[{"data":1,"prerenderedAt":-1},["ShallowReactive",2],{"$ffVM_GoV7hq2_2AoR29GMgDu_eISzGpKvo5B24Lu2Evs":3},{"number":4,"title":5,"author":6,"authorBirth":7,"authorDeath":8,"slug":9,"bookId":10,"genreRaw":11,"genre":12,"themes":13,"origin":14,"language":15,"yearPublished":16,"yearPublishedTranslation":17,"wordCount":18,"charCount":19,"usRestricted":20,"gutenbergId":21,"gutenbergSubjects":22,"gutenbergCategories":25,"gutenbergSummary":28,"gutenbergTranslators":29,"gutenbergDownloadCount":31,"aiDescription":32,"preamble":33,"content":34},2614,"Magdalena Rudenschöld","Sylvia (oik. Pfeiffer, Sara)",1829,1913,"2614-sylvia-magdalena-rudenschold","2614__Sylvia__Magdalena_Rudenschöld","Romantillinen kertoelma Kustaa III:n ja herttua-hallitsijan ajoilta","romaani",[],[],"fi",1875,1886,94131,624930,false,68012,[23,24],"Sweden -- History -- Gustav III, 1771-1792 -- Fiction","Swedish fiction -- Translations into Finnish",[26,27],"Historical Novels","Novels","\"Magdalena Rudenschöld: Historiallinen kertomus Kustaa III:n ja herttua-...\" is a novel written in the late 19th century. The story explores the life of a young girl, Magdalena, as she navigates the complexities of court life during the reign of King Gustav III of Sweden. The narrative delves into her hopes, dreams, and the expectations placed upon her, particularly regarding her future in the royal court and her family's ambitions.  The opening of the novel introduces us to Magdalena, who is depicted as a vivacious young girl caught between the innocence of her youth and the societal pressures of court life. As she listens to her mother and sister discussing her future, her heart is filled with excitement about the possibility of entering the royal court. The scene sets the stage for her character's evolution, capturing her youthful enthusiasm and the stark realities of her potential fate as an individual within the constraints of noble society. Her interactions with family members and a charming youth named Pentti add a light-hearted tone, even as underlying tensions about her future begin to emerge. This balance of innocence and the encroaching responsibilities of adulthood creates a compelling atmosphere that invites readers to invest in Magdalena's journey. (This is an automatically generated summary.)",[30],"Brummer, F. F. (Frans Ferdinand)",228,"Romanttinen historiallinen romaani seuraa kreivitär Magdalena Rudenschöldin elämänvaiheita Kustaa III:n ja sijaishallitsija herttua Kaarlen hovissa. Teos kuvaa nuoren naisen hoviin saapumista, sosiaalisia suhteita ja 1700-luvun lopun Ruotsin poliittista ilmapiiriä.","Sylvian 'Magdalena Rudenschöld' on Projekti Lönnrotin julkaisu n:o 2614.\nE-kirja on public domainissa sekä EU:ssa että sen ulkopuolella, joten emme\naseta mitään rajoituksia kirjan vapaan käytön ja levityksen suhteen.\n\nTämän e-kirjan ovat tuottaneet Tuula Temonen ja Projekti Lönnrot.","MAGDALENA RUDENSCHÖLD\n\nRomantillinen kertoelma Kustaa III:n ja herttua-hallitsijan ajoilta\n\n\nKirj.\n\nSylvia [Sara Pfeiffer 1829-1913]\n\n\nSuomentanut —r—r. [F.F. Brummer]\n\n\n\n\n\nTampereella,\nEmil Hagelberg'in ja kumpp. kirjapainossa,\n1886.\n\n\n\n\n\n\nENSIMÄINEN LUKU.\n\n\nRaskaiden akuttimien välistä pilkisti aurinko huoneesen ja heitti\nleveän, loistavan valonsäteen erääsen nuoreen tyttöön, joka seisoi\nkuultelevassa asemassa, pää hiukan nyökällänsä, huoneen keskellä jonka\ntoinen ovi oli jätetty puoleksi auki. Eräs harso-ompeluskehä oli\nhuolimattomasti heitetty korkeanojaiselle tuolille, ja lattialla\noli hänen ympärillänsä kirjavia silkkivyyhtiä hujan hajan. Olihan\nselvää, että hän oli hypähtänyt pois ompelunsa äärestä, selvemmin\nkuullaksensa niitä sanoja, joita läheisessä huoneessa lausuttiin.\n\n— Minä puolestani pidän Magdalenan hoviin pääsemisen liian hätäisenä —\nlausui nyt eräs ääni, johon toinen heti vastasi:\n\n— Se on tosi, hän on vielä lapsi, mutta hyvä lapsi...\n\n— Sellainen voi kuitenkin turmeltua, keskeytti ensimmäinen puhuja —\nkun päiväkaudet näkee ainoastansa ylellisyyttä ja kevytmielisyyttä...\nusko minua, esimerkki tarttuu, ja niin vilkas luonne kuin hänellä on,\npelkään minä...\n\n— Niin, lapsikultani, mitä tulee minun tehdä?\n\n— Malttaa muutama vuosi, äitiseni, malttaa, kunnes Malin'illa on kyllin\njärkeä eroittamaan hyvän pahasta.\n\n— Mutta mietihän meidän taloudellista tilaamme Minun täytyy\najoissa hankkia hänelle hovineidin toimi. Isämme on vanha, lähes\nkahdeksankymmenvuotias, ja minä olen kivulloinen... Ei kukaan voi olla\nMagdalenaa turvattomampi sinä päivänä, jona hän jää orvoksi maailmaan.\n\n— Olkoon se päivä kaukana! — ajatteli tyttö, joka yhä seisoi siinä\nkuuloksilla, sill'aikaa kun hänen äitinsä ja sisarensa viereisessä\nhuoneessa päättivät hänen tulevaisen kohtalonsa.\n\nNiin, tulisiko hän pääsemään hoviin vai eikö?\n\nHänen sydämensä sykki hiukan kovemmin, heleä puna nousi yhä vilkkaammin\nhänen valkoisille poskipäillensä, hänen kihara tukkansa säkenöi ja\nhohti kullalta auringonvalossa, ja hänen huulillensa ilmautui hymy —\nenkelin hymy.\n\nAh, mikä elämä, tarjoava juhlia, valoa, soitantoa ja kukkain tuoksua!\nEipä tulisi olemaan ketään, joka ei olisi hänelle ystävällinen! Mitä\nkomeita pukuja hän tulisi pitämään sekä kantamaan kukkia, helmiä\nja hohtokiviä hiuksissansa! Tyttö hymyili yhä; hän oli lapsi, joka\nriemuitsi leikkikaluistansa; hän oli impi, joka tiesi tulevansa\nviehättämään.\n\nEräs ovi aukeni samassa silmänräpäyksessä, tyttö kääntyi äkkiä\nsinnepäin ja meni erästä solakkavartaloista nuorukaista tahi oikeammin\npoikaa vastaan.\n\n— Mitäs luulet, Pentti-kultani lausui hän puoliääneensä, pistäen esiin\ntäytelään alahuulensa — minä en luultavasti pääsekään Drottningholmiin!\n\n— Miksikä et?\n\n— Karolina-siskoni estelee äitiäni viemästä minua sinne; minä olen\nliian järjetöin, liian lapsekas...\n\n— Se on sula vääryys, nauroi poika, johan sinä olet kolmentoistavuotias.\n\n— Sano neljäntoista, neljäntoista.\n\n— En!\n\n— Jospahan vaan lasket, niin saat huomata, että olen juuri\njättämäisilläni tuon tukalan kolmetoistakymmenisen!\n\n— Tänään on heinäkuun 7 päivä 1779, vastasi hän ja oli laskevinaan\nsormillansa, — viiden kuukauden ja viidenkolmatta päivän perästä...\n\n— Kuuluupa kylläkin puheestasi Pentti, että vielä olet poika, muutoin\nhyvinkin käsittäisit, kuinka epäkohteliasta on puhuminen naiselle hänen\ni'ästänsä! — Tyttö kietoi valkoisen hameensa pulleoihin poimuihin\nympärillensä ja nousi hiukan varpaillensa, viitaten hänelle alavaisesti.\n\n— Pyydän tuhatkertaisesti anteeksi, teidän armonne! — Hän teki tätä\nlausuessansa syvän kumarruksen. — Onko minulla kunnia puhutella vanhaa\nneiti Drakenberg'iä?\n\n— Hyi, Pentti, sinä olet auttamatoin! Mutta sanohan, eikö ole huonosti,\nett'ei Karolina soisi minun saavani hauskaa? Hän puhuu ikäänkuin vanha\nmummo ja morkkaa sekä moittii hovielämää äiti-pahalleni, ikäänkuin\nolisi se joku Sodoma ja Gomorra!\n\n— Jossa hän itse viihtyy sangen hyvin.\n\n— Tyttö naurahti. — Ah, veliseni, hänelle siitä ei ole mitään\nvaaraa; etenkin pitää hän itsensä pelastettuna, sittenkuin eräs\nhovitallimestari on ruvennut hänelle kumartelemaan ja liehakoimaan...\nVaiti! — keskeytti hän itsensä, — minä luulen kuulevani hänen äänensä!\nNyt on parasta, että menen sisään... tuleepa hauskaksi tietää, mitä\nhänellä nyt on ilmoittamista! Tietysti tulee hän hyväksymään Karolinan\nmielipiteet.\n\nMutta tässä pettyi tuo nuori tyttö, sillä sittekun hän oli tehnyt syvän\nlyyhistyksen hovitallimestarille, paroni Ehrenkronalle (1), joka tänä\naamuna oli hovipuvussa tullut tervehtimään kreivitär Rudenschöld'iä,\ntahi kentiesi ennemmin hänen Karolina-tytärtänsä, ja tuo Magdalenalle\nai'ottu hovineidin toimi puheeksi, oli kuitenkin paroni, huolimatta\nKarolinan vastakkaisista mielipiteistä, sangen taipuvainen edistämään\ntätä asiaa ja lupasi puhua siitä muutamien mahtavain henkilöiden\nkanssa, koska hän nyt tulisi menemään Drottningholm'iin.\n\nJos Magdalena olisi ollut yksin äitinsä kanssa olisi hän kentiesi\nkietonut käsivartensa tämän kaulalle ja sanonut, kuinka onnelliseksi\nhän tunsi itsenä. Nyt ilmaisi vaan ruusut hänen kasvoillansa sekä\nkuopat hänen poskipäillään ja loistavat, siniset silmänsä sitä\nlapsellista iloa, jota hän tunsi ja, kuten hyvin kasvatetun tytön\ntulikin, istautui hän sisarensa viereen, kuunnellen vaitonaisena\nvanhempien keskustelua. Tämä koski yhä hovielämää, ja parooni\nEhrenkrona sanoi muun muassa:\n\n— Kreivi Kageneck (2) käy tänään hyvästijätöllänsä kuninkaan luona.\n\n— Menikö asia todellakin niin pitkälle? keskeytti kreivitär Rudenschöld.\n\n— Hänen majesteettinsa ei voinut antaa anteeksi, että kreivi Kageneck\nkieltäytyi suutelemasta kuningattaren kättä.\n\n— Niin sehän soti hovitapoja vastaan, ja sitä kreivitär Rudenschöld\noli sanomaisillaan: sitä noudattaa kuningas enemmän kuin mitään\nmuuta; mutta hän pidätti itsensä sekä lausui: — ja sitä on tietysti\nnoudattaminen.\n\n— Tietystikin, kreivitär! Ja koska kreivitär Kageneck kovapintaisesti\nkieltäytyi noudattamasta tätä tapaa, ei hän voinut tulla esitetyksikään\nhänen majesteetillensä. Ja muutoinkin, tapahtuman jälkeen\npörssitanssiaisissa...\n\n— Me emme olleet siellä — lausui Karolina, mutta me olemme kuulleet\ntuhannella eri tavalla siitä kerrottavan, että...\n\n— Minä olin läsnä, keskeytti paroni, ja kuulin kuninkaan käskevän\nosoittamaan pois kreivitärtä...\n\n— Mutta minun mielestäni olisi hänen tanssiaisissa, johon kukin ostaa\npääsylippunsa, pitänyt näyttää, ikäänkuin ei hän laisinkaan oli\nhuomannutkaan kreivittären läsnäoloa, lausui Karolina, sitoessansa\nvaaleanpunaista nauhaa pienen valkoisen villakoiran kaulaan, joka\nmakasi hänen polvellansa.\n\n— Siltä voi näyttää. Mutta huolimatta kreivi Schefferin esityksistä oli\nkuningas sittekin taipumatoin, ja itävaltalainen hovi on nyt käskenyt\nministerinsä lähtemään Tukholmasta.\n\nParoni veti, lausuessansa näitä sanoja taskustaan ison kultakellon ja,\nkatsellen sen jalokivistä hohtavia viisareja, lisäsi hän: — Jumalani,\naika rientää aina täällä ollessani kuni siivillä!\n\n— Meitä ihastuttaa kuullessamme sitä, vastasi Karolina hymyillen.\n\n— Rohkenenko siis sanoa: me näemme jälleen toisemme?\n\n— Rohkenette, vastasi kreivitär, joka armollisesti ojensi hänelle\nkätensä suudeltavaksi.\n\n— Minulla on kunnia sulkeutua teidän suosioonne, kunnioitettavat\nnaiset: me näemme jälleen toisemme!\n\nParoni Ehrenkrona kumarsi sievistellyllä veikeydellä, tuo heikko puna,\njoka silloin leimahti Karolinan poskille, loi hänen nuorille, vaikka\ntavallisesti kalpeille ja vakaville kasvoillensa suloisen ihanuuden ja\nmitä viehättävämmän hämillä olemisen näyn, joka melkoisesti lisääntyi,\nkun paroni, antaen silmäyksensä viipyä hänessä, meni pois.\n\nParoni Ehrenkrona saapui Drottningholm'iin samassa silmänräpäyksessä,\nkun Itävallan lähettiläs, paroni Kageneck lähettiläs-sihteerinsä\nseurassa lähestyi linnan-portaita, joita myöten kuninkaan hovimarsalkka\nnyt astui ales ja jäi, tehtyään syvän kumarruksen, seisomaan niiden\nkolmannelle portaalle.\n\n— Jäättekö te sinne ylös seisomaan, herra hovimarsalkka, vai a'iotteko\ntulla minua vastaanottamaan? — kysäsi ranskaksi kreivi Kageneck,\njoka, noustuaan ylös puoliväliin portaita, nyt pysähtyi ja katseli\nympärillensä ylpeillä silmäyksillä.\n\n— Olenhan minä tullutkin, teidän ylhäisyytenne, vastasi hovimaarsalkka\nkylmäkiskoisesti.\n\nMuutamat hoviherrat selittivät nyt, että olisi aivan vastoin\nhovitapoja, jos hovimarsalkka astuisi enemmän kuin kaksi porrasta\nalaspäin.\n\nSynkillä kasvoilla astui kreivi sitte ylöspäin luomatta silmäystäkään\nhäntä seuraavaan hovimaarsalkkaan. Täten menivät he vahtipalvelusta\ntekevien upseerein ohitse, jotka ranskalaiseen tapaan pitivät valtansa\nmerkkinä kädessänsä pientä, mustaa sauvaa valkoisella, norsunluusta\ntehdyllä nupilla, jonka jälkeen lähettiläs sekä häntä seuraavat herrat\nsuorastansa vietiin kuninkaan makuuhuoneesen.\n\nParoni Ehrenkrona liittyi kuninkaan luokse meneviin herroihin jotka\nmuodostaen jonkinmoisen _tableau vivant_'in, olivat asettuneet somiin\nryhmiin Kustaa III:n ympärille, joka, istuen eräällä vuoteensa\nedessä olevalla istuinsijalla, hattu päässänsä, hymyillen viittasi\nkädellänsä ministerille. Imartelevilla sanoilla lausui nyt tämä\nhovinsa tervehdyksen sekä oman jäähyväispuheensa. Tuolla hienolla ja\nsivistyneellä tavalla, joka oli omituista tälle kuninkaalle, vastasi\nhän siihen mitä kohteliaimmin, ja tervehtimässä käynti oli lopussa,\njolloin syvään kumarteleva ministeri poistui.\n\nKustaa-kuningas seisoi nyt keskellä huonetta, pää pystyssä, samalla\nkun hänen suuret vilkkaat silmänsä tähystelivät noita ko'olla olevia\nhoviherroja.\n\n— Kreivi Kageneck oli huonolla tuulella, luulen ma, lausui hän; sitä\npahempi hänelle itsellensä! Kunniani nimessä! — Vaativilta ihmisiltä\npuolustan mielelläni oikeuksiani. — Hän oli vaiti hetkisen, hänen\nvilkkaat, liikkuvaiset kasvonsa muuttuivat hymyileviksi ja hän lisäsi:\n— Niin, mitä herrat sanovat, jos menisimme Kiinaan murkinoimaan? —\nKustaa-kuninkaan silmät vilkuivat taaskin ympäris, ja mihin hänen\nsilmäyksensä vaan sattui, näki hän ainoastansa kumartavia ja hymyileviä\nhoviherroja.\n\n— Ehrenkrona-hyväni, lausui hän taaskin, viitaten hovi-tallimestaria\nluoksensa, kertokaa meille millä tuulella herra de Kageneck jättää\nmeidät. Antakaa meidän myöskin heti tietää hänen lähtönsä. Sitä ennen,\nparoni, emme a'io murkinoida.\n\nYstävällisesti nyökäten kääntyi nyt Kustaa-kuningas hänestä, jonka\njälkeen hovi-tallimestari meni pois täyttämään tehtävää, jonka kuningas\noli antanut hänen toimeksensa.\n\nKreivi Kageneck meni juuri silloin kuningattaren huoneesta, kun\nEhrenkrona hänet kohtasi. Itävaltalainen ministeri oli nyt sekä\nkuningattaren että kuninkaankin hovimaarsalkan seuraamana, jotka\nkumpikin tuppasivat käymään toisensa oikealla puolella.\n\n— Minä olen kuninkaan marsalkka ja täydyn siis käydä teidän oikealla\npuolellanne, lausui toinen.\n\n— Mutta minulla on kolmetoista vuotta vanhempi valtakirja kuin\nteillä, vastasi toinen, jonka jälkeen nuot molemmat ylhäiset herrat\nlakkaamatta hyppelivät toistensa ohitse, kunnes he lopulta tekivät\nvarsinaisia kievahduksia, saattaessansa ministeriä perintöruhtinaan\n\"vastaanottohuoneesen\".\n\nSiellä istui eräässä nojatuolissa purppurakatoksen alla kreivitär\nRosen, joka piti polvellansa kuninkaallista lasta, jonka rinnalle oli\nripustettu serafimer-tähdistön kunniamerkki. Hänen ympärillänsä seisoi\npalvelusta tekeviä hoviherroja, tahi istui hovinaisia jakkaraisilla,\nkukin arvonsa mukaan.\n\nKreivi Kageneck lähestyi nyt pientä perintöruhtinasta ja teki\nkolme kumarrusta, jonka jälkeen hän lausui muutamia lyhyitä ja\nkohteliaita jäähyväissanoja, joihin kreivitär Rosen hiljaisella ja\nvärisevällä äänellä vastasi, lukien paperista moniaita sanoja, joita\nei kukaan voinut kuulla, sillä tuo kirkuva kuninkaallinen lapsi\nvoitti tykkänään hänen äänensä. Ja nyt, jäähyväisten onnellisesti\nlopetettua tämän ruhtinaan luona, vietiin Kageneck Södermanlannin\nherttuattaren puheille, ja tämän korkeuden luona loppui hänen julkinen\nhyvästijättöhommansa.\n\n— Joko se on lopussa? lausui itävaltalainen kreivi, joka kenties laski\nivaa kaikista noista ruotsalaisessa hovissa. — Jääkää hyvästi, hyvät\nherrat! — Ja hän kumarsi kummallekin hovimaarsalkalle, jotka kumpikin\nvielä inttivät käydä toisensa oikealla puolella seuratessansa häntä\nales laivasillalle.\n\n— Mitä te ajattelettekaan, herra kreivi, lausui silloin kuninkaan\nhovimaarsalkka, a'iotteko antaa lähettilässihteerinne tulla Tukholmaan,\nsamassa purressa, jossa itsekin menette?\n\n— Tietysti\n\n— Ei, se ei käy laatuun!\n\n— Ei millään lailla, keskeytti kuningattaren hovimarsalkka; se\non vastoin hovitapoja! Mutta me annamme he panna kuntoon teidän\nsihteerinne varalta toisen purren.\n\n— Minä taivun siihen, vastasi kreivi Kageneck, ja pidättäen naurunsa\nsiveli hänen kädellänsä hienoja viiksejänsä; sitte kääntyi hän\nvieressänsä seisovaan kreivi Ehrenkronaan päin.\n\n— Niin, ainoa, joka kunnioitti minua vähälläkään surulla tässä suuressa\nhyvästijätössä, oli hänen kuninkaallinen korkeutensa, joka itki!\n\nNyt kääntyi kreivi Kageneck hymyillen pois, astuen vitkallisesti häntä\nvartoavaan purteen.\n\nKuten hovimiehen tuleekin, riensi nyt Ehrenkrona kuninkaan luokse,\nollen vaiti ministerin pilasanoista ja ilmoittaen hänen hymyilynsä sekä\npoislähtönsä. Myöhempään päivällä sai hän lupauksen, että Magdalena\nRudenschöldiä muistettaisiin soveliaassa tilaisuudessa hovineidin\ntoimella sekä että hänet esitettäisiin kuningasparille tulevana\nsunnuntaina tapahtuvissa juhlamenoissa.\n\n\n\n\nTOINEN LUKU.\n\n\n— Olenko sovelias tällaisena? Kysyi Magdalena, kohottaen toisella\nkädellään keveätä, valkoista juhlapukuansa, joka verhosi hänen\nheiveröistä vartaloansa, ja katsellen pieniä jalkojansa, joiden\nviehättävä muodostus kokonaan tuli näkyviin hänen ahtaista\nsilkkisukistaan ja atlaskankaisista kengistänsä, — Näin tulen minä\nkumartamaan, vai pitäisikö sen tapahtua vieläkin syvempään? — Ja tuo\nnuori tyttö toki peilin edessä muutamia viehättäviä eljeitä, kumartuen\nsyvään alas laattiaan päin. — Niin, jospa sinä, Karolina olisit mukana!\n\n— Näillä ajettuneilla poskipäillä näyttäsin minä todellakin kauniilta!\nvastasi tämä nauraen.\n\n— Se on ikävää! Jos sinä olisit ollut minun läheisyydessäni, olisin\nsilloin tällöin voinut saada viittauksen siitä, mitä on tehtävä, mitä\nei. Mutta saman tekevä, sinä tulet olemaan tyytyväinen minuun näkemään,\nett'en ole sellainen lapsi, joksi minua luulet! Mikä kuume minulla on\nmikä sydämen tykytys?\n\nHän painoi käsiään rintahansa vilkasi peiliin. Viehättävämpää\nkuvaa ei tuo kirkas lasi voinut heijastaa. Huikaisevan valkoinen\nhipiä, loistavat lempeät, siniset silmät, kultaiset hiukset, jotka\nhöyhenenkevyisinä kutrina liehuivat hänen päälaellansa, valuen ales\nhänen lumivalkoisille olkapäillensä, hymyilevien purppurahuulien\nvälissä helmien kirkas kiille — sellainen oli kuva! Voiko Magdalena\nmuuta kuin riemuita hymyillä?\n\n— Nyt vielä hiukkanen tukkajauhoa, niin olen valmis! Ja hän kietoi\nvaipan ympärillensä sekä antoi päänsä sisärensä käsiteltäväksi, joka\nauliisti teki viimeiset parannukset Magdalenan vaatetuksessa.\n\n— Niin tyttöseni, nyt saat kelvata! lausui kreivitär Rudenschöld,\nluoden tarkastelevan silmäyksen tyttärensä somaan pukuun. — Joudu,\nvaunut ovat aikoja olleet portaiden edessä!\n\nMagdalenan olkapäille kiedottiin nyt kevyt päällysvaate, ja hän seurasi\näitiänsä vaunuihin. Hänen astuntansa muistutti hiukan säikähtyneestä\nmetsäkauriista. Miten tulisi hän käyttäymään tässä hovissa, jossa\nvallitsi ankarat ranskalaiset hovitavat? Mutta hän hymyili taaskin pian\nhemmoitellun lapsen huolettomuudella. Mistäpä hän oikeastansa levotoin\nolisikaan?\n\nVähän tämän jälkeen alkoi hän puhua äidillensä siitä, mikä nyt enin oli\nhänen sydämellänsä, vakuutti lopulta, että hän puolestansa olisi valmis\nmilloin tahansa suutelemaan kädelle ketä tahansa.\n\n— Karta varomattomia lauseita Maalin! varoitti häntä kreivitär, jonka\nsilmät äidin ylpeydellä kääntyi tähän hänen nuorimpaan ja rakkaimpaan\nlapseensa; ja loppumatkalla piti hän pienen, hyvää tarkoittavan\nesitelmän hyvästä käytöksestä ja hienosta sivistyksestä.\n\nKuinka ihana sunnuntai! Aurinko paistoi, ja mehiläisiä sekä perhosia\nleijaili niityn kukkasilla! Magdalena ei tulisi milloinkaan unohtamaan\ntätä päivää ihmeellisine, viehättävine levottomuuksineen.\n\nVaunut pysähtyivät. Äitinsä rinnalla kulki hän käytävien kalterein\nja etehisten läpi. Mitä loistavia pukuja, mikä tungos! Läsnäolijat\njärjestivät itsensä, niin hyvin kuin voivat, jokseenkin arvonsa mukaan\nkahteen pitkään riviin. Magdalena tunsi itsensä aivan levolliseksi\nollen puolittain piilossa äitinsä takana. Nyt alkoi esittely ja\nkuninkalliset henkilöt astuskelivat pysähtyen siellä täällä, hymyilivät,\nkumartelivat ja juttelivat. Äkkiä huomasi Magdalena seisovansa\nmajesteetein edessä; hän kumartui syvään samalla kuin hänen korvansa\nhiljaa soivat ja hänen silmänsä huikenivat, ja kun hän taas kykeni\nkäsittämään, mitä oli tapahtumassa, piti äitinsä häntä kädestä, lausuen:\n\n— Hän on vielä niin nuori, milt'ei lapsi — teidän majesteettinne!\n\nMagdalena näki kuninkaan suuret, vilkkaat silmät luodun häneen, samalla\nkun hymyily ilmautui kuninkaan huulille.\n\n— Nuoruus ei ole mikään vika, kreivitär! lausui hän ja oli samassa\nkuningattaren kanssa jo hyvän matkan päässä heistä, ennenkuin Magdalena\noikein voi käsittää sen vaikean hetken olevan onnellisesti ohitse ja\nitsensä tulleen esitellyksi heidän majesteeteillensa.\n\nNyt esittelymenojen loputtua alkoi jumalanpalvelus. Kirkossakin\nnoudatettiin mitä ankarimpaa säätyeroitusta rientäessä valitsemaan\nistumasijoja. Kreivitär Rudenschöld asettautui istumaan\nvaltioneuvosten rouvain penkkiin, ja Magdalena meni ujona hovineitojen\nluokse, mutta koska nämät pitivät itseänsä ylhäisempänä tuota tällä\nhetkellä tykkänään hämillänsä olevaa kaunotarta, osoittivat he hänet\npois joukostansa. Silmät luotuna alespäin ja vitkallisilla askelilla\nmeni hän erääsen syrjässä olevaan penkkiin, jossa hän vavisten istahtui\nerään vanhan kenraalin viereen. Hänen kultaisien olkatöyhtöjensä\nja tupsujensa takaa silmäili nyt nuori tyttö ympärillensä. Aivan\nhänen lähellänsä seisoi pitseillä reunustettuihin silkkinuttuihin\npuettuja hoviherroja, jotka syvään kumartelivat muutamille kasvoiltaan\nmaalatuille naisille, joilla oli mustia tekopilkkuja olkapäissään\nja poskillansa. Synnin tunnustusta luettaessa viuhtoivat naiset\nviuhkoillansa, tahi avasivat hajuvesi-pulloja ja sienikoteloita ja\nnäyttivät niin tyyneltä ja välinpitämättömiltä, ikäänkuin olisivat he\nluulleet maailman synnit olevan kaukana itsestänsä. Eräässä penkissä\naivan Magdalenan lähellä istui eräs kamariherra, joka saarnan aikana\nusein katseli häntä silmälasien avulla, ja hän kuuli tämän lausuvan\nnaapurillensa: \"Kuka tuo tyttö on, joka istuu tuolla kenrali Horn'in\nvieressä ilmeisenä näytelmäesineenä Jumalan seurakunnan edessä?\"\n\n— Minä tiedän ainoastansa: mitä näen: viehättävän ruusunupun, hennon\nkukan varhaisimmassa loistossaan, vastasi eräs nuori hovipalvelija,\nheittäen veitikkamaisen silmäyksen tyttöön, joka seuraten toisten\nnaisten esimerkkiä, levitti viuhkansa, jonka taakse hän piiloitti\npunastuvat kasvonsa.\n\nKirkosta mennessään pysähtyi kreivinna Rudenschöld ja esitti Magdalenan\nmuutamille ylenpalttisesti koristetuille naisille, jotka puhuessansa\nsalavinkaan silmäilivät toistensa pukuja.\n\n— Jumalani, johan te olette täysikasvuinen nainen, lausui kreivitär\nVrede lyöden leikillänsä Magdalenaa viuhkallaan käsivarrelle. — Sepä\noli ihana saarna! Sitte aljettiin puhua muista asioista, tehtiin\nmonenmoisia suunnitelmia tulevan viikon huvituksien varalta, kerrottiin\nnykyään vietetyistä pelikokouksista ja huviretkistä, jonka jälkeen\nvihdoin aljettiin pakinoida kilpataistelusta, jonka kuningas aikoi\npanna toimeen.\n\nSykkivin sydämin kuulteli Magdalena. Huveja ja taaskin huveja — ja nyt\noli hän itsekin näiden viehätysten ja tarumaisten juhlain pyörteiden\nkeskellä, joita tässä hovissa niin runsaasti vietettiin, ja kun vihdoin\notettiin puheeksi päivällisen syöminen kreivitär Vreden yksityisessä\nhuoneessa, seurasi tuo nuori tyttö mukana, ollen ikäänkuin unessa ja\nmilt'ei kajoamattakaan niihin ruokiin, joita hänelle tarjottiin, tullen\nainoastansa tarkkaavaiseksi, kun kreivitär kysyi hänen äidiltänsä,\njosko tämä aikoi jäädä operanäytelmää katsomaan.\n\n— Kaiketi minä jään, vastasi tämä, samassa kun Magdalenan rukoilevat\nsilmäykset olivat tähdätyt häneen päin.\n\nJa nyt oli hetki käsissä, jolloin operanäytelmän piti alkaman.\nLoosit täyttyivät. Mihin vaan heitti silmänsä, säteili valoa, loisti\nhohtokiviä, ja ruusunpunaisilla huulilla ilmaantui viehättäviä\nhymyilyjä. Kauniita naisia imarteli kokonainen laveri hoviherroja,\njoilla oli tukkajauholla riputettuja kiharoita otsallansa; leikillisiä\nkomppasanoja vaihdeltin ja miellyttävillä eljeillä kuiskailivat\nsilkkiin puetut herrat lemmen suloisuudesta ja tunteidensa ikuisesta\nkestäväisyydestä, joita kuiskeita heidän sydänkäpynsä kuultelivat,\njoko heittäen viehättäviä silmäyksiä tahi jaellen viuhkoillansa pieniä\nrangaistuksia.\n\nHiljaista hälinää kuului silloin läpi koko salin, mutta vaikeni heti.\nKuningas astui sisään — tämä kuningas, joka ei ainoastansa ollut\nensimäinen arvoltansa, vaan myöskin ololtansa ja käytökseltänsä. Missä\nhän vaan esiintyi oli hän empimättä ovelin sekä viehättävin seuramies\nja seisoi siinä nyt lempeästi hymyillen tuolle ylhäiselle seuralle,\njoka oli hänen ympärillänsä, ja hän näytti Magdalenasta milt'ei puoli\njumalalta, jonka ympärillä \"laulu heräsi,\" samalla kun hurmaavat\nhuvitukset näyttivät kasvavan hänen askeleidensa jäljistä.\n\nEräs Kraus'in sepittämä sävellys kaikui salissa. Soitanto kuului\nikäänkuin laulu metsässä kevät-aamuna, ja kuningas taputteli käsiänsä\njuhlapukuisille laulajille ja laulajattarille. Mikä vilkkaus,\nmikä tuli siinä silmäyksessä, jolla hän tarkasteli näyttelijöiden\nliikkeitä! Ainoastansa näyttämöön oli hänen huomionsa kiinnitettynä,\nja ylhäisimmästä alhaisimpaan näyttiin tässä salissa yksimielisellä\ntarkkaavaisuudella oltavan yhtä mieltä kuninkaan kanssa; liehakoiminen\nja kuiskaukset olivat tauonneet.\n\nMagdalena istui äitinsä lähellä. Hän kuulteli soitantoa ja laulun\nihmeellisiä säveliä. Tuon nuoren tytön mielikuvitelma oli vilkkaasti\njuoksevan puron kaltainen, milloin muistellen mennettä, hiljaista\nelämäänsä lapsikamarissa ja noita vaikeita läksyjänsä, jotka kaikeksi\nonneksi nyt ainiaaksi olivat ohimenneet, milloin taaskin rientäen\neteenpäin ajassa, jolloin hän halusi olla kauniin kauniimpienkin\njoukossa, se, jonka puoleen kaikkein näiden hoviherrain ihastus\nkääntyisi. Suloinen hymy ilmausi hänen lapsellisilla, pyöreillä\nkasvoillansa, samassa kun hänen silmäyksensä lensi ympäri salin. Tämä\npäivä, jota hän niin paljo oli ajatellut, niin paljon ikävöinyt, tämä\npäivä oli nyt hänelle ihana, iloinen, autuaallinen todellisuus. Ja\nolihan hän itsekin ikäänkuin perhonen niityllä, liehuen huvitusten\npäiväpaisteessa, leijaillen sinne tänne, nauttien kyllälti suloisia,\ntuoksuja ja juoden riemujen taivaallista kastetta!\n\nMutta miksi laulu hänen ympärillänsä vaikeni? Ah, esirippu vajosi,\noperanäytelmä oli loppunut!\n\nMahtavuudella, joka sopi hänen arvollensa, nousi kreivitär Rudenschöld\nistuimeltansa ja kääntyi Magdalenan puoleen, joka hehkuvin poskin\nkietoi harsopukunsa kiinnemmäksi yllensä, seuraten vitkallisesti\näitiänsä, joka lausui:\n\n— Meitä on käsketty illalliselle kuningattaren pöytään!\n\n— Pyydän tuhat kertaa anteeksi, arvoisat naiset! lausui nyt\nkuningattaren hovimarsalkka estäen Magdalenaa menemästä eteenpäin.\nNuori tyttö pysähtyi aivan hämillänsä, kuunnellen aivan uutta,\nhovitapoja koskevaa kysymystä: Oliko hän arvollinen syömään iltaista\nkuningattaren seurassa?\n\nMagdalena punastui ja vaaleni. Joko nyt kaikki oli lopussa? Eikö\nhän tulisi pääsemäänkään hoviin? Tuskissansa koki hän lukea äitinsä\nsilmistä, tämän äidin, joka tyynenä ja olematta kuulevinansakaan,\nmistä puhe oli, iloisesti jutteli muutamain vanhempien naisten kanssa,\nvarmalla vakuutuksella siitä, minkälainen se vastaus tulisi olemaan,\njonka nyt virkaatekevä kamaripalvelija oli hänelle tuomaisillansa.\n\nAivan nykyisin oli kahden illalliselle käsketyn neidin täytynyt lähteä\npois illallisetta, kertoi hän, koska näiden isä ei ollut kreivi;\nkuitenkin koska nyt vanha kreivi Kaarlo Rudenschöld oli sekä kreivi\nettä valtioministeri, pidettiin hänen tyttärensä arvollisena hoviin\npääsemään illalliselle.\n\nPariovet aukenivat. Tästä silmänräpäyksestä alkaen voi Magdalena pitää\nitseänsä hoviin kuuluvaksi.\n\n\n\n\nKOLMAS LUKU.\n\n\nMuutamia viikkoja tämän Magdalena Rudenschöldin elämässä niin\nmuistorikkaan päivän jälkeen tapaamme hänet ahkerasti neulomassa somaa\nkoru-ompelusta.\n\n— Ettekä te, neiti, päässyt hovineitien penkkiin ja saitte odottaa\npääsöä kuningattaren huoneesen, lausui muuan keski-ikäinen vaimo, joka\noli puettu isokukilliseen hameesen ja viittaan ja joka työskennellen\nhämäisen silkkivyyhden selvittämisellä, nyt loi huolellisen silmäyksen\ntuohon nuoreen tyttöön.\n\n— Tiedättehän, Regina, miten sen laita oli, vastasi tämä hieman\nmaltittomuudella.\n\n— Niin, minä tiedän sen enkä voi olla sitä ajattelematta. Jos\nMalla-neiti, olisitte minun lapseni, niin totta kuin olen imettänyt\nteidät, ette olisi koskaan enään päässeet hoviin.\n\n— Enkö olisi päässyt? Magdalena hymyili. Miksikä en? — Siinä\ntapauksessa saisi kaikki kärsiä minun kohtaloni, vastasi Magdalena, yhä\nhymyillen.\n\nVaimo ei vastannut, vaan pudisti huolestuneen näköisenä päätänsä.\n\n— Minä sanon teille Regina, minkaltainen hovi minun mielestäni on.\nAivan kanakopin kaltainen, jossa kukot ja kanat tahtovat lentää\ntoistansa ylemmäksi päästäkseen ylimmäiselle istuinpuulle, ja siipiänsä\nräpytellessä eivät he laisinkaan pidä lukua, jos lyövätkin toisiaan\nsiivillensä!\n\n— Jumala paratkoon niin epäkristillistä puhetta!\n\n— Se on teidän oma syynne, Regina, lausui Magdalena veitikkamaisesti;\nminun tarkoitukseni oli vaan antaa selvän kuvan hovioloista, ett'ette\nluulisi minua ainoaksi, joka on saanut muutamia pieniä läimäyksiä.\n\n— Kaikissa tapauksissa on toivoni ett'ette olisi niitä saaneet, neiti\nMaalin, lausui Regina, pudistaen päätänsä. — Minä ajattelin... mutta\nsamantekevä! Niin paljo voin kuitenkin sanoa, että kun ensi kerran\nnä'in Lundegvist-vainajan, tarttui hameeni kiinni ovenpielessä olevaan\nnaulaan, juuri kuin olin häntä tervehtimäisilläni, ja kun hän sitte\nkosi minua, ja me menimme naimisiin, tiesin täsmällensä, miten minulle\ntulisi käymään... oh, hoh, niin, niin: merkkejähän tapahtuu aina, jos\nne vaan otetaan huomioon, ja se on viisas, joka niin tekee!\n\n— Regina, te olette tänään oikein päättäneet suututtaa minua!\n\n— Lapsikultani, se ei ollut tarkoitukseni!\n\n— Niin se ei tule onnistumaankaan, lausui tyttö iloisesti. Illallinen\nsyötiin pienimmittäkään tukaluuksitta, kuningatar hymyili minulle, ja\nminä kuulin hänen armollisesti lausuvan äiti-hyvälleni, ilman tänä\nsuvena olleen erinomaisen ihanan.\n\n— Magdalena loi veitikkamaisesti silmäyksensä ompeluksestaan ja lisäsi:\n— Noh, Regina, mitä tästä sanotte? Kun loppu on hyvä, on kaikki hyvin!\n\n— Sitä vastaan ei voi kukaan väittää, vastasi Regina, joka oli\ntämän kreivillisen perheen hovimestarin leski ja jolla Magdalenan\nimettäjänä oli jonkinlainen vapaampi puheenvalta, etenkin niissä\nasioissa, jotka koskivat hänen nuorta neitiänsä. Mutta vaikka\nMagdalenan ensimmäinen ilmestyminen tuottikin Reginalle surullisia\naavistuksia, ei ne kuitenkaan millään tavalla häirinneet tuon tytön\niloista mieltä, joka kiihkeni milt'ei vallattomaksi, sittekun hän\näitineen ja sisarineen oli saanut sijan yhdessä niistä parvista, jotka\noli rakennettu katselijoita varten siihen suureen kilpataisteluun, joka\nelokuun 30 päivänä tulisi tapahtumaan Drottningholm'issa.\n\nYlhäisimmissä piireissä ei nyt puhuttu muusta kuin varustuksista,\nhunnuista, kypärintöyhtöistä ja vyöhyistä. Hienojen naisten\nompelupuitteet välkkyivät helmistä, säkenöivät hohtokivistä ja kullalla\nommellusta sametista ja loistavat silkkikankaat peittivät sohvat ja\ntuolit.\n\nRudenschöldinkin perhe teki suurenmoisia valmistuksia, ja jopa tarttui\ntämä into vakavaan Karolina-neitiinkin.\n\nTuo tärkeä päivä tuli. Hopeakankaisessa hameessa ja hunnussa sekä\nhelmiä kiedottu otsallensa esiintyivät Magdalena ja hänen sisarensa\narvokkaina hovineitinä, jotka kyllä ansaitsivat että joku ritari\nasussaan kantaisi valkoista väriä, jonka he yksimielisesti olivat\nitsellensä valinneet. Magdalenan siniset, vilkkaat silmät tähystelivät\nparvea ja taisteluaituuta. Mikä ihmeellinen loistava näky!\n\nRitareja, välkkyvät aseet kädessänsä ja liehuvat töyhtöt kypärissänsä,\nhovi-rouvia, joiden päähineet olivat koristetut helminauhoilla ja\nvitjoilla, kiiltävillä paratiisilinnuilla, loistavilla kukilla sekä\nheiluvilla sulilla ja joilla oli valkoiset jalokivistä hohtavat sormet,\npidellen voittajien palkintoja.\n\nUneksien ajassa vuosisatoja takaperin, kuulteli Magdalena julistajien\nhuutoja, hevoisten hirnuntaa, kilpien helinää sekä torvien toitotusta.\n\nEräs kypärillä varustettu ritari kumartui tervehtien. Magdalena\nsäpsähti. Ketä tarkoitti tämä tervehdys? Punastuen liikutti hän\npäätänsä; olipa jotakin uutta, vaikk'ei aivan odottamatointa, että joku\nihmettelevä silmäpari kiinnittyi häneen, ja hymyillen katseli hän nyt\nritarin solakkaa vartaloa, tämän kannustaessaan hevoistansa ja heti sen\njälkeen rientäessään kilpailuradalle.\n\nVoittajana laskeusi hän pian toiselle polvellensa Magdalenan eteen ja\nosoittaen kypärintöyhtöänsä, jota ko'ossa pitävä oli tehty valkoisesta\nhopeanauhasta lausui hän:\n\n— Minä suosin teidän väriänne neiti.\n\nUjosti punastuen vastasi Magdalena: Tänne tullessani en ajatellutkaan\nketään ritaria.\n\nParoni Stjerneld'in varalta on sinulla aina palkinto, lausui kreivitär\nRudenschöld, irroittaen itse helminauhan, joka oli kiedottu Magdalenan\nkäsiranteeseen, ja jonka tämä aivan hämillänsä hänelle tarjosi.\n\nHiukan myöhemmin tuli Stjerneld tervehtimään \"lemmityistänsä\"\njolla hän asianosaisesti esiteltiin, ja osoitti nyt Rudenschöld'in\nperheen naisille mitä hienointa hovimiehen lepertelemistä\nritarillisen ihantelemisen ja kunnioituksen ohessa. Lapsellisella\navosydämellisyydellä vastasi Magdalena hänelle, teki leikillisiä\nmuistutuksia ja tunnusti koko tämän päivän tuntuneen hänestä mitä\nihanimmalta tarinalta.\n\nHeti kilpataistelun loputtua tarjosi paroni Stjerneld käsivartensa\nkreivittärelle, sill'aikaa kun Ehrenkrona johteli noita nuoria\nneitosia, ja nyt retkeili tuo pieni seurue, milloin kohdaten joitakuita\nhovipiiriin kuuluvia kihermiä, milloin sekaantuen noihin iloisiin,\nvallattomiin väkijoukkoihin, jotka Tukholmasta olivat tulleet tätä\nkomeutta ihmettelemään.\n\n— Eipä saa nähdä mitään kauniimpaa, lausui Magdalena, silmäillen noita\ntakanansa olevia \"torninkorkuisia\" puukäytäviä ja pysähtyen noiden\nlinnan lähellä ruiskuavien suihkokaivojen luona, jotka ikäänkuin\nsäkenöivät kristallit valuivat vaskesta tehtyjen kuvapatsaiden yli ja\nmurtuivat kimaltellen vesikaaren väreillä tuossa paljossa valossa, joka\nikäänkuin taikakeinon avulla leimusi linnan ympärillä ja lavealta sen\nympäristössä.\n\n— Kuulkaa, kuinka siellä riemuitaan ja hurrataan, lausui taaskin\nMagdalena, vetäen seurakumppaninsa muassaan tuonne pitkään\nmarkkinakoju-riviin päin, jonka ympärillä kansa vilkkaimmin tungeskeli.\n— Kas, kas, tuossa! Ja hän osoitti erästä kultakoristeiseen vaippaan\npuettua ritaria, joka pää pystyssä ja loistavin silmin katseli tuota\nöistä, kansasta vilisevää, taikavalossa olevaa väen liikettä. Hänen\nympärillänsä paljastettiin nyt ikäänkuin merkin saatua kaikki päät, ja\nlaajalta kaikui huuto: \"Eläköön Kustaa-kuningas!\"\n\n\n\n\nNELJÄS LUKU.\n\n\nKuukausia kului tästä päivästä, karttuivat vuosiksi, ja Magdalena\nheittäytyi ilon hurmeella siihen loistavaan elämään, jonka pyörteisin\nhän oli joutunut. Hänen kauneutensa oli tullut huomatuksi hovissa ja\ntuo ylhäinen piiri, jossa hänen vanhempansa seurustelivat, käänsi\nkohteliaalla imartelemisella huomionsa häneenkin. Hänen hieno\nkäytöksensä ja avonainen, teeskentelemätöin luonteensa viehätti\nkaikkia. Vaikka vielä i'ältänsä lapsi, kohdeltiin häntä täysikasvuisena\nneitona, jota useampi kuin yksi nuori hovin herra huokaellen silmäili,\nhänen näkymättä vähääkään pitävän siitä lukua. Sitä enemmän huoli hän\nsisarensa lemmensuhteista, sillä paroni Ehrenkrona oli nyt esiytynyt\ntämän suosittuna kosiana, ja siis puuhaeltiin kaikella innolla\nKarolinan kapioiden ja myötäjäisten valmistamista. Tähän aikaan\ntyöskenteli Magdalena innokkaasti neulomisella, ompelemisella sekä\nsolmeilemisella, ja kotielämä veti taas jokseenkin hänen huomionsa\npuoleensa.\n\nEräänä sellaisena päivänä istui hän äitinsä ja sisarensa seurassa,\nnypläyspatja edessänsä ja hänen hienot sormensa liikkuivat vilkkaasti\nedestakasin, samalla kun kukkasia ja lehtiä syntyi pitsikankaan\nläpikuultavalle, lukinverkon näköiselle pohjalle.\n\n— Se oli hyvä, lausui hän, tervehdittyänsä paroni Stjreneld'iä, joka\nsilloin oli usein nähty vieras tässä talossa ja oli nyt tavallisella\ntervehtimiskäynnillänsä, — se oli hyvä, minä tarvitsen juuri palvelusta\ntekevää kavaljeeria. Tehkää hyvin, että annatte minulle tuon\nneulalautasen tuolta!\n\nAnokaatte minulta kaikkea muuta, vaan ei neuloja, lausui hän hymyillen:\nne ovat huonoja enteitä ja...\n\n— Minä en usko enteitä, enkä huonoja enteitä laisinkaan:\n\n— Mutta entä jos minä pistän niillä puhki välillämme olevan ystävyyden?\nTuon nuoren miehen tummat silmät kiintyivät häneen tähystelevinä.\n\n— Noh, niin, lausui hän iloisesti, jos ystävyys ei ole sen lujempi,\nkuin että se menehtyy, niin menehtyköön.\n\n— Todellakin, lausui hän, — mitä minun ystävyyteeni tulee, en luule\nsen huolivan neuloista... kas tässä ne ovat! Jumalani, minkä joukon\nte tarvitsettekin! Magdalena-neiti, ystävyyteni teitä kohtaan luulen\ntulevan kestämään kaikissa elämän vaiheissa!\n\n— Se oli kauniisti lausuttu, herra paroni, eikä enempää sovi pyytääkään\ninhimilliseltä olennolta.\n\nSangen mielissänsä siitä ystävyydestä, jota paroni Stjerneld aina\nosoitti Magdalenalle, ryhtyi nyt kreivitär Rudenschöld'ikin\npakinoimiseen ja antaessaan tuolle nuorelle tytölle muutamia neuvoja\ntuon käsillä olevan työn suhteen, johti hän täten äidillisellä\nviisaudella tyttärensä ajatukset pois tunteiden alalta, ala, joka yhä\nvielä oli Magdalenalle tuntematoin, samoinkuin hänen mielensä vielä oli\nliian lapsellinen huomaamaan niiden tunteiden oikeaa luonnetta, jotka\nalati johtivat paroni Stjerneld'iä hänen läheisyyteensä.\n\nMuutama päivä paronin siellä käymisestä, kun Regina-rouva aamulla\nauttoi nuorta neitiänsä pukeumaan, lausui hän, puheen sattuessa\nKarolinan pian vietettäviin häihin:\n\n— Niin, ensikerran kun tässä talossa näin puuhaillaan, tulee se\ntapahtumaan Malla-neidin häiden viettämiseksi, eikä siihen kait pitkää\naikaa olekaan.\n\n— Regina on niin iloisen näköinen, ikäänkuin olisi minun kotoani pois\njoutuminen suuri riemu!\n\n— Onhan se aina riemu, kun neiti tulette onnelliseksi!... Olenpa\nkyllä huomannut erään, joka useammin kuin muut, käy tässä talossa.\nNiin, niin, hänen kypärissänsä ei kait suotta ollut neidin väriä\nkilpataistelussa.\n\n— Älkää puhuko siitä, pyysi Magdalena hehkuvin poskin.\n\n— Niin, jos se ei tule olemaan hän, niin...\n\n— Ei se tule olemaan hän!\n\n— Noh, sitte ei neiti saa ketään!\n\nNämät sanat lausuttiin Magdalenan istuessa peilin edessä. Nyt\nkääntyi hän äkkiä takaperin. Tuon valkoisen kaapun yli valui hänen\nkullanhohtavat hiuksensa ikäänkuin auringonpaisteessa kimaltelevat\nlaineet, ja hän käänsi veitikkamaisesti silmänsä Reginaan. — Näytänkö\nminä sitte siltä, että jäisin naimattomaksi? lausui hän.\n\n— Ei sen vuoksi, että juuri olisitte sen näköinen, neiti, mutta...\n\nMutta Regina-hyvä, onhan minulla vielä kyllin aikaa sen ajattelemiseen!\n\n— Voi kyllä siltä näyttää, mutta ken varhain tulee myllyyn; saa myöskin\nvarhain jauhaa — niin se, joka niin nuorella i'ällä kuin neiti on\npäässyt ulos maailmaan, saa myöskin...\n\n— Mitä arvelette, Regina, kiinnitänkö nämät siniset nauharuusut\nhameeseni?\n\n— Niin, Maalin-neiti, te ette koskaan salli minun puhua järjellistä\nsanaakaan!\n\n— Vaikka kaksikymmentä, jos, Regina, tahdotte, kunhan vaan pääsen\nkuulemasta ikäviä asioita!\n\nTäten vältti Magdalena niin kau'an kuin oli mahdollista ja kenen kanssa\ntahansa kaiken keskustelun tässä hänelle niin tärkeässä asiassa, jota\nkuitenkin erään iltana paroni Stjerneld kovinkin pian kosketteli, joka\nerään pienen, valitun seuran ollessa koolla kreivitär Vreden asunnossa,\nsattui yht'äkkiä jäämään kahdenkesken Magdalenan kanssa. Raukeudella,\njoka oli hänessä tavatoin, silmäili hän uneksien milloin kirjavaa\nlaattiamattoa, milloin noita kullattuja akkunoissa olevia telineitä,\njotka olivat täynänsä kaikenlaisia kummallisia kiinalaisia, teoksia,\nja kalliista, intialaisesta puulajista tehtyjä koristuksia. Vihdoin\nkumartui Magdalena henkimään muutamien kukkain tuoksua, jotka olivat\nasetetut hänen vieressänsä olevalle marmoripöydälle.\n\nHänen huomaamattansa silmäili häntä paroni Stjerneld muutaman sekunnin,\nja kun Magdalena kumartui kukkasiin, astui hän esiin ja taittaen erään\nruusunnupun tarjosi sen hänelle.\n\n— Vahinko turmeltuneesta kukkakimpusta, lausui Magdalena, ollen\nolevinaan huomaamatta hänen eljettänsä ja nousten sohvalta mennäkseen\npois.\n\n— Ettekö tahdo ottaa minulta pientä kukkaistakaan, Magdalena? kysyi hän.\n\n— Tahdon kylläkin, vastasi hän, ja hänen valkoiset, sormuksilla\nkoristetut sormensa tarttuivat oksaseen, — kuinka epäkohteliaasti, että\nette karsineet ruususta pois okia! Katsokaa, kuinka minä revin sormeni!\n\nParoni tarttui Magdalenan käteen, jota hän kunnioituksella suuteli. —\nVoitteko antaa minulle anteeksi, lausui hän. — Niin, Magdalena teidän\npolultanne tahtoisin raivata pois kaikki pistävät o'at!\n\n— Paljon kiitoksia! lausui Magdalena iloisesti, vetäen pois kätensä ja\nrientäen ovea kohti.\n\n— Magdalena, pyydän teitä pysähtymään! Hänen äänensä oli niin\nkiihkoinen ja hänen silmänsä niin rukoilevat, että Magdalena\nvastoin tahtoansakin pysähtyi, hyvin huomaten, ett'ei hän enää\nleikkipuheillansa voinut poistaa tuota pelkäämäänsä hetkeä. Vaalein\nposkin ja milt'ei henkimättä seisoi Magdalena hänen edessänsä. Taaskin\ntarttui paroni hänen käteensä ja veti hänet luoksensa.\n\n— Magdalena, oi, kuinka teitä lemmin! kuiskasi hän.\n\nMagdalena teki torjuvan eljeen. — Jumalani, oi, Jumalani! Nämät sanat\ntulivat ahdistetusta sydämestänsä hänen huulilleen.\n\n— Niin, Jumala, lausui paroni. — Jumala on todistajani, kuinka\nsydämellisesti minä teitä lemmin! Sano, Magdalena, tahdotko olla omani\ntästä päivästä alkaen? Olen niin paljon ajatellut tätä autuutta... ja\neihän se vaan lienekään pelkkä uni? Vastaa, Magdalena, minä rukoilen\nsitä!\n\n— Antakaa minun olla, pyysi tämä, — en ole koskaan ajatellut, en ole...\n\n— Ette te, Magdalena, mutta minä olen ajatellut meidän kumpaisenkin\nedestä! Mitä onkaan tämä loistava elämä ja nämät juhlat? Kiiltoa ja\nturhuutta, joka jättää ainoastansa tyhjyyttä jälkeensä! Ah, me emme\neläisi yhdessä perhoisten tavoin, jotka ovat silmänräpäyksen lapsia,\nvaan kuten ijäisyyden kuolemattomat olennot. — Väistykäämme maailman\nturhuuksista ja eläkäämme ainoastansa toisillemme!\n\n— Ei, ei, niin ei voi käydä, kuin sanotte!\n\n— Enkö siis ole mitään teidän mielestänne, Magdalena?\n\n— En tiedä... sallikaa minun mennä... oi, sallikaa minun mennä, pyysi\nhän. Kyyneleet kimaltelivat hänen tummissa silmäripsissänsä, ja hänen\nposkillansa loisti punaisia purppuraleimuja.\n\n— Sananen vielä, Magdalena, yksi ainoa sananen! Lemmittekö ketään\ntoista?\n\nSilmänräpäyksen seisoi hän liikkumatta alallansa. Sitten aukeni hänen\nhuulensa hymyilyyn.\n\n— En, lausui hän.\n\nTuo vapiseva neitonen oli äkkiä muuttunut veitikkamaiseksi lapseksi,\njoka avosydämisesti ilmaisee tunteensa, ja hän lisäsi:\n\n— En tiedä ketään, jota pitäisin teitä parempana!\n\nKiiruusti riensi hän nyt pois, mutta hänen äänensä suloinen sointu\nkaikui tuon nuoren miehen korvissa sittekin, kun hän oli yhtynyt\ntoisten seuraan, kaikui vielä yön hiljaisuudessakin ja tuotti hänelle\nsuloisia, viehättäviä unia.\n\n\n\n\nVIIDES LUKU.\n\n\nKorkeassa nojatuolissa istui entinen valtioneuvos ja silloinen Upsalan\nyliopiston kansleri, kreivi Kaarlo Rudenschöld. Murheellisilla\nsilmäyksillä katseli hän Magdalenaa, joka, ollen polvillansa hänen\nedessänsä, piti hänen kättään omissansa ja silmäili häntä, hiljaa\nitkien.\n\n— Jumala on todistajani, ett'en tahtoisi närkästyttää teitä rakastettu\nisäni, lausui hän — mutta en voi ajatellakaan naimiseen menemistä\nparoni Stjern'eldin kanssa.\n\n— Tätä nykyä pitävät lapset itseään vanhempiansa viisaampina, vastasi\nkansleri, joka hiljaa ja ikäänkuin rauhottaen silitteli Magdalenan\nkiharia. — Luuletko, että minä vä'ittäisinkään sinua tähän naimiseen,\njos pitäisin sen sinulle arvottomana?\n\n— Mutta minä tulisin i'äti onnettomaksi!\n\n— Onnettomaksi, — sano ennemmin päinvastoin? Älähän toki\noikullisuudesta työnnä onnea luotasi!\n\n— Minun tuskani ei olekaan oikku.\n\n— Pelkäänpä, lapseni, pitäneemme sinua liian höllissä ohjissa; sinä\nolet liian paljo saanut leikitellen viettää aikaasi.\n\n— Olisikohan minun jo sitte pitänyt vieraantua leikeistä? Kyynelien\nvuotaessa poskipäillensä silmäili hän, puolittain hymyillen, isäänsä.\n\n— Leikittele, kuinka paljon tahdot, mutta älä karkoita itsestäsi\nkaikkia vakavia ajatuksia. Tosin en tahdo pakoittaa tunteitasi, mutta\nisänä neuvon sinua, tarkoin asiaa miettimään. Aatto Ludvig Stjerneld ei\nolekaan hyljittävä mies: ollen rikas ja Kustaa I:n vanhimman pojanpojan\njälkeläinen, on hän jalompaa verta kuin nykyinen hallitsijasukumme.\n\n— Tahdon miettiä, vastasi Magdalena — ei hänen rikkauksiensa eikä hänen\nylhäisen sukunsa vuoksi, vaan sen tähden, ett'en tahdo antaa teille,\nrakas isäni, närkästymisen syytä...\n\n— Ei närkästymisen, Magdalena, mutta minä olen kovin mielipahoillani.\nEnnenkuin täältä erkanen, haluaisin jättää sinut suojelevan puolison\nhuostaan.\n\n— Olkoon se hetki kaukana, jolloin tulen isättömäksi!\n\n— Ajatelkaamme kuitenkin sellaista hetkeä, Magdalena!\n\n— Niin, jos Jumala on päättänyt, että minun tulee kestää sellainen\nsurupäivä, enhän, isä-kultani, silloinkaan ole turvattomana, sillä se\nasema, johon piakkoin Sofia Albertinan hovissa joudun, on kylläksi\nriittävä siinä suhteessa. Ah, älkäätte huolehtiko tulevaisuudestani.\nMinä olen niin onnellinen, niin tyytyväinen nykyiseen tilaani! Jos en\ntuutisi sellaista kauhua tämän avioliiton suhteen, niin...\n\n— Saat noudattaa vapaata tahtoasi, senhän tiedät, ja miten tehnetkin,\nsaat siunaukseni; kansleri laski vapisevan kätensä tyttärensä\npäälaelle. — Siinä nimessä, joka sinulla on, ei ole koskaan ollut\ntahrapilkkua, jos josko omaat sen tahi jonkun muun, voi aina katsella\npää pystyssä ympärillesi.\n\nMagdalenan huulet avautui myöntymykseen, mutta sulkeutuivat samassa.\nEi, hän ei voinut voittaa hirmuansa tähän, avioliittoon! Äkisti nousi\nhän pois polviltansa ja kietoi käsivartensa isänsä kaulalle — hänkö\ntuottaisi murhetta ja levottomuutta tämän harmajan pään, näiden\nlumivalkoisten kähäräin yli! Näin seisoi hän liikkumatoinna muutaman\nsilmänräpäyksen, jonka jälkeen hän riensi pois saadakseen henkiä omassa\nhiljaisessa huoneessansa ilmaa siinä tuskassa, joka täytti hänen\nsielunsa.\n\nNopein askelin ja väännellen käsiänsä astui hän edestakaisin.\n\n— Noudattaa omaa, vapaata tahtoani, lausui hän, niin, minä tiedän sen!\nAh, hänen hyvyytensä masentaa minut! Jos minua oltaisi väkivallalla\npahoitettu ottamaan tuo raskas askel, en olisi tuntenut itseäni\nonnettomammaksi kuin nytkään... Äitini, itkee ja isäni rukoilee!\n\nMagdalena seisoi liikkumattomana; hänen hehkuville poskipäillensä valui\nkuumia kyyneleitä.\n\nNiin hän tahtoi, kuten hänen vanhempainsa toivomus oli, ajatella tätä\navioliittoa!\n\nHiljaa laskeutui hän pitkälle sohvalle, joka oli huoneen yhdellä\nseinällä. Hän muisteli tuon nuoren miehen hienoa käytöstä ja kauniita\nkasvoja sekä sitä sydämen jaloutta, jota hän tässä miehessä aina oli\nhuomannut. Todellakin piti hän tätä kaikkia muita parempana ja tämän\ntunteen hän ansaitsikin, mutta omantaa hänelle koko elämänsä, kaikki\najatuksensa — sellaista lupausta hän ei voinut täyttää!\n\nKuinka tuo nuori mies olikin vakava, ja kuinka hän itse oli leikkisä;\nTuo oli mies, ja hän lapsi; edellinen ei tulisi koskaan voimaan\nlaskeutua hänen kannallensa, eikä hän koskaan kohottaida tuon edellisen\nkannalle. Heidän yhdessä elonsa ei tulisi koskaan olemaan onnellinen,\nsen hän tiesi, sen hän aavisti; rakkaus aviopuolisojen välillä oli\njotakin, eikä vavistus ollut yksinomaisesti tuskaa; se oli iloakin, ja\njos joskus vapisikin, tapahtui se autuudesta.\n\nPää kätensä nojassa, puoleksi avatuilla huulilla ja loistavin silmin\nistui hän hiljaa sekä liikkumatta ja hänen ajatuksensa viipyivät tässä\nihmeellisessä tunteessa, josta hän ei tietänyt, mutta josta hän ei\ntahtonut luopua. Ei, hän ei tahtonut, hänellä ei ollut rohkeutta! Hän\noli onnellinen sekä tahtoi tulla siksi ja lemmen autuutta halusi hän\nkerran tuntea — Kuinka kadehdittava hänen Karolina-sisarensa oli! Hän\ntuli saamaan sen, josta hän piti; lempi oli muuttanut hänen vaalean\nhipiänsä ruusunpunaiseksi, ja hän oli ikäänkuin auringon elähyttämä\nkukkanen.\n\nNiin, Magdalenakin halusi lempiä? Mutta ketä?\n\nKovin punastuen istui hän puoleksi ummistetuin silmin, samalla kun ujo\nkainous pani hänen sydämensä sykkimään.\n\nKuinka kaunis, urhollinen, uljas viehättävä tämä tulisi olemaan —\ntäydellinen ihminen, jonka keralla hän leikiten ja riemuiten elelisi\npäivänsä. Kuinka hän tätä lempisi, jumaloisi ja kuinka hän tätä ikävöi!\n\nHymyily ilmestyi hänen huulillensa. Levottomuus, joka äsken oli häntä\nahdistanut, poistui hauen mielestänsä. Ah, jospa tuo tulisi, jospa\ntuo ei kauan varrottaisi itseänsä! Ei, hän ei voinut olla paitsi tätä\nvarrottua tuntematointa Hän ei voinut myöntyä siihen, mitä vanhempansa\nhäneltä vaativat, hän ei voinut koskaan ruveta Aatto Stjerneld'in\naviopuolisoasi.\n\n\n\n\nKUUDES LUKU.\n\n\nKansleri, kreivi Kaarlo Rudenschöld, joka ajoittain oleskeli Upsalassa,\noli juuri palannut kotia, oltuansa siellä parin viikon ajan, samana\npäivänä, jona Stjerneld esiintyi kosijana, ja tänään söi hän taas\npäivällistään monen viikon kuluttua omaisiensa seurassa.\n\nOli todellakin hauskaa nähdä tämän i'äkkään jalosukuisen istuvan ylinnä\npäivällispöydässä. Hänen vakavissa kasvoissansa ilmestyi myöskin\nniin paljon todellista ystävällisyyttä, että se vaan antoi hänen\nkohteliaisuudellensa enemmän arvoa ikäänkuin mehu vanhassa, hyvässä\nviinissä. Hän istui suorana ja uljaalla ryhdillä nojatuolissa, jota hän\naina käytti, ja hän loi mielihyvällä silmänsä tuohon pitkään pöytään,\njonka ääressä hänen vaimonsa, tyttärensä ja poikansa istuivat.\n\n— Oltua poissa jonkun aikaa, tuntuu koti kahdenkertaisesti hauskalta...\n— juokaamme kodin malja! — Kaarlo Rudenschöld kumarsi vaimollensa, joka\nnyt lastensa kanssa kohotti lasiansa, ja joiden kasvoista näkyi, kuinka\npaljon he häntä rakastivat ja kunnioittivat.\n\n— Niin, lapseni, minä toivon lapsuutenne kodin pysyvän teille rakkaassa\nmuistossa, jatkoi i'äkäs kreivi palvelijain poistuttua ja ainoastaan\nviinien sekä jälkiruoan ollessa enään nauttimatta — Sinä, Karolina,\ntulet pian sen jättämään, ja kukin teistä tulee lentämään pois pesästä;\n— Magdalenaankin loi hän pienen silmäyksen, jonka jälkeen hän jatkoi:\nMe olemme nyt juoneet mieluisen maljan; juokaamme vielä yksi, nimittäin\nnyt hallitsevalle kuningassuvullemme ja etenkin Lovisa Ulrikalle! —\nTuo i'äkäs vanhus kostutti lasissa huuliansa, ollen silminnähtävästi\nhyvällä tuulella, ja hän alkoi puhua siitä ajasta, jolloin tämä\nkuningatar oli nuori ja hän itse ministerinä Berlinissä. Ei sanallakaan\nviitannut hän siihen keskusteluun, joka tänä aamuna oli ollut hänen\nja Magdalenan välillä, joka, ollen alakuloisella mielellä, ei voinut,\nsaada kiinni yhtäkään niistä leikillisistä komppasanoista, joita hän\ntavallisesti aina tukaloissa kohtauksissa keksi. Hänen ympärillänsä\njuteltiin hänen puuttumattansa pakinoimiseen, ja kun he nousivat\nruokapöydästä, näkyi synkkä alakuloisuus hänen kasvoillansa.\n\nKarolina kietoi silloin käsivartensa Magdalenan vyötäisille ja vei\nhänet pois, neuvoitellakseen hänen kanssansa, miten muutamat uudet\nhameet olisivat reunustettavat, mutta tämän neuvottelun keskeytti\näkisti tuo hänen muutamaa vuotta vanhempi sisarensa, lausuen:\n\n— Näen sinusta, ett'et ole iloinen, Maalin, enkä voi ymmärtää syytä\nsiihen. Minusta sellainen mies, kuin Stjerneld on...\n\n— Älä kiusaa minua, keskeytti Magdalena kiivaasti, — sinulla, joka olet\nniin miekkoinen, että saat mennä naimisiin sen kanssa, jota lemmit,\npitäisi olla kylläksi omasta onnestasi, tyrkyttämättä minua olemaan\nihastunut kosijaan...\n\n— Malla-kultani, minä en todellakaan sinua käsitä!\n\n— Käsitä sitte, ett'en laisinkaan ole iloissani tästä kosijasta!\n\n—Sen kyllä huomaan — Karolina ei voinut pidättää hymyilyänsä —\nsuloinen, kaunis, kohtelias kun hän on, en voi käsittää, mitä sinulla\non häntä vastaan?\n\n— Ei mitään, kultaseni, mutta tyhjästä tyhjää tulee! Minä en suinkaan\nole Isä Jumala, joka voisin luoda jotakin!\n\n— Sitä en ole koskaan väittänytkään! — Karolina, joka yhä oli\nhymyillyt, muuttui yht'äkkiä totiseksi.— Mutta isä- ja äitiparallemme\nsaatat sinä suurta murhetta, jos hylkäät Stjerneld'in. Minusta pitäisi\nsinun sitäpaitsi ymmärtämän, ett'et voi koskaan saada sen parempaa\navioliiton tarjoomusta.\n\n— Noh, siinä tapauksessa kärsin kyllä kohtaloni. — Magdalena kietoi\nhyväillen käsivartensa sisarensa vyötäisille; — en olisi pahoillani,\njos asiat ainakin voisi olla niin, kuin nyt ovat; eihän tarvitse olla\nnaimisessa, onnellinen ollaksensa... älä kuitenkaan luule minun olevani\nkokonaan välinpitämätön näistä huolista, joita minä perheesemme tuotan!\nMutta jo riittää tästä, puhukaamme jostakin muusta!\n\n— Ei mistään muusta Magdalena! Haluaisin niin mielelläni nähdä sinut\nonnellisena. Niin, luulenpa, että tulisit siksi, jos tekisit niin kuin\nisä- äitikultamme sinua neuvovat.\n\nMagdalena nojasi päänsä sisarensa olkapäähän. — Ei kukaan halua minua\nhartaammin olla rikkomatta heidän tahtoansa vastaan.\n\nNiin, Maalin, koeta ajatella suurimman onnesi olevan juuri sinun\nlapsellisessa tottelevaisuudessasi ja nöyryydessäsi!\n\n— Sen olen tehnyt, olen koettanut ajatella sen täyttämistä, mitä\nminulta toivotaan vaaditaan.\n\n— Ah, jatka siten!\n\n— Hiljainen huokaus kuului Magdalenan puoliväliin avatuilta huulilta. —\nMinä koetan, kuiskasi hän.\n\nKuinka ystävällisesti Karolina suuteli hänen poskeansa! Kuinka hellästi\nhänen isänsä äitinsä hänelle puhuivat!\n\nHän istui nyt hetkikaudet yksinänsä, koettaen vakuuttaa itsellensä\nparhaaksi, jos tuo kysymyksessä oleva avioliitto toteutuisi, mutta\nhänen sydämensä epäröi ja parhaallansa, kun hän luuli sen voittaneensa,\nsynnytti se uusia ristiriitaisuuksia, ja kunkin sellaisen taistelun\njälkeen tunsi hän yhä selvemmin, että se tulisi nostamaan kapinan, jos\nhän taipuisi täyttämään niitä toivomuksia, joita hänen läheisyydessänsä\nääneen ja peittelemättä lausuttiin.\n\nViikon päivät kuluivat tällä tavoin, kun Pentti eräänä Magdalenan\nmiettimisen ja yksinäisyyden hetkenä astui hänen luoksensa. Tämä veli,\njoka oli häntä ainoastansa vuotta vanhempi oli ollut hänen rakkain\nleikkitoverinsa ja oli nyt se ystävä, jolle hän mieluimmin uskoi\najatuksensa.\n\n— En voi käsittää, minkätähden tuosta Stjerneld'istä pidetään niin\nsuurta melua, lausui Pentti, jonka tavallisesti iloiset, avonaiset\nkasvot nyt olivat vakavat ja miettiväisen näköiset.\n\n— Kas sinä kerran et tahdo huolia hänestä, pitäisi mielestäni sinut\nantaa olla rauhassa.\n\n— Niin minäkin ajattelen! — Voi, kuinka tämä on tukalaa, Pentti!\nNäetsen, jota enemmän ajattelen, että minun tulisi täyttää isäni ja\näitini tahto, sitä alakuloisemmaksi ja onnettomammaksi tunnen itseni...\n\n— Ajattele vaan itseäsi äläkä keitään muita!\n\n— Sepä oli kaunis oppi! Magdalena hymyili.\n\n— Niin, Malla, naura sinä koko puuhille! Kun et tahdo, niin et tahdo,\nsehän on mitä luonnollisinta!\n\n— Pentti-kultani, onpa oikein hauskaa kuulla sinun puhuvan sillä tavoin!\n\n— Hupaista että se sinusta tuntuu hauskalta! Jatkakaamme siis\nneuvotteluamme. Sinä hylkäät paroni Stjerneld'in ja sitte tulee kaikki\ntaas entisellensä, saatpa nähdä. Onhan sinulla sitäpaitsi toimesi\nhovissa ja siihen voit kyllä tyytyä siksi aikaa!\n\n— Minä puolestani tyydynkin!\n\n—Sen tulevat vanhempammekin tekemään, kun myrsky vaan ensiksi on\nasettunut. Älä siis pidä suotta huolta äläkä mielipahaa.\n\n— Ah, Pentti-kulta, minä toivon, ettemme koskaan olisi päässeet\nlapsengengistä, kuten Reginalla on tapana sanoa.\n\n— Oh, minä olen sen suhteen hyvin tyytyväinen! Niin, kunniani nimessä,\nnythän voin luoda itselleni tulevaisuuden!\n\n— Noh, kuulehan tuota poikaa! — Leikillinen hymy näyttäytyi Magdalenan\nhuulilla. — Sinä kumminkaan et te'e itsellesi turhia huolia!\n\n— Sellaisena minä sinusta pidän, Malla! Niin, jos et ajan varrella\ntyydykään hovineitinä olemiseesi, keksimme aina kuitenkin jonkun\nneuvon... minä rupean nyt kaartilaiseksi...\n\n— Ja ylenet yhä arvoasteissa sekä tulet piakkoin kenraaliksi!\n\n— Niin, jokseenkin sinnepäin!\n\n— Suuret rikkaudet keräät sinä itsellesi tietysti myöskin...\n\n— Ja sitte, Malla, me ne ja'amme.\n\n— Tyhmä poikani! Sanottakoon mitä tahansa, hyvä poikaa sinä sittekin\nolet!\n\nVeli ja sisar seisoivat puhuessansa akkunan ääressä, ja Pentti, joka\njuuri kurkisti ulos, keskeytti äkisti Magdalenan: — Jos sinulla on\nhalu päästä erilleen kosijastasi, luulen soveliaan hetken nyt olevan\nkäsillä. Tässä silmänräpäyksessä nousee paroni Stjerneld vaunuistansa,\nja se pysähtyi juuri meidän etehisen ovelle.\n\nHymyily pakeni taaskin Magdalenan huulilta, ja hän laski kätensä\nkeveällä painolla Pentin olalle. — Jätä minut yksinäni, kuiskasi hän —\nminä tarvitsen vielä hetkisen mietiskellä.\n\nJoitakuita silmänräpäyksiä katseli hän oveen päin, jonka Pentti nyt\noli sulkenut jälestänsä; sitte peitti hän kasvonsa käsillään, ja\nhuokaus hiipi hänen paisuvilla huulillensa. Näin seisoi hän hiljaa ja\nliikkumatta syviin ajatuksiin vaipuneena; kun hän jälleen nosti päänsä,\noli hieno kalpeus hänen kasvoillansa, joista kaikenlainen epäröiminen\noli kadonnut, ja koko kehkeytyneen naisen päättäväisyydellä odotti hän\nsitä hetkeä, jolloin häntä tultaisiin viemään antamaan varma vastaus\nStjerneld'in kosimiseen.\n\nViesti, joka tuli häntä noutamaan, ei kau'an viipynytkään, ja muutama\nsilmänräpäys tämän jälkeen seisoi Magdalena isänsä pakeilla. Tuo i'äkäs\nvapaasukuinen astui ystävällisellä vakavuudella tytärtänsä vastaan.\nKreivi Rudenschöldin olennossa oli tavallisesti ystävällistä kopeutta\nja varovaisuutta sekä säännöllistä kohteliaisuutta joka kuitenkin\ntässä silmänräpäyksessä muuttui haikeaksi, milt'ei helläksi tunteeksi,\nkun hän tarttui Magdalenan käteen ja viehkeällä eljeellä vei tämän\näidin luokse, joka tuon nuoren tytön tullessa huoneesen puoliääneen\njutteli paroni Stjerneld'in kanssa, ja, vastaten hänen kohteliaaseen\ntervehdykseensä, valloitti Magdalenan äkisti sellainen ujous ja\nhämmästys, että hän loi silmäyksensä laattiaan.\n\n— Sinä tiedät, Magdalena, mikä nyt on asiana, lausui kreivi\nRudenschöld, joka yhä piti Magdalenan kättä omassansa; — ja sallikaa\nherra paroni, minun ilmoittaa teille, kuinka mielissään minun\npuolisoni ja minä olemme tarjouksesta, jonka olette suvainneet tehdä\ntyttärellemme! Te tiedätte myöskin, herra paroni, meidän täydellisesti\nhyväksyvän tämän liiton.\n\nSiinä silmänräpäyksessä sulki kreivitär Rudenschöld Magdalenan\nsylihinsä. Jumala siunatkoon sinua, lapseni! kuiskasi hän kyyneltäen ja\nsuuteli Magdalenan otsaa.\n\nEi sanaakaan kuulunut Magdalenan huulilta, samalla kun hänen\nhämmästyksensä yhä eneni sekä vihdoin muuttui kuolon ahdistukseksi,\nkun paroni Stjerneld kohteliailla sanoilla lausui hänelle, kuinka\nonnelliseksi hän itsensä tuntisi, jos Magdalena suostuisi rupeamaan\nhänen aviopuolisoksensa.\n\n— Te tiedätte, herra paroni, minun pitäväni teistä enemmän kuin kestään\nmuista, — vastasi vihdoin Magdalena vavisten; — mutta minä en teitä\nlemmi enkä voi siis suostua avioliittoon välillämme... jo avioliiton\najatuskin saattaa minut levottomaksi... sellaista en voi ajatella... en\nkumminkaan vielä.\n\n— Ja koskahan tahtoisitte sitä ajatella?\n\n— Kolme vuotta tahdon vielä olla aivan vapaa.\n\n— Niin hartaasti lemmin teitä, Magdalena, että mielelläni tahdon\nodottaa tämän ajan... en tahdo olla teille kiusallinen kyllästyttävällä\nkohteliaisuudella, jos vaan annatte minulle toivon, että silloin...\n\n— En voi mitään luvata. Kolme vuotta on pitkä aika Kuka tietää, josko\nminä silloin... josko te...\n\n— Minun tunteeni pysyvät aina muuttumattomina!\n\n— Älkää ajatelko minua, — pyysi hän kädet ristissä, — en voi\nmilloinkaan tulla omaksenne.\n\n— Ette milloinkaan, Magdalena? — kertoi hän tuskallisesti. Magdalena\npudisti päätänsä katsoen tänään häneen ensi kerran; tytön silmät\nkyyneltyivät ja tarttuen kosijansa käteen kuiskasi hän; — En voi tehdä\ntoisin! — Suokaatte minulle anteeksi!\n\n— Minä lemmin teitä, Magdalena, kuiskasi hän. Ääneensä nyyhkien\nheittäysi tyttö äitinsä syliin. — Älkäätte vihastuko, pyysi hän,\nsäälikäätte minua!\n\n\n\n\nSEITSEMÄS LUKU.\n\n\nMusliinipoimukkeiden ja pitsein peittämänä istui eräs nuori\nnainen pukeumassa; hänen pienet, kultaompeluksilla koristettuihin\nsilkkikenkiin pistetyt jalkansa lepäisivät ikäänkuin kultaiset\nmehiläiset samettimaton kukilla. Katsellen säkenöivillä hohtokivillä\nkoristettua rannerengasta, kiinnitti hän sen nyt vasemman kätensä\nhienon pyöreän ranteen ympärille, jonka jälkeen hän heitti silmäyksen\nkirkkaasen peililasiin, joka hänen oman ihanan kuvansa ohessa heijasti\ntuon somasti sisustetun huoneen kullatuita koristuksia ja huonekaluja.\nKaksi erinomaisen huolellisesti puettua herraa istui aivan lähellä\ntuota hopealta hohtavaa pukeumapöytää, jonka äärestä tuo nuori nainen\nnyt silmäili ympärillensä, suoden noille kumpaisellekin uljaille\nkavalierille suloisen hymyilyn, samalla kun hän jätti päänsä erään\nkoreaksi puetun kamarineitsyen käsiteltäväksi, joka järjesteli hänen\nhiuksensa lukemattomiin pieniin kihariin.\n\n— Tuleeko minun käyttää tukkajauhoa, vai eikö? — kysyi sekavalla\nruotsinkielellä tuo peilin edessä istuva nainen, pudistaen\nmiellyttävällä liikkeellä tummia kihariaan otsaltansa. — Mitä te, hyvät\nherrat, siihen sanotte?\n\n— Millaisena te esiinnyttekin, olette aina yhtä viehättävä, lausui\nvanhin molemmista herroista, ja nuorempi lisäsi:\n\nMitä muoteja te, kreivitär suvainnette noudattaakin, olette aina minun\nsilmissäni viehättävin nainen.\n\n— Huolimatta teidän hienoksi tunnetusta aististanne, kreivi Essen,\npelkään kuitenkin, että musta pääni säikähdyttäisi tainoksiin teidän\nheikot naisenne.\n\n— Ota käsille jauhohahtuva, Katinka; hiukan punankaan en sitäpaitse\nluule rumentavan — Hän hymyili. Hänen hampaidensa valkoinen kiille oli\nsuora vastakohta hänen huultensa purppuralle, ja hänen silmäyksensä\nkohtasivat paroni Essen'iä, joka suurimmalla hartaudella häntä katseli,\nhartaudella, josta Daschka-kreivitär ei laisinkaan ollut pahoillansa.\n\n— Mahdollista on, paroni, että jään tänne koko talveksi, lausui\nkreivitär, joka taaskin, silmäillen nuorempaa noista kahdesta herrasta,\noli pukemapuuhissansa, sivellen hienolla sormellansa tummia, hienoja\nkulmakarvojansa.\n\nParoni Essen laski kätensä sydämelleen: Te lahjoitatte minulle uutta\neloa, kreivitär! lausui hän. Teidän lähtönne olisi ryöstänyt auringon\nminun taivaaltani!\n\n— Jos te lähdette, lähden minä mukaanne, lausui tuo vanhempi herroista.\n— Ei mikään voi estää minua siitä. Olen teidän orjanne, kreivitär!\n\n-Hyvä, paroni Leyonhjelm, minä vaadin teiltä siis heti palvelusta!\nTehkää hyvin, että annatte minulle tuon punaisen pullon! Tuhansia\nkiitoksia! — Ja hän väänsi auki pullon kultaisen tulpan sekä valeli\npullossa olevaa kirkasta nestettä käsillensä, jolloin sen hieno haju\nsekaantui muihin tuoksuihin, jotka huoneen täyttivät.\n\n— Nyt, herra paroni, antakaa minulle tuo pieni vasu, jossa on\nkukkakimppu! Kas tässä saatte yhden kukkasen minun erinomaisen suosioni\nmerkiksi!\n\nParoni Leyonhjelm heitti voittoriemuisen silmäyksen paroni Essen'iin,\nja unohtaen kuusikymmentä ikävuotta: sekä jäsenkolotuksensa koetti\nhän saada notkean, miellyttävän ja puoleksi polvillansa olijan\naseman, ottaessaan kreivittären antaman lahjan. Tehden sankarin tavoin\nväkivaltaa kasvoillensa, hillitsi hän niiden vinnistelemisiä, hymyili\nspartalaisella miehuudella ja kiinnitti kukan ruusunpunaiseen nuttuunsa.\n— Olen onnellisin kaikista kuolevaisista, kreivitär! lausui hän nuoren\nteikarin äänellä, vaikk'ei poskimaali voinut peittää vanhuuden jälkiä\nhänen jyrkissä, ryppyisissä kasvoissansa. — Te olette ensimäinen\nnainen, joka on saanut sydämeni sykkimään.\n\nSalaperäinen hymy ilmautui paroni Essen'in huulilla, ja hän oli juuri\ntekemäisillänsä pistävän muistutuksen, kun muuan palvelija ilmoitti\nhovineiti Magdalena Rudenschöld'in tuloa.\n\nDashka-kreivitär nousi istuimeltansa, hänen pukeumisensa oli päättynyt\nja laskien nuot hienot verhot paikoillensa seisoi hän nyt siinä\npurppurapunaisessa hameessaan ja tummat kähäränsä laskeutuneena\nkaksinkertaiselle pitsiriville, joka puoleksi verhosi hänen pyöryläisiä\nolkapäitänsä. Hän astui Magdalenan vastaan ja tervehti tätä mitä\nkohteliaimmin.\n\n— Täytittepä kuitenkin lupauksenne, lausui kreivitär, totta puhuen,\nolen teitä hyvän aikaa varronnut!\n\n— Pääsin vasta nyt ruhtinattaren luota! Kiitoksia meidän hauskasta\nyksissäolostamme kreivitär Vreden luona!\n\nDaschka-kreivitär, joka oli kietonut käsivartensa Magdalenan\nkäsivarteen, vei hänet nyt läheiseen saliin, johon kumpikin herra heitä\nseurasi. Tuo ripeä, ruusunpunaiseen nuttuun puettu vanha herra kumarsi\nkohteliaasti, istahtaen kumpaisenkin naisen lähelle, samalla kuin\nparoni Essen, joka nojausi rautauunin reunustaan, oli tässä sijoittunut\nmiellyttävään asemaan, luotuaan vilkaisevan ja tutkivan silmäyksen\nvastapäätänsä olevaan marmoriveistoksilla koristettuun peiliin.\n\n— Juuri äsken mainitsin aikovani jäädä tänne talveksi, lausui\nkreivitär, kääntyen Magdalenaan — te osaattekin pitää hauskaa... teidän\nhovissanne tuskin Parisia kaipaakaan!\n\n— Tuskin on kuitenkin samaa kuin hiukan... te kaipaatte siis hiukan\nParis'ia, keskeytti paroni Essen.\n\n— Samoin kuin Paris'issa kaipaisin Tukholmaa. Ettekö tiedä, paroni,\nkuinka helposti ihminen rupeaa kaipaamaan sitä, mitä hänellä ei ole.\n\n— Onpa paljokin sellaista, jonka suhteen kaipaukseni tulee olemaan\nikuinen ja toivotoin sekä...\n\n— Älkäätte vaan muuttuko traagilliseksi, paroni Essen, keskeytti häntä\nDaschka-kreivitär hymyillen.\n\nHänen tätä lausuessaan näytti paroni Leyonhjelm viehättävintä\nhymyilyään näille kumpaisellekin nuorelle naiselle. — Onko suurempaa\nonnea kuin naisille mieliksi oleminen! lausui hän — te olette peräti\nhuimanneet minut, eikä voi toisin käydäkään... rankaisematta ei kukaan\nihminen saa niin läheltä kuin minä nyt silmäillä aamuruskoa, — hän\nkumarsi syvään Magdalenalle, — ja keskipäivän aurinkoa! — hän teki\nsaman kohteliaan kumarruksen kreivittärellekin:\n\n— Hyvä, te olette ovelampi itseänne, herra paroni! keskeytti\nviimeksimainittu.\n\n— Jos minun peilini tulee sanomaan minulle jotakin epäkohteliasta,\nkäännyn teihin, paroni Leyonhjelm, saadakseni sen asian parannetuksi...\nja lupaanpa luottaa teihin umpisilmin, sillä ei mikään ole imarrusta\nsuloisempaa.\n\n— Sitä ette tarvitse peljätä koskaan saavanne kuulla, neiti\nRudenschöld! Meidän kielemme on liian kehittymätöintä, voidakseen\nkuvata teidän ihanuuttanne, kuten pitäisi!\n\n— Nyt, neiti, te sen tiedätte, lausui kreivitär, nousten seisovallensa\nsanomaan jäähyväiset noille kumpaisellekin herralle, jotka lausuen\nkohteliaita sievistelysanoja nyt poistuivat.\n\nParoni Leyonhjelm elää autuaallsissa unelmissa, lausui Magdalena; hän\non ijäti nuori ja viehättävä!\n\n— Minä olen tätä nykyä hänen hempukkansa, ja hän käy erinomaisen\nahkeraan minun vastaanotoillani aamuisin... voittehan käsittää kuinka\nautuaalliseksi itseni silloin tunnen, jatkoi kreivitär iloisesti.\n\n— Istukaatte nyt oikein mukavasti Rudenschöld; nouskaatte sohvaan; kas\nniin nyt me juttelemme. Minä ai'on vilpittömästi ja ystävällisesti\nvaihdella ajatuksia keskenämme. — Millaiselta minä teistä näytän?\n\n— Huutakaamme heti paroni Leyonhjelmiä palajamaan.\n\n— Ei, nyt on teidän vuoronne, neiti Rudenschöld; näytänkö minä\nansaitsevani teidän ystävyyttänne?\n\nTuo mustakähäräinen nainen nojautui lähemmäksi Magdalenaa, joka\nonnellisena ja lapsekkaana oli valmis antamaan ystävyytensä vaikka koko\nmaailmalle ja nyt tarttui kreivittären käteen, jota hän sydämellisesti\npuristi.\n\n— Minä pyysin eilen teitä tulemaan luokseni, neiti Rudenschöld,\nsentähden, että pidän teistä niin paljo; te ette ole samanlainen kuin\nuseimmat muut meidän naisista; teidän hilpeytenne, esimerkiksi on aivan\nluonnollinen. Te nauratte! Minä teiltä oikein kadehtin tuota pientä,\nheleää ääntä; onpa kauan siitä kuin... kreivitär keskeytti puheensa\nhymyillen. — Niin minäkin olen kentiesi joskus ollut sellainen kuin te,\nMagdalena, ja te tulette kenties joskus samanlaiseksi kuin minäkin.\nMaailmalla on kyky muuttaa meidät sellaisiksi, että jos näkisimme,\nmillaisia ennen olemme olleet, tulisi meille vaikeaksi enään tuntea\nitseämme.\n\n— Mutta hilpeyttänne, kreivitär, ette olekaan menettäneet!\n\n— Sen olen menettänyt kentiesi taistelemalla saanut sen jälleen, lausui\ntuo ihana nainen, silmäillen Magdalenaa hymyillen, — mutta te ette tätä\nvielä käsitä kaikeksi onneksi itsellenne! Ja kentiesi ei teidän koskaan\ntarvitse oppia sitä käsittämäänkään... mutta jutelkaamme jostakin\nmuusta! Minulla on harvoin ollut niin hauska ilta kuin keskiviikkona\nruhtinattarenne luona...\n\n— Fredrik-herttua luki tuon kauniin paimenlaulun...\n\n— Enkelin tavoin! mutta herttuasta puhuen, minä olen häneen\nihastunut... luulenpa, että voisin häntä rakastaa; mutta siitä ette saa\nvirkkaa kellekään.\n\n— Siinä suhteessa olen tottunut, että minuun luotetaan, vastasi\nMagdalena hilpeästi, useimmat nuoret naiset häntä lempivät.\n\n— Tekin?\n\n— Ei, minä en usko...\n\n— Herttuako?\n\n— Ei, vaan rakkautta.\n\n— Se on veitikka, joka tulee milloin sitä vähin odotetaan. Mutta\ntodellakin! Miksi hyljäisitte sellaisen kosijan kuin paroni Stjerneld'in?\n\n— Mistä te tiedätte — Magdalena leikitteli aivan hämillänsä sohvan\nkulta-ripsuilla.\n\n— Mistäkö sen tietää, josta koko kaupunki puhuu! Niin, sitähän on\nvaikea selittää, vastasi kreivitär veitikkamaisesti. Asia oli se, että\ntuo miellyttävä paroni oli teihin kovin mieltynyt eikä hän puolestansa\nlaisinkaan epäillyt rakkautta.\n\n— Mutta minä en häntä lempinyt.\n\n— Mitä teidän tarvitsi sitä tehdäkään? Ettehän te rakkautta uskokaan.\n\n— Niinä aikoina minä sitä uskoin — ja uskon vieläkin: en epäile itse\ntunteen olemista, mutta minä luulen vaan, ett'en milloinkaan tule sitä\nkäsittämään.\n\n— Siitä ajasta on teillä paljo kokemusta... Noh siis kokonaisen kolmen\nkuukauden, luullakseni. Noh siis olette täydellisesti vakuutettu,\nett'ette koskaan tule löytämään sellaista henkilöä, joka ansaitsisi\nteidän rakkauttanne?\n\n— Moni saattaa olla sen arvoinen... mutta turhaan kysyn itseltäni: mitä\non rakkaus?\n\n— Saippuakupla, yhtä kaunis kuin katoavainenkin lausui tuo ihana\nkreivitär heleällä naurulla. Se haihtuu ilmassa tahi särkyy\nvesipisaraksi, jatkoi hän; ensiksi mainitulla tavalla katoaa se\nnäkymättömiin ja jälkimäisellä jättää se kyyneleisen muiston jälkeensä,\naina tilaisuuden ja luonteiden tahi henkilöjen suuremman tahi vähemmän\ntunteellisuuden mukaan.\n\nMagdalena hymyili. — Noh, entäs ikuinen rakkaus sitte?\n\n— Siis on se tämä tarina, joka...\n\n— Te pidätte sen siis tarinana?\n\n— Oh, Jumalani! jos minulla olisi ollut yhtä monta ystävää, kuin niitä,\njoita olen lempinyt, olisin ollut useimmin naimisessa kuin Tobiaan\nvaimo, Saara.\n\n—Te arvelette kentiesi, ett'ei avioliittoa pitäisi olemankaan?\n\n— Päinvastoin! Naisella täytyy olla turvaa; aviomies antaa siinä\ntapauksessa varmimman turvan. Jos hän voi rakastaa, on hyvä, mutta\nei välttämätöintä, ollaksemme onnellisia, samoinkuin mieskin voi\nrakkaudetta liittyä meihin ja yhtähyvin tulla onnelliseksi. Rakkaus ei\nole välttämätöin avioliiton pysyväisyydelle. Minä olen leski... vaimona\nsain noudattaa mielioikkujani... olin silloin yhtä vapaa kuin nytkin...\nja vapaudessa on onni.\n\n—Tuon viimemainitun uskon täydellisesti, mutta en voi ajatella, että\nvoisi juuri siteen solmiamisella saavuttaa vapautta.\n\n— Kuulkaa, neiti Rudenschöld, minä luulen, että te esimerkiksi olisitte\ntulleet onnelliseksi paroni Stjerneld'in kanssa.\n\n— Mutta hänen vaimonansa... ajatelkaapa jos... jos silloin olisin\nruvennut rakastamaan, kuten sanotte.\n\n— Noh, silloin olisi hän kait kylliksi ummistanut silmänsä, jos\nsellaista olisi teille johtunut mieleenne.\n\n— Ei, ei, kreivitär, lausui Magdalena ujolla kainoudella, — se\ntunne, josta äsken kerroitte, ei olekaan rakkautta, ettekä te, enkä\nminäkään tule kentiesi milloinkaan sitä käsittämään... kentiesi ei\nyksi tuhannestakaan voi sitä tehdä. Mahdollista, että se meissä tulee\nolemaankin saippuakuplana, tarinana, mutta minä uskon kuitenkin\npysyväisen ja katoamattoman lemmen olemista... heleä puna rusoitti\nhänen poskillansa ja hän vilkasi hymyilevään naapuriinsa, ja todellista\nlempeä tuntematta en rupea ikinäni kenenkään omaksi.\n\n— Sanokaa minullekin, kun luulette löytäneenne tämän todellisuuden!\n\n— Sitä en tule laiminlyömään.\n\nNuot molemmat nuoret naiset silmäilivät hymyillen toisiansa.\n\n— Lupaattehan te usein tulla tänne kanssani juttelemaan.\n\n—Lupaan, me tulemme tapaamaan toisemme!\n\n—Ennenkuin menette, neiti Rudenschöld tahdon sanoa teille, että\nkuulutte tuntehikkaiden joukkoon. Kuplan särkyessä tulette turmelemaan\nkauniit silmänne kyynelillä.\n\n—Siitä ei ole pelkoa! vastasi Magdalena rientäen huoletoinna pois.\n\n\n\n\nKAHDEKSAS LUKU.\n\n\nErään suuren salin, jonka seinät oli verhottu vihriäisellä silkillä,\nakkunassa seisoi ruhtinatar Sofia Albertina. Vienoa alakuloisuutta\noli niissä silmäyksissä, joita hän loi huurteen peitossa olevaan\nEläintarha-puistoon, ja hiljaa huoaten kääntyi hän hovineiti\nRudenschöld'iin päin, joka kunniata osoittavan matkan päässä vartosi\nhänen käskyjänsä, ja jatkoi heidän välillänsä ollutta pakinoimista,\nlausuen:\n\n— Ja te viihdytte siis hyvin Fredrikshof'issa?\n\n— Eihän teidän kuninkaallisen korkeutenne läheisyydessä muuta voikaan!\n\n— Olettepa jo oppineet hovikieltä, neiti Rudenschöld!\n\n— Jos hovikieli on samaa kuin totuus, niin siinä tapauksessa, teidän\nkuninkaallinen korkeutenne...\n\n— Te punastutte ja olette niin totisen näköinen... täytyyhän minun\nteitä uskoa. Niin, säilyttäkää niin kauan kuin voitte avosydäminen\nluonteenne, neiti Rudenschöld; se on teidän suurin suloutenne! Juuri\ntähän olenkin kiinnittänyt huomioni ja tulen sitä kaipaamaan, jos se\njoskus katoaa.\n\n— Minä saan sen kyllä säilymään, mutta päinvastoin teidän\nkuninkaallisen korkeutenne mielipidettä toivoisin, ett'ei se, mitä\nsydämeni tuntee, heti olisi kielellänikin.\n\n— Teidän sydämenne tulee kyllä saamaan salaisuuksia, joista teidän\nkielenne osaa olla vaiti.\n\n— Ruhtinattaren silmät kiinnittyivät helleydellä. Magdalenan,\njatkaessansa: te olette kuitenkin onnellinen, niin kauan kuin\nrohkenette lausua tunteenne ilmi!\n\n— Niin, minä olenkin onnellinen, vastasi Magdalena loistavin silmin, ja\nuusia ruusuja hehkui hänen verevillä poskipäillänsä, minä nautin elämää\nkaikilla sieluni voimilla ja ylistän Jumalaa joka aamu, että vielä saan\nelää edes päivänkin!\n\n— Sellaista minäkin olen tuntenut ja vieläkin... vieläkin voisi niin\nolla... ruhtinatar vaikeni ja hetken kuluttua jatkoi hän: — mutta\nturhuuttahan on ajatteleminen, miten suhteet voisi olla; onhan minulla\nniistä iloa sellaisinakin kuin ovat... Ah, täällähän tulee Charlotta!\n— Ja viehättävällä suloudella meni hän tervehtimään kälyänsä,\nSödermanlannin herttuatarta, joka samassa silmänräpäyksessä äkkiä\nastui huoneesen; heleä puna poskillansa ja suuret silmänsä loistavana\nriemusta, ennätti hän tuskin vastata Sofia Albertinan tervehdykseen,\njonka hän keskeytti, huudahtaen hengästyneenä.\n\n— Olen voittanut vetoni! Minä olen täällä ennen Fredrik'iä! Mutta\nkylläpä vaununi lensivätkin kaduilla... ei hänkään säästänyt\nhevoisiansa, ja kun hän pääsi hyvän matkan edelle, pelkäsin... mutta\nhauskaa se oli. Nyt tulen saamaan kauniin hohtokivillä koristetun\nsormuksen!\n\n— Tässä se on, lausui Fredrik-herttua, joka hoviherransa, paroni\nVrangel'in seurassa huomaamatta oli tullut huoneesen ja nyt antoi\nCharlotta-herttuattarelle sametista tehdyn kotelon. — Minun tarvitsikin\npäästä edelle, sillä minun täytyi tehdä kierros sormusta ostaakseni.\n\n— Kohteliaspa olettekin, lankoni, erittäinkin sen vuoksi, että\nennakolta tiesitte minun tulevani voittamaan!\n\n— Naiset ei voi koskaan menettää...\n\n— Eikö voi?... niin, siitäpä se riippuu, vastasi herttuatar nauraen ja\npannen säkenöivän sormuksen sormeensa. — Käypä ihmeekseni, mitä te,\nhyvät herrat, sanoisittekaan, jos ei meillä, naisilla, olisi mitään\nmenettämistä! — Kun kysymys on teidän sydämestänne, ei meillä tosin\nole mitään sitä vastaan sanomista, vastasi Fredrik-herttua, iloisesti,\njonka ääni äkkiä muuttui helläksi, silmäillen kälyänsä, — mutta silloin\nme annamme omamme sijaan.\n\n— Maksun pitää olla samanlaista tavaraa, sehän on, kuten olla pitääkin.\n\nHerttuatar tarttui Sofia Albertinan käsivarteen, ja Fredrik-herttuan\nseuraamana menivät he kuningattaren, Lovisa Ulrikan asuntoon,\njoka tänäpäivänä synkkänä ja ärtyisenä oli vetäytynyt yksityisiin\nhuoneisinsa. Siellä istuu herttuatar huolettomana ylhäisen\nanoppinsa viereen, alkaen jutella hänen kanssansa totutulla,\nteeskentelemättömällä tavallansa ja valittaen, että leskikuningatar yhä\npysyi kotonansa eikä etsinyt mitään synkälle mielellensä tarpeellista\nhuvia. Tällöin nimitti hän alituisesti Lovisa Ulrikaa sanoilla:\n\"kulta-äitini\", jotka sanat hän aina lausui niin kiireellisesti ja\nhätäisesti, että ne kuuluivat ikäänkuin \"kultani\" eikä huomannut tuon\nsynkeyden anoppinsa silmissä yhä enenevän, ennenkuin tämä keskeytti\nhänet katkerasti:\n\n— Onhan minun vanhin poikani nimenomaan pyytänyt minua _pysymään\nkotonani_.(3)\n\nNäiden sanojen lausumalla kääntyi jutteleminen sellaiseen suuntaan,\njoka ei ollut kenenkään läsnäolijan mieluinen ja kentiesi kaikkein\nvähin Lovisa Ulrikan, sillä eripuraisuus hänen ja Kustaa-kuninkaan\nvälillä kaiveli hänen mieltänsä kuningattarena ja suretti häntä\näitinä; ja tämä asia joka oli hänen sydämellänsä, tuli helposti hänen\nhuulillensa niiden heimolaisten seurassa, joiden suhteen hän oli\nsellaisella kannalla, että rohkeni avosydämisesti lausua ajatuksiansa.\n\nNiin, näin pitkälle olivat asiat nyt menneet! Olipa aikoja, joina\ntuo ylpeä kuningatar, joka oli nähnyt valtikkaan putoavan kädestänsä,\njoutuakseen hänen nuoren, korskean poikansa haltuun, myöskin sai tuta,\nettä hänen täytyi tämän edessä nöyryyttää niskansa ja, mitä tämän\nseikkoihin tuli, punnita sanansa varovaisuuden va'alla.\n\nLäsnäolijat käsittivät, mitä Lovisa Ulrika tarkoitti; hetken\näänettömyys syntyi, jonka kuningatar keskeytti, lausuen:\n\n— Mutta kerro sinä, Charlotta, minulle jotakin ulkomaailmasta, josta\nminä olen vetäynyt pois! Nerokas kälysi on kuni ennenkin, arvelen,\nonnellinen, että on lahjoittanut valtakunnalle perintöruhtinaan —\nisänmaan iloksi ja Kustaa-kuninkaan ylpeydeksi! — Lovisa Ulrikan\nääni oli ivallinen, ja hänen suuret, siniset silmänsä säihkyivät\njatkaessansa: — Kustaa-kuningas kieltää minua tulemasta hoviin... hän\nei rohkene näyttää tätä Kustaa Aadolf'ia minulle! Haluaisinpa kuitenkin\nnähdä tätä _hänen_ poikaansa!\n\n— Kustaa-kuningas ei toivo mitään hartaammin, kuin saadaksensa tuoda\ntätä poikaa teidän nähtäväksenne, äitikultani, vastasi Södermanlannin\nherttuatar; — kyyneleet silmissä puhui hän minulle eilen, kuinka\nonnellinen hän olisi sinä hetkenä, jolloin te sen suvaitsisitte.\n\n— Oi, äitini, sallikaa minun viedä Kustaa-kuninkaalle se viesti, joka\ntulee saattamaan poikanne ja pojanpoikanne teidän sylihinne, pyysi\nFredrik-herttua, suudellen hellästi äitinsä kättä.\n\n— Ei, ei! Minä tunnen Kustaa-kuninkaan; minua ei hän tule koskaan\npettämään! Jos hän ikävöisi sellaista hetkeä, mikä estäisi häntä\ntulemasta? Onhan hän kuningas! Hänellähän valta on!\n\n— Juuri sentähden onkin hänen vaikea tulla... se näyttäisi ikäänkuin\ntahtoisi hän pakoittamalla saavuttaa suosionosoitusta, jota minä tiedän\nhänen sydämensä hartaasti kaipaavan!\n\n— Sinä arvostelet kaikki itsesi mukaan, Fredrik-poikani — Lovisa\nUlrikan silmissä oli lempeä, loistava säihky luodessaan ne\nitä-Götlannin herttuan, vereviin ja kauniisiin kasvoihin — jos kaikki\npojat olisivat sinun kaltaisiasi, olisi ainoastansa onnellisia äitejä\nmaailmassa! — Hetken vaijettuansa jatkoi kuningatar: — sinä lemmit\näitiäsi, ja kentiesi on Kustaa-kuningaskin joskus tehnyt samoin,\nkumminkin niin kauan, kuin hän minua tarvitsi... Nyt on hän kylläksi\nitsellensä, ja suosikkien mateleminen sekä imarteleminen on mieluisin\nhänen sydämellensä. Niin, minun herra poikani — jatkoi hän enenevällä\nkatkeruudella — valitsee itsellensä suosikkia, joita ajatellessani\nminun sieluni täyttyy häpeästä! Tuo tyhmänylpeä Munck, tuo irstas\nArmfelt! Ovatko nämät miehet arvokkaita olemaan kuninkaallisen henkilön\nläheisyydessä? Oi, että näin sen päivän, jona oma vereni niin halvensi\nja alensi itsensä!\n\n— Armfelt on kuitenkin hienosti sivistynyt mies ja varustettu\nerinomaisella työky'yllä, — vastasi Fredrik-ruhtinas, — ja sielussansa\nsekä sydämessänsä Kustaa-kuninkaalle uskollinen.\n\n— Sillä se on hänen hyötynsä — keskeytti kuningatar; — ei, älä puhukaan\nminulle näiden henkilöiden ansioista! Mutta eihän voinut muuten\nkäydäkään... sellainen puoliso, kuin Sofia Magdalena on, seisoo hänen\nvierellänsä kuni marmorikuva; omaamatta tunteen rahtuakaan ja ilman\nvähintäkään järkeä ei hänellä ole tahtoa eikä kylläkään viisailla\nneuvoilla torjua sitä, mikä yleisön mielipiteessä vahingoittaa\nKustaa-kuningasta.\n\n— Hän ei noudattaisi puolisonsa neuvoja, — vastasi Sofia Albertina, —\nvaikka tämä olisikin viisain kaikista vaimoista.\n\nTätä ei tietänyt kukaan paremmin kuin Lovisa Ulrika, vaikka hänestä oli\nmieluista tässäkin kohdassa iskeä kiinni vihaamaansa miniään. Niin,\nKustaa-kuninkaan ylpeys tulisi hylkäämään puolisonsa neuvot samoinkuin\nhän oli hyljännyt äitinsäkin neuvot. Hänen silmissänsä ei ollut\nkumpaisellakaan kuningattarella etuoikeutta.\n\n— Hän oli ainoa, jatkoi Lovisa Ulrika vasten vakuutustansa, — soveliain\nja se, jonka kuninkaan kanssa yhteiset edut parhain teki mahdolliseksi\nvoimaan huomauttaa Kustaa-kuningasta, mihin tuhlaus huveihin ja\nkelvottomat suosikit joskus tulisivat häntä johtamaan. Jos Sofia\nMagdalenalla olisi kylläksi terävä äly, voisi hän, Kustaa-kuningasta\nloukkaamatta, muistuttaa häntä, kuinka tyytymättömäksi tämä hänen\njärjetöin taloutensa teki kansan. Pilviä karttuu hänen ympärillensä...\nhän saa yhä enemmän vihamiehiä... myrsky tulee joskus pääsemään\nvalloillensa!\n\n— Ettekö, äitini, näe tulevaisuutta liian mustissa väreissä?\n\n— Suokoon Jumala, Fredrik, että niin olisi! Olkoon minusta kaukana\nhänen perikatonsa toivominen, vaikka hän onkin kovasti minua loukannut.\nMinä _olen_ hänen äitinsä ja _olen ollut_ Ruotsin kuningatar!\nMenestyköön Kustaa-kuningas; loppukoon kerrankin riidat tässä maassa...\nNämät sanani voit vapaasti kertoa hänelle Charlotta: minä tiedän\nkielesi hillitsemisen olevan sinulle vaikeaa; mutta älä millään ehdolla\njätä lisäämättä, ett'en minä _pyydä_ enkä _halua_, että hän ja Kustaa\nAadolf tulisivat luokseni.\n\nKun nuot ylhäiset vieraat lähtivät leskikuningattaren luota, oli heidän\nkasvoillansa alakuloisuus, joka heti heijastui palvelusta tekevien\nhoviherrain ja naisten silmäyksistä.\n\n— Hyvät herrat ja naiset, lausui herttuatar, joka ensiksi jälleen\ntuli hyvälle tuulelle — luulenpa teistä olevan hauskaa tuo synkän ja\nikävän näköisenä oleminen kuin egyptiläiset muumiat! Kiitoksia, neiti\nRudenschöld, ett'ette ole unohtanut hymyilemisen taitoa! Noh, teidän\nvelvollisuutennehan onkin hyvän esimerkin näyttäminen meille; te olette\nnuorin meidän joukossamme, kuusitoista vuotias, luulen ma. Kevätvuosi\n— riemuvuosi! Mutta enpä tiedä, miten tulinkaan maininneeksi niin\nkamalata sanaa, kuin ikä-sana on!\n\nNaiset hymyilivät, näyttääksensä olevansa vielä siinä i'ässä, jossa tuo\nsana ei voinut tuntua vastenmieliseltä; mutta heidän juttelemisensa\nkävi kuitenkin hiukan hitaasti, ja herrat pysyivät erillänsä,\nkumarrellen Fredrik-herttualle, joka saavuttuansa ruhtinattaren\nhuoneesen, ei vielä ollut tullut naisten pariin.\n\nVeitikkamainen hymy ilmautui äkkiä Södermanlannin herttuattaren\npuolittain avonaisilla huulilla, ja istuen erään sohvapöydän\nääressä, työnsi hän sen syrjään, kumartuen laattiaan päin. Samassa\nsilmänräpäyksessä, kuin hän taas oikasi itsensä, lensi eräs pieni\nesine huoneen läpi ja putosi herttuan jalkoihin. Tuo odottamatoin\nnakkausesine oli eräs korkeakorkoinen silkkikenkä ja veitikkamaisella\neljeellä piilotti herttuatar kasvonsa viuhkansa taakse. Tämä pila\nherätti iloista naurua, synkeys oli poistunut kaikkein mielestä, ja\nlangeten polvillensa antoi herttua tuon pienen kengän jälleen sen\nvallattomalle, nuoruudesta ja riemusta uhkuvalle omistajattarelle.\n\n\n\n\nYHDEKSÄS LUKU.\n\n\nNiiden kireäin suhteiden tähden, jotka olivat leskikuningattaren ja\nhänen poikansa välillä, ei tänä aikana Sofia Albertina eikä siis\nmyöskään hänen naisensa pitäneet minkäänlaista yhteyttä kuninkaallisen\nhovin kanssa. Fredrikshofissa elettiin verrattain yhtä hiljaisesti ja\nkohtuullisesti kuin kuninkaallisessa hovissa pidettiin vaihettelevia\nhuveja. Niissä tilaisuuksissa, jolloin Magdalena Rudenschöld oli\nvapaa hovipalveluksesta, etsi hän siis mielellään entisiä tuttaviansa\nja näiden joukosta ei hän myöskään laiminlyönyt uudistaa käyntiänsä\nDaschka- kreivittären luona, jolla, ollen rikas ja Paris'issa hienosti\nkasvatettu oli sekä varoja että aistia huvien järjestämiseen\nasunnossansa, joissa ylpeimmät ja ylhäisemmät perheet kilvassa kävivät.\n\nTuo kaunis kreivitär oli kaikkien ihailema; miellyttävä ja kaivattu,\nkuin hän oli, kuiskailtiin hänestä hymyillen, että hän sangen\nhalukkaasti suvaitsi useamman kuin yhden hoviherran ihailua. Tulinen\nja vilkas luonteeltaan, kuten ranskalaisnainen ainakin, kehoitti\nhän virmailemisellansa enemmän seuraamaan hänen esimerkkiänsä kuin\nhäntä siitä moittimaan, ja Magdalenasta oli pian hauskaa nähdä\nitsensä liikkuvan seuraelämässä samalla vilkkaudella kuin hänen\nystävättärensäkin.\n\nEräänä edelläpuolenpäivänä maaliskuun lopulla tapaamme kreivittären\nja Magdalenan yhdessä, ollen par'aikaa sellaisessa vilkkaassa\npakinoimisessa, joka usein sattui noiden molempain nuorten naisten\nkesken ja jotka, vaikka ne koskettelivatkin päivän vähäpätöisiä\ntapahtumia, kuitenkin joskus soivat heille tilaisuutta vaihtamaan\najatuksiansa seikasta, josta kaksi toistansa ystäviksi nimittävää\nnuorta naista helposti joutuvat keskustelemaan — ja tämä seikka oli\nrakkaus.\n\nTässä suhteessa ilmoitteli kuitenkin ainoastaan kreivitär\nsalaisuuksiansa. Kumminkin kymmenen eri kertaa oli hän tänä talvena\ntunnustanut olleensa rakastunut, ja Magdalena kuulteli epäilevästi\nhymyillen hänen kertomuksiansa, tunnustaen puolestansa vielä\nodottavansa omaa, tuntematointa ritariaan.\n\n— Siis ei vaan teidän ikuinen rakkautenne toteudukaan, ystäväiseni!\nlausui Daschka-kreivitär tuolla vilkkaalla, hiukan ivallisella äänellä,\njolla hän tavallisesti puheli.\n\n— Alan yhä enemmän menettää toivoni.\n\n— Magdalena-parka! Mutta mitä pidätte te minun hameestani?\n\n— Se on oivallinen! Olisipa sentään hauskaa tietää, minkä vuoksi te\nniin usein vilkaisette seinäkelloon... rohkenenpa arvata... kysymys on\njostakin kahden kesken kohtaamisesta.\n\n— Myönnän olevanne oikeassa! vastasi kreivitär hilpeästi, —\najatelkaahan, missä pulassa olin viime viikolla. Ompelijattarellani\noli niin ylen paljo työtä, että hän kieltäytyi valmistamasta minulle\npukua, jota ai'oin pitää kreivi Gyldenstolpen tee-iltamassa... mutta\ntästä puhuen, tapasin siellä teidän hyljättynne! Niin, paroni Stjerneld\non todellakin tullut kalpeaksi ja laihtunut, ja tämä tulee rasittamaan\nteidän omaatuntoanne, Madeleine!\n\n— Te mainitsitte pulastanne keskeytti tuo nuori hovineiti.\n\n— Niinpä niin; ompelijattareni oli, kuten sanoin, aivan mahdotoin, ja\nminä olin epätoivossa...\n\n— Mutta sitte keksitte te keinon, te hankitte toisen ompelijattaren!\n\n— Kuinka te sen tiedätte, Madeleine?...\n\n— Näenhän minä hameenne! — molemmatkin naiset hymyilivät toisillensa.\n\n— Eipä puutu teiltä terävää silmää!\n\n— Sitte minä jatkan... te odotatte ompelijatartanne, ja minä\njään rauhassa luoksenne istumaan, toivoen ett'en häiritse teidän\nkeskusteluanne.\n\n— Päinvastoin on hauskaa kysyä neuvoa teidän aistiltanne. Te puette\nitsenne sangen somasti; mutta teidän hovissanne ei teillä olekaan hätää\nvärin valitsemisessa, valkoista, mustaa ja... mutta enpä voi käsittää,\nmissä hän viipyy!\n\n— Entä jos hänkin jää tulematta... jos hänelläkin on niin ylen paljo\ntyötä...\n\n— Siitä ei ole pelkoa... koko talven on hän milt'ei ollut työttömänä.\nOlipa pelkkä sattuma, että hänet tapasin ja, kaikeksi onneksi minulle,\nvoin häntä käyttää.\n\nSamassa silmänräpäyksessä ilmoitti kamarineiti odotetun ompelijattaren\ntuloa, ja heti tämän jälkeen astui huoneesen muuan heiveröinen tyttö,\nkantaen kääryä käsivarrellansa.\n\n— Kun minä määrään teille ajan, — lausui kreivitär ylpeästi — te'ette\nniin hyvin, että tulette täsmällensä!\n\n— Pyydän tuhatkertaisesti anteeksi, vastasi tyttö, syvään lyykistyen; —\nminun on ollut mahdotoin tulla varhemmin. Viimein täällä ollessani oli\nteillä, kreivitär, niin paljo puuhaa...\n\n— Noh, jospa saittekin varrota... entä sitte? Jos ai'otte saada\ntyönansioa, ystäväiseni, saatte tottua sellaiseen!\n\nHämillänsä ja kyynelsilmin lausui tyttö muutaman hiljaisen sanan\näitinsä sairaudesta, ja että hänen työnsä sen takia oli viipynyt.\n\nTuo ihana kreivitär kohotti olkapäitänsä, sitte näytti hän äkkiä varsin\nsäikähtäneeltä ja huudahti kiivaasti: Jumalani, entä jos tuotte tänne\nmuassanne jonkun tarttuvan taudin.\n\n— Ei, ei, se oli vaan pyörtymistä; se vaivaa häntä usein.\n\nMiksi ette sanonut sitä heti... luulenpa minun säikäyttelemiseni olevan\nteistä hauskaa!... Mutta katsokaapa tätä hihaa!... onhan se liian\navara... vyötäisiltä saatte vetää kireämmälle... kas niin!... pyörtäkää\nsivuompelusta hiukan enemmän... ai, älkää pistäkö minua neulalla — ja\nkääntyen Magdalenaan päin alkoi hän nyt neuvottelun laahuksista ja\npitseistä, pussikkeistä ja ripseistä sekä nauharuusuista, jonka jälkeen\nhän vihdoin päästi ompelijattaren menemään, jonka asuinpaikan Magdalena\noli kirjoittanut muistiinsa, lausuen itsellänsä olevan hänelle hiukan\nompelemista, jonka pitäisi tulla valmiiksi, ennenkuin hovi muutti\nSvartsjöhön. Syvään ja kiitollisesti lyykistyen meni tyttö pois ja\nMagdalena lausui säälien:\n\n— Kuinka kalpealta ja heiveröiseltä hän näytti; hän milt'ei itsekin\nnäyttänyt sairaalta, tahi kentiesi oli hän huolissansa äitinsä vuoksi.\n\n— Oh, vastasi kreivitär hymyillen — te kokematoin lapsonen, luuletteko\ntuon pyörtymisjutun olleen totta? Olkaa vakuutettu, että se oli\nkeksitty peittelemään hänen huolimattomuuttansa, ei mitään muuta!\n\n— Mutta pelkäsittehän te itse...\n\n— Ensiksi, tosin, mutta kun aprikoin asiata tarkemmin... Ah, Madeleine,\nmaailma on nyt kerran sellainen, eikä enään voi uskoa kalpeita eikä\nvereviä poskia, ei vaiti olevia eikä lavertelevia kieliä!... Jalkaisinko\nai'otte jo mennä... vai niin, te ette ajakaan! Malttakaahan, minun\ntäytyy kumminkin lähteä ajelemaan ja minä odotan juuri nyt vaunujani,\nniin saatan teidät Fredrikshoviin.\n\nMagdalena saapui sinne samaan aikaan kuin hänen palveluksensakin piti\nalkaa, ja järjestettyään pikaisesti pukunsa, meni hän suorastansa\nruhtinattaren luokse. Vastattuaan ystävällisellä nyökkäyksellä nuoren\nhovineitinsä alamaiseen tervehdykseen, istui Sofia Albertina hetkisen\nvaitonaisena ja ajatuksiinsa vaipuneena, pää kätensä nojassa. — Voinhan\nluottaa teihin?\n\nTämä ruhtinattaren täydessä totuudessa tehty kysymys synnytti heleitä\nruusuja Magdalenan poskille, ja hän kiiruhti vastaamaan, ett'ei hän\nkait ollut osoittanut päinvastaistakaan luonnetta.\n\n— Ette, ette, vastasi ruhtinatar hymyillen, — minä tarkoitin vaan,\nvoisitteko te pitää hampaidenne takana salaisuuden, jos teille\nsellainen uskottaisiin.\n\n— Sen rohkenen uskoa, teidän kuninkaallinen korkeutenne.\n\nRuhtinatar katseli nyt tutkivilla silmäyksillä Magdalenaa, ja nähden\nhänen avonaiset kasvonsa lausui hän: — Olen todellakin vakuutettu,\nettei teidän silmänne vielä osaa vilpistellä.\n\n— Se vakuutus on minulle mieluinen, teidän kuninkaallinen korkeutenne.\n\n— Niin vaitiolemisen taito on kentiesi vaikein koko maailmassa! Te\nnäytätte epäileväiseltä; mutta muistakaatte olla varovainen, kun aiotte\nuskoa jollekin salaisuuksianne!... Nyt tahdon teitä koetella... saamme\nnähdä, voitteko olla kenellekään puhumatta, mitä tästä ajasta lukien\nkello neljään tulee tapahtumaan!\n\nRuhtinatar vaikeni ja hymyili: — Te näytätte aivan juhlalliselta ja\nvakavalta, jatkoi hän — olkaa huoletta!... Enpä tule uskomaankaan\nteille minkäänmoista tärkeätä valtiollista salaisuutta! — Sofia\nAlbertina, joka hetkeksi oli keskeyttänyt puheensa, jatkoi taasen\nystävällisesti: — Ensiksikin pitää teidän hankkia tänne umpinaiset\nvuokravaunut, joiden tulee varrota Siniportin tällä puolen ja toiseksi\non teidän muutettava pukunne niin yksinkertaiseksi kuin mahdollista\nsekä olla valmis tulemaan hänen majesteettinsa ja minun mukaani. —\nTämän lausuttuansa viittasi ruhtinatar poiskäskevästi kädellään ja meni\nleskikuningattaren luokse.\n\n— Ja sinä luulet siis meidän voivamme päästä täältä kenenkään\nhuomaamatta? kysyi Lovisa Ulrika, astuen levottomasti edestakasin\nmakuuhuoneessansa.\n\n— Niin luulen. Huoneet, joihin meidän tulee mennä, ovat niin varovasti\nvuokratut, ett'ei kukaan tiedä, kuka niitä tulee käyttämään. Me voimme\nsiis huoleti toivoa saavamme olla rauhassa, ja ajuri on palkattu\npysähdyttämään muutamaksi silmänräpäykseksi hevoiset meidän akkunamme\nkohdalla. Kun te, äitiseni, saatte nähdä pojan, tulee sydämenne\nheltymään...\n\n— Niin, minä tahdon nähdä hänet, keskeytti leskikuningatar. — Luulen\nKaarlon olevan oikeassa, mutta tahdon myös nähdä omin silmin, ja jos\nolen tehnyt Kustaa-kuninkaalle väärin...\n\n— Oi, äitini, keskeytti Sofia Albertina loistavin silmin, — teidän jalo\nsydämenne pysyy aina samana!\n\nHetken kuluttua menivät leskikuningatar sekä hänen tyttärensä Magdalena\nRudenschöldin seuraamina Fredrikshovista. Nuot molemmat naiset olivat\nyksinkertaisessa puvussa ja tiiviin hunnun verhoamat sekä pääsivät\nilman selkkauksitta Siniportilla vartoavien vaunujen luokse.\n\nLeskikuningatar astui ensiksi tuolle tölskästi tehdylle, ulospäin\ntaivutetulle astuimelle, joka, koska sitä ei voitu taivuttaa ylöspäin,\noli katuloan peittämänä.\n\n— Kuka voisi aavistaakaan minun istuvani näissä vaunuissa, lausui\nLovisa Ulrika puoliääneensä äidinkielellään, istahtaen kovalle\nvaalistuneella sametilla verhotulle vaununpatjalle. Kuningattaren\nrinnalla istui pian Sofia Albertina, ja hänen vastapäätänsä Magdalena,\njoka käski ajuria ajamaan Pohjoismalmitorin (4) kautta Kuningattaren\nkadulle ja pysähtyä siellä toisessa kadunristeyksessä vasemmalle,\nkunnes he taaskin tulisivat häntä hakemaan.\n\nTänäpäivänä oli kaunis auringonpaiste, ja nuot vanhanaikaiset\nvuokravaunut kaapintapaisine kuomunensa, isoine akkunoinensa,\nsisäänpäin avattavine ovinensa ja raskaine, puisevine pyörinensä\nvierivät hitaasti eteenpäin ja jyrisivät kivikadulla, samassa kuin nuot\nvaunuissa istuvat naiset alituisesti loukkaantuivat toisiinsa.\n\n— Nämät vuokravaunut ovat sittekin hirmuisia, lausui ruhtinatar\nkovemmalla äänellä. — Voitteko, äitini, kestää tätä tärinää?\n\n— Ole huoletta minusta, lapseni! Enhän voinut päästä tarkoitukseni\nperille millään muulla keinoin! Jalkaisin olisi meidät pian\ntunnettu, ja joku olisi silloin voinut uteliaisuudesta tulla meidän\njäljestämme... kantotuolissa.\n\nKuningattaren sanat tulivat tässä keskeytetyiksi. Kova sysäys nakkasi\nhänet sekä ruhtinattaren nokallensa, akkunanruudut tärisi ja vaunut\nkirisi vanhoissa liitoksissansa; he olivat nyt onnellisesti päässeet\nviimeisen ja syvimmän katuojan yli, ja hevoiset pysähtyivät Magdalenan\nmainitsemaan kadunristeykseen. Nuot kolme naista astuivat joutuin\nvaunuista ja katosivat erääsen porttikäytävään, josta he, noustuansa\nmuutamia portaita ylöspäin, pian astuivat sisään eräästä ovesta, jonka\nruhtinatar avasi avaimella, joka tähän asti oli ollut Magdalenan\nhuostassa.\n\nHuoneet, joihin he nyt sulkeusivat, olivat luvultansa kaksi ja\nkohtalaisesti sisustetut, kotikutoisilla, paksulla langalla\njuovitetuilla akuttimilla. Kun kuningatar oli antanut riisua\npäällysvaatteet yltänsä, asettautui hän ruhtinattaren kera\nerääsen akkunaan, jossa nuot jokseenkin tiiviit akuttimet, jotka\nulottuivat katosta permantoon saakka milt'ei kokonansa peittivät\nheitä ohikulkevien silmiltä, samalla kuin Magdalena oli peräytynyt\nlähimäiseen huoneesen.\n\nPuoli tuntia kului, jolla ajalla kuningatar ja ruhtinatar vaihtoivat\npuoliääneen muutamia sanoja; ja tämä aika tuntui luultavasti\nLovisa Ulrikasta liian pitkältä sillä hän lausui pari kertaa aivan\nmaltittomana: — Kolmen aikanahan hänen piti lähteä Hagaan?\n\nVaunuja, ja kantotuoleja sekä jalkamiehiä kohtasivat toisiansa.\nLiehuvilla sulkatöyhtöillä koristeltuja naisia, joilla oli kukkia\nhatuissansa, vaimoja joiden koruttomien tykki-myssyjen yli oli kiedottu\ntiivis huntu, avaroihin viittoihin puettuja kavalieeria, komeissa\nvirkapuvuissansa pöyhkeileviä sotureja sekä auringonpaistetta,\nnaurua, loistoa ja vilkkautta, sellaiselta näytti ylipäänsä tuo\nkatuelämä, johon nyt Magdalenakin salavihkaan loi silmäyksiään.\nEräässä silmänräpäyksessä pysähtyivät vaunut, kantotuolit sekä\njalkamiehet, ja syvästi kumartaen tervehtivät he nyt tuota nelivuotista\nperintöruhtinaa, joka kasvattajansa sekä erään palvelusta tekevän\nhoviherran seuraamana kulki avonaisissa vaunuissa katua eteenpäin.\nJuuri sen akkunan kohdalla, johon leskikuningatar oli asettaunut,\npysähtyi vaunut ja hevoiset tekivät pystyn, mutta vakavan käden\nohjaamina rauhottuivat ne milt'ei silmänräpäyksessä, ja matkaa\njatkettiin.\n\nLeskikuningatar, joka yhdellä kädellään oli nostanut akuttimen reunaa,\noli tarttunut toisella tyttärensä käteen, jota hän kovasti puristi,\nsamalla kun hänen silmänsä olivat kiinnitetyt Kustaa Aadolf'in päähän,\njoka kääntyneenä toisaalle ei silmänräpäystäkään katsellut sinnepäin,\nmissä Lovisa Ulrika nyt istui.\n\n— Siis en saanut häntä sittekään nähdä, lausui kuningatar, joka\npunastunein poskin antoi akuttimen vajota samassa silmänräpäyksessä,\nkun vaunut kulki edemmäksi, — noh, niin, yhdentekeväpä se onkin!\n\n— Ei yhdentekevä, äitiseni, vastasi Sofia Albertina nöyrästi, — Jumalan\ntähden, maailman puheen tähden... koettakaa ajatella mielisuosiolla\ntätä lasta!...\n\n— Sitä en voi, Sofia! — Leskikuningatar työnsi kiivaudella\ntuolinsa akkunasta,— suokoon Jumala minulle anteeksi, jos te'en\nKustaa-kuninkaalle väärin! Mutta jos tämä ei ole hänen lapsensa,\ntekee hän hirveän vääryyden... hän riistää kruunun omalta suvultaan,\nlaskeaksensa sen vieraan lapsen päähän... hän jättää vallanperimyksen\nsuosikkinsa lapselle!... Ja kun silloin ajattelun, että Fredrik voisi\njoskus tulla kantamaan tätä kruunua! Onko olemassa parempaa sydäntä,\njalompaa sielua kuin hänen?\n\nKuningatar vaikeni, muistaen äkkiä, että Magdalena saattaisi\nkuulla hänen sanansa joka nyt ruhtinattaren viitattua lähestyi\nleskikuningatarta, auttaaksensa häntä päällysvaatteisiin\npukeumisessa, jonka jälkeen he taas kiiruusti palasivat heitä\nvartoaviin vuokravaunuihin ja ankaraa täryytystä kärsittyään tulivat\nFredrikshoviin, kenenkään huomaamatta tätä heidän kummallista retkeänsä.\n\nLovisa Ulrika oli huonolla tuulella. Sattumus oli tehnyt tyhjäksi hänen\naikeensa saada nähdä tätä lasta, jota hän niin usein ajatteli. — Entä\njos sen kasvoissa kuitenkin olisi jotakin hänen poikaansa vivahtavaa?\nLeskikuningattaren sydän sykki kiivaasti — äidin ikävöiminen ja milt'ei\nsovinnon kaipuu valloitti hänen mielensä, ja hän lausui puoliääneen\nitseksensä: — Mitähän Kustaa kuningas tälläkin hetkellä tekee?\n\nJos hän olisi nähnyt sen kohtauksen, joka juuri tällä hetkellä oli\nKustaa Aadolf'in ja hänen korkean isänsä välillä, olisi kentiesi\nkaikki synkät epäilykset hänen mielestänsä poistuneet, sillä kuninkaan\nsilmät loistivat sulkiessaan helleydellä poikoaan syliinsä. Kun hän\nhetkisen oli lakkaamatta puuhaellut tuon lapsukaisen kanssa, jätti\nhän sen kasvattajansa huostaan, jonka jälkeen hän viittasi luoksensa\nerästä miestä, jonka kasvoissa vikkelyys, ystävällisyys ja viekkaus yhä\nvaihetteli.\n\n— Noh, Toll-hyväni, lausui kuningas — missäs me pysähdyimme!\n\n— Kävelemisessämme, teidän majesteettinne!\n\nKuningas naurahti. — Noh, jatkakaamme sitä siis! Ja kävellen\nedestakasin tuossa avarassa salissa, jossa he nyt olivat kahden kesken,\njohtui puhe taas siihen kohtaan, missä se perintöruhtinaan tullessa oli\nkeskeytynyt.\n\nSuurella kaunopuheliaisuudella kuvaili Toll sitä mahtavaa valtakuntaa,\njoksi Ruotsi onnellisen sodan kautta voisi tulla, puhui ruotsalaisten\nsota-aseiden loistosta Kustaa Aadolf'in ja Kaarlo XII aikana, kiihoitti\nkuninkaan kunnianhimoa, samalla kun hän hienolla ja Kustaa-kuninkaalle\nmieluisella imartelemisella pilviin asti ylisti kuninkaan nerollisuutta\nja luultua johtajakykyä, esitellen sotasuunnitelman toisensa perään.\n\n— Mutta kaikkeen tähän tarvitaan rahaa!\n\n— Teidän majesteetillenne ei ole mikään mahdotointa!\n\n— Te luulette minusta paljo hyvää, Toll-hyväni! Foi de gentilhomme,\nopettakaa minulle ensin kullantekemisen taito, niin käymme sitte\nyhdessä onnellisia sotia.\n\n— Jos ei Nordenskiöld...(5)\n\n— Hän ei osaa mitään, keskeytti häntä kuningas äkisti; mutta jos...\nniin, mitä luulette Björnram'ista? (6)\n\n— Minä luulen hänen osaavan puhua hyvin, teidän majesteettinne! Toll'in\nvilkkaat, ivasta loistavat silmät tähystelivät kuningasta.\n\n— Te luulette siis hänen puhettansa pelkäksi suun pieksemiseksi! lausui\nkuningas hymyillen. — Olenpa todellakin milt'ei teidän mielipidettänne.\nKaarlo pitää häntä kuitenkin suuressa arvossa ja väittää hänellä olevan\nsalaisia, muille tuntemattomia tietoja... omasta puolestani en voi\nkieltää, että hän ilman minkäänmoisia valmistuksia omasta pyynnöstäni\nnäytti minulle korkeasti autuaan isäni haahmun, joka ikäänkuin torjuen\nnosti minulle kättänsä. Jos tässä ei ollut mitään petosta, mitähän\ntämä elje liene tarkoittanut? Tuo levotoin, aina aavistusten vallassa\noleva kuningas vaikeni muutaman silmänräpäyksen. Se oli varmaankin\nvaroitus... Entä jos hän varoittikin minua Björnnam'ilta...(7. minä\ntulen pitämään sitä veitikkaa tarkalla silmällä! Herrat vapaamuurarit\nhuvitteleiksevat kentiesi kapinoimalla minun veljeni johdolla... Foi de\ngentilhomme, sellainen leikki voisi tulla heille sangen vaaralliseksi!\nMutta todellakin, mehän puhuimme kullantekemisestä. Mitä te, Toll,\ntästä asiasta arvelette?\n\n— Minä arvelen, että olisi oivallista olla osakkaana sellaisessa\ntehtaassa!\n\nKuningas hymyili. — Hyvä, vast'edes saamme nähdä! Tepä juuri olettekin\nse mies, jota tarvitsen... te olette liian viisas, antaaksenne pettää\nitseänne, ja jos sellaisia tietoja todellakin on olemassa, voitte te,\neikä kukaan muu saada niistä selinkoa... siis saatte te valmistaida\nmatkustelemaan ensi keväänä Saksassa ja Ranskassa. (4)\n\n— Olen ihastuksissani tästä toimesta, lausui Toll, syvään kumartuen.\n\n\n\n\nKYMMENES LUKU.\n\n\nEläintarha, joka tykkänänsä vivahti maaseudulle peltosarkoineen,\nlatoineen ja luhtineen, oli Kustaa III:nen aikana kokonansa\ntoisennäköinen kuin nyt, mutta silloin, kuten nytkin oli siellä\nPähkinäkumpu, _Mäster Nilses_ (8) nimeltä, joka aina seitsemännentoista\nvuosisadan alusta oli Eläintarhan mahtavin ravintola, johon ylhäinen\nmaailma joka päivä teki huviretkiänsä. Se sijaitsi nurmikoksi\nmainitulla paikalla, Novillan vastapäätä, jossa tuo komea, avara\nkolmenkertainen puurakennus kohottiikse korkealle puiden yli, ja\naamusta varhain iltaan myöhään tungeskeli siellä loistavia ajopeliä\notollisen suurien lasiakkunoiden edustalla.\n\nEräänä kauniina kevätpäivänä toukokuun alkupuolella istui täällä\nmonilukuinen seurue puoleksi rakennuksen sisässä olevalla kuistilla,\njoka ulottui koko keskimäisen kerroksen läpi; tämä kuisti, johon\nmahtui kaksisataa henkeä, oli täksi päiväksi kokonansa luovutettu\nDaschka-kreivittärelle ja hänen seurueellensa. Tuo ihana kreivitär,\njoka oli puettu ranskalaiseen tapaan sinertävään hameesen, johon\noli kudottu isoja, vaalean punaisia ruusunkukkia ja hopealoimisesta\nsilkkikankaasta tehtyyn viittaan, joka oli reunustettu loistavilla,\nauringonpaisteessa välähtävillä tähdillä koristetulla koruompeluksella,\nistui ikäänkuin kuningattaren ryhdillä ja alamaisesti jutellen tuon\nhovikavalieerijoukon kanssa, joka hääräili hänen ympärillänsä.\n\nKreivittären puku erosi huomattavasti muiden hänen lähellänsä\nolevien naisten puvuista, jotka käyttäen tuota koristelemattomampaa\nruotsalaista pukua (9), olivat mustissa laahushameissa, ruumista myöten\nasuvissa kureuumissa, pitsihihoissa ja leveissä hameenlaskoksissa.\n\n— Suokaatte minulle kunnia juoda teidän terveydeksenne! lausui\nkreivitär, joka sanomattoman viehättävänä piti emännyyttä kahvipöydässä\nja nyt, kostuttaen huuliansa lasillisessa Huil de Venus-viiniä\n[Jonkinlaatuista hienoa likööriä] joi vieraidensa maljan; — mutta,\nhyvät naiset, kentiesi haluatte toisen kupin kahvia?\n\n— Siihen en suinkaan ole halutoin, vastasi kreivitär Rudenschöld, joka\nsamoinkuin Magdalenakin oli yksi kutsutuista vieraista.\n\n— Madelaine hyväni, auta minua emännän raskaiden velvollisuuksien\ntäyttämisessä. En jaksa enään nostaa tätä kannua, lausui\nDaschka-kreivitär, jonka käytös nyt muuttui naisen viehättäväisyydestä\nleikkivän lapsen vallattomuudeksi ja joka nyt nousi seisovallensa,\nantaen tuon ison hopeakannun Magdalenalle, joka hymyillen ja\nviehättävänä istui pöytään emännän sijalle.\n\nMagdalenan olkapäillä riippui Tours'in kaupungista tuotu, silkkinen\naamukaapu, ja hänen liikkuessaan paljastui osa hänen kaulaansa,\njonka huikaiseva valkoisuus jyrkästi erosi tuosta tulipunaisesta\nnauharuususta, joka piti kiinni hänen poimullista kaulustansa.\n\n— Teistä tulee kerran viehättävä emäntä Madelaine! Jos en pitäisi\nteistä niin paljon, kadehtisin teitä. Niin, niin, paroni Leyonhjelm,\n— kreivitär kääntyi hymyillen paroni Leyonhjelmiin, joka samoinkuin\nparoni Essen'kin oli niitä herroja, jotka tänä ehtoopäivänä kuuluivat\ntuon venäläisen naisen seuruesen, ja joka ensi kerran esitettiin\nlukijalle silloin, kun he olivat Dashka-kreivittären luona hänen\nensimmäisillä vastaanotoillansa, — niin, niin paroni, alanpa peljätä,\nett'en enään tästälähin rohkene lukea teitä ritarikseni!\n\nParoni Leyonhjelm'in i'äkkäät, ryppyiset ja maalatut kasvot menivät\nnauruun, ja laskien kätensä vasemmalle kyljelleen lausui hän: niin\nviehättävä nainen, kuin te, kreivitär olette, voi aina luottaa minuun!\nJoutuisinpa toivottomuuteen, jos te voisitte luulla...\n\n— Kas tuossa, keskeytti kreivitär, viuhtoen miellyttävästi\nviuhkallansa, — juokaa nyt kahvia, se tulee asettamaan teidän\nhermojanne!\n\n— Mitä... luulenpa teidän ottavanne sokeriakin! lausui Magdalena, —\nenpä edes muistakaan kaikkien niiden kukkasien nimiä, joihin te, herra\nparoni vähän ajan kuluessa olette minua verranneet! Onhan kukkasissa\nhunajata, ja sellaiselle perhoselle, kuin te olette, luulisin omasta\nkädestäni tarjotussa kahvissa olevan kylläksi imelyyttä...\n\n— Minun kauneudestanikin, keskeytti Magdalena leikillisesti paronin,\njonka suu jo oli auki vastaamiseen, — niin, minä keskeytin teidät,\nsillä minä tiesin, mitä te tulisitte sanomaan, koska te kumminkin sata\nkertaa olette tänään lausuneet minulle samaa; mutta nyt minä olen\nsiihen kyllästynyt; jos tahdotte olla minulle mieliksi, täytyy teidän\nkeksimän jotakin uutta...\n\n— Minä tulen keksimään jotakin uutta, keskeytti Daschka-kreivitär\nvilkkaasti, — mitähän sanotte pienestä kävelyretkestä mättäillä ja\nmetsäpoluilla.\n\n— Hyvä, hyvä!\n\nEhdoitus hyväksyttiin riemulla; ja ainoastansa muutamat harvalukuiset\nnaiset, niiden joukossa kreivitär Rudenschöld, pitivät kuistille lepoon\njäämisen parempana.\n\n— Etsikäämme seikkailuja! ehdoitteli paroni Essen.\n\n— Me hyväksymme! vastasivat useimmat naiset.\n\n— Mutta näin suurta ihmisjoukkoa väistää kaikki seikkailut, lausui\nDashka-kreivitär, enpä todellakaan tiedä, mitä meille voisi tapahtua,\njos ei vaihettelevaisuuden vuoksi joku meistä kompastu puunpökköihin\ntahi revi hamettansa. Mitä sanotte siitä, jos jakaantuisimme pieniin\nryhmiin?\n\n— Kunhan vaan minä saan tulla teidän kanssanne, lausui paroni Essen\npuoliääneensä, katsellen ihmettelevillä silmäyksillä tuota viehättävää\nja iloista kemunpitäjätärtä, joka nyt seurueneensa oli pysähtynyt\nvanhan tammen alle, jonka ympärillä useimpia polkuja risteili.\n\n— Niin, parempi on, että hajaannutaan, jatkoi kreivitär, — noin\ntunnin perästä tapaamme taas kaikki toisemme kuistilla! Madelaine,\ntulettehan te minun seuraani? Paroni Essen, tahdotteko ruveta meidän\nsuojelijaksemme?\n\nHymyillen jakaannuttiin nyt eri ryhmiin, ja mennen eri suunnille olivat\nkävelyretkeilijät pian toistensa näkyvistä.\n\nRaivaamattomia polkuja ja lehväisiä kukkuloita samoilivat nyt\nDaschka-kreivitär ja Magdalena. Auringon säteet leikittelivät puiden\nlatvoissa, jotka olivat keväisen lehdenpuhkeamisen vaaleammassa\nvihannuudessa, laululinnut visertelivät heleästi, ja puiden välistä\nvilahteli sieltä täältä joku harasarvinen hirvi tahi nopeajalkainen\nkauris.\n\n— Mutta löydämmeköhän tien takasin? lausui Magdalena, joka oli\ntarttunut ystävättärensä käsivarteen ja nyt äkkiä katsahti taaksensa.\n\n— Luulenpa voivani vakuuttaa siitä, vastasi paroni Leyonhjelm — astukaa\nvaan levollisena eteenpäin.\n\n— Ja vaikkemme löytäisikään, keskeytti paroni Essen, — niin\nseikkailujahan me olemmekin etsimässä.\n\n— Enpä voi ajatella täällä muuta kuin paimenelämää! Mutta vaiti, mikä\nse on? keskeytti kreivitär, kun erään viulun ääni tuli hänen korviinsa.\n\nHe olivat nyt päässeet kukkulan huipulle. Sen vastakkaisella puolella\noli eräässä notkelmassa tasainen, neliskulmainen nurmikko, jossa joukko\nnuoria miehiä ja naisia vilkkaasti hyppelivät polskan pyörteissä.\nHe sipsuttelivat varpaillansa, he pyörivät kengänkoroillansa, ja\nnopkinkankaasta [Erästä ohutta kangasta] tehdyt hameet liehuivat\nvalkoisten pumpulisukkain ympärillä; tehdyt kiharat menivät auki,\nvaluivat ales sekä leijailivat tuulen mukaan, ja posket punoitti,\nsilmät heloitti sekä huulet hymyili, ja soittoniekka liikutti\nkäyräänsä, jotta mäet kaikui. Hei! Ja vankat, miehiset käsivarret\nnostelivat ilmaan nopsajalkaisia neitoja.\n\nVähän matkaa tanssivista oli vasuja ja pulloja riveissä, ilmaisten,\nettä aineellisempaakin kuin tanssi, oli ollut, tahi tulisi olemaan,\nkysymyksessä. Pullojen läheisyydessä istui muutamia miehiä\ntrisettipelissä [Eräs italialainen leikki], ja katkonaisia huudahtuksia\nkuten kosi, ota yli, huuda, y. m. kuului tuon vilkkaan soiton seasta.\n\n— Muutkin kuin me osaavat riemuita täällä vapaudessa; viulu on tosin\nhiukan huonosti viritetty, mutta se ei häiritse iloa! lausui paroni\nEssen, joka kummankin naisen kera oli pysähtynyt katsomaan tuota\nvilkasta elämää.\n\n— Jos se olisi ollut hyvin viritetty, ei se olisi tehnyt niin suurta\nyleistä vaikutusta! Tämähän on niin maalaisen tapaista kuin suinkin.\nMutta mihin te, paroni Leyonhjelm, jäätte?\n\n— Tässä olen, kreivitär, lausui tuo vanha kavalieeri, joka, vaikka\nkuinkakin oli ponnistellut, ei ollut voinut pysyä noiden molempain\nnaisten rinnalla ja nyt aivan hengästyneenä jatkoi: — niin, te\nolette oikeassa, tuo meidän edessämme oleva näky on niin maalaisen\ntapainen kuin suinkin. Kansa iloitteleikse ja sitä tahtoo meidän suuri\nkuninkaamme. Mutta tuolla puun juurella, jos ma näön oikein, niin...\nparoni vei silmälasit silmiinsä — niin, hyvät naiset, katsokaapa\ntuota henkilöä, omituinen olento laatuaan; hänen saa kuulla yhtä\npaljon laulavan tunteitansa ja ajatuksiansa, kun hänen kuulee niitä\nlausuvankin... hän on vaeltava lauluniekka ja, suokaat anteeksi,\nettä mainitsen tätä; teidän läsnäollessanne, hän ottaa lauluaineensa\nkapakoista ja roistoväestä!\n\nKreivitär kohotti olkapäitänsä, mutta Magdalena lausui vilkkaasti:\n\n— Hän on siis Bellman, josta olen kuullut niin paljo puhuttavan!\nRouva Schröderheim on ihastunut häneen, ja sanoo hänessä piilevän\nneron, harvinaisen neron! Ja Magdalena katseli etäältä erästä pitkää,\nlaihakasta miestä, joka nojaten erääsen puunrunkoon miettivänä\nsilmäili noiden tanssivien liikkeitä. Kupero, yhdeltä puolen ylöspäin\ntaivutettu hattu varjosti hänen sinisiä ikäänkuin uneliaita silmiänsä,\ntaaksepäin taivutettu tukkansa liehui hänen olkapäillänsä, ja hänen\nruskea nuttunsa peitti vaan puoleksi kanteloisen, jota hän kantoi\nkainalossansa.\n\nSoittoniekka, joka pitkät hetket oli väsymättömällä innolla liikutellut\nkäyräänsä edestakasin viulun kielillä, antoi nyt äkkiä käsivartensa\nlevätä. Hengästyneinä heittäysi osa tanssijoista nurmikolle,\nsamalla kun toiset riensivät vasujen ja pullojen kimppuun. Tässä\nsilmänräpäyksessä juoksi muuan nuori tyttö tuon yhä ajatuksiinsa\nvaipuneen laulajan luokse ja, laskien kätensä tämän olalle, pyysi hän:\n\n— Laulakaa meille vielä yksi laulu, isä Bellman!\n\n— Ei säveltäkään enään tänä iltana, nukkeni! Minä olen laulanut teille\nja te olette tanssineet minulle... nyt olemme tasassa. Hyvää yötä!\n\n— Ei, älkäätte menkö vielä! huudettiin hänen jäljestänsä, — viipykää\nvielä hetkinen! Juokaa edes lasillinen mummaa! ([olutta] 10)\n\n— Älä lörpöttele! Tiedäthän, ett'ei hän sitä koskaan te'e! keskeytti\nheitä toiset, kun Bellman sanaakaan lausumatta vitkallisesti poistui.\n\n— Seuratkaamme häntä! pyysi Magdalena, ja kiertäen tuon tasaisen\nnurmikon, jossa väkijoukko täynänsä vilkkautta ja riemuhuudoilla\nmatkien esi-isiensä arvollisuutta koettivat hypiskellä vanhan aikuista\nBranikulatanssia (11), vaelsi nyt tuo nuori hovineiti ystävättärensä\nja noiden molempain hoviherrani kera ales Pähkinäkummun takana olevaa\nrinnettä myöten ja seurasi niin hyvin kuin taisi Ulla Vinbladen\nikimuistettavaa laulajata, jonka korkea vartalo silloin tällöin vilahti\npuiden välistä.\n\n— Nyt häntä oi enään näy, lausui Magdalena, — ah, vaiti, tuolla hän\non! Ajatelkaas, herra paroni, kuinka hauskaa, jos me täällä jossakin\nsaisimme kuulla hänen laulavan! — Hän on kuninkaan suuressa suosiossa,\njoka monasti tuntemattomana on kuullellut hänen lauluansa sekä tuolla\nPähkinäkummulta että Vihriässä Lehdossa, ja häntä kutsutaan usein\nkuninkaan ystäväseuroihin...\n\n— Minä olen kuullut hänen niissä laulavan, keskeytti paroni Leyonhjelm\n— hän laulaa koko somasti ja varsin omituisesti; mutta tuota yleisön\nihmettelemiskuumuutta en voi käsittää.\n\n— Minäkin tunnen sitä jo! vastasi Magdalena hilpeästi. — Mutta mihin\nkummaan hän nyt menikään?\n\n— Hän meni Siniportille (12) päin. Luultavasti meni hän siellä olevaan\nravintolaan.\n\n— Tässä silmänräpäyksessä olivat kävelyretkeilijät niillä paikoin,\nmissä runoilija hetki sitten oli kadonnut heidän näkyvistänsä. Heidän\nedessänsä oli Eläintarhapuistoon vievä ajotie ja oikealla tuo pieni,\nvähäpätöinen, keltaiseksi maalattu ravintolarakennus, jonka edustalla\nnäkyi joitakuita merimiehiä, jotka vieden erästä naista keskellänsä,\nnopein askelin riensivät avaralle pihakentälle.\n\nDaschka kreivitär, joka katsahti tuohon merimiehen taluttamaan, nuoreen\ntyttöön, hymyili äkkiä pilkallisesti. — Katsokaahan tuota, Magdalena,\nkuiskasi hän, — niin, senpä kyllä uskonkin! Tästälähin ei hän enään saa\nommella pistostakaan minulle!\n\nMagdalenan silmät kiinnittyivät tyttöön. Niin, se oli tuo pieni,\nkalpea ompelijatar, jonka hän oli nähnyt Daschka-kreivittären luona ja\njonka hän tähän saakka oli unohtanut. Hänen ympärillänsä naurettiin\nja räyhättiin, samalla kun hänen saattajansa yhä kiirehti käyntiänsä,\njott'ei heitä saavuttaisi muuan vanhanpuoleinen nainen, jota eräs\njyhkeä mies kiinnipidellen esti heitä seuraamasta ja joka nyt\nahdistuksessansa päästi kimakan hätähuudon.\n\n— Eihän hän vapaaehtoisesti mene mukana, lausui Magdalena. — Eikö\nkukaan auta tuota tyttöparkaa?\n\n— Kyllä, hän siitä suoriutuu, Madelaine! Tietysti on hän jollakin\ntavoin tehnyt alun... niin, enpä minä häntä paljon uskonutkaan! Ei,\nälkäätte menkö heidän luoksensa, paroni Essen... sitä en salli. Tulkaa,\nrientäkäämme täältä!\n\n— Ei, ei, lausui Magdalena varsin levottomana tuosta hänen silmäinsä\nedessä olevasta näystä ja kääntyen kumpaisenkin heitä seuraavan\nhoviherran puoleen, joilla kentiesi ei ollut erittäin suurta halua\nruveta tuon nuoren tytön puollustajiksi räyhäävää, puolittain\nhumalapäissään olevaa joukkioa vastaan, jolle, saatuaan lisäkseen\njoitakuita saapuville tulleita katselijoja yhä huudettiin: Pitäkää\npuolenne, pojat! Älkää häntä päästäkö! Tukkikaa sen vanhan mummon suu!\n\n— Mitä tämä on? Mitä tämä, pojat, tarkoittaa? Eikö teillä enään ole\njärkeä päässänne? kuului nyt; ääni, joka, ollen samalla lauhkea ja\nheleä, yltyi vihaiseksi, mutta muuttui samassa silmänräpäyksessä\nivalliseksi: — Mitä lemmon hauskaa, te pojat, hänen seurassansa\nsaisitte? Ettekö näe, ett'ei hän ole meikäläisiä?\n\nNuot hoipertelevat, vallattomat veitikat, jotka olivat uhkaavina\nliittyneet laveriin, kun heidän korvansa kuuli ensimäiset sanat,\nerkanivat nyt hiljaisina ja rauhallisina toisistansa.\n\n— Noh, niin, eipä hän väärässä ole... kyllä se vaan totta on!\n\nTuo kalpea tyttö, joka nyt äkkiä tunsi olevansa irti siitä nojasta,\njoka tähän asti oli pitänyt häntä pystyssä, horjui hetkisen, mutta\nkun hän samassa tunsi käsivarteensa tartuttavan lempeällä ja\nsuojelevalla tavalla, toipui hän säikähdyksestään, joka tähän asti oli\nmilt'ei tehnyt häntä hervottomaksi, ja hän katsahti erääsen mieheen,\njoka kohteliailla eljeillä oli lähestynyt häntä ja nyt lempeällä,\nrohkaisevalla hymyilyllä lausui:\n\n— Nähkää, tuossa on se nainen, jonka seurasta teidät äsken\neroitettiin... kentiesi on parasta, jos minä seuraan teitä kappaleen\nmatkaa!\n\nTunteidensa muuttuessa suosiollisemmaksi näitä kumpaakin naista\nkohtaan, huusivat heidän äsken niin rohkeat kiusaajansa:\n\n— Niin, seuratkaa heitä, se on parasta! Hänpä ei olekaan väärässä! Kuka\nhän? Se oli Bellman! Niin, hänellä on sydän paikallansa! Hurraata,\nhurraata Bellman'ille!\n\n— Kuinka hän mahtane olla hyväsydäminen! Miten mielelläni olisin\nkuullut hänen laulavan... mutta tänä iltana se toivo ei toteudu!\najatteli Magdalena, samalla kun kreivitär selitti kauhistustansa,\nnähdessään ensi kerran läheltä todellista roistoväen elämää!\n\nNeljännestunnin kuluttua tämän jälkeen olivat kaikki kävelyretkeilijät\ntaasen ko'olla Mäster Nils'in kuistilla, jossa kestitsijätär,\ntotutulla, hiukan ivallisella tavallansa kertoi äsken saaneensa ilon\nnähdä, miten eräs Ruotsin suurimmista runoilijoista johti oikealle\ntielle muuanta harhaan joutunutta viattomuutta ja Magdalenan ilmeisesti\nosoittamasta mielihyvästä tämän tapauksen johdosta.\n\n\n\n\nYHDESTOISTA LUKU.\n\n\n— Hän oli niin ystävällinen ja hyvänsuopa, että seurasi meitä aina\nEläintarha-kaupunginosaan (13) saakka.\n\nTuo pieni ompelijatar, jonka Magdalena kutsuttanut luoksensa\nFredrikshoviin, seisoi kunniata osoittavassa asemassa tuon nuoren\nhovineidin edessä, joka kangaskappaleiden, harsojen ja nauhojen\nympäröimänä oli kysynyt, miten tuon edellisen illan seikkailut\nvihdoinkin olivat päättyneet.\n\n— Äitini oli aivan menehtymäisillänsä säikähdyksestä, jatkoi tyttö,\n— tänään ei hän ole jaksanut nousta vuoteeltansa. Niin me emme olisi\nrohjenneet mennä niin myöhään ulos, jos ei...\n\n— Jos ei, kertoi Magdalena alavalla ystävällisyydellä, — te voitte\nluottaa minuun!\n\nTuo nuori, uljas hovineiti, kuinka onnellinen hän itse olikaan!\nJonkinlaisella ihmettelemisellä katseli hän noita kalpeita, umpinaisia\nja murheellisia kasvoja, jotka nyt kyyneltyneinä kääntyivät pois\nhänestä.\n\n— Olihan eräs henkilö, jota äitini välttämättömästi tarvitsi\ntavata eilen, eräs henkilö, joka asuu pienessä hökkelissä\nEläintarha-kaupunginosassa... ja sinne tulemme mekin nyt muuttamaan...\n\n— Asumuksennepa tulee olemaan kovin syrjässä, kun tarvitsee teidän\napuanne... lupaan kuitenkin pitää teitä muistissani ja, niin paljo kuin\nvoin, kehua muillekin teidän ompelustanne. Nyt on minulla kuitenkin\nitsellänikin hyvä joukko korjuutettavaa... tuon hameen reunus on\nsilitettävä ja uudestaan poimuttava, ja tässä on kangasta uuteen\npäällysvaatteesen... mutta olinpa unohtaa, minulla on niin paljo puuhaa\nSvartsjöhön muuttamisen takia, ett'en kentiesi satukaan olemaan kotona,\nkun tulette töitänne tuomaan. Olisi sentähden hyvä, jos saisin heti\nmaksaa teille!\n\nTuo kalpea tyttö tankkasi aivan hämillänsä suurkiitoksia, samalla kun\nilon puna äkkiä leimahti hänen poskillansa. — Mutta tässähän on liian\npaljo rahaa!\n\n— Oh, minulla on niin paljo työtä teidän varaltanne! Kas tuossa on\neräs kaulus à la Medicis, tuossa eräs kankea kaulus ja tuossa eräs\nruotsalaista mallia; tässä on harsoa, ja teidän tulee valmistaa\nminulle äärettömän monta pöhötintä pitsihihoihini! Magdalena puhui\nhätäisesti, tyytyväisenä ja iloisena mielessänsä, laski hän kädestään\nsilkkikukkaronsa, joka entuudestansakaan ei ollut kovin raskas ja\njoka nyt tuli aivan keveäksi, katsellen samassa hyväntahtoisuudella,\njossa ei enään ollut alavaisuutta, tuota tyttöä, jonka murheellinen\nmuoto melkoisesti oli kirkastunut, ja lempeyttä täynänsä jatkoi tuo\nnuori neiti: — Jos voin joskus olla teille avuksi, niin tulkaa vaan\nujostelematta luokseni!\n\nTuskin olivat nämät sanat tulleet lausutuiksi, kun Daschka-kreivitär\nastui huoneesen.\n\n— Olettepa toimessa, näen ma, lausui hän, osoittaen tuskin\nhuomattavalla päännyökkäämisellä tuntevansa tuon nuoren tytön, joka nyt\nsyvään lyykistyen poistui. — Mutta minun mielestäni pitäisi teidän jo\nolla kovin kyllästynyt tuohon ruotsalaiseen pukuun!\n\n— Se on niin mukava... ei tarvitse vaivata päätänsä! Niin,\nKustaa-kuningas tiesi kyllä, mitä hän teki. Nuot ranskalaiset kuosithan\npanevat teidät kokonansa ymmälle! Ajatelkaas, kuinka suuri säästö\nmeille tulee, kun pääsemme noudattamasta tätä kuosia. Jumalani, ja\nkun vielä ajattelee, mitä kaikkia te tarvitsette! Magdalena oli vaiti\nmuutaman silmänräpäyksen, jonka jälkeen hän veitikkamaisesti hymyillen\nlausueli:\n\n    — Niin, mik' on esimerkiks' Lisatta?\n    Töyhtöt, tupsut, soljet, helmet,\n    Sormukset ja myssyt rimsut,\n    Verkot, kassat, kähertimet,\n    Ristit, viuhkat, varjostimet,\n    Hameet, laahukset ja kaaput,\n    Hepeneet ja hetalehet,\n    Pitsit, huivit, silkit, saalit,\n    Hohtokivet, kellot, maalit,\n    Otsarivat, tekotukat,\n    Päähykset ja hunnut, sulat,\n    Rannerenkaat, vitjat, paulat,\n    Harsot, röijyt, esiliinat,\n    Hajuvedet, palatiinit,\n    Rintineet ja kureliivit,\n    Turnyyrit ja krinoliinit,\n    Hatut, nauhat, korvarenkaat,\n    Puuhkat, ripsit, poimut, solmut,\n    Laskokset ja ruusukkehet,\n    Sormikkaat ja kalvoisimet,\n    Viitat... liioittelematta\n    Kaikki nää, on, näet, Lisatta! (14)\n\n— Oh, me tarvitsemme paljon enemmän, lausui tuo kaunis kreivitär\nhilpeällä naurulla, — enemmän kuin puolet on jäänyt unohduksiin!\nMutta, jos teitä tahdotaan saada säästäväisiksi, ei vaatteiden kuosi\nvoi estää kankaiden kalleutta: Niin, te kaunotar-parat olette tuomitut\nikuiseen yksitoikkoisuuteen! Teidän kuninkaanne ihmetteleminen — jota\nsamaa minäkin tunnen, — meni aivan liiaillisuuteen, kun te tässä\nasiassa noudatitte hänen mieltänsä. Ei mikään maailmassa olisi saanut\nminua taipumaan siihen! Mutta unohdanpa kokonansa sanoa, että tulin\ntänne viemään teidät muassani. Minä matkustan kohta pois ja tahdon\nnauttia teidän läsnäoloanne niin paljo kuin mahdollista, varsinkin tänä\niltana, sillä minun tee-iltamaani kokoontuu pieni, ystävällinen seura,\nvapaaherratar Rålamb, paroni Armfelt... mutta kesken puheen, mitä\npidätte hänestä?\n\n— En muista koskaan nähneeni paroni Armfelt'iä.\n\n— Hän on vaarallinen mies, Madelaine, jota minä varoitan teitä\nkatselemasta liian läheltä.\n\n— Ei mitään hätää, vastasi Magdalena iloisesti.\n\n— Älkää sanoko niin, Madelaine; ei yksikään nainen jonka suosioon hän\nhaluaa päästä voi häntä vastustaa.\n\n— Epätietoistahan on, haluaisiko hän päästäkään minun suosiooni.\n\n— Oh, te olette kylläksi kaunis!\n\n— Olkoon niinkin, mutta minusta tuntuu tuollaiset vastustamattomat\nhenkilöt vastenmielisiltä!\n\n— Jättäkää arvostelunne siksi, kunnes olette hänet nähneet! Niin,\nälkäähän olko niin nopsa pudistelemaan päätänne! Tiedättekö, aivan\näskettäin en voinut olla häneltä kysymättä, miten hän menetteli,\nsaadaksensa kaikki naiset itseensä ihastumaan? \"Minä jumaloin kauneutta\n(15),\" oli hänen ainoa vastauksensa; mutta olisittepa nähneet hänen\nsilmänsä, Madeleine, olisitte olleet hukassa!\n\n— Te jo todellakin olette, vastasi Magdalena hymyillen.\n\nAh, Madelaine, minä olen jo entisestään häneen ihastunut, ja\nihastukseni alkoi jo kokonaista kaksi vuotta sitte, ollessani Spaan\nkaupungissa! oikeastansa olikin se hän, ku sai minut tulemaan tänne!\nJo ensi hetkestä, kun tulin hänen tuttavaksensa kreivitär Ramel'in\nperhessä, miellytti hän minua suuresti! Kuinka hyvin minä muistan sen\nillan! — Daschka-kreivitär vaikeni moniaan silmänräpäyksen ja katsoen\nsuoraan eteensä haaveilevalla miettimisellä, joka loi hänen tummille\nkasvoillensa uutta suloa, jatkoi hän: — Me istuimme ulko-ilmassa\nkuistilla... aurinko oli juuri laskemaisillansa, meidän juttelumme\nkoski, en tiedä oikein minkä johdosta, kummallisia unia, ja Armfelt\nkertoi silloin muun muassa, kerran lapsena olleensa näkevinkin enkelin,\njoka tuli hänen luoksensa vakuuttamaan hänen tulevan onnelliseksi ja\nkehoitti häntä lausumaan kolme toivotusta, jotka kaikki tulisivat\ntoteutumaan. Noh, eipä hän kauan aprikoinutkaan, ennenkuin vastasi:\nminä toivon tulevani kaikkein niiden rakastamaksi joille haluan\nolla mieluinen, tahdon voittaa venäläiset ja tulla jonkun suuren\nruhtinaan suosikiksi (16) Juuri samalla hetkellä ajoi Kustaa III:s sen\nkuistin ohi, jolla me istuimme, ja Armfelt kumartui syvään, näkymättä\nkuitenkaan tulleen huomatuksi (17) Siitä huolimatta oli hän sittekin\nkahden päivän perästä kuninkaan vasituinen suosikki!\n\nMagdalena nauroi: — Hänen täytyy siis ottaa enkelejä avukseen\ntullaksensa miellyttäväksi!\n\n— Sitä ei hänen tarvitse tehdä, mutta te tulette piakkoin itse\nmyöntämään asian niin olevan... valmistakaa nyt vaan itsenne lähtemään\nminun mukaani.\n\n— Heti paikalla! Uteliaisuus oikein polttaa minua, vastasi Magdalena\npiloillansa ja järjesti peilin edessä pukuansa, kiinnitti hohtokivillä\nkoristettuja kellukkeita korviinsa sekä tekopilkun poskeensa, jolloin\nhän hymyillen lausui: — Tällä pienellä regardez moi pilkulla (18)\ntoivon kiinnittäväni hänen huomionsa itseheni.\n\n— Baisez moi pilkku [huulilla tai suupielessä] (19) olisi kentiesi\nhänen mielestänsä puoleensa päin vetävämpi, vastasi kreivitär.\n\n— Tahdon ensiksi koettaa tätä keinoa! Kas niin, nyt olen vihdoinkin\nvalmis!\n\nTässä silmänräpäyksessä astui Magdalenan kamarineiti huoneesen\nilmoittamaan että Sofia Albertina-ruhtinatar oli pahoinvoipa, ja että\nhän toivoi Magdalenan jäävän hänen luoksensa siksi päiväksi.\n\n— Siinä tapauksessa en voi lähteä mukaanne, lausui Magdalena, joka\ntunsi sangen suurta mielihyvää siitä, että ruhtinatar oli pitänyt\nhäntä muita hovineitiänsä parempana, ja lausui nyt jäähyvästit\nDaschka-kreivittärelle.\n\n— Siis en saakaan esitellä teitä tänään paroni Armfelt'ille, vaikka\nolen puhunut ääneni langennuksiin, saadakseni teidät häneen mieltymään?\nkysyi kreivitär, joka näytti hiukan närkästyneeltä, antaen viuhkallansa\npienen läimäyksen Magdalenan käsivarteen.\n\n— Suojelusenkelini tahtoo luultavasti varjella minua tuosta\nvaarallisesta miehestä, lausui Magdalena piloillansa ja meni nyt\nylhäisen hallitsijattarensa luokse.\n\n\n\n\nKAHDESTOISTA LUKU.\n\n\nAvonaisella, puutarhan puoleen johtavilla lasi-ovella Svartsjön\nlinnassa seisoi juhannuspäivänä 1782 Lovisa Ulrika, katsellen\nhaaveilevilla silmäyksillä ulkoilmaan.\n\nAamu-aurinko paistoi lämpimästi kukille ja nurmikolle, heittäen\nkullankarvaisen loisteen puiden latvoihin, ja tuuli hengitteli hiljaa\nsuhisten.\n\nOlihan sydänsuvi, vihannat lehdet paisuivat, hyönteiset hyrisivät,\nlinnut laulelivat, kiiltävät perhoset leijailivat kukkalavoilla, ja\nilmassa tuntui suloisia tuoksuja.\n\nLeskikuningatar hengitti syvään. — Niin, sydänsuven kaltainen, niin\nvaloisa, niin loistava oli hänenkin elämänsä kerta ollut, ja nyt —\nleskikuningatar huokaili, ja hänen ajatuksensa riensivät vanhimman\npoikansa luokse, jota hänen sydämensä, vaikka mielensä olikin\nkatkera, kuitenkin salaisesti aina halaisi ja kaipaeli. Hän, tuo\nainoa hänen lapsistansa, jonka äly veti vertoja hänen omallensa sekä\njohon hän oli kiinnittänyt niin suuria toiveita, ja joka nyt nautti\nhänen vaivannäkönsä, ponnistuksiensa ja uhrauksiensa hedelmiä, hän\nei enään tarvinnut äitiänsä, hän kulki omaa polkuansa eteenpäin,\nkatsomatta kertaakaan taaksensa häneen. Ja kuitenkin oli hän raivannut\nuuden, valtiollisen uran, houkutellut eteviä miehiä rupeamaan\nvaltaistuimen pylväiksi ja oli johtanut hänen ensimäisiä, horjuvia\naskeleitansa hänen menestyksensä näyttämöllä (20). Niin, tämä poika,\njoka kymmenen vuotta takaperin onnistuneella valtiokeikkauksellansa\nsilminnähtävästi oli pelastanut Ruotsin joutumasta jaonalaiseksi ja\nkentiesi myöskin vaarasta joutua Puolan kohtaloon (21), ja jolle hän\nsilloin äidinrakkauden täydellä ylpeilemisen ilmaisulla silloin oli\nkirjoittanut: Niin, sinä olet minun poikani ja ansaitset niin ollakin,\nJumala sinua kaikissa hankkeissasi siunatkoon! Minä unohdan ja annan\nkaikki anteeksi. Tämä teko sovittaa meidät ainiaaksi... Ah, rakas\nKustaani, ällös koskaan unohda olevasi ihminen äläkä käytä väärin sitä\nvaltaa, jonka Jumala on sinulle antanut! Anna jälkimaailmalle esimerkki\nhyvästä, suuresta kuninkaasta, ja myöntäköön koko maailma, että\nyksivalta on onnellisin kaikista hallitusmuodoista. (22)\n\nNäin oli äitinsä lausunut hänelle kerran, kun hän ikäänkuin nousevana\naurinko hallitsevien yksivaltiaiden joukossa oli pelastanut maansa\nja oli kansansa jumaloimana, joka tunki hänen hevoisensa ympärille\nkilvassa osoittamaan hänelle rakkauttansa, samalla kun vaimot;\nsuutelivat hänen jalkojansa ja antoivat lastensa niitä suudella. (23)\n\nLeskikuningattaren sydän sykki nopeimmin, hänen silmänsä loistivat;\nniin tämä oli uljas teko ja arvokas hänen lapsellensa.\n\nPää pystyssä seisoi Lovisa Ulrika muutaman sekunnin; sitte raivosi\nmyrskyisiä, kiihkoisia tunteita hänen sielussansa. Ne nöyryytykset,\njoita hän oli saanut kärsiä, masensivat hänen ylpeyttänsä ja puhalsivat\nrajutuulen ankaruudella äidinrakkauden poikaansa kohtaan pois hänen\nsydämestänsä. — Ei, hänellä oli vaan kaksi lasta, molemmatkin\nlemmikkinsä, Fredrik ja Sofia Albertina! Kaarlo-ruhtinasta hän tuskin\najattelikaan, ja vaikka hän olikin tälle enemmän suosiollisempi\nnoista kahdesta vanhimmasta veljistä, muisteli hän kuitenkin aina\nylenkatseella ja inholla tämän salaseura-hourailuja sekä irstaisuutta,\ntämän, jonka laverteleva kieli oli perintöruhtinaan syntyessä\naikaansaanut tuon viimeisen suuren eripuraisuuden leskikuningattaren\nja kuninkaan välillä, eripuraisuuden, jota ei kumpikaan heistä\nanteeksipyynnöllä eikä toistaan lähestymällä koettaneetkaan sovittaa.\n\nTämä viimeinen juhannuspäivä Lovisa Ulrikan elämässä kaikkine\nauringonpaisteineen ja kukkatuoksuinensa, kuinka synkältä ja kolkolta\nse hänestä tuntuikaan, ja tuolta puutarhan lehtimajasta ennätti tosin\nhänen nuorempain lastensa ja Södermanlannin herttuattaren äänet\nhänen korviinsa, mutta eipä hän tästä hetkeksikään tuntenut itseänsä\niloisemmaksi tahi halulliseksi ottamaan osaa heidän pakinoihinsa.\n\n— Noh, olitteko siis ulkona eilen illalla poimimassa yhdeksää lajia\nkukkasia? kuului Södermanlannin herttuatar kysäisevän, kääntyen neiti\nRudenschöld'iin päin, te tyttö-hupakot; ja tuo kukkakimppu päänne alla\nuneksitte te siis tulevaisesta miehestänne?\n\n— Kyllä minä ainakin uneksin, mutta ei se ollut miehestä, vastasi\npunastuen Magdalena.\n\n— Noh, onpa yhtä hyvä, vaikk'ei sellaista olisikaan! Minä puolestani...\n\nVaroittava silmäys Sofia Albertinalta saattoi herttuattaren\nvaikenemaan, joka kentiesi oli tunnustamaisillaan, ett'ei hänen\navioliittonsa ollutkaan onnellisin, ja että hänen oma ylhäinen\npuolisonsa ei ollutkaan rakastettavin aviomies. Noh, niin, — jatkoi\nhän siis keskeytettynä, — mitäs minun piti sanomankaan?... Ettekö\npeljänneet mennä yksinänne ulos auringon laskettua?\n\n— Neiti Ribbing oli minun kanssani, emmekä me peljänneet... meille oli\nvaan hyvin vaikeaa olla puhumatta...\n\nJa _sitäkin_ teidän piti tehdä? Niin, minä en olisi ainakaan malttanut\nolla puhumatta. Ja tästä teidän synninrangaistuksestanne ei teille\nollut mitään hyötyä?\n\n— Ei minulle, mutta neiti Ribbing uneksi koko rykmenttilöistä\nhevoisväen upseereja...\n\n— Hän näyttää siis saavan niitä kyllältä, lausui herttuatar nauraen.\nMutta, mitähän sanotte, jos rupeaisimme \"leskisille?\"\n\n— Ei, ei, vastasi Sofia Albertina matalalla äänellä, — menkäämme\näitimme luokse; hän on sairas tänään ja tarvitsee huvitusta. Ah, tämä\npäivä on hänelle täynänsä muistoja! Muistatko isäämme, Fredrik? Kuinka\nhyvin muistan silloisen juhannuspäivän... ja kukkaissalkon sekä tanssin\nsen ympärillä. Nämät olivat iloiset, onnelliset ajat meille kaikille!\n\nJa keveästi huoahtaen lähestyi ruhtinatar äitiänsä, joka temmattuna\nsynkistä ajatuksistapa, hymyillen vastasi siihen hellään suudelmaan,\njonka tyttärensä painoi hänen kädellensä.\n\nOllen vaitonaisena ja mietiskelevänä ei Lovisa Ulrika tänäpäivänä usein\nsekaantunut lastensa jutteluihin; herttuatar sai vapaasti lasketella\nsukkeluuksiansa, kuningattaren, joka tavallisesti ei säästänyt ankaria\nnuhteita, näkymättä niitä kuulevankaan ja väsyneen sekä raukean\nnäköisenä nojasi hän päänsä sohvalla oleviin patjoihin.\n\nAinoasti _kerran_ elpyivät hänen kasvonsa, ja hän puhui kaipauksella\ntuonen tuville menneestä puolisostansa ja siitä ajasta, jolloin hän\nsuojaansa ja seuraansa kokoeli miehiä sellaisia kuin Dalin, Ihre ja\nBerch, Lagerbring, Botin ja Celsius. — Minun aikakauteni oli tieteiden\nja perinpohjaisten luonnontutkimusten kultainen aikakausi, lausui hän,\nja rohkenenpa lukea ansiokseni ruotsalaisten vilkkaamman elämän ja\nhalun näihin tieteisin, — jonkun silmänräpäyksen loisti hänen suuret\nmustat silmänsä kaikella entisellä kirkkaudellaan ja leimullansa. — Kun\najattelee takaperin, tuntuu rauhoittavalta tieto, että olen koettanut\ntyöskennellä jaloissa pyrinnöissä. Minä puolestani olen kuitenkin\nahkeroinut tätä tehdä, ja minulla on ollut ilo nähdä Upsalan ja\nTukholmankin Tiedeakatemian perustamisen.\n\n— Se on tietty asia, vastasi Fredrik-herttua, — että vasta teidän\najastanne, äitini, alkaa historiallisille tutkinnoille tässä maassa\nuusi aikakausi.\n\nKuningatar hymyili ja hän jatkoi hetken perästä juttuaan menneistä\najoista; mutta nyt kaikki tämä on lopussa, lisäsi hän. — Aadolf\nFredrikin kanssa meni minun onneni hautaan, kun hän meni pois,\nloppui minun vaikutusvaltani, ja olen saanut elää, nähdäkseni sen,\nmikä ennen oli totta, nyt muuttuvan leikiksi. — Nyt ratsastellaan,\nhypitään, käydään komeassa puvussa, koetetaan olla sivistyneitä\nja puhutaan ranskaa, — siinä kaikki, mitä tarvitsee, päästäksensä\nonnen portahille ja saada etevä asema yhteiskunnassa! — Hän puhui\nkatkeruudella; mutta eipä kuitenkaan pitkää aikaa kulunut, kun leimu\nhänen silmissänsä himmeni, ja nojaten selkäänsä sohvaan rupesi hän\ntaaskin mietiskelemään, näkymättä pitävän lukua mistäkään, mitä hänen\nläheisyydessänsä tapahtui:\n\nTuo raihnaisuus, jota Lovisa Ulrika tunsi ei ollutkaan ohimenevää\nlaatua, ja eräänä yönä heinäkuun alkupuolella sairastui hän mitä\nankarimmin. Tästä lähetettiin heti tieto kuninkaalle.\n\n— Minä tiedän, ett'ei hän koskaan enään tule parantumaan, lausui\nKustaa-kuningas kyyneleet silmissä puolisollensa, lähetettyänsä\npikasanoman pyytämään itsellensä lupaa saada tulla äitiänsä\ntervehtimään; — minä olen kauan aavistanut hänen pian tapahtuvaa\nlähtöänsä, mutta minun täytyy saada nähdä hänet, minun täytyy päästä\nsovintoon hänen kanssansa: Oi, ett'ei meidän välillämme olisi ollut\nniin paljon väärinkäsityksen aihetta!\n\n— Mutta saattaahan tapahtua, että hän paranee, lausui Sofia Magdalena\nlohduttaen.\n\n— Hän _ei_ parane; näinä viimeisinä aikoina olen minä nähnyt niin\nlevottomia ja kummallisia unia... aina olen minä niissä nähnyt hänet\nkuolevana... kuullut hänen lausuvan kirouksensa ylitseni!\n\nTurhaan koki kuningas väkisinkin salata mielenliikutusta, joka häntä\njärisytti, ja ollen äärimmäiseen asti taikauskoinen, muisteli hän\nkaikkia niitä onnettomuuksia, joita Björnram (eräs tunnettu haaveilija)\nhänelle oli ennustanut, ja joiden hän luuli tulevan itseänsä\nkohtaamaan, jos hänen äitinsä sovittamattomilla tunteilla menisi ales\nhautaan.\n\nKuningas, jonka sielun tuska yhä oli enenemässä, sai nyt äidiltänsä\nluvan tulla häntä tervehtimään, mutta kuitenkin nimenomaan niillä\nehdoilla, että hän toisi kuningattaren ja perintöruhtinaan mukanansa.\n\n— Ei, Sofia, sinä et saa tulla meidän mukaamme! lausui kuningas,\nkun hänen puolisonsa salaisella hirmulla valmistausi noudattamaan\npelkäämänsä anopin kutsua. — Ken tietää, miten meitä otetaan\nvastaan!... Ei, sinä et saa antaa itseäsi alttiiksi järisyttäville\nmielenliikutuksille.\n\nJa nyt, niin paljon kuin hevoisten kavioista pääsi ja kuninkaan yhä\nkertoessa: \"nopeammin, nopeammin!\" riensi hän perintöruhtinaan kanssa\nhuimaavaa vauhtia Svartsjöhön, jossa hänet, ennätettyänsä linnan\npuutarhaan, saavutti sanoma, ett'ei Lovisa Ulrika tahtonut nähdä\npoikaansa, ennenkuin hän ensisti oli allekirjoittanut lupauksen, ett'ei\nhän tulisi moittimaan äitinsä hänen molempain nuorimman lastensa eduksi\ntekemää testamenttia. (24)\n\nKustaa-kuningas kirjoitti silloin seuraavan kirjelipun, jonka hän heti\nlähetti äidillensä:\n\n \"Tulen vielä kerran nauttimaan suloutta saada syleillä teitä, hellä\n äitini. Rukoilen teitä, ett'ette kiellä minulta tätä lohdutusta!\n Fredrik-veljeni on todistajana minun tuskaani. Hän on ottanut\n puhuakseen minun puolestani.\n\n Teidän, hellä äitini, nöyrä ja alamainen poikanne\n\n                                                    Kustaa.\"\n\n Lisää. Olen aina ollut sitä mieltä, ett'en tule mitään muuttamaan\n teidän testamentillisissa säädännöissänne, koska en ole milloinkaan\n epäillyt niiden olevan hyvin harkittuja ja että hellän äidin sydän ne\n on määrännyt. (25)\n\nTämän jälkeen vietiin kuningas sairaan luokse ja rientäen hänen\nvuoteellensa lankesi hän sen ääressä polvillensa, sulkien innokkaasti\näitinsä sylihinsä. Kuningatar vastasi tähän poikansa helleyteen\nsyvällä mielenliikutuksella, samalla kuin ruhtinatar Sofia Albertina\nja Fredrik-ruhtinas puoliääneensä nyyhkien peittivät kasvonsa vuoteen\nverhostimien laskoksiin. Katkonaisia sanoja molemminpuolisesta anteeksi\nantamisesta lausuttiin, jolloin Kustaa kuninkaan silmät olivat\nkyynelissä ja Lovisa Ulrikan ääni värisi liikutuksesta samalla kuin\nrauhan tyyneys ilmautui hänen kasvoillensa.\n\n— Salli minun nähdä poikaasi, Kustaa! kuiskasi leskikuningatar, ja kun\nkuningas heti toi pojan hänen luoksensa, silmäili hän tätä tarkasti,\nsuuteli häntä sitte nähtävällä helleydellä, lausuen: — Niin, tämä on\nsinun poikasi ja sentähden on hän minulle rakas! Ja nyt antoi hän tälle\npojalle, hyväillen häntä hellästi, muistoksi mitä kallisarvoisimpia\nhohtokivikoristeita, lausuen siunauksensa tuolle lapsoselle ja\nrukoillen että hänestä kerta tulisi viisas kuningas ja maansa kunnia.\n\n\u003Ctb>\n\nKeskellä sitä tuskaa, joka aina syntyy ankaran sairaudenkohtauksen\nsattuessa, tunsi leskikuningattaren seurue sen levon vaikutusta, jonka\nsovinto tuon ylhäisen äidin ja hänen poikansa välillä tuotti. Keskenänsä\nkuiskailtiin niitä sanoja, joita kumpikin tuossa mieltäjärisyttävässä\nkohtauksessa olivat lausuneet, ja vielä sittekin, kun kuningas oli\nlähtenyt Svartsjöstä, kuului Lovisa Ulrika niillä väli-ajoilla, joilla\nhän jaksoi puhua, usein helleydellä mainitsevan Kustaa-kuninkaan ja\nKustaa Aadolfin nimeä. Tuo uutinen, että hän oli puhutellut poikaansa\nja pojanpoikaansa, kulki kuin kulovalkea suusta suuhun ja herätti,\nkuten kaikkikin uutiset, mitä erilaisimpia tunteita; vaikka sitä oltiin\nodotettu, siitä kuitenkin hämmästyttiin, riemuittiin sekä oltiin\näksyissänsä.\n\nLeskikuningattaren sairaus eneni kuitenkin enenemistänsä, lääkärit\nsanoivat jo menettäneensä kaiken paranemisen toivonkin; kärsien kovia\ntuskia, pyysi hän läsnäolevia rukoilemaan Jumalaa hänen edestänsä\nja suljettuna Sofia Albertinan syliin sekä yhtyen lastensa ja tänne\nkokoontuneen hoviväen rukouksiin, veti hän näin viimeisen henkäyksensä.\n\nTämä tapahtui varahin aamulla Heinäkuun 16 päivänä.\n\nKuningas oleskeli Drottningholmissa, kun tämä surusanoma hänet\nsaavutti. Syvään huoaten otti hän vastaan kreivi Ribbingin, joka\noli ollut ylimmäinen palvelusta tekevä hovimarsalkka Lovisa\nUlrikan luona ja joka nyt, tuoden viimeiset terveiset ylhäiseltä\nhallitsijattareltansa, antoi kuninkaalle kirjeen, jonka leskikuningatar\noli kirjoittanut muutama päivä ennen kuolemaansa.\n\n— Kirje, — kuningas päästi armollisesti kreivi Ribbingin luotansa,\npyyhkien hienolla pellavaisella nenäliinallansa tuskasta kosteaa\notsaansa. — Mitähän äitinsä oli mahtanut hänelle kirjoittaa? Eikö hän\nja kuningas jo olleet sanoneet toisillensa kaikki?\n\nKuningas piti kirjettä kädessänsä, mutta häneltä puuttui voimaa sen\navaamiseen sekä lukemiseen ja aavistaen jotakin onnettomuutta, antoi\nhän sen ylikanslerille, vapaaherra Ramelille.\n\n— Lukekaa tämä kirje, pyysi kuningas, — ja selittäkää minulle sitte sen\nsisältö.\n\nKirjeen sisältö oli seuraava:\n\n \"Herra Poikani!\n\n Viimeisenä elämäni hetkenä tunnen kuinka vähän masentavalta tuntuu\n sellaisen maailman jättäminen, jota murheet ja mitä kurjin kohtelu\n on opettanut minua inhoamaan. Minun elämäni ura on loppunut ja teitä\n tulee minun kiittää siitä ilosta, jonka tunnen, että se on lopussa.\n Minun on ainoastaan vielä ilmoittaminen teille viimeinen tahtoni. Minä\n jätän kaiken irtaimistoni, hohtokiveni, kaikki, mitä minulla on tasan\n jaettavaksi nuorimman poikani ja tyttäreni välillä, ja jos te millä\n tekosyyllä tahansa liikutatte näistä vähintäkään, niin vaviskaa...\n minä lausun silloin kirouksen, jonka kiittämättömät pojat ansaitsevat;\n mutta jos te täytätte tahtoni, niin ei tämä tule teille tapahtumaan;\n minä jätän teille tunnonvaivat ja katumuksen, ainoat avut, jotka\n rikoksellisella on jäljellä. Myöskin suljen teidän suosioonne hovini\n ja köyhät hovipalvelijani, koska minulla on velkoja, jotka voivat\n tulla suoritetuiksi kahdella tai kolmella eläkeneljännekselläni, jos\n annatte niiden kestää kuolemani jälkeen. Sitä vastoin vapautan teidät\n hautajaiseni turhanloistavasta viettämisestä enkä soisi teidän suotta\n tuhlaavanne rahaa joutaviin menoihin. Olen teidän onnetoin äitinne.\n\n Svartsjö'ssä Heinäkuun 7 p. 1782.\n\n                                               Lovisa Ulrika.\"\n\nKun paroni Ramel oli tullut siihen kohtaan kirjeessä, jossa Lovisa\nUlrika lausuu pojallensa \"kirousta\" keskeytti kuningas hänet äkkiä,\nkysyen:\n\n— Kuinka, onko se peruuttamattomasti lausuttu?\n\n— Ei, teidän majesteettinne, vastasi hovikansleri, se on vaan\nperuuttamaton! siinä tapauksessa, jos teidän majesteettinne ei myönny\njättämään koko kuningatar-vainajan jälkeenjäänyttä omaisuutta\ntasanjakoon Fredrik-herttuan ja Sofia Albertina-ruhtinattaren välillä.\n\n— Jumalan kiitos, lausui kuningas, — sen te'en mielelläni!\n\nSittekun paroni Ramel jälleen oli sulkenut kirjeen kuninkaan\nsinetillä ja jättänyt sen hallitsijalle, meni hän ulos antaakseen\nFredrik-ruhtinaan päästä sisään. Kustaa-kuningas otti vastaan veljensä\nsangen ystävällisesti ja puhui myöntymällä kuningattaren testamentista.\nMutta herttua vastasi kiivaudella:\n\n— Se onkin parhain keino teidän majesteetillenne, sillä minulla on\njäljennös äitini kirjeestä, ja minä tiedän vallan hyvin, minkä ehdon\näitini testamenttiinsa on liittänyt. (26)\n\n— Mitä tämä on, veliveikeäni? Foi de gentilhomme, onpa verratoin\njulkeus puhua minulle sillä tavalla! Ei siinä kylläksi, että te\nriistätte minulta perinnön, te, kadehditte minulta myöskin sitä\nmielenrauhaa, jota tunsin sovittuani äitini kanssa... Niin, tepä olette\nkehottaneet häntä lausumaan kirousta ylitseni! Tepä olette lipevällä\nkielellänne tunkeneet minut pois hänen sydämestänsä! Väistykää luotani,\nväistykää!\n\n— Minä en tarkoita... tankkasi Fredrik-herttua hämillänsä.\n\n— Vaiti, te olette unohtaneet kuka minä olen, ja _että_ olen ilmaissut\nteille toivomukseni! Ei sanaakaan enää... minun tahtoni ja _käskyni_\non, että nyt menette! — Kustaa-kuninkaan silmät säkenöi, hänen huulensa\nvärisivät, ja koko hänen ruumiinsa vavahteli vihasta, kun hän nyt astui\nFredrik-ruhtinasta kohden, joka hätäisenä riensi ulos huoneesta.\n\nTämä kirje, jonka sisällöstä kuningas ei luullut kenenkään muun\npaitsi itsensä ja paroni Ramel'in tietävän — tämä kirje ei siis\nollutkaan mikään salaisuus! Suuttuneena, loukattuna ja vihastuneena\nkutsui hän sitte puheellensa paroni Ramel'in ja kerrottuansa tälle,\nmitä äsken oli tapahtunut, käski hän tätä kirjoittamaan määräyksen\nkansliapresidentille kutsumaan seuraavana päivänä koolle sotaneuvoston.\n\n— Minä annan sotaoikeuden tuomita veljeni, lisäsi kuningas, — hän on\ntehnyt itsensä syylliseksi tottelemattomuus- ja majesteettirikokseen!\n\n— Se on minun tahtoni ja se on muuttumatoin, keskeytti kuningas, jonka\ntummista silmistä leimusi vihan salamoita, samalla kuin hänen hienot,\nvilkkaat kasvonsa ilmaisi kaiken sen loukkauksen, jonka hän tunsi, ja\nojentaen kätensä Ramel'ia kohden, viittasi hän tätä heti noudattamaan\nantamaansa käskyä.\n\n— Suvaitkaatte ensin kuulla minun sanojani, sire, vastasi hovikansleri\nsyvään kumartuen, — vastaanväittämättä on Fredrik-ruhtinas rikkonut;\nmutta liikutettuna kun hän on kuningatar-vainajan kuolemasta, hän\ntuskin tiesikään, mitä sanoi, ja...\n\n— Hän tiesi sen varsin hyvin! Ei, tässä tarvitaan varoittavaa\nesimerkkiä! Minun veljeni, luulevat piakkoin voivansa kohdella minua,\nmiten mielivät; mutta minä tulen näyttämään heille kellä valta on,\nminullako vai heillä.\n\n— Vielä kerran rohkenen rukoilla teidän majesteettianne ajattelemaan,\nminkä huomion sellainen riitajuttu herättäisi ei ainoastansa tässä\nmaassa vaan koko Europassa. Sire, suvaitkaatte muistaa hänen olevan\nteidän veljenne!\n\n— Pitääkö minun siis suvaita kaikkea sukulaisiltani?... Niin, uskokaa\nminua, olenpa koettanut osoittaa maltillisuutta ja sitä olen tehnyt\nuseammassa kuin yhdessä tapauksessa, vastasi kuningas, jonka viha\noli muuttunut alakuloisuudeksi, ja joka nyt, avaten akkunan sepo\nseljällensä, jäi seisomaan sen ääreen, sekä miettiväisenä katseli\nulos ja vaipui ajatuksiinsa, joita paroni Ramel ei sanalla eikä\nliikkeelläkään rohjennut häiritä.\n\n— Huolimatta äitini viimeisestä kirjeestä ja siitä nurjamielisyydestä,\njota hän viimeisinä vuosina luuli omaavansa syytä pitää minua kohtaan,\nluulen hänen kuitenkin sydämensä pohjassa tunteneen hyväntahtoisuutta\nkohtaani, lausui Kustaa-kuningas, kääntyen äkisti huoneesen päin; —\ntätä hyväntahtoisuutta on hän tuhannet kerrat osoittanut, jatkoi hän\nvilkkaasti, ja viimeisinä elämänsä päivinä oli hän lempeä ja hyvä minua\nsekä poikaani kohtaan. Kirje, — kuninkaan otsa synkistyi, ja huokaus\nhiipi hänen huulillensa, — niin tämä kirje ei tullut häneltä... se\noli _tuolta_ eikä _häneltä_! Hänen mielensä ei ole voinut ajatella,\nmitä kätensä on kirjoittanut. Hän oli heikko, sairas, kuolemaisillansa\nja sellaisessa tilassa helppo saada taipumaan tekoon, jonka veljeni\narveli tulevan vaikuttamaan minuun, tulevan joksikin siteeksi minulle\nja vakuudeksi itsellensä anastamaan vääryydellä perinnön, perinnön,\njota en kuitenkaan tahdo kadehtia häneltä enkä sisareltani. Fredrik;\nja Sofia ovat aina olleet äitini rakkaimmat lapset... tämän hänen\nrakkautensa tähden ja meidän sovintohetken muiston tähden tahdon olla\nikäänkuin tätä kirjettä ei koskaan olisi ollutkaan, eikä siis Fredrikin\nloukkaustakaan.\n\nKustaa kuninkaan otsalle ilmautui hyväntahtoisuutta sekä ylevyyttä, ja\nkunnioituksen valtaamana lausui hovikansleri:\n\n— Jalo, suuri kuninkaani!\n\n- Fredrik ei ole, luullakseni, vielä kovin kaukana, virkkoi\nKustaa-kuningas lempeällä hymyllä; kutsukaa hänet heti tänne!\n\nVaikka olenkin kovassa rahan tarpeessa, en olisi kuitenkaan\ntahtonut muuttaa kirjaintakaan hänen testamentissansa... ei,\nsitä en ollut aikonut! ajatteli Kustaa-kuningas mielihyvillänsä,\nvarroten Itägötlannin herttuan tuloa.— Luuleeko hän minua kyllin\nhalpamieliseksi, ett'en täyttäisi lupaustani, jonka annoin kuolevalle\näidilleni! Ei, tämä menee liian pitkälle... häntä pitäisi rangaista!\nJos ei Kaarlo nyt olisi matkojen päässä, luulisin... mutta Ramel oli\nkaikessa tapauksessa oikeassa; riitajuttu olisi herättänyt liian suurta\nhuomiota, ja parasta on, että mailma luulee välisemme sovinnon äitini\nkanssa todelliseksi — ja sehän se olikin, sen halusta uskon! Hän oli\nviimeisillä ajoillansa kummallisella päällä, hän tuli epäluuloiseksi,\nja hänen entinen tahtonsa lujuus alkoi löyhtyä... siinä kaikki. Hänen\ntähtensä tahdon antaa anteeksi Fredrikille.\n\nJa tämä ajatus mielessänsä avasi hän sylinsä herttualle, joka rukoillen\nanteeksi, liikutettuna ja kalpeana sekä ääneensä nyyhkien heittäysi\nkuninkaan rinnoille.\n\n\n\n\nKOLMASTOISTA LUKU.\n\n\n— Älä sulkeudu kaipauksinesi huoneeseesi, Sofia, älä sulje kokonansa\noveasi maailmalta ja sen huvituksilta! kehoitti Södermanlantin\nherttuatar, tultuansa noin kuukausi Lovisa Ulrikan hautajaisten\njälkeen, joita surullisella juhlallisuudella oli vietetty heinäkuun\n31 päivänä, Svartsjöhön ja päästyänsä vihdoinkin ruhtinatar Sofia\nAlbertinan puheille, joka sairaana sekä ruumiiltansa että mieleltänsä\npuolittain makasi sohvalla ja nyt katkerasti itkien oli avannut sylinsä\niloiselle, hyvänsuovalle, helläluonteiselle ja nuorelle kälyllensä.\n\n— Ah, äitini kera menetin minä kaikki! kuiskasi Sofia Albertina.\n\n— Sepä oli ystävällistä puhetta meitä elossa olevia kohtaan! vastasi\nherttuatar hymyilevin suin ja kyyneleet kirkkaissa, sinisissä\nsilmissänsä. — Etkö siis pidä minusta niitäkään lukua, etkä miehestäni\nFredrikistä, etkä Kustaa kuninkaasta, etkä muista, jotka sielustaan ja\nsydämestään sinua lempivät!\n\n— Tunnen olevani sittekin niin yksinäni huokasi ruhtinatar?\n\n— Sitä et tekisi, jos sallisit meidän käydä sinua tervehtimässä ja jos\nsinä itse tahtoisit käydä meidän luonamme.\n\n— Minä olen liian sairas...\n\n— Luulottelua! Sinä olet elänyt niin yksinäisyydessä ja hiljaisuudessa\nnämät viimeiset vuodet, sinulla on ollut ikävää, että olet tullut\nsynkkämieliseksi... niin minäkin olisin tullut sinun sijassasi, enkä\nolisi voinut kestää.\n\nRuhtinatar painoi kätensä herttuattaren huulille, mutta tämä jatkoi:\n\n— Saat olla huoleti, en suinkaan tahdo sanoa mitään pahaa\näitivainajastamme. Tahdon vaan sanoa, ett'en olisi voinut kestää alati\nelämistä siinä suuruuden ilmapiirissä, joka oli hänen ympärillänsä...\nminä olisin tukehtunut. Niin, se kunnioitus, jota minä häntä kohtaan\ntunsin oli niin suuri, että olisin kuollut, jos olisin täydellä todella\nhänet suututtanut! Hän oli niin etevä kaikessa ja niin älykäs, hän oli\nsuurin kuningatar, kuin ruotsissa milloinkaan on ollut, mutta...\n\n— Niin, niin, mutta hän ei ollut onnellisin! Me, hänen lapsensa,\nannoimme hänelle monta murheen aihetta... voi, ett'en minäkään...\nmutta minä tiedän, ett'ei hänellä ollut ainoastansa neroa, hänellä oli\nsydäntäkin!\n\n— Mutta onnellinenkin on hän kuitenkin ollut yhdessä suhteessa...\n_hänen_ avioliittonsa oli onnellinen!\n\n— Oli, Charlotta-hyväni, — ruhtinatar puristi sääliväisyydellä\nherttuattaren kättä, — kullakin meistä on ilonsa ja surunsa!\n\nHerttuattaren silmät, jotka muutama silmänräpäys olivat näyttäneet\nvakaisilta ja murheellisilta, muuttuivat taaskin kirkkaiksi ja\niloisiksi hänen lausuessansa:\n\n— Niin, enpä tullutkaan tänne rasittamaan sinua omilla huolillani!\nKoetan ummistaa silmäni aviopuolisoni pieniltä vikuroimisilta\nja silloin kuin välttämättömästi _täydyn nähdä_... silloin olla\nanteeksiantavainen.\n\n— Sinä olet hyvänkurinen lapsi... ja tukehduttavalla kunnioituksellasi,\n— hiljainen hymy ilmausi Sofia Albertinan vaaleilla huulilla, — meidän\nkorkeasti autuaallista äitivainajaamme kohtaan olit sinä hänelle\nkuuliainen tytär. Sinun hellä hoitosi hänen viimeisen sairautensa\naikana, — ruhtinattaren ääni vapisi taaskin liikutuksesta — teki sinut\nrakkaaksi hänen sydämellensä, niin, vieläpä meille kaikillekin, eikä\nFredrik voi kylläksi puhua sinun uhraavaisesta lempeydestäsi!\n\nVieno puna oli näitä sanoja lausuessansa noussut herttuattaren poskille\nja onnen, milt'eipä autuaallisuudenkin ilmaus viipyi hänen sangen\nmiellyttävillä kasvoillansa, vastatessaan:\n\n— Fredrik liioittelee!... Ah, miten mieluista minusta on tietää teidän\npitävänne minusta!\n\n— Mutta nyt sinä tarvitset hiukan auringonpaistetta huoneesesi.\nHerttuatar ryhtyi tuumasta toimeen ja, vetäen ylös akkunoiden eteen\nlasketut verhot, jatkoi hän: — mielikin muuttuu alakuloiseksi, kun on\nnäin synkkää ihmisen ympärillä.\n\n— Päivä tekee pahaa silmilleni...\n\n— Kyllä ne siihen tottuvat. Myönnäpä vaan täällä huoneessa nyt olevan\npaljo hauskempaa... ja että itsekin tunnet mielesi samassa määrässä\nkeveämmäksi...\n\n— Ah, ei, Charlotta, todellinen murhe...\n\n— Ei sanaakaan enään tänäpäivänä omistasi eikä minunkaan\ntunteistani!... Mutta tosiaankin, onhan minulla sinulle tuhansia\nterveisiä Sofia Magdalenalta...\n\n— Noh?\n\n— Hän voi luonnollisesti hyvin asianhaarain mukaan, ja Kustaa-kuninkaan\nilo isänä on verratoin. Voitpa arvata hovissa olleen touhua viime yönä.\nKustaa-kuningas oli menemäisillänsä Sofia Magdalenan makuuhuoneesen\nmilt'ei Adamin puvussa. Onneksi hänet pysähytti joku, joka muistutti\nhänelle siellä sisällä olevan joukon naisia, jolloin hän äkkiä sai\nhousut ja syylingit jalkaansa sekä yllensä yönutun ja pitsejä, ja tässä\npuvussaan juoksenteli hän ympäris, ikäänkuin olisi ollut päästänsä\npilalla, sekä kysyi jokaiselta, jonka tapasi, jos tämä luuli lapsen\ntyttölapseksi? — kysymys, joka tietysti saattoi naiset kovin ymmälle.\n— Herttuatar nauroi jatkaessansa: — Schröderheim kertoi minulle\nsitäpaitsi heidän olleen sangen huonolla tuulella, koska heitä,\nkuten hän sanoi, herätettiin makeasta unestansa kello neljä aamulla;\nsuurimmassa kiiruussa pukeutuneina villahameisiin, yöviittoihin\nja harsoihin, ujoina tuon tapahtuman johdosta, kiihoitettuina\nisänmaallisuudestaan ja rakkaudesta tuohon suloiseen kuningattareen\nsekä puuttuen aikaa ja tilaisuutta pitämään vähintäkään huolta siitä,\nmitä ihmispuku päivänvalossa vaatii, saivat he lohdutusta ainoastaan\ntoistensa vajavaisuuksista, sillä onneksi olivat kaikki kuvastimet\nverhoilla peitetyt. (27)\n\n— Noh, entä lapsi?\n\n— Kustaa-kuningas ylvästelee siitä kuni taivahinen, ja jos saa uskoa\nhänen sanaansa, on poika koko jättiläinen terveyteen ja voimaan\nnähden... noh, niin, se on todellakin aika lapsi, ja ilo hänen\nsyntymisestänsä on korkeimmallansa.\n\n— Olenpa kovin mielissäni Kustaa-kuninkaan puolesta, — Sofia Albertinan\nlempeille kasvoille ilmestyi tyytyväisyyden vivahdus, ja hän jatkoi:\n— minä kirjoitan hänelle ja Sofialle... ei, älä kehoita minua käymään\nheitä tervehtimässä; vielä en voi enkä tahdokaan mennä vieraisille!\nMinun murheelliset kasvoni tulevat vaan häiritsemään iloa, mutta tule\nsinä välistä tänne, Charlotta, jos en, näet, sinultakin karkoita pois\nkaikkea iloa...\n\n— Sen sinä aivan varmaan to'et ja siksipä en tulekaan luoksesi, lausui\nleikillisellä hymyilyllä herttuatar, joka nyt meni pois, tullaksensa\njo parin päivän kuluttua jälleen, aikoen houkutella kälyänsä ottamaan\nosaa niihin huvituksiin, jotka, huolimatta leskikuningattaren\nnykyään tapahtuneesta kuolemasta, lyhensivät aikaa Kustaa-kuninkaan\nhovissa, joka ihastuksella oli ottanut tuon pienen perintöruhtinaan\nsyntymisen niiden murheenosoitusten poisheittämisen syyksi, joita\nleskikuningattaren kuolema oli vaatinut.\n\n— Tulen vain kuulustamaan, ai'otko yhä edelleenkin sulkeutua\nhuoneesesi? lausui herttuatar nojaten hellästi kälyynsä.\n\n— Sen a'ion tehdä, Charlotta, vastasi ruhtinatar, jonka sitä ennen\nterveyden purppuroimilla poskilla nyt oli läpikuultava kalpeus, ja\njonka ennen niin veitikkamaisissa silmissä nyt oli lempeä alakuloisuus,\nsamalla kuin hiljainen murhe levitti ikäänkuin hunnun koko hänen\nolentonsa yli, jonka vuoksi tuon vilkkaan ja tuntehikkaan herttuattaren\nmieli täyttyi todellisesta levottomuudesta.\n\n— Minä en laisinkaan kaipaa näitä huveja, jatkoi ruhtinatar, — näitä\nhuveja, jotka minusta tätä ennen olivat niin viehättäviä ja joista sinä\nnyt niin vilkkaasti kerrot.\n\n— Sinun itsepäisyytesi on yhtä parantumatoin kuin perisyntikin,\nvastasi herttuatar; — niin sinun pitää päästä pois tästä Svartsjöstä,\njonka jylhät maisemat ja muistot yhtenä suorastansa lyhentävät sinun\nelämääsi! Sinun pitää päästä pois unohtamaan itsesi ja haaveilusi; ja\nsaadakseni sinua siihen, en tiedä enään muuta kuin yhden keinon.\n\n— Ja tämä keino?\n\n— Kustaa-kuninkaan täytyy _käskeä_ sinua! Kuningastasi täytyy sinun\n_totella_, jos ei sinun käsityksesi alamaisen velvollisuuksista...\n\nRuhtinatar hymyili:\n\n— Ei, ei, siinä tapauksessa minun täytyy totella!\n\n— Nyt olet sinä jälleen palautettu elämään, iloon ja meidän\nkeskuuteemme...\n\n— Mutta enpä luule Kustaa kuninkaan tulemankaan käskemään; hän tulee\nkunnioittamaan niitä tunteita, jotka vielä estävät minua ottamasta osaa\nteidän juhliinne.\n\nTämä Sofia Albertinan yksinäisyys ei kuitenkaan ollut\nKustaa-kuninkaalle mieluinen. \"Riemun kuninkaasta\" oli käsittämätöintä,\nkuinka joku tahallansa voi sulkea itsensä yksinäisyyteen ikäänkuin\nmietiskelemään suruansa; ja sittenkuin hän turhaan oli koettanut\nsaada häntä olemaan läsnä Suurta Operaa (28) avatessa, ilmoitti\nhän myöhempään syksyllä, että hänestä olisi sangen mieluista, jos\nruhtinatar seurueneensa tahtoisi oleskella jonkun aikaa Gripsholm'issa.\nSofia Albertina huomasi täytyvänsä totella tätä viittausta; hänen\nseuruessansa syntyi äkkiä eloa ja liikettä; \"huvitus\"-sanalla oli\nkaikkia viehättävä voima; he olivat mukautuneet silloisiin oloihin\nja ottaneet osaa ruhtinattaren kaipaukseen, mutta toivo, että tämä\nhiljainen yksinäisyys nyt olisi lopussa, täytti kaikkein rinnat\nriemulla, eikä Magdalena Rudenschöld ollut se, joka vähimmin riemuitsi\nsen vaihettelevaisuuden johdosta, jonka sellainen matkustaminen tulisi\ntuottamaan. Innokkaana ja iloisena auttoi hän kamarineitsyttansä\njärjestämään niitä pukuja, jotka hän aikoi ottaa mukaansa; sillävälin\nteki hän palvelusta ruhtinattarelle, joka hymyili nähdessään hänen\nhilpeää vilkkauttansa.\n\n— Minä huomaan nyt — lausui ruhtinatar olleeni kovin itsekkäinen, kun\nsuljin itseni niin kauan yksinäisyyteen.\n\nMagdalena kiiruhti vakuuttamaan häntä asian päinvastaisuudesta ja\ntahtoen olla hallitsijattarellensa mieliksi, riensi hän anssariin\nsitomaan hänelle komeata kukkakiehkura.\n\nTämä päivä, joka oli määrätty lähtöpäiväksi Gripsholmaan, oli\nauringonpaisteinen ja kirkas Lokakuun päivä; sitä ennen oli sadellut\nnoin viikon päivät, käytävät Svartsjön linnan ympärillä kimaltelivat\nvesilätäköistä ja heleänkeltaiseen vivahtavissa puissa suhahteli\nhiljaa, Magdalena, joka oli avannut anssarin oven, hengitti noita\nvirkistäviä tuoksuja, jota silloin tällöin leimusi hänen vastaansa,\nmissä hän uutterana ja palavissansa etsi kauniimpia kukkasia. Tuo\nnuori hovineiti oli täynänsä iloa; hänen ajatuksensa viipyivät niissä\njuhlallisuuksissa, joilla huhu tiesi kertoa kuninkaan aikovan viettää\nsisarensa tuliaisia, ja Magdalena — tulisiko hänkin huomatuksi ja\nihailluksi?\n\nHymyily leikitteli hänen täyteläisillä huulillansa, ruusut hänen\nposkillansa kilpailivat punassa ja vienoudessa niiden kukkain kanssa,\njoita hän taittoi, tieto hänen viehätysvoimastansa täytti hänen\nsielunsa ja loi hänen sinisiin, vilkkaisiin silmiinsä lisää kirkkautta\nja loistoa.\n\nKukkakiehkura oli pian valmis, ja rientäen palajamaan ruhtinattaren\nluokse juoksi Magdalena metsävuohen nopeudella eteenpäin, kun hän\näkkiä, päästäen kimakan hätähuudon, vaipui leveöille kiviportaille;\nkukat putosivat hänen kädestänsä, ja hänen vilkas riemunsa muuttui\nkyyneleiksi. Magdalena oli nyrvähyttänyt jalkansa. Hän, äsken niin\nhymyilevä ja veitikkamainen, istui nyt murheellisena ja yksinänsä,\nkunnes kreivitär Rudenschöld, jota ruhtinatar huolellisesta\nhyväntahtoisuudesta oli lähettänyt tuomaan, saapui hänen luoksensa.\nJätettynä äitinsä hellään hoitoon, kärsi Magdalena niin hyvin, kuin\nvoi, tuskaa jalassansa sekä toteutumatta jääneistä toiveista ja\naikeistansa.\n\n\n\n\nNELJÄSTOISTA LUKU.\n\n\nTuo laskiaishuvien tapainen juhla, jonka kuningas oli toimeenpannut\nsisarensa huviksi ja vihkiäksensä hänet samalla Quedlinburg'in\nluostarin pääjohtajattareksi, oli ollut erinomaisen onnistunut ja\nhauska sekä todellakin muutamaksi hetkeksi temmannut ruhtinattaren\nsurullisista ajatuksistansa; mutta hän kieltäytyi kuitenkin\nitsepintaisesti ottamasta osaa mihinkään uuteen huvitukseen. Hoviväki\nei voinut kylläksi ylistellä Schröderheimin oveluutta eikä Armfeltin\nviehätysvoimaa Magdalenalle, joka halulla kuulteli niitä juttuja, joita\nhänelle Gripsholmin oloista kerrottiin.\n\n— Koko maailma ihmettelee tuota Armfelt'ia lausui hän piloillansa, —\nnäyttääpä ikäänkuin epäsuostuisa onni aina tahtoisi estää minua häntä\nkohtaamasta, jott'en parahimmalla tahdollanikaan voi ottaa osaa tähän\nihastukseen.\n\nMagdalenan täytyi kuitenkin yhä pysyä alallansa, ja nytpä kävi\nruhtinatar joskus nuorta hovineitiänsä tervehtimässä, ja täynänsä\nlempeyttä sekä hyväntahtoisuutta tiedusteli hänen vointiansa. Tämä\nhiljaisessa yksissä elelemisessä vietetty talvi liitti Magdalenan\nlähemmin ja kiinteämmin hallitsijattareensa, vaikka hän, jo\ntäydellisesti parantuneena, välistä ikävöi kaikella nuoruuden\nmaltittomuudella sitä aikaa, jolloin maailma huvillensa taaskin olisi\nhänelle avoinna. Tätä ikävöimistänsä koetti hän kuitenkin salata\nruhtinattarelta, joka niiden huvitusten pyörteiden koskemattomana,\njoiden keskellä kuningas oli vaikuttavana voimana, vietti aikojansa\nlujasti päättäneenä, että hän itse sekä hänen hoviväkensä eleleisivät\nhiljaisessa yksinäisyydessä, niinkauan kuin suruvuosi hänen niin\nsuuresti rakastetun ja kaivatun äitinsä jälkeen kestäisi.\n\nKuninkaan aika kului nyt kuten ainakin tuhansissa eri puuhissa.\nHallintotoimia; sodan hankkeita ja salaisia varustuksia;\nkunnianhimoisia, valtioviisaalla sukkeluudella toimeenpantuja\naikeita, tehdäksensä vaikutusvoimansa tuntuvaksi milt'ei jokaisessa\neuropalaisessa hovissa: mietiskelyjä saada Puola tunnustetuksi\nvanhaksi Vasan suvun perintömaaksi; näytelmiä, näyttämö-, tanssi- ja\nkirjailijatointa; komeata esiintymistä kuninkaana ja pieniä huviretkiä\ntuntemattomana; samppanjakemuja, naamiaisia, tanssi-iltamia, julkisia\naterioimisia, joissa hovitapoja mitä ankarammin noudatettiin, ja\nyksityisiä, hauskoja sekä vallattomia kekkerejä; — jokseenkin\ntuollaista oli Kustaa III:n viettämä elämä, mutta huolimatta näistä\nvaihettelevista toimista ja huveista heräsi välistä hänen sielussansa\nkalvava levottomuus, joka tuotti hänelle synkkiä aavistuksia\ntulevaisista onnettomuuksista.\n\nSellaisella hetkellä tapasi hänet valtiosihteeri Elis Schröderheim,\njoka tuli esittelemään hänelle eräitä tärkeitä asioita.\n\n— Ei nyt, Elis, lausui kuningas keskeyttäen, — minulla on muuta\nmiettimistä! Katarina-keisarinnalta olen tänään saanut ikävän kirjeen,\njatkoi hän hetken vaijettuansa: — minä ai'on siihen vastata... häntä\nei saa loukata, mutta samalla en väisty tuumaakaan omista aikeistani.\nOlinpa varomatoin, antaessani hänen aavistaa hankkeitani. Se ajatus,\nettä minun... että Ruotsin valta voisi lisääntyä, on hänelle\nsilmätikkuna. Hän tahtoo välttämättömästi saada Tanskaakin Ruotsin ja\nVenäjän välillä olevaan \"perheliittoon\" mutta minä en sitä tahdo, tämä\nmaa on suljettava siitä pois. Vaan ei hiiskaustakaan kenellekään hänen\nja minun välisistä suhteistamme; minä tahdon että kansa luulee niiden\nolevan mitä parhaimpia.\n\nKuningas vaipui vähitellen yhä syvempiin mietteisin, jolloin hän\nastuskeli edestakasin; vihdoin kohtasi hänen loistavat silmäyksensä\nSchröderheim'iä, ja pysähtyen hänen eteensä jatkoi Kustaa-kuningas:\n\n— Ei, minun täytyy omin silmin saada selville Europan todellinen asema!\nSen valtiollinen elämä on vielä mitä suurimmassa sekasotkussa; mutta\nvuoden sisään taitaa kaikki ruveta selvenemään. Minun täytyy päästä\nkaikkein valtiollisten tointen ja kiekahduksien keskustaan, jossa\nminun on helpompi saada hyötyä olosuhteista kuin täällä (29). Sanalla\nsanoen, minun täytyy matkustaa, sitä olen jo kauan ajatellut! Täällä\nkotona vallitseva yksitoikkoisuus kiusaa minut kuoliaaksi! Niin, sinä\nnaurahdat, Elis, mutta elämä täällä on ijäti yksitoikkoista, jolla ei\nenään ole minulle mitään viehätysvoimaa eikä hauskuutta, eikä se enään\nvoi miellyttää minun ajatuksiani. Loukkaantunut käsivarteni (30) vaatii\nPisan kylpyjä; yleisön silmissä on tämä tekosyy riittävä matkaani,\njonka haluan tehdä sekä valtiollisista että muistakin syistä... Niin,\nminun on ottaminen selvä koko tuosta vapaamuurarien järjestelmästä,\njossa Kaarlo-veljeni on niin vilpas osanottaja. Tahdon tavata tuota\nvallankärkkyjää ja tulla hänen kauttansa koko yhdistyksen johtajaksi;\nminä haluan päästä sen perille, mitä heidän keskuudessansa toimitaan.\nSe kumminkin on varma, että tässä maassa sen vaipan alla piilee\nvaltiollisia hankkeita, ja olenpa luvannut itselleni... niin, selvyyttä\nkaikessa!\n\nKuningas vaikeni ja näytti yhä enemmän vaipuvan syviin ajatuksiin;\nhymyily, joka hänen puhuessansa oli karkkaantunut hänen huuliltansa,\nei näyttänyt tahtovan palata, eikä mitään auringonpaistetta ollut\nniissä silmäyksissä, joita hän hajamielisen näköisenä väliin heitti\nsuosikkiinsa, joka ystävän säälillä ja alamaisen kunnioituksella\nvihdoin lausui: — Jalo kuninkaani, te olette murheissanne.\n\n— Minä ajattelen tulevia aikoja ja niitä, jotka ovat menneitä, vastasi\nkuningas; — minun hallitusajastani on kymmenen vuotta kulunut, kymmenen\nonnellista vuotta, Elis; mutta minkähänlaisia tulevaiset tulee olemaan?\n\n— Teidän majesteettinne viisaan hallinnon kautta tulee tulevaiset\nolemaan yhtä onnellisia maallemme kuin teidän majesteettinne itsekin.\n\n— Minä luotan täydellisesti kansan rakkauteen; minä tiedän olevani\nsen lemmityinen, ja tämä tieto on minun suurin onnellisuuteni\nja kunniani... mutta sittekin, Elis, en voi irroittaa itseäni\nahdistuksesta, joka synkkänä hiipi ympärilläni... onhan nyt tuo\nonnetoin Maaliskuu... tuntuu ikäänkuin jotakin kauheata olisi minulle\ntapahtumaisillansa, ja minä kysyn alituisesti: koska, missä ja miten?\n\nKuningas oli tarttunut Schröderheim'in käsivarteen, ja alkaen\nlevottomasti astua hovin huoneiden laattiata, jatkoi hän:\n\n— Ja kun tähän tulee lisäksi nuorimman poikani sairaus... niin,\ntiedäthän kuinka rakas hän minulle on, ja mitä toiveita minulla on\nhänestä! Mutta minä en saa kauan pitää häntä Elis; lääkärit ovat sen\nminulle sanoneet. (31) Tämä on onnetoin kuukausi minulle ja minun\nsuvulleni. Minulle on julkisesti sanottu ja salaisesti kuiskattu, että\nminun pitäisi varoa Maaliskuuta... oma tunteeni, Elis, sanoo minulle,\nettä tällä ennustuksella on perustusta. Minä tunnen tulevani ennen\naikaani temmatuksi täältä pois, jollakin julmalla tavalla.\n\n— Kartoittakaa nämät surulliset ajatuksenne, teidän majesteettinne,\npyysi Schröderheim, mitä ankarammasti hämmästyneenä kuninkaan\nlevottomasta katsannosta.\n\n— En voi niitä karkoittaa, en tällä kertaa... väliin se minulle tosin\nonnistuu, mutta tässä silmänräpäyksessä olen ikäänkuin masennettu.\nTämä on yksi minun raskaita hetkiäni, sellaisia minulla on monta...\nolenpa mielissäni, Elis, että sinä nyt olet luonani! Mutta kun raskain\nhetki tulee, onkohan minulla silloin kylläksi voimaa kestämään\nkohtaloani? Tulenkohan silloin olemaan yksinäni ja hyljättynä,\nvai ystävien ympäröimänä? — lausui kuningas, joka huokaillen ja\nkyyneleet silmissänsä pysähtyi katselemaan Kaarlo Stuartin kuvaa.\nOsoittaen tätä jatkoi hän: toivon mieluummin saadakseni kuolla, kuten\ntämäkin, mestauslavalla, kuin tulla surmatuksi jonkun Damiens'in tahi\nRavaillac'in kädellä. (32)\n\n— Jumalan avulla ei sellainen hetki milloinkaan ole tuleva! Oi, sire,\noman menestyksenne takia älkäätte antautuko sellaisiin synkkiin\nmielikuvitteluihin!\n\n\n\n\nVIIDESTOISTA LUKU.\n\n\nKuninkaan levotoin mieli, hänen halunsa yhä vaihetteleviin huvituksiin\nja hänen aina uusille hankkeille altis sekä haaveileva sielunsa kuin\nmyöskin halunsa olla osallisena Europan tärkeiden asiain ratkaisussa,\nkaikki nämät yhtenä pakoittivat häntä tekemään tuon ai'otun matkan\nItaliaan.\n\nKuningas lähti Syyskuussa ruotsista. Valikoima oppineita, nerokkaita\nja miellyttäviä miehiä oli hänen seuruessansa, ja ihmettelyllä\nkiinnitti Europa huomionsa sellaisiin nimiin, kuin, Adlerbeth, Sergel,\nvaltioneuvos Kaarlo Sparre, paronit Taube, Armfelt, Essen ja kreivi\nAksel Fersen.\n\nRuotsiin tuli kuninkaan matkalta silloin tällöin sanomia. Uutisten\njoukossa kerrottiin etenkin kuninkaan kohtaamisesta Itävallan keisaria\n(33), jonka samoinkuin Venäjänkin hallitsijattaren luultiin olevan\nerinomaisen ystävällisellä kannalla Kustaa-kuninkaan kanssa, joka\nhuomasi edun siitä, että yleisö luulisi hänen olevan liitossa sekä\nVenäjän, Itävallan että Ranskankin kanssa; sillä vaikka kuninkaan\nuhkarohkeat sotahankkeet Tanskaa vastaan olivat lykätyt tuonnemmaksi,\noli hänen mielitekonsa kuitenkin aina tälle suunnalle, ja hän vartosi\nainoastansa tilaisuutta ryhtyäkseen siihen sotakintaasen, jonka hän\ntoivoi itsellensä tulevan heitetyksi.\n\nKaikki nämät rohkeat hankkeet eivät kuitenkaan häirinneet\nKustaa-kuningasta, joka täysin määrin nautti matkansa tarjoamien\nseikkailujen ja huvitusten vaihettelua. Kuningas huvitteliihe\nulkomailla, ja hovi osasi hallitsiansa poissa ollessa lohduttaa\nitseänsä, tämä iloinen, loistava, irstainen ja huikentelevainen;\ntotuttujen tapojen ja menojen julkisuudelta suojaama hovi, ei voinut\ntulla toimeen ilman niitä huveija, joihin se kerran oli tottunut, ja\njotka olivat sen menestymisen pohjana. Kuningatar ja herttuatar pitivät\niltamia, kemuja ja tanssiaisia Tukholman linnassa, ja ruhtinatar, joka\nnyt oleskeli Fredrikshovissa, alkoi ottaa osaa näihin huvituksiin\nja keräsi itse iloisen ja miellyttävän seurueen ympärillänsä. Onnen\netsiminen, juonet ja kateus olivat vanhan tavan mukaan vaikuttamassa,\nja aatelisten vaatimukset saada yhteiskunnassa kaikenmoisia etuja sekä\nkuninkaallisten suosio aatelisia kohtaan olivat nyt yhä samat kuin\nkuninkaan kotona ollessakin:\n\nNäissä hovipiireissä loisti nyt Magdalena Rudenschöld erinomaisen\nkauneutensa täydessä kukoistuksessa; hänen ilomielisyytensä oli\nvilkas ja hänen olentonsa mitä miellyttävin yhteydessä luonnollisen\nhilpeyden sekä liikuntojen notkeuden kanssa, jotka olivat täynänsä\nsuloa, ja hänessä oli viehättävä huolettomuus, joka vaikutti\nhurmaavaisesti; hänen ihailijainsa joukko lisääntyi lisääntymistänsä.\nSellaiseksi kuin hän oi kuvitellut itsellensä elämää, sellaiseksi\nse oli hänelle kehittynytkin, huikaisevaksi, huumaaviin huvituksiin\nyhtyneeksi leikiksi ijäti hymyilevällä toivolla, ruusuntuoksulla ja\nihanuudella, — sen arkipuolia, pettyneitä toiveita, ryppyjä, ikävää\nja huolia, murheita sekä kyyneliä ei hän koskaan ajatellutkaan; hänen\nonnellisuuden unelmiansa ei mikään häirinnyt, ja vapaana sekä hymyillen\notti hän vastaan niitä ihailuja, joita hänelle suotiin, samalla kun hän\nteki pilaa niistä tunteista, joita hän oli herättänyt.\n\nKaikkein näiden huvituksien keskellä, joihin Magdalena nuoruuden\nihastuksella otti osaa, saapui hänelle tieto isänsä äkillisestä\nsairastumisesta, ja hän riensi tämän kuolinvuoteelle.\n\nPerille tultuansa tapasi hän koko perhekunnan kokoontuneena kreivin\nmakuuhuoneessa. Hänen päänalustansa ääressä istui kreivin puoliso,\ntarkaten hänen pienimpiäkin liikkeitänsä. Silloin tällöin pyyhkien pois\nsilmistänsä kierivät kyyneleet, nojasi hän päänsä vanhemman tyttärensä\nrinnalle. Tämän aviomies, paroni Ehrenkrona, sekä valtioneuvoston\nkaksi poikaa, Thure ja Pentti, istuivat murheellisina ja vaitonaisina\nvuoteen vastapäätä olevalla sohvalla Akuttimet olivat lasketut akkunain\neteen, ja lähellä niitä seisoi Magdalenan imettäjä ja tipahutteli\nrohtoja lusikkaan, joita hän huolestuneella katsannolla pahoitti\nkreivitärtä nauttimaan. Synkkä puolihämärä vallitsi tässä huoneessa,\njohon Magdalena nyt rientäen tuli, jolloin isänsä ojensi väsyneet\nkäsivartensa häntä kohden. Juhlallinen äänettömyys vallitsi; tuo\nkuolemaisillansa oleva isä ja puoliso oli äsken lausunut läsnäoleville\nviimeiset jäähyväisensä.\n\nMagdalenan nähdessänsä tuikahti vielä kerran elämän kypenä tuon\nijäkkään miehen silmissä, ja hiljaisella äänellä lausui hän:\n\n— Sinuakin sain vielä nähdä... niin rakas lapseni... kohta on sinun\nisäsi poissa, mutta yksi elää, joka valvoo ylitsesi ja joka ojentaa\nsuojelevan kätensä kaikkein yli; hänestä tulet saamaan varmemman tuen\nkuin se on jonka nyt menetät... Magdalena... Herra siunatkoon sinua nyt\nja ainiaan.\n\nEnsi kerran eläessänsä heräsi nyt Magdalenassa aavistus, että ne huvit,\njotka hän oli jättänyt olivat ainoastansa tyhjyyttä ja turhuutta, ja\nettä korkeampaakin ja jalompaa oli olemassa kuin tuo miellyttämisen\ntaito ja tuo kilpaileminen voittaa toisensa komeudessa. Raskas huokaus\nkuului hänen huuliltansa, isänsä hervotoin käsi lepäsi hänen päänsä\npäällä ja notkistuen polvillensa sekä nyyhkien vaipui hän vuoteen\nviereen.\n\n— Kaikkina elinpäivinäni, — jatkoi kuoleva olen koettanut toimia\nniin, ett'ei katumus koskaan ole häirinnyt sieluni rauhaa...\nkunniassani ei ole yhtään tahrapilkkua... jospa te, rakkaat lapseni\nviimeisellä hetkellänne voisitte sanoa samaa itsestänne! Hän vaikeni\nmuutaman silmänräpäyksen ja huokui raskaasti, jonka jälkeen hän yhä\nkatkonaisemmalla ja epäselvällä äänellä jatkoi: — Rehellisesti ja\nuutterasti olen koettanut täyttää velvollisuuksiani; mutta mitä\nhyödyttävät kaikki minun pyrintöni, jos ei Jumala minua armahda!\nTäynnänsä syntiä ja heikkoutta vaivun minä edessäsi rukoukseen, oi\nHerra...\n\nPidättäen hengityksensä, jott'eivät menettäisi sanaakaan, kuultelivat\nhäntä puolisonsa ja lapsensa. \"Synnintunnustus\" kuului nyt ääneen\nja selvästi kuolevan huulilta, ja puoleksi tukahtuneella 'amen'ella\nsulkeutuivat ne ijäksi.\n\n\n\n\nKUUDESTOISTA LUKU.\n\n\nOleskeltuansa lähes yhden vuoden ulkomailla, palasi Kustaa-kuningas\nElokuun 2 päivänä Tukholmiin. Tuo uhkaava ilmoitus, että Tanska\nkuin myöskin Venäjä varustelivat, joudutti hänen kotiinpalajamista.\nHyökkäystä Tanskaa vastaan ei kuningas tällä hetkellä ajatellut; sen\nsijaan alkoi hän miettiä ja puuhailla keinoja tämän valtakunnan suosion\nsaavuttamiseksi.\n\nSill'aikaa kun nämät todellisen vaaran uhkaukset panivat kuningasta\nmietiskelemään ja hän mitä innokkaimmin ajatteli näiden poistamista,\nei häntä kuitenkaan mikään estänyt antaumusta nyt kuten ainakin\nseuraelämän sulolle sekä hänen tavallisille huvituksilleen ja\najanvietoillensa.\n\nMuutama viikko kotiin palajamisensa jälkeen kutsui hän veljensä ja\nsisarensa hovineen Drottningholmiin. Tämä antoi nyt aihetta muutamiin\njuhlallisuuksiin, joihin Magdalena Rudenshöld'kin valmistelihe\nosalliseksi.\n\nSinä päivänä, jona ruhtinatar saapui huvilinnaan, piti kuningatar\nsuuret kemut. Kuningas oli palannut, ja kansan tarvitsi saada\nnähdä tuota kuninkaallista komeutta; se oli jälleen saanut takasin\njumaloimansa hallitsijan ja tulisi nyt saamaan ilon nähdä hänet koko\nvaltansa mahtavuudessa ja koko sen majesteetillisessa loisteessa.\n\nNiissä pidoissa, joita tavallisesti vietettiin ennen tuota julkista\nkansan silmissä esiytymistä ja joita kuningatar tänä päivänäkin vietti,\nnoudatettiin mitä juhlallisimpia hovitapoja. Eräässä pöydässä pelasi\nkuningatar, katrillia (erästä korttipeliä) virkamiesten kanssa, joilla\nvähintänsäkin oli kenraalin arvo. Nämät antoivat _seisovallansa_ kortit\npelikumppaleillensa ja joka kerta syvästi kumartaen kuningattarelle.\nKun korttein jakaminen tuli hänen vuorollensa, teki tämän toimen\npäivystäjänä oleva kamariherra, joka sen varalta koko pelin kestäessä\nseisoi hänen tuolinsa takana sekä pelin lopussa kuningattaren\npuolesta maksoi tahi otti vastaan rahat. Kuningas pelasi _kolmea- ja\nneljänkymmentä_ (jonkinlaista uhkapeliä korteilla) eräässä vihriällä\nveralla peitetyssä, pitkässä pöydässä. Samassa silmänräpäyksessä kuin\nkuningas työnsi tuolinsa pöydän äärestä, lopetti kuningatarkin pelinsä\njo nousi pois pöydästä, vaikka kortteja paraikaa olisi jaettukin. Peliä\nkesti noin tunnin verran tahi viisi neljännestä. Kun sitte julkista\naterioimista pidettiin, istuivat nuot kuninkaalliset henkilöt pöydän\npitkällä puolella, ja vastakkaisella puolella seisoi hovijunkkari, joka\nleikkeli ja asetti pöytään ruokia.\n\nHoviseurue seisoi puoliympyrässä vähän matkan päässä, vaarinottaen\nkunnioitusta osoittavaa vaitonaisuutta Kuningas nyökkäsi milloin\nyhdelle, milloin toiselle ja viittasi milloin yhtä, milloin toista\ntulemaan luoksensa. Nämät seisoivat juttelun kestäessä kumarruksissansa\nkuninkaan istuimen takana ja vetäytyivät sitte vähitellen takaisin\ntoisten piiriin; jotakuta toista viitattiin jälleen tulemaan j.n.e.\nMuille ei annettu yhtään illallista näissä julkisissa aterioimisissa,\njoihin yleisöä päästettiin katselijoiksi. (34)\n\nHeti ruhtinattaren tultua saapui kuningas parhaimman suosikkinsa,\nparoni Kustaa Mauritz Armfelt'in, seuraamana. Kuninkaan lausuttua\nsisarellensa tervetuliaiset tuolla miellyttävällä tavalla, joka oli\nhänelle omituista, ollessansa hyvällä tuulella tahi tahtoessansa\nviehättää, lähestyi paroni Armfelt ruhtinatarta. Magdalena Rudenschöld\nseisoi aivan ruhtinattaren takana ja kuultuansa Armfelt'in nimen,\ntämän nimen, joka jo oli herättänyt hänen uteliaisuuttansa, vetäytyi\nhän hiukkasen syrjään, nähdäksensä tätä miestä, jota kaikki olivat\nmaininneet niin kauniiksi, niin vastustamattomaksi; hänen silmänsä\nkiinnittyivät paroniin, ja kohdaten hänen silmäyksensä keskeytti tämä\nkohteliaan puheensa ruhtinattarelle ja lisäsi ainoastansa: \"Teidän\nkorkeutenne hovi on tullut kauniimmaksi.\"\n\nTämän julkisen imartelemisen kuultuansa ja nähdessänsä sitä ihailua,\njoka ilmestyi hänen silmäyksissänsä nousi heleä puna Magdalenan\nposkille, ujo kainous valtasi hänen sielunsa, hänen sydämensä sykki\nmilt'ei kuuluvasti, ja hän vetäytyi jälleen ruhtinattaren seljän taakse.\n\nMikä ihmeellinen viehätysvoima oli hänen tummanripsisissä, sinisissä\nsilmissänsä, voima, jonka vaikutuksen Magdalena tunsi kauan\nsittemminkin, kuin hän oli kääntynyt poispäin hänestä, ja joka täytti\nhänen sielunsa sanomattomalla autuudella.\n\nHetket kuluivat. Kaikesta mitä hänen ympärillänsä tänä ehtoona\ntapahtui, tiesi hän vaan sen, että paroni Armfelt usein oli\nhänen läheisyydessänsä ja että hän väisti tätä kuin myöskin että\nmielittelevät naiset hymyillen kuultelivat hänen korupuheitansa,\nsamalla kuin hänen silmäyksensä usein etsivät Magdalenaa.\n\nLemmen aamurusko oli noussut hänen sydämessänsä ja loi heijastustaan\nhänen poskillensa, sytytti auringon loistoa hänen silmiinsä; hänen\nhipiänsä oli huikaisevan valkoinen, ja huulensa paisui purppuraisina\nsekä hänen tukkajauhoilla tiputellut hiuksensa vivahtelivat kullalta.\nMitähän hän Magdalenasta piti? Olikohan hän paronin mielestä todellakin\nkaunis?\n\nMagdalenan täytyi heittää silmäys kuvastimeen. Hän kohtasi tämän\nsilmäyksen ja hymyili: tiesikö hän, mitä Magdalena ajatteli, ja pitikö\nhän lukua tämän ajatuksista hänestä?\n\nJuhlallisuus sekä tuo julkinen aterioiminen oli loppunut.\nTukholmalaisia sekä vieraita maaseutulaisia oli velvollisuutensa mukaan\nsaapunut näkemään rakastamaansa hallitsijaa ja koko hänen komeuttansa.\nMagdalena ei ollut huomannut tuskin mitään tästä kaikesta, ja nyt oli\nhovi ko'olla kuningattaren yksityisessä huoneustossa.\n\n— Ilma on ihana tänä iltana... menemmekö puistoon kuuvalossa\nkävelemään? kysyi kuningas.\n\nEsitys herätti yleistä mieltymystä, ja muutaman minuutin kuluttua\noli tuo äsken niin tyhjä puisto täynänsä kävelijöitä, joiden iloiset\nlauselmat ja leikilliset pilapuheet häiritsivät yön hiljaisuutta.\n\nKorkealla taivaalla kuumottava kuu loi valoansa suhisevien puiden yli,\ntunki näiden oksien väliin, ja noilla leveillä puukujilla ja käytävillä\nhäälyi leikkiviä varjoja ja sinertäviä säteitä.\n\nNuot monet suihkulähteet, joita siihen aikaan oli Drottningholm'in\npuistossa heittelivät väräjäviä kristalleja vaskisen kuvapatsaiden\nyli, nuot marmorialtaiden edessä olevat, syyskukista taidokkaasti\nmuodostetut kummut levittivät valjun tuoksun ympärillensä.\n\nHengittäen kukkain tuoksua seisoi Magdalena nuoren tyttöjoukon\nkeskellä. Hän koetti karkoittaa itsestänsä niitä ajatuksia, jotka\nkoko tämän illan olivat tehneet hänet niin tavallista erilaiseksi,\njotka olivat muuttaneet hänen vilkkaan puheliaisuutensa vaitioloksi ja\nikäänkuin tuudittaneet hänet outoihin, epämääräisiin unelmiin, joilla\nei ollut mitään suuntaa, vaan joissa oli yksi ainoa varmuus, se näet,\nettä Kustaa Mauritz Armfelt ihmetellen oli häntä silmäillyt.\n\nHän, jolla oli kyky miellyttää ketä tahtoi... hän oli siis _tahtonut_\nhäntä miellyttää?\n\nSen vilkkaan pakinoimisen ajalla, johon Magdalenakin nyt otti osaa,\nleijaili tämä ajatus lakkaamatta hänen mielessänsä; yht'äkkiä hän\nvaikeni, hiekka kirisi hänen takanansa ja hän kuuli läheneviä\naskeleita. Aavistuksensa sanoi hänelle, kuka tulija oli; tyttöjoukko\nhajosi, ja Armfelt sillä ritarillisella ryhdillä, joka hänellä oli\nomituinen, seisoi tervehtien Magdalenan edessä.\n\n— Te, nuoret immet, olette mieluummin kukkien parissa: — vertaistensa\nseurassapa parhain viihtyykin.\n\n— Perhoset leijailevat kukkien ympärillä, ja siksipä te, paroni\nArmfelt, etsittekin nuorten impien seuraa, lausui kreivitär Vrede, joka\nseisoi Magdalenan läheisyydessä; — mutta nyt arvelen, että noudatamme\ntoisten esimerkkiä ja astuskelemme Kiinaan päin.\n\nVitkallisesti kulkien eteenpäin astuskeli nyt Magdalena paroni\nArmfeltin rinnalla. Tyyni elokuun yö oli lämmin, ja järven pinnalle oli\nlevinnyt usvan keveä hopeaharso.\n\n— Onpa milt'ei kummallista, ett'ei minulla koskaan ennen ole\nollut onnea kohdata teitä, neiti Rudenschöld; lausui nyt Armfelt,\ntarkastellen Magdalenan ujoja silmäyksiä, — ja te olette kuitenkin\nkolme vuotta oleskelleet Sofia Albertina-ruhtinattaren hovissa!...\nNuoren kaunottaren olemassa olo ei jää kuitenkaan koskaan\ntietämättömiin; olen usein kuullut teitä mainittavan.\n\nSamassa silmänräpäyksessä kuului järveltä joitakuita mandolinin ääniä,\njonka jälkeen sieltä alkoi kuulua erään italialaisen pursilaulun\ntuttuja säveliä.\n\n— Karstenpa siellä laulaakin; kuningas on pannut toimeen tämän\nodottamattoman huvin, kuului nyt joka haaralta, ja sen seuraelämässä\nluvallisen vapauden nojassa, joka linnassa oli sallittu noille\nvalituille, hovipiiriin kuuluville henkilöille, alkoivat kaikki\nkuulijat taputella käsiänsä, odottamatta ensiksi kuninkaan merkin antoa.\n\nTuskin oli laulu vaijennut, kun puiston syvimmästä varjostosta virtasi\nharmonionääniä, ja ikäänkuin merkin saatua leimusi tuliroihuja Kiinan\nympärillä, jota kävelijät nyt olivat lähestyneet; ovet lensivät auki\ntähän Lovisa Ulrikan lempipaikkaan, ja portailla näkyi kiinalaisjono,\njoka, mandariini edellänsä, meni kuningattaren luokse. Heittäen itsensä\nmaahan Sofia Magdalenan jalkoihin pyysi mandariini, jolla oli Elia\nSchröderheim'in kasvonjuonteet, häntä suomaan heille sen armon, että\ntulisi heidän herransa asuntoon ja että hän suvaitsisi tuoda muassaan\nne herrat ja naiset, jotka olivat hänen seuruessansa.\n\nHymyillen suostui kuningatar sekä seurasi tuota kirjavaa jonoa, ja\nportailla oli kuningas häntä vastaanottamassa, joka vaatehittuna\nloistavaan, itämaalaiseen pukuun, täällä häntä tervehti ja johti\nhänet jonkinlaatuiselle korkealle valtaistuimelle sekä istuutui hänen\nrinnallensa.\n\n— Hyvät herrat ja naiset, lausui kuningas ranskaksi, — kaikki huoneet\novat täynänsä pieniä pöytiä, jotka tulevat pian olemaan katettuina\nkiinalaisilla ruokalajeilla. Rohkenenko pyytää teitä olemaan minun\nvieraanani?\n\nKova-ääninen torventoitotus seurasi näitä sanoja, ja hoviseurue\nkokoontui noiden herkullisten pöytäin ympärille, samalla kuin\nkiinalaisissa puvuissa olevat palvelijat toimeliaina juoksentelivat\nedestakasin.\n\n— Minä pidin kävelyn kuuvalossa milt'ei tätä parempana, kuiskasi\nArmfelt Magdalena Rudenschöld'ille; — panettekohan pahaksenne, kun\nsanon tämän illan tuntuvan minusta onnellisimmalta elämässäni?\n\n— Kuinka monelle olette jo kuiskanneet näitä sanoja? vastasi Magdalena,\njoka nyt oli jälleen saanut entisen vilkkautensa.\n\n— Niin, sellaisia sanoja olen kentiesi lausunut, neiti Rudenschöld,\nmutta en ole koskaan ennen, kuin vasta nyt, tietänyt, ett'ei niissä\nollutkaan mitään perää. Te pudistatte päätänne, te ette minua usko!\nMuistatteko, mitä äsken näitte kuvastimessa? Niin, se kuva, sepä minua\nopetti käsittämään...\n\nMagdalena riensi pois hänen luotansa, kuuntelematta hänen puoliääneen\nlausuttujen sanojensa jatkoa.\n\nTuo unenkaltainen, kummallinen tila oli tällä silmänräpäyksellä\npoistunut hänen sielustansa. Hän tunsi viehättävän sulon, tietäessään,\nettä paroni Armfelt silmäyksillänsä seurasi kaikkia hänen liikkeitänsä,\nja hän teeskensteli siis vilkasta virnuilemista, samalla kun hän yhä\nväisteli paronia.\n\n\n\n\nSEITSEMÄSTOISTA LUKU.\n\n\nKuningas oli useita tuntia työskennellyt yhdessä Scröderheimin ja\nvaltiovarainhoitaja Liljenkrantz'in kera. Hän oli nyt yksinänsä,\nmutta istui vielä kirjoituspöytänsä ääressä, kun eräs uusi henkilö\npäästettiin hänen huoneesensa. Tämä oli eräs kylmäkiskoisen ja\njyrkännäköinen mies, ja hänen mustilla, syvään vajonneilla silmillänsä\noli vakava, tyyni ja läpitunkeva katsanto. Ystävällisellä hymyllä\nvastasi kuningas hänen syvään kumarrukseensa, lausuen:\n\n— Nyt, Liljensparre-hyväni, olen valmis kuulemaan, mitä tärkeitä\nasioita minun poissaollessani on tapahtunut.\n\n— Ensiksikin saan ilmoittaa, että Kaarlo-herttualle on tarjottu eräs\nkruunu.\n\n— Eräs kruunu, foi de gentilhomme, tämäpä on tarjomus, josta minulla ei\nole ollut pienintä aavistustakaan: mutta uutinen on kumminkin hauska,\njatkakaa.\n\n— Erittäin hauska mahtaa se olla teidän majesteetillenne, sillä asia ei\nkoske mitään vähäpätöisempää, kuin että tahtovat julistaa Suomenmaan\nitsenäiseksi ja ovat pyytäneet herttuata rupeamaan sen hallitsijaksi.\n\n— Mitä se merkitsee, laamanni Liljensparre? Kuinka rohkenee minun\nveljeni... kuningas keskeytti puheensa ja heitti kynän, joka hänellä\noli kädessä, kiivaudella pöydälle.\n\n— Hän ei ole sitä rohjennutkaan, teidän majesteettinne, jatkoi\npoliisimestari, — tarjoumus on häikäissyt häntä, se on tosi, kovin\nhäikäissyt, eikä hän sentähden voinut tykkänänsä sitä hyljätä, mutta\nhänen suosikkinsa, paroni Bonden, neuvosta, että koettasivat voittaa\naikaa, on asia vielä ratkaisemattomalla kannalla.\n\n— Kestä on tämä ehdoitus oikeastansa saanut alkunsa? kysyi äkkiä\nkuningas.\n\n— Yrjö Maunu Sprengtporten'istä. Rivakka ja kekseliäs kuin hän on, ei\nhän kammo minkäänmoisia keinoja aikeidensa toteuttamiseksi. Mutta mitä\nhän herttualle lienee esitellytkin, ei hän kuitenkaan uneksu mistäkään\nvähemmästä kuin omasta tulemisestansa Suomenmaan Frankliniksi ja sitte\nsen Vashingtoniksi.\n\n— Sprengtporten — täytyy saada täältä pois... Hollannissa valmistetaan\nsotaa Itävaltaa vastaan, ja minä annan hänelle suosituskirjeen. Hän\non saanut Ranskasta kaikki nuot mietteensä. Keitä muita kuuluu hänen\npuolueesensa?\n\n— Siinä on suomalaisia; Sprengtporten on erään klubin jäsen, jossa\ntuon nykyajan vapauden oppia Montesquieun ja Rousseaun hengessä\nsalaisesti saarnataan ja jossa hän on ilmaissut aikeensa Suomenmaan\nitsenäisyydestä. Aije on saavuttanut yleistä mieltymystä.\n\n— Ja tämän klubin jäsenet, miten voisi päästä perille, ketkä nämät ovat?\n\n— Olen ollut kylläkin onnellinen tämän perille pääsemisessä, teidän\nmajesteettinne, ja tulen mitä pikimmin tuomaan teidän majesteetillenne\nluettelon sen jäsenistä.\n\n— Ei kymmenenkään poliisimestaria ole sinun vertaisiasi,\nLiljensparre-hyväni, — tyytyväisyyden hymyily ilmestyi Kustaa-kuninkaan\nhuulille; — sinun olennossasi on jotakin kaikkitietävää, joka mahtanee\nolla kaikkien ihmisten hirmu, joilla on huono omatunto. Todellakin,\nsinulla on ihmeellinen Arguksen silmä.\n\n— Jos minussa on yhtään teräväpäisyyttä, on se minun intoni teidän\nmajesteettinne palvelemiseen sekä teidän majesteettinne neron\nihmettelemisen synnyttämää.\n\n— Viisaudella voi koko salaliiton tukehduttaa kapalossansa, jatkoi\nKustaa-kuningas moniaan silmänräpäyksen mietittyänsä. — Ankaruutta\nei tässä tarvitse käyttää. Minä en ole tietävinänikään koko asiasta,\nsamalla kun ryhdyn varokeinoihin, ja näitä ei ole vaikea keksiä, kun\ntuntee miehensä. Tiedätkö vielä muuta tästä aikeesta.\n\n— He aikovat levittää perättömiä huhuja teidän majesteetistanne,\nyllyttää suomalaisia kapinaan ja julistaa Suomenmaan itsenäiseksi.\nEnsimäinen, jolle paroni Sprengtporten Ruotsiin tultuansa ilmoitti\ntämän aikeen, oli kreivi Axel Fersen.\n\n— Noh, ja hän?\n\n— Uskollisena alamaisena neuvoi hän luopumaan koko aikeesta.\n\n— Hyvä, Axel Fersen saa siis olla minulle avullinen Sprengtportenin\npoislähettämisessä... tämän, joka ennen oli minun innokkaimpia\npuolustajiani ja jolle minä olen tehnyt... mutta vähät siitä!... Noh,\nlaamanni Liljesparre, mitä muuta uutta minun poissa olemiseni ajalta?\n— Vähää ennen teidän majesteettinne lähtöä Italiaan saapui tänne muuan\nluutnantti suomalaisesta laivastosta, Ulfvenklou nimeltänsä.\n\n— Onko hänkin osallinen salaliitossa.\n\n— Hän kapinoitsee omin päinsä, luullakseni ja tätä tekee hän\nhoukuttelemalla rahoja herkkäuskoisten ihmisten taskuista. Hän on\nprofeetta, teidän majesteettinne.\n\n— Ja sen johdosta kuuluu hän tietysti myöskin niiden joukkoon, jotka\nihailevat Södermanlannin herttuata?\n\n— Teidän majesteettinne huomaa kaikki. Hän ihailee herttuata ja herttua\nvuorostansa ihailee häntä.\n\n— Syyksi herttuan ihailemiseen luulen tuon vanhan ennustuksen taaskin\nuudistetuksi, että hänestä joskus tulisi kuningas.\n\n— Niin on, teidän majesteettinne.\n\n— Kaarlo-veljeni mieli on aina palanut johonkin kruunuun... muistanpa\nvielä, kuinka, hän lapsena aina unesta herättyään kertoi minulle\nolleensa kantavinaan kultakruunua päässänsä tahi olleensa olevinaan\nkuningas, ynnä muuta sellaista; mutta mitäs, kun hän nyt vielä\nhereillänsäkin ollen uneksii... sellaiset ovat vaarallisia haaveiluja\nruhtinaalle, nuoremmalle pojalle, jonka vanhempi veli on hallitseva\nkuningas, kenen pojalle vallanperimys kerta tulee jäämään.\n\nKuningas vaikeni, ja poliisimestari lausui jälleen, katseltuansa\nhetkisen kuningasta läpitunkevilla silmäyksillänsä:\n\n— Tuo lapsellinen uneksuminen ilmautuu vielä lapsellisissa leikeissä.\nVoisinpa kertoa niistä jonkun osan, jos ei teidän majesteetillanne ole\nliian kiireellistä toimitettavaa.\n\n— Puhu, käski kuningas, tähystellen vilkkailla silmillänsä\npoliisimestarin liikkumattomia, kylmiä ja tyyniä kasvoja.\n\n— Ulfvenklou luuloittelee omaavansa kaikenlaisia salaisia tietoja\nja taitoja; hän esiintyykin mieluummin ennustajana. Selvää on että\nhänellä sentähden on sanktuarionsa (kaikkein pyhimpänsä) ja sinne\nkutsui hän äskettäin herttuan. Sittekuin hänen kuninkaallinen\nkorkeutensa oli taipunut muutamiin temppuihin, sanoi Ulfvenklou\nolevansa yliluonnollisen hengen valtaamana, ja että tämä hänessä nyt\nvaikutti, toimi sekä puhui. Jonkinmoisessa hurmaustilassa valeli hän\nsitte herttuan päälaelle pyhää öljyä ja voiteli hänet Ruotsin sekä\nNorjan kuninkaaksi.\n\nKuningas punastui hieman.\n\n— Norjan, kertoi hän; tämän maan, jota hän itse salaisuudessa halusi\nsaada valtaansa, oltiin rohjettu jonkinlaisessa mielettömyydessä sanoa\nherttuan joskus tulevan omistamaan; tämän maan ja Ruotsin — hillitty\nkiukku alkoi kuohua Kustaa-kuninkaan suonissa, ja lisäämättä sanaakaan\nviittasi hän Liljensparrea jatkamaan.\n\n— Pelkäänpä kertomukseni tuntuvan teidän majesteetistanne liian\nvastenmieliseltä.\n\n— Etpä uskoisi minua, jos sanoisin sen olevan mitä hauskinta laatua,\nmutta minä huomaan sinun pitäväsi minulle hyödyllisenä, että saan\ntietoa tuosta leikistä sen tärkeimpine sivuseikkoinensa ja minä\nolen sinulle kiitollinen valppaudestasi ja innostasi; — keveällä\nhuokauksella jatkoi kuningas: kerro siis, Liljensparre-hyväni!\n\n— Voitelun jälkeen esitteli nyt Ulfvenklou herttualle muutamia\nkirjallisia ehtoja, joiden alle tämä piirsi nimensä.\n\n— Mitkä ne olivat? kysyi kuningas, Liljensparren tehtyä pienen\npysäyksen.\n\n— Kuninkaaksi päästyänsä tulisi hänen määrätä Fredrik Sparre\nvaltiokansleriksi...\n\n— Siis on Sparre se, joka pitää nuot salaiset langat tässä\nnarrivehkeilyssä kädessänsä? Entä muuta?\n\n— Siihen asti tulisi hänen olla, kuten sanat kuuluivat, \"veljellensä\nalamainen ja häntä totella, niin kauan kuin tämä viisaasti elää ja\nhallitsee.\"\n\nHymy ilmautui Kustaa-kuninkaan huulille.\n\n— Tuopa kuuluu kauniilta lausui hän, — enkä todella voi pyytääkään\nenempää herra Ulfvenklou'lta. Noh, siihenkö siis koko tuo juttu loppui?\n\n— Eipä aivan, vastasi Liljensparre, — sillä tämän jälkeen piti hän\npienen puheen herttualle, — taaskin vaikeni poliisimestari, jolloin\nkuningas vilkkaasti lausui:\n\n— Tänäänpä saan oikein urkkia teiltä sanoja, laamanni Liljensparre.\nMillainen tämä puhe oli?\n\n— Ulfvenklou alkoi sen Herran nimeen. Minulle on se tässä\nkirjoitettuna, vastasi poliisimestari, joka ei rohjennut kertoa\nUlfvenklou'n sanoja kuninkaalle ja joka kunnioituksella tarjosi\nhänelle paperin, josta Kustaa-kuningas nyt luki: \"Älä huoli enään nyt\nhallitsevasta Kustaa-kuninkaasta, sillä minä olen hyljännyt hänet ja\n_hänen sikiönsä_, koska hän on pysynyt maailmallisissa ja hyljännyt\nminut; sentähden tahdon hänelle kostaa. Ja minä olen määrännyt hänelle\nrajansa, jonka yli hän ei voi mennä; hän on valinnut itsellensä muita\njumalia, jotka häntä eivät voi auttaa, sentähden en enään ajattele\nhäntä, vaan _ihmiskäden_ kautta pitää hänen maailmasta erkaneman, koska\nhän on koettanut viekkaudella juonilla ja petoksilla sekä ihmiskäden\navulla valtaansa vahvistaa?\" (35)\n\nKustaa-kuningas, jolla oli vilkas mielikuvitelma ja joka uskoi\naavistuksia sekä oli kuten Kaarlo-veljensäkin, taipuvainen luottamaan\nennustuksiin, tunsi itseänsä karmivan näitä sanoja lukiossansa. Jokin\nhänen sielussansa puhui tämän ennustuksen totuudesta ja jonkinlainen\nkauhistus valloitti hänen mielensä; mutta tottunut kuin hän oli\nhillitsemään tunteitansa ja ainoastansa ilmaisemaan niitä, joita hän\nsoi maailman huomaavan, hän hymyili, laskien välinpitämättömällä\nkatsannolla tuon hienolla käsialalla kirjoitetun paperilapun\nkädestänsä. Liljensparren epäluuloiset silmäykset tähystelivät\nhänen liikkeitänsä ja tämä mies, joka tarkoin tunsi ihmiset ja voi\nhelposti saada ilmi lähimäisensä salaisimmatkin ajatukset ja tunteet,\nhuomasi Kustaa-kuninkaan sielussa vallitsevan ainoastansa huolettoman\nvälinpitämättömyyden.\n\n— Teidän majesteettinne antaa näille sanoille sen arvon, jonka ne\nansaitsee; lausui hän, — ennustuksena ei niillä ole mitään merkitystä\nteidän majesteettiinne nähden, mutta noiden salaisten ajatusten, joita\nmuutamilla on, ei saa kuitenkaan luulla puuttuvan kaikkea merkitystä,\nja sentähden pidin velvollisuutenani tuoda tuon pienen paperilapun\nteidän majesteettinne luettavaksi. Ulfvenklou'lla on sitäpaitse paljo\ntekemistä teidän majesteettinne tähden. Monien satojen henkilöiden\nseurassa väitti hän teidän majesteettinne poissa ollessa, että teidän\nmajesteettinne tulisi niinkuin viime maaliskuun kululla murhatuksi\nRoomassa.\n\nKuningas nauroi.\n\n— Jos kaikki hänen ennustuksensa ovat yhtä luotettavia, niin... hän\nkeskeytti äkkiä puheensa; — tahdonpa kuitenkin itse ottaa selvän tuosta\nUlfvenklou'sta... mieleni tekee kutsua hänet tänne hoviin... olisipa\nkylläkin hauskaa nähdä, miltä hän näyttää, huomatessaan minun olevani\nelossa. Olenpa todellakin, Liljensparre-hyväni, varma siitä, että jos\nnoituminen ja taikatemput auttaisi, olisi hän jo aikoja sitte laskenut\nkruunun herttuan päähän, lausui kuningas hilpeästi, jonka jälkeen hän\nyhä hymyillen lisäsi: — Jos jotakin uutta tapahtuu, anna minulle siitä\nheti tieto... minusta on hauskaa, että pidät herttuan toimia tarkalla\nsilmällä.\n\n— Rohkenenko alamaisuudessa lausua ajatukseni? kysyi poliisimestari\nuudelleen kumartaen, ja jatkoi, kuninkaan ystävällisesti viitattua:\n\n— Hänen kuninkaalliselta korkeudeltansa, Södermanlannin herttualta, ei\npuutu kentiesi kunnianhimoa, ja sitäpaitsi on hän kovassa rahanpulassa;\nhänen täytyy saada rahoja, jottei puute kiihdyttäisi häntä heittäymään\njohonkin ajattelemattomaan ja epätoivon synnyttämään yritykseen.\n\n— Hänen pitää saada rahoja. Onko teillä vielä muuta sanomista?\n\n— Ei tällä kertaa, teidän majesteettinne, vastasi poliisimestari, joka\nnyt meni pois.\n\nMuutama silmänräpäys tämän jälkeen istui kuningas vaunuissansa;\najajan ruoska vinkui, selässä ratsastaja antoi lentävien he voisten\ntuntea teräviä kannuksiansa, ja tulisessa vauhdissa riensivät he\nDrottningholmiin vievää tietä eteenpäin.\n\nOli täysi hämärä, kun kuningas saapui huvilinnaan, ja jo muutama\nminuutti tulonsa jälkeen näkyi hän kuningattaren seurassa, jossa hänen\nkumpikin veljensä, kälynsä ja sisarensa ynnä näiden seurueet ja osa\nhovijuhlalta jäämään käskettyjä henkilöjä liikkuivat vahakynttiläin\nvalaisemissa saleissa.\n\nVaihdettuaan moniaan sanan puolisonsa kanssa, lausui kuningas:\n\n— Järjestäkäämme äkkipikaa puutarhassa muutamia eläviä kuvia. Olenpa\nutelias näkemään, miltä nämät tulevat näyttämään noiden luonnollisten,\nvihriäin verhojen takaa, joita olen hakkauttanut Floran kukkulan\nvieressä oleviin pensastoihin. — Kustaa-kuninkaan vilkkaat silmät\nlensivät hetkeksi naisiin, ja hän jatkoi: —Niin, neiti Rudenschöld,\nteistä tulee viehättävä kevään kuva, ja vapaaherratar Höpken tulee\nesittelemään meille ihaninta kesäpäivää; mutta syksykään ei saa\nsuloudessa jäädä muista jäljelle, ja ehkäpä te, kreivitär Löwenhjelm,\notatte kuvaellaksenne hohtavan kuuvalon, kypsyneen elon ja hedelmäin\nvuodenaikaa.\n\n— Nämät kuninkaan viimeiset sanat antoivat Södermanlannin\nherttuattarelle syytä kuiskaamaan hiukan, ivallisella silmäyksellä\npuolisolleen toivovansa, ett'ei kreivitär Löwenhjelm tulisi esiintymään\nkielletyllä hedelmällä, komppasana, johon herttua vastasi nolomaisella\nhymyilyllä, samalla kuin kuningas, joka nyt kääntyi nuoremman veljensä\npuoleen, jatkoi:\n\n— Ja sinä, Fredrik-veljeni, olet hopeaharmaalla parralla ja viitalla\nsekä tukkajauholla riputeltuna varsin sovelias talveksi. Kaikki\ntulee sitte valaistuksi tulisoihduilla. Niin tuosta voi tulla varsin\noivallista! Useampain kuvaelmien järjestelemisen jätän sille, ketä\nhaluttaa. Ja nyt hyvät herrat ja naiset menkäät valmistamaan pukujanne!\nNoin puolen tunnin kuluttua ovat katselijat paikoillansa.\n\nSuuri joukko naisia ja herroja menivät nyt pois, ja kuningas, joka\nnäyttäen lempeältä oli tarttunut Kaarlo-ruhtinaan käsivarteen, lausui\naivan ystävällisesti:\n\n— Aijoin tulla kotiin ennen hämärän tuloa järjestämään kaiken tämän\nkunnollisesti, mutta Liljensparre viivytteli minua; Kustaa-kuningas\nheitti salavihkaan silmäyksen veljeensä, joka äkkiä käänsi kasvonsa\npois kuninkaasta, ollen silmäilevinään erästä nuorta, ihanaa\nhovineitiä, joka samassa silmänräpäyksessä astui sisään, — todellakin\nmerkillinen mies, tuo Liljensparre — jatkoi kuningas yhä samalla\nystävällisellä ja lempeällä äänellä. — Hänen erinomaisen tarkka\nsilmänsä huomaa ja ottaa selvän mitä kekseliäimmin harkituista\nyrityksistä ja syvimmistäkin salaisuuksista... hän on verratoin, ja\nminä todella häntä ihmettelen.\n\nHerttua heitti nyt aran silmäyksen Kustaa-kuninkaasen. — Tiesiköhän\ntämä mitään pulaan saattavaa, mitään, joka voisi olla vaarallista\nherttualle itsellensä? — Äkkiä teki Kaarlo tämän kysymyksen itsellensä,\nmutta kuninkaan täydellisesti tyynet kasvot karkoitti tämän ajatuksen,\nja hän yhtyi kehumaan tätä poliisimestaria, joka oli niin suuressa\nKustaa-kuninkaan suosiossa, samalla kun hän lisäsi muutamia imartelevia\nsanoja vanhemman veljensä omasta teräväpäisyydestä.\n\nEsiintyvän auringonsäteen kaltainen hymyily ilmautui kuninkaan\nkasvoille ja vieden Kaarlo-ruhtinaan erääsen etäämpänä olevaan akkunan\naukkoon, alkoi hän kuiskaten jutella hänen kanssansa. Kustaa-kuninkaan\nhienojuoteiset kasvot osoittivat tällöin hilpeyttä, samalla kuin\nhänen säkenöivät silmänsä väliin läpitunkevalla kirkkaudella katseli\nruhtinasta, jonka kasvot loisti tyytyväisyydestä, — ja hänellä oli\nsyytä tyytyväisyyteen, sillä hänellä oli kädessänsä valtakirja nostaa\nkuninkaan käsirahastosta isonlaisen rahasumman. Kustaa-kuningaskin oli\ntyytyväinen ostettuansa tavallisella keinolla kumminkin joksikuksi\najaksi itsellensä rauhaa ja Kaarlo-herttuan mielisuosion. Erottuaan\ntästä ystävällisellä nyökkäyksellä, lausui hän ääneensä läsnäoleville:\n— Ja nyt puistoon, hyvät herrat, puistoon!\n\n\n\n\nKAHDEKSASTOISTA LUKU.\n\n\nMagdalena istui auringonpaistamalla kukkulalla; hänen vieno vartalonsa\noli puolittain heittäytynyt pehmeöille mättäille, ja hän nojasi päätään\nkäsivarrellansa.\n\nSen, jota hän kerran tulisi lempimään, pitäisi olla kauniin,\nuskollisen, uljaan, viehättävän, — niin oli hän ajatellut, ja Kustaa\nMauritz Armfelt oli sattunut hänen tiellensä. Tämä älykäs, haaveileva\nhoviherra, hienolla käytöksellänsä, oli tuo ruumiillisesti toteutunut,\nhänen mielikuvitelmansa luoma, ihannekuva.\n\nHänen unelmansa rakkaudesta olivat tähän saakka olleet hämärät ja\nepämääräiset. Tuo ihmeellinen tunne, jota hän oli ikävöinyt ja jota hän\nturhaan oli koettanut itsessänsä herättää paroni Stjerneld'iä kohtaan,\noli nyt, ikäänkuin salama iskenyt hänen sieluunsa, sytyttänyt koko\nhänen olentonsa, ja hehkuvin poskin, loistavin silmin sekä hymyhuulin\najatteli hän Armfelt'in kohtaamista ja autuutta tulla kentiesi joskus\ntämän rakastamaksi. Hänen unelmansa olivat nyt löytäneet sankarin.\n\nOlikohan hän mitään Armfelt'in mielestä, ja olikohan tämän äänellä\nsama suloinen sointu jutellessansa muiden naisten kanssa? Uudestansa\nliehahti hänen ajatuksensa jälleen siihen silmänräpäykseen, jolloin\nhän näki tämän ensi kerran; olikohan hän uudelleen kuulevinansa\nne ihastuksen sanat, joita tämä silloin oli lausunut; oliko hän\ntaaskin kulkevinaan tämän kanssa kuun valaisemilla poluilla ja\npuistokäytävillä? Nuot tummat, kuun kirkkaiden, väräjävien, sinertävien\nsäteiden lävistämät lehviköt olivat pohja, jolta paroni Armfelt'in\nkuva selvästi ja huomattavasti hänelle esiytyi. Hän kertoi itseksensä\ntämän heidän kävelyretkellänsä sekä Kinassa illallisaterialla lausumia\nsanoja; hän kuuli taaskin niiden sanain soinnun, jotka sisälsivät\njonnijoutavaa ja tavallista imartelua — näin ei hän olisi suonut\ntämän häntä puhuttelevan, ja siitä huolimatta ei tämä tulisi kentiesi\nmilloinkaan puhuttelemaan häntä muulla tavalla. Ja sittenkin oli hän\nsen tehnyt; hän oli nähdessänsä ensi kerran Magdalenan osoittanut\ntälle ihailua, joka täytti hänen mielensä hurmaavalla riemulla. Niin,\nMagdalena halusi olla kaunis, kaunis ainoastansa hänelle — hän tulisi\njälleen puhuttelemaan Magdalenaa täynänsä ihmettelevää ihastusta, eikä\nenään käyttämään tuota jokapäiväistä puhetapaa, noita teeskenneltyjä\nlauseparsia, joista hän tunsi enemmän inhoa kuin iloa, enemmän\nkyllästymistä kuin huvia; hän tulisi puhumaan Magdalenalle niin, kuten\nei kukaan ihminen vielä sitä ennen ollut puhunut, hän tulisi sanomaan\nrakastavansa Magdalenaa niin, kuin ei kukaan ihminen vielä ollut\nosannut hänelle sitä sanoa, ja tämä tulisi vaipumaan hänen syliinsä.\n\nHän loi Armfelt'in kuvan silmihinsä. Hän tahtoi kietoa sormiensa\nympärille tämän tuoksuvat, hiukan tukkajauholla riputellut,\nkastanjaruskeat hiukset, hän ikävöi saadakseen katsella kuvaansa\nhänen sinisissä, lumoavissa silmissänsä, hän aavisti niitä suuteloja,\njoita hänen hehkuvat huulensa voisivat antaa. — Hän vajosi suloisiin\ntulevaisuuden unelmiin, lemmen synnyttämä sulous täytti hänet\nautuaallisuudella ja hän oli vetäytynyt yksinäisyyteen, saadaksensa\nvilkkaassa mielikuvitelmassansa hänestä haaveilla. Hän ummisti\nsilmänsä, Armfelt'in kuva näkyi hänen edessänsä yhä selvemmissä\npiirteissä, ja lempeällä hymyllä hän tätä tervehti.\n\n— Nukuksissa tahi valveillanne olette aina yhtä kaunis, lausui nyt eräs\nhenkilö puoliääneen.\n\nMagdalena avasi silmänsä, ja hänen unelmansa jatkona esiintyi nyt\nviehättävä todellisuus — Armfelt seisoi hänen edessänsä; mutta hänen\ntunteensa, jotka äsken olivat niin hartoavat ja tuliset, muuttuivat\naroiksi sekä pelkääväisiksi siitä silmäyksestä, jonka tämä häneen\nloi, ja hän nousi äkkiä seisovallensa valmisna jättämään Armfelt'in\nyksinänsä.\n\n— Minä mahdan olla teistä kovin vastenmielinen, neiti Rudenschöld,\nte väistätte minua yhä, jatkoi hän ja katseli yhä Magdalenaa pitkien\nripsiänsä puoleksi peittämillä silmillänsä,— ja minä... minä etsin\nteitä! Te vedätte minua puoleenne sellaisella viehätysvoimalla, jota ei\nvielä kellään naisella teitä ennen ole ollut. Vai niin... teistä ei ole\nmieluista kuulla minun lausuvani tätä! Noh, tahdon muuttaa puhettani,\nkunhan vaan jäätte tänne vielä hetkiseksi.\n\n— Magdalena vastasi ruhtinattaren kentiesi häntä kaipaavan mainitsi ja\nkauan poissa viipymisestänsä, kuinka kauan, sitä ei hän itsekään oikein\ntietänyt; mutta hän istahti jälleen noille pehmoisille mättäille, ja\nArmfelt istuutui vähän matkaa hänen viereensä.\n\n— Te olette olleet poissa yhden tunnin ja kymmenen minuuttia, vastasi\nhän hymyillen, — minulla on tarkka tieto siitä ajasta, jonka te olette\nviipyneet poissa, ja tämä tunti, nämät minuutit ovat tuntuneet minusta\npitkältä, tukalalta ijankaikkisuudelta. Minäpä en vapaaehtoisesti\nkarsikaan sellaisia tukaluuksia, — jatkoi hän yhä hymyillen, — minä\ntulin suorastansa tänne; en tiedä mistä syystä luulin niin varmaan\nlöytäväni teidät täältä notkosta... niin teidän vetovoimannehan sen\nvaikutti.\n\n— Epäilemättä, vastasi Magdalena, koettaen poistaa tuntemaansa\nhämmästystä ja sen sijaan yrittäen puhua iloisella, leikillisellä\ntavalla; mutta se jäikin vaan yritykseen, ja heidän juttelunsa\nkeskeytyi silmänräpäykseksi. Tässä vaitiolossa oli Magdalenan mielestä\njoku unenkaltainen suloisuus, joka tuntui niin hyvin soveltuvan tuohon\nvaitonaisuuteen, joka tässä puita kasvavassa notkossa vallitsi, ja hän\nsaattoi nyt häiritsemättä katsella Armfelt'in kasvoihin.\n\nLuonto oli tuhlannut hänelle lahjojansa, oli antanut hänelle älyä\nja kauneutta ja ennen kaikkea tuon teeskentelemättömän sulon, jota\nainoastaan luonto voi antaa. Hän oli aina viehättävä. Teeskentelemättä\noli hänen vartalonsa ryhti miellyttävä, ja joko hän ojensi itsensä\nnurmikolle tahi pyöriskeli tanssissa; tahi nojasi itseänsä ovenpieleen\ntahi oli jossakin syrjäisessä huoneessa polvillansa jonkin kaunottaren\njalkain juuressa, näytti hän aina ansaitsevan olla mallina jollekin\nmaalarille tahi kuvanveistäjälle. Ja nyt, kun hän istui Magdalenan\nedessä, pää nojattuna erästä koivun runkoa vastaan ja toinen kätensä\nhuolimattomasti leikkien muutamilla auringon paistamilla kukilla ja\ntällä kertaa tyynet ja hymyilevät kasvonsa häneen päin käännettynä,\nei tämä muuta voinut kuin vajota hänen autuaalliseen katselemiseen,\nsamalla kuin hän kuulteli hänen leikillisiä pilapuheitansa.\n\nViimeisinä vuosina oli hän vaeltanut kaikkialla katselemassa kaikkea,\nmikä näkemistä ansaitsi, ja juttuamisen taidossa oli hän mestari.\nHän puhui Magdalenan kanssa maalauksista, ulkomaan kaupungeista,\nkuvapatsaista ja merkillisistä ihmisistä sekä elävistä että vainajista;\nhän kertoi Maria Anttoinetten hovista ja siellä tapahtuneista\nseikkailuista ja siitä loistavasta esiintymisestä, jota Kustaa-kuningas\nsiellä noudatti ja siitä ihmettelemisestä, jota hän oli herättänyt;\nhän kertoi myöskin tuosta älyllä, omituisuuksilla ja nerolla\nyltäkylläisesti lahjoitetusta neiti Neekeristä, jonka paroni Stedingk\nniin oli lumonnut, että tämän onnelliseksi aviomieheksi tuleminen\nriippui hänestä itsestänsä, kun hän tuon rakastuneen paroni Stäelin\nrukouksista peräytyi. — Noh, Stedingk'in rakkaus ei lienee ollutkaan\nkovin luja, muutoin, — paroni Armfelt teki pienen pysähdyksen, —\nmuutoin ei hän olisi ollut niin uhraavainen; rakkauden laita on samoin\nkuin pelinkin... siinä ei ole kukaan ystävyyksiä, vaan kukin on lähin\nitseänsä.\n\nEi, nyt täytyi Magdalenan mennä, hän oli jo liian kauan ollut poissa:\nja hän katseli kainoilla silmäyksillä tuota solakkaa vartaloa joka\nnyt astui hänen rinnallansa, ja joka silloin tällöin notkeana\ntaivutteli eteensattuvia puiden oksia. Magdalena, joka tavallisesti\npiloillansa antoi sadella ympärillensä leikillisiä komppasanoja ja\niloisia sukkeluuksia, käveli nyt hiljaa ja vaitonaisena, piirtäen\nmuistiinsa hänen kuvansa. — Ajattelikohan hän tätä sellaiseksi, kuin\nhän todellakin oli, nuoreksi keikariksi, joka ei pitänyt lukua,\nvaikka sulloikin naisen viattomuuden jalkoihinsa, tyydyttääkseen\nkunnianhimoansa? Ei, sellaiseksi hän ei tätä koskaan luullut! Hän oli\nnainen, joka sellaisessa tapauksessa olisi karkoittanut hänet siltä\npaikalta, jonka hän Magdalenan sydämessä oli valloittanut, ennenkuin\nhänen kuvansa olisi ennättänyt kiinnittyä sinne ijäksi. Ei, hän oli\nMagdalenan mielestä tuo uneksittu sankari, varustettuna kaikilla\nhyvillä avuilla, ja joka tässä silmänräpäyksessä esiintyi hänelle\nauringonsäteiden ympäröimänä, puhtaiden ja kirkkaiden kuni hänen omat\najatuksensa ja mielensäkin. Ei mitkään vaarojen ja tulevien murheiden\naavistukset häirinneet hänen unelmiansa autuudesta hurmaantuneena\nastui hän Armfeltin rinnalla ja katsoessansa häntä silmiin, tuntui\nMagdalenasta ikäänkuin olisi hänen henkinen osansa virrannut häntä\nkohden ja ikäänkuin liittyisi heidän sielunsa toisihinsa ikuisesti.\n\n\n\n\nYHDEKSÄSTOISTA LUKU.\n\n\n— Tervetultuasi, Ulfvenklou-hyväni, — lausui Södennanlannin herttua,\njoka alavaisella ystävyydellä tervehti tuota huoneesen astuvaa\nhaaveilijaa; tepä olette visu asioissanne, ettekä tule minuuttiakaan\nvarhemmin ettekä myöhemmin, kuin milloin olen teitä kutsunut.\n\n— Sen unen, jonka teidän korkeutenne on nähnyt, tunnen itseni tässä\nsilmänräpäyksessä täydellisesti kykeneväni selittämään, — vastasi\nUlfvenklou syvään kumartuen.\n\n— Unen, — herttua säpsähti, — mistä te tiedätte... en ole virkkanut\nsiitä kenellekään.\n\n— Minulle ei teidän kuninkaallinen korkeutenne tarvitse sitä kertoa,\nsillä minä tiedän sen täydellisesti.\n\nUlfvenklou oli hetkisen ääneti, ja hänen silmänsä, jotka tähän asti\nolivat herttuan puoleen käännetyt, katselivat nyt häntä, ikäänkuin ei\nhuoneen seinätkään estäisi häntä näkemästä äärettömään etäisyyteen,\njolloin hän kohotti kättänsä ja avasi huulensa valmiina selittämään\nniitä kummia, joita hän näki, sekä alkoi matalalla, sointuvalla äänellä:\n\n— Metsä vihannoi, ja auringonpaiste tunkee esiin kirkkaana oksien\nvälistä, metsästäjän torvet raikuvat, ja koirat rientävät haukkuen\neteenpäin; sarvikruunuinen peura juoksee nopein jaloin pitkin puron\nvartta, koirat saartavat peuran kaikkialta, vavisten kääntää se\npäätänsä — tätä päätä, jolla on ihmisen kasvot ja jonka kasvojen\njuonteet... — haaveilija vaikeni, hänen kätensä vajosi ales, ja hän loi\nherttuaan silmäyksen, jossa haltioissaolemisen leimu vielä tuikki, sekä\nkumartui syvään.\n\nRuhtinas, joka huomattavasti oli vaalennut, Ulfvenkloun lausuessa\nviimeisiä sanojansa, lausui mielenliikutuksesta väräjävällä äänellä:\n\n— Niin peuran sarvikruunun alla nä'in minä omat kasvonijuonteet. En\ntiedä, miksi minut silloin saavutti ahdistus, joka ei vieläkään minusta\nole luopunut.\n\n— Ja tämä ahdistus pani teidän korkeutenne ääneen parkaisemaan, joka\nsai teidät unestanne heräjämään.\n\n— Niin, se on totta... senkin te tiedätte! keskeytti herttua\nvilkkaasti. Tuleekohan minulle tapahtumaan jotakin ikävää? Melkeinpä\naavistan, että niin tulee käymään.\n\n— Mikään suuri onnettomuus ei voi koskaan tulla kohtaamaan Herran\nvoideltua, jonka hän on valinnut, vaan ainoastansa sitä, jonka hän\non hyljännyt. Teidän kuninkaallisen korkeutenne on taivas määrännyt\ntekemään suuria töitä, — vastasi Ulfvenklou, joka kädet ristissä\nkatseli herttuata, valliten häntä ikäänkuin kummallisesta loistosta\nleimuavilla silmäyksillänsä, jotka saivat herttuata hirmulla haluamaan\npanna toimeen näitä suuria töitä. - Mitä teidän kuninkaallisen\nkorkeutenne uneen tulee, — jatkoi haaveilija,— saanko alamaisuudessa\nvuorostani kertoa teille toisen?\n\n— Kertokaa —, vastasi herttua, yhä Ulfvenkloun silmäyksen vallan\nalaisena.\n\n— Viime yönä olin näkevinäni loistavan kristallipalatsin\npilarikäytävillä, taajaan olevine kimaltelevine suihkulähteilleen,\njotka valoivat vihmantapaista sadettansa korskuvien kukkaisten yli.\nIhmeen ihana ruhtinatar, jonka viitasta levisi auringonvaloa kirkkaampi\nloisto, kulki pilarikäytävissä ja tuli suorastansa luokseni. \"Olen\nChierlin'in kartanon haltijatar,\": lausui hän hymyillen, \"ja minä olen\netsinyt sinut, ilmoittaakseni sinulle, mitä jo tätä ennen joillekuille\nmuillekin olen ilmoittanut. Huoneuksessa, jota suojelen, on eräässä\nsyvässä kellarissa äärettömiä aarteita kätkettyinä. Mutta _oikea\nhenkilö_ ei ole niitä vielä etsinyt.\"\n\n— \"Ken se oikea sitte on?\" kysyin minä.\n\n— \"Sinun pitää kertoa minun sanani sille, joka tässä silmänräpäyksessä\nnäkee omat kasvonsa erään peuran sarvikruunun alla.\"\n\nSitte kertoi hän minulle teidän kuninkaallisen korkeutenne unen.\n\nUlfvenklou vaikeni. Ruhtinas pyyhki pellavaisella nenäliinallansa\nkosteata otsaansa: hänen kätensä vapisi huomattavasti.\n\n— Chierlin'in kartano, lausui hän — niin olenpa todellakin monta vuotta\nsitte kuullut siellä olevan aarteita kätkössä.\n\n— Siellä on niitä, — vastasi Ulfvenklou tyynellä vakavaisuudella, joka\nsaattoi herttuan sydämen sykkimään huimaavasta riemusta, ja hän jatkoi:\n— Teidän kuninkaallisen korkeutenne uni merkitsee huolia, rahahuolia...\nrahanpuute tuotti huolta ja _minulta_ tuli apu.\n\n— Ja sinä arvelet siis, että minä?... mutta miksi et ole itse?... Niin,\nmiksi et aijo itse koettaa onneasi? — Herttua teki hätäisesti nämät\nkatkonaiset kysymykset; silmänräpäyksellinen epäilyn tunne häiritsi\nhänen suloista sydämentykytystänsä.\n\nTeidän kuninkaallinen korkeutenne _yksinänsä_ on se henkilö, joka\nvoi löytää tämän aarteen. Olen nyt sanonut, mitä minua on käsketty\nsanomaan, mutta minä ainoastansa voin olla teidän kuninkaalliselle\nkorkeudellenne apuna, sillä aarteen saaminen on yhdistetty\nsalaperäiseen uhriin.\n\n— Ja se on?\n\n— Sitä en saa ilmaista.\n\n— Chierlin'in kartanohan on itäisen Pitkäkadun varrella?\n\n— Aivan oikein, teidän kuninkaallinen korkeutenne.\n\n— Luuletteko, että hän sallisi tehdä siellä tutkimuksia?\n\n— Jos hän sen sallisi — niin kuka tulisi samaan tuon löydetyn aarteen?\n\n— Ja sinun neuvosi tässä asiassa?\n\n— Teidän kuninkaallisen korkeutenne tulee ostaa koko kartano.\n\n— Ostaa koko kartano? — Herttua oli nähtävästi tykkänään hämillänsä, —\nsiihen tarvitaan rahaa...\n\n— Milt'ei huomaamatoin hymyily ilmaantui silmänräpäykseksi Ulfvenklou'n\nkovasti yhteenpuristetuille huulille, ja hän vastasi:\n\n— Siitä on pieni maksu ja suuri voitto. Juuri niin on asianlaita.\nTeidän kuninkaallinen korkeutenne menetelköön nyt mielensä mukaan.\n\n— Ulfvenklou-hyväni, rupeaisitkohan sinä jollakin tavalla panemaan tätä\nkauppaa alkuun?\n\nMinä sekaannun sangen vastenmielisesti mihinkään kauppaan. Tätä asiaa\nvarten rohkenen ehdoittaa, että teidän kuninkaallinen korkeutenne\nkääntyy jonkun muun puoleen.\n\n— Sitä en tahtoisi mielelläni tehdä; ihmiset alkaisivat kentiesi\narvella tuhannellekin päin tämän kartanon ostamisen syistä.\nLiljensparre nuuski kaikkialla, ja jos meidän tutkimuksemme tuottavat\nodotetun hedelmän... lyhyesti sanoen, jos te, kuten sanoin, rupeaisitte\npanemaan tätä kauppaa alkuun, olisin teille todellakin kiitollinen.\n\n— Olkoon siinä tapauksessa teidän kuninkaallisen korkeutenne toivo\nminun lakini.\n\n— Koettakaatte saada se jokseenkin kohtuullisella hinnalla... mutta\nmissä tapauksessa hyvänsä minä ostan sen kartanon; tämä kauppa\njää tietysti meidän kesken. Herttuan silmäykset jotka osoittivat\nviekkautta ja mielihyvää, kääntyivät tällä hetkellä rautauuniin\npäin, jonka lähellä seinäkellon viisarit hiljaa kulkivat eteenpäin.\nNiin Ulfvenklou-hyväni, enpä tietä, miten osoittaisin sinulle\nkiitollisuuttani, jos meidän yrityksemme tulee onnistumaan! Mutta\ntosiaankin, älä unohda sitä, että Chierlin oi saa luulla minua\nostajaksi, ennenkuin hän on määrännyt myymähintansa. Tästä ei pidä\nkenenkään saada tietää, ei edes Reuterholminkaan... minä odotan häntä\ntänne ja tulen kertomaan hänelle sinun todellakin merkillisen unesi.\nKun hän tulee, tekee tosiaankin mieleni koettaa hiukka \"seulomista,\"\n(36) tiedustellakseni, onko tuota aarretta todellakin olemassa.\nTahdotteko olla meille apuna, Ulfvenklou? Hyvä! Niin, Rosersbergillä\nteki Björnram puolitoista vuotta sitte pienen kokeen sillä alalla;\nReuterholm ja Ruuth olivat saapuvilla, ja tästä syntyi todellakin\nmerkillinen tulos. Vähän tämän jälkeen tehtiin toinen koe Reuterholmin\nkotona, muutama viikko ennen tuon pienen Smålannin herttuan kuolemaa,\njoka siten edeltäpäin saatiin tietää.\n\nTuo herttuan jo vähän aikaa odottama suosikki astui tällä hetkellä\nhuoneesen. Hänen kauniille kasvoillensa piirsi äkkiä haihtuva\ntyytymättömyys synkkiä varjojansa, nähdessään herttuan kahdenkesken\nUlfvenklou'n kanssa; sitä vaikutusmahtia, jonka tämä oli saavuttanut,\noli tuon vallanhimoisen paroni Reuterholmin vaikea suvaita, ja hänen\ntervehdyksensä Ulfvenklo'ulle oli jäykkä sekä korskea.\n\n— Minä kerroin juuri — alkoi herttua, — siitä \"seulomisesta,\" jonka\nme kerran toimeenpanimme Rosersberg'issä, ja nyt minulla on tehtävä\nerittäin hauska kysymys, — jonka jälkeen herttua juurta jaksain\nkertoi tuon unen tahi ilmestyksen, jonka Ulfvenklou sanoi nähneensä.\nSe mahdollisuus, että herttua jollakin yliluonnollisella tavalla\ntulisi saamaan suuria aarteita, vaikutti erinomaisella tavalla\nparoni Reuterholm'iin, ja vähemmin korskeana pakinoi hän hetkisen\nUlfvenklou'n kanssa tästä asiasta, jonka jälkeen nuot kolme herraa\nmenivät perimmäisempään huoneesen, jossa herttua otti käsille seulan ja\nantoi sen haaveilijalle, joka poistui muutaman askeleen herttuasta ja\nReuterholm'ista.\n\nPoppamies ja ennustaja oli tässä oikealla paikallansa, ja tietäen nyt\nolevansa parhain mies joukossa piti hän seulaa toisessa kädessänsä,\nsamalla kun hän veti lakkaristansa linkkuveitsen, jonka toisen,\nkirkkaan terän hän paljasti ja asettaen veitsen tasaiseksi katkaistun\npään laattialle, pani hän seulan hienoilla reijillä lävistetyn pohjan\nkeskeltä veitsenkärkeä vastaan, ja seula pysähtyi pienen heilauksen\ntehtyään pian liikkumattomaksi. Tämän teki hän silmänkääntäjän\ntaidolla, ja Södermanlannin herttua sekä paroni Reuterholm seuraisi\njännitetyllä huomiolla hänen vikkelöitä liikkeitänsä.\n\n— Suvaitsetteko, teidän kuninkaallinen korkeutenne, minun tekeväni\nmuutamia kysymyksiä? — lausui Ulfvenklou.\n\nHerttua antoi päätänsä nyökäten suostumuksensa, jolloin haaveilija\njuhlallisella eljeellä ojensi toisen käsivartensa ja hetkisen\nvaijettuansa alkoi:\n\n— Tuleeko hänen kuninkaallinen korkeutensa, Södermanlannin herttua\nRuotsin kuninkaaksi?\n\nVitkallisella heilahduksella Kaarlo-herttuata kohden teki seula\nliikkeen, ikäänkuin antaen myöntävän merkin.\n\n— Tuleeko hän valloittamaan Norjan?\n\nTaaskin heilahti seula yhtä vitkallisesti.\n\n— Tuleeko Kustaa III kuolemaan aavistamatta ja äkillisesti?\n\nKolmannen kerran teki seula saman liikkeen.\n\n— Saako meidän nykyinen kuningattaremme, Sofia Magdalena, useampia\nperillisiä?\n\nSeula heilui sinne tänne, ikäänkuin jonkun sisällisen epäävän liikkeen\npudistelemana.\n\nUlfvenklou ei kääntänyt silmiänsä tästä yksinkertaisesta, elottomasta\nennustajasta, jonka antamat merkit nostivat kaksi heleänpunaista täplää\nherttuan poskille ja panivat hänen sydämensä kovasti sykkimään, samalla\nkun paroni Reuterholm tunsi rintansa paisuvan, jolloin hänen kauniit,\nruskeat silmänsä loistivat ylpeydestä ja vallanhimosta.\n\nUlfvenklou, jonka oikea käsi yhä oli ojennettu eteenpäin ikäänkuin\nmanaisi hän esille jotakin näkymätöintä henkeä, taivutti nyt toistakin\nkättänsä ollen yhä enemmän haltioissansa olevan näköinen.\n\n— Ja nyt viimeinen kysymykseni, huomaa ja käsitä se tarkoin, — lausui\nhaaveilija hiukan korkeammalla äänellä ja milt'ei leimuavalla loistolla\ntummissa silmissänsä, — lausu meille, onko Chierlin'in kartanossa\nsalaisia aarteita?\n\nSeula pyöri kiivaasti ympäri, joutui tasapainostansa ja kopsahti\nveitsineen kovasti permantoon.\n\n— Björnram ei käsitellyt seulaa sillä tavoin; mitä tähän tulee, en ole\nnähnyt koskaan tämän vertaista, — keskeytti herttua, joka tyytyväisenä\nniihin vastauksiin, joita Ulfvenkloun kysymykset olivat saaneet, heitti\nhäneen ihmeteltävän silmäyksen.\n\nIkäänkuin tuntien arvonsa seisoi haaveilija tyynenä ja milt'ei ylpeänä\nruhtinaan edessä. Reuterholm, joka hetkeksi oli tuntenut katkeruutensa\nhäntä kohtaan vähentyneen, huomasi, minkä vaikutusvallan Ulfvenklou\ntulisi saavuttamaan, jos tuo aarre todellakin hänen neuvojansa mukaan\nlöytyisi, ja lausui nyt:\n\nNiin, varsin kummallista! Sellaista vastausten selvyyttä en ole koskaan\ntätä ennen nähnyt, kumminkaan, mitä noihin neljään ensimmäiseen\nkysymykseen tulee; tuon viimeisen, aarretta koskevan, voi selittää niin\nja näin, — ja tätä lausuessansa nauroi suosikki hieman.\n\nTuo viimeinen vastaus ei ollut epäselvempi kuin edellisetkään,\nkeskeytti herttua vakuutuksella. — Eikö niin, Ulfvenklou?\n\nOlematta laisinkaan kuulevinansa tuota viimeistä kysymystä,\notti haaveilija veitsensä laattiasta ja laski sen terän jälleen\nvitkallisesti paikoillensa.\n\n— Epäilenpä kuitenkin, — jatkoi Reuterholm yhä hymyillen, — koko tämän\naarteen olemista.\n\n— En tahdo pahoittaa ketään sitä uskomaan. Olkoon siis niin, kuin en\ntästä asiasta koskaan olisi maininnut sanakaan teidän kuninkaalliselle\nkorkeudellenne, — lausui haaveilija tuolla tyynellä vakavuudella, jolla\nhän aina puhui.\n\n— Ei, ei, Ulfvenklou-hyväni, ymmärräthän kait pilaa, — keskeytti\nherttua, joka tunsi hieman tyytymättömyyttä Reuterholmin osoittamasta\nepäilyksestä. — Minusta kumminkin tuntuu se ilmestys, joka sinulle on\nnäkynyt, sangen merkilliseltä, ja me tulemme vielä joskus puhumaan\nenemmän siitä asiasta.\n\nSuosikki koetti näyttää välinpitämättömältä, ja Ulfvenklou nyökäytti\nmyöntäen päätänsä, samalla kuin nyt toisen kerran tämän kohtauksen\najalla salaperäinen hymy silmänräpäykseksi ilmestyi hänen ohuville\nhuulillensa.\n\n\n\n\nKAHDESKYMMENES LUKU.\n\n\nHovi oli tehnyt huviretken maalle; se oli lähtenyt kaupungista lehvillä\nkoristetuissa vaunuissa sekä kulkenut pitkät matkat ja aikoi syödä\npäivällisateriansa ulkoilmassa. Kustaa III oli järjestänyt tämän\nretken, ja noiden loistavien herrojen sekä viehättävien naisten mieli\noli sopusoinnussa tuon hymyilevän auringonpaisteen kanssa, joka oli\nlevittäinyt koko maiseman yli, jossa ei vielä mitkään kellastuneet\nlehdet muistuttaneet syksyä eikä katoavaisuutta.\n\nKaikki hovimenot olivat karkoitetut; nyt aiottiin huvitteleida kansan\ntavoin ja heittää tykkänänsä tuo teeskennelty ihminen sekä muuttua\nluonnonlapseksi, ja mitä runollisimmilla tunteilla kuunneltiin nyt\nlintujen iloista livertelyä puiden oksilla tahi karjan pitkäveteistä\nmylvintää etäällä olevilla niityillä. Jotkut menivät niinkin pitkälle\nhalussansa olla yleisen kansan ja luonnonlapsen kaltaisia, että\nalkoivat puhua, mikä onni olisi omata pienen majasen ja rakastavan\nsydämen.\n\nErään lehdon reunassa kohousi viheriäinen kumpu; ollen puhdas pensaista\nja kannoista oli se houkutellut tänne tuon iloisen joukon, joka oli\nasettaunut kummulle, ja palvelijat riensivät nyt tuomaan isoista\nvasuista huikaisevan valkoisia pöytäliinoja, joilla pian nähtiin\njärjestettyinä tarkoin peitettyjä astioita, korkeita hopea-kulhoja\ntäynänsä tummansinisiä rypäleitä ja punertavia pääroneja joiden\nvarressa vielä istui kiinni viheriä lehtiä, jään seassa olevia\nsampanjapulloja ja monenkarvaisia jäätelöjä. Vaikka tämä nurmikossa\npidetty ateria ei ollutkaan niin kohtuullinen kuin meikäläisillä on\ntapana tällaisilla huviretkillä nauttia, ei tästä kuitenkaan ollut\nkellään minkäänmoista muistuttamista; kannet nostettiin pois noilta\nhöyryäviltä ruoka-astioilta, samppanja kuohui laseissa, ja tässä\nsyötiin, juotiin ja naureskeltiin niin luonnollisesti, kuin kukin voi.\n\nArmfelt oli sijoittunut Magdalena Rudenschöldin lähelle ja tarjonnut\nhänelle lautasella tuoksuvia hedelmiä, ja heidän ympärillänsä\npakinoitiin, näiden kumpaisenkaan oikeastansa kuultelematta, mitä\nsanottiin.\n\nTuolla hienolla, sivistyneellä hoviherralla oli tosin ollut joitakuita\nkohteliaita sanoja lausuttavana niille ihanille naisille, jotka tänään\nikäänkuin kimaltelevat perhoset olivat liehuneet niityillä ja poluilla;\nhän oli tosin kuiskannut muutamille tuttavillensa joitakuita pilasanoja\nsiihen vapaasen tapaan, jota useammat tämän aikakauden nuoret\nvapaasukuiset noudattivat; mutta nyt näytti hän siihen kyllästyneen,\nhänen silmäyksensä etsivät Magdalenaa, ja matalalla äänellä sanoi hän\ntälle hiljaa, että Italian lauluissa ylistellyt myrttilehdot eivät\nolleet mitään kauneuteen nähden verrattuina hänen vierellänsä oleviin\norjantappurapensaisiin, kun Magdalena niiden varjossa lepäsi, ja\nettä hänen loistavien silmiensä vaihettelevat vivahdukset sekä nuot\nkatoavat ja jälleen palajavat ruusut hänen poskillansa olivat paljoa\nihmeellisemmät kuin mitkään taikanäytelmät. Mutta kääntyen puolittain\npoispäin hänestä, vajosi hän pian kokonansa äänettömyyteen, joka\nsaattoi Magdalenan hämille, ja samalla kuin autuaallinen huokaus kuului\nhänen huuliltansa, silmäili hän syrjästä lemmikkinsä hienoja kasvoja,\njoiden juonteet kuvautuivat tummansinistä taivasta kohden.\n\n— Otaksukaatte olevani paimen, — alkoi Armfelt taaskin, katsoi häneen,\n— ja te paimentyttö, sekä että me molemmat oleskelisimme vihannoilla\nnurmikoilla laitumella käyvien lampaiden ympäröimänä, joilla olisi\nruusunkarvaiset nauhat ja hopeaiset kellot kaulassa... otaksukaatte,\nettä tämä olisi mahdollista, niin saatte selvän käsityksen\nniistä tunteista, joita te minussa herätätte... rauhallisesta,\nauringonpaisteisesta hiljaisuudesta, jonkalaista en vielä koskaan ole\ntuntenut ja joka mahtaa olla autuaiden henkien rauhan kaltaista.\n\nJos hänen sanoissansa olisi ollut jotain jokapäiväistä, olisi kentiesi\ntuon haaveilevan tytön häntä kohtaan heränneet tunteet saaneet pahan\nloukkauksen, joka olisi ne hälventänyt ja hajoittanut kuni sumu\ntuuleen. Mutta Kustaa Mauriz Armfelt puhui hänelle niin, kuin hänen\nmielestänsä uneksumansa lemmikin tulisi puhuakin, ja katseli häntä\ntuolla tulisella ihastuksella, jota Magdalena tahtoi herättää tässä\nmiehessä, jolle niin monen naisen sydän oli palanut, ja joita hänkin\nvuorostansa oli lempinyt; niin hän tahtoi vallita Armfelt'in niin, kuin\nei vielä yksikään nainen siihen asti ollut voinut tehdä, ja tässä hän\nonnistuikin. Suloinen voittoriemun tunne valloitti hänet, Armfelt'in\npuhuessa hänelle puoleksi käsittämättömiä lauseita, joita hänen\nsydämensä kuitenkin varsin hyvin tajusi.\n\nHän tunsi, ett'ei hän koskaan tulisi unohtamaan tämänpäiväistä\nhuviretkeä eikä Armfelt'in viehättävää läsnäoloa. Jokainen mieletöin\nsana, jonka hän lausui, oli hänestä yhä uusi todistus siihen, että\nArmfelt häntä lempi, jokainen silmäys, jokainen elje olivat yhä uusia\ntunteenosoitteita, jotka panivat hänen sydämensä sykkimään ja poskensa\npunoittamaan.\n\nAteria oli loppunut. Palvelijat asettelivat jälleen astioita, kulhoja\nja hopeaisia pöytäkaluja, kunkin vasuhunsa, ja nyt viittasi Kustaa III\nalkaamaan huveja ynnä leikkejä. Ruhtinoita ja ylhäisiä virkamiehiä\ntyönsivät, nyt vilkkaat hovipojat tieltänsä tuossa vanhanaikuisessa\nlaululeikissä \"kun kukin ottaa omansa, niin muut ei saakaan ketään,\"\njohon leikkiin kuningaskin otti osaa.\n\nNuot nuoret naiset juoksivat nostetuilla hameenhelmoilla ja liehuvin\nkiharoin; tuo heidän poskillensa noussut puna lisäsi heidän silmäinsä\nloistoa, ja tieto heidän suloudestansa ja viehättäväisyydestänsä\nteki heidät kaikki tyytyväisiksi. Hovimenot olivat karkoitetut,\npuvut olivat kohtuulliset ja tuo yksinkertaisuus, joka alussa oli\nteeskennelty, muuttui luonnolliseksi, todellinen iloisuus oli vallannut\nkaikkein mielen, ja hovijuonet sekä vilpistelemiset lepäisivät tässä\ntilaisuudessa.\n\nEipä alhaisin porvariston jäsenkään voinut olla huolettomampi kuin tämä\nkuningas ja nämät ruhtinaat sekä ruhtinattaret, ja vaikka kuningatar\nSofia Magdalena oli hiukan jäykkä ja isoinen, ei hän ollut koskaan\nmuulloinkaan toisenlainen, eikä myöskään voinut koskaan toisellaiseksi\nmuuttua, vaikka Kustaa-kuninkaan mahtisanat tuhat kertaa olisi käskenyt\nsellaista muuttumista. Hänen kauniit, kylmyyttä osoittavat kasvonsa\nolivat aina yhtäläiset, ja vaikka hänen silmänsä eivät säihkyneetkään\nriehuvasta ilosta, ei ollut kuitenkaan mitään häiritsevää eikä\nmasentavaa niissä silmäyksissä, joilla hän katseli noita tuhansia\nkolttosia, joita hänen lähellänsä tehtiin. Södermanlannin herttuatar\noli oikeassa elämässänsä, hän liihoitteli ikäänkuin keijukainen\nniityllä, antoi itsensä kiinni leskisillä ollessa eikä laisinkaan\nhuolinut, vaikka hänen puolisonsa joskus poikkesi jollekin syrjäpolulle\nkohtaamaan jotakin jumaloimaansa neitoista.\n\nKustaa III oli käskenyt olemaan iloisena, ja itse antautui hän näille\nyksinkertaisille huvituksille nuorukaisen vallattomalla innolla tahi\noikaisi hän itsensä nurmikolle, kertoen vilkkaasti niistä maalaisen\ntapaisista juhlista, joilla Maria Antoinette vietti aikaansa Trianiossa.\n\nTullessani Versailliin, saavuin sinne aivan odottamatta, — jatkoi\nkuningas, ja menin äkkiarvaamatta kuningattaren puheille. Tuo hyvä\nLudvig oli metsästämässä; ja kun vihdoin sain syleillen häntä\ntervehtiä, oli hän kiireissänsä heittänyt metsästysnutun päähänsä ja\nesiintyi kengissä, joista toisella oli punainen toisella musta korko,\ntoisessa kultainen ja toisessa hopeainen solki, lyhyesti sanoen, hän\nnäytti kovin kummalliselta. Kuningatar kysyi häneltä, aikoiko hän panna\ntanssiaisia toimeen ja joko hän oli alkanut naamiaishuveija, vai oliko\nhänen tarkoituksensa antaa minulle käsitys ranskalaisesta komeudesta.\nTämä kaikki herätti suurta naurua, ja Ludvig laski pilaa siitä, ett'ei\nollut löytänyt ketään, joka olisi ollut hänelle avullisna tuossa\nkiireellisessä pukeumisessa, ja että hän innoissansa saada minua pian\ntavata oli ottanut yllensä, mitä hänen käteensä vaan ensiksi sattui. —\nHymyily oli kuninkaan huulilla, ja hän jatkoi kertomustaan Ranskassa\nolostansa.\n\nKaikki se sulous, mikä Kustaa-kuninkaan olennossa oli, esiytyi tänä\npäivänä kaikessa lumoavassa viehättäväisyydessänsä, ja erinomaisella\nkohteliaisuudella hän haasteli seurueensa kera tahi otti miellyttävällä\nvilkkaudella osaa niihin yksinkertaisiin huvituksiin, jotka viehättivät\nuutuudellansa, loukkaamatta hänen hienoa kauneudenaistiansa.\n\nVasta huomattuansa sen ihastuksen, jolla hänen etevin suosikkinsa\nsilminnähtävästi kohteli neiti Magdalena Rudenschöld'iä, näytti\nvähäinen varjo laskeutuvan hänen otsallensa.\n\n— Elis-hyväni, — kuningas oli äkkiä kääntynyt Schröderheimiin päin\nja puhutteli häntä ystävällisellä äänellä, — Armfelt kohtelee tuota\nviehättävää Magdalenaa sangen silmäänpistävällä suosiolla.\n\n— Se on uusi todistus hänen hyvästä aististansa, teidän majesteettinne.\n\n— Sellaisena en minäkään voi muuta kuin hyväksyä sitä. Hän on\ntodellakin viehättävä... todellinen ruusunnuppu; mutta muuksi kuin\nperhon huikentelevaksi ihastukseksi ei hänen suosionsa saa muuttua.\n\n— Häneen nähden en siitä luule muuta _voivankaan_ tulla.\n\nKuningas nauroi.\n\n— Mutta jos otaksuisimme mahdottomuudenkin mahdolliseksi, ovat nuot\nkumpikin liian köyhiä, ajatellaksensa avioliittoa. Foi de gentilhomme,\nArmfelt yksin maksaa minulle kylläksi, mitä hänen perheensä sitte\ntulisikaan maksamaan?... Saanpa todellakin ajoissa toimittaa hänet\nsoveliaasen naimiseen.\n\nTietämätöin näistä sanoista, näistä ensimäisistä pilvistä, jotka\nnousivat Magdalenan niin kirkkaalle ja viehättävälle lemmentaivaalle,\nastuskeli hän kaidalla, puoleksi raivatulla metsäpolulla lemmikkinsä\nrinnalla, kuunnellen hänen sanojansa ja vastaten niihin sekä osoittaen\nhänelle kaiken sen suosion, jota hänen tulinen luonteensa ja tuntehikas\nsielunsa voi osoittaa.\n\nTuo viehättävä hovimies ja tuo ihana hovineiti kävivät aivan\nvieretysten, puhuen metsän ihmeellisestä huminasta ja omista\nkummallisista tunteistansa, ja astuen hiukan erään nuorukaisen ja\ntytön tieltä, joilla luultavasti oli sama halu yksinäisyyteen kuin\nMagdalenalla ja hänen ihailijallansakin, sattui tuo vapaasukuinen neiti\nluomaan silmänsä tähän pariin. Silmäyksellä, joka osoitti Magdalenan\ntuntevan tuon nöyrästi kumartavan tytön, tervehti hän tätä, kentiesi\nhuomaten jonkun yhtäläisyyden hänen ja tuon nuoren tytön olosuhteissa,\n— heidän molempain, jotka elämässä olivat niin äärettömän erilaisessa\nasemassa, — lähetti neiti Rudenschöld hymyilyn tytölle, tuolle\npienelle, vähäpätöiselle ompelijattarelle, jonka Magdalena pari vuotta\nsitte ensi kerran kohtasi Daschka-kreivittären luona ja jonka olemassa\nolon tuo ylhäinen neiti milt'ei kokonansa oli unohtanut. Tämän hymyilyn\nohessa tunsi hän jonkunlaisen mielisuosion tuota halpaa tyttöä kohtaan\nvaltaavan itsensä ja, pysähtyen hänen eteensä; lausui hän alavaisella\nystävyydellä:\n\n— Minulla olisi teille hiukka työtä. Vielähän te ompelette? Noh,\nhyvä! Kokonainen teaatteripuku, — jos tahdotte auttaa minua sen\nvalmistamisessa, niin tulkaa huomenaamulla Drottningholm'iin.\n\nJa Magdalena liihoitteli eteenpäin, jälleen hymyillen tuolle\nhämmästykselle, jonka hän tytön kasvoissa oli huomannut. Muutama\nminuutti tämän jälkeen oli hän ja Armfelt ehtinyt tuolle viheriöivälle,\nnyt kokonansa jaloilla poljetulle kummulla, jossa huviretkeilijät\njo olivat valmistauneet palajamaan Drottningholmiin, ja he pääsivät\ntähän linnaan juuri kun täysi kuu nousi valjusti kumottaen itäisellä\ntaivaalla olevien illan pilvien välistä.\n\n\n\n\nKAHDESKYMMENESENSIMÄINEN LUKU.\n\n\nNeiti Rudenschöld'in huoneessa oli pöydät ja sohvat täynänsä\nlevantiinia (hienoa kangasta), kassiaania (ohutta villakangasta),\nhopeaharsoa, hienompaa ja paksumpaa silkkikangasta, tavallista\nharsoa, kukkasia, nauhoja ja punoksia. Tuo kalpea ompelijatar,\njonka Magdalena edellisenä päivänä oli kohdannut, seisoi läheisessä\nhuoneessa ahkerasti valmistaen hameenlaskoksia ja kureuumia. Magdalena\naikoi esiintyä eräässä ranskalaisessa, yksinäytöksisessä komediassa,\nnäytellen kamarineitsyen osaa, jossa oli sukkelia sanasutkauksia sekä\nhauskaa pilaa, ja hänen pukunsa piti olla tehty uusimman ranskalaisen\nkuosin mukaan. Väliin harjoittaen osaansa ja väliin tutkien erästä\nkuosilehteä, lausui hän noita enemmän tahi vähemmän epäsiveellisiä\nsanoja, joita hänen tuli puhua tahi vajosi hän yksitotisiin mietelmiin\nhameista, kauluksista ja kalvoisimista.\n\n— Olenpa todellakin mielissäni, että satuin teidät kohtaamaan, neiti\nHolm, sillä täten pääsin kaupunkiin matkustamisen vaivasta, saadakseni\npukuni reilaan. Pitääkö minun ottaa hopeaharsoinen myssy päähäni? Mitä\nsiitä sanotte?\n\n— Se tulee näyttämään somalta.\n\nNoh, sitte päätän todellakin käyttää sellaista.\n\n— Tässä silmänräpäyksessä avasi hymy Magdalenan huulet, ja hän jatkoi:\n— niin, me kohtasimme toisemme eilen, neiti Holm! Arvelenpa sen nuoren\nmiehen, joka käveli kanssanne olleen teidän veljenne tahi läheisen\nsukulaisenne?\n\nEnnenkuin pieni ompelijatar ennätti vastata, kuului hiljainen naputus,\nja kun Magdalena riensi avaamaan sivuovea, joka johti läpikäytävään,\nastui Fredrik-ruhtinas sisään Armfelt'in seuraamana.\n\n— Anteeksi, neiti Rudenschöld, — pyysi ruhtinas, kumartaen kaunista\npäätänsä ja lähettäen Magdalenalle ihailevan silmäyksen, — minä olen\netsinyt teitä kaikkiaalta ja teidän närkästymisennekin uhalla tulen\nluoksenne neuvottelemaan muutamista tärkeistä asioista.\n\n— Noiden \"tärkeiden asiain\" tähden, joista teidän korkeudellanne on\nneuvotteleminen, en tahdo närkästyksellä kohdella teidän korkeuttanne,\n— lausui Magdalena hämillänsä tästä käynnistä, punastuvin poskin sekä\nluonnollisella yksinkertaisuudella olennossansa, ja hänen äänessänsä\noli samoinkuin linnun laulussa metsässä huoletoin hilpeys jatkeessansa:\n— olenpa erinomaisen utelias ja kokonansa korvana, teidän korkeutenne.\n\n— Ihana Margot, — lausui ruhtinas hymyillen, — te näette minussa\nJuhanin, tuon teitä jumaloivan palvelijan, joka koko tänä aamuna ei ole\nmuuta tehnyt, kuin kertonut mitä hellimpiä lemmenlauseita...\n\n— Mutta minun huoneeni, teidän korkeutenne, ei ole sovelias paikka\nnäytelmäkappaleiden harjoittamiseen!\n\n— En tulekaan sellaisessa tarkoituksessa, vaan siitä syystä, että\nArmfelt äsken keskeytti minun lemmenlauseeni ja tuli sillä sanomalla\nhänen majesteetiltansa, että minun pitäisi viivyttelemättä käskeä\nvalmistamaan se puku, jota aijon laskiaishuvissa käyttää. Siitä syystä\nolen etsinyt teitä kaikkiaalta, sillä vaihtokohtauksessa tulee meidän\nolla yhtäläisessä puvussa, ja minä haluan siis tietää, minkälaisen\npuvun te valitsette, jotta minä voin määrätä omani sen mukaan.\n\n— Teidän korkeutenne kohteliaisuus on ääretöin, — vastasi Magdalena,\njonka jälkeen he alkoivat vilkkaasti keskustella, minkälaisissa\npuvuissa heidän tulisi esiytyä sekä niistä kappaleista, joita aiottiin\nnäytellä kuin myöskin Kustaa III:nen väsymättomyydestä kaikkein\nharjoitusten huolenpidosta ja kunkin näyttelijän suuremmasta tahi\npienemmästä ky'ystä.\n\n— Te olette tänään ollut niin näkymätöin, neiti Rudenschöld, ikäänkuin\nolisitte ollut kuollut. Ah, jopa käsitän, tämä selittää syyt, te\ntutkitte kuoseja! — lausui Armfelt, joka nyt otti ylös tuon pienen\nkaavan, jonka Magdalena herrojen sisäänastuessa oli pudottanut\nlaattiaan — Se on mitä vaarallisinta tutkimusta, jopa valtiota\nhävittävääkin. Humen mietteiden mukaan oli muotihulluus Kaarlo II:n\nhallitessa Englannille vahingollisempi kuin nälkä ja rutto sekä\nsodat, sillä nämät lakkasivat joskus, mutta muotihulluus ei herennyt\nkoskaan. Tämänpä meidän viisas kuninkaamme älysikin, ja meidän\nkansallispuvullamme on maamme paljo voittanut. Toivon myöskin teidän\nkäsittävänne tämän ajanviettonne turhuuden, ja että te opitte paremmin\nkäyttämään aikaanne, esimerkiksi — lähtemällä puistoon kävelemään. —\nNäitä viimeisiä sanoja lausuessa ilmautui hymyily Armfelt'in huulille,\nja ruhtinas nauroi ääneensä.\n\n— Antakaa Humen mietteet vakuuttaa teitä, kuinka turhaa on viettäminen\npäiviänne peilin edessä. Minä olen siinä yhtä mieltä Armfelt'in kanssa,\nettä nuori nainen käyttää aikaansa verrattomasti paremmin puistossa\nkävellessänsä, etenkin jos hänellä on hurmaantunut ihailija rinnallansa.\n\n— Mutta kuosien tutkiminen on erinomattain hauskaa, — väitti Magdalena,\nollen, ikäänkuin hän ei olisi huomannutkaan sitä salaista silmäystä,\njonka ruhtinas loi Armfelt'iin, — ja kaikeksi onneksi saa vielä\nnäyttämöllä noissa ranskalaisissa näytelmäkappaleissa antautua näihin\npieniin haaveiluihin.\n\n— Soma puku ja tuhansittain muserrettuja sydämiä, niinkö ajattelette,\nneiti Rudenschöld?— kysyi Armfelt, leikitellen eräällä Magdalenan\npienellä sormikkaalla, joka oli saanut sijansa kukkaisten ja nauhain\nkeskellä tuolla pienellä, marmorista tehdyllä ompelupöydällä, jonka\njalka oli muodostettu kielillä varustetun, kultaisen kanteleen\nkaltaiseksi ja jonka Magdalena oli sysännyt syrjään, asettuessansa\njälleen nojatuoliin.\n\n— Muserrettuja sydämiä, — kertoi hän, — mikä kauhea sana, eikö niin!\nHyvin käytetty nauharuusu, hivuskähärä, tekopilkku, voivat syöstä meidät\nturmioon. Ja nämät pienet sormikkaat sitten, lyönpä vetoa, että ne,\njotka saattoivat Englannin Anna-kuningattaren äksyihinsä suosikilleen,\nMarlboroughin herttualle, eivät olleet näitä hienommat eikä komeammat!\nTuo pieni sormikasjuttu on myöskin lisänä kuosien historiaan; ei,\nälkäätte huoliko muotihullutuksista, neiti Rudenschöld, te olette ihana\nkoristelemattakin, ja hymyilyllänne saatatte te yllin kyllin meidän\naivomme ymmälle.\n\n— Armfelt on täydellisesti oikeassa, taiteen apukeinoja te ette\ntarvitse käyttää meitä voittaaksenne, — lausui Fredrik-ruhtinas\nritarillisella imartelulla, nousten istuviltansa. — Niin, me tapaamme\ntoisemme jälleen, neiti Rudenschöld.\n\nRuhtinas ja Armfelt olivat poissa, ja nyt laski Magdalena kätensä\nsykkivälle sydämellensä. Armfelt oli kehoittanut ruhtinasta käymään\nMagdalenan puheilla, jota hän oli ikävöinyt: Magdalenan silmät loisti\nja hänen huulensa hymyilivät. Menisikö hän puistoon tätä tapaamaan,\nkuten hän kiertelemällä oli pyytänyt? Ei sitä hän ei tahtonut tehdä!\nEikö Daschka-kreivitär ollut hänelle sanonut, ett'ei koskaan pitäisi\nantaa miehen olla varma siitä, että häntä rakastetaan? Naisen\nveikistelyhalu sanoi hänelle, että tämä ei ollut hyljeksittävä neuvo,\nja hymy vielä huulillansa avasi hän lähimäisen huoneen oven ja\nottaen sieltä moniaita karrikkaita, valmistaakseen niistä kauluksen\n_á la Medicis_ (ranskalaiseen kuosiin tehty pystykaulus) jossa oli\nkonstikkaita, liljan lehden kaltaisia poimuja, lausui hän:\n\n— Mistäs me puhuimmekaan? Niin tosiaankin... siis oli se teidän\nveljenne tahi läheinen sukulaisenne, jonka seurassa te eilen kävelitte?\n\nHeleä puna lensi näitä sanoja kuullossa Maria Holm'in poskille,\nlausuessansa:\n\n— Ei kumpikaan, armollinen neiti.\n\n— Ah, Jumalani, neiti Holm, — lausui Magdalena nauraen, — ja kuitenkin\nkävelette te metsässä ja kun asiaa tarkoin tutkitaan, olette kentiesi\nkävelleet siellä teille tykkänänsä vieraan miehen seurassa.\n\n— Eipä ventovieraankaan, — vastasi ompelijatar, joka turhaan koetti\nnäyttää välinpitämättömältä.\n\n— Minun arvaamiskykyni ei ole suuri, huomaan; teidän täytyy tulla minun\nuteliaisuudelleni avuksi.\n\nMagdalena oli huvitettuna tuon pienen, kalpean tytön lemmensuhteista.\nHe olivat kohdanneet toisensa tuolla yksittäisellä metsäpolulla,\nkentiesi oli heidän tunteissansa jonkinmoista yhtäläisyyttä; kaikilla\nrakastavilla on varmaankin yhtäläiset mietiskelyt; paimentytöstä\nruhtinattareen asti on heillä lemmenunelmansa, vaikka enemmän tahi\nvähemmän runollista laatua. Nämät ajatukset risteilivät Magdalenan\nmielessä; rakkaudesta jutteleminen oli hänestä hauskaa, hän halusi\nvertailla omia tunteitansa tuon kalpean tytön tunteisiin, tuon\nvähäpätöisen olennon, — voikohan hänkin lempiä samalla lailla?\n\n— Niin, neiti Holm, — jatkoi Magdalena, — teidän täytyy ripittää\nitsenne minulle, teidän täytyy puhua hänestä, jonka seurassa minä eilen\nteidät nä'in; mutta ennen kaikkia, jutelkaa minulle siitä ensimäisestä\nhetkestä, jolloin hänet näitte.\n\n— Minun kertomuksellani tulisi olemaan niin vähän arvoa... se tulisi\nolemaan niin yksitoikkoinen...\n\n— Olkoon niinkin, — vastasi Magdalena iloisesti, — te olette aina\nolleet erinomaisen umpimielinen, mutta minä olen päättänyt ottaa teistä\nselvän.\n\nTuon nuoren hovineidin oikku saattoi neiti Holmin nähtävästi hämille,\nja kierrellen rihmanpätkää sormiensa välissä, oli hän yhä vaiti.\n\n— Jos hänestä on niin vaikeaa jutella, niin kertokaatte minulle jotain\nvanhemmistanne ja teidän entisestä elämästänne, mistä tahansa, tehkää\nhyvin ja alkakaa, minä kuultelen.\n\n— Äitini on erään tullivirkamiehen leski,— vastasi kainon epäröimisen\njälkeen tuo nuori neiti, — isäni eläessä asuimme me eräässä\npikkukaupungissa, ja meillä oli hyvä jokapäiväinen toimeentulo. Hänen\nkuoltuansa tuli tästä loppu, ja maksaaksemme jonkun osan velkojamme,\ntäytyi meidän myydä asumuksemme. Isossa kaupungissa voi helpommin\nsalata köyhyytensä sekä huolensa ja saa myöskin helpommin työtä.\nAh, armollinen neiti, ihminen on aina taipuvainen toivomaan ja\nsuunnittelemaan; eipä ollutkaan työnsaaminen aivan helppoa... vasta nyt\nviime vuonna...\n\n— Minä ymmärrän, teillä on ollut paljo murheita, mutta nyt teidän\non parempi, — keskeytti Magdalena, joka tunsi todellisen ilon\najatellessansa, ett'ei tuon tyttöparan päivät kuluneet alituisissa\nkyynelissä ja puutteissa. — Ja nyt ryhtykäämme häneen, mitä te\najattelitte, ensi kerran hänet nähtyänne?\n\n— Niin, mitäkö ajattelin, sitä en tiedä tuskin itsekään; hän ja minä\nolemme olleet leikkitovereja, ja nyt...\n\n— Nyt, — kertoi Magdalena hymyillen.\n\n— Nyt olemme ottaneet ikuiset jäähyväiset toisiltamme.\n\n— Jäähyväiset, — jonkinlainen hämmästyminen ilmautui näissä Magdalenan\nsanoissa, — ikuiset jäähyväiset siltä, jota lempii, kuinka hirmuista!\nja milt'ei hengittämättömänä lisäsi hän: — minkätähden?\n\n— Me olemme liian köyhät, me emme voi ajatella yhteenmenemistä, —\nvastasi tyttö tyynellä sekä vakavalla äänellä, ja ainoastansa hänen\nsilmissänsä ilmautui hänen tuntemansa tuska.\n\n— Ja niin olette sanoneet toisillenne jäähyväiset sekä kulkeneet kukin\nhaarallenne, — lausui Magdalena, joka tunsi miltei mielikarvautta\ntuosta tyyneydestä, jota hän oi voinut käsittää.\n\n— Me olemme tehneet tämän, sillä meidän _on täytynyt_.\n\nTäytymiselle alistumiseen, tuimalle, rasittavalle, tukalalle\ntäytymiselle, mitä kylmäverisyyttä tähän vaaditaan! Ja nyt, sanottuansa\nyhdellä hetkellä ikuiset jäähyväiset lemmityllensä, tuli hän toisella\naivan tyynesti neula kädessänsä istumaan sekä puhui paljeteista ja\nmuista teaaterikoristuksista, kun hänen olisi pitänyt olla valmis\nkuolemaan epätoivosta!...\n\n— Mutta sehän on kauheata, — lausui Magdalena enemmän ajatuksissansa\nkuin vastaukseksi kuulemiinsa sanoihin. Ei, heidän tunteissansa ei\nollut mitään yhtäläisyyttä! Jos tuo tyttö todellakin lempi, mitä\nolisi köyhyys lemmityn rinnalla häntä haitannut? — Tarvitsetteko te\nsiis rikkautta, ollaksenne onnellisia? — kysyi hän ääneensä milt'ei\nsurkutellen tämän tytön kylmäkiskoista tyyneyttä ja sitä, että oli\nhuomannut ainoastansa omien etujen punnitsemista sekä harkitsemista,\nmissä hän kankaittaan oli odottanut omien tunteidensa kanssa\nsopusoinnussa olevaa haaveilemista.\n\n— Rikkautta, ei, armollinen neiti! — Neiti Holm, joka kummastuksella\noli luonut häneen silmänsä työstään, lisäsi hetken kuluttua: — mutta\nminun äitin ja kuuromykän sisareni, miten heille kävisi? Ei, minä en\nvoinut tehdä toisin! Kauan tosin olin kahdella päällä ja epäröin, mutta\nkun tuo vaikea askel nyt on otettu, olen tyytyväinen.\n\nNuori tyttö lausui nuot viimeiset sanat milt'ei puolittain kuiskaavalla\näänellä, samalla kun hänen huulensa värisivät.\n\n— Hän ei siis kuitenkaan ole tunteetoin, ajatteli Magdalena, —\nepäilemättä olen tässä kohdassa arvostellut tuota nuorta tyttöä väärin;\nhaluaisinpa mielelläni olla rikas ja voimallinen tehdäkseni hänet\nonnelliseksi.\n\n— Te ette saa kokonansa menettää toivoanne, — lausui vähän tämän\njälkeen neiti Rudenschöld ystävyydellä, — milt'eipä kadun, että\npakoitin teitä kaiken tämän kertomaan, se mahtoi tuntua teistä sangen\ntuskalliselta. Älkää nyt surko itseänne kuoliaaksi, älkääkä tehkö\nkokonaista pientä murhenäytelmää tuosta lapsuutenne rakkaudesta, —\nlisäsi hän hymyillen sekä meni vierimmäiseen huoneesen, ja kiinnittäen\npeilin edessä moniaita hohtokiviä hameensa vyöhyeesen, mietti hän,\nkuinka kauheata ero lemmitystänsä mahtane ollakaan.\n\n\n\n\nKAHDESKYMMENESTOINEN LUKU.\n\n\n— Kas tässä anomuskirje, jonka olen saanut Bellman'ilta, — lausui\nKustaa III, antaen kirjeen valtiosihteeri Schröderheimille, joka\nvaitonaisena silmäili seuraavia rivejä:\n\n \"Jaloin, kaikkein armollisin kuningas!\n\n Sittenkuin Korkeimman avulla minun alamainen ahkeroimiseni ja\n ilolauluni ovat paljo edistäneet valtion polttimoissa valmistettujen,\n hyväin juomatavarain menekkiä ja myöskin voittamiseen nähden\n epävarmojen arpojen ostamiseen kuninkaallisesta valtionarpomisesta,\n rohkenen alamaisuudessa anoa pientä, 333 riksin palkintoa\n jommastakummasta näistä rahastoista. Armollisin kuningas!\n Bakko-jumalan temppeli on nyt avattu! Yleisö on siten ensi kerran\n saanut tietoa minun kirjoituksistani. Ne eivät vaikuta mitään pahaa,\n koska ne myöskin huvittavat. Ja jos minun kanteleeni joskus on\n karkoittanut murheet valtaistuimelta, on minulla, kaikki ne ansiot,\n jotka perustivat Maron onnen. Olen j.n.e.\n\n Teidän majesteettinne alamaisin ja uskollisin C. M. Bellman.\"\n\n— Voit rauhoittaa suosikkiasi, Elis-hyväni, — jatkoi kuningas; tuon\nanotun palkkion tulee hän saamaan.\n\n— Kuinka voin kylläksi kiittää teidän majesteettianne tästä armosta!\n— vastasi Schröderheim riemusta loistavin silmin. — Ei missään\naikakaudessa ole ollut Kustaa III:tta suurempaa kuningasta, eikä\nmissään aikakaudessa ole ollut Kaarlo Michael Bellman'ia suurempaa\nlaulajaa! Kuningas ja runoilijat ovat toistensa vertaiset; tuolla\nverrattomalla runoilijalla on kuitenkin kova rahanpula, ja hän\nansaitsee kannatusta.\n\n— Ja kelläpä ei tällaista pulaa olisi, Elis-hyväni, — kysyi\nKustaa-kuningas, joka mielihyvällä oli kuullellut Schröderholm'in\nlauselmia. —\n\n— Vaikka \"Bakko-jumalan temppeli on avattu,\" eikä minun rakkaita\nalamaisiani sovi soimata liian raittiiksi kansaksi (37), vaan se sangen\nmielellänsä nauttii valtion paloviinaa (38) eivät polttimot sittenkään\nanna likimainkaan sitä tuloa, jota minulle kuvattiin niistä lähtevän.\nPelkäänpä Höpken'in olleen oikeassa, kieltäessänsä mitä jyrkimmin\ntekemästä paloviinaa valtion yksinomaisesti valmistettavaksi... kaikki\nmuut neuvoston jäsenet sitä puolsivat; mutta minulla olisi pitänyt olla\nkylläksi älyä huomaamaan hänen olleen ainoan, joka oli oikeassa.\n\n— Tämän asian hyväksymiseenhän Venäjä ja Preussi antoivat hyvän\nesimerkin, — vastasi Schröderheim, joka ei mielellänsä suonut\nlevottomuuden varjoa nousevan kuninkaan otsalle, ja hän lisäsi\npiloillansa: — runoilijat ovat laulaneet valtion valmistaman väkijuoman\nylistystä, eikä kansalla ole mitään parempaa lohduttajaa onnettomuuden\nkohtauksissa.\n\nMutta kuningas ei hymyillyt. — Niin, niin, — vastasi hän, — kentiesi\nainoastansa minä tänäpäivänä olen taipuvainen näkemään kaikki synkältä\npuolen. Mitä uutta, Elis-hyväni? — jatkoi hän muutaman minuutin vaiti\noltuansa, — kerro jotakin, joka voisi minua oikein huvittaa.\n\n— Sittenpä saankin kertoa aivan tuoreen uutisen, uutisen josta mies\nmieheltä ainoastansa kuiskataan. Ensiksi kerrotaan hänen kuninkaallisen\nkorkeutensa, Södermanlannin herttuan, äärettömästä hinnasta ostaneen\nChierlinin, itäisen Pitkäkadun varrella olevan talon, ja toiseksi,\nettä kartanosta, sittekun herttua tuli sen omistajaksi, on ruvennut\nkuulumaan kummeaa kolketta jonka syitä on kaikilla keinoin koetettu\nsaada selville.\n\n— Kummeaa kolketta, sepä kuuluu hauskalta, ja siinä on jotakin\nsalaperäistä, joka lienee minun veljestäni mieluista. Noh, entä vielä?\n\n— Naapurit ovat peloissansa, etenkin naiset, jotka usein antavat\nviittauksia teurastetuista ja suolatuista lapsista, koirankuonolaisista\nja vapaamuurareista.\n\nKuningas nauroi; — siis piilee kaikessa tässä vapaamuurarien\nvehkeitä... niin, sitä voin odottaakin, niinpian kuin minun veljeni oli\nmukana. Vapaamuurausta ja kapinoitsemista, — lisäsi Kustaa-kuningas\nvakavammin ja katsellen Schröderheim'iä kirkkailla, läpitunkevilla\nsilmillänsä, jatkoi hän: — sinä olet sanonut mitä _kuiskataan_, mutta\nsinä et olisi kertonut sitä minulle, jos et _tietäisi_ enempää.\n\n— Teidän majesteettinne huomaa kaiken,— vastasi Schröderheim hymyillen;\n— niin pian kuin kuulin näitä huhuja, otin selon siitä, oliko herttua\ntodellakin tullut Chierlin'in talon omistajaksi; sitte menin siihen\naikaan, jona tuo mainittu kolke tavallisesti sanottiin kuuluvan,\nkävelemään itäiselle Pitkäkadulle.\n\n— Ja sinä huomasit? — keskeytti Kustaa-kuningas vilkkaasti.\n\n— En mitään, teidän majesteettinne, — vastasi Schröderheim; mutta minä\nkuulin todellakin heikkoa kolketta, ja kun seuraavana päivänä kohtasin\nLiljensparren, mainitsin hänelle niistä huhuista, joita olin kuullut\nsekä omasta iltakulustani. \"Sittepä minä tiedänkin enemmän kuin te,\"\nvastasi hän totutulla, kuivalla tavallansa; \"minä tiedän muutamain\nherrojen, niiden joukossa Södermanlannin herttuankin, kaikki puettuina\navaroihin kaapuihin ja keltainen nauha vasemman käsivarren ympärillä,\nnoin viikon aikaa sitten alkaneen käydä siinä talossa. Kokous on tähän\nasti alkanut noin seitsemän aikaan illalla, ja kolke kuuluu ikäänkuin\njoku tekisi kellarissa kaivamistyötä, korjausta tahi muuta sellaista.\"\n\n— Nuot kellarin korjaamiset tuntuu minusta sangen omituisilta, — lausui\nkuningas, ja hymyillen jatkoi hän: — ollen hyvä veli, pidän sangen\npaljo lukua Kaarlo-veljeni hankkeista ja toimista.\n\n— Jos teidän majesteettinne käskee Liljensparrea ottamaan tarkempia\ntietoja...\n\n— Kentiesi, Elis; mutta tällä silmänräpäyksellä on uteliaisuuteni\nherännyt, kello tulee seitsemän, ja minua haluttaa mennä hiukan\nkävelemään itäiselle Pitkäkadulle, tuntemattomana tietysti ja puettuna\nmustaan avaraan kaapuun ja keltainen nauha käsivarteni ympärillä.\n\n— Ette kait, teidän majesteettinne, ai'o...\n\n— En tiedä mitä ai'on, mutta jos sinulla on halua tulla mukaani, niin\nte'e itsesi joutuin valmiiksi.\n\nAvaroihin kaapuihin puettuina ja kasvot milt'ei kokonansa peitettyinä\nleveäreunaisiin hattuihin kulkivat Kustaa III ja Schröderheim muutama\nminuutti tämän jälkeen pitkin itäistä Pitkäkatua.\n\nPieni seikkailu oli kuninkaasta varsin mieluista ja leikillisellä\npilalla vastasi hän niihin varoituksiin, joita hänen suosikkinsa\nsilloin tällöin rohkeni antaa heidän kulkunsa johdosta ja jotka hän\nvihdoin kokonansa katkasi, muistuttaen suosikkiansa, ett'ei hän ensi\nkertaa itse ottanut selkoa niistä asioista ja hankkeista, joista hän\npiti lukua. Tuo kapea katu, jota pitkin he nyt kulkivat, oli tällä\nhetkellä miltei kokonansa tyhjä ihmisistä, muutama lyhty levitti\nheikkoa valoa ympärillensä, samalla kun toiset kohdat olivat kokonansa\nöisen pimeyden peittämät. Nuot molemmat kävelijät astuivat rivakkailla\naskeleilla ja, vaihdettuansa hiljaa joitakuita sanoja, menivät he\nerääsen etehiseen, jonka puoleksi avatut ovet he työnsivät selälleen\njäljestänsä. Tältä paikalta voivat he pitää silmällä tuota milt'ei\nvastapäätä olevaa, entistä Chierlin'in taloa ja kaikkea, mitä sen\nläheistössä saattaisi tulla tapahtumaan, samalla kun he itse, pysyen\nvarjossa, voivat olla kokonansa näkymättömät.\n\nEipä viipynytkään kauan, ennenkuin he kuulivat askeleita, ja sen\netehisen ohi, jossa he seisoivat piilossa, kulki nyt vaitonaisina kolme\nviittoihin puettua henkilöä. Ei ollut epäilemistäkään näiden olevan\nniitä henkilöjä, jotka tavallisesti kävivät Chierlin'in talossa, sillä\ntähystettyään vaanien ympärillensä, menivät he suoraan tuon vanhan\nrakennuksen suljetulle portille, joka kolmen hiljaisen kolkutuksen\njälkeen ääneti aukeni. Siinä valossa, joka tällöin ilmautui, näki\nkuningas heidän aukaisevan viittansa ja näyttävän jollekin hänelle\nnäkymättömälle henkilölle niitä keltaisia nauhoja, jotka heillä oli\nkäsivartensa ympärillä. Heti tämän jälkeen sulkeutui portti jälleen,\nja muutaman silmänräpäyksen perästä lähestyi sitä taaskin kävelijä,\njonka kintereillä kulki puolikasvuinen poika, joka, kädet pistettyinä\navaroihin housunsa lakkareihin, kimakasti viheltäen kulki katua\neteenpäin. Poika juoksi nyt tuon yksinäisen kävelijän ohi ja rientäen\nhänen eteensä lausui hän:\n\n— Armollinen herra, jos te kuulutte koirankuonolaisiin, sallikaa minun\nteitä seurata, minä olen lihava ja valkeanpunainen kuin juotetun\nvasikan paisti...\n\n— Sittenpä olet kelvollinen, — lausui mies hänelle, jonka jälkeen poika\nsuin päin riensi katua eteenpäin.\n\n— Se oli Fredrik Sparren ääni,— lausui kuningas hiljaa, nojautuen\neteenpäin, voidakseen paremmin nähdä kaikki hänen liikkeensä, joista\nei yksikään jäänyt häneltä huomaamatta aina tuosta varovaisesta\nkoputuksesta porttiin sen sulkeumiseen asti hänen jäljestänsä.\n\nSeuraavassa silmänräpäyksessä seisoi kuningas kadulla, kuiskattuansa\nSchröderheimille:\n\nMene minua päinvastaiseen suuntaan ja yhdy minuun läntisellä\nPitkäkadulla, Harmaaveljesten kadun risteyksessä.\n\nKuningas oli iloinen mielessänsä, lähestyen nopeasti tuota määrättyä\nyhtymispaikkaa, johon valtiosihteeri nyt kokonansa hengästyneenä saapui.\n\n— Pääsö minun veljeni kartanoon ei näytä olevan vaikea, — lausui\nKustaa-kuningas, — kun koputtaa porttiin, näyttää keltaista nauhaa ja\nastuu sisään... kaikki tämä on varsin helppoa; — seuraa minua nyt,\nystäväni!\n\n— Mutta, teidän majesteettinne, miettikää...\n\n— Mitä tulee minun miettiä, — keskeytti Kustaa-kuningas, kohottaen\npäätänsä, — minä, kuningas, voin astua sisään, mihin mieleni tekee.\nMitään väkivaltaa ei minulle _voi_ tapahtua... eivät he _uskalla_\ntehdä minulle. Veljeni tulee varmaankin kovin hämmästymään ja samalla\nnäyttämään ääretöintä iloa minut nähdessänsä, jos minä hänet tapaisin.\nEteenpäin, ystäväni, meillä ei ole aikaa viivytellä!\n\nKepein askelin meni Kustaa-kuningas jälleen itäiselle Pitkäkadulle, ja\nSchröderheim, joka koetti pysyä hänen rinnallansa, kuiskasi levottomana:\n\n— Sallikaatte minun yksinäni mennä sisään, teidän majesteettinne...\n\n— Nyt ei mitään majesteettia, — keskeytti Kustaa-kuningas, ja\nhuolimatta siitä, huomaisiko hänet joku ohikulkeva, astui hän rohkeasti\ntuota vanhaa rakennusta kohti, jonka tummain akkunaruutujen läpi ei\nvoinut huomata, mitä siellä sisällä tapahtui, ja nyt kuului hiljaa nuo\nkolme kolkutusta. Portti lensi auki, ja Kustaa-kuningas seuraajineen\naukaisi kaapunsa vasempaa lievettä, näyttäen tuota keltaista nauhaa,\njoka oli kiedottu hänen käsivartensa ympärille, eräälle hartiakkaalle,\njäntevälle miehelle, joka kunnioituksella kumarsi päätänsä. Samassa\nsilmänräpäyksessä tuli portti heidän takanansa suljetuksi raskaalla\ntelkineellä, ja seikkailuja rakastava kuningas ja hänen mukanansa oleva\nsuosikkinsa kävivät nyt sitä suuntaa, jota lampun valo heille osoitti.\n\n— Tie ei viekään ylös- vaan alaspäin, — muistutti kuningas, heidän\nollessa eräässä etehisessä, samassa silmänräpäyksessä, kun hän laski\njalkansa eräälle portaalle, joka selvästi johti ales kellariin. Portaat\nolivat peitetyt matoilla, eikä heidän askeleitansa enään kuulunut\nkivilaskoksella, ja heidän ympärillänsä olevaa vaitonaisuutta keskeytti\nväliin heikko hyminä, joka kuului tulevan ikäänkuin maan alta.\n\n— Kokous näyttää alkaaneen, — kuiskasi kuningas, joka nyt pysähtyi\neräälle portaalle, heittäen vaanivan silmäyksen ympärillensä. Eräs\nkellariholvi, jossa oli terävät ulospäin pistäytyvät nurkat, näytti\nolevan suorastaan hänen allansa ja vasemmalla puoleksi auki oleva\novi, josta huikaiseva valo virtasi, sekä oikealla tumma, leveä\nesirippu, joka oli kiinnitetty kahden nurkan väliin. Kuulumattomin\naskelin lähestyi kuningas tuota puoleksi, avattua ovea, ja pysyen itse\nvarjossa, katseli hän nyt erääsen jokseenkin matalaan holviin, jossa\npaitsi kapeata läpikäytävää oli useampia osastoja tahi komeroja, jotka\nnähtävästi olivat olleet joitakuita tässä talossa vuokralla asujien\ntarvekalujen säilytyspaikkoja, mutta jotka nyt avonaisine ovineen\nainoastansa näyttivät pimeiltä aukoilta sekä luukuilta. Tuon kaidan\nläpikäytävän päässä näkyi suljettu ovi, jonka takaa äänet luultavasti\ntulivat, ja kääntyen äkkiä seuraajaansa, lausui kuningas:\n\n— Tuo ovi on kiinni lautaseinässä, sen lähellä on eräs aukko, —\nrientäkäämme sinne, sillä minä kuulen askeleita porttikäytävän\nkivilaskoksella, ja joku tulee varmaankin meidän takanamme.\n\nMuutama sekunti tämän jälkeen oli kuningas ja Schröderheim ennättänyt\ntälle paikalle ja vedettyään tuon paksuista laudoista kokoonliitetyn\noven milt'ei kiinni jäljessänsä, seisoivat he aivan liikkumattomina,\nsamalla kuin kaksi keskenänsä puhelevaa miestä kiireellisesti riensivät\nheidän ohitsensa, jolloin lautaseinänä oleva, suljettu ovi narisi.\n\nJoku sekunti tämän jälkeen kuului kuninkaan lähellä muuan ääni:\n\n— Kaikki kutsutut ovat nyt tulleet saapuville, ja tiedän kuninkaallisen\nkorkeutenne armollisella suostumuksella voimme siis alkaa tämän\nkokouksen.\n\n— Sitenpä emme tarvitse enään peljätä tulevamme huomatuiksi, lausui\nkuningas, kääntyen varovasti, ja huomattuaan raon lautaseinässä jatkoi\nhän: — foi de gentilhomme, mikä onni meillä onkin, tässähän voimme\nsekä kuulla että nähdä! Me olemme oikeissa näytännöissä, ystäväiseni;\ntämä sija saa olla häränsilmänä, — lisäsi hän piloillansa, — hiukan\nepämukava kentiesi, mutta ehkäpä näyttämö tulee tarjoamaan siitä\njonkinmoista korvausta, — ja kumartuen tuohon ravistaneessa seinässä\nolevaan lomaan, huomasi hän kokonansa, mitä hänen edessänsä tapahtui.\n\nPerimmällä loisti muutamia lamppuja, jotka olivat asetetut ristiin;\nnäiden alla seisoi muuan tummaverinen mies, puettu punaiseen,\nkantapäihin ulottuvaan viittaan, jonka reunus oli täynänsä mustia\nmerkkejä, jonkunmoinen mustalaispuku, joka hyvin soveltui miehen\ntulisiin silmäyksiin ja kalpeihin kasvoihin, jotka täydellisesti\nkäännettyinä kuninkaasen päin kokonansa kiinnittivät puoleensa tämän\nhuomion.\n\n— Kolminaisuuden nimessä, — alkoi ristin alla oleva mies, — tervehdin\ntäten teitä, veljet Nyt on alakuu, ja hetki on tullut, jolloin saan\nteille ilmoittaa, mitä minulle on käsketty. Tämän kartanon mahtava\nhaltijahenki on käskenyt minua kysymään, oletteko te, veljeni, valmiit\nryhtymään työhön?\n\n— Ollaan, — kuului nyt jotkut äänet yksimielisesti huutavan.\n\n— Oletteko valmiit tottelemaan ja uskomaan?\n\n— Ollaan, — kuului taaskin tuo heleä vastaus.\n\n— Siis kuulkaatte minua, jatkoi mies, joka tyynenä ja vakavana silmäili\nläsnäolevia, — tuo mahtava hallitsijahenki käskee teitä kaivamaan ei\nainoastansa tämän kellarin koko kivipermannosta, vaan myöskin tämän\nviereisen. Vasta sen jälkeen on meillä oikeus ryhtyä tarkempiin\netsimisiin, ja se paikka, johon aarre on kätketty täytyy meidän itse\nlöytää; mutta se järjestys jota etsimisessä on noudatettava, on\nseuraava: ylhäisin työnjohtaja on hänen kuninkaallinen korkeutensa,\nSödermanlannin herttua. Olenpa, haltiahengen käskyn mukaan kirjoittanut\nmuistiin, mitä järjestystä meidän sittemmin tulee noudattaa. — Tuo\npunaiseen viittaan puettu mies kääntyi nyt syvään kumartaen oikealle,\njossa Kaarlo-herttua vakavan ja juhlallisen näköisenä kuulteli hänen\npuhettansa, ja antoi tälle erään kirjoituksen, josta hän nyt luki:\n\n— Muut työnjohtajat ovat Fredrik Sparre, Ruuth, Oxenstjerna ja\nStenbock; rahastonhoitajia: Bonde ja Chierlin; salaisessa neuvostossa:\nUlfvenklou ja Håkan Pietarinpoika (39) salaisen neuvoston apulainen:\nReuterholm.\n\n— Oletteko, herrat, tyytyväisiä tähän jakoon? — kysyi taaskin\ntuo punaisiin puettu mies, jonka kuningas nyt varmaan otaksui\nUlfvenklou'ksi ja jota hän sentähden kahdenkertaisella uteliaisuudella\nkatseli.\n\nSittekuin yhteen ääneen lausuttu \"ollaan\" oli kuulunut näiden sanojen\njälkeen, katseli puhuja muutaman silmänräpäyksen vaitonaisena ja\nloistavin silmin eteensä.\n\n— Minä näen ikäänkuin kristallista rakennetun linnan, — alkoi hän\nmatalalla ja hillityllä äänellä, joka, kuuluen suloiselta korvaan,\ninnostutti kuulijat ja saattoi heidät milt'ei näkemään hänen\nkertomaansa näkyä, ja sen loistavista pilari käytävistä astuu nyt\nminua kohden ihmeen ihana ruhtinatar, tämän kartanon haltijahenki.\nHänen hymyilynsä on kuni auringonpaiste, sillä me olemme kaikessa\nnoudattaneet hänen käskyjänsä, ja hän on tyytyväinen. Sidottuna\nvalaansa ei hän uskalla neuvoa minulle paikkaa, mihin aarre on\nkätketty. Tätä aarretta ei hän salli meidän etsiä noudattamattamme\njoitakuita temppuja, joista tulen ensi kokouksessa tekemään tarkempaa\ntolkkua ja vieläpä sellaisessa puvussakin, johon tulen näyttämään\nmallin meidän ylhäiselle ruhtinaallemme, ainoalle, joka tulee löytämään\nnuot äärettömät aarteet, jotka ovat kätkössä täällä alhaalla. Hän\non oikea etsijä, joka tulee täyttämään sen uhrin, mikä kahdeksan\nvuosisataa on pitänyt aarteen maan sisässä. Kun hänen lapionsa\nkopsahtaa metalliarkkuun, silloin, mutta vasta silloin saan kuiskeista\nhänelle taikasanat; — etsiköön hän uupumatta, niin hän tulee löytämään\n— sellainen on ruhtinattaren kehoittava tervehdys.\n\n— Siis aarteenkaivajia, — ajatteli kuningas, joka, huomattuaan,\nett'ei tällä kokouksella ollut minkäänmoista salaista valtiollista\ntarkoitusta, yhä oli pysynyt tuolla hilpeällä, vallattomalla tuulella,\njolla hän oli tähän seikkailuun heittäytynyt. Ollen katselijana\nnäytelmässä, jossa hänen veljellänsä oli sangen narrimainen osa, tunsi\nKustaa-kuningas äkkiä halun ruveta näyttelemään ruhtinattaren osaa.\nSamassa silmänräpäyksessä pisti hän suunsa lähelle erästä seinänrakoa\nja lausui naisen kimeällä äänellä:\n\n— Niin, etsi ja sinä tulet löytämään!\n\nOdottamatta, minkä vaikutuksen nämät sanat kuulijoihin tekivät, riensi\nkuningas pois tästä epämukavasta paikasta, jossa hän nyt pitkän\najan oli ollut, ja Schröderheim'in seuraamana tuli hän kenenkään\nhäntä viivyttelemättä tahi huomaamatta suljetulle mutta vartioimatta\njätetylle portille, jonka telineen suosikki veti auki, ja makeasti\nnauraen seisoivat he taaskin itäisellä Pitkäkadulla.\n\nPuoli tuntia tämän jälkeen astui kuningas yhteen noista operahuoneen\nviereisistä pikkukamareista, joissa niitä kuuluisia iltaseuroja\npidettiin, jotka, ollen järjestetyt Katarina-keisarinnan, Hermitagissa\npitämien iltamien mukaan, olivat niin sanoakseni oppikoulu\nkaikkeen, mitä siihen aikaan pidettiin täydellisenä puheessa ja\nkäytöksessä. Täällä kehitti Kustaa-kuningas esimerkillänsä tuota\nloistavaa käytöstapaa, joka on mennyt perinnöksi meidän aikaamme\nasti; täällä loistivat nuot \"kolme sulotarta,\" kreivittäret Höpken,\nMeijerfelt ja Löwenhjelm; täällä antoivat kreivinna Piper, rouva\nSchröderheim ja neiti Rudenschöld — yhdistys suloudesta ja nerosta —\nsanasukkeluuksillansa vilkkautta näille iltamilla, joita kuningas niin\nsuuresti suosi ja joissa Armfelt, Taube ja Essen olivat loistavina\ntähtinä seuraelämän taivaalla.\n\nHeti tultuansa näihin huvituksia varten rakennettuihin pikkukamareihin,\nviittasi kuningas Armfelt'ia luoksensa, ja kertoi hänelle niistä\nmenoista, joita hän äsken oli katsellut. Kuninkaan vilkkaassa\nmielikuvitelmassa syntynyt ajatus, että aarre todellakin voisi olla\nkätkettynä tässä kartanossa, oli poistanut suurimman osan sitä\nnaurettavaa, jota tuossa hänen äsken näkemässänsä kokouksessa oli\nollut, ja hän lisäsi puolittain todella, puolittain pilalla:\n\n— Äärettömiä aarteita minä juuri tarvitsisin, tehdäkseni muita\nonnellisiksi, mutta ennen kaikkea tullakseni itse onnelliseksi. Kun\narmeliaisuutta ruvetaan harjoittamaan, aletaan aina omasta itsestänsä.\n\n— Aivan niin, jalo kuningas, — vastasi Armfelt, jonka silmät usein\nlensivät neiti Rudenschöld'iin, jonka vierestä Kustaa-kuningas oli\nviitannut häntä luoksensa.\n\n— Tuolle Ulfvenkloulle, jatkoi kuningas — voit lähettää sanan\ntulemaan jonakuna päivänä tänne hoviin, ennustamaan Kustaa Aadolfin\ntulevaisuutta. Tahi maltapas, huomenillalla aion lähteä Ulriksdal'iin;\nsinne voi hän tulla jälkeenpäin! Tuleepa hauskaksi kuulla, mitä hänellä\nvoi olla ennustamista minun pojastani, sittekun hän on suvainnut\nvoidella Södermanlannin herttuan Ruotsin ja Norjan kuninkaaksi.\n\n— Teidän majesteettinne suvaitsee laskea pilaa!\n\n— Ei sanaakaan, Gösta, — vastasi kuningas hymyillen — tämä seikka\non kyllä totta; mutta sinä et saa laverrella siitä sen kauemmaksi.\nUlfvenklou on rohkea herra, ja hänen kanssansa jutteleminen tulee\nantamaan minulle todellista huvitusta. Seltterivettä ja samppanjaa!\nTuolla etäämmällä seisoo eräs nuori nainen, silmäillen sinua\nsalaisesti... todellakin on hän Venus, ja jos minä olisin Paris,\ntulisi Magdalena Rudenschöld saamaan kauneuden kilvan. Sinun tähtesi,\nGösta-hyväni, toivon, ett'ei hän ole mikään \"Gibraltar.\" (40)\n\n\n\n\nKAHDESKYMMENESKOLMAS LUKU.\n\n\nHuilujen ja torvien äänet kaikuivat lavealta ympäris, ja yön pimeydessä\nloisti sadottain tuikkavia soihtuja, jotka loivat punertavaa valoansa\nlumella peitettyyn maahan, jolla korskuvia hevoista, valjastettuina\nkeveöiden ajorekien eteen, lensivät eteenpäin hyppivää vauhtia.\nTämä oli loistava jono heiluvia huntuja ja kiiltäviä ajoneuvoja,\nliehuvia suojusverkkoja sekä sulkatöyhtöjä, valoa ja hymyilyjä,\nja yksinäinen yöllämatkustaja, joka astui syrjään tuon ikäänkuin\nlumouksesta ilmestyneen komeuden tieltä, tiesi kuninkaan veljineen,\nkuningattarineen ja tämän kälyineen sekä noiden eri hovien herroineen\nja naisineen nyt operanäytelmän loputtua etsivän uusia huveja sekä\nhauskutuksia.\n\nTänä iltana tehtiin retki Ulriksdal'iin, jonka pihaan tuo pitkä\nrekijono pysähtyi, ja lyhtyen valossa riensi tämä kuninkaan itse\nvalitsema seurue neuvottuihin pukemahuoneisin, joissa kukin kiirehti\npukeumaan niihin vaatteisin, jotka olivat määrätyt tanssiaisiin, joita\nkuningas tänä iltana oli käskenyt toimeenpanemaan.\n\nNuot lukemattomista kynttilöistä loistavat huoneet täyttyvätkin pian\nvieraista, joita, ollen joko kirjavissa puvuissa tahi jonkinmoisessa\nnaamiaispuvussa, nyt alkoi vilistä kirjavassa, loistavassa\nsekamelskassa, jota nuot venetialaiset peilit tarkoin heijastivat.\nTanssisoitto kaikui täysin sävelin huoneiden läpi, kohteliaita sanoja\nhyvemmin tahi huonommin onnistuneita sanankäänteitä kuului kaikkialla\nja hymyileviä naisia heittelihe viehättäviä silmäyksiä ympärillensä,\njoita hienot hoviherrat huomasivat sekä joihin he vastasivat tavalla,\njoka ei jäänyt naisten veikistelemisestä jäljelle. Ei mikään peittävä,\nsilkistä ja sametista tehty naamio salannut heidän kasvojansa, ja nuot\naistilla valmistetut, hyvin ruumista myöten asuvat puvut lisäsivät\nheidän soreuttansa ja loivat vähemmin soreoille jotakin omituista,\njotakin uutuuden viehättäväisyyttä, ja tyytyväisen sekä iloisen\nnäköisenä katseli Kustaa III ympärillensä, kun hän nyt tervehtien astui\nhuoneesen.\n\nKuningas oli lähestynyt kuningattaren piiriä ja juteltuansa muutaman\nsilmänräpäyksen puolisonsa kanssa, kääntyi hän neiti Hedvig de la\nGardien puoleen, joka italialaisen talonpoikaistytön puvussa tervehti\nhäntä kainolla suloudella.\n\n— Neiti-hyvä, — sanoi kuningas, lausuttuansa joitakuita leikillisiä\nkokkapuheita, — olenpa muistellut teitä paljo tänään. Mitähän siihen\nsanotte, että kauniin kavalieeri hovissani on teihin rakastunut?\n\n- Siihen sanon, että vaikka hän olisi kuinka kaunis hyvänsä, täytyy\nhänellä kuitenkin olla yksi vika.\n\n— Mikähän se olisi?\n\n— Huono kauneudenaisti, teidän majesteettinne.\n\n— Foi de gentilhomme, teillä neiti, on myöskin yksi vika.\n\n— Monta, teidän majesteettinne.\n\n— Te olette liian kaino... vai mistä syystä ette luule voivanne\nherättää nuoren miehen rakkautta?\n\n— Siitä syystä, että minulta puuttuu se kauneus, jota tuolla\ntuntemattomalla kavalieerilla sanotaan olevan.\n\n— Mutta teidän silmistänne saa lukea teidän sielunne kauneuden...\nruumiillinen kauneus kuihtuu, te tulette solmiamaan hänet lujemmilla,\npyhemmillä siteillä, kuin ne ovat, joilla moni kaunotar voisi sitoa\nhänet. Totta puhuen, neiti, minä mietin teidän yhdistämistänne erääsen\nhenkilöön, jota kohtaan tunnen mitä suurinta luottamusta ja jolle itse\npuolestani olen antanut ystävyyteni.\n\nHeleä puna nousi neiti de la Gardien poskille, ja syvällä kumarruksella\nsalaten sitä hämmästystä, jota kuninkaan sanat hänessä oli vaikuttanut,\nantoi hän nyt tämän kulkea ohitsensa.\n\n— Henkilöön, jolle Kustaa-kuningas oli antanut ystävyytensä,...\nkauniimpaan hänen hovissansa, — voisikohan se olla?... Hedvig de la\nGardie, joka loi tutkaisevan silmäyksen tuohon kirjavilla väreillä\nja hohtokivillä koristettuun joukkoon, antoi nyt silmänsä pysähtyä\nArmfelt'iin jota kuningas nyt lähestyi. Samalla hetkellä avattiin salin\novet, ja Fredrik-herttua astui sisään sulttaanin komeassa puvussa,\nseraljinsa, vartijoiden, soittajien ja tanssijattarien seuraamana.\nTämä loistava joukko, jossa Magdalena Rudenschöld'kin oli, pysähtyi\nkeskelle laattiata, missä herttua-sulttaani istahti muutamille\ntäytetyille patjoille, joita mustat orjat hänen luoksensa vierittivät,\nsamalla kuin seraljin naiset ryhmään järjestettyinä häntä ympäröivät\nja tanssijattaret hyppivät erästä tätä tilaisuutta varten harjoitettua\ntanssia, joka oli odottamatoin huvi Kustaa-kuninkaalle, joka tämän\njohdosta heti lausuikin veljellensä joitakuita kohteliaita sanoja.\n\nPian tuli tanssi yhä yleisemmäksi ja sen sulous, vilkas jutteleminen,\nsoitannon säveleet ja korkeissa kristallilaseissa kimalteleva viini\nvaikutti elähyttäen tuohon loistavaan hovipiiriin, jonka koko tarkoitus\noli huvitteleiminen ja joka tarmonsa takaa koetti toteuttaa tätä\ntarkoitustansa.\n\n— Näitä juhlia minä suosin, sillä no tuovat minut teidän\nläheisyyteenne, — lausui Armfelt, johtaessansa Magdalenaa tanssista, —\nne ovat ainoat tilaisuudet, joissa saan teitä lähestyä.\n\nMagdalenan kirkkaalle hipiälle nousi hieno ruso, ja hän löyhytti\nkasvoinsa edessä viuhkaansa edestakasin.\n\n— Magdalena, lemmittyni, rakastettuni, kuinka minä ikävöin yksinäistä\nhetkeä, saadakseni lausua teille... hän vaikeni; tuo iloinen melu\nläheisistä huoneista eneni ja väheni samoin kuin aaltojen kohina;\nmutta siinä syrjähuoneessa, johon hän oli vienyt Magdalenan, olivat\nainoastansa he kahden. Tulinen suudelma, sellainen, jota Magdalena\noli uneksinut ainoastansa Armfelt'in voivan antaa, poltti hänen\nhuulillansa. Olihan tuo autuaallinen tunne, että hänen jumaloimisensa\nuljas esine häntä lempi, nyt muuttunut riemulliseksi varmuudeksi!\nElämässä ja kuolemassa oli hän Armfelt'in oma ja hymyillen katseli hän\ntämän silmiin.\n\nTanssisäveleiden iloiset äänet kuuluivat jälleen kehoittavina, iloiset\nvieraat, jotka nyt riensivät tanssisaliin täyttivät syrjähuoneen;\nArmfelt silmäili Magdalenaa, jota Fredrik-ruhtinas nyt vei tanssimaan.\n\n— Kas tässä, Gösta, — lausui Kustaa-kuningas, laskien kätensä kepeästi\nArmfelt'in olalle, — kas tässä se nainen, jota te niin ahkeraan\nolette etsineet aljettavaan katrilliin; — ja kuningas vei tuon hänen\noikkuihinsa tottuneen suosikkinsa neiti Hedvig de la Gardien luo, joka\nnähtävällä hämmästyksellä myöntyi Armfelt'in tanssitarjoumukseen.\n\nHienolla hymyllä katseli kuningas heidän jälkeensä, ja riensi sitte\nnoiden tanssivien ryhmien ohi koko valaistun huonerivin ja etehisen\nsekä portaiden kautta ja tuli muutaman minuutin kuluttua erääsen\nnelisnurkkaiseen huoneesen, jossa eräällä pöydällä olevan lampun himmeä\nvalo koetti ehkäistä nousevaa, vielä hämärää aamusarastusta.\n\nHuoneesen tultuansa heitti Kustaa-kuningas silmäyksen huoneen ainoaan,\navonaiseen akkunaan, jossa eräs kaukoputki oli asetettu maapallon\nviereen ja jonka viereisellä pöydällä, lampun lähellä, oli muutamia\npapereja hujan hajan. Näiden yli istui kyyrysissänsä eräs mieshenkilö,\njoka kuninkaan tullessa sisään äkkiä nousi seisovallensa ja syvään\nkumartuen tervehti kuningasta.\n\n— Noh, luutnantti Ulfvenklou, — lausui Kustaa-kuningas tuolla\navonaisella, sydämellisellä tavalla, jota hän harvoin viehättämättä\nkäytti,— te olette nyt ryhtyneet perintöruhtinaan tulevaisuuden\nennustamiseen, näen, ma. Onko hän syntynyt pahan vai hyvän tähden\nvaikutuksen alla?\n\n— Tähti, oli, teidän majesteettinne, kirkas hänen syntyessänsä, mutta\nsen loisto on häälyvä, ja valo liehuu ikäänkuin sammumaisillansa olevan\nlampun.\n\n— Hän tulee siis teidän arvelunne mukaan kuolemaan nuorena?\n\n— Ei hyvinkään nuorena. Nyt en ajattelekaan hänen kuolemaansa — siitä\nei kerran kukaan tule pitämään suurta lukua.\n\n— Mitä se merkitsee, herra-hyväni, — keskeytti kuningas maltittomasti,\n— te arvelette siis, ettei minun pojastani tulekaan hallitsijaa?\n\nUlfvenklou silmäili kuningasta mustilla silmillänsä ja hänen ohuville\nhuulillensa ilmautui hetkeksi hienon ivan vivahdus. Sitte kohotti hän\npäätänsä uljuudella, joka ei ollut vähempi kuin kuninkaankaan, lausuen\ntyynesti ja vakavasti:\n\n— Kustaa Adolf on tuleva kuninkaaksi! Hän on tuleva kruunatuksi; hän on\nmenevä naimisiin ja saava perillisiä!\n\n— Jo riittää, — vastasi kuningas, — joka hymyillen muisteli kaikkea,\nmitä Liljensparre oli hänelle kertonut, Ulfvenklou'n Kaarlo-herttuaa\nkoskevista ennustuksista.\n\n— Ei, se ei vielä riitä, — vastasi Ulfvenklou, joka ylevänä ja\nonnettomuutta ennustavana asettui kuninkaan eteen, — sillä kaikesta\ntästä huolimatta tulee Södermanlannin herttua sittekin kuninkaaksi...\n\n— Foi de gentilhomme, — vastasi kuningas, joka koki säilyttää hyvällä\ntuulella olemistansa, — näillä suunnitelmilla on kentiesi yhtä suuri\ntoteutumisen mahdollisuus kuin teidän väitteellänne, että minut Romassa\nollessani murhattaisiin! Hyvästi, luutnantti Ulfvenklou, te tulette\ntänään saamaan sata riksiä palkinnoksi valvomastanne yöstä.\n\nJa majesteetillisella ryhdillä viittasi kuningas kädellänsä, jonka\njälkeen hän jälleen riensi tanssisaliin, jossa hänen poissaolonsa jo\nhetki sitten oli tullut huomatuksi.\n\n\n\n\nKAHDESKYMMENESNELJÄS LUKU.\n\n\nKas tässä olen piirustanut teille mallin, neiti Rudenschöld, — lausui\nKustaa III, joka oli juhlallisella tervehdyskäynnillä Sofia Albertinan\nluona. Tällöin oli hän paljo jutellut Magdalenan kanssa, katsellut\nhänen ompelutyötänsä ja ryhtynyt hänen kanssansa mutkalliseen\nkeskusteluun, olisiko viiniköynnöksen haara tahi tammenlehtiseppele\nparempi ympäröimään sitä loistavaa joutsenen kuvaa, jota hän\nparhaillansa ompeli. Kas tässä on kaava, — jatkoi hän, — ainoastansa\nmuutamia simpsukan näköisiä koristuksia; nepä muistuttavatkin tuota\npeilikirkasta vedenpintaa, jolla joutsen hiljaa keinuilee. Mitä siitä\narvelette?\n\nLäsnäolijoista olivat simpsukat erinomaisia, eikä vähin Magdalenasta,\njoka tunsi viehätystä kuninkaan hänelle osoittamasta kohteliaisuudesta.\n\nTahtoisinpa puhua moniaan sanan teille kahdenkesken, neiti\nRudenschöld, — lausui kuningas hiljaisella äänellä, — jotakin teidän\ntulevaisuudestanne... Menkää tuonne viereiseen huoneesen, jossa ei ole\nketään; minä tulen heti jäljestä.\n\n\"Jotakin hänen tulevaisuudestansa.\" Tuo kuuma veri loi purppurapilviä\nMagdalenan poskille. Tulisiko kuningas puhumaan hänelle Armfelt'ista?\nTulisi aivan varmaan: — hän oli kait huomannut suosikkinsa rakkauden\nMagdalenaan, tahi oli tämä puhunut jotakin kuninkaalle, — ja sykkivin\nsydämin näki hän tämän nyt lähestyvän.\n\n— Istukaa tähän minun viereeni, neiti Rudenschöld... minulla on tärkeä\nasia, josta tahdon teille jutella... jotakin, jota tahdon teiltä pyytää.\n\nKuningas, joka kohteliaalla eljeellä oli tarttunut hänen käteensä, piti\nsitä yhä omassansa, jatkaen vilkkaasti:\n\n— Te lemmitte Armfelt'ia, minä tiedän sen, sillä kun minä tänään\nkehoitin häntä tekemään asiasta totta ja naimaan neiti Hedvig de la\nGardien, pelkäsi hän saattavansa teille surua.\n\nKuuliko Magdalena oikein! Voisiko hänen autuuden unelmansa muuttua\nmurheeksi?\n\nTuijottavin silmin katseli hän Kustaa-kuningasta ja huomaten\nkohteliaisuuden vaativan häntä jotakin vastaamaan, tankkasi hän\nahdistuksen valtaamana:\n\n— Hän ei siis luvannut mennä tämän kanssa naimisiin?\n\n— Ei, hän vaan epäili sekä näytti epäröivän, ja minä päätin pyytää\nteitä kehoittamaan häntä siihen, koska tunnen teidän mielenne lujuuden\nja minulla sitäpaitsi on tärkeitä valtiollisia syitä tämän naimisen\ntoteuttamiseen.\n\n— Minäkö kehoittasin! — lausui Magdalena ja ilmaisten sanomatointa\nsurua veti hän kätensä Kustaa-kuninkaan kädestä. — Sire, pyytäkää\nminulta mitä muuta tahansa!\n\n— Jos te olisitte tavallinen nainen, neiti Rudenschöld, en olisi\npuhunut teille niin, kuin nyt olen tehnyt, — Kustaa-kuninkaan ääni\nilmaisi kunnioitusta ynnä tuota vastustamatointa suloa, jolta, milloin\nhän tahtoi ihastuttaa, harvoin puuttui viehätysvoimaa, ja huolimatta\nsiitä ankarasta ja tuimasta tuskasta, joka Magdalenan valtasi, tunsi\nhän milt'ei mielihyvää siitä tavasta, millä kuningas häntä puhutteli;\npidättäen kyyneleensä, koetti hän näyttää sitä mielen lujuutta, jota\ntämä luuli hänellä olevan.\n\n— Teidän terävällä älyllänne — jatkoi kuningas, huomaatte myöskin\ntarkemmin ajateltuanne, että avioliittoa teidän ja Armfelt'in välillä\nei voi syntyä. Rahoja puuttuu teiltä, puuttuu häneltä, puuttuu minulta,\n— kumminkaan ei minulla ole niitä riittävästi, voidakseni turvata\nteidän molempain tulevaisuutta. Raha on onnellisuuden välttämätöin\nehto; te pudistatte päätänne, te luulette voivanne ilman sitäkin löytää\nautuaallisuutta... niin, kentiesi te, vaan ei hän.\n\n— Teidän majesteettinne on antanut minulle paljo ajattelemista,\nmutta kehoittamiseen tässä asiassa en luule voivani ryhtyä, vaikka\nminua kuinka miellyttäisikin ne hyvät ajatukset, joita teidän\nmajesteetillanne minusta on.\n\nArmollisella silmäyksellä meni Kustaa-kuningas hänen luotansa.\nMagdalena nojasi käsillään kasvojansa ja koetti löytää selvää ajatusta\nsiinä sekamelskassa, jonka kuninkaan sanat olivat luoneet hänen\nmielessänsä.\n\nMikä muutos hänen elämässänsä, mitä aavistamattomia murheita, jotka nyt\nkarkoittivat sen levon, jossa hänen elinpäivänsä olivat kuluneet! Niin,\nkuinka onnellinen hän oli ollut, ja vielä hetkinen tätä ennen oli hän\najatellut, että kaikki aina pysyisi yhtäläisenä! Koko hänen elämänsä\noli viimeisinä aikoina ollut lumottu piiri, jonka keskustassa Armfelt\noli, — piiri oli hajonnut, ja hänen sydämensä epäjumalaa ai'ottiin\nhäneltä riistää! Mutta voisiko tämä pettää? Hän sai taaskin toivoa,\nvaikka epävakaista, häälyvää toivoa. Ah, olihan avioliitto tuo odotettu\nautuaallisuus, jota hän oli uneksinut! — Oliko se pelkkä kaupanteko,\njossa kulta ja rakkaus painavat yhtä paljo, — ei, jossa kulta painaa\nenemmän ja jossa rakkautta poljetaan turhuutena, jonakin, jonka\nmielinmäärin kävisi heittäminen pois, ensimäisessä tilaisuudessa, kun\nhuomattiin, ett'ei tämä tunne tuottaisikaan kaikkia niitä etuja, jotka\ntoisella taholla olivat voitettavissa? Kuinka katkera kokemus, mikä\nheräjäminen tuosta autuaallisesta unelmasta, jolle hän oli antautunut.\n\nHän oli ollut niin lapsellinen, hän oli järjettömällä\najattelemattomuudella kokonansa antautunut unelmiensa valtaan, — hän\noli pitänyt totena, mitä hänen kentiesi olisi tullut pitää pelkkänä\nleikillisenä ivana! Jos asia nyt oli sellainen, miten olisi hänen\nvastedes meneteltävä?\n\nOmituinen hämäryys syntyi hänen mielessänsä; olipa ikäänkuin olisi\nhuntu laskettu hänen silmillensä, eikä hän voinut nähdä asioita\nsellaisina, jonkalaisiksi ne todellisuudessa tulisivat muodostumaan;\nhän voi ainoastansa käsittää tulevansa ikäänkuin syöstyksi johonkin\npimeään, kauhean syvään alhoon, tuskien kuiluun, ja että yksinäinen\nleskenäoleminen yhä tekisi itsensä tuntuvaksi hänen sydämessänsä.\n\nMutta kentiesi oli hän syyttä levoton! Hän koetti temmata itseänsä\nirti siitä hermottomuuden tilasta, joka oli vallannut hänen mielensä,\nhän koetti antaa ajatuksillensa selvän juoksun ja hän tunsi hiukan\nlohdutusta tiedosta, että Armfelt pian tulisi hänen luoksensa. Niin,\nhän tulisi! Muutamaksi silmänräpäykseksi poistui levottomuus hänen\nsielustansa. Ah, ei hän tahtonut epäillä lemmityistänsä.\n\nHän koetti suunnitella, miten hänen pitäisi tälle puhua, hän koetti\nkuvitella mielessänsä, miten tämä tulisi puhumaan hänelle. Mutta\nmiten hänen ajatuksensa häälyivätkin sinne tänne, selveni hänelle\nyhä enemmän, että jos Armfelt todellakin häntä lempii niinkuin hän\nansaitsi, vaati arkatuntoisuus, ett'ei tämä mainitsisikaan hänelle\nkuninkaan ehdoituksesta, mutta jos hän mainitsisi, — niin silloin oli\nMagdalena tehnyt suuren erehdyksen, silloin ei Armfelt'in rakkaus\ntäyttänyt niitä ehtoja, joita hän siltä vaati, ja silloin tahtoi hän\nolla valmis tuohon suureen uhraukseen — itsensäkieltämiseen...\n\nMagdalena oli lapsellisesta tytöstä äkkiä muuttunut naiseksi; hän\noli tullut kymmenen vuotta vanhemmaksi tänä auringonpaisteisena\naamuhetkenä, ja lapsuuden leikittelevät hengettäret, jotka usein\nolivat yhtyneet immen unelmiin, levittivät kimaltelevat siipensä ja\npakenivat ainiaaksi. Hänestä oli tullut nainen, ja hänen innokas\nmielikuvitelmansa ei enää luonut hänen sieluunsa petollisia utukuvia;\nnäiden sijaan tuli järki sulottomain mietintöjen seuraamana, ja hän\nkoetti niin tyynesti kuin mahdollista, sovelluttaa itsensä niihin\nolosuhteisiin, joita yksinänsä eläminen tulisi synnyttämään. Niin,\nyksinänsä eläminen, jossa tuon lemmityn muisteleminen oli ainoa\nvalokohta. Hän voi tehdä tämän uhrauksen, mutta temmata hänen kuvansa\nsydämestänsä, sitä Magdalena ei voinut; ikäänkuin aarretta vartioiva\nlohikäärme, tahtoi hän säilyttää tätä muistoa.\n\nHän poisti kätensä kasvoiltaan sekä silmäili ympärillensä ja hymyily\nhuulillansa riensi hän Armfelt'ia kohden, joka, seisoen noiden raskaiden\noviverhojen alla, katseli häntä epäröivänä.\n\n— Sinäkö täällä? — lausui Magdalena. Kaikki levottomuus oli paennut\nhänen sielustansa, ja painaen hänen käsiänsä hehkuville poskillensa,\nkatsoi hän Armfelt'in silmiin. Mikä autuus häntä katsella!... Ei, heitä\nei tultaisi eroittamaan, sitä ei voitaisi tehdä!\n\nHurmaantuneena hänen kauneudestansa ja siitä suloudesta, joka oli\nkaikissa hänen liikunnoissansa, sekä niistä loistavista silmäyksistä,\njoilla Magdalena häntä katseli, kuiskasi Armfelt:\n\n— Minun läsnäoloni suo siis sinulle paljon hauskuutta, Magdalena?\n\n— Mikä itserakkaus sitä luullessasi! — Hän muuttui taaskin tuoksi\niloiseksi, leikilliseksi nuoreksi naiseksi; ja kaikki elämän murheet\npoistuivat hänestä kauvaksi.\n\n— Mieleni miltei tekee toivomaan, että asia niin olisi, — vastasi\nArmfelt, tarttuen, hänen käteensä, jota hän hellästi suuteli, — niin,\nMagdalena, jos en olisi milloinkaan saavuttanut lempeäsi, en kärsisi\nniin, kuin nyt kärsin.\n\n— Puhukaamme jostakin muusta kuin kärsimisistä, — vastasi Magdalena,\nkoettaen heikosti väistää sitä raskasta hetkeä, jonka hän nyt aavisti\nolevan tulossa, — Eikö meidän lemmessämme ole meille kyllin? Eikö\nse korvaa meille kaikkea? Eikö se poista meiltä kaikkia maailman\nkärsimyksiä? Eikö ole niin lemmittyni?\n\n— Voisipa kentiesi niin olla, — vastasi Armfelt vakavasti, — jos ei\nelämän tie olisi täynnänsä loukkakiviä ja vaarallisia salakareja,\njoihin ennemmin tai myöhemmin loukkaantuu. Minä olen sattunut\nsemmoiseen. Tiedäthän, Magdalena, missä suhteessa minä olen\nkuninkaasen... jokainen hänen toivomuksensa on minulle sama kuin käsky,\n— ja nyt mainitsi hän tuosta Kustaa-kuninkaan ehdottamasta avioliitosta\nneiti Hedvig de la Gardien kanssa, sekä niistä suurista eduista,\njoita tämä naiminen toisi hänelle muassansa. — Mutta voi, lisäsi hän,\nkeskeyttäin itsensä, — minä näen, kuinka saatan sinut mielipahoillesi;\ntätäpä minä pelkäsinkin. Niin, Magdalena, mitä tulee minun tehdä...\nmitä sanot sinä tästä kaikesta?\n\n— Minun saattamisen! mielipahoilleni oli ainoa, jota sinä pelkäsit, —\nkertoi hän hiljaa murtuneella äänellä, — jos se on sinun ainoa huolesi,\nniin älä ajattele minua! Sinun ei pidä hyljätä niin loistavaa onnea,\nvaan täyttää kuninkaan toiveet.\n\n— Tekö itse, Magdalena, annatte minulle tällaisen neuvon?... Noh, niin,\nminä tulen sitä noudattamaan!\n\nEivätkö hänen sanansa olleet hirmuista, kauheata haaveilua, jonka\nMagdalenan oma, järjetön mielikuvitelma oli synnyttänyt? Ei, Magdalena\npiti hänen käsiään omissansa; tämä seisoi hänen edessänsä niin\ntotisena, jonkalaisena Magdalena ei koskaan ennen ollut häntä nähnyt,\nja nuot lausutut sanat eivät koskaan enää tulisi peruutetuiksi. Mutta\neikö hän ollut liiaksi hätäillyt — ja Armfelt? Hän oli poissa eikä\nikänä enään palajaisi.\n\nKaikki hänen tuulentupansa oli menneet ikäänkuin vihurin lakaisemina,\neikä hän enää milloinkaan tulisi löytämään niiden pirstaleitakaan.\nNiin, hän oli poissa, tuo puolijumala, jota hän oli palvellut, eikä\nhän tästälähin tulisi enää koskaan saamaan katsella hänen kasvoinsa\nloistavaa kauneutta. Hän oli poissa, ja se kuva, jonka Magdalena\nhänestä oli itsellensä luonut, ei enään ollut olemassa hänen\nsielussansa, kaikki hänen mietteensä Armfelt'istä oli näyttäytynyt\npetollisen haaveksimisen tuottamiksi; hän ei ollutkaan tuo jalo,\nuskollinen ystävä, johon hän olisi voinut luottaa myötä- ja\nvastoinkäymisessä.\n\n— Kaikki oli mennyttä, — hän musersi sydäntänsä kertomalla näitä\nsanoja, samalla kuin hänen sielussansa heräsi häämöittävä kuvitus siitä\nonnellisuudesta, joka olisi voinut tulla hänen osaksensa, jos hänellä\nolisi ollut tuota viheliäistä kultaa, jonka kiillon vuoksi Armfelt\nhänet nyt hylkäsi.\n\nMutta Armfelt'in ei pitäisi saada huomata, mitä tämä vilppi nyt maksoi\nMagdalenalle; välinpitämättömyydellä tahtoi hän katsella Armfelt'ia ja\nosasihan hän vieläkin hymyillä.\n\n— Hän nosti päänsä pystyyn; Armfelt ei tulisi koskaan näkemään\nsitä nyökällänsä; hän pyyhki silmänsä; Armfelt ei tulisi niissä\nkoskaan näkemään kyynelten jälkiä — ei kukaan tulisi niitä näkemään!\nHän tahtoi hillitä sydämensä tykytyksen ja luoda levollisuuden\nsekä päättäväisyyden näyn väräjäville huulillensa, pakoittaen ne\nhymyilemään. Niin, sellaisena päätti hän esiintyä maailman silmissä.\n\nNoiden entisten unelmain oireita pyrki taaskin hiipimään hänen\nmieleensä. Entä jos Armfelt palajaisi jälleen hänen luoksensa, jos\nhän pyytäsi Magdalenaa unohtamaan ja suomaan anteeksi. Hän kuulteli,\npidättäen hengitystänsä, mutta hänen ympärillänsä vallitsi täydellinen\näänettömyys ja elämän todellisuus sekä kaikki sen haikea synkeys hiipi\nhänen luoksensa, ja peittäen kasvonsa pellavaisella nenäliinallaan,\nnyyhki hän ääneensä.\n\n\n\n\nKAHDESKYMMENESVIIDES LUKU.\n\n\n— Ja mikä on sitte sinun oma mielipiteesi, Regina, — kertoi neiti\nRudenschöld, joka hajamielisenä oli kuullellut imettäjänsä puhetta,\nollen kuumeessansa puolittain pitkänään eräällä sohvalla.\n\n— Noh, niin, Malla-neiti, minua ei kukaan petä! Teidän ollessanne tuon\nkorkuinen, — Regina piti kättänsä noin kyynärän verran laattiasta, —\nniin, muistanpa ikäänkuin olisi se tapahtunut eilen, kun te säritte sen\nison juoma-astian, makasitte silloinkin kuumeessanne, pelosta saavanne\ntoria kreivittäreltä...\n\n— Ja nyt luulette samanlaisen onnettomuuden minua kohdanneen. Hieman\nhymyilyä ilmestyi Magdalenan huulille.\n\n— Vaikk'ei juuri aivan samallaisen, niin... niin, Malla-neiti, mielen\nlevottomuus teidät tälläkin kertaa on tehnyt sairaaksi.\n\n— Regina-hyväni, sinä tarkoitat minulle hyvää, sen kyllä tiedän, —\nkeskeytti Magdalena maltittomasti: — mutta vähästä pahoinvoimisesta ei\nsinun kuitenkaan tarvitse pitää niin suurta lukua, ikäänkuin olisi joku\nonnettomuus tapahtunut.\n\n— Onnettomuus! — vastasi Regina milt'ei yhtä nurjamielisesti kuin\nMagdalenakin. Eipä voi juuri ajatella onneakaan, kun nyt näkee teidät,\nMalla-neiti. Mitä teillä olikaan hovissa tekemistä? Hovi on kanakopin\nkaltainen, niinhän olette itse sanonut, ja nyt on joku räpytellyt\nsiipiänsä sekä satuttanut teihin, neiti, siitä olen yhtä varma kuin...\n\n— Luulkaa, mitä tahdotte, mutta nyt pyydän, Regina, että pidätte\nluulonne itsellänne.\n\nNämät sanat panivat hovimestari Lundeqvist'in leskeä pudistamaan\npäätään pudistamistansa, samalla kun hän huomautti ennustaneensa\nMagdalenalle tukaluuksia hovissa ja että jos vaan ihminen ottaisi\nvarteen ne merkit, joita kaitselmus väliin suvaitsee antaa, välttäisi\nhän monta hankaluutta. Mutta Magdalena makasi hiljaa, ikäänkuin\nnukuksissansa, ja niin lakkasi jutteleminen, joka oli herättänyt\npelkkää levottomuutta tuon nuoren tytön mielessä.\n\nNäkikö siis kaikki ihmiset hänestä, että koko hänen elämänsä ilo\noli poissa? Olihan hän päättänyt, ett'ei kukaan saisi aavistaa sitä\ntuskaa, jonka hän tunsi siitä, että lemmittynsä oli hänet niin julmasti\npettänyt. Ja siitä huolimatta, oli Sofia Albertina-ruhtinatar huomannut\nhänen murheensa, vaikka hän oli koettanutkin näyttää iloiselta, ja\nmitä lempeimmällä sääliväisyydellä puhunut hänelle sekä vapauttanut\nhänet muutamaksi viikoksi kaikesta hovipalveluksesta, että hän äitinsä\nkodissa ja salattuna uteliailta silmiltä voisi saavuttaa mielen rauhaa,\nunhoitusta ja lepoa.\n\nMutta voiko hän unohtaa? Hän oli antanut lempensä kokonaan,\nmuuttumattomana ja ijäiseksi. Eikö unhoitus olisi hänelle sama kuin\nkuolema? Hän laski riemun tunteilla ankarasti sykkivän valtimonsa\ntykytyksiä, jotka kentiesi ennustivat pikaista muutosta ja loppua hänen\ntuskillensa. Hän toivoi pääsevänsä pois ja tunsi hartoavaa ikävöimistä\nsaada ikäänkuin kukkanen ensi kukoistuksessansa kuihtua sekä kuolla,\nja hän ainoastansa saisi tietää, minkätähden. Niin, hän oli lempinyt\nMagdalenaa, vaikka yhtä huikentelevaisesti ja kevytmielisesti\nkuin Magdalenan rakkaus oli ikuinen, — _hän_ oli ollut Magdalenan\nkoko maailma samalla kuin tällä itsellänsä oli ollut ainoastansa\npienoinen sija hänen sydämessänsä — ja tältä sijalta oli tämä\nensimäisessä soveliaassa tilaisuudessa sysännyt hänet pois. — Nämät\najatukset täyttivät hänen mielensä Armfelt'ia kohtaan katkeruudella,\nterveellisellä katkeruudella, joka antoi hänen sielullensa voimaa\nkestämään elämää, antoi hänelle lihallisen tunteen, halun näyttämään\nArmfelt'ille, ett'ei hän ollut mitään Magdalenan mielestä. Sellaisilla\nhetkillä halusi hän rientää hoviin, asettautuaksensa hymyillen\nArmfelt'in eteen ja osoittaaksensa kaikille muille paitsi hänelle niin\npaljo viehättäväisyyttä kuin hän suinkin voi. — Tulisikohan Armfelt\ntuntemaan tuskaa, nähdessänsä hänet niin iloisena ja huolettomana,\nikäänkuin Armfelt'in menettäminen ei merkitsisi hänelle enempää\nkuin pöly, jota hän polki jalkainsa alla. Niin, jos ei hän vaan\nkuolisi, tahtoisi hän musertaa Armfelt'in välinpitämättömyydellänsä\nja kylmyydellänsä! Silloinhan olisi hänellä kuitenkin jotakin iloa\nelämästänsä, jotakin riemua noita pitkiä, ikäviä päiviä viettäessänsä!\n\nMutta kentiesi Armfelt ei laisinkaan tulisi pitämään hänestä lukua\n— kentiesi ei hänen teoillansa tulisi Armfelt'in silmissä olemaan\nvähintäkään arvoa ja josko hän riemuitsi tahi tunsi tuskaa, tuntisi\nArmfelt kentiesi häntä kohtaan samaa välinpitämättömyyttä, jota hän\ntoivoi voivansa osoittaa Armfelt'ille.\n\nJospa hän vaan voisi olla kohtaloonsa tyytyväinen, jospa hän vaan\nvoisi ottaa vastaan päivät sellaisina, kuin ne tulivat, hyvät sekä\npahat, iloiset sekä murheiset, hetken lapsena, joka ei pitäisi lukua\nmuusta, kuin, tuosta turhasta komeudesta, joka häntä ympäröi, ja\njoka sen kestämisestä löysi ainoan riemunsa! Niin, miksi ei hän,\nkuten niin moni muukin, ollut jaellut lempeänsä! vähin erin, miksi ei\n_hän_ ollut viettänyt sitä perhoiselämää, joka oli niin tavallista\nja joka oli ainoa, mitä Armfelt osasi elää? Miksi oli hän omannut\nyksinomaan tälle kaikki unelmansa, ja kiinnittänyt yksinomaan tälle\nkaikki sielunsa ajatukset sillä innokkaalla epäjumaloimisella, jota\nhän nyt itse niin moittimalla koki tarkastella? Rajusti oli hän tullut\nsyöstyksi haaveilujensa tuulentuvasta, elämän runollisuus kultaisella\nauringonpaisteellaan oli muuttunut pimeydeksi, ja hän koetti turhaan\nperehtyä siihen jokapäiväis-maailmaan, jossa hän vast'edes tulisi\nelämään, maailmaan, jonka hänen vilkas mielikuvitelmansa nyt muutti\nSiperian erämaaksi, jossa hän pakolaisena ainiaan tulisi harhailemaan,\nja Armfelt'han hänet oli sinne ajanut, sinne syössyt.\n\nNäin leijaili tuon haaveilevan tytön ajatukset sinne tänne, mutta eipä\nhän aina tuntenutkaan katkeruutta Armfelt'ia kohtaan; — olipa niitäkin\nhetkiä, jolloin hän ajatteli, kuinka riemullista olisi häntä vielä\nkerran kohdata, katsella hänen mustiin silmiinsä, kuulla hänen ääntänsä\nja sulkeutua hänen syliinsä, sanoaksensa hänelle, kuinka äärettömän\nkatkerasti Magdalena oli kärsinyt. Olipa hetkiä, jolloin hän ei voinut\nkiinnittää ajatuksiensa muuhun kuin kaipaukseensa ja jolloin hän\njälleen tahtoi nähdä Armfelt'ia sanoaksensa hänelle, kuinka rakas ja\nkallis, kuinka korvaamatoin hän oli Magdalenan sydämelle, jolloin hän\nhalusi luottamuksella katsella hänen kasvojensa ihanata kauneutta ja\nsaada laskea — ah, vaikka kuinka hiljaakin — kätensä hänen käteensä ja\nsamalla sanoa tahtovansa kuolla, koska tämä oli hänet hyljännyt...\n\nOnkohan kukaan kärsinyt niinkuin hän? Laajalle leijailivat hänen\najatuksensa ja mihin no kiinnittyivätkin, huomasivat ne vaan lyhyviä\nlemmenliittoja, silmänräpäykseksi solmittuja, tahi liittoja, joita\nylpeys sekä edut olivat luoneet, haihtuvia lemmentunteita tahi\nkylmäkiskoista yhdessä elämistä, jotka eivät edes ansainneet lemmen\nnimeäkään!\n\nEikö hän siis tietänyt ketään, joka todellakin oli lempinyt? Tiesi,\ntiesi, _yhdellä_ oli kentiesi ollut samanlaatuisia tunteita kuin\nhänelläkin, yhdellä alhaisella, vähäpätöisellä tytöllä, ja äkkiä\njohtui Maria Holm hänen mieleensä. Tuo ylpeä hovineiti tunsi milt'ei\nyhdenvertaisuutta hänen kanssansa, jotakin myötätuntoisuuden tapaista\ntuota kalpeata ompelijatarta kohtaan; jonkinlainen oikku tahi halu\nhänen näkemiseensä heräsi Magdalenassa ja nousten pois puolittain\nmakaavasta asemastansa, lausui hän äkkiä:\n\n— Kuulehan, Regina, kaiketi olet sinä oikeassa, minä en todellakaan ole\nsairas, ja vaikk'en olekaan särkenyt mitään enkä pelkää saavani toria,\non minussa sittekin jotakin vikaa...\n\n— Tiesinhän minä sen. Ah, lapsi-kultani, kuinka olenkaan huolissani\nteidän tähtenne! Jos te olette tehneet jonkun tyhmyyden, josta nyt\npelkäätte, niin puhukaa; puhuminen lieventää tuskia.\n\nMagdalena hymyili. Hän, jonka toivomukset oli muille laki ja jonka\ntielle kylvettiin kohteliaisuuden kukkasia, oli yhä Reginasta tuo\nvähäpätöinen mutta kuitenkin niin rakas lapsi, ja hänen sydämellensä\ntuntui hyvältä kuunteleminen noita puoleksi nuhtelevia puoleksi\nlemmekkäitä sanoja, joita Regina nyt suvaitsi hänelle lausua.\n\n— Niin, Regina, minä olen tehnyt tyhmyyden, olen antanut jotakin\neräälle, joka sitä lahjaa ei ansainnutkaan, ja se minua nyt suututtaa.\n\n— Tiesinhän minä sen niin käyvän; tiesinhän, ett'ette koskaan tulisi\nlöytämään onnea tuolla hovissa, — mietti Regina pudistaen päätänsä,\n— pitäisipä todellakin tarkoin miettiä, ennenkuin jakelee liian\nkalliita lahjoja, ja kylläpä hän muisti, miten hän oli menetellyt\nLundeqvist-vainajan kanssa, joka hyvinkin puoli vuotta ennakolta oli\nomannut hänen kätensä, ennenkuin sai hänen sydämensä. — Niin, enpä\nolekaan niin typerä, ett'en käsittäisi, mikä hänellä on, ajatteli\nRegina taaskin; mutta ääneensä puhui hän tulipunaisista nauhoista ja\npääronankarvaisesta korvarengas-parista, jonka Magdalena edellisenä\npäivänä oli lahjoittanut eräälle kamarineitsyellensä, ja että niin\nkalliiden lahjain antaminen oli sekä syntiä että häpeää, nuhdellen\nhoitolastansa ajattelemattomuudesta, kunnes tämä naurahtaen pyysi häntä\nmuistamaan tällä kertaa puhuvansa hovineidin kanssa; — nyt hymyili\nRegina-vanhuskin sangen tyytyväisenä siitä iloisesti heläjävästä\nnaurusta, jonka hänen pakinoimisensa oli herättänyt.\n\n— Niin, enhän minä osaa ruusata enkä pokkuroida...\n\n— Regina-kultani, sepä onkin hyvä... Mutta pankaa nyt huntu päähänne,\nminua haluttaa mennä kävelemään, raitis ilma tulee tekemään minulle\nhyvää, ja Regina voi tulla mukaani.\n\nMagdalena teki pitkän kävelyretken tänä varhaisena aamuhetkenä,\nkaupungin kadut olivat jo aikoja sitte jääneet hänen jälkeensä, ja\nhän pysähtyi erään Eläintarha-kaupungiksi nimitetyssä kaupunginosassa\nolevan mökin edustalle.\n\n— Ai'otteko, neiti, mennä sisään tuonne?— rohkeni Regina kysyä.\n\nMagdalena nyökkäsi myöntäen päällänsä:\n\n— Ai'on etsiä erästä ompelijatarta, jonka luulen täällä asuvan. Uusi,\nvalkoinen hameeni tarvitsee korjaamista, reunusteet ovat varsin\nsopimattomat ja laskokset peräti epäonnistuneet. Tulkaa nyt tännepäin...\n\nRegina hymyili tuon kauniin hovineidin seljän takana. Eikö se, että\nMagdalena tällä hetkellä ajatteli huonosti tehtyä hametta, todistanut,\nett'ei hänen sydämensä suru mahtanut olla liian raskas? — Ja vaikka\nRegina piti kovin tavattomana ja sopimattomana että vapaasukuinen neiti\nitse toimitteli tällaisia asioita, ei hän tehnyt vastaväitteitä, joita\nhän varmaankin muutoin olisi tuonut kuuluviin, vaan seurasi häntä\nvaijeten.\n\nHuone, johon Magdalena nyt tuli, oli pitkä, nelisnurkkainen, ja suuri\noli neiti Holm'in hämmästys nähdessänsä niin ylhäisen naisen halvan\novensa sisäpuolella.\n\n— Täällähän on oikein hauskaa,— lausui eläväisellä ystävyydellä neiti\nRudenschöld, silmäillen noita valkaistuja seiniä sekä akkunan laudalle\nriviin asetettuja kukkaruukkuja ja valkoisia verhoja pienten akkunain\nedessä. — Minun pisti tänään päähäni, — jatkoi neiti Rudenschöld, —\nnähdä teitä kodissanne, neiti Holm, ja nyt olen täällä. Tulkaa sisään,\nRegina-hyväni. Niin, neiti Holm, teidän pitää tulla luokseni korjaamaan\nerästä hametta. Ah, nuot ovat varmaankin teidän äitinne ja sisarenne,\njoista olette maininneet, — keskeytti Magdalena, nähdessään avonaisesta\novesta erään kalpean vaimon, jonka rinnalla istui puolikasvuinen tyttö,\njoka hymyillen antoi villakarstat levätä Magdalenaa tervehtiessänsä.\n\n— Äitini on nyt varsin halvattu eikä voi liikkua, — lausui neiti Holm,\nanteeksi anoen, kun tuo i'äkäs vaimo ei Magdalenan sisääntullessa\nnoussut seisovallensa; — mutta sisareni on vireä ja näyttää tulevan\nkunnolliseksi sekä hyväksi oppimaan.\n\n— Niin, Jumala sitä lasta siunatkoon, hän tekee hyvin muiden mukaan,\nvaikk'ei voi nähdä eikä kuulla, keskeytti äiti, vilkaisten lempeydellä\nnuorimpaan lapseensa, joka, hyvin käsittäen puheen olevan itsestänsä,\nkainosti loi silmänsä ales, samalla kuin Magdalena silitteli hänen\nvaaleatukkaista päätänsä.\n\n— Olipa meillä raskas aika, — kertoi vanhus, ennenkuin tuo tyttö tuossa\ntuli siksi järkeensä, että hän oppi meitä käsittämään, mutta nyt hän\ntajuaa kaikki, ja kun olen sairas enkä jaksa olla istuvillani, silloin\nlaskeikse hän maata viereeni, ja minä huomaan tarkoin hänen luulevan\nminun meneväni pois ikuiseksi, ja silloin tahtoo hän tulla mukaani.\nSepä olisikin parasta tuolle raukalle!\n\n— Älkää, äiti, pitäkö turhia huolia, — lausui tuo pieni ompelijatar\nniin iloisella äänellä ja sellaisella vilkkaudella kalpeissa\nkasvoissansa, ikäänkuin olisi kaikki, mitä hän vaan osoittaisi, hänen\nomaansa, — muistakaatte vaan, kuinka paljo minä voin ansaita, ja\nniin kauan kuin minä elän ja pysyn terveenä, ei tule meillä olemaan\nminkäänmoista hätää kodissamme! Vai onko teillä, äitini, kentiesi\njotakin valittamisen syytä?\n\n— Jumalan kiitos, että otat kaikki niin huokealta kannalta, Maria;\nmutta sinä näännytät itsesi, sinä tulet...\n\n— Minä olen nyt paljo terveempi kuin ennen. Mutta mitähän armollinen\nneiti meistä ajattelee, kun me näin vapaasti puhelemme hänen\nläsnäollessansa. Näettekö, äidilläni oli eilen yksi heikompia\npäiviänsä, ja silloin tulee hän aina jälkeenpäin hiukan alakuloiseksi;\n— lisäsi Maria sekä loi ujostelevan ja anteeksi anovan silmäyksen\nMagdalenaan, joka silkkisessä laahushameessa ja geneveläinen hattu\njauhoitetuilla kiharoillansa, täytti tuon pienen huoneen heikolla\njasmiinin tuoksulla, ja erinomaisen kauneutensa täydessä kukoistuksessa\nnäytti Maria ylhäisemmältä olennolta, jonka edessä oli liian rohkeata\nkosketella tavallisia inhimillisiä pyrinnöitä, huolia sekä toivomuksia.\n\n— Neiti Holm-hyväni, minä tulin tänne, koska halusin nähdä teitä\nkodissanne, ja olen iloissani, että sen tein. — Magdalena laski kätensä\nystävällisesti ompelijattaren käsivarrelle ja lisäsi syrjään — olisinpa\nvalmis oppimaan teiltä kärsivällisyyttä ja nöyryyttä... kas niin, ei\nmitään vastaväitteitä, minä käsitän kaiken tuon täydellisesti. Onpa\nteidän hameenne, kannattimessa kauniita tupsuja, teidän työnne on aina\nerittäin somaa...\n\nMagdalena oli istahtahtunut tuolille, joka hänelle oli tarjottu,\nja noiden sanojen luiskahdellessa hänen huuliltansa aprikoi hän,\noliko minkäänlaista yhtäläisyyttä tuossa uhrauksessa, jota heidän\nmolempainkin täytyi kärsiä ja oliko ylipäänsä heidän tunteillansa\nminkäänmoista yhdenvertaisuutta — ja ehkäpä saadaksensa tästä selkoa\ntahi kentiesi halusta puhella menneistä asioista, lisäsi hän hetken\nvaitioltuansa:\n\n— Noh, neiti Holm, muistatteko sitä päivää, jolloin kohtasimme toisemme\ntuolla metsäpolulla?\n\nHeleä purppuraleimu nousi Magdalenan poskille, hän musersi omaa\nsydäntänsä tällä kysymyksellä, samalla kuin hänestä oli mieluista\ntaaskin uneksia tästä hetkestä.\n\n— Sellaiset päivät eivät hevin unohdu... mutta katsokaapas eikö nämät\npuuhkat ole somia ja pulleoita?\n\nMaria oli kumartunut syvään työnsä yli.\n\nMyönnän olevanne oikeassa sekä muistutukseenne että, kysymykseenne\nnähden... mutta millainen on tätä nykyä teidän välinne ja... hänen,\njonka tiedätte?\n\n— Millainenko on... niin, yhtäläinen kuin se oli.\n\n— Silloinko kuin hänen kanssansa kävelitte?\n\n— Ei, ei, se on lopussa... kaikki on lopussa.\n\n— Ja te olette nyt hänet unohtaneet?\n\n— Sen hän kait on tehnyt. — Regina ryhtyi äkkiä näillä sanoilla\njutteluun, nyökäten neiti Holmille ikäänkuin olisivat he olleet vanhoja\ntuttuja ja hän varsin hyvin tietäisi neiti Holm'in ajatukset tahi\nikäänkuin toivoisi hän tuon pienen ompelijattaren myöntävän hänen\nsanansa todeksi.\n\n— Vaikk'en juuri unohtanutkaan, tiedän kuitenkin, ett'emme koskaan\nvoisi saada toisiamme. Köyhä tulliviraston kirjuri ja yhtä köyhä\nompelijatar... se oli tyhmyyttä kaikki tyyni, että me koskaan voimme\ntoisin ajatellakaan, enkä... enkä todellakaan tiedä, miten edes\nrohkenin tuosta kaikesta teille puhuakaan.\n\n— Minä pakoitin teitä avaamaan sydämenne, — lausui Magdalena, koettaen\npuhua iloisesti ja teeskentelemättä, — teitäpä oi todellakaan saa\npuhumaan, jos ei teitä siihen pakoiteta. Ettekö te siis ole nähneet\nhäntä sitte... sitte, kun tiedätte?\n\nMaria loi äkkiä häneen silmänsä, jotka näyttivät rukoilevan armoa;\nen vastasi hän hätäisesti — toivotoin seurusteleminen, mitä se\nhyödyttäisi? Äidilläni on aina tapana sanoa: parempi paeta kuin\nhuonosti sotia... hän on epäilemättä oikeassa, minä pakenen.\n\nTuntuivatkohan Magdalenan kysymykset hänestä kovin kiusallisilta? Tämä\najatus juolahti äkkiä neiti Rudonschöld'in mieleen. Kentiesi oli hänen,\njoka oli yhteiskunnan ylhäisemmällä ja neiti Holm'in, joka oli sen\nalhaisimmalla portaalla, välillä jonkinmoista tunteiden yhtäläisyyttä,\njonkinmoista yhdyssidettä. Sitä hän ei itsekään tietänyt Mutta hän\nhengitti ikäänkuin keveimmin, ja joku osa sitä tyyneyttä, joka vallitsi\ntuossa halvassa tytössä, näytti siirtyneen Magdalenaan, hänen heti\ntämän jälkeen mennessänsä pois Vihriän Lehdon tietä.\n\nSieltä häämöitti hänelle jo etäältä kansajoukko, jolle muuan pyylevä\nmies, joka oli kiivennyt eräälle nurkkakivelle, nyt kähisevällä ja\nhiukan sammaltavalla äänellä puhui:\n\n— Niin, minä olen aina iloinen! — lausui hän, ja hänen lauhkeat\nkasvonsa kilpailivat hänen liivinsä punan kanssa, — tässä on minun\nsuloinen lohduttajattareni, ja sitä minä suutelen, — tätä saneessansa\notti hän taskustansa latuskaisen pullon, jonka vei huulillensa. —\nSinutta, jatkoi hän, —olisin istunut synkkänä ja äreänä kotonani, jossa\nvaimoni ja lapseni... ei eläköön ilo, eläköön Kustaa-kuningas! Tähän\npullooni on sulatettu hänen rakastettu nimensä! Saas tästä! Niin,\ntäällä tullaan tanssimaan!\n\nTätä saneessansa teki tuo pyylevä mies äkkinäisen kiekahduksen, moni\nkuperkeikkaa ja kaatui suin päin maahan.\n\n— Mies on taittanut jalkansa, hän ei liikahdakaan, — huudettiin\njoukosta.\n\n— Hän on mennyt hengettömäksi, — huusi eräs korttiin puettu hempukka.\n\n— Noh, yksi päälle tahi vaille, antakaat hänet olla, — arveli nauraen\neräs horjuileva merimies.\n\n— Tule, Regina, tämähän on kauheata, kun ei yksikään käsi mene apuun! —\nlausui Magdalena, joka tässä silmänräpäyksessä raivasi itsellensä tietä\nväkijoukon läpi. — Tuokaa kantotuoli, pian, tässä on rahaa, — ja hän\nojensi kouransa, joka oli hopearahaa täynänsä.\n\n— Minä autan mieluummin itse itseäni, — lausui tuo pyylevä mies, joka\nnyt äkkiä avasi silmänsä, koettaen nousta jaloillensa, — minä otan\nmieluummin itse teidän rahanne! Minä juon teidän maljanne, te ihanin\nihaninten joukossa!... te kauniin olento, kuin koskaan on polkenut\nsyntistä maatamme! — Ja tuo pyylevä mies teki nyt kumarruksen, joka\nväkijoukon nauraa kohottaessa onnistui siten, että hän taaskin meni\nkuperkeikkaa.\n\n— Nyt näette, — jatkoi tuo pyylevä mies, — että olen sitkeä kuin kissa\nja iloinen kuin pelimanni:\n\n    Valko säärykset,\n    Ja lamput loistoiset!\n\n— Niin, täällä pitää tanssia! Tanssi käymään! Eläköön Kustaa-kuningas!\n— huudettiin joukosta, ja laulua, hälinää sekä naurua kaikui lavealta\nympäristössä.\n\n— Minä olen peloissani kovin peloissani — kuiskasi neiti Rudenschöld\nseuraajattarellensa, rientäen pois.\n\n— Niin, mitäpä meillä täällä olikaan tekemistä! — lausui Regina, — oh,\nhoh, niin, niin minkälainen aika; kun vaan pistää nenänsä ulos, näkee\npelkkää juopumusta ja kurjuutta. Mitähän, mitähän tästäkin on tuleva?\n\n\n\n\nKAHDESKYMMENESKUUDES LUKU.\n\n\nHovin loistava seurue oli ko'olla Drottningholm'in kirkossa.\nHohtokiviä, laahavia silkkihameita, töyhtöjä ja tekokukkasia,\nvirkapukuja ja tuikkavia lamppuja liehui Magdalenan silmissä, hänen\nkykenemättänsä eroittamaan mitään erityistä esinettä sekä omaamattansa\nmuuta selvää ajatusta kuin että elämä oli täynänsä katkeruutta, ja että\nmurheen malja nyt hänelle kukkuroihin.\n\nVapisevin käsin piti hän vihkimystelttaa _hänen_ yllänsä. _Hän_\ntemmattiin nyt ainaiseksi pois Magdalenalta ja vihkimäsanat,\njotka juhlallisesti kuuluivat hänen korviinsa, kuuluivat hänestä\nsielukelloilta. Hän kiristi pieniä, valkoisia hampaitansa, jott'ei hän\npäästäisi ilmi sitä tuskan parahdusta, joka tahtoi tunkeutua kuuluviin\nniiden välistä. Ah, miksi seisoi hän siis tässä, miksi ei hän maannut\nsyvällä maan mustassa mullassa? Kuinka hän ikävöi sitä paikkaa, missä\nvihriä turve peittäisi hänen tomunsa, rauhallista paikkaa, auringon\npaistamilla, tuoksuavilla kukkasilla ja niissä kimaltelevilla\nkastehelmillä!\n\nAlakuloinen, milt'ei masentava tunne valtasi hänet muutamiksi\nsilmänräpäyksiksi. Ei, _hänen_ ei pitäisi saada huomata, mitä hänen\npetollisuutensa maksoi Magdalenalle, kuninkaan nimenomaisesta käskystä\noli hän saapunut näihin häihin; sitä luonteen lujuutta, jonka kuningas\nluuli hänellä olevan, tahtoi hän näyttää omaavansakin ja hän lähestyi\nnoita äsken vihityltä toivottaakseen vuorostansa heille onnea. Tässä\nsilmänräpäyksessä loi Armfelt häneen silmäyksensä, ja Magdalena nosti\nhymyillen päätänsä, samalla kuin laattia ikäänkuin kiikkui hänen\nallansa, ja hän olisi kaatunut kumoon, jos ei pari pehmeätä käsivartta\nolisi kietounut hänen ympärillensä, ja muuan ääni samassa kuuluvasti\nlausunut:\n\n— Ruhtinatar kutsuu teitä, Magdalena!\n\nJa nyt tunsi hän itsensä samojen suojelevien käsivarsien poisvetämäksi,\nja sulhanen sekä morsian ja tuo iloinen hääjoukko sekä kirkko olivat\nkaukana hänen takanansa.\n\n— Se ei olekaan totta, Magdalena, teitä ei olo kukaan kutsunut; mutta\nminä ajattelin... niin, minä huomasin teidän voivanne pahoin ja...\n\nMagdalena, joka yhä antoi taluttaa itseänsä kauemmaksi, näki\nhämmästyneenä vapaaherratar Rålamb'in, joka säälien häntä katseli, ja\nnojaten hänen olkapäähänsä antoi neiti Rudenschöld muutaman sekunnin\nkyyneleensä vapaasti vuotaa.\n\nMennyttä, ijäti mennyttä oli Armfelt hänelle, tahi tuli tämän kumminkin\nhänelle olla! Ah, mitä oli hänellä enään jäljellä maan päällä, sittekun\ntämä oli toisen oma.\n\n— Päätäni vaan vähän huimasi, pyörrytti,— kuiskasi Magdalena,\nnähdessään ne levottomat silmäykset, joita tuo suojeleva ystävättärensä\nhäneen kiinnitti, — kirkossa oli kentiesi liian lämmin, tahi kentiesi\nkukkakimppujen tuoksu tahi...\n\n— Älkäämme ajatelko teidän pahoinvointinne syytä, pääasia on, että\njälleen tulette terveeksi...\n\n— Luuletteko te kenenkään huomanneen,., oi, minä en soisi...\n\n— Vihkimisen aikana olin minä teitä lähinnä, ja muiden huomio oli\nniin kiinnitetty morsiuspariin... juokaa hiukka vettä, Magdalena, ja\nsallikaa minun hautoa ohimoisiannne...\n\n— Minä voin nyt paremmin...\n\n— Kuten sanoin, minä luulen sangen harvan teitä katselleen ja jos\nte pian voitte mennä sisään, tulee teidän poissaolonne tuskin\nhuomatuksikaan. Niin, mikä vaihetteleva päivä, hoijakoita ja näytelmiä;\nmutta näistä puhuen teillä oli miellyttävä osa tuossa \"Lumotun metsän\nvalloittaminen\" -nimisessä näytelmässä!\n\nKatkera tuskan vivahdus ilmestyi Magdalenan huulille. Eikö elämäkin\nollut näytelmää ja eikö seuraelämä pakoittanut kutakin näyttelemään eri\nosaansa? Eikö hänenkin täytynyt hymyillä ja laskea leikkiä, samalla\nkuin tuska ahdisteli hänen sydäntänsä! Mutta tulisiko hänellä olemaan\nnyt voimaa näyttämään Armfelt'ille välinpitämättömyyttä ja kylmyyttä?\nHänen täytyi, — tuo suuri uhri oli täytettävä!\n\nHän nousi äkkiä tuolta pitkältä, kapealta sohvalta, jolle hän tuskansa\nvaltaamana oli vaipunut, ja mennen kuvastimen eteen, katseli hän\nitseänsä tarkoin. Niin, tuolla huulillansa olevalla hymyllä voi\nhän esiytyä hänen silmäinsä edessä ja kohdata häntä. Magdalenan\nkasvot olivat kalpeat ja hiukan laihahkot, hänen silmänsä näyttivät\nsuuremmilta ja loistavammilta — hänen ajatustensa tuskallinen\nristiriitaisuus oli jättänyt nämät jäljet itsestänsä. Tulisiko Armfelt\ntätä huomaamaan ja mitä tulisi hän siitä ajattelemaan? Voisiko hän tänä\npäivänä puhua Magdalenalle, ja mitä olisi hänellä tälle sanomista? —\nTäten kiusasi hän itseänsä tuskissaan alituisesti uusilla, ikävillä\nkysymyksillä ja antoi vaan lyhyviä, katkonaisia vastauksia niihin\nkysymyksiin, joita vapaaherratar Rålamb hänelle teki ja jotka koskivat\njoko sitä hoijakkaa, jota he edellä puolenpäivää olivat olleet\nkatsomassa tahi sitä näytelmää, jossa he vähää ennen vihkimistä olivat\nolleet sekä johon kuningas itse oli tehnyt suunnitelman ja jonka\naineena oli ollut Tasson \"vapautettu Jerusalem\"; siinä oli näyttelijänä\nottanut osaa kuningaskin ynnä hänen molemmat veljensä, ruhtinatar Sofia\nAlbertina sekä kaikki, joita, ollen heidän läheisessä seuruessaan,\nvoitiin pitää nuorina ja kauneina.\n\n— Nyt olen minä jokseenkin voimissani... oi, kiitoksia kaikesta\nosoittamastanne ystävyydestä! — lausui vihdoin Magdalena, joka iloisen\nnäköisenä kääntyi vapaaherratar Rälamb'in puoleen.\n\n— Morsiusväki on nyt kokoontunut saliin, tulkaa, rientäkäämme sinne!\n\nPian oli Magdalena ruhtinatar Sofia Albertinan lähellä, joka\nystävällisesti viittasi nuorta hovineitiään luoksensa ja nyt alkoi\njutella puoliääneen hänen kanssansa.\n\nMutta Magdalenan selän takana viuhdottiin ahkeraan viuhkoilla ja\nkuiskaeltiin, että neiti Rudenschöld'illä oli äsken kirkossa ollut joku\ntaudinkohtaus.\n\n— Se oli veikistelemistä ja huomioa herättämistä, — lausui naurahtaen\nkreivitär Vrede.\n\n— Anteeksi armollinen kreivitär, — keskeytti Axel Fersen, joka seisoi\nniin lähellä, että hän oli kuullut nuot muistutukset, — haluaisinpa nyt\nlausua erään vanhan sananparren.\n\n— Mikähän se olisi? — kreivitär Vrede kumartui veikistellen eteenpäin,\njolloin kreivi Fersen hiljaa kuiskasi:\n\n— Muita luullaan itsensä kaltaiseksi.\n\nTämän lausuttuansa riensi hän pois ja silmänräpäys sen jälkeen seisoi\nhän Magdalenan luona.\n\n— Neiti-hyvä — lausui tuo nuori jalosukuinen nähtävällä ihastuksella,\n— sallitteko minun johtaa teitä valtiosaliin, jossa tanssi soihtujen\nvalossa kohta alkaa?\n\nMagdalena katsoi häneen lempeällä hymyllä, hyvin huomaten Armfelt'in\nsilmäykset, jotka toistamiseen vihkimisen jälkeen olivat häneen\nluodut, mutta hän ei menettänyt tuota mielensä malttia, jonka hän oli\npäättänyt pitää, — hetki oli tullut, jolloin hän tahtoi näyttää tuolle\npetolliselle, kuinka vähän hän tästä piti lukua ja kuinka täydellisesti\nhän oli Armfelt'in unohtanut; hän valmistiihe tuohon tuskalliseen\nriemuun, että hän tämän silmäin edessä sai näyttää sitä viehätystä,\njonka hän sillä hetkellä voi, ja hänen paisuvilta rusohuuliltansa\nluiskahti hiljaa sanat:\n\n— Enpä tiedä ketään, jota teitä mieluisammin ottasin johtajakseni.\n\n— Jos rohkenisin teitä uskoa olisin onnellisin ihmisistä.\n\n— Naisen sanojen epäileminen ei sovellu hyvin teidän tunnettuun\nritarillisuuteenne.\n\nNeiti Rudenschöld'in ja kreivi Fersen'in sanat luikuivat helposti\nheidän huuliltansa, ja tämän rinnalla liihoitteli Magdalena eteenpäin\nsekä saapui valtiosaliin, jossa Armfelt ikäänkuin sattumasta meni aivan\nhänen ohitsensa.\n\nMagdalenan silmät loistivat, hänen kosteat huulensa olivat puoleksi\nauki ja hänen huikaisevan valkoisella hipiällänsä oli vieno ruso. Mitä\najatteli Kustaa Mauritz Armfelt hänestä tässä silmänräpäyksessä? Eikö\nhänen silmänsä viipynyt Magdalenassa mustasukkaisen mielikarvauden\nvivahduksella? Oi, jospa tämä vaan voisi oikein hymyillä Axel\nFersen'ille! Ja sitten?... oli koko maailma vaan synkkä pimeys ja\nlemmen \"tulkoon valkeus\" ei koskaan enään tulisi soimaan hänelle.\n\n— Ettekö tekin mene soihtukulkuun?... Ettekö ai'o olla mukana\ntanssimassa ruusua sulhasen rinnasta? — Magdalena kääntyi näillä\nsanoilla kreivi Fersen'iin, joka koko illallisaterioimisen ajalla ei\nollut poistunut hänen luotansa.\n\n— Jos sallitte, viivyn mieluummin teidän luonanne.\n\nVielä yksi niitä hymyilyjä, joita Magdalena tänä viimeisenä\ntuntikautena niin runsaasti oli tuhlannut, valaisi taaskin hänen\nkasvojansa, samalla kun hän tunsi todellista helpoitusta ovien\nlentäessä auki ja kun uudet menot vetivät puoleensa kaikkien huomion\nsekä saivat tuon häntä kohteliaasti palvelevan kavalieerin silmät\nmuutamaksi minuutiksi käännetyiksi pois Magdalenasta. Käyttäen\nhyväksensä tätä tilaisuutta, vetäytyi hän kenenkään huomaamatta erääsen\nakkunanloukkoon.\n\nEräs viehättävä keijukainen, jolla oli kreivitär Höpken'in ihanat\nkasvot, oli ovien auetessa näyttäynyt niiden aukossa; astuen salin\nkeskelle seurasi häntä hovipojat puetut — tahi kentiesi oikeammin:\npukemattomat — villeiksi, jotka, soihdut käsissänsä, alkoivat tanssin,\nminkä loputtua keijukainen alkoi laulun, jossa hän kehoitti sotaan\nnoita kristityitä ritareja, jotka villein tanssiessa olivat tulleet\nsisään salin vastakkaiselta puolelta. Kovalla torven toitahduksella\nvastasivat ritarit kristittyjen puolesta tuohon kehotukseen. Tässä\nsilmänräpäyksessä säpsähti Magdalena, muuan ääni tunki hänen korviinsa,\neräs tuttu, rakas ääni kuiskasi:\n\n— Hyvästi Magdalena! Lempeni jää sinulle ikuisesti!\n\nMagdalenan suoniin lensi ikäänkuin tuli, hänen hengähdyksensä pysähtyi\nmuutamaksi sekunniksi, hänen kosteat huulensa muuttuivat polttaviksi ja\nhänen vajonneiden silmäluomiensa alta loisti hehkuvia säteitä.\n\nKun Magdalena taaskin loi silmänsä auki olivat ritarit, villit sekä\nkeijukainen kadonneet ja hänen edessänsä seisoi kreivitär Piper.\n\n— Tulkaa, tulkaa, neiti Rudenschöld, siellä tanssitaan morsiamen päästä\nseppelettä!\n\nMagdalena meni hänen mukanansa ikäänkuin unessa, ja yhä soi hänen\nkorvissansa: — lempeni jää sinulle ikuisesti!\n\n\n\n\nKAHDESKYMMENESSEITSEMÄS LUKU.\n\n\n— Teidän majesteettinne puhuu lähestymisestä Tanskaan — lausui Armfelt,\njoka päivä päivältä näytti nousevan kuninkaan suosiossa ja nyt oli\nkuunnellut eräitä tämän salaisempia mietteitä; — mutta sellainen\nlähestyminen, —jatkoi suosikki — on sen mukaan, mitä olen kuullut\nparoni d'Albedyhl'iltä, peräti hyödytöin. Tanskan perintöruhtinas on,\nlieveimmin sanottu, vähäpätöinen henkilö, siinä maassa on viisaiden\nja älykkäiden miesten puute, siellä ei ole voimaa eikä rahaa, ja\nministeristö on Venäjän orjana.\n\n— Siitä huolimatta välittää nyt paroni d'Albedyhl minun puolestani\navioliittoa poikani ja perintöruhtinatar Lovisa Augustan välillä.\n\n— Mutta onhan ruhtinatar vähintänsäkin kahdeksan vuotta meidän\nperintöruhtinastamme vanhempi ja sitäpaitsi kihloissa erään\nAugustenburgin ruhtinaan kanssa...\n\nKuningas hymyili. — Noh, mitäs kaikki tämä asiaan vaikuttaa?\n\n— Minusta näyttää se mahdottomalta... onhan hänen kuninkaallinen\nkorkeutensa, Kustaa Adolf, vielä lapsi.\n\nNyt nauroi kuningas ääneensä, ja muutaman silmänräpäyksen kuluttua\nyhtyi Armfelt mitä iloisimmasti tuohon nauruun sekä lausui:\n\n— Luulenpa nyt rohkenevani käsittää...\n\n— Gösta-hyväni, eihän minulla silloin, kun mitä innokkaammin koen\nsaada avioliittoa toimeen, voitolla vihollisia hankkeita. Tanska\non minua epäillyt, mutta minä toivon meidän hyvän välimme jälleen\npalajavan. Niin, sen täytyy minussa nähdä ystävänsä, jos... — kuningas\nkeskeytti puheensa, ja hänen loistavat silmänsä kohtasivat Armfelt'in\nihmetteleviä silmäyksiä.\n\n— Minä olen ikäänkuin pimeydessä, jota teidän majesteettinne suurten,\nnerokkaiden hankkeiden salama väliin valaisee.\n\n— Kuulehan, Gösta, muuan salainen asiamies on ollut Norjassa tutkimassa\nkansan mieltä olisiko se halukas liittymään Ruotsiin, ja tämä asiamies\non tuonut minulle sangen mieluisen viestin.\n\n— Tunnettu asia on koko Europan katsovan teihin ihmetellen, ja\nnorjalaisten salaisen suosion johdosta näen jo hengessä suuren\nkuninkaani sotajoukon eturivissä voittajana tunkeutuvan tuohon maahan.\n\n— Ei aivan niinkään. Ilman syyttä on tahdo hyökätä heidän kimppuunsa,\n_minä_ en tahdo alkaa sotaa, minua miellyttää enemmin itseni\npuolustajana oleminen. Sinä panet silmäsi suureksi, Gösta...\nleskikuningatar Juhana Maria on minun välikappaleeni; hän pelkää\nvaltansa menettämistä; jos hän rupeaa luulemaan sen olevan vaarassa\nsamoin kuin henkensäkin... niin, että kaikenlaatuiset vaarat häntä\nympäröivät — ja hän _tulee_ uskomaan sen, siitä minä kyllä pidän\nhuolen, — niin tulee hän peljästyksissänsä olemaan halukas käyttämään\ntehokkaita keinoja, joihin valtansa suojelemisen halu häntä tulee\npakoittamaan. Jos ei hän onnistuisi, tulee hän kiitollisuudella\nvastaanottamaan sen turvan sekä avun, jota Ruotsi hänelle tarjoaa.\nMissä tapauksessa hyvänsä saamme tilaisuutta näyttää laivastomme,\nKöpenhamina hämmästyy ja sitte...\n\n— Sitte, teidän majesteettinne?\n\n— Tulen kentiesi säätämään lakeja — Kristianborg'issa.\n\n— Teidän majesteettina ajatuksien juoksu on kuin kotkan lento, kun\nminä tahdon sitä seurata. Oi, jalo kuninkaani, minulta puuttuu sanoja\nosoittaakseni teille kunnioitustani ja kiitollisuuttani.\n\n— Kuninkaan silmät loistivat. Hänen kunnianhimosta kuohuva verensä\noli saattanut hänen aikeensa puhkeamaan sanoihin, yksi noita\nrohkeita, vaihettelevia yrityksiä, jotka silmänräpäyksessä tulivat\nhänen mieleensä, kentiesi yhtä helposti sieltä poistuaksensa, ja\nhänen vilkkaat, avonaiset, nuoruutta osoittavat kasvonsa kääntyivät\nsuosikkiin, samalla kun hän mielihyvällä kuulteli tämän sanoja.\n\n— Niin, minun täytyy saada sotaa, — kertoi Kustaa-kuningas, — sotaa\njonkun naapurini kanssa, olkoonpa se sitte Venäjän tahi Tanskan kanssa;\nsisälliset olosuhteet tässä maassa ovat todellakin sellaiset, että\nne pakoiltavat minua sellaisiin hankkeisin. Tyytymättömyys enenee\nenenemistänsä, ja nuot rahalliset pulat sitä lisäävät.\n\n— Jos meidän maassamme onkin tyytymätöin puolue, — riensi Armfelt\nkeskeyttämään,— on tämä vähälukuinen, sillä teidän majesteettinne\nalamaiset tuntevat rakkautta jaloa sekä nerokasta kuningastansa kohtaan.\n\n— Tähän rakkauteen luottaminen on mieluista minun sydämelleni, —\nlausui Kustaa-kuningas lempeästi ja jatkoi tuolla terävällä ja\nasiaansattuvalla aistilla, joka loi hänelle ikään kuin vaistonaisen\naavistuksen tulevaisista seikoista sekä tapahtumista, — mutta ne,\njoille enin olen loivannut kunnianimiä ja virkoja, ovat kuitenkin\nsalaisia vihamiehiäni, ja tekevät työtä minun kukistamisekseni...\nEi, ei, Gösta, älä koetakaan saada minua muuhun luuloon! Minä tiedän\nja tunnen näiden jalosukuisten ylimysten ainoastansa vartoavan\ntilaisuutta, saadakseen muuttaa hallitusmuotoa, joten he jälleen\nvoisivat määrätä lakeja kuningasvallalle. Mutta se _ei saa_ tapahtua,\nse _ei tule_ tapahtumaan, minä olen mies pitämään heitä aisoissa, ja\nniinkauan kuin pääni on pystyssä, tulen kyllä pysymään ohjaksissa.\nKuningas vaikeni muutamaksi silmänräpäykseksi, jonka jälkeen hän\njatkoi: — Mutta ah, soisinpa asiat olevan taasen entisellään ja\nystävällisellä kannallansa! Niin, onnellinen sota tulee taas kaikki\nselvittämään, tulee antamaan minulle takasin, mitä olen menettänyt, ja\nminun lippuni alle tulevat taas kaikki puolueet kokoontumaan! Mutta\nensiksikin pitää minun pitämäni valtiopäiviä... säädyt ovat kutsuttavat\nko'olle, sen olen nyt päättänyt;... rahaa täytyy minun saada, paljo\nrahaa!\n\nLuottamus pettämättömään onneen kaikissa hankkeissansa oli kuninkaan\nsanoissa, ja kentiesi vielä enemmän äänessä, jolla hän ne lausui. Tämä\nsisällinen vakuutus levitti ikäänkuin loiston hänen hienojuonteisille\nkasvoillensa, samalla kuin hänen tummat, vilkkaat silmänsä säkenöi\nnerosta, tuosta miltei kiihkoisesta haaveilusta, joka niin helposti\nnäytti saavuttavan hänessä vallan, kun hän selitteli jotakin asiaa,\njoka oli voittanut hänen täydellisen mieltymyksensä, ja hän alkoi\nantaa viittauksia sukkelasti sommitelluista juonista, joiden menoa hän\nniin hyvin osasi johtaa, kunnes hän vihdoinkin aseet kädessänsä tulisi\nrientämään voitosta voittoon, tulisi saavuttamaan tarkoituksensa, ja\nulkonaisten sekä omassa maassakin olevien vihollisten täytyisi taipua,\nheittäen pois aseensa, hänen tahtoonsa.\n\nHarvoin oli Kustaa-kuningas tällä tavoin puhunut suosikillensa, jonka\nseikkailuja rakastava mieli helposti käsitti ja seurasi häntä hänen\najatustensa haaveilevassa lennossa, jossa hänelle ei näkynyt mitään\nvoittamatointa eikä mikään tarkoitus liian vaikealta saavuttaa.\n\nNämät tunteet elähyttivät vielä kuninkaan kasvoja, hänen vielä kepeästi\nkiekahtaen kengänkorollansa kääntyessään Armfelt'iin ja tarttuessaan\nhänen käsivarteensa sekä mennessänsä suorastaan kuningattaren luokse,\njoka tänä iltana oli kutsunut luoksensa suuremman hoviseuran.\n\nTuolla vastustamattomalla viehätysvoimalla, joka oli Kustaa-kuninkaan\nkäytöksessä, jutteli hän hetken kuningattaren ja Sofia Albertinan\nkanssa. Sitte kääntyi hän Magdalena Rudenchöld'iin, jota hän aina siitä\nasti, kuin hän oli keskustellut tämän kanssa Armfelt'in avioliitosta,\noli erinomattain ystävällisesti kohdellut. Ollen yhä yhtä ystävällinen,\nlausui hän Magdalenalle kohteliaita sanoja tavalla semmoisella,\njoka veti hänen puoleensa monta kateellista silmäystä, ja siellä\ntäällä alettiin kuiskeella keskenänsä, että neiti Rudenschöld'in\nvirnasteleminen jo meni kaikkein rajain yli.\n\nErittäinkin oli näiden ylhäisten naisten joukossa yksi, joka seurasi\nMagdalenan kaikkia liikkeitä, kuitenkin enemmän tutkivilla ja\nutelevilla kuin moittivilla silmäyksillä. Tämä nainen oli kreivitär\nPiper, tuo miellyttävä Sohvi Fersen, ja kuninkaan istahtaessa pitkän,\nvihriällä veralla peitetyn pöydän ääreen pelataksensa hiukan _trente et\nquarante_-peliä (kolmea- ja neljääkymmentä, erästä uhkapeliä), lähestyi\nkreivitär Magdalenaa ja vei hänet erääsen syrjähuoneesen, jossa hän\nhymyillen veti tämän erääsen matalaan sohvaan istumaan.\n\n— Minulla on tuhansia terveisiä teille Magdalena, — lausui kreivitär\nPiper hymyillen, — keneltä, sen saatte itse arvata.\n\n— Arvaamistaidossa en ole juuri etevä, — vastasi Magdalena väistellen.\n\n— Mutta koska olen ottanut tuodakseni teille terveiset, niin...\n— Kreivitär leikitteli veitikkamaisesti viuhkallansa, silmäillen\nMagdalenan viehättäviä kasvoja, jotka, puolittain poispäin\nkäännettyinä, ilmaisivat hämmästystä, joka pusersi punan hänen\nposkillensa. — Noh, tuntuuko se nimi niin vaikealta saada huuliltanne?\n— Kreivitär nojausi, lempeällä äänellä kysäisten, Magdalenaan, joka,\nsilmät luotuna laattiaan, vastasi:\n\n— Terveisenne ovat Axel Fersen'iltä.\n\n— Noh, vihdoinkin! Niin, Magdalena... ja kuulkaahan nyt: veljeni on\npyytänyt minua puhumaan teille eräästä asiasta, jonka keskustelemisen\nhän sanoo teidän aina keskeyttävänne.\n\n— Ja jos minä sen keskeytän, niin...\n\n— Niin se tapahtuu kahdesta syystä, — lausui vilkkaasti Sohvi Piper, —\njoko te ette häntä lemmi, tahi olette te liian ujo, ystäväiseni.\n\nHeleä nauru avasi Magdalenan huulet.\n\n— Eipä minua juuri moitita siitä, — vastasi hän tuolla vilkkaalla,\nvapaalla tavalla, joka hänellä oli ja jota väliin nimitettiin\n\"viehättäväksi,\" väliin, \"sopimattomaksi\" tuota vilkasta hilpeyttä,\njoka hänellä oli synnyinnältänsä ja jonka edessä tuo hämmästys, mikä\ntämän keskustelun alussa hänet oli vallannut, nyt oli poistunut, ja hän\nkatseli kreivitär Piperiin kirkkailla, vilkkailla silmillänsä, lisäten:\n— Teeskennellä en osaa ja, totta puhuen, sitä halveksinkin; tosin olen,\n— jatkoi hän vitkallisesti, — koettanut näyttää iloiselta murheellisena\nollessani ja välinpitämättömältä, kun olin levottomana; onhan elämässä\nsellaisiakin kohtia, joissa se on velvollisuuskin, mutta halusta tahi\ntaipumuksesta... ei, ei!\n\n— Siis te ette lemmi Axelia?\n\n— Minä kunnioitan hänen jaloa luonnottansa sekä pidän arvossa hänen\nritarillista käytöstänsä...\n\n— Noh, siispä tahdon tehdä hänet onnelliseksi tämän tunnustuksenne\nkertomisella... te tulette kerta oppimaan häntä rakastamaan, Magdalena;\nhän on todellinen jalosukuinen, jota te ylpeydellä voisitte nimittää\npuolisoksenne.\n\n— Oi, en, en, sitä en voi, sitä en koskaan tule oppimaan! Todellisesta\nja vilpittömästä rakkaudesta voi sydän sykkiä ainoastansa yhden\nkerran elämässä... olenhan kerta tuntenut tätä autuutta... sanokaa se\nhänelle... ja minun lempeni on yhtä uskollinen kuin toivotoinkin.\n\nKirkkaat kyyneleet kimaltelivat Magdalenan silmissä ja hellästi\npuristaen piti hän kreivitär Piperin kättä omassansa.\n\n— Te puhutte ikäänkuin mieletöin lapsi,— vastasi Sohvi Piper,\npuolittain sääliväisesti puolittain loukatusta ylpeydestä, että hänen\nveljensä, hänen, jolle eräs ruhtinas turhaan oli kosijana kumarrellut,\nja erään Ruotsin mainiomman jalosukuisen poika, eräs tämän maan\netevimmistä ylhäisistä tuli hyljätyksi eräältä köyhältä ja toisen\nvallassa olevalta hovineidiltä, jonka ainoa etevyys ainoastansa oli\nharvoin nähty kauneutensa. — Niin, Magdalena, ikäänkuin mieletöin\nlapsi,— kertoi kreivitär — ja uskokaa minua, te työnnätte luotanne\ntällä hetkellä todellisen onnen ja varman menestyksen; te tulette\njoskus selvästi huomaamaan tämän, mutta silloin se jo on liian\nmyöhäistä!\n\nLiikutettuna nojausi Magdalena sohvan patjoihin; jonkinlainen\nahdistuksen kaltainen epäröiminen oli hänet vallannut. — Entä jos hän\nehkä... entä jos hän lupaisi koettaa lempiä Axel Fersen'iä?\n\nTässä silmänräpäyksessä kävi Armfelt tuon pienen syrjähuoneen läpi,\njossa kreivitär Piper ja Magdalena tähän asti häiritsemättä olivat\nvaihettaneet ajatuksiansa; kylmästi ja vieraasti tervehtivät hän ja\nMagdalena Rudenschöld toisiansa.\n\n— Ei, ei, en voi! — kuiskasi Magdalena puristaen vielä kerran\nhelleydellä kreivitär Pipetin kättä.\n\n\n\n\nKAHDESKYMMENESKAHDEKSAS LUKU.\n\n\nHaga'n tuuheassa puistossa astuskeli kuningas Kaarlo-herttuan rinnalla.\nPäättäen herttuan synkeästä otsasta ja tuosta vähäisestä värisemisestä,\njoka väliin pudistutteli hänen käsiänsä, ei keskustelun aihe ollut\nhänestä mieluisinta laatua.\n\n— Tunnenpa jokseenkin hyvin tuon Ulfvenklou'n sekä kaikki hänen\njuonensa, — lausui kuningas, joka ivallisella silmäyksellä katseli sitä\nhämmästystä, jonka hänen sanansa vaikuttivat Södermanlannin herttuassa.\n— Sinulla voi kentiesi hänen ennustuksissansa ja haaveiluissansa olla\njotakin mieluista; mutta foi de gentilhomme, jopa sanotaan sinun siinä\nkohdassa toimittavan sangen naurettavaa osaa, — osaa, joka loukkaa\nminua kuninkaana ja huolettaa minua veljenä.\n\nKaarlo-herttua heitti nopean silmäyksen kuninkaasen, silmäyksen, joka\nkoetti tutkia, kuinka paljo kuninkaalla voisi olla tiedossa näitä\nUlfvenklou'n ennustuksia, mutta hänen silmäyksenpä luikui arasti\nohitse, kohdatessansa ainoastaan Kustaa-kuninkaan läpitunkevat ja\nkirkkaat silmät ja tuon milt'ei ylenkatsetta osoittavan virnistyksen\nhänen huulillansa.\n\n— Sinun täytyy karkoittaa tuo seikkailija luotasi, — jatkoi\nKustaa-kuningas lempeällä innolla, joka ei sallinut yhtään\nvastustelemista, — ja että hän sitte tulee pois maasta, siitä minä\nkyllä tulen huolta pitämään. Niin kauan kuin häntä pidetään sinun\nsuosikkinasi en tahdo ryhtyä asiaan; sellaista menettelyä voisivat\nkäsittää väärin... minua koetetaan kyllä ilman sitäkin lahmata.\nVetoaan siis sinuun avosydämisesti siinä toivossa, että sinä huomaisit,\nmitä laatua tuo Ulfvenklou oikeastansa on.\n\n— Tähän asti olen huomannut hänen olevan sangen merkillisen miehen, —\nvastasi herttua, ottaen vakavan ryhdin, — ja minä olon nähnyt hänen\ntekevän sangen kummallisia temppuja ja seikkoja, jotka, sen tunnustan\njulkisesti, ovat vaikuttaneet minussa todellista ihmettelyä ja\nkummastusta, voimattani siltä käsittää toimittaneeni tuota naurettavaa\nosaa, josta mainitsit. Etpä ole itsekään halveksinut...\n\n— Minä itse, — kertoi kuningas, vilkkaasti keskeyttäen, — olen nähnyt\nnäiden herrain salatieteilijäin temppuja sekä kuullellut heidän\nennustuksiansa, se on totta; mutta mitä minä silloin olen ajatellut,\nja mistä syystä se on tapahtunut... niin, yhdentekevä, — keskeytti\nhän vähän ajan kuluttua, — minä pidän näitä herroja enemmän salaisina\nkapinoitsijoina kuin salaisten tietojen omistajina, asiamiehinä, jotka\nsanovat meille, hallitsijoille, kentiesi terveellisiä totuuksia...\njonkinlaisina rahvaan tribuneina, jotka ainoastansa tällä tiellä\nrohkenevat valtaistuimen ääressä ilmaista ajatuksiansa. — Kuninkaan\ntulee mikäli mahdollista tietää kaikki, ja tässäkin kohtaa olen kokenut\ntunkea hämäryyden läpi. Mitä siis on ladeltu omalla suostumuksellani,\nsitä olen suvainnut, mutta jos joku heistä omalla luvallansa tuo\nkuuluviin varoituksia sekä neuvoja, pidän sen loukkauksena, ja\nUlfvenklou on rohjennut lähettää minulle kirjoituksen, jossa hän\nvaroittaa minua _Maaliskuulta_ ja etenkin, että minun tulee olla\nvaroillani _punaisiin puetuilta_ henkilöiltä. (41)\n\nKustaa-kuningas vaikeni. Tämä kirje oli nähtävästi tehnyt tukalan\nvaikutuksen hänen vilkkaasen mieleensä, vaikutuksen, jonka\nuudistatamista hän tahtoi välttää ja sai häntä haluamaan sen\nalkuunpanijan kartoittamista. Muutaman silmänräpäyksen kuluttua jatkoi\nkuningas:\n\n— Nyt tiedät, miksi toivon sinun lakkaavasi seurustelemasta\nUlfvenklou'n kanssa; hän on seikkailija... minä pyydän sinua pitämään\nhäntä sellaisena. Mitä hän sinun kauttasi toivoo saavuttavansa, en\ntiedä, mutta olenpa aivan vakuutettu hänen vieneen sinulta kauniit\nrahat ja että sinä, jos tahdot pitää silmäsi auki, jos tahdot pitää\nhäntä sinä, jona hän on pidettävä, piankin tulet huomaamaan sanojani\ntotuuden.\n\nKustaa-kuningas tarttui veljellisellä suosiolla herttuan käsivarteen.\nTuolla sujuvalla puhetaidolla, jonka luonto hänelle niin auliisti oli\nlahjoittanut, lasketteli hän pian leikkiä päivän tapahtumista, etenkin\nniistä, jotka koskivat omaa hovi piiriä, ja lähestyi täten erästä\nnelisnurkkaista, kuninkaallisen huvilan toisella sivustalla olevaa\nnurmikkoa, jossa joukko herroja ja naisia olivat \"leskisillä\" tahi\nmuuten katselivat noita kansallisia leikkejä, jotka kuuluivat tämän\npäiväiseen ohjelmaan.\n\n— Naiset ovat vastaanväittämättä kepeät jaloiltansa, — lausui\nKustaa-kuningas. — Minusta on mieluista nähdä valkoisten hameiden\nliehuvan nurmikolla... kreivitär Höpken muistuttaa metsäkauriista.\n\nKaarlo-herttuan silmät kääntyivät noihin leikitteleviin henkilöihin.\n\n— Luulenpa Fredrik'in aikovan ahdistaa hengen neiti Rudenschöld'stä...\nhän on todellakin rehoittava kaunotar, ja Fredrik näyttää ihastuneelta,\n— lausui Kaarlo-herttua, jonka silmät olivat ikäänkuin tarttuneet\nkiinni Magdalenan pieniin jalkoihin, jotka hänen juostessansa\nvilahtelivat hänen runsaspoimuisen hameensa laskoksien alta.\n\nJa Fredrik-herttua oli todellakin ihastunut. Pienellä kaappauksella\nonnistui hänen saada kiinni tuota läähättävää tyttöä kädestä:\n\n— Sainpa teidät sittekin kiinni, — lausui hän katsellen tulisilla\nsilmäyksillä Magdalenan hehkuvia kasvoja — seisottehan te, paroni\nArmfelt, aivan meidän tiellämme! Eikö teillä ole halua olla vuorostanne\nleskenä?\n\n— Ei sinä eikä tänä. Kuninkaan suosikin vastaus oli jokseenkin lyhyt,\nja se silmäys jonka hän loi herttuaan oli kaikkea muuta paitsi\nherttainen.\n\nFredrik kääntyi Magdalenaan hymyillen: —Nyt emme enään eriä\ntoisistamme, neiti Rudenschöld, suostutteko siihen?\n\n— Koetan tehdä parastani, — lausui Magdalena hilpeästi, luoden salaisen\nsilmäyksen Armfelt'iin, joka nyt oli lähestynyt sitä ryhmää, missä\nkuningas oli.\n\n— Gösta-hyväni, — lausui Kustaa III, joka hiukka tämän jälkeen\nArmfelt'in rinnalla meni liinaan päin: — sinä näytät synkältä kuin\nukkoisilma. Jos kellään olisi syytä näyttää sellaisia kasvoja, olisi\nsitä minulla.\n\n— Huolien ja murheiden täytyy kuten kaiken muunkin olla teidän\nmajesteetillenne alamaisia.\n\n- Typerästi sekä sanottu että ajateltu, Gösta! Minun huoleni ja\nmurheeni ovat väliin sangen lähelle tuppaavia. Tiedätkö miten minun\nhyvästi harkitun hankkeen! leskikuningatar Juliana Mariaan nähden on\nkäynyt? Niin, koko tulos on eräs kohtelias kirje häneltä tavallisilla\nystävyyden vakuutuksilla, — hymyily ilmestyi Kustaa-kuninkaan huulille,\n— kuitenkin olemme kaikessa hyvällä kannalla Tanskan suhteen, enkä minä\n_tietysti_ muuta enemmän toivokaan kuin rauhaa naapurieni kanssa.\n\nKuningas, joka tässä silmänräpäyksessä kokonaan oli vajonnut omiin\najatuksiinsa, ei huomannut tuota hajamielisyyttä, millä Armfelt häntä\nkuulteli, ja hän jatkoi hetkisen vaijettuansa:\n\n— Valtakunnan sisällinen hoito vetää kokonaan puoleensa kaiken huomioni\nkeskellä huvitusten pyörteitä... toivon, etteivät naapurivaltakuntain\nlähettiläät unohda kertoa hallitsijoillensa huvitusten riistävän\nminulta milt'ei kaiken aikani. Minä olen erittäinkin kutsunut tänne\nvenäläisen lähettilään, jotta hän tänään oikein läheltä saisi nähdä\nhuolettomuuttani ja sokeata kevytmielisyyttäni, joka saattaa minut\nunohtamaan kaiken muun. Niin, tämä mies, joka rahoja jakamalla ja\njuonittelemisella on herättänyt valtiopäiväin uppiniskaisuuden minua\nvastaan... hänen tahtonsapa se määrääkin päätökset... nyt on minulla\nsyytä rauhanrikkomiseen Venäjän kanssa ja, jos Jumala suo, ei tämä tule\nkauan viipymään, vaikka minä nyt olen menevinäni heidän mukiinsa.\n\nKuningas, joka astui työhuoneesensa, työnsi syrjään tuon vihriän\nsilkkiverhon, joka varjosti akkunaa, ja silmäillen ulos jatkoi hän:\n\nNämät valtiosäädyt, joilta odotin kannatusta ja rahanpulan poistamista,\nkuinka no ovat minut pettäneet! Venäjän johdannon alla oleva aatelisto\ntahtoo olla muurina minun ja kansan välillä, rientääksensä minun\nperikatoni avulla tarkoitustensa perille, mutta minä tahdon kumminkin\nehkäistä Venäjän kunnianhimoa.\n\n— Kansan toivo luottaa siinä kohdassa järkähtämättömästi teidän\nmajesteettinne...\n\n— Kansa — keskeytti häntä Kustaa-kuningas, ja sisällinen tuska\npiirsi uurtojaan hänen kasvoillensa; — kuinka onnetoin minä olenkin!\nKansani rakkaus on menetetty! Mitä on tullut tuosta innostuksesta,\njoka minua kaikkiaalla ympäröi, tuosta luottamuksesta, joka oli minun\nonnellisuuteni? Kaikki nämät sydämet, jotka ennen olivat täynänsä\nsuosioa ja rakkautta, ovat nyt kuni jäästä; minulla ei ole enään mitään\ntoivomista. Oltuaan rakastettu kuten minäkin, ei enään koskaan voita\ntakaisin niitä sydämiä, jotka ovat katkaisseet niin lujat siteet. (42)\n\n— Teidän majesteettinne oman ja maamme menestyksen nimessä... oi, sire,\nälkäät antautuko näille tuskallisille ajatuksille — huudahti Armfelt,\nhämmästyneenä siitä epätoivosta, jonka valtaan kuningas muutamaksi\nsekunniksi hervottomasti oli heittäytynyt.\n\n— Mutta niinpä on... kuinka voivatkin he neuvoa kutsumaan ko'olle\nvaltiopäiviä mielipiteiden ollessa sellaisina... ja Toll, joka lupasi\njohtaa valtiopäiviä minun toivomusteni ja maamme tarpeiden mukaan!\nMinun omat sukulaisena liittyvät vihollisiini... Kaarlo imartelee\nheitä, ja he vuorostansa häntä. Juuri äsken koetin antaa hänen\najatuksillensa toisen suunnan — ivallinen, milt'ei iloinen hymy\nilmestyi kuninkaan huulille, — ja muutaman päivän kuluttua toivon\nhänen heittävän vehkeilemisensä minua kohtaan. Kas tuolla hän istuukin\nrakkaan Reuterholm'insa rinnalla! Lyönpä vetoa vaikka tuhansia, että\nhän nyt päivittelen tälle hätäänsä, mutta jos en erehdy, mitä tuohon\nkelpo paroniin tulee, on hän kylläksi kateellinen ja siis minun\npuolellani sekä tulee häntä pitämään ymmällä niin kauan.\n\nTässä luulossansa oli kuningas vastaanväittämättä oikeassa, sillä\nsamassa silmänräpäyksessä lausui Reuterholm:\n\n— Hän on niin suuressa määrässä voittanut teidän kuninkaallisen\nkorkeutenne suosion, ja sen tähden en olekaan lausunut julki,\nmitä hänestä olen pitänyt. Mutta nämät vuosia kestävät, turhat\naarteenkaivamiset esimerkiksi; ainoa, joka niiden kautta on saanut\nrahoja taskuunsa, on Ulfvenklou, hän, eikä kukaan muu.\n\n— Mutta hänen ennustuksensa... minä puolestani...\n\n— Ne tulevat korkeimman avulla toteutumaan.\n\n— Jos kaitselmus ennakolta niin on määrännyt, voin siihen ainoastansa...\n\n— Lausua: amen, — keskeytti Reuterholm tulisesti.\n\n— Mutta en voi todellakaan tykkänänsä karkoittaa Ulfvenklou'ta...\n\nReuterholm loi herttuaan silmäyksen, jonka kentiesi olisi voinut\nselittää merkitsevän: \"sinun täytyy,\" ja keskeyttäen ylhäisen\nsuojelijansa puheen, kuiskasi hän:\n\n— Puhukaamme jostakin muusta, kuningas tulee tännepäin... hän näyttää\nolevan erinomaisen hyvällä tuulella, vaikka...\n\nAivan kuninkaan seljän takana pyöri Kustaa Mauritz Armfelt'inkin\nsilmät ikäänkuin etsien jotakin; hänen harhailevat silmäyksensä\nkiinnittyivät nyt Magdalena Rudenschöld'in milt'ei lapsellisen\nviehättäviin kasvoihin, jotka, käännettyinä Fredrik-herttuaan päin,\nhymyilivät tälle, samalla kun Magdalena irroitti vyöhyestänsä valkoisen\norjantappura-kukan, jonka hän suloisella vilkkaudella tarjosi\nherttualle, joka puolittain polvillansa otti vastaan hänen lahjansa.\nSeuraavassa silmänräpäyksessä riensi hän herttuan läheisyydestä erään\nruusupensaan luo ja ojentaen hienon kätensä, taittaakseensa muutamia\nnuppuja, jatkoi hän yhä hymyilemistänsä. Tässä silmänräpäyksessä seisoi\nArmfelt äkkiä hänen edessänsä.\n\n— Ketä ritaria ai'otte koristaa näillä kukilla? — kysyi hän.\n\nMagdalena loi häneen silmänsä. — En ainakaan teitä, paroni Armfelt!\n\n— Sitäpä en ajattelekaan. Enpä haluakaan jakaa suosion osoitteita\nFredrik-herttuan kanssa, ja minä onnittelen teitä, neiti, tuohon\ntekemäänne, ylhäiseen valloitukseen.\n\n— Kiitoksia, — vastasi Magdalena, vetäen henkeensä ruusun tuoksua\nsamalla kuin hän veitikkamaisesti katseli Armfelt'in hehkuvia kasvoja\nja yhteen puristettuja huulia.\n\n— Ette kait tahdo väittää minun erehtyneeni?\n\n— En väitä mitään. Fredrik-herttua on Europan kauniin ruhtinas, ja minä\nolisin sangen mielissäni, jos te olisitte oikeassa.\n\n— Sitä ihmettelyä, jota te häntä kohtaan tunnette, näytätte te, neiti,\nniin julkisesti, ett'ei minun arvaamisky'ylleni jää mitään tehtävää.\n\n— Te suvaitsette puhutella minua tavalla semmoisella, että se tekee\nkaikki vastaukset minun puoleltani tarpeettomiksi. — Magdalena kääntyi\nhänestä äkkiä pois, hänen silmänsä loistivat kirkkaasta kimalluksesta\nja puolittain avatuilla huulillaan veti hän äkkiä henkeänsä.\n\n— Magdalena, suokaatte anteeksi! Ettekö voi ymmärtää?... Ei, te ette\nymmärrä, te ette ole ikänä minua lempinyt! Ah, näitä pitkiä kuukausia,\njoina en ole saanut puhua kanssanne, joina en...\n\n— Sellaisia sanoja en tahdo kuulla teiltä, paroni Armfelt! — Magdalena\noli pysähtynyt, tuon ankaran mielenliikutuksen, jota hän tunsi, pakoiti\nhän takasi sydämeensä ja, kääntyessänsä jälleen Armfelt'iin, oli hänen\nkasvonsa tyynet, milt'ei marmorivaaleat, samalla kuin Armfelt'in sanat\nhelähtivät hänen korvissansa ikäänkuin soitannolta. — Muistakaatte, —\njatkoi hän vitkallisesti, — muistakaatte niitä siteitä, jotka liittävät\nteidät toiseen!... Meidän välillämme on ikäänkuin suuri juopa, jonka\nyli ette te, enkä minä voi astua, putoamatta syvyyteen.\n\n— Kuulkaa minua, Magdalena...\n\nEi, hän ei tahtonut kuulla Armfelt'ia! Hämillänsä, milt'ei\nhuumauksissansa riensi hän pois.\n\nArmfelt lempi häntä!\n\nIjäti eroitettuina omasivat he myöskin ijäti toisensa sydämen.\nRiemullinen vakuutus, joka jälleen toi autuuden Magdalenan sieluun!\nKalvava levottomuus, joka toi hänen sydämellensä tuhansia uusia tuskia!\n\nRiemun ja häiritsemättömän ihastuksen tunne milt'ei tauottanut hänen\nhengitystänsä, mutta hän riensi eteenpäin nurmikolle ja kiiruhti pois\nArmfelt'in silmäyksien edestä.\n\nRientäen näin eteenpäin, oli hän tullut hyvän matkaa linnasta, ja\nistahti tuuheaan lehtimajaan sekä kuuli samassa silmänräpäyksessä kaksi\nhenkilöä haastelevan.\n\n— Teidän kodissanne vallitsevaa kurjuutta voin kumminkin täksi hetkeksi\npoistaa — lausui miehinen, sointuva ääni, — minä olen saanut rahalahjan\nkuninkaalta ja mulla on siitä vielä vähän jäljellä.\n\n— Oletpa yhä kaltaisesi, Kaarlo Mikael, sanoi muuan epävakainen ääni,\nkiitoksia sydä...\n\n— Ei enään sanaakaan tästä! — keskeytti tuo ensimäinen puhuja. —\nOikeastansa olen minä kiitollisuuden velassa sinulle... olethan sinä\nparhaimpia laulelmissani esiytyviä henkilöjä.\n\n— Enpä, lempo vieköön, olekaan! Niin, sinä naurat, sinusta ei saa\nkoskaan tolkkua, josko sinä puhut totta, vai lasket pilaa! Ei,\ntodellakaan, enpä soisi sinulle koskaan anteeksi...\n\n— Niin, ole sitte suomatta! Mutta vaiti, nyt olen aivan runollisella\nmielellä sille tulen helposti, Hagaan jouduttuani!\n\nJa annettuaan kanteleen hiukan helähdellä, alkoi eräs ääni laulaa,\njonka ihmeellistä sointua Magdalena ei ollut koskaan kuullut eikä\nkoskaan tulisi unohtamaan:\n\n    Sa yösen haltija, hälvennä päivän paahto,\n    Ja pilven tähtönen, himmennä illan rusko,\n    Laimenna laineetkin,\n    Vaivuta väsyneet, lievennä tuska, poltto\n    Ja veren kuohukin.\n\n    Nurmesta pilkistää voikukka, valkovuokko,\n    Ja peippo visertäen, tuo metsän kirjavikko,\n    Se riemuin hyppivi;\n    Myös kertun poikaisten äänestä soi varvikko:\n    Pi, pii, pi, pii, pi, pii!\n\nMagdalena taivutti hiljaa oksat edestänsä, ja nurmisella kukkulalla\nnäki hän sen henkilön, jonka hän oli aavistanut saavansa nähdä; hän\nnäki Kaarlo Mikael Bellman'in, jonka rinnalla hän tunsi tuon \"viheriän\nLehdon\" edustalla olleen puhujan pulleat ja punaiselta paistavat kasvot.\n\n\n\n\nKAHDESKYMMENESYHDEKSÄS LUKU.\n\n\nVuodon 1786 vuodon valtiopäivät olivat menneet. Kuninkaan yritykset\nrahapulan auttamiseksi eivät olleet onnistuneet, ja valtiosäädyt,\naatelisto eturivissä, olivat lausuneet hänelle epäluottamustansa.\n\nAsioiden näin ollessa ja nyt todellakin haluten Tanskaa\nliittolaiseksensa, oli kuningas oleskellessansa Skoonessa pyörähtänyt\nSeelantiin, jossa hän kohtasi Tanskan kuninkaallisen perheen.\n\n— Äsken kotiin pääsneenä ei minua kohdannut muuta kuin valitusvirsiä, —\nlausui kuningas erään hallitustoimissa Armfelt'in kanssa kahden kesken\nvalvomansa yön jälkeen. — Liljenkrantz (43) ei puhu muusta kuin menojen\nvähentämisestä ja säästäväisyydestä; minun täytyy siis keksiä keinoja\nhänettäkin... olen lähettänyt kirjeen Toll'ille; hänen täytyy tulla\ntänne!\n\n— Eiköhän muu keino kuin sota voisi järjestää maamme asioita?\n\n— Sinäkin, Gösta? Mutta minä ymmärrän... sinun nurjamielisyytesi\nToll'ia kohtaan synnyttää sinussa vastaväitteitä.\n\n— Nurjamielisyyteni Toll'ia kohtaan, — kertoi Armfelt tuolla\navosydämisellä rohkeudella, joka hänelle oli omituista, — niin, teidän\nmajesteettinne, en tahdo väittää pitäväni tuota everistiä ystävänäni,\nmutta milloin on kysymys maamme menestyksestä, en ota lukuun omia\ntunteitani. Toll on huimapää ja näyttää aina sellaista uhkarohkeutta,\njoka, jos teidän majesteettinne avokorvin kuultelee hänen neuvoansa,\nhelposti voisi...\n\n— Foi de gentilhomme, mitä sinä mietitkään! Luuletko minun antavani\njohtaa itseäni?\n\n— Sire, se ei ollut ajatukseni! Luulen vaan Toll'in omista, kunnian\nhimoisista syistään haluavan sotaa, ja hänestä on yhdentekevä, millä\ntavalla tämä hänen halunsa tulee täytetyksi. Nykyään kun oli puhe sodan\nmahdollisuudesta, ja että siinä tapauksessa saisimme odottaa venäläistä\nja tanskalaista sotalaivastoa, kuulin hänen lausuvan kanslianeuvos\nRosenstein'ille: \"Ne eivät voi purjehtia samalla tuulella, ja siitä\nseuraa, että me _ensiksi_ lähdemme sitä vastaan, jolla on vastatuuli,\n_jolloin tähdissä on kirjoitettu sen tulevan saamaan selkäänsä_; sitte\nmenemme toista vastaan ja voitamme sen.\"\n\nKuningas nauroi: — Hän on vähän gascognalaisen tapainen, mutta sydän on\nhänellä oikealla paikallansa. Jos kaikilla tässä valtakunnassa olisi\nToll'in sotaisa uskallus ja rohkeus... niin, Gösta, noita molempia\nviimeksimainittuja ominaisuuksia ei sinultakaan puutu, ja jos sinulla\nolisi vaan hiukka enemmän sota-intoa olisit täydellinen.\n\n— Vaikka minulla olisi kaikki, mikä tekisi minut täydelliseksi, —\nvastasi Armfelt hymyillen, — niin... on minullakin ollut unelmia\nsodista ja voitoista, mutta nyt olen herännyt, sillä teidän\nmajesteettinne suuri ja armollinen luottamus on pahoittanut minua\nottamaan selvää seikoista sekä olosuhteista, ja siinä kurjassa tilassa,\njossa maamme nyt on, on sota mahdotonta.\n\n— Minä tulen toteuttamaan mahdottomuudenkin. —.Kuninkaan tummansiniset\nsilmät loistivat uskalluksesta ja hän jatkoi: — Venäjä on jo liian\npaljo sekaantunut Ruotsin asioihin; se koettaa kiihoittaa mieliä tässä\nmaassa, ja tämä näin vireillä pidetty tyytymättömyys tulee leviämään\nikäänkuin tulipalo ympäris, jos en saa sitä ajoissa sammumaan. En sano\nsillä sodan olevan syttymäisillänsä, mutta näen ainoastansa selvemmin\nnyt, mihin kaikki lopulta tulee viemään. Mutta aurinko on jo korkealla\ntaivaalla, keskeytti hän äkkiä puheensa, — minä olen väsyksissä. Soita,\nGösta, kamaripalvelijaani tulemaan, ja seuraa sitte minun esimerkkiäni.\n\nMiltei samassa silmänräpäyksessä, jolloin Armfelt ojensi tarttuakseen\nkellon nauhaan, sulki Magdalena Rudenschöld jonkinmoisella\nvarovaisuudella huoneensa oven. Hänen keveistä liikunnoistansa ja\nsiitä nopeudesta, jolla hän, kuullessaan jotakin odottamatointa\nkolketta, käänsi päätänsä, näytti miltei ikäänkuin aikoisi hän\nlähteä niin huomaamattomana kuin suinkin aamukävelylle. Jos tämä oli\nhänen aikomuksensa, onnistui hän siinä milt'ei täydellisesti, sillä\nainoastansa pieni kamarineiti, joka näytti olevan yhtä halukas kuin\nMagdalenakin saada olla huomaamatta, tuli hänen vastaansa tuossa\npitkässä läpikäytävässä, ja pian astuskeli tuo nuori hovineiti\nauringonpaistamissa puistokäytävissä, jotka suoraan suuntaan johtivat\nyhä kauemmaksi Drottningholm'in linnasta.\n\nPäästyänsä kappaleen matkaa linnasta, poikkesi Magdalena vasemmalle\nja jatkaen kävelyänsä kostealla nurmikolla, kulki hän hiukan\nvitkallisemmilla askelilla yhä eteenpäin. Lintujen pyrähtelemiset ja\nviserrykset olivat ainoat äänet, jotka silloin tällöin kuuluivat hänen\nkorviinsa. Kaikki oli muutoin niin hiljaa, niin auringonpaisteista\nja tyyntä hänen ympärillänsä, että näytti ikäänkuin olisi ikuinen\nrauha laskenut lempeän kätensä kukkasille, ruohoille ja puille.\nTäynänsä mielihyvää pysähtyi Magdalena muutaman silmänräpäyksen, —\nnoin rauhallista oli hänenkin elämänsä kerran ollut, mutta rauha oli\nkadonnut, ja mitä oli hänelle vast'edes tuleva? Hiljainen humina kuului\npuissa, ja lehdet, kukat sekä korret värisivät hiljaa.\n\n— Jos olisin taikauskoinen kuin vanha Regina, niin...\n\n— Mitä sitte?\n\nMagdalena kääntyi hymyillen: — Joko teidän korkeutenne on täällä!\n\n— Minun olisi pitänyt vielä olla vaiti hetkinen, sillä silloin...\n\n— Ja minä olisin kävellyt täällä sekä puhunut itsekseni, ja teidän\nkorkeutenne olisi sitä kuunnellut. Tämä ei laisinkaan ole minun\nmieleeni.\n\nMagdalena lausui nämät sanat vilkkaasti ja iloisesti, astuen\nFredrik-ruhtinaan rinnalla eräälle nurmea kasvavalle töyräälle, johon\nmolemmatkin istahtivat.\n\n— Vihdoinkin olette suoneet minun kohdata teitä, mitä tuhansin kerroin\nteiltä olen anellut...\n\n— Niin monta kertaa en luule sen täydelleen tapahtuneen, teidän\nkorkeutenne. — Magdalena näytti veitikkamaiselta, ja järjestäessään\nkiharoitansa, valuivat hänen aamupuvussaan olevat valkoiset karrikkaat\nales hänen somista, pyöreöistä käsiranteistansa.\n\nRuhtinas katseli hänen valjusti: rusottavia sormiansa, joissa kiilteli,\nmissä rubiinikivestä tehty sydän, missä smaragdiruusu tahi hohtokiven\nsäkenöivä loisto. Kohteliaalla eljeellä tarttui Fredrik-ruhtinas hänen\nkäteensä, ja painaen suudelman sen lumivalkealle hipiälle, lausui hän:\n\n— Vieläkin tuhatta pyyntöä ei olisi liikaa siitä suosiosta, jota nyt\nolette minulle osoittaneet.\n\nMagdalena nauroi sydämellisesti: — Jumalani, jos joku hovista meidät\nnäkisi: hän veti tätä sanoessaan kätensä pois ja jatkoi iloisesti; —\nKuinka siellä päiviteltäisiin ja punastuttaisiin minun puolestani...\npyörtymistä ja hajuvettä tulisi ilmestymään, ja minua pidettäisiin\nmenneenä!\n\n— Te pidätte minun lempeäni kokonansa arvotoinna, Magdalena.\n\n— Niin, todellakin aivan arvotoinna, — kertoi hän välinpitämättömästi.\n\n— Mutta _minä_ on ole tullut tänne laskemaan pilaa, vaan puhumaan\ntäyttä totta.\n\n— Minäkin olen tullut tänne puhumaan täyttä totta, ruhtinas; uskokaa\nminua, sillä muutoinpa en olisi tänne tullutkaan.\n\n— Teidän kohtelunne saattaa minut epätoivoon...\n\n— Minun kohteluni saattaa teidät, kuten toivon, järkeenne ja unohtamaan.\n\n— Minut... voisinkohan eläessäni tulla teitä unohtamaan?\n\n— Siinä tapauksessa ennustan teidän korkeudellenne lyhyttä elämää.\n\n— Minä lemmin teitä, enkä voi unohtaa.\n\n— Teidän tulee sekä täytyy; juuri tästä olen tullut tänne puhumaan\nkanssanne, teidän korkeutenne.\n\n— Magdalena... tässä nimessä on ikäänkuin sulosointua, minä kerron sitä\nalituisesti... ei, älkäätte ruvetko taas laskemaan pilaa! Säälikäätte\nminua hiukan... sitä teiltä rukoilen! Mitä minä antaisinkaan, jos...\nvoisin lukea sydämestänne!\n\n— Te tulette saamaan sen tehdä, teidän korkeutenne.\n\n— Jos voisin lukea teidän sydämestänne ja huomata sen vihdoin tulevan\nsykkimään vastarakkaudesta.\n\nMagdalena pudisti päätänsä.\n\n— Ihmiset ovat jo ruvenneet puhumaan teidän korkeutenne\nsuosiollisuudesta minua kohtaan; tämän puheen minä soisin loppuvan.\n\n— Minä kylläkin käsitän, kuinka tukalalta se teistä tuntuu. Hovi on\ntäynänsä kielilakkareja... te olette kaunis, Magdalena, te herätätte\nvälttämättömästi kateutta... teillä on avonainen ja hilpeä luonne.\nUlkokultaiset siveyden saarnaajat, jotka eivät ole arvolliset\nirrottamaan teidän kengännauhojannekaan, rohkenevat teitä moittia.\nMutta ah, Magdalena, eihän teidän tarvitsekaan jäädä sellaiseen ilmaan,\njoka, tukehduttaen kaiken luonnollisuuden, lopulta tulee teidät\nsurmaamaan.\n\n— Teidän korkeutenne, minä en todeltakaan teitä käsitä.\n\n— Suvaitkaatte minun puhua unelmistani, Magdalena. Onhan olemassa\nihanoita maita, joissa vallitsee ikuiset kesät, ja joissa on\nkukkaistuoksua ja viehätystä... onhan maita, joissa on piilossa olevia\nsuviasumuksia peilikirkkaiden järvien rannoilla ja metsääkasvavien,\nlumihuippuisten vuorten juurella... onhan kaupunkeja täynänsä hurmaavia\nhuveja ja vilkasta elämää... kaupunkeja, joissa on viehättäviä\ntaideteoksia ja mahtavia muinaismuistoja. Olenpa uneksinut teidät,\nMagdalena, lepäävänä tuoksuvissa, auringonpaisteisissa maissa;\nolen uneksinut teidän olevanne marmorikuisteilla, kuultelemassa\nmandoliinein säveliä; olen nähnyt teidän valkoisen hameenne kuun\nsäteiden valaisemana, olen nähnyt teidän kasvonne sitroonapuiden varjon\npeittämänä. Olen nähnyt teidät vallattomissa karnevaalihuveissa ja St\nGermains'in loistavissa saleissa, — olen nähnyt teidät ja uneksinut\nteistä kaikkiaalla, missä on suloista ja ihanaa, vaan en täällä — en\ntäällä.\n\n— Ja miksi ette täällä?\n\n— Sillä täällä, Magdalena, tulisitte te, jos voisitte suoda minulle\ntilaa sydämessänne, sellaiseen asemaan, joka ei olisi teille mieluinen\nja joka saattaisi teidät alttiiksi moitteelle... sanalla sanoen,\npaetkaamme täältä, Magdalena!\n\n— Tuo uusi elämä, jota minun kanssani aikoisitte viettää, tulisi\nantamaan teille sangen vähän korvausta siitä, mitä te täällä\nmenettäisitte.\n\n— Olen miettinyt kaikki, Magdalena... älkää luulko sen ehdoituksen,\njonka nyt olen tehnyt, olevan silmänräpäyksen ihastuksen tuottaman;\nminä olen tarkoin punninnut kaikki ja kun sanon: lähtekäämme täältä,\ntiedän sekä mitä voitan että mitä häviän... voittoni on suurempi,\nMagdalena! Lähtekäätte mukaani puolisonani, lemmittynä, laillisesti\nvihittynä aviopuolisonani! Ah, Magdalena, te tiedätte lempeni olevan\npuhtaan...\n\n— Juuri sentähden pidänkin teidän esitystänne vastausta ansaitsevana,\nmutta siitä huolimatta...\n\n— Onko siis se, mitä täällä menettäisitte, teidän mielestänne\nkorvaamatointa?\n\nMagdalena antoi päänsä vaipua liikutetun, masennetun näköisenä.\n\n— Tunnetteko itsenne loukatuksi siitä, ett'en voi tarjota teille\nruhtinattaren arvoa? — jatkoi herttua, joka oli ottanut hatun päästänsä\nja käänsi häneen kauniit, vilkkaat kasvonsa, ja sillä kunnioitusta sekä\nrakkautta ilmaisevalta äänellä, jolla hän koko ajan oli Magdalenaa\npuhutellut, jatkoi hän: — Te ansaitsisitte kantaa kuningattaren\nkruunua, Magdalena, mutta enhän olekaan kuningas, enkä voi itse\nkauttani antaa teille sitä arvoa, joka teille minun aviopuolisonani\nolisi tuleva.\n\n— Minulta ei ota minkäänmoisia kunnianhimoisia unelmia, uskokaa minua,\nja kun hylkään...\n\n— Pelkäättekö te myöntymyksenne tulevan suututtamaan kuningasta? Ah,\nKustaa-kuningas on lempeä, minä tunnen hänen sydämensä, hän tulee\nhuomaamaan... hän tulee käsittämään minun sydämellisen rakkauteni\nteihin ja vihdoin...\n\n— En ajattele kuningasta, en ajattele mitään maailmassa paitsi...\n— Magdalena vaikeni, hän oli tullut tänne herttuata tapaamaan,\nvieroittaaksensa häntä itsestänsä ivalla sekä kylmäkiskoisuudella;\nhänen tahtomattansakin oli heidän pakinoimisensa saanut sellaisen\nsuunnan joka yht'aikaa vaikutti hänessä hämmästystä ja tuskaa.\nAntamatta tämän avioliiton tarjoumuksen itseänsä soaista, oli\nhän lujasti päättänyt sen hyljätä ja hän mietti nyt vaan muutama\nsilmänräpäys kyllin lempeitä sanoja, ilmaistaksensa herttualle tämän\nhylkäämisensä.\n\n— En ole laisinkaan kunnianhimoinen enkä epäilisi, jos... jos en jo\nkauan sitä ennen, kuin te puhuitte minulle sanaakaan rakkaudesta, olisi\nkiinnittänyt sydäntäni toiseen.\n\n— Ja sittekin, Magdalena, sittekin...\n\n— Ah, teidän kohteliaisuutenne oli minusta mieluista... en voinut\najatellakaan... ei, hetkeksikään en voinut luulla teidän korkeutenne\nsuovan minulle huomiotanne niin, kuin nyt on tapahtunut... minun\nelämäni sai milt'ei teidän kauttanne jotakin hauskuutta, teille\nmieliksi oleminen oli usein minun ajatukseni pitkinä, ikävinä hetkinäni.\n\n— Pitkinä, ikävinä hetkinänne?\n\n— Minun iloni on kuni kuohu aaltoilevalla vedenpinnalla: sydämeni\npohjassa nousee murheen liejuiset laineet! Minä lemmin, mutta lempeni\nei suo minulle minkäänmoista autuutta, ei anna minulle mitään paitsi\nmuistoa... tämä muisto on minusta pyhä, ja se on meidän välillämme!\n\nMagdalena oli noussut seisovallensa, hänen liikkeensä olivat vakavat,\nja nöyrän anteeksianomisen eljeellä tarttui hän herttuan käteen, jota\nhän helleydellä puristi.\n\n— Tämän muiston takia täytyy meidän vaeltaa eri haaroillemme, —\nhän vaikeni muutaman silmänräpäyksen, jonka jälkeen hän jälleen\niloisesti jatkoi: — minä olen teidän edessänne veikistellyt, naisen\nturhamielisyydestä olen tahtonut teitä miellyttää... ja kenpä ei\nhaluaisikaan miellyttää teidän korkeuttanne?... Katselkaa vaan\nympärillenne!\n\n— Magdalena, minun pitäisi vihastua...\n\n— Sitä tulee teidän korkeutenne tehdä! Sitte, ah, minä rukoilen,\ntulette te suomaan anteeksi...\n\n— Sen te'en, sen te'en!...\n\n— Jos sen voi tehdä sydämestänsä, niin...\n\n— Niin?\n\n— Voi myöskin unohtaa.\n\nHän oli jo etäällä herttuasta ja keveästi hengittäen riensi hän\nnopein askelin eteenpäin, tyytyväisenä, että tuo vaikea asia nyt\noli suoritettu ja tyytyväisenä itseensäkin, huomattuaan, kuinka\njärkähtämättömän luja hänen lempensä oli. Ei mikään maailman loisto,\nei mitkään houkutukset tahranneet tätä tunnetta. Yksinänsä tulisi\nhän vaeltamaan elämässänsä ja hän tunsi jonkinlaista onnellisuutta,\ntietäessään, kuinka selvänä ja muuttumattomana kaikki hänelle oli\nsuunniteltuna.\n\nNotkeana ja hilpeänä näytti hän rientävän eteenpäin. Auringon säteet\nolivat jo alkaneet leikitellä suihkukaivojen vesihelmien kanssa, ja\nniiden välkkyvissä kimalluksessa kuvautui maan ja taivaan värit.\nKumartuen siellä täällä niiden kukkalavojen yli, jotka ympäröivät\nvesialtaita, poimi hän muutamia kurenpolven oksia.\n\n— Te olette juuri auringon säteen kaltainen, neiti Rudenschöld?\n\nTämä oli Södermanlannin herttua, joka hänen takanansa puhui. Magdalena\nkääntyi äkkiä; syvään kumartuen ja lausumatta sanaakaan antoi hän\nruhtinaan mennä ohitsensa.\n\nPieni tyytymättömyyden varjo synkisti silmänräpäyksen Magdalenan\nkasvoja hänen rientäessänsä kiiruusti eteenpäin linnaa kohti.\n\n\n\n\nKOLMASKYMMENES LUKU.\n\n\nNiin, Magdalena tiesi, minkälaiseksi hänen elämänsä tulisi kehittymään;\n_yksinään_ tahtoi hän vaeltaa elämänsä uraa, ja niitä riemun kukkaisia,\njotka hänen tiellensä puhkesi, tahtoi hän kerätä ja olla niihin\ntyytyväinen sekä niillä onnellinen.\n\n— Nähdä Armfelt'ia jonkun kerran, nähdä häntä vilahdukselta oli kaikki,\nmitä hänen sydämensä halusi, ja hän väisti tämän kanssa juttelemista\nsuurissa seuroissa sekä kohtaamasta yksinänsä. Kuukausia kului tällä\ntavalla, kuukausia täynänsä rauhaa ja tyytyväisyyttä.\n\nUusi ajanjakso oli tullut, vaan ei mitään muutosta Magdalenan\ntunteissa, ja milt'ei mielihyvällä pysyi hän väliin Sofia\nAlbertina-ruhtinattaren heikon terveyden vuoksi poissa niistä\njuhlallisuuksista, jotka yhä vaihettelivat Kustaa III:n hovissa. Osa\naatelistoa oli alkanut osoittaa jonkinmoista hitautta, kun tuli asiaksi\nnäyttäytyä tässä hovissa, ja kuningas, joka nyt tavallista enemmän\nhalusi näyttää maailmalle sitä hyvää sopua, joka vallitsi hänen sekä\nhänen omaiseensa välillä, kävi eräänä päivänä alkuvuodesta suosikkinsa\nseurassa Sofia Albertinaa tervehtimässä.\n\nAinoa ruhtinattaren luona tässä tilaisuudessa palvelusta tekevä neiti\nja ainoa kuninkaan seurueessa oleva hoviherra jäivät yksinänsä,\nja Magdalena Rudenschöld sekä Kustaa Mauritz Armfelt olivat nyt\nkahdenkesken sen perähuoneen viereisessä kamarissa, jossa Sofia\nAlbertina päästi puheellensa Kustaa-kuninkaan.\n\n— Vihdoinkin on onni suonut minulle tilaisuuden teidän kanssanne\npuhelemiseen, Magdalena! Ei, älkäätte kääntykö pois! — pyysi Armfelt\nhiljaa ja nöyrästi — Oi, sallikaa minun uneksivan! kaiken olevan\nentisellänsä! Suokaa minulle vaan hetkikin sitä autuaallisuutta...\n\n— Se on ijäksi paennut.\n\n— Mitähän minä mielinkään sinusta luopuessani? Kuinka voit sinä niin\nhelposti... niinkuin teit, eritä minusta?\n\n— Helposti? Jumalani, hyvä Jumalani? Tahdoitko sinä edes tietääkään\nminun tuskastani? Et, vaan tahdoit tulla rikkaaksi, tahdoit tulla\nmahtavammaksi kuin olitkaan, — ja minä?... Loukattuna ja hyljättynä,\nvoinko minä muuta kuin luopua?... Vai luuletko, että olisin alentanut\nitseni kerjäämään rakkautta?\n\nÄkillinen, ankaran kiivastumisen näköinen leimu nousi Magdalenan\nkasvoille, hänen silmänsä aukenivat ja, näyttäen kirkasta säihkyä\nnäiden sinisissä terissä, loi hän silmäyksensä Armfelt'iin.\n\n— Sinäkö kerjäämään, Magdalena — kuningatar puhuu kerjäämisestä!\n\n— Kuningatar?\n\n— Kauneudessa... sinisilmä, ah, katso minuun kuni ennenkin!\n\n— En, en, nyt on asiat niin, kuin on.\n\n— Mutta ne voisivat muuttua toisellaisiksi.\n\n— Oi, ei koskaan, ei koskaan.\n\n— Lausu, oletko vihoissasi?\n\n— Olenhan aivan tyyni.\n\n— Ja oletko ollut kovin vihoissasi?\n\n— Jätä menneet siksensä, paroni Armfelt, minä en niitä enään muistele.\n\n— Mutta minä... minä palajan yhä...\n\n— Se on anteeksiantamattoman yksitoikkoisena elämistä.\n\n— Sinun sydämesi on jäästä.\n\n— Vaikk'ei täydellisesti niin kylmäkään, ei sitä kuitenkaan voi saada\nsulamaan.\n\n— Kuinka voit laskea pilaa nyt?\n\n— Koska kaikki meidän välillämme on unohdettu ijäisesti.\n\n— Mainitse siinä tapauksessa ainoastansa itseäsi. Minä olen koettanut\nunohtaa, mutta yhä selvemmin on sinun kuvasi esiintynyt sielussani.\n\n— Koeta siis alati minua muistella, niin tulee siitä toisellainen\npäätös.\n\n— Kuinka voit noin tehdä pilaa?\n\n— Pilaa? sen taidon olen varmaankin oppinut sinulta; sen ensimäinen\noppiminen maksoi minulle ehkäpä kyyneliäkin, jättääksensä lopulta vaan\nhymyilyä jälkeensä.\n\n— Mutta nyt — sinä itket...\n\n— Itken niin... enkö ma itkisikään! Oi, päästä käteni, — kerta ei\nse ollut sinusta minkään arvoinen! Minä itken, voidakseni paremmin\nhymyillä kaikelle, joka elämässä muserretaan ja turmellaan.\n\n— Kuinka katkera! Tuskinpa sinua enään tunnenkaan.\n\n— En tunne enään itseänikään. Ei, mene tieltäni, Kustaa Mauritz!\n\n— En siirry, ennenkuin olet rauhoittunut. Oi, kuule lemmikkini,\nrakastettuni, suloinen sydän käpyni! Lausu, oletko kärsinyt paljokin\nminun tähteni? Tästä kärsimisestäsi voin arvostella rakkauttasi, tässä\nkärsimisessä olen kyllin itsekäs löytämään autuutta.\n\n— Ah, vielä vaan sananen... kerro minulle vielä, että olet minua\nlempinyt,.\n\n— Minä olen sinua lempinyt...\n\n— Ja nyt, ja nyt?\n\n— Ei, ei, päästä minua menemään!\n\n— Ja nyt, ah, vielä vaan sananen yksi ainoa sananen... yksi ainoa\n\"lemmin.\" Te pudistatte päätänne, te ette tahdo vastata!... Minä tulen\nsiis toisella kertaa saamaan tämän vastauksen.\n\nSykkivin sydämin kumartui Magdalena, vastaten nöyrästi kuninkaan\ntervehdykseen, ja hän sekä Armfelt olivat poissa.\n\nMagdalenasta tuntui ikäänkuin heräjäisi hän vähitellen huumauksesta\nselvälle järjelle. Mitä oli hän sanonutkaan?\n\nÄäneti ja kylmäverisenä olisi hänen tullut kuullella Armfelt'in sanoja.\nMiksi, miksi oli hän siis puhunut? Mihin olivat kaikki hänen hyvät\npäätöksensä joutuneet? Oliko hänen tunteensa voimakkaammat hänen\njärkeänsä?\n\nNäin kysyi hän itseltään ahdistuksessansa.\n\nJa nyt, mitä tuli hänen tehdä?\n\n— Pakene! huusi eräs ääni hänen sielussansa; pysähdy! kuiskasi toinen,\nja se ääni muuttui yhä kovemmaksi, kunnes nuot molemmat ristiriitaiset\nmieliteot ikäänkuin tuimasti taistellen koettivat voittaa toistansa.\n\nKuten harhatielle joutunut matkustaja, haapuili hän näin ympäris, ja\nsille tielle, joka tähän asti oli ollut niin hyvin viitoitettuna ja\ntakaisena, oli nyt laskeutunut sumua.\n\nHän tarvitsi suojaa, — suojaa itseänsä vastaan!\n\nSen hän olisi voinut saada Axel Fersen'istä, — mutta hänet oli\nMagdalena hyljännyt, ja nyt se jo oli liian myöhäistä.\n\n\n\n\nKOLMASKYMMENESENSIMÄINEN LUKU.\n\n\n— Ei, ei, Sohvi, sitä en tahdo... en, kun asiata oikein mietin!\nSinä, joka olot puhunut heidän puolestansa, kerro heille tämä minun\nviimeiseni, peruuttamatoin vastaukseni.\n\n— Mutta jos Suomi tempaa itsensä irti Ruotsin vallasta, Fredrik, jos se\nyksimielisesti tarjoaisi sinulle hallitusta, mitäs sitte?\n\n— En tahdo olla osallisna kaikkeen tuohon.\n\n— Että se kentiesi voisi tulla venäläiseksi maakunnaksi... oi, sitä en\nsaata ajatella... ja saatpa nähdä sen niin käyvän, jos et sinä...\n\n— Ei, ei, en minä, — keskeytti Fredrik-ruhtinas, joka istuen Sofia\nAlbertina-ruhtinattaren rinnalla nyt työnsi luotansa kääryn kirjeitä ja\nasiapapereja, jatkaen: — Tosin olen antanut soaista itseni muutamiksi\nsilmänräpäykseksi. Valtakunnan ja alamaisten menestys... luulinpa sen\nedestä maksavan vaivaa elää ja vaikuttaa!... Mutta en tahdo tehdä\nmitään väkivaltaa Kustaa-kuninkaan oikeuksille.\n\n— Ei sinun tarvitsekaan tehdä mitään väkivaltaa, ole vaan aloillasi...\n\n— Jospa en edeltäkäsin olisi tietänyt mitään, ja sattumus olisi\njohtanut minua siihen... niin, silloin kentiesi, mutta ei nyt.\nEn tahdo olla osallisena minkäänmoisissa juonissa, tahdon katsoa\nKustaa-kuningasta ja kaikkia ihmisiä suoraan silmiin; tahdon ennen\nkuolla unohdettuna ja vähäpätöisenä, kuin että pieninkään tahrapilkku\ntarttuisi nimeeni.\n\n— Fredrik-hyväni, en voi muuta kuin hyväksyä mielipiteitäsi, mutta\nsittekin...\n\n— Minä pysyn sanoissani.\n\nFredrik-ruhtinas nousi istuviltansa, ja astuen moniaita kertoja\nhuoneessa edestakasin, lensi hänen silmäyksensä silloin tällöin\nruhtinattareen, joka vahakynttelien valossa tarkasteli kirjeessä olevia\nnimiä, ennenkuin pani nuot kokoontaitetut paperit jälleen kuorihinsa.\n\n— Elämäni on sittekin sangen onnellinen, — jatkoi ruhtinas, — onhan\nminulla sinut, Sofia, rakastettavana ja vielä toinenkin Sofia...\ntiedäthän, tuo, josta sinulle olen puhunut. Halpa tyttö se on, niin,\nonpa aivan moskaväkeäkin, jos niin tahdot, mutta minä vakuutan, ett'ei\nkellään voi olla puhtaampaa sydäntä ja ylevämpiä mietteitä kuin Sofia\nHagman'illa. Sinä tulisit hänestä pitämään, Sofia, jos sattumus voisi\nantaa teidän tavata toisenne... kuten asiat nyt ovat, voin ainoastansa\npuhua sinulle hänestä.\n\nHiljainen huokaus hiipi Sofia Albertina» huulille!\n\n— Me molemmat, hän ja minä olemme sinulle kuitenkin vähäpätöinen\nkorvaus, kuten pelkään. Mutta mitä kahinaa tuolta ulkoa kuuluu?... Ah,\nolenpa unohtanut? päästää Rudenschöld'ini palveluksestansa. Hyvää yötä,\nMagdalena, nuku makeasti!\n\nKepein askelin saapui Magdalena huoneensa ovelle, jonka lukossa oli\navain, ja sisäänastuessansa kohtasi häntä kuuvalon väräjävä hopeahohto,\njoka syrjäänvedettyjen akuttimien välistä valui laattia-maton\nkukkasille ja viipyi leikitellen seinäverhoilla.\n\nMagdalena meni akkunaan, ja hänen silmäyksensä lensivät tuolle heikosti\nsiniseltä paistavalle lumipeitolle, joka lähellä ja kaukana levisi maan\npinnalle.\n\nHiljainen huokaus avasi hänen huulensa, ja ajatuksiinsa vaipuneena\nseisoi hän silmänräpäyksen liikkumattomana. — Nuku makeasti, — kuului\nvielä hänen korvissaan”ruhtinattaren jäähyvästit. Ah, tuntuihan\nikäänkuin tahtoisi uni täydellä todella paeta häntä siitä alkaen...\nniin, missähän _hänkin_ tällä hetkellä oli? Muistiko hän Magdalenaa? —\nMutta tätä ei hän tahtonut ei hänen sopinut kysyä itseltänsä. Ei, hän\nei tahtonut laisinkaan ajatella, hän tahtoi mennä makuulle! Mutta missä\nLovisa oli! Miksi; ei hänen kamarineitsyensä ollut saapuvilla, miksi\nei hän ollut sytyttänyt kynttelejä?\n\n— Lovisa, Lovisa! — huusi neiti Rudenschöld maltittomana, — nytpä\ntapahtuu ensi kerran, että tyttö... Olisikohan hän nukkunut?\n\n— Lovisa ei ole täällä, — vastasi nyt eräs ääni, jonka tunnetun soinnun\nkuullessansa Magdalena ääneensä kirkasi. Se oli varmaankin erehdys,\nniin se ei voinut olla mitään muuta, ja torjuvalla, milt'ei kauhistusta\nilmaisevalla eljeellä oli hän pysähtynyt keskelle laattiata, silmäillen\ntuota ko'okasta olentoa, joka nyt liikkui huoneen pimeimmässä nurkassa.\n\n— Älkäätte peljästykö... oi, suokaatte anteeksi rohkeuteni!\n\n— Kuulenko siis oikein... Niin, tehän, paroni Armfelt, siellä\nolettekin. Kuinka olette uskaltaneet tätä tehdä?\n\n— Ikäväni ajoi minut tänne, minulla ei ole muuta puollustusta.\n\n— Se on liian heikko. Oi, Jumalani, Jumalani, mitä te minusta\najattelette?\n\n— Kaikkea hyvää, kaikkea ylevää, kaikkea...\n\n— Älkäätte enään puhuko niin!... Kun ensin kuulin teidän äänenne,\nluulin mielikuvitelmani jotenkin leikittelevän kanssani; mutta tehän\nsiinä olettekin... te itse ja minä... kuinka tahdotte loukata minua\nnäin suuresti?\n\n— Tuhansien silmien vartioimana, en saa koskaan lausua teille sanaakaan\nenkä vaihtaa kanssanne ajatustakaan, ja itse te minua pakenette...\n\n— Me olemme kylläksi puhuneet keskenämme.\n\n— Magdalena te käännytte vihamielin minusta pois! Niin, totta on; enpä\nmuuta ole odottanutkaan. Kehnon voiton takia olen menettänyt teidän\nlempenne kallisarvoisen aarteen.\n\n— Menettänyt, niin, niin!\n\n— Sen kyllä tiedän ja sittekin tulin tänne; tulin koska en voinut\nmuuta. Hyvää yötä, sa armas, minä menen ainiaaksi, mutta salli minulle\nvielä sitä ennen yksi rukous, suo minun kuun valossa nähdä kasvojasi!\n\n— Hyvää yötä, paroni, nukkukaa makeasti!\n\n— Ei hereilläni tahdon uneksia, uneksia erään silmän einestä, uneksia\npehmeiden käsivarsien ansasta, rusohuulista, joilta mettä juon... ja\nsalli minun nyt tummansinisistä silmistäsi etsiä omaa kuvaani. Täytä\ntämä pyyntöni, menenhän minä pian, enkä enään koskaan palaja.\n\n— Jos et koskaan enään palaja, niin... etsi kuvaasi; omaa kuvaasipa\nsinä, itserakas, haluatkin nähdä.\n\n— Tähän asti olen unohtanut tulleeni ainoastansa saamaan sinulta yhden\nainoan sanan. Yhden ainoan kieltävän, yhden ainoan myöntävän sanan, oi,\nvirka!\n\n— En käsitä sinua... en, en, ah, päästä käteni!\n\n— Magdalena, vanno taivaan nimessä tämän kieltämisesi olevan totta, ja\nett'et minua rakasta!\n\n— Sitä en voi vannoa. Jumalani, minua armahda!\n\n— Autuaallinen lepo tuntuu laskeuvan sieluuni! Älä ole\npeljästyksissäsi, armaani, näethän että menen pois!\n\nNiin, mene ainiaaksi; mutta ennenkuin menet, oma Kustaa Mauriz'ini,\nsalli pääni viivähtää rinnallasi, ja käteni kädessäsi, kas niin! Sua\nolen aina, aina lempinyt!\n\n— Kuinka lahealta hiuksesi tuntuu poskeeni!\n\n— Unesi toteutuu... kas tässä käsivarsieni ansa, ja tässä huuleni...\njuo mettä, juo... Ja nyt, hyvästi, lemmittyni, ijäti hyvästi!\n\n\n\n\nKOLMASKYMMENESTOINEN LUKU.\n\n\n— Tässä, teidän majesteettinne, ovat Yrjö Maunu Sprengtporten'in\npaperit.\n\n— Ehrenström-hyväni (44), tepä olette onnistuneet oivallisesti ja\nparemmin kuin voin odottaakaan. En tietänyt oikein, mitä minun tuli\najatella, kun en kuullut teiltä niitäkään, en edes terveisiäkään.\n\n— Minun täytyi olla suuresti varovainen; viestin lähettäminen, jopa\nainoa sanakin, olisi voinut saattaa vaaranalaiseksi...\n\n— Niin, niin, sehän on totta! Minulla oli monta syytä häntä epäillä\n(45) ja tässä on minulla todistuksia, — kuningas laski kätensä noille\näsken vastaanottamillensa papereille, joita hän yhtä toisensa perään\nsilmäili, samalla kuin Ehrenström kunniaa osoittavassa asemassa\nodotti hänen muita käskyjänsä. — Ehdoitus uuteen hallitusmuotoon\nSuomelle Hollannin mallin mukaan — jatkoi Kustaa-kuningas, — ja sen\ntoteuttamiseksi pyyntö saada kaksi miljoonaa ruplaa eräästä pankista\nSuomessa. Eipä aivan hullusti mietitty, Sprengtporten-hyväni, eipä\naivan hullusti! — ja ylenkatseellisella eljeellä heitti hän nuot\nlukemansa paperit eteensä pöydälle; — ja tässä keisarinnan armollinen\nsuostumus. Foi de gentilhomme, nyt minulla on syytä... vihastuneen\nnäköisenä keskeytti hän puheensa ja, tarkasti tähystellen Ehrenströmiä,\nkysyi hän vilkkaasti: — Noh, millä keinoin te onnistuitte?\n\n— Alussa, teidän majesteettinne, en ollut laisinkaan huomaavinanikaan\nparoni Sprengtportenia, vaan pyrin niihin piireihin, joissa hän\nseurusteli ja joissa minä, toivoen teidän majesteettinne armollista\nanteeksiantamista, silloin tällöin rohkenin lausua muutamia vihollisia\nlauseita ruotsalaisesta hovista.\n\n— Hyvä, hyvä!\n\n— Näitä lauseita annoin kuulua yhä korkeammalla äänellä, ja eräänä\npäivänä tuli Sprengtporten luokseni ja sanoi luullaksensa minun olevani\nhänen miehiänsä sekä tarjosi minulle sihteerinvirkaa luonansa. Minä\nvastustelin, sanoen itselläni olevan muita aikeita, mutta paljon\npuhuttelemisen jälkeen myönnyin rupeamaan ja... teidän majesteetillanne\novat hänen paperinsa.\n\n— Teidän uskollisuuttanne ja intoanne, Ehrenström-hyväni, tulen kyllä\npalkitsemaan. Niin, Kaisa-keisarinna joutuu kylläksi kireälle Portin\nkanssa, kuten arvelen. — Kuningas hymyili ja, nyökäten Ehrenström'ille\narmollisesti päätänsä, jatkoi hän: — Jääkäätte nyt tänne, näytelmä\nalkaa heti, te tulette saamaan kuulla joitakuita Kraus'in suloisia\nsäveleitä, me näemme jälleen toisemme, minulla on teille tilaa\nloosissani.\n\nJokseenkin hajamielisen näköisenä katseli kuningas tätä näytelmää;\nmutta hänen hajamielisyytensä muuttui kuitenkin äkkiä tuleksi ja\nleimuksi — hän oli saanut tietää erään uutisen juuri kuullessansa\nmuutamia eräässä ranskalaisessa kometiassa olevia kevytmielisiä\nsanasutkauksia — uutisen, että Venäjän ministeri Konstantinopolissa,\nBulgakov, oli suljettu noihin \"seitsemään Torniin\", ja että Turkki oli\njulistanut Venäjälle sodan.\n\nKuningas astuskeli nyt näytelmähuoneen lämpiössä edestakasin Armfelt'in\nrinnalla, keskustellen tuosta tärkeästä uutisesta:\n\n— Enpä kuitenkaan luullut asian niin käyvän, — lausui hän. — Heidenstam\n(46) on toimittanut tehtävänsä hyvin. Tämä on meille ilopäivä!... Enpä\ntule aivan helposti unohtamaan Syyskuun 19 päivää. Nyt, ystäväiseni,\nsaat tulla mukanani Tanskaan, minä matkustan sinne itse, se on tukala\ntoimi... mutta Tanskan kanssa liitossa Venäjää vastaan... niin, saatpa\nnähdä, että tulen tempaamaan pois hampaat tuolta kaikkea nielevältä\npedolta; se on jo liian kauan ammoitellut kitaansa meitä nielläksensä\n— noh, niin, mitä sanot Ruotsin entisten Itämeren-maakuntain takasin\nvalloittamisesta?... Ehrenström on siihen varsin sovelias, ja minä\ntulen lähettämään hänet Viron- ja Liivinmaalle tiedustelemaan\naatelisten mielipiteitä, ja onko heillä halua Ruotsin avulla suistaa\nvenäläisten i'es niskoiltansa, ja Engeström'in tulen minä lähettämään\nVarsovaan...\n\nSitte kääntyi Kustaa-kuningas Kaarlo-herttuaan ja, lyöden häntä\nkeveästi olalle, tarttui sekä tämän käsivarteen kuiskasi hänen\nkorvaansa:\n\n— Mitä sanot kohta syttyvästä sodasta ja mahdollisuudesta saadaksesi\nkantaa Kuurinmaan kruunua?\n\n— Käteni sekä miekkani Ruotsin ja teidän majesteettinne edestä!\n\n— Lähtekäätte Hagaan, jossa minä tulen pitämään neuvottelua... sinne\nolon jo käskenyt Toll'in ja Ruuth'in (47), — ja, huomaten ruhtinaan\nkysyvän silmäyksen, lisäsi hän äkkiä: — ei, ei, ei Armfelt'ia, ei\nvielä... hän ei suvaitse Toll'ia, eikä Toll häntä. Heti näytelmän\nloputtua me lähdemme, ei ennen, sillä se herättäisi huomiota; vielä on\nsuurin salaperäisyys tarpeen Kaarlo hyväni.\n\nEsirippu oli vajonnut, ja keskiyöllä riensi kuningas pois\nDrottningholm'ista Hagaan.\n\n\n\n\nKOLMASKYMMENESKOLMAS LUKU.\n\n\n— Salli minun istuani tässä, jatkaisi juuressa, Gösta!\n\n— Mikä oikku!\n\n— Tässä tahdon istua ja silmäillä sinua.\n\n— Sydämeni ainoa, armas hallitsijatar, virka minulle, miksi\nalakuloisuuden huntu verhoaa kasvojasi?\n\n— Sinä olet ollut poissa, ja kentiesi minun ikävöimiseni... kentiesi\nminun ajatukseni ovat kutoneet sen verhon, jonka sinun silmäsi nyt\npoistavat; sinun silmäyksesi ovat auringonpaistetta sydänparalleni.\n\n— Salli siis sen auringonpaisteen vapaasti säteillä ympärilläsi, salli\nminun silmäni nauttia sinun ihanuudestasi ja hiivi jälleen hiljaa\nsyliini.\n\n— Ei, tässä tahdon olla ja koettaa ajatella; minulla olisi niin paljo\nsinulle sanomista.\n\n— Oi, Magdalenani!\n\n— Sinä olet koko maailmani, oi, älä arvostele minua liian ankarasti!\n\n— Älä lausu niin...\n\n— Minun sielussani on ikäänkuin sumua, ja mennyt aika samoinkuin\ntulevakin on hämärä, epäselvä... ainoastaan nykyinen hetki... juuri\nnyt... sinun läheisyydessäsi tunnen onnellisuuteni täyden määrän.\n\n— Eikö siinä ole kylläksi?\n\n— On, on... ei, älä toisin luulekaan!\n\n— Miksi siis himmennät ilosi kirkkaan lähteen huokauksilla?\n\n— Ah, paljon olen kärsinyt, enemmän tullen kentiesi vielä kärsimään...\njos, Jumalani, sen ehkä olen ansainnut.\n\n— Kuinka voit niin puhua?\n\n— Göstani... mitä ennen pidin vääränä, pidän nyt oikeana.\n\n— Sidettä, joka meidät yhdistää, ei voi kukaan katkaista, eipä\nkuolemakaan... niinhän olet itse sanonut?\n\n— Niin, niin, lemmessäni tunnen ikäänkuin ijäisyyden todellisuuden\nlöyhäyksen, ja tunteeni otan kerran puhdistettuna mukaani maan päältä.\n\n— Magdalena, Malla, pieni haaveilija, virka, miksi vaivaat itseäsi\nsynkillä ajatuksilla? Minä lemmin sinua... sinä minua, ja eikö tämä\ntieto ole meille kylläksi? Oikein tahi väärin, mieletöintä puhetta!\nMitä ovat kaikki maalliset siteet, joilla me annamme sitoa itsemme\nainoastansa tavan vuoksi, omanvoiton pyynnistä, pakosta ynnä muusta\nsellaisesta! Ne ovat i'es, kahle, — jonka vapaa henki varhemmin tahi\nmyöhemmin ravistaa niskoiltansa ja tempoa rikki.\n\n— Sinä lemmit minua, minä sinua, Magdalenani, — ainoastansa tässä\najatuksessa löydän autuutta; kaikki, mikä on synkkää, vastenmielistä,\non minusta kaukana... lemmittyni kasvojen vivahdukset ovat ainoa tuuli,\njonka mukaan käännän mielialani purjeen. Sinä avaat huulesi, niin, kas\nniin, kuinka suloinen sinun hymysi on, tyttöseni, sydämeni puoliso,\nsinä... oletko minulle hellä?\n\n— Mitä sanovat silmäni, Kustaa Mauritz?\n\n— Tahtoisinpa kerätä aarteita ympärillesi!\n\n— Tiedäthän ainoan aarteen, jota rakastan olevan sinun lempesi.\n\n— Kaikki, mitä sinulle tarjoan, hylkäät sinä kovapintaisesti.\n\n— Yhden anomuksen pyydän kuitenkin saada täytetyksi.\n\n— Se on jo myönnetty, armahani, sano vaan, käske! Noh, mitä haluat?\n\n— En minä, en; itselleni, minä ajattelen erästä toista.\n\n— Erästä toista vaan, niinhän se aina on...\n\n— Näetkö, tällä kertaa on kysymys eräästä tytöstä, eräästä, joka on\nlempinyt melkein kuin minäkin... hartain toivoni on, että hän tulisi\nonnelliseksi.\n\n— Amen, katselkoon hän kernaasti minun puolestani poikasia!\n\n— Ei, ei, noin et saa hymyillä!\n\n— Kaiken minkä voin, lupaan sinulle tehdä, jos et vaan vaadi minun\npersoonallista välitystäni tuon kaunottaren onnellisuuteen.\n\n— Niin mielelläsi kuin leijailetkin kaikkialla, liehuva perhonen, tämän\nkukkasen ympärillä et kuitenkaan saa kierrellä.\n\n— Veitikka pilkistää sinun silmistäsi, kas kuinka se leikkii\nsinun huulillasi, ja nyt se piilottaiksi poskesi kuopuraan,\nMagdalenani, ihana...\n\n— Huikenteleva perho!... Mutta tosiaankin, pitihän meidän puhuman\nmuustakin kuin itsestämme. Kuten sanoin, tiedän erään tytön, joka on\nrakastanut kentiesi yhtä hellästi kuin minäkin; mutta viisaammin...\nei, innokkaammin, ylevämmin kuin minä on hän osannut säilyttää tätä\ntunnetta rinnassansa, on osannut tyytyä ilmanolemiseen ja...\n\n— Onnekseni et ollut hänen kaltaisensa...\n\n— Minä koetin paeta, mutta, ah, en voinut! Ja... hair... oi, mikä\nsokeus!\n\n— Mitä, virka?...\n\n— Hairahduksessani löydän autuaallisuuteni.\n\n— Se tunne, joka meidät yhdistää, ei olekaan hairahdus. Kuinka usein\ntäytyy minun sitä kertoa, lemmittyni?\n\n— Tahdon sinua niin mielelläni uskoa... niin, sinua uskon! Herrani\nja haltijani... vaan eipä oikein niinkään, sillä ennemmin olet sinä\nsieluni kaksoisveljes, osa minusta, minun oma pojuni. Ja kuule nyt\nvaatimukseni, minä pyydän vakinaista virkaa korkealla vuosipalkalla\ntuon tytön lemmikille...\n\n— Sen viran hän tulee saamaan, Magdalena, toimita minulle vaan hänen\npaperinsa...\n\n— Ja sitte sinä puhut asiasta kuninkaalle?\n\n— Tässä käteni vakuudeksi.\n\n— Tyttö tulee hämmästymään, tulee onnelliseksi morsiameksi ja siksi hän\ntulee minun kauttani!\n\n— Salli minun painaa huuleni noille vienoille kukkasille, joita ilosi\non luonut valkoisille poskillesi.\n\n— Koko suudelmatulvan, lemmikkini, jos niin haluat!\n\n\n\n\nKOLMASKYMMENESNELJÄS LUKU.\n\n\nLinnassa oli vastaanotto. Tungos etehisessä oli milt'ei yhtä suuri\nkuin ennenkin, ja kiihkoisella uteliaisuudella silmäiltiin kuninkaan\nkasvoja, kuunnellen hänen pienintä sanaansakin. — Miksi oli hän\näskettäin ollut Köpenhaminassa, mitä olikaan oikeastansa tekeillä,\nmitähän salaisia kokouksia kuningas silloin tällöin suvaitsi pitää? —\nVaiti! tuossa puheli kuningas Kaarlo-herttuan kanssa.\n\n— Minulla oli hauska viikko Köpenhaminassa. Leskikuningatar piti\nminulle milt'ei koko ajan seuraa... matkani tulos oli hyvä, ja\nystävällinen liitto Tanskan kanssa on meille erinomaisen edullinen —\nnyt vaipui Kustaa III:n ääni milt'ei kuiskaukseksi ja hänen hoviväkensä\nolivat niin onnellisia, että saivat kuulla hänen saaneen jonkun\nasiakirjan, jonka omaamisesta hän ilmaisi häiritsemätöintä riemua,\nsamalla kertaa kun hän peitti sen sisällön salaperäisyyden hämärään.\n\n— Erään asiakirjan, mikähän se mahtanee olla? — kysyivät kaksi\nkunnianmerkillä koristettua herraa toisiltansa.\n\n— Usko minun sanani, se on jotakin erinomaista... jokin liitto, jonka\nainoastansa kuningas on voinut aikaansaada, jokin...\n\n— Hän on vastaanväittämättä suuri nero, kreivi-hyväni!\n\n— Olenpa häntä aina ihmetellyt, hym. —\n\n— Minä olen niin paljon kuullut kuiskattavan tuosta asiakirjasta,\n— lausui salaperäisesti muuan kultaanpuettu kamariherra eräälle\nhenkivartija-väessä palvelevalle katteinille.\n\n— Se on tietysti esim. joku kuninkaan oikku, jonka pitäisi vaikuttaman\ntämän maan asujanten mieliin.\n\nKamariherra otti pari askeletta takaperin, samalla kun katteini\nsilmäili häntä hymyillen ja äkkiä lisäsi:\n\n— Ei kukaan voi rakastaa hänen majesteettiansa suuremmalla\nkunnioituksella kuin minä, ja...\n\n— Siihen teillä onkin syytä, katteini Liljehorn!\n\n— Suuria syitä; minun on kiittäminen hänen majesteettiansa kaikesta,\nkasvatuksestani, eläkerahastani hänen käsikassastansa ynnä muusta.\nMinä tarkoitin vaan hänellä olevan pienet oikkunsa, ja että tämä olisi\nvaan sukkela keksintö, jota minä erinomaisesti ihmettelisin, jos esim.\nkoko kirjoitus sisältäisi vaan yleisiä ystävyyden vakuutuksia... niin,\nmitäpä minä tiedän.\n\n— Mutta jotakin tärkeätä sinä on. Onhan Armfelt'ista tehty Norsun\ntähdistön ritari, ja minä tiedän varmalta taholta, että Köpenhaminassa\noltiin suuresti ihastuksissa kuninkaaseemme. Fredrik-ruhtinas,\nHuth-kenraali ja Bernstorff-kreivi ovat olleet lumottuina hänen\nkaunopuheliaisuudestansa. Te hymyilette vieläkin, katteini Liljehorn,\nette kait tahdo väittää?...\n\n— En millään lailla, hänen majesteettinsa puhuu vastaanväittämättä\nhyvin.\n\n— Jotakin täytyy olla tapahtumaisillansa, se näkyy kuninkaasta ja se\nnäkyy Armfelt'istakin... Norsuntähdistön ritariksi, sepä on jotakin!...\nkuninkaalla mahtane olla suuri vaikutusmahti Köpenhaminassa, — arveli\nmuuan valtiollisista asioista huvitettu, hohtokivillä koristettu\nleskikreivitär, silmäillen erästä hovimarsalkkaa, jonka toinen silmä\noli ummistettu ja joka puristi yhteen huuliansa ikäänkuin olisi\nhän lujasti päättänyt, ett'ei niiltä tulisi pääsemään nuot tärkeät\nsalaisuudet, joita hän voisi ilmaista jos tahtoisi.\n\n— Noh, kreivi Taube, teidän kävi siis hyvin Köpenhaminassa?\n\n— Kävi niin, valtiosihteeri-hyväni... hys, vaiti!\n\n— Tosiaan, jos tuota ymmärrän, — lausui Schröderheim hiljaa, samalla\nkun hänen levotoin silmäyksensä lensi kuninkaasen, — kuinka, Herran\nnimessä siellä kävi?\n\n— Menikö kaikki hunningolle, peräti hunningolle?\n\n— Mutta Armfelt'in koroittaminen Norsuntähdistön ritariksi?\n\n— Se oli sumua silmiin. Älä millään ehdolla ole tietävinäsi niistäkään!\n\n— Melkein tällaisia olivat nuot monet kuiskahdukset kuninkaan\nympärillä, joka nyt oli kääntynyt Magdalena Rudenschöld'iin. Tuskin\nolisi hän ollut kohteliaampi kenelle kuningattarellekaan kuin\ntuolle Sofia Albertinan nuorelle hovineidille, ja hoviherrat olivat\nkokoontuneet kunnioituksella hänen ympärillensä samalla kuin naiset\nsilmäilivät häntä suloisilla hymyilyillä. Missä Magdalena vaan liikkui,\nkohdeltiin häntä mitä ystävällisimmästi; olipa hänen ihailemisensa\nmilt'ei tullut tavaksi, ja harvoin oltiin niin monta sievistelysanaa\nlausuttu hänen läheisyydessänsä kuin näinä päivinä.\n\nVilkkaasti muistellen kuninkaan ystävällistä kohteliaisuutta, joka\nmuisteleminen loi hänen huulillensa iloisen hymyilyn, astui Magdalena\nhuoneesensa, jossa hän kohtasi sisarensa, paronitar Ehrenkronan.\n\n— Miten on Karolina-hyväni, sinä näytät raju-ilmalta tahi oikeammin\nsateiselta päivältä? Olethan itkenyt, sisar-kultani, avaa sydämesi\nminulle!\n\n— Ah, Malla, minua on kohdannut suuri ja raskas huoli, — vastasi hänen\nmuutamaa vuotta vanhempi sisarensa, silmäillen levottomasti Magdalenaa,\njoka nyt vakavan näköisenä kumartui häneen päin.\n\n— Mitä, Herran nimessä, sinulle siis on tapahtunut?\n\n— Ei mitään itselleni... sinun takiasi, Magdalena, sinun takiasi olen\nhuolissani ja levotoin.\n\n— Minunko takiani? — Tumma purppuran puna lensi äkkiä Magdalenan\nkasvoille.\n\n— Sinusta ovat alkaneet kuiskaella hirmuisia, kummallisia asioita. Ah,\nah, sinä punastut!...\n\n— Säikähdyksestähän...\n\n— Niin, suokoon Jumala, ett'ei se o... olisi häpeästä!\n\n— Häpeästä, — kertoi Magdalena, painoi kätensä silmilleen ja jatkoi\nkiivaasti — ei, ei, en häpeästä! mutta miten voit lausua sellaista\nsanaa minulle?... kuinka kauheata!\n\n— Niin, se on kauheata, että meidän molempain täytyy vaihtaa sanoja\nsellaisesta asiasta, joka on joka miehen suussa, mutta jonka kuitenkin\non niin vaikea päästä minun huuliltani.\n\n— Mitä sinä oikeastansa minusta tahdot, Karolina?\n\n— Olen tullut varoittamaan ja rukoilemaan sinua kaiken pyhän nimessä,\n— kertoi rouva Ehrenkrona liikutetulla äänellä — tullut pyytämään\nsinua isämme muiston nimessä, hänen kuolemansa sekä niiden varoitusten\nnimessä, joita hän sinulle ja meille antoi, oi, kunnioita kantamaasi\nnimeä kuitenkin hänen tähtensä, joka jo makaa haudassaan!\n\n— Mitä olen siis tehnyt, Herran nimessä, koska voit puhua minulle tällä\ntavalla! En, en tahdo sinua enään kuulla ja minä pyydän sinua antamaan\nminulle sitä kunnioitusta, jota vaadin ja jota kaikki, niin kaikki yhä\novat minulle antaneet.\n\n— Kunnioitusta, lapsi-raukkani, sinua imarrellaan, kentiesi ryömivät he\nsinun edessäsi ja ehkäpä omantavat sinulle jonkinmoista valtiollistakin\ntärkeyttä ja luulevat sinun voivasi vaikuttaa asiain menoon ja\nratkaisuun, sillä he pitävät sinua _kuninkaan parhaimman suosikin\nrakastajattarena_.\n\n— Kuinka on sinulla sydäntä puhua minulle näin?\n\n— Sentähden, että ainoastansa ankarin totuus voi temmata pois ne\npetolliset verhot, joihin sinun tunteesi varmaankin on itsensä\npukeutunut ja jolla se on koristanut semmoista tilaa, kuin sinun on.\nSinun tulee suoraan ja selvästi huomata kantasi ja sinun täytyy poistua\nhovista, häpeästä ja alentumisesi tilasta.\n\n— Parhaintako, jalointako tunnettani siis nimitetään alentumisen\ntilaksi! — huudahti Magdalena ja pannen äkkiä kätensä ristiin jatkoi\nhän: — Niin, Karolina, minä lemmin Kustaa Mauritz Armfelt'ia, ja häntä\nlemmin jo ennen kuin... Jumalani, oi, Jumalani!... ennen kuin Hedvig de\nla Gardie tuli... tuli hänelle siksi, mikä hän nyt on. Minun lemmelläni\non vanhempia oikeuksia...\n\n— Vaiti, Magdalena, vaiti!... Oikeuksia!... Mitäpä sanotkaan?\n\n— Sanon, että minä lemmin häntä, ja että hän lempii minua, sanon,\nett'en tahdo luopua siitä autuudesta, jonka hänen lempensä minulle tuo.\nPalajaminen on liian myöhäistä, Karolina, liian myöhäistä... en voi\ntemmata sieluani irti hänen sielustansa, ja tämä ratkeamatoin side on\nJumalan edessä yhtä pyhä kuin kaikki papiston toimituksetkin.\n\n— Malla, Malla, nämätkö sanat tulevat sinulta! Mihin on siis järkeni\njoutunut, sinä, joka olit niin järkevä? Mihin hyvänsuopa sydämesi? Ah,\nkuinka haikeasti suren kaikkea sitä hyvää ja jaloa, joka sinussa on\nmenetetty!\n\n— Sinun kyyneleesi näkeminen, Karolina, on minusta tuskallista!\n\n— Tätähän minä aina pelkäsinkin! Sellainen hovi ja sellaiset tavat sekä\nlisäksi sinun huikenteleva luontosi! Sinä olet imenyt itseesi myrkkyä,\nsisarparkani, pilalle menneiden tapojen turmelevaa myrkkyä, kun oikeus\nja kunnia ovat poljetut jalkoihin tahi tulleet pilkatuiksi. Aviomiehiä\nja henttuja, aviovaimoja ja rakastajia... ja sinä turvatta, alttiina\nviettelyksille...\n\n— Ei laisinkaan viettelyksille, Karolina, ei mitkään houkuttelemiset,\nkuinka loistavia ovat olleetkin, ole koskaan saaneet valtaa ylitseni.\nUskollinen olen ollut rakkaudelleni ja luulinpa omaavani kylläksi\nvoimaa sulkeakseni tämän tunteen ijäti omaan poveeni. Tämä voima\nminulta puuttui. Älä siis syytä muita siitä, jossa pidät minunkin\nrikkoneeni.\n\n— Useammin kuin kerran olen sinua, Magdalena, varoittanut... —\nkeskeytti rouva Ehrenkrona, jonka kyyneleet milt'ei koko tämän\npuhelemisen ajan oli juossut, — huomasinhan minä, mihin sinun\najattelemattomuutesi lopulta tulisi sinua viemään.\n\n— Usko minua, miesten imarteleminen ei ole minua laisinkaan\nhoukutellut, ja jos olen ollut veikistelevä, on se tapahtunut siitä\nsyystä, että olen tahtonut olla mieluinen yhdelle, ainoastansa yhdelle.\n\n— Magdalena-hyväni, vielä ei ole palajaminen liian myöhäistä — jätä\nhovi, poistu kauaksi tästä kaupungista ja sen turmeluksesta, niin\ntulevat ihmiset unohtamaan...\n\n— Sitä en voi tehdä, en voi!\n\n— Malla, lemmikkini, salli vaan yksi kysymys: voitko todellakin tuntea\nitsesi onnelliseksi niissä oloissa, joihin olet joutunut? Voiko sinulla\nolla mielen lepoa ja rauhaa?\n\n— Älä kysele minulta, Karolina! — pyysi Magdalena liikutettuna.\n\n— Jumalan kiitos, ett'ei omatuntosi vielä ole kokonansa nukkunut!\nSinä huomaat itse, niin te'et, kaiken tuon onnettoman hairahduksesi.\nJa mihin tulee se lopulta viemään? Ennemmin tahi myöhemmin tulee hän,\njolle sinä olet kaikki uhrannut, sinut hylkäämään. Joku oikku, uusi\nkaunotar...\n\n— Kuinka vähän sinä häntä tunnet! Mutta minä sanon sinulle, että\njalompaa sydäntä kuin hänen ei olo toista olemassa! — Magdalenan\näärettömästä autuaallisuudesta loistavat kasvot kääntyivät hänen\nsisärensä päin. Niin kauan, kuin häntä itseänsä ahdistettiin, tunsi hän\nitsensä alakuloiseksi ja tuskan valtaamaksi sekä sydäntänsä syvältä\nvihlovan; mutta nyt oli kysymys _hänestä_, — ei mihinkään siihen\nylevään ja jaloon, jolla Magdalena mielikuvitelmassansa oli hänet\nkoristanut, saisi kajota, sen pitäisi olla menehtymätöintä ja ikuista\nkuin hänen lempensäkin; ja vakavan näköisenä lisäsi hän: — Sano, mitä\ntahdot, mutta älä lausu mitään pahaa hänestä!\n\n— Sinä olet oikeassa, hänestä olemmekin jo keskenämme puhuneet\nliiaksikin monta sanaa! — vastasi Karolina Ehrenkrona kylmäkiskoisesti.\nHetken vaijettuansa jatkoi hän: — Minä vastustelin aina sitä, että sinä\nniin nuorena kuin toit, jättäisit kodin suojelevan turvallisuuden.\nTurhaan varoitin minä äitiämme; kunhan se vaan ei koskisi häneen liian\nkipeästi, kun lavertelevat kielet ennemin tahi myöhemmin tulevat\nkertomaan hänelle niitä huhuja, joita sinusta on kulkemassa! Ah,\nMagdalena, äsken puhuit nauttimastasi kunnioituksesta... jospa kuulisit\nviuhkojen takaiset; kuiskeet, jospa näkisit ne ivalliset silmäykset,\njoita sinuun luodaan, niin ei \"kunnioitus\"-sanaa koskaan pääsisi\nhuuliltasi.\n\n— Kuinka oletkaan katkera!\n\n— Siksi, että sinua niin paljo rakastan. Malla, suo minulle sananenkin\nlohdutukseksi!\n\n— Asia on nyt niin, kuin se on.\n\n— Mutta eihän se tule jäämään sellaiseksi?\n\n— En voi lausua sinulle sitä sanaa, jota haluat.\n\n— Siis ovat kaikki varoitukseni menneet hukkaan! Niin, itke, Magdalena,\nitke itseäsi ja sokeuttasi!\n\nKarolina Ehrenkrona, joka helleydellä oli tarttunut Magdalenan käteen,\njatkoi väräjävällä äänellä: — Meidän mielipiteemme ovat niin erilaiset,\nja sentähden käyvät meidän tiemmekin tästälähin eri suunnille. Hyvästi,\nMagdalena! Tuon uuden siteesi solmiamisen tähden ratkeaa tällä hetkellä\neräs vanhempi. — Ja painaen suudelman Magdalenan otsalle, meni hän\nkiiruusti huoneesta pois.\n\n— Ei enään sisartakaan! — huudahti Magdalena, heittäytyen ääneensä\nnyyhkien sohvan patjoille; — mutta en voi muuta! Sokea, sokea, — oi,\njospa se olisin!\n\n\n\n\nKOLMASKYMMENESVIIDES LUKU.\n\n\nEräässä huoneessa, jonka karmiinipunaiset seinät olivat verhotut\nsilkkikankaalla, runsaasti kullatuilla reunustoilla ja loistavasti\nkoristetuilla, valkoisesta atlaskankaasta tehdyillä akuttimilla,\nastuskeli Kaarlo-herttua edeltäkäsin, ollen vilkkaassa keskustelussa\nparoni Reuterholm'in kanssa.\n\n— Tukalaa, että Ulfvenklou on poissa, — lausui herttua, — en voi\nväittää, ett'en tässä asiassa mielelläni haluaisi hänen kanssansa\nneuvotella.\n\n— Suokaatte anteeksi, teidän kuninkaallinen korkeutenne, että minä\nrohkenen lausua kummastukseni tämän toivomuksen kuullessani... hän\non ilmeinen petturi, siihenhän saatiin kumoamattomia todistuksia,\n— vastasi suosikki, jonka tummat, tuliset silmät ilmaisivat hiukka\nmielikarvauden sekaista maltittomuutta, —ja minusta nähden voi teidän\nkorkeutenne olla sangen tyytyväinen, että olette hänestä päässeet.\n\n— Niin, niin, suittaa siten olla, mutta tällaisissa asioissa näyttiihe\nhän useammin kuin kerran omaavansa mitä ihmeellisimmän taidon, ja juuri\ntämän unen haluaisin saada tarkoin selitetyksi.\n\n— Minun mielestäni se ei kaipaa sellaista selitystä, se on vaan seikka,\njoka kerran tulee tapahtumaan.\n\n— Sinä puhut niin ratkaisevasti, Kustaa Aadolf-hyväni, — lausui herttua\nnauraen.\n\n— Haluaisinpa teidän kuninkaallisen korkeutenne lauselman mukaan\nkirjoittaa muistiin tuon unen, — jatkoi Reuterholm, — kentiesi voisin\njonakuna päivänä tuoda ilmi todistukset siihen, että ennustukseni ovat\noikeat.\n\n— Noh, niin _voisihan se olla mahdollista_. Siis, istuhan tähän\nkirjoittamaan!\n\nParoni Reuterholm istahti nyt mustan, saksantammesta tehdyn pöydän\nääreen, samalla kuin herttua milloin nojasi kyynärpäätänsä siihen\ntuoliin, jolla hänen suosikkinsa istui, milloin taas astuskeli muutamia\nkertoja edestakasin laattialla.\n\n— Onpa jo kulunut paljon yli vuoden siitä, kun nä'in tämän unen, josta\nsattumalta tänään tulin sinulle maininneeksi, jatkoi herttua, — mutta\nminä muistan sen vielä aivan hyvin ja selvään... sepä tapahtuikin\nvielä Lokakuun 23-24 päiväin välisenä yönä. (48) — Sinä, Kustaa\nAadolf-hyväni, olit tulevinasi minun luokseni kertomaan kuninkaan\nkuolleen ja pyytämään minua kutsumaan seuran kokoon, jonka heti\nolin tekevinänikin ja silloin olivat he lupaavinansa liittyä minuun\nisänmaamme menestykseksi.\n\n— Seuramme jäsenet ovat täydellisesti luotettavia ja teidän\nkuninkaalliselle korkeudellenne vilpittömästi uskollisia, — keskeytti\nReuterholm.\n\n— Sen tiedän, ja luultavasti olikin sen vuoksi... niin, kuten sanottu;\nnoh, sitte olin olevinani Upsalan linnassa sinun ja sisareni sekä\npuolisoni läsnäollessa, ja tuo viimeksimainittu kehoitti minua\nerittäinkin puolustamaan perintöruhtinaan oikeutta; hänen sanojansa\noli kuitenkin keskeyttämässä muuan sotajoukosta tullut lähetystö,\njossa olivat, kreivi Brahe, paroni Kaarlo de Geer, ja joitakuita\nmuita, jotka ensinmainitun johdolla olivat tarjoavinansa minulle\nvaltionhoitajan tointa perintöruhtinaan alaikäisyyden ajaksi. Minä olin\nmyöntyvinäni ehdoilla, että hallitusmuoto pysyisi muuttamattomana,\njonka jälkeen oltiin tekevinämme julkinen sopimus kaikesta,\njoka alle minä ja kaikki läsnäolijat, jotka olivat näyttävinään\nniin iloisilta, että kerääntyivät ympärilleni ja sulkivat minut\nsyliinsä, olivat piirtävinään nimensä. Samassa silmänräpäyksessä oli\nKuninkaanniitty leviävinänsä silmieni eteen, koko sotajoukko oli\nolevinaan kokoontunut sinne ja perintöruhtinas, joka oli seisovinaan\nminun oikealla puolellani, oli tulevinaan julistetuksi kuninkaaksi\nsellaisella hälinällä, että minä hämmästyneenä ja levottomana heräsin.\n— Herttua vaikeni, hänen tuolinselkään nojaava kätensä vapisi\nsuonenvedontapaisesti ja hän lisäsi hymyillen: — Luulenpa vieläkin\ntuntevani itseni aivan levottomaksi.\n\n— Minäkin olen nähnyt unta, jolloin korkein valta tässä maassa oli\nannettavinansa teidän kuninkaalliselle korkeudellenne, — vastasi\nReuterholm, käärien kokoon tuon kirjoitetun paperin ja pistäen\nsen talteen lisäsi hän terävällä äänennousulla, samassa kun hänen\nsäihkyvät silmänsä kiinnittyivät herttuaan: — Minun uneni tarkoitti\n_vallankumousta_.\n\n— Se oli vaarallinen uni, Kustaa Aadolf-hyväni, — lausui herttua\nkiivaasti, samalla kun hän, alkaen jälleen astuskella laattialla,\nkäänsi suosikilleen selkänsä.\n\nTämän keskustelun ajalla oli kuningas sulkeutunut Sergel'in kanssa\ntyöhuoneesensa.\n\n— Minä tahdon saada teidän veistämänne rintakuvan itsestäni, — lausui\nKustaa-kuningas tuolla miellyttävällä imartelemisella, jolla hän aina\nkohteli mainittua taiteilijaa.\n\n— Tähän työhön ryhtyminen tulee olemaan minusta erinomaisen hauskaa,\nteidän majesteettinne.\n\n— Ja kuulkaahan, minä olen ajatellut, että te tekisitte tämän työn\nminun salissani, jotta naiset sekä koko hoviseurue olisi jokaisella\ntaltaniskulla todistajana kuinka minun kasvoni ilmautuvat marmorista...\nja tulisivat saamaan ilon ihmetellä teidän neroanne.\n\n— Niin miellyttävää kuin se minulle olisikin, täytyy minun kuitenkin\nluopua sellaisesta kunniasta, — vastasi mestari hienolla hymyilyllä.\n\n— Foi de gentilhomme, Sergel-hyväni, mutta...\n\nTässä silmänräpäyksessä ilmoitettiin kuninkaalle laamanni Liljensparren\nhaluavan päästä hänen puheellensa.\n\n— Jotakin tärkeää, — ajatteli kuningas, armollisesti päästäen tuon niin\nsuuresti suosimansa taiteilijan luotansa menemään, joka tunsi itsensä\nsangen tyytyväiseksi päästyänsä täten kuninkaan omituisesta esityksestä.\n\n— Nähdessäni teidät, laamanni Liljensparre, olen aina halukas kysymään:\nmitä uutta? — lausui kuningas, joka ystävällisesti nyökäten vastasi\ntuon huoneesen astuvan kunnioitusta osoittavaan tervehdykseen.\n\n— Alamaisuudessa rohkenen toivoa teidän majesteettinne harvoin\ntehneenne turhaan tämän kysymyksen.\n\n— Ja nytkö vaaditte, poliisimestari-hyväni, kiitoslausetta?\n\n— En; vaan minä ansaitsisin tulla eroitetuksi virastani, jos en\ntäyttäisi velvollisuuttani, vastasi Liljensparre, joka tyynesti katsoi\nkuninkaan tähysteleviin silmiin.\n\n— Hyvä, hyvä! Kulkekaa te yhä vaan velvollisuutenne tietä, minä tahdon\nolla kokonansa korvana.\n\n— Teidän majesteettinne on armollisesti käskenyt minua tarkasti\npitämään silmällä Venäjän ministerin, kreivi Rasumoffskyn, hankkeita.\n\n— Entä muuta?\n\n— Kreivi vehkeilee sekä rakkaudessa että valtioasioissa.\n\n— Rakkaudessakin? — kuningas naurahti. — Alahan ensin rakkaudesta,\nLiljensparre-hyväni.\n\n— Hänen lemmensuhteensa ovat erinomaisen salaperäisiä, sillä hän lempii\nerästä naimisissa olevaa naista.\n\n— Vaarallista, kreivi-hyväni, kovin vaarallista... Entä jos tuo\naviomies rupeaisi väijyksiin!... Mikä yhteiskunnallinen asema tuolla\nheikkoluontoisella tuntemattomalla on?\n\n— Hän on hovissa?\n\n— Kaikkitietävä herra laamanni, toivonpa ett'ei hänen nimensä ole\nteiltä salassa?\n\n— Se on kreivitär Vrede.\n\nKuningas ei enää hymyillyt; vakaisella katsannolla kertoi hän\nkreivittären nimeä.\n\n— Hänen kauttansa saa kreivi jokseenkin tarkat tiedot meidän hovimme\nsuhteista, — jatkoi Liljensparre, samassa silmänräpäyksessä kuin\nkuningas viittasi häntä jatkamaan; — hänen saa kreivi tiedon jokaisesta\nlausutusta sanasta, jokaisesta kasvojen vivahduksestakin; etenkin\ntaitane häntä erinomaisesti huvittaa teidän majesteettinne hankkeet\nsekä ne sanat, joita teidän majesteettinne suvaitsee lausua.\n\n— Kreivitär-parka! — Hymyily ilmestyi jälleen Kustaa-kuninkaan\nhuulille, — herra Rasumoffskyn lemmenhommat näyttävät vaan olevan hänen\nvaltiollisten vehkeilemisiensä apuna.\n\n— Rohkenen olla tässä asiassa samaa mielipidettä kuin teidän\nmajesteettinnekin.\n\n— Tuo kaunotar tulee täst'edes saamaan sangen vähän tahi sangen paljo\nkertomista, niin, saa nähdä, miten rupeaa käymään! Nyt minä käsitän\nne molemmatkin juonet, joissa tuo arvoisa kreivi toimii: Vreden rouva\ntekee itsensä pienillä uutisilla hänelle mieluiseksi ja hän taas\npuolestansa tekee itsensä mieluiseksi Katarina-keisarinnalle.\n\n— Melkein niin, teidän majesteettinne, mutta tähän tulee lisäksi vielä\nmuutakin.\n\n— Suokaahan kuullani, Liljensparre-hyväni.\n\n— Kreivi Rasumoffsky viettää hauskaa kotielämää ja on miellyttävä\nisäntä sekä on avannut ovensa ja kukkaronsa tyytymättömille aateliston\njoukossa.\n\n— Sen tiedän, — lausui kuningas, jonka silmät säkenöi suuttumuksesta, —\nmitä muuta lähtee tuon venäläisen ministerin asunnosta?\n\n— Kreivi huvitteleikse välistä pitämällä esitelmiä ja näiden tavallinen\nsisältö on, kuinka onnellisena Ruotsi voisi pitää itseänsä, jos se\nolisi esim. venäläinen maakunta.\n\n— Foi de gentilhomme! — Kustaa III:n silmistä suitsui vihaisia leimuja,\n— ja ruotsalaiset voivat häväistä itseänsä siihen määrään, että\ntyynesti kuultelevat sellaista puhetta!\n\nPoliisimestari kumarsi äänetöinnä.\n\n— Tästä \"_onnellisuudesta_\" pelastin minä Ruotsin vuonna 1772; Jumalan\navulla tulen pelastamaan sen vieläkin kerran, jos niin tarvitsee.\n\n— Tietysti keskustellaan ministerin asunnossa myöskin, — jatkoi\nLiljensparre vitkallisesti ja kentiesi etsien kylläksi lieviä sanoja,\nantaaksensa kuninkaalle tämän viimeisen ja vaarallisimman tiedon, — ja\nkeskustelu koskee välistä sotaakin... pian syttyvää ja odotettavissa\nolevaa sotaa...\n\n— Ja mitä nämät herrat siitä miettivät?\n\n— Heidän mietteensä ovat sangen erilaisia... useammat toivovat\nkuitenkin rauhaa, ja venäläinen ministeri puolustaa etenkin tätä\nmielipidettä sekä on monta kertaa antanut viittauksia, että jos\nsotajoukko tässä asiassa lakkaisi tottelemasta, tulisi teidän\nmajesteettinne pakoitetuksi kutsumaan kokoon valtiosäädyt, ja siten\narvellaan asian tulevan voitetuksi.\n\nKuningas astui muutaman askeleen Liljensparrea kohti, ja kiinnittäen\nhäneen vihasta säihkyvät silmänsä kertoi hän: — _sotajoukko lakkaisi\nminua tottelemasta_. Ei, tämä on aivan suunnatointa! Te erehdytte aivan\nvarmaan, laamanni Liljensparre!\n\n— Suokoon Jumala, että niin olisi, teidän majesteettinne, ja että sen\nseuraukset tulisivat näkyviin...\n\n— Riittää, laamanni Liljensparre, riittää! Minä luotan vielä\nruotsalaisten soturein kunniaan! — Ja viitaten kädellänsä käski\nkuningas poliisimestaria poistumaan.\n\n\n\n\nKOLMASKYMMENESKUUDES LUKU.\n\n\nMagdalena oli pitkänänsä eräällä sohvalla. Hän oli yksin huoneessansa,\nja hänen kirkkaat, siniset silmänsä olivat haaveilevina kiinnittyneet\npesävalkeasta leimuaviin liekkeihin. Nojaten kyynäspäätänsä\nkoruompeloituun silkkipatjaan, ja hameensa runsaat laskokset\nliittyneenä hänen mallikelpoisen vartalonsa mukaan, sekä tuo leimuava\nliekki valaisevana hänen kasvojansa ja heijastuen hänen tukkansa\nkultaloistosta, ilmestyi hänen kuvansa selvästi häntä ympäröivästä\npuolihämärästä, ja hän oli viehättävä nuoruuden sekä kauneuden ilmiö.\n\nKentiesi muisteli hän tällä hetkellä menneitä vuosia, lapsellisen\nviattomuuden ja lapsellisen ajattelemattomuuden aikoja, sekä noita\npieniä kevytmielisyyden syntejä, jotka eivät olleet suuresti\nrasittaneet hänen omaatuntoansa. Kenties! vertasi hän tätä aikaa\nnykyiseen ja kentiesi huomasi hän itseltänsä olevan paljo katumista\nsekä murehtimista, sillä hänen kasvonsa yhä vaihettelevat vivahdukset\nosoittivat yhä enenevää levottomuutta, samalla kun hän silloin\ntällöin kohotti päätänsä. Tahi viettikö hän kentiesi tuota joutilasta\nhämärähetkeä kuultelemalla keväisen tuulen suhinaa ulkona olevissa\nlehteen puhkeavissa puissa tahi kuulteliko hän jalan astuntaa\nläheisestä käytävästä? Mikä hänen mielessänsä nyt lienee ollutkin,\nhän nousi äkkiä jalkuvillensa ja silittäen kähäränsä pois otsaltansa,\nriensi hän ovea kohti. Tässä silmänräpäyksessä näytti kaikki\nlevottomuus karkkautuneen hänestä kauaksi ja hymyilevin huulin sekä\nloistavin silmin lausui hän paroni Armfelt'ia tervetulleeksi.\n\n— Kuinka oletkin viipynyt... aloin jo luulla ett'et tulisikaan.\n\n— Ja sitte rupesit kait arvelemaan minun ehdoin tahdoin laiminlyöväni\nsinua.\n\n— Sellaiseen ajatukseen et sinä, Gösta, vielä ole antanut minulle\nsyytä; mutta kuinka sinä näytätkin palavaiselta ja väsyneeltä...\n\n— Minä olenkin väsynyt; koko yön olen ollut kuninkaan seurassa,\neikä kumpikaan meistä ole nukkunut vähäistäkään; majori Morian on\npalannut...\n\n— Ja mitä uutisia on hän tuonut paroni Nolcken'ilta sekä Pietarista?\n\n— Kaikki hyvin... koko venäjänpuolinen raja on milt'ei aivan\npuollustuksetta. Sota turkkilaisia vastaan yhdeltä puolen ja meitä\nvastaan... — Armfelt keskeytti puheensa hymyillen — pidätkö sinä minua\npelkurina, — Magdalena — kysyi hän.\n\n— En, lemmikkini?\n\n— Ja kuitenkin on tämä sota minulle kovin vastenmielinen... kuningas\nväittää sen tulevan minun vastenmielisyydestäni Toll'ia kohtaan.\n\n— Ja onko hän sitä väittäessään peräti väärässä? — keskeytti Magdalena\nhymyillen.\n\n— Niin, saadaan nyt nähdä, tulevatko ne edut, joita Toll on kuvaillut\nkuninkaalle todellakin toteutumaan, — jatkoi Armfelt ajatuksiinsa\nvaipuneena, siinä tapauksessa olen minä ennen muita halukkaampi sotaan,\nmutta...\n\n— Ja sinä luulet siis sodan olevan tulossa? Magdalenan äänessä oli\nvapiseva värähdys.\n\n— Josko se on tulossa... sitä ei ole enään epäilemistäkään. Kuningas on\ntänään esiintynyt valtioneuvostossa sellaisilla uutisilla Nolcken'ilta,\nettä kahdenkymmenentuhannen miehen lukuinen sotajoukko on koottu\nseitsemäntoista virstaa Pietarista sekä käsketty lähtemään rajalle, ja\nettä me tässä maassa voimme odottaa kaikkea.\n\n— Mutta minä luulen sinun sanoneesi majori Morian'illa olleen\nkaikenlaista hyvää ilmoitettavana, että venäjänpuoleinen raja oli\nmilt'ei puolustamatta ja...\n\n— Jos sen sanoin, — Armfelt hymyili, — tapahtui se hajamielisyydestä,\nja minä pyydän sinua, lemmikkini, unohtamaan sen... nähdessäni sinut,\nMagdalena...\n\n— Et voi laskea pilaa, noh, sepä on todellakin hyvä ja hauskaa minulle,\n— vastasi Magdalena iloisesti; — mutta en käsitä kuitenkaan vielä\ntäydellisesti tarkoitustasi.\n\n— Onko sen käsittäminen niin tarpeellinenkaan?\n\n— Mitä tarpeellisin, — vastasi hän veitikkamaisesti.\n\n— Vaikka nyt olenkin maininnut majori Morian'in tuoneen hyviä tietoja,\nniin en voi... voi... niin, Magdalena, kuninkaassa täytyy olla hiukka\npoppamiehenkin vikaa, ymmärräthän, ja hyvät uutiset voivat pian muuttua\nhuonoiksi ja päinvastoin. Tarvitaan vaan muutamia pieniä temppuja,\nniin ovat uppiniskaiset valtioneuvokset lauhkeita kuni lampaat, ja\nlampaat voivat pian muuttua aroiksi jäniksiksi, jos no kasakoissa ja\ntataroissa näkevät julmia metsästäjiä. Niin kaikki riippuu siitä, että\nymmärtää hyvin asiansa, ja sen meidän kuningas tekeekin, ja sentähden\nonkin meidän valtioneuvostomme hänen mielensä mukaan äänestäneet\nmitä kiireellisimpiä ja voimallisimpia keinoja voidaksemme kohdata\nväkivaltaa väkivallalla.\n\n— Väkivaltaa väkivallalla; mutta jos kaikki on niin rauhallista Venäjän\nrajalla, niin?...\n\n— Niin kuningas kyllä tulee pitämään huolta, että... mutta puhukaamme\njostakin muusta, Magdalena.\n\n— Mielelläni... valtioviisaus on minusta ikäänkuin petollinen\nvirvatuli, joka voi panna minut oikein päästäni pyörälle. Mutta sota\nGöstani...\n\n— Niin, Magdalena... meidän täytyy eroita; ja huomenna lähden Suomeen.\n\n— Lähdet... huomena.\n\n— Kenraalimajuri Armfelt on määrätty ylipäälliköksi, ja everisti\nHastfer ynnä minä tulemme hänen ylipäällikkyydellänsä johdattamaan\nkolmea pienempää osastoa.\n\n— Sinä lähdet, ja jo huomenna, — kertoi Magdalena, joka ei ajatellut\nmitään muuta, ja katseli häntä kyyneleistä kimaltelevin silmin.\n\n— Kuinka olenkin tänään rientänyt tulemaan luoksesi... niin, moniaita\nrauhallisia silmänräpäyksiä luonasi, joiden suloisen muiston tahdon\nviedä muassani...\n\n— Oi, jospa saisin sua seurata.\n\n— Sinun ajatuksesi mua seuraavat... suloinen tieto!\n\n— Aina ja ijäti!... mutta kun tiedän sinun olevasi sodan\nhirmuisuuksissa... nyt, kun niin hyvin olisin tarvinnut läsnäoloasi ja\nlohduttavia sanojasi rohkeuteni ylläpitämiseksi.\n\n— Lupaa minulle, ett'et anna sen masentua.\n\n— Vaikea lupaus...\n\n— Mutta sinä annat sen, lemmittyni!\n\n— Mitäpä voisinkaan kieltää, sinun pyytäessäsi. Ah, Gösta, se, joka\non naineen naisen suurin autuaallisuus saattaa minut punastumaan...\nkatkera on punastuminen ja vaikea salata...\n\n— Kuullessani sinun noin puhuvan, milt'ei pelkään sinun rakastavaa!\nminua vähemmin kuin ennen...\n\n— Varastettua onneani en tahtoisi vaihettaa mihinkään, mutta varastettu\nonni ja salaiset riemut ovat kuni ruusuilla tanssiminen jonkun kuilun\nreunalla, jonka syvyyteen usein olen katsellut ja tullut päästäni\nhuumatuksi sekä...\n\n— Miksi tahdot huolestuttaa minua näillä sanoillasi? Ei, älä itke noin,\nälä! Onko meidän rakkaudellamme mitäkään yhteistä maailman kurjain\nmenojen kanssa, eikö se ole kahden sydämen vapaa uhri toisillensa?\n\n— Niin, se on totta, Göstani! Unohda katkerat sanani ja kyyneleeni...\nnäethän, minä hymyilen, minä nauran omille sanoilleni, nauran koska\nsinä olet omani, ja tämä omaaminen on suurin ylpeyteni.\n\n— Pääsi siis pystyyn, Magdalena, en ole lempinyt ketään naista niin\nkuin sinua.\n\n— Sinä olet lempinyt monta... minä haluaisin olla ainoa...\n\n— Mustasukkaisuuden mielettömyyttä...\n\n— Ainoa, kuten sinäkin olet minulle.\n\n— Sydämesi ensimäisen liekin olen sytyttänyt, se on _minun_ ylpeyteni.\n\n— Ah, ensi kerran sinut nähdessäni tuntui minusta, ikäänkuin olisin\nherännyt pitkällisestä, ikävästä unesta.\n\n— Sinut nähdessäni muuttuivat minusta muut mielitekoni ikäänkuin\nvarjoiksi.\n\n— Ja nyt sinä tulet minut jättämään... onnellisuuteni oli liian suuri,\nollaksensa pysyväinen, niin, siten se on. Sinä lähdet pois sotaan ja\nvaaroihin... kentiesi et milloinkaan palaja...\n\n— Jos kaadun, tulet sinä olemaan viimeinen ajatukseni!\n\n— Minusta tuntuu, ikäänkuin voisivat minun käsivarteni sinua suojella.\n\n— Valkoiset kuin lumi...\n\n— Kuolema... masentava ajatus. Ei, sinä et saa erota täältä ennen minua!\n\n— Sitä en tule tekemäänkään, minä aavistan, ett'ei se tule tapahtumaan!\n\n— Tällä silmänräpäyksellä tunnen sielussani, ikäänkuin olisi lempeni\nnäkymätöin suojus ympärilläsi.\n\n— Niin se on, armahani!... Kultakutrinen impi, kuinka aika rientää\nsinun läheisyydessäsi. Ah, salli minun nyt sinua oikein katsella!\n\n— Ei, ei, vielä et saa mennä!\n\n— Lausu vielä kerran minua lempiväsi...\n\n— Niin, sydämeni pohjasta!\n\n— Tuota suloista ääntä en koskaan unohda! Hyvästi, sa rusoposki, sa\nsimasuu, hyvästi! Ei, ei ikuisesti... vielä näemme toisemme, vielä saan\nlevätä sylissäsi!\n\n\n\n\nKOLMASKYMMENESSEITSEMÄS LUKU.\n\n\nOli juhannusaaton ilta vuonna 1788. Pääkaupungin kaduilla oli niin\nsuuri väentungos, että näillä usein syntyi täydellinen ahdinko.\nVäki ei kuitenkaan samonnut tulliporteille viettämän nurmikolla\ntavallista suviriemua, vaan ikäänkuin sopimuksen johdosta kulki\ntämä juhlapukuinen, vakavissa mietinnöissä oleva väkijoukko ales\nlaivasillalle, satamaa kohti.\n\nHovissa oli tänä iltana illanvietto. Kustaa III näytti iloiselta,\nja hänen tuliset silmäyksensä lensivät väliin läpitunkevina\nnoihin juhlapuvussa oleviin herroihin ja naisiin, jotka\ntässä silmänräpäyksessä paistattelivat itseänsä siinä armon\nauringonpaisteessa, joka säteili näissä kuninkaallisissa saleissa.\n\n— Kahdeksan päivän kuluessa on Rasumoffskyä käsketty lähtemään\nTukholmasta, — lausui spanialainen ministeri huolellisella katsannolla\npuoliääneen kreivi Oxenstjernalle. — Minä en ole hänen personallinen\nystävänsä, mutta mitä te tästä ajattelette? Sitä pidän varsin\nvaromattomana.\n\n— Asiain tullessa vissille kannalle, vastasi kreivi Oxentsjerna, —\nlakkaa te'eskenteleminen. Onhan valtiollisissa tapahtumissa samoinkuin\nyksityistenkin elämässä joitakuita silmänräpäyksiä, jolloin totuus\nnäkyy alastomana, ja silloin on vähäpätöistä, josko se tulee ilmi\nmuutama hetki ennemmin tahi myöhemmin.\n\n— Tämän ankaruuden johdosta luulee kuningas varmaankin\nKatharina-keisarinnan julistavan hänelle sotaa, — kuiskasi tanskalainen\nlähettiläs eräälle ystävällensä, — mutta siihen on tämä liian viisas,\n— ja hän avasi hymyillen hohtokivillä koristetun nuuskarasiansa, jonka\nkanteen Venäjän keisarinnan kasvot olivat taiteellisesti piirretyt.\n\nKuningas jutteli, vielä milloin yhden milloin toisen kanssa. Hänen\nolennossansa oli huomattava levottomuus, ja useimpien kasvoissa nähtiin\nsurua ja huolta sekä kyyneleisiä silmäyksiä. Tuo tavallinen leikkisä\npuhetapa ei tahtonut oikein päästä vauhtiin, mielet olivat alakuloiset,\neikä Kustaa-kuninkaan hymyilylläkään ollut kuten tavallisesti,\nrauhoittavaa vaikutustansa. Etenkin oli alakuloisuus huomattava\nnaisten piirissä, sillä useimmat olivat täytyneet erota tahi tulisivat\neroamaan rakkaimmastansa, eikä Magdalena Rudenshöld'inkään tarvinnut\ntänä päivänä hillitä noita tuskallisia tunteitansa, jotka häntä olivat\nahdistaneet aina siitä päivästä asti, kun Armfelt oli lähtenyt.\n\n— Saanko viedä muassani muutamia rakkaita terveisiä? — kysyi kuningas\npuoliääneensä, katsellen häntä suojelijan ja ystävän sääliväisyydellä?\n\n— Sire? — Magdalenan silmäripsissä kimalteli kyyneleitä, ja katsahtaen\nnäiden väikkyviin helmiin jatkoi Kustaa-kuningas:\n\n— Minä tulen kertomaan eräälle mitä olen nähnyt... tämän sanottuansa\noli kuningas poissa hänen luotansa, ja vieraiden lähettiläiden\nympäröimä näytti hän ainoastansa näkevän ja kuulevan sitä kunnioitusta,\njota hänelle osoitettiin sekä niitä sattuvia muistutuksia, joita hänen\nläheisyydessänsä rohjettiin tehdä päivän tärkeimmästä kysymyksestä:\nsodasta Venäjää vastaan.\n\nNoin yhdeksän paikoilla meni kuningas suoraa tietä laivasillalle\npuolisonsa, kuninkaallisen perheen, valtioneuvostojen ja niiden\nherrojen sekä naisten seuraamana, jotka olivat olleet läsnä\nhovipidoissa. Tämä oli Kustaa-kuninkaan mielen mukainen, juhlallinen\nesiytyminen, täynänsä loistavia pukuja, ritarillisuutta, suloutta\nja kauneutta, ja kuningas, joka oli ottanut osaksensa sankarin\ntoimen, salli uskollisten alamaistensa ihmetellä ja kummeksia sitä\nloistoa, jota hän itse levitti kunnianmerkillään, hohtokivillään ja\nkoristuksillansa, ja joita myöskin, voittamatta kuitenkaan hänen\nkomeuttansa, joka taholla loisteli hänen ympärillänsä.\n\nKorkeaäänisiä hurraahuutoja sekaantui huokauksiin sekä kyyneleihin, ja\nkuningas, joka oli noussut Amfion-nimiseen laivaan, lähetti liikutetun\nhyvästijätön silmäyksen rantaan.\n\nKuningas oli poissa, ja pääkaupungin asujamet, levottomuuden valtaamina\nja aavistaen tulevaisuutta täynänsä onnettomuuksia, odottivat\ntuskallisessa jännityksessä niitä uutisia, joita sotatantereelta\nrupeaisi kuulumaan.\n\nEräänä sellaisena päivänä teki neiti Rudenschöld palvelusta ruhtinatar\nSofia Albertinan luona.\n\nAamupostissa oli tullut joitakuita kirjeitä, ja Sofia Albertina,\nvaatehittuna hienosta silkkikankaasta, kalliista karrikkaista\nja koruompeluksista valmistettuun aamupukuun, työskenteli niin\ninnokkaasti niiden lukemisella ja niihin vastaamalla, että tavallinen\nedellä puolenpäivän pukemisaika oli mennyt ohitse. Vihdoinkin nousi\nhän kirjoituspöytänsä äärestä, joka oli tehty jostakin mustasta\npuulajista porsliinisilauksilla, joihin oli painettuna ajatuslauseita,\nruusunnuppuja, perhoisia y.m., ja järjestäen papereja, jotka olivat\nlevitetyt maalausten yli, lausui hän:\n\n— En voi käsittää, mitä Kustaa-kuningas lienee ajatellutkaan, sitä en\ntodellakaan voi! — Nämät sanat lausui hän kentiesi enemmän itsellensä\nkuin Magdalenalle, mutta huomaten tämän kysyväisen silmäyksen,\nlisäsi hän: — Viime kuun 22 päivänä tuli meidän laivastomme näkyviin\nDagerort'in kohdalla eräs venäläinen laivasto, jossa oli muutamia\nlinjalaivoja ja rekatteja. Minä näen, ystäväiseni, että te luulette\nmeidän laivastomme taistelleen ja voittaneen...\n\n— Sitä toivon, teidän kuninkaallinen korkeutenne.\n\n— Siten olisi voinut tapahtua, niin varmaankin olisi niin käynytkin,\n— ruhtinattaren kalpeille kasvoille ilmestyi levottomuuden vivahdus;\n— mutta mitä voikaan Kaarlo tehdä, ollen estettynä kiellolla, ett'ei\nhän saisi olla päällehyökkääjänä. Tästä syystä täytyi hänen antaa\nvihollisen esteettä mennä menojansa ja vihoissansa paiskasi hän\nhattunsa laivankanteen, jotta höyhenet lenteli ympäri. Voin kylläkin\nkäsittää Kaarlon kiukkua; mutta ihmettelenpä, eikö, asiain ollessa\nsillä kannalla, hänen majesteettinsa ole ajatellut... — ruhtinatar\nkeskeytti puheensa hymyillen: — mutta mitäpä minä oikeastansa kaikesta\ntästä ymmärrän! Sota ja valtiovehkeet oikein saattavat meidän päämme\npyörälle... meidän toimemme, Magdalena, pitäisi oikeastansa olla\npukeuminen, ja todella onkin aika, että ryhdyn siihen.\n\nTällä tavoin ei tuskin yhteiskunnan ylhäisimmistä alhaisimpiin asti\npuhuttu näinä aikoina muusta kuin sodasta. Suursaaren tappelusta\nriemuittiin, ja vuodatettiin kyyneliä tuon onnettoman retken johdosta\nHaminaa vastaan, ja ne viestit, joita tästä lähtein yhä taajemmin\nsaapuivat, antoivat alati uutta levottomuuden ja alakuloisuuden aihetta.\n\nMagdalena seurasi tapauksia sekä vehkeitä Suomessa ja Tanskan pian\ntämän jälkeen tapahtunutta sodanjulistusta lempivän sydämen kaikella\nahdistuksella. Valtakunta vaarallisessa tilassa, ja hänen lemmikkinsä,\nkuninkaan ystävä ja suosikki tekemisissä kapinallisen sotajoukon kansaa\n— mikä vaarallinen asema, kadehtijoiden ja vihamiesten ympäröimänä kuin\nhän oli kaikkiaalla! Hän kuvitteliihe Armfeltin asemaa vaihettelevilla\nväreillä, voimatta saada minkäänmoista lohdutuksen aihetta. Kuninkaan\nlyhyt olo Tukholmassa, Magdalenan saamatta edes silmänräpäystäkään\nhäntä nähdä saati puhutella, hänen alakuloisuutensa ja tuo miltei\nihmispeloksi sanottava, joka oli hänen olennossansa, jyrkkä vastakohta\nhänen entiselle esiintymisellensä, joka kaikki Magdalenalle kerrottiin,\nlisäsi hänen pelkoansa. Huojennuksena oli hänelle kuitenkin se, ettei\nhänen tarvinnut näyttää iloa, jota hän ei tuntenut, ja ettei hänen\ntarvinnut vaivata itseänsä huvittamalla leikillisillä pilapuheillansa\nSofia Albertinaa, joka kuninkaan lähdettyä oli rientänyt Svartsjöhön,\njossa hän yksinäisyydessä ja hiljaisuudessa vietti kauniin syyskuun\najan.\n\nEräänä sellaisena päivänä istui Magdalena puutarhan lehtimajassa,\njoku kirja oli auki hänen polvellansa, samalla kuin hänen haaveilevat\nsilmänsä katselivat auringon laskua. Linnan akkunat loistivat\npurppuraleimussa, kukkakihermäin ja pensaiden yli värisi punainen\nhohto, ja heisipuiden tuoksu lisääntyi.\n\nTässä silmänräpäyksessä kuului nopeita askeleita hänen takanansa\nolevalla nurmikolla, ja lehtimajan suulla oleva aukko sulkeutui.\nRiemuhuudahtuksella hypähti Magdalena seisovallensa, kirja putosi\nmaahan ja joutui hänen pienten jalkainsa poljettavaksi, samalla kun hän\nriensi tullaksensa tässä silmänräpäyksessä suljetuksi avonaiseen syliin.\n\n— Sinäkö täällä! lausui Magdalena, joka itkein ja hymyillen silmäili\nKustaa Mauritz Armfelt'ia.\n\n— Minun täytyi saada sinua nähdä, täytyi ryöstää itselleni muutaman\nsilmänräpäyksen autuaallisuuden.\n\n— Göstani, oma lemmikkini, kuinka olenkaan sinua ikävöinyt!\n\n— Samaa tunnetta olen uskollisesti noudattanut.\n\n— Mitä mulkkauksia, millaiset ajat! Ja tämä Anjalan liitto... sotilaat\neroavat virastansa... kieltäytyvät tappelemasta ja pitävät vihollisen\nkanssa salaisia neuvotteluja rauhasta. Niin, tuntemattomia, synkkiä\nkohtaloja vastaan me ja meidän maamme kentiesi menemme...\n\n— Toivo vielä, lemmittyni, varmaankin asiat valkenevat! Taalainmaassa\non kuningas löytänyt, mitä hän on etsinyt, uskollisen kansan, joka\non vannonut hänen kanssaan voittavansa tahi kaatuvansa ja joka osaa\ntoteuttaa valansa... Ranska ja Espanja ovat luvanneet hänelle apuansa;\nEnglanti samoinkuin Preussikin tulevat kyllä väliin! Ei, sellaisen kuin\nKustaa-kuninkaan...\n\n— Itse hän lienee kokonansa menettänyt rohkeutensa ja hän häpeää\nnäyttäytyä kansallensa...\n\n— Hänen mielensä horjunee silmänräpäyksen, mutta terävimmin ilmaantuu\nhänen ajatustensa selvyys, hänen sielunsa jalous kuitenkin murheissa ja\nvastoinkäymisissä.\n\n— Häneltä puuttunee urhoollisuutta.\n\n— Olkoon niinkin, rohkenenpa vielä sanoa hänen olevan suurimman\npelkurin, kuin tunnen; mutta eihän se estä häntä asettumasta joukon\neturiviin ja tekemästä päällekarkausta. Hänen rohkeutensa on\nteeskenneltyä ja näyttää minusta paljoa jalommalta kuin synnynnäinen, —\nhän on meidän kuninkaamme eikä hän sitä koskaan unohda.\n\n— Ah, jospa hän pian voisi tehdä rauhan!\n\n— Sitä toivon, saadakseni oleskella kanssasi... mikä autuaallisuus\nsinun omaamisesi on!... Ainoastansa valoisat kuvat, iloiset ajatukset\nvoivat tällä hetkellä päästä minun sielussani valloillensa.\n\n— Niin on minunkin laitani... vaikka olenkin peljännyt, tunnen nyt vaan\nriemua.\n\n— Magdalenani!\n\n— Oi, että vielä kerran saan olla sinun läheisyydessäsi...\nvaarallisessa läheisyydessäsi.\n\n— Lempeni on liekkiä, vereni on tulta... kuultele sydämeni tykytystä!...\n\n— Ajeltuina kuin rajutuulessa...\n\n— Poskesi ovat hieman vaalenneet...\n\n— Sinun tähtesi ja sinun kauttasi!\n\n— Valkoinen ruusuni!... Ah, joku tulee tännepäin — varmaankin\nruhtinatar; niin hän se on! Hyvästi, lemmittyni! Kukaan ei saa nähdä\nminua, eikä aavistaa minun olleeni täällä. Minun luullaan olevan\nmatkalla Karlstad'iin, jossa minun tulee kohdata kuningasta.\n\n— Joudu, riennä! Kiitoksia lemmestäsi, kiitoksia tästä kohtaamisesta...\nrahtunen taivasta maailman murheissa!\n\n\n\n\nKOLMASKYMMENESKAHDEKSAS LUKU.\n\n\n_Pöytäkirja laadittu Helmik. 28 p. 1789, jolloin paroni Silfverhjelm\nhermosähkön avulla kuudennen kerran nukutti Kaarlo-herttuan. Läsnä\nolivat H.K.K. herttuatar, paronit J.J. de Geer, Kaarlo Bonde ja Kustaa\nAdolf Reuterholm_.\n\nKello oli noin puoli yhdeksän ehtoolla, ja puolenkolmatta minuuttia\nkestävän sivelemisen jälkeen huomattiin herttuan nukkuneen.\nSuurin hiljaisuus vallitsi huoneessa, jolloin Silfverhjelm alkoi\ntehdä kysymyksiä, joihin kaikkiin kysytty vastasi erinomaisella\njärjellisyydellä ja äänen selvyydellä.\n\n_Silfverhjelm_: Joko nukutte, herttua?\n\n_Herttua_: Jo.\n\n_Silfverhjelm_: Onko Reuterholmin jätettävä paperinsa ritarihuoneesen\nsellaisina, jollaisiksi hän ne nyt on korjannut?\n\n_Herttua_: Jahka ma kysyn. — Nyt olen kysynyt. Hänen isänsä ei soisi\nhänen enään antavan minkäänlaisia papereja. Isänsä tahtoo hänen siinä\nasiassa olemaan kokonansa toimetoinna. — Jos hän pysyy kokonansa pois\nritarihuoneesta, on sitä parempi.\n\n_Silfverhjelm_: Voitteko, herttua, sanoa meille miten voisimme tehdä\nsuurinta hyötyä yhteiskunnalle?\n\n_Herttua_: Kysyttekö sitä kansalaisena, vai veljeskunnan jäsenenä?\n\n_Silfverhjelm_: Kansalaisena.\n\n_Herttua_: Ei maksa vaivaa potkia tutkainta vastaan. Mitä on\naavistettu, tulee tapahtumaan. Sitä ei voi välttää. Maan täytyy tulla\npuhdistetuksi. Näinä aikoina tulevat kaikki valtakunnat muuttumaan.\nMikä yhdellä tavalla tapahtuu Ruotsissa, tulee vähän ajan kuluttua\ntoisella tavalla tapahtumaan Venäjällä. Mitä tulevaisuudessa tapahtuu,\nsitä on jo kauan aavistettu, ennustettu ja hankittu. — Ne, jotka\nasettauvat sitä vastaan, syöksyvät ainoastaan omaan onnettomuuteensa.\n\n_Silfverhjelm_: Voitteko, herttua, sanoa meille enempää tästä asiasta?\n\n_Herttua_: Olen jo sanonut enemmän, kuin minun olisi pitänytkään.\n\n_Silfverhjelm_: Millä tavoin voimme käyttää hyväksemme saamiamme\ntietoja?\n\n_Herttua_: Saamanne tiedot tulee teidän pitää itsellänne, kunnes\nvaltakunta tulee siihen rauhallisuuteen, että niitä voitte ilmaista.\nNe tulevat hyödyttämään teitä itsiänne; mutta jos ne tulisivat ilmi\nennen aikaansa, heittäsivät ne varjon teihin muihin ja minuun, ja\nse olisi asialle turmioksi. — Että puhun näin unissani, se tapahtuu\nantaakseni teille varmuutta ja vakuutusta niistä seikoista, jotka jo\novat tunnettuja, ja suojellakseni ystäviäni, joita pahat henget ovat\nkoettaneet johtaa harhateille ja jotka kerran minun kanssani tulevat\nauttamaan ja jälleen järjestämään valtakuntaa. Täällä on ollut paljon\nsuuren työn aikaansaamaa jyryä. Pahat henget ovat tahtoneet vietellä\nminun ystäviäni väkivaltaisuuksiin ja potkimaan tutkainta vastaan,\njotta he joutuisivat turmioon ja yhdysside minun ja niiden välillä,\njotka ovat määrätyt minun kanssani valaisemaan maailmaa, tulisi\nkatkaistuksi, ja juuri sitä estääkseni, puhun nyt tällä lailla. Mutta\nsen, mitä ollaan aavistettu, täytyy tapahtua eikä sitä voi estää. —\nNuot kuusi voideltua ovat lausuneet, ett'ei niiden, jotka tahtovat olla\nja pysyä tässä yhteydessä, pidä potkia tutkainta vastaan, sillä sitte,\nkun kaikki on ohi ja olot ovat jälleen rauhallisia, on heidän aikansa\ntuleva.\n\n_Silfverhjelm_: Mikä henki nyt teidän kauttanne, herttua, puhuu?\n\n_Herttua_: Hyvä henki.\n\n_Silfverhjelm_: Tuleeko tässä kaupungissa piakkoin tulipalo?\n\n_Herttua_: Minä en saa ilmoittaa mitään maallista. — Minä puhun tässä\nvaan, valaistakseni teitä, ystäviäni. Teille voi olla yhdentekevä, jos\nte ennakolta tiedätte tulipalosta tahi ette. En saa ilmaista enempää,\nkuin mitä jo olen sanonut. — Minun kutsumukseni on vielä vähän aikaa\nvalvominen kaikkein turvallisuutta tässä kaupungissa ja ett'ei ketään\nhäiritä kodissansa. Muista asioista on pidä lukua. — En saa puhua\nitsestäni. Tämän ainoan tulee minun tietää, voidakseni sitä noudattaa.\n\nHetken vaijettuaan jatkoi hän:\n\n\"Yhden seikan ilmaisen omaksi ohjakseni, sen nimittäin, ett'en saa\nryhtyä valtiopäiväasioihin, en pieniin enkä suuriin, vaan pitää\nminun olla aivan toimetoinna. Mutta jos väkivaltaisuuksia tapahtuisi,\ntulee minun tehdä, niitä estääkseni, muistutuksia ja sitte olla aivan\ntoimettomana kaikessa mitä tapahtuneekin. Tämä on sanasta sanaan\nkirjoitettava minun tiedokseni sittekun heräjän.\"\n\n_Silfverhjelm_: Eikö teidän, herttua tulisi tehdä kuninkaalle\nmuistutuksia hänen väkivaltaisuuksistansa?\n\n_Herttua_: Minä sanoin, että minun tulisi tehdä muistutuksia väkivaltaa\nvastaan. Näitä muistutuksia tulee minun aivan yksinäni tehdä\nkuninkaalle, vakuuttaen, ett'en sellaiseen tahdo ottaa minkäänmoista\nosaa; mutta jos sitä sittekin tapahtuu, tulee minun vetäytyä pois\nja pysyä hiljaisuudessa huoneessani tämän ajan. Minä tiedän teidän\nkirjottavanne tämän paperille, mutta lukekaa se nyt minulle, että saan\nkuulla, onko kaikki oikein kirjoitettu.\n\nTämän jälkeen luki ylläolevan ensiksi Reuterholm, joka kirjoitti\npöytäkirjaa; mutta koska herttua ei sitä kuullut, hikisen sitte\nSilverhjehn, jolloin herttua heti kuuli jokaisen sanan ja lausui\nvihdoin:\n\n— Se on aivan oikein kirjoitettu, ja minulle on varsin tärkeää saada\nherättyäni tietää sen sisällön.\n\n_Silfverhjem_: Onko teillä, herttua, muutoin jotakin neuvoa tahi\nvaroitusta ystävillenne annettavana?\n\n_Herttua_: On, — Reuterholm ei saa olla kiivas. Hänen tulee varoa\nitseänsä ylpeydeltä, jott'ei lankeaisi samaan virheesen kuin ne, jotka\novat olleet valitut, mutta ovat tulleet hyljätyiksi.\n\nDe Geer'in tulee varoa itseänsä kiivaudesta, — hänen tulee järjestää\nasiansa, sillä järjestystä seuraa onnellisuus. Hänen tulee hoitaa\npieniä lapsiansa.\n\nBonden tulee jatkaa, kuten hän on alkanut, vetäytyä pois valtiollisista\npuuhista, hoitaa maatilaansa eikä luopua perintöruhtinaasta, sillä\nhän on ainoa rehellinen mies, kuin täällä on olemassa. Hänen tulee\nvälttämättömästi jäädä perintöruhtinaan luokse. Hän on niistä kaikista\nainoa, joka rakastaa isänmaatansa ja joka voi antaa perintöruhtinaalle\nuskonnollisia ohjeita ja hän tuleekin siitä palkituksi, lähdettyään\ntästä maailmasta. Tämän lasken hänen omalletunnollensa. Mutta tätä ei\nsaa minulle herättyäni sanoa. Minun ja perintöruhtinaan kohtalot ovat\ntoisiinsa läheisessä yhteydessä.\n\n_Silfverhjelm_: Voiko Silfverhjelm antaa Reuterholm'ille minkäänmoisia\nhyödyllisiä neuvoja?\n\n_Herttua_: Voi. — Sellaisia, että hän aina olisi maltillinen, ja\nsentähden tulee hänen aina pitää niitä ystävän neuvoina.\n\n_Silfverhjelm_: Tuleeko Reuterholm milloinkaan suuremmassa määrässä\nhyödyttämään isänmaatansa?\n\n_Herttua_: Tulee. — Se aika tulee, jolloin hän on tuleva isänmaallensa\nsangen hyödylliseksi. Sen sanoin jo eilenkin. Mutta minun ja hänen\nkohtalonsa ovat niin likeisessä yhteydessä, ett'en siitä herätessäni\nsaa mitään tietää.\n\nHetken äänettömyyden jälkeen jatkoi herttua taasen:\n\n— Nyt minä sanon teille ennakolta, mitä on tapahtuva, kun minä heräjän.\n— Voi sattua, että olen utelias saamaan tietää, mitä minä olen puhunut;\nmutta sitä kirjoitustanne ei millään ehdoilla pidä minulle näyttämän.\nMinä tulen sitä sitte kyselemään. Silloin tulee teidän lukea minulle\nne rivit, joista olen pyytänyt saada tietoa. Enempää ei teidän pidä\nminulle näyttämän, vaan sitte tulee jonkun teistä alkaa jutella niistä\nnäistä asioista, jolloin heti unohdan kysellä enempää; sitte minä heti\nnousen jalkuvilleni ja menen ulos. Te panette silloin pois pöytäkirjan,\nmutta kirjoitatte siitä sitte jäljennöksen, joita teette kaksi, jotta\nsiitä, joka minulle näytetään, ne rivit ovat poissa, joita minä en saa\nnähdä. Säilyttäkää sitte huolellisesti tämä pöytäkirja. Ennen kuuden\nvuoden kuluttua ei sitä saa minulle näyttää. Kuuletteko nyt tarkoin,\nmitä minä siitä teille sanon! Tämän tarkoin noudattaminen on sangen\ntärkeätä.\n\nNyt en saa enään nukkua kauemmin, teidän täytyy herättää minut.\nKentiesi saankin enään maata viimeisen kerran. Joutukaatte minua nyt\nherättämään!\n\nHerttua herätettiin heti ja hän heräsi oitis, määrältänsä kello\nkymmenen iltasella.\n\nTämän pöytäkirjan todellisuuden kuin myöskin sen lopussa mainittujen,\nherttuan herätessä sattuneiden tapahtumain ja kyselemisten y.m. jotka\ntäsmällensä toteutui, kuten hän oli ennustanutkin, vakuutamme ja\nvahvistamme me autuutemme ja kunniamme nimessä:\n\nCharlotta. Karl Bonde. J.J. de Geer. G. . Reuterholm. Pöytäkirjuri.\nJ. Silfverhjelm. Nukuttaja.\n\nReuterholm oli jäänyt yksinänsä huoneesen ja taittaen kokoon toisen\nkappaleen tätä pöytäkirjaa, nousi hän kirjoituspöydän äärestä samassa\nsilmänräpäyksessä, jolloin herttua taaskin astui sisään.\n\n— Niin, niin, varovaisuus on parhain näillä valtiopäivillä, se on\naina ollut minunkin mielipiteeni, lausui herttua, joka jälleen jatkoi\npakinoimistaan käytöksestänsä tällä levottomalla ajalla, — ja minä\ntekisin sitäpaitsi väärin Kustaa-kuninkaalle, jos väittäisin hänen\nainoastansa vallan ja sortamisen himosta laventavan oikeuksiansa... hän\non luonnostansa lempeä ja hyvänsuopa... hänen menettelynsä on pakon\nmääräämä, ja minä tiedän hänen luulevan, että tämä on ainoa keino,\njoten hän voi järjestää raha-asiansa ja saada varoja sodan jatkamiseen\nsekä...\n\n— Sekä antaa omalle hallituksellensa hirmuvaltaisuuden vivahduksen, —\nkeskeytti Reuterholm kiivaasti. — Ei, minä moitin hänen menettelyänsä,\nminä kammoksun sitä ja tulen viimeiseen hengenvetooni...\n\n— Puhukaamme jostakin muusta, Kustaa Aadolf-hyväni!\n\n— Mielelläni minun puolestani; mutta se on totta, että näytelmä\nlähestyy välttämättömästi loppuansa. Tuo niin monta vuotta kytenyt,\nkatkera viha tulee kerta leimahtamaan ilmi, ja tuho silloin...\n\n— Jumalan nimessä, vaiti! Entä jos joku kuulisi sanasi! — lausui\nherttua todellisella säikähdyksellä.\n\n— Niin, niin, jos tämä sekanainen vyyhti enään milloinkaan saadaan\nselville, tulette te, minun armollinen herrani, sen selvittämään,\n— vastasi Reuterholm matalalla äänellä, — kansan rakkaudella ja\nkunnioituksella sekä laakeriseppele päässänne...\n\n— Niin, totta on, että minulle kentiesi ei olisi vaikeata saavuttaa,\nmitä vaan haluaisin, jos kunnianhimoni olisi suuri, mutta minä pidän\nhyvää omatuntoa ja mieleni rauhaa liian kalliina hintana luullusta\nkunniasta, jonka virvatuli synnyttäisi minussa salaisen levottomuuden\npyhimpäin siteiden rikkomisesta. Minä tiedän varsin hyvin mitä\nepäluuloja minusta on olemassa, mutta minulla on levollinen omatunto,\ntuntiessani toiminneeni sen vakuutuksen mukaan, jota kunniani ja\nsydämeni vaativat.\n\n— Mutta muistakaatte, mistä me niin usein keskenämme olemme puhuneet\nkirjastohuoneessa... ajatelkaatte sitä loistoa, joka tulisi teidän\nkorkeutenne osaksi...\n\n— Pyytäkää minua ennemmin unohtamaan kaiken tämän, Kustaa Aadolf... ne\novat unelmia, haaveiluja, eikä mitään todellisuutta, ei mitään! Minä\nolen kuninkaan mies, minun tulee se olla, sillä olenhan tänä iltana\ntuossa horroksessani saanut määräykset käytökselleni... toimettomana\naloillani olemiselleni, ei mitään muuta. Minä olen isänmaani ystävä,\nja jos sen oikeuksia jotenkin loukattaisi, olen valmis sen edestä\nuhraamaan henkenikin, samoinkuin sen tekisin, jos kuninkaanvalta\nvähennettäisi; Kustaa-kuningas on veljeni, ja minä hänen ensimäinen\nalamaisensa.\n\nHerttua puhui voimalla, ja Reuterholm rypisti tätä kuullessaan\nmaltittomuudella kulmakarvojansa sekä naputteli kiiltävillä kynsillänsä\njotakin marssintapaista mustaan, somasti kiilloitettuun pöytään,\njupisten hiljaa jotakin \"epäröimisestä\" ja \"kummallisesta luonteen\nomaisuuksien sekoituksesta, joka vaikutti, ett'ei hän koskaan tietänyt,\nmillä kannalla hän herttuan kanssa oli.\"\n\n— Näen, ett'et ole oikein tyytyväinen, — lausui herttua, molempainkin\noltua hetkisen äänetöinnä, ja sillä epäröimisellä, joka väliin\nteki hänet tuoksi uskolliseksi ja kuuliaiseksi kansalaiseksi, sekä\nrehelliseksi veljeksi, väliin taas tuoksi haaveilijaksi, vehkeilijäksi,\ntaikauskoiseksi ja kunniahimoiseksi, joka uneksui kruunuista ja\ntyhjäksi joutuneista kuningasistuimista, lisäsi hän nyt: — Mutta mitä\nluulet minun pitäväni tehdä?\n\n— Minä näen yhä selvemmin, että minun armollisen herrani uskollisten\nystävien onkin rupeaminen toimimaan.\n\n— Ystävyytesi minua kohtaan, Kustaa Aadolf-hyväni, ei saa kuitenkaan\nviedä sinua liian pitkälle... niin, ystävyytesi... en tiedä, miten\nsinua kiittäisin tuosta tunteesta, jonka todellisuudesta olet antanut\nminulle tuhansittain todistuksia.\n\nSuosikin kasvot riemastuivat ja hän katseli herttuata todellisella\nystävällisyyden silmäyksellä: — Niin, kaikki teidän kuninkaallisen\nkorkeutenne edestä, — vastasi hän.\n\n— Tule, ystäväni, niin saat kuulla muutaman yksinkertaisen värsyn,\njonka olen sinun varaltasi kirjoittanut... Sköldebrand on sepittänyt\nsiihen säveleet, ja nyt sitä de Geer parhaallansa laulelee...\noikeastansa tulin sinua tämän tähden noutamaankin.\n\n    \"Ystävyys on lemmen sisko,\n    Yhtä lämmin, vaikk'ei vauhko.\n    Lempi elon teillä on\n    Meille loisto auringon.\n    Ystävyys kuin kuuhut paistaa\n    Vielä onnen raunioista.\"\n\nlauloi de Geer, ja syvimmällä liikutuksella kuulteli herttua sekä hänen\nsuosikkinsa näitä sanoja; vuodattaen kuumia kyyneleitä, suutelivat he\ntoisiaan hellästi poskelle.\n\n\n\n\nKOLMASKYMMENESYHDEKSÄS LUKU.\n\n\nSodat ja puolueriidat olivat jokapäiväisinä puheenaineena, ja\nMagdalena seurasi näiden vaiheita suuremmalla tahi vähemmällä\nvälinpitäväisyydellä, aina sen mukaan, miten paroni Armfelt oli niissä\nosallinen eli niihin sattuva.\n\nAselevon tehtyä Tanskan kanssa tuli hänen sydämellensä joku levollinen\naika. Armfelt oli hänen läheisyydessänsä; hän oli täydellisesti\nonnellinen.\n\nVuoden 1789 valtiopäivät, aatelisten kukistaminen ja hallitusmuodon\nmuuttaminen olivat hänestä jokseenkin vähäpätöisiä tapahtumia.\nMitä piti hän lukua noista myrskyisistä ajoista, vähennetystä tahi\nlaajennetusta vallasta, kunhan vaan hänen oma viehätysvoimansa oli\npysyväinen ja hänen sydämensä epäjumala sen rajattomaksi tunnusti?\n\nHovin huvitukset olivat tänä talvena tulleet yhä harvalukuisimmaksi.\nNuot vanhat ylimysperheet olivat milt'ei kokonansa vetäyneet pois\nkuninkaan seurapiiristä. Ett'ei tämä tapahtunut tuottamatta hänelle\ntodellista kaipuuta, siitä oltiin vakuutetut, ja hänen kuiskaeltiin\nlausuneen:\n\n— Koska en voi kuluttaa elämääni hauskuudella, olen halunnut elää\nkunnialla historiassa, ja kaikki pyrintöni on nyt tähdätty siihen\nsuuntaan.\n\nTuo tyytymätöin puolue kävi sillä välin ahkeraan tervehtimässä Sofia\nAlbertina-ruhtinatarta, ja koska Kaarlo-herttua syystä tahi toisesta\npysyi liittyneenä kuninkaasen ja täten petti heidän toiveensa, alettiin\nnyt erinomattain suosia Fredrik-ruhtinasta. Charlotta-herttuatar,\njoka tavallisesti kannatti puolisonsa valtiollisia mielipiteitä, etsi\nkuitenkin nyt ahkeraan kälynsä seuraa, tunnustaen avosydämisesti\nmielipiteensä sekä itse kuuluvansa tuohon tyytymättömään puolueesen,\njolloin Armfelt hymyillen oli kuiskannut Magdalenalle, että herttua\nhalusi puolisonsa avulla säilyttää selkäänsä vapaana. Magdalena\noli kuitenkin yhä jokseenkin välinpitämätöin kaikista näistä\nmielenosoituksista ja heittäytyi varsin levollisesti onnellisuutensa\nunelmiin.\n\nKevään tullessa heräsi hänessä kuitenkin uusi levottomuus.\n\nNe vieraat valtakunnat, jotka hieroivat jokseenkin otollista rauhaa\nVenäjän kanssa eivät olleet voineet saada mitään aikaan, ja hämäriä,\nepämääräisiä sotahankkeita aiottiin ruveta jälleen panemaan toimeen.\nKustaa-kuningas oli päättänyt voittaa itsellensä edeltäjöidensä\nhuimaavaa sotakunniaa, ja hänen loistavia urotöitä harrastava mielensä\noli taaskin virkistynyt ensimäisten vastoinkäymisten synnyttämästä\nalakuloisesta, ja hän mietti nyt täydellä todella uuden sotaretken\ntoimeenpanemista.\n\n— Nämät kauheat, kammoksuttavat sodat herättävät minussa kuolettavaa\ntuskaa, — lausui Magdalena, tehden eräänä suvipäivänä palvelusta\nruhtinattaren luona.\n\n— Ratkaisevia tapahtumia ei ole toisella eikä toisella puolen\nsattunut, ja meillä ei siis ole suuria rauhan toiveita, — vastasi\nSofia Albertina, joka meni lausumaan tervetulleiksi muutamia ylhäisiä\nja siis tyytymättömään puolueesen kuuluvia naisia, jotka näillä\ntervehtimässä käynnillänsä eivät varsin paljo koettaneetkaan salata\ntunteitansa kuningasta kohtaan, ja jonkun muistuttaessa hänen ivallista\nluonnottansa, keskeytti kreivitär Lantinghausen kiivaudella:\n\n— Hänen kerrotaan valtiopäivillä nimittäneen meitä, naisia, viidenneksi\nvaltiosäädyksi ja sanoneen kunnioittavansa meitä enemmän kuin kaikkia\nneljää säätyä yhteensä.\n\nRuhtinatar ei voinut pidättää hymyilyänsä, keskeyttäen: —\nMieluisempaahan kuin kunnioittamista, emme voi vaatiakaan.\n\n— Emme, emme tosin; kuitenkin riippuu asia siitä, missä suhteessa...\nminä tiedän varmalta taholta hänen sydämellisesti nauraneen, kun\nhänelle kerrottiin meidän sekaantuvamme päivän valtiollisiin\nkysymyksiin.\n\n— Jos meidän mielipiteemme olisivat enemmän olleet sopusoinnussa\nhänen omiensa kanssa olen vakuutettu, ett'ei hän olisi nauranut, vaan\narmollisella hymyilyllä...\n\n— Hyvät naiset, — lausui ruhtinatar vilkkaasti keskeyttäen: —\nmuistakaatte hänen majesteettinsa olevan minun veljeni ja meidän\nhallitsevan kuninkaamme!\n\n— Teidän korkeutenne suokoon armollisesti anteeksi, — vastasivat\nmolemmat naiset pian ohimenevällä nolostumisella.\n\nTässä silmänräpäyksessä astui Södermanlannin herttuatar huoneesen,\nhän joka kiivastuneena Liljehorn'in kehnosta käyttäymisestä Ölannin\ntappelussa väliin oli nimittänyt häntä petturiksi ja väliin antanut\nviittauksia, että Kustaa-kuningas, joka kentiesi kadehti puolisonsa,\nherttuan, sotaonnea merellä oli suuri syy siihen, että laivasto ei\ntotellut herttuan käskyjä.\n\n— Ei, ei, — keskeytti Sofia Albertina mielenliikutuksella, — ei\nkoskaan Kustaa-kuninkaalla, ei koskaan! Eipä hänen vihamiehensäkään\nvoisi esiintyä semmoisella epäluulolla, enkä käsitä, miten sinä...\nEi, ei mistään syistä olisi Kustaa-kuningas voinut toimia niin\nhalventavaisesti itseänsä sekä kantamaansa nimeä!\n\n— Niin, sinä voit kyllä olla oikeassa, ja minustakin näyttää hän tätä\nnykyä olevan liian hyvä ystävä Kaarlolle, voidaksensa tällä tavoin...\n\n— Noh, kun tämän huomaat itsekin, Charlotta, kummastuttaa minua\nvieläkin enemmän, että olet voinut antaa viittauksia semmoisesta\nkelvottomuudesta Kustaa-kuninkaan puolelta, — vastasi Sofia Albertina\njalolla mielikarvaudella vilkkaissa kasvoissansa; — ensiksi sinä\nesiinnyt mitä kauheimmilla uutisilla ja sitte mitä hirveimmillä\nepäluuloilla.\n\n— Niin, ystäväiseni, eihän aina tarkoiteta mitä sanotaan, ja olkoon\nmitä tahansa, niin voihan tällaisilla ajoilla...\n\n— Sillä yhteiskunnan asteella, jossa sinä olet, on todellakin\nanteeksiantamatointa esiintyä sellaisilla ajattelemattomilla lauseilla.\n\nHerttuatar otti nöyryydellä vastaan tuon ankaran nuhteen, ja\nläsnäolevat naiset riensivät vakuuttamaan, että he puolestansa, ja\nmitä heillä muutoin olikin kuningasta vastaan, kuitenkin pitivät häntä\nliian hyvänä ruotsalaisena, omatakseen edes pienintä aijettakaan\nruotsalaisten sotakunnian ehkäisemiseksi.\n\nYksinään jäätyänsä seisoi Sofia Albertina kauan avonaisessa akkunassa\nvajonneena syviin ajatuksiin, jotka koskivat hänen kolmea veljeänsä: —\nHeittäytyä vehkeilemisiin ja heti säikähtää, kunnianhimoisia, velttoja\nja voimattomia, sellaisia he ovat, Kaarlo ja Fredrik, — hän ajatteli,\n— ei kumpaisellakaan heistä olisi rohkeutta jos tarvittaisiin.\nHeissä oi ole äitini ylevää henkeä, Kustaa-kuningas on ainoa...\nKustaa-parka, tämäkö siis on ainoa tulos hallituksesta, joka alkoi\nniin loistavasti ja onnellisesti... sinä olet joutunut asemaan, jossa\nsinua väärin arvostellaan... miksi et tyytynyt tuohon vähäpätöisempään,\nvaan kuitenkin kunniakkaampaan toimeen, että olisit; ollut rauhan\nylläpitäjänä ja harrastanut alamaistesi edistystä siveellisessä ja\ntaloudellisessa vaurastumisessa... miksi, niin, miksi et sitä tehnyt!\nSofia Albertina peitti kasvonsa käsillään, ja alakuloisuuden sekä\nlevottomuuden huokaus kuului hänen huuliltansa.\n\n\n\n\nNELJÄSKYMMENES LUKU.\n\n\nNuot kolme sotaretkeä Venäjätä vastaan olivat päättyneet. Kumpaisenkin\nsotivan valtakunnan hallitsija oli puolestansa ikävöinyt rauhaa.\nKustaa-kuningas oli väsynyt sisällisistä ja ulkonaisista riidoista;\nhänen aikeensa koota kaikki puolueet isänmaan lipun ympärille eivät\nolleet onnistuneet, vaan siitä huolimatta oli hän saavuttanut etuja ja\nvoittoja sekä onnistunut tehdä vastarintaa vihollisille. Katharina,\njoka kentiesi pelkäsi sitä yksimielisyyttä ja innostusta, joka ehkä\nvoisi herätä oloon saavutetuista voitoista, oli ollut yhtä halukas\nkuin Kustaa-kuningaskin saamaan lopun tästä sodasta, ja Verälän rauhan\nsopimuksen allekirjoitettua, elokuun 14 p. 1790, piti Kustaa kuningas\njuhlallisen tuloretkensä Tukholmaan, elokuun 30 p. 1790.\n\nKuninkaan väsymätöin sielu työskenteli kotimaisten olojen\njärjestämisessä, urhollisten soturein sekä kaikkein, jotka tässä\nsodassa olivat itsensä kunnostaneet, palkitsemisessa ja teki yhä\njättiläissuunnitelmia tulevaisuuden varalta sekä otti samalla innolla\nkuin ennenkin osaa toisten valtakuntain asioihin etenkin tuon nyt\nniin onnettoman Ranskan, ja Moniteurin, Journal de Paris'in ja muiden\nsanomalehtien vuoksi laiminlyötiin milt'ei kaiken muun lukeminen.\n\nAina Ranskan vallankumouksen alusta oli hän seurannut sen kehittymistä\nmitä suurimmalla hartaudella ja hän oli se hallitsija, joka muita\nselvemmin käsitti sen merkityksen ja surulliset seuraukset.\n\n— Niin, Elis-hyväni, — lausui kuningas, joka jutellen näistä\nvaiherikkaista ajoista astuskeli edestakasin Schröderheim'in rinnalla,\n— Ranskan kuningaskunnan vaarallinen asema on epäkohta, joka voi kojua\nkaikkiin kuningaskuntiin. Muutamat viestit ovat vaikuttaneet minussa\nsellaisen hirmun, että niitä ajatellessani kauhistun. Ei tullut unta\nsilmiini sinä yönä, kun sain kuulla tuon riehuvan roistojoukon antaneen\nFeneloun pään hänen vävynsä Berthierin suudeltavaksi; koko yön oli tuo\nkauhea näky silmissäni enkä voinut nukkua vähääkään. Kuitenkin nukuin\nminä makeasti yöllä ennen elokuun 19 päivää. Ei, minä kammoksun tätä\nvallankumousta, minä vihaan sitä!... Maasta paenneille Bourboneille\ntahdon tarjota suojapaikkaa valtakunnassani ja minä tahdon tehdä\nkaikki, ollakseni muiden hallitsijani luona hyödyksi Ludvig XVI:sta\nasialle.\n\n— Teidän majesteettinne hyvä ja jalo sydän on aina sama!\n\n— Se ei kannata mainitsemista, Elis. Enhän olisi ihminenkään, jos en\nnyt ponnistaisi kaikkia voimiani. Axel Fersen on tätä nykyä Parisissa\nja ystävällisessä yhteydessä kuninkaallisen perheen kanssa; hän auttaa\nMaria Antoinettea, ja tunnen itseni levolliseksi, tietäessäni heillä\nhänessä olevan luotettavan ystävän, jolla on pää ja sydän paikallansa.\nJa itsekin lähden kentiesi sinne vast'edes, niin saammehan nähdä...\n\n— Teidän majesteettinne innolla ja nerolla saatane kentiesi jotakin\ntoimeen tässä onnettomassa asiassa, jos vaan nuot muut vallat...\n\n— Pitäisihän kaikkein olla halukkaat tukahuttamaan... niin, kaikissa\ntapauksissa luulen herättäneeni Katharina-keisarinnan halun ja\ntoivon saavani pysymään sen vireillä, sillä hän käsittää selvään\nesimerkin tuottaman vaaran, innostuksen voiman ja kansassa heränneiden\nliikkeiden tarttuvaisuuden, joka on levinnyt Amerikan aarniometsistä\nRanskaan saakka ja joka vallattomuuden viehätyksen ja petollisen\nkaunopuheisuuden houkuttelemisien kannattamana on erittäin sovelias\nviettelemään roskaväkeä, joka aina pitää vallattomuutta vapautena. —\nMinä itse suosin kansanvaltaisuutta ja olen riidellyt tuota vanhaa\nneuvostoa vastaan sekä ollut ainoa puolustamaan kansan oikeutta\nnäiden yksivaltaisuus-ehdoituksilta. Olenpa itse pannut toimeen\nvallankumouksenkin isänmaani vapauden ja turvallisuuden edestä; mutta,\nfoi de gentilhomme, olisinpa valmis uhraamaan henkeni, kukistaakseni\ntuon ranskalaisen... heidän \"vapauttansa\" minä kammoksun sekä halveksin\nheidän \"tasa-arvoisuuttansa\" ja \"yhdenvertaisuuttansa\" ja inholla\nmainitsen minä näitä sanoja, vaikka ajatukseni ikäänkuin lumottuina\nniissä riippuvat.\n\nKuningas vaikeni muutamaksi sekunniksi, hänen hienot kasvonsa\nleimusivat mielikarvaudesta ja hän jatkoi äkkiä: — Olen jo\nkoettanut estää ja tulen tästälähtein nimenomaan kovasti kieltämään\nsanomalehden-kirjoittajia ja kirjailijoita sanallakaan mainitsemasta\nRanskassa ilmautuneita levottomuuksia sekä kansalliskokouksen\nkeskusteluja ja päätöksiä.\n\n— Valistunut ja sivistynyt kansa, joka on tottunut mielihalulla\nseuraamaan asiain menoa, pitää tätä kieltoa liian ankarana kovuutena.\nSire, olen rohjennut ilmaista tämän vilpittömän mielipiteeni. Ei\nyksikään hallitsija, paitsi Augustoa, olo niin laajan vallan ohessa,\nkuin teidän majesteetillanne on, voimallisemmin suojellut ja hartaammin\nkunnioittanut sanan vapautta ja tieto...\n\n— Elis-hyväni, seuraukset voisivat tosin olla sellaiset kuin sanot;\nmutta minun syyni ovat pakoittavia, — vastasi Kustaa-kuningas lempeästi\nja näyttämättä panneen pahaksensa Scröderheimin rohkeata muistutusta.\nAstuttuaan vielä kerran vaitonaisena laattian poikki, jatkoi hän\nenevällä alakuloisuudella: — Minä olen hallituksessani ollut liiaksi\nlempeä, liiaksi myöntyisä... olen antanut sydämeni ja tunteeni puhua\nliian paljo, ja silloin kun olisin pitänyt panna toimeen varoittavia\nesimerkkejä, olen antanut armon astua rangaistuksen sijaan. Jo kapinan\nja uppiniskaisuuden ensimäisten oireidenkin ilmestyessä olisin... mutta\nsaadaanhan nähdä, mitä meille tästä lähtein on odotettavissa, jos\nhe ottavat esimerkkiä Anjalan liitosta... yhden verisen pään täytyy\npudota...\n\n— Sire, suvaitkaatte...\n\n— Ei, ei sanaakaan Hästesko'sta eikä niistä muista!... Minä olen\nkarkaissut itseni kaikkia esirukouksia vastaan, vieläpä omaa itseänikin\nvastaan. Ajan henki vaatii ankaruutta, jott'ei sen mielettömyys\ntempaisi meitä turmion pyörteisiin... Minun päätökseni on luja kuin\nkallio.\n\nKuningas pysähtyi erääsen linnan akkunaan, kääntäen mielenliikutusta\nosoittavat kasvonsa pois Schröderheimistä. Se ankaruus, jota\nKustaa-kuningas piti tarpeellisena, täytti hänen sielunsa\nkauhistuksella, ja hän tunsi todellista riemua päästessään niistä\nsynkistä ajatuksista, jotka häntä rasittivat, kun hän nyt lausui:\n\n— Tule tänne, Elis, niin saat nähdä, — kuninkaan huulille ilmautui\niloinen hymyily, samalla kuin hänen hienosta ivasta loistava silmänsä\nkatseli ales linnan pihaan, jossa Armfelt istui eräässä kantotuolissa\nsuuren kunniavahtinsa ympäröimänä, jolla hän oli kannattanut itsensä\nlinnaan. Osoittaen tuota loistavaa seuruetta, lausui kuningas: —\nMinkälainen narri Armfelt onkaan. Hän käyttäikse, ikäänkuin olisi\nhän turkkilainen pasha! Minä pelkään sananparren toteutuvan, jossa\nsanotaan, että ylpeys käy lankeemuksen edellä.\n\n— Minuun koskee todellakin kipeästi, nähdessäni hänet noin mieletöinnä,\n— jatkoi kuningas vakavammin, — mikä hän on, miksi hän itseänsä luulee?\nSuoraan sanoen ei ole mitään, jota hänen kunnianhimonsa ei luule\nsaavuttavansa! — Niin, me tapaamme toisemme jälleen, Elis-hyväni;\nminä menen tekemään suunnitelmaa uuteen näytelmäkappaleesen, enkä\nsuvaitse kenenkään itseäni häiritä, _ei kenenkään_, ja, — mennessänsä\nkääntyi hän äkkiä ympäri, lausuen: — Minä olen antanut Armfelt'ille\nystävyyteni, ja hän on tehnyt minulle monta palvelusta, joiden takia\npidän häntä arvossa ja joita olen myöskin osannut palkita; mutta\neikö hän luule jo saaneensa kyllältä? Hän menee liian pitkälle\nvaatimuksinensa. Jos hän haluaa kreiviksi, tulee hän siksi pääsemään,\nmutta ei miksikään muuksi, — ja sen täytyy sinun hänelle sanoa.\n\nSchröderheim, joka oli Armfelt'in todellinen ystävä, joutui hämillensä\nja koetti etsiä joitakuita sanoja ystävänsä puolustukseksi, mutta\nKustaa-kuningas keskeytti häntä hymyillen: — Niin niin, eihän se ole\nkovin vaarallista, — lausui hän; — Armfelt on hemmoiteltu onnen poika,\nja hänen on vaikea kestää myötäkäymistä. Vielähän asia on autettavissa,\nkun hän vaan ymmärtää pysyä aloillansa...\n\nJa kuningas sulki nyt itsensä työhuoneesensa, kentiesi antaaksensa\ntällä tavoin suosikillensa pienen muistutuksen ja pidättääksensä häntä\netäämpänä sekä saattaaksensa hänet jälleen järkeensä.\n\n\n\n\nNELJÄSKYMMENESENSIMÄINEN LUKU.\n\n\n— Älkäätte panko pahaksenne, että olen rohjennut tunkea tänne saakka;\nmutta en ole voinut hillitä sydämeni halua saada itse kiittää teitä,\narmollinen neiti!\n\nSe oli Maria Holm, tätä nykyä rouva Eneroth, neiti Rudenschöldin\nentinen ompelijatar, joka tällä tavoin ilmaisi sydämensä kiitollisuutta.\n\n— Oletteko nyt todellakin onnellinen?\n\n— Minun mieheni on niin hyvä, äitini ja sisareni ovat luonani, ja me\ntulemme kaikki hyvin toimeen. Niin, minä olen niin onnellinen, ja\nteidän kauttanne, armollinen neiti, ovat kaikki: nämät levolliset\npäivät tulleet! — Marian tavallisesti kalpeilla kasvoilla oli rusottava\nhohto, jonka riemu ja kiitollisuus oli synnyttänyt: — Että te, neiti\najattelitte kaikkea tuota, jota minä koetin kuvailla itselleni pelkäksi\nmielettömyydeksi, mahdottomuudeksi ja hulluudeksi... ja että minä\nkerta satuin teille mainitsemaan lapsellisesta lemmestäni, kuinka\nkummalliselta minusta kaikki tämä tuntuu! Niin, mikä harvinainen onni\nminulla oli ensi kerran sattuessani teidän läheisyyteenne, se oli\nDaschka-kreivittären luona. Ah, te, armollinen neiti, olette unohtaneet\nkaiken tämän, vaan en minä, en koskaan!\n\nTuo umpimielinen ja kaino tyttö oli tullut aviovaimoksi, ja tuon\nnuoren aviovaimon onnellisuus pani sanat vierimään hänen autuudesta\nhymyileviltä huuliltansa.\n\n— Niin, niin, Daschka-kreivittären, — kertoi Magdalena, ja hänen\najatuksensa riensivät taasen tuohon ensimäiseen viehättävään nuoruuden\naikaan, jolloin lapsuus riehakkaana leikintekona oli hänen takanansa\nja tulevaisuus ikäänkuin tämän vaiherikkaana jatkona hänen edessänsä:\nentisyys muserretuista nukenpäistä ja tulevaisuus muserretuista\nsydämistä...\n\nHiljainen huokaus nousi Magdalenan povesta. _Nyt_ ja _silloin_,\nkuinka erinkaltaista! Vihlovalla levottomuuden tunteella silmäili hän\nMarian, — tuon huolettoman ja viattoman — tyyniä, levollisia kasvoja;\nah, sellainen olisi hän itsekin voinut olla! — Daschka-kreivittären,\nniin, se oli silloin! — kertoi Magdalena: — Mihinkähän tuo iloinen,\nveikistelevä venakko oli joutunut? Mihin olivat joutuneet hänen kaikki\nsenaikuiset ihailijansa? Ja minkähän tuloksen hänen oma haaveileva\nkäsityksensä elämästä oli saavuttanut?\n\n— Ja sitte... jatkoi Maria, — oletteko, armollinen neiti unohtanut sen\npäivän, jolloin kohtasimme metsäpolulla?\n\n— Juuri tämän suvipäivän, tämän elämäni suvipäivän ja kaikkein niiden\nviattomain lapsellisten muistojen johdosta, jotka olivat tämän\npäivän kanssa yhteydessä, tulinkin teitä ajatelleeksi! Kaikki nämät\nsydämelleni niin rakkaat muistot haluaisin vielä kerran saada elää\nuudestansa ja pysähtyä niihin!\n\nAlakuloisuuden vivahdus himmensi Magdalenan silmissä olevaa tulta,\nauringon säteet valuivat hänen kultaisille kutrillensa, ja hänen\npaisuville huulillensa ilmautui murheellisen kaipuun hymyily.\n\nMaria huomasi koskettaneensa joitakuita Magdalenalle surullisia\nmuistoja, — tällä jalosukuisella neidillä, joka näytti hänestä kuuluvan\nylhäisempään maailmaan, — voiko hänelläkin todella olla jonkinlaista\nsurua? — Hämmästyksellä kysyi Maria tätä itseltänsä, ja kyyneleet\nkostuttivat hänen silmänsä, kun hän, kädet ristissä, hiljaa lausui: —\nAh, jospa voisin jollakin tavalla osoittaa kiitollisuuttani!\n\n— Teidän pitää silloin tällöin tulla tänne sanomaan minulle, että\nolette onnellinen, — vastasi Magdalena tuolla sievällä, iloisen\navosydämisyyden sekaisella kohteliaisuudella, jota hän, vaikka\nsydämensä pohjassa olisikin ollut mitä tahansa, kuitenkin aina osasi\nkäyttää, ja jossa olikin hänen suurin viehätysvoimansa, — teidän pitää\nvälistä tulla tänne, se tulee todellakin tekemään minut iloiseksi...\n\nNäillä jäähyväisillä meni Maria pois, ja jäätyänsä yksin, meni\nMagdalena suorastaan ruhtinattaren luokse, joka esihuoneessa hän\ntapasi Södermanlannin herttuan.\n\n— Mikä onnellinen kohtaus! — lausui Kaarlo-ruhtinas hymyillen.\n\n— Siihen tarvitaan teidän korkeutenne suuri suosio, että pidätte tämän\nonnenanne, — vastasi Magdalena, aikoen nöyrästi tervehtien mennä hänen\nohitsensa.\n\n— Ei sellaista kiirettä, neiti Rudenschöld-hyväni, se auringonpaiste,\njonka teidän läsnäolonne luo, on yhä vaan ohikiitäviä säteitä.\nSuvaitkaatte viipyä muutama minuutti, että saan ilmaista teille sitä\nharrasta ihantelemista, jota omannan kauneudellenne ja nerollenne.\n\n— Olen todellakin hämilläni, kun en voi löytää kyllin soveliaita sanoja\nvastatakseni teidän korkeutenne korulauseista.\n\n— Ei _korulauseisin_, neiti Rudenschöld; nämät ovat sydämeni todellisia\najatuksia.\n\n— Se on liian suuri armo, teidän korkeutenne!\n\n— Te tahdotte taaskin minut jättää? Mitä teillä oikeastansa on minua\nvastaan?\n\n— En tiedä, onko minulla mitään teitä vastaan... minä tiedän vaan,\nett'eivät ajatukseni milloinkaan ole harhailleet niin kauas... niin\nkorkealle, kuin teidän kuninkaalliseen korkeuteenne.\n\n— Kovaa puhetta, neiti-hyväni, josta minä voisin tuntea itseni\nloukatuksi!\n\n— Pyydän anteeksi, teidän korkeutenne, mutta minä arvelin teidän\nkysymyksenne vaativan totuutta sisältävän vastauksen.\n\n— Noh, olkoon niinkin! Te olette kuitenkin aina yhtä viehättävä,\nja minä rukoilen siis, että te joskus suvaitsisitte ajatuksissanne\nmuistella minuakin! Niin, Magdalena, ihana viehättävä Magdalena,\nminä lemmin teitä, ja minä pitäisin itseni onnellisimpana ihmisenä,\njos te tahtoisitte... jos te voisitte vastata minun tunteisiini! —\nKaarlo-ruhtinas oli puolittain polvistuneena tarttunut Magdalenan\nkäteen, jolle hän painoi suutelolta.\n\n— Kaikki vaihettelee tässä maailmassa, _nyt_ on _minun_ vuoroni tuntea\nitseni loukatuksi, — ja puolittain iloisen ja puolittain vihastuneen\nnäköisenä veti hän pois kätensä, jatkaen: — ja kerrassansa pyydän,\nettä teidän korkeutenne nyt viimeisen kerran pitäisi minulle tällaista\nloukkaavaa puhetta!\n\nEnnenkuin herttua ennätti sitä estää, oli Magdalena jo pois huoneesta.\n\nSuljetun oven ollessa itsensä ja Kaarlo-ruhtinaan välillä, hengähti\nMagdalena helpommin; hänen poskensa hehkuivat, ja hänen sydämensä\ntykytti ankarasti. — Kuinka voi hän _rohjeta_? — Hän painoi kättään\nkovasti rintaansa. — _Hänkin, kuinka rohkeni hänkin!_ — nämät\npuoliääneen lausutut sanat kuuluivat milt'ei huokaukselta. Tuo ihana\nMagdalena Rudenschöld huokasi kasvojensa juonteiden vienouden,\nsuloisuuden ja viehättävän ihanuuden vuoksi... Ainoastansa yhdellä\noli oikeus riemuita niiden suloudesta, ainoastansa yhdellä oli\nhänen sydämensä ja tulisi muuttumatta olemaan. Tuolla pikaisella\nvaihettelevaisuudella, joka oli hänen luonteessansa, pudisteli hän nyt\nkeveitä, kullanhohtavia kutriansa.\n\n— _Hyi sentään!_ — lausahti hän pienellä ivallisella naurulla.\n\n\n\n\nNELJÄSKYMMENESTOINEN LUKU.\n\n\nMagdalena istui äitinsä rinnalla. Tuota hyvää sopua ja rakkautta, joka\nnäiden välillä aina oli vallinnut, verhosi nyt ikäänkuin peittävä\nhuntu. Ei niin, kuin olisi äiti ja tytär rakastaneet toisiansa vähemmin\nkuin ennenkään; mutta äidin oli valloittanut värisyttävä levottomuus\nlapsestansa; ja voiko tämäkään suoraan katsella äitinsä silmiin?\n\nTämä ei ollut Magdalenalle helppo asia, ja heidän liikkeissänsä oli\njäykkyys sekä heidän sanoissansa laimeus, jota ei kumpikaan rohjennut\nehkäistä, pelosta että joko toinen lausuisi tahi toinen saisi kuulla\nliian paljo.\n\nHeidän pakinoimisensa ei siis koskenut heitä itsiänsä, vaan he pysyivät\nkumpikin puoluettomalla alalla ja koettivat sanoa toisillensa totuuden\nkeskustelematta suorastansa niin arkaluontoisesta asiasta, kuin tuo\nhäviämätöin pilkku nuoren tytön nimessä ja hyvässä maineessa on.\n\nHe juttelivat nyt sangen ystävällisesti. Pentistä, Magdalenan\nrakkaimmasta veljestä sekä iloisesta ja reippaasta leikkitoverista.\n\n— Lapset pienet, surut pienet, lapset isot, surut suuret, — lausui\nkreivitär Rudenschöld, luoden äkisti silmäyksen Magdalenaan. Pentti\nsaattaa minulle paljo huolta, hän on liian rohkea liian varomatoin...\nah, niin, varomatoin! — Hän huokasi, ja hänen silmäyksensä\nkiinnittyivät taasen tyttäreensä.\n\n— Oh, hän tulee kait järkevämmäksi, hänen täytyy kait tulla siksi, —\nvastasi Magdalena, koettaen näyttää hämmästymättömältä; — hänellä on\nniin hellä ja hyvä sydän.\n\n— Ja luuletko siis tämän tulevan _puhumaan minun puolestani_... ja että\nhän tulee _säälimään_ minun tuskaani?\n\n— Varmaan, varmaan?\n\n— Niin, kentiesi. Lapsen rakkaus voi tosin olla suuri, mutta\näidinrakkaus... sitä et sinä voi käsittää... et voi käsittää minun\nlevottomuuttani ja pelkoani.\n\nMagdalena hento vartalo värisi, mutta voittaen mielenliikutuksensa,\nsilmäili hän suloisesti hymyillen äitiänsä; ei millään tavalla voinut\nhän nyt puhua. Pelko, että hän saattaisi äidillensä menehtymättömän\nsurun, valtasi hänet ahdistuksella, ja äitinsä rauhoittaminen ja kaiken\npelon poistaminen häneltä oli kaikki, mitä Magdalena tällä hetkellä\nhalusi.\n\n— Niin, kentiesi ei se olekaan mitään, — lausui kreivitär Rudenschöld,\njoka Magdalenan hymyilystä sai uutta toivoa ja uutta voimaa — kentiesi\non se vaan juorupuhetta... panettelemista...\n\n— Mitä hänestä sitte jutellaan? — kysyi Magdalena, koettaen hämmentää\nasiata.\n\n— Hänestäkö? Ah, niin!... Kevytmielisten toverien seura, jossa saadut\nesimerkit ovat vaaralliset sellaiselle luonteelle, kuin hänellä on...\nsiinä on kaikki, mutta siinä on kylläksi herättämään minussa pelkoa.\nToivoisin sydämestäni hänen tulevan varovaisemmaksi... häneltä kuluu\npaljo rahaa, ja sinä tiedät minun varallisuuteni. Vaiti, luulenpa\nkuulevani hänen askeleensa.\n\n— Minä tulen puhumaan tästä hänelle.\n\n— Ei nyt. Joskus toiste, kun joudutte kahdenkesken, on parempi.\n\n— Kuten haluatte, äitini, — lausui Magdalena, suudellen hellästi\näitinsä kättä. Mikä anteeksi rukoileminen tässä suudelmassa olikaan!\nMikä pelko, ett'ei hän voisi lykätä kauaksi selityksen antamista eikä\najan pitkään estää äitiänsä kuulemasta niitä huhuja, joita Magdalena\ntiesi itsestänsä olevan kulkemassa. Siis näki hän helpoituksen\ntunteella yksissä olon äitinsä kanssa keskeytetyksi ja hymyillen\ntarjosi hän kättä Pentille:\n\n— Noh, mitä uutta, veliseni? — kysyi hän iloisesti.\n\n— Uuttako? Sen kait pitäisi koskea uusia kuoseja? — lausui tuo uljas\nja pulska kaartin upseeri, joka veitikkamaisella silmäyksellä katseli\ntuota karvanahka ranteista päähinettä, joka Magdalenalla oli ollut\npäässänsä ja jonka hän oli laskenut marmoripöydälle. Näenpä sinunkin\nkäyttäväsi puolalaista päähinettä! Potocki seurueneensa on tehnyt\nkuoseissa perinpohjaisen mullistuksen, ja aina siitä ajasta asti, kuin\nkuningas on esiintynyt Taratalka-nutussa (49), on...\n\n— Se puku on soma ja soveltuu hänelle erinomaisen hyvin.\n\n— Puolan kruunu soveltuisi myöskin hänelle, luullakseni.\n\n— Hyvänen aika, mitä puhetta se on, Pentti, — keskeytti häntä äitinsä.\n\n— Mitä vaan on joka ihmisen kielellä... Kustaa-kuningas pyrkii Puolan\nkuninkaaksi. Se on tietty asia, että hän pitää sen maan kruunua vanhana\nVasa-suvun perintönä. Tuleepa hauska nähdä, miten hän aikoo suoriutua\nuskonnon kysymyksestä!... Kentiesi saamme jonakin kauniina päivänä\nkuninkaan, joka tunnustaa katholilaista...\n\n— Pyydän sinua, Pentti, itsesi ja meidän tähdemme, ajattele hyvin,\nennenkuin puhut tuollaista! Ne ovat liian vaarallisia asioita...\n\n— En minä, äitikultani, mitään pahaa tarkoita! Magdalenahan tiedustelee\nuutisia, ja minä... mutta ryhtykäämme johonkin muuhun, joka kentiesi\nenemmän miellyttää sisartani: sinun entinen vihapitosi, paroni\nReuterholm, tulee taas pian matkustamaan.\n\n— Kernaasti minun puolestani...\n\n— Joku aika sitte oli hänen ja kuninkaan välillä ollut kiivas\nkohtaus, joka viimeksimainittu oli nuhdellut häntä valtiollisista\nmielipiteistänsä sekä hänen kapinallisesta mielenlaadustansa ja\nyhteydestänsä Ranskassa olevien, vallankumouksellisten seurain kanssa,\nja kuninkaan sanotaan kiivaudessansa menneen niin pitkälle, että\nhän riisti Reuterholm'ilta sen eläkkeenkin, jota hän sitte viime\nvaltiopäiväin on nauttinut.\n\n— Syyttä ei kuningas suinkaan ole vihastunut! Minä puolestani on tiedä\nketään vastenmielisempää ihmistä, kuin Reuterholm, joka on tullut\nikävämmäksi kuin koskaan ennen, oleskeltuansa Parisissa, jossa hän\noli joutunut n.s. salatieteilijäin seuraan, jotka ovat eriskummaisia\npuoleksi hupsuja ihmisiä. Niin, hänellä on omituinen mielitekonsa, —\nlisäsi Magdalena hymyillen: hermosähköllä nukuttajia, aaveennäkijöitä,\nhaaveilijoita, siinä hänen miehensä!...\n\n— Ja niiden avulla hän kokonansa panee Kaarlo-herttuankin sekaisin.\nNiin, kuinka voisi tämä tulla toimeen ilman parhainta ystäväänsä!\nKuningas...\n\n— Pentti-hyväni, — keskeytti häntä heleästi naurahtaen Magdalena, —\netpä ole tänään muuta tehnytkään, kuin puhunut kuninkaasta!\n\n— Enkö muuta? Noh, niin, eipä sitä paljo olekaan ihmettelemistä, sillä\nminä olin tänään aamiaisilla, ja siellä puhuttiin... Niin, minuun ei\nkaikki tuo todellakaan koske! Mutta Kustaa-kuninkaalla on suuri puolue\nvastassansa, ja nuori Ribbing nauroi sydämellisesti kolttosellansa,\nkun hän meni kuningasta vastaan punaiseen hännystakkiin puettuna (50),\nja sekä hän että Liljehorn sanoivat suorastaan kuninkaan menettäneen\njärkensä!\n\n— Liljehorn, jonka on kiittäminen Kustaa-kuningasta kaikesta? Ei, tämä\non mahdotointa! — huudahti Magdalena. — Olenpa hänen äsken kuullut\npuhuvan kuninkaalle mitä nöyrimmillä ja mielittelevimmillä sanoilla...\nJa että hän sitte rupeaa... ei, älä seurustele, Pentti, näiden ihmisten\nkanssa, joiden vilppi herättää minussa todellista inhoa!\n\n— Malla-kultani, älä tule noin tuimetuksiisi monioista ohimennen\nlausutuista sanoista. Jospahan olisit kuullut...\n\n— En tahdo enään kuulla enempää! \"Ohimennen lausuttuja sanoja!\"\nMinä tunnen ne sellaiset: kerrottuina mies mieheltä käyvät ne pian\ntäysistä tosista. — Magdalena vaikeni muutamaksi silmänräpäykseksi,\nja sitte lisäsi hän hymyillen kiivaudellensa: — Niin, panetteleminen\nja väärät syytökset takanapäin, mielisteleminen, mateleminen ja\nepäjumaloiminen edessäpäin, sellainen on tavallisesti maailman meno! Ja\nmitä Kustaa-kuninkaasen erittäin tulee, tarvitsee hän todellakin suuren\nneronsa, ett'ei menettäisi järkeänsä!\n\nMagdalena oli viimeisiä sanoja lausuessansa kietonut huivin\nolkapäillensä ja laskien tuon pienen puolalaisen lakin päähänsä, lausui\nhän äidillensä sydämelliset jäähyväiset, ojensi Pentille kätensä ja\nlisäsi iloisesti:\n\n— Hoida vaan itseäsi, Pentti-kultani, ja sitä sinä todella\ntarvitsetkin, sillä pitihän sinun tulla kenraaliksi mitä pikemmin!\n\n— Ja rikkaaksi sekä mahtavaksi, älä suinkaan tätä unohda, — lisäsi hän\nhymyillen, seuraten sisartansa ulkona odottavaan kantotuoliin.\n\nKun se, vieden neiti Rudenschöld'iä, kulki Pohjoismalmi-torin poikki\n(nykyisen Kustaa Aadolfin torin), näkyi hänen vierellänsä äkkiä\nloistava ratsastaja-joukko, jonka eturivissä paroni Armfelt, pää\npystyssä ja uljaalla ryhdillä, antoi tulisen ratsunsa vitkallisesti\nravata, tervehtien ritarillisesti Magdalenaa. Tämän äidin tuskalliset\nsilmäykset ja puolittain lausumat viittaukset olivat kalvavia\nmuistutuksia, ja samalla kuin purppuranpuna peitti hänen otsansa ja\nposkensa, loi hän silmäyksensä pois Armfelt'ista.\n\n\n\n\nNELJÄSKYMMENESKOLMAS LUKU.\n\n\n— Epämääräisiä lupauksia, makeoita miellittelysanoja; mutta joku\nsellainenkin sana, jonka tulee ottaa huomioonkin... Niin, parasta on\ntallentaa kaikki hänen kirjeensä, — sanoi kuningas eräänä toukokuun\npäivänä, vuonna 1791, paroni Armfelt'ille, joka taaskin kohdeltuna\ntuolla entisellä ystävyydellä, auttoi kuningasta lukemaan joitakuita\nKatharina-keisarinnalta tulleita kirjeitä, joita Kustaa-kuningas ennen\nAacheniin matkustamistansa halusi järjestää ja tallentaa. — Kas tässä\non hän kirjoittanut jotakin ranskalaisista oloista... niin, Parisista\ntulevat uutiset muuttuvat yhä peloittavimmiksi.\n\n— Todellinen murhenäytelmä, teidän majesteettinne, johon historiasta\nsaa etsimällä etsiä vastakohtia.\n\n— Mutta jota voivat ruveta seuraamaan, — vastasi Kustaa-kuningas, jonka\nsääliminen noiden ranskalaisten Bourbonein kohtaloa ei ainoastansa\nilmaantunut ystävyyden osoituksissa ja turvapaikan tarjoamisessa,\nvaan hän oli myöskin ensimäinen Europan ruhtinoista, joka oli\ntarjonnut sotajoukkonsa ja laivastonsa Ludvig XVI:sta valtaistuimen\nylläpitämiseksi.\n\n- Minä olen Axel Fersen'iltä, — lisäsi kuningas, vaijettuaan hetkisen\najatuksiinsa vaipuneena, — saanut tiedon, että Ludvig-kuningas aikoo\npuolisoinensa salaisesti lähteä Ranskasta. Niin, pako on nyt minun\nmielestäni heidän ainoa pelastuksensa, ja sitte täytyy ulkomaalainen\napu tulla väliin, palauttamaan järjestystä. Mikä minulle tässä asiassa\non tuottanut suurta iloa, on Katharina-keisarinnan tarjoamat sotajoukot\nja rahat Ranskan palvelukseen käytettäväksi. Niin, luulenpa tässä\nasiassa onnistuneeni herättää keisarinnan erinomaista sääliväisyyttä.\n\n— Epäilemättä, teidän majesteettinne! Kreivi Stackelberg on lukenut\nminulle otteen eräästä Zouboff'in kirjoittamasta kirjeestä, jonka\nmilt'ei sanasta sanaan luulen muistavani, ja muun muassa kirjoittaa\nhän melkein näin: Tätä nykyä vannoo meidän hallitsijattaremme\nainoastaan Ruotsin kuninkaan nimessä, ja hän kertoo meille satoja\nkertoja päivässä, että sittekun kuningas on alkanut ajatella samoin\nkuin hänkin Ranskan olosuhteista, tulee asiat menemään hänen toivonsa\nmukaan, — ja että oli olemassa ruhtinas, joka ei ainoastansa kyennyt\ntekemään suurta ja laveaa suunnitelmaa, vaan oli myöskin varustettuna\nniillä ominaisuuksilla, joita tämän toteuttamiseen tarvitaan, sekä\nettä kuningas tulisi olemaan hänen ritarinsa, jonka edestä hän mitä\nhartaimmin tulisi rukoilemaan ja pitämään mitä tehokkaimpia neuvoja\nsekä toimia, tämän pääsemiseksi tarkoitustensa perille.\n\nKuningas hymyili: — Kohteliaasti sanottu, lausui hän, — niin,\nkeisarinna kentiesi tuhlaa kohteliaisia sanoja ja lupauksia; mutta\nnäiden viimeksimainittujen toteuttaminen... foi de gentilhomme,\nmiten on hän täyttänyt Verälän rauhanteossa antamansa lupaukset\napuvaroista? Minä tahdon kuitenkin pitää Stackelbergiä kireällä,\nkunnes kaikesta tästä jotakin syntyy! Mutta kaikessa tapauksessa ei\nkeisarinnan Norjaa koskeva ehdoitus ole hyleksittävä, ja minä myönnän\nmaanalojen voittamisen Norjan puolelta olevan meille tärkeimpiä sekä\nhyödyllisimpiä kuin kaikki Suomen kalliot, Viipurikin siihen luettuna,\nniin kauan kuin Venäjällä tulee olemaan jalankaan levyinen maanala\nItämeren rannikolla sekä laivasto; silloin on vähästä arvosta, onko\nRuotsilla Suomessa joitakuita korpia enemmän tahi vähemmän. Mutta minä\ntulen kuitenkin yhä vaatimaan Savonlinnan sekä Korkeakosken meille\nluovuttamista ja tarjoamaan ruotsalainen Karjala väliksi... Niin, miten\nKatharina-keisarinna käänteleikse ja väänteleiksekin, tulen kuitenkin\npian ottamaan selon, mitä hänen kilpensä alla piilee.\n\n— Mitä avunantoon tulee, luulen hänen majesteettinsa tulevan täyttämään\nkaikki, mitä teidän majesteettinne...\n\n— Niin, sen saamme nähdä! Nyt matkustan minä kuitenkin heti Aachen'iin;\nsieltä tahdon lähteä kohtaamaan Ludvig-kuningasta ja Maria Antoinettea\nMontmédyyn, johon he aikovat mennä ja jossa saamme suullisesti sopia\nkeskenämme parhaasta tavasta heidän jälleen asettamisesta entiseen\nvaltaansa.\n\nKuninkaan kasvot loistivat toivosta sekä luottamuksesta. Hänen\narkuutensa yksivaltaisuudesta sekä kunnianhimonsa ja nuot lupaavat\ntoiveet äärettömistä rahallisista eduista olivat ne monet vaikuttimet\ntuohon intoon, jolla hän sekaantui päivän tapahtumiin ja niihin\ntuleviin seikkailuihin, joita nämät puolueriidoista levottomat ajat\nvoivat tuoda mukanansa.\n\n— Niin, minä lähden, ja sinun tulee valtiosihteeri Franc'in kera jatkaa\nkeskusteluja kreivi Stackelberg'in kanssa, — lausui kuningas, joka\nhymyillen lisäsi: — ja muistakin: _rahoja_, niin, etupäässä rahoja!\n\n— En tule jättämään huomaamatta enkä täyttämättä ainoatakaan niistä\nneuvoista, joita teidän majesteettinne suvaitsee laskea sydämelleni,\n— vastasi suosikki, joka nyt oli sulkenut erääsen kuninkaan\nkirjoituspöydässä olevaan laatikkoon nuot läpiluetut kirjeet.\n\n— Kuinka olenkin halunnut täältä päästä! Sitä ennen on minulla\njoitakuita asioita ja hommia, jotka kuitenkin ehdin tällä lyhyellä\najalla toimittaa!\n\nKustaa-kuningas nyökkäsi nyt Armfelt'ille ystävällisesti jäähyväisiksi.\nJa vuorotellen puuhaten hallitustoimissa, valtiollisissa vehkeilyissä,\nkirjallisuudessa ja huveissa pääsi hän yhä lähemmäksi lähtöpäiväänsä.\n\nTämä oli toukokuun 24 päivä. Ainoastansa muutamain ystäväinsä\nseuraamana saapui kuningas kesäkuun 14 päivänä Aacheniin.\n\nLoistava joukko vallankumouksen vihollisia ympäröi Ruotsin\nkuningasta, jota kaikkein silmät vartijoitsi, tervehtien häntä\npelastaja-enkelinänsä.\n\nHenkilöt sellaiset kuin Artois'in kreivi, markiisi Bouillé,\nparoni Breteuil, Pamiers'in piispa, rouvat d'Harcourt, Lamballe\ny.m. seurustelivat täällä kuninkaan kanssa, ja heidän haaveilunsa\nyksinvaltaisuudesta saattoi heidät kaikki mitä toivorikkaimmalla\ninnostuksella kuultelemaan Kustaa-kuninkaan neuvoja ja aikeita.\n\nMyöskin tuo jalo Ranskan kuningatar osoitti hänelle kunnioitustansa,\ntietäen pitää arvossa Kustaa-kuninkaan ritarillista intoa\nkuningaskunnan eduksi, ja lahjoitti hänelle kultamiekan, johon oli\npiirretty sanat: \"sorrettujen puolustukseksi!\"\n\nKuningas itse lausuu Oxenstjernalle eräässä kirjeessä Aachen'ista\nkesäkuun 16 päivältä 1791:\n\n \"Täällä olen kohdannut milt'ei kaikki Ranskan suuret henkilöt. Kaikki\n nämät loistavat maanpakolaiset ovat miellyttäviä seurakumppaneja.\n Heissä elää yhtä katkera viha kansalliskokousta vastaan, kuin he ovat\n kaikessakin liioittelevia, josta teillä ei voi olla käsitystäkään.\n Onpa todellakin heidän kuulemisensa ja näkemisensä sekä kummallista\n että surkeata...\"\n\nTuota kohteliaisuutta ja hienoa aistia, joka oli Kustaa-kuninkaassa\nsynnynnäistä, osoitti hän kaikille näille maanpakolaisille. Hänen\nneronsa ei koskaan väsynyt uusien suunnitelmien tekemisessä, joista\ntoinen oli usein toistansa kummallisempi, ja jota arveluttavimpia\nkuninkaan esittelemät hankkeet olivat, sitä enemmän ne viehättivät\nhänen mielikuvitelmaansa.\n\nSaatuaan lentoviestin kautta tietää ranskalaisen kuninkaallisen perheen\npaosta meni Kustaa-kuningas jalkasin heitä vastaanottamaan ja laski\nkello kädessä, millä minuutilla he tulisivat saapumaan.\n\nMutta turha oli tämä hänen odotuksensa; mitä synkimmät aavistukset\nheräsivät hänen mielessänsä, ja pian sai hän tiedon, että\nkuninkaallisten pako oli tullut ilmi, ja että he, kiinniotettuina\nVarenissa, vangittuina tuotiin takaisin Paris'iin.\n\nKustaa-kuninkaan tekemät suunnitelmat eivät enään kelvanneet, uusia\ntäytyi keksiä, ja sangen tärkeä kysymys oli myöskin: _kuka tulisi koko\ntuon Ranskaa vastaan ryntäävän, yhdistetyn sotajoukon johtajaksi?_\n\nKatharina-keisarinna oli sanonut haluavansa täksi Ruotsin kuningasta.\nTähän imartelevaan ehdotukseen, joka niin suuresti miellytti Kustaa\nIII:nen turhamielisyyttä ja kunnianhimoa tuli kuitenkin toisten suurien\nhovien ynnä ranskalaisten ruhtinoiden lausua myöntymyksensä. Tämän\njohdosta lähetti kuningas kreivi Fersen'in Vien'iin ja paroni Tauben\nCoblenz'iin, antaen näille toimeksi vaikuttaa hänen eduksensa, jonka\ntehtyä hän itse viipymättä palasi kotia.\n\nTulisiko kuningas taaskin pian lähtemään Ruotsista esiintyäksensä\nRanskassa? Tämä kysymys antoi paljo ajatuksen aihetta sekä Kustaa\nIII:lle että yleisölle.\n\nVienissä ja Coblenz'issa olivat asiat kuitenkin menestyneet\nhuononpuoleisesti; mutta Fersen sai uuden käskyn kiihoittamaan\nkuningasta tehokkaasen toimintaan, ja Venäjän puolelta riippui asia\nmiltei yksinomaan siitä, ryhtyisikö kuningas itse välittömästi näihin\nmeteleihin; mutta Katharina kieltäytyi kumminkin tänä vuonna ottamasta\nosaa minkäänmoiseen toimintaan.\n\nErilaisia tapahtumia sattui nyt joka päivä, jotka vaikuttivat, että\nBerlinissä, Vienissä ja Parisissa toivottiin vallankumouksen pysähtyvän\nLudvig-kuninkaan hyväksymällä uuden hallitusmuodon, ja yleisen\nturvallisuuden jälleen palajavan jonka johdosta pakolaisia ja vieraita\nvaltoja ahkeraan kehotettiin lakkaamaan aseilla varusteleimisesta.\n\n— Nämät ovat liian varhaita toiveita, Kaarlo-hyväni, — lausui kuningas\neräänä päivänä Södermanlannin herttualle, heidän kävellessänsä Hagan\nsyksyn kellastumassa puistossa. — Minä puolestani olen tarkoin oppinut\ntuntemaan Ranskan olosuhteita. Vallankumouksen myrskyt meuruavat siellä\nvieläkin, eivätkä tule niin pian lakkaamaankaan. Jos kuninkaan veljet\nja pakolaiset nyt palajavat isänmaansa rajojen sisäpuolelle, ovat he\nhukassa, samoinkuin jo pidän Ludvig-kuninkaan ja Maria Antoinetten\nolevan. Katharina on samaa mielipidettä kuin minäkin, ja onpa verratoin\nlyhytnäköisyys luulla järjestyksen Ranskassa ilman mitäkään palajavan.\nMinä jatkan siis rykmenttien varustamista kaikella, mitä sotaretkellä\ntarvitaan. Niin, minulla on tuhannenkin hanketta mielessäni, ja yhä\nveisaan minä vaan tuota vanhaa virttä: jos minulla vaan olisi rahoja,\nkylläksi rahoja!\n\n— Olenpa siinä tapauksessa milloin tahansa valmis laulamaan samaa\nteidän majesteettinne kanssa — keskeytti herttua hymyillen.\n\n— Niin, rahanpulasta on päästävä! Armfelt kehottaa innokkaasti\nvaltiosäätyjen koolle kutsumista ainoana pelastuksena. Olen\npaljo epäillyt, mutta olen kuitenkin nyt päättänyt kutsua säädyt\nvaltiopäiville.\n\n— Sepä on näinä aikoina liian rohkeasti tehty, ja ruhtinoiden on syytä\npeljätä saavansa nähdä yhtä surullisia kohtauksia kuin Ranskassakin, —\nvastasi herttua.\n\n— Se on tosi, — vastasi kuningas vilkkaasti; — mutta siinä tapauksessa\nolen päättänyt ennen ehkäistä kuin tulla ehkäistyksi, ja minä\ntyöskentelen paraikaa uuden hallitusehdoituksen laatimisella, jonka\nhyväksyttyä kuninkaanvaltaa ei voi valtiosäätyjen oikut kukistaa eikä\nhäväistä ja joka kuitenkin tulee, toivoakseni, sovittamaan kaikki\npuolueet, sillä se tulee perustumaan kansan lailliseen osanottoon\nhallituksessa yleisillä vaaleilla sekä kaksikamari-laitokseen.\nKuninkaan silmät loistivat nerosta sekä vilkkaudesta ja hetken kuluttua\nlausui hän: — Valtiollisesta pakosta täytyi minun saada vakuutuskirja\nhyväksytyksi, jonka jälleen aion peruuttaa, niin pian kuin olosuhteet\nsen sallivat, ja minä tulen riemulla jälleen antamaan alamaisilleni\nkaikki ne oikeudet, jotka minä heiltä olen riistänyt. Niin, kun kerta\nolen toteuttanut kaikki unelmani ja pannut toimeen kaikki mielitekoni,\nsilloin tahdon levätä, ja elämäni loppupäivät tulevat kulumaan\nonnellisina ja rauhallisina... katsos Brunnsvik'in tyyntä pintaa...\nnoin, kas noin, tulee elämäni olemaan! Ja tässä uudessa linnassani,\njonka vertaa rakennustavan kauneudessa ei ole, tahdon viettää\nvanhuuteni ja yksinäisyydessä johdattaa mieleeni nuoruuteni rakkaimpia\nmuistoja!\n\nKuninkaan kasvot olivat lempeän, haaveilevan näköiset, ja ajatuksiinsa\nvaipuneena astuskeli hän edemmäksi. Äkkiä synkistyi hänen otsansa, ja\nhän jatkoi huoaten:\n\n— Auringon lasku on ihana purppurassaan; mutta Brunnsvik'in pinta\nnäyttää ikäänkuin veriseltä. Tulevatko minun tulevaisuuden unelmani\njäämäänkin pelkiksi unelmiksi?\n\nKuninkaan tätä kysyessä muuttui herttuan kasvot hieman, samalla kun\nhän iloisesti vastasi: — Unelmia ja todellisuutta, Kustaa. Niin, mitä\nmeidän elämämme muuta onkaan kuin yhä jatkuva jono tulevaisuuden\nunelmia?\n\n\n\n\nNELJÄSKYMMENESNELJÄS LUKU.\n\n\n— Tiedätkö varmaan hänen olevan täällä?\n\n— Minä nä'in hänen puolipäivän aikaan lähtevän tänne.\n\nNäitä sanoja lausuivat kaksi naista, jotka eräänä jälkeenpuolipäivänä\nuudella vuodella 1792 kulkivat Hagaan päin. He olivat kumpikin hyvin\nkiedotut avaroihin kaapuihin ja karvapäähineihin, ja yhdestä näistä\nkurkisti eräät lukijalle tutut kasvot, jonka hienoille poskille\ntalvipakkanen oli lumonnut mitä ihanimpia ruusuja. Tämä oli rouva\nEnerot, tuo entinen Maria Holm, joka kälynsä seurassa teki tämän\nkävelyretken; hän jatkoi hymyillen: — Mutta vaikka minä nä'inkin hänen\nlähtevän kaupungista, en voi kuitenkaan mennä takaamaan, että sinä\ntulet saamaan häntä nähdä!\n\n— Minä olen koettanut sitä kumminkin kymmenen kertaa, vaan aina\nturhaan... enkä luule itselläni tänäänkään olevan onnea. Kuitenkin\ntuntuisi minusta harmittavalta palata jälleen kotia, voimatta sanoa\nnähneeni kuningasta! Niin, sinä naurat; mutta teille, täällä asuville,\non niin tavallista, että...\n\n— Ei, älä sano sitä! Minä puolestani olen kylläkin ihastunut\nkuninkaasen, ja minulla on suuret syyt... eikö minun oikeastansa tule\nkiittää häntä siitä, että Enerot'in... että meidän tulevaisuutemme on\ntullut turvatuksi?\n\n— Ja tämäkö siis on hänen mieluinen Hagansa? — kysyi rouva Enerotin\nkäly, joka tultuaan kaupunkiin maaseudulta, nyt loi uteliaita\nsilmäyksiä tuohon valkoiseen lumihuntuun, joka peitti kedot sekä\nkeinui puiston lehdittömillä oksilla ja taivaanrannalla oli ripustanut\nvalkoisia köynnöksiä alati vihantaan havumetsään. — Niin suloista\non päästä maalle! Mutta nyt alkaa jo hämärtää, ja ennenkuin ehdimme\nperille...\n\n— Tulee pimeä. Niin, kentiesi haluat palata takaisin?\n\n— Enpä suinkaan; me olemme jo tulleet niin pitkälle, että voimme hyvin\nmennä perille asti. Kaikessa tapauksessa tulee linnan näkeminen olemaan\nhauskaa, ja kuu on jo noussut. Kunhan et vaan pelkää kävellä näin\nmyöhään minun seurassani?...\n\n— Minä pelkäisin enemmän, jos joku tahtoisi tulla pitämään meille\nseuraa, — vastasi veitikkamaisesti tuo nuori rouva.\n\n— Minä tarkoitin...\n\n— Niin, kyllä minä olen käsittänyt sinua, kultaseni; mutta olemmehan\nme ilman seikkailuksitta päässeet tännekin, ja minä toivon meillä\nkotimatkallamme olevan samanlaisen onnen, kaikessa tapauksessa en\nainakaan minä pelkää.\n\n— Noh, astukaamme sitte rivakkaasti. Klaara-tädin illallinen tulee\nminulle oikein maistumaan. Tulethan sinä mukana hänen luoksensa?\n\n— Sen kylläkin teen; Enerot on luvannut tulla minua sieltä hakemaan.\n\nNäin jutellen ennättivät molemmat naishenkilöt linnan läheistöön. Kuu\noli nyt täydellisesti noussut, ja puut sekä maa kimaltelivat kauniisti.\nYhtäkkiä pysähtyi Maria, tarttuen kiivaasti kälynsä käsivarteen ja\nosoittaen erääsen alakerrassa olevaan akkunaan: — Kas, tuossa on\nkuningas! — lausui hän.\n\nHengittämättä ja äänetöinnä sekä kunnioituksen sekaisella\nhämmästyksellä ja maaseutulaisen koko uteliaisuudella katseli nyt rouva\nEnerot'in toveri kuninkaan tällä hetkellä kalpeita ja miettiväisen\nnäköisiä kasvoja.\n\n— Vaiti, minä kuulen ääniä etäältä, joku tulee tännepäin, — lausui\nMaria, ja jos me tahdomme välttää seikkailuja, on parasta vetäytyä\nsyrjään, luulen ma.\n\nMutta seisommehan me tässä varjossa...\n\n— Tule, tule! — ja pitäen kälyänsä käsivarresta, riensi Maria sisään\neräästä läheisestä, avoinna olevasta ovesta. Vetäytyen erääsen piilossa\nolevaan nurkkaan, näkivät he vähän tämän jälkeen kaksi kaapuihin\nkiedottua miestä, jotka pysähtyivät muutamaksi silmänräpäykseksi sen\nakkunan edustalle, jossa kuningas oli näyttäytynyt.\n\n— Hänen piilossa pitämisensä sen aikaa, kuin hallitusmuodon muutos\ntapahtuu, on minun mielestäni ainoa keino sen perillesaamiseksi, —\nlausui nyt eräs ääni, jonka hiljaisen kuiskauksen nuot molemmat naiset\nkuitenkin kuulivat.\n\n— Hänen poisviemisensä täältä on todellakin mahdotointa, — vastasi yhtä\nhiljaa toinen ääni, jolloin tuo ensimäinen puhuja vilkkaasti keskeytti:\n\n— Mutta minä en tahtoisi tehdä hänelle mitään pahaa tahi vahingoittaa\nhänen henk... vaiti, etkö kuullut mitään rapinaa? Rientäkäämme täältä!\n— ja nuot molemmat salaperäiset vaeltajat katosivat puiston öisiin\nvarjoihin.\n\n— Mitä ihmeen ihmisiä ne olivat, ja kestä he puhuivat? — kysyi rouva\nEnerot, puristaen peljästyneenä kälynsä käsivartta. — Niillä oli\nvarmaan jotakin pahaa mielessä... niin, olipa tyhmästi, että rohkenimme\ntulla tänne näin yksinämme.\n\n— Olithan sinä äsken niin miehuullinen! Kas niin, rohkaise nyt mielesi,\nja lähtekäämme kumpikin jälleen kotimatkalle! Tunnin kuluttua istumme\ntaas levollisina \"Kolmen Liljan\" ravintolassa!\n\nRivakkain askelin menivät he taaskin kaupunkiin päin ja ilman\nseikkailuitta pääsivät he kulkunsa perille.\n\nSäkenöivän tulennoksen ääressä laskivat he nyt rouva Elfvingin\nmakuuhuoneessa pilaa tuntemastansa säikähdyksestä, ja tuo vieraisilla\noleva nainen ilmaisi ihastustansa siitä, että hän vihdoinkin oli saanut\nnähdä kuninkaan: — vaikka vaan silmänräpäykseltä ja kuutamossa, —\nlisäsi hän.\n\n— Sinä et vaan ole koskaan tyytyväinen! — vastasi Maria hymyillen; —\nmutta miten ruokahalusi laita on?\n\n— Se on kylläkin oivallinen! Mutta mitä herkkuja te, Klaara-täti,\nolette pöydälle asettaneetkaan?\n\n— Vähä kutakin. Täällä on tänään ollut suuret päivälliset, muutamilla\nupseereilla on ollut pienempi sali, ja kaikki pienet huoneet ovat\nolleet täpöisen täynänsä. Niin, Jumala paratkoon, kyllä täällä väkeä\non, ja ihmisparalla on myöskin touhua sen mukaan. Valvomista myöhään\nyöhön ja loppumatointa puuhaa, — vastasi rouva Elfving, joka tällöin\noli \"Kolmen Liljan\" ravintolan hyvin voiva emäntä ja joka nyt aikoi\nomaisiensa seurassa viettää hauskaa iltahetkeä.\n\n— Niin tämä juokseminen rasittaa ihmisen elinvoimia!\n\nNuot kumpaisetkin nuoret naiset nauroivat.\n\n— Ja kuitenkin olette, täti, lihava kuin... kuin...\n\n— Noh, antakaatte kuulua!\n\n— Kuin pieni porsas...\n\n— Oh, älkäätte imarrelko! — pyysi rouva Elfving ja läimäsi Marian\nkälyä käsivarteen pyyhinliinalla, jolla hän hiveli muutamain\npääronanmuotoisten lasien jalkaa, ja tuo arvoisa emäntä jatkoi: —\nSaihan sitä ennen hiukka lepoa, kun sinä, Maria, olit naimatoinna;\ntosin tulit sinä tänne ompelemaan, mutta sinä olit yhtä paljo\nkellarissa ja aitassa kuin ompeluksesi ääressäkin, ja minä sain\nkuitenkin väliin hengähtää.\n\n— Tänä iltana pääsette, täti, juoksentelemasta. Sallikaa minun pitää\nhuolta kaikesta, eihän nyt olekaan varsin paljo puuhaa, ja ruoan\njakaminenhan toimitetaan keittiössä. Kas niin tehkää hyvin ja istukaa!\nMinä kyllä tiedän täällä vallitsevan järjestyksen...\n\n— Mutta olithan äsken niin kaukana kävelemässä...\n\n— Olisipa häpeää, jos minun ijälläni tuntisin itseni väsyneeksi!\n\nTätä lausuessansa pyörähti Maria keittiöön, ja hetken poissa oltuansa\ntuli hän pyytämään kellarin avainta, sillä muutamat herrat olivat\npyytäneet pullollisen Bordeaux-viiniä.\n\n— Ei sinun, lapsi-hyväni, tarvitse mennä kellariin; päivällisen jälkeen\nasetin tänään muutamia pulloja sellaista viiniä salin loukkoon...\n\nHiukka nyökäyttäen päätänsä katosi Maria ja rientäen saliin avasi hän\ntuohon mainittuun loukkoon johtavan tapettioven, joka loukko aikanansa\noli ollut pienten huoneiden välillä oleva läpikäytävä ja joka nyt\nainoastansa ohuella lautaseinällä oli niistä eroitettu.\n\n— Vaiti, eikö joku ovi narissut? — kuuli Maria jonkun lausuvan\npuoliääneensä, johon kysymykseen toinen nauraen vastasi:\n\n— Sinäpä kuulet tänään pelkkää rapinaa, napsauksia ja narinaa!\n\n— Niin, voit olla oikeassa, mutta, sacre Dieu, parasta on olla\nvarovainen!\n\n— On, on, veliseni! Ei täällä ulkopuolella ei ole ketään, katsohan\nitsekin!... Noh, sinä luulet siis kaikkien puolueiden tulevan\ntyytyväisiksi?\n\n— Meidän joukossamme ei ole ketään, joka ei ilolla käyttäisi\ntilaisuutta saadaksensa tehdyn tekemättömäksi. En käsitä, miksi ei\nhänen Aachenissa ollessaan käytetty hänen poissaoloansa vallankumouksen\ntoimeenpanemiseksi. Olihan uusi hallitusmuoto jo valmiiksi suunniteltu;\nmutta he ovat epäröiviä, kun heidän tulisi toimia...\n\n— Niin, parannusta ei ole toivomistakaan, ennenkuin hänestä pääsemme.\n\n— Vaiti, älä puhu niin kovaa!\n\n— Saammehan puhua asiasta, tarvitsematta siltä peljätä...\n\n— Pyydän sinua vielä kerran, älä puhu niin kovaa, se voisi maksaa\nmeidän...\n\n— Jopa!\n\n— Ja kuka tulisi sitte ottamaan toimeksensa...?\n\n— Sinä olot oikeassa! Minä _tahdon_ ja _tulen_ sen tekemään! Sota,\nvakuuskirja, raskaat verot, ulkomaanmatkat, tuhlaaminen, ylellisyys,\ntuhansien kansalaisten veri, joka on vuodatettu hänen mielioikkunsa\ntyydyttämiseksi! Luulisinpa siinä olevan syntiluettelon, joka\nansaitsee...\n\n— Ei niin kiivaasti, Juha Jaakko, sitä pyydän! Mutta enpä käsitä, miksi\nei meidän pieni kolmiapilaamme tulekaan koolle tänä iltana, vaikka\nhänkin niin varmaan lupasi tulla...\n\n— Kolmiapilaamme? Ei, sano neliapilaamme — onnen lehtemme — siksi\nitseämme nimittäkäämme. Niin, nyt ei hän enään tule, kello on puoli\nyhdeksän; mutta kentiesi hän peräytyykin.\n\n— Sitä hän ei tee, siinä tapauksessa hänet hyvin tunnen jo entisistä\najoista... lapsuudesta asti; minä takaan hänen puolestansa!\n\n— Tänä iltanahan meidän pitää määrätä tilaisuus...\n\n—Sellainen kyllä ilmestyy.\n\n— Naamiaisissa, mitä siitä sanot? Tahi kentiesi Geflessä? Niin, tästä\nlähtein tulen minä seuraamaan _sitä miestä_ ikäänkuin hänen varjonsa.\nMutta vaiti, kentiesi Aadolf Ludvig tulee, sillä nyt minäkin varmaan\nkuulin jotakin rapinaa.\n\n— Niin, katsokaamme!\n\nMaria, joka noita ensimäisiä lauseita puhuttaessa oli seisonut hiljaa\nja liikkumatta sekä hengittämättä kuullellut tätä salaperäistä\nkeskustelua, lähti nyt hiljaa liikkeelle ja riensi pois tuon ohuen\nlautaseinän vierestä. Mennen huomaamatta salista, tuli hän vähän\njälkeenpäin rouva Elfving'in makuuhuoneesen. Hämmästyksellä huomattiin\nhänen kalpeutensa ja hänen vastaansa huudettiin:\n\n— Mitä, Jumalan nimessä, on tapahtunut? Istu tähän, vapisethan sinä\nkuin haavan lehti! Oletko sairas? Oletko juossut itsesi lämpöiseksi ja\nsitte vilustunut? Kas niin, juo tilkkanen viiniä!\n\n— Ei se ole mitään, ei laisinkaan mitään,— vastasi tuo nuori rouva,\nniin pian kuin hänelle annettiin tilaisuutta puhua, — minä vaan hiukka\npeljästyin...\n\n— Vaiti, vaiti, ei sanaakaan! — lausui rouva Elfving, pannen lihavan\nkätensä Marian huulille, — minä ymmärrän, mutta sellaisesta ei pidä\nkoskaan puhua, sillä se vaikuttaa aina pahaa. Niin, kyllä minä tiedän,\nett'ei tuolla salissa kaikki ole oikein, se on vanha, tuttu asia, mutta\nkukapa sitä nyt tuli ajatelleeksikaan... minä tarkoitin vaan hyvää\nsäästäessäni sinua tarvitsemasta mennä pakkasessa kellariin... näitkö\nsinä päättömän miehen tahi valkoisiin puetun naisen? Tahi kentiesi\nharmaisiin puetun ukon punaisella...?\n\n— En, en, vastasi hymyillen Maria, — en en mitään sellaista,\ntäti-hyväni!\n\n— Niin, älä vaan puhu siitä, vaan ole vaiti kaikin mokomin, lapseni!\nSiitä puhuminen voi kolmen päivän sisään tuottaa sinulle kuoleman!\nHuu, minua oikein karmii! En kuolemaksenikaan uskalla mennä tuonne\nylös. Gertrud ottakoon avaimen ja menköön kellariin... kai herrat\nihmettelevät, miksi heille ei vielä ole tuotu viiniä... hyvänen aika,\nmikä tapahtuma! Ei koskaan ole meidän vieraillemme näin sattunut, ja\nmitähän he ajattelevatkaan...? Kas niin, nyt he jo ovat menneet pois,\nsenpä todella voin aavistaakin! Meidän ravintolamme joutuu pahaan\nhuutoon huonosta kohtelemisesta, ja mieheni tulee kai raivoiseksi!\nNiin, älä ole pahoillasi, Maria, ethän sinä voi mitään siihen... ei\nmaksa vaivaa tulla liioin pahoillensa, jos pari vierasta meneekin\npois, ja sen tulen kylläkin sanomaan miehelleni, jos hän siitä ärisee.\nJuokaamme itse viinimme, ja sen me kyllä ansaitsemmekin.\n\n— Melkein tällä tavoin jutellen jatkoi rouva Elfving käymistänsä\nkeittiön ja huoneiden välillä, samalla kuin Maria hiukan toivutteli\nitseänsä.\n\nNiin, mitä kaikkea hän olikaan saanut kuulla tänä iltana! Olihan\nselvää, että puhe tarkoitti kuningasta! Mutta mitä voisi hän tehdä\nnäiden kuultujen sanojen johdosta? Eikö ne ilmaisseet jotakin\nkapinanyritystä? Ja keitä nämät vaaralliset vieraat olivat? Maria\nkoetti saada tästä selkoa: — hienoja herroja, aatelismiehiä — oli\nkaikki, mitä hän sai tietää.\n\nMietiskellen ajatuksissansa kaikkea tätä, ryhtyi hän vähitellen\npakinoimiseen. Tuo pieni seura, johon nyt oli tullut lisäksi hänen\nmiehensä, ravintolan isäntä Elfving, oli iloisena istuutunut\nkatettuun pöytään, ja \"Kolmen Liljan\" arvoisa emäntä nautti useampia\nsaksanhirvi-paistin viipaleita sekä voikakkuja syltin kera, vakuuttaen\ntykkänään menettäneensä ruokahalunsa sekä että huoneissa, joissa\nkummitteli, oli oikein hirveä asua.\n\n\n\n\nNELJÄSKYMMENESVIIDES LUKU.\n\n\n— Toivon teidän tulleenne sanomaan minulle yhä olevanne onnellinen,\n— lausui neiti Rudenschöld, joka mitä ystävällisemmällä tavalla oli\ntervehtinyt rouva Enerot'ia ja nyt oli istautunut hänen vierellensä\neräälle korkeaselkäiselle tuolille.\n\n— Niin todellakin olen, mutta...\n\n— Onko siinä kuitenkin joku \"mutta?\"\n\n— Ei onnellisuudessani, ei! Ah, minä olen tullut puhumaan teidän\nkanssanne, armollinen neiti, kertomaan teille...\n\n— Puhukaa vaan, sitä pyydän, älkäätkä yhtään epäröikö! Jos voin\njollakin neuvolla tahi avullani teitä hyödyttää, teen sen mielelläni.\n\n— Ah, teidän hyvyytenne, armollinen neiti, minä hyvin tiedän! Ei, en\nole tullut käyttämään sitä hyödykseni; mutta minä kuulin eilen jotakin,\njoka... niin en ole voinut nukkua vähääkään viime yönä ja, ja...\n\n— Ja nyt olette tulleet ilmoittamaan minulle, miksi ette ole nukkuneet,\n— keskeytti Magdalena hymyillen.\n\n— Levottomuuteni syynä on eräs seikka, jonka olen saanut kuulla, ja\nteille, armollinen neiti, toivon siitä olevan hyötyä, jos voitte\nvaroittaa kuningasta...\n\n— Kuningasta?\n\n— Sattumalta sain eilen kuulla eräitä viittauksia... osan eräästä\nkeskustelusta. Minua hävettää tunnustaa kuuleskelleeni; mutta sen\ntein, en voinut muuta! Pari aatelismiestä puhuivat hallitusmuodon\nmuutoksesta, jonkun poisviemisestä sill'aikaa, kun tämä pantaisiin\ntoimeen, ja ett'ei parannusta olisi toivomistakaan, ennenkuin tämä\njoku saataisi pois tieltä ja jota toinen heistä lupasi ikäänkuin varjo\nseurata kaikkiaalle, Gefleen, näytelmiin, naamiaisiin, kunnes... enkä\ntiedä mitä kaikkia! Vaikkeivät he maininneet mitään nimeä, ymmärsin\nkuitenkin hyvin heidän tarkoittaneen kuningasta, jota kentiesi uhkaa\njoku vaara, jonka ehkä voisi estää, jos hän ajoissa saisi siitä tiedon\nsekä voisi olla varoillansa... ja minä arvelin teidän, armollinen\nneiti...\n\n— Nämäthän ovat kauheita asioita, rouva Enerot-hyväni; mutta kuka näitä\npuhui?\n\n— En tiedä, minä koetin turhaan saada siitä selkoa; ei kukaan heitä\ntuntenut tahi ollut ottanut heistä huomiota... se tapahtui yleisessä\nravintolassa, jossa väkeä alituisesti tulvaa ulos ja sisään... itse\nolin lähimäisessä huoneessa enkä nähnyt ketään.\n\n— Kentiesi olisi parasta, että ilmoittaisitte asian laamanni\nLiljensparrelle, — lausui Magdalena miettien.\n\n— Mutta siitä syntyisi tutkinto, kentiesi oikeudenkäyntikin! keskeytti\nrouva Enerot vilkkaasti.\n\n— Mitä hirmuista sitte oikeudenkäynnissä olisi? — kysyi neiti\nRudenschöld, hymyillen Marian hämmästykselle.\n\n— Ah, armollinen neiti, en ole tottunut mihinkään sellaiseen, en voi\nsitä tehdä; mutta minä... ei, ei!\n\n— Mutta entä jos poliisimestari olisi ainoa joka voisi ottaa selkoa?...\n\n— Minun luullakseni olisi kaikki nuuskiminen turhaa... oma\nsäikähdykseni ja hämmästykseni teki minut mahdottomaksi heti rupeamaan\npanemaan toimeen niitä tutkistelemuksia, joita selvästi huomaan, että\nolisi pitänyt tapahtua. Kaikki, mitä sain selville, oli, että heitä\nluultiin aatelismiehiksi.\n\n— Kuninkaan varoittaminen, kun ei ole mitään näytöstä, olisi, kuten\npelkään, hänen saattamistansa levottomaksi, voimatta häntä hyödyttää...\nälkäätte näyttäkö niin alakuloiselta, minä tahdon... minä lupaan antaa\ntästä tiedon eräälle henkilölle, joka on Kustaa-kuninkaan likimmäisiä\nja joka kentiesi voisi suojella...\n\n— Niin, niin, juuri sitä minäkin tarkoitin... joku vaara uhkaa\nvarmaankin kuningasta... ja koska en tiedä, mikä se on, näyttänee se\nkentiesi suuremmalta ja hirveämmältä, kuin se todella onkaan. Minulla\non liian löyhät perusteet rohjetakseni ruveta kenenkään ilmiantajaksi,\nvoisihan syyttömiä henkilöjä tulla kiedotuksi asiaan sekä epäluulon\nalaiseksi, ja siten saisin aikaan enemmän pahaa kuin hyvää. Niin,\nuskokaa minua, mielelläni heittäytyisin minkälaisiin rettelöihin\nhyvänsä, jos ne vaan kohtaisivat ainoastansa minua, ja jos siten saisin\nestetyksi...\n\n— Niin, minä uskon teitä, keskeytti vilkkaasti Magdalena, ja te olette\nkentiesi oikeassa. Kuitenkin voin luvata teille, tulevani kertomaan\nmeidän puheemme eräälle henkilölle, jonka varmaan tiedän mielellänsä\ntahtovan uhrata henkensäkin kuninkaan suojelemiseksi.\n\n— Kiitoksia, kiitoksia! Minä menen täältä levollisempana, kuin tänne\ntulin! Ah, minä olen ollut niin levotoin! Mutta minä tiesin myöskin,\nettä jos jotakin olisi tehtävissä, voisitte te, armollinen neiti,\nparhain...\n\n— Teillä onkin minusta suuria luuloja; mutta tosiaankin, ettekö te\nkuulleet mainittavan yhtään nimeä?\n\n— Sitä, joka oli kiivain ja rohkein, nimitettiin Jaakopiksi tahi\nJuhaksi tahi kumpaisellakin nimellä, en muista niin tarkoin!\n\n— Noh, niin, suurta tolkkua ei siitä juuri lähde! Niin, rouva Enerot,\nteidän kauttanne olen todellakin saanut pääni ymmälle! Mutta jos te\ntiedustelisitte enemmän, niin — Magdalena hymyili, — niin tunnustan\nitsessäni olevan tarpeeksi naisellista uteliaisuutta tämän asian\njohdosta sekä sen verran innostusta kuninkaan varalta, ett'ei minulla\nolisi mitään ilmestymistäni vastaan hänen edessänsä pelastavana\nenkelinä.\n\nMagdalena oli nyt yksinänsä. Samalla kun hän hymyillen oli lausunut\nnoita viimeisiä sanojansa, oli hänen silmäyksensä lentänyt\nkaminiin, jonka edustalla eräs mustasta saksantammesta tehty,\nsimpsukankuori-koristeilla varustettu seinäkello sijaitsi. Hänen\nsilmäyksissänsä näkyi jonkinmoinen levottomuus, joka kuitenkin pian\nvaihtui hymyilyksi, sillä ovi aukeni samassa silmänräpäyksessä ja,\nojentaen molemmat kätensä sisäänastuvalle paroni Armfelt'ille, lausui\nhän:\n\n— Sinua varrotessani muuttuvat minuutit pitkiksi ijankaikkisuuksiksi.\n\n— Sinä lemmit minua yhä yhtä paljon?\n\n— Aina, aina! Istu nyt tähän viereeni... kuinka tyytyväiseltä ja\nonnelliselta sinä näytät!\n\n— Sepä minä olenkin!\n\n— Armas ystäväni, minulla olisi yksi asia sinulta pyydettävänä!\n\n— Mielelläni kuultelen pyyntöjäsi!\n\n— Kentiesi et kuitenkaan niin helposti voi?...\n\n— Ole huoleti siinä tapauksessa, Malla; minä sanon vaan; jos kuningas\nvoi täyttää, mitä pyydät, voin minäkin... mitä minä tahdon, tahtoo\nhänkin!\n\n— Eikö sinun ennemmin tulisi sanoa: mitä hän tahtoo, tahdot sinäkin?\n\n— Miten sinun purppurahuulesi hymyillekin, en kuitenkaan peruuta\nsanojani.\n\n— Noh, sinä kaikkivaltias, minä pyydän sinua siis suojelemaan\npuoliskoasi!\n\n— Suojelemaan?... Tätä en käsitä!\n\n— Tuntomatoin vaara uhkaa häntä? Mikä se on, tahi miten se saataisiin\nestetyksi, en tiedä; mutta ah, ystäväiseni, pidä tarkoin silmällä,\nketkä kuningasta lähestyvät, ja jos huomaat jotakin pienintäkin\nepäiltävää, niin... niin, kapinaliitto on olemassa, jossa puhutaan\nvallankumoukesta sekä ett'ei parannusta ole toivomistakaan, ennenkuin\nkuningas saadaan pois, ja sinä... naurat!\n\n— Kuninkaat pois ja kansa hallitukseen! Tämähän on tavallista puhetta,\nranskalaista lausetapaa, jonka luullaan heläjävän kauniilta... ei\nmitään muuta! Niin, puhukoot he vaan, kuningas voi pitää heitä kaikkia\naisoissa, eikä kukaan rohkene ryhtyä häneen eikä hänen valtaansa!\n\n— Mutta kansa on tyytymätöin...\n\n— Se huuhkajanhuuto on liian vanhentunutta ketään peloittamaan.\n\n— Minä tunnen mieleni kummallisesti ahdistetuksi... he ovat luvanneet\nseurata kuningasta ikäänkuin hänen varjonsa, naamiaisissa, näytelmissä,\nkaikkiaalla... kunnes... mitä? Niin, en tiedä, mutta jotakin kauheata\ntulee kentiesi tapahtumaan. Ah, suojele häntä, jos voit, seuraa häntä\nlakkaamatta!\n\nEdellisen lupaan tehdä, vaan en tuota toista! Hänen _puoliskonansa_,\nolkoon menneeksi; mutta ei koskaan hänen _varjonansa_!\n\n\n\n\nNELJÄSKYMMENESKUUDES LUKU.\n\n\nNuot vähän aikaa kestävät valtiopäivät Geflessä olivat päätetyt, ja\nniitä oli pidetty kaikessa hiljaisuudessa. Tyytymätöin puolue, joka\nei mitään enemmän toivonutkaan, kuin kuninkaan sekaantumista Ranskan\nasioihin, jotta he voisivat häiritsemättömämmin toteuttaa aikeitansa,\nolivat tämän johdosta olevinaan myöten antavia ja kuninkaan tarkoitus\nvaltiopäiväin kokoonkutsumisella tuli jokseenkin saavutetuksi.\n\n— Nämät ovat minun hallitusaikanani olleet rauhallisimmat valtiopäivät,\n— lausui kuningas eräänä päivänä Tukholmiin palattuansa, ja minä, joka\nodotin...\n\n— Teidän majesteettinne toimeenpanemat valmistukset vastasi paroni\nArmfelt hymyillen,— olivat sellaiset, että vihollinen hyökkäyskin olisi\npysähtynyt puoliväliin.\n\n— Ja ne vaikuttivat näihin paatuneihin valtiosäätyihin, jotka... ei,\ntässä täytyy luoda toisellainen edustamistapa, ja, foi de gentilhomme,\njälkimaailma tulee minua siitä kiittämään!\n\n— Mutta mitä luulet Katharina-keisarinnasta. Minä joka olin liian\nsokea luottamaan hänen rehellisyytensä ja joka luulin hänen olevan\nyhtä halukkaan kuin minäkin järjestämään Ranskan asioita!... ja nyt,\nkun toimeen olisi ryhtyminen, eihän ole tietävinänsäkään rahoista\neikä sotajoukoista, ja kysyessäni, mitä hän oikeastansa aikoo, pyytää\nhän vuorostansa saada tietää minun aikomuksiani Puolan suhteen...\n— Kuningas hymyili jatkeessansa: — Hän tahtoo antaa minulle vapaan\nmenetysvallan Norjassa, jos minä tahtoisin tehdä hänelle samaa, mitä\nPuolaan tulee. Puolalaisten avulla ja tehden hyökkäyksen Puolasta sekä\nSuomesta, tekisin pian lopun Venäjän mahtavuudesta. Niin voisinpa\ntoteuttaa jo vuosikausia haaveksimani unelman!... Stanislaus (51)\nneuvottelee nyt minun kanssani valtikastaan luopumisesta vuotuista,\n80,000 tukaatin suuruista, eläkerahaa vastaan sekä vaatii itsellensä\nylimaaherran virkataloa talviasunnoksensa ja Ulriksdal'in suvi\nlinnaksensa. Katherina pelkää kaikkea tätä ja pelkää minuakin! Mutta\ntästä en ole vielä mitään päättänyt!\n\n— Ranskan onnettomuudet ovat keisarinnalle olleet ainoastansa\ntervetulleina välikappaleina haitallisten naapurein karkoittamiseksi,\nvoidakseen sitä paremmassa rauhassa panna toimeen aikeitansa, jotka jo\nkauan ovat olleet hänen mielessänsä. Tämä on sangen selvää, — vastasi\nArmfelt, — ja hän paljastaa nyt oikeat ajatuksensa.\n\n— Minulle ei ole päättäminen ollut koskaan niin vaikeaa kuin nyt,\nPuola, Ranska, Norja? Minkä näistä? Niin, Norjan... tuon suuren\nOxenstjernan, Kaarlo X Kustaan ja Kaarlo kahdennentoista — kaikkein\nsilmät paloivat aina tähän maahan. Se todella sietääkin miettimistä!\nNiin, ystäväiseni, enpä ole koskaan ajatellut tärkeämpätä asiaa! Nyt\nalankin nähdä yhä selvemmin, ja tuntuu ikäänkuin olisi suomukset\npudonneet silmistäni! Hyödyllisen eroittaminen hyödyttömästä ei ole\nhelppoa; mutta luulenpa vähitellen tämän oppineeni, — kallis oppi,\njoka on ollut maksamaisillansa minulle alamaisteni rakkauden! Mutta,\njos Jumala suo, tulen voittamaan sen takasin! Niin, maani tulee\nsaamaan hyötyä minun kokemuksistani, ja minä tulen jälleen sovittamaan\nentisyyden sekä voittamaan takaisin sen, mikä ei mahda vielä ijäksi\nolla menetettyä.\n\nJa tuo nerokas sekä ritarillinen kuningas hymyili iloisilla toiveilla,\njatkaessansa:\n\n— Tänään on Maaliskuun 16 päivä; kahden päivän kuluttua saat kuulla\nminun päätökseni, sillä niin pitkän ajan tarvitsen ajatuksieni ja\nuusien aikeideni järjestämiseen; mutta sinä tulet olemaan ensimäinen\nsaamaan niistä tietoa. Vaan nyt tahdon mennä ulkoilmaan... Hagan\nrannoille. Mitähän sanot ajoretkestä? Näen kuitenkin sinusta, ett'et\nole halukas... kyllä ymmärrän — kentiesi tahdot tavata erästä...? Sano\nterveisiä sille nuorelle kaunottarelle!\n\nJa hymyillen erosivat kuningas sekä hänen suosikkinsa toisistaan.\n\nSamaan aikaan riensi rouva Enerot etehisen läpi, joka johti neiti\nRudenschöldin huoneesen, mutta turhaan kolkutti hän sen ovelle. Tuo\nkaunis hovineiti ei ollut kotona, vaan hän oli lähtenyt ulos, eikä\ntiedetty mihin, ja häntä varrottiin tulevaksi kotia vasta iltasella.\n\n— Minä tulen silloin takaisin, ja jos hän ei olisi vielä palannut,\nkotia tulen häntä vartoamaan, mutta jos hän palajaisi ennen minun\ntuloani, niin pyytäkää häntä olemaan kotona. Minulla on hänelle\npuhumista jotakin sellaista, joka ei siedä viivytystä. Ah, älkää\nJumalan nimessä unohtako lausua hänelle juuri näitä sanoja! — pyysi\ntuo pieni rouva, jolloin jalosukuisen neidin kamarineitsyt korskeasti\nhymyili ja alavaisesti lupasi täyttää tämän pyynnön, joka ei juuri\nollut sommiteltu siihen tapaan, jolla hän oli tottunut saamaan\nasioita toimitettavaksi hallitsijattarellensa. Mutta rouva Enerot\nei tänäpäivänä juuri paljon ajatellut, mikä oli soveliasta, mikä\nei, ja rientäessänsä kotiaan päin, oli jonkinlainen arkuus niissä\nsilmäyksissä, joita hän loi ympärillensä. Kotiaskareissaan vajosi\nhän usein ajatuksiinsa, joista hän yhtäkkiä säpsähti toimeensa.\nLevottomuus, jota hän tähän asti ei koskaan ollut tuntenut, oli\nvallannut hänet, ja ilmaistuaan miehellensä sen syyt, vakuutti hän\ntälle, ett'ei hän tulisi saamaan lepoa, ennenkuin oli saanut puhua\nasiasta neiti Rudenschöldin kanssa, ja että nyt oli hämärä, jonkatähden\nhänen oli meneminen tämän luokse.\n\n— Kaiketi ei maksa vaivaa vastustella niin päättävästi lausuttuja\nsanoja, — virkkoi hänen miehensä leikillisellä hymyilyllä.\n\n— Ja sinäkin voit nauraa nyt! Ah ystäväiseni!\n\n— Sinä olet lapsellinen hupakko, enkä todellakaan käsitä, miten sinä\nmoniaista katkonaisista lauselmista... sinä, joka muutoin tavallisesti\nolet niin tyyni ja...\n\n— Enpä käsitä sitä itsekään! Mutta minä vakuutan, ett'en eläessäni\nsaisi enään rauhaa, jos en saisi yrittää...\n\n— Niin, mene, mene lapsikultani!\n\nSellaisella innolla ikäänkuin olisi hän siten voinut jouduttaa neiti\nRudenschöldin kohtaamista, kiirehti hän askeleitansa, mutta nyt sai hän\nsamallaisen vastauksen kuin edelläpuolenpäivänäkin: neiti Rudenschöld\nei ollut kotona, mutta kentiesi sopisi rouva Enerotin nyt odottaa häntä.\n\nRouva Enerotin levottomuus muuttui täydelliseksi ahdistukseksi, kun\nhetki toisensa perään kului tässä tuskallisessa odotuksessa; kotiansa\nei hän voinut mennä ja viipyminen voisi kentiesi synnyttää pelkoa hänen\nkotonansa. Hänen silmänsä etsivät usein seinäkellon viisareja, jotka\nnyt osoittivat viittä minuuttia yli yhdentoista. Epätoivon eljeellä\npani hän kätensä ristiin. Äkkiä lensi ilon vivahdus hänen kasvoillensa.\nJumala oli siis vihdoinkin kuullut hänen rukouksensa. Niin, se oli\nneiti Rudenschöld, ku tuli, se oli hänen keveä astuntansa, hänen ihanat\nkasvonsa, jotka nyt hiukka hämmästyksen sekaisella säälillä katselivat\ntuota levotointa, pientä rouvaa, joka oli tarttunut hänen kumpaankin\nkäteensä, kuiskaen hiljaa:\n\n— Nyt on teidän vuoronne ruveta pelastavaksi enkeliksi! Suokoon Jumala,\nett'ei se vaan olisi liian myöhäistä!\n\n— Mitä te rouva-hyväni, tarkoitatte? Te todellakin minua peljästytätte!\nMitä onkaan tapahtunut? — kysyi neiti Rudenschöld, viitaten\nkamarineitsyttänsä poistumaan.\n\n— Tänään edelläpuolenpäivänä olin eräässä kauppapuodissa tekemässä\njoitakuita ostoksia ja kuljin pitkin katua eteenpäin, jolloin joku\naivan minun takanani lausui: — Tuleeko hän varmaan naamiaisiin? —\nTulee, ole huoletta, siellä syntyy väentungosta. Mutta palatkaamme\ntakasin, — lausui eräs toinen. Minä seisoin liikkumattomana, ja heidän\näänessänsä oli jotakin, joka muistutti minua tuosta puhelemisesta\nUudenvuodenpäivänä, jonka te, armollinen neiti, kentiesi...\n\n— Niin, minä muistan!\n\n— Luuletteko, armollinen neiti, kuninkaan ensi yönä menevän naamiaisiin?\n\n— Niin olen kumminkin kuullut.\n\n— Jumala, oi Jumala häntä varjelkoon!\n\n- Neiti Rudenschöld tunsi tuon nuoren vaimon ahdistuksen tarttuvan\nitseensäkin, tämän jatkaessa:\n\n— Olen tänään miettinyt tuhansiakin keinoja, voidakseni varoittaa\nkuningasta. Ainoa varma toivoni olette te, armollinen neiti!\n\n— Ja minä, ku palasin kotia niin myöhään! Mutta emmeköhän ole pari\nhupakkoa, me molemmat? — lausui neiti Rudenschöld heleällä naurulla.\n— Pari henkilöä ovat kadulla jutelleet naamiaisista, jutelleet\nluultavasti jonkun tapaamisesta... kukapa tänään muusta on puhunutkaan!\n\n— Ei, ei, joku tunne sanoo minulle, että joitakin hankkeita on\ntekeillä, ja että ne tarkoittavat kuningasta. Hyvä Jumala, minuutit\nrientävät! Nyt, nyt on kaikki liian myöhäistä!\n\n— Tulkaatte, rientäkäämme naamiaisiin! Minulla on vaatteita, jotka\nvoivat sopia teille!... mutta se käy liian vitkallisesti, dominopuku\non parempi; minä myöskin otan ylleni sellaisen, vaikka se kentiesi\nei täydellisesti sovellu minulle enkelinä. Kas niin, joutukaatte!\nMinun kamarineitsyni saa meitä seurata. Niin, minä tunnen taas samaa\nlevottomuutta kuin tekin, se on yhtä käsittämätöntä, kuin se perustuu\njärjettömiin syihinkin. Pian, pian! Niin, nähdessäni kuninkaan, tulen\nheti viemään hänet mukaani naamiaisista — lisäsi neiti Rudenschöld,\nyrittäen laskea leikkiä, — minä tunnen hänet tuhansienkin joukosta.\n\nMuutama minuutti tämän jälkeen olivat he kaikki kadulla.\n\nTultuansa operahuoneesen, löi kello neljännestä vaille kaksitoista.\nMuutama silmänräpäys tämän jälkeen olivat he peräsalissa, joka oli\nkoristettu Armidan linnan sivuseinämillä. Ankara kuumuus, huikaiseva\nvalo, naamioitten ja kirjavien värien vilinä, riehakka, vallatoin ilo\nja hurmaava soitto — sellaisen vaikutuksen tunsivat nuot molemmat\nnaiset, kun he, kantapäihin ulottuvassa dominopuvussansa pitelivät\nkiini toisiltansa.\n\n— Kuinka lapsellisia me olemmekin olleet, kuiskasi neiti Rudenschöld,\n— olenpa oikein tyytyväinen, että tulin tänne. Niin, minun tarvitsee\ntodellakin rauhoittuakseni nähdä tätä hurmaavaa iloa.\n\n— Minäpä sitä en ole, en, en! Täyttäkää lupauksenne, neiti Rudenschöld,\nja jos näette kuninkaan, koettakaatte saada häntä silmänräpäyksessä\nlähtemään...\n\n— Lapsellisuutta!\n\n— Te olette luvanneet, luvanneet!\n\n— Niin, minä täytän kaiketi lupaukseni. Näettekö tuolla ylärivillä,\nkuninkaan loosissa...\n\n— Jumalan kiitos!... Kuningas!\n\n— Terveenä ja paroni Essen'in seurassa!\n\n— Vielä on aikaa, älkäämme viivytelkö!\n\nTässä silmänräpäyksessä suljettiin kullatut ristikot kuninkaan loosissa.\n\n— Niin, missä me nyt hänet tapaamme? Varmaankin tulee hän tänne ales...\nälkäätte tuolla lailla vapisko, te saatte minut levottomaksi! Kas,\ntuolla, luulen ma... ei, se ei ole hän! Kävelkäämme kerran ympäri\nsalia! Ei, pysähtykää silmänräpäykseksi! Näettekö tuota rotevaa\nsulttaania, jonka käsivarressa tuo sievä paimentyttö sipsuttaa; tuolla\nedempänä luulin näkeväni vilahduksen... tulkaa, rientäkäämme! Tässä\non pieni avonainen paikka... kuulkaapa sitä melua! On ikäänkuin koski\nkuohuisi, ja minä tuskin kuulen omaa puhettani. Näettekö tuota mustassa\ndominossa ja punaisilla saappaan koroilla? Se on hän, minä en erehdy!\n\n— Ah, joutukaa, joutukaa!\n\n— Se on helppo sanoa, mutta ne kymmenen askelta, jotka meidät hänestä\neroittavat, eivät ole niin helpot ottaa. Jumala, mikä tungos!... Hyvät,\nmustaan dominoon puetut herrat, te liikutte liian tylysti. Huomatkaa\nhiukka kahta naistakin! Niin, äsken olin iloissani tänne tulemisestani,\nmutta nyt sitä kadun; kauhean raskasta on tulla tukahdutetuksi!\n\nTällä tavoin, puoleksi laskien leikkiä, puoleksi puhuen lyhyvillä\nväliajoilla, pääsi neiti Rudenschöld yhä lähemmäksi tuota mustaa\ndominoa, jonka punaiset saappaankorot väliin vilahtelivat tuon\nmeluavan, nauravan, ja tanssista sekä viinistä hurmautuneen väkijoukon\nsatunnaisesti liikkuessa, joka kirjavassa kimalluksessa tungeskeli\nlaattialla.\n\nNeiti Rudenschöld ojensi kätensä, tarttuakseen domino-miehen\nkäsivarteen, kun hänet äkkiä työnnettiin takasin, ja samassa\nsilmänräpäyksessä paukahti kumea laukaus aivan hänen lähellänsä.\n\n— Ai, minä olen haavoitettu, ottakaa hänet kiinni! — kuului nyt eräs\nhuuto.\n\n— Se oli kuninkaan... kuninkaan ääni, Jumala, te olitte sittekin\noikeassa! — lausui neiti Rudenschöld, joka milt'ei tainnoksissa nojausi\nseuraajattariinsa.\n\n— Tuli on valloillaan! Katto putoaa sisääni Pelastakaa itsenne!\n\nNämät huudot kuuluivat toistensa perään, ne tulivat yhä raivoisimmiksi,\nja niihin sekaantui kimakoita parahduksia. Hämmennys ja sekamelska\neneni jokaisessa silmänräpäyksessä, ja tungos oli hirveä, — tuo\nhämmästynyt väkijoukko, joka oli rynnännyt oville, huomasi ne\nsuljetuiksi.\n\n— Kuningasta on ammuttu, kuningas on haavoitettu!\n\nSalaman nopeudella levisi tämä sanoma väkijoukossa.\n\n— Naamiot pois! Kuka on murhamies?\n\nJa kukin katseli toistansa synkillä, epäluuloa ilmaisevilla\nsilmäyksillä.\n\nNaamiaisjuhlan vaihettelevat leikit olivat nyt loppuneet. Ilveilyelämä\noli, päättynyt, juhlan ja riemun kuningas ei enään liikkunut\nhopeaneulosten eikä teaatterikoristuksien keskellä, hänen suosiollinen\nhymyilynsä ei enään kehoittanut leikkimään eikä ilveilemään,\nihastuttajakuningas oli vaalennut, kolmas Kustaa ui veressänsä...\n\nVaitonaisena ja hämmästyksissänsä tunki väki nyt sen penkin ympärille,\njolle kuningas hiljaa oli vaipunut. Jokainen pieninkin liike tuotti\nhänelle sanomatointa tuskaa; mutta hänen kalpeilla huulillansa näkyi\nlempeä, taivaallinen, anteeksiantava hymyily — tällä tahtoi hän\nkatsella murhamiestänsä — niin tämä oli siinä väkijoukossa, hänen\nsilmäinsä edessä — hänen sydämensä tunsi tuota kohtaan sääliä sekä\nniitä onnettomia kohtaan, jotka olivat osalliset tähän rikokseen. —\nVerhotkoon valhepuku heidät kaikki, peittäköön öinen pimeys heidän\npimeän työnsä! Niin ajatteli kuningas, luoden paroni Essen'iin\nnojautuneena silmäyksensä ympäri tätä salia ja antaen ne viimeisen\nkerran viivähtää tällä näyttämöllä, jonka hän oli luonut ja jota hän\nniin paljo oli rakastanut.\n\nSääliväisyyden hyminää kuului ympäri salia, se eneni enenemistänsä, ja\nKustaa-kuninkaan ahdistettu sydän tunsi itsensä tästä rauhoitetuksi\nja vahvistetuksi. Majesteetillisella eljeellä nosti hän hervotointa\npäätänsä, hänen tummat silmänsä leimusivat ilosta — rakkaus, kansan\nrakkaus, tulisi kuitenkin häntä seuraamaan, rakkaus tulisi säilyttämään\nhänen muistoansa sekä unohtamaan hänen virheensä! Tuo itsevaltias\nhallitsija ei enään ajatellut valtaansa, vaan tuon virtaavan veren\nkanssa väheni pisara pisaralta hänen elinvoimansakin, katosi\nsilmänräpäys silmänräpäykseltä tuo kuninkaallinen purppurakin ja pian\noli hänen hänestä lausuttava:\n\n\"Tuomio vainajasta.\"\n\n— Jumala, hyvä Jumala! — huokasi neiti Rudenschöld, — jospa vaan olisin\nehtinyt muutaman silmänräpäyksen ennemmin, niin kentiesi... tuskallinen\najatus! tämän yön kauheat muistot tulevat minua seuraamaan!\n\n— Kas tässä on vettä, juokaa joku pisara! — pyysi rouva Enerot,\nsäikähtyneenä neiti Rudenschöld'in levottomasta olennosta.\n\n— En soisi kenenkään saavan tietää minun olleeni täällä, — jatkoi\nMagdalena, vetäen dominopuvun kauluksen ales kasvoillensa; — mutta\nmiten voisin pitää sitä salassa? — Hänen silmänsä vilkuivat ikäänkuin\netsien ympärillensä, ja nähden paroni Armfelt'in, joka nyt kenraalin\nvirkapuvussa oli antanut uusia, ankaria käskyjä ovilla oleville\nvahtimiehille, riensi hän kiiruusti tämän luokse, kuiskaen:\n\n— Salli minun sekä seuralaistani kenenkään näkemättä päästä ulos!\n\n— Magd...\n\n— Vaiti!... mikä kauhea onnettomuus!\n\n— Niin, niin!... Mutta sinäkö täällä?... Kuinka tulee minun ymmärtää?\n\n— Sinä saat sitte kuulla...\n\n— Kuningas pyrkii nyt pieniin huoneisinsa. Mene mukana pientä porrasta\nylöspäin, Magdalena, niin päästän sinut sitte menemään.\n\n— Muutama minuutti tämän jälkeen oli neiti Rudenschöld sekä hänen kaksi\nseuralaistansa jättäneet operahuoneen taaksensa, laamanni Liljensparren\nkirjoittamatta heidän nimiään kirjaansa.\n\n\n\n\nNELJÄSKYMMENESSEITSEMÄS LUKU.\n\n\nSiinä neuvostossa, jonka kuninkaan sairauden aikana tuli hoitaa\nhallitusta, olivat Kaarlo-herttua ja hänen apunansa valtionvalvoja\nOxenstjerna, sekä paronit Taube ja Armfelt.\n\nKuningas voi murhayrityksen jälkeisenä päivänä jokseenkin hyvin.\nTyyneydellä sekä maltilla kärsi hän kovia tuskiansa ja otti vastaan\nnähtävällä ilolla entisiä ystäviään ja ihailijoitansa, jotka\nlevottomina ja huolestuneina olivat rientäneet hänen vuoteellensa.\n\n— Schröderheim-hyväni, — lausui hän tuolle nyyhkivälle\nvaltiosihteerille, joka, ollen polvillansa suuteli Kustaa-kuninkaan\nvalkoista ja hermotointa kättä, — muistathan kentiesi minkälaisella\nmielialalla olin ennen Gotlannin herttuan kuolinpäivää? Niin, poikani,\njoka meni minun edelläni sitä tietä, jota minäkin kentiesi pian tulen\nvaeltamaan, tietä, jolla kohtaa katoavaisuutta ja häviämistä... ei, ei,\nei sitä! Tahdoin vaan sanoa: tietä, jolla on katoavaisuus jäljessänsä.\nNiin, minulla oli sellainen aavistus, että joku Damiens tahi Ravaillac\noli minun läheisyydessäni, ja tässä minä nyt makaan.\n\n— Sire, tämä on surkea todistus sen aavistuksen toteutumisesta!\n\n— Ole hyvässä turvassa, ystäväni! Haavaa ei arvella varsin\nvaaralliseksi; voinhan minä itse vielä käydä naamiais-salista aina\npieniin huoneisiini saakka. Tietämätöintä on kuitenkin, miten rupeaa\nkäymään; mutta jos minä paranen, niin pane mieleesi, mitä minä teille\nnyt sanon: _Vastusteleminen on lopussa!_ Sitte riippuu jäljellä olevien\npäivieni levollisiksi tekeminen kentiesi enin minusta itsestäni sekä\nomasta varovaisuudestani.\n\n— Oletko sinäkin täällä! — lausui Kustaa-kuningas hetken vaijettuansa,\nsamassa kun hänen vilkkaat ja säkenöivät silmänsä kohtasivat luutnantti\nLiljehorn'in, jota hän nyt viittasi luoksensa, — niin olenpa todellakin\nsinut nähdessäni iloissani!\n\n— Sire, — keskeytti Liljehorn liikutetulla ja väräjävällä äänellä, —\nsuokaatte anteeksi!\n\n— Kaikki, kaikki! Niin, meillä ei ole kentiesi aina ollut yhtäläiset\nmielipiteet, mutta ystäväiseni, millaiselta minä teistä lienen\nnäyttänytkin, ja millainen lienen ollutkin... kiivastunut Jupiter en\nole koskaan ollut! — lisäsi kuningas leikillisesti.\n\n— Minä, jonka tulee kiittää teidän majesteettianne niin paljosta, niin,\nkaikestakin, olen ollut liian kiittämätöin, liian...\n\n— Vaiti, vaiti, älä ole noin tuskissasi! Onhan kaikki jälleen hyvin\nmeidän välillämme! kentiesi minä vielä paranen, ja silloin tulen\nsaamaan takasin entiset ystäväni. Se on minulle mieluinen ajatus, joka\nvirkistää minun mieltäni ja lievittää tuskiani!\n\nLempeällä eljeellä tarjosi kuningas hänelle kättänsä, johon Liljehorn\ntuskallisella epätoivolla painoi huulensa. (52)\n\n— Ja nyt, hyvät herrat, — jatkoi kuningas, — jättäkää minut ynnä\nveljeni joksikuksi hetkeksi kahdenkesken. — Viitaten ystävällisesti\njäähyväisiksi, kääntyi kuningas Södermanlannin herttuan puoleen, jonka\nhän oli antanut kutsua luoksensa: — Pyytäisin teitä, ett'ette kieltäisi\nminulta viimeistä palvelustanne, — alkoi kuningas jäätyänsä herttuan\nkanssa kahdenkesken. Se neuvosto, jonka äsken määräsin sairauteni\najalla hoitamaan hallitusta, tulee saamaan surulliseksi toimeksensa\ntutkinnon pitämisen siinä rikoksessa, joka on valmistanut minulle\ntämän kuolinvuoteen, ja lain ankaruudella kohtelemisen tämän julmuuden\nalkuunpanijoita, jonka toivoisin olevan ikuiseen pimeyteen haudattuna.\nEnpä tahdo, että edes poikanikaan heitä tuntisi. Onhan hän määrätty\ntätä kansaa hallitsemaan, ja sentähden ei pidä kylvää hänen sieluunsa\nvihan ja vainon siemeniä ketään kohtaan, enkä tahdo häväistä lukuisia\nperheitä rikoksesta, joka ainoastansa on yksilöiden tekemä ja minua\nkohtaan tähdätty.\n\n— Mutta teidän majesteettinne...\n\n— Ei, teidän tulee luvata minulle tämä! Tutkinto tästä murhayrityksestä\non pidettävä mitä suurimmalla tunnollisuudella ja varovaisuudella.\nAateliston tyytymättömyys minuun on ollut jokseenkin yleinen, ja\nsalaliitto on samassa suhteessa levinnyt. Sekä valtioviisaus että oma\nsydämenikin käskevät menettelemään varovasti.\n\n— Tahdon siis luvata, että tutkinto tulee pidettäväksi teidän\nmajesteettinne toivomuksen mukaan, ja samalla kun ilmaisen\nkunnioitukseni tästä teidän sovinnollisesta mielialastanne, tunnustan\naateliston juuri pelkäävän itseänsä ruvettavan vainoamaan ja...\n\n— Ei, ei, tämä ei ole suinkaan minun tarkoitukseni! Kosto synnyttää\nvihaa, ja viha synnyttää uutta kostoa; keskitie on etsittävä ja\nnoudatettava. Ainoastansa rikoksellisimmat saakoot rangaistuksensa.\n\n— Kreivi Brahe on tässä asiassa lausunut teidän majesteettinne\narmollisen päätöksen mukaisia mielipiteitä... Kreivi on epätoivossansa\nsiitä, mitä on tapahtunut, sekä on rientänyt tänne ja odottaa eräässä\netuhuoneessa. Jos teidän majesteettinne suvaitsisi...?\n\n— Brahe! — lausui kuningas. — Ah, minä ymmärrän, hän on siis noita\nrikoksellisimpia! Hän on ystävällisesti seurustellut minun ankarimpien\nvihamiesteni kanssa... niin, se on selvää!\n\n— Ei, ei, älkäätte sitä uskoko, teidän majesteettinne!\n\nTerävä silmäys kuninkaalta saattoi herttuan samassa vaikenemaan. —\nKaarlo-hyväni, en ole vielä niin heikko, ett'en täydellä selvyydellä\nvoisi käsittää sekä arvostella asioita ja seikkoja. Niin, kreivi Brahe,\nhän kuten niin monta muutakin... Mutta käske häntä astumaan sisään!\nSaat olla levollinen... — lisäsi kuningas, kun herttua levottomana\nja epäröivänä ei liikahtanut paikaltansa: — niin, sinä saat olla\ntäydellisesti levollinen, sillä minä olen sydämessäni tehnyt lopputilin\nmaailman kanssa, ja kaikkinainen viha on minusta kaukana...\n\nKaikilla sovinnollisuuden osoitteilla tervehti nyt Kustaa-kuningas\nkreivi Brahea.\n\n— Ei, ei, — lausui hän, — älkäätte langetko polvillenne, kreivi Brahe!\nSyleilkää minua! Minä olen onnellinen tästä tapahtumasta, koska minun\non onnistunut sen kautta saada takasin entisiä ystäviäni, jotka minusta\novat luopuneet. — Samassa syleili kuningas kreiviä sekä lisäsi: — Niin,\nrakas kreivi, minä unohdan kaikki!\n\nNäin kului, kuninkaan ollessa mitä sovinnollisimmalla mielellä, hänen\nsairautensa ensimäiset päivät, ja suosikkeinsa sekä entisten, jälleen\npalajavien ystäväinsä ympäröimänä tunsi hän mielen rauhaa ja lepoa\nahdistavan kivunkin kourissa.\n\n— Onko kansa yhä yhtä sääliväinen? Niin ystäväni, enpä voi kyllin\nilmaista iloani siitä, — lausui kuningas eräänä päivänä paroni\nArmfelt'ille.\n\n— Kansa tuntee rakkautta teidän majesteettianne kohtaan, mutta...\n\n— Mutta mitä, Gösta?\n\n— Minä milt'ei pelkään lausua ajatuksiani!\n\n— Puhu, — käski kuningas, — olemmehan me kahdenkesken. Minulla on\nkyllin voimaa kuulla mitä tahansa, ja minun pitää saamani tietää totuus.\n\n— Kapinallisten hankkeista saadaan yhä enemmän selkoa, ja nyt\nkuiskeellaan heidän jonakuna määrättynä päivänä aikovan asettaa\nväliaikaista hallitusta ja kutsua säädyt ko'olle, voidaksensa sitte\nhäiritsemättä panna toimeen...\n\n— Mitä?\n\n— Voidaksensa sitte samoinkuin heidän hengenheimolaisensa Parisissakin\nhirttää lyhdyntolppaan teidän majesteettinne parahaimmat ystävät sekä\nhallituksen miehet...\n\nHymyily ilmautui kuninkaan ruumiillisesta tuskasta väräjäville\nhuulille: — Ja uskotko sinä todellakin mitään semmoista, Gösta-hyväni?\nEi tuhat kertaa ei! Minkämoisia aikeita noilla kapinallisilla lienee\nollutkin, ovat he kuitenkin niin vähälukuiset saamaan niitäkään aikaan\nsillä tiellä; sellaista vallankumousta ei voi panna toimeen ilman\nkansan avutta, ja se on minun sekä minun hallitukseni puolella. Kaikki\nnuot hankkeet ovat jonkun pilkkakirveen laverrusta, kuten tietysti\nhuomaat itsekin.\n\n— Teidän majesteettinne on kentiesi oikeassa, — vastasi Armfelt\nepäilevän näköisenä; — mutta niin vähäinen ei noiden kapinallisten\nluku kuitenkaan ole, ett'ei niiden joukossa voi löytyä miehiä, jotka\nsaisivat osan kansaa puolellensa, jos he tahtoisivat esiytyä.\n\n— Luuletko jonkun _Kain'in_ olevan heidän joukossansa?\n\n— Olkoon sellainen väitös kaukana minusta!\n\nKuninkaan kasvot olivat milt'ei yhtä valkoiset, kuin ne patjat, joilla\nhän lepäsi; hänen silmissänsä leimusi levotoin tuli, ja vetäen syvään\nhenkeänsä, lausui hän:\n\n— Minä olen karkottanut sen ajatuksen kauaksi itsestäni... ja\nkuitenkin! Mutta puhukaamme jostakin muusta!\n\nTuo ylpeä suosikki, joka osaksi ylellisen ja ruhtinaallisen elämänsä,\nmutta kentiesi enin korskean käytöksensä kautta oli herättänyt\nkuninkaan epäsuosion, oli kuitenkin osoittamallansa uskollisuudella\nonnistunut jälleen lauhduttaa kuninkaan, ja hänelle oli edullista\nkuvailla niin kirjavilla väreillä kuin mahdollista niitä vaaroja, jotka\nuhkasivat valta-istuinta, saadakseen Kustaa-kuninkaan huomaamaan hänen\ntarpeellisuuttansa valtaistuimen varmimpana tukena.\n\nArmfelt'in siis uudestansa vähä jälkeenpäin antaessa viittauksia\nkapinallisten salaisista hankkeista, olivat kuninkaan korvat\nhalukkaammat kuulemaan ja hän herätti vihdoin kuninkaassa siihen\nmäärään epäluuloja, että tämä useiden henkilöjen läsnäollessa lausui:\n— Jos he yrittävät joitakin hankkeita minun poikaani tahi hallitsijan\noikeuksia vastaan, tulen kannattamaan paarilla itseni Ilvestarhaan\nja puhuttelemaan kansaa, samoinkuin Antoniuskin, ja näyttämään sille\nCaesarin verisiä vaatteita sekä kehoittamaan sitä hävittämään nämät\nvaltaistuimen alituiset viholliset.\n\nNäitä sanoja kerrottiin, ja ne pian levisivät sekä herättivät suurinta\nlevottomuutta ja peljästystä.\n\nKaiken tämän ohessa oli kuninkaan tila kuitenkin huonontunut, ja hänen\npian tapahtuva lähtönsä tuli yhä selvemmäksi.\n\nYöllä 28 ja 29 päivän välillä tuli henkilääkäri Dalberg, jota oli\nlähetetty noutamaan, huomasi, ett'ei kuninkaalla enään ollut monta\ntuntia elonaikaa ja sanoi hänelle Södermanlannin herttuan vartoavan\nvastaanotto-huoneessa sekä kysyi, eikö kuningas tahtoisi häntä nähdä.\n\n— En, en, — vastasi Kustaa-kuningas, silmäillen kummastuksella\nDalberg'ia. — Ah, nyt minä ymmärrän; tulenko minä nyt heti kuolemaan?\nSanokaa minulle suoraan, tulenko minä nyt heti kuolemaan? — kysyi hän\njälleen, lyöden kiivaasti rintaansa.\n\n— Kuinka kauan teidän majesteetillanne enään on elinaikaa, en voi\nvarmuudella sanoa; mutta teidän majesteettinne ei pidä antaa kuoleman\ntulla aavistamatta, sydämenne ollessa taipumatoin sovintoon, ja minä\nrohkenen alamaisuudessa mitä nöyrimmästi pyytää teidän majesteettianne\npäästämään Södermanlannin herttuata puheillenne.\n\n— En!... vastasi kuningas tavattomalla kiivaudella. — Ah, älkäätte\nmenkö luotani! — Hän tarttui nyt Dalberg'in käteen ja lisäsi: —\nKutsukaa tänne Schröderheim.\n\n— Schröderheim-hyväni, nyt on hetki tullut, eron vaikea hetki!\nEi, älkäätte itkekö niin. Sinun pitää kirjoittaa... joutuisaan...\nArmfelt'ille valtakirja ylimaaherran-virkaan ja Taubelle olemaan\npoikani alaikäisyyden ajalla ulkoasiain johtajana... Perintöruhtinaan\nhoitajat ja kasvattajat tulevat pysymään virassansa.\n\nSchröderheim'in kirjoitettua nämät asiapaperit, käskettiin häntä\ntekemään kuninkaan testamenttiin seuraava, lyhyt lisäys:\n\n \"Hänen majesteettinsa viimeinen tahto on, että hallitus hänen poikansa\n alaikäisyyden ajalla pysyy sellaisena, kuin se nyt on, ja että\n perintöruhtinas heti julistetaan kuninkaaksi sekä kahdeksantoista\n vuotta täytettyänsä täysi-ikäiseksi.\"\n\nKuningas kirjoitti nyt näiden alle nimensä, joka etenkin tuli\ntestamentin lisäyksen alle niin epäselväksi, että siinä tuskin muuta\nnäkyikään kuin K-kirjain.\n\n— Teidän majesteettinne — jatkoi henkilääkäri Dahlberg — suvaitsee\nkentiesi, että kutsumme tänne piispa Vallqvist'in?\n\n— Niin, minä tahdon ottaa sakramentin, — lausui kuningas hiljaisella\näänellä; mutta ensiksi jäähyväiseni teille, rakkaat, uskolliset\nystäväni!\n\nJa tarttuen Armfelt'in käteen, sillaikaa kun kamaripalvelija Robert\npiti kuninkaan päätä koholla, lisäsi hän:\n\n— Vannokaa kätenne minun kädessäni omantavanne pojalleni samaa\nystävyyttä ja uskollisuutta, jota olette osoittaneet minullekin!\n\n— Teidän majesteettinne ei tarvitse minkäänmoista valaa, — vastasi\nArmfelt; — teidän majesteettinne tietää minun sydämeni ja tuntooni.\n\nPuristaen Armfeltin kättä, piti hän sen omassansa ja kuiskaten\njoitakuita epäselviä sanoja, jatkoi hän jokseenkin korkealla äänellä:\n\n— Lapsi-raukka, hän tarvitsee ystäviä! Teidän tulee olla hänen\nystävänsä, samoinkuin olette olleet minunkin ystäväni, ja te ette tule\nkoskaan pettämään hänen asiaansa, eikö niin?\n\n— Ah, sire, — vastasi Armfelt, joka kyyneleiltä ja nyykimiseltä tuskin\nsai puhutuksikaan, — tulenko minä aina olemaan tilaisuudessa sitä\ntekemään?\n\n— Aina — vastasi miltei kuolemaisillaan oleva kuningas: — Minä olen sen\nkäskenyt.\n\nPiispa Vallqvist astui nyt huoneesen, ja kuningas, nautittuaan\nHerranehtoollista, pani kätensä ristiin, lukien ääneensä Isämeidän sekä\nrukoillen Jumalaa armahtamaan hänen syntejänsä. Sammuvalla äänellä\nlisäsi hän:\n\n— Lukekaa minulle nyt rukous: \"Oi! Jumalan karitsa.\"\n\nPiispa, luettuaan tämän rukouksen, meni pois, jolloin Armfelt lähestyi\nvuodetta ja, kumartuen kuninkaan yli, kysyi:\n\n— Suvaitseeko teidän majesteettinne kuningattaren ja muun perheenne\ntulevan huoneesen?\n\n— Ei... ei vielä!... minua niin nukuttaa... ja minä haluaisin hetkeksi\nlepoa...—\n\nKuolevan korisevaan henkimiseen yhtyi hänen ympärillänsä olevien\nankarat, epätoivoiset nyyhkimiset.\n\n— Schröderheim, — kuiskasi nyt kuningas milt'ei kuulumattomalla äänellä.\n\nKoriseminen taukosi sitte äkkiä hänen rinnassansa, ja tyyni levollisuus\nilmautui hänen marmorinkalpeille kasvoillensa.\n\nKustaa III:tta ei ollut enään.\n\n\n\n\nNELJÄSKYMMENESKAHDEKSAS LUKU.\n\n\n— Kustaa-kuningasta ei enään ole, hän on kuollut, kuollut! — lausui\nparoni Armfelt, puristaen kovasti neiti Rudenschöld'in kättä.\n\n— Ah, minä en voi sitä käsittääkään... se tuntuu minusta\nuskomattomalta, mahdottomalta! — vastasi Magdalena, jonka kalpeilta\nposkilta kyyneleet valuivat.\n\n— Mutta tuossapa on valtiosihteeri Schröderheim, — lisäsi hän ja\njatkoi, keskeyttäen tervehdyksensä: — Jumala, onko suurempata\nonnettomuutta koskaan tapahtunut? Vaiti, kuulkaa, mitä melua!\n\n— Tänään täytyy minun seurustella kuningasvainajan todellisten\nystäväin kanssa, — virkkoi Schröderheim, joka mieleltään liikutettuna\nainoastansa piti lukua omista ajatuksistansa, — niin, minun täytyy olla\nteidän seurassanne, ett'en kokonansa lannistuisi tuskissani.\n\n— Surma hänen murhaajillensa! - huudahti Armfelt kiivaudella.\n\n— Murhaajillensa... kuinka kauheata! — keskeytti Magdalena, ja\nvuodattaen kyyneleitä lisäsi hän: — Ei Ankarström'in, Liljehornin,\nHornin eikä Ribbinginkään sanota olevan tämän teon alkuunpanijoita,\nvaan, vaan...\n\n— Södermanlannin herttuan... keskeytti Armfelt, — niin kuningas\nitsekin epäili häntä, etenkin sitte, kun hänelle oli kerrottu herttuan\ntuona onnettomana naamiaisyönä olleen valveillansa ja maanneen\nvirkapuvussansa, tietysti odottaen sitä muutosta hallitusmuodossa, jota\nheti kuninkaan murhan jälkeen aiottiin panna toimeen.\n\n— Mutta herttua nukkui levollisesti, ja hänen kerrotaan, osoittaneen\nmitä suurinta hämmästystä, kun tuo kauhea uutinen hänelle tuotiin,\n— väitti Schröderheim. — Minä olen ollut katteini Reuterskiöld'in\npuheilla, ja hän vakuutti minulle kunniansa nimessä asian niin olleen.\nJos tätä voi pitää hänelle puolustavana todistuksena, niin...\n\n— Jumala paratkoon! Kuninkaan murha on luonut synkän varjon herttuan\nnimeen!\n\n— Jos, niin, _jos_! Kuka voi nähdä selvään tässä tapauksessa? Minä\nitsekin olen halukas uskomaan hänen syyttömyyttänsä, lisäsi Armfelt\nhiukan mietittyään, hän on liian heikko ja epäröivä ollakseen\nalkuunpanijana ja johtajana niin yhdessä kuin toisessakin yrityksessä.\nJos Reuterholm olisi ollut hänen rinnallansa, silloin, niin, _silloin_\nepäilemättä!\n\n— Niin, nyt kait tuo kunnon paroni palajaa, — jatkoi Schröderheim! — ja\nsaas nähdä, mitä hallitsijamme tämän oikean kätensä avulla voi saada\naikaan! Tuo nuori kuningas...\n\n— Tulee aina olemaan heidän silmätikkunansa, — keskeytti Armfelt.\n— Hengelläni ja verelläni tulen puolustamaan hänen oikeuksiansa.\nKustaa-kuninkaalle tekemän valani tulen täyttämään ja minä tahdon\nvalvoa hänen poikansa etua sekä suojella häntä, jos tarvis tulisi!\nJa sen voin minä tehdä. Olenhan minäkin sen hallituksen jäsen, jonka\nKustaa-kuningas on poikansa ala-ikäisyyden ajaksi määrännyt. — Armfelt\noli tätä puhuessansa nostanut päänsä, mutta kun hän aikoi jatkaa,\nkeskeytti hänet Magdalena, lausuen:\n\n— Vaiti, vaiti! Minä olen kauan kuullut kumeaa hälinää; se enenee...\nMitä onkaan tekeillä... mitä?\n\n— Kansa on saanut kuulla kuninkaan kuolemasta! Se suree\nKustaa-kuningastansa! — vastasi Armfelt, peittäen kasvonsa käsillään.\n\n- Väkijoukosta kuuluu hirveätä, uhkaavaa melua...\n\n— Se huutaa kostoa hänen murhaajillensa! Mutta sen ei tule, se ei saa\nitse panna toimeen tätä kostoa!\n\nHeittäen silmäyksellään jäähyvästit Magdalenalle, riensi nyt paroni\nArmfelt pois. Tungos kasvot yhä linnan ympärillä, ja yksityisiä huutoja:\n\n— Surma murhaajille! Surma Kaarlo-herttualle! — kuului väliin\nkorkeaäänisesti tuosta kohisevasta melusta, joka ikäänkuin meren\nmyrskyiset aallot nousi ja vajosi kiihkoisten ihmisten rinnoista.\n\nTyöläästi tunkion eteenpäin kohtasi paroni Armfelt n.s.\nkeskusteluhuoneessa Södermanlannin herttuan, joka odotti\nvaltioneuvoston kokoontumista sinne. Kalpeana ja levottomana tuli hän\nArmfelt'in vastaan.\n\n— Armfelt-hyväni — lausui herttua, hellästi syleillen paronia, — tieto\nkuninkaan kuolemasta... hänen kauhea kuolemansa on, kuten pelkään,\nsangen kovasti kiihoittanut kansaa...\n\n— Se huutaa kostoa murhaajille, — keskeytti Armfelt, luoden herttuaan\nterävän silmäyksen, jonka tämä tyynenä kesti. — Kuulkaatte itse, teidän\nkuninkaallinen korkeutenne!\n\n— Te ollette ylimaaherra, paroni Armfelt! Ah, minä olen tähän asti\nunohtanut teitä onnitella... aivan luonnollinen unohtaminen tänä\nmurheen päivänä! Samalla kun nyt toivotan teille onnea, vakuutan teille\ntäydestä sydämestä ikuista ystävyyttäni ja empimättä luottavani teidän\nneuvoihinne!\n\n— Teidän kuninkaallisen korkeutenne armo...!\n\n— Ystäväiseni, — keskeytti häntä herttua kyyneleet silmissään, —\nJumalan avulla tulevat kaikki riitaisuudet muuttumaan rauhaksi. Kaikki\npuolueet ovat kovin liikutetut veli-vainajani kuolemasta, ja vastustus\non loppunut. Siitä olen minä vakuutettu... mutta tuolta ulkoa kuuluva\nmelu lisääntyy yhä enemmän ja enemmän!\n\n— Vaara uhkaa tulla sangen suureksi niille, jotka eivät ole tunnetut\nkuningasvainajan ystäviksi...\n\n— Minä rukoilen teitä, herra ylimaaherra, — keskeytti herttua\nvilkkaasti — asettamaan tätä kiihkoontunutta väkijoukkoa!\n\n— Se on vaikea, .. kentiesi mahdotoinkin tehtävä...\n\n— Ei kuitenkaan teille, siitä olen vakuutettu! Te, Kustaa-vainajan\nparas ystävä, olette ainoa, joka nyt...\n\n— Niin, hänen muistonsa tähden! — vastasi Armfelt, rientäen äkkiä pois.\n\nKenraali Armfelt astui nyt palvelusta tekeväin upseereinsa ympäröimänä\nlinnan portaille; tungos heidän ympärillänsä tuli nyt niin suureksi,\nett'ei heidän jalkansa ulottuneet maahan, samalla kuin melu ja huuto:\nSurma Kaarlo herttualle! Surma Kustaa-kuninkaan murhaajille! tulivat\nyhä korkeaäänisemmiksi ja raivommiksi.\n\nArmfelt viittasi kädellään merkiksi, ett'ei hän hyväksynyt näitä\nhuutoja ja näytti, ikäänkuin hän haluaisi puhua.\n\n— Vaiti, se on Armfelt! Hän on meidän puolellamme, kuulkaamme mitä\nhänellä on sanomista! Niin, niin, Armfelt puhukoon! —huusivat muutamat\nrajut äänet yht'aikaa, ja vaitonaisena sekä kiihkeässä odotuksessa\nvalmistiihe väkijoukko nyt kuultelemaan.\n\n— Jos se on totta, että te olette rakastaneet ja kunnioittaneet tuota\nhyvää kuningas-vainajatamme, — alkoi nyt Armfelt, pää pystyssä ja\nkorkealla äänellä: — jos se on totta, että olette lempineet kuningasta,\njonka olemme menettäneet ja että te tahdotte hänen nuoren poikansa\nmenestystä, niin osoittakaatte nyt kuuliaisuuttanne ja kunnioitustanne\nvainajan tahdolle ja viimeiselle käskylle! Jos te ette minua tottele,\nen tahdo enään olla teidän kanssanne minkäänmoisissa tekemisissä.\n\nMuutaman silmänräpäyksen äänettömyys seurasi näitä hänen sanojansa,\njonka jälkeen koko väkijoukko ikäänkuin yhdestä suusta vastasi:\n\n— Kuten tahdot sinä, meidän hyvän kuningasvainajamme uskollinen ystävä!\n\n— Menkäätte nyt rauhassa kukin kotihinsa ja olkaatte vakuutetut lain\nankaruuden tulevan kohtaamaan niitä pahantekijöitä, jotka ovat ottaneet\nhengen kuninkaalta!\n\nNeljännestuntia tämän jälkeen oli linnan piha milt'ei kokonansa tyhjä\nväestä, ja paroni Armfelt ilmoitti Södermanlannin herttualle toimensa\nkäyneen onnellisesti sekä lisäsi:\n\n— Minä toivon teidän kuninkaallisen korkeutenne tästälähtein olevan\nvakuutetun minun alamaisista mielipiteistäni.\n\n— Niin olen, paroni Armfelt, — vastasi herttua syvästi liikutettuna, —\nja minä toivon voivani osoittaa teille kiitollisuuttani.\n\nHeidän lausuessansa keskenään näitä tyytyväisyyden ja ystävyyden\nvakuutuksia, kokoontui nyt se valtioneuvosto, joka Kustaa-kuninkaan\nsairauden aikana oli hoitanut hallitusta, jonka jälkeen tämän\nkuningas-vainajan testamentin lukeminen alkoi. — Lukiessa sitä\nlisäystä, jonka kuningas vähää ennen kuolemaansa oli käskenyt\nSchröderholm'in liittämään testamenttiinsa, näyttiihe herttua kovin\nhämmästyneeltä.\n\n— Tätä on mahdotoin panna toimeen, — lausui herttua äkkiä: — Hoitihan\nkorkea velivainajani sairaanakin ollessansa muutamia hallitustoimia,\nja seuraus olisi, että monet hallinnon haarat jäisivät siksensä, jos\ntahtoisi kirjaimen mukaan toteuttaa tätä lisäystä, jota en myöskään\nluule voitavan pitää laillisena, koska siinä on ainoastansa yksi\ntodistaja, ja Kustaa-vainajan allekirjoitusta ei voi lukeakaan.\n\n— Mutta kuningas-vainajan tahto on siinä ilmaistu, ja todistajien\nollessa tahi olematta läsnä, on se kuitenkin laki, — vastasi Armfelt,\nluoden herttuaan ylpeän ja korskean silmäyksen.\n\n— Niin, jos tämä asiakirja on pidettävä laillisena, olen lujasti\npäättänyt, ett'en sekaannu mihinkään! — vastasi herttua tyynellä\npäättäväisyydellä.\n\n— Maan parasta tarkoittaen, — keskeytti valtionvalvoja kreivi\nVachtmeister, — rukoilen, että teidän kuninkaallinen korkeutenne\nsuvaitsisi johtaa hallitusta!\n\n— Minä en tunnusta minkäänmoista muuta testamenttia paitsi vuosilta\n1780 ja 1789, — jatkoi herttua; — se lisäys, jota minulle on tänään\nnäytetty voi ainoastansa tarkoittaa sitä neuvostoa, jonka minun\nkorkea velivainajani tahtoi antaa minun avukseni hallituksessa. Sitä\nsuuremmalla mielihyvällä täyttäsin tämän toiveen, koska se soveltuu\nomaan aikeesenikin.\n\nKenraalit Taube ja Armfelt katselivat herttuaa ivallisilla\nsilmäyksillä, ja tää viimeksimainittu vastasi:\n\n— Teidän kuninkaallinen korkeutenne haluaa siis välttämättömästi\nyksinvaltaa? Onko teidän kuninkaallinen korkeutenne tullut huomaamaan\nsen hyödyllisyyden, vaikka minä muistelen kuningas-vainajalle vuonna\n1789 olleen vaikeata saada teidän korkeuttanne _silloin_ käsittämään\nsen tarpeellisuutta.\n\n— Sanakiista ei ole tässä paikoillansa! — lausui kreivi Oxenstjerna\nlempeällä arvollisuudella. Kustaa-kuninkaan vielä lämpimän tomun\nläheisyydessä täytyy rauhan vallita?... eikö niin, hyvät herrat?\n\nArmfelt purasi huultansa, ja valtionvalvoja, joka vaitonaisena oli\nitsekseen lukenut kuninkaan viimeisen testamentin, virkkoi silloin:\n\n— Teidän kuninkaallinen korkeutenne on todellakin oikeassa, tämä lisäys\non mahdotoin panna toimeen.\n\n— Siis hyvät herrat, — jatkoi herttua — jätämme tämän asian,\nsamalla kun minä julkisesti vakuutan tahtovani, niin paljo kuin\nmahdollista on, noudattaa kuningas-vainajan viimeistä tahtoa, joka\npysyy muuttumattomana meidän keskuudessamme, mutta joka yleisölle\nilmoitettuna herättäisi kummastusta ja antaisi syitä selityksiin,\njoita en millään ehdoilla tahdo noudattaa, samalla kuin tahdon\n_pysyväisenä neuvostona_ perintöruhtinaan alaikäisyyden kestäessä pitää\nhallituksessa ne henkilöt, jotka olivat neuvostossa kuninkaan sairauden\najallakin.\n\nNiin pian kuin tämä herttuan puolelta sitova asiakirja oli valmiiksi\nkirjoitettu, kirjoitti hallitsija nimensä sen alle, jonka tehtyä\nhän läsnäolevien seuraamana meni nuoren kuninkaan huoneesen ja teki\nhallitsijavalansa.\n\nArmfelt'in kumartaessa Kustaa Aadolf'ille, lausui hän:\n\n— Minä olen pyhästi luvannut kuningas-vainajalle omantaa sen\nuskollisuuden, jonka tunsin häntä kohtaan, teidän majesteetillenne.\nSydämeni hellimmät tunteet, henkeni ja vereni omannan teidän\nmajesteetillenne!\n\nTuon nuoren kuninkaan kalpeille kasvoille ilmautui väräjävä liikutus,\nja ääneensä nyyhkien heitti hän itsensä Armfelt'in avonaiseen syliin.\n\n\n\n\nNELJÄSKYMMENESYHDEKSÄS LUKU.\n\n\n— Malja Kustaa-kuninkaan muistolle! — huudahti paroni Armfelt ja,\nsäihkyvät silmänsä kosteina kyynelistä, jatkoi hän:\n\n Viel' vuotaa kyynele, tunteeni pyhittäin Muistoilleis ikilemmitylle.\n Kuvasi edessä ma kuiskaan päivittäin: Kerran viel' valokin koittavi\n eksyneille, Sun suuruuttasi silloin vääryyskin käsittäin.\n\n— Niin, hänen muistollensa! Ijäti rakastettuna eläköön hänen muistonsa!\n— huudettiin vilkkaasti Armfelt'in ympärillä, ja nuot äsken tyhjennetyt\nlasit paiskattiin laattiaan.\n\nTällä tavalla lopetti eräs iloinen seura Liljeholmen ravintolassa\niloisen päivänsä, mutta maljan juotua hävisi ilokin, ja tuota vilkasta\nriemua verhosi ikäänkuin suruharso.\n\n— Niin, Toll-hyväni, — lausui Armfelt, joka kotiinpalatessa oli\ntarttunut hänen käsivarteensa: — Meidän aikamme loppui Kustaa-kuninkaan\nkanssa!\n\nToll'in vilkkaille ja liikkuville kasvoille ilmautui hymyily, hänen\nvastatessansa: — Kustaa Aadolfin kanssa me kait rupeamme taas\nuudestansa elämään!\n\nSe vastenmielisyys, kateus ja salainen vihollisuus, joka Kustaa III:nen\neläessä oli vallinnut Toll'in ja Armfelt'in välillä, muuttui kuninkaan\nkuoltua ystävyydeksi, ja he seurustelivat nyt mitä suosiollisimmasti\nkeskenänsä; kuninkaan suosiosta kilvoitteleminen ei enään eroittanut\nnäitä kahta nerokasta sekä kekseliästä henkilöä.\n\n— _Meitä_, Kustaa Aadolfin todellisia ystäviä tungetaan yhä takaperin,\n— jatkoi Armfelt; — kuninkaan alaikäisyyden ajalla voi paljonkin\ntapahtua. Toivoisinpa hänen nyt jo alkavan olla laillisessa ijässä.\nNiin, sepä oli ajatus!...\n\n— Ystäväiseni, teillä on väliin ajatuksia, joita syystä voi nimittää...\n\n— Hupsuiksi,— keskeytti Armfelt hymyillen.\n\n— Siihen sanaan minä vielä lisään: toteuttamattomiksi.\n\n— Olkoon tuo ensimäinen, vaan ei viimeinen. Ei mikään ole ihmiselle\ntoteuttamatointa, jos hän vaan oikein _tahtoo_. — Armfelt'in kasvot\njotka loistivat nerosta, kauneudesta ja itseensä luottamuksesta, olivat\nmelkein haltioissansa olevan henkilön kasvojen näköiset, kun hän\nlisäsi: — Olisipa minulla halun koettaa!\n\n— Toll nauroi: — Ja mitä sellainen koetus hyödyttäisi?\n\n— Meidän keskemme sanottuna: en luule herttuan aikeiden Kustaa\nAadolf'iin nähden olevan rehellisiä.\n\n— Hym.\n\n— Minä luulen tuon Reuterholm-veijarin kiihoittavan hallitsijamme\nvallanhimoa... yhäti muistuttaa hän herttuata tuosta vanhasta\nennustuksesta, jonka mukaan tämä tulisi saamaan kuninkaankruunun, ja\nkun tähän tulee lisäksi ne näyt ja ilmestykset, joita herttua väittää\nnäh...\n\n— Niin, kuninkaankruunu on vaarallinen näky herttuan sijassa olevalle\nhenkilölle, — vastasi Toll samalla iloisella äänellä, jolla hän oli\nalkanutkin ja jatkanut tätä pakinoimista.\n\n— Minun esitykseni Kustaa Aadolfin julistamisesta piakkoin\ntäysi-ikäiseksi, — jatkoi Armfelt, — ei ole kokonaan hyljättävä.\nReuterholm'illa on valta, eikä hän tule sitä vapaaehtoisesti jättämään\nkäsistänsä. Suuri kuningasvainajamme oli oikeassa, hänen poikansa\ntarvitsee vilpittömiä ystäviä, jotka voivat valvoa hänen etuansa...\nsamoinkuin he tekivät väkivaltaa isälle, voivat he myöskin tehdä\npojalle...\n\n— Vaiti, vaiti, ystäväni, mitä ajatuksia!\n\n— Niille on voi mitään... minä ne karkoitan, mutta no palajavat ja\nparhaassa unessakin ollessani väliin säpsähdän, säikähtäneenä tuosta\nkauheasta unennäöstä, kun olon näkevinäni Kustaa Aadolfin runnellun\nruumiin. — Niin, hänen täysi-ikäiseksi julistamisensa tulisi poistamaan\nne vaarat, jotka minun tuntoni sanoo nuorta kuningastamme ympäröivän —\nsuurin vaara on hänelle Reuterholm'in läsnäolo. Hänen täysi-ikäiseksi\njulistamisensa palauttaisi kaikki jälleen samaan asemaan kuin ennen\nKustaa-kuninkaan kuolematakin, ja paroni Reuterholm tulisi eroitetuksi\nvallasta sekä herttuasta, jonka pahahenki hän on, ja kaukana tästä\nvaltakunnasta ei hän enään voisi kapinoida vallanperimystä vastaan,\njonka hän vähintäkään omantunnon vaivaamista tahtoisi siirtää\nherttualle.\n\n— Teillä on synkkiä aavistuksia, ystäväni! Minä toivon neljän\nvuoden kuluttua saavamme yhdessä nauraa sydämen pohjasta niiden\nperättömyydelle.\n\n— Niin, soisipa Jumala näiden neljän vuoden onnellisesti kuluneeksi!\nMutta samoinkuin meitä koetetaan karkoittaa Kustaa Aadolfin\nläheisyydestä, koettavat he karkoittaa meitä hänen sydämestänsäkin,\nja tämä ajatus koskee minuun kipeästi. Minä rakastan lämpimästi ja\nsydämellisesti tuota poika-parkaa. Ei, minä en kestä tätä elämää! Minä\nhaluan päästä täältä pois... sairas kun olen sekä ruumiin että sielun\npuolesta, tahdon jättää tämän maan, jota en enää voi hyödyttää!\n\n— Mutta herttua-hallitsija...\n\n— Ah, älkäämme enään puhuko hänestä! Mitä hän sanoneekin, tulee hän\nmielellänsä sallimaan minun lähteä. Hänen ystävyyden ja luottamuksen\nvakuutuksensa, — Armfelt keskeytti puheensa katkeralla hymyllä, — noh,\nen tahdo syyttää häntä niistäkään; heikkoja epäröivä kuin hän on, uskoo\nhän helposti vihollisieni parjauksia... Minä olen hänen mielestänsä\nvaarallinen ihminen, jonka vaikutus voi hänet muka kukistaa... jos se\nolisi ollut tarkoitukseni, kuinka helposti olisi se käynyt laatuun\nKustaa-kuninkaan kuolinpäivänä! Ei, minun aikeeni ovat rehelliset,\nja minä tunnen suurta mielikarvautta asiain nykyisestä menosta sekä\nmielelläni soisin Kustaa Aadolfin olevan kahdeksantoista vuotiaan\nnuorukaisen neljäntoista vuotiaan lapsen sijaan, niin... haluaisinpa\npienellä tempauksella poistaa nuot välillä olevat neljä vuotta!\n\nArmfelt vaikeni. Ajatus, että Kustaa Aadolfin täysi-ikäiseksi\npääseminen palauttasi hänet jälleen siihen mahtavuuteen, jonka\nhän näki yhä enemmän liukuvan käsistänsä, viehätti hänen rohkeaa,\nkunnianhimoista luonnettansa. Tuon ala-ikäisen lapsen korottaminen\nyksinvaltiaaksi hallitsijaksi voisi hänen seikkailunhaluisesta\nmielestänsä sangen helposti toteuttaa, jos asianhaarat niin vaatisivat,\ntahi jos se olisi tarpeellista Kustaa Aadolfin omalle turvallisuudelle.\nArmfelt'in tunnokas mieli, jota silmänräpäyksen mielipiteet yhä\nviehätti, sääli tuon nuoren ruhtinaan turvatointa tilaa, joksi hän\nsen nimitti, ja hänen kiihoitettu, vilkas mielikuvitelmansa kuvaili\nmitä mustimmilla väreillä niitä vaaroja, joiden hän luuli tuota lasta\nväijyvän. Mikä äsken oli ollut ainoastansa hätäilty ajatus, muuttui\nnyt joksikin, jota kentiesi pitäisi toteuttaa. Voisihan hän, Armfelt,\nseisoa tuon kokemattoman kuninkaallisen lapsen rinnalla, — hän rakasti,\nnäet, mieliteosta sekä tottumuksestakin yksinvaltaista hallitusmuotoa\nja tämän tahtoi hän säilyttää Ruotsissakin, jossa hän arveli kaikkia\nolevan pelättävänä senlaatuisilta henkilöltä, kuin paroni Reuterholm\noli, jonka tähän aikaan tunnettiin suosivan ranskalaisia harhaoppia,\nmitkä olivat saattaneet häntä säälimään kuninkaan murhamiehiä, joita\nArmfelt oli halunnut rangaista lain koko ankaruudella.\n\nArmfelt'in vilkas laverteleminen oli äkkiä muuttunut vaitonaiseksi\nmietiskelyksi, valveillansa uneksivaksi tilaksi, jossa hänen vilkas\nmielikuvitelmansa synnytti viehättäviä vallan, kunnian ja lemmen\nunelmia, jotka tulisivat toteutumaan, kun Reuterholm joutui pois, ja\nhän, Armfelt, itse anastaisi hänen sijansa.\n\n— Niin, — lausui hän eroitessaan hymyillen Toll'ista, — minä tulen\nkentiesi toisella kertaa palajamaan hoppuileviin mielipiteisiini!\n\n\n\n\nVIIDESKYMMENES.\n\n\n— En pidä mitään maailmassa suurempana onnena, kuin saada joskus\nvilkaista teidän kauniisin silmihinne! —lausui herttua-hallitsija,\nistahtaen eräänä edellä puolenpäivänä neiti Rudenschöld'in viereen,\njoka, ommellen koruompelusta, veitikkamaisen näköisenä katsahti häneen\nvastatessansa:\n\n\n— Siinä tapauksessa ovat teidän kuninkaallisen korkeutenne vaatimukset\nmaallisesta onnesta kovin vähäpätöiset.\n\n— Kuka on opettanut teitä noin hymyilemään, neiti Rudenschöld?\n\n— Luonto ja taide ystävällisessä sopusoinnussa.\n\n— Te laskette yhä pilaa, minulle puhuessanne.\n\n— Ah, minä olen siis teidän korkeutenne mielestä jokseenkin\nyksitoikkoinen.\n\n— Melkein niin, — herttua hymyili, — niin, jospa te muutteen vuoksi\nkerran puhuisitte minulle vakavastikin.\n\n— Sen lupaan tehdä, kunhan puheenaineemme ei ole niin lystillistä\nlaatua, että minun välttämättömästi!...\n\n— Ja lempenikö pidätte te kuuluvana niihin aineisin?\n\n— En rohkene väittää teitä vastaan.\n\nRuhtinaan kasvoille ilmestyi heleä puna, ja hänen vilkkaista\nsilmistänsä loisti tyytymättömyyden säde, joka kuitenkin äkkiä muuttui\nihailemiseksi, hänen vastatessansa:\n\n— Te olette kovin säälimätöin neiti Rudenschöld, yhtä säälimätöin,\nkuin te olette kauniskin! Minä lemmin teitä, sen te tiedätte...\nlempeni tekee minut teidän orjaksenne; en voi teihin närkästyä, vaikka\ntahtoisinkin.\n\nRuhtinas vaikeni muutamaksi silmänräpäykseksi, ja kun Magdalena, joka\noli kumartunut ompeluksensa yli, ei hänelle vastannut, jatkoi hän.\n\n— Koko teidän olentonne on suloisuutta... hurmaavaa suloisuutta,\nMagdalena... teidän hyväilynne edestä tahtoisin panna kaiken valtani\njalkoihinne jo teidän lemmestänne... kaiken, kaiken, Magdalena! Te\ntulisitte olemaan minun toimintani ohjaajatar, ja koko Ruotsin tulisi\nkatsomaan ylös siihen paikkaan, jolla te sijaitsisitte!\n\nMagdalena oli työntänyt tieltänsä tuon ebenpuulla ja norsunluulla\nsilatun ompelukaaren, jolla hänen pienet kätösensä vielä lepäsivät,\nvalju puna peitti hänen huikaisevan valkoista hipiäänsä, ja kultaisia\nsäteitä välähteli hänen höyhenenkevyisissä kutreissansa, jotka, valuen\nalas hänen päälaeltansa, peittivät puolittain hänen paljasta kaulaansa,\njonka mallikelpoisiin juonteisiin herttuan silmäykset kiintyivät.\nEi milloinkaan ollut Magdalena näyttänyt hänestä kauniimmalta, eikä\nhänen sydämensä ollut milloinkaan sykkinyt ankarammasta, tulisemmasta\nkiihkosta.\n\n— Jos valta voisi minua houkutella, — vastasi Magdalena; hän vaikeni ja\nhymyillen jatkoi hän äkkiä, — jos se voisi sitä tehdä, niin, silloin,\nteidän kuninkaallinen korkeutenne!\n\n— Mitä sitte, Magdalena?\n\n— Silloin kentiesi kuulisin teidän rukouksenne.\n\n— Magdalena!\n\n— Ei, ei, teidän korkeutenne, päästäkää minun käteni! Valta ei ole\nminusta minkään arvoinen!\n\n— Se tulee teille vielä olemaan, kuulkaa minua, kuulkaa, Magdalena!\nSinun tulee...\n\nTässä silmänräpäyksessä ilmoitettiin herttualle paroni Reuterholm'in\njo kauan varronneen sekä pyytäneen saada puhutella herttuaa eräässä\ntärkeässä asiassa.\n\n— Minä tulen, lausui herttua nureasti, mutta jäätyänsä jälleen\nkahdenkesken neiti Rudenschöld'in kanssa istahti hän samalle paikalle,\njonka tämä joku silmänräpäys sitte oli jättänyt. — Magdalena, — jatkoi\nhän, — ne autuaalliset hetket, joita teidän seurassanne nautin...\n\n— Ovat nyt menneet...\n\n- Ei, ei!\n\n— Menneet, sillä paroni Reuterholm on pyytänyt saada puhutella teidän\nkuninkaallista korkeuttanne...\n\n— Mitä sen minuun tulee...\n\n— Hän ei tule antamaan teidän korkeudellenne vähintäkään rauhaa\n(53)... muistelkaapa miten oli eilen, toissapäivänä ja joka päivä...\nhän tulee lähettämään sanoja lähettämistänsä, ja jos se ei auta,\ntulee hän vihdoin itse noutamaan teidän kuninkaallista korkeuttanne...\n— veitikkamaisella silmäyksellä lisäsi Magdalena: — Minä rohkenen\nalamaisuudessa esiintyä yhdellä anomuksella.\n\n— Tuhannella, Magdalena!\n\n— Säästäkäätte minua tänään näkemästä paroni Reuterholm'ia!\n\n— Te ette ole hänelle kovin ystävällinen, neiti Rudenschöld... noh,\nniin, tahdon siis mennä...\n\nPääseminen herttuan ikävästä läsnäolosta täytti Magdalenan\nmielihyvällä, eikä hän koettanutkaan tätä salata niissä silmäyksissä,\njoilla hän seurasi herttuata, joka salaisella vastenmielisyydellä\nnoudatti suosikkinsa kutsumusta.\n\n— Eräs varsin omituinen sattuma on syynä, ett'en saa hetkeksikään\nlepoa, ennenkuin olen ollut teidän kuninkaallisen korkeutenne puheilla,\n— lausui Reuterholm, joka, säilyttääkseen valtaansa herttuan yli, osasi\nkäyttää hyväksensä hänen heikkoja puoliansa, ja yksi näistä oli etenkin\nhänen taipuvaisuudensa salaseikkoihin.\n\n— Te näytätte todellakin levottomalta, ystäväni, — herttua lähetti\nkaipauksen huokauksen neiti Rudenschöldille, jatkeessansa: — Ah, teille\non varmaankin tullut kirje Stedingk'iltä ja keisarinnalta...\n\n— Ei, ei, jotakin muuta tapahtui viime yönä.\n\n— Puhu empimättä! — herttua, joka tunsi itsensä uteliaammaksi, kääntyi\nnyt ystävällisesti kehoittavalla nyökkäyksellä suosikkiinsa päin.\n\n— Minä söin jokseenkin myöhään ehtoollista eilen illalla, — alkoi\nReuterholm, — ja valmistauduin menemään vuoteelleni, kun selittämätöin\nlevottomuus pakoitti minua jälleen pukemaan päälleni ja menemään\nulos. Siten tulin Johanneksen kirkkomaan läheisyyteen. Äkkiä johtui\nmieleeni koettaa, ilmestyisikö siellä kentiesi aaveita. Yö oli ihana\nsekä tyyni ja kello noin puoli kahdentoista paikoilla, kun kiipesin\netelänpuoleisen muurin yli ja menin suorastansa kirkkoa kohden.\nValkoinen, ihmisen näköinen olento liihoitteli esiin hautapatsaiden\nvälistä ja melkein minun lähelläni; mutta äkkiä katosi tämä näky\nsamalla vilahtavalla nopeudella, kuin akutinta ales laskiessa. Sitte\nkuljin kirkon ympäri ja päästyäni sen pohjoiselle ovelle, piirsin\nsiihen etusormellani ympyrän, jonka keskelle tein ristin, ja jonka\nkeskipisteesen sitte hiljaa naputin. Ensiksi kuulin ympärilläni\nrisahtelevaa ääntä, sitte jysähytettiin oven lukkoon kolme kertaa niin\nkovasti, että jonkinmoisella kauhistuksella vetäydyin takaperin, vaikka\nminulla kuitenkin kaikeksi onneksi oli sen verran mielenmalttia, että\ntein oikealla kädelläni rintaani ristinmerkin.\n\n— Sepä ei ollut mikään hyvä henki, jonka olit manannut esille, —\nkeskeytti herttua vilkkaasti, — kentiesi sinä olit laiminlyönyt...\n\n— En ollut mitään laiminlyönyt, teidän kuninkaallinen korkeutenne,\nsiksi olen liian kauan ollut Björnramin opissa. Olipa Jumalan\nsallimus, etten tänä yönä taas kuten tavallisesti joutunut tekemisiin\npahojen henkien kanssa; se on varmaa, sillä nyt tapahtui juuri se\nmerkillisin: samassa silmänräpäyksessä kun minä tein ristinmerkin,\nhuusi eräs valittava ääni: — Kehoita Kaarlo-herttuaa, Ruotsin ja Suomen\nhallitsijaa, rukoilemaan näkymätöintä vapahtamaan hänen veljensä\nsyntistä sielua! Samassa silmänräpäyksessä kuului minun lähelläni\nkimakka parahdus, ja minä tunsin niin kovan painon rinnallani, että\nehdottomasti vaivuin maahan, johon jäin liikkumattomana makaamaan\njoitakuita minuutteja, menettämättä kuitenkaan silmänräpäykseksikään\ntuntoani.\n\nReuterholm vaikeni.\n\n— Se oli Jumalan henki! — keskeytti herttua-hallitsija, ja peittäen\nkalpeat kasvonsa heikkohermoisesti väriseviin käsiinsä lisäsi hän: —\nOi, minun aavistukseni, minun aavistukseni!\n\nKaikki ajatukset neiti Rudenschöld'istä olivat paenneet hänen\nmielestänsä, ja vapisevalla äänellä jatkoi hän: — Seuraa minua\npyhimpään siellä tahdon rukoilla.\n\nNopein askelin riensi herttua nyt tähän pyhimpäänsä paroni\nReuterholm'in seuraamana, joka pysähtyi neljän patsaan eteen, ja veti\nsyrjään sen esiripun, joka verhosi alttarin, jolloin herttua mitä\nhartaimmat! näköisenä lankesi polvillensa:\n\n— Rukoilkaamme Jumalan apuun turvaavien sielujen hartaudella! puhui\nReuterholm, sytyttäen valkean seitsenhaaraiseen kynttiläjalkaan ja\nottaen käteensä alttarilta suitsutusastian, jota hän hiljaa heilutti\nedestakasin sekä jatkoi: — niin, rukoilkaamme, ja meidän rukouksemme\ntulee enkelin siivillä lentämään Karitsan istuimen eteen! _Hän_\nainoastansa voi parantaa haavoitetut sydämet ja virvoittaa murheellisia\nsieluja Sionin terveellisestä lähteestä otetulla vedellä! Muserretulla\nsydämellä turvaamme sinun jumaluusvoimaasi, sillä sinun tahtosi on\nsulaa armoa ja sinun päätöksesi sulaa laupeutta. Taivaallinen isä,\nkuule veljen esirukouksia, kuule korkean hallitsijamme huokauksia ja\npelasta ikuisesta kadotuksesta syntinen kadotettu sielu, pelasta se\nhenki, joka on katoamatoin osa hänestä, jota me eläessämme nimitimme\nKustaa III:ksi!\n\nVaitonaisena vajosi nyt paroni Reuterholm polvillensa\nherttua-hallitsijan viereen, joka kalpeana, masennettuna ja milt'ei\ntunnotoinna höpisi rukouksen toisensa perään. (54)\n\n\n\n\nVIIDESKYMMENESENSIMMÄINEN LUKU.\n\n\nMakuuhuoneensa sohvalla oli kreivitär Rudenschöld puoleksi pitkällänsä.\nHänen kasvonsa olivat kalpeat ja murheen rypistämät, ja se käsi, jonka\nhän nyt ojensi nuoremmalle tyttärellensä, oli kylinä ja hermotoin.\n\n— Lasillinen viiniä, ah, juokaa lasillinen viiniä! — pyysi Magdalena\ntuskaisena. — Mikä teidän, äitini, on? Oletteko suutuksissanne minuun?\nEtte! Noh, Jumalan kiitos! Luottakaatte minuun... puhukaa, se lieventää\nsydäntänne!\n\n— Ah, lapseni, jos puhuisin, saattaisi se ainoastansa murheelliseksi\nsinutkin.\n\n— Ah, kukapa onkaan tytärtä läheisempi ottamaan osaa lemmityn äidin\nmurheisin?\n\n— Magdalena-hyväni, minä olen itse syössyt itseni kaikkeen tähän, minun\ntulee syyttää ainoastansa omaa heikkouttani; mutta niinhän se aina on:\nmielettömistä teoista seuraa aina rangaistus!\n\n— Se on tosi, — vastasi Magdalena, sietämättä äitinsä silmäystä.\n\n— Tiedäthän Pentin kevytmielisyyden saattavan minulle paljo\nlevottomuutta, tiedäthän hänen tuhlaavan paljo rahoja...\n\n— Tuhlaako hän!... Jumala, sitä en hirveä ajatellakaan!\n\n— Ei, ei hän! Mutta, näetkö, minä olen ottanut ne rahat, joilla\nminun oikeastansa olisi tullut suorittaa omia menojani ja velkojani,\nja antanut ne Pentille kaikki, kaikki tyyni! Mutta nyt minä olen\nvelassa, useimpien vuosien huoneenvuokra on tähän taloon maksamatta ja\nkauppapuoteihin sekä... ah, minun murheeni ovat kauheat, enkä saa enään\nunta öilläkään! Velkojani tulevat yhä ankarammiksi ja vaativammiksi.\nMitä tulee minun tehdä! — Ja tuo vanha vaimoraukka purskahti ääneensä\nitkemään.\n\n— Oh, eikö asia ole sen pahempi, — virkkoi Magdalena, samalla kuin\nhymyily ilmautui hänen paisuville huulillensa, ja ilon säteet\nloistivat hänen kirkkaissa, sinisissä silmissänsä, — onhan kaikki tämä\nautettavissa! Minulla on jalokivi koristuksia, kalliita helminauhoja...\nsekä ruhtinatar että hänen äitinsä ja leskikuningatar Sofia\nMagdalenakin ovat suosionsa osoitteeksi...\n\n— Ei, ei, lapseni, sitä en voi! En voi riistää sinulta...\n\n— Älkäämme siitä puhukokaan! Tuollaisista turhuuksista luopuminen\non vähäpätöinen asia, jos minä niiden avulla voin pyyhkiä pois\nnämät kimaltelevat kyyneleet. — Ja yhä hymyillen pyyhki Magdalena\nnenäliinallaan äitinsä silmiä ja poskia. — Kas niin, ei sanaakaan\nenään! Kuinka olenkaan onnellinen, kun nyt voin huojentaa äitini\nhuolia! Ja Pentti tulee kyllä järkevämmäksi... tulee oppimaan\nsäästäväiseksi. Pentti-parka, minä tunnen hänet ja olon vakuutettu\nteidän pulanne, äitini, käyneen raskaasti hänen mieleensä.\n\n— Hyvä Maalin-tyttäreni! — Ja hymyillen äidillisestä rakkaudesta\nsilmäili kreivitär Rudenschöld tytärtänsä, joka iloisella mielellä\nnyt läksi kotia päin, arvostellen ajatuksissaan omaamiansa sormuksia,\notsaripoja, kaula- ja rannerenkaita. Astuen mitä hilpeimmällä ja\ntyytyväisimmällä mielialalla asuntoonsa, huomasi hän siellä paroni\nArmfelt'in joka jo ovella tuli hänen vastaansa. Nähtyänsä Armfelt'in\nalakuloiset ja synkät kasvot, muuttui hänen ilonsa kuitenkin heti\nankaraksi tuskaksi.\n\n— Mitä on tapahtunut? — kysyi hän.\n\n— Minä matkustan pois, Malla, matkustan pian, ja olen nyt tullut tänne\nsanomaan sinulle jäähyväiset!\n\n— Sinä olet niin hätäinen... Varmaankin on jotakin tapahtunut...\n\n— Ainoastaan, mitä joka päivä tapahtuu; mutta siinä on kylläksi! Ei,\ntätä asiain uutta menoa en voi katsella! Kustaa-kuninkaan viholliset\novat nyt hallituksessa... Reuterholmin kaltainen on nyt vallitsemassa,\nja vallan pikarin, josta hän on juonut, tulee hän kait haluamaan\ntyhjentää, jos ei...\n\n— Mitä?\n\n— Jos ei häneltä temmata pois maljaa...\n\n— Ja senkö tahdot sinä tehdä?\n\n— Jos meidän nuoren kuninkaamme menestys sen vaatii.\n\n— Sinä pelkäät siis?...\n\n— Kaikkea! Minkä valtaan johtavan tien hyvänsä tulee Reuterholm\npitämään luvallisena. Hänen mahtavuutensa olisi mennyttä, jos Kustaa\nAadolf todellakin olisi kuningas.\n\n— Noh, niin, odota siis sitä aikaa!\n\n— Lyhytnäköinen lemmittyseni!... Sitä päivää eivät he koskaan salli\nKustaa Aadolfin näkevän; muistahan hänen isänsä kohtalon!...\n\n— Kauhea ajatus!\n\n— Tämän onnettomuuden estäminen on nyt ainoa tarkoitukseni, ja\nsentähden ei olisi hullumpaa, jos Reuterholmin hämmästykseksi pantaisi\ntoimeen valtiokepponen Kustaa Aadolf'in eduksi. Hänet täytyy julistaa\ntäysi-ikäiseksi varhemmin kuin hänen suuri isänsä määräsikään. Minun\naikomukseni on tosin ristiriidassa testamentin määräykseen nähden,\nmutta kuninkaan etu vaatii juuri sen rikkomista. Niin, Kustaa-kuninkaan\ntestamentti! Kuinka täytti hallitsija hänen viimeisen tahtonsa, tämän\nlisäyksen, jonka kuninkaan eteenpäin näkevä äly piti tarpeellisena ja\njoka hänen poikansa alaikäisyyden ajalla olisi rajoittanut herttuan\nvaltaa ja suojellut tuota lasta? Ei, minä tahdon päästä pois tästä\nmaasta, joka on täynänsä riitoja ja konnantöitä!\n\n— Sinä tahdot lähteä pois ja puhut kuitenkin Kustaa Aadolfin\nsuojelemisesta!\n\n— Täällä ei ole oikea paikka aikeideni toteuttamiseen... näetkö, minun\naikeideni toimeenpanemiseen täytyy muiden valtain... mutta kaikki tuo\nei ole minulla vielä selvillä, ja siis et sinäkään voi käsittää...\n\n— Yhden asian minä kuitenkin selvästi käsitän: sinä matkustat pois!\nAh, tämä tieto synnyttää minussa sanomatointa tuskaa, joka voi vaihtua\näärettömäksi iloksikin: saanko sinua seurata?\n\n— Lemmittyni, suloista olisi saada aina olla sinun läheisyydessäsi;\nmutta sinun tänne jäämisesi on välttämätöintä!\n\n— Minulle ei ole mitään välttämätöintä... minun toimimiseni riippuu\nainoastaan sinun tahdostasi. Minua ei estä mitkään siteet, eikä pidätä\nmitkään turhat luulot! Niin, sinun kanssasi on minulla _kaikki_, ilman\nsinutta _ei mitään_! Kustaa Mauritz'ini, sano vaan: tule mukaani!\n\n— Minä sanon: _jää tänne_, Magdalena! Kuule minua lemmittyni: ainoa,\nmihin minä tässä maailmassa luotan, on juuri sinun uskollinen\nsydämesi! Sinun pitää auttaa minua... niin, sitä valaa, jonka olen\nvannonut Kustaa-kuninkaalle, pitää sinun auttaa minua täyttämään.\nSiis minä matkustan pois, ja sinun, Magdalena, pitää kirjoittaman\nminulle usein... jokapäivä... vapaasti ja kenenkään vakoamatta voin\nminä silloin toimia, eikä täällä tule mitään tapahtumaan, josta en\nsinun kauttasi saisi tietoa. Sano, tahdothan hyödyttää meidän suuren\nkuningas-vainajamme asiaa?\n\n— Minä tahdon kaikkea, mitä sinäkin!\n\n— Herttua-hallitsijan olet sinä lumonnut... sinun pitää viehättää\nhäntä, hurmata ja tehdä hänet mielettömäksi, niin, sinä voit...\n\n— En, en!\n\n— Hurmaantuneena tulee hän tekemään, mitä sinä tahdot... sinun pitää\nsaada hänen sydämensä hellyydellä liittymään Kustaa Aadolfiin...\nsinun pitää kukistaa Reuterholm, ja meidän, suuren Kustaa-vainajan\ntodellisten ystäväin, puolue tulee voittamaan sinun avullasi.\n\n— Siihen nähden en voi minkäänmoista voittoa hankkia. Sitä en voi\ntehdä... ah, sinuahan minä lemmin! Minun sydäntäni ei voi sinusta\nkukaan temmata! Pyydä minua menemään kuolemaan, ja minä menen\nmielelläni, mutta älä pyydä minua kuultelemaan muita lemmenlauseita,\npaitsi niitä, joita sinä väliin minulle kuiskaat.\n\n— Lapsellinen tyttö... oma, armas Magdalenani, luuletko minun tahtovani\nsinusta luopua! Ei, ei, sinä et saa kuunnella... sitä en tahdo, enkä\nsalli! Minä sanon vaan: pieni veikisteleminen ei ole vahingoksi, ja\nkiedo herttua siten ruusukahleisiisi... ei, ei, työnnä hänet luotasi!\nSinä hymyilet, Magdalena, niin, en tiedä, mitä tahdonkaan, ja sentähden\nlemmittyni, tee, miten itse haluat.\n\n— Göstani, sinä olet valinnut minut ystäväksesi! Luottamustasi minuun\nen luullakseni tule pettämään.\n\n— Sinä olet kaikki minulle!\n\n— Tällä vakuutuksella tulen voimaan kärsiä elämän koettelemuksia, ja\nmitä vaiheita aika tuoneekin helmassansa, tulee tämä ajatus olemaan\nminun lohdutukseni!\n\n— Kuinka vakavasti sinä minua nyt katselet...\n\n— Minä säästän hymyilyni, kunnes palajat... minun mieleni on täynänsä\nmurhetta.\n\n— Mitä sinä pelkäät?\n\n— En tiedä... kaikki, minkä tiedän, on se, ett'ei mikään sana ole\nvaikeampi lausua kuin jäähyvästi, eikä mikään tunne toivottomampi kuin\nhyvästijätön.\n\n— Ei, Magdalena, niin et saa puhua! Sinun mielesi on luja samoinkuin\nsinun tunteesikin, eikä se saa muuttua löyhäksi. Synkkämielinen,\nkyynelsilmäinen lemmityinen ei sovi minulle... ei, näytäpä nyt taas\nveitikkamaisia silmäyksiäsi ja poskesi kuopurata! Palajanhan minä pian\nAachen'ista ja siksi — pidä tarkoin silmältä kaikkea, mitä tapahtuu\nja kuultele tarkkaan pienintäkäin uutista!... Ja vielä yksi asia: älä\nkoskaan unohda, että meidän oma onnemme riippuu eriämättömästi juuri\nKustaa Aadolf'ista.\n\n— Sitä en tule unohtamaan!\n\n— Kuinka olenkaan onnellinen sinut oma tossuni!\n\n— Göstani, ah, tätä onnellista hetkeä häiritsee synkkäin ajatusten\ntuottama tuska! Niin katso minuun suloisilla silmäyksilläsi!... Sulje\nminut vielä syliisi viimeisen kerran!... _Viimeisen kerran_ — ne sanat\nnousevat ikäänkuin parahdus sydämestäni, jonka tykytystä ehkäisee\nikäänkuin rautainen koura... Kustaa Mauritz'ini kaikissa elon vaiheissa\nseuraa sinua lempeni!\n\n\n\n\nVIIDESKYMMENESTOINEN LUKU.\n\n\nArmfelt'in jäähyväiset herttua-hallitsijalle olivat merkilliset siitä\nkylmästä kohteliaisuudesta, jonka keskinäinen epäluottamus synnyttää\nja jonka kuitenkin kumpikin osasi salata, ja herttua pyysi häntä mitä\nteeskennellyimmällä helleydellä hoitamaan hyvin terveyttänsä sekä\nettä hän heti palajaisi kylvyiltänsä, sillä herttua tulisi muka häntä\nsuuresti kaipaamaan. Nuoresta kuninkaasta eroaminen tapahtui taasen\nsyvällä ja todellisella, kummankinpuolisella liikutuksella.\n\n— Väliaikaisen hallituksen vallitessa voi paljokin tapahtua, — lausui\nArmfelt, — sellaisen henkilön kautta, kuin Reuterholm on, jonka\nylpeydellä, kostonhimolla, puoluevimmalla ja vallankumouksellisella\naatteilla on ruhtinas, ja rohkenenpa tässä sanoa: heikkokin ruhtinas\nkannattajana. Mutta minä lähden kuitenkin jokseenkin levollisena,\njos teidän majesteettinne suvaitsette antaa minulle kaksi lupausta,\njoiden kautta suurimmat vaarat, jotka kentiesi uhkaavat teidän\nmajesteettianne, voidaan välttää, jos he eivät ryhdy teidän\nmajesteettianne vastaan, josta Jumala varjelkoon, minkäänmoisiin\nrikoksellisiin keinoihin.\n\n— Uskollinen ystäväni, — Kustaa Aadolfin ääni värisi, ja kyyneleitä\nvalui noilta lapsen pyöreiltä poskilta; — ah, älkäätte matkustako\npois... älkäätte minusta luopuko!\n\n— Minä matkustan, sillä teidän majesteettinne hyöty sen vaatii. Minä\nmatkustan, mutta minä olen varoillani. Kun aika on tullut, tulee teidän\nmajesteettinne saamaan tiedon niistä toimenpiteistä, jotka näen käyvän\nyhä tarpeellisemmiksi teidän majesteettinne menestykselle.\n\n— Kiitoksia, Armfelt-hyväni! Niin ilmaiskaapa nyt minulle, mitkä\nlupaukset pidätte tarpeellisina.\n\n— Ensiksikin ei teidän majesteettinne pidä koskaan myöntyä\nvaltiopäivien kokoontumisen, ja, jos he ne siitä huolimatta kutsuvat\nkoolle, ei teidän pidä koskaan ottaman osaa niiden istuntoihin.\n\n— Sen lupaan, — vastasi kuningas muutaman silmänräpäyksen mietittyänsä\n\n— Ja nyt toinen lupaus, joka ei ole vähäpätöisempi kuin edellinenkään:\nteidän majesteettinne on vasta täysi-ikäisenä meneminen naimiseen.\n\n— Mutta se on ristiriidassa minun autuaasti nukkuneen isävainajani\ntestamentin kanssa...\n\n— Mutta on sopusoinnussa viisauden kanssa. Asiat ovat nyt tällä\nkannalla, että teidän majesteettinne isävainaja, jos Jumala sen\nsallisi, antaisi teidän majesteetillenne merkin minun mielipiteideni\nhyväksymiseksi. He voisivat yhden tahi toisen aikeen saavuttamiseksi\nruveta pakoittamaan teitä ottamaan puolison...\n\n— Lupaan siis tämänkin, — keskeytti ruhtinas vilkkaasti te voitte olla\nlevollinen, sillä minä en aijo milloinkaan antaa pakoittaa itseäni\nottamaan puolisoa, jota ei sydämeni suosi! Heikko puna levisi tuon\nnuoren kuninkaan poskille, ja tuntien itsensä äkkiä ujostuneeksi tämän\najatuksen lausumisesta kääntyi hän puolittain pois Armfelt'ista.\nPitäen hänen kättänsä omassaan, lisäsi hän sitte: — Teen siis tämän\ntoisenkin lupauksen. — Muutaman silmänräpäyksen vaijettuansa, jatkoi\nhän: — Jos minä, kuten luulette, todellakin olen vaarojen ympäröimänä,\nlupaan teille olevani niin varovainen kuin suinkin, jotta en niitä itse\nherätä. Tahdon opettaa kasvoni salaamaan mielipiteitäni, tahdon opettaa\nhuuleni olemaan vaiti tunteistani... ja siten tahdon viettää päiviäni,\nluottaen kaikkivaltiaan armoon, niin, minä turvaan Jumalaan, joka on\nviattomain ja orpojen väkevin suojelija.\n\nNuoren kuninkaan kasvot olivat käännetyt ylhäällepäin, hurskas\nhaaveellisuus loisti hänen lempeistä silmistänsä ja hänen pehmeille\nhuulillensa ilmaantui alakuloinen hymyily.\n\nKovat omantunnon vaivat ahdistivat Armfelt'ia, ja hän lausui:\n\n— Sire, suokaatte minulle anteeksi, että kova välttämättömyys on\npakoittanut minua kylvämään teidän mieleenne epäluulon siemeniä!\n\n— Armfelt-hyväni, ettepä te olekaan ensimäinen, ku minulle on puhunut,\nmitä minulla kentiesi on paroni Reuterholm'ilta peljättävänä. Minulla\non niin harvoja, joihin voin luottaa, niin harvoja! En tiedä väliin\n_ketä_ tahi _mitä_ minun tulee uskoa; mutta teitä minä uskon ennen\nkaikkia ja minä tulen teitä suuresti kaipaamaan. Palatkaa pian ja olkaa\nminulle alati, mitä isävainajallenikin olitte!\n\n— Teidän majesteettinne mielipiteet ovat minun suurin onneni, — Armfelt\nkumartui näitä sanoja lausuessansa suutelemaan kuninkaan kättä, mutta\ntämä avasi sylinsä, ja ankarasti nyyhkien sulkeutuivat kumpikin\ntoistensa rinnoille.\n\nTämä hyvästijättö nuoresta kuninkaasta tuotti tosin Armfelt'in\nloukatulle mielelle hiukka helpoitusta, mutta se ei vähentänyt sitä\nsuuttumusta eikä katkeruutta, jota hän tunsi herttuata ja etenkin\nReuterholmia kohtaan, jonka syyksi hän luki sen kylmäkiskoisuuden,\njolla herttua oli kuulellut hänen neuvojansa, kun oli kysymys; miten\nnuot Kustaa III:nen murhaan syylliset olisivat rangaistavat, jolloin\nArmfelt'in mielipide oli aivan vastainen herttuan mielipiteelle, joka\ntäytti Armfelt'in mitä synkimmillä epäluuloilla herttuaa kohtaan.\nTämä puolestansa näki salaisella riemulla vaarallisen kilpailijansa\nneiti Rudenschöldin suosiosta joutuvan pois tieltänsä, ja itsensä\npääsevän eroon henkilöstä, joka antoi hänelle aihetta tuhansiin\nhuoliin ja vastoinkäymisiin. Niinpä oli hän valittanut siitä, ett'ei\ntuota nuorta kuningasta otettu herttuan neuvoskuntaan, jonka hän\nväitti olleen Kustaa III:n tahdon, vaikk'ei hänen testamentissansa\nollut mitään sellaisesta tarkoituksesta mainittu; päälliseksi oli\nhän koettanut houkutella herttuata ryhtymään Ranskankin asioihin, ja\nvihdoin oli heidän onnistunut luulotella herttuaa Armfelt'in lahjoneen\nTukholman roskaväen ottamaan väkivallalla vankeudesta ulos nuot\nkuolemanrangaistuksesta armahdetut kuninkaan murhaajat, antaaksensa\nheidät alttiiksi rahvaan kostolle. Kaikki nämät yhtenä vaikuttivat,\nettä herttua mielihyvällä soi juonittelemisessa näin ovelan henkilön\npoistuvan, ja seuraus tästä oli, että Armfelt ennen virkalomansa loppua\nmäärättiin ministeriksi Italiaan.\n\nRohkea ja kunnianhimoinen, kuin Armfelt oli, ei hän kuitenkaan luopunut\naikeestansa julistaa Kustaa Aadolfia täysi-ikäiseksi, vaan päinvastoin\nyllytti tämä hänen karkoittamisensa isänmaasta, jonka hän piti uutena\nvainoamisena, häntä koettamaan mielensä koko kiihkeydellä toteuttaa\ntätä aijettansa. Hän ei kuitenkaan nyt enään ajatellut kuninkaan\ntäysi-ikäiseksi julistamista Wenäjän ollessa salaisena liittolaisenansa\nja Tukholman porvariston sekä joidenkuiden muiden ystäväin avulla eikä\nherttuan ynnä hänen etevimpäin neuvonantajaansa vangitsemista, jos\nnämät panisivat itsensä hänen aijettansa vastaan; hän alkoi nyt sen\nsijaan luottaa pelkästänsä Venäjän apuun ja mahtisanaan tässä asiassa.\n\nArmfelt oli valtiollisissa toimissa kekseliäs, ovela, rohkea ja sangen\nlipevä sekä osoitti näissä asioissa kykyä, josta vaikeudet olivat\nleikintekoa, ja joka osasi kiertää esteet. Työn taakka oli hänestä\nyhtä kevyt kuin sodankin, ja hänellä oli aina kylläksi mielenmalttia,\nlaskeaksensa pilaa sekä myötä- että vastoinkäymisestä. Hän toimi yhtä\nhelposti sodan ja valtioasiain kuin seuraelämän ja lemmenkin aloilla.\nLavean kirjeenvaihdon vireillä pitäminen ystävien ynnä useiden hänen\naikuisiensa valtiomiesten ja oppineiden sekä etevien naisten kanssa\noli hänestä ikäänkuin lepäämistä työstänsä, ja kaikkeen hänen aikansa\nriittikin. Hän tunsi Europan useimmat hovit sekä valtioneuvostot, hän\noli ottanut selon näiden heikoista puolista sekä arvaellut näiden\ntarkoitukset ja esintyi jonkinmoisena puoluejohtajana kaikilla\nniillä aloilla, joilla häntä määrättiin toimimaan. Mutta eipä tässä\nkyllin. Niiden erinomaisten lahjain avulla, joita luonto oli hänelle\ntuhlaamalla antanut, ja tottumuksensa kautta esiintyä loistavasti\nyhteiselämässä, jossa häntä ihmeteltiin, oli hän saavuttanut suuren\nyleismaailmallisen sivistyksen, jota jalosti hänen luonteensa, missä\nhilpeys, sukkeluus, huolettomuus ja miellyttäväisyys kiistelivät\nvoitosta. Hänen puheensa vilisi sanasutkauksista sekä pistosanoista,\nja ne oli varsin sattuvia sekä kuvaavia, usein ikäänkuin salama\nhuimaavia. Useimmiten sai hän ihmisiä vakuutetuksi, sillä hänen\nvilkas mielensä toi tavallisesti ilmi hänen samassa silmänräpäyksessä\nvallitsevain tunteidensa totuutta. Ollen enemmän vehkeilijä kuin\nvaltiomies, oli hänessä täytetty kaikki ehdot: rohkeus, oveluus, hieno\nkäytös, kaunopuheliaisuus ja notkeus, tullaksensa puolueenjohtajaksi\nvallankumouksissa, kaikkivaltiaaksi hoveissa, vaaralliseksi\nhallitusmenoissa ja onnettomuutta tuottavaksi perustuslaillista\nhallitusmuotoa puuttuville valtioille. Niihin, joita hän tahtoi\nsaada valtaansa, vaikutti hän samassa erinomaisen viehättävästi ja\nlumoavasti, kuten etevät henkilöt ainakin, milloin ovat alavaisia,\nharvoin ovat viehättämättä niitä, jotka heidän seuraansa sattuvat.\nTämä viehätysvoima oli Armfelt'in mitä vaarallisimpia aseita. Tämänpä\navulla hän voitti Kustaa III:kin ja niin monen muun henkilön mitä\nystävällisimmän suosion; tämän kautta saavutti hän myöskin voittoja\nylhäisten seuroissa yhtä helposti kuin porvarienkin, joita hän osasi\ntehdä puoluelaisiksensa, jopa sotamiestenkin joukossa, joiden vaaroihin\nja vaivoihin hän ilomielin otti osaa. (55)\n\nNämät luonnonlahjat tekivät Armfelt'in vaaralliseksi ja viehättäväksi\nhenkilöksi, milloin hän halusi saavuttaa jotakin tarkoitustansa. Hänen\naikeensa Kustaa Aadolfiin nähden kysyivät kuitenkin vitkallisesti,\nja neiti Rudenschöld puuhaeli niitä asioita, joita Armfelt oli häntä\npyytänyt toimittamaan, suuresti ajattelematta niiden tarkoitusta\nsekä sai ainoastansa vähitellen tietää hänen aikeistansa, joiden\ntäydellisesti perille päästyä hän osoitti mitä suurinta säikähtymistä\nsekä hämmästystä, ja huomattuansa jokseenkin selvästi, minkä\nvaaran alaiseksi Armfelt antautui, salli hän, estääksensä asiain\nilmitulemista, Armfelt'in kirjevaihdon tämän Ruotsissa asuvien ystävien\nkanssa käydä hänen kauttansa, samalla kun hän koko sielussansa\nvapisi siitä vaarasta, johon hänen lemmikkinsä oli heittäytynyt. Ja\nnämät olivat sangen suuret; sillä varovaisuus ja vaitiolo ei tullut\nkysymyksenkään, vaan hän puhui, missä vaan liikkui, Ruotsin oloista,\njonka hallituksen hän sanoi joutuneen kapinallisen joukkion käsiin,\njoka puolsi kuninkaan murhaajia; hän nimitti paroni Reuterholmia,\njolla oli herttuan luottamus, jakobinilaiseksi sekä sanoi hänen\nyleisesti olevan niin vihatun ja kammoksutun ynnä henkensä puolesta\nturvattoman, että hänen täytyi jättää kotinsa, viettääkseen yönsä\nherttuan huoneissa; hän ennusti hallituksen kukistumista sekä\ntuon nuoren kuninkaan turmiota välttämättömänä seurauksena siitä\nhallitussuunnitelmasta, joka täällä oli otettu noudatettavaksi,\njos sen sallittaisiin täydellisesti kehkeentyä; vielä hän väitti\njakobinilaisten, petturein ja konnain ympäröivän herttuata ja\ntuota nuorta kuningasta, jonka menestyksen ja oikeudet tällaisella\nheikkoudella pantiin vaaranalaiseksi, ja vihdoin ilmoitti hän ainoana\npelastuksen keinona, että hallitsevat henkilöt karkoitettaisiin ja\nkuningas julistettaisiin täysi-ikäiseksi, jos mieli vielä Ruotsia\nperikadosta pelastaa.\n\nSellainen puhe ja käytös joka paikassa, missä Armfelt liikkui, ei\nvoinut muuta kuin suututtaa mitä maltillisimpaakin hallitusta,\nja herttua-hallitsija, joka vihdoinkin oli saanut tästä tietoa,\nryhtyi nyt toimenpiteisin. Armfelt sai itse ankaria nuhteita\nvaltiokanslerilta, ja kaikki niillä seuduin olevat Ruotsin asiamiehet,\nmissä Armfelt aikoi liikkua, saivat käskyn pitämään tarkasti silmältä\nhänen jokaista askeltansa.\n\nRuotsissakin tuntui Armfelt'in lausumien mielipiteiden vaikutus, ja\nmitä kummallisimpia, herttuata loukkaavia huhuja alkoi täällä päästä\nliikkeelle. Useampia seuroja perustettiin Tukholmassa, joissa muun\nmuassa puhuttiin kapinan nostamisesta herttuaa ja hänen puoluettansa\nvastaan sekä Kustaa Aadolfin julistamisesta täysi-ikäiseksi ja\nkoko kustaavilaisen puolueen valtaan jälleen asettamisesta. Eri\nmielipidettä noudattavat olivat keskenänsä kovin kiihkoisia ja niiden,\njotka puhuivat maltillisuuden, viisauden ja totuuden puolesta, oli\nvaikeaa tulla kuulluiksi.\n\nKaikki tämä antoi laamanni Liljensparrelle — vaikka Reuterholm häntä\nvastenmielisesti sieti ja suvaitsi — rohkeutta tulemaan herttuan luo,\njolle hän levottomana puhui kansan mielipiteistä, mitä tuli hänen\naikeisiinsa tuohon nuoreen kuninkaasen nähden.\n\n— Tuskinpa voin uskoa tätä epäselvää juoruamista, — vastasi\nherttua-hallitsija tyynellä arvollisuudella, — minä luotan omantuntoni\ntodistukseen ja viattomuuteeni! Jos joku todellakin miettii sellaisia\nkirottuja hankkeita, tulen ne kyllä estämään ja tyhjäksi tekemään.\n\n— Teidän kuninkaallisen korkeutenne läheisyydessä on _eräs_, joka,\nvaikka hän onkin perinpohjin ylimys, kuitenkin on saastutettu\njonkinlaisilla vapaamielisyyteen ja kansanvaltaisuuteen vivahtavilla\nmielipiteillä. Minä tarkoitan paroni Reuterholm'ia. Pois se, että\nuskoisin hänen tahtovan täällä perustaa täydellisesti tasavaltaista\nhallitusta, — ei! Mutta nämät hänen mielipiteensä tekevät hänet\nkentiesi taipuvaiseksi luulemaan hetken nyt olevan käsissä, tämän\nennustajien mainitseman hetken; ja hän tulee yrittämään muuttaa\nkuninkaallisen kruunun teidän kuninkaallisen korkeutenne päähän.\n\n— Tepä puhutte ylen määrin rohkeasti, laamanni Liljensparre, — lausui\nherttua-hallitsija puhisten vihasta.\n\n— Hänen majesteettinsa, kuningas-vainajamme, kuulteli mielellänsä\ntodellisen vaaran hetkellä totuuden ääntä ja hän salli minun\nsilloin sekä peittelemättä lausua itsellensä omat ajatukseni kuin\nmyöskin kertoa muiden. Toivoen teidän kuninkaallisen korkeutenne\narmollisimmasti suovanne anteeksi rohkeuteni, uskallan lisätä, että\nparoni Reuterholm'in vihamiehet väittävät, hänen koettavan saada teidän\nkuninkaallista korkeuttanne kutsumaan valtiosäädyt koolle, saadaksensa\nmuutamilla kuninkaan valtaa vähentävillä myönnytyksillä joko kuninkaan\nalaikäisyyden aikaa pitennetyksi tahi Kustaa Aadolf'in julistetuksi\nkuninkaanarvonsa menettäneeksi, osaksi hänen kivulloisuudensa nojalla,\nosaksi, kuten hänen kerrotaan lausuneen, sopimattomuudesta, että maata\nhallitsee nuorukainen, jonka sukuperä _isän_ puolelta oli epätietoinen?\n\n— Mutta tämähän, mitä teillä, laamanni Liljensparre, on minulle\nsanottavaa on varsin hirmuista! Tahdon nyt vastata ainoastansa omasta\npuolestani! Että minun aikeeni ylhäiseen veljenpoikaani nähden ovat\nrehellisiä, tulee aika teille näyttämään, ja nykyinen sekä jälkimaailma\ntulee tätä asiata oikein tuomitsemaan. Niin, tämä valheiden kihermä\ntulee kerta hajoamaan, se on minun luja, häälymätöin toivoni!\n\nHerttua-hallitsijan vilkkaat silmät olivat kiinnittyneet Liljensparreen\nja tyyneyden vilahdus kohtasi tämän poliisimiehen vakoilevaa, epäluuloa\nosoittavaa silmäystä.\n\nKumartaen herttualle meni Liljensparre nyt tiehensä, samalla kun hänen\nohuvilta huuliltansa pääsi joitakuita kuulumattomia sanoja, joita\nkentiesi olisi voinut selittää näin: heikko, viatoin, helppo pettää...\njos Reuterholm tahtoo, niin... hym!\n\nKaikkialla otaksuttiin paroni Reuterholm'in työskentelevän äsken\nmainittujen aikeiden toteuttamiseksi. Kustaa III:tta oli hän pitänyt\nverivihollisenansa, ja luonnostansa kostonhimoinen kuin hän oli,\nvihasi hän koko tämän sukua. Mutta eipä siinä kyllin — hän oli\nmyöskin taikauskoinen ja valmis uskomaan, luuli itsensä alituisesti\nseurustelevansa henkien kanssa ja etsi haaveilemisista sekä unessa\nkävelijöiden ennustuksista aihetta ja ohjeita toiminnallensa, ja jos\nhän siis _nyt_ luuli ajan olevan käsissä, jolloin kaikki nuot suuret\nennustukset toteutuisivat, oli tämä kumminkin sopusoinnussa hänen\nluonteensa ja hänen yhä vaarumattoman sallimukseen uskomisensa kanssa.\n(56)\n\nTämän johdosta on luultava, että Reuterholm suuressa yksinäisyydessänsä\nja ennustuksiin sekä haaveiluihin luottavan luonteensa yllytyksestä,\ntodellakin hautoi; joitakuita aikeita tähän suuntaan, joiden\nhän luultavasti toivoi saavansa nähdä pian toteutuvan, kunnes\nkulkupuheet suurensivat näitä aikeita ja säikähyttivät häntä kaikista\ntämänkaltaisista mietiskelemisistä. Hän antoi Thorid'ille ja useammille\nmuille sanomalehdentoimittajille, jotka vaativat vapaamielisempää\nhallitusmuotoa, yhtä salaista kuin tehokastakin suojelusta, ja\nmyöntäminen onkin jo tämänkin seikan ankarasti syyttävän Reuterholm'ia.\n(57)\n\nHänen salaisen suojeluksensa turvissa jatkoi sanomalehdistö työtänsä\nkansanvaltaiseen ja vallankumoukselliseen suuntaan. Mutta kun Thorild,\nyksi edellisen hallituksen innokkaimmista vastustajista, vihdoin\nesiintyi, kehoittaan julkisesti herttuata kääntämään nurin vannomansa\nhallitusmuodon sekä panemaan toimeen yleisiä vaaleja, melkein samaan\ntapaan kuin Ranskassakin y.m. näytti seikat tulleen kireimmillensä.\nHallituksen ystävät eivät näkyneet olleen toimettomia, ja samana\npäivänä, kuin tämä kirjoitus ilmaantui, riensi Liljensparre herttuan\nluokse, rukoili häntä, ett'ei hän enään jäisi kaikkien näiden\nhankkeiden toimettomaksi katselijaksi, jos hän ei tahtoisi saattaa\ntuon nuoren kuninkaan valta istuinta, kansan tyyneyttä ynnä omaa\nkunniaansa ja turvallisuuttansa vaaran alaiseksi. Liljensparren onneksi\noli Reuterholm silloin sairaana, jonka tähden herttua pian käsitti\nsekä myönsi edellämainitun puheen oikeaksi. Herttua käski sen vuoksi\nLiljensparren tapaamaan häntä sairaan Reuterholm'in luona, jolloin\nasiasta laveammalta keskusteltaisiin.\n\nTämä kokous pidettiin samana iltana. Reuterholm koetti turhaan\nvastustella niitä ehdoituksia, joita Liljensparre toi esille. Nämät\ntarkoittivat, että herttua viipymättä antaisi julistuksen, jossa hän\nmitä vakavammin vakuuttaisi tahtovansa neljän vuoden kuluttua, aivan\nvelvollisuutensa ja Kustaa-vainajan testamentin mukaisesti, jättää\nnuorelle kuninkaalle valtikan siinä kunnossa, jossa hän sen oli ottanut\nvastaankin; sitte julkaistiin varoitus, painovapauden väärinkäyttämistä\nvastaan, jossa oli määrätty varsinaisia rangaistuksia ja herttua\nistui itse Reuterholm'in kirjoituspöydän ääreen sekä kirjoitti\nomakätisen käskyn valtionvalvojalle ja Liljensparrelle nostamaan\nkanteen Thorild'ia vastaan sekä ottamaan takavarikkoon tämän painosta\njulkaistut kirjoitukset, joka kaikki viipymättä toimitettiin. (58)\n\nLiljensparre meni nyt pois; synkän silmäyksen heitti Reuterholm\nhänen jälkeensä, eikä hän katsellut paljo leppeimmillä silmillä\nherttuatakaan, joka, milt'ei nolostuneena osoittamastansa pontevuudesta\njopa anteeksianovanakin lausui:\n\n— Kustaa Aadolf-hyväni... tämähän oli aivan välttämätöintä.\n\n— En voi huomata sen sitä olleen!\n\n— Kun tullaan neuvomaan minua panemaan toimeen, kuten Ranskassakin on,\nyleisiä vaaleja ja...\n\n— Ei, ei, — keskeytti Reuterholm, — vaan heidät olisi pitänyt antaa\nolla, niin olisi teidän kuninkaallinen korkeutenne päässyt kuninkaaksi!\nNyt syntyy tästä viivytystä, joka ei laisinkaan olisi ollut tarpeen.\nMitä ennustettu on, tulee kerta tapahtumaan! (59)\n\n— Mutta minä en tahdo edes panna kortta ristiin tämän aikeen\nsaavuttamiseksi! — keskeytti vilkkaasti herttua-hallitsija sekä jatkoi\npontevuudella: — Hyvällä omallatunnolla tahdon muistella tekojani\nja alamaisena kaikkivaltiaan johdolle, tulen, kun aika on käsissä,\nluopumaan vallastani!\n\n— Ja ottamaan sen jälleen takasin, — lisäsi Reuterholm hymyillen.\n\n\n\n\nVIIDESKYMMENESKOLMAS LUKU.\n\n\nKaikkein näiden tapahtuessa sai ruhtinatar Sofia Albertina\nhallitsijalta kutsut tulla ennen aijottua Italiaan matkustamistansa\nviettämään muutamia viikkoja Drottningholm'illa.\n\nKustaa III:s oli poissa, mutta huvitusten huimaava pyörre, joka hiukka\noli pysähtynyt, ei kuitenkaan ollut tauonnut, vaan ilon pauhina\nkuului kaikkine vallattomine vapauksinensa heikkenemättä, vaikka\ntoiset ihmiset nyt täyttivätkin ne salit, joissa lumooja-kuningas oli\nkoko neronsa ja komeutensa loistossa liikkunut. Tosin jotkut häntä\nkaipasivatkin, mutta heidän kaipuunsa ei noussut heidän hymyileville\nhuulillensa, eikä häirinnyt heidän riemujansa, ja etenkin oli kukin\nliian hienotunteinen sitä sikäläisissä olosuhteissa näyttämään.\n\nRuhtinatar Sofia Albertinan hovineitien joukossa loisti neiti\nRudenschöld menehtymättömässä kauneudessansa, ja hän näyttiihe aina\nerinomaisen iloiselta; jospa hänen sydämensä pohjalla asuikin joku\nlevottomuus, ja hän tunsi tuskaa pettyneistä toiveistansa sekä\nikävöimisen ahdistusta, nousivat kuitenkin näiden synnyttämät varjot\nharvoin hänen otsallensa, ja harvoin himmensi alakuloisuuden vivahdus\nhänen veitikkamaisen silmäyksensä loistoa.\n\nArvossa pidettynä ja herttuan jumaloimana, näytti hän tälle\nystävällisiä kasvoja, samalla kun hän, laskien pilaa, torjui luotansa\nhänen lähestymisyrityksensä; mutta se päivä oli vihdoin tuleva, jolloin\ntällainen torjuminen ei enään ollut mahdollinen, ja leimuavin poskin\nsekä alakuloisin silmin seisoi hän nyt herttuan edessä saarrettuna ja\nkahdenkesken, josta hänellä ei ollut pakoon pääsemisen toivoakaan.\n\n— Tuhat kertaa olen sanonut teille, Magdalena, kuinka äärettömästi\nteitä lemmin! — lausui hallitsija alakuloisella ja hiljaisella äänellä,\n— Ei, älkää tehkö nyt mitään pilaa! Tahdon antaa teille todistuksen\nlemmestäni... koetelkaa sitä... pyytäkää mitä tahansa, niin en tule\nsitä teiltä kieltämään!\n\n— Magdalenan hämmästys näytti äkkiä kadonneen; veitikkamaisesti ja\nhymyillen silmäili hän herttuata: — Ennenkuin pyydän niitäkään, vastasi\nhän, — rohkenen tehdä teidän kuninkaalliselle korkeudellenne erään\nkysymyksen: Mistä syystä menetti paroni Armfelt ylimaaherran-virkansa?\n\nHerttuan kasvot synkistyivät nähtävästi, hänen vastatessansa: — Paroni\nArmfelt ei oikeastansa kuulu siihen asiaan, josta meidän nyt piti\nkeskustelemamme; mutta koska teillä on rajaton valta minun ylitseni,\ntahdon teille suoraan vastata: Hän on tehnyt kaikki, halventaaksensa\nminua kuningas-vainajan silmissä, siitä olen minä vakuutettu ja voin\nnäyttää kirjallisia todistuksia; mutta enpä ole häntä siitä syystä\nkarkottanutkaan, vaan sentähden, että hän oli liian vaarallinen\nhenkilö, ollaksensa ylimaaherrana, ja kentiesi olisi koko maamme käynyt\nhuonosti, jos hän olisi saanut pitää tämän virkansa.\n\n— Häntä on paneteltu teidän kuninkaallisen korkeutenne edessä,\nsuvaitkaatte uskoa minun sanojani. Olkoon niinkin, että hän\nviimeisinä aikoina on tehnyt itsensä syypääksi joihinkuihin katkeriin\nmuistutuksiin, nähdessään itseltänsä riistettävän teidän kuninkaallisen\nkorkeutenne luottamuksen; mutta se vaarallinen henkilö, jona häntä\npidetään, hän ei ole... hän on uskollinen Kustaa III:nen muistolle, ja\neipä suinkaan teidän kuninkaallinen korkeutenne voi pitää sellaista\nuskollisuutta rikoksena. Tehkää hänelle ainoastansa oikeus, teidän\nkuninkaallinen korkeutenne, antakaa hänelle hänen neronsa ja kykynsä\narvoinen toimi... ja jospa hän ei tätä nykyä saa palata tänne takasin,\nniin... Magdalena vaikeni muutamaksi silmänräpäykseksi; miellyttävällä\neljeellä lähestyi hän ruhtinasta ja luoden tähän silmäyksensä, jatkoi\nhän: — niin määrätkäätte paroni Armfelt Pommerin kenraalikuvernööriksi\nsekä sallikaa hänen pitää rykmenttinsä ynnä ylimmäisen kamarijunkkarin\narvonsa.\n\n— Minä täytän teidän pyyntönne, niin, minä täytän sen! Minä lemmin\nteitä, Magdalena, ja kuulkaatte minua nyt... suokaa minulle lempenne,\njonka palkkioksi saatte minulta _kaikki!_ En yhtäkään toivomustanne,\nmikä se vaan olla mahtaneekin, tule kieltäytymään täyttämästä...\nvaltaa, kunniaa, rikkautta... virkkakaatte vaan, minkä näistä tahdotte!\n\n— Minä on myy lempeäni, teidän kuninkaallinen korkeutenne! —\nPurppuraleimuja nousi jälleen Magdalenan poskille, jotka hehkuivat\nyhä heleämmin hänen jatkaessansa: — Lempi on tunne, jonka minä annan\njakamattomana ja ilman ehdoitta. Ei, päästäkäätte käteni, teidän\nkuninkaallinen korkeutenne, sallikaatte minun olla!\n\n— Teidän _tulee_, teidän _täytyy_ tuntea samaa tulta, joka minutkin\nhivuttaa! Magdalena millä hinnalla tahansa, sama se, mutta teidän\ntäytyy tulla omakseni!\n\n— Ei mikään voima maailmassa voi pakoittaa minua siihen! Minä lemmin\nparoni Armfelt'ia, ja olen hänen omansa. Häntä ainoastansa, kuuletteko,\nhäntä ainoastansa!\n\nSuljettuna herttuan syliin, onnistui Magdalenan päästä irti, ja\nsuuttuneena, kiivastuneena sekä kiukkuisena jatkoi hän: — En koskaan,\nniin en koskaan tule teidän omaksenne! Tepä olette karkoittaneet täältä\nlemmikkini... ajanut hänen maanpakoon... ja tämä ministerintoimi\nItaliassa oi ole mitään muuta kuin maasta pois ajamista; mutta mitä\nonnettomuuksia te hänen antanettekin kärsiä, ja missä hän lienekin,\ntahdon häntä seurata... meitä ette voi eroittaa,... niin, minä tulen\nhäntä seuraamaan!\n\n— Jos sen teette, Magdalena, tulee se teidän omaksi onnettomuudeksenne!\nUskokaan minua, se tulee teidän onnettomuudeksenne, ja minä varoitan\nteitä ystävänä. Te pudistatte päätänne, te ette minua usko... minä\nsanon siis teille, että te ette saa häntä seurata, minä, hallitsija,\nkiellän teitä sitä tekemästä!\n\nLeimuavin silmin lähestyi herttua Magdalenaa, jonka notkea vartalo\nvielä kerran luikui hänen käsivarsistansa, ja rientäen hänen ohitsensa,\npääsi Magdalena eräälle ovelle, jonka hän äkkiä tempasi auki.\n\n— Älkäätte menkö, Magdalena, älkäätte menkö! — pyysi herttua, joka\nkalpeana ja horjuvana nojasi erään tuolin selkään.\n\nEpäröiden pysähtyi Magdalena muutamaksi silmänräpäykseksi, katsellen\nsäikähtyneenä taaksensa, ja herttuan vaivuttua tunnottomana\neräälle sohvalle, jatkoi hän milt'ei samalla minutilla pakoansa,\ntuoden saapuville kaikkea sitä apua, jonka herttuan tila nyt teki\ntarpeelliseksi.\n\nMagdalenan ensimäinen päätös oli, ettei hän enään jäisi\nDrottningholm'iin. Sofia Albertina aikoi matkustaa ulkomaille, ja\nottaen tämän syyksi, jättääksensä hovin muutamaksi kuukaudeksi, sanoi\nhän toistaiseksi haluavansa viettää maallaelämisen hiljaisuutta.\n\nHartaasti ikävöi hän pois, koko sydämestänsä tuskastuneena siihen\nasemaan, johon hän aina paroni Armfelt'in poislähdöstä asti oli\njoutunut, — temmottuna kuin hän oli yhden puolueen välillä, joka häntä\nkammoksui ja pelkäsi häneltä kaikkea, sekä toisen, joka hänen kauttansa\ntoivoi saavansa toteutetuiksi mitä mielettömimmätkin toivomuksensa.\n\nHerttuan pahoinvointi ei kuitenkaan näyttänytkään olevan aivan äkkiä\nhelpoittavaa laatua, ja peljäten täydellä todella häntä loukanneensa\nsekä täten liian paljo vahingoittaneensa Armfelt'in asiaa, tunsi neiti\nRudenschöld itsensä samalla kertaa sangen epäröiväksi ja levottomaksi.\n\n— Mitä tulee minun tehdä? Mitä on minun tekeminen? kysyi hän itseltänsä\nalituisesti, ja viisaus neuvoi, että hänen tulisi kirjoittaa herttualle\njoitakuita sanoja lieventääksensä sen kohtauksen katkeruutta, joka\nheidän välillänsä oli ollut.\n\nVähän aikaa ajatuksiinsa vaipuneena mietittyään, kirjoitti Magdalena\nseuraavaa:\n\n Armollinen herra! Suurella levottomuudella olen saanut kuulla\n teidän kuninkaallisen korkeutenne pahoinvoinnin yhä kestävän ja\n olevan sitä laatua, että se riistää meiltä onnen saada nähdä\n teidän kuninkaallista korkeuttanne. Minä puolestani olen siitä\n sangen pahoillani, muistellessani sitä kohtausta, joka, vaikka se\n ei ollutkaan ensimäinen syy teidän sairauteenne, kuitenkin lisäsi\n teidän levottomuuttanne. Mutta, armollinen herra, älkäätte luulko sen\n avosydämisyyden ja teeskentelemättömyyden, jolla minä teille puhuin,\n lähteneen rikoksellisesta aikeesta loukata teidän tunteitanne. Ei,\n uskokaatte minun puhuvani totta, avonaisesti tunnustaessani teidän\n kuninkaalliselle korkeudellenne, että jos olisin voinut aavistaa\n teidän antavanne niin suurta arvoa omieni ja niiden tunteiden\n täydelliselle yhtäläisyydelle, joita teillä minua kohtaan on,\n olisin minä avannut sydämeni teidän kuninkaalliselle korkeudellenne\n suuremmalla varovaisuudelle sekä ilmituonut teille ehdotukseni\n ystävääni etsimään lähtemisestäni, jos hän tulisi niin onnettomaksi,\n että hänet karkoitettaisiin isänmaastansa ja häneltä riistettäisiin\n pois hänen virkansa. On myöskin minun mielipiteitäni vastoin, että\n hyljäisin ketään onnettomuuteen joutunutta ihmistä, vaikk'en häntä\n lempisikään. Jo ystävyyskin yksinänsä pakoittaa minua estämään hänen\n onnettomuuttansa mitä innokkaimmalla huolella ja tarkkaavaisuudella.\n Jos häntä vainotaan, tulen uhraamaan kaiken, saadakseni hänet jälleen\n nähdä, vaikka hän olisi maailman äärissäkin, huolimatta siitä,\n että te, armollinen herra, minulle olette sanoneet sen tulevan\n onnettomuudekseni. Vaan jos teidän kuninkaallisen korkeutenne ystävyys\n minua kohtaan vaikutti näiden neuvojen antamisen, on sen osoittaminen\n teidän vallassanne siten, että täytätte minulle antamanne lupauksen ja\n määräätte paroni Armfelt'in Pommerin kenraalikuvernööriksi ja annatte\n hänen pitää rykmenttinsä, eläkerahansa ja ylimmäisen kamarijunkkarin\n arvonsa. Jos saisin nähdä ystäväni tällä tavoin kunnioitettuna\n teidän hyvyydellänne, jäisin kotimaahani, ja te, armollinen herra,\n olisitte siten hankkineet itsellenne vastaanväittämättömiä oikeuksia\n minun ystävyyteni. Lisäksi voin ta'ata, ett'ei teidän kuninkaallinen\n korkeutenne tulisi saamaan katua, että olette antaneet niin tärkeän\n viran sellaiselle henkilölle, joka voi kokonaisuudessansa täyttää\n kaikki ne monet velvollisuudet, jotka tämän viran kanssa ovat\n yhdistetyt, sitä enemmän, kuin hän täten pääsisi kauemmaksi siitä\n vehkeilystä, joka selittää kaikki hänen tekonsa pahimpaan päin, jopa\n syyttää hänellä olevan rikoksellisia aikeitakin, jotka kuitenkin ovat\n hänen mielellensä sitä vieraampia, kun ne ovat ristiriitaisuudessa\n yksinvaltaisen hallitusmuodon kanssa, jota hän periaatteen kannalta on\n puolustanut ja aina tulee puolustamaan sitä puoluehenkeä vastaan, joka\n nyt teidän kuninkaallista korkeuttanne ympäröi ja jota te, armollinen\n herra, ette suinkaan muuta voi kuin ylenkatsoa, huomatessanne, että\n samat henkilöt, jotka tänään häntä panettelevat, kuusi vuotta sitte\n kilpailivat hänen ystävyydestänsä. Älkäätte siis, armollinen herra\n heitä kuunnelko, vaan suostukaatte minun pyyntööni, koska minä\n mielelläni haluaisin saada ystäväni kohtalon ratkaistuksi ennen\n maalle muuttamistani. Syyt tähän muuttamisen toivon teidän myöskin\n hyväksyvänne, sillä koska en ole koskaan halunnut vaikuttaa asiain\n menoon yhtä vähän kuin sitä valtaakaan, jota teidän kuninkaallisen\n korkeutenne suosion minua kohtaan luullaan tulevan minulle antamaan,\n tahtoisin siitä vakuuttaa vihamiehiänikin siten, että väistyn niiltä\n paikoilta, joissa olen ilkeimmän kateuden uhrina, joka sepittelee\n minusta rumia kertomuksia, mitkä kylläkin tulevat lakkaaman minun\n lähdettyäni pois. Toivon palatessani tapaavani teidän kuninkaallisen\n korkeutenne onnellisempana tahi kumminkin levollisempana sekä\n parantuneena sairaudesta, joka on niin vaarallinen teidän rauhallenne.\n\n Suurimmalla kunnioituksella j.n.e.\n\n Magdalena Rudenschöld. (60)\n\nKirje lähetettiin herttualle, ja samassa palasi rauha Magdalenankin\nmieleen. Hän milt'ei riemuitsi ajatellessaan pääsevänsä pois eikä hän\nenään tahtonut nähdä herttuata.\n\nMitähän tämä tulisi virkkamaan hänen uudelleen kertomastansa pyynnöstä\nArmfelt'in eduksi? Tämä oli Magdalenan ainoa ajatus, repiessään\nseuraavana päivänä auki sen kirjekotelon, joka sisälsi herttuan\nvastauksen, ja sen lemmen koko innolla, joka hänet liitti Armfelt'iin,\nsilmäili hän seuraavia rivejä:\n\n Arvoisa neiti!\n\n Teidän nyt jättäessänne olinpaikkanne, jonka ainoastansa teidän\n läsnäolonne on minulle sulostanut, pyydän teitä nyt sallimaan sen,\n joka on omantanut teille mitä vilpittömimmän suosionsa, myöskin\n ilmaista teille suuren kaipauksensa. Suokaa anteeksi rohkeuteni, kun\n vieläkin kerran muistutan teitä niiden tunteiden helleydestä, joita\n te minussa olette herättäneet, ja jotka te tosin olette tuominneet\n vaikenemaan, vaan joita ei mikään voima voi tukahduttaa; ei aika\n eikä se välinpitämättömyyskään, jota minulle olette osoittaneet,\n tule vähentämään sitä tulista rakkautta, jonka te olette sydämeeni\n sytyttäneet.\n\n Poissaolo ei vaikuta muunlaisiin mieliin, paitsi heikosti lempiviin\n tahi semmoisiin, jotka lempivät itsensä takia; mutta ne, joita\n sydämellinen ja vilpitöin tunne on vallannut, saavat siitä vaan\n uutta elvykettä; niin on minunkin laitani. Huolimatta teidän\n ylenkatseestanne, halveksimisestanne sekä välinpitämättömyydestänne ja\n vaikka olenkin menettänyt toivoni teidän milloinkaan tulevanne minua\n lempimään, tulen teitä koko elämäni ajan rakastamaan.\n\n Suokaatte anteeksi, että kirjoitan teille näin avosydämisesti;\n mutta koska minulla ei ole mitään toivomista, ei minulla ole\n mitään pelkäämistäkään; teidän sydämenne on kuitenkin lempeä ja\n jalotunteinen; te voitte sääliä minun tuskaani sekä surkutella sitä\n pahaa, jonka minulle olette matkaansaattaneet, samoinkuin voittajakin\n väliin säälii vankia, joka on kahlehdittu hänen juhlaretki-vaunuunsa.\n Ainoa ja viimeinen lohdutukseni oli, että te olisitte sallineet\n ottaakseni teiltä jäähyväiset kahden kesken, ja jos olisitte sallineet\n minun selittää teille sydämeni tunteita, olisi minusta ollut suloista\n saadakseni vielä kerran lukea teidän ihanista silmistänne vaikkapa\n hylkäämistuomionikin; tämä tuskieni lievitys olisi omannut jotakin\n miellyttävää minun itserakkaudelleni, mutta kaiken olette te minulta\n kieltäneet. Ne toimenpiteet, joita olitte tehneet, välttääksenne\n eilen illalla minun läsnäoloani samoinkuin se kieltokin, jonka tänä\n aamuna olen teiltä saanut, todistavat tarpeeksi, kuinka vähäarvoinen\n minä teidän mielestänne olen. Olen päättänyt teille kirjoittaa; sillä\n ainakaan ei tarvitse kenenkään muun kuin teidän tietää, miten minun\n sydämeni laita on. Ottakaatte siis vastaan viimeinen suosiollisuuteni\n osoitus... tulkaa onnelliseksi oman onnellisuutenikin hinnalla!\n Ah, jospa voisin vaikkapa henkenikin uhraamalla edistää teidän\n onnellisuuttanne! Viimeisen huokauksen omannan teille. Sellainen\n on sydämeni sekä ne tunteet, joita minulla on, ja joita aina tulee\n olemaan sillä, joka koko elinaikansa on pysyvä teidän, arvoisa neiti,\n uskollisimpana palvelijananne.\n\n  Kaarlo (61)\n\nEi sanaakaan Armfelt'ista, ei sanaakaan! Magdalena rypisti kokoon tämän\ntuoksuavan paperin, joka kertoi tunteesta, jota hän yhtä paljo inhosi\nkuin halveksikin.\n\nKuinka hän oli sydämensä pohjasta toivonut saavansa nähdä Armfelt'in\nmäärätyksi virkaan, joka kaikin puolin olisi tyydyttänyt hänen\nkunnianhimoansa, olisi asettanut hänen levotointa mieltänsä\nja tehnyt hänet tyytyväiseksi asiain uuteen menoon ja Ruotsin\nhallitsijaan, asema, joka ei häntä enään olisi pahoittanut kulkemaan\npuoluevehkeilijän vaarallista polkua ja joka olisi päästänyt hänet\nkaikista hankkeinsa tuottamista pulista sekä nykyisen asemansa\nepävarmuudesta.\n\nMutta Magdalena ei onnistunut pelastusyrityksessänsä. Kuitenkin päätti\nhän, minkälaiseksi hänen elämänsä tulisi kehkeytymäänkin, pysyä\nuskollisena lemmellensä ja noudattaa lemmikkinsä tahtoa lakinansa,\nja jospa tämä syöksyisikin turmioon, tulisi hän vetämään Magdalenan\nmukanansa, ja tämä tulisi kokemaan samoja kohtaloita. Arpa oli heitetty!\n\n\n\n\nVIIDESKYMMENESNELJÄS LUKU.\n\n\nMagdalena vietti nyt muutaman kuukauden Lindnääs'in kartanossa,\njoka oli Armfelt'in oma; hän eli yksinäisyydessä vaan ei kuitenkaan\ntoimettomuudessa ja lempensä sekä luonteensa koko vilkkaudella otti hän\nosaa kaikkeen, mikä koski Armfelt'ia. Hänen elämänsä päätarkoitus oli\nnyt puolustajien hankkiminen niille aikeille, joita hänen lemmikkinsä\npiakkoin tulisi toteuttamaan, ja hän oli kirjeenvaihdossa kaikkein\nniiden kanssa sekä keräsi ympärillensä kaikki ne, jotka kuuluivat\nkustaavilaiseen puoluesen. Näiden viimeksimainittujen joukkoon tuli\nkerran Schröderheim, joka, annettuansa leikillisiä viittauksia\nvallankumouksellisista aikeista, joista silloin kuiskaeltiin muutamilla\nsiinä maassa olevan, aikeista, joiden todellisuutta hän puolestansa ei\nsanonut uskovansa, pyysi Magdalenaa varoittamaan Armfelt'ia käyttämästä\nkotimaahansa lähettämissä kirjeissänsä liian ankaria lauseita,\njoita voitaisiin pahoin selittää, ja joilla voisi olla huonoja\nseurauksia, näyttäen hänelle erään kirjeen, jossa muiden muassa oli\ntällaisiakin rivejä: \"Nyt te saatte päivittäin kaunista joukkoa sinne\nRuotsiin: kaikki heittiöt, jotka lähetettiin maanpakoon kapinasta ja\npetollisuudesta viimeisessä sodassa, palajavat jälleen, ja vähitellen\ntaidatte saada siellä nähdä itse murhamiehetkin. Aikomus lienee suuren\npuolueen luominen heittiöistä. _Tietääköhän kansa siitä, että, samalla\nkun rehelliset ihmiset karkotetaan pois valtakunnasta, ja niitä, jotka\novat pukeutuneet verisiin vaatteisiin isänmaansa edestä, vainotaan,\nsaavat kaikki pelkurit, petturit ja murhamiehet, konnat sekä rakkarit\npalkinnon ja armon? Minun mielestäni tulisi jokaisessa maanpaikassa\nhauskuttaa kansaa näin iloisilla uutisilla_.\"\n\n— Totta puhuen, — lisäsi Schröderheim vakavampana, — minä tiedän\nvarmalta taholta, että korkeimmassa paikassa on tarkoin pidetty\nsilmältä meidän ystävämme kirjeitä, ja te, neiti Rudenschöld, tekisitte\nhyvän työn, jos te häntä varottaisitte.\n\nUseimmalta kuin yhdeltä taholta sai Magdalena samanlaisia kehoituksia;\nmutta Armfelt'in luonne ei sallinut hänen ollaksensa varovainen eikä\nhuoliaksensa varoituksista, ja hän jatkoi samalla varomattomuudella\ntoimimistansa saavuttaaksensa tuon nuoren kuninkaan kautta sen\ntarkoituksen, jota hänen kunnianhimoinen mielensä kehoitti häntä\nkoettamaan toteuttaa.\n\nMagdalenan palattua hoviin marraskuun 1 päivänä, huomasi hän varsin\nhämmästyttävän muutoksen kuninkaan ja herttuan kohtelemisessa;\nsillä hänen ollessa antamaisillansa Kustaa Aadolfille Armfelt'in\ntekemän suunnitelman erääsen keisarinnalle lähetettävään kirjeesen,\nkysyi kuningas kylmäkiskoisesti: — Sallitaanko minun näyttää tätä\nopettajalleni, Gyldenstolpelle?\n\n— Ei, hän on tosin meidän ystäviämme, mutta toivoisin, ett'ei kukaan\nsaisi nähdä tätä kirjettä.\n\n— Siinä tapauksessa, — vastasi kuningas, — ei minun sopine ottaa sitä\nvastaan.\n\n— Teidän majesteetillanne, — vastasi Magdalena hämmästyneenä ja\nmilt'ei masennettuna, — on valta tehdä, mitä haluatte, mutta teidän\nmajesteettinne vastaus ilmaisee luottamattomuutta, joka minua yhtä\npaljo nöyryyttää kuin huolestuttaakin ja jota paroni Armfelt ei\nsuinkaan olisi voinut aavistaa.\n\nKustaa Aadolf punastui kovin ja kääntyi vastaamatta Magdalenasta pois.\n\n— Tämä kuninkaan käytös oli suuri ja aavistamatoin vastus, ja kaikki\nkokeet saaduksi häntä suosimaan Armfelt'in hommia Venäjän apuun\nnähden menivät kokonansa myttyyn. Hänelle olivat he kuvaelleet neiti\nRudenschöld'in hirmuisessa valossa, samalla kun he olivat huomauttaneet\nhäntä Puolan kohtalosta luonnollisena seurauksena ajattelemattomista\nyrityksistä koettaa sekoittaa vierasta valtaa selvittämään jonkin\nvaltakunnan sisällisiä asioita. Näillä huomautuksilla olivat he\nonnistuneet peloitella Kustaa Aadolfia, joka nähtävästi yhä enemmän\nliittyi setäänsä sekä hänen puolueesensa.\n\nSamoin ei myöskään neiti Rudenschöld'ille laisinkaan onnistunut voittaa\nVenäjän lähettilästä, kreivi Stackelberg'iä, Armfelt'in aikeelle\nsaavuttaa rahalla herttuan myöntymistä aiottuihin valtiokepposiin.\nTuntien itse puolestansa vastenmielisyyttä hallitsijaa kohtaan, väitti\nlähettiläs, että ainoastansa väkivaltaisilla keinoilla voisi raivata\ntuolle nuorelle kuninkaalle tietä, ryhtyviksensä täysi-ikäisenä\nhallitukseen. Sitäpaitsi olivat Armfelt'in kertomukset herättäneet\nhänessä niin huonon ajatuksen herttuasta, että hän luuli tämän kylläkin\nvoivan ottaa rahaa keisarinnalta ja kuitenkin pettää hänet.\n\nKaikista näistä vastuksista huolimatta, oli neiti Rudenschöld'illä\nkuitenkin ominaisuuksia, jotka tekivät hänet kovin vaaralliseksi\nniissä toimissa, joita hän oli saanut tehtäväksensä. Huomattuna\nja ihailtuna kaikilta oli hän siis tilaisuudessa päästä tärkeiden\nja arvoisien henkilöiden pariin; lisäksi varustettuna terävällä\nälyllä, viehättävällä ja teeskentelemättömällä käytöksellä ja tahdon\nlujuudella, joka ei koskaan uupunut, kun oli kysymyksessä niiden\netujen voittaminen, joita Armfelt oli hänen käskenyt saavuttaa,\nhoiti hän vehkeilyjen hienoa juonta uskollisen naissydämmen innolla,\nhyvin tietäen mihin vaaralliseen leikkiin hänen lemmikkinsä oli\nantautunut. Täten onnistui hänen vihdoin kietoa niin monta henkilöä\nvehkeilemisiinsä, että hän oli tuottamaisillansa kuoleman ja turmion\nkoko kustaavilaiselle puolueelle.\n\nMitä herttuan käytökseen ja siihen kylmäkiskoiseen kohteluun tulee,\njota hän luuli pitävänsä osoittaa Magdalenalle tämän palattua jälleen\nhoviin, se kuitenkin pian katosi. Neiti Rudenschöldille oli kuitenkin\ntarpeellista tietää, millä kannalla hän herttuaan nähden oli, ja\nolivatko he saaneet minkäänmoisia epäluuloja hänen lemmikistänsä.\nTästä syystä ei hän väistä nytkään niitä tilaisuuksia, joita hänelle\ntarjoutui, päästäksensä kahden kesken hallitsijan kanssa.\n\n— Te olette ihanampi kuin koskaan ennen, neiti Rudenschöld, —\nlausui herttua, joka hymyillen oli häntä lähestynyt, — eikä teidän\npoissaolonne ole vaikuttanut mitään muutosta niissä tunteissa, joita\nteillä on minua kohtaan.\n\n— Eipä ole ilmankaan, ett'en ole peljännyt kokonansa menettäneeni\nteidän kuninkaallisen korkeutenne suosiota, — vastasi Magdalena\nnöyryyden vivahduksella ihanissa kasvoissansa, joka antoi hänelle\nruhtinaan silmissä vastustamattoman viehätysvoiman.\n\n— Teidän poissaoloanne on käytetty kuvailemaan teitä sangen\nvaaralliseksi henkilöksi, — keskeytti ruhtinas vilkkaasti, —\nvaaralliseksi muunkin kuin teidän erinomaisen kauneutenne puolesta.\n\n— Ja se olisi?\n\n— On sanottu teidän ystävyytenne Armfelt'ia kohtaan niin suureksi,\nett'ei hän voisi pyytää teiltä mitään, jota ette rientäisi täyttämään.\n\n— Tässä syytöksessä huomaan yhtä vähän liiallista, kuin vaarallistakaan.\n\n— Jos paroni Armfelt esim. tahtoisi teitä murhaamaan minua, voisitteko\nsenkin tehdä?\n\nNopealla silmäyksellä vilkasi Magdalena herttuata. Hänen vilkkaissa\nsilmissänsä kuvautui niin paljo todellista oukamustumista ja niin\nselvää kummastelua, että herttua katseli häntä iloisella hymyllä, äkkiä\nlisäten: — Ei, ei, sitä minä en uskokaan!\n\n— Tuskinpa voin toipua siitä hämmästyksestä, johon teidän\nkuninkaallisen korkeutenne sanat ovat minut saattaneet. Viattomuuden\ntyyneys oli Magdalenan äänessä, ja hänen silmänsä kuvasti koko sitä\nkauhistusta, jota hän tunsi, ajatellessansa sellaista rikosta, johon\nruhtinas oli viitannut, ja hän jatkoi: — Paroni Armfelt'illa on\nkentiesi syytä tyytymättömyyteen, mutta olkoonpa hän kuinka närkästynyt\nhyvänsä, ei hän kuitenkaan koskaan olisi kylläksi halpamielinen\npitämään itsessänsä vireillä sellaista toivoa, samoinkuin en minäkään\npanemaan sitä koskaan toimeen.\n\n— Minä uskon teitä, minä vakuutan teitä uskovani, — vastasi herttua,\ntarttuen, helleydellä Magdalenan käteen. — Teidän ystävyytenne\nArmfelt'iin on luja; mutta sen ei pitäisi kuitenkaan mennä niin\npitkälle, ja... vaikka olettekin myyneet hohtokivenne, hankkiaksenne\nhänelle puoluelaisia...\n\n— Myynyt hohtokiveni, — kertoi Magdalena. Ensi kerran koko tämän\nkeskustelun ajalla ilmestyi iloinen hymyily hänen huulillensa, ja\nvetäytyen poispäin herttuasta, jatkoi hän vilkkaasti: — Niin, se on\ntotinen tosi; mutta ei ainakaan hankkiakseni paroni Armfelt'illa\npuoluelaisia! Ah, teidän kuninkaallinen korkeutenne, kuinka kaikki\ntässä maailmassa nurinpäin selitetään! Minä olen myynyt hohtokiveni,\nsillä minä tarvitsin rahoja äitini velkojen maksamiseen.\n\n— Äitinne velkojen, — lausui herttua; hänen äänessänsä oli vieno\nväräjäminen, ja hän jatkoi: — Jumala, miten ovat he voineet...\n\n— He voivat paljon, kun on parjaaminen kysymyksessä ja vähän, kun olisi\npuolustaminen... he voivat paljon totuutta vääristellessään; mutta mitä\ntähän juoruun tulee, voin sen helposti näyttää valheeksi ja minä tahdon\nantaa teidän kuninkaalliselle korkeudellenne kirjallisen todistuksen\nsanojani todenperäisyydestä.\n\n— Te olette jalo nainen, Magdalena, olisipa Jumala suonut minulle sen\nonnen, että olisin voittanut teidän sydämenne! Mutta suottehan minun\npitää teitä'ystävänäni ja sallikaatte minun nyt ystävyyden puolesta\nkorvata teille nämät rahat!\n\n— Ei, teidän kuninkaallinen korkeutenne! Äitini sydämellinen kiitos ja\nse lievitys, jonka hän on huolissansa tuntenut, on minusta mitä runsain\nkorvaus, — vastasi Magdalena lempeällä arvollisuudella, poistuen\nruhtinaalliseen ihantelijansa luota, joka suuresti ihmetellen hänen\nsanojensa sekä töidensä jaloutta ei rohjennut häntä pidättää.\n\nSeuraavana päivänä lähetti herttua neiti Rudenschöldille kahdentuhannen\nriksin eläkerahakirjeen, joka oli maksettava hänen omista varoistansa\nsekä saman vuoden kuudelta jo kuluneelta kuukaudelta juoksevan summan.\n\n— Siinä suhteessa, jossa Magdalena oli sekä Armfelt'iin että herttuaan,\njoita kumpaakin hän olisi näyttänyt lahjoja ottamalla pettävän,\nei Magdalena luullut voivansa ottaa vastaan tätä lahjaa, jonka\nhylkäämisestä herttua kovin närkästyi.\n\nNiitä epäluuloja, joita hänessä oli saatu hereille neiti Rudenschöldiä\nkohtaan, ei voitu tämän tapahduttua enään kokonansa hälventää, samalla\nkertaa kuin herttuan oli mahdotointa hillitä rakkauttansa Magdalenaan.\nHorjuen luottamuksen ja epäluulon välillä, viehätti häntä Magdalenan\nkauneus, samalla kun hän kallisti korvansa niille syytöksille joita\nparoni Reuterholm häntä vastaan teki, jolta valta olisi loppunut,\njos herttuan olisi onnistunut saavuttaa neiti Rudenschöldin suosion.\nHuomaten tämän, ei Reuterholmista nyt ollut mikään tähdellisempää, kuin\nestää sellaista tapahtumasta, ja hänen onnistui vihdoin saada herttua\nniin pitkälle, että tämä kumminkin suosikkinsa läsnäollessa karttoi\ntunteidensa ilmaisemista. Reuterholmin ponnistukset eivät kuitenkaan\ntähän pysähtyneet; jo pari kuukautta sitte oli hän Hampurissa antanut\navata ja ottaa jäljennöksen sekä neiti Rudenschöldin kirjeistä, että\nkaikista niistäkin, jotka sieltä hänen nimellänsä lähetettiin; mutta\nkun kaikki nämät kirjeet osaksi olivat kirjoitetut salakirjaimilla\nja lisäksi olivat nimettömiä sekä suljetut ilman sinetittä, puuttui\nsuosikilta vielä ne todistukset, joita hän halusi neiti Rudenschöldiä\nvastaan tuoda herttuan nähtäväksi.\n\nNiitä viettelyksiä ja vaaroja, jotka Magdalenaa hovin saleissa\nväijyivät, oli hänen siis onnistunut jokseenkin hyvin välttää, kun\nReuterholm eräänä päivänä riemusta loistavin silmin astui herttuan\nhuoneesen.\n\n— Vihdoinkin olen saanut hänet kiinni, — huudahti suosikki, — nyt ei\nhän enään tule onnistumaan kauniilla sanoilla päästä väistämään; nyt\ntulen Jumalan avulla armollinen herra saamaan teidän silmänne avatuiksi!\n\n— Kenestä sinä puhut? — kysyi herttua hehkuvin poskin, ja hänen\nkätensä, jossa hän piti äsken sytytettyä tupakkapiippua, alkoi hiljaa\nväristä.\n\n— Neiti Rudenschöldistä, tuosta käärmeestä, jota teidän kuninkaallinen\nkorkeutenne on suojellut omassa povessansa! Tuosta kurjasta naisesta,\njoka hautoo mitä alhaisimpia, konnamaisimpia aikeita teidän\nkuninkaallisen korkeutenne valtaa vastaan. Tässä on jäljennöksiä\nuseoista kirjeistä, joista en tosin saa selvää kaikista, mutta\nkumminkin tarpeeksi, ymmärtääkseni, kuinka hän on Armfelt'ille\nsuvainnut tehdä minusta pilaa, — mutta maltahan, kaunottareni, pian\ntulee sinun vuorosi...\n\n— Jäljennöksiä, — keskeytti herttua — ja hän on tehnyt sinusta pilaa...\n\n— Ja teidän kuninkaallisesta korkeudestanne...\n\n— Annas tänne, — pyysi nyt hallitsija, heittäen tupakkapiippunsa\npöydälle, — onpa todellakin hauskaa nähdä, mitä hän minusta on\nkirjoittanut.\n\nNämät ovat ainoastansa jäljennöksiä, mutta tässä on eräs omakätinen\nkirje häneltä, joka on suljettu hänen omalla sinetillänsä... ei, teidän\nkuninkaallinen korkeutenne, minä en anna sitä käsistäni, sillä se on\nnyt minun ainoa todistukseni!\n\n— Lapsellisuutta! Et kai epäile...\n\n— Mitä tähän viettelijättäreen tulee, epäilen kaikkea! Hän tarvitsisi\nvaan joitakuita rukoilevia sanoja, joitakuita huokauksia, ehkäpä\nkyyneliäkin! Teidän kuninkaallinen korkeutenne tietää minun\nsydämellisen rakkauteni teitä kohtaan, mutta mitä arvoa tällä minun\nystävyydelläni olisi, jos hän vaan olisi luvannut ruveta teidän\nomaksenne; mutta hän halveksi tätä; hän on tehnyt lemmikillensä pilaa\nteidän kuninkaallisen korkeutenne rakkaudesta, eikä hänellä ole ollut\nomantunnon vaivoja teidän, armollinen herra, tekojanne petollisesta\nilmaisemisesta, samalla kertaa kun hän on heittäytynyt teitä vastaan\nmitä kavalimpiin vehkeilemisiin! Mutta siitä huolimatta olen milt'ei\nvakuutettu teidän kuninkaallisen korkeutenne olevan kylläksi heikko\nantamaan hänelle anteeksi, jos...\n\n— En, en, — keskeytti herttua, joka, väristen vihasta, leimuavin\nsilmin kohtasi suosikkinsa silmäystä. — Hänellä ei enään ole mitään\nvaltaa minun ylitseni... lemmestä vihaan on vaan yksi askele — ja sen\naskeleen olen ottanut; hän itse on pakoittanut minua sitä ottamaan! Ei\nvähintäkään sääliä, ei, eipä hänkään ole säälinyt minun tunteitani,\n— jatkoi herttua, selaillen edessänsä olevia papereja, — ja nyt\nsamaa samalla! Niin, Kustaa Aadolf, minä sanon sinulle, että hän on\nrangaistava!\n\nReuterholm hymyili: — Hän ja hänen rikostoverinsa, — keskeytti hän.\n\n— Niin, niin!\n\n— Meidän täytyy, — jatkoi Reuterholm,— saada selkoa näistä\nsalakirjaimista, joiden avulla hän ja Armfelt ovat olleet\nkirjevaihdossa keskenänsä: muutoin emme juuri saa tietää mitään...\nkumminkaan ei ole meillä muuta selvillä, kuin hänen purevat\npistosanansa meitä kohtaan...\n\n— Mutta ennen kaikkia, — keskeytti herttua, — tulee meidän saada\nArmfelt'in paperit!\n\n— Ja Armfelt itse, — lisäsi Reuterholm, joka jo nautti mielessään\nvihamiehensä perikadosta.\n\n— Minä tulen lähettämään käskyn majuri Palmqvist'ille, joka on\nlaivastoinensa Genuassa, että hän salaisesti ottaa hänet kiinni ja\nviipymättä palajaa tänne, — lausui herttua, joka nyt otti käteensä\nviimeisen, asian ratkaisemiseen vaikuttavan kirjeen.\n\n— Teidän päätöstänne, armollinen ruhtinas, ei voi mikään voittaa\nviisaudessa... Tänään on joulukuun 16 päivä, ja uudenvuoden aikoina on\ntuo kunnon herra oleva täällä! Noh, entä neiti Rudenschöld?\n\n— Viekää hänet vankiuteen, viekää!\n\n\n\n\nVIIDESKYMMENESVIIDES LUKU.\n\n\nTämän keskustelun ajalla oli Södermanlannin herttuatar kerännyt\nympärillensä pienen ystävällisen seurueen. Valloilleen lasketut\npilapuheet tulivat jokseenkin vapaasti kuuluviin, ja vetäen muassaan\nneiti Rudenschöld'in eräälle sohvalle istumaan sanoi herttuatar\nystävällisesti:\n\n— Ah, kuinka hullunkurisia seikkailuja minulla ja kreivitär Piperillä\ntänä yönä on ollut! Niin, hän ja minä emme tietysti olleet yksinämme,\nmeillä oli viisi, kuusi hoviherraa seurassamme ja odotettuamme, kunnes\nkoko joukko oli nukkunut, teimme me pienen kiertoretken, syöksyimme\nkuten metsäläiset milloin sinne milloin tänne, vedimme naisilta pois\npäänalusta! ja pakoitimme heidät nousemaan makuultansa. Silloin\nsyntyi sellaista huutoa ja naurua, että korvat oli halkeamaisillansa,\nja puolialastomia ihmisiä sekä naurettavimpia kohtauksia tuli tässä\nnäkyviin. Niin, teidän, Fredrik-hyväni, olisi pitänyt olla mukana, —\nolenpa vakuutettu, että teillä olisi ollut kovin hauskaa!\n\n— Sitä en suinkaan epäile, — vastasi herttua nauraen, — ja ensi kerran\nkun teette tällaisen kiertokulun, toivon teidän ilmoittavanne siitä\nminullekin.\n\n— Nyt voin kertoa teille erään uutisen, — jatkoi tuo vilkas herttuatar.\n— Mitä sanotte te, hyvät naiset siihen, että he aikovat esitellä rouva\nCardel'ia hovissa.\n\n— Mahdotointa, se on aivan uskomatointa! Mitäkään niin outoa\nemme voi ajatellakaan, — keskeyttivät jotkut jalosukuiset naiset\npyörtymäisillänsä.\n\n— Häntäkö, ku on syntyänsä juutalainen ja epäiltävä maineeltansa!\nSellaista häpeää emme toivoakseni tule saamaan kärsiä! —\nlausui eräs leskikreivitär, tuntien saavansa mitä ankarimman\npahoinvoinnin-kohtauksen.\n\n— Mutta hänen miehensä on ratsujoukon päällikkö, — intti herttuatar, —\nniin, saa nähdä, kuinka käy.\n\n— Ei, minä on usko sellaista mahdottomuutta! — keskeytti leskikreivitär.\n\n— Toivokaamme heillä olevan tarpeeksi häveliäisyyden aistia, —\nhuudahtivat jotkut enin loukkaantuneet kaunottaret, — niin, se mahtane\nolla turha ja aivan perätöin juoru, ystäväiseni, otaksukaamme niin!\n\n— Voinhan minä näyttää mustaa valkoisella sanojeni totuudeksi, —\nvastasi herttuatar; — pääajutantti Cederström puoltaa häntä erinomaisen\ninnokkaasti...\n\n— Siis on paroni Cederström tuo onnellinen... luulinpa hänellä\ntodellakin olevan paremman aistin! — lausui leskikreivitär, vilkaisten\nkuvastimeen, — oikein hävettää ajatella tämän alhaisen ihmisen\nunohtaneen säätynsä... minä tulen tätä vastustamaan... minä tulen...\nah, antakaa tänne hajuvesipullo! Ja täydellisen hermottomuuden eljeellä\nvaipui kreivitär sohvan kulmaan.\n\n— Ei mikään maailmassa tule saamaan meitä puhumaan hänen kanssansa\neikä häntä tervehtimään — keskeyttivät häntä jalosukuiset naiset\njoukolla, — niin, tähkäämme sopimus, ett'emme mene niihin hovipitoihin,\njoissa hän tulee olemaan saapuvilla, — jatkoivat he ja katselivat mitä\nterävimmillä silmäyksillä tuota iloista ja hyvänsävyistä herttuatarta,\njoka nauraen huudahti:\n\n— Enhän minä sille mitään voi, minä kerron vaan kuulemisiani! Niin,\nonhan minulla kirje siitä asiasta; mutta missä minun uutiseni onkaan?\n— herttuatar etsi kädellänsä noista syvistä taskuista, jotka olivat\ntaaksepäin kätketyt hänen hameensa laskokseen, — noh, oikeastansa minä\nsiitä viisi.\n\n— Jos te sieltä uutisenne otattekin, Charlotta, en tuon juorun olemista\nlaisinkaan epäilekään, — keskeytti Fredrik-herttua, vilkaisten\ntarkoittavasti hänen etsivään käteensä.\n\n— Fredrik on aina kaltaisensa, — lausui herttuatar, joka nauraen antoi\nlangollensa pienen läimäyksen viuhkallansa.\n\nTällä hetkellä astui huoneesen paroni Reuterholm, joka ei ollut\nhuomaavinansakaan neiti Rudenschöldiä, vaan meni suorastansa\nherttuattaren luokse, jolle hän lausui mitä kohteliaimpia korusanoja.\n\nTänään meillä on sangen hauskaa — lausui herttuatar, — mutta\nsaadaksemme täydellisesti hauskaa, toivoisin Sofia Albertinan olevan\ntäällä!\n\n— Aikoohan hänen kuninkaallinen korkeutensa matkustaa Italiaankin, siis\ntulee joku aika kulumaan, ennenkuin hän palajaa.\n\n— Italiasta puhuessamme, mitenkähän meidän ministerimme siellä\nvoi? — kysyi herttuatar, luoden veitikkamaisen silmäyksen neiti\nRudenschöld'iin.\n\n— Paroni Armfelt voi aina hyvin, — vastasi Reuterholm, — ollessansa\nkaunottarien ympäröimänä. Lempi on hänen elämänsä! Muuan venäläinen\nruhtinatar, Menschikoff, on liittynyt häneen Aachen'issa, ja Neapelissa\non eräs englantilainen nainen lady Munck, häneen rakastunut, — näiden\nkumpaisenkin kilpailevan naisen mustasukkaisuuden sanotaan olevan\nsangen suuren.\n\n— Siitä en usko sanaakaan, — vastasi herttuatar, joka varomattomalla\nkysymyksellänsä oli herättänyt tämän parjauksen ja, peljäten neiti\nRudenschöld'in tuntevan itsensä kiusatuksi sekä loukatuksi, koetti\nhän nyt kaikin tavoin johtaa pakinoimista toiselle uralle; mutta\nparoni Reuterholm ei näkynyt häntä käsittävän, vaan jatkoi vieläkin\nkertomustansa noista onnellisista päivistä, joita Armfelt Neapelissa\nvietti ihanan Karolina-kuningattaren, tuon viehättävän Maria\nAntoinetten sisaren, mitä hellimmästi suosimana, — suloisista päivistä,\njotka olivat omannetut nautintorikkaalle, ystävyyden ja lemmen helmassa\nvietetylle elämälle.\n\nKotiin päästyänsä kertoi neiti Rudenschöld itsellensä näitä paroni\nReuterholm'in sanoja. Hänestä oli selvää paronin tehneen kaiken\ntämän tuottaaksensa hänelle tuskaa; mutta hän ei voinut karkoittaa\najatusta, että tämän sanoissa oli totuuttakin. Nuot naiset, jotka\nparoni Armfelt'ia lempivät, — olivatkohan ne viehättäviä ja kauniita?\n— Olkoonpa niinkin! — näin kyseli ja vastaeli Magdalena itseksensä,\nhajoittaen kuvastimen edestä pitkää, kullankiiltävää tukkaansa.\n\n— Olkoonpa niinkin, mutta kuitenkaan ei voinut kukaan lempiä Armfelt'ia\nenemmän, kuin hän! Hymyily ilmestyi hänen huulillensa, kaipuun ja\nautuallisuuden hymyily. Hänen lempeät ja kauniit kasvonsa näyttivät\npuolittain haaveilevilta: — koskahan se päivä oli valkeneva, jolloin\nhän jälleen saisi nähdä lemmikkinsä? Mitenkähän tämän hankkeet\nluonnistuivat?... Mutta hän itse: eikö hän voisi näistä luopua? Tämä\nsalaperäisyys, nämät vehkeilemiset eivät soveltuneet hänelle, ne\nkatkeroittivat hänen elämäänsä ja olivat saaneet hänen lemmikkinsä\nsangen tylyillä sanoilla ilmaisemaan tyytymättömyyttänsä, milloin\nhänen toiveensa pettyneinä olivat kohdanneet jotakin Magdalenalle\nvoittamatointa estettä. Kaikkia näitä tukalia vastoinkäymisiä tahtoi ja\nhalusi hän väistää: — suo raati aikoi hän kirjoittaa Armfelt'ille tästä\npäätöksestänsä... tämä ei tulisi estämään häntä peräytymästä, ja sitte\noli hänellä vaan yksi ainoa tarkoitus — saada jälleen nähdä Armfelt'ia.\nTästä tulisi hänelle olemaan runsas palkinto kaikista niistä tuskista\nja vaivoista, joita hän oli saanut kärsiä.\n\nNiin, hän päätti rikkoa herttuan kieltoa vastaan, hän päätti rientää\nlemmikkinsä luokse ja etsiä turvapaikkaa hänen sylissänsä sekä yhdessä\nhänen kanssansa kestää niitä vaaroja, joihin tämä oli heittäytynyt.\nHänen ei olisikaan pitänyt koskaan antaa houkutella itseänsä jäämään\nkotia, hänen olisi pitänyt seurata Armfelt'ia — ah, hän ei voinut elää,\npaitsi tämän läheisyydessä!\n\nHeleä puna nousi hänen poskillensa, hänen silmänsä loistivat, ja hänen\npehmeät huulensa avautuivat hymyilyyn. Hän pudisti hiuksensa hajalleen\nyöpukunsa ylle, jonka hienot laskokset valuivat ales pitkin hänen\nhentoa vartaloansa, ja vetäen ylös pitseistä kudotun hihansa, katseli\nhän kuvastimesta käsivartensa mallikelpoista kauneutta sekä huimaavaa\nvalkoisuutta.\n\nTässä silmänräpäyksessä kuului etimmäisen huoneen ovelta muutamia\nkolkutuksia. Magdalena säpsähti äkkiä; olikohan valkea valloillansa,\nvai olisikohan siellä tuo vallatoin herttuatar?\n\nMiehisten henkilöjen ääntä ja melua alkoi nyt kuulua Magdalenan\nhuoneeseen. Äkillisellä hyppäyksellä oli hän piilossa vuoteensa\nverhojen takana sekä kysyi säikähtyneenä itseksensä, mitä tämä melu ja\ntelme merkitsi. Kauan ei hän kuitenkaan tarvinnut odottaa selitystä,\nsillä everisti Aminoff avasi hänen makuuhuoneesensa johtavan oven.\n\n— Minulla on tukala toimitettava, — lausui hän, minulla on käsky viedä\nteidät vankiuteen, neiti Rudenschöld.\n\n— Viedä minut vankiuteen, - kertoi Magdalena hämmästyneenä, — enpä\ntodellakaan käsitä...\n\n— Se ei ole tarpeellistakaan, — vastasi oikeuskansleri Lode, joka nyt\nastui huoneesen polisipäällikkö Ullholm'in ynnä erään Bratt-nimisen\nmajurin sekä vahtipalvelusta tekevän upseerin seuraamana, joka tässä\nsilmänräpäyksessä käski erään sotamiehen paljastetulla sapelilla\nasettumaan neiti Rudenschöld'in päänalustan viereen.\n\nPoliisipäällikön viittauksesta astui nyt huoneesen joitakuita\npoliisipalvelijoita, jotka, ottaen neiti Rudenschöld'in avaimet,\naukaisivat kaikki kaapit ja laatikot.\n\nNauhoja, karrikkaita, samettia ja silkkiä revittiin nyt hujan hajan;\nkukkasia ja töyhtöjä tallattiin jalkoihin; helmiä, koristuksia,\nliinavaatteita, hattuja ja hameita heitettiin sohville ja tuoleille,\nmutta kaikesta tästä kirjavasta ja loistavasta sekamelskasta ei\nlöytynyt yhtään paperia. Vihdoin valkeni poliisimestarin kasvot;\nsimpsukkakoristuksilla silatusta kirjoituspöydästä oli hän löytänyt\nerään salalaatikon.\n\n— Täällä varmaankin on se, jota etsin, — lausui hän riemuiten, ja\npurkaen auki joitakuita kirjeistä, silmäili hän niitä Ne alkoivat\ntavallisesti sanoilla: \"_jumaloimani Magdalena_!\" ja loppuivat:\n\"_uskollisin teidän palvelijoistanne, Kaarlo_.\"\n\nNämät olivat herttua-hallitsijan vaihettelevia ja pitkiä\nrakkaudenkirjeitä, jotka olivat kirjoitetut mitä surkeimmalla\nmielialalla neiti Rudenschöld'in n.s. \"julmuuden\" johdosta.\n\nHiukan hymyillen näki Magdalena poliisipäällikön toiveiden pettymistä,\nollen itsessänsä sangen levollinen sen johdosta, ett'ei hänen\nhuostastansa löytyisi minkäänmoisia vaarallisia kirjeitä Armfelt'ilta\neikä tämän ystäviltä; sillä heti saatuansa oli hän ollut niin\nvarovainen, että oli ne polttanut. Ainoa, jota hän pelkäisi, oli\navaimen löytämistä salakirjaimiin, jota hänellä oli tapana säilyttää\netuhuoneen sohvan patjassa olevassa pienessä repeämässä. Mutta\ntästäkin pelostaan hän rauhoittui, sillä turhaan etsittyänsä menivät\npoliisimiehet, pois kello kolmen aikaan aamulla, majuri Bratt'in,\nvahtipalvelusta tekevän upseerin sekä sotamiehen jäädessä sinne, jotka\nnyt sijoittuivat aivan neiti Rudenschöld'in vuoteen viereen, silmäillen\nhäntä alituisesti.\n\nEi, tätä ei hän kuitenkaan voinut kestää! Hän ojensi kätensä,\nvetääkseen vuoteenverhoja eteensä, ja peittääkseen itseänsä heidän\nutelioilta, loukkaavilta ja hävyttömiltä silmäyksiltänsä.\n\n— Verhoja ette saa vetää eteenne, — lausui majuri Bratt jyreällä\näänellä, pidättäen tylysti hänen kättänsä.\n\n— Mutta minä tahdon nousta vuoteeltani — vastasi neiti Rudenschöld.\n\n— En näe mitään, joka estäisi teitä siitä!\n\n— En tiedä vielä, miksi minun luokseni olette näin tunkeneet ja miksi\nminua kohdellaan näin äärettömällä säälimättömyydellä, — keskeytti\nMagdalena vilkkaasti; mutta minä tiedän...\n\n— Te ette saa meille puhua, se on kielletty!\n\n— Teille puhumatta oleminen ei ole minusta vaikeata; mutta minä en\nherkeä vaatimasta itseäni kohdeltavaksi kunnioituksella... muutoin\nvakuutan tulevani valittamaan!\n\nMagdalena mitteli majuri Bratt'ia kylmäkiskoisella ja korskealla\nsilmäyksellä, ja hänen vakavasti lausumat sanansa vaikuttivat että\nkumpaisetkin upseerit kuiskaeltuaan keskenänsä, vetäytyivät lähimäiseen\nhuoneesen, käskettyänsä sotamiestä sijoittumaan ovelle.\n\nMagdalena veti verhot lähemmäksi, hänen mielensä lujuus oli mennyt, ja\npeittäen kasvonsa käsillään, koetti hän muutaman silmänräpäyksen koota\najatuksiansa.\n\nSaatu ilmi... Armfelt'in hanke oli saatu ilmi! Hän ei tällä,\ntuskallisella silmänräpäyksellä ajatellut itseänsä, vaan hänen\nlemmikkinsä vaara täytti hänen mielensä äärettömällä epätoivolla.\nMitähän he rohkenisivatkaan Armfelt'ia vastaan yrittää! Voisikohan tämä\nvetäytyä pois siitä huonosta leikistä, johon hän oli antautunut...\nvoisikohan hän pelastua?\n\nVäristen levottomuudesta ja kyyneleet polttavilla poskillansa, koetti\nhän hillitä mielenliikutustansa, jota hänen vihamiestensä ei pitäisi\nsaada nähdä, ja hän järjesti äkkiä pukunsa, mietiskellen, miten hän\nvoisi hävittää selityksen noihin onnettomiin salakirjaimiin, joiden\nselkoa saamattomuudesta hänen lemmikkinsä pelastus riippui.\n\n— Valmis tekemään tällaisen yrityksen, järjesti hän nyt lopullisesti\nkuvastimen edessä pukunsa.\n\nNuot yöpöydällä olevat, hopeasta valetut lemmenjumalaiset kantoivat\npäälaellansa vahakynttilöitä, jotka nyt Magdalenan sytyttäminä loivat\nhäneen kirkkaan valonsa. Hänen hento vartalonsa oli peitetty mustaan\npukuun, joka antoi hänen valkoiselle hipiällensä huimaavan, milt'ei\nvälkkyvän loisteen, ja hänen vaalean tukkansa paksut lepeet, jotka\nhän huolimattomasti oli sitonut yhteen, valuivat kähäräisinä ales\nhänen päälaeltansa ja peittivät hänen poskensa ja kaulansa ikäänkuin\nkultaharsolla. Levollisesti silmäillen ympärillensä, astui hän nyt\netuhuoneesen. Hänet nähdessänsä nousivat nuot molemmatkin upseerit\nvaistomaisesti seisovallensa; hänpä oli emäntä talossa, ja he vieraita,\nsuomattomia vieraita varmaankin, ja heidän vastenmielinen siellä olonsa\nalkoi tuntua heistä milt'ei tukalalta. Mutta tuo hieno sivistys ja\nlumoava teeskentelemättömyys, joka oli tämän Kustaa III:n saleissa\nniin jumaloidun kaunottaren suurimpana viehätysvoimana, seurasi häntä\ntässäkin silmänräpäyksessä, ja pienellä kätensä viittauksella ynnä\npuoli hymyilyllä, joka avasi hänen purppurahuulensa, antoi hän heille\nmerkin pysymään paikallansa, samalla kun hän silmäyksellänsä pyysi\nheiltä anteeksi sitä satunnaista epäjärjestystä, joka siellä vallitsi.\nNainen, kodin sulostajatar, ei voinut tässäkään levottomuuden ja\ntämän yöllisen kohtauksen häiritsevässä silmänräpäyksessä kuitenkaan\ntukahuttaa luonnollista haluansa poistamaan tätä sekamelskaa\njärjestävällä kädellänsä. Päivittelevän näköisenä otti hän ylös\nlaattiaalta rikkipoljetun helminauhan, järjesti akuttimen laskokset\nja muutti istuimet paikoillensa. Häntä oli kielletty puhumasta; mutta\nhänen eljeensä olivat ikäänkuin sanoja ja hyvin tajuttavaa puhetta,\nsemmoista, joka soveltui lumoja-kuninkaan aikakauteen. Nyt seisoi\nhän etukamarin sohvan patjan vieressä, joka, ollen rikkirevittynä\nlaattialla, antoi hänelle hyvää tilaisuutta lähestymään tuota patjaan\npiiloitettua asiakirjainten selitystä. Tulisikohan hän onnistumaan sen\nsaamisessa pois?\n\nHeikko väristys tuntui hänen käsissänsä, ja hänen sydämensä tykytti\nankarasti; mutta tuo häntä kohdannut heikkous katosi yhtä nopeasti,\nkuin se oli tullutkin, ja notkealla kumarruksella taipui hän äkkiä\nalespäin. Tässä silmänräpäyksessä riensivät molemmatkin upseerit\nauttamaan häntä asettamaan patjaa paikoillensa. Nopealla liikkeellä vei\nMagdalena kätensä tuohon salaiseen piilopaikkaan sekä loi, taivuttaen\npäätänsä, lempeät ja kirkkaat silmänsä kumpaiseenkin vartijaansa, jotka\nhänen kauneutensa ja esiintymisensä jalouden viehättäminä kohteliaalla\neljeellä auttoivat häntä järjestämään sohvan ylenpalttisia pauloja.\nSamassa silmänräpäyksessä oli tuo tärkeä paperi hänen kädessänsä, ja\nhuomaamattomalla liikkeellä pisti hän sen valkoisilla karrikkailla\nreunustetun kaulahuivinsa alle, jonka hän nyt heitti olkapäillensä.\n\nHän oli saavuttanut tarkoituksensa; hänen toimensa oli tehty, ja\nväsyneen näköisenä laskeutui hän sohvan nurkkaan. Istuen siinä\najatuksiinsa vaipuneena, ei häntä kukaan häirinnyt ennen kello kuutta\naamusella, jolloin vahteja muutettiin, ja kaksi varusväen upseeria\nja yksi sotamies astuivat huoneesen, jonka jälkeen häntä, ollen yhtä\ntarkasti vartioituina kuin yölläkin, ei silmänräpäykseksikään päästetty\nnäkyvistä.\n\nTieto neiti Rudenschöld'in vangitsemisesta oli sillävälin levinnyt\nkaupunkiin, ja hänelle lähetettiin nyt useampia velkomuksia, jotka hän\nmaksoi.\n\nNämät laskut kietoi hän sitte kokoon samoinkuin salakirjainten\nselityksenkin ja pisti ne ikäänkuin ajatuksissansa — kuitenkin niin\nettä ne näkyi — kaulahuivinsa laskoksiin. Hän oli äkkiä keksinyt keinon\nkirjainselityksen hävittämiseksi ja pyydettyään vähän jälkeenpäin\nlämmittämään huoneessa olevaa rautauunia, leikitteli hänen sormensa\nikäänkuin sattumuksesta tuolla pienellä paperikääryllä.\n\n— Nyt tulee poliisipäällikkö, — lausui eräs upseereista, — ja jos hän\nsaa nähdä teillä olevan papereja kaulahuivissanne, voi hän luulla\nmeidän sallineemme teidän vastaanottaa kirjeitä.\n\n— Te olette oikeassa, — vastasi neiti Rudenschöld välinpitämättömän\nnäköisenä. — Teidän luvallanne panen ne palamaan.\n\nTyöntäen poveensa laskut, otti hän sieltä samalla kirjainselityksen,\njonka hän nyt heitti tuleen.\n\nHeti tämän jälkeen tuli poliisipäällikkökin, joka oitis kysyi\nsalakirjainten selitystä, jonka Magdalenan omaksi menestykseksensä\ntulisi hänelle antaa.\n\n— Päivällisen aikana olisin minä voinut sen teille antaa, jos olisin\ntahtonut, vaan nyt se on minulle mahdotointa! — vastasi neiti\nRudenschöld heleällä naurulla, — sillä näiden upseerien nenän edessä\nminä olen sen polttanut... niin tässä näette laskut.\n\n— Herra-hyvät, te tulette saamaan tästä vastata! Miten te hoidatte\nvartijatointanne?— huudahti poliisipäällikkö, silmäillen vihastuneena\nnoita hämillään olevia upseeri-parkoja.\n\n— Nuot herrat eivät ole mitään laiminlyöneet, päinvastoin haittaavat\nhe minua sangen paljon alituisella läsnäolollansa, — keskeytti\nMagdalena, yhä hymyillen; sitte kääntyi hän poliisipäällikköön, lisäten\nvakavammin: — En luule kuitenkaan tehneeni mitään, joka ei olisi\nluvallista vankiudessa... kukin puolustaa itseänsä mielellään, miten\nparhain voi!\n\n\n\n\nVIIDESKYMMENESKUUDES LUKU.\n\n\nYhä tarkasti vartioituna pidettiin neiti Rudenschöld'iä parin viikon\naikana huoneessansa. Hänellä ei ollut lupaa ottaa vastaan keitään\nvieraita, eikä hän tietänyt, mitä hänestä ajateltiin sekä mitä hänelle\naijottiin tehdä ja ennen kaikkia hän ei ollut saanut minkäänmoisia\ntietoja Armfelt'ista. Tämä aika oli täynänsä epätietoisuutta ja\nsanomatointa tuskaa, jota hän teeskennellyllä levollisuudella koetti\nsalata. Niinpä tapahtui sitte toukokuun 4 päivänä v. 1794, että\nherttuan lähettiläsupseeri tuli hänen luoksensa, tuoden sellaisia\nterveisiä hallitsijalta, että jos hän tahtoi ilmaista salakirjainten\nselityksen sekä nimittää kaikki ne, joille Armfelt'in hänen nimellensä\nlähetetyt kirjat olivat määrätyt, päästettäisiin hän heti vapaaksi\nja ihmisille selitettäisiin hänen ainoastansa erehdyksestä tulleen\nvangituksi. Muussa tapauksessa täytyisi hänet jättää alttiiksi lain\nkoko ankaruudelle, ja silloin maksaisi se hänen henkensä.\n\n— Sanokaa herttualle, — vastasi Magdalena tyynellä maltilla, joka\nhänestä ei hetkeksikään luopunut, — sanokaa herttualle, että olen\nvalmis antamaan henkeni hänen huostaansa, vaan en ikänä ystävieni\nluottamusta.\n\nTunti tämän jälkeen tuli poliisipäällikkö Ullholm ilmoittamaan hänelle,\nettä hänen oli jättäminen huoneensa, astuaksensa yleiseen vankilaan,\nsekä että husaarijoukko tulisi hänet sinne saattamaan.\n\n— Enkö pääse sinne ilman tuotta vartijaväettä? — kysyi Magdalena,\nja kyyneleet silmissänsä jatkoi hän vilkkaasti: — Ah, sallikaatte\nminun mennä sinne yksinäni, jalkasin... jospa te luottasitte minun\nkunniasanaani! Te käsitätte, herra poliisipäällikkö, ett'en itseni\ntakia ano tätä armoa, vaan sen vuoksi, että onneton äitiparkani asuu\ntässä vastapäätä, ja hän tulisi varmaankin levottomaksi...\n\n— Minä käsitän, — vastasi Ullholm, kääntyen äkkiä poispäin, —\nkreivitär Rudenschöldillä lienee ilman tätäkin näytelmää kylläksi\nsyytä murheesen. Minä tulen vartijaväen kanssa olemaan tiellä teidän\nvastassanne, ja luottaen teidän rehellisyyteenne, armollinen neiti,\ntahdon käskeä tänne ajurin vaunut, jossa te myöhäiseen illalla voitte\ntäältä lähteä.\n\nTämän lupauksen johdosta kulki neiti Rudenschöld täydellisessä öisen\npimeydessä ja ainoastansa yhden upserin seuraamana hänelle määrättyyn\nvankilaan, joka oli sama, mihin vuosi takaperin kuninkaan murhaaja\nAnkarströmkin oli suljettu. Tässä neljä askelta pitkässä huoneessa\nei ollut vuodettakaan, vaan ainoastansa puinen lavitsa ja joitakuita\npuusta tehtyjä istuimia.\n\nHänen turvatoin ja surkea tilansa vaikutti hänen syvästi tässä\nsilmänräpäyksessä. Häntä kohdeltiin kuten pahantekijää, mutta mitä\noli hän siis oikeastansa tehnyt? Oliko tuo niin ääretöin rikos, että\nhän sokeasti oli pannut toimeen hankkeita, joiden vaarallisuutta\nisänmaallensa hän ei ollut käsittänyt ja että hän umpimähkään oli\ntotellut sen henkilön pienintäkin viittausta, jota hän niin paljon\nrakasti? Ainoastansa _hänen_ onneansahan Magdalena oli tarkoittanut\nja työskennellyt ainoastansa tuon nuoren kuninkaan menestykseksi!\nTarkoitus oli ollut hänelle pääasiana ja keinot sivuseikkoina, ja hän\noli pannut liikkeelle vääriä huhuja hallituksesta sekä hallitsijasta ja\nhankkinut puolustajia tuolle kuninkaalliselle lapselle, koska Armfelt\noli sanonut hänelle tämän olevan tarpeellista ja välttämättömästi\npitävän tapahtua, voidakseen täyttää Kustaa III:lle antamaa lupaustansa\n— tuota pyhää lupausta, että Armfelt pitäisi huolta hänen pojastansa.\n\nNämät ajatukset johtuivat Magdalenan mieleen, silmäillen haikealla\nkatsannolla ympärillensä, sill'aikaa kun poliisipäällikkö Ullholm\njärjesteli vahteja, jotka häntä tulisivat vartioimaan.\n\n— Täällä on hirveän kylmä, — lausui neiti Rudenschöld, väristen\nvilusta, — ja jos olisin luullut tällaista vankeutta mahdolliseksikaan,\nolisin totisesti varustanut itseni turkilla. Eikö tänne edes saa\nvalkeata?\n\nMolemmatkin vartijaupserit, Hellvig ja Lagerheim, silmäilivät\nepäröivinä toisiansa.\n\n— Tänne ei ole vielä ehditty tuota puita, — vastasi Hellvig, — täällä\non tosin eräässä nurkassa muutama puu, mutta ne eivät riitä valkeaksi.\n\n— Tunnen itseni tänä iltana tavattoman väsyneeksi, — lausui Magdalena\nalakuloisella hymyilyllä, mutta täytyyhän ottaa vastaan sekä pahat\nettä hyvät päivät ja koettaa niihin nöyryydellä mukautua! Jospa\nminulla olisi tässä kylmyydessä edes peitto, koettasin nojata tähän\npuulavitsaan, sillä minä tuskin jaksan istuakaan.\n\n— Tässä on minun viittani, — lausui Hellvig äkkiä, — ei, te ette saa\nkieltäytyä kietomasta sitä ympärillenne!\n\n— Ja tässä on minun nuttuni, — virkkoi Lagerheim, — sallikaatte minun\nlevittää se lavitsalle.\n\nKyyneleet tulivat Magdalenan silmiin; nämät sitte vankeuteen\nastuttuansa niin kauan pidätetyt kyyneleet valuivat nyt näiden\nkumpaisenkin upseerin silminnähtävän sääliväisyyden johdosta ales hänen\nposkillensa.\n\n— Minä itken, — lausui Magdalena, — mutta en tunne itseäni läheskään\nniin onnettomaksi kuin äsken. Ah, tätä teidän hyvyyttänne en tule\nkoskaan unohtamaan!\n\nPannen puunpalikan päänaluiseksensa, valmisti neiti Rudenschöld nyt\nvuoteensa. Nuot ankarat mielen liikutukset, joita hän tänäpäivänä\noli tuntenut, olivat laskeneet ikäänkuin painon hänen sieluunsa ja\nummistivat hänen silmäluomensa; hän nukkui pian sikeästi, sill'aikaa\nkun nuot molemmat upseerit istuivat pelkässä virkanutussansa, väristen\nankarasta vilusta, vaan ei silmänräpäystäkään katuen pientä uhraustansa.\n\nKello kolmen aikaan yöllä kuului kova huuto: kuka siellä? joka kaikui\nholveissa. Säikähtynenä säpsähti neiti Rudenschöld vuoteeltansa, eikä\nhän suuresti rauhoittunut nähdessänsä poliisipäällikön astuvan sisään.\n\n— Minä tuon teille erästä kirjettä, — lausui hän, — joka on\ntullut teidän nimellänne; mutta osoite on, kuten tavallisesti,\nsalakirjaimilla; kenelle on tämä kirje?\n\nNeiti Rudenschöld näki sen olevan Kustaa Aadolf'ille.\n\n— Minä osaan yhtä vähän kuin tekään lukea tätä kirjoitusta, — lausui\nhän äkkiä; — kun ei minulla ole selitystä, on sen lukeminen minulle\nmahdotointa.\n\n— Teidän täytyy tämä kuitenkin lukea, ja jos ette tee sitä hyvällä, on\nkeinoja pakoittaa teitä siihen.\n\n— Minä en tiedä mitään muuta keinoa, paitsi sitä, joka riistää minulta\njärkeni — vastasi Magdalena, joka vetäytyen takaperin, nyt kohtasi\npoliisipäällikön ankaran ja terävän silmäyksen, — sillä ei mikään muu\nvoi pakoittaa minua toimimaan vastoin tahtoani, ja kidutuksen on Kustaa\nIII:s ainiaaksi poistanut.\n\n— Niin on, mutta ei käsirautoja eikä peukalonpuristimia, — lausui\npoliisipäällikkö, joka nyt, vetäen nämät koneet lakkaristansa, pani ne\npöydälle, jolla ne olivat ainoat esineet, joita kynttilän liehuva leimu\nkirkkaasti valaisi tuossa pimeässä ja kolkossa huoneessa.\n\nKalmankylmä tunne järisytti Magdalenan mieltä, ja heittäen polvillensa,\nhuudahti hän:\n\n— Oi, Jumala, anna minulle anteeksi kaikki pahat tekoni, ja suo minulle\nsitä voimaa, jota tarvitsen!\n\n— Noh, tahdotteko, neiti, jo sanoa, kenelle tämä kirje on määrätty? —\nkysyi poliisimestari äreästi, laskien kätensä pöydälle.\n\nMagdalena oli yhä polvillansa, hänen kätensä olivat ristissä, ja\nsilmänsä luodut ylöspäin.\n\n— En! — oli hänen ainoa luja ja vakava vastauksensa.\n\nPoliisipäällikkö Ullholm'in käsi vajosi ales pöydältä, ja hän kumartui\nMagdalenaan päin joka nyt nöyränä oli antanut päänsä vaipua ales.\n\n— Nouskaa pois, neiti Rudenschöld, nouskaa pois! — lausui hän, silmät\nkyyneleissä. — Jumalan kiitos, että huomaan teidät yhtä jaloksi, kuin\nteitä pidinkin; olkaa vakuutettu siitä, että jos milloinkaan näin\njulmiin keinoihin ryhdytään, pakoittaaksi teitä tunnustamaan, tulee\nmuiden kuin minun käteni sen tekemään! Minä elän mieluummin vedellä ja\nleivällä, kuin taivun sellaiseen ilkityöhön, ja tunnen itseni jo kyllin\nonnettomaksi, että olen teitä sillä uhannut.\n\nTämä näin hemmoiteltu kaunotar, jonka koko elämä oli ollut lempimistä\nja huvitusta, ja jonka pienintäkin toivomusta auliit henkilöt\nolivat rientäneet täyttämään, oli äkkiä joutunut mitä katkerimpiin\nolosuhteisin. Ne ystävyyden osoitteet, joita hänelle nyt tänä iltana ja\nyönä oli suotu, olivat siis tehneet hänen mieleensä mitä syvällisimmän\nvaikutuksen, ja ojentaen poliisipäällikölle kätensä, lausui hän:\n\n— Minä ylistän Jumalaa, että olen teissä löytänyt ystävän!\n\nLiikutetulla mielellä riensi Ullholm pois; mutta Magdalena rupesi\njälleen lavitsalle istumaan. Hän ei kuitenkaan voinut nukkua, ja\nhänen vilkas mielikuvitelmansa näytti hänelle milloin sellaisia\nkohtauksia, joissa hän äsken oli ollut, milloin taas valoisempia ja\ntoivorikkaimpia, jolloin vankeuden portit avautuisi, ja vapaus häntä\nkutsuisi.\n\nAamun ensimäinen, harmahtava sarastus oli juuri alkanut luoda valonsa\nakkunan rautaristikkoon, kun raskaat oven teljet työnnettiin auki, ja\npoliisipäällikkö jälleen astui sisään.\n\n— Teillä on jotakin uutta minulle ilmoitettavana, — lausui Magdalena,\nmennen äkkiä häntä kohden. — Minä pyydän teitä suoraan sanomaan minulle\nkaiken!\n\n— Minulla ei ole mitään uutta teille ilmoitettavana, olenhan vaan\ntullut teille sanomaan, ett'en enään palaja tänne.\n\n— Ettekö palaja! — kertoi Magdalena epäröiden, — minä en käsitä! Ilon\nsäde tuikahti hänen mieleensä: olisikohan poliisipäällikkö tullut\nsanomaan hänen pääsevän vapaaksi!\n\n— Ei, ei, lausui hän, — ikäänkuin lukien hänen ajatuksiansa; — asia on\nvaan sellainen, että minä en saa palata.\n\n— Te olette olleet herttua-hallitsijan puheilla, — virkkoi Magdalena, —\nah, minä käsitän!\n\n— Niin olen!\n\n— Eikä hän hyväksy teidän sääliväisyyttänne minua kohtaan!\n\n— Hän, sanoo, suokaatte anteeksi, armollinen neiti, — pieni hymyily\nilmestyi poliisipäällikön huulille, — hän sanoo minunkin teihin\nrakastuneeni!\n\n— Mutta sehän on kauheata!\n\n— Minä vastasin herttualle, — jatkoi poliisipäällikkö vakavasti —\nolevani viisikymmentä vuotias mies, joka ei varsin helposti rakastu,\nja että tarvitsee olla ainoastansa ihmisyyttä sääliäksensä teidän\nkohtaloanne.\n\n— Kiitoksia, kiitoksia!... Mutta nyt minä tulen teidät kadottamaan,\nystäväiseni!\n\n— Ei kadottamaan... en tule laiminlyömään mitään, jonka voin tehdä\nteidän asianne eduksi.\n\n— Tieto teidän olemisestanne minun läheisyydessäni olisi antanut\nminulle enemmän rohkeutta.\n\n— Se ei tule teitä pettämään... teillä on luja mieli ynnä ponteva\ntahto, ja juuri tänään tulee teidän koettaa näyttäytyä levolliselta,\nsillä te tulette hovioikeuden tutkittavaksi.\n\nMagdalena pani kätensä ristiin. Hiljainen huokaus kuului hänen\nhuuliltansa; ne tuskat, joita hän tähän asti oli saanut kärsiä, olivat\nsiis ainoastansa alussa, ja uusi kilvoituksen paikka oli hänelle jo\nmäärättynä.\n\n— Nyt vielä yksi neuvo, ennenkuin menen, — jatkoi Ullholm: — _Älkäätte\nmilloinkaan unohtako sävyisyyden tulevan olemaan teidän parhain\naseenne. Jos te kiivastutte, menetätte tuon arvollisuutenne, joka\nviehättää ja joka on teidän varmin turvanne_.\n\n\n\n\nVIIDESKYMMENESSEITSEMÄS LUKU.\n\n\nTuo ilmisaatu kapinaliitto ja neiti Rudenschöld'in käräjäjuttu\nherätti tietysti yleistä huomiota, ja tutkintoa seurattiin suurella\nuteliaisuudella.\n\nNeiti Rudenschöld'iä viedessä kello yhdeksän seuraavana aamuna\npaljastetuilla sapelilla varustettujen upseerein ja sotamiesten\nympäröimänä hovioikeuteen, oli siellä paitsi oikeuden jäseniä kolme-\ntahi neljäkymmentä nuorta lainoppinutta saapuvilla, jotka olivat\ntulleet tänne uteliaisuudesta. Tämä ensimäinen tutkinto kesti kuusi\ntuntia, jolla aikaa neiti Rudenschöld'in seisovallansa täytyi vastata\nsyyttäjän kysymyksiin. Muistaen poliisipäällikkö Ullholmin neuvoa,\noli hän päättänyt antaa kylmäverisesti vastauksensa, ja kun hänelle\ntehtiin joku loukkaava kysymys, joka herätti hänen mielikarvauttansa,\nhän vaikeni, kunnes hänen kiivautensa oli mennyt ohitse. Ensimmäisen\nkerran kun tämä tapahtui, kertoi syyttäjä kolme kertaa kysymyksensä,\nkoroittaen lopulta äänensä kirkumiseksi. Hymyillen pyysi neiti\nRudenschöld häntä silloin säästämään keuhkojansa, sillä hän ei sanonut\nolevansa kuuro. Tämä huomasi nyt syyn hänen käytökseensä, eikä enään\nkoskaan kertonut kysymyksiänsä.\n\nMagdalenan palattua vankeuteen, oli vahtimiehiä muutettu. Nuot häntä\nnyt vartijoivat upseerit selittivät hauskuudeksensa kaikki pahoin\npäin, hänen unensakin, sillä hänen puhuessaan levottomana unissansa,\nilmoitettiin ne nimetkin, jotka silloin pääsivät hänen huuliltansa.\nTämän huomasi Magdalena syyttäjän kummallisista kysymyksistä, ja\npeläten todellakin tulevansa jotakin ilmaisemaan, päätti hän olla niin\npaljon kuin suinkin nukkumatta. Hän pisti nyt nenäliinan suuhunsa,\njoten hän heräsi joka kerta, kun hän oli puremaisillaan yhteen\nhampaansa tahi liikuttamaisillaan kieltänsä ja pysyi siis hereillä\naamupuoleen asti, jolloin upseerit itsekin rauenneina nukkuivat.\nVasta silloin uskalsi Magdalena antautua tälle onnettomien ainoalle\nnautinnolle; mutta unen tuottama tervetullut katkerien kärsimysten\nunohtuminen ei kuitenkaan kestänyt kauan, sillä jo kello kuusi\naamusella muutettiin vahtia, jolloin hänen tuli nousta vuoteeltansa ja\npukeutua.\n\nMutta tämä hänen vuoteelta nousemisensa tapahtui siten, että hänen\nkamarineitsyensä, joka myöskin oli vangittu, vaikka tätä pidettiin\ntoisessa huoneessa, päästettiin hänen luoksensa panemaan hänen\nvaatteensa vuoteen vieressä olevalle tuolille, jonka tehtyä hänen\noli meneminen ulos. Vartijaupseerit eivät koskaan menneet huoneesta,\njonka vuoksi neiti Rudenschöld pukeusi vuoteensa verhojen takana, ja\nhankaluus sangen pitkän ja paksun tukkansa silittämiseen tällaisessa\nolossa pakoitti neiti Rudenschöldiä eräänä päivänä leikkuuttamaan\nhiuksensa aivan lyhyeksi. Hänen koiransa ynnä käsityönsä häneltä\nkiellettiin, ja pyytäessänsä kirjoja aikansa kuluttamiseksi, lähetti\nparoni Reuterholm hänelle rukin. Näinä pitkinä sielua masentavina\nhetkinä alkoi hän sitte kirjoittaa värsyjä vankihuoneensa seiniin\nmutta näiden ulkopuolella levisi kuitenkin pian maine siitä kovasta\nkohtelusta, jota hän sai kärsiä; yleiseen häntä säälittiin ja\nkerrottiimpa vielä tehdyksi heikko yritys hänen vapauttamiseksensakin.\n\nMaaliskuun loppuun asti häntä käytettiin hovioikeudessa tutkisteltavana\nja tuntemassa sen semmoisiakin henkilöitä. Usein häntä silloin\nloukkaisivat sellaisetkin, joita hän yhdellä ainoalla sanalla olisi\nvoinut todistaa paljon syyllisemmäksi itseänsä ja jotka osoittamalla\nhänelle ylenkatsettansa toivoivat itse pääsevänsä syyttömiksi. Hän\noli kuitenkin lujasti päättänyt, ett'ei hän ilmaisisi keitäkään\nmuita, paitsi itseänsä, ja pöytäkirjat näyttävät hänen peruuttaneen\nomat kirjoituksensakin, kun asia koski jonkun toisen suojelemista, ja\nhän väitti sellaisissa tapauksissa sanojansa valheeksi tahi omaksi\nkeksinnöksensä.\n\nMaaliskuun 26 päivänä ilmoitti vihdoin kanneviskaali neiti\nRudenschöld'in asian olevan selvillä ja vaatineensa hänen\nvapauttamistansa velvollisuudella tulla jälleen kutsuttaessa\nsaapuville, vaan että herttua-hallitsija oli nähnyt soveliaaksi, että\nhäntä pidettäisiin vankeudessa, kunnes paroni Armfelt'in manausaika\noli kulunut, eli toukokuun 30 päivään, jolloin hänen oli joko itsensä\nsaapuminen paikalle, tahi hänet tuomittaisiin kuulustelematta.\nIloisella tunteella palasi neiti Rudenschöld vankiuteensa.\nSalakirjaimista ei kukaan ollut saanut selkoa, ja yksityisestä\nkirjevaihdosta ei hänelle voinut tuomita rangaistusta; pian\nvapaaksipääsemisen toivo häämöitti loppua näille tuomiopöydän ääressä\nolleille kohtauksille, joita unheen verho pian tulisi peittämään.\n\n\n\n\nVIIDESKYMMENESKAHDEKSAS LUKU.\n\n\nIltaisella, Huhtikuun 8 päivänä, oli herttua kutsunut kirjastoonsa\nvaltionvalvojan, valtiokanslerin, presidentin paroni Kurckin,\nparoni Reuterholm'in ja oikeuskansleri Loden. Pöydällä oli paksuja,\nkirjoitettuja paperikääryjä, ja laskien kätensä yhdelle niistä, lausui\nherttua-hallitsija:\n\n— Onnellisen sattuman kautta, jota en rohjennut toivoakaan, olen saanut\nkäsiini ne asiakirjat, jotka todistavat paroni Armfelt'in rikoksellisen\nosallisuuden siihen kapinaliittoon, jolla on tarkoitettu hallituksen\nkumoamista ja valtakunnan asettamista vieraan vallan hoidonalaiseksi.\n\n— Kas tässä, hyvät herrat, — jatkoi herttua, — lukekaa itse nämät\nkirjeet Armfelt'ilta, Ehrenström'iltä ja neiti Rudenschöld'iltä...\nsalakirjainten selitys on kaikeksi onneksi löydetty; mitä ennen vaan\nepäiltiin, on nyt näytetty todeksi, ja maamme on temmattu vaarasta,\njoka täydellä todella on sen turvallisuutta uhannut.\n\nHerttua vaikeni, ja noiden lukevien herrojen kasvot ilmaisivat mitä\nsuurinta hämmästystä sekä velvollista mielikarvautta valtiorikoksesta,\njonka johtajana selvästi todistettiin olleen paroni Armfelt, Ruotsin\nministeri Italiassa ja joka monen sadan penikulman päästä oli pitänyt\nkädessänsä sen vehkeilyn ohjat, jonka surulliset seuraukset nyt niin\nraskaasti tulivat sattumaan siihen osallisiin.\n\n— Neiti Rudenschöld on täällä kaiken toimittaja ja alkuunpanija, —\nkeskeytti Reuterholm loistavin silmin, eikä laisinkaan koettaen salata\nkostonhimoansa, joka ei sallinut hänen koskaan suoda anteeksi tuolle\nihanalle naiselle sitä vaikutusmahtia, jota hänellä herttuaan nähden\noli, mahtia, joka olisi voinut tulla niin vaaralliseksi Renterholm'ille\nitsellensä; — hän on juonillansa houkutellut mitä rehellisimpiäkin\nmiehiä salaliittoon, — jatkoi hän, miehiä sellaisia kuin esim.\nmeidän nuoren kuninkaamme opettajan, kreivi Gyldenstolpen. Hän on\nmitä viekoittelevin nainen, — paroni Reuterholm'in silmäykset olivat\nvakavasti luotuina himmenemättömällä loistolla herttuaan, lisätessänsä:\n— nainen, jonka mielestä ei mikään ole pyhää ja joka terävällä sekä\npurevalla kielellänsä ryhtyy kaikkeen, — jatkoi Reuterholm, selaillen\nneiti Rudenschöld'in monia sekä tiheään kirjoitettuja kirjeitä —\njotka tekivät pilaa ja ivasivat kaikkia, jotka tarkoittavat hänen\nparastansa... niin, hän on vähintänsäkin sanottu, vaarallinen ja hän\nansaitsee todellakin sen ankaran rangaistuksen, johon laki tulee hänet\ntuomitsemaan.\n\n— Niin, niin, lausui herttua kiivaudella; sitte käski hän valtion\nvalvojaa seuraavana päivänä kutsumaan ko'olle Svean hovioikeuden, jotta\ntutkinto voisi heti alkaa.\n\nKaikki vetäytyivät nyt pois, paitsi Reuterholm, joka jäi yksinänsä\nherttuan luokse.\n\n— Sinua, ystäväiseni tulee minun kiittää näistä tärkeistä papereista,\njotka ovat opettaneet minua täydellisesti ottamaan selvää tuon\nrikoksellisen naisen vehkeistä, — lausui herttua, joka sytyttäen\ntupakkapiippunsa nyt kääntyi suosikkiinsa, ja puhaltaen suustansa\npaksuja savuja lisäsi hän: — nämät paperit ovat tosin maksaneet suuria\nsummia, mutta sitä minä en kadu...\n\n— Niin, sellaisen herran, kuin Armfelt'in jälillä pysyminen ei ollut\nmikään helppo asia, mutta ilman Ruotsin Romassa olevaa konsulia,\nPiranesia, en olisi voinut mitään saada aikaan. Sitä suurta palvelusta,\njonka hän on tehnyt meille... minä tarkoita Ruotsille, tulisi teidän\nkuninkaallisen korkeutenne _kuninkaallisesti_ palkitakin.\n\n— Mitähän sanot isosta hohtokivillä varustetusta sormuksesta, jossa on\nkuninkaan muotokuva, ja Pohjantähden ritarin merkistä sekä kohteliaasta\nkirjeestä kaikki kuninkaan nimessä!\n\n— Niin, ne ovat hyvät; mutta minä haluaisin vielä lisätä jotakin...\n\n— Puhu, ystäväiseni, puhu!\n\n— Ennenkuin esittelen mitään, tahtoisin muutamalla sanalla koskettaa\nPiranesin käytöstä tässä vaikeassa asiassa. Tarkoin tuntien\nItaliassa vallitsevan vakoilemisen, pääsi hän Armfelt'in jälille;\ntämän kirjeenvaihdosta Venäjän kanssa ja milt'ei yksinomaisesta\nseurustelemisesta venäläisten tahi niiden kanssa, jotka olivat tunnetut\nRanskan vihollisiksi, vieläpä tämän pienimmistäkin hankkeista sekä\nsalaisimmista puheistakin kuin myöskin tuosta \"Katsahduksesta Kustaa\nIII:nen historiaan,\" tahi, oikeammin sanottu häväistyskirjoituksesta\nteidän kuninkaallista korkeuttanne vastaan, niin, kaikesta tästä kertoi\nminulle Piranesi jo varhemmin. Mutta eipä siinä kylläksi; meidän\nmilt'ei jo epäillessä noiden salakirjainten selityksen saamisesta,\nkäsitimme sen Piranesilta, — paroni Palmqvistin ei onnistunut saada\nkouriinsa Armfelt'ia eikä hänen paperejansa; asia olisi ollut\nmenetetty, jos ei Piranesi olisi oivaltanut lahjoa erästä palvelijaa,\njoka oli ollut Armfelt'in apuna kaivamassa erääsen puutarhaan sitä\nlipasta, jossa hän tallenteli kirjeitänsä ja muita paperejansa. Nämät\ntärkeät asiakirjat ovat nyt teidän kuninkaallisen korkeutenne pöydällä,\nja tutkimusta voi jatkaa... koettakoon Armfelt päästä pakoonkin; mutta\ntuomion tuottamaa häpeätä hän ei kuitenkaan voi paeta!\n\n— Niin, sinä olet oikeassa, me olemme todellakin Piranesille sangen\nsuuressa kiitollisuuden velassa.\n\n— Hän on minun ystäväni, — paroni Reuterholm pani päänsä pystyyn; minkä\nkunnioituksen hän täten osoitti tuolle Ruotsin konsulille, tunsi hyvin\ntuo ylpein ja korskein Ruotsin aatelisista, — ja minun ystävänäni\nsoisin häntä palkittavankin. Esittelen hänet siis Ruotsin ministeriksi\nroomalaisessa hovissa, kolmentuhannen scudin vuotuisella palkalla sekä\nelinkautisella eläkerahalla.\n\nHerttua puhalsi paksun savupilven suustansa, samalla kertaa kuin siinä\nsilmäyksessä, jonka hän loi suosikkiinsa, oli milt'ei hämmästyksen\nkummastelemista.\n\n— Ministeriksikö — kertoi hallitsija epäillen, — se ei käyne laatuun...\nnoh, niin, mielelläni minun puolestani! lisäsi hän äkkiä ja sävyisästi\nmukiin menemällä, huomatessaan suosikkinsa rypistyneet kulmakarvat ja\nsynkän katsannon.\n\n— Teidän, armollinen herrani, tahdon täyttäminen tulee minusta olemaan\nhauskaa, — lausui paroni Reuterholm pienellä päännyökkäyksellä, mutta\nalkakaamme nyt ottaa selkoa näistä kirjeistä.\n\nSeuraavana, huhtikuun 4 päivänä, kokoontui neuvosto uudestansa.\nKuningas vietiin hallitsijan työhuoneesen, joka sijaitsi sen huoneen\nvieressä, jossa neuvottelua pidettiin. Hallitsija antoi nyt hänelle\ntiedon kaikesta, näyttäen hänelle niitä papereja, joita he olivat\nsaaneet ilmi, sekä lausui hänelle, mikä kohtalo hänen opettajaansa,\nkreivi Gyldenstolpea, odotti.\n\n— Se tullee olemaan mitä kauhein, — lisäsi hallitsija, — kuten\nteidän majesteettinne helposti voi huomata, ja minä kysyn siis,\ntahtooko teidän majesteettinne Gyldenstolpea tuomittavaksi lain koko\nankaruudella, vai pitäisikö häntä kohdella sillä lempeydellä, jonka\npidän, hänen ikäänsä ja asemaansa teidän majesteettinne luona nähden,\nsoveliaana.\n\nKustaa Aadolf, vaikka vielä lapsi, käyttäytyi kuitenkin sangen\njärkevästi. Hän lausui tuskin sanaakaan, vaan jätti setänsä\ntoimitettavaksi milt'ei kaiken, mitä tämä piti hyödyllisenä ja\ntarpeellisena; kuitenkin lisäsi hän aina pitävänsä parempana lempeyttä,\nmikäli se oli sopusoinnussa oikeuden kanssa, etenkin kun kysymys oli\nkreivi Gyldenstolpen arvoisesta henkilöstä, joka jo kauan oli nauttinut\nsekä kuninkaan isän että hänenkin ystävyyttänsä.\n\nVähän tämän jälkeen vietiin kuningas neuvottelusaliin, jossa hänelle\nilmoitettiin koko salaliitto.\n\nTyyneydellä ja näyttämättä tyytyväisyyden tahi tyytymättömyyden\nmerkkiäkään kuulteli hän, mitä hänelle ilmoitettiin; sitte noudatti hän\nherttuan kehoitusta palajamaan työhuoneesen, jott'ei hänen tarvitsisi\nvastenmielisesti olla todistajana entisen opettajansa nöyrytykseen\nja rangaistukseen. Heti tämän jälkeen tuotiin kreivi Gyldenstolpe\nsisään, ja hänelle luettua Armfelt'in kirjeen, tunnusti hän itsensä\nsyylliseksi ja tuskin koki puolustaakaan itseänsä. Tuo vanha mies sai\nsitte nuhteita herttualta, joka samalla julisti Gyldenstolpen virkansa\nmenettäneeksi sekä kielletyksi enään oleskelemasta Tukholmassa ja\nettä hänet armosta ynnä laupeudesta vapautettaisiin muusta kanteesta\nrikokseensa syyllisenä. Gyldenstolpe kumarsi ja pyysi, liikutettuna\ntästä hänelle osoitetusta, suuresta ja ansaitsemattomasta armosta,\nsaada suudella herttuan kättä, joka hänelle sallittiin ja jonka tehtyä\nhän meni pois. Sitte kutsuttiin kuningas jälleen huoneesen, jolloin\nkorkealla äänellä julkiluettiin hänen herttuan nimessä annettu käskynsä\nSvean hovioikeudelle viivyttelemättä ryhtymään ja joutuin antamaan\ntuomionsa kysymyksessä olevassa valtiorikoksessa, huolimatta paroni\nArmfelt'ia koskevasta manausajasta, jonka ohessa Armfelt itse olisi\ntuomittava, niin pian kuin mainittu aika olisi kulunut, vaikk'ei hän\nolisikaan saapuvilla. Tämä kuninkaan käsky sekä Armfeltin paperit\njätettiin nyt valtion valvojan käteen, jonka tehtyä neuvosto hajosi.\n\n\n\n\nVIIDESKYMMENESYHDEKSÄS LUKU.\n\n\nHuhtikuun lopussa kutsuttiin neiti Rudenschöld jälleen tutkintoon.\n\n— Magdalenan sukulainen, valtionvalvoja Kaarlo Axel Wachtmeister, joka\noli hovioikeuden esimies, otti häntä vastaan seuraavilla sanoilla:\n\n— Teidän ei ole enään aika koettaa pitää oikeutta pimeydessä, — jotka\nsanat lausuttiin kiivaalla, milt'ei kiljuvalla äänellä; — tässä ovat\nnyt kaikki teidän kirjeenne, jotka ovat Armfelt petturilta otetut.\n\n_Armfet'ko petturi!_ Kuullessansa nämät sanat kulki heikko väristys\nMagdalenan hennon vartalon läpi, ja heleä puna nousi hänen kalpeille\nposkillensa.\n\nValtionvalvoja veti nyt esille ison paperikääryn, ja kaikki neiti\nRudenschöldin kirjeet luettiin ääneen.\n\n— Vaikk'ei niissä ole nimeä, en kuitenkaan kiellä niitä kirjoittaneeni,\n— lausui Magdalena, nostaen päänsä pystyyn; — olen niissä tosin väliin\nlausunut ankaria ja moittivia sanoja sekä heittänyt itseni vapaasti\nivallisen luonteeni valtaan, koettaen hauskuttaa paroni Armfelt'ia\npilapuheillani; mutta lauseitani tässä yksityisessä kirjevaihdossa ei\nvoi pitää valtiollisena vehkeilynä eikä minua siis niistä tuomita.\n\n— Teidän päänne tulee putoamaan, - vastasi valtionvalvoja entisellä\nkiivaudellansa, — mutta herttua, joka on aina lempeä, tahtoo kuitenkin\npelastaa teidän sieluparkanne, jonka te syöksette kadotukseen, sekä on\nmäärännyt saman pappismiehen, joka valmisti Ankarströmiäkin kuolemaan,\nkäymään teidänkin luonanne herättämään teidän rikoksellisen tekonne\nsuhteen paatunutta ja nukkuvaa omaatuntoa.\n\n— Kaikki puna oli kadonnut neiti Rudenschöld'in poskilta; hänen päänsä\noli yhä pystyssä, ja leimuavin silmin katseli hän valtionvalvojaa.\n\n— Lakatkaa, teidän ylhäisyytenne, — lausui hän, mitä kiihkoisimmin\närsytettynä näin säälimättömästä kohtelusta, — minä olen jo liian\npitkältä kuunnellut teidän puhettanne, joka häpäisee teidän virkaanne.\n— Magdalena vaikeni, ja syvään hengäisten jatkoi hän sitte: —\nValtiollisen toimintanihan tähden olenkin kutsuttu tämän oikeuden\neteen, joka tulee antamaan siitä tuomionsa, — ja yksityisestä\nelämästäni olen velkapää tilintekoon ainoastansa Jumalalle, joka\ntutkii kaikkein sydämet ja tulee kerran tuomitsemaan minut samoinkuin\nhallitsijankin samalla oikeudella.\n\nMagdalena oli lausunut nämät sanat tuolla tyynellä arvollisuudella,\njoka aina oli huomattava hänen käytöksessään oikeuden edessä; mutta\ntuo ankara ponnistus, jolla hän hillitsi luonteensa kiivastumasta ja\nne mielenliikutukset, joita hän oikeuden lukiessa hänen kirjeitänsä\noli tuntenut, kaikki nämät yhdessä saivat hänet nyt horjumaan, ja,\nkaaduttuaan laattialle mitä ankarimmissa väristyksissä, vietiin hän\nmilt'ei tunnottomassa tilassa takaisin vankeuteen.\n\nTutkintoa jatkettiin sitte uudella innolla sekä kostonhimolla, ja\noikeuden monet sekä pitkät pöytäkirjat painettiin sitä tehden. Näiden\njoukossa oli joitakuita neiti Rudenschöld'in Armfelt'ille kirjoittamia\nrakkaudenkirjeitäkin; heidän kiivaimmat vihamiehensä pitivät huolta\nsiitäkin, että pöytäkirjasta, joissa oli otteita äskenmainituista\nArmfelt'in ja neiti Rudenschöldin kirjeistä, julkaistiin eräs lyhempi\npainos, täynänsä mitä katkerimpia ivasanoja, jotka oli olevinansa\nvalaisevia muistutuksia. Tämä kirja ilmestyi ensin saksankielellä, ja\nse painettiin heti jälkeenpäin ruotsinkielelläkin, nimellä; _Kustaa\nMauritz, isänmaansa petturi_.\n\nTämä tuon ranskalaisen vallankumouksen merkillinen aikakausi ikäänkuin\ntäytti ilman uusilla aatteilla, joita jokainen kansakunta imi itseensä;\nmutta tämän vapauden laajemman näköpiirin sisällä tunsi roistoväki\nkatkeruutensa onnellisempia lähimäisiänsä kohtaan lisääntyvän. Nyt\noli taas yksi onnen helmalapsi syösty kadehditusta asemastansa! —\nMagdalena Rudenschöld'in kohtalo tuli joka miehen suuhun, ja jos paroni\nReuterholm tuolla äskenmainitulla häväistyskirjoituksellansa, joka\nherätti kunkin oikein ajattelevan mielikarvautta, oli koettanutkin\nvaikuttaa rahvaan huonoihin intohimoihin, ei hän siinä pettynytkään;\nkumminkin sai hän kostonhimonsa siihen määrään tyydytetyksi, että\nMagdalenan rakkaudenkirjeitä, katupoikain väärenteleminä, huudettiin\nja hoilaeltiin tuon milt'ei jo seitsenkymmenvuotiaan leskikreivitär\nRudenschöldin akkunain alla.\n\nKun tuomio tuossa yhä jatkuvassa oikeusjutussa oli julistettava,\nsai kanneviskaali Örbom viittauksen yläilmoista, että hän vaatisi\nneiti Rudenschöldiä tuomittavaksi menettämään henkensä, kunniansa\nja omaisuutensa, ja että hänen mestauksensa tapahtuisi siten että\nhäneltä ensin katkaistaisiin oikea käsi, ja sitte kaula. Kanneviskaali\nkieltäytyi kuitenkin tekemästä tätä vaatimusta, väittäen sen olevan\nkaikkea lakia vastaan. Siitä huolimatta sai hän uuden käskyn ynnä\nasessorin valtakirjan, jonka hän kuitenkin lähetti takasin, selittäen\nitseänsä voitavan pakoittaa tähän ainoastansa herttua-hallitsijan\nkirjallisella käskyllä, joka tulisi säilytettäväksi arkistossa hänen\npuolustukseksensa. — Kirjallinen käsky tuli, ja hän teki myöskin\nmainitun vaatimuksen.\n\nEnnen hovioikeuden tuomion tekemistä, pidettiin äänestys, jossa\nneiti Rudenschöld vapautettiin kuolemanrangaistuksesta yhden äänen\nenemmistöllä, ennenkuin valtionvalvoja oli antanut molemmat äänensä.\nMiten nämät tulisivat lankeamaan huomataan edellisestä. Nyt tahtoi\nkuitenkin hallitus äänestyksen käymään tasaan ennenkuin valtionvalvoja\nantoi lausuntonsa, jotta langettava tuomio ratkaistaisiin\näänienemmistöllä, jonkatähden päätettiin pitää seuraavana päivänä\nuusi äänestys. — Reuterholmin sihteeri, joka oli Edman nimeltään,\nkoetti nyt houkutella erästä oikeuden jäsentä (62) muuttamaan äänensä\nvapauttavasta langettavaksi ja piti häntä maaseudulla, kunnes oikeuden\nistunnon hetki tuli, sekä vei hänet suorastansa hovioikeuteen, suomatta\nhänelle hetkeäkään miettimisen aikaa. Tämä peruutti sitte edellisen\npäivän lausuntonsa ja äänesti _kuolemanrangaistusta_. Tarkoitus oli\nsaavutettu. Valtion valvojan molemmat, samaa vaativat äänet tekivät\nenemmistön.\n\nTämä tuomio julistettaisiin neiti Rudenschöldille avonaisien ovien\nsisällä.\n\nEdellisenä eli kesäkuun 30 päivänä istui Magdalena eräässä nurkassa,\ntuossa kauheassa vankilassa, jossa häntä yhä edelleenkin oli pidetty,\nsittekun hänen täytyi lähteä omista huoneistansa. Suviaurinko paahtoi\nkovasti sekä loi huoneesen muutamia säteitä akkunan rautaristikon\nvälistä ja tuo kirkas päivä valaisi jokaisen sopukankin, niinkään\npeittävän varjon lievittämättä tuota hänen ympärillänsä vallitsevan\nkurjuuden kauheutta, jota hänen silmänsä näki, samalla kun kyyneleet\nvitkallisesti valuivat hänen poskillensa.\n\nKaipaisiko neiti Rudenschöld entistä mukavuuttansa, vai katuiko hän\nkentiesi tuota suurta syntiä, jonka hän oli tehnyt hallitsijaa vastaan\nvehkeilemisillään? — Hänen molemmatkin vartijansa katselivat häntä\ntähystelevillä silmäyksillä; kentiesi olisi hän sattunut lausumaan\njonkun sanan, jonka he sitte saisivat jonakin uutisena kertoa? Mutta\nneiti Rudenschöld istuikin äänetöinnä, ja hänessä työskentelevät\najatukset pyrkivät ilmoille ainoastansa hiljaisessa huokauksessa sekä\ntuossa verkalleen ja hänen tietämättänsä valuvassa kyyneleessä. Hänen\najatuksensa oli kaukana, niin, kaukana, kaukana... ne harhailivat\nikäänkuin etsien avaruudessa, — missähän hänen lemmittynsä nytkin\noli? Ah, hän oli vapaa? Sehän oli riemullinen varmuus, hänen —\nMagdalenan sielun avion ei tarvinnut väärien tuomarien edessä kumartaa\nuljasta päätänsä; Magdalena nautti hänen vapaudestansa, milloin\nhänen ajatuksensa lensivät hänen luoksensa. Olihan Magdalena ja hän\n_yksi_, ja kun jommankumman heistä, jotka kuuluivat tähän yhteyteen\ntuli kärsiä, olihan Magdalenan mielestä onni, että se oli juuri hän\nitse. Jospa vaan Armfelt pääsisi kaikesta pahasta, jospa hän iloisesti\nhymyilisi, sillaikaa kuin Magdalena — niin, hän ei kuitenkaan muuta\nvoinut, kuin yksinänsä itkeä; sillä mitäpä hän oikeastansa Armfelt'ista\ntiesikään? Mitä tiesi hän kenestäkään? Mitähän hänen onnetoin äitinsä\nsekä hänen sukulaisensa hänestä ajattelivat? Mutta ei hän voinut antaa\nitsellensä minkäänmoista vastausta, — suljettuna ulkomaailmasta, oli\nhän ikäänkuin elävänä kuollut.\n\nLähestyvät askeleet keskeyttivät nyt tuon ulkopuolella vallitsevan\nsyvän äänettömyyden.\n\n— Tämä hame on annettava neiti Rudenschöld'ille, pukeutuaksensa siihen\nhuomenna, mennessään kuulemaan hovioikeuden tuomiota.\n\nMagdalena kuuli selvään nämät vartijoille lausutut sanat, ja hän tunsi\npoliisipäällikkö Ullholm'in äänen. Hänen ensimäinen tunteensa oli\niloa, kuullessaan ystävän olevan näin lähellä, ja toinen miettimistä.\nHuvituksien pyörteissä oli hän antautunut ainoastansa silmänräpäyksen\nviehätykselle ja mielioikuillensa sekä tunteidensa valtaan. Yksinäisyys\noli opettanut häntä nyt miettimään.\n\nHametta tuodessa hänelle, huomasi hän sen olevan oman kauneimman,\nvalkoisen pukunsa; tämän sekä poliisipäällikön sanojen arvasi hän\njotakin merkitsevän, ja että se ystävä, jonka hän vankeutensa ajalla\noli voittanut, tarkoitti, että hänen jostakin tärkeästä syystä itse\npitäisi mennä kuulemaan hovioikeuden päätöstä.\n\nVielä paremmin käsitti hän asian laidan olevan sellaisen, kun\nennenmainittu Edman iltaisella astui hänen luoksensa, tuoden terveisiä\nherttualta ja Reuterholm'ilta, että hänen itse ei tarvinnut tulla\nkuulemaan tuomiotansa, koska tuo kohtaus tulisi hänelle liian\ntuskalliseksi, päälliseksi kun peljättiin hänen joutuvan alttiiksi\nrahvaan raivolle, vaan että syyttäjä tulisi hänen luoksensa vankeuteen,\nlukemaan hänelle päätöksen.\n\n— Enpä suinkaan tahdo peräytyä täyttämästä hovioikeuden käskyä tulemaan\nsaapuville, — vastasi Magdalena tyynellä vakavuudella, — ja minä tunnen\nitselläni olevan siihen tarpeeksi voimia. (63)\n\nHän huomasi poliisipäällikön tarkoituksen olleen, että hän näyttäisi\nkauniilta ja viehättävältä. Hän pukeusi siis mitä huolellisimmin.\nNuot lyhyeksi leikatut hiukset ympäröivät luonnollisilla kiharilla\nhänen hieno-ihoisia kasvojansa, jotka olivat menettäneet hiukan\npulleudestansa, hänen silmänsä olivat tulleet loistavammiksi ja hänen\nsilmäyksessänsä oli jotakin enkelintapaista, samalla kuin hänen\nliikkeissänsä oli naisen tieto viehätysvoimastansa.\n\nKuuden vartijamiehen ja neljän upseerin ympäröimänä astui hän\nhovioikeuteen noita monia portaita, jotka johtivat ylimäiseen\netehiseen. Ollen vielä alhaalla, näki hän nämät jo täynnänsä väkeä aina\nkaton rajaan asti.\n\nSamalla hetkellä, kun neiti Rudenschöld astui jalkansa ylimäiselle\nportaalle, paljastivat kaikki hänelle päänsä. Tuo kunnioitus, joka\nnäyttiihe tällaisessa vastaanotossa, herätti hänessä suloisen\ntunteen, ja hänen ahdistettu sydämensä sai tästä tarpeellista\nturvallisuutta. Silloin riensi joukosta muuan nuori mies, jonka kasvoja\nhän ei milloinkaan ennen ollut nähnyt ja joka lähestyi yhä enemmän\nsekä, tunkien vartijajoukon läpi, tarjosi neiti Rudenschöld'ille\norjantappura- ja muistokukan. Tällöin tuli Magdalenan silmiin\nkyyneleet, joita hän ei voinut pidättää, ja hänen sielunsa oli täynnä\nkiitollisuutta sekä haikeutta.\n\nSaleissa, joiden läpi häntä nyt vietiin oli yhtäläinen väentungos;\nläsnäolijat olivat kiivenneet pöydille ja istuimille sekä toistensa\nolkapäille; he kilpailivat saadaksensa nähdä häntä vilahdukseltakin, ja\nkaikkiaalla ilmautui sama äänetöin sääliväisyys.\n\nNeiti Rudenschöld sijoitettiin etimäiseksi pöydän yläpäähän kaikkein\nnäkyviin, ja jokainen silmäys, joka häneen luotiin, ilmaisi\nsääliväisyyttä. Magdalenan silmät katselivat tätä liikkumatointa\nväkijoukkoa ja pysähtyivät sitte hänen toveriinsa onnettomuudessa,\nAminoff'iin ja Ehrenström'iin. — Magdalenan silmissä näkyi rukous\nantamaan anteeksi, johon nämät vastasivat lempeillä ja lohduttavilla\nsilmäyksillä. Heti tämän jälkeen luki syyttäjä näiden kumpaisenkin\nherran kuolemantuomion; mutta tuskin oli hän ehtinyt mainita neiti\nRudenschöld'in nimeä, ennenkuin sekava nurina ja uhkaavat liikkeet väen\npuolelta panivat valtionvalvojan, kreivi Wachtmeister'in, säpsähtämään,\nja tarttuen kiivaasti vasaransa, löi hän kovasti kolme kertaa\npöytään sekä vaati vaitioloa, mutta turhaan, sillä nurina kasvoi yhä\nsuuremmaksi, ja liikkeet tulivat yhä peloittavimmiksi.\n\nNeiti Rudenschöld nosti silloin rukoilevin silmin kättänsä, ja kaikki\nvaikenivat.\n\nNeiti Rudenschöld'in tuomio, joka sitte julkiluettiin, alkoi ensiksi\nsillä, että hän oli ollut osallinen niihin hankkeisiin, joita Kustaa\nMauritz Maununpoika (64) oli yrittänyt valtakunnan hallitusmuodon\nmuuttamisen tarkoituksessa, jota aijottiin panna toimeen sillä\ntavoin, että herttua-hallitsija lahjoittaisiin rahoilla luopumaan\nhallituksesta ja päästämään nuoren kuninkaan sijaansa valtioneuvostoon\nsekä että Kustaa Aadolf'ia houkuteltaisiin tässä tarkoituksessa\nkirjoittamaan kirje Venäjän keisarinnalle kuin myöskin kehoituskirje\nTaalain rahvaalle; ja että oli todistettu neiti Rudenschöld'in näiden\nhankkeiden johdosta neuvotelleen venäläisen lähettilään kanssa, sekä\nniiden menestymiseksi levitelleen vääriä huhuja ja mielipiteitä\nja itse tarjoutuneen matkustamaan Venäjälle vaikuttamaan hankkeen\ntoteuttamiseksi, kuin myöskin että hän oli ottanut toimeksensa saada\ntuota alaikäistä kuningasta kutsumaan valtiosäädyt koolle Falun'iin ja\nniiden avulla palauttamaan tuo Kustaa III:nen vähää ennen kuolemaansa\nmääräämä hallitus sekä vihdoin, että venäläinen laivasto lähetettäisiin\nRuotsiin, antamaan hankkeen toteuttamiselle suurempaa vaikutusvoimaa.\nRikoskaaren 4:nen luvun 1 §:n mukaan oli siis Magdalena Charlotta\nRudenschöld, — joka oli tietänyt näistä salaisista hankkeista, vaan ei\nollut vaaran estämiseksi näitä asianmukaisesti ilmaissut eikä koettanut\nniitä ehkäistä —tämän osallisuutensa tähden tehnyt itsensä arvottomaksi\naatelissäätyyn kuulumaan jonka tähden hän, Magdalena Charlotta\nKaarlontytär tuomittiin menettämään kunniansa sekä tavaransa ja sitte\nmestattavaksi.\n\nMagdalena kuulteli tuomiotansa kyyneltäkään vuodattamatta. Elämän\nkatkeruus oli saavuttanut hänet niin äkkiä ja runnellut hänen sielunsa\nsekä murtanut hänen mielensä, ja hän tunsi haluavansa kuolla.\n\nValtionvalvoja kääntyi nyt kunkin tuomitun puoleen, kehoittaan heitä\njättämään selityksensä hallitsijalle sekä anomaan armoa.\n\nNeiti Rudenschöld vastasi silloin, ett'ei hän haluaisi minkäänmoista\nmuutosta tuomiossansa, koska hänellä ei kuitenkaan ollut mitään\noikeutta odotettavissa.\n\nKaikki näytti Magdalenasta tällä hetkellä aivan yhdentekevältä, mutta\npian oli hän kuitenkin tunteva, ett'ei niin ollutkaan. Kovin rangaistus\nhäntä vielä odotti.\n\nPalattuaan jälleen vankeuteen tuli sinne milt'ei samassa tuokiossa\nReuterholm'in sihteeri, Edman.\n\n— Minulla on kirje, — lausui hän, — Armfelt'ilta eräälle ystävälleen,\ntehkää hyvin ja lukekaa tämä.\n\nNeiti Rudenschöld piti tuon kokoonkäärityn kirjeen muutamia\nsilmänräpäyksiä kourassansa, ja sanomatoin ahdistus täytti hänen\nmielensä, — mitähän tuo lemmitty olikaan kirjoittanut, koska\nherttua-hallitsija oli kirjeen kuoreen piirtänyt: _Oppikoon neiti\nRudenschöld kerrankin tuntemaan sen konnamaisen ihmisen, jolla hän on\nuhrannut menestyksensä_.\n\n— En tahdo lukea tätä kirjettä, — lausui hän äkkiä.\n\n— Teidän täytyy... herttua on sen nimenomaan käskenyt.\n\n— Noh, minä teen sen siis, en sentähden, että hän on minua käskenyt,\nvaan että Armfelt'in rakkaiden sanojen lukeminen minusta kuitenkin aina\non mieluista.\n\nMagdalena silmäili nyt läpi tämän kirjeen, jossa paroni Armfelt puhui\nhänestä mitä loukkaavimmilla sanoilla, vieläpä teki pilkkaa hänen\nlemmestänsäkin. — Käsiala, lausetapa, hänen sukkeluuksiensa sekä\nsanasutkauksiensa yhtäläisyys, kaikki vakuuttivat hänelle kirjeen\ntodellakin olevan Armfelt'ilta. Pakahtuvalla sydämellä luki Magdalena\nsen läpi useamman kerran, sanat painuivat ikäänkuin tulikirjaimilla\nkirjoitettuina hänen mieleensä, jäinen kylmyys virtasi hänen suoniinsa,\nja kylmä hiki tippui hänen otsaltansa suurissa pisaroissa.\n\nSalaisella riemulla huomasi Edman hänen kasvoistansa koko hänen\nsielunsa tuskan ja, vaatien saadaksensa kirjeen takasin, jota Magdalena\npiti värisevässä kädessänsä, kysyi hän, mitä hänen tulisi sanoa\nherttualle.\n\n— Sanokaa hänelle, ett'ei paroni Armfelt'in käsialaa oltu osattu kyllin\nhyvästi jäljitellä, pettääksensä minun silmiäni, — vastasi Magdalena,\njota, vaikka olikin täydellisesti vakuutettu tämän kirjeen olevan\nArmfelt'in kirjoittaman, ei kuitenkaan saatu myöntämään sitä sille,\njonka hän piti vainoojanansa.\n\nEi, kaikki ei ollutkaan hänestä yhdentekevää! Ah, miksi ei hän saanut\nkuolla, ennenkuin hän oli tuon julman kirjeen lukenut, — kuinka hän\nhalusikin kuolla! — Ja hyljätyksi tuntemisensa koko tuskalla peitti hän\nkasvonsa käsillään.\n\n\n\n\nKUUDESKYMMENES LUKU.\n\n\n— Hänellä mahtanee olla luja mieli, tahi kentiesi ovat\nkärsimiset tehneet hänet välinpitämättömäksi kaikesta, — lausui\nherttua-hallitsija, joka kahdenkesken suosikkinsa kanssa usein puhui\ntästä asiasta, mikä näytti kovin makaavan hänen mielessänsä, ja\njatkoi: — Sillä neiti Rudenschöld ei näy laisinkaan olevan tyytymätöin\ntuomioonsa.\n\n— Teidän kuninkaallinen korkeutenne tarkoittaa Magdalena\nKaarlon-tytärtä, — lausui Reuterholm synkällä katsannolla.\n\n— Niin, niin, Kaarlon-tytärtä; mutta miten lieneekään ollut, sanotaan\nhänen tuomiota julistaessa olleen erinomaisen kauniin.\n\n— Pimeyden ruhtinaskin oli enkeli ennen lankeemistansa... Kaarlontytär\non samoinkuin hänkin saanut kauneuden epäsiveellisen ja turmellun\nsielunsa peitoksi.\n\nHerttua vaikeni hetkisen, jonka tehtyä hän epäröiden jatkoi: —Jos ei\nhän nyt pyydäkään armoa...\n\n— Niin tulee hän kuolemaan, — keskeytti Reuterholm kylmäverisesti.\n\n— Mutta minä en saa sitä päähäni... totta puhuen ystäväiseni, minä\npelkään kansan rupeavan arvelemaan meidän menneemme liian pitkälle,\ntuomitessamme hänet kuolemaan, ja jos tuomio nyt toteutettaisi...\n\n— Olkaa huoletta teidän kuninkaallinen korkeutenne, kansa ei häntä\nlaisinkaan sääli. Olettehan te, armollinen herra, omin korvin kuulleet,\nmiten he leski kreivitär Rudenschöld'in omien akkunain alla ovat\nhoilailleet tuon lutkan maankavaltajalle Kustaa Mauritz Maununpojalle\nkirjoittamia rakkaudenkirjeitä!\n\n— Niin, niin, todellakin... se oli hirveätä! —\n\n— Kansa kunnioittaa hallitsijaa, jolla on tukeva käsi ja luja tahto.\nVakava lujuus tässä asiassa tulee vastaiseksi tukahuttamaan kaikki\nkapinanyritykset; jokainen ajatuskin sinnepäin tulee hälvenemään siitä\nseuraavan rangaistuksen pelosta. Te, armollinen herrani, tulette\ntällä teidän lempeälle sydämellenne raskaalta tuntuvalla ankaruudella\nsuojelemaan maatamme, samoinkuin itsestännekin torjumaan uudistetun\nkapinanyrityksen vaaran. Esimerkki on näytettävä.\n\n— Olet kentiesi oikeassa... häntä on rangaistava, vaan ei\nkuolemanrangaistuksella.\n\nMagdalena Rudenschöld ei ollut pyytänyt, eikä ollut aikonutkaan pyytää\narmoa; ja nyt, kun hänen tuomionsa oli hovioikeudessa julistettu, oli\nhän saanut sen lohduttavan tiedon, että hänen omaisiensa sallittaisiin\nkäydä häntä tervehtimässä.\n\nKepein askelin astui hän edestakasin vankihuoneen laattialla —\ntulisikohan kukaan hänen luoksensa? Ah, hänen sukulaisensa olivat\nkentiesi jo katkaisseet ne siteet, jotka hänen ja heidän välillänsä oli\nolemassa! Oliko asia niin, sen tulisi hän nyt pian saamaan tietää...\nriensiväthän minuutit... kohtaamisen hetki löi.\n\nIlon säde virtasi hänen murheelliseen mieleensä, raskaita telkiä\nvedettäessä ovelta, ja ääneensä itkien suljettiin hän nuorimman\nveljensä syliin.\n\n— Pentti, Pentti! — olivat hänen ainoat sanansa, ja nuot iloiset\nlapsuuden päivät lensivät valoisana kangastuksena hänen mieleensä,—\nleikit ja pikkuriidat, viattomuus ja rauha.\n\n— Kuinka olenkaan ikävöinyt saada sinua nähdä, — nyyhki hän. —\nVoitko suoda anteeksi kaiken sen levottomuuden, jonka olen sinulle\nmatkaansaattanut?...\n\n— Tuhannet kerrat olen käynyt täällä ulkopuolella...\n\n— Voitko suoda anteeksi kaiken sen häpeän...\n\n— Vaiti, älä kiusaa itseäsi niin, Malla. Olethan sinä minun sisareni...\nrakkain, lemmityin sisareni.\n\n— Sisareni, — lausui Karolina Ehrenkrona joka, lymyttyään Pentin\ntakana, nyt astui esille.\n\n— Sinäkö, oletko sinäkin täällä! Sinä, jonka minä jo luulin ijäksi\nmenettäneeni!\n\n— Ilon ja erhetyksen päivinäsi niin; mutta murheen ja kärsimysten\npäivinä... ah, Magdalena, tässä minä nyt olen! — Ja nuot molemmat\nsisarukset sulkeutuivat hellästi toistensa syliin.\n\n— Lapsi-raukka, minä olen ollut liian ankara sinua kohtaan... minä\nluulin siten voivani palauttaa sinut... luulin voivani temmata sinun\nsydämestäsi rakkauden, joka... niin, hyvä Jumala, kuinka suurta\nsurkeutta se on matkaansaattanut!\n\nMagdalena antoi päänsä vajota: — Minä olen paljon rikkonut, —\nlausui hän, — ja kärsimisen! olen minä ansainnut... ei kuitenkaan\nvaltiollisen rikoksellisuuteni tähden. Ei, ei, — lisäsi hän entisellä\nvilkkaudellansa, — minä luulen rangaistuksen johtuneen rikoksellisesta\nrakkaudestani, — lisäsi hän vitkallisemmin ja hiljaisella äänellä.\n\n— Sinä lemmit kelvotointa, — lausui Pentti, kyyneleet yhä silmissänsä;\n— minä en milloinkaan tahtonut saattaa sinua levottomaksi niiden\nviittauksien kertomalla, joita minä usein tovereiltani sain, enkä\nniiden kulkupuheiden, jotka minun korviini tulivat...\n\nMagdalena puristi, anteeksi anoen, hänen kättänsä. Veli ja sisar\nistuivat lavitsan reunalla käsivarret kiedottuina toistensa kaulalle.\n\n— Minä lemmin ja uhrasin kunniani, — jatkoi Magdalena puoleksi\nkuiskaen, — uhraus ei tapahtunut tuskatta... Minä olen suuresti\nhairahtunut; mutta en ikinä ole ehdollani tahrannut itseäni\nminkäänmoisella rikoksella, en milloinkaan! Mutta kuinka rikokselliset\nminun tunteeni lienevät olleetkin... niin... Jumala katsoo sydämeen,\nja hän tulee antamaan anteeksi, sillä, ah, minun lempeni oli oikeaa\nlaatua... puhdasta, väärentämätöintä kultaa! Minä sanoin _oli_, sillä\nsitä tunnetta ei enään _ole_, sitä ei saa olla, vaan se on kuten\nrikkaruoho perattava pois, koska hän, jonka autuudeksi minä kaiken\nuhrasin, hän...\n\n— Älä puhu hänestä, Malla... itke tässä minun rinnoillani!\n\n— Entä äitimme... tuskin rohkenen häntä kyselläkään.\n\n— Hän on sairas... on ollut jo muutaman viikon, mutta ininä tuon\nsinulle hänen terveisensä.\n\n— Rakkaani, kuinka minä haluankin kuolla!\n\n— Kuolla, — kertoi Karolina, — ei Magdalena, tämä halu sinun pitää\ntukahuttaa! Katumuksessa vietetty elämä voi sovittaa, mitä sinä olet\nrikkonut... sinun, niinkuin niiden muidenkin kuolemaan tuomittujen,\ntarvitsee koettaa saada armoa!\n\n— Minä en voi enkä tahdo!\n\n— Sinä _voit_ ja sinun _tulee_ se tehdä. Sielusi ijankaikkinen\nautuus... ajattelehan tätä, sisareni! Olkoon niinkin, että elämä\nnäyttää sinusta kärsimiseltä; mutta kuolema ei olekaan mikään loppu.\nElä, jotta sinun henkesi kerran voi eritä puhdistettuna taistelusta,\nelä, jotta sinun sielusi tulisi saamaan ijankaikkisen autuuden Jumalan\nluona!\n\n— Ijankaikkisen autuuden... Jumala, oi Jumala! — Magdalena oli\npeittänyt käsillään kasvonsa, ja kyynelvirta valui nyt hänen hienojen\nsormiensa lomista. — Niin, hänen sisarensa oli oikeassa, hän ei ollut\nvielä valmis kuolemaan... ei vielä arvollinen astumaan Jumalan kasvojen\neteen!\n\n— Tahdon siis elää, jos se on Korkeimman tahto, koettaakseni sovittaa,\n— kuiskasi hän, — johda minua, Karolina, oikealle tielle, tue minua,\nett'en horjuisi.\n\n\n\n\nKUUDESKYMMENESENSIMÄINEN LUKU.\n\n\nTuomio oli nyt mennyt tavallista tietä ja jätetty korkeimman oikeuden\ntutkittavaksi sekä sieltä (kuten sanottiin) kuninkaalle.\n\nJos tuomitut aikoivat lähettää armon pyyntöä kuninkaalle, olisi\nse tehtävä viimeistänsä elokuun 29 päivänä. Sisarellensa antaman\nlupauksensa mukaan kirjoitti siis neiti Rudenschöld seuraavaa:\n\n Suurvaltaisin, Kaikkeinarmollisin Kuningas!\n\n Kuninkaallisen hovioikeuden tuomitsemana ei minulla ole muuta keinoa\n kuin turvautua valtioistuimeen, jossa hallitsijan jalomielisyys ja\n lempeys vielä voi elähyttää pian sammuvan toivon heikkoa tuiketta.\n Minä rohkenen ottaa tämän viimeisen askeleen, ei välttääkseni\n onnettomuutta, ei, se on tullut minusta luopumattomaksi, vaan\n ainoastansa siinä tarkoituksessa, että, mikäli mahdollista, pääsisin\n sen raskaammasta taakasta. Kiellettynä näkemästä kaikkea, jota\n kunnioitan ja johon tunnen ystävyyttä sekä mieltymystä, olen jo omasta\n kohdastani kuollut; nämät suloiset tunteet, jotka ennen olivat elämäni\n viehätys, täydentävät nyt vaan tuskieni lukua. Näin kurjassa tilassa\n ei minun pitäisi koettuakaan jatkaa elämätäni, jonka hallitsijan\n epäsuosio, lain uhka sekä vankeuteni hirmuisuus on tehnyt minulle\n tukalaksi; mutta elämästä luopuminen minun ijälläni rikoksellisena,\n jota kuolinhetkellä vaivaa omantunnon nuhtelemiset omaisieni ja\n masennetun äitini minun onnettomuudestani tuntemasta murheesta ja\n tuskasta sekä seurattuna hautaan kansalaisteni epäsuosiollisilta\n arvosteluilta ja pidettynä arvotoinna saamaan kuninkaani\n sääliväisyyttä ja närkästyneen hallitsijan anteeksi antamasta, —\n kaikki tämä on kauheampaa kuin kuolema ja saattaa minun sieluni\n suureen ahdistukseen.\n\n Jos minä, vietellyn mielikuvitelman harhaan johtamana, olen\n kiihoitetuilla mietteilläni mennyt lain rajain yli, ei se ole\n tapahtunut isänmaani vahingoittamisen aikeessa eikä loukatakseni\n sen suuriarvoista hallitsijaa. Oikeuden tarkkuus ja tuomarein mitä\n ankarin tutkintokaan eivät ole huomanneet minua muuhun syylliseksi,\n kuin että olen ollut ilmiantamatta noita häälyviä hankkeita, joita\n minun rakkauteni niiden yrittäjään ei sallinut minun luulla olevan\n olemassakaan. Tätä, ei kerrallaan tahi missään kokonaisuudessa, vaan\n katkonaisesti ja monenlaisten muiden asioiden sokaisemaa, silloin\n tällöin saatua ilmoitusta alituisesti vaihettelevista ajatuksista\n ja mielioikuista ei kentiesi voitane pitää todellisena tietona\n tuosta pääasiallisimmasta, valtakunnan hallitusmuodon muuttamista\n tarkoittavasta aikeesta, jonka tuottama vaara ei ole, asian näin\n ollen, tullut minun huomioonikaan ja jonka estäminen on osaksi\n näyttänyt minusta tarpeettomaltakin, sittekuin kaikki nämät hankkeet\n minun kehnon käsitykseni mukaan jo aikoja ennen olivat hyljätyt jo\n sillensä jätetyt. Tutkinnossa ja viimeksi hovioikeuteen jättämässäni\n selityksessä olen laveammin, kuin nyt rohkenenkaan kertoa, ilmaissut\n kaikki ne lieventävät seikat, jotka tässä asiassa puhunevat minun\n puolestani. Sidottuna lain ankaraan kirjaimeen, ei oikeus ole voinut\n ottaa niitä mihinkään huomioon; rohkenen kuitenkin vielä kerran\n huomauttaa niitä hallitukselle, jolla on mitä suurin kyky eroittamaan\n rikosta hairahduksesta ja omanvoitonpyynnön, koston tahi kunniahimon\n rohkeita yrityksiä harhailevien tunteiden erehdyksistä ja jolla on tuo\n nimenomainen oikeus, joka sille on milt'ei ainoa palkinto valtikan\n tuottamista huolista, nimittäin armahdusoikeus. Tämäpä valtikkaan\n eroittamattomasti yhdistetty oikeus voi ainoastansa minultakin\n hälventää ne onnettomuutta uhkaavat pilvet, jotka minun ympärilläni\n kulkevat, ja ainoa lohdutukseni on, että sillä nuorella kuninkaalla,\n joka nyt Ruotsin valtaistuinta kaunistaa, sekä sillä jalolla\n ruhtinaalla, jonka valveilla olevan viisauden kautta kaikkinaiset\n vaarat tulevat estetyiksi, on sydän joka heltyy onnettoman huutaessa.\n Jo epäileminenkin armon ja pelastuksen löytämisestä Vasa-suvun\n hallitusistuimelta, olisi heidän majesteetillisyytensä loukkaamista,\n enkä olekaan vielä kylliksi epätoivoisena tätä epäilemäänkään. Ollen\n ensimäinen nainen, jonka ruotsalaiset aikakauskirjat tietävät kertoa\n takertuneena rikokseen valtikkaan pyhyyttä vastaan jätetyksi tuomarein\n tutkittavaksi, älköön laki minussa nähkö ensimäistä järkähtämättömän\n ankaruutensa uhria.\n\n Luottamukseni herättyä kuninkaan ja hallitsijan armoon, rohkenen\n nöyrimmästi anoa helpoitusta ylitseni julistetussa kuolemantuomiossa.\n Tulkoon minulle suotu anteeksiantamus koko Europassa julkisesti\n todistamaan lempeyden pitävän perintöoikeudella Ruotsin valtikkaa;\n valtaistuimelta lähteneen sääliväisyyden hyvittämänä vakuutettuna\n hallitsijan anteeksiantamisesta sekä suopeudesta, tulen saavuttamaan\n kaiken sen onnellisuuden, joka minulla enään voi olla saavutettavissa\n ja kärsivällisyydellä kestää muut onnettomat kohtaloni, jotka\n kuitenkin pian tulleevat avaamaan hautani.\n\n Olen syvimmällä alamaisella kunnioituksella, Suurivaltaisin, Kaikkein\n armollisin Kuningas! Teidän Kunink. Majesteettinne nöyrin ja\n uskollisin palvelijatar sekä alamainen\n\n                                       Madelaine Rudenschöld.(65)\n\nTämä anomuskirja lähetettiin syyskuun puolivälissä hovioikeuden muiden\nasiakirjain mukana kuninkaallisen majesteetin tutkittavaksi.\n\nAsia otettiin vihdoin punnittavaksi valtioneuvostossa, joka oli\nkutsuttu ko'olle Drottningholm'iin, missä hovi tavallisesti suvisin\noleskeli.\n\nKuolemanrangaistus peruutettiin heti; mutta kysymyksessä, mikä\nrangaistus pantaisiin sen sijaan, syntyi monta eri mieltä.\n\nValtiokansleri Fredrik Sparre, joka oli äksyissänsä niistä pilkka-\nja herjaussanoista, joita neiti Rudenschöld oli Armfelt'ille\nkirjoittamassa kirjeissään hänestä lausunut, ehdoitteli häntä\npantavaksi kaakkiin sekä saamaan kolmekymmentä paria vitsoja.\n\n— Minä hyväksyn, — lausui nyt paroni Reuterholm, — sepä rangaistus\nsoveltuukin hänen rikoksellisiin tekoihinsa, ja...\n\n— Ei sanaakaan enään! — keskeytti Fredrik-ruhtinas, jonka entinen\nrakkaus Magdalenaan oli muuttunut todelliseksi ystävyydeksi; — ei\nsanaakaan enään, hyvät herrat, — huudahti ruhtinas, nousten kiivaasti\nseisovallensa ja paiskaten tuolinsa seinälle: — Joko ajakoon veljeni\npois neuvostostansa konnamaiset ihmiset, jotka sellaisia ajatuksia\nhautovat, tahi en minä enään tahdo olla sen jäsenenä.\n\nValtionvalvoja, kreivi Wachtmeister, joka vaikka ollen neiti\nRudenschöld'in heimolainen itse oli häntä sangen säälimättömästi\nkohdellut, harjoittaaksensa siten mitä ankarinta oikeutta, sekä\nantanut nykyään hovioikeudessa molemmat äänensä hänen kuolemaan\ntuomitsemiseksi, tunsi itsensä kuitenkin tässä silmänräpäyksessä sangen\niloiseksi, löytäessänsä jonkun, jonka hän voisi työntää edellänsä sen\nsääliväisyyden tunteen vaikuttaessa, joka hänet oli vallannut, ja hän\nlausui nyt suoraan kolmenkymmenen vitsaparin olevan vastoin lakia.\n\nMutta hallitsija ei häntä kuunnellut. Kiihkoisena sekä väristen\nkiukusta kääntyi hän Itägötlannin herttuaan ja vastasi yhtäläisellä\nkiivaudella, jolla Fredrik-ruhtinaskin oli puhunut.\n\n— Jos veljeni ei tahdo olla neuvostossa, on hänellä vapaus siitä\npoistua!\n\nLuomatta hallitsijaan silmäystäkään, meni Itägötlannin herttua heti\npois; häntä seurasi taas valtionvalvoja, ja Magdalena Rudenschöldin\nvainoojilla oli nyt vapaa valta.\n\n— On joitakuita, jotka soisivat, ett'ei tämä Magdalena Kaarlontytär\nsaisi laisinkaan rangaistusta, — lausui Reuterholm, samassa kun\nhänen tuliset silmänsä tähystelivät neuvoston jäseniä, joiden\nhämmästynyt enemmistö heti valtionvalvojan sanat kuultuaan oli\nherennyt ajattelemasta noita ehdotettuja \"kolmeakymmentä vitsaparia\"\nsekä valmistuisivat aivan äänettöminä antamaan erimielisyyden myrskyn\nvapaasti raivota heidän päänsä yli. Mutta, — jatkoi suosikki, —\nvaikkapa se olisikin vastoin Ruotsin lakia, vannon minä hänen tulevan\nrangaistavaksi!\n\nVaroittava, milt'ei rukoileva silmäys sattui Reuterholm'iin\nhallitsijalta, joka häntä keskeytti:\n\n— Hänen rikoksellensa määrää laki kyllä rangaistuksen, ja jos ei yksi...\n\n— Minä pysyn yhä vaatimuksessani vitsarangaistusta, — keskeytti Sparre\nrohkaistuna, tietäessänsä Reuterholm'in hyväksyvän hänen sanojansa.\n\n— Minä kuitenkin pelkään, ett'ei se käy laatuun, - virkkoi hallitsija,\nepäillen, pitäisikö hänen tälläkin kertaa noudattaman suosikkinsa\ntoivoimusta.\n\n— Minä puolestani en huomaa tämän rangaistuksen tarvitsevan\nminkäänmoista muuttamista ja pysyn vaatimuksessani vitsarangaistusta.\nvaikkapa hän saisi yhden ainoan parin. (66) — jatkoi Sparre, pysyen\nkovapintaisesti kiinni tässä rangaistustavassa.\n\n— Palatkaamme ensi kokouksessa tähän asiaan, jota täytyy mitä tarkimmin\npunnita, — lausui herttua-hallitsija, ja saatuansa Reuterholm'lta\ntulisen silmäyksen, lisäsi hän, nousten seisovallensa: — Tämä nainen\nansaitsee todellakin mitä ankarimman rangaistuksen!\n\nHuhu tästä vitsoihin tuomitsemisesta kulki ikäänkuin kulovalkea\nyleisön kesken, joka hämmästyksellä sekä kauhistuksella otti vastaan\ntämän uutisen; hovikin tunsi siitä mitä suurinta suuttumusta, ja sen\nmielipiteellä oli sangen suuri vaikutus tämän asian ratkaisemiseen.\n\nHerttuan puoliso sekä hänen hovinaisensa kulkivat vaitonaisina ympäris,\neivätkä vastanneetkaan, herttuan tahi Reuterholm'in heitä puhutellessa;\ntätä viimeksimainittua he tuskin olivat näkevinänsäkään. Tässä\nylhäisessä piirissä oli muuan kreivi Sköldebrand (67), joka päätti\nkoettaa kaikkia, pelastaaksensa Rudenschöld'in nimeä tästä hirmuisesta\nhäpeästä.\n\nPäästäksensä siis herttua-hallitsijan pakeille, asettui hän tämän\nläheisyyteen, ja herttuan sekä Reuterholmin pyytäessä Sköldebrandia,\nkeskeyttääksensä tämän synkän syysillan haudankaltaista äänettömyyttä,\nsoittamaan klaverilla, hän sen tekikin; mutta hän lauloi lisäksi\nkappaleen eräästä murhenäytelmästä niin surullisella äänellä, että\nReuterholm, johon soitanto erinomattain vaikutti, vasten tahtoansakin\nalkoi väristä, ajatellen sitä murhenäytelmää, jonka hän itse pian oli\ntoteuttamaisillansa. Levotoinna nousi hän seisovallensa ja syyttäen\näkillistä pahoinvointia, meni hän pois, kovin liikutettuna mieleltänsä.\n\nPian menivät myöskin muut seurassa olleet pois, ja, jäätyänsä\nkahdenkesken hallitsijan kanssa, astuskeli Sköldebrand nyt hänen\nrinnallansa edestakasin, ollen hänen kanssansa vakavassa, juuri tätä\nvitsarangaistusta koskevassa keskustelussa, ja hän teki herttualle\ntuon kipeän kysymyksen, eikö tämä kuolinhetkellänsä kauhistuksella\ntulisi muistelemaan sitä rangaistusta, jonka hän aikoi heikon naisen\nantaa kärsiä? Hallitsija näytti liikutetulta, ja kentiesi vaikutti tämä\nkeskustelu, että mainittua rangaistusta ei pantu täytäntöön.\n\nHovioikeuden langettaman kuolemantuomion muutti sitte neuvosto\nseuraavana päivänä, paljon keskusteltuaan sinne tänne, tuntikauden\nseisomiseksi kaakissa sekä elinkautiseksi vankeudeksi kehruuhuoneessa.\n\nSamalla hetkellä, kun tämä tuomio tuli kuuluksi, meni Itägötlannin\nherttua Magdalenan sisaren, paronitar Ehrenkronan, puheille, pyytäen\nhäntä heittäymään hallitsijan jalkoihin eikä päästämään tätä, ennenkuin\nhän oli saanut armoa onnettomalle sisarellensa.\n\n— Tuomion sanotaan tosin olevan lievennetyn; mutta tässä\nlievennyksessäkin näen minä hirmuista julmuutta, — lausui\nFredrik-ruhtinas, jonka hienot, ihanat kasvot ilmaisivat mitä suurinta\ntuskaa. — Ei, en voi ajatellakaan Magdalenaa, tässä hyljätyssä,\nkauheassa tilassa! Minä olen, paronitar-hyvä, häntä lempinyt, olen\ntarjonnut hänelle käteni... minä tunnen hänen jalon sydämensä ja ylevän\nmielensä; — rajattoman lempensä, jota hän tunsi kelvotointa kohtaan,\nharhaan houkuttelemana, on hän uhrannut tälle kaiken; — jos tätä lempeä\nvoi moittiakin, ei voi kuitenkaan muuta kuin ihmetellä sen lujuutta. Ja\nmitä pontevuutta sekä vakavuutta hän tämän koettelemisensa ajalla onkin\nnäyttänyt! Minä ihmettelen häntä, samalla kertaa toivoen että hän olisi\nsaanut kärsiä paremman asian puolesta.\n\n— Niin, minäkin tunnen hänet, — nyyhki paronitar Ehrenkrona, — ja\ntiedän hänen ansaitsevan paremman kohtalon!\n\n— Kuinka vähän me ennakolta voimme aavistaa, mitä tässä maailmassa\ntulee tapahtumaan, — jatkoi Fredrik-ruhtinas hetken vaijettuansa, —\njos Magdalena olisi voinut aavistaa... niin, olenpa kylläkin itsekäs\ntoivomaan, että hän olisi kääntänyt sydämensä minun puoleeni... Muistan\nkerta sanoneeni hänen ansaitsevan kantaa kruunua, ja _sitä_ ei hän ole\nvoinut välttääkään. Armfelt'in lempi panee nyt martyyrikruunun hänen\npäähänsä!\n\n— Jumalan avulla toivon hänen kärsimisensä... tarkoitan sitä\nvainoamista, jolla häntä kohdellaan, pian tulevan loppumaan!\n\n— Loppumaan, — kertoi herttua, vilkaisten äkkiä rouva Ehrenkronaan.\n\n— Sillä minkälainen tuomio tulleekin olemaan, on minulla kuitenkin\ntäydellä syyllä toivoa sen muuttumisesta. Ensiksikin on minun mieheni\nmatkustanut kohtaamaan Sofia Albertina-ruhtinatarta ja pyytämään hänen\nvälitystänsä...\n\n— Sen tiedän, — keskeytti ruhtinas, — ja paroni Ehrenkrona saa tietysti\nhäneltä tämän lupauksen; mutta siitä huolimatta, paronitar-hyväni...\n\n— Ah, minä olen ollut paroni Reuterholm'in puheilla, joka on mitä\nystävällisimmin vakuuttanut, ett'ei mitään pahaa tulisi sisarelleni\nenään tapahtumaan... hänkin arvelee Magdalenan jo kyllin kärsineen ja\non kunniasanallansa luvannut neuvoston tuomion tulevan peruutetuksi, ja\nMagdalenan saavan täydellisen armon... Kaiken pyhän nimessä on hän tätä\nvakuuttanut ei ainoastansa minulle, vaan koko suvullemme ja kaikille\nystävillemme. Ah, minä tulen viemään Magdalenan mukanani, me tulemme\nasumaan maalla yksinämme sekä levossa ja rauhassa... meidät tullaan\nunohtamaan, ja kentiesi tulemme mekin kerta unohtamaan murheemme.\n\nVähäinen hymyily ilmaantui rouva Ehrenkronan kalpeille kasvoille, ja\nhän lisäsi:\n\n— Tästä ehdoituksestani olen antanut tiedon herttualle, ja minä tahdon\ntästälähin olla edesvastauksessa Magdalenasta, eikä herttua enään\ntule saamaan vihastumisen syytä... jo huomena saan vastauksen tähän\npyyntööni.\n\n— Mutta minä neuvon teitä jo _tänään_ heittäymään hallitsijan\njalkoihin. Olkoon paroni Reuterholm houkutellut häntä mihin tahansa,\nKaarlo on helläsydäminen ja hän tulee säälimään Magdalenaa ja hänen\nnimeänsä. _Rudenschöld!_ Ei kukaan Lovisa Ulrikan pojista saa unohtaa\ntätä nimeä... ilman teidän isäänne, paronitar, ei meidän nerokas,\nkorkeasti nukkunut äitivainajamme olisi ollut Ruotsin kuningattarena! —\nTuo ritarillinen ruhtinas lausui tämän tunnustuksen kaikella luonteensa\nlämmöllä sekä jatkoi: — Lovisa Ulrika tunsi aina ystävyyttä teidän\nisäänne ja sukuanne kohtaan; Kaarlo ei tule tätä unohtamaan, vaan\nnoudattamaan hänen esimerkkiänsä; nyt on aika hänelle näyttää, ett'ei\nentisiä palveluksia unohdeta. Rohkeasti siis, paronitar, älkäätte\nluottako välityksiin eikä lupauksiin, vaan ainoasti omaan itseenne ja\nmenkää viipymättä herttuan puheille!\n\nNäin lausuen meni Fredrik-ruhtinas pois, mutta ei ainoastansa tämä\nruhtinas eikä herttua: hallitsijan puoliso sekä hoviväki, vaan yleinen\nkansakin ilmaisi julkisesti säälivänsä tuota neiti Rudenschöld-parkaa,\nja silloin ei säästetty hallitsijaa eikä hänen neuvonantajiansakaan;\nmentiinpä vielä niinkin pitkälle, että isommissa seuroissa\n\"vartijahuutona laulettiin Marseillen laulua.\"\n\nRuhtinaan kehoituksesta meni kuitenkin paronitar Ehrenkrona suorastansa\nhoviin.\n\nHallitsijan etehisessä tunkeili herroja virka- ja juhlapuvuissansa;\nsiellä näkyi myöskin joukko tummansinisiä hännystakkia, tulipunaisilla\nompeluksilla ja vapaamuurarein risti kullatuissa napeissansa.\nTähän huoneesen ohjasi nyt paronitar Ehrenkronakin, puettuna\nmustiin suruvaatteisin, askeleitansa. Tuntemansa levottomuus, joka\nruhtinaan käytyä hänen puheillansa oli lisääntynyt, ajoi häntä\nnopeasti eteenpäin, ja missä tahansa hän näyttäytyi, väistyttiin\nkunnioittamisella hänen tieltänsä.\n\nNiin, hän tulisi heittäymään hallitsijan jalkoihin eikä hän tulisi\ntästä erkanemaan, ennenkuin hän saisi Magdalenalle täydellisen armon!\n\nHeti rouva Ehrenkronan jälkeen astui paroni Reuterholm huoneesen.\nKorskeasti ja ylpeästi tervehti hän vartoavia ja, nähdessänsä Katharina\nEhrenkronan, pysähtyivät hänen askeleensa silmänräpäykseksi, ja heleä\npuna nousi hänen uljaille kasvoillensa.\n\nNuot sohvilla ja tuoleilla istuvat ylimykset olivat nousseet\nseisovallensa, kaikkein selät notkistuivat, ja ne henkilöt,\njoita paroni Reuterholm astuessaan suvaitsi puhutella muutamilla\nvähäpätöisillä sanoilla, näyttivät loistavan ilosta sekä jo tuntevansa\ntuon armon auringon suloista vaikutusta, joka suosikin suosiollisella\nluvalla tulisi valtaistuimelta heille virtaamaan.\n\nSiten, väliin astuen eteenpäin, väliin pysähtyen, oli Reuterholm pian\nennättänyt sille paikalle, jossa paronitar Ehrenkrona maltillisesti\nvarroten odotti.\n\n— Minä käsitän paronitar-hyväni, miksi te olette tänne tulleet, —\nlausui hän äkkiä ja suurella kohteliaisuudella; — mutta te voitte olla\nlevollinen, vaikk'ette tänään saakaan puhutella hallitsijaa, joka\näkkinäisen pahoinvoinnin vuoksi on täytynyt mennä vuoteesen — ja nyt,\nkääntyen muihin odottaviin, lisäsi hän ääneensä:\n\n— Hyvät herrat, hänen kuninkaallinen korkeutensa, herttua-hallitsija ei\npäästä tänään ketäkään puheillensa!\n\nVahtipalvelusta tekevä kamariherra näytti hämmästystä, jota hän\nkuitenkin äkkiä koetti peittää, ja syvään kumartaen vetäytyi hän\nReuterholmin taakse, joka yhä kestävällä kohteliaisuudella saattoi\noukamustunutta paronitar Ehrenkronaa etehisestä, tämän tankatessa\nmurtuneella äänellä esityksiä ja rukouksia.\n\n\n\n\nKUUDESKYMMENESTOINEN LUKU.\n\n\nSeuraavana, syyskuun 24, päivänä, samana, jolloin herttua-hallitsija\noli luvannut antaa vastauksen paronitar Ehrenkronan pyyntöön,\nsaadaksensa viedä onnettoman sisarensa mukaansa maalle ja jolloin\nReuterholm'kin oli luvannut Magdalenan tulevan saamaan täydellisen\narmon, tuli tämän vankeuteen kello 8 aamulla kaartissa palveleva\nmajuri, paroni Silfverhjelm. Hän oli kovin mieleltään liikutettuna,\nja heittäen itsensä nojalleen eräälle pöydälle, peitti hän, ääneensä\nitkien, kasvonsa käsillään.\n\n— Onnetoin neiti Rudenschöld! — huudahti hän, — jos te milloinkaan\nolette tarvinneet mielen lujuutta, tarvitsette sitä tänään. Te ette\ntiedä, mikä teitä odottaa!\n\n— Kuolema! — vastasi Magdalena. Hymyily elähytti hänen kalpeita\nkasvojansa, ja hän pani nöyrästi kätensä ristiin.\n\n— Ei, vaan tuhat kertaa pahempi kuin kuolema!\n\nKyyneleet estivät häntä jatkamasta.\n\nSamassa silmänräpäyksessä astui linnanvouti sisään ilmoittamaan\nherttuan suuresta armostaan sallineen hänen pitää henkensä, vaan että\nhän kolmen tunnin kuluttua tulisi seisomaan kaakissa Ritariholman\nkirkon edustalla ja sitte vietäisiin kehruuhuoneesen elinkautiseen\nvankeuteen.\n\n— Ei, ei, minä tahdon kuolla! — lausui Magdalena, — minä en voi sitä\nkestää... en voi kärsiä sitä kauheaa rangaistusta! Tätäkö nimitetään\n_armoksi!_ Jumala, hyvä Jumala! Niin hovioikeuden päätöksen pitää tulla\ntäytäntöön, minä peruutan armonpyyntini enkä tahdo enään elää!\n\n— Teillä ei ole muu kuin totteleminen keinona! — lausui linnanvouti\nkolkosti.\n\n— Teillä ei ole muuta keinoa, — lisäsi paroni Silfverhjelm, joka ei\nrohjennut luoda silmiään laattiasta.\n\n— Kaikista vähin olon pyytänyt sellaista armoa, jota minulle nyt\nannetaan, — virkkoi neiti Rudenschöld, jonka hennon vartalon läpi kulki\nheikko väristys. — Eikö tässä tule mitään muutosta... eikö tässä ole\nonnettoman viimeistäkään, kuoleman, toivoa.\n\n— Tuomiota ei voi nyt enään muuttaa! Rukoilkaa Jumalaa suomaan teille\nsitä mielen lujuutta, jota tulette tarvitsemaan, — vastasi paroni\nSilfverhjelm, joka yhä liikutettuna nyt loi silmänsä Magdalenaan.\n\n— Mikä armo! — lausui Magdalena, kohottaen ristiinpantuja käsiänsä. —\nTuomitkoon siis vanhurskas Jumala minun ja tuomarieni välillä!\n\nVouti meni pois seuralaisinensa, jonka jälkeen vahtipalvelusta tekevä\nupseeri astui sisään ilmoittamaan, että sittekuin neiti Rudenschöld\nnyt oli tuomittu kunniattomaksi, ei hän enään ollut arvollinen heidän\nvartioitavaksensa, jonka vuoksi eräs vartijajoukossa oleva korpraali\nsekä muuan poliisimies rupesivat toimittamaan vartijan virkaa.\n\nMagdalena seisoi liikkumatta; hänen huuliltansa ei kuulunut edes\nlievittävää huokaustakaan, eikä kyynelkään himmentänyt hänen silmäinsä\nloistoa; kauhistava kummasteleminen, mitä nyt lienekään tapahtunut,\noli vallannut hänen mielensä. Niin, olihan se todellisuus, hirveä,\nmuuttumatoin todellisuus! Ja hän laski kiivaasti kätensä kalpeille\nkasvoillensa sekä tahtoi ikäänkuin peittää itseään omalta häpeältänsä.\n\n— Haluaisinpa olla yksinäni, — lausui hän hiljaisella äänellä. Sanansa\ntulivat vaikeasti hänen kuivilta huuliltansa, kääntyessään paroni\nSilfverhjelm'iin. — Minun tarvitsee koota ajatukseni siihen, mikä minua\nodottaa... te olette osoittaneet minulle sääliväisyyttä, lisätkää siis\nhyvyyttänne, jota en koskaan tule unohtamaan!\n\n— Tässä teidän liikutetussa mielentilassanne, neiti Rudenschöld, en\nuskalla jättää teitä yksinänne.\n\n— Luuletteko te siis minun rauhoittuvani, nähdessäni näiden ihmisten\nminuun tuijottelevan? — kysyi Magdalena tuskallisesti hymyillen ja\nosoittaen kumpaakin vartijaansa. — Minä tarvitsen mielen lujuutta,\nniin olette itse sanoneet... sentähden rukoilen teitä sallimaan minun\nhäiritsemättä viettää ne kolme tuntia, jotka minulle vielä suodaan!\n\n— Noh, niin kylläkin... jos te vaan lupaatte...\n\n— Rikokselliset ajatukset ovat minusta kaukana, — riensi Magdalena\nkeskeyttämään hänen tukalaa lausettansa.\n\nSilfverhjelm meni sitte pois, käskien vartijani jättämään neiti\nRudenschöldin yksinänsä.\n\nMagdalena seisoi yhä liikkumatta, ja nyt oli jälleen kiinnisuljettujen\ntelkimien matkaansaattama ääni vaijennut. Niin, hän oli yksinänsä —\nyksinänsä, valmistaakseen itseänsä tulevaa hetkeä varten! Kalmankylmä\nväristys tauotti hänen sydämensä äsken niin ankaran tykytyksen, tuska\nesti häneltä hengityksen ja horjuen vaipui hän polvillensa.\n\nÄkkiä säpsähti hän seisovallensa, levottomuus antoi hänelle ikäänkuin\nuutta voimaa ja hän alkoi kiivaasti astua edestakasin.\n\nNäin astuskeli hän lakkaamatta, samalla kun hänen ajatuksensa\nkirmailivat keskenänsä.\n\nMennyt aika lensi ikäänkuin utukuvana hänen sielunsa silmien ohi.\nTuo mennyt, hovin saleissa vietetty aika, hurmaavine huvituksinensa,\nviettelyksineen, ja viehätyksinensä; entä hänen elämänsä aamusarastus\nalituisen onnellisuuden rusottavine unelminensa, hänen lempensä\nhuumaavat riemut, niin, hänen lempensä!\n\n— Jumala, hyvä Jumala, kuiskasi hän, — tempaa hänen kuvansa minun\nsydämestäni, riistä hänen muistonsa minun mielestäni! Puhdista sieluni,\nja suo minulle se rauha, jota halajan!\n\nAnteeksi, Hedvig De la Gardie!... Ei, ei niin... _Hedvig Armfelt_,\nvoitko suoda minulle anteeksi?... Alati olen karttanut sinua muistella,\nsinäpä hänen puolisonsa oletkin! Pois kaikki te petolliset houreet\nja väärät mielikuvitelmat, joilla olen koettanut itseäni eksyttää ja\nkarkoittaa itsestäni omantuntoni soimaukset! Minä olen rikkonut, olen\ntehnyt paljon syntiä; mutta minä olen paljon rakastanutkin! Voiko\ntämä olla minulle miksikään puolustukseksi? Herra, taivaallinen isä,\nminä olen tehnyt kovin pahoin... mikä on naidun naisen suurin onni,\nsitä olen häpeällä täytynyt peitellä; mutta en ikinäni ole tahrannut\nitseäni kauheilla rikoksilla, joista minua on parjattu ja joita on\narveltu kirjeeni antavan syytä otaksua tehneeni (68). Sinä Jumala,\nsen tiedät, mitä minä olen kärsinyt! Eikä kärsimiseni vieläkään ole\nlopussa... minun tulee tyhjentää kärsimisien malja pohjaan asti,\nlähetä siis luokseni lohdutuksen enkeli... vahvista ja varjele minun\njärkeäni, opeta minulle nöyryyttä sekä löytämään onnellisuuttani sinun\nrauhassasi! Jumala, oi, Jumala! Ilman luottamustani sinuun, mitä\nolisin minä nyt tällä tuskan hetkellä! Sinussa minä riipun ja turvaan\nsinun armohosi, enkä päästä sinua, ennenkuin annat minulle anteeksi ja\nsiunaat minua!\n\nSellaisia ajatuksia nousi hänen ahdistetussa mielessänsä! Näin koetti\nhän palavalla rukouksella lievittää sydäntänsä, milloin, tutkien entistä\nelämäänsä, joka oli ollut täynänsä mielettömiä huvituksia, mieletöintä\nylellisyyttä sekä mieletöintä rakkautta — milloin miettien tulevaista\nhetkeä, jolloin hirveässä selkeydessä näkyi pystytetty kaakinpuu ynnä\nahtaat vankilan seinät kaiken loppuna.\n\n— Nyt kirisi jälleen nuot raskaat telkimet, ja paroni Silfverhjelm\nastui sisään, viemään häntä kaakinpuuhun.\n\nSamalla kiivaudella, jolla hän näinä kolmena tuntina lakkaamatta oli\nastunut edestakasin ahtaassa vankeudessansa, juoksi hän nyt portaita\nmyöten ales ja oli paroni Silfverhjehm'in yhä kädestä johtaessa pian\nkadulla, ennenkuin vaunut olivat ennättäneet häntä seurata. Tällä\ntavoin murti hän sen vartijarivin, jonka Svean koko kaartin rykmentti\ntäällä muodosti.\n\nSiihen hän sitte pysähtyi.\n\nHänen kultakutriset hiuksensa liehuivat vapaasti hänen kalpeiden\nposkiensa ympärillä ja hänen loistavat silmänsä katselivat\nhämmästyksellä kaakinpuuta, toria, huoneita, kattoja, savutorvia — ja\nkaikkiaalla, mihin hänen silmänsä sattuivat, näkyi väkeä ja kohosi pää\npään vieressä.\n\nMutta tämä ei ollut mikään meluava ihmisjoukko, vaan kaikkialla\nvallitsi vaitonaisuus ja haudan hiljaisuus.\n\nVeri virtasi kiivaasti Magdalenan suonissa, hänen korvansa soivat kuten\nkosken kohina, ja otsallensa levisi heikko puna. Hänen voimansa oli\näkkiä hänet jättänyt, ja ainoastansa hoiperrellen sekä vitkallisesti\nvoi hän nousta ylös kaakinpuulle johtavia portaita myöten.\n\nHiljainen ikäänkuin huokauksen ääni kuului ilmassa, ja nyyhkien\nnojausivat sotamiehet kivääriinsä. Kuolemanhiljaisuus keskeytyi, tuo\nkokoon tungettu väkijoukko antoi päänsä vaipua ales, ja kyyneleet\nkostuttivat kaikkein silmiä.\n\nMagdalena seisoi muutaman minuutin ikäänkuin salaman iskemänä.\nTemmattuna vankeuden yksinäisyydestä ja ollen kaikkein silmäiltävänä,\ntunsi hän voimansa heikkenevän, ja horjuen kaatui hän kaakinpuuta\nvasten. Muuan poliisipäällikkö tarjosi hänelle silloin lasillisen\nvettä, jonka hän tyhjensi väristen hengittämällä.\n\nNyt luettiin hänen tuomionsa uudestansa väkijoukolle, jonka tehtyä\npyöveli häntä lähestyi, ja laskien kömpelön kätensä Magdalenan olalle,\ntahtoi hän temmata pois hänen kaulaliinansa, pannaksensa kaularaudan\nhänen kaulaansa. Kauhistuen väistyi hän syrjään ja loi nyt niin\nkunnioitusta herättävän silmäyksen pyöveliinsä, että tämä jäi ikäänkuin\nkivettyneenä seisomaan.\n\n— Jätä se tekemättä, — lausui laamanni Gripenstråle, joka johti\nrangaistuksen toimeen panemista.\n\nTuo pitkä, hirveä tunti alkoi nyt.\n\nMagdalena piti päänsä tässä silmänräpäyksessä pystyssä, hänen siniset\nsilmänsä kiilsivät kuumeenloistosta, hänen kalpeille poskillensa\nnousi väliin purppuraliekkejä, ja hänen höyhenen kevyisillä\nkähärillänsä leikittelivät auringonsäteet ja tuuli. Hän seisoi\nliikkumatta paikallansa, vastaten tuskallisesti hymyillen muutamiin\nkaupunginlääkäri Fröbergin tekemiin kysymyksiin hänen voinnistansa,\njolla lääkärillä ynnä kahdella pyövelin rengillä oli rangaistuksen\nkestäessä sijansa kaakkilavitsalla.\n\nSieltä täältä kuului joku kuiskaus joku sääliväisyyden huokaus hänen\nympärillänsä ja osa väestä peitti liikutettuna kasvonsa käsihinsä;\nnäiden joukossa oli Maria Enerot'kin, joka puolipyörtyneenä nojausi\nmiehensä käsivarteen.\n\n— Ah, että tämän piti hänelle tapahtuman! — huokasi hän hiljaa, — mistä\nminun, mistä meidän tuleekaan häntä kiittää!\n\n— Sinun ei olisi pitänyt tulla tänne, — lausui hänen miehensä\nlevottoman näköisenä.\n\n— Voinko minä jäädä kotiin, kuultuani niin kauhean tuomion julistetuksi\nhänelle? Ah, minä toivoin yhä, ett'ei se tulisi täytäntöön! Jumala\nhäntä varjelkoon ja pitäköön suojelevan kätensä hänen ylitsensä!\n\n— Onpa häpeä, että hänen pitää kärsiä, kun lain käsi ei ole saavuttanut\nparoni Armfelt'ia! — keskeytti hänen miehensä mielikarvaudella.\n— Ja mikä muu kuin haaveilija tämä Armfelt sitä paitsi onkaan?\nHänen hankkeensa ovat häälyneet sinne tänne ja puuttuneet kaikkea\njohdonmukaisuutta, eivätkä ne luultavasti milloinkaan tule toteutumaan.\n\n— Lainko käsi ei ole saavuttanut Armfelt'ia? Riippuupa hänen nimensä\nkaakinpuussa! — huudahti joukosta eräs ryysyihin puettu mies.\n\n— Mutta täll'aikaa hän kentiesi koristaa itseänsä Serafimertähdistön\nkunnianmerkillä, mennäksensä Venäjän Katharinan puheille! — virkkoi\nhänen läheisyydessänsä eräs toinen mies, joka haaveilevan näköisenä\nsilmäili kaakinpuuta — Magdalena-parka!\n\n— Vaiti, ei niin kovaa, Kaarlo Michael; — pyysi muuan roteva herra,\npeittäen kasvonsa avaran kaapunsa liepeesen.\n\n— Ah, Elis, haluttaisipa minua juuri puhua kovasti, puhua ääneeni tästä\nheikkoa naista vastaan harjoitetusta väkivallasta ja tyranniudesta...\nMinä en häntä koskaan unohda... Kirkas loiste leimusi tämän miehen\nyhä enemmän haaveilevan näköisiksi muuttuvissa silmäyksissä, ja hän\njatkoi: — Niin, minä näen hänet hovin saleissa, näen veitikkamaisia\nlemmenjumalaisia leikittelevän hänen hameensa poimuilla, näen huimaavia\nhymyilyjä ilmestyvän hänen huulillensa, avaistessaan silmiänsä niin,\nkuin sen ainoastansa Magdalena voi tehdä!\n\n— Vaiti, vaiti ystäväiseni!\n\n— Kuinka minä tästä kärsinkin... niin... pian katkee kanteleeni\nviimeinen kieli!\n\n— Ei, maailman kauniinta naista ei saa rangaista tällä tavoin! —\nhuudahti munan mies, jolla oli milt'ei pallonmuotoinen vartalo,\nkoettaen turhaan tunkeutua tuon ahtaasen tupatun väkijoukon läpi. —\nJosko minä hänet tunnen? Onhan hän omilla valkosilla kätösillänsä\nauttanut minua jaloilleni, kun tanssiessani menin kuperkeikkaa\nVihriäisen Lehdon edustalla.\n\n— Tuoko näyttää siltä, että voisi tanssia! — kuiskasivat hänen\ntakanansa moniaat iloiset heilakat, joilla oli sama kova onni,\nett'eivät päässeet tunkeumaan esille.\n\n— Missä perhanan ajoissa me nyt elämme, — jatkoi tuo pallomainen mies,\njonka punaiselta hohtavat kasvot kilpaili värin heleydessä hänen\npunaisen liivinsä kanssa. Surma hallitsijalle, eläköön Kustaa III:s!\n\n— Viekää pois se hassu! — käski poliisimies muutamia vartijamiehiä.\n\n— Minähän olen aina iloinen, eikö totta, ystäväiseni? — jatkoi tuo\npunakka mies, näyttämättä vähintäkään haluavansa tulla häirityksi\npuhuessaan viinapullolleen, jonka hän oli vetänyt esille syvästä\nnutuntaskustansa; — mutta tänään tunnen minä olevani hiukka nurpea\nmieleltäni! Emmeköhän vapauta Magdalena Rudenschöld'iä? Tulkaas, pojat!\nTässä on käsivarsi, joka kelpaa, luullakseni! Hallitsija on käyttäynyt\nkonnamaisesti, sillä ensin oli hän rakastunut ja sitte... anna minun\nolla! Minä lausun vaan ääneeni, mitä nuot muut ajattelevat; vai niin,\nonko tässä kysymys pienestä ottelusta! Noh, viekää minut vaan putkaan,\nmutta minä sanon sittekin: Eläköön suuri Kustaa-kuningas, eläköön\nriemu! Tähän pulloseeni on sulattu hänen rakastettu nimensä! Eläköön\nnuot vanhat hyvät ajat! Älä revi minun kaulustani! Älä nakkele minua\nsillälailla, luuletteko, herrat minua palloksi. Surma hallitsijalle,\nsurma!... Mikä kurjuus... tuolla tulee vaunut häntä noutamaan!\n\nNeiti Rudenschöld, joka yhä oli seisonut liikkumatta paikallansa, näki\nnyt väkijoukon vitkallisesti hajoavan, tehdäkseen tilaa vaunuille,\njotka kaupunginvartijain ympäröimänä tulivat häntä noutamaan.\n\nKalman kalpeus ilmestyi hänen kasvoillensa, ja hänen silmänsä lensivät\nharhaillen väkijoukkoon sekä kaartinrykmentteihin, jotka kaakinpuuta\nympäröivät, — eräät kalpeat ja tuskasta vinnistelevät kasvot sattuivat\nhänen silmiinsä — olivatkohan he olleet kylläksi julmia antamaan\nhänen oman, rakkaimman Pentti-veljensä komentaa sotamiehiä tässä\ntilaisuudessa? (69)\n\nNiin, ei ollut epäilemistäkään, se oli hän! Se oli hänen iloinen\nleikkikumppaninsa, uskollinen ystävänsä ja rakastettu veljensä!\n\nEpätoivon eljeellä ojensi Magdalena hänelle käsivarsiansa.\n\n— Pentti! — Tämä nimi pääsi tuskan parahduksena hänen huuliltansa, hän\notti askeleen eteenpäin ja heittäytyen suin päin portaita ales, kaatui\nhän maahan pyörtyneenä.\n\n\n\n\nKUUDESKYMMENESKOLMAS LUKU.\n\n\nNeiti Rudenschöld ei toipunut pyörtymisestänsä, ja tunnotoinna\nnostettiin hän nyt vaunuihin. Vartijaväestö lähti liikkeelle, mutta\nMunkkisillan luona oli niin suuri väentungos, että vaunut töin tuskin\npääsivät kulkemaan eteenpäin.\n\nVäkijoukon vaitonaisuus oli muuttunut kumeaksi nurinaksi, joka siellä\ntäällä tuli kuuluviin ääneen lausuttuina uhkauksina hallitsijaa ja\nhänen suosikkiansa vastaan; tämä nurina levisi yhä laajemmalle ja\nmuuttui yhä kiivaammaksi. (70)\n\nPoliisimiehetkin näkivät parhaimmaksi esiintyä mitä kohteliaimmalla\ntavalla, ja poliisipäällikön huutaessa varottaen: — Hyvät ihmiset,\npäästäkää vartijaväkeä kulkemaan, varokaa itseänne varokaa! — vastasi\nhänelle muuan arvossa pidetty kauppias: — Parasta on, että kukin varoo\nitseänsä!\n\nPuolikuolleena ja silmät ummistettuna makasi Magdalena Rudenschöld\nvaunuissa, jotka ahdingon vuoksi ainoastansa vitkallisesti pääsivät\nkulkemaan kaupungin ja Etelämalmin läpi Hornin tulliportin kautta.\nVaikka vaunuja ympäröi ainoastansa raa'in roskaväki, pysyi se kuitenkin\nalallansa. Vasta velkavankilan kohdalla hyökkäsi muuan kerjäläisjoukko\nesille, joka oli ilveellänsä kerännyt joukon höylänlastuja päähänsä\nsekä joitakuita nuohoojapoikia, pitäen luutia ilmassa, jotka kaikki\nkirkuen ja hoilaten piirittivät vaunuja. Siististi puetut henkilöt\ntahtoivat saada heitä vaikenemaan; mutta vartijaväki antoi melun\nhäiritsemättä kestää. (71)\n\nYhä tunnottomana ei neiti Rudenschöld huomannut tästä mitäkään\nyhtä vähän kuin kehruuhuoneesenkaan tulemisesta, jossa hänet heti\nkannettiin erääsen suojaan, jota tuskin oli ennätetty saada kuntoon\nhänen varaltansa. Hänen pyörtymisensä oli, kuten sanottu, syvä ja\npitkällinen. Vasta puolenpäivän jälkeen hän toipui, jolloin hän huomasi\nolevansa yksinään ja makaavansa laattialla puolipimeässä huoneessa,\nvesihölkki ja lasillinen viiniä vieressänsä.\n\nPäivän tapahtumat johtuivat vähitellen hänen mieleensä, mutta vielä oli\ntuskan kärki ikäänkuin tylstynyt, ja hänestä tuntui ikäänkuin hän olisi\njo tyhjentänyt kärsimisten maljan viimeisen pisaraan ja ikäänkuin hänen\nsielunsa ei enään voisi saada huomiota niistäkään enemmästä. Väsyneen\nliikkeellä ojensi hän kätensä, tarttuakseen viinilasiin. Samassa kuului\nhänen lähellänsä huudahtus: hän elää, hän on vielä hengissä!\n\nMagdalenan käsi vaipui ales, ja hän loi silmänsä sitä kohti, mistä\nnämät huudahtukset kuuluivat tulevan. Tuossa näki hän nyt — pää\npään vieressä — noiden muiden kehruuhuonenalaisten kiivenneen hänen\nakkunaansa häntä töllistelemään.\n\nMagdalena koetti nousta seisovallensa, kätkeäksensä itseään johonkin\nloukkoon heidän silmäyksiltänsä, mutta, ollen liian heikko pääsemään\nliikkeelle, vaipui hän jälleen laattialle.\n\nNämät hirveät kasvot, jotka katselivat häntä uteliaina ja nauraen\nivanaurua sekä tieto, että hänen tuli alituisesti olla näiden naisten\nkanssa yksissä herätti jälleen hänen tunteensa alttiiksi kärsimisille.\nÄäneensä kirkaisten löi hän kädellään otsaansa ja sai mitä ankarimmat\nkouristukset.\n\nNoin kello seitsemän, aikaan ehtoolla tuli hänen vankeuteensa hänen\nveljensä, Pentti Rudenschöld, sekä sisarensa, Karolina Ehrenkrona,\nynnä laamanni Ullholm. Muuan vanha vaimo porvarisäädystä tuli heidän\njäljessänsä. Näytti ikäänkuin olisi tämän vaikea käsittää tuon hänen\nedessänsä laattialla makaavan, hengettömän olennon todellakin olevan\nneiti Rudenschöldin, hänen rakkaan Malla-neitinsä, tuon lapsen, jota\nhän oli imettänyt omilla rinnoillansa.\n\nKauhistuksen eljeellä heitti Regina Lindqvist käsistänsä sen raskaan\nmakuuvaate-kääryn, joka oli hänen käsivarsillansa, ja huudahtaen: —\nLapseni, lapsiraukkani! — syöksyi vaimo polvillensa ja nosti Magdalenan\nraskaan pään koholle, samalla virkkaen: — Hän on kuollut, he ovat hänen\ntappaneet!\n\n— Magdalena, sisareni, sisarkultani: — kuiskasi Karolina Ehrenkrona,\njoka oli vaipunut laattialle, samalla kuin Pentti kalpeana ja\näänettömänä nojasi seinään.\n\nHeikko hymy ilmestyi tällä hetkellä Magdalenan huulille, — niin, hän\noli hengissä, hän voi huomata heidän läsnäolonsa.\n\nLaamanni Ullholm laski nyt kätensä Reginan olkapäille. — Joutukaa, —\nlausui hän, — kantakaa sukkelaan se vuode tänne huoneesen, jonka me\ntoimme mukanamme. Pian, pian!\n\nRegina säpsähti seisovallensa. Toimiminen oli hänestä mieluista, ja\nmuutaman silmänräpäyksen kuluttua oli vuode jo valmistettuna.\n\nLaamanni Ullholm ja kreivi Rudenschöld astuskelivat kivillä lasketussa\netehisessä edestakasin, sill'aikaa kun rouva Ehrenkrona ja Regina\nriisuivat vaatteet Magdalenalta.\n\nTulisikohan tuo onneloin toipumaan ja virkoamaan jälleen täyteen\ntuntoonsa? — Tämä kysymys oli noiden kumpaisenkin miehen mielessä ja\npyöri heidän huulillansa, heidän jälleen astuessaan vankihuoneesen.\n\n— Meidän täytyy lähettää sana lääkärille... ah, laamanni Ullholm,\ntoimittakaa, että joku lääkäri mitä pikemmin tulee tänne! — lausui\nKarolina Ehrenkrona, jonka hienot kasvot ilmaisivat mitä suurinta\nlevottomuutta. — Ajatelkaahan, niin hirveätä... kun minä vedin\nMagdalenan jalasta sukat, lohkeni nahkaa näiden mukana (72). Hän on\nvarsin heikko eikä ole voinut puhua eikä liikkua... Jumala siunatkoon\nteitä sääliväisyydestänne, laamanni Ullholm!... Ja vielä yksi seikka,\nsaanko minä Pentin kanssa valvoa hänen vuoteensa ääressä ensi yönä?\n\n— Niin, jääkää tänne; siitä otan minä vastatakseni, — virkkoi Ullholm,\njoka nyt poistui.\n\nTäydessä houreessa makasi Magdalena tämän pitkän yön, Reginan ja\nveljensä sekä sisarensa valvoessa vuoteensa ääressä.\n\nHäpeälava, kaakinpuu, vankeus olivat ne synkät kuvat, jotka epäselvässä\nsekamelskassa häälyivät hänen mielikuvitelmassansa ja saivat hänet\nmuistissansa taaskin elämään noita viimeisen päivän tapauksia.\n\n— Niin, mitä hänellä olikaan hovissa tekemistä? Johan minä sen sanoin\n— jupisi Regina, joka milloin kostuttaen hänen polttavia huuliansa,\nmilloin korjaten hänen päänalustaansa, koko ajan puuhaili tuon\nonnettoman ääressä, samalla kun Magdalenan masennettu sisar ynnä\nveli, pidättäen hengitystänsä, kuultelivat tämän houreellista puhetta\ntahi lievensivät sydäntänsä valituksella tahi lausuivat joitakuita\nlohdutuksen sanoja.\n\n— Minun elinvoimani ovat lopussa — kuiskasi Pentti. — Ah, jospa olisin\nsaanut kuolla nähdessäni hänet seisovan siellä ylähällä kaikkein\nkurkisteltavana. Tuota kurjaa hallitsijaa, joka voi sallia heikon\nvaimon näin saavan kärsiä ja joutuvan pilkattavaksi, kuinka häntä\nkammoksun ja halveksin!\n\n— Pentti, Pentti, — kuiskasi hänelle nuhdellen vanhempi sisarensa.\n\n— En voi sanoilla selittää tunteitani! Mutta millainen isäntä,\nsellainen palvelijakin! Niin, tämä Reuterholm!... Kuinka voit sinäkin,\nKarolina, suurella viisaudellasi luottaa hänen petollisiin sanoihinsa?\nJoutukoon se konna pois vallasta ja saakoon hänen ylpeä mielensä kärsiä\nnöyrytyksen kaikkia tuskia! Kirousta hänelle, kirousta!\n\n— Jumalan nimessä, ei sellaisia sanoja! Koeta karkoittaa itsestäsi\nkaikki katkeruus, koeta...\n\n— Sinä olet puhdas ja hyvä sydämeltäsi, sinä voit puhua ja ajatella\nsiten, — keskeytti Pentti häntä, — mutta minä... niin en tahdo enään\npuhua tästä asiasta; — hetkisen vaijettuansa lisäsi hän: — Luuletko\nsinä meidän saavamme pitää hänet? Jumala, hyvä Jumala, että asiat jo\novat menneet niin pitkälle, että olisin halukas toivomaan häntä pois\ntästä maailmasta!\n\nTuolla nuorella, uljaalla kaartin katteinilla näytti tuskin olevan\nvoimaa pitämään päätänsä pystyssä, hänen solakka vartalonsa oli\nvaipunut kokoon, ja nojaten erääsen seinästä ulkonevaan hirren syrjään\nvaipui hän yhä synkempiin ajatuksiin ja mietteisiin, samalla kuin\nKarolina Ehrenkrona ollen polvillansa Magdalenan vuoteen ääressä\npalavalla hartaudella rukoili Jumalaa armahtamaan kaikkia kärsiviä ja\nmurheellisia sydämiä.\n\n\n\n\nKUUDESKYMMENESNELJÄS LUKU.\n\n\n— Tässä olen nyt kirjoittanut... käsialani on kentiesi hiukan\nepäselvää, — lausui neiti Rudenschöld, päänsä vaipuessa levottomana\npatjoille, — mutta hän tulee lukemaan sen minun kiihoitettujen\ntunteideni syyksi. Niin, äitimme tulee nyt luulemaan herttuan antaneen\nminulle täydellisen armon... ja että minua vaan vähän aikaa vielä\npidetään jollakin maatilalla... sinä, Karolina, tulet antamaan hänelle\nminun kirjeeni... onnetoin äitiraukkamme! — lisäsi Magdalena, samalla\nkun muutamia kyyneleitä valui hänen poskillensa; niitä seurasi pian\ntoisia, jotka vierivät yhä kiivaammin ja kiivaammin.\n\n— Nämät kyyneleet; tulevat lieventämään hänen mieltänsä, — ajatteli\nKarolina, joka helleydellä vastasi sisarensa suuteloihin.\n\n— Äitimme, oi äitiparkamme! — kertoi Magdalena, — tullenkohan koskaan\nhäntä enään näkemään?... ollessani vartioituna huoneessani, sain\nhänestä väliin nähdä vilahduksen, nä'in hänen tähystelevät silmäyksensä\nluoduiksi akkunaan!... mutta minulla ei ollut rohkeutta tulla näkyviin,\nenkä rohjennut viitata hänelle jäähyväisiäni. Minkä häpeän, mitä\nkurjuutta olenkaan tuottanut hänen harmaille ohimoillensa!\n\n— Sinä tulet mieleltäsi liian liikutetuksi, — huokasi Karolina, — sinä\net saa puhua ja kaikkein vähimmin tästä!\n\n— Voinhan minä vaijetakin, mutta nämät ajatukset eivät minusta koskaan\ntule luopumaan, vastasi Magdalena murheellisesti hymyillen, jonka\njälestä hän lisäsi:\n\n— Ja nytkö sinä menet pois?\n\n— Menen, pian jälleen palatakseni!\n\n— Nyt olen ollut täällä toista vuorokautta, — lausui Magdalena,\nkääntyen hetken vaijettuansa tuskallisesti Penttiin päin, joka nyt\nyksinänsä istui hänen vierellänsä. — Ajatella, että vuosi vuodelta\ntulee kulumaan, ja minä aina olemaan täällä, samalla paikalla...\nsamassa kauheassa seurassa.\n\n— Sinä olet liian heikko puhumaan, lääkäri on sen kieltänyt... sinun\nkuumeesi kiihkenee, ja sinun kätesi polttavat kuin tuli. Ei, nyt\non minun puhuminen, ja sinun kiltisti kuulteleminen, — ja sitte\nkertoi Pentti kaikesta siitä sääliväisyydestä, jota Magdalenalle oli\nosoitettu, ja miten väkijoukko oli hyökännyt hänen vankeuteensa,\nkirjoittamaan muistiin niitä värsyjä, joita hän oli seinille piirtänyt\nsekä miten kaikki olivat pidelleet kädessänsä hänen kultakelloansa\nja katselleet sitä sekä ripustaneet sen jälleen koukkuunsa, samalla\nkun he olivat jaelleet keskenänsä muutamia hänen omaamiansa rihma-\nja silkkilanka-keriä, vanhoja sormikkaita y.m. hän kertoi myöskin,\nkuinka monen monituista sanansaattajaa muukalaiset ja ystävät\nolivat lähettäneet tuon pitkän matkan Horn'in tulliportin kautta\ntiedustelemaan Magdalenan vointia, ja että Tukholman porvaristo, huhun\nlevittyä hänen kuolemastansa, oli lähettänyt asiamiehiä Ullholm'in\nluokse, pyytämään saada pitää huolta Magdalenan hautajaisista, jonka he\naikoivat kuninkaallisella komeudella toimittaa.\n\nTäten puhui hän kauan, ja kädet ristissä kuulteli Magdalena.\n\nYön varjot tulivat yhä synkemmiksi, lampun säteet valaisivat himmeästi,\nja vihdoin vaikeni Penttikin; hänen päänsä vaipui ales Magdalenan\npäänalustalle ja murheen sekä ponnistusten väsyttämällä ei hän enään\nvoinut pitää silmiänsä auki.\n\nNäin leväten samalla päänalustalla olivat he lapsenakin nukkuneet.\nVankilan synkeydessä kuvittelivat unelmat vielä lapsuuden iloista\nrauhaa.\n\nKauan eivät he kuitenkaan olleet uneskelleet, kun oven raskaat telkimet\ntyönnettiin auki, ja Magdalena samassa silmänräpäyksessä heräsi.\nVanginvartija astui huoneesen ja antaen hänelle kirjeen, pyysi hän\nMagdalenaa joutuin lukemaan sen sisällön, sillä muuan herra oli hänen\nhuoneessansa vastausta odottamassa.\n\n \"_Jos te haluatte paeta_,\" luki Magdalena _\"on vanginvartija meidän\n puolellamme. Kuudella hevoisella valjastetut vaunut vartoovat teitä\n kamarineitsynenne Horn'in tulliportin ulkopuolella. Eräs rehellinen\n mies, jonka te tunnette, tulee viemään teidät, mihin vaan haluatte.\n Rahoja on hänelle annettu yllin kyllin, ja lisää saa hän Hampurissa,\n Alfverhoffilta, teidän pyynnöllänne. Mutta joutukaatte, aika on\n täperällä_!\"\n\nNeiti Rudenschöld kääntyi äkkiä ympäri, silmäillen vanginvartijaa.\n\n— Oletteko te myöntyneet kaikkeen tähän? — kysäsi hän.\n\n— Olen.\n\nVapaus! — Magdalenan rinta paisui, ja hänen sydämensä tykytti\nankarasti; mutta sen tykytykset heikkenivät vähitellen, ja veri virtasi\njälleen tyynesti häneen suonissansa. Hän ei halunnut _tämänkaltaista_\nvapautta, vapautta, jossa häntä ahdistettaisiin kuten metsän otusta! —\nSitä häpeäpilkkua, joka hänen oli tarttunut, ei voisi pestä puhtaaksi\npaolla. Vapauden mukana tahtoi hän myöskin saada hyvitystä tahi jäädä\nijäksi päiväksi vankihuoneen seinien sisäpuolelle.\n\nMagdalena, joka yhä oli silmäillyt vanginvartijaa, jatkoi äkkiä:\n\n— Oletteko ajatelleet, mitkä seuraukset minun paostani teille tulisi\nolemaan? Vaan sama se, paosta minä vähät huolin; mutta sen teen minä\nteidän ja teidän lastenne tähden enkä tahdo johdattaa teitä vaaraan\nenkä itseäni uusiin rettelöihin... Sanokaa kiitoksia sille herralle,\njoka on teidän luonanne, mutta minä jään tänne.\n\nVanginvartija riensi pois, vieden tämän vastauksen; mutta Magdalena ei\nnyt enään voinut nukkua. Monet ajatukset tunkivat hänen mieleensä ja\nkysymistänsä kysyi hän itseltänsä: Oliko se Reuterholm, joka tahtoi\nsyöstä hänet uuteen onnettomuuteen, vai oliko hänellä todellakin joku\nuskollinen ystävä, joka halusi häntä pelastaa?\n\n\n\n\nKUUDESKYMMENES VIIDES LUKU.\n\n\nVerkallensa parani jälleen neiti Rudenschöld.\n\nHänen kirkkaat silmänsä eivät enään säikkyneet salamoita eikä\nliekkejä, vaan loivat lempeitä, alakuloisia säteitä ja hänen kalpeilla\nhuulillansa oli tuskan ilmaus; — toivottomuuden tyyneys antoi hänen\nkauneudellensa ikäänkuin uuden leiman.\n\nSe sääliväisyys, jota hän yleisössä oli herättänyt, ei ollut\nhuikenteleva, menehtyvä tunne, ja se tekikin kaiken, lievittääkseen\nhänen kohtaloansa. Niinpä tuli eräänä päivänä kauppakollegion jäseniä\nsanomaan hänelle muistavansa, kuinka rakastettu hänen isänsä oli ollut\nsen pitkän aikaa, jonka hän oli ollut heidän esimiehenänsä, ja että he\nnyt halusivat toimittaa hänen onnettomalle tyttärellensä jonkinmoista\nhelpoitusta onnettomuudessansa. Tämän johdosta olivat he, koska\nkehruuhuoneen kartano oli kauppakollegion oma, antaneet korjata ja\nsisustaa kaksi huonetta ynnä keittiön, jotka, ollen erääsen puutarhaan\npäin, olivat erillänsä vanki kopeista ja omalla käytävällä, johon iso\nrautaovi johti. Tämä oli avattava aamusilla ja suljettava ehtoisin, kun\nhän vaan antaisi lupauksensa, ett'ei käyttäisi väärin tätä vapauttansa;\nsillä muuten tulisi hän antamaan heidät alttiiksi herttuan vihalle,\nkoska tämä ei vielä tietänyt mitään koko toimesta.\n\nLupauksensa — oliko hänen kunniasanallansa enään minkäänmoista arvoa?\nHeleä puna nousi Magdalenan kalpeille kasvoille.\n\n— Niin, minä lupaan! — vastasi hän ilon ja ylpeyden tunteella; hän ei\nsiis ollut kokonaan menettänyt luottamustansa.\n\nNeiti Rudenschöld muutti nyt heti näihin huoneisin, joissa oli\ntuoksuavia kukkia akkunoissa ja pehmeitä peittoja laattialla. Jokaista\nhuonekalua tarkasti hän erittäin, ja kyyneleet tulivat silloin hänen\nsilmiinsä, — hänellä oli siis taaskin koti kauan puuttuneilla ja\nkaivatuilla mukavuuksilla sekä koristuksilla! Puutarhan käytävät olivat\nporatut, hedelmäpuiden lehdet putosivat kuihtuneina ja kellastuneina\nmaahan ja syksyn tuuli puhalteli huoneiden nurkissa, kuitenkin\nkehoittaen: — ulos, ulos!\n\nNiin, hän sai siis vielä kerran nauttia vapauden suloa... hän heitti\nhuivin olkapäillensä ja riensi ulos! Kyyneleet valuivat yhä hänen\nposkillensa, hän pani ristiin kätensä, loi korkeuteen silmänsä,\nja hänen kiitollisuutensa huokaus kohosi pilviä ja avaruuttakin\nkorkeammalle.\n\nHänen huoneensa akkuna avattiin ja muuan ääni mainitsi hänen nimeänsä.\nPentti oli tullut tänne, ja hymyillen heittäytyi Magdalena hänen\nrinnoillensa; seuraavassa silmänräpäyksessä sulki hänen vanhemman\nsisarensa käsivarret heidät molemmat. Pentti vei nyt Magdalenan\njuhlallisesti katetun pöydän ääreen, ja tämä tarjosi nyt ruokaa noille\nrakkaille vieraille, mutta hän voi töin tuskin käsittää kaiken tämän,\nmikä häntä ympäröi, olevan suloista todellisuutta.\n\n— Minusta tuntuu ikäänkuin olisin pelastettu haaksirikosta — lausui\nhän, tuntien yhtä suurta halua itkemään kuin hymyilemäänkin, — minä\ntoivoisin vaan puutarha-aidan olevan poissa, jotta minä... Magdalena\nvaikeni äkkiä ja lisäsi pienellä huokauksella: — Juuri saatuamme, mitä\ntuskin olemme rohjenneet uneksiakaan, olemme heti valmiit toivomaan\nuutta... ei, ei, minä olen tyytyväinen, minä _tahdon_ niin olla...\nainakin tänään.\n\nPakinoiminen noiden kolmen sisaruksen kesken tuli yhä\nystävällisemmäksi; lopulta syntyi kysymys, millä tavoin hänen velkansa\nmaksettaisiin.\n\n— Kaikki velat yhteensä ei nouse kuin hiukan yli tuhat riksiä... se\nei ole suuri raha, mutta kuitenkin liian suuri kumpaisenkaan teidän\nmaksettavaksenne, — lausui Magdalena, — ja minä olenkin keksinyt\nkeinon, jott'en tarvitse vaivata ketäkään. Sinun, Pentti, tulee mennä\nSofia Albertina-ruhtinattaren luokse, pyytämään minulle lupaa entisessä\nhuoneessani olevien huonekalujen! ja tavaraini myymiseen.\n\nTämä esitys hyväksyttiin, ja jo pari päivää tämän jälkeen oli\nruhtinatar antanut suostumuksensa; Pentti-kreivi pani nimensä\nDagblad-nimiseen sanomalehteen painettavaan ilmoitukseen, jossa tämä\nmyyminen julkaistiin.\n\nLukemattomia ostajia tuli saapuville, kaikki tavarat nousi kalliimpaan,\nkuin mitä olivatkaan arvoltansa, ja väki kilpaili saadaksensa jonkin\nnauhan, kukkasen, kengän tahi sormikkaan, jota hän oli käyttänyt. (73)\n\nVallan pitäjät eivät sekaantuneet tähän kauppaan. Saatuansa\nkostonhimonsa tyydytetyksi eivät he enään näkyneet etsivän tilaisuutta\nhänen loukkaamiseensa; tähän vaikutti etenkin se sääliväisyys, jota\nhovi yhä häntä kohtaan tunsi, ja kaikkialla mainittiin mitä synkimmän\nmielialan vallinneen Drottningholm'issa sinä päivänä, jolloin neiti\nRudenschöld seisoi kaakinpuussa Ritariholman torilla.\n\nEi ollut vielä kukaan unohtanut Magdalenan iloista luonnetta, eloisaa\nvilkkautta, avonaista, miellyttävää esiintymistä, suloisuutta,\nälyä eikä harvinaista kauneutta. Kaikkien silmäykset olivat tänä\nonnettomuuden päivänä suuttumuksella luodut Reuterholm'iin,\neikä herttuatarkaan ollut voinut pidättää kyyneleitänsä. Sofia\nAlbertina-ruhtinattaren kerrotaan, huolissansa siitä julmuudesta, joka\nalensi hänen veljensä arvoa, kieltäytyneen tulemasta päivällispöytään.\nHovineiditkin olivat osoittaneet Reuterholm'ille peljästyksen sekaista\nkammoa. Herttua näkyi katuvan suosikkinsa kostonhimon noudattamista,\nja hänen sanottiin näyttäneen kylmäkiskoiselta sekä nolostuneelta.\nPäivällisajan kerrottiin olleen erittäin tukalan. Herttuatar ynnä\nhovineidit olivat ruvenneet itkemään ja hymyillen kuiskailivat he\nkeskenänsä Reuterholm'in joutuneen samanlaisen rangaistuksen alaiseksi,\nkuin sekin oli, jonka hän oli antanut neiti Rudenschöld'in kärsiä. (74)\n\nHerttua-hallitsijan puoliso meni vihdoin niin pitkälle\nmyötätuntoisuudessaan neiti Rudenschöld'iä kohtaan, että hän toimitti\nparonitar Ehrenkronan pyytämään hänelle jotakin muistoa Magdalenalta,\njoka heti lähetti hänelle vanhan ajan tapaan valmistetun, Minervan\npäällä koristetun sormuksen.\n\nTämä pieni tapahtuma tuli vihdoin hallitsijan korville, ja hän kysäsi\nherttuattarelta kaikkein läsnäollessa, oliko se totta, ja uskalsiko hän\ntodellakin pitää sormessaan tätä sormusta.\n\n— Tässä se on, — vastasi herttuatar teeskentelemättä; — enpä\ntodellakaan voi käsittää olevan mitään rikoksellista, että omaan\nmuiston sellaisesta henkilöstä, jota suosin, joka on onneloin ja jota\naina tulen kaipaamaan.\n\nReuterholm loi nyt herttuaan käskevän silmäyksen, ja seuraten\npuolisoansa syrjähuoneesen, puhutteli hallitsija häntä suosikkinsa\nläsnäollessa sellaisella tylyydellä, että hän rupesi mitä katkerimmasti\nitkemään.\n\nTätä ja monta muuta tarinaa kerrottiin hovista, mutta huolimatta\nkaikesta sääliväisyydestä yhteiskunnan ylhäisimmästä alhaisimpaan\nkerrokseen saakka, sai neiti Rudenschöld kuitenkin viettää kaksi vuotta\nvankeudessansa, ilman että minkäänmoista vankeuden lieventämisen\nkäskyä korkeammasta paikasta annettiin ja saamatta nähdä keitään muita\npaitsi sukulaisiansa. Hänen veljensä ja sisarensa, jotka asuivat\nTukholmassa, eivät karttaneet minkäänmoista ilmaa, käydessänsä jalkasin\ntuon pitkän matkan häntä tapaamassa, ja tämä sisar, joka huvitusten ja\nerhetysten päivinä oli ollut häntä kohtaan ankarin, tuli nyt uskonnon\nlohdutuksella lieventämään hänen murhettansa.\n\nMyöskin kävivät muutamat herttuan hoviväestä, kuten hänen palvelusta\ntekevä upseerinsa, Adlersparre, kamariherra, kenraali Löwenhjelm,\ntallimestari Rothlieb y.m. häntä tervehtimässä huolimatta siitä\nvaarasta, jolla herttuan vihastuminen heitä uhkasi.\n\nNämät eivät kuitenkaan olleet ainoat ystävyyden osoitteet, vaan hän\nsai tuta lukemattomia sääliväisyyden todistuksia. Niinpä lähettivät\nleipurit hänelle joulu-iltana isoja, hienoilla leivoksilla täytettyjä\nvasuja, teurastajat lihaa ja höystekauppiaat kaikellaisia mauksia,\nlukuunottamatta monta muuta joululahjaa, mitä miellyttävimmillä\nkuvauksilla.\n\nToisen vuoden lopulla oli kuitenkin yleinen sääliväisyys vaikuttanut\nherttuankin mielialaan. Hän lähetti lähettämistänsä sanoja neiti\nRudenschöld'ille, luvaten päästää tämän vapaaksi, jos hän tyytyisi\nsiihen, ett'ei hän enään saisi takaisin nimeänsä eikä oikeuksiansa.\nTodella olikin Magdalenasta yhdentekevää, nimitettiinkö häntä neiti\nRudenschöld'iksi tahi Magdalena Charlotta Kaarlontyttäreksi; mutta\nkoska hänen myöntymistänsä tähän asiaan vaadittiin ikäänkuin jonakuna\nhäväistyksenä, vastasi hän:\n\n— Täydellisettä hyvityksettä en lähde vankeudestani, jossa muussa\ntapauksessa olen päättänyt kuolla.\n\nVihdoinkin heinäkuun 24 päivänä v. 1796 antoi hänelle Reuterholm'in\nkirjuri, Edman, herttuan täydellisen hyvityskirjeen, joka lahjoitti\nhänelle korvaukseksi siitä, mitä hän oli hävinnyt palkassa ja\neläkerahoissa, erään maatilan Gotlannissa, johon hänen tulisi siirtyä,\nsekä elämänsä tarpeesiin kuudensadan riksin eläkerahan.\n\nNeiti Rudenschöld pyysi kirjurin sanomaan herttualle kiitoksia, mutta\nlausui ennen tahtovansa kerjätä, kuin mennä Gotlantiin, jos ei hänelle\nsiellä suotaisi täydellistä vapautta.\n\nTätä hänelle tosin ei ollut aijottu antaa; mutta herttua-hallitsija,\njoka ennen tuon nuoren kuninkaan täysi-ikäiseksi tulemista mielellään\nhalusi sovittaa liiallista ankaruuttansa, näkyi nyt olevan taipuvainen\ntäyttämään tämänkin pyynnön, ja annettuaan kirjallisen lupauksen,\nett'ei hän lähtisi saaresta kuninkaan luvatta sai neiti Rudenschöld nyt\nvapautensa.\n\nHerttuan omistama laiva oli laitettu reilaan, ja siihen vietiin nyt\nMagdalena suorastaan vankeudesta.\n\nLaivalla oli Pentti häntä vastaanottamassa.\n\n— Minä lähden mukaasi, Magdalena, — lausui hän, — olen onnistunut\nsaamaan luvan siihen.\n\nMagdalena hiipi hänen kainaloonsa.\n\n— Veliseni, — kuiskasi hän, — oma, uskollinen Penttini!\n\nLukemattomat ajatukset johtuivat nyt hänen mieleensä, seisoessaan siinä\nnojaten veljensä käsivarteen. — Hänen nuoruutensa päivät eivät tulisi\nenään koskaan vapaudenkaan mukana palajanaan eikä hänen lemmenunelmansa\nenään milloinkaan tulisi heräjämään hänen mielikuvitelmassansa;\nmuserretulla sydämellä oli hän tuntenut tulleensa unohdetuksi siltä,\njonka oikuille hän oli uhrannut rauhansa ja menestyksensä. Hänen\nsielunsa pyhin tunne oli tallattu lokaan, tahrattu ja halveksittu;\nmutta sitä ei oltu voitu tukahuttaa, ja puhdistettuna maailman\nsaastaisuudesta, maallisista himoista ja kiihkoista oli sillä nyt\nArmfelt'in menestys ainoana harrastuksena.\n\nAallot nousivat korkealle ja pirskoittivat valkoista vaahtoa laivan\netukeulaan, nopeat tuulet pullistivat purjeet, ja laiva, joka vei\nMagdalena Rudenschöldin niiltä seuduilta, joissa hän oli riemuinnut\nsekä kärsinyt, kiiti yhä kauemmaksi.\n\n\n\n\nVIIMEINEN LUKU.\n\n\nOli kylmä huhtikuun päivä. Sade valui virtana kaduilla, joilla\nmyrsky riehui, käänsi nurin sateenvarjot ja pieksi akkunoita sekä\ntuiverteliihe vinkuen ilmassa, yhtä nopeasti palataksensa, ja missä se\nvaan reutoeli, syntyi uusia vaurioita sekä meuruamista.\n\nEräässä Etelämalmin lähellä olevan kadun varrelle rakennetussa\nasumuksessa seisoi hyvästi sisustetussa huoneessa muuan\nsolakkavartaloinen nainen, mustiin puettuna; hänen hienot kätensä\npeittivät hänen kasvojansa, ja siinä asemassa, johon hän oli hieman\nkumartanut päänsä, oli ikäänkuin kuvapatsaan liikkumattomuutta. Hänen\nlähellänsä istui sohvalla Itägötlannin herttua, joka sääliväisyydellä\nsilmäili tuota heiveröistä naista, lausuen puoliääneensä:\n\n— Olen pahoillani, että minun tervehtimässä käyntini näin on häirinnyt\nteitä, neiti Rudenschöld.\n\n— Minä olen niin tottumatoin näkemään entisiä ystäviäni, —\nvastasi hiukka huoahtaen neiti Rudenschöld, joka nyt kääntyi\nFredrik-ruhtinaasen: — Niin, minä olen ollut yhteiskunnan hylkäämällä,\nja yhteiskunta ei tule koskaan tätä unohtamaan yhtä vähän kuin itsekään\nvoin unohtaa kärsimyksiäni! Olen saanut hyvitystä (75) kuten sanotaan,\nmutta voiko mitään hyvitystä olla moiselle häväistykselle kuin minun?\nSuokaatte anteeksi sanani, teidän korkeutenne, mutta minun mielessäni\non ikuisen murheen aihe, ja jokainen muistutus entisyydestä herättää\nminussa yhä uutta tuskaa!\n\n— Minun sääliväisyyttäni, neiti Rudenschöld eivät voi mitkään katkerat\nsanat ehkäistä. Olen tullut tänne puhumaan teille nykyisyydestä; olen\ntullut tuomaan teille mieluisen uutisen.\n\n— Mieluisen uutisen! — kertoi neiti Rudenschöld. Hänen kalpeille\nkasvoillensa ilmestyi ilon vilahdus, hymyily, aukaisi hänen huulensa\nja loi suurempaa kirkkautta hänen silmiinsä. Mielen muutteella, joka\nantoi vilkkautta ja suloa hänen jokaiselle eljeellensä, lisäsi hän:\n— Jos sallitte, teidän kuninkaallinen korkeutenne tulee tämä uutinen\nolemaan ikäänkuin jälkiruokaa meidän puheellemme, ja tämä saattaa\nolla tarpeellinenkin. Minä arvaan ja aavistan tärkeitä syitä teidän\nkuninkaallisen korkeutenne tänne tulemiseen.\n\n— Kentiesi, — vastasi ruhtinas, leikitellen hämillänsä sohvan\nripsuilla. — Toivon teidän käsittävänne minun suurta ystävyyttäni, —\nlisäsi hän, — käsittävänne sitä suurta suosiota, jota teitä kohtaan\ntunnen! Noh, niin, te voitte siis päättää, kuinka suurta suuttumusta\ntunnen, huomatessani, että teiltä tahdotaan riistää sitä yleistä\nsääliväisyyttä, jonka teidän onnettomuutenne on herättänyt.\n\n— Teidän korkeutenne tarkoittaa minulle hyvää... puhelkaamme siis\ntyynesti! Nämät sanat lensivät Magdalenan huulilta, hän hengitti\nlyhyeen, ja hänen sinisissä silmissänsä oli kimaltava loisto. Hetken\nvaijettuansa lisäsi hän: — Millä tavoin tahdotaan minulta siis riistää\ntuota yleistä sääliväisyyttä?\n\n— Teistä kuiskaellaan... sanalla sanoen... teistä kuiskaellaan, että...\nettä te ette olekaan katuvainen Magdalena.\n\nTuo nuori nainen säpsähti; loistavin silmin ja heleä puna poskillansa\nsilmäili hän ruhtinasta hetkisen.\n\nSiis kohtaa minua häväistys toisensa perään! — huudahti hän puristaen\nristiinpantuja käsiänsä kovasti toisiinsa ja hän jatkoi kiivaudella:\n— Luulinpa olevani, kärsittyäni rangaistuksen valtiollisista\nrikoksistani, kyllin rangaistu. Luulinpa lempeni, rikoksellisen,\nmielettömän lempeni näyttäneen siksi uskolliselta, ett'ei kukaan\nkunniallinen ihminen olisi uskonut noita turhia juoruja, joita ilkeys\nvielä huviksensa minusta levittelee. Luulinpa jo hairahduksenikin\nsuojelevan minua niin kauheasta epäluulosta.\n\n— Te olette kehoittaneet meitä juttelemaan tyynesti... noh, neiti\nRudenschöld, koettakaamme niin tehdä! Ei ole epäilemistäkään, ett'eivät\nteidän vainoojanne, joiden kostonhimo vielä ei ole tyydytetty, ole tätä\nhuhua levittäneet.\n\n— Niin, niin, siten se on, — lausui Magdalena, — niin se mahtanee olla!\n\n— Olen kauan epäillyt, tulisiko minun puhua teille tästä arasta\nasiasta, vai ei... Surujen ja murheiden matkaansaattaminen on minusta\nvastenmielistä. Mutta ystävyyteeni sekä niihin tunteisin, joita minulla\nmuinoin oli teitä kohtaan, soveltuu, että koetan pelastaa teidän\nkunnianne niistä ilkeistä hyökkäyksistä, joita, salavihkaan tehtyinä,\nkerrotaan ja... ja...\n\n— Uskotaan, — lisäsi Magdalena katkerasti.\n\nSitte tuli vaitiolo, tuskallinen vaitiolo, jonka muutamaa\nsilmänräpäyksen kuluttua Fredrik-ruhtinas keskeytti:\n\n— Matkustakaa täältä pois, neiti Rudenschöld, — lausui hän. — Olen\nkerta sanonut naisten, jotka eivät ole arvolliset irroittamaan teidän\nkengännauhojannekaan, huvitteleiksevan teitä tuomitsemalla, ja he eivät\npidä teitä semsemmoisena kuin te olette, vaan semmoisena, kuin he\nluulevat teidän olevanne. Ei mitkään vastaväitteet, ei ritarillisinkaan\npuolustus voi kumota sellaista hylkäämistuomiota; niin puolustus tulisi\nennemmin vahingoittamaan kuin hyödyttämään teidän asiaanne. Teidän\navonaista luonnettanne eivät teeskennellyt virnakot tule koskaan\nkäsittämään: sitä tulee jokainen naurettava keikailija pitämään\nkehoituksena hänen rohkeimpiinkin aikeisinsa. Suokaatte anteeksi,\nettä puhun teille näin peittelemättä ja että vielä kerran sanon\nteille: matkustakaa täältä pois, neiti Rudenschöld!... Lähtekäätte\nasumaan esim. Parisiin; minä olen kirjeenvaihdossa erään siellä asuvan\nystävätärenne kanssa ja minä tulen kirjoittamaan tästä asiasta hänelle,\nhän saattaisi tulla teille hyödylliseksi... Se on nuori nainen,\nkylläksi jalo teitä käsittämään, minä tarkoitan tuota nerokasta rouva\nStaël'ia... Hänen mieheltänsä olen saanut tiedon siitä suosiosta, jota\nhän onnettomuutenne johdosta teitä kohtaan tuntee.\n\n— Ei, ei, teidän korkeutenne, minä en voi matkustaa pois, en voi\ntemmata itseäni irti täältä!\n\nTietäkäätte, ett'en voi lähteä, ennenkuin olen sopinut äitini kanssa.\nHän ei tahdo minua nähdä eikä ole minua nähnyt näinä pitkinä viitenä\nvuotena, jotka ovat kuluneet, sittekun... tuo kauhea, jonka muistatte,\ntapahtui!... Miksi luulette minun palanneeni tänne Gotlannista?\nMinä olen häntä etsinyt ja hänen edessänsä itseäni nöyryyttänyt...\nmutta hän ei voi suoda anteeksi, hän ei voi leppyä, ja onhan hänellä\nsyytä ollakin ankara! Minun Armfelt'ille kirjoittamieni kirjeiden\njulkaiseminen on häpeä, jota hän ei koskaan voi unohtaa.\n\n— Mutta hänen päätökseensä olla teitä näkemättä sanotaan olevan\ntykkänänsä toisellaiset syyt... Niin, neiti Rudenschöld, olenpa omilla\nsilmilläni lukenut erään kälyni kirjoittaman kirjeen veljelleni, jossa\nhän sanoo uusien hairahduksien laajentaneen teidän ja teidän äitinne\nvälillä olevaa juopaa.\n\n— Södermanlannin herttuatarko... tankkasi Magdalena masennettuna —\nherttuatar... ja tämä...\n\n— Charlottan kertomuksiin ei ole aina luottamista, sillä hänen\nvilkas luonteensa eksyttää häntä niin helposti; nämät sanat vastasin\nveljelleni ja lisäsin: Mitä tähän uutiseen tulee, tiedän varmuudella\nsen johtuvan erehdyksestä, sillä neiti Rudenschöld'in ja hänen äitinsä\nväli on mitä parahin.\n\nMagdalenan silmäykset kiintyivät kysyväisinä ruhtinaan kalpeihin\nkasvoihin, joita nyt elähytti lempeä hymyily, ja hän lausui\nvitkallisesti:\n\n— Siis on teidän korkeutenne minua hyödyttääksensä...\n\n— Lausunut ainoastansa totuuden, — keskeytti ruhtinas. — Magdalena,\nteidän äitinne ikävöi teitä nähdäksensä... ja minä olen kylliksi\nonnellinen saadessani sitä teille ilmoittaa.\n\n— Teidän korkeutenne! — Magdalena oli tarttunut ruhtinaan kumpaankin\nkäteen, hänen huulensa värisi, ja heikko puna nousi hänen poskillensa.\nTämän on siis teidän korkeutenne tehnyt minulle, — jatkoi hän, — ei,\nminun ei sovi valittaa, sillä niin katkerat kuin elämäni kokemukset\novat olleetkin, olen kuitenkin löytänyt todellisen ystävän!\n\n— Meidän tiemme menevät nyt eri suunnille — jatkoi herttua hetken\nvaijettuansa. — Ja matkustattehan te todellakin pois, Magdalena?\nKaukana täältä ja toissijaisissa oloissa sekä toisissa seuroissa\ntulette te saavuttamaan rauhan... ei, älkää pudistelko päätänne teidän\non etsiminen ja te tulette saavuttamaan rauhan... suokaatte minun\nkuitenkin niin arvella! Riehakkaat huvitukset eivät enään ole teitä\nvarten, vaan hiljainen, huomaamatoin elämä tulee antamaan teille sitä\nlevollisuutta, jota te niin hyvin tarvitsette.\n\n— Niin, teidän korkeutenne, yksin oleminen on tarpeellinen minun\nrauhalleni, se ainoastansa voi pysyttää mieltäni tasapainossa. Ei\nkukaan, joka tuntee minut sekä minun kohtaloni, voinee ihmetellä, että\nolen oppinut inhoamaan seuraelämän turhia huveja, joissa minun täytyy\nnäyttää tuota ulkonaista iloisuutta, joka nyt jo on niin vieras minun\nsydämelleni.\n\nMagdalena vaikeni, ja puoliääneensä jatkoi ruhtinas:\n\n— Muistatteko erästä päivää Hagan linnassa, Magdalena? Bellman\noli istuutunut nurmikolle laulamaan, jolloin te ihastuneena häntä\nkuultelitte. Te olitte eräässä vihriässä notkelmassa, ja päänne päällä\noli taivas laki, jossa kaikki suli yhteen loistavaksi valoksi. Sitä\nkuvaa, jonka silloin nä'in edessäni en tule milloinkaan unohtamaan,\nteidän kuvaanne, jolloin te vaaleassa puvussanne lepäisitte nurmella,\nteidän keveään päähineenne oli runsaasti kiinnitetty väräjäviä\nruusunnuppuja ja teidän silmänne katselivat kauaksi poispäin. Minä\nseisoin huomaamattanne teitä ihailemassa ja ajattelin: näyttäköön\nmaailma hänestä aina yhtä kauniilta, olkoon hänen elämänsä aina yhtä\nsuloinen, ja sallittakoon minun tullakseni kerta ystävyydellä häntä\nmuistelemaan! Ja minä lemmin teitä, Magdalena: — te työnsitte minut\npois luotanne, mutta minun ystävyyteni seurasi teitä yhä. Ei mitkään\nolosuhteet ole voineet tukahuttaa tätä tunnetta minun sielustani.\nSuokaatte minulle joskus ystävällinen ajatus!\n\n— Teidän korkeuttanne muisteleminen tulee olemaan valokohta minun\nelämässäni... tässä tulen riippumaan kiinni! Ottakaatte vastaan, teidän\nkorkeutenne, minun sydämelliset jäähyväiseni sekä kiitokseni!\n\n\n\nENSIMÄINEN KOHTAUS.\n\n\n— Anteeksi, äitini!...\n\n— Tule lepäämään rinnoilleni!\n\n— Salli minun suudella tätä otsaa, jonka matkaansaattamani murhe on\nuurtanut! Salli minun suudella näitä rypistyneitä poskia, joilla\nkyyneleitä minun tähteni on valunut! Salli minun suudella näitä\nkalpeita, väräjäviä huulia, jotka ahdistuksella ovat lausuneet minun\nnimeäni!\n\n— Mutta jotka nyt lausuvat siunausta ylitsesi. Herra suojelkoon sinua\nkädellänsä, tyttäreni! Kovin olet sinä rikkonut; mutta minä näen sinun\nsilmissäsi katumusta. Pahuus tuo surua ja koettelemuksia muassansa;\nlapseni, lapsiraukkani, oi, että murheen katkeruus olisi puhdistanut\nsinun sydämesi!\n\n— Äitini, äitini, kuinka olenkaan jo vuosikausia sinua ikävöinyt!\n\nMutta minä olen kieltänyt sinua tulemasta, olen lykännyt syyllisyyden\ntaakan ainoastansa sinun hartioillesi; minä olen ummistanut silmäni\nomilta suurilta hairahduksiltani, mutta nyt, nyt näen minä selvään.\nMinäpä, sinun onnetoin äitisi, päästin sinut ajattelemattomasti\nelämän viettelyksiin. Taivaan Jumala, enpä opettanut sinua koskaan,\nkuten minun olisi pitänyt, eroittaman hyvää pahasta. Haluaisinpa\nhuutaa ääneeni turhamielisille, ajattelemattomille äideille: ottakaa\nvaroittava esimerkki minusta!... Onnetoin on se äiti, jonka täytyy\nsanoa itsellensä: syy on minun!\n\n— Älä sano niin!\n\n— Herra armahtakoon meitä kumpaakin!\n\nIllan varjot vaipuivat yhä alhaammalle, ja äiti sekä tytär syleilivät\nyhä hellemmin toisiansa.\n\n\n\nTOINEN KOHTAUS.\n\n\n— Viimeisen kerran, Magdalena!\n\nTämä seisoi eräällä Brunkeberg'in korkeimmalla kukkulalla, silmäillen\nsitä ihanaa näköalaa, joka hänen ympärillänsä avautui; hän katseli\ntuota isoa kaupunkia, joiden tornit ja kupulaet kohosivat huoneiden\nyli; hän katseli noita välkkyviä vesiä, joiden pinnalla kultainen\nauringonpaiste yhtyi hataraan usvapeitteesen.\n\nJa tämän kaupungin, tämän seudun, tämän rakkaan isänmaan aikoi hän nyt\njättää.\n\n— Viimeisen kerran, Magdalena!\n\nOlivatko nämät sanat kajahdus hänen omista ajatuksistansa, vai olivatko\nne ihmishuulten lausumat? Oliko tuo hänen rinnallansa seisova,\nkorkeavartaloinen henkilö, jonka Magdalena huomasi häntä katselevan\nsyvillä, kummallisilla silmäyksillä hänen oman sielunsa kangastama\nilmiö?\n\n— Niin, viimeisen kerran, Kustaa Mauritz!\n\nNäin väräilivät sanat hänen huulillansa. Vuoroin hän punastui ja\nvuoroin taas kalpeni; vuoroin loistivat hänen silmänsä, vuoroin ne taas\nhimmenivät, ja hänen huulensa värisivät vuoroin ihastuksesta, vuoroin\nsurullisesta hymyilystä.\n\n— Sinä olet jälleen täällä, — kuiskasi hän; — Kustaa Aadolf on\nsinulle sangen suosiollinen. Onni ja riemu hymyilevät taas uudestansa\nsinulle... _sinun_ menestyksesi ennen kaikkea! Niin, niin, tätä olen\naina harrastanut, tätä olen aina toivonut.\n\n— Oi, sua uskollista!\n\n— Riemulla olisin voinut mennä kuolemaan edestäsi...\n\n— Magdalena, voitko suoda minulle anteeksi?...\n\n— Sen voin tehdä... sen olenkin tehnyt... Oi, jospa olisin saanut\nkuolla ennen sitä päivää, jona vankeudessa luin kirjeesi, jossa sinä\nloukkaavasti puhuit minusta ja ivasit minun lempeäni!\n\n— Niin totta minua Jumala auttakoon, sitä kirjettä en ole milloinkaan\nkirjoittanut.\n\n— Sinun valasi rauhoittaa mieltäni... minä uskon sinua, uskon sinua\nniin mielelläni!\n\nVähäinen hymyily viipyi Magdalenan huulilla, ja hän jatkoi:\n\n— Kuinka kaikki nyt tuntuukin toisellaiselta!... Enpä enään halaja\ntulla suljetuksi syliisi, eikä minulla ole mitään toivomuksia tällä\nsuloisen kohtauksen hetkellä... kohtauksen, joka on jäähyväiset\nelinajaksemme.\n\n— Niin, niin, viimeisen kerran, Magdalena!\n\nJa Magdalena käänsi kasvonsa hänestä ainiaaksi. Aamun usvat hälveni,\naurinko säteili valovirtojaan vesille, vuorille, torneille sekä\nkukkuloille, ja Magdalenan sydämeen tuli sanomatoin rauha — rakkaudesta\nanteeksiantavaisuuden synnyttämä rauha.\n\n\n\n\nVIITTEET:\n\n\n(1) Leskikuningatar Lovisa Ulrikan hovitallimestari.\n\n(2) Itävallan lähettiläs\n\n(3) Näillä ajoin, talvella v. 1872, oli eripuraisuus kuninkaallisessa\nperheessä noussut korkeimmallensa. Tätä lisäsi etenkin nuot surkeat\nja liiankin yleiseen tunnetut tapahtumat perintöruhtinaan syntyessä.\nLovisa Ulrika epäili tuon kuninkaallisen lapsen syntyperää, ja\nkuningas, jonka iloa tämä katkeroi, kielsi mitä ankarimmilla sanoilla\näitiänsä tulemasta hoviin. Hän kirjoitti tälle muun muassa näin:\n\"Te olette myrkyttäneet ihanimman päivän elämässäni; nauttikaatte\nkostoanne; mutta Jumalan nimessä, älkää antautuko yleisön kostolle;\npysykää kotonanne, älkääkä saattako minulle sitä mielikarvautta, että\nnäkisin kansani solvaavan omaa äitiäni sen rakkauden vuoksi, jota\nkansa minua kohtaan tuntee.\" — (Schinkel Bergman'in Muistoja Ruotsin\nNykyisemmästä historiasta, ensimäinen osa, siv. 357.)\n\n[Bernd von Schinkel (1794-1882): Minnen ur Sveriges nyare historia I.]\n\n(4) Nykyinen Kustaa Aadolfin tori.\n\n(5) Vuorimestari August Nordenskiöld, svedenborgilaisen veli ja\nalkemisti, toimiskeli Drottningholm'illa sievesilaitoksen johtajana,\njoka laitos oli varsinaisesti perustettu kullantekemisen salaamiseksi.\n(Adlersparren Historiall. asiakirj.)\n\n(6) Björnram tuli Tukholmiin 1780; oli samana vuonna Kaarlo-herttuan\nkirjastonhoitajana ja kuninkaallisena kirjurina 400 riksin\neläkerahalla. Oli salaisten tutkimusten pääjohtajana huhtikuuhun 1782,\njolloin joutui kuninkaan epäsuosioon, joka alkoi vetäytyä hänestä pois,\nsamalla kuin Kaarlo-herttua häntä suojeli. (Adlersparren Historiall.\nasiakirj.)\n\n(7) Tuon pitkän matkan, jonka Toll kuninkaan asioissa vuonna 1782\nteki Saksassa ja Ranskassa, tarkoitus oli pää-asiallisesti hänen\nseurustelemisensa salatieteilijöiden kera, jolta nämät ilmaisisivat\nhänellekin tietojaan, joita kerskailivat omivansa. Toll ei onnistunut,\nmutta kuninkaan into ei laimentunut, jonka seurauksena on tuo vähän\njälkeenpäin tehty matkustus Italiaan. (Schinkelin Muistelmia Ruotsin\nnykyisemmästä historiasta, I osa).\n\n(8) Mäster Nilses oli suurempi ravintola kuin yksikään nykyisistä. Sen\nliike oli kesä aikana niin suuri — semmenkin kun Kustaa III:s hovineen\nsiellä usein piti kemujansa — että sinne ostettiin päivittäin kerman\ntakia 3 á 400 kannua maitoa. (Bellman'in Ko'otut teokset.)\n\n(9) Naisten sekä yleinen kuin myöskin hovipuku oli musta; pitsihihoja,\njoissa oli valkoisesta harsokankaasta tehdyt puuhkaat tulipunaisia\nvyöhyitä ja rintaruusuja saivat yksinomaan hoviväki käyttää sekä\nnaiset, jotka olivat tulleet majesteeteille esitellyiksi.\n\n(10) Mumma oli sakeata, ravitsevaa, vehnästä ja eräästä kirpeästä\nruohosta tehtyä olutta, jonka eräs Christian Mumme oli v.1192\nBraunschweig'issä keksinyt.\n\n(11) vanhanaikainen tanssi, jota erittäinkin hypiskeltiin 1750\nvuosisadalla.\n\n(12) Siniportti. Tämä nimi johtuu siitä, että vanha, puistoon johtava\najoportti, joka oli aivan lähellä tuota entistä, vähäpätöistä\nravintolaa, oli siniseksi maalattu. Kustaa III:nen aikana kävi, tässä\nravintolassa sangen epäiltäviä vieraita.\n\n(13) Eläintarha-kaupunginosa oli tähän aikaan milt'ei yksinomaan pieniä\nhökkelejä.\n\n(14) Katso: Kirjoituskokoelma, koskeva pukujen muutoksesta Ruotsissa\nv. 1778. — Keskutie kansallisen puvun ja nykyisten, ylellisten kuosien\nsekä vaihettelevien värien välillä. Painettu 1773. Kunink. Kirjast.\n\n(15) \"Ollen toisen kaartin vänrikkinä Tukholmassa komensi Armfelt eräänä\npäivänä Kustaa Aadolf'in torilla olevaa vahtia. Sattumalta näkee\nhän kreivitär Lövenhjelm'in — yhden noista kolmesta sulottaresta —\ntulevan ajaen torin yli, käskee heti huutaa vahdin aseista ja teettää\nkuninkaallisen kunnian. Tämä tapaus kerrotaan Kustaa III:nelle,\njoka käskettää Armfelt'in puheillensa ja kysyy, mitä niin outo teko\ntarkoitti. Tämä vastasi aivan tyynesti pitäneensä ritarillisena\nvelvollisuutenaan osoittaa kauneuden ja sulouden majesteetille samaa\nkunnioitusta kuin tavallisellekin majesteetille. Sekä tuo teko että\nvastaus tuottivat tosin Armfelt'ille moniaan päivän arestin, mutta\nKustaa III:nen nerokas silmä oli löytänyt miehensä.\" (Salattu ei ole\nunohdettu, historiallisia lisätietoja, C.F. Ridderstad'in kokoamia,\nVIII:mäs vihko, siv. 66.) \"Armfelt alkoi ensin virka-uransa kaartissa\nja oli ensin kuninkaan suosiossa, mutta hänen nenäkkäisyytensä ja\nkevytmielisyytensä, jotka useassa tilaisuuksissa tulivat näkyviin, teki\nhänet pian vastenmieliseksi, jonka vuoksi hänet käskettiin eroamaan\nkaartista ja palvelemaan jossakin maaseuturykmentissä...\" (Muistoja\nRuotsin nykyisemmästä historiasta, B. von Schinkel'in kokoamia. I osa\nsiv. 277.)\n\n(16) Armfelt'in oma kertomus. (Katso Muistelmia Ruotsin nykyisemmästä\nhistoriasta. B. von Schinkelin kokoamat, I osa siv. 278.)\n\n(17) Armfelt'ia kohteli Kustaa III:s Spaa'ssa sangen kylmäkiskoisesti;\nolipa hän niinkin jyrkkä tätä kohtaan että, kun, hän eräänä päivänä\naikoi tulla kreivitär Ramelia tervehtimään ja huomasi Armfelt'in\nkuistilla kreivittään seurueessa, käski hän ajamaan ohitse, koska hän\nei tahtonut olla tämän seurassa. Mutta Armfelt oli hankkinut itsellensä\nmonta ystävää. Hän oli miellyttävä ja sukkelasuinen. Kaikki kaunottaret\nolivat häneen ihastuneet, he liittyivät yhteen, pelastaaksensa hänet\nsiitä häpeästä, jota hänelle aiottiin tehdä sulkemalla hänet seurasta\npois. Nämät juonet, joita Armfelt'in sukkeluus ja oveluus auttoivat,\nvoittivat vihdoin kuninkaan vastahakoisuuden. Heidän välillänsä syntyi\nselvityksiä, jotka loppuivat molemminpuoliseen suosioon. Kuninkaasta\noli Armfelt niin viehättävä ja teräväpäinen, niin peräti hänen\nmielensä mukainen, että hän pyysi tätä tulemaan Ruotsiin ja jäämään\nhänen luoksensa. Armfelt totteli, ja näin oli ensimäinen askel hänen\ntulevaisuutensa loistavalla uralla otettu. Hän pääsi samana vuonna\nluutnantiksi kaartiin ja perintöruhtinaan hoviherraksi. (Schinkel,\nMuistoja Ruotsin nykyisemmästä historiasta, I osa siv. 278).\n\n(18) Regardez moi (katselkaa minua). Näin nimitettiin tekopilkkuja\nnaisten poskilla.\n\n(19) Baisez moi (suudelkaa minua). Näin nimitettiin tekopilkkuja\nnaisten huulilla tahi suupielessä.\n\n(20) Katso Morianen, aikakausikuvaelmia, II osa siv. 280, 281.\n\n(21) Muistelmia Ruotsin nykyisemmästä historiasta. B. von Schenkel'in\nkokoamat II osa siv. 41.\n\n(22) Geyer a. st. I osa siv. 27.\n\n(23) Muistelmia Ruotsin nykyisemmästä historiasta B. von Schinkel'in\nkokoamat I osa, siv. 152.\n\n(24) Kaarlo Kustaa, Smålandin herttua, syntyi Drottningholm'issa\nElokuun 25 p. 1872.\n\n(25) Katso historiallista yleiskatsausta Kustaa IV Aadolf-kuninkaan\nensimäisistä elinvuosista, siv. 101, 102.\n\n(26) Mitä tulee kertomukseen Lovisa Ulrikan kuolemasta ja viimeisistä\nhetkistä, katso Muistelmia Ruotsin nykyisemmästä historiasta, B. von\nSchinkel'in kokoamia. I osa siv. 359, 362, 361.\n\n(27) Muistelmia Ruotsin nykyisemmästä historiasta. B. von Schinkel'in\nkokoamia, I osa, siv. 662.\n\n(28) Suuri Opera avattiin Syyskuun 30 päivänä [1782] uudella\nnäytelmäkappaleella: Cora ja Alonzo, sanat Adlerbeth'in ja sävellys\nNauman'in sepittävät.\n\n(29) Nämät kuninkaan ajatukset ovat luettavina erässä kirjeessä Kustaa\nIII:lta kenraliamiraali Trollelle, v. 1783, katso Geijer a. st. III,\nedell. osa, siv. 92.\n\n(30) Eräässä leirikokouksessa Parolan kentällä, Suomessa, edellisenä\nvuonna putosi kuningas hevoisen seljästä ja taittoi kätensä.\n\n(31) Gotlannin herttua kuoli seuraavana päivänä Maaliskuun 25 p. 1785.\n\n(32) Katso Schöderheimin muistiinpanoja, siv. 73.\n\n(33) Kustaa-kuningas ja Josef olivat, vaikka kumpikin neroja,\nkuitenkin liian eriluonteisia tullaksensa ystäviksi keskenänsä; he\npitivät toisiansa kovin naurettavina. Kustaa-kuningas nimitti Josefia\npreussilaiseksi korpraaliksi, ja tämä taas antoi Vienissä näytellä\nteaaterikappaleita, joissa Ruotsin kuningasta pilkattiin näyttelijäksi.\n— Muistelmia Ruotsin nykyisemmästä historiasta, B. von Schinkel'in\nkokoamia, II osa, siv. 229.\n\n(34) Tämä kertomus n.s. julkisista illallisateroimisista, joita\ntavallisesti kuitenkin pidettiin Tukholman linnassa, on sanasta sanaan\notettu kirjasta: Muistelmia Ruotsin nykyisemmästä historiasta B. von\nSchinkel'in kokoamia I osa, siv. 246, 247.\n\n(35) Ulfvenkloun puheesta y.m. sekä herttuan kuninkaaksi voitelemisesta\nkatso Muistelmia Ruotsin nykyisemmästä historiasta B. von Schinkel'in\nkokoamia I osa, siv. 380, 381.\n\n(36) Seulomiseksi nimitettiin erästä tähän aikaan paljo käytettyä\nennustamistapaa, jota herttua ja Reuterholmikin väliin harjoitti.\nJollakin seuralaisella oli seula, jota hän jollakin tavalla käänteli\nympäri, samalla kuin sille tehtiin monenlaisia kysymyksiä, jolloin\nsaatiin erilaisia vastauksia, aina niiden eri asemain mukaan, joihin\nseula pysähtyi.\n\n(37) Tunnettu on juttu Bellman'ista, joka käyden kuninkaan seurassa\nja nähden päihtyneen horjuvan edessänsä, lausui: \"Kas tuossa on yksi\nmeidän miehiä!\" Vieselgrenin Ruotsin paloviina-asutusten historiasta.\nLund'issa 1840. Siv. 95.\n\n(38) Kuninkaall. paloviinan polton johtokunta kirjoitti Heinäkuun 2\np. 1778 piispoille, että \"Johtokunnan tarkoitus, joka oli _rakkaus\nsiveyteen_, ei voitu muulla tavalla paremmin edistää, kuin että\nrahvaan opettajat jotka heille olivat _sielunpaimeniksi_ määrätyt,\nkoettaisivat saada kukin seurakuntalaistansa taipumaan nimenomaisiin\nyhdistyksiin, jotka eivät nauttisi muuta kuin valtion valmistamaa\npaloviinaa sekä etsiskelisivät ilmi salapolttajia.\" Vieselgren a st,\nsiv. 97. Tuota ryyppäämään pakoittamistapaa, lausuu sama kirjailija a\nst. 95, että joku piti kiinni ystäväänsä, samalla kun toinen kaatoi\nryypyn hänen kurkkuunsa, ensin vannoi itse ryyppäävänsä ja sitte\ntodisti ystävänsä tekevän itsensä vikapääksi valapattoisuuteen, jollei\nhänkin ryyppäisi y.m. ei ole voitu huomata ennen tätä aikaa, jolloin\nalamaisten velvollisuutena pidettiin \"valtion polttimojen tarkoituksen\nedistäminen.\"\n\n(39) Håkan Pietarinpoika, talonpoika, Smålannista, aarteenkaivaja.\n\n(40) Siveä hovineiti sanotaan tähän aikaan olleen niin harvoin nähty,\nettä häntä piloilla nimitettiin \"Gibraltariksi,\" jonka valloittamiseen\nkaikki nuot urheat ritarit varusteliihevat, jolloin harvoin jäi\nvoitonseppele rohkeimmalta heistä saavuttamatta. Siitä syntyi yleinen\nilo hovissa, jossa juotiin tuon onnellisen urhon maljoja. — Leopold'in\nkertoma juttu.\n\n(41) Kirjettä säilytetään Kustavianilaisessa kokoelmassa.\n\n(42) Kuninkaan omat sanat kreivi Oxenstjernalle näinä päivinä, jolloin\nhänen mielensä milt'ei ollut epätoivoinen.\n\n(43) Paroni Liljenkrantz, valtiovarain ministeri.\n\n(44) Ehrenström, kuninkaallinen sihteeri.\n\n(45) Päästäkseen Sprengtporten'in vehkeilemisien perille, avattin hänen\nkirjeensä Ahvenkosken postilaitoksessa (katso Barfod a. st. s. 7.)\n\n(46) Heidenstam, ruotsalainen ministeri Konstantinopolissa.\n\n(47) Ruuth, valtiovarain ministeri (Liljencrantzin jälkeen) sekä\ntaipuvainen välikappale kuninkaan ja Toll'in käsissä.\n\n(48) 1786. Kaarlo-herttuan uni, G. A. Reuterholm'in muistiinkirjoittama.\n\n(49) Jonkinlaatuinen aamunuttu, jota kuningas alkoi käyttää\nedelläpuolinpäivin huvilinnoissansa, jonka mukaan hovin ylimykset\nalkoivat käyttää puolalaisia pukuja.\n\n(50) Kuninkaalle oli ennustettu, että hänen tulisi varoa itseänsä\npunaisiin vaatteisiin puetuilta henkilöiltä.\n\n(51) Puolan kuningas.\n\n(52) Kun seuraavana päivänä saatiin tietää syy Liljehorn'in\ntuskalliseen levottomuuteen ja kerrottiin Kustaa III:lle hänen olleen\nyksi murhaajista, vastasi kuningas ainoastansa: — Niin, minä haluan ja\ntahdon antaa anteeksi.\n\n(53) Paroni Routerholm piti neiti Rudenschöld'iä kovin vaarallisena\nhenkilönä, ja hän oli päättänyt millä hinnalla tahansa pitää tätä\nerillään herttuasta. Muistoja Ruotsin nykyisemmästä historiasta, II\nosa, siv. 37.\n\n(54) Houkuttelemalla herttuata mietiskelemään, kuoliko Kustaa III\nautuaana, voi Reuterholm usein saada herttuan unohtamaan milt'ei kaikki\nsekä antamaan suosikkinsa yksinään hallita. Katso: Muistoja Ruotsin\nnykyisemmästä historiasta, Bv. Schinkel'in kirjoittamia III osa, siv.\n38.\n\n(55) Katso \"Muistoja Ruotsin nykyisimmästä historiasta\", B. v.\nSchinkelin kokoamia. III osa siv. 62, 63.\n\n(56) Katso: \"Muistelmia Ruotsin nykyisemmästä historiasta\"\nB v. Schinkel'in kokoamia, III osa siv. 33.\n\n(57) Sama kirjailija, III osa, siv. 37.\n\n(58) Katso \"Muistelmia Ruotsin nykyisimmästä historiasta,\" B. v.\nSchinkel'in kokoamia; III osa, siv. 41-43.\n\n(59) Suurin vaikeus hallitsijasukua ja valtaistuinta vastaan, kuten\nluullaan, aijotuissa hankkeissansa oli Reuterholm'illa herttuan\nmyöntymisen saavuttamisessa. Herttua oli haaveilija ja heikko, ja\nvoittaakseen hänet puolellensa, oli Reuterholm'in vaikuttaminen häneen\ntältä kannalta. Useimpia kokeita tähän suuntaan näyttää myöskin\ntehdyksi... Katso \"Muistelmia Ruotsin nykyisemmästä historiasta,\" B. v.\nSchinkel'ln kokoamia, III osa, siv. 37.\n\n(60) Katso \"Muistelmia Ruotsin nykyisemmästä historiasta\", B. v.\nSchinkel'in kokoomia, III osa, siv. 378.\n\n(61) Katso \"Salattu vaan ei unohdettu,\" VIII vihko, siv, 25?, 27.\n\n(62) Kerrotaan sen oikeuden jäsenen, joka oli antanut viekoitella\nitseänsä äänestämään vastoin vakuutustansa, sittemmin mielenhäiriössä\nsyöksyneen ales eräästä akkunasta. Katso: \"Salattu, vaan ei unohdettu,\"\nIX vihko, siv. 15.\n\n(63) Neiti Rudenschöld'istä oli levitetty sellainen huhu, ett'ei hän\nvoisi näyttäytyä yleisölle koska hän muka oli siunatussa tilassa.\n\n(64) Siksi nimitettiin Armfelt'ia tuomiossa, sittekun hän oli tuomittu\naateli-arvonsa menettäneeksi.\n\n(65) Katso: \"Kunink. Majest, ja Valtakunnan Svean hovioikeuden\npöytäkirjat valtiokavallusta koskevassa asiassa jonka johdosta useita\nhenkilöitä oli syytetty ja vangittu. Painetut 1794.\"\n\n(66) Tästä kovapintaisesta vaatimuksestaan vitsarangaistusta\nneiti Rudenschöld'ille sai valtiokansleri Sparre sitte yhä kantaa\n_vitsakanslerin_ liikanimeä. Sanasutkaus, jota ei voi suomeksi\nsyntymään.\n\n(67) \"Kreivi Sköldebrand oli yksi niistä monista, joita neiti\nRudenschöld'in kauneus oli viehättänyt, ja joka, herttuan käskiessä\nhäntä vangitsemaan neiti Rudenschöld'iä, pyysi päästä tästä toimesta,\nsanoen olleensa yksi niistä, jotka olisivat halunneet vangita häntä\nsuloisemmilla kahleilla.\"\n\n(68) Yhdessä näistä kirjeistä, jossa ei ole vuosilukua, kirjoittaa\nMagdalena Rudenschöld muun muassa lemmikillensä: \"Minä olen äiti,\nsen tiedän, mutta tämä pyhä nimi, joka nyt on suurin onneni, tulee\ntulevaisuudessa tekemään minut onnettomaksi. Minä tulen jumaloimaan\nlastani; mutta toinen tulee saamaan sen koko helleyden. Minä tulen\naina pysymään sille vieraana. Ah, ystäväiseni, tämä tuntuu kauhealta\nniin hellälle sydämelle, kuin minun on, joka ei koskaan anna itseänsä\npuolinaisesti ja jolle kylmäsiskoisuuden ajatus on rangaistus. Tämän\nlapsen menettäminen ei siinä tapauksessa olisikaan liian suuresta\nmerkityksestä; minä en voisi koskaan missään tapauksessa olla sille\nhyödyksi, koska minun tulevaisuuteni tulee olemaan alati pysyminen\ntässä hovissa, jossa ennakkoluulot pakoittavat minua salaamaan sen\nolennon syntymistä, josta kerran luulin saavani korvauksen kaikista\nmurheistani. Mutta minä jätän sinut nyt, enkelini, sillä minä olen\nniin murheellinen tänä iltana; onpa minulla niitäkin hetkiä jolloin\nankarasti soimaan itseäni tyttöparkani kuolemasta, nähdessäni, että\nolen, huolimatta siitä ahdistuksesta, jossa olen, voinut antaa hengen\npojalleni. Kuinka väkevä ja jyhkeä hän on jäseniltänsä! Ah, minä\nhuomaan hyvin varomattomuudellani tukahuttaneeni tyttäreni kohdussani;\nolen koettanut pettää sillä itseäni, että sellaisessa ahdistuksessa ei\nvoinut muuten käydäkään. Mutta verhot ovat nyt silmistäni poistuneet,\nja minä tulen sen vuoksi kantamaan ikuista murhetta nauttimani\nonnellisuuden keskellä, sillä minulta ei tule todellakaan mikään\npuuttumaan, niinkauan kuin 'parhain poikani' minua uskollisesti\nlempii.\" Katso: Muistelmia Ruotsin nykyisemmästä historiasta, B. v.\nSchinkel'in kokoamia, II osa siv. 329,330.\n\n(69) Paitsi kreivi Pentti Rudenschöld'iä täytyi erään toisenkin\nsukulaisen, paroni Sven Sturen, tehdä vahtipalvelusta samalla kun\neräs kolmas sukulainen, kreivi Piper, näyttäytyi hyvällä ryhdillä\nkatselijana Hessensteinin huoneesta, kreivi Rudenschöld pani tämän\nsisarensa kaakinpuussa olemisen ja onnettomuuden niin pahaksensa, että\nhän vajosi juoppouteen, joka lyhensi hänen elämänsä.\n\n(70) Aivan ääneensä kuultiin moniaiden englantilaisten merikatteinien\nkiittävän Jumalaa, etteivät olleet Ruotsin alamaisia. Ainoastansa\npoikkeuksena tuli neiti Rudenschöldiä kohtaan tyly mieliala kuuluviin.\nNiinpä ilmaisi muuan vaimo väkijoukosta tyytymättömyyttänsä siitä,\nettä neiti Rudenschöld pääsi puolella tunnilla, vaikka hän oli\ntuomittu kaakkiin koko tunniksi. Tähän muistutukseen vastasi eräs\nhänen lähellänsä seisova mies: \"Niin, hän tuli ales, ja nyt on teidän\nvuoronne astua hänen sijaansa.\"\n\n(71) Paikalla ollut näkijä on sittemmin todistanut tunti ennenmainittua\nkohtausta tavanneensa Etelämalmin torilla erään kerjäläispojan, joka\noli niin humalassa, että tuskin pysyi seisovallansa; mutta hoiperrellen\noli hän kuitenkin harjoitellut hurraamaan. Ilkeät ihmiset sanoivat\nKustaa-kuninkaan aikana olleen tapana joissakuissa tilaisuuksissa ostaa\nhurraa-huutoja kahdeksalla äyrillä ja että tätä keinoa nytkin oli\nkäytetty. Tätä arvelua vahvisti sekin seikka, ettei poliisit laisinkaan\nkoettaneet tukahuttaa tätä melua.\n\n(72) Välskäri, joka seuraavana päivänä sitoi neiti Rudenschöld'in jalat\nkääreillä, sanoi tuon kolme tuntia kestäneen kiivaan astuskelemisen\nvankeudessa ennen kaakinpuuhun menemistä luultavasti vaikuttaneen\nveren vetämistä päästä jalkoihin ja pelastaneen Magdalenan\nhalpaudenkohtauksesta.\n\n(73) Eräs hänen aikalaisistansa lausuu: Neiti Rudenschöld‘in omaisuus\non noussut niin kalliiseen hintaan ja ollut niin haluttua, että olisi\nluullut itsensä muutetuksi aikakauteen, jolloin pyhimysten jäännöksiä\nhaluttiin.\n\n(74) Herttuan palvelusta tekevän upseerin, Sköldebrand'in, kertomus\nmainitusta päivästä.\n\n(75) Ensimäinen asiakirja, jonka alle Kustaa IV:s Aadolf kirjoitti\nnimensä hallituksen vastaanottaessansa oli neiti Rudenschöldin\ntäydelliseen vapautuskirjeesen.\n\n\n\n"]