[{"data":1,"prerenderedAt":-1},["ShallowReactive",2],{"$f1mVzi0j5SfxcoTaO9vdiqLElhR3SKZv0EGcEPnilNOI":3},{"number":4,"title":5,"author":6,"authorBirth":7,"authorDeath":8,"slug":9,"bookId":10,"genreRaw":11,"genre":12,"themes":13,"origin":14,"language":17,"yearPublished":18,"yearPublishedTranslation":19,"wordCount":20,"charCount":21,"usRestricted":22,"gutenbergId":23,"gutenbergSubjects":24,"gutenbergCategories":28,"gutenbergSummary":32,"gutenbergTranslators":33,"gutenbergDownloadCount":35,"aiDescription":36,"preamble":37,"content":38},2616,"Crainquebille","France, Anatole",1844,1924,"2616-france-anatole-crainquebille","2616__France_Anatole__Crainquebille",null,"romaani",[],[15,16],"ranskalainen","nobel","fi",1901,1907,14419,94754,false,68024,[25,26,27],"France -- Social life and customs -- Fiction","French fiction -- Translations into Finnish","Short stories, French -- Translations into Finnish",[29,30,31],"French Literature","Novels","Nobel Prizes in Literature","\"Crainquebille y.m. kertomuksia\" by Anatole France is a novel written in the late 19th century. It tells the story of Jérôme Crainquebille, a humble street vendor who finds himself embroiled in a legal struggle that exposes the absurdities of the justice system. Through Crainquebille’s misfortunes, the book explores themes of dignity, justice, and the often cruel realities faced by the lower classes in society.  The opening of the novel introduces Crainquebille as he is taken to court after being accused of insulting a police officer. The grim atmosphere of the courtroom is contrasted with Crainquebille's bewilderment and fear as he navigates the judicial process, overwhelmed by the grandeur and formality surrounding him. Despite not understanding the specifics of the charge against him, he recognizes the power dynamics at play and the insignificance of his own existence against the mighty institution of law. This initial encounter sets the stage for his subsequent struggles, revealing the complexities of justice and societal perception in a world that often overlooks the voices of the marginalized. (This is an automatically generated summary.)",[34],"Manninen, Otto",266,"Satiirinen kokoelma, jonka nimikertomus seuraa iäkästä vihanneskauppiasta. Syyttömänä poliisin solvaamisesta vankilaan tuomitun miehen kohtalo paljastaa oikeusjärjestelmän kankeuden ja yhteiskunnallisen epäoikeudenmukaisuuden.","Anatole Francen 'Crainquebille' on Projekti Lönnrotin julkaisu n:o 2616.\nE-kirja on public domainissa sekä EU:ssa että sen ulkopuolella, joten\nemme aseta mitään rajoituksia kirjan vapaan käytön ja levityksen suhteen.\n\nTämän e-kirjan ovat tuottaneet Tuula Temonen ja Projekti Lönnrot.","CRAINQUEBILLE\n\ny.m. kertomuksia\n\n\nKirj.\n\nANATOLE FRANCE\n\n\nSuomentanut\n\nO. Manninen\n\n\n\n\n\nPorvoossa,\nWerner Söderström Osakeyhtiö,\n1907.\n\n\n\n\n\n\nSISÄLLYS:\n\nCrainquebille.\nPutois.\nRiquet.\nRiquet'n ajatuksia.\nVanhurskaat tuomarit.\nHerra Thomas.\n\n\n\n\nCRAINQUEBILLE\n\n\n\nI\n\n\nOikeuden majesteetti kaikessa mahtavuudessaan lepää jokaisessa\ntuomiossa, jonka tuomari julistaa täysi valtiaan kansan nimessä.\nKatukaupustelija Jérôme Crainquebille tunsi, kuinka laki on korkea,\nkun hänet saatettiin poliisioikeuteen vastaamaan järjestyksenvalvojan\nsolvaamisesta.\n\nIstuttuaan syytettyjen penkille mahtavassa ja juhlallisen hämärässä\nsalissa näki hän tuomarit, kirjurit, asianajajat virkakaavuissaan,\novenvartian vitjoineen, vahtisotilaat ja väliaitauksen takaa äänetönten\nkatselijain paljaat päät. Ja oman itsensä hän näki istumassa\nkorokkeella, ikäänkuin astuminen korkean esivallan eteen itse\nsyytetyllekin antaisi jonkinmoisen kaamean kunniasäteikön.\n\nSalin perällä, molempien asessorien keskellä istui presidentti\nBourriche. Hänen rintaansa ommellut palmunlehdet osoittivat\nhänen akatemiallista oppiarvoaan. Tuomioistuimen yläpuolella\nkohosi Tasavallan kuvapatsas ja Kristus ristinpuullaan, niin että\nCrainquebillen pään päällä väikkyivät kaikki sekä jumalalliset että\ninhimilliset lait.\n\nHänet valtasi peljästys eikä syyttä. Ollen vailla filosofillisia\ntaipumuksia hän ei tullut kysyneeksi itseltään, mitä tuo kuvapatsas\nja ristiinnaulittu merkitsivät, eikä hän ryhtynyt tutkistelemaan,\nolivatko Jeesus ja yleinen syyttäjävalta sopusoinnussa keskenään. Siinä\nolisi kumminkin ollut ajattelemisen aihetta, sillä onhan paavillinen\noppi ja kanooninen oikeus monessakin kohden ristiriidassa Tasavallan\nvaltiomuodon ja yhteiskunnallisen lain kanssa. Ja, huomatkaamme —\ndekretaalit eivät suinkaan ole poistetut. Kristuksen kirkko opettaa\nkuten ennenkin, että laillisia ovat ainoastaan ne virantoimittajat,\njotka se itse on virkaan asettanut. Mutta Ranskan tasavalta väittää\nalinomaa olevansa riippumaton paavinvallasta. Crainquebille olisi\njoltisellakin syyllä saattanut sanoa:\n\n— Herrat tuomarit, koska presidentti Loubet ei ole voideltu, kumoaa\ntuo Kristus, joka on ripustettu teidän päittenne päälle, teidän\npätevyytenne kirkonkokousten ja paavien julistusten kautta. Joko\nhän on täällä muistuttamassa teitä kirkon oikeuksista tai ei hänen\nläsnäolollaan ole mitään järjellistä merkitystä.\n\nJohon presidentti Bourriche kukaties olisi vastannut:\n\n— Syytetty Crainquebille, Ranskan kuninkaat ovat aina olleet riidassa\npaavin kanssa. Guillaume de Nogaret julistettiin kirkonkiroukseen,\nmutta hän ei luopunut vallastaan sellaisen pikkuseikan takia. Tämä\ntuomio-istuimen Kristus ei ole Gregorius VII:n eikä Bonifacius VIII:n\nKristus. Hän on, jos niin suvaitsette, evankeliumin Kristus, joka ei\ntiennyt sanaakaan kanoonisesta oikeudesta eikä ollut koskaan kuullut\npuhuttavan pyhistä dekretaaleista.\n\nSilloin olisi Crainquebillen ollut valta sanoa:\n\n— Evankeliumin Kristus oli rahvaanmies. Sitäpaitsi hänet tuomittiin\nrangaistukseen, jota kaikki yhdeksäntoistasadan vuoden ajan ovat\npitäneet raskaana juriidisena erehdyksenä. Ja teitä, herra presidentti,\nen tunnusta päteväksi tuomitsemaan hänen nimessään minulle edes\nneljänkymmenenkahdeksan tunnin vankeutta.\n\nMutta Crainquebille ei antautunut mihinkään historiallisiin,\nvaltiollisiin tai yhteiskunnallisiin mietiskelyihin. Hän oli vain\nkummastuksissaan. Kaikki häntä ympäröivä laitos antoi hänelle korkean\najatuksen oikeudesta. Kunnioituksen ja peljästyksen valtaan vaipuneena\nhän oli valmis jättämään tuomarien ratkaistavaksi, oliko hän syyllinen\nvai ei. Omassatunnossaan hän tosin ei tiennyt tehneensä mitään rikosta;\nmutta hän oivalsi, kuinka mitätön vihanneskaupustelijan omatunto on\nlain tunnuskuvien ja yhteiskunnan rankaisuvallan toimeenpanijain\nedessä. Hänen asianajajansa oli jo saanut hänet puolittain vakuutetuksi\nsiitä, ettei hän ollut syytön.\n\nSummittainen ja pikainen alkukuulustelu oli saanut suurenemaan hänelle\nraskauttavat asianhaarat.\n\n\n\nII\n\nCrainquebillen seikkailu.\n\n\nJérôme Crainquebille, vihanneskauppias, kulki pitkin katuja, lykkeli\npikku rattaitaan ja huusi: \"Kaalinkupuja, lanttuja, porkkanoita!\" —\nJa kun hänellä oli laukkaa kaupan, huusi hän: \"Parsaa, parsaa!\" sillä\nlaukka näet on köyhän parsaa.\n\nLokakuun 20 päivänä kahdentoista lyömällä, juuri kun hän laskeutui\nMontmartrekatua alas, astui rouva Bayard, kenkäkaupan pitäjä,\nmyymälästään ja lähestyi vihannesrattaita. Hän nosti ylenkatseellisesti\nkimpun laukkoja ja sanoi:\n\n— Aika huonoja nuo teidän laukkanne. Mitä maksaa kimppu?\n\n— Viisitoista sou'ta, hyvä rouva. Parempia ette saa mistään.\n\n— Viisitoista sou'ta, kolme pahanpäiväistä mukulaa!\n\nJa hän heitti kimpun rattaille takaisin inhoa osoittavalla liikkeellä.\n\nSilloin juuri ilmestyi poliisikonstaapeli numero 64 ja sanoi\nCrainquebillelle:\n\n— Liikkukaa eteenpäin!\n\nViiteenkymmeneen vuoteen ei Crainquebille ollut muuta tehnyt kuin ollut\nliikkeellä aamusta iltaan. Tällainen käsky oli hänestä oikeutettu ja\nasiain luonnon mukainen. Valmiina tottelemaan hän kiirehti ostelijaansa\nottamaan mitä katsoi mieleisekseen.\n\n— Totta kai minun on valta valita tavarani, sävähti kenkäkaupan matami\nvastaan.\n\nJa hän tunnusteli uudelleen jokaista laukkakimppua, otti vihdoin\nviimein sen, mikä hänestä näytti kauneimmalta, ja piti sitä rintaansa\nvasten, kuten pyhimykset alttaritauluissa painavat voitonpalmua\nsydämelleen.\n\n— Saatte neljätoista sou'ta. Siinä on yllin kyllin. Ja minun täytyy\nnoutaa ne puodista, sillä minulla ei ole rahaa mukanani.\n\nJa laukat sylissään hän meni puotiinsa, missä joku ostaja, pikku lapsi\nkäsivarrella, jo oli odottamassa.\n\nTällä hetkellä konstaapeli numero 64 sanoi toisen kerran\nCrainquebillelle:\n\n— Liikkukaa eteenpäin!\n\n— Minä odotan rahaani, vastasi Crainquebille.\n\n— Minä en käske teitä odottamaan rahaanne; minä käsken teitä liikkumaan\neteenpäin, toisti konstaapeli kiinteästi.\n\nSillä aikaa kenkäkaupan matami puodissaan koetteli sinisiä kenkiä\nkahdeksantoista-kuukautisen lapsen jalkaan, jonka äidillä oli kiire. Ja\nlaukkojen vihannat kuvut viruivat puodin tiskillä.\n\nSinä puolena vuosisatana, jonka Crainquebille oli lykellyt rattaitaan\npitkin katuja, hän oli oppinut tottelemaan järjestysvallan edustajia.\nMutta tällä kertaa hän oli erikoisessa pälkähässä, velvollisuuden\nja oikeuden välillä. Hänellä ei ollut lainopillista älyä. Hän ei\nkäsittänyt, että yksilöllisen oikeuden omistaminen ei vapauttanut häntä\ntäyttämästä yhteiskunnallista velvollisuutta. Hän ajatteli liiaksi\noikeuttaan, joka oli saada neljätoista sou'ta, eikä pannut kylliksi\nhuomiota velvollisuuteensa, joka oli lykätä rattaita ja liikkua\neteenpäin. Hän jäi paikalleen.\n\nKolmannen kerran käski konstaapeli numero 64 tyynesti ja ilman vihaa\nhäntä liikkumaan edelleen. Päinvastoin kuin korpraali Montauciel, joka\nuhkailee yhtä myötään, mutta ei tee totta koskaan, on konstaapeli\nnumero 64 niukka varoituksilleen, mutta ripeä ilmoituksen tekoon. Se\nkuuluu hänen luonteeseensa. Vaikkakin hieman salakähmäinen mieleltään,\non hän erinomainen palvelija ja kelpo sotilas. Rohkea kuin jalopeura ja\nlempeä kuin lapsi. Hän ei tunne muuta kuin päiväkäskynsä.\n\n— Te ette siis tottele, kun minä käsken teitä käymään eteenpäin!\n\nCrainquebillellä oli mielestään liiaksi tärkeä syy jäädä paikoilleen,\nettei hän olisi uskonut sen pätevyyteen. Hän ilmaisi sen omalla\nyksinkertaisella tavallaan:\n\n— Piru vie, kun minä sanon, että minä odotan rahaani.\n\nKonstaapeli numero 64 tyytyi vastaamaan:\n\n— Tahdotteko, että minä ilmoitan teidät? Jos haluttaa, niin sanokaa se\nvaan.\n\nSen kuullessaan Crainquebille kohautti olkapäitään ja suuntasi\nkonstaapeliin tuskaisan silmäyksen, jonka hän sitten kohotti taivasta\nkohti. Ja se katse sanoi:\n\n\"Jumala nähköön, olenko minä lain polkija? Pidänkö minä pilkkanani\nniitä säädöksiä ja määräyksiä, jotka koskevat minun kiertelevää\nammattiani? Kello viisi aamulla minä olin hallien kivipermannolla.\nKello seitsemästä saakka olen työntänyt rattaitani, niin että kouria\nkuumentaa, ja huutanut: 'Kaalinkupuja, lanttuja, porkkanoita!' Olen jo\ntäyttänyt kuusikymmentä vuotta. Olen väsynyt. Ja te kysytte minulta,\naionko minä nostaa kapinan mustaa lippua. Te teette minusta pilaa ja\nteidän pilanne on sydämetöntä.\"\n\nMutta joko tämän katseen ilme jäi konstaapelilta huomaamatta tai ei\nhän siinä nähnyt mitään mikä olisi sovittanut tottelemattomuutta — hän\nkysyi lyhyesti ja karskisti, oliko toinen ymmärtänyt hänen sanansa.\n\nMutta juuri samalla tuokiolla oli ajokalujen tungos Montmartre-kadulla\nsuunnaton. Ajurinrattaita, vankkureja, muuttoja raitiovaunuja\nahtautui toinen toiseensa purkautumattomaksi kihermäksi. Ja tämän\nliikkumattoman, tempoilevan kihermän päällä kaikui kirouksia ja\nhuutoja. Ajurit vaihtoivat kaukaa ja kaikessa mukavuudessa meheviä\nhaukkumasanoja teurastajarenkien kanssa, ja raitiovaunun-ajajat, jotka\nkatsoivat Crainquebillen tungoksen syyksi, huusivat hänelle: senkin\nsipulisaksa!\n\nSillä välin kertyi katukäytävälle uteliaita halukkaasti kuunnellen\nriitelyä. Ja konstaapeli ei enää, ihmisten katsellessa häneen päin,\najatellut muuta kuin näyttää mahtiansa.\n\n— Hyvä, sanoi hän.\n\nJa hän veti taskustaan tuhruisen muistikirjan ja hyvin lyhyen\nlyijykynäntyngän.\n\nCrainquebille noudatti ajatustaan ja totteli jotain sisäistä voimaa.\nMuutoin hänen oli nyt mahdotonta liikkua niin eteen kuin taaksepäinkin.\nHänen rattaittensa pyörä oli kovaksi onneksi takertunut maidonajajan\nvaununpyörään.\n\nHän tarttui lakin reunojen alta reuhottavaan tukkaansa ja huusi:\n\n— Mutta kun minä sanon, että minä odotan rahaani! Eikös se ole surkeaa!\nSaakuri tätä kiusaa! Tuhat tulimmaista!\n\nNämä sanat, jotka kuitenkin ilmaisivat vähemmän uppiniskaisuutta kuin\nepätoivoa, katsoi konstaapeli numero 64 solvaisuksi itseänsä kohtaan.\nJa koska hänen mielestään jokaisen loukkauksen välttämättömästi\ntäytyi pukeutua perinnäiseen, tavanmukaiseen, pyhitettyyn ja niin\nsanoaksemme liturgilliseen muotoon: \"Alas lahtarit!\" niin nämäkin\nkaupustelija-paran sanat itsestään sattuivat ja tarttuivat hänen\nkorvaansa tässä muodossa.\n\n— Ahaa! te sanotte: \"Alas lahtarit!\" Hyvä. Seuratkaa minua!\n\nHämmästyksestä ja mielikarvaudesta poissa suunniltaan tuijotti\nCrainquebille suurilla päivän huikaisemilla silmillään konstaapeliin\nnumero 64, ja särähtelevällä äänellään, joka tuntui tulevan vuoroin\npäästä, vuoroin kantapäistä, hän huusi, käsivarret ristissä sinisellä\npuserollaan:\n\n— Minä sanon: \"Alas lahtarit?\" Minä?... Oh!\n\nTätä vangitsemista katselivat naureskellen puotipalvelijat ja\npikkupojat. Se tyydytti sitä halua, mikä on kaikilla väkijoukoilla\nnähdä raakoja ja väkivaltaisia kohtauksia. Mutta samassa näkyi joku\ntunkeutuvan väenahdingon läpi. Se oli vanha mies, varsin vaatimaton\nulkonäöltä, mustissa pukineissa ja päässä korkea silkkihattu. Hän\nlähestyi poliisia ja sanoi hänelle matalalla äänellä hyvin lempeästi,\nmutta varmasti:\n\n— Te erehdytte. Tämä mies ei ole teitä loukannut.\n\n— Pitäkää huoli omista asioistanne, vastasi poliisi, siirtymättä\nuhkauksiin, sillä hän puhui siististi puetulle henkilölle.\n\nMutta vanhus pysyi väitteessään, tyynenä ja myötenantamattomana. Ja\npoliisi antoi hänelle määräyksen tulla selittäytymään tutkintotuomarin\neteen.\n\nKaiken aikaa Crainquebille huudahteli:\n\n— Vai sanonut: \"Alas lahtarit!\" Oh!...\n\nHän toisteli näitä sanoja pää ymmällä, kun rouva Bayard, kenkäkaupan\npitäjä, tuli häntä kohti, nuo neljätoista sou'ta kädessään. Mutta\npoliisi numero 64 piteli jo häntä kauluksesta, ja ollen sitä mieltä\nettei tarvinnut maksaa mitään velkaa sellaiselle, jonka poliisi korjasi\ntaiteensa, matami Bayard pisti lantit esiliinansa taskuun.\n\nJa näin näki Crainquebille yht'äkkiä rattaansa raivattuna halkovajaan,\nvapautensa menneen, syvyyden ammottavan jalkojensa alla ja auringon\nsammuneen, ja hän mutisi:\n\n— Johan nyt jotain! ...\n\nTutkintokomissaariolle vanha herra selitti, että hän katutungoksen\npysähdyttämänä matkallaan oli joutunut kohtauksen näkijäksi, ja\nvakuutti ettei poliisia oltu solvaistu, vaan että tämä oli kokonaan\nerehtynyt. Hän ilmoitti nimensä ja arvonsa: tohtori David Matthieu,\nAmbroise-Parén sairashuoneen ylilääkäri, kunnialegionan upseeri.\n\nMuina aikoina tällaisen todistajan lausunto olisi täydelleen riittänyt\nkomissaariolle. Mutta juuri tällä haavaa olivat oppineet Ranskassa\nepäilynalaisia.\n\nCrainquebille sai jäädä vankeuteen. Yön hän vietti putkassa ja aamulla\nhänet vietiin vankivaunuissa tutkintovankilaan.\n\nVankila ei hänestä tuntunut tuskalliselta eikä nöyryyttävältä. Hänestä\nse oli välttämätön. Se mikä häntä kummastutti sisälle astuessaan oli\nseinien ja kivilattian puhtaus. Hän sanoi:\n\n— Onpas tämä siisti paikka. On totta toisen kerran. Voisi vaikka syödä\nlattialla.\n\nYksin jäätyään hän tahtoi siirtää jakkaraansa, mutta huomasi, että se\nolikin kiinnitetty seinään. Hän ilmaisi kummastuksensa aivan ääneen:\n\n— Mitä hassuja niiden pistääkin päähän! Totta vie, tuota minä en olisi\nkeksinyt.\n\nIstahdettuaan hän pyöritteli peukaloitaan yhä yhtä kummissaan.\nHiljaisuus ja yksinäisyys alkoi painostaa häntä. Hänen kävi ikäväksi\nolla ja hän ajatteli levottomana rattaitaan, jotka oli survaistu\njohonkin vajaan vielä täpötäynnä kaalinkupuja, porkkanoita, selleriä,\nsalaattia ja maitiaisia. Ja hän ajatteli hätäillen:\n\n— Mihinkähän lienevät tupanneet minun käsikärryni?\n\nKolmantena päivänä häntä kävi tapaamassa hänen asianajajansa, herra\nLemerle, eräs Pariisin asianajajakunnan nuorimpia jäseniä ja \"Ranskan\nisänmaallisen liiton\" erään haaraosaston puheenjohtaja.\n\nCrainquebille koetti kertoa hänelle asiansa, mikä ei ollut helppoa,\nsillä hänellä ei juuri ollut kieli varressa. Kuitenkin hän kukaties\nolisi suoriutunut hiukan auttamalla. Mutta asianajaja pudisti päätään\nepäileväisesti kaikelle mitä hän sanoi, ja selaillen papereitaan hän\nmutisi:\n\n— Hm, hm!... Minä en näe mitään sellaista raportissa...\n\nSitten hän hieman kyllästyneesti sanoi kiertäen vaaleita viiksiään:\n\n— Teidän oman etunne kannalta olisi ehkä parasta tunnustaa. Minä\npuolestani olen sitä mieltä, että teidän täydellinen kieltämisenne on\nerinomaisen epäviisasta.\n\nSiitä hetkestä Crainquebille olisi mielellään tunnustanut, jos hän vain\nolisi tiennyt, mitä hänen piti tunnustaa.\n\n\n\nIII\n\nCrainquebille oikeuden edessä.\n\n\nPresidentti Bourriche omisti kokonaista kuusi minuuttia Crainquebillen\nkuulustamiseen. Tämä kuulustaminen olisi luonut enemmän valoa asiaan,\njos syytetty olisi vastannut hänelle tehtyihin kysymyksiin. Mutta\nCrainquebille ei ollut perehtynyt asioita selvittämään, ja tässä\nkorkeassa seurassa kunnioitus ja pelko pani salvan hänen suulleen. Hän\npysyi niinmuodoin ääneti, ja presidentti itse antoi vastaukset; ne\nolivat kukistavia.\n\nPresidentti lausui lopuksi:\n\n— Te siis tunnustatte sanoneenne: \"Alas lahtarit!\"\n\n— Minä sanoin: \"Alas lahtarit!\" koska herra konstaapeli sanoi: \"Alas\nlahtarit!\" Silloin minä sanoin: \"Alas lahtarit!\"\n\nHän tahtoi selittää, että hän hölmistyneenä odottamattomasta\nsyytöksestä, hämmästyksissään oli toistanut noita outoja sanoja,\njoita syyttä väitettiin hänen sanomikseen ja joita hän totisesti ei\nollut lausunut. Hän oli sanonut: \"Alas lahtarit!\" ikäänkuin hän olisi\nsanonut: Minäkö haukkumassa ihmisiä? Kuinka voitte luulla sellaista?\n\nMutta presidentti Bourriche ei ottanut sitä siltä kannalta.\n\n— Väitättekö te, sanoi hän, että konstaapeli ensiksi huusi nuo sanat?\n\nCrainquebille ei enää yrittänytkään enempiä selityksiä. Se oli liian\nvaikeaa.\n\n— Te ette siis pysy väitteessänne. Siinä teette oikein, sanoi\npresidentti.\n\nJa hän kutsutti todistajat esiin.\n\nKonstaapeli n:o 64, Bastien Matra nimeltään, vannoi puhuvansa totta,\neikä mitään muuta kuin totta. Sitten hän todisti seuraavaa:\n\nOllessani palveluksessa lokakuun 20 päivänä kahdentoista aikaan\npäivällä, huomasin Montmartre-kadulla henkilön, joka minusta näytti\nkiertävältä kaupustelijalta ja joka sopimattomalla tavalla oli\npysähdyttänyt rattaansa talon n:o 328 kohdalle, siten aikaansaaden\najoneuvojen salpautumisen tungokseen. Kehotin häntä kolme eri kertaa\nliikkumaan eteenpäin, mutta hän kieltäytyi tottelemasta. Ja kun olin\nantanut hänelle tiedon, että aioin ilmoittaa hänet, vastasi hän minulle\nhuudolla: \"Alas lahtarit!\" mikä mielestäni on törkeä solvaus.\n\nTämän täsmällisen ja suppean todistuksen otti oikeus ilmeisellä\nsuosiolla vastaan. Syytetyn puolusmies oli kutsuttanut todistajiksi\nrouva Bayardin, kenkäkaupan pitäjän, ja tohtori David Matthieun,\nAmbroise Parén sairaalan ylilääkärin ja kunnialegionan upseerin.\n\nRouva Bayard ei ollut nähnyt eikä kuullut mitään. Tohtori Matthieu oli\nollut konstaapelin ympärille keräytyneessä väkijoukossa, kun tämä vaati\nkaupustelijaa liikkumaan eteenpäin. Hänen todistuksensa aiheutti pienen\nvälinäytöksen.\n\n— Minä olin silminnäkijänä tuossa kohtauksessa, sanoi hän. Minä\nhuomasin, että konstaapeli oli kuullut väärin: ei kukaan solvaissut\nhäntä. Minä lähestyin ja huomautin häntä siitä. Konstaapeli julisti\nkuitenkin kaupustelijan korjuuseen otetuksi ja pyysi minua seuraamaan\npoliisikonttoriin, kuten teinkin. Uudistin selitykseni komissaarion\nedessä.\n\n— Saatte istua, sanoi presidentti. Vahtimestari, kutsukaa todistaja\nMatra. — Matra, kun ryhdyitte vangitsemaan syytettyä, eikö silloin\nherra tohtori Matthieu huomauttanut teille, että olitte erehtynyt?\n\n— Niin kyllä, herra presidentti, hän solvasi minua.\n\n— Mitä hän sanoi teille?\n\n— Hän sanoi: \"Alas lahtarit!\" Hälinää ja naurua kuului yleisön puolelta.\n\n— Saatte mennä taas, sanoi presidentti hieman kiirehtiväisesti.\n\nJa hän ilmoitti yleisölle, että jos nuo sopimattomat mielenosoitukset\nuudistuvat, niin hän tyhjennyttää salin. Sill'aikaa istui\npuolus-asianajaja pudistellen voitonriemuisena virkakaapunsa hihoja, ja\ntällä hetkellä jokainen luuli, että Crainquebille vapautettaisiin.\n\nYleisön hiljettyä nousi asianajaja Lemerle. Hän alkoi puolustuksensa\nylistämällä Seine-kaupungin poliisikunnan jäseniä, \"noita yhteiskunnan\nvaatimattomia palvelijoita, jotka naurettavan mitätöntä palkkaa vastaan\nnäkevät vaivaa, ovat alttiina alituisille vaaroille ja jokapäivä saavat\nosoittaa sankarillisuuttaan. He ovat vanhoja sotamiehiä, jotka ovat\npysyneet sotamiehinä. Sotamiehiä, se sana sanoo kaikki...\"\n\nJa asianajaja Lemerle kohosi ilman ponnistusta hyvin lennokkaihin\nmietelmiin sotilaallisista avuista. Hän oli niitä, sanoi hän, \"jotka\neivät salli koskettavan armeijaan, tähän kansallis-armeijaan, johon\nkuuluminen oli hänen ylpeytensä\".\n\nPresidentti kumarsi päätään.\n\nAsianajaja Lemerle oli todella luutnanttina reserviväessä. Hän oli\nmyöskin natsionalistien vaaliehdokas Vieilles-Haudriettes-korttelista.\n\nHän jatkoi:\n\n— Ei toden totta, minä en vähäksy niitä vaatimattomia, vaan\nsuuriarvoisia palveluksia, joita järjestyksenvalvojat joka päivä\ntekevät Pariisin mahtavalle asujamistolle. Enkä olisi suostunut\nesiytymään Crainquebillen puolustajana teidän edessänne, arvoisat\nherrat, jos olisin hänessä nähnyt vanhan sotilaan solvaajan.\nPuolustettavaani syytetään siitä, että hän muka olisi sanonut: \"Alas\nlahtarit?\" Tämän lauseen sisällys on ilmeinen. Jos tarkastatte\nkatukielen sanastoa, niin huomaatte siinä: _lahtari_, teurastaja,\npoliisin avuksi asetetun suojeluskunnan jäsen, sitten herjanimi\npoliisille ylipäänsä: poliisin kätyriksi kauppautunut. — \"Alas\nlahtarit!\" sanotaan eräässä yhteiskuntakerroksessa. Mutta koko\nkysymyksen painopiste on siinä, kuinka Crainquebille on lausunut nämä\nsanat? Ja onko hän todella ne lausunut? Sallikaa minun, arvoisat\nherrat, epäillä sitä.\n\nEi niin, että luulisin konstaapeli Matralla olleen mitään pahaa\ntarkoitusta. Mutta hän täyttää, kuten olemme sanoneet, työlästä\ntehtävää. Hän on välistä väsynyt, kiusautunut, menehdyksissä.\nTällaisessa tilassa hän on saattanut joutua jonkinlaisen\nkuulokummittelun uhriksi. Ja kun hän äsken ikään teidän edessänne,\nhyvät herrat, on väittänyt, että tohtori David Matthieu,\nkunnialegionan upseeri, Ambroise-Parén sairaalan ylilääkäri,\nkuuluisuus tieteen ja sivistyksen maailmassa, olisi huutanut: \"Alas\nlahtarit!\" niin meidän kaiketi täytyy myöntää, että Matra sairastaa\npinttynyttä epäluuloisuutta ja, ellei se nimitys ole liian vahva,\nvainoomishulluutta.\n\nMutta vaikkapa Crainquebille olisi huutanutkin: \"Alas lahtarit!\"\njäisi tutkittavaksi, onko tällä sanalla hänen suussaan rikoksen\nluonne. Crainquebille on irstauteen ja juoppouteen vajonneen\nkatukaupustelija-vaimon avioton poika, hän on synnynnäinen juoppo.\nTe näette hänen täällä kuusikymmen-vuotisen kurjuuden runtelemana.\nArvoisat herrat, teidän on myöntäminen, että hän on syyntakeeton.\n\nAsianajaja Lemerle istuutui, ja presidentti Bourriche luki hampaittensa\nvälistä tuomion, joka langetti Jérôme Crainquebillen viidentoista\npäivän vankeuteen ja viidenkymmenen frangin sakkoon. Oikeus oli\nperustanut päätöksensä konstaapeli Matran todistukseen.\n\nAstuessaan oikeussalin pitkiä, hämäriä käytäviä Crainquebille tunsi\nääretöntä myötätuntoisuuden kaipuuta. Hän kääntyi vartiakonstaapeliin,\njoka häntä kuljetti, ja yritti puhutella häntä kolmeen kertaan.\n\n— Komsarjus! ... komsarjus! ... Kuulkaas, komsarjus! ...\n\nJa hän huokasi:\n\n— Jos viikko sitten minulle olisi sanottu, että minulle näin piti\nkäymän...!\n\nSitten hän teki tämän huomion:\n\n— Ne puhuvat liian nopeasti, nuo herrat. He puhuvat kyllä hyvin, mutta\nniin sukkelaan. Niille ei saa asiaansa selvitetyksi... Komsarjus, eikö\nne teistäkin puhu liian nopeasti?\n\nMutta vahtisotilas astui edelleen vastaamatta eikä kääntänyt\npäätänsäkään. Crainquebille kysyi häneltä:\n\n— Miksette vastaa minulle mitään? Sotamies pysyi yhä ääneti. Ja\nCrainquebille sanoi hänelle katkerasti:\n\n— Puhellaanhan koirallekin. Miksette voi puhua minulle? Ette aukaise\nkoskaan suutanne — pelkäättekö että se haisee?\n\n\n\nIV\n\nSananen presidentti Bourrichen puolustukseksi.\n\n\nMuutamia uteliaita ja pari kolme asianajajaa poistui salista, kun\ntuomio oli luettu, ja notaario huusi jo uuden jutun esiin. Poistujissa\nei synnyttänyt mitään mietteitä Crainquebillen asia, joka ei\nliioin ollut kiinnittänyt heidän huomiotaan ja jonka he jo olivat\nunohtaneet. Ainoastaan etsaaja Jean Lermite, joka sattumalta oli tullut\noikeuspalatsiin, aprikoi mitä hän äsken ikään oli nähnyt ja kuullut.\n\nHän laski kätensä asianajaja Joseph Aubarrén olkapäälle ja sanoi:\n\n— Se mistä olen kiitollinen presidentti Bourrichelle, on että hän\non osannut torjua tyhjän uteliaisuuden ja kavahtaa itsensä tuosta\nintellektuaalisesta ylpeydestä, joka on tietävinään kaikki. Jos olisi\nasetettu vastakkain konstaapeli Matran ja tohtori David Matthieun\nristiriitaiset todistukset, niin olisi tuomari joutunut tielle, jolla\nei kohtaa muuta kuin epäilyä ja epätietoisuutta. Käydä tutkimaan\ntosiasioita arvostelevan järjen sääntöjen mukaan ei sovellu hyvään\noikeudenhoitoon. Jos tuomari olisi kyllin epäviisas erehtyäkseen\ntähän menettelyyn, niin hänen tuomionsa jäisivät riippuviksi hänen\nomasta yksityisestä ymmärryksestään, joka useimmiten on vähäinen, ja\ninhimillisestä vajavaisuudesta, joka on läpikäyvä. Mitä arvoa niille\njäisi silloin? Ei voi kieltää, että historiallinen menettely on\nkokonaan sopimaton hankkimaan sitä varmuutta, mikä tässä on tarpeen.\nTarvitsee vain muistaa Walter Raleighin seikkailua.\n\nEräänä päivänä kun Walter Raleigh, ollessaan vankina Lontoon Towerissa,\ntapansa mukaan istui työn ääressä kirjoittaen maailmanhistoriansa\ntoista osaa, syntyi riitely hänen ikkunansa edustalla. Hän nousi\nkatsomaan noita riiteleviä ihmisiä, ja taas istahtaessaan työnsä\nääreen, hän ajatteli saaneensa tapahtumasta hyvin tarkan käsityksen.\nMutta kun hän seuraavana päivänä keskusteli siitä erään ystävänsä\nkanssa, joka oli ollut riidassa läsnä, vieläpä osallisenakin, niin tämä\nystävä väitti toisinpäin joka ikisessä kohdassa. Silloin hän rupesi\nmiettimään, kuinka vaikeaa on oikein arvostella ammoisia tapahtumia,\njotka ovat meille kaukaisia, kun hän oli voinut niin erehtyä siitä,\nmitä oli ollut omin silmin näkemässä, ja niin hän heitti historiansa\nkäsikirjoituksen tuleen.\n\nJos tuomareilla olisi yhtä arka omatunto kuin Sir Walter Raleighin oli,\nniin he heittäisivät tuleen kaikki kuulustelupöytäkirjansa. Vaan siihen\nheillä ei ole oikeutta. Se olisi heidän puoleltaan oikeuden epääminen,\nrikos. Tietämisen saa heittää, mutta tuomitsemista ei käy heittäminen.\nNe, jotka tahtovat, että oikeudenpäätökset perustuisivat tosiasiain\njärkiperäiseen tutkimiseen, ovat vaarallisia sofisteja ja porvarillisen\nsekä sotilaallisen oikeuden kavalia vihollisia.\n\nPresidentti Bourrichella on liian lainopillinen ymmärrys hänen\njättääkseen tuomionsa järjen ja tieteen varaan, joiden päätelmistä\nvoidaan kiistää loppumattomiin asti. Hän perustaa ne opinkappaleihin\nja perinnäistapaan ja -tietoon, niin että hänen tuomionsa vetävät\npätevyydessä vertoja kirkon käskyille. Hänen tuomionsa ovat kanoonisia.\nOlen kuullut, että hänellä on joukko pyhiä säädöksiä, joista hän\nne ottaa. Huomatkaa esim., että hän luokittelee todistukset, ei\nepävarmojen ja pettävien tunnusmerkkien mukaan, missä määrin niissä on\ntodennäköisyyttä ja inhimillistä totuutta, vaan sisäisten, pysyvien\nja ilmeisten tunnusmerkkien mukaan. Hän punnitsee ne aseiden painon\nmukaan. Onko mitään samalla kertaa yksinkertaisempaa ja viisaampaa?\nJärjestyksenvalvojan antaman todistuksen hän katsoo kumoamattomaksi,\nsivuuttaen hänen inhimillisen olemuksensa ja käsittäen hänet\nmetafyysillisesti, matrikkelinumerona ja ihanteellisesti järjestetyn\npoliisin kategoriain mukaan.\n\nEi niin, että Matra (Bastien), syntynyt Cinto Montessa (Corsicassa),\nei hänen mielestään saattaisi erehtyä. Hän ei ole koskaan luullut,\nettä Bastien Matra olisi varustettu erikoisen terävällä huomiokyvyllä,\neikä myöskään että hän asiaa tutkiessaan käyttäisi mitään tarkkaa ja\ntunnollista menettelytapaa. Totta puhuen, hänen ajatuksissaan ei ole\nlaisinkaan Bastien Matra, vaan konstaapeli n:o 64.\n\nIhminen on erehtyväinen, ajattelee hän. Pekka ja Paavo voivat erehtyä.\nCartesius ja Gassendi, Leibniz ja Newton, Bichat ja Claude Bernard\novat voineet erehtyä. Me teemme kaikki ja joka hetki erehdyksiä.\nLukemattomat ovat ne syyt, jotka johtavat meitä harhaan. Aistimukset\nja järjen päätelmät ovat harhakäsitysten lähteitä ja epävarmuuden\nsynnyttäjiä. Ei tule luottaa yhden ihmisen todistukseen: _Testis unus,\ntestis nullus_. Mutta numeroon voi luottaa. Bastien Matra, Cinto\nMontesta, on erehtyväinen. Mutta konstaapeli n:o 64, sivuuttaen hänen\nihmisolemuksensa, ei voi erehtyä. Hän on puhdas olio. Oliossa itsessään\nei ole mitään sellaista, mitä on ihmisissä ja mikä häiritsee, turmelee\nja pettää heitä. Se on puhdas, sekoittumaton ja muuttumaton. Siksipä\noikeus hylkäsikin epäröimättä tohtori David Matthieun todistuksen,\njonka antaja on vain ihminen, ja hyväksyi sen, minkä konstaapeli n:o 64\nantoi, joka on puhdas aate ja laskeutunut ikäänkuin Jumalasta lähtevä\nsäde tuomiopöydän ääreen.\n\nNäin menetellen presidentti Bourriche hankkii itselleen takeen\neräänlaisesta erehtymättömyydestä, — ainoasta, mitä tuomari voi vaatia.\nKun ihminen, joka todistaa, on varustettu sapelilla, niin tulee kuulla\nsapelia eikä ihmistä. Ihminen on halveksittava ja voi olla väärässä.\nMutta sapeli ei ole, ja se on aina oikeassa. Presidentti Bourriche\non syvälle tunkeutunut lakien henkeen. Yhteiskunta lepää voiman\nperustalla, ja voimaa tulee kunnioittaa yhteiskuntien majesteetillisena\npystyssäpitäjänä. Oikeus on voiman käytäntöön sovelluttamista.\nPresidentti näkee, että konstaapeli n:o 64 on pikku osanen ruhtinaasta.\nRuhtinas asuu jokaisessa palvelijassaan. Kumota konstaapelin n:o 64\npätevyys on valtion heikontamista. Syödä yksi käpykaalin lehdistä,\nse on syödä koko käpykaali, kuten Bossuet sanoo ylevällä kielellään\n(_Valtiotaito Pyhästä raamatusta otettu, passim_).\n\nKaikki miekat samassa valtiossa ovat käännetyt samanne päin. Jos ne\nnousevat toinen toistansa vastaan, kukistuu valtakunta. Sentakia\nsyytetty Crainquebille oikeudenmukaisesti tuomittiin viidentoista\npäiväni vankeuteen ja viidenkymmenen frangin sakkoon konstaapelin n:o\n64 todistuksen nojalla. Olen kuulevinani presidentti Bourrichen itsensä\ntekevän selkoa niistä ylevistä ja kauniista syistä, jotka määräsivät\nhänen päätöksensä. Kuulen hänen sanovan:\n\n\"Olen tuominnut tämän henkilön konstaapelin n:o 64 todistuksen\nmukaisesti, koska konstaapeli n:o 64 on virallisen vallan ilmaus.\nJa käsittääksenne minun viisauteni teidän tarvitsee vain kuvitella,\nettä olisin menetellyt päinvastoin. Te huomaatte silloin heti kohta,\nettä se olisi ollut mieletöntä. Sillä jos tuomitsisin valtaa vastaan,\nniin minun tuomioni eivät koskaan astuisi voimaan. Huomatkaa, hyvät\nherrat, että tuomareita ei totella muutoin kuin mikäli heillä on\nvalta puolellaan. Ilman santarmeja olisi tuomari vain poloinen\nhaaveilija. Vahingoittaisin itseäni, jos tuomitsisin santarmin\nolevan väärässä. Toisekseen on itse lakien henki sitä vastaan.\nRiistää aseet voimakkailta ja asestaa heikot — se olisi kumota se\nyhteiskuntajärjestys, jota minun tehtäväni on varjella. Oikeus on\nvakiutuneitten vääryyksien vahvistamista. Näemmekö sen koskaan\nasettuvan valloittajia vastaan tai tekevän tenää vallananastajille?\nKun epälaillinen mahti kohottautuu valtaan, ei oikeuden tarvitse muuta\nkuin tunnustaa se, niin se on laillinen. Kaikki on itse muodossa, eikä\nrikoksen ja syyttömyyden väliä ole kuin leimapaperin paksuus.\n\n\"Sinun, Crainquebille, olisi tullut olla väkevämpi puoli. Jos\nhuudettuasi: 'Alas lahtarit!' olisit julistuttanut itsesi keisariksi,\ndiktaattoriksi, tasavallan presidentiksi tai vaikkapa vain\nkaupunginvaltuusmieheksi, niin vakuutan sinulle, etten olisi tuominnut\nsinua viidentoista päivän vankeuteen ja viidenkymmenen frangin sakkoon.\nOlisin vapauttanut sinut kaikesta rangaistuksesta. Siihen voit luottaa.\"\n\nTähän tapaan olisi epäilemättä presidentti Bourriche puhunut,\nsillä hänellä on lakimies-ymmärrystä ja hän tietää mitä esivallan\njäsen on yhteiskunnalle velkaa. Hän puolustaa sen peruskäsityksiä\njärjestelmällisesti ja johdonmukaisesti. Oikeus on luontojaan\nyhteiskunnallinen. Ainoastaan huono ajatustapa saattaa tahtoa sitä\ninhimilliseksi ja herkkätuntoiseksi. Sitä hoidetaan määrättyjen\nsääntöjen eikä kaikkien hellien väristysten ja mielevien mietteiden\nmukaan. Ennen kaikkea älköön vaadittako, että se tekisi oikeutta,\nsitä sen ei suinkaan tarvitse tehdä silti että se on oikeus; jopa\ntahtoisin väittää, että koko ajatus oikeudesta, joka tekisi oikeutta,\non saattanut itää ainoastaan anarkistin aivoissa. Presidentti Magnaud\njulistaa, se on kyllä totta, kohtuullisia tuomioita. Mutta ne kumotaan,\nja siinä tapahtuu oikeus.\n\nOikea tuomari punnitsee todistukset aseiden painon mukaan. Sen olemme\nnähneet Crainquebillen jutussa ja monessa muussa kuuluisammassakin.\n\nNäin puhui herra Jean Lermite, käyskellen edes-takaisin istuntosalin\netehisessä.\n\nAsianajaja Joseph Aubarrée, joka oli hyvin tutustunut oikeuspalatsiin,\nvastasi raappien nenänpäätään:\n\n— Jos tahdotte kuulla minun ajatukseni, niin en usko, että herra\npresidentti Bourriche olisi kohonnut niin korkean metafysiikan\nkannalle. Minun mielestäni hän, katsoessaan konstaapelin n:o 64\ntodistaneen totuuden mukaisesti, teki aivan yksinkertaisesti vain mitä\noli nähnyt aina tehtävän. Matkimisesta on etsittävä syy useimpiin\nihmisten tekoihin. Kun vain noudattaa yleistä tapaa, voi aina käydä\nrehellisestä miehestä. Kunnon ihmisiksi sanotaan niitä, jotka tekevät\nkuten kaikki muutkin.\n\n\n\nV\n\nKuinka Crainquebille alistuu tasavallan lakeihin.\n\n\nKun Crainquebille oli tuotu takaisin vankilaan, istahti hän\nseinäjakkaralleen, mieli täynnä hämmästystä ja ihmettelyä. Hän\ntuskin itsekään oli selvillä siitä, että tuomarit olivat erehtyneet.\nOikeusistuin oli salannut sisäiset heikkoutensa ulkonaisen\nmajesteettinsa peittoon. Hän ei saattanut uskoa, että hän voisi olla\noikeassa noita viranomaisia vastaan, joiden perusteluja hän ei ollut\nymmärtänyt: hänen oli mahdotonta saada päähänsä, että joku kohta ei\nolisi ollut oikeallaan niin ylevässä ja kauniissa toimituksessa. Sillä\nkun hänen ei ollut tapana käydä kirkossa eikä Elysée-palatsissa, ei\nhän elämänpäivänään ollut nähnyt mitään niin kaunista kuin tutkimus\npoliisi-oikeudessa.\n\nHän tiesi kyllä, ettei hän ollut huutanut: \"Alas lahtarit!\" Ja että\nhänet oli tuomittu viidentoista päivän vankeuteen sen huutamisesta,\nse oli hänen mielestään korkea ja salaperäinen ihme, yksi niitä\nuskonkappaleita, joista uskovaiset pitävät kiinni niitä käsittämättä,\nhämärä ja samalla häikäisevä ilmestys, kunnioitettava ja peljättävä.\n\nTuo vanhus pahanen tunsi tunnossaan, että hän jollakin salaperäisellä\ntavalla oli loukannut konstaapelia n:o 64, samoinkuin pikku poika,\njoka lukee piplianhistoriaansa, tuntee itsensä syylliseksi Eevan\nsyntiin. Hänelle oli tuomion kautta ilmoitettu, että hän oli huutanut:\n\"Alas lahtarit!\" Niinmuodoin hän oli huutanut \"Alas lahtarit!\"\nsalaperäisellä, hänelle itselleen tuntemattomalla tavalla. Hän oli\nsiirtynyt yliluonnolliseen maailmaan. Hänen tuomionsa oli hänen\nilmestyskirjansa.\n\nJos hän ei saanut itselleen selvitetyksi rikostaan, niin ei hän\nmyöskään sen paremmin selvitellyt rangaistusta. Tuomion julistaminen\noli hänestä jotain juhlallista ja ylhäisen suurta, hartautta\nherättävää, jotain häikäisevää, jota ei ymmärretä, josta ei kiistellä,\njosta ei ole itseään kiittäminen eikä valittaminen. Jos hän tällä\nhetkellä olisi nähnyt katon aukenevan ja presidentti Bourrichen,\nsäteikkö otsalla, valkoisin siivin liihoittelevan alas, ei hän\nlaisinkaan olisi hämmästynyt tätä uutta lain kunnian ja ihanuuden\nilmestystä. Hän olisi vain sanonut itselleen: \"Katsohan, minun juttuni\njatkuu vielä!\"\n\nSeuraavana päivänä hänen asianajajansa tuli häntä katsomaan:\n\n— No, ukkoseni, teidän ei ole kovin huonosti laita? Rohkeutta vaan!\nKaksi viikkoa kuluu pian. Saamme tosiaankin olla tyytyväisiä.\n\n— Niin, siihen nähden, kyllähän herrat olivat hyvin leppeitä ja\nkohteliaita; ei yhtä haukkumasanaa. Sitä en olisi uskonut... Ja\novenvahdilla oli oikein valkoiset hansikkaat käsissä. Huomasitteko sen?\n\n— Tarkoin punniten, meidän olisi ollut paras tunnustaa.\n\n— Suittaa olla.\n\n— Crainquebille, minulla on teille hyvä uutinen kerrottavana. Eräs\nhyväätekevä nainen, jonka huomion olen saanut käännetyksi teidän\ntilaanne, on jättänyt minun huostaani teidän hyväksenne viidenkymmenen\nfrangin suuruisen rahasumman, joka on käytettävä sen sakon\nmaksamiseksi, mihin teidät tuomittiin.\n\n— Milloinka minä siis saan nuo viisikymmentä frangia?\n\n— Ne jätetään kansliaan. Teidän ei tarvitse olla huolissanne.\n\n— Yksi kaikki... Niin kiittäkää yhtähyvin minun puolestani sitä rouvaa.\n\nJa Crainquebille mutisi itsekseen miettien:\n\n— Tällaista ei vaan tapahdu joka päivä, eipä vaankaan.\n\n— Älkää liioitelko asiaanne, Crainquebille. Se ei ole mikään\nharvinainen tapaus, kaukana siitä.\n\n— Tokkohan voisitte sanoa, mihinkä ovat tupanneet minun käsikärryni?\n\n\n\nVI\n\nCrainquebille yleisen mielipiteen silmissä.\n\n\nCrainquebille oli päässyt vankilasta ja lykkeli taas rattaitaan pitkin\nMontmartrekatua ja huuteli: Kaalia, lanttuja, porkkanoita!\n\nHän ei ylpeillyt eikä hävennyt seikkailuaan. Hänelle ei ollut\nsiitä jäänyt mitään tuskallista muistoa. Se oli vaikuttanut häneen\nteatterilta, matkustukselta ja unelta. Varsinkin hänestä oli hupaista\ntaas astua liassa kivikaduilla ja nähdä päänsä päällä taivas\nvesitihkussa ja likaisena kuin katuoja, hänen kaupunkinsa oma tuttu\ntaivas. Joka kadunkulmassa hän pysähtyi juomaan pikku lasin; vapaana\nja iloisena hän sylkäisi kouriinsa känsäisten kämmenpäiden voiteeksi,\ntarttui taas kaidetankoon ja lykkäsi rattaitaan, ja parvi varpusia\naamuvirkkuja ja köyhiä kuten hänkin, jotka katukiviltä etsivät\nelatustaan, pyrähti hänen edestään lentoon säikähtäen hänen huutoaan:\nKaalinkupuja, lanttuja, porkkanoita!\n\nVanha kyökkipiika lyykytteli rattaiden luo ja sanoi, selleriä\npeukaloiden:\n\n— Mikä teillä on ollut, Crainquebille? Teitä ei ole näkynyt kolmeen\nviikkoon. Oletteko ollut sairas? Näytätte vähän kalpealta.\n\n— Niin, tiedättekö, rouva Mailloche, minä olen elänyt koroillani.\n\nHänen elämäänsä ei ole tullut mitään muutosta, paitsi että hän käy\nviinakaupassa entistään useammin. Siksi näet, että hän kuvittelee\nolevan juhlapäivän, ja että hän on saanut tutustua niin moneen\nihmisystävälliseen henkilöön. Hän palaa hieman iloisella päällä\nylisilleen. Ojennuttuaan olkitilalleen hän levittää ylleen säkit, jotka\nkastanjakauppias kadunkulma-puodista on hänelle lainannut ja joita hän\nkäyttää peittonaan, ja hän ajattelee:\n\n— Vankilassa ei ole valittamista; siellä on kaikki mitä tarvitaan.\nMutta parempi on kuitenkin olla kotona.\n\nHänen tyytyväisyytensä ei kestänyt kauan. Hän huomasi pian, että\nostajat katsoivat häneen nyrpeästi.\n\n— Hyvää selleriä, rouva Cointreau!\n\n— En tarvitse.\n\n— Mitä, ettekö tarvitse? Ettehän toki elä paljaalla ilmalla.\n\nVastausta sanomatta rouva Cointreau kääntyi pois ja meni ylpeästi\ntakaisin suureen leipomoliikkeeseen, jonka omistaja hän oli.\nPuotirouvat ja portin vartiavaimot, jotka taannoin vielä kilvan\npyörivät hänen vihannan ja kukitellun kuormansa ääressä, kääntyivät\nnyt pois hänestä. Tultuaan sille kohdalle, missä kenkäkauppa\n\"Suojelusenkeli\" oli, ja missä hänen seikkailunsa lain ja oikeuden\nkourissa alkoi, huusi hän:\n\n— Rouva Bayard, rouva Bayard, te olette minulle velkaa viisitoista\nsou'ta viime kerralta.\n\nMutta rouva Bayard, joka istua ryllötti puotipöytänsä ääressä, ei\nviitsinyt kääntää päätänsäkään.\n\nKoko Montmartre-katu tiesi että vanha Crainquebille oli vasta päässyt\nvankilasta, ja koko Montmartre-katu ei ollut häntä enää tuntevinaan.\nHuhu, että hänet oli tuomittu linnaan, oli kulkeutunut aina\nesikaupunkiin ja Richer-kadun meluisaan kulmaukseen saakka.\n\nSiellä hän äkkäsi keskipäivällä rouva Lauren, hyvän ja uskollisen\nostajansa, kuuristuneena yli pikku Martinin vihannesrattaiden. Hän\nsormieli suurta kaalinkupua.\n\nHänen hiuksensa kimmeltelivät päivänpaisteessa ikäänkuin paksu kimppu\nkiemuraisia kultarihmoja. Ja pikku Martin, huononpäiväinen, tyhmä\nvätys, vannoi käsi sydämellä, ettei ollut olemassa sen hienompaa\ntavaraa kuin hänellä.\n\nTämän nähdessään Crainquebille tunsi sydäntänsä viiltävän. Hän survaisi\nkuormansa pikku Martinin rattaita vastaan ja sanoi rouva Laurelle\nvalittavalla ja särkyneellä äänellä:\n\n— Ette tee kauniisti, kun karkaatte minulta toisten kaupoille.\n\nRouva Laure ei ollut, sen hän itsekin hyvin tiesi, suinkaan mikään\nherttuatar. Hienoston piireistä ei ollut kotoisin hänen käsityksensä\nvankivaunuista ja kopista. Mutta saattaahan olla rehellinen säädyssä\nmissä hyvänsä, vai kuinka? Jokaisella on oma itsetuntonsa, eikä\nkukaan halua antautua tekemisiin henkilön kanssa, joka tulee suoraan\nvankilasta. Hän vastasikin Crainquebillelle ainoastaan yökättelevän\nliikkeellä. Ja vanha kaupustelija, joka hyvin ymmärsi solvauksen,\nkarjaisi:\n\n— Katuämmä! Huuti!\n\nRouva Laure pudotti käsistään vihannan kaalinkupunsa ja huusi:\n\n— Hyi häpeä, vanha kuormakaakki! Tulee suoraan vankikopista ja käy\nihmisten silmille!\n\nJos Crainquebille olisi ollut kylmäverinen, ei hän ikinä olisi\nsoimannut rouva Laurea hänen elämänehdoistaan. Hän tiesi liian hyvin,\nettei ihminen tee mitä tahtoo tässä elämässä, ettei hän itse valitse\nammattiaan ja että kunnon ihmisiä on kaikkialla. Hänen tapanaan\noli pysyä viisaasti syrjässä ostajien kotoisista oloista eikä hän\nhalveksinut ketään. Mutta nyt hän oli poissa suunniltaan. Kolmeen\nkertaan hän nimitti rouva Laurea katuämmäksi, haaskaksi ja lutkaksi.\n\nPiiri uteliaita kertyi rouva Lauren ja Crainquebillen ympärille, jotka\nvaihtoivat vielä joukon melkein yhtä mahtipontisia haukkumasanoja\nkeskenään ja kaiketi olisivat lasketelleet koko rukousnauhan päästä\npäähän, ellei poliisikonstaapeli yht'äkkiä olisi ilmestynyt ääreen ja\näänettömyydellään ja liikkumattomuudellaan tehnyt heidät vilahduksessa\nyhtä mykiksi ja liikkumattomiksi kuin hän itsekin.\n\nHe erosivat. Mutta tämä kohtaus teki lopun Crainquebillestä Montmatren\nesikaupungin ja Richer-kadun silmissä.\n\n\n\nVII\n\nSeuraukset.\n\n\nVanha mies kulki katua edelleen ja mutisi:\n\n— Oikea haikala! Pahempaa haikalaa ei ole koko maailmassa kuin tuo\nnaikkonen.\n\nMutta sydämensä syvyydessä ei hän tästä syystä soimannut rouva Laurea.\nHän ei häntä halveksinut siitä, että hän oli mikä hän oli. Pikemmin hän\nkunnioitti häntä tuntien hänet säästeliääksi ja toimeentulevaksi. Ennen\nhe mielellään olivat puhelleet toistensa kanssa. Rouva Laure jutteli\nhänelle vanhemmistaan, jotka asuivat maalla. Ja molemmilla heillä oli\nsama unelma: päästä hoitamaan pientä puutarhaa ja pitämään kanoja.\nRouva Laure oli hyvä ostaja. Kun Crainquebille näki hänet ostamassa\nkaalinkupuja pikku Martinin rattailta, likaisen vätyksen, mitättömän\nmiehen, niin se ihan väänteli hänen vatsaansa, ja kun rouva Laure\nsitten teki hänelle ruman eleensä, silloin kuohahti häneltä sappi.\n\nJa niin se kävi.\n\nPahinta oli, ettei rouva Laure ollut ainoa, joka kohteli häntä kuin\nmitäkin rupitautista. Ei kukaan ollut enää häntä tuntevinaan. Aivan\nsamoin kuin rouva Laure tekivät kaikki muutkin — rouva Cointreau,\nleipomaliikkeen pitäjä, rouva Bayard, \"Suojelusenkelin\" emäntä, koko\nostajakunta halveksi ja vieroi häntä.\n\nSiis, sentakia että oli istunut kopissa viisitoista päivää, ei enää\nkelvannut edes sipulia kauppaamaan! Oliko siinä oikeutta? Oliko\njärkeä antaa kunnon miehen kuolla nälkään sentakia, että hänellä oli\nollut rettelöltä sapeliniekan kanssa. Jos hän ei enää saanut kaupita\nvihanneksiaan, ei hänellä ollut muuta kuin kupertua kuolemaan.\n\nKuten huonosti säilytetty viini muuttui hän katkeraksi kuin etikka.\nOltuaan sananvaihdossa rouva Lauren kanssa, oli hän nyt riitajalalla\nkaikkien ihmisten kanssa. Vähimmästäkin syystä hän antoi heidän\nkuulla kunniansa, eikä hän koristellut sanojaan, se on varma. Jos he\nhypistelivät liian kauan hänen tavaroitaan, ärähti hän heille, että\nmenisivät muuanne kuolua tekemään ja happanemaan; ja jos hän tapasi\ntuttaviaan, kävi hän heti hammasnuottaan heidän kanssaan. Hänen entinen\nystävänsä, kastanjakauppias, joka oli lopettanut tuttavuuden, vannoi\nettä tuo peijakkaan Crainquebille oli oikea piikkisika. Eikä sitä\nkäynyt kieltäminen: hän tuli siivottomaksi, juonikkaaksi, ruokottomaksi\nsuultaan, huonoksi toveriksi.\n\nAsia oli se, ettei hän, huomatessaan yhteiskunnan puutteellisuuden,\nosannut yhtä helposti kuin korkeakoulun professori ilmaista ajatuksiaan\njärjestelmän vioista ja välttämättömistä parannuksista, ja etteivät\najatukset hänen päässään pyörineet oikeassa järjestyksessä ja mitassa.\n\nOnnettomuus sai hänet tekemään väärin. Hän kosti niille, jotka\neivät tahtoneet hänelle mitään pahaa, ja välistä sellaisille, jotka\nolivat häntä heikompia. Kerran sai häneltä korvapuustin Alphonse,\nviinikauppiaan pikku poika, joka oli kysynyt häneltä oliko hyvä olla\nvankilassa. Crainquebille sivalsi häntä poskelle ja sanoi:\n\n— Senkin penikka! Isäsi pitäisi istua kopissa, sen sijaan että hän\npaisuu rikkaaksi myömällä myrkkyään!\n\nEi teko eivätkä sanat olleet hänelle kunniaksi; sillä, kuten\nkastanjakauppias hänelle aivan oikein huomautti, ei saa lyödä lasta,\neikä moittia häntä isän takia, jota hän ei ole valinnut itselleen.\n\nHän oli antautunut juomaan. Mitä vähemmän hän ansaitsi rahaa, sitä\nenemmän hän joi viinaa. Hän, ennen säästeliäs ja kohtuullinen mies,\nihmetteli itsekin tätä muutosta.\n\n— En ole milloinkaan ollut ryyppymies, sanoi hän. Ihminen mahtaa\nhöperöityä, kun käy vanhaksi.\n\nToisinaan hän tuomitsi ankarasti laiskuuttaan ja huonoa käytöstään.\n\n— Kuulepas, Crainquebille, sinusta ei ole enää muuhun kuin käsivarttani\nkoukistamaan.\n\nToisinaan hän sai petetyksi itsensä ja uskoi juovansa siksi, että se\noli hänelle tarpeellista.\n\n— En voi sille mitään, täytyy aina aika välistä juoda lasi, se\nvirkistää ja antaa voimia. Ja sydänalassani polttaa mikä polttaneekin,\nse on totinen tosi. Eikä silloin mikään niin vilvoita kuin ryyppy.\n\nUsein häneltä jäi menemättä aamukierrolle, eikä hänellä enää ollut\nrattaillaan kuin pilautunutta tavaraa, jota hän oli saanut velaksi.\n\nEräänä päivänä kun hän tunsi polvensa raukeiksi ja sydämensä\nväsyneeksi, jätti hän rattaansa vajaan ja vietti koko jumalan päivän\nkierrellen matami Rosen, makkarankaupustelijan, pöydän ja hallien\nlikööripuotien tienoilla toisesta toiseen. Sitten illalla, jokin vasu\nistuimenaan, hän ajatteli tilaansa ja tunsi, miten hän oli mennyt\nrappiolle.\n\nHän muisti entisen voimansa ja kuinka paljon hän oli silloin jaksanut,\npitkät rupeamansa ja hyvät ansionsa, lukemattomat eletyt päivänsä,\nniin onnelliset ja toinen toisensa kaltaiset, astelunsa edes-takaisin\nhallien kivipermannolla öisin odottaessaan vihannesten saapumista,\n— kuinka hän sitten otti ne vastaan suurin sylyyksin ja järjesti ne\ntaitehikkaasti rattailleen — kuinka hän nielaisi yhdellä kulauksella\nkupposensa kuumaa matami Theodoren kahvikojulla seisoen, toinen käsi\nvankasti rattaan kaiteessa... Hän muisti huutonsa, kuinka se kimakkana\nkuin kukon kiekuna, halkoi aamuilmaa, kulkunsa pitkin ihmisvilinäisiä\nkatuja, koko harmittoman ja uuraan elämänsä ihmishevosena, joka puolen\nvuosisadan ajan oli kantanut pyörivällä pöydällään yövalvomisten ja\nhuolien kuluttamille kaupunkilaisille maalaiskasvitarhojen vereksiä\nsatoja. Ja päätään ravistaen hän huokasi:\n\n— Ei! en ole enää entisessä ramussani. Minä olen mennyttä kalua. Ruukku\nkäy kaivolla, kunnes särkyy. Ja sen koommin, tuon oikeusjutun jälkeen,\nminulla ei enää ole samaa arvoa kuin etinen. Minä en ole enää sama\nmies, siinä se.\n\nHän oli tosiaankin turmeltunut. Hänen tilaansa joutunut on niinkuin\nmies, joka makaa maassa eikä kykene nousemaan jalkeille. Kaikki\nkulkijat kiipeävät hänen ylitseen.\n\n\n\nVIII\n\nViimeiset seuraukset.\n\n\nTuli kurjuus, musta kurjuus. Vanhalla kiertävällä kaupustelijalla,\njoka ennen oli palannut Montmartren esikaupungista pussi täynnä\nhopeakolikoita, ei ollut enää ropoakaan. Ja oli talvisaika.\nHeinä-ylisiltään karkoitettuna hän yöpyi ajokalujen alla vaunuvajassa.\nOli satanut jo neljättä viikkoa, katuviemärit paisuivat yli\npartaittensa ja vesi tulvi vaunuvajaan.\n\nKyyristyneenä rattailleen, saastutettujen vesien päällä, hämähäkkien,\nrottien ja nälistyneiden kissojen seurassa, istui hän vajan hämärässä\nja mietiskeli. Hän ei ollut syönyt ruoan kipenettä koko päivänä eikä\nhänellä enää ollut peitokseen kastanjakauppiaan säkkejä. Ja hänen\nmieleensä johtui nuo kaksi viikkoa, joina hallitus oli hänelle antanut\nruoan ja asunnon. Hän kadehti vankien osaa, joiden ei tarvinnut kärsiä\nvilua eikä nälkää, ja hänelle pälkähti päähän ajatus:\n\n— Kun kerran tiedän tempun, niin miksi en sitä koettaisi?\n\nHän nousi rattailta ja lähti kadulle. Kello oli tuskin yli yhdentoista.\nOli kolkkoa ja pimeää. Laskeutui sumu, kylmempi ja läpitunkevampi kuin\nsade. Joku kulkija liikkui pitkin seinävieriä.\n\nCrainquebille sivuutti Saint-Eustachen kirkon ja poikkesi\nMontmartre-kadulle. Katu oli autio. Yksi ainoa järjestyksenvalvoja\nseisoi liikkumattomana jalkakäytävällä kirkon kuorin kupeella,\nkaasulyhdyn alla, ja liekin ympärillä saattoi erottaa hienon punervan\nsadevihman. Se putoeli poliisin huppukaulukselle; hänellä näytti olevan\njäätävä vilu, mutta joko hän mieluummin pysyttelihe valon läheisyydessä\ntai oli väsynyt kävelemiseen, niin hän pysyi tämän kynttilänsä alla ja\noli siitä kenties saanut itselleen toverin, ystävän.\n\nTämä värjyvä liekki oli hänen ainoa rattonsa autiossa yössä. Hän\nseisoi niin liikahtamattomana, että häntä tuskin luuli ihmisolennoksi;\nhänen saappaidensa kuvajainen märkää jalkakäytävää vastaan, joka\nnäytti järveltä, jatkoi häntä alaspäin ja sai hänet kaukaa katsoen\nhäämöttämään joltakin puoleksi vedestä nousseelta merihirviöltä.\n\nLähempää hän taas, huppukauluksineen ja aseineen, näytti samalla\nkertaa munkilta ja soturilta. Hänen kasvojensa suuret piirteet, joita\nhuppukauluksen luoma varjo vielä suurensi, olivat hyvänsävyiset ja\nsurulliset. Hänellä oli paksut ja lyhyet harmaat viikset. Hän itse oli\nvanha aliupseeri, nelisiin kymmeniinsä ehtinyt.\n\nCrainquebille lähestyi hiljaa ja sanoi epäröivällä ja heikolla äänellä:\n\n— Alas lahtarit!\n\nSitten hän odotti tämän taikasanan vaikutusta. Mutta sillä ei ollut\nvaikutusta mitään. Poliisi seisoi yhä liikkumattomana ja mykkänä,\nkäsivarret ristissä lyhyen päällysvaipan alla. Selkiselällään ja\npimeässä loistavina katselivat hänen silmänsä Crainquebilleen\nsurullisesti, valppaasti ja halveksivasti.\n\nHämmästyneenä, mutta vielä viimeinen päättäväisyyden tähde mielessään\nCrainquebille änkytti:\n\n— Alas lahtarit! — johan minä sanoin. Pitkä äänettömyys seurasi,\njoll'aikaa hieno punerva sade vihmoi ja jäätävä pimeys vallitsi.\nVihdoin poliisi avasi suunsa:\n\n— Noin ei saa sanoa... Ihan totisesti, noin ei saa sanoa. Teidän\niällänne tulisi olla enemmän ymmärrystä... Menkää menojanne.\n\n— Miksette vangitse minua? kysyi Crainquebille.\n\nPoliisi pudisti päätään kostean huppukauluksen alla:\n\n— Jos pitäisi korjata talteen kaikki viinaratit, jotka sanovat\nsellaista mitä ei saa, niin olisipa siinä urakkaa! ... Ja mitä se\nhyödyttäisi?\n\nTämän ylhäisen ylenkatseen kukistamana Crainquebille seisoi pitkän\naikaa tyhmistyneenä ja sanattomana, jalat katuojassa. Ennen menoansa\nhän yritti antaa selitystä:\n\n— En minä teitä tarkoittanut, kun sanoin: \"Alas lahtarit!\" En teitä\nenkä muitakaan. Se oli vain eräs aate.\n\nPoliisi vastasi vakavalla sävyisyydellä:\n\n— Olipa aate tai mikä tahansa, mutta niin ei olisi pitänyt sanoa; sillä\nkun ihminen tekee velvollisuutensa ja saa kärsiä paljon vaivaa, ei\nhäntä saa loukata tyhmillä sanoilla... Minä kehohan teitä uudestaan\nmenemään.\n\nPää kumarassa ja kädet kupeella retkuvina katosi Crainquebille\nsateeseen ja pimeyteen.\n\n\n\n\nPUTOIS\n\n\n\nI\n\n\nLapsuudenkotimme puutarha, sanoi herra Bergeret, tuo puutarha, jota\noli parikymmentä askelta laidasta laitaan, oli meille ääretön maailma\ntäynnä riemuja ja kammoja.\n\n— Lucien, muistuuko vielä Putois mieleesi? kysyi Zoé hymyillen\nerikoiseen tapaansa, huulet suljettuina ja nenä kouristuneena yli\nneulomuksen.\n\n— Muistuuko hän mieleeni!... Kaikista olennoista, jotka ovat kulkeneet\nsilmieni editse lasna ollessani, on juuri Putois parhaiten säilynyt\nmuistossani. Kaikki hänen kasvojensa ja luonteensa piirteet ovat\nilmielävinä edessäni. Hänellä oli suippo pää...\n\n— Matala otsa, lisäsi Zoé.\n\nJa veli ja sisar luettelivat vuorotellen, yksitoikkoisella äänellä ja\nkujehtivalla juhlallisuudella, jonkinmoisen tuntomerkki-ilmoituksen\nkohta kohdaltaan:\n\n— Matala otsa.\n\n— Mulkosilmät.\n\n— Vilhuva katse.\n\n— Pieniä ryppyjä ohimolla.\n\n— Terävät, kiiltävän punaiset poskipäät.\n\n— Korvalehdet aivan uurteettomat.\n\n— Ilmeettömät kasvonpiirteet.\n\n— Ainoastaan kädet, jotka olivat alati liikkeessä, ilmaisivat hänen\najatuksiaan.\n\n— Laiha, hieman koukkuselkäinen, hintelä vartaloltaan.\n\n— Mutta silti tavattoman väkevä.\n\n— Taivutti helposti viidenfrangin rahan etusormen ja peukalon välissä...\n\n— Joka hänellä oli julma.\n\n— Hänen äänensä oli laahaava...\n\n— Ja puhe mesimakeaa.\n\nKesken kaiken herra Bergeret huudahti vilkkaasti:\n\n— Zoé, mehän unohdimme: \"kellahtava tukka, harva hiuskasvu\".\nAlottakaamme uudestaan.\n\nPauline, joka ihmetellen oli kuunnellut tätä omituista luetteloa, kysyi\nisältään ja tädiltään, kuinka he olivat voineet oppia ulkoa tuon pitkän\nhokemaisen ja miksi he lukivat sitä noin ikäänkuin mitä messua.\n\nHerra Bergeret vastasi vakavasti:\n\n— Pauline, se mitä äsken kuulit on pyhitetty, voisinpa sanoa liturginen\nteksti Bergeret-sukua varten. On paikallaan, että se siirtyy sinun\nhuostaasi, jotta se ei hukkuisi tätisi ja minun kerallani. Sinun\nisoisäsi, tyttöseni, sinun isoisäsi Éloi Bergeret, joka ei mielistynyt\nmihin hyvänsä, piti tätä \"hokemaista\" suuressa arvossa, varsinkin\nkatsoen sen syntyyn. Hän nimitti sitä \"Putois'n anatomiaksi\". Ja hän\nsanoi monesti pitävänsä Putois'n anatomiasta, eräissä suhteissa,\nenemmän kuin Laskiais-ukon. \"Jos kohta Xenomaneen tekemä kuvaus\", sanoi\nhän, \"onkin oppineempi ja rikkaampi harvinaisista ja valikoiduista\nmääräsanoista, niin menee Putois'n kuva paljon sen edelle ajatusten\nselvyydessä ja tyylin läpikuultavuudessa\"... Hän ajatteli täten\nsiitä syystä, että tohtori Ledouble Tours'ista ei vielä ollut\nselittänyt Rabelais'n neljännen kirjan kolmattakymmenettä, yhdettä- ja\nkahdettaneljättä lukua.\n\n— En ymmärrä rahtuakaan, sanoi Pauline.\n\n— Syy on siinä, ettet tunne Putois'ta, tyttöseni. Tiedätkös, että\nPutois oli kaikkein tutuin olento meidän lapsuudessamme, Zoé-tätisi\nja minun. Isoisäsi kotona puhuttiin alinomaa Putois'sta. Joka ikinen\nkohdastaan uskoi nähneensä hänet.\n\n— Kuka tuo Putois sitten oli? kysyi Pauline.\n\nVastauksen asemesta herra Bergeret purskahti nauruun, ja myöskin neiti\nBergeret nauraa hihitti yhteenpuristetuin huulin.\n\nPauline silmäili toisesta toiseen. Hänestä oli outoa nähdä tätinsä\nnauravan näin sydämen pohjasta, ja vielä oudompaa, että hän nauroi\nsamalle asialle kuin velikin. Se oli todellakin kummallista, sillä\nveljellä ja sisarella oli muutoin hyvin erilainen käsitystapa.\n\n— Isä rakas, sano, kuka tuo Putois oli. Koska minun se muka kuitenkin\npitää tietää, niin sano se sitten.\n\n— Putois, tyttöseni, oli puutarhuri. Hän oli kunnioitettavan\nmaanviljelijä-perheen poika Artois'sta ja asettui Saint-Omeriin\ntaimitarhuriksi. Mutta tarvitsijat eivät olleet häneen tyytyväisiä,\nja liike ei luonnistunut. Hän lopetti sen kokonaan ja rupesi\npäivätyöläiseksi. Niiden, jotka häntä käyttivät, ei aina kestänyt kehua\nkauppojaan.\n\nTässä neiti Bergeret keskeytti yhä nauraen:\n\n— Muistatko, Lucien, kun isän pöydältä mustetolppo, kynät, kirjelakka\ntai sakset olivat kateissa, niin hän sanoi: \"Luulenpa, että Putois on\ntaas pujahtanut täällä.\"\n\n— Niin, virkkoi herra Bergeret, Putois ei juuri ollut hyvässä maineessa.\n\n— Siinäkö kaikki? kysyi Pauline.\n\n— Ei, tyttöseni, ei vielä aivan. Putois oli siitä merkillinen, että hän\noli meille tuttu, kotoinen, ja kuitenkin...\n\n— ... hän oli olematon, sanoi Zoé.\n\nHerra Bergeret katsahti sisareensa nuhtelevasti:\n\n— Kuinka sinä puhut, Zoé! Ja miksi rikkoa lumous tuolla tavoin? Vai oli\nPutois olematon? Uskallatko väittää niin, Zoé? Ja pysyä väitteessäsi?\nOletko kyllin ajatellut olemassaolon ehtoja ja olemisen muotoja\nvoidaksesi vakuuttaa, että Putois oli olematon, ettei häntä koskaan ole\nollut? Ei, Putois oli olemassa, siskoseni. Mutta myönnettäköön, että se\nolemassaolo oli aivan erikoista laatua.\n\n— Minä ymmärrän yhä vähemmän ja vähemmän, sanoi Pauline lannistuneella\nmielellä.\n\n— Saat hetikohta havaita oikean asianlaidan, tyttöseni. Tiedä siis,\nettä Putois syntyi täysikasvuisena tähän maailmaan. Minä olin vielä\nlapsi, tätisi jo pikkuneidiksi venähtämässä. Asuntonamme oli pienoinen\ntalo eräässä Saint-Omerin esikaupungissa. Siellä vanhempamme viettivät\nrauhaista ja syrjäänvetäytynyttä elämää, kunnes heidät löysi muuan\nvanha Audomarin asuja, leskirouva Cornouiller, joka eli Monplaisir\nnimisellä sukutilallaan parin peninkulman päässä kaupungista ja\njoka osui olemaan äitini isän täti. Hän käytti sukulaisoikeuttaan\nvaatiakseen, että vanhempamme joka sunnuntai tulisivat syömään\npäivällistä Monplaisiriin, niissä heidän oli herttaisen ikävä olla. Hän\nsanoi kuuluvan hyvään tapaan kokoontua perhepäivällisille sunnuntaisin,\nja että ainoastaan halpasäätyiset ihmiset eivät noudattaneet tätä\nvanhaa tapaa. Isä oli aivan itkeä ikävästä Monplaisir-vierailuilla. Oli\nsydäntä vihlovaa nähdä hänen epätoivoaan. Mutta rouva Cornouiller ei\nsitä nähnyt. Hän ei nähnyt mitään. Äiti oli urheampi. Hän kärsi yhtä\npaljon kuin isänikin, ehkäpä vielä enemmän, mutta hän hymyili.\n\n— Naiset ovat syntyneet kärsimään, sanoi Zoé.\n\nZoé, kaikki, mitä elää tässä maailmassa, on määrätty kärsimään.\nTurhaan vanhempamme kieltäytyivät näistä kovanonnen kutsuista. Rouva\nCornouiller'n ajoneuvot saapuivat heitä noutamaan joka sunnuntai\nsydänpäivän jälkeen. Heidän oli täytymys lähteä Monplaisiriin; se\noli velvoitus, jonka kiertäminen oli ehdottomasti kielletty. Se oli\nvahvistettu järjestys, jonka ainoastaan ilmikapina saattoi rikkoa.\nViimein isä teki kapinan ja vannoi pyhästi ei enää ikinä ottavansa\nkuuleviin korviin rouva Cornouiller'n kutsuja. Äidin huoleksi hän jätti\nkeksiä kulloinkin sopivia verukkeita ja syitä näihin kieltoihin, mutta\ntähän toimeen äiti ei lainkaan soveltunut. Hän ei osannut teeskennellä.\n\n— Sano ennemmin, Lucien, ettei hän tahtonut. Hän olisi osannut\nvalehdella kuin muutkin.\n\n— Totta kyllä, että jos hänellä oli hyvät syyt tukena, niin hän veti\nne ennemmin esille kuin sepitti huonoja. Muistatko, sisko, kuinka hän\nkerran tuli sanoneeksi päivällispöydässä: \"Luojan kiitos, että Zoé on\nsaanut hinkuyskän; nyt emme voi pitkään aikaan lähteä Monplaisiriin.\"\n\n— Niin, se on totta! sanoi Zoé.\n\n— Mutta sinä paranit taas, Zoé. Ja rouva Cornouiller tuli eräänä\npäivänä sanomaan äidillemme: \"Ystäväiseni, odotan teitä varmasti\nsunnuntaiksi päivälliselle Monplaisiriin miehenne kanssa.\" Äitimme,\njolle hänen miehensä nimenomaan oli antanut toimeksi keksiä pätevän\nkiellon aiheen, sepitti tässä äärimmäisessä ahdingossa esteen, jota ei\nollut olemassa. \"Olen hyvin pahoillani, rakas täti. Mutta meidän on\nmahdoton tulla. Odotan puutarhuria sunnuntaiksi.\"\n\nTämän kuullessaan rouva Cornouiller vilkaisi salin lasiovesta\nvilliytyneeseen puutarhapahaseen, missä syreenit ja kuusamet osoittivat\nolevansa ventovieraita tarhurinveitselle eikä, kaikesta päättäen, ikinä\ntulevansakaan sen tuttavuuteen.\n\n\"Vai odotatte puutarhuria? Mitä varten?\"\n\n\"Työhön puutarhaamme.\"\n\nJa kun äitini tahtomattansa tuli katsahtaneeksi tuohon nelikulmikkoon\nhoidotonta nurmea ja puolimetsistyneitä kukkia, jota hän juuri\nikään oli sanonut puutarhaksi, käsitti hän kauhistuen, kuinka\nepätodennäköinen hänen esteensä oli.\n\n\"Tuo mies\", sanoi rouva Cornouiller, \"voi yhtä hyvin tulla työhön\nteidän... puutarhaanne maanantaina tai tiistaina. Muutoinkin se on\nparempi. Ei pidä tehdä työtä sunnuntaina.\"\n\n\"Hän ei pääse viikolla muilta töiltä.\"\n\nOlen usein huomannut, että kaikkein mielettömimmät ja hassunaikaisimmat\nsyyt kohtaavat vähimmin vastaväitteitä: ne ällistyttävät vastustajan\nkokonaan. Rouva Cornouiller jätti kärttämisen paljon vähemmälle, kuin\nolisi odottanut henkilöltä, jolla oli niin vähän taipumusta antamaan\nmyöten. Nousten lähtöön nojatuolistaan hän kysyi:\n\n\"Mikä hän on nimeltään, ystäväiseni, tuo teidän puutarhurinne?\"\n\n\"Putois\", vastasi äitini arvelematta.\n\nPutois oli mainittu nimeltä. Siitä hetkestä hän oli olemassa. Rouva\nCornouiller lähti pois, mutisten mennessään:\n\n\"Putois! Se nimi tuntuu minusta tutulta. Putois? Putois! Hänet tunnen\naivan varmaan. Mutta en saa oikein mieleeni... Missä hän asuu?\"\n\n\"Hän käy päivätöissä. Kun häntä tarvitaan, lähetetään sana sinne, missä\nhän milloinkin on työssä.\"\n\n\"Kuten arvasinkin: laiskuri ja maankiertäjä... hulttio. Älä luota\nliioin häneen, ystäväiseni.\"\n\nSiten Putois myöskin oli saanut oman luonteensa.\n\n\n\nII\n\n\nHerrat Goubin ja Jean Marteau olivat tulleet parhaiksi keskelle\nkeskustelua, ja herra Bergeret opasti heidät mukaan:\n\n— Puhuimme juuri hänestä, jonka äitini eräänä päivänä antoi syntyä\npuutarhuriksi Saint-Omeriin ja jolle hän samalla pani nimen. Siitä\npitäin hän on ollut toiminnassa.\n\n— Rakas ystävä, sanoisitteko sen vielä toistamiseen? virkkoi herra\nGoubin hieroen lornettilasiaan.\n\n— Mielelläni, vastasi herra Bergeret. Ei ollut mitään puutarhuria.\nPuutarhuri oli olematon. Äitini sanoi: \"Minä odotan puutarhuria.\" Ja\npuutarhuri tuli. Ja ryhtyi toimimaan.\n\n— Rakas ystävä, kysyi herra Goubin taas, kuinka hän saattoi toimia, kun\nhäntä ei ollut olemassa?\n\n— Hänellä oli jonkinmoinen olemassaolo, vastasi herra Bergeret.\n\n— Te tarkoitatte siis kuviteltua olemassaoloa, huomautti herra Goubin\nhalveksivasti.\n\n— Eikö sitten kuviteltu olemassaolo muka olekaan mitään? huudahti\ntalon isäntä! Eivätkö taruperäiset henkilöt kykene vaikuttamaan\nihmiseen? Ajatelkaa mytologiaa, herra Goubin, ja te näette, että ne\novat kuviteltuja, eivätkä suinkaan todellisia olentoja, joilla on\nsyvin ja kestävin vaikutus mieliin. Aina ja kaikkialla ovat olennot,\njoilla ei ole enemmän todellisuutta kuin Putois'lla, herättäneet\nkansoissa vihaa ja rakkautta, kammoa ja toivoa, kehoittaneet rikoksiin,\nvastaanottaneet uhreja, säätäneet tapoja ja lakeja. Herra Goubin,\najatelkaa vain ikuista mytologiaa. Putois on myytiilinen henkilö, tosin\nvähimmin tunnettuja, sen myönnän ja halvinta laatua. Kömpelö satyyri,\njoka muinoin istui pohjoisranskalaisten talonpoikiemme pöydässä,\nhavaittiin kyllin arvokkaaksi esiytymään eräässä Jordaens'in taulussa\nja La Fontainen sadussa. Sycoraxin karvainen poika pääsi Shakespearen\nylhäiseen maailmaan. Putois ei ollut yhtä hyväonninen, taiteilijat\nja runoilijat jäävät aina ylenkatsomaan häntä. Häneltä puuttuu\nsuuruutta ja merkillisyyttä, tyyliä ja karakteria. Hän syntyi liian\njärkiperäisissä mielissä, ihmisten keskuudessa, jotka osasivat lukea\nja kirjoittaa ja joilla ei ollut tuota lumoavaa mielikuvitusta, joka\nkylvää satuja ympärilleen. Luulen jo, hyvät herrat, puheeni riittävän\nosoittamaan teille Putois'n todellista luonnetta.\n\n— Minä käsitän sen, sanoi herra Goubin. Ja herra Bergeret jatkoi\nkuvaustaan:\n\n— Putois oli olemassa. Sen voin vakuuttaa. Hän oli olemassa. Ajatelkaa\nasiaa, hyvät herrat, niin te tulette vakuutetuiksi siitä, että oleminen\nei laisinkaan sisällä substansia, vaan merkitsee ainoastaan attribuutin\nja subjektin yhdyssidettä, ilmaisee vain suhdetta.\n\n— Epäilemättä, sanoi Jean Marteau, mutta olla olemassa ilman\nattribuutteja, se ei ole juuri paljon tyhjää parempi. Joku, en muista\nenää kuka, on joskus sanonut: \"Minä olen se, joka on.\" Antakaa\nhuono muistini anteeksi. Ei voi pitää kaikkea mielessään. Mutta tuo\ntuntematon, joka puhui noin, menetteli siinä ylen ajattelemattomasti.\nAntaessaan tällä varomattomalla puheella ymmärtää, että hän oli vailla\nominaisuuksia, vailla kaikkia suhteita, hän julisti, ettei häntä ollut\nolemassa, ja tuhosi ajattelemattomuudessaan oman itsensä. Lyön vetoa,\nettei hänestä ole sen koommin kuultu puhuttavan.\n\n— Olette menettänyt, vastasi herra Bergeret. Hän korjasi tämän liian\nitsekkään sanansa pahat seuraukset omistamalla itselleen kukkuramitalla\nmääräsanoja, ja hänestä on puhuttu paljon, useimmiten tolkuttomia.\n\n— En ymmärrä, sanoi herra Goubin.\n\n— Se ei ole tarpeellistakaan, vastasi Jean Marteau.\n\nJa hän pyysi herra Bergeret'n puhumaan Putois'sta.\n\nOlette hyvin rakastettava, kun sitä pyydätte, sanoi isäntä.\n\n— No niin. Putois syntyi yhdeksännentoista vuosisadan jälkipuoliskolla\nSaint-Omer'ssa. Hänelle olisi ollut edullisempaa syntyä muutamia\nvuosisatoja aikaisemmin Ardennien korvessa tai Brocélianden metsässä.\nSilloin hänestä olisi tullut häijy henkiolento, ihmeteltävä\noveluudeltaan.\n\n— Kuppi teetä, herra Goubin, suvaitsetteko? kysyi Pauline.\n\n— Putois oli siis häijy henkiolento? uteli Jean Marteau.\n\n— Niin, hän oli häijy, vastasi herra Bergeret; hän oli häijy tavallaan,\nmutta ei kuitenkaan ehdottomasti. Hänen laitansa oli niinkuin pirujen,\njoita sanotaan hyvin pahoiksi, mutta joissa tapaa paljon hyviä puolia,\nkun heihin paremmin tutustuu. Ja olisin taipuvainen uskomaan, että\nPutois'lle on tehty vääryyttä.\n\nRouva Cornouiller, joka tuntien vastenmielisyyttä häntä kohtaan heti\npaikalla oli epäillyt häntä hulttioksi, juopoksi ja varkaaksi, alkoi\nharkita, että koska äitini, joka ei ollut rikas, käytti häntä, niin\nhän ei mahtanut olla isopalkkainen. Ja niin hän kysyi itseltään, eikö\nhänelle olisi edullisempaa pitää Putois'ta työssä kuin Monplaisirin\nomaa puutarhuria, jolla oli parempi maine, mutta myöskin suuremmat\nvaatimukset. Alkoi juuri marjakuusien leikkaamisaika. Hän ajatteli,\nettä jos rouva Éloi Bergeret, joka oli köyhä, ei antanut paljoa\nPutois'lle, niin hänen, rikkaan, tarvitsisi antaa vielä vähemmän, sillä\nonhan tapana että rikkaat saavat helpommalla kuin köyhät. Ja hän näki\njo hengessä marjakuusensa leikattuina pensasaidoiksi, palloiksi ja\npyramiideiksi tuottamatta hänelle suuriakaan kustannuksia.\n\n\"Pidän kyllä silmät auki\", sanoi hän itselleen, \"ettei Putois saa\nvetelehtää eikä näpistää mitään. En jätä mitään onnenkaupalle, ja\nkaikki on sulaa voittoa. Nuo maankiertäjät ovat välistä taitavampia\ntyössään kuin muut kunnolliset työmiehet.\"\n\nHän päätti siis tehdä kokeen ja sanoi äidilleni:\n\n\"Ystäväiseni, lähetä Putois minun luokseni. Annan hänelle työtä\nMonplaisirissa.\"\n\nÄitini lupasi sen hänelle. Ja hän olisi tehnyt sen mielellään.\nMutta se ei todellakaan ollut mahdollista. Rouva Cornouiller odotti\nPutois'ta Monplaisiriin, ja odottaa hän saikin. Mutta hänellä oli\njohdonmukaisuutta ajatuksissaan ja lujuutta aikomuksissaan. Tavatessaan\ntaas äitini hän valitti, ettei Putois'sta ollut kuulunut mitään.\n\n\"Ystäväiseni, et varmaankaan ole sanonut hänelle, että odotan häntä?\"\n\n\"Olen kyllä, mutta hän on oikullinen, eriskummainen...\"\n\n\"Oh, minä tunnen nuo ihmiset. Osaan tuon Putois'nne ulkoa. Mutta ei ole\nniin tolkutonta työmiestä, joka kieltäytyisi tulemasta Monplaisiriin\ntyöhön. Minun taloni on tunnettu, toivoakseni. Putois saa mukautua\nminun määräyksiini, ja viivyttelyittä, ystäväiseni. Sanohan minulle\nvain, missä hän asuu; menen itse häntä tavoittamaan.\"\n\nÄitini vastasi, ettei hän tiennyt missä Putois majaili, ettei hänellä\nollut mitään vasituista olinpaikkaa, ei kotia eikä kontua. \"En\nole häntä sen koommin nähnyt, tätiseni. Luulen että hän tahallaan\npiilotteleikse...\"\n\nOlisiko hän voinut puhua todempaa?\n\nMutta rouva Cornouiller kuunteli häntä epäluulo mielessä; hän\nepäili äitimme salaavan häneltä Putois'taan, pitävän häntä piilossa\ntiedusteluilta, pelosta että menettäisi hänet tai saattaisi hänet\nvaateliaammaksi. Hän piti äitiä todellakin liian itsekkäänä. Monet koko\nmaailman omaksumat ja historian vahvistamat tuomiot ovat aivan yhtä\nhyvin perusteltuja kuin tämäkin.\n\n— Se on toden totta se, sanoi Pauline.\n\n— Mikä on totta? kysyi Zoé puolinukuksissa.\n\n— Että historian tuomiot usein ovat vääriä. Muistan, isä rakas,\nkuinka eräänä päivänä sanoit: \"Madame Roland oli hyvin yksinkertainen\nvedotessaan puolueettomaan jälkimaailmaan, oivaltamatta että jos hänen\nomat aikalaisensa olivat ilkeitä apinoita, niin heidän jälkeläisensä\nmyöskin tulivat olemaan ilkeitä apinoita.\"\n\n— Pauline, kysyi neiti Zoé ankarasti, mitä yhteyttä on Putois'n\nhistorialla sen kanssa, mitä sinä juttelet?\n\n— Hyvin suuri yhteys, täti hyvä.\n\n— Sitä en saata huomata.\n\nHerra Bergeret, joka ei suinkaan vihannut poikkeuksia aineesta, vastasi\ntyttärelleen:\n\nJos kaikki vääryydet tulisivat lopullisesti hyvitetyiksi tässä\nmaailmassa, niin ei olisi tarvinnut kuvitella toista noita hyvityksiä\nvarten. Kuinka voit vaatia, että jälkimaailma arvostelisi oikeuden\nmukaan kaikkia kuolleita? Millä keinoin kuulustella heitä siitä\npimeästä, jonne he ovat paenneet? Kun alkaisi voida tehdä heille\noikeutta, unohtaa jo heidät. Voiko yleensä kukaan noudattaa oikeutta?\nJa mitä on oikeus? Rouva Cornouiller ainakin tuli lopulta käsittämään,\nettä äitini ei häntä pettänyt ja että Putois pysyi saavuttamattomissa.\n\nHän ei kuitenkaan hellittänyt tiedustelemasta. Hän kyseli kaikilta\nsukulaisiltaan, ystäviltään, naapureiltaan, palvelijoiltaan,\ntavaranhankkijoiltaan, tunsivatko he Putois'ta. Ainoastaan pari kolme\nvastasi, etteivät he olleet koskaan kuulleet hänestä puhuttavan.\nEnimmät muistelivat varmasti nähneensä hänet.\n\n\"Tuon nimen olen kuullut\", sanoi kyökkipiika, \"mutta en vain yhtään\nmuista hänen muotoaan.\"\n\n\"Putois! — tietystikin minä tunnen hänet\", sanoi radanvartia, raapien\nkorvallistaan. \"Mutta en osaa sanoa, kuka hän on.\"\n\nTarkimman tiedon antoi herra Blaise, veronkanto-virkailija. Hän\nilmoitti käyttäneensä Putois'ta halonhakkuussa talollaan 19:nnestä\n23:nteen päivään lokakuuta samana vuonna, jolloin pyrstötähti näkyi.\n\nEräänä aamuna rouva Cornouiller tulla tömähti huohottaen isäni\ntyöhuoneeseen.\n\n\"Olen nähnyt Putois'n!\"\n\n\"Oh, niinkö?\"\n\n\"Olen nähnyt hänet.\"\n\n\"Luuletteko niin?\"\n\n\"Aivan varmaan. Hän oli purkamassa herra Tenchant'in muuria. Sitten hän\npoikkesi Abbedissain kadulle, hän kävi kiiruusti. Haihduin jäljiltä.\"\n\n\"Oliko se varmasti hän?\"\n\n\"Ei epäilemistäkään. Viisissäkymmenin iältään, laiha, koukkuselkäinen,\nmaankulkurin näköinen, likainen työmekko yllä.\"\n\n\"Tuo kuvaus saattaa tosiaankin soveltua häneen\", sanoi isäni.\n\n\"Näettekös nyt? Muutoin huusin häntä nimeltä. Huusin: Putois! ja hän\nkääntyi katsomaan.\"\n\n\"Se on juuri se tapa\", sanoi isäni, \"jota etsivät poliisit\nkäyttävät päästäkseen varmuuteen oikeasta henkilöstä pahantekijöitä\ntavoittaessaan.\"\n\n\"Sanoinhan jo, että se oli hän!... Löytyipäs kuin löytyikin tuo teidän\nPutois'nne; minä olinkin etsimässä. Niin, se on hyvin epäilyttävän\nnäköinen mies. Olette olleet kovin varomattomia, te ja vaimonne, kun\nolette pitäneet häntä työssä. Minä osaan lukea kasvoista, ja vaikka\nnäinkin hänet vain selkäpuolelta, niin voisin vannoa, että hän on varas\nja ehkäpä murhamieskin. Hänen korvalehtensä ovat uurteettomat, ja se on\npettämätön merkki.\"\n\n\"Ah — te huomasitte, että hänen korvalehtensä olivat uurteettomat?\"\n\n\"Minä en päästä mitään silmieni sivuitse. Rakas herra Bergeret,\njollette tahdo tulla murhatuksi vaimonne ja lastenne keralla, niin\nälkää päästäkö enää Putois'ta taloonne. Ja vielä viime neuvo: vaihtakaa\ntoiset lukot joka oveen.\"\n\nMuutamia päiviä myöhemmin sattui rouva Cornouiller'lle se vaurio,\nettä varastettiin kolme meloonia hänen kyökkipuutarhastaan. Kun ei\nvoitu päästä varkaan jäljille, epäili hän Putois'ta. Santarmeja\nkutsuttiin Monplaisiriin, ja se minkä he saivat selville vahvisti rouva\nCornouiller'n epäluuloja. Kokonaiset parvet maankiertäjiä verottivat\ntähän aikaan paikkakunnan puutarhoja. Mutta tällä kertaa varkaus näytti\nyhden ainoan henkilön työltä ja erikoisella oveluudella tehdyltä. Ei\nmerkkiäkään, mistä hän olisi murtautunut puutarhaan, ei kengän jälkeä\nkosteassa mullassa. Varas ei voinut olla kukaan muu kuin Putois. Se oli\nkorpraalin arvelu, — hän tiesi pitkät jutut Putois'sta ja terhentelihe\nsaavansa talteen sen veitikan.\n\nSaint-Omerin Sanomat omistivat kirjoituksen rouva Cornouiller'n\nkolmelle meloonille ja julkaisivat kaupungista saatujen tietojen mukaan\nPutois'n muotokuvan \"Hänellä on\", sanottiin lehdessä, \"matala otsa,\nmulkosilmät, vilhuva katse, pieniä ryppyjä ohimolla, terävät, kiiltävän\npunaiset poskipäät. Korvalehdet ovat aivan uurteettomat. Laiha, hieman\nkoukkuselkäinen, hintelän näköinen vartaloltaan, mutta todellisuudessa\ntavattoman väkevä: hän taivuttaa helposti viidenfrangin rahan etusormen\nja peukalon välissä.\"\n\n\"On hyviä syitä\", vakuutti lehti, \"panna hänen ansioluetteloonsa pitkä\nsarja varkauksia, kaikki hämmästyttävällä oveluudella tehtyjä.\"\n\nKoko kaupunki puhui Putois'sta. Eräänä päivänä saatiin kuulla,\nettä hänet oli otettu kiinni ja kiskottu vankilaan. Mutta pian\npäästiin selville, että häneksi luultu mies olikin Rigobert niminen\nallakankaupustelija. Koska ei voitu keksiä mitään kannetta tätä\nmiestä vastaan, pääsi hän vapaaksi, istuttuaan neljätoista kuukautta\ntutkintovankeudessa. Ja Putois pysyi löytymättömissä. Rouva Cornouiller\njoutui uuden, edellistä julkeamman varkauden uhriksi. Hänen\nruokasäiliöstään varastettiin kolme pientä hopealusikkaa.\n\nHän tunsi Putois'n käsialan, panetti suojaketjun makuukammionsa ovelle\neikä enää nukkunut öisin.\n\n\n\nIII\n\n\nKun Pauline kello kymmenen tienoissa illalla oli vetäytynyt omaan\nhuoneeseensa, sanoi neiti Bergeret veljelleen:\n\n— Älä vain unohda kertoa, kuinka Putois vietteli rouva Cornouiller'n\nkyökkipiian.\n\n— Se oli kyllä mielessäni, sisko hyvä, vastasi herra Bergeret. Olisihan\nparas kohta koko kertomuksesta hukattu, jos se jäisi pois. Mutta kaikki\njärjestyksessään.\n\nOikeus haki Putois'ta innokkaasti käsiinsä, mutta teki työtä turhaa.\nKun huomattiin, ettei hän ollut löydettävissä, tuli jokaiselle\nkunnianasiaksi löytää hänet; ja eräille ovelapäille se onnistuikin.\nJa kun oli paljon ovelapäitä Saint-Omerissa ja sen ympäristössä,\nniin nähtiin Putois yht'aikaa kaduilla, viljavainioilla ja metsässä.\nSiten liitettiin hänen luonteeseensa vielä eräs ominaisuus: tuo\nkaikkiallisuuden kyky, joka on niin monella sadun sankarilla. Olento,\njolla on mahti vilahduksessa jättää taakseen pitkät taipaleet ja joka\näkisti ilmestyy siihen, missä häntä kaikkein vähimmän odotetaan,\nsaattaa säikähdyttää rohkeimmankin pahanpäiväiseksi. Putois'sta tuli\nkoko Saint-Omerin kauhu. Rouva Cornouiller, joka varmasti uskoi että\nPutois oli varastanut häneltä kolme meloonia ja kolme teelusikkaa, eli\nvavistuksessa Monplaisiriin sulkeutuneena. Ei rautaveräjät, ei lukot\neikä säpit saaneet häntä rauhoittumaan. Putois oli hänelle kammottavan\nepäaineellinen olento, joka kulki lukittujen ovien lävitse.\n\nEräs kotoinen tapahtuma sai hänen kauhunsa kaksinkertaiseksi. Hänen\nkyökkipiikansa oli joutunut revonritaan, ja tuli aika, jolloin hän ei\nenää voinut salata harha-askeltaan. Mutta hän kieltäytyi itsepäisesti\nilmaisemasta viettelijäänsä.\n\n— Kyökkipiian nimi oli Gudule, sanoi neiti Zoé.\n\n— Niin, hänen nimensä oli Gudule, ja hänelle olisi luullut riittävän\nsuojaksi lemmen vaaroja vastaan pitkän kaksijakoisen parran,\njoka kasvoi hänen leuallaan. Äkisti putkahtanut parta varjeli\nsen kuninkaantyttären neitsyyden, jota Pragin kaupunki palvelee\npyhimyksenään. Parta, joka ei enää ollut nuorta pahaista, ei riittänyt\nsuojaamaan Gudulen siveyttä. Rouva Cornouiller patisti Gudulea sanomaan\nsen miehen nimen, joka ensin tehtyään hänelle tekoset jätti hänet oman\nonnensa nojaan. Gudule hyrskyi yhtenä kyyneltulvana, mutta oli vaiti.\nEivät auttaneet ei rukoukset eikä uhkaukset. Rouva Cornouiller pani\ntoimeen pitkän ja seikkaperäisen tutkimuksen. Hän tiedusteli ovelasti\nmies- ja naisnaapureiltaan, tavaranhankkijoiltaan, puutarhurilta,\nradanvartialta ja santarmeilta; ei mikään johtanut häntä rikollisen\njäljille. Hän koetti uudelleen saada Gudulen tunnustamaan kaikki.\n\n\"Oman etusi tähden, Gudule, sano minulle, kuka hän on.\"\n\nGudule pysyi mykkänä.\n\nYht'äkkiä välähti silloin rouva Cornouiller'n mieleen:\n\n\"Se on Putois!\"\n\nKyökkipiika itki eikä vastannut.\n\n\"Se on Putois! Kuinka en sitä ennemmin arvannut? Se on Putois!\nPoloinen! Poloinen! Poloinen!\"\n\nJa rouva Cornouiller jäi siihen uskoon, että Putois oli toimittanut\nhänen kyökkipiialleen pienokaisen. Koko Saint-Omer ylituomarista\nlyhdynsytyttäjän koira-räyskyyn asti tunsi Gudulen ja hänen\ntorivasunsa. Kun kuultiin uutinen, että Putois oli viekoitellut\nGudulen, oli kaupunki täynnä hämmästystä, ihmettelyä ja iloisuutta.\nPutois'sta tuli kuuluisa naistenkyttä, yhdentoista tuhannen neitseen\nylkä. Köykäisillä syillä pantiin hänen päähänsä vielä viiden kuuden\nmuun lapsen isyys, jotka tulivat maailmaan sinä vuonna ja yhtä hyvin\nolisivat voineet olla tulematta, katsoen siihen huviin, mikä heitä\nodotti, ja siihen iloon, minkä he tuottivat äideilleen. Eritoten\nmainittiin herra Maréchalin, \"Kalastajasovun\" kapakan isännän,\npalvelijatar, muuan leivänkuljettajatar ja pikku kyssäselkä olento\nPont-Biquet'n puolelta, jotka olivat suostuneet Putois'n puheisiin ja\nsittemmin kartuttaneet kansaa kukin pienokaisellaan. \"Tuo hirviö!\"\nsiunustelivat kummitädit.\n\nJa Putois, näkymätön satyyri, uhkasi korjaamattomilla vaurioilla\nkaikkea nuorta hamekansaa kaupungissa, jonka neitoset, niin väittivät\nvanhat ihmiset, ikimuistoisista ajoista asti, aina olivat olleet\nsiveitä ja hiljaisia.\n\nMutta vaikka Putois siten oli levittäytynyt kaikkialle kaupunkiin ja\nsen ympäristöön, kiinnitti häntä kuitenkin meidän kotiimme tuhannet\nnäkymättömät siteet. Hän liikkui porttimme ohitse ja hän kuuluu\ntoisinaan kiivenneen puutarhamuurimme ylitse. Ei koskaan nähty\nsuoraan hänen kasvojaan. Mutta alinomaa me huomasimme hänen varjonsa,\nhänen äänensä, hänen askeltensa jäljet. Useammat kerrat olimme\nerottavinamme hänen selkänsä hämärästä jossakin tien käänteessä.\nMinuun ja sisareeni nähden hän muutti hieman luonnettaan. Hän pysyi\nhäijynä ja pahanilkisenä, mutta hän muuttui samalla lapselliseksi ja\nhyvin yksinkertaiseksi. Hän tuli vähemmän todelliseksi ja, uskallan\nväittää, runollisemmaksi. Hän astui lastentarujen viattomaan piiriin.\nHän vivahti Pöpöön, Vitsojais-äijään ja Nukku-Mattiin, joka ripottaa\nilloin hietaa lasten silmiin. Hän ei ollut se haltia, joka suoltaa\nöisin hevostallissa varsoilta häntäjouhet hämmennyksiin. Ei niin\nsydänmaalainen eikä niin mieltäkiehtova, mutta yhtä pikkusukkelana\nkujehtijana hän piirteli musteviiksiä sisareni nukeille. Vuoteissamme\nkuuntelimme häntä ennen unen tuloa: hän itki katoilla kissojen kanssa,\nhaukkui kilpaa koirien kera, voihkaeli savutorvissa ja matki kaduilla\njuopuneiden yökulkijain loilotuksia.\n\nSe mikä teki Putois'n meille eläväksi ja tutuksi, mikä meistä\noli jännittävää hänessä, oli että hänen muistonsa yhtyi kaikkiin\nympärillämme oleviin esineihin. Zoén nuket, omat kouluvihkoni, joitten\nsivut hän niin monet kerrat oli tuhrinut ja tahrinut, puutarhan muuri,\njonka takaa me olimme nähneet hänen punaisten silmiensä kiiluvan\niltapimeästä, sininen porsliini-uurna, jonka hän eräänä talviyönä\noli halaissut — ellei se ehkä ollut pakkasen työtä —, puut, kadut,\npenkit, kaikki ne muistuttivat meitä Putois'sta, meidän Putois'stamme,\nlasten Putois'sta, paikkakunnan myytillisestä olennosta. Sulossa ja\nrunollisuudessa hän ei vetänyt vertoja kömpelöimmällekään satyyrille,\ntyperimmällekään faunille Sisilian tai Tessalian mailta. Mutta\npuolijumala hän oli kuitenkin kaikitenkin.\n\nIsällemme hänellä oli aivan toinen luonne: hän oli tunnuskuvallinen ja\nfilosofinen. Isämme tunsi suurta surkua ihmisiä kohtaan. Hän ei pitänyt\nheitä erittäin järkivoittoisina; mutta heidän erehdyksensä, milloin\nne eivät olleet julmia, huvittivat häntä ja saivat hänet myhäilemään.\nUsko Putois'han kiinnitti häntä lyhykäisenä yhteenvetona kaikista\ninhimillisistä uskoista. Ollen luonteeltaan ivallinen ja kujeilevainen\nhän puhui Putois'sta ikäänkuin todellisesta olennosta. Häh jutteli\nhänestä toisinaan sellaisella vakavuudella ja esitti kaikki seikat niin\ntarkalla asiallisuudella, että äitini aivan hämmästyi ja sanoi hänelle\nsydämensä vilpittömyydessä:\n\n\"Luulisi sinun puhuvan ihan tosissasi, ystäväiseni... Ja kuitenkin sinä\ntiedät hyvin...\"\n\nHän vastasi vakavasti:\n\n\"Koko Saint-Omer uskoo Putois'n olemassaoloon. Olisinko kunnon\nkansalainen, jos sen kieltäisin? Saa ajatella kahdesti ympäri päänsä,\nennenkuin menee kumoamaan yleistä uskonkappaletta.\"\n\nAinoastaan läpeensä rehellinen mieli tuntee moisia arveluja.\nPohjaltaan isäni oli Gassendin kannattaja. Hän sovitti siis yksityisen\nmielipiteensä yleiseen, hän uskoi kuten muutkin Audomarilaiset Putois'n\nolemassaoloon, mutta hän ei myöntänyt hänen suoranaista kajoamistaan\nmeloonivarkauteen ja kyökkipiikojen viettelyyn. Sanalla sanoen, hyvänä\nAudomarin kansalaisena hän tunnusti uskovansa, että on olemassa Putois,\nmutta hän ei turvannut Putois'han selittääksensä kaupungissa sattuneita\ntapahtumia. Niin että hän tässä kohden, kuten kaikissa muissakin,\nosoitti olevansa sekä kelpo- että järkimies.\n\nMitä äitiimme tulee, niin hän hieman syytti itseään Putois'n synnystä,\neikä ilman aihetta. Sillä olihan näet Putois syntynyt äitini valheesta,\nkuten Caliban runoilijan valheesta. Tosin eivät virheet olleet\nverrattavissa toisiinsa, ja äitini oli viattomampi kuin Shakespeare.\nMutta kuitenkin hän oli hämillään ja kauhuissaan nähdessänsä tuon\npikkuruisen valheensa kasvavan yli kaikkien mittojen ja viattoman\npetoksensa saavuttavan niin suurensuuntaisen menestyksen, joka ei\npysähtynyt enää, vaan valloitti kokonaisen kaupungin ja uhkasi\nvalloittaa koko maailman. Ja eräänä päivänä hän kalpeni, luullen\nsaavansa nähdä oman valheensa astuvan elävin silmin eteensä.\n\nKävi näet niin, että palvelustyttö, joka oli vasta otettu ja outo\npaikkakunnalla, astui sisään ja ilmoitti, että eräs mies tahtoi\npuhutella rouvaa.\n\n\"Mikä mies hän on?\"\n\n\"Työmiehen puvussa. Näyttää maalaiselta.\"\n\n\"Onko hän sanonut nimensä?\"\n\n\"On, rouva.\"\n\n\"No, mikä hän sitten on nimeltään?\"\n\n\"Putois.\"\n\n\"Kuinka sanoit nimen olevan?...\"\n\n\"Putois, niin rouva, Putois.\"\n\n\"Onko hän täällä?...\"\n\n\"On, rouva. Hän odottaa kyökissä.\"\n\n\"Oletko nähnyt hänet?\"\n\n\"Olen rouva.\"\n\n\"Mitä hänellä on asiaa?\"\n\n\"Sitä hän ei sanonut. Hän tahtoi puhutella itse rouvaa.\"\n\n\"Mene kysymään mitä hän tahtoo.\"\n\nKun palvelija palasi kyökkiin, ei Putois'ta enää ollut siellä. Tämä\nmuukalaisen palvelustytön ja Putois'n kohtaus jäi ainiaaksi selitystä\nvaille. Mutta luuloni on, että siitä päivästä lähtien äitini alkoi\nuskoa että Putois hyvinkin saattoi olla olemassa, ja että hän kenties\nei ollut valehdellutkaan.\n\n\n\n\nRIQUET\n\n\nMuuttopäivän tultua jätti herra Bergeret sisarensa ja tyttärensä\nkeralla vanhan rapistuneen talon Seine-kadun varrella asettuakseen\nuudenaikaiseen huoneistoon Vaugirard-kadun varrelle. Niin olivat Zoé ja\nkohtalo päättäneet.\n\nMuuttotouhun pitkinä hetkinä Riquet harhaili haikein mielin\nhävityksenalaisissa huoneissa. Hänen rakkaimmille tottumuksilleen oli\ntullut pysty eteen. Tuntemattomat, huonosti puetut, äreät ja äkäiset\nmiehet häiritsivät hänen lepoaan ja tulivat kyökkiin saakka polkien\njaloissaan hänen ruokalautaistaan ja vesikuppiaan. Juuri kun hän oli\nvain mille tuolille paneutunut maata, otettiin se häneltä pois, ja\nmatot temmaistiin kursailematta hänen poloisen takalistonsa alta, joka\nomassa kodissaan ei enää tiennyt mihin asettua.\n\nSanokaamme hänen kunniakseen, että hän alussa oli koettanut tehdä\nvastarintaa. Heti kun oli kajottu siirtämään vesisäiliötä, oli hän\nalkanut vimmatun haukunnan vihollista vastaan. Mutta kukaan ei ollut\npiitannut kuulla hänen kutsuaan. Hän ei tuntenut saavansa mitään\nrohkaisua, päinvastoin häntä aivan ilmeisesti painostettiin alas. Zoé\nneiti oli hänelle sanonut hyvin epäsuopeasti:\n\n— Ole nyt hiljaa!\n\nJa neiti Pauline oli lisännyt:\n\n— Riquet, sinä olet hassu!\n\nSilloin hän luopui antamasta hyödyttömiä merkkejä ja taistelemasta\nyksinään yhteisen hyvän puolesta. Hän suri hiljaisuudessa talon\nhävitystä ja muutti turhaan huoneesta huoneeseen saadakseen rahtusen\nrauhaa. Kun muuttomiehet tulla tömistivät siihen huoneeseen, mihin hän\noli paennut, kätkeytyi hän vikkelästi jonkun pöydän tai pesukaapin\nalle, joka vielä oli paikoillaan. Mutta tämä varovaisuus oli hänelle\npikemmin vahingoksi kuin hyödyksi, sillä heti kohta alkoi huonekalu\nhuojua hänen päällään, nousi kohoksi, jysähti taas permantoon ja uhkasi\nmusertaa hänet alleen. Hän pakeni pyöräpäisenä ja karvat pystyssä ja\npääsi toiseen suojapaikkaan, joka ei ollut edellistä turvallisempi.\n\nMutta nämä kiusat, jopa suorastaan vaaratkin olivat vähäpätöisiä hänen\nsisäisiin tuskiinsa verraten. Sielullisesti näet, kuten sanotaan, hänen\nkärsimyksensä olivat suurimmat.\n\nTalon huonekalut eivät olleet hänen silmissään elottomia esineitä, vaan\neläviä, hyvänsuopia olentoja, lempeitä haltiahenkiä, joiden poislähtö\nennusti hirmuisia onnettomuuksia. Lautaset, sokerirasiat, paistinpannut\nja kastrullit, kaikki kyökin jumaluudet; nojatuolit, matot, tyynyt,\nkaikki kotilieden suojelushaltiat, sen huone- ja kotijumalat — kaikki\nolivat tiessään. Hän ei saattanut uskoa, että niin suuri häviö koskaan\nvoisi tulla korvatuksi. Ja hän tunsi siitä niin suurta surua, kuin\nhänen sielu-pahaansa vain mahtui. Onneksi se samoinkuin ihmissielukin\nhelposti takertui muuhun ja unohti pian huolet.\n\nSillävälin kuin janoiset muuttomiehet pitivät pitkiä väliaikojaan,\npölähytti Anqueliquen luuta lentoon permannosta ammoisen tomun,\nja Riquet vainusi hiiren hajua tai seurasi silmillään pakenevaa\nhämähäkkiä, ja hänen häilähtelevä ajatuksensa ilahtui siitä tuokioksi.\nMutta pian hän taas vaipui takaisin mielihaikeaansa.\n\nLähtöpäivänä, nähdessään asiaintilan pahenevan hetki hetkeltä, hän\ntyrmistyi epätoivoon. Vielä kolkommalta kuin muu tuntui hänestä, kun\nladottiin liinavaatteita suuriin, pimeihin tavaralaatikoihin. Iloisella\nkiireellä sulloi Pauline pukujaan matkavasuun. Riquet kääntyi pois\nhänestä, ikäänkuin olisi nähnyt hänet missä pahanteossa. Ja hykistyen\nseinäviereen hän ajatteli: \"Tuo oli pahinta! Nyt on kaikki lopussa!\"\nJa joko hän luuli lakkaavan olemasta sen mitä hän ei enää nähnyt tai\ntahtoi vain karttaa tuskallista näkyä, niin hän laittoihe siten, ettei\nhänen tarvinnut katsoa Paulineen päin.\n\nMutta liikkuessaan edes takaisin Pauline osui huomaamaan Riquet'n\nallapäisen asennon. Se näytti hänestä kovin hassunkuriselta ja hän\npurskahti nauramaan. Ja naurunsa seasta hän huusi:\n\n— Tule tänne, Riquet!\n\nMutta Riquet ei hievahtanut nurkastaan eikä kääntänyt päätään. Hänellä\nei ollut tällä hetkellä halua hyväillä nuorta emäntäänsä, ja jokin\nsalainen vaisto, jokin aavistus mielessään hän pelkäsi lähestyä\navoimena ammottavaa vaatevasua.\n\nPauline toisti kutsunsa moneen kertaan. Ja kun Riquet ei totellut, meni\nhän ja otti hänet syliinsä.\n\n— Voi toki pikku poloista! sanoi hän. Kuinka sitä käy sääliksi!\n\nHänen äänensä oli ivallinen. Riquet ei ymmärtänyt ivaa. Hän pysyi\nliikkumattomana ja apeana Paulinen sylissä eikä ollut mitään näkevinään\neikä kuulevinaan.\n\n— Riquet, katso minuun!\n\nKolmesti hän komensi sitä ja kolmesti turhaan. Silloin hän oli kovin\nsuuttuvinaan ja heitti hänet vaatevasuun:\n\n— Ole siellä, tuhma elukka!\n\nJa hän kimmahutti kannen kiinni. Samassa tuokiossa hän kuuli tätinsä\nkutsuvan ja poistui huoneesta jättäen Riquet'n vasuun.\n\nSiellä vanki tunsi mielensä kovin levottomaksi. Hänen ei pälähtänyt\npäähänsäkään, että hänet oli paiskattu arkkuun vain leikillä ja kujetta\ntehden. Otaksuen asemansa jo ilmankin kyllin arveluttavaksi hän koetti\nolla pahentamatta sitä millään varomattomuudella. Ja hän oli hetkisen\nliikkumattomana, henkeä vetämättä.\n\nSitten hän arveli hyödylliseksi tutkia pimeän vankilansa laatua. Hän\ntunnusteli käpälillään hameita ja paitoja, joiden sekaan hänet oli\nniin surkeasti paiskattu ja hän etsi, eikö olisi mitään pääsyaukkoa\ntästä kamalasta paikasta. Hän oli puhkunut tässä toimessa pari kolme\nminuuttia, kun herra Bergeret kutsui häntä lähdössä ulos:\n\n— Tänne, Riquet, tänne! Mennään kävelemään rantakaduille. Siellä on\ntodellakin ihanaa. Sinne on rakennettu asemakartano, suurenmoisen\nmuodoton ja perikuvallisen ruma. Rakennustaide on ollutta ja mennyttä.\nRevitään talo, joka muodosti Bac-kadun kulman ja joka oli kaunis.\nJa sijalle kohoo tietysti joku kamala rakennuspelätin. Kunpa toki\narkkitehtimme eivät toisi Quai d'Orsay'lle tuota raakalaistyyliä,\njosta Washington-kadun kulma ja Avenue des Champs Elysées jo antavat\nkammottavan esimerkin!... Tule, Riquet!... Mennään kävelemään\nrantakaduille. Siellä on todella ihanaa. Rakennustaide on tosiaankin\nrappeutunut Gabrielin ja Luis'n ajoista... Mutta missä on koira?...\nRiquet! Riquet!...\n\nHerra Bergeret'n ääni vahvisti Riquet'n mieltä suuresti. Hän vastasi\nkäpäläinsä rapinalla, jotka vimmatusti raapivat vaatevasun pajukudosta.\n\n— Missä koira on? kysyi herra Bergeret Paulinelta, joka tuli takaisin\nlatomus liinavaatteita käsivarrellaan.\n\n— Vaatevasussa, isä.\n\n— Kuinka se on sinne tullut? Ja mitä varten se on siellä? kysyi herra\nBergeret.\n\n— Siksi että se oli tuhma, vastasi Pauline.\n\nHerra Bergeret vapautti ystävänsä. Riquet seurasi häntä etehiseen asti\nliehien hännällään. Silloin välähti eräs ajatus hänen aivoihinsa.\nHän palasi huoneistoon, juoksi Paulinea kohti ja kurottui pystyyn\nnuoren tytön hameen nojaan. Ja vasta sittenkuin hän oli hillittömästi\nsitä syleillyt jumaloimisensa merkiksi, hän tavoitti taas isäntänsä\nportaissa. Hän olisi luullut lyöneensä laimin sekä viisauden että\nuskonnon vaatimukset, ellei hän olisi täten osoittanut rakkauttaan\nhenkilölle, jonka mahti oli syössyt hänet syvään juurivasuun.\n\nKadulla herra Bergeret ja hänen koiransa näkivät murheellisen näyn:\nomat huonekalunsa rivissä katukäytävällä.\n\nSill'aikaa kuin muuttomiehet olivat poikenneet kastamaan kaulaa pieneen\nkadunkulma-kapakkaan, kuvasteli Zoé neidin pukupeili ohikulkijoita,\ntyömiehiä, taideakatemian oppilaita, nuoria tyttösiä, kauppiaita,\najurinrattaita, vaunuja ja tavaravankkureita ja apteekkipuotia\nlasisäiliöineen ja eskulaapinkäärmeineen. Katupylvääseen nojaten\nhymyili herra Bergeret vanhempi kehyksissään leppeä sävy hienon\nkalpeilla kasvoilla ja hiukset taaksekammattuina. Herra Bergeret\nkatseli isäänsä kunnioittavalla hellyydellä ja veti hänet syrjemmäksi\npylväästä. Samoin hän asetti suojempaan Zoén pienen jalustapöydän, joka\nnäytti häpeävän sitä että oli joutunut kadulle.\n\nMutta Riquet hieroi käpäliään isäntänsä jalkoihin ja loi häneen\nkauniit, surulliset silmänsä. Ja se katse sanoi:\n\nOi isäntäni, sinä, joka olit vast'ikään niin rikas ja niin mahtava,\nolisitko sinä tullut köyhäksi? Olisitko sinä tullut heikoksi? Sinä\nannat ilkeihin ryysyihin puettujen miesten tunkeutua vierashuoneeseesi,\nmakuukammioosi, ruokasaliisi, kolahutella vammoja huonekaluihisi ja\nraahata ne pois, raahata alas portaita sinun syvän nojatuolisi, sinun\nja minun, nojatuolin, jossa me lepäsimme joka ilta ja hyvin usein\naamupäivällä, sinä ja minä vieretysten. Minä olen kuullut sen voihkivan\nhuonopukuisten miesten käsissä, tuon nojatuolin, joka on suuri haltia\nja ystävällinen suojelushenki. Sinä et vastustanut noita anastajia. Jos\nsinulla ei ole enää ainoatakaan noista kotijumalista, jotka täyttivät\nsinun asuntosi, jos olet kadottanut yksin nuokin pikku jumalolennot,\njotka aamusin vuoteesta noustessasi puit jalkaasi, nuo tohvelit,\njoita minä monesti leikillä olen pureskellut, jos sinä olet joutunut\npuutteeseen ja kurjuuteen, rakas isäntäni, niin kuinka käy silloin\nminun?\n\n\n\n\nRIQUETN AJATUKSIA\n\n\nI\n\nIhmiset, eläimet ja kivet kasvavat, mitä likemmäksi tulevat, ja käyvät\nsuunnattoman suuriksi, kun ovat aivan edessäni. Niin en tee minä. Minä\npysyn aina yhtä suurena, missä olenkin.\n\n\nII\n\nKun isäntä ojentaa minulle pöydän alle ruokapalan, jonka hän aikoo\npistää suuhunsa, tekee hän sen kiusatakseen minua ja rangaistakseen,\njos lankean kiusaukseen. Sillä en saata uskoa, että hän luopuisi\nomastaan minun tähteni.\n\n\nIII\n\nKoirien haju on suloinen.\n\n\nIV\n\nMinun isäntäni pitää minut lämpöisenä, kun makaan hänen selkänsä takana\nnojatuolissa. Se johtuu siitä että hän on jumala. Myöskin uunin edessä\non lämmin kivilaatta. Se laatta on jumalallinen.\n\n\nV\n\nMinä puhun milloin tahdon. Isäntäni suusta lähtee myös ääniä, jotka\nmuodostavat lauseita. Mutta ne eivät ole läheskään yhtä selviä kuin\nne, mitä minä ilmaisen puheeni äänillä. Minun suussani on kaikella\njärjellinen ajatuksensa. Isännän suussa on paljon vain tyhjää ääntä. On\nvaikeaa, mutta välttämätöntä arvata isännän ajatukset.\n\n\nVI\n\nSyöminen on hyvää. Olla syönyt on vielä parempi. Sillä vihollinen, joka\nväijyy siepatakseen ruokasi, on nopea ja kavala.\n\n\nVII\n\nKaikki katoo ja seuraa toinen toistaan. Minä yksin olen pysyväinen.\n\n\nVIII\n\nMinä olen aina kaiken keskustassa, ja ihmiset, eläimet ja esineet,\nolivatpa ne vihamielisiä tai suosiollisia, ovat piirissä ympärilläni.\n\n\nIX\n\nUnessa näkee ihmisiä, koiria, taloja, puita, mieluisia olentoja ja\nkammottavia olentoja. Mutta kun herää, ovat nämä olennot kadonneet.\n\n\nX\n\nMietelmä. Minä rakastan isäntääni Bergeret'ä, sillä hän on väkevä ja\npeljättävä.\n\n\nXI\n\nTeko, josta on piesty, on paha teko. Teko, josta on saatu hyväilyjä tai\nruokaa, on hyvä teko.\n\n\nXII\n\nYön tullessa liikkuu pahoja voimia talon ympärillä. Minä haukun, jotta\nisäntä olisi varuillaan ja karkoittaisi ne.\n\n\nXIII\n\nRukous. Oi isäntäni Bergeret, verisen lihan jumala, minä kumarran\nsinua. Sinä peljättävä, ollos ylistetty! Ollos ylistetty, sinä\nlaupias! Minä ryömin jaloissasi; minä nuolen käsiäsi. Sinä olet suuri\nja sangen ihana, koska sinä katetun pöydän ääressä ahmit runsaita\nliharuokia. Sinä olet suuri ja sangen ihana, koska sinä pikkuruisella\npuutikulla saat valkean leimahtamaan ja muutat yön päiväksi. Pidä minut\nhuoneessasi ja sulje kaikki muut koirat sieltä pois. Ja sinä, Angelique\nkeittäjätär, sinä hyvä ja suuri jumalatar, minä pelkään ja rakastan\nsinua, ettäs antaisit minulle paljon syödä.\n\n\nXIV\n\nKoira, jolla ei ole kunnioitusta ihmisiä kohtaan ja joka ylenkatsoo\nisäntänsä huoneessa olevia kotijumalia, viettää harhailevaa ja kurjaa\nelämää.\n\n\nXV\n\nEräänä päivänä kulki rikkinäinen vesikannu, salin läpi kastellen\nkiilloitetun permannon. Luulen, että epäsiisti kannu sai siitä vitsaa.\n\n\nXVI\n\nIhmisillä on jumalallinen voima avata kaikki ovet. Minä voin avata\nainoastaan, muutamia. Ovet ovat mahtavia jumaluuksia, jotka eivät\nmielellään tottele koiria.\n\n\nXVII\n\nKoiran elämä on täynnä vaaroja, ja kärsimyksen välttämiseksi täytyy\nalati valvoa, syödessään, jopa nukkuessaankin.\n\n\nXVIII\n\nEi koskaan tiedä, onko käyttäytynyt oikein ihmisiä kohtaan. Heitä\ntulee kunnioittaa koettamatta ymmärtää heitä. Heidän viisautensa on\nsalaperäinen.\n\n\nXIX\n\nAvuksihuuto. Oi Pelko, suurivaltainen ja äidillinen Pelko, pyhä\nja terveellinen Pelko, astu minun sieluuni, täytä minut vaarassa,\njotta välttäisin sen, joka minua vahingoittaa taitaisi, ja jotta en,\nkaratessani vihollisen kimppuun, joutuisi kärsimään uhkamielisyydestäni.\n\n\nXX\n\nOn olemassa vaunuja, joita hevoset vetävät kaduilla. Ne ovat\nkammottavia. On myös vaunuja, jotka kulkevat itsestään kovasti\npuuskuttaen. Nekin ovat kovin vihamielisiä. Repaleisia ihmisiä ei\ntule sietää eikä niitä, jotka kantavat tavaravasuja päälaellaan tai\ntyöntävät tynnyreitä. Minä en pidä lapsista, jotka tavoitellen ja\npaeten toisiaan juoksentelevat kaduilla ja kirkuvat täyttä kurkkua.\nMaailma on täynnä vihamielisiä ja peljättäviä seikkoja.\n\n\n\n\nVANHURSKAAT TUOMARIT\n\n\nNäin kerran, sanoi Jean Marteau, vanhurskaita tuomareita. Näin ne\neräässä taulussa. Olin matkustanut Belgiaan päästäkseni muutamasta\nuteliaasta virkamiehestä, joka oli pannut päähänsä että minä olin\nsekaantunut anarkistien vehkeisiin.\n\nEn tuntenut rikostovereitani eivätkä rikostoverini tunteneet minua.\nSe ei tuottanut mitään pulmaa tuolle viranomaiselle. Ei mikään\nsaattanut häntä hämminkiin. Hän tutki yhtä myötään eikä tullut hullua\nhurskaammaksi. Hänen virkavimmansa tuntui minusta kamalalta. Matkustin\nsiis Belgiaan ja asetuin Antwerpeniin, missä sain paikan maustekaupan\napulaisena. Eräänä sunnuntaina minä näin kaksi vanhurskasta tuomaria\nmuutamassa Mabusen taulussa, taulumuseossa. Ne kuuluvat rotuun, joka\non kuollut sukupuuttoon. Tahtoisin sanoa, että ne ovat kiertäviä\ntuomareita, jotka taivaltavat virkuillaan hiljaisessa hölkässä.\nAsemiehiä, keihäät ja pertuskat olalla, astuu heidän saattonaan. Näillä\nmolemmilla pitkätukkaisilla ja -partaisilla tuomareilla on, kuten\nvanhojen flamilaisten raamattujen kuninkailla, merkillinen ja muhkean\nnäköinen päähine, puoleksi yömyssyyn, puoleksi diadeemiin vivahtava.\nHeidän kirjosilkkiset viittansa ovat kudotut kukkia täyteen. Vanha\nmestari on osannut antaa heille vakavan, tyynen ja lempeän ilmeen.\nHevoset ovat säveät ja tasaiset kuten itse isännätkin.\n\nKuitenkaan ei heillä, näillä tuomareilla, ole sama luonne eikä sama\nkatsantokanta. Sen huomaa heti. Toinen pitää kädessään paperia ja\nviittaa sormellaan tekstiin. Toinen taas, vasen käsi satulanastan\nvarassa, kohottaa oikeaa enemmän hyväntahtoisesti kuin arvoansa\najatellen. On kuin hänellä olisi peukalon ja etusormen välissä\nhyppysellinen hyvin hienoa pölyä. Ja tämä huolekkaan käden liike\nosoittaa viisautta ja terävä-älyisyyttä. He ovat vanhurskaita molemmat,\nmutta ilmeisesti toinen pitää kiinni kirjaimesta, toinen hengestä.\n\nNojaten kaiteeseen, joka erottaa heidät yleisöstä, minä kuuntelin\nheidän puhettaan. Ensimäinen tuomari sanoi:\n\n— Minä pysyn siinä, mikä on kirjoitettu. Ensimäinen laki kirjoitettiin\nkiveen, merkiksi että se oli kestävä yhtä kauan kuin maailma.\n\nToinen tuomari vastasi:\n\n— Jokainen kirjoitettu laki on jo vanhettunut. Sillä kirjoittajan\nkäsi on hidas, mutta ihmisten mieli on liikkuva ja heidän kohtalonsa\nmuuttuvainen.\n\nJa molemmat kunnon vanhukset jatkoivat miettehikästä keskusteluaan:\n\n_Ensimäinen tuomari:_ Laki on pysyväinen.\n\n_Toinen tuomari:_ Laki ei ole hetkeäkään vakiutunut.\n\n_Ensimäinen tuomari:_ Jumalasta lähteneenä se on järkkymätön.\n\n_Toinen tuomari:_ Yhteiskunnallisen elämän luonnollisena tuloksena se\non riippuvainen tämän elämän vaihtelevista ehdoista.\n\n_Ensimäinen tuomari:_ Se on Jumalan tahto, joka ei koskaan muutu.\n\n_Toinen tuomari:_ Se on ihmisten tahto, joka muuttuu lakkaamatta.\n\n_Ensimäinen tuomari:_ Se oli olemassa ennen ihmistä ja on häntä ylempi.\n\n_Toinen tuomari:_ Se on alkuisin ihmisestä, on vajavainen kuten hänkin,\nmutta saattaa myös täydellistyä kuten hän.\n\n_Ensimäinen tuomari:_ Tuomari, avaa kirjasi ja lue mitä on kirjoitettu!\nSillä Jumala itse on julistanut lain niille, jotka uskoivat häneen:\n_Sic locutus est patribus nostris, Abraham et semini eius in sæcula_.\n\n_Toinen tuomari:_ Sen mitä kuolleet ovat kirjoittaneet, pyyhkivät\nelävät pois, sillä muutoin niiden tahto, joita ei enää ole olemassa,\nkahlehtisi niitä, jotka vielä elävät. Ja silloinhan kuolleet\nolisivatkin eläviä ja elävät kuolleita.\n\n_Ensimäinen tuomari:_ Elävien tulee totella kuolleitten säätämiä\nlakeja. Jumalan edessä ovat elävät ja kuolleet samanaikaisia. Moses\nja Cyrus, Caesar, Justinianus ja Saksan keisari hallitsevat meitä yhä\nvielä. Sillä me kaikki olemme heidän aikalaisiaan Iankaikkisen edessä.\n\n_Toinen tuomari:_ Elävien tulee saada lakinsa eläviltä. Opastamaan\nmeille mikä on sallittua mikä kiellettyä eivät Zoroaster ja Numa\nPompilius vedä vertoja rajasuutarille Sainte-Gudule kirkon vieressä.\n\n_Ensimäinen tuomari:_ Ensimäiset lait ilmoitti meille Kaikkiviisaus.\nMitä lähempänä tätä alkulähdettä, sitä parempi laki.\n\n_Toinen tuomari:_ Etkö näe, että joka päivä tehdään uusia ja että\nasetukset ja lakikirjat ovat erilaisia eri aikoina ja eri maissa?\n\n_Ensimäinen tuomari:_ Uudet lait lähtevät vanhoista. Ne ovat nuoria\nvesoja samasta rungosta, joita sama mahla ravitsee.\n\n_Toinen tuomari:_ Lakien vanhasta puusta tihkuu karvas mehu.\nLakkaamatta käydään siihen käsiksi kirveen terin.\n\n_Ensimäinen tuomari:_ Tuomarin ei ole tutkiminen ovatko lait oikeat,\nkoska ne välttämättömästi ovat oikeat. Hänen on vain käyttäminen niitä\noikein.\n\n_Toinen tuomari:_ Meidän on tutkiminen, onko laki, jota sovellutamme\nkäytäntöön, oikea vaiko ei, sillä jos olemme havainneet sen\nepäoikeaksi, voimme saattaa jotakin lievennystä siihen käytäntöön,\nmihin meidän on pakko sitä sovelluttaa.\n\n_Ensimäinen tuomari:_ Lakien arvosteleminen ei sovi siihen\nkunnioitukseen, mitä meidän on niille osoittaminen.\n\n_Toinen tuomari:_ Ellemme käsitä niiden kovuutta, kuinka voimme silloin\nniitä lieventää?\n\n_Ensimäinen tuomari:_ Me olemme tuomareita, emmekä lainsäätäjiä ja\nfilosofeja.\n\n_Toinen tuomari:_ Me olemme ihmisiä.\n\n_Ensimäinen tuomari:_ Ihminen ei voi tuomita ihmistä. Tuomioistuimelle\nistuessaan tuomari riisuu yltään inhimillisyytensä. Hän koroittuu\njumalaksi eikä enää tunne iloa eikä surua.\n\n_Toinen tuomari:_ Oikeus, jota ei säädetä myötätunnolla, on julminta\nvääryyttä.\n\n_Ensimäinen tuomari:_ Oikeus on täydellinen, kun se on kirjaimen\nmukainen.\n\n_Toinen tuomari:_ Milloin oikeus on vailla henkeä, on se mielettömyyttä.\n\n_Ensimäinen tuomari:_ Lakien alkuperuste on jumalallinen ja\nvähäpätöisimmätkin siitä johtuvat seuraukset ovat jumalallisia. Mutta\njos laki ei olisi kokonaan jumalasta, jos se olisi kokonaan ihmisestä,\ntulisi sittenkin noudattaa lain kirjainta. Sillä kirjain pysyy, mutta\nhenki on häilyväinen.\n\n_Toinen tuomari:_ Laki on kokonaan ihmisestä alkuisin ja se\nsyntyi ymmärtämättömänä ja julmana, kun ihmisjärki oli heikolla\nalku-oraallaan. Mutta vaikkapa se olisikin jumalallinen olemukseltaan,\ntulisi noudattaa henkeä eikä kirjainta. Sillä kirjain on kuollut,\nmutta henki on elävä. Näin puheltuaan molemmat vanhurskaat tuomarit\nastuivat alas ratsuiltaan ja lähtivät saattueineen oikeussaliin, kussa\nheitä odotettiin säätämään, mitä kullekin kuului. Heidän hevosensa,\njotka olivat sidotut paaluun suuren jalavan alle, alkoivat haastella\nkeskenään. Ensimäisen tuomarin hevonen puhui ensiksi:\n\n— Kun maa, sanoi hän, on hevosten hallussa — ja kerran se epäilemättä\non heille kuuluva, sillä hevonen on ilmeisesti luomisen lopullinen\npäämäärä ja viimeinen tarkoitusperä — kun maa on hevosten hallussa\nja meillä on vapaus menetellä mielemme mukaan, niin me elämme lakien\nalaisina kuten ihmiset ja suomme itsellemme huvin vangita, hirttää ja\nruhjoa kaltaisiamme. Meistä tulee siveellisiä olentoja. Se on näkyvä\nniistä vankiloista, hirsipuista ja vipuhirsipuista, joita on kohoava\nmeidän kaupungeissamme. Meillä on oleva lakiasäätäviä hevosia. Mitä\najattelet siitä, Rusko? Rusko, joka oli toisen tuomarin ratsu, vastasi\nolevansa sitä mieltä, että hevonen on luomisen kruunu, ja toivovansa,\nettä hevosen valtakunta oli tuleva enemmin tai myöhemmin.\n\n— Valko, lisäsi hän, kun olemme rakentaneet kaupunkeja, täytyy meidän,\nkuten sanot, perustaa järjestyksenvalvonta kaupunkeihin. Silloin minä\ntahtoisin, että hevosten lait olisivat hevos-ystävällisiä, se on:\nhevosia ja hevosten parasta suosivia.\n\n— Mitä sillä tarkoitat, Rusko? kysyi Valko.\n\n— Minä tarkoitan juuri sitä mitä sanon. Minä vaadin, että lait\nvakuuttavat itsekullekin kauraosuutensa ja paikkansa hevostallissa, ja\nettä jokaisella olisi lupa rakastaa niinkuin mieli tekee, silloinkun on\nse aika. Sillä kaikella on aikansa. Sanalla sanoen minä tahdon, että\nhevos-lait olisivat luonnonmukaisia.\n\n— Minä toivon, vastasi Valko, että lainsäätäjillämme on oleva ylevämpi\najatuskanta kuin sinulla, Rusko. He ovat laativat lakinsa taivaallisen\nhevosen ilmoituksesta, hänen, joka on luonut kaikki hevoset. Hän on\nkaikkihyvä, siksi että hän on kaikkivaltias. Valta ja hyvyys ovat hänen\nominaisuutensa. Hän on määrännyt luotunsa kantamaan suitsia, pitämään\npäitsiä, tuntemaan kannusta ja pakahtumaan ruoskan alla. Sinä puhut\nrakastamisesta, toveri; hän on sallinut, että moni meistä on tehty\nvalakaksi. Niin hän on säätänyt. Ja lakien tulee valvoa, että tämä\njumalallinen järjestys pysyy voimassa.\n\n— Mutta oletko, ystäväni, aivan varma siitä, kysyi Rusko, että nämät\nonnettomuudet johtuvat taivaallisesta hevosesta, joka on meidät luonut,\neikä vain ihmisestä, tuosta hänen luomastaan alemmasta olennosta?\n\n— Ihmiset ovat taivaallisen hevosen palvelevia enkeleitä, vastasi\nValko. — Hänen tahtonsa ilmenee kaikessa mikä tapahtuu. Se on hyvä.\nKoska se tahtoo meille pahaa, niin täytyy pahan olla jotakin hyvää.\n\nOllakseen hyvä tulee siis lain tehdä meille pahaa. Ja hevosten\nvaltakunnassa meitä on kuritettava ja kiusattava kaikilla tavoin,\nsäädöksillä, käskykirjoilla, tuomiopäätöksillä, pykälillä ja\nasetuksilla, kelvataksemme taivaalliselle hevoselle.\n\n— Sinulla, Ruskoseni, lopetti Valko, mahtaa olla pää kuin metsäaasilla,\nkun et ymmärrä että hevonen on luotu maailmaan kärsimään, että ellei\nhän kärsi, niin hän vaeltaa vastoin kutsumustaan ja että taivaallinen\nhepo kääntää pois kasvonsa onnellisista hevosista.\n\n\n\n\nHERRA THOMAS\n\n\nTunsin erään ankaran tuomarin. Hän oli nimeltään Thomas de Maulan\nja kuului maakuntalaiseen pikku aateliin. Hän oli antautunut\nvirkamies-uralle marski Mac-Mahonin seitsenvuotiskautena toivossa saada\nkerran säätää oikeutta kuninkaan nimessä. Hänellä oli periaatteita,\njotka hän saattoi uskoa järkkymättömiksi, kun hän ei ollut koskaan\nkajonnut niitä kaivelemaan. Heti kun kajoo mihinkä periaatteeseen,\nlöytää jotakin sen alta, ja silloin huomaa, ettei se ollutkaan\nmikään periaate. Thomas de Maulan suojeli visusti uteliaisuudeltaan\nuskonnolliset ja yhteiskunnalliset periaatteensa.\n\nHän oli alioikeuden tuomarina pienessä X:n kaupungissa, missä minä\nasuin siihen aikaan. Hänen ulko-olentonsa herätti kunnioitusta, jopa\ntavallaan myötätuntoisuuttakin. Pitkä, kuiva vartalo, iho tiukasti\nluissa kiinni, kasvot keltaiset. Hänen täydellinen koruttomuutensa\nantoi hänelle varsin ylhäisen sävyn. Hän käytti nimeä herra Thomas,\nei siksi että hän olisi halveksinut aateluuttaan, vaan siksi että hän\nkatsoi itsensä liian köyhäksi pitämään sitä yllä.\n\nOlen kylliksi seurustellut hänen kanssaan tietääkseni, että hänen\nulkonäkönsä ei pettänyt ja että hänellä ahtaan ymmärryksen ja heikon\ntunnevoiman ohessa oli ylevä luonne. Minä keksin hänessä suuria\nsiveellisiä ominaisuuksia. Mutta saatuani tilaisuuden katsastaa, kuinka\nhän täytti tehtävänsä tutkijana ja tuomarina, näin että juuri hänen\nkunnollisuutensa ja se käsitys, mikä hänellä oli velvollisuudestaan,\nteki hänet epäinhimilliseksi ja välisti riisti häneltä kaiken\narvostelukyvyn.\n\nKun hän oli hyvin hurskas, vallitsi häntä, hänen tietämättään, ajatus\nsynnistä ja sovituksesta, ajatus rikoksesta ja rangaistuksesta, ja\nselvästi saattoi nähdä että hän rankaisi syyllisiä siinä mieluisassa\nuskossa, että hän jalosti heitä. Hän piti inhimillistä oikeutta tosin\nvaalenneena, mutta vielä kuitenkin kauniina kuvana jumalallisesta\noikeudesta. Hän oli lapsuudessaan saanut oppia, että kärsimys on hyvää,\nettä sillä itsessään on ansionsa ja hyveensä, että se on sovittavaa.\nSe oli hänen luja uskonsa, ja hänen mielestään oli kärsimys jokaiselle\ntulevaa, joka on rikkonut.\n\nHän piti rankaisemisesta. Se johtui siitä että hän oli niin hyvä. Ollen\ntottunut kiittämään Jumalaa, joka lähetti hänelle hammassärkyjä ja\nmaksaähkyjä rangaistukseksi Aatamin synnistä ja hänen iankaikkiseksi\npelastuksekseen, antoi hän maleksijoille ja maankiertäjille vankeutta\nja sakkoja ikäänkuin hyväntekoja ja apua. Kristinopin-tiedostaan hän\njohti lakien filosofian, ja oikeamielisyytensä ja yksinkertaisuutensa\ntakia hän oli heltymätön.\n\nEi voi sanoa, että hän oli julma. Mutta ollen suuressa määrin\nepäaistillinen oli hän myöskin tunteeton. Hän ei luonut itselleen\nmitään havainnollista ja fyysillistä käsitystä inhimillisistä\nkärsimyksistä. Hänellä oli yksinomaan siveellinen ja uskonopillinen\nkäsitys niistä. Hänellä oli mystilliseen vivahtava mieltymys\nkoppijärjestelmään, ja todellinen riemu sydämessä ja silmissä hän\nminulle eräänä päivänä näytteli kaunista vankilaa, joka juuri\noli rakennettu hänen virkapiiriinsä: jotain valkeaa, siistiä,\nmykkää, hirvittävää; kopit asetettuina ympyrään ja vartia keskellä\nvartiokojussaan. Se näytti laitokselta, jonka hullut olivat perustaneet\nhulluja tehdäkseen.\n\nJa tosiaankin ne ovat kamalia mielipuolia nuo koppijärjestelmän\nkeksijät, jotka siveellisesti parantaakseen pahantekijää asettavat\nhänet sellaisen järjestelmän alaiseksi, että hänestä tulee joko\ntylsämielinen tai raivohullu.\n\nHerra Thomas oli toista mieltä. Hän katseli äänettömällä mielihyvällä\nnoita kolkkoja koppeja. Hänellä oli oma sala-ajatuksensa: hän ajatteli,\nettä vanki ei ole koskaan yksin, sillä Jumala on hänen kanssaan. Ja\nhänen tyyni ja tyytyväinen katseensa sanoi: \"Ollen saattanut heitä\ntaas viisi kuusi olemaan luojansa ja ylimmän tuomarinsa kanssa kahden\nkesken. Ei ole koko maailmassa kadehdittavampaa kohtaloa kuin heidän.\"\n\nTämä tuomari sai tutkittavakseen useita juttuja, muiden muassa yhden\nerästä opettajaa koskevan. Valtion opetus ja kirkon opetus olivat\nsiihen aikaan ilmisodassa keskenään. Sen jälkeen kuin tasavaltalaiset\nolivat paljastaneet munkkien tietämättömyyden ja raakuuden, syytti\npaikkakunnan kirkollismielinen sanomalehti erästä valtion opettajaa\nsiitä, että hän muka oli pannut yhden koululapsistaan istumaan\ntulikuumalle rautakamiinille. Tämä syytös sai uskojia paikkakunnan\nsäätyläispiireissä. Ilmoitettiin asia mieltäkuohuttavin yksityiskohdin,\nja yltyleensä levinneet huhut saivat hereille oikeuden huomion.\n\nHerra Thomas, joka oli kunnon mies, ei olisi ikinä totellut\nintohimojaan, jos hän olisi tiennyt mitä intohimot olivat. Mutta nyt\nhän otaksui ne velvollisuuksikseen, siksi että ne olivat uskonnollista\nlaatua. Hän uskoi velvollisuudekseen ottaa ajettavaksi nämä jumalatonta\nkoulua vastaan tehdyt valitukset, ja hän ei huomannut omaa ylen suurta\nalttiuttaan niitä ajamaan.\n\nTulee myöntää, että hän tutki asiaa tarkan tarkalla huolella ja\näärettömällä vaivannäöllä. Hän toimitti tutkimuksen noudattamalla\noikeuden tavanmukaisia menettelytapoja, ja hän saavutti ihmeellisiä\ntuloksia.\n\nKolmekymmentä koululasta, joita huolellisesti kuulusteltiin, vastasivat\nhänelle alussa huonosti, sitten paremmin, lopuksi varsin hyvin. Yhden\nkuukauden kuulustelujen jälkeen he kaikki vastasivat niin hyvin että\nheillä kaikilla oli sama vastaus. Nuo kolmekymmentä todistusta sopivat\ntoisiinsa ne olivat yhtäpitäviä, sanalleen samankaltaisia, ja nuo\nlapset, jotka ensimäisenä päivänä eivät sanoneet mitään nähneensä\nilmoittivat nyt selkeällä äänellä, kaikki käyttäen tarkalleen samoja\nsanoja, että heidän pieni toverinsa oli pantu paljain pakaroin istumaan\ntulikuumalle rautakamiinille.\n\nHerra Thomas onnitteli parhaillaan itseänsä näin kauniista\nmenestyksestä, kun opettaja kumoamattomilla todistuksilla näytti,\nettei koulussa ollut ikinä ollut mitään kamiinia. Herra Thomas silloin\nhiukan alkoi epäillä, että lapset valehtelivat. Mutta se, mikä jäi\nhäneltä huomaamatta, oli se että hän itse tahtomattaan oli sanellut ja\nopettanut heille ulkoa tuon heidän todistuksensa.\n\nJuttu päättyi siten, että se määrättiin jätettäväksi sikseen.\nOpettaja laskettiin taas omille oloilleen saatuaan vakavan\nvaroituksen tuomarilta, jotta hän vast'edes pitäisi eläimelliset\nviettinsä aisoissa. Veljeskunnan koulun pikku lapset tulivat pitämään\nkissan-naukujaisia hänen tyhjän koulunsa edustalla. Kun hän astui\nkadulle asunnostaan, huudettiin hänelle: \"Hoi, pempunpaistaja!\" ja\nnakeltiin kiviä hänen jälkeensä.\n\nKun koulun ylitarkastaja sai tiedon tästä asiaintilasta, teki hän\nilmoituksen mainiten, että tämä opettaja ei kyennyt pitämään arvoansa\nyllä oppilaidensa silmissä, ja esittäen, että hänet viipymättä\nsiirrettäisiin muuanne. Hänet lähetettiin kylään, missä puhutaan\nkielimurretta, jota hän ei ymmärrä. Siellä hänellä on nimenään\nGrille-Cul. Se on ainoa ranskalainen sana, joka siellä tunnetaan.\n\nSeurustellessani tämän tuomarin kanssa olen päässyt perille,\nmistä se johtuu että kaikki todistukset, jotka tuomari on pannut\ntutkintopöytäkirjaan, ovat aivan samaan tyyliin. Herra Thomas\nvastaanotti minut virkahuoneessaan, missä hän kirjurinsa avustamana\njuuri kuulusteli muuanta todistajaa. Aioin vetäytyä takaisin, mutta\nhän pyysi minua jäämään, koska näet minun läsnäoloni ei millään tavoin\nhaitannut oikeuden säällistä menoa.\n\nMinä istahdin huoneen nurkkaan ja kuuntelin kysymyksiä ja vastauksia.\n\n— Duval, näittekö syytetyn kello kuusi illalla?\n\n— Niin, nähkääs, herra tuomari, se oli niin, että minun vaimoni\nistui ikkunan ääressä. Silloin hän sanoi minulle: \"Kas tuolla menee\nSoquardot!\"\n\n— Hänen esiintymisensä teidän akkunainne alla näytti siis vaimostanne\nhuomiota herättävältä, koska hän ei voinut olla sitä teille nimenomaan\nosoittamatta. Ja syytetyn eleet näyttivät teistä epäilyttäviltä?\n\n— Minä sanon niinkuin asia oli, herra tuomari. Eukkoni sanoo minulle:\n\"Kas, tuolla menee Soquardot!\" Silloin minä katsoin kanssa ja sanoin:\n\"Tosiaankin! Se on Soquardot!\"\n\n— Aivan oikein. Notaario, kirjoittakaa: \"Kello kuusi iltapäivällä\naviopuolisot Duval näkivät syytetyn kiertelevän taloa epäilyttävin\nelein.\"\n\nHerra Thomas teki vielä muutamia kysymyksiä todistajalle, joka oli\npäivätyöläinen ammatiltaan; hän otti todistukset vastaan ja saneli ne\nkirjurille käännettyinä lakitieteelliselle kielelle. Sitten todistaja\nsai kuulla todistuksensa luettuna, kirjoitti nimensä alle ja poistui.\n\n— Miksette, kysyin minä silloin, ota todistuksia semmoisina kuin ne\nannetaan, sen sijaan että käännätte ne kielelle, joka ei ole todistajan\nomaa?\n\nHerra Thomas katseli minua kummastuneena ja vastasi rauhallisesti:\n\n— En ymmärrä mitä tarkoitatte. Minä otan todistukset niin\nuskollisesti kuin mahdollista. Niin tekevät kaikki tuomarit. Eikä\ntavata tuomariviraston aikakirjoissa ainoatakaan esimerkkiä, että\ntuomari olisi vääristellyt tai typistellyt jotakin todistusta. Jos\nvirkaveljieni perinnäistä tapaa noudattaen hiukan tasoittelen itse\nsitä sanamuotoa, jota todistajat ovat käyttäneet, teen sen siksi että\ntodistajat, kuten tämä Duval, jota juuri ikään kuulitte, lausuvat\najatuksensa huonosti ilmi ja että olisi vastoin oikeuden arvoa merkitä\nvirheellisiä, alhaisia ja usein raakoja lauseparsia, kuin se ei ole\nollenkaan välttämätöntä. Luulen muutoin, paras herraseni, ettei\nteillä ole täysin selvää käsitystä niistä asianhaaroista, joissa\noikeustutkinto toimitaan. Ei tule jättää näkyvistä itse päämäärää,\njonka tuomari asettaa itselleen ottaessaan vastaan ja ryhmittäessään\ntodistuksia. Hänen ei ainoastaan itsensä tule päästä valkeuteen,\nvaan myös valaista tuomioistuinta. Ei ole kylliksi, että valo syttyy\nhänessä: sen täytyy syttyä myös muissa oikeuden jäsenissä. On siis\ntärkeää, että hän selvittää täysin sitoviksi ne todistuskappaleet,\njoita toisinaan piilee todistajan häilyvässä tai sekavassa selonteossa\nsamoinkuin syytetyn kaksimielisissä vastauksissa. Jos ne merkittäisiin\npöytäkirjaan ilman järjestystä ja järkiperäistä menetelmää, niin\npätevimmätkin todistukset näyttäisivät heikoilta ja enin osa syyllisiä\nvälttäisi rangaistuksen.\n\n— Mutta tuo menettely, nimittäin todistajan epäselvän ajatuksen\ntarkistaminen, eikö se ole vaarallista? kysyin minä.\n\n— Olisi kyllä, elleivät tuomarit olisi tunnollisia. Mutta vielä en\nole tuntenut ainoatakaan tuomaria, jolla ei olisi ollut hyvin korkea\nkäsitys velvollisuuksistaan. Ja kuitenkin olen istunut tuomioistuimella\nprotestanttien, deistien ja juutalaisten rinnalla. Mutta he olivat\nvalantehneitä virkamiehiä.\n\n— Teidän menettelyssänne, herra Thomas, on ainakin se hankaluus, että\ntodistaja, kun hän sitten kuulee todistuksensa luettavan, tuskin sitä\nymmärtää, koska te olette siihen pannut lauseparsia, joita hän ei itse\nkäytä ja joiden merkitys on hänelle outo. Mitenkä esimerkiksi käsittää\ntämä päivätyöläinen teidän sananne: \"epäilyttävät eleet?\"\n\nHän vastasi innokkaasti:\n\n— Olen sitä ajatellut ja noudatankin mitä tarkinta varovaisuutta tätä\nvaaraa vastaan. Kerron teille esimerkin. Äskettäin oli edessäni eräs\ntodistaja, jonka järjenlahjat olivat sangen niukat ja jonka siveellinen\nlaatu on minulle tuntematon. Hän näytti minusta huolimattomalta,\nkun notaario luki hänelle hänen todistustaan. Luetutin sen hänelle\ntoistamiseen, kehotettuani häntä kiinnittämään siihen luopumatonta\nhuomiota. Olin näkevinäni, ettei hän sitä tehnyt sen enempää nytkään.\nSilloin käytin pientä sotajuonta saattaakseni hänet tarkemmin tajuamaan\nvelvollisuutensa ja vastuunalaisuutensa. Sanelin notaariolle viimeisen\nlauseen, joka kumosi kaikki edelliset. Sitten kehotin todistajaa\nkirjoittamaan alle. Samassa silmänräpäyksessä kun hän laski kynän\npaperille, pidätin hänen kätensä ja huudahdin:\n\n\"Onneton, te aiotte allekirjoittaa selityksen, joka on aivan vastoin\nsitä, minkä juuri annoitte, ja siis tehdä rikollisen teon!\"\n\n— No, mitä hän vastasi?\n\n— Hän vastasi surkean näköisenä: \"Herra tuomari, te olette oppineempi\nkuin minä, te tiedätte kyllä paremmin kuin minä, kuinka se on\nkirjoitettava.\"\n\n— Te näette, lisäsi herra Thomas, että tuomari, joka harrastaa virkansa\nhyvin täyttämistä, varoo kaikkea mikä veisi harhaan. Uskokaa minua,\nherraseni, oikeudellinen erehdys on pelkkää tarua.\n\n\n\n"]