[{"data":1,"prerenderedAt":-1},["ShallowReactive",2],{"$fG3BkNDfUQUfwACIav0VxQrxmwnRN21F0_hzdwIcQBkc":3},{"number":4,"title":5,"author":6,"authorBirth":7,"authorDeath":8,"slug":9,"bookId":10,"genreRaw":11,"genre":12,"themes":13,"origin":15,"language":16,"yearPublished":17,"yearPublishedTranslation":18,"wordCount":19,"charCount":20,"usRestricted":21,"gutenbergId":22,"gutenbergSubjects":23,"gutenbergCategories":27,"gutenbergSummary":30,"gutenbergTranslators":31,"gutenbergDownloadCount":32,"aiDescription":33,"preamble":34,"content":35},2615,"Laakerinlehtiä ja lipistikkaa","Vaasan Jaakkoo (oik. Ikola, Jaakko O.)",1887,1951,"2615-vaasan-jaakkoo-laakerinlehtia-ja-lipistikkaa","2615__Vaasan_Jaakkoo__Laakerinlehtiä_ja_lipistikkaa","Eteläpohjalaisia murrejuttuja","novelli",[14],"huumori",[],"fi",1923,null,17642,96813,false,68244,[24,25,26],"Dialect literature, Finnish","Finnish fiction -- 20th century","Short stories, Finnish",[28,29],"Humour","Short Stories","\"Laakerinlehtiä ja lipstikkuja: Eteläpohjalaisia murrejuttuja\" by Jaakko Ikola is a collection of stories written in the early 20th century. This work showcases a variety of narratives that reflect life in Southern Ostrobothnia, Finland, with a focus on local dialects and humor. The stories include vibrant characters like a young assistant priest, townsfolk engaged in everyday mischief, and other humorous yet relatable scenarios depicting rural life.  The opening of the book introduces the character of a newly appointed young assistant priest who is somewhat overwhelmed by the responsibilities of his position and the presence of the vicar's daughter. As they converse, he struggles with feelings of shyness and uncertainty, especially when she suggests attending a dance that evening. The scene is both comedic and relatable, as the priest's nervousness is palpable, leading to a misunderstanding that dramatically heightens the comedy of the moment. This introduction sets the tone for the stories to follow, rich in character-driven humor and regional flavor. (This is an automatically generated summary.)",[],249,"Novellikokoelma sisältää humoristisia eteläpohjalaisia murrejuttuja ja lyhyitä kertomuksia. Tekstit kuvaavat paikallista elämänmenoa, kylän hahmoja ja sattumuksia kansanomaisella ja nasevalla kielellä.","Vaasan Jaakoon 'Laakerinlehtiä ja lipistikkaa' on Projekti Lönnrotin julkaisu\nn:o 2615. E-kirja on public domainissa sekä EU:ssa että sen ulkopuolella,\njoten emme aseta mitään rajoituksia kirjan vapaan käytön ja levityksen\nsuhteen.\n\nTämän e-kirjan ovat tuottaneet Tapio Riikonen ja Projekti Lönnrot.","LAAKERINLEHTIÄ JA LIPSTIKKAA\n\nEteläpohjalaisia murrejuttuja\n\n\nKirj.\n\nVAASAN JAAKKOO\n\n\n\n\n\nJyväskylässä,\nK J. Gummerus Osakeyhtiö,\n1923.\n\n\n\n\n\n\nSISÄLLYSLUETTELO.\n\nPapinkisälli.\nHampurin pörssi.\nPuupäri kuuli ääniä ylhäältä.\nLaitalan Jussi.\nIlmapuntari.\nKu Isoo-Matti poksas.\nJaakoon puuronkeitto.\nSuutari varaasti paakarin akan.\nHousut putos tornihi.\nKissi piru.\nKöpi Pöntikkää soorrethan.\nKans kansanerustaja.\nJupen joulu.\nSavolaane ja pohjalaane.\nLahoonloukon moottori.\nPataljoona lähti.\nHra Tuntematoon.\nValtiopaatti v. 1920.\nKauppaneuvos osti ilveksennahaan.\nKansakoulun jatkoluakat.\nTaavetin pottu.\nMyi miähensä.\nHuu puri.\nKarjanäyttelyssä (runo).\n\n\n\n\nPAPINKISÄLLI.\n\n\nOottako kuullu minkälaane tulemus täs hiljan tuli yhyrelle nuarelle\npapinkisällille?\n\nS’oli hiljan lukunsa päättäny ja saanu kisällin paikan yhren suuren\nrintapitäjän pappilas, johna se viätti hiljaasta ja miätiskeleväästä\nelämää pappilan vinttikamaris, niinku asiahan kuuluuki. Ensimmääsiä\npapillisia tehtäviä opetteli suarittamhan ja kovasti löi noukan\npunaaseksi ku papin vanhin tytär itte aina tuli käskemhän syämhän ja\npakkas jäämhän istuskelemhan ja juttelemhan »herra apulaasen» kans,\nniinku se sanoo.\n\nEi tiänny poikaparka, mitä olis tualle veikiälle ja punaposkiselle\npapin tyttärelle sanonu, ku se katteli silmästä silmhän ja pruukas\nkysyä jotta:\n\n— Kuinka te täälä voitta, eikö teirän tuu ikävä yksinännä täälä istua\nkököttää ku vanha homehtunu äijä?\n\nKoitti poika-parka sanua jotta:\n\n— Tuata, tuata, onhan mulla täälä kirjat, tämä kirjojen kirjaki ja\nsitte mä ajattelen —\n\n— Tänä iltana on nuarisoseuralla ilooset tanssit, ettäkö lähre sinne? —\nkysyy se papin flikka.\n\n— Kuinka, minäkö tanssihin? — Mutta, hyvä neiti, sehän on kauhiaa — — —\n\n— Kyllähän se kauhiaa on, mutta jee ku s’oon lystiä! — Minä pruukaan\naina karaata illalla ku pappa kontti sänkyhy. Tänäkin iltana lähren.\nTulkaa joukkohon! — — —\n\nSen nuaren papinkisällin meni lämpööset väristykset kruppia pitkin,\nsilmis tuikahti ja se huakaasi jotta:\n\n— Voi ku sais! — — —\n\n— Miksei saa! — huurahti flikka, jok’oli aika hulivili ja villi,\nnii papinflikka ku oliki. — Nakakkaa nurkkahan kirjat ja ne syvät\nfunteeraamiset, jost’ei tuu hullua viisahemmaksi ja lähtekää mun kans\ntanssihi!\n\nJa samas se flikka jo rupes menemhän yksistänsä falssia laattialla,\nlauloo, pyärii ja keikisteli, n’otta sitä nuarta papinkisälliä aiva\nhuikaasi ja pyärrytti.\n\nSe näki ku Heroores Saloomen eresnänsä ja käsitti, jotta nyt hän on\njoutunu viättelyksehe ja koetukselle.\n\nSe tappeli urhoollisesti vastahan n’otta suuret hikihelmet poskipäitä\njuaksi. — Ja se flikka riivattu liiteli ja liahuu, ku suloone harhakuva\nsen silmis.\n\nYiimmee poika-parka rupes luulemhan näkevänsä näkyjä ja joutuu suuren\ntuskan valtahan. Mutta se päätti taistella urhoollisesti viättelystä\nvastahan ja karkoottaa tuan harhanäyn silmistänsä.\n\nEsti se sanoo vakavalla ja juhlallisella äänellä sille haamulle jotta:\n\n— Poistu! Apii male spiritus, pthy phto!\n\nJa sitte aukaasi silmänsä ja kattoo, mutta siinä se haamu vai leijaali\nhuanehes.\n\nSilloo se nuari papinkisälli päätti jotta:\n\n— Täs ei sanat auta. Täytyy käyrä käsin kiinni!\n\nJa niin se nousi vanhalta nahkasoffalta, sylki käsihinsä ja faarttas\nhaamun kimppuhu.\n\nKuuluu vai yks kiljahrus jotta:\n\n— Voih!\n\nJa sillä nuarella papinkisällillä oli sylis ilmi elävä flikka, joka löi\nkäret kaulan ympäri ja puristi n’otta poikapark’ oli tukehtua.\n\nJa kyllä se poika peljästyy ja säikähti ja huurahti jotta:\n\n— Tekö se olittaki, ja mä ku luulin näkyjä ja haamuja näkeväni!\n\nJa flikka ku nauroo ja kattoo sitä nuarta papinkisälliä silmihi ja\npoikaa viämistä nii jotta se jo tuumas jotta:\n\n— Otanko totisesti ja pussata truiskahutan —\n\nNii samas knoputettihin ovehe ja pruustinna aukaasi oven ja sanoo jotta:\n\n— Mitääh? — — — Kuulkaa hra pastori, kansliaha tuli yks nuaripari,\njonka pitääs vihkiä.\n\nSe nuari herra pastori aiva haukkoo ilmaa ja se flikka juaksi kakluunin\ntaa piiloho.\n\nJa nii oli se nuari pastori sekaasinsa, jotta siitä paikasta lähti vähä\njoutua vihkimhän sitä nuartaparia kansliaha.\n\nPöyrältä hairas kirjan kourahansa ja nii oli pökkööksis, jotta ku\nliperin sitoo kaulahansa, nii ei muistanukkaa kääntää klipua ethenpäin,\nku se jäi niskaha.\n\nJa kanslias seisoo nuaripari yhtä sekaasina päästä ku herra pastoriki,\nsillä nyt oli se juhlallinen hetki tuleva, ku heistä, kahresta\nihmisestä piti leivottaman samaa paria piaksut, jokka yhres kulkoo\nmyätä- ja vastamaat.\n\nOli siinä viälä sulhaasella toristajakki följys, jotta kaikki menöö\nlaillisesti.\n\nJa nii oli se papinkisälli siitä omasta asiastansa päästä pyärällä,\njottei hoksannu käskiä kontillensakkaa, ku seisahalta vaa rupes\nvetelemhän.\n\nNimekki meni nii väärin jotta kysyy toristajalta jotta:\n\n— Tahrokkos ottaa tämän Anna Kaisa Juhantyttären aviovaimokses?\n\nEikä kuullukkaa, vaikka sulhaane koitti hynkiä vastahan, jotta:\n\n— Ei ku mä, herra pastoori, mä sen tahtoosin — — —\n\nMutta se päästä pyärtyny papinkisälli ei kuullukkaa.\n\nSe jatkoo vai jotta:\n\n— Ja nyt mä kysyn sulta Anna Kaisa, jotta tahrokko ottaa tämän — — —\n\n— Joo herra pastori, kyllä mä — — —- sopotti flikka, jok’ei liioon\nkuullu eikä nähny mitää, ku s’oli niin juhlallista.\n\n— No s’oon sitte valmis! — sanoo pappi. — Kaks markkaa s’oon taksa.\n\n— Tuata tuata — rupes sulhaane paneskelhon. — Se taisi ny mennä vähä\nmistihi, herra pastori. — Kattokaas, s’oon mä ku meinasin tämän Anna\nKaisan ottaa, mutta se taisi ny mennä tällä Matille täs, joka tuli\nniinku toristajaksi.\n\n— Tekkös sitte olittaki sulhaane? — hämmästyy se papinkisälli.\n\n— Minähän se oon niinku sulhaane täs ja tämä Matti on niinku\ntoristajaksi tullu — — —\n\n— Voi herranjee sentähre — rupes morsiaan voivoottelemhan. — Mattiko\nmun ny viää jä ku me jo tämän — — —\n\n— Tämähän on kamala erehrys — voihkii se nuari pastorikin.\n\n— No tuata, jos se ny jo niin umpisolmuhu meni, nii kyllä tuata\nmäkin voin vaikk’ ottaa tuan Anna Kaisan — rupes se toristaja-Matti\nseliittämähän.\n\n— Ei, ei missään nimessä! — sanoo pappi. — Orottakaa ny vähä, mä\nkatton, mitä kirkkolaki sanoo tällääsestä asiasta.\n\nJa pappiparka rupes sylkemhän sormenpäähän ja plaaraamhan kirjoja, luki\nja tuteeras hyvän aikaa, mutta ei löynny kansistakaa sellaasta pykälää,\njok’olis sanonu, mitä siin’olis tehtävä.\n\n— Mutta jos lukis koko litanian väärinpäin, nii eikö se solmu sillä\naukees? — ehrootti sulhanen. — Jos sen ny tämän Anna Kaisan uurestansa\nvihkis muhun, nii siiloonhan siitä tulis kahren miähen akka.\n\n— Ei. Ei se passaa. Mutta mä tiärän paremman konstin — sanoo se\npapinkisälli. Kun mä kysyn uurestansa varmemmaksi vakuureksi tältä\nMatilta, jotta, jos se tahtoo ottaa tämän Anna Kaisan, nii sen pitää\nsanua jotta:\n\n— Ei!\n\nJa sitte ku mä kysyn Anna Kaisalta, nii se kans sanoo, jotta ei.\n\nJa sitte mä kysyn viälä jotta:\n\n— Onko se ny vissi? — Nii sanokaa te jotta:\n\n— Joo-oh!\n\n— Ja sitte vihiitähän oikian sulhaasen kans.\n\nJa nii tehtihin ja kovasti hyvää ja lujaa tuliki.\n\n\n\n\nHAMPURIN PÖRSSIS.\n\n\nOottako kuullu jotta m’oon ollu Turuus niis suamalaasen yliopiston\navajaasjuhlis ja voiin kovasti hyvin?\n\nMä kestaalin mones paikas ja hyvin tulin toimhen, mutta Hampurin\nPörssis mun piti vähä rähistä. Ajatelkaa ny, jotta Turku on melkeen\naiva suamalaane kaupunki, mutta siälä Hampurin Pörssis ei vaa saa\nsuameksi syärä.\n\nJa kaikki suamalaasekki siälä Turuus puhuuvat heti ruattia, ku ne\ntuloovat Hampurin Pörssihi, kun s’oon niin fiini paikka.\n\nJa mä kun en osaa ruattia välistä olleskaa!\n\nArvakkaas kuinka siinä käythin kun mä tulin sinne ja meinasin syärä\nsuameksi?\n\nSiinä tuli mulle ja sille passariflikallen sellaane »fenskaamine»,\njotta muiren herraan jäi suu auki ja kaffeli pysthyn.\n\nJa kyllä n’olis mun nakannehet pihalle, jos olsivat tohtinhet, vaikk’en\nsanonu niille pahaa sanaakaa.\n\nMä tulin ruakasalihi, täjäsin tämän saran kilon omaasuuteni lavittallen\nja soitin mahtavasti kellolla piikaa niinku muukki herrat.\n\nHeti siihe lentiki sellaane piperööne jotta silmiä huikaasi.\n\n— Vaskare foo loota vara? — se sanoo ja huiskutti häntäänsä.\n\n— Häh?! — karjaasin mä. — Sanoks’sä mua heti lootaksi senkin\npynttyhäntä? En mä ny mikää lootikko silt’ oo, vaikk’ onki isoollaane\nvatta — — —\n\nSe rupes huitoomhan käsillä ja pärpötti jotaki jotta:\n\n— Voi voi ja intti förstoo taala finska! Hilta, Hilta kom hiit, häär\nfintuppi sitta — — —\n\nJa nii se meni kättä heittään ja klenkutellen kun oli tullukki.\n\nKun mä sitte kattoon ympärilleni, niin koko sali istuu suu auki,\nlihanpalat kaffelin noukas ja vahtas mua ku tulisilla kekälehillä.\n\nSilloo mun ei auttanu muu ku tolkata sen ruattin, jonka mä aina tairan.\nMä sanoon jotta:\n\n— Inte so faali, pistelkää liivihinnä vaa —\n\nJa aivan ne frääsäs.\n\nYkski äijä siinä mun viäresnäm sanoo jotta:\n\n— Dumbum!\n\nJa mä tokaasin vastaha heti jotta:\n\n— Pum pum!\n\nSitte siihe tuliki jo köökin pualelta toine flikka, ja se puhuu aiva\npurkista suamia. Kysyy jotta:\n\n— Mitäs sais herralle olla?\n\n— Syärä mä meinaasin täällä — — —\n\n— Jahah, täs olis — sanoo se flikka ja pisti mun etheni yhren\npaperinpalan.\n\n— Mikäs se täm’ on? — kysyn mä.\n\n— Ruakalista. Sopii siitä kattella, mitä haluaa.\n\nNo m’otin sen paperin kätheni ja rupesin kattelemhan, mitä siin’on. Ja\nvaikka mull’on koko lailla hyvät silmät ja latinalaasestaki präntistä\nsaan selvän, niin siitä min’en ymmärtäny muuta ku limunaatit ja\npaperossit.\n\n— Mitäs kiältä se täm’ oikee on? — kysyyn mä siltä flikalta.\n\n— Tuos on ruotsia ja tuos on ranskaa — viisas se flikka.\n\n— No, mihnäs täs on suamia, jotta mäki ymmärtääsin?\n\n— Jaa — — — suamia ei siin’oo ollenkaa — sanoo se flikka.\n\n— Hoo-oh, soo-oh, vai ei ollenkaa! — No kuinkas mä ny sitte tiärän,\nmitä räättiä mä tilaan, kun ei tästä saa selvää? — Mitäs sorttia se\ntuas on?\n\nSe flikka rupes kattomhan sitä kans ja tavas ja tankkas ja lopuuksi\nsanoo jotta:\n\n— Kuulkaa herra, emmä taira liijoon ruattia lukia — — —\n\nSilloon mun nousi jo karvat pystyhy. Mä nousin ittekki seisomhan ja\nkysyyn kovalla äänellä niiltä muilta herroolta jotta:\n\n— Onko täälä ketää, joka voii seliittää mullen, mitä sinsalloja täs\nruattalaases plakaatis oikeen on?\n\nMutta kukaa ei puhunu mitää.\n\n— No onkos täälä sitte ketää sellaasta herraa, joka honaa, mitä täs\nfranskan kiälell’ on kirjootettuna?\n\nEi ollu ketää sellaastakaa.\n\n— No mitä tuhannen juuttahia sitä sitte tällääsiä plakaattia\nkirjootethan, jost’ei saa mitää selvää? — karjuun mä ja fläiskäsin sen\npaperin siihen pöyräilen jotta sualakupit poukkooli.\n\n— Mitäs täs ny tehrähän? — kysyyn lopuksi siltä köökkipiialta.\n\n— En mä vaa tierä — huokaasi se.\n\nSilloon mä sanoon jotta:\n\n— Oli ny mit’oli. Mä otan tuasta franskalaasesta kirjootuksesta tuan\nkaikiista tyyrihimmän räätin — — — tuan tuas, Piff a la pöff sankt Töff\n— Tua se tänne, nii kattothan, mitä se on, jos sitä ilikees syärä.\n\nPiika otti paperin, pani sormen sen räätin päälle jottei vaan sekaannu\nja lähti menemhän köökkihi.\n\nMä sain orottaa kauan aikaa ennenku tuathin.\n\nMutta kyllä siinä sitte oliki tavaraa! Ku oikee sellaasella lihatiinun\nkannella tuatihin kaikenkokoosia kippoja ja kappoja, pläkkitoosia,\nfatia ja talterikkiä ja kolmet veittet ja kaffelit ja kolme eri suurta\nlusikkaaki. Kaikki ne tällättihin siihen mun eteheni jotta koko pöyt’\noli niin täynnä jottei kyynäspäät pöyrälle mahtunhet.\n\nMä kattelin hyvän aikaa, jotta mistä päästä mä oikee alkaasin. Ja kyllä\nsiin’oli monellaasta ruakaa. Yhreski talterikis oli ku jauhovelliä ja\nvehriäästä silppua, kaikellaasia heraheiniä siihen oli pilputtu. Ja\nyhres kupis oli niin piäniä punaasia naurihia jotta oikee mua nauratti,\njotta mistä tuallaasia ipanoot’ oli löyrettyki.\n\nYhres klasises sokurikoolis oli selvää kananruokaa, piäniä perunan,\nrööperon ja muuretterin paloja ja kamalaa heraa kaarettu päälle. Ja\nmakkaranpaloja oli seittämää eri sorttia.\n\nNiistä mä alootinkin.\n\nMä nypiin vähä joka sorttia. Otin sitte yhren purkin kätheni ja\nkattoon, mitä siin’on.\n\nJa oikee kulkaa mun nousi hiukset pystyhy, ku siinä purkis oli\nkärmehenpaloja!\n\nTuas kahren tuuman pituusiksi palooksi oli leikooltu kärmes!\n\nMua rupes äykyttämhän n’otta aivan meinas tulla pöyrälle takaasi koko\nfranskalaane räätti, ku samas tuloo piika ja tuaa pöythän hopiaasella\nprikalla suuria simpukankuaria ja limaskaasia näkinkenkiä.\n\nMä huurin jotta:\n\n— Viäkää, viäkää takaasi tunkiolle tuallaaset nilviääset! En sunkaa må\nny kaikellaasia limaskoota rupia niälemhän! — Ja tämä kärmes ja kaikki\nnämä pois! — — —\n\n— Mikä kärmes? — siunas se piika.\n\n— Nua kärmehen palat tuas!\n\n— Sehän on ankerias! —\n\n— Mikä ankerjas. Kärmes s’oon! — — —\n\n— Ei se oo kärmes, kala se on, vaikka se on kärmhen näkööne! — höpötti\nse piika.\n\n— Viä, viä hyvä ihmine pois ja joutua kaikki tyynni — — —\n\nMä nakkasin rahat pöyrälle, hairasin hattuni ja törmäsin pihalle.\n\nEn saattanu syärä enää koko päivänä yhtää mitää ja samana iltana mä\nreissasin pois koko Turuusta.\n\nOikee mua viäläki yäkyttää ja mahas kaiveloo jotta, jos mä siltäkin\nsatuun vahingos jonkin kärmhen palan nialaasemhan.\n\n\n\n\nPUUPÄRI KUULI ÄÄNIÄ YLHÄÄLTÄ.\n\n\nOottako kuullu sitä juttua ku Puupäri kuuli ääniä ylhäältä?\n\nSiit’on jo pitkä aika sitte, ku se tapahtuu ja Puupäriki on jo kuallu,\nnii jotta taitaa mun passata kertua sen, kuinka se oikee oli ja kuinka\nPuupäristä tuli raitis miäs ja jätti vähä äkkiää ryyppöön pois.\n\nSe Puupäri kattokaas oli koloporttööri ja pakkas vähä liiaksi\nryyppäämhän sekaha. Mutta hyvä s’oli saarnaamhan, sen sanoo kaikki,\njokka sit’on kuullu.\n\nS’oli reisuusti pitämäs sananseliitystä Peräkyläs yhres taloos, johna\nemänt’oli tullu uskovaaseksi. Seurat kesti kovin myöhääsehe, nii jotta\nemäntä tälläs Puupärille vähä haukkaamista ovikamarin pöyrälle ku akat\nveisas. Isäntäki tuli siihe juttelemhan ja kysyy sitte jotta:\n\n— Olis mulla tuata tarjota ruakaryyppyki? —\n\n— Eipä tua pahaa tekisi — oli Puupäri tuumannu, jota heti rupes kovasti\nhiukaasemhan.\n\nIsäntä aukaasi piirongin klaffin ja otti halstoopin potun ja\njaloottoman ryyppyklasin, kun siit’oli menny jalka poikki. Kaatoo esti\nittellensä, ryyppäs ja antoo sitte sen pikarin Puupärille käthen.\nNuristi tarkasti partahia myäri, jotta klasi oli aiva kukkurallansa\neikä Puupärin käsi yhtää vavahtanu eikä se nokkuakaa maaha\nfläsähyttäny. Tarkasti kaati poskehensa joka nokan.\n\n— Viäläkö? — kysyy isäntä.\n\n— Jos tuata kaataasit ny viälä tuaho krööpööksehe asti — sanoo Puupäri\nja viisas kruusoosta klasin lairas.\n\nIsäntä kaatoo.\n\nJa sinne jäivät Puupäri ja isäntä ovikamarihi kallistelhon ja kaathon\nkumpiki krööpööksehensä.\n\nKu Puupäriä ei ruvennu kuulumhan takaasi tuphan, niin lähtivät akakki\nkotiansa.\n\nSiin’oli naapuritaloos junkkari poika, jok’oli vähä koulujaki käyny,\nmuttei siit’ollu mitää tullu muuta ku aikamoone koiranleuka ja\nkurin-tekiä. Ja monta jutkua se kylälääsille oliki tehny.\n\nKuinkhan se sama junkkari ny saiki haravihinsa, jotta Puupäri oli\nruvennu krannin isännän kans ryyppäämhän ovikamaris, ja sill’ oli heti\nkoirankurit miäles. Ja misthän rumaane keksiikää heti sellaasen klenkun\nku se sitte teki sille Puupärille!\n\nSe meni ja haki kaks muuta kylän poikaa, ja lähti niiren kans sille\nmettätiälle, jota se tiäsi Puupärin tulovan kotia ku kerkiää. Se\nseliitti sitte niille toisille vesseliille, kuinka sitä peljätethän, ku\nse tuloo. Sitte ne kattelivat kolme korkiaa ja tihijää kuusta justhin\ntiän viärestä hyvän pyssyhollin pääs toisistansa ja kiipesivät niihi.\n\nTuas pualenyän aikhan oli Puupäri jo nii pehmooses lais, jotta isäntä\nsanoo jotta:\n\n— Taitaa olla, Puupäri, paras jotta sä lähret ny, ennenku aiva\nklinkkuhu lyää — — —\n\nEi se meinannu viäläkää lähtiä, ku pottu ei ollu aiva tyhjä, mutta ku\nisäntä antoo sille koko potun plakkarihi, niin sitte lähti.\n\nPuupäri tuli hissuksensa tiätä pitkin, aina välihi huilas ja otti\nryypyn. Pakkas siinä päätä firrata ja sääret lyärä länkkiä, mutta meni\nse, vaikka pimiä oliki.\n\nViimmee se tuli sen ensimmääsen kuusen kohralle, johna se ensimmääne\npoik’oli. Ja justhin ku s’oli sivuu pääsny, nii se poika siältä puusta\nhuuti kauhian kimiällä äänellä jotta:\n\n— Puupäri.\n\nJa Puupäri säikähti, kääntyy ympäri ja kysyyki jotta:\n\n— Mitäh? Kuka mua huuti?\n\nMutta mitää ei kuulunu. Ei kravahrusta.\n\nPuupäri seisoo, katteli ja kuunteli ja sen tuli oikee kamala olla, ku\npimiä oli eikä mitää kuulunu eikä näkyny.\n\nPuupäri lähti hiljoollensa ethenpäi ja rupes hyräälemhän yhtä virttä.\n\nKun se tuli sitte hetken päästä sen toisen kuusen tyä, johna se töine\npoik’oli, niin yhtäkkiää kuuluu ylhäältä karhia huuto jotta:\n\n— Puupäri!\n\nPuupäri säikähti n’otta aiva se vapaji ja leuvat löi loukkua.\n\n— Kuka jutinan tähre mua huutaa? — änkytti Puupäri ja katteli\nympärillensä.\n\nMutta mitää ei kuulunu. Mettä vai kamalasti voihkii. Ja pimiä oli.\n\nPuupäri rupes nii pelkäämhän jotta lähti pyhkääsöhön. Ja meni jotta\nlakkiki putos eikä tohtinu sitäkää ylhä ottaa.\n\nJa ku s’oli justhin parhaas fauhris, nii se tuli sen kolmannen puun\nkohrallen.\n\nJa siältä karjaasi itte se pääjunkkari oikee kirkommaan äänellä jotta:\n\n— Puupäri!\n\nSilloo löi Puupärin sääret klinkkuhu. Se putos kontillensa tiälle ja\nhuuti jotta:\n\n— Puhu palvelijasi kuuloo!\n\nJa se junkkari siältä puusta huuti jotta:\n\n— Voi sinuas Puupäri parka kuin synnin tiällä vaellat ja viinalla ittes\nvirvoitat.\n\n— Mitä pitää minun tekemän? — huuti Puupäri kauhuusnansa.\n\n— Heitä pois se luotas, joka sinua pahentaa — kuuluu ylhäältä vihaane\nääni.\n\nPuupäri hairas heti potun plakkarista ja pani tiälle.\n\n— Lähre nu kotias, äläkä silleen viinaa jua! — komenti ääni ylhäältä.\n\nJa Puupäri totteli ja lähti vähä lipoosta kotiansa.\n\nMutta ne poikajunkkarit tulivat alha puista ia korjasivat Puupärin\npotun tiältä. Ja eikhän ne eres sitä ryypännehekki.\n\nMutta Puupäristä tuli raitis miäs. Ja sehän oli hyvä se.\n\n\n\n\nLAITALAN-JUSSI VETI VELLIÄ VAI.\n\n\nOottako kuullu jotta Laitalan Jussi-isännälle tuli pikkuune mistaaki\nsiälä maakuntapäivällisis?\n\nS’oli se Jussi-isäntä joutunu herraan pöytähän istumhan aiva vahingos.\nKun siinä oli kaks pöytää tällättynä, ja Jussill’on, niinkus tiärättä,\npualenmanttaalin taloo ja kantakirjaoris, niin se tykkäs jotta:\n\n— Totta kai mun passaa istua tuaho, johka nua muukki vähä paremmat,\nvaikk’ei mull’ookkaa kaleeria kaulas.\n\nKyllä Jussi sen äkkäs, jotta herroja siihe pöytähä vai tukkii ja jotta\ntoiset saman pitäjän miähet istuuvat siihe toisehe pöytähä, mutta se\ntykkäs vai jotta:\n\n— Soronnoo! — Saapahan sitte sanua, jott’on reisuusti ollu herraan kans\nsamalla ruuhella.\n\nVaikka tunnustaa täytyy ja niin se Jussi-isäntä ittekki jutteli jotta:\n\n— Hengen siinä pakkas ottohon kiinni, ku viärehe tuli itte patruuna! —\nSe seisahti siihe mun viäreheni, kääntyyli ja katteli ympärillensä ja\nviimmee kysyy jotta:\n\n— Jahas, siihenkös se Laitalan isäntä ittellensä paikan valitti?\n\n— No tähä mä itteni mojasin — tuumas Jussi, jonka pakkas lyämhän vähä\nholtittomaksi.\n\nSe patruuna seisoo ja huinaali siinä kauan aikaa.\n\nViimmee otti talterikilta paperilapun ja kattoo sitä.\n\n— Jassoo! — sanoo. — Täss näyttää olevan mun paikkani.\n\n— No istua vai siihe, kyllä tähä mahtuu — kehootti Jussi-isäntä.\n\nNe katteli ne toisekki herrat siinä kovasti ympärillensä ja olivat\nsekaasen näköösiä.\n\n— Taitaavat vähä ouroostella mua — tuumas Jussi-isäntä itteksensä. —\nMutta istun mä kun oon alkanukki — — —\n\nHetken päästä otti patruuna talterikilta, jok’oli Jussin eres,\npaperilapun ja kysyy jotta:\n\n— Mikäs lappu se täm’ onkaan tuas teirän talterikilla?\n\n— Mikhän on! En tiärä, paiskata menemhän vaa — — — sanoo Jussi-isäntä.\n\n— Täs on jotaki kirjootettu — sihtaali patruuna.\n\n— En tiärä, ei mult’ ainakaa oo mitää pois — tuumas siihe Jussi.\n\nPatruuna kattoo pitkää Jussin mukhan, mutta kruttas sitte sen lapun ja\npaiskas menhön. Naurahti ja sanoo vai jotta:\n\n— Ei oo multakaa pois —\n\nHetken päästä tuli sitte itte se ylihallituksen tirehtööri, kätteli\nkovasti patruunaa ja patruunan oli noukka aivan punaasna. Se hoki jotta:\n\n— Tuata, tuata, herra tirehtööri, teirän paikkanna, hra tirehtööri on\ntuata — — —\n\n— Ei mitää, ei mitää, kyllä minä — sanoo tirehtööri.\n\n— Saisinko minä esittää — sanoo sitten patruuna. — Täm’on Laitalan\ntaloon isäntä, Juha Laitala —\n\n— Joo! — sanoo Jussi-isäntä ja kovasti puristi tirehtöörin kättä,\nvaikka tunnustaa pitää, jotta Jussi olis jo ennen ollu vaikka kuakulla\nku näis herraan kestiis.\n\n— Tuata, olkaa hyvä, herra tirehtööri, istukaa tähän mun paikalleni —\nsanoo patruuna. — Minä käsken tuara yhren talterikin ja lavittan lisää.\n— Muakkaas Laitalan Jussi-isäntä vähä sinneppäi jotta tirehtööri mahtuu\n— — —\n\n— Hojaa, kyllä tähä mahtuu, vaikka pakkaaki olhon vähä ahrasta — sanoo\nJussi-isäntä ja rupes lykkäämhän lavittaansa sivulleppäi.\n\n— Ei toki, ei millää ehrolla — sanoo se tirehtööri, jok’oli kovasti\nrontti ja isoomahaane miäs. — Ei millää ehrolla! Isännän pitää istua\nmun ja patruunan välis.\n\nSamas tuathin lavitta ja niin ne tälläs jotta Jussi-isännän piti istua\nniiren välis.\n\nOikee pääherraan keskellä!\n\nSe oli jo niin kamala paikka, jotta aiva Jussi-isännän kuivas suuta.\nMutta mihkäs siitä lähti?\n\nMutta n’oli mukavia miähiä molemmat, se tirehtööri ja patruuna.\nJuttelivat kaikellaasta ja kyselivät Jussin asumisia, eikä syämisestä\ntahtonu tulla mitään. Istuttihin vain ja katteltihin.\n\nViimmee kaatoo patruuna juamaklasihinsa karafiinista, jok’oli tällätty\noikee talterikin päälle seisomhan, ja ryyppäs.\n\n— Jaha! — sanoo Jussi-isäntä. — Joko aljethän? Jos mäki sitte vähä\nmaistaasin — — —\n\nJa kaatoo kans tasapään pualillensa. Pyhkääsi sitte partakarvojansa ja\nähkääsi etukäthen niinku ennen vanhaan pruukattihin, ja holppas hyvän\nsuullisen.\n\nNialaasi sen ja jäi suu auki ihmehtelemhän. Sanoo sitte silmät\npyäriääsnä jotta:\n\n— Vettä!!!? — Vettäkö täm’ oliki?\n\n— No mitäs sitte? — nauroo patruuna.\n\n— Ja mä ku luulin, jotta s’oli viinaa! — haikaasi Jussi-isäntä.\n\nHerrat nauroo, jotta maha nytkyy ja hokivat jotta:\n\n— Vai viinaa! —\n\n— No aivan mä luulin jotta ruakaryypyt — — — haikaasi Jussi-isäntä.\n\nSamas tuli kans piika kantaan kauhian suurta prikkaa, jota se tukkii\ntirehtöörin ja Jussin välhin. Piika kovasti niiaali ja pukkaali ja hoki\njotta:\n\n— Olkaa niin hyvä ja ottakaa!\n\nSiin’oli yhres faris valmhiksi kuarituuta pärinöötä, toises\npeijakkahammoosia lihankimpalehia, yhres kupis niinku velliä, toises\nkupis vissihi jotaki marjasotkua ja yhres karotis sellaasta syrppyä,\njotta Jussin piti kysyä jotta:\n\n— Mitä tua tuas kupis on, kun en m’oo nähänykkää? —\n\n— Se on sallattia — sanoo se piika.\n\n— Hoo-oh — sanoo Jussi. — Taitaa olla samaa syrppyä, jota meirän äitee\nsanoo sinsallaksi, vaikka se pruukaa panna paljo eneet rööpetoja\njoukkoho — — — mä tiärä, se pakkaa lyämhän mun vattani rikki, jott’en\ntaira ottaakkaa —\n\nPatruuna kattoo silmät pyäriääsnä Jussi-isännän mukhan ja haukkoo ilmaa.\n\nMutta viimmee Jussi-isäntä tuumas jotta:\n\n— Jos mä ottaasin tuan vellikupin!\n\nJa otti kans.\n\nTälläs ethensä pöyrälle ja rupes veteleinhän.\n\nTirehtööri otti pärinöötä ja lihanpaloja talterikillensa ja paasas vähä\njoka kupista sekaasinsa joukhon.\n\nPiika seisoo suu auki ja kattoo Jussi-isännän päälle.\n\nTirehtööri orotti ja orotti jotta s’olis saanu vähä soosiaki siitä\nJussi-isännän kupista. Viimmee patruuna kysyy jotta:\n\n— Eikö Jussi-isäntä ota perunoota ja lihaa kans?\n\nMutta Jussi-isäntä tuumas, jotta:\n\n— Mä vetelen tätä velliä vain!\n\n\n\n\nILMAPUNTARI.\n\n\nOottako kuullu jotta nyt on kommunistien äänenkannattaja »Nälkätorvi»\nmenettäny viimmeesenkin uskollisen lukijansa täälä Yaasas?\n\nEi niit’oo paljo ollukkaa ja nyt on se kaikista uskollisinkin, se\nSyrjämäen Fiijaki, joka myy torilla nisuleipää ja pannukakun paloja,\nsuuttunu nii Nälkätorvehensa jotta:\n\n— En ikänä enää ota käteheni tuata lehtiä, ku peljättää ja narraa\nihmiset, jotta vatta kipiänä on saanu olla monta päivää, eik’oo tohtinu\nyätänsä nukkua. Ja teki mullekki sellaasen vahingon, jotten tohtinu\ntiistaina enkä viälä eileenkään lähtiä kropsuuneni torille!\n\n— Kyllä s’oon oikeen kamalaa ku sellaasia pannahan lehtehen — siunaali\nmulle eileen aamulla se sama Syrjämäen Fiija Pitkälläkarulla, justhin\nsiinä entisen Syreenin hotällin kohralla, kun m’olin tyähön menos ja se\nmeni lykääten kropsukelkkaa torille.\n\n— No mitä kauheeta siinä Fiijan lehres ny sitte o oikee ollu? — kysyyn\nmä.\n\n— No voi jutinan tähre, ekkö sä sitte tiärä koko asiasta mitää! —\nhaikaasi Fiija ja löi reithensä jotta Korpelan äijäkin, joka siin’on\nKalijärven kivijalkaa syvööttäny, oli flätkäästä porakampraattiansa\nsormille.\n\n— Vai et s’oo kuullukkaa! Sä joka kaikki kuulet ja niitä juttujas\nkriivaroottet! — Hoo-oh — sanoo Fiija — ja peitteli kropsukoppaansa\nparemmin jotta:\n\n— Kun nua pankakukki pian jähtyy tuas ennenku torille kerkiää. — Nii,\nku siinä Nälkätorves oli maanantaki iltana, ku mä kotia tulin, sellaane\nkirjootus, johna sanottihin jotta: Mitä tulossa?! ja jotta mitä\nmerkittöö, kun meirän ilmapuntari — — — se lehren puntari tiä tysti — —\n— ei mull’oo ittellä sellaasta puntaria, jolla ilmaa punnithan, mull’on\nvain tavallinen vanhaa laija kripapuntari — niin jotta, mitä merkittöö,\nkun meirän ilmapuntari on tänä päivänä klo 12 laskenu 716? Ja jotta se\ntiätää oikee kauhiaa hirmumyrskyä! Ja siin’oli oikee präntättynä, jotta\n»jos ilmapuntari yleensä mistään tiätää» — — — Niin siinä seisoo oikee\nselevästi!\n\n— Ja mä säikährin niin jotta oikee kylymän ringin löi krupin ympäri\nja aivan mä vapajin. Kärekki pani nuan nuan — näytti Fiija. — Mä\npeljästyyn niin kauhiasti, jotta heti sammutin hellan pesäs valkian\nja löin pellit kiinni. Kun luulin jotta siinä paikas ny mojahuttaa\nsellaasen mällin, jott’on maa ja taivas sekaasinsa. Oikee henkiä\nsalpas, enkä tohtinu paljo paikalta huiskahtaa, ku pelkäsin, jotta\npaiskaa pian hellannurkkahan munkin vanhan akan. — Sitte tuli vintiltä\nse Nuurkoolin vanha muari, joka plaa mun tyänä käyrä joka ilta kaffia\nvaanaamas ja ku mä luin sille Torvesta sen jotta »_Mitä tulos_», niin\nitku muminalta pillahti. — Mailmanloppu siitä tuloo, sitähän m’oon aina\nsanonu. Mutta tulkohon vaan! — huakaasi mumma ja lähti hoittollona\nkompuroomaha vintille. — Kyllä s’oli niin kauhiaa, jotta veisamaha se\npani munki. Ja samoon kuuluu mummaki vintillä tekövän — jutteli Fiija\nja lykkii kropsukelkkaansa erestakaasi, jottei ne pannukakut jähtyysi.\n\n— Jaa-ah, kyllä oli kamala mennä sänkyhy syrän kurkus ja orottaa vain,\nkoska rupiaa präiskymhän ja paukkunahan ja se Nuurkoolin mummaki tuloo\npää kolmantena jalkana katon läpi alha komuuri ja piirongin loorat\nperäs — — —\n\n— Ja niin oli, jotten m’ollu silmiäni uskua, ku mä tiistaiaamuna\nviälä elävänä huamaattin — ihasteli Fiija. — Mä raootin vähä köökin\nkarteekia ja luurasin pihalle, jotta onkhan muu mailma pysyny ehjänä.\nJa kaikki oli ku ennenkin: Nuurkoolin liiterin ovi seljällänsä, niinku\nse pruukaa ollakki ja mun kropsukelkkani ovipiäles pystys! — Mä menin\npihalle oikee omin silmin kattomhan, jotta onkhan tämä ny oikee, jottei\nmitää oo tapahtunukkaa? — Huhtamäkiskä siinä justhin viärä fläsyytti\nlaskisankua uloos, eikä ollut tiätääksensä koko vaarasta — paasas\nFiija. — Ettäkö t’oo peljänny sitä hirmumyrskyä, jok’oli eileeses\nlehres, kysyyn mä. — Mitä myrskyä? — imehteli Huhtamäkiskä. — Ku\nilmapuntari on laskenu 716!!!\n\n— Hah, hah haa! — nauroo Huhtamäkiskä, jotta vatta nytkyy, kun s’oon\nlihava ihmine. — Nälkätotven ilmapuntari ei oo ikänä tiänny mistää!\nSitä viisaria kuulemma kääntelöövät juksupoijakki kuinka päi rookaa.\nMaanantaina oli jokin junkkari tukkinu tulitikun niiren ilmapuntarin\nfiäterin välihi, jotta s’oli aiva prillees. Ja toimittajakki olivat\npeljästynhet ja lähtenet jo pualelta päivää myrskyä pakhon — selitti\nHuhtamäkiskä, joka kaiken maailman asiat tiätää ja lukoo muitakin\nlehtiä.\n\n— No siinä ny näjittä! — sanoon mä Fiijalle. — Tilakkaa viäläki se\nNälkätorvi ja uskokaa sen ilmapuntarihi, niin teill’on mailmanloppu\njoka toinen päivä eres. Pitääs jo Fiijankin äkätä, jotta sen sakin\nilmapuntari klopsuu kuinka rookaa.\n\n— Kyllä m’oon vähä ittekki sitä nuan ittekseni huinaallu — tuumas\nFiija. — Ei, mutta kyllä mun ny pitää jo lähtiä, aiva nämä pankakut\njähtyy. — — —\n\nSanoo ja lähti, ja huamisin tilas oikian sanomalehren.\n\n\n\n\nKUN ISOO-MATTI POKSAS.\n\n\nOottako kuullu kuinka suamalaane poksaa ku se siksi tuloo?\n\nNythän s’oon se enklantilaasten poksaaminenki tullu täällä Suames\nalkuhun, jotta passaa kertua kuinka yks suamalaane poksas pari\nkymmenkunta vuatta sitte yhren enklantilaasen kans Finntownin kaupungis\nJunaitisteetis.\n\nMun syslunkini on ollu Amerikas ja se sitä kertooki. Itte oli nähny\nkoko tappelun.\n\nSiäl’oli ollu yks suuri suamalaanen miähenroikales, Isoo-Matti, Jurvan\nNärvijoelta kotoosi, yli kolme kyynärää pitkä, suuri ja leviä ku\nriihirati. Aika möhry miäheksi. Ei osannu enkelskaa yhtää sanaa, mutta\nväkevä oli ku karhu, ja kova tyämiäs. Kuinkahan olikin tyätä saanu,\nmutta yhrellä toiskiälisen farmilla s’oli tyäs pari mailia kaupungista.\n\nSiälä se punnasti maatöis, väänti kiviä, kaivoo ojaa ja söi ku salvia\nhevoone. Kovasti oli laatumiäs ja isäntä tykkäs kovaa. Ei se ikänä\nrähissy palkoosta, otti sen mitä annettihin ja söi mitä pöytähän\ntuatihin.\n\nKerraastikki ku siälä pihamaata tasootettihin monen miähen voimalla,\noli siinä jumalattoman suuri mulukkerokivi, jota isäntä kahren miähen\nkans yritti kuapasta kangertaa. Aina ku n’oli sen saara ja saara ylhä,\nniin taas putos takaasi.\n\nIsäntä jo hyppii tasapökkää, kraapii hiuksiansa vaikkei niitä monta\nkarvaa ollukkaa ja hoki sanomapitsiä jotta sätii. Silloo tuli se\nIsoo-Matti siihe ja sanoo jotta:\n\n— Antakaas mä yritän. —\n\nNytkähytti housujansa, sylki kourihinsa ja hairas koko sylellä kiinni.\nPaikat vain nataji, sääret tutaji ja pää täräji, mutta nousi. Nousi ku\nnousiki!\n\nJa kantoo ainaki kymmenen syltä. Airan taa kantoo ja pyhiiskeli\nkäsiänsä.\n\nKovasti ne toiskiäliset honajivat ja imehtelivät »Finnin» voimaa.\nKaffille viäthin kesken kaikkia ja emäntäki taputteli hartijoohi.\n\nNo sitte tuli jonkin viikon päästä Finntownihin sellaane reissaavane\nnyrkkitappelija, oikee samppiooni, joka lupas 100 taalaa miähelle, joka\npystyy sitä vasthan seisomhan 10 minuuttia.\n\nSe ilmootti siitä sanomalehres ja suurilla plakaatilla ympäri kaupunkia.\n\nYks oli jo koittanu onniansa, mutta s’oli lyäny leuvat sisälle ja\nsilmän poskelle heti. — Eikä kukaa tohtinu enää yrittääkkää.\n\nMutta silloo se farmari muisti sen isoon suamalaasen, joka sill’oli\ntöis ja se ku rupes seliittämhän sille käsin ja jaloon jotta se menis\nkoittamhan.\n\nEi siitä tahtonu tulla tolkkua millää. Farmari käärii pairanhiat ylhä,\nhyppii ku kaneli sen ympärillä, ja näytteli nyrkkiänsä.\n\nIsoo-Matti seisoo silmät pyäriääsnä ja imehteli jotta, onko se isäntä\ntullu hulluksi vai mikä sen on, kun se nuan konstaaloo. Vai meinaako se\najaa mun pois.\n\nMutta ku aikansa olivat tolkannehet ja isäntä näyttäny saran taalan\nrahaa ja pistäny sen Matin plakkarihin ja viisannu, jotta se saa sen,\njos se lähtöö sen kans kärryyllä kaupunkihin ja sitte tappeloo.\n\nNo siin’ ei auttanu sen Isoon-Matin muu ku lähtiä pualiväkisin isännän\nkans kaupunkihin.\n\nTulivat sinne näyttelypaikalle ja siäl’oli lauroosta tehty korkia lava\nja sen ympärillä nuarat, ja kauhian paljo ihmisiä. Ja lavalla keikkuu\nja pullisteli rintoja puolialastoon miäs, viisooli ja huuteli jotakin.\nOli ku kukkoo ylypiä.\n\nAiva kenas se kulukiki.\n\nIsäntä traksii Isoja-Mattia käsipualesta ihmisten läpitte ja oikee\nperäpualesta punnas lavalle.\n\nMatti oli ku hullu myllys, katteli ympärillensä jotta:\n\n— Mitä piruja ne oikee meinaa?\n\nNo siinä tuli kova kohina ihmisjoukos. Farmari viisas Matille sormella\nsitä tappelijaa ja osootteli, jotta sitä ny passaa antaa ympäri korvia\ntullen mennen. Otti kellon plakkarista ja näytti, jotta 10 minuuttia\nvain tapella. Ja sitte näytti 100 taalan rahaa ja nyäkytti päätänsä,\njotta sen saat.\n\nViimmee Isoo-Matti käsitti. Se aukaasi suuren suunsa jotta:\n\n— Jassoo, jotta tuan kans tapella?\n\n— Jees jees! — huutivat ihmiset.\n\n— Oikeenko lyärä surkuamata? — imehteli Matti. — Onko poliisia paikalla?\n\n— Nou polis — huutivat enklantilaaset ja nauroovat mahaansa pirellen.\n\nSamas soitettihin piänellä kululla ja kaikki muut hyppäsivät lavalta\npois, n’ottei jääny ku se samppiooni ja Matti, joll’oli vanhat\npiaksusaapasrajat jaloos ja lakkireuhka pääs.\n\nSamppiooni rupes hyppiä paukottelemhan ja pyärimähän ku kissi\nkuuman puuron ympärillä. Matti seisoo paikallansa ja meinas ensin\nniistää nenänsä, muttei se keriinny viälä eres pyhkimhän sormiansa\nsaapasvarthenkaan, ku sai niin jumalattoman mällin leuvan ala jotta\nlenti ympärinsä ku kapu ja putos lavalta maaha.\n\nMutta ilmas lentääs se jo manas jotta. — Katto tuata perhanaa, tanan\ntana — — —\n\nJa kyllä s’oli ku kärppä heti pystys ja tormootti takaasi lavalle ku\njalopeura.\n\nHairas paljahin käsin sitä samppioonia päästä kiinni ja ruataasi\nlavahan ku säkin. Ja voi armas jee, ku se sen pläsitti. Löi niin\nmaantulen peijakkahasti jotta s’ei keriinny huutaakkaa. Aina ku aukaasi\nsuunsa, niin taas fläiskähti jotta tukus oli.\n\nSinne juaksi apuuhi palkintotuamaria ja ihmisiä, mutta Isoo-Matti oli\nniin sinnis, jotta hairas samppinjoonin ylhä ku kananraaron, sukii sitä\nympärinsä tolppihin, fläiskii laattiahan ja löi tuamariakin ympäri\nkorvia sen säärillä.\n\nKun viimmeen päästi irti, nii aivan liakona makas samppijooni lavalla.\n\nJa Matti jahkuu ja puuskutti jotta. — Ku peijakas löi — — — Onko se\nmitää leikkiä se, ku melekeen leuvat sijooltansa fläiskäs.\n\nSiinä tuli kamala rähäkkä. Ihmiset huuti ja ulvoo. Herrat lavalla\nolivat toistensa knapiista kiinni ja suurinta melua piti se Matin\nisäntä. Vooron perästä käyy se taputtamas Mattiansa ja taas juaksi\npalkintoherran kimppuhu.\n\nViimmeen saikin siltä 100 taalaa ja ne se toi sille Matille.\n\n— Saanko mä tämän? — kysyy Isoo-Matti.\n\n— Jees jees — hoki isäntä ja pisti rahat Matin plakkarihi.\n\nNo silloo leves jo Matinkin naama levjähän hymyhyn.\n\nSanoo jotta:\n\n— Kyllä mä pänttään tuallaasia samppinjoonia vaikka enemmältäki — — —.\n\n\n\n\nJAAKOON PUURONKEITTO.\n\n\nOotlako kuullu sitä ku Teuvan faltesinanni ja lautamiäs keittivät\nyhrelle Jaakoolle puurua?\n\nSe Jaakkoo asustaa siälä Karijoen keisarikunnan rajoolla ja sill’ on\nsellaasia hulluja lehmiä, jokka syäävät mistä paikasta rookaa. Eivät\nvälitä mitää torpankirjoosta, ei rajoosta, eikä kivipyykistäkää. Kulkia\nflehnustaavat naapurien kaurapelloos, popsiivat parhaat palat poskhinsa\nja purotteloovat mitä rookaa.\n\nSiitä ne krannin isännät suuttuki sihen JaakoolIen ja käskivät\nlautamiähen tämmätä käräjihin vastaamhan.\n\nJa samas kyytis passas faltesmanninki lähtiä lukhon sillen Jaakoollen\nkovaahopiaa yhrestä vanhasta testamenttiasiasta, josta s’oon sanonu,\njotta se ei ikänä sovi eikä tyry, vaikka tulis minkälaane päätös.\n\nFattesmanni ja lautamiäs lähtivät sitte ajaa köryyttelhön Jaakoon\nhuusholliin, mutta Jaakkoo äkkäski klasista jotta:\n\n— No ny ne peijakkahat tuloo! Ja mull’on justhin puuronkeitto päällä!\n\nJaakoolle tuli hätä käthen. Siihen nakkas takkakivelle jauhovakan ja\nmännänkin paiskas niin lujaa n’otta kaks piikkiä meni eree poikki.\nKiahuva vesipannu vai jäi porisemhan takalle, kun Jaakkoo klapsaast\novesta pihallen ja härisnänsä katteli jotta:\n\n— Mihkä herttinjee mä ny pääsisin piilhon, jottei ne mua saa tämmätyksi.\n\nJa niin peljästyksis ja härisnänsä oli, jotta aiva se hyppii ja pyärii\nyhres paikas, eikä tiänny, mihk’ olis lentäny.\n\nViimmeen näki olkilyhres-läjän saunan katolla, jota s’oli meinannu\nuurestansa kattaa ja sinne truiskas ku orava tikkahia myäri.\n\nKonttii kahren olkilyhtehen välihi ja veti kolmannen päällensä, jottei\nnäjy. Ja oli hiljaa ku hiiri eikä paljo hengittänykkää.\n\nFaltesmanni ja lautamiäs ajoovat pihahan kovasti pää kenos, niinkö ne\non vähä niinkö mahtavia miähiä ja oikee kruununpalvelijoota.\n\nSitoovat hevoosen piinnurkkaha ja menivät tuphan. Lautamiäs jo rupes\nheti oikohonsa lukhon sitä litaniaansa jonka se osaa ulkoa jotta:\n\n— Täten kuttuthan ja haastethan Jaakkoo — —\n\nNiin faltesnianni äkkäski jotta:\n\n— Eihä tääl’oo ristin sialua!\n\n— Jassoo! — sanoo lautamiäs ja otti puheensa takaasi.\n\nYhres ne sitte syynäsivät koko huushollin, eikä Jaakkoja löytyny sängyn\naltakaa, vaikka faltesmanni itte kattoo. Ei ollu muuta ku jauhovakka,\nse kakspiikkinc mäntä ja valkia puuropannun alla. Kissiäkään ei näkyny.\nEikä sillä Jaakoolla vissikin kissiä ookkaa.\n\n— No ei se Jaakkoo kaukana mahra olla, kun on puuronkeitto kesken —\nsanoo lautamiäs ja silloo rupes samas pannu kuahumhan ja aiva truiskii\ntakanporohon.\n\nFaltesmannillen tuli hätä ku pannu kiahuu eikä Jaakkoja ollukkaa\npaikalla. Se juaksi pihalle ja rupes huuthon jotta:\n\n— Jaakkoo, Jaakkoo pannu kiahuu — — —\n\nMutta Jaakkoja ei kuulunu, vaikka kyllä se sen kuuli. Se meinas jo\nnostakki ja lähtiä, mutta sitte muistiki ja jahkuu itseksensä jotta:\n\n— Kuahukhon ny vai — —\n\nJa ku Jaakkoja ei kuulunu, niin faltesmani tuli takaasi tuphan ja sanoo\nlautamiähelie jotta:\n\n— Mitäs ny tehrähän?\n\nMutta lautamiäs oli jo täyres puuronkeittohommas. Se kaatoo pannuhu\njauhoja ja huuti jotta:\n\n— Tulkaa tulkaa faltesnianni sekoottamhan, jottei tuu kovin kakkaraasta\n— — —\n\nFaltesnianni hairas männän ja pyäritti kämmenten välis jotta priiskuu.\nJa hyvää ja liantoosta puuroa siitä tuliki!\n\nMutta sitte sanoo lautamiäs jotta\n\n— Sualaa kans!\n\n— Jaa peijakas! — sanoo faltesnianni. — Sualaa kans.\n\nJa siinä tuliki sellaanne tenkkapoo ethen, jotta kumpikaa, ei lautamies\neikä faltesmannikaa, tiänny, kuinka paljo sualaa piti puuroho panna.\n\nEi auttanu muu ku mennä taas pihalle huuthon Jaakkoja jotta:\n\n—- Jaakkoo, Jaakkoo, tuu panhon suoloja puuroho, kun ei me tiärä,\nkuinka paljo sä pruukaat oikee panna.\n\nJaakkoo meinas taas truiskata pysthyn ja krääkäästä jotta:\n\n— Puali kourallista!\n\nMutta muistiki ja piti suunsa kiinni. Jupaji vai itteksensä jotta:\n\n— Kun eivät ny tuan vertaa ittekki ymmärrä —\n\nJa hetken päästä jahkaasi jotta:\n\n— Polttavat viälä pohjahanki koko puuron — —\n\nMutta silloo äkkäski faltesmanni saunan katolta lyhtehen alta Jaakoon\ntoisen piaksusaaphan ja sanoo lautamiähelle jotta:\n\n— Tuala se Jaakkoo näyttää olovankin!\n\nJa perätysten kiipesivät, faltesmanni erellä ja iautamiäs peräs,\nniinku laki määrääki, saunankatolle, Vetivät pokkarista paperit ja\nlukia prätistivät niin tämmit ku testamentikki Jaakoolle, joka makas\nseljällänsä lyhtehien väiis katolla, jotta nenä vai näkyy.\n\nJaakkoo pani kovasti vasthan ja sanoo jotta:\n\n— En tyry, en tyry, en tyry sittekkää, enkä tuu liijoon vastaamhan —\n\n— Tuu jos tahrot, mutta lujettu on! — sanoo faltesmanni ja lähti\ntikkahia alaha.\n\nMutta lautamiäs sanoo jotta:\n\n— Mee ny kuule Jaakkoo panomhan sualaa puurohos ja vähä joutua —\n\n\n\n\nSUUTARI VARAASTI PAAKARIN AKAN.\n\n\nOottako kuullu ku suutari on varaastanu paakarin akan?\n\nJoo-oh, ilmi elävän akan vei ja sai flaskaa niinkun väkkäriki ennen\nakankaupas.\n\nS’oli Viipuris. Siäl’ oli yks suutari ruvennu kattonahan pitkähän yhren\npaakarin akan päälle ja pannu toisen silmänsä kiinni.\n\nMutta se paakarin akka oli ensin vain kattonu pitkää sen suutarin\npäälle, huiskahuttanu häntäänsä ja sanonu jotta:\n\n— Ohoh, älä luulekkaa!\n\nMutta sitte toisella kertaa ku suutari taas pani toisen silmänsä kiinni\nja painoo pikisellä peukalolla syrämmen paikkaansa, niin paakarin akka\njo kysyy jotta:\n\n— Mitä sä oikee meinaat?\n\n— Minä rakastan — lauloo suutari ja kökötti käsiänsä.\n\nSilloo rupes paakarin akkaa viämistämhän. Se sanoo jotta:\n\n— Voi voi sua suutari mitä mä ny teen?\n\n— Pistä vain pillit pussihin ja usko ittes suutarille. Mä tahron\nsua kuljettaa ku kukkaa kämmenellä läpi möyryävän elämänmeren kohti\nkukkanurmen rantaa terhenisen niämen nenhän, johna me elämmä ku kaks\npikkuusta Iinnun poikaa sulooses onnes, rauhas ja rakkaures — — — ooh!\n— — — huakaasi suutari.\n\nJa paakarin akan povi nousi syvästi ja raskahasti ku rannan aalto.\n\n— Min’en voi — huuti se paakarin akka ja juaksi kotia, pisti\nkaffipannun, peilin, tryykirauran ja uuren pusurin koppahan, tuli\ntuulispäänä takaasi ja hätääli aiva vapisevalla äänellä jotta:\n\n— Nopiaa nopiaa, nyt lährethän, minä seuraan sua, oi suutari!\n\nJa suutari heitti kenkärajan pöytähän jotta syylät ja naskalit\npoukkooli, lakkapottu lenti silmällensä ja puunaulapussi piraji pitkin\nlattiaa.\n\nSuutari hairas paakarin frouvaa kynkästä kiinni ja niin menivät jotta\npää täräji Viipurin asemalle ja ostivat oikee makoopiletin suaraa\nVaasan korjahan kaupunkihi.\n\nTäälä ne sitte iloottivat ja riamuuttivat ja olivat onnellisia.\nNiinkauan ku raha piisas. Mutta sitte tuli toppi. Paakarin akka sanoo\njotta:\n\n— Em mä enää viittikkää!\n\n— No viitti ny! — pyyti suutari.\n\nMutta s’ei viittiny.\n\nPaakarin akka kokos kimpsunsa ja kampsunsa ja lähti takaasi paakarin\npaksun pullan äärehe. Jätti suutari paraan Vaashan itkiä köllöttämhän.\n\nJa kyllä se suutari suriki.\n\nSe kulki Houräätinpuistos yhrellä kivellä itkimäs aamusta iltaha asti\nja oikee se voivootti. Se kirjootti monta preiviäki sille paakarin\nakalle jotta:\n\n»— — — Suruhu ja ikävähä täälä viarahalla maalla mä näännyn, jos et sä\ntuu.»\n\nJa paakarin akka jahkaasi viimmeen ku se oikee ajatteli jotta:\n\n— Pitääskhän mun lähtiä sitä suutari parkaa lohruttamhan!\n\nJa lähti kans.\n\nMutta silloo suuttuu jo paakarimestariki. Se sähköötti langat punaasna\nVaasan poliisille jotta:\n\n»Ottakaa kiinni se mun akkani ja tukistelkaa sitä riivatun\npikipeukaloa, jok’on varaastanu mun ainuan akkani. Sillä suutarill’ on\nittellä akka Kuapios, jottei sen trenkää koko mailmaa hoomuta. — Herra\nkonstaapelit on hyvät jä panoovat sen mun akkani tuloho pikatavarana\nViipurihi jälkivaatimuksella, kyllä mä maksan frahrin.»\n\nPoliisit rupesivat ettimhän ja löytiväkki suutarin ja sen saalihin.\nAkka viäthin juaksujalkaa pikatavaratoimistoho, mutta suutari, jok’oli\nniin murtunu, jotta aiva pää klepaji, pyyti päästä kruununkyytillä, kun\nse tuloo halvemmaksi, Kuapiohon vanhan akkansa tyä.\n\nJa niin oli suutari sanonu, ku asemalle viäthin jotta:\n\n— Kyllä se näyttää totta olovan se vanha viisaus, jotta »pysyköhön\nsuutari lestissänsä». — Sinne Kuopiohon mäki ny meen vanhan rakkahan\nlestini viärehe enkä sitä enää koskaa hylkäjä.\n\n\n\n\nHOUSUT PUTOS TORNIHI.\n\n\nOottako kuullu kuinka noloosti yhren isännän Laihiall’on käyny?\n\nKu silt’on puronnu vahingos housut kranninsa ja oman syslunkinsa\ntornihi!\n\nAivan vahingos, niin se ny ainaki itte sanoo, ku syslunki on ruvennu\nperhänkysymhän jotta:\n\n— Kuka rumaane on mun tornini tukkinu?\n\nKattokaas asia on ny sillä lailla, jotta jos sen pitää oikee\nalkaappäältä ja juurtajaksaan seliittää, niin Laihiall’ on siälä Jurvan\nrajoolla kaks huushollia, isoo ja piäni, jokka asuuvat saman katon alla\nmutta eri päis pytinkiä. Ja sukulaasia ollahan.\n\nTuvan pualella asustaa Mikki lusikkakuntansa kans ja se on niinku\nisäntä. Piänespääs kokkaroottoo se syslunki.\n\nNo nii. — Mutta Mikki-isäntä rupes sitte yhtäkkiää kulkemham pää vääräs\nja funteeramhan jotta:\n\n— Mitä se tua syslunki oikiastansa tualla porstuakamarilla teköö? Hyvin\nja paljo paremminkin minä sen tarvittisin, ku on nuata lapsiaki tuas\nkasvamas ja taloo on muutoonkin niinku mulle kuuluva. — No ei nyt taas\nsen pualesta, jottei omalla pualellaki tilaa olsi, mutta sais se tua\nköyhä syslunki muuttaa muallekki tuasta porstuakamarista.\n\nMikki puhuu siitä emännällekin jotta:\n\n— Olis se hyvä ku sais tuan porstuakamarinki omalle väjelle — —\n\n— Sanos muuta! — innostuu emäntä heti ja rupes kans kulkhon pää vääräs\nja kathelhon karsahasti pikkutuvan pualelle.\n\nJa taloon kersat kans!\n\nNe rupes näyttelhön kiältä syslungille ja huutelhon jotta:\n\n— Teirän pitää muuttaa pois meirän pikkutuvasta!\n\nMutta mitäs syslunki siitä välitti. Sanoo vai reisuustikki, ku\nMikki-isäntä meni pihan poikki nii vihoosnansa ja toisassilmi jotta\nkäveli tahkokränkkyhy ja meinas katkaasta koipensa, jotta:\n\n— Nuan sitä ihmistä sokeurella lyörähä, ku se rupiaa himoottemhan\nlähimmääsensä omaasuutta, eikä tahro enää nährä omaa köyhää\nsyslunkiansakkaa!\n\nNo muuta ei tarvittu. Siitä se suuttuu ja riahaantuu nii, jotta potkii\nja riapootti koko kränkyn hajalle. Mutta päälle ei tullu, eikä olsi\nväärtti ollukkaa, ku syslunki on ollu soras, eikä oo siäläkää peljänny,\nvaikka ammuttihi monesta paikasta läpitte, n’otta viäläki pitää\ntohturin silloo tällöö kruppia kokoho kursia, ku pakkaa neulooksista\nrepeelemhän.\n\nMutta hamphan kolohon pani Mikki senkin asian.\n\nNo täs joulun erellä lähti syslunki sitte taas Helsinkihi vähä\nreiroottamhan ittiänsä ja tuli viikon päästä taas kotia.\n\nMeinas keittää tulijaaskaffit ittellensä ja oli ostanu kirkonkylän\npakarista kokonaase fleetupellin.\n\nTeki valkian takkahan, aukaasi pellin ja puhalti kovasti jotta rupiaas\nviriämhän. Ja rupeshan se, mutta yhtää ei vetäny. Savu tormootti vai\ntuphan. Syslunki kraapii päätänsä ja manas. Esti harvaksensa ja sitte\ntihijempää niinku pruukathan ku ei asia parane, vaikka pitääs. Se nykii\npellinnööriistä ja tykkäs, jotta sen pitääs olla auki, mutta ku aina\nvaa paasootti savua tuphan, nii se riipaasi viimmee oikee vihantiästä,\nn’otta lenti seljälleensä ja pellit ja nöörit tuli peräs n’otta klapaji.\n\n— No sitte on kumma, jos ei ny verä! — tuumas se syslunki — Ku on koko\npeili irti.\n\nMutta ei!\n\nTukus oli ja tupa täynnä savua n’otta syslungin piti mennä pihalle\nkattomhan.\n\nMikki-isännän oviklasi oli täynnä suuria ja piäniä naamoja.\n\nSiin’oli fiilipunkin levyysiä ja kissinkupin kokoosia ja ne piänet\nliputtivat kiältä syslungille.\n\nViimmee tuli itte Mikki-isäntä portahille ja kysyy jotta:\n\n— Eikö verä?\n\n— Ei verä! — sanoo syslunki ja kynsii päätänsä.\n\n— Jaa-ah! — sanoo isäntä. — S’oon paha paikka ku ei verä — — Mikhän\nsyslungin tornin on tullu?\n\n— En tiärä — sanoo syslunki — Mutta minä hajen muurimestarin kattomhan.\n\nSilloo tuli Mikki-isännälle kiirus tuphan.\n\nSyslunki haki muurimestarin ja yhres sitte syynättihin. Syslunki kattoo\ntakan perästä ja muurimestari huikkas torninnenästä. Mutta tukus oli!\nSitte se mestari meni välikokkihi ja knaputteli tornin laitahan.\nViimmee hakkas kaks kiviä irti ja teki suuren reijän.\n\n— Ahas! — sanoo — Tääl’on jotaki! — ja kopelootti kourin reijästä.\n\nSyslunki sihtas silmä kovana takan perästä ylhä ja samas tuli jotta\nnoki ja tuhka pöläji kauhiammoonen trasumytty syslungin silmille, S’ei\nnähny hyvähä aikaha yhtää mitää, sylki ja manas ku turkkilaane jotta:\n\n— Mitä riivattuja siältä oikee putos?\n\nMuurimestariki tuli siihe imehtelemhän ja ku syslungin silmät oli pesty\nja saatu enimmät roskat pois koolituksi, nii aukaastihin se mytty ja\nkattottihin.\n\nNii siin’oli kaks paria housuja!\n\nNiitä kattottihin silmät pullolla erestä ja takaa ja viimmee sanoo\nsyslunki jotta:\n\n— Mutta nämähän on Mikin housut! Vissisti onkin Mikin housut, ku n’oon\nnuan ryätäs. Kuinka jutinan tähre n’oon mun tornihini tuiki?\n\nSyslunki hairas housut kainaloho ja lähti Mikki-isännän pualelle.\n\nTuli tuphan ja kysyy jotta:\n\n— Onkos Miska kotona, kun täs on sen molemmat housut?\n\nSiäl’oltihi kovasti säikähröksis. Kersat kontti sängyn ala ja emäntäki\ntutaji nii, jotta sen piti pitää tantarista kinni.\n\n— E-e-e-ei sit’oo kotona — häkelti emäntä.\n\n— No mihnäs s’oon, ku se äsköön justhin oli portahilla?\n\n— Tuata tuata — — se lähti kokouksehe — pääsi emännältä.\n\n— Mihkä kokouksehe se ny nii hätää lähti? — —\n\n— Tuata tuata, taisi mennä puoluekokouksehe, nii se ainaki sanoo —\nsopotti emäntä.\n\n— No ku-ku-kuinka se sinne nii lähti, ku täs on sen housut? — imehteli\nsyslunki. — Ilman housujako se sinne — —\n\n— Ei tuata — — Se otti poika-Miskan pyhähousut, jokka sille tehtihin\nmennykesänä ku se pääsi ripille.\n\n— Mhyy-yh! — sanoo syslunki ja mitäs siin’olis muuta vointi sanuakkaa.\n\nMutta kysyy kumminkin jotta:\n\n— Kuinka nämä Mikin housut on mun tornihi tullu?\n\n— Em m’ ainakaan tiärä — sanoo emäntä. — Kyllä s’oon niitä kaivaannu\ntäs — — Vai siältä ne löytyy? Kuinka herrahallikkohon ne sinne on\njoutunu — — —\n\n— On se vähä kamalaa — sanoo syslunki — ku isännän housut lentää\ntornihi — — tuata, on taittu tukkia sinne? — —\n\n— Ee-eh! — sanoo emäntä. — Ei ikänä — — —\n\nKolmena päivänä kulki syslunki Mikin housut kainalos kyselemäs:\n\n— Joko isäntä on tullu siältä kokouksesta?\n\nEi ollu tullu.\n\nVasta neljäntenä päivänä, ku syslunki sattuu tulhon nii ettei\nhavaattukaa ku vasta portahilla, ja aukaasi oven, nii isäntä justhin\nyritti kellarihi piiloho, muttei keriinny, ku syslunki jo huikkas jotta:\n\n— Vai siälä pärinäkellaris sitä pualuekokousta pirethänkin?\n\n— Mä vaa meinasin ottaa voihulikan tuasta — sanoo Mikki-isäntä.\n\n— Vai voihulikan! — sanoo syslunki. — Mutta sanos ny Mikki, kuinka\nnämä sun housus on lentäny mun tornihini, häh, sill’aikaa ku m’olin\nHelsingis?\n\nJa silloo Mikki-isäntä seliittämhän oikee juurtajaksaan, mikä vahinko\nsille oli tullu. Sanoo jotta:\n\n— No ku mä täs yhtenä iltana menin katolle ja meinasin kattella\njurvalaaste uutta sähkövaloa, jok’on niin kirkasta, jotta se ruskottaa\niltayästä pualen Laihian seurakuntaako ja nousin sun tornis nenähän ja\nsiinä töllistelin, niin yhtäkkiää n’otten havaannukkaa pritkahti pännit\npoikki ja housut putos tornihi jotta humahti — —\n\n— Hoo-oh — sanoo syslunki ja väliä karhialla äänellä. — Kas kun et itte\npuronnu saman tiän —\n\n— No hyvä miäs, ku mä putosin jo ja oisin kuka tiäs menny\nnäkymättömihin, mutta korvat otti kiinni — —\n\n— Älä sä nuata lehmältääsiä! — karjaasi syslunki. — Ku valehtelet ku\nvanaha salvia, mutta kylläs sen kupistas viälä särvät. Ensi käräjihi\npääset vastaamhan ja saat nährä, mitä maksaa tukkia vanhoolla\nhousurauskoolla toisen henkireijän. Ekkähän sitte muista köyttää\nhousujas vähä lujempahan, jottei ne putoole mihkä rookaa!\n\nNiin sanoo syslunki ja paiskas oven kiinni.\n\n\n\n\nKISSI PIRU!\n\n\nOottako kuullu mikä meteli täs menny viikoll’ oli Tuppuraasen\nhuushollis?\n\nSiälä pesi emäntä eriskummallisen pyykin, josta ny hohajaavat koko\nkaupungin akat.\n\nS’oli sillä lailla, jotta se Tuppuraaska rupes vethön äijänkänttyräänsä\nhuulesta ja pisthön huushollirahoosta omhin pankkoohinsa markan silloon\ntoisen tällöön. Ja välistä »puhalti» viis ja kymmenenkin markkaa.\n\nJa sitä se rotta teki monta kuukautta.\n\nSe syätti äijällänsä pärinät kuarinensa ja mökötti vain jotta kaikki\ntyyristyy.\n\nKerraasti ku Tuppuraane tuli syämhän, niin se jäi istumhan ja kattomhan\nsuu seljällä silakkakuppihi.\n\nViimmee hairas yhtä silakkaa hännästä kiinni ja löi pöythän jotta\nflätkähti. Sanoo jotta:\n\n— No voi totisesti, katto ny kuule tuata silakkaa! S’oon vanheet ku mä\nja mäki oon kohta puufarin iällä. Eikö tua oo se sama saamari, jolla\nmä ja Ylisen Jaakkoo Pakankyläs ennen paimenes olles Hissalan vainios\nputtaalimma? No on, peijakas viä, onki sama silakka. Ainaki s’oon\njusthin sen näkööne. Nuan littuposkine seki oli. Ja toinen silm’on\npois niinku siltäkin! Sama junkkari täm’on, jonka Ylisen moussu tälläs\nJaakoon askihi!\n\n— Oo siinä niuhaalemata senkin koiranleuka — äyskääsi Tuppuraaska —\nNiinku ei se sulle kelpaasi! Aina sä kränäjät — — — kun tiistaina\npuarista ostin.\n\n— No mutta kuinka herra hallikkoho s’oon mahrollista? — jahkaasi\nTuppuraane, joka piti kuivaa ruastanutta silakka ku tikkua pystys ja\nkatteli sitä ympärinsä. — Kyllähän mä ny tämän tunnen, sama s’oon— — —\n\n— Syä vaa äläkä kitaja! — karjaasi Tuppuraaska.\n\n— Kun me Jaskan kans tätä uitimmaki Vesiluaman ojas — jatkoo Tuppuraane\nimehtelemistänsä. — On se kamalaa rookata näin yhtäkkiää vanhoja\nlapsuuren tuttuja.\n\nJa kun s’oli hyvän aikaa imehrelly, niin tuumas viälä jotta:\n\n— Oliskahan tämä silakka jääny multa ja Jaakoolta sinne luamahan! Ja\nsitte viroonnu ja uinu jokia pitkin ruattalaaste verkkoohi? — Jaa-ah,\nei voi muuta sanua ku jotta imhelliset n’oon silakkaankin tiät täs\nmailmas, joko sitte ihmiste!\n\nMutta Tuppuraaska otti äijänsä venkkuloottemisen niin pahaksensa jotta\nitkuhun pillahti. Pyhkii kaarin nurkkahan silmiänsä ja saman tiän\nniisti nenänki. Sanoo jotta:\n\n— Aina sä mua kiusaat. Mitäs mä sille mahran, jotta voi on niin\ntyyristä ja maito maksaa seittemän markkaa hinkki?\n\nJa ku sai vähä luantuansa takaasi niin jo kiljaasi jotta:\n\n— Jos oot niin persoo jottei sulle silakka enää kelpaa, niin anna tänne\nse! Kyllä mä syän! Ja meinas hairata sen silakan Tuppuraasen kärestä.\n\nMutt’ei saanu.\n\nTuppuraane pisti silakan vähä siävästi plakkarihinsa ja sanoo jotta:\n\n— Sos sos soo Maija-kulta, vai niin huanon arvon sä paat tämän silakan\npäälle, jottas sen söisit? Mun lapsuuren tuttavani! Ei ikänä! Tämän\nminä paan kallihina muistona paperihi ja kaappihi tallelle. Tätä\nsilakkaa ei saa koskaa syärä. Ja ku mä kualen, niin mä pyyrän jotta\nse sais följätä mua hautaha asti, — puheli Tuppuraane vesis silmin. —\nJa mitä taas siihe silakan syäntihi tuloo, niin sä tiärät Maija rakas\njotta s’oon oikee mun himoruakaani. Mäkö en silakkaa söisi? Mutteihän\nmun ny passaa tätä lapsuuren toveriani syärä!\n\nSe Tuppuraane ku on sellaane vekkuli miäs, jotta pakkaa Maijaansa vähä\nsilloo tällöön hyppööttämhän.\n\nMutta ku siitä silakkajutusta selvittihin, niin Tuppuraane söi koko\nsilakkakupin tyhjäksi ja lähti töihi. Ja Tuppuraaska jäi siunaalemhan\njotta:\n\n— Kun mä jo säikährin jotta se sitä rahanmenua taas rupiaa tutkaamahan.\nMuttei onneksi ruvennukkaa — — —\n\nJa niin oli mielisnänsä jotta päätti pistää salapankkohonsa kokonaasen\nkahrenkymmenenmarkan rahan.\n\nTuppuraaska lähti viämhän rahaa pankollensa, jok’oli sängyn alla. S’oli\nkoonnu kaikki säästörahansa yhtehe vanhaha kalossihi ja sitä se piti\nsängyn alla piilos.\n\nVeti sitte kalossinsa siältä ja ku se näki, oikee se tyrmistyy jotta\nkäsistä putos koko kalossi — Ja sitte se rupes siunaamaha ja kattelhon\nympärillensä jotta:\n\n— Kissi piru — — —\n\nMutta kissi ku sen kuuli, menii ni häntä suarana ku salasmaa pihalle\nja Tuppuraaska peräs. Livahti kivijalaan luukusta sisälle ja siit’ei\nTuppuraaska mahtunukkaa.\n\nKoitti se vähä reijästä koperoota että jos olis saanut hännästä kiinni\nniin — kyllä mä sun tuhannen kuvaasen opetan täs menhön — — —\n\nMikäs siinä auttoo? Piti lähtiä takaasi tuphan. Ja kyllä se pärmänttäs\nkauan sitä kissirumaasta ja seisoo kalossi käres ja hoki jotta:\n\n— Kun tuan sen ny pitikin raakkulehen rumaasen tehrä!\n\nJa sitte se alkoo se merkillinen pyykinpesu, jotta sellaasta ei\nTuppuraaska ollu ennen pyykkärööny.\n\nPiti lämmittää haliaa vettä ja panna rahat likuamahan. Ja se ny vasta\noliki tarkkaa pyykinpesua!\n\nJa ku Tuppuraane tuli illalla kotia, niin s’ei ollu uskua silmiänsä,\nku se näki hellan ottalla kuivamas niin kauhian paljon rahaa. Siin’oli\nviiren markan rahoja ja kymmenen markan rahoja ja ainaki kaks saran\nmarkan rahaaki.\n\nJa lavittalla istuu Tuppuraaska ja huakii jotta:\n\n— Kissi piru!\n\n\n\n\nKÖPI PÖNTIKKÄÄ SOORRETHAN.\n\n\nOottako kuulin jotta on sitä eres jotakin hyvää nuasta juapoostaki\nkunniallisille ihmisille?\n\nSe käyy ilmi seuraavasta opettavaasesta kertoomuksestaki, jonka m’oon\nvalinnu päivän epistolaksi ja joll’on se harvinaane hyvä puali, jotta\ns’oon viälä tosiki.\n\nTäälä hyväs Vaasan kaupungis on yks kakskcrroksine taloo, johna asustaa\nvai herrasväkiä. Siinä asuu hantesmannia, tirehtööriä, kampreeriä,\npanksuuniherroja ja kuka hänen tietääkää, mitä ne kaikki oikee ovakkaa,\nmutta herrasväkenä ne kovasti kaikki pitäävät ittiänsä, varsinki\nfrouvat.\n\nNo sitte siinä samas taloos asuu kans yks kauppamatkustaja\nakkoonensa ja sitä sakkia ne toiset eivät pirä oikee vertaasenansa.\nEn tiärä mikhän siinä oikee on, mutta niin se vain on, jotta se\nkauppamatkustaja, jota sopii täs nimittää vaikka Köpi Pöntikäksi,\nvaikkei se sen oikia nimi oo, se ei vai tahro päästä herraan kirjoohi,\nvaikka se tianaa paljo paremmin ku kukaa muu siinä taloos ja vaikka\nsill’on paljo fiinimmät mööpelikki ku niillä toisilla. Ja vaikka sen\nfrouvall on kahreksan tuhannen markan hintaaset turkikki ja kaulakäljyt\nja timanttisormukset ja oikee silkistä aluusverhat ja kaikesta laista\nmitä vaa rahalla irti saa, nii sittekki viarastaavat ja kaihtaavat.\n\n— Mikhän se luuloo tua kampreeri Tuttunenkin olovansa, pari tuhatta\nmarkkaa kuus on miähellä palkkaa ja nii noukka pystys kulukoo ku\nkarulla vastahan tuloo, jottei näjekkää. Miäs on ku leilis kasvanu ja\npruntista ruakitti, mihnää ei oo reissannu, eikä oikiastansa tiärä\nmistää mitää. Numeroota krapaa aamusta iltahan ja naamast on kun nauris\n— on kauppamatkustaja Köpi Pöntikkä monta kertaa jahkunu akallensa. —\nJa sellaane tekopyhä luikuri ku se on! Ku mä kerran hyvän hyvyyrellä\ntarjosin sille ryyppyä, nii eikös tua pakana sanonu jotta:\n\n— Ei kiitoksia, mä oon aivan raitis miäs —\n\n— Nii kehtas sanua vaikka pottu pullotti peräplakkarista, ku sen oli\ntakki nosnu ylhä — kertoo kauppamatkustaja Pöntikkä akallensa täs\nmenhellä viikolla, ku tämä asia tapahtuuki. — En saattanu pitää kiinni\nsuutani, ku kysyyn jotta:\n\n— Mikäs pottu kampreerill’on täs sitte? — ja nykääsin sen framille sen\nplakkarista.\n\n— S’oon vain otekloonia — kehtas peijakas valehrella vastasilmiä. —\nKyllä mun niin syytti ja kututti kämmenpohjaa ja teki miäli flinaasta\nposkelle, mutta jaksoon pitää itteni kumminki.\n\nNo nii.\n\nSellaaset ne oli välit taloos. Kauppamatkustaja Köpi Pöntikkää\nsoortivat ja yrmiivät kaikki muut. Ja ku Köpi välistä otti ryypyn\nja vähä rähäji nii siitä ny akoolla vasta praataamista piisas.\nSiinä passas nii kovasti hyvin verrata toisihinsa »sivistynyttä\nja sivistymätöntä» miästä — niinku ne frouvat pistelivät Pöntikän\nakalle. — Köpi sai tiätysti aina olla se sivistymätöön miäs ja siksi\nsivistynheksi esikuvaksi otettihin aina kampreeri Tuttunen, jok’oli\nkaikkien akkojen mallimiäs.\n\nNo nyt sattuu sitte nii, jotta kauppamatkustaja Köpi Pöntikkä\nmeni yhtenä iltana oikee varahi maata, jottei vai joutuusi mihkää\nväittelyksehen. Ja samana iltana rookas kampreeri Tuttunen vanhan\nkoulukampraatinsa, jonka kans istuskeli hotellihuanehes aamupualehen\nasti ja naukkas kirkasta ja makiaa.\n\nJa lähti sitte taitavaa kotiansa pökkööttämhän. Mutta ku se alkoholi\non sellaasta myrkkyä, jotta se pakkaa sisuskaluus jylläämähän, nii ku\nkampreeri Tuttunen justhin pääsi omalle pihalle — ja poliisi oli jääny\nkulmahan kattonahan — nii siinä otti ja riipaasi oikee syränalustaa\nmyäri. Kerran vai mölähti ja siihe jäi keskelle pihaa selvä ja näkyvä\nmerkki kialtolain tarphellisuuresta.\n\nHorjuvin polvin, kualeman kalpiana katos kampreeri Tuttunen\nasuntohonsa, johna sen frouva otti sen vastahan sanaa sanomata,\nmutta sensijahan heiluu frouvan toffeli kamprcerin kuumien korvien\nympärillä niinku sivistynehis ihmisis plaarahan. Ne ei huura ja mekasta\nniinku sivistymättömät ihmiset, jotta sivulle kuuluu, mutta fläkiivät\nlahjaksensa.\n\nJa se teköö oikeastansa saman asian, mutta on fiinenipää.\n\nNo nii.\n\nMutta sitä kamprcerin lankeemusta pihalla sitä ei nähny kukaa. — Mutta\naamulla sen näkivät kaikki.\n\nJa kaikki saunovat heti jotta:\n\n— No nyt se kauppamatkustaja taas on ollu viftillä! — Ja tualla lailla\nliannu pihan. Kyllä se on häpiä, että tuallaane sivistymätöön miäs\nkehtaaki asua samas taloos kunniallisten ihmisten kans.\n\nYks tirehtöörskä lähretti piikansa Pöntikän akalle sanomhan, jotta sen\npitää korjata sen pois pihalta.\n\nPöntikän akka suuttuu tiätysti ku tupakki ja tuli piian kans peräkanaa\nportahia alha huutaan jotta:\n\n— Köpi on ollu kotona koko yän eik’oo pihalla käynykkää, jottei s’oo\nsen jälkiä.\n\nMutta sitä ei uskonu kukaa.\n\nJa kampreeri Tuttunenki ku kuuli asiasta sanoo jotta:\n\n— Kyllä s’oon sikamaasta!\n\nJa ittiksensä se sanoo jotta:\n\n— Jumalan kiitos! On nuasta juapoostaki jotaki hyätyä kunniallisille\nihmisille.\n\n\n\n\nKANS KANSANERUSTAJAKSI.\n\n\nOottako kuullu jotta se Savimäen-Salttu olis ny sitte kans niinku\nvalmis lähtemhän eruskuntahan?\n\nAivan valmis kansanerustaja. Ei muuta ku äänestystä vailla.\n\nS’oon tämä Savimäki uskollisesti palvellu pualueensa Laapania jo niin\nkauan, jotta joutaas se jo päästä herraan souvvihi.\n\nOikiasta päästä se tämä Savimäki asiansa alootti. S’oli ensin\nhuanopalkkaasena opettajana Möykynkyläs ja siälä suuren luannon\nhiljaasuures sille syntyy ne kunnianhimooset aivootukset, jotta\nherraksipa tiätysti.\n\nJa se alkas siitä, jotta se riiteli johtokunnan kans, johka kuuluu vain\ntavallisia taloonjussia, palkankoruutuksesta ja kirrasti kovasti, jotta\nsille pitää antaa lisää palkkaa. Mutta isännät olivat vain sanonhet\njotta:\n\n— Ei kannata. Ei meillekkää mitää palkankorootusta anneta. Ja paljo\nfiinimmin sä syäkki ja paremmis verhoos kuljet ku me, jokka sua\nelätämme. Ei näytä sua nälkä kuurninehen ku poskekki on ku puukissillä.\n\nSiit’oli Savimäki tietysti kamalasti suuttunu.\n\nOli sanonu jotta:\n\n— Ettäkö te pitkätukkaaset ymmärrä, jotta minä teen kansansivistystä ja\nkasvatan teirän kakarootanna — — —\n\n— Joo joo mutta — oli isännät sanonhet. — Mitä se sellaane\nkansansivistäminen on, jotta aina vai taloonpoijan massikan päälle\nkäyrähän? S’oon meirän miälestä oikee epäsiveellistä, jotta aina vai\nhuseerata meirän känsäkouraan rahapussilla ku omallansa. Mistä ne rahat\ntuloo? — Ja kakarakki tuloo siälä sun koulussas niin päässilmääsiksi,\njottei ne enää kunnioota vanhempiansakkaa — — — Kaiken mailman hyrryjä\nja fyrryjä lapsille vai näyttelet, jotta näin fysiikas pörrää, eikä\nkersat taira enää kymmeniä käskyjäkää, ku ovat ollehet hetken aikaa sun\nsivistettävänäs — — —\n\nKyllä ne antoovat isännät sille Savimäjelle sellaasta palkankorootusta,\njotta aiva se pihaji.\n\nVarsinki oli Mäkelän Kaappoo-isäntä kataannuksis. Se ku paasas jotta:\n\n— Meiränkin Anttoni tuli täs kerraasti koulusta kotia ja sanoo jotta:\n\n— Tiäräk’sä äitee, jotta ihmiset on tullehet apinasta?\n\n— Äireeltä oli puronnu patapuukkoo lehmänkorveehi ku se niin säikähti —\nseliitti Kaappoo, mutta:\n\n— Ku mä hairasin Anttonia korvista kiinni ja pari kertaa ruataasin\nympärinsä jotta:\n\n— Sanok’sä sen nolkki isääs ja äitejäs apinaksi?\n\nNiin itku pääsi ja sanoo jotta:\n\n— Opettaja on niin sanonu — — —\n\n— Ja ny mä tahron sulta Savimäki suaraha kysyä, jotta:\n\n— Ook’sä niin sanonu? — karjuu Mäkelän Kaappoo silmät aivan\nverenkaljamalla ja nyrkit pystys.\n\nSiin’oli Savimäjen vähältä lyärä housut veteläksi, ku koko johtokunta\nrupes nouseskelhon pysthyn ja kysymhän jotta:\n\n— Vai apinoota me tavalliset maanjussit vain oomma teille\nkansansivistäjille?\n\nSilloo lippas se tuleva kansanerustaja ovesta pihalle ja tuli takaasi\nvasta ku johtokunta oli menny.\n\nMutta yhren jutkun se viälä kerkes isännille tehrä. Se junkkari otti\nmahtavaa eron viraasta, niinku ainaki kliipatut herrat, ennenkö sitä\nkeriittihin eroottaa.\n\nSavimäki päätti kostaa ja kostaa oikee verisesti.\n\nSe päätti ruveta politiikkamiäheksi ja yrittää eruskuntahan. Ja siälä\nruveta ajamhan eristystä ja sivistystä oikee hartiavoimin taloonpoikaan\ntingillä. Ja sen se ainaki päätti ajaa läpi, jotta katikismus\nnurkkaha ja sellaane sivistysoppi käthen, jotta apinasta n’oon ainaki\ntaloonpoikaan kersat tullehet.\n\nMutta ensin sen piti tiätysti oppia puhujaksi ja niin kans lähti heti\noikee puhujakurssiille. Ja siälä neuvottihin kuinka pitää kumartaa\nku tuloo kansalle puhumhan, kuinka pitää merkittevästi rykiä, kuinka\nviisata kärellä ja pyärittää päätä.\n\nSe oppi »alustanahan», »pohjustamhan», »valaasemhan», »ottamhan\nhuamiohon» molemmilta pualilta, »vetämhän johtopäätöksiä», »heittämhän\nkatseen ylös histoorian kulkuhun», »vetoomhan» ja »punnittemhan»,\n»tulkittemhan kansan miälipiteetä», »huamauttamhan», »varoottamhan»,\n»alleviivaamahan» jne. Siitä tuli sanalla sanoen nii villitty puhuja,\njotta se puhuu unissansakki.\n\nKu sitte pirettihin piiripuhujan vaalikokhet ja kaikki pyrkyrit\npantihin yhtaikaa pälpöttämhän, nii kukaa ei piisannu Savimäelle.\n\nSe lasketti nii tihiää ja vinkiää tulemhan oikee paremman sorttista\njuhulapuhetta, jotta toiset eivät saanhet suuvoorua.\n\nJa itte pualuehen Laapaninkin piti tunnustaa jotta:\n\n— Kyllä s’oon hyvä valaasemhan päivän politiikkaa ja histooriankulkua\ntämä Savimäki.\n\n— Ja mult’olis tullu viälä vaikka kuinka pitkältä — trossas se itte.\n\nJa niin se sitte kans valittihin oikee piiripuhujaksi. Se kulki\npitäjästä toisehen ja puhuu ja puhuu ja seliitti ja valaasi, n’otta sen\noli oikee leuvat tuvoksis ensin alkaappäältä.\n\n— Kovaa täm’on hitsiä — pruukas Savimäki itteksensä huakaalla — mutta\npääsööpä lopuksi viälä ministeriksi, ku meirän pualuehes on niin vähä\nkykyjä.\n\nJa Savimäki-poika se hinkkas ja hyppäs. Tuli sitte se aika ku\nerustajaehrokkahia asetettihin, eikä Savimäki tahtonu saara nukutuksi.\nPirettihin kokous ja keskusteltihin, ketä sinne ny pannahan.\n\nJa ajatelkaa, hyvät ihmiset, ku Savimäjestä ei puhuttu mitää!\n\nEhrotettihin kaikellaasia Puita ja Heiniä, Kiviä ja Kantoja, eikä\nSavimäjestä sanottu halaastua sanaa.\n\nSille tuli hätä käthen.\n\nSe vei Peräloukon erustajan torppari Pökkelön porstuaha ja siälä ny\nsipinä rupes käymähän. En tiärä sitte, mutta reisuusti ainaki plutkahti\nja sitte klunkutti ja pyhiittihin suuta ja ähkäästihin.\n\nJa ku Peräloukon erustaja Pökkelö sitte tuli kokoussalihi, niin se oli\noikee pulskistunu. Kovasti punotti ja haisi hokmannilta. — Muista ny\nmitä mä sanoon — varootti Savimäki vielä oves. Pökkelö rykääsi sitte\npari kertaa, niisti nenänsä ja otti puheenvooron ja sanoo jotta:\n\n— Kuulkaa kansalaaset ja pualuetoverit. Kattokaa asia on ny sillä\nlailla poliittisella taivahalla, jotta ne pitää olla eri kykyjä, joita\nme äänestämmä valtiopäiville. Ei sinne kelpaa tällä kertaa pikku-kykyt,\npitää panna oikee suuria kykkyjä. Ja tämä Savimäki, s’oon niinkus\ntiärättä oikee isoo kykky meirän joukos.\n\nSiitä nousi eri pörinä, sanon mä. Kaikki hyppäs pysthyn ku neulalla\ntuikattu, huutivat ja huitoovat jotta:\n\n— Jassoo vai pikkukykkyjäkö me sitte oomma tämän Savimäen rinnalla, häh?\n\nToiset suuttuivat kauhiasti, ottivat lakkinsa ja lähtivät. Mutta\nSavimäki piti pualensa, vaikka kyllä siin’ oli tälläämistä, ku\nkaikki parhuuset kykyt lähtivät, n’ottei ollu enää oikiastansa\npikkukykkyjäkään. Piti panna ehrolle mitä rookas jäämhän.\n\nMutta Savimäki tuli listalle, ja s’oliki pääasia. Nyt ei sitte muuta —\nkun äänestää.\n\n\n\n\nJUPEN JOULU.\n\n\nOottako kuullu jotta joulu on tullu, kuusijoulu, puurojoulu, pukkijoulu?\n\nKova tyä ja touhu on joka paikas ollu. Tupaa on pesty, varitaikinaa\ntehty, nisuleipää leivottu. Porsaskin on tapettu. Ja puariis on kauppa\nkäyny ku siimaa. Lahjoja on ostettu, korttia lähretetty ja auttu-iltaa\norotethan suloosella tärinällä.\n\nMitähän pukki tuaa? — se on ainua suuri kysymys, joka nyt huolestuttaa\nSuamen kansaa.\n\nMin’oon kans ollu jouluostoksilla. Onneksi ei mull’oo muita, jolle\ntrenkää lahjaa ostaa ku uskollinen ja hianosti sivistyny Juppe-koirani.\n\nJa sille mä ostin auttuna sen lahjan, josta se parahite tykkää. Se\non piäni kaunis knakkimakkara, jonka mä paan silkkipaperihi ja siron\nkorjalla silkkinauhalla ympäri.\n\nSitte ku tuloo ilta ja klapinnakkoon aika, mä seliitän Jupelle jotta:\n\n— Kule kule, mikä tuala porstuas on!\n\nJa silloo nousoo Jupen niskakarvat pystyhyn, häntä suaristuu kankiaksi\nku keppi ja rupiaa kuulumhan juhlallinen murina.\n\nSitte mä sanon jotta:\n\n— Mä meen ajamhan sen pois! S’oon vissihin sutari — — Älä tuu sä, se\npian puroo sua.\n\nSilloon menöö Juppe pöyrän ala, murajaa ja haukkuu.\n\nMä menen porstuahan, käännän turkit väärinpäin ja tulin neliinkontin\nhirviästi ähkyjen sisälle.\n\nJuppe hyppää pöyrälle, haukkuu ja ulvoo aivan oikohonsa, potkii\ntakajaloolla pännät ja pläkkipotut laattialle.\n\nMä mörisen ku karhu, hypin tasapökkää jotta karvat pöläjää ja viimmeen\npaiskaan sen silkkipaperihi käärityn knakkimakkaran laattialle.\n\nJuppe hyppää silloon ku piili siihen kiinni, ja samas mä pujahran\nporstuahan.\n\nSitte tuun hetken päästä sisälle ja kysyn jotta:\n\n— No mitäs se Juppe täälä nii häjyyli?\n\nJupell’on silloon paketti suus ja murajaa kauhiasti.\n\n— Mikä s’oon? —\n\nSe vai murajaa ja on mahtavaa.\n\nNäen jotta se meinaa sanua jotta:\n\n— Tääl’oli karhu, mutta mä ajoon sen pois ja tämän otin — —\n\n— Mikä se on? — kysyn mä — Kattotaas!\n\nJa sitte mä aukaasen paketin ja Juppe seisoo silmä kovana viäres ja\nmurajaa viälä.\n\n— No voi peijakas! — pääsöö multa. — Katto Juppe, tämähän on makkara!\n\nJuppe haistaa, kattoo mua ihmeesnänsä — ja jo heilahtaa häntä.\n\nPian me tanssimma pöyrän ympärillä, mulla makkara käres ja Juppe\nkahrella jalaalla peräs haukkujen jotta:\n\n— S’oon mun!\n\nViimmeen annan ja Juppe pistää sen poskehensa.\n\nHyvin meni!\n\nHetken perästä pitää mun päästää Jupen porstuahan viälä kattomhan, jos\nsiäl’olis toinen samallaane. Ei ollu, ja silloon Juppe tuloo takaasi\nsilmät pyöriääsnä kysellen jotta:\n\n— Mikä s’oli?\n\n— S’oli pukki! — sanon mä niinku muukki papat.\n\nSe oli Jupen joulu.\n\n\n\n\nSAVOLAANE JA POHJALAANE.\n\n\nOottako kuullu jotta täälä Vaasas on savolaasiakin?\n\nMä sain lauvantaina tällääsen kuttukortin:\n\n»Olokee hyvä ja tulukee ja höysteeten Kukon syönnillä ja lattijan\nsilityksellä meijän haaskoo ja vuatimatonta illan viettoo Naesklubin\nlukaalissa laavantaina t.k. 14 p:nä kello 1/2 8 illalla. — Vuasan\nSavolaiset».\n\n— Mitäs nyt tehrähän? — kysyyn mä toisilta toimittajilta. — Kuka sinne\nlähtöö?\n\n— Sinä saat mennä Jaakkoo — sanoo toiset.\n\n— Mutta jos min’en tuu puhees toimehen niiren kans, kun ne nuan\nmongertaa ja sitte siällä näyttää olovan sellaasta tehtävää, jok’ei\nmulle oikee passaa; pitääs ensin syärä yks kukkoo ja sitte hypellä. Se\non sellaanne traffi ja savolaane lystinpito, jotta musta pohojalaasesta\nei taira siihe olla.\n\nOn ne savolaaset eri rotua ku me eteläpohjalaaset. Ne syää kukkoja ja\nsilittää laattiaa, se on niille crikoosta.\n\nJos me eteläpohjalaaset pistääsimmä toimhen tällääset syämäkalaassit,\nniin ei me ny ainakaa kukkoja rupiaasi plokkaamahan ja tanssimahan, se\non vissiä.\n\nMitäs me söisimme?\n\nJa mitä sen syännin päälle?\n\nMin’oon asiaa vakavasti tuumannu ja tulin siihen päätinkihi, jotta\neteläpohjalaaset söisivät kropsua ja päälle vähä tapeltaasihi nuan\nrumhin terveyreksi vai, mutt’ei rumihia tehtääsi; ainakaa kovi paljo.\n\nMutta nämä savolaaset ne plokkaa kukoon — —!\n\nNo mä lährin sinne kattonahan ja oikee mun lenti silmät suureksi kun\ntulin naisklupille.\n\n— Vai on täälä näin paljo savolaasia? Ooksä kans savolaane — kysyyn mä\nyhreltä miäheltä, jok’ on asunu kauvan täälä meirän sejas.\n\n— Kah ounhan mie, savolaessiihan minä oun —.\n\n— No totisesti! Em m’oo tiännykkää, jotta täälä Vaasas on näin paljo\nniitä Puavoja —.\n\n— Ka päivää Jaakkoo! — tuli Vainion Saima sanomhan.\n\n— No ooksä kans savolaane? — kysyyn mä suu seljällä.\n\n— Enhän mä mikää savolaane oo. Muutoon vaan oon niiren joukos.\n\n— Kukkoja tappamasko? —\n\n— No justiin!\n\nSitte siihe tuli yksi oikia savolaane vaim’immeine, joka kattoo mun\npäälleni niinku vai Savos kattothan ja kysyy jotta:\n\n— Kukkoo työ ootte?\n\nMä räpytin silmiäni jotta:\n\n— Mitä se tua oikee meinaa?\n\nKu se vai kattoo suu auki, nii kysyyn jotta:\n\n— Mitäh?\n\n— Nii että kukkoo työ outta oikennii?\n\nMä en tiänny mitä m’olsin sille sanonu. Ei passannu suuttuakkaa ku\nviarahaksi oli käsketty, mutta ku se mua kukooksi kohta karahteeras,\nniin sanoon suarahan jotta:\n\n— Kukkoopa tiätysti! Oikee poikakukkoo!\n\nJa siitä tuli aikamoone naurunrähäkkä.\n\nViimmee yks sanoo jotta:\n\n— Se kysyy kuka sin’oot?\n\n— No mutta kukkoohan se sanoo!\n\n— Se on sitä Savon murretta!\n\n— Vainnii. No on se kans ihmisten puhetta — tuumasin mä.\n\n— Onkos Jaakkoo pessy tänä aamuna silmiänsä? — kysyy heti yks\nsavolaas-akka.\n\n— Oompahan toki! — sanoon ihmeesnäni.\n\n— Millä pesit? —\n\n— Verelläpä tiätysti!\n\n— Vai _verellä_! Kyllä ne on kaaheeta ihmisiä nämä pohjalaiset — tuumas\nse akka.\n\n\n\n\nLAHOONLOUKON MOOTTORI.\n\n\nOottako kuullu kuinka Lahoonloukolla moottoria pyäritettihin?\n\nSiäl’oli isännät kans lyänhet päänsä yhtehen, laittanhet\ntappuriosuuskunnan ja ostanhet erinomaasen moottorin sitä pyärittämhän.\n— Sitä tappuria. Vaikka osuuskuntaa se sitte pyärittiki.\n\nKaikki oli sitte sitä mukaa valmista ja ensimmääseen taloon\nkaunahaukkaa ruvettihin tappamhan. Ei ne taira tämä nuari väki\ntiätääkkää, mitä se merkittöö, ku kaunahaukkaa tapethan? — No ei se sen\nkummeet asia oo ku että ensimmäästä riihtä puirahan.\n\nJaa-ah, kyllä tämä mailma kovasti eristyy, ku ny puirahan elokki\nmasiinoolla.\n\nPois jää koko klupukonsti.\n\nToista s’oli ennen vanhaan ku kaikki elot piti käsinpelin tryskätä\nja olla viikkokaupalla riihellä. Aamuvarhaasta, tuas kukoon laulun\naikana pruukasivat isännät kakistaa väjen ylhä. Isännän virka oli lyärä\nlyhtehen päätä ovinurkkahan, väki tryskäs luuvas ja kakarat pyllyylivät\nruumenoosis.\n\nJa konsti s’oli se riihen pistäminenki. Piijat anteli ja trengit\ntaitavasti pistelivät kaksi- jopa välihin kolmikertoohiki lyhteinä\nriihen parsille kuivamahan.\n\nOli se toista siihe aikahan, sanon mä, ku aamusta iltahan kuuluu\nkylältä tahrikas ja tukeva kluvun klapina! Sattuuhan sitä välihin, ku\nperäkanaa mentihin kluvuulla (varstoilla) takojen, jotta piika sai\npiaksuroukoosehensa ylimäärääsen paukahroksen, mutta mitäs siitä. Kun\naikansa mokotti, nii hetken päästä sai toisen, jotta pysyy kurkku\nkirkkahana kaiken päivää.\n\nNiin sitä ennen vanahaan jyvät irti otettihin. Oltihin hies ja noes,\nrukhin voimalla vaa heiluttihin.\n\nNy niill’on moottorit, isoot tappurit, rusamasiinat ja monellaaset\nvälppöörustingit. Ei eres pohtaa tarvitte. Säkki pannahan ku myllyn\ntruuttuhun ja valmihit jyvät juaksoo ittestänsä pussihi!\n\nNiin ne meinas ne Lahoonloukon isännäkki paiskata kluvut nurkkahan ja\nruveta moottorilla riihittöhön.\n\nMoottori saatihinkin, oikee Vaasasta hajettihin, ja kovasti hyvää\nsorttia piti oleman.\n\nMutta sen käyttäminen teki yltääset. Vähäll’oli jottei se pyärittäny\nkoko kylää.\n\nNe muut isännät sanoovat suarahan, jottei ne ymmärrä tämän värkin\npäälle yhtää mitää, mutta joukos oli sellaanekki hyväkäs, joka luuli\nkaikki tiätävänsä ja taitavansa ja se ku heti jotta:\n\n— Kyllä mä — —! Ei se ny oo konsti ei mikää raavahalle miähelle.\n\nNo se ku rupes fräkäämähän sen moottorin kans, veivas ja pyäritti,\nkruuvas ja vääntöö ja aina välihi pani voiretta.\n\n— Joko se ny? — — kyselivät isännät siinä viäres henkiä pirätellen.\n\n— Jo se ny kohta — — ku mä vähä viälä kruuvaan — hikos se mestarimiäs.\n\nJa taas vääntöö ja pani voiretta.\n\n— Mikä kumma sen on? — jahkuu mestari. — Piräs Masa sormias vähä tuan\nmutterin päällä, ku mä riipaasen — —\n\nMutta Masa ei pannukkaa sormiansa. Sanoo jotta:\n\n— En peijakas paakkaa, se pia potkaasoo!\n\nSe mestarimiäs oli nii kiukus jotta aiva se pihaji.\n\nSanoo jotta:\n\n— Sill’on vissihi joki koplinki irti —\n\nJa taas vääntöö.\n\nJa ku s’oli ainaki tiiman verran hionnu ja veivannu, nii silloo\nprätkähti yhtäkkiää ja lykkäs häjyn käryn. — Se moottori.\n\n— Ähäh! — sanoo. — Kyllä siinä tuntuu henki olovan, ku se nua frääsää.\n\nJa taas riipaasi — ja silloo se lähti hyppäämhän — se moottori — nii\ntotta jukulauta jott’oikee sinitti ja paukkuu. Ja kärysi.\n\nSe hakkas ja jyskytti ku seittemän ryssää, jotta isäntään korvat oli\naiva lummehroksis.\n\n— Pirätä, pirätä! — huutivat isännät — ku pyärä menöö ku hiulu! Huii\npeijakas jos se lentää päästä.\n\n— Jussi, Jussi, toppaa helkutis ennenku se tappaa meirän!\n\nJa Jussi hyppii ja poukkooli ku ampiaane, kruuvas ja repii joka\nkrouvista! — Ja sen hullummin se moottori hyppii! Se hyppii oikee ylhä\nmaasta ja vapisi n’otta s’oli lähtiä irti siitä krenkusta, johka s’oli\nkruuvattu.\n\nHärisnänsä Jussi jo kaatoo koko vesikorveen sen päälle, manas ja\nsaratti yhtä tihiää ku se moottori.\n\nNo ei ny vaiteskaan taas niin tihiää! Kyllä se moottori siltäki tikkas\nnopiempaa, vaikka Jussiki kyllä koitti vikkelää leukojansa loukuttaa.\n\nJa sitte paukahti, frääsäs ku kissi ja taas nii tihiää, nii-nii-nii\ntihiää jotta — — fiuuh vaan pani!\n\nKyllä s’oli hirviää. Ku millää ei saatu sitä pirättymhän.\n\nMutta viimmeen se sama mestari keksii konstin.\n\nSe komenti miähet hakhon pitkiä kankia ja sitte kaarettihin koko\nmoottori nurin, seljällensä jotta isoo pyärä tuli maata vastahan.\n\n— Kyllä toppaa! — sanoo Jussi mahtavaa.\n\nMutta niinkös teki?\n\nJoo peijakas, otti ja lähti siitä paikasta kujaa pitki hyppäämhän jotta\nrapa roiskuu ja isännät peräs.\n\nSaivat onneksi kränkystä kiinni ja tyyrätyksi ojahan. Muotoon s’olis\nmenny, mihkähän olis mennykkää, mutta asemalle päin se ainaki yritti.\nKuka tiätää vaik’olis tullu takaasi Vaasahan.\n\nKun isännät sitte istuuvat oikee joukolla ja koko osuuskunnan painolla\nsen päällä hyvän aikaa, jottei se pääsny ojasta pois, nii viimmee väsyy\npeijakas ja pirätti.\n\nHelpootuksen huakaus siinä riihimiähiltä pääsi. Mutta Jussi sai kuulla\nkunniansa ja kyllä se sen tarvittikin.\n\nJa jos s’olis eres sillä uskonu, mutta ku seuraavana päivänä taas\ntahtoo näyttää taituansa. Moottori oli jääny yäksi siihe kuntoho, ku\ns’oli, vettä röörit täynnä. Ja yällä oli kylmänny, jotta s’oli aamulla\njääs.\n\nKu isännät sitte tulivat taas kattomhan, nii Jussi trossas jotta:\n\n— Kyllä ny pyärii, eikä prittaale!\n\n— Katto vaa, jottei se taas lähre meirän käsistä — pyytelivät isännät.\n\n— Eikhän sirota köysiä kränkkyhy kiinni, jottei se pääse karkuhu? —\nehrootteli yks isäntä, jok’oli huano juaksemhan.\n\n— Ei trenkää! — mahtavootti Jussi.\n\nSe hairas veivistä kiinni, reisun vain voiteli ja nykääsi, niin — eikös\nse ruvennukki heti pyärimhän!\n\nJa nii tasaasta ja siivosti meniki ku silinteri kello vai tikkas.\n\nJa Jussi — — jaa-ah, se ny oli nii poikaa ja mestaria, jotta aiva se\nkeikisteli.\n\nNii silloo, kuulkaa, yhtäkkiä präiskähti ja paukahti n’otta koko\nosuuskunta oli hoittollona ketarat pystys. Rauranpaloja lenteli ilmas\nja isoo pyärä meni jotta vinkuu tiätä pitki aiva oikoosena.\n\nPrisaksi meni koko moottori.\n\nSe oli komeuren loppu.\n\n— Ja hyvä oli ku eres sillä päästihin! — siunasivat isännät.\n\n\n\n\nPATALJOONA LÄHTI.\n\n\nOottako kuullu jotta nyt on suamalaanen sotaväki lähteny Vaasasta ja\ntuatu ruattalaasia tilahan?\n\nJa monen mamman flikan syrän on aivan tukehtua kun\n\n    Vieraille maille\n    mun kultani lähti\n    ja jätti mun tänne yksin.\n\nS’oli ollu kuulemma oikee traakillista toisis porttipiälis maanantaita\nvasthan yällä.\n\nMettäprunnin kannellaki oli joka nurkalla istunu itkevä pari ja oikeen\noli männynlarvakki humaannu jotta:\n\n    Sotapoika sorja ja neito ihana\n    Ne istuu illan tullessa\n    Lähtehen reunalla.\n\nKun kaks kukertelovaasta kyyhkyystä noukat yhres.\n\nSuamalaasten sotapoikaan piti jättää kultansa suruhun sortumahan ja\nlähtiä Helsinkihin viättelysten pesähän, johna niin monen poijan syrän\non kylmenny.\n\nEi oo kumma jos Vaasan flikat ovakkin suuttuneina kun tualla lailla\nsotamiähiä siirrellähän paikasta paikkahan. Kun justhin on saanu\nittellensä vasituusen heilan jostaki kersantista eli vääpelistä ja pian\nmeinathin ostaa sormus — niin silloon justhin siirrethän koko sotaväki\ntoisehe kaupunkihi!\n\nJa taas pitää flikkaan alkaa aluusta koko tuhina aiva ventovierahan\nkans.\n\nKovasti n’oon ny suutuksis kaikki Hiltat ja Mantat täälä Vaasas.\n\nKun m’olin eileen illalla kans’ asemalla kattomas ku tänne tuathin\nruattalaane pataljoona suamalaasen siahan, niin takaasin tulles kuulin\nkuinka kaks ruattalaasta piikaa kovasti praatas ja oli sinnis, kun\nniiren suamalaaset kullat siirrettihin pois Vaasasta.\n\nToinen sanoo jotta:\n\n— S’oon aivan nuaren ruattalaasten herraan, förpannatu Folkparttiin\nsyy, kun suamalaaset sotapoijat, jokk’on niin hyviä halaamhan,\nsiirrettihin pois. Ja tilalle tuathin Närpis-holingar o tuku de\nbundpojkar som je som bara snyys. (tuallaasia Närpiön ressuja, jokk’on\nku piaksuja.)\n\n— Jaa-ah, sej int annat Baat! (Älä muuta sano) — sanoo toinen.\n\n— Tå ja va på stasjuun i natt tå döm kom, så greit töm o liipa o saa\nhe töm ha haft så jestandes dryjgt i Hälsinfoss, he töm ha bara gråti.\n(Kun m’olin yällä asemalla kun ne tuli, niin aivan ne itki ja sanoo,\njotta niill’on ollu niin ikävä Helsingis jotta aivan n’oon itkenehet).\nEin yta töm ha fråga jeenast et mamm o sagt he an sku ha kikka. (Yks\noli kyselly äitejä jo asemalla jotta se tahtoo kikkaa.)\n\nSellaasta ne puhuuvat ja toinen sanoo viälä jotta:\n\n— Tuku de soldaatan som kan int hälst pussas naa! (Tuollaasia\nsotamiähiä, jokk’ei taira eres pussatakkaa).\n\nJa toinen sanoo jotta:\n\n— Men finnpojkan, töm va bra ti kröst, nästan välkkan än ryyssan.\n(Kyllä nua finnipoijat oli kovia pusertamhan, melkeen parempia ku\nryssät).\n\nNiin puhuuvat ja haukkuuvat, mutta kiiluvin silmin jo kattelivat näitä\nuusiaki.\n\n\n\n\nHRA TUNTEMATOON.\n\n\nOottako kuullu jotta mull’oli lauantaina iltapäivällä harvinaane\ntilaasuus ja kunnia?\n\nMull’oli kunnia haastatella sitä salaperäästä junkkaria, jot’ei kukaa\ntunne, vaikka sen on moni nähny ja ollu puhees ja tekemisiskin sen kans.\n\nHra Tuntematoonta!\n\nSitä samaa juupelia, jota poliisit ovat yrittänhet saara kiinni jo\nmonta kymmentä vuatta, mutteivät oo saanhet. Jäljillä ovat ollehet,\nmutta sitte se katuaa ku kastet maaha.\n\nEileen kun lehti oli jo valmis ja mä knapittin housuni, jotta mä\nlähren kotia, (m’oon kuulkaa niin lihoonu, jotta aiva pitää pitää\nhousunliirinkiä auki ku kriivaroottoo) — niin samas soittuu telefooni\nja kysyttihin jotta:\n\n— Haloo, onko se herra Jaakkoo?\n\n— Joo, s’oon minä itte!\n\n— No päivää ja tervhyysiä Ruattista ja olis mulla vähä tulijaasiaki — —\n\n— Häh, mitäh — kysyyn mä ja sanoon toisille toimittajillen jotta:\n\n— Hiljaa ny poijat. — Niin mitäs se olikaan?\n\n— No ompahan vaan vähä Brattia potus.\n\n— Kuka puhuu, tuata, kenenkä kans mull’on kunnia puhua?\n\n— Tjaah, se on vähä arka paikka. Mun ei passaa sanua nimiäni, mutta\nmin’oon se sama miäs, joka tunnethan hra Tuntemattoman nimellä.\n\n— Oohoo — pääsi multa.\n\n— Joo — sanoo. — Kun nyt on purjehruskausi loppunu ja joppookin pitää\njärjestää taas uuthen laihi, niin mä ajattelin, jotta jos haluaasitta\nhaastatella, niin se käyys ny kovasti hyvi päinsä.\n\n— Kiitoksia! Sepä ny jotakin! Mihnä sais tavata?\n\n— Minä asun täälä moottoriveneheni kajuutas. Tulkaa Kalaranthan, niin\nlaivapoikani kyllä opastaa.\n\nMinä lährin het!\n\nSiinä entisen Lasellin rautakaupan nurkas seisooki yks poika, joka\nnosti komjasti lakkia ja sanoo jotta:\n\n— Minä viän.\n\nJa siinä uurella pryyllä oliki yks suuri harmhaksi maalattu\nmoottoripaatti ja siihen se mun viisas. Mä koputin kajuutan ovhen,\nniinku herroos pruukathan ja heti sanoihin, jotta:\n\n— Sisälle!\n\nAukaasin oven ja — kyllä mä hämmästyyn jotta:\n\n— Sinäkö saamari se oot, se hra tuntematoon!\n\n— Minä, minä — nauroo se junkkari, jok’on mun rippikoulutoverini ja\nhyvä tuttu.\n\n— No älä ny heikatti, vai sä se oot! Mutt oot sä aika epeli, em m’olsi\nluullukkaa. — Ja näin komja ja fiini paatti kun sull’on. Mistä sä oot\ntämän komffoijannu?\n\n— No pitää sit’olla värkit sitä mukaa ku hommakki. Kun on sellaaset\nsuuret ja monet asiat levjällänsä ku mullaki ny on, niin ymmärtää sen.\n\nJa kyllä sill’oliki komja kajuutta. Aivan mahongista ja vaskesta kiilti\nja moottoriki oli 64 hevoosvoimaa. Sametti-tyynyt penkiillä.\n\n— Kolmes tiimas mä ajan tällä täältä Vaasasta Ruattin pualelle?\n\n— Älä hemmetis, vai menöö se nii lujaa.\n\n— Pitää olla sellaane masiina, jottei poliisit eikä tullivenhet peräs\npysy. Eikä ne pysykkää. Parhaat tullinuuskarien paatit teköö 18\nknuuppia, mutta tämä teköö 85 knuuppia — —\n\n— Mikä se knuuppi o? — piti mun kysyä, kun en m’oo oikee meriasioosta\nselvillä.\n\n— No se on sama ku solmu elikkä solmunväli.\n\n— Jaa-ah — sanoon mä. Vai solmuja. Mutta eikö ne mee joskus aiva\ntakkuhu, kun niin ajetahan?\n\n— Hahhahhaa! — nauroo se hra Tuntematoon ja nosti sähköllä keitetyn\nkaffipannu pöytähän ja otti seinäkaapista sellaaset kauhian\nhoikkajalkaaset pikarit ku maronlakit. Mutta mä sanoon jotta:\n\n— Sos sos soo, s’ei passaa olleskaa. S’oon visshin väkijuamaa ja m’oon\nlakia kunnioottava kansalaane. Suames on kialtolaki! Jes jos poliisit\nsais tiätää, jotta sä tarittet mulle tuata kullanruskiaa munkkia!\n\nSilloo se nousi ylhä, vihelti kerran ja samas heitti laivapoika köyret\nirti ja moottori rupes hakkaamhan ja kallisti jotta jos en m’olsi saanu\nvähä väistetyksi, niin koko pottu olis kaatunu mun hämmästynesehe\nsuukkuhuni.\n\n— Pian täs laki täytethän — huuti hra Tuntematoon ja paatti meni jotta\nvesi piraji ja Vaskiluatoki vai reisuusti välähti.\n\nOikee otti hengen kiinni. Nii lujaa se meni.\n\nJa sitte toppas ku tikkuhu.\n\n— Kolme meripeninkulmaa! — sanoo hra Tuntematoon. — Nyt m’oomma Suamen\nrajan ulkopuolella. — Kippis.\n\n— Kippis sanoo merimiäs.\n\n— Niin sanoo jotta kippis.\n\n— Kippis, äääh.\n\n— Kippis, äääh.\n\nJa sitte me jutelthin.\n\nSe kertoo, jotta s’oon tianannu tänäki kesänä hyvin. Tullen\nmennen. Täältä s’oon kuljettanu Ruattihin kenkiä ja paperossia.\nEikä paperossiista mee tupakkiveruakaa kun niitä viää rehellisesti\nulkomaille. Ensin sai kruunun laatikosta, mutta ny viimeaikoona vain 50\näyriä. Ruattin pualelle ne piti tuara salaa, mutta ku on tuttuja miähiä\nvastas ja puplikaaniakin vähä auttaa, niin hyvin s’oon menny. Ruattista\non takaasi tulles tuatu kaffia, n’otta sit’ on kaikki mettäkki täynnä\nLohtajalta Porihi asti. Säkkiäki on hajonnu ja kaffia niin varisnu\npitkin puskikoota, jotta 10 vuaren perästä on kaffipuu yleesin lehtipuu\nkoko venska Österoottenis. Ja hyvinhän n’oon kaupat rotsinhet, eikä voi\ntullinuuskarikkaa moittia. Frii kaffiis ovat pysynhet ja saanhet vähä\ntupakkirahojaki.\n\n— Mutta paljohan n’oon poliisit ja tullimiähet saanehet sun tavaroostas\ntakavarikkohonki —\n\n— Hui hai! — Ei muuta ku se mik’on meinattuki. Kattoos, s’oon sillä\nlailla, jotta mä pruukaan panna pari apulaastani 10—12 säkin kans\nerellä kulkeehe ja iasti tuloo vasta peräs. Se syättivehes ajaa sitte\nniin likiltä rullipaattia, jotta vissisti äkkääväkki. Tullilaivas\nnousoo aikamoone metakka jotta.\n\n— Siru siru, faananamma tuusan juttan, sisoh salakuljettajia!\n\nJa sitte ne panoo moottoripaatin merehe ja siihe hyppää 2—3 tullijunnia\npyssyt käres ja huutaavat jotta:\n\n— Seis seis elikkä me ammumma.\n\n— Ja mun poikani syöttipaatis nauraa pihistäävät jotta:\n\n— No nyt ne lähti. — Mitä nuaren ampumisesta! Ei n’oo ikänä osannehet.\n\nPoijat pistäävät piippuhu valkian ja pitäävät sellaasta parhaltaasta\nvauhtia päällä, jotta tullivenes hissuksensa saavuttaa, ajaavat ranthan\nja pyhkääsöövät mettähän, elikkä rupiaavat riitelöhö ja rähisöhö. Niitä\nsitte lähtöövät tullijunnit kuljettohon ja ovat miälisnänsä ku saivat\nkiinni, mutta sillä aikaa ajaa mun isoo lastilaivani kaikes rauhas\nmaihin. Siäl’on isäntiä ja hevoosia orottamas ja »jyväsäkit» lähtöövät\nmaakuntaha jauhettavaksi. Hyvinhän s’oon kannattanu.\n\n— Täs hiljan mä tein oikee aika jutkun näille tulliherroolle — jutteli\nhra Tuntematoon. — Pari viikkua sitte niitä lähti Ruattin pualelle aika\nsakki yhrellä komjalla tullionkarilla tekemhän salasopimus Ruattin\npualen puplikaanien kans, jotta heti ku täältä lähtöö sinne jokin\ntupakkilasti, niin täältä sähkötethän sinne jotta:\n\n— Pass opp, nyt tuloo!\n\nJa ku Ruattin tullista lähtöö kaffilasti, niin siältä knakutethan tänne\njotta:\n\n— Hori opp!\n\nVeljellisesti näin autethan toisiansa ja saaraha osansa takavarikosta.\n\n— Hi ha ha — nauroo hra Tuntematoon. — Juu peeveli, viälä eivät oo\nsaanhet yhtäkää kertaa, vaikka n’oon sähköttänhet ja knakuttanhet\njotta pää täräänny. Ny ne istuu, imehtelöö ja manaa mua. — Mutta se se\nkiärint’oli kun mä passasin päälle ja pistin herraan paattihin vähä\nomaa tavaraani. Ja hyvin meni. Yks puplikaani korjas pois ku herrat\nolivat hotelis syämäs. Kyllä mua huvitti ku mä seisoon Uumajan rannas\nja katteIin herraan lähtyä. Sillon tuuli ja oli vähä sumuaki — — —\n\n— Kippis.\n\n— Kippis.\n\n— Onko vissisti 3 meripeninkulmaa?\n\n— O-oh!\n\n— Mutta kuule, jos Markus sais sun kiinni?\n\n— No mitäs sitte?\n\n— Saakuri viä poika, s’oot tehny niin paljo jutkuja ja klenkkuja, jotta\nsun tuamitaas seittemän kertaa elinkautishen linnaha.\n\n— Phyh! jos ne mun kiinni sais, niin viäläpäs ny asia! Kyllähän\npoliisit mun tuntoovat mikä min’oon ja tiätäävät mun oikian nimeni.\nMutta sitä n’ei tiärä, eikä usko vaikka sanooski, jotta min’oon se\nherra Tuntematoon.\n\n— Kippis — — ähäh —\n\n— Kippis — — ähäh —\n\nKyllä mun täytyy tunnustaa, jotta mä en muista yhtää mitää koska ja\nkuinka m’oon kotia tullu, mutta palttoo mull’oli yllä ja hattu niin\nniin krutus, niin krutus pääs, ku aamulla sängystä huamaattin jottah.\n\nJa kalossikki jalaas.\n\n\n\n\nVALTIOPAATTI V. 1920.\n\n\nOottako kuullu jotta Suamen kansa rupiaa tulohon Hiljaksensa viisahaksi?\n\nMinisterin paikkaa kun ei enää huoli herra, eikä hamppari.\n\nSitähän m’oon aina sanonu, jotta antaa ny niiren aikansa asuulla\nja olla tyyrmannina siinä valtiopaatis, joka lähti nii mahtavaa\nseilaamahan kansanvallan myrskyävälle merelle n’otta »monarkistien\npaperilyhryt» vaan pikkuusen enää tuikuttelivat ku mikkäkin surunpillit\npahan maillaan rannalla.\n\nJa nämä poijat kun vetivät trasua mastoohin ja sanoovat jotta:\n\n— Niillä koulunkäynehillä kapteeniilla ja tyyrmanniilla ei oo mitään\nvirkaa! Miksei sitä seiso äijä kun äijä ruatelis ja osaa tyyripuusta\nveivata? — Viäläpäs ny konsti! —\n\nMuistattako mikä rähinä siin’oli kun nämä poijat astoovat Suami\nlaivahan? — Siiin’oli eri tohina!\n\nNe tulivat laivantäkille ja ajoovat entiset inerimiähet, tyyrmannit ja\nkapteenit lastiruumahan. Panivat luukut kiinni ja huutivat jotta:\n\n— Ei ykskään sorkka siitä vanhasta hapatuksesta saa tulla meitä\nneuvomhan, eikä viisoolohon. Pysykää vaan erillännä meistä! Se on ny me\nkun määräämmä jä näytämmä, kuinka tällä paatilla oikee Seilathan.\n\nNe vanhat merenkulkijat puristelivat päätänsä ja sanoovat jotta:\n\n— Ei sill’ eikä millään, ettettä te klopit saa tällä yhteesellä\npaatilla kans seilaalla, mutta kun ett’ oo ennen merillä ollehet, niin\nkattokaa vaan ettei teirän käy huanosti. — Punakaarttilaaset kans\nlähtivät tällä paatilla freistaalohon, mutta ajoovat niin nenänsä\ntakkakivehen, jotta koko paatti oli saumoosta hajota. Eikhän olsi\nparee, ku ottaasitta joitakin entisiä merimiähiä joukhon? Jos sattuus\nhätä tulohon, niin voisivat auttaa! — kehoottelivat merimiähet.\n\n— Tukkikaa suunna te patavanhoolliset, taantumuksen mustat kekälehei\nja kaikenmailman kansanvallan vasthanharraajat, jok’että ymmärrä yhtää\nhistoorian kulkua, kun ootta ensin kumartanehet kultavasikkaa ja ny\npokkurootta paperivasikan eres. Hyi hävekkää, kun viittittä meille\npuhuakkaan! — huuti yks’ pleikinnäköönen ministerin-planttu, ja heitti\nkatseensa ylös histoorian kulkuhun.\n\nNiin nousivat poijat laivahan. Yks otti ja piti viälä peijakkahammoosen\npuheen matkhanlährös jotta:\n\n— Jo tulikin kerran oikiat miähet nöörin päihin! Nyt sitä näytethän,\nkuinka nämä poijat taitaa. Trossi irti ja lankongit pois! Suara kurssi.\nEi oikiaan ei vasempaan — — —\n\n— Käännä helekutis vasempahan! — kiljaasi se pleikinnäköönen miäs,\njoll’oli laivan viinavarasto hoirettavana. Eksä näe, että oikialta\ntiukkaa viälä vähä monarkistien paperilyhryt?\n\nKurssia vähä entrattihin.\n\n— Vasemmalla punaasia valoja, kun kyliä palaasi — huuti tähystäjä. —\nOikialla näkyy viälä pikkuusen paperilyhtyjä, mutta s’oon niin vähä —\n\n— Käännä käännä vasemalle! Ei saa näkyä yhtään valkoosta! Ei\ntingilläkään — hoki se viinavarastonhoitaja, vissihin piänes huipelis.\n\n— No ei sitä ny niin vaan tingillä tätä paattia tyyräällä! — suuttuu\nyks’. — Pitää kattua kans vähä mihkä mennähän!\n\nSiihen tuli toisiakin hasajamahan kurssista. Riitelivät niin, jotta\nyks’ heti alkumatkas löi laukkunsa pöytähän ja sanoo jotta:\n\n— Tällääses tresusakis min’en oo! Hoitakaa paattinna!\n\nKun hetken taas oli seilattu rupes poikaan vethön naamaa totiseksi.\n\nKuiskutelivat toisillensa jotta:\n\n— Mihkähän täs oikee lopuksi mennähän?\n\n— Käännä oikialle! — vaatii yks’.\n\n— Käännä vasemmalle! — vaatii toinen.\n\nSamas rupes lastiruumasta kuulumahan aika mölinä. Tärähti kalliohon,\nkraapaasi häjysti pohjahan ja poikaan löi syränalan kylmäksi.\n\n— Paatti vuataa! Me hukumma! — huuti kokkipoika ja juaksi ympäri kantta\nkrääkyen kun miäletöön.\n\nMutta ne päämestarit hairasivat kokkipoikaa kraiveliista kiinni ja\npänttäsivät köyrenpätkällä aika lailla.\n\nSaunovat jotta:\n\nEi sellaasta saa sauna nii että pasiseerarit kuuloo, elikkä ne paiskaa\nmeirän merehen! Pitää sanua, jotta hyvin menöö, vaikka pohjahan menisi.\n\n— Eikhän pyyretä vähä vanhojen merimiästen apua? — ehrootti yks’ viisas\nniistä yhreksästä.\n\n— Ei, ei vaikka katkees!\n\nSiitä nousi uusi kuhina, joka loppuu siihen, että neljä miästä löi\nlaukut pöytähän ja saunovat jotta:\n\n— Toss o! Me pesemmä kätemmä!\n\nNousi kova myrsky ja hätä oli suuri. Silloon ne päättivät pyytää apua.\nHuutivat, huutivat, pyytivät ja rukoolivat jotta:\n\n— Tuikaa hyvät ihmiset auttohon! Saa tulla kuka vain tahtoo näihin\nnöörin päihin. Monarkistit ja punikit, terve veljet, tulkaa, helpakkaa\nhelkutis! Ottakaa koko höskä — —\n\nMutta kukaan ei hualinu lähtiä.\n\nTuumasivat vain jotta:\n\n— Antaa ny poikaan kiikkua ja kinnata, että muistaavakkin. Kylläpäs\nolivat noukka pystys mennes!\n\nMutta yks’ on täs hätääntynehes sakis, jok’ei poraja, eikä\nmeinaa heittää virkaansa. S’oon sen kialtolakipaatti Suamen\nviinavarastonhoitaja. Elikkä niinkun sen virallinen nimi kuuluu:\nMinister licworum vitae, vinorum bonorum preserveerannes troppiorum-que.\n\nSe on viisas ja ethensä kattovaanen miäs ja siksi hyvän osan valinnu.\nJa hullu oliskin, jos leililtä lähtis.\n\nMutta jos sen paikka tulis vapahaksi, niin kyllä totisesti olis tilahan\ntulijoota.\n\n\n\n\nKAUPPANEUVOS OSTI ILVEKSEN NAHAAN.\n\n\nOottako kuullu kuinka petomaasesti kauppaneuvos Tukkusta huiputettihin\nnahkakaupoos niarkinaan aikana?\n\nKauppaneuvos Tukkunen käyskenteli käret seljän takana torilla\nmarkinamiästen joukos; katteli olisko mitää sellaasta tavaraa, jota\nhäneltä puuttuus.\n\nSiin’oliki kolme miästä nenät yhres ja yhrell’oli jokin karvaane nahka\nkäres, jota se näytteli yhrelle herrammooselle miähelle erestä ja takaa.\n\n— Mikäs nahka se on? — kysyy kauppaneuvos Tukkunen ja astuu likemmäs.\nOtti kans yhrestä nahaan nurkasta kiinni, silootti ja tykkäs jotta:\n\n— Kovasti siin’on siloone ja fiini karva. Minkä elävän nahka täm’on?\n\n— He je kattlo — seliitti nahaanomistaja, jok’oli ruattalaane ja\nrokonarpinen.\n\n— Kattluu? — imehteli tirehtööri. — Mikäs elukka se sitte on?\n\nSilloo se herrannäkööne miäs, joka siinä kans syynäs sitä nahkaa ja oli\nkovasti ymmärtävääsen näkööne, rupes tolkkaamhan jotta:\n\n— Teme nakka ole sellane elävä ku ole mettäs ja istu puus. Se olla ei\nsusi, eikä karhu, se ole niinku kissi ja istu puus ja ole oikke vihane\nja aiva freesata. Se tappa lehmiä ja lamppata ja koira se pure knik\nknaks pää pois! —\n\nKauppaneuvos Tukkusen nousi tukka pystyhy ja käsi vapisi.\n\nSanoo viimmee jotta:\n\n— Ei suinkaa se vaa tiikeri oo? —\n\n— Ei, ei se tiikeri ole! — Få ja lov o presentteera, Kranpär,\nKampia-Vaasa ladukool tispunent. Eikö härra olla Komesseroot Tukkunen?\n\n— Joo, Tukkunen min’oon — sanoo kauppaneuvos ja kovasti puristi herra\nLatukoolin kättä.\n\n— Se ole oikke fiini nakka, teme kattluu, mine meina osta se — sanoo se\nherra Latukooli. —\n\n— Mutta eihän täs oo häntääkää, ku pikkuune pätkä! — imehteli\nkauppaneuvos Tukkunen. —. Mikäs se sellaane mettänpeto on, jollei oo\nhäntää —\n\n— Jaa, kattluu, sillä ei ole hänttä. Ei karhuka kulke häntä kans. Karhu\nhäntä ole poikki. — —\n\nKauppaneuvos Tukkunen kynsii päätänsä ja funteeras. Viimmee muisti\nLuannon kirjasta yhren kuvan ja huurahti jotta:\n\n— No mutta s’oon sitte vissihin ilves!\n\n— No jyst jyst, nyt mine muista, kattluu — se ole soomekeele\nilveskissa, juu, nii se ole. Täälä oli yks postifröökynä ja sen nimi\nole Ilves. Se elä puu ja freesata. — —\n\n— On kovasti verenhimoone ja raateleva peto — muisti kauppaneuvos\nTukkunenki jostaki kirjasta lukenehensa.\n\nKauppaneuvos Tukkunen päätti heti, jotta hän sen nahaan ostaa, maksoo\nmitä maksoo.\n\n— Mine takto maksa sata markka — seliitti herra Latukooli.\n\n— Nej, tvoo huntra markka — vaativat myyjät, jot’oli kaks.\n\n— Minä maksan sen kaks sataa — sanoo kauppaneuvos, veti lompsansa\nframille ja töyttäs kaks saranmarkan rahaa toisen miähen käthen.\n\nJa se ku sai rahat, niin vähä äkkiää pisti plakkariin ja molemmat\nlähtivät siitä paikasta sellaasella kiiruhulla jotta kaatoovat Isonjoen\näijän puufati- ja voiaskitapulit pitkin toria. Juaksivat vosikkaan\nsivuutte Teräksen tyä ja siitä Tikanojan kulman ympäri ja vasta\nNorrkraanin kellosepän klasin nurkkahan pysähtyyvät, jottei nähtääsi;\nja nauroovat nii mahan täyreltä, jotta Norrkraanin mestarin kaikki 77\nseinäkelloa meni prilleehi ja rupes lyämhän, vaikk’ oli vasta varttia\nvailla.\n\nSillon Norrkraanin mestari hyppäs pystyhy, otti varsiluuran, tormootti\npihalle ja huuti jotta:\n\n— Mitä te lurjukset naura niinku elefantti, jotta kaikki mun kelloni\ntule hulluksi ja rupe hakkama ennen aikoja!\n\nOtti ja tomahutti toista luuralla niskaha ja toinen lähti lipettihi\nilman mälliä.\n\nSiitä tuli Norrkraanin mestarille suuri vahinko. Se sai koko iltapäivän\nrukkaalla ja justeerata kellojansa. Mutta ny n’oon taas hyväs kunnos ja\nlyäävät justhin prikun päälle.\n\nMutta se kauppaneuvos Tukkunen se jäi torille seisomhan se ilveksen\nnahka käres, lompakko toises ja suu auki.\n\nNo siihen tuli sitte itte Roopertti Nahkanen, se nahkakauppias, ja\nkysyy kauppaneuvos Tukkuseita jotta:\n\n— Kuinkas tirehtööri voii?\n\n— Tuata, tuata, minä ostin täs ilveksen nahaan — —\n\n— Ilveksen nahaan? — imehteli Roopertti Nahkanen. — Tuanko, joka teill’\non käres?\n\n— Niin tämän mä ostin.\n\n— Mitä riivattua! Eihän tua oo mikää ilveksen nahka. Näyttäkääs, mä\nkatton.\n\nJa ku Nahkanen kattoo, nii holonaurun ja pitkän päästi jotta:\n\n— Tämähän on kollikissin nahka, jot’ on vähä pruukattu ja kovasti\nvenytetty. Kyllä teit’on ny herra kauppaneuvos vähä friskisti\njutkutettu.\n\n— Tuata, tuata — sanoo kauppaneuvos, eikä se muuta sanonukkaa. Pisti\nnahaan kainaloho ja lähti pitkin askelin harppimhan konttuurihinsa.\nPunaane oli ku krapu naamasta ja suu käy, vaikkei puhetta Lullukkaa.\n\nHeti ku pääsi konttuurihinsa, nii kirjootuspöytänsä ala nakkas koko\nilveksennahaan.\n\nEi sanonu mitää, puhkuu vai, ja aina vähän päästä kynsääsi korvallista.\n\nPian sai apulantakauppias ja hantesmanni Tuomas Kuona kuulla\nkauppaneuvos Tukkusen ilveskissin nahkakaupasta, ja se ku on aina kuria\ntäynnä, nii heti juaksupoijallensa 10 markkaa kourahan ja komentamhan\njotta:\n\n— Tuas on raha, juakse joutua kaupungin teurastuslaitokselle ja osta\ntohtori Römpäriltä yks pitkä lehmänhäntä!\n\n— Lehmänhäntä? — kysyy poika.\n\n— Lehmänhäntä! Niin, lehmänhäntä, ymmärräkkö sä? Se joka riippuu lehmän\ntoises pääs ja huiskuu.\n\nPoika ei käsittäny mitään. Seisua möllötti vain.\n\nMutta ku sai hantesmannin levijästä kämmenestä perälautahansa\npaukauksen, niin jo lähti ja pian tuli takaasikki lehmänhäntä\nsanomalehtehe käärittynä. Sen otti hantesmanni följyhynsä ja lähti\nkauppaneuvos Tukkusta helssaamhan.\n\n— No päivää komesseroot Tukkunen — huuti heti ovesta. — M’oon kuullu,\njotta sin’oot ostanu ilveksen nahaan.\n\n— My-hy — — mutaji kauppaneuvos.\n\n— Mutta ne sanoo, jotta siinä sun ilveksen nahaassas ei oo häntää ja ku\nmeirän firma sai justhin tänä aamuna kotia aivan tuarehen lähetyksen\nilveksen häntiä, nii mä sanoonki heti, jotta:\n\n— No mutta sepä ny passas ja tuli oikee kreivin aihkan, ku kauppaneuvos\nTukkunen on ostanu hännättömän ilveksen nahaan, niin mun pitää ny heti\nlähtiä häntiä kaupalle.\n\nJa hantesmanni Tuamas Kuana veti paperista pitkän kluttuusen\nlehmänhännän.\n\nSanoo jotta:\n\n— Niit’on oikiastansa kahta sorttia, pitempiä ja lyhyempiä näitä\nhäntiä, mutta mä tykkäsin, jotta kyllä kauppaneuvoksen ilveksennahaas\npitää olla tätä pitempää, parempaa ja tyyrihempää sorttia häntä.\n\nKauppaneuvos Tukkunen oli kattellu luimistellu kovasti krätyysen\nnäköösenä kulmiensa alta.\n\nMitää ei ollu sanonu, mutta kauppaa ei liijoon ollu tullu, vaikka\nhantesmanni tarjos häntää lopuksi alle sisäänostohinnankin.\n\n\n\n\nKANSAKOULUN JATKOLUOKAT.\n\n\nOottako kuullu mikä ilo nyt taas orottaa Suamen kansaa?\n\nTaas on istunu yks komitea ja muninu Suamen kansalle suuren ilon ja\nrahanreijän. Tarkootus tiätysti on hyvä ja hyäryllinen ja minäkin sitä\nsyrämmestäni kannatan, mutta mä tunnen samalla pistoksen syrämmeni\nkohralla, lompakos, ja huakaan yhres Suamen kansan pahimmin soorretun\nkansanluokan, veronmaksajaan, kans jotta:\n\n— Ja mistä riivatusta ne kaikki rahat oikee meinathan nylkiä, jolla\nnämä eristyksen kehityksen sivistykset oikee maksethan.\n\nKun nyt on justhin saatu mojahutetuksi meitä veronmaksajia päähän sillä\noppivelvollisuuslailla, jotta viälä ollahan pualipökerryksis, eikä\nviälä pualiakaa niistä uusista kansakouluusta oo saatu rakennetuksi,\njokka niin vängällä ja sellaasella kiiruhulla läpiajettihin — niin\neikös totitesti ookki jo yks erinomaanen ministeri saanu kravatuksi\nkokhon uuren ehrootuksen kahren jatkoluakan lisäämisestä kansakouluuhin.\n\nTämä uusi ehrootus on ny justhin valmistunu ja jätetty mulle ja\nvaltioneuvostolle tarkastettavaksi ja arvosteltavaksi.\n\nEileen se mulle tuli ja min’oon valmis jo tänä päivänä sanomhan\npainavan sanani tästä muutaman saran miljoonan markan suuresta uuresta\nmenoerästä Suamen kansan massikan varalle.\n\nEnsiksikin pitää sanua, jotta ehrootus ja tarkootus ja kukatiäs\ntuloksekkin voivat olla hyvät, mutta tyyristä lystiä siitä tuloo.\nOppilahat näiskin tullahan tiätysti syöttämhän, juattamhan ja\nvaatettamhan kunnan ja valtion varoolla. Uusia opettajia tarvithan\ntiätysti aika liuma ja niille frii puut, vapaa lämpö ja valo, kuin\nmyäskin lapsilisäykset ja kallihinaijan korootukset.\n\nNäillä kahrella jatkoluokalla on meininki opettaa kakaroosta vaikka\nmitä: suutaria, kräätäriä, nikkaria, kivimiähiä, timpermannia,\nkaljanpanijoota, paakaria, kivi-, rauta-, puu- ja savisorvaria,\nmaalaria, latojia, tynnyrintekijöötä, satula- ja kakluunimaakaria,\ntehtaantyttöjä, tarjoolijaflikkoja, isäntiä, emäntiä, lapsenpiikoja,\nimettäjiä, kauppamiähiä, tukkityöläisiä, kunnan kirjuria, sanomalehren\ntoimittajia, maanviljelijöötä, karjakkoja, taiteelijoota ja varsinkin\ntunteilijoota.\n\nMinä oon lukenu tätä komiteijan miätintyä, jotta silmistä vesi juassu,\nja huamannu, jotta näillä kahrella kansakoulun jatkoluokalla on\ntarkootus antaa perusteellinen opetus melkeen kaikis ammatiis, mitä\nmeillä yleensä harjootethan. Ja niinpä mä luulenkin, jotta ne ammatit,\njokk’on ehrotuksesta jääny pois — n’oon vain unohtunhet.\n\nJa mua suuresti ihmetyttää, jotta hra ministeri on unohtanu kaikiista\ntärkiimmät ja kannattavimmat ammatit ja niiren opetusohjeet. Ne\non: politikoottija, luattamusmiäs, piirisihteeri, juhlapuhuja,\nkansanerustaja, komiteamiäs, konkurssimiäs ja vekselinväärentäjät.\n— Näis, minä pyyrän viälä sanua, näis ammatiis, jokk’on kaikiista\nyleesimpiä meirän maas, näis pitää ennen kaikkia antaa Suamen kansalle\nopetusta ei vain kansakoulun jatkoluokilla, vaan myäs kertauskurssilla,\njonsei kattota tarpehelliseksi toimeenpanna suorastansa\nreserviläiskursseja entisis teservikasarmiis.\n\nOpetus näillä jatkoluokilla ehrotethan käytännöllistä elämää varten.\nKouluuhi on perustettava monellaasia työpajoja ja verstaita, johna\npoijat veistelöö, suutaroo, nikkaroottoo, muuraa, harjootteloovat\nkonehella kirjoottamista ja urvuulla veisaamista, velkakirjan\nkirjoottamista, ilmootuskaavakkeen täyttämistä verootusta varten\njne. Siälä niitä opetethan sanomahan päivää, hyvästi, pukkaamhan,\nkeskustelemhan miällyttävästi, istumhan pöytähän, syämhän trasu eli\nruakaliina nenän alla, tarittemhan toisillekki, rykimhän, räkimähän ja\nniistämhän noukkansa ja pitämhän suunsa kiinni, vaikka kaverin nenä\noliskin epäkunnos.\n\nSiälä opetethan suarahan sanojen tulevista Suamen kansalaasista\nläpikliipattuja junkkareita ja kavaljeeria.\n\nJatkoluokan »kauppalinjalla» opetethan mm. »myyntioppia», solmun tekua\nja piäniä ammatis tarpheellisia valehia.\n\nKaikki nämä mä ymmärrän olevan tarpehellisia tulevalle kauppamiähelle,\nmutta — taas pitää mun lausua suuri hämmästykseni, etten sanoosi\nsuarastansa ällistykseni siitä, että hra ministeri, joka niin suurta\nhualta ja vaivaa on nähny tämän kankianiskaasen ja takkutukkaasen\nSuamen kansan kouluuttamisesta, on unohtanu pois opetusopistansa\n»kauppalinjalla» kaikiista tärkiimmän kauppamiähen tehtävän.\n\nJa se on järkiperääsen konkurssin teon.\n\nFlikkojen opetus jatkoluakilla ehrootethan sellaaseksi, jotta ne\nolis mahrollisia siihe suurehen tehtävähän joka niitä orottaa, nim.\nkeittämhän ainakin seuraavat ruakalajit arvosanalla »välttävä»:\nvesivelli, ruisjauhoolla suurustettu puolukkapuuro, perunamuhennos,\nhernerokka (sen saman luultavasti, jolla Esau myi esikoosoikeutensa\nsille Jaakoppi-junkkarille), sienimuhennos, mehukeitto, kiiseli,\npannukakku, silakkalaatikko, suutarinlohi (voitaan särveerata myös\nkräätärille), patapaisti ja verivanukas kuin myös kahvinkeitto sekä\nilman että korvikkeilla» (kalannahka eli silakanpää).\n\nFlikkaan pitää oppia myös »pöyrän kattaminen ja koristeleminen.\nTarjoolu. Leipä ja voi. Ensimmäinen ruokalaji. Toinen ruokalaji.\nJälkiruoka. Käytetyt pöytäastiat. Lautaset. Tarjotin. Harjoitusta\ntarjoilemisessa. Hyvät pöytätavat: ole valmis, asento, ruuan ottaminen.\nVeitsen, haarukan (kaffelin) ja lusikan käyttäminen. Syöminen.\nKohteliaisuus ja huomaavaisuus.»\n\nTäs’on paikalla lausua pari sanaa selvitykseksi. On erittäin tärkiää,\njotta ensimmääne ruakalaji syärähän ensiksi ja sitte vasta toinen, eikä\npäinvastoin. Sillä jos toinen ruokalaji syärähän esti, niin mitäs sitte\nsyärähän ensimääseksi ruakalajiksi? — Tämä vaan sanottuna siksi, että\narvoosa lukija käsittää, kuinka perusteellisesti arv. komitea on asiaa\nharkinnu. —\n\nSuamen kansan syämisen suhtehen on mun miälestäni komitejan vaikia\nsaara muutosta aikahan. M’oomma tottunu siihe, jotta alaleuka huiskuu.\n\nJa ku on hyvää, niin massutethan. Kun on täynnä, niin ryäkäästähän. Ja\nku kräämiä tuloo pöytähän, niin sanothan jotta:\n\n— Annas Kaisa suureet lusikka!\n\nErityysenä taironnäytteenä vaarithan kansakouluflikoolta, jotta ne osaa\nleipua piparkakun.\n\nSitte jatkaa komitea esitystänsä mulle ja valtioneuvostolle: »Mitä\ntulee kysymykseen siitä onko oppilaiden myöskin itse nautittava\nse ruaka (klottu) jonka valmistavat, niin katsoisi komitea\nasianmukaiseksi, että niin tehtäisiin.»\n\nJa m’oon samaa miältä.\n\nElikkä oikiastansa olis viälä päreet, jos arv. komiteija, jok’ on tämän\n»sopan» keittäny, sais sen myäs itte niällä.\n\nErikoosen monia oppituntia ehroottaa komitea käytettäväksi kansakoulun\njatkoluokilla _lastenhoitoon_. Ei toki niiren lasten, jokka jo itte käy\nkoulua, mutta viälä pienempään. Se tahtoo sanua kansakoulukakaroolle on\nopetettava viälä piänempien ipanooren hoitua seuraavan kurssin mukaan:\n»Imeväisen käsitteleminen, kylpy ja siihen tarvittavat esineet (s.o.\nitte mukula, vettä, ruutporsta, saipuaa, hiataa ja rottinki), pään\npuhtaanapito, kynsien hoito (kerittimet), ihojauheen käyttö (kalkki),\nimeväisen ravitteminen: luonnollinen ja sen edut (puremiset ja päähän\nknoppimiset), pullolla ruakkiminen (sarvi ja sokuripussi), lisäruaka\n(knapit, tikut, hiata ja tutin pualiskat).\n\nOpetus tapahtuu tiätysti havaannollisesti ja kokeellisesti: opettaja\nnäyttää tuttia, panoo sen maitopotun päähän ja sanoo:\n\n— Näin!\n\nJa imöö. — Ja antaa sitte kakaraankin imiä. Mutta mistä Saarahan joka\nkansakouluhun se imettäjä, jolla voirahan »kokeellisesti» antaa koko\nkoulun imiä.\n\nSitte saavat oppivaaset kansakouluflikat jokahinen kerran itte kokeella\nja kukin vooron päästä pistää tutin sen elävän mallilapsen suuhun, joka\ntiätysti joka kouluhun ostethan havaantovälineheksi ja jota opettaja\nsäilyttää tiätysti priis luannontiärekaapis, ja joita tiätysti saa\ntilata koulutarpeiren keskusliikkeestä Helsingistä.\n\nLapsille opetethan mm. hampaitten »puhkeaminen, henkinen kehitys».\nOpettaja voi myäskin kysyä pikkuflikoolta:\n\n— »Miten on koetettava ehkäistä pienokaisten suurta kuolevaisuutta\nvarsinkin kesän aikaan?»\n\nJä siihe sanovat ne kansakoulutenavat tiätysti jotta:\n\n— Emmä me tiärä.\n\nMyäskin tullaan opettamaan »lapsen vaatteiden pesemistä, ja\nsiistimistöitä tarpeen mukaan». Tiätysti vain tarphen mukahan. Kuin\nmyös laskisangoon kantamista. Kansakoulun jatkoluokilla on niillä\nflikoolla, jokka meinaa päästä emänniksi, erityyne »emäntälinja», jöhna\njokin oikee koulattu xantippa tiätysti neuvoo niille kaikki akkaan\nkiristys- ja kuristuskonstit sekä kuiskuttaa kaikkiin salaasimmat\njuanet pikkuflikkaan höröllä törröttävhän korvahan. Kyllä s’oon niin\nkamalaa ja kavalaa meininkiä jotta mikä meirät miähet oikee perii?\n\nViälä ehroottaa komitea, jotta valtio palkkaas erityysen\n_ammattipsykoloogin_, joka rupiaa reissaamahan kansakoulusta toishen ja\ntuimalla silmällänsä kattonahan ja määräämähän jokaaselle kersalle sen\ntulevan elämänuran. Ajatelkaa sellaasta herraa! Ku se tuloo kouluhu,\nnii kersat jatkoluokilla komennethan rivihi ja se valtion pysokolooki\nkääntää läpitunkevat silmänsä itte kuhunkin kakarahan ja kattoo, mikä\nsiitä tuloo.\n\nReisuusti se vai kattoo lapsen läpitte jotta sihahtaa ja määrää jotta:\n\n— Tua takkupää tuas on suutarin sälliksi luatu. — Tuas on paakari,\ntuas vosikkakuski, tua on hampparin alku, tua selvä tairemaalari, tua\njopparin planttu, tua laiha takakenoone ja rutilaiska vintiö on valmis\nkuritushuanefanki. Tuasta ei tuu yhtää mitään, ja tua fletkusäärinen\npoika passaa parahite akanmiäheksi ja niin erespäin.\n\nKu kaikki hyvät ja hyärylliset ammatit on jaettu ja jäljel’on yks\nsellaane penikka, lottokorva, vääräsääri, pahansisuune, kiukkuune ja\nkrätyyne, tupakinpolttaja ja viinanjuoja, irvileuka, juanittelija ja\nkaikkiin paheesiin taipuvaane otus, jok’ei mihkää hyäryllisehe kelpaa,\nniin se on tietysti — sanomalehtimiäs.\n\n\n\n\nTAAVETIN POTTU.\n\n\nOottako kuullu jotta nyt s’oon sitte selvitetty se Kuurtanhelaasten ja\nAlauren Kontoperäästen väline kissinhännän veto-juttu, jost’on niin\npaljo puhuttu?\n\nS’oon ny poikki. Taavetti voitti ja reiruhun. Ja Faltesmanni ja\nKoljaatti hävis ja pulskasti.\n\nNiinkus muistatta niin syntyy siälä Alauren Kontoperän eristys-\nja sivistysiltamas täs vuasi sitte merkilline välinäytös. Yhtä\nkunniootettavaa kuurtanhelaasta, jok’oli tullu kattomhan ja\nkuulemhan Kontoperäästen eristys- ja sivistyspyrkimyksiä, rupes se\nrunonlausumine kovasti janottamhan. Ja sitä varte se kuurtanhelaane,\njoka otti poviplakkarista halstoopin potun, ryyppäs kaks kertaa ja\nkovasti ähkääsi. Pyyhkii suuta ja meinas taas ruveta arvostelhon sitä\nrunonlausumista, nii samas hyppäs sen Kuurtanhen poijan ethen, jonka\nnimi oli Taavetti, se Kontoperääste kauhia viinapoliisi Koljaatti,\nhairas potusta kiinni ja rupes nykimhän ja huuthon jotta:\n\n— Pottu tänne! Päästä irti!\n\n— S’oon mun — kiljuu Taavetti.\n\n— Siäl’on viinaa — huuti Koljaatti.\n\n— Äääh! — huuti Taavetti ja kiskoo jotta kaulasuanet sinisenä.\n\nKoljaatti veti vääränä ku luakka, silmät väärinpualin pääs ja huuti\njotta:\n\n— Tulkaa auttamhan!\n\n— Älkää tulko! — Yksin mäkin verän — kiljuu Taavetti.\n\nJa kyllä ne vetiki jott’oikee sätii ja prätii ja päältäkattojakki\nähkyvät tahris.\n\nKerraasti meinas Koljaatti vähä petrata otettansa. S’ei havaannukkaa\nku otti ja sylkääsi kourihinsa — ja pottu jäi Taavetin käshin, n’otta\nTaavetti kuuppas pyäriensä penkkien välhin.\n\n— Saikkos pihkanoukka! — hihkuu Taavetti pottunensa ja lippas ovesta\npihalle.\n\nJa Koljaatti peräs ja koko arvoosa yieesö Koljaatin peräs kattomhan\nkuinka siinä käyrähän.\n\nSiälä pihalla se Taavetti vasta ilon piti. Se hyppii ja hihkuu ja aina\nvälhin ryyppäs potusta ja ähkääsi. Ja Koljaatti koitti haparoora sitä\nkorvista kiinni, muttei saanu, ku se Taavetti oli niin vikkelä justhin\nku orava.\n\nSitte sekaantuu jo muukki kuurtanhelaaset asiahan ja haukkuuvat koko\nKontoperän eristys- ja sivistysriannot akkaan fläsinööksi. Sanoovat\njotta:\n\n— Tualla lailla kohrellahan ku kuurtanhelaaset luloovat joskus\nAlaurellc viaraaluretkelle. — — Mutta ettäpäs piisannehet! Ei eres\nteirän Koljaatti piisannu meirän pikkuuselle Taavetille.\n\nJa lähtivät pois koko juhulista.\n\nMutta se Koljaatin häviö harmitti niin Kontoperääsiä, jotta haastoovat\nTaavetin vastaamhan käräjille, jotta sill’oli olin muka viinaa potus.\nJa se oli vales niinku Taavetti sanooki jotta:\n\n— Kaljaa s’oli, kyllä mä itte tiärän, joka mä sen joinkin.\n\n— Mull’on toristajat — rupes Koljaatti änkkäämhän.\n\nTuamarin piti lykätä jutun toishen kerthan ja siit’on ny jo pari\nviikkua sitte ku s’oli uurestansa käräjis.\n\nKoljaatin toristajat sanoovat jotta:\n\n— Pontikkaa s’oli, me näimmä, s’oli valkoosta.\n\n— Mitä näittä? — huuti Taavetti. — Kun pottu oli musta — eikös ollu,\nhäh?\n\n— Olihan se — — —\n\n— Ja t’olitta ainaki kuuren sylen pääs, ja oli pimiä ilta, nii mitä te\nnäittä? — Kissinhäntiä te näittä — — kiljuu Taavetti.\n\n— Tuata, tuata — koittivat sen Koljaatin toristajat sanua. — Mutta\nainaki tämä Taavetti ähkyy nii justhin ku — —\n\nSilloo tuamari suuttuu ja sanoo jotta:\n\n— Ei täs oo ny ähkymisestä puhet? Voittako vannua, että siinä potus oli\nviinaa?\n\n— Tuata tuata, ei me ny vannua tohri, mutta ainaki se haisi — —\n\n— Kuka haisi?\n\n— Tämä Taavetti, herra tuamari, vähä niinku haiskahti — —\n\n— Minä vaarin kunnianloukkauksesta — kiljuu Taavetti ja putii nyrkkiä\ntoristajan nenän eres.\n\n— Mä meinasin sanua jotta se lemus elikkä tuaksuu väkevältä — —\n\n— No mutta väkevähän se Taavetti olikin. Eihän Koljaattikaan sille\npärjänny, — seliitti Taavetin fulmahti.\n\n— Astukaa uloos haisemhan! — karjaasi tuamari ja käski lautamiästen\naukaasta klasit.\n\nHetken päästä julistettihin tuamio ja Taavetti vapautettihin\nsyyttehestä.\n\n— Koska ei oo voitu tothen näyttää, mitä Taavetin potus oikee oli —\nsanoo tuamari. Ja kulut saa kumpikin maksaa itte.\n\n— Taavetti voitti! — hihkaasi koko Kuartanhen seurakunta.\n\nKuurtanhell’on ny ilo ja riamu yhtä suuri ku Ähtäris, ku Kolliini\nvoitti Holmenkollin. Taavetti pelasti Kuurtanhen kunnian ja sille\nkoothan juusto taloosta ja kuntalaaset yhtöhöösesti maksaavat Taavetin\nkäräjäkukit. Friikyytillä kuljetethin Taavetti Voittaja riamusaatos\nKuurtanhelie.\n\nMutta Kontoperääset ovat nii suutuksis Koljaatillensa jotta ovat\npannehet sen viraalta pois.\n\n\n\n\nMYI MIÄHENSÄ.\n\n\nOottako kuullu mitä kummia Ylistarosta ny kuuluu?\n\nSiäl’on kuulkaa yks akka-peijakas, en paremmin tuu ja sano, ottanu\nja myyny miähensä toiselle akalle Sinkerin ompelukonehella. — Joo,\nsellaasia siältä ny kuuluu.\n\nS’oon yks köyhä torpan akka, jok’on myyny, ja rikas leskiemäntä, jok’on\nostanu. Eikä miähell’oo ollu mitää sanomista muuta ku nostaa housunsa,\nniistää nenänsä ja följätä uutta omistajaa niinku nauta ainakin. Ei\nsiinä itketty eikä voivooteltu, tehtihin kauppaa vai ku vanhasta\nsalviasta.\n\nSe mökin muija oli ruvennu panhon merkille, jotta sen miäs oli alkanu\nvistaamahan vähä liika pitkähän siälä lesken taloos ja tekhön oikee\nvoorokausitaksvärkkiä.\n\nYhtenä päivänä tuli sitte se leski sen mökin muijan tyä pyhäputsus ja\nkysyy jotta:\n\n— No kuinkas täälä jaksethan?\n\n— Siinähän menöö ku märkä palaa — sanoo mökin muija ja niisti nenäänsä\nku ei ollu muutakaa tekemistä. — Kyllähän sen tietää tämän mökkilääsen\nelämän; kitua se on sellaases huushollis jonka maa ei kasva muuta ku\nmukuloota. Kersoja pakkaa vaa olemhan n’otta nuarimmat uunin päällä\nkuivamas, eikä tiärä, mitä niiren suuhun tukkis, ku sualaastakaa\nei monaasti oo muuta ku se, mitä kakarat päivänmittaahan itkiä\npillittäävät.\n\n— Soo-oh — sanoo leski. — No jo on kovat paikat. Mutta onhan sulla\nmiäs, mitäs sä sillä teet?\n\n— No en yhtää mitää mä sillä tee, kyllä se nii on! Paree olis, kun ei\nolsikkaa koko värkkiä.\n\n— Tuata tuata — sanoo leski. — Oikeenko totta, jotta niin oot\nkyllääpyny miähees.\n\n— Niin on asiat! — Osta pois koko kanttura, niin saat — jahkaasi mökin\nmuija.\n\n— Tuata, tuata, mitäs tahrot? — kysyy leski. — Oon mä vähä ittekseni\ntuumannu, jotta joutaas sitä ny leski-ihmisellä olla eres miäs\nhupulaasena.\n\n— Kymmenentuhatta markkaa! — tokaasi torpan muija. — S’oon viälä höyhkä\näijä, hyvät hampahat, ja kova tyämiäs, vaikka huano s’oon tianaamahan,\nse täytyy tunnustaa, kun toren sanoo.\n\n— Eikö s’oo vähä liikaa? — kysyy leski.\n\n— No niin mä tykkään ittekki, jotta liikaa taitaa olla, mutta\npluutathan! — hihkaasi mökin muija.\n\n— Mulla ei tahro nyt olla oikee rahaasta rahaa, ku on ollu justihin täs\nhipoteekin inträssi ja veronmaksukki, mutta eikö vaihretaasi jollaki\ntavaralla? — Mitäs tykkäät Sinkerin neulomakonehesta. S’oon mulla aiva\nyhtä liikaa, ku sulla tua miäs.\n\n— Hyvähän se taitaas olla neuloma-masiinaki olemas, mutta pitääs sitä\nsaara vähä rahaaki —\n\n— Kuinka paljo tahtoosit viälä väliä?\n\n— No anna eres 100 markkaa, nii saat viärä ja pitää hyväomanas.\n\n— Kättä päälle! Ja tuasta poikki! — hihkaasi leski ja kaivoo\naluushamhenplakkarista rahamassikkansa. Otti saran markan rahan ja\nsanoo jotta:\n\n— Matti on sitte muh! Ja masiinan saat tulla vaikka heti hakemhan.\n\n— Mutta voiretpillin pitää antaa samas kaupas — muisti mökin muija. —\nPitäähän sitä olla eres jonkillaane voiretpottu tällääseski töllis —\n\n— Saamas pitää! — sanoo leski.\n\nJa niin kauppa päätettihin ja sen päälle keitettihin hyvät kaffit.\n\nSille miähellekki annettihin kuppi.\n\nJa lähtiääsiksi hyvästeli mökin muija entistä miästänsä jotta:\n\n— Muista ny Matti olla nöyrää ja nyhtyriä ku tuut uutehen tyäpaikkahas,\njottei tällä emännäll’oo mitää katumista.\n\nMatti lupas parhaansa koittaa.\n\nJa niin oli välit selvät. Leski otti miästä kynkästä kiinni ja lähti\ntraihaamahan saalistansa kotia.\n\nKovasti kuuluu ny tykkäävän ja hyvänä pitävän. Matuksi ja upukaksi vai\nnimittelöö.\n\nKelpaa siinä ny mökin miähen elellä. Ei tartte ulkotöis kulkia,\nistuskella vai peräkamaris ja paasata lihapärinöötä poskehensa!\n\n\n\n\nHUU PURI.\n\n\nOottako kuullu jotta meirän piikaa on purru huu?\n\n— Huu?!? Mikä s’oon? — kysyttä te, arvoosa yleesö, justhin niinku mäkin\nkysyyn meirän frouvalta, joka siitä mulle kertooki.\n\n— Huu sit’on purru — sanoo frouva.\n\n— Huu? — imehtelin mä silmät tapilla. — Kuka s’oon ja mihkä paikkaan\ns’oon purru ja onko pahoonki purru, oikee verislihallekko?\n\nFrouva katteli kovasti halveksuvasti mun päälleni ja nakkeli\nniskojansa. Mutta ku mä seisoon ku ainaki kysymysmerkki, niin kysyy\nviimmee jotta:\n\n— Ekkö sä tiärä mik’on huunpurema?\n\nMä pyärittelin vain silmäni ja sanoon suarahan jotta:\n\n— Mä en tunne sennimistä herraa, enkä m’oo kuulukkaa niin mukavaa\nsukunimiä.\n\n— No ei sunkaan se ihminen ookkaa! — tokaasi frouva.\n\n— No mikäs peijakas sit’on sitte purru? — Ettähän te vain oo ruvennu\nsonsaria karahteeraamhan uurella nimellä?\n\n— Ekkö sä totisesti oo kuullu puhuttavan huunpuremasta? — kysyy frouva\njo aivan vakavana.\n\nJa kun mä oikee vesissilmin vannoon ja vakuutin, niin rupes viimmee\nseliittämhän, jotta:\n\n— Em mä tiärä oikee ittekkää, mikä se huunpurema on, mutta jokin\nsalaperääne henki se vissihin on, ku — — —\n\nMun nousi tiätysti niskakarvat pysthyn.\n\n— Kun yhtäkkiää tuloo iholle sinisiä merkkiä ja jälkiä aivan\nittestänsä, jottei tiärä mistää — kertoo frouva.\n\n— Kun Hilta tänä aamuna puki ylensä, niin molemmis käsivarsis ja\nkaulalla oli huun puremia, sinisiä jälkiä.\n\nMun laski hiukset pääs heti ja taisin mä vähän nauraa pihahuttaaki, kun\nfrouva suuttuu, ja sanoo jotta:\n\n— No totta s’oon, älä yhtää virnistäkkää siinä. — Hilta! — Hilta, tuu\ntänne! — rupes frouva huuthon.\n\nJa Hilta tuli.\n\n— Eikös sun’oo, Hilta, huun puremia käsivarsis, kun herr’ei usko?\n\n— O-on — mulla — änkytti Hilta, jok’on pulskanpualeene flikka ja hyväs\nlihas.\n\n— Näytä herralle — komenti frouva.\n\n— Ei-jei, ei se passaa että Hilta täs riisumhan rupiaa — hätäälin mä.\n\nMutta mikään ei auttanu. Hiltan piti vetää pusurin hiat ylhä ja näyttää\nkäsivarsiansa. Ja niis oliki sinisiä merkkiä.\n\n— Ja kaulalla kans! — sanoo frouva.\n\nHilta näytti.\n\nMä syynäsin ja oikee sormella koitinki, niin olih! Sinisiä plättyjä\nsiin’oli.\n\n— Mistä n’oon tullu? — kysyyn mä ja kattoon suaraa Hiltaa silmihin.\n\n— En mä tiärä, kun aamulla huamaattin, niin näin — — seliitti Hilta. —\nHuun puremia n’oon. On niitä ollu ennenkin — — —\n\nMutta silloon mä suutuun.\n\nSanoon suarahan jotta:\n\n— Kuule ny Hilta ja muista se mitä mä sanon. Ja s’oon sitä paljo, jotta\ntäss taloos _ei saa huu enää reisuakaa purra!_ Ja muista se!\n\nNiin sanoon ja lährin kamarihin. Hilta rupes itkiä pillittämhän.\n\n— Huun purema! — jahkuloottin mä itsekseni. — Kyllä se kans keksii ja\nluuloo mua narraavansa!\n\nFrouva tuli perähän ja rupes meiskaamhan jotta:\n\n— Mitä sä oikee meinaat? Hilta köökis itköö, ku sä tualla lailla puhut.\n\n— Huun puremia ne o — vakuutti frouva.\n\n— Huun puremia! Usko sä vain, mutta mä sanon ny kerta kaikkiastansa,\njotta huuta ei ookkaan, s’oon vales!\n\n— Katto sanakirjasta niin näet — sanoo frouva ja meni ja haki\nTiatosanakirjan.\n\nMä rupesin plaraamhan ja aivan oikeen! Siäl’ on näin:\n\n»_Huu-haamu_, esiintyy etupäässä yhdyssanassa huunpurema = mustelma\nihossa, joka syntyy itsestään; semmoisen kerrotaan tulevan näkyviin\nläheisen sukulaisen kuoltua. Niinkuin tästä voi päättää, merkitsee\nhuu vainajan henkeä, joka kansanuskon mukaan kävi jälkeenjääneiden\nsukulaisten luona ja jonka hampaan jäljet olivat huun puremia».\n\n— Siinä ny näit! Luulet täs olevas niin viisas, mutta siinäs s’näit!\nÄhäh, joko uskot huunpuremhan? Sano ny sä mikä se huu on? — riamuutti\nfrouva.\n\nMitäs siihen sanoo?\n\nEi mulla ollu mitään mukisemista.\n\nFrouva meni köökkihi Hiltaa lohruttamhan ja pyyti anteeksi.\n\nTäs rupiaa ihmine tulhon jo taikauskooseksi.\n\nSiit’on ny jo vähä toista viikkua sitte, ku tämä tapahtuu. — Ja ne huun\npuremat katos Hiltan käsivarsista parin päivän perästä.\n\nEileen illalla m’olin taas klupilla pookeria pelaamas ja tulin tuas\nyhrentoista aikhan kotia.\n\nJa kyllä mä säikährin, jotta aiva mä vapajin kun käännyyn portista\npihalle.\n\nMä näin oikee omin silmin kun huu oli Hiltan kimpus ja puri jotta\nrotaji ympärinsä.\n\nSill’oli harmaa sinelli yllä ja mä luulen jotta s’oli Seittemännestä\nErillisestä Konekiväärikomppaniasta.\n\n\n\n\nKARJANÄYTTELYSSÄ.\n\n\n    — Herran jestas, tuossa härkä,\n    suuret sarvet, turpa märkä,\n    heiluu häntä.\n    Piika vähäläntä\n    vieres seisoo hymyhuulin.\n    Konsulentti tutkein härkää\n    sivusilmin vilkuu piikaa — —\n    Kenokaula kukko äkkää\n    miehen meiningit ja — — kukkukiikaa!\n\n    Tuolla oris, pulska musta,\n    hirnuin huutaa huojennusta.\n    Kaikki naiset\n    kirkuvaiset\n    hädän eestä pakoon pyrkii.\n    — »Katso kinttus! Päälle karkaa!» —\n    narraa miehet Mutkan-Riikaa.\n    Kenokaula kukko äkkää\n    miesten meiningit ja — — kukkukiikaa!\n\n    Nuori neiti lehmää tutki.\n    — »Missä sill’ on maitoputki?» —\n    kysyi kerran.\n    Jonkun verran\n    hölmistyy, kun hoksaa — —\n    Tarkkaa kauan paikkaa kummaa,\n    kunnes virkkaa: »Nänninpäit’ on liikaa!»\n    Kenokaula kukko kuulee\n    neidin meiningit ja — — kukkukiikaa!\n\n\n\n"]