutunut huoneessansa\ntuntikausiksi yhteen menoon, kirjoittanut uutterasti ja ottanut vastaan\nyhtämittaisen jonon alkuasukkaita, päälliköistä ja kulkureista alkaen\nvaeltaviin kerjäläisiin saakka, joiden repaleet ja likaisuus olivat\näidyttäneet hänen nuoren ottosukulaisensa inhon äärimmilleen. Eivätkä\nyksinäiset harhailut hänelle soveltumattomassa ympäristössä, sillä\nCaryll ei ollut pitänyt kumppaneinansa Saint Hubertin arabialaista\npalvelijaa eikä häntä saattanutta hotellin käskyläistä, olleet\nsopeuttaneet Caryllia uusiin oloihin eivätkä parantaneet hänen\ntuultansa. Ja kun Saint Hubert kokosi paperinsa ja sujutti ne salkkuun,\njonka- hän sitten lukitsi ja sysäsi pöydän laidalle, vaivasi häntä\njuuri se ajatus, että hänen oli taaskin jätettävä Caryll yksinänsä\njöröttelemään. Purkauksensa jälkeen Caryll oli taaskin käynyt äreän\näänettömäksi ja istunut sykertyneenä ruokotuoliin, johon hän oli\npalannut.\n\nHän ei liikahtanut eikä nostanut päätänsä, kun Saint Hubert, joka oli\nmennyt avoimen ikkunan ääreen ja nojautunut sen pieleen, alkoi puhua\npuolittain selin huoneeseen päin:\n\n»Olen pahoillani, että minun on taaskin jätettävä sinut yksin,\n_mon cher_, mutta olen sopinut kohtaavani erään henkilön tänään\niltapäivällä. Ja tänä iltana syön päivällistä kaidin ja hänen poikansa\nseurassa, jotka kävivät luonamme eilen. Arvasin, ettet sinä tahtoisi\ntulla mukaan. Ja koska kaid ei ymmärrä vähääkään ranskaa, esitin sen,\nettet sinä osaa arabian kieltä, riittäväksi puolustukseksi.»\n\nHänen yrityksensä syrjäyttää aikaisempi keskustelu onnistui jotensakin\nhuonosti. Yhäti närkästyneenä ja itsepintaisesti hautoen omia huoliansa\nCaryll vastasi purevasti, avoimesti kehoittaen häntä vielä jatkamaan\nväittelyä.\n\n»Onko arabialainen veljeni samannäköinen kuin tuo nuori vintiö?»\n\nSaint Hubertin kärsivällisyys oli melkein lopussa, ja hänenkin\nsisunsa alkoi kuohua, mutta hauskuutta sekaantui hänen harmiinsa,\nkun hän mielessään vertasi nuoremman Ahmed ben Hassanin jäntevää,\natleettimaista vartaloa ja terveitä, kauniita kasvoja nuoren kaidin\nkömpelön järeään, veltostuneeseen ruumiiseen, kalpeisiin poskiin ja\naistillisiin, hekuman huumaamiin silmiin, jotka edellisenä päivänä\nolivat tehneet häneen niin vastenmielisen vaikutuksen.\n\n»En ole nähnyt Pojua lähes kahteen vuoteen», vastasi hän lyhyesti. »Ja\nkuten jo äsken huomautin, miksi et odottaisi, kunnes itse saat nähdä\nja voit sen perusteella arvostella? Ja miksi pitää tuota surkeata\nnuorukaista esikuvallisena arabialaisena? Huonontuneita yksilöjä on\njokaisessa kansassa. Myöskin sinun on myönnettävä, että Algeriassa\nollessasi olet nähnyt paljon ruumiillisesti uhkeita arabialaisia, jotka\nolisivat kunniaksi mille maalle tahansa. Älä enää estele, Caryll.\nTiedän sinun inhoavan koko juttua. Käsitän, että sinusta turtuu hyvin\nvaikealta. Otaksuttavasti on se hyvin vaikeata heistäkin — omaisistasi\nnimittäin. Saattaisin myöskin lisätä, että se on — vaikeata minustakin.»\n\nNopeasti katuen Caryll ojensi kätensä.\n\n»Olen raakalainen, kärtyinen raakalainen», jupisi hän. »Miksi et\npotkaise minua, vaan väittelet kanssani? Mutta se kaikki on perin\nilkeätä. En jaksa sopeutua siihen, eikä koettaminen hyödytä mitään.\nInhoan tätä maata ja inhoan tätä kansaa. Toinen kaipaisi lantalapiota\nja toinen suihkua!»\n\nSaint Hubert purskahti nauramaan ja palasi huoneeseen.\n\n»Älä pyyhkäise liian lavealti!» esteli hän hyväntuulisesti. »Joukossa\non joitakuita puhtaitakin.»\n\n»Minä en ole nähnyt ainoatakaan...» alkoi hän, mutta pysähtyi sitten\näkkiä, ja hänen kasvonsa lehahtivat punaisiksi.\n\nMutta Saint Hubert, joka etsi johonkin sekaantunutta kirjettä, ei\nhuomannut hänen hämminkiään, ja hän seisoi hiljaa, kunnes Raoul\nvihdoinkin löydettyänsä kadonneen kirjeen tirkisti lyhytnäköisesti\nkelloonsa ja vihelsi säikähtyneenä.\n\n»Vietävä!» huudahti hän. »En aavistanutkaan, että on näin myöhäistä.\nNyt minun on riennettävä. Olen pahoillani siitä, että minun on tänä\niltana jätettävä sinut yksin, mutta en mahda sille mitään. Minulla on\nsyytä olla huomaavainen kaidille. Jos sinun on päivällisen jälkeen\nkovin ikävä, niin voisithan kutsua isännän luoksesi. Hän on säädyllinen\npikku sielu ja pelaa aika hyvin pikettiä _Café maure_ ei tietenkään\nsinua viehätä», lisäsi hän kiusoittelevasti. Ja taaskin nauraen hän\nheilautti kättänsä ja poistui huoneesta.\n\nJa uudelleen tulvahti kuuma veri tummana aaltona Caryllin kasvoille, ja\nhän keikautti äkäisesti päätänsä seisoessaan tuijottaen Saint Hubertin\njälkeen sulkeutuneeseen oveen.\n\nMutta ei hän ollut äkäinen Saint Hubertille. Häntä ärrytti niin\nkovasti se tieto, että hän itse oli horjuvainen, että hänessä oli\näskettäin herännyt harrastus, joka oli ristiriidassa hänen kiivaiden\nväitteittensä kanssa. Mutta tiukasti puhuen hän ei sittenkään ollut\npoikennut totuudesta, päätteli hän mielessään. Hänen äskeiset sanansa\npitivät paikkansa, melkein jok'ikinen. Mutta vaikka vilpittömästi\ninhosikin tätä maata ja sen kansaa, oli hänen silti varmasti\nmahdollista tuntea sääliä yhtä tämän rodun jäsentä kohtaan, joka oli\nerilainen kuin muut ja kiehtoi häntä juuri sen erilaisuuden tähden.\nSilmäänpistävä vastakohtaisuus oli kiinnittänyt hänen huomiotansa ja\nherättänyt hänen harrastuksensa.\n\nJa hän tunsi vain sääliä, samanlaista sääliä kuin katsellessaan\nrääkätyn eläimen äänettömiä kärsimyksiä. Mitäpä muuta hän olikaan\n— pahoinpidelty pienokais-poloinen! Caryllin kasvot punehtuivat\njälleen rehellisestä suuttumuksesta, kun hän muisteli heidän\nensimmäistä kohtaustaan. Siitä oli vain vähän kolmatta viikkoa. Hän\noli eräänä aamuna saattajanansa vain englantilainen palvelijansa\nlähtenyt ratsastamaan Temacinin suunnalle ja ikävystyneenä tasaiseen,\ntympäisevään tiehen tehnyt paluumatkalla kierroksen.\n\nKuninkaanhautojen takana olevien hiekkakumpujen keskellä hän oli äkkiä\nnähnyt jättiläismäisen arabialaisen armottomasti pieksämässä hentoa\ntyttöstä, joka kyllä kesti hirveätä kuritusta äänettömästi, mutta\nkiemurteli tuskissaan ja rimpuili epätoivoisesti vapautuaksensa.\n\nAjattelematta mahdollisia seurauksia ja muistamatta Saint Hubertin\nusein toistamia varoituksia, tietoisena ainoastaan hänet vallanneesta\nraivosta ja harmista Caryll oli luikannut palvelijallensa ja\nlähtenyt täyttä laukkaa heitä kohti, puristaen sormillansa raskasta\nmetsästysraippaa, joka sattui olemaan hänen kädessänsä.\n\nPitkä, notkea ruoskansiima oli viuhahtanut ilmassa ja kiertynyt\nkuristavasti arabialaisen kaulan ympärille; mies oli lysähtänyt\npolvillensa, kiskoen raipan Caryllin kädestä ja kaatuessansa\nhellittäen tytön irti. Salamannopeasti hän oli ponnahtanut pystyyn\nveitsen välähtäessä hänen kädessänsä, repinyt siiman kaulastansa ja\nsyöksähtänyt eteenpäin kasvojensa nytkähdellessä kamalasti, ja hänen\nhurjista silmistänsä oli hehkunut melkein mielipuolisen raivokasta\nmurhanhimoa.\n\nKannustaen ratsuansa sivullepäin Caryll oli väistänyt häneen tähdätyn\nkiukkuisen iskun.\n\nEikä mies ollut saanut toista tilaisuutta. Sillä palvelija — joka oli\nkasvatettu Glencaryllin talleissa ja tätä matkaa varten korotettu\ntallirengistä kamaripalvelijaksi — oli kiiruhtanut isäntänsä avuksi\nkumartuneena syvään satulassansa ja heiluttaen kädessään maasta\nsieppaamaansa raippaa ja ohjannut hevosensa suoraan arabialaisen\npäälle, koettaen ratsastaa hänet kumoon. Ja tämän toisen hyökkäyksen\nedessä roteva alkuasukas oli pyörähtänyt raukkamaisesti pakoon, juosten\naaltoilevalla maaperällä melkein uskomattoman nopeasti, samalla kun\npalvelija oli ajanut häntä takaa, kajautellen hilpeästi: »Tiehesi!»\nkunnes ahdistaminen oli tuntunut tarpeettomalta.\n\nCaryll oli laskeutunut ratsailta ja mennyt säälin vallassa tytön\nluokse, joka oli virunut liikkumattomana hietikolla kasvot alaspäin.\n\nKun hän aina oli ollut ujo naisten seurassa ja nyt jo pelännyt\nsekaantumisestansa saattavan koitua tytölle enemmän harmia kuin hyvää,\noli hän arasti taputtanut pieksettyä olalle ja olisi toivonut olevansa\ntuhannen kilometrin päässä.\n\nVärähtäen hänen kosketuksestansa toinen oli noussut verkkaisesti\nistumaan ja katsellut häntä oudon kummissansa osoittamatta\nuteliaisuutta tai pelkoa. Hän ei ollut aikaisemmin vähääkään valittanut\neikä hänen tummissa, mittaamattoman syvissä, Carylliin suunnatuissa\nsilmissänsä ollut kyyneliä. Mutta hänen huulestansa kihonnut ohut\nverijuova oli todistuksena tuskasta, jonka hän oli niin sankarillisesti\nsalannut.\n\nSe oli herättänyt Caryllissa ihailua samoin kuin se syvensi hänen\nsääliänsä.\n\nHän oli änkyttänyt muutamia sanoja kovinkaan suuresti toivomatta\ntoisen ymmärtävän niitä. Mutta tyttö olikin vastannut sujuvalla\nranskankielellä, ja hänen pehmeä äänensä oli ollut väsyneen\nvenyttelevä, vaikka hänen sävynsä oli ollut melkein huoleton. »_Je m'en\nsuis habituée_.» Hän oli siihen tottunut! Caryllin rintaan tulvahtanut\nkiukun aalto oli ollut vähällä tukehduttaa hänet. Hän oli koettanut\nkysellä tytöltä lisää, mutta vastaukset olivat olleet vältteleviä.\nTyttö oli näyttänyt masentuneelta eikä tuntunut välittävän hänen\nväliintulostaan eikä hänen jatkuvasta läsnäolostaan. Ja tietämättä,\nolisiko hänen pitänyt lähteä vaiko jäädä, hän oli viipynyt aprikoiden,\nolisiko hänen niin pitkälle mentyänsä pitänyt yrittää vieläkin suojella\ntyttöä, kykenemättä kuitenkaan ratkaisemaan miten menetellä.\n\nTuontuostakin hän oli vaivihkaa vilkaissut tyttöön, joka\nvastustamattomasti veti hänen silmiään puoleensa. Ja joka kerta oli\ntytön hunnuttomien kasvojen tavaton kauneus, ilmeitten lapsellinen\npuhtaus ja raikas sulous, joka tuntui häntä verhoavan, tehneet häneen\nvoimakkaan vaikutuksen. Ja vaikka hän olikin köyhästi puettu, oli hän\ntaivutetun päänsä laesta pienten, paljaitten jalkojensa varpaisiin\nsaakka _puhdas_.\n\nTyttö itse oli lopettanut tämän omituisen kohtauksen. Palvelijan\npalattua hän oli tehnyt pienen, sävyisän, mutta epäämättömästi\ntorjuvan eleen ja vasta sitten jupissut joitakuita sanoja kiitokseksi.\nCaryllilla ei ollut siis muuta neuvoa kuin poistua, ja hän oli\nratsastanut takaisin hotelliin, yhä miettien, oliko hän tehnyt\nkorjaamattoman tuhmuuden vaiko menetellyt ainoalla mahdollisella\ntavalla, tekisikö terveellinen ojennus hyvää puolisolle, isälle tai\nrakastajalle — mikä niistä raakalainen lieneekin ollut — vai kostaisiko\nhän onnettomalle uhrillensa kymmenkertaisesti. Ja häntä oli vaivannut\nse ajatus, että hento tyttö oli avuttomana raa'an isäntänsä kynsissä.\n\nSenjälkeen olivat he kohdanneet toisensa monesti, sattumalta ja\nodottamatta kaupungin laitaosissa. Ja tyttö oli aina ollut samanlainen\nkuin heidän tavatessansa toisensa ensi kerran: hän ei ollut välittänyt\nCaryllin tulosta eikä kiinnittänyt huomiota hänen lähtöönsä. Hän otti\nmiehen vastaan samoin kuin nähdessänsä hänet ensi kerran, kylmästi ja\nmelkein tunteettomasti.\n\nHänen käytöksensä ei ollut lainkaan hämmentyneen tapainen, ei vähääkään\ntyttömäisen keimaileva, eikä hänen puhutellessansa Caryllia hänessä\nnäkynyt häivettäkään sukupuolitietoisuudesta — hänen mieleensäkään\nei näyttänyt johtuvan, että he olivat mies ja nainen kahdenkesken.\nSellaista hän ei ollut odottanut itämaalaiselta naiselta. Ja usein\nhän oli aprikoinut, olikohan syy hänessä itsessänsä eikä tytössä,\naiheuttivatko hänen oma ujoutensa ja kömpelyytensä sen, että tyttö aina\nesiintyi häntä kohtaan tyynesti ja kiihkottomasti.\n\nMutta hänen tyyneydessänsäkin oli luonnoton tuntu. Hän oli toisenlainen\nkuin kaikki lapset ja naiset, mitä Caryll oli ikinä nähnyt; häneltä\nnäytti puuttuvan eloisuutta, ja hän tuntui penseältä, vain ulkoisten\nvaikutteiden liikuttamalta, melkein turtuneelta olennolta. Ja hänen\nsilmiensä väsynyt, hervoton ilme ja hänen liikkeittensä elottomuus\njohtivat Caryllin mieleen kauniin, intohimottoman automaatin.\n\nHän ei koskaan puhunut varsin paljoa.\n\nHän saattoi istua ääneti pitkiä toveja, poltellen Caryllin tarjoamia\nsavukkeita ja tuijottaen haaveksivasti kaukaisuuteen ikäänkuin hänen\najatuksensa, jos hänellä todella oli ajatuksia, olisivat harhailleet\nhyvin etäällä.\n\nMutta jotakin oli Caryll saanut häneltä tietää.\n\nCaryll tiesi nyt, että roteva arabialainen oli tytön isäntä — joskus\nhän mainitsi miestä isäkseen, toisinaan taas rauhallisesti väittäen,\netteivät he olleet sukulaisia — että hän oli vaeltanut miehen seurassa\nniin kauan kuin muisti kaikissa berberiläisvaltioissa, auttaen\nhäntä työssä, ahertaen hänen hyväksensä, koska häntä pakotettiin\npieksämisellä ja nälällä.\n\nMyöskin hänen ammattinsa Caryll oli saanut tietää. Kerran hän oli\nkohdannut tytön, ja tämän hentojen hartioiden ympäri oli kiedottu\niso, musta käärme. Inho oli antanut sijaa vastahakoiselle ihailulle\nhänen tarkkaillessansa toisen taitavasti käsitellessä kammottavaa\nmatelijaa. Olipa uteliaisuus vielä kyllin voimakas tukehduttamaan hänen\ninhonsa ja viemään hänet huonomaineiseen _café maureen_, jossa hän\nomia tunteitansa sortaen istui katsomassa näytöstä, jonka lopussa hän\nkihisi harmista, koska oli saattanut katsella esitystä, joka iltaisin\nhoukutteli kahvilaan ennenkuulumattoman paljon väkeä.\n\n_Café maure!_\n\nSäpsähtäen Caryll heräsi kauan kestäneistä aatoksistaan.\n\nOliko setä Raoulin lähtölause ollut satunnainen huomautus vai oliko hän\nsaanut tiedon siitä, että Caryll oli muutamia kertoja käynyt loukossa,\njonka hän Tuggurtiin saapuessansa oli jyrkästi tuominnut sietämättömän\nellottavaksi? Hän oli Saint Hubertin seurassa käynyt kahvilassa päivän\ntai parin kuluttua heidän tultuansa kaupunkiin. Ja muistaen silloin\nlausumansa arvostelut ja puolittain häveten tunnetta, joka nyt veti\nhäntä sinne, ei hän ollut hiiskunut mitään seuraavista käynneistänsä.\n\nMutta arabialainen käskyläinen, joka oli ollut siellä hänen kanssansa,\noli varsin hyvin saattanut lörpötellä. Entä jos olikin? Caryllin pää\nojentui ylpeästi pystyyn. Setä Raoul ei ollut hänen huoltajansa. Hän\noli oma herransa, ja hänellä oli täysi oikeus muuttaa mieltänsä, jos\nhäntä halutti.\n\nTällä kertaa oli hänellä odotettavissa yksinäinen iltapäivä, joka oli\njollakin tavoin saatava kulumaan, ja hän viettäisi sen mieluummin\nulkosalla kuin sisällä. Itsepäinen leuka eteenpäin työnnettynä Caryll\nmeni viereiseen huoneeseen noutamaan hattuansa. Siellä hän tapasi\npalvelijansa, raikaskasvoisen nuoren miehen, joka oli yhtä ihastunut\nAlgeriaan kuin hänen isäntänsä sitä inhosi, seisomassa hajallansa\nolevien pyssykoteloiden keskellä, kiertäen kiinni pyssynpiippua.\nCaryllin astuessa sisään hän kääntyi tulijaan päin, virnistäen\nanteeksipyytävästi.\n\n»Panen huoneen kamalaan kuntoon, mylord», sanoi hän, luoden\nmurheellisen katseen lattiaan, jolle oli siroiteltu erinomaisia\npuhdistusvälineitä, »mutta on aika tarkastaa näitä pyssyjä. Ja teidän\narmonne käski minun tehdä sen täällä.»\n\n»Se on oikein, Williams», virkkoi Caryll, nyökäten nopeasti. »Haluan\nvain hattuni.»\n\nWilliams vilkaisi harmistuneena käsiinsä ja rykäisi hämillänsä. »Pyydän\nanteeksi, mylord, se on tuolla pöydällä», jupisi hän saamattomasti.\n»Olen yltä päältä öljyssä, teidän armonne», valitti hän, siepaten\nrievun ja hangaten sillä tahrautuneita käsiään vimmatusti.\n\nCaryll purskahti nauramaan.\n\n»Ei se tuolla tavoin lähde», huomautti hän kuivakiskoisesti. »Ja voinen\ntoki itse ottaa hattuni kerrankin. Sinä tekisit minusta ydinvikaisen,\njos voisit, Williams. En kaipaa lapsenhoitajaa, ymmärräthän», lisäsi\nhän hymyillen.\n\nWilliams lehahti helakanpunaiseksi ja yskäisi uudelleen\npuolustelevasti. »Herra Roberts, mylord», alkoi hän. Mutta Caryll nosti\nkättänsä torjuvasti, kun hänen mieleensä välähti kuva hänen isoisänsä\nvanhanpuoleisesta, turhantarkasta kamaripalvelijasta.\n\n»Älä vaivaa minua Robertsilla!» keskeytti hän. »Roberts on mainio\nihminen ja antoi epäilemättä sinulle sangen paljon neuvoja. Mutta\nsinä kelpaat oikein hyvin näinkin, Williams. Ilmoitan sinulle kyllä\nnopeasti, jos minulla on jotakin valittamista.» Ovelle siirtyessänsä\nhän sitten lisäsi: »Onko täällä kyllin mukavaa? Oletko saanut kaikkea,\nmitä tarvitset?»\n\n»Kyllä, mylord. Kiitos, mylord.» Williamsin rattoisan tyytyväinen sävy\nsai Caryllin katsahtamaan häneen melkein kateellisesti.\n\n»Pidätkö yhä tästä kaupungista?» kysäisi hän ja kävi vieläkin\nkateellisemmaksi kuullessansa empimättä lausutun vastauksen.\n\n»Täällä on ensiluokkaista, mylord. Tämä on suorastaan sirkus, tämä\npaikka. Eipä silti, etten ilomielin lähtisi jatkamaan matkaa», ehätti\nhän lisäämään. »Emmehän vielä ole oikeassa paikassa, vai olemmeko,\nmylord?»\n\nMiehen äänestä soinnahti vilpitöntä innostusta, ja Caryll nielaisi\nhuokauksen kääntyessänsä poistumaan huoneesta. Se, mitä hän niin\npahasti pelkäsi, oli Williamsista vain suurenmoinen seikkailu,\nkiihoittava kokemus, ja hän piti itseänsä onnellisena saadessansa olla\nsiinä mukana.\n\nJa Caryll kadehti häntä entistä enemmän.\n\nAlakerrassa oli eteishalli tyhjänä, ja iloissansa siitä, että kerrankin\nvälttyi hänen kintereillänsä alituisesti hyörivien arabialaisten\nkäskyläisten itsepintaisesta huomaavaisuudesta, Caryll pujahti ulos ja\nlähti astelemaan torille päin. Oli markkinapäivä, ja laajalla aukiolla\nkuhisi myyjiä ja ostajia, viittoilevia, väitteleviä alkuasukkaita,\nliiaksi kuormitettuja pikku aaseja ja villinnäköisten miesten vahtimia\nkamelikaravaneja.\n\nKaupaksi tuotujen puukasojen lähellä seisoi sileäkarvaisia vuohia ja\ntuuheavillaisia lampaita, samalla kun kyyhkysiä lenteli laumoittain\nilmassa ja kuherteli ja asteli rohkeasti kävelijöiden jaloissa.\n\nTyrkkiviä, kauppaahierovia ihmisiä tungeksi kojujen ja makeisten\nja vihannesten myyjien vähäisten, maahan levitetyille vaatteille\nsijoitettujen kauppavarastojen ympärillä. Kaikkialle ehtivä, repaleinen\npoikaviikari oli joka paikassa, sujahdellen sinne tänne joukon seassa,\nläimäytellen ohi meneviä aaseja, sukeltaen hitaasti liikkuvien kamelien\nkuonojen alitse, tapellen, kaatuillen, kapuillen, korjaten huomaamatta\njääneitä pikku esineitä ja innokkaasti näpistellen kaikkea, mitä sai.\n\nYlempiin luokkiin kuuluvia arabialaisia asteli kaksi- tahi\nkolmihenkisissä ryhmissä ihmistungoksessa, keskustellen innokkaasti ja\nsuhtautuen vakavan eristäytyvästi heitä ympäröivään sekasortoon.\n\nSilloin tällöin ratsasti pienen seurueen saattama päällikkö\nuhkean ratsun selässä verkkaista laukkaa aukion poikki ylpeän\nvälinpitämättömänä kaikista, jotka ehkä sattuivat heidän tiellensä,\nja tuontuostakin asteli ranskalainen upseeri, jonka hyvin sopiva puku\npisti selvästi silmään likaisten harmaiden burnusien seasta, joustavin\naskelin kasarmeille päin.\n\nHälinä oli korviahuumaava; ruokkoamattomien eläinten ja hikisten,\npesemättömien ihmisten löyhkä tuntui kitkerältä ja vastenmieliseltä\nCaryllin aroista sieraimista. Hän oli vähällä kompastua kerjäläiseen,\njoka hyräili iänikuista lauluansa huojuessaan edestakaisin tomussa\nja hiekassa hänen jalkojensa juuressa, ja kirjaimellisesti kaatui\nlaihan, kurjannäköisen sokean miehen syliin, jonka karheasti lausuttu\n»Allahin rakkauden tähden» oli pikemminkin uhkaus kuin nöyrä pyyntö.\nHän peräytyi inhosta murahtaen ja sysäsi lantin ojennettuun, petolinnun\nkäpälää muistuttavaan käteen, joka hypisteli hänen tweed-kankaista\ntakkiaan ja työntyi eteenpäin, viitaten hänen ympärillänsä parveilevia\nveitsien ja rihkamahelyjen kauppiaita väistymään.\n\nSysättyänsä syrjään kahlehditun kamelin, joka toikkaroi epävarmasti\nkolmella jalalla, estäen hänen etenemistänsä, hän joutui vastakkain\nvirnistelevän lapsen kanssa, joka kävellä hoippuroi, puristaen\n_gandonraansa_ vastaan tummaa, karvaista massaa. Lähemmin vilkaistuaan\nriemuisasti kannettuun voitonmerkkiin hän havaitsi, että se oli\näskettäin katkaistu aasinpää, ja verentahraama vekara näytteli sitä\nkujeillen ihmisten nähtäväksi, kunnes kimakasti nauraen pujahti\ntiehensä, kun läheisyyteen syöksähti vanhempia poikia, uhaten anastaa\nhänen aarteensa.\n\nTukehtumaisillansa tomuun raivasi Caryll rahvaan tyrkkimänä ja\nsättimänä kyynärpäillään itsellensä tien aukion toiseen laitaan, jossa\nvalkea, yksinkertainen kaide, jonka takana oli sakea palmulehto, oli\nmarkkinapaikan rajana.\n\nTäältä verrattain tyhjästä sopesta hän löysi tervetulleen\nhengähdyspaikan ja seisoi muutamia minuutteja liikkumatta, silmäillen\nmyllerrystä, josta hän oli tullut, pyyhkien kuumaa otsaansa osaamatta\nratkaista, palatako hotellin vai eikö.\n\nHän oli vielä kahdella päällä, kun käheä huuto, joka ei kuulostanut\nlainkaan inhimilliseltä, pani hänet hätkähtäen pyörähtämään siihen\nsuuntaan, josta se kuului, ja hätäisesti väistymään päällensä syöksevän\nkammottavan olennon tieltä.\n\nKatse hurjana ja suu vaahdossa, aikoinansa jonkun spahin hylättyä\nomaisuutta olleen haalistuneen, tulipunaisen burnusin repaleisten\njätteiden niukasti verhotessa hänen muutoin ilkialastonta, kookasta,\nkuihtunutta ruumistansa, asteli mielipuoli tai uskonkiihkoilija —\nja Caryllista oli niillä sanoilla sama merkitys — nopeasti hänen\nohitsensa, heilutellen ja huitoen käsiänsä ja päästellen käreitä,\nepäsointuisia hourailuääniä.\n\nCaryll oli ennenkin nähnyt hänet useita kertoja. Mutta tottumus ei\nollut jaksanut opettaa häntä sietämään kurjan olennon inhoittavaa näkyä\neikä ollut muuttanut häntä vähääkään myötätuntoisemmaksi sellaiselle\njärjestelmälle, joka salli senkaltaisia kovaosaisia julkisesti\nnäyteltävän.\n\nArabialaisista hän tietenkin oli pyhä juuri hulluutensa tähden, mutta\nsaattaisihan Ranskan hallitus tehdä jotakin, nureksi hän, kääntyessänsä\ntoisaalle tunteikkaan ylähuulensa kaartuessa ylenkatseellisesti.\n\nJa hänen kääntyessään kiintyi hänen huomionsa sankkaan parveen, joka\noli kertynyt ympyrään tarkkailemaan jotakin häneltä piilossa olevaa\nnäytelmää.\n\nJoutilaan uteliaana hän liittyi joukkoon ja huomaamatta, kuinka se\nkävi, pääsi tiheään sulloutuneiden alkuasukkaiden piirin sisälle. Mutta\nheti sinne jouduttuansa hän jo kaikesta sydämestänsä toivoi olevansa\njälleen ulkona, kiroten uteliaisuutta, joka oli hänet sinne houkutellut.\n\nTaaskin fanaatikko, hyvä Jumala! Ja tällä kertaa itseänsä kiduttava\npyhä mies rahasta näyttelemässä kammottavia temppujansa, jotka muina\nvuodenaikoina kuuluivat hänen uskonnollisiin menoihinsa.\n\nTänään hän nähtävästi saisi kylliksensä. Hän oli kuullut puhuttavan\nAissaouian veljeskunnan dervisheistä ja tiesi, mitä hänellä oli\nodotettavissa seisoessansa kulmakarvat yhteen rypistettyinä ja kädet\ntyönnettyinä syvälle taskuihin, inhon vallassa katsellen vääntelehtivää\nja kiemurtelevaa puolialastonta olentoa, jonka poskien lävitse oli\ntyönnetty pari ohutta teräspuikkoa ja joka seisoi mielipuolisen\nhurjistuneena piirin keskellä pää takakenossa, kasvo- ja kaulalihakset\nkamalasti pullistuneina, ja piti palavaa soihtua paljaalla, vanhojen\npoltto- ja viiltelyarpien naarmuttamalla rinnallansa.\n\nSe oli uskonkiihkoilijan esityksen huippukohta, ja näytös oli melkein\nlopussa.\n\nDervishi seisoi vielä minuutin tai pari ikäänkuin haltioissansa,\nraollaan olevissa silmissänsä lasimainen kiilto, ja vapisi\nhurmioissaan, huohottaen ja vinkuen kuin rääkätty eläin.\n\nSitten hän äkkiä retkahti pitkäkseen maahan, ja palvelija syöksähti\nlevittämään vaipan hänen nytkähtelevän ja vapisevan ruumiinsa verhoksi.\nCaryll oli nähnyt kylliksi ja enemmän kuin kylliksi, mutta oli\nvaikeampi päästä pois lumotusta piiristä kuin sinne sisälle.\n\nVihdoin hänen onnistui tunkeutua ulos koko tunteikkaan olemuksensa\nväristessä, ja hän kääntyi poistumaan raivoissaan itsellensä.\n\nMikä ihme hänet oli saanut katselemaan moista hirveätä näytäntöä? Hänen\nolisi pitänyt arvata, että jotakin ilkeätä oli tekeillä, koska nuo\nlikaiset kerjäläiset pysyivät niin hiljaa ja tarkkaavaisina.\n\nHän käveli ripeästi, mutta ei ollut ehtinyt kuin muutamia askelia, kun\nhänen hihastansa nykäistiin ja hän seisahtui äkkiä. »Opas, monsieur,\nhaluatteko opasta? Näytän teille koko Tuggurtin, monsieur. Vien teidät\ntänä iltana _café maureen_. Monsieur näkee uled nailit — tanssijatytöt\n—» Pehmeällä, mairittelevalla äänellä sokellettu murteellinen\nranskankieli vaivasi Caryllin korvia ja hän pyörähti jyrkästi halpaan,\npienikokoiseen, sekarotuiseen ruikuttajaan, joka tähyili häntä\nturmeltuneilla kasvoillansa ilkeä hymy.\n\nCaryllin hermot olivat jo ennestään ärtyneet, eikä hän jaksanut kestää\ntätä lisäharmia. »En tarvitse, hitto teidät periköön, menkää tiehenne!»\närähti hän, nykäisten käsivartensa irti. Mutta miehestä ei niin\nhelposti päässyt eroon. Puolittain julkeasti, puolittain matelevasti\nhän seurasi itsepintaisesti perässä, syytäen sanoja tulvimalla, kunnes\nhänen vain vähän verhotut vihjauksensa saivat Caryllin pyörähtämään\nympäri silmät leimuavina ja kasvot punaisina. »Herjetkää jo, te\nlikainen pieni elukka! _Vat'en — emchi_ — niin, menkää hornaan!»\nkiljaisi hän äkäisesti, harmitellen hartaasti kuuntelevia huvitettuja\nkatselijoita, joita kertyi melkein heti, tunkeutuen eteenpäin ja\nsulkien heidät piiriinsä.\n\nHäntä tervehdittiin rohkaisuhuudoilla ja pilkallisilla ulvahduksilla,\nsamalla kun väkijoukko rahvaan kaikkialla maailmassa noudattaman tavan\nmukaisesti alkoi jakautua puolueisiin kevytmielisen tietämättömänä\nriidan syystä, kiljuen, viittoillen ja siirtyen puolelta toiselle\nsitä mukaa kuin eri puolueiden mieskohtainen innostus kasvoi. Vähän\naikaa vallitsi hornamainen meteli. Sysittynä ja tyrkittynä sinne tänne\nkymmenkunnan käden kiskoessa häntä ja parinkymmenen äänen huutaessa\nkäsittämättömiä sanoja hänen korviinsa Caryll silmäili rahvasta\nvimmaisen raivon vallassa, kiroten asemansa naurettavuutta ja ensi\nkertaa harmitellen sitä, ettei kyennyt tekemään itseänsä ymmärretyksi.\n\nHän ei tuntenut pelkoa, vaan ainoastaan kiukkua ja katkeraa\nnöyryytystä. Jos hänellä olisi ollut edes alkeellisetkaan tiedot\narabiankielestä, olisi hän voinut selvittää jutun parissa minuutissa.\nMutta asiain näin ollen, oli hänen pakko alistua tähän pulaan, joka\nloukkasi hänen ylpeyttänsä pahasti. Eikä hän enää kauan sitä sietäisi,\nmietti hän sisunsa alkaessa kuohua. Hän ei aikonut seisoa täällä\nhupsuna narrina ihmisten pilkattavana. Jollei hän mitenkään muutoin\npääsisi pulmasta, oli hänellä kaksi kättä, ja hän osasi käyttää niitä,\nJumalan kiitos! Jollei mitään tapahtuisi lähiminuutteina, yrittäisi hän\ntapellen raivata itsellensä tien, olipa se sitten arvokasta tai ei,\nhitto soikoon!\n\nKylmäverisesti silmäillen kiihtyneiden kasvojen merta hän seisoi\nhetkisen, terästäen itseänsä. Mutta samassa hälinä äkkiä vaimeni ja\nhänen ympärillensä kertynyt väkijoukko näytti hajaantuvan, jättäen\nhänen eteensä avoimen tilan.\n\nJa aukeamaa reunustivat hevoset, muodostaen kujan, jota myöten\nverkkaisesti asteli yksinäinen arabialainen. Tulija oli keski-ikäinen,\nkookas, hienonnäköinen mies; hänen vakavia parrakkaita kasvojansa\nvarjosti lumivalkea burnusi, jossa välkkyi kunniamerkkejä, ja\nulkoasusta päättäen hän oli korkea-arvoinen päällikkö ja rotunsa komein\nedustaja, mitä nuori englantilainen oli siihen mennessä nähnyt.\n\nJa yhäti jonkun verran hengästyksissään ja hämmentyneenä Caryll\ntarkkaili hänen lähestymistänsä sekavin harmin ja kiitollisuuden\ntuntein. Mutta ei edes hänen harminsa jaksanut vastustaa hänelle\nlausuttuja kohteliaita anteeksipyyntöjä. Tehden nopean salaamin,\njoka ei millään tavoin ollut alistuvan kunnioituksen osoitus, vaan\nyksinomaan vertaisen kohtelias tervehdys vertaiselleen, ojensi\npäällikkö kätensä.\n\n»Monsieur le vicomte hyväksynee anteeksipyyntöni ja suonee\nanteeksi kansalaisteni karkean esiintymisen», virkkoi hän hitaasti\nkaunissointuisella äänellä. »Tällaisia valitettavia välikohtauksia\nsattuu joskus matkailijalle. Minä itse jouduin kerran rahvaan kynsiin\nPariisissa», lisäsi hän hiukan hymyillen, niin että toinen näki\nvilahdukselta hänen moitteettoman valkeat hampaansa hyvin hoidettujen\nviiksien takaa.\n\nVarman käytöksen ja koulutetun, hienostuneen äänen lisäksi oli miehessä\nvielä jotakin muutakin, jotakin epämääräistä, mutta eittämättömän\nvakuuttavaa, mikä sai Caryllin tuntemaan, että rodun ja ihonvärin\nerilaisuudesta huolimatta hänen edessänsä oli hänen vertaisensa, jonka\nsukuperä oli yhtä korkea kuin hänenkin ja joka oli äärettömän paljoa\nhienotuntoisempi ja neuvokkaampi kuin hän.\n\nHäneen katsovat totiset, hyväntahtoiset silmät saattoivat hänet äkkiä\ntuntemaan itsensä kovin nuoreksi ja kömpelöksi. Ja saamattomasti\nsopertaen hän jotakuinkin kehnosti selitteli mellakan syytä tälle\ntarpeen hetkellä ilmestyneelle ystävälle, joka oli niin auliisti tullut\nhänen avuksensa ja joka näytti niin täydelleen tietävän, kuka ja mikä\nhän oli.\n\nTunsiko siis koko Tuggurt hänet?\n\nHänen mieleensä johtuivat Saint Hubertin muutamia tunteja sitten\nlausumat sanat, ja nyt se huomautus tuntui vakuuttavammalta\nkuin silloin. Hänet tunnettiin täällä laajemmalti kuin hän oli\naavistanutkaan. Kun hän itse ei ollut välittänyt muista, ei hän ollut\nkuvitellutkaan toisten kiinnittäneen huomiota häneen. Mutta nähtävästi\noli hän herättänyt huomiota; ja hän tunsi nöyryytystä käsittäessään,\nettä hän näiden ihmisten mielestä ansaitsi huomiota ainoastaan\nkuuluisan Ahmed ben Hassanin poikana. Se ajatus oli vimmastuttava ja\npiti häntä hyvin harvasanaisena hänen astellessansa takaisin hotelliin\ntämän uuden tuttavansa seurassa, kuunnellen päällikön keveän sujuvaa\npuhelua, osoittaen suurempaa kunnioitusta kuin koskaan sitä ennen\nainoallekaan arabialaiselle ja aprikoiden, mitä hänen pitäisi sanoa ja\ntehdä henkilölle, joka, kuten hän itse oli ilmaissut, oli sekä sheikin\nettä myöskin Saint Hubertin läheinen ystävä.\n\nMutta päällikkö otaksuttavasti havaitsi paremmin kuin Caryll itse,\nkuinka hämillänsä viimemainittu oli, ja ratkaisi pulman yhtä\nkerkeän hienotunteisesti kuin oli aikaisemminkin esiintynyt. Heidän\nsaavuttuansa hotellin ovelle hän nousi jälessänsä talutetun uhkean,\nvalkean ratsun selkään, vakuutti vielä kerran hyvää tahtoaan ja lausui\nmuutamia kohteliaita jäähyväissanoja sekä lähti pois, ratsastaen\nlyhyttä laukkaa saattueensa seuraamana.\n\nCaryllin mielessä läikkyi monenlaisia tunteita, kun hän meni yläkertaan\nomaan huoneeseensa.\n\nIltapäiväinen tapaus oli antanut hänelle iskun useammassa kuin yhdessä\nmielessä.\n\nHän tunsi näytelleensä surkeata osaa markkinapaikalla sattuneessa\nhurjassa jupakassa, ja hänen ylpeyttänsä kirveli vieläkin, kun\nhän ajatteli, kuinka avuttomalta hänen oli täytynyt näyttää häntä\npelastamaan tulleen arvokkaan arabialaisen silmissä.\n\nHän oli luonnollisestikin kiitollinen siitä, että toinen oli\nsekaantunut juttuun ja pelastanut hänet hankalasta asemasta. Mutta\nhänen kiitollisuuteensa sekaantui syvälle juurtunutta harmia.\nEnnakkoluuloistansa ja rotua kohtaan tuntemastansa vihasta huolimatta\nhän oli kiitollisuudenvelassa arabialaiselle. Ja se sama arabialainen\noli pakottanut hänet tunnustamaan sellaista, mitä hän ei ollut\nikinä mielinyt tunnustaa, oli särkenyt hänen ennakolta kehitetyt\nmielipiteensä ja antanut hänelle aihetta ajatteluun, joka pani hänen\nmielensä myllerryksiin.\n\nHän ei tahtonut oikoa mielipiteitänsä. Hän ei tahtonut olla\nkiitollisuudenvelassa ainoallekaan arabialaiselle.\n\nYhäti äkäisesti pohtien sitä mielessään hän meni jonkun ajan kuluttua\nalakerran ruokasaliin nauttiakseen yksinäisen päivällisensä.\n\nJa istuen yksin pöydässänsä selkä käännettynä kauppamatkustajain\nmeluisaan parveen päin hän oli vain lukevinaan edessänsä olevaa avattua\nkirjaa, jatkaen pohtimistansa aterian kaikkien ruokalajien aikana,\nkunnes hän vihdoin huomasi tuijottavansa kupissa höyryävään, väkevään,\nmustaan kahviin ja vähäiseen lautaseen, jolla oli käpristyneitä\ntaateleita, hotellin ainoata jälkiruokaa.\n\nTänä iltana ei niistä kumpikaan viehättänyt häntä ja kumarrettuansa\nvarsin itsetietoisesti meluavien kauppamiesten suunnalle hän poistui\ntakaisin omaan huoneeseensa.\n\nViritettyänsä vanhan piippunsa hän katsahti kelloonsa. Vasta kahdeksan.\nVielä ainakin kaksi tuntia, ennenkuin hänen sopisi säädyllisten\nihmisten tapaan paneutua vuoteeseen. Viskattuaan ruokotuolista\nkokoelman kirjavia silkkipieluksia hän veti tuolin lähemmäksi lamppua\nja sijoittui päättäväisesti lukemaan.\n\nHänen kädessänsä oleva ohut, vaatekantinen kirja oli metsänhoitoa\nkoskeva tutkielma, ja se ala olisi milloin muulloin tahansa\nkiinnittänyt hänen mieltänsä syvästi. Mutta nyt se ei jaksanut pitää\nhänen mielenkiintoansa vireillä.\n\nKoettipa hän keskittää huomiotansa vaikka kuinka tiukasti, pyrkivät\nhänen ajatuksensa harhailemaan, ja hänen ja painetun sivun välillä\ntuntui väikkyvän kuva pienestä, taivutetusta päästä ja hienoista,\nsoikeista kasvoista, joiden surullisia, tummia silmiä peittivät pitkät,\nkaartuvat, paahtuneille poskille ulottuvat silmäripset.\n\nVihdoin hän tuskastuneena viskasi kirjan kädestänsä.\n\nKolmeen päivään hän ei ollut nähnyt tyttöä — ja vain puolentoista\nkilometrin päässä oli tytön taaskin valmistauduttava yölliseen\ntyöhönsä, huvittamaan likaisia, töllisteleviä katsojia, joiden pelkkä\nläheisyyskin oli loukkaus. Miten oli hän säilynyt niin puhtaana ja\nniin neitseellisenä sellaisessa ympäristössä? Sillä hän oli puhdas ja\nneitseellinen, siitä oli Caryll valmis panemaan henkensä pantiksi. Hän\nvilkaisi toistamiseen kelloonsa, koettaen torjua mielensä vallannutta\näkillistä halua, ja meni sitten viereiseen huoneeseen. Sujautettuansa\nsähkölampun taskuunsa hän tempasi kevyen päällystakin ja juoksi\nhätäisesti alakertaan.\n\nRuokasalista kantautui vieläkin mässäyksen ääniä. Ja eteishallissa\nistui _patron_ yksin kassassansa, tutkien viiniluetteloja ja\nkirjoitellen loppumattomia numerosarekkeita.\n\nCaryllin ilmestyessä hän ponnahti pystyyn ja riensi häntä vastaan,\nkumarrellen nöyrästi.\n\n»Opasko? Vain hetkinen, monsieur le vicomte —» alkoi hän\nmahtipontisesti, mutta vaikeni sitten, kun Caryll rypisti otsaansa ja\ntokaisi lyhyesti: »Ei, kiitos!»\n\n»Mutta, monsieur le vicomte», esteli hän, heilauttaen lihavia käsiänsä\nilmassa, »pimeän tultua — ei ole turvallista, ja kaduilla on jo tänä\niltana sattunut mellakka —»\n\nMutta Caryll oli jo tipotiessänsä, eikä isännän valitteluja ja\nväitöksiä kuulemassa ollut enää muita kuin hotellin kissa, joka\nhäiriintymättä pesi silmiänsä sopessa. Niinpä _patron_ kohautti tukevia\nolkapäitänsä ikäänkuin kieltäytyäksensä kaikesta hänelle mahdollisesti\nkuuluvasta vastuusta, loi silmänsä taivasta kohti ja palasi nuristen\nkassaansa, sadatellen yleensä kaikkien englantilaisten ja erikoisesti\ntämän englantilaisen hupsuutta.\n\nJa jouduttuansa ulos pimeyteen Caryll kiiruhti markkinapaikalle. Hän\nei koettanutkaan järkeillä, mikä vaikutin taaskin veti häntä _café\nmaureen_.\n\nMitäpä järkeilemistä siinä oli, kysyä hän itseltänsä, käyden äkkiä\nkärtyiseksi. Hän tunsi sääliä ja mielenkiintoa, ei mitään muuta kuin\nsääliä ja mielenkiintoa — ja siihen se sai jäädä.\n\nAukeamalla oli ihmisiä vähemmän kuin iltapäivällä, mutta väkeä oli\nsiellä vieläkin aika runsaasti. Ja korottomien tohvelien sipsutus\nja ympäriltä kuuluva hiljainen puhelusorina olivat todistuksena\nvuorokauden aikaan nähden tavattoman vilkkaasta liikkeestä.\n\nHattu silmille painettuna Caryll karttoi ohikulkijoita niin tarkoin\nkuin suinkin, meni pitkin aukeaman laitaa ja saapui kenenkään\nhäiritsemättä markkinapaikan toiselle puolelle.\n\nSiellä hän pysähtyi vähäksi aikaa päästäksensä selville suunnista.\nHänen oikealla puolellansa oli iso, himmeästi valaistu rakennus, jonka\nhän tiesi kasarmiksi.\n\nHänen tiensä oli vasemmalla.\n\nSiihen saakka oli ollut siksi valoisaa, että hyvin näki liikkua, mutta\nhänen edessänsä oli sysimusta pimeys. Tunnustellen taskussansa olevaa\nsähkölamppua hän lähti varmana pitkälle, kaupungin ulkoliepeillä\nsijaitsevalle _café maurelle_ vievälle kujalle.\n\nHänen kummallakin puolellansa kohosi korkeita muureja, ja niiden takana\nlevisi puutarhoja, joissa solakat palmut kohosivat viikunapuiden ja\nparhaillaan lehteen puhkeavien granaattiomenapuiden yläpuolelle.\n\nOli siksi pimeä, ettei niitä näkynyt, mutta hän kuuli leudon tuulen\nsuhisevan puiden oksissa ja palmujen kuivien lehtien kahisevan.\n\nJa edetessänsä hän tunsi, että hänen sivuitsensa meni muita kiiruhtavia\nolentoja, toisia tulossa, toisia menossa, ja haluamatta käyttää\ntaskulamppuansa hän hapuili varovasti eteenpäin pimeässä.\n\nMutta jo heti alussa hänen jalkansa takertui johonkin, ja hän kaatui\nmelkein suinpäin. Noustuansa jälleen pystyyn hän painoi taskulamppuunsa\nvalon ja ärähti omaa tyhmyyttään nähdessänsä valosäteiden välkkyvän\nkahdesta tien poikki ulottuvasta, ohuesta teräskiskosta. Hän oli\nunohtanut kapeat ammusraiteet, jotka kujan poikki veivät etäiselle\nkasarminpihalle. Hänen olisi pitänyt ne muistaa. Jo monesti ennen hän\noli kompastunut niihin.\n\nNyt hän alistui käyttämään sähkölamppuansa ja asteli ripeästi\neteenpäin, kunnes kuja päättyi yhtä äkkiä kuin oli alkanutkin\npuutarhamuurien kääntyessä suorakulmaisesti sivuille, jättäen hänen\neteensä aukeaman.\n\nLähellänsä hän parhaiksi erotti pienien, likaisten telttojen himmeät\nääriviivat; siellä majailivat uled nailit — se oli heidän ainoa\nturvapaikkansa Tuggurtissa.\n\nJa muutamia askelia kauempana oli _café maure_ kirkkaasti valaistuna\nja jo täydessä humussa, ja sen avoimesta ovesta tunkeutui rumpujen ja\npronssitorvien huumaavaa pauhua.\n\nHän seisoi hetkisen paikallaan, ja hänen katseensa suuntautui sen\nohitse autiolle, hiljaiselle, aaltoilevalle hiekka-aavikolle ja\nTemaciniin vievälle, yksinäiselle tielle.\n\nSitten hän veti hatun vielä syvemmälle silmillensä ja asteli edelleen,\nollen vähällä törmätä sudanilaiseen vahtiin, joka seisoi muurin\nnurkkauksessa liikkumattomana kuin pronssipatsas.\n\nTänä iltana kahvila oli täysi. Caryllista tuntui siellä olevan väkeä\nenemmän kuin hän koskaan ennen oli siellä nähnyt.\n\nSiristellen silmiänsä jouduttuansa äkkiä valoon hän asteli likaisen\nlattian poikki sille paikalle, jossa hän tavallisesti istui, työnsi\nhatun takaraivolle ja silmäili ympärillensä.\n\nPitkä, kapea huone, jonka alastomissa, rapatuissa seinissä oli\nlikatahroja ja -juovia ja jota valaisivat halvat, lepattavat lamput,\ntupruttaen savua tahrautuneeseen, kinoittuneeseen laipioon. Huoneen\ntoisessa päässä oli matala koroke, jolla vetelehtivät rummun- ja\ntorvensoittajat ja puolitusinaa jykevätekoisia, uneliaskatseisia\ntyttöjä räikeän koreissa samettipuvuissa, jotka riippuivat heidän\nympärillänsä muodottomien säkkien tavoin. Lähempänä sisään käytävää\noli penkkejä ja pieniä rautapöytiä, joiden ääressä istuivat kahvilan\nvieraat, poltellen savukkeita ja juoden kahvia tai mintulla höystettyä\nteetä.\n\nMelkein suoraan Caryllin tuolin takana oli toinen ovi. Se vei sisempään\nhuoneeseen — talon vihreään huoneeseen — joka oli täynnä tanssijattaria\nja jossa kävi jatkuvana virtana heidän seuraansa etsiviä huvinhaluisia\nmiehiä.\n\nJa kaikkialla hänen ympärillänsä oli ilonetsijöitä, ylempien luokkien\narabialaisia ja katuojien hylkiöitä, sudanilaisia sotilaita ja\nsekaverisiä ranskalaisia, aavikon paimentolaisia ja joukossa joitakuita\nepäilyttävän näköisiä eurooppalaisia — enimmäkseen espanjalaisia —\nkaikki erotuksetta hyvässä sovussa keskenänsä.\n\nJa kaikkien kasvoilla oli samanlainen ilme. Siitä kuvastui\npaheellisuutta sen räikeimmässä, inhoittavimmassa muodossa, karkeata\nhimokkuutta, joka naamioimattomana tuntui huutavan hänelle huoneen joka\nnurkasta. Ja vaistomaisesti vavahtaen inhosta Caryll kääntyi maksamaan\nkahvikuppia, joka pantiin hänen eteensä pöydälle.\n\nHän näytti saapuneen esityksen väliajalla.\n\nHuoneen keskellä oleva tanssipaikka oli tyhjänä; lattialla oli\nvain kahvilan vanha, lihava omistajatar, rajusti sättien kookasta,\nkierosilmäistä huilunsoittajaa, joka peräytyi toisen vimmaisia\nsanoja, kunnes vihdoin suorastaan pyörsi pakoon ja syöksyi sisempään\nhuoneeseen, jonne emäntä seurasi häntä, viittoillen ja kiljuen kohti\nkurkkuansa.\n\nHän palasi muutamien sekuntien kuluttua, ajaen edellänsä kahta\nhappamannäköistä tyttöä, jotka sijoittuivat keskelle lattiata\naloittaaksensa kabylilaisen tanssin pitkäveteiset liikkeet,\njota orkesteri säesti valittavalla, joka hetki yhä vihlovamman\nmurheelliseksi käyvällä, hautajaisvirttä muistuttavalla sävelellä.\n\nJa tarkkaillessansa heidän vitkallisia, rumia liikkeitänsä. Caryll\nkummasteli, kuten hän ennenkin oli kummastellut, kuinka tanssi tai sen\nesittäjät saattoivat saada osakseen edes tämänkään helposti miellytetyn\nkuulijakunnan suosiota. Mutta suosiota he varmasti niittivät, sillä\npuheen sorina vaimeni, ja kaikkialla hänen ympärillänsä oli kiihkeästi\ntähyileviä silmiä — himokkaita, eläimellisiä silmiä, jotka häntä\nkammottivat, ja hiilen tavoin hehkuvia, arvostelevia silmiä, jotka\nherättivät hänessä kuvotusta.\n\nHänen tuolinsa rämeä hankaus sementtilattiata vasten, kun hän\nkärsimättömästi työnsi sitä taaksepäin, hukkui korviasärkevän musiikin\nepäsointuiseen meluun, joka merkitsi tanssin päättymistä.\n\nYhäti hilpeästi puhaltaen soittimia marssi orkesteri ympäri huoneen\nsaadaksensa palkkiolahjoja, ja jöröt tytöt liikkuivat ilottomasti\nkatselijoiden seassa, kunnes vihdoin löysivät miehiä, jotka olivat\nkyllin innostuneita tarjotakseen heille heidän haluamaansa kahvia ja\nsavukkeita. Taaskin oli väliaika. Perehtyneenä talon tapoihin Caryll\noli aikoja sitten luovuttanut kahvinsa, josta hän ei välittänyt,\nlähellänsä istuvalle, nälkäisen näköiselle aavikkolaiselle.\n\nTäällä oli tänä iltana koko joukko aavikkolaisia, enemmän kuin hän oli\nkoskaan ennen nähnyt, mietti hän katseensa lipuessa pitkin täyteen\nahdettua huonetta. Ja vaikka kahvila hänen saapuessaan oli ollut täysi,\nnäytti se muutamien viimeisten minuuttien aikana käyneen vieläkin\ntäydemmäksi.\n\nIhan likellä häntä istui kaksi eurooppalaista, kookkaita,\nvankkalihaksisia, vaaleatukkaisia miehiä, jotka eivät olleet\nsaapuvilla kabylilaisen tanssin alkaessa. He keskustelivat jonkun\nverran kiihtyneesti, ja silloin tällöin luiskahti heiltä joku\nkurkkuäänellä lausuttu sana niin kovasti, että hän sen kuuli. He\npuhuivat saksankieltä, ja hän arveli heidän olevan kauppamatkustajia —\njotka otaksuttavasti täyttivät Algerian samoin kuin he täyttivät koko\nmaailman halvalla kamalla ja arvottomilla mukavuusesineillä. Hänen\notsansa rypistyi vaistomaisesta vihasta ja vastenmielisyydestä, kun hän\nkääntyi selin heihin ja maksoi toisen kahvikupin, jonka nöyränkohtelias\npalvelija oli tuonut hänelle.\n\nTaaskin muutamia minuutteja odotusaikaa, ja sitten ilmestyi iäkäs\nomistajatar uudelleen sisähuoneesta ja mennä lyllersi korokkeelle,\njossa istuutui soittajarivin päähän, kiskoen lihavat nilkkansa alleen,\nja pälyili ja nyökkäili ilmeisesti innostuneena.\n\nÄkillisen, epäsointuisen hälyn jälkeen musiikki vaimeni hiljaiseksi\nkuiskutukseksi, rumpujen ääni oli heikko ja hillitty, ja yksinäisen\nhuilunsoittajan rämisevä piipitys muistutti kaukaista kaikua.\n\nSeurasi henkäyksetön hiljaisuus. Sitten kuului odottavaa jupinaa,\nkun sisähuoneesta ilmestyi pieni kulkue. Ensimmäiseksi tuli kaksi\nneekeripoikaa juhlallisina kuin pienet, mustapuiset patsaat, kantaen\nvälissänsä isoa, kannellista koppaa, jonka he laskivat tyhjäksi\nraivatun tilan keskelle, ennenkuin vetäytyivät korokkeen juurelle,\njääden sinne liikkumattomina kyyköttämään kädet kierrettyinä koukkuun\nvedettyjen polvien ympärille.\n\nSitten tuli _hän_, lipuen hitaasti eteenpäin vilkaisemattakaan\nsivuilleen, raollaan olevissa silmissä, jotka eivät näyttäneet näkevän\nmitään, uneksiva ilme ja kasvot järkähtämättömän ilmeettöminä.\nJa hänen takanansa kohosi ilkeäkasvoinen käärmeenlumooja, jurona\nja vastenmielisenä, tukevat käsivarret paljaina ja alaston rinta\npuolittain ison, mustan käärmeen paksujen kiemuroiden peitossa.\n\nNäytännön aloitti mies. Mutta vaikka hänen esityksensä olikin tavaton,\nei Caryll ollut tullut katsomaan häntä. Hän tähysti vain tyttöä.\nEikä viimemainittu tuntenut eikä nähnyt hänen vakavaa tarkastustaan.\nVetäytyneenä likelle pieniä neekeripoikia hän oli polvillansa\ntomuisella lattialla elottomana ja itseensä vaipuneena ja odotti\nvuoroansa.\n\nEnsi esitystä seuranneet kättentaputukset loppuivat huoneen toisessa\npäässä nousseeseen hälinään. Mutta mitä häiriö lieneekin ollut,\nse meni pian ohitse. Ja taaksensa vilkaistuaan Caryll erotti vain\nsen, että kuulijakunta näytti järjestäytyneen toisella tavoin —\nettä aavikkolaiset näyttivät olevan enemmän näkyvissä; heitä oli\nsisäänkäytävän luona tiheä ryhmä, josta heitä ulottui huoneeseen kaksi\nviivaa, sulkien muut katselijat itsensä ja seinien väliin.\n\nHe olivat hurjannäköistä väkeä, ajatteli hän katsellessansa heitä\nuteliaana, ja otaksuttavasti innostuneempia esitykseen kuin kahvilan\nkantavieraat. Mutta hänen mielenkiintonsa heitä kohtaan haihtui pian,\nsillä _hänen_ vuoronsa oli tulossa. Verkkaisesti tyttö nousi pystyyn.\nVerkkaisesti hän tuli ison suljetun kopan luokse, jonka vierellä\nmaurilainen kyykötti alkuasukkaiden piippu kädessänsä.\n\nNyt pärisivät ainoastaan rummut, rytmillisesti ja hillitysti. Vihdoin\nlähti käärmeenlumoojan pillistä vähäinen sävel vienona lirityksenä,\naaltoilevana kuin tuulen huokailu. Kopan kansi liikahti ja painui\njälleen paikalleen, liikahti sitten uudelleen ja luiskahti syrjään, ja\nsen avarasta sisuksesta ilmestyi kita auki litteä, sileä pää, lipoen\nnopeasti kielellänsä. Se kohosi yhä korkeammalle, samalla kun sen\njälessä ojentui kiemura toisensa jälkeen jäntevästä, vääntelehtivästä\nruumiista, joka haaveellisissa mutkissa huojui musiikin tahdissa.\n\nJa sen luokse astui tyttö toinen käsi ojennettuna, toinen kohotettuna\nlikaista laipiota kohti.\n\nHiljaa sihisten kääntyi käärme häneen päin, yrittäen iskeä ja\nempien, edeten ja peräytyen, kunnes se vihdoin syöksähti vikkelästi\neteenpäin ja lipui tytön hennolle käsivarrelle. Sitten se kaarsi hänen\nhartioittensa ympäri ja hänen toista käsivarttansa myöten ylös.\n\nHetkisen tyttö seisoi jäykkänä, pitäen sitä ylhäällä, liikahti sitten\näkkiä, pudistaen sen irti, otti sen kiinni sen pudotessa ja nosti\nsen kauhean, pitkäksi ojentuneen ruumiin molemmin käsin korkealle\npäänsä päälle. Ja niin seisoessansa hän ensi kerran kohotti katseensa\nja tuijotti ilmeettömästi edessänsä olevaan kasvomereen. Mutta vain\nsekunnin ajan.\n\nTaaskin syntyi ovella meteli, esille kiiruhti valkopukuisia hahmoja, ja\nmuiden muassa hypähti Caryll pystyyn sydämensä sykkiessä rajusti, kun\nhän oivalsi, mitä oli tapahtunut.\n\nAavikkolaiset pitivät huonetta vallassaan. Nyt heillä oli aseinaan\npyssyt, jotka he siihen saakka olivat pitäneet piilossa vaippojensa\nalla, ja he seisoivat kahvilan säikähtyneitten vieraiden ympärillä ja\nedessä, muistuttaen elävää muuria.\n\nKäärmeenlumooja ja orkesteri, molemmat saksalaiset ja Caryll\nitse katselivat pitkin välkkyviä pyssynpiippuja yläpuolellansa\nvirnisteleviin villeihin kasvoihin.\n\nKuului kova oven läjähdys, ja häly vaimeni äkkiä kuten oli alkanutkin,\nja sitä seuranneen hiljaisuuden aikana Caryll kuuli naisen vihlovan\nhuudon.\n\nKuumeisen levottomana tytön tähden, jota hän nyt äkkiä tiesi\nrakastavansa, hän yritti pyrkiä hänen luoksensa, mutta rautainen koura\npainoi hänet takaisin tuolille, ja rimpuillessansa häntä pitelevien\npaimentolaisten otteessa hän tuskaisena tarkkaili tytön kasvojen\nhirveätä muutosta.\n\nUnohdettuna oli käärme pudonnut hänen jalkoihinsa, ja vihdoinkin\nelpyneenä, kasvot kauhean pelon vääristäminä, hän seisoi tuijottaen,\ntuijottaen kuin sekapäinen. Koneellisesti kääntyi Caryllin katse hänen\nmielettömän tuijotuksensa suuntaan. Tyttö katseli miestä — miestä,\njoka seisoi selkä oveen päin ja nyt lähestyi verkalleen, astellen\nhuolettoman ylpeänä valkopukuisten paimentolaisten rivien välitse\nviimemainittujen painautuessa taaksepäin ja pitäessä häntä varten\navointa kujaa huoneen toiseen päähän.\n\nHän oli nuori, roteva ja esiintyi uhmaavasti, hänen kauniita kasvojansa\nrumensi puolittain parantunut naarmu, joka oli hänen silkkisiteisen\nturbaninsa ja mustien, rypistyneiden kulmakarvojensa keskivälissä ja\nteki hänet oudon uhkaavan näköiseksi, ja hän asteli huolimattoman\nvälinpitämättömänä aiheuttamastansa pelosta, liekehtivä katse\nkiintyneenä ainoastaan tyttöön, joka hänen lähestyessänsä vapisten\nperääntyi.\n\nHuone oli hiljainen; jännittynyttä, painostavaa äänettömyyttä rikkoivat\nvain tuntemattoman tahdikkaat askeleet ja hiljainen, jatkuva valitus,\njoka lähti tytön huulilta miehen lähestyessä häntä. Vihdoin hän saapui\ntytön luokse ja seisahtui, ja pelosta uikuttaen vaipui viimemainittu\nlattialle ja peitti kasvonsa käsillään. Ja miehen pysähtyessä kohosi\nnopeasti heidän välillensä ison, mustan käärmeen uhkaava hahmo,\nsihisten kiukkuisesti ja tavoittaen tulijaa kammottavalla päällään.\nMutta hymyillen kylmän halveksivasti hän sysäsi matelijan syrjään\nja kääntyi jälleen jalkojensa juuressa viruvan tytön puoleen. Hän\nkumartui, otti tytön pään käsiensä väliin ja pakotti pyörtymäisillänsä\nolevan poloisen katsomaan häntä silmiin.\n\nHän tuijotti tyttöön pitkään, hengähdyksenkään häiritsemättä\nhiljaisuutta.\n\nSitten hän nauroi; se oli pieni, hiljainen, julma naurahdus, joka uhkui\nsekä katkeruutta että voitonriemua, ja siepattuansa tytön armottomasti\nsyliinsä mies heitti hänet olalleen. Tyttö virui hervottomana ja\navuttomana joko kauhun vallassa tai tajuttomana. Ja vielä hetkisen mies\npiteli häntä niin, silmäillen huonetta revolverin kieppuessa hänen\npitkässä, ruskeassa kädessään. Oli hirvittävän jännityksen hetki, jonka\naikana hänen leimuavat silmänsä, joiden katse uhkui raivoa maurilaisen\nja äreän tyynien saksalaisten voimattomien hahmojen ylitse, näyttivät\ntuijottavan suoraan Carylliin.\n\nPurskahtaen sitten uudelleen pilkalliseen nauruun hän nosti kättänsä,\nampui päänsä kohdalla olevaa lamppua ja syöksyi ovelle.\n\nJa hänen juostessaan pamahti vastaukseksi yhteislaukaus, ja huone\nmuuttui äkkiä pimeäksi. Sitten alkaneen hornamaisen kiljunnan ja\njalkojenkopinan aikana Caryll tunsi rautaisten sormien, jotka eivät\nolleet hetkiseksikään hellittäneet otettansa, puristuvan tiukemmin\nhänen ranteittensa ympärille, tunsi voimakkaiden käsivarsien kiertyvän\nympärilleen ja hänen raivokkaasta rimpuilemisestaan huolimatta\nvetävän häntä nopeasti taaksepäin pieneen, myöskin pimeänä olevaan\nsisähuoneeseen ja sieltä kiidättävän hänet viileään, sysimustaan yöhön.\n\nVälittämättä siitä, miten hänen itsensä kävi, ajatellen ainoastaan\ntyttöä hän ponnisteli vimmatusti vapautuakseen, hurjasti pyrkien\netsimään ja pelastamaan tytön, jos se suinkin olisi mahdollista.\nMutta sitä yrittäessäänkin hän tiesi, ettei hän sekaantumalla juttuun\nmahtanut sille mitään, tunsi vaistomaisesti, ettei hänen seniltainen\nnäkemänsä ollut satunnainen tapaus, vaan tietoinen temppu olosuhteiden\nsarjassa, osa siitä salaperäisyydestä, joka tuntui tyttöä verhoavan.\n\nOli kouraantuntuvan selvää, että kahvilaan tehdyn julkean rohkean\nhyökkäyksen suunnittelija ja suorittaja oli niiden henkilöiden tuttava,\njoita tapaus eniten koski. Tytön säikähtyneistä silmistä oli kuvastunut\ntuntemista yhtä hyvin kuin pelkoakin.\n\nCaryll tajusi, että hänen oma lyhyt romaaninsa oli lopussa, että hän\noli joutunut tämän aavikkodraaman ulkopuolelle, jonka liepeitä hän vain\noli hipaissut. Vaikka hänessä olikin herännyt rakkaus, ei hän merkinnyt\nmitään tytölle. Hän ei sisältynyt tytön olemassaolon suunnitelmaan. Ja\nnyt tyttö oli poistunut hänen elämästään yhtä kummallisesti kuin oli\nsiihen ilmestynytkin.\n\nVaikka hän olisikin ollut vapaa yrittääkseen etsiä tyttöä, olisi hänen\ntehtävänsä, siitä hän oli varma, ollut toivoton. Eikä hän ollut vapaa.\n\nPonnistipa hän kuinka kovasti tahansa, ei hän mahtanut mitään niille\nkahdelle miehelle, jotka kahden puolen yhteisvoimin kiidättivät häntä\ntuntemattomia polkuja pitkin tuntemattomaan päämäärään. Eikä hän voinut\nsitä tiedustaa, sillä karkea, jäntevä käsi oli painettu hänen suulleen\nja esti häntä puhumasta. Ja keitä he lienevätkään olleet, tuntui\nheillä olevan kissansilmät, sillä tuontuostakin he hypähtivät syrjään\nvälttääksensä esteitä, joita hän ei pimeässä erottanut.\n\nHäntä vietiin väkivalloin eteenpäin niin pitkä aika, että se tuntui\nloputtomalta. Ja huumaantuneena ja sekavana sydämen jyskyttäessä\nkylkiluita vasten hän oli alkanut aprikoida, mikähän kohtalo häntä\nitseänsä odotti, kun miehet äkkiä hiljensivät vauhtiansa, käsi\npoistettiin hänen huuliltansa ja hän huomasi hämmästyksekseen\nseisovansa lähellä hotellin sisäänkäytävää.\n\nHänellä ei ollut aavistustakaan, miten hän oli sinne joutunut; varmasti\noli tultu sellaista tietä, jota hän ei ollut koskaan ennen kulkenut, ja\nhenkeänsä haukkoen hän kääntyi kyselemään miehiltä, jotka, kuten hän\nnyt tiesi, olivat ystäviä eivätkä vihamiehiä.\n\nMutta toinen heistä oli jo kadonnut, ja hätäisesti kuiskattuansa\nhänelle näytti toinen häipyvän yöhön Caryllin parhaillaan katsellessa\nhäntä. »Kertokaa herra kreiville, että Daud ben Ali on hiukan\nsuorittanut velkaansa!» Tämä salaperäinen sanoma kaikui Caryllin\nkorvissa hänen kääntyessänsä hoippuroimaan hotelliin.\n\n\n\n\nIV\n\n\nKahvilan ulkopuolella nuorempi Ahmed ben Hassan seisoi hetkisen\npimeässä, kuunnellen rakennuksesta tunkeutuvaa hälyä, ja silmäili\ntutkivasti ympärilleen, samalla kiskoen hartioiltansa burnusin ja\nkietoen sen tytön hervottoman vartalon ympärille.\n\nHänen huulillansa väikkyi hymy, kun hän otti verhotun pikku olennon\nsyliinsä ja vilkaisi sinnepäin, missä sudanilaisen vahdin olisi pitänyt\nolla, mutta missä häntä ei ollut. Oli siksi pimeä, ettei hän erottanut\nmitään, mutta sillä taholla vallitseva hiljaisuus ilmaisi hänelle,\nettä Ramadan ja S'rir olivat menestyksellisesti suorittaneet osansa\nseniltaisesta työstä.\n\nPuristaen köykäistä taakkaansa lujemmin hän kääntyi keveästi juoksemaan\nKuninkaitten haudoille päin ikäänkuin poistuaksensa Tuggurtista.\n\nOlisi ollut liian uskallettua palata samaa tietä, jota hän oli tullut.\nKaupunkiin pääsi muita, syrjäisempiä polkuja pitkin, ja sinä yönä\nsopivat ne paremmin hänen tarkoitukseensa. Hän juoksi yli puolitoista\nkilometriä hidastamatta vauhtiansa, rientäen löyhällä maaperällä\nkevyesti ja väsymättömästi, tuskin huomaten tytön vähäistä painoa.\n\nKoska hän kahvilasta lähdettyänsä ei ollut nähnyt ketään, oli hän\nvarma, ettei häntäkään ollut kukaan nähnyt. Ja hänen ympäristönsä\nkaamea yksinäisyys ja tähtikirkkaan yön juhlallinen kauneus tuntuivat\nolevan kummallisesti sopusoinnussa hänen mielialansa kanssa.\nViikkokausia hän oli haaveksinut, mitä tämä yö hänelle merkitsisi,\nviikkokausia suunnitellut, mitä tämä yö hänelle toisi, ja hänen\nsydämensä oli tulvillansa rajua riemua hänen kiitäessänsä hämyssä.\n\nMelkein voittamattomista vaikeuksista huolimatta hän oli tehnyt sen,\nmitä oli päättänyt tehdä, ja hänen kostonsa ensimmäinen osa oli\ntoteutettu.\n\nJa tämä kaivattu kosto oli ollut mahdollinen Ramadanin ja S'ririn\navulla. Ilman heitä hän ei olisi kyennyt tekemään mitään, sillä ilman\nheitä hän ei olisi edes jäänyt henkiin täyttääkseen suuren valansa,\njonka hän oli vannonut viruessansa köytettynä ja avuttomana kehnossa\nmajassa. He olivat hänet sieltä löytäneet. Ilman pienintäkään epäilystä\nhän tiesi, mikä hänen kohtalonsa olisi ollut, jolleivät he olisi\ntulleet. Hän oli kuullut liian paljon, arvannut liian paljon sellaista,\nmikä oli vaarallista niiden miesten turvallisuudelle, jotka olivat\nhoukutelleet hänet ansaan. Ilman Ramadania ja S'ririä hän olisi kuollut\nseuraavana päivänä ja hänen kuolemansa olisi ollut kauhea.\n\nNiiden kammottavien kärsimystuntien muisto seuraisi häntä koko elämän.\nHänen kasvonsa olivat kosteina hiestä hänen nyt ajatellessansa sitä.\nHän oli jo melkein lakannut toivomasta, kun Ramadanin leveät hartiat\nolivat kohonneet pienen ikkunan tasalle, ikuisuudelta tuntuvan ajan hän\noli odottanut, hikoillen toivon ja pelon sekaisesta tunteesta, sillä\naikaa kun veljespari uurasti murtaessansa tietä sisälle, ja hän oli\ntäydelleen pyörtynyt, kun S'rir oli leikannut poikki hänen turtuneita,\nvoimattomia jäseniänsä kahlehtineet siteet.\n\nMuutamista sitä seuranneista tunneista hän ei muistanut mitään. Hän\nei ollut aavistanutkaan, kuinka yli-inhimillisesti hänen palvelijansa\nolivat ponnistelleet kiskoessansa hänen tarmotonta ruumistansa ahtaasta\naukosta, ei muistanut mitään ratsastuksesta, jonka aikana hän oli\nlevännyt tajuttomana Ramadanin voimakkailla käsivarsilla S'ririn\nseuratessa käyttäen hänen ratsuansa, jonka he olivat löytäneet,\nennenkuin olivat seuranneet hänen jälkiänsä autioon kylään, johon hänet\noli viety.\n\nHänet oli herättänyt kipu, kun hänen nyrjähtänyt olkapäänsä oli\nkiskottu paikoillensa. Ja tajuihinsa tultuaan hän oli ponnekkaasti\npannut vastaan seuralaistensa koettaessa taivuttaa häntä palaamaan\nisänsä leirille. Hän oli vannonut valan, eikä mikään voima maan päällä\nsaisi häntä luopumaan siitä. Ja vähitellen hän oli suostuttanut\npalvelijansa, kunnes he halusivat kostoa yhtä kiihkeästi kuin hän\nitsekin.\n\nMutta heidän esittämänsä nopea, harkitsematon kosto oli hylätty ja\nsensijaan valittu hienompi ja hivelevämpi tapa. Ne, jotka arkailematta\nolisivat olleet valmiit tappamaan hänet, ansaitsisivat kuoleman, mutta\nhänen oli otettava huomioon muutakin kuin omat kärsityt vääryydet.\n\nSitä silmälläpitäen hän oli viivytellyt vihamiestensä läheisyydessä ja\npäättänyt kärsivällisesti varrota ja tähyillä, kunnes sattuma tarjoaisi\nhänelle tilaisuuden. Ja odotusaika oli ollut lyhyt. Tietämättänsä oli\nmaurilainen edistänyt hänen suunnitelmiansa. Tytön ja ulkomaalaisten\nkumppaniensa seurassa hän oli seuraavana päivänä salaa pujahtanut\ntiehensä ja merkeistä päättäen ilmeisen hätäisesti lähtenyt autiosta\nkylästä, jossa hän oli levännyt viikon. Ja askelittain oli pienempi\njoukkue seurannut vähäistä karavaania pohjoista kohti Tuggurtiin.\n\nKun muukalaiset matkustivat ilman palvelijoita, oli heidän tarpeiksensa\nriittänyt kameli kullekin; ja yksi kameli ja pari jäntevää pikku aasia\noli kantanut koko käärmeenlumoojan kuormaston. Vankoilla hevosilla\nratsastavista takaa-ajajista oli matka ollut ikävän vitkallinen, mutta\nhidas eteneminen ja pitkät pysähdykset olivat suoneet Ahmedille aikaa\ntoipua osaksensa tulleesta kovakouraisesta käsittelystä. Ja voimien\nelpyminen oli vain lujittanut hänen päätöstänsä.\n\nJoka päivä oli hän käynyt hilpeämmäksi ja reippaammaksi nähdessään\nvoittonsa lähestyvän; ja illan toisensa jälkeen oli hän unen tuloon\nsaakka virunut, kuunnellen kumppaniensa rauhallista hengitystä ja\nsuunnitellen kostoaan.\n\nVihdoin oli saavuttu Tuggurtiin. Alunperin haluamatta avoimesti\nnäyttäytyä kaupungissa, jossa hänet tunnettiin, hän oli odottanut\nhämärää, ennenkuin oli mennyt sinne muutamia tunteja maurilaisen tulon\njälkeen.\n\nHän oli mennyt suoraapäätä erään arabialaisen ystävänsä taloon. Tämä\nystävä rakasti velton mukavia, kalliiksi käyviä elintapoja, ja häntä\nmiellytti enemmän asua Ranskan pääkaupungissa kuin omassa maassansa.\nOnni oli suosinut Ahmedia, joten hän oli tavannut ystävänsä kotosalla,\nvaikka aikeissa seuraavana päivänä lähteä tavanmukaiselle matkallensa\nPariisiin. Muutamien selittävien sanojen jälkeen oli talo ja palvelijat\nintomielisesti luovutettu hänen käytettäväkseen, ja hänen isäntänsä\noli vain pahoitellut sitä, ettei hän itse voinut jäädä ja olla mukana\nseikkailussa, sillä se kiehtoi väkevästi hänen mielikuvitustansa, joka\noli vilkkaampi kuin hänen ruumiinsa.\n\nJa vannotettuaan isäntänsä palvelijat pitämään asian salassa hän oli\npysytellyt Tuggurtissa piilossa.\n\nHänen aikomuksensa ei ollut antaa viranomaisille vihiä itsestänsä,\nennenkuin hänen suunnitelmansa olivat kypsyneet. Tyttö oli toimitettava\nturvaan, ennenkuin hän kävisi käsiksi maurilaiseen ja tämän\nliittolaisiin.\n\nJa alusta loppuun saakka oli hänen suunnittelemansa rohkea kaappaus\nluistanut sujuvammin kuin hän oli uskaltanut toivoakaan. Auliilla,\ntuhlaavaisesti jaetuilla lahjuksilla olivat Ramadan ja S'rir\nhelposti saaneet kootuksi kirjavan joukon oikeita paimentolaisia\nja vetelehtijöitä, jotka olivat valmiit esiintymään sellaisina.\nKaikki ne miehet olivat perin kärkkäitä liittymään yritykseen,\nsillä olihan se tähdätty yksinomaan vaeltavaa maurilaista vastaan,\njonka uskonnollisia mielipiteitä he eivät hyväksyneet, ja paria\nvähän tunnettua ulkomaalaista vastaan, jotka samoin kuin heidän\npalkkaajansakin piileskelivät kaupungissa. Ja sillä hetkellä kuhisi\nTuggurtissa tyytymättömiä, jotka olisivat olleet valmiit ryhtymään\nvaarallisempaankin seikkailuun heidän käsiinsä niin helposti\nsolahtaneesta, harvinaisesta palkkiosta.\n\nRamadanilta ja S'ririltä Ahmed oli kuullut käärmeenlumoojan _café\nmauressa_ saavuttamasta menestyksestä. Heiltä hän oli myöskin saanut\ntietää, että tytön oli sallittu vapaasti liikkua kaupungissa. Mutta\ntytön ryöstäminen niin helpolla tavalla ei ollut miellyttänyt häntä.\nHän oli keksinyt draamallisemman ja tyydyttävämmän kostamistavan. Hän\nanastaisi tytön jälleen avoimesti ja näyttäen mahtiansa niin paljon\nkuin suinkin saattaisi ihan niiden miesten silmien edestä, jotka olivat\nkäyttäneet tyttöä syöttinä vangitaksensa hänet.\n\nSen tehtyänsä, mutta vasta sitten, hän koettaisi saada selville niiden\nmuukalaisten salaisen piilopaikan, joiden salaperäiset puheet ja käytös\nolivat niin voimakkaasti herättäneet hänessä epäluuloja, ja ottaa\nparemman selon heidän liikkeistänsä. Hän ei voinut toimia pelkkien\notaksumien perusteella, vaan hän kaipasi varmoja tosiasioita — selvää\njuttua, jonka hän saattaisi esittää ranskalaisille viranomaisille ja\nsiten kostaa oman yksityisen loukkauksensa ja samalla kertaa auttaa\nhallitusta.\n\nHänen mieltänsä oli omituinen levottomuus, joka tuntui leviävän yli\nkoko maan, kiinnittänyt enemmän kuin hänen isänsä oli kuvitellut,\nja hänen kestämänsä kokemus oli pannut hänet ajattelemaan syvemmin\nkuin hän oli milloinkaan ennen miettinyt ajattelemattoman, nuoren\nolemassaolonsa aikana.\n\nAjaessansa takaa omaa huvitustaan hän oli sattumalta saanut vihiä\nsalaisuudesta, jolla tuntui olevan uhkaavan tärkeä merkitys, ja\nhurja seikkailu, johon hän oli niin kevyesti ryhtynyt, oli muuttunut\nepätoivoiseksi peliksi, joka jo oli ollut vähällä maksaa hänen\nhenkensä. Siitä, että häntä oli erehdytty luulemaan joksikin toiseksi\nkuin hän oli, oli hän alusta alkaen ollut varma. Mutta muistaen, mitä\nhäneltä oli kyselty ja miten häntä oli uhkailtu, hän oli alkanut uskoa,\nettä sattuma oli näyttänyt hänelle vilahduksen puuhista, joita siihen\nsaakka oli pidetty visusti salassa, ja että tämä kokoonpanoltansa outo\nkolmikko oli jollakin hämärällä ja käsittämättömällä tavalla yhteydessä\nsen salaperäisen kuohunnan kanssa, joka maassa vallitsi.\n\nHänen äskeinen hämmästyttävä näyttäytymisensä oli varmastikin\nvaroittanut heitä vaarasta ja saanut heidät valppaiksi. Mutta\ntoistaiseksi he olivat hänen ulottuvillaan, sillä jolleivät heidän\napuneuvonsa olleet paremmat kuin hänen, eivät he voineet poistua\nTuggurtista hänen tietämättään. Siitä hän oli huolehtinut. Päiviä ja\nviikkoja hän oli punonut juonia ja suunnitelmia, ja tänään hän oli\nkorjannut voittonsa ensimmäiset hedelmät. Tänään hän taaskin piti\nsylissänsä sitä naista, jota hän oli johtunut vihaamaan — mutta jota\nhän kuitenkin kaipasi. Miksi hän kaipasi tätä tyttöä? Miksi tuntui\nyksistään hänen omistamisensakin niin paljoa arvokkaammalta kuin niille\nmiehille valmistettava lisäkosto, joiden välikappaleena tyttö oli ollut?\n\nTässä myrskyisen rakkauden ja alkeellisten intohimojen maassa oli\nmoni nainen kuollut vähemmästä kuin Jasmin oli hänelle tehnyt. Mutta\nhän ei toivonut tytön kuolemaa. Hän kaipasi häntä elävänä — halusi\nhänen kärsivän, kuten hän itse oli kärsinyt, tuntevan hänet kohtalonsa\nherraksi ja valtiaaksi. Hänen luontonsa synnynnäinen rajuus oli\nvallassa hänen kulmat rypyssä katsellessaan Jasminia huulet raottuneina\nkolkkoon, puhtaasti julmaan virnistykseen. Hän tiesi tytön tointuneen\npyörtymyksestään; vaikka toinen ei päästänyt äännähdystäkään, tunsi hän\nhänen vapisevan käsivarsillaan, tunsi, kuinka rajusti tytön sydän sykki\nniin lähellä hänen omaa sydäntänsä.\n\nJasmin sai vapista, olihan hän menetellyt niin petollisesti häntä\nkohtaan! Hän sai pelätä, olihan hän valheilla ja kavalilla suudelmilla\nhoukutellut viattoman melkein varmaan kuolemaan! Hän itse oli kyllä\nollut typerä ja hupakko, mutta ei enää hautonut tyhmiä harhaluuloja.\nEnää hän ei säästäisi Jasminia sen lapsimaisen viattomuuden vuoksi,\njota hän oli niin hyvin osannut näytellä. Hän pitäisi Jasminia, kunnes\ntämä olisi oppinut tietämään, kuinka arvoton oli se kauneus, jolla\nhän oli koettanut viekoitella hänet ansaan, kunnes halu sammuisi —\n_et puis, bon soir!_ Hänen kasvonsa olivat vääntyneet katkerasta\nitsepilkasta, kun hän pysähtyi hiekkaisen vierun harjalle katselemaan\nympärilleen.\n\nVarsin läheltä kiiluvat paimentolaisleirin hiipuvat nuotiot varoittivat\nhäntä, että oli aika kääntyä takaisin kaupunkiin päin.\n\nPyörrettyänsä ympäri hän asteli pitkin, joustavin askelin, sivuuttaen\nvielä muutamia yksinäisiä leiripaikkoja, jotka hän kiersi kaukaa,\nmuistaen äkäisiä vahtikoiria, joiden rähinä, jos ne olisivat\nvainunneet hänet, olisi herättänyt nukkuvat leiriläiset. Kuu nousi\nparhaillaan hänen saapuessansa eurooppalaisten pienelle, murheelliselle\nhautausmaalle, joka oli lohduttomana ja syrjäisenä kaupungin laidassa,\nja vasten hänen tahtoansakin häntä puistatti, kun hän vilkaisi sen\nruostuneita aitauksia ja hajallansa olevia hiekkakumpuja.\n\nHän oli liian äskettäin katsonut kuolemaa silmästä silmään\najatellaksensa nyt sitä tavalliseen välinpitämättömään tapaansa, ja pää\ntoisaalle käänneltynä hän käveli ripeästi eteenpäin.\n\nEhdittyänsä Tuggurtin ulkoreunaan hän pysytteli talojen varjossa,\nedeten varovasti; hänen askeleensa irtonaisessa pehmeässä hiekassa\nolivat kuulumattomat, hän pinnisti katsettaan nähdäksensä pimeässä, ja\nhänen sydämensä sykki nopeammin hänen lähestyessään määräpaikkaansa.\n\nKerran hän oli vähällä polkaista rääsyistä myttyä muistuttavaa, erään\noven kynnykselle sykertynyttä nukkujaa, jota pimeässä oli miltei\nmahdoton nähdä. Toisen kerran sai koiran äkillinen haukahdus hänet\nhätkähtämään ja supattamaan hiljaisen kirouksen. Mutta hän ei kohdannut\nmuita keskiöisiä vaeltajia, ja asteltuansa tyhjillä, äänettömillä\nkaduilla hän vihdoin seisahtui etsimänsä talon jykevän, raudoitetun\noven eteen.\n\nHänen hiljaa kolkutettuansa se avautui ja sulkeutui nopeasti hänen\njälkeensä, ja hän asteli kapealla, himmeästi valaistulla polulla, joka\nvei avoimelle pihalle. Siellä oli sammioihin istutettuja, kukkivia\npensaita ryhmitettyinä yksinäisen palmupuun ympärille, joka kohotti\nviuhkamaista latvaansa tuikkivia tähtiä kohti.\n\nVähäisen, tiilillä lasketun nelikulmion halki hän meni pieneen\netuhuoneeseen, joka oli koristettu vanhanaikaisilla tuliaseilla ja\nmetsästysvälineillä, ja sitten avaraan sisäsaliin, jossa oli sekaisin\nkallisarvoisia, huolitellusti muovaeltuja arabialaisia ja ranskalaisia\nhuonekaluja ja joka ylellisesti sisustettuna sekä herpaisevan ja\nhienon aistillisena tuntui huokuvan nautinnonhimoa, velttoutta ja\nmukavuudenrakkautta.\n\nSen ilma oli suitsutuksen ja kukkientuoksun täyttämä, sen seinillä oli\npaksuja verhoja ja lattialla pehmeät Guémarin matot, jotka vaimensivat\nkaikki askelten äänet, ja vaikkakin siihen astuva aavikkolainen oli\nkasvanut ylellisyyden ympäröimänä, tuntui se hänestä kullalla silatulta\nvankilalta. Ja vankila se olisikin siihen saakka, kunnes hänen\ntehtävänsä Tuggurtissa olisi suoritettu, mietti hän jurosti. Huoneisto\npäättyi makuukammioon, johon päästiin silkkiverhojen peittämän kapean\nkaariholvin kautta.\n\nSe oli pienempi kuin viereinen huone, kalustettu yhtä ylelliseen\ntapaan, ja siinä oli samanlainen sekava kokoelma itämaista ja\neurooppalaista kalustoa.\n\nJa tässä sisimmässä huoneessa, tässä vankilan sisällä olevassa\nvankilassa, hän vihdoin laski taakkansa lattialle, soluttaen hänet\npystyyn ja vapauttaen hänet burnusin tukahduttavista laskoksista.\nÄkillisen valon huikaisemana, sekavana ja vapisten huojui tyttö\nhuumaantuneena, huomaamatta ympäristöään, pelokkaat silmät kiintyneinä\nuhkaaviin, hymyttömiin kasvoihin, jotka olivat niin toisenlaiset kuin\nhänen muistamansa nauravat, poikamaiset kasvot.\n\nKunnioitus ja ihmettely näyttivät kilpailevan hänen kasvojansa\npingoittavan pelon kanssa hänen tuijottaessansa mieheen ja pienien\nkäsiensä hapuillen siirtyessä ylöspäin tarttuakseen värähtelevään\nkaulaan.\n\nHitaasti hän hiipi eteenpäin.\n\n»Luulin — ihan äsken — näkeväni haamusi», kuiskasi hän peloissaan.\nSitten hän päästi tukahdutetun huudahduksen, puolittain liikutuksen,\npuolittain nyyhkäyksen, levitti kätensä ja juoksi Ahmedia kohti. »He\nväittivät — sinun _kuolleen_!» ähkäisi hän. Mutta hänen silmistänsä\nuhkuva ilo haihtui yhtä nopeasti kuin oli ilmestynytkin toisen\nuhkaavasti tuijottaessa häneen.\n\nNaurahtaen lyhyeen ja hurjasti mies astui pois hänen vapisevain\nsormiensa ulottuvilta.\n\n»Me emme kuole niin helposti — me, minun isäni suvun pojat», vastasi\nhän verkkaisesti. »Me elämme — tuhotaksemme ne, jotka mielivät tuhota\nmeidät. Oi, sinä ovela tyttö, eikö mieleesikään juolahtanut, että\njoskus takertuisit omaan paulaasi? Olet pelannut kavalaa peliäsi kerran\nliian usein, pieni hupsu.»\n\nJasmin horjahti taaksepäin, tehden ymmälle joutuneen eleen. »Mitä peliä\nolen pelannut?» änkytti hän. Ja äkkiä hän nyt ensi kerran vilkaisi\nympärilleen nopeasti ja salavihkaa, silmissänsä hurjistunut, etsivä\nilme, samanlainen kuin satimeen joutuneella eläimellä. Ahmed tarkkaili\nhänen vaanivaa, säikähtynyttä katsettaan huulillansa hieno, ivallinen\nhymy.\n\n»Täällä ei ole ikkunaa», pilkkasi hän. »Tämä on varmempi vankila kuin\nse, johon sinä minut viekoittelit.»\n\nTytön silmiin kihosivat kyyneleet, ja hän väänteli käsiänsä\nepätoivoisesti. »Mitä sinä tarkoitat?» valitti hän. »Oi, rakkaani, mitä\nolen tehnyt, koska olet noin muuttunut?»\n\n»Mitä olet tehnyt?» kertasi toinen tylysti. »Voitko sitä kysyä? Sinä,\njoka niin hyvin näyttelit sinulle määrättyä osaa — joka pidit minua\nnarrinasi valheilla, suudelmilla ja väärillä rakkaudenvaloilla, kunnes\nsaapuivat ne miehet, jotka olivat neuvoneet sinua peijaamaan ja\npettämään.»\n\nTuskaisesti parahtaen Jasmin heittäytyi hänen jalkojensa juureen,\nkietoen käsivartensa hänen ympärilleen. »En kertaakaan ole valehdellut\nsinulle — en koskaan pettänyt sinua», uikutti hän. »Herra, etkö usko —\nrakastan sinua.»\n\n»Ja kuinka monta kertaa olet aikaisemmin rakastanut», tokaisi Ahmed\nkatkerasti. »Kuinka monta miestä olet narrannut ja pettänyt, kuten\nnarrasit ja petit minua?»\n\nTyttö vapisi kovasti, ja hänen silmiinsä tuli epäilyksen ja kauhun\nilme. »Luuletko sinä niin?» supatti hän arasti. »Luuletko minun\npettäneen sinua?»\n\nVärähtämättä silmäili mies häntä synkästi.\n\n»En luule, vaan tiedän», virkkoi hän raskaasti. Sitten hänen äänensä\näkkiä muuttui. »Luuletko sinä minua vieläkin samaksi sokeaksi\nhupakoksi, joka olin?» kivahti hän intohimoisesti. »Sanon sinulle,\ntyttö, että minulla oli aikaa muistella ja punnita viruessani\nodottamassa kuolemaa siinä kurjassa onkalossa, johon minut raahattiin.\nKuulin, mitä he puhuivat koettaessansa kiristää minulta niitä tietoja,\njotka he arvelivat minun saaneen. Silloin opin tuntemaan sinun\nteeskentelemäsi rakkauden arvon. Silloin opin tietämään, minkä tähden\ntulit syliini sinä aamuna — sinä, joka siihen saakka olit ollut niin\nneitseellisen siveä. Naurattiko sinua, kun säästin sinua rakkauteni\ntähden — sen rakkauden, joka kuoli, kun opin tuntemaan petollisuutesi?\nKautta Allahin, enää et minulle naura. Kuten minä kärsin, niin saat\nsinäkin kärsiä — kunnes kyllästyn sinun kärsimyksiisi.»\n\nHänen äänensä oli käheä ja värisi raivosta. Ja vapisten nosti tyttö\npäätänsä, katsoen häneen omituisesti. »Etkö yhtään sääli, herra?»\nhuohotti hän. »Enkö jo ole kärsinyt kylliksi? Eikö minua pieksetty,\nkun itkin sinun tähtesi, ja rääkätty nälällä, kun en suostunut\nsaksalaiseen, joka halusi minua omakseen. Hän vannoi loppujen lopuksi\nottavansa minut; vain Tuggurtissa sain muka liikkua vapaana. Mutta\nminä — minä olisin mieluummin kuollut kuin sietänyt hänen intohimoaan.\nKuinka olisin voinut mennä hänen omakseen, kun yhäti rakastin sinua?»\n\n»Rakastit _minua_?» ärähti mies. »Vai rakastitko sitä vaaleatukkaista\nmuukalaista, joka oli _café mauressa_ tänä iltana? Tahdoitko puhua\nhänelle kuolleesta rakastajastasi kohdatessasi häntä kaikissa\nmahdollisissa yksinäisissä paikoissa Tuggurtissa? Koskeeko se sinuun?»\npilkkasi hän nähdessään toisen hätkähtävän. »Arvelitko peijata häntä\nsamoin kuin peijasit minua hankkiaksesi hyötyä sille hornanhengelle,\njonka omaisuutta olit? Vai rakastitko häntä — oi, sinä monien\nrakastajien neito?» Mies nauroi julmasti.\n\n»En rakastanut häntä — en ole milloinkaan rakastanut muita kuin sinua.\nOi, herra, etkö usko minua?» nyyhkytti tyttö.\n\nKiroten kumartui Ahmed irroittamaan häntä piteleviä tutisevia sormia.\n»En ikinä! Kautta Allahin, en ikinä!»\n\nMutta Jasmin takertui suonenvedontapaisesti kiinni häneen, painaen\npientä, huohottavaa rintaansa hänen polviansa vasten, pää takakenossa,\nkyyneleisissä silmissä rukoileva ilme.\n\n»Herra, minä vannon...»\n\n»Älä vanno!» jyrähti mies. »Etkö ole ennenkin vannonut — ja väärin?» Ja\nkiskaistuansa häneen takertuneet kädet irti hän pyörähti kantapäällään\nympäri.\n\nVähän aikaa hän seisoi viereisessä, hyvätuoksuisessa ja upeassa\nhuoneessa kädet nyrkissä ja hengitti raskaasti.\n\nSitten hän alkoi astella lattialla, kävellen edestakaisin verkkaisin,\nkuulumattomin askelin, potkien syrjään tiellänsä olevat kirkasväriset,\nkirjaillut pielukset ja kuunnellen silkkiverhojen takaa kantautuvaa\nhiljaista nyyhkytystä. Hänet valtasi kiukun puuska. Se pieni hupakko!\nLuuliko hän kyynelillä ja lisävaiheilla taivuttavansa hänet uskomaan?\nLuuliko hän voivansa pelastaa itsensä vakuuttamalla viattomuuttansa?\nMielikö hän taaskin viekoitella häntä harvinaisen kauniilla kasvoillaan\nja vartalollaan, peijata häntä, kuten oli ennenkin peijannut, jotta hän\nluopuisi kostostansa? Aikoiko tyttö jälleen niin halvalla ostaa niin\njulmasti murskaamansa luottamuksen?\n\nHän oli antanut Jasminille rakkautensa — ja tyttö oli pettänyt\nhänet. Hän oli luottanut tyttöön — ja tämä oli valehdellut hänelle.\nJa välttääksensä rangaistustaan tyttö valehtelisi hänelle taaskin.\nHarjaantuneena kavaltamaan ja pettämään — olihan hän, Ahmed, todennut\nhänen valheellisuutensa — tyttö oli äskenkin näytellyt osaansa\ntavattoman taitavasti, itkien ja takertuen häneen niin vilpittömän\nnäköisenä, että hän olisi uskonut, jollei hän olisi muistanut sitä\ntoista kertaa, jolloin Jasmin oli itkenyt, takertunut häneen — ja\nhoukutellut hänet ansaan. Luuliko Jasmin rakkauden vielä kytevän hänen\nsydämessänsä! Pitikö hän häntä niin suurena hupsuna? Tarvittaisiin\nenemmän kuin kyyneliä ja halauksia parantamaan sitä haavaa, jonka\nJasmin oli häneen iskenyt, saamaan hänet unohtamaan sen lyhyen\nonnenunelman, joka särkyessään oli rikkonut hänen haaveensa ja tuhonnut\nhänen luottamuksensa. Rakkaus oli mennyttä. Vain koston riemu oli\nhänelle jätetty. Vapisevin sormin hän sytytti savukkeen ja kiiruhti\nulos huoneesta, sulkien oven jälkeensä. Pienessä etuhuoneessa oli\nruoka häntä odottamassa. Hän oli koko päivän ollut liian kiihtynyt\nsyödäksensä paljoa, eikä hänen mielensä nytkään tehnyt syödä. Hän tunsi\nvain polttavaa janoa ja joi kupin toisensa jälkeen kiehuvan kuumaa,\nmustaa kahvia, polttaen lukemattomia savukkeita istuessansa otsa\nrypyssä ja tuijottaessansa edessänsä olevaan melkein koskemattomaan\nillalliseen.\n\nJa vihdoin saapuivat hänen luoksensa Ramadan ja S'rir, edellinen\ntapansa mukaan vakavana ja katse totisena, jälkimäinen hymyillen\ntavallista arvoituksellista hymyänsä.\n\nVasta silloin välähti hänen mieleensä arvelu, olikohan hänen\nhuolitellun tarkkoja ja tiukkoja määräyksiänsä noudatettu täsmällisesti\nvai olikohan hänen haalimansa lakeja halveksiva kannattajajoukko\nkiihtymyksen hetkellä viehättynyt rikkomaan saamiansa ohjeita\nja käyttänyt tilaisuutta hankkiaksensa itselleen hyötyä ja\nharjoittaaksensa vallattomuutta tai tehdäksensä vieläkin pahempaa.\n\nHeidän joukossansa oli paljon sellaisia, jotka eivät panneet hengelleen\narvoa, epäilemättä useita, joilla oli omia vanhoja kalavelkoja\nmaksettavina — kahvilassa oli sinä iltana ollut vähintään yksi tunnettu\nrahanlainaaja. Hän tiesi ottaneensa niskoillensa suuren vastuun, ja\nse tieto syvensi hänen otsansa ryppyjä, kun hän kääntyi veljesparin\npuoleen ja kysäisi lyhyesti:\n\n»Sattuiko selkkauksia?»\n\nRamadan kohautti hieman olkapäitänsä.\n\n»Ei lainkaan, herra», vastasi hän miltei pahoittelun häive syvässä\näänessään. »Kaikki kävi määräystesi mukaan, Allahin kiitos.\nJoillakuilla lienee huomenna pää hellänä, mutta kukaan ei saanut\nvammoja. Maurilaisella ei ollut mitään — hän tappeli kuin kymmenen\npaholaista, se uskoton koira. Vanhemmalla muukalaisella — tämä.» Hän\nlaski pöydälle pullean lompakon. »Jätimme heidät sidottuina ojaan ja\npanimme veitsen heidän likellensä. He kyllä pääsevät vapaiksi ennen\naamua — Allah heitä kirotkoon! Olisi ollut parempi surmata heidät,\nherra. He myrkyttävät maata.»\n\nKuuntelematta seuralaisensa huomautuksia Ahmed otti lompakon ja\nsilmäili hätäisesti sen sisältöä. Mutta tiheästi kirjoitettujen\nliuskojen kieli oli hänelle outoa, ja hän tunki paperit takaisin\nnahkaiseen koteloon ja viskasi sen pöydälle, tehden inhoisan eleen ja\npyyhkien sormiansa ikäänkuin olisi koskettanut jotakin saastaista.\n\n»Entä vahti?» tiedusti hän, katsahtaen taaskin palvelijoihinsa. Tällä\nkertaa vastasi S'rir hymynsä käydessä leveämmäksi. »Hän nukkuu makeasti\nsipulipenkillä», virkkoi hän hihittäen. »Ramadanin oli iskettävä\nlujasti — heillä on rautaiset kallot, noilla neekereillä.»\n\nHän viivytti heitä vielä hetkisen, kuunnellen lisää yksityiskohtia\nseniltaisesta työstä ja antaen määräyksiä seuraavan päivän varalle,\nennenkuin lähetti heidät pois.\n\nJa heidän mentyänsä hän istui kauan pöydän ääressä, synkästi tuijottaen\nlautasten ja vatien seassa viruvaa lompakkoa. Jos sen sisältö\noli sellainen kuin hän varmasti uskoi, niin mitä pikemmin se oli\nviranomaisten käsissä, sitä parempi; jos hän oli erehtynyt, voitiin se\npalauttaa omistajalleen — ja pyytää anteeksi. Mutta hän ei luullut,\nettä se palautettaisiin. Hänellä oli syvä sisäinen vakaumus, ettei hän\nollut erehtynyt näihin epäilyttäviin ulkomaalaisiin nähden, että he\nolivat vaarallisia hänen rakastamallensa maalle. Ja palvellaksensa sitä\nmaata oli hän valmis uskaltamaan jotakin.\n\nJos tämän illan seikkailu olisi päättynyt vakavasti, ei hänellä,\nsen hän tunsi, olisi ollut muuta neuvoa kuin antautua ranskalaisen\nkomendantin haltuun ja kestää seuraukset. Mutta kun kaikki oli\nkäynyt näin, eivät sankarilliset toimenpiteet olleet tarpeellisia.\nVallitsevaan tilanteeseen katsoen eivät viranomaiset hyvin\ntodennäköisesti olisi tietääksensäkään mellakasta, joka oli päättynyt\nilman verenvuodatusta. Ja jos siitä koituisi ikävyyksiä, oli hänellä\nsitten vielä aikaa astua esiin ja pyytää julkisesti anteeksi.\n\nMutta lompakko oli lähetettävä komendantille huomenna ja sen mukana\nkirje, joka saattaisi olla enemmän tai vähemmän kaksimielinen. Ja\nhuomenna hän koettaisi saada kiinni takaa-ajamansa henkilöt. Mutta nyt\nei vielä ollut huomispäivä. Hänen paahtuneille kasvoillensa levisi\ntumma puna, hän ponnahti pystyyn ja alkoi kävellä edestakaisin samoin\nkuin oli kävellyt viereisessä huoneessa tunti sitten.\n\nEdestakaisin, edestakaisin hän asteli ahtaan huoneen päästä toiseen,\nkasvot jäykkinä, sydän jyskyttäen.\n\nMikä häntä pidätti? Mikä hiipivä arkailu esti häntä toteuttamasta lujaa\npäätöstänsä?\n\nRakkaus oli kuollut — mutta halu oli jälellä, ja se pani kuuman\nveren hurjasti suhisemaan hänen suonissaan ja paisui joka hetki yhä\nväkevämmäksi, muistuttaen häntä kuluttavaa, riehuvaa tulta. Intohimon\nhäntä kalvaessa väri katosi hitaasti hänen poskiltansa, ja hänen\ntummiksi paahtuneet kasvonsa kävivät oudon kalpeiksi.\n\nHänen hehkuvat silmänsä mittailivat huonetta miltei tuskaisen\nnäköisinä, ja tuontuostakin luiskahti hänen yhteen puristetuilta\nhuuliltansa katkonaisia, kuiskattuja sanoja.\n\nKerran hän seisahtui välioven viereen ja tuijotti siihen hievahtamatta\nkädet tiukasti ristissä selän takana.\n\nHän oli aikoja sitten heittänyt päästänsä paksun, silkkisiteisen\nturbaninsa, ja hänen yläpuolellansa riippuva lamppu valaisi kirkkaasti\nhänen lyhyeksi leikattua, tummanruskeata tukkaansa. Sen säteiden\nlämpö tuntui tunkeutuvan hiusten lävitse ja painostavan häntä, sillä\nhän siirtyi syrjään, riisui yltänsä lyhyen, kirjaillun nuttunsa ja\nkiskaisi silkkipaitansa kauluksen enemmän auki, ennenkuin uudelleen\naloitti yksitoikkoisen kävelynsä. Taaskin hän asteli edestakaisin, nyt\nlaahustavin askelin, kunnes hän vihdoin ähkäisten vaipui leposohvalle,\npainaen päänsä käsiinsä.\n\nJasmin oli valehdellut hänelle — miksi pitäisi hänen säästää tyttöä?\n\nJasmin oli pettänyt häntä — miksi ei hänen pitäisi rangaista tyttöä?\n\nHän ei vähääkään säälinyt Jasminin avuttomuutta. Kaikki hänen\nolemuksessansa piillyt lempeys oli palanut tuhkaksi, hävinnyt niin\nnopeasti kuolleen rakkauden mukana.\n\nLisäksi hän oli vannonut, ja kautta Allahin, hän pitäisi valansa!\nMiksipä hän sallisi omantunnon arkailujen pidättää itseänsä? Mitä oli\nJasmin tehnyt ansaitaksensa häneltä sääliä? Jasmin oli hänen, ja hän\nsai tehdä mitä halusi!\n\nSiihen saakka hän oli pitänyt itseänsä aisoissa, mutta äkkiä\nhänen itsehillintänsä laukesi. Äkillisesti sietämättömäksi käyvän\nruumiillisen kaipauksen kiusaamana ja tuntien vain häntä ajavan\nylivoimaisen tarpeen hän lähti nopeasti sydämensä rajusti sykkiessä\nja valtimoitten värähdellessä. Mutta sisimmän huoneen kynnyksellä hän\npysähtyi käsi ojossa ja kasvoillaan kidutetun ilme.\n\nTukahdutetusti kiroten hän sitten rajusti kiskaisi verhot syrjään. Vain\nvähän aamusarastuksen jälkeen hän poistui Jasminin luota.\n\nSoluttauduttuaan hiljaa seisomaan hän viipyi hetkisen, katsellen\nvuoteeseen väsynein, haaveksivin silmin.\n\nTyttö nukkui vihdoinkin, raskaasti, uneksimatta, leväten lapsen\ntiedottoman viehkeässä asennossa, toinen pikku kätönen työnnettynä\npielukselle sekavana valuneen tumman tukan sekaan, toisen, sivulle\nojennetun tiukasti puristaessa silkkipeitettä.\n\nUnessakin olivat hänen kasvonsa murheelliset, raottuneet huulet hieman\nlerpallaan, silmiä verhoavat tiheät, kaartuvat ripset vielä kyynelistä\nkosteat ja yhteen takertuneet.\n\nAhmed kumartui syvempään ja silmäili häntä tarkoin.\n\nKuinka nuorelta hän näyttikään — ja kuinka kauniilta!\n\nMutta mitäpä hänen kauneutensa merkitsi Ahmedille. Armelias Allah,\nkunpa hän, Ahmed, vain osaisi unohtaa! Mutta hän ei ikinä unohtaisi,\nei ikinä antaisi anteeksi petosta, joka tuntui muuttaneen hänet\nkiviolennoksi.\n\nÄkkiä häntä puistatti yön muisto.\n\nMitä olivat ne kostontunnit hänelle antaneet?\n\nHän oli tehnyt sen, mitä oli vannonut tekevänsä — mutta odottamaansa\nnautintoa ei hänelle oltu suotu. Tyttö oli maksanut uskottomuutensa\nkyynelillä ja tuskalla — mutta Ahmedin voitonriemu tuntui samanlaiselta\nkuin tuhkan tomu suussa. Tyydytys, jota hän oli luullut tuntevansa,\ntuntui kumma kyllä olevan poissa, ja hänen sydäntänsä jäyti kaiveleva\nkipu, jota hän ei käsittänyt. Huoahtaen puolittain kärsimättömästi,\npuolittain katkerasti hän kääntyi ja poistui verkalleen.\n\nViereisen huoneen ilma, jossa leijaili raskasta suitsutuksen tuoksua ja\nkuihtuneiden kukkien tympeätä lemua, täytti hänet äkkiä inholla.\n\nSillä hetkellä hän olisi ollut valmis maksamaan paljon voidaksensa\npudistaa Tuggurtin tomut jaloistaan ja päästäksensä ratsastamaan\naavikon puhtaaseen, virkistävän raikkaaseen ilmaan, jättääksensä\ntaakseen kaikki, mitä hän halusi unohtaa, palataksensa kotiin\ntuhlaajapoikana ja aloittaa elämän uudellensa alusta.\n\nMutta hänen tehtävänsä Tuggurtissa oli vasta puolittain suoritettu — ja\nmuutaman askeleen päässä hänestä oli tyttö.\n\nHän ei voinut, ei tahtonut vielä päästää Jasminia käsistään. Hän\nkaipasi tyttöä vielä, vaikka vihasikin häntä!\n\nHänen kasvonsa kovettuivat hänen kumartuessansa ottamaan burnusiansa\nlattiamatolta, jossa se oli virunut koko yön, ja sitten hän meni\netuhuoneeseen.\n\nOli vielä kovin aikaista, eivätkä palvelijat vielä olleet siistineet\npöytää, ja lompakko oli samassa paikassa, johon hän oli sen jättänyt.\nOtettuansa sen hän lähti avoimelle pihalle ja sieltä talon toisessa\nkyljessä olevaan huoneistoon, jossa hän oli majaillut edelliseen\npäivään saakka.\n\nHänet teki virkeäksi kylpy upeassa posliiniammeessa, joka saattoi\nylpeillä kaikista nykyajan mukavuuksista, paitsi välttämättömän\ntarpeellisesta vedestä, mutta joka edellisenä iltana oli häntä varten\ntäytetty. Ajeltuansa senjälkeen partansa hän istuutui kirjoittamaan\nmuutamia rivejä epäilyttävän lompakon mukaan, jonka hän aikoi lähettää\nkomentajalle. Se olisi nimetön kirje, joka ei sotkisi juttuun ketään,\nmutta jossa luvattaisiin lisää tietoja. Saatuansa sen valmiiksi\nja kiedottuansa kaikki kääröön hän ryhtyi ripeästi valmistelemaan\nseuraavaa toimenpidettään.\n\nPuolen tunnin kuluttua hiipi repaleinen, likaisen näköinen,\npaljasjalkainen paimentolainen meluttomasti yhäti nukkuvan talon\nlävitse pienelle pihalle, josta naulojen tähdittämän portin kautta\npäästiin kapealle, koukertelevalle kujalle. Se vei suorakulmaisesti\nleveämmälle kadulle, jolle talon pääovi avautui...\n\nTuggurtin eteläisissä esikaupungeissa, pitkin puutarhojen reunustamaa\ntietä, joka vei korkeille lentohiekkasärkille ja niiden taakse\nkaukaiseen El-Uedin kaupunkiin, ratsasti parooni Lucien Marie de\nPréfont — taipumuksiltansa vetelehtijä, mutta olosuhteiden pakosta\nspahi — parin arabialaisen ratsumiehen seuratessa hitaasti jälessä.\n\nHänet oli kiskottu vuoteestaan, kuten hänestä tuntui, mielettömään\naikaan; häntä harmitti, että hänen oli ollut pakko ryhtyä tehtävään,\njota hän piti yksinomaan poliisien asiana, ja hän purki pahaa\ntuultansa puolittain opetettuun oriiseen, joka äskettäin oli tullut\nhänen omaisuudekseen pelivelan suorituksena. Sotilaspalvelus meni\npäin mäntyä, nurisi hän itsekseen vuorotellen kannustaessaan, vuoroin\nhillitessään hermostunutta, vaahdon täplittämää ratsuansa. Soturinelämä\nmeni kyllä mukiin, ja olihan kestettävä vaivat, jos nautittiin\nriemutkin, _bien entendu_, mutta soturin tehtäviin ei kuulunut nuuhkia\ntämän pienen, kirotun kaupunki-pahasen katuja etsimässä rääsyläisiä\nja roskaväkeä! Mitä hemmettiä siitä, että _café mauressa_ oli ollut\nmellakka? Ei ollut tapahtunut mitään vahinkoa; vain lamppuja oli\nrikottu, ja säikähtyneet tanssijattaret olivat kaikki paenneet\ntiehensä. He palaisivat päivän tai parin kuluttua, ja jolleivät\npalaisi, niin vahinkokos se — mokomatkin likaiset letukat! Kaikki\ntuntuivat alkavan hermostua näinä päivinä. Ei edes vanha Mercier ollut\nsama mies kuin ennen. Ja kaikki se pelkkien huhujen tähden! Pidettiin\nylimääräisiä harjoituksia, metsästysloma oli keskeytetty, ja nyt tämä\njärjetön määräys, että hänen piti samoilla pitkin katuja etsimässä\nepäilyttävän näköisiä vintiöitä — _bon Dieu_, minkälaista elämää!\n\nHän oli ärryttänyt mielensä äärimmäiseen kiukkuun, kun tien viereltä\näkkiä sujahtanut kerjäläinen sai hänen ennestäänkin ylenmäärin\nkiihtyneen ratsunsa kavahtamaan melkein pystyyn takajaloillensa.\n\n»Allah sinua korventakoon, sinä muulin poika!» ärähti hän, sivaltaen\nrepaleista olentoa ratsuraipallaan ja kiskoen rajusti hevosensa\nsuupieliä.\n\n»Muulittele itseäsi, Lucien!» vastasi kerjäläinen moitteettomalla\nranskankielellä. »Tuo ratsusi joutuu ojaan, jollet pidä silmiäsi auki.»\nHänen kasvoillensa oli kääritty paksulti likaisia liinariepuja, ja ne\nolivat piilossa hänen burnusinsa syvässä huupassa, mutta äänestä ei\nvoinut erehtyä. Ja kiskottuansa vapisevan hevosensa seisomaan kumartui\nde Préfont satulassansa syvälle ja purskahti raikuvaan nauruun.\n»Ahmed!» ulvoi hän ja ojensi käsineen peittämää kättänsä. Toisen kädet\nkohosivat nopeasti ikäänkuin hartaan pyytävästi.\n\n»Hiljaa, _mon vieux_», jupisi hän, »ja käske miehiesi jättäytyä hieman\njälemmäksi». Luikattuansa takanansa ratsastaville miehille hoputti\nde Préfont hevosensa verkkaiseen kävelyyn, viitaten valekerjäläistä\nseuraamaan.\n\nEhdittyänsä pois miestensä kuuluvilta hän kääntyi jälleen innokkaasti\nkumppaninsa puoleen:\n\n»Mitä helkkaria, Ahmed?» pamautti hän. »Mitä varten moinen naamio?\nKuinka kauan olet ollut Tuggurtissa? Oletko kuullut eilenillalla\n_café mauressa_ tapahtuneesta metelistä? Minun arvellaan nyt haalivan\nkarkulaisia. Mercier-vanhus on nyt oikein vauhdissaan, sen sanon.\nKoko juttu on salaperäinen ja saa sellaisena pysyäkin ainakin minuun\nnähden. Mikäli minä olen saanut selville, on se vain jonkun aavikolta\nsaapuneen velikullan huviksensa järjestämä kepponen. Kaikin puolin\nkunnioittavasti puhuen, _mon cher_, sinun maanmiehesi alkavat olla\nvaivaloisia.»\n\nAhmed virnisti kopeloidessaan risaisen asunsa povisäiliöitä.\n»Otaksuttavasti hän ei saanut siitä niin paljon hauskuutta kuin oli\nodottanut, pahus-raiska», virkkoi hän, naurahtaen katkerasti. »Mutta\nkylliksi siitä», ehätti hän hätäisesti lisäämään, kun de Préfont äkkiä\nloi häneen omituisen, uteliaan katseen. »Minulla ei ole paljon aikaa,\nja miehesi kummastelevat, jos puhelemme liian kauan. Unohda se, että\nolet nähnyt minut tänä aamuna, Lucien! Ja laita niin, että eversti\nMercier saa tämän käärön. Kerro löytäneesi sen tai nähneesi, kun se\npudotettiin, tai syötä hänelle mikä todennäköinen vale vain mieleesi\njohtuu! Se on tärkeä, mutta en halua nimeäni mainittavan. Minulla on\nomat syyni, mutta en voi ilmaista niitä sinulle — sinun on luotettava\nminuun.» Ja painautuen soturin hevosen kupeeseen kiinni hän sujautti\nkäärön ratsastajan käteen. De Préfont otti sen nopeasti vastaan ja\npisti sen asetakkinsa taskuun.\n\n»Selvä on, _mon braveo_», vakuutti hän, nyökäten ymmärtävästi. »Osaan\ntarpeen tullen olla mykkä ja sokeakin, jos sikseen tulee. Mitäs muuten\nkuuluu teidän suunnallenne? Tietänet kaiketi, että Saint Hubert on\nkaupungissa?»\n\nAhmed hätkähti. Muutamien viime viikkojen tapahtumat olivat\nkarkoittaneet hänen päästänsä kaikki ajatukset Saint Hubertista ja\nhänen tuntemattomasta veljestänsä. Kun hän Tuggurtissa ollessansa ei\nollut seurustellut kenenkään kanssa ja oli uskaltautunut ulkosalle\nvasta pimeän tultua, ei hän ollut ollenkaan kuullut sikäläisiä juoruja.\nMatta Ramadanin ja S'ririn oli täytynyt se tietää. Minkä tähden he\neivät olleet kertoneet hänelle? Hän ravisti päätänsä vastaukseksi de\nPréfontin kysymykseen.\n\n»En ole tiennyt», vastasi hän lyhyesti, »eikä sinun tarvitse puhua\nminusta, jos tapaat hänet, Lucien». Sitten voitti luonnollinen\nuteliaisuus hänen pidättyväisyytensä. »Veljeni on kai hänen muassaan?»\nvirkkoi hän hyvin empivästi.\n\nDe Préfontin kulmakarvat kohosivat kysyvästi. »Sinun _veljesi_?»\nkertasi hän. »Niinpä niin, tietysti kai hän on. Sen olin unohtanut.\nOhoo, _la, la_!» hohotti hän huojuen satulassa myrskyisen hilpeyden\nvallassa.\n\n»Miksi _la, la_? Minkänäköinen hän on?»\n\nDe Préfont kokosi suitsensa kireälle ja tanssitti ratsuansa poikki\ntien. »Malta siihen saakka, kunnes hänet näet!» sanoi hän hihittäen.\n»Eipä hevillä nähdä, _monsieur_, täsmällistä ja arvokasta veljeäsi\nryöstöretkellä _café mauressa_ ja panemassa koko Tuggurtia kiihdyksiin.\nNäkemiin, rohkea rosvo-veikko! Ja ole huoleti, minä olen äänetön\nkuin hauta! Ja nyt loikkaa, hyvä ystävä, äläkä pahastu, jos ärjyn\nsinulle vähäsen! Meidän on näet näyteltävä, kuten ymmärrät.» Ja äkkiä\nkarjaisten hän kannusti ratsuansa ja viittasi miehilleen.\n\nJa ratsumiesten lähestyessä hän ohjasi melkein villiytyneen hevosensa\nsuoraan keskellä tietä seisovaa ryysyläistä kohti, kiljuen kiivaita\nherjauksia sujuvalla arabiankielellä.\n\nAlkaen jälleen näytellä omaksumaansa osaa Ahmed hypähti syrjään, tehden\nsilminnähtävän pelokkaita eleitä, ja kyyristyi lähimmän puutarhan\nmatalaa saviaitaa vasten, samalla kun de Préfont pyöräytti hevosensa\nympäri sinkautettuansa vielä viimeisen sadatuksen jäähyväisiksi ja\nlähti täyttä laukkaa Tuggurtiin.\n\nSitten Ahmed hieman hymyillen kyykistyi kantapäittensä varaan, työnsi\nburnusinsa huupan takaraivolle ja etsi repaleittensa laskoksista\nsavuketta.\n\nDe Préfontin kohtaaminen oli ollut suurempi onnenpotkaus kuin hän\noli toivonutkaan. Käärö joutuisi suoraan komentajan käsiin, ja hänen\nsalaisuutensa pysyisi leviämättä hilpeän nuoren ranskalaisen tiedossa.\n\nMutta hänen kasvonsa synkistyivät taaskin, kun hän muisteli spahin\nnauraen laskemaa pilaa.\n\nSe mies, jota Jasmin oli kohdannut »kaikissa mahdollisissa yksinäisissä\npaikoissa Tuggurtissa», oli siis hänen veljensä, hänen »täsmällinen,\narvokas veljensä!» Hänen veljensä, jonka hän oli nähnyt _café mauressa_\nedellisenä iltana! Sinä hetkenä, jona heidän katseensa olivat osuneet\nvastakkain, oli muukalaisen ulkonäkö vaikuttanut häneen; se oli\nmuistuttanut jotakuta henkilöä, jota hän ei jaksanut muistaa, ja se\noli tehnyt vaaleatukkaisen nuoren miehen kasvot hänelle kummallisen\ntutuiksi. Nyt siitä ei ollut epäilystäkään. Se silmään pistävä\nsamanlaisuus muistutti pikku äitiä. Allah, mikä sekasotku! Rajusti\nhuudahtaen hän sylkäisi savukkeensa takanansa olevaan viemäriin.\n\nOliko Jasmin rimpuillut viime yönä häntä vastaan sen tähden, että oli\nrakastanut hänen veljeänsä? Hänen oma veljensäkö oli tullut hänen ja\nhänen kaipaamansa naisen väliin? _Sacré dieu_, kaikki maailman veljet\neivät jaksaisi riistää Jasminia häneltä — ennenkuin hän itse haluaisi\npäästää tytön!\n\nKiertäen repaleiset vaatekappaleensa ympärillensä hän hypähti\npystyyn ja lähti hitaasti palaamaan samaa tietä, jota oli tullut. Ja\nastellessaan hän työnsi sen ajatuksen pois mielestänsä. Sitä olisi\nkyllä aikaa pohtia myöhemmin. Sillä hetkellä hänen oli keskityttävä\netsintään, joka oli houkutellut hänet ulkosalle niin aikaisin.\n\nNyt oli tiellä liike vilkkaampaa: alituinen virta kiitävien\npuhdasveristen tai laihojen konien selässä ratsastavia miehiä, jotka\nvilahtivat sivuitse pöly- ja hiekkapyörteessä; hunnutettuja naisia,\njotka kärsivällisesti käydä tarpoivat tiellä, kantaa retuuttaen\nlapsia; ja piskuisia aaseja hoippuen kantamassa ratsastajia, joiden\njalat viilsivät maata, tai korkeita polttopuu- tahi vihanneskuormia;\nja niiden seassa ryhmittäin työläisiä marssimassa lukemattomiin\npuutarhoihin, jotka ovat Tuggurtin ainoa kaunistus. Ja lähellä\nmarkkinapaikkaa hän kohtasi El-Uediin matkalla olevan kamelikaravaanin\nja vastatessaan hänelle luikattuihin aamutervehdyksiin aprikoi,\nkuinkahan monella noista hurjakatseisista kamelinajajista oli\ntaskussansa hänen kultaansa.\n\nHän oli suunnannut askeleensa vanhimpaan kaupunginosaan, tuohon\nmaanalaisten katujen muodostamaan omituiseen labyrinttiin, jonka\nasukkaat elävät kuin rotat rei'issään ja jonka sekavissa, sysipimeissä,\nmutkittelevissa käytävissä pehmeiden jalkojen tassutus kajahtelee\nsalaperäisesti, ja hiljaa liikkuvat olennot hipaisevat usein\nohikulkijoita, joiden kasvoja he eivät erota. Ja tämän kaupungin\nsisässä olevan kaupungin kynnyksellä hän pysähtyi ja ojensihe\npitkäksensä hiekkaiselle tielle, jossa muita samanlaisia ryysyläisiä\nkulutti aikaansa vaatimattoman tyytyväisinä.\n\nVedettyänsä burnusin huupan kasvoillensa hän oli nukkuvinaan,\ntarkastellen ympärillänsä olevaa vetelehtijälaumaa, samalla kun\naukion toisella puolella olevan kasarmin iso kello löi tunnin\ntoisensa jälkeen. Hän näki paljon sellaista, joka kiihoitti hänen\nmielikuvitustaan, mutta kolmesta etsimästänsä henkilöstä hän ei nähnyt\nmerkkiäkään.\n\nVasta kun kasarmin kello löi yksi, liikahti hän, nousi äänekkäästi\nhaukoitellen istualleen ja kompuroi laiskasti pystyyn.\n\nOnni tuntui olevan hänelle vastainen, ja hänen alkoi olla kiusallisen\nnälkä. Ja hän saattoi suoda itsellensä muutamien tuntien levon. Hänen\nei tarvinnut luottaa ainoastaan itseensä. Ramadan ja S'rir olivat\nsaaneet määräyksensä, ja hänen palkoissansa oli muitakin urkkijoita\npitämässä silmällä eri kortteleita, joissa etsittävät todennäköisesti\npiileskelivät.\n\nPitäen mielessänsä ulkoasuaan hän liikkui verkkaisesti pitkin\nhiljaisia, vähäliikkeisiä teitä, kunnes saapui pienelle, vaarnoilla\nkoristetulle portille, josta hän oli tullut aamun varhaisina hetkinä.\nPihalla odotti häntä S'rir, ruokkien kesyä gasellia makeisilla ja\nsyvämietteisesti polttaen savuketta, joka isännän lähestyessä katosi\nkukka-astiaan.\n\nUutisia ei ollut, ilmoitti hän nopeasti tervehdittyään. Ramadan ei\nollut vielä saapunut. Talon palvelijat olivat noudattaneet kaikkia\nhänen ylhäisyytensä ohjeita, ja vanha, kuihtunut palvelijatar, jonka\nhoidossa tyttö oli ollut, oli äskettäin pyytänyt poistumislupaa\nkäydäksensä moskeijassa — se näytti olevan harras uskovainen.\n»Mitäpä muuta sillä enää niin iäkkäänä olisi jälellä kuin uskonnon\nlohtu!» lisäsi S'rir, kohauttaen olkapäitänsä ja virnistäen. Mutta\nvirnistys häipyi, kun hän huomasi päällikkönsä synkän tuijotuksen, ja\nhuolestuneena hän tiedusti, oliko hänen ylhäisyytensä syönyt.\n\nKäskettyänsä tuoda ruokaa omaan huoneeseensa Ahmed meni hänen edellänsä\ntaloon muuttamaan pukuansa.\n\nHelpotuksesta huoahtaen hän riisui repaleet yltänsä, pesi tomun\nkäsistänsä ja kasvoistansa ja pukeutui hitaasti hänelle varattuihin\ntahrattoman puhtaisiin ja huolekkaasti valmistettuihin vaatteisiin.\n\nNautittuansa yksinkertaisen puolisensa hän istui jonkun aikaa syvissä\naatoksissa, polttaen tupakkaa ja maistellen kahvia kupistaan. Eikö\nhän sittenkin tuhlannut sekä aikaa että rahaa etsiessänsä muiden\navulla haluamiansa tietoja, kun hänellä oli käsissänsä henkilö, jonka\ntäytyi tietää enemmän kuin hän saattoi toivoakaan saavansa tietoonsa\npalkatuilta urkkijoiltansa. Tyttö tiesi maurilaisen piilopaikan ja\notaksuttavasti senkin, missä hänen ulkomaalaiset kumppaninsa oleilivat.\nHeidän kätyrinään ja liittolaisenaan hänen täytyi melkein varmasti\njossakin määrin tuntea heidän salaisia vehkeitänsä. Ja mitä hän tiesi,\nse hänen olisi kerrottava!\n\nAhmed nousi äkkiä pystyyn, viskasi puoliksi poltetun savukkeensa kahvin\nsakkaan, niin että sihahti, heitti burnusin olkapäiltänsä taaksepäin ja\nlähti huoneesta.\n\nTalossa oli hiljaista, kuten oli ollut aamullakin — nämä Slimanin\npalvelijat olivat joko hyvin uneliaita tai perin hyvin koulutettuja\npysymään poissa näkyvistä ja kuuluvista, mietti hän astellessaan tyhjien\nhuoneiden ja käytävien kautta pieneen etuhuoneeseen.\n\nHän tapasi Jasminin kovin kuumassa ja ylettömästi tuoksuavassa\nsalissa. Ja jo ensimmäinen vilkaisu ilmaisi hänelle, että hänen eräitä\nmääräyksiänsä oli tunnontarkasti noudatettu ja että S'ririn mainitsema\npalvelijatar tiesi, mitä hänen oli tehtävä, ainakin yhdessä suhteessa.\n\nTytön ulkomuodossa tapahtunut muutos oli miltei ällistyttävä.\n\nEilispäiväisissä, kehnoissa, räikeän koreissa repaleissaan hän oli\nollut kaunis, mutta upeassa puvussa, joka nyt oli hänen yllänsä, hän\nnäytti kymmenen kertaa viehkeämmältä.\n\nLyhyen, korukirjailuilla koristetun nutun ja kirkkaanväristen,\nsilmäänpistävien liivien alta näkyivät mitä hienoimmasta harsokankaasta\nvalmistetut alusvaatteet, joiden kaulus oli leikattu syvälle\nkaarteelle, joten hänen sievä kaulansa ja pienten rintojensa kohoaminen\njäivät näkyviin; hänen hennoille vyötäisillensä oli kiedottu\nviirullisesta silkistä tehty monipoimuinen _futa_, jonka alapuolelta\navarat, silkkiset housut ulottuivat melkein nilkkoihin saakka. Hänen\npienet jalkansa olivat paljaat, ja toinen niistä oli puoliväliin\ntyönnetty pieneen, korkeakorkoiseen ranskalaiseen tohveliin, jonka pari\nvirui vähän matkan päässä lattialle nakeltujen, välkkyvien sormusten,\nrannerenkaiden ja jalokiviketjujen keskellä.\n\nOmituinen ilme lehahti miehen kasvoille, kun hän näki hyljeksityt helyt.\n\nJasmin oli sykertyneenä ison leposohvan pieluksien sekaan eikä\nliikahtanutkaan toisen astuessa sisään, ja aluksi Ahmed luuli hänen\nnukkuvan. Mutta mentyänsä likemmäksi hän näki polttavan punan tytön\nposkilla; tyttöä puistatti, ja hän näytti painautuvan tiukemmin\npehmeitä pieluksia vasten. Ahmed kävi asiaan käsiksi luonteenomaiseen,\näkkijyrkkään tapaansa, lausuen purevat kysymyksensä äänellä, joka tosin\noli hiljainen kuten tavallisesti, mutta kuitenkin kova ja ilmeisen\nkäskevä. Ja koko hänen kyselynsä ajan kuunteli Jasmin äänettömänä\nmuuttamatta asentoansa ja nostamatta lattiaan luotua katsettansa. Hän\nolisi saattanut olla kuuromykkä, mikäli voi päättää toisen kysymyksien\nhäneen tekemästä näkyvästä vaikutuksesta.\n\nHänen äänettömyytensä ja itsehillintänsä vimmastuttivat Ahmedia, mutta\nhänen suuttumukseensa oli sekaantunut ihmettelyä, kun hän silmäili\nhentoa tyttöä päästä jalkoihin saakka.\n\nOivalsiko Jasmin täydelleen, kuinka avuton hänen asemansa oli? Mihin\nhän luotti rohjetessansa uhitella häntä? Hän liikahti äkkiä tyttöön\npäin. »Puhu, tyttö!» komensi hän uhkaavasti.\n\nVasta sitten tyttö kohotti päätänsä ja katsoi häneen erittäin tiukasti,\nerittäin läpitunkevasti. Hänen raottuneet huulensa vapisivat ja\nhetkisen hän näytti koettavan puhua saamatta sanoja suustansa. »Sinä\nsyytit minua petoksesta», kuiskasi hän vihdoin. »Tahtoisitko nyt minun\npettävän isäni?»\n\nMies keikautti päätänsä, ärähtäen kärsimättömästi. »Ainakin kymmenen\nkertaa olet vakuuttanut minulle, ettei hän ole isäsi. Mielitkö vielä\nvalehdella minulle?» Jasminin värähtelevät silmäripset painuivat\nnopeasti alas, verhoten hänen silmänsä.\n\n»Hän on ainoa isä, jonka koskaan olen tuntenut», jupisi hän.\n\nÄkkiä kiehahtanut viha nosti punan Ahmedin poskille. »Se on mukava\nsukulaisuussuhde, jonka voit tunnustaa tai olla tunnustamatta, miten\nsinua milloinkin huvittaa», pilkkasi hän. »Mutta vaikkapa hän olisi\nkymmenestä isäsi, on sinun puhuttava.»\n\nHänen äänensä kiihkeän raivokas sointu sai tytön vavahtamaan, mutta\nhänen pieni suunsa tiukkaantui yhtä itsepäisesti kuin Ahmedinkin. »Sinä\nvoit tappaa minut — mutta minä en puhu.»\n\nMinuutin ajan Ahmed tuijotti häneen sanatonna raivosta. Jollei hänessä\nolisi ollut englantilaista verta, olisi hän pieksämällä kiristänyt\ntytöltä totuuden, ja nytkin hänen oli puristettava kätensä nyrkkiin\npidättyäksensä lyömästä. Käheästi naurahtaen hän sitten pyörähti\npoispäin ja alkoi astella lattialla edestakaisin. »Sinä et ole\ntappamisen arvoinen», sanoi hän ylenkatseellisesti. »Ja on muitakin\nkeinoja, joilla sinut saadaan puhumaan.»\n\nJasminia puistatti uhkaus taaskin, ja hänen silmiinsä tuli kummallinen\nilme, kun hän hiljaa liikahti sohvalla ja hänen kätensä pujahti\nhänen uumenilleen kiedottuun leveään silkkivyöhön. Pitkien, tummien\nsilmäripsiensä takaa hän salavihkaa tähyili edestakaisin kävelevää\nAhmedia, ja hänen hienot jäsenensä vapisivat, kun hänen lihaksensa\nhitaasti pingoittuivat.\n\nTaaskin Ahmed seisahtui hänen vierelleen kasvot naamiomaisina\nponnistuksesta. »Oman itsesi tähden, tyttö, kerro minulle, mitä\ntiedät!» kehoitti hän lempeämmin. »Mitä tarkoitusta varten nämä miehet\novat Algeriassa? Mikä salaisuus on saanut heidät lähtemään omasta\nmaastansa lietsomaan epäjärjestystä vieraan maan väestön keskuudessa?\nMinkälaiset siteet yhdistävät '_isäsi_' ja nämä muukalaiset toisiinsa?\nEt saata aavistaa, kuinka paljon on sanojesi varassa — kuinka paljon\nvahinkoa saattaa vaitiolostasi koitua tälle maalle, joka on vihdoinkin\nvapautunut sekasorrosta.»\n\n»Luuletko minun välittävän siitä, mitä vahinkoa tälle sinun\nmaa-pahallesi koituu?» tokaisi tyttö ivallisesti. »Ja mitä kuuluvat\nisäni salaisuudet sinulle, sinä nujerretun rodun poika? Mitä sinä\ntiedät vapaudesta, sinä, jonka niskaa painaa Ranskan kantapää — Allah\ntuhotkoon sen kansan, joka mielii orjuuttaa meidät, samoin kuin se on\norjuuttanut sinut! Mutta me marokkolaiset _olemme_ vapaita — ja meidän\nnaisemme ovat parempia miehiä kuin sinun arkasydämiset kansalaisesi,\njoiden voimat kuluvat huvituksiin kuten sinunkin. Ja me marokkolaiset\nnaiset emme kumartele emmekä kyyristele, kuten täkäläiset uikuttavat\nnaiset tekevät, kun mies haluaa tehdä meille pahaa. Me iskemme — kuten\nminä isken!»\n\nHyökkäys tapahtui niin äkkiä, että vain Ahmedin valpas silmä ja varmat\nhermot pelastivat hänet.\n\nErinomaisesti harjoitettu, pieni, atleettinen ruumis jännitettynä\nJasmin oli miltei huomaamattomasti siirtynyt asentoon ponnahtaakseen\neteenpäin nopeasti ja meluttomasti kuin villi eläin, tähdäten\n_futastaan_ tempaamansa välkkyvän veitsen suoraan Ahmedin rintaan.\n\nTerävä kärki oli enää vain parin sentimetrin päässä miehen sydämestä,\nkun hän tarttui tytön ranteisiin teräksisin sormin, sysäten häntä\nrajusti taaksepäin. Ja Jasminin horjahtaessa kiertyi Ahmedin käsi\nsukkelasti hänen ympärilleen ja puristi hänen värisevää vartaloansa,\nkunnes hän luuli kylkiluittensa murtuvan säälimättömästä rutistuksesta,\njoka tuntui pusertavan hänestä hengen. Henkeä haukkoen hän tuijotti\nAhmedin tuhkanharmaihin, intohimon vääristämiin kasvoihin, samalla\nkun viimemainittu tiukensi julmasti ja hitaasti hänen rannettansa\nkiristävää otetta, kunnes hän ei enää jaksanut kestää sen aiheuttamaa\nkipua, ja hänen huuliltansa pääsi hiljainen valitus, hänen kätensä\navautui ja hellitti veitsen, joka pehmeästi kolahtaen putosi\nmatolle. Hetkisen hän uhmaili miestä, katsoen hurjistuneesti häntä\nsilmiin, rinnan huohottaessa myrskyisesti. Ihan äkkiä sitten hänen\njännittyneet lihaksensa laukesivat, häneltä pääsi valittava,\näärimmäisen epätoivoinen parahdus, ja hän retkahti hervottomana Ahmedin\nkäsivarsille, itkien niin, ettei viimemainittu ollut koskaan ennen\nkuullut ainoankaan naisen siten itkevän.\n\nMutta hänen kyyneltensä näkeminen ei hellyttänyt miestä, ja\nkammottavasti nauraen hän viskasi tytön matolle jalkojensa juureen.\n\n»Allah olkoon sinulle armollinen, sinä pieni hupsu», huusi hän\nvimmoissaan, »sillä minulta et saa armoa!»\n\nJasmin kuuli oven pamahduksen, kun se läjähti kiinni Ahmedin jälkeen,\nja miehen poistuttua hän virui pitkän aikaa samassa paikassa, johon\noli kaatunut, vääntelehtien ja valittaen tuskissansa ja nyyhkyttäen\nikäänkuin hänen sydämensä olisi ollut pakahtumaisillaan. Mitä hän\noli tehnyt! Voi, Allah, mitä hän oli tehnyt, mikä hulluus hänet oli\nvallannut? Mikä paha henki oli viekoitellut hänet varastamaan aseen\nulomman huoneen kokoelmista ja koettamaan tappaa rakastamansa miehen,\njoka aikoinaan oli rakastanut häntä? Hän oli suunnitellut sen miehen\nkuolemaa, jonka henki oli hänestä kalliimpi kuin hänen omansa — ei, ei,\nei hän, vaan se ilkeä henki, joka oli väkisin ohjannut hänen kättänsä,\nmutta ikiajoiksi kaikonnut hänen tuona hirveänä hetkenä oivaltaessaan,\nmitä hän oli ollut vähällä suorittaa. Jospa hän olisi vahingoittanut\nAhmedia — voi, Allah, jos hän olisi haavoittanut häntä, isäntäänsä,\nherraansa! Mitäpä siitä, jos Ahmed olikin ollut julma — kaikki miehet\nolivat julmia, ja eikö hän ollut Ahmedin omaisuutta, jolle hän sai\ntehdä mitä halusi? Ja tekipä Ahmed mitä tahansa, ei hän voinut muuta\nkuin rakastaa Ahmedia, rakastaa häntä, kunnes myöskin hänen mieltänsä\nsumentava hulluus karkkoaisi ja hän taaskin rakastaisi häntä,\ntyttöänsä. Vielä kerran Ahmed tietäisi, ettei hän ollut valehdellut,\nettei hän ollut aavistanut toisten seuraavan hänen jälkiänsä sinä\naamuna, jolloin hän oli tullut kohtauspaikalle, ettei hän ollut tiennyt\nmitään suunnitellusta juonesta, joka saattoi hänet niin petolliseen\nvaloon. Äsken hän hulluudessansa ja raivostuttaakseen Ahmedia oli ollut\ntietävinään enemmän kuin todellisesti tiesi, narrannut toisen luulemaan\nosaavansa antaa halutut selvitykset. Mutta hän ei olisi voinut ilmaista\nmuuta kuin maurilaisen piilopaikan — ei mitään muuta. Sillä mitäpä\nhäneen kuuluivat tuon miehen salaiset puuhat? Lapsuudesta saakka se\nmies oli rääkännyt häntä; »isän» kuvaan sekaantui himmeitä, hämäriä\nmuistoja, varjomaisia unelmia ajoilta, jolloin häntä oli hyväilty\nhellin käsin, jolloin suloinen, surullinen ääni oli hyräillyt hänen\nmielessänsä vieläkin silloin tällöin väikkyvää, puolittain unohtunutta\ntuutilaulua. Ja mitäpä häneen myöskään kuului raaka, arabiankieltä\npuhuva saksalainen, jonka himokkaat silmät olivat herättäneet hänessä\nkuvottavaa kauhua? Joku epämääräinen tunne esti häntä kavaltamasta\nheitä, mutta he eivät merkinneet mitään hänelle, joka oli elänyt heidän\nparissansa vain orjana, kestänyt surkeata, mieltäkuohuttavaa elämää,\nkunnes _hän_ — outo rakastaja, jonka komeus oli häntä huikaissut —\noli tullut ja avannut hänen silmänsä näkemään rakkauden. Ja niinä\nmuutamina, lyhyinä onnenhetkinä oli myöskin mies rakastanut häntä!\nOi, jospa Allah kääntäisi Ahmedin sydämen ja opettaisi hänet taaskin\nrakastamaan ja tietämään, luottamaan häneen ja uskomaan häntä jälleen!\n\nKasvoillansa paksulla, pehmeällä matolla hän rukoili ja itki, kunnes\nkyyneleet ehtyivät, kunnes hän virui murtuneena ja mielenliikutuksen\nnäännyttämänä; hänen väsyneissä aivoissansa jyskytti, ja hänen uupunut\npieni ruumiinsa oli kolhiutunut ja hellä Ahmedin väkevien käsien\nrajusta runtelusta.\n\nEikö elämässä ollutkaan muuta kuin kärsimyksiä, mietti hän ajatustensa\nverkkaisesti suuntautuessa viimeksi kuluneihin, tuskaisiin viikkoihin,\njoiden aikana hänestä oli tuntunut kuin hän olisi jo elävänä kuollut\nja hän oli muuttunut turraksi kaikelle muulle paitsi häneltä riistetyn\nriemun muistolle. Tunnottoman tylysti oli hänelle kerrottu hänen\nrakastajansa kohtalosta, ja hänen mielipuolinen surunsa oli vain\nnostattanut heissä kiukkua.\n\nJa päivän seuratessa toistansa oli hänen mielessänsä pyörinyt\nyksi ainoa ajatus, se toivo, että pian hänkin pääsisi pois sen\nihmispaholaisen julmuuden ulottuvilta, joka oli kiduttanut häntä\nsilloinkin, kun hän oli ollut avuton lapsi. Hän oli aina pelännyt\nsitä miestä, aina kammonnut häntä, tuntien vaistomaista kauhua ja\ninhoa häntä kohtaan. Mutta viha, jota hän ei milloinkaan ennen ollut\ntuntenut, oli alkanut kyteä hänen mielessänsä, kun se mies oli\nvalehdellut, kerskunut konnantyöstä, joka oli särkenyt hänen sydämensä,\nja uskotellut olevansa hänen rakastajansa veren tahraama.\n\nHänen rakastajansa! Häntä puistatti valtava nyyhkytys. Ei yksikään\nrakastaja olisi tehnyt sellaista, mitä Ahmed oli tehnyt hänelle\nedellisenä yönä. Ja kun Ahmed tuli uudelleen. Väristen hän reutoutui\npystyyn, jäi seisomaan, silmäillen murheellisena ympärilleen ja\nhuohotti tärisyttävien huokausten vielä pusertuessa hänen huuliltansa.\n\nKun Ahmed taaskin tulisi, antaisi rakkaus hänelle, Jasminille, voimia\nkestää kaikki, mitä ikinä toinen haluaisi tehdä. Sillä enää ei mikään\nkykenisi tukahduttamaan intohimoa, joka poltti hänen rintaansa kuin\nroihuava tuli.\n\nHänen surulliset silmänsä harhailivat ilottomasti, sivuuttivat\njalokivet, jotka hän halveksien oli viskannut yltään, ja kiintyivät\nveitseen, jonka Ahmed oli jättänyt matolle, johon hän oli sen\npudottanut. Valittavasti huudahtaen hän sieppasi sen ja sinkosi sen\nkaikin voimin etäisimpään nurkkaan, hoippui leposohvalle ja kaatui\nsille pitkäkseen, painaen kasvonsa pieluksiin.\n\n\n\n\nV\n\n\n»Viimeinen leiri, _mon cher_!»\n\nCaryllista, joka istua jörötteli hiekkakummulla selkä käännettynä\naamutuulta vasten, imien piippuansa, josta ei mitenkään tahtonut lähteä\nsavuja, kuulosti Saint Hubertin ääni melkein ärsyttävän hilpeältä.\n\nHän ei itse ollut suinkaan hilpeä, ja se tieto, että hän esiintyi\nnyrpeänä — mikä, kuten hän itse vilpittömästi kyllä myönsi,\noli vihoviimeisen lapsellista — ei ollut omiaan tekemään häntä\niloisemmaksi. Mutta miten vietävässä voitaisiin odottaa ihmisen olevan\nhilpeän niin tuskastuttavassa ympäristössä, aprikoi hän itsekseen. Setä\nRaoulin kyllä kelpasi, hänhän piti tästä maasta ja näytti nauttivan\n»kammottavasta autiudesta», jonka lävitse he olivat samonneet. Mutta\nhäntä taas kuvotti hiekan näkeminen, kuvottivat loppumattomat,\nkeskeytymättömän yksitoikkoiset päivät — sillä hän ei pitänyt\nvaihteluna niitä kahta tilaisuutta, jolloin he olivat pysähtyneet\nnauttimaan heille tarjottua vieraanvaraisuutta, toisen kerran\naavikko _zauialla_, toisen kerran erään sikäläisen, arvokkaan päällikön\nluona.\n\nAina siitä alkaen, kun he olivat lähteneet Tuggurtista, oli matka\ntuntunut hänestä kuvaamattoman ikävältä ja väsyttävältä, eikä hän\nollut vielä saanut tilaisuutta ampua mitään. Ja hänen harminsa\nhuippuna oli muisto muutamia päiviä sitten tapahtuneesta narrimaisesta\nnäytöksestä, jolloin hänen isänsä heimon miehiä oli saapunut\nviitisenkymmentä päästämään takaisin heitä Tuggurtista saattanutta\nturvajoukkoa, kirotusta sirkussesityksestä, joka oli saanut hänet\nvuoroin kuumenemaan, vuoroin kylmenemään pelkästä suuttumuksesta ja\nloukkaantumisesta ja jota ajatellessansa hän vieläkin vuoroin kuumeni,\nvuoroin kylmeni. Hänen oli totisesti täytynyt näyttää naurettavalta,\nkun lauma mielipuolia ratsasti täyttä neliä hänen ympärillänsä, kiljuen\nkuin pahat henget ja laukoen pyssyjänsä ylevän välinpitämättöminä\nmahdollisesta hengenvaarasta ja vammoista! Naurettavaa ammuksien\ntuhlausta. Kunnianosoitus hänen isänsä pojalle — hyvä Luoja, hän olisi\ntullut hyvin toimeen ilman sellaista kunnioitusta, ilomielin!\n\nHänen vaaleat kasvonsa punehtuivat huomattavasti, kun hän tarpeettoman\nrajusti kopisti porot piipustaan ja jupisi myöhästyneen, epäselvän\nvastauksen Saint Hubertin huomautukseen.\n\nKreivi lakkasi tarkkailemasta kuormakameleja, joiden selkään\nsälytettiin taakkoja, ja istuutui hänen lähellensä, vaivoin virittäen\nsavukkeen. »Mitä sinä sanoit?» kysyi hän, suojaten molemmin käsin\ntulitikkua tuulelta. Caryll veti vaippansa kaulusta ylemmäksi ja painoi\nkantapäänsä uhkamieliscsti hiekkaan.\n\n»Sanoin: Jumalan kiitos!» vastasi hän lyhyesti.\n\nSaint Hubert hymyili tavalliseen maltilliseen tapaansa.\n\n»Ihan niin», myönsi hän rauhallisesti. »En halua väittää, että matka\non ollut erikoisen hupaisa, varsinkaan sellaisesta henkilöstä, joka,\nkuten sinä, ei tunne mielenkiintoa tätä maata kohtaan. Myönnän\nmielelläni, että tähän saakka noudattamamme tie on ollut tympäisevä.\nMutta kauempana se muuttuu kiintoisammaksi. Ja leiriin majoituttuamme\non meillä enemmän vaihtelua ja vähemmän yksitoikkoisuutta. Sinä saat\nkäydä käsiksi noihin mainioihin pyssykoteloihisi ja isäsi hevoset ovat\nmainioita.»\n\nCaryll rypisti otsaansa ja vilkaisi vieressänsä laiskasti loikovaan\nmieheen. Naurettiinko hänelle? Mitä pahusta setä Raoul tarkoitti\npuhuessansa hänelle kuin nyreissänsä olevalle lapselle, jota oli\nhyvitettävä leluilla ja huvituksilla! Mutta Saint Hubertin kasvot\nolivat vilpittömän näköiset, ja hän näytti vähääkään seuralaisestansa\nvälittämättä keskittäneen koko huomionsa leirin purkamiseen.\nTavallisesti oli kamelikaravaani tähän aikaan aamusta jo matkalla.\nMutta tänään ei ollut tarpeellista lähteä varhain liikkeelle.\nMatkakalustoa ei sheikin leirissä kaivattaisi, ja kuormasto\nvalmistautui kulkemaan matkan viimeisen taipaleen ponnistelematta ja\nsaapumaan perille oman mielensä mukaisesti, vapauduttuansa vihdoinkin\ntelttojen pystyttämisen ja päivällisen keittämisen velvollisuudesta.\nJotkut kamelit olivat jo kuormatut ja liikkuivat umpimähkään sinne\ntänne pahanilkisen tyytymättöminä; toiset olivat vielä polvillaan ja\nkarjuivat ja ärisivät, kun myttyjä sijoitettiin ja nuoria soviteltiin\nja tiukkailtiin, irroiteltiin ja tiukattiin uudelleen väittelevien\nkamelinajajien käheä-äänisen hälyn kaikuessa voimakkaampana kuin heidän\npahantuulisten hoidokkiensa äänet. Se oli näennäisesti selvittämättömän\nhämmingin näky; valkopukuisia, paljasjalkaisia olentoja riensi sinne\ntänne, ajaen takaisin liiaksi intoilevia eläimiä, jotka olivat\nloitonneet liian kauaksi väärään suontaan, tai kiidättäen unohdettua\nkääröä voitonriemuisesti paiskataksensa sen jo köytetylle kuormalle,\njosta se taas pilkkasanojen ja sadatusten säestyksellä kiskaistiin\npois, minkä jälkeen sitä sysittiin kädestä käteen, kunnes se löysi\nlopullisen sijoituskohdan.\n\nSe hämminki oli kuitenkin omalla tavallansa suunnitelmallinen, sillä\nvähitellen alkoi sekasorto muuttua järjestykseksi Saint Hubertin\narabialaisen palvelijan Mohamedin kyvykkäästi ohjatessa. Viimemainittu,\nhoikka, jäntevännäköinen kabylilainen oli ollut kreivin mieskohtainen\npalvelija kymmenen vuotta, sen jälkeen kun Henri, joka oli mennyt\nnaimisiin ja tullut perheenisäksi, oli korotettu kreivin Ranskassa\nolevan maatilan hoitajaksi.\n\nErään hevosrivin kaukaisemmassa päässä oli Caryllin palvelija\nuutterasti puuhassa, ruokoten sheikin pojallensa lähettämää upeata\noritta. Ujostelematta ympärillensä kerääntyneitä huvitettuja ja\narvostelevia aavikkolaisia teki nuori englantilainen työtänsä\nhuolettoman välinpitämättömästi, samalla yhtä mittaa lasketellen\nrattoisaa pilaa, jota hänen kuulijansa eivät lainkaan ymmärtäneet,\nmutta joka silti nostatti raikuvia hilpeyden purkauksia, koska siihen\noli sekoitettu muutamia ranskalaisia ja arabialaisia sanoja, jotka hän\noli ennättänyt oppia.\n\nJa tuontuostakin kajahti hänen oma hyväntuulinen, iloinen naurunsa.\nSaint Hubert heilautti nikotiinin tahraamia sormiansa häneen päin.\n\n»Williamsilla ainakin näyttää olevan perin hauskaa», huomautti hän.\n»Hän on jo nyt miesten suosiossa, ja Mohamed ylistelee häntä kovasti.\nJumala yksin tietää, miten hän osaa saada toisen ymmärtämään itsensä,\nvaikka Mohamed, kuten tiedät, osaa hieman solkata englanninkieltä.\nMutta yleensä hän näkyy saavan, mitä tarvitsee. Miehet juhlivat\neilenillalla — sitten kun sinä olit paneutunut makuulle ja kuorsasit,\n_mon cher_ —»\n\n»En minä nukkunut», ärähti Caryll. »Ikäänkuin kukaan olisi voinut\nnukkua niin kamalassa remussa!»\n\nSaint Hubert naurahti hiljaa. »Etkö?» pilaili hän. »Sitten sinä\nolit aika hyvin nukkuvinasi. No niin, joka tapauksessa menin minä\nheitä katsomaan — he ovat mielissään, jos heitä kohtaan osoitetaan\nmielenkiintoa — ja siellä tapasin sinun Williamsisi puettuna burnusiin\nja turbaniin, näyttäen totisesti hurjalta hirtehiseltä, paukuttaen\nrumpua perin hyväksyttyyn tapaan ja hoilottaen kohti kurkkuansa\njotakin kapakkalaulua kaikkien kuulijoiden suunnattomaksi riemuksi.\nPelkään, ettei hän nähdessänsä minut ollut yhtä hyvillään kuin muut\nolivat, mutta minä kehoitin häntä jatkamaan kelpo puuhaansa ja pitämään\nhauskaa. Hän on varmasti sopeutunut tähän elämään ihmeellisen hyvin ja\nnäyttää löytäneen alansa. Hänestä tulee mainio matkailija, nykyajan\nmukainen. Minua melkein haluttaa viekoitella häntä mieltymään itseeni\nja pyytää sinua tämän retken jälkeen luovuttamaan hänet minulle.»\n\nCaryll silmäili hänen katseensa suuntaan silmissänsä miltei kaihoisa\nilme.\n\n»Hän on kunnon poika», virkkoi hän, tukahduttaen huokauksen. Ja taaskin\nheräsi hänessä sama kateuden tunne, jota hän oli kerran ennen tuntenut.\nMinkätähden hän ei voinut ottaa kaikkea keveältä ja hilpeältä kannalta,\nkuten Williams teki? Mikä puute oli hänen luonteessansa, koska elämän\nvakavuus aina oli ylinnä hänen mielessään? Kaksi vuotta kestänyt ankara\nvastuunalaisuus oli riistänyt häneltä nuoruuden etuoikeuden ja tehnyt\nhänestä miehen, ennenkuin hän tuskin oli lakannut olemasta poika.\nEikä hän, suoraan puhuen, ollut näihin viime viikkoihin saakka edes\nollut mies. Hän oli ollut ainoastaan kone — pikemminkin totunnaisten\ntapojen ja suunnitelmien mukaan toimiva olio kuin tavallisten\ninhimillisten intohimojen kannustama elävä, hengittävä kuolevainen.\nTuggurtissa oli Williams, joka oli viisi vuotta häntä vanhempi,\nmuistuttanut loma-aikaansa viettävää koulupoikaa, uhkuen harrastusta\nja kevein sydämin tarttuen jokaiseen tarjoutuneeseen tilaisuuteen\nsäikkymättä sitä, ettei osannut maan kieltä. Ja Caryllia oli hänen\navoin ja aito huvittelunsa ihmetyttänyt. Mutta juuri Tuggurtissa\noli hän itse herännyt tuntemaan olevansa mies. Tuggurt! Hän vetäisi\nkiivaasti henkeänsä. Tämä pieni arabialainen kaupunki, jota hän oli\nkammonnut, olisi aina tästälähtien liittyvä hänen mielessänsä siihen\nlyhyeen romaaniin, joka oli kesäisen salaman tavoin välähtänyt hänen\nrauhallisen elämänsä tyynellä taivaanrannalla, nostattaen hänessä niin\nsyviä tunteita, ettei hän ollut luullut voivansa sellaisia tuntea.\n\nEnsimmäisen kerran oli rakkaus häntä hipaissut, miehen kummallinen,\nkäsittämätön rakkaus naiseen, ja muutamien lyhyiden viikkojen aikana\nhän oli antautunut luonnollensa tyyten vieraiden tunnelmien ja\nvaikutelmien valtaan.\n\nSilloin se oli ollut hänestä sangen todellinen, vaikka se nyt alkoi\nhänestä tuntua hurjalta, uskomattomalta unelta. Mutta vaikka se\nsaattoikin olla hurja ja uskomaton ja vaikka hän nyt olikin lievästi\nhäpeissänsä siitä, että tyttö oli tehnyt häneen niin syvän vaikutuksen,\ntiesi hän sittenkin, ettei hän ikinä unohtaisi tyttöä. Vaikka hän ehkä\nrakastuisikin johonkuhun toiseen, seuraisi häntä aina ensimmäisen\nrakastetun muisto — puolittain surullinen, puolittain hellä muisto,\njoka väikkyisi hänen mielessänsä, kuten tytön kasvot vielä väikkyivät.\n\nPieni, herttainen orpo-poloinen, joka ajelehti elämän myrskyisellä\nmerellä kuin haaksirikkoutuneen laivan avuton sirpale. Missä hän nyt\noli? Mikä oli ollut hänen kohtalonsa sen pirullisen kauniin, uhkaavan,\nhymyilevän nuoren hirtehisen käsissä, joka oli hänet ryöstänyt?\nOliko hän joutunut kultahohteiseen vankeuteen joko hyväiltäväksi tai\nkolhittavaksi ryöstäjänsä oikkujen mukaan — vai oliko hänet jo nyt\nviskattu syrjään kuin hylätty lelu lisäämään samanlaisten onnettomien\njoukkoa? Sen äkillisen ajatuksen kammottavuus säpsähdytti häntä.\n\nHänen oma osansa jutussa tuntui hänestä pelkurimaiselta. Mutta mitäpä\nmuuta hän olisi voinut tehdä? Olosuhteet olivat estäneet häntä\nnostamasta kättänsäkään tytön puolustukseksi, ja hänen saavuttuansa\nhotelliin ei Saint Hubert ollut palannut. Seuraavana aamuna hän\noli, salaten omat tunteensa, koettanut herättää Saint Hubertissa\nmielenkiintoa tytön kohtaloon. Mutta kreivi oli torjunut hänen\nehdotuksensa, että ryhdyttäisiin etsimään kadonnutta tanssijatarta.\nOli mahdotonta, oli hän selittänyt, sotkea Caryllia juttuun, jossa\nhän oli ollut pelkkänä syrjästäkatsojana ja joka lisäksi aiheutti\nviranomaisille paljon harmia ja levottomuutta. Sellaista kovaksi\nonneksi sattui, oli hän vakuuttanut — eikä Algeria ollut Englanti.\n»Ja _noblesse oblige, mon ami_», oli hän lopettanut. »Sinun asiasi\nei ole huolehtia maineeltansa epäilyttävien kahvilatyttöjen\nrakkausseikkailuista ja ryöstöistä.» Ja Saint Hubertin järkeily oli\ntaaskin muistuttanut häntä perityistä velvollisuuksista ja vastuusta,\nja nuorekkaan rakkauden vaatimukset olivat väistyneet vuosikautisen\nharjaannuksen tieltä.\n\nSe oli kaikki ollut romanttista hupsahtelua — mieletön haave, joka oli\ntuomittu aina pysymään haaveena. Jollei tytön kansallisuus olisikaan\nollut ylipääsemättömänä muurina heidän välillänsä, ei hän saanut\nvalita tulevaa Glencaryllin kreivitärtä _café mauren_ turmeltuneesta\nilmakehästä eikä arabialaisen kaupungin löyhkääviltä kaduilta. Mutta\njospa hän vain olisi voinut tehdä jotakin auttaaksensa tyttöä, jotakin\nsellaista, mikä olisi lieventänyt hänen nyt itseänsä kohtaan tuntemaa\nhäpeätä ja suuttumusta!\n\nHänen kasvoillensa levisi tumma puna, ja hän käänsi päänsä toisaalle,\nharavoiden hiekkaa sormillansa hermostuneen kärsimättömästi.\n\n»Onko kuulunut mitään uutta — siitä kahvilajutusta, setä Raoul?» kysyi\nhän nykäyksittäin.\n\nSaint Hubert, joka oli tarkkaavasti katsellut edessänsä olevaa\nhyörinää, nousi äkkiä kyynärpäänsä varaan. »Tuossa ne nyt vihdoinkin\nmenevät», huudahti hän. »Arvelin, että meidän olisi sittenkin pitänyt\nlähteä liikkeelle ensimmäisinä.» Sitten hän kohosi verkkaisesti\nistumaan, pudisti hiekan nutustaan ja katsahti kelloonsa. »Mistä\npuhuitkaan, Caryll?» kysäisi hän. »_Café mauressa_ sattuneesta\njupakastako? Ei, ei paljoa — ei ainakaan siihen mennessä, kun me\nlähdimme Tuggurtista. Eversti Mercierille oli lähetetty salaperäinen\nkirjekäärö, jolla saattaa olla merkitystä siihen juttuun nähden, mutta\npaperit lähetettiin päämajaan, joten en kuullut, mitä ne sisälsivät.\nKäärmeenlumooja, jonka oma tyttö oli, katosi jollakin tavattomalla\ntavalla, ja yleensä tunnutaan nyt uskovan, että kysymyksessä oli vain\nyksityinen riita hänen ja tytön ryöstäjän välillä. Tämä neuvokas,\nnuori herrasmies on myöskin hävinnyt ja kun häntä on etsitty ja\nkoetettu saada hänestä tietoja, ovat kaikki ponnistukset menneet\nhukkaan. Joko hän tosiaankin oli vieras kaupungissa tai sitten on häntä\nhyvin uskollisesti pidetty piilossa. Ei kukaan mielellänsä myönnä\nolleensa kahvilassa sinä iltana, ja koko Tuggurtin väestö väittää\nolevansa viehättävän ja lapsellisen tietämätön koko tapahtumasta.\nMinä puolestani olen sitä mieltä, että se oli vain yksityinen asia\n— otaksuttavasti varastettua tavaraa molemmin puolin mutta juuri\ntällä hetkellä ovat viranomaiset valmiit kovin epäilemään kaikkia\nmellakoita. Mutta aikahan sen selvittää. On mielenkiintoista nähdä,\nsukeutuuko siitä mitään. Tällä hetkellä kuitenkin on meidän aika lähteä\nliikkeelle, jos olet valmis.»\n\nTuntien mielihyvää, johon sekaantui huvia, tarkkaili Saint Hubert,\nkun Caryll tottuneesti käsitteli kaunista, mutta vaikeasti hillittyä\nratsua, joka oli ensimmäinen sheikin hänelle antama lahja. Olikohan\nAhmedilla mielessänsä jotakin muuta, kun hän lähetti tämän erikoisen\nhuiman ja äksyn hevosen — tahtoiko hän siten koettaa poikansa kuntoa,\njosta hän ei tiennyt mitään, nähdä, millaista ainesta hänen tuntematon\npoikansa oli? Kreivin huulet kaartuivat hienoon tyytyväisyyden hymyyn.\n\nJos Caryll missä muussa suhteessa hyvänsä ei saavuttaisi isänsä\nhyväksymistä, niin ainakin hänen ratsastustaitonsa oli moitteeton. Hän\nosasi ratsastaa, ja se oli jonkinarvoista tässä maassa.\n\nSaint Hubertilla oli omituinen vastuunalaisuuden tunne hänen\nratsastaessansa sukulaisekseen omaksumansa nuorukaisen rinnalla. Omalla\ntavallaan, mutta kokonaan toisista syistä, hän oli yhtä hermostunut\nkuin Caryllkin ajatellessansa kohtausta, joka tapahtuisi muutamien\ntuntien kuluttua. Hän tiesi, millaiset ennakkoluulot Caryllilla oli\nisästään — kykenisikö sheikki taipumaan, mikä olisi välttämätöntä,\nennenkuin heidän välillensä voisi syntyä keskinäisen ymmärtämyksen\npohja? Olisiko Caryll kyllin ystävällinen vastataksensa ensimmäisiin\nsovinnollisiin sanoihin vai sulkeutuisiko hän harvasanaiseen\nvarovaisuuteensa, joka teki hänet ulkoisesti niin jäykäksi muita\nkohtaan? Hän vilkaisi salavihkaa kumppaniinsa. Se mielihyvän ja\ninnostuksen ilme, joka oli elävöittänyt nuoren miehen kasvoja hänen\nkamppaillessansa uppiniskaisen ratsunsa kanssa, oli haihtunut, ja\nsaatuansa hevosensa vihdoin alistumaan hän ratsasti huulet tiukasti\nyhteen puristettuina ja kasvoillansa kovin synkkä ilme.\n\nSaint Hubert silmäili häntä puolittain säälivästi, puolittain\nkärsimättömästi, mutta viisaana miehenä pidättyi lausumasta\nhuomautuksia. Mitäpä olisikaan ollut sanottavaa? Hän oli tehnyt, mitä\nsuinkin saattoi, tasoittaaksensa tietä, ja Caryll sai noudattaa omaa\nmieltään, olivatpa seuraukset mitkä tahansa.\n\nÄkkiä hänen mietteensä kääntyivät toisaalle. Niin mielellään kuin hän\nolisikin tahtonut auttaa Caryllia, olivat nuorukaisen vaikeudet tänä\naamuna kuitenkin jääneet toiselle sijalle hänen ajatuksissaan.\n\nHänen pohdittavanansa oli eräs toinen pulma, joka oli likempänä hänen\nsydäntään. Hänen omat kasvonsa synkistyivät, ja hänen silmiinsä\nhiipi syvän murheen ilme, kun hänen ajatuksensa kiitivät tulevaan\nkohtaukseen, ei sheikin ja hänen poikansa, vaan hänen itsensä ja\nhänen rakastamansa naisen väliseen. Vuosikausia sitten hän oli\nkoettanut repiä sen rakkauden sydämestään, tukahduttaa kateuden,\njoka tuntui arvottomalta ja petolliselta, mutta syvälle juurtuneena\nse oli uhitellut hänen ponnistuksiaan, ja vihdoin hän oli lakannut\nrimpuilemasta sitä vastaan. Hän, se nainen, ei ikinä saisi tietää siitä\nmitään, ja kun hän ei tuntenut vastarakkautta, niin mitä vahinkoa siitä\nvoisi koitua? Hän itse saisi vieläkin rakastaa ja etsiä lohtua toisen\nonnesta.\n\nOli kulunut kaksi vuotta siitä, kun hän oli nähnyt Dianan, kun hän\noli viimeksi tahallaan kiduttanut itseänsä katselemalla Dianan\ntäydellistä tyytyväisyyttä. Oli kovaa katsella onnea toisen miehen\nsilmillä, kovaa nähdä ihanteellista kumppanuutta, joka sai hänen oman\nkarvaan yksinäisyytensä tuntumaan sitäkin kirpeämmin. Mutta kuinka\npaljoa surkeampi hänen elämänsä olisikaan ollut, jos sheikin rakkaus\nsitä naista kohtaan, jonka hän oli niin väkivaltaisesti anastanut\nomakseen, olisi haihtunut, kuten hän oli aikoinansa pelännyt käyvän.\nSilloin se olisi muodostunut sietämättömäksi helvetiksi. Mutta Ahmed\nrakasti Dianaa intohimoisesti, hellästi, kuten hän itsekin — eikä hänen\nuhrauksensa ollut mennyt hukkaan.\n\nJa olihan jotakin, että Diana oli suonut hänelle ystävyytensä, että hän\noli osaltaan auttanut Dianaa saavuttamaan onnensa.\n\nOlikohan Diana lainkaan muuttunut näinä kahtena viime vuotena? Mutta\nmiksipä kuvittelisi hänen saattaneen jollakin tavoin muuttua. Hänestä\nse nainen näytti aina samanlaiselta.\n\nOlisiko _hänen_ rakkautensa pitänyt Dianan niin nuorekkaana, niin\ntäysin tyytyväisenä? Hänen huulensa värähtivät tuskaisesti. Hän ei\nolisi milloinkaan saanut tilaisuutta koettaa! Hän ei ollut tuntenut\nDianaa, ennenkuin rakkaus oli taltuttanut uljaan naisen hillittömän,\nkäskevän mielen. Samoin kuin Diana oli silloin ollut kylmä ja\ntunteeton, samoin olisi hän ollut yhtä halveksivan kopea hänelle,\nSaint Hubertille, kuin oli ollut kaikille miehille. Hän olisi kulkenut\ntietänsä välittämättä rakkaudesta, välittämättä mistään muusta kuin\nurheilusta ja seikkailuista, joita varten hän oli elänyt. Hän, Saint\nHubert, ei ikinä olisi saattanut turvautua niihin hirveisiin keinoihin,\njoilla sheikki oli alistanut Dianan. Hän ei olisi ikinä voinut saada\nnaista ensin vasten tahtoaankin ihailemaan ja sitten rakastamaan\nmiestä, kuten Ahmed oli tehnyt, pelkällä raa'alla ylivoimalla, joka\noli pakottanut Dianan tunnustamaan, että toinen oli käskevämpi ja\nväkevämpi kuin hän, ja vihdoin nujertanut hänet alistuvana laskeutumaan\nvangitsijansa jalkojen juureen.\n\nVain sellaiselle miehelle kuin Ahmedille oli Diana voinut antautua. Ja\nJumala tiesi, että vaikka hän kadehtikin Ahmedia, hän ei nureksinut\nystävänsä onnea. Koska hän ei itse olisi saattanut voittaa Dianaa, soi\nhän hänet mieluummin Ahmedille kuin jollekulle toiselle. Hän ojensihe\nsuoremmaksi satulassaan, tukahdutti ilmoille pyrkivän huokauksen ja\nrukoili taaskin itsellensä voimaa, joka ei vielä kertaakaan ollut\npettänyt häntä.\n\nSen, mitä hän oli pitänyt salassa niin kauan, voisi hän salata\nedelleenkin — Jumalan avulla. Oikeastaan hänen pitikin olla kiitollinen\npaljosta. Olisihan hänen saattanut olla pakko nähdä Dianan kärsivän\nkiusattuna ja hyljeksittynä. Mutta nyt Diana oli onnellinen, eikä\nmuusta ollut väliä. Ja totisesti hän, Saint Hubert, oli nyt liian vanha\nitkeäksensä kuin kuuta tavoitteleva läpsi.\n\nItse-ivan hymy valaisi hänen surumielisiä kasvojaan, ja hän kääntyi\nCaryllin puoleen, lausuen hilpeän huomautuksen.\n\nAamutuuli oli vaimennut, ja päivästä tuntui tulevan hyvin kuuma.\nTaivaanranta oli jo nyt epämääräisen himmeä kiemurtelevasta\nhohtavasta udusta, jota aaltoillen kohosi valtavan aavikon helmasta.\nJa pilvettömällä taivaalla heloittavan, paahtavan auringon säteet\nkimaltelivat ja välkkyivät hohtavalla hietikolla, muuttaen sen\nlukemattomat jyväset kullaksi. Pieniä, harmaita hietikkokiuruja lenteli\nparvittain äänettöminä ilmassa, ja vähäväliä syöksähti yksinäinen\nharjalintu turvaan melkein hevosten jaloista.\n\nJonkun aikaa oli Caryll tarkkaillut epäselviä jälkiä, jotka useammin\nkuin kerran olivat menneet heidän tiensä poikki; ja vihdoin Saint\nHubert huomasi niiden herättäneen hänen mielenkiintoansa. »Gaselleja»,\nselitti hän, ohjaten ratsunsa likemmäksi, »mutta jäljet eivät taida\nolla varsin verekset.»\n\nCaryll naurahti ensimmäisen kerran sinä aamuna. »Minä alan uskoa, että\ngasellinne ovat taruotuksia», tokaisi hän. »Jälkiä olemme nähneet\nennenkin, mutta itse eläimet näyttävät kuvitelluilta. Ja se minua\nihmetyttää, miten ne lainkaan tulevat toimeen tällaisessa seudussa»,\nlisäsi hän, vilkaisten ympärilleen. Ja hänen näkemänsä rajattoman\naavikon lohduton autius kannusti häntä vihdoinkin lausumaan julki\nkysymyksen, joka oli päiväkausia pyörinyt hänen kielellänsä.\n\n»Miten hän on jaksanut kestää tällaista, setä Raoul?» pamautti hän.\n»Äitini nimittäin. Miten hän on kestänyt tätä kammottavaa yksinäisyyttä\nja tätä hirvittävää autiutta?»\n\nSaint Hubert kohautti olkapäitänsä.\n\n»Se ei tee kaikkiin sellaista vaikutusta», vastasi hän hitaasti.\n»Joitakuita se kiehtoo hyvin voimakkaasti — kuten esimerkiksi minua.\nÄitisi ihastui aavikkoon monta vuotta sitten, ja hänestä sen viehätys\non voimakkaampi kuin sen lohduttomuus. Ja jollei hän rakastaisikaan\nsitä sen itsensä vuoksi, rakastaisi hän sitä sen vuoksi, mitä se\nhänelle merkitsee.»\n\n»Mutta hänen on täytynyt luopua kovin paljosta», huomautti Caryll.\n»Hänen on täytynyt — uhrata hyvin paljon — voidaksensa — voidaksensa\n—» Hän keskeytti lauseensa, päästäen äkkiä harmin ärähdyksen. »Armias\ntaivas — miehellä ei ole oikeutta vaatia sellaista naiselta!» huudahti\nhän kiivaasti.\n\nTaaskin Saint Hubert kohautti olkapäitään. »Mutta jos nainenkin tahtoo\nsitä?» vastasi hän. »Ja tässä tapauksessa hän sitä tahtoi — eikä ole\nkoskaan sitä katunut.»\n\nCaryll katsoi häneen, rypistäen otsaansa ymmällä olevan näköisenä.\n»Hänen täytyy olla — perin ihmeellinen», sanoi hän miltei ujosti.\n\nSaint Hubert katsoi värähtämättä häntä silmiin. »Hän on — ihmeellinen»,\nvahvisti hän tyynesti.\n\nKeskipäiväisen pysähdyksen aikana puhui Caryll taaskin äidistään.\n\nUlkoilmapuolinen oli syöty, ja heidän ympärillänsä viruivat miehet\nkietoutuneina vaippoihinsa, nukkuen kuin lakanoilla verhotut vainajat.\nMyöskin mukautuvainen Williams oli sopeutunut maan tapaan ja loikoi\npitkänänsä aito englantilaiseen tapaan kasvot maata vasten, pää\npainettuna käsivarsiin, hellehattu takaraivolla putoamaisillaan\nhiekkaan.\n\nSaint Hubert oli hereillä, tarkkaili velttona haaskakuoriaista, joka\nponnisteli rajusti koettaessaan kuljettaa kolme kertaa itseänsä isompaa\nleivänmurua, ja vilkaisi tuontuostakin lähellänsä viruvaan Carylliin.\n\nPuolisen jälkeen ei nuori mies ollut liikahtanut eikä virkkanut\nmitään. Hänen hermojansa oli jonkun verran tyynnyttänyt rauhoittava\npiippu, joka oli vihdoin suvainnut antaa savuja, ja hän koetti voittaa\nhermostunutta ujoutta, joka oli vaivannut häntä koko aamun ja joka\npaheni hetki hetkeltä välttämättömän kohtauksen yhä lähetessä.\n\nVihdoin hän liikahti ja lopetti pitkällisen äänettömyyden. »Tuntuu\nperin — omituiselta», alkoi hän empien, »ettei tiedä, millaiselta\noma äiti edes näyttää. En muista häntä lainkaan, ja ainoa valokuva,\nmikä minulla hänestä on, on kiharapäisen, housuihin puetun pojan\nkuva. Hän ei saata olla sennäköinen nyt. Se on varmasti otettu\nhyvin kauan sitten. Otaksuttavasti hän on muuttunut aika paljon.\nLuonnollisesti hänen täytyy olla — täytyy olla —» Hän pysähtyi\nsaamattomana kasvot tulipunaisina hämmingistä. Saint Hubert silmäili\nhäntä, hymyillen heikosti. Tyrmistyisikö Caryll, jolla oli jäykät,\nvanhanaikaiset mielipiteet, nähdessänsä nuorekkaan äitinsä? Antaisiko\nDianan nuorekkuuskin, joka oli hänen viehättävimpiä puoliansa,\nlisää harmittelun aihetta tälle arvostelevalle ja jo ennestään\nennakkoluuloiselle nuorelle miehelle?\n\n»Ei hän ihan Metusalem ole», vastasi hän kuivakiskoisesti, »vaikka\nluonnollisesti», jatkoi hän hitaasti, vaivoin pitäen ääntänsä\ntasaisena, »aavikkoelämällä joskus on hyvin vanhentava vaikutus\nnaisiin. Jotkut Tuggurtissa näkemistämme ryppyisistä, iäkkäistä\nvaimoista otaksuttavasti olivat monta vuotta nuoremmat kuin äitisi.»\n\nJa pitkänään viruva ja veltosti hiekkaa harova Caryll kuuli vain hänen\näänensä vakavan soinnun näkemättä hänen silmiensä veitikkamaista\ntuiketta. Sensijaan hänen mieleensä äkkiä välähti vaivaava kuva eräistä\nkuihtuneista vanhoista akoista, jotka hän oli nähnyt ollessansa tässä\nlyhytikäisen kauneuden maassa.\n\n»Ohhoh!» äänsi hän kovin nolona. Eikä Saint Hubert selvittänyt hänelle\nsen enempää.\n\nKuormakaravaani oli aikoja sitten saavutettu ja sivuutettu, eikä sitä\nnäkynyt, ei kuulunut, kun ratsujoukko lähti uudelleen taivaltamaan\netelää kohti.\n\nKeskipäivän pysähdys oli tavallista lyhyempi; tänään ei tarvinnut\nottaa huomioon hitaasti liikkuvia kameleja, viivytellä tiellä, jotta\nehdittäisiin pystyttää teltat ja saada ruoan valmistus käyntiin,\nennenkuin ratsumiehet saapuisivat leiriin.\n\nVaikka vielä olikin kuuma, oli auringon paahde hieman lieventynyt, ja\nauer oli haihtunut, joten näköala oli laajempi ja selväpiirteisempi.\n\nHeidän ratsastettuansa noin tunnin Caryll äkkiä havaitsi vielä hyvin\nkaukana kierivän tomuvyöryn, joka näytti vinhasti lähestyvän heitä.\nHänen kurkkuansa alkoi heti kuivata, ja hänen polviensa vaistomainen,\nhermostunut puristus sai hänen virman ratsunsa ponnahtamaan rajusti\npystyyn.\n\nPakotettuansa sen jälleen tyyntymään hän kääntyi Saint Hubertin\npuoleen, lausuen käheän kysymyksen. Myöskin kreivi tähysti\ntarkkaavasti. »On vielä siksi pitkä matka, etten voi sanoa varmasti»,\nvastasi hän, »mutta otaksuttavasti siellä on isäsi.»\n\nJa ensimmäisen kerran Caryllin elämän aikana hänet valtasi eräänlainen\npakokauhu. Kun pelätty kohtaus nyt oli ihan likellä, olisi hän ollut\nvalmis antamaan enemmän kuin tahtoi määrätäkään voidaksensa pyörtää\nympäri ja lähteä kiitämään päinvastaiseen suuntaan. Miltähän hänen\narabialainen isänsä näyttäisi? Mitä ihmettä hänen oli tehtävä heidän\ntavatessaan toisensa? Hän oli useita kertoja kuvitellut mielessänsä\ntätä kohtausta. Kuumeisesti hän nyt koetti palauttaa muistiinsa edes\nyhtä niistä tarkoin harkituista ja huolellisesti valmistetuista\npuheista, jotka kaukana aiotusta kuulijasta olivat niin helposti\ntulleet hänen mieleensä ja sukeutuneet sanoiksi niin keveästi.\n\nHän vaivasi aivojansa, hikoillen hermostuneesti, mutta hänen\najatuksensa tuntuivat sakeilta ja toivottoman tylsiltä. Ja sillä aikaa\ntomupilvi vyöryi yhtä mittaa likemmäksi. Vähitellen se sitten näytti\npyörivän ja kohoavan, ajautuvan hitaasti taaksepäin ja paljastavan\npienen joukon arabialaisia, jotka ratsastivat tavallista huimaa neliä\nja joita johti yksinäinen ratsastaja muutamia askelia toisten edellä.\n\nMuutamia minuutteja Caryll epätoivoisesti toivoi, ettei ilkeä hetki\nehkä sittenkään ollut vielä tullut, että nämä saattoivat olla muita\narabialaisia eivätkä kenties olleetkaan heidän odottamiaan henkilöitä.\nMutta takana ratsastavan saattueen äkkiä päästämä hurja huuto sai\nhänet oivaltamaan, ettei hänelle oltu suotu toivottua armonaikaa, ja\nkummallinen tunne, kiihtymyksen sekainen hermostuminen, värisytti hänen\nselkäpiitään.\n\nÄkeissään itsellensä ja harmissaan oudosta tunteesta, jonka\nhän ei aavistanut olevan mielenliikutusta, hän tunsi vanhan\nvastustushengen, vanhan suvaitsemattomuuden taaskin alkavan\nmyllertää rinnassaan. Saattajien huuto johti hänen mieleensä heidän\nmeluisan mielenosoituksensa silloin, kun he olivat kohdanneet hänet.\nJärjestettäisiinkö nyt toinen samanlainen näytös? Miksi hitossa\nhe eivät tuo koko soittokuntaa pilleineen ja torvineen — tai mitä\nvietävän pelejä he lienevätkään soittaneet — ja suoriutuisi siitä\nkerta kaikkiaan! mietti hän kiukuissaan ylähuulensa kaartuessa\nylenkatseellisesti.\n\nSaint Hubert oli antanut heidän joukkueellensa pysähtymismerkin,\nja vaivoin hilliten kiihtynyttä ratsuansa Caryll tähyili nopeasti\nlähestyviä ratsastajia. Ihailu, jota hän muutoin olisi tuntenut, hukkui\nkiukkuisiin ennakkoluuloihin, jotka saivat hänet tarkastamaan heitä\narvostelevan halveksivasti.\n\nHe olivat komeita miehiä, heidän ratsunsa olivat uhkeat, ja he osasivat\nratsastaa, myönsi hän nureksien, mutta kuinka hävytöntä ajaa eläimiä\ntuolla tavoin! Ja otaksuttavasti he seisahtuisivat samaan hirveän\näkilliseen tapaan, joka oli ominainen kaikille näille säälimättömille\nratsastajille, välittämättä hevostensa kauhean julmasta ponnistuksesta.\n\nTuo ensimmäinen oli varmaankin hänen isänsä — hänen arabialainen\nisänsä. Vaikka hän olikin valmistunut näkemään isänsä yllä\nalkuasukkaiden puvun, loukkasi se hänen tunteitansa, ja taaskin\nkulkivat omituiset kylmänväreet pitkin hänen selkäänsä. Nyt hän\noli laskeutunut satulasta ja seisoi kädet työnnettyinä syvälle\ntakintaskuihin sydämensä jyskyttäessä raivoisesti.\n\nEivätkö he lainkaan hiljentäisi vauhtiansa? Olivatko he tulleet\nihan hulluiksi? Äkkiä alkanut pyssyjen räiske säpsähdytti häntä,\nja hänen kasvonsa kovettuivat hänen kuunnellessansa huutojen ja\npyssynpamahdusten hurjaa pauhua. Hornamaista meteliä, sitä juuri se\noli, mietti hän halveksivasti, lapsellinen, teatterimainen näytös,\ntyperä ja tarpeeton! Taaskin hänen huulensa kaartui, kun saapunut\njoukkue pysähtyi äkkiä, kuten hän oli tiennyt sen tekevän, pölyn ja\nhiekan tuprahdellessa hevosten jaloissa, ja kajahti toinen huumaava\nhuuto, johon sekaantui kiihtyneiden oriiden kimeitä hirnaisuja,\nvaruksien kalinaa ja pyssyjen teräviä pamahduksia.\n\nVain johtaja laskeutui ratsailta.\n\nJa ikäänkuin maahan juurtuneena Caryll katseli, kun kookas,\nsilmääkiehtovaan asuun puettu mies keikahti ison, mustan hevosensa\nselästä ja asteli verkkaisesti heidän luoksensa.\n\n_Tämä_ siis oli hänen isänsä — _tämä_ oli Glencaryllin kreivi!\nArabialainen arabialaisten joukossa! Ja sitäpaitsi sellainen\narabialainen, jonka tummat, kauniit kasvot olivat hänestä omituisen\ntutut. Se ei johtunut kaukaisesta muistosta, vaan äsken nähdyistä\nsamanlaisista kasvoista, ja se tuntui samalla herättävän jonkun synkän\nmuiston.\n\nMissä hän oli ennen nähnyt nuo samat kasvot? Hän aprikoi sitä vieläkin,\nkun Saint Hubertin varoittava kosketus palautti hänet nykyisyyteen, ja\nhän käänsi kalpeat, pingoittuneet kasvonsa ranskalaisen puoleen, joka\nkuiskutti hänelle hätäisesti.\n\n»Jumalan tähden, mene sinä edellä, setä Raoul!» pyysi hän käheästi.\nJa Saint Hubertin lähdettyä eteenpäin hän ponnisti tahtoaan ja\nterästäytyi, seuraten vitkalleen toisen jälessä tuskaisen ujouden ja\npainostuksen vaivaamana.\n\nVanhat ystävykset kohtasivat toisensa ranskalaisten tapaan. Ja\nCaryllin katsellessa heidän innokasta tervehdystään puistatti häntä\nvastenmielisyys. Mikä inhoittava tapa! Odotettaisiinko sellaista\nhäneltäkin?\n\nLyhyt, hoikka vartalo jäykäksi ojennettuna hän seisoi huulet tiukkaan\npuristettuina, varroten koettelemustaan.\n\nMutta sheikki ei lainkaan vaatinut sellaista englantilaiselta\npojaltaan. Kääntyen Carylliin päin hän hymyili vakavasti ja ojensi\npitkän, ruskean kätensä tervehdykseksi.\n\n»_Enfin, mon fils_», lausui hän syvällä, pehmeällä äänellänsä.\n»_Soyez le bienvenu_.» Hänen sävynsä vilpitön tuntu ja hänen lämmin\nkädenpuristuksensa olisivat tyydyttäneet ketä poikaa tahansa. Mutta\nCaryll pani merkille ainoastaan sen, millä kielellä sydämellinen\ntervehdys lausuttiin, ja mielenkarvaus, jota hän oli koettanut\nvoittaa, kumpusi taaskin vastustamattomana esille. Saint Hubert oli\nvaroittavasti kertonut hänelle, että hänen isänsä oli ennakkoluuloinen\nsitä maata kohtaan, jota hän ei suostunut tunnustamaan omaksensa, eikä\nmielellänsä puhunut äidinkieltänsä, jota hän kuitenkin erinomaisesti\nosasi. Mutta olisipa hän totisesti voinut tässä tapauksessa tehdä\npoikkeuksen. Totisesti hän olisi tänä ainoana kertana voinut syrjäyttää\nennakkoluulonsa. Caryll oli valmistautunut kohtaamaan isänsä\npuolimatkassa, tukahduttamaan omat ennakkoluulonsa, mikäli suinkin\nmahdollista, mutta tämä ranskankielinen tervehdys oli kuin isku vasten\nkasvoja. Hänet saataisiin hirttää, jos hän vastaisi samalla kielellä.\nHän näyttäisi alun pitäen, minnepäin hänen myötätuntonsa kallistui.\nMutta sanat eivät heruneet helposti, ja puna lehahti hänen poskilleen\nhänen puristaessansa voimakkaita sormia, jotka pitivät hänen kättään\nteräksisessä otteessa. Hänessä heräsi äkkiä omituinen tunne, että hän\noli heikompi, että vaikka hän oli itsepäinen, hänen edessänsä oli\nmies, joka oli vieläkin päättäväisempi kuin hän. Kieli jäykkänä hän\nharmitteli omaa kömpelöä saamattomuuttaan ja huomasi änkyttävänsä kuin\nkoulupoika.\n\n»Kiitos, sir», jupisi hän tökerösti. »Olen oikein hyvilläni päästyäni\ntänne.» Hän punehtui entistä enemmän käsittäessään valehdelleensa,\nmihin hänet oli ikäänkuin pakotettu. Eikä häntä tarkasti tähyäviin\ntummiin, läpitunkeviin silmiin hetkiseksi välähtänyt veitikkamainen\nvälke ollut omiansa rauhoittamaan hänen järkkyneitä tunteitaan. Mutta\nsheikki ei näyttänyt panevan merkille, ettei hänen poikansa vastannut\nollut välitön ja että hänen sävynsä oli kylmä. Lausuttuansa muutamia\nkohteliaita kysymyksiä matkasta hän nyökkäsi ystävällisesti ja palasi\nSaint Hubertin luokse, joka tuskallisesti odotti tämän ensimmäisen\nkohtauksen tulosta ja oli siirtynyt syrjään jättääksensä isän ja pojan\nkahden kesken. Ja Caryllin jäätyä yksin riehui hänen rinnassansa\nristiriitaisia, sekavia tunteita. Kaikista ponnistuksistansa huolimatta\nhän tuntui taaskin esiintyneen narrimaisesti! Taaskin oli hänellä sama\ntunne, jota hän oli kokenut Tuggurtissa silloin, kun arabialainen\npäällikkö oli pelastanut hänet kiihtyneen rahvaan kynsistä. Silloin hän\noli hyvin selvästi tuntenut olevansa kömpelö ja kokematon, mitä hän\nei ollut ennen käsittänyt. Ja nyt hän tunsi sen paremmin kuin koskaan\nennen. Mistä johtui näiden tutkimattomien arabialaisten käytöksen\ntyyni arvokkuus? Minkä tähden he näyttivät niin itsevarmoilta? Vaikka\nhän pitikin heitä raakalaisina, oli hänen ollut pakko myöntää,\nettä he olivat moitteettoman kohteliaita ja tahdikkaita. Haikeaksi\nmielipahaksensa hän tunnusti, että hänen oma kohteliaisuutensa näytti\nkummallisesti hävinneen tipotiehensä.\n\nOli kenties luonnollista, että hänen isänsä tuli häntä vastaan, mutta\nse oli silti kohtelias ja ystävällinen huomaavainen teko, ja hän\noli siihen nähden esiintynyt perin töykeästi. Vaikka hän vihasikin\nisäänsä, koska tämä oli tuottanut surua vanhukselle, ei hän olisi vihan\ntähden saanut unohtaa hyvää käytöstä. Vierailusta tulisi kyllin vaikea\nmuutoinkin, vaikka hän ei tekisikään sitä vieläkin hankalammaksi.\nJa olihan hän sittenkin — vaikka hän valittikin tätä sukulaisuutta\n— isänsä poika — ja hänen vieraansa. Ja suoraan puhuen hän oli\näsken menettänyt malttinsa kovin pienen seikan tähden. Ytimiänsä\nmyöten englantilaisena hän oli pahastunut rakastamaansa maahan\ntähdätystä epäsuorasta ylenkatseesta. Mutta vaikka sitä oli vaikea\nymmärtää, saattoi hänen isällänsä olla syitä, jotka oikeuttivat hänen\nomaksumansa kannan — ja siinä tapauksessa oli hänen mielipiteensä yhtä\noikeutettu kuin Caryllinkin. Sellaisen miehen, jolla itsellänsä oli\nennakkoluuloja, oli tuskin oikein ja kohtuullista nureksia toisten\nennakkoluuloja. Hän keikautti päätään kiukkuisen suuttuneena itseensä.\nHän oli alkanut huonosti, antanut itsestänsä väärän vaikutelman jo heti\nalussa. Jo monta vuotta sitten oli hänen isänsä täytynyt saada Saint\nHubertilta tietää, että hänen poikansa puhui ranskankieltä sujuvasti.\nJa kun hän ei ollut äsken suostunut sitä puhumaan, oli sen täytynyt\ntuntua tahalliselta nenäkkyydeltä, suoranaiselta taisteluhaasteelta\nhenkilöstä, joka ajatteli toisella tavoin kuin hän. Palvoakseen\nharmiansa hän oli esiintynyt huonotapaisen nulikan tavoin — ja hänen\nisänsä oli vain hymyillyt, kuten hän olisi hymyillyt lapsen oikuille.\n\nAlku oli kylläkin nöyryyttävä.\n\nÄrtyneenä ja äkäisenä hän kuitenkin päätti niellä ylpeytensä ja meni\ntoisten seuraan aprikoiden, miten hänet otettaisiin vastaan, ja ujosti\narkaillen häiritä heidän innokasta keskusteluaan. Mutta hänestä niin\npitkiltä tuntuneet hetkiset olivatkin olleet hyvin lyhyet, eivätkä\nystävykset toistensa seuraan syventyneinä näyttäneet huomanneenkaan\nhänen poissaoloansa.\n\nJa vielä hänen tultuansa he jonkun aikaa puhelivat keskenään\nhäiriytymättä.\n\nKun sheikki vihdoin jälleen kääntyi poikansa puoleen, ei hänen\nkäytöksestänsä saattanut mitenkään päättää, että hän oli pahastunut tai\nharmistunut.\n\n»Sinun on suotava meille anteeksi», virkkoi hän huulillansa sama vakava\nhymy kuin ennenkin. »Meillä on kahden vuoden aikana kasaantuneet\nkeskustelunaiheet jauhettavinamme. Mutta enää emme saa pitää äitiäsi\njännityksessä. Hän on laskenut päivät, luulisinpä tunnitkin,\nodottaessaan sinun tuloasi.»\n\nJa taaskin Caryllista tuntui kuin olisivat nuo läpitunkevat, tummat\nsilmät nähneet hänen sielunsa sisimpiin sopukkoihin, ja hänen\nkatsettansa väräytti hermostunut hämminki. »Toivon — hänen voivan\nhyvin», sopersi hän ja kummasteli surkeana, minkä tähden tämänkin\njokapäiväisen ja perin luonnollisen kysymyksen lausuminen oli niin\nvaikea.\n\n»Hän voi aina hyvin — Allahin kiitos», vastasi sheikki, tehden nopean,\nvaistomaisen eleen, jota Caryll ei tajunnut. Ja vasta sitten, kun\nhe olivat jälleen ratsailla ja matkalla hyvässä alussa, hän sai\ntukahdutetuksi ujouttansa kylliksi kiittääksensä isäänsä hevosesta,\njolla hän ratsasti. Alusta alkaen hän oli varmasti tuntenut toisen\ntarkkailevan häntä arvostelevasti, ja vaikka hän tiesikin olevansa\nhyvä ratsastaja, kävi kiinteä tarkkailu sittenkin hänen ylenmäärin\npingoittuneille hermoilleen. Olipa hän jo alkanut aprikoida, eikö\nhän, kun mittapuut olivat erilaiset, ollut jaksanut täyttää toiveita\ntässäkään suhteessa, siinä lajissa, johon hän tiesi hyvin pystyvänsä.\nJa ihan äkkiä hän hämmästykseksensä huomasi miltei kiihkeästi\ntoivovansa, että tämä hänen vihaamansa mies kehuisi häntä. Se ajatus\nteki hänet epävarmaksi. Mitä hän välittäisi isänsä kehumisesta tai\nmoitteesta? Mitäpä häntä liikuttaisi, olisipa asianlaita kummin päin\nhyvänsä?\n\nMutta vastoin tahtoansakin hän tunsi välittävänsä — välittävänsä niin\npaljon, että hänet valtasi selittämätön mielihyvän tunne, kun sheikki\nnyökkäsi hyväksyvästi ja virkkoi rauhallisesti: »On hauska, että pidät\nsiitä. Raoul kertoi minulle, että osaat ratsastaa.»\n\nJa hän ratsasti edelleen, ihmetellen itseänsä, harmitellen omaa\nepävakaisuuttaan, harmitellen kummallista tyydytystä, jonka nuo\nmuutamat sanat olivat hänelle tuoneet.\n\nHeidän saapuessaan määräpaikkaansa oli aurinko menossa mailleen.\n\nCaryllin tottumattomasta silmästä leiri näytti äärettömältä, koko näky\noudolta ja kiehtovamman kauniilta kuin hän oli osannut kuvitellakaan,\nja viehättyen suomaan harvinaisen kiitoksen hänen asiallinen järkensä\nkerrankin unohti arvostella ja tuomita. Heidän lähestymistään\nilmoittavat pyssynpamahdukset jäivät melkein huomaamatta, eivätkä\nkäheät tervehdyshuudot tällä kertaa nostaneet pilviä hänen kasvoilleen.\nHän unohti itse olevansa kaiken tämän melun aihe. Siirtyneenä oman\nitsensä ulkopuolelle hän ikäänkuin oli katsovinansa jotakin ihmeellisen\nrealistista teatteriesitystä tai jotakin tavattoman hyvin ja elävästi\nmaalattua taulua. Hänellä oli unenkaltainen epätodellisuuden tunnelma,\nkun hän ratsasti sheikin ja Saint Hubertin välissä pitkin pitkää,\nloitolla olevista leireistä päällikkönsä pojan kunniaksi kutsuttujen\narabialaisten ratsumiesten muodostamaa kujaa, joka ulottui kauas\naavikolle, muistuttaen elävää puistokatua, ja sitten edelleen,\nsivuuttaen useita ryhmiä matalia telttoja, lähekkäin riveissä\nseisovat, meluisat kamelit, liekaan pantuja hevosia rivin toisensa\njälkeen, tiheät parvet heimon miehiä, joiden syvä-ääniset huudot\nmelkein hukkuivat tarkasti hunnutettujen naisten räikeisiin ääniin\nja innostuneiden, toisiansa sysivien ja telmivien lasten kimeihin\nkiljaisuihin.\n\nSe oli melkein kuninkaallinen kulkue, melkein kuninkaallinen\nvastaanotto, joka herätti hänessä jonkun aikoja sitten unohtuneen\nmuiston ja pani hänet hengittämään lyhyeen ja kiivaasti.\n\nEteenpäin sydämen sykähdellessä oudosti, kunnes he saapuivat aukeamalle\nja kääntyivät laajaan, korkeaan telttaan päin, jonka edustalla seisoi\nvaaleahiuksinen, hento nainen.\n\nJa ihmeissään ja kummissaan hän tuijotti tuohon nuorekkaan näköiseen,\nvalkopukuiseen olentoon. Tuoko oli hänen äitinsä — tuo _tyttö!_ Setä\nRaoul oli siis narrannut häntä!\n\nPaheksuen hän kääntyi kreivin puoleen, mutisten moittivasti. Mutta\nSaint Hubertin silmien ilme ei ollut lainkaan veitikkamainen, ja hänen\nkasvonsa olivat oudosti pingoittuneet ja kalpeat.\n\n»Eteenpäin. Caryll!» kehoitti hän hiljaa. »Hän on odottanut sinua\nneljätoista vuotta.»\n\n\n\n\nVI\n\n\n»Oletko tyytyväinen — _tyttäreesi, ma mie_?» Sheikin äänessä oli\nvenytetty veitikkamaisen halveksumisen häive, joka pani hänen\nvaimonsa säpsähtämään. Muutamia minuutteja hän mitään vastaamatta\nuutterasti harjasi tuuheata, välkkyvää tukkaansa, joka ei enää ollut\nleikattu poikamaisen lyhyeksi, vaan riippui hänen ympärillänsä\nkultaisena pilvenä ja verhosi hänen kasvonsa häntä velton tutkivasti\ntarkkailevilta silmiltä.\n\nKymmenen minuuttia aikaisemmin oli Ahmed huolettomasti astunut\nviereisestä pukeutumishuoneesta sisälle hyvin ruokottuna ja tahrattoman\npuhtaana ja senjälkeen lojunut mukavassa asennossa leposohvalla,\nvarroten Dianaa, joka pukeutui päivällistä varten.\n\nHänen huulillensa levisi verkalleen hymy, kun minuutit kuluivat eikä\nDiana vastannut mitään.\n\nSijoitettuansa pitkät raajansa mukavammin hän karisti savukkeestansa\nkiemuran murenevaa tuhkaa ja puhkesi uudelleen puhumaan, venytellen\nsanojaan vieläkin enemmän kuin äsken.\n\n»Lausuin sinulle kysymyksen, Diane.» Silloin vaimo katsoi häntä\nsilmiin, heilauttaen vaaleat hiuksensa syrjään, tehden nopean, melkein\nhermostuneen liikkeen.\n\n»Ahmed — sinä et ole kohtuudenmukainen», nuhteli hän.\n\n»Enkö?» Mies naurahti hiljaa. »No niin, sinun on joka tapauksessa\nmyönnettävä, että hän on ainakin — naismainen. Paljoa naismaisempi kuin\nsinä olit hänen ikäisenään, joka suhteessa», lisäsi hän, naurahtaen\ntoistamiseen kiusoittelevasti.\n\nDiana punehtui, mutta hymyili vastoin tahtoaankin. »Minäkö? Niin, minä\nolin hirveä vekara. Minun käyttäytymiseni oli ihan mahdotonta. Caryll\nkäyttäytyy kauniisti. Ja 'käytös tekee miehen', kuten tiedät, Ahmed.»\n\nSheikki murahti ylenkatseellisen vastustavasti.\n\n»Kulunut sananparsi. Omasta puolestani tulisin toimeen vähemmän\nhiotulla käytöksellä, mutta haluaisin enemmän miehekkyyttä.»\n\nDiana oli jälleen palannut pukeutumispöydän ääreen ja käytteli\nhiusharjaansa ripeästi.\n\n»Miksi arvelet, ettei hän ole miehekäs?» tiedusti hän kultaisen pilven\ntakaa. »Itsekin myönnät hänen osaavan ratsastaa, ja Raoul vakuuttaa,\nettä hän on mainio ampuja.»\n\n»Niin olet sinäkin, rakas», tokaisi sheikki kuivasti, »ja osaat\nratsastaa yhtä hyvin, otaksuttavasti paremmin kuin lahjakas poikasi.\nTeitä tuskin voi verrata toisiinne. Ratsastaminen ja ampuminen eivät\nole kaikki kaikessa. Kaipaan vielä muutakin — sellaista, mitä en tähän\nsaakka ole hänessä nähnyt.»\n\nHänen äänestään soinnahtava pettymys sai kyyneleet kihoamaan äidin\nsilmiin, ja Diana laski harjan kädestään sormiensa vapistessa hieman.\n»Et vielä ole nähnyt häntä kovin paljoa», jupisi hän. »Et voi tuomita\nhäntä vain neljäkolmatta tuntia kestäneen yhdessäolon jälkeen. Hän on\nkauhean ujo, ja täällä täytyy kaiken olla outoa ja toisenlaista kuin\nkaikki, mihin hän on tottunut. Jos hän olisi vain tavallinen vieras,\nolisi kaikki paljon helpompaa. Mutta koska hän on — se, mikä hän on,\nkoska hänen ei voida otaksua tuntevan tuon kauhean eron syytä, täytyy\ntämän olla yhtä — yhtä raskasta hänestä kuin meistäkin. Hän näkee vain\ntoisen puolen, hän ei tiedä, mistä kaikesta se johtuu. Hän rakasti\nvanhusta, emmekä me merkitse hänestä mitään. Hänen on mahdoton tietää,\nettä minä — me — että me kaipaamme hänen rakkauttansa.» Hänen äänensä\nsärkyi haikeaksi nyyhkytykseksi, ja sheikki ponnahti pystyyn, rientäen\nlattian poikki parilla hätäisellä askeleella.\n\nNaisten tapaan hän oli poikennut pääasiasta ja huomaamattansa lausunut\njulki pettymyksensä, joka omalla tavallaan oli yhtä raskas kuin\nAhmedinkin. Ja Dianan suru sai miehen unohtamaan oman harminsa.\n\nHellästi hän kohotti vaimonsa taivutettua päätä. »Kyyneliäkö, Diane?»\nnuhteli hän, hymyillen hellän ilkamoivasti. »Kierränkö nurin poikamme\nniskat vai omaniko? Me emme kumpikaan ole kyyneleittesi arvoisia.» Ja\näkkiä hän sieppasi Dianan syliinsä ja kantoi hänet takaisin sohvalle.\n\n»Oh, viisi päivällisestä», huudahti hän vastaukseksi vaimonsa\nvastalauseisiin, kun hän istuutui ja veti Dianan lujasti syliinsä.\n»Mitäpä päivällisestä, kun olen pannut sinut itkemään, minä\nraakalainen! Nuori mies saa odottaa kerrankin eläissään — ja Raoulin\nsielu on ruoan yläpuolella, Jumala häntä siunatkoon. Miltä sinusta\nRaoul tuntuu tällä kertaa, armas?» jatkoi hän, muuttaen jyrkästi\nsävyään, kiertäen sormiensa ympärille pitkän, kaartuvan hiuskiehkuran,\njoka oli valahtanut Dianan rinnalle.\n\nVaimo arvasi hänen tahallansa koettavan kääntää keskustelua toiselle\ntolalle ja vei hänen kätensä huulilleen, tukahduttaen huokauksen.\n\n»Me puhelimme Caryllista, rakas, emmekä Raoulista», huomautti hän\nhellän itsepintaisesti.\n\nAhmed hymyili hänelle kankeasti.\n\n»Niinkö?» vastasi hän miltei välinpitämättömästi. »No niin, ehkä\nmeidän sittenkin on paras odottaa. Kuten sanoit, sinä perin viisas ja\nymmärtäväinen vaimo, neljäkolmatta tuntia ei ole pitkä aika mielipiteen\nmuodostamista varten. Kenties olen erehtynyt, kenties odotin liian\npaljon — kenties en ole lainkaan sitä ajatellut», lisäsi hän,\nkohauttaen hieman olkapäitänsä.\n\nMutta hän oli kyllä sitä ajatellut, ja vain Diana tiesi, kuinka syvästi.\n\nHän veti miehensä päätä puoleensa silmissään kaihoisa, vetoava ilme.\n»Ole hänelle ystävällinen, Ahmed», kuiskasi hän, »ja koeta — koeta\nymmärtää hänen näkökantaansa. Sen täytyy olla niin erilainen kuin\nmeidän. Hän ei ole samanlainen kuin Poju, joka ei ole milloinkaan\nkokenut muuta kuin tätä hurjaa elämää, jota me vietämme. Hänen oman\nelämänsä on täytynyt olla niin säännöllistä ja järjestyksellistä. Ja\nalituisesti iäkkään vanhuksen seurassa vietetty elämä on tehnyt hänet\nhiljaiseksi ja harvasanaiseksi — ja turhantarkaksi. Olemme Raoulilta\nsaaneet tietää, kuinka suuresti isäsi luotti häneen, kuinka paljon\nvastuunalaisuutta hänelle annettiin, ihan liian paljon vastuuta niin\nnuorelle pojalle. Ja Raoul kertoi, että kahden viime vuoden aikana\n— jolloin hän tiesi isäsi saattavan kuolla millä minuutilla tahansa\n— hänen kiintymyksensä ja alttiutensa olivat tavattomat. Hän luopui\nkaikesta iso-isänsä tähden. Eikä se ole aina voinut olla helppoa.\nSe ei ollut luonnollista elämää hänen ikäisellensä pojalle. Hänen\non usein täytynyt kaivata vapautta voidaksensa elää muiden poikien\ntavalla. Sensijaan hän sai viettää kaiken aikansa sairaan huoneessa ja\ntilan konttorissa. Se on pakostakin vaikuttanut häneen, tehnyt hänet\ntoisenlaiseksi kuin sinä toivoit hänen olevan. Mutta se, mitä kaipaat,\non olemassa, siitä olen varma, kunhan vain kaivat syvälle ja koetat\nlöytää sen. Mutta sinun on mentävä häntä puolitiehen vastaan, sinun on\nmukauduttava. Lupaa minulle, lupaa minulle, Ahmed, olla lempeä hänelle\n— kuten olet lempeä minulle. Sillä hän on enemmän minun poikani kuin\nsinun, niin minusta tuntuu», sanoi Diana hymyillen arkailevasti.\n\nMutta sheikki ravisti päätänsä.\n\n»Minä epäilen sitä», virkkoi hän verkkaisesti. »Hänellä on sinun\nkasvosi, rakas, mutta siihen samanlaisuus loppuu. Minä en näe teissä\nmitään muuta yhtäläistä.»\n\n»Mutta, Ahmed, lupaathan —»\n\n»Minä lupaan mitä hyvänsä järjellistä, kunhan se vain kuivaa kyyneleet\narmaista silmistäsi», keskeytti toinen sukkelasti, »mutta en voi\nluvata tekeväni mahdotonta. Caryllilla on pinttyneet ennakkoluulot,\nja hän näyttää jo tullessaan olleen valmistautunut tekemään kaikki\nmahdollisimman vaikeaksi. Myöntymysten pitää olla kahdenpuolisia.\nJos minun on mukauduttava, on hänenkin. Ja lievästi sanoen, ei hänen\ntämänpäiväinen esiintymisensä juuri ollut sovinnollinen.»\n\nDiana huokasi. »Tiedän sen», myönsi hän murheellisesti. »Hän näyttää\nkoko ajan olevan puolustuskannalla. Hän ei vähääkään auta, ei tarjoa\npienintäkään tilaisuutta. Tuntuu samanlaiselta kuin koettaisi tunkeutua\nkiviseinään, ja voi, Ahmed, minä _tahdon_ päästä sisälle. Minä\n_tahdon_ opettaa hänet rakastamaan itseäni. Minuun koski, kun minun\noli päästettävä hänet luotani, et edes sinä tiedä, kuinka raskasta se\nminusta oli —» Hän keskeytti puheensa, purskahtaen nyyhkyttämään.\n\nSheikin oma katse oli himmeä, kun hän hellästi silitti kumaraista\npäätä. »Enkö?» mutisi hän hymyilevien huuliensa värähtäessä. »Diane,\nolen tiennyt sen koko ajan. Mutta siitä puhuminen ei olisi tehnyt\nsitä keveämmäksi. Se oli kovaa minullekin. Mutta niin täytyi olla,\nja lopputulos oli välttämätön. Aavistin, että lähettäessämme hänet\notaksuttavasti erosimme hänestä iäksi. Mutta mitä muuta olisi voinut\ntehdä? Hänen oli mentävä.»\n\nVähän aikaa Diana virui hiljaa, koettaen hillitä mielenliikutustansa,\njonka hän oli päästänyt valloilleen, ja pakottaen takaisin kyyneleet,\njoita yhä uhkasi tippua. Ikäänkuin jonkun äkillisen mielijohteen\nkannustamana hän sitten liikahti miehen sylissä ja nousi istumaan,\npyyhkäisi tuuheat hiukset otsaltaan ja katsoi Ahmediin kosteissa\nsilmissään pelokkaan rukoileva ilme. »Jos hänelle vain voitaisiin\nkertoa», sopersi hän sormiensa hermostuneesti hypistellessä toisen\nburnusin poimuja. Mutta hän näki epäyksen Ahmedin kasvoista, ennenkuin\nehti puhuakaan. Pudistaen kielteisesti päätänsä nousi mies pystyyn,\nhellästi työntäen hänet luotansa.\n\n»Mahdotonta, Diane», sanoi hän — ja vaimo tunsi hänen äänensä\nlopullisen jyrkän korostuksen — »et sinä enkä minä voi kertoa sitä\nhänelle.»\n\nMonta vuotta sitten oli Diana oppinut tietämään, kuinka turhaa väittely\noli eikä niin ollen enää yrittänytkään taivuttaa sheikkiä, vaan pysyi\nääneti katsellessaan, kun mies poistui huoneesta. Mutta hänen ilmeensä\nolivat yhäti huolestuneet, ja Ahmedin jälkeen sulkeutuneet raskaat\nverhot olivat aikoja sitten lakanneet huojumasta, ennenkuin hän\ntaaskin väsyneesti huoaten kääntyi ja palasi pukeutumispöydän ääreen\ntäydentämään valmistuksiansa päivällistä varten.\n\nHe eivät voineet kertoa hänelle — eivät, mutta Raoul voi.\n\nMutta sittenkin, miten voi häneltä sitä pyytää?\n\nEikä varsin kaukana hänestä, yhdessä niistä ylellisistä\nvierasteltoista, jotka oli pystytetty sheikin oman teltan rauhalliselle\naavikkopuolelle, syrjään pääleirin humusta, istui samalla hetkellä\nheidän poikansa jörönä odottaen Saint Hubertia.\n\nHän oli jo pukeutunut päivällistä varten ja oli äsken lähettänyt pois\npalvelijansa. Williamsin innosta hehkuvat kasvot, hänen peittelemätön\nriemunsa siitä, että hän vihdoinkin oli keskellä »tosielämää», kuten\nhän haltioissansa sitä nimitti, olivat juuri tällä hetkellä enemmän\nkuin Caryll oikein sieti. Hän ei itse missään nimessä tuntenut\nsamanlaista riemua.\n\nAlusta loppuun saakka oli se päivä ollut epäonnistunut.\n\nJo edellisenä iltana ensimmäisten tervehdysten jälkeen hän oli\ntuntenut, että tilanne oli jännittynyt, ja tiesi syyn olevan\nyksinomaan itsessään. Ja jos niin oli, niin mitä hän sille mahtoi,\nmietti hän äkeissänsä. Mitä muuta oli häneltä odotettu? Oliko mitään\nsyytä olettaa, että hän näyttäisi olevansa riemuissaan kohdattuansa\nvanhempansa, jotka olivat hänelle oudot, joiden entisen käytöksen\nhän empimättä tuomitsi, joiden elintapoja hän paheksui! Oliko tämä\nhänen olemassaolonsa myöhäinen huomaaminen riittävä korvaus siitä,\nettä häntä oli vuosikausia hyljeksitty? Oliko hänen annettava\nanteeksi se, että hänen vanhempainsa vierominen oli synkistänyt hänen\nhellästi rakastamansa vanhuksen elämää, jonka sammuttua hän tunsi\njääneensä yksin maailmaan? Oliko hänen ilman muuta syrjäytettävä omat\nennakkoluulonsa?\n\nHetkellinen ja tyyten käsittämätön halu, että isä häntä kiittäisi,\nja äkillinen mielenliikutuksen aalto, joka oli hänet vallannut, kun\näidin kädet olivat ensi kerran kiertyneet hänen ympärillensä ja äidin\npehmeät, hellät huulet olivat koskettaneet hänen huuliansa, olivat\nmenneet yhtä nopeasti kuin tulleetkin, antaen jälleen tilaa vanhalle\nkatkeran vihamielisyyden tunteelle, ja hän oli sulkeutunut entistä\ntarkemmin itseensä kylmän eristäytyvänä, harvasanaisena ja jäykkänä.\n\nEilenillalla, päivällisen ja senjälkeisten tuntien aikana oli hän\nselvästi tuntenut, kuinka erillänsä hän oli ja kuinka hämillänsä kaikki\nolivat, mikä oli lisännyt hänen ujosteluansa ja tehnyt hänet melkein\nihan äänettömäksi.\n\nVaikka toiset olivatkin koettaneet saada häntä mukaan yleiseen\nkeskusteluun, oli hän tuntenut olevansa viides pyörä vaunuissa.\nJa yhteistä keskustelunaihetta oli ollut vaikea löytää. Pahasti\nharmistuneena hän ei ollut voinut puhua lämpimästi rakastamastansa\nenglantilaisesta kodista, eikä hän tahtonut puhua Algeriasta. Ja\nkoko ajan oli hän tuntenut läpitunkevat silmät, jotka tuntuivat aina\nolevan suunnatut häneen, sielullisesti leikkelevän häntä. Niiden\nherkeämättä häntä tarkkaillessa hän oli punehtunut ja liikahdellut,\nkunnes kuumentavan vaivaava tunne oli muuttunut kiukkuiseksi, melkein\nsietämättömäksi harmiksi. Hän tajusi herkästi, ettei hän kyennyt\nsalaamaan omia tunteitaan, ja sheikin tyynet, kiihkottomat piirteet\närsyttivät häntä järjettömään raivoon. Ja hänellä oli vaistomainen\ntunne, että toisen tyyni kiihkottomuus oli vain verho, että se piilotti\npeloittavia voimia, joita piti kurissa rautainen tahto. Mitä piili\ntuon sävyisän kohteliaan ulkokuoren alla? Mitä oli noiden ankarien,\ntutkimattomien kasvojen takana?\n\nNeljäkolmatta tuntia sitten hän oli kysynyt itseltänsä sitä. Nyt hän\nsen tiesi tai luuli tietävänsä. Ja se tieto pani hänet aprikoimaan,\nmillaiset suhteet hänellä tulisi vastaisuudessa olemaan tämän ranskaa\npuhuvan, barbaarinnäköisen isän kanssa, jonka hänestä näytti erottavan\nniin laaja ja ylipääsemätön kuilu.\n\nMiten voisi heidän välillensä koskaan syntyä ymmärtämyksen pohjaa, kun\nhe olivat niin perin vastakkaiset, kun heillä ei ollut ainoatakaan\nyhteistä ajatusta, ei ainoatakaan yhteistä pyrkimystä?\n\nEilinen ilta oli tehnyt sen seikan ihan selväksi. Eikä hän ollut tänään\nnähnyt mitään sellaista, mikä olisi kallistanut häntä muuttamaan\nmielipidettään. Päinvastoin hän oli nähnyt sellaista, mikä oli\nnostattanut hänen sisunsa miltei hillittömään vimmaan ja mikä oli\nlujittanut hänen vihaansa ja vastahakoisuuttansa.\n\nAamu oli alkanut onnettomasti. Noustuansa hyvin varhain makuulta\nhän oli lähtenyt kävelemään leirissä ja joutunut harhaillessansa\neristetylle kohdalle, jossa jaettiin oikeutta itämaalaisten\nperinpohjaiseen ja ankaraan tapaan. Hän ei luonnollisestikaan tiennyt,\nmistä rikoksesta tai kunnottomasta teosta kovaonninen poloinen sai\nmaksaa niin kalliin hinnan, mutta rangaistus, jonka todistajaksi hän\noli tahtomattaan joutunut, oli karkoittanut hänet takaisin telttaan\nellottavan inhon ja kauhun vallassa.\n\nKenenkään näkemättä hän oli pujahtanut tiehensä, vieden mukanansa\nmuiston tuikeasta, tunnottomasta olennosta, joka oli katsellut näkyä\nvärähtämättä, samalla kun kylmä hiki valui pitkin hänen, Caryllin,\nkasvoja.\n\nSellainen siis oli hänen isänsä — kun naamari otettiin pois.\n\nRaakalainen — julma, säälimätön despootti, joka ei ainoastaan suvainnut\nsellaisia häpeällisiä tekoja, vaan lisäksi oli itse niistä vastuussa!\n\nTällainen siis oli mies oikeassa karvassaan — se mies, jota Saint\nHubert ihaili, se mies, jota hänen äitinsä rakasti! Hyvä Jumala\ntaivaassa, miten se oli mahdollista? Ja ennen kaikkea, hänen äitinsä\n— hänen lempeäsilmäinen, lempeä-ääninen äitinsä — kuinka saattoi hän\nkaiken tämän tietäen enää vähääkään pitää moisesta raakalaisesta? Oliko\nhänen viettämänsä villi elämä syynä tähän näennäiseen tunnottomuuteen?\nAavikon ilmako teki ihmiset niin välinpitämättömiksi kärsimyksiin\nnähden?\n\nKun he myöhemmin olivat kohdanneet toisensa, oli hän silmäillyt\näitiänsä tarkoin, mutta ei ollut huomannut mitään, minkä nojalla olisi\nsaattanut olettaa äidin tietäneen mitään aamullisesta tapahtumasta.\n\nEikö hän tiennyt siitä mitään vai oliko hän tahallansa näkemättä\ntapausta, johon aika oli hänet totuttanut? Mutta tiesipä hän tai\noli tietämättä, yksi seikka oli eittämättömän selvä: hän palvoi\nsitä miestä, joka suvaitsi tällaista raakuutta, ja oli onnellinen\nympäristössä, joka hänen pojastansa oli sanomattoman kammottava.\nCaryllista oli varhaisen aamun välikohtaus antanut värityksen sen\npäivän kaikille seuraaville tapahtumille. Hänessä oli herännyt inho\nkaikkea hänen ympärillänsä olevaa ja tapahtuvaa kohtaan. Nyt hänestä\ntuntui, että hänellä oli oikeutettu syy siihen järjettömään vihaan,\njota hän oli aina tuntenut isäänsä vastaan.\n\nJa samoin kuin johtajat näyttivät miehetkin olevan saman tunnottoman\nvälinpitämättömyyden hapattamat. Liikkuessansa päivän kuluessa sheikin\nja Saint Hubertin seurassa leirissä ei hän ollut nähnyt merkkiäkään\nsiitä, että olisi harmiteltu tai edes muistettu tapausta, joka oli\ntehnyt häneen niin voimakkaan vaikutuksen. Se näytti haihtuneen\nkaikkien niiden mielestä, joita se koski. Se oli siis mitätön asia\nnäistä raakalaisista, joita hallitsi yhtä villi ja yhtä raaka mies kuin\nhe itse olivat!\n\nMyöskin erinomaisten hevosten hänelle tuottama nautinto, joka muutoin\nolisi ollut sekoittamattoman ilon lähde, häiriytyi, kun hän näki\nvarsaa taltutettavan hänen mielestänsä epäinhimillisen julmalla\ntavalla. Mielessänsä arvostellen ja tuomiten hän oli joka tunti käynyt\nvaiteliaammaksi ja jäykemmän luotaantyöntäväksi.\n\nKoko hänen tunteellinen olemuksensa oli kuohuksissa, ja hän oli\nmahdollisimman aikaisin vetäytynyt oman telttansa suojaan äreästi\nhautomaan kaikkea ja suurentelemaan kaiken sellaisen merkitystä,\njoka tuntui käyvän vastoin hänen omaa ajatussuuntaansa. Hän oli\nsiirtynyt kiihkeästä harmista raivoiseen kiukkuun ja sitten\näärimmäiseen haluttomuuteen, ennenkuin Saint Hubert tuli hänen\nseuraansa. Vilkaistuaan hänen punehtuneihin, jöröihin kasvoihinsa\ntajusi lämminsydäminen ranskalainen, että heidän oli avomielisen\nluottavasti puheltava keskenänsä, ennenkuin tulisi aika liittyä perheen\npiiriin. Hän oli kokeneena miehenä koko päivän ollut selvillä Caryllin\nmielentilasta ja oli tullessaan valmistautunut puhumaan vilpittömästi,\nolivatpa seuraukset mitkä tahansa.\n\nKoska hän saattoi nähdä asian molemmilta puolin ja hänen myötätuntonsa\noli tasan jakautunut, tahtoi hän sitäkin innokkaammin lausua\nvaroittavan sanan, jonka hän niin selvästi oivalsi tarpeelliseksi.\n\n»Mikä sinua vaivaa, Caryll?» virkkoi hän, istuutuen tuolille ja kävi\nkäsiksi asian ytimeen luonteenomaisen suoraan tapaansa. »Sinun ei\nlainkaan tarvitse kertoa minulle, ettei kaikki nyt luonnistu hyvin,\nsillä olen itse nähnyt sen pitkin päivää. En halua sekaantua asioihisi\nkuten sananlaskun hupsu, ja taivas tietää, etten tahdo tuppautua\nuskotuksesi, mutta olen valmis kuuntelemaan, jos sinua haluttaa puhua.\nOlemme aina olleet avoimia toisillemme. Ole avoin minulle nytkin! Mikä\nsinua erikoisesti kiusaa?»\n\nCaryllin riutuneet silmät suuntautuivat häneen hetkiseksi.\n»_Erikoisesti_ kiusaa?» kertasi hän. »Hyvä Jumala, minua kiusaa\n_kaikki!_ Kaikki on niin perin törkeätä, niin perin, niin kirotun\ntörkeätä.»\n\nSe oli vain hänen ensimmäisen Tuggurtissa sattuneen mielenpurkauksensa\nkaikua, ja Saint Hubert kohautti olkapäitänsä hieman maltittomasti.\n»Puhut kovin ylimalkaisesti», huomautti hän vikkelästi. »Sinun on\noltava selväsanaisempi, jos lainkaan mielit minun auttavan sinua.\nTiedän sinun inhoavan tätä maata ja tullessasi valmistuneen olemaan\nkaikkeen tyytymätön. Mutta koska kerran olet täällä, niin etkö\nvoi syrjäyttää ennakkoluulojasi toistaiseksi ja koettaa sopeutua?\nMyönnän kyllä, että tilanne on vaikea. Mutta jollet suvaitse mitään,\nmitä näet — ja näytät suvaitsemattomuutesi — et sillä suinkaan tee\nsitä helpommaksi. En tahdo saarnata, Caryll, mutta usko minua, että\nteet erehdyksen, sellaisen erehdyksen, jota kadut koko elämäsi.\nAjattele, mitä tulosi merkitsee omaisillesi! Koeta tarkastaa sitä\nheidän kannaltansa! Älä viero sitä hellyyttä, jota he ovat valmiit\nosoittamaan sinulle! Nurjat olosuhteet pakottivat heidät luopumaan\nsinusta sinun ollessasi lapsi — äläkä unohda, että sinut lähetettiin\nEnglantiin oman onnesi tähden eikä heidän hyväkseen! Sellainen uhraus\nvaatii totisesti huomaavaisuutta sen henkilön taholta, joka siitä on\nhyötynyt. Koeta korvata heille se uhraus! Koeta mennä heitä vastaan\npuolitiehen, kuten he ovat tulleet sinua vastaan! Ja mitä muuta he\noikeastaan olisivatkaan voineet tehdä kuin ovat jo tehneet? Sinun ei\nsovi moittia vastaanottoasi. Äitisi riemu sinun tulosi johdosta on\nliian silmäänpistävä kaivatakseen selityksiä, ja isäsi —»\n\nCaryll pyörähti rajusti ympäri, ja hänen silmänsä leimusivat.\n\n»Älä puhu hänestä!» kivahti hän. »_Minun isäni_ — hyvä Jumala, kun\najattelen, mitä näin tänä aamuna —» Ja ikäänkuin sanat olisivat väkisin\npurkautuneet hänen huuliltansa, esitti hän varhain aamulla sattuneen\ntapauksen hätäisin, katkonaisin lausein. »Häntä pieksettiin kuin\nkoiraa», ähkyi hän lopuksi äänensä väristessä voimakkaasta kammosta,\n»ja hän oli veressä — yltyleensä veressä —» Hän katkaisi lauseensa\nvavahtaen ja painoi kasvonsa käsiinsä.\n\nSyntyi pitkä hiljaisuus, jonka aikana ei kuulunut muuta kuin hänen\nraskas hengityksensä. Ja pyöritellen hyppysissänsä sytyttämättä\njäänyttä savuketta katseli Saint Hubert häntä tuntien sääliä, johon\nsekaantui neuvottomuutta, ja koettaen keksiä sanontatapaa, joka ei\nloukkaisi eikä myöskään tuntuisi tuomitsevalta. Milloinkaan ei hänen\nasemansa ollut tuntunut niin vaikealta, ei milloinkaan ollut niin\npaljon näyttänyt riippuvan hänen sanojensa valinnasta. Ensimmäisen\nkerran suojatun, nuoren elämänsä aikana oli Caryll joutunut läheltä\nnäkemään sitä tylyä välttämättömyyttä, joka ehdottomasti liittyi\nsivistysmaailman ulkopuolella asuvan levottoman yhdyskunnan\nhallitsemiseen, nähnyt, miten oikeutta suoralta kädeltä jaettiin\nmaassa, jossa rangaistus seuraa nopeasti ja väkivaltaa voidaan\nvastustaa vain väkivallalla; ensimmäisen kerran hän oli joutunut\nkosketuksiin luonnollisen lain kanssa, ikivanhan lain, joka vieläkin\nvaatii silmän silmästä ja hengen hengestä.\n\nHänet oli karkeasti herätetty näkemään elämästä sellainen puoli, josta\nhänellä ei ollut siihen saakka ollut aavistustakaan, ja Saint Hubert\ntajusi, kuinka ankarasti sen oli täytynyt loukata hänen tavattoman\ntunteellista ja turhantarkkaa mieltään.\n\nOtsa rypyssä ja huolekkaiden aatoksien vallassa kreivi nojautui\neteenpäin tuolissaan ja mietti sopivia sanoja selittääksensä\nmenettelyä, jonka hän tiesi ehdottoman tarpeelliseksi ja\nvälttämättömäksi heitä ympäröivissä oloissa, sanoja, jotka auttaisivat\nCaryllia paremmin ymmärtämään niitä oloja.\n\nSavuke oli särkynyt siekaleiksi hänen hermostuneissa sormissaan,\nennenkuin hän puhkesi puhumaan.\n\n»Olen hyvilläni, että kerroit siitä minulle», alkoi hän vihdoin.\n»Sen nojalla saatan ymmärtää sen, mikä on koko päivän ollut minusta\nselittämätöntä. On — ikävää, että sinä näit sellaista», jatkoi hän\nhitaasti, huolellisesti punniten jokaista sanaansa, »ennenkuin olet\nehtinyt oppia laajemmin ymmärtämään niitä olosuhteita, jotka tekevät\ntällaiset kiusalliset tapahtumat välttämättömiksi. Sellaisenaan sen\ntäytyy näyttää sinusta barbaariselta ja hirveältä. Mutta sinä näit\nvain rangaistuksen, sinun on mahdoton tietää, mistä se aiheutui. Tämä\non alkeellinen maa, _mon ami_, jossa intohimot lainehtivat rajusti ja\nvallattomuus rehoittaa; ja on erinäisiä rikkomuksia, jotka vaativat\nankaria, pikaisia toimenpiteitä, jos mieli lainkaan säilyttää kuria.\nJa muista, että täällä olemme sovinnaisuuksien ulkopuolella ja\netteivät tänne ulotu lait, jotka ohjaavat sovinnaisia yhteiskuntia.\nTäällä hallitsee vain voimakas käsi. Tasapuolisuutta ja oikeutta on\nselitettävä eri luokkiin kuuluvien yhteiskuntien tarpeitten mukaan, ja\nisäsi jakama oikeus on sellaista oikeutta; jonka hänen hallitsemansa\nkansa tunnustaa oikeaksi ja jota se ymmärtää.\n\n»Olosuhteet ovat tehneet hänet siksi, mikä hän on, ja välttämättömyys\npakottaa häntä noudattamaan menettelytapoja, joita on aina noudatettu\nja joita edelleenkin noudatetaan, kunnes sivistys lakaisee pois vanhat\ntavat ja avaa tien nykyaikaiselle ajattelulle ja edistykselle — jos\nse en edistystä», lisäsi hän huoaten. Ja äkkiä hän oikaisihe pystyyn\nistumaan ja nykäisi liivejänsä suoriksi, tehden nopean, maltittoman\nliikkeen. »Nykyajan huuto — edistystä ja kasvatusta alkuasukkaille!\nMitä hyvää on niistä heille koitunut?» kysyi hän kiivaasti. »Mitä\nhyvää he ovat tähän mennessä saaneet niin sanotusta sivistyksestä?\nHeiltä on riistetty se maa, joka aikoinaan oli heidän omansa, heitä\non verotettu sellaisiin tarkoituksiin, joita ilman heidän on parempi\nolla, riistetty sitä varten, että rahaa virtaisi niiden ihmisten\ntaskuihin, jotka käyttävät heitä omien pyrkimystensä edistämiseksi! Ota\nesimerkiksi Algeria...» Mutta lausuttuansa ne sanat hän äkkiä hillitsi\nitseänsä, ja hänen äänensä sai jälleen tavallisen tyynen korostuksensa.\n»Olen pahoillani, Caryll», valitti hän, katsahtaen kumppaniinsa\nanteeksipyytävästi, »tarkoitukseni ei ollut tyrkyttää taantumuksellisia\nmielipiteitäni sinulle, ja pelkäänpä poikenneeni aika kauaksi\npääasiasta. Mutta palatkaamme sinun pulmaasi. Tiedän, että kaikki on\nsinusta outoa, mutta en halua sinun heti alussa saavan päähäsi vääriä\nkäsityksiä. Sinä et voi hyväksyä isäsi oikeudenkäyttömenetelmiä —\nno hyvä. Mutta muista, että ne ovat ainoat menettelytavat, joita\ntäkäläiset ihmiset ymmärtävät. Hän tekee sen, mitä tekee — koska\nhänen täytyy. Hänen on pidettävä yllä järjestystä, ja hän noudattaa\ntunnustettuja ohjeita. Jos hän olisi sellainen täydellinen despootti,\njollaiseksi sinä häntä luulet, ei hän olisi elänyt tähän saakka\nhallitaksensa ben Hassanin heimoa. Hänen väkensä pelkää häntä, mutta\nmyöskin rakastaa häntä niinkuin vain harvoja päälliköitä rakastetaan.\nNäitkö tänään leirissä minkäänlaisia tyytymättömyyden merkkejä? Et.\nNo, eikö se todista sanojani oikeiksi? Jos hänen kansansa rakastaa\nhäntä, niin minkä tähden et sinä voi sitä tehdä? Usko minua, Caryll,\nhän on luottamuksesi ja kunnioituksesi arvoinen. Kuinka hän muutoin\nolisi voinut säilyttää äitisi rakkauden näin monta vuotta — ja näethän\nitsekin, että äitisi palvoo hänen polkemaansa maata — kuinka hän\nmuutoin olisi voinut säilyttää myöskin minun halvan kiintymykseni?\nMiten voisit sinä ainoastaan neljänkolmatta tunnin kuluttua tuntea\nhänet niin paljoa paremmin kuin me tunnemme? Miten voisit tuomita häntä\nniin vähäisen tuntemuksen perusteella? Ilmaisit Tuggurtissa minulle\nvihaavasi häntä ja mainitsit vihasi syyn. Entäpä jos minä osoitan\nsinulle, että tämä koko elämäsi ajan hautomasi viha on perusteeton?\nJos osoitan sinulle, että tuomitessasi häntä riittämättömillä\nperusteilla olet tehnyt hänelle katkeraa vääryyttä, ollut hänelle\nhyvin kohtuuton...» Saint Hubert katkaisi puheensa jyrkästi. Hetken\ninnostuksessa, hartaasti halutessansa saattaa isän ja pojan yhteen hän\noli sanonut enemmän kuin oli aikonut, oli ollut vähällä ennenaikaisesti\nkertoa tarinan, joka, niin hän oli päättänyt, oli ennemmin tai\nmyöhemmin kerrottava.\n\nMutta nyt ei ollut aikaa kajota siihen tarinaan, ja hän katui jo\nhuuliltaan luiskahtaneita harkitsemattomia sanoja.\n\nJupisten jotakin myöhäisestä hetkestä hän liikahti noustakseen. Mutta\nhänen käsivarrelleen laskettu käsi pidätti häntä. »Mitä tarkoitat, setä\nRaoul? Mihin sinä — vihjaat?»\n\nHitaasti Saint Hubert käänsi päätänsä. Hänen vastassansa olivat oudon\nkalpeat kasvot, ja niistä tuijottivat häneen hyvin Dianan silmien\nkaltaiset silmät uteliaan tutkivasti, samalla kertaa epäilevinä ja\npelokkaina.\n\nMielessänsä hän kiroili ajattelemattomuuttansa, mutta hänen empiessään\npuristuivat Caryllin sormet tiukemmin hänen ranteensa ympärille.\n\n»Mitä tarkoitat, setä Raoul? Mihin sinä — vihjaat?»\n\nSanojen koneellinen toistaminen ja käheästä, nuorekkaasta äänestä\nsoinnahtava jännittynyt levottomuus saivat Saint Hubertin kiihkeästi\ntoivomaan, että jonkun toisen kuin hänen olisi täytynyt avata Caryllin\nsilmät näkemään totuutta ja aiheuttaa hänelle se tuska, jonka täytyisi\nolla haaveen särkymisen seurauksena.\n\nJa vaikka Caryll tietäisikin, kykenisikö hän täysin ymmärtämään? Hänen\npienen espanjalaisen isoäitinsä traagillinen tarina ei saattaisi\nolla liikuttamatta häntä. Mutta osaisiko hän, joka oli ytimiänsä\nmyöten englantilainen, käsittää sheikin sieluntuskaa, kun hän oli\nsaanut tietää, että hän oli muukalainen synnyinmaassansa ja ettei hän\nollutkaan sen vanhan arabialaisen päällikön oikea poika, jota hän\nmiehuusikäänsä saakka oli pitänyt isänänsä? Nämä epäilykset risteilivät\nSaint Hubertin päässä, kun hän irroittautui toisen otteesta, nousi\npystyyn ja laski lempeästi kätensä nuoremman miehen olkapäille.\n\n»En voi nyt kertoa sinulle, mitä tarkoitin», sanoi hän, »en aikonut\npuhua siitä sinulle tänä iltana. Sinun on odotettava ja luotettava\nminuun. Se on pitkä tarina — ja vanha — tarina, jonka kertominen,\nsen Jumala tietää, ei ole helppo, mutta jotta isäsi saisi oikeutta,\non sinun se kuultava. Ei ole sinun syysi, että olet tuominnut häntä\nväärin, sinä olet saanut kasvaa väärän vaikutelman vallassa, ja hän\nitse on liian ritarillinen oikaistaksensa sen. Sen, mitä hän ei tahdo\nilmaista, on minun ilmaistava. Sinun suhtautumisesi ei myönnä minulle\nmuuta vaihtoehtoa. Mutta sinun on maltettava odottaa sitä kertomusta.\nSiihen mennessä, Caryll, pyydän sinua oman itsesi tähden alkamaan\nuudelleen toisella tavoin. Älä anna ennakkoluulojen johtaa harhaan\nluontaista tervettä järkeäsi! Koeta tänään suhtautua häneen avoimesti!\nKoeta muistaa, että on muitakin näkökantoja kuin sinun omasi!» Hän\nvartosi vielä hetkisen, silmäillen päättäväisiä, poispäin käännettyjä\nkasvoja, sitten hänen kätensä putosivat kupeille ja hän siirtyi hiljaa\novelle.\n\nCaryll seurasi häntä hyvin verkkaisesti eikä virkkanut mitään,\nennenkuin he seisoivat teltan ulkopuolella kalpeassa kuutamossa.\n\n»Minä koetan», lupasi hän synkästi, »mutta sinä pyydät minulta aika\npaljon, setä Raoul. Ja sinä viittasit johonkin — johonkin, mikä kosii\nperhettämme aina verhonnutta salaperäistä ongelmaa. Jos sinun on siitä\nminulle kerrottava, niin paljoa mieluummin kuulisin siitä nyt. Minä\nvihaan kaikkea salaperäistä. Mutta jos se jollakin tavoin kohdistuu\nvanhukseen» — hänen äänensä nousi kiihkoisesti — »niin varoitan\nsinua...»\n\n»Ei nyt», keskeytti Saint Hubert, »luovutaan siitä täksi illaksi,\n_mon cher_. Olin hupsu puhuessani niin paljon kuin puhuin, en aikonut\nhiiskua siitä näin aikaisin. Olisin mieluummin tahtonut varrota siihen\nsaakka, kunnes tuntisit isääsi paremmin. Sinun on uskottava, että\nkerron kaikki oikealla hetkellä. Siihen saakka unohda se — ja anna\nanteeksi, että saarnasin sinulle.»\n\nCaryllin jupisema vastaus oli epäselvä ja ääneti he astelivat löyhällä\nmaaperällä, kumpikin tietoisina uudesta jännityksen tunteesta, joka\ntuntui nousseen heidän väliinsä, kummankin aprikoidessa, mitähän toisen\nmielessä liikkui.\n\nHeidän saavuttuansa likelle päällikön isoa telttaa seisahtui Saint\nHubert, huudahti äkkiä ja osoitti väkijoukkoa, joka oli kokoontunut\nvähän matikan päähän leirin vastaiselle laidalle heimon jäsenten\ntelttojen taakse. Kuutamossa näyttivät liikkuvat, epätäydellisesti\npiirtyvät hahmot haaveellisilta ja luonnottomilta, ja kului muutamia\nminuutteja, ennenkuin hän lyhytnäköisesti tähystettyänsä erotti\nmuiden huomion esineenä olevan kameli- ja ratsastajaryhmän, jonka\nympärillä kerääntyneet arabialaiset tungeksivat. »Näyttää tulevalta\ntai lähtevältä karavaanilta», virkkoi hän vihdoin. »Miltä se sinusta\nnäyttää, Caryll? Sinun silmäsi ovat terävämmät kuin minun. Mitä siellä\nlieneekin, tavattoman hiljaista siellä on.»\n\nMutisten: »Taivaalle kiitos pienistä armonosoituksista!» joita sanoja\nkreivi tuskin kuuli, Caryll katsahti osoitettuun suuntaan.\n\n»Lähdössä, luulisin», vastasi hän välinpitämättömästi. »Joka\ntapauksessa ne liikkuvat poispäin.»\n\nSe, että hän oli ihan välinpitämätön eikä lainkaan utelias, vaikka\nkysymyksessä olikin jonkunlainen merkkitapaus aavikolla, nostatti\nheikon hymyn Saint Hubertin huulille, mutta kreivi ei virkkanut mitään.\n\n»Otaksuttavasti ohikulkijoita ottamassa vettä», huomautti hän\nenemmän itsekseen kuin kumppanilleen kääntyessänsä poispäin. Heidän\nsaapuessansa isoon telttaan oli päivällinen odottamassa, mutta\nDiana ei ollut vielä tullut ja sheikki oli syventynyt hoitamaan\nkirjeenvaihtoansa huoneen kaukaiseen soppeen sijoitetun pienen\nkirjoituspöydän ääressä.\n\nHeidän astuessansa sisään hän vilkaisi ovelle päin ja viittasi Saint\nHubertia luokseen.\n\nJa jäätyään omiin hoteisiinsa Caryll istuutui syrjäiselle tuolille,\nja hänen luoksensa tuli koira, joka oli kiintynyt häneen heti hänen\nleiriin tultuansa. Intohimoisena eläinten ystävänä hän vastasi\neläimen ystävällisiin lähentelyihin ja hyväili polvillansa lepäävää\nsileätä päätä, samalla tutkivasti silmäillen sen miehen kasvoja, jota\nSaint Hubert oli niin pontevasti puolustanut. Ne olivat harvinaisen\npäättäväisen näköiset kasvot, niistä huokui päämääräntietoa ja voimaa,\nne vetivät puoleensa, mutta kuitenkin panivat tarkkailijan ymmälle,\nkoska ne olivat niin tutkimattomat.\n\nJa nyt niitä katsellessaan oli Caryll ymmällä. Muutamien lyhyiden\ntuntien aikana hän oli nähnyt niiden ilmeiden muuttuvan äärimmäisen\ntylyistä äärimmäisen lempeiksi, ja hämmentyneenä hän aprikoi,\nminkälainen oikeastaan oli luonteeltansa tuo isä, josta hän tiesi\nniin vähän, josta hän saisi tietää enemmän »oikealla hetkellä». Hänen\nmuistellessaan Saint Hubertin lupaamia paljastuksia kävi kylmiä\npelonväristyksiä hänen ruumiinsa läpi. Kirkastaisiko vai synkistäisi\nse tarina — se vanha tarina, joka hänen oli kuultava — sitä tummaa\nvarjoa, joka hänen lapsuudestansa saakka oli väikkynyt hänen yllään?\nMurskaisiko sen tunteminen kaiken lapsuusaikaisen uskon, kaikki ne\nihanteet, joihin hän oli kiinnittänyt luottamuksensa? Hän punastui\nkovasti ja sadatteli itseänsä. Miten saattaisi sellainen olla\nlainkaan mahdollista? Jo sekin, että se ajatus oli johtunut hänen\nmieleensä, tuntui uskottomuudelta, rakastetun vainajan muiston rumalta\nherjaukselta. Mutta jotakin täytyi siinä sittenkin olla; muutoin ei\nSaint Hubert olisi puhunut sillä tavoin.\n\nHänen itsevarmuutensa tuntui yht'äkkiä häviävän. Tuntui siltä kuin\nolisi luja pohja, jolla hän oli niin monta vuotta seisonut, äkkiä\npettänyt hänen allansa ja hän olisi jäänyt tuijottamaan epäilyksen ja\nepävarmuuden ammottavaan kuiluun.\n\nMihin tämä kaikki veisi? Mitkä pulmat ja millaiset pettymykset vielä\nodottaisivat häntä tässä maassa, joka tuntui riistäneen häneltä koko\nmielenrauhan? Muuttuisiko elämä enää koskaan entiselleen? Hän torjui\nluotaan sen ajatuksen melkein peloissaan.\n\nMutta hänen katseensa viipyi vielä isän kasvoissa. Ja taaskin häntä\nvaivasi sama ajatus, joka oli väikkynyt hänen mielessään edellisestä\niltapäivästä saakka, nimittäin että hän oli nähnyt jonkun tuntemattoman\nsamannäköisen henkilön. Yhdennäköisyys oli erehdyttävä, vaikka ei\ntuntunutkaan täydelliseltä, mutta kuitenkin siksi silmäänpistävältä,\nettä hän pinnisti aivojansa turhaan koettaessaan muistaa, missä hän oli\nnähnyt samanlaiset kasvot.\n\nOliko se tapahtunut Algeriassa vaiko kotosalla, oliko hän nähnyt ne\nkasvot äskettäin vaiko vuosikausia sitten?\n\nSe kysymys oli vielä ratkaisematta, kun hän näki molempien miesten\nnousevan, ja sysättyänsä koiran syrjään hän kääntyi äitiänsä vastaan.\n\nKaikki kyynelten jäljet olivat kadonneet Dianan kasvoilta, ja\nhymyilevänä ja hillittynä hän seisoi hetkisen, tarjoten kauniin näyn\nmiellyttävässä, ruumiinmukaisessa, valkeassa puvussaan hopealla\nkirjailtujen, mustien verhojen muodostamaa tummaa taustaa vasten.\n\nSitten hän teki pienen teennäisen katumuksen eleen ja astui eteenpäin.\n\n»Oletteko kaikki nääntymäisillänne nälkään?» sanoi hän hilpeästi. »Olen\nmyöhästynyt liian paljon edes pyytääkseni anteeksi, joten en enää\nhiisku siitä mitään. Mutta minua puistattaa, kun ajattelen, millaista\nliemi on.»\n\n»Kiehuvaa otaksuttavasti.»\n\n»Mainiota, kuten se aina on.»\n\nSheikki ja Saint Hubert puhuivat yhtä aikaa, ja kun edellinen meni\novelle taputtamaan käsiänsä kutsuakseen palvelijoita, istuutui\njälkimäinen emännän vierelle ja kääntyi hänen puoleensa, hymyillen\ntavalliseen miellyttävään tapaansa.\n\n»En olisi huolissani liemestä, Diane. En usko minkään pystyvän\njärkyttämään vanhan ystäväni Benalian mielen tasapainoa. Keskustelin\ntänä aamuna hänen kanssansa pitkän tovin — ihmeellinen mies, ei näytä\nlainkaan vanhentuvan. Hän kertoi hankkineensa uuden vaimon — vanha,\npaatunut riiviö — ja keksineensä uuden kastikkeen cous-couseja varten.\nJa erikoisemmin tuntui häntä kiinnostavan kastike.»\n\n»Se sopii», huomautti sheikki kuivakiskoisesti istuutuessansa\npaikalleen. »Benalian vaimot ovat olemassa ainoastaan hänen\nkeitoksiensa maistamista varten. Jos he jäävät henkiin, saamme uuden\nruokalajin. Tavallisesti he sortuvat kuolemaan. Hartaasti toivon,\nettä viimeksi hankittu vaimo on maistanut uutta kastiketta, jos sitä\nmielitään tarjota meille tänä iltana.»\n\nDiana pudisti hänelle päätänsä moittivasti.\n\n»Älä kuuntele häntä, Caryll!» kehoitti hän hymyillen. »Asia ei\ntodellisesti ole niin pahasti kuin kuulostaa, vaikka minun täytyy\nmyöntää, että vanhan kokkimme avioliittoasiat ovat enemmän tai vähemmän\nsekavat. Enkä minä hyväksynyt cous-couseja, kun hän ehdotti niitä tänä\naamuna. Otaksuttavasti sait niistä kylliksesi tänne tullessasi, etkö\nsaanutkin.»\n\nTämä kysymys näytti suorastansa tekevän Caryllista huomion\nkeskipisteen, ja puna lehahti nopeasti hänen herkille poskillensa.\n\n»Sehän on — opittu maku, eikö olekin?» änkytti hän jonkun verran\nepävarmasti.\n\nSaint Hubert silmäili hämmentynyttä poikaa pöydän ylitse ilkamoiden.\n\n»Se on turhaa, Caryll», virkkoi hän nauraen. »Sinun on tunnustettava\nsuoraan, ettet ole kertaakaan tehnyt sitä koetta. Caryllin\nsuhtautuminen cous-couseihin», jatkoi hän, kääntyen muiden puoleen,\n»muistuttaa kahta viehättävää amerikkalaista naista, jotka kohtasin\nBiskrassa muutamia vuosia sitten. He olivat juuri palanneet sinne\ntehtyänsä lyhyen retken aavikolle ja olivat pursuavan innoissansa\nkaikesta — paitsi cous-cousista. Heidän muassaan ollut kokki oli\nnähtävästi ollut hyvin ihastunut omaan kansallisruokaansa ja\nsäännöllisesti joka ilta tuonut sitä heille kukkuraisen maljakon. Ja\nyhtä säännöllisesti olivat he joka ilta haudanneet annoksensa hiekkaan\nteltan alle haluamatta loukata hänen tunteitansa jättämällä ruuan\nkoskematta. He kertoivat joka aamu leiriä purettaessa kärsineensä\nsieluntuskia pelätessänsä, että kammottavat jätteet kaivettaisiin\nmaasta kokin syyttävien silmien näkyviin ja heidän arvonsa olisi\nikuisesti mennyttä.»\n\nKun päähuomio siten oli siirtynyt pois Caryllista, kykeni hän yhtymään\nsitten seuranneeseen nauruun, ja keskustelun käydessä yleisemmäksi\nmuuttui hänen olonsa keveämmäksi, ja hän oli vähemmän jäykkä ja\nitsetietoinen kuin kertaakaan tulonsa jälkeen.\n\nVieläkin pidättyvänä ja luonnostansa harvapuheisena hän ei paljoakaan\nedistänyt toisten niin keveästi jatkamaa kerkeätä puhetulvaa, mutta\nhänelle lausutut huomautukset eivät enää nostaneet punaa hänen\nposkillensa, eikä hän änkyttänyt, ja hänen vastahakoisuutensa ja\njyrkkyytensä lieventyivät joka hetki.\n\nPuhuttiin paljon sellaista, mistä hänellä ei ollut aavistustakaan,\nja hänellä oli aikaa katsella ympärilleen ja panna merkille\nyksityiskohtia, joita hän omiin mietteisiinsä vaipuneena ei ollut ennen\nvälittänyt tarkkailla.\n\nYhä enemmän ihmetellen hän huomasi mielenkiintonsa ympäristöään kohtaan\nyhä kasvavan. Vaikka teltan kalusto olikin barbaarinen ja näytti\nhänestä oudolta, täytyi hänen myöntää, että kallisarvoinen sisustus\noli näöltänsä sopusointuinen ja järjestetty aistikkaasti. Ja tarkemmin\nsilmäillessänsä hän näki useita pikku piirteitä ja esineitä, jotka\nolivat todistuksena naisen kädestä.\n\nKummallinen koti englantilaiselle naiselle — ja kummallinen nainen,\njoka oli onnellinen ja tyytyväinen sellaisessa ympäristössä!\n\nHän vilkaisi äitiinsä salavihkaa. Varmistuttuansa siitä, ettei häntä\nhuomattu, hän sitten katsoi tarkemmin, katseli niin kauan, kunnes hänen\nmielessänsä alkoi heikosti liikkua jotakin, mitä hän luuli pelkäksi\nihailuksi, mutta mikä nopeasti muuttui syvemmäksi, lämpöisemmäksi,\nsydäntä oudosti sykähdyttäväksi tunteeksi.\n\nKuinka nuorelta äiti näyttikään — kuinka järjettömän nuorelta ollakseen\nhänen äitinsä! Hänen oli vielä vaikea uskoa, että tuo nainen oli hänen\näitinsä. Hän oli kuvitellut äitiänsä niin toisenlaiseksi. Koskaan hän\nei ollut kuvitellut äitiänsä lähimainkaan tuollaiseksi, ei koskaan\nluullut häntä niin kauniiksi — niin kauniiksi ja niin herttaiseksi.\n\nHänen äitinsä! Se käsite, joka ennen oli ollut pelkästään sanontatapa,\nsai äkkiä uuden, ihanan merkityksen, joka aavistamatta nosti perin\nhäiritsevän möhkäleen hänen kaulaansa.\n\nUusi tunne kiskaisi hänet pyörteeseensä, ja hän koetti hillitä\nsitä, säilyttää mielensä tasapainon, mutta ei kyennyt irroittamaan\nkatsettansa viehkeistä kasvoista, jotka nyt näyttivät tuhat kertaa\nkauniimmilta ja armaammilta. Ja ikäänkuin hänen värähtämättömän\nkatseensa vaikutuksesta käänsi äiti päätänsä ja hymyili hänelle, ja\nsekunnin ajan hän näki äitinsä kyynelsumun lävitse. Vimmastuneena\nitseensä hän räpytti silmiänsä haihduttaaksensa kyyneleet, ja viisaana\nihmistuntijana ei Diana ainoallakaan merkillä osoittanut nähneensä\nniitä. Vain hänen kätensä kosketti Caryllin kättä ikäänkuin vahingossa.\n\nJa äidin pehmeiden, lämpimien sormien nopea hipaisu värähdytti\nCaryllia niin oudosti, ettei hän ollut milloinkaan sellaista kokenut;\nhän antautui vastustelematta luonnon äänen johdettavaksi, ja hänen\nsydämessään heräsi äitiä kohtaan lämmin kiitollisuus ja rakkaus. Mutta\nkovin huolissaan siitä, etteivät vain muutkin olisi nähneet hänen\nheikkouttaan, hän vilkaisi vaivihkaa sheikkiin ja Saint Hubertiin ja\nhengitti keveämmin nähdessään, että he olivat syventyneet keskusteluun\neivätkä olleet huomanneet mitään.\n\nHelpotuksesta huoaten hän nojautui taaksepäin tuolissaan ja salli\najatustensa lähteä uudelle ladulle, joka oli äsken avautunut.\n\nPäivällinen oli melkein lopussa.\n\nHiljaa liikkuvat arabialaiset palvelijat olivat poistuneet, ja vain\nGaston oli jäänyt jälelle, tarjoillen kahvia, joka oli valmistettu\nnuotiolla teltan ulkopuolella.\n\nKeskustelu oli hetkiseksi katkennut.\n\nÄänettömyyden lopetti sheikin ääni, herättäen Caryllin aatoksistaan,\njoihin hän oli vaipunut.\n\n»Menetkö pohjoiseen vaiko etelään lähtiessäsi luotamme, Raoul, vai\naiotko palata suoraan Ranskaan?»\n\nKului minuutti tai pari, ennenkuin Saint Hubert vastasi. Hänen\nkatseensa oli haaveksivasti suunnattu lautaseen, ja hän järjesteli\npientä kasaa taatelin sydämiä hopeisen hedelmäveitsensä kärjellä.\n\n»En aio palata Ranskaan», sanoi hän vihdoin, »vaan lähteä Marokkoon.»\n\nHänen vastauksensa kuulosti omituisen arvelevalta, ja hänen äänessänsä\noli synkkyyden häive, minkä vuoksi sheikki nopeasti katsahti häneen.\n\n»Onko sinulla joku määrätty tarkoitus?» tiedusti hän.\n\nSaint Hubert katsoi häneen ja nyökkäsi. »On hyvin määrätty tarkoitus»,\nsanoi hän tyynesti. »Aion mennä etsimään Réné de Chaillesin murhaajaa.»\n\nDianalta päässyt hiljainen ähkäisy hukkui sheikin syvä-ääniseen\nhuudahdukseen.\n\n»De Chaillesin murhaajaa», kertasi hän epäilevästi. »_Bon Dieu_, luulin\nsinun jo kokonaan lakanneen toivomasta löytäväsi hänet. Et ole puhunut\nsiitä vuosikausiin, ja vähintään kymmenen vuotta sitten julkaisi\nhallitus tiedon hänen kuolemastaan.»\n\n»Tiedän sen», vastasi Saint Hubert, »mutta omassa mielessäni en ole'\nkoskaan ihan varmasti uskonut, että se tieto hänen kuolemastaan oli\npaikkansapitävä. En tahdo vihjata, että viranomaiset olivat millään\ntavoin leväperäisiä tai etteivät he koettaneet kaikin käytettävissä\nolevin keinoin saada häntä kiinni. Mutta minusta eivät esitetyt\ntodistukset olleet sitovia — eikä ruumista löydetty. Mieskohtaisesti on\nminulla koko ajan ollut sellainen tunne, että hän on vielä elossa, että\nhänet vielä kerran saadaan kiinni ja tuodaan vastaamaan tihutyöstään.\nSitä varten jatkoin omia tiedustelujani kauan sen jälkeen, kun hallitus\noli toivottomana lakannut etsimästä häntä. Minulla on ollut asiamiehiä\ntyöskentelemässä kaikkialla Algeriassa. Mutta selvyyttä ei saatu,\nja olin alkanut aprikoida, kannattiko enää jatkaa, kun viime vuonna\nsain eräitä tietoja, jotka kannustivat minua uudelleen yrittämään.\nMuutamalta asiamieheltäni sain sanan, että se mies tai joku hyvin\nhänennäköisensä oli nähty Marokossa — hän oli maurilainen, kuten\nmuistanet — vaikka arveltiin hänen taaskin olevan matkalla etelään.\nNe olivat luonnollisesti hyvin huonot jäljet, mutta jotakin varmaa\nne vihdoinkin olivat, ja minä päätin seurata niitä. Omituista kyllä\nkääntyi de Chaillesin perheen lakimies samalla viikolla Pariisissa\npuoleeni. Kuten tiedät, Ahmed, oli Réné de Chaillesilla murhenäytelmän\naikana lapsi, noin kahden vuoden ikäinen tytär. Kun hänet murhattiin,\nkatosivat lapsi ja äiti samalla kertaa kun murhaajakin. Heistä ei ole\nsenjälkeen kuultu mitään, ja heidän kohtalonsa on salaperäisyyden\nverhossa. Mutta nyt on käynyt tarpeelliseksi saada selville, onko\nlapsi elossa vaiko kuollut, sillä de Chaillesin suvussa sattuneiden\nyllättävien kuolemantapausten johdosta hänestä on tullut melkoisen\nomaisuuden ja laajojen tilusten perijätär. On muitakin tämän perinnön\ntavoittelijoita, kaukaisia sukulaisia, jotka varsin luonnollisesti\nkoettavat turvata omat oikeutensa, mutta oikeusistuimet eivät hyväksy\nheidän vaatimuksiansa, ennenkuin on saatu varma tieto siitä, että suvun\nvanhempi, Rénén tyttären edustama haara on sammunut. Tällä hetkellä\nasia on siis riidanalaisena. Minä jatkan sillä välin etsintääni kahta\ntarkoitusta varten — saadakseni kiinni ystävä-parkani murhaajan ja\nlöytääkseni hänen lapsensa tai todistaakseni hänet kuolleeksi.»\n\nHänen tauottuaan puhumasta syntyi hetkiseksi äänettömyys.\n\nHänen sävynsä ja esiintymisensä miltei keveyttä hipovan tyyneyden\nnojalla ei häntä olisi saattanut pitää hellittämättömänä verikostajana.\nJa hänen kolmesta kuulijastansa ainoastaan sheikki tunsi, kuinka\njulmalle päämäärälle hän oli omistanut niin monta vuotta elämästään ja\nkuinka rohkeasti ja päättävästi hän oli toimittanut tiedustelujaan.\nCaryllista oli tämä tarina ja sen näyttämä uusi puoli miehestä, jonka\nhän oli luullut tunteneensa perinpohjin, sellainen paljastus, että\nhän jäi tuijottamaan silmät levällään ja suu hämmästyksestä auki\nkykenemättä heti tajuamaan kuulemansa täyttä merkitystä, mutta selvästi\nkäsittäen, että se loi uutta valaistusta paljoon sellaiseen, mikä oli\ntuntunut hänestä hämärältä heidän oleskellessansa Tuggurtissa.\n\nEnsimmäiseksi puhkesi puhumaan Diana, joka tyrmistyneenä oli rypistänyt\nsileätä otsaansa. »Mutta milloin tämä hirveä tapaus sattui? Minkätähden\nen ole milloinkaan ennen kuullut siitä mitään? Sinä tiesit siitä,\nAhmed. Miksi et ole kertonut siitä minulle?»\n\nSheikki kohautti hieman olkapäitänsä siirtämättä katsettaan\nsavukkeesta, jota hän parhaillaan viritti.\n\n»Sinä et olisi voinut tehdä mitään, _ma mie_. Miksi olisin\ntarpeettomasti tuottanut sinulle murhetta», vastasi hän kylmästi.\nMutta Diana tunsi hänet hyvin, arvasi välttelevän vastauksen salaavan\nhäneltä jotakin ja silmäili hetkisen puolisonsa tutkimattomia kasvoja,\nennenkuin taaskin kääntyi Saint Hubertin puoleen.\n\n»Mikä mies herra de Chailles oli, ja minkä tähden hänet murhattiin?»\n\nSaint Hubert ravisti päätänsä.\n\n»Jos osaisin vastata jälkimäiseen kysymykseen, saattaisi se tehdä\netsintäni helpommaksi», sanoi hän huoahtaen, »mutta rikoksen todellista\nsyytä ei ole koskaan saatu selville. Ainoan vähimmässäkään määrin\nmahdolliselta tuntuvan viittauksen siitä sain kamelinajajalta, joka\noli retkikunnan palveluksessa murhenäytelmän aikana ja joka yksin jäi\nhenkiin kertomaan de Chaillesin seuruetta kohdanneesta verilöylystä.\nHän itsekin oli pahasti haavoittunut ja kuoli vammoihinsa joitakuita\nviikkoja myöhemmin El-Uedin pienessä sotilassairaalassa. Juuri siellä\nhänet tapasin ja kuulin häneltä sen vähän, mitä tästä surullisesta\ntapauksesta tiedän. Mutta kertomukseni ymmärtäminen on helpompi, jos\nkerron kaikki aikajärjestyksessä.\n\n»Réné de Chailles oli vanhimpia ystäviäni. Hän oli kreivi de Chaillesin\nnuorin poika. Hänen isänsä maatila oli rajakkain meidän tilamme kanssa\nDauphinéssa, ja hänen sukunsa kuuluu Ranskan vanhimpiin. Hän oli aina\nhaaveilija ja uneksija, mutta samalla kertaa miellyttävimpiä miehiä,\nmitä milloinkaan olen tavannut — ja itsepäisimpiä. Kun hän oli nuorempi\npoika, ei hänen perintöosuutensa ollut suuri, mutta tyytyväisenä\nvähäisiin varoihinsa hän omisti elämänsä tieteellisille tutkimuksille,\njotka hankkivat hänelle yleismaailmallisen maineen, vaikka eivät\nkovinkaan paljoa aineellista etua. Mutta kirjojensa myynnistä hän sai\njonkun verran apua retkiensä kustannuksiin. Alusta alkaen viehätti\nhäntä Algeria ja hän katosi usein aavikolle kuukausiksi, jopa vuosiksi\nyhteen menoon. Kun rahapuoli oli otettava huomioon, suoritti hän\nretkensä spartalaisen yksinkertaiseen tapaan, ja hänen seurueensa oli\naina mahdollisimman pieni. Hän oli hyvin sympaattinen ja arabialaisten\nsuosima, ja hänen mieskohtaiset palvelijansa olivat hartaasti\nkiintyneet häneen. Kun hän oli syventynyt työhönsä ja tuskallisen\nujo naisten seurassa, pidimme häntä pinttyneenä poikamiehenä, mutta\nnelikymmenvuotiaana hän rakastui hyvin kauniiseen, pariakymmentä vuotta\nitseänsä nuorempaan tyttöön ja meni hänen kanssaan naimisiin. Ikäerosta\nhuolimatta oli avioliitossa kiintymys molemminpuolinen, sillä tyttö oli\nyhtä varaton kuin hän ja yhtä miellyttävä. Tyttö piti toisen köyhyyttä\nvähäarvoisena seikkana ja värähteli innostuksesta ajatellessaan\npääsevänsä jakamaan miehensä villiä harhailuelämää. Aavikko ei häntä\nvähääkään kammottanut, kunhan hän vain sai olla puolisonsa seurassa.\n\n»Näin heidät heidän lähtiessään pitkälle kuherrusmatkalleen, jota\nkesti siihen saakka, kun mies murhattiin, ja harvoin olen nähnyt niin\nihanteellisen onnellista paria. Näin heidät uudelleen seuraavana\nvuonna Biskrassa, vähän pikku tyttären syntymän jälkeen, joka teki\nheidän onnensa täydelliseksi, ja yhäti he olivat kokonaan antautuneet\ntoisillensa. Käydessäni siellä heidän luonansa kuulin ensi kerran\nuudesta palvelijasta, jonka Réné oli pestannut monivuotisen uskollisen\npalveluksen jälkeen äskettäin kuolleen, isäntäänsä alttiisti kiintyneen\npalvelijan sijalle. Onnettomuudeksi en koskaan nähnyt häntä — hänet oli\nlähetetty etelään järjestämään karavaania heidän vastaista retkeänsä\nvarten — muutoin ei sittemmin alkanut etsintäni kenties olisi koitunut\nniin pitkälliseksi.\n\n»Mutta Réné oli intoilija ja ylisteli häntä suuresti. Monessa suhteessa\nepäkäytännöllisenä ja jonkun verran taipuvaisena hätäisesti mieltymään\nja pahastumaan pani kovaonninen ystäväni vain vähän arvoa suosituksiin\nja mieluummin luotti kaikissa asioissa omaan arvostelukykyynsä. Niinpä\nhän myöskin harkitsemattomasti pestasi uuden palvelijansa. Mies oli\nsaapunut Biskraan Jumala tiesi mistä, eikä hänellä ollut suosituksia\neikä ystäviä, jotka olisivat voineet mennä takuuseen hänestä. Mutta\nhänellä oli sulava kieli, ja hän voitti Rénén luottamuksen esiintymällä\nhyvänä seudun tuntijana ja vakuuttamalla olevansa syvästi innostunut\nRénén työalaan.\n\n»Tunnustan kuunnelleeni Rénén kehumista epäilevästi. Ja sain tietää\nBiskrassa monen henkilön, sekä arabialaisen että ranskalaisen,\nkoettaneen saada hänet käsittämään, kuinka välttämätöntä hänen olisi\nollut hankkia jonkunlaisia tietoja siitä miehestä, johon hän aikoi\nluottaa niin suuresti. Mutta kukaan ei kyennyt taivuttamaan häntä eikä\nvaikuttamaan häneen mitään. Minäkin puhuin hänelle asiasta ja aika\nvoimaperäisesti puhuinkin, mutta Réné oli mielistynyt veitikkaan ja\nihan lämpeni häntä puolustaessaan. Hän selitti tavattuansa Ghabahin,\nmaurilaisen, vihdoinkin löytäneensä ihanteellisen palvelijan,\nensiluokkaisen karavaaninjohtajan; häntä vastaan lausutut huomautukset\njohtuivat muka vain muukalaista vastaan tunnetusta kateudesta,\nja hän itse, Réné, oli täysin tyytyväinen ja luotti mieluummin\nomaan mielipiteeseensä. Ja kun hän omaksui sellaisen kannan, en\nluonnollisestikaan voinut enää tehdä mitään.\n\n»He lähtivät Biskrasta, niin pian kun madame de Chailles oli kyllin\nvahva matkustamaan.\n\n»Senjälkeen en enää heitä nähnyt. Mutta seuraavien kahden vuoden aikana\nsain Rénéltä kirjeen tai pari, jotka uhkuivat rakkautta hänen vaimoansa\nja lastansa kohtaan — he tuntuivat viihtyvän aavikolla ihmeen hyvin —\nja hyviä toiveita hänen retkensä onnistumisesta. Ja aina hän käytti\nkovin lämpimiä sanoja oikeasta kädestänsä Ghabahista. Hänellä ei ollut\nmilloinkaan ollut niin hartaan altista palvelijaa, eikä hän ollut\nkoskaan saanut niin älykästä apua työssä, joka oli niin lähellä hänen\nsydäntään. Mihin hänen sokea luottamuksensa vei, sen kuulin kuolevan\nkamelinajajan huulilta El-Uedin sairaalassa. Viranomaiset tiesivät,\nettä olin de Chaillesin ystävä, ja sähköttivät minulle Ranskaan heti\nmurhenäytelmästä tiedon saatuansa, ja minä lähdin heti El-Uediin\nkuullakseni mahdollisimman tarkan selostuksen seurueen ainoalta eloon\njääneeltä jäseneltä.\n\n»Mies-poloinen oli hirveässä tilassa. Se, että hän eli niin kauan, että\nhänellä oli voimia ryömiä nelinkontin useita päiviä ja öitä, ennenkuin\nohikulkeva karavaani hänet tapasi, osoittaa, kuinka sitkeässä henki on\nnäissä aavikkolaisissa.\n\n»Hän tuntui päättäneen, ettei hän kuolisi, ennenkuin olisi ilmaissut\nkaikki tietonsa ja varmistunut siitä, että oikeutta jaettaisiin.\n\n»Tarinansa hän kertoi minulle kappaleittain, mikäli ja milloin hänen\nvoimansa sallivat, mutta hänen ajatuksensa olivat selvät, ja vaikka hän\nusein toisti vakuutuksiansa, ei hän kertaakaan hairahtunut ainoassakaan\nkohdassa, ei kertaakaan lausunut ainoatakaan ristiriitaista väitöstä.\n\n»Hänen kertomuksensa oli valaehtoinen, ja hänen kostonhimonsa syynä oli\nenemmän hänen rakkautensa isäntä-vainajaa kohtaan kuin häntä itseänsä\nmieskohtaisesti kohdanneen vääryyden tunne.\n\n»Hän oli verrattain nuori jäsen de Chaillesin seurueessa kuten kaikki\nmuutkin, jotka lähtivät hänen mukaansa viimeiselle, onnettomalle\nretkelle. Samalla kun Ghabahilla oli kerrassaan tavaton vaikutusvalta\nde Chaillesiin, eivät hänen palveluskumppaninsa nähtävästi lainkaan\nhänestä pitäneet, vaan sekä vihasivat että pelkäsivät häntä hänen\nesiintymisensä takia, joka heistä oli kammottava, mutta josta isäntä\nei tiennyt mitään. Hän oli luonteeltansa julma ja kostonhimoinen,\nja muiden epämiellyttävien piirteitten lisäksi häntä väitettiin\n'pahasilmäiseksi'. Hän oli synkännäköinen, mutta hoiteli salaiset\npuuhansa pirullisen taitavasti ja näyttää tietoisesti päättäneen\nvoittaa de Chaillesin täydellisen luottamuksen sekä samalla erottaa\nhänestä kaikki hänen vanhat seuralaisensa, jotka olisivat saattaneet\nsotkea hänen suunnitelmiansa. Hänen vehkeilynsä näyttävät onnistuneen\nde Chaillesin lainkaan aavistamatta puuhista, jotka lopulta johtivat\nhänen tuhoonsa.\n\n»Kammoten maurilaista ja peläten hänen otaksuttuja noitatemppujaan\nerosivat vanhat seuralaiset toinen toisensa jälkeen, ja heidän\nsijallensa tuli uutta väkeä. Kamelinajajakin oli ollut palveluksessa\nainoastaan kuusi kuukautta, mutta siinäkin lyhyessä ajassa hän oli\noppinut rakastamaan de Chaillesia ja hänen puolisoaan, ja hän palvoi\npikku tyttöä, joka jostakin syystä oli kiintynyt häneen. Mutta Réné\npysyi yhäti sokean luottavana. Vaikka hän avoimesti valittikin vanhojen\npalvelijainsa poistumista, ei hän kuitenkaan näy aavistaneen, että\nheidän lähtönsä syynä oli se mies, johon hän niin ehdottomasti luotti.\nEikä kukaan uskaltanut puhua hänelle totta, ei kukaan uskaltanut\nvihjaistakaan sellaista, mikä olisi hipaissut suosikkia. Pahan\nmaineensa turvissa maurilainen säästyi epäluuloilta. Mutta tiedettiin,\netteivät madame de Chaillesin tunteet olleet samanlaiset kuin hänen\npuolisonsa, vaan että hänkin vihasi ja pelkäsi maurilaista. Mutta\nviimemainitun vaikutusvalta oli niin voimakas, etteivät edes vaimon\nvalitukset jaksaneet järkyttää de Chaillesin luottamusta, ja hän tuntuu\npitäneen vaimonsa epäilyksiä vain naisellisena oikkuna ja suhtautuneen\nniihin senmukaisesti. Leirissä kuiskailtiin, että he olivat erimielisiä\ntässä ainoassa kohdassa ja että madame usein salaa itki sen tähden.\n\n»Loppu tuli äkkiä kuin luonnonmullistus. Seurue ei ollut alunperinkään\nollut suuren suuri ja oli useiden palvelijain erottua yhä pienentynyt,\nkunnes jälellä oli vain kourallinen väkeä — pari tai kolme\nmieskohtaista palvelijaa ja kuusi tai seitsemän kamelinajajaa.\n\n»Murhenäytelmän iltana syytti maurilainen palvelijoita huolimattomiksi,\nkokosi kaikki leirin pyssyt ja vei ne omaan telttaansa muka\ntarkastaaksensa ne. Asiat olivat kehittyneet sellaiselle asteelle,\nettei kukaan rohjennut vastustaa häntä ja miehet luopuivat aseistansa —\nkenties vastahakoisesti, mutta luopuivat sittenkin.\n\n»Kamelinajajalla, joka kertoi minulle tarinan, oli sinä iltana repivä\nhammassärky, minkä vuoksi hän poistui nuotion äärestä, jonka ympärillä\nmuut miehet istuivat, ja paneutui pitkäksensä de Chaillesin teltan\ntaakse, jossa hän aina nukkui, ja koetti saada unesta kiinni, toivoen\nsiten unohtavansa kipunsa. Mutta uni ei tahtonut tulla hänen silmiinsä.\nJa makuupaikaltansa hän kuuli ja näki kaikki, mitä sitten tapahtui.\nMyöhemmin illalla saapui maurilainen telttaan ja neuvotteli pitkään\nisäntänsä kanssa. Ja hänen poistuttuansa kamelinajaja ensi kerran kuuli\nde Chaillesin ja hänen vaimonsa lausuvan toisillensa eripuraisia sanoja\nviimemainitun nyyhkyttäessä haikeasti, samalla koettaen suostuttaa\nmiestänsä tekemään jotakin, johon toinen ei myöntynyt. Sitten muuttui\nkaikki hiljaiseksi, ja kamelinajaja arveli varmaankin torkkuneensa\nvähän aikaa. Joka tapauksessa kului joku aika, ennenkuin mitään\ntapahtui.\n\n»Ihan äkkiä hän sitten heräsi kuultuansa syvän ähkäisyn ja sitten\ntukahdutetun kirkaisun, joka sai hänet ponnahtamaan pystyyn, kylpien\nhiessä kauhusta. Nähtävästi hän oli muutamia minuutteja kahdella\npäällä liian säikähtyneenä liikkuakseen ja tietämättä, mitä tehdä.\nVihdoin hänen rakkautensa isäntää ja emäntää kohtaan voitti hänen\npelkonsa, ja viillettyänsä veitsellään teltan kangasseinän halki\nhän tunkeutui sisälle. En ikinä unohda hänen kasvonilmeitänsä,\nkun hän kertoi näkemästään. De Chailles virui selällään matolla,\nkuolleena, veitsenpistos sydämessänsä; madame de Chailles, joka\nmyöskin oli kuollut tahi pyörtynyt, virui puolisonsa ruumiin päällä\nkasvot painettuina vainajan veristä rintaa vasten; lapsi taas, joka\nilmeisesti oli ihan äsken herännyt unesta, kyyrötti heidän vierellänsä\npienien kätösten puristaessa äidin pitkää, tummaa tukkaa, huudellen\nheille ja nauraen, _hyvä Jumala_, nauraen, kuten hän lapsenmielessään\notaksuttavasti arveli, hänen huviksensa järjestetylle pilalle!\n\n»Omituista kylläkin juuri lapsen näkeminen kannusti kamelinajajan\ntoimimaan. Hän syöksyi teltasta aseenansa ainoastaan veitsi ja näki\nviimeisen näytöksen murhenäytelmästä, joka lopulta maksoi hänenkin\nhenkensä. Hän ei ennättänyt varoittaa kumppaneitaan, sillä maurilainen,\njolla oli revolveri kummassakin kädessänsä, oli hänen edellään. Nuotion\nvalaistus teki murhamiehelle tähtäämisen helpoksi, ja mainiona ampujana\nhän surmasi aseettomat ja turvattomat miehet kuin lampaat.\n\n»Tämä kammottava, tunnoton verilöyly näyttää tehneen kamelinajajasta\nraivopäisen. Ajattelematta omaa vaaraansa, voimatta toivoakaan\nvälttävänsä kumppaneittensa kohtaloa hän karkasi maurilaisen kimppuun,\nkiljuen kuin mielipuoli, mutta hänkin sortui maahan ihan seulana\nkuulanrei'istä.\n\n»Hän tuli jälleen tajuihinsa aamuhämärissä. Kaikkialla hänen\nympärillänsä vallitsi kuolema ja peloittava hiljaisuus.\n\n»Veressä kylpien ja lopen heikkona hän sai revityksi joitakuita\nkaistaleita vainajien vaatteista, sitoi pahimmilta näyttävät haavansa\nja palasi sitten tuskallisesti telttaan. Kului vähän aikaa, ennenkuin\nhän sai kylliksi terästetyksi rohkeuttansa astuaksensa sisälle. Vihdoin\nhän jännitti luontoansa ja ponnistihe telttaan. De Chailles virui\nvieläkin samassa paikassa, hänen näkemättömät silmänsä tuijottivat\nselkosen selällään — mutta puukko oli kiskaistu irti rinnasta, ja sen\njättämä iso, ammottava haava oli jo mustanaan kärpäsistä. Mutta madame\nde Chaillesista ja lapsesta ei näkynyt merkkiäkään. He olivat kadonneet\nyöllä samoin kuin murhaajakin. Poissa olivat myöskin kamelit, kuten hän\nmyöhemmin huomasi, ja niiden muassa eräitä arvokkaimpia leiritarpeita.\n\n»Koko sen päivän hän makasi teltassa seuranansa vainaja, odottaen\nyötä, sillä heikkona ollen hän pelkäsi kuumaa auringonpaahdetta ja\nkorppikotkia, jotka jo hyörivät kammottavassa puuhassaan nuotion\nharmaan tuhkan ympärillä. Mutta illan viiletessä, kun haaskalinnut\nolivat vihdoin ahmineet vatsansa liian täyteen kyetäkseen liikkumaan,\nhän hoippui kuutamoiselle aavikolle ja aloitti ihmeellisen ja\nsankarillisen taivalluksen, josta hän ei myöhemmin muistanut mitään\nmuuta kuin sietämättömän janon, sietämättömän tuskan, sietämättömän\nväsymyksen.\n\n»Kuten jo mainitsin, tapasi hänet vihdoin ohikulkeva karavaani,\njoka toi hänet El-Uediin. Hän kuoli onneksi elettyänsä kyllin kauan\nkertoakseen tarinansa ja iloissansa siitä, että hänen vannomansa kosto\ntäytettäisiin, vaikka hän itse ei saanut elää ollaksensa siinä mukana.»\n\nSaint Hubertin ehdittyä murheellisen kertomuksensa loppuun syntyi\nhetkiseksi jännittynyt hiljaisuus.\n\nKokonansa niiden tuskaisten ajatusten vallassa, joita hänen oman\nkaunopuheisuutensa niin eloisan todelliseksi tekemä kuvaus oli\nherättänyt, hän yritti virittää savukkeen, mutta tulitikku tuskin pysyi\nhänen vapisevissa sormissaan, ja viskattuansa sen pois hän nojautui\ntaaksepäin tuolissaan, jääden värähtämättä katselemaan pöytää, jonka\ntakaa Caryll tuijotti häneen epäillen ja kauhistuneena. Diana taas\nistui kalmankalpeana ja jäykkänä, vaaleat huulet tiukasti yhteen\npuristettuina, levällänsä olevat silmät sumeina kyynelistä. Ainoastaan\nsheikki näytti pysyvän rauhallisena, osittain sen vuoksi, että hän\noli kuullut tämän järkyttävän tarinan jo aikaisemmin, osittain siitä\nsyystä, että hän harvoin salli tunteittensa sellaisissa oloissa\nnäkyvästi purkautua julki.\n\nMutta hänenkin kasvoissansa oli synkempi vivahdus, ja hänen syvä\näänensä oli tavallistakin syvempi, kun hän vihdoin puhkesi puhumaan.\n\n»Entä rikoksen aihe?» virkkoi hän hitaasti. »De Chailles oli niin\ntunnetusti köyhä, etteivät hänen rahansa saattaneet kiihoittaa\nmurhaajaa, hänen vähäiset tavaransa niin pieniarvoisia, ettei niiden\ntähden olisi kannattanut ryhtyä niin hurjaan yritykseen. Maurilaisella\ntäytyi olla joku muu ja voimakkaampi kiihoke kuin pelkästään halpa\nryöstäminen. Vain yksi ratkaisu tuntuu mahdolliselta — hän halusi\nomaksensa naista.»\n\nSaint Hubertin huulet puristuivat tiukemmalle.\n\n»Otaksuttavasti», myönsi hän raskaasti. »Se ainakin oli kamelinajajan\nmielipide. Hän oli kerran tai pari nähnyt Ghabahin katselevan madame\nde Chaillesia hyvin omituisesti, mutta hän ei ollut rohjennut\nvihjaistakaan sellaisesta edes kumppaneillensa. Suokoon Jumala, että\nrouva de Chailles kuoli pian, kovaosainen poloinen!» lisäsi hän\nväristen.\n\n»Suokoon Jumala niin!» jupisi sheikki. »Hän on joskus armollisempi\nkuin ihmiset.» Ja kerrankin hänen rautainen tahtonsa laukesi, hänen\ntavallisesti tyyni äänensä kuulosti epävarmalta ja pingoittuneelta,\nja hänen vaimonsa kasvoihin suunnatut tuliset, tummat silmät saivat\nsanomattoman suruisen ilmeen.\n\nLiikkuiko Dianan mielessä sama ajatus, mietti hän sietämättömän\nsieluntuskan vihloessa hänen rintaansa. Olivatko hänenkin ajatuksensa\nsiirtyneet välivuosien taakse siihen aikaan, jolloin hän itse oli\nvirunut tässä samassa teltassa armottoman vangitsijan jalkojen\njuuressa, itkien, valittaen ja rukoillen kuolemaa. Käsittikö hän\nnyt, minkä tähden Ahmed ei ollut koskaan kertonut hänelle madame de\nChaillesin hirveätä tarinaa?\n\nHellittämätön katumus, joka oli kalvanut sheikkiä kaikkina sitä\nseuraavina, onnellisina vuosina, ei ollut milloinkaan tuntunut niin\nraatelevalta, ja karvaan tuskallinen muisto sai hänen väkevän kätensä\npuristumaan suonenvedontapaisesti nyrkkiin.\n\nMutta Dianan kyyneleisissä silmissä ei näkynyt murheellisen muiston\nvarjoa, eikä häneltä päässyt surkea huudahdus kuulostanut johtuvan\nsiitä, että hän ajatteli itseänsä. »Entä jos hän olisi vieläkin elossa,\nvoi, Raoul — jos hän vielä eläisi!»\n\nSaint Hubert teki äkkiä kammoisen eleen.\n\n»Rukoilen Jumalaa, ettei hän ole», sanoi hän nopeasti. »Rukoilen\nJumalaa, että kun hän antaa sen miehen käsiini, tapaan hänen seurassaan\nvain lapsen — kreivitär de Chaillesin», lisäsi hän äänensä särähtäessä\nomituisesti.\n\n»Mutta nyt hän on varmasti jo nainen, tämä sinun kreivitär de\nChaillesisi», huomautti sheikki, saaden vaivoin malttinsa takaisin.\n»Oletko unohtanut, kuinka monta vuotta sitten hänen isänsä murhattiin?»\n\nSaint Hubert hymyili surumielisesti.\n\n»Nainen, niinpä niin, tai ainakin naiseksi tulemassa», vastasi hän.\n»Hänen täytyy olla noin seitsentoistavuotias — jos hän on hengissä.\nSe unohtuu minulta aina. En koskaan osaa ajatella muuta kuin lumoavaa\npikku tyttöä, jonka näin Biskrassa.»\n\n»Lapsi-parka — äiti-raukka», kuiski Diana. »Olisi ollut paljoa, paljoa\nparempi, jos he olisivat kuolleet silloin, ollessansa onnellisia.»\n\n»Tuhat kertaa parempi», vahvisti Saint Hubert kerkeästi, »mutta\nkukapa olisi silloin osannut kuvitella, mikä heitä odotti. Kuka olisi\naavistanut, mikä tulevaisuus oli varattu pienelle tummasilmäiselle\nlapsoselle?»\n\nSheikki kääntyi äkkiä hänen puoleensa kasvoillansa omituinen ilme.\n»Entä jos etsintäsi saa palkkion — jos löydät tämän tytön?» virkkoi hän\nhuomattavan miettivästi. »Vieläkö toivot — katsoen siihen, millainen\nhänen elämänsä on otaksuttavasti ollut — _voivasi_ viedä hänet takaisin\nRanskaan, palauttaa hänet perittyyn asemaansa?»\n\nSaint Hubert kohautti melkein toivottomasti olkapäitänsä ja ravisti\nhitaasti päätänsä.\n\n»Jumala tietää», vastasi hän huoaten. »Koetan olla sitä ajattelematta.\nJo riittää täksi päiväksi — en voi muuta kuin jatkaa etsintääni ja\nrukoilla, että armahtavainen isä on nähnyt hyväksi suojella häntä —\nmiltei välttämättömästi», lopetti hän äänensä alentuessa kuiskaukseksi.\nJa nojaten kyynärpäätänsä pöytään hän varjosti silmiään kädellänsä.\n\nJa taaskin vallitsi huoneessa hiljaisuus, ja sen aikana kaikkien\najatukset olivat keskittyneet liikuttavaan tarinaan, jota he olivat\nkuunnelleet monenlaisten tunteitten raastamina.\n\nKoko kertomuksen kestäessä eivät Caryllin silmät olleet\nhievahtaneetkaan Saint Hubertin kasvoista. Hänen arkatuntoista\nmieltänsä kuohutti aavikolla tapahtuneen murhenäytelmän saastainen\nkammottavuus, ja hän tunsi epämääräistä siveellistä loukkaantumista.\nSiveellisesti terveenä hän ei ollut koskaan antautunut pohtimaan\nalkeellisia intohimoja, jotka kannustivat ihmisiä väkivaltaisiin ja\nhäpeällisiin tekoihin. Sellaisia sattui, sen hän tiesi, mutta ei ollut\nmilloinkaan sallinut ajatustensa viipyä niissä, ja tähän saakka ne\nolivat tuntuneet hänestä vain pieniltä mahdollisuuksilta, jotka olivat\nperin kaukana hänen omasta hyvin järjestetystä ja proosallisesta\nelämästään.\n\nTänä iltana hänelle oli eloisasti esitetty himo julmimmassa muodossaan\nja sellainen rikos, joka inhoitti häntä, mutta samalla pani hänet\najattelemaan ja myllersi hänen ritarillisia vaistojansa pohjia myöten.\n\nHänen hengityksensä muuttui nopeammaksi, samalla kun hänen sydämensä\nalkoi äkkiä sykkiä raskaammin. Miksi hän ajatteli Tuggurtia ja hentoa\narabialaista tyttöä, jolla oli murheelliset silmät ja joka oli tehnyt\nhäneen niin syvän vaikutuksen? Muistuttaisikohan Saint Hubertin etsimä\nkadonnut perillinen _häntä_ missään suhteessa? Ylellinen teltta tuntui\nhäipyvän hänen näkyvistänsä, ja hänen silmiensä edessä väikkyi taaskin\nvarjoisa palmutarha, jossa hän oli kerran kohdannut tytön, ennenkuin\nkohtalokas ilta oli pyyhkäissyt viimemainitun pois hänen elämästään.\nHaaveillessaan hän unohti nykyisyyden, unohti kaiken muun paitsi\nlyhyttä romaaniansa, joka oli ollut niin suloinen ja niin pian loppunut.\n\n»_Salaamaleikum_!»\n\nCaryll palasi maanpinnalle hätkähtäen. Hänen kuulemansa syvä, pehmeä\nääni oli hänen isänsä, ja aluksi hän luuli sheikin puhuneen.\n\nMutta kun hänen äitinsä äkkiä huudahti ja ponnahti pystyyn, kääntyi hän\nvikkelästi oveen päin, jota kohti äiti riensi kädet ojossa.\n\nJa hiljaa ähkäisten hän retkahti taaksepäin tuolissaan, hänen kasvonsa\nlehahtivat kalmankalpeiksi ja hänen sormensa vuoroin puristuivat\nnyrkkiin, vuoroin avautuivat hänen taaskin tuijottaessaan saman\nkookkaan, arabialaispukuisen miehen kauniisiin, uhkaaviin kasvoihin,\njonka hän oli nähnyt _café mauressa_ Tuggurtissa.\n\nHänessä leimahti vimmainen kiukku, kun hän äkkiä oivalsi, miten asia\noikeastaan oli.\n\nSiinä siis syy, minkä tähden hänen isänsä kasvot olivat näyttäneet\nniin omituisen tutuilta! Niiden kaikki piirteet olivat samanlaiset.\nVain se, ettei isän otsassa ollut isoa, rumentavaa naarmua, joka oli\nmuuttanut nuoremman miehen näköä, oli estänyt hänet huomaamasta sitä,\nmikä hänestä nyt oli niin silmäänpistävää. Hänen veljensä! Hyvä Jumala,\nmillainen sekasotku ja mikä häpeä!\n\nSaattoiko äiti, joka niin innokkaasti syöksyi tulijaa vastaan, lainkaan\naavistaa, millaista oli sen pojan elämä, jota hän tervehti, osoittaen\nriemuansa niin kiihkeästi? Jos hän olisi tiennyt siitä, mitä hän,\nCaryll, oli nähnyt Tuggurtissa, niin eikö hän pikemminkin olisi\nväistänyt vastatullutta, tuntien samanlaista inhoa ja vastenmielisyyttä\nkuin Caryll nyt nähdessänsä hänet voimakkaassa syleilyssä, josta hän\nolisi tahtonut kiskaista äidin pois ikäänkuin se olisi ollut halventava\nja häpäisevä.\n\nOman raivoisan harminsa sokaisemana hän ei huomannut, kuinka Dianan\npuoleen taivutetut kovat, nuorekkaat kasvot pehmenivät, eikä kuullut\nhellästi kuiskattuja sanoja: »Pikku äiti, pikku äiti», jotka äidille\nkorvasivat monta viikkoa kestäneen levottomuuden ja jännityksen.\n\nJa kun pitkä syleily vihdoinkin päättyi, tunsi hän vieläkin syvempää\nvihaa ja halveksumista tarkkaillessaan, kun nuorempi Ahmed ben Hassan\nrehentelevin askelin ja ryhti miltei uhmaavana verkkaisesti meni\nhuoneen poikki isänsä luokse.\n\nHänellä oli ennakolta halu tuomita, ja hän arvosteli yksinomaan\nulkonäön perusteella. Hänen oli mahdoton tietää, millaista sisäistä\nvapistusta ja arkailua tuo teennäinen rehentely salasi.\n\nSheikki ei ollut liikahtanut eikä virkkanut mitään nuoremman poikansa\näkillisen ja jossakin määrin draamallisen saapumisen jälkeen. Hän oli\npaikaltansa saattanut nähdä, mitä toiset eivät olleet huomanneet,\nennenkuin syvä-ääninen arabialainen tervehdys oli kiinnittänyt heidän\nhuomionsa tulijaan, josta hän ei ollut tietääksensäkään. Hän ei ollut\nlausunut sanaakaan eikä tehnyt minkäänlaista merkkiä, ja hänen mielensä\noli näennäisesti kokonaan syventynyt hänen polttamaansa savukkeeseen.\nJa mustat kulmakarvat painuneina syviin ryppyihin hän nyt odotti Pojun\nlähestymistä yhtä äänettömänä. Eikä hän puhunut, ennenkuin hänen\npoikansa, joka oli nopeasti kumartunut koskettamaan huulillansa isänsä\nolkapäätä, jälleen seisoi suorana hänen edessänsä, katsoen häneen\nvärähtämättömin silmin, joissa oli omituinen uhman ja vetoomuksen\nsekainen ilme. Ja sitten hiljaa ja nopeasti lausuttuja muutamia\narabialaisia sanoja eivät erottaneet muut korvat kuin ne, joille ne\nolivat tarkoitetut.\n\nPoju ei vastannut mitään, kun sheikki herkesi puhumasta, mutta hänen\nkätensä kohosi koneellisesti otsalle tervehdykseksi, joka oli yhtä\nnöyrän kunnioittava kuin heimon minkä jäsenen hyvänsä, ja sitten hän\nvasta kovin väkinäisesti hymyillen kääntyi tervehtimään Saint Hubertia,\njonka riemullinen tervehdys olisi tullut pitemmäksi, jollei Diana olisi\nsekaantunut väliin ja nauraen pannut vastalausetta.\n\n»Älä anasta häntä kokonaan itsellesi, Raoul! Luovuta hänet Caryllille\nminuutiksi! Tahtoisin nähdä poikieni pudistavan toistensa kättä.»\nMutta hänen onnekkaista kasvoistansa huolimatta paljasti hänen äänensä\nvärinä mielenliikutuksen, jota hän koetti salata, ja kyyneleet olivat\npulpahtamaisillaan esille hänen katsellessansa kohtausta, jota hän oli\nniin kauan toivonut ja odottanut.\n\nJa Caryllia kuohutti yhtä voimakas mielenliikutus kuin äitiäkin,\nmutta erilaisesta syystä, kun hän nousi seisomaan ja sopersi jotakin\nvastaukseksi keveästi tervehtivälle nuoremmalle veljellensä, jonka\ntummissa, häneen tuijottavissa silmissä oli uhkaava varoitus omituisena\nvastakohtana kohteliaille tervetuliaissanoille.\n\nHänen veljensä — hänen kilpakosijansa!\n\nEnää hän ei häpeillyt rakkauttansa, joka oli käynyt heikoksi, mutta\nnyt taaskin tulvahti hänen sydämeensä melkein ylivoimaisen väkevänä,\nja häntä halutti ääneensä huutaen kertoa heitä niin kummallisesti\nyhdistävästä salaisuudesta ja puristaa totuus noilta pilkallisilta,\nhymyileviltä huulilta.\n\nKoska _hän_ oli täällä — miten oli käynyt hänen uhriksensa joutuneelle\navuttomalle tytölle?\n\nMustasukkaisuudesta ja raivosta vapisten Caryll pakottautui tarttumaan\nkapeaan, ruskeaan käteen, joka oli ojennettu häntä kohden.\n\n\n\n\nVII\n\n\nAinoastaan Caryll näki Ahmedin nopean, uhkaavan varoittavan katseen.\n\nMuista oli veljesten välinen kohtaus täysin luonnollinen.\n\nMutta siitä huolimatta näytti kaikki huoneessaolijat äkkiä vallanneen\njännityksen tuntu, ja syntyi painostava hiljaisuus sillä aikaa kun he\ntaaskin kokoontuivat pöydän ympärille. Poju joutui istumaan Dianan\nviereen, jonka silmät vähän väliä harhautuivat toisen otsassa olevaan\nisoon arpeen, josta hän ei toistaiseksi halunnut puhua.\n\nPojan saapumisen tuottama huojennus oli tavaton. Mutta vielä vaivasivat\näitiä hänen pitkä, salaperäinen poissaolonsa ja monenlaiset kuvittelut\nsiitä, minkäluontoinen oli ollut tämä pojan viimeinen retki, jolta\npalatessansa hänellä oli näkyviä merkkejä, että hän oli ollut suuressa\nvaarassa, samalla kun hänen nuorien kasvojensa kova, riutunut ilme\noli niin jyrkkänä vastakohtana hänen entiselle huolettomuudellensa\nja muutti hänet kokonaan toisenlaiseksi, monta vuotta vanhemman\nnäköiseksi. Tuntien jäytävää tuskaa äiti tajusi, että se poika, joka\neräänä aamuna niin monta viikkoa sitten oli lähtenyt ratsastamaan\nlaskettuansa naurusuin pilaa hänen vastalauseistaan, oli ikiajoiksi\njättänyt poika-ikänsä taakseen ja palannut hänen luoksensa miehenä.\n\nJa hänen levottomuutensa lisäytyi, kun hän ajatteli tulevaa, isän ja\npojan välistä, välttämätöntä kohtausta. Jälkimäisen tottelemattomuutta\nei voitu sivuuttaa nuhtelematta — sen hän myönsi empimättä — mutta\nmillaisen rangaistuksen hän saisi? Diana vilkaisi salavihkaa\npuolisoonsa, mutta sheikin kasvot olivat tutkimattomat. Se, että otsan\nsynkät rypyt olivat hälvenneet, ei merkinnyt mitään. Hän tiesi Ahmedin\nvain odottavan oikeata hetkeä. Entä sitten, kun se tulisi? Dianaa\npuistatti vastoin hänen tahtoansakin.\n\nAhmed olisi oikeamielinen, kuten hän aina oli, mutta jos oikeus\nvaatisi, olisi hän armoton omalle pojallensakin. Hänen lakinsa oli\nsama omaan poikaan ja heimon jäseniin nähden. Ja jyrkkien ohjeittensa\nrikkomisesta hän rankaisisi Pojua yhtä puolueettomasti ja ankarasti\nkuin halvinta seuralaistaan.\n\nMielessänsä Diana tunnusti sen oikeaksi, mutta se ei lievittänyt hänen\nmurheellisen äidinsydämensä tuskaa. Vaikka se oli sopusoinnussa hänen\noman oikeustajuntansa kanssa, ei se keventänyt hänen kannettavanansa\nolevaa raskasta taakkaa.\n\nJa hänellä oli vaistomainen tunne, että Pojun mielessä liikkui\nsamanlaisia ajatuksia, sillä kerran tai pari puristui hänen kättänsä\npitelevä jäntevä, ruskea käsi suonenvedontapaisesti hänen hentojen\nsormiensa ympärille, rusentaen niitä niin, että teki kipeätä, ja kun\nPojun silmät silloin tällöin kohtasivat hänen kysyvän katseensa, näki\nhän niissä uuden häpeän ja katumuksen ilmeen, jota hän ei ollut koskaan\nennen niissä nähnyt.\n\nMitä hän oli tehnyt, kun hän näytti tuollaiselta, aprikoi äiti\nsurkeana. Sillä Pojun tapaista ei ollut katua minkäänlaisia\ntepposiansa. Tavallisesti hän esiintyi huolettoman välinpitämättömästi.\nTänään tunsi Diana vaistoavansa hänessä jotakin, mitä hän ei ymmärtänyt\nja mikä herätti hänessä epämääräistä pelkoa.\n\nTilanteen teki helpommaksi Saint Hubert, joka yhtä hyvin kuin\nDianakin oli selvillä palannutta velvollisuudenrikkojaa uhkaavasta\nrangaistuksesta. Hän piti hienotuntoisesti keskustelua käynnissä,\nvisusti karttaen kaikkia sellaisia puheenaiheita, jotka olisivat\nsaattaneet tehdä ennestäänkin ylenmäärin jännittyneen tilanteen\nvieläkin kireämmäksi.\n\nMutta samalla hän hyvin käsitti, että olisi harhaan mennyttä\nystävällisyyttä liian kauan pidentää sekä äitiä että poikaa kalvavaa\njännitystä.\n\nHän oli täysin selvillä siitä, mistä Caryllilla, joka ei tuntenut\nveljensä rikkomusta eikä isänsä harmistumista, ei ollut aavistustakaan,\nja juuri hänen oli tehtävä aloite, jota hän vieroksui, mutta jonka hän\nkuitenkin tiesi välttämättömäksi. Sheikin toimenpiteet eivät sietäneet\nviivytystä. Pojun oli tänä iltana vastattava teoistansa ja kärsittävä\ntottelemattomuutensa seuraukset, ja kuta aikaisemmin koko jutusta\nsuoriuduttaisiin, sen parempi kaikille niille, joita se koski. Painavin\nhänestä oli se ajatus, että Diana joutuisi kärsimään. Vaikka hän olikin\nsyvästi kiintynyt rikkoneeseen poikaan, ei häntä tänään olisi juuri\nhaluttanut säästää häntä. Nuori vintiö ansaitsi perin hyvästi kaiken\nsen, mikä häntä odotti, mietti hän kiukuissansa. Oli aika opettaa\nhänet käsittämään, että hänen välinpitämättömyytensä koski muihinkin\nkuin häneen itseensä, että hänen äitinsä kärsi enemmän kuin hän itse\nkeppostensa seurauksista.\n\nParemmin kuin Diana aavistikaan, tiesi Saint Hubert, kuinka paljon\nhuolta nuoremman pojan hurjuus aiheutti äidille. Ja nyt hän tiesi,\nettä tänä iltana äiti saisi taaskin kärsiä, kestää sieluntuskia sen\nrangaistuksen tähden, jonka poika oli ansainnut.\n\nDianaa auttaaksensa hän ei voinut muuta kuin lyhentää kärsimyksen aikaa.\n\nHän nousi pystyyn ollen haukoittelevinansa.\n\n»Käytökseni on — surkean kehnoa! Suo anteeksi, Diane!» pahoitteli\nhän nauraen kumartuessansa suutelemaan emännän kättä. »Mutta minua\nnukuttaa ihan kuolemakseni. Onhan kyllä vielä aikaista, mutta minun\non kuitattava jäännöksiä. Ahmed valvotti minua viime yönä melkein\nkukonlauluun saakka. Alan käydä liian vanhaksi istuakseni valveilla\nniin myöhään. Tuletko, Caryll? Tavallisestihan olet valmis paneutumaan\nmakuulle milloin tahansa.» Ja taaskin naurahtaen hän siirtyi ovelle\npäin.\n\nKun hänen tapansa oli polttaa lamppua vielä keskiyöllä, oli hänen\nesittämänsä veruke kehno, mutta sen parempaa hän ei sillä hetkellä\nkeksinyt, ja kun Caryll oli valmis lähtemään hänen mukaansa, kävi hänen\näkillinen poistumisensa helpommin. Väristen ikäänkuin vilusta Diana\ntarkkaili heitä, kun he menivät ulos oviaukosta ja katosivat yöhön, ja\nkääntyi sitten katsomaan jälelle jääneitä kahta miestä, jotka seisoivat\nkahden puolen pöytää.\n\nPojun pää oli käännetty poispäin. Mutta sheikki katsoi värähtämättä\nvaimonsa huolestuneisiin silmun, eikä Dianan vetoava katse vähääkään\nliennyttänyt toisen silmien kovaa ilmettä eikä hitustakaan pehmittänyt\nhänen piirteittensä jyrkkää jäykkyyttä.\n\nHeilauttamalla hieman kättänsä sheikki viittasi sisähuoneeseen päin, ja\nsydän kipeänä Diana meni tavanmukaisesti sanomaan Pojulle hyvää yötä,\nmikä tänä iltana tuntui miltei pilkalta.\n\nJa kun poika kumartui suutelemaan häntä, näki hän taaskin saman uuden,\nkummallisen häpeilevän ja katuvan ilmeen. Tukahduttaen nyyhkytyksen hän\nkiiruhti sisähuoneeseen.\n\nJa syvää masennusta kuvastui sheikin synkistä silmistä niiden\nkatsellessa hänen hätäistä pakoansa.\n\nHän oli aikonut kuulustella Pojua poissaolon johdosta ja antaa\ntuomionsa täällä. Mutta eikö Diana ollut jo nyt kärsinyt kylliksi?\nHän ei voinut säästää vaimoltansa tämän keskustelun aiheuttamaa\nlevottomuutta, mutta hän saattoi ainakin säästää häneltä sen\nlisätuskan, jonka häntä sietämättömästi kiusaavien sanojen kuuleminen\ntuottaisi.\n\nTemmattuansa burnusin ympärilleen hän asteli ovelle.\n\n»Jos sinulla on mitään sanottavaa minulle, kuulen sen sinun\nasunnossasi», virkkoi hän lyhyesti arabiankielellä.\n\nPoju hätkähti rajusti, ja hänen kasvoillensa levisi hyvin alakuloinen\nilme.\n\n»Puhuisin mieluummin — täällä», alkoi hän.\n\n»Mutta minä kuuntelisin sitä mieluummin jossakin muualla», keskeytti\nsheikki kylmästi ja poistui kuutamoiseen ulkoilmaan.\n\nHetkisen Poju seisoi kahdella päällä, hänen sormensa nytkähtelivät\nhermostuneesti, ja hänen silmänsä, joissa oli melkein vainotun ilme,\nvilkuilivat ympäri tyhjän huoneen, kunnes vihdoin jäivät tähyämään\nvieläkin hiljaa huojuviin verhoihin, joiden takana hän tiesi äitinsä\nitkevän ja rukoilevan, kuten — Allah hänelle anteeksi antakoon — hän\noli saattanut äitinsä useita kertoja itkemään ja rukoilemaan.\n\nTukahdutetusti kiroten hän kääntyi seuraamaan isäänsä.\n\nUlkona yössä, joka oli lähes yhtä valoisa kuin päivä seisoi sheikki\nmuutamien askelien päässä teltan oviaukosta, naputtaen toisella\nsaappaan verhoamalla jalallaan kärsimättömästi maata.\n\nMutta hän ei ollut tietääkseenkään viivytyksestä, jonka tähden hänen\noli täytynyt odottaa, eikä lausunut sanaakaan, kun poika tuli hänen\nseuraansa.\n\nJa molemmat äänettöminä he lähtivät kävelemään heitä pääleiristä\nerottavan aukeaman poikki, ja Pojun hengitys kävi joka askeleella\nkiivaammaksi, kun hän koetti terästää nopeasti haihtuvaa rohkeuttansa\nkestääkseen tulevan vihanpurkauksen.\n\nTänä iltana leiri näytti harvinaisen hiljaiselta, ja vain muutamia\nmiehiä oli jäänyt kyyröttelemään hiipuvan nuotion ääreen, josta\noli jälellä vain kasa punaisina hehkuvia kekäleitä. Yhäti saman\npahaenteisen äänettömyyden vallitessa sheikki sivuutti matalat\n_guitounit_, joissa hänen seuralaisensa majailivat, pitkät rivit\nliekaan pantuja hevosia, ison lauman polvillansa olevia kameleja,\njotka märehtiessänsä korahtelivat ja ärähtelivät, ja saapui vihdoin\nsille kohdalle, jossa tähän iltaan saakka oli ollut Pojun teltta —\npienoisjäljennös sheikin teltasta — ja sen lähellä kaksi pienempää,\njoita Ramadan ja S'rir käyttivät.\n\nMutta nyt oli niiden paikka tyhjä, ja silmäillessänsä ympärilleen\nsheikki näki vain kaksi levottomasti tempoilevaa hevosta, eikä niitä\npitelevän arabialaisen reipas tervehdys vähääkään lievittänyt sheikin\nkasvoille leviävää uhkaavan synkkää ilmettä.\n\n»Mikäs uusi oikku tämä on?»\n\nIsän tarkastaessa häntä Poju punehtui, liikahti rauhattomasti ja käänsi\nkatseensa toisaalle.\n\n»Olen leiriytynyt — El Hassiin», mutisi hän vihdoin ilmeisen\nvastahakoisesti, nimeten noin kahdeksan kilometriä etelämpänä\nsijaitsevan vähäisen keitaan.\n\nSheikki keikautti vihaisesti päätänsä.\n\n»Kaikkien pahuksien nimessä — mitä varten?» tiedusti hän.\n\nPojun kasvojen kuuma puna tummeni. »Minulla on — syitä», sopersi hän\ntuskin kuuluvasti, lipaisten kielellänsä kuivia huuliaan oivaltaessaan,\nkuinka epätyydyttävä hänen vastauksensa oli.\n\nVähän aikaa sheikki tuijotti häneen äkäisesti. Kohauttaen olkapäitänsä\nhän sitten käskevästi kutsui hevosia pitelevää arabialaista.\n\nArvaten hänen aikeensa Poju syöksähti eteenpäin ja tarttui hänen\nkäsivarteensa. »Isä, jos suvaitsisit kuunnella minua täällä tai odottaa\nhuomiseen —»\n\nMutta tehden nopean, epäävän liikkeen sheikki kiskaisihe irti.\n»Kuuntelen sinua, milloin ja mistä parhaaksi näen», tokaisi hän ja\nhänen sävynsä teki enemmän inttämisen mahdottomaksi.\n\nOdottava arabialainen oli S'rir — yhtä silminnähtävän tuskaisena kuin\nisäntänsäkin — ja sydän lyijynraskaana otti Poju suitset, jotka\ntyönnettiin hänen vastahakoiseen käteensä, kun hänen palvelijansa\nnousi satulaan ja lähti ratsastamaan leiriin suorittaaksensa sheikin\nmääräyksen.\n\nTänä iltana häntä eivät paljoa lohduttaneet kookkaan oriin kiintymyksen\nilmaisut; hevosen pehmeä kuono nuuhki hänen burnusinsa laskoksia,\njättäen jälkeensä valkeita vaahtoläikkiä.\n\nJa nojaten päätään ison ratsunsa silkinsileään kaulaan Poju odotti\nloppumattomalta tuntuvan ajan ajatustensa liitäessä eteenpäin surkean\npelokkaina.\n\nSillä siitä, mitä oli tulossa, sai hän moittia yksinomaan itseänsä. Sen\nhän katkerasti tunnusti.\n\nHän ei voinut puolustaa menettelyänsä millään järkisyillä.\n\nHän oli pettänyt sanansa; oli ollut luvatta poissa vastoin mitä\ntiukimpia määräyksiä — siinä yksin jo riittävästi syytä hänen isänsä\nsuuttumukseen. Mutta hänen oli vastattava vielä muustakin, tehtävä\nselkoa enemmästä, kun saavuttaisiin pieneen leiriin El-Hassiin.\n\nMutta mitäpä muutakaan hän olisi voinut tehdä?\n\nKädet kosteina hän punnitsi äkkiä herännyttä voimakasta halua tunnustaa\nnyt kaikki ja antautua isänsä armoille, kun vielä oli aikaa. Rohkaisten\nmieltänsä hän puolittain kääntyi ja katsahti olkansa ylitse taaksensa.\nMutta se ajatus oli tullut liian myöhään.\n\nHevonen ja saattue, joita sheikki oli lähettänyt noutamaan, lähestyivät\njo, ja luovutettuansa jälleen oman ratsunsa S'rirille, joka oli\nsaapunut hieman ennen pientä joukkuetta, meni Poju verkkaisesti\npitelemään isänsä jalustinta. Sheikille oli tuotu Eblis, ja hevosen\ntuuli oli sopusoinnussa sen miehen mielialan kanssa, joka aikoi sillä\nratsastaa. Turvautumatta Dianan lempeisiin mairitteluihin sheikki\nkiskoi syöksähtelevän ratsun seisomaan hiljaa, viittasi poikaansa\nväistymään ja keikahti satulaan.\n\nKokonaisen päivän levosta virkeänä Eblis ponnisteli kuin vimmainen\nsitä pitelevää, hillitsevää kättä vastaan, kavahdellen pystyyn ja\nhirnahdellen, kunnes Poju oli ratsailla.\n\nVierekkäin sitten isä ja poika ratsastivat kuutamoisella aavikolla\netelää kohti hevostensa kiitäessä pitkää, keinuvaa laukkaa ja saattueen\nrientäessä heidän kintereillänsä.\n\nSiitä ratsastuksesta olisi Poju milloin muulloin tahansa kiihkeästi\nnauttinut.\n\nMiltei satulassa syntyneenä hän oli pienestä pitäen ratsastellut\nisänsä rinnalla. Päivisin ja öisin he olivat samoilleet äärettömän\naavikon laajoilla lakeuksilla, jakaen keskenänsä sen salaperäisen\nrajattomuuden riemut ja vaarat, jännittäen voimiansa ja kestävyyttänsä\nsen järkkymätöntä valtaa vastaan. Isältänsä hän oli oppinut kaikki,\nmitä tiesi syntymämaastansa, kaikki aavikkolaisen taidot ja tiedot,\njoihin hän oli niin hyvin perehtynyt, kaikki, mikä oli tehnyt hänestä\naito paimentolaisen, jollainen hän tiesi olevansa.\n\nHänen ajatuksensa lensivät entisiin, hilpeämpiin ratsastusretkiin,\njoiden aikana heidän suhteitansa ei ollut pimentänyt mikään varjo; he\nolivat ratsastaneet rinnakkain kuten nytkin, ja hän oli antautunut\ntarkkailemaan ja jäljittelemään tuota miestä, joka näytti hänestä\nniin ihmeelliseltä, näytti olevan niin mittaamattoman korkealla\nmuiden ihmisten yläpuolella, jonka rohkeutta ja neuvokkuutta hän piti\nesikuvanansa, jota hän rakasti ja pelkäsi niin suuresti kuin hänen\nnuori sydämensä suinkin osasi rakastaa ja pelätä.\n\nKaikkien niiden pitkien retkien aikana hän oli tuntenut pääsevänsä\nlähemmin kosketuksiin totisen, muista eristäytyvän isänsä kanssa, jota\nkohtaan hän yhäti tunsi kunnioittavaa pelkoa. Poikana ollessaan hän oli\nollut sheikin varjo.\n\nMutta nuoruusiän lähestyessä he olivat vähitellen joutuneet erilleen\ntoisistansa.\n\nHäntä olivat houkutelleet isän leirin ulkopuolella tarjoutuvat\nhuvitukset, ja hän oli kulkenut omaa tietänsä harmissaan täyttä\nvapauttansa supistavista rajoituksista, välittämättä kohtuuttomina\nja liiallisina pitämistänsä varoituksista ja pelästymättä lukuisia\nrangaistuksia, joita hän oli hankkinut niskoilleen.\n\nKauemmin kuin hän oli aavistanutkaan oli Damokleen miekka riippunut\nhänen päänsä kohdalla. Ja nyt se oli pudonnut.\n\nMitä hänen isänsä tekisi? Vaivihkaa hän vilkaisi vierellänsä\nratsastavaan kookkaaseen, ryhdikkääseen mieheen.\n\nMitähän hän ajatteli ratsastaessansa katse suunnattuna suoraan\neteenpäin, halliten kovasuista hevostansa suurenmoisen taitavasti,\nraottamattakaan huuliansa ja tummat, kauniit kasvot tuikeampina kuin\nPoju oli milloinkaan niitä nähnyt.\n\nEpäilikö hän? Oliko hänellä jonkinlainen aavistus, miten asiat\noikeastaan olivat? Pojua puistatti, ja hän käänsi hätäisesti päänsä\ntoisaalle. Jospa hän voisi saada tekonsa tekemättömäksi — Allah,\njospa se vain olisi mahdollista! Mutta se oli mahdotonta. Kuluneet\nviikot eivät ikinä palaisi, ja niiden muisto vainoisi häntä koko hänen\nelinaikansa.\n\nEikä se kuitenkaan ollut ensi kerta. Hän oli ennenkin tehnyt syntiä\n— ja unohtanut. Miksi hänestä nyt tuntui, ettei hän koskaan saisi\nunohdusta? Ja minkä tähden hän vieläkin kaipasi tyttöä, jota oli\noppinut vihaamaan?\n\nOmien sekavien tunteittensa raatelemana hän kumartui syvemmälle\nsatulassaan, inhoten itseänsä, kammoten kirkkaan yön hiljaista, tyyntä\nkauneutta, jonka levollisuus ja rauha tuntuivat pilkkaavan häntä.\n\nAava tasanko oli muuttunut loivasti aaltoilevaksi maaperäksi, mataliksi\nlentohiekkaharjuiksi, jotka hidastivat hevosten vauhtia ja tekivät\nnäköalan suppeaksi.\n\nMentyänsä useiden harjanteiden poikki he vihdoin käymäjalkaa ratsastaen\nnousivat kaikkia aikaisempia jyrkemmän ja korkeamman kunnaan laelle.\nSiellä he pysähtyivät silmäilemään vähäistä, maanalaisen joen\nkostuttamaa keidasta, jossa kasvoi muutamia pörröisiä orjantappurapuita\nja siellä täällä joitakuita kitukasvuisia pensaita. Ja likellä puita,\nsen lähteen ympärillä, josta keidas oli saanut nimensä, oli pieni\nleiri, kadonneet teltat, joita he olivat tulleet etsimään, ja viiruiset\nsuojukset henkivartijoita varten, joita Poju ei enää kartellut.\n\nPieni kaksoisteltta oli pystytetty sivulle muista, ja sen avoimesta\noviaukosta näkyi lampun pehmeätä, punaista hehkua.\n\nPojusta tuntuivat minuutit tunneilta hänen odottaessansa, sillä aikaa\nkun hänen isänsä yhäti äänettömänä pidätteli levotonta ratsuaan ja\nistui liikkumattomana, synkästi silmäillen rauhaisaa näkyä. Jännityksen\nvaivaamana hän tunsi miltei helpotusta, kun sheikki vihdoin viittasi\nsaattuetta jäämään paikoillensa ja lähti sitten hitaasti ratsastamaan\njyrkkää vierua alaspäin.\n\nSaavuttuansa tasaiselle maalle yhtä aikaa he laskeutuivat ratsailta\nja jättivät hevosensa S'rirille, joka talutti ne etäisen leirinuotion\nluokse.\n\nJa kun tiukka hetki nyt oli käsissä, petti Pojun kestämiskyky äkkiä.\n\n»Isä.» Hänen äänensä ei ollut milloinkaan soinnahtanut niin nöyrältä,\nniin rukoilevalta. Mutta hänen huulillansa pyörineet sanat tukahtuivat\nlausumattomina, sillä sheikki pyörähti nopeasti häneen päin käsi\nvaimentavasti koholla.\n\n»Odota!» käski hän tiukasti ja lähti telttaa kohti.\n\nMutta ehdittyänsä puoliavoimen oven läheisyyteen hän seisahtui\nikäänkuin kuuntelemaan. Ja myöskin hänen vierellänsä jäykkänä seisova\nPoju kuuli äänen, joka oli isän pysähdyttänyt, ja hänen kasvonsa\nvärähtivät tuskasta.\n\nKuinka usein hän olikaan muutamien viime viikkojen aikana kuullut sen\n— valittavaa, hyräilyä muistuttavaa tuutilaulua laulavan suloisen,\nhiljaisen tytönäänen! Se repi hänen sydämensä kieliä ja sai hänet\njoskus melkein unohtamaan petoksen, joka oli muuttanut rakkauden\nvihaksi. Ensi kerran oli tyttö laulanut sitä sinä aamuna lähellä\nDshinnin luolia ja sen jälkeen useita kertoja aavistamatta Ahmedin\nkuuntelevan.\n\nMutta tänä iltana hänen ei tarvinnut kuunnella loppuun saakka häntä\nvaivaavaa säveltä, joka herätti niin paljon tuskallisia muistoja.\n\nPäästäen tukahdutetun äännähdyksen, joka saattoi olla joko ähkäisy tai\nkirous, sheikki vetäisi puolittain avoimen oviliuskan syrjään ja meni\ntelttaan.\n\nUpotuksilla koristetun jakkaran vieressä, jolle oli sijoitettu\nkahvikalusto ja savukkeita, kyyrötti laulaja puolittain istuallaan,\npuolittain pitkänään pieluskasalla, tumma, pieni pää taivutettuna\npolvilla olevan arabialaisen gitarrin puoleen ja hennon vartalon\nhuojuessa laulun tahdissa.\n\nHän oli syventynyt ajatuksiinsa, mutta kuunteli kuitenkin; hänen herkkä\nkorvansa erotti paksun burnusin kahinan ja hän nosti innokkaasti\npäätänsä. Mutta iloinen tervehdyshuudahdus särähti ja särkyi, kun hän\nponnahti pystyyn ja tarttui hennoilla käsillään rintaansa, levällään\nolevien silmien, jotka olivat pelokkaat kuin säikähtyneen metsävuohen,\nsuuntautuessa ihmettelevän ja kummeksivan näköisinä milloin toisiin,\nmilloin toisiin jyrkkä-ilmeisiin kasvoihin, mutta joiden ilmeet olivat\nniin omituisen samannäköiset.\n\nHetkisen hän seisoi paikallansa. Sitten hän päästi toisen tukahdutetun\nhuudahduksen, vetäisi irtautuneen hunnun kasvoillensa, pyörähti ympäri,\ntehden nopean, joustavan liikkeen, ja juoksi turvaan sisähuoneeseen.\n\n»Kuka on tuo tyttö?» Ensi kerran eläissänsä sheikki puhui aavikolla\nkasvaneelle pojallensa englanninkieltä, ja nähdessään hänen kylmät,\nvimmastuneet kasvonsa astahti Poju askeleen taaksepäin ja kalpeni.\n\nHetkisen emmittyänsä hän vastasi lyhyesti: »Hän on — ryöstämäni\nnainen.» Samalla hän keikautti päätänsä taaksepäin, tehden äkillisen\nuhkaavan liikkeen.\n\nSheikin silmät välähtivät vaarallisesti. »Sinun — _ryöstämäsi_»,\nkertasi hän purevasti. »Saatatko puhua siitä noin keveästi?» Ja\nikäänkuin sulku olisi murtunut pääsi sitten hänelle luonteenomainen\nintohimoinen purkaus valloilleen ja viimeksi kuluneen tunnin aikana\nhänen mieleensä kasaantunut kiukku kuohahti yli äyräitten ja purkautui\nsanatulvaan, joka polttavana ja säälimättömänä suomi huulet vaaleina\nkuuntelevan pojan sielua.\n\nVavahtaen jokaisen ankaran piston osuessa seisoi Poju jörön äänettömänä\npeloittavan myrskyn kiiriessä.\n\nEikä hän sheikin lakattua puhumasta virkkanut vähään aikaan mitään.\n\nHyvin hitaasti hän sitten nosti katseensa ja silmäili isäänsä\nomituisesti.\n\n»Olet sadatellut minua sen tähden, mitä minä olen tehnyt», kuiskasi hän\nvapisevin huulin, »mutta miten _sinä_ otit pikku äidin omaksesi?»\n\nSheikin kasvot kävivät äkkiä yhtä kalpeiksi kuin Pojun olivat, ja hän\nhätkähti ikäänkuin olisi kuula häntä hipaissut.\n\n»Tiedätkö sinä — sen?» ähkyi hän raskaasti. Ja Pojun tunteet\nheilahtivat nopeasti, hän ei jaksanut kestää häneen tähyävien tummien\nsilmien tuskaista ilmettä, ja hän käänsi päänsä toisaalle. Hänen lyhyt\nvoitonriemunsa oli mennyttä, ja hän inhosi itseänsä muutamia sekunteja\nsitten niin suloiselta tuntuneen koston tähden.\n\n»Olen tiennyt sen siitä pitäen, kun olin tuonkorkuinen», vastasi hän\nhyvin verkkaisesti vieden kätensä polven tasalle. »Ja Gaston oli\nvähällä tappaa sen miehen, joka siitä minulle kertoi.»\n\nSheikki ei virkkanut mitään. Pyyhkäistyään kädellä kasvojansa\nhän heilautti burnusinsa taaksepäin, ikäänkuin sen paino olisi\ntukehduttanut häntä, meni ovelle ja jäi sinne seisomaan selin\nhuoneeseen päin, katsoen yöhön näkemättä mitään ja taistellen\nvoimakasta katkeruutta ja häpeää vastaan.\n\nHänen oman syntinsä toistuminen!\n\nHänen oman ilkityönsä muisto eloisasti elvytettynä hänen pojassaan,\nsiinä pojassa, jolle hän oli antanut perinnöksi veressänsä piilevän\nrikollisen taipumuksen. Miten voisi hän tuomita, hän, joka oli\nmenetellyt samalla tavoin? Miten edes suuttua hänelle viskatusta\nherjauksesta?\n\nVika oli hänen — paljoa suuremmassa määrin kuin Pojun, sillä se paha\noli perinnöllinen. Ja oliko hän, tietäen sen, jättänyt täyttämättä\nne velvollisuudet, jotka hänelle isänä kuuluivat? Hän oli kyllä\nvaroittanut, ei ainoastaan kerran, vaan monesti. Mutta oliko hän heimon\nasioihin syventyneenä tehnyt kaikki, mitä olisi voinut tehdä, oliko hän\nkaivautunut kyllin syvälle turmeluksen juuriin? Eikö hän pikemminkin\nollut valinnut helpompaa menettelyä, rangaissut, vaikka hänen olisi\npitänyt neuvoa, ja sulkenut silmiään nähdessänsä sellaista, mitä hän\nei olisi voinut sietää missään muussa maassa kuin tässä? Hän oli\nesiintynyt liiaksi päällikkönä, liian vähän isänä ja suonut vapauksia\nenemmän kuin asiain näin ollen olisi ollut viisasta suoda, luottanut\nliian paljon ajan vakiinnuttavaan vaikutukseen käsittämättä, kuinka\nhuutavan välttämättömäksi asiaan sekaantuminen oli käynyt. Ja nyt —\ntämä peittelemätön suhde alkuasukastytön kanssa!\n\nRaskaasti huoahtaen hän kääntyi takaisin huoneeseen päin, meni\nleposohvalle ja viittasi Pojua tulemaan likemmäksi.\n\n»Koska tiedät niin paljon», alkoi hän, ja sanat tulivat hänen\nsuustansa väkinäisesti, »on meidän helpompi puhella suoraan\nkeskenämme. Olet katsonut sopivaksi muistuttaa minulle — ja myönnän,\nettä kiusauksesi oli suuri — että sen, mitä sinä olet tehnyt, olin\nminä tehnyt ennen sinua. En voi väittää valheeksi sellaista, minkä\nkaikki siihen aikaan läheisyydessäni olleet ihmiset tietävät — en,\nvaikka tahtoisinkin, enkä sitä tahdokaan — vaikka olenkin äitisi tähden\nkoko ajan rukoillut, ettet sinä ikinä saisi tietää, miten minä häntä\nhäpäisin. Mutta sinun ei sovi hakea suojaa minun synnistäni. Sinun on\nmaksettava, kuten minäkin maksoin. Väittänet, että sellainen on varsin\ntavallista, vain nuoruuden hurjastelua, johon useimmat miehet tekevät\nitsensä syypäiksi — kuten minäkin tein. Mutta eikö minun, koska olin\nheittiö ja naistenturmelija, pidä yrittääkään estellä, kun näen oman\npoikani luisuvan samalle tielle, jolle itse luisuin? Koska äitisi\njumalaisessa rakkaudessaan ja laupeudessaan on kyennyt — vain taivas\ntietää miten — antamaan minulle anteeksi hänelle tekemäni vääryyden,\nniin luuletko minun itseni antaneen sen itselleni anteeksi? Jumala\nsinua armahtakoon, jos joudut kokemaan samaa katumusta ja samaa inhoa\nitseäsi kohtaan, joka on ollut minun rangaistuksenani kaksikymmentä\nvuotta! Ja kun muistat, kuinka likaisen loukkauksen alaiseksi hän\njoutui minun käsissäni, luuletko minun voivan antaa sinulle anteeksi\nsen, että herjaat häntä tuomalla tämän tytön tänne? Sinun on täytynyt\nedeltäkäsin tietää, että tekosi on sietämätön, tuomittava. Oletko\nmenettänyt koko säädyllisyydentajuntasi vai arvelitko, että minun\nesimerkkini oli riittävä anteeksiannon peruste — kun tiesit, millainen\nminun siveellisyyteni oli, arvelitko, että minun pitäisi olla\ntaipuvainen suomaan anteeksi periaatteettomuutesi? En hevin voi toivoa\nainoastakaan pojastani pyhimystä, mutta en olisi saattanut uskoa sinun\nvoivan panna äitiäsi alttiiksi sellaiselle häpeälle.» Hänen leimuavista\nsilmistänsä hehkuva ylenkatse, hänen äänestänsä soinnahtava katkera\nhalveksiminen nostattivat punan tummana aaltona Pojun kasvoille.\n\n»Tarkoitukseni ei ollut loukata häntä», puhkesi Poju kiihkoisesti\npuhumaan. »Tarkoitukseni oli, ettei hän saisi sitä tietää. Juuri\nsentähden olen täällä, El-Hassissa. Aioin kauemmaksi etelään, mutta\nminulla ei ollut muassani telttoja eikä miehiä muita kuin Ramadan\nja S'rir. Minun oli saatava saattojoukko ja tavattava sinut eräiden\nasioiden vuoksi, jotka joutuivat tietooni ollessani Tuggurtissa, jo\nennenkuin saavuin Tuggurtiin, ja jotka ovat yhteydessä maassamme\nvallitsevan levottomuuden kanssa. En esitä sitä puolustuksekseni —\nsitä, että olin poissa luvatta ja petin sanani, pyydän sinulta anteeksi\nja olen valmis kärsimään sen rangaistuksen, minkä näet hyväksi minulle\nmäärätä. Mikään ei voi saada minua kunnioittamaan itseäni vähemmän\nkuin nyt kunnioitan, ei mikään saata olla pahempi kuin se helvetti,\njossa olen elänyt nämä viimeiset viikot. Mutta tyttö» — vastoin hänen\ntahtoansakin hänen katseensa siirtyi huoneiden väliseen verhoon —\n»minun on pidettävä.» Hänen äänensä kävi äkkiä epävarmaksi, minkä\nvuoksi sheikki katsoi häneen tarkasti.\n\n»Rakastatko häntä?» tiedusti hän. Ja muistin välähdyksessä solahti aika\ntaaksepäin, ja hänestä tuntui kuin olisi hän kuunnellut, kun Raoul\nde Saint Hubert lausui hänelle saman kysymyksen kaksikymmentä vuotta\nsitten.\n\n»_En_!»\n\nMutta juuri tämän pontevan vastauksen kiivaus pani sheikin aprikoimaan.\n\n»Miksi sitten et jättänyt häntä Tuggurtiin?» kysyi hän kuivasti.\n\nPoju levitti käsiänsä avuttoman näköisenä. »Kenen huostaan olisin\nvoinut jättää hänet?» huusi hän. »Slimaninko tai jonkun muun hänen\nkaltaisensa, kohdeltavaksi samalla tavoin kuin minä olen häntä\nkohdellut — päiväksi, viikoksi, kunnes uutuuden viehätys haihtuisi,\nja sitten hylättäväksi vielä syvempään häpeään kuin minä olen hänet\nsaattanut? Vaikka olenkin halpa, en sittenkään ole kyllin halpa\nmenetelläkseni siten. Jos kohta hänen elämänsä sen törkeän raakalaisen\nseurassa, joka väitti häntä lapsekseen, olikin kammottava, oli hän\ntahraton, puhdas kuin samanniminen kukka, kunnes minä otin hänet ja\ntein hänet siksi, mikä hän on.» Hänen äänensä särkyi, eikä hän vähään\naikaan saanut sanaakaan suustansa. »Mutta vaikka hän ei olisikaan se,\nmikä hän on, en olisi voinut päästää häntä käsistäni, sillä hänellä on\ntietoja, joita en vielä ole saanut häntä ilmaisemaan, jotka ovat meille\nvälttämättömiä, koska ne koskevat sitä asiaa, josta minun on sinulle\npuhuttava.»\n\nIsä katsahti häneen nopeasti.\n\n»Onko se asia tärkeä?»\n\n»Hyvin tärkeä.»\n\n»Sitten sinun olisi parasta puhua siitä heti. Tämä toinen pulma»\n— sheikki nyökkäsi sisempään huoneeseen päin — »voidaan järjestää\nmyöhemmin.»\n\nPoju esitti vain alastomat ääripiirteet tosiseikoista, mutta kun\nsheikillä itsellään oli tuoreet kokemukset, riittivät ne antamaan\nhänelle aihetta ajatteluun, joka kävi joka hetki vakavammaksi ja\npakottavammaksi. Monet seikat sopivat hänen omiin johtopäätelmiinsä\nja saivat hänet entistäkin varmemmin uskomaan olleensa oikeilla\njäljillä, osuneensa oikeaan päätellessänsä, että maassa toimiva\nsalainen voima oli jonkun ulkovallan vaikutusta. Ja kuinka hyvin heitä\noli onnistanut, kuinka hämmästyttävän hyvin! Sattumalta oli Poju\nsaanut selville sellaista, mikä oli uhitellut hänen omaa uutteraa ja\nsitkeätä etsintäänsä, ehkä löytänyt koko tilanteen avaimen. Ja Poju —\njonka hän oli luullut syventyneen yksinomaan omiin hassutuksiinsa —\noli osoittanut, ettei hän ollutkaan niin tyyten välinpitämätön maan\nmenestyksestä, kuin isä oli kuvitellut.\n\nHänen kasvoilleen levisi lempeämpi ilme, ja hän kääntyi kysymään äkkiä.\n\n»Tietystikin tapasit Tuggurtissa Mercierin ja kerroit hänelle tästä?»\n\nPoju liikahti levottomasti ja katsoi toisaalle.\n\n»En — minä — oli vaikeuksia», sopersi hän, punastuen kovasti. Sillä\n_café mauressa_ sattunut kohtaus oli pienenä yksityiskohtana jäänyt\npois hänen kertomuksestaan, jossa oli paljon aukkoja ja joka oli vain\npääpiirteittäinen luonnos.\n\nSheikki nielaisi huulillansa pyörivän luonnollisen kysymyksen,\nnapsautti kieltänsä hampaita vasten ja ponnahti pystyyn.\n\n»Sitten on hänelle lähetettävä selostus heti», sanoi hän päättävästi.\n»Viivytys saattaisi nyt koitua tuhoisaksi. Mainitsit häipyneesi tämän\nmiellyttävän kolmikon jäljiltä, ennenkuin lähdit Tuggurtista, mutta\nheistä antamasi kuvaus on parempi ohjaus kuin meillä on tähän saakka\nollut. Nyt sinun on palattava minun muassani, ja me tarvitsemme Saint\nHubertin apua. Hän on selvillä koko tilanteesta, sikäli kuin Mercier\nosasi sitä valaista.» Mutta kiertäessään burnusiansa ympärilleen\nhän vilkaisi olkansa ylitse taaksensa ja sitten taaskin Pojuun.\n»Väität tämän tytön», virkkoi hän hitaasti, »tämän tytön kavaltaneen\nsinut niille miehille, jotka erehtyivät pitämään sinua hallituksen\nsalaisena asiamiehenä, osuneesi heihin hänen välityksellään ja\npitäneesi häntä vankina saadaksesi häneltä tietoja. Mutta se ei\ntäysin selitä sitä asemaa, jossa hän täällä näkyy olevan. Otitko\nhänet yksinomaan kostaaksesi hänen aiheuttamansa loukkauksen ja\nsaadaksesi häneltä tiedot vai olinko äsken oikeassa olettaessani hänen\nolevan — rakastajattaresi? Katsoen olosuhteisiin ja siihen, ettet\nmielelläsi olisi sallinut minun tulla tänne, myöntänet olettamukseni\nluonnolliseksi. Muutamia minuutteja sitten jätit huomautukseni\nvastaamatta, et torjunut syytöstäni. Mutta olenhan saattanut erehtyä,\nainakin osittain. Jos olin väärässä, olen valmis oikaisemaan sanani.\nJa jos olen tuominnut sinua väärin, olen valmis pyytämään anteeksi.\nEnempää en voi tehdä. Mutta tahdon tietää totuuden, Poju. Onko hän\nse, miksi häntä arvelin, vai eikö hän ole? Johtuiko se hetkellisestä\ntunnepuuskasta, johon taivuit ja jota sitten olet katunut, vai oletko\njatkuvasti elänyt hänen kanssansa?»\n\nSekunnin ajan Poju empi. Lausuttuansa sitten tuskin kuuluvan myönteisen\nsanan hän pyörähti toisaalle, vaipui leposohvalle ja painoi päänsä\nkäsiinsä.\n\nJa sheikin katsellessa masentunutta nuorta olentoa, joka oli\nsykertyneenä sohvan kirkasväristen pieluksien sekaan, tuli hänen\nsilmiinsä äkkiä syvän säälin ilme ja hän astahti nopeasti ja kiihkeästi\neteenpäin. Mutta suvaitsematta harvinaista heikkoutta, joka tuntui\nhiipivän hänen mieleensä, hän hillitsi itsensä, nielaisi huokauksen,\nkääntyi toisaalle ja kumartui ottamaan savukkeen kotelosta, joka oli\navonaisena pienellä, upotuksin somistetulla pöydällä tyhjän kahvikupin\nvieressä.\n\n»Kuinka kauan sitä on kestänyt?» Savuke oli viritetty ja osittain\npoltettu, ennenkuin kuului hiljainen vastaus: »Kolme kuukautta.»\n\nHän pyörähti ympäri, huudahtaen rajusti. »Kolme _kuukautta_?» kertasi\nhän. »Eikä rakkautta puolustukseksi? Jumaliste, Poju, en ymmärrä\nsinua.» Mutta hänen puhuessansa levisi tumma puna hänen paahtuneille\nposkilleen. Oliko _hänellä_ ollut rakkaus puolustuksenaan, kun hän\nmonta vuotta sitten oli väkisin anastanut naisen, ei loukkauksen\nkostoksi, vaan pelkästä halusta ja vihasta naisen edustamaa rotua\nkohtaan?\n\nKatkeran muiston pakottamana hän alkoi kävellä huoneessa edestakaisin,\nmutta parin hätäisen käännöksen jälkeen hän uudelleen pysähtyi sohvan\nviereen ja laski kätensä hetkiseksi Pojun olalle.\n\n»Etkö koskaan ajatellut, miten tämä päättyisi?» kysyi hän lempeämmin\nkuin oli siihen saakka puhunut. »Etkö milloinkaan miettinyt, mikä olisi\nsen todennäköinen tulos sekä sinulle että hänelle?»\n\n»En tiedä — en ajatellut — minä, _oi, hyvä Jumala_, jospa en olisi\nkoskaan häntä nähnyt!» Kuullessansa Pojun äänen toivottoman surkean\nsävyn sheikki säpsähti, samalla kun se lujitti sitä epämieluista\nvakaumusta, joka jo vähän aikaa oli hänessä yhtä mittaa varmentunut.\nNiin vastenmielinen kuin se ajatus olikin, oli hänen mahdotonta täysin\nuskoa hänelle aikaisemmin sinä iltana ponnekkaasti sinkautettua\nkielteistä vakuutusta.\n\nHänen lujapiirteiset huulensa sukeutuivat suoraksi, kovaksi,\npäättäväisen näköiseksi viivaksi.\n\nSen pohtiminen ei hyödyttänyt vähääkään. Olivatpa Pojun tunteet\nsekaantuneet asiaan vaikka kuinka syvästi, ei hän voisi sallia\nperiaatteitansa niin pahasti poljettavan.\n\n»Sen toivominen on liian myöhäistä», huomautti hän vakavasti. »Tehtyä\nei saa tekemättömäksi. Mutta tulevaisuus on edessäpäin. Sinun on nyt\najateltava sitä ja ajateltava niin, että siitä jotakin sukeutuu. Koska\nhänellä, kuten väität, on tärkeitä tietoja, on hänen nähtävästi jäätävä\ntänne, kunnes olemme saaneet ne tiedot.\n\n»Senjälkeen on minun mietittävä, millä tavoin hänen asiansa voidaan\njärjestää, miten hänestä huolehtia. En tahdo esiintyä minään Don\nQuixotena, mutta on eräitä velvoituksia, joita minunkaan ei sovi\nsyrjäyttää. Sinä olet tehnyt tälle tytölle suurimman vääryyden, mitä\nmies voi naiselle tehdä. Sen enempää syventymättä jutun siveelliseen\npuoleen — ja miten minä, Jumala minulle anteeksi antakoon, voisin sinua\ntuomita — otaksun sinun käsittävän, että hänestä on jollakin tavoin\nhuolehdittava. Oman kertomuksesi mukaan hän 011 Algeriassa muukalainen,\nilman ystäviä, ja luultavasti hänen henkensä ei olisi penninkään\narvoinen, jos hän jälleen joutuisi sen miehen käsiin, jolta sinä hänet\nriistit — siinä tapauksessa tietenkin, että mies pääsee karkuun,\nmitä minä en usko. Sinä olet senvuoksi vastuussa hänestä määrättyyn\nrajaan saakka. Mutta sen rajan ylitse et saa mennä. Et saa ottaa häntä\nvaimoksesi, vaikka hän tahtoisikin, ja Jumala tietää, puhuitko sinä\näsken minulle totta vai etkö, sillä minä en sitä tiedä. Mutta tosiasia\non, että hän on arabialainen. Ja vaikka rakastankin kansaani suuresti,\nen halua seuraajakseni — sekarotuista. — Eikä kansanikaan sietäisi\nsitä. Vaikka olenkin sydämeltäni arabialainen, olet aina tiennyt,\nmitä mieltä olen sekarotuisista avioliitoista ja niiden aiheuttamista\nsotkuista. Algeriassa vilisee niiden tuotteita. En tahdo poikani\nlisäävän heidän lukuansa. Sinun on selvästi tajuttava, Poju, että tämä\nsuhde on katkaistava — _nyt_. Lupaatko sen minulle?»\n\nKului kauan, ennenkuin vastaus tuli, niin kauan, että sheikki jo\nkerran tai pari otsa rypyssä vilkaisi rannekelloonsa ja liikahti\nrauhattomasti. Mutta harvinaisen maltillisesti hän odotti äänettömänä.\n\nJa hänen takanansa vääntelehti Poju sohvalla kasvot käsiin painettuina,\nrinnassansa riehuvien ristiriitaisten tunteiden raastamana. Ne olivat\nraastaneet häntä yhtä mittaa siitä illasta saakka, jolloin hän oli\nryöstänyt tytön, ja tehneet hänen elämänsä helvetiksi, joka aika-ajoin\noli käynyt miltei sietämättömäksi.\n\nHäpeä ja katumus taistelivat vielä tyydyttämätöntä kostonhimoa vastaan.\n\nHän oli täyttänyt valansa. Hän oli ottanut tytöltä sen maksun, jonka\noli vannonut ottavansa — mutta sittenkin hän vielä kaipasi häntä. Minkä\ntähden? Se ei ollut rakkautta. Petollisuuden ja kavalluksen surmaama\nrakkaus ei enää koskaan voinut virota henkiin. Nyt hän tunsi tyttöä\nkohtaan ainoastaan vihaa. Minkätähden häneltä vaaditun lupauksen\nantaminen oli sitten niin vaikeata? Minkätähden tytön ajatteleminen\nkuohutti häntä, kuten se häntä tällä hetkellä kuohutti? Häntä ei\npidättänyt rakkaus, vaan pelkkä ruumiillinen halu, halu — eikä\nrakkaus — se kiihdytti hänen sydämensä sykintää ja pani veren kuumana\nkiertämään hänen suonissaan, niin että hän oli huutamaisillaan ääneen\nhänet vallanneen kaipauksen tuskasta.\n\nHän kaipasi tyttöä — vaikka tytön näkeminen oli tuskastuttava, kaipasi\nhän sittenkin! Hän ei voinut päästää tyttöä luotansa — jolloin hän ei\nenää milloinkaan saisi tuntea hänen värisevän sylissänsä.\n\nMutta miten muutoin hän olisi voinut menetellä?\n\nTyynestä lausumistavasta huolimatta oli lupauksen pyyntö ollut\nkomennus, sellainen komennus, jota oli toteltava. Hänen isänsä\ntahto oli laki, ja se laki ulottui hänen kansansa jäsenten\nyksityiselämäänkin. Ja vaikka hän olikin sheikin poika, oli hän myöskin\nalamainen, joka oli saman arvovallan alainen ja jota kytkivät samat\nrajoitukset. Vastustaminen ei häntä auttaisi. Siitä koituisi vain\nse, että hänet karkotettaisiin johonkin kaukaiseen leiriin ja hänen\nvapauttansa nöyryyttävästi supistettaisiin.\n\nEntä tyttö? Mitä se merkitsisi hänelle? Mitäpä muuta se voisi merkitä\nkuin vapautumista orjuudesta?\n\nViime viikkoina näytti tytössä tapahtuneen sisäinen muutos, jota Poju\nei jaksanut käsittää. Hän oli lakannut väittämästä, ettei hän ollut\nsyypää kavallukseen, josta häntä syytettiin, lakannut intohimoisesti\ntoistamasta rakkaudenvakuutuksiansa, joille Ahmed oli kääntänyt\nselkänsä epäillen ja halveksien. Poju tiesi hänen usein salassa\nitkevän, mutta hänen läheisyydessänsä tyttö oli mykkä ja kyyneletön,\nvuorotellen alistuva ja kapinoiva, mutta äänetön silloinkin, kun\nrimpuili hänen syleilyjänsä vastaan.\n\nJa Jasminilla oli rohkeutta, vastahakoisesti hän myönsi sen. Koko\npitkällä, rasittavalla matkalla heidän lähdettyänsä Tuggurtista\njoutuisalla matkalla, jonka pitkät päiväntaipaleet olivat käyneet\nmiestenkin kestävyydelle, ei tyttö ollut vähääkään valittanut. Vaikka\nhän oli väsynyt perinpohjaiseen nääntymykseen saakka ja usein vaipunut\nuneen Ahmedin syliin, kun tämä oli nostanut hänet hevosen selästä,\njota hän oli niin pian oppinut ohjaamaan, ei hän ollut vähääkään\nnurkunut, ei lausunut ainoatakaan moitetta. Ja joka päivä oli hänellä\nollut voimia uhitella häneltä vaadittuja ankaria ponnistuksia. Tosin\nhäntä oli jo varhaisesta lapsuudesta saakka harjoitettu vastustamaan\nväsymystä, mutta hänen tahdonvoimansa tuntui olevan suhteettoman\nsuuri verrattuna sen hallitsemaan hentoon ruumiiseen. Poju oli usein\nsitä ihmetellyt ja kummastellut, mistä sisäisestä lähteestä hän oli\nammentanut luonteenomaisen uljaan rohkeutensa ja päättäväisyytensä.\n\nJa nyt hän ei milloinkaan saisi sitä tietää. Nyt se oli ollutta ja\nmennyttä, tämä intohimoinen välinäytös, joka ei ollut tuottanut hänelle\nmuuta kuin kurjuutta ja itse-inhoa, ja edessä oleva elämä näytti\nhänestä tyhjältä.\n\nJospa hän vain olisi voinut uskoa ja — antaa anteeksi! Jasmin — jota\nhän oli aikoinaan rakastanut! Jasmin — joka oli pettänyt hänet!\n\nTukahtuneesti nyyhkyttäen hän hypähti pystyyn, ja hänen\ntiukkapiirteiset kasvonsa näyttivät miltei harmailta, vaikka olivatkin\ntummiksi paahtuneet.\n\n»Lupaan sen sinulle», sanoi hän käheän äänensä vapistessa\nhillittömästi, »mutta en voi ilmoittaa sitä hänelle nyt — en tänä\niltana».\n\nVähän aikaa sheikki katsoi suoraan ja tutkivasti toisen riutuneisiin,\ntummiin silmiin, jotka niin läheisesti muistuttivat hänen silmiänsä, ja\nsitten hänen kasvoillensa äkkiä levisi hymy, jollaista Poju ei ollut\nkoskaan ennen nähnyt, jonka ainoastaan Diana tunsi.\n\n»Ilmoita hänelle sitten, että minä tarvitsen sinua», kehoitti hän\nlempeästi, käyttäen taaskin tutunomaisempaa arabiankieltä, »mutta\nilmoita pian! Ja muista — luotan sinuun!»\n\nJa pyörähdettyänsä kantapäällään ympäri hän poistui teltasta.\n\nIlmoita hänelle pian! Mitä hänelle piti ilmoittaa? Sekö, että hän oli\nvapaa, koska Ahmedilla ei täällä ollut valtaa pitää häntä, että Ahmed,\njoka oli ryöstänyt hänet niin röyhkeän uhmaavasti ja pakottanut hänet\nalistumaan tahtoonsa, ei täällä enää ollut hänen kohtalonsa herra\nja määrääjä, ei edes oman kohtalonsa herra ja määrääjä, vaan yhtä\nperinpohjaisesti kuin halvin seuralaisensakin sellaisen hallitsevan\ntahdon alainen, jonka käsky oli ehdoton! Ei sitä, mitä muuta tahansa.\nIkinä hän ei voisi lausua niin nöyryyttävää tunnustusta.\n\nHänen kasvoillansa oli hyvin katkera ilme, kun hän raotti väliverhoja\nja meni verkkaisesti sisähuoneeseen.\n\nJasmin ei ollut huomaavinansa hänen tuloaan. Tyttö istui\nliikkumattomana matolla eikä edes kohottanut päätänsä hänen\nlähestyessään.\n\nMutta hän tiesi Jasminin huomanneen hänet, sillä mennessänsä\nlikemmäksi hän näki tytön vapisevan ja koukkuun vedettyjen polvien\nympärille kierrettyjen pienten käsien puristuvan suonenvedontapaisesti\nvastakkain, niin että pehmeän, ruskean ihon peittämät rystöset\nvaalenivat.\n\nJa häntä katselevan nuoren miehen sydän sykki rajusti ja hänen silmänsä\nahmivat tytön hentoa nuorta kauneutta, kunnes hänen suutansa alkoi\nkuivata ja hänen ruumiinsa pingoittui hänen hillitessään itseänsä.\n\nHänen isänsä odotti ulkona kuutamossa, mutta minuutin toisensa jälkeen\nhän seisoi äänettömänä jaksamatta kiskoa katsettansa toisaalle,\nkykenemättä lausumaan sanoja, jotka eivät tahtoneet lähteä hänen\nkuivilta huuliltaan.\n\nVihdoin hän jännitti tahtonsa ja pakottautui puhumaan.\n\n»Minulla on tänä iltana puuhaa muualla. Ethän pelkää, kun jäät yksin?\nOlet turvassa täällä Ramadanin ja S'ririn ja muiden suojaamana.»\nSellaista hän ei ollut aikonut sanoa, eikä hän milloinkaan ennen\nollut osoittanut olevansa huomaavainen tytön mahdollisia naisellisia\nheikkouksia kohtaan eikä pienimmälläkään merkillä näyttänyt niistä\nvälittävänsä. Mutta tänä iltana pakotti hänen jalkojensa juuressa\nsykkyrässä istuva, kumarainen pikku olento hänet tuntemaan sääliä, jota\nhän ei ollut luullut enää koskaan tuntevansa.\n\nMutta miksi pitäisi hänen sääliä Jasminia, kysyi hän itseltänsä\nkatkerasti, kun hänen poistumisensa ei saattaisi merkitä muuta kuin\npelätyn isännän sortovallan huojennusta?\n\nHäneen vain hetkiseksi suunnatuissa tummissa, mittaamattomissa silmissä\nei kuitenkaan ollut huojennuksen eikä minkään näkyvän mielenliikutuksen\nilmettä.\n\n»Mitä pelkäisin?» vastasi tyttö tyynesti. Mutta hänen sävynsä sai veren\ntulvahtamaan miehen kasvoille ja nostatti äkkiä hänen mielessänsä\nselittämättömän kiukunpuuskan.\n\n»Mitäpä tosiaankin?» tokaisi hän purevan ivallisesti. »Enhän _minä_ ole\nluonasi — ja sentähden kiitä Allahia ja sitä asiaa, joka pakottaa minut\npoistumaan!»\n\nTytön polvia vasten painetut kasvot olivat piilossa, joten Ahmed ei\nnähnyt, kuinka hänen kauniit huulensa, joihin hän tarttui pienillä,\nvalkoisilla hampaillaan, värisivät ja kuinka äkkiä tulvahtaneet\nkyyneleet kostuttivat hänen poskiansa. Ja kun hän puhkesi puhumaan, ei\nhän vastannut Pojun pilkkaan.\n\n»Kuka oli se mies, joka äsken tuli seurassasi?»\n\nÄllistyneenä kysymyksestä Poju silmäili häntä epäluuloisesti.\nKoettiko tyttö vieläkin saada selville, kuka hän oli, salaisuutta,\njota hän ei ollut paljastanut? Toivoiko Jasmin vieläkin kiertoteitse\nvoivansa auttaa niitä miehiä, joilta hän oli hänet anastanut? Se oli\nvihlova muistutus kaikesta heidän välillänsä tapahtuneesta. Ja äsken\nniin voimakkaasti kalvanut katumus kuoli, kun hän taaskin muisti\ntytön petoksen, ja samalla tukehtuivat lempeimmät vaistot, jotka\nolivat pyrkineet ilmoille. Se ajatus, että Jasmin saattoi vieläkin\npunoa juonia, vieläkin salassa hautoa hänen nujertamistaan, herätti\nhänessä uinuvan pirun ja lietsoi ilmiliekkiin koko hänen luonteensa\nsynnynnäisen julmuuden.\n\nKoska ruumiillinen väkivalta oli osoittautunut tehottomaksi, koettaisi\nhän muita keinoja pakottaaksensa tytön alistumaan, eikä hänen enää\ntarvinnut verhota itseänsä salaperäisyyteen eikä salata tytöltä, mihin\nhänet oli tuotu. Hänen täytyi muutamien lähituntien aikana pakostakin\nsaada tietää ne molemmat seikat.\n\nSiispä sopi hänen saada tietää se nyt — ja muistaa sitä aamua, jolloin\nhän oli kavaltanut hänet, Ahmedin.\n\n»Hän on sheikki Ahmed ben Hassan», vastasi hän lyhyesti.\n\nNaurahtaen sitten pilkallisesti hän lisäsi. »Paha henki, joka\nratsastaa vinhemmin kuin myrsky ja jonka silmät leimuavat kuin taivaan\ntulivasamat. Paha henki, joka on kuolematon — minun isäni.»\n\nTyttö vavahti ankarasti. Mutta ikäänkuin häntä olisi kannustanut joku\npelkoakin väkevämpi tunne, kohotti hän nopeasti päätänsä ja katsoi\nAhmediin omituisen tutkivasti.\n\n»Hänkö sinua tarvitsee? Menetkö vain hänen luoksensa?» Hänen äänestänsä\nsoinnahti miltei kiihkeä levottomuus, mutta kun hän puhui hyvin hiljaa,\nei Poju erottanut muuta kuin hänen kysymyksensä ensimmäisen osan.\n\nAhmed nyökkäsi, veti burnusinsa kireämmälle ja siirtyi askeleen\nlikemmäksi. »Hän ei tarvitse ainoastaan minua ja sitä, mitä olen tullut\ntuomaan hänelle», virkkoi hän merkitsevästi. »Hän tarvitsee myöskin\nniitä tietoja, jotka sinulla on ja joita et suostu antamaan minulle.\nEikö sinun olisi parempi ilmaista ne minulle nyt — kuin odottaa siihen\nasti, kunnes hän pakottaa sinut puhumaan?»\n\nSe oli suoranainen uhkaus, ja tyttöä puistatti taaskin, mutta sittenkin\nhänen pelokkaat silmänsä katsoivat värähtämättä Ahmediin.\n\n»Miten osaisin puhua sellaisesta, mitä en tiedä?» sanoi hän väsyneesti.\n»Olen vakuuttamistani vakuuttanut sinulle, etten tiedä mitään.»\n\nMies keikautti päätänsä äkäisen maltittomasti, ja hänen kiihkeä\nluontonsa kuohahti, kun hän luuli toista itsepäiseksi.\n\n»Sinä olet valehdellut minulle paljon», vastasi hän tylysti, »mutta nyt\nsaat nähdä, etteivät täällä valheet sinua auta. Allah antakoon sinulle\njärkeä, sinä pikku hupsu!» Ja kalseasti naurahtaen hän pyörähti ovelle\npäin.\n\n»_Herra_!»\n\nMutta valittavan rakoileva huudahdus ei seisauttanut Ahmedia, ja tyttö\nponnahti pystyyn, riensi hänen jälkeensä ja tarttui hänen käsivarteensa.\n\nMiehen tarkoitus ei ollut lyödä häntä, mutta kääntyessänsä sysäämään\nhäntä luotansa, osui Ahmedin käsi raskaasti hänen huohottavaan\nrintaansa, ja päästäen hiljaisen, surkean valituksen hän horjahti\ntaaksepäin, tarttuen tukea saadaksensa verhoihin, jotka painuivat\nkiinni Ahmedin jälkeen.\n\nHetkisen hän seisoi silmät suljettuina, vapisten päästä jalkoihin\nsaakka. Sitten hän, painaen tiukasti käsillänsä kivistelevää rintaansa,\npujahti verhojen lomitse ja juoksi vikkelästi ovelle.\n\nPuolittain suljetun oviverhon takaa hän katsoi, kun Ahmed nousi\nsatulaan ja ohjasi hevosensa toisen ratsastajan luokse, jonka pelkkä\nnimi täytti hänen mielensä taikauskoisella pelolla ja kammolla,\ntarkkaili heitä, kun he rinnakkain ratsastivat jyrkkää rinnettä\nylöspäin ja saapuivat harjanteelle, jossa odottava saattue vetäytyi\nsivuille antaaksensa heille tietä ja sitten sulkeutui jälleen\npiilottaen heidät näkyvistä; hän katseli niin kauan, kunnes enää ei\nollut muuta katsottavaa kuin Ramadan, joka verkalleen asteli etäiselle\nnuotiolle.\n\nAhmed oli poissa.\n\nVäristen Jasmin kääntyi silmäilemään tyhjää huonetta. Kun hänet\ntänä iltana oli tuotu tänne pitkän, rasittavan matkan jälkeen, joka\noli ollut kuin hirveätä unta ja jonka aikana hän oli viettänyt\nyönsä, maaten Ahmedin vieressä avoimen taivaan alla, ruumis kipeänä\nuupumuksesta, oli tämä paikka tuntunut turvaiselta.\n\nMutta nyt —\n\nKyyneleet, joita äkkiä alkoi valua hänen poskilleen, sokaisivat häntä,\nhän hoippui takaisin sisähuoneeseen ja vaipui polvillensa vuoteen\nviereen, painaen päätänsä pehmeään patjaan, tarttuen levitetyin käsin\nsilkkiseen peitteeseen ja vääntelehtien rusentavan, lohduttoman\nyksinäisyyden tunteen vaivaamana.\n\nAhmed oli mennyt, mennyt vihoissaan ja epäilevänä.\n\nEikö Ahmed milloinkaan uskoisi, milloinkaan palaisi hänen luoksensa,\nvaikka oli kerran rakastanut häntä, herättänyt hänessä rakkauden,\njota kaikki hänen tyly häikäilemättömyytensä ei jaksanut tappaa? Ja\nAhmed oli lähtenyt huulillansa uhkaus, joka teki hänet viluiseksi ja\nsairaaksi pelosta. Mikä oli tämä paikka, johon Ahmed oli hänet tuonut,\ntämä dshinnien ja afriittien koti! Oliko Ahmed itse ihminen vaiko paha\nhenki, tämä pahojen henkien päällikön poika!\n\nPeläten häntä ympäröivää hiljaisuuttakin hän painautui tiukemmin\nvuodetta vasten tukehtumaisillaan sydämensä rajuun sykintään. Oliko hän\ntosiaankin yksin vai oliko kaikkialla hänen ympärillänsä henkiolentoja,\njoita hän pelkäsi, mutta ei erottanut?\n\nOjentuiko parhaillaan aavekäsiä tarttumaan hänen vapisevaan, kokoon\nsykertyneeseen ruumiiseensa? Särkisikö hänen jännittyneet korvansa\njoku hirvittävä, äkillinen, yliluonnollinen meteli, joka ilmoittaisi\nhaamulauman saapuvan?\n\nKun hänet oli kasvatettu taikauskoiseksi, kun hänen herkkään mieleensä\noli juurtunut hänen kansansa kaikenlaisia haaveellisia luuloja ja\nkun häntä oli kouluttanut mies, joka itse väitti olevansa yhteydessä\nsalatun maailman kanssa, oli hänen kauhunsa hyvin todellinen. Ja hiessä\nkylpien hän virui uskaltamatta liikahtaa, ikäänkuin herpaantuneena,\nkunnes vihdoin hänen Iäheltänsä kuuluva syvä ääni lopetti hiljaisuuden\nja kiihdytti hänen pelkonsa huippuunsa. Hillitysti kirkaisten hän\nvalahti lattialle ja värisi mielipuolisena kauhusta.\n\nMutta ääntäjä olikin vain Ramadan, joka oli tullut sammuttamaan ulomman\nhuoneen lamppuja ja johon hän oli tottunut — vaikka hän saattoikin olla\npaha henki.\n\nHäneltä pääsi kiihkeä helpotuksen huoahdus, ja hän nousi istumaan,\npyyhkäisi tuuhean tukan kostealta otsaltaan ja koetti vastustaa\nhermostumista, jolle hän oli antanut vallan. Ja mitä hän oikeastaan\npelkäsi, aprikoi hän suruisin silmin hitaasti katsellessansa ympäri\nhuoneen, joka nyt näytti niin tyhjältä ja autiolta.\n\nMitä oli dshinnien ja peikkojen pelko tai edes hänen kammonsa sitä\nhirveätä olentoa kohtaan, jonka vihalla häntä oli uhattu, verrattuna\nsiihen pelkoon, joka pyrki muuttamaan hänen sydämensä kiveksi?\n\nAhmed oli jättänyt hänet, Ahmed, joka oli hänen silmäinsä valo, hänen\nmaailmansa, koko hänen olemassaolonsa! Ja palaisiko hän enää koskaan?\n\nVaikka Ahmed ei enää rakastanutkaan häntä, oli hän kuitenkin tarvinnut\nhäntä, ja siihenkin Jasmin oli ollut tyytyväinen.\n\nMutta tarvitsiko Ahmed edes häntä enää?\n\nEikö täällä, hänen oman kansansa keskuudessa, ehkä ollut joku toinen,\njota hän rakasti, joku toinen, jolla oli varmaankin häneen parempi\noikeus ja jonka luokse hän oli mennyt? Oliko nyt tullut loppu — oliko\nAhmed kyllästynyt häneen tyydytettyänsä kostonhimonsa, ja oliko hän\nnyt vain hyödytön, vastuksellinen olento, joka viskattaisiin syrjään\ntarpeettomana ja unohdettaisiin? Eikö hän enää milloinkaan saisi nähdä\nAhmedia, kuulla hänen ääntänsä, tuntea hänen väkevien, pakottavien\nkäsivarsiensa syleilyä?\n\nMiten hän jaksaisi elää ilman Ahmedia, elämäänsä, herraansa! Allah,\nAllah, millainen tuska — millainen sietämätön tuska oli rakkaus!\n\nHän virui pitkänänsä matolla, häntä puistattivat voimakkaat\nnyyhkytykset, jotka tuntuivat repivän hänen hennon ruumiinsa\nkappaleiksi, ja hän itki raatelevan murheen vallassa, kuiskien\nrakastettunsa nimeä, kunnes hän lopen uupuneena jäi makaamaan hiljaa,\nkatsoen tulevaisuutta silmiin, sitä tulevaisuutta, joka näytti\nvälttämättömältä.\n\nAhmed ei enää palaisi. Hän ei nyt merkinnyt Ahmedille mitään. Ahmed oli\nmennyt — ja hänen mukanansa oli kaikki kadonnut.\n\nKaikki?\n\nHän painoi polttavat kasvonsa tiukemmin paksuun mattoon, joka oli\nlikomärkä hänen kyynelistään.\n\nEi kaikki.\n\nHänellä oli yksi, jota häneltä ei voitaisi riistää. Hänen\nyksinäisyydessään ja surkeudessaan oli hänelle jäänyt yksi toivo,\nyksi riemu — toivo, josta hän ei ollut rohjennut kertoa Ahmedille,\njoka olisi hänen salaisena voimanaan ja lohtunaan, kunnes tulisi\nelävä lohdutus täyttämään hänen tyhjän sylinsä ja lepäämään hänen\nrinnoillaan, joita Ahmed oli äkäisellä kädellä kolhaissut.\n\nHän oli ikävöinyt kuolemaa, mutta miten olisi hän saattanut kuolla,\nkun hänen sydämensä alla oli kallisarvoinen lahja, Ahmedin ainoa armon\nosoitus — Ahmedin lapsi, jota hän saisi rakastaa, jonka hyväksi hän\nsaisi elää.\n\nAhmedin lapsi —\n\nHänen rinnastansa puristui tuskainen parahdus. Lapsi yksin ei jaksanut\ntyydyttää hänen kaihoavaa sydäntänsä.\n\nLapsen isää hän kaipasi, lapsen isää hän tuskaisesti ikävöi, jupisten\nhänen nimeänsä intohimoisen hellästi, hirveiden nyyhkytysten raastaessa\nhäntä, samalla kun pitkät tunnit vierivät hitaasti, kunnes valuvat\nkynttilät toinen toisensa jälkeen leimahtivat viimeisen kerran ja\nsammuivat, ja hän virui pimeässä yksin epätoivoinensa.\n\n\n\n\nVIII\n\n\nOli vielä hyvin varhainen aamu, kun Caryll heräsi lyhyestä, vain pari\ntuntia kestäneestä unesta.\n\nMuun osan yötä hän oli viettänyt heittelehtien rauhattomasti puolelta\ntoiselle kapeassa leirivuoteessansa ja astellen edestakaisin teltassa,\nkunnes raittiin ilman ja laajemman tilan tarve oli ajanut hänet ulos\nmarssimaan sinne tänne kuumeisena ja sisäisen myrskyn vaivaamana.\n\nOliko hänen tuntemansa tunne tosiaankin rakkautta vai oliko se\nainoastaan mustasukkaisuutta — järjetöntä mustasukkaisuutta, jota hän\nei ollut luullut milloinkaan tuntevansa, joka toi muassansa kylmän,\nvimmaisen raivon ja saattoi hänet pelkäämään omia ajatuksiansa ja\nsisässänsä kiehuvaa intohimoista vihaa.\n\nTuntemisen ensimmäisellä hetkellä, kun hän oli käsittänyt, kuka oli se\nmies, jonka hän viimeksi oli tavannut _café mauressa_, oli hän ollut\nnäkevinänsä veljensä punaisen usvan lävitse, ja hän oli hädintuskin\njaksanut nielaista huulillansa pyörivän syytöksen, tarttua ojennettuun\nkäteen ja lausua jonkunlaisen järjellisen vastauksen kohteliaaseen\ntervehdykseen, joka oli ollut niin jyrkässä ristiriidassa toisen\nsäihkyvien silmien uhkaavan ilmeen kanssa.\n\nHän oli pihissyt kiukusta, häntä oli rääkännyt tytön ajatteleminen, ja\nhänen oli ollut miltei mahdotonta edes istua samassa huoneessa veljensä\nkanssa. Helpotusta tuntien hän olikin innokkaasti suostunut, kun Saint\nHubert oli ehdottanut, että he poistuisivat telttoihinsa aikaisin.\nMutta yksinäisyys ei ollut auttanut häntä ja voimatta nukkua hän oli\najatellut ja hautonut mietteitänsä, kunnes hänen ajatuksensa pyörivät\nloputtomassa, sekavassa kierroksessa, lähtien samasta kohdasta ja aina\npalaten samaan kysymykseen: missä oli tyttö ja mikä oli ollut hänen\nkohtalonsa?\n\nToistakymmentä kertaa yön kuluessa oli hänet vallannut kiusaus etsiä\nveli käsiin ja kasvoista kasvoihin vaatia häneltä tietoja. Mutta\nhän ei osannut etsiä Pojua tästä laajasta leiristä, joten hänen oli\ntuskailtava itseksensä, ja joka kerta hän oli jälleen aloittanut\nyksitoikkoisen kävelynsä, joka ei lainkaan ollut omiansa tyynnyttämään\nhänen rauhattomuuttansa eikä lievittämään hänen päässänsä tuntuvaa\nraskasta jyskytystä.\n\nKerran oli Saint Hubertin teltasta vielä loistava valo houkutellut\nhänet perin epätoivoissansa etsimään seuraa, mutta sisältä kuuluva\npuheensorina oli karkoittanut hänet takaisin omaan majapaikkaansa\nentistäkin kiihtyneempänä. Mikähän salaperäinen puuha taaskin piti\nSaint Hubertia valveilla näin myöhään, vaikka hän oli vetäytynyt\ntelttaansa aikaisin, valittaen olevansa väsynyt ja kipeästi kaipaavansa\nunta? Ja minkä tähden sekä sheikki että hänen poikansa olivat kreivin\nluona innokkaasti keskustellen tähän aikaan yöllä tai pikemminkin\naamulla — sillä vilkaisu kelloon oli osoittanut sen lähentelevän\nkolmea. Hän oli viivytellyt vain hetkisen, mutta sillä ajalla hän oli\nselvästi erottanut kaikkien kolmen äänet.\n\nHän ei tahtonut esiintyä salakuuntelijana ja oli palannut vuoteeseensa\nheittelehtiäksensä kuumeisesti kyljeltä toiselle, kunnes uni oli\nvihdoinkin tullut. Ja hän oli nukkunut kaksi tuntia levottomien unien\nvaivaamana, ja hänen herättyänsä virkistymättömänä oli hänen päätänsä\nsärkenyt ja kurkkuansa kuivannut, ja hänen pulmansa oli vielä ollut\nratkaisematon.\n\nTyttö oli arabialainen eikä koskaan voisi merkitä hänelle mitään. Miksi\nsitten tytön ajatteleminen kuohutti häntä niin syvästi? Tuggurtissa oli\nhänen rakkautensa ollut epämääräistä, hämärää tunnetta, ruumiillisten\nintohimojen piirin ulkopuolella. Vaikka tytön hieno raikkaus oli\nkiehtonut häntä, ei häntä ollut niin suuresti vetänyt puoleensa\ntoisen ruumiillinen kauneus kuin sielun käsittämätön monimutkaisuus\nja tytön määrittelemätön lumousvoima, joka oli voimakkaasti\nkiinnostanut häntä. Se oli ollut utuista rakkautta — jota hän tuskin\noli siksi tunnustanut — puhtaasti platoonista, ja se oli muuttunut\nvaikuttavaksi vasta silloin, kun hän oli nähnyt tytön avuttomana\nryöstäjän armottomissa käsissä. Ja senkin rakkauden hän oli luullut\ntukahduttaneensa, repineensä sen sydämestään — mutta kun hän eilen\nillalla oli nähnyt sen miehen, joka tytön oli ryöstänyt, oli hänen\nrinnassansa puhjennut tunnemyrsky, joka oli vähällä ollut temmata hänet\nvaltoihinsa. Hän heittäytyi ähkäisten kyljellensä ja painoi kuumat\nkasvonsa rypistyneeseen pielukseen, vihdoinkin pakottautuen katsomaan\ntodellisuutta suoraan silmiin. Oliko ruumiillinen halu rakkautta?\nKaipasiko hän tyttöä enemmän kuin milloinkaan ennen ainoastaan hänet\nniin äkkiä vallanneen kummallisen mustasukkaisuuden tähden — pelkästään\nnolatun, kostoa himoavan miehen eläimellisen mustasukkaisuuden vuoksi?\nMiksi taivaan nimessä hän olisi mustasukkainen? Tyttö ei ollut missään\nmielessä koskaan ollut hänen, kun taas toinen —\n\nHän kiepsahti istumaan, sinkosi vuodevaatteet syrjään ja rypisti\notsaansa muistellessaan tuntemisen ilmettä, jonka hän oli nähnyt\ntytön silmissä sinä iltana kahvilassa. Millaisissa suhteissa oli\ntyttö aikaisemmin ollut tämän hänen veljensä kanssa — tämä tyttö,\njonka viattomuudesta ja siveellisestä puhtaudesta hän olisi ollut\nvalmis panemaan henkensä pantiksi? Eikö sitä silmäänpistävää suloista\npuhtautta, jonka hän oli ollut tytössä näkevinään, ollutkaan muualla\nkuin hänen omassa mielikuvituksessaan? Eikö hän todenperään ollutkaan\nyhtään parempi kuin ne halvat, turmeltuneet olennot, joiden joukossa\nhän oli ollut?\n\nHäntä puistatti inho hänen ajatellessansa _café mauressa_ näkemiänsä\ntanssijattaria, joilla oli uniset silmät ja aistilliset kasvot.\n\nEikö tässä kirotussa maassa ollutkaan muuta kuin eläimellisyyttä? Se\nhirvittävä tarina, jonka setä Raoul oli eilenillalla kertonut — ja nyt\ntämä! »Hyvä Jumala, miksi tulinkaan tähän kirottuun paikkaan!»\n\nHän oli sekä ruumiillisesti että sielullisesti riutunut, hänen\nvaativainen mielensä joutui vaistomaisesti kuohuksiin sekavina\nkiitävistä ajatuksista, joita hän kammosi kykenemättä kuitenkaan\nniitä hillitsemään, ja hän istui kumarassa vuoteen laidalla, olkapäät\npainuneina, pää käsien varassa. Ja siinä asennossa hän oli vielä\nsilloinkin, kun Williams puolen tunnin kuluttua tuli sisälle, tuoden\nkuumaa vettä ja kupin aamuteetä. Palvelijan levottomana tiedustaessa,\noliko hän sairas, herätti miehen ääni hänet, ja hän kohotti kalpeita,\npingottuneita kasvojansa, jotka nähtyänsä silminnähtävästi levoton\npalvelija kysyi hänen vointiansa uudelleen ja äskeistä kiihkeämmin.\n\n»En, en ole sairas; ei minua mikään vaiva. Älkää taivaan tähden\ntouhutko turhia, Williams!» sanoi hän ärtyneesti. »En saanut unta, ja\npäätäni hieman pakottaa. Juotuani teetä olen taaskin kunnossa. Pankaa\nse tuonne pöydälle! En: en tahdo mitään muuta — ja mitä hittoa te\nodotatte?»\n\nMutta kun hän yleensä oli kohtelias alaisillensa, seurasivat hänen\nharvinaista ärtymistänsä omantunnonvaivat ja harmittelu, kun hän näki\nWilliamsin tavallisesti aurinkoisille kasvoille nopeasti leviävän\nalakuloisen ilmeen ja katseli teltasta äänettömästi varpaillansa\npoistuvaa palvelijaa. Hänen ei olisi tarvinnut loukata poika-pahaa vain\nsen tähden, että itse oli kurjalla tuulella, mietti hän pahoillansa,\nkaasi teetä kuppiin ja istuutui pienen pöydän ääressä olevalle\ntuolille, vaipuen taaskin katkeriin aatoksiinsa.\n\nMutta hän ei saanut kauan hautoa tuskallisia mietteitänsä.\n\nTuskin hän oli ennättänyt juoda teensä, kun Williams näyttäytyi\nuudelleen, astuen sisälle arkailevana ja ilmeisesti hämillänsä.\n\n»Pyydän anteeksi, mylord», alkoi hän empien, »mutta se nuori herra\n— joka saapui eilenillalla» — hän pysähtyi ikäänkuin etsien sopivaa\narvonimeä — »teidän ylhäisyytenne veli, mylord —» sopersi hän vihdoin.\n\nJokainen hermo pingottuneena ja jäykkänä Caryll kääntyi hitaasti häneen\npäin ja heilautti kysyvästi päätänsä ovea kohti. »Kyllä, mylord»,\nmyönsi Williams vastaukseksi lausumattomaan kysymykseen. Hetkisen\nCaryll istui äänettömänä sydämensä sykkiessä vimmaisesti.\n\n»Pyytäkää häntä tulemaan sisälle!» käski hän vihdoin, ja hänen\nsärkynyt, käheä äänensä kuulosti hänestä itsestänsäkin ihan vieraalta.\n\nHän ei liikahtanut, kun kookas, silmääkiehtovaan asuun puettu mies\nastui telttaan ja tervehti häntä, suoden hänelle miltei huolimattoman,\nvähäisen salaamin, joka tuntui erottavan heidät entistä kauemmaksi\ntoisistansa. Ja Caryllin silmissä oli kylmän vihamielinen ilme, kun\nhän taaskin pani merkille toisen röyhkeän esiintymisen ja hieman\nylimielisen ilmeen, joka edellisenä iltana oli häntä ärsyttänyt.\nEnsiksi puhkesi puhumaan Poju, joka astui eteenpäin huolettoman\nitsevarmana.\n\n»Pyydän tuhannesti anteeksi, että tunkeudun häiritsemään näin varhain,\n_monsieur_», alkoi hän ranskankielellä, »mutta palvelijasi kertoi sinun\nolevan valveilla, enkä kenties saa tänään enää toista tilaisuutta\npuhellakseni kanssasi — kahden kesken. Saanko polttaa?» lisäsi hän\näkillisen epäjohdonmukaisesti, pyöritellen virittämätöntä savuketta\npitkissä, ruskeissa sormissansa.\n\nYhä pahemmin äkämystyen Caryll osoitti teetarjottimella olevaa\ntulitikkurasiaa ja viittasi pöydän toisessa päässä olevaan tuoliin.\n\n»Etkö osaa puhua englanninkieltä?» kysyi hän tuikeasti, kun hänen\nveljensä oli istuutunut ja veti burnusinsa liepeitä ympärilleen\nliioitellun huolellisesti, nostaen toisen punaisesta nahkasta\nvalmistetun saappaan verhoaman jalkansa toiselle.\n\nPoju heilautti hilpeästi kättänsä, ja hänen valkeat hampaansa\nvälkkyivät huulien raottuessa hupaisaan hymyyn, mikä oli vain omiansa\nyhä enemmän kiukustuttamaan Caryllia.\n\n»Kyllä osaan — jos minun on pakko», vastasi hän samalla kielellä kuin\nennenkin, »mutta mieluummin puhun ranskaa — nimittäin, jollet sinä\nymmärrä arabiankieltä», lisäsi hän, luoden toiseen nopean, kysyvän\nsilmäyksen, jossa oli hieman halveksiva ilme.\n\n»En osaa», ärähti Caryll niin lyhyesti, että hänen epäyksensä oli\nenemmän kuin töykeä.\n\nMutta hämmentymättä Poju taaskin hymyili suopeasti. »Sepä vahinko»,\nhuomautti hän äänessänsä ivallisen pahoittelun häive. »Se on\njoidenkuiden vanhimpien runoilijain kieli.» Ja otettuansa savukkeen\npois suustansa hän hitaasti puhalsi ohuen, sinisen savupilven,\nkatsellen sitä miettivästi sen pyörteisenä leijaillessa avoimelle\novelle.\n\nCaryllin itsehillintä oli laukeamaisillaan ja hän tähysti toiseen\näkäisesti. Aikoiko tämä aavikkolaisnulikka esiintyä hänen mestarinaan\nvai koettiko hän tahallansa ärsyttää häntä menettämään malttinsa?\nJoka tapauksessa he olivat pieksäneet tuulta kyllin kauan, ja heidän\noli aika lopettaa tämä ilveily. Arabialaisten tapaista saattoi olla\naloittaa kina sillä tavoin, mutta niin ei ollut hänen, ja kuta pikemmin\nhe pääsisivät asiaan, sitä parempi.\n\n»Olen varma siitä, ettet tullut tänne näin varhain pohtimaan arabian-\ntai minkään muun kielen hyviä puolia», huomautti hän purevasti.\nJa hänen olettamuksensa osoittautui oikeaksi, sillä Pojun sävyisä\nesiintyminen ja huoleton hymy olivat kadonneet, kun hän kääntyi\nvastaamaan toisen kysymykseen.\n\n»En tullutkaan», myönsi hän empimättä, ja vasta silloin Caryll pani\nmerkille, kuinka riutunut ja väsynyt hän oli, vaikka koettikin salata\nsitä tekeytymällä rehenteleväksi. »Ja luullakseni arvaat varsin hyvin\ntuloni syyn. Myöskin rohkenen uskoa sinun otaksuttavasti odottaneen\nminua. Meidän on luullakseni selitettävä hieman asioita toisillemme —\nja olen täällä juuri sitä varten.» Hän keskeytti puheensa hetkiseksi,\nsilmäillen tutkivasti pöydän toisella puolen olevia vihamielisiä\nkasvoja. »Eileniltainen kohtauksemme ei ollut ensimmäinen», jatkoi hän\nverkallisemmin. »Me tapasimme toisemme jo sitä ennen — Tuggurtissa. Ja\ntänä aamuna olen tullut luoksesi esittämään harkittavaksesi, että olisi\n— sanoisinko — poliittisesti viisaampaa? — jos unohtaisit tapauksen,\njoka missään nimessä ei saata kiinnostaa sinua mieskohtaisesti.»\nHänen sävynsä sai ivallisen värityksen. »Oli kova onni, että sinä\njouduit sitä näkemään. Mutta koska niin kävi, saanko vihjata sinulle,\nettä olisi vieläkin onnettomampaa, jos mainitsisit siitä sellaisille\nhenkilöille, joita se ei koske. Onko minun tarpeellista olla\nselväsanaisempi?»\n\nTaaskin Caryll näki hänen silmissänsä saman uhkaavan välkkeen kuin\nedellisenä iltana ja ponnahti pystyyn väristen kiihkosta.\n\n»Ei, lempo soikoon, ei tarvitse», huusi hän vimmoissansa. »Olet puhunut\nkylliksi ja enemmänkin kuin kylliksi. Ja mitä helvettiä tarkoitat\nuhatessasi minua? Jos luulet minun rahtuakaan välittävän sinusta\nja uhkauksistasi, oletpa aika pahasti erehtynyt. Jos pidän suuni\nkiinni tuosta Tuggurtissa sattuneesta elukkamaisesta tapauksesta,\nei se suinkaan johdu hienotunteisuudesta sinua kohtaan. Se, mitä\nsinä näet hyväksi tehdä, mikäli se koskee sinua itseäsi, ei liikuta\nminua vähääkään — minuun nähden saat mennä hornaan omalla tavallasi\nja niin nopeasti kuin haluat. Mutta kaikki sellainen, mikä koskee\nsukumme kunniaa, on minusta tärkeätä. Riittää se, että minä näin sen\nlurjusmaisen tapauksen. En hevin kiirehdi tiedottamaan koko maailmalle,\nettä veljeni on konnamainen naisenryöstäjä. En myöskään tunne teidän\ntäkäläisiä siveellisiä ohjesääntöjänne enkä niistä liioin välitäkään,\nmutta Englannissa me emme esiinny roistomaisesti. Ymmärrätkö, vai\npitääkö minunkin olla selväsanaisempi?»\n\nMyöskin Poju oli hypähtänyt pystyyn, ja hetkisen he seisoivat\nvastakkain, toinen moitteettoman puhtaassa, huolellisesti järjestetyssä\nasussaan, toinen tukka pörröisenä ja yöpuku nuhrautuneena, mutta\nmolemmat tuhkanharmaina ja hillittömän raivon puistattamina. Se oli\ntärkeä hetki, ja pienen teltan ilma tuntui äkkiä käyneen sähköiseksi,\nse tuntui uhkuvan alastomia inhimillisiä intohimoja, samalla kun\nsäihkyvät, tummat silmät kiihkeästi tuijottivat värähtämättömiin\nsinisiin silmiin, jotka tähysivät vastaan yhtä äkäisinä ja\npäättäväisinä.\n\nHirveästi jännittäen tahtoansa Poju sitten sai takaisin malttinsa,\njonka hän oli ollut vähällä menettää. Hänen nyrkkinsä heltisivät auki,\nja hän peräytyi askeleen, tehden uuden keveähkön salaamin.\n\n»Kiitos, ymmärrän täydellisesti», sanoi hän leppeästi, vaikka hänen\ntiukkapiirteiset huulensa kaareutuivat hieman ivalliseen hymyyn.\n»Luottamuksesi ja avomielisyytesi tekevät kaikki enemmät selitykset\nmeidän välillämme tarpeettomiksi. Ja kun asianlaita on siten, ei minun\nenää tarvitse käyttää vieraanvaraisuuttasi väärin. Koska en voi väittää\nkuvittelevani, että seurani on sinusta miellyttävä tai tervetullut,\nehätän vapauttamaan sinut siitä niin pian kuin suinkin.»\n\nHänen ennätettyänsä avoimelle ovelle seisautti hänet hiljainen:\n»Maltahan!» Vaivautumatta katsomaan taaksensa hän pysähtyi, pitäen\nkeveästi kädellänsä syrjään työnnetystä oviverhosta.\n\n»_Monsieur_!»\n\n»Missä hän on?»\n\nÄkillinen kysymys lietsoi hänen mielessänsä vielä kytevää, kirvelevää\nmustasukkaisuutta, ja epäluuloisena ja kiukuissansa hän pyörähti\nnopeasti ympäri.\n\n»Mitä se sinulle merkitsee?» ärähti hän. Ihan äkkiä hänen kasvonsa\nsitten muuttuivat ilmeettömiksi, hänen silmänsä soukkenivat, kunnes\npitkät, tummat silmäripset melkein piilottivat ne ja hän kohautti\nolkapäitänsä teennäisen välinpitämättömästi.\n\n»Koska sitä kysyt», virkkoi hän tyynesti, »on hän teltassani —\nEl-Hassissa». Ja hän heilautti huolettomasti kättänsä etelää kohti.\n\nTuskin kyeten hillitsemään itseänsä Caryll astui askeleen lähemmäksi,\ntuijottaen häneen kiihkoisesti. »Mitä aiot hänelle tehdä?»\n\nPoju naurahti katkerasti.\n\n»Mitäkö aion hänelle tehdä?» kertasi hän verkalleen. »_Bon Dieu_,\nen tiedä sen enempää kuin sinäkään. Jos olisit kysynyt, mitä olen\nhänelle tehnyt, olisin vastannut, että se on minun asiani — eikä\nsinun, _monsieur mon frère_. Mutta kun kysyt, mitä aion hänelle tehdä,\nolet tullut pyytämään haluamiasi tietoja väärältä henkilöltä. Koska\nolin kyllin typerä tuodakseni hänet tänne, on hän siirtynyt pois\nmääräysvallastani. Etkö vielä ole ollut Ahmed ben Hassanin leirissä\nkyllin kauan tietääksesi, että täällä on merkitystä vain hänen\ntahdollansa ja mielivallallansa? Kysy monseigneurilta, jos haluat lisää\ntietoja tytöstä!»\n\nCaryll kalpeni huuliansa myöten.\n\n»Mitä tarkoitat — hyvä Jumala, mitä tarkoitat?» kuiskasi hän\npelokkaasti.\n\nVähän aikaa Poju silmäili häntä hämmentyneenä ja naurahti sitten\ntaaskin ylenkatseellisen suuttuneesti.\n\n»En ainakaan sitä, mitä sinä ilmeisesti tarkoitat», sanoi hän\nkirpeästi. »Ei edes meidän arabialaisten siveellisyys ole niin kehno.\nJa tuskinpa monseigneur kiittäisi sinua siitä, että viittailet hänen\npitävän haaremia.» Ja uudelleen ylenkatseellisesti naurahtaen hän\npyörähti kantapäällänsä ympäri ja poistui teltasta. Herkkä-ilmeiset\nkasvonsa punehtuneina. Caryll lysähti jälleen vuoteelle, inhoten\nitseänsä sen kammottavan ajatuksen tähden, jonka hän oli niin\nvilpittömästi ja häikäilemättömästi pukenut sanoiksi. Mikä häneen oli\ntullut, että niin kuohuttava ajatus oli edes saattanut johtua hänen\nmieleensäkään? Oliko sekin niitä väijyviä uusia aatoksia ja mietteitä,\njoita viime aikoina oli väkisin tulvinut hänen mieleensä, vaikka hän\nolikin kaikin voimin koettanut niitä karkoittaa?\n\nHän kaihtoi itse-erittelyä, mutta oli itsepintaisesti päättänyt ottaa\nperinpohjaisen selvän hänessä tapahtuneesta kummallisesta muutoksesta,\ntunsi äkkiä joutuneensa siveelliseen käännekohtaan ja oli sielullisesti\nymmällä, aprikoiden, tunsiko hän itseänsä ollenkaan. Johtuiko se kaikki\nAlgerian ja sen keveän, häiritsevän, itämaisen ilman ohimenevästä\nvaikutuksesta vai aiheuttiko sen joku miehuuden tunnon mukana\nvoimistunut sisäinen vajavaisuus ja siitä kehittyneet virtaukset,\njoista hän ei ollut siihen saakka tiennyt mitään?\n\nMutta olipa syynä ympäristö tai perinnäinen heikkous, mitäpä sillä\nväliä. Oliko hän niin heikko, ettei hän kyennyt kohoamaan kummankin\nyläpuolelle?\n\nHän keikahti äkkiä istumaan, heilauttaen kantapäänsä maahan, ja jäi\nharmistuneena tähyilemään tyhjää telttaa.\n\nHänet saisi kirota, jos hän sallisi kummankaan vaikuttaa itseensä!\nTämä maa oli saastainen — se sai olla. Ja perinnäisten taipumusten\najatteleminen oli vain kurja tapa pyrkiä välttämään mieskohtaista\nvastuunalaisuutta. Hän ei olisi paljonkaan arvoinen, jollei hän\nkykenisi vastaamaan omista heikkouksistaan sysäämättä syytä\nkenenkään toisen niskoille. Ja mistä hän sitäpaitsi olisi tiennyt,\nettä syynä oli perinnöllinen taipumus? Koko pulma aiheutui tästä\nmyrkyllisestä, veltosta elämästä, totutun työn puutteesta. Kotosalla\nhänellä ei ollut milloinkaan ollut aikaa ajatella, kun taas täällä\n— Äkäisesti huudahtaen hän kiskoi pyjaman yltänsä ja sukelsi teltan\nnurkassa olevaan kylmään kylpyyn. Ja kahdenkymmenen minuutin\nkuluttua hän ajeltuna ja puettuna istuutui kirjoittamaan pitkähköä,\nyksityiskohtaista kirjettä tilanhoitajalleen. Mutta ei edes tämä\nmieluisa puuha hänelle tuonut paljon huojennusta, sillä hän oli jo\nennen lähtöänsä antanut tarkat ohjeet koko poissaolonsa ajaksi, ja kun\nsheikki ei vielä ollut ilmaissut olevansa lainkaan halukas kajoamaan\nsiihen asiaan, jonka tähden hänen poikansa oli tullut Englannista, ei\nhänellä ollut mitään lisättävää jo ennensanottuun, ja niin ollen kirje\nolikin suureksi osaksi liiallista hommaa. Ja vaikka asia kiinnittikin\nhänen mieltänsä, oli hänen omituisen vaikea keskittää siihen\najatuksiansa.\n\nVaikka hän kuinka koetti suunnata mieltänsä tosiseikkoihin ja\nnumeroihin, pyrkivät hänen aatoksensa harhailemaan. Yhäti häiritsivät\nhäntä hänen veljensä ja tytön kasvot, väikkyen hänen ja sen tehtävän\nvälissä, joka oli niin likellä hänen sydäntänsä.\n\nMihin kaikki tämä veisi — mikä olisi tytön kohtalo? Hänen veljensä\nrakastajatar — armias taivaan Jumala, miksi hän siitä välitti, miksi\nse koski niin kirotusti? Arabialaisnainen, joka ei olisi koskaan eikä\nmissään oloissa voinut merkitä hänelle mitään — mutta sittenkään hän ei\nsaanut tyttöä ajatuksistaan.\n\n»Hän on teltassani — El-Hassissa.» Taaskin hän kuuli tyynen, tasaisen\näänen, taaskin hän näki sanoja seuranneen pilkkahymyn ja pyyhkäisi\nkädellään kasvojansa, taistellen rinnassaan riehuvaa mustasukkaista\nraivoa vastaan, koettaen unohtaa sekä veljensä että tytön.\n\nOli puolisen aika, kun usein keskeytetty kirje oli lopussa, ja\nkun häntä ei lainkaan haluttanut joutua perheen pariin, oli hän\nvähällä noudattaa päähänsä juolahtanutta mielijohdetta, lähettää\nanteeksipyynnön ja jäädä telttaansa.\n\nMutta peläten, että hänen poissaolonsa saatettaisiin tulkita väärin,\nhän pisti kirjekuoren taskuunsa ja lähti vastahakoisesti. Odottamassa\noli ainoastaan äiti omituisen kalpeana, omituisen huolestuneen\nnäköisenä — jos hän vain olisi pannut sen merkille.\n\nMutta syventyneenä omiin sekaviin mietteisiinsä hän ei huomannut\näidin silmäänpistävää levottomuutta ja tavatonta harvasanaisuutta. Ja\nhyvillään siitä, ettei tavannut veljeänsä, koska siitä olisi pakostakin\nsukeutunut raskas ja jäykkä kohtaus, ei hän hiiskunut mitään siitä,\nettä he söivät kahden kesken, ei tiedustanut, mikä este toisille oli\nsattunut, eikä edes tahallansa lausunut mitään sellaista, mikä olisi\nsaattanut antaa äidille aihetta luottamukselliseen puheluun.\n\nYrittäessänsä omasta puolestansa nykäyksittäin ja pinnistetysti jatkaa\nkeskustelua, joka yksinomaan koski Caryllin elämää Englannissa, Diana\nsai vain lyhyitä, jäykkiä vastauksia, jotka tekivät pitemmän puhelun\nsiitä aiheesta mahdottomaksi. Ja vihdoin hänkin pojan niukkojen\nvastausten jäähdyttämänä vaipui äänettömäksi ja aprikoi surkeana, oliko\nse vähäinen sulamisen merkki, jonka hän oli edellisenä iltana ollut\nCaryllissa huomaavinansa, ollutkin pelkkää kuvittelua. Varmastikaan\nei siitä tänään näkynyt jälkeäkään, ei siitä eikä mistään muustakaan\npaitsi vankasta eristysmuurista, joka uhitteli hänen kaikkia\nponnistuksiansa hänen koettaessaan tunkeutua sen lävitse.\n\nEikä Caryll aterian loputtua viipynyt teltassa eikä edes tarjoutunut\nolemaan hänen seuranaan.\n\nDianan noustessa pöydästä otti Caryll kirjeen taskustansa ja ojensi\nsitä kysyvästi eteenpäin.\n\n»Olisin kiitollinen — jos tämä voitaisiin — hm — panna postiin»,\nänkytti hän taaskin entiseen tapaansa ujon kömpelönä. Heikko hymy hiipi\näidin väsyneihin silmiin hänen laskiessansa kirjeen paksun postikasan\nviereen, jonka hän sinä aamuna oli löytänyt kirjoituspöydältä. Arveliko\nCaryll, että nurkkauksen takana oli postilaatikko?\n\n»Olen pahoillani, Caryll», virkkoi hän ääni lempeän anteeksipyytävänä.\n»Minun olisi pitänyt tiedustaa, oliko sinulla lähetettäviä kirjeitä.\nTäällä ei aina ole siihen tilaisuutta. Mutta tänä iltana luullakseni\nlähtee sanansaattaja pohjoiseen. Kenties haluat kirjoittaa useampia.\nHän ei lähde ennen iltaa.» Ja tahallansa tukahdutettuaan oman kiihkeän\ntoivomuksensa, että saisi pitää poikansa luonaan, tarjoamalla hänelle\ntekosyyn poistua, mietti hän murheellisena, käyttäisikö Caryll helppoa\nveruketta jättääksensä hänet yksin, ja tunsi kirvelevää pettymystä,\nkun toinen nyökkäsi innokkaasti, jupisten jotakin »tilaisuuden\nkäyttämisestä».\n\nKyynelusvan lävitse hän katseli poistuvaa Caryllia ja jäätyänsä\nuudelleen yksin meni väsyneenä leposohvaan jälleen pohtimaan pelkoansa,\njoka edellisestä illasta alkaen ei ollut hetkeksikään hellittänyt.\n\nMitä oli tapahtunut sitten kun isä ja poika olivat yhdessä lähteneet\nyöhön, jättäen hänet sietämättömän levottomuuden valtaan, joka oli\npitänyt häntä valveilla melkein aamunkoittoon asti? Tunnin toisensa\njälkeen hän oli surkeassa tilassa odottanut, että sheikki palaisi,\nmutta tunti toisensa jälkeen oli vierinyt, eikä häntä ollut kuulunut.\nVihdoin Diana oli lopen uupuneena vaipunut uneen.\n\nMutta johonkin aikaan yöstä oli sheikin täytynyt palata, sillä\nherättyänsä kauan tavallista myöhempään Diana oli leposohvalle\njätetystä peitteestä ja pieluksesta nähnyt puolisonsa olleen teltassa\nja menneen jälleen. Hän koetti olla kiitollinen siitä, että sheikki\noli ollut huomaavainen häntä kohtaan eikä ollut häirinnyt häntä, mutta\njännitys oli pahempi kestää kuin mikään, mitä mies olisi saattanut\nkertoa hänelle.\n\nJa sheikki oli viipynyt poissa koko päivän. Eikä Diane ollut nähnyt\nkoko päivänä Pojuakaan. Hän oli saanut Gastonilta tietää, että hän oli\nSaint Hubertin teltassa, mutta Gaston oli myöskin maininnut, että he\nmolemmat olivat olleet valveilla koko yön ja nukkuivat nyt. Niinpä hän\noli pakottautunut odottamaan, koettaen torjua mieleensä yhäti palaavaa\nkysymystä: »Minkä tähden? Minkä tähden?» johon hän ei saanut vastausta.\n\nKunpa Ahmed vain olisi herättänyt hänet! Jospa vain Poju olisi\npalannut, kuten hän aina muulloin oli tehnyt, laskenut pahankurisen\npäänsä hänen polvellensa ja luvannut parannusta, jonka hänen nauravat\nsilmänsä osoittivat teeskennellyksi. Rakastettava, huimapäinen\nPoju-poloinen — mitä ihmettä hän oli tällä kertaa tehnyt, että se\npidätti häntä poissa äitinsäkin luota, joka ei milloinkaan nuhdellut,\nvaan antoi aina anteeksi, olipa rikkomus vaikka kuinka suuri? Hän\nvartosi kauan, niin kauan, että ulkoa kuuluvat äänet kertoivat\nhänelle keskipäiväisen lepohetken päättyneen, että toimettomuus kävi\nsietämättömäksi ja hän nousi pystyyn, alkaen rauhattomasti liikkua\nteltassa. Hän seisoi pienen kirjahyllyn ääressä, koneellisesti\nkäännellen ulkoa osaamansa kirjan lehtiä, kun sheikki tuli hänen\nlaoksensa.\n\nSaaden epämääräistä lohtua pelkästään toisen ruumiillisesta voimasta\nhän antautui hetkiseksi sanattomana lepäämään puolisonsa sylissä. Ja\noivaltaen hänen kaipaavan sitä sheikki puristi häntä tiukasti rintaansa\nvasten, pysyen itsekin ääneti, kunnes Diana vihdoin loi häneen\nkyyneleisen, rukoilevan katseen.\n\n»Ahmed, kerro minulle — olen totisesti odottanut kyllin kauan. Arvaan\nkyllä, minkä tähden annoit minun nukkua; se oli ystävällisesti tehty,\nmutta mieluummin olisin toivonut sinun herättävän minut. Enkä nyt\nvälitä siitä, kuinka pahaa se on, kunhan vain kerrot. Mikä Pojua\nvaivaa, koska hän ei tule luokseni? En tiedä mitään. Eilenillasta\nsaakka en ole tavannut ketään muita kuin Caryllin, joka vain\npistäytyi puolisella ja poistui heti senjälkeen, ja hän oli niin —\nniin omituinen, ja näytti niin kiihtyneeltä. Voi, rakas, mitä se\nkaikki merkitsee? Minun täytyy saada se tietää. En jaksa kestää tätä\nsalaperäisyyttä enää kauempaa.»\n\nJa katsoessansa hänen vavahtelevia kasvojansa sheikki käsitti\nkoettaessansa säästää häntä vain tuottaneensa hänelle lisää\nkärsimyksiä ja sadatteli hiljaa itseänsä.\n\n»En tiedä, mikä Caryllia vaivaa», alkoi hän, »mutta Poju...» Hän\nkeskeytti lauseensa, ja vaikka Diana ei peräytynytkään kauemmaksi, tuli\nhänen silmiinsä äkkiä pelokas ilme. »Ahmed, mitä olet tehnyt hänelle?»\n\nMiehen käsivarret puristuivat tiukemmin hänen ympärillensä.\n\n»En mitään», vastasi hän nopeasti. »Hänen lähtönsä oli jo sinänsäkin\nluonnollisesti anteeksiantamaton. Mutta se, että hän viipyi poissa\nniin kauan, ei ollut kokonaan hänen syytänsä. Hän lähti pohjoiseen\npäin, kuten hän suoraan myöntää, yksinomaan huvitellakseen, mutta\nDshinnien luolain läheisyydessä hän näyttää sekaantuneen juttuun, jossa\nhän sai sattumalta kuulla maassa vallitsevaa rauhattomuutta koskevia,\nhallitukselle mahdollisesti korvaamattomaksi avuksi koituvia tietoja.\nOmien syittensä vuoksi hän toi ne tiedot minulle eikä antanut niitä,\nkuten hänen olisi pitänyt, viranomaisille Tuggurtissa. On tarpeetonta\nsanoa, että ajan hukka on valitettava ja saattaa olla korjaamaton.\nVälttääksemme viivytystä niin paljon kuin suinkin vietimme suurimman\nosan viime yötä Raoulin seurassa, kirjoittaen selostusta, jonka lähetin\ntänään aamuhämärissä. Tuo pöydällä oleva, joka lähtee tänä iltana,\non vain kaksoiskappale tapaturmien varalta. Tällä kertaa siis annoin\nPojun rangaistuksen jäädä sikseen — se on, panin hänen tuomansa tiedot\nja hänen luvattoman poissaolonsa vastakkain ja sanoin, että tili on\ntasattu», lisäsi hän hieman hymyillen.\n\nMutta Diana ei hymyillyt vastaan katsoessansa häneen värähtämättä,\nsilmissänsä edelleenkin huolestuksen ilme.\n\n»Se ei ole kaikki, Ahmed», virkkoi hän hitaasti. »Tämän kaiken takana\npiilee jotakin, minkä salaat minulta. Näen sen kasvoistasi. Näin sen\nPojun kasvoista eilenillalla. Mitä hän on _tehnyt_, koska hän ei tahdo\ntulla lähelleni?»\n\nMutta vaikka sheikki tiesi vaimonsa ennemmin tai myöhemmin saavan\ntietää kaikki, koetti hän yhäti olla ilmaisematta asiaa, jonka hän\ntiesi vain tuottavan Dianalle tuskaa.\n\nPuristaen häntä rintaansa vasten hän kumartui suutelemaan häntä\nkiihkeän hellästi.\n\n»Anna sen olla, _ma mie_!» pyysi hän epävarmasti. »Poju on ollut hupsu,\nmutta se on ollutta ja mennyttä. Sen pöyhiminen ei parantaisi asiaa\nyhtään. Hän on leikkinyt tulella jonkun aikaa ja polttanut vihdoin\nhyppysensä. Ja tällä kertaa on hupsuus itse rangaissut itsensä ja\nluultavasti ankarammin ja kestävämmin kuin minä saattaisinkaan.» Mutta\nDianan silmien ilme muuttui vain vieläkin huolestuneemmaksi.\n\n»En voi jättää sitä silleen. Minun täytyy saada se tietää. Mitä hän\non tehnyt?» huusi hän, ja sheikki säpsähti kuullessaan hänen äänensä\nhaikean huolestuneen sävyn. Mutta sittenkin Ahmed empi. Ja kovasti\nnyyhkyttäen Diana veti hänen päätänsä puoleensa, tuijottaen häneen\nmelkein hurjasti. »Minä olen hänen äitinsä — minulla on oikeus tietää —\nhän on minun poikani yhtä hyvin kuin sinunkin, Ahmed», huohotti hän.\n\nSheikki muisti hänen edellisenä iltana puolittain piloillaan,\npuolittain vakavissaan lausumansa sanat ja kääntyi katsomaan toisaalle,\nhuoaten raskaasti.\n\n»Ei hän ole sinun, tämä poika, _ma mie_», virkkoi hän katkerasti, »vaan\nminun joka suhteessa, Jumala meitä molempia auttakoon.» Ja sitten hän\nhyvin hellävaroen kertoi vaimollensa kaikki, mitä voi, jättämättä pois\nmitään ja kaunistelematta mitään. Kauan ennenkuin hän oli lopettanut,\noli Diana painanut kasvonsa hänen tummaverkaiseen burnusiinsa, ja\ntuontuostakin hän tunsi vaimonsa vavahtavan äänettömänä kuunnellessansa\nhänen puhettaan.\n\nSe vain vahvisti sen, mitä Diana sydämensä sisimmässä tunsi aina\naavistaneensa ja pelänneensä; mutta suuressa rakkaudessansa ja\nluottamuksessansa hän oli koettanut tukahduttaa pelkoansa ja uskotella\nsitä olemattomaksi. Mutta kun se pelko nyt oli toteutunut, jaksoi\nhän tuskin kestää sitä. Ja koko hänen murheinen äidinrakkautensa,\nkoko hänen levottomuutensa ja pettymyksensä tulivat ilmoille hänen\nhuuliltansa pusertuneena valitushuutona.\n\n»Voi, Ahmed, kuinka hän saattoi?»\n\nSheikin tummat silmät värähtivät, ja hänen kasvoillensa lehahti\ntuskainen ilme.\n\n»_Grand Dieu_, sinä kysyt minulta sitä, vaikka muistat, mitä minä tein\nsinulle?» huusi hän entistä katkerammin. »Hän teki sen, koska hän\non minun poikani, koska naisten tavoittelu on ollut sukumme kirous\nmiespolvien aikana. Sinä tiedät, millainen isäni oli, ennenkuin äitini\nkatoaminen paransi hänestä sen samoin kuin muitakin vikoja; tiedät,\nmillainen minä olin, ennenkuin sinä tulit elämääni, sinä valkoinen\npyhimykseni. Poju on vain sopeutunut samaan kaavaan, eikä minun sovi\nmoittia häntä niin paljoa kuin moitin itseäni. Kun olin selvillä\nmeissä piilevästä pahasta, olisi minun pitänyt tehdä enemmän kuin\ntein varoittaakseni — ja auttaakseni häntä. Olen ollut isänä huono —\nkelvottoman huono. Ja olen menetellyt kelvottomasti sinua kohtaan yhtä\nhyvin kuin- häntäkin, ja syy on minun enemmän kuin hänen. Sinä saat\ntästä surusta kiittää minua, vaimoni, etkä häntä. Hän...»\n\nMutta Diana painoi pehmeän kätensä hänen suullensa, vaimentaen hänen\nsanansa.\n\n»Et ole koskaan ollut kelvoton minulle», keskeytti hän kiihkeästi,\n»et kertaakaan kaikkina niinä vuosina, jotka olemme olleet yhdessä.\nOlet auttanut minua aina ja kaikessa. Ja tässäkin tapauksessa, Ahmed,\ntässäkin. Ja jollet ole tukenut häntä kylliksi, niin pahan kestäminen\nei ole niin raskasta, kun voimme kantaa sen yhdessä. Minunkin\nhuolenpitoni on ollut puutteellista, sillä olen aina ajatellut tätä\nmahdollisuutta, olen koko ajan sitä pelännyt. Mutta hän tuntui vielä\nniin nuorelta, en muistanut, kuinka nopeasti vuodet liukuvat. En\nkäsittänyt, että hän on mies — ennenkuin eilenillalla. Ja sitten hänen\nkasvonsa — voi, Ahmed, poikani — poikani.» Hänen voimansa loppuivat, ja\nhän alkoi haikeasti nyyhkyttää. Ja sheikki kantoi hänet leposohvalle,\npidellen häntä sylissänsä, kunnes hän jälleen rauhoittui.\n\nKului kauan, ennenkuin Diana kohotti katseensa, eikä sittenkään\nkatsonut Ahmediin, vaan voimakkaita, ruskeita käsiä, joita hän piteli\nomiensa välissä.\n\n»Entä onko tyttö nyt hänen muassansa — El-Hassissa?» kuiskasi hän,\nhiljaa väristen.\n\nSheikki liikahti levottomasti.\n\n»El-Hassissa kyllä, mutta ei hänen seurassaan. Sanoinhan sinulle,\nettä se on ollutta ja mennyttä», vastasi hän hyvin yksikantaisesti.\nMutta Diana istui yhäti hievahtamatta, taistellen äidillistä\nmustasukkaisuutta vastaan, joka oli äkkiä alkanut raadella hänen\nsydäntänsä ja joka vihdoin pusersi hänen huuliltansa melkein\nkuulumattoman kysymyksen:\n\n»Miltä — hän — näyttää?»\n\nTukahduttaen jonkun sanan, jota Diana ei erottanut, sheikki nousi äkkiä\npystyyn ja meni pöydän ääreen etsimään savuketta.\n\n»Somalta tietenkin», vastasi hän, kohauttaen olkapäitänsä, »sillä\nmuutoin Poju ei olisi vilkaissutkaan häneen. Mutta soma on tuskin\nsittenkään sopiva sana. Hän on todella kaunis, eittämättä kaunis,\njoka suhteessa harvinaisen näköinen, enkä oikein tiedä, minkä kansan\njäsenenä häntä pitäisin. Häntä väitetään maurilaiseksi, mutta minä\nepäilen sitä. Hän on hyvin hiljainen ja ujo ja tanssijattareksi perin\nomituisen hienostuneen näköinen. Kokonaisvaikutus on se, että hän panee\nminut ymmälle.»\n\n»Pitääkö hän Pojusta?»\n\nSheikki katseli otsa rypyssä savukkeensa hehkuvaa päätä. »Pelkään hänen\npitävän», myönsi hän vastahakoisesti.\n\n»Entä Poju?»\n\n»Jumala tietää, minä en. Hän vannoo vihaavansa tyttöä — mutta minä\nluulen hänen valehtelevan. Mutta pitipä hän tai ei, sillä ei ole\nväliä. Tyttö on tämän maan alkuasukkaita — ja se ratkaisee asian.\nOlisin eilenillalla lähettänyt hänet johonkin toiseen leiriin, jos se\nolisi käynyt päinsä, mutta kovaksi onneksi hänellä on tietoja niistä\nmiehistä, joiden seurassa hän on ollut, eikä hän suostu ilmaisemaan\nniitä. Hänen on pysyttävä El-Hassissa siihen saakka, kunnes hän\npuhuu. Kävin taaskin hänen luonansa tänäaamuna, mutta vaikka koetin\nkaikkia keinoja paitsi ruumiillista väkivaltaa, _bien entendu_,\ntaivuttaakseni hänet ilmaisemaan minulle tietonsa, ei hän lausunut\nsanaakaan, joka olisi antanut vähääkään selvyyttä näistä miehistä tahi\nheidän puuhistansa. Hän oli koko ajan silminnähtävästi kauhean pelon\nvallassa, ja häntä näytti vaivaavan se ajatus, että me kaikki olemme\npahoja henkiä tai ainakin yliluonnollisia ja epämiellyttäviä olentoja.\nOtaksuttavasti hän on kuullut vanhan tarun ben Hassanin heimosta. Hänen\nitsepäisyytensä oli raivostuttava, mutta en voinut olla ihailematta\nhänen rohkeuttaan. Ei edes hänen oma henkilökohtainen pelkonsa pystynyt\njärkyttämään hänen uskollisuuttansa. Ja hän on pelkkä lapsi, hento\ntyttö-riepu, ja hänen silmänsä ovat kuin säikytetyn gasellin. Mutta\nhänen uljuutensa riittäisi kokonaiselle rykmentille. Taivas tietää,\nmistä hän on sen saanut. En usein tunnusta itseäni voitetuksi, mutta\nvain kerran eläissäni on minua niin taipumattomasti vastustettu —\nja silloinkin oli vastustajani nainen.» Hän nauroi hiljaa, samalla\nkun hänen silmänsä, joissa oli hyvin hellä välke, suuntautuivat\nkysymyksessä olevaan naiseen. Dianan huulille levisi nopeasti haihtuva\nvastaushymy, mutta sitten hänen päänsä jälleen painui nuokuksiin, ja\nhän istui kauan äänettömänä, samalla kun häntä kuohutti joka hetki yhä\nvoimakkaammaksi käyvä mielijohde.\n\nÄkkiä hän näytti tekevän päätöksensä, sillä hän nousi pystyyn ja meni\nmiehensä luokse kalpeat kasvonsa punehtuneina ponnistuksesta.\n\n»Ahmed, minä tahtoisin nähdä hänet.»\n\nHetkisen sheikki tuijotti häneen ällistyneenä hymyn haihtuessa\nhuuliltansa. Sitten hänen suunsa puristui kovaksi, suoraksi viivaksi,\njonka Diana niin hyvin tunsi. »Se ei tule kysymykseenkään, Diane. Sen\nminä jyrkästi kiellän.» Ja hänen sävynsä oli sellainen, että vaimo\ntarvitsi kaiken rakkautensa ja rohkeutensa uskaltaaksensa vielä pyytää.\n\n»Mutta, Ahmed...»\n\nSheikki liikahti kääntyäksensä toisaalle mustat kulmakarvat rypyssä.\n\n»_Ma mie_, sanoinhan jo, ettei se tule kysymykseenkään. Jo se, että\nPoju lainkaan toi hänet tänne, oli kyllin suuri loukkaus sinua\nkohtaan, mutta se, että sinä kohtaisit hänet — _bon Dieu_, ei, se on\nmahdotonta», lisäsi hän kiivaasti.\n\nMutta vaikka Diana kalpeni, pysyi hän lujana, tarttui sorminensa\nAhmedin burnusin laskoksiin pidättääksensä häntä ja katsoi häntä\nsuoraan silmiin.\n\n»Sinä et sitä ymmärrä», sanoi hän hätäisesti, »etkä voikaan ymmärtää,\nsillä sinähän olet mies. Mutta minä olen nainen, ja minun laitani\non tyyten toinen. Minä en voi jättää asiaa sillensä. Minun on\ntehtävä jotakin — oi, Ahmed, etkö käsitä tarkoitustani? Me olemme\nvastuunalaisia, sinä ja minä, yhtä hyvin kuin Pojukin. Tiedän kyllä,\nettä hän on syntyperäinen täkäläinen — se on kauheata — mutta jos\nhän on vain lapsi, kuten sanoit hänen olevan, ja jos Poju— jos — jos\njotakin — on...» Hän alkoi änkyttää, ja taaskin tulvahti veri hänen\nposkiinsa.\n\n»Ei ole tapahtunut mitään», pisti sheikki kerkeästi väliin, irroittaen\ntoisen puristavat kädet. »Minäkin ajattelin sitä ja tiedustin Pojulta\ntänä aamuna.»\n\nDiana loi häneen lempeän halveksivan katseen. »Ikäänkuin Poju tietäisi\n— tyttö ei ikinä ilmaisisi sitä hänelle», tokaisi hän.\n\nSheikki kohautti olkapäitänsä maltittomasti. »Siihen nähden en ole\nvarsin varma», vastasi hän äänessänsä ärtymyksen häive, »mutta vaikka\nniin olisikin — mistä taivas varjelkoon — ei sekään muuta asiaa eikä\nminun päätöstäni. Sinun on jätettävä El-Hassi mielestäsi, _ma mie_,\nja uskottava, että minä huolehdin tytöstä kunnollisesti, käyköön\nmiten tahansa. Äläkä rääkkää hellää sydäntäsi kuvittelemalla pahinta,\nkun se saattaa olla ihan tarpeetonta.» Ja ikäänkuin lopettaaksensa\nkeskustelun hän meni kirjoituspöydän ääreen ja istui vielä kerran\nlukemaan illalla lähtevää viestinviejää odottavaa tiedonantoa. Mutta se\noli pelkkä veruke, kuten Diana hyvin tiesi, sillä ilman lisätietoja,\njotka näyttivät olevan määrätyt jäämään lausumatta, ei ollut mitään\nlisättävää siihen selostukseen, jonka sheikki ja Saint Hubert olivat\nmuovanneet aamun varhaisina tunteina.\n\nJa tyytymättömänä hän palasi verkkaisesti sohvalle ja kävi istumaan\notsa huolekkaasti rypyissä, katse suunnattuna puolison selkään, joka\noli jyrkästi käännetty häneen päin, ja koetti vieläkin miettiä keinoja\nsaavuttaaksensa sen, mihin hänen omatuntonsa häntä kehoitti. Sheikki\noli polttanut savukkeen ja viritti parhaillaan toista, kun Diana alkoi\npuhua vienosti ja arkaillen, miltei vain hymisten.\n\n»Entä jos tyttö ei suostu ilmaisemaan sinulle, mitä häneltä vaadit —\netkö sitten salli minun käydä hänen luonansa? Hän saattaisi puitua —\nminulle.»\n\nRajusti kiroten sheikki paiskasi tulitikun maahan ja pyörähti\ntuolissansa ympäri. »Diane», huusi hän äkäisesti. Sitten hän naurahti\nsynkkien ryppyjen tasoittuessa kasvoiltansa ja silmäili vaimoansa\npuolittain huvitetusti, puolittain rakkaasti. »Sinä täydellinen\nnainen», virkkoi hän hymyillen. »Minun olisi pitänyt arvata, että\nkoettaisit jollakin tavoin pettää minua. Mutta se ei hyödytä, rakas.\nOlen jo sanonut, etten halua sinun tapaavan häntä. Älä pakota minua\nlausumaan sitä selvemmin. Tyttö kyllä puhuu aikanaan. Ei; en tarkoita\naikovani pieksää tai kiusata häntä nälällä tai käyttää sentapaisia\nankaria keinoja — vaikka hän tuntuu olevan valmistautunut kaikkeen, ja\nkun tänä aamuna kävin hänen luonansa, hän itse ehdottikin monenlaisia\nkidutustapoja, joihin hän alistuisi mieluummin kuin suostuisi\nkavaltamaan puoluelaisensa. Tietämättään hän myönsi henkilökohtaisesti\ntuntevansa useimmat heistä, mikä hyvin suuresti valaisee hänen entistä\nelämäänsä ja tekee hänen herkän kunniantuntonsa sitäkin vaikeammaksi\nymmärtää. Mutta enhän minä väitäkään ymmärtäväni naisia, ja sinua\nymmärrän kaikkein vähimmän, rakas. Oikeastaan kiinnitänkin toiveeni\nRaouliin. Hän on kelpo kumppani ja tarjoutui välittäjäksi. Kuten\ntiedät, osaa hän puhua hyvin taivuttavasti, milloin haluaa. Ja hän ehkä\nsaa tuon taikauskoisen nuoren olennon uskomaan, ettei hän ole dshinni\neikä afriitti, jollaiseksi tyttö tuntuu minua luulevan, vaan tavallinen\nkuolevainen kuten hän itsekin, ja siten hän kenties saa tytön\nluottamaan itseensä. Joka tapauksessa sitä kannatti yrittää. Hän on\nEl-Hassissa parhaillaan — suokoon Jumala, että hänen kaunopuheisuutensa\ntepsii!» lisäsi sheikki arabiankielellä huulillansa hymy, joka ei ollut\nvarsin toiveikas.\n\nHän oli tuskin lakannut puhumasta, kun Saint Hubert astui sisään.\nKreivin tavallisesti joustavat askeleet olivat laahustavat, hänen\nlyhytnäköiset silmänsä kääntyivät miltei arasti toisesta toiseen\nikäänkuin hän olisi ensi kerran pelännyt lämmintä tervehdystä, jonka\nhän aina sai osaksensa.\n\nJa nähtyänsä hänen kasvojensa ilmeen ponnahtivat sekä sheikki että\nDiana pystyyn ja riensivät huoneen poikki häntä vastaan, edellinen\ntavalliseen kylmään hillittyyn tapaansa, jälkimäinen sydämensä\njyskyttäessä rajusti, samalla kun hän pelkäsi, tietämättä, mikä häntä\npeloitti.\n\nSaint Hubert vaipui tuolille, jonka sheikki työnsi esille, ja istui\nmuutamia minuutteja, hengittäen raskaasti. Ja vasta kuultuansa Dianan\nrukoilevan äänen surkean särähdyksen hän katsahti ylöspäin, pudistaen\nhitaasti päätänsä. »Ei, ei. Ei ole tapahtunut mitään uutta», sanoi hän,\npuhuen vaivaloisesti. »Suokaa anteeksi, että säikähdytin teitä. Minulle\nvain sattui — järkyttävä yllätys, ja olen hieman — kuohuksissa.» Hän\nkääntyi äkkiä sheikkiin päin, ja hänen riutuneissa silmissänsä oli\nsynkän tuskainen ilme. »Kävin El-Hassissa, Ahmed, katsomassa tyttöä»,\njatkoi hän nykäyksittäin, »mutta sensijaan näinkin — haamun, sellaisen\nnaisen haamun, jonka kohtasin kuusitoista vuotta sitten Biskrassa — ja\nluulen löytäneeni de Chaillesin tyttären. Näin Isabeau de Chaillesin\nkasvot ja silmät, minulle puhui Isabeau de Chaillesin ääni — tyttö oli\nIsabeau de Chailles sellaisena kuin näin hänet eräänä yönä, kun hän\npuolisonsa mieliksi oli pukeutunut arabialaisten naisten asuun.» Hänen\nvapiseva äänensä hiljeni kuiskaukseksi ja hän peitti kasvonsa käsillään\nollakseen näkemättä Dianan silmiin äkkiä tullutta kauhuista ilmettä.\n\nJa sitten seuranneen hiljaisuuden aikana hän kuuli räsähdyksen, kun\nhänen tuolinsa ohut yläpiena katkesi kuin tulitikku sheikin käden\näkillisestä puristuksesta, ja kuuli myöskin rääkätyn olennon valitusta\nmuistuttavan ähkäisyn. »Réné de Chaillesin tytär minun poikani teltassa\n— voi, hyvä Jumala!» Hän ponnahti pystyyn, unohtaen oman tuskansa\najatellessaan, että toisen täytyi kärsiä kirpeämmin kuin hän itse\nkärsi. »_Mon ami_...»\n\nMutta sheikki hillitsi jo jälleen itsensä ja pyörähti häneen päin,\nsalaten tunteensa naamiomaisen ilmeen taakse, joka niin usein teki\nhänen kasvonsa tutkimattomiksi.\n\n»Sinun on se todistettava, Raoul», sanoi hän melkein rajusti, ikäänkuin\ntaistellen sellaista ajatusta vastaan, jota hän ei tahtonut uskoa.\n»Arvelusi perustuu ainoastaan yhdennäköisyyteen ja otaksumaan. Minä\nkaipaan enemmän, ennenkuin saatan hyväksyä tämän — tämän ajatuksesi,\nennenkuin saatan tehdä mitään...» Hän katkaisi lauseensa ja puri\nhuultansa synkän katseensa siirtyessä Saint Hubertista hellästi\nrakastettuun vaimoon, jonka suru vihloi häntä paljoa kipeämmin kuin\nhänen omansa. Hän meni hitaasti Dianan luokse.\n\n»Sinun olisi parasta paneutua levolle, Diane», virkkoi hän kalsean\näänensä muuttuessa kuvaamattoman helläksi. »Olet saanut kokea niin\npaljon kuin jaksat kestää. Sinun ei hyödyttäisi kuulla, mitä Raoulilla\non sanomista, ja meidän on koetettava mahdollisimman pian selvittää\ntämä surkea juttu.»\n\nDiana käänsi häneen päin kalpeat, rukoilevat kasvonsa. »Salli minun\nolla täällä,' Ahmed! Älä lähetä minua pois», kuiskasi hän arkaillen.\n»En usko jaksavani olla yksin juuri nyt. En häiritse teitä. En hiisku\nsanaakaan, jollette te tahdo. Mutta salli minun jäädä tänne!»\n\nKykenemättä sillä hetkellä epäämään häneltä mitään sheikki nyökkäsi\nmyöntymyksen merkiksi, viipyi hänen luonansa hetkisen, kohentaen sohvan\npieluksia mukavammin hänen ympärilleen ja painaen huulensa hänen\nvaaleaan tukkaansa, ennenkuin taaskin kääntyi Saint Hubertin puoleen.\n»No nyt, Raoul.»\n\nSaint Hubert veti tuolin likemmäksi.\n\n»Ensiksi haluamasi tiedot», virkkoi hän perin väsyneesti. »Olen\npahoillani, Ahmed, mutta niitä en saanut. Vaikkakin hän myöntää\nvihaavansa ja pelkäävänsä maurilaista, joka aina on ollut julma häntä\nkohtaan, ja vihaavansa ja pelkäävänsä maurilaisen muukalaiskumppaneita\njostakin syystä, jota hän ei tahdo ilmaista, hän ei kuitenkaan suostu\nkertomaan mitään siitä, mitä he ovat puuhailleet Algeriassa. Ja hän\nväittää, ettei hän tiedä mitään heidän salaisista hommistaan, etteivät\nhe luottaneet häneen ja ettei hän koettanutkaan ottaa selkoa heidän\ntoimistansa eikä aikeistansa. Minun yritykseni meni siis myttyyn samoin\nkuin sinunkin. Mutta päinvastoin kuin sinä minä uskon hänen puhuvan\ntotta. Hän ei tiedä muuta kuin sen, missä piirikunnissa he ovat käyneet\nja missä he sittemmin majailivat Tuggurtissa. Mutta sitä, vakuuttaa\nhän, ei kiduttamallakaan saada häntä ilmaisemaan. Miksi hän meitä\nluuleekaan — lapsi-raukka! Hänellä tuntuu olevan ihailtava kunniantunto\nja ihailtava määrä rohkeutta hennossa ruumiissansa. Alussa hän pelkäsi\nminua surkeasti. Hän näyttää varmasti uskovan ben Hassanin heimon\naluetta helvetin esipihaksi, jollei pidäkään sitä ihan helvettinä.\nMutta vihdoin sain hänet tajuamaan, että minä olen samanlainen\ntavallinen ihminen kuin hän itsekin, ja sitten hän puheli vapaammin,\nomasta elämästään nimittäin. Se on lyhyt tarina surullisesta elämästä,\njonka murheellisuutta ja viheliäisyyttä en luule hänen itsensä oikein\nkäsittävänkään ja joka on vietetty yhtämittaisilla vaelluksilla\nberberiläisvaltioissa, pääasiallisesti Tunisissa, vaikka viime vuonna\nhe olivat Marokossa, jonne myöskin useimmat hänen varhaisimmat\nmuistonsa tuntuvat palautuvan. Viime vuonna Marokossa, huomannet Ahmed,\nja juuri viime vuonna nähtiin siellä myöskin maurilainen Ghabah.» Hän\npysähtyi hetkiseksi, silmäillen sheikkiä terävästi. Mutta Ahmed ben\nHassanin katse oli suunnattu hänen jalkojensa alla olevaan mattoon, ja\nvähäisen keskeytyksen jälkeen Saint Hubert jatkoi tarinaansa. »Koetin\nottaa selkoa hänen varhaisimmista muistoistansa, mutta lukuunottamatta\nsitä, että maurilainen oli aina ollut julma, tuntuvat hänen\nlapsuusmuistonsa olevan hämäriä ja sekavia. Kun tiukkasin häneltä ja\nkoetin kiihoittaa hänen muistiaan, puhui hän hyvin epäselvästi ajasta,\njolloin hän ei ollut ihan yksin raa'an isäntänsä kanssa, ja jostakin\nhenkilöstä, jota hän tuskin muisti, joka oli ollut ystävällinen\nhänelle, kosketellut häntä hellin käsin pieksämättä häntä ja laulellut\nhänelle suloisella äänellään. Eräästä niistä lauluista hän näyttää\nmuistavan jonkun verran, vain omituisia katkelmia, mutta vaikka sävel\nhiukan muistuttaa muuatta vanhaa ranskalaista kehtolaulua, olivat sanat\nniin toivotonta arabian- ja ranskankielen sekasotkua, etten viisastunut\nniistä vähääkään. Eikä hän edes tiedä, oliko hänen unikuvaa muistuttava\nhenkilönsä mies vaiko nainen. Äitiä hänellä ei ole koskaan ollut,\nväittää hän, enkä tiedä, mistä hän luulee polveutuneensa. Koetteeksi\nmainitsin hänelle Ghabahin nimen, mutta se ei näyttänyt herättävän\nhänessä minkäänlaista miellettä, hän ei pienimmälläkään merkillä\nosoittanut tuntevansa sitä, ja minä pidin häntä tarkoin silmällä. En\nsiis oikeastaan ole saanut selville mitään sellaista, mitä voitaisiin\npitää pätevänä todistuksena siitä, kuka hän on, mutta siitä kaikesta\nhuolimatta minulla on se ehdoton vakaumus, että hän on etsimäni tyttö.\nHänen ja Isabeau de Chaillesin yhdennäköisyys on liian silmäänpistävä\nsivuutettavaksi. Siihen saakka, kunnes löydän maurilaisen ja saan\nvarmat todistukset siitä, onko hän ystävä-parkani murhaaja vai eikö\nole, pidän tyttöä Isabeau de Chaillesina — hänelle annettiin äitinsä\nnimi.»\n\n»Entä jos saat sen todistetuksi?» Sheikin ääni oli yhäti kova ja\nepäilevä, mutta Saint Hubert tunsi hänet ja arvasi, millaista taistelua\ntuon järkähtämättömän ulkokuoren alla käytiin.\n\n»Kunhan ensin sen todistan, _mon cher_», virkkoi hän säyseästi.\n»Kenties en löydäkään tätä miestä, joka yksin tuntee hänen syntyperänsä\nsalaisuuden. Ja jos löydänkin» — hän kohautti olkapäitänsä kuvaavasti\n— »kukapa tietää, mikä on lopputulos? Toistaiseksi en voi muuta kuin\nodottaa ja toivoa. Jumalan kiitos, että toivo on aina jälellä! Mutta\nmuista, Ahmed» — hän nousi puhuessansa seisomaan — »että joskin hyvin\nymmärrän tämän tytön tällä hetkellä läheisemmin huolestuttavan sinua,\nhänen tulevaisuutensa — olipa hän Isabeau de Chailles tai joku aavikon\nnimetön orpo — on minun asiani.» Hetkisen hän seisoi käsi sheikin\nleveällä olalla, mutta siirtyi sitten likemmäksi leposohvaa, jonne\nhäntä veti joku vastustamaton voima vastoin hänen tahtoansakin.\n\nJa hoikat, kylmät sormet, joita hän kumartui suutelemaan, puristuivat\ntiukasti hänen kätensä ympärille.\n\n»Raoul, pitääkö hän oikein todella Pojusta?»\n\nSärähtävä kuiskaus oli vähällä viedä hänen rohkeutensa, ja hänen\nkasvonsa olivat hyvin kalpeat, kun hän katsoi Dianan herttaisiin,\nmurheellisiin silmiin, katseli hillittömän sydänkaihon ja kaipauksen\nvallassa hennon viehkeätä, kaunista olentoa, joka kerran tiedottomana\noli levännyt hänen sylissänsä. Ja hänen ajatuksensa lensivät\ntoiseen pieneen, hentoon olentoon, joka vain tunti takaperin oli\nollut polvillaan hänen jalkainsa juuressa ja tuskaisesti itkien ja\nnyyhkyttäen rukoillut tietoja »herrastansa, joka oli äkäisenä lähtenyt\nhänen luotansa».\n\nHänen huulensa vavahtivat, ja hän pudisti päätänsä. »Mitäpä _minä_\ntietäisin naisensydämestä?» torjui hän äänessänsä katkeramman\nsurullinen sointu kuin Diana oli koskaan ennen kuullut ja poistui\nteltasta tummenevaan hämyyn.\n\n       *       *       *       *       *\n\nNoin kahdeksankymmentä kilometriä sheikin leiristä pohjoiseen\nvalaisi kaksi loimuavaa nuotiota samana iltana leiriä, jonka tarkka\njärjestys ja täsmälliset laitteet olivat sotilaalliset ja joka\noli hiljaisempi kuin se olisi ollut, jos yöpyjät olisivat olleet\nyksinomaan arabialaisia. Siellä ei ollut telttoja eikä kuormakameleja,\nei minkäänlaisia taakkoja hidastuttamassa nopeata samoamista. Eikä\nisomman nuotion ympärille ryhmittyneiden valkopukuisten olentojen luota\nkaikunut torvien eikä rumpujen ääniä. Taempana oli riveihin kytkettyjä\nhevosia ja muutamia pieniä myttyjä leirikalustoa.\n\nPienemmän nuotion ääressä istui käärmeenlumooja piittaamatta\nlentelevistä kypenistä, joita kuuroittain tippui hänen ympärilleen,\nja huomaamatta myöskään kahta kumppaniaan, tuijottaen roihuaviin\nliekkeihin, kummalliset silmänsä supistuneina miltei neulankärjiksi,\nohuilla huulillansa ilkeä hymy, toisen petolinnun kynsiä muistuttavan\nkäden yhtenään melkein hyväilevästi sivellessä hänen polvillansa\nolevaa isoa puukkoa, joka oli terävä kuin partaveitsi. Tätä uhkaavaa\nhahmoa katseli tuontuostakin vanhempi saksalainen, joka rauhattomasti\nasteli edestakaisin nuotion toisella puolella, kyeten huonosti\nsalaamaan epäluulojaan. Yhä kasvavan laukun sekaista epäluuloa kuvastui\nmyöskin niistä silmäyksistä, joita hän vähänväliä loi kansalaiseensa.\nViimemainittu istui pää käsien varassa kumaraisena satulanpeitteellä,\njoka oli levitetty parhaiksi kipunoiden yltämättömiin.\n\n_Gott im Himmel_, eikö miehellä ollut syytä olla vimmoissansa,\nmietti hän äkäisesti, nähdessänsä, että hänen vuosikausia kestänyt\ntyönsä pantiin vaaraan pelkän oikun vuoksi? Että von Lepelin pitikin\nnäin pettää hänen luottamuksensa! Von Lepelin, jonka hän oli niin\nhuolellisen harkinnan jälkeen valinnut niin monien hänelle tarjottujen\nkumppanien joukosta, joka osasi arabiankieltä paremmin kuin kukaan\nmuu häntä itseänsä lukuunottamatta ja joka topograafisesti tunsi\ntämän maan vieläkin paremmin kuin hän itse. Von Lepelin, johon hän oli\nluottanut, jonka monet hänelle uskotussa tehtävässä erinomaiset hyvät\npuolet olivat olleet paljoa painavammat kuin hänen muutoin loistavaa\nmainetodistustansa tahraava ainoa heikkous.\n\nNaiset — kaikkien yritysten kirous! Häntä oli varoitettu siitä\nvaarasta Berliinissä; siitä oli ollut runsaasti mainintoja\npaksussa asiakirjanipussa, jonka hän oli niin tyystin tutkinut,\nennenkuin oli lopullisesti valinnut apulaisensa. Mutta alaisensa\ntodella suuriin erikoiskykyihin katsoen hän oli ollut taipuvainen\nantautumaan siihen vaaraan. Ainahan oli jotakin uskallettava. Ja\nvon Lepel, ratsuväen kapteeni, oli sotilashenkilö — naisilla oli\nhänen elämänsuunnitelmassansa tärkeämpi sija kuin hänen johtajansa\najatuksissa. Naiset — pyh! Hän kohautti vankkoja hartioitansa\nhalveksivasti. Mitäpä he merkitsivät hänelle, joka oli koko sydämestään\nkiintynyt työhönsä, joka rakasti yksinomaan valtiollista vehkeilyä\nja oli omistanut koko elämänsä sille? Hänestä he olivat ainoastaan\nvälikappaleita määrätyn tarkoituksen saavuttamiseksi, vain mahdollisia\näitejä, välttämätön paha, joka oli olemassa vain rodun, koko maailman\nainoan mitään merkitsevän rodun, jatkamista varten. Toista vuotta\noli von Lepel ollut näyttämättä merkkiäkään hänessä piilevästä\nheikkoudesta; mutta nyt, juuri kun häntä olisi kipeimmin tarvittu, oli\ntullut romahdus, tämä hulluus, alkuasukastyttöön kohdistunut mieletön\nintohimo, joka uhkasi saattaa vaaraan koko heidän yrityksensä. Ja minkä\ntähden? Se oli pelkkä ohimenevä mieltymys, päähänpisto, jota kestäisi\nvain niin kauan kuin hänen huikenteleva luonteensa sanelisi, mutta joka\nsillä hetkellä nieli kaiken muun paitsi hänen halunsa tyydyttämistä.\n\nJa sillä välin oli hänen, Carl Röstin, joka piti tätä salaista\ntehtäväänsä Algeriassa koko elämänsä huippusaavutuksena, ollut pakko\nheidän työnsä ollessa perin vaikeassa ja vaarallisessa vaiheessa\ntuhlata kallista aikaa ja rientää tämän rakastuneen soturin\nkintereillä, koska hän ei rohjennut päästää kumppaniansa yksin, koska\nvon Lepel oli ehdottoman välttämätön hänelle samoin kuin hänkin\nvon Lepelille. Hetki oli heille kummallekin ratkaisevan tärkeä, ja\nvähäisinkin poikkeaminen velvollisuuden tieltä saattoi merkitä kaiken\ntehdyn tuhoutumista.\n\nHeidän työnsä oli viime aikoihin saakka sujunut loistavan lupaavasti,\nmutta äskettäin oli sattunut sarja aavistamattomia vastoinkäymisiä,\nja ketjussa, jonka hän oli mielinyt koota käsiinsä kokonaisena\nja eheänä, oli katkenneita renkaita; hän ei ollut saanut kaikkia\nodottamiansa tietoja, ja parilta taholta, joilla työskenteli hänen\nluotetuimpia ja toimeliaimpia asiamiehiään, ei ollut kuulunut\nmitään. Missä oli vika, ja kenen oli syy? Nyt saattaisi seisahdus\nkoitua tuhoisaksi. Vielä kolme kuukautta takaperin oli kaikki käynyt\ntäsmällisesti kuin kello, eikä selostusten säännöllinen lähettäminen\nBerliiniin ollut kertaakaan keskeytynyt, mutta kolmen viime kuukauden\naikana oli tietoyhteys kaksi kertaa vakavasti katkennut. Ja hänen\nlevottomuuttansa pahensi Tuggurtissa varastetun lompakon ärsyttävä\nmuisto. Tosin olivat paperit kirjoitetut salakielellä ja saattoivat\nkäydä kauppamatkustajan selostuksista, jollaisia ne olivat olevinansa,\nmutta se oli siitä huolimatta kovan onnen sattuma, josta saattoi\nolla turmiolliset seuraukset ja joka oli pakottanut hänet jälleen\npukeutumaan alkuasukkaiden asuun ja tehnyt Tuggurtin niin vaaralliseksi\nseuduksi, että hän olisi karttanut sitä, jos olisi voinut. Mutta se\nei käynyt päinsä. Tuggurt oli hänen toimintansa keskikohta. Ja nyt\nhänellä oli taskuissansa niin paljon papereita, ettei hänen olonsa\ntuntunut oikein mukavalta, papereita, jotka olivat vieläkin tärkeämpiä\nja vieläkin vaarallisempia ja valaisevampia kuin häneltä varastetut\nasiakirjat. Ne olisi aikoja sitten pitänyt luovuttaa asiamiehelle,\njonka piti kohdata heidät pienessä linnuekaupungissa, mutta joka ei\nollut sinne saapunut. Ja miksi hän oli jäänyt tulematta? Olivatko\nranskalaiset sotilasurkkijat olleet nokkelampia kuin hän luuli ja\nsaaneet vihiä hänen liikkeistänsä ja pyydystäneet hänet ansaan?\nMutta ranskalaisten sotilasurkkijat — Röst sylkäisi halveksivasti.\nPaksupäisiä tolvanoita, joiden puuhat olivat lapsellisen tehottomia\nja läpikuultavia, jotka hymyillen ottaisivat vastaan kenet tahansa,\njoka viitsisi heille tarjoutua — ajatella vain Meyeriä, joka oli\nvuosikausia ollut heidän urkkijanaan ja lähettänyt selostuksiensa\nkaksoiskappaleet Berliiniin! Ja heillä oli palveluksessansa myöskin\narabialaisia, mokomillakin. Sen hän oli saanut tietää sanomasta, jonka\nN:o 7 oli lähettänyt hänelle Tuggurtiin, vaikka N:o 7 ei itse ollutkaan\nilmestynyt. N:o 7:n sanoma oli sisältänyt erityisen varoituksen\neräästä vaeltavasta arabialaisesta, joka harjoitti hevoskauppaa, mutta\njoka oli jollakin tavoin herättänyt hänen samalla kertaa rohkean ja\narkailevan apurinsa epäluuloja. Carl Röst ajatteli hänelle lähetettyä\ntarkan yksityiskohtaista kuvausta ja kohautti taaskin halveksivasti\nolkapäitänsä. Mainio työskentelijä, mutta arka sielu tuo N:o 7,\nnäki kuoleman väijyvän jokaisen nurkan takana ja kylpi aina hiessä\npelokkaiden aavistusten vaivaamana!\n\nKauan ja hartaasti hän sadatteli poissaolevaa N:o 7:ää. Hän olisi\nkiroillut vieläkin hartaammin, jos olisi tiennyt, että hänen\ntaskussansa oleva selostus oli kadonneen työkumppanin viimeinen\npalvelus isänmaalle, joka oli maksanut hänelle huonon palkan uutterassa\npuuhassa ja vaaroissa vietetystä elämästä, ja että hän nyt virui\neteläisillä hiekkalakeuksilla haalistuvana luukasana Ahmed ben Hassanin\nkuula vaalenevassa kallossansa.\n\nJa joskin hän olisi sen tiennyt, on epäiltävää, olisiko se tieto\naiheuttanut hänelle mieskohtaista surua, sillä hänestä eivät\nsotilasurkkijat olleet ihmisiä vaan koneen hampaita, pelkkiä\nnappuloita, jotka suorittivat tehtävänsä — ja sitten poistuivat\nkenenkään huomaamatta ja muistamatta.\n\nKyllästyneenä yksitoikkoiseen kävelyynsä ja jo ennestään väsyneenä\nistuttuansa pitkän päivän satulassa Röst tuli likemmäksi nuotiota\nja heittäytyi pitkäksensä hietikolle von Lepelin viereen. Muutamia\nminuutteja hän loikoi ääneti, täyttäen vanhaa merenvahaista piippuansa\nkunnioittavan huolellisesti, samalla kun hänen mieleensä kasaantunut\nkiukku äityi, kunnes se äkkiä kuohahti.\n\n»Kuinka kauan tätä hupsuutta vielä jatkuu, Hugo?» kivahti hän. Se\noli alkuna öiselle väittelylle, joka oli riehunut heidän välillänsä\naina siitä alkaen, kun he lähtivät Tuggurtista, ja von Lepel kohotti\nverkkaisesti päätänsä, tuijottaen häneen sinisillä silmillään, joissa\nhehkui vaarallinen kiilto.\n\n»Niin kauan, kunnes saan, mitä tahdon», vastasi hän kovin röyhkeästi.\n\nRöstin käsi ojentui äkäisen torjuvasti. »Mitä _sinä_ tahdot», tokaisi\nhän katkerasti. »Maksetaanko sinulle palkkaa sitä varten, että saisit,\nmitä _itse_ haluat, ja sitä varten, että tuhlaisit aikaasi ja tarmoasi\nrakkausseikkailuihin? Oletko unohtanut, mikä olet ja missä olet? Oletko\nunohtanut, ettet ole oma herrasi? Aikasi, tarmosi, koko olemuksesi\nei ole omasi, vaan isänmaan. Tiesin tällaisen vaaran olevan olemassa\nsuostuessasi Berliinissä ottamaan sinut mukaani. Mutta luotin sinun\nkunniantuntoosi — _du lieber Gott_, jos olisin aavistanut, kuinka\npahasti sinä minut pettäisit! Ja juuri nyt, juuri tällä hetkellä,\njolloin on ehdottoman tärkeätä, että työmme ei keskeytyisi, jolloin\nminun olisi välttämättä oltava Tuggurtissa siltä varalta, että numero\nseitsemän...»\n\n»Sinun ei olisi tarvinnut lähteä», pisti von Lepel kylmästi väliin.\n»Huomautinhan sinulle, että mieluummin hoitaisin tämän jutun yksin.»\n\n»Nyt ei ole aika meidän kummankaan olla yksin», vastasi Röst. »Sinä\ntiedät sen yhtä hyvin kuin minäkin. Koko tehtävämme onnistuminen\nriippuu siitä, että työskentelemme yhdessä. Tällä mielettömällä\nhupsuudellasi panet vaaraan enemmän kuin tiedätkään. Ja sanon sen\nsinulle suoraan, Hugo, minä olen saanut siitä kyllikseni. Ja vielä\nsanon sinulle suoraan, etten luota tähän maurilaiseen. Älä katso\nhäneen!» huomautti hän terävästi. »Hän pitää meitä silmällä nuotion\nylitse, enkä halua hänen arvaavan, että puhumme hänestä.»\n\nVon Lepel potkaisi kyteviä varpuja, niin että ne syttyivät ilmiliekkiin.\n\n»Maurilaisessa ei ole mitään vikaa», kehaisi hän varmasti. »En ymmärrä,\nminkä tähden häntä epäilet. Hänen sydämessänsä ovat samat pyrkimykset\nkuin meidänkin. Ja nytkin hänellä on sama kannustin kuin minulla,\nvaikka kokonaan toisista syistä. Ja lopuksi hän saa, mitä tahtoo, sillä\nkun minä olen suoriutunut tytöstä, saa hän hänet takaisin tehdäksensä\nhänelle, mitä haluaa. Mutta ensin tyttö joutuu minulle», lisäsi hän\nsilmiensä välähtäessä äkkiä.\n\n»Ei, niin kauan kun minä voin sen estää», huusi Röst vimmastuneena.\n»Olet mennyt jo kyllin pitkälle, Hugo. Sinä haluat tyttöä hetkelliseksi\nleikkikaluksesi. Haluat kostaa pojalle, joka teki tyhjiksi\nkevytmieliset aikeesi. Mutta nyt tiedät, kuka tämä poika on, tiedät,\nmillainen maine hänen isällänsä on tässä maassa, ja tunkeutuessasi\nhänen alueellensa panet järjettömän paljon alttiiksi ja oman\nhenkesi vaaraan — en puhu mitään minun hengestäni — ja mitä varten?\nTyydyttääksesi ohimenevän päähänpistosi! Sinä hupsu, henkesi ei ole\nomasi leikkiäksesi sillä. Henkesi on Kaiserin — suokoon Jumala hänelle\nmenestystä — ja asian niin ollen kiellän minä, esimiehesi ainakin tällä\nretkellä, sinua enää astumasta askeltakaan tässä hullussa jutussa. Se\non viimeinen sanani, Hugo. Me lähdemme huomenna takaisin Tuggurtiin.»\n\nVon Lepel pyörähti nopeasti häneen päin.\n\n»Me _emme_ lähde takaisin Tuggurtiin huomenna», sihahti hän hampaitansa\nkiristellen. »Sinä saat lähteä, jos haluat. Mutta sinä menet yksin.\nMaurilainen on minun puolellani, ja myöskin kaikki muut miehet ovat\nminun tukenani. Arveletko maurilaisen luopuvan kostostansa? Hän on\nistunut joka yö, hyväillen tuota veistä, joka on hänen polvillansa, ja\nhautoen siivoa työtä, jonka hän aikoo sillä tehdä. Luuletko miesten\nluopuvan rahoista, jotka heidän on vielä saatava — vaikka Jumala\ntietää, että he saivat yllin kyllin, ennenkuin lähtivät Tuggurtista.\nHe ovat kaikki tunisilaisia, muutoin he eivät olisi lähteneet. Vain\njälkienvainuaja on algerialainen, ja hän hoputtaa meitä eteenpäin\nainoastaan sen tähden, että hän tuntuu vihaavan ben Hassanin heimoa.\nEi, hyvä ystävä; olemme edenneet liian kauaksi kääntyäksemme takaisin.\nLaske alas kätesi, Röst!» ärähti hän äkkiä. »Revolverini on taskussa,\nja tähtään sillä sinuun. Eikä meille kummallekaan olisi hyötyä toisen\nsurmaamisesta. Olet myöntänyt tarvitsevasi minua, ja vaikka minä\nlienenkin hullu, en ole kyllin hupsu uskoakseni pystyväni suorittamaan\ntehtävää yksin, ilman sinua. Äsken olit vähällä unohtaa työmme, etkö\nollutkin, Carl-ystäväni? Mutta sinun ei tarvitse kiittää minua siitä,\nettä muistutin siitä sinulle. Vähäinen, hetkellinen viivytys ei ole\ntyöllemme turmioksi. Eikä viivytyksestä tule pitkäaikainen, sen lupaan.\nKaikkivaltias Jumala, ihmisen täytyy hieman huoahtaa. Minä olen soturi\nja inhimillinen olento enkä salaisen tietotoimiston kone, kuten sinä\nolet. Minun suonissani virtaa verta eikä mustetta.\n\n»Eikä elämää kestä ikuisesti. Kokonaisen vuoden olen elänyt kuin munkki\nja uurastanut kuin kaleeriorja. Ole järkevä, Röst! Suo minulle viikko\ntai pari! Sitten palaan ankaraan elämään ja jokapäiväiseen raadantaan.\nOnko se sovittu, Carl?» Hän ojensi kätensä vilpittömän näköisenä,\nja Röst tarttui siihen vastahakoisesti. »Sopimus on yksipuolinen»,\nvirkkoi hän virnistäen, »mutta sinä et jätä minulle vaihtoehtoa.\nSinun puolellasi on voimaa, koska juuri sinä pestasit nämä miehet ja\nmaksoit heille palkan — maksoit, saanen huomauttaa, rahoilla, jotka\neivät olleet sinun omiasi ja jotka oli annettu kokonaan toisenlaista\ntarkoitusta varten.»\n\nVon Lepel naurahti keveästi. »Minun rahojani — eivät kylläkään»,\nvastasi hän Huolettomasti. »Kapteenin palkka ei ole runsas. Mutta rahat\nhankitaan jollakin tavoin takaisin, jollei turhantarkka omatuntosi\nsalli merkitä niitä 'satunnaisiksi menoiksi' — kun pääsemme kotiin.»\n\n»_Kun_!» Röstin sävyssä oli häive, joka nosti pilven von Lepelin\nkasvoille.\n\n»Mikä sinua tänä iltana riivaa, Carl?» kysyi hän ärtyneesti. »Puhut,\nikäänkuin epäilisit, pääsemmekö lainkaan kotiin.\n\n»Alatko sinäkin, juuri sinä, hermostua?»\n\n»Hermostua? En!» vastasi Röst halveksivasti. »En ajattele itseäni enkä\nsinua. Ajattelen työtämme...»\n\n»Oh, hitto vieköön työn. Heitä se mielestäsi ainakin täksi illaksi! Työ\nei joudu tästä kärsimään. Olenhan sen jo sinulle sanonut. Salli minun\nsaada käsiini tyttö ja opettaa tuolle nenäkkäälle nuorukaiselle läksy,\njota hän ei pian unohda! Sitten minä olen taaskin palveluksessasi,\nkunnes tämä iänikuinen työ päättyy. Olisi joka suhteessa ollut parempi,\njos olisit suonut tuon vastapäätä istuvan synkkämielisen ystävämme\ntappaa sen nulikan silloin, kun hänellä oli siihen tilaisuus.»\n\n»Kerrankin olen yhtä mieltä kanssasi», myönsi Röst kerkeästi. »Hän ei\ntodennäköisesti ole unohtanut meitä, ja siinä piilee vaaramme. Hänen\nalueellensa meneminen on hulluutta.»\n\nVon Lepel heilautti kättänsä, ikäänkuin pyyhkäisten syrjään toisen\nhuomautukset.\n\n»Me olemme vain päivänmatkan heistä jälessä», puhui hän innokkaasti,\n»ja heitä hidastamassa on tyttö. Uskon meidän saavuttavan heidät,\nennenkuin he ehtivät sinne. Ja jollemme saavuta, auttaa meitä joku\nonnellinen sattuma. Älä ole noin kolkon näköinen, mies! Ota asia\nparemmalta kannalta. Onni suosii meitä, sen vakuutan sinulle.\nEsimerkiksi se kirottu poika. Hän ei aavistakaan meidän olevan ihan\nkintereillänsä. Hän ei aavista, mokomakin suuriluuloinen nallikka, että\njotkut niistä miehistä, joille hän Tuggurtissa tuhlasi rahaa, ottivat\nkultaa meiltäkin ja kavalsivat hänen salaisuutensa yhtä iloisesti kuin\nmeidänkin. Oli vain kysymys siitä, kumpi tarjoaa enemmän. Hän huomaa\nerehtyneensä ennen pitkää, eikä hän pidä ylvästä päätänsä enää niin\npystyssä, kun minä olen suoriutunut hänestä — senkin sika.» Hänen\noma päänsä keikahti röyhkeän uhmaavasti pystyyn, ja hänen huulillaan\nväikkyi kummallinen, julma hymyn häive, kun hän nousi pystyyn ja jäi\nseisomaan, silmäillen Röstiä varman luottavasti.\n\nJa Röst katsoi värähtämättä häntä silmiin. »Saattaa niin olla»,\nvirkkoi hän hitaasti, »mutta minua ei haluta pohtia sitä asiaa\nsen enempää. Minä olen esittänyt vastalauseeni, mutta sinä tahdot\nkulkea omaa tietäsi. Mutta varoitan sinua, että jos työllemme tulee\nsinun tähtesi vielä muita esteitä, et saa toivoa minun selvittävän\nasioitasi Berliinissä. En säästä sinua, sittenkun minun on annettava\nselostukseni. Ja vielä toinenkin varoitus, Hugo. Ole varovainen tuohon\nmaurilaiseen nähden, sillä sanon sinulle vielä kerran — en luota\nhäneen.»\n\nHetkisen von Lepel katsoa mulkoili häneen, mutta kääntyi sitten\ntoisaalle, naurahtaen äkäisesti.\n\nMuutamien minuuttien kuluttua he olivat molemmat kietoutuneet\npeitehuopiinsa ja nukkuivat, kuten olivat totuttautuneet nukkumaan,\nmilloin ja missä heidän sopi.\n\nMutta kauan sen jälkeen, kun he olivat vaipuneet uneen, istui\nmaurilainen yhäti hievahtamatta puukko polvillansa, tuijottaen miltei\ntyyten sammuneen nuotion punaisiin kekäleihin, hautoen kostoansa ja\ntyydyttäen julmaa sydäntänsä ajattelemalla, millaisia kärsimyksiä hän\nnautinnoksensa tuottaisi tytölle, joka koko elämänsä ajan oli ollut\nhänen tyhjiin rauenneen halunsa jokapäiväisenä muistutuksena.\n\n\n\n\nIX\n\n\nRaoul de Saint Hubertin hämmästyttävää ilmoitusta seuranneet kolme tai\nneljä päivää olivat vaikeata aikaa kaikille Ahmed ben Hassanin leirin\nasukkaille. Itse Saint Hubert, joka joka päivä vietti useita tunteja\nyksinäisen tytön luona El-Hassissa, kärsivällisesti koettaen tunkeutua\nsen pilven lävitse, joka tuntui verhoavan hänen lapsuusaikaisia\nmuistojansa, palasi joka käynniltään yhä varmemmin uskoen Jasminissa\nlöytäneensä etsimänsä perijättären. Tytön ja madame de Chaillesin\ntavaton yhdennäköisyys, heidän ääniensä ja eleittensä merkillinen\nsamanlaisuus ja monet muut pienet yhtäläiset piirteet, jotka hän\nlähemmin tutustuttuansa huomasi ja joiden hän selitti voimakkaasti\nmuistuttavan hänen ystävänsä puolisoa, vain lujittivat hänen\nvakaumustansa ja haihduttivat kaikki epäilykset, joita hänen mieleensä\noli saattanut hiipiä.\n\nJa jokapäiväiset käynnit El-Hassissa tekivät muutakin kuin varmistivat\ntätä lujaa uskoa ja saivat helläsydämisen ja intomielisen ranskalaisen\npyyhkäisemään syrjään monet esteet, jotka tuntuivat vastustavan hänen\njärkeilyänsä, ja takertumaan ohueen lankaan, jonka varassa hänen\nolettamuksensa oli. Hänen harrastuksensa ja myötätuntonsa olivat jo\nalusta alkaen virinneet ja kävivät yhä voimakkaammiksi sitä mukaa\nkuin hän joka päivä oppi paremmin ymmärtämään tytön luonnetta, joka\nherätti hänessä samalla kertaa sekä sääliä että ihailua. Tytön\nkärsivällisyys ja lempeys, hänen täydellinen itsensäkieltämisensä hänen\nosoittaessansa horjumattomasti kiintyneensä mieheen, joka oli tehnyt\nhänelle vääryyttä, ja hänen itsepintainen uskollisuutensa aikaisempia\nliittolaisiansa kohtaan tehosivat Saint Hubertin luontaiseen\nritarillisuuteen, ja entistä varmemmin hän päätti, että vaikka lopulta\nkävisikin ilmi, ettei tyttö ollut Isabeau de Chailles, joksi hän häntä\nuskoi, ajattelisi hän tytön tulevaisuutta huolehtien erikoisesti hänen\nmenestyksestänsä. Diana oli useista syistä taipuvainen uskomaan häntä,\nmutta pelkäsi hänen arvelunsa toteutumista, joka vain tekisi Pojun\nrikkomisen yhä pahemmaksi pulmaksi, vieläkin hirveämmäksi kuin se oli\naluksi näyttänyt. Senvuoksi Dianasta tuntui Saint Hubertin päättely\nsekä johdonmukaiselta että sitovalta, ja kreivin paljastukset vain\nsyvensivät vastuunalaisuudentuntoa, joka häntä painoi, ja kiihoitti\nhänen vakavaa haluansa noudattaa naisellisen sydämensä kehoitusta.\nMutta eivät pyynnöt eivätkä rukoukset jaksaneet järkyttää sheikin\nhorjumatonta päätöstä. Yhä vielä epäillen tai ainakin tahtoen näyttää\nepäilevänsä Ahmed kuunteli äänettömänä kaikkia Saint Hubertin\ntoiveikkaita vakuutuksia ja vastusti innokkaasti Dianan vetoomuksia.\nHän oli ehdottomasti päättänyt, ettei Dianan pitäisi mennä käymään\nEl-Hassissa.\n\nVieläpä hän jostakin syystä, jota hän ei tahtonut selittää, vaati\njyrkästi, ettei ainoakaan vihjaus tytön mahdollisesta syntyperästä\npääsisi Pojun korviin. Ja siinä suhteessa Diana pakostakin oli yhtä\nmieltä hänen kanssansa, sillä Pojun suhtautumisen vuoksi oli mahdoton\nedeltä käsin arvata, minkä vaikutuksen se tieto tekisi häneen. Hän\noli kirjaimellisesti totellut isänsä määräystä eikä ollut enää\nkäynyt El-Hassissa, jättäen tytön ajattelemaan, mitä halusi. Ja\npaluu-illastansa saakka hän ei ainoastaan ollut kieltäytynyt puhumasta\ntytöstä, vaan oli lisäksi vetäytynyt jöröttelemään yksinänsä ja\npysytellyt jäykästi erossa perhepiiristä. Dianakin oli tavannut hänet\nvain kerran, lyhyen, ainoastaan viisi minuuttia kestäneen puhelun\naikana, joka oli ollut kiusallinen ja epätyydyttävä heistä molemmista.\n\nJoukko nuoria hevosia oli paraillaan opetettavina ratsuiksi, ja se\ntarjosi hänelle tekosyyn olla poissa muiden seurasta. Hän oli viettänyt\npäivänsä ankarassa touhussa ratsastusmestarien parissa, joiden kanssa\nhän oli uurastanut auringon noususta sen laskuun saakka, väsyttäen\nitseänsä raskaassa ruumiillisessa työssä, turhaan koettaessaan unohtaa\nalituisesti rinnassansa riehuvaa sielullista myrskyä, rakkauden ja\nvihan välistä taistelua, joka päiväiseen aikaan, kun hänen oli pakko\nkeskittää kaikki ajatuksensa ja koko huomionsa käsittelemiinsä,\nvaikeasti hillittäviin eläimiin, pysyi hieman tyynempänä, mutta joka\naina iltaisin alkoi jälleen raivota yhtä vimmaisesti kuin ennenkin ja\nteki yksinäisyydessä — hänen entisen telttansa paikalle pystytetyssä\nuudessa teltassa — vietetyt pitkät tunnit tuskaiseksi helvetiksi,\nuurtaen hänen kasvoihinsa lähtemättömiä vakoja. Häntä oli palvelemassa\nainoastaan S'rir, sillä Ramadan oli huolehtimassa El-Hassin leiristä;\nhän oli yksin ajatuksineen, yksin jäytävine katumuksineen, ja hitaasti,\nmutta varmasti se tukahdutti vihan, jonka vallassa hän vielä luuli\nsydämensä olevan.\n\nJa Caryll oli muuttunut melkein yhtä yksinäiseksi erakoksi kuin hänen\nveljensäkin oli. Hän oli alusta alkaen ollut kylmän eristäytyvä\nja luoksepääsemätön; hän näyttäytyi toisten seurassa vain vähän\naikaa kerrallaan ja niin harvoin kuin kohteliaisuus suinkin myönsi.\nAinoastaan Saint Hubertin seurassa hänen jäykkyytensä vähän laukesi,\nmutta silloinkin hän oli vaitelias ja itseensäsulkeutunut. Hän ei ollut\nhiiskunut mitään siitä, että Poju oli aamuvarhaisella käynyt hänen\nteltassaan, eikä kertaakaan vihjaissut _café mauressa_ sattuneeseen\nmellakkaan, josta sheikki ei vielä tiennyt mitään.\n\nMutta Saint Hubert oli heti arvannut, että kadonnut tyttö, Caryllin\nmielenkiinnon herättäjä, oleili nyt El-Hassissa. Ja Pojun saapumisen\njälkeisenä päivänä hän oli mutkattomasti kajonnut tapahtumaan ja\nsuoraan tiedustanut Caryllilta tytön ryöstäjää. Tähän kysymykseen\nhän oli saanut vain happamen vastauksen: »En tiedä. En tuntisi sitä\nkirottua raakalaista, jos hänet näkisinkin.» Mutta Saint Hubert oli\nlukenut totuuden hänen punehtuneista kasvoistansa ja hänen silmiinsä\nvälähtäneestä vihan leimahduksesta.\n\nJa aina toivoen saavansa lisävalaistusta asiaan, joka melkein\nyksinomaan askarrutti hänen mieltänsä, hän oli ihan peittelemättä\nkertonut Caryllille samana iltapäivänä El-Hassissa tekemästään\nhavainnosta, vaatinut häntäkin puolestansa olemaan avomielinen,\nkumonnut hänen vastaväitteensä ja udellut häneltä vähitellen kaikki,\nmitä hän tytöstä tiesi. Mutta Caryll ei ollut osannut ilmaista mitään\nsellaista, mitä Saint Hubert ei jo ollut saanut selville, ja tämä\nensimmäinen avomielisyyden purkaus oli samalla ollut myöskin viimeinen.\nSenjälkeen oli Saint Hubert nähnyt häntä yhtä vähän kuin muutkin.\n\nJa tällä tavoin oli hitaasti vierinyt neljä päivää surkeassa\njännityksessä. Dianaa oli niiden aikana kalvanut ankara levottomuus,\njonka vain sheikin tavallistakin hellempi esiintyminen oli tehnyt\nsiedettäväksi. Ainoastaan heidän ollessansa kahden kesken syvenivät\nsyvät rypyt, jotka olivat synkistäneet Ahmedin kasvoja Pojun\npaluusta saakka. Vain silloin salli hän Dianan nähdä vilahduksenkaan\ntaistelusta, jota hän kävi mielessään, samalla kun Saint Hubertin\nlujan vakaumuksen herättämä epäilys ponnisti sitä melkein intohimoista\ntoivetta vastaan, ettei hänen poikansa uhri osoittautuisi Isabeau\nde Chaillesiksi, jonka kohtalo oli niin kauan kiinnittänyt hänen\nmieltänsä. Hän ei voisi tehdä mitään, ennenkuin saisi varmuuden. Ja kun\nhän sen saisi, mitä hän sitten voisi tehdä? Kerran toisensa jälkeen hän\nkysyi sitä itseltään.\n\nJos tyttö olisi de Chaillesin tytär, voisiko hän pakottaa Pojun\nantamaan saman myöhäisen hyvityksen kuin hän itse oli antanut sille\nnaiselle, jolle hän oli tehnyt vääryyttä? Rakkautta, joka oli ollut\nhänen ja hänen vaimonsa pelastus, ei ehkä olisi tässä toisessa\ntapauksessa. Pojun todelliset tunteet olivat tuntematon suure. Ja jos\nhän sitoisi tytön rakkaudettomaan avioliittoon vain välttämättömyyden\npakosta, eikö siitä saattaisi koitua tytölle vieläkin suurempia\nkärsimyksiä kuin hän oli tähän saakka kestänyt?\n\nTulevaisuus tuntui toivottamalta pulmalta, joka näytti päivä päivältä\nkäyvän yhä toivottomammaksi ja sekavammaksi. Ja tästä vaikeudesta oli\nalkuperäisesi vastuussa juuri hän itse.\n\nIsäin synnit.\n\nHänen omansa ja nyt Pojun.\n\nHäpeä ja katumus, jotka olivat painaneet häntä kaksikymmentä vuotta,\neivät olleet milloinkaan tuntuneet niin tuskallisilta kuin nyt. Ei\nmilloinkaan ollut Nemesiksen käsi tuntunut rusentavan häntä niin\nraskaasti.\n\nSaint Hubertin aina iltaisin poistuttua omaan telttaansa, jättäen\naviopuolisot yksin, oli Diana nähnyt miehensä häneen suunnatuissa\nsilmissä ilmeen, joka oli nostanut nyyhkytyksen hänen kurkkuunsa ja\nkiidättänyt hänet Ahmedin syliin sääliväisen myötätunnon vallassa\nkuiskaillen vakuuttamaan rakkauttansa ja suuteloillaan tukahduttamaan\ntoisen huulilta pusertuvat katkerat itsesyytökset. Mennyt oli\nmennyttä, väitti hän, ja oliko hän kertaakaan moittinut Ahmedia? Ja\nmitä olisi hänen elämänsä ollut ilman Ahmedin rakkautta, ilman hänen\nkumppanuutensa tuottamaa riemua? Se olisi ollut tarkoitukseton,\nepätäydellinen elämä.\n\nJollei Ahmed olisi ottanut häntä niinkuin otti, jollei hän olisi\npakottanut häntä tunnustamaan naisellisuuttansa, ei hän olisi\nmilloinkaan saanut tuntea syvää onnea, jonka hän Ahmedin toimesta oli\nsaanut vaimona ja äitinä. Pitikö Ahmedin rääkätä itseänsä jatkuvasti\nmuistelemalla sellaista, minkä hän, Diana, oli aikoja sitten\nunohtanut? Eikö Ahmed ollut sovittanut, enemmänkin kuin sovittanut,\nnoita muutamia lyhyitä onnettomia kuukausia vuosikausien uskollisella\nrakkaudella ja huomaavaisuudella, joka oli käynyt yli hänen odotustensa\nja tehnyt heidän yhdyselämänsä ihanteelliseksi kumppanusliitoksi?\nJa totisesti oli Ahmed saanut maksaa hinnan siitä surusta silloin,\naikanansa, kestämällä murhetta, suurempaa kuin hänen, Dianan, oli\nkoskaan tarvinnut kestää. Kärsimysten kautta oli rakkaus tullut heille\nmolemmille, sellainen rakkaus, joka oli liian ylevä jättääksensä sijaa\npahoittelulle, liian täydellinen turmeltavaksi katkerilla muistoilla.\n\nSiten oli hän vetoavasti puhellut Ahmedille, kuten hän oli tehnyt\nlukemattomia kertoja ennenkin, kun katumus oli masentanut miestä, niin\nettä hänen sydäntänsä vihloi.\n\nVain hän yksin näki Ahmedin silloin, kun häneltä oli kiskaistu pois\nluonteenomainen kopean ylpeyden naamari, vain hän näki sheikin syvän\nnöyrtymyksen, jota hän tuskin jaksoi kestää.\n\nEikä Ahmedin kalvava katumus ollut edes heidän avioelämänsä alkuaikoina\npukeutunut niin katkeriin muotoihin kuin neljänä viimeksi kuluneena\npäivänä; sen jälkeen, kun Ahmed oli ensiksi tajunnut rakastavansa\nvaimoaan, ei hän koskaan ollut osoittanut kiintymystään niin avoimesti\nja pidättymättä. Hän oli aina Dianaa kohtaan huomaavainen ja lempeä,\nmutta Pojun paluun jälkeen oli hänen hellä huomaavaisuutensa ollut\nsuurempi kuin Diana oli koskaan ennen kokenut. Hänen kaikki tekonsa,\nkaikki sanansa ja eleensä ja kaikki ajatuksensa näyttivät keskittyvän\nDianaan.\n\nVain yhdessä asiassa hän vastusti vaimoansa, ainoastaan yhdessä\nsuhteessa hän oli järkkymätön kuin kallio. Hellimpinäkin,\ntaipuvaisimpinakin hetkinänsä hän sittenkin pysyi lujana El-Hassissa\nolevaan tyttöön nähden tekemässänsä horjumattomassa päätöksessä,\neivätkä Dianan kaikki rukouksetkaan jaksaneet suostuttaa häntä\nmuuttamaan ratkaisuansa.\n\nEl-Hassiin ei Diana saanut lähteä — hänen suostumuksellaan.\n\nRohkenisiko hän mennä ilman sitä?\n\nViimeisten neljän päivän kuluessa oli se ajatus usein johtunut hänen\nmieleensä, mutta hän oli koettanut karkoittaa sen heti, kun se oli\ntullut, sillä hänen suunnittelemansa teko tuntui käyvän yli hänen\nvoimiensa. Hänen puolisonsa sana oli laki häneenkin nähden, ja\nkaikkina heidän yhdessäolonsa vuosina hän ei ollut kertaakaan pystynyt\nmenettelemään vastoin miehensä vähäisintäkään toivetta. Joka kerta\nhänen oli ollut pakostakin mukauduttava Ahmedin tahtoon.\n\nOlisiko hänellä rohkeutta vastustaa sheikkiä nyt?\n\nKauan, hyvin kauan sitten hän oli oppinut tottelemaan pelosta, ja\nsitten herännyt rakkaus oli tehnyt sen helpoksi. Mutta hänen kaikesta\nrakkaudestansa huolimatta hän tunsi vanhan pelon vielä väijyvän hänen\nsydämensä pohjalla.\n\nSaattaisiko hän edes noudattaakseen oman omantuntonsa vaatimuksia\nponnistautua rikkomaan sitä sääntöä vastaan, joka oli vuosikausia\nohjannut hänen elämäänsä? Olisiko hänellä kylliksi siveellistä voimaa\ntahallaan uhitellaksensa Ahmedin tahtoa ja hänen välttämättömästi\nseuraavaa vihaansa? Ahmed ei ikinä ymmärtäisi niitä syitä, jotka häntä\nkannustivat. Hän pitäisi vaimonsa tekoa ainoastaan hänen lausutun\nmääräyksensä törkeänä rikkomisena, hänen toiveittensa suoranaisena\nvastustamisena.\n\nAntautua alttiiksi miehensä suuttumukselle — tehdä mitään salaista ja\nvilpillistä! Mutta mitä muuta hän voi? Pyynnöt ja rukoukset olivat\nkaikuneet kuuroille korville, ja hänen valittavaksensa oli jäänyt\nnoudattaa joko velvollisuuttaan miestänsä kohtaan tai velvollisuuttaan\nomaatuntoansa kohtaan. Valinta oli vaikea, ja vasta viidennen päivän\naamuna Diana päätti, että tässä yhdessä asiassa hänen oli toteltava\nomaa sisäistä vakaumustansa — että kaikista seurauksista huolimatta\nhänen oli meneteltävä niin kuin hän varmasti uskoi oikeaksi.\n\nVarhain sinä aamuna hän oli vedonnut vielä viimeisen kerran, ja\nsheikin epäys oli ollut vieläkin yksikantaisempi ja käskevämpi kuin\nennen. Ja koko aamun oli Diana käynyt sisäistä taistelua, ja häntä oli\nkammottanut lopullinen ratkaisu, joka hänen, sen hän tiesi, oli tehtävä.\n\nJa puolisen aika alkoi olla käsissä, ennenkuin se päätös syntyi. Koska\nhän piti sitä velvollisuutenaan, menisi hän El-Hassiin — ja Ahmedin\nsinä iltana palattua hän kertoisi, mitä oli tehnyt. Hän ei valehtelisi,\ntekisipä hän mitä muuta tahansa. Jos hänen piti toimia vastoin\npuolisonsa toivomuksia, pitäisi Ahmedin ainakin saada tieto siitä ja\nmahdollisimman pikaisesti.\n\nKunpa hän olisi päässyt käymään siellä sheikin suostumuksella! Mutta\nsitä ei kannattanut miettiä. Ahmed ei ikinä siihen myöntyisi. Siispä\nDianan oli mentävä, kuten hän oli suunnitellut, ja käytävä siellä\ntänään, jolloin puolison poissaolo tarjosi siihen tilaisuuden. Hän\nmelkein toivoi, ettei sitä tilaisuutta olisi tullutkaan. Että Ahmed\nitse oli tasoittanut hänelle tien, se vain lisäsi hänen harmiansa.\nJospa hänellä olisi ollut siveellistä rohkeutta ilmaistaksensa aikeensa\nAhmedille ennen hänen poistumistaan! Mutta hän ei ollut vielä tehnyt\npäätöstänsä sillein, kun puoliso oli lähtenyt, ottaen Caryllin mukaansa\nkaukaiselle leirille, joka oli päinvastaisella suunnalla kuin El-Hassi.\nVasta hänen tarkkaillessansa ratsujensa selässä loittonevia miehiä\noli hänen mieleensä välähtänyt, että jos hän milloinkaan mieli saada\naikeensa toteuttamisen tilaisuutta, oli se tilaisuus nyt tarjolla,\nsillä miltei mahdotonta oli, että sheikki palaisi ennen iltaa.\n\nHäntä puistatti vastenmielisyys. Inhoittava tilaisuus — ja inhoittava\nvälttämättömyys. Ja kun Ahmed palaisi, kun hänen olisi kerrottava —\nPieni batistinen nenäliina, jota hän kierteli hyppysissään, meni äkkiä\nriekaleiksi, ja hän ponnahti pystyyn, päästäen vähäisen, katkeran\nhuudahduksen. Voi, minkä tähden se kaikki oli niin vaikeata? Minkä\ntähden hänen täytyi koettaessansa menetellä oikein, täytyi tehdä\nsellaista, mikä suututtaisi Ahmedia ja kenties särkisi luottamuksen,\njota Ahmed oli aina osoittanut häntä kohtaan!\n\nSillä hetkellä oli hänen uskalluksensa pettämäisillään. Mutta\najatellessansa tyttöä hän pysyi lujana päätöksessänsä, sitä tyttöä,\njoka saattoi olla Isabeau de Chailles.\n\nPelkkä lapsi — petettynä ja yksin! Ja kokonaiseksi neljäksi päiväksi\nhän oli jättänyt tytön sellaiseen tilaan — koska hän itse oli arka\nraukka.\n\nHänen huulensa värisivät, ja hetkisen hän seisoi kädet kasvoillansa.\nSitten hän kuiskasi: »Voi, Poju, Poju!» ja meni sisähuoneeseen\nmuuttamaan yllensä ratsastuspukua.\n\nHänen palatessansa oli puolinen odottamassa, ja muutamia minuutteja\nmyöhemmin astui Saint Hubert sisälle, katsahtaen katuvaisena kelloonsa.\n\n»Myöhästynyt kuten tavallisesti. Olen pahoillani, Diane», pyyteli hän\nanteeksi kiiruhtaessansa eteenpäin. Mutta ehdittyänsä emännän luokse\nhän seisahtui, silmäillen pöytää, joka oli katettu ainoastaan kahdelle\nhengelle.\n\n»En tiennyt sinun olevan yksin», jatkoi hän, istahtaen Dianan vieressä\nolevalle tuolille. »Sinun ei olisi pitänyt odottaa minua. Eilenillalla\nAhmed mainitsi aikovansa lähteä Ras-Djebeliin, mutta missä on Caryll?\nLuulin hänen olevan täällä. Hänen telttansa oli tyhjä, kun äsken\nvilkaisin sinne.»\n\nDiana nosti munakasta lautaselleen, ennenkuin vastasi. »Caryll? Niin,\nhän meni Ahmedin mukaan», virkkoi hän vihdoin huolettomasti ikäänkuin\nolisi puhunut jokapäiväisestä tapahtumasta.\n\nSaint Hubertin silmät levenivät kummastuksesta, mutta hän nieli\nhuulillansa pyörivän huudahduksen.\n\n»Sepä hauskaa», sanoi hän kerkeästi. »Se antaa heille tilaisuuden —\nparemmin tutustua toisiinsa. Tähän mennessä ei heillä ole ollut paljoa\ntilaisuutta siihen. Olen aprikoinut, milloin erakko-parkamme tulisi\nulos kuorestaan.»\n\nDiana katsahti häneen huulillaan omituinen, heikko hymy. »Ei hän\ntullut. Hänet vedettiin», virkkoi hän kuivasti.\n\n»Tarkoitatko, että se oli Ahmedin ehdotus?»\n\n»Ehdotus? Rakas Raoul, milloin Ahmed ehdottaa mitään? Kuulin\nsanoman, jonka Gaston toi häneltä tänä aamuna, eikä hurjimmallakaan\nmielikuvituksella varustettu ihminen olisi voinut nimittää sitä\nehdotukseksi. Caryll lähti Ras-Djebeliin, koska Ahmed ei antanut\nhänelle valinnan varaa.»\n\n»Mutta niinkin ollen se on askel oikeaan suuntaan.»\n\nDiana ravisti hitaasti päätänsä.\n\n»Enpä tiedä», sanoi hän epäilevästi. »Olen ajatellut sitä koko aamun.\nOlen miettinyt myöskin sitä, eikö kenties olisi ollut parasta, jollei\nCaryll olisi lainkaan tullut tänne. Hän ei tunnu haluavankaan meidän\ntutustuvan paremmin toisiimme. Olen koettanut kaikin keinoin osoittaa\nhänelle, että hän on tervetullut ja kotonansa täällä, mutta hän ei\nmillään tavoin rohkaise minua. Kerran, tulonne jälkeisenä päivänä,\nluulin lyhyen hetkisen aikana, että olin pääsemäisilläni häntä\nlähemmäksi, että hän vastaisi pyrkimykseeni. Mutta hän ei tehnyt sitä.\nEikä hän senjälkeen enää ole antanut minulle uutta tilaisuutta. Hän\nkaihtaa minua samoin kuin isäänsäkin, ja se koskee — enemmän kuin\nosaan sanoin kuvata. Tiedän, ettei häntä suinkaan haluttanut tulla,\nhänen kirjeensä osoittivat sen kylläkin selvästi, mutta minä perustin\nhänen tuloonsa niin suuria toiveita. Arvelin hänen tänne saavuttuansa\npakostakin huomaavan, kuinka paljon me rakastamme häntä, kuinka\nsuuresti olemme häntä kaivanneet; luulin hänen vihdoinkin käsittävän,\nkuinka paljon tämä ero on meille maksanut, ymmärtävän, että lähetimme\nhänet Englantiin ainoastaan hänen omaksi hyväksensä. Mutta syystä tai\ntoisesta ei meidän ole onnistunut saada häntä sitä tajuamaan, meidän ei\nole onnistunut koskettaa häntä millään tavoin. Ja me olemme koettaneet,\nme molemmat, kunnes Ahmedin kärsivällisyys on ehtynyt ja minä...» Hänen\näänensä tukahtui, ja hän ponnisteli mielenliikutustansa vastaan. »Minkä\ntähden hän vihaa meitä niin katkerasti?» valitti hän surkeasti. »Hän\nei ole saanut vanhukselta tietää oikeata asianlaitaa, mikään ei ikinä\nsaa minua sitä uskomaan. Mutta hän vihaa meitä, ja minusta tuntuu, että\nhän vihaa nyt enemmän kuin alussa. Ja minkä tähden? Onko syynä jokin\nseikka, jonka hän arvelee meidän tehneen tai jättäneen tekemättä hänen\nollessaan täällä? Oi, Raoul, sinä tunnet hänet — sano minulle, onko\nmeissä vaiko hänessä syy siihen, että kaikki on käynyt niin huonosti\nhänen tulonsa jälkeen! Sillä ei kannata väittää, etteivät asiat ole\nhuonosti, ja se melkein särkee sydämeni.»\n\nHän nousi äkkiä pöydästä ja kääntyi toisaalle salataksensa kyyneleet,\njoita hän ei enää jaksanut pidättää.\n\nJa yhtä voimakkaan mielenliikutuksen vallassa kuin hänkin seurasi Saint\nHubert häntä hitaasti leposohvalle sydämensä sykkiessä tuskallisesti\nja kädet, joihin hän ei uskaltanut luottaa, työnnettyinä syvälle\ntakintaskuihin. Dianan läheisyys ja murhe ja suloinen, suruinen onni,\njonka tämä kahdenkeskinen hetki toi hänelle, myllersivät hänen mieltään\nsyvästi, panivat hänen tunteensa niin rajusti kuohuksiin, että hän\ntajusi sen aiheuttaman vaaran. Ei milloinkaan ollut hänen osansa\nesittäminen ollut niin vaikeata kuin nyt. Hän ei ollut koskaan ollut\nniin vähällä ilmaista rakkauttansa, jota hän oli niin kauan salannut.\nHäntä rääkkäsi toisen kyynelten näkeminen, hän tunsi voimainsa\nheikkenevän, ja melkein huomaamattansa hän siirtyi likemmäksi hänet\nvallanneen hurjan kaipauksen pakottamana. Sulkea Diana syliinsä,\npuristaa häntä käsivarsillaan, jotka kiihkeästi kaihosivat häntä,\nantautua, vaikka vain hetkiseksi, polttavan kiusauksen valtaan,\njoka tuntui liian väkevältä hänen vastustettavakseen! Veri tulvahti\nhänen päähänsä, ja sekunnin ajaksi häneltä unohtui kaikki muu paitsi\nhuutavaa kaipausta, joka oli niin kauan ollut tyydyttämättä. Mutta\nhulluudesta, joka oli viedä hänen hillintänsä, leimahti äkkiä muisto,\njoka vavahdutti häntä, ja hän kääntyi poispäin uskaltamatta enää katsoa\nDianaan.\n\nArmollinen Jumala, mitä hän oli ollut tekemäisillään! Oliko hän\nvajonnut niin alas? Oliko hän niin halpa, että saattoi häpäistä\nDianaa edes ajatuksissaankaan, niin kelvoton, että saattoi unohtaa\nuskollisuuden ystäväänsä kohtaan? Ystäväänsä — joka luotti häneen!\nJospa Ahmed tietäisi, kuinka vähällä hän oli ollut pettää sen\nluottamuksen! Entä Diana, joka oli suonut hänelle ehdottoman\nluottamuksensa ja ystävyytensä — kuinka halveksivasti ja inhoten Diana\nolisikaan kääntänyt hänelle selkänsä, jos hänen huulillansa minuutti\nsitten värähdelleet sanat olisivat tulleet lausutuiksi!\n\nMutta Dianan halveksiminen ja inho eivät olisi voineet olla syvemmät\nkuin hän itse tunsi nyt, jolloin hänen läheisyytensäkin tuntui Dianan\npuhtauden herjaamiselta. Diane, Diane, hänen elämänsä ainoa rakastettu\n— mutta Ahmedin puoliso! Hän pyyhkäisi pois otsallensa kihonneet isot\nhikihelmet, terästäytyi ja meni taaskin sohvan ääreen.\n\n»Vika on luultavasti olosuhteissa», sanoi hän verkalleen, pinnistäen\näänensä tasaiseksi. Ja omaan surkeuteensa syventynyt Diana ei tuntunut\nhuomanneen, kuinka kauan he olivat hänen kysymyksensä jälkeen olleet\nvaiti.\n\n»Olosuhteiden syy», kertasi kreivi, kun toinen katsahti häneen\nkäsittämättä hänen sanojaan. »Ja hänen tulonsa jälkeen on sattunut —\nsekaannuksia, jotka ovat tehneet nämä viimeiset neljä päivää sangen\nvaikeiksi meille kaikille.»\n\n»Mutta mitä ne sekaannukset liikuttavat Caryllia? Eiväthän meidän\nasiamme — hänen veljensä asiat mukaanluettuina — koske häneen lainkaan.\nHän ei ole kertaakaan puhunut Pojusta eikä kummastellut, miksi hän\nelää sillä tavoin kuin elää. Hän on yhtä välinpitämätön Pojusta kuin\nmeistäkin. Ja oi, Raoul, rukoilin niin palavasti, että poikani olisivat\nystävyksiä.»\n\nMutta Saint Hubert, joka tunsi asiat paremmin kuin hän, ei voinut muuta\nkuin toivottomasti kohauttaa olkapäitänsä.\n\n»Hän on omituinen nuorukainen», virkkoi hän, suruksensa tajuten, että\nlohdutus, jota hän koetti tarjota, lievittäisi vain hyvin vähän Dianan\nmurhetta ja pettymystä, »tavattoman ujo ja tavattoman arka — hm —\nilmaston muutoksille. Mutta kaikesta ujoudestaan huolimatta hän ei\nole typerä, ja hän on tuskin saattanut olla huomaamatta, ettei täällä\nvallitsevia olosuhteita hevillä voida pitää normaalisina. Hän kenties\ntuntee saapuneensa vaikealla hetkellä ja pelkää olevansa tunkeileva,\njos — jos hän millään tavoin pyrkisi työntymään esille. Hän on ollut\ntäällä vasta muutamia päiviä, ja kaikki täällä on hänestä uppo-outoa.\nAnna hänelle aikaa, Diane, äläkä lakkaa toivomasta! Hänen luonteessansa\non parempiakin puolia kuin hän on täällä näyttänyt, jos hän vain\ntahtoisi olla oma itsensä. Mutta häntä jäykistävät ennakkoluulot,\nja hän on jossakin määrin itseensäsulkeutunut. Eikä hänen asemaansa\ntee helpommaksi se, että me kaikki olemme enemmän tai vähemmän\nkiusaantuneita juuri nyt. Mutta kun tämä nykyinen vaikeus saadaan\nselvitetyksi..» Saint Hubertin ääni petti, ja Diana ehätti tarttumaan\nhänen ajatukseensa.\n\n»Jos se milloinkaan selviää», huudahti Diana masentuneesti. »Oi, Raoul,\nmihin tämä sekasorto lopulta vie?»\n\nSaint Hubert kohautti olkapäitänsä vieläkin toivottomammin kuin äsken.\n»Jumala tietää», vastasi hän lyhyesti. Ja hetkisen he molemmat olivat\nääneti.\n\nSykertyneenä ison leposohvan pieluksien sekaan Diana tuijotti\navaruuteen, miettien, miten hän osaisi kajota mielessänsä olevaan\nasiaan, ja aprikoiden, vastustaisiko Raoulkin hänen suunnittelemaansa\ntekoa. Sopisiko hänen edes puhua siitä, sillä hänen avomielisyytensä\nvain saattaisi Raoulin vaikeaan asemaan, koska viimemainittukin tiesi,\nettei Ahmed sitä hyväksynyt. Olisiko se oikein Raoulia kohtaan, joka\naina oli ollut niin uskollinen ystävä heille kummallekin? Hän kääntyi\nkiihkeästi kreivin puoleen.\n\n»Onkohan koskaan avioparilla ollut niin hyvää ystävää kuin sinä olet\nollut meille, Raoul?» puhkesi hän puhumaan. »Tiedät, mitä merkitset\nAhmedille, mutta en usko sinulla olevan hämärää aavistustakaan siitä,\nkuinka paljon olet auttanut minua koko tuttavuutemme aikana. Enkä\nvoi kertoa siitä sinulle, sinun on vain luotettava sanoihini — ja\nuskottava, että olen kiitollinen.»\n\nKiitollinen, muuta kuin kiitollisuutta ei hän ikinä saisi Dianalta!\nSaint Hubertin kädet puristuivat nyrkkiin, ja hän kumartui karistamaan\ntuhkaa savukkeestaan, jotta toinen ei näkisi hänen kasvojensa tuskaista\nilmettä.\n\n»Entä eikö minun tarvitsekaan olla kiitollinen mistään?» vastasi hän\nomituisesti jupisevalla äänellä. »Eikö päähäsi ole koskaan pälkähtänyt\najatella, mitä ystävyytesi — ja Ahmedin ystävyyden — täytyy merkitä\nminun kaltaiselleni yksinäiselle miehelle?»\n\nDiana naurahti pehmeästi ja pudisti torjuvasti päätänsä. »Hölynpölyä,\nRaoul», väitti hän. »Älä ole niin vaatimaton! Sinulla on enemmän\nystäviä kuin tiedätkään.»\n\nMutta samassa hänen ajatuksensa pyörähtivät toisaalle, ja hänen\nkatseensa muuttui jälleen totiseksi.\n\n»Sinä kävit tänä aamuna El-Hassissa tavallista aikaisemmin, etkö\nkäynytkin? Ennen lähtöänsä Ahmed tiedusti sinua, mutta Gaston ilmoitti\nsinun jo menneen. Ei; en luule mitään varsin vakavaa olevan tekeillä»,\nehätti hän vastaamaan toisen kysyvään katseeseen, »vain jotakin\npohjoisista vahdeista. Hän on vihdoinkin kutsunut ne leiriin. En oikein\ntiedä, minkä tähden hän halusi kertoa siitä sinulle. Hänellä oli kiire,\neikä hän puhunut ihan selvästi. Joka tapauksessa se ei tuntunut minusta\ntärkeältä. Miten lieneekään laita maan muissa osissa, ei lähistöllämme\nole ollut levottomuuksia millään suunnalla. Vahdit sijoitettiinkin\nainoastaan sen tähden, että minä olin täällä yksin. Kun Ahmed on\nkotosalla, ovat ne tyyten tarpeettomia, ja hän on viikkokausia aikonut\nkutsua ne pois. He saapuivat myöhään eilenillalla ja lähtivät tänä\naamuna hänen kanssansa Ras-Djebeliin. He ovat melkein kaikki naineita\nmiehiä, ja heidän vaimoistaan ovat useimmat siellä.» Hän pysähtyi\nhetkiseksi, hänen teeskentelemättömät silmänsä peittyivät äkkiä hänen\nposkillensa painuneiden tuuheiden tummien ripsien taakse, ja hän kietoi\nsormiaan toisiinsa ilmeisesti hämillään. Ja kun hän alkoi uudelleen\npuhua, oli hänen äänessänsä empivä sävy. »Oletko saanut selville —\nmitään uutta — El-Hassissa, Raoul?»\n\n»En mitään, Diane.»\n\n»Mutta yhäti uskot, yhäti olet varma —»\n\n»Yhäti uskon, yhäti olen ehdottoman varma», vakuutti Saint Hubert\nkerkeästi, »ja jollen ikinä pystyisikään sitä todistamaan, olisin\nsittenkin varma, että olen oikeassa».\n\n»Ja jos olet oikeassa, oi, Raoul, jos olet oikeassa — silloin minun\npoikani.» Hänen äänensä särkyi vihlovaksi huudahdukseksi: »Voi, hyvä\nJumala, se on _hirveätä_!» Ja tukahdutetusti nyyhkyttäen hän painoi\npäänsä sohvan pieluksiin. Myöskin Saint Hubertin huulet vapisivat, ja\nhän sai vain soperretuksi sekavia sanoja jotka eivät kuuluneet Dianan\nkorviin saakka.\n\nMutta Dianan voimat olivat pettäneet ainoastaan hetkeksi. Pakottautuen\nrauhalliseksi hän nousi pystyyn, meni kreivin luokse ja laski kätensä\nhänen olalleen.\n\n»Et halunnut vastata minulle, kun tuonnottain tiedustin sitä sinulta,\nmutta puhu nyt minulle totta; pyydän sitä sinulta. Pitääkö hän oikein\ntodella Pojusta?»\n\nVäristen hänen kosketuksestaan Saint Hubert katsoi miltei pelokkaasti\nhänen surullisiin, kysyviin silmiinsä. Katsoi vain hetkisen, nousi\nsitten hänkin seisoalleen kasvot kalpeina ja pingottuneina kuten\nDianankin. »Pitääkö hän? Jumala häntä auttakoon, lapsi-poloista!»\nvirkkoi hän arasti. »Jos näkisit hänet, et kysyisi minulta sitä, Diane.»\n\n»Minä aion mennä häntä katsomaan — tänä iltapäivänä.»\n\nKuullessansa odottamattoman vastauksen kreivi pyörähti ympäri, huudahti\näkkiä, tarttui Dianan käsiin ja pusersi niitä huuliansa vasten.\n»Diane, Diane —» Sitten hän taaskin äkkiä oikaisihe, hänen silmiinsä\npilkahtanut tuike haihtui, ja hän astahti taaksepäin, tehden jyrkästi\ntorjuvan eleen. »Ei, ei; se on mahdotonta», sanoi hän raskaasti.\n»Kerrassaan mahdotonta. Ahmed —»\n\n»Tiedän kyllä», keskeytti Diana väsyneesti. »Ahmed raivostuu. Mutta en\nmahda sille mitään, minun _on_ mentävä. Vaikka hän ei olisikaan Isabeau\nde Chailles, olisi minun sittenkin mentävä. Hän on tyttö, tukalassa\nasemassa, yksin, ympärillänsä vain miehiä —»\n\n»Ei pelkkiä miehiä», oikaisi Saint Hubert. »Ahmed lähetti hänen\nseuraksensa naisen heidän tulonsa jälkeisenä aamuna. Eikö hän maininnut\nsiitä mitään sinulle?»\n\n»Ei; hän ei virkkanut siitä minulle mitään», vastasi Diana\nverkkaisesti. Ja hetkisen hän tuijotti värähtämättä Saint Hubertiin,\nmutta ei nähnyt häntä, vaan rakastetun puolisonsa, jonka monimutkaisen\nluonteen kaikkia syvyyksiä ei edes hänkään ollut vielä mitannut.\n\nHän kiskoi harhailevat ajatuksensa takaisin nykyhetkeen, keikauttaen\nmaltittomasti päätään. »Se ei vähennä minun vastuunalaisuuttani»,\nhuomautti hän lujasti. »Olen koettanut selittää Ahmedille omaa\nnäkökantaani, mutta hän ei sitä käsitä tai ei tahdo käsittää, ja\ntiedät, millainen Ahmed on, kun hän päättää jotakin. En jaksa taivuttaa\nhäntä hyväksymään lähtöäni — _tant pis_, minun on mentävä ilman hänen\nsuostumustaan.»\n\n»Mutta, Diane, taivaan tähden, ajattelehan —»\n\nDiana kääntyi nopeasti häneen päin. »Olen ajatellut. Olen miettinyt\nniin, että päätäni särkee. Älä tee sitä minulle vaikeammaksi, Raoul!\nMinun ei ole helppoa menetellä vastoin Ahmedin tahtoa, mutta tässä\nyhdessä asiassa on minun itseni ratkaistava. Minä lähden El-Hassiin —\n_nyt_. Jos tulet mukaani, olen siitä hyvilläni. Mutta jos mieluummin\njäät pois» — Toisen silmien nuhteleva ilme sai hänet katkaisemaan\nlauseensa, ja kreivi tarttui katuvasti hänen käteensä.\n\n»Käske satuloida ratsusi. Minun on lähdettävä, ennenkuin punnitsen sitä\nliian paljon», sanoi Diana, naurahtaen arasti. Ja mennessänsä sisempään\nhuoneeseen hän lisäsi olkansa ylitse: »Jos otat mukaan Mohamedin, emme\ntarvitse ketään muuta.»\n\nMutta hänen silmistänsä ei tuikkinut hymy, kun hän muutamia minuutteja\nmyöhemmin tuli teltasta, ja hänen kasvojensa tavattoman kalpeuden\ntähden silmäili Saint Hubert häntä huolestuneesti hänen noustessansa\nsatulaan.\n\nJa heidän poistuttuansa leiristä hän ratsasti jonkun aikaa ääneti\nhuulet tiukasti suljettuina, katse suunnattuna suoraan ratsun korvien\nväliin.\n\nHän aikoi totella omantuntonsa ääntä, mutta kun arpa oli heitetty,\nolisi hän ollut valmis antamaan maailman kaikki rikkaudet voidaksensa\nnoudattaa hänet vallannutta, masentavaa tunnetta, vaimentaa\nomantuntonsa ja pyörtää takaisin. Eikä syynä ollut ainoastaan sheikin\nsuuttumuksen ajatteleminen.\n\nSen aiheutti jokin muu, hänen olemuksensa pohjalla kuiskiva\nvaistomainen ääni — epäselvä ja sanaton — joka tuntui huutavan\nvaroittavasti ja joka kävi hetki hetkeltä uhkaavammaksi ja\nvaativammaksi. Vaikka hän kuinka koetti, ei hän saanut sitä\ntukahdutetuksi, ja vihdoin hän tuskastuneena kääntyi äkkiä Saint\nHubertin puoleen.\n\n»Onko sinulla koskaan aavistuksia, Raoul?»\n\nKreivi ohjasi ratsuansa likemmäksi ja kumartui silmäilemään häntä. »On\njoskus», myönsi hän. »Minkä tähden sitä kysyt?»\n\nMutta Dianaa jo harmitti häneltä luiskahtanutta kysymystä, eikä hän\nhalunnut pukea ajatuksiansa sanoiksi, vaan ravisti päätänsä.\n\n»Niin, en tiedä», vastasi hän vältellen, »se oli vain kummallinen\npäähänpisto. On naurettavaa, kuinka mielikuvitus toisinaan temmeltää.\nSe lienee hermostumista — tai työn puutetta. Olen laiskotellut\nhävyttömästi, sitten kun Ahmed palasi kauhealta retkeltään. Hän\ntarvitsi minua joka minuutti, ja kaikki hyvät puuhani saivat väistyä\nsyrjään huolehtiessani hänen tarpeistansa, kuten kunnon vaimon sopii,\nja ratsastellessani hänen seurassaan penikulmamääriä ympäri piirin\n— kuten hänen oli tapana viettää loma-aikaa.» Hän puheli tavallista\nnopeammin, hänen äänessänsä oli terävä hermostumisen sointu, ja Saint\nHubertin kasvoille levisi huolestuneen synkkä ilme, sillä hän tiesi,\nkuinka ankaraa jännitystä Diana oli saanut kestää kuukausimääriä, ja\noli levoton sen johdosta.\n\nMutta nyt ei ollut sopiva hetki hänen lausua julki rauhattomuuttaan, ja\nniinpä hän tyytyikin tyynesti huomauttamaan: »Hoida hyvin hermojasi,\nDiana! Ne ovat vaarallisia leikkileluja.» Mutta toisen ilmeettömästä\nkatseesta hän oivalsi, että jos Diana olikin kuullut hänen sanansa,\nei hän ollut tajunnut niiden merkitystä. Ja heidän rinnakkain\nratsastaessansa eteenpäin vilkaisi kreivi tuontuostakin kumppaniinsa,\nihmetellen — kuten usein muulloinkin oli ihmetellyt — hänen täydellistä\nepäitsekkyyttään, hänen talttumatonta, rohkeata mieltänsä, joka oli\nauttanut hänet selviämään sellaisista kokemuksista, että useimmat\nnaiset olisivat sortuneet niihin ilman nousemisen toivoa, ja hänen\nrakkauttaan, joka oli tehnyt hänen omituisen elämänsä mahdolliseksi.\nMutta niin omituista kuin hänen elämänsä olikin, oli hän itse sen\nvalinnut, eikä hän, Jumalan kiitos, ollut sitä milloinkaan pahoitellut.\nKaikista nykyisistä vaikeuksista huolimatta hän oli onnellinen,\nonnellisempi kuin olisi ikinä voinut olla hänen, Saint Hubertin,\nelämänkumppanina. Hieman vääntäen tuskallisesti kasvojansa kreivi\nojentautui suoremmaksi satulassaan, tukehduttaen kateuden ja pakottaen\nmietteensä uusiin uomiin.\n\nUseihin päiviin ei ollut ollenkaan tuullut, ja hänen hevosensa samana\naamuna jättämät jäljet näkyivät vielä selvästi heidän noudattamallaan\ntiellä. Mutta nyt oli niiden ohella toisetkin kavion jäljet, joita hän\nei ollut huomannut palatessansa puoliselle — otaksuttavasti ne olivat\njonkun El-Hassin turvajoukkueeseen kuuluvan miehen, joka oli noutamassa\nruokavaroja pääleiristä, päätteli hän, tähyillen jälkiä joutilaan\nuteliaasti, sillä ne veivät päinvastaiseen suuntaan kuin he ratsastivat.\n\nOhimenneiden jalkojen mykkä todistus — kuinka usein hän olikaan nähnyt\nsellaisen! Mutta aina hän oli tuntenut samaa värähdyttävää, samaa\nkummallista kiihtymystä, jota niiden näkeminen herättää erämaiden\nsamoajassa. Kuka ja minne matkalla?\n\nÄkkiä hänen huulensa tiukkenivat. Minne olisi hän itse matkalla, kun\nhänen olisi aika jälleen ryhtyä jatkamaan etsintäänsä, joka nyt tuntui\nniin paljoa tärkeämmältä kuin konsanaan ennen? Hän oli löytänyt tytön,\nse oli hänen vakaumuksensa. Mutta se ei riittänyt. Hänen oli löydettävä\nGhabah, maurilainen, ennenkuin muutkin uskoisivat sen, mitä hän uskoi.\n\nHän huoahti raskaasti, ja hänen ajatuksensa alkoivat kiitää rataa, jota\nkesti siihen asti, kunnes he saapuivat korkealle juoksuhiekkaharjulle,\njonka laelta El-Hassi näkyi.\n\nHarjulla Diana seisautti ratsunsa ja katseli muutamia minuutteja\näänettömänä alapuolellansa olevaa pientä, maljamaista keidasta.\nHänen hellehattunsa leveä reunus piilotti hänen kasvonsa, mutta\nhäntä värähtämättä tarkkaileva Saint Hubert näki hänen sormiensa\nhermostuneesti hypistelevän ratsun kaulalla höllinä lepääviä suitsia ja\nvaltimon kiivaasti sykkivän hänen kauniissa, valkoisen silkkipuseron\navoimen kauluksen paljaaksi jättämässä kaulassaan. Virkkamatta\nsittenkään mitään Diana pyöräytti hevosensa rinteelle.\n\nLeiri näytti melkein autiolta, ja vain kuusi miestä riensi Ramadanin\nseurassa heitä vastaan.\n\nJa joskin Ramadan lienee hämmästynyt Dianan odottamatta saapuessa,\nsalasi hän kummastuksensa ja näytti arvelevan jonkinlaisia selityksiä\ntarpeellisiksi, sillä tervehdittyään tavalliseen totiseen tapaansa ja\ntavallista kunnioittavammin ja nöyremmin hän ehätti pyytämään anteeksi,\nettä Dianaa vastaan ottamaan oli tullut niin vähäinen vahtimiehistö,\nkertoen muiden lähteneen noutamaan isosta leiristä ruoka- ynnä muita\ntarpeita.\n\nVastattuansa koneellisesti hänen tervehdykseensä Diana katkaisi hänen\npahoitellen lausutut puolustelunsa oudon ynseästi. Mitäpä väliä sillä,\njollei hänen vastaanottonsa ollutkaan niin huolitellun juhlallinen kuin\nsheikki vaati! Mitä merkitsivät muodot ja menot tällaisella hetkellä!\nViitattuansa Ramadania viemään hevoset syrjään hän lähti pienelle\nkaksoisteltalle.\n\nMutta hänen sitä lähestyessänsä kävivät hänen askeleensa yhä\nverkkaisemmiksi, ja puolittain suljetun oviaukon edessä hän äkkiä\npysähtyi, vapisten hermostuneesti. Ja hän oli niin kiihtynyt, että\nSaint Hubert ojensi kättänsä estelevästi.\n\n»Salli minun mennä edellä. Diane, valmistamaan häntä», pyysi hän\nlempeästi.\n\nMutta päätänsä ravistaen Diana viittasi häntä syrjään. »En halua,\nettä hän on valmistunut, vaan tahdon nähdä hänet sellaisena kuin hän\non. Ole hyvä ja odota — odota, kunnes kutsun sinua», kehoitti hän\nnykäyksittäin. Ja ymmärtäen häntä kreivi salli hänen mennä, astuen\nsyrjään hänen kadotessaan teltan viileään hämyyn.\n\nYksi ainoa nopea silmäys ilmaisi, että ulompi huone oli tyhjä, ja\nosoitti samalla, että sen sisustus oli huolellisesti järjestetty, mikä\nherätti hänessä omituisen huojennuksen tunteen.\n\nMutta hän ei ollut tullut katsomaan tyhjää huonetta, ja laahustavin\naskelin hän siirtyi paksuille matoille, pysähtyen hetkiseksi sohvan\nviereen viskataksensa päästänsä raskaan hellehatun ja pyyhkäistäksensä\ntuuheat, kosteat hiukset jyskyttäviltä ohimoiltaan. Ja hänen\nempiessään, herkkätuntoisena kammoten pelkäämäänsä keskustelua, kuului\nsisähuoneesta suloisen, matalan äänen hiljaista hyräilyä.\n\nMeluttomasti hän raotti silkkisiä verhoja ja katseli, kunnes säälin\nkyyneleet sumensivat hänen silmänsä, pientä, viehättävää olentoa, joka\nistua kyyrötti keskellä lattiata.\n\nJa tajuamatta mitään muuta kuin oman osansa kovuuden tyttö lauloi\nedelleen, huojuen hitaasti edestakaisin, poski painettuna jotakin\nesinettä vastaan, joka puolittain oli hänen koukkuun vedetyillä\npolvillansa, puolittain hänen käsivarsillaan. Se oli vain miehen\nkoreasti kirjailtu nuttu, jonka Diana oli ennenkin nähnyt useita\nkertoja ja jonka hän nyt sietämättömäksi tuskakseen ja säälikseen tunsi.\n\nJa tyttö itse — pelkkä lapsi, kuten hänelle oli kerrottu, hento,\nsievä, hauraannäköinen lapsi, liikuttavan turvaton ja kauniimpi kuin\nDiana oli osannut kuvitellakaan. Mutta ei yksistään hänen kauneutensa\npannut Dianaa tähyämään hänen hienopiirteisiä kasvojansa melkein\nkuumeisen kiihkeästi, vaan vaistomaisen tunteen puuska, selittämätön,\nmutta valtaava, äkillinen, pakottava varmuus, ettei Saint Hubert ollut\nerehtynyt. Vaisto, voimakkaampi kuin järki, huusi hänelle, että jos\nIsabeau de Chailles eli, oli hän juuri se tyttö, joka nyt istui hänen\nedessään. Isabeau de Chailles — ja Poju — Hänen painonsa horjahti\nverhon varaan, jota hän vielä piteli, ja hän sulki sekunnin ajaksi\nsilmänsä, kärsien hirveästi.\n\nMutta hetkellinen heikkous meni ohitse, ja hän terästäytyi, vaivaten\naivojansa keksiäksensä jonkun keinon saadaksensa asian selville.\n\nMiten todistaa se? Miten saada suoritetuksi teko, johon Raoul ei ollut\npystynyt?\n\nPalavasti hän rukoili mielijohdetta, ja hänen mieleensä välähtänyt\najatus kohosi hänen oman äidinrakkautensa syvyyksistä.\n\nKenties Raoul oli jo sitä koettanut, mutta eikö hänen naisenäänensä\nherättäisi tytössä voimakkaampia mietteitä kuin Saint Hubertin syvempi\nmiesääni.\n\nHiljaa, rajattoman suloisesti ja hellästi hän kuiskasi nimen, joka\nsaattoi kiihoittaa tytön muistia.\n\n»Isabeau —»\n\n»_Maman_!» Raju huudahdus kajahti teltassa, samalla kun tyttö hypähti\npystyyn kasvot värähdellen, suurissa levälleen menneissä silmissä\nkiihkeä, odottavan riemuisa ilme.\n\n»_Maman_», huudahti hän toistamiseen, katsoen Dianan lävitse ja ohitse\nikäänkuin ei olisi häntä nähnytkään. Ja vielä kerran hän säikähtyneen\nlapsen lailla valitti: »_Maman_, miksi et ole tullut? Kuulin sinun\nkirkuvan — mutta vain _hän_ tuli kädet ihan punaisina ja märkinä — ja\npieksi minua —»\n\nMutta viimeiset sanat häipyivät heikoksi, epävarmaksi kuiskeeksi,\nja tyttö peräytyi vapisten, tunnustellen käsillään päätänsä, ja\nhänen kasvojansa valaissut riemu muuttui tyrmistyksen ja ymmälläolon\nilmeeksi, kun entisyys taaskin vaipui unholaan, ja muistin osittain\navautunut ovi jälleen järkähtämättömästi sulkeutui.\n\nHeränneen uneksijan tavoin hän huoahti ja jupisi itsekseen, silmäillen\nsalavihkaisesti ympärilleen ikäänkuin etsien haihtunutta näkyä.\n\nVasta sitten hän näytti huomaavan, ettei hän ollut yksin ja hiljaa\nähkäisten kummastuksesta hän peräytyi vielä kauemmaksi, katsellen ujon\nihmettelevästi hentoa olentoa, joka seisoi kädet ojossa ja silmät\nsäälistä loistaen. Ja taaskin Diana puhutteli häntä, mutta tällä\nkertaa äsken niin väkevästi tehonnut nimi ei saanut vastakaikua tytön\nmielessä. Hitaasti hän ravisti päätänsä.\n\n»Täällä ei ole ketään muita kuin minä, ja minä olen Jasmin», virkkoi\nhän koruttomasti. Mutta ujous alkoi jo väistyä luonnollisen tyttömäisen\nuteliaisuuden tieltä. Ja hänen silmäillessänsä puolittain arasti,\npuolittain kysyvästi miellyttäväkasvoista, outoasuista vierasta, joka\nniin aavistamatta oli tullut häiritsemään hänen yksinäisyyttään, heräsi\nhänessä uusi, epämääräinen tunne, joka sai hänen kurkkunsa tuntumaan\ntäydeltä ja teki hänet rohkeamman luottavaksi kuin hän oli koskaan\nennen ollut. Vapisten mielenliikutuksesta, jota hän ei ymmärtänyt, hän\nkatsoi surullisiin, sääliviin silmiin, joiden katse tuntui tunkeutuvan\nihan hänen sydämeensä saakka ja vastustamattomasti vetävän häntä\npuoleensa. Ja melkein huomaamattansa taipuen niiden lumoukseen hän tuli\nlähemmäksi heikon hymyn väikkyessä raottuneilla huulillansa.\n\n»Allahin nimessä —» sopersi hän kainosti ja osoitti keskelle huonetta\nkasattua pielusläjää. Diana meni vähäiselle sohvanvastineelle\nhyvillänsä hänelle tarjoutuneesta ajatushetkisestä, sillä hän oli\ntyyten ymmällä eikä tiennyt, miten menetellä. Vähän aikaa hän istui\nääneti, hypistellen silkkisiä pieluksia ja turhaan etsien sopivia\nsanoja. Sitten hän pyysi lempeästi: »Tule istumaan viereeni!» Ja\nhetkisen emmittyänsä tyttö noudatti pyyntöä.\n\nMutta vieläkään ei sanoja tahtonut herua, ja tähyillessänsä jotakin\naihetta, joka auttaisi häntä puhumaan, osuivat Dianan tutkivat silmät\nvihdoin nuttuun, joka virui lattialla lähellä hänen jalkojansa.\n\nHän kumartui ottamaan sen syliinsä.\n\n»Siinäpä komea nuttu», kehui hän ihaillen, silitellen rutistuneen\nkorukappaleen ryppyjä. »Varmastikin se on jonkun mahtavan sidin.»\n\nHiljaisen pyytävästi tyttö veti sen pois häneltä ja piteli sitä\nmustasukkaisen hellästi.\n\n»Se on — minun isäntäni», sopersi hän, ja samalla hänen tunteikkaille,\npienille kasvoillensa tulvahti polttavan punan aalto.\n\n»Ja mikä hänen nimensä on, sinun isäntäsi?» tiedusti Diana huuliensa\nväristessä hillittömästi.\n\nMutta tyttö väistyi loitommaksi ikäänkuin olisi äkkiä alkanut epäillä\nja teki vähäisen, omituisen, epäävän liikkeen. »Hän on — vain isäntäni.\nEn saa ilmaista hänen nimeänsä», kuiskasi hän arasti.\n\nDianalta pääsi voimakas nyyhkytys ja hän tarttui tiukasti kädellänsä\ntoisen hoikkiin, ruskeihin, vavahteleviin sormiin. »Oi, lapsi, oletko\nniin uskollinen miehelle, joka on kohdellut sinua niin kehnosti?»\n\nKimeästi huudahtaen tyttö hypähti seisoalleen ja kiskaisi kätensä irti.\n\n»Kuka sinä olet?» ähkyi hän. »Mitä sinä tiedät minun herrastani?» Kun\nvastausta ei kuulunut, muuttui hänen murheellisten silmiensä ilme\nsitten nopeasti tuskaiseksi, ja hän heittäytyi lattialle, vuodattaen\nhaikeita kyyneliä ja syleillen Dianan polvia. »Miksi et vastaa minulle?»\nnyyhkytti hän. »Mitä pahaa on hänelle tapahtunut, koska et tahdo puhua\nminulle? Allah, Allah, senkö tähden näin hänestä unta viime yönä —\nhänestä ja siitä toisesta, joka koetti tappaa häntä? Unissani näin\nheidän taistelevan; he molemmat olivat yltäpäätä veressä — ja sitten\nhän kaatui — herrani — pitkä puukko rinnassaan.» Vapisten ja valittaen\nhän vetäytyi kauemmaksi, katsahtaen pelokkaasti Dianaan, äänensä\naletessa kauhuiseksi kuiskutukseksi. »Oletko sinä haamu — oletko tullut\nsen tähden, että hän on _kuollut_!»\n\nKyyneleet valuivat pitkin Dianan kasvoja, eikä hän jaksanut enää\nvastustaa rinnassansa väkevänä kuohuvaa hellyyttä, vaan otti tutisevan,\nnyyhkytysten puistattaman tytön syliinsä.\n\n»Ei, ei», jupisi hän hiljaa, »ei hänelle ole tapahtunut mitään pahaa.\nEnkä minä ole haamu, vaan nainen kuten sinäkin, ja rakastan häntä,\nkuten sinäkin häntä rakastat. Jasmin, Jasmin, etkö arvaa, kuka olen?\nEikö hän koskaan puhunut sinulle mitään minusta, omasta —»\n\nHän keskeytti äkkiä puheensa kuullessaan ääntä, joka sai hänet\nponnahtamaan pystyyn, samalla kun hänen kätensä vaistomaisesti hapuili\nrevolveria, jota hän ei ollut pitänyt muassansa vuosikausiin. Tuskin\nuskoen korviansa hän sitten seisoi, kuunnellen ulkoa kantautuvaa hurjaa\nhälinää, pyssyjen pauketta ja vihollisäänien käheitä huutoja, jotka\njohtivat hänen mieleensä entisyyden kauhean muiston, Ibrahim Omairin\najan.\n\nJa hetkiseksi lamaantuneena hän tuijotti tylsästi tyttöön, ja tämä\nvuorostansa katseli häntä säikähtynein silmin, joista alkoi kuvastua\nvoimakasta pelkoa. Sitten kuului kamalasta melusta Saint Hubertin\nhuuto, ja heräten toimintaan Diana tarttui tytön ranteeseen ja kiidätti\nhänet ulompaan huoneeseen. Ja heidän juostessansa räsähti heidän\ntakanansa vaate, ja kuului teltan kallisarvoisten verhojen lävitse\nkiitävän kuulan vingahdus.\n\nKyyristyen vaistomaisesti kumaraan Diana syöksyi ovelle, raahaten\nJasminia mukanaan, ja sitten ulko-ilmaan, jossa Saint Hubert seisoi\nrevolveri kädessään, yhäti huutaen häntä. Kreivin kasvot olivat\ntuhkanväriset, ja Dianan ehdittyä hänen luoksensa hän mutisi jotakin,\nmitä toinen ei erottanut, ja kiersi kätensä suonenvedontapaisesti hänen\nympärilleen.\n\nJa takertuneena häneen henkeänsä pidättäen Diana silmäili ympärilleen\npäästäksensä selville hälinän syystä ja jäykistyi äkkiä, samalla kun\nhäneltä pääsi pieni ähkäisy ja hänen sydämensä tuntui harppaavan yhden\nsykähdyksen ylitse.\n\nHeitä kohti riensivät Ramadan ja Mohamed, tuoden hevosia, kun taas\nvahtimiehistön telttojen ympärillä vallitsi hornamainen meteli.\n\nRuudinsavu ja tuprahtelevat hiekka- ja tomupilvet tekivät näkemisen\nvaikeaksi, mutta katsettansa pinnistäen Diana erotti pienen kourallisen\nheimonsa miehiä, jotka uljaasti koettivat torjua kuusi kertaa\nlukuisampia ahdistajia, mutta erotti myöskin, että heidän rohkeutensa\noli hyödytön ja että he vähitellen peräytyivät heitä vastaan hyökkäävän\nylivoiman tieltä. Rosvoja — Ahmedin alueella! Se oli melkein\nuskomatonta. Ja hänen omat miehensä — täytyikö hänen seistä alallaan\nkatselemassa, kun heidät surmattiin hänen silmiensä edessä? Hän\nkääntyi Saint Hubertiin puoleen, huudahtaen vihlovasti:\n\n»_Raoul — miehet_!»\n\n»Älä välitä miehistä», vastasi kreivi jyrkästi. »Sinua — ja tyttöä\nminä vain ajattelen. Hyvä Jumala, minkä tähden pitikin Ahmedin kutsua\npois vahdit pohjoiselta rajalta! Kuule, Diane», lisäsi hän käheästi,\nhuomaamattaan tiukaten käsivartensa otetta, »jos he ennättävät\nluoksemme ajoissa — Ramadan ja Mohamed — laittaudu pois niin nopeasti\nkuin pääset! Älä odota minua äläkä heitä — vaan ratsasta vinhemmin kuin\nkoskaan eläissäsi! Jumalan kiitos, hevoset ovat levänneet!»\n\nLupaamatta tai väittämättä vastaan Diana vain tarttui hänen käteensä.\nSamalla hetkellä pääsi Saint Hubertilta syvä voihkaisu ja hän sysäsi\nrajusti Dianaa taemmaksi, sijoittuen itse eteen estääksensä häntä\nnäkemästä sellaista, mitä ei halunnut hänen näkevän. Mutta Diana oli\nehtinyt nähdä, ja jännittäytyen kreivin pitelevää kättä vastaan hän\nseisoi säikkymättä kuulia, joita kuurona räiskyi hänen ympärillänsä,\ntähysti lähestyviä rosvoja silmissänsä kova kiukun välke.\n\nHänen puolustajansa olivat kaatuneet, pyyhkäistyt pois näkyvistä, kun\nhyökkääjät olivat säälimättä ratsastaneet heidän ylitsensä. Jälellä\nolivat ainoastaan Ramadan ja Mohamed. Ja Dianan katsellessa Mohamed\näkkiä heilautti kätensä ylös ja kellahti pitkäkseen hietikolle. Ja\nkumartuneena syvälle satulassaan kiiti Ramadan yksin täyttä laukkaa\neteenpäin, taluttaen vierellänsä kolmea ratsua.\n\nRiemusta ulvoen riensivät rosvot eteenpäin maassa viruvan Mohamedin\nylitse, tulivat yhä lähemmäksi, kunnes melu kävi korviahuumaavaksi,\nkunnes Diana kauhusta vapisten näki Ramadanin vihollisten ympäröimänä.\nVihlova kirkaisu sai hänet sitten pahaa aavistaen nopeasti pyörähtämään\ntyttöön päin, joka siihen saakka oli äänettömänä seissyt hänen\nvierellään. Häneen ei ollut osunut harhautunut kuula, vaan hänet oli\npakottanut kyyristymään maahan ainoastaan pelko, joka vääristi hänen\nkasvojansa, ja painaen päätänsä käsiinsä hän kirkuen hoki nimeä, joka\noli myöskin Dianan huulilla.\n\nViimeinen raju tuoksahdus, vielä yksi räiskyvä yhteislaukaus, joka\nilmeisen tahallisesti ammuttiin liian ylhäälle ja meni vahinkoa\ntekemättä heidän päittensä ylitse, ja rosvot olivat heidän kimpussaan.\n\nSaint Hubert kääntyi äkkiä ympäri, sysäsi molemmat naiset taaksensa\nteltan seinää vasten, ja kääntyi hyökkääjiä vastaan, suojaten naisia\nomalla ruumiillansa, ja ampuen kylmäverisesti ja panoksia säästäen,\nmutta sydämessänsä kuolemanpelko, vaikkakaan ei hänen itsensä tähden.\n\nVain hetkinen vielä, sitten alkoi helvetillinen mellakka, eikä Diana\nkoskaan selvästi muistanut, mitä tapahtui muutamien seuraavien\nminuuttien aikana.\n\nHänen pelkonsa hukkui hänet vallanneeseen kylmään, kiihkoiseen\nraivoon, ja häntä vimmastutti oma avuttomuutensa ja se, ettei hän\nkyennyt auttamaan miestä, joka suojasi häntä kuulien viuhuessa heidän\nympärillänsä, mutta ihmeellistä kylläkin osumatta heihin.\n\nHornamainen melu löi hänen korvansa lukkoon, hän ei nähnyt, mitä\ntapahtui, ja hänellä oli kummallinen tunne, ettei tämä kaikki ollutkaan\ntodellista, vaan painajaisunta, ja se se sitoi hänet liikkumattomaksi,\nhämmensi hänen ajatuksensa, joten hän tajusi selvästi vain yhden seikan\n— hänen lähellään kirkui melkein mielipuolena tyttö, jonka parkunaa hän\nkoetti vaimentaa painamalla häntä rintaansa vasten.\n\nHän oli vetänyt tyttöä likemmäksi itseänsä vasten, kun äkkiä teltan\nseinä, jota vastaan hän kyyrötti, tuntui takana antavan perään, ja\nsamalla kun koko laitos hitaasti luhistui, hän tunsi, että Jasmin\nkiskaistiin hänen syleilystään, ja näki kaikkialla ympärillänsä outoja\nkasvoja ja polkevia hevostenkavioita. Ja samassa Saint Hubert horjahti\nja hoippui taaksepäin, ja Diana kaatui kasvoillensa kreivin painon\nrusentamana.\n\nHän virui pitkänänsä maassa, haukkoen henkeänsä, huumaantuneena ja\nsairaana pelosta, joka hänet jälleen valtasi.\n\nMutta pelkoa voimakkaammin muistui hänen mieleensä Raoul, Raoul, joka\nkenties oli kuollut suojellaksensa häntä. Hitaasti ja tuskallisesti\nhän kiskoutui pois Saint Hubertin alta ja nousi istumaan, puhdistaen\nhiekkaa silmistänsä ja suustansa ja ihmetellen äkkiä alkanutta syvää\nhiljaisuutta.\n\nVäristen päästä jalkoihin saakka ja painautuen kreivin tajutonta\nruumista vasten hän pakottautui silmäilemään ympärilleen. Häntä\npuistatti, kun hän näki kaatuneet, jotka viruivat hajallaan poljetulla,\nveren tahraamalla hiekalla. Suurin osa eloon jääneistä rosvoista\noli jo lähtenyt pakenemaan, ratsastaen pohjoista kohti. Jälellä oli\nheistä vain kaksi, jotka seisoivat vähän matkan päässä ja väittelivät\nkiivaasti keskenänsä.\n\nJa hänen tarkkaillessansa heitä hänestä tuntui, että toinen koetti\nsuostuttaa toista luopumaan jostakin aikeesta, sillä edellinen piteli\nkiinni jälkimäisen käsivarresta ja osoitti hoputtavasti heidän\nloittonevia kumppaneitansa. He olivat molemmat rotevia miehiä,\nmutta toinen heistä oli kooltansa suorastaan jättiläinen, ja he\nväittelivät ja kinastelivat, kunnes sanat äkkiä muuttuivat iskuiksi\nja he takertuivat käsikähmään keskenänsä. Tempoillen ja sysien he\nliikkuivat sinne ja tänne, mutta sitten lyhyempi kompastui ja kaatui,\nkiskoen toisen muassaan. Ja sydämensä jyskyttäessä kylkiluita vasten\nja silmiensä pyrkiessä pullistumaan kuopistaan Diana näki jättiläisen\nkierähtävän päällimmäiseksi kädessänsä pitkä, välkkyvä veitsi, näki\npurevan terän välähtävän, kun se sujahti suoraan toisen rintaan, ja\nkuuli murhaajan remahtavan mielipuolisesti nauramaan ponnahtaessansa\npystyyn ja lähtiessänsä juoksemaan häntä kohti. Nyt vasta hän näki\nmiehen kasvot, jotka pikemminkin muistuttivat hullua petoa kuin\nihmistä, ja oivalsi, että kuolema oli hyvin likellä häntä, ja että\njos hän mieli pelastaa henkensä, oli hänen toimittava ja toimittava\nnopeasti.\n\nHän oli vieläkin silmiinsä tunkeutuneen hiekan puolittain sokaisema,\nmutta hammasta purren hän epätoivoisesti pinnistäytyi vastustamaan\nhiipivää pyörrytystä ja sieppasi Saint Hubertin herpautuneista sormista\ntipahtaneen revolverin. Ja verenhimosta juopuneena maurilainen syöksyi\neteenpäin, hänen hurjistuneet silmänsä kiiluivat, hänen vaahtoiset\nhuulensa olivat vääntyneet kammottavaan virnistykseen, ja hän\nkyyristeli kuin saaliinsa kimppuun hyppäävä peto.\n\nMies oli vain muutamien askelien päässä Dianasta, kun viimemainittu\nlaukaisi aseensa. Ja kun hyökkääjä horjui ja retkahti raskaasti\nkasvoillensa hietikolle, tuntui kaikki mustenevan Dianan silmissä,\nja hän nojautui heikkona Saint Hubertia vasten, koettaen säilyttää\ntajuntansa, joka tuntui olevan sammumaisillaan.\n\nMutta vähitellen selvisi hämyinen usva, ja hän hypähti pystyyn ja\ntuijotti hurjistuneena häntä ympäröivää kammottavaa verilöylyn\nnäyttämöä. Sen herättämän kauhun ja peloittavan yksinäisyyden tunteen\ntähden hänen teki mieli huutaa ääneen, ja hetkiseksi hän painoi\nkasvonsa käsiinsä, luullen tulevansa hulluksi. Mutta hirvittävästi\nponnistaen hänen onnistui jälleen hillitä itsensä.\n\nJa kun hän nosti päätänsä ja uudelleen silmäili ruumiiden peittämää\ntannerta, huomasi hän, ettei hän ollutkaan aivan yksin, sillä sekavasta\nruumisläjästä oli reutoutunut pystyyn olento, joka verkkaisesti tuli\nhäntä kohti.\n\nSanomattomaksi huojennuksekseen hän tunsi Ramadanin ja juoksi häntä\nvastaan. Arabialaisen puku oli repaleinen ja sekaisin, hän huojui\nepävarmasti kävellessään, verta tippui hänen poskessansa olevasta\nsyvästä haavasta, hänen oikea kätensä riippui hervottomana kupeella,\nja hän näytti pysyvän pystyssä yksinomaan tahtonsa voimalla. Mutta\nkestämästänsä hirveästä kamppailusta huolimatta hän esiintyi yhtä\ntyynesti ja hämmentymättömästi kuin tavallisesti.\n\nEnsin varmistuttuansa siitä, että Diana oli vahingoittumaton, hän meni\nemäntänsä seurassa Saint Hubertin luokse, ja he molemmat kumartuivat\nkreivin puoleen.\n\nKreivin otsassa oli iso ruhjevamma, joka näytti sivuittain hipaisseen\nkuulan tekemältä, ja hänen alaruumiissansa oli ampumahaava. Tosin hän\nvielä hengitti, mutta Diana näki Ramadanin huolestuneista kaavoista\nkuvastuvan samaa pelkoa, jota hän itse tunsi, ja hänen silmiinsä\nkumpusi kirpeitä kyyneliä, kun hän silmäili sen miehen kuolonkalpeita\nkasvoja, joka oli hänestä paljoa rakkaampi kuin oma veli, joka oli\nollut horjumattomin, luotettavin ystävä, mitä ainoallakaan naisella oli\nikinä ollut.\n\nKuolisiko Raoul, ennenkuin he ennättäisivät saada apua? Eikö hän,\nDiana, voisi millään tavoin lievittää hänen kärsimyksiään, jos hän\ntulisi tajuihinsa?\n\nAvuttomana hän vilkaisi takanansa olevaan tuhoutuneeseen telttaan ja\nkatsoi sitten epätoivoissaan Ramadaniin.\n\n»Vettä», huohotti hän. »Oi, Ramadan, jaksatko käydä lähteellä?»\n\nHeikosti hymyillen mies oikaisihe. »_In cha Allah_», vastasi hän\nstoalaisesti.\n\nMutta kääntyessänsä jäykästi lähtemään hän seisahtui maassa viruvan\nkookkaan maurilaisen ääreen ja silmäiltyänsä häntä tarkemmin\nhätkähti äkkiä ja kursailematta kieritti ruumiin jalallansa ympäri.\nJa tähyillessänsä haavoittuneen ilkeitä, veren tahraamia kasvoja\nhän kiroili pahemmin kuin Diana koskaan oli kuullut arabialaisen\nkiroilevan. Sitten hän kumartui, tarkasti hätäisesti ruumista ja alkoi\ntaaskin sadatella. »Pyörtynyt», ilmoitti hän lakoonisesti ja jäi kasvot\nsynkkinä seisomaan ilmeisestikin kahdella päällä, hapuillen vasemmalla\nkädellään burnusinsa povelta revolveria, jonka hän oli jälleen löytänyt.\n\nMutta ennenkuin Diana edes arvasi hänen aikomustaan, ravisti hän\npäätänsä ja työnsi aseen takaisin, murahtaen hiljaa harmistuneesti.\n»Hänen olisi paras olla helvetissä», huomautti hän kylmästi, »mutta\nminä en saa tappaa häntä, sillä minulla on aavistus, että herrani\nhaluaa saada tämän pahuksen elävänä käsiinsä.» Ja kerrottuansa\nlyhyesti, mitä hän maurilaisesta tiesi, hän tunteettomasti veti pitkän\npuukon Carl Röstin rinnasta ja katkoi sillä joitakuita nuorankappaleita\nsortuneen teltan särkyneestä taklauksesta. Mutta kun hänen toinen\nkätensä oli hervoton, ei hän yksin kyennyt toteuttamaan aiettansa, vaan\ntarvitsi Dianan apua, ennenkuin hiekalla viruva jättiläinen oli lujasti\nköytetty.\n\nKun se oli tehty, lähti hän hoipertelemaan lähteelle.\n\nMuutamia minuutteja tarkkailtuansa hänen epävakaista etenemistään\nDiana huoahti raskaasti, palasi Saint Hubertin luokse, istuutui hänen\nviereensä ja kohotti hellästi hänen päänsä ja hartiansa polvilleen.\n\nNyt alkoi vastavaikutus: hän oli mielenjärkytyksestä huumaantunut ja\ntypertynyt, ja hänestä tuntui yhäti, että hän näki kamalaa unta, sillä\ntodellisuus tuntui liian järjettömältä, Ihan kaamealta ollaksensa totta.\n\nJasminin ajatteleminen oli tehdä hänet mielipuoleksi. Äskeisen\nlyhyen, omituisen keskustelun aikana hän oli alkanut rajattomasti\npitää tytöstä, joka kärsi samaa, mitä hän oli kärsinyt. Tämä side ja\nrakkaus liittivät heitä yhteen, ja ne olivat herättäneet tavallista\nvoimakkaampaa myötätuntoa ja sääliä, ja kun hän oli ensi kerran\nsulkenut tytön syliinsä, oli hänestä tuntunut melkein siltä kuin Jumala\nolisi lahjoittanut hänelle tyttären, jota hän oli aina ikävöinyt,\nmutta jota hän ei ollut saanut. Ja Jasmin olisi saattanut olla hänen\ntyttärensä, jos — Hän puri vavahtelevaa huultansa, pakottaen takaisin\nkyyneleet, joita hän ei uskaltanut päästää valloilleen. Jos Poju\npitäisikin Jasminista, jos hänessä syttyisi rakkaus, kuten se oli\nsyttynyt Ahmedissa, löytäisivätkö he enää tyttöä? Pitikö Raoulin\nalttiin etsinnän päättyä tällä tavoin, kun hän oli ollut niin lähellä\npäämääräänsä?\n\nRaoul! Hän katsahti kreiviin pelokkaasti. Oliko tämä hänen syynsä,\nmietti hän surkean onnettomana. Ja jos Raoul kuolisi — antaisiko Ahmed\nkoskaan hänelle anteeksi? Voisiko hän itse ikinä antaa itsellensä\nanteeksi?\n\nNyt haavoittunut liikahti hänen sylissänsä, voihki ja mutisi jotakin\nepäselvästi, ja kärsimättömästi huokaisten Diana kohotti päätänsä,\npyyhkäisten kyyneleet silmistään, voidaksensa tarkkailla Ramadanin\nlaahustavaa, vaivaloista astelua. Arabialainen oli pysähtynyt erään\nkaatuneen vierelle, ja Diana näki hänen kumartuvan hetkeksi, ennenkuin\nlähti taaskin verkkaisesti eteenpäin. Ja kaukaisten telttojen keskeltä\nhän sitten näki toisen ontuvan hahmon ilmestyvän, ja pian miehet\nkohtasivat toisensa.\n\nVain kaksi miestä oli jälellä, ja Raoul kenties kuolemaisillaan —\nja saattoi kulua vielä tuntikausia, ennenkuin vartioston loppuosa\npalaisi pääleiristä! Ja miten hän voisi lähettää ketään noutamaan apua,\nkun näkyvissä ei ollut ainoatakaan elävää hevosta? Muutamia virui\nkuolleina hajallaan elottomien ruumiiden seassa, joihin hän tuskin\nrohkeni vilkaista, mutta missä muut olivat? Kiihkeästi hän tarttui\nsiihen ajatukseen, että ehkä niistä joku oli päässyt karkuun rosvojen\nkäsistä, nelistänyt ratsastajattomana kotiin ja saanut siellä jo aikaan\nhälytyksen.\n\nMutta se heikko toive riistettiin häneltä, kun Ramadan palasi toisen\nhenkiin jääneen miehen kanssa, joka kantoi Olallansa vuohennahkaista\nvesileiliä.\n\nKolhittuna ja runneltuna, mutta vähemmän vahingoittuneena kuin Ramadan\nastui mies esiin, polvistui Dianan viereen ja kallisti leiliä, jotta\nDiana saattoi kastaa siinä nenäliinaansa kostuttaakseen sillä Saint\nHubertin huulia. Hänet oli jo taistelun alkupuolella ratsastettu\nkumoon ja hän oli mennyt tajuttomaksi, joten hänellä oli varsin vähän\nkerrottavaa, ja kun hän oli vironnut vasta rosvojen paetessa, tiesi hän\nilmoittaa vain sen, että hevoset olivat viety samoin kuin tyttö, jonka\nhän oli nähnyt joukkueen johtajalta näyttäneen ratsastajan satulan\nedessä.\n\nMies oli Pojun henkivartioston nuorimpia, melkein pelkkä nuorukainen,\nja hänen rinnassansa taistelivat hänen kumppaniensa kohtalon herättämä\nraivo ja mielenliikutus — vaikka hän stoalaisen tavoin koetti salata\nsitä — ja kun Diana sopersi muutamia myötätuntoisia sanoja, heltyi hän\ntyyten ja pyörähti äkkiä toisaalle, verhoten kasvonsa burnusillaan.\nMutta hän tointui pian, ja esiintyen varmemmin kuin ennen hän ilmoitti\nolevansa valmis lähtemään apua noutamaan.\n\nDianaa epäilytti, jaksaisiko hän suorittaa sen tehtävän, ja silmäili\nhäntä epävarmana. Mutta ilmeisesti olivat miehet lähteeltä palatessansa\nsopineet siitä, sillä Ramadan torjui jyrkästi hänen vastaväitteensä\nlyhyesti viittaamalla, että muuta mahdollisuutta ei ollut. Hän\nei sanallakaan ilmaissut, ettei hän itse ruumiillisesti pystyisi\nkävelemään välimatkaa, mutta Diana käsitti, että hänen vammansa olivat\npahemmat kuin hän halusi myöntää, ja arvasi asian olevan siten. Ja jos\njommankumman heistä oli mentävä, toivoi hän mieluummin Ramadanin jäävän\nluoksensa, sillä häntä peloitti maurilaisen virkoaminen, vaikka mies\nolikin sidottu.\n\nJa maurilainen askarrutti nähtävästi Ramadaninkin ajatuksia, sillä\nennenkuin nuori mies lähti, kutsui Ramadan hänet avukseen raahaamaan\nköytettyä ruhoa kauemmaksi Dianasta. Ja vasta kun se oli tehty ja\nviestinviejä oli matkalla, vaipui hän itse lopen uupuneena hietikolle\npitämään silmällä vankiansa ja ainakin sadannetta kertaa kiroilemaan\nsitä, ettei hän ollut surmannut maurilaista, kun hänellä Tuggurtissa oli\nollut siihen tilaisuus.\n\nPaljoa aikaisemmin oli Diana riisunut vaippansa tehdäksensä siitä\npäänalusen Saint Hubertille. Ja nyt hän sijoittui odottamaan avun\nsaapumista, koettaen pitää ajatuksiansa aisoissa ja hyvillään siitä,\nettä hänet oli säästetty edes haavoittunutta hoitamaan. Hän saattoi\ntehdä vain hyvin vähän — vain hätistää kärpäset kreivin kasvoilta ja\ntuontuostakin kostuttaa hänen huuliansa — mutta sekin vähäinen auttoi\nhäntä kestämään odotuksen jännitystä.\n\nHeti sananviejän lähdettyä tuli käärmeenlumooja jälleen tajuihinsa,\nkoetti nousta pystyyn ja päästi raivoisan karjunnan oivaltaessaan\navuttomuutensa. Kieriskellen voimattomana hietikolla hän reuhasi\nja ulvoi, syytäen tulvimalla kammottavia sadatuksia, jotka saivat\nveren hyytymään Dianan suonissa ja vihdoin ärsyttivät järkkymättömän\nRamadaninkin kiukkuiseksi, niin että hän tuskallisesti reutoutui\npystyyn, kiskaisi burnusin lähellä viruvan vainajan yltä ja kietoi\nsen maurilaisen pään ympärille, tukahduttaen hänen kiljuntansa ja\nkirouksensa sen paksuihin laskoksiin. Ja taaskin syntyi hiljaisuus,\njoka alkoi omituisesti käydä Dianan katketaksensa pingoittuneille\nhermoille. Sillä se hiljaisuus tuntui olevan hyvin äänekäs, niin että\nhän hermostuneesti ja pelokkaasti vilkuili ympärilleen, kunnes hän ei\nenää uskaltanut katsella, sillä kaikkialla hänen ympärillänsä vallitsi\nkuolema, ja hievahtamattomat, kolkot ruumiit herättivät hänessä kauhua.\nJoskus ne näyttivät liikkuvankin, ja äsken alkaneen tuulen hiljainen\nhuojunta kaikui hänen jännittyneissä aivoissaan samanlaiselta kuin\nvainajain sielujen valitus. Odottelivatko ne vielä yhtä sielua, joka\nehkä parhaillaan leijaili kuoleman rajamailla? Häntä puistatti, ja\nhän koetti karkoittaa sen ajatuksen mielestään ja torjua kummallisia\nmielikuvitushaaveita, jotka tunkeutuivat hänen liiaksi rasittuneeseen\nmieleensä.\n\nHän ei saanut ajatella, ei saanut antaa perään. Hänen täytyi olla\nvahva ja säilyttää rohkeutensa — kunnes Ahmed saapuisi. Oi, hyvä\nJumala, lähetä hänet pian! Siten hän oli rukoillut monta vuotta sitten,\nkauheimman vaaransa hetkellä. Siten hän rukoili nytkin, ei itsensä\nvuoksi, vaan sen ystävän tähden, joka oli uhrannut henkensä hänen\npuolestaan. Henkensä hänen puolestaan!\n\nHän kumartui sielunhädässään Saint Hubertin puoleen, tutkien hänen\nkasvojansa tuskaisin silmin, taistellen murhetta vastaan, joka pyrki\ntukahduttamaan hänet.\n\nJa jännityksen häntä kalvaessa tuntuivat hänestä minuutit tunneilta,\nkun hän tarkkaili ja odotti haavoittuneen painon puuduttamana, mutta\nuskaltamatta hievahtaa, kannattaen Raoulia, kunnes hänen kätensä\nturtuivat ja koko hänen ruumistansa pakotti hänen pinnistäessään\nlihaksiansa.\n\nVähään aikaan ei Saint Hubert ollut liikahtanut eikä päästänyt\nääntäkään. Mutta nyt hän taaskin muuttui rauhattomaksi ja alkoi ihan\näkkiä puhua, ja Diana kumartui syvempään erottaaksensa nopeasti\njupistut sanat, jotka aluksi olivat sekavia ja käsittämättömiä.\n\nVähitellen kreivin puhe kävi hitaammaksi ja selvemmäksi. Diana kuuli\noman nimensä, mutta se lausuttiin sillä tavoin, ettei sitä milloinkaan\nennen oltu siten lausuttu, ja se toistettiin yhä uudelleen, ja välillä\ntuli yhteydettömiä sanoja, jotka muuttivat kuuntelijan kasvonilmeet\nsäikähtyneiksi. Ja intohimoisena puhetulvana liittyivät sitten\nkatkonaiset sanat lauseiksi — lauseiksi, joissa paljastui kiusaantunut\nsielu.\n\nDiana istui jäykkänä, hänen silmistänsä tulvi kyyneliä, joita hän ei\nenää jaksanut pidättää, ja hänen hellä sydämensä oli pakahtumaisillaan\nsäälistä, kun hän kuunteli toisen tietämättänsä puhuessa hänelle\nrakkaudestaan, jota hän oli niin kauan salannut — ja sai vihdoin tietää\ntotuuden.\n\nKaksikymmentä vuotta oli Saint Hubert säilyttänyt salaisuuttansa, mutta\nnyt hänen tunnottomat huulensa kavalsivat hänet, tuoden julki koko\nhänen polttavan kaipauksensa, koko epäitsekkään, alttiin kiintymyksen\nja toivottoman lemmen pettyneet toiveet, joista Dianalla ei ollut\nkoskaan ollut aavistustakaan.\n\nKun hän oli kokonaan kiintynyt omaan suureen rakkauteensa eikä ollut\nvähääkään suuriluuloinen, ei hän ollut uneksinutkaan, että Raoulin\nystävyys salaisi syvempiä, voimakkaampia tunteita. Mutta nyt hän tiesi\nSaint Hubertin rakastaneen häntä alusta alkaen ja rakkauden vain\ntehneen hänet onnettomaksi. Hänen tähtensä oli Raoul saanut murhetta.\nHänen tähtensä oli Raoul elänyt parhaat vuotensa yksin ja tyydytystä\nsaamatta. Hän tuskin jaksoi kestää sen ajatuksen aiheuttamaa tuskaa.\n\nHän oli tuottanut Raoulille kipua, tuhonnut hänen elämänsä, Raoulin,\njota hän aina oli rakastanut, vaikka ei sillä tavoin kuin toinen\nolisi halunnut, Raoulin, joka oli ollut hänen ystävänsä ja Ahmedin\nystävä. Miksi, voi miksi, oli _hän_ ollut Raoulin murheen aiheuttaja?\nHerkkätuntoisena hän koetti torjua luotansa tietoa, joka oli hänelle\ntyönnetty. Hänellä ei ollut oikeutta tuntea Raoulin salaisuutta, jota\nmies oli niin tarkoin varjellut aikomatta ilmaista sitä hänelle.\nPoloinen Raoul, poloinen, vilpitön, uskollinen Raoul — uskollinen\nrakkaudelle, joka ei voinut koskaan täyttyä, ja uskollinen ystävälle,\njonka onnen hän oli sijoittanut oman onnensa edelle!\n\nOmasta mielestänsä arvottomana ja tyyten vailla itserakkautta alkoi\nDiana oudosti aprikoida, ja mietteet toivat muassansa hartaan nöyryyden\ntunteen. Minkä hänen tekojensa tähden hänelle tuhlattiin niin paljon\nrakkautta? Mitä hän oli tehnyt ansaitaksensa kummankaan miehen\nrakkautta?\n\nSuuria kyyneliä kihosi taas hänen silmiinsä, kun hän suruissansa\nsilmäili sitä miestä, jonka hän oli luullut niin perinpohjin\ntuntevansa. Kuinka vähän hän oikeastaan oli Raoulista tietänyt, kuinka\nvähän oikeastaan häntä ymmärtänyt!\n\nJa nyt kun hän tiesi, ei hän voinut muuta kuin lukita tietonsa\nsydämensä salaisimpaan sopukkaan ja kiittää Raoulin tähden Jumalaa\nsiitä, että ainoastaan hän oli kuullut lohduttoman miehen surkean\nvalituksen.\n\nKatkonainen jupiseminen oli vaimennut, ja taaskin lepäsi haavoittunut\nhiljaa, niin hiljaa, että Dianan äkkiä valtasi pelko ja hän sujautti\nnopeasti kätensä Raoulin paidan povelle. Mutta taintuneen miehen sydän\nsykki vielä, vaikkakin heikosti, ja huojennuksesta nyyhkyttäen Diana\nkoetti vetää häntä mukavampaan asentoon.\n\nMutta hänen huojennuksensa oli vain hetkellinen. Kun tunti vieri\nverkkaisesti toisensa jälkeen ja hänen ikävöimänsä apu yhä viipyi,\nkatseli hän yhä huolestuneempana polvillansa lepääviä, pingoittuneita,\nkalpeita kasvoja, käsittäen Raoulin voimien ehtyvän ja hänen tilansa\nkäyvän uhkaavammaksi. Jos hänen hyväksensä oli mieli tehdä jotakin,\noli se tehtävä pian, jokainen tuhlattu minuutti vähensi hänen\nparantumisensa mahdollisuutta ja lisäsi vaaraa.\n\nVähänväliä hän epätoivoissaan suuntasi katseensa korkean\nhietaharjanteen laelle ja herkisti korviansa kuullaksensa nelistävien\nhevosten kavioiden töminää. Oliko sananviejä uupunut kesken? Kuluisiko\nvielä tuntikausia, ennenkuin apua tulisi — ja olisiko sitten liian\nmyöhäistä? Eikö Raoul sitten enää olisi ihmisvoimin autettavissa?\nLöydettäisiinkö hänen sylistänsä vain ruumis? Hänen kasvoillensa\nlehahti tuskaisen ihmettelyn ilme. _Raoulko_ kuolisi! Hän ei ollut\nmilloinkaan kuvitellut sellaista aikaa, jolloin he eivät enää saisi\nlausua Raoulia tervetulleeksi, kuten hänet oli aina lausuttu, jolloin\nRaoul ei enää toisi sivistyksen tuulahduksia heidän eristettyyn\nelämäänsä. Hänen tulonsa oli aina merkinnyt niin paljon heille\nmolemmille. Menettää hänet, ja menettää hänet tällä tavoin! Diana\nväänteli käsiänsä epätoivoissaan. Miten tulisi Ahmed toimeen ilman\nRaoulia?\n\nMinkä tähden, _minkä tähden_ ei apua kuulunut?\n\nJoskin Ahmed olisi vielä Ras-Djebelissä, niin pitäisi Gastonin ja\nJusefin ihmetellä heidän poissaoloaan, sillä hän oli tilannut teetä\ntavalliseen aikaan eikä ollut maininnut viipyvänsä kauan ratsastamassa.\n\nJa nyt oli melkein ilta käsissä. Aurinko oli painunut ympäröivien\nhiekkakunnaiden reunan taakse, ja viileä tuuli yltyi, värisyttäen häntä\npieksäessään ohutta silkkipuseroa, joka samoin kuin hänen valkeat\nratsastushousunsa olivat Saint Hubertin veren tahraamat ja kostuttamat.\n\nJa hänen tarkkaillessansa pieneen, maljamaiseen keitaaseen hiipiviä\npitkiä, harmaita varjoja, valtasi hänet lähestyvän pimeyden pelko, ja\nhän tunsi rohkeutensa horjuvan.\n\nHän oli yksin kuolleiden ja kuolevan kanssa. Mitä lisäkauhuja toisi yö\nhänelle?\n\nHän oli taistellut pitääksensä muistot loitolla, mutta nyt hän yhä\nuudelleen eli mielessänsä iltapäiväisen murhenäytelmän. Taaskin hän\nnäki, kuinka hänen miehiänsä säälimättömästi teurastettiin, kuinka\ntunnottomasti polkevat jalat pusersivat viimeisen elonkipinän Mohamedin\nvärähtelevästä ruumiista; taaskin hän kuuli Jasminin hirveät kirkaisut\nja häntä kohti syöksyvän murhamiehen hurjan naurun. Kaikuisivatko\nne aina hänen korvissansa, niin kauan kun hän eläisi? Tulisiko hän\nhulluksi, menettäisikö hän järkensä, ennenkuin apua saapuisi? Hänen\näärimmilleen venytetty kestämiskykynsä katkesi äkkiä, ja yksinäisyyttä\npeläten hän tuijotti kauhun vallassa hajalleen kaatuneita vainajia,\nRamadania, joka vihdoinkin oli tyyten sortunut ja virui pitkänään\npoljetulla hietikolla, Saint Hubertia, joka toisista erillään\nlepäsi tajuttomana hänen sylissään, ja painoi kättänsä suulleen\ntukahduttaaksensa huuliltaan purkautuvaa huutoa.\n\n»_Ahmed, Ahmed, tule luokseni_!»\n\nJa hänen huutaessansa Ahmed tulikin. Hetkisen ajan Diana näki miltei\nmielipuolisesti hurjistunutta ratsuansa hillitsevän sheikin yksin\nkuvastuvan taivaanrantaa vasten. Ja rannalle vyöryvän, valtavan,\nvalkoharjaisen aallon tavoin hänen seuralaisensa sitten kohosivat\nkorkean hiekkaharjun laelle ja ehättivät hänen jälessään, kun hän\nohjasi Eblisin jyrkkää rinnettä alaspäin uhkarohkean huimaa vauhtia,\njoka sai Dianan tarttumaan kurkkuunsa.\n\nHänen kintereillänsä kiitivät hurjassa lennossa Caryll ja Poju\nrinnakkain, ja heidän lähellänsä oli Diana näkevinänsä Gastonin ja\nS'ririn. Mutta hänen katseensa oli kuin naulattu kookkaaseen, mustaan\noriiseen ja tummiin, kauniisiin kasvoihin, jotka olivat hänestä\nrakkaimmat koko maailmassa.\n\nJa ennenkuin pojat ja muut soturit olivat saaneet kiskotuiksi\nvimmastuneet ratsunsa pysähdyksiin, oli Ahmed heittäytynyt satulasta ja\nkiiruhtanut hänen luoksensa.\n\nSeuraavalla hetkellä hän oli takertunut kiinni puolisoonsa, nyyhkyttäen\nhysteerisesti ja rukoillen häneltä anteeksi, samalla kun huohottaen\nkertoi rosvojen hyökkäyksen yksityiskohtia.\n\nMutta sheikin katseesta kuvastui vain rakkautta, vain rakkautta huokui\nhänen käsivarsiensa hellästä puristuksesta, kun hän veti Dianaa syrjään\njättääksensä tilaa Gastonille, joka jo oli polvillansa Saint Hubertin\nvieressä.\n\n»_Ma mie, ma mie_», kuiski hän äänensä värähdellessä, »koska sinulle ei\nole tapahtunut vahinkoa...» Hän keskeytti lauseensa, ja häntä vapisutti\npuistatus, jota hänen kaikki stoalaisuutensa ei jaksanut hillitä.\nLausuttuansa sitten hellän sanan hän laski Dianan maahan ja meni Saint\nHubertin luokse.\n\nHaavoittuneen ympärille ryhmäksi keräytyneet, huolestuneen näköiset\narabialaiset vetäytyivät hänen tullessansa syrjään, ja ennenkuin heidän\nrivinsä jälleen sulkeutui hänen jälkeensä, näki Diana vilahdukselta\nGastonin ja Caryllin, joiden paidanhihat olivat käärityt ylös, ja\nlisäksi sellaista, mikä karkoitti heikon värin häiveen, joka oli\nalkanut hiipiä hänen huulilleen. Ja kun sheikki muutamien minuuttien\nkuluttua palasi Dianan luokse, joka ponnistihe pystyyn mennäkseen\npuolisoansa vastaan, saattoi hän pikemminkin vain nähdä kuin kuulla\nkysymyksen, jota toinen tuskin jaksoi lausua.\n\n»Ei vielä», virkkoi Ahmed, pakottautuen rauhalliseksi, »mutta se on\nvain ajan kysymys. Muutamia tunteja — kenties päivä tai pari. Hän on\nvielä tajuton, Jumalan kiitos. Jos vain saisimme kuljetetuksi hänet\nleiriin...» Hän kohautti olkapäitänsä hyvin toivottomasti ja kääntyi\ntoisaalle salatakseen mielenliikutuksensa, jota hän ei tahtonut näyttää\nedes Dianallekaan.\n\nSenhän Diana oli sydämessään aavistanut alusta alkaen, mutta sittenkin\nhän oli toivonut, ja kun hän nyt sai varman vahvistuksen pelkoonsa,\ntuntui se vievän häneltä puhe- ja liikuntakyvyn.\n\nKyynelusvan lävitse hän näki Caryllin työntyvän Saint Hubertia\nympäröivästä miesryhmästä ja menevän isänsä luokse. Hän tarkkaili\nheitä, kun he yhdessä menivät sinne, missä Poju oli kumartuneena\nRamadanin puoleen, joka S'ririn polveen tuettuna puheli nopeasti,\nosoittaen vuoroin kuollutta saksalaista, vuoroin maurilaista, joka nyt\nvirui jörönä ja välinpitämättömänä.\n\nJa Pojun näkeminen muistutti häntä asiasta, jonka hän levottomana\nRaoulin tähden oli hetkeksi unohtanut.\n\nPoju oli pyörähtänyt sheikkiin päin kädet ojennettuina kiihkeän\nrukoilevasti. Diana oli liian etäällä kuullaksensa, mutta kyllin\nlikellä nähdäksensä Pojun huulien liikkuvan, kuten hänestä näytti,\nrajun vetoavasti, nähdäksensä Pojun silmien hirvittävän epätoivoisen\nilmeen ja hänen puolisonsa kasvoja synkistävät syvät rypyt.\n\nEpäisikö Ahmed? Kuinka hän voisi, kun hän kerran tiesi!\n\nTytön parkaisut kaikuivat hänen korvissaan, kun hän kiiti miesten\nluokse ja syöksähti heidän väliinsä.\n\n»Ahmed, Ahmed, Jumalan tähden — minun tähteni, salli Pojun mennä! Tyttö\n_on_ Isabeau de Chailles. _Minä tiedän sen_.»\n\nVähän aikaa sheikki tuijotti hänen kosteihin, rukoileviin silmiinsä,\nkatsoi sitten Pojuun ja nyökkäsi.\n\n»Mene, ja olkoon Jumala kanssasi!» sanoi hän lyhyesti ja luikkasi\nmääräyksen, joka pani viisikymmentä miestä keikahtamaan satulaan,\nkiljuen kuin mielipuolet.\n\nMutta hälinä taukosi nopeasti, kun he sijoittuivat säännöllisiin\nriveihin. Ja sitten alkaneen verrattain hiljaisen välihetken aikana\nDiana tunsi Pojun käsivarsien kiertyvän ympärillensä nopeaan, hellään\nsyleilyyn ja kuuli hänen hiljaa jupisevan: »Pikku äiti, pikku äiti.»\nSitten Poju riistäytyi pois ja meni isänsä astellessa vierellään\nratsunsa luokse, jonka S'rir oli juuri taluttanut esille.\n\nJa hänen mennessään heilahtivat Dianan tunteet ihan äkkiä toisaalle,\nja hänen mieleensä välähti kammottava ajatus, että hän ehkä lähetti\npoikansa kuolemaan, ja hänen oli jännitettävä kaikki voimansa\njaksaaksensa pysyä hiljaa ja tarkkailla Pojun menoa. Mutta taaskin hän\nmuisti Jasminin, ja se tukahdutti hänen huulillensa kohonneen huudon\nja sai hänet häpeämään tunnepuuskaa, joka oli ollut vähällä temmata\nhänet valtoihinsa. Kunnian ja tavallisen ihmisyyden nimessä oli Pojun\nlähdettävä — eikä hänen äitinsä sopinut yrittää häntä pidättää.\n\nSairaana sydäntänsä raatelevasta tuskasta hän vaistomaisesti kääntyi\ntoisen poikansa puoleen, joka seisoi hänen vierellään, mutta ennenkuin\nhän ehti virkkaa mitään, oli myöskin Caryll poissa.\n\nPojun jalka oli jo jalustimessa, kun häntä pidätti kosketus\nkäsivarteen, ja hän pyörähti katsomaan kasvoja, jotka tuskin olivat\nvähemmän pingoittuneet ja riutuneet kuin hänen omansa. Hetkiseksi\nveljesten katseet osuivat vastakkain. Sitten Caryll teki liikkeen, jota\nei saattanut tulkita väärin, ja ojensi kätensä.\n\n»Tämä on sinun asiasi eikä minun», virkkoi hän käheästi, »mutta jos\notat minut mukaan — olen kiitollinen.»\n\n\n\n\nX\n\n\nSheikin päällikönteltan avarassa ulommassa huoneessa kamppaili Raoul\nde Saint Hubert, ei henkensä säilyttämiseksi, vaan elämänsä vähäisten\nrippeiden pidentämiseksi. Hän oli päättänyt elää siihen asti, kunnes\nPoju palaisi tai kunnes ei enää olisi toivoakaan siitä, että hän\npalaisi, tuoden muassaan tytön, joka merkitsi niin paljon heille\nmolemmille, ja hän tuntui pitävän kuolemaa loitolla yksinomaan tahtonsa\nvoimalla.\n\nSe, että hän oli elänyt näinkin kauan, oli ihme kaikista niistä, jotka\ntiesivät, kuinka pahat hänen vammansa olivat, ja tuontuostakin he\nolivat luulleet elämän heikon kipunan sammuneen. Mutta joka kerta hän\noli tointunut, ruumiillisesti heikompana, mutta rohkeus horjumattomana,\nvakaasti väittäen Pojun palaavan ja vielä ennen kuolemaansa saavansa\nvarmat todistukset siitä, ettei hänen pitkä etsintänsä ollut mennyt\nhukkaan.\n\nUseammin kuin kerran hän oli pyytänyt, että maurilainen tuotaisiin\nhänen luoksensa, mutta sheikki oli aina estellyt, peläten sellaisen\nkohtauksen vaikutusta, kun haavoittunut oli niin heikossa tilassa.\n\nPaluumatka El-Hassista oli ollut hidas ja huolettava, sillä hankala\nmaaperä oli tehnyt haavoittunutta kreiviä hätäisesti kyhätyillä\npaareilla kantavien miesten kävelyn vaivaloiseksi, ja lisäksi\noli myöskin Ramadanista huolehdittava. Hän oli siksi pahasti\nvahingoittunut, ettei tavallinen mies olisi hänen sijassaan kyennyt\nratsastamaan, mutta sittenkin hän oli harmistuneena väittänyt varsin\nhyvin jaksavansa istua hevosen selässä ja ratsastanut takaisin leiriin,\nvuoroin kiroillen, vuoroin sävyisästi pilkaten kumppaneitansa, jotka\nratsastivat hänen molemmilla puolillansa tukeakseen häntä, kun hän\nheikkona huojui satulassa, johon hän kaikista huomautuksista huolimatta\nitsepäisesti takertui.\n\nDianasta ne kahdeksan kilometriä olivat tuntuneet\nkahdeksaltakymmeneltä. Häntä raastoi levottomuus poikien tähden, hän\npelkäsi joka hetki saavansa tiedon Saint Hubertin kuolemasta, ja hän\noli levännyt puolisonsa sylissä — sillä sheikki ei ollut sallinut hänen\nratsastaa — vapisten jännitystä seuranneesta uupumuksesta ja pelon\nkalvamana.\n\nHeidän leiriin saapuessaan oli ilta käsissä. Ja sekä henkisesti että\nruumiillisesti nääntyneenä oli Diana pelkästä väsymyksestä vaipunut\nuneen, kun sheikki oli kantanut hänet makuuhuoneeseen, eikä ollut\nherännyt edes silloinkaan, kun Ahmed oli vetänyt hänen jalastaan pitkät\nsaappaat ja riisunut veren uuttaman ratsastusasun hänen uupuneilta\njäseniltään.\n\nKoko yön hän oli nukkunut sikeästi sheikin ja Gastonin valvoessa\nviereisessä huoneessa. Mutta aamulla olivat hänen voimansa palanneet,\nja päivällä oli hän vuorostaan sijoittunut Saint Hubertin vuoteen\nääreen, salaten oman pelkonsa, jotta ei lisäisi potilaan tuskaa, ja\nhuolehtien hänen tarpeistansa huulillansa pirteä hymy, joka aina\nhoukutteli vastaavan välkkeen sairaan syvälle painuneihin silmiin.\n\nToisten levätessä hän oli ollut muutamia tunteja yksin kreivin luona\nja tarkkaillessansa potilaan kasvoilla väikkyviä vaihtelevia ilmeitä\naprikoinut, olikohan Raoulilla aavistustakaan El-Hassissa tapahtuneesta\npaljastuksesta. Kerran hän oli melkein arvellut niin olevan, sillä\näkkiä herättyänsä muutamia minuutteja kestäneen oikullisen unen jälkeen\noli Saint Hubert tarttunut hänen käteensä hänen kumartuessaan vuoteen\nylitse ja silmäillyt häntä omituisen tarkkaavasti, minkä Diana luuli\njohtuvan hänen mielessänsä väikkyvästä pelosta.\n\n»Enhän ole puhunut — joutavia, vai olenko?» oli hän supattanut. Ja\nhäneltä päässyt lyhyt, kiihkeä helpotuksen huokaus, kun Diana rauhoitti\nhäntä, sai viimemainitun kääntymään toisaalle salataksensa kyyneleet,\njotka olisivat saattaneet kavaltaa hänet.\n\nVoimiansa säästääkseen hän oli koko päivän puhunut vain hyvin vähän,\nmutta niinä muutamina tunteina, jotka he olivat kahdenkesken, oli hänen\nkatseensa harvoin siirtynyt pois Dianan kasvoista, jolle saatu tieto\nteki surun haikeammaksi kuin se muutoin olisi ollut. Hän tiesi Raoulin\nviimeisiä kertoja katselevan sitä olentoa, joka oli hänestä rakkain\nmaailmassa, ja nuo sanattomat jäähyväiset olivat niin liikuttavat, että\nDiana tuskin jaksoi istua alallaan ja tarkkailla niitä.\n\nMutta hän käsitti haavoittuneen tulevan levottomammaksi, jos hän\nloittonisi pois näkyvistä, ja niinpä hän oli koko päivän pysytellyt\nlähettyvillä, tuskin liikahtaen pois vuoteen vierestä edes\nvälttämättömiä aterioita varten, jotka hänen oli pakottauduttava\nsyömään.\n\nJa koko päiväksi oli leirin säännöllinen, totuttu elämä mennyt\nsekaisin. Ison päällikönteltan ulkopuolella oli synkän totisia\narabialaisia liikkunut äänettöminä edestakaisin tai kokoutunut teltan\nläheisyyteen ryhmiin vakavina odottamaan tietoja siitä miehestä,\njoka niin kauan oli ollut heidän kaikkien ystävänsä, jonka tuloa\nhe olivat odottaneet melkein yhtä innokkaasti kuin päällikkönsä\nsaapumista. Ja teltan toisella laidalla viiruisissa _guitouneissa_\nkuolleitansa murehtivat naiset tuon tuostakin keskeyttivät valituksensa\nkuiskataksensa rukouksen Allahille rakastetun lääkärin puolesta, jonka\ntaito oli parantanut monta, nyt hänen apunsa ulottuvilta poistunutta\nihmistä.\n\nSiten oli tunti toisensa jälkeen hitaasti mennyt menojaan, ja yhäti\nSaint Hubert riutui, eikä vieläkään kuulunut mitään Caryllista ja\nPojusta.\n\nSe oli ollut jännityksen päivä, joka oli tuntunut loppumattomalta, joka\noli ärryttänyt Dianan hermot äärimmilleen ja alkanut käydä myöskin\nsheikin hermoille.\n\nPäivän kallistuessa iltapuolelle oli Ahmed taipunut vaimonsa rukouksiin\nja lähettänyt lisäväkeä seuraamaan El-Hassista lähteviä jälkiä, vaikka\nei itse myöntänytkään sitä tarpeelliseksi. Ja mukaan oli määrätty\nosasto erittäin nopeilla ratsuilla varustettuja viestinkuljettajia,\njotka oli sijoitettava pitkin taipaletta, jotta levottomasti odotettu\nsanoma saataisiin niin pian kuin suinkin mahdollista.\n\nSheikki oli tehnyt, mitä oli voinut, ja nyt hän ei enää osannut muuta\nkuin odottaa.\n\nSalaten oman levottomuutensa hän koetti yhä uudelleen lievittää\nDianan pelkoa, muistuttaen hänelle, että rosvot olivat saaneet pitkän\netumatkan, lähteneet useita tunteja aikaisemmin kuin takaa-ajajat ja\nettä jolleivät myöskin he olleet saaneet apuvoimia, — mitä, selitti\nhän, oli miltei mahdoton otaksua — Pojun joukkue oli paljoa lukuisampi\nkuin heidän.\n\nMutta vaikka Diana oli kuunnellut sheikkiä maltillisesti ja\nkoettanut saada lohtua hänen vakuutuksistaan, oli Ahmed nähnyt hänen\nkiihtymyksensä joka tunti käyvän näkyvämmäksi, nähnyt hänen kasvojensa\ntunti tunnilta muuttuvan kalpeammiksi ja hänen silmiensä, joissa oli\njännittynyt vainotun ilme, yhä useammin kääntyvän puolittain avonaisen\noven syrjään käännettyä verhoa kohti.\n\nIllan hiipivät varjot, pimeän lähestymistä ilmoittava juhlallinen\nhiljaisuus, joka tänä iltana tuntui sisältävän enemmän kuin tavallisen\nmerkityksensä, olivat korostaneet synkkyyden ja alakuloisuuden tuntua\nja synnyttäneet painostavan lamaannuksen tunteen, niin että Diana\noli romahduksen partaalla. Himmeässä hämärässä, ennenkuin Gaston oli\nsytyttänyt lamput, hän oli istunut paikallansa, tiukasti puristaen\nsheikin kättä, puhumatta mitään, vain tuijottaen, kunnes ovesta vielä\ntunkeutuva kalpea valonhohde kivisti hänen silmiänsä. Jopa Raoulkin\nunohtui hänen ajatustensa kiitäessä hiekkalakeuksien ylitse, samalla\nkun hän kuunteli ja rukoili ja pelkäsi poikainsa puolesta, joita hän\nrakasti niin kiihkeän lämpimästi.\n\nLamppujen sytyttäminen oli vain ollut omiansa pahentamaan hänen\nlevottomuuttaan, saamaan hänet entistä selvemmin tajuamaan, kuinka\npitkä aika oli kulunut ja muistuttamaan hänelle, että yö oli tulossa.\n\nJa yö oli tullut tuomatta huojennusta, hänen ikävöimänsä sanoman\nsaapumatta.\n\nLähes kello kymmeneen saakka hän oli varronnut ulommassa huoneessa,\nja sitten sheikki oli käskenyt häntä menemään levolle, vaikka hän ei\nsaisikaan unta. Peläten yksinäisyyttä, joka tekisi pitkät tunnit vielä\näärettömän paljon pitemmiksi, äärettömän paljoa hirvittävämmiksi, hän\noli melkein hurjistuneena rukoillut lupaa jäädä. Mutta Ahmed tiesi,\nettä hänen voimiansa oli liiaksi kiristetty eivätkä ne kestäisi, ja\nDianan itsensä tähden hän oli pysynyt vaatimuksessaan.\n\nMyöskin Gaston oli mennyt nukahtamaan hiukan, ja viimeksi kuluneen\ntunnin sheikki oli istunut yksin ystävänsä luona, jonka hengen\npelastamiseksi hän olisi ollut valmis antamaan kaikki, mitä hänellä oli.\n\nYö oli hiljainen ja tyyni. Ja vaikka koko leiri valvoi ja oli\njalkeilla, vaikka sheikki tiesi, että hyvin likellä, ulkona kirkkaassa\nkuutamossa, kokoontuneina ihan teltan ovelle, oli toisia valvomassa\nkuten hänkin, ei hänen korviinsa tunkeutunut ainoatakaan kuiskattua\nsanaa, ei ainoakaan ääni häirinnyt syvää hiljaisuutta, joka tuntui joka\nhetki käyvän yhä syvemmäksi, yhä sisältörikkaammaksi.\n\nIso huone oli puolipimeä, etäiset sopet olivat pimentoiset ja hämyiset.\nPalamassa oli ainoastaan yksi lamppu, jonka valolta varjo suojasi\nkuolevan silmiä ja joka loi kalpean valokehän sairasvuoteeksi muutetun\nleposohvan ympärille.\n\nJa sen valopiirin keskellä istui Ahmed ben Hassan kädet ristissä pään\ntakana, haaveksivasti tarkkaillen Saint Hubertia, joka näytti nukkuvan,\nja mielessänsä muistellen monivuotista ystävyyttä, joka oli merkinnyt\nhänelle niin paljon. Tuntui mahdottomalta uskoa, että se läheinen\nkumppanuus lähestyi loppuansa, ettei siitä, ehkä ennenkuin toinen päivä\nsarastaisi, olisi jälellä muuta kuin muisto.\n\nKaikissa hänen elämänsä tärkeissä tapahtumissa oli Raoul ollut\nerottamattomasti mukana.\n\nNuoruusvuosina Raoul oli ollut hänen oppaansa ja neuvonantajansa\noudoissa ja kiukustuttavan rajoitetuissa oloissa, jotka olivat\ntehneet Ranskan pääkaupungin surkeaksi paikaksi aavikolla kasvaneesta\npojasta; hänen miehuutensa alkuajan myrskyisinä päivinä oli hän vanhaa\nsheikkiä lukuunottamatta taipunut ainoastaan Raoulin vaikutukseen.\nEnnen otto-isänsä kuolemaa oli hän Raoulin seurassa matkustellut ja\nmetsästellyt suurriistaa maapallon useissa kaukaisissa kolkissa.\nRaoul oli seisonut hänen vierellänsä silloin, kun hän oli kuullut\ntodenperäisen kertomuksen syntymästään ja vanhemmistaan. Heimon\njohtajaksi tultuansa oli hän Raoulin välityksellä läheisemmässä\nkosketuksessa sen maailman kanssa, joka tuntui olevan niin kaukana\nhänen yksinäisiltä aavikoiltansa. Raouliin hän oli turvautunut\nsaadaksensa soveliaampaa, miellyttävämpää ja läheisempää kumppanuutta,\njota hänkin oli aika-ajoin kaivannut, ja hän oli aina odottanut Raoulin\ntuloa kiihkeämmin kuin oikein halusi itsellensäkään tunnustaa. Ja\nhänen syvimmän alennuksensa hetkellä oli Raoul saapunut — ja Raoulin\nritarillisuuteen ja huomaavaisuuteen verrattuna hänen oman tunnottoman\nhäikäilemättömyytensä oli täytynyt tuntua vielä tuhat kertaa\ntunnottomammalta ja häikäilemättömämmältä siitä naisesta, jota hän ei\nollut tahtonut säästää häpeältä, vaan jota hän oli avoimesti näytellyt\nrakastajattarenaan naisen omaan säätyyn kuuluvalle miehelle.\n\nMinkä tähden Diana ei ollut rakastanut Raoulia, vaan häntä? Minkä tähden\nhe eivät olleet molemmat jättäneet häntä ansaittuun surkeuteen ja\nyksinäisyyteen? Jos he olisivat sen tehneet, olisi hän otaksuttavasti\naikoja sitten tappanut itsensä, koska elämä ilman Dianaa olisi ollut\nsietämätöntä. Mutta silloin ei hänen omaatuntoansa olisi ainakaan\nvaivannut se, että hänen kätensä olivat Raoulin veressä, sillä\nsuoranaisesti tai välillisesti oli hän syypää Raoulin kuolemaan.\n\nHän oli vaipunut tuskallisiin mietteisiinsä ja hätkähti oivaltaessansa,\nettä haavoittuneen silmät olivat auki ja että niiden katse, josta\ntuikahti entisen ilkamoivan hymyn häive, oli suunnattu häneen.\n\nJa kreivi puhkesi puhumaan äänessänsä entinen, puolittain leikillinen,\npuolittain hellä sävy.\n\n»Missä olit, Ahmed?»\n\nSheikki kohautti hieman olkapäitänsä ja kumartui tarttumaan hänelle\nojennettuihin hervottomiin, kalpeisiin sormiin.\n\n»Helvetissä luullakseni», vastasi hän hyvin katkerasti, »tai\notaksuttavasti niin likellä sitä kuin koskaan joudun. Todellinen\nhelvetti ei voi olla paljoa pahempi kuin se, minkä itse valmistamme\nitsellemme.»\n\nUseihin vuosiin ei kumpikaan heistä ollut kajonnut siihen asiaan,\nmutta Saint Hubert oli koko ajan tiennyt syvän katumuksen sumentavan\nystävänsä onnea, ja nyt hän arvasi, millainen ajatuksenjuoksu oli\naiheuttanut toisen äsken lausumat katkerat sanat.\n\nHän teki vähäisen, torjuvan eleen. »Tunkeutuuko helvetti — paratiisiin,\n_mon ami_?» virkkoi hän lempeän leikillisesti. »Kaksikymmentä vuotta\non sinulla ollut taivas maan päällä, sinä onnellinen pahus, kuten minä\nsaatan todistaa. Pitääkö sinun vielä muistella? Jos hän kerran voi\nunohtaa, miksi et sitten sinä?»\n\nSheikki heilautti kättänsä epäävästi. »Jos sinä olisit menetellyt\nsamoin kuin minä menettelin, olisitko sinä unohtanut?» huudahti hän\nentistä katkerammin. »Mutta sinä — _bon Dieu_, sinä et olisi ikinä\nalentunut niin kunnottomaksi.»\n\nSaint Hubertin kasvoille tuli omituinen ilme, ja hän käänsi väsyneesti\npäätänsä pieluksella.\n\n»Kukapa tietää?» sanoi hän hitaasti. »Saavuttaakseni sen, mitä sinä\nsaavutit, olisin saattanut tehdä senkin, mitä sinä teit. Jos olisin\njoutunut samaan kiusaukseen.» Hänen riutunut äänensä särkyä, ja melkein\nhuomaamattaan hän siirsi katseensa sisemmän huoneen verhoihin. »_Tout\ncomprendre, c'est tout pardonner_», jupisi hän. »Hän ymmärsi, ja koska\nhän rakasti sinua, kykeni hän antamaan anteeksi ja unohtamaan. Jos\nsinä senjälkeen olisit pettänyt hänen luottamuksensa tai jos et olisi\npystynyt säilyttämään hänen rakkauttansa, saattaisi sinulla olla täysi\nsyy katkeruuteesi. Mutta sinä olet tehnyt hänet onnelliseksi kaikiksi\nnäiksi vuosiksi. Eikö se merkitse mitään, _mon cher_?»\n\n»Vain se on tehnyt elämäni elämisen arvoiseksi», vastasi sheikki\nhiljaa. »Jumala yksin tietää, mitä minusta olisi tullut ilman\nhänen rakkauttansa ja sinun ystävyyttäsi.» Ja häpeillen äkillistä\nmielenliikutusta, joka pani hänen tiukat huulensa vavahtelemaan, hän\nnousi jyrkästi pystyyn ja meni pöydän ääreen silmäilemään Carl Röstin\nruumiin taskuista löydettyjä papereita, jotka sittemmin osoittautuivat\narvaamattoman arvokkaiksi hallitukselle maan ohjaamiseen nähden, kun\nmaailmansodan myrskypilvi vain muutamia kuukausia myöhemmin yllätti\nRanskan.\n\nJa tarkkaillessansa häntä, kun hän otsa rypyssä tutki tiheästi\nkirjoitettuja asiakirjoja, joita hän selaili kädessään, Saint Hubert\nkiitti Jumalaa, kuten hän viimeisten kahdenkymmenen vuoden aikana oli\nmonta kertaa kiittänyt, siitä, että hän oli jaksanut säilyttää tuon\nmiehen ystävyyden. Ei edes häntä hivuttava rakkaus ollut sitä pilannut,\nvaan moitteetonta kumppanuutta oli katkeamatta kestänyt loppuun asti.\n\nLoppuun asti! Heikko hymy kareili hänen huulillaan. Hän saattoi\najatella sitä tyynesti, hän, jolla ei ollut mitään menetettävää, jonka\nei tarvinnut mistään moittia itseänsä. Hänen rakastamansa nainen oli\nonnellinen, ja jos hän vain jaksaisi torjua kuolemaa siihen saakka,\nkunnes tyttö palaisi — tyttö kyllä palaisi, siitä hän oli varma — hän\nvoisi kuolla pahoittelematta mitään. Mutta kuoleminen sitä tietämättä —\n_Dieu_, se olisi kovaa!\n\nÄkkiä häntä vihloi kamala tuska, hän puristi peitteellä lepäävän\nkätensä nyrkkiin ja virui muutamia minuutteja silmät ummessa,\nponnistellen kuolemanheikkoutta vastaan, samalla kun tuskanhikeä valui\nhänen kasvoilleen.\n\nSe oli varoitus, jota hänen ei sopinut syrjäyttää. Jos hänen oli\nmieli tietää se, mitä hän tahtoi tietää, ei sitä saanut siirtää enää\ntuonnemmaksi.\n\nKuultuansa hänen heikon kutsunsa ehätti sheikki takaisin hänen\nluoksensa parilla hätäisellä askelella.\n\n»Maurilainen», huohotti hän. »Minun täytyy nähdä hänet nyt, jos\nlainkaan mielin häntä nähdä. Ja minä tahdon saada varman tiedon —\nennenkuin poistun.»\n\nJa katsahtaessaan sairaan pingoittuneihin, harmaihin kasvoihin, jotka\nolivat muuttuneet jopa muutamien viime minuuttien aikana, sheikki\nkäsitti hänen puhuneen silkkaa totta. Mutta sittenkin hän empi.\n\n»Jumalan tähden, säästä itseäsi siltä», kehoitti hän. »Salli minun\nyksin puhutella häntä...»\n\nMutta Saint Hubertin voimaton ote tiukkautui hänen ranteensa ympärille.\n\n»Sillä ei voi olla paljoakaan väliä _mon cher_, ja minä tahdon itse\nnähdä hänet — kuulla totuuden hänen huuliltansa, ennenkuin kuolen»,\nintti hän entistä lujemmin. »Lähetä noutamaan häntä, Ahmed! Se tekee\npoistumiseni helpommaksi.»\n\nHiukan nyökäten, sillä hän ei sillä hetkellä kyennyt puhumaan, sheikki\nmeni avoimelle ovelle, taputti hiljaa käsiänsä ja antoi määräyksen\näänen kantamissa odottavalle palvelijalle.\n\nHänen palatessansa oli huolestunut ystävä jälleen muuttunut\npäälliköksi, ja hänen piirteensä olivat kovat ja tiukat, hänen tummat\nkulmakarvansa painuneet peloittaviin ryppyihinsä, kun hän veti tuolinsa\nvähän loitommaksi leposohvasta ja istuutui ääneti vartoamaan vangin\ntuloa.\n\nJa tuntien voimiensa olevan hyvin vähissä pysyi Saint Hubertkin vaiti\nlevätessänsä huohottaen, silmien kiiluessa kuumeisesta odotuksesta.\n\nHiljaa liikkuva palvelija tuli meluttomasti sytyttämään uudelleen\nlamput, jotka oli sammutettu, jotta huoneen ilma viilenisi. Ja hänen\njälkeensä hiipi sisälle sihteeri, jonka oli kirjoitettava maurilaisen\nlausunto muistiin, kumarsi nöyrän kunnioittavasti ja kyykistyi istumaan\nmatolle sheikin viereen, levittäen kirjoitusvehkeensä polvilleen.\n\nSitten saapuivat Jusef ja pari alempaa päällikköä, jotka sijoittuivat\nesimiehensä taakse. Ja lyhyen väliajan kuluttua, joka Saint Hubertista\nkuitenkin tuntui vuosisadalta, saapui vihdoin maurilainen vartijainsa\nvälissä siteihin kiedottu pää pystyssä, veriviiruisilla kasvoilla\ntiikerimäisen äkäinen ilme.\n\nHän loi yhden ainoan vilkaisun mieheen, jota oli ampunut, yhden\nainoan väijyvän, nopean silmäyksen avaraan, ylellisesti sisustettuun\nhuoneeseen ja kääntyi sitten uhmailevasti tuolilla istuvaan äänettömään\nmieheen päin.\n\nJa muutamiin minuutteihin sheikki ei hievahtanut eikä hiiskunut mitään.\n\nSitten hän hyvin hitaasti nosti katseensa vankiin.\n\n»Kaikesta ja kaikista tulee loppu. Ja koska sinun tähtesi eräitä\nminun palvelijoitani kohtasi pikainen loppu, vaatii sydämeni, oi\nmies, että sinunkin loppusi tulee, mutta se ei ehkä ole niin nopea.\nEikö ole kirjoitettu: 'Jokainen sielu on annettu pantiksi siitä,\nmitä se tekee?' Pian sinut kutsutaan lunastamaan sitä panttia.\nMutta ennen Allahin tuomiota tuomitsevat ihmiset. Pieni osa sinun\ntekemästäsi pahasta on minun tiedossani. Mutta enemmän — jos sinä\nolet se mies, jota etsin — haluan tietää. Kerro senvuoksi kaikki,\nmitä tahdon tietää, jos haluat kuolla helposti.» Sanat lausuttiin\ntyynesti, melkein välinpitämättömästi, ja matalasointuinen ääni tuskin\nkantoi vangin takana puoliympyrässä seisovien aseistettujen miesten\ntoiselle puolelle. Mutta rauhallisesta, tasaisesta äänensävystä\nhuolimatta oli loppu-uhkauksessa ja maurilaiseen suunnatussa kylmässä,\nvärähtämättömässä tuijotuksessa jotakin, mikä sai hänen omituiset\nsilmänsä säpsähtämään ja hänen köytetyt kätensä äkkiä vavahtamaan.\n\n»Tuleeko kuolema joka tapauksessa?» mutisi hän jurosti. Ja kun hän näki\ntoisen pään vähäisen kallistumisen, joka vei häneltä viimeisen toivon,\nnykäisi hän itsensä suoraksi.\n\n»Koska kerran kuolen, kuolen ääneti», ärähti hän, »sillä mitä hyötyä on\npuhumisesta?»\n\nSheikki kohautti olkapäitänsä, ja hänen katseensa muuttui uhkaavaksi.\n\n»Mitäkö hyötyä?» kertasi hän, huulillansa vähäinen, hirvittävä hymy.\n»Oletko unohtanut, että on monta tietä, jotka vievät paratiisiin — tai\nhelvettiin? Kuuntele, ja kun minä olen sinulle puhunut — valitse sitten\nse tie, jota myöten tahdot mennä!»\n\nJa samalla hiljaisella, kiihkottomalla äänellä kuin ennenkin hän lausui\nsanoja, jotka puristivat Saint Hubertilta tukahdutetun vastalauseen,\nsamalla kun ne puistattivat sen miehen kookasta ruhoa, joka oli\ntehnyt yhtä paljon ja enemmänkin runnellaksensa hänen pahanilkisten\naikeittensa tielle joutuneita kovaosaisia, mutta jota ei miellyttänyt\nse ajatus, että hän itse saisi kokea samaa, mitä oli pakottanut toisia\nkestämään. Hänen villiä ylpeyttänsä kuohutti kiduttava pelko, joka\npyrki tyyten lamauttamaan hänen sisunsa, ja hän pinnisti epätoivoisesti\ntahtoaan säilyttääksensä omaksumansa rohkean ulkonäön. Mutta hänen\nraskas hengityksensä paljasti pelon, jota hän koetti salata, ja isoja\nhikikarpaloita kihosi sakeasti hänen otsalleen, kun hän tuijotti\ntuomarinsa tunteettomiin kasvoihin ja sitten häntä ympäröiviin\nyhtä järkkymättömiin miehiin. Heissä hän näki loppunsa ja kaikkien\nsuunnitelmiensa ja toiveittensa lopun, ja hän puri hammasta voimattoman\nraivon puuskassa. Huoneessa syntyneen jännittyneen hiljaisuuden\nkatkaisi Saint Hubert.\n\n»Ahmed, taivaan tähden», kuiskasi hän englanninkielisen vastalauseen,\n»ei siten — ei edes saadaksemme ne tiedot, joita haluan.»\n\nSheikki katsahti häneen olkansa ylitse, hymyillen huvitettuna, mutta\ntuikeasti. »Ole huoletta», kehoitti hän tyynesti.\n\n»Meidän ei tarvitse turvautua äärimmäisiin keinoihin. Hän hikoilee jo.\nHän valitsee helpomman tien. Ja mitä tulee taivutteluuni, ei se ole\nsen kummempaa kuin mitä hän lupasi Pojulle, joka oli hänen vallassaan.\nPitäisikö minun tarjota hänelle vähemmän kuin hän tarjosi pojalleni?»\nMutta hymy oli poissa, kun hän taaskin kääntyi maurilaiseen päin.\n\n»Pitääkö minun odottaa koko yö, koira? _Valitse_!»\n\nUudelleen miehen pitkät, petolinnun kynsiä muistuttavat sormet\nhypistelivät hänen likaisen burnusinsa laskoksia, ja vaahtoa kihosi\nhänen huulillensa, joita hän nuoleskeli hermostuneesti.\n\nVielä hetkisen hän seisoi kahdella päällä ylpeyden ja pelon\ntaistellessa hänen mielessänsä, samalla kun hän nopeasti vilkuili\npuolelta toiselle, ikäänkuin vielä koettaen keksiä jotakin\npelastuskeinoa. Kasvojensa vääntyessä raivon virnistykseen hän\nsitten ärähti. »Koska teidän ylhäisyytenne on niin kovin armollinen,\nmitä on minulla valittavana?» Mutta hänen puhuessansa muuttui hänen\nkäytöksensä, ja hänen sävynsä hieno ivallisuus väistyi mielittelevän\navomielisyyden tieltä, samalla kun häneltä lähti sanoja vuolaana\ntulvana.\n\n»Mitä herrani haluaa tietää?» laversi hän. »Sen _roumin_ salaisuudetko,\njoka minun oli eilen pakko tappaa? Niitä en tiedä. Olin _roumin_ opas\nenkä hänen salaisuuksiensa säilyttäjä. Ja mitäpä minä välitin hänen\nsalaisuuksistansa tai hänestä itsestään, joka oli pelkkä välikappale?\nHänen salaisuutensa olivat niissä papereissa, joita hän säilytti\npiilossa povellaan. Viime yönä näin, että ne otettiin hänen ruumiinsa\ntaskuista. Epäilemättä ne ovat herrani hallussa, ja hän voi ne lukea —\njos niin haluaa. _Minä_ en tiedä mitään niistä enkä siitäkään, minkä\ntähden hän oli lähtenyt omasta maastansa. Mutta mitä minuun tulee,\noi herra, onko miehen selitettävä, minkä tähden hän pyrkii kostamaan\nkunniansa loukkausta, minkä tähden hän etsii tytärtä, joka on häneltä\nryöstetty...»\n\nSheikki keskeytti hänen puheensa, liikahtaen kärsimättömästi.\n\n»Kaikki tuo tiedetään», sanoi hän tuimasti, »ja se on ajan tuhlausta.\nSe, mitä haluamme tietää, ei koske nykyisyyttä, vaan entisyyttä...» Hän\npysähtyi hetkiseksi terävästi silmäilemään tummia, hien kostuttamia\nkasvoja, jotka alkoivat muuttua täplikkään harmaiksi. »Niin,\nentisyyttä», toisti hän sitten tarkoituksellisesti. »Sinun olisi ollut\nparas muistaa sitä, paras lumota käärmeitä koko ikäsi, sinä hupsu,\nkuin jälleen antautua entiseen ammattiisi. Mies tunnetaan teoistansa.\nViime yönä surmasit isäntäsi — entä toinen murhaamasi isäntä, sinä\n_marokkolainen Ghabah_?»\n\nTukahdutetusti parahtaen maurilainen horjahti takanansa olevia miehiä\nvasten. »En minä häntä tappanut», ähkyi hän vaivaloisesti. »Hän kuoli —\nmutta profeetan pään kautta vannon, etten minä häntä surmannut.»\n\n»Mutta profeetan pään kautta eräs toinen mies vannoi nähneensä sinun\ntappavan hänet ja lisäksi kaksitoista muuta miestä, jotka aseettomina\nistuivat leirinuotion hiipuvien kekäleiden ympärillä.»\n\n»Hän valehteli — sillä ketään ei jäänyt näkemään...» Liian myöhään\nmaurilainen oivalsi erehtyneensä ja koetti tukahduttaa kiivastuksissa\nlausuttuja sanojaan, jotka sisälsivät syytöksen häntä itseänsä vastaan.\n\nVuosikausia hän oli arvellut, että etsinnästä oli luovuttu, luullut\nolevansa turvassa. Mutta katkerasti kiroten sitä typeryyttä, että oli\ntullut takaisin siihen maahan, jossa oli tehnyt rikoksensa, hän nyt\nkäsitti, ettei etsinnästä oltukaan luovuttu, että verikostaja oli hänen\ntietämättään koko ajan väijynyt hänen kintereillänsä, hellittämättä\nvainunnut häntä.\n\nMutta kuka?\n\nÄkkiä hänen päähänsä välähti mielijohde, hän muljautti verestäviä\nsilmiänsä Saint Hubertiin päin, purskahti mielipuolisesti nauramaan ja\nsyöksyi eteenpäin.\n\nSheikki hypähti häntä estämään. Mutta vahdit olivat jo hänen\nympärillänsä, kiskoen hänet takaisin ja rimpuilevien miesten keskeltä\nkajahti hänen äänensä hurjasti, riemuisasti.\n\n»Totta on, että tapoin hänet, hupakon — mutta kysyykö herrani, miksi\nsen tein? Voitonhimosta, niinkö luulet? Kautta Allahin, hän oli yhtä\nköyhä kuin minäkin. Mutta hänellä oli yksi, jota kaipasin, yksi,\njota ikävöin omakseni, kunnes haluni polttava liekki pakotti minut\nsurmantyöhön voidakseni ottaa sen, mitä sieluni janosi. Rakastitko\nsinäkin sitä naista, oi _roumi_? Senkö tähden, että häntä rakastit,\nolet vainonnut minua kuolemaani saakka? Tiedä sitten, että minä —\nminäkin — otin hänet huvikseni ja tein hänet omakseni. Kolme vuotta,\noi _roumi_, pitelivät nämä käsivarret häntä; kolme vuotta nämä minun\nsilmäni katselivat hänen ihmeellistä kauneuttansa. Hän oli minun\norjani, _minun omani, minun_ — kunnes tapoin hänet, koska hänen\nkylmyytensä oli muuttanut rakkauteni vihaksi. Kerronko sinulle, miten\nhän sai maksaa sen kylmyytensä ennen kuolemaansa? Kerronko sinulle,\nmitä tein, ennenkuin surmasin...»\n\nSheikin nyrkki tärähti hänen julkealle, irvistelevälle suullensa,\niskien sen äänettömäksi.\n\n»Se riittää, että hän kuoli, sinä katala peto», jyräytti hän. »Entä\nhänen lapsensa?»\n\nMaurilainen huojui, ja hänen intohimon vääntämät kasvonsa nytkähtelivät\nkamalasti.\n\n»Lapsen pidin itselläni», vastasi hän käheästi, »jotta muistaisin\nvihani, jotta hänkin muistaisi, ettei se äiti, joka oli hänet\nsynnyttänyt, synnyttänyt _minulle_ lasta — muutoin olisin saattanut\nsäästää häntä.»\n\nKiihtyneesti tuijottaen häneen sheikki lausui viimeisen kysymyksensä.\n\n»Onko hän se tyttö — Jasmin?»\n\nJa vastaus, joka merkitsi niin paljon, tuli maurilaiselta kerkeästi.\n\n»Kyllä, se tyttö, jota nimitetään Jasminiksi.» Hänen rikkinäiset\nhuulensa kaartuivat pahanilkisesti. »Jasmin, ylpeän ranskalaisen sidin\ntytär. Jasmin, jonka herrani poika suvaitsi ryöstää leikkilelukseen.\nVieläkö hän haluaa tyttöä, luuletko, kun saksalainen on saanut hänestä\nkyllikseen?»\n\nPilkallinen ääni koveni äkkiä kiljunnaksi, ja toisen hurjan,\nmielipuolisen naurunpurskahduksen kajahtaessa maurilainen kaatui\nkiemurrellen ja vääntelehtien vartijoittensa käsiin veren vuotaessa\nnenästänsä ja suustansa.\n\nJa kauan sen jälkeen kun hänet oli kannettu pois, tunkeutuivat hänen\nraivoisat huutonsa hiljaiseen huoneeseen, jossa Ahmed oli polvillansa\nleposohvan vieressä, koettaen hellästi kuin nainen lohduttaa kuolevaa,\njoka virui kasvot pieluksiin kätkettyinä, vapisten hänet tyyten\nmurtaneen kauhun vallassa. »Hyvä Jumala, hyvä Jumala, mitä hänen on\ntäytynyt kärsiä!» valitti hän. »Oi, jospa olisin hänet löytänyt,\nsäästänyt häneltä edes osan siitä tuskasta! Kolme vuotta, Ahmed —\najattelehan sitä! Oliko se minun syyni, olisinko voinut tehdä enemmän?\nJumala tietää, että minä etsin. Jumala tietää, että yritin parhaani...»\n\nSheikki ehätti jupisemaan vastalauseen ja tarttui sairaan tutisevaan\nkäteen, joka voimattomasti repi peitettä. »Raoul, Raoul», huudahti hän\nrukoilevasti, »minun tähteni, meidän kaikkien tähden ajattele vähän\nitseäsi, sitä pyydän sinulta. Hänen puolestansa kiitä Jumalaa siitä,\nettä sitä kesti ainoastaan kolme vuotta! Aika olisi saattanut olla\npitempi. Unohda se, _mon ami!_ Mitä hyötyä olisi muistelemisesta?\nSe oli hänen kohtalonsa, ihmis-paran — ja mitäpä me mahtaisimme\nkohtalolle? Eikä sinun tarvitse mistään moittia itseäsi. Sinä teit\nvoitavasi; kukaan ei olisi saattanut tehdä sen enempää. Maurilainen\npeitti jälkensä liian taitavasti, se ovela pahus. Hänen täytyi silloin\nolla hullu, hullu hän on varmasti nytkin — enkä voi ampua hullua, niin\nkiihkeästi kuin haluaisinkin.»\n\nSyntyi hiljaisuus, ja vähitellen suonenvedontapaisen puistatuksen\ntoistuvat puuskat harvenivat, kunnes Saint Hubert vihdoin lepäsi hiljaa.\n\nJa aamusarastuksen kylmä, harmaa valo oli alkanut hiipiä huoneeseen,\nennenkuin hän puhkesi uudelleen puhumaan. Tuskallisesti liikahtaen\nhän käänsi päätänsä pieluksella ja tuijotti puoleensa kallistuneihin\nväsyneihin kasvoihin.\n\n»Tyttö, Ahmed», supatti hän heikosti, »kun Poju tuo hänet takaisin...»\nHänen kysyvässä katseessansa oli rukoileva ilme, ja äkkiä sheikin\nsilmät sumentuivat kyynelistä.\n\n»_Mon ami_, tarvitseeko sinun kysyä?» virkkoi hän epävarmasti. »Me,\nDiana ja minä, huolehdimme tytöstä, jos Poju tuo hänet takaisin.»\n\nHieman hymyillen väsyneesti Saint Hubert sulki silmänsä. »Hän tuo —\ntiedän sen», mutisi hän unisesti. »Heidän saavuttuansa salli minun\nnähdä heidät — ja Caryll. Mutta jos poistun — sitä ennen — kerro heille\nlämmin tervehdykseni, Ahmed, ja Caryllin itsensä tähden — kerro hänelle\n— mitä hänen pitäisi — tietää.» Syntyi lyhyt äänettömyys; sitten\nhänen kätensä ojentui hapuilevasti, ja hänen äänensä oli hitaampi ja\nunisempi: »Neljäkymmentä vuotta, Ahmed, eikä koskaan — ole sattunut —\nmitään ikävää — välillämme. Se on pitkä aika — pitkä aika — _mon vieux\nAhmed_...»\n\n       *       *       *       *       *\n\nCaryll ei eläissänsä unohtanut sen yön hurjaa ratsastusta. Kun\ntiedettiin, ettei valoisaa aikaa enää olisi jälellä kuin tunti tai\npari, oli lähdetty vinhasti kuin myrskytuuli. Ja vaikka hän olikin\nmainio ratsastaja, oli hänen vähän aikaa pakko keskittää koko huomionsa\nvirmaan ratsuunsa, jonka kuntoa hän nyt ensi kerran sai täysin määrin\nkoetella.\n\nHän oli poikavuosiltansa alkaen ratsastellut metsästysretkillä koirien\njälessä, ollut mukana monilla voimiakysyvillä murtomaaretkillä, mutta\nmilloinkaan hän ei ollut nähnyt tällaista pyörremyrskyä muistuttavaa\nkiitämistä — kiitämistä hengen edestä, mielessä julma, hirveä\ntarkoitus. Ilman elvyttävää, tulistuttava suhina, takaa kuuluva\nnelistäväin hevosten kavioiden töminä ja lähellä olevan taistelun\najattelu herättivät hänessä voimakkaamman kiihtymyksen kuin hän koskaan\nennen oli tuntenut.\n\nEnglanti ja hänen siellä viettämänsä rauhallinen, proosallinen\nelämä tuntuivat hänestä tänä iltana hyvin etäisiltä. Ja sielullinen\nmyllerrys, joka oli järkyttänyt hänen tyyntä ja järjestyksellistä\nmieltänsä perustuksia myöten, oudot näyt ja maisemat, jotka olivat\nsaattaneet hänet kosketuksiin hänen omasta hyvin järjestetystä\nelämästään suuresti eroavien olojen kanssa, saivat sopivan huippukohdan\ntästä huimasta ratsastuksesta, joka pani hänen sydämensä jyskyttämään\nja koko hänen ruumiinsa värähtelemään rajusta, kiihkeästä nautinnosta.\n\nVain muutamia minuutteja sitten hän oli joutunut läheltä näkemään\nmurhaa ja äkillistä kuolemaa, nähnyt parhaan ystävänsä kuolemaisillaan\nkeskellä tunnottoman teurastuksen ja väkivallan näyttämöä. Koko hänen\nentinen minuutensa oli kadonnut ikäänkuin yhdellä pyyhkäisyllä,\nja hän oli antautunut perittyjen vaistojen ja menneiden tunteiden\njohdettavaksi, joiden olemassaolosta hänellä ei ollut siihen saakka\nollut aavistustakaan. Sovinnaisuus oli mennyt tuulen vietäväksi, hän\nei tänä iltana enää ollut vihamielinen ja ennakkoluuloinen, vaan\nainoastaan isänsä poika, jonka mieli ja pyrkimys olivat samat kuin\nnäiden jurojen, päättäväisten kostajien huiman joukkueen. Ja äkkiä\nhän tunsi koko päivän lähestyneensä tätä myötätunnon ja sukulaisuuden\ntunnetta, tätä tähän saakka vieromainsa sukulaisuussuhteiden\nomaksumista. Tämä päivä oli ollut kokonaan toisenlainen kuin hän oli\notaksunut, ja Ras-Djebeliin tehdystä retkestä oli koitunut seurauksia,\njoita hän ei ollut odottanut.\n\nHarmissaan isänsä käskevästä sanomasta, joka Gastonin hienotunteisesta\nja kohteliaasta esiintymisestä huolimatta oli kuitenkin tuntunut hyvin\njyrkältä, ehdottomalta määräykseltä, hän oli lähtenyt, tuskin salaten\nvastahakoisuuttaan ja näöltänsä kovin synkkänä ja suuttuneena, mikä ei\njuuri näyttänyt sovinnolliselta.\n\nMutta hilliten omaa harmiansa oli sheikki päättävästi koettanut voittaa\npoikansa luottamuksen, esiintynyt harvinaisen taipuvaisesti, puhunut\nmyötätuntoisesti niistä asioista, joiden tähden Caryll oli tullut\nEnglannista, ja vähitellen saanut Caryllin syventymään keskusteluun,\njoka oli suuresti edistänyt heidän väliensä keskinäisen ymmärtämyksen\npohjan syntymistä. Paljoa ennen kuin he saapuivat Ras-Djebeliin oli\nCaryll itsekin alkanut puhella, ja kun jää kerran oli murtunut, oli\njatkaminen ollut hänestä omituisen helppoa. Arkailu oli karissut\nhänestä, kun hän intomielisesti kävi käsiksi asiaan, jonka hän\ntunsi pienimpiä yksityiskohtia myöten, ja unohtipa hän senkin, kuka\nhänen kuulijansa oli, kaunopuheisesti haastellessaan koroista ja\nvuokrista, torpista ja tiloista, tukkimetsistä ja metsästyspuistoista,\nkantakirjaeläimistä ja parannetuista maanviljelystavoista.\n\nOli huojentavaa saada vihdoinkin puhua niistä; huojentavaa oli,\nettä häntä kuunneltiin, jos kohta ei vilpittömän, niin ainakin\nteeskennellyn tarkkaavasti. Eikä hänen Ras-Djebelissä suinkaan\ntarvinnut teeskennellä mielenkiintoa. Se oli suurin hänen siihen saakka\nnäkemänsä keidas, sheikin hevoshoidon tärkeimpiä keskuksia, ja siellä\nvietetyt tunnit olivat kuluneet nopeasti ja hauskasti, eikä niiden\naikana ollut sattunut mitään harmillista kohtausta pilaamaan hänen\nnautintoansa. Vaikka hän olikin arvosteleva, ei hän ollut huomannut\nmitään arvosteltavaa mainioissa hevosissa, joista heimo oli kuuluisa,\nja lausuttuansa aluksi verrattain ujosti kehuvia sanoja hän oli pian\ntuonut julki vilpittömän ihailunsa.\n\nJa sen päivän kuluessa alkanut parempi ymmärtämys ei ollut vähentynyt\nheidän ratsastaessansa kotiin.\n\nCaiyllin mieli oli ollut rauhallisempi kuin se oli ollut hänen\nlähdettyänsä Englannista, ja olipa hän alkanut heikosti huomata\npitävänsä arvossa ympäristöään, nähdä sellaista kauneutta, jollaista\nhän ei koskaan ennen ollut nähnyt, ympärillään leviävissä kultaisissa\nlakeuksissa, tuntea ja ihailla niiden omituista rauhaa ja lumousvoimaa.\nMutta heidän saavuttuansa leiriin hän oli saanut kouraantuntuvan\nmuistutuksen siitä, että vaaroja väijyi aavikon hymyilevän tyyneyden\ntakana, saanut eloisan näytteen sikäläisestä vaihtelevasta elämästä,\njota hän ei vielä käsittänyt. Ennenkuin he ennättivät leiriin, olivat\nsieltä kantautuvat hurjan metelin äänet kertoneet heille, että jotakin\ntavatonta oli tapahtunut, ja sheikki oli kannustanut ratsunsa huimaan\nneliseen.\n\nJa heidän perille saavuttuansa oli leiri ollut kuohuksissa; laajalla,\ntavallisesti niin rauhallisella aukeamalla oli parveillut tiheään\nsulloutuneita ihmisiä, siellä oli vallinnut sekava hälinä ja liike,\npuolittain satuloituja hevosia oli yleisen kiihtymyksen vimmastuttamina\nsyöksynyt kaikkiin suuntiin, samalla kun kirkuvia naisia ja lapsia\nsysittiin sinne tänne heidän tungeksiessaan kiljuvien ja viittoilevien\nsoturien ympärillä, jotka järjestäytyivät Jusefin ja kasvoiltansa\ntuhkanharmaan, melkein tuntemattomaksi muuttuneen Pojun johdolla.\n\nTapahtumat olivat kehittyneet niin nopeasti, ettei Caryllille ollut\njäänyt ajattelemisen aikaa.\n\nHän oli nähnyt sheikin, jonka kasvot myöskin olivat kalmankalpeat,\nhetkiseksi kumartuvan pyörtymäisillään olevan sanantuojan puoleen,\njolta Gaston koetti udella tietoja, oli konemaisesti ottanut ja\nsitonut vyölleen panosvyön ja revolverin, jotka oudon kalpea, mutta\nhillityn näköinen Williams oli työntänyt hänen käsiinsä, noussut\nlevänneen hevosen selkään, joka oli ilmestynyt hänen vierellensä\nkuin loitsittuna, ja ennenkuin hän oikein tajusi, mitä oli tekeillä\nja kuinka vakava tilanne oli, hän oli huomannut laskettavansa täyttä\nlaukkaa etelää kohti ja ratsastavansa vinhemmin kuin milloinkaan ennen.\n\nVasta heidän saavuttuansa El-Hassiin hän täydelleen käsitti,\nmillaisessa vaarassa hänen äitinsä oli ollut ja millainen kohtalo\noli yllättänyt Jasminin. Ja se tyrmistyttävä tieto oli karistanut\nhänen mielestänsä mieskohtaiset vaikuttimet, pakottanut hänet äkkiä\noikein ymmärtämään itseänsä — ja niinpä hän oli kyennyt tunnustamaan\noikeutetuiksi toisen vaatimukset, jotka olivat suuremmat kuin hänen\nomansa, karkoittamaan sydämestänsä vihan ja kateuden ja kohoamaan\nitsekkyyden yläpuolelle.\n\nHän oli kääntänyt lehden elämänsä historiassa esittäessään\nvapaaehtoisen tarjouksen, joka oli lausuttu avoimesti ja vilpittömästi\nja yhtä avoimesti ja vilpittömästi hyväksytty.\n\nJa nyt ratsastaessaan veljensä vierellä, jota hän ei enää vihannut,\nhän tunsi muutamien viime päivien aikaisen kummallisen rauhattomuuden\nhaihtuneen kuten painajaisen ja vihdoinkin pystyvänsä ajattelemaan\ntyynesti, jos kohta ei ihan kiihkottomasti sitä lyhytaikaista hulluutta\n— sillä hänestä tuntui, ettei se saattanut olla muuta kuin hulluutta —\njoka oli nostattanut hänessä sellaisia intohimoja, että niiden pelkkä\nmuisteleminenkin herätti nyt hänessä kummastusta ja inhoa.\n\nEipä silti, että hän olisi lakannut rakastamasta. Hän rakasti\ntyttöä vieläkin ja tiesi, että saattoi kulua kauan, ennenkuin hänen\nensimmäisen rakkautensa muisto haalistuisi. Mutta halun raju liekki oli\npalanut sammuksiin nopeasti, kuten se oli leimahtanutkin, ja jälelle\njäänyt rakkaus oli samaa säälivää hellyyttä, jota hän oli aikaisemmin\ntyttöä kohtaan tuntenut.\n\nHän mietti sitä ihmetellen.\n\nOliko hänen luonteessansa joku vajavaisuus? Eikö hän ehkä osannut\nkiintyä syvästi ja pysyvästi? Vähemmän kuin milloinkaan ennen hän nyt\nuskoi tuntevansa itseään. Mutta yhdestä seikasta hän oli varma.\n\nKatsahtaessaan vierellään oleviin riutuneisiin, nuorekkaihin kasvoihin\nhän oivalsi, ettei hänelle rakkaus ollut koskaan merkinnyt eikä ikinä\nmerkitsisi samaa kuin tälle kiihkeäluontoiselle, myrskymieliselle\nveljelle.\n\nJa kun tytön kohtalo vihloi hänen sydäntänsä kuin puukonpisto, niin\nmiltä täytyi tuntua tuosta miehestä! Olihan veli ollut tyttöä Iikempänä\nkuin hän itse konsanaan, pidellyt sylissänsä tuota hentoa, suloista\nolentoa, joka tällä hetkellä saattoi olla poissa hänen ja kaikkien\nmuidenkin halun ulottuvilta.\n\nHänen ajatuksensa lensivät eteenpäin, ja hänen mieleensä tunkeutui\nhirvittäviä aavistuksia. Mitä he löytäisivät, kun tämä synkkä riento\npäättyisi — ja kuinka kauan sitä vielä kestäisi?\n\nHevosten kiitäminen alkoi hänestä äkkiä tuntua matelemiselta, hän\nmenetti tuokioksi malttinsa ja painoi terävät kannuksensa ratsunsa\nkylkiin. Mutta sitä seurannut huima hypähdys, joka oli vähällä singota\nhänet satulasta, katkaisi hänen mietteensä jyrkästi ja pakotti hänet\nuudelleen keskittämään huomionsa vimmastuneeseen eläimeen, joka\nponnisti voimiansa närkästyneenä tarpeettomasta kiihotuksesta.\n\nÄkeissänsä ja häpeissänsä järjettömästä julmuuden osoituksesta, joka\noli kokonaan vastoin hänen luontoansa, Caryll alkoi tyynnytellä\nkavahtelevaa orittaan ja koetti pitää omia ajatuksiansa aisoissa.\n\nAaltomaiset hiekkaharjut olivat muuttuneet melkein tasaiseksi maaksi,\nja sileänä ja rajattomana, katkeamattoman yksitoikkoisena aavikko\nlevisi heidän edessään heidän kiitäessänsä edelleen. Ainoastaan\nkorvissa vinkuva tuuli, nelistävien hevosten kavioiden pehmeä töminä\nja silloin tällöin kuuluva varuksien kilahdus häiritsivät syvää\nhiljaisuutta.\n\nKaksi tuntia he ratsastivat hidastamatta vauhtiansa.\n\nValon vähitellen häipyessä ja pimeän saartaessa heidät vauhti sitten\nvähitellen tasaantui ja kävi yhä verkkaisemmaksi, kunnes edellä\nratsastava vainuaja vihdoin nosti kättänsä, seisautti ratsunsa ja\nmurahtaen solahti satulasta maahan.\n\nCaryllin valtasi lamaannus, kun hän vilkaisi tummenevalle taivaalle,\njossa tuikki vain muutamia kalpeita tähtiä, ja hänen sydämensä muuttui\nalakuloiseksi, kun hän ajatteli, että kuluisi vielä tuntikausia,\nennenkuin kuu nousisi.\n\nMutta se ajatus ehti tuskin kiteytyä, kun lyhyt pysähdys jo päättyi.\nPitäen sytytettyä lyhtyä lähellä maata lähti vainuaja jälleen\ntaipaleelle jalkaisin, rientäen eteenpäin nopeata hölkkäjuoksua\nväsymättä, näennäisesti ponnistelematta.\n\nYhä eteenpäin, kunnes heidät verhosi täydellinen pimeys, kunnes Caryll\npikemminkin aavisti kuin näki vierellänsä ratsastavan varjomaisen\nolennon ääriviivat.\n\nMiesten rivit olivat menneet jonkun verran sekaisin, ja kerran törmäsi\nhevonen hänen ratsuansa vasten. Kääntäessänsä potkivaa orittansa\nirti toisesta kuuli hän pimeästä jupistut sanat: »Suokaa anteeksi,\nmylord!» Ne panivat hänet äkkiä aprikoimaan, mitähän Williams — joka\nei ollut suostunut jäämään leiriin — mietti ja oliko hänen nuorekas\ninnostuksensa saanut vihdoin kylliksensä »todellisesta elämästä», kun\nse nyt pukeutui sellaiseen muotoon, josta hän ei ollut uneksinutkaan.\n\nJa Williamsin ajatteleminen toi muassaan kiusallisia mietteitä. Oliko\nhän tehnyt oikein myöntyessään, kun kamaripalvelija oli melkein vesissä\nsilmin pyrkinyt mukaan tälle retkelle, joka kenties saattoi päättyä\ntuhoisasti heille kaikille. Sellaista mahdollisuutta ei oltu etukäteen\notettu huomioon, eikä sitä olisi millään tavoin voitu pitää miehen\npalvelustehtäviin kuuluvana. Jos hän, Caryll, saisi surmansa, olisi\nse yksinomaan hänen mieskohtainen asiansa — mutta Williamsilla oli\nleskiäiti, joka oli hänestä riippuvainen. Mutta jos pahin mahdollisuus\ntoteutuisi, olisi äidillä turvanaan tilan eläkerahasto — eikä\nWilliamsia uhannut sen pahempi vaara kuin heitä muitakaan. Koska hän\nitse tahtoi tulla mukaan, oli hänen antauduttava sille alttiiksi, kuten\ntoisetkin antautuivat, ja elettävä tai kuoltava, miten kohtalo säätäisi.\n\nKohtalo? Hyvä Jumala! Caryllin huulet kaareutuivat äänettömään\nihmettelyn vihellykseen.\n\nOlipa hän joutunut pitkälle, mietti hän, jos hän saattoi järkeillä\nkohtalosta yhtä rauhallisesti kuin kuka syntyperäinen arabialainen\nhyvänsä! Arabialainen — ei. Mutta olihan sittenkin tämä maa hänen\nsynnyinmaansa, ja tänä iltana hän oli ensi kerran kuullut sen maan\nkutsun. Tänä iltana hän ensi kerran tunsi sen oudon kauneuden hienon\nlumousvoiman kiehtovan aistejansa. Enää hänen ei kannattanut inttää\nsitä vastaan. Se kiehtoi, se lumosi. Ja äkkiä hän taukosi rimpuilemasta\nvastaan. Perityt vaistot olivat vihdoin heränneet ja murtaneet hänen\nkoko vastustusvoimansa. Aavikko oli vaatinut hänet omaksensa. Ja\ntyytyväisesti alistuen hän salli aatoksiensa ajelehtia, antautuen\nihailemaan itämaista taikayötä ja uutta elämänlatua, joka hänelle\navautui.\n\nIrtautuneena hetken vaatimuksista hän oli melkein unohtanut Saint\nHubertin ja keskiöisen ratsastusmatkan synkän tarkoituksen, kun\nhevosten äkillinen pysähtyminen jyrkästi palautti hänet nykyisyyteen.\nHän katsahti ympärillensä hieman ymmällä.\n\nAika oli kulunut hänen huomaamattansa, eikä hän ollut pannut merkille\nkuun nousua, mutta sen pehmeässä valossa hän nyt näki Pojun seisovan\npuhelemassa vainuajan kanssa ja kaikkialla ympärillänsä miesten\nlaskeutuvan ratsailta ja hellittävän korkeanuppisten satuloittensa\nvöitä.\n\nSolahdettuansa maahan hän kietoi Williamsin ojentaman vaipan yllensä ja\npolki maata verryttääksensä puutuneita jalkojaan.\n\n»Onko teillä aavistustakaan ajasta?» kysäisi hän kamaripalvelijalta,\njoka yhäti hyöri lähistöllä, arvostelevasti silmäillen isäntänsä ratsua\nhierovaa arabialaista.\n\nWilliams raapaisi tulta ja vilkaisi rannekelloansa »Kaksi minuuttia\nvaille kaksitoista, mylord», vastasi hän ja veti puhuessansa tyynesti\nkellonsa. Sitten hän naurahti omituisen kiihtyneesti. »Totisesti nämä\nmiehet osaavat ratsastaa, mylord. Luulin hieman tuntevani ratsastusta\nitsekin, mutta en ikänäni ole kiitänyt niin kauheata vauhtia — kuin\nennen pimeän tuloa. Ihmettelin, milloin he antaisivat hevosten\nhengähtää. Teidän ylhäisyytenne vaipan taskussa on pullo», lisäsi hän\nperin epäjohdonmukaisesti.\n\nLausuttuansa rauhallisesti: »Kiitos, Williams; te ajattelette kaikkea»,\nmitkä sanat nostattivat mielihyvän punan miehen kasvoille, Caryll lähti\nveljensä luokse.\n\nTaempana istuivat miehet ryhmissä, pakisten hiljaa keskenänsä tai\nloikoen pitkänänsä ja vihdoinkin täysin siemauksin nauttien heille\nsuodusta levosta. Ja sivuuttaessansa vainuajan Caryll näki hänen\nburnusiinsa kietoutuneena jo nukkuvan sikeästi. Mutta Poju ei\nsuinkaan ollut lepäävän miehen asennossa, hän seisoi syrjässä muista,\ntuijottaen kuutamoisen aavikon ylitse pohjoista kohti puolittain\npoltetun savukkeen unohtuneena nuokkuessa hänen tiukkaan puristettujen\nhuuliensa välissä. Hänen kookas vartalonsa oli jäykästi ojennettuna,\nhänen nyrkkiin puserretut kätensä riippuivat kankeina sivuilla, ja hän\nnäytti kuumeisen maltittomasti pyrkivän eteenpäin ja vain tahtoansa\nponnistamalla pitävän itseänsä liikkumattomana.\n\nHän oli unohtanut koko ympäristönsä eikä näyttänyt vähään aikaan\nhuomaavan, ettei hän enää ollut yksin, ja Caryllista tuntui, ettei hän\nvoinut häiritä toisen äänettömyyttä.\n\nKun odottaminen ja toimettomuus alkoivat jo tuntua vikomtista\nsietämättömältä ja hän liikahteli rauhattomasti, pyörähti Poju äkkiä\nhäneen päin ja kysyi:\n\n»Tiedätkö, mitä pikku äiti tarkoitti sanoessaan: 'Isabeau de Chailles'\nja kuka on Isabeau de Chailles?»\n\nHetkisen Caryll tuijotti häneen tuiki ällistyneenä. Eikö Poju tiennyt\n— taivaan hyvä Jumala, eikö hän tietänyt? Sitten hän ihan äkkiä muisti\nSaint Hubertin maininneen hänelle, ettei Poju tiennyt, ja katkerasti\nhän mietti, miksi oli hänen, juuri hänen, tehtäväksensä jäänyt\nselvittää asia miehelle, joka oli niin säälimättömästi ryöstänyt tytön\nomakseen.\n\nMutta joka suhteessa oli parempi, että hänen veljensä saisi tietää\ntotuuden, saisi tietää sen ilman lisäviivytystä, ja niinpä hän\ntukahdutti omat tunteensa ja pää toisaalle käännettynä kertoi hyvin\nlyhyesti tarinan, jonka hän oli itse kuullut Pojun tulo-iltana.\n\nJa hänen lopetettuaan kertomuksensa kääntyi hänen kuuntelijansa\nsanaakaan virkkamatta ja poistui äänettömänä.\n\nKun Poju vihdoin seisahtui, ei hän nähnyt sitä polkua, jolle hän\noli umpimähkäisesti osunut, eikä kuutamoista, valkeahohteista\ntasankoa, vaan ainoastaan kasvot — hienot, soikeat kasvot ja tummat,\nrukoilevat silmät, jotka olivat sumeat ja kosteat kyynelistä, _hänen_\naiheuttamistansa kyynelistä.\n\nHänestä tuntui tukehduttavalta, ja hän kiskoi vaipan paksuja, kaulansa\nympärille kiedottuja laskoksia.\n\nMinkä erotuksen tämä tarina teki? Luultiinko hänen välittävän siitä,\nkuka tyttö oli? Kreivitär de Chailles tai Jasmin, tanssijatar — mitä\nse hänestä merkitsi? Itse tyttö oli kaikki kaikessa, vain tyttö, jota\nhän rakasti, jota hän ei ollut sydämessänsä lakannut rakastamasta,\nvaikka hän vimmoissaan oli väittänyt toisin ja vannonut vihaavansa\nhäntä. Ja lainkaan ajattelematta tytön säälittävää heikkoutta,\nlainkaan ajattelematta omia voimiansa hän oli laskenut koko luontonsa\nominaisen rajuuden valloilleen ja rangaissut tyttöä kauheasti siitä\nkavalluksesta, josta hän häntä syytti.\n\nTyydyttääksensä julmaa ja järjetöntä kostonhimoaan hän oli alentunut\njopa henkilökohtaiseen väkivaltaan. Hullun raivon vallassa hän oli\nrääkännyt häntä — häntä, Jasminia, hentoa, haurasta kukkaansa! Hän\noli tuottanut hänelle sekä ruumiillisia että sielullisia kärsimyksiä,\nleikitellyt hänen herkkäuskoisuudellaan ja pelollaan ja murjonut\narmottomilla käsillään viehkeätä pikku olentoa, vaikka hän nyt olisi\nvalmis uhraamaan elämänsä saadaksensa taaskin pitää sitä sylissään edes\nhetkisenkin. Mitä olivat ne tuskaiset viikot merkinneet Jasminille?\n\nJasmin oli rukoillut häneltä armoa — ja sitten hän oli kohdellut tyttöä\nhalpamaisesti.\n\nJasmin oli itkenyt hänen jalkojensa juuressa — mutta hän oli pilkannut\nhäntä, nauranut hänen rukouksilleen ja ivannut hänen viattomuuden- ja\nrakkaudenvakuutuksiaan. Ja Jasmin oli rakastanut häntä, nyt hän oli\nsiitä varma, rakastanut häntä ihan loppuun saakka, rakastanut häntä\nsittenkin, vaikka hän oli lyönyt häntä.\n\nYhtä selvästi kuin silloin, viimeisenä yönä, hän näki Jasminin\ntuskaiset, kyyneleiset silmät, kuuli vapisevan, vetoavan äänen, ja\nhäneltä pusertui ankara nyyhkytys.\n\n»Allah, Allah, kaikkein armollisin», rukoili hän, »jospa ennättäisin\nhänen luoksensa ajoissa — jospa saisin sovittaa —»\n\nEnää hänen oli mahdoton odottaa. Hevosten olisi ponnistettava\neteenpäin, vaikka ne ratsastettaisiin kuoliaiksi. Hän pyörähti ympäri\nja luikkasi äkkiä, ja miehet kapsahtivat pystyyn.\n\nJa ennenkuin hän ehti muiden luokse, riensi vainuaja hänen ohitsensa,\nnyt taaskin ratsastaen, sillä nousseen kuun valossa jäljet näkyivät\nmelkein yhtä selvästi kuin päivällä.\n\nJälleen ratsailla oli hänen helpompi kestää, ja nopea liike, takaa\nkuuluva kavioiden töminä ja kasvoja hivelevä lauha yö-ilma olivat\nomituisen rauhoittavia ja valoivat hänen mieleensä uutta toivoa ja\nuutta rohkeutta.\n\nMutta kun tunti toisensa jälkeen kului, ja jäljet yhä hellittämättä\njatkuivat edelleen, haihtui häntä tukenut toivo, ja hirvittävä\npelko, joka alusta alkaen oli jäytänyt hänen sydäntänsä, muuttui\nsieluntuskaksi, niin että hän vääntelehti ikäänkuin ruumiillisesta\nkivusta. »Liian myöhään! Liian myöhään!» Se oli kuin viuhuvan tuulen\nhuokaus. Ja pistävän hiekan suhinasta, nelistävien kavioiden kumeasta\njymystä hän oli kuulevinansa murheellisen kaiun: »Liian myöhään, liian\nmyöhään!»\n\nHän ei ollut milloinkaan ennen hoputtanut isoa, mustaa orittaan\nniinkuin hän sitä nyt hoputti, milloinkaan ennen ei hänen terävistä\nkannuksistaan ollut tihkunut verta niinkuin niistä nyt tihkui. Jo\naikoja sitten loppunut tie oli jäänyt kauas jälkeen, ja hän ratsasti\npainautuneena melkein hevosensa kaulaan kiinni, kuumeiset, hiekkakuoren\nreunustamat silmät tähdättyinä ainoastaan sekaviin kavionjälkiin,\njotka kertoivat yhtä vinhasta, yhtä hurjasta vauhdista kuin heidänkin\nvauhtinsa oli.\n\nKilometrin toisensa jälkeen hän kannuksillaan ja äänellään kiihoitti\nuljasta ratsuansa, jonka voimakkaiden jäsenien hän tunsi värähtelevän\nja vapisevan polviensa välissä. Ja yhäti Caryll ja heimon soturit\nseurasivat häntä jonossa kumartuneina syvään satuloissansa, kasvot\nharmaina ja aavemaisina aamusarastuksen säälimättömässä valossa.\nEteenpäin, aivoissa vain yksi ajatus. Eteenpäin, kunnes hänen päätänsä\nhuimasi ja hänen sydämensä raskas sykintä humisi hänen korvissaan kuin\nrummunpärrytys. Eteenpäin, kunnes itäiselle taivaalle levisi vaalea\npunerrus. Eteenpäin taaskin aaltoilevalla maaperällä. Eteenpäin, ohi\nmatalan jonon kallioisia kumpuja, jotka olivat kohonneet näkyviin\nhämmästyttävän äkkiä. Ne piilottivat jäljet, jotka noudattivat kumpujen\nsuuntaa ja sivuuttivat korkeimman kallioseinämän juuren ja sitten\njyrkästi kääntyivät vasemmalle.\n\nHuimaa vauhtia Poju kiersi ulkonevan kallionkielekkeen ympäri laajassa\nkaaressa, mutta heittäytyi sitten taaksepäin, hengähtäen voimakkaasti,\nähkäisten ja kiskoen oriinsa suupieliä minkä jaksoi.\n\nHänen edessänsä oli ränstynyt kylä-pahanen, hiekkaan hautautunut\nja hylätty; katottomat majat ja rapistuneet tiiliseinät seistä\ntörröttivät kolkkoina ja lohduttomina kylmässä aamuhämärässä, näyttäen\nasumattomilta ja autioilta. Mutta samassa kun Poju oli pujahtanut\nesiin suojaavan kallioseinämän takaa olivat hänen tähyilevät silmänsä\nhavainneet väijyvän, tarkkailevan hahmon, joka nopeasti oli hiipinyt\ntaemmaksi, ja kadonnut rappeutuneiden talojen väliin, ja hän arvasi\npitkän takaa-ajon nyt päättyneen.\n\nVäsymys karisi hänestä, ja hän tunsi vain hurjaa, hivelevää\nkiihtymystä. Siihen hukkui pelkokin, joka kalvoi häntä, kun hän\nhypistellen vyöstään irroittamaansa jykevätekoista revolveria odotti,\nkunnes Caryll ja muut miehet porhalsivat näkyviin. Päästäen sitten\nkaikuvan luikkauksen hän viittasi heille ja lähti kiitämään kylää kohti\nyhäti muutamia askelia toisten edellä.\n\nJa kiljuen kuin pahathenget, joina heitä pidettiin, riensivät\narabialaiset hänen jälessään, kilpaillen siitä, kuka ennättäisi\nensimmäisenä, ja sulloutuen yhteen lähestyessänsä ensimmäistä\nkoukertelevaa, hiekkakinosten peittämää kujaa.\n\nVinhasti nelistäen ja harppaillen tiellensä osuvien soraläjien ylitse\nsyöksyi kookas ori pitkin kapeata kujaa vähäiselle aukeamalle,\nentiselle kauppatorille, ja liukui pitkän matkan seisahtuessaan,\nkun Poju kiskoi sen vapisten kavahtamaan takajaloilleen räiskyvän\nkuulatuiskun keskellä.\n\nLaukaukset tulivat puolittain sortuneen, katottoman pylväistön\npimeästä sisäänkäytävästä, mutta kun aukio täyttyi Pojun seuralaisista\nja vastaukseksi jyrähti yhteislaukaus, lakkasi ampuminen heti. Ja\nkeikahdettuansa satulasta Poju hyökkäsi hämyiseen käytävään Caryllin ja\nmiesten rientäessä yhtenä mylläkkänä hänen kintereillään.\n\nHe juoksivat sokkeloisissa, kolkoissa, mutkittelevissa käytävissä,\nihmetellen, ettei kuulunut minkäänlaisia ääniä, ja odottaen väijytystä,\njoka tuntui välttämättömältä, kunnes he uudelleen tuoksahtivat\npäivänvaloon ja oivalsivat, mistä selittämättömältä tuntunut hiljaisuus\njohtui.\n\nLuvultansa heikompina ja haluttomina enää tukemaan yritystä, jonka\ntulokset olivat olleet tyyten toisenlaiset kuin he olivat odottaneet,\nolivat von Lepelin miehet ensimmäisen vähäisen puolustautumiskokeensa\njälkeen jättäneet palkkaajansa oman onnensa nojaan ja kiiruhtivat\npelastamaan oman nahkansa ja saamansa saaliin vartoamatta lopullista\nsuoritusta, jota, sen he arvasivat, he eivät ikinä saisi.\n\nKun Poju seuralaisineen syöksyi murtuneesta ovesta leveälle, lakealle\naavikolle avautuvalle kadulle, näkivät he viimeisten vastustajainsa\nkapuavan satulaan ehättääkseen jo täyttä vauhtia pakenevien\ntovereittensa jälkeen.\n\nJupisten komennuksen Poju viittasi S'ririä ja sotilasosastoa ajamaan\nheitä takaa. Mutta hän itse seisoi hievahtamatta paikallaan, kujan\ntoisesta päästä kuuluvasta laukausten räiskeestä välittämättä ja\nhuomaamatta edes Caryllin läheisyyttä, värähtämättä tuijottaen\nerään talon ovetonta sisäänkäytävää, jonka vieressä hyppi seinään\nkiinnitettyyn renkaaseen sidottu hevonen, korskuen hikisenä\nhermostumisesta ja kauhusta.\n\nPäästäen sitten yhteen purtujen hampaittensa välistä pitkän sihauksen\nhän alkoi liikkua melkein huomaamattomasti, hiipien hitaasti ja\nkuulumattomasti kapeata ovea kohti, josta von Lepel revolveri kädessä,\nvyötäisiänsä myöten alastomana ja paljasjalkaisena, likaiset kasvot\nrevittyinä ja verisinä tuijotti häneen kasvoillansa hillitöntä\nepätoivoa verhoava röyhkeän halveksimisen ilme.\n\nSitten alkaneen hiljaisuuden aikana kaikkien pidättäessä henkeänsä\nkajahti pilkallinen nauru, ja saksalainen urkkija kallistui eteenpäin.\nVirnistäen hän ampui polvensa varasta. Kuula suhahti sentimertin\nmurto-osan päästä Pojun pään sivuitse, riipaisi reiän hänen _haionsa_\nreunaan ja osui hänen takanansa seisovaan sotilaaseen, joka sortui\nmaahan, päästäen omituisen, hiljaisen, yskäisyn ja huokauksen sekaisen\näänen.\n\nMutta samassa, ennenkuin von Lepel ehti laukaista toistamiseen,\nponnahti Poju eteenpäin nopeasti ja joustavasti kuin hyppäävä pantteri,\nsysäsi saksalaisen revolverin syrjään, ja karkasi hänen kimppuunsa.\n\nAavistamaton hyökkäys, jota torjumaan von Lepel ei ollut\nvalmistautunut, horjutti hänet tasapainosta; hän paiskautui tiiliseinää\nvasten ja ponnisteli turhaan koettaessaan irroittaa kurkkuunsa\npuristuneita teräksenlujia käsiä, jotka hitaasti kuristivat hänestä\nhengen. Hän tunsi, että hän oli alakynnessä, että vaikka hän olikin\nharjaantunut voimistelija, hänen voimansa olivat heikot verrattuina\nhänen vastustajansa voimiin ja että kuolema kohtaisi hänet kauheammalla\ntavalla kuin hän koskaan oli kuvitellut, ja hän kävi heikoksi ja\nkylmäksi pelosta, jota hän ei ollut milloinkaan ennen tuntenut.\n\nTukehtumaisillaan ja kiemurrellen, veristävien silmiensä pullistuessa\nulos kuopistaan hän rimpuili ja taisteli henkensä edestä, johon\nhän yhä takertui, tuijottaen tiukkoihin, säälimättömiin kasvoihin,\njotka kumartuivat yhä likemmäksi häntä, kunnes hän vihdoin menetti\nnäkönsä, hänen värisevät raajansa vavahtivat viimeisen kerran\nsuonenvedontapaisesti ja hänen päänsä retkahti hervottomasti eteenpäin.\n\nJa horjuen taaksepäin Poju hellitti ruumiin, päästäen pitkän,\npuistattavan huokauksen, seisoi hetkisen paikallaan ja silmäili, ei\nvainajaa, vaan omia verisiä sormiansa. Sitten häntä taaskin puistatti\nkamala väristys, ja katsahtamattakaan hartaasti tarkkaileviin\narabialaisiin tai Carylliin, joka nojasi seinään ruumiillisesti\npahoinvoipana kammottavasta näystä, hän kumartui ja astui matalasta\novesta sisälle. Häntä ei omatunto soimannut siitä, mitä hän oli\ntehnyt. Se, että hän oli paljain käsin surmannut miehen, kuten kerran\nhänen isänsä oli tehnyt aikaisemmin, ei sillä hetkellä merkinnyt\nhänestä mitään. Hän ajatteli ainoastaan sitä, mitä hän löytäisi tämän\nrappeutuneen talon sisäkammioista.\n\nHieman horjuen käydessään hän eteni puuduttavan pelon vallassa pienen,\navoimen pihan poikki, useiden katottomien huoneiden lävitse, mitään\nnäkemättä kompuroiden kasaantuneiden roska- ja soraläjien ylitse,\nkunnes vihdoin vapisten pysähtyi raunioiden keskellä kokonaisena ja\neheänä säilyneen pienen huoneen ovelle.\n\nVaisto vakuutti hänelle, että hänen etsimänsä olento oli siellä, ja\nhetkisen hän empi nyrkkiensä puristuessa tiukemmalle, niin että kynnet\nupposivat syvälle hänen kämmeniinsä. Sitten hän hyvin hitaasti astui\nkynnyksen ylitse ja tutkivasti tähyili hämärää, likaista huonetta.\n\nJa etäisessä sopessa oli Jasmin — ei kuolleena, kuten hän oli pelännyt,\nvaan rukoillen kuolemaa äänellä, joka sittemmin kaikui Pojun korvissa\nvuosikausia. Hän kyyrötti puolittain alastomana maassa, hänestä näki,\nettä hän oli kamppaillut epätoivoisesti, hänen hajallaan oleva tukkansa\nvalui hänen paljaille olkapäilleen, ja hän valitti ja vääntelehti\ntuskissansa kasvot painettuina rapautunutta seinää vasten.\n\nJa tuskin hengittäen Poju seisoi kuin kivettyneenä, tuijottaen\nmurtuneeseen, säälittävään pikku olentoon, samalla kun hänen\npoikamaiset piirteensä yksi toisensa jälkeen ikiajoiksi katosivat, ja\nhänen kasvonsa muuttuivat tiukoiksi ja peloittaviksi.\n\n»Jasmin!» Käheänä puristui huudahdus hänen huuliltansa kuin helvetissä\nkituvan sielun valitus, ja hurjasti parahtaen tyttö hypähti pystyyn.\n\n»_Herra_!» Hennot kädet ojennettuina kiihkeään tervehdykseen hän\nsyöksyi lattian poikki. Mutta hänen ehdittyänsä Pojun luokse muuttui\nhänen silmiensä riemuisa ilme äkkiä pelokkaaksi, ja hän peräytyi,\npeittäen kasvonsa käsillään. Tukahdutetusti nyyhkyttäen hän lankesi\nPojun jalkojen juureen ja kiemurteli hiekkaisella permannolla.\n\n»Tapa minut, tapa minut!» uikutti hän.\n\nPojun silmien edessä väikkyi kummallista utua, joka sumensi hänen\nkatsettaan, ja hänen jyskyttävissä ohimoissansa tuntui kauhea puristus,\nikäänkuin rautavannetta olisi hitaasti kiristetty hänen aivoihinsa.\n\nTappaa Jasmin — ja sitten itsensä. Oliko hänellä enää muuta\nmahdollisuutta! Koettaen vastustaa jäistä kylmyyttä, joka hiipi hänen\nkankeihin jäseniinsä, pitäen häntä liikkumattomana, hän hapuili\nkädellään revolveria, jonka hän oli pistänyt takaisin vyöhönsä.\n\nMutta kun hänen sormensa puristuivat jykevän aseen nupin ympärille,\nhätkähti hän rajusti, ja hänen kasvojansa vääristi hirvittävä\nnytkähdys. Tappaa Jasmin — menettää hänet myöskin toisessa,\ntuntemattomassa maailmassa, jossa Jasminin viaton sielu olisi\nkorkealla, hänen synnintahraaman sielunsa yltämättömissä! Ja minkä\ntähden hän aikoi Jasminin surmata?\n\nVain sen arvoinenko hänen rakkautensa oli? Ähkäisten niin, että hänen\nsydämensä tuntui olevan halkeamaisillaan, hän sinkosi revolverin\nkädestään, sieppasi työtön syliinsä ja puristi häntä rintaansa vasten\nintohimoisen voimakkaasti.\n\n»Jasmin, Jasmin, anna anteeksi.»\n\nMelkein pyörtyneenä tyttö lepäsi hänen tiukassa syleilyssään, kunnes\nvihdoin kosteat silmäripset, jotka olivat kuin tumma silkkireunus\npehmeällä poskella, alkoivat värähdellä hänen tulisista suudelmistaan\nja kyyneleiset silmät, joista uhkui ainoastaan rakkautta ja\nluottamusta, avautuivat hitaasti ja katsoivat hänen silmiinsä.\n\n»Mikä anteeksiantaja _minä_ olen?» jupisi tyttö nöyrästi. »Enkö ole\nsinun, ja etkö sinä saa tehdä minulle mitä tahdot?»\n\nArkaillen sitten pieni, ruskeahipiäinen käsi pujottautui Pojun kaulaan.\n»Herra, herra, jos tietäisit, kuinka sinua rakastan — kuinka olen\nikävöinyt sinun rakkauttasi! Mutta uskothan nyt vihdoinkin? Uskothan\nnyt, etten kavaltanut sinua?»\n\nPojun kasvot painuivat hänen rinnallansa aaltoilevaan, tummaan tukkaan.\n»Uskon, uskon», vastasi hän katkonaisesti. »Antakoon Allah minulle\nanteeksi, kuten sinä olet antanut — Jasmin, rakkaani — Jasminini!»\n\n\n"]