[{"data":1,"prerenderedAt":-1},["ShallowReactive",2],{"$fooO8-pePIrEnFv6Y3KIjN1PsBW-M4goshX7FLJCZz3c":3},{"number":4,"title":5,"author":6,"authorBirth":7,"authorDeath":8,"slug":9,"bookId":10,"genreRaw":11,"genre":12,"themes":13,"origin":14,"language":16,"yearPublished":17,"yearPublishedTranslation":18,"wordCount":19,"charCount":20,"usRestricted":21,"gutenbergId":22,"gutenbergSubjects":23,"gutenbergCategories":28,"gutenbergSummary":31,"gutenbergTranslators":32,"gutenbergDownloadCount":34,"aiDescription":35,"preamble":36,"content":37},2618,"Aarne herran rahat","Lagerlöf, Selma",1858,1940,"2618-lagerlof-selma-aarne-herran-rahat","2618__Lagerlöf_Selma__Aarne_herran_rahat","Kertomus","romaani",[],[15],"nobel","fi",1904,1903,17124,102483,false,68191,[24,25,26,27],"Bohuslän (Sweden) -- Fiction","Murder -- Fiction","Sweden -- History -- 1523-1718 -- Fiction","Swedish fiction -- Translations into Finnish",[29,30],"Novels","Nobel Prizes in Literature","\"Aarne herran rahat: Kertomus\" by Selma Lagerlöf is a novel written in the early 20th century. The book explores themes of greed, survival, and retribution through the journeys and experiences of various characters, particularly focusing on a fishmonger named Torarin and his encounters with the wealthy clergyman Aarne and the outskirts of society. Set against the backdrop of a harsh Scandinavian winter, the narrative hints at deeper conflicts rooted in the past, especially with the mysterious circumstances surrounding Aarne's wealth.  The opening of the book introduces us to Torarin, a struggling fishmonger navigating a rough winter as he transports his goods. He speaks animatedly to his dog, Grim, while pondering the local news about the sea freezing over. As he decides to visit Solberg's vicarage to hear if the rumors are true, we meet Aarne, a distinguished yet aging cleric, surrounded by his household amidst a dinner filled with tension. The conversation quickly shifts when the old household matriarch expresses concerns about ominous happenings suggested by distant noises, which escalates the tension in the otherwise mundane setting. Amidst all this, Torarin reflects on Aarne's wealth, rumored to be linked to ill-gotten gains, setting the stage for themes of jealousy and foreshadowing more sinister undertones in the story. (This is an automatically generated summary.)",[33],"Jäntti, Jalmari",235,"1500-luvun Bohusläniin sijoittuva kertomus alkaa Aarne-herran pappilaan kohdistuvasta verisestä ryöstöstä. Verilöylystä ainoana selviytynyt Elsalill rakastuu tietämättään yhteen murhaajista, mutta menneisyyden varjot ja yliluonnolliset enteet vaativat oikeuden toteutumista.","Selma Lagerlöfin 'Aarne herran rahat' on Projekti Lönnrotin julkaisu\nn:o 2618. E-kirja on public domainissa sekä EU:ssa että sen ulkopuolella,\njoten emme aseta mitään rajoituksia kirjan vapaan käytön ja levityksen\nsuhteen.\n\nTämän e-kirjan ovat tuottaneet Tapio Riikonen ja Projekti Lönnrot.","AARNE HERRAN RAHAT\n\nKertomus\n\n\nKirj.\n\nSELMA LAGERLÖF\n\n\nKäsikirjoituksesta suomensi J.\n\n\n\n\n\nPorvoossa,\nWerner Söderström,\n1903.\n\n\n\n\n\n\nSISÄLLYS:\n\nSolbergin pappilassa.\nLaitureilla.\nlähetti.\nKuutamossa.\nVaimo.\nRaatikellarissa.\nRauhaton.\nSir Archien pako.\nJään poikki.\nAaltojen kohu.\n\n\n\n\nSolbergin pappilassa.\n\n\n1.\n\nSiihen aikaan kun Tanskan kuningas Fredrik II oli Bohusläänin isäntä,\nasui Marstrandissa kalakauppias nimeltä Torarin Haakenpoika. Hän oli\nköyhä ja halpasäätyinen mies, sillä toisen kätensä vuoksi, joka oli\nrujo, ei hän kyennyt kalalle eikä soutomieheksi. Kun hän ei voinut\nsaada merestä elatustaan, kuten muut rannikkolaiset, niin hän piti\ntapanaan ajella ympäri maakuntaa kaupittelemassa suolattua ja kuivattua\nkalaa. Hän ei ollut monta päivää vuodessa oman katon alla, kun\nmyötäänsä piti kalakuorman päällä ajaa kituuttaa kylästä toiseen.\n\nYhtenä helmikuun iltana Torarin oli hämärän tullessa matkalla\nKunghällasta Solbergin pitäjään päin. Maantie oli vallan aukeana ja\ntyhjänä, mutta Torarinin ei siltä tarvinnut olla ääneti, sillä hänellä\noli vieressään kuorman päällä veljellinen toveri, jonka kanssa saattoi\njutella. Se oli pieni mustaturkkinen koiraressu, jolle Torarin oli\npannut nimeksi Grim. Enimmäkseen se makasi yhdessä kohti, pää käpälien\nvälissä ja vaan silmäniskuilla mukautellen isäntänsä puheisiin. Mutta\njos sille jotain vastenmielistä mainitsi, niin se kohosi istualleen,\nnosti kuononsa pystyyn ja ulisi pahemmin kuin susi.\n\n»Nyt on niin asia, Grim koirani», virkkoi Torarin, »että tänään minä\nolen saanut tärkeitä uutisia. Sekä Kunghällassa että Kaarepyyssä\nhuhuiltiin meren menneen jäähän. Kauniina ja kirkkaana ja kylmänä ilma\nnyt on viime ajat pysynytkin, kuten kyllä sinä tiedät joka kaiket\npäivät elelet ulkona, ja meri kuuluu tosiaan jäätyneen, ei yksin\nsalmissa ja vuonoissa vaan pitkät matkat Kattegatiakin. Siellä ei\nnyt laine käy, ei nyt ole vene- eikä laivaväylää saariston sisään.\nYlt'yleensä ulottuu paksu, luja, kierä jää, jota rekihevonen voi juosta\nraksutella Marstrandiin ja Paternosterluodolle asti.»\n\nKaikkea tätä koira kuunteli hyvin tarkkaan. Se ei siitä näyttänyt\nolevan millänsäkään. Se vaan makaili ja iski silmää Torarinille.\n\n»Ei meillä kalakuormasta enään ole niin erittäin paljon tähteenä»,\npuheli Torarin koiralleen. »Mitähän olisi, Grim, poiketa tienkäänteestä\nja ajaa länteen päin merelle? Ajamme Solbergin kirkon ohi ja siitä\nÖdsmålskilin rantaan, ja siitä en luulisi olevan pitemmältä kuin viisi\nneljännestä suoraan Marstrandiin. Olisi komeata kerran tulla kotiin\ntarvitsematta käyttää venettä tai lauttaa.»\n\nHe ajoivat juuri silloin pitkää Kaarepyyn kangasta. Tähän asti ilma\noli koko päivän ollut tyyni, mutta nyt tuli kankaan poikki kylmä\ntuulenviima, joka teki ilman kolakaksi.\n\n»Velton näköistä tosin on lähteä kesken työstä paraana aikana»,\njatkoi Torarin omia puolustelujaan, »mutta nyt me olemme niin kauan\nkierrelleet kyliä, että jo olisi tarpeenkin saada kotona istahtaa pari\npäivää takan ääressä ja lämmitellä kohmettunutta ruumistaan.»\n\nKoira makasi yhä mitään virkkamatta, ja siitä Torarin kalakauppias oli\nsaavinaan vahvistusta aiheelleen.\n\n»Nyt on äiti monet viikkokaudet istunut yksin kotituvassa», hän\nsanoi, huitoen käsivarsillaan saadakseen lämmintä. »Ikävissään hän\nkai jo meitä vartoo. Ja Marstrandissa vietetään reilua elämää nyt\ntalvisaikaan. Kadut ja kujat, tiedäthän Grim, ovat tulvillaan vieraita\nkalastajia ja meriväkeä. Ranta-aitoissa on tanssit jok’ainoa ilta.\nJa niitä olvimääriä, jotka krouvissa tulvivat, niitä sinä et jaksa\nkäsittääkkään.»\n\nTätä jutellessaan Torarin painautui likemmäs koiraa, nähdäkseen\nkuunteliko se todella mitä hän sille sanoi.\n\nJa kun koira siinä lojui ihan valveillaan eikä millään tavalla\ntyytymättömyyttä osottanut, väliin vaan silmiään väläytti, niin\nTorarin tienhaarassa kääntikin länteenpäin merelle. Hän hotasi hevosta\nsuitsenperillä ja antoi mennä aika kyytiä.\n\n»Koska kerran ajetaan Solbergin pappilan sivu», Torarin taas hetken\npäästä virkkoi, »niin pistäynpä siellä kysymässä, onko totta että meri\non Marstrandiin asti jäässä. Sieltä kai siitä asiasta saa tiedon.»\n\nTämän viimeisen Torarin sanoi vaan puoliääneen, ajattelematta kuuliko\nkoira vai ei. Mutta tuskin se oli sanottu, kun koira kavahti pystyyn ja\npäästi kauhean ulinan.\n\nHevonen tempautui tiepuoleen, ja Torarinkin säikähti ja kääntyi\nkatsomaan, oliko saanut susiparven kintereilleen. Mutta nähdessään että\nGrim siinä vaan ulvoi, hän koetti saada sitä rauhoittumaan.\n\n»No veikkonen», Torarin sanoi koiralle, »etkö muista kuinka monta\nyötä me kumpikin olemme Solbergin pappilassa viettäneet? Ei tosin ole\nvarmaa, tietääkö Aarne herra meren jäätymisestä mitään, mutta ainakin\nme häneltä saamme hyvän illallisen, ennenkuin merelle lähdetään.»\n\nKoira ei Torarinin sanoista lauhtunut. Se nosti kuononsa pystyyn ja\nulisi yhä hirveämmin.\n\nSilloin Torarinia vähällä oli ruveta kammottamaan. Oli jo melkein\npimeä, mutta Solbergin kirkko kuitenkin vielä häämötti tasangolla, jota\nmaanpuolelta pitkät metsäharjut ja merenpuolelta puuttomat kalliokummut\nympäröivät. Siinä suuren Valkosen tasangon keskellä ihan yksin\najaessaan hän tunsi olevansa vähänen kuin maan mato, jolla ei ole apua\neikä turvaa. Mutta metsien pimennoissa ja aukeiden kallioiden koloissa\npiilevät suuret hiiden hirviöt, jotka nyt yön hämyssä rohkenevat hiipiä\nkätköistään esiin. Ja koko aukealla tasangolla ne eivät voi muuta\nsaalista yllättää kuin hänet, Torarin polosen.\n\nVielä viimeisen kerran hän yritti rauhoittaa koiraansa.\n\n»No veikkonen, mikä sinut on Aarne herraan suututtanut? Hän on\njalosukuinen mies ja rikkain koko maassa. Jollei hän olisi papiksi\nruvennut, olisi hänestä tullut sotasankari.»\n\nMutta tälläkään hän ei voinut saada koiraa vaikenemaan. Silloin hänen\nmalttinsa loppui, niin että hän tarttui koiraa niskanahasta kiinni ja\nheitti sen kuormalta alas.\n\nKoira ei lähtenyt reen jälkiä seuraamaan, vaan jäi istumaan tielle, ja\nsen ulinan Torarin kuuli siihen asti kun ajoi pimeän veräjäsolan läpi\npappilan pihaan, jota matalat puiset huonejaksot ympäröivät kaikilta\nneljältä puolelta.\n\n\n2.\n\nSolbergin pappilassa istui pappi, Aarne herra illallispöydässä kaiken\nväkensä kera. Torarin oli ainoa vieras tässä joukossa.\n\nPappi oli ijäkäs, valkohapsinen mies, vaan vielä kuitenkin väkevä ja\nvarreltaan ryhdikäs. Vieressä istui hänen vaimonsa, ja häneen oli ikä\nmerkkinsä lyönyt. Hänen päänsä ja kätensä tutisivat, ja hän oli melkein\nkuuro. Herra Aarnen toisella puolen istui apupappi. Hän oli nuori ja\nkalpea ja huolestuneen näköinen, ikäänkuin olisi väsynyt siitä suuresta\ntietomäärästä, jonka hän opintovuosinaan Wittenbergissä oli koonnut.\n\nNämä kolme istuivat pöydän yläpäässä vähän niinkuin muista erillään.\nHeistä alaspäin istuivat ensin Torarin ja sitte palvelijat. Nämäkin\nolivat vanhaa väkeä. Niitä oli kolme renkiä, kaikki kaljupäitä,\nkumaraselkäisiä, ja kaikkien silmät räpyttivät ja vuotivat vettä.\nPiikoja oli vaan kaksi. He taisivat olla hiukan nuorempia ja\nreippaampia kuin rengit, mutta hekin näyttivät olevan työn kuluttamia\nja vanhuuden raihnaisia.\n\nPöydän alipäässä istui kaksi lasta. Toinen oli papin pojantytär.\nHän ei ollut kuin neljäntoistavuotias, valkotukkainen, hyvin hento\nruumiiltaan. Kasvot olivat vielä kesken kehityksensä, vaan kaunis\nhänestä näytti tulevan. Hänen vieressään istuva neitonen oli köyhä\ntyttö, etäistä sukua papin rouvalle. Hän oli orpo ja oli otettu\npappilan kasvatiksi. Molemmat neitoset istuivat ihan lähetysten\nlavitsalla ja näyttivät olevan keskenään hyvät ystävykset.\n\nKaikki nämä istuivat ja söivät sanaakaan virkkamatta. Torarin katseli\nvuorotellen itsekutakin, mutta kenenkään ei näyttänyt tekevän mieli\njutella atrian aikana. Kaikki vanhukset ajattelivat samaa asiaa: Se\non suuri siunaus, kun saa ruokaa eikä tarvitse kärsiä puutetta eikä\nnälkää, niinkuin meidän ennen on monet kerrat täytynyt tehdä. Ei pidä\nruuan ääressä muuta miettiä kuin kiittää Jumalaa hänen hyvyydestään.\n\nKun Torarin ei päässyt puheisiin kenenkään kanssa, niin hänen silmänsä\nkiertelivät huonetta. Hän tarkasteli milloin suurta takkauunia, joka\nmonikerroksisine lavoineen täytti koko ovipuolen tupaa, milloin\ntaas korkeapylväistä uudinvuodetta huoneen peränurkassa. Hän antoi\nkatseensa kiertää seiniä pitkin kulkevia lavitsoja, tai kohota suureen\nlakeisaukkoon, josta savu kiemurrellen tuprusi ulos ja talvihuurua\nvirtasi sisään.\n\nKun Torarin kalakaupustelija, joka asui rannikon pienimmässä\nhökkelissä, tämän kaiken näki, niin hän ajatteli: Olisinpa minä\nsellainen suurmies kuin Aarne herra, niin en tyytyisi asumaan\ntällaisessa vanhankansan pirtissä, joka on kaikki yhtenä huoneena,\nRakentaisin kivestä korkeapäätyisen talon, jossa olisi monet huoneet,\nniinkuin on meidän Marstraridin pormestarilla ja neuvosmiehillä.\n\nMutta useimmin Torarin käänsi katseensa suureen tammiarkkuun, joka\nseisoi pylväsvuoteen jalkopäässä. Hän katseli senvuoksi sitä niin\nusein, kun kerrottiin että pappi, Aarne herra siinä säilytti kaikkia\nhopearahojaan, sanottiinpa vielä että niitä siinä oli aivan reunoja\nmyöten.\n\nJa Torarin, joka oli niin köyhä että hänellä tuskin koskaan oli\nhopearahaa taskussaan, hän sanoi itsekseen: Enkä minä sittenkään noista\nrahoista huolisi. Sanotaan että Aarne herra on ne ottanut suurista\nluostareista, joita näillä tienoin ennenaikaan oli, ja että vanhat\nmunkit ovat ennustaneet hänelle turmiota noiden rahojen tautta.\n\nJuuri näissä ajatuksissa ollessaan Torarin näki vanhan kuuron emännän\nnostavan kätensä korvalliselle kuullakseen paremmin. Sitte hän kääntyi\nAarne herraan päin ja kysyi häneltä: »Mitähän varten nyt Branehögissä\npuukkoja hiotaan?»\n\nHuoneessa oli niin täydellisen äänetöntä, että kun vanhus tämän sanoi,\nkaikki säpsähtivät ja katsoivat kauhistuneina toisiinsa. Kun he näkivät\nhänen istuvan käsi korvalla ja kuuntelevan jotakin, niin hekin varoivat\nliikuttamasta lusikoita ja teroittivat kuuloaan.\n\nHetken oli huoneessa ihan kuoleman hiljaisuus, mutta sen aikana emäntä\nvanhus kävi yhä enemmän ja enemmän rauhattomaksi. Hän tarttui herra\nAarnen käsivarteen ja kysyi häneltä: »En ymmärrä miksi tänä iltana\nBranehögissä niin pitkiä puukkoja hiotaan.»\n\nTorarin näki, että Aarne herra hiveli vaimonsa kättä rauhoittaakseen\nhäntä. Hän ei kuitenkaan huolinut vastata, vaan söi rauhallisesti kuten\nennenkin.\n\nEmäntävanhus istui yhä edelleen käsi korvalla. Hän sai kauhusta vedet\nsilmiinsä, ja hänen kätensä ja päänsä tutisivat kuin suonenvedossa.\n\nSilloin nuoret neitoset, jotka istuivat pöydän alipäässä, tyrskähtivät\nhätäiseen itkuun.\n\n»Ettekö te voi kuulla sitä kitinää ja raaputusta?» vanhus kysyi.\n»Ettekö te voi kuulla, miten se kirskuu ja korvia viiltää?»\n\nAarne herra istui ääneti ja hiveli vaimonsa kättä. Niin kauvan kun hän\noli vaiti ei kukaan rohjennut mitään virkkaa.\n\nMutta kaikki uskoivat, että vanha perheenäiti kuuli jotakin, jotain\nhirvittävää, joka ennusti turmiota. Kaikki tunsivat veren suonissaan\njähmettyvän. Ei kukaan muu pöydässä istujista enään uskaltanut viedä\nruokapalaa suuhunsa, paitse Aarne herra itse.\n\nHe ajattelivat, että emäntävanhushan monet vuodet oli pitänyt\ntaloudesta huolen. Hän oli aina ollut kotosalla ja älykkäästi ja\nhellästi valvonut lapsia ja palvelijoita, karjaa ja koko omaisuutta,\nniin että kaikki oli menestynyt. Nyt hän oli työn kuluttama ja\nikäloppu, mutta varmasti hän ennen ketään muuta vaaran huomaisi, jos se\ntaloa uhkaa.\n\nEmäntävanhuksen hätä kasvoi kasvamistaan. Hän laski kätensä ristiin, ja\navuttomana hän alkoi itkeä yhä kiihkeämmin, niin että kyynelet suurina\nkarpaloina vierivät pitkin kuihtuneita poskia.\n\n»Etkö sinä ollenkaan edes kysy, Aarne Aarnenpoika, mistä tämä hätä\nminulla on?» hän valitti.\n\nAarne herra nyt kumartui häneen päin ja sanoi: »En ymmärrä mitä sinä\noikein olet säikähtänyt.»\n\n»Niitä pitkiä puukkoja minä pelkään, joita siellä Branehögissä\nhiotaan», vaimo sanoi.\n\n»Miten sinä voit kuulla, että Branehögissä puukkoja hiotaan?» sanoi\nAarne herra hymähtäen. »Onhan siihen taloon täältä neljänneksen matka.\nOta nyt lusikka käteesi ja anna meidän syödä illallinen loppuun!»\n\nVanhus koetti hillitä kauhuaan. Hän tarttui lusikkaansa ja pisti sen\nmaitoruukkuun, mutta sitä tehdessä hänen kätensä vapisi niin, että\nkaikki kuulivat lusikan kalisevan laitaan. Mutta heti hän panikin sen\npois lautaselle. »Miten minä voin syödä?» hän sanoi. »Enkö kuule kuinka\nse kirskuu, enkö kuule kuinka se viiltää?»\n\nSilloin Aarne herra työnsi maitoruukun pois luotaan ja pani kätensä\nristiin. Kaikki toiset tekivät samoin, ja apupappi alkoi lukea\nruokasiunausta.\n\nSen loputtua Aarne herra katseli pöydän ääressä istujoita, ja kun hän\nnäki että he olivat kalpeina ja säikäyksissään, niin hän suuttui.\n\nHän alkoi puhua heille niistä ajoista, kun hän oli tullut Bohuslääniin\nsaarnatakseen siellä Lutherin oppia. Silloin olivat Paavilaiset\nahdistaneet häntä ja hänen palvelijoitaan kuin metsän petoja. »Emmekö\nole nähneet vihamiehen tiepuolessa väijyvän meitä, kun olimme menossa\nHerran huoneeseen? Emmekö ole saaneet hengen hädässä lähteä pakoon\nomasta kodistamme ja turvattomina samoilla metsiä? Nytkö meidän on\nylenannettava itsemme?»\n\nAarne herra puhui kuin sankari, ja kaikkien rohkeus nousi häntä\nkuullessaan.\n\nTottahan se on, he ajattelivat. Jumala on suojellut Aarne herraa\nsuurimmissa vaaroissa. Hänen kätensä on hänen turvanaan. Hän ei\npalvelijaansa hukkaan heitä.\n\n\n3.\n\nKun Torarin ajoi ulos pappilan pihasta, tuli hänen koiransa häntä\nvastaan ja hyppäsi kuormalle. Nähdessään, että koira oli koko ajan\npysytellyt pappilan ulkopuolella, Torarin kävi uudestaan levottomaksi.\n»Grim koirani», hän sanoi, »mitä sinä täällä solassa istuskelet?\nMiks’et tule taloon saamaan ruokaa. Uhannekko mikä Aarne herraa?\nJokohan minä hänet nyt näin viime kertaa? Mutta kerranhan kuolema\nyllättää suuretkin uroot. Taitaa hänkin jo olla lähes yhdeksänkymmenen\nvuotias.»\n\nTorarin käänsi sille tielle, joka Branehögin kartanon ohi vei\nÖdsmålskilin rantaan.\n\nBranehögin ohi ajaessaan hän näki, että siellä oli piha täynnä rekiä ja\nettä valoa pilkotti sulettujen ikkunaluukkujen raoista.\n\nKun Torarin tämän näki, niin hän sanoi Grimille: »Täällä on väki vielä\nvalveilla. Ajanpa taloon ja kysäsen, onko siellä tänä iltana puukkoja\nhiottu.»\n\nHän ajoi kartanolle, ja oven avatessaan hän näki että siellä pidettiin\nsuuria pitoja. Seinälavitsat olivat täynnä vanhoja miehiä, jotka\nryyppivät olutta ja viiniä, ja nuoriso häili permannolla, leikkien ja\nlaulaen.\n\nTorarin näki oitis, ettei täällä kukaan voinut aseitaan varustella\neikä olla surmahankkeissa. Hän työnsi oven kiinni ja aikoi juuri\nlähteä tiehensä, kun isäntä tuli jälestä. Hän kärtti Torarinia jäämään\npitoihin, kun kerran oli niihin sattunut tulemaan, ja veti hänet\nmukanaan pirttiin.\n\nTorarin istui sitte pitkän aikaa juttelemassa talollisten kanssa. He\nolivat hyvin nousutuulella, ja Torarin oli hyvillään kun sai heittää\nmielestään kaikki pahat aatokset.\n\nVaan Torarin ei ollut ainoa, joka tuli myöhään tämän illan pitoihin.\nVielä paljon myöhemmin tuli eräs mies vaimoineen. He olivat kuluneissa\npuvuissa ja sisään käytyään pysähtyivät ujosti ovensuu-nurkkaan.\n\nIsäntä meni heti uusia vieraita vastaan. Hän otti heitä toista toisesta\nkädestä ja vei heidät peremmälle istumaan. Sitte hän sanoi toisille:\n»Eikös ole totta kun sanotaan, että jolla on lyhin tie, se viimeksi\nperille ehtii? Nämä ovat minun lähimmät naapurini. Täällä Branehögillä\nei muita tilallisia olekkaan kuin he ja minä.»\n\n»Ennemmin sano ettei ole muita kuin sinä», mies virkkoi. »Ethän minua\nvoi tilalliseksi nimittää. Olenpahan vaan sysimies, jonka olet antanut\nlaittaa mökin maallesi.»\n\nSysimies sai paikan Torarinin vieressä, ja he alkoivat jutella.\nVastatullut kertoi Torarinille, mistä syystä hän niin myöhään näihin\npitoihin saapui. Heillä oli nimittäin ollut vieraita kotimökissään\neivätkä olleet tohtineet jättää sitä heidän haltuunsa. Kolme\nkiertelevää nahkurinsälliä oli ollut heillä koko päivän. Aamulla\ntullessaan he olivat olleet uuvuksissa ja ylen kurjan näköisinä. Olivat\nkertoneet eksyneensä metsään ja harhailleensa ruuatta koko viikon.\nMutta saatuaan sitten syödä ja nukkua olivat he äkkiä elpyneet, ja\nillalla he olivat kysyneet, mikä täällä oli paikkakunnan suurin ja\nkomein talo, josta he voisivat mennä tiedustelemaan työtä. Sysimids\noli vastannut, että pappila, jossa herra Aarne asui, oli rikkain\nniillä mailla. Mutta tuskin hän oli sen sanonut, kun he olivat\npurkaneet reppunsa, vetäneet esille pitkiä puukkoja ja ruvenneet niitä\nhiomaan. Sitä he olivat tehneet kotvan aikaa, ja silloin he olivat\nniin hurjan näköisiä, että sysimiestä ja hänen vaimoaan kauhistutti\neivätkä he rohjenneet lähteä pois kotoaan. »Näen heidät vielä niinkuin\ntuossa edessäni istuisivat niitä puukkojaan kirnuttamassa», sanoi\nsysimies. »He olivat hirveän näköisiä. Heillä oli suuret parrat,\njoita milloin lienevätkään kerinneet, ja yllään oli karvapäälliset,\nvisaiset nahkatakit, jotka olivat ihan liassa. Minä jo ajattelin, että\nkoirankuonolaisia olin mökkiini saanut. Olin oikein mielissäni, kun ne\nviimein lähtivät tiehensä.»\n\nKun Torarin kuuli tämän, niin hän kertoi sysimiehelle mitä hänen\npappilassa käydessään oli tapahtunut.\n\n»Siis Branehögissä kumminkin tänään puukkoja hiottiin», sanoi Torarin\nnauraen. Hän oli nyt juonut aikalailla, sillä kylään tullessaan hän oli\nollut niin alakuloinen ja pelästynyt, että hänen oli täytynyt ottaa\nlohdutusta siitä mistä saisi.\n\n»Nyt olen iloinen taas», hän sanoi, »kun sain tietää, ettei se mikään\nennustusmerkki ollut jonka papinrouva kuuli, vaan että joku nahkuri\nvaan laittoi työkalujaan kuntoon.»\n\n\n4.\n\nOli aamuyö, kun kaksi miestä astui ulos Branehögin pirtistä pannakseen\nhevosensa valjaisiin ja ajaakseen kotia.\n\nPihalle päästyään he näkivät pohjan puolella tulipalon leiskuvan kohti\ntaivasta. He riensivät oitis pirttiin takaisin ja huusivat: »Tulkaa\nulos! Tulkaa ulos! Solbergin pappila on tulessa!»\n\nPidoissa oli paljon väkeä koolla, ja kenellä oli hevonen, heittäytyi\nsen selkään ja ehätti pappilaa kohti, vaan melkein yhtä pian nekin\nehtivät perille, joiden oli sinne juostava omin kerkein jaloin.\n\nKun pitovieraat saapuivat pappilaan, eivät he siellä tavanneet\nainoatakaan ihmistä. Näytti kuin kaikki olisivat nukkuneet, vaikka\nliekit pilvissä roihusivat.\n\nTulessa eivät olleet itse rakennukset, vaan asuinpirtin seinustalle\nkoottu nuotio, jossa oli sytykkeenä risuja ja olkia. Se ei ollut vielä\nkauan palanut. Liekit olivat vasta ennättäneet noeta vanhaa hirsiseinää\nja sulattaa lunta olkikatolta. Mutta räystäässä tuli jo kumminkin\nkyti. Kaikki huomasivat heti, että tässä oli murhapoltto. He alkoivat\nepäillä, nukkuivatko Aarne herra ja hänen väkensä tosiaan, vai oliko\nheille jotakin tapahtunut.\n\nVaan ennenkuin pelastajat menivät sisään pyrkimään, he ensin pitkillä\nriuvuilla syytivät nuotiohalot pois seinustalta ja kiipesivät repimään\nalas katto-olkia, jotka savusivat ja olivat vähällä leimahtaa tuleen.\n\nSitte joitakuita miehiä meni avaamaan pirtin ovea ja herättämään Aarne\nherraa. Mutta kun etumainen heistä saapui kynnykselle, hän väistyi\nsyrjään, päästääkseen edelle sen joka tuli hänen jälessään.\n\nTämä meni askelen eteenpäin, mutta kun hänen piti tarttua ovenripaan,\nniin hänkin väistyi syrjään jälessä tulevan tieltä.\n\nSitä ovea heidän oli hirmu avata, sillä sen kynnyksen alatse tihkui\nleveä verivirta ja kädensija oli veritahroissa.\n\nSilloin ovi aukeni heidän edessään ja herra Aarnen apupappi tuli ulos.\nHän hoiperteli miehiä kohti, päässään iso haava ja yltäpäältä verissä.\n\nHän oli hetkisen seisallaan miesten edessä ja kohotti kättään\npyytääkseen olemaan ääneti.\n\nSitte hän sanoi korisevalla äänellä: »Tänä yönä herra Aarne surmattiin\nkoko väkineen. Kolme murhamiestä tunkeutui lakeisen kautta sisään,\nyllään karvapäälliset nahkatakit. He hyökkäsivät kuin pedot päällemme\nja tappoivat meidät.»\n\nEnempää hän ei jaksanut. Hän horjahti seisaaltaan ja kaatui kuoliaana\nmaahan miesten jalkoihin.\n\nNyt miehet menivät pirttiin ja näkivät, että se mitä pappi oli sanonut\noli totta.\n\nSe suuri arkku, jossa Aarne herra oli tallettanut rahojaan, oli hilattu\npois, ja herra Aarnen hevonen oli otettu tallista sekä hänen rekensä\nvajasta.\n\nTalonpojat näkivät jalasten jälkien vievän pappilan niittyjen poikki\nmerelle, ja parikymmentä miestä riensi murhaajia takaa-ajamaan. Vaan\nnaiset menivät huoneeseen ja nostivat ruumiit verisestä pirtistä ulos\npuhtaalle lumihangelle.\n\nSilloin ei siinä herra Aarnen koko väkeä ollutkaan, vaan yksi\npuuttui. Se oli se köyhä neitonen, jonka Aarne herra oli ottanut\ntalon kasvatiksi. Ihmeteltiin oliko hän päässyt pakoon, vai olivatko\nmurhamiehet vieneet hänet mukanaan.\n\nMutta kun he koko pirtin tarkkaan tutkivat, niin he löysivät hänet\nistumasta kyyrysissään suuren uunin takana. Siinä hän oli piillyt koko\ntappelun ajan, eikä hänelle ollut mitään pahaa tapahtunut, mutta hän\noli kauhusta niin tyrmistynyt ettei kyennyt puhumaan eikä vastaamaan.\n\n\n\n\nLaitureilla.\n\n\nSen köyhän neitosen, joka oli pelastunut verilöylystä, oli Torarin\nvienyt mennessään Marstrandiin. Hänen oli käynyt neitoa niin sääli,\nettä oli tarjonnut hänelle asunnon pienessä mökissään, jossa hän saisi\nsyödä yhtä ruokaa hänen ja hänen äitinsä kanssa.\n\nTämän enempää, hän ajatteli, en kykene tekemään Aarne herran hyväksi,\njoka on minulta monet kerrat ostanut kaloja ja antanut minun syödä\npöydässään.\n\nVaikka olenkin köyhä ja alhainen, Torarin mietti, niin parempi neidon\nsentään on tulla mukaani kaupunkiin kuin jäädä tänne maan taloihin.\nMarstrandissa on monta rikasta porvaria, ja jonkun sellaisen luona hän\nvoinee saada palveluspaikan, jossa tulee toimeen.\n\nKaksi ensimäistä päivää Marstrandissa ollessaan neito istui itkien\naamusta iltaan. Hän vaikeroi Aarne herran ja hänen väkensä kohtaloa ja\nettä hän itse nyt oli jäänyt vallan yksin. Vaan kaikkein enimmän hän\nvalitteli rakasta kasvinsisartaan, ja toivoi ettei olisi uunin taakse\nkätkeytynyt, vaan mennyt hänen seurassaan kuolemaan.\n\nTorarinin äiti ei tähän mitään virkkanut niin kauvan kun poikansa oli\nkotona. Mutta kolmantena päivänä hän lähti uudelle matkalle, ja silloin\nhänen äitinsä sanoi neitoselle:\n\n»En ole minä niin rikas, että voisin sinut, Elsa, ruokkia ja vaatettaa,\nilman että itse muuta kuin istut kädet helmassa ja surujas paimennat.\nLähde mukaan rantalaiturille ja opi perkaamaan kaloja!»\n\nSilloin Elsa meni hänen mukanaan laiturille ja seisoi koko päivän\nulkona muiden kalaperkaajien kanssa ahertamassa.\n\nVaan enimmät näistä naisista olivat nuoria ja ilosia. He alkoivat\njutella Elsan kanssa ja kysyivät häneltä, miksi hän oli niin surullinen\nja äänetön.\n\nSilloin Elsa rupesi heille kertomaan, missä hädässä hän oli vasta,\nkolme yötä sitten ollut. Hän puhui kolmesta murhamiehestä, jotka olivat\ntunkeutuneet lakeisen kautta sisään ja surmanneet _kaikki hänen ainoat\nomaisensa_.\n\nKun Elsa juuri tätä kertoi, valahti tumma varjo pöydälle, jonka ääressä\nhän työskenteli. Ja katsahtaessaan ylös hän näki edessään kolme hienoa\nherraa, joilla oli päässä leveät töyhtöhatut ja yllään samettipuvut,\njoiden puuhkahihoissa oli silkki- ja kultaompeleita.\n\nYksi heistä tuntui olevan muita ylhäisempi. Hän oli hyvin kalpea,\nposket olivat sileiksi ajellut, ja silmät olivat syvissä kuopissa.\nNäytti siltä kuin hän olisi äsken ollut sairaana. Mutta muuten hän oli\nhupaisen näkönen keikari, joka lystinpäiten kierteli päivänpaisteisilla\nlaitureilla näyttelemässä kaunista pukuaan ja kauniita kasvojaan.\n\nElsa neiti unohti kesken kovan työnsä ja juttelunsa. Hän jäi avossa\nsuin ja silmät suurina katselemaan outoa herraa. Ja tämä hymyili\nhänelle.\n\n»Emme ole tulleet tänne sinua säikyttämään, neitonen», hän sanoi, »vaan\npyydämme sinua meidänkin kuullen juttelemaan tarinasi.»\n\nKöyhyydessä elänyt Elsa ei ollut ikänään sellaista miestä nähnyt. Häntä\nujostutti kovin ruveta hänen kuullensa puhumaan. Hän jäi äänettömäksi\nja katseli vaan alas työhönsä.\n\nSilloin vieras alkoi uudestaan. »Älä hämmästy, neitonen! Me olemme\nskottilaisia ja olemme palvelleet Ruotsin Juhana kuningasta yli\nkymmenen vuotta, mutta nyt olemme ottaneet eron mennäksemme kotimaahan.\nTulimme Marstrandiin päästäksemme täältä laivalla meren yli, mutta\ntänne tullessamme olivat kaikki salmet ja lahdet jäässä, ja tänne\nmeidän nyt piti jäädä odottamaan. Täällä olemme ihan jouten ja siitä\nsyystä näin kiertelemme rantalaitureilla juttelemassa ihmisten kanssa.\nMeistä olisi hauskaa, neiti, kuunnella äskeistä kertomustasi.»\n\nElsa huomasi, että mies tahallaan puhui niin pitkään, jotta hän\nennättäisi tyyntyä. Lopulta hän ajatteli itsekseen: Näytä nyt heille,\nettet ole liian yksinkertainen puhelemaan niin korkean herran kanssa!\nOlethan sinä herrassukuinen neiti etkä mikään kalastajan piika.\n\n»Kerroin vaan siitä Solbergin pappilan suuresta verilöylystä», Elsa\nsanoi. »Siitä kyllä moni muukin osaa jutella.»\n\n»Osaa kyllä», sanoi vieras, »mutta minä en tähän asti ole tiennyt, että\nAarne herran väestä ketään hengissä pelastui.»\n\nSilloin Elsa alkoi uudestaan kertomuksensa hurjista murhamiehistä. Hän\nkertoi, kuinka vanhat rengit olivat kokoontuneet herra Aarnen ympärille\nhäntä puolustamaan, ja Aarne herra itse oli temmannut miekan seinältä\nja torjunut sillä rosvoja, mutta nämä olivat voittaneet heidät kaikki.\nJa papin vaimovanhus oli temmannut miehensä miekan ja sillä hosunut\nmurhaajia, mutta ne olivat vaan nauraneet ja iskeneet hänet halolla\nkuoliaaksi. Ja kaikki muut naiset olivat piilottautuneet uunille, mutta\nkun miehet oli surmattu, niin murhaajat vetivät heidätkin permannolle\nja tappoivat siinä. Viimeinen jonka he tappoivat, Elsa sanoi, oli minun\nrakas kasvinsisareni. Hän rukoili niin liikuttavasti henkensä edestä,\nja toiset olisivat jättäneetkin hänet eloon, mutta kolmas sanoi, että\nkaikkien piti kuolla, ja pisti puukolla hänen sydämeensä.\n\nNiin kauvan kun Elsa kertoi verestä ja murhasta, seisoivat miehet\nliikkumatta hänen edessään. He eivät vilkaisseet toisiaan silmiin,\nmutta heidän korvansa ujuivat pitkiksi kuuntelemisesta, ja heidän\nsilmänsä välähtelivät, ja joskus heidän huulensa nousivat kaarelle,\njotta hammasrivit alta hohtivat.\n\nElsalla oli silmät ihan vesissä eikä hän koko puheensa aikana\nkatsahtanut ylös. Hän ei nähnyt, että- edessään seisovalla miehellä oli\nkuin suden silmät ja hampaat. Vasta lakattuaan puhumasta hän kuivasi\nsilmänsä ja katsoi häneen.\n\nMutta kun hän kohtasi miehen katseen, niin tämän ilme heti muuttui.\n\n»No neiti, olethan niin hyvin nähnyt nuo murhamiehet», hän sanoi, »että\nkaiketi olisit heti tuntenut heidät, jos olisivat sattuneet vastaasi.»\n\n»En minä heitä nähnyt kuin kekäleiden valossa, joita he tempasivat\nliedeltä valaistakseen murhatyötään», sanoi Elsa, »mutta kyllä minä\nJumalan avulla kaiketi heidät tuntisin. Ja minä rukoilen joka päivä\nettä Jumala sallisi minun kohdata heidät.»\n\n»Mutta, neiti hyvä, mitä sinä sillä tarkoitat?» kysyi vieras. »Eikös\nsitten olekkaan totta, että nuo kulkevat murhamiehet ovat kuolleet?»\n\n»Tuon kyllä tiedän», Elsa sanoi. »Talonpojat ajoivat heitä takaa\nrannassa olevalle avannolle asti. Sinne asti he näkivät jäässä\nreenjalaksen jäljet ja hevosen ja ihmisten askeleet, sillä miehillä oli\nanturoissa rautahelat. Mutta avannolta lähtein ei enää mitään jälkiä\nnäkynyt, ja siitä talonpojat päättivät heidän kuolleen.»\n\n»Etkös sinä, Elsa neiti, sitten usko heidän kuolleen?» kysyi vieras.\n\n»Uskonhan minä, että he ovat hukkuneet», Elsa sanoi, »vaan kumminkin\nminä joka päivä rukoilen Jumalaa, että hän olisi antanut heidän\npelastua. Sanon Jumalalle tällä tavalla: 'Anna sen olla niin, että he\novat vaan hevosen ja reen upottaneet avantoon, mutta että he itse ovat\npelastuneet.'»\n\n»Miksi sinä sitä tahdot, Elsa neiti?» uteli vieras.\n\nSilloin hento Elsa neitonen keikautti päänsä pystyyn, ja hänen silmänsä\nvälkkyivät. »Tahtoisinpa heidän olevan elossa, jotta voisin löytää\nheidät ja vangita heidät. Tahtoisin heidän olevan elossa, jotta saisin\nriistää heiltä sydämen rinnasta. Tahtoisin heidän olevan elossa, jotta\nsaisin nähdä heidän ruumiinsa hakattavan neljään osaan ja naulattavan\nkaakinpuuhun.»\n\n»Mistähän sinä saisit voimia tähän kaikkeen?» sanoi vieras. »Olet vaan\ntuommoinen hentonen neiti.»\n\nVaan kun pieni hento neiti noin kiihkoisesti näytti vihaansa, niin\nskottilaiset soturit purskahtivat nauruun. Heitä nauratti niin\nhillitsemättömästä, että lähtivät tiehensä, jottei Elsa neiti siitä\npahastuisi. He nousivat kapeata satamakujaa torille. Vaan vielä\nsieltäkin Elsa kauan aikaa kuuli heidän pilkallisesti nauraa hohottavan\ntäyttä kurkkua.\n\n»Jos he olisivat elossa», sanoi Elsa, »niin minä kyllä toimittaisin\nheille rangaistuksensa. Ennemmin menisin kuolemaan kuin päästäisin\nheidät. Kyllä tiedän, että he ovat suuria ja väkeviä, mutta eivät he\nminun käsistäni pääsisi.»\n\nVieras naurahti hänelle, mutta silloin Elsa polki jalkaa.\n\n»Jos he eläisivät, niin kyllä muistaisin, että he ovat minulta\nriistäneet kotini, jotta nyt olen köyhä tyttö, jonka pitää kylmällä\nlaiturilla värjöttää kaloja perkaamassa. Kyllä minä muistaisin, että he\novat surmanneet kaikki minun omaiseni. Ja enimmän minä muistaisin sitä\nmiestä, joka veti minun kasvinsisareni uunilta alas ja surmasi hänet,\njoka minulle oli niin armas.»\n\n\n\n\nLähetti.\n\n\nAarne herra haudattiin kahdeksantena päivänä kuolemansa jälkeen\nSolbergin kirkkoon, ja samana päivänä pidettiin käräjäpaikalla\nBranehögissä tutkintoa murhan johdosta.\n\nAarne herra oli ollut hyvin tuttu mies Bohusläänissä, ja hänen\nhautajaisiinsa saapui niin paljon väkeä sekä sisämaasta että\nvesipuolelta, kuin olisi sotajoukko kokoontunut päällikkönsä ympärille.\nJa Solbergin kirkon ja Branehögin välisellä kentällä kulki väkeä niin\ntaajasti, ettei siinä illalla ollut tuuman leveydeltä tallaamatonta\nhankea.\n\nVaan myöhään illalla, kun kaikki olivat hävinneet hautajaisista, ajeli\nkalakauppias Torarin kuormansa päällä Branehögistä Solbergin kirkolle.\n\nTorarin oli päivän kuluessa puhellut monen ihmisen kanssa. Hänen oli\ntäytynyt yhä uudestaan kertoa heille Aarne herran kuolemasta. Hyvin\nhäntä oli kestittykin käräjätalolla, ja hän oli tyhjentänyt monta\nolutruukkua pitkämatkalaisten kanssa.\n\nTorarin tunsi ruumistaan raukasevan ja oli asettunut pitkäkseen\nkuorman päälle. Hän oli ikävissään siitä että Aarne herra oli poissa,\nja nyt tullessaan pappilan läheisyyteen hän alkoi mielessään hautoa\nyhä raskaampia ajatuksia. »Grim koirani», hän sanoi, »olisinpa minä\nuskonut enteeksi sen puukonhiomisen, niin olisin voinut torjua koko\nonnettomuuden. Tätä minä monesti ajattelen, Grim koirani. Mielessäni\non sellainen tuska, kuin olisin itsekkin ollut syyllinen Aarne herran\nkuolemaan. Muista nyt mitä mä sanon, että ensi kerralla kun saan kuulla\njotakin sellaista, silloin minä sen uskonkin ja toimin sen mukaan!»\n\nVaan kun Torarin silmät puoli-ummessa torkkui kuormallaan, niin hevonen\nsai kulkea oman päänsä mukaan, ja Solbergin pappilan luona se vanhasta\ntottumuksesta kääntyi kujasille ja seisahtui tallinoven eteen. Torarin\nei tiennyt mitään, ennenkuin hevosen pysähtyessä nousi ja katseli\nympärilleen. Häntä alkoi värisyttää, kun näki olevansa sen talon\npihalla, jossa vasta viikkokausi sitte niin paljon ihmisiä oli saanut\nsurmansa.\n\nHän tarttui heti ohjaksiin. Hän tahtoi kääntää hevosen ja ajaa takasin\ntielle, mutta samassa joku löi häntä olalle ja hän kääntyi katsomaan.\nSilloin hän näki vieressään hevoshoitaja Ollin, joka oli palvellut\npappilassa miesmuistin ajan.\n\n»Onko sulla, Torarin, tänä yönä niin kiire», renki kysyi, »ett’et voi\npirttiin poiketa? Aarne herra sinua siellä vartoo.»\n\nTorarin pää kuohahti ajatuksia täyteen. Hän ei tiennyt, nukkuiko vai\noliko valveilla. Tämä hevoshoitaja Olli, jonka hän nyt näki terveenä\nja elävänä edessään, eikö hän viikko sitte maannut kuolleena toisten\nvieressä, kaulassa iso haava?\n\nTorarin kiinnitti ohjaksia. Hänestä tuntui viisaimmalta lähteä tiehensä\nniin pian kuin suinkin. Mutta hevoshoitaja Ollin käsi painoi yhä hänen\nolkapäätään, ja ukko houkutteli häntä yhä edelleen.\n\nTorarin koetti keksiä jos jonkinlaista estettä. »Ei minulla ollut\naikomusta tulla häiritsemään Aarne herraa näin myöhään illalla,\nhevonen tänne osui minun tietämättäni. Pitää tästä nyt lähteä etsimään\nitselleen yömajaa. Jos Aarne herra tahtoo tavata minua, niin voinhan\nhuomenna tiedustaa.»\n\nSen sanottuaan Torarin kurottihe eteenpäin ja huimasi suitsenperillä\nhevosta saadakseen sen liikkeelle. Mutta pappilan renki hypähti\nsamassa hevosen pääpuoleen, otti sen päitsistä kiinni ja pakotti sen\npysähtymään. »Älä nyt tee vastakynttä, Torarin», sanoi renki. »Aarne\nherra ei ole vielä käynyt makuulle, vaan istuu ja vartoo sinua. Ja\ntottahan tiedät, että saat täällä yhtä hyvän yösijan kuin missä hyvänsä\nmuualla.»\n\nSilloin Torarin aikoi vastata, ettei hän viitsi olla yötä katottomassa\ntalossa, mutta ennenkuin sitä sanoi, hän kuitenkin vilkasi\nasuinrakennukseen päin. Silloin hän näki pirtin kattoharjan kohoavan\neheänä ja yhtä korkeana kuin ennen paloa. Ja kuitenkin oli Torarin\nvielä aamulla nähnyt kattoruoteiden paljaina törröttävän ilmassa. Hän\nkatsoi katsomistaan ja hieroi silmiään, mutta totta tosiaan rakennus\noli ennallaan, samat olet ja lumi katolla. Lakeisesta näkyi savua ja\nsäkeniä tupruavan ilmaan. Ja hyvin sulettujen ikkunaluukkujen raoista\nhän näki valon tihkuvan lumihangelle.\n\nPitkillä talvimatkoilla ei mikään näky ajajan mieltä niin ilahuta kuin\nlämpimästä tuvasta pilkottava valo. Mutta Torarin tästä näystä pelästyi\nvielä entistä pahemmin. Hän ruoski hevosta, niin että se karkasi\npystyyn ja potki. Mutta ei hän sitä saanut siirtymään askeltakaan\ntallin ovelta.\n\n»Tule sinä Torarin vaan sisään!» uudisti renki yhä. »En olisi luullut\ntahtovasi saada enempää katumista tässä asiassa.»\n\nNyt Torarin muisti, mitä hän tiellä ajaessaan oli itsekseen luvannut.\nJa samassa hän, juuri ikään päästyään hevosta huitomasta, muuttui\nlauhkeaksi kuin lammas.\n\n»Kas niin, Olli hevoshoitaja, tässä minä nyt olen», hän sanoi hypäten\nalas kuormaltaan. »Tosi on, etten minä tahtonut lisätä itselleni\nkatumista tässä asiassa. Vie minut nyt Aarne herran luo!»\n\nVaan tuo lyhyt matka tallinovelta pirttiin oli raskainta mitä Torarin\noli ikänään astunut.\n\nOven auetessa Torarin sulki silmänsä, päästäkseen näkemästä huoneen\nsisään. Mutta hän koetti rohkaista mieltään ajattelemalla Aarne herraa.\n»Hän on antanut sinulle pöydässään monta kelpo atriaa. Hän on sinulta\nostanut kaloja, vaikka aittansa useinkin oli niitä täynnä. Hän on koko\nelinaikansa sinua suosinut, miksi hän sitte vainajana tahtoisi sinulle\nturmiota? Ehkäpä hän jossain asiassa tarvitsee apuasi. Muista, että\nkiitollisuutta sinun pitää osottaa kuolleillekin.»\n\nTorarin avasi silmänsä ja katsoi huoneen sisään. Silloin hän näki,\nettä suuri pirtti oli aivan ennallaan. Hän tunsi korkean takkauunin ja\nseinillä riippuvat ryijyt. Mutta hänen silmänsä kiertelivät kuitenkin\nensin katosta permantoon ja seinästä seinään, ennenkuin hän rohkeni\nkatsahtaa pöydänpäähän, missä Aarne herran paikka oli ollut.\n\nVihoviimein hän sentään käänsi katseensa sinneppäin, ja silloin hän\nnäki Aarne herran ilmielävänä istuvan lavitsalla pöydän ääressä,\nvaimonsa ja apupapin välissä, ihan samoin kuin viikko sitte. Hän\nnäkyi juuri lopettaneen atriansa, koska oli työntänyt ruukun etemmäs\nluotaan ja oli pannut lusikkansa pöydälle. Kaikki vanhat mies- ja\nnaispalvelijat istuivat pöydän ääressä, mutta vaan toinen neitosista.\n\nTorarin seisoi kauan ääneti ovipielessä ja katseli pöydässä istujoita.\nHe olivat kaikki hätääntyneen ja surullisen näköisiä, ja Aarne herra\nistui alakuloisena, pää käsien varassa, samoinkuin toisetkin.\n\nViimein Torarin näki herra Aarnen kohottavan päätään.\n\n»Vieraanko olet tuonut mukanasi pirttiin, hevoshoitaja Olli?»\n\n»Niin tuon», sanoi renki, »se on Torarin kalakauppias, joka on tänään\nollut Branehögissa käräjillä.»\n\nAarne herra muuttui silloin vähän ilosemman näköiseksi, ja Torarin\nkuuli hänen sanovan:\n\n»Käy sitten peremmäs, Torarin, ja kerro mitä käräjistä kuuluu. Täällä\nminä nyt olen istunut sinua odottamassa puoleen yöhön.»\n\nKaikki tämä kuulosti niin todelliselta ja luonnolliselta, että\nTorarinin pelko vähitellen hälveni. Hän astui ihan rohkeasti lattian\npoikki Aarne herran luokse. Hän alkoi epäillä pahaksi uneksi koko\nuskoaan Aarne herran murhasta, kun hän todella kuitenkin näkyi olevan\nelossa.\n\nVaan mennessään lattian poikki hän vanhasta tottumuksesta katsahti\nsiihen nurkkaan, jossa uudinvuode ja sen vieressä suuri raha-arkku\naina olivat olleet. Mutta suurta arkkua ei enää näkynyt entisellä\npaikallaan, ja sen huomatessaan hän alkoi uudelleen väristä kammosta.\n\n»No, Torarin, kerro nyt meille mitä käräjiltä tiedät», sanoi Aarne\nherra.\n\nTorarin koetti noudattaa kehotusta ja jutella käräjistä ja\ntutkimuksesta, mutta ei saanut kieltään ja huuliaan tottelemaan, vaan\npuhui kangertamalla ja katkonaisesti.\n\nAarne herra keskeyttikin hänet heti. »Sano minulle vaan pääasia,\nTorarin! Löydettiinkö ja tuomittiinko siellä ne meidän murhaajamme?»\n\n»Ei, Aarne herra», rohkaisihe Torarin silloin vastaamaan. »Teidän\nmurhaajanne makaavat Haakevuonon pohjassa. Eihän heille miten voi saada\nkostetuksi.»\n\nTästä Torarinin vastauksesta Aarne herra joutui kuohuksiin, niinkuin\nhänelle aina oli pian käynyt, ja iski lujasti nyrkkiä pöytään. »Mitä\nsinä Torarin oikein haastat? Onko Bohuksen maaherra ollut täällä\nlaamannineen ja kirjureineen istumassa käräjiä, ja eikö hänelle\nainoakaan ihminen ole ilmaissut mistä hän voisi minun murhaajani\nlöytää?»\n\n»Ei ole, Aarne herra», vastasi Torarin, »ei sitä kukaan elävistä voi\nhänelle sanoa.»\n\nHerra Aarne istui kotvan silmäkulmat rypyssä ja tuijotti synkästi\neteensä. Sitten hän uudestaan kääntyi Torariniin päin.\n\n»Tiedän, että sinä Torarin olet minun ystäviäni. Etkö sinä voi sanoa\nminulle, miten saisin murhamiehilleni kostetuksi?»\n\n»Hyvin kyllä ymmärrän, Aarne herra», sanoi Torarin siihen, »että te\ntahtoisitte kostaa noille julmureille, jotka teiltä riistivät henkenne.\nMutta meistä maan päällä eläjistä ei ainoakaan kykene siinä teidän\navuksenne.»\n\nTämän vastauksen saatuaan Aarne herra vaipui syviin ajatuksiin.\n\nPitkään aikaan ei nyt mitään puhuttu. Jonkun ajan päästä Torarin\nrohkeni avata suunsa ja virkkaa:\n\n»Olen nyt täyttänyt pyyntönne, Aarne herra, ja sanonut mitä käräjiltä\ntiedän. Onko teillä minulta vielä jotakin kysyttävää, vai tahdotteko\nnyt päästää minut menemään?»\n\n»Et saa lähteä, Torarin, ennenkuin vielä kerran minulle vastaat, eikö\nelävistä ihmisistä kukaan kykene kostamaan puolestamme.»\n\n»Ei, vaikka kaikki Bohuksen ja Norjan miehet kokoontuisivat\nmurhaajianne ajamaan, niin sittenkään he eivät heitä löytäisi», sanoi\nTorarin.\n\nSilloin Aarne herra lausui:\n\n»Koska ei kukaan elävistä kykene meitä auttamaan, niin me teemme sen\nitse.»\n\nSen sanottuaan Aarne herra rupesi ääneen lukemaan isämeitää, mutta\nei norjaksi, vaan latinaksi, niinkuin maassa oli ollut tapana ennen\nhänen aikaansa. Ja jokaista rukouksen sanaa lausuessaan hän viittasi\nsormellaan jotakin pöydän ääressä istujista. Siten hän moneen kertaan\nkiersi pöydän ympäri, kunnes viimein ehti aameneen. Sen sanan kohdalla\nhän viittasi vastapäätä istuvaa nuorta neitosta, joka oli hänen\npojantyttärensä.\n\nNuori neito nousi heti lavitsalta, ja Aarne herra sanoi hänelle: »Sinä\ntiedät mitä sinun on tehtävä.»\n\nSilloin neitonen vaikeroi ja sanoi: »Älä lähetä minua tähän työhön, se\non liian vaikea minun heikoille voimilleni.»\n\n»Mene sinä vaan», sanoi Aarne herra, »sinun on syytä mennä, sillä\nsinulla on enimmän kostettavaa. Ei keneltäkään meistä ole riistetty\nniin monta elinvuotta kuin sinulta, joka olet meistä nuorin.»\n\n»Enhän minä tahdo kostoa kenellekään ihmiselle», neito virkkoi.\n\n»Mene vaan heti!» sanoi Aarne herra. »Et tarvitse joutua yksin. Onhan\nelävien joukossa kaksi niistä, jotka viikko sitten istuivat tässä\npöydässä.»\n\nMutta kun Torarin tästä oli huomaavinaan että Aarne herra valitsi hänet\ntaistelemaan murhamiehiä ja pahantekijöitä vastaan, niin hän huudahti:\n\n»Jumalan laupeuden nimessä minä pyytämällä pyydän Teitä, Aarne herra —\n—»\n\nSilloin Torarinista tuntui kuin olisi Aarne herra ja pappila\nsumuna hävinnyt hänen silmistään, ja hän itse putosi alas, painuen\npainumistaan, ja samassa hän meni tainnoksiin.\n\nPäivän koitteessa hän viimein heräsi tajuunsa. Hän oli pitkällään\nmaassa Solbergin pappilan pihalla. Hevonen kuormineen seisoi hänen\nvieressään, ja Grim istui toisella puolen ulvomassa.\n\n»Se oli siis unta kaikki tyyni», sanoi Torarin, »nyt sen näen. Rakennus\non kuin onkin autio ja hävitetty. En minä ole nähnyt Aarne herraa\nenkä ketään muutakaan. Mutta siitä unesta minä niin säikähdin, että\nvierähdin kuormalta alas.»\n\n\n\n\nKuutamossa.\n\n\nOli kulunut kaksi viikkoa Aarne herran kuolemasta, kun parina yönä\nperäkkäin oli hohtavan kirkas kuuvalo. Ja yhtenä iltana Torarin oli\nkuormineen matkalla kuutamossa. Hän pysäytteli vähäväliä hevostaan,\nikäänkuin hänen olisi ollut vaikea pysyä tiellä. Ja kumminkaan hän ei\nollut eksyttävällä salolla, vaan jossain oudossa seudussa, joka näytti\nolevan aukeata tasankoa, vaikka siitä kohosi joukottain kivikkokunnaita.\n\nKoko seutu oli Valkosen, hohtavan lumen peitossa. Se oli satanut\nhyvillä ilmoilla, koska ei ollut ajautunut kinoksiin. Silmänkantaman\npäässä ei näkynyt muuta kuin samaa silosta tasankoa ja samoja\nkivikkokunnaita.\n\n»Grim koirani», puhui Torarin, »jos nyt kulkisimme tätä ensi\nkerran, niin luulisimmepa ajavamme suurta kangasta. Mutta se meitä\nepäilyttäisi, kun tämä maa on niin tasasta eikä tiessä ole kiviä eikä\nkuoppia. Mitä ihmeen seutua tämä on, sanoisimme, kun ei täällä ole\nojia eikä aitoja eikä edes kortta tai pensasta piipota lumihangesta?\nJa miks’ei täällä näy puroja eikä jokia, jotka muuten kyllä uurtavat\nmustia vakojaan Valkosiin kenttiin kovimmallakin pakkasella.»\n\nTorarinia itseään nämä mietteet hyvin huvittivat, ja myöskin Grim\nniistä piti. Se makasi muuten liikahtamatta, paitse että joskus\nräpäytti silmäänsä.\n\nVaan juuri tämän sanottuaan Torarin ajoi korkean vaajan ohi, jonka\nlatvaan oli kiinnitetty katajavihta.\n\n»Jos nyt olisimme täällä outoja, Grim koirani», virkkoi Torarin, »niin\nkai kysyisimme mitä ihmeen kangasta tämä on, kun täällä pidetään\nsamallaisia viittoja kuin merenselällä. Vai mertako tämä todella onkin?\nsanoisimme lopulta. Ei toki, sehän olisi vallan luonnotonta. Miten\ntämä kiinteä ja pettämätön pinta voisi olla pelkkää vettä? Ja nämä\nkivikunnaat, jotka ovat niin lujasti toisiinsa kytkettyinä, nekö muka\nolisivat saaria ja luotoja, joiden rannoilla sula meri lainehtii? Ei,\nkuinka me sellaista uskoisimme, Grim koirani?»\n\nTorarin nauroi, ja Grim makaili yhä liikkumatta paikallaan. Torarin\najeli eteenpäin, kunnes hän korkean kivikkokummun kierrettyään yhtäkkiä\nseisautti hevosen, ikäänkuin olisi ihmeitä nähnyt. Hän oli kovin\nkummastuvinaan, veti ohjakset tiukalle ja löi käsiään yhteen.\n\n»Grim, sinäkö se et ollut uskoa että tämä on merta! Nyt kumminkin näet\nmitä se on. Nousehan katsomaan, kun tuolla on iso purjealus edessämme!\nEt ollut tuntevinasi meri viittaa, mutta tätä et voi käsittää väärin.\nNyt et enää voine kieltää, että me ajamme itse merenselällä.»\n\nTorarin antoi hevosen seista ja katseli isoa purjelaivaa, joka oli\njäätynyt kiinni. Se oli kovin nolon näköinen eksyttyään siihen keskelle\nsileätä lumikenttää.\n\nMutta kun Torarin näki savua kiemurtelevan keulahytin torvesta,\nniin hän ajoi lähelle ja huusi laivuria, kysyäkseen halusiko tämä\nostaa häneltä kapakalaa. Hänellä ei enää ollut kuin pari turskaa\nkuorman pohjalla, sillä hän olikin kaiken päivää ajellut kauppaamassa\ntavaraansa näihin aluksiin, joita oli jäätynyt sinne tänne saaristoon.\n\nKannen alla istui laivuri miehineen, ja heillä oli pitkät päivät.\nHe ostivat kaupustelijan turskat, ei juuri tarpeen vuoksi, vaan\npäästäkseen edes jonkun kanssa juttelemaan.\n\nKun he laskeutuivat hänen luokseen jäälle, niin Torarin heittäytyi\nvilpittömän näköiseksi.\n\nHän rupesi juttelemaan ilmoista heidän kanssaan. »Ei ole miesmuistiin\nollut niin kauniita ilmoja kuin tänä vuonna», hän sanoi. »Kohta kolme\nviikkoa on ollut tyyntä ja kovia pakkasia. Eipä se ole juuri tavallista\ntäällä saaristossa.»\n\nMutta laivuri, jonka suuri, sillilastissa oleva alus oli jäätynyt\nlähelle Marstrandia lahden pohjukkaan, juuri kun oli valmiina lähtemään\nmerille, hän katsoi tuikeasti Torariniin ja sanoi:\n\n»Vai tämä sinusta on kaunista ilmaa!»\n\n»Mitäs muuta se olisi?» Torarin virkkoi. Hän näytti vilpittömältä kuin\nlapsi. »Taivas on selkeä, tyyni ja sininen, ja yö on yhtä kaunis kuin\npäivä. En ikänä ennen ole voinut näin monia viikkausia myötäänsä ajella\nmerenselkää. Harvoin meri täällä ulkona jäätyykään, ja jos se jonakin\nvuonna on sattunut, niin aina on myrsky parissa päivässä ruhtonut sen\nauki.»\n\nLaivuri seisoi synkkänä, kulmat rypyssä eikä viitsinyt vastata\nTorarinin puheisiin. Siiloin Torarin alkoi udella, miksei hän lähtenyt\nMarstrandiin. »Ei sinne ole jäätä myöten kuin tunnin matka», Torarin\nsanoi. Siihenkään ei vastausta tullut. Torarin arvasi, ettei mies\ntahtonut hetkeksikään poistua laivastaan, sillä jääthän voivat milloin\ntahansa aueta. Harvoin hän muisti miehisellä miehellä nähneensä niin\nikävöiviä silmiä.\n\nMutta näinä pitkinä päivinä, jotka hän oli istunut sulettuna\nsaaristoon, pääsemättä nostamaan purjeita, oli laivuri ennättänyt\nmietiskellä paljon asioita, ja hän sanoi Torarinille:\n\n»Sinä, joka matkustelet kaikkialla ja kuulet kaikki mitä tapahtuu,\ntiedätkö miksi Jumala tänä vuonna niin kauan sulkee merenreittejä ja\npitää meitä kaikkia vankeudessa?»\n\nNämä sanat saivat Torarinin hymyn katoamaan, mutta hän ei ollut\ntietävinään mitään ja sanoi: »En nyt käsitä mitä sinä sillä tarkoitat.»\n\n»Niin», sanoi laivuri, kerran minä jäin Bergenin satamaan koko\nkuukaudeksi, ja joka päivä puhalsi vastatuuli, niin ettei ainoakaan\nlaiva päässyt merelle. Vaan yhdessä niistä laivoista oli muuan mies,\njoka oli ryöstänyt kirkkoja, ja hän olisi päässyt karkuun, jollei\nmyrsky pidättänyt. Sillävälin hänen olinpaikkansa ennätettiin löytää,\nja kun mies oli viety maihin, silloin oitis tuli kaunis ilma ja tuuli\nkääntyi. Käsitätkö nyt, että minä saatan sinulta tiedustaa miksi Jumala\npitää merenväyliä sulettuina?»\n\nTorarin seisoi kotvan ääneti. Näytti kuin hän ensin olisi aikonut\nvastata totisin sanoin. Mutta hän luopui siitä aikeesta ja sanoi: »Sinä\nkäyt synkkämieliseksi täällä saaristossa istumisesta. Mikset lähde\npois Marstrandiin? Sen sanon että siellä on iloinen elämä. Siellä käy\nsadoittain vieraita, eikä niillä ole muuta tekemistä kuin tanssia ja\njuoda.»\n\n»Mistä siellä niin paljon iloa riittää?» laivuri virkkoi.\n\n»Ka, siellä on», Torarin sanoi, »meriväkeä, joiden alukset ovat jäässä\nkiinni niinkuin sinunkin. Siellä on joukottain sillinpyytäjiä, jotka\njuuri ennen jään tuloa olivat lopettaneet kalastuksen, vaan nyt eivät\npääse kotia. Ja siellä on satakunta skottilaista palkkasoturia, jotka\nkuuluvat lähteneen Ruotsin kuninkaan palveluksesta ja nyt täällä\nvartovat laivakulkua päästäkseen meren yli Skotlantiin. Näidenkö\nkaikkein luulisit kulkevan kallellapäin ja jättävän viettämättä ilon\npäiviä?»\n\n»No, kun niin on niin huvitelkoot, mutta minusta on viisainta odottaa\ntäällä ulkona», sanoi laivuri.\n\nTorarin katsahti häneen pikimmältään. Laivuri oli pitkä, laiha mies,\nHänellä oli vaaleat ja kirkkaat silmät, vaan alakuloinen katse. Tuota\nmiestä en minä saa iloseksi eikä kukaan muukaan, Torarin ajatteli.\n\nKerran vielä laivuri itsestään rupesi puhelemaan. »Ovatkohan ne kunnon\nväkeä ne skottilaiset?»' hän sanoi.\n\n»Taidat olla sinä se, joka viet heidät tästä meren yli», Torarin\nvirkkoi.\n\n»Niin olen», sanoi laivuri. »Minulla on Edinburgiin menevä lasti, ja\nyksi heistä oli äsken täällä kysymässä heille tilaa. En oikein huolisi\nsellaisia maailmankiertäjiä laivaani ja pyysin häneltä miettimäaikaa.\nSanohan mitä olet heistä kuullut! Mitä arvelet, uskaltaisiko heidät\nottaa vastaan?»\n\n»En ole kuullut heistä muuta kuin että ovat urheita miehiä. Voinet\nhuoleti heidät ottaa.»\n\nMutta tuskin hän oli sen sanonut, kun hänen koiransa kohosi istualleen,\nojensi kuononsa ilmaan ja alkoi ulvoa.\n\nTorarin lakkasi nyt oitis skottilaisia kehumasta.\n\n»Mikä sulla nyt on, Grim?» hän sanoi. »Olenko muka liian kauan seissut\njäällä ja tuhlannut aikaa?»\n\nHän alkoi laittautua lähtemään. »Niin, hyvää vointia sitte vaan!» hän\nsanoi.\n\nTorarin ajoi Marstrandiin päin pitkin Klöfverön ja Koon välistä kapeata\nsalmea. Hän oli niin kaukana että Marstrand jo näkyi, kun huomasi\njäällä olevan muitakin kulkijoita kuin hän.\n\nKirkkaassa kuutamossa Torarin näki pitkän ja ryhdikkään miehen\nkävelevän pitkin lumihankea. Hän näki, että miehellä oli töyhtöhattu ja\npuuhkahihoilla ja kultaneuloksilla koristettu puku.\n\n»Kas niin», Torarin itsekseen sanoi, »sehän se on sir Archie,\nskottilaisten päällikkö, joka tänä iltana on käynyt laivurin kanssa\nsopimassa Skotlannin matkasta.»\n\nTorarin oli niin lähellä miestä, että oli jo tavottanut hänen hangella\nliitävän varjonsa. Hevonen oli juuri tallaamaisillaan pitkän varjokuvan\nhatuntöyhtöä.\n\n»Grim koirani», sanoi Torarin, »mitähän jos kysyisimme, haluttaako\nhäntä ajaa meidän reessämme kaupunkiin?»\n\nKoira rupesi oitis nousemaan, mutta Torarin painoi sen kädellään alas.\n»Ole vait, Grim!» hän sanoi. »Näen kyllä jo ettet skottilaisista pidä.»\n\nSir Archie ei ollut huomannut, että hänen lähellään ketään kulki. Hän\nasteli taakseen katsomatta. Torarin käänsi nyt ihan hiljaa hevosensa\nsyrjempään ajaakseen hänestä ohi.\n\nMutta samassa Torarin näki skottilaisen herran takana jotain häälyvän,\nikäänkuin hänellä olisi ollut toinenkin varjo. Hän näki jotakin pitkää\nja ohutta ja harmaata, joka liiteli lumihangella painamatta siihen\naskelen jälkiä ja ilman että se sen käynnistä narisi.\n\nSkottilainen joudutti matkaansa pitkin askelin. Hän ei katsahtanut\noikeaan eikä vasempaan. Mutta harmaa varjo yhä liiteli hänen takanaan,\nniin lähellä että näytti kuiskuttavan hänen korvaansa.\n\nTorarin ajoi hiljaa eteenpäin, kunnes joutui molempien kohdalle. Hän\nnäki silloin skottilaisen kasvot kirkkaassa kuutamossa. Mies käveli\nsilmäkulmat rypyssä ja näytti olevan suutuksissaan, ikäänkuin olisi\nkoettanut päästä erilleen vastenmielisestä ajatuksesta.\n\nJuuri kun Torarin ajoi ohi, hän kääntyi katsomaan taakseen, ikäänkuin\nolisi huomannut jonkun häntä seuraavan.\n\nTorarin näki selvästi harmaisiin puetun neidon hiipivän sir Archien\njälessä, mutta sir Archie ei häntä nähnyt. Kun hän kääntyi ympäri, niin\nneito seisahti paikalleen ja sir Archien oma leveä varjo pimensi hänet\nkokonaan.\n\nSir Archie kääntyi heti takasin ja jatkoi kulkuaan, ja silloin neito\ntaas kiireesti läheni häntä ja näytti kuiskuttavan hänen korvaansa.\n\nMutta tätä näkyä Torarin ei jaksanut sen kauempaa kestää. Hän kiljasi\nkovasti ja ruoski hevostaan ja ajoi täyttä karkua, hevonen Valkosessa\nvaahdossa, pirttinsä ovelle asti.\n\n\n\n\nVaino.\n\n\n1.\n\nMarstrandin kaupungin asuttu osa oli rannikon puolella pientä saarta,\nmissä sataman suojana oli kihermä luotoja ja saaria. Siellä olivat\nkadut ja kujat väkeä täynnä, rannassa oli veneitä ja laivoja kylki\nkylessä, siellä suolattiin silliä, perattiin kaloja, sillä puolella\noli kirkko ja hautuumaa, raatihuone ja tori, ja siellä kasvoi korkeita\nlehtipuita, jotka kesäaikana antoivat väriä kaupungille.\n\nMutta Marstrandinsaaren länsiosassa, jolla ei ollut yhtään saarta\neikä luotoa suojana aukeata merta vastaan, siellä ei ollut muuta kuin\npaljaita louhikkoja ja aaltojen uurtamia kallioisia niemenkärkiä. Maa\nkasvoi ruskeahelpeistä kanervikkoa ja piikkisiä orjantappuroita, siellä\ntäällä oli saukon ja ketun koloja tai haahkan ja kalalokin pesiä, mutta\npolkuja ja taloja ja ihmisasukkaita ei missään näkynyt.\n\nVaan Torarinin mökki seisoi keskellä saarta korkealla mäellä, niin\nettä kaupunki oli sen toisella ja autio korpi toisella puolen, ja kun\nElsa neito avasi mökin oven ja nousi kalliolle, niin hän näki siitä\nlänteenpäin siihen mustaan reunaan asti mistä sula meri alkoi.\n\nJa kaikki ne merimiehet ja kalastajat, jotka olivat jäiden sulkemina\nMarstrandissa, kulkivat usein Torarinin mökin ohi käydäkseen mäeltä\nkatsomassa, eivätkö lahdet ja salmet vielä olleet päässeet vapaiksi\njääpeitteestään.\n\nElsa neito seisoi usein mökin kynnyksellä katselemassa sivukulkijoita.\nHänen sydämensä sairasti yhä äskeistä suurta suruaan, ja hän ajatteli:\nMinusta ne ovat onnellisia ne kaikki, joilla on jotakin ikävöitävää.\nVaan itselläni ei ole mitään kaihottavaa koko maailmassa.\n\nYhtenä iltana Elsa näki kalliolla pitkän, töyhtöhattuisen miehen, joka\nkatseli länteen merelle päin samoinkuin kaikki muutkin. Ja Elsa neiti\nhuomasi oitis, että mies oli sir Archie, skottilaisten päällikkö, sama\njonka kanssa hän oli laiturilla jutellut.\n\nKun sir Archie kaupunkiin palatessaan kulki mökin ohi, seisoi Elsa\nneiti yhä edelleen kynnyksellä, ja hän itki.\n\n»Mikä sinua itkettää, neito?» kysyi sir Archie, seisahtuen hänen\neteensä.\n\n»Sitä itken, kun ei minulla ole mitään kaihottavaa», sanoi Elsa. »Kun\nnäin teidän seisovan kalliolla ikävissänne, niin minä ajattelin:\n»varmaan hänellä on meren tuolla puolen koti, jonne hän nyt matkustaa.»\n\nSilloin sir Archien sydän heltyi, niin että hän sanoi: »Nyt ei\nvuosikausiin kukaan ole minulle puhunut kodistani. Luoja ties miten\nisäni talossa nyt voitanee. Neljätoista vuotiaana sieltä lähdin\nvieraissa sotajoukoissa palvelemaan.»\n\nSitte sir Archie tuli Elsan luokse huoneeseen ja rupesi hänelle\npuhelemaan kodistaan.\n\nJa Elsa istui ääneti, kuunnellen sir Archien pitkää ja kaunista\npuhetta. Hän oli onnellinen joka sanasta mitä sir Archielta kuuli.\n\nVaan kun sir Archie nousi lähteäkseen pois, niin hän pyysi saada\nsuudella Elsaa.\n\nSilloin Elsa kielsi sen ja lähti ovelle pakoon, mutta sir Archie\nasettui eteen ja yritti suudella väkisin.\n\nMutta samassa mökin ovi aukeni ja emäntä tuli hyvin kiireesti sisään.\n\nSilloin sir Archie väistyi Elsan luota. Hän ojensi hänelle vaan kätensä\nhyvästiksi ja riensi pois.\n\nVaan Torarinin äiti sanoi Elsalle: »Oikein teit, kun lähetit minua\nnoutamaan. Ei nuoren neidon ole hyvä olla kahden kesken sellaisen\nmiehen kuin sir Archien kanssa. Kyllähän tiedät, Elsa, että\npalkkasoturit ovat armotonta väkeä, eikä niillä ole Jumalasta tietoa.»\n\n»Minäkö olisin lähettänyt teitä kutsumaan?» Elsa sanoi ihmeissään.\n\n»Niin», vastasi emäntä, »seisoin juuri laiturilla työssä, kun ihan\nventovieras neitonen tuli tuomaan terveisiä, että sinä kaipasit minua\nkotiin.»\n\n»Minkänäköinen neito se oli?» Elsa sanoi.\n\n»En tullut häntä niin tarkastaneeksi, että osaisin kuvata», sanoi\neukko. »Mutta sen verran huomasin, että hänellä oli ihmeen kevyt\nkäynti, kun ei lumi alla ensinkään narahtanut.»\n\nKun Elsa kuuli tämän, niin hän aivan kalpeni ja sanoi: »Silloin se on\nvarmaankin ollut taivaan enkeleitä, joka teille toi sanan ja lähetti\nteidät kotiin.»\n\n\n2.\n\nKerran sir Archie tuli uudestaan Torarinin mökkiin puhelemaan Elsan\nkanssa.\n\nHe olivat kahden kesken. He keskustelivat rattosasti ja kummallakin oli\nhauska.\n\nSir Archie esitti Elsalle, että hän lähtisi hänen mukanaan Skotlantiin.\nSiellä hän lupasi rakentaa Elsalle linnan, niin että hänestä tulisi\nrikas hovinrouva. Hän sanoi antavansa hänelle satoja käskyläisneitoja\nja tanssittavansa kuninkaan hovipidoissa.\n\nElsa istui ääneti ja kuunteli joka sanaa minkä sir Archie virkkoi,\nja hän uskoi ne tosiksi. Ja sir Archie ajatteli, ettei ikinä ollut\ntavannut niin helposti lumottavaa neitoa.\n\nYhtäkkiä sir Archie kävi äänettömäksi ja alkoi katsella vasenta kättään.\n\n»Mikä teille tuli, sir Archie, miksette puhu enää?» kysyi Elsa.\n\nSir Archie aukoi ja sulki kättään ikäänkuin suonenvedossa.\n\n»Mitä se on, sir Archie?» Elsa kysyi. »Onko teillä kipuja kädessänne?»\n\nSilloin sir Archie kääntyi hirmustuneen näköisenä häneen päin ja sanoi:\n»Näetkö tuota hiusta, Elsa, joka kiertyy käteni ympäri? Näetkö tuota\nvaaleata hiuskutria?»\n\nKun hän rupesi siitä puhumaan, ei neitonen nähnyt, mutta lopulta hän jo\nnäki hienon, vaalean hiuskiehkuran solmeutuvan sir Archien käden ympäri.\n\nJa Elsa neiti kavahti säikähtyneenä ylös ja huusi: »Sir Archie, kenen\nse on se hius joka on kätenne ympärillä?»\n\nSir Archie katsahti häneen neuvottomana. »Sen kyllä tunnen, Elsa neiti,\nettä se on oikea hius. Se tuntuu lahealta ja vilposelta ihoa vasten.\nMutta mistä se on tullut?»\n\nNeitonen katsoi käteen oudosti tuijottavin silmin.\n\n»Juuri tuollalailla kasvinsisareni tukka kiertyi sen miehen käteen,\njoka hänet surmasi.»\n\nSilloin sir Archie väkinäisesti naurahti, mutta vetäsi äkkiä kätensä\npois.\n\n»Kas, Elsa», hän sanoi, »me molemmat säikymme yhtä herkästi kuin\npikkulapset. Nyt se on poissa. Se ei ollutkaan muuta kuin ikkunasta\neksynyt auringonsäde.»\n\nMutta Elsa neiti hyrähti katkeraan itkuun ja sanoi: »Nyt olen taas\nmakaavinani uunilla ja kuulevinäni murhamiesten tekevän työtään.\nVoi voi, minä toivoin viimeiseen asti, etteivät he löytäisi rakasta\nkasvinsisartani, mutta silloin yksi heistä tuli ja veti hänet uunilta\nalas, ja kun hän koetti paeta, niin mies kiersi hänen tukkansa kätensä\nympärille ja pidätti häntä. Vaan hän makasi polvillaan miehen edessä ja\nsanoi: 'Katso minun nuoruuttani! Anna minun jäädä eloon, jotta vielä\nehtisin oppia, mitä varten olen maailmaan tullut. En ole sinulle tehnyt\nmitään pahaa, miksi sinä siis tahdot minut surmata? Miksi sinä kiellät\nminun elämästä?’ Ja mies ei kuunnellut häntä, vaan surmasi hänet.»\n\nSir Archie ei mitään virkkanut. Hän seisoi silmäkulmat rypyssä ja\nkatsoi syrjään.\n\n»Niin, oi kun kerran tapaisin sen miehen!» Elsa sanoi. Hän seisoi\nnyrkkiään puristaen sir Archien edessä.\n\n»Et voi tavata sitä miestä», sanoi sir Archie. »Hän on kuollut.»\n\nMutta neitonen heittäytyi lavitsalle itkeä nyyhkyttämään. »Sir Archie,\nsir Archie, miksi johditte ne vainajat mieleeni? Nyt minun täytyy\nitkeä koko tämä ilta ja yö. Menkää pois, pois, sir Archie, sillä nyt\nminä en voi muuta ajatella kuin vainajia. Nyt minä vaan muistelen\nkasvinsisartani, joka minulle oli niin armas.»\n\nEikä sir Archie kyennyt häntä lohduttamaan, vaan hänen täytyi lähteä\nkyyneleitä ja valituksia pakoon, ja hän meni juomaveikkojensa luo.\n\n\n3.\n\nSir Archie ei voinut käsittää, miksi hänen mielensä aina oli täynnä\nsynkkiä ajatuksia. Niistä hän ei päässyt vapaaksi silloin kun Elsan\nkanssa puheli, eikä silloin kun istui tovereineen juomassa. Vaikka\nhän usein tanssi yökaudet ranta-aitoissa, eivät ne hänestä eronneet,\neikä hän saanut niistä rauhaa edes samoillessaan peninkulmien päähän\njäätyneelle merelle.\n\n»Miksi minun täytyy alati muistaa sitä, jota en tahdo ajatella?» puheli\nsir Archie itsekseen. »On aivan kuin joku minua aina seuraisi ja\nkuiskuttaisi korvaani.»\n\n»On aivan kuin joku kiertäisi verkkoa ympärilleni, sitoakseen kaikki\najatukseni tähän yhteen ainoaan», sanoi sir Archie. »En voi nähdä\nmetsästäjää, joka verkkoa kiertää, mutta hänen hiiviskelevät askelensa\nkuulen jälessäni.»\n\n»On aivan kuin maalari minun edelläni kulkisi muuttamassa samaksi\nkuvaksi kaikki mihin katson», sanoi sir Archie. »Jos käännän silmäni\ntaivaalle tai maahan, niin en kohtaa muuta kuin saman näyn.»\n\n»On aivan kuin kivenhakkaaja istuisi sydämelläni takomassa siihen yhtä\nainaista surua», sanoi sir Archie. »En voi nähdä sitä kivenhakkaajaa,\nmutta yöt päivät tunnen selvästi hänen moukarinsa iskut. Sinä\nkivisydän, sinä kivisydän, hän sanoo, nyt sinun täytyy alistua, nyt\nminä takomalla taon sinuun surun.»\n\nSir Archiella oli kaksi ystävää, sir Reginald ja sir Filip, jotka alati\nolivat hänen seurassaan. Häntä suretti, kun hän oli pahalla tuulella\neikä mistään tuntenut itseään onnelliseksi.\n\n»Mikä sinua oikein vaivaa?» he usein sanoivat. »Miksi sinun silmiäsi\nniin kuumottaa ja poskesi käyvät niin kalpeiksi?»\n\nSir Archie ei tahtonut sanoa heille mikä häntä kiusasi. Hän ajatteli:\nMitä he minusta sanoisivatkaan, jos huomaisivat heittäytyneeni näin\nmiehuuttomaksi? He eivät minua enää tottelisi, jos kuulisivat minun\nruvenneen katumaan tekoa, joka oli välttämätön.\n\nKun he häntä yhä enemmän pakottivat, niin hän lopulta sanoi johtaakseen\nheidät harhaan:\n\n»On tuntunut niin kummalta näinä päivinä. Olen tavannut erään neidon,\njota mieleni halaa, mutta en vaan häntä saavuta. Aina on joku este\nsattunut tielleni.»\n\n»Kenties neito sitten ei sinua rakasta», sanoi sir Reginald.\n\n»Kyllä uskon hänen mielensä minuun taipuvan», sir Archie sanoi, »mutta\nhänellä on joku vartija, joka estää minun häntä saavuttamasta.»\n\nSilloin sir Reginald ja sir Filip purskahtivat nauruun ja sanoivat:\n»Sen neitosen kyllä me sinulle toimitamme.»\n\nIllalla Elsa käveli yksinään kujaa pitkin mäelle päin. Hän tuli\nväsyneenä työstään ja ajatteli itsekseen: Tämä elämä on työlästä, enkä\nminä siitä saa yhtään iloa. Minua ilettää koko päivän seista siellä\nlaiturilla kalanhajussa. Minua ilettää kuulla niiden naisten tylyllä\näänellä laskevan leikkiä ja nauravan. Minua ilettää nähdä ahnasten\nlokkien kärkkyvän pöytien ympärillä siepatakseen kalapaloja läpi\nkäsieni. Kunpa edes joku tahtoisi tulla viemään minut pois täältä!\nSilloin minä häntä seuraisin vaikka maailman ääreen.\n\nElsa kulki juuri kujan pimeintä kohtaa, kun sir Reginald ja sir Filip\nastuivat varjosta hänen luokseen ja tervehtivät häntä.\n\n»Elsa neiti», he sanoivat, »me tuomme sinulle sanan sir Archielta.\nHän makaa sairaana majatalossa. Hän ikävöi kovin saada puhella sinun\nkanssasi ja pyytää, että lähtisit mukaamme häntä katsomaan.»\n\nElsa hätääntyi kuullessaan että sir Archie oli niin huonona sairaana,\nja kääntyi oitis seuraamaan skottilaisia herroja, jotka tahtoivat\nsaattaa hänet majataloon.\n\nSir Filip ja sir Reginald kulkivat toinen toisella puolen häntä. He\nhymyilivät keskenään ja ajattelivat, ettei mikään voinut olla helpompaa\nkuin Elsan viekotteleminen.\n\nElsa neidillä oli kova kiire. Hän melkein juoksi kujaa alamäkeen.\nSir Filip ja sir Reginald saivat käydä rivakasti pysyäkseen hänen\nrinnallaan.\n\nMutta Elsa neidin kulkiessa näin kiireisesti alkoi jotakin vieriä hänen\njalkansa edessä. Kaiketi se heitettiin hänen tielleen, ja hän oli\nsiihen vähällä kompastua.\n\n»Mitä se on se joka jalkaini edessä hyrrää?» Elsa ajatteli. »Kaiketi\nolen potkassut maasta kiven, joka nyt vierii kujan rinnettä alas.»\n\nHänellä oli niin kiire sir Archien luo, ettei joutanut välittämään\nsiitä mikä ihan varpaittensa edessä vieri. Hän potkasi sen syrjään,\nmutta se palasi heti ja kieri hänen edessään alas kujaa pitkin.\n\nElsa kuuli sen helähtävän hopealta, kun hän sitä potkasi, ja hän näki\nsen välkkyvän ja kimaltelevan.\n\n»Ei se olekkaan tavallinen kivi», Elsa ajatteli. »Luulenpa että se\non hopearaha.» Mutta hänellä oli niin kiire sir Archien luo, ettei\nkatsonut ehtivänsä nostaa sitä maasta.\n\nMutta yhä edelleen se vieri hänen jalkainsa edessä, ja hän ajatteli:\nSinä ennätät pikemmin, jos sieppaat tuon pois tieltäsi. Voithan viskata\nsen kauvas pois, jollei se mitään ole.\n\nHän kumartui ja otti sen maasta. Se oli suuri pyöreä raha, joka kiilti\nValkoselta hänen kädessään.\n\n»Minkä sinä siitä kadulta löysit, neiti?» kysyi sir Filip. »Se kiiltää\nniin valkealta kuutamossa.»\n\nHe kulkivat juuri suuren ranta-aitan ohi, jommoisissa vieraat\nkalastajat asuivat ollessaan pyyntimatkoilla Marstrandissa. Oven päällä\nriippui sarvilyhty, josta hiukan valoa tuikki kadulle.\n\n»Katsotaas nyt mitä sinä kadulta löysit, neiti», sanoi sir Reginald,\npysähtyen lyhdyn alle.\n\nElsa ojensi rahan valoa kohti, ja tuskin ennätettyään siihen katsahtaa\nhän rupesi huutamaan: »Tämä on Aarne herran rahoja! Minä tunnen sen.\nTämä on Aarne herran rahoja!»\n\n»Mitä nyt sanotkaan, neiti?» kysyi sir Filip. »Minkätähden sanot tätä\nAarne herran rahaksi?»\n\n»Minä tunnen sen», sanoi Elsa. »Olen monesti nähnyt Aarne herran\npitävän sitä kädessään. Totisesti tämä on Aarne herran rahoja.»\n\n»Älä huuda niin kovasti, neito!» sanoi sir Filip. »Kaikki ihmiset tänne\nrientävät utelemaan, mitä se kirkuminen on.»\n\nMutta Elsa ei kuunnellut sir Filipin puhetta. Hän näki ranta-aitan oven\nolevan auki. Keskellä permantoa paloi pystyvalkea, jonka ympärillä\njoukko miehiä istui hitaasti ja tyynesti jutellen.\n\nElsa neiti hyökkäsi sisään heidän luokseen. Hän piti rahaa ylhäällä\nkädessään.\n\n»Hoi, kuulkaa miehet», hän huusi, »nyt tiedän, että Aarne herran\nmurhaajat ovat elossa. Kas tässä on Aarne herran raha, jonka löysin!»\n\nKaikki miehet kääntyivät häneen päin. Hän näki silloin Torarinin,\nkalakauppiaan, istuvan joukossa.\n\n»Mitä nyt tuletkaan huutamaan, neito?» kysyi Torarin silloin. »Kuinka\nvoit erottaa Aarne herran rahat muista?»\n\n»Erotan toki tämän mistä muusta tahansa», Elsa sanoi. »Se on vanha ja\niso, ja siinä on lovi reunassa. Aarne herra sanoi sen olevan vanhojen\nNorjan kuningasten ajoilta, eikä hän sitä koskaan käyttänyt ostoksiin.»\n\n»No kerrohan, neito, mistä sen löysit», sanoi muuan toinen kalastaja.\n\n»Löysin sen kadulta, kierimästä jalkaini edessä», Elsa sanoi. »Sinne se\non varmaan murhaajilta pudonnut.»\n\n»Olkoon nyt totta tai lorua mitä puhut», sanoi Torarin, »niin mitä\nme voimme tehdä? Emme me siltä voi murhamiehiä löytää, vaikka sinä\ntiedätkin heidän kulkeneen yhtä kaupunkimme katua.»\n\nKalastajain mielestä Torarin oli puhunut järkevästi. He istahtivat\näskeisille paikoilleen pystyvalkean ääreen.\n\n»Tule pois, Elsa, mukaani kotiin!» Torarin sanoi. »Ei nyt ole aika\nneitosen juoksennella katuja ja kujia.»\n\nKun Torarin tätä puhui, niin Elsa kääntyi katsomaan äskeisiä\nsaattajiaan. Mutta sir Reginald ja sir Filip olivat hiipineet tiehensä\nhänen huomaamattaan.\n\n\n\n\nRaatikellarissa.\n\n\n1.\n\nMarstrandin raatikellarin emäntä avasi yhtenä aamuna ovet, portaita\nja eteistä lakaistakseen. Hän näki silloin nuoren neidon istuvan\nportailla odottamassa. Hänellä oli yllään kaitanen harmaa hame, joka\noli vyötäisiltä solkinauhalla sitaistu. Vaalea tukka ei ollut sykeröllä\neikä palmikoituna, vaan suoraan riipuksissa kasvojen molemmin puolin.\n\nOven auetessa hän nousi istuiltaan ja astui portaita myöten emännän\nluokse. Vaan emännästä se oli kuin unissakulkijan käyntiä. Hän piti\nsilmiään puoliummessa ja käsivarsiaan kylkiä pitkin likistettyinä.\nKuta lähemmäs hän tuli, sitä enemmän emäntä ihmetteli hänen jäsentensä\nhentoutta. Hänen kasvonsakin olivat kauniit, Mutta ne olivat niin ohuet\nja läpikuultavat kuin olisivat olleet haurasta lasia.\n\nEmännän luo tultuaan hän kysyi, olisiko talossa ollut hänelle sopivaa\ntointa. Hän olisi tahtonut päästä palvelukseen.\n\nMutta emäntä ajatteli kaikkia niitä hurjia miehiä, jotka iltasin\nistuivat juomassa olutta ja viiniä hänen kellarissaan, eikä hän voinut\nolla hymyilemättä. »Ei täällä meidän talossa ole paikkaa noin pienelle\nneidolle», hän sanoi.\n\nNeitonen ei nostanut silmiään eikä muuten mitenkään liikahtanut, hän\nvaan uudisti pyyntönsä päästä emännän luo palvelukseen. Hän ei sanonut\npyytävänsä ruokaa eikä palkkaa, ei mitään muuta kuin jotakin tointa.\n\n»Jos oma tyttäreni olisi sellainen kuin sinä», emäntä sanoi, »niin\nantaisin saman kiellon. Suon sinulle parempaa kuin palveluspaikan minun\nluonani.»\n\nSilloin neitonen kääntyi hitaasti nousemaan portaita ylös, ja emäntä\njäi katsomaan hänen jälkeensä. Tyttö oli hänestä niin pienen ja\navuttoman näköinen, että häntä tuli vallan sääli.\n\nEmäntä huusi hänet takasin ja sanoi hänelle: »Ehkäpä sinun sentään on\nturvattomampaa yksin maleksia satamassa ja torilla kuin olla täällä\nminun luonani. Saat nyt täksi päiväksi jäädä tänne kuppeja ja lautasia\npesemään, niin nähdään mihin kykenet.»\n\nEmäntä vei hänet pieneen huoneeseen kellarisalin vieressä. Se ei\nollut suurempi kuin joku seinäkomero. Siinä ei ollut mitään lakeista\neikä ikkunaa, vaan ainoa valo tuli kapakkahuoneeseen aukeavasta\nseinäluukusta.\n\n»Seiso täällä nyt», hän sanoi neitoselle, »ja huuhdo kaikki kupit ja\nlautaset, joita sinulle tuosta luukusta ojennan. Sittenpähän näen\nvoinko sinua palveluksessa pitää.»\n\nNeitonen meni komeroon ja liikkui siellä niin hiljaa, että emännästä\ntuntui kuin olisi kuollut hautaansa puikahtanut.\n\nHän seisoi siellä sisällä koko päivän eikä kenenkään kanssa sanaa\nvaihtanut eikä luukusta ulos kurkistellut, vaikka kapakkahuoneessa\nväkeä liikehti lakkaamatta. Eikä hän huolinut ruuasta, kun sitä hänelle\ntarjottiin.\n\nHänen ei kuultu kalisuttavan astioita, mutta milloin hyvänsä emäntä\nojensi kätensä luukulle, niin aina siinä oli tarjolla vastahuuhdottuja\nvateja, joissa ei täplääkään näkynyt.\n\nMutta kun hän rupesi niitä käsissään nostamaan pöydille, niin ne olivat\nniin kylmiä, että melkein tuntuivat vievän nahan sormista. Emäntää\nvärisytti ja hän sanoi: »On aivan kuin ne ottaisin kylmän kuoleman\nkäsistä.»\n\n\n2.\n\nYhtenä päivänä ei laitureilla ollut työtä saatavissa. Elsa istui kotona\nTorarinin mökissä ja kehräsi. Pesävalkea paloi virkeästi ja valaisi\njoka kolkan pirtissä.\n\nKesken työnsä Elsa tunsi kasvoillaan kylmän henkäyksen, ikäänkuin olisi\novi ollut raollaan. Hän katsahti ylös ja näki kuolleen kasvinsisarensa\nseisovan edessään lattialla.\n\nElsa seisautti kädellään värttinän pyörimisen ja istui sitte hiljaa,\ntuijottaen kasvinsisareensa. Ensi hetkenä hän säikähti, mutta heti\nsenjälkeen ajatteli: »Eihän minun sovi pelästyä omaa kasvinsisartani.\nOli hän kuollut tai elävä, niin aina minä iloitsen kun saan häntä\nnähdä.»\n\n»Sisko kulta», hän sanoi vainajalle, »haluatko minulta jotakin?»\n\nToinen silloin matalalla, kuiskaavalla äänellä vastasi: »Elsa sisareni,\nolen mennyt ravintolaan palvelukseen, ja emäntä on minun antanut kaiken\npäivää seista huuhtomassa kuppeja ja lautasia. Nyt illalla minä olen\nniin väsyksissä, etten enempää jaksa. Olen nyt tullut pyytämään, että\nsinä lähtisit sinne avukseni.»\n\nSilloin Elsasta tuntui kuin olisi hänen järkensä sumennut. Hän ei\nkyennyt enää ajattelemaan eikä tahtomaan eikä pelkäämään. Hän tunsi\nvaan suurta iloa siitä, että kasvinsisarensa oli palannut hänen\nluokseen, ja vastasi: »Kyllä, sisko kulta, heti lähden sinua auttamaan.»\n\nSilloin kuollut kääntyi ovelle menemään, ja Elsa kulki hänen jälessään.\nMutta kynnyksellä seistessään hänen kasvinsisarensa pysähtyi ja sanoi\nElsalle: »Käy ottamassa vaippa yllesi. Ulkona on kova myrsky.» Näitä\nsanoja virkkaessa hänen äänensä kuului vähän selvemmin ja siinä oli\nhiukan sointuakin.\n\nElsa otti seinältä vaippansa ja kääri sen ympärilleen. Hän ajatteli\nitsekseen: Vielähän kasvinsisareni minua rakastaa, ei hän mitään pahaa\naio. Minusta on vaan onnellista saada seurata häntä mihin tahansa hän\nminut vie.\n\nSitten hän kuolleen seurassa lähti Torarinin mökiltä kulkemaan jyrkästi\nviettävää kujaa pitkin sataman ja torin puoleiseen uudempaan kaupunkiin.\n\nKuollut astui kaiken aikaa Elsasta kahta askelta edellä. Sinä iltana\noli kova myrsky, joka kapeissa kujasissa oli pusertaa kulkijan seinää\nvasten, ja Elsa huomasi, että pahimpien puuskien aikana kuollut asettui\nhänen ja tuulen väliin, suojelemaan häntä minkä hennolla ruumiillaan\nvoi.\n\nVihdoin saavuttuaan raatihuoneelle kuollut astui kellariportaita\nalas ja viittasi Elsaa seuraamaan. Mutta ovea avatessa tuulen vihuri\nsammutti kynttilän eteisen lyhdystä, joten he jäivät pimeään. Silloin\nElsa ei olisi tiennyt kääntyä minnekkään päin, jollei kuollut olisi\ntarttunut hänen käteensä ruvetakseen häntä taluttamaan. Mutta\nkuolleen käsi oli niin kylmä, että Elsa säpsähti ja kauhu alkoi häntä\npuistattaa. Kuollut silloin veti kätensä pois ja kääri sen Elsan vaipan\nliepeeseen, ennenkuin talutti häntä edelleen. Mutta Elsa tunsi kylmän\nväreitä vielä vuorin ja turkiksien läpi.\n\nKuollut ohjasi nyt Elsaa pimeän käytävän kautta ja avasi sitte hänelle\noven. He tulivat pimeään komeroon, johon hiukan valoa pilkotti\nseinässä olevasta luukusta. Elsa näki tulleensa siihen huoneeseen,\njossa ravintolan palvelustyttö seisoi pesemässä kuppeja ja lautasia,\nennenkuin ne pantiin vierasten eteen. Elsa näki vesisoikon häämöttävän\nlattialla ja luukussa joukon huuhdottavaksi siihen pantuja juomalaseja\nja astioita.\n\n»Tahdotko, Elsa, nyt tämän yön olla minun apunani?» kuollut kysyi.\n\n»Sisko kulta», sanoi Elsa, »tiedäthän että tahdon sinua auttaa missä\nhyvänsä minua tarvitset.»\n\nSamalla Elsa jo heitti vaipan päältään. Hän kääri hihansa ylös ja\nrupesi työhön.\n\n»Tahdotko, Elsa, nyt olla täällä hyvin ääneti, jottei emäntä huomaa\nminun hankkineen apulaista?»\n\n»Sisko kulta», Elsa sanoi, »koetan minkä suinkin voin.»\n\n»No hyvästi sitten, Elsa», sanoi kuollut. »Nyt pyydän sinulta vaan\nyhtä. Ja se on, ettet tämän jälkeen minuun ylen kovasti suutu.»\n\n»Mitä varten sinä minulle hyvästejä heität?» Elsa kysyi. »Tulenhan\nmielelläni joka ilta sinun avuksesi.»\n\n»En pyydä sinua olemaan kuin tämän illan», sanoi kuollut. »Luultavasti\nsinä nyt autatkin minua niin, että saan tämän toimen päätetyksi.»\n\nKun tätä puheltiin, oli Elsa jo kyyristynyt työhönsä. Kaikki oli hetken\nhiljaa, mutta sitte hän tunsi otsallaan samallaisen henkäyksen kuin\nkuolleen tullessa kalastajamökkiin hänen luokseen. Hän katsahti silloin\nylös ja näki olevansa yksin. Hän tiesi nyt, mikä hänen otsallaan\noli tuntunut kylmältä henkäykseltä, ja sanoi itsekseen: »Kuollut\nkasvinsisareni suuteli minua otsalle, ennenkuin lähti pois luotani.»\n\nElsa teki nyt ensin työnsä valmiiksi. Hän huuhtoi kaikki maljat ja\nkannut ja kuivasi ne. Sitte hän meni luukulta katsomaan, oliko sinne\npantu mitään lisää. Kun ei siellä mitään ollut, niin hän jäi luukun\nääreen seisomaan katsellen kellarisaliin.\n\nOli sellainen aika päivästä, jolloin ei ketään vieraita tavannut\nkellariin tulla. Emäntä ei ollut istumassa pöytänsä takana eikä hänen\npalvelijoitaan ollut saapuvilla. Ketään muuta huoneessa ei näkynyt kuin\nkolme miestä, jotka istuivat suuren pöydän päässä. He olivat vieraita,\nvaan tuntuivat liikkuvan kuin kotonaan, koska muuankin heistä joka oli\njuonut maljansa pohjaan, ilman muut? kävi täyttämässä sen suuresta\nviiniruukusta ja istahti sitte uudestaan juomaan.\n\nElsa tunsi olevansa kuin vastatullut jostain vieraasta maailmasta.\nHänen ajatuksensa olivat kuolleessa kasvinsisaressaan, niin ettei hän\noikein kyennyt tajuamaan mitä näki. Vasta pitkän ajan päästä hänelle\nselvisi, että nuo pöydän ääressä istuvat miehet olivat hänelle tuttuja\nja rakkaita. Sillä nehän olivat sir Archie ja hänen kaksi skottilaista\nystäväänsä, sir Reginald ja sir Filip.\n\nViime päivinä ei sir Archie ollut käynyt hänen luonaan, ja Elsa ihastui\nnähdessään hänet. Ensin hänen teki mieli huutaa olevansa ihan hänen\nlähellään, mutta sitte hän tuli ajatelleeksi, että siinä poisjäämisessä\noli jotain outoa, ja hän olikin vaiti. Eihän tiedä vaikka hän olisi\nrakastunut toiseen, Elsa ajatteli. Ehkäpä hänellä nytkin on juuri se\nmielessään.\n\nSir Archie istui näet hiukan muista erillään. Hän vaan äänettömänä\ntähysti eteensä eikä juonut. Hän ei ottanut osaa toisten keskusteluun,\nja kun hänelle jotakin virkettiin, niin hän ei edes huolinut vastata.\n\nElsa kuuli, että toiset koettivat saada häntä hauskemmalle päälle. He\nutelivat miksi hän ei juonut. Neuvoivatpa sitäkin, että hän ratokseen\nmenisi juttelemaan Elsa neidin kanssa.\n\n»Älkää te minusta huolehtiko», sir Archie sanoi. »Toinen minun nyt\non mielessäni. Se se alati häilyy silmäini edessä, ja sen ääni alati\nkorvissani kuiskaa.»\n\nJa Elsa näki sir Archien silmäin herkeämättä katsovan yhteen kellarin\npaksuista katonkannatuspylväistä. Nyt vasta hän myöskin huomasi, että\nhänen kasvinsisarensa seisoi tuon pylvään vieressä ja katseli sir\nArchieta. Hän seisoi aivan liikahtamatta niin liki pylvästä, ettei\nhäntä harmaassa puvussaan ollut helppo siitä erottaa.\n\nElsa seisoi ihan hiljaa ja katsoi huoneeseen. Hän näki, että hänen\nkasvinsisarensa sir Archien edessä piti silmiään auki. Elsan seurassa\nhän ei ollut yhtään kertaa nostanut silmiään maasta.\n\nMuuta kammottavaa hänessä ei ollut kuin ne silmät. Elsa näki, että ne\nolivat murtuneet ja sameat. Katse niissä oli eloton, eikä valo niistä\nenää heijastunut.\n\nHetken kuluttua sir Archie puhkesi uudestaan vaikeroimaan: »Hänet minä\nnäen alati. Hän seuraa minua kaikkialle mihin menen.»\n\nHän ei hetkeksikään kääntänyt katsettaan pois pylväästä, jonka vieressä\nkuollut seisoi. Mutta Elsa arvasi, ettei hän kuollutta nähnyt. Ei sir\nArchie puhunut hänestä, vaan jostakin toisesta joka alati oli hänen\nmielessään.\n\nElsa seisoi yhä seinäaukolla ja seurasi kaikkea mitä tapahtui. Hän\najatteli, että ennen kaikkea hän tahtoi tietää, kuka se oli jota sir\nArchie muisteli niin herkeämättä.\n\nÄkkiä hän huomasi kuolleen siirtyneen sir Archien viereen penkille ja\nkuiskuttelevan hänen korvaansa.\n\nMutta sir Archie ei vieläkään tiennyt hänen olevan niin lähellä, että\ntodella saattoi kuiskuttaa hänen korvaansa. Hän tunsi sen läheisyyden\nvaan siitä hirveästä tuskasta, joka hänelle yhtäkkiä tuli.\n\nElsa näki, että kun kuollut oli pari silmänräpäystä istunut ja\nkuiskaillut, niin sir Archie painoi päänsä käsien väliin ja itki: »Voi,\nkun en olisi ikinä löytänyt sitä nuorta neitoa!» hän sanoi. »En kadu\nmitään muuta kuin etten päästänyt sitä neitosta pakoon, kun hän pyysi.»\n\nMolemmat skottilaiset lakkasivat juomasta ja kääntyivät säikähtyen\nkatsomaan sir Archieta, joka äkkinäisessä katumuspuuskassa näin menetti\nkoko miehuutensa. He istuivat kotvan aikaa neuvottomina, Vaan sitte\ntoinen heistä hoiperteli tiskin luo, otti siitä isoimman juomasarven ja\ntäytti sen punaviinillä. Sen tehtyään hän astui sir Archien eteen, löi\nhäntä olalle ja sanoi: »Juo, veikko! Vielä Aarne herran rahoja riittää.\nNiin kauvan kun on varaa hankkia tämänlaista viiniä, ei surun pidä\nmeistä valtaa saaman.»\n\nMutta samassa kun tämä oli sanottu: »Juo, veikko! Vielä Aarne herran\nrahoja riittää», silloin Elsa näki kuolleen nousevan penkiltä ja\nkatoavan.\n\nJa samassa Elsa näki edessään kolme miestä, joilla oli suuret parrat\nja karvapäälliset nahkapuvut ja jotka tappelivat Aarne herran\nkanssa. Ja nyt hän näki että ne olivat samat miehet, jotka istuivat\nkellarisalissa: sir Archie, sir Filip ja sir Reginald.\n\n\n3.\n\nElsa lähti ulos huoneesta, jossa oli seisonut huuhtomassa emännän\njuoma-astioita, ja sulki hiljaa oven jälkeensä. Oven ulkopuolella\nhän seisahtui kapeaan käytävään. Hän nojasi seinää vasten eikä siitä\nasennosta liikahtanut lähes tunnin aikaan.\n\nSiinä seistessään hän mietti: »En minä voi antaa häntä ilmi. Olkoon\ntehnyt mitä pahaa tahansa, mutta minä rakastan häntä sydämestäni. En\nvoi jättää häntä teilattavaksi. En voi sallia, että hänen kätensä ja\njalkansa tulella kärvennetään.»\n\nMyrsky, joka oli riehunut koko päivän, kiihtyi kiihtymistään yhä\nvaltavammaksi, ja Elsa kuuli pimeään kätköönsä sen pauhun.\n\nNyt on ensimäinen kevätmyrsky tullut, hän ajatteli. Se on tullut\nkaikkine voimineen vapauttamaan merta ja murtamaan jäitä. Muutaman\npäivän päästä on avovesi, ja silloin sir Archie lähtee täältä eikä\nikinä tänne palaa. Ei hän enää vastedes tee rikoksia tässä maassa. Mitä\nhyötyä siitä sitte on, jos hänet vangitaan ja rangaistaan? Ei siitä ole\niloa kuolleilla eikä elävillä.\n\nElsa kääri vaipan ympärilleen. Hän ajatteli, että nyt hän menee kotiin\nja istahtaa rauhallisesti työnsä ääreen eikä kenellekään ilmaise\nsalatietoaan.\n\nMutta ennenkuin hän tuli lähteneeksi, hän jo luopui siitä aikeesta ja\njäi paikalleen seisomaan.\n\nHän seisoi hiljaa ja kuunteli ulkona pauhaavaa myrskyä. Hänen mieleensä\njuohtui uudelleen, että kevät nyt oli tulossa. Lumi jo pian häviää ja\nmaa pukeutuu vihreään verhoonsa.\n\nVaan, armias Jumala, minkälaisena kevät minulle tulee? Elsa ajatteli.\nEi minun onneni eikä iloni nouse kukalle tämäntalvisten pakkasten\njälkeen.\n\nNiin, toisin oli viime vuonna, hän ajatteli. Silloin minä olin\nonnellinen, kun talvi oli kulunut ja kevät saapui. Muistan yhdenkin\nillan, kun oli niin kaunista etten malttanut kotiin jäädä. Silloin\ntartuin kasvinsisareni käteen ja kävelimme lehtoon poimimaan vihreitä\nvesoja uuninpankon koristeiksi.\n\nHän antoi nyt mielensä kuvitella, miten hän kasvinsisarineen oli\nastunut vihreätä polkua. Ja tien vieressä he olivat nähneet nuoren\nkoivun, joka oli hakattu poikki. Tyvestä päättäen se oli ollut useita\npäiviä katkaistuna. Mutta nyt he näkivät, että puuraukka oli ruvennut\nvihannoimaan ja että sen lehdet pyrkivät puhkeamaan urvuista.\n\nSilloin hänen kasvinsisarensa oli pysähtynyt ja kumartunut puun nojaan.\n»Voi sinua, puuraukka», hän sanoi, »mitä pahaa lienetkään tehnyt,\nkun et poikkihakattunakaan saa kuolla? Miksi sinun yhä pitää lehtiin\npuhjeta, ikäänkuin vielä eläisit?»\n\nSilloin Elsa oli hänelle nauranut ja sanonut: »Ehkä se kukoistaakin sen\nvuoksi, että sen kaataja saisi nähdä minkälaisen turmion on tehnyt ja\nkatuisi.»\n\nMutta hänen kasvinsisarensa ei nauranut. Hänen silmänsä olivat\nkyyneleitä täynnä.\n\n»On suuri synti kaataa puuta lehtimisaikana, jolloin se on niin\nelinvoimainen, ettei saata kuolla. Hirveätä on kuolleen olo, kun ei\nsaa haudassaan rauhaa. Ei vainajilla ole paljon hyvää odotettavana, ei\nheihin rakkaus eikä onni voi yltää. Eivät he muuta hyvää enää pyydä\nkuin saada nukkua siki unta. Sitä minä juuri itkenkin mitä sanoit,\nettei koivu pääse kuolemaan, kun se ajattelee surmaajaansa. Sehän se on\nkovin osa sille, jolta on henki riistetty, ettei saa rauhassa levätä,\nkun täytyy vainota murhaajaansa. Eivät vainajat mitään muuta halaja\nkuin saada nukkua rauhassa.»\n\nTätä muistellessaan Elsa tyrskähti itkuun ja väänteli käsiään.\n\n»Kasvinsisareni ei saa rauhaa haudassaan», hän sanoi, »jollen minä anna\nilmi rakastettuani. Jollen tässä siskoa auta, niin hän jää harhailemaan\nmaan päälle ilman lepoa ja rauhaa. Ei se siskoraukkani muuta toivo kuin\nhaudan lepoa, ja sitä en voi hänelle antaa, toimittamatta rakastettuani\npyövelin murskattavaksi.»\n\n\n4.\n\nSir Archie astui ulos kellarisalista ja kulki sen kapean käytävän läpi.\nNyt oli katossa riippuva lyhty taasen sytytetty, ja sen valossa hän\nnäki nuoren neidon seisovan liikkumattomana seinää vasten.\n\nHän oli niin kalpea ja seisoi niin hiljaa, että sir Archie\npelästyksissään ajatteli: Viimeinkin näen sen vainajan, joka minua\nahdistaa päivät päästään. Hän seisoo täällä ulkona minua odottamassa.\n\nOhi mennessään sir Archie kosketti neidon kättä saadakseen tietää,\noliko se todellakin kuollut joka siinä seisoi. Ja käsi oli niin kylmä,\nettei hän voinut päättää oliko se kuolleen vai elävän.\n\nMutta sir Archien kosketuksesta Elsa säpsähti ja vetäsi kätensä pois,\nja silloin sir Archie hänet tunsi.\n\nHän luuli tytön tulleen hänen tähtensä ja ihastui kovin nähdessään\nhänet. Samassa hänen mielessään leimahti ajatus: Nyt tiedän mitä teen,\njotta vainaja leppyisi minuun ja lakkaisi minua vaivaamasta.\n\nHän sulki Elsan kädet omiinsa ja nosti ne huulilleen. »Jumala sinua\nsiunatkoon siitä että nyt tulit luokseni, Elsa», hän sanoi.\n\nMutta Elsan sydän oli niin murheellinen. Hän ei saanut kyyneliltään\nedes sen vertaa sir Archielle sanotuksi, ettei hän tänne tullut häntä\ntavatakseen.\n\nSir Archie seisoi kotvan aikaa äänetönnä, mutta piti Elsan käsiä koko\najan omissaan. Ja mitä kauemmin hän niin seisoi, sitä valosammiksi ja\nkauniimmiksi hänen kasvonsa kävivät.\n\n»Elsa neiti», sanoi sir Archie hyvin juhlallisesti. »En ole moneen\npäivään saattanut tulla luoksesi, sillä raskaat ajatukset ovat minua\nvaivanneet. Niiltä en ole saanut lainkaan rauhaa, olenpa pelännyt\nolevani tulossa mielenvialle. Mutta tänä iltana minun mielentilani on\nparantunut, eikä silmissäni enää väiky se kuva, joka minua kiusasi. Ja\nkun sinut näin, niin sydämeni sanoi mitä minun tulee tehdä, päästäkseni\nsiitä vaivasta iäksipäiväksi.»\n\nHän kumartui lähemmäs Elsaa voidakseen katsoa häntä silmiin, mutta kun\nElsa seisoi silmät ummessa, niin hän jatkoi:\n\n»Olet minulle vihoissasi, Elsa, kun en moneen päivään ole käynyt\nluonasi. Mutta enhän voinut, sillä sinut nähdessäni minä yhä elävämmin\nmuistin sen, mikä minua vaivasi. Sinä minulle aina muistutit nuorta\nneitoa, jota kohtaan olen tehnyt vääryyttä. Monelle muullekin ihmiselle\nminä olen vääryyttä tehnyt, Elsa, mutta mistään muusta ei tuntoni minua\nniin soimaa kuin mitä sille neitoselle tein.»\n\nKun Elsa yhä oli vaiti, niin sir Archie tarttui hänen käsiinsä, nosti\nne huulilleen ja suuteli niitä.\n\n»Kuule nyt, Elsa, mitä sydämeni minulle puhui, kun näin sinut täällä\nminua odottamassa. Olet kerran tehnyt neidolle vääryyttä, se sanoi,\nnyt sinun pitää tälle korvata mitä se toinen sai kärsiä sinun tähtesi.\nSinun tulee ottaa hänet vaimoksesi, ja hänelle sinun tulee olla niin\nhyvä, ettei hänellä koskaan ole surun syytä. Ja niin uskollinen sinun\ntulee hänelle olla, että elosi viimeisenä päivänä rakastat häntä\nenemmän kuin hääpäivänäsi.»\n\nElsa pysyi vieläkin yhtä ääneti, ummessa silmin. Silloin sir Archie\ntarttui hänen päähänsä ja kohotti sen pystyyn. »Minun täytyy saada\ntietää, Elsa, kuunteletko sinä puhettani», hän sanoi. Vaan silloin hän\nnäki Elsan itkevän niin hervottomasti, että suuret kyynelet vierivät\npitkin hänen poskiaan.\n\n»Miksi itket, Elsa?» sir Archie kysyi.\n\n»Itken, kun minun sydämeni teitä liiaksi rakastaa.»\n\nSir Archie silloin vielä enemmän läheni Elsaa ja kiersi käsivartensa\nhänen vyötäisilleen. »Kuuletko kun myrsky ulkona vinkuu?» hän sanoi.\n»Se ennustaa meren aukenemista ja että kohta alukset levällä purjein\nkiitävät kotirannoilleni. Nyt Elsa sano, seuraatko minua sinne, jotta\nvoisin sinulle korvata sen pahan mitä olen toiselle tehnyt!»\n\nSir Archie kuiski Elsalle kohta alkavan elämän ihanuudesta, ja Elsa\ntaipui ajattelemaan: Voi, kun en tietäisikään minkä rikoksen hän on\ntehnyt, silloin seuraisin häntä ja eläisin onnellisena hänen kanssaan.\n\nSir Archie läheni häntä yhä, ja kun Elsa viimein nosti katseensa\nmaasta, oli hän kumarruksissa suudellakseen häntä otsalle. Silloin Elsa\näkisti muisti vainajan, joka juuri oli ollut hänen luonaan ja oli häntä\nsuudellut. Hän tempasi itsensä erilleen sir Archiesta ja sanoi: »Ei,\nsir Archie, en tahdo lähteä mukaanne.»\n\n»Sinun täytyy lähteä, Elsa», sanoi sir Archie, »muuten minä joudun\nturmioon.»\n\nHän alkoi kuiskia neidolle yhä hellempiä sanoja, ja Elsa taas taipui\najattelemaan: »Eikö olisi Jumalalle ja ihmisille otollisempaa, että hän\nsaisi sovittaa rikollisen elämänsä ja tulla hurskaaksi mieheksi? Jos\nhänet rangaistaan ja surmataan, niin kukapa siitä hyötyy?»\n\nElsa oli juuri ruvennut näin ajattelemaan, kun pari kellariin aikovaa\nmiestä kulki heidän ohitsensa. Sir Archie näki heidän uteliaasti\ntähystävän häntä ja Elsa neitoa ja virkkoi silloin:\n\n»Tule, Elsa, minä saatan sinut kotimökillesi. En tahdo, että kukaan\nnäkisi sinun tulleen luokseni kellarisaliin.»\n\nSilloin Elsa äkkiä avasi silmänsä, ikäänkuin muistaen lähteneensä\ntoisille asioille eikä kuuntelemaan sir Archien puheita. Mutta hänen\nsydäntään kouristi, kun ajatteli hänen ilmiantamistaan. »Jos jätät\nhänet teloittajalle, niin minä pakahdun surusta», hänen sydämensä\nhänelle sanoi.\n\nMutta sir Archie kietoi vaipan lujemmin neidon ympäri ja talutti hänet\nkadulle. Ja sitte hän kulki hänen kanssaan Torarinin mökille asti. Ja\nneito huomasi, että joka kerta kun puuskainen vihuri kohisten heidät\nyllätti, silloin sir Archie asettui hänen eteensä hänen suojukseen.\n\nJa Elsa mietti koko ajan heidän kulkiessaan: Eihän siskovainaani\ntiennyt, että hän tahtoi sovittaa elämänsä ja tulla hyväksi ihmiseksi.\n\nJa heidän kulkiessaan sir Archie herkeämättä kuiski ihanimpia sanoja\nElsan korvaan. Ja mitä kauemmin Elsa häntä kuunteli, sitä varmemmaksi\nhän kävi.\n\nEhkäpä, kun siskovainaja minut toi mukanaan, hänen tarkoituksensa\nolikin, että saisin kuulla tällaisia sanoja sir Archien suusta, hän\najatteli. Hän rakastaa minua niin suuresti. Hän ei tahdo minulle\nonnettomuutta, vaan onnea.\n\nJa kun he seisahtuivat mökin eteen ja sir Archie kerran vielä kysyi\nElsalta, tahtoiko hän lähteä hänen kanssaan yli meren, niin Elsa\nvastasi tahtovansa Jumalan avulla häntä seurata.\n\n\n\n\nRauhaton.\n\n\nSeuraavana päivänä myrsky oli asettunut. Ilma oli suojainen, mutta ei\nheikontanut sanottavasti jäitä, vaan meren salmet ja vuonot olivat\nummessa kuten ennenkin.\n\nAamulla herätessään Elsa ajatteli yhä: Tosiaan on parempi, että\npahantekijä tekee parannuksen ja elää Jumalan käskyn mukaan, kuin että\nhänet rangaistaan ja surmataan.\n\nPäivemmällä sir Archie lähetti Elsalle sanansaattajan mukana leveän,\nkultaisen rannerenkaan.\n\nJa Elsa riemuitsi siitä, että sir Archie oli halunnut ilahuttaa häntä.\nHän otti vastaan renkaan ja kiitti sanansaattajaa.\n\nMutta heti tämän poistuttua juolahti Elsan mieleen, että tämän\nrannerenkaan sir Archie varmaankin oli ostanut Aarne herran rahoilla.\nHän ei voinut enää katsella sitä, kun oli johtunut siihen ajatukseen.\nHän riisti sen käsivarreltaan ja viskasi kauas luotaan.\n\n»Mitä minun elämästäni tulisikaan, jos alati täytyisi ajatella,\nettä elän herra Aarnen rahoilla?» hän sanoi. »Jos ruokapalan vien\nhuulilleni, niin minun täytyy ajatella ryöstettyjä rahoja, ja jos saan\nuuden puvun, niin kaikuu korvissani, että se on ostettu väärin saadulla\nomaisuudella.»\n\n»Nyt huomaan ainakin, että minun on mahdotonta seurata sir Archieta ja\nelää yhdessä hänen kanssaan. Sanon hänelle sen, kun hän tulee luokseni.»\n\nIllansuussa sir Archie tuli hänen luokseen. Hän oli hyvin iloinen,\nsillä hän oli ollut vapaana ilkeistä ajatuksista, ja hän luuli sen\njohtuvan siitä, että oli luvannut hyvittää tälle neidolle mitä oli\ntoista vastaan rikkonut.\n\nKun hän tässä mielessä tuli ja sellaista puhui, oli Elsan mielestä\nmahdotonta kertoa, että hän itse oli huolissaan ja aikoi erota hänestä.\n\nKaikki häntä itseään kalvavat surut hän unhotti kuunnellessaan sir\nArchien puhetta.\n\nSeuraavana päivänä oli sunnuntai, jolloin Elsan oli tapana\nmennä kirkkoon. Hän kävi sekä puolipäiväsaarnassa että\niltajumalanpalveluksessa.\n\nIstuessaan kuuntelemassa puolipäiväsaarnaa, hän kuuli jonkun itkevän\nihan lähellään.\n\nEnsin hän luuli jonkun vieressään istuvista itkevän, mutta kun hän\nkoetti sitä katsella oikealta tai vasemmalta, ei hän nähnyt kuin\nrauhallisia ja juhlallisia ihmisiä.\n\nSittenkin hän kuuli selvästi itkun nyyhkytystä, ja itkijä tuntui olevan\nniin lähellä, että jos vaan ojentaisi kätensä niin häneen ylettyisi.\n\nElsa kuunteli kuuntelemistaan sen vaikerrusta, eikä hän luullut ikänään\nkuulleensa niin suurta surua.\n\nKenenkähän huolet ovat niin raskaita, että täytyy vuodattaa noin\nhaikeita kyyneliä? hän ajatteli.\n\nHän katseli taakseen ja kurottautui nähdäkseen lähinnä olevaan\npenkkiin, mutta kaikki istuivat ääneti ja rauhallisina, eivätkä\nkenenkään kasvot olleet vesissä.\n\nSilloin Elsa ajatteli, ettei hänen tarvinnut tiedustella ja ihmetellä.\nHän tiesi hyvin kuka hänen vieressään itki.\n\n»Sisko kulta», hän kuiskasi, »miksi et näyttäydy minulle kuten\ntoissapäivänä. Tiedäthän, että mielelläni teen mitä voin, kuivatakseni\nkyyneleesi.»\n\nHän odotti vastausta, vaan ei kuullut mitään muuta kuin katkeamatonta\nnyyhkytystä.\n\nElsa koetti kuunnella mitä pappi saarnassaan puhui, mutta saattoi\ntuskin seurata hänen sanojaan. Silloin hän menetti malttinsa ja\nkuiskasi: »Tiedänpä yhden jolla olisi enemmän itkun syytä kuin\nkenelläkään muulla. Jollei kasvinsisareni olisi minulle ilmoittanut\nmurhaajiaan, saattaisinpa ilo mielessä istua täällä.»\n\nLakkaamaton nyyhkytys katkeroitti yhä enemmän hänen mieltään, ja hän\najatteli: Kuinka minun kasvinsisareni voi vaatia minua ilmiantamaan\nrakastettuni? Ei hän itsekkään olisi siihen suostunut, jos olisi vielä\nelossa.\n\nHän istui ahdingossa kirkkoväen keskellä, mutta saattoi vaivoin pysyä\nalallaan. Hän huojutteli ruumistaan ja väänteli käsiään. Varmaankaan\nsiltä nyt en koko päivänä saa rauhaa, hän ajatteli. Ja ties sen, hän\nyhä tuskallisemmin jatkoi, ties vaikka seuraisi minua läpi elämän!\n\nMutta nyyhkytykset hänen vieressään tulivat yhä syvemmältä ja yhä\ntuskallisemmin, ja viimein hänen sydämensä heltyi niin, että hän\nitsekkin herahti itkuun.\n\nVarmaankin sillä on äärettömän raskas suru joka noin itkee, hän\najatteli. Varmaankin hänen kärsimyksensä on raskaampi kuin yksikään\nihminen voi aavistaa.\n\nKun Elsa kirkonmenojen päätyttyä astui ulos kirkosta, ei hän enää\nkuullut itkua. Mutta itse hän itki koko kotimatkan, itki sitä, ettei\nhänen kasvinsisarensa saanut haudan rauhaa.\n\nVaan iltasaarnan alkaessa Elsa meni uudelleen kirkkoon, sillä hänen\ntäytyi tietää, istuiko kasvinsisarensa siellä yhä itkemässä.\n\nHeti kirkkoon astuttuaan Elsa alkoi kuulla nyyhkytystä, joka vavistutti\nhäntä sydänjuuria myöten. Hän tunsi rupeavansa masentumaan eikä hän\ntahtonut enää mitään muuta kuin auttaa vainajaa, joka rauhatonna\nharhaili ihmisten joukossa.\n\nElsan astuessa ulos kirkosta oli vielä niin valoisaa, että hän saattoi\nnähdä jonkun edellään kävijöistä jättävän hangelle verisiä jälkiä.\n\nKukahan on niin köyhä, että kulkee paljain jaloin ja jättää verisiä\njälkiä lumeen? hän ajatteli.\n\nKaikki hänen edellään kävijät näyttivät varakkailta ihmisiltä. He\nolivat kaikki kunnollisesti puetut ja heillä oli kengät jalassaan.\n\nMutta punaset jäljet olivat ihan vereksiä. Elsa näki, että joku hänen\nedellään kulkevasta joukosta painoi niitä lumeen.\n\nSe on joku matkamies, joka on pitkillä teillä jalkansa turmellut, hän\najatteli. Suokoon Jumala, ettei hänen tarvitse kauan kulkea, ennenkuin\npääsee katon alle ja saa levätä!\n\nHänen teki mieli tietää kuka niin vaikean matkan oli taivaltanut, ja\nhän lähti seuraamaan jälkiä, vaikka siten joutuikin poikkeamaan omalta\ntieltään.\n\nMutta äkkiä hän huomasi kaikkien kirkosta tulijain kääntyneen toiselle\ntaholle ja itse olevansa yksin kadulla. Mutta ne veriset askeleet eivät\nvieläkään loppuneet hangelta.\n\nSe on minun polonen kasvinsisareni se kulkija, hän ajatteli, ja tunsi\ntienneensä sen kaiken aikaa. Oi siskoraukkani, luulin sinun kevein\naskelin lumella liitävän, en uskonut tuskia kärsiväsi. Mutta eihän\nyksikään tiedä mitä kärsimyksiä vainajilla on.\n\nKyyneleet nousivat hänen silmiinsä, ja hän ajatteli: Voi minua, kun hän\nei saa haudanrauhaakaan. Voi minua, kun hänen on pitänyt niin kauan\nkulkea täällä paljain jaloin, että ne ovat käyneet veriin.\n\n»Pysähdy, sisko kulta», hän sanoi, »pysähdy, jotta saan kanssasi\npuhella!»\n\nSitä sanoessaan hän huomasi askelten lumessa etenevän nopeammin,\nikäänkuin vainaja olisi kiirehtänyt kulkuaan.\n\nNyt hän pakenee minua. Hän ei odota minulta enää mitään apua, Elsa\najatteli.\n\nHän oli ihan joutua mielettömäksi, hänen täytyi päästä noista punasista\naskeleista, ja hän huudahti: »Sisko kulta, minä teen mitä ikinä tahdot,\njotta saisit haudassasi rauhan.»\n\nKohta tämän jälkeen Elsa näki edessään kookkaan naisihmisen, joka oli\nhäntä seurannut ja nyt laski kätensä hänen käsivarrelleen.\n\n»Kukas sinä olet, joka kuleksit täällä pitkin katua ja itket ja\nvääntelet käsiäsi?» sanoi nainen. »Olet juuri samannäköinen kuin muuan\nneitonen, joka toissapäivänä pyrki luokseni palvelukseen ja sitte\nkatosi näkyvistäni, vai lienetkin sama ihminen?»\n\n»En minä se sama ole», Elsa sanoi, »mutta jos tunnen oikein, että\nolette raatikellarin emäntä, niin tiedän kyllä mistä tytöstä puhutte.»\n\n»Sano sitte, mistä syystä hän lähti luotani eikä ole tullut takaisin»,\nsanoi emäntä.\n\n»Hän lähti siitä syystä», Elsa sanoi, »ettei tahtonut kuulla kaikkien\nsalissanne istuvien pahantekijäin puheita.»\n\n»Monta hurjaa miestä tosin salissani käy», emäntä virkkoi, »mutta en\nsinne pahantekijöitä sentään laske.»\n\n»Kasvinsisareni oli kuitenkin kerran läsnä», Elsa sanoi, »kun siellä\nkolme miestä jutteli keskenään ja yksi heistä virkkoi: Juo veikkonen.\nVielä Aarne herran rahoja riittää!»\n\nSen sanottuaan hän ajatteli: Nyt minä autoin kasvinsisartani, nyt minä\npuhuin mitä olen kuullut. Jumala suokoon, ettei emäntä huolisi uskoa\nsanojani, silloin ei syy ole minun.\n\nMutta samassa hän emännän kasvoista näki, että tämä uskoi häntä, ja hän\npelästyi ja oli lähteä pakoon.\n\nMutta hän ei ehtinyt ottaa askeltakaan, kun emännän tukeva käsi jo\ntarttui häneen, niin ettei hän päässyt paikaltaan.\n\n»No, neiti, jos sinä olet kellarissani kuullut sellaista puhetta»,\nemäntä sanoi, »niin nytkö sinä joutaisit karkuun! Ei, vaan nyt\nlähdetään niiden luo, joilla on valta ja tahto rangaista murhamiehiä,\njotteivät he lain kourista pääse.»\n\n\n\n\nSir Archien pako.\n\n\nElsa tuli pitkään vaippaan kääriytyneenä kellarisaliin ja meni sen\npöydän luokse, jonka päässä sir Archie istui ystävineen. Vieraita\nistui joukottain lavitsoilla pöytien ääressä ja kaikki tähystivät\nuteliaina häneen, mutta Elsa ei heistä välittänyt, mennessään istumaan\nsen viereen joka hänelle oli rakas. Hän ajatteli vaan, että viimeisen\nhetken, minkä sir Archie on vapaana, hän tahtoo olla hänen seurassaan.\n\nNähdessään Elsa neidin tulevan ja istahtavan hänen viereensä, sir\nArchie nousi ja siirtyi hänen kanssaan salin alipäähän toisen pöydän\nääreen, joka oli osaksi pylvään peitossa. Elsa kyllä huomasi, ettei sir\nArchie pitänyt hänen tulostaan kapakkahuoneeseen, joka ei ole nuorten\nneitojen käytävä paikka.\n\n»Ei minulla ole teille paljon sanottavaa», Elsa virkkoi. »Mutta teidän\npitää kuitenkin saada tietää, että minun ei käy lähteminen mukana\nteidän maahanne.»\n\nNäistä Elsa neidon sanoista sir Archie säikähti, sillä hän oli varma,\nettä jos Elsa hänet hylkäisi, niin hän uudelleen joutuisi pahojen\najatustensa valtaan.\n\n»Mistä syystä, Elsa, et lähtisi mukaani?» hän kysyi.\n\nElsan sydän oli niin raskas. Tuskin hän edes tiesi mitä sanoi. »Eihän\nnuoren neidon ole hyvä lähteä soturin mukaan», hän virkkoi. »Kuka ties\nmilloin sellainen lupaus pettää.»\n\nEnnenkuin sir Archie ehti vastaamaan, astui muuan merimies\nkellarisaliin. Hän tuli sir Archien luokse ja kertoi hänelle olevansa\nsiitä suuresta laivasta, joka oli jäätynyt Klöfverön taakse. Myrsky\noli alkanut uudestaan, ja nyt laivuri laittoi sanan että sir Archie\nkaikkine miehineen tänä iltana varustautuisi tulemaan laivaan. Meri oli\nlännen puolella jo alkanut puhdistua. Kukaties jo ennen päivännousua\nväylä olisi sulana Skotlantiin asti.\n\n»Huulethan mitä mies kertoo», sanoi sir Archie Elsalle. »Tahdotko\nlähteä mukaani?»\n\n»En», Elsa sanoi, »en tahdo lähteä mukaanne.» Mutta itsekseen hän oli\niloissaan, sillä hän ajatteli: Nyt voi kumminkin sattua, että hänelle\njää tilaisuus lähteä pois täältä, ennenkuin vartioväki ehtii häntä\nkiinniottamaan.\n\nSir Archie nousi ja meni kertomaan uutista sir Filipille ja sir\nReginaldille. »Menkää te edellä majataloon», hän sanoi, »ja laittakaa\nkaikki kuntoon! Minun on vielä puhuttava pari sanaa Elsan kanssa.»\n\nNähdessään sir Archien tulevan takasin hänen luokseen, Elsa rupesi\nmolemmin käsin torjumaan häntä pois. »Miksi takasin tulette, sir\nArchie?» hän sanoi. »Miksette jo riennä merelle, niin nopeasti kuin\njalat kannattavat?»\n\nSillä niin syvästi hän rakasti sir Archieta. Hän oli tosin ilmiantanut\nhänet rakkaan kasvinsisarensa tähden, mutta hänen hartain toivonsa oli\nettä sir Archie pelastuisi.\n\n»Ei, ensin tahdon vielä kerran pyytää sinua mukaani», sanoi sir Archie.\n\n»Tiedättehän te kuitenkin, sir Archie, että minä en voi teitä seurata»,\nElsa sanoi.\n\n»Miks’et sinä voisi?» sir Archie sanoi. »Olethan niin yksinäinen ja\nköyhä tyttö, ettei kukaan tiedusta mihin sinä joudut. Mutta jos lähdet\nmukaani, niin minä teen sinusta suuren rouvan. Minä olen ylhäinen mies\nkotimaassani. Siellä saat kulkea hopeassa ja kullassa, ja vienpä sinut\nkuninkaankin hoviin.»\n\nElsa vapisi hädissään, kun sir Archie yhä viipyi hänen luonaan,\nvaikkei pako enää kauan ollut mahdollista. Hän tuskin malttoi vastata\nhänelle: »Lähtekää nyt täältä, sir Archie! Ette saa enää viipyä minua\npyytämässä!»\n\n»Et, Elsa, vielä minua ymmärrä», puhui sir Archie yhä enemmän\nheltyvällä äänellä. »Kun näin sinut ensi kerran, niin minä vaan\najattelin lumota ja houkutella sinut. Olen monesti ennen luvannut\nsinulle linnoja ja kultia, vaan ennen tätä iltaa se ei ole ollut\nrehellisesti tarkoitettua. Mutta nyt minä tahdon ja haluan tehdä sinut\nvaimokseni. Siihen voit luottaa niinkuin aatelismiehen ja soturin\nsanaan.»\n\nSamassa Elsa kuuli asepukuisten miesten raskasta astuntaa kellarin\nulkopuolelta. Jos minä nyt lähden hänen mukaansa, hän ajatteli, niin\nhän kenties vielä pelastuu. Olenhan täällä häntä turmioon vetämässä.\nMinun tähteni hän täällä niin kauan viivyttelee, että vartioväki\nhänet vielä yllättää. Mutta enhän minä voi lähteä sen mukaan, joka on\nsurmannut kaikki omaiseni.\n\n»Sir Archie», Elsa sanoi, ja hän toivoi saavansa hänet säikähtämään.\n»Ettekö kuule, kun aseellisia miehiä rientää torin poikki?»\n\n»Kuulen sen kyllä», sanoi sir Archie, »kaiketi on taas tapeltu jossain\nkapakassa. Älä hätäänny, Elsa, vähästä ne kalastajat riitaantuvat,\nilmoista ja tuulista.»\n\n»Sir Archie», Elsa sanoi, »ettekö kuule, että ne seisahtuvat\nraatihuoneen eteen?»\n\nElsa värisi kiireestä kantapäähän, mutta sir Archie ei sitä huomannut,\nvaan pysyi ihan tyynenä.\n\n»Mihinkäs muuanne he seisahtuisivat?» hän sanoi. »Tännehän ne\nriitapukarit on tuotava raatihuoneen putkaan. Älä sinä Elsa kuuntele\nsitä, vaan kuuntele nyt kun minä pyydän sinua mukaani meren tuolle\npuolen!» ...........\n\nMutta Elsa koetti vielä kerran säikäyttää sir Archieta.\n\n»Sir Archie», hän sanoi, »ettekö kuule, kun ne laskeutuvat portaita\nmyöten raatikellariin?»\n\n»Kyllä sen kuulen», sanoi sir Archie, »he kai tulevat tyhjentämään\nkannun olutta, saatuaan vankinsa telkien taa. Älä sinä Elsa huoli\nheistä, vaan ajattele että huomenna meidän laivamme halkoo aavoja\nulappia, pyrkien kohti minun rakasta isänmaatani!»\n\nMutta Elsa oli kalpea kuin ruumis ja värisi, niin että häneltä tuskin\npuhe kävi.\n\n»Sir Archie», hän sanoi, »ettekö näe, kun he viinapöydän luona\npuhelevat emännän kanssa? Kaiketi kyselevät häneltä, onko heidän\netsittävistään ketä täällä.»\n\n»Ennemminkin tilaavat häneltä väkevää ja lämmintä juomaa, kun on\nnäin myrskyinen yö», sanoi sir Archie. »Älä sinä Elsa noin värise ja\nvavahtele! Lähde vaan pelkäämättä minun mukaani! Sen sanon, että jos\nisäni nyt tahtoisi minulle naittaa maamme jaloimman neidon, niin en\nhänestä huolisi. Lähde sinä Elsa turvallisesti meren tuolle puolen!\nSiellä sinä joudut suurimpaan onneen ja iloon.»\n\nSotilasjoukko ovensuussa karttui karttumistaan, eikä Elsa voinut enää\nhillitä tuskaansa. En voi olla näkemässä, kun he tulevat ottamaan hänet\nkiinni, hän ajatteli. Hän kumartui lähelle sir Archieta ja kuiskasi\nhänelle:\n\n»Ettekö kuule, sir Archie, kun sotilaat kysyvät emännältä Aarne herran\nmurhaajia?»\n\nSilloin sir Archie tähysti salin ovelle päin ja katseli emännän luona\njuttelevia sotilaita. Mutta hän ei heti lähtenytkään pakoon, niinkuin\nElsa odotti, vaan kumartui katsomaan Elsaa silmästä silmään. »Sinäkö,\nElsa, se olet tuntenut minut ja antanut minut ilmi?»\n\n»Olen sen tehnyt rakkaan kasvinsisareni tähden, jotta hän saisi levon\nhaudassaan», sanoi Elsa. »Yksin Jumala tietää mitä siitä olen kärsinyt.\nMutta paetkaa nyt, sir Archie! Vielä ennätätte. He eivät vielä ole\nsulkeneet ovea ja eteistä.»\n\n»Senkin sudenpentu!» sir Archie sanoi. »Nähdessäni sinut ensi kerran\nlaiturilla, ajattelin jo surmata sinut.»\n\nMutta Elsa laski kätensä hänen olkapäälleen. »Paetkaa, sir Archie,\nei minun sydämeni kestä katsoa, kun he tulevat teitä kiinniottamaan.\nJollette tahdo paeta ilman minua, niin minä Jumalan nimeen lähden\nmukaanne. Mutta älkää enään täällä istuko minun tähteni, sir Archie!\nTeen puolestanne mitä tahansa, kun vaan pelastatte henkenne.»\n\nMutta nyt sir Archie oli suuttunut ja puhui Elsalle ähittelevällä\nkiukulla:\n\n»Nyt sinä neitonen et koskaan saa kirjokengissä astella linnan\npermantoja. Nyt saat ikäsi pysyä täällä sillin perkaajana. Etkä\nkoskaan, Elsa, saa miestä, jolla on linnat ja läänit. Jos saatkin, niin\nsaat viheliäisen kalamiehen, jonka tölli on jossakin kylmällä luodolla.»\n\n»Ettekö kuule, kun he asettavat vartijoita eteiseen ja panevat ovelle\nkeihäitä poikkiteloin?» Elsa kysyi. »Miksette jo riennä pois täältä?\nMiksette pakene merelle ja kätkeydy laivaan?»\n\n»En viitsi paeta, kun tekee mieleni jutella Elsa neidin kanssa», sanoi\nsir Archie. »Tiedätkös, Elsa, että nyt sinun kaikki ilosi on mennyttä\nkalua? Tiedätkö, että nyt minun ei enää kannata toivoakkaan sovitusta\nrikoksestani?»\n\n»Sir Archie», Elsa kuiskasi, kavahtaen säikähtyneenä ylös, »nyt\nsotamiehet ovat valmiina. Nyt ne tulevat teitä kiinniottamaan.\nRiennättekö pakoon! Minä lähden mukaanne laivaan, sir Archie, jos vaan\npakenette.»\n\n»Ei sinun kannata säikkyä, Elsa neito», sanoi sir Archie. »Ehdimme\nvielä jonkun aikaa juttelemaan yhdessä. Ei sotilaat uskalla käydä\nkimppuuni täällä, kun voin puolustautua. He aikovat tavoittaa minut\nahtaassa käytävässä. Siellä he aikovat keihästää minut pitkiin\nvartaisiinsa. Sitähän sinä Elsa olet minulle aina toivonut.»\n\nMutta kuta pahemmin Elsa hätääntyi, sitä tyynemmäksi sir Archie kävi.\nElsa pyysi häntä pakenemaan, mutta niitä pyyntöjä hän nauroi.\n\n»Älä neitonen ole niin varma siitä että minä joudun sotilasten käsiin!\nOlen maar suuremmistakin vaaroista pelastunut. Pahemmin minun oli käydä\nmuutama kuukausi sitte Ruotsissa. Jotkut panettelijat olivat sanoneet\nJuhana kuninkaalle, ettei hänen skottilainen vartioväkensä ollut\nluotettava. Ja kuningas uskoi sen. Hän panetti kaikki kolme päällikköä\nlinnantorniin, ja heidän palkkajoukkonsa hän tarkasti vartioituna\nlähetti rajan yli.»\n\n»Paetkaa, sir Archie, paetkaa!» Elsa pyysi.\n\n»Älä sinä Elsa ole minusta huolissasi!» sanoi sir Archie tylysti\nnauraen. »Tänä iltana luontoni taas on ennallaan. Nyt en enää näe\nsitä neitosta silmäini edessä, ja silloin ei hätää mitään. Kerronpa\nsinulle niistä kolmesta, jotka istuivat Juhana kuninkaan linnassa.\nYhtenä yönä, kun vartijat olivat juovuksissa, he salaa hiipivät ulos\ntornista ja juoksivat tiehensä. Sitten lähtivät pakenemaan rajaa kohti.\nMutta Ruotsin alueella ollessaan he eivät kertaakaan uskaltaneet\nilmaista ketä olivat. Heillä ei ollut muuta keinoa, Elsa, kuin hankkia\nitselleen karvapäälliset puvut ja sanoa olevansa nahkurinsällejä, jotka\nkiertelivät hakemassa työtä.\n\nVasta nyt Elsa alkoi huomata, kuinka sir Archie oli muuttunut häntä\nkohtaan. Nyt sir Archie varmaan vihasi häntä, saatuaan kuulla että hän\noli hänet ilmiantanut.\n\n»Älkää, sir Archie, puhuko noin!» Elsa pyysi.\n\n»Miksikäs petit minut, juuri kun sinusta uskoin mitä parasta!» sanoi\nsir Archie. Nyt minä taas olen ihan ennallani. Nyt minä en huoli\nsäästää ketään. Ja saatpa nähdä, että vielä minä selviön tästä kaikesta\nyhtä hyvin kuin ennenaikaan. Enkö silloinkin ollut tovereineni\nhuutavassa hukassa, kun viimein olimme Ruotsin halki samonneet tänne\nrannikolle? Ei meillä ollut rahaa ostaaksemme kunnon vaatteita. Ei\nollut rahaa maksaaksemme laivakyytiä Skotlantiin. Emme tienneet muuta\nkeinoa kuin murtautua Solbergin pappilaan.»\n\n»Älkää enää puhuko siitä!» sanoi Elsa.\n\n»Kaikki tyyni sinun on kuultava, Elsa», sanoi sir Archie. »Yhtä seikkaa\nsinä et tiedä, sitä nimittäin, että me pappilaan tultua menimme Aarne\nherran luo, herätimme hänet ja kehotimme häntä antamaan meille rahaa.\nJos hän olisi sen tehnyt suosiolla, ei hänelle olisi mitenkään käynyt.\nMutta Aarne herra yltyi tappelemaan kanssamme, ja silloin meidän täytyi\nhänet kaataa. Ja hänen saatuaan surmansa täytyi meidän kaataa hänen\nkoko väkensä.»\n\nElsa ei keskeyttänyt sir Archien puhetta, mutta hän tunsi sydämensä\ntyhjenevän. Hän värisi katsoessaan ja kuunnellessaan sir Archieta,\njoka oli muuttunut julman ja verenhimoisen näköiseksi. Mitä olenkaan\ntahtonut tehdä? Elsa ajatteli. Olenko ollut hulluna ja rakastanut sitä\nmiestä, joka murhasi kaikki omaiseni? Jumala minulle anteeksi antakoon!»\n\n»Kun luulimme koko väen kuolleen», sir Archie sanoi, »hilasimme raskaan\nhopea-arkun ulos. Sitte sytytimme pirtin ympäri tulen, jotta kaikki\nihmiset luulisivat Aarne herran palaneen huoneeseensa.»\n\n»Minähän olen rakastanut metsän sutta», sanoi Elsa itsekseen. »Ja\nmokomaa olen koettanut pelastaa rangaistuksesta!»\n\n»Vaan itse ajoimme jäälle ja pakenimme merta pitkin», sir Archie\njatkoi. »Niin kauvan kun liekit kajastivat taivaalla, ei meillä ollut\nhätää mutta silloin pelästyimme, kun näimme niiden laskevan. Arvasimme\nettä kylän väki oli tullut paikalle ja sammuttanut tulipalon, ja että\nkohta se olisi jälillämme. Silloin ajoimme takasin rantaan, sellaiselle\nvirtakohdalle, jossa jää oli heikkoa. Nostimme raha-arkun pois reestä\nja ajoimme eteenpäin, kunnes jää murtui hevosen alla. Se sai upota,\nmutta me itse hyppäsimme syrjään. Jollet olisi vaan neito, Elsa, niin\nymmärtäisit että se oli reipas teko. Olimmepa toimineet kuin miehet.»\n\nNyt Elsa pysyi sanattomana. Hän istui ja tunsi sydämessään kirvelevää\ntuskaa. Mutta sir Archie vihasi häntä ja kidutti häntä tahallaan.\n\n»Sidoimme sitte vyöhihnamme arkun sankoihin ja rupesimme sitä hinaamaan\njäätä pitkin.»\n\n»Mutta kun arkku teki siihen jälkiä, kävimme rannalta taittamassa\nkuusenhavuja ja panimme ne alustaksi. Sitte riisuimme saappaat jalasta\nja jatkoimme matkaa ilman että jäähän tuli minkäänlaista merkkiä.»\n\nSir Archie oli hetkisen vaiti ja katseli pilkallisesti Elsaa.\n\n»Vaikka kaikki tämä oli mainiosti onnistunut, olimme kuitenkin aika\npulassa. Verisistä vaatteistamme meidät olisi missä tahansa heti\ntunnettu ja saatu kiinni. Mutta kuule nyt Elsa, voidaksesi sitte kertoa\nniille kaikille, jotka mielivät lähteä meitä hätyyttämään, sillä sen\nhe tietäkööt ettemme ole niinkään yletyttävissä. Kuulehan sitä, että\nkun me jäätä myöten lähenimme Marstrandia, niin tapasimmekin jäällä\noman maan miehiä ja tovereita, ne samat miehet jotka Juhana kuningas\noli tarkoittanut. Jäät olivat heitä pidättäneet Marstrandissa, ja hyvä\nolikin, sillä heidän avullaan saimme vaatteet. Eikä sen koommin olisi\nollut vaaraa, jollet sinä olisi ruvennut petturiksi.»\n\nElsa istui ääneti, hän oli surusta melkein tiedottomana, tuskin sydämen\nlyöntejä enää tuntui.\n\nMutta sir Archie kavahti pystyyn ja huudahti:\n\n»Eikä meillä hätää ole tänäkään iltana. Sen Elsa, saat omin silmin\nnähdä.»\n\nSamassa hän molemmin käsin tarttui Elsaan ja tempasi hänet koholle.\nJa Elsa kilpenä edessään hän juoksi kellarisalin läpi käytävää kohti.\nJa vaikka ovessa seisovilla sotureilla oli keihäät ojona häntä kohti,\neivät he rohjenneet niitä käyttää, jotteivät Elsaa haavoittaisi.\n\nAhtaissa portaissa ja eteisessä sir Archie samoin piti Elsaa koholla\nedessään. Ja Elsa olikin parempi turva kuin vahvin haarniska, sillä\nportaille asetetut sotilaat eivät voineet aseitaan käyttää. Sir Archie\npääsi siten ison matkan portaita ylös, ja Elsa tunsi jo ulkoilman\nhenkivän kasvoillaan.\n\nMutta nyt oli rakkaus Elsan sydämestä hävinnyt, katkera viha siellä\nvaan kuohui sir Archieta kohtaan, ja hän muisti sir Archien vaan\nmurhamieheksi. Ja nyt kun hän näki ruumiinsa suojelevan tätä miestä,\nniin että hän oli karkuun pääsemäisillään, nyt hän kädellään tarttui\nyhteen sotilasten keihäistä ja osotti sen sydäntään kohti. »Tahdon nyt\nviimein tehdä kasvinsisareni hyväksi työni loppuun», hän ajatteli. Ja\nsir Archien eteenpäin hypähtäessä se keihäs tunkeutui Elsan sydämeen.\n\nMutta silloin sir Archie jo seisoi ylimmällä portaalla. Ja sotamiehet\nväistyivät tieltä nähdessään että yksi heistä oli haavoittanut neitoa.\nJa sir Archie juoksi heidän välistään.\n\nTorille saavuttuaan sir Archie kuuli sotahuutoja erään kujan suusta ja\nskottilaisten hoilausta: »Apuun, apuun! Skotlannin puolesta! Skotlannin\npuolesta!»\n\nSir Filip ja sir Reginald sieltä tulivat hänen avukseen, mukanaan koko\nskottilaisjoukko.\n\nJa sir Archie juoksi heitä vastaan huutaen suureen ääneen: »Tänneppäin!\nTänneppäin! Skotlannin, Skotlannin puolesta!»\n\n\n\n\nJään poikki.\n\n\nVielä merenselällä sir Archie yhä kantoi Elsaa käsivarrellaan.\n\nSir Filip ja sir Reginald astuivat hänen kanssaan rinnan. He yrittivät\njutella hänelle, miten olivat saaneet yllätyksestä tiedon ja miten\nheidän oli onnistunut kulettaa raskas hopea-arkku kaljaasiin ja\nkoota maanmiehensä, mutta sir Archie ei heitä kuunnellut. Hän näytti\nkäydessään yhä puhelevan sen kanssa, jota käsivarrellaan kantoi.\n\n»Ketä sinä tuot mukaasi?» kysyi sir Reginald.\n\n»Elsa se on», sir Archie sanoi. »Hänet minä vien muassani Skotlantiin.\nTäällä hänestä ei ikänä tulisi muuta kuin köyhä kalanperkaaja.»\n\n»Eipä ei, sen kyllä uskon», sanoi sir Reginald.\n\n»Täällä hän ei yllensä saisi kuin karkean villapuvun», sanoi sir\nArchie, »ja nukkuakseen ahtaan lautavuoteen. Minä hänen tilansa teen\npehmeimmille patjoille, ja hänen vuoteensa minä laitatan marmorista.\nMinä hänet käärin kalleimpiin nahkasiin, ja hänen kenkänsä kiinnitän\nhohtokivisoljilla.»\n\n»Suureen kunniaan sinä hänet korotat», sanoi sir Reginald.\n\n»En saata jättää häntä tänne», sir Archie sanoi, »sillä kukapa täällä\nmalttaisi köyhää polosta muistaa? Ei kauan viivy, kun jo kaikki\nhänet unohtavat. Ei kukaan käy hänen asunnollaan, ei kukaan poikkea\nyksinäisen seuraksi. Mutta kun minä kotiini ehdin, silloin rakennutan\nhänelle kauniin asunnon. Sen kiviseinään piirrätän hänen nimensä,\njottei kukaan voi sitä unohtaa. Siellä minä itse käyn joka päivä hänen\nluonaan, ja niin ihanata siellä on kaikki, että pitkien matkojen päästä\nihmisiä tulee häntä katsomaan. Kynttilöitä ja lamppuja poltetaan\nsiellä yötä päivää, ja laulu ja soitto siellä kaikuu, ikäänkuin\nloppumattomissa pidoissa.»\n\n»Suureen kunniaan sinä hänet korotat», sanoi sir Reginald uudelleen.\n\n»Täytyyhän minun hänelle sovittaa mitä olen rikkonut», sir Archie\nsanoi. »Jollen minä ole Elsalle hyvä, niin onneni häviää ja pimeys\nyllättää minut.»\n\nMyrsky puhalsi aukealla jäällä vinhasti heitä vastaan. Se repi auki\nElsan vaipan ja tempoi sitä ilmassa kuin lippua.\n\n»Autatko minua hetkisen kantamaan Elsaa», sanoi sir Archie, »jotta saan\nkiedotuksi vaipan hänen ympärilleen?»\n\nSir Reginald otti Elsan syliinsä, mutta samassa hän kauhistui niin,\nettä päästi hänet käsistään solumaan jäälle.\n\n»En tiennytkään että Elsa oli kuollut», hän sanoi.\n\n\n\n\nAaltojen kohu.\n\n\nSuuren kaljaasin laivuri astui koko yön edestakasin korkealla\nperäkannella. Oli pimeä, ja myrsky vinkui hänen ympärillään. Milloin\nse tuiskutti lunta, milloin toi ropisevan vesisateen. Jäät pusertivat\nyhä hellittämättä kaljaasin kylkiä, joten laivuri olisi hyvin voinut\ntyynesti nukkua kojussaan.\n\nMutta hän pysytteli valveilla koko yön. Tavan takaa hän nosti kätensä\nkorvalle ja kuunteli.\n\nEi ollut niinkään helppo tietää, mitä hän kuunteli. Koko hänen väkensä,\nsamoinkuin Skotlantiin aikovat matkustajatkin olivat laivassa mukana.\nHe nukkuivat kaikki yösijoillaan laivan kojuissa, joten ei laivuri\nainakaan voinut puhelua kuulla.\n\nVinkuva myrsky, kun se kohtasi kiinni jäätyneen aluksen, yritti tempoa\nsitä, samoinkuin ennenkin ajaessaan sitä merenselältä. Ja kun kaljaasi\nyhä seisoi alallaan, niin myrsky alkoi sitä riuhtoa riuhtomistaan.\nPienet jääpuikot kalisivat ylhäällä heiluvissa köysissä. Laidat\nruskivat. Mastot narisivat pahasti, vääntyessään niin tiukalle että\nolivat katketa.\n\nYö oli täynnä ääniä. Korva erotti hienoa vitinää ilmassa silloin kun\nlunta pyrytti. Se kuuli ropinaa ja läiskettä silloin kun vettä vihmoi.\n\nMutta railoja aukeni jäähän, pitkään rusahtaen, ikäänkuin sotalaivojen\nvastakkain ampuessa.\n\nMutta laivuri ei kuunnellut mitään näistä.\n\nHän astui kannella koko sydänyön, kunnes päivä alkoi harmaana sarastaa\ntaivaalla, mutta hän ei kuullut sittenkään mitä tahtoi kuulla.\n\nVihoviimein hän yöstä erotti loppumattoman, kohajavan äänen, joka\nsointui kuin etäisen laulun tuutiva, vieno hyminä.\n\nSilloin laivuri riensi suorinta tietä, keskellä olevien soutupenkkien\nyli keulahyttiin, jossa hänen väkensä nukkui. »Nouskaa ylös nyt», hän\nhuusi, ja ottakaa keksit ja airot käteen! Kohta on se hetki tullut,\njolloin pääsemme irti. Kuulen jo sulan meren kohinan. Kuulen vapaiden\naaltojen laulun.»\n\nMiehet nousivat heti makuultaan. He seisoivat varuillaan pitkin\nlaivanparrasta aamun verkalleen valjetessa.\n\nKun viimein tuli siksi valoisa, että saattoi nähdä mitä yöllä oli\ntapahtunut, niin he huomasivat meren olevan sulana lahtia ja salmia\nmyöten. Mutta heidän aluksensa ympärillä ei koko lahdessa näkynyt\n_railoja, vaan jää oli ehyttä_ ja lujaa.\n\nJa salmi lahden edustalla oli ahtautunut jäitä täyteen. Ulkopuolella\nvapaina telmivät laineet heittelivät siihen jääruhkaan yhä uusia\nlohkareita.\n\nUlkona laivareitillä purjeita vallan vilisi. Ne olivat kalastajain\njaaloja, jotka olivat Marstrandissa olleet jäissä ja nyt sieltä\njoukottain lappoivat merelle. Meri lainehti vaahtopäisenä ja ajeli\nvielä jäälauttoja, mutta kalastajat eivät kaiketi malttaneet odottaa\ntyventä ja vaaratonta ilmaa, koska olivat alkaneet retkensä. He\nseisoivat jaalojensa keulassa ja tähystivät terävästi merelle.\nPienet jääpalaset he työnsivät airoilla syrjään, mutta suurempia kun\ntuli, niin niitä piti väistää. Kaljaasin laivuri seisoi korkealla\nperäkannella ja katseli heitä. Hän huomasi, että matka kävi heiltä\nvaivaloisesti, mutta että sentään yksi toisensa jälkeen kulkea kituutti\neteenpäin ja pääsi merelle.\n\nJa kun laivuri näki purjeiden liukuvan pitkin sinistä merta, silloin\nhänen kaipuunsa paisui niin, että silmänsä tahtoivat kyyneltyä.\n\nMutta hänen aluksensa ei päässyt hievahtamaan, ja ahtojääruhka sen\nedessä sulloutui yhä lujemmaksi.\n\nVäliin siellä valtaväylällä näkyi laivojen ja veneiden seassa valkeita\njäävuoria. Ne olivat suuria jäälohkareita, jotka päälletysten\nlatoutuneina ajelehtivat etelää kohti. Niiden pinta välkkyi\naamuauringossa hopealta, ja väliin siitä leimahti heleänpunanen hohde,\nikäänkuin olisi ollut ruusujen peitossa.\n\nJa sitte kajahti huutoja myrskyn sohinan keskeltä. Väliin ne sointuivat\nkuin pitkä laulun sävel, väliin kuin torven puhallus. Väkevä riemu se\ntuntui näitä ääniä synnyttävän. Kun niitä kuuli, niin rintansa tunsi\navartuvan. Se oli etelän ilmoilta samoavan joutsenparven laulu.\n\nMutta kun laivuri näki jäävuorten soluvan etelään ja joutsenten\npyrkivän pohjoseen, silloin hänen ikävänsä paisui niin että hän\nväänteli käsiään.\n\n»Voi minua, kun piti tänne jäädä!» hän sanoi. »Koskahan tästä lahdesta\njäät lähtenevät? Täällä saan vielä päiväkausia virua.»\n\nJuuri tätä ajatellessaan hän näki jonkun ajomiehen lähenevän jäätä\nmyöten. Mies ilmaantui Marstrandin puolisesta salmesta ja ajoi niin\nhuolettomana jäätä pitkin, kuin ei olisi tiennyt meren taas ruvenneen\nkantamaan veneitä ja laivoja.\n\nKaljaasin kupeelle ajettuaan hän huusi laivurille:\n\n»Onko sulla evästä, veikkonen, kun täällä jäissä makaat? Minulta\nsaat ostaa, jos tahdot, suolasilliä tai kapakalaa tai savustettua\nankeriasta.»\n\nLaivuri ei viitsinyt hänelle vastata, puisti vaan nyrkkiä ja sadatteli.\n\nSilloin kalakauppias laskeutui kuormaltaan. Hän otti reestä heinätukon\nja pani sen hevosen eteen. Sitte hän kiipesi purjealuksen kannelle.\n\nLaivurin edessä seistessään hän sitte hyvin vakavasti puhui:\n\n»En tällä kertaa tule luoksesi kalasaksana. Mutta minä tiedän sinut\nhurskaaksi mieheksi. Senvuoksi tulin pyytämään sinun apuasi, saadakseni\ntakasin nuoren neidon, jonka skottilaiset soturi eilen toivat muassaan\ntänne laivaasi.»\n\n»Eivät he tietääkseni ole ketään neitoa tänne tuoneet», sanoi laivuri.\n»En koko yönä kuullut laivassani mitään naisääniä.»\n\n»Olen Torarin, kalakauppias», sanoi toinen, »olet ehkä minusta kuullut.\nMinä se olin Solbergin pappilassa Aarne herran kanssa illallisella\nsamana yönä kun hänet sitte murhattiin. Siitä asti on Aarne herran\nkasvattitytär ollut ja elänyt minun mökissäni, mutta eilisiltana hän\njoutui Aarne herran murhamiesten käsiin, ja ne ovat kai tuoneet hänet\nmuassaan laivalle.»\n\n»Aarne herran murhaajatko olisivat minun laivassani?» sanoi laivuri\nkauhistuneena.\n\n»Kuten näet, olen halpa ja voimaton mies», sanoi Torarin. »Toinen\nkäteni on rujo, siitä syystä minä vältän uskallettuja yrityksiä. Jo\npari viikkoa olen ollut selvillä Aarne herran murhaajista, mutta kostoa\nheille en ole rohjennut yrittää. Ja minun vaikenemisen! tähden he nyt\novat päässeet karkuun ja saaneet ryöstetyksi neidon mukaansa. Mutta\nnyt sanon, etten tahdo enää lisätä katumistani tässä asiassa. Tahdon\nyrittää ainakin sen neitosen pelastamista.»\n\n»Jos Aarne herran murhaajat ovat täällä laivassa, miksei sitte\nkaupungin vartioväki tule heitä kiinniottamaan?»\n\n»Olen heitä pyytänyt ja ruinannut menneen yötä ja tämän aamua», Torarin\nsanoi, »mutta ne eivät rohkene lähteä. Sanovat, että täällä laivassa on\nsatoja palkkasotureja, joiden kanssa eivät uskalla käydä tappelemaan.\nSilloin ajattelin, että minun kai pitää Jumalan nimeen yksinäni lähteä\ntänne ja koettaa sinun avullasi saada neidosta tietoa, koska sinut\ntiedän hurskaaksi mieheksi.\n\nMutta laivuri ei huolinut vastata hänen puheeseensa neidosta. Hän\najatteli vaan sitä toista. -Mistä sinä voit tietää että murhaajat ovat\ntäällä laivassa?» hän sanoi.\n\nTorarin osotti suurta tammiarkkua,, joka seisoi soutoteljojen välissä.\n\n»Tuon olen nähnyt Aarne herran kotona niin monesti, etten siitä voi\nerehtyä», hän sanoi. »Se on täynnä Aarne herran rahoja, ja missä hänen\nrahansa ovat, siellä eivät hänen murhaajansa liene etäällä.»\n\n»Se arkku on sir Archien ja hänen ystäväinsä sir Reginaldin ja sir\nFilipin oma», sanoi laivuri.\n\n»Niin on», Torarin sanoi, katsoen tyynesti laivuriin, »tiedän sen. Se\non sir Archien ja sir Filipin ja sir Reginaldin oma.»\n\nLaivuri seisoi hetkisen ääneti ja tähysti joka taholle ympäristöön.\n\n»Milloinka sinä arvelet tästä lahdesta jäiden lähtevän?» hän sanoi.\n\n»Nyt täälläpäin on ylen kumma vuosi», sanoi Torarin. »Tästä lahdesta\njäät muulloin lähtevät aikaisin, kun tässä on virtakohta. Mutta\nnäin ollen voi sattua että laivasi ajautuu maalle kun jäät lopulta\npurkautuvat.»\n\n»Sitä minäkin pelkään», sanoi laivuri.\n\nHän seisoi taas hetken ääneti. Hän oli kääntynyt katsomaan merelle\npäin. Aamuaurinko helotti taivaanlaelta, ja vaahtoisena lainehtiva\nulappa kimalteli sen loisteessa. Jäistä vapautuneita aluksia luovi\nedestakasin, ja riemusta kirkuvia lintuparvia läheni etelästä.\nKalat uiskentelivat ihan vedenpinnassa, ne pärskyttivät vettä ja\nponnahtelivat välkkyen ilmaan, ikäänkuin huumauksissa, päästyään\nummesta jään alta. Lokit, jotka olivat jään ulkoreunalla vaanineet\nsaalista, lensivät suurissa parvissa maata kohden tutuille apajilleen.\n\nLaivuri ei voinut tätä näkyä kestää. »Minäkö olisin pahantekijäin ja\nmurhamiesten ystävä?» hän sanoi. »Minäkö pitäisin silmäni ummessa,\nvaikka näen miksi Jumala sulkee laivaltani meren portit? Pitääkö minun\nhukkua niiden jumalattomien tähden, jotka ovat tänne turvautuneet?»\n\nJa laivuri meni väkensä luo ja sanoi: »Nyt tiedän mikä meitä pidättää\ntäällä, vaikka muut alukset jo ovat menossa. Se tulee siitä, että\nmeillä on murhamiehiä laivassamme.»\n\nSitte laivuri meni skottilaisten soturien luo, jotka vielä nukkuivat\nlaivaruumassa. »Veikkoset», hän sanoi heille, »pysykää vähän aikaa\nrauhassa, vaikka kuulisitte laivassa huutoa tai meteliä! Me tahdomme\nnoudattaa Jumalan käskyä ja hävittää pahantekijät joukostamme. Jos\nminua tottelette, niin lupaan jättää haltuunne sen arkun, jossa Aarne\nherran rahat ovat, ja saatte jakaa ne keskenänne.»\n\nVaan Torarinille laivuri sanoi: »Mene sinä jäälle heittelemään kalat\npois reestäsi! Saat siihen toisenlaisen kuorman.»\n\nSitte laivuri ja hänen väkensä murtautuivat siihen kajuuttaan, jossa\nsir Archie ystävineen nukkui. Ja ennenkuin nämä pääsivät hereille,\nolivat miehet jo heidän kimpussaan sitomassa heitä.\n\nJa kun skottilaiset yrittivät puolustautua, niin heitä iskettiin\nkirvespohjilla ja rautakangilla, ja laivuri sanoi heille: »Te olette\nkonnia ja murhamiehiä. Miten luulitte voivanne rangaistusta välttää?\nEttekö tienneet, että juuri teidän vuoksenne Jumala yhä pitää meren\nportteja sulettuina?» Silloin ne kolme miestä rupesivat yhteen ääneen\nhuutamaan tovereita avukseen.\n\n»Älkää kutsuko!» sanoi laivuri. »Eivät he tule. He ovat saaneet Aarne\nherran rahat jaettavikseen ja mättävät paraikaa hopeata hattuihinsa.\nNäiden rahojen takia sen ilkityön teitte, ja samojen rahojen takia nyt\nsaatte rangaistuksenne.»\n\nVaan Torarin ei vielä ollut ehtinyt syytää kaloja pois reestään, kun\nlaivuri väkineen tuli jäälle hänen luokseen. He taluttivat keskellään\nkolmea köysiin pantua miestä, jotka olivat kovin pahasti runneltuja ja\nhaavoistaan ihan voimattomina.\n\n»Jumalan ei tarvinnut minua turhaan kutsua», sanoi laivuri, »heti kun\nkäsitin hänen tahtonsa, minä sitä tottelin.»\n\nHe laskivat vangit Torarinin rekeen, ja Torarin kyyditsi heidät\nkapeita, vielä jäässä olevia salmia ja lahtia pitkin Marstrandiin.\n\nVaan illempana laivuri yhä seisoi aluksensa korkealla peräkannella ja\ntähysti merta kohti. Koko ympäristö oli vielä aivan muuttumatta, ja\njääruhka laivan edessä kasvoi kasvamistaan.\n\nHämärän tullessa laivuri näki pienen ihmisjoukon astuvan manteren\npuolelta jäälle ja lähenevän hänen alustaan.\n\nKesti hyvin kauan, ennenkuin matkamiehet ennättivät niin lähelle että\nheidät selvästi erotti. Niiden hitaasta käynnistä hän kuitenkin oitis\nhuomasi, että ne olivat vanhoja ja raihnaisia.\n\nIhan lähelle tultua hän viimein näki joukon etunenässä kaksi pappia,\nliperit ja kauhtanat yllään. Toinen oli nuori, vaan toinen hyvin\nvanha. Näiden jälessä tuli muutamia ukkoja, joilla oli ruumispaarit\nkannettavanaan, ja kaikkein viimeisenä vanhan vanha eukko, kahden\nnaispalvelijan taluttamana.\n\nHe seisahtivat jäälle aluksen viereen, ja vanhempi pappi sanoi\nlaivurille:\n\n»Lähdimme noutamaan täältä kuollutta nuorta neitoa. Nuo murhamiehet\novat tunnustaneet, että hän uhrasi henkensä estääkseen heitä pääsemästä\npakoon, ja nyt me tulimme häntä noutamaan, saadaksemme haudata hänet\nomaistensa joukkoon niin arvokkaasti kuin hän ansaitseekin.»\n\nSilloin Elsa löytyi ja vietiin alas jäälle. Hänet laskettiin vanhusten\ntuomille paareille, ja vanha pappi kiitti laivuria ja lähti taas\njoukkonsa etupäässä kulkemaan maata kohti.\n\nMutta heidän pois kääntyessään laivuri ihmeekseen näki paarien vieressä\nnuoren neidon, jota hän ei ennen ollut huomannut ja joka vähä väliä\nkumartui vainajan yli ja hyväili häntä hellästi.\n\nMutta sitä mukaa kuin ruumissaatto eteni, saivat myrsky ja aallot\njalansijaa ja murtivat jään auki sen askelten jälissä. Niin että tuskin\nse oli ennättänyt peittyä niemen taakse, kun jää jo oli pirstaleina ja\nsuuri kaljaasi pääsi vapaana purjehtimaan meren ulapoille.\n\n\n\n"]