[{"data":1,"prerenderedAt":-1},["ShallowReactive",2],{"$fGF-coUJCQCqNfB-dGcrpS3gp-bd6UtXPhVOPQOTkAfY":3},{"number":4,"title":5,"author":6,"authorBirth":7,"authorDeath":8,"slug":9,"bookId":10,"genreRaw":11,"genre":12,"themes":13,"origin":14,"language":15,"yearPublished":16,"yearPublishedTranslation":11,"wordCount":17,"charCount":18,"usRestricted":19,"gutenbergId":20,"gutenbergSubjects":21,"gutenbergCategories":24,"gutenbergSummary":28,"gutenbergTranslators":29,"gutenbergDownloadCount":30,"aiDescription":31,"preamble":32,"content":33},2617,"Maahengen uskossa","Eerola, Eero",1884,1939,"2617-eerola-eero-maahengen-uskossa","2617__Eerola_Eero__Maahengen_uskossa",null,"romaani",[],[],"fi",1911,10363,65293,false,68087,[22,23],"Finnish fiction -- 20th century","Short stories, Finnish",[25,26,27],"Novels","Philosophy & Ethics","Science - Earth/Agricultural/Farming","\"Maahengen uskossa\" by Eero Eerola is a reflective literary work written in the early 20th century. This text appears to delve into the themes of nature, agriculture, and the spirituality associated with the earth, emphasizing the connection between humanity and the land. The author seems to advocate for a deep respect for farming and the environment, intertwining philosophical musings with social commentary.  The opening portion of the work introduces the fundamental ideas that underpin its narrative. It presents a critique of modern industrialization, lamenting the disconnection from nature and the materialistic values that have come to dominate society. Eerola uses poetic language to convey a reverence for the land and the agricultural lifestyle, highlighting the deep satisfaction and sense of purpose that can be found in honest, manual labor on the earth. The reader is invited to contemplate the consequences of neglecting the innate bond between humanity and the land's nurturing spirit, or \"maahenki.\" Themes of societal values, personal well-being, and the inherent beauty of agriculture emerge as the author urges a return to a more grounded way of life. (This is an automatically generated summary.)",[],244,"Maaseutuaiheinen teos pohtii ihmisen suhdetta maahan, työhön ja luontoon aikana, jolloin kaupungistuminen ja raha alkavat muuttaa perinteistä elämänmuotoa. Kirja sisältää kertomuksia ja kuvauksia maamiehen arjesta, metsästä sekä uskollisuudesta omalle kotiseudulle.","Eero Eerolan 'Maahengen uskossa' on Projekti Lönnrotin julkaisu n:o 2617.\nE-kirja on public domainissa sekä EU:ssa että sen ulkopuolella, joten emme\naseta mitään rajoituksia kirjan vapaan käytön ja levityksen suhteen.\n\nTämän e-kirjan ovat tuottaneet Tapio Riikonen ja Projekti Lönnrot.\n10","MAAHENGEN USKOSSA\n\nKirj.\n\nEero Eerola\n\n\n\n\n\nHämeenlinnassa,\nArvi A. Karisto Oy,\n1911.\n\n\n\n\n\n\nSISÄLLYS:\n\nMaahengen uskossa.\nMaa sekä maamies.\nOlkaa maalle uskolliset, veljeni.\nMetsähenki.\nMetsässä.\nHautausmaa.\nPuniken uni.\nMustikki.\nSepän Kaunikki.\nFiina.\nMitä Kankaanpään Malakias pääsiäisenä päätti.\nMiten Heiskas-Taavetin talo nousi.\nKuosmasen kaalikset.\n\"Maahenki\".\nSeppälän Aapo.\n\n\n\n\nMaahengen uskossa.\n\n\nAikana, jolloin ihmisjärjen hurjalle lennolle alkaa näyttää miltei\nkaikki mahdolliselta, jolloin keksijäneron terävä huomio tunkee\nkirkkaana säteenä luonnon jumalallisten voimien valtakuntaan, niin\naikana, jolloin ei ainoastaan inhimillinen aatos korkeuksia kiidä,\nvaan jopa ihminen itsekin omilla luomillaan koneilla todella lentää\navaruudessa, lintuna liihoittelee ihanissa ilmoissa, aikana sellaisena\npyrkii useinkin pohja ja kivijalka unohtumaan. Ollaan kuin suuren,\nhirvittävän korkean pilvenpiirtäjän katolla, tutkitaan katto, kestääkö\nse, mutta onko perustus laskettu kalliolle, onko kivijalka pettämätön,\nsitä tuskin kukaan enää muistaa ajatella.\n\nLukemattomat oudot ja hämmästyttävät keksinnöt kaikilla aloilla, ovat\nviimeisinä vuosikymmeninä temmanneet elämän pyörän entistään paljon\nkiivaampaan vauhtiin. Ne ovat suorastaan mullistaneet entiset elämän\ntavat ja menot. Pyrkimys elämän _onneen_ — sitä kohtihan ihmiskunta\naina on tavoittamat — ei ole enää pyrkimystä astumaan yli oman\nkynnyksen, ihmisen korkeimpana onnena ei enää ole herttaisa, kotoinen\nrauha, kodin tunne oman alla orsihirren, vaan paljon näkyvämpi,\npaljon kouraantuntuvampi on nyt elämän arvon mittaaja. Ja sen uuden,\nkovan ja häikäisevän kaikkivaltiaan nimi on — raha. Jota enemmän\nsitä alkaa liikkeeseen joutua, jota helpommaksi sen saaminen käy,\nsitä suuremmaksi kasvaa halu sen tavoittamiseen, ja sitä suurempia\nja mahtavampia kansanliikkeitä ja luokkataistelulta se näyttää\nnostavan. Ja sen houkutus on aiheuttanut arveluttavia muutoksia\nyhteiskunnassa, varsinkin eri elinkeinojen väliseen suhteeseen. Kauppa,\nteollisuus ja keinottelu riistävät työvoiman maanviljelykseltä,\njossa ei irtainta rahaa niin paljon liikutella. Niiden houkutellessa\nkeksittiin yht'äkkiä maatyön suunnaton raskaus ja maanviljelyksen\nkannattamattomuus. Suomen suot odottavat kuivaajia, Suomen korvet\nkääntäjiä ja takaavat vielä miljoonille asukkaille varman jokapäiväisen\nleivän. Ja kuitenkin pakkautuu suuret joukot maatyöväestöä kaupunkeihin\nja tehdaspaikkoihin vaikertelemaan \"työnpuutetta\"! Ei suinkaan se\nosoita ihastusta maanviljelykseen! Ei, maahenki on sairasvuoteellaan.\nN.k. _yleinen mielipide_ ei tätä sairasta suinkaan nostanut ole,\nse on aina pyrkinyt katselemaan sitä herrahtavasti, vähän niinkuin\n\"ylhäältä päin\" ja puhuttelemaan sitä niinkuin ainakin yksinkertaista,\nhyväntahtoisentuhmaa \"moukkaa\". Eikä sen, maahengen, omassakaan talossa\nkaikki kynnykset puhtaita ole, itse maalaisväestön maataomistavassakin\nosassa havaitaan maatyötä halveksivaa henkeä. Moni talonpojan poika on\nollut hyvinkin herkkä heittämään kirveen ja kuokan, ja samaten tytär\nlypsinkiulun, kun on ollut vähänkin vihiä jostain muusta työstä joko\nomassa tai vieraassa maassa. Se on enemmän vetänyt, vaikka se ehkä\nonkin ollut ainoastaan hetkellistä ja lyhytaikaista. Se on sitten\nsaattanut jättää tekijänsä lakoissa ja työnseisauksissa nääntymään\nja katkeroitumaan yhteiskuntaa kohtaan. Kokonaan toisellaisissa\nolosuhteissa, uuden elämän viekoittavissa pyörteissä kadotetaan\nlopulta siveellinen tarmokin. Näin syntyy yhteiskunnallinen kurjuus ja\nrappeutuminen.\n\nKonelaitos ja tehdasteollisuus voi paljon siunausta tuottaa, mutta\njos elämän helpoittamisen halu syöstään sen hoidosta, ja sen johtoon\nastuu ahneus ja muutamien harvojen nautinnon himo, on tuo siunaus\nmuuttunut kiroukseksi. Nykyaikainen tehdasmainen elämä ei ole kestänyt\nvielä vuosisataa, meillä vasta muutaman vuosikymmenen, ja kuitenkin\nse on kerinnyt kuluttaa jo arveluttavan määrän menneitten aikojen\nperinnäistä terveyspääomaa. Ruumiillinen heikentyminen ja henkinen\nrappeutuminen ovat selvimmin havaittavissa niissä luokissa, jotka\nlähempänä tehtaitten höyryjä elävät. Väsymys, elämäntuska ja tylsä\nvälinpitämättömyys ovat entisen _työnriemun ja olemassaolon-ilon_\nsijalla. Ihminen on luullut luovansa vapauden aikaa alistaessaan\nluonnon väkevät voimat koneitaan pyörittämään ja viritellessään\nkauppamaailman sadat langat ympäri maanpallon, mutta aivan\nhuomaamattaan on hän itse takertunut tuon verkon silmukoitiin ja\nmuuttunut ainoastaan pieneksi pyöräksi tuossa suuressa koneessa.. Ja\nkoneessa ei ole elävätä henkeä.\n\nMutta yksi on, jossa iankaikkisesti elävä henki asuu, joka yhä itse\nuudestisyntyy ja uutta luo. Se on _maa_. Jokainen solu siinä elää,\nuhkuu voimaa ja luomisintoa.\n\nMaa on mahtava pääoma; mutta se unohdetaan usein maataloutta\narvosteltaessa. Ja unohdetaan monta muuta siitä johtuvaa pääomaa.\nUnohdetaan se elämänriemu ja terveys, minkä työskentely vapaan\ntaivaan alla tuottaa, unohdetaan nuo maamieselämän pitkät, onnelliset\npuhdehetket oman pirttisen lämpimässä, niin — unohdetaan ennen\nkaikkea tuo maamiehen kultainen vapaus. Ja se on kuitenkin se vapaus,\njoka on meidän kansallisenkin olemassaolomme vankin perusta. Tuolla\nvapaitten vainioitten vapaissa miehissä ne puhtaimpina säilyvät\nisien perut: kunnioitus omia kansallisia tapoja kohtaan ja rakkaus\nisäinmaahan. Astellessaan auransa jäljessä tuntee mies, että jokaiseen\nmullan hiveneen kätkeytyy isien tuskaa, jokaiseen vakoon ovat isät\npettymyksiään haudanneet, siksi älköön niitä kukaan häväisemään tulko!\nOrjan leipä ei maista sille, jonka kulmaluilla vapaan ponnistuksen ja\nelämän riemun kirkkaat helmet päilyvät. Onnen tuntee ihminen ainoastaan\nsiellä, missä hän saa tehdä luovaa työtä, missä hän ei ole vain pelkkä\nkone. Raivata korpi, muokata suo viljelyskuntoon, luoda uusi maailma\nuusine kasvineen entisen raa'an maan sijalle — eikö se ole luovaa\ntyötä? Eikö sen tekijä ole osaltansa luoja? On, ja luojan riemu on\nmyöskin hänen palkkansa, maamiehen, koska tähkien keinunta välkkyy\nsiinä, missä ennen villi korpi nukkui hyödytöntä untaan. Tai katso\nkylvinpäivän aamua, kun se kultaisena nousee! Kiuru valkean pilven\nalla laulaa, tulevat leppeät tuulet suven mailta. Astua kylvinvakka\nharteilla silloin, tuntea maaemon lämpimät sydänlyönnit, koska siemen\nmaahan siunaten putoo, eikö se suureksi ja onnelliseksi sykähytä miehen\nrintaa!\n\nSanotaan ehkä, että puhe onnesta ja onnellisuudesta on vain kuvittelua,\nrunoilijain ja haaveilijain unta. Sanottakoon vaan, mutta kieltämätöntä\nkuitenkin on, että onnea meidän kunkin sydän täältä elämästä etsii\nja kaihoo. Ja kun elämän onnea ei mitata rahassa, vaan sen vapauden\nja tervehenkisen tasapainon mukaan, mikä tyydyttävän aineellisen\ntoimeentulon ohella täällä meille voi tarjoutua, niin silloin asetetaan\nmaatyö jälleen kunniasijalleen, silloin maahenki jälleen terveenä\nnousee. Herää usko omaan voimaan, herää palava rakkaus työhön. Ja missä\nrakkaudella työtä tehdään, missä omien kätten työ helliä katseita\ntekijälleen heittää, missä \"hallava lantakasakin navetan ikkunalla\nnäyttää ihanimmalta paratiisilta, oikealta onnen kukkulalta\", kuten\nJukolan Juhanin silmissä Jukolan ränsistyneet nurkat näyttivät\nveljesten jälleen sinne palatessa, missä näin on, siellä onnellisina\nja kirkkain katsein kuljetaan kohti uusia keväitä, kohti yhäti uusia\ntouontekopäiviä.\n\n\n\n\nMaa sekä maamies.\n\n\nMaahan, maahan!\n\nIske maahan, iske aurasi kärki entistä lujemmin maahan, niin entistä\nehtoisammaksi elosi elpyy!\n\nNe ovat halveksineet sinua, maamies, pitäneet orjana sen, joka vapain\non. Ne ovat huutaneet: kauppa ja kaupungit ja tehtaiden piiput! —\nmutta ne ovat unohtaneet, että sinä olet se, joka maasta heidän\nraaka-aineensa otat, ne ovat unohtaneet, että sinussa on heidän\ntavaransa kiertojuoksun alku ja loppu. Ne ovat unohtaneet, että sinusta\nlähtee koko elämän kiertojuoksun alku.\n\nNe ovat halveksineet sinua, maa-emo, nähneet sinussa vain kovan ja\nkolakan raakalaisen, mutta ne eivät ole koskaan sinun sisimpään poveesi\nnähdä jaksaneet. — Ne eivät ole koskaan nähneet sinun povesi kultaisia\naarteita, eivätkä koskaan alkuvoiman väkevätä suonenlyöntiä kuulleet.\n\nSiksi ne luulevat omien pikku koneittensa nakutuksen maailmanvasaran\nlyönneiksi, siksi ne luulevat oman muurahaishyörinänsä maailman\nsuureksi marssiksi. Eivät ole he merkille panneet, että jos sinä\nlempeästi henkäiset, maa-emo, niin keväitten vihreä kukoistus\nkaikkialla nousee ja keinuu, kultaisten tähkien seppel sinun kulmillasi\nkaartuu; mutta jos sinä vihassasi vapiset, niin vuoret vaipuu, hirret\nharjaiset hajoaa ja tehtaitten piipuista ei ole jälellä muuta kuin\nsorainen muisto. — Eivät ole he elämän voimien alkupajaan pilkistää\nymmärtäneet.\n\nKatsokaa, katsokaa te, jotka ette sitä tunne, katsokaa maamiestä,\nmaa-emon poikaa, silloin koska hän aarteitansa aukoo!\n\nEi etsi hän niitä rautaisista kirstuista, vaan paljon vankemmat, paljon\nsyvemmät ovat talletuspaikat hänellä, joka _elämän takausmies_ on.\nKatsokaa, kuinka hän salvat päästää, lukot aukoo, karhunkämmenkäsillään\nsatojen vuosien pihkaiset kannot korvesta kohottaa ja kuokkansa sen\nsyvyyksiin iskee! Sitkasta se sisua kysyy, mutta kaunis on raatajan\npalkkakin viimein: lainehtii laiho, korpi kultatähkinä kohajaa. Laulaa\nse kiitosvirttänsä sille, joka sen keskellä tyynenä astuu ja lempein\nsilmin katsoo kättensä töitä. Kaunis hänen kulkunsa on, se on mahtajan\nvaltamarssi, juhlakulku elämän ehtymättömien aarteitten tiellä. —\n\nYksi on maa-emo, jonka hartioilla kaikki lepää.\n\nYksi on maamies, joka elämän valtavoimia taltuttaa ja viljelee, yksi\non _luoja_, joka maanpoven aarteita aukoo ja etsii, uusia maailmoita\nmaasta luo.\n\nOlkaa maalle uskolliset veljeni!\n\nOlkaa uskolliset maalle, minun veljeni, uskolliset maalle koko teidän\nruumiinne ja henkenne voimin!\n\nKasvavat kaupungit, nousevat tehtaiden piiput. Mutta jyrkkien muurien\nahtaissa kujissa painuu ihmisen rinta ja pienenee hänen aatostensa\npiiri. Ja hänen aivonsa takoo niinkuin se kone, minkä vieressä hän\nterveen verevyytensä tuhlaa, takoo yksitoikkoisesti ja kuolemankylmästi.\n\nKulkevat ihmiset maailman markkinoilla toinen toistansa kaahaten,\nlentäen, läähättäen. Ja heidän saavutuksensa on yhäti eteenpäin\nkurkoittuva ruumis sekä silmien kuumeinen kiilto.\n\nJa kun he väsyneinä monenkertaiset rappusensa nousevat ja käyvät\nsisälle huoneisiin, joita he asunnoksensa sanovat, tuntevat he\nympärillänsä kylmän kolkkouden. Sillä niin suuri on vieraitten,\nkosteitten seinien kylmyys, niin kova niiden kivi, että eivät sitä\nkolkkoutta omat kotoiset esineetkään tyystin peittää taida. Niiden\ntakaa ja niiden läpi vilkkuu kuitenkin tuo vieras, samea silmä.\n\nJa mihin ei aurinko mahdu, ei sinne, ystäväni, myöskään armaat,\naurinkoiset ajatukset tietänsä löydä.\n\nMurtuvat siellä ihmisen voimat, kuihtuu nuorikin kukkeus. Ja niiden,\njotka vapaata ilmaa ja metsien pihkantuoksua maistaa saavat, täytyy\nyhä uudelleen uutta verta sinne kulutukseen lähettää. Kaikki ne sinne\nhupenevat, siellä pienenevät. Sillä ihminen on aina pieni korkeitten\npiippujen juurella.\n\nMutta suuri on se, joka suuruutensa mullasta luo, joka maalle\nuskollisena pysyy.\n\nOlkaa uskolliset maalle, ja kuin pahaa ikään karttakaa te kaikellaisia\nkelmejä, jotka ketunhäntää heilutellen teitä lähestyvät suu täynnä\nmakeita sanoja. Kuin ruttoa ja kulkutautia te heitä väistäkää!\n\nMinä sanoin kulkutautia, sillä niinkuin tarttuma on se maata ja\nmaamiestä vaaninut tuo ilkeä rutto: maannylkemis- ja huijaustauti.\n\nOn niitä — ja niitä on paljon — jotka sinun luoksesi tulevat, rahan\nturkuttavat ja talon vievät. Mutta älä luule, että he niitä maita\nhellien vaalivat, joita sinä ennen hartaana astuit. Ensin lehdon\nraiskaavat, metsän myövät, sitten peltojen viljan ja viimeksi sinun\nahkeruutesi merkin: mustan ruokamullan. Ja ilosta he irvistävät koska\ntehty on hävityksen työ, raiskattu rakkaudella raivattu viljelys.\nKaikki ruttotautien levittäjät irvistävät ilosta aina, kun rutto\njohonkin kalmanmerkkinsä viiltänyt on.\n\nJa toisia on, jotka vierasta kieltä solkaten sinua lähestyvät, etenkin\nsinua, sinä rajaseudun sukkela mies. Sinä tunnet niiden kolikot:\neivät ne kirkkaasti kilahda, vaan niiden äänessä soi salainen uhka.\nÄlä tartu, älä tartu niihin lunnaihin, jos sinä isiesi maata asua ja\nrakennella mielit! Etkö sinä ole huomannut, että päivä päivältä luisuu\nisäinmaa sinun jalkaisi alta. Pidä varasi, ettei sinun puheesi outona\nsoi, ettei sinun vaatepartesi vieraaksi vaihdu ja ettet sinä itse\nvieraana astu maata, minkä sinun isäisi hiki hedelmälliseksi teki ja\nmitä sinä itse kerran valtiaana astuit. Ja sen tähden: älä hinnalla\nmillään maasta luovu, älä maallesi uskoton ole!\n\nKatso niitä, joiden pellolla ruokamulta alati runsii, joiden aatran\nkärki yhäti syvemmälle tähtää. Eivätkö he itse samalla päätään\nyhä ylempänä kanna! Ne ovat niitä, jotka maan vapaan mahdin ovat\nymmärtäneet, niitä, jotka maa-emon voiman ja sen syvät sydänlyönnit\nomassa povessaan tuntevat. Ne ovat niitä, jotka alati ovat maalle\nuskollisina pysyneet.\n\nKaunis heidän osansa on, kaunis ja kallis. Ja tuon karhunrinnan alla\nasuu lämpimin sydän, sillä vapaana on päivä sen päällä käynyt. Ja\nnoissa leveissä kämmenissä tutaan suurin kunto, mutta myöskin lapsen\nhellyys.\n\nSyvinä, hyvinä ja sydämeltä suurina he elämänsä vaeltavat, sillä he\novat kasvatuksensa saaneet emolta koko elämän, emolta armaimmalta:\nmaalta.\n\nOlkaa, oi veljeni, alati uskolliset, uskolliset maalle!\n\n\n\n\nMetsähenki.\n\n\nMetsähenki oli aikoinaan ollut mahtava ruhtinas. Sen valtakunnan\nrajaviivaa ei vedetty punaisella eikä keltaisella liitupalasella\neikä sen vaakunamerkki sammaloitunut missään viittä syltä leveän\nrajakujan neliskolkkaisessa heittokivessä. Ei. Vain laakeat kymmen-\nja satapenikulmaiset, sinisen siintävät meret sen valtakunnan\nrajoittivat, ja korkealla pilvien päällä, lumihuippuisten vuorten\ntutkaimilla sen vikkelimmät viestinviejät valppaina seisoivat. Mahtava\noli tämä ruhtinas, mutta varsin hyvänsuopa. Niin, totisesti seuraa\noikeata mahtavuutta myös lempeys ja hyvyys. Niinpä otti tämä mahtava\nMetsähenki väkevään suojaansa myöskin valtakuntansa heikoimmat, otti\nkuljeksivan Karjahengen sekä pikkaisen myyriäisen Maahengenkin. Ja kun\nMetsähenki huomasi, että niistä vielä voisi nousta mahtavat apulaiset\nhänelle, uhrasi se toisinaan kappaleen omasta valtakunnastaankin,\nväistyi metsineen ja puineen pois korven notkelmasta päästäen\nKarjahengen siihen heinää nostattamaan, tai vetäytyi kauniilta\njärvenranta-rinteeltä hiukan kauvemmaksi, jotta tuo itsepäinen poika\nMaahenki siinä sai ruveta juurastamaan, kantoja ja kiviä vääntämään.\nMetsähenki näet itse rakasti perinpohjin vain penikulmaisia korpia.\nSiellä sillä oli korkean jättivuoren laella valtaistuimensa, joka\noli verhottu karhunsammal-taljalla, mutta sen jalkoja ja alustaa\nkierteli kauniit useanväriset köynnökset ja nukkalaitteet. Ja sen\nsivuina nousivat tuhatvuotiset hongat, jotka olivat harmaantuneet\naina pikkuvarvasta myöten ja jotka sen takia herättivät niin suurta\narvonantoa ja kunnioitusta, ettei kokkokaan niiden harmaaseen suojaan\nlaskeutua hennonut. Tällainen oli Metsähengen valtaistuin korpien\nkeskessä, siellä se huoletonna oljenteli ja suuren sydämensä leppeitä\nsäveleitä lauloi. Veipä Tuuletar sävelet metsien pimentoihin, vei jalan\nneljän juokseville, ja lennättipä senkin korvaan, joka turvekattoisessa\nmajassaan asui ja jonka nimi oli ihminen. Vei Tuuletar leppeät laulut,\nja leppeämmäksi suli musta mieli.\n\nNäin vieri tuhannen vuotta ja päällekin sen. Metsähenki hallitsi ja\nsuojasi kaikkia, ja sen apulaisina häärivät Karjahenki ja Maahenki,\nvaikka ne vielä olivatkin lapsia. Ja metsien syvästä sydämestä levisi\nlohduttava rauha ylitse maan piirin, Metsähengen mahtavan valtakunnan.\nLevisi myös ylitse sen, joka asui turvekattoisessa majassa ja jonka\nnimi oli ihminen.\n\nMutta sitten tapahtui odottamaton lankeemus, metsien Edeni muuttui\nBabelin raunioiksi.\n\nOli tuhatpäinen ilmestys maailmaan tullut, eikä kukaan tiedä, mistä\nse yht'äkkiä paiskautunut oli. Muutamat luulivat sitä itse merien\ntuhoisaksi Tursaaksi.\n\nMutta se tiedettiin pian, että sen nimi oli Tukkihuijaus.\n\nSe tuli jauhosäkki re'essä sen luo, joka asui turvekattoisessa majassa,\nja sulavin suin supisi: \"Metsäsi myö, kelohongat minulle lupaa, —\njauhot saat, kultien kulinat ja laiskan lihavan levon\". — Välähti\nsilloin karhukeihäs nurkanpuolella, kuului painava kirous ja sen\njälkeen: \"ulos, ja heti, pyhätön raiskaaja, laululehdon onnen viejä!\"\nJa pois riensi Tukkihuijaus, jauhosäkki reessä.\n\nMutta olipa sattunut metsän ehtoisa haltija uinahtamaan ja lakannut\noli laulunsa ihana kaiku. Ja suurten nukkuessa hiipivät aina esiin ne\npienet näkymättömät pahanpeikot, jotka muuten kuopissaan lymyävät.\nNousi nyt suosta Suonakka, herätti Hallan harmaakarvan sekä Pakkasen\npurevan. Ja koska torkkui metsän herttaisa haltija, kävi Suonakka\napureineen sen kimppuun, joka rakasti metsien pyhyyttä ja asui\nturvekattoisessa majassa.\n\nMurhe ja epäilys hiipi silloin ihmisen mieleen.\n\nJa kun Tukkihuijaus toisen kerran tuli jauhosäkki reessään, ei\nkarhukeihäs enää välähtänyt. Tukkihuijaus puhui ja kehui, sillä se\noli suuri suupalttu ja itserakas. Eikä ihmekään, sillä pahat kielet\ntiesivät, että sen kasvattajana oli ollut Rahanhimo. Tukkihuijaus\npuhui, ja ihminen kuunteli. Ja Nälkä, joka istui ovinurkassa, huuteli\nsisään jauhosäkkiä.\n\nTukkihuijaus puhui: \"Rahaa saat ilman vaivaa. Iske lujemmin maahan,\npeltoon — jos isket, tai laiskana ole, sama se. Hyvin elät, ilmaista\nrahaa\".\n\nKahden vuoden päästä eivät enää honkien urut soineet, ei lehto laulanut.\n\nKuului sen jälkeisenä kesänä ryteikön itkuinen rätinä siinä, missä\nennen käen kukkua kuuntelit taikkapa lahorastaan kanssa haastoit\ntöittesi ratoksi. Ja koska syksymmällä ilta hämyyn painui, paistoi\nympäriinsä alastoman alakuloiset kannon päät, niinkuin peikkojen jäiset\nsilmät.\n\nMutta turvekattoisessa majassa riutui torkkuvan ihmisen veltot jäsenet.\n\nJa kun Nälkä sitten kymmenen vuoden päästä taas oli ilmestynyt\novinurkkaan, ei Tukkihuijaus enää tullutkaan jauhosäkki reessä. Sillä\nsenkään ei juuri tee mieli kuljeksia autioita seutuja.\n\nJa silloin nuhtelivat Maahenki ja Karjahenki ihmistä: \"Huonosti\nteit — huonoksi olet itsekin tullut. Metsähengen pois ajoit kotisi\nkuuluvilta. Veltto ja laiska, et meistäkään näy paljoa välittävän.\nMutta Metsähengen kokonaan pois ajoit. Miksi? Nyt näet, ilman sitä ei\nsinulle onni kuitenkaan kukahda. Huonosti teit!\"\n\n— Huonosti tein, ajatteli ihminen, — ja katui. Ja ikäänkuin anteeksi\npyytäen alkoi hän nyt pientä näreikköä vaalia. Puhdisti ja perkasi.\nJa sitä tehdessään tuntui hänestä ikäänkuin laulurastas olisi kaukaa\nkuiskannut: Kas se, unet rapisi, heräsitpäs, heräsitpäs, oikein teet —\nonnea vaan, onnea teet!\n\nNytpä Maahenki ja Karjahenkikin ilomieliksi innostuivat, kun intoa\nihmisessä jälleen näkivät. Kukin parastaan koitti, ja Metsähenki\nsaatiin kuin saatiinkin takaisin. Ja entistä virkumpana ja ketterämpänä\nse nyt palasi. Ja vaikka sen valtakunnassa näytti siellä täällä\narveluttavia oireita, ei se siitä suruihin heittäytynyt, vaan lujitti\nliittonsa entisten apulaistensa kera — jotka jo olivat miehiksi\nvarttuneet — ja huomasi, että hän nyt vasta taitaa sentäänkin varmemman\nvaltaistuimen saada.\n\nKun ovat kolme kovaa liitossa: Metsähenki, Maahenki ja Karjahenki, ja\nihminen itse neljäntenä, niin turvekatto kohoaa, ja sen ylitse ojentaa\npetäjä kuuselle kätensä: onnea vaan, vasta ehjeni elämä!\n\nEikä Nälästä eikä Tukkihuijauksesta ole sen jälkeen mitään kuultu.\n\n\n\n\nMetsässä.\n\n\n— Vai niin sinunkin kävi. Terve tuloa vaan, terve tuloa tähän ikuiseen\nlepoon, mätänemään ja maatumaan. Heittäydy siihen poikellesi, siinä\nsitä on naapuri koivurukka jo monet vuodet lojunut päälläni sekin. Näet\nnyt saat oppia laiskana lojumaan, aina vaan lojumaan. Ei tuudita tuulet\nenää.\n\nKorven laitaan kaatui haapa.\n\nSe oli vanha, puoleksi lahonnut honka, joka sille kaatuvalle näin\npuhui. Itse se tuo honka oli kerran siinä korpimäellään ylpeänä\nseisonut, vanhan vartensa varassa pelotta ja uljaasti ympäristöään\ntarkastanut ja ollut koko sen korven kasvatti-isä ja ylpeys. Mutta\ntulipa kerran äkkinäinen tuulenpyörre, tempoili sinne ja taas äkkiä\nnykäsi tänne, kiskaisipa parrastakin ylöspäin, niin että ne vanhat\njuuret eivät enää jaksaneet otettaan kylliksi pitää, katkeilivat ja\nheltisivät, ja niin se sitten korven ylpeys paiskautui ankarasti\nryskäten pitkälleen maahan pitkin korven sivua. Ja silloin vapisi ja\nmurehti koko korpi.\n\nVuosisatojen alituisesta taistelusta väsyneenä se mielellään lepäili\nhiukan aikaa, mutta sitten se olisi odottanut jotain muuta. Ei ollut\nse koskaan luullut olevansa niin kehno ja huomaamatta jäänyt, että\nmetsään mätänemään jätettäisiin. Se odotti että ihminen, tuo hänen\nisäntänsä, joka kerran jo oli hänen oksiaan karsinut — mihin lie\nhavuksia vienyt — tulisi ja korjaisi nyt koko mahtavuuden, rungonkin.\nLaittaisi kumajavan pöydän, tai edes pitkän, pitävän penkin väsyneen\nmatkamiehen levättäväksi. Mutta äläs vielä että tuli. Kettu ja orava\nsiinä nyt hänen runkoaan lepuupaikkanaan pitävät, kun toisinaan päivää\npaistattavat.\n\nSitten se jo vaatimuksiaan alensi, odotti, että edes polttopuuksi\nkorjattaisiin. Ei sitäkään. Ei edes tuo torppari tullut. Olisipa se\nehkes varkain vienyt!\n\nSiinä se sitten vähitellen alkoi unohtaa ylpeytensä ja tottua\nkohtaloonsa. Ja vallankin sitten, kun siihen hänen viereensä ja\nylitsensä aina tuon tuostakin joku kovan onnen toveri tulla tupsahti ja\nsiihen jäi. Seura lohdutti itse kutakin ja antoi aina silloin tällöin\ntilaisuuden muutaman ajatuksen vaihtoon. Niinkuin nytkin.\n\nHiljaa parahtaen se haapa siihen paiskautui.\n\nOli hetkinen osanottavaa hiljaisuutta.\n\n— Mitäs ylhäälle kuuluu, kysäsi viimein koivu, joka vielä joskus\nkaihoten muisteli niitä aikoja, jolloin pehmonen tuulenhenki painoi\nlämpimän suukkosensa sen vehreille lehdille, ja linnut oksilla kilvan\nkiistivät ja iloaan pitivät.\n\n— Onhan siellä sentään elämää, ei tällaista, vastasi huokaillen haapa.\n\n— Jaa, jaa, älä sure ollenkaan, kaikkeen saa tottua. Olisin sitä\nminäkin saattanut virassa kiivetä vaikka minkälaiseen hoviin, jos eivät\nnuo ihmiset olisi niin perin laiskoja ja huomaamattomia. Tuolta ne\nvaan tien varresta ottavat kaikki kasvavat vesatkin tarve- ja yksinpä\npolttopuikseenkin, mutta äläs vielä, että sivummalle poiketaan. Eivät\nluule jälkeentulevaisten kai metsää ja puita tarvitsevankaan.\n\n— Sanos muuta, naapuri, sanos muuta, pistää väliin se vanha honka.\nNiin ne elävät kuin viimeisen päivän aattona. Niin, lapsukaiset,\nminä sitä olen jos jotakin nähnyt. Elävältä polttaa olivat jo kerran\nminutkin, jo partani käristyi niin pahasti, ettei siitä sen jälkeen\noikeata tietoa ollutkaan. Tuon mäen tuossa näet kaatoivat ja polttivat.\nJa katsos nyt minkälaista pilanpäiväistä vesaa sekin paikka kasvaa,\nennen siinä sentään oli oikeita puita! Ja tuolla toisella puolen taas\novat tukkilaiset monet kerrat ryskänneet. Viime kerralla ne sitten\nveivät kaikki, mitä vietävää suinkin oli. Pienet latvat ja oksat\non tuo huolimaton isäntä tietysti sentään sinne jättänyt, tietysti\nmaan kertaalleen estämään uuden tammiston nousemista. Kaunista\nväkeä tosiaan. Ettäs sanot! Elävät niinkuin ei enää metsiä ja puita\ntarvittaisikaan.\n\n— Kai, kai tässä täytyy sentään edes hiukan toivoa hautoa, virkki\nhaapa. Eiköhän tuo jo huomaa metsänsä vähenevän vallan pilalle ja\nala kerran säästelläkin sitä. Tottahan edes polttopuikseen keräilee\nmeidät nurin menneet. Luulisipa jo toki ymmärtävän puhdistaa metsäänsä\nsiltäkin varalta, että siemenet ja taimet tilansa saisivat.\n\n— Vai että se sen ymmärtäisi! Älä luule. Ja jos ymmärtääkin, niin\nei viitsi. Itsehän sen olet viimeiseksi nähnyt, että sieltä se vaan\nrantametsästä uljaita, terveitä puita vielä haloikseenkin hakkaa.\nKyllä sinä huoletta saat tottua täällä hiljakseen mätänemään. Vai että\nperkaisivat ja puhdistaisivat maata siemenelle itämispaikkaa varaten!\nEi veikkonen, tienoheen ja kivistöön ne täällä saavat yhä ja yhä\nlangeta. Etkös näe tuota pientä kuusen vesaa tuolla minun mädän tyveni\npäällä. Siinä sekin luulee raukka muka pitkällekin pötkivänsä, naurahti\nhonka. Sitten ne taas kaikki vaikenivat.\n\n— No, no, mikäs nyt tuli, kun niin vapiset, kysäsi koivu siltä\nvastakaatuneelta.\n\n— Jos edes nahan repisi, mutta kun noin syviä haavoja kaluaa, tiuskasi\nhaapa.\n\nKoivu vilkasi ja huomasi hirven syövän haavan kuorta. Sitten se\nlohdutti:\n\n— Anna syödä vaan. Ethän sinä, hyvä naapuri, näetkös enää kasvamassa\nole, kuivut kuinka kuivut, et ainakaan seisovillesi kuole. Anna syödä\nvaan, tarvitsee se hirvikin osansa. Maa kyllä meistä tässä paikassa\nvielä kyllikseen saa.\n\n— No syö sitten, kun edes sinulle kelpaan, voihkasi haapa.\n\nJa sen jälkeen ne vaikenivat.\n\nMutta itsekseen mietti joka ainoa vielä pitkän aikaa jälkeenpäin tämän\nmaailman menoa. Suretti heitä oma kohtalonsa, mätänemään unohdetun\nkohtalo, mutta vielä enemmän ihmisen välinpitämättömyys. Ne näkivät\nmetsän ympäriltään häviävän tukkilaisten matkaan, näkivät maan\nylt'ympäri risujen ja paksujen puunrunkojen peittämänä — ja kuitenkin\nisäntä kaataa aina vaan ehjää, tervettä metsää polttopuikseenkin.\nOttaisi edes viallisia. Ja uutta metsää vain vaivoin pääsee\ntuollaisesta ryteiköstä nousemaan. Haaskaa ja myy, mutta ei sittenkään\nhuolta pidä maan puhdistamisesta ja siementämisestä. Ja mihin lie\njoutuneet ne rahatkin. Köyhtyvän kuuluu. Mutta ei silti säästää osaa.\nMerkillinen se on se isäntä, tyhmä ja laiska.\n\nNäin ne sen keskustelunsa jälkeen itsekseen ajattelivat.\n\nJa näin ne ajattelevat varsinkin joka syksy, kun tietävät, että ihmiset\nsilloin muilta töiltään ehtisivät hiukan metsäänsäkin hoitamaan. Edes\nmuutamana päivänä.\n\nJa niin ne saavat ajatella vielä monet syksyt eteenkin päin.\n\nVai joko ihminen olisi metsänsä puheet kuullut ja ymmärtänyt?\n\n\n\n\nHautausmaa.\n\n\nIhmeellistä — mutta hän näki sen aivan selvästi. Kannot törröttivät\njäykkinä ja harmaina, kuten ristit hautausmaalla. Sitä oli\nsilmänkantama joka suunnalle, mihin ikinä katsoi. Ainoastaan tämän\nkylmän lakeuden keskessä kohosi arkana hento näre. Hän katsoi tarkemmin\nsitä kohti. Silloin hän erotti sen näreen latvassa vanhan kukkometson:\npää siiven suojaan vedettynä ja mahtava pyrstö velttona, alaspäin\nriippumassa. Se näytti surevan.\n\nKannon päässä sen näreen juurella istui vihreäpukuinen mies, vanhus:\nnojasi väsyneesti sauvaansa, joka muistutti mennyttä loistoa ja uhkeata\nelämää, nojasi sauvaansa ja tuijotti tylsästi eteensä.\n\nHäntä puistatti sen katseen kolkko, äänetön tuska.\n\nJa katso! Tuolla, tuolla aukean laidassa kiilustaa myös jotakin. Hän\nkatsoi tarkemmin. Uh! sitä näkyä hirmuista! Siellä silmänkantaman\npäässä kohosivat kannot pitempinä, ja niiden päässä oli ikäänkuin —\nihmisen pää. Sellainen oli jokaisen kannon jatkona siellä. Ja se pää,\nse oli muodottoman suuri, ja sen suupielistä näytti pursuvan ilettävä\nvaahto. Ainakin paloi silmissä epätoivoisen katseen hullu, peloittava\nhehku.\n\nJota kauemmin hän katsoi sitä selvemmin näki hän, mikä hätä uhosi\njokaisesta tuolla kaukana turjottavan ihmispään katseesta. Oli niinkuin\nse olisi etsinyt ja rukoillut jotakin, mutta tultuaan varmuuteen,\nettä tuota pyytämäänsä oli mahdoton enää saavuttaa, tuntui se\njäykistyneen sanattomaksi hädäksi, kuoleman merkiksi siihen puuttoman\nlakeudenlaitaan.\n\nSe oli kamala näky. Kylmä tuskanhiki nousi otsalle, valui pitkin\nselkää, ja kohta hän jo ui sen paleltavissa väristyksissä. Hän koetti\nhuutaa. Ei saanut ääntä. Ja hän tunsi nääntyvänsä siihen vähitellen,\nraukeavansa tylsään velttouteen, silmä alati tuijottaen kohti kuoleman\nkantoja.\n\nMutta sitten hänen korviinsa hiipi hiljainen, surunvoittoisa sävele.\nHän kuunteli tarkkaan, ja hän tunsi, että se oli suuren sydämen\nmittaamaton kaiho, joka noin itki vienoisen pillin äänessä. Ja kun\nhän päätänsä nosti, huomasi hän sen vihreäpukuisen vanhuksen siellä\nyksinäisen näreen luona sammaloitunutta torveaan soittavan. Itkuvirttä\nse oli. Ja suuret kyynelhelmet soittajan poskilla vierivät, vierivät\nkuumina ja kirkkaina, ja putosivat sitten näivettyneen kukan lehdille,\njoka siinä hänen jalkainsa juurella nuokkui. Ah, suuri on sen murhe,\njonka sävelet noin tummina soivat.\n\nSitten hän näki, kuinka metso otti kauneimman sulkansa ja pudotti sen\nvanhuksen käteen.\n\n— Kiitos, virkkoi vanhus, nyt minä lähden.\n\n— Minä ymmärrän, vastasi metso.\n\n— Jäätkö sinä?\n\n— Jään. Tässä istun minä niin kauan kuin yksikään näre jälellä on.\nTuohon sen juurelle kohta tuperrun. Mutta mene sinä. Ei sovi metsän\nkuninkaan autiolle kankaalle menehtyä.\n\n— Hyvästi, soi kaihoisa ääni.\n\n— Hyvästi. Palaatko milloin?\n\n— Ehkä. Kun ihminen luo jälleen sen, minkä nyt on rumasti häväissyt ja\nhävittänyt.\n\nJa se vihreäpukuinen vanhus läksi.\n\nHän kuuli, kuinka kannot arkoina kuiskivat: \"Katso, miten vanhaksi\nhän on käynyt. Noin vaeltaa murtunut kuningas, jonka valtakunta on\ntuhottu ja jonka onni on poljettu alle ahneitten jalkojen.\" Arkoina ne\nkumarsivat, ne olisivat tahtoneet vehreän oksan sen kuninkaan polulle\nheittää — mutta eihän heissä ollut enää mitään vehreätä.\n\nKun se vihreäpukuinen lähestyi niitä pitempiä kantoja, joiden jokaisen\njatkona oli ihmisen pää, kääntyi hän surullisesti taaksensa katsomaan.\nNäytti ikäänkuin se katse olisi sanonut:\n\n\"Seitsemänkymmentä kertaa seitsemänkymmentä teitä kiellettiin metsän\npyhättöä raiskaamasta, ja teidän kuuroihin korviinne huudettiin\nviisauden sana, mutta seitsemänkymmentä kertaa seitsemänkymmentä te\nahneudesta nykivin suupielin ja ilakoivin katsein laskitte raiskaajan\nkäden onnenne puistoon. Siinä te nyt hulluina, hätääntyneinä etsitte\nkuumien aatostenne viileätä viihdyttäjää, etsitte metsän, minun\nsammalpolkuisen, vehrytlehväisen valtakuntani hymisevää rauhaa.\nEtsitte — turhaan. Sillä nyt minä menen. Murheen lyömänä, ryöstettynä\nkerjäläisenä kulkee entinen kuningas, vaeltaa tietämättömiin vanhan\nvaltasauvansa varassa.\"\n\nJa se vihreäpukuinen vanhus katosi. Katosi metsän vehreän onnen hyvä\nhaltija, kuningas.\n\nMutta hän kuuli villin ulvahduksen. Ne turjottavat päät pyysivät armoa\nrumille töilleen.\n\nJa siihen epätoivoiseen ulvahdukseen hän, — uneksija, heräsi. Hänen oli\nkylmä, hampaat kalisivat, ja kauhulla muisti hän tuon kamalan unen.\nHän vilkasi ympärilleen. Aivan oikein: aukea, kantoinen aho, vain\npolvenkorkuinen vesa siellä, toinen täällä, ympärillä turhanpäiväistä\nviitaa, mutta missään ei enää silmänkantaman ulottuvilla oikeata metsää.\n\nHän ymmärsi, että vihreäpukuinen metsänhaltija ei sellaisella\nlakeudella torveaan soita, eikä taikasauvansa viittauksella ajele\nkomeata metsän viljaa. Pois se pakenee sinne, missä vielä oravalla\non oksansa, metsolla mieluinen lepuupuunsa, missä hiljainen humina\nkorkeitten latvojen sille laulaa valkeata virttään.\n\nMutta ihminen, joka metsän pyhätön on raiskannut, tehnyt upeasta\nhonkien temppelistä kiviraunioisen, kantoisen ahon, turhaan hän\nahnehtivin silmin sieltä enää uhreja vaanii, turhaan hän etsii\narkeisille, väsyneille ajatuksilleen metsien viihdyttävää soittoa,\nniiden sunnuntai-kauniita, yleviä lepohetkiä. Hän on tehnyt kauniiden\naatosten ja hiljaisen onnen laulavan temppelin kylmäksi, harmaaksi\nhautausmaaksi — onnensa hautausmaaksi.\n\nSiksi hänen katseensa kerran epätoivoisena välähtää, kolkkoa kauhua\nse uhoo. Mutta kenties se liian myöhään ajaa takaa karkoittamaansa\nvihreäpukuista metsänhaltijaa.\n\nSillä seitsemänkymmentä kertaa seitsemänkymmentä yhäti turhaan kaikuu\nhänen, ihmisen, korvaan käsky:\n\nYmmärrä metsiesi pyhät aarteet! Älä karkoita vihreäpukuista\nmetsänhaltijaa — muuten sinä onnesi karkoitat!\n\n\n\n\nPuniken uni.\n\n\nSe on Mantan kasvattama ja ristimä, Punike. Nyt se on jo\nvanhanpuoleinen. Tyttärentyttäret siinä jo komeina mamseleina vieressä\nynisevät.\n\nElettiin tuossa Paavalin päivän tienoilla. Silloinhan sanotaan talven\nselän taittuvan. Punikekin oli jo oppinut tietämään, että saa sitä\nPaavalista kevääseen ainakin toisen mokoman vielä navetassa seistä;\nhyvä, jos sillä pääsee. — Mutta talven taittuessa taittuvat myöskin\nmuonavarat.\n\nJo edellisenä kesänä oli Punike laitumella käydessään haistellut,\nettä huono oli heinäkesä. Ylen pitkälle piti keväästä kuivia, niin\nettä kiitti, kun korven- ja suonlaitamilta jonkinlaista heinänkortta\nsuuhunsa löysi.\n\nMutta sepä häntä sitten ihmetyttikin, kun navetassa oli kaiken\nsyksypuolen varsin runsaasti heiniä pidelty, ihan niinkuin hyvinäkin\nheinävuosina. Oli vallan synti katsella, miten tuokin Kailu, hänen\ntyttärensä Hertan tytär, puhki ja rehki heinien kera kuin havujen\nikään. Huiski sinne tänne kummallekin kupeelleen ja sitten veteli\njalkoihinsa. Oli sekin jumalanviljan käyttöä!\n\n— Mutta, kylläpähän ikä opettaa ja maailma tassii, huokasi Punike ja\nvaipui syviin ajatuksiin, leukojen jauhaessa totuttuun, tasaiseen\ntahtiinsa.\n\nJa mieleen muistui aika kuusi talvea takaperin. Silloinkin oli edellä\nollut kuiva, huono heinäkesä. Mutta syksystä oli silti silloinkin\nruokittu pelkillä heinillä. Mutta sittenpä olikin taite tapahtunut.\nPari viimeistä navettakuukautta, kaiken keväänkorvan, piti paljasta\nolkea purra. Hän oli silloin vielä nuori ja jaksoi vähän purrakin,\nmutta surkeata se sittenkin oli. Ihan vettä silmään kierrätti, kun\nkatseli niitä vanhempia lehmiä, joiden vielä piti mukamas lypsääkin,\nvaikka edessä oli pelkkä olki ja muutama lantatunkiosta koottu heinän\nrippunen. Koetettiin näet lantatunkiostakin koota takaisin niitä\nheinäeriä, mitä syksyllä oli tuhlaten jalkoihin viskelty. Ja keväällä\nsitten! Ai, ai, minkä näköisiä he kaikki olivat! Ihan kuin kuoleman\nvarjoja. Hätähätää omin voimin navetasta ulos pääsivät — ja melkein\nlumien sekaan sittenkin. Nuorilla männyn- ja kuusentaimilla sekä\nvanhalla, pakkasen kulottamalla heinällä piti pari viikkoa henkeään\neteenpäin raahata. Mutta kesään sitä kuitenkin päästiin.\n\nNäitä hän mietti. Ja kenenkään huomaamatta herahti kuuma vesikarpale\nhänen silmästään.\n\nSeuraavana yönä hän sitten unensa näki.\n\nKevään tuoksu oli avonaisesta navetan ovesta sisään tuulahtavinaan.\nMieli teki ulos, edes pihaan asti. Mutta ylös hän ei jaksanut nousta,\nei keinolla millään. Joka kerta, kun hän yritti ja jo polvilleen pääsi,\npaiskautui hän taas takaisin, että kovat, kalseat oljet kahahtivat.\nKaikkialla vain olkia, olkia! Ja katso, tuossahan hoippuu ovea kohti\nKailu. Jaksoi se vielä juuri pystyssä pysyä, olihan se nuori. Mutta\nonnettoman näköinen oli sekin. Kas noita törröttäviä lonkkaluita!\n\n— Kailu parka, huokasi Punike — ja heräsi.\n\nHän nousi heti ylös, koettaakseen, jaksoiko nousta. Jaksoipa hän\nsentään. Ja sitten mietti hän itsekseen näin:\n\nMikseivät ne heti syksyllä harkitse tarkemmin rehuvarojaan, jotta\nnäkisivät, kuinka kunakin talvena kannattaa heiniäkin pidellä? Karjaa\npyritään aina vaan lisäämään. Ja varsinkin joka syksytalvi ruokitaan\nniin suruttomasti, ikäänkuin ei mitään muuta maailmassa olisikaan\nkuin heiniä. Niin, ihan siltä nytkin on tuntunut. Laskisivat tarpeet\nja tasaisivat sitten niin, että ne riittäisivät varmasti kevääseen\nasti. Käyttäisivät olkia heti syksystä alkaen apurehuna. Sillä tavalla\npäästäisiin edes tasaisella menolla talven yli.\n\nJa kun vanha Manta aamulla tuli navettaan ja viskasi heinätukon kunkin\neteen, piti Punike sellaista yninätä, niinkuin olisi se tahtonut sanoa:\n\n— Oletkos katsonut, Manta, että näitä riittää kevääseen saakka?\n\n\n\n\nMusiikki.\n\n\nSen verran kuin pienen tupaseni ikkunasta on näköalaa, on sekin varsin\nlohdutonta. Tasaista koivikkokorpea, missä puut ovat jo monta viikkoa\nlehdettöminä törröttäneet. Elottomalta ja kuolleelta se näyttää.\nAinoastaan yksinäinen vanha varis viitsii joskus sen ylitse lentää,\nuskoopa toisinaan itsensä muutaman latvaoksan varaan ja vaakkuu kerran\npari, ikäänkuin kysyäkseen onko siellä ketään. Mutta kun ei vastausta\nkuulu, ei sekään siinä pitempään viihdy. Ainoa, joka viihtyy, on\nharmaamekkoinen Syksy. Tuolla se istuu kaatuneen haavan luona ja\ntuijottaa kylmästi eteensä.\n\nAivan koppini ikkunan edessä on pienoinen heinämaa. Kuka lie pari\nsarkaa korpeen raivannut, en tiedä. Enkä sitäkään tiedä, kenenkä musta\nlehmä siellä päivät pääksytysten on ruokaansa etsimässä. Minä olen\nkutsunut sitä Mustikiksi. Aamulla, kun harmaamekkoinen tuolla kaatuneen\nhaavan luona aidan vieressä on vielä korviaan myöten mekkoonsa\nkääriytyneenä, silloin se jo Mustikki ensi kerran mökäsee ikkunani\nalla. Pojan-viikari on heittänyt pitkän vipeleensä laukun viereen ja\ntyttyelee paraillaan laukkua kiinni. Sumein silmin katsoo Mustikki\nsitä, vilkaisee sitten ikkunaani ja vihdoin harmaamekkoiseen tuolla\nkorven laidassa. Minä näen, että Mustikki ei enää ollenkaan viihdy\nsiinä heinämaassa. Kymmeneen kertaan joka päivä se sen kalunnut on,\nniin tyystin, että vihreä sammal joka askeleella vastaan vihoittaa.\nNiin, mutta ei yksinomaan se ole syynä, miksi ei Mustikki siinä enää\nviihdy. Kenties siitä vielä päivänmittaan suupalansa löytäisi, jos\nolisi kesä, ja olisi lämmin. Mutta nyt — harmaamekkoinen, kylmänpuhuva\nSyksy on alituisena vieraana siellä aidan vieressä.\n\nMustikkia puistattaa, kun hän näkee ja tuntee sen. Kylmää viimaa se\nharmaamekkoinen häntä vastaan ehtimiseen puhuu. Paljon mieluummin olisi\nhän jo navetassa, seinien suojassa. —\n\nMinä olen katsellut jo parin viikon ajan tätä. Yhä tyystemmin on\nMustikki heinäsarkoja kalunnut, yhä vihoittavampana sieltä sammal\npilkistää. Ja yhä rohkeammaksi käy harmaamekkoinen. Kerran se jo oli\nyöaikaan ikkunani tykkänään peittänyt, sen jäähän puhunut. Mutta kun\npäivä sen jälleen sulaksi tahtoi, näin minä vieläkin Mustikin siellä\ntyhjillä saroilla. Mutta nyt ei se enää edes viitsinyt syödä — tai se\nei tarjennut. Lähelle mökkini seinustaa oli se suojaa etsien vetäytynyt.\nSeisoi siinä jäykkänä, pörrökarvaisena, selkä vähän köyryssä, kuten\nviluinen ainakin. Ja laihtunut se oli!\n\nMinusta tuntui ikäänkuin se olisi sanonut sille harmaamekkoiselle:\n\n— Sinä olet nyt herra, et ainoastaan korvessa, vaan tässä minun\nheinämaassanikin. Mutta minun herrani ja isäntäni ei sitä näy\nhuomaavan. Ei näy ymmärtävän, ettei heinämaitakaan sentään multia\nmyöten syötetä, eikä sitäkään, ettei kylmän pieksemänä päiväkaudet\nvärjötellen suurtakaan maitotilkkaa antaa jakseta. Kymmenen kertaa\nmieluummin minä jo navetassa, seinien suojassa olisin, ja paljon\nrunsaampi olisi maitotilkka silloin Maijan kiulussa.\n\nSe harmaamekkoinen näytti nyökkäävän päätään. Se oli ymmärtänyt\nMustikin harmistuneet ajatukset. Ja sitten se mietti: — Marraskuu\nkäsissä. Vuotahan. Jos se poikaviikari vielä tänne Mustikin kömyyttää,\nniin minä sen pitkän vipeleen otan ja laitan kotiinsa terveisillä,\nettei nyt enää mikään Mustikin ulkona käyntiaika ole. Laitan kotiin!\nMrr... marraskuu käsissä! — Marraskuu käsissä, huokasi Mustikkikin, ja\nsuuri vesikarpale vierähti sen silmännurkasta, putosi kalsistuneeseen\nkorrentynkään ja jäätyi siihen.\n\n\n\n\nSepän Kaunikki.\n\n\nSeppä oli käynyt vanhaksi. Joen törmällä oleva paja oli kuukahtanut\nkallelleen, sen savutorvesta oli jo runsaasti toinen puoli pois\npudonnut. Ja harvoinpa sieltä enää näit kipunan lentoonsa kirmahtavan.\nVain pientä korjaustyötä jaksoi seppä enää tehdä, joskus sentään\nvielä koetti sirpin ja vesurin taivutella. Eikä ihmekään, jos\npajasta oli säännöllinen kalkutus loppunut, sillä astelipa ukko jo\nyhdeksättäkymmentä, — eikä ollut poikaa siunautunut!\n\nKappaleen matkaa pajasta, aina humajavien haapojen varjossa, oli sepän\nasuinrakennus, ja sen takana muut pikkutalouteen kuuluvat suojat:\naitta, navetta ja sauna. Eivät olleet ne kallellaan ja ränsistymään\npäin, sillä siellä puolen taloa piti naisväki komentoa ja huolta.\nSepän emäntä, Ieva, oli vielä varsin tanea ja topakka, vaikka olikin\njo puolivälissä seitsemänkymmenen, ja Saara sitten, tytär, oli vielä\nparaimmillaan, ei täyttä neljääkymmentä. — Niin, siihen sen oli kotio\nsallittu Saarankin jäädä, ei ollut ottajata sattunut.\n\nJa perheen jäseneksi voitiin lukea myös Kaunikki.\n\nSillä vaikkakin se oli vaan lehmä, oli se kuitenkin ikäänkuin koko\nperheen keskus. Sen sairaus toi pahan mielen — niin miltei sairauden\n— koko perheelle, mutta jos se terveenä ja täyteläisenä häntäänsä\nhuiski, heiluivat silloin iloisesti kädet sepän pirtissä. Ja annas\nolla, kun se tässä kevättalvella varsin onnellisesti ja ilman mitään\njälkilaskuja eräänä yönä oli tekaissut vahvan sonnivasikan, aika\njukurin, oli tuvan puolella kuin ristiäiset ikään. Keitettiin sinä\npäivänä päivälliskahvitkin, ja naapurin Ulla kutsuttiin patajuustolle.\n\nKun nyt kesäisinä aamuina Saara sen hakaan laskee, taputtelee hän\nsitä portilla vielä, silittelee ja kyhnyttää otsakuoppaa. Kaunikki\nynähtelee, ikäänkuin lupaisi se iltasella hakematta kotio tulla. Ja\ntuleekin se. Kauniina ja pulleana se jo portilla ammuu, kun Saara\nhakemaan menee. Eikä se tienvierustoita kuni, ei emätalon ohramaahan\npyri, vaikka ei olekaan aitaa edessä. Kotio se rientää, kotio — perheen\nkeskuuteen.\n\nSiellä on vanha Ieva nokkoshaudetta laittanut tai tuoresta\njoenvarsi-heinää iltapalaksi lyönyt.\n\nJa kun Saaran puhdas, katajainen lypsinkiulu alkaa soida, kun maito\ntäysistä utareista sinne väkevänä suihkuna lentää, seisoo itse\nseppämestari siinä vieressä tuore vasta kädessä. Milloin toiselle,\nmilloin toiselle puolen hän rientää, kärpäsiä hosuu ja itsekseen\npuhelee: —\n\n— Kas niin, Kaunikki-lehmäni, kymmenen kannua sinä nyt lypsät... ehkäpä\nkerran kahteentoista nouset... Niin, Kaunikki-lehmäni, poishan minä\npaarmat ajan... ajan minä...\n\nSiinä he kaikki iltaisin puuhaavat Kaunikin luona. Ja he tuntevat,\nettä sen jälkeen kun pajan savupiippu putosi ja koko paja kallelleen\nläsähti, on Kaunikki ollut heidän paras aarteensa. Ja siksi he häntä\nvaalivat kuin onneaan ikään... ja kaikki he ovat onnellisia.\n\nKun aurinko jo painuu Änkäsen mäen taakse ja toiset pirttiin\nvetäytyvät, käy Kaunikki tarhaansa pitkälleen pehmoiselle\nlehtivuoteelle. Ja näkee unta, että hän ensi kesänä lypsää kaksitoista\nkannua...\n\nEikä hän tiedä, että on monta lehmäraukkaa, joita paimenpojat\noksaisilla vitsoillaan ja kovasti parkuen kyöhäävät laitumella ja kylän\nkujalla, ja joita piika vielä kotona kiululla kylkeen kolhasee tai\nsääreen potkaisee. Eikä hän tiedä, että ne lypsävät vain kolme kannua,\neivätkä mielellään sitäkään.\n\n\n\n\nFiina.\n\n\nOn turha vaiva kylän poikien luulla häntä herrasväessä palvelleeksi\näveriääksi vanhaksipiiaksi. Turha vaiva juosta sen luulon mukaan.\n\nFiina oli komea, pulska ja täyteläinen, eikä mikään vanhapiika.\nPerillisiä oli jo alun toisessakin polvessa.\n\nJa koska suku on tärkeä asia, erittäinkin jos se voidaan juontaa\nulkomailta asti,, on se kaikella kunnialla mainittava. Fiinan\nsukukirjat olivat peräisin Skotlannista saakka, itse hänen\nkorkea-arvoinen äitinsä oli sieltä siirtolaisena maahan tuotu suureen\nLaukeelan kartanoon.\n\nTämän ensimäisestä avioliitosta erään kotimaassa jalosti kasvatetun\nBill II:sen kanssa syntyi Fiina.\n\nSitä oli hoidettu ja juotettu vaaka kourassa, niinkuin ainoastaan\njalostetun, ulkolaisen rodun vasikoita juotetaan. Eikä voitu sanoa,\nettei sen vartalo olisi ollut kaunis ja sorja. Sen kaula oli hieno,\nnahka suloisen venyvä ja sen jalat olivat sirot ja hyvästi seisovat.\nMyös hohti sen karva aina niinkuin juhannusaikuisen nuoren koivun\nvalkea peite.\n\nPeräkylän isäntä oli saanut sen Laukeelan paroonilta erään velan\nkorkoina.\n\nSiinä se nyt seisoi Peräkylän navetan katoksessa. Vanha ruotimummo\nja liuma lapsia oli kilvan rientänyt ihailemaan sitä komeutta, vähän\ntasaisemmin ja arvokkaammin asteli sieltä lihava emäntä.\n\nIsäntä selitti ja silitti. Sellaista rotua ei monella pojalla olekaan!\nEi koko kylässä!\n\nFiina seisoi ja ihmetteli. Kuuli raollaan olevasta navetan ovesta\npienen ammahduksen sekä tuon tuostakin toistuvaa tyytymätöntä\nyninää. Arvasi siitä navetan katoksessa olevansa, heitti säälivän ja\nhalveksivan katseen ovelle päin.\n\nNavetassa oli uudelle tulokkaalle tehty tila oven vastapäiselle\nseinälle lehmärivin keskelle. Oli vähän tasotettu lantaakin ja\nlevitetty tuoreita, tuoksuvia havuja alustaksi.\n\n— Jaa-a, haju ei ole hullumpi... mutta ohhoh!\n\nFiina kompastui heti kynnysalle. Ikäänkuin vahingonilosta mölähti koko\nnavetta.\n\n— Millaisia loukkuja ja kuoppia täällä oikeastaan onkaan! Ja rupu!\nHapan ja haiseva!\n\nFiina vilkaisi ympäristöänsä. Takkukarvaisia, likaisia ja pieniä olivat\nnaapurit. Hän puhahti halveksivasti, ei ollut näkevinään. Mutta silmiin\nlensi taas se rupu-paha. Sementtiset olivat Laukeelassa pöydät...\n\nIsäntä, joka hänet siihen oli omakätisesti sitonut, poistui, samaten\ntoisetkin. Navetan ovi kolahti linkkuun.\n\n— No mikäs yö nyt yht'äkkiä tuli?\n\nYksikään entisistä asukkaista ei siihen saakka ollut uskaltanut\nmitään virkata tuolle kiiltokarvaiselle herrassisarelle, itsekseen\nvain puoleksi vihassa, puoleksi säälillä mölähtelivät. Mutta kun\nvanha, toissarvinen Akka kuuli tulokkaan ihmettelevän sitä yötä, mikä\nyht'äkkiä alkoi, niin ei hän malttanut enää kieltään hillitä:\n\n— Älä yhtään ihmettele, tällaista yötä meillä riittää vähintäin puolen\nvuotta kerrallaan... mitä joskus ruokaa tuodessa oven auki jättävät...\nja silloin kun lantaa vetävät. Teillä siellä kartanopaikoissa on\nkuulemma navetat kuin kirkot... toista on peräkylillä. Ei täällä edes\njumalan auringolla herkutella.\n\n— Senpä takia te sitten olettekin tuollaisia... likaisia.\n\n— Niin, niin, kuinkahan kauan se sinunkaan juhlapukusi puhtaana pysyy!\n\nVäsähtäneenä matkan vaivoista laskeutui Fiina pitkälleen.\n\n— Sekös sinne utareihin pisti! Suuri kapula!\n\nFiinan mieleen välähti olki- ja sammalalustat Laukeelan navetassa.\nNousi ylös, suuttui, ja potkasi, jotta kalikka oveen lensi.\n\n— Siivosti vaan, siivosti, naapuri, muutoin kun Justiina näkee, niin on\nkoipes poikki!\n\nJa koko navetta mölähti Justiinan muistaissaan. Siinä se on\nlehmän hoitaja ja lypsäjä! Milloin on kylässä lennetty — ja se ei\nherraparatkoon harvoin tapahdu — silloin suvaitaan tulla vasta\nseitsemältä navettaan. Ihan milloin mitenkin. Ja sitten se huutaa\nja parkuu ja antaa kiulusta, niin että vanteet sarvissa. Sen\nheinänkirpaleen, minkä sitten viskaa, senkin ensin itse sotkee ja\ntallaa... ja hevostunkiosta kantaa lisää muonaa... niinkuin ei sitä jo\nkerran olisi jauhettu.\n\n— Ja katsos tuota sorkkaa, kyntynen kuin suksenkärki; sillä minä sen\nvielä kerran kiuluineen päivineen nenilleen kamppaan...\n\nKaikkea ei Fiina jaksanut kuullakaan. Surullisen tylsästi tuijotti se\neteensä, pimeään, haisevaan rupuun. Nyt se ymmärsi sen, kerran kartanon\nnavetassa kuulemansa juorun, ettei joka talossa talvisydännä aina\nkahvimaitoakaan saada.\n\nJa kun Justiinan ruokoton haahmo oven raossa vilahti, vavahti Fiina\nniinkuin kaikki muutkin lehmät.\n\nEi Laukeelan navetassa sellaista elämää pidetty, vaikka monta lypsäjää\noli. Ja jos sitten olisi lypsänyt, mutta kun puoleen maitoon Fiinankin\njätti! Vähemmästäkin saadaan utarepakotuksia ja kovettumia!\n\nVähitellen tuli Fiina yhtä takkuiseksi ja likaiseksi kuin toisetkin.\n\nEi se tuskin muistanutkaan kiiltokarvaansa enää. Jalan asento muuttui,\nsiitä tuli vielä siitäkin pihtikinttu. Eikä se, jonka nimi oli suurissa\nsukukirjoissa, jaksanut pimeässä navetassa luhtaheinää purren edes\nterveenä pysyä... lypsy oli niin ja näin. Se kuihtui ja laihtui ja\nainoastaan sen suurempi koko vielä muistutti kartanoperää.\n\nJustiina oli jo sen nimenkin oikaissut:\n\n— Viinu!\n\n\n\n\nMitä Kankaanpään Malakias Pääsiäisenä päätti.\n\n\nPääsiäisen nurkissa on niin monta pitkää päivää, on se pitkäperjantai\nja ne välipäivät ja runtupäivät siinä varsinaisten juhlapäivien\nlisäksi; kukapa sitä jaksaisi koko aikaa kotosella olla ja ainoastaan\noman mämmin makua tunnustella. Ja mämmiä se on mämmi anopinkin\ntekemä. Nuuttilan Vihtori oli jo kiirastorstaina Kankaanpään pihaan\nkarauttanut. Pitihän toki Hilmaakin kotona käyttää, kun vasta viime\nkesänä sen sieltä noutanut oli.\n\nKankaanpään Malakias oli varsin tyytyväinen vävypoikaansa, sillä olipa\nhän nähnyt Vihtorin oikein vantterasti ja hartiavoimin iskeneen kiinni\ntalonsa töihin, oli havainnut, miten poika muutaman vuoden isännöityään\noli taloa kohentanut, järjestänyt pellot ja nurkat, niin että Nuutila\noli kylänsä ensimäiseksi taloksi noussut. Ja niin oli Malakias heti\nHilmallekin sanonut, jotta mennä vaan, ei siinä tyhjän rekeen istu.\n\nSe oli Malakias aina itsekin ollut sellainen pellonmies. Keväästä\nalkaen, niin pian kuin sinne kyntö- ja kylvötöihin pääsi, kulki hän\njoka päivä kasvuaikanakin vainioitaan silmäilemässä hamaan siihen asti\nkuin kultatähkäiset lyhteet kuhiloissa seisoivat. Ei ollut sitä miestä,\njoka olisi tainnut Malakiaalle sanoa: \"katsoppas kauraasi, puoleen\nhävinnyt on\", tai: \"roskan on vallassa Kankaanpäänkin perunamaa\". Ei\nollut sitä miestä, sillä ankara oli isäntä Malakias, työtä tehtiin\nKankaanpään pelloilla, eikä niistä voimakaan uupunut. Mutta tiesipä\nhän sen itsekin, eikä ollut hyvä niissä asioissa hänen nenälleen\nhypätä, ei itse seuran konsulentinkaan. Siitä se oli peruisin Malakiaan\nkovakorvaisuus kaikkia kiertäviä saarnaajia kohtaan.\n\nMutta koska ikinä vävypoika, Nuuttilan Vihtori, taloon tuli,\nriittivät tuskin päiväkaudet ja pitkät puhteet heidän innokkaisiin\nviljelysjuttuihin. Kerrottiin siinä entiset kokemukset ja uusien\nyritysten alkua pohdittiin. Varsinkin nuorella miehellä, Vihtorilla,\noli paljon uutta hautumassa, osaksi jo alulleenkin pantua.\n\nNiinpä nytkin koko pitkät pyhät näissä rakkaissa asioissa askarreltiin,\ntaas useampaan kuin yhteen kertaan tallit ja navetat kierrettiin.\nOtti se sitten Vihtori kerran siellä navetan ovella seistessään\nnoin niinkuin kautta rantain puheeksi erään seikan, joka mielestään\nKankaanpäässäkin oli laiminlyöty, niin vankasti kuin taloa asuttiinkin.\n\n— Katsokaapas tuota tummanpuhuvaa sakeata lätäkköä tuossa lantatunkion\nympärillä. Menee siinä voima hukkaan, lausahti Vihtori.\n\n— Sitä minä tässä olen harmitellut, kun tuli tämä uusi navetta\nsementtilattiainen laitettua, parempi oli entinen lantapohjainen.\nToisellaista oli se lanta. Vaikka eipä sen puolesta, ettei meidän\npelloilla voima riittäisi, kehasi lopuksi Malakias.\n\n— Riittääpä tietenkin, vaan paremmin riittäisi, jos tuokin kaikki\ntalteen tulisi.\n\n— No?\n\n— Tuo tuossa, mikä kohta paksuna virtana juoksee omille teilleen, vaan\nei pellolle. Tuohon lätäkköön tuossa lantatunkion ympärillä se on paras\nvoima liuonnut. Mitähän jos olisi ensi kesänä laittaa tuohon oikea\nlantasäiliö.\n\n— Niinkö arvelet... mitähän jos olisi...\n\nAlkoi se sitten Vihtori haastella, että kyllä se sementtilattiainen\nnavetta hyvä on jo näin tähän maailman aikaan, kun meijeritalous vaatii\nsuurempaa puhtautta maidon käsittelyssä. Mutta kuka kerran sellaisen\nlaittaa, sen pitäisi samalla myös sellainen lannansäilytyspaikka\nvarata, missä ei paraat voima-aineet lannasta häviämään pääse.\nVarsinkin pohja pitää siinä olla tiivis ja läpäisemätön, joko kivistä\ntai savesta tai tykkänään sementistä laskettu. Ja joka tapauksessa\npitää olla virtsakaivo sen yhteydessä, alla. Kun sitten vielä pienet\nsyrjämät ja ympäröivä oja estävät juoksevan veden sivultapäin valumasta\nsinne, ja ehkä katto pannaan liikoja sadevesiä estämään, niin\npakostahan siellä täytyy lannan säilyä.\n\n— No niin pitäisi, niin pitäisi, myönnytteli Malakias. Sinähän sen\ntiedät, sinulla kun jo ne laitokset ovat.\n\n— Vasta nuo viime kesänä minäkin laittamaan jouduin, ja kyllä sen nyt\nnäkee, että eri tavalla sitä karttuu lantaa ja toisellaista se on\nlaadulleenkin. Kun siihen lantasäiliössä vielä sekoittaa mutaa, niin\nei tarvitse pellolle niin paljon sitäkään vetää tunkioita tehdessä,\nja sillä tavalla mutakin paremmin ehtii muodostua lannaksi, ja kaikki\nvahingolliset aineet — niinkuin liialliset rauta- ja aluna-ainekset,\njos niitä sattuu mudassa olemaan — palavat pois siihen mennessä, kun\nsitä kasvit alkavat tarvita.\n\n— Vieläkö siinä muuta erinäistä hoitamista on? tokasi jo innokkaasti\nMalakias.\n\n— Niin siinäkö lannassa siellä lantasäiliössä?\n\n— Siinäpä siinä.\n\nVihtori jatkoi selvityksiään. Sanoi, että pitää sitä aina jonkun päivän\nperästä tasoitella siellä ja polkea vähän tiukempaan, jottei liiallinen\npalaminen pääse tapahtumaan. Se näet aiheuttaisi voima-aineiden,\nniiden kasviravintoaineiden hukkaan menon, varsinkin se typpi-niminen\nkasviravintoaine kuuluu olevan herkkä haihtumaan ja muutenkin häviämään.\n\n— Kyllä on sinulla typet ja tupet, pisti Malakias, ei kuitenkaan\nselvityksiin kyllästyneenä, muuten vaan omia aikojaan.\n\nJa Vihtori ei ollut kuulevinaan, sen kun toimitti, että aina noin parin\nviikon päästä olisi hyvä kastella sitä lantakasaa. Virtsakaivoon on\nlaitettava pumppu, jonka avulla tämä kasteleminen virtsavedellä voidaan\nilman sen suurempia puuhia toimittaa. Se näet se kasteleminenkin\nosaltaan järjestää sitä palamista, jotta se voi kohtalaisesti tapahtua,\nniin että koko lantakasa multineen päivineen muodostuu oikein hyväksi\nja voimakkaaksi lannaksi. Ja siihen ne sopii yhteen paikkaan koota\nhevoslannat, sianlannat ja kaikki, myöskin makkilanta, koska sekin\nsiinä yksillä vaiheilla sattuu olemaan. Sitä kun ollaan näin tarkkoja\ntässä lannan kokoomisessa ja hoidossa niin saadaan ruveta taas\nviljelyksiäkin syventämään ja laajentamaan. Tuokin? Lakeisniitty\nsietäisi jo tulla käännetyksi, eipä se sellaisenaankaan enää mitään\ntuota, päätteli Vihtori.\n\n— Ei tuotakaan, myönnytteli Malakias. Ja perää näissä on sinun\npuheissasi. Pitänee se nyt heti ensi kesänä lantasäiliön pohja varata\noikein pitäväksi, ja muutenkin tehdä niinkuin puheena oli.\n\nYhdessä siinä sitten paikkaa tarkastelivat ja työtä suunnittelivat. —\n\nKun Vihtori Hilmansa kanssa sitten keskispyhänä poislähtöä teki,\nsaatteli Malakias-ukko heitä aina kujaportille asti ja siinä kättä\npuristettaessa, suu naurun myhäkässä Vihtorille nyökkäsi:\n\n— Ei nuo tyhjäntalteen menneet nämäkään pääsiäisen pyhät.\n\n\n\n\nMiten Heiskas-Taavetin talo nousi.\n\n\nKahta vaille viisikymmentä oli jo Heiskas-Taavetti, eikä hän siitä\nlähtein kuin miestenkirjoihin tuli ollut yhtä ainoata talvea\nkotona ollut, vaikka jo alun kolmattakymmentä vuotta oli talon\nisännyyttä pitänyt. Talvet olivat jäpijärjestään menneet ajotöissä ja\nrahdinvedossa. Oli milloin Kronstadtissa milloin Pietarissa ajurin\nammatissa oltu.\n\nJa sillä aikaa sai naisväki talon kaikki asiat hoitaa sekä työt\ntoimitella. Ja vaikka ei Anna-Leenan, Taavetin muijan, ymmärryksen\njuoksu suinkaan ollut niitä tyhmimpiä, oli kuitenkin varsin\nymmärrettävää, että talo vähä-vähältä alkoi rapistua ja huonota.\nVarsinkin kun ei lapsilaumaankaan ollut sattunut ainoatakaan\npoikaa siunautumaan. Ja kun Taavetti sitten keväisin palasi kotiin\nmuutamaan kymmeneen ruplaan nousevan säästönsä kera, oli siellä\naina säännöllisesti häntä vastaanottamassa puute, — olipa toisinaan\nsillä välin perheen suulukukin taas yhdellä lisääntynyt. Tuo pieni\nkertynyt säästö tarvittiin hyvinkin makeasti leivän ja elintarpeiden\nhankkimiseen. Ja niukin naukin se juuri uutisen rajaan riitti, — eipä\naina niinkään, ja silloin karttui kauppiaan kirjoihin lisää numeroita.\nPeltojen parantamisesta ja talon korjaamisesta ei uskaltanut untakaan\nnähdä.\n\nMutta olipa sitten kylään perustettu maamiesseura. Nuoremman polven\nisäntämiehet siinä alkuhommissa olivat, mutta vuosien varrella\nmelkein kaikki kylän vanhat ukotkin mukaan liittyivät. Niinpä oli\nHeiskas-Taavettikin tullut siihen ruvenneeksi, jo useampia vuosia oli\nsiinä jäsenenä ollut. Ja olihan hän siellä keskusteluista ja yhteisistä\nyrityksistä yhtä ja toista tarpeellista ohjausta ja apua saanut — ei\nsitä kieltää tahtonut. Mutta se häntä pakkasi hieman kismittämään, kun\nne aina sitä vossikkana kulkemista siellä paheksuivat. Sanoivatpa jo\nkerran päin naamaa hänelle, että \"ei siitä Taavetinkaan talo nouse,\nellei se niitä Kronstadtin reisuja poikkeen heitä\". Niin ne sanoivat.\nJa siitä puheesta hän närkästyi siihen määrin, että päätti niille\nkoiranleuvoille näyttää, kuka se keväällä ruplatukkoja selailee. Ja\nniin meni hän taaskin heti joulusta tuohon tavalliseen talvireisuunsa.\n\nMutta sepä olikin hänen viimeinen talvireisunsa. Sillä typötyhjänä hän\nkeväällä palasi, olipa tammansakin paljoa laihempi kuin lähtiessä. Niin\nkehnot olivat ajot olleet.\n\nJa kun seuraava syksy tuli, ei hän enää kotonakaan talvireisusta\nmitään puhunut. Sillä olipa hänellä hiljainen aikomus jäädä nyt kerran\nmuutteestaan kotiin koko talveksi. Ja olihan hän sitäpaitsi jo siinä\niässäkin, ettei enää tehnyt niin mielikään kaikissa nurkissa rehkimään.\nNiin, kahta vaille viisikymmentä jo.\n\nEikä Taavetti talveaan hukkaan käyttänyt. Hän tahtoi koitella, oliko\nniissä kuulemissaan puheissa ja neuvoissa oikeata perää, antoiko tuo\nkotoinen työ tosiaankin paremmat päivät kuin se ainainen ajo. Niinpä\nryhtyi hän heti sinä talvena vetämään savea Hanssunpohjan uutismaalle\nja mutaa lantatunkioon siinä kotitontilla. Ennen ei Heiskasen talossa\nmilloinkaan oltu talvella minkäänlaisia lantatunkioita pellolle tehty,\nsaati sitten vielä niitä mudalla lisätty.\n\nKeväänkorvassa hän vielä toisten ihmeeksi karhitsi vanhan heinämaansa.\nPoltti kirren päällä sammalen ja antoi tuolle vanhalle nurmelle\npintalannoituksen.\n\nNiinpä ne sitten sen talviset kirret sulivat. Mutta kun seuraavan\nkesän syyspuoli tuli, lainehti Heiskasen pellolla vilja monin kerroin\nuhkeampi kuin koskaan ennen. Eikä oltu sellaista heinääkään ennen\nHeiskasessa kaadettu.\n\nHeti ensimäisen yrityksen onnistuttua näin hyvin, päätti Taavetti\nseuraavinakin talvina kotona pysyä. Sillä jopa hänkin tajusi, ettei\nole pelkän akallisen väen haltuun taloa uskomista. Eikä Heiskalaan sen\nperästä enää puute nokkaansa pistänyt.\n\nJa kolmen vuoden kuluttua rakensi Taavetti karjalleen uuden navetan.\nJa rakensikin sen sellaisen, että maamiesseuran toimeenpanemissa\nkilpailuissa heti nappasi palkinnon \"hyvästä navetan sisustuksesta\".\n\nVähin erin — kun peltojen rehusato yhä eneni, karja ja tuotanto samalla\nkasvoi — alkoi hän kauppiaaseen maksella niitä entisiä velkojakin.\n\nNäin nousi Taavetin talo. Näin tuli hänestä omalla konnullaan eläjä. Ja\nhän melkein häpesi sitä, että oli miehuutensa parhaat päivät joutavissa\ntalvireisuissa menettänyt.\n\nJa kun pitkinä talvisina iltoina perhe istui kotoisen, räiskyvän\ntakkatulen lämpimässä loisteessa, kiertyi sydänala toisinaan niin\nkummasti. Silmään pakkasi väkisinkin vesi herahtamaan, kun hän katsoi\nlieden luona askartelevaa vaimoansa ja hänen ympärillään suloisesti\npuhjastavaa lapsilaumaa. Nyt vasta ymmärsi Taavetti, mikä on _koti_. Ja\nhän tunsi itsensä niin onnelliseksi, kun hän edes vanhoilla päivillään\noli havahtunut näkemään, että pellossa se on periturva.\n\n\n\n\nKuosmasen kaalikset.\n\n\n— Kyllä on suuri hyöty tuostakin kaalista! Osta ensin siemen, osta\ntoisen kerran taimet ja vihdoin viimein osta itse kerä, ennenkuin\nkaalin makuun pääset, pauhasi Kuosmas-Jussi tupaan tullessaan. Saa olla\nviimeinen niinkuin oli ensimäinenkin kerta kun mokomia reistailen,\nlisäsi hän, paiskasi hattunsa penkkiin ja istahti itse viereen.\n\nEmäntä, joka niitä kaaliksia oli hopittanut ottamaan, ei virkkanut\nmitään, nostelihan vain leipiä lapiolle ja pisteli uuniin. Tuon nuotin\noli hän monesti kuullut, aina kun Jussi sattui kaalimaan ohi käymään.\n\n— Siinä niiden kera rimpuiltiin kaiken kevättä, ja siellä ne nyt ovat —\nyhtenä ruotona, tohahti taas isäntä.\n\n— No kerrankos vahinko sattuu, uskalsi jo emäntä. Entäpä me emme osaa\nniitä vielä oikein hoitaa, äkkinäisiä kun ollaan.\n\n— Vai ei ole hoidettu! Sinne vedin keväällä parhaat kullat — tyhjän\ntakia.\n\n— Mikäs siellä nyt sitten hätänä?\n\n— Kävisit joskus katsomassa sinäkin. Parast'aikaa...\n\nLause jäi kesken, sillä samassa astui tupaan kirkonkylän miehiä, Tupala\nja Rantamäki.\n\nSanoivat kulkevansa maamiesseuran puolesta tarkastamassa juuri-\nja kyökkikasviviljelyksiä. Ja kun Kuosmanenkin oli kilpailuun\nilmoittautunut, poikkesivat taloon.\n\n— Lie ilmoitettu, mitä lie, vaan eipä noista kaikista\nilmoittelemisista. Ei nuo ole ottaneet meillä menestyäkseen.\n\nMutta vaikka Kuosmanen kielteli lähtemästä koko kasvismaalle, tahtoivat\nTupala ja Rantamäki kuitenkin mennä. Eikä siinä muu auttanut kuin\nlähteä vaan. Emäntäkin pyörähti jälestä, pistettyään kiireen kaupalla\nuunista pois jo paistuneet suloisesti tuoksahtavat leivät.\n\n— Voi veikkonen, minkä ovat tehneet! Kirkonkylän miehet laukesivat\nihmettelemään sitä matojen paljoutta. Ei ollut kaaleista varsinkaan\nmuuta kuin ruodot jäljellä. Ja mikä vähän säilynyt oli, oli sekin\ntuollainen korkea, pienikeräinen pirpana.\n\nEmäntä ei sanonut sanaakaan, sillä eipä ollut hän kaalimaatansa niin\nviheliäiseksi luullut, kun ei moniin aikoihin ollut käynyt siellä.\n\n— Näin sitä minullekin kävi, pisti hyvänsävyisä Rantamäki, kun\nensimäisiä vuosia näitä kaaliksia yrittelin. Mutta työ tekijänsä neuvoo.\n\n— No sitähän minä vasta Jussille toimitin, ehätti emäntä, että mistäpä\nsitä äkkinäinen.\n\n— Olisit sinä katsonut, sinulle nämä kuuluvatkin, paukkasi Jussi. Mutta\nkunhan turnusmaalle mennään, niin toista näette!\n\nSelittelivät ne sitten kirkonkylän isännät, jotta ahkerasti pitää käydä\nkasvismaalla, joka päivä. Siellä on kitkettävä ja mullattava, jos näet\nmadon ilmestyvän, on se pois noukastava, jopa perhosetkin haavittava.\nIltahetkenä sinne pistäydyt tai opastat lapset vasiten sen huolenaan\npitämään.\n\n— On mullittamiset ja mallittamiset, mahtaako noista edes vaivojaan\nsaada...\n\nSanoivat saatavan. Ja neuvoivat vielä miten tuo multaaminen on\ntoimitettava, alimpiin lehtiin asti, sitten se paremmin kerää tekee\nkaali.\n\nPunajuuri ja porkkana siinä näkyi riitelevän rikkaruohon kera.\nRautanokkonen paikkapaikoin ylinnä herrasteli. Osoitti se sitä Tupala\nemännälle ja sanoi, että eihän se Jussin asia ole tuo, emännän ne pitää\nrikkaruohot perata omasta viljelystilkustaan.\n\nEi siihen emäntä mitään osannut, tunsi kai asian niin olevan. Läksi\nkyökkiään kohden ja kutsui vieraita turnusmaalta palatessa kahville\npoikkeamaan.\n\nKun miehet tulivat turnusmaan aidan luo, kehasi Kuosmanen:\n\n— Katsokaapas tuota vartta! On siinä mittaa!\n\n— Jaa-a, lihavata on.\n\nKäytiin lähemmin tarkastamaan. Kyhnäsi Tupala kylkeen Rantamäkeä,\nosoitti turnuksen juuria. Sormea paksua!\n\n— Niin se on, katsopa nyt Kuosmanen, alkoi Rantamäki, alotteleva\njuurikasvien viljelijä ei tahdo muistaa aina kaikkia töitä tehdä.\nSinäkin olet tässä maan näköjään hyvin lannoittanut, hyvin siemenen\nkylvänyt, mutta sitten olet kokonaan unohtanut ne \"pikku työt\",\nharventanut et lainkaan ole. Ei se ole tämä viljelys sillä hyvä, että\nvain kylvää ja sadon korjaa.\n\n— En minä tuota niin unohtanutkaan, arvelin vaan, että jos se siitä\nhyvinkin itse itsensä harventaa; enemmänhän karttuu.\n\n— Ei, veikkonen, kartu! Katso nyt itse, sormen vahvuista juurta se\nvasta on tehnyt, eikä paljoa enempätä tekisikään, kun noin ihan\nkylki kyljessä ovat. Ota nyt vielä ja harvenna tämä, jätä ainakin\nmiehen vaaksan verran taimien väliä, saatpa nähdä, että se sentään\nsyksyyn mennessä vielä joltisenkin sadon antaa. Näet koko kyökki-\nja juurikasviviljelyksen menestys riippuu juuri siitä, että maa\ntulee pidettyä vapaana rikkaruohoista ja samalla kuohkeutettua sekä\njuurikasvit aina aikanaan harvennettua. Voit harventaa pari kertaa,\nensimäisen kerran silloin, kun taimet ovat sormen mittaisia, noin\nneli-, viisilehtisiä, silloin voit kuokalla lyödä osavat välimaat ja\njättää vielä useamman taimen ryhmään. Kun ne sitten pari viikkoa siinä\nvarttuvat ja toisiaan jo alkavat syrjään työnnellä, niin sen taimen,\nmikä vankin on, sen jätät, muut otat ihan tarkkaan pois. Yksi ainoa\ntaimi saa paikkaaseensa jäädä.\n\n— No no, myönnytteli Kuosmanen.\n\nAlettiin astella taloa kohden.\n\n— Katsotaanhan sitten tulevana vuonna.\n\nKun vieraat poistuivat, ajoi Kuosmanen heti kaikki muijat ja lapset\nkasvismaalle. Siinä kitkettiin ja harvennettiin, noukittiin matoja ja\nmullitettiin.\n\nKukin lapsista sai oman pienen osan hoitoonsa. Ja se, jonka pikku pelto\nparaassa kunnossa pysyisi, se saisi syksyllä oikein oman kuokan.\n\n— Miksei isä meille ennen näyttänyt? — kysyivät lapset, tämä on niin\nhauskaa, kun saa peltoa hoitaa!\n\n— No neuvotaan vasta paremmin, kunhan tässä itsekin... äitikin neuvoo\nsitten. Ensi vuonna saatte heti keväästä lähtein omat peltonne...\nsiellä saatte vaikka kaiket päivät puuhata.\n\n— Niin, ja sitten saadaan talvellakin naurista ja kaikkia!\n\n— Ja ammutkin saavat oikein paljon nauriita, oikein suuria nauriita!\n\n\n\n\n\"Maahenki\".\n\n\nMaailma on väärällään kaikenkaltaisia \"henkiä\". Niitä on porsashengestä\naina pomohenkeen asti, ja siihen väliin mahtuu jo koko liuta jalan\nneljän juoksevaista jopa siivinkin siukovaista. Eikä ne kaikki kuulu\nniin varsin hääviä henkiä olevankaan.\n\nJa henki kun syntyy, tulee se tähän maailmaan vähän salaperäisemmin,\nsillä ei kenkään oikeastaan taida sanoa, milloin ja mistä se ilmestynyt\non.\n\nHämäräpä kuuluu olevan tuon nykyään jo varsin mahtavan ja\nkunnioitettavan Maahengenkin synty. Kuuleman mukaan olisi se\nlöytöläinen, minkä Korvenperän torpanukko kerran oli löytänyt järveen\nviettävän lehdon liepeeltä entisen kaskimaan kiveltä. Kovin laihan\nja pienikasvuisen sanottiin pojan silloin olleen. Vaan yhtähyvin se\nkorpivaaralainen hänet korjannut oli, pirttiinsä hoitanut. Se siitä\nvielä kehenteli turvansa paisuvan. Sitkeältä näet oli eläjän alku\nnäyttänyt.\n\nJa kuinka ollakaan, kun se siinä kaskimailla oli aikansa teperrellyt,\npaisui siitä vähitellen täysikin miehenvastus. Ei se erin pitkäksi\nvenähtänyt, mutta hartioita oli parinkin huonon miehen osalle. Ja sisu\nhyvä.\n\nJa niinpä kävi, kuten korpivaaralainen ennustanut oli. Ei ollut poika\nvielä täyttä kahtakymmentä, kun jo rantaniittyyn käsiksi kävi, nurin\nkäänsi ja pelloksi teki. Sitten uhkaili itse Suuressuon kuiville laskea\nja siitä vasta oikean heinämaan penkoa. Ja niin kävi, ettei hänen\naikanaan eikä jälkeensä Korpivaarassa enää pettua purtu. Ei uskaltanut\nhallakaan vieraaksi tulla sen Suuressuon kuivattamisen jälkeen.\n\nJo alkoi kulkea kylällä mainingit, millaiseksi oli elämä Korpivaarassa\nmuuttunut. Alkoivat Maahenkeä rengikseen maanitella. Eihän se olisi\nraatsinut lähteä eikä kasvattiukkoaan jättää, mutta ukkokin arveli,\nettä eipähän tuo pahemmiksi, jos vähän maailmatakin katsoo, opiksi\nlie. Ja niin se sitten Maahenki joutui rengiksi emätaloon Peltolaan,\njota siihen aikaan asusti Työhenki. Peltolainen hyvillään lupasi vielä\näijälle Korpivaaran torpan oikein olentataloksi.\n\nSyveni siitä lähtein ruokamulta Peltolan laajoilla pelloilla; ävärtyi\ntalo ja lujeni miesten mieli.\n\nSe kismitti kylän siihenastista ainoata pomoa, kauppias Tukkuseteliä,\njonka talo kylän keskessä punaisena paistoi ja jonka nokka kaikissa\nkokouksissa aina oli ylinnä loistanut. Nyt aavisti hän valtansa\nrajoituksen hetken lähenevän. Ne eivät olleet Peltolaan ennenkään hänen\napuansa tarvinneet, ja jos tuota menoa menee, nousee koko kylä, eikä\nhän silloin enää olekaan kylän peljätty hallitsija. Sen tähden laittoi\nhän kasvattinsa Vossikkahalun houkuttelemaan Maahenkeä palvelukseensa.\nAjotöihin olisi otettu. Helpot päivät ja juomarahat. — Maahenki ei\nmoiseen edes vastata viitsinyt, koppasi kuokkansa, astahti pihalle ja\nmennessään mumisi: \"on tuolla vielä korvessakin tarvis.\"\n\nNiin se palasi Vossikkahalu tyhjintoimin kauppiaaseen. Mutta Maahengen\nvastauksesta ihastui Työhenki niin, että antoi ainoisen tyttärensä\nKodinhaltijan Maahengelle vaimoksi, sekä hänet talonsa perijäksi teki.\n\nTarttui peltolaisten esimerkki. Pelto pehmeni, niitty avartui, aukeni\nkylän ympärillä korpi. Silloin pystymmäksi nousi myös isäntäin pää.\n\nMutta Tukkusetelin nokka ei enää niin punoittanut, ja sanottiin siellä\nmuutamia vuosia sen jälkeen housunvyötäreitä lyhennetyn ja liivin\nleveätä tamppia tiukennetun.\n\nMutta Maahenki eli onnellisena Kodinhaltijan kera. Ja heidän verensä\njälkeläiset asuivat paikkakuntaa vahvasti ja vauraasti. Heidän\npoikainsapojista siirtyi yksi sinne toinen tänne ympäri koko korpisen\nmaamme. Ja mihin ikinä ne tulivat, oli ikäänkuin turve olisi lähemmäksi\nihmistä tullut, niin ne lujittivat höltyneet siteet maan mustan mullan\nja sen viljelijän välillä. Menestys seurasi heidän askeleitansa, ilo\nistui heidän tupansa kynnyshirrellä ja tyytyväisyys hymähteli pitkän\nperhepöydän päässä.\n\n\n\n\nSeppälän Aapo.\n\n\nSinä yönä ei Seppälän Aapon silmääni hiipinyt.\n\nIllalla oli isännän, veli Markun, kanssa taas sattunut yhteenotto.\nNiitä oli viime aikoina alkanut sattua yhä useammin.\n\n— En penniäkään anna, ruuassa ja vaatteessa tässä olet enemmänkin kuin\nkylliksi saanut!\n\nNiin oli Markku kivahtanut, ei viittä markkaa hellittänyt. Silmät\nvihaisesti välähtivät, kun porstuakamarinsa oven kiinni paiskasi ihan\nAapon nenän edessä.\n\nOli hän silloin ollut näyttämäisillään sille, missä oikeus on. Veret\nsävähtivät kasvoille, luinen nyrkki jo ovenpieliä tapaili, mutta\nsentään hän luontonsa vangitsi, ei isän jättämää taloa tahtonut\ntappelulla hävittää.\n\nEi nyt kelvannut uni. Aitassaan vuoteella lojui Aapo, imi piippua ja\nmietti. — Sinä kesäisenä yönä kääntyi lehti hänen elämänkirjassaan.\n\nLyhyt on miettiä kesäöinen hetki, lyhyt, mutta selkeä. Kun linnut\naamuvirtensä virittivät, kun kukko ensi kerran laulahti, oli Aapon\nnyytti valmis. Yllään oli hänellä ainoa paremmanpuoleinen pukunsa. Vai\n\"vaatteessa ja ruuassa!\" hymähti hän katkerasti. Missähän ne ovat ne\nvaatteet...!\n\nRaskaasti astui hän aitan ovelle, kääntyi siinä ja vilkaisi vielä\njokaisen orren. Värähti silloin tukeva leuka. Kenties oli se viimeinen\nsilmäys vaari-vainaan aitan orsiin, joita hän itse oli jo yli ikänsä\nkeskipäivän tottunut ominaan katselemaan. Oven lukkoon kiersi, avaimen\nnyyttiinsä pisti, sillä hän tahtoi edes sen kautta Markulle huomauttaa,\nmikä osa hänellä oikeastaan talon avaimiin olisi. On... olisi, jos\nottaisi.\n\nKuin varkaan askelin, hiljaa, ettei kukaan kuulisi, poistui hän\npihamaalta, kiersi riihen sivuitse metsän laitaan. Tahtoi poistua niin,\nettei kukaan aavistaisi, ettei kukaan olisi nähnyt...\n\nLäpi kotihaan kävi polku, nousi kiertäen yli Linnakallion, sitten läpi\netumetsän painui korven laitaan, edelleen poikki pienen Koveroisten\nsuon, missä monet muuramen kukat entisiä paimenaikoja muistuttivat.\nTuossa on oja... oli siihen kerran vanha Kirjo hukkua... tässä\npoluntaipeessa tuo suuri kivi, jonka toisella sivulla olevassa pienessä\nluolakuopassa monet sateet oli pitänyt...\n\nPolku teki nousua, kiipesi yli Vermasvuoren, laski taas, kiemurteli\nmahtavan kuusikon läpi kohti Leppälammia.\n\nJärven rannassa on suurenlainen niitty. Kun Aapo tuli niityn laitaan,\naikoi hän kiertää sen vieritse sivupolkua suuremmalle Leison kylän\nkirkkopolulle. Sitten oli määrä iltahämärissä painua läpi Leison\noikoteitse kaupunkiin, johon tuskin on enää kahta penikulmaa sieltä.\nKaupungista... niin sieltä vaikka minne, pois koko kotoisilta\nseuduilta, tuntemattomana tuntemattomaan maailmaan... vaikkapa iäksi\nmenköön...\n\nHän oli juuri astumaisillaan syrjäpolulle, kun samassa siinä polkujen\nristeyksessä vilahti silmiinsä ladon suu, sen niittyladon, mihin\nhän monet vuodet oli kerpoja tehnyt ja heinätakkoja kantanut. Mutta\nei koskaan se ladon suu siellä koivuviidan varjossa ollut niin\nhoukuttelevalta näyttänyt! Oli kuin lämmin silmä sieltä suruisasti\nkatsoisi häneen, kutsuisi ja pyytäisi... Hän ei voinut vastustaa\nhaluaan pistäytyä vielä kerran katsomassa sitä. Iloisella loikkauksella\noli hän yli aidan ja melkein puolijuoksua riensi suoraan niityn yli,\nyli sen keskeltä mustana laskevan Humalojankin, vastaisella sivulla\nolevaan latoon.\n\nSiihen oli peränurkkaan tukko heiniä jätetty uutta heinäaikaa\nodottamaan, tai ehkä päänalustaksi päivällisaikoina keväisille\nhalonhakkaajille. Kuin nuori poikanen viskautui Aapo siihen. Hän\nmuisti nyt yhdellä kertaa kaikki ne kisat ja kiireet, mitä sielläkin\noli ollut. Kerrankin oli Mattilan Marjaana-vainaa kannattanut itseänsä\nheinätakan mukana latoon asti, vasta ladon kynnyksellä oli hän sen\nhuomannut, kun Marjaana sieppasi hänetkin takkoineen päivineen\nkynnyksen yli... He olivat silloin parhaimmillaan kumpikin. Mutta pois\noli Marjaanan lähteä pitänyt... kesken heidän kauniita toiveitaan...;\nniistä ei kukaan tietänyt... ei kukaan... Vasta illansuussa hän\nhuomasi yhä olevansa vain Leppälammin ladossa. Huomasi itkeneensä\nvuoroin, vuoroin myhähtäen muistelleensa elämänsä aamun lentoa ja sen\nkeskipäivän voimakasta kulkua. Ja nytkö, nyt, kun hänen päivänsä jo\non alkanut alamäen, lähtenyt kellotapulin huipun kohdalta laskemaan\nhautuumaata kohden, niinkuin aurinko Seppälän pihasta katsoen\npuolissapäivin tekee, nytkö hän jättää syntymätantereet niiltä iäksi\nhävitäkseen? Hän melkein pelästyi nyt sitä ajatusta. Ja salamana lensi\nhänen päähänsä isävainajansa sanat: \"Seppälän korvissa tarvitaan lujat\nkuokat ja kovat kourat. Tilaa on... rakentakaa sovussa ja peratkaa\nviljelykselle se, mikä minulta jää!\" Hän tiesi isänsä tarkoittaneen\nPatamon korpea ja Pässinahon aukeata kaukana takamailla, missä Seppälän\nmaat ulottuvat naapuripitäjän rajaan. Sinne oli isä ajatellut toista\ntaloa...\n\nJa toiset ajatukset tulivat tulvimalla, kypsyivät ja vaativat tekoja.\nHän ihmetteli, ettei ennemmin ollut löytänyt niitä. Maa veti, korpi\nympärillä kutsuen humahti, ja länteen painuva aurinko lupasi kauniina\npäivänlaskuja.\n\n— Tuhmasti tekee, joka kirveen ja lapion unohtaa matkalle lähteissään,\najatteli Aapo. Päätti varrota yön tuloa ja silloin noutaa työkalunsa ja\nvähän evästä Seppälästä.\n\n— Se ei varkaudeksi tule... itse olen kirveenkin takonut jokisepän\npajassa... ja leipä mulle pitäisi talosta aina tuleman. —\n\nEi ollut kukaan häntä nytkään nähnyt. Kirveen ja lapion löysi vanhasta\npaikastaan liiterin nurkasta. Paimenpoika ja vanha täti, ainoat, jotka\npirtissä näin kesällä nukkuvat, eivät mitään tienneet koko hänen siellä\nkäynnistään.\n\nNyt oli hän jälleen ladossaan, vieläpä oli levähtääkin ehtinyt. Ja nyt\nkorpeen!\n\nTie alkoi heti niittyaidan takaa painua tuntuvasti vasemmalle\nPalanneenmäen kuloa kohden. Kiersi sen korkeimman nikaman, teki takana\npienen polvekkeen oikealle, poiketen Konttihuhdan takamaaniitylle,\nja pujotteli sitten jälleen milloin valkean koivikon, milloin tumman\nkuusikon tai aukeamman, juhlallisen ja vakavan petäjikön läpi kohti\nPatamon korpea.\n\nSe on Ormajärven itäisellä puolella pitkälle pistävä korpi. Järven\npohjoisella rannalla nousee jyrkkänä suoraan vedestä ja korvesta\nIsomäyrä, jylhänmahtava vuori, jonka mustissa halkeimissa ja\nrotkoissa metsäsiat ja ketut pesivät ja jonka laella kasvavien\nkuivalatvaisten ikipetäjien harroittavilla oksilla kotkat vaanivat\nmetsän hyppelehtivää, arkaa jänistä. Sillä keikkuilipa moni pitkäkorva\nsen viettävän ahon liepeillä, joka loivasti vuoresta lähtien kaartui\npitkin järven länsirantaa, aleten eteläpäässään kauniiksi tasamaaksi.\nSiinä missä se alkaa, on järven rannalla pienen lahdenpoukaman pohjassa\nkyläläisten vanha kalapirtti. Puhutaan että se entisinä sota-aikoina\noli sinne kyhätty pakopirtiksi; vaimojen ja lasten sekä vanhusten\nsuojaksi sen olivat yhteisesti tehneet. Sitten oli Seppälästä sitä\nkorjailtu ja kunnossa pidetty, keväisin näet kalastettiin Ormajärvessä,\nsärjenkudun aikaan. Monet viikot oli siellä Aapokin viettänyt, monta\nkalakonttia sieltä kotiin tuonut.\n\nNiinkuin tuttuun taloon astui Aapo tuohon savuttuneeseen,\nturvekattoiseen pirttiin. Varsin hyvin saattoi siinä kesäaikana\nasustaa, saattoipa yli talvenkin, kunhan vähän varauksia tiivisti ja\nkattoa korjasi...\n\nSen otti Aapo nyt asuntopaikakseen.\n\nJärven ja suon rantamilta raivasi hän lepänviitaa, sillä tavoin sai\nhiukan niittyä, ja kuokkamaata ensi keväistä kylvöä varten. Hakkasipa\npienen navettakopposen, johon jo syksyllä naapuripitäjän lähimmästä\nkylästä, Kortesadosta, lehmänkin kuljetti. Omien raivaustöittensä\nlomassa kävi hän Kortesadossa heinässä ja elonkorjuussa. Sieltä\neväänsäkin kantoi. Antoipa myös metsä ja vesi hänelle runsaasti\nsärpimen apua.\n\nTullessa pimeiden, pitkien puhteiden ja sateisten hämäräpäivien, oli\nhänen kiuaspirttinsä, oli koko pikku taloutensa varustettu talven\nvaralle. Kun tuuli kylmästi tohisi, kun kuusi pirtin seinustalla\noksillaan seinää pieksi, tuntui Aaposta niin ihmeen hyvältä sen oman\nkiukaan lämpö, rakkaasti rysähtelivät ne nokiset orret. Hän tunsi nyt\nolevansa alussa sen työn, jota isä oli tarkoittanut.\n\nMitäpä minä enempi kertoisin hänen talvisista metsästysretkistään tai\nkesäisestä raatamisestaan.\n\nSeuraavan kesän syksypuolella oli pirtti jo uloslämpiävä, ja oli sen\npäätyyn ilmestynyt akkuna järvelle päin, toisesta saatoit silmätä\npitkin etelässä aukeavaa kaskimaata. Vähän sen jälkeen kun tuvan\nsavupiippu oli kohonnut, vaelsi eräänä sunnuntaisena iltapäivänä\npieni, neli-, viisihenkinen hääsaattue Kortesadosta kohden Ormajärven\nuutistaloa. Ihmiset sanoivat, että Ormajärvi oli saanut emännän\nsellaisen kuin pitikin, tyynen, mutta työtyrin ja toimellisen\nuurastajan.\n\nMutta leppymätön oli veljen kiukku. Kun Markku kuuli Ormajärven\nrannalla korven kohoavan ja tähkäpäistä viljaa nostattavan, kuuli\nsiellä rakennushirsiä metsästä kaadetun, vei hän lautamiehet paikalle,\nja syksyllä oli Aapon seisottava käräjätuvassa veljeänsä vastassa. Ja\nsiellä hän sai seisoa vielä monta kertaa, ennenkuin Ormajärvi oli oma\ntalonsa.\n\nSittenkuin vuosien varrella yhä useammat lujat kourat kirvesvarteen\npusertuivat, kun kotkanpetäjät Isonmäyrän laelta oli kaadettu, nousivat\npäivät tasaisemmin sen takaa ja tasaisesti ne lännen alasmäkeä\npainuivat. Ne olivat työnteon auringot, varhain ne nousivat ja myöhään\nmaata menivät.\n\nAapon elämä kului sitten niinkuin tuuleton elokuun päivä, jolloin\ntuleentumassa oleva tähkä leikkaajaa odottaa. Ei se päivä kuitenkaan\ntyynenä iltaansa päässyt. Tyyntä ja aurinkoista päivää seuraa usein\njyrähtelevä ilta.\n\nEräänä myöhäsyksyn iltana ei illanrusko iloa tietänyt, verenkarvaisena,\nturmaa ennustavana se äkkiä taivaalle läikähti. Yöllä se jo myrskyn\nherätti, rymäkän hirmuisen, oli kuin raivottaret iankaikkista\nkuolinkamppia lyöneet olisivat. Korpi myrähteli kuin vihainen peto.\nKiljahtaen silloin juoksivat ketut luoliinsa. Mutta yhä väkevämmin\nvinkasi vihuri... rynkäsi yli järven, nykäsi pirtin nurkkaa, paiskasi\neteisen oven auki... ja kahtia seinään. Siihen hätään Aapo pihalle\nläksi. Aikoi samalla tallissa pistäytyä. Mutta silloin jylhempi vinkuna\nja vonkuna... tempaus tuima... kortena maahan rymähti pirtin vierellä\nseisova mahtava kuusi, paiskautui voimalla hirmuisella ja pimeässä\nyössä allensa hengettömäksi löi iäkkään miehen.\n\nVasta päivän valjetessa se jumalanilma asettui, vasta aamun\nsurullisessa koitossa löysi valkea vaimo alta valtaisen kuusen Aapon\njäykistyneen ruumiin. Eikä hänen kasvoillaan katkeran kirouksen merkkiä\nnähty, vaan työnsä tehneen työmiehen syvän unen rauha niillä oli\nikuisen asumuksensa ottanut...\n\nMutta hänen jälkeensä asutaan Ormajärveä samoisssa ahkeran uurastuksen\nmerkeissä kuin ennenkin. Työnteon halu näkyy perintönä kulkevan siinä\ntalossa.\n\nYhä kohoaa Patamon korpi, nousee Ormajärven talo nurkka nurkalta, sillä\naikaa kuin aukealla, vanhassa Seppälässä, juodaan ja laiskistutaan\nsuurten metsärahojen varassa.\n\nTämä oli tarina siitä hiestä ja verestä, millä korpi on viljelykselle\nostettu.\n\nTämä oli tarina siltä ajalta, jolloin maa veti enemmän kuin ilma —\n\n\n\n"]