Valiojutut II
Jaakko O.) Vaasan Jaakkoo (oik. Ikola (1887–1951)
Kokoelma eteläpohjalaisia murrepakinoita ja humoristisia lyhyttarinoita. Tekstit on valikoitu kirjoittajan aiemmista teoksista vuosilta 1925–1931, ja ne kuvaavat paikallista elämänmenoa sekä ihmistyyppejä murteella.
Vaasan Jaakoon 'Valiojutut II' on Projekti Lönnrotin julkaisu n:o 2620. E-kirja on public domainissa koko EU:n alueella, joten emme aseta mitään rajoituksia kirjan vapaan käytön ja levityksen suhteen k.o. maissa.
Tämän e-kirjan ovat tuottaneet Timo Ervasti ja Projekti Lönnrot.
VALIOJUTUT II
Eteläpohjalaisia murrepakinoita
Kirj.
VAASAN JAAKKOO
Porvoo * Helsinki, Werner Söderström Osakeyhtiö, 1944.
SISÄLLYSLUETTELO:
Lukijalle.
»Sekaherelmistä», v. 1925:
Maantiähuutokauppa. Miäs jäätyny kivhen kiinni. Se isännänpalkka. Friijaripoijan hevoonen. Kellonfiäteri. Kaffipannunvaraas. Tehtahan merkki. Se elää viälä. Kukoot tappeli. Jupiaasen kualemanloukku. Kauhavan hullupoika. Hallitushoito erestä ja takaa. Aliokettu. Mattu, mökin miäs. Pikku-Lasse. Vallankumoukset Kristiinas. Torppari Suami. Hilima, kuuleksä! Vanhaanpoikaan vero.
»Tupenkrapinoota», v. 1926:
Akkaan saunareisu. Oi kavala on nainen. Kukoonvaihtaja. 70 km:n vauhti. »Se kolmas». Kengät vaihtuu. Taithentuntijat. Musta kissi. Eevan huu. Kovia pärinöötä. Nutipäiren yhristys 20 v. Juristi. Lihanpala kurkus. Oikia viinapränni. Juppe näki jäniksen. Härmäläänen helahoito. Laurellin portahilla. Astalo — mikä s'oon?
»Rakkauren tähren vai», v. 1928:
Rakkauren tähren vai. Kaffipannu katees. Tupa-Jussin parturis käynti. Lapuan mettämiähet. Putkareisuja. Kokomailman miniä. Kun Nurmi hävis Peltserille. Vanha Foortti. Mamma piiskaa. Kun Jatka-poikaa istutettihin tapin päällä.
»Kaks hunskelia», v. 1931:
Kaks hunskelia. Tiltun friijari. Matti mottas Maijaa ottahan. »Mikä pirun linttu se kirvu on?» Inspehtuurin jäniskoira. Kun m'olin kans jääkäri. Karuselli Kauhajoella. Pakankyläs asuthan. Nellmannin-Jannee. Nopilen »Italia» Ilmajojella. Keisareita kaikki. Kalevalan päivä. Kans muilutus. Se suuri hauki. Ampu tuloo. Sairausvakuutuslaki. Leipäressa.
LUKIJALLE.
Tämä toinen kokoelma valiojuttujani on valittu neljästä jo toistakymmentä vuotta loppuunmyydystä pakinakirjasestani: »Sekaherelmiä», v. 1925; »Tupenkrapinoota, v., 1926; »Rakkauren tähren vain, v. 1928 ja »Kaks hunskelia», v. 1931. — Kun niitä jatkuvasti sekä suuren yleisön, mutta varsinkin ohjelmien suorittajien taholta eri puolilla maata kirjakaupoista ja tekijältäkin on yhä tiedusteltu, olen tähän valikoinut parhaat jutut yllämainituista kauan saamattomissa olleista kirjasista.
Vaasassa, Jaakoon-päivänä ja sotavuotena 1944.
Vaasan Jaakkoo.
MAANTIÄHUUTOKAUPPA.
Oottako kuullu siitä maantiähuutokaupasta, joka pirettihin täs menhellä viikolla yhres pitäjähäs täällä meirän puoles?
No s'oli sillä lailla, jotta tiälautakunnan miähet pistivät paperit plakkarihinsa, sihteeri hioo pännänsä teräväksi ja, niin lährettihin.
Menthin tiätä pitki ja miäsroikka tuli peräs. Ensin myythin kirkonplassilta ja sitte painuttihin syrjäkylihi päi. Sitä mukaa ku mentihin, väheni huutajajoukko. Jok'oli maantiänpalansa saanu, lähti kotiansa laskeskellen itteksensä, paljonko siinä tuli tiänestiä.
— No ainaki kunnanverot saa maksuhun, — nupajivat äijät, kun olivat palansa saanehet. — Eikä tuas mun palasnani näytä erityystä korjaamista olovankaa kolmen vuaren aikana. Nii jotta tulua se vaa on...
Ja tiälautakunta paineli aina vai ethenpäi, myyrä prätkii paloja ja teki onnellisia valtion saamamiähiä.
Oli jo ilta myähä ku päästihin pitäjän kauimmaaselle loukolle, yhtehe puskikkomäkehen.
Siinä tuli äkkinääne ja orottamatoon pirätyspaikka ethen. Aiva tiän viäres, n'otta tiältä reiruhu näki, oli — — pontikkatehras kaarevan kuusen alla täyres käynnis!
Tiälautakunta kattoo toistansa silmihi, eikä puhunu mitää hyvähän aikahan, vaikka jokahitten silmät lipaji ja suupiälistä suanta nykii.
Samoon kattoovat huutajakki ku tinaknapiilla.
Hymyyltihin kauan aikaa ja katteltihin toine toistansa. Ja taas pränniä. Jokahitten silmistä loisti rehellisyys ja vilpitöön hämmästys.
— Kenen pränni? — pääsi lopuksi yhreltä.
— Sanos muuta! Kenen pränni?
— Mitäs nyt tehrähän? — kysyy puheenjohtaja ja kattoo jokahista vooron perhän.
Ja ku kukaan ei ymmärtäny, mitä tiälautakunnan olis pitäny tällääses tapaukses tehrä, nii puheenjohtaja kysyy jotta:
— Mennähänkö?
— Mennähän, mennähän! — huutivat heti toiset.
— Mä kysyn; jotta mennähänkö ja hävitethän pränni? — kysyy puheenjohtaja korkialla ja kirkkahalla äänellä.
— Mennähän, tiätysti...
— Onko se yleene miälipires?
— Oo-on se!
Ja niin menthin ja hävitettihin pränni.
Pannut, pötit ja muut vehkehet hakattihin prisaksi ja »jumalanvilja» kaarettihin tarkasti suuhu joka nokka.
Ilta hämärti ja tiälautakunta ja huutajat istuuvat monta suloosta ja pitkää tiimaa ringis hävitetyn viinaprännin ympärillä.
Puheenfläsinä ja iloone huikkaalu kohos sitä mukaa ku aika ja aines kuluu, n'otta lopuksi pistettihin lauluksi ja moniäänisesti liikutetuun miälin, toiset paitahiaasilla ja paljahin päin, laulettihin rakas kansanlaulu jotta:
Olet maamme armahin synnyinmaa ihanuuksien ihmeenmaa...
Ja se laulettihin monta kertaa.
Aina ku loppuu, niin otettihin uurestansa.
Ja aina vai se petras.
Lopuksi nousi puheenjohtaja puuta vastahan seisomhan ja sanoo jotta:
— Ei heikkaris miähet, kuulkaa, meirän pitää myyrä sitä maantiätä...
Ja ku tiälautakunta oli aikansa yrittäny nousta pystyhy, niin pääsiväkki muut maantiälle asti, mutta kriivari ja vanhin lautamiäs pylliivät vain mättähillä erestakaasi ja kummallekki pualelle.
— Hih! — huikkas kriivari, ja meni taas noukallensa sammalikkohon.
— Tuata tuata — paneskeli lautamiäski itteksensä jotta — oom mä vain sellaane poika — —jotta sepä ny on peijakasta ku aina vai kallistaa...
Kun puheenjohtaja oli pääsny viimmeen tiälle asti ja kääntäny ittensä ja oikaassu kruppinsa ja huutanu jotta:
— Tuuk sä kriivari siältä? — niin samas sitä rupes niin kallistamhan ja viämistämhän, jotta vaikka se kuinka yritti poispäi, niin — sinne meni!
Maantiänojahan ketarat pystyhyn nakkas.
Ja toiset, jokka koittivat auttaa sitä ylhä, kuuppiivat saman tiän n'otta lopuuksi oli koko maantiälautakunta ja huutajat yhres rypähäs maantiänojas.
Siinä ähyyttihin ja puhuuttihin ja pakkas vähä manoottamhankin toisia, kun justhin kun oli päästä kontillensa, niin toinen kans siinä prököölöö ja pukkii peijakas n'otta kolmaski meni noukallensa.
Puheenjohtaja, joka makas alimmaasna, ei lopuksi jaksanu enää yrittääkkää. Se jenkkas vain vähä toista lonkkaansa, turaji jotaki itteksensä ja viimme nukahti.
Mutta hornaaminen ei tahtonu käyrä oikee ratihinsa. Aina ku puheenjohtaja meinas vetää vähä pirempää seinähirttä, niin se katkes. Ne maantiänhuutajat ku siinä keikkuuvat vattan päällä ja pukkiivat...
Aamuyöstä huomaattivat ja lähtivät viluusisnansa yhtehe mökkihi, jok' oli siinä likellä.
Mökin muija kyllä keitti kaffit, mutta mökin miäs oli kovasti suuttunhen näkööne.
Sanooki jotta:
— Sen tuhannen rumaaset ootta särkeny mun patani ja juanu viinat...
Tiälautakunta ja huutajat kattoovat suu auki jotta:
— Nyt otti ohraleipä valkian! — —
— Joo, — sanoo mökin miäs.
Ja se merkitti paljo.
Tiälautakunta kokoontuu heti ylimäärääsehen kokouksehe pihalle ja sen tuloksena oli jotta, ku tultihin takaasi mökkihin, niin jokahinen aukaasi hiljaa massikkansa, otti rahaa ja sanoo jotta:
— Tuas olis multa. Räkkääkö se?
Ja kun mökin miäs sitte räknäs yhthen kaikki, paran, pannut, pötit, viinat ja vaivat ja kaffit ja kaikki tyynni, niin sekin rupes puhumhan aiva toisella äänellä ja sanooki jotta:
— Hojaa, on täs jo vähä liikaaki. Pankaa ny toisehenki kuppihi sokuria sulamahan, niin mä vähä lurahutan joukkoho.
Ja lurahutti kans.
Ja sitte juatihin kaffit ja lährettihin jatkamahan sitä maantiä-huutokauppaa, ku se jäi illalla pualimoohi.
MIÄS JÄÄTYNY KIVHEN KIINNI.
Oottako kuullu jotta Ylistaros on yks miäs jäätyny kivhen kiinni?
Siälä Ylistaros rakennethan nyt parastaikaa suurta sähkölaitosta ja koko talven on saran miähen voimalla punnastettu kosken pohjas. S'oon koko joki ollu aivan kuivilla; sit'on paroottu ja paaluutettu pitkin ja poikin. Pohjaa on ammuttu, monttua kaivettu ja aina vai syvemmäs mennähän, kun ei tahrota päästä oikee kovahan kalliohon asti, jonka päälle ne suuret simenttiparot sitte valethan. Neljättä meeteriä jo on ammuttu rauskaa kalliota pois ja aina vai kallion halkioomista vesi lirajaa.
Itte pääinsnööri on sanonu jotta:
— Vaikkas ikännä kaivaasija, nii niin syvälle mennähän, jotta yhtää ei pirä luraata.
Sen tiätää, jotta poträssikät ja pikkupaasikki manaavat ja repivät tukkaansa, mutta mikää ei auta, ku aina vai vuataa. Kiirus olis ja valmihiksi pitääs saara. Tyätä on tehty yätä päivää, miähiä lisätty ja litviikiä maksettu, mutta sittekkää ei tahro joutua, vaikka toista sataa miästä on pitelemäs lapionvartta pystys kolmes vooros voorokauret ympärinsä.
Mutta niin se kuuluu olovanki ku noiruttu, jotta jos ei vai satu tuuli puhaltamhan, nii yhrenkää ei tuppi huisku muuta ku palkanmaksus ja ku kello soi.
Ja kyllähän sen ymmärtääki, jotta raskastahan se onkin seisua ja pirellä kahreksan tiimaa lapionvartta pystys. Siinä rupiaa jalaat puutumhan ja puheenaiheet loppumhan, vaikka kuinka koittaas.
Ja sitä varte se yks miäs jahkaasiki jotta:
— Sen tuanaasiako me täs seisomma? Miksei me istuta? — Käyhän se lapionvarresta kiinnipiteleminen yhtä hyvi isthaltansakki ku seisahalta —.
Niin sanoo ja istahti kivelle.
Toiset kyllä panivat vastahan ja koittivat selittää jotta:
— No ei ny taas niin, jotta aivan istua —. Pitäähän sitä ny kumminkin eres sen verran viittiä täs tyänjyrinäs, jotta eres seisoo, jos ei ny muuta erityystä tekisikkää...
Mutta s'ei viittiny.
Se istuu vai. Sanoo jotta:
— Saman tyänhän mä teen ku tekki, enkä enempää palkkaa pyyrä liijoon!
Se istuu uskollisesti kahreksan tiimaa, poltteli ja hikos, n'otta sen housunperä oli aiva märkä, ku kello soi.
Silloon kans tuli tyämaalla heti kiirus. Tupet huiskuuvat, lapiot ja rautakanget heiluuvat ilmas, kottikärryt pukattihin silmällensä nurinniskoon tiän syrjähän, juastihin ja hypittihin kilvan ilmoottamhan tyätunnit mestarille ja sitte juaksujalkaa, toisetoikee pualtahyssyä, jokitörmää ylhä ja kortteeripaikkahan.
Se istuja-miäs meinas kans poukahtaa ylhä ja lähtiä toisten perähän, muttei päässykkää!
Housut oli jäätynhet kivehen kiinni!
Se nykii ja riipoo, huitoo ja manas, mutta kiinni oli ja lujas.
Rupes lopuksi huuthon apua, mutteihän kukaa kaveri sitä joutanu kuulla.
Ne menivät jo hyväs matkaa maantiällä.
Onneksi kuultihin sen hätähuurot osuuskauppahan ja siältä lähti ihmisiä apuuhi.
Monen miähen voimalla sitä verettihin käsistä ja jaloosta n'otta rotaji ja prätäji.
Vesissilmin se pyyteli jotta:
— Älkää hyvät ihmiset repikö mua aivan juurinensa irti...
— Onko se tarttunu aiva pohjia myäri kiinni, vai housukko vai? kyselivät ihmiset.
— Tuntuu kylmännehen koko hoiron — valitteli miäsparka itkua pirätellen. — Mithän akka sanoo...
Siinä tuumattihin ja funteerattihin jos jollakin lailla, kuinka se saataasihin irti.
Yks ehrootti lopuksi jotta:
- Ei taira olla täs muutakaa neuvvuaku pistää pualiska tinamyytiä sen housuuhi ja ampua se irti kivestä.
Mutta ku miäs sen kuuli, nii se huitoo käsin ja jaloon vastahan jotta:
— Älkää herrantähre sitä tehkö hyvät ihmiset, menöö hajalle koko takamaa...
Yks haki sitte lean, toinen toi poran ja niillä ne yrittivät sitä kangertaa ja paukuttaa irti, mutt'ei se kauan kärsiny sitäkää.
Vasta ku itte insinööri tuli paikalle, nii se tiäsi konstin. Käski hakia tyäkopista sellaasen uurenaikaasen juattolampun, joka puhaltaa sisältänsä pitkän sinisen tulenkiälen n'otta sihajaa.
Sillä sitte ruvettihin sulattamhan miähen housuja ympärinsä n'otta käry nousi.
Kyllähän se pakkas siinä vähä krääkymhän ja voivoottelemhan jotta:
— Polttaa — ja — — kirvelöö!
Mutta mikäs siinä autti? Eihän sitä passannu jättää siihenkää kesää orottamhan.
Housuuhi paloo aikamoone reikä, mutta muutoon se lohkes koko lailla hyvin irti. Mithän ny vähä kärventyy ja piäniä palanehenhaavoja sai. Siinä koko asia.
Tohtuuriki oli sanonu ku plaasteria päälle löi jotta:
— Intte so faali, tämä kestää istua viälä vaikka sata vuatta!
SE ISÄNNÄNPALKKA.
No nyt siitä vasta eri meno tuli mailmahan tuasta isännänpalkasta! Koko maakunta on varpatullansa ja käyy sellaane sihinä ja kohina, jotta mitähän tästä lopuksi tulookaa?
Esti se isännänpalkka otettihin vastaha joka taloos Kyrööski niinku taivas olis auennu — ja nyt kuljethan taloosta taloohi nyrkit pystys kyselemäs jotta:
— Oottako kuullu, minkälaane räkninki se isännän palkka oikiastansa onki?
Mäkituvan Kaappoo-isäntäki oli revetä riamusta ku se luki lehrestä sen maaherran kuulutuksen, jotta täski läänis ruvethan nyt räknäämhän isännänpalkkaa kuuresta tuhannesta aina 38.000 markkahan asti vuares.
Se hiaroo silmiänsä ja takoo kuhmuusella nyrkillä päähänsä jotta:
— Tuu ny akka säkin kattomhan, mitä täsoikee seisoo? — Eikö tuas sanota, jotta ensi veronmaksus tullaha taloon isännille laskemhan palkkaa 6.000:sta 38.000 markkahan asti? Ja jotta siihen palkkahan räknäthän sekä rumhillinen tyä että jokin »henkinen johtoki» ja jotta se henkine johto on paljo tyyrihimpää ku tavallinen ojankaivu.
Emäntä Maija oli hakenu oikeekahret silmäklasit päähä, tavannu ja tankannu koko kirjootuksen läpitte ja tullu samahan tuloksehen jotta:
— Nii siinä seisoo, Kaappoo! — Sellaaset palkat isännille nyt tuloo.
Kauan oli tuvas ollu hiljaasta, isäntä istunu ja imehrelly jotta:
— Olisko totisesti valtiopäivillä ny tehty sellaanen laki, jotta täs ruvethan maksamhan maanviljelijöölle isännänpalkkoja valtion pualesta, niinku n'oon höväänny nua akitaattorit ja ollehet kovaa poikaa, jotta parannuksia täs pitää saara taloonpoijan verootuksehe? — Ja nykkö sitä tuloo nuan rommaamalla oikee Porvoon mitalla, jotta joka isäntämiähelle palkkaa vuares kuuresta kolmehekymmenehekahreksahan tuhantehe asti! Pikkutaloon isännille manttaaliluvun mukhan väheet vissihi ja rusthollariille eneet.
Ja vaikka Mäkituvan Kaappoo-isäntä olis kuinka lukenu, niin sillä lailla siinä seisoo maaherran kuulutukses', jotta niin suloosesti nyt on asiat. Iloksi remahti äkkiää elämä Mäkituvan nutuuses huushollis. Kaappoo riamastuu jotta:
— Voi erinomaasta sentähre Maija tätä mailman menua! Kyllä tästä ny tuloo henua olua meillekki ku rupiaa mullekki valtiolta palkka juaksemhan. Laita vähä joutua oikee pystykaffit ja haje puarista korppuja. Nyt se meiltäki kitu loppuu. Saas nährä, mihkä kraatihi ne herrat munki räknäävät, mutt' en perusta vaikkeivät antaasi enämpää ku 10.000 vuares. Siinäki sit' on jo liikaa. — Nousoohan siitä kyllä sitte tiätysti veroäyrikki, mutta kontillani ja lakki kouras kiikutan vaikka tuhannen markkaa takaasi valtiolle veropenningiksi. En totisesti enää valita enkä maruteeraa verootuksista. Kyllä ny loppuu veromarinat taloonjussiilta. Helposti sitä 10.000:sta jo veroja maksaaki ja loppu on purkista tulua n'otta hei elämää eikä mitää kituelämää! — Korppukaffit ja Amerikan fläskit on tiaros täski huushollis tästälährin joka päivä, eikä niinku tähän asti, jotta vai palkkaväjelle syättää ja itte nualla hyppyysiänsä.
Nii se Kaappoo innostuu siitä »isännänpalkasta» n'otta vaikka s'oon totinen ja harvapuheene, eik'oo viittiny enää pitkihin aikoohi primputella, nii eikös känttyrä hairannukki Maijaansa käsikynkästä kiinni ja viipoottanu ympärinsä laattialla sellaasta heipparitirallaa n'otta Maija oli aiva saumoosta hajota.
Jos ei totisesti Maija olsi saanu viimmee hairatuksi Kaappojansa kaulasti kiinni, nii hajonnu oliski siihe paikkaha ku aluushamhen liirinki jo pritkahti poikki n'otta aiva syltys oli Maijan muutoonki väärät sääret.
Kyllä s'oli nii juhlaa ja iloosta ja herraasta olua Kaapoon huushollis sinä iltana ku kinkeriillä ainaki. Kaffia keitettihin ja panthin sulamhan ja ku kropsuaki laitettihin, nii oikee voita lyätihin joukkoho.
Nii ne riamastuu Maijaki sitä isännänpalkan tulua, jotta otti ja haki menhenvuatiset siansyltyt pöythän ja sanoo jotta:
— Mitäs me täs nyt enää turhia nuukaalemma, otethan ja syärähän nämä sianräntykki pois ennenku aiva pahentuuvat, n'otteivät kelpaa enää väjellekkää...
Ja kyllä jee Kaappoo pisteliki poskehe, jotta aiva leuka kiilti. Häntäki meni n'otta kerraasti vai vilahti.
Nii tuli Kaappoo isäntä jo korko-oloohi, jotta kessupussinsa paiskas uunin loukkoho ja sanoo jotta:
— Kaikenlaasia tunkiontakaasia täs onki isäntämiähen pitäny höyryyttää ja henkehen vetää, mutta tästä lähri se savuaa Mekka paperossi tämänkin poijan nenän alla ku herroos vai. — Ja sinä saat Maija ostaa heti ensi palkanmaksus ittelles plynssikapan niinku tyämiästen frouvillaki on...
Sellaasen ilon ja riamun se isännän palkka maakunnas nosti.
Ja ihanalta se näytti viälä seuraavanaki aamuna ku Kaappoo lähti voorollansa meijärikuarmaa viämhän.
Mutta ku takaasin tuli, niin oli ku olis pirun syäny ja toista ettiny.
— Mikä herran jukeli sun on oikee tullu, kun sä nuan kovasti raskahasti hengität! — peljästyy Maija.
— Ääääh! ähkyy Kaappoo vai.
— Kuule, mikä sun on oikee toresta tullu?
Äääh-hääh, puhkuu Kaappoo isäntä. — Siinä se ny oli se isännänpalkka! Ei penniäkää! Lisää vai veroja lyärähän ja sanothan jotta »isännänpalkkaa» maksethan. Voi nuata tuhannen juupelia, minkälaasen verohuajennuksen ne ny on keksinhet.
— No eikö sitä isännänpalkkaa sitte maksetakkaa? — hätääli Maija.
— Kissinhäntiä kans! — Mä rookasin meijäris kunnankirjurin ja ihastelin kovasti sille, jotta nyt meiränkin taloonpoikaan passaa, ku ruvethan niitä isännänpalkkoja täs maksamhan — —, nii nauroo vai kriivari ja sanoo, jotta ne on kaikille jo aikoja sitte maksettu ja kiitollisuurella kuitattu —.
— Ku mä sitte haikaasin — manas Kaappoo — jotta koska jutinan tähre ne on maksettu, ku en m'oo kuullukkaa, vaikka mulle tuloo oma aviisiki, johna kaikki kuulutukset seisoo — —, nii kriivari seliitti, jotta se isännänpalkka maksethan sillä lailla, jotta se vai »kiitollisuurella kuitathan» ja merkithän paperille pohjahan maksetuksi.
— Mutta em m'oo mitää rahaa saanu, pääsi multa.
— Et ookkaa, mutta se on niinku olsit saanu -, sanoo kriivari.
— Mutta s'oon sitte vähä helkutinmoone ero asias saara ja olla saavanansa! — Kymmenentuhatta markkaa, niinku m'oon ittelleni kaavaallu tulevan, s'oon isoo raha ja jumalatoon erootus siinä saako sen vai ei.
— No se on ny nii kus s'olsit sen saanu.
— Eikä peijakas viä ookkaa niin!
— Siitä sitte laskethan ääniä niinku kovasta rahasta ainaki! — nauroo kriivari.
— Mutta silloo min'en enää saattanu kuullakkaa — sähisi Kaappoo. — Mä ruataasin kriivaria muatoho, jotta ketarat pystyhyn, — vaikk'eihän se sen vika ollu — ja sinne jätin koko meijärikuarman, niin mun sappeni kiahuu. — Saa ny nährä haastaako se mun viälä vastaamhan — pahkulootti Kaappoo-isäntä.
— Ja ne syltykki ku tuli syätyä etukäthen — siunaali emäntä.
Kauan istuu Kaappoo klasipenkillä pää käsien varas, ähkyy ja manas herraan merkillisiä palkanmaksutapoja.
Viimmee nousi, meni uuniloukolle, ettii siältä putuläjästä vanhan kessumassinsa ja huakaasi raskahasti jotta:
— On se ny eres luajan lykky, jottei ne viälä oo havaannehet ruveta emännillekki palkkoja räknäämhän.
— Sanos muuta — siunaali Maijaki.
FRIIJARIPOIJAN HEVOONE.
Tuata, tuata, asiat menestyys monta kertaa paljo paremmin ku ei toiset tulsi sotkemhan. Niinku ny tua vanhaanpoikaan veroki. Heti ku siitä ruvettihin puhumhan, nii monelle vanhallepoijalle tuli hätä käthen ja hiljaane meininki miälehen jotta:
— Taikaa olla parasta kattua aikanansa ethen, mistäpäi ittellensä parhultaasen takkupään hairaa, jottei jää aivan tutkaamet käthen.
Sitä varte se Ilimajojen Ylisenpään poikaki täs menheellä viikolla keskiviikko-iltana rupes ittiänsä nii kovasti trööttäämhän ja laittamhan, jott'oikee ruskianahkaaset plankkisaappahat veti jalkoohinsa ja mustan silkkikrusetin tälläs kaulahansa. Oikee kahres veres pesi silmänsäkki ja hinkkas n'otta nahka naraji, mutta kyllä sitte kans oli purkis ja puhuras ku nualtu lusikka ja niin silunaamaane, jottei yhtää tuntunu kröpelööseltä ku kärellä koitti. Hiuksekki kampas komjasti tupeetille ja se passas, ja pysyy kovasti hyvi, mutta keskipääs seisua törrötti sellaane kamala ja kankia tupsu, jotta siinä saiki vähä sainehesti sylkiä ja manata, eikä se sittenkää totellu.
Vaikka s'olis sitä kuinka lyäny ja taputellu, nii aina se vai nousi pystyhy ku fiäteri. S'oli nii kamala paikka, jotta kiukuusnansa se koitti jo repiä sitä juurinensa irtiki. Muttei saanu.
Ojkee se lopuksi hyppii tasapökkää kamarinsa laattialla ja saratti aiva oikohonsa.
Viimmee tormas päänsä seinähä ja puski ku vihaane härkä sitä tupsua seinää vastahan jotta:
— Sitte on jisiskrais joset sä usko!
Mutta ku sitte kattoo peilihi — nii justihin taas rupes pönköttämhän!
S'oli aiva tukehtua kiukkuhunsa ja repii jo sitä silkkikrusettiaki kaulasta jotta:
— Täst'ei tuu mitää vaikka itkis.
Meinas jo ottaa saappahakki jaloosta, kuhoksaski konstin. — Otti lammasraurat ja leikkas pois koko tupsun!
— Ja tuan kans m'oon täs pualenpäivää tapellu ja pyäriny ku päästä sekaantunu pässi. Kyllä sit'on ihimine hullu — imehteli itteksensä karvatukku käres.
Ja ku se siitä takusta selves, nii oliki jo parhultaane ilta lähtiä ponkimhan sinne, johka se meinas. Sill'oli vähä kuusaa entisestä ja hyppäs pyärän sarvihi ja rupes tramppaamhan Suamulan huanua siltaa ylitte. Siitä kääntyy kalvehen pualelle ja ajoo taloon päärylle. Katteli esti yliskamarin klasihi, johna se Justiina makaa, ja sitte kääntöö pihaan ja uuniklasin kohras kyykisti ittensä nii matalaksi ku kissi, jottei nähtääsi.
Pyäränsä vei katos-alustahan elolavan viärehen nojollensa ja sitte kryhysniskoon taas pihan poikki Justiinan klasin ala takaasi. Noukkii pikkuusia kiven murenoota, nakkas hiljaa yliskamarin klasihi ja kuunteli ku syrän nii pompotti ja muutoonkin pakkas raistelhon jotta:
— Kuinkahan täs oikee käyrähän? Päästääkö se hialle, vai antaako nahaat n'otta kolajaa —. Kotona se ainaki on, koska kuuluu hornoo...
Se orotteli horvin aikaa, mutta ku ei kravahtanukkaa, nii piti ottaa vähä suuremman kiven ja paiskata uurestansa. Ja s'otti nii lujaa klasihi n'ott'oikee paukahti, mutta kyllä kans Justiina poukahti vähä äkkiä klasista luuraamhan. Ja ku näki, jotta friiari on, nii kyllä tuli kiirus muuttamhan verhaa päällensä. Hurstisen kivijalkapaitansa pisti parjan ala ja puki oikee krekkuamatantun yllensä.
Vintinportahat naraji ja pian kans salpa klapsahti.
Ja sitte ei kuulunu enää mitää — — enneku vasta aikaan päästä, ku pihalle tuli muitaki kottia kuuholla korvin kurkkimhan. Mistähän olivakki päässehet jäljille, ku tulivat peräs kattomhan.
Ja heti oli kurit miäles.
Ku eivät muuta keksinehet, nii hakivat sen friiarin polkupyörän katosalta ja köyttivät kriimunvarrella lujasti sarvista kiinni sähkötolppahan keskelle pihaa. Hakivat tarhalta sontalavan ja tälläsivät oikee ränkipelillä sen polkupyörän aisoohi kiinni niinku ainaki orhin.
Ja loimenki panivat selkähän jottei tuu vilu ku oli jo kylmät yät.
Ja eikö nua raakkulehen ketalehet hakenehet viälä saunan loukosta vihtaaki ja pistänhet siitä pyärälle häntää, jotta s'oli justihin niinku elävä hevoone!
Heinätukun heittivät viälä etehen.
— On sillä Justiinan friijarilla hurja hevoone...
Aamu valkeni sitte aivan kalpiana ja huanosti s'oli nukkunu Justiinaki. Friijaripoijan käret oli molemmat aiva turtana, ku s'oon se Justiina sellaane rössikkä.
Ku sitte taloonväki rupes nouseskelhon aamulla ylhä ja isäntä tuli portahille, nii se hiaroo kauan aikaa silmiänsä jotta:
— Kenenkäs hevoone se siinä seisoo?
Kattoo ja kattoo, kynsii päätänsä ja piteli toisella kouralla housujansa jotta:
— Onko se hevoone, vai mikä s'oon, ku sill'on nuan kamala häntäki —?
Piti lähtiä paljahin jaloon oikee kärestäpitään kattohon.
Ja ku näki, mikä s'oli, niin nauroo nii molemmin käsin hartahasti, jottei muistanukkaa pitää enää kiinni, ku housut putos maahan n'otta mossahti.
Sen kuuli emäntä tupahan ja tuli vähä joutua kattomhan jotta:
— Mitä herranähköhön tääll'on tapahtunu?
— No tuu ny Maija-Kaisa säkin kattomhan — voivootti isäntä mones vintturas keikistellen.
— Näjenhän mä täältäki — — hullupöllöö — — verä ne housut jalkahas siinä...
— Tätä hevoosta kattomhan! — - hohuutti isäntä.
— Kenenkä hevoone s'oon? Mitä se siinä seisoo?
— Tuu ny kattomhan konhollista värkkiä, ku häntäki on puusta!
Ja kyllä se emännänkin vatta rupes nytkymhän eri lailla n'otta aiva se piteli lonkkiansa ja huuti kans oikohonsa. Ja niin heljä ääni ku sillä emännällä on, nii se paniki vähä komiasti ku se kaikki kiakurat oikee pitkähänsä helisteli.
Yliskamarista rupes kuulumhan kans kolinoota ja Justiina pisti päänsä räystäsklasista jotta:
— Häh mitäh, mitä emäntä siälä nauraa?
— Minkälaane se Justiinan friiari on, kun sill'on tuollaane kummalline hevoone? — huuti isäntä.
Justiina kattoo aiva suu auki ja silmät silanrenkahina ennenkö käsitti, mutta kyllä sitte kans katos vähä äkkiää kamarihinsa ja siälä ku nousi eri sipinä. Justiina siunas ja voivootti hiukset hassallansa ja friiari hyppii ku orava häkis jotta:
— Kuinka mä pääsen pois täältä?
Meinas jo hypätä klasista pihalle ja peltoja pitkin, mutta Justiina sai kaulasta kiinni jotta:
— Älä rakas kulta hyppää, sä katkaaset jalkas — — orotethän ny hetken aikaa, eikhän ne lähre siältä, jotta pääset livahtamhan johnaki välis...
Samas kans rupes emännän kaffipannu kiahumhan ja se lähti juaksujalkaa kattomhan.
— Tuu säkin sieltä — huuti isännälle mennesnänsä. — Ja ota ne housus joukkohos!
Silloo isäntäki vasta havaatti ja lippas vähä äkkiä tuphan.
Kuuluu vai yks tomahros ku friijari truiskas portahia alaha ja lenti ku vaapsahaane repimhän pyäräänsä aisoosta. Loimen riuhtaasi seljästä, repii silat ja ku sai pyärän viimmee irti, nii hyppäs selkähän ja lähti ajamhan sellaasta vauhtia, jotta pyärät aiva oikoosna.
Nii kiirus oli, jottei havaannu eres sitä vihtaakaa irti ottaa. Ajoo häntä suarana kotia ku tuuliaaspää, eikä taira sen erän perhän flikkoohi yrittää sekää poika, ku tualla lailla tehtihi.
KELLONFIÄTERI.
Oottako kuullu jotta Kylänpään loukoll'on yks suutari meinannu ruveta kräätäriksi — — ei ku kellosepäksi?
Tämä suutari, muutoon erinomaane piaksunikkari ja pikilangan vetäjä, kovasti siivo ja rehellinen miäs, sai päähänsä täs menny viikolla ylpiän tuuman, ku s'oli Jussi-Pässiläs tekemäs emännälle kenkunoota ja isännän umpikuarine kuustoista rupiinine silinterikello oli lakannu käymästä.
Oli sanonu vai jotta:
— Tuakaas isäntä se kellokrämppännä tänne, niin s'ei oo ku yks hengensiunaama ku mä paan sen tikuttamhan!
Niin oli suutari sanonu ja vähä mahtavaa flätkäässy viimmeesen plikinaulan emännän kantapäähän. Oli viälä vähä vasaralla knakutellu ympärinsä kruusooksia, oikaassu sitte hollin päähän, pää kallella kattellu kenkää ja kehahtanu jotta.:
— Sillä ny passaa emännän mennä vaikka seittemän sorttista knakutesta! Kyllä kestää eikä kallistele, vaikk'olis lonkkia kaksiillekki kärryylle. — — Nii, mikä sitä isännän kellua oikee vaivaa, ku se ei käy?
– En mä tiärä, mikä sen on tullu — sanoo isäntä.
— S'oon ollu tuas kellokaapin viäres naulas toista viikkua ja hyvin s'oon käyny. Mutta ku tänä aamuna meinasin pistää plakkarihi, ku lährin meijäri kuarmaa viämhän, niin ei se käynykkää. — — En tiärä, mikhän sen on ny tullu — pahkulootti isäntä.
Suutari otti kellon käthensä, kattoo esti vastapläsiä, huiskahutti sitte käresnänsä ja painoo korvaa vastahan.
Ja oli totisen näkööne.
Kuunteli ku Teuvan tohturi keuhkotautia ja sanoo sitte jotta:
— Kamalasti se krahisoo! — — Se fiiraa niinku olis fiäteri irti. — — Kuulkaas ny isäntä tekki — sanoo suutari ja painoo kellon isännän korvalliselle.
— Mhyy-yh — sanoo isäntä, jok'on harvapuheene.
— No se on piäni vika! — sanoo suutari, hairas naskalin tiskiltänsä ja painoo kuaren auki jotta helähti. Ja ku oli aikansa naskalin tutkaamella kruuvannu ja väännelly, niin nosti rukkooviisarin, sikunttihaan, pintelin fiäterin ja printin pois ja haikaasi jotta:
— Mitäs juuttahia tääl' on? Kun on tulitikun pää katkaastu fiäterirattahan ja ankkurihaan välhin niinku Ilkan ilmapuntaris?
Siihen oli kokoontunu koko talonväki suutarin ympärille, emäntä, piika, pojat ja kersat. Ja kaikki olivat niin säikähryksis ja isäntä itte nii pörhistyksis jotta kukaa ei huamannu ku yks poijista, se nuoreet vesa, Iisu, tuli aiva valkooseksi naamasta. Sitä rupes pyärryttämhän, jalaat petti ja hiljaa putos ovisängyn ethen laattialle, n'otta se meni pyäriensä sängyn ala ja veti roirin etehensä.
— Ku-ku kuka — —? — huuti isäntä, ja yhrestä suusta vastathin jotta:
— E-e-emm'ainakaa!
— Mi-mi mihn' on Iisu?
Niin. — — I-i-i-sua ei ollu mihnää! Ei mihnää sit'ollu.
S'oli karonnu ku kastet maasta, eikä hengittänykkää.
— Ky-ky-kyllä mä sen korvennan — kirmuseeras isäntä ja emäntäki siunaali ja varjeli oikohonsa.
Ja suutari kaivoo ja kruuvas naskalilla kellon sisusvärkkiä. Se sai fiäteripunkin irti, kangotti kannen auki ja samas reisuusti vai präsähti ku fiäteri hyppäs ylhä, meinas esti lentää emäntää silmhän, mutta putoski sitte piian levjälle navettapiaksulle ja siitä se saatihin kiinni.
Piika säikähti siitä nii mälyttömästi jottei se hoksannu heti krääkäästäkkää ennenku vasta hyvän aijan päästä. Mutta s'oonkin aika pössöö muutoonkin. Nykki krääkääsi vasta varttitunnin päästä, jotta emäntä voorostansa peljästyy aivan perättömäksi.
Ja suutariki meinas mennä oikee pois tilooltansa ja manas jotta:
— Sille pitää antaa polviremmiä, ku tualla lailla jäliistäpäi krääkyy —.
No ku suutari sitte syynäs sitä fiäteriä ja vähä väänti, nii se meni poikki n'otta pritkahti. Se fiäteri.
Tuas tuuman pituune kappales katkes ja s'oli paha paikka, ku siinä pääs oli tapinreikä, josta se pannahan kiinni.
Siinä tuli suutarille pitkä ja sitkiä manaaminen.
Esti se piti sitä fiäteriä toises käres, kattoo ja manas ja vain toisella kärellä repii hiuksiansa. Mutta sitte se suuttuu aina vai enemmän, pani fiäterin ethensä pyörälle ja repii molemmin käsin.
Eikä kukaan tohtinu huiskahtaakkaa.
Isäntä vai sanoo jotta:
— Taisi nyt tulla vahinko...
Suutari ei puhunu mitää; se vai katteli sitä fiäteriä ja kraapii päätänsä.
Viimmee kumminkin sanoo jotta:
— Siihen pitää saara uuren reijän vaikka mikä olis!
Se fiilas yhren katkennehen naskalin teräväksi, löi sen kiinni suutarinpöytänsä kulmhan, tälläs fiäterin pään sen päälle ja mojahutti vasaralla — nii, taas oli pala pois!
Ja ku se uurestansa pani ja taas löi — nii taas lenti pala pois!
— Sehän ny on merkillistä — sanoo suutari — Kovasti on karkiaa terästä.
Ja taas koitti.
Löi oikee olan takaa, nii reisuusti vai vinkaasi, ku fiäteri lenti ku ammuttu kattohon, kolahti ja putos alha niin äkkiää, jottei kukaa huamannukkaa mihkä se lenti.
Suutari istuu höröskörvin ja orotti, koska putuaa.
Toiset kuunteli kans suu auki.
Ja ku ei mitää kuulunu, niin viimmee jahkaasivat jotta:
— Mihkä se lenti?
Katteltihin katosta, laattialta, hyllyyltä, penkiiltä, pöyrältä, astiakaapin päältä ja joka paikasta ja taas kuunneltihin ja oltihin hiljaa.
Mutta mitää ei kuulunu eikä näkyny.
Sitä ettittihin laattian raoosta, kellarista, takan porosta, fiililautaselta, plakkariista, ja pöyränloorasta, leipäressasta, vesikorveesta, meijärihinkistä, sokurikoolista, parasta, uuninpäältä, porstuasta ja piika pössöö katteli navetastaki, ku s'oli lypsämäs.
Se oli imes!
No se oli nii imes, jotta sit'ei ymmärtäny kukaa, mihkä se katos.
Oli ku noiruttu.
Monta tiimaa sitä ettittihin. Suutariki konttii monehe varvihi laattian ympärinsä; meni yhtä laattian rakua ylhä ja tuli toista aiha, mutta ei!
Mistää ei löytty.
Viälä kymmenen aikana illalla, ku muut oli jo aikaa sitte mennehet maata, istuuvat suutari ja isäntä viäretyste takkakivellä ja jahkuuvat jotta:
— Mäkhihä kummaha se katos!
— Jos s'olis lentäny tuanne piian sänkyhy — tuumas viimmee suutari.
Ja nii se fiäteri kiusas niitä, jotta yhres menivät heräättämhän piikaa. Mutta piika oli nii väsyny, jotta n'ei saanu sitä hereelle. Pyärähyttivät vain seinhän päi, palajivat fällyt ja päänaluuset, kaivoovat ja tonkiivat niin, jotta piika kolahti lopuksi sängyn pohjalle ja jäi parjan ala maata.
Kun isäntä ja suutari oli aikansa sitä fiäteriä ettiny, eikä mistää löytäny, nii viimmee oikaasivat ittensä levolle.
Mutta se fiäteri pyärii niin sen suutarin pääs, jotta s'ei saanu unta.
Se ähkyy ja puhkuu, siunas ja manaali, n'otta sen rupes suuta kuivaamhan ja piti nousta juamhan.
Se hapuuli pimiän päähän tuvan pöyrältä harikkotooppia ja viimmee löytiki. Ei siinä paljo enää pohjalla ollukkaa ja jano ku oli nii hotaasi oikee suun täyreltä. Nakkas ku saunan kiukahalle.
Mutta siitä vasta körinä nousi. Suutarin löi kurkun tukkuhun; tarttuu ku kuusenkäpy olis survaastu henkireikähä.
Suutari hyppii yhrellä jalaalla, huitoo käsin ja jaloon, kaatoo pöyrän ja möläji ku elukka. Viimmee se tormas isännän sänkyhy ja retuutti sitä pystyhyn.
— Sus siunakkohon — säikähti isäntä. — Mikä nyt on hätänä?
Isäntä sai tutisevalla tikulla lopuksi valkian lamppuhu. Suutari seisoo viäres suu auki, silmät väärin pualin ja viittooli suuhunsa.
Isäntä kattoo kitahan ja — siälä se oli se fiäteri!
— Kuinkas herra hallikkohon se sun suusnas on? — — haikaali isäntä.
Mutta suutari ei saanu sanaa sanotuksi, koitti vain viittoolla, jotta ottaa pois.
Isäntä yritti sormin, muttei ulettunu. Se oli niin kaukana kurkun peräs ja tarttunu sivuuttaan kiinni.
Silloon suutari härisnänsä rupes kollaamhan pöyränlootaa ja löyti siältä vanhan piipunkrassin. Siihen väänti koukun päähän ja sillä isäntä nyppäs sen fiäterin pois suutarin kurkusta.
Kyllä s'oli hirviää.
KAFFIPANNUNVARAAS.
Oottako kuullu jotta maanantaki illalla meni yks Präntöön miäs kotiansa pää kallellansa funteeraten jotta:
— Kuka sen tietää, vaikka se mailmanloppu tuliski kuures päivä niinku ne ennustajat sanoo. Tämä mailma on ollu jo kauan aikaa nii pois lairalta, jotta voi se hyvinki olla lopun erellä. Nyt on helmikuu käsis ja pitääs olla kovat pakkaaset, mutta maa on sula ja aurinko paistaa ku keväällä ainaki... Mailmanlopun merkkiä voivat hyvinki olla...
— Jos on tullaksensa, niin tulkohon! Eipäs se tämä elämä munkaa osaltani nii hekumallist oo ollu, jottei tästä malta lähtiä jos präiskähtää —.
Mutta sitten sen piskahti miälehe, jotta jos se kerran menua on, nii sopiishan sitä pitää piänet lähtijäiset, ku sattuu olemhan kirkas tilkkaki piironginlooras ja on tullu elettyä muutoonkin nii siivua elämää.
Ja nii otti ja haastoo kaks hyvää kaveria kortteerihinsa ja käski huusholleskansa keittää oikee toppakaffit ja panna höystöt keskelle pannua.
Nisujaki hajetti kokonaasen fleetupellin ja ässänvääriä viirellä markalla, jottei ne ollehekkaa mikkää kissinristijääset, johka se miäs haastoo kaverinsa.
— Laitasta ny sitte ne kaffit, Raakeli — sanoo se mailmanlopun miäs huusholleskallensa ja vei kuttuviarahat komiasti kamarihi istumhan pöyrän päähän ja aukaasi Fennian paperossilooran.
— Ku täs ny kumminki lähtö tuloo, nii mitäs me tätä maallista omaasuutta enää säästääsimmä — trossaali se mailmanlopun miäs viarahillensa ja käski ottaa paperossia loorasta.
Huusholleska pani pannun tulelle, rupes tälläämhän kuppia pöyrälle ja nisuja prikalle oikee läjäpäihi. Se mailmanlopun miäs astuskeli piirongille mahtavaa jotta:
— Pannahaks kretaa ja, jottei päätä fiirraa, jos kovasti sattuus tärskähtämhän. — — Taitaas siinä präiskährökses mennä pottuki prisaksi, n'ott'on paras aijoos litkaasta ennenkö fläiskähtää.
— Päreet on vara ku vahinko — tykkäsivät kaverikki ja nauraa hetkottivat niinku asiahan kuuluuki tällääsis juhlallisis tilaasuuksis.
Kaffipannu porisi tulella, miähet turisivat kamaris sulooses orotukses ja pyhiiskelivät vaivihkaa huuliansa. Miähet keskustelivat siitä mailmanlopusta nii hartahasti n'otta Raakelinkin piti tulla kamarihin kuuntelemhan ku kaffiki oli jo valmista, jottei muuta, ku nostaa selkiämähän hellalle.
Ja kyllä se säikähti ku se kuuli jotta:
— Herrinjee, tulooko se ny jo ensi perjantaina, ja mä ku meinasin mennä lauantaina torille!
— Kyllä s'oon Raakeli myähäästä sun enää lauanaina lähtiä Vaasan torille, ku koko hoito on yhtenä sinsallana tuala taivahalla ja mekki kaikki meemmä ympärinsä jotta fiuuh — —!
Kaffia orotelles oli se mailmanlopun miäs jo kaatanu kirkkahan tilkan kaffikuppien pohjalle orottamhan. Sitä kattelivat viarahat silmä kovana, ja silloo se mailmanlopun miäs havaattiki jotta:
— No eikö se kaffi oo jo klaaraantunu siälä? — Tuappas ny tänne ja kaara kuppiihi, jotta saarahan täs piänet plöröt.
Huusholleska meni köökkihi ja meinas toissassilmin vai hairata pannua hellalta, mutta kääntyyki vähä äkkiä ympäri, ku käsi haukkas tyhjää ilmaa jotta:
— Mihnä se pannu on?
Seisoo suu auki ku taivahasta puronnu jotta:
— Tuahon mä sen panin!
Nosti pataa ja lykkäs pannua sivulle, kattoo puuloothan ja viimmee sängyn alakki...
— No tua ny se pannu jo tänne! — komennettihin kamarista.
Ja huusholleska pyärii köökis ku viipperö ympärinsä, juaksi porstuaski kattomas ja siunas ja imehteli jotta:
— Mihkä pehkanahan se pannu tuasta hellalta on lähteny? — —
Ja ne mailmanlopun vierahat kamarista huutelivat jotta:
— Tulooko sitä kaffia siältä vai — —?
Viimme huusholleska tormas kamarihi jotta:
— Kuka sen pannun on piiloottanu? Ku hellan päälle panin selkiämhän ja nyt ei sit oo mihnää! — — Itte ootta lymmyyttäny, mihkäs ootta pannehet sen juuttahat, ja mua täs hyppöötätte ympärinsä, hävekkää vähä!
Miähet kattoovat silmät pystys jotta:
— Mitä sä oikee höpäjät? — Täälähän m'oomma istunu koko aijan ja orottanu.
— No tulkaa itte kattomhan, nii sit'ei oo mihnää koko pannua! — pannasti huusholleska. Ja ku joukolla menthin kattomhan, nii mihnää ei ollu.
— Tuahon nuan mä sen panin oikee elävin silmin nii totta ku m'oon täs! — selitti huusholleska ja itkua pirätti.
— Oliskahan se jo lentäny taivahalle — rupes se mailmanlopun miäs vapisevalla äänellä sanomhan. — Pian ottaa ja nykäsöö meiräkki peräs ilmahan...
Tuli vähä hiljaane olo köökis, jotta koska mojahuttaa...
Henkiä pirättelivät jokahinen, eiväkkä tohtinhet huiskahtaa.
Ku ei sitä tärskähröstä sitte kuulunu ja seinän takana Nuukreenin kakarakki rupesivat tappelemhan n'otta lavittat kolaji, nii uskaltivat ruveta ettimhän viimmee sitä pannua.
— Onko kukaa nähny meirän kaffipannua?
Siinä seisoo pikkune flikka pihalla ja se ku kuuli, nii sanoo jotta:
— Oliko se teirän kaffipannu, jonka kans se juaksi?
— Kuka juaksi?
— Tua Veevarin Akseli! — Se tuli teirän porstuasta hypääten ja tuahon kaatuu silmällensä, nii sen takin alta putos kaffipannu jotta sumppi vai truiski.
— Ei siinä sumppia ollu! Älä sä flikka yhtää valehtele! S'oli sitte aiva vetehen keitetty! — rupes huusholleska soiluamahan ja vähält' oli jottei faartannu sen flikan tukkahan, ku se sellaasta puhuu.
— Mihkä se sen pannun kans meni? — kysyyvät miähet, jokka aina on asialtaasia.
— Tuanne se meni, tehtahalle päin juaksi.
Ja miähet perähän. Ja huusholleska niiren perähän. Vaikkei se kauas jaksanu, ku s'oon sellaane lihava lullu, ku huusholleskat pruukaavat olla ja vähä huanojalkaane.
Iltamyähään ne travasivat ristihi rastihi Präntöötä, mutt'eivät saanehet kiinni sitä, vaikka poliisikki olivat häsyys ja juaksivat aiva kiäli pitkällä.
Eikä viälä tänä aamunakaa sitä Veevarin Akselia oo saatu kiinni, vaikka koko eileenen päivä jahrattihin ja paljo muitakin Präntöölääsiä on ollu yrittämäs.
Hyvät ihmiset, jos satutta näkemhän sellaasen miähen, joll’on musta lakki pääs ja kuuma kaffipannu käres, nii ottakaa kiinni!
S'oon se Veevarin Akseli, kaffipannunvaraas!
TEHTAHAN MERKKI.
Oottako kuullu jotta s'oon vain harva poika, jok'on tullu tähän mailmahan varustettuna selvällä tehtahan merkillä?
Mutta sellaanenki imes on ny tapahtunu täälä Vaasas, vaikka sitä pirethän kovasti salas. Em mäkää tietääsi koko asiasta mitää, jos ei se sama paarmuuska, jok'on sen itte nähäny, olsi kertonu ja kovasti vannottanu jotta:
— Muistakki pitää omana tiatonas, jottei se leviä ympäri mailmaa, ku s'oon sellaane kamala asia, vaikka nii tohtoriki sanoo, jotta kyllä se pia pois menöö.
On se niin kummalline ja oikee yliluannollinen asia, jottei sitä voi muuta ku imehrellä, kuinka kumminki varovaasen ihmisen pitääs olla, jottei tulsi mitää feiliä, niinku akat sanoo.
— Ja sitä se frouvaki oli kovasti peljänny — kertoo se paarmuuska. — S'oli menny täs kevättalvella Rauhankarun saunahan — sen miäs ku on oikee tispunentti — yhren tutun frouvan kans kylpömhän ja siitä se sai alkunsa.
Kun n'oli kylpönhet ja pessehet ittensä ja tulivat pukuhuaneheshe takaasi, niin se tispunentin frouv' oli aukaasnu sanomalehtehe käärityn pakettinsa ja ottanu purkkihit aluusvaattehet framille ja mithän olivat siinä jutellehet keskenänsä kun oli istahtanu penkille vähä huilaamhan ja vilvoottelemhan.
Hyvän aikaa praatasivat kaikenlaasta joutavaa niinku akat pruukaa, ku rupesivat sitte pukemhan.
Se tisputentin frouva nousi ylhä ja rupes palajamhan vehrojansa, ku yht'äkkiää se toine frouva präiskähti sellaasehe nauruhu jott aiva se kiakkarootti yhres mykkyräs siinä penkillä ja oli tukehtua.
— Mitä sä naurat? — kysyy tisputentin frouva ja meinas oikee suuttua.
— Oi voi — voihkii se toine — kuinka hassua! Käänny, että mä lujen, mitä siäl'on —
— Mitä sä puhut? — —
— Käänny, käänny —
— Hyi sua, et saa peljättää mua. Se on vaarallista! — — Mitä se on?
— No käänny ny — — ha ha ha! Siin'on selvästi ja suurella präntillä: Singer C:o.
— Mitä sä höpsit? Mihnä?
— Ha ha ha! Sin'oot istunu tuan sanomalehren päällä ja siit'on tarttunu ilmootus. — — Selvästi Singer C:o!
— Hyi ku mä säikährin! — huakaasi se tisputentin frouva ja kyllä se säikähtiki.
Se meni heti takaasi pesuhuaneheshe ja hyvän aikaa sai pestä ennenkö se lähti pois.
Sellaane se oli se asia, ei se sen kummee ollu. Mutta se vaivas sitä tisputentin frouvaa nii, jotta aina se sitä vai ajatteli ja pelkäs jotta:
— Ku ei vai tulsi mitää merkkiä.
Yätä päivää kummitteli sen silmis Singer Compani ja välistä ku se istuu, nii oikee poltti.
Täs joulun alaasviikolla yhtenä iltana oli sitte tullu, pohjoosesta päi lentään kauhian pitkäjalkaane ja hoikkakinttuune kurkilintu, jok'oli tuanu noukasnansa piänen kapalovauvan sille tisputentin frouvalle ja sanonu jotta se saa sen vauvan oikee ikiomaksi.
Ja sillä kurjella oli ollu toinenkin pikkuvauva noukas, — nii ainaki sanoo paarmuuska, jok'oli itte nähny — mutta sitä s'ei ollu antanu tispunentin frouvalle, vaikka s'olis ottanu senkin.
Kurki oli vai sanonu jotta:
— Joskus toisti!
Kun paarmuuska sitte oli pärvöttäny sen trasumosselon, jonka kurki oli tuanu ja kattonu, minkälaane vauva siäl'on, niin siel'oliki pikkuune poika, niin siävä ja nätti ja ymmyrvääsmuatoone, jotta se ny vasta oliki nätti.
Nenäki oli ku rusina!
Ja toises pääs oli ollu sinisellä präntillä jotta:
— Singer C:o!
SE ELÄÄ VIÄLÄ!
— Oottako kuullu jotta siit on ny justhinsa kolmekymmentäseittemän vuatta sitte ku Mettälän kylän Juurikorven-Heikki-isännän taloos pirettihin se yhtehööne kyläkokous Vääräjojen perkooasiasta, jot oli jo kauan ainoottu, eik ollu ennen parahillensa tullu. Se Vääräjoki ku on nii kiamuraane ja kivine, jotta kevääsin ja useen muutoonkin tukkeentuu verenjuaksu ja silloo nousoo tulva viljelysmaille ja viää siämenet, orahat ja tyyrihillä rahalla ostetut apulannakki mennesnänsä.
Tätä surkiaa asiaa n'oli Mettälän kylän isännät ny kokoontunhet yhres tuumaamahan jotta:
— Mitäs täs olis tehtävä ja pitääskö koittaa kääntyä korkian kruunun pualehen, ku se kuulemma avustaa ja ittekki hommaa joenperkoostöitä, n'ottei taloonpoikaan, jos hyvin sattuu, tarvitte ku vai vähällä ottaa kustannuksihi osaa.
Sellaane oli hianoone tiato jo siihen aikhan Mettälän kylän isännillä ja ne päätti koittaa, onko siinä puhees perää.
Ja nii tekivät päätöksen, jotta kylän yhtehöösellä kustannuksella lähretethän kolme miästä eväsmyätä oikee läänin pääkaupunkihi ottamhan siitä asiasta selkua.
Lähetystölle palvattihin lamphanreittä, tehtihin varileipää, panthin voita askihi ja kessuja massihi. Kontti seljäs, iloone piippukänä hampahis lähti ne kolme Mettälän uskottua miästä tärkiälle asialle kaupunkihin, suurten herraan puheelle.
Jalkapatikas tallusteltihin neljättäkymmentä virstaa, ennenku tultihin rautatiän vartehen ja nähtihin sekin imes, jotta maa oli raurootettu ja sitä pitkin kulki pyärien päällä kokonaasia tuparatia, john'oli oikee klasit seinis.
Henki kurkus äijät kömpiivät vaunuhu ja nii olivat peloosnansa, jotta laattialla istuuvat ja pitelivät lujasti penkin jaloosta kiinni. Aiva olivat pökerryksis ku kaupunkihi tultihin.
Siälä ne sitte ettiivät ja kyselivät vastahantulijoolta sitä korkiaa konttuuria, johna niitä jojen perkooasioota hoirethan ja löytivät ku löytiväkki viimmee suuren taloon, johna se hosrmestari piti kortteeria.
Kontti seljäs ja lakki kouras viäthin isännät sen korkian virkaherran ethen, jok'oli vanha krätyyne ruattalaane äijä.
Miähet kakistelivat kurkkuansa jotta:
— Korkiaasti kunniootettava esivalta, laki ja oikeus, me oomma tullu tänne yhtehöösestä päätöksestä, jotta meirän Vääräjoki pitääs oikaasta —.
— Mite sine tomppeli sano? — karjuu se korkia virkaherra, sillä siihen aikhan olivat virkamiähet täs maas rutiruattalaasia, eikä niiren trengänny ymmärtää suamen sanaa, vaikk' olisivat tainnehekki.
— Puhu sine rootti!
Isäntään pöksyt tutaji, niin karmia ääni ja tyly kattinta sillä herralla oli.
Kun Mettälän kylän isännät eivät ollehet elääsnänsä ruattinsanaa ennen kuullehekkaa, nii pääsi yhreltä jotta:
— Ku ei me taira...
Silloo hirmustuu se vanha virkaherra n'otta se aiva vapaji, viittas ovesta pihalle jotta:
— Ulos teeltä sellane tomppeli!
Isännät olivat nii säikähröksis, jottei ne ittekkää tiännehet kuinka n'olivat pihalle tullehet, mutta kontit ja lakit tuli heti peräs.
Sen tiän lähtivät Mettälän miähet takaasi kotiansa. Ja kotia päästyä sanovat jotta:
— Siäl oli sitte vasta kauhia miäs! Itte pääpukna, jok'oli niin vihaane, jottei me saanu viälä suutakaa auki, ku pihalle jo paiskattihin. — Se oli harmaapäine ruattalaane herra ja nii kiukkuune ja julmettu huutamhan, jotta selkärankaa viäläki karmii...
Siihe se jäi sen Vääräjojen perkaamine sillä kertaa kolmekymmentä seittemän vuatta sitten.
Mutta täs menhellä viikolla pirettihin Juurikorven Heikin taloos Mettälän kyläs nyt uusi kokous Vääräjojen perkoo-asiasta. Ku naapuripitäjäski oli valtio alkanu jokia perkaamahan, nii Mettäkylän isännät tuumasivat jotta:
— Eikhän s'oon jo kuallu —?
Ja päättivät lähtiä uurestansa kaupunkihi puhumha siitä asiasta.
Samat miähet pantihin matkahan, jokka olivat ennenki ollehet.
Nyt ei ne enää peljännehet junaakaa. Istuuvat rentua penkillä vai niinku muukki reissaavaaset. Tulivat iloosella miälellä kaupunkihi ja löytivät lopuksi sen konttuurinki, vaikk' ei se enää ollukkaa samas taloos.
Astoovat sisälle ja pyytivät päästä itte pääherran puheelle.
Mutta ku ovi aukaastihin ja isännät kattoovat pöyrän päähän, — nii n'oli saara halvauksen ja pöksyt hajota.
Kääntyyvät vähä äkkiä ympäri, paiskasivat oven kiinni ja painoovat suaraa asemalle.
Vasta kotia päästyä haikaasivat jotta:
— Se elää viälä!
KUKOOT TAPPELI.
Kyllä s'oon niin kummallista jotta, vaikka ihmisparka kuinka koittaas olla ja elää taatia ja taitavaa, nii aina silloo tällöö pakkaa tulemhan vaikka sen tuhat olis trykkifeilijä ja sellaasia klumppuja elämänlankahan, jotta siin'ei auta muu ku kirkas manoo, kovat sanat ja toisen tukkahan tarraamine.
Mutta ku siitä sitte on seliitty, huurettu ja krääytty aina sen mukhan kuinka asia kulloonki vaatii, nii sitte se taas menöö hyvän aikaa aiva itteksensä ja oikiastansa niinku paremminkin, sillä tuallaane totinen tutina reippahan rytinän kans friskaa kcvasti päätä ja niskaa ja teköö syrämmellekki hyvää.
Jos siinä ny saakin vähä kupuloota päähänsä ja naamatauluhunsa enemmän färiä, nii ei s'oo muuta ku suloosta palsamia, väkevän ja tervehen elämän tuntua.
— Ja saipa se toinenki!
Se se on parasta piaasteria syrämmelle!
Niin että meirän ihmisten pitääs tuntia ittemmä oikiastansa kovasti iloosiksi ja onnellisiksi, ku me voimma riirellä ja rähistä oikee syrämmenpohjasta. Sillä kyllä se nii o, jotta kussa riita ja rähinä, siinä elämä ja ilo.
Totisesti, ku mä tätä asiaa ajattelen, nii vereni kuumentuu, käsivarteni kouristuu ja sormia syyttää! Kun sais faartata jonkin niskaha ja riapoottaa sitä ku kananraatua — — Min'en ookkaa saanu pitkähän aikaha tapella ja siitä se vissihin johtuu, ku mä pakkaan lihoomahan ja tylsistymähän. — — Mhy' täs pitää koittaa olla fiiniä, ja kulkia kraki kaulas, jotta ihmisestä tuloo aiva nukkoo...
Tuata, tuata, se se on oikia järjestys luamakunnas, niin elukkaan ku ihmistenkin joukos jotta, ku on hyvä olla nii:
— Kukkukiikaa!
Ja ku toisen kukoon näköö, nii:
— Huskii!
Niin se oli Nurmooski ennen.
Siälä tuli kerraasti toiskan kukkoo korko-oloohi ja lähti mahtavaa marssimhan krannin tunkiolle, vaikka se hyvin tiäsi, jottei sen passaa mennä sinne kiakumhan.
Mutta meni vai!
Korkiasti ja komjasti jalkojansa nosteli ja nii pää ja kaula ylpiällä sangalla jotta se ny vasta oliki prötevää ja mahtavaa.
Näki kyllä, jotta krannin kukkoo nosti päänsä ylhä, ku kepinnenähän lykkääs, ja katteli ku silanrenkahilla. Mutta marssii vai, vaikka tiäsi mitä tuleman pitää!
Kaikista korkiimmalle nyppylälle astoo ja siitä otti ja kiskaasi oikee vattan pohjasta tulemhan nii pitkän ja komjan kukkukiikan n'otta kyykkyä piti äijäparaan vähä syvhän ennenku sai sen viimmeeseen kiakuran kurkustansa pihalle.
Mutta kyllä se sitte kans oli eri komja kiakaasu ja nii kauas kuuluu, n'otta joka taloos jäi kylän kanoolta jyvä suuhu. Pää vääräs kuuntelivat.
Ja vaikka se toiskan kukkoo hyvi näki ku se toisella silmällä kattoo, jotta nyt se krannin kukkoo tuloo n'otta suhajaa kaula pitkällä, nii eikös vai meinannukki kiakaasta viälä toisenkin kerran. Mutta kyllä se jäi vai meinoohi ku Yllin-Jussin yskährös, ku samas tömähti töine niskaha niinku kertapussill' olis huitaastu n'otta koko tunkio tomahti.
Ja sitte se aikoo se plokkoo! Noukat yhres ylhä ja alha ja siipispankoolla senkunkerkes! Välistä panivat noukkansa niin alaha, n'otta aiva maaha kiinni ja heltat kuraha ja taas nostivat nii korkialle, jotta varpahat maasta ja hyppiä piti.
Ja annas pehkana, jos ei töine keriinnykkää hyppimhän samas tahris, nii pääsi päälle, iski niskasta kiinni ja riapootti ympärinsä n'otta höyhenet pöläji. Eikä siinä silloo toisen koivet enää yhtää pryhrännehet. Ei muuta ku maata alla ja huitoja vastahan senku kerkes.
Nii tappelivat kukoot verispäin ja olivat aiva karvoottomia kurkeloosia molemmat, ku toiskan isäntä kerkes häthän jotta:
— Vai sä raakkulhen lekhorni täälä meirän maatiaaskukkoja tualla lailla plokkaat, jotta aiva henkiä haukkoo!
Nii ähkääsi toiskan isäntä ja kalahutti kalikalla päähän sitä krannin kukkoja, — n'otta henki pois ja heti paikalla!
— Vai sinä täällä meirän kukkoja pänttäät! — kuuluu samas kauhia ääni tunkion toiselta lairalta, ku siältä tulla paasootti krannin isäntä itte vihansinisenä sähisten nyrkit pystys, eikä muuta ku korvista kiinni ja tunkioho n'otta koko mailma heiluu ja tunkio täräji.
Siinä alkas uusi huhtomine, sellaane juntturoomine, ähkymine, puhkumine ja pengastus n'otta knapit ja housunfankut vai pritkuu ja prätkyy. Eikä siinä yhtää kattottu, ku lyärä läiskittihin vai toistansa ummessasilmin vastapläsiä ja ympärikorvia ja revittihin ja nyjittihin ja pukittihin n'otta toisin aijoon n'oli aiva päästä sekaasi ja pakkasivat huitoomhan tyhjää ilmaaki.
Ja ku toren sanoo, niin ne kampistivakki toisiansa aina vooron perhän, n'otta n'oli tuan tuastaki kanttui ja seljällänsä. Silloo siinä tuli aina tuhannenmoone kiirus. Jok'oli päälläpäi, lyärä moikotti ku akat kurikkarannas. Ei puhuttu mitää, puhistihin vai ja huireltihin sakiaa. Ja ähyyttihin.
Hyvä siin' oliki ja oikee mukava tapella, ku ei ollu kiviä eikä kantoja alla, johk' olis ittiänsä kolhinu. Oli vai isoo, pehmoone ja lämpööne tunkio, johka sai huitoja toistansa surkuamata ristihi, rastihi ja poikkipäi ja vaikka päällensä pystyhy housunkauluksia myäri. Kovaa paikkaa ei ollu olleskaa, pehmoosia vai, n'otta isännät oikee lystiksensä rytyyttivät siinä toista tiimaa.
Niin kova siinä kumminki käyy tohu, jotta kersat pihalta kuulivat, tulivat kattomhan ja sitte tuphan äireelle sanomhan jotta:
— Voi voi äitee ku meirän isä ja toiskan isäntä tappeloovat tunkiolla aiva hiespäi n'otta pairankaulukset kouras! Ja meirän isän housut on revenny aiva juuria myäri...
Silloo lähti emännät molemmista tuvista ja viälä paljo muita akkoja ja kylän ämmiä häntä truutulla tunkion rannalle kattomahan.
Ja kyllä siinä itkettihin ja siunattihin jotta:
— Voivoi ja oijoi, menkää hyvät ihmiset eroottamhan!
Mutta isännät ei kuullu eikä nähny yhtää mitää, ne vai möyriivät päätä myäri tunkios, n'otta silloo tällöö vai vilahti piaksusaapas ilmas.
Akat hakivat viimmee apuuhi kolme oikee rotevaa päivämiästä, jokka meni niitä eroottamhan. Ja saivat ku saivakki viimmee miähet irti toistensa tukasta vaikka kyllä n'oli nii lujas ja nii takus ja nii ryätäs nii ryätäs, jotta s'oli aiva kauhiaa.
N'oli yrittäny isännät nii sinnin päälle, jotteivät jaksanhet sanaakaa sanua. Hohuuttivat ja ploosasivat vai. Aiva niitä pyärrytti, n'otteivät meinannehet pystys pysyä. Ja sellaases putsus olivat yltä ja alta, n'ottei niiren omat akakkaa tahtonhet tuntia.
Kattelivat suu auki ja kyselivät jotta:
— Kumpi se nuasta on meirän isä, ku n'oon niin saman näköösiä, jottei silmiäkää eroota?
Jokiranthan piti taluttaa, pestä ja liottaa vähä mones veres ennenkö tunnettihin.
N'otta sama sisu se luamakunnas jyllää nii ihmisis ku elukooski, jos n'oon tervestä ja oikiaa laija. Miäs s'oon kukkoo ku se siksi tuloo, ja oikia miäs se vasta kukkoo onki.
JUPIAASEN KUALEMANLOUKKU.
Mull' olis yks nöyrä pyyntö esitettävänä Vaasan kaupungin poliisimestarille. Ei omasta pualestani, ku mun hyvän ystäväni Eljas Jupiaasen pualesta, joka asuu Vöörinkaupungilla.
Niinkus kaikki tiärättä, on täälä Vaasas Pitkälläkarulla surullisen kuulunsa rautatiän ylikäytävä, ainua paikka, josta kuljethan n.s. Vöörin kaupunginosahan. Tuata turmanpaikkaa sanothan täälä monestakin syystä »Kualcmanloukuksi».
Eljas Jupiaane tuli taas yhtenä päivänä mun tyä tukka pörrös, takki krutus ja olkia seljäs. niinku ainaki miäs, jok' on viättäny yänsä putkas.
Epätoivoosena se seliitti jotta:
— Täs mä ny taas oon niinkus näjet...
— No mikäs on hätänä? Mihnä oot ollu?
— Putkas tiätysti! — huakii Eljas ja kynsii takkuusta päätänsä — Kyllä s'oon kirottua, ku ei tuata Kualemanloukkua saara pois, ku aina mä tartun siinä kiinni.
— Kuinka nii?
— No ku Vöörinkaupungille ei oo muuta tiätä ku tua Kualemanloukku, josta pitää kulkia. Se on ku hiirenkillerö, josta syrän kurkus pitää yrittää livahtaa läpitte, jottei poliisi huamaasi. Eileenkin illalla min'en ollu ottanu jos pari kolme plörökuppia ja kuljin niin reirusti ja rentua ku ainaki oikia miäs, jok'ei oo kellekkää pahaa tehny. Kun sitte tuliin Kualemanloukulle, nii siinä seisoo taas vahris se sama maaltatullu poliisi, joka heti niskahan jotta siitä tuata nuan jollakin sopivalla lailla huamauttaas poliisimestarille, jotta me vöörinkaupunkilaaset oomma sorretus asemas...
— Jaa, kuinkhan tua olis oikee...
— Sen tuanaasiako sen poliisin tarvittoo aina justihin siinä killerönsuus seisua ja vahrata ku hämähäkki. Miksei se promeneeraa pitkin katua ja töllistele siälä toises pääski? Mitä se aina siinä seisoo — manas Jupiaane. — Kirjoottaasit Jaakkoo lehtehe jotaki siihe laihi, jotta tua Vöörinkaupungin poliisi on sitte laiska miäs, jok'ei viitti yhtää kävellä. — Pansit nuan kiärästi vai, jotta poliisimestari käskis niiren kuljeskella erestakaasi karulla. Jaksaashan sitä sittekki nurkan takana vähä orotella ja kattella, ku se menis poispäi, nii silloo livahtais ku koira veräjästä...
KAUHAVAN HULLUPOIKA.
Se Kauhavan hullupoika vasta tulemukset teki Lapualla sinä samana lauantaina, ku se Pökän juttu oli käräjis esillä. Sekootti pualen Lapuaa aiva mullinmallin n'otta ihmiset luulivat jo itte häntäheikin rikuneeraavan.
S'oli se poika päässy kotuansa karkaamahan ja lähteny kans Lapuan toripäiville. Kulki siälä noukkapystys syynäämäs lampahan reisiä, kyselemäs hintoja, tinkii ja moittii tavaroota huoanooksi ja tyyrihiksi niinku viisahat ihmiset ainaki ja trossas jotta:
— Vartion puarista saa paljo halvemmalla!
Torikauppiahat sähäjivät kiukuusnansa jotta:
— Mee sinne sitte ostamhan, mitäs täälä kyselet!
— Se on mun asiani, mistä mä ostan — mahtavootti vai hullupoika ja nosteli noukkaansa ku ainaki rahamiähet.
Ku aikansa katteli, nii viimmee hairas yhren villapakan vähä siävästi takkinsa ala ja lähti kävelemhän meijärille päi muina miähinä. Eikä yhtää torikauppias huamannu. N'otta halvalla se poika pairan sai. Ei se ollukkaa nii hotales ku Kaapoon-Kustaa, joka varasti oman takkinsa ja akallensa ihasteli jotta: taas tuli töskää!
Torilta se lähti meijäriä kattelemhan ja nii tarkasti kattooki joka nurkan n'otta meijärin isännööttijän köökin kaapista löyti kaks komjaa limppua, jokka pisti kainalohonsa. Eikä yhtää hätäälly. Meni viälä konhenkäyttäjän kans juttelemhan ja kyselemhän, mitä sill'on palkkaa kuus.
Siltä konhenkäyttäjältä se kuuliki, jotta kirkoski oltihin kesken lauantakikiiruhia.
— Hyvästi ny vai, pitääpä tästä lähtiä kuulemhan minkälaane se teirän uusi prouvaasti on.
Se meni kirkkohon niinku suuret herrat. Ei siältä tavallisen kansan ovesta, ku suaraa sakastihi tiätysti. Istuu ja kuunteli siälä hetken aikaa, mutta tuumas sitte jotta:
— Mitäs mä täälä oikiastansa teenkään, kun on viälä paljo muitaki asioota toimittamata. — — Kah, tuaspa on komja paaseerikeppi, justhin mulle passeli — havaatti poika ja otti Kareksen kepin sakaastin nurkasta. — Yhtehööstähän s'oon uskovaasten tavara...
Koetteli sitä prouvaastin keppiä ja meinas jo lähtiä ku samas äkkäski siinä pöyrällä Pikkusaaren-Eelin komjan nahkaasen käsilaukun, johna sill'on Kenoveevan ja monen muun Eevan liikuttavat elämäntarinat postillaan joukos.
— No tämäpä ny vasta passaa ku laukkuki — tykkäs hullupoika ja pisti kainalohonsa.
Nii tuli sakaastista Kareksen paaseerikeppiä heilutellen ja Pikkusaaren kirjalaukku kainalos, n'otta s'oli oikee täysi herra kaiken pualesta ku takin alla pullotti ne limput ja villapaita.
Se pasteeras mahtavaa maantiällä ja kaikki vastahantulevat akat niiasivat vähä syvähän, tihrustivat silmänsä ja supajivat itteksensä jotta:
— Onkhan tua ny se meirän uusi prouvaasti, ku emm'oo nähnykkää...
Lahrensuan keulan alla se hullupoika havaatti Eskoolan isännän hevoosen seisovan aiva jouten. Se rupes tykkäämhän, jotta hän on jo kyllä komistunu Lapuan reissulla ja jahkaasi jotta:
— Mitäs mä täs tällääne isoo herra rupiaasin Kauhavalle jalkaasin patikoomhan? Aivahan ihmiset kattoosivat silmät päästänsä mun perähäni. Mä otan ja laihnaan tuata hevoosta.
Ja otti kans ja lähti ajelemhan Ala-Nurmoohi päi kovasti korkiaatte kattellen. — Mutta siinä kansakoulun kohralla sen piskahti miälehen jotta jos käyys kattomas kuinka opettaja voii.
Ajoo pihaan, sitoo hevoosen renkahasehe, pani fällyt selkähänki ja asteli sitte opettajan köökin pualelle. Opettaja kyllä klasista näki jotta jokin isäntä siältä ny tuli ja kakarat vahtas aiva suu auki, muttei passannu tuntia ennen aikoja lopettaa.
— Kuka tiätää vaikk'olis johtokunnan jäsen — ajatteli opettaja.
Ku se hullupoik oli aikasa orotellu opettajaa, eikä sitä ruvennu kuulumhan, nii rupes ihmehtelemhän jotta:
— Mikä täälä oikee haisoo nii kovasti hyvältä? — Taitaa olla lihoja justhin paistumas...
Se katteli hellanuunihi, siäl'ei ollu. Mutta ruakasenkis oli kokonaane lehmänlapa. Sen se pisti kainalohonsa ja tykkäs jotta:
— Mä tuun joskus toiste opettajaa helssaamhan, ku sillä näyttää olevan kovasti kiirusta.
Astuskeli hevosensa tyä, heitti lehmänreiren rekhen ja lähti jatkamhan matkaa kotia Kauhavalle.
Mutta siälä kirkoll oli Eskoolan emäntä nostanu aika melun ku sen koppa ja koko hevoone oli karonnu, eikä isännästäkää ollu mitää tiatua.
Ja Pikkusaari se vasta haikaasi ku sakaastihi tuli jotta:
— Mi-mi-mihkä mun käsilaukkuni herra prouvaasti on tuasta pöyrältä karonnu? — Siäl'oli Kenoveeva ja — tuahon panin, ja nyt sit'ei oo mihnää!!?
Ja Kareski imehteli jotta:
— Kuka minun kävelykeppini on vieny? — Tuonne nurkkaan sen panin —.
— Tääl'on käyty!! — kiljaasi Pikkusaari ja lähti vähä vinkiää suaraa Kunnantaloolle kyselemhän jotta:
— Oottako nähny mun käsilaukkuani?
— Sitäkö kirjalaukkuako?
— Sitä justihin!! — hätääli Pikkusaari.
— Oommehan me sen monaasti nähnehet joka miäs. Kukas ei sun laukkuas tuntisi?
— S'oon kuulkaa ny varaastettu oikee kirkon sakastista! Ja Kareksen keppi on viäty...
Siihe tuli jo Eskoolan emäntäki ettimhän isäntäänsä ja koppaansa jotta:
— Hevoonenki on karonnu!
— No mä tykkäsin, jotta sillä Eskoolan hevoosella tuli ajaan jokin herrammoonen miäs tuala Ala-Nurmon tiällä mua vastahan ku mä äsköön tulin — rupes yks isäntä sanomhan.
Silloo soitettihin heti faltesmannille, ja se pani poliisit kallihin ja tiatua levitettihin ympäri koko emäseurakuntaa.
Kellojalla Matti-Koivulahren taloon kohralla se saatihinki sitte kiinni ja tuatihin takaasi kirkolle oikee eri hamppua. Limput ja lihanpalat, Kareksen keppi ja Pikkusaaren laukku saatihin takaasi samoonku Eskoolan hevoone.
Faltesmanni kuulusteli ankarasti poikaa ja poliisit toristivat lujaa. Mutta se Kauhavan poika tykkäs vai jotta:
— Mä meinasin lähtiä kotia Kauhavalle ku on nii kaunis ilmaki täällä Lapualla ja halpaa tavaraa n'otta tänne kannattaa tulla toistekki...
Mitäs sille miälettömälle teki? Piti soittaa Kauhavalle jotta:
— Tulkaa hakemhan tämä pois! Se sotkoo kaikkien ihmisten asiat aiva pirinpärin ja viä köyhiltä opettajilta lihanpalat suusta...
Aamulla tuliki sitte velii hakemhan ja kovasti nuhteli, jotteihän se sellaane passaa. Vei asemalle ja käski istua penkillä korjasti sen aikaa ku hän ostaa piletit.
Se hullupoika istuuki ja orotti hyvän aikaa, mutta ku sitä rahaa räknättihin nii kauan, nii lähti pihalle vilvoottelemhan ja huamas siinä Poutun paapan hevoosen ja pitkäloimiset fällyt.
— Tiärä tuata, kuinka kauan täs saa tuata veliimiästä orottaakki ennenku se piletin saa ja kuka tiätää, koska se junakaa tuloo — tykkäs poika itteksensä, istuu lohnahan ja lähti ajelemhan. — Se pilettiki maksaa rahaa, ja raha on ny tyyristä...
Annalan kylän vainiolla tuli sitä vastahan toinen pössöö, se Hanttales-Leena hömpöttään. Flikkaihmine ku oli, nii se Kauhavan hullupoika nosti komjasti lakkia ja kysyy rennosti jotta:
— Eikös neiti lähtisi vähä ajelemhan?
Leena katteli esti vähä sekaasena, mutta ajatteli sitte jotta:
— Jokhan ny viimmeeki tärppäs!
Niias ja nytkytteli kauan aikaa ja taisi se vähä vetää suuta mukavalle messingille jotta:
— Se on ny aiva liikaa...
Kovasti tarkasti peitteli Kauhavan poika neitiänsä Poutun emännän loimivillaasihi fällyyhi ja itte istuu viärehe. Mitä ne siinä juttelivat, sit'ei kukaan kuullu, mutta mukavaa se oli koska hevooneki pakkas kääntämhän päätä ja höristelemhän.
Ja Leenan oli nii posket punaaset ku omena ja sen poijan silmät lipajivat kovasti jotta:
— Täm on sitte vasta hyvä hevoone!
Nii mentihin ja aurinko paistoo. Mutta siinä Poutun tiähaaras hevoone kääntyyki vähä vinkiää omalle pihalle ja toi sen nuaren parin tallin ethen jotta tärähti.
Emäntä juaksi kovasti höllöösillänsä pihalle, ku isäntä tuloo ny valtiopäiviltä kotia, mutta aiva s'oli piaksuultansa purota, ku lohnas istuu kaks tuntematoonta pössöjä, jokka kattelivat vai toisiansa silmihi ja suloosesti hymyylivät.
Kauan haukkooli Poutun emäntä ilmaa, mutta käski sitte trengin mennä riisumhan hevoone aseesta ja nostamhan ne hömppänät prunninkannelle istumhan.
Hetken istuuvat siinä, mutta sitte muistiki se hullupoika jotta:
— Ei, kyllä mun pitää ny lähtiä kotia jo tästä, hyvästi ny vai.
Ja nii lähti Poutun pihasta painelemhan Kauhavaa kohri.
Vissihin on perille tullu, kosk'ei oo mitää kuulunu.
HALLITUSHOITO ERESTÄ JA TAKAA.
N'oon ny herrat siälä Helsingis taas saanhet aikahan sellaasen sotkun, jota politiikkamiähet sanooyat hallituspulaksi. Mun taitaa pitää vähä seliittää seränpoijille, minkälaasta tuhinaa se hallitushomma oikiastansa on.
Kattokaas, meitä tavallisia ihmisiä komteerathan sillä lailla, jotta este me itte kuljemma äänestämäs valtiopäivävaaliis joitaki pualueeta ja niinsanottuja kansanerustajia sinne valtiopäiville riitelemhän ja hasajamhan meirän pualesta oikee kuukausikaupalla ku ei me kaikki itte joura, — meirän ku pitää tehrä tyätä ja maksaa verua.
Valtiopäivillä nämä kansanerustajat sitte valittoovat joukostansa toistakymmenmiehisen sakin, jota sanothan »hallitukseksi» ja ne viärähän eri kamarihi keskenänsä hasajamhan. Siihe sakkihi välithän eri pualuehista tiätysti vai kaikista kliipatuummat ja jukuripäisimmät juhannekset ja niitä sanothan »ministeriiksi» ja ovat suuria herroja. Friipiletilläki saavat reissata ilman erestä vaikka kuinka paljo.
Tiätää sen, jotta sellaasehe virkahan on tukkijoota ja siitä se justhin tulooki se ijankaikkinen hallituspula, nii meirän maas ku muallaki.
Ku yks on päässy kukooksi tunkiolle ja vähä kiakaassu jotta:
— Hih, nyt m'oon täälä ministerin plassilla! — nii heti rupiavat toiset havertamhan koivista ja takinhännästä jotta:
— Tuukkos alha siältä kiakumasta! Mikä säkin luulet olevas, — — ei sull'oo »kansan» kannatusta.
Niin ovat toiset kathellisia ja häijynkurisia, vaikka herra ministeri koittaas kuinka paasata ja pyyrellä jotta:
— Ymmärtäkää ny veljet, maan etuahan mä täs...
Mutta ei! Pois vai kakistavat.
Luulettako, jotta ministerinä on sitte hyvä olla? — Ei sinnepäinkään!
Uloospäin se kyllä näyttää, jotta ministerit on pesta pruuteria
keskenänsä ja käret kaulalla istuvat niinku kuvasta näkyy. [Piirrokset:
Hallitushoito erestä ja takaa.] Veljelline sopu, suloone yhteesymmärrys
ja rauha vallittoo hallituskokoomukses niinkus näjettä.Siinä ne ny istuu hallitusherrat hyväs sovus yhteesellä penkillä, mutta jos kattothan takaapäi, kuinka rakkahasti ne oikee toistansa halaavat, nii eiväkkös ookki kourinensa toisensa pönskäs kiinni!
Hallitus on silloo »luja», niinku sanothan, ku kaikki vetäävät toistansa tukasta tasaasesti ja yhtä lujaa. Se on sitte sitä nii sanottua parlamenttaarista hallitustapaa, jota tällääsis oikees kansanvallan tasavalloos, niinku me oomma, pruukathan, ja josta sanomalehris nii korjasti kirjootethan. Erestä sulooses sovus ja takaa tuhannenmmooses takus!
Ku tällääne »parlamenttaarine hallitus» muarostethan, nii tapahtuu se sillä lailla, jotta tasavallan prisitäntti käsköö tavallisesti jonkin paljaspäisen miähen ettiä ittellensä eri pualuehista parhultaaset takkupäät kinnookaveriiksi. Niiren kans se sitte istuu hallituksen pitkälle penkille ja rupiaa tukkanuatan vethon, se on hallithemhan.
Hallituksen päämiähen, jota sanothan pääministeriksi, pitää istua itte keskelle. Ennenku hallittemhan, tuata nuan kiskomhan, ruvethan, pruukaa pääministeri tehrä toisten ministeriensä kans tarkan sopimuksen siitä kuinka, lujaa verethän ja jotta tahti pitää olla tasaane, eikä saa nykiä eikä repiä.
Kun näin on sovittu asioosta, on hallitus valmis ja siitä sitte kerrothan sanomalehris suurella präntillä ja luetellahan tarkasti, kukka kaikki ny on päässy hallituspenkille käsivoimiansa koittelemhan.
Ja sitte se alkaa se »hallitteminen», se tukkanuatan veto. Joka miäs kinnaa kaveriansa tukasta sen kun kourat kestää. Ja me muut pualuelaaset ja arvoosa yleesö huuramma ja yllytämmä jokahinen oman pualueen miästä traksimhan oikee hengen erestä. Keskellä penkkiä istuvan pääministerin on koitettava olla tyrniää ja kankiaa, jottei »hallitus hajua», niinku sanothan, ja maa, ja valtakunta ja isänmaa ja koko konkkaronkka ynnä kansakunnan tulevaasuus »jouru tuuliajolle» elikkä »valtakuntaa saateta vaikiasti selvitettävähän tilanteesehe» jne., — niinku ny taas on käyny.
Niinkus muistatta, nii käski prisitäntti täs pualivuatta sitte professori Inkmannin panemhan taas pystyhyn »hallituksen»? Se sai kauan ettiä ja pyyrellä toisia pualueeta valittemhan erustajansa hallituspenkille, sillä silloon oli maas torella »vaikia hallituspula», ku erellisis tukkanuatanveroos pualuepamput olivat kyninehet ja plokannehet toistensa niskavilloja nii ruakottomasti n'otta aiva suuria klaappia oli pääs. Karvatukut vai oli päistä pölissy ja joka miähen niskaa karvasteli ja kihelti n'ottei tahrottu enää millää konstilla saara ketää siihe souvihi.
Inkmannin piti pyytää ja vakuuttaa ja pyhästi luvata, jotta kaikki suastuuvat rehellisesti vetämhän yhtä lujaa. Viimmee se saikin sakin kokohon, ja nii taas aljettihin tukkanuotan veto, vaikka maalaasliiton miähet pakkasivat panhon vastahan ja marajivat jotta:
— Tuata, tuata — — ei me tiärä, jos me tairamma enää viittiäkkää, ku meille tehrähän aina jotaki jutkua ja meirän tukasta kiskothan aina nii raakkulehen kipiää, n'otta karvat päästä lähtiä. — — Monelta poijalt' on jo mennykki hiukset nii jottei oo karvoja enää ku vähä korvien nenäs...
— Sellaastahan se pakkaa olemhan tämä politiikka ja parlamenttaarinen hallitustapa, muttei auta vesistellä ku kerran on politiikkamiäheksi lähteny — seliitti Inkmanni, joka näis hallitushommis on jo nii kauan rehannu, jottei sill'oo ittellä enää hiuksista jälellä muuta ku vähä kruusooksia takinkaulukses.
Mutta kyllä kans on oppinu sen hallittemisen tairon perinpohjin.
Istuu se maalaasliitto kumminki viälä Inkmannin penkille, vaikka saivaristua kiheltiki. Inkmanni tarjos lojaalisti maalaasliiton Lahrensualle pianoosen hiustupsunsa korvanlehren takaa, ja siitä on saanu Lahrensua koittaa kiinni pirellä ja valvua maalaasliiton etua, samalla ku Inkmannin itte pruukas lojaalisti sylkäästä kourahan ja tarttua keko kämmenellä kiinni Lahrensuan tuuhiaan tukkaan.
Tasaasesti ja hyväs tahris ne sitte kinnasivat puali vuatta. Kipiää otti ja hiljaasta saratusta, ähkymistä ja sihinää on kuulunu kaiken aikaa hallituksen penkiltä, mutta tiistaki illalla, ku siitä eläkelaista tukkanuattaa verettihin, pääsiki maalaasliitosta äkkiä poru jotta:
— Voi Herran poijat sentähren! Päästäkää hyvät veljet irti ja vähä äkkiää! Tät'ei kestä enää meirän päävärkkimmä...
Niin krääkääsivät ja höltäsivät kätensä toisten ministerien tukasta, hyppäsivät pystyhy ja karkasivat pois koko hallitussakista.
No, tiätäähän sen, jotta silloon ei auttanu muirenkaan poikaan muu, ku päästää irti ja jättää siihe koko homma.
— Hohhoh ku helppas — oli Inkmanni sanonu ku irti pääsi.
Ja nii tuli maahan taas hallituspula...
ALIOKETTU.
Että taira eres tietääkkää, mikä se aliokettu on? »Alio» on eteläpohjalaane sana ja merkittöö samaa ku kesu elikkä kesy, niinku oikee kirjanjälkhen sanothan.
No nii, Nurmoon meijärin juustomestarill on aliokettu, jota s'oon hyysänny ja kauan aikaa. S'oon poikamiäs se juustomestari ja ku ei oo akkaa vaivoona, nii joutaa kaikellaasta muuta krapaamhan. Jotaki hommaa sitä pitää ihmisellä aina olla vastuksena, jotta aika paremmin kuluus.
Tämäkin oli saanu päähänsä, jotta hän laittaa ittellensä oikee erinomaasen lintukoiran tykkööttämällä yhthen tavallisen jahtikoiran ja ketun. Ja sitä mä en ymmärrä yhtää, kuinka siitä lintukoira sitte tulis. Sanoohan selvä yhthenlasku jotta kettu ja koira, s'oon yhthenlaskettuna kettukoira. Mä tykkään jotta, jos se lintukoiraa meinaa saara, nii sen pitääs husuttaa koiransa eres jonkin variksen kimppuhun, ei siitä muutoon mitää tuu.
No nii, tehkhön kuinka tahtoo, s'ei kuulu mulle, enkä mä siitä piittaakkaa.
Mutta tämäkin osoottaa, jotta on niillä vanhoolla poijilla omat kotkotuksensa.
Sitä kettuansa s'oon syättäny ja purettanu rautalankahäkis ja aina välhin kulkenu kattomas, kuinka se voii. Mutta menhellä viikolla tiistakina, justhin parhaasehe aikhan, ku koko meijärin plassi oli täynnä maitokuarmia ja oli litviikipäivä, jotta isäntiä ja emäntiä oli tullu oikee trusapääs meijärille, nii kuinkhan olikaa se kettu saanu sen häkinvintan auki ja otti ja truikas ovesta pihalle korvat luimus ja häntä suarana ku keppi!
Tiätää sen, mikä meteli siinä nousi. Itte juustomestari seisoo justhin patansa ääres sekoottamas heravelliä sylenpituusella kauhalla. Ja ku se sen näki, nii hyvän aikaa huitoo kauhallansa ympärinsä ja haukkoo ilmaa ennenkö sai kiljaastuksi jotta:
— Herrinjee, nyt se meni!
Sinne lentivät mestarin puukengät pitkin meijärin peräseiniä ku se tormootti perhän huutaan jotta:
— Ottakaa hyvät ihmiset kiinni! Menkää ethen, jottei se pääse mettähän! — — Ei saa ampua! — — Pois koirat, jottei ne revi sitä, juaskaa, juaskaa ethen!
Isännät ja emännät käntyylivät ja poukkoolivat kovasti, mutta kuka sitä nyt nii hetipaikalla hoksaas perhän lähtiä. Vasta horvin päästä käsittivät juustomestarin meiningin, jotta heirän pitääs ottaa kiinni sen ketun, ja rupesivat nytkähyttelemhän housujansa jotta:
— No kyllä vai me tuan kiinni otamma!
Hairasit takin seljästä ja lakin päästä, löivät meijärin portahille, sylkivät kourihinsa ja lähtivät paasoottamhan käret levjällä ketun perhän.
Yli aitojen, peltojen ja ojien juastihin ja hypittihin ku villivarsat. Toiset pomppiivat suaraa ojihin, toiset ylitte, kuinka kukin kerkes ja minkälaaset kintut kutakin kiikuttivat, mutta eri meno ja mekastus siinä tuli, n'ottei juustomestarin trengänny muuta ku seisua maantiällä, heiluttaa kauhaansa ja huutaa lujaa.
Akakki lähtivät häntä truutulla perhän n'otta siitä tuli oikee aikamoone kilpajuaksu, kuka sen sais kiinni.
Kerraasti yks isänt' oli jo saara sitä hännästä. Oikaasi jo kätensä ja hairas, nii kettu peijakas nyppäski häntänsä pois, jotta kerran vain kerkes isäntä haukata suuntäyren ilmaa ennenku lenti silmällensä maahan n'otta mätkähti, ja taisi siinä prätkähtääkki.
Maantiäll' oli justhin meijärille tulos Mäkitaloon punaasen tuvan emäntä ja sitä vasthan tryyköötti se kettu aiva suaraa.
Ku emäntä sen näki, niin sekös kans kiinniottamhan! Levitti hamhensa levjälle, tamppas jaloolla ja huuti jotta:
— Tuus tänne rakkari!
Ja kettu tuli!
Aiva suaraa tuliki, eikä yhtää väistäny, vaikka emäntä rupes hosumhan ja huuthon jotta:
— Voi herra siunakkohon, ny se tuloo aiva päälle! Hyvät ihmiset sentähre auttakaa!
Kettu meinas truiskata suaraa emännän jalkaan välistä, mutta kauhuusnansa säikähti emäntä nii, jotta se plyssähti istahallensa ja kettu-parka sekaantuu sen seittämän hamhen sekhan.
Ja siitä ny vasta metakka nousi! Voi isä jee, ku se akka huuti!
Se huitoo ja potkii käsin ja jaloon ku valkia olis ollu hännäs ja pyärii ku lankakerä ympärinsä n'otta ketunki meni siinä rytäkäs sisuskalut ja pää aiva sekaasinsa.
Viimmee kerkes miähiä häthän, mutta emäntä potkia sätkytti ja kiljuu niin kauhiasti, n'ottei ollu hyvä siihe paljahin käsin mennäkkää.
— Se puroo, hui! — krääkyy emäntä aiva sinisenä, mut isännät ne tykkäsivät vai jotta:
— No, ny s'oon pussis kettu!
Ne piirittivät emännän joka pualelta, jottei se pääse karkhun. Se kettu.
Siinä yritti sitte toinen toisensa perästä hairata emäntää piaksuusta kiinni, mutta leuvoollensa saivat jotta paukkuu.
Lopuuksi Krapulan suutari astoo framille, sylki kourihinsa, ja sanoo jotta:
— Pthy ptho! — Menkhön vaikka nenä, mutta kyllä m'oon aina plaannu yhren akan räpsyttimis pysyä — ja faattas emännän koiphin kiinni ku takiaane.
Sai se sellaasen fläiskäyksen vastapläsiä jotta kauan aikaa väänteli naamaansa ja syljeskeli santaa suustansa, mutta kiinni piti ku pitiki emännän koivesta, vaikka pahoon pakkas poukkoolemhan.
Ku toisiaki heti tormas aphun, nii saivat miäsjoukolla emännän voitetuksi.
Ja justhin ku kettu meinas passata päälle ja livahtaa emännän hamhen haarasta pihalle, nii justhin kans suutari kerkes hairata korvista kiinni jotta:
— Ähäs, junkkari, jopa rookattihin!
Ja emäntä ku oli suutuksis, sylki ja siunas jotta:
— Ku tuallaasia eläviä pirethän, joll' ei oo vhtää miältä pääs, eikä häpyä. Lentäävät mihkä rookaa...
MATTU, MÖKIN MIÄS.
Oottako kuullu jotta se masiinakauppa Ylistaros on ny puriittu?
Se ku se köyhä mökinmuija myi miähensä Sinkerin ompelukonhesta sille rikkahalle leskiemännälle.
Se leskiemäntä otti niinkus muistatta sitä mökin miästä kynkästä kiinni, ku kaupp' oli tehty ja vei ku ainaki omansa följyssänsä. Mutta ku siitä pakkas ihmiset kovasti puhumhan, niin se leski otti ja myi taloonsa n'otta heilahti, kokos kaikki hynttyynsä ja muutti Matun kans jonnekki ylimaihin.
Siälä s'oli ostanu uuren taloon, pannu huushollin pystyhyn, itte hääräs emäntänä ja miähenhän s'oli ostanu, n'otta kaikki oli lais niinku pruukathan.
Ja hyvät päivät sillä mökin miähell' oli ollu. Juustua ja kaljavelliä sai joka päivä ja kaikki juustonpalat koolia farin pohjasta. Eikä puutett' ollu mistää laista.
Mutta niinhän s'oon täs mailmas, jotta koskaa ei ihmine oo tytyvääne, vaikka sais kuinka kahren pualen voita leivälle.
Kyllä se leski koitti sitä syättää ja passata niinku ainaki morsiaan yrkämiästä, mutta sittekkää ei sen mökin miähen ollu hyvä olla.
— Mikä sua Mattu oikee vaivaa, eikö sull’oo kaikkia kyllältä? - pruukas se leski kysellä ku se takkakivellä kaffimyllyä pyäritteli.
— Mikähän mun — — huakaasi mökin miäs. — Kaikkiahan täs on, mitää ei puutu, pakkaa olhon liikaaki hyvää...
— No no, Mattu, älä ny, sellaastahan se nuarenparin elämä on alkaapäältä, mutta kyllä se siitä tasaapuu ja helppaa. Kuherruskuukaureksihan tätä aikaa pruukathan sanuakki.
— Sanokohot miksi tahtoovat — jahkaasi Mattu — mutt'ei sitä ny aina kaljavelliäkää jaksa syärä. Vattan se rikkoo ja yäkyttää. Tuloo nii holtittomaksi, jottei jaksa korviansa kantaa...
— No, mutta, Mattu rakas, mee maata jos sua väsyttää, eipähän täs erityysiä kiiruhiakaa oo — kehootteli leski.
— Eipäs se makoosta parane, pahenoo pikemmin — huakii Mattu.
— Älä ny oo nuan kovasti vastahakoone ja häijyllä päällä — lepytteli leski. — Jos sun on ikävä, niin saat lähtiä Kokkoolasta ostamhan meille hevoosta, eikhän se friskaasi.
Ja se friskas.
— Joo — sanoo Mattu. — Mä lähren — ja oli heti valmis ku suutari sotahan.
Siitä paikasta rupes ettimhän kintahiansa.
— Mutta muista tulla pian takaasi! — varootteii leski, ku räknäs hevoosen hintaa Matulle käthen. — Tottakai sä jo tiistaina ehtoopäivällä kotia kerkiät, mun tuloo sua niin ikävä...
Ja ku toren sanoo, vaikkei sitä aina tahro viittiä sanuakkaa kaikista asioosta, nii kaulasta otti leski Mattua porstuas ja pussata truiskahutti nii koko truutulla, jotta Matulta lenti karvalakki päästä porstuan laattialle ja vähält' oli jottei se puronnu vesikorveehi.
Nii lähti Mattu, mökin miäs, Kokkoolaha hevoosta ostamhan — ja sille tiälle jäi.
Oli reissannu Tamperesta myäri ja mihnähä olikaa kulukenu, mutta viimmeen ilmaantuu Ylistarhon vanhan rakkahan muijansa ja mukulaansa keskelle. Anteeksi oli pyyrelly hukkareisua ja kovasti katunu.
— Opiksi koiralle kylmä sauna! Kannikka kovakin koron matalan, parempi on ku lesken lihavankin leviä leipä — oli mökin muija tuumannu.
Ja mistähän juuttahasta osaskin nii korjasti sanua.
Mutta sitte oli Mattu saanu ruveta papaksi taas omhan kotoho.
Hyväs sovus ja sulooses rauhas elettihin sitte matalan mökin katon alla monta päivää.
Mutta sitte yhtenä päivänä nykäästihin mökin ovi äkkiä auki justhin ku Mattu oli syämisen jyrinäs ja lykkäs seittämättä sualaasta silakkaa pää erellä suuhunsa.
Kuuluu hätääne huuto ovesta jotta:
— Onko Mattu täälä? — ja samas tormas tuphan itte se leskiemäntä, jok'oli lähteny Matun perhän.
Mattu ei saanu sanaa sanotuksi, eikä se kumma ollukkaa, ku sill'oli se silakka suus n'otta häntä vai suupiälestä törrötti.
— Mattu — —! huuti se leski ja putii nyrkkiä. — Kuinka sä nii lährit ja olikos se puhet sellaane? Lähre ny heti mun kans takaasi! — Kuinka sä nii lährit ja olikos se puhet sellaane?
Silloo rupes Matun leuat hiljaksensa huiskumhan. Se mäihäs sen silakan esti kaikes rauhas ja oikee pehmooseksi pureskeliki, ennenkö nialaasi ja sanoo jotta:
— No en ikänä! Ja s'oon sillä sanottu, jottas tiärät. Siihe souvihi en enää totta jukulauta rupia! Tuallaane vanha kröösee — —.
— Vai nii? Vai et rupia! Ohhoh, vai vanha kröösee, hyi häpee riivattu ku tualla lailla kehtaakki sanua. — Mutta ku m'oon kerran ostanu ja rahan maksanu ja antanu Sinkerin ompelukonhen, nii sun pitää lähtiä? — — Enkös ookki antanu? — kysyy leski mökin muijalta.
Ja se sanoo jotta:
— Joo-oh, annoot sä, ja tuas s'oon masiina klasin viäres nykkin.
— Mutta min'en lähre! -karjaasi Mattu ja mojahutti nyrkin pöythän n'otta silakat kupis hyppii. — S'oon sillä sanottu! Saat mennä ja laitakki luus vähä äkkiää täältä elikkä mä näytän kuinka neliinvartista poljethan!
Nii sanoo ja kyllä se leskikin sen näki, jotta tosi siin' oli eres.
— Jos ei Mattu lähre mun joukkohoni, nii silloo on kans kauppa rikki — huuti leski. -Minä tahron masiinani pois ja heti paikalla!
— Saamas pitää! — sanoo mökin muija ja rupes vethön Sinkerin konesta ovensuuhun.
Masiina hintrattihin pihalle ja nostettihin kevarin hevoosehen, jolla se leski oli asemalta tullu. — Ja nii lähti leski saman tiän takaasi kovasti motkottaan.
Ajoo kolmatta kilometriä ku samas muisti, jotta:
— Voi saksanpukki sentähre! Ny pitää pyärtää heti takaasi. Kyllä mä maksan, aja sä vain poika ja lyä pruunia, jotta keriithän viälä junalle ennenkö asema lähtöö.
— Mihkäs se asema lähtis? — virnisteli kyyttipoika.
— Suus kiinni mullikka, et sä mistää tiärä — karjaasi leski.
Ja nii toi kyyttipoika leskiä häntäpystyä takaasi mökille, jotta tukka suarana.
Se hyppäs kärry yltä, riipaasi oven auki ja huuti jotta:
— Voiretpilli kans! Joutua tänne se pilli!
— Heti! — sanoo mökin muija. — Tuas on! Pirä hyvä omanas, en sit' enää tarvihekka — —
PIKKU-LASSE.
Eileen m'olin kellahtaa seljälleni tästä toimituslavittalta ku mä nii säikährin. Mä istuun kaikes rauhas konheni ääres ja mithän saapasrasvanahkaan hinnannousu-uutista siinä värkkäälin, kun samas ovelle koputettihin niinku ainaki herroos pruukathan.
Mutta ku m'oon sen luantoone, jotten mä turhista kruusooksista enkä kommervenkiistä välitä, nii mä tykkäsin vain ittekseni jotta:
— Tuu jos tuut, jos'es ymmärrä ovia aukaasta, kun se kerran on saranoolla, niin seiso siälä nii kauan kus tykkäät vaikka tuamiopäivähän asti.
Nii ajattelin, vaikk'en mitää sanonukkaa, ja knaputtelin vain uutistani.
Ku ei ketää ruvennu kuulumhan, niin m'unohrin koko asian. M'olin justhin pääsny siinä uutises siihen, jotta »Raakanahaat, suuret ja keskikokooset vuarat, ovat kovasti noussehet -», ku samas kuulin seljän takaa iloosen äänen jotta:
— Päivää Jaakkoo, vai täällä sä vai knakuttelet.
Käännyyn vähä vinkiää ympäri ja kattoon kuka puhuu — nii huanehes ei ollu yhtää ainutta ihmistä ku mä vain!
Ja ovi oli kiinni ja puhet kuuluu jotta:
— Ompas siitä jo vuasia kulunu sitte ku rookattihin...
Mä kattelin ympärilleni ja karvat nousi pystyhyn. Tiätäähän sen, ku kylmät väristykset kulki pitkin kruppia ylhä ja alha ja ympärinsä.
— Eksä muista Kokkolan hotellis, siinä turkkilaases huanehes —?
Mun rupes leuvat lyämhän loukkua, eikä hengityskää käyny ku vähä paikkapaikoon. Vähält'oli, jotten pökertyny siihen paikkaha ku knääkkä, mutta sisu ei antanu perhän.
Löin nyrkin pöythän, ja karjaasin oikee kirkonmaan äänellä jotta:
— Kuka raakkules täälä puhuu? Mäkö vai jokin toinen? — ja kattoon niin suurin silmin ympärilleni jott'oikee ittiäki hirvitti.
— No eksä Jaakkoo tunne mua enää?
Ja vaikka m'olisin vääntäny niskani nurin, nii huonehes ei ollu muuta ku mä.
— Nyt s'oot Jaakkoo hullu! S'oon vissiä se! —
Kyllähän mä sen oikiastansa itteki tiäsin, jotta se siitä tuloo, mutten m'olisi voinu uskua, jotta se näi kovasti äkkiä tapahtuu...
Sitte mä ajattelin jotta ku mä ny kerran hullu oon, nii löisinkähän mä tuan pläkkipotun seinähän vai pansinkahan paperikopan päähäni — ku taas kuuluu ääni jotta:
— Mitä sä oikee meinaat Jaakkoo?
— Tämä nyt on noiruttua! — karjaasin mä ja hyppäsin pystyhyn. — Vaikka sen tuhat olis, nii täs huanehes, on jokin muukin otus ku mä!
Kattelin paperikorin ja vähä tarkasti syynäsinkin, mutta siäl ei ollu muuta ku paperossin pätkiä — ja yhtäkkiä, kuulkaa, ku mä kattoon, nii mun kirjootuspöytäni takaa nousoo piäni valkoone lapsenkäsi ylhä — huuh — ja ä-ä-ääni sanoo jotta:
— Terve!
Mä niälin ja haukoon ja ploosasin aiva kylmää liaskaa. Ajatelkaa ny, ku paljas pikkuune lapsenkäsi kokottaa vasthan pyörän takaa ja näkymätöön ääni sanoo jotta:
— Terve!
Täs on lukijan paras pyärtyä. Antaa mennä vai jotta kolaa, niin mäkin olsin tehny, mutta m'olin nii tyrmistyksis ja kankia ku rautakanki, jotten päässy tikahtamhan.
Mä tuijotin silmät päästä purota sitä pikkuusta kättä, ku — ku samas tuli toimenkin käsi ja pikkuune karvalakki ja suuret silmäklasit — —
— Ei ei jei, nyt täm'on jo liikaa! — huurin mä. — Ja sitte tuli kaks sinistä silmää, ja oikia ihmisen nenä ja partaa, ja suu ja leuka ja viälä toinenki leuka ja kraki ja krusetti — ja ja herrinjee...
— Päivää Jaakkoo, terve miäheen!
— Lasse! — — Lasse! Säkö se oot?
— Minähän täälä oon koittanu päivää sanua jo kauan aikaa.
— Ku peljätit mun aiva pehmooseksi! No voi ny sun saksanpukki, vai sinäkö se olit! — No terve, terve ja mä ku jo meinasin hulluksi tulla. — Vai sinäkö juupeli se olit —?
Se oli Lasse, »Pikku-Lasse», kyynärän pituune iloone pätkä, ylioppilasmiäs, Suamen Laulun entinen solisti ja sanomalehtimiäs, jok'on antanu palttua elämän torellisuurelle ja ruvennu veikiäksi viisulaulajaksi ja kiertää mailmoja ku aurinko maata.
— No koska s'oot tänne tullu?
— Eileen tulin.
— Ekkä oo sitte viimmee yhtää kasvanu!
— Mitäs minä turhia, onhan mulla pituutta kylläksi ku pöyrälle hyppään ja mitä tualla turhalla ruarolla teköö, ku on muutoon rintaa ja miähen luanto.
— Viäläkös sä vetelet niitä rentoja härmäälääsiä isänmaan säveliä joita ennenvanhaan — —.
— No jo vai, jotta:
Aalahärrmästä keskeltä pitäjästä rentoja veljeksiiäh. Ja nee saa hyppiä pöyrällee, jokk' on meitäki verrempiiäh! Hih!
— Älä älä Lasse kulta verä nuan rakkahasti, mun tuloo veret silmihi ja rupiaa hypittämhän. — — Ook'sä tullu tänne Vaasaha konserttimatkalle vai? — — Mihnä sä esiinnyt?
— Tuas Latokartanos, Senttrullas mä laulan pari iltaa ja sitte Änstis — — tuu tänä iltana istumhan.
— Sehän on ruattalaasten puulaaki, johka sä Lassi oot joutunu laulamhan ja suitsuttamhan pyhää tulta.
— Kreekilääne eli roomalaane, se on mulle se ja sama! Taires s'oon taivahia syleelevä.
— No niihä se on, jotta näppylöötä m'oomma kaikki tuikkivien tähtien alla.
— Tuu ny kuulemha tänä iltana, mä laulan aarioota.
— No se on selvä! Mutta annas mä esitän sun toisille toimituskaveriillekki.
Hairasin Pikku-Lassen kainalohoni, sillä s'ei paina ku 38 kilua, ja marssiin toimitussihteerin huaneheshe. Siälä miähet kattelivat suurin silmin jotta:
— Mikä kapistus se tua on?
— Täm'on Pikku-Lasse, joka laulaa Sentraalis!
VALLANKUMOUKSET KRISTIINAS.
Hohoijajaa, ei niit'oo enää vallankumouksiakaa Suames, niinku siihe aikhan ku mä asustin Kristiinas.
Se oli sitte iloosta hulinaa marraskuus 1917.
Keväällä maaliskuus kaarettihin esti keisari ja me kristiinalaaset olimma kans kovasti vallankumouksellisia. Totta kyllä jotta me kristiinalaaset kuljimma aina kaks päivää vallankumouksis muiren jäliis, mutta me mekastimma sen sijahan sitä hartahammin omhan läjähämmä aina kaks päivää sen jälkhen viälä ku toiset olivat jo lopettanhet. Nii jotta täyren satsin m'otimma niinku muukki Suamen kansalaaset.
Silloo ku se keisari kaarethin, me myähästyymmä oikiastansa kolome päivää, ku ei meille siitä aijoos ilmootettu. Mutta heti ku saathin tiätää, jotta mualla on toimhenpantu vallankumousjuhlia, nii me kans!
Kaupunginvaltuusto kuttuthin kokoho ja se päätti laittaa suuret vallankumous- ja veljeysjuhlat Kristiinan torilla. Meill’ oli siälä paljo ryssiä ja valtuusto määräs mun, joka m'oon ollu mones vallankumoukses ennenki mukana, pithön ryssäsoltuulle vallankumouksellisen puheen.
Ja siihe m'oonki, vaikka mä sen itte sanon, aika mato.
Mä prätistän suaralta käreltä paremmansorttista vallankumousta ryssäksi vaikka kuinka pitkältä. Venäjällä ennen vanahaan reissatessani opiin tämän jalon ja nykyaikana useen tarvittavan tairon.
No se vallankumousjuhla alkas sitte. Kristiinan torilla se pirettihin ja koko kaupunki ja kaikki ryssät oli koolla. Mä nousin lavalle, kiljaasin »tavaarissi rapotsii», huurin ja huiroon molemmin käsin niinku valkia olis ollu hännän alla. Ja lopuuksi ko otin aivan pleikinä nyrkit pystys kolmikertaasen eläköönhuuron ny jo huanohon maineehi tullehelle vallankumoukselle jotta:
— Da sdravtstvujet revulutsia!
Ja solttupoijat karjuu kurkut suarina:
— Uraaaaaa!
Samas n'oli mun ympärilläni, kun meinasin tulla alha, hairasivat kiinni, hurrasivat ja paiskiivat ilmahan, jotta sisuskalut pirinpärin.
— Vot maladjets! — hoki ryssät ja ennenku maahan ja jaloolleni taas pääsin nii jokaikine knappi oli palttoosta ja takista irti lähteny. Hattuni oli »veljet» trampannehet sen seittämhän kruttuhun, jottei päähän iljenny panna.
Mutta suuri vallankumoussankari mä olin.
No nii, tämä kaikki on kerrottu vai sitä varte, jotta arvoosa lukija paremmin käsittääs, kuinka vallankumoussankarin sitte käythin.
Tuli marraskuu —.
Sosialistit päättivät pistää toisen kerran hulinaksi. Meille sinne Kristiinahan oli Siltasaarelta komennettu — niin kerrothin, en tiärä sitte — yks vallankumoukselline kräätäri, Aarnio nimeltä, ja se otti sen toisen vallankumouksen hoitaaksensa yksin urakalla — katalasti syrjäyttäen mun, vanhan tekijän.
Yhtenä korjana päivänä, kun mä kirja kainalos marssiin kouluhun, johna m'olin siihe aikhan opettajana, tuloo Pitkälläsillalla yks toisen luakan oppilas mun tyä, nostaa lakkia ja kuiskaa aiva pleikinä jotta:
— Nyt on vallankumous!
— Mitäh? — Häh!
— Vallankumous...
— Nykkö taas? — Mihnä?
— Tuala kaupungin pualella — sopotti poika. — Koskisen puarin eres oli suuri joukko vallankumousmiähiä, jokka sanoovat, jotta nyt on vallankumous ja vaativat, jotta Koskisen pitää panna puarin ovensa kiinni. Mutta Koskinen ei pannu, ja ku miähet pani ovet väkisin kiinni, nii Koskinen lykkäs ne sisältä päin ponnistaan taas auki. Ja miähet pani kiinni ja Koskinen fläiskäs auki. Viimmee ne repii Koskisen takin ja lähtivät viämhän sitä putkahan — kertoo poika.
— Takkiako?
— Ei ku Koskista! — Ja yks miäs jäi pithön ovia kiinni ja se sanoo mullekki, jotta nyt on vallankumous.
— Eikä mulle oo puhuttu mitää! — pääsi multa vanhalta vallankumoussankarilta haikia, katkeroottunu huurahrus.
No me lährimmä siitä paikasta juaksujalkaa kattomhan. Ja aiva oikee! Siälä viärä retuutettihin Koskista putkahan ja Paasosta miliisilaitokselle!
Niin äkkiä se puhkes se toinen vallankumous Kristiinas, jotta min'en meinannu keriitä ollenkaa joukkoho, vaikka m'olin kyllä asialla.
Ryssiä ja tuttuja suamalaasia miähiä, joista ny oli tullu »punakaarttilaasia», juaksi kiväärit käsis pitkin katuja.
Mä koitin hyssytellä peräs ja kysellä niiltä jotta:
— Mikäs vallankumous se tämä ny on? Kun en m'oo kuullukkaa...
Mutta niill'oli niin kova kiirus, jottei ne keriinnehet seliittämhän. Juaksivat vain taloosta taloohi hakivat haulikoota ja vanhoja flinttapyssyjä ihmisten seiniltä ja sylykaupalla kantoovat entiselle poliisilaitokselle, josta nyt oli kuulemma tullu »miliisilaitos».
Mua rupes jo sapettamhan, ku must'ei hualittu ollenkaa joukkoho.
Sain viimmeen yhren ryssän kiinni ja siltä tutkasin jotta:
— Aa hjuva veli tavaaris, sano mitä sinä juakse?
— A vot vallankumous olemas! -kiljuu ryssä ja heilutti sapeliansa.
— Kokoi vallankumous, hjuva veli? —
— Naa, minä en tiätä, tsort snaajet, ka kun ole vallankumos, nii ole vallankumos! Uuraaa!
Ja nii se meni.
Silloon mä jo suutuun.
Ja päätin, jotta nyt ei oo vallankumous, ei jukukliut ookkaa!
Mä lährin takaasi torille, johka oli kokoontunu ihmisiä aikalailla. Tälläsin itteni seisomhan Sampon portahille ja rupesin huuthon jotta:
— Erehrys! Erehrys arvoosat kristiinalaaset! Ei nyt oo vallankumous, t'ootta erehtyny!
Torilla marssii kolme punakaartilaasta pyssyt olkapäällä. Ne tuli juasten mun tyä kysymhän jotta:
— Mitä te sanootta? Eikö ny ookkaa vallankumous, häh?
— Ei, hyvät miähet! T'ootta erehtyny! Vallankumous on jo aikoja sitte loppunu. Lähtekää ny vai vähä joutua kotianna.
— Jassoo — sanoo miähet. — Joko se ny on loppunu? — Pianpa se loppuuki...
Ja lähtivät löntysthön miliisilaitokselle ihmisten nauraa hohottaas täyttä kurkkua.
Samas näin yhren keskenkasvuusen poijannallikan, joka kans kuuluu punakaarttihin, juaksevan torin poikki kolme vanhaa haulikkokrapaa sylys, jokka s'oli käyny jostakin »takavarikoomas». Oli justhin viämäs niitä miliisilaitokselle.
— Hei poika, mistä sä ne haulikot oot hakenu, häh? Poika vilkuuli ympärillensä ja rupes pelkäämhän.
— Seis! — karjuun mä. — Seisokko lurjus, elikkä mä ammun sun!
Mutta s'ei seisahtunu. Lähti lipettihin.
— Siunaa sitte ittes! - kiljaasin ja nakkasin karvalakkini sen perähän.
Poika krääkääsi kauhiasti, purotti haulikot siihe ja juaksi huutaan miliisilaitokselle.
Ei kulunu ku joku minuutti, nii torille tuli juasten 3-miähinen punakaartilaaspatrulli kiväärit sojos. Ne piiritti mun ja vaatiivat lähtemhän »esikuntahan». Mä panin vastahan jotta:
— Niatu tavaarissi! Min'en tuu, en tuu jos että kanna.
— No tulkaa ny...
— En tuu, viärä pitää, ainaki taluttaa. — No sama se, mä paan silmät kiinni jos talutatta.
Ja niin sitä lährettihin suuren ihmisjoukon saattamana.
Vasta miliisilaitoksella aukaasin silmäni, ja kukas siälä istuukaa komisarion paikalla?
— Männistö, kaupungin ainua oikia lahtari ja kova ryyppymiäs, kaikkien tuttu. — Päivää, no sinäkö nyt oot poliisimestarina?
— Minähän täälä — — nauroo Männistö.
— Kyllä sun ny kelpaa, ku saat itte kriivaroora priilappoja — pahkuloottin mä.
— Kuulkaas ny herra Jaakkoo, kuinka te sillä lailla — rupes Männistö puhumhan.
— Millä lailla? — kysyyn mä.
— Ku paatta leikiksi koko vallankumouksen. — —
Ihmiset nauraa. — — Lupaattako, ettettä tee enää sellaasta, nii saatta mennä — kysyy Männistö.
— En mä tohri luvata, ku m'oon niin paha nauramhan.
Ne piti pitkän neuvottelun ja lopuuksi sanoo Männistö jotta:
— Kyllä m'oomma ny päättäny nii, jotta meirän pitää panna teirän putkahan siksi aikaa kun on vallankumous. — — Älkää ny pahaa tykäkkö...
— Mitäs turhia. Enhän mä —.
Ja niin mun viäthin raastuvan kellarihin ja pantihin suuri kanki oven päälle.
Putka oli ollu kauan aikaa kylmillä, niin että mä pyyrin puita ja sainkin. Tein valkian, vetelin haikuja ja voiin hyvin. Sitte pyyrin vahtia hakemhan mulle kotua ruakaa ja neuvoon, jotta ottaas samalla yhren piänen potun kaapista. — Ja kaikki se toi. Yhres sitte istuttihin valkian ääres putkas, polteltihin, maisteltihin ja imehreltihin mailman menua.
Lopuksi mä oikaasin lavalle maata. Klo 10:n aikana illalla aukaasi itte Aarnio putkan oven, ravisteli mun hereelle ja sanoo jotta:
— Vallankumous on ny loppunu...
— Joko ny?
— Joo. Meille ilmootettihin Vaasasta justhin, jotta s'oon muualla loppunu jo eileen, mutta ku sentraalifröökynät treikkas, nii ei saatu ennen sanaa.
— No taasko me kristinalaaset olimma päivää jäliis muista! — piti mun jahkaasta.
Hyväs sovus naureskellen astuskelimma sitte alha Kristiinan raastuvan korkeeta kiviportahia, toivotimma hyvää yätä toisillemma ja lährimmä levolle ankaran vallankumouksellisen päivätyän jälkehen.
TORPPARI SUAMI.
Oottako kuullu jotta hra Plumpäri on ny joutunu pualuepolitiikan pyärteesihi niinku se itte sanoo?
S'oon se hra Plumpäri asustanu hissuksensa pitkät aijat, eikä sille oo ny sattunu mitää erinomaasempia hairahruksiakaa. Kevähän oirehet pakkasivat kyllä vähä myllertämhän hra Plumpärinkin rinnas, mutta ne se tukahutti heti alkuhunsa. Naisten kirjavalle färiloistolle, silmään hehkulle ja posken punalle on hra Plumpäri ummistanu silmänsä ja kukkaronsa ny kokonansa.
— Kallista lystiä, kallista lystiä — on hra Plumpäri hokenu itteksensä. — Tyyrihiksi tuloo, ottaa uuren eli vanhaa paikkaa, kaikki maksaa, kaikki maksaa.
Ja sitä varte onkin hra Plumpäri ny ruvennu harrastamhan politiikkaa.
Se ku ei maksa mitää!
S'oon pari kuukautta lukenu eri pualuehien sanomalehtiä ja kaiken mailman »äänenkannattajia» — jotta sen on menny pää aiva sekaasinsa. — Vaalit tuloo, enkä mä tiärä, millekkä pualueelle täs kraapooksensa vetääs, ku jokahinen kehuu olovansa oikias ja haukkuu toistansa n'otta vahtu suupiälistä nokkuu — huakaali hra Plumpäri tiistaki illalla kello kuus, ku mä sen rookasin Pitkälläkarulla.
— Ei sitä tiärä uskua enää oikiastansa ketää. Omhan pussihi kaikki ne puhuu. Mäkin oon ruvennu vähä kallistumhan vasemmalle päin — — seliitti hra Plumpäri.
— Ohoh, vai rupiaa kallistelemhan? S'oon paha merkki. Ku aikansa kallisteloo, niin lopuksi kaatuu! Seiso sä vaa Plumpäri suaras, äläkä rupia klenkkumhan, kyllä se paras ja varmin konsti on täs mailmas ja viälä tulevaasuureski. Ei saa klenkkua yhtää!
— Niin mutta ku nua verot aina vai nousoo — huokaasi Plumpäri.
— No mutta siinäpä se justhin onkin! Jota enempi sä kallistelet, sitä hullummin verot nousoo. Pitääshän se olla selvää nii närväpäiselle miähelle kun sä oot.
— Kuinka nii? — kysyy hra Plumpäri suu auki.
— Taitaa olla paras, jotta mä koitan seliittää sen sulle vertauskuvilla: No ajatteles ny, jotta koko Suamen kansa, kaikki punikit ja lahtarit, taantumuksen mustat korpit ja eristyksen ja sivistyksen taivahalliset talitiijaaset, jokka nii kaunihisti poutapäivinä visertäävät, mutta myrskysäällä ja ku salasmaa lyää, pistäävät pillit pussibin ja konttiivat suuren kiven taa piilohon, — — jotta koko tämä suloone Suamen kansa ja kourallinen ruattalaasia kaupan päällisiksi — mitä se on? S'ei oo muuta ku pikkuune vaivaane ja köyhä torppari-valtakunta, joka isäntään, isojen miästen rytäkäs, kerkes julistamhan maansa itsenääseksi. Ryssä-riapu on viäläki sen pänttöön perästä nii sekaasinsa, jottei se vissihi taira viäläkää oikee käsittää, jotta täs on sen yks entinen uskolline torppari, Matti Matinpoika Suami, julistautunu ja pullistautunu oikee ittenääseksi.
— No eikös s'oo hyvä se? — kysyy hra Plumpäri silmät nii piikillä ku neulat.
— Ompa vai, hyvä ja erinomaane asia totisesti onki. — Mutta torpparin on menny ittenääsyys päähä. S'oon ollu ja monta vuatta yhtämittaases pöhnäs, eikä näytä selviävänkään.
— Häh? Mitä, teek'sä pilkkaa kialtolaista? — karjuu hra Plumpäri.
— Ei toki, mutta mä tarkootan, jotta Suamen kansa on niinkun s'olis pöhnäs, oikee kovas nousuhumalas, ku ihmine on rikas ja väkevä —.
— Mitä sä oikee meinaat? — tutkas Plumpäri.
— Mä meinaan sitä, jotta tämä torppari Suami on ruvennu asumhan huusholliansa niinku oikee isoot ja rikkahat rusthollarit, niinku kauppaneuvos John Bull, valtioneuvos de Franska, sotafiskaali Vilhelm fon Saksa, puhumatakkaa sellaasista pikkutilallisista ku Freetrik Tanskasta ja punssifaprikööri Kustaa Ruattista!
Ei! — Torppari Suami, s'oon päättäny, jotta se ottaa koko mailman eristykset ja sivistykset ja parannukset, tiäthet ja taithet, virastot ja laitokset, tekniikat ja teoriijat, konsulentit ja kompromissit, kialtolait ja imeväästen äänestykset ja kansanopetuksen uuristukset, oppivelvollisuuspakot ja käsittämättömät suajeluslain säärökset, tähtitaivahan kartoottamiset ja normaaliaijat — — summakaupalla koko höskä!
— Mitäs sitä kituuttaa, - tykkää Suami. - Otethan heti kaikki mailman lait ja parakraafit, nii totta jukulauta m'oommaki eristyksen kehityksen riamukuluus vähä niinku fööris, eikä aina häntäpääs! Mitä tuata kahreksaakaa tuntia täs enää tehrähän, ku siit'ei oo muuta ku harmia?
— No, non noo! — koitti Plumpäri keriitä välihi, mutta mä verin vai henkiä pikimmiten ja paasasin jotta:
— Ja jos sillä hyvä eres, mutta ku aina vai uusia lakia ja asetuksia tuloo ku turkinhiasta, n'ottei s'oo kummakaa jos sua Plumpäri rupiaa jo vähä viippoottamhan täs uuristusten hirmumyrskys, jota me ny meemmä aiva tukka oikoosna, — ja ku mä oikee toren sanon, nii muakin pakkaa jo viämistämhän, mutta takakenohon.
— Mhyy-yh — tuumas Plumpäri.
— Mitä sä luulet, jotta tästä huushollista tuloo? Valtiomyllyn käyttäjät ovat kruuvvannehet myllyntullin nii korkialle, jotta jos tynnörin rukihia maastas saat, nii kapan jättäävät omhan käthes. Mutta myllärit tykkäävät vai jotta:
— Hyvin menöö valtiotalous ja kovasti kannattaa!
— Ymmärräk' sä Plumpäri, jotta sitä pitää koittaa tällätä aikanansa suu säkkiä myäri, eikä aina vai huutaa ja hoilata jotta:
— Näin me laitamma ja näin me rustaamma ja sellaasia uuristuksia ja tällääsiä parannuksia — mutta mistä ne rahat tuloo? Helppo s'oon huseerata niinkauan, kun kansall' on viälä jotakin kynittävää, mutta mitäs sitte nypithän, ku ei oo enääkarvojakaa?
— Tuata, tuata — — sanoo Plumpäri.
— Älä yhtää hynkäälekkää! Kyllä s'oon kumminkin niinku laihialaaset sanoo ennen ku niitä ruvettihin ittekasvattamhan jotta: kelis kelis!
— Hm, jaa tuata, ei kyllä mun ny pitää jo lähtiä — rupes Plumpäri paneskelohon, mutta mä sanoon jotta:
— Älä ny viälä lähre, en mä keriinny viälä alkuhunkaa.
Mutta meni se vai.
Ja ku mä peräsin sen käyntiä, niin oijennu oli miäs, eikä yhtää enää kallistellu. Kyllä tiätää, mihkä kraapooksensa vetää.
HILIMA, KUULEKSÄ!
Se, jota ne sanoo rakkaureksi, on sellaasta tuhinaa, jotta siinä tahtoo jokahinen olla itte noukkinensa ja asuulla omhan laihinsa. Siin'ei menesty osuustoimintakaa, jota tämän mailman aikaha joka paikkahan tukithan. Eikä siinä vetele eres kommandiittipuulaakikaa, vaikka toinen koittaas olla kuinka hiljaane ja äänetöön yhtiökumppani ja satsata täysiä panoksia.
Kyllä se nii on, jotta pussoo ja akanotto on ainaki viälä toistaaseksi jätettävä kaiken yhteistoimintamuoron ulkopuolelle, yksityysen yritteliääsyyren varahan.
Muutoon nousoo het karvat pystyhyn jotta:
— Vai nii ja jassoo —?
Ja niinhän se sanoo Eenokkiki ennen vanhaan jotta:
— S'oon muh!
Ja samas kans paukahti.
Mutta s'oon sitte kamalaa ku välistä rupiaa paukkumnhan n'ottei tiäräkkää ja aiva ilman syytä. Vaikkei sitä nii vissisti tiärä, koska s'oon erehrys ja koska ei.
Siihen luuloho se jäi se kevarin isäntäki Hilimastansa jotta:
— Kuinkhan se oli oikee sen asian laita. — — Ei nuata lakijuristia ainakaa tiärä uskua, jokk'on aina vääryyttä pualtamas...
Kattokaas s'oli sillä lailla, jotta näis syyskäräjis oli nii paljo kaikellaasia viinajuttuja, jotta asianajajiaki oli tullu monta kuarmallista eikä niille tahrottu saara mistää yösijaa. Kevaris makas lakijuristia jo kamarin laattiakki täynnä, ku viälä tuli yks vaasalaane ittiänsä tukkimhan jotta:
— Pitäähän mun hyvä isäntä johki päästä yäksi!
— Jaa, jonsei Hilima voi teille järjestää, nii en minä ny ainakaa täs sängyksi repee — oli kevarin isäntä sanonu, jok'on pulska ja kaikinpualin moitteetoon vanhapoika, n'ottei akooll' oo ollu mitää sanomista, vaikka n'oon kyllä vähä epäälly. S'oon vain hoirellu taluansa ja pitäny sitä kevarinpitua siinä, ja se Hilima on sillä ollu niinku huushollaamas.
Ja hyvä ja kätevä ihminen se Hilima onkin. Ja viälä komjan näköönenki ja hyväs lihas. Poskekki on punaaset ja pullollansa ku puukissillä, n'ottei sen mikää puutu.
— No Hilimojen kans m'oon ennenki hyvin pärjänny — oli se vaasalaane juristi sanonu. — Jos hyvin sattuu, niin kuka tiätää, vaikka pääsis viälä hialle ja poikamiähen ylimäärääsistä veroostaki — niin oli hihkaassu se lakijuristi ja iskeny kiärästi silimää ku lähti Hilimalle puhumhan siitä yäsijasta.
Ja hyvinhän ne sopiivakki. Hilima oli heti valmis jotta:
— Ei täälä ny oo muuta paikkaa ku mun kamarini tuala vintillä, mutta saatta mennä sinne. — Mä meen täksi yäksi osuuskaupan Hiltan tyä maata, ku s'oon niin monta kertaa haastanu, ku sen pitää maata aina yksin ja pakkaa pelkäämhänki...
— Kunko ei käyrä kopistelemas — — vai hiiriäkö se pelekää?
— Vissihi, ku ei siäl'oo kissiäkää — nauroo Hilima ja lähti laittohon sänkyä kuntoho. Hiaroo parjanki nii pehmooseksi, jotta siin' ei ollu sitte yhtää kupuloota. Oikee kaksinkertaaset lakanakki tälläs sänkyhyn niinku herroos pruukathan, ja vesiklasin viärehe.
Kelpas siihen lakijuristerin oikaasta syntisen kruppinsa ja nährä suloosia unia rasvaasista konkurssipesistä.
Tuas pualenyän aikoohin ku se justhin näki unta, kuinka se »selvitti» yhtä saranmiljoonan pesää n'otta saamamiähet joutuuvat maksamhan viälä »hoitokustannuksekki», nii rupeski kuulumhan hiljaasta koputusta ovehen, n'otta sen meni laskut aivan sekaasinsa.
Se huamaatti siihen paikkaha, poukahti sängys istumhan ja hätäännyksis imehteli jotta:
— Mi-mikäh se oli, joka koputti —?
Kuunteli hyvän aikaa, mutta ku mitää ei enää kuulunu, niin jahkaasi viimmee itteksensä jotta:
— S'oli vissihin vain omatunto, joka kolkutti...
Ja pani jälleen maata ja painoo silmät lujasti kiinni, jotta sais uurestansa kiinni siitä ihanasta unenpäästä.
Mutta silloon taas rupes kuulumhan varovaasta koputusta ja hiljaasta krahinaa oven takaa. Ja taas koputettihin! Ja sitte kuuluu kuiskaus jotta:
— Hilima? — — Hilima? Nukuk'sä? — Kuuleksä Hilima?
Ja taas koputettihin ja sitte jotta:
— Hilima?! — — Hilima, eksä kuule — — tuu ny aukaasemhan...
— Ei tää? oo Hilimaa! — karjaasi viimmeen se lakijuristi karhialla äänellä.
Jos oli siihen asti ollu kyllä hiljaasta, nii nyt tuli aiva kualemanhiljaasuus, niinku sanothan, jotta s'oli aiva kauhiaa.
Mutta sitte kysyttihin oven takaa yhtä kolkolla äänellä jotta:
— No, kukas siäl' on sitte?
— Mitä se sulle kuuluu? Mee tiakkahas vai siältä kopistelemasta — huuti se juristeri vastahan.
— Mutta mulle se vasta kuuluuki! — karjuu ääni oven takaa. — Hilima! — Tuu aukaasemhan ja heti paikalla ovi!
— No, ei tääl' oo Hilimaa, mee järvehen siältä rähisemästä!
— Siäl' on Hilima! Kyllä mä sen tiärän. Mutta mikäs roikales sin'oot, joka sinne oot konttinu? Häh? — Jo nyt miäs pistit pääs pussihi, jost'et elävänä selviä! — Hilima, aukaase vähä äkkiää ovi, elikkä mä tuun ramat kaulas!
Ja ja, ku se rupes trumpaamahan ja moikottamhan ovhen n'otta klasit heläji ja koko pykninki heiluu n'otta tornin nenästä tiiliskivet sinkooli.
Ja vannoo ja huuti jotta:
— Mä tapan sun heti paikalla, ku yksikis knääkkä! — Kirves! Tuokaa kirvestä, jotta mä lyän oven hajalle —!
Lakijuristin nousi hiukset pystyhy. Se hyppäs sängystä ja truiskii pimiäs kamaris ympäri seiniä ku miäletöön. Pöytä kaatuu ja lavittat poukkooli ympärinsä, ku se ettii reikää, mistä pääsis pihalle ennenku tapethan. Viimmee sai klasin auki, hyppäs yliskamarista suinpäin pärinämaalle ja painoo paitaasillansa henkensä erestä yli aitojen ja peltojen, mettähän n'otta rapa proiskuu.
Samas kans ovenpeilit sälähti pirstaksi ja se kauhia miäs tormas kirves pystys kamarihi ja huuti jotta:
— Haa, siinä s'oli se Hilimanki uskollisuus!
Ku sitte tuli alakerrasta ihmisiä housut tutisten lamppu käres kattomhan, nii ne näkivät kauhian näyn. Miäs hakkas kirves käres keskilaattialla sen lakijuristin housuja ku korppi kalasäkkiä. Aiva tuusan nuuskaksi peittos.
Ja silloo kans nähtihin kaikkien suureksi hämmästykseksi, jotta se julmistunu friijarimiäs oli kevarinisäntä itte, se vanhapoika...
N'otta kyllä nyt on kylän ämmillä kotkottamista jotta:
— Sitähän m'oon aina sanonu, jotta eikhän ne vai yhtyyttä pirä — — ja kuinkas muutoon — — mutta jopas ny rookattihin rysän päältä!
VANHAANPOIKAAN VERO.
No ny vasta kummia kuuluu ku meinathan panna vanhoollepoijille ja kissiille klapu kaulahan!!
Niinku koirille verolappu rintahan, eli nirri pois! Täm'on kauhiaa!
Mitä pahaa vanhatpoijat on tehny, jotta niitä tällä lailla ruvethan sakottamhan ja räknäämähän kissien kans samhan luakkahan? Eikö siin'oo kyllä, jotta niitä ahristaa ja vainuaa vanhatpiijat joka pualelta ja koittavat surenkuappia kaivaa?
Vai viälä ny erityyne vero vanhoollepoijille siitä hyvästä, ku ne koittaa kunniallisesti ja nuhteettomasti vajeltaa?
Tällääne katala ajatus on voinu syntyä vain kateuresta ja halusta saattaa toisekki samahan karotuksehen, ku itte on joutunu. Elikkä sitte täss on vanhaanpiikaan sormet pelis. Meinaavat vetää oikee isoon rysän ja pakottaa vanhatpoijat vängällä naimhan.
Mihnä on oikeus ja lain turva?
Mettän peroollaki on rauhootus-aikansa, mutta nyt meinathan vanhatpoijat julistaa lainsuojan ulkopualelle, n'otta poliisit saavat niitä ampua mihnä vai rookaavat niinku kulkukoiria, jos ei niil'oo verolappua kaulas.
Täm'on kauhiaa vääryyttä!
Ihmisiähän n'oon toki vanhatpoijakki, eikä mitää mettäneläviä, joita sillä lailla saa jahrata.
Veronsa n'oon aina maksanhet siinä ku muukki miähet, mutta nyt niitä ruvethan sakottamhan ja linnahan viämähän, jos eivät jaksa lunastaa veroklapua kaulahansa.
Kunniallinen vanhanpoijan elämä julistethan siis rikolliseksi, ja siitä voi menettää äänioikeutensakki. Pitääshän toki ihmisten ymmärtää, jottei kaikille passaa akka. Se tuloo tyyrihiksi muutoonkin vanhanpoijan elämä, viälä täs ny akkasakkoja maksamhan.
Kuka vastaa seurauksista, kysyn mä, jos vanhatpoijat pannahan vängällä naimisihin? Se ei oo silloon ainakaa niiren syy, jos n'oon yhtä mahrottomia ku ennenki.
Jos ny kumminki vanhoollepoijille erityyne vero pannahan siitä hyvästä, jottei niiren trenkää ottaa akkaa, nii se vero pitää mun miälestäni tulla ainaki tekressiiviseksi eli asteettaan alenevaksi rumhinvoimien ja iän mukhan. Reumatismi ja vattakatarri on otettava huamiohon, mutta kaljupääsyyrestä älköön verohelpootusta tyännettäkö, sillä se ei oo mikään syy. Päinvastoon, kaljupäille saa panna kolme markkaa lisää, siitä hyvästä, ku ei akka saa niitä tukistetuksi.
Vanhanpoijan verua ruvethan räknäämähän vissihin 30 vuaresta. Sen ikääsille sitä verua sopiikin lyärä nii friskisti, jotta vissisti lähtööväkki korvat luimus heti akkamettähän. Mutta vanhemmille on myännettävä helpootusta sitä mukaa ku vuaret lisääntyy ja voimat vähenöö. Ja ku vanhapoika on uskollisesti maksanu akattomuusveruansa 60 vuaren ikähän, niin sen raukan pitää jo päästä rauhaan, vapauttaa verosta ja ripustaa vapaurenristi kaulahan.
Sen se on silloon hyvin ansaannu.
Mistä tämä pahanilkiys ja viha vanhojapoikia kohtahan oikee johtuu? Eikö n'oo koittanhet olla ja elää ihmiskunnalle oikee esimerkiksi ja kaunistukseksi? Onko koskaa kuultu vanhaanpoikaan pahaa sanaa naisista sanonehen? Jos nainehekki miähet olsivat nii ystävällisiä ja huamaavaasia naisille ku vanhatpoijat, nii avioliitto olis kaikille paratiisi. Vanhatpoijat ovat ensimmääsiä aina puallustamhan naisten vapautta.
Muutoonkin on vanhatpoijat erityysesti naisten suasios. Aivan niinku kissikki, joiren kans ne ny joutuuvat klapuniekooksi.
Miksei naiset nouse puallustamhan lemmikkiänsä tätä vääryyttä vastahan?
Kaikki se hyvä ja kaunis mitä voirahan sanua kissiistä, kuuluu myös vanhoollepoijille.
Esimerkiksi:
Kissi on kaunis elään. Niin on vanhapoikakin. Kissiistä tykkää kaikki naiset ja siloottaavat niiren selkää. Niin myäs vanhaanpoikaan. Kiitokseksi nostaa kissi korkialle häntää. Niin teköövät vanhatpoijakki.
Kissi on viisas elään. Niin on vanhapoikaki. Kissi ei koskaan maista, ennenku se haistaa. Ja se on viisahasti tehty. Mutta vanhapoika ei haista eikä maista. S'oon viälä viisaheet.
Kissi on rauhalline elään. Nii on vanhapoikaki. Moni nainen pelkää kissiä, mutta vanhaapoikaa ei ykskää. Se ei tee kellekkää pahaa. Ja varkaureksi ei voi sanua sitä, jos joskus rookathan toiskan kissi krannin maittilakupista. Sillä n'oon erehtyvääsiä niinku vanhatpoijakki. Mutta tapanansa n'ei sitä pirä. S'oon vissi se.
Kissi on puhras elään. Niin on vanhapoikaki puhras ja purkis ku nualtu lusikka. Kissi ei asto koskaa tassuansa kurahan. Eikä oo oikiaa vanhaapoikaa koskaa rapakosta rookattu, vaikk' olis joskus sinne puronnukki.
Kissi on sähkööne elään. Niin on vanhapoikaki. Jos sen turkkia pimees siloottaa, nii se sätii ja hehkuu ku valkia. Jos että usko, nii koittakaa. Mutta vastakarvahan ei saa vetää.
Kissi näköö pimiäs. Niin teköö vanhatpoijakki. Ja sitä varte niitä rookathanki useen pimiäs kulkeella.
Kissi on sitkiähenkinen. Ja niin on vanhatpoijakki. Monta kertaa on hirttonuara jo ollu vanhanpoijan niinku kissinki kaulan ympärillä ja lujaa kinnattu, mutta henkiä ei oo irti saatu. Niinki lujaa on vanhojapoikia rinnoosta rynkytetty, jotta knapit piraannu, muttei sittekää!
Jos vanhatpoijat nyt hävitethän, nii pitääs toki ajatella niitä orpoja lapsukaisia, jokka — — jaa jaa tuata...
AKKAAN SAUNAREISU.
Kyllä ne akat aina meitä miähiä morkkaa, jotta me pakkaamma ryyppäjämhän ja vähä tresajamahankin, mutta kyllä vai akakki taitaa ku siksi tuloo ja paikalle passaa. Jo vai kallistaavakki kannua ja kittaavat ku mötiäiset, n'ottei tartte paran kattilaa yhtää soimata. -Vaikkei ny sillä jotta kaikki, muttei ne kaikki miähekkää.
Täs yhres likipitäjähäs, — ei sovi nimiä sanua, jottei turhanpäite asia leviääsi ja häjysuuset juaruämmät soittaasi kiälenkantuumiansa aiva eree poikki toisen vahingolla, — sattuu parille emäntäihmiselle vähä konholline saunareisu, jost'en malta olla kohajamata varsinkaa sentähre, jotta siitä sopii ottaa oppia, jottei tuu samallaasta klohnua ittelle, ku joulusaunahan mennähän.
N'oli kaks huushollin toimekasta ja leviää emäntää sopinehet keskenänsä jotta:
— Lämmitä ny sinä sauna tänä iltana, nii mä tuun teille kylpömhän, otan voiretpotun joukkohon ja kylvöthän mekki kerran niinku nua äijänkänttyräkki joka siunattu lauantai pruukaavat. — Meirän isä oli taas jostakin hommannu lauantaita varte halstoopin potun ja lymmyyttäny sen tallihin hevoosen syrppykorveehi. Ja ku mä satuun menemhän tallihin, nii hevonen noukallansa parastaikaa pyäritteli pottua korveen pohjalla n'otta kolaji. Oikee näytti siltä ku s'olis yrittäny korkkia auki, mutta mä kerkesin hätähän ja otin pois. Vähält'oli jottei potkaassu mua, ku nii luimisteli ja niuhaali. — Ja silloo mä tuumasin heti, jotta nyt menthinki äijän potulla vähä kälpäten. — Laita sä ny sauna, nii pörräthän mekki kerran, eikä äijät tiärä mistää.
Nii päättivät ja sauna lämmitettihin.
Tuas illanhämyys tuli sitte se toinen emäntä saali hartioolla ja käsi kovasti kaarin alla piilos, jottei vai nähtääsi. Kovasti emäntiä nauratti jotta:
— Me kans!
Mutta ku saunas oli viälä paljo tikua, nii keitettihin kaffit tuvas ja mentihin peräkamarihin orottamahan. Ja pantihin ovi tarkasti lukkuhun, jottei kukaa tuu häirittemhän.
Kuppien kalina, hiljaane sipinä ja hyvinvoinnin muhina siältä rupeski pian kuulumhan jotta:
— Äää, ku on karvasta, jott'oikee suuta polttaa...
— Kyllä se siitä perähän antaa, ku vähä tottuu — supaji toinen.
— Mutta jos me tulsimma pöhnähä?
— Ei sitä ny nii vähästä taas, — — ryyppää vai viälä vähä, mäkin otan — — katto ny — ääh!
— Ku aivan mun tuloo veret silmihin ja kurkkua polttaa...
— Mutt'eikös se mukavasti lämmitä? Ja ku ähkääsöö lujasti päälle, niinku miähekki pruukaa tehrä, nii ei oo hetikää nii häjyä. — Mä kaaran sulle viälä vähä kaffia ja paa sokuria sekahan ja sekoota, nii prykäthän toisellekki jalaalle, jottei rupia klenkkumhan hi hi hi...
— Hihihi, niinkö sitä pruukathan? Ku m'oon nii vähä viljelly tätä karvasta jotten mä oikee tiäräkkää kuinka tätä lääkitystä otetahan.
— Tiilullanlei, aijaijaijaa...
— Ei, ei kuule, ei lauleta, kuuloovat pia ja tuloovat kattomhan.
— Mutta kuule ku mun on nii hyvä olla, eikä Jussiakaa oo kotona, jottei tiärä mitä tekis, ku aivan pakkaa laulattamhan jotta tiilullan lei aa lallallei.
— Älä, älä, kuule laula, vaikka kyllä munkin tekis miäli, mutta ollahan ny vai salaa.
— Mutta kuule, lährethän ny sinne saunahan, siälähän passaa laulaakki niinku isännäkki pruukaavat. Otetahan pottu joukkohon.
— Ja kaffipannu tiätysti kans!
— No tiättypä se! Kanna sä pottua ja sokurikoolia, nii mä tuan pannua ja kuppia.
Nii lähtivät emännät kapistuksinensa saunaa kohre, vaikka pakkaski vähä tiäpualehe viipoottamhan, sokurin palat koolista putoolemhan ja kaffi truutusta truiskimhan, ku n'oli nii rennolla päällä, jotta heiluttelivat käsiä, eiväkkä havaannehekkaa jotta fläiskyy.
Saunan lavalle kaahiivat perätyste. Sinne tälläsivät kupit, sen tyhjän sokurikoolin, pannun ja potun ja itte istuuvat viärehe.
— Tääläkös meirän, Maija, ny passaa kalasseeraalla ja vaikka laulaa helähyttääkki n'otta multipenkit kohooloo!
— Oli se siunattua ku mä rookasin tuan äijän potun. — Sun pitää kans ruveta kattelemhan kananpesiä, jotta Saarahan toistekki lystäällä...
— Eikös ne pruukaa sanua, ku ne näin maisteloovat, jotta skool ja kippis, — — ku mä tunnen itteni aiva ku flikkaihmiseksi, jotta tiilullan lei aa allallaa.
— Tramptrintamp traaa laa lii la laa — — ääh, ku s'oon poikaa ja aina vai petraa.
— Mutta kuule, eikhän me jo rupia kylpemhän? — Mee sä lyämähän löylyä ja anna mulle vihta, ku tuntuu nii jalaat pehmoosilta, mutt älä vai putua, n'oon liukkahat portahat, jottet mee kolinkolia alha.
Mutta pääsi se kumminkin alha se toine, ku lujasti kairespuusta piteli. Otti isoon napon ja kysyy jotta:
— Fläiskäänkö koko napollisen, jottei trenkää aina kipottaa?
— Huippaa menemhän vai, ja tuu sitte tänne niiren vihtaan kans!
Ja jee, ku siältä tormootti kiukahalta nii vihaasen löylyn, jottei henkiä saanu pitkähän aikahan veretyksi. Mutta lavalle konttii se akka siältä alhaltakin vai ku häjy sika valkiahan, vaikka aiva päätä pyärrytti.
Ku viälä jonkin ryypyn olivat ottanhet, nii sinne tänne istahallansa klenkkuuvat lavalla ja kaffipannukin tuli silmällensä pyäriensä alha.
Koittivat ne vähä nykiä pusuria ja hamesta yltänsä, mutta kenkiä n'ei yrittänhekkää.
— Ku on nii lujas, jotten millää saa knappia auki — — ja tua hamhenhaaraki ku on menny sei jän taa, jottei uletukkaa...
— En mäkää saa mitää irti, mutta huirellahan vai näin pusurin päälle ja hamhen hännille, samanhan se teköö, eikä se nii nuukaa oo, ku vai hikuaa...
Nii ne sitte kylpivät ja hyvinhän se menikin, ku ei ollu sitte vaivaa päällepukemiseskaa. Ja siitä ny ei ainakaa olsi tullu mitää.
Nii kovan löylyn ottivat, jotta aiva olivat liakona. Eivät tohtinhet seisahalta alha yrittääkkää, istahaltansa laskettivat portahia alha lavalta, eikä siinä käyny paljo kuinkaa.
Tussahti vai ku laattialle töksähti.
Ei ne muistanhet enää kaffipannuansakkaa ku tupahan päi osoottelivat.
Nii pehmoosia olivat, jotta hamehet yltä ripajivat ja mitä sekään ny olis ollu, mutta ku ei niistä raakkulehista tahtonu saara jalkojansa irtikää, ku aiva kinttuuhi sylttysivät ja pakkas menemhän noukallensa.
Pääsi ne tupahan kumminkin. Emäntä jaksoo ovisänkyhy, mutta se toine akka mässähti takkakivelle vihta kainalos...
N'otta osaa ne akakki ku paikalle passaa, älkää te meitä miähiä aina soortako.
OI, KAVALA ON NAINEN.
Jyväskylän karnisoonikaupungis on tapahtunu kamala skantaali!
Siäl'on riahunu tyttömailmas oikia syrämmensyäjä kapteeni Allah Omar Plevna, jota hurmaantunhet naiset myäs Osman-pashaksi ovat nimittänhet sen uljahan ryhrin ja turkkilaasten taipumusten takia. Se on hääränny ku susi varsinkin tyttökoululaasten silkkipatukkaan keskuures ja purra rouskutellu syrämmiä ku vanha salvia hevoone kauroja.
Kyynelehet, käsien vääntelyt, huakaukset ja voivootukset eivät oo auttanhet yhtää mitää. Jyväskylän korkialla Harjulla samoon kun alhaalla jäätynhen Jyväsjärven rantakiviillä on yksinääsiä neitokaasia istunu trusapääs särjetyyn syrämmin ja vuarattanu katkeria kyynelehiä tuan valapattoosen kavaljeerin, petollisen Oomarin takia, jok'on lentäny ku mötiääne kukasta kukkahan, imeny hunajan heitän vapisevilta huuliltansa — ja sitte lentäny pois — pois — — pois — —.
— Oi miksikäs ystävä hyljäsit — — mun — —.
Onneksi tuli talvi tänä vuanna niin varahin, jotta järvet on jääs. Muutoon oliski kuulunu kauheeta Jyväskylästä: hukkunu hukkunhen perästä...
Epätoivoosnansa on kuulema ykski hyljätty ja särjetty syrän aiva sekapäisenä koittanu kirvehellä hakata avantua jäähä ja ettiä hautaa ittellensä lainehissa, mutta onki, senki poropeukalo, huitaassu jalkahansa nii pahoon, jotta sen on pitäny viärä lasareettihin koko flikan — eikä »tua peto», se kapteeni, oo sittekkää tullu kattomhan. — — On vain liahunu toisten tyttöjen ympärillä, saatellu kotia ja pussannu portilla — ooh, katala!
Tytöt on koittanu kaikkensa sen kytkemiseksi, virittänhet loukkahia ja satimia sen tiälle, yrittänhet astuttaa sitä lopullisesti nappohon, kiatonhet käsivartensa sen kaulan ympäri ja puristanhet nii lujaa, jotta s'oon ollu aiva punaane ja tukehtua.
Ja kuiskinhet kuumin kyynelin:
— En koskaan, koskaan laske Sinua, elämäni, aurinkoni. — — Ethän hylkää pikkutyttöäsi, rakas Oomar?
Ja kaikki mammakkin on ollu häräs ja yrittänhet parhaansa auttaa tyttäriänsä. Hillua on syätetty ja monellaasia kryyterikaakkuja leivottu ja siirapilla voireltu. Tyttäret on pelannu ihanasti pianolla kuutamoromanssia ja sitte on kaikki muut poistunu salista hissunkissun ja jättänhet ne yksistänsä, jottei häiritääsi — — mutta mamma onki jääny oven taa orottamhan — jotta:
— Shyys! Hiljaa ny! Heti ku Kyllikki lopettaa soiton» nii minä sisälle — ja siunaus niskahan n'otta moiskahtaa!
Ja ku se soitto sitte on loppunu hiljaasehe, riutuvahan valituksehen ku meren huakaasu, niinku oli mamman kans sovittu, nii silloo on mammat tormannehet salihin käret koholla ja — jäänehet suu auki seisomhan, ku se kapteeni — riivattu onki vain nojannu pianohon, eikä tyttärehen! — väännelly viiksiänsä ja hymyylly mahtavaa niinku olis »lyäny kaisan nurkkahan ja saanu kaks knakkia», niinku piljaaripelis sanothan.
Sellaasta se on ollu! Aina s'oon livahtanu ku ankerias tivihistäki verkosta ja heti tryykänny toisen niskahan.
Mutta naisen syrän on sellaane niikus hyvin itte tiärättä, jotta sille ei voi tohturikaa mitää. Jota enempi naisen syräntä koittaa tyynnyttää jä taputella, jotta se lakkaas rakkauren perähän tykyttämästä, sitä kamalammin sitä vai vetää ja viämistää justihin sinne päi, johkei pitääsi!
Mutta annas peijakas, jos oikia reiru miäs, oikia sellaane miästen miäs, jok olis hyvinkin vaikka kymmenen flikan väärtti, rupiaa pusua pyytämhän joltakin vähänkin siävänpualooselta flikkaihmiseltä, nii jo raakkulehet heittääväkki niskaa ja huiskahuttaavat häntäänsä jotta:
— Ohhoh! Kuinka te uskallatte herra!?
Mutta tuallasten sapelinkalistajien ja knappiherraan peräs, jokkei pysty vastaamhan pusuustansa, ne juaksoo huulet truutulla vaikka prunnihi. Ja oikiat reirut miähet, niinku esimerkiksi mäkin, me saamma vai nualeskella huuliamma.
Ei oo kumma jos oikiat reirut miähet kuljeskeloovakki ny käret nyrkis housunplakkaris ja manaavat karmiaa, kun niille ei tahro enää jäärä mitään tekemistä ku kaupunkihi ilmestyy sellaasia syrämmen purijoota ku tua kapteeni Plevnakin oli, joka huilaa kaikki naiset.
Ei jää meille sivilistiille muuta keinua ku orottaa ja toivua, jotta löisivät noukkansa oikee savehen.
Ja nii siinä käythin sen kapteeninki viimmee ku sanas sanothan, jotta »menöö se viisaski vipuhun» ja jotta: »nainen on kavalin kaikista otuksista, mitä maa päällänsä kantaa».
Kyllä mun oikee pikkulinnut syrämmes laulaa, ku näin saa syräntänsä keventää!
Herra kapteeni rupes hehkumhan yhrelle aiva kokemattoman ja viattoman näkööselle tytönnypykälle, jonka silmät oli siniset ja viattomat ku kissinpoijalla ja suu — — jaa se oli justihin niin ku aurankukka ja varsi ku elämänlanka.
— Enkä mä luullu sellaasta flikkaa mailmassa olevankaa — lauleli kapteeni itteksensä.
Mutta siinä se oliki itte mato, oikia Eevan tyttö, joka tuumas heti ku entine flikka jotta:
— Ähäs Iivari, eppäs enää lennäkkää!
Joulunpyhinä pantihin kasinolla fiinit tanssijaaset pystyhyn ja siälä heiluu ylinnä se kapteeni sen viimmeeseen valittunsa kans, kahrenkymmenen kolmen hyljätyn entisen morsiamen huakaalles ympärillä, karehtien ja säälien flikkaraiskaa, joka ny oli joutunu voorostansa sen kiikkuhun.
Mutta eivät tiännehet eiväkkä osannehet aavistaakkaa toiset, mitä tiikerikissaa se kapteeni siinä rinnallansa nii hellästi silmät ummes heilutteli.
Tua tytönnypykkä nojas kun valkolilja vianosti kapteenin leviää rintaa vastahan falssin hurmaavis sävelis, painoo päänsä hänen povellensa — ja, ja — — orotti vai hetkiä, koska hän kavalan juanensa laukaasoo.
Keskellä salia nähtihin sitte yhtäkkiä — — flikka muljahuttaa silmät kattoho ja pyärtyy siihen paikkaha! Kapteeni kauhistuu, hätäännyksis nostaa hennon armahansa, valkoliljansa, korkialle käsivarsillensa ku satuprinsessan ja huutaa:
— Hän kualee, auttakaa — tuakaa vettä!
Ihmisiä pyärtyy ja kuuppii ku Turkin soras. Herra kapteeni seisoo yksin keskilaattialla kalman kalpiana kualeva joutsen sylisnänsä. Lääkäriä soitethan ja vesisankoja tuara fläsyytethän kauhialla härällä.
Silloo — — silloo — — se pyärtyny yhtäkkiää virkuaa, kiljaasoo kamalasti, lyä kätensä sen herra kapteenin kaulan ympäri ja suuteloo palavin huulin silmät korvat täytehen ja huutaa pyärtynhellä äänellä jotta:
— Rakas Oomar, minä ole ijäti, aina — — aina, sinun...
— Ä-älä ny, älä ny kuule, tääl'on muitaki ihmisiä — yritti se kapteeni.
Mutta flikka kiikkuu ku takkiaane kaulas, puserti, pussas ja potkii jotta:
— Mitä minä, rakas Oomar, ihmisistä välitän! — Koko maailma saa sen tiätää, jotta minä olen sinun, sinun yksin vai —!
— Oon ny kuule, älä ny viitti — koitti kapteeniparka pyyrellä ja väistää pusuja, joita tuli n'otta sätii ja henkiä salpas.
Ei auttanu poikaparaan lopuksi muu, ku lähtiä flikka kaulas porstuahan, heittää sinellin hartioolle, sapelin olaalle ja kiikuttaa sitä tiikerikissiä kaulasnansa kotoportille asti.
Ku ei päästäny irti, ei vaikka s'olis mitä sanonu!
— Minä olen sinun!
Sitä se vai hoki koko matkan.
Viälä portillaki kinnas kaulasta, eikä päästäny irti, ennenku sen piti sanua ja luvata, jotta hän kans rakastaa sitä iankaikkisesti amen.
Sitte vasta päästi irti, suikkas suuta ja sanoo jotta:
— Muista ny kans se!
Se oli sellaane romahros sille herra kapteenille, jotta sit'ei oo sen perästä nähty. Kaks viikkua pysytteli vapaaehtooses kotoarestis kasarmilla ja hakkas suutuksisnansa sotamiähiä »ylös-alas» maaha n'otta n'oli ku kananraatoja. Niinku se niiren syy olis ollu!
Sitte sai siirron toisehen rykmenttihin ja heti kans lähti.
KUKOONVAIHTAJA.
Oottako te kuullu siitä kukoonvaihtajasta, joka täs hiljan kiärteli Ilmajoen Tuamikyläs?
Siäl oli ollu liikkehellä oikee kliipattu junkkari, joka jutkutti Tuamikylän emännät järjestänsä oikee perinpohjin. Asiaa on koitettu pitää salas, jottei se leviääsi, mutta saakhon ny mailma kuulla senkin.
Kattokaas yhtenä korjana kesäpäivänä, kun koko kylän väki oli nii tarkasti panemas luakua latoohin, jottei ollu muuta kun emännät ja piänimmät kersat kotona, kulki Tuamikylän raittia se kliipattu hunskeli ja funteeras, millä kenkun pelillä se sais ilman erestä syärä, kaffia ja viälä jonkun markan rahaakin taskuhunsa.
Monet jutkut se sama mailmankiärtäjä oli ennenkin tehny, mutta Tuamikylä on niin rikasta ja valistunutta paikkakuntaa, jotta siinä saikin funteerata monta kertaa päänsä ympäri, mitä vippakonstia koittaas sellaases kyläs, johna ihmiset on kaikki käynhet kansanopistot ja karjakkokoulut.
Mutta kun se oikee päätänsä kruuvas, niin jo vai keksiikin konstin ja nii ovelan, jottei luulisikkaa.
Akkoja saa aina narrata, kun vain oikiasta nööristä hoksaa nykäästä. Sen tiäsi se lurjuskin ja niin lähti kaarrattamhan yhren taloon tarhapihalle. Niskat kryhys ja varpatullansa kulki, jottei huamataasi. Aukaasi hiljaa kanalan oven ja hairas kukkoja hännästä kiinni nii äkkiää, jottei se keriinny krääkäästäkkää, vaikka se kyllä meinas. Pisti takin ala ja nii lähtiä hiljaa hiipimhän, jotta kanat jäi suu auki kaulat pitkällä kattomhan, jotta mihkä niiren herraa ja mestaria sillä lailla viärä kiikutethan.
Mutta se lurjus meni takinhännät oikoosna, kukkoo kainalos tuhannen peekaa ja puristi lujaa, jottei se saanu huuretuksi. Tuli maantiälle takaasi ja kulki muina miähinä monen taloon sivuu ja viimmee poikkes yhtehen oikee aika taloohin sisälle.
Emäntä istuu patapenkillä ja juatti justihin porsasta paistinpannusta, kun se tuli sisälle ja sanoo:
— Päivää!
— Päivää, päivää — sanoo emäntäkin eikä kattonu päällekkää niinku suuren taloon emäntään passaakin.
— Tuota, tuota — sanoo lurjus. — M'oon kuullu, jotta täs taloos pirethän kananhoitua oikee kirjan päältä ja järkiperääsesti, mutta teill'on kuulemma liika vanha kukkoo ja sekarotuune. Mull' olis täs oikia lekhornilaane poikakukkoo, jota m'oon kaupalla.
— Tiärä, tuota — tuumas emäntä — kun ei oo isäntäkään kotona.
— No tällääset kaupat teköö emännäkki ilman isäntiä. — Viiskolmatta markkaa vai!
— Tiärä tuota — tykkäs emäntä ja flinttas porsasta poskehen, kun rumaanen pukkas kuanollansa pannua n'otta fläsähti emännän sylhyn.
— Elikkä vaihrethan kukkoja — sanoo se lurjus. — Teettä vähä väliä, niin saatta sellaasen kukoon, jotta kanat on aiva hulluja...
Ja kuinkahan siinä aikansa hukutteli emäntää ja kehuu kukkojansa, niin lähtivät kanalahan kattomhan. Emäntä rupes tykkäämhän jotta:
— Taitaa se olla jo vanha ja laiska tua meirän kukkoo...
Esti tahtoo se lurjus kymmentä markkaa väliä, mutta sitte se purotti kolmehen markkahan ja haukkuu emännän kukoon niin ruakottomasti, jotta kaupat tuli.
Emäntä antoo kolme markkaa väliä ja vanhan kukkoonsa, jonka se lurjus pisti takkinsa ala ja lähti.
Meni taas jonkin taloon ja rupes hiaromhan kauppoja emännän kans. Siälä tulikin kaupat paljo helpommin, kun emäntä oli jo kauan meinannu uusia kukoon. Ja kun lurjus kehuu kukkoonsa olevan oikee Pliimotti-Rokkia parasta laia, niin sai viis markkaa väliä, syärä ja kaffit. Ja lupas viälä lährettää ilman erestä erinomaasia turnissinsiämeniä, jota sanoo kasvattanehensa klasin alla malliksi. Sellaasia jotta niit' ei syä kirpukkaa.
Niin kulki se lurjus taloo taloolta kukkoja vaihtaan ja hyvin kaupat rotsii.
Ennen kun ilta tuli, niin oli koko kylän kukoot vaihrettu ja jokahinen oli kovasti kauppoohinsa tytyvääne. Lurjus oli syäny kolme kertaa ja saanu kaffia melkeen joka taloos ja puhrasta rahaa oli aluun kolmattakymmentä markkaa plakkaris. Ja viäläkin oli friski ja komja kukkoo kainalos.
Mutta seuraavana päivänä meni toiskan emäntä krannihin käymhän pesintä laihnaamahan ja jäi silmät tapilla kattelemhan, kun toiskan porraskivellä keikisteli sen oma vanha kukkoo ja veti oikee vattan pohjasta kukkukiikaa.
— Mutta tuahan on meirän kukkoo? — haikaasi emäntä.
— Mä sen ostin eileen täs yhreltä miäheltä — siunaali toiskan emäntä. Sen pitis olla oikee Pliimotti-Rokkia.
— Herren jee, kenenkäs kukkoo meillä sitte on!? — pääsi emännältä ja kun mentihin kattomhan, niin se oli toiskan kukkoo!
Ja siinä tulikin vasta eri sortteeraaminen, ennenkun Tuamikylän kukoot oli taas paikoollansa. Ja emännät oli niin tuhannen vihaasia, jotta aiva ne puhisivat ja lupasivat antaa varsiluuralla ympäri korvia jos se lurjus viälä tuloo sinne kukkoja kaupalle.
70 KM:N VAUHTI.
Oottako kuullu, jotta mäkin oon ny vasta kuullu siitä Aiturin-Jaakoon automatkasta, johna esti kaikki kualivat ja sitte pirettihin suuret kalaassit.
S'oli se Aiturin Jaakkoo täs kesällä istunu Santviikin villas hevoosmiästen joukos, jokka kehuu ja trossas karvajalkojansa, n'otta Jaakkoo ei saanu suunvoorua, ku aiva sikunniista ja viiresosista vai puhuttihin.
— Mitä te nuata turhia puhutta, jokkettä tiärä oikiastansa mitää siitä, ku kovaa mennähän n'otta korvat soittuu ja mailma humajaa. Mutta ku mä päästän Fiatillani oikee pohjahan asti täyttä lentua nii sahapukkia n'oon kaikki Murrot ja Reippahan-Liisut, kyllä se vai nii on, jotta oom'mä sellaane Jaska joka painaa välistä nii lujaa jottei sikunttiviisarit peräs pysy — —. Tulkaa reheristi mun kärryylleni nii tiärättäki ollehenna automopiilis — — senkin tallipässit, jokka vai konien kans kokasteletta — präiskäs Aiturin-Jaakkoo.
— Kuinkahan se olis oikee, pääsiskhän sillä sun präiskälläs eres kilomeeteriäkahres minuutis? — Mutta ku mä kerraasti ajoon Murrolla kaks varvia alle kolmen minuutin n'otta helähti, ja siitä mä sen tiäsinkin, jotta siitä Suamen mestari tuloo, niinku tuliki — trossas Murron miäs.
— Mutta m'oonkin sellaane mestari, jotta jonkin 70 kilomeeteriä suaralta käreltä, eikä viälä yhtää päätä firraa — —.
— Ää, et sä ny taas seittemääkymmentä — —.
— No jukukliut nii painanki, jotta pyärät oikoosna — —. Tulkaas koittamhan!
Ja nii lährettihin.
Hevoosmiähet istuuvat Aiturin-Jaakoon fiinihi piilihi ja Jaakkoo painoo lakin korvillensa jotta:
— Älkää uraakko poijat, vaikka vähä ottaaski hengen kiinni ja äitee muistuus miälehe — —. Täm' onkin Fiatti, eikä mikää köyhänmiähen Foortti, jottas kopukalla kulkijat tiärättä akallenna sanua — —.
Ei s'ollu ku yks suhaus ku oltihin Vanhas-Vaasas ja aina vai Jaakkoo painoo ja pyyti, jottei peljätääsi, vaikka se kauhiaa oliki.
Hevoosmiähet haukkoovat ilmaa ja pitelivät toisiansa korvista kiinni, jotta pysyysivät kärryyllä, ku hyppii ja poukotteli n'otta mailm' oli aiva kallellansa.
Mutta Jaakkoo se painoo vai niskat kryhys ja silmät tapilla jotta:
— Ei tämä ny oo vasta ku alkua! — — Ei oo viisari viälä ku viirenkymmenen kilomeeterin kohralla — —. Pitäkää ny kiinni, jottetta tiälle ripaja ku tullahan kurvihin — —.
Huii! — ku meni jo likiltä tiänkanttia jotta syränalaa huikaasi.
— Ei se viälä mitää, mutta ku mä rupian oikee kaasuttamhan koko aalopilla, nii silloo passaa krääkäästä — —.
Larot ja mettät vai vilaji silmis ja telefoonitolpat oli ku seinää molemmin pualin. Ja aina vai Jaakkoo painoo ittensä kumaremmas ja lisäs kaasua. Hevoosmiähet siälä peräpenkillä hyppiivät silmät väärinpualin pääs ylhä ja alha, kuuppiivat ja kelliivät ku makkarat faris, mutta sisu ei antanu perähän ruveta pyytelemhän ja suhrittamhan.
— Äähäh — ähkyyvät vai ja purivat hammasta yhtehen, jottei mensi kiäli välhin.
Nii tultihin Kivisillalle ja Jaakkoo mahtavuuksisnansa toppas nii äkkiä siihe paikkaha, jotta joka miäs lenti noukallensa ja löi naamataulunsa etupenkin karmihin n'otta silmät sätii ja nenät aiva pois tilooltansa.
Murron miehen nenä meni nii krusuhu, jotta sen piti hyvän aijan nyppiä ja sortteerata sitä, ennenkö sai taas paikoollensa. Ja Raffun koonalaasesta nenästä ei meinattu saara enää kalua ollenkaan. Sen oli lyäny toiselle poskelle aiva platuskaaseksi.
Ainua noukka, joka kesti sen mällin, oli isäntä Maasaaren erinomaasen käytännöllinen nenänplassi, mutta se onkin nii pehmoone ja liantoone nystyrä, jotta siin'ei oo ruatoja ollenkaa. Sanalla sanojen oikia automopiilinoukka, jota saa takua tyäksensä kivhen, eikä siltäkää mee tälliltänsä.
— No mitäs tykkäsittä kyyristä? kyseli Aiturin-Jaakkoo levjänä.
— Kyllähän se muuten, mutta pakkaa potkimhan — tuumasivat hevoosmiähet hiaroskellen neniänsä.
— Muttei se seittemänkymmenen kilomeeterin vauhtia siltäkää ollu viälä likikää — rupes Raffu sanomhan. — Eikä sillä seittemääkymmentä kilometriä pääsekkää — —.
— No sitte on kumma, jos ei pääse -kimpaantuu Jaakkoo. — Kuurenkymmenen päälle jo oli hyvän joukon, mutta kyllä mä päästän kaikki klaffikki auki, jos vai tohritta tulla ku mä painan lusikan oikee pohjahan asti jotta syräntä kualettaa ja mötiääset korvis pinajaa —.
— Kyllä siinä pitää olla silloo toine miäs suittis ku seittemääkymmentä kilomeeteriä mennähän — härnäälivät hevoosmiähet, joiren ei päätä paleltanu, vaikka noukkaa porottikin.
Silloo Jaakkoo käänti vähä äkkiää autonsa ympäri ja sanoo jotta:
— Istukaa siihe, ja siunakkaa ittennä! Sitte on kumma, jos ei poru poijista lähre — —.
Ja nii taas lährettihin Vaasaa kohri n'otta mailma yhtenä pyrynä. Nii äkkiää nykääsi matkahan, jotta auto hyppäs heti kymmenen syltä, ennenku pääsi jaloollensa ja oikee täythen lentohon.
— Viiskymmentä kilomeeteriä — ja viälä viis! — Kuuskymmentä kilomeeteriä — — ja viälä viis! — räknäs Jaakkoo mittarista. — Kuuskymmentä ja seittemän kilomeeteriä! — Viäläkö mä painan poijat? — Nyt on kuuskymmentä yhreksän — — ja — hurskunmurskun viälä vähä! — Seittemänkymmentä! — nyt on justihin piirulla, kattokaa ittekki, jott'on seittemänkymmentä — rehristi onkin joukin seittemänkymmentä!
— Viälä vähä! -vinkuuvat hevoosmiähet, vaikkeivät tahtonehet kärryyllä pysyä.
— Viäläkö lujempaa? — Viäläkö? — Nyt on jo prippu ylitekki — seittemänkymmentä yks! — viäläkö lujempaa? — nyt on kaks piirtua yli. -Viäläkö?
— Paina paina!
— Viäläkö lujempaa? — ähkyy Jaakkoo, silmät tapilla ja posket pullolla. — Viäläkö lujempaa? — — seittemänkymmentä kaks — — ja viälä vähä — viäläkö lujempaa — — seittemänkymmentä ja kolme — — viäläkö lujempaa? — — seittemänkymmentä ja — — präiskis!
Sinne meni suaraa kivikkomäkehen, yli ojien ja aitojen, monta kertaa ympärinsä simppuloottaan. Miähiä ja kruuviavaamia lenti ilmas aiva sakiana. Jaakkoo itte sai sellaasen vauhrin, jottei se tiänny kuinka päi s'olis oikee ilmas pyärinykkää, mutta kahrelle jalaalle lopuksi paiskas seisahallensa pystyhyn ja vei viälä seittemänkymmenen kolmen kilometrin vauhtia hyvän matkaa n'otta oli aiva noukallensa lentää.
Eikä muuta vahinkua tullu ku jakoos pääs vai meni vähä sekaasinsa ja kultasankaasista prilliistä putos toine klasi.
— Mihkäs kummahan se piili ja ne miähet jäi? — ihmetteli Jaakkoo ja katteli ympärillensä, ku siitä rytäkästä selkes.
Katteli ja töllisteli joka pualelle ja huikkaaliki jotta:
— Haloo, mihnä t'ootta, moon täälä?
Mutta mitää ei kuulunu n'otta Jaakkoja rupes jo peljättämhän, kuinka siinä oikee käythin.
— Mutta jos n'olis — kuallu! — pääsi Jaakoolta kauhistunut huuto.
Sille tuli hätä kätehen ja lähti hyppäämhän ympäri mettiä ettimhän toisia.
Sillä välillä putooli ilmasta kruuviavaamia ja miähiä hiljaksensa mossahrellen maahan, n'otta pökerryksis makasivat siinä hujanhajan auton ympärillä, ku Jaakkoo tuli henkihapatuksis paikalle ja näki sen seittemänkymmenen kolmen kilomeeterin vauhrin präiskäyksen.
— Oijoi, voivoi, — — kaikki on kuallu joka sorkka — — voivootteli Jaakkoo ja paineli molemmin käsin päätänsä. — Mikä tästä ny tuloo —?
Siinä makas Maasaari silmällänsä eikä huiskahtanukkaa. Raffu sääret ilmas nurinniskoon, eikä Murron miästä löytyny mistää. Lakki vai makas maantiän ojas ja s'oli revenny keskiä kahtia ku puukoolla. Kruppia ei näkyny mihnää.
— Voi hyvä isä sentähre, näinkö täs ny käythin? — voihkii Jaakkoo, ku koitti repiä ja retuuttaa Raffua ja Maasaaren isäntää henkihin. Se puhalti ja klappas ja pyyti niitä jottei n'olsi kuallu, ja viimmee Raffu rupeski hengittämhän ja konttimhan pystyhy.
— Kaikki on kuallu! — selitti Jaakkoo Raffulle.
— Tuas makaa Maasaari aiva hengetöönnä ja Laihian miähest' ei oo hajuakaa jälellä. — — S'oon menny aiva nuuskaksi — —.
— Kuinkas sen auton käythin? — kysyy Raffu ja hiaroskeli lonkkiansa.
— Tuala se makaa tuusantohjona.
— Saat 2.000 markkaa niinku seisoo — hihkaasi Raffu, hevoosmiäs, jok'on aina valmis kaupantekhon.
— Vähät mä täs autosta, vaikka se Fiatti oliki, mutta Maasaari ja Laihian miäs ku on kuallu — — huakii Aiturin-Jaakkoo eikä saattanu enää päälle kattuakkaa, ku lähti kättä huisuuttaan juaksemhan kaupunkihin.
Siinä tuli justihin yks linja-auto, siihen hyppäs ja koko matkan voihkii ja paineli syränalaa jotta:
— Kaikki on kuallu —.
Vähitellen rupes Maasaaren isäntäki virkuamahan ja yrittämhän pystyhyn. Esti koitti onko pää tallella, sillä sehän s'oon pääasia. Käsis näytti olevan ainaki kaikki sormet viälä, yks peukalo vai väärinpäin, Varovaasesti koperootti, jos jalaakki olis krupis kiinni, jotta pääsis pystyhyn. Ja aiva oikee, siälä ne tuntuu olevan. Nosti esti toista, sitte toista säärtä ilmaha, koitti koukistaakki, saranoolla olivat ja näyttivät hyvinkin viälä oikiasta paikasta taittuvan. Vähä kankiat ne olivat, mutta kyllä niillä vai pystys pysyy ja pääsi kävelemhänki, vaikka pakkasivakki narisemhan ja notkumhan.
— Mihnäs se Murtolaane on? — kysyy Maasaari Raffulta, jok'oli jo pahimmat ravat naamastansa putsannu, ku s'oon fiini miäs ja kulkoo aina kraki kaulas.
— En oo nähny — — tainnu lentää Vanhan-Vaasan lääninsairaalahan, suaraa klasista sisälle — tuumas Raffu. — Ku ei vai s'olsi sinne toisehe kerrokselle lentäny, sillä siälä ne sen elävältä plokkaavat — —.
— Horou, täälä min'oon! Tulkaa kaverit vähä helppaamhan — kuuluu autokasan alta tukkuunne ääni. — Tua kampi painaa kurkkua, jottei tahro henki käyrä —.
Siälä se makas Laihian miäs seljällänsä autorauskan alla, moottori vattan päällä ja kampi kurkus.
— Verä sä siltä pualen pois päätä, minä noukin jalaat tältä pualen — hääräs Raffu.
Ne kinnas ja kiskoo, mutt'eivät saanehet irti.
— Se taitaaki viälä olla yhres klimpis koko hoito — imehteli Raffu. — Meirän pitää vissihin purkia koko tunkio.
Hiespäin punnastivat kauan aikaa, ennenku saivat sen Murron miähen siältä alta pois. — Sitä sitte koiteltihin ja syynättihin joka pualelta ja oikiastansa siin'oli kaikki paikat tallella ja tiloollansa n'otteisen ollu käyny paljo kuinkaa. Kantakirjapaperit vai vähä kruttaantunhet.
Mutta auto oli nii mones vintturas ja vääräs, jotta siit'ei saanu tohtuurikaa selvää, onko se ollu lokomopiili vai tavalline vanhaalajia rusamasiina.
— Mihkäs se itte mestari on poukahtanu — rupes Maasaari kyselemhän.
— No se meni aiva päästä sekaasin ja lähti juaksujalkaa tohtuurihi — seliitti Raffu. Mitäs mekää täs enää seisomma, lährethän mekki kaupunkihi.
Pääsivät yhren ruattalaasen akan kärryylle ja ku tulla köröttelivät Santviikin ahtehen alla, niin eikös siinä tuukkin Aiturin-Jaakkoo häntäpystyä vosikalla hyppööttään vastahan ja hokien jotta:
— Murto on kuallu — —.
— Eikös mitä! Täälä s'oon hengis ja hyvis kengis! — huikkasivat hevoosmiähet vastahan.
— Herttinjee, eikö se ookkaa kuallu?! — riamastuu Aiturin-Jaakkoo ja hyppäs oikee kärestä pitään kattomhan.
— Huraa, me elämmä kaikki, eikä kukaa oo vainaa! — Nyt pistethänki plutinaksi ja Pohjanmaan kautta, kyllä tämä poika petaalaa — —.
Ja sen päälle pirettihin oikee juhlapäivälliset, monellaasen soosin kans.
»SE KOLMAS.»
Oottako kuullu jotta kun tua maalaasliitto aina vai pullikoottoo niistä erimoosista mailmanjärjestyksistä, nii pitää munkin kerran seliittää ne järjestykset lyhkääsesti ja selvästi, jotta kaikki käsittääsivät minkälaasta politiikkaa ne nämä eri pualuehien akitaattorit oikee ajaavat, jokka nyt hyppäävät ympäri kyliä puhumas ihmisiä pökerryksihi.
Yks huutaa sosialistista politiikkaa.
Toinen motkottaa jotta, ei ku maalaasliittolaasta mailmanjärjestystä.
Ja sitte tuloo nämä meirän miähet, elikkä oikiat porvarit, jokka neuvoovat ihmisiä pysymhän vai housuussansa, tuata nuan täs vanhas porvarillises järjestykses, jonka mukhan täs on mailman aluusta asti eletty.
Sosialistit huinaaloovat aina vai sitä koskaa tulematoonta maailmanvallankumoustansa ja maalaasliiton puntiherrat, jokkei tiärä kummalla jalaalla ne seisoosivat ihmisten eres näin ennen vaalia, koittavat keksiä sitä »Kolmatta talousjärjestystä», — jot'ei oo olemaskaa!
Ei oo, eikä voi ollakkaa muuta ku kahta lajia asumista ihmisten kesken: joko on:
1) kaikki yhteestä omaasuutta, elikkä
2) kukin pitää omansa ja kokkaroottoo omahan laihinsa.
Kun kaikki on yhteestä, niin s'oon sosialistinen järjestys eli sekamelska.
Ja kun kukin pitää omansa, niin s'oon porvarillinen elikkä se haukuttu kapitalistinen meininki.
Jos nyt sitte ajatellahan sitä kolmatta talousjärjestystä, jota se maalaasliitto meinaa rakentaa, niin s'oon tiätysti siltä väliltä, elikkä sellaane, jotta ensiksi pitää jokahine tarkasti omansa ja sitte pannahan toisten oma tasan.
Sellaanen s'oon se maalaasliiton kolmas funteerinki, vaikkei n'oo saanu sitä viälä oikee selvästi ja tiätheellisesti toristetuksi.
Ja kyllähän sitäki vois oikiastansa kannattaa, ku vai tiätääs, jotta vissisti tuloo pualehensa.
Toistaaseksi, mutta tiätysti kuitenkin vain niin kauan ku sosialistit saavat sen oman paratiisinsa ja nämä maalaasliittolaaset sen kolmannen talousjärjestelmänsä valmihiksi, pitää meirän kaikkien nourattaa tätä vanhaa Aataminaikaasta porvarillista komentua, johna sanothan jotta:
— Täm'on mun ja tua on sun! Ja se, jok'on muh, siihen ei tuu sun mitää!
Ja jos ei pirä pualiansa, nii hakia poliisi.
Eri pualuehien mailmanjärjestykset on siis seuraavat:
Sosialistit tahtoosivat, jotta kaikki tasan.
Porvarit, jotta kukin pitää omansa.
Maalaasliitto tahtoo, jotta esti kukin pitää tarkasti omansa ja sitte jaetahan toisten oma tasan.
Tuumakkaa ny tukevasti kaikki näitä eri pualuehien mailmanjärjestyksiä n'otta n'oon selvillä ku lährethän täs taas viivan-vethon.
KENGÄT VAIHTUU.
Oottako kuullu jotta ei se näytä tämä Pohjanmaan nuariväki viisastuvan eikä fiinistyvän, vaikka nua nuarisoseurat pitäävät aiva lantta lauree kokouksia ja neuvontatilaasuuksia, johna koitethan oikee kurssikirjojen mukhan opettaa nuarisolle nousevalle uutta sorttia friijoota.
Sit on ainakin jo kolmekymmentä vuatta saarnattu, jotta pitää rookoottaa hessaansa eli mutukkaansa vain »valistustilaasuuksis» ja juhlailtamis, keskustella nuan hollinpäästä, kumarrella ja pukkaalla ja korkeentansa saatella ja vähä kävellä maantiällä flikkaan kans. Ja sitten yht'äkkiä langeta polvillensa rapakkohon ja käret ristis kokotella flikan pualehen, jota meinaa ja pyytää niinku näytelmäkappalehis osootethan jotta:
— Tuuk sä Lirkku mun akakseni? Mä kualen jotta naskahtaa, jos en sua saa.
Niin sitä pitääs valistunhen nuarison rakkaustuhinootansa ittekasvattajaan opetuksen mukhan hoitaa, mutta hui hai!
Tämä Pohjanmaan kansa on uppiniskaasta ja ylpiää niinku Santeri on totta sanonu, ja se ei ota uskuaksensa ja tapojansa muuttaaksensa. Se friijaa vai vanhaan laihin.
Kuinka monta kertaa eikö itte se M.E. Mäki oo pitäny joka kyläs esitelmiä jotta:
— Se »öittiminen» pitää loppua! Sei paassaa enää seinähänkää tämän mailman aikhan!
Mutta mikki min'oon, niin kokouksen päälle on moni poika iskeny nutipäille silmää, puristanu polkas kättä, ja samalla hianoosesti kämmenen pohjaa kututtanu sormella, jotta:
— Tui tui, mä tuun sitte...
Ja monaasti on tainnu esitelmänpitäjä ittekki, vaikkei suinkaa se Mäki vaiteskaa, lähtiä saman tiän kaarettamhan riihen taitte ja luttirarin nurkitte johonkin yliskamarihin loimivillaasihi fällyyhi tuata nuan — vaikka vai eres saretta pitämähän...
Joo, joo, puhukaa te vai!
Tämä kansa on uppiniskaane ja ittepäine. Se tykkää makoosta ja kulkoo hialla, vaikka ittekasvattajat mitä sanoos. Ja välhin pirethän oikee joukkomakooksiakin, eikä sivistyksen kynttylä pysty tätä kansaa valkaasemhan.
Minä kyllä en ymmärrä näistä asioosta yhtää mitää, puhun vain kuulopuheeta, mutta toiset voi toristaa mun puheeni toreksi, jos vaarithan. Ja mulle on sanottu, jotta monet tyäntekijät nuarisoseuravainiolla eivät olsi koskaa akkaa saanehekkaa, jos ei n'olsi turvannehet tähän samhan vanhaan isiltä perittyhyn friijookonstihin ja hypännehet hialla ku hännättömät kissit. Ja monis pitäjis.
Kyllä ne sitte on kovia ja olevinansa, kuovat itte akan saanehet, mutta toisilta kiältääsivät koko lystin.
— Ohoh, — sanoo Suomen kansa ja voi hyvin.
Mutta niit'on sitte kaikellaasia juippiakin, jokka kulkoovat vain muilla asioolla. Niinku ykskin oikee virkamiäs, mikhän on, jok'ei malta lämmittää kamariansa ja sitä varte vai tukkii ittiänsä taloontyttärien loimivillaasihi fällyyhi pakkaasen aijaksi. Minä kyllä en tiärä, mihnä pitäjäs sellaane piiskattava ketales on, mutta huanosti sen nyt on ainaki käyny.
Ja s'oli sille rumaaselle oikee.
Kun taas tuli yhtenä iltana täs pakkanen, niin eikös vain se lähtenykki yhren taloon yliskamarihin istuskelemhan ja jääny sinne yäksi. Ja nukkua pusketti, senkin pössöö, ku porsas aamuhun asti. Hornaski ku hevoone ja meinas pitää yksin koko fällyn n'otta flikka sai oikee vihantiästä traksia ittellensä, jottei olsi paleltunu.
Mutta kamarin toises sängys makas kans pikkuune nykerönenä kuuholla korvin ja silmät ummes jotta:
— Tulookhan se vai ei, ainakin se lupas...
Ja sitte kun se hanttapulifriijari nukkuu ja hornas, rupes vintin portahilta kuulumhan hianoosta tassutusta ja eikös vai livahtanukki sukkalavoolla ovenraosta solakka poika, joka luikkas ku hiiri siihe toisehen sivustaverettävähän kahrenmaattavahan sänkyhy.
Ja flikka peitti fällyyllä n'ottei näkyny nenänipukkaakaan!
Eikä puhuttu paljo, ja sekin vähä mikä sanottihin niin, niin hiljaa jotta korvahan vai sipistihin.
Mutta aamulla jo ennen kukoonlaulua, kurkkas se oikia friijari fällyjen alta ja hiljaa nousi, koperootti kenkiä laattialta kainaloho ja niin katos ku kastet aamuhun.
Ja hyvin pääsi, jottei kukaan tiänny mistää.
Mutta ku se hornaaja sitte tuas einehen aikana viimmee huamaatti ja rupes ettimhän kenkiänsä, nii niit ei löytynykkää mistää! Siin oli vai toiset paulahengät, miähen kengät kylläkin, mutta niin piänet, jotta vaikka s'olis kuinka yrittäny niitä jalkoohinsa, niin ei saanu.
— Kuka mun kenkäni on viäny? Ja kenenkä nämä kengät on? — kyseli se silmät tapilla flikaltansa, joka sekää ei käsittäny yhtää mitää.
— Eikö ne oo sun kenkäs?
— Eihän nämä mee ku isoohin varpasehen, näet sä ittekki —!
— Mutta kenenkäs ne on?
— Mhyyh, sanos muuta. Kuinkas mä ny täältä pääsen pois? Virkahankin pitää heti keriitä...
Se oli kamala paikka. Kirkas aamu ja ihmisiä klasit täynnä. Mutta mikäs siinä auttoo lopuksi muukaa, ku lähtiä pylkkimhän maantiätä pitki kengät kainalos. Siinä tuli meijärikuarmia vastahan ja hevosekki pakkasivat väistämhän tiäpualehen, jotteivät vai tramppaasi sen herrafriijärin varpahia.
Ja ku ämmiä tuli, niin ne ny vasta kauheet' oli, ku toisella kärellä koittivat tukkia suutansa ja toisella pirellä vattaansa, ku nii kovasti pryyskytti.
Kyllä se meni lujaa ja manas sakiaa!
Ja nyt on kylällä lystiä, ku friijaripoikaan kengät vaihtuu.
TAITHENTUNTIJAT.
Oottako kuullu mitä varte koko taitheelline mailma täälä Vaasas kulkoo ny hianoone hymy suupiäles?
Asia on sillä lailla, jotta täs syksyllä toimhenpani Vaasan Taireyhristys vaasalaasten tairemaalarien taiteellisten töiren näyttelyn kaupungintaloolla. — Ja siälä kulki paljo ihmisiä kattomas ja imehtelemäs.
Yksinkertaaset sialut puristivat päitänsä ja rehellisesti tunnustivat hiljaases miälesnänsä, jotta:
— Mä en sitte ymmärrä yhtää mitää näistä tauluusta. — Tuas on vissihin ihmisen kuva ja eikhän tua oo puu?
Mutta nämä rehelliset ja pilaantumattomat taitheen tuntijat eivät äänehensä sanonehet mitään. Ajattelivat vain.
Sitte oli sellaasia haiturluurin taithentuntijoota, jokka oikee hihkuuvat jotta:
— Miten ihanaa! Mikä färisointu ja harmoniia! Mitenkä eikö nämä ihanat mestariteokset puhu ihmisen hellimmille tummille tuntehille —?
Ja huutivat lujaa ja kattoovat, jotta, totta kai ihmiset kuuloo, kuinka me ymmärrämmä tairesta.
Ja huakiivat ja olivat sulaa hurmahan. — Mutta ku pihalle pääsivät, nii jahkuuvat toisillensa jotta:
— Kaikki n'oon kans taiteelijoota! Ja kaikkia tuhruja kans raamihi pannahan! Tuallaasia aasinhännällä maalattuja präiskälehiä mä en pansi seinälle vaikka maksetaas! Parempia äijiä ja kuvia mäki töherrän, enkä taiteelijan nimiä ittelleni pyyräkkää.
Niin puhuu valtava enemmistö arvoosasta Vaasan tairemailmasta, kun ne oikee rehellisesti uskoovat toisillensa miälipiteensä, mutta ku muiren taitheentuntijaan kans puhuuvat, niin ei muuta ku:
— Ihanaa! Suuremmoosta! Kumpa vois ostaa ja koristaa kotonsa taireteoksilla. Tuloo kuulemma lapsekki kaunihempia...
Niin sanoovat. Ja viisahia olivat.
Mutta yks oli sellaanenki faija, jottei saattanu pitää suutansa kiini. Ja sitä varte sille ny kaikki nauraa.
Se oli hra A.S., joka seisoo tairenäyttelys pyhää suuttumusta ja »oikiaa» taithen tuntemusta täynnä n'otta pihisi. Sanoo jotta:
— Kattokaa tuata Calle Nyymannia! S'oon hullu! Hullujenhuaneheshe sen pitääs viärä. Tuallaasta tuhannen klottua se maalaa —!
Ja meni kotiansa ja oli niin suuttunu, jottei saattanu syäräkkää. — Otti pännän ja kirjootti oikee arvostelun sanomalehtehe jotta:
— Min’oon lukenu paljo kirjootuksia taitheesta, kulkenu Pariisit ja kaikenmaailman kaleriiat, enkä ymmärrä yhtää tuan syntisen Callen taithen päälle. Sen pitää viärä Pitkähänniämehe. — Tuallaane taires ei kelpaa mihkää!
Niin paasas ja haukkuu Calle paraan, jok'on reiru poika, vakava ja lahjakas taiteelija ja jonka taulut maksaa viälä rahaa. Calle on koko elämänsä maalannu, kulkenu kans Franskat, Espanjat ja Hollannit ja monet muut maat tairesta oppimas.
No niin.
Sitte ostettihin Taireyhristyksen arpajaasihi Calle Nyymanniltaki taulu. Ja arvoottihin.
Niin Hän, joka parahite asiat ymmärtää, ja sormellansa kaikki hyvin päin kääntää, pani arvan putuamahan niin, jotta justihin se suuri hra taitheentuntija A.S. sai sen hullun Calle Nymanin ihanan taulun!
Just prisiis, niinku pitiki!
MUSTA KISSI.
Mulle sattuu mennyt yänä merkilline tuttavuus. Olin pelannu klupilla pismarkkia ja tulla lunkuttelin pualinukuksis tuas yhren aikhan yällä kortteeripaikkaani kohri, nii meirän karunkulmas seisoo ränsteenikivellä suuri musta kissi. Se nosteli jalkojansa kus sen oli raukan vissihin kylmä ja naukuu haikiasti.
S'oli sitte komja kissi! Aiva pikimusta, valkoone rinta ja suuri punaane silkkirusetti kaulas.
Ja viikset pulskat ku friijaripoijilla ainaki.
Mä nostin komjasti hattua ja kysyyn jotta:
— Kuinkas se nuari miäs tähän aikhan päivästä on huiskeella?
Se nosti tuuhian häntänsä aiva keppisuaraha pystyhyn, aukaasi punaasen suukkunsa ja sanoo jotta:
— Miaau —!
— Mhyy-yh — sanoon mä — vai oot sä jääny pihalle yäksi? — Sattuuhan sitä yhrelle ja toiselle aina silloo tällöö. — — Kenenkäs kissi sä oot, jos sais luvan kysyä?
— Miaau —.
— Jassoo vai sen vanhanpiijan! No kyllä mä sen heti ajattelinkin tuasta sun krusetistas. Tairat olla aika hitsis poikaparka sen vanhanpiijan hyväältävänä?
— Miaau —.
— Vai oot sä karaannu? Ja ny yäkortteeria vailla? Oot tainnu olla vähä muutoonkin asialla junkkari, ku oot nuan kovasti pyhäputsus —.
— Miaau —.
— Jaa jaa, kyllä mä hoksaan, ykstoikkooseksihan se käy...
— Miaau —.
— No, jos ei sulia muuta kortteeripaikkaa oo, nii tuu vaikka mun tyä täksi yätä.
— Miaau — se sanoo, jotta kiitoksia paljo. Ja nii me lährimmä astuskelemhan viäretyste.
Se luuli, jotta mä asun ensimmääses portahas, mutta mä sanoon jotta:
— Ei sinne, siälä asuu Mäkelän poijat. M'oon tuas seuraavas oves.
— Miaau, — sanoo jotta jassoo ja nii me tultihin meille.
— Ei mull'oo sulle erityystä sänkyä, mutta paa tuahon seslongille pitkäkses, siinä se makas Nyykreenin Kalleki ku ei sisälle päässy.
Se kulki ja katteli kaikki paikat ja tuli sitte mun tyä ja naukaasi jotta:
— Miauh?
— Häh? Mitä sä meinaat?
— Miauh!
— Onko sun jano vai?
— Miaau.
— Ei mul’oo kuule kotona mitää — — jaa mutta, orotas nyt, eikhän tuas maittilaknekas oo yhtää jälellä.
Olihan siälä vähä pohjas. Sen mä kaaron kaffifarille ja sanoon jotta:
— Verä nyt tua eres poskehes, ku ei täs oo muutakaa.
No se pari kertaa fiinisti kiälellänsä litkahutti, nualaasi sitte kummaltakin pualelta ja tuumas jotta:
— Miau —.
— Ruakaako sä tahtoosit? — Mistä mä sitä ny keskellä yätä otan!
Menin kumminkin köökkihin ja löyrin piänen lihanpalan ja annoon sille. Mutta sitä se vai vähä haistoo ja tykkäs heti jotta:
— Miau, ei mun oo nälkä.
— No mitä sä sitte mauruat? Mee nukkumhan siitä, munkin pitää kahreksalta töihi — suutuun jo ja kontiin sänkyhyn.
Mutta se hyppäski heti täkin päälle peräs, puski ja silootti päällänsä mua poskehen ja aina vai naukuu jotta:
— Miaaau —!
— Mitä sä oikee tahrot?
— Miaaaaaaaau — se huuti ja lähti taas häntäpystys nuuskimhan ympärinsä.
Se haisteli soffaa, pöyrännurkkaa, ovenrakua, lavittanjalkaa ja kulki ja katteli, niinku s'olis ettiny jotaki.
— Mee ny jo kuule nukkumhan siitä, ei täälä mitää oo, Juppeki on Kyröös ruakoolla.
Kun mä jo luulin, jotta se rupes nukkumhan, niin eikös raakkules yhtäkkiä karjassukki jotta:
— Mooou —!
— Piräkkö pehkana suus kiinni siälä! Heräätät koko taloon väen.
— Miaauu moou — mourus se vai ja rupes kraa pimhan ovia ku hullu.
— Pihallekko sä ny sitte mensit?
— Miaau.
— No mitäs sä tänne sitte tulikkaa?
Se kattoo pää kallellansa mun päälleni ja sanoo vai jotta:
— Moroou — ja pyyti pihalle.
— Oot sä aika kronkeli pytty, mutta mee sitte! Mun piti mennä päästämhän se viälä ulko-ovestaki karulle. Ja nii lähti kovasti häntä mahtavalla sangalla ja korkiaatte kattellen.
Mä kumarrin perhän ja kiitin visiitistä, mutta ittekseni ajattelin, jottei tarvitte toiste tulla.
— Moroou — kuuluu viälä karulta.
Kun mä sitte kontiin takaasi sänkyhyn ja funteerasin, jotta mitähän se oikee ettii, niin siihen päätinkihin jäin, jotta se vissihin erehtyy.
Luuli mua vissihin Huaviseksi ja meinas päästä helssaamhan niiren Mirriä, jonka kans on viimme aikoona ollu nii hampahat kipiät, jotta s'oon vähä monena iltana istunu putulaatikon päällä ja naukunu aiva oikohonsa.
EEVAN HUU.
Muistattakos enää sitä juttua ku huu puri?
Siit'on jo pari kolme vuatta sitte ku mulle selves yks naismailman syvä salaasuus. Se ku naiset seliittäävät meille miähille aivan tuhkanharmaana, jotta niit'on purru huu. Yhtäkkiää ilmestyy nuarten naisten kaulalle ja käsivarsihin sinisiä mustelmia — aivan ittestänsä!
Ja silloo niit' on purru huu.
Jos koitat ottaa selvää, mikä se salaperääne huu on, nii se seliitethän olevan jokin henkiolento, joka nukkujes painaa ne jäljet ihmisen iholle. Min'en uskonu sitä, virnistelin vain niinku ainakin se, jota meinathan jutkuttaa — sillä naiset on kiäriä kaveria! Mutta silloo mulle näytettihin oikee Tiatosanakirjaa, johna toristettihin se asia oikiaksi, jotta huun puremat ilmestyvät ittestänsä ihmisen iholle. Ja sanottihi viälä, jotta se tiätää jotakin onnettomuutta.
Ja munkin piti se sitte nii uskua.
Mutta yhtenä myähääsenä iltana, ku mä tulin klupilta kotia, nii mä omin silmin näin ku huu puri portin takana yhtä flikkaa, jotta rotaji —.
Ja silloo mä sanoon jotta:
— Ähäs, jopa rookattihin! Vai tuallaane se huu onkin...
Enkä sen peräst'oo enää huuhun uskonu, vaikka Tiatosanakirjaki sanoos mitä.
Monta kertaa on mulle senjälkehen näytelty huunpuremia siältä ja täältä ja sanottu jotta:
— Eikös s'oo kauhiaa? Mithän tämä oikee tiätää...
M'oon pruukannu painaa toisen silmän kiinni ja sanua jotta:
— Antaa sen rumaasen vai purra, kyllähän tarttuu viimmee koukku leukahan...
Ja n'oon ollehet flikat nii olevinansa jotta:
— Ei mitää sellaasta, hui hai ei sinne päinkää!
— Joo, joo, antaas olla vai, kyllä se huu viälä naamansa näyttää.
Min'oon pitäny kortteeria ny jo pari vuatta yhren nuaren neitin tykönä, jonka nimi on Eeva. Hyvin on pärjätty, vaikka s'oon pakannu mua vähä komentelemhan ja morkkaamahan, jotta mä paiskin paperossin tumppia mihkä rookaa.
Siit'on jo toista vuatta sitte ku Eevaki rupes imehtelemhä jotta:
— Mistä kumminki nuata huunpuremia tuloo?
M'oon kattellu vai toisella silmällä, enk'oo käsittäny sitte yhtää.
Niit'on sitte ilmestyny tuan tuastaki aina vai enempi ja Eev' on ollu kamalasti peloosnansa.
Eilee aamulla ku Eeva toi kaffia, nii ei se tiänny, mihnä s'olis toista kättänsä pitäny. Se tälläs kuppia pöyrälle ja aina vilkaasi sormehensa.
— Onko Eeva polttanu sormensa ku sitä nuan porottaa?
— Eeei, s'oon vai muutoon niin mukavaa...
— Ahaa! — Sormus, kultasormus sormes Eevalla? — Huu, huu h u u h! — huurin mä kauhuusnani.
— Mitä huu? — säikähti Eevaki, ku m'olin nii peljästyny jotta aiva tukka pystys.
— Huu! — — Se kauhia huu? — Nykkö s'oon sun elävältä syäny?
Eevaa rupes naurattamhan jotta:
— M'oon ny kihloos —.
— No mistä se huu on?
— Siältä s'oon Seittemännestä Erillisestä konekiväärikomppaniasta — tykkäs Eeva.
— Onneksi olkohon! Mutta kyllä mä tykkään, jotta s'oon kauhia komppania puremhan.
KOVIA PÄRINÖÖTÄ.
Eileen oli hra Plumpäri aiva hulluna ilosta!
Ku mä istuun tuas viiren aikana iltapäivällä kaupungintaloon puistos ja nautiin kirkkahastä syysauringosta, tuli mun hyvä ystäväni, surullisen kuuluusa vanhapoika hra Plumpäri, Hovipuistikkua pitkin paasoottaan pikkuune kirja korkialla käres. Sitä se huiskutti ja näytteli jo kaukaa mulle. Naama loisti ja silmät sätii. Aiva se puhisi ku s'oli nii täynnä tohinaa.
— Mikäs nyt on hra Plumpärin tullu? — ajattelin ittekseni, jotta jos s'olis, sittekki tehny sen tyhmän tikin ja päättäny ottaa ittellensä oikee vakinaasen huusholleskan. Ja nii lujasti ku s'oon vannonu, jotta kavala käärmes ei pirä luikertaman hänen poikamiäsasuntonsa kynnyksen yli. Mä ajattelin, jotta kuka tiätää, vaikka s'olis ollu papinkanslias kuulutuskirjaa hakemas — silloohan ne pruukaa ihmiset olla tuallaases järjettömäs riamuntilas — ja nyt tuloo mulle atestia näyttämhän ja hyvästiä sanomhan, jotta hyvästi ny Jaakkoo, mä otan akan...
— Vallankumous! — huuti Plumpäri — Vallankumous, huraa!
— Häh mitäh?? — säikährin mä ja pomppasin ylhä ku ammuttu. Meinasin jo juasta toimituksehe laittamhan sähkösanomaa.
— Vallankumous! — Täyrellinen mullistus! — hihkuu Plumpäri — Naisia ei tarvita enää ollenkaa, piiakki saa lakaasta ovesta pihalle, huraa!
— Mitä sä oikee höpäjät Plumpäri, ettei naisväkiä tarvita? — — sehän olis kamalaa...
— Näjeksä tätä kirjaa?! — huuti hra Plumpäri ja flätkääsi sillä mua polvehe. — Täs on elämän viisaus ja miäsväen orjuuren loppu! -Tilulillullei, ny minä oon vapaa, vapaa naisten orjuuresta! Ei tarvitte pyytää ei kumartaa niitä, saa sanua, jotta syäkää itte klottunna. Minä en enää tärvele vattaani teirän pilaamilla ruuilla!
— Mitä sä Plumpäri oikee meinaat, ku min'en ymmärrä yhtää —?
— No katto ny tätä kirjaa, jok' on justihin ilmestyny, eikä maksa ku viis markkaa. Sen nimi on »Vitamiiniravintoa» — ja mitä tuas seisoo? Lue itte!
— »Ohjeita keittämättömien ruokien valmistamiseksi» — tankkasin mä.
— Nii! Ja kaikki mitä sisällä on, se on purkista kultaa ja kirkasta hopiaasta totuutta! Täs seliitethän, jotta kaikki ihmiset on pöllöjä ja patahassuja, ku pilaavat ruakansa keittämällä ja paistamalla, se on polttamalla ruaasta kaiken sen, joka siinä on varsinaasta ravintua, nimittään vitamiinit. — Tiäräks' sä Jaakkoo eres mikä se vitamiini on?
— Eh, em mä tiärä! Eikö n'oo jotaki sellaasia piäniä spirilliä eli piririlliä, sellaasia pikkuusia kiamuraasia koukeroota, pasilliä eli tuperkkelia, pakteeriä eli kokteiliä, mitä raakkulehia ne oikee o, jota tiäremiähet selittelöövät olevan tämän mailman aikhan joka paikas. — Ennen niist'ei mitää tiätty.
— Justihin, justiisa nii! Sellaasia ne on, ja niis s'oon kaikki ravinto, jota ihmisruumis tarvittoo, jotta s'olis terves ja friski ja jaksaas ponkia. — Mutta ihmiset ja justiinsa akkaväki, jokka muutoonkin ovat kaiken pahuuren alku, nehän sen omenankin söivät, ne polttaa käryyttäävät ja paistaa kokkaroottoovat kaikki ruakatavarat, notta ne vitamiinikki kualoovat aiva alkuhunsa eiväkkä enää ravittekkaa. S'oon aivan päinpyttyä koko se akkaan ruakahomma, kaikenmailman kryyteriä paasaavat ja sotkoovat joukkohon, jottei enää tiärä onko se lihaa vai pärinää, jota kulloonki meille miähille syätethän. Ruaka on syätävä sellaasena ku se on, ilman keittämistä — nii täs seisoo ja mä tykkään jotta s'on varmasti viisasta ja oikee — pauhas Plumpäri, jotten mä saanu suunvoorua, vaikka meinasin jo monaasti ruveta kans sanomhan.
Plumpäri huamas sen mun muhinoostani, jotta mä meinaan ruveta panemhan vastahan ja silloonkos se rupes lukemhan kirjasta, jotta:
— Kuule ny ittekki: »Keitetty ravinto ei koskaan synnytä niin paljon lämpöä eli energiaa kuin keittämätön, sillä osa siitä haihtuu aina keitettäessä ilmaan.»
— Ja tuas: »Ylenyleinen vatsakatarri on epäilemättä korkealle kehittyneen keittotaitomme tulos. Sitä paitsi on keittäminen suurinta kansantaloudellista tuhlausta. Keitettyä ravintoa täytyy ensiksi syödä paljon enemmän kuin keittämätöntä ja lisäksi se vaatii naisten työn aamusta iltaan. Hienoin maku häviää ruuasta keitettäessä, mutta tuoreissa luonnontuotteissa on aina terveyttä ja raikkautta kuin myöskin niiden täysi ravintoarvo.» — Eikö s'ookki totta?! — hoki Plumpäri innoosnansa.
— »Perunat on syätäva kovina, sellaasina ku ne maasta otethan»...
— Rapoonensakko? — kerkesin mä välis kysymhän, n'ottei Plumpäri havaannukkaa.
— Ei ny rapoonensa, sopiihan ne toki viruttaa. Mutta kuaren ja sisuksen välishän se paras ravinto ja maku perunas onki — seliitti Plumpäri, joka näytti jo pitkälle kehittynhen täs uures keittotairos — jaa ei sitä näimäs passaakkaa enää sanua keittotairos, ku ei enää tarvitte keittää, vaan syämisen tairos.
— Perunat, punajuuret, naurihit, löökit, räätikät, turnipsit, jyvät jne., kaikki pitää syärä sellaasina ku ne on. Silloo niis’on paras ravinto ja terveheellisin ihmiselle ja piisaa paljo vähemmästäki, eik'oo suurta vaivaakaa. — Täs kirjas on monia erilaasia ruakaräättiäki, jottei tuu yksitoikkooseksikaa tämä uusi syämisen meininki. Katto ny tuas esimerkiksi tuata laija:
»Jauhopuolukoita: Survottuihin puolukkoihin sekoitetaan kraaham eli ruisjauhoja ja vähä sokeria. Voimaruokaa!» — Elikkä: »Litistettyjä kauraryynejä, jotka ovat miellyttävämpiä syödä sellaisenaan kuin keitettynä!»
— Ja täs on oikiat nimipäiväkalaassit:
»Kirnupiimää rusinoitten kera.»
Ei muuta ku: »Tuoreeseen kirnupiimään sekoitetaan hiukan maissijauhoja ja pari tuntia liossa olleita siemenettömiä rusinoita. Tarjotaan liemiruokana.»
— Mitäs sanot tästä sortista: »Kauraryynejä maidon kera. Yksinkertaisin ja halvin keittämättömien kauraryynien käyttö on syödä niitä maidon kera.»
— Ja hernesoppa tehrähän sillä lailla, jotta hernehet pannahan vetehen likuamahan yhreksi voorokaureksi ja sitte syärähän ja pyhiitähän truuttu, sillä hyvä! — Sen tuanaasiako täs sitte enää akoolla, paroolla ja pannuulla tehrähän?
— Tämä on niin kirkasta totuutta ja tervehellistä ja halpaa ruakakomentua, jotta mä muutan tästä päivästä elintapani ja syän kaikkia luannontuattehia vai paljahaltansa — hihkuu Plumpäri.
— Ei, hyvästi ny, mä lähren juaksujalkaa hallihin, ennenku se suljethan ja ostan kapan perunoota illalliseksi. — Kyllä m'oon ollu hullu, ku emm'oo tuata ennen käsittäny, jotta turhaahan se on valmista raakaa keittää — huuti Plumpäri mennessänsä.
Mä jäin siihen suu auki tuumaamahan, jotta miksei se nii oo, ku asiaa ajatteloo, jotta ruaas on kaikki ravinto paremmin tallella tuarehena ku keitettynä, mutta kovalta ja katkeralta se mahtaas tuntua kova pärinä mun ja monen muun Juhanneksen suus. Mutta miksei siihenki tottuusi.
Olis se erinomaasta ku voiski järjestää asiansa nii, jotta ostaas syksyllä kuarman pärinöötä kellarihi, korveen naurihia, toisen punajuuria ja muuretteriä, pari hehtua ohria, tynnörin rukihia ja kymmenen kappaa kauroja, nii olis vuaren ruaka pankos. Ei silloo muuta, ku nälkä tuloo, ku konttia kellarihi ja pistellä poskehensa pärinöötä ja naurihia sekaasinsa ja vettä päälle. Liivinplakkaris sopiis pitää rukihinjyviä ja pistää suukkuhun ku haluttaa.
Ja jouluksi, ku on oikee rennolla päällä, eikä turhia nuukaale, nii ottaas totisesti ja lyärä tärähyttääs kapan kauroja pöythän!
NUTIPÄIREN YHRISTYS 20 VUATTA.
Vai 20 vuatta siit' on ny kulunu, kun tyä alootettihin näiren kotoosten karvakorvaan kunniahan koroottamiseksi?
S'ei oo pitkä aika ja kuitenkin on päästy niin pitkälle ja saatu sellaasia tuloksia, jotta jos samaa vauhtia mennähän viälä toiset 20 vuatta, niin länsisuamalaanen maatiaaskarja on kehitetty sille asteelle, jotta maito-, rasva-, vesi- ja puhtausprosentit juasta lillittäävät kukin eri nisästä.
Ja siihen ei ässiirillä päästä koskaan...
Seuraava astet — mutta siihen kuluu viälä vissisti paljo aikaa — on se, kun länsisuamalaanen karjanlairuuntalous, jota Isoo-Jässi nyt ajaa -on kehitetty siihen tällihin, jotta länsisuamalaanen heinä saarahan ajaa suaraa pellolta meijärihin ja tarvittoo vain heittää vähä länsisuamalaasen nutipään makovettä päälle.
Se olkohon meirän nutipäiren salaanen korkia päämaali taistelus sarvikarjaa vastahan, vaikkei sitä pirä ennen aikoja mailmalle huutaa. Sitä suureet ja sulooseet on meille oikeelle karjamiähille oleva ässiirivasikkaan ällistys, kun ne vanhaan laihin rometootansa lypsää tilkuttavat ja suusta lataavat.
Mutta jättäkäämme nämä sulooset tulevaasuuren näköalat ja kohristakaamme kattehemma sille kahrenkymmenen vuaren taipalehelle, joka täs on vajellettu.
Länsisuamalaanen karjanjalostus sai alkunsa Suamen kansan syvimmistä hengenhettehistä, siitä kansallisesta totuuresta, jotta suamalaanen ei usko ennenkun se koittaa. Monta kertaa on suamalaanen koittanu ja noukkansa polttanu ja niin uskottihin käyvän länsisuamalaasen karjan jalostamiseski, kun kantturasta ruvettihin lehmää tekhön. Mutta toisin käythin, sen sijahan, jotta siin'olis noukka palanu, puhkeski siitä maitosuani —.
Niinkus muistatta nii vetivät pruukinpatruunat, rusthollarit ja muut sellaaset puntitaloolliset tänne Suamehen kaikellaasia koonalaasia ja panskalaasia lehmänkohloja ja sonniiksi oikee Salispurun-Loortia jokk'oli niin ylpeetä ja mahtavia, jottei ne viittinhet kattuakkaa meirän äireen piänten punaposkisten nutipäiren Mansikkaan, Mustikkien ja Helunaan päälle.
Niitä suuria koonalaasia ja panskalaasia rotiskoota sitte syätettihin ja juatettihin, kiitettihin ja kehuttihin, ja meirän littuposkiset lottokorvat eivät kelvannehet mihkää. Ne sai syärä mäihätä riskuja ja olkia ja nuristaa pihistää piänen maitotilkkansa äitee muarin katajaasehen kiuluhun niinkun olivat tehnehet satoja vuasia ennenkin.
Mutta niille koonalaasille ja panskalaasille ulkomaan eläville syätettihin kaikenmaailman öljy- ja kryyterikakkuja, niitä hinkattihin ja hankattihin, pestihin ja plankattihin ku herrasväjen kakaroota ainakin. Ja pirettihin tarkkaa kirjaa ja krateeria, jotteivät saanehet haistellakkaa meirän kotoosta lehmikarjaa. Ei kelvannu niille friiarikkaa tästä köyhästä kotomaaasta, ulkua piti tuara »verenvahvistusta» niinkun herrat fiinisti sanoovat. Sillä lailla tuli luakkarajat Suamehen, jotta koonalaaset ja panskalaaset pantihin kivinavettoohin ja meirän äireen lehmät saivat mammuskella parsisnansa syltä korkiaan lantakasojen päällä niinku ennenkin, jottei niiren tuu kylmä.
Siälä saivat olkia märehtiä, hävetä ja imehrellä kertoomuksia nuaren ulkomaan elävien suurista lypsyystä ja korkeesta rasvaprosentiista, josta meirän äireen lehmät eivät ollehet kuullehet puhuttavankaa.
— Oikee kakkuja syävät — ihmehtelivät isännät ja emännät lehmiensä kans kilpaa.
Niin kauvas oli jo tultu, jotta aiva pois hengiltä tuamittihin meirän kotoonen nuppakarja. Niit'ei piretty enää oikiastansa lehminäkää ja naurettihin, kun ei meirän äireen lehmällä ollu eres sarviakaan. Mutta mistäs meirän äitee lehmällensä sarvet otti, kun ei papallakaa oo sarvia ollu. Köyhän pitää olla nöyrää ja sarvettoman suijaa —.
Mutta käyy se kumminkin niin sisun päälle, kun sanottihin, jottei meirän äireen nutipää oo enää tämän mailman aihkan lehmäkää, jotta siälä täälä Länsi-Suames rupes isännät panemhan kampoohin.
Sanoovat jotta:
— Jos meirän äireenkin lehmää tualla lailla syätethän ja passathan kun nuata koonalaasia ja panskalaasia, niin kyllä ne vissisti voita ja maitua pruuttaavat siinä kun muukki!
Ja siitä se sitten sai alkunsa tämä länsisuamalaane nutipäiren yhristys, joka nyt täyttää jo kakskymmentä vuatta ja voi kovasti hyvin.
Niin ruvettihin sitten koittamhan, eikö meirän äireen lehmästä heru maitua ja rasvaprosenttia siinä kun muistakin karvakorvista, kun niitä samalla lailla hoirethan ja yhtä fiinisti syätethän.
Kyllähän ne pakkas meille vähä naureskelemhan ja leikkiä tekhön, ku täs ruvettihin nutipäistäkin kirjaa pithön ja kraariklasia kattelemhan, jotta jos sattuus löytymhän meirän äireenkin lehmän mairosta niitä herrasväjen rasvaprosenttia. Ja imes ja kumma kun oikee tarkasti syynättihin, nii oli ku olikin siälä sellaasia prosentin poikaasia, joita herrat silmät tapilla tutkiivat ja imehtelivät n'otta nuppapäitä oikee hävetti. Luulivat jo vahingon tullehen raentahan.
Ja sitten se aikoo se rytinä. Tunkioota paiskittihin navettaan ovista ja luukuusta, laattioota laastihin ja pestihin, laitettihin oikee ilmanvaihtojakin ja suuria klasikruutuja seinihin, jotta lehmät olivat aivan imehisnänsä eiväkkä tiännehet istua vai seisua. Niin pitkälle mentihin ensi innostuksis, jotta johnakin päin opetettihin lehmät istumhan olkitukun päällä ja pantihin viälä punaanen silkkikrusetti kaulahankin, jotta niiren olis hyvä olla ja lypsää trohottaasivat mahtavuuksisnansa viäläki eneet kun kraariklasi viisaa.
Kantakirjaa ruvettihin kans pitämähän, tarkastusyhristyksiä perustettihin ja otettihin oikee konsulenttiä kiärtämhän ympäri pitäjehiä taloosta taloohin. Kehitys onki ollu suaraa verrannollinen niihin kamppeehin nähren, joilla konsulentit ovat maata kiertänhet. Ensin kuljettihin vain jalkapatikas, kuulotorvet ja voiretpillit plakkaris ja siunaaltihin lantanavettojen surkeutta. Sitten jourutettihin kehitystä polkupyörää tramppaamalla ja manaamalla piikapössöjä, joiren alunakka siihen aikhan pakkas olohon niin sekaasinsa, jotta lehmät poikiivat koska rookas. Vuanna 1922 osti »Itte-Jässi» polkupyärähänsä peräprutkun ja samoon teki Soinin-Kalle. Seuraus oli, jotta kantakirjoohin pantihin sonnia ku karvaköyttä. Eiväkkä konsulentit sittekkää tahtonhet keriitä joka paikkahan, johna sonnit huutivat kantakirjahan ottua aiva kurkut suarana, vaikka Soini koitti köyres vetää peräsnänsä Jässiäkin, jonka prutku pakkas treikkaamahan.
Aina vai piti lisätä konehia ja konsulenttia, ostaa oikeeta moottoripyäriä ja touhuta yätä päivää. Eikä siltäkää tahro konsulentit keriitä kehityksen peräs. Soini on hätääntyny ostamhan foortin ja Isoo-Jässi truiskii sevroletillä. Vakavasti ollahan meiningiis hankkia lentokonehia varsinkin senjälkhen kun näitä meirän reiruja sorkkaväjen kentraaleja on ruvettu pyyrystelemhän pirtupoomilla ja teräsvaijeriilla.
Kuitenkin kaikitenkin näistä vastuksista hualimata oomma me tänä päivänä voinehet kokoontua viättämähän maatiaaskarjanjalostuksen kaksikymmenvuatisjuhlaa. Olkaamme iloosia ja ylpeetä veljet ja nostakaamme korkialle noukkamma, sillä tänä päivänä me voimme lyärä maatiaaskarjan kunniaksi sellaaset prosentit pöythän, jotta mailma kalpenoo.
JURISTI.
Eileen illalla ku toimituksesta lährin, menin suaraa saunaha Seleman tyä, jotta se pesis musta taas pois jouluksi kaikki pahat tyät, ollakseni valmis ottamhan vastahan joulun rauhan. Pihisin ja puhisin viälä ruattalaasille siitä viimmeesestä rähäkästä ja tuumasin, jotta nyt saavat juupelit olla joulunpyhät mun pualestani rauhas, mutta ensi vuanna taas heti pörröstä kiinni!
Mutta kohtalo toi mulle pilttukampraatiksi saunaha yhren juristin, jokka niinku kaikki tiätäävät, ovat maailman ikävimpiä ihmisiä ja sanansaivartelijoota.
Ku tavalline ihmine sanoo esimerkiksi jotta:
— Nyt on raastuvanoikeus antanu tuamionsa siinä Retulaasen murhajutus, nii heti juristi puhaltaa halveksuvasti nenähänsä jotta:
— Eihä raastuvanoikeus voi siinä asias antaa tuamiota —!
— No se nyt on kumma! Miksei voi, ku s'oon kerran antanu! -pullikoottoo tavalline ihmine vastahan.
— Ei se voi antaa ku päätöksensä! — halveksuu juristi.
— No sehän on sama asia! — kiljaasoo oikia ihmine.
— Ei toki! Sellaasis asioos, jokka »alistethan» hovioikeuren ratkaastaviksi antaa raastupa vain päätöksen, mutta tuamioksi sanothan —
— Tuki suus hyttyysen kuurnitsija!
— Eikä se Retulaasen hengiltä otto oo mikää murha, s'oon tappo — jurnuttaa juristi.
No tällääsen ikävän olennon mä sain kumppanikseni saunanlavalle ja siälä se rupes jurnuttohon jotta:
— Kuule, siinä sun tämänpäivääses jutusnas siitä suhteellisesta vaalitavasta valtuustos oli virhe.
— Ei ikinä! — kiljaasin mä ja iskin vihralla, jotta paukkuu. — Korkiastansa siin'on erehrys eli väärinkäsitys, mutta virhettä ei voi mun kirjootuksisnani ikänä ollakkaa!
Mutta se jurnutti vai jotta:
— Suhteellista vaalia käytettäes on kaikki lautakunnan jäsenet valittava uurestansa, sillä ku kolmas osa jäsenistä eruaa, johna eruamiseskaa ei suhteellisuus tuu kysymyksehe, vaan saattavat kaikki erovuarooset kuulua samahan pualueesehen, nii ei tälläästä piäntä määrää voira valita suhteellisilla vaaliilla, sillä se tarkoottaas itte asias samaa kuenemmistövaali ainaki sellaases valtuustos, johna yksi pualue on ehrottomana enemmistönä. Viälä vähemmin näis täyrennysvaaliis voirahan käyttää enemmistövaalia, sillä — —. Kattos Jaakkoo, täm'on hyvin miälenkiintoone oikeustapaus ja tulkintakysymys, joka tuloo nostamhan paljo puheenaihetta koko maan juristipiiriis. Laki on epäselvä täs tapaukses, s'oon tulkintakysymys. —
Sellaasta se juristi jankutti ja min'en ruvennu sen kans änkkäämhän, sehän on aiva turhaa. Vastasin vain omalla lailla. Huurin jotta:
— Selema hoi! — Lisää löylyä! Heitä viis napollista perätyste kiukahalle.
-S'oon liikaa! — rupes se juristi panemhan vastahan.
Mutta mä kostin sille samalla mitalla, jotta:
— S'oon kans tulukintakysymys!
Juristi tulkitti sen viis napollista nii, jotta s'oon liikaa ja lähti lipettihi. Mutta mulle s'oli justhin parahiksi.
LIHANPALA KURKUS.
Sattuupas täs hiljan Laihialla sellaane kummalline tapaus, jotta mun pitää kertua se opiksi ja varootukseksi kaikille ny, ku joulunpyhät tuloo, jottetta vai liika suuria paloja hotaase.
Käy ku sen Laihian mumman, jotta jää lihanpala kurkkuhu ja meinaa siltäki nälkähän kualla.
S'oli se mumma yhtenä päivänä kropsuttanu ittellensä suuren pannullisen kropsua, ku isäntä ja emäntä olivat lähtenhet täs joulun alaasviikolla Jurvahan sukulaasia kestikin, ku siäl’on saatu pikkuusia. Mumm' oli kollannu emännän pankot kaikki tyynni, löytäny nisujauhopussin ja tuumannu jotta:
— Nyppä mun passaaki täs sössätä vähä parempaaki ittelleni, ku ovat pois. Voit'ei näytetä ku vähä toisin ilmoon ja leipäressua vai syätethän. Mutta ny laitan sellaaset kalaassit, jotta nytkyttää viälä vuaren päästä ku muisteloo.
Se teki kropsua melkee maittilaasehe maitoho ja nyrkinkokoosella voinklimpillä rasvas pannun. Höystöjäki pani puali kourallista ja kaneelinparkkia ja piparruutia ja inkifääriä ja mithän kaikkia kryyteriä paasaskaa, mutta ainaki viis kananmunaa särki pannuhu. Ja sokuriloorasta kaatoo kaikki murenat ja vasaralla piänisti takkakivellä lisää. Oli nii töpinäs, jott' olis jauhanu kaffiaki sekaha, mutt'ei ollu pahrutettuja.
Ja sitte se otti aitan avaamen, meni jyväpuarihi, john'on emännän lihatiinu, purotti sen isoon kiven tiinun kannelta ja koolii sualaverestä kauhianmoosen fläskinpalan. Sen se vei kokonansa tuphan ja mojas toisehe pannuhu jotta:
— Tuan mä paistan ja syän kaikki jott'onki saanu kerraasti sianlihaa, ku koskaa ei sitä anneta — —.
Ja kyllä siälä takanperäs pritinä ja prätinä käyy, ku kropsut ja fläskit oli yhtaikaa paistumas. Nii kihisi ja paukkuu pannus rasva, jotta aiva vesi tuli suuhu. Eikä malttanu orottaakkaa, ku haki pöyränloorasta leipäressasta kovan leivänpalan, kastoo rasvaha ja imeskeli sitä. Kyllä vai mumma makian maistaa ja herkutella osaa.
— Oikee pitääs viälä keittää kaljavelliäki, ku siälä puaris näytti emännällä olevan juuston pualiskaki, jotta sais paloja joukkoho — funteeras mumma itteksensä takkakivellä ja korjaali hiilustaa. Mutta sitte rupeski kropsu jo paistumhan ja sitä fläskinpalaaki piti kääntää siinä, jotta siihe se jäi.
Ku kaikki sitte oli valmista, nii kantoo mumma molemmat pannut pöytähä, pani oven hakaha, jottei vai ketää pääse kattomhan ja istuu pöyrän äärehen penkkilavittalle. Tuumas jotta:
— Kumpaakhan mä ny rupian popsimhan-—. Jos ottaas tuata fläskiä esti ja sitte kropsua päälle — —.
Mumma leikkas suuren kimpalhen fläskiä, pyhkääsi suuta ja nialaasi. Nialaasi toisen ja kolmannen kerran ja viälä neljännen ja viirennenkin kerran nialaasi mumma, mutta siihe se jäi pala kurkkuhu, vaikk'olis kuinka kakistellu. Mumma hörppäs toopista harikkua, nialaasi — eikä sekää menny alha! Se takoo rintaa, rykii ja nykii kurkkua jotta:
— Tämäpä ny vasta kamalaa on, ku nuan tarttuu, ka ny ei mee — —, no mikä — —.
Mutt'ei! Siihen se jäi kurkunpäähä. Hengitystä ei salvannu yhtää, mutta nialu oli aiva tukus ja vatta orotti sitä makoosta fläskinpalaa, jok'oli tulla ja tulla.
Mumma orotti ja huakaali, jotta eikhän se ny siitä mee pian, jotta sais ruveta syämhän ja pistelemhä tuata kropsuaki, jok'on nuan korjannäkööstä. Mutta pala istuu lujasti kurkus.
Koitti mumma jo pistää piänen kropsunpalanki suuhunsa, ku sen teki nii miäli, ja hyvältä se maistuuki suus, mutta ku meinas nialaasta, nii siihe toppas! Ei menny eikä auttanu muu ku sylkiä pois makia pala.
Lopuksi mummalle tuli hätä käthen, piti lähtiä krannihi apua hakhon. Seliitti kuink'on käyny jotta pala tarttunu kurkkuhu. Ja vaikka koko taloonväki vooron perähä luuras mumman kurkkuhu, ja isäntä pani oikee klasisilmäkki päähä, nii mitää ei näkyny. Mutta ku koitti, nii selvästi tuntuu klumppu kurkus. Ei auttanu muu ku lähtiä tohtorihi. Krannin isäntä meniki viämhän.
Eikä tohtorikaa voinu mitää! Sanoo vai jotta:
— Teirän pitää heti lähtiä Helsingin klinikkahan, en minä voi sille mitää, ku ei oo sellaasia konehia, joita täs tarvitaas.
Mumma parka oli aiva onnetoon, mutta Helsinkihi piti lähtiä ja nälkäki rupes jo olemhan, vaikk'oliki lihanpala kurkus. Itku pakkas mummalta ku katteli kropsupannuansa, eikä saanu syäryksi.
Ja kaikeksi onnettomuureksi mumma viälä myähästyy junastaki, n'otta se joutuu olemhan toista voorokautta syämätä ja juamata.
Ku s'oli menos sitte Helsinkihi, nii vähää ennen Tamperesta rupes yks frouva, joka istuu sitä vastapäätä penkillä, kyselemhän, mihkä se mumma nii kovasti totisena reissaa.
Mumma seliitti itkusilmis, kuinka sen on käyny jottei s'oo saanu syäryksi kahtehe päivähä ja nyt on nii nälkä, jotta sinnittää.
No se frouva rupes sanomhan jotta:
— Mun poikani on hammaslääkäri ja s'oon toises vaunus, entäs jos se vois auttaa.
Ja frouva haki poikansa, joka rupes syynäämähän mumman kurkkua. Otti kapsäkistänsä rautalangan palan, teki siihen koukun päähän ja ku hetken aikaa oli mumman kurkkua krassannu, nii veti ku vetiki sillä koukulla fläskinpalan pois!
Eikäottanu eres mitää maksuakaa! -Tamperehen asemalla mumma sai sitte ruakaa ja siältä se pyärti takaasi kotia.
Ja sehän se mummaa harmitti, ku väki oli sillä aikaa tullu kotia ja syäny kaikki fläskit ja kropsut eikä se itte saanu maistaakkaa.
OIKIA VIINAPRÄNNI.
Oottako kuullu jotta aina vai sitä ihmine viisastuu?
Oppia s'oon elämä kaikki, sanothan, ja kyllä se nii näyttää olovankin.
Mäkin oon ny oppinu keittämhän viinaa. — Ja oikee valtion mestari on ollu opettajana.
Mä sain kattokaas päähäni täs elämän harmaures — s'oli kialtolain aikhan — sellaasen merkillisen ajatuksen, jotta mä lähren kattomhan valtion viinapränniä, kun sellaane kerran täälä Vaasas on.
Niin soitin valtion jästi- ja viinatehras Kronanin päätirehtöörille jotta:
— Haloo, s'oon Jaakkoo täälä. M'oon meinannu tulla kattomhan sinne teirän prännille, kuinka se ukko Valtio niitä molempia elämän eliksiiriä, viinaa ja jästiä valmistaa — — passaako?
— Jahas, jahas, no nii, tervetulua vai, kyllä passaa.
Ja nii lährin. Tirehtööri otti kovasti ystävällisesti vastahan, rupes näyttelemhän ja seliittämhän oikee aluusta alkaan.
Sanoo jotta:
— Jästin valmistus täs on pääasia, mutta siinä samalla tuloo sitä viinaaki sivus aiva ittestänsä. Minkäs sille teköö —?
— No mutta sehän on erinomaane asia! — pääsi multa poikaparaalta.
— Mennähän ny ensin tänne viljavarastoohi — sanoo tirehtööri.
Ja kyllä siinä taloos oli eri jyvälaarit! Ohria, kauroja, rukihia oli vissisti tuhansia hehtoja. Ja ulkomaan viljaa oli maissia, jokk'on melekee ku kaffin papuja mutta punertavan keltaasia. Vaunuulla niitä lykättihin puhristuskoneesehe, joka pemisti kaikki roskat pois. Siitä ne menivät hissirustingilla kauhian suurihin astioohi, jokk'oli ku leipuumia, johna ne liotetthin. Tuarehelta niitä jyviä sitte leviteltihi itämhän, n'otta ohris oli pitkät irut, ja siinä huanehes haisi kauhian imelältä. Mutta ku toisehe huaneshe tulthin, jota sanottihin mäsköökamariksi, niin'en viittiny enää paljo hengittääkkää. Oli siinä eri suuri tynnöri, laattiasta kattohon asti n'otta tikkahia myäri piti kiivetä ku sisälle kurkisti. Sinne ammeesehe s'oli putkia pitki jostaki tullu koko vetelä sotku monta sataa litraa. Siälä keitettihin ja ammehes pyärii jokin suuri mäntärustinki, joka sekootti sitä liäntä, jottei pohjahan pala. S'oon kuulemma kovasti tarkkaa tyätä. Neljännes eli viirennes huanehes, mihnähän oli, hyrräs viis suurta separaattoria, jokka eroottivat siitä liämestä jästiainehen ja viärtehen elikkä veren, john'on sitä alkohoolimyrkkyä — seliitti tirehtööri.
— Myrkkyäpä tiätysti! — sanoon mä. — Kyllä mä separaattorin, ymmärrän. Se kuarii maittilan ja kurnaalin eriksensä. Montako prosenttia tuas kurnaalis on sitä myrkkyä?
— Kaks-kolome prosenttia.
— No mihkäs se tämä viina-aines joutuu?
— Kattothan ny esti jästin valmistusta.
— Ei suinkaa se vai hukkahan mee? — hätäälin mä.
— Ei, kyllä se taltehen otethan.
Me kattottihin sitte sitä jästihommaa. — Se meni ruskiana paksuna vellinä pitkin putkia toisihi suurihi ammeehi ja yhtäkkiää se muuttuu aiva valkooseksi niinku maito.
— Kuinka se nuan —?
— Kattos tuahon liämehen puristethan suurilla moottoriilla ilmaa sisälle ja se sen muuttaa nuan valkooseksi.
Monen koneen ja putken kautta sitä liäntä sitte viälä kuljetettihin ylhä ja alha, mutta vimmeeseksi höyry lykkäs sen kahtehen rautaasehe kapistuksehe, jokk'oli justihin ku kaks harmonikan paljesta. Siälä se pusertuu paksuksi taikinaksi — ja se oli sitte jästiä. Viälä sitä viippootettihin mones vivus ja viimmeeses huanehes, johna vain hääräs akkoja, lykkäs yks kones tavallisen jästipaketin paksuusta tankua ku seivästä. Siitä veitti leikkas itteksensä 400 kramman painoosia paloja, joita ne akat pyärittivät paperihi jotta sätii. Toiset pistelivät laatikkoohi ja tyä käyy ku sataas.
Autolla hyppöötettihin aika kyyttiä asemalle ja iltajuna vei ja vihelti tuaresta jästiä tuhansia pakettia leivän leipojille ja — — viinankeittäjille.
— Ettäkö oikee viinankeittäjillekki? — kysyyn mä.
— Minkäs sille mahtaa, jotta väärin teköövät — huakaasi tirehtööri. — Sanoovat tiätysti leipähän tarvittevansa — ja viinaa keittävät.
— Paljoko tätä jästiä täälä tehrähän?
— Paljo, me valmistamma täs tehtahas melkeen kaiken jästin, mitä koko pohjoos-Suames käytethän.
— Se tahtoo sanua, että herra tirehtööri on se miäs, joka käyttää ja kävelyttää koko Pohjoos-Suamia.
— Niinpä se mahtaa olla. -Tämän tehtahan jästistä säkin Jaakkoo oot nuan pullistunu — nauroo tirehtööri.
— Tainnu kyllä — — mutta laulattamhan ei oo pannu, sen mä takaan — mahtavoottin mä kans vastahan.
— Mennähän nyt kattomhan sitte tuanne alkohoolipualelle. — Mutta kuinka se on, kestääkö Jaakoon pää alkohoolimyrkkyä?
— Kestää!
Ja niin menthin ylimmääsehe kerroksehe, john'oli kaks korkiaa rautaasta tornia ja niihin tuli alhaalta se jästistä erootettu vesiklottu, johna ne kaks Suamen kansalle kallista prosenttia uivat. Niis umpinaasis rautatorniis sitä vesiklottua eli vierrettä sitte kuumennettihin nii lujasti, että koko aines muuttuu höyryksi.
— Ja ku alkohooli on köykääsempää ku vesi, nii se nousoo nopiempaa ylhä.
— S'oon totta se! Päähän tiätysti — rupesin mäkin seliittämhän. — Alkohooli nousoo kuulemma päähän ja vesi menöö vattahan, sanoovat ne, jokk'on koittanhet — —.
— Jaa, torellakin — sanoo tirehtööri. — Kyllä se on täs se sama prosessi huamattavis.
— Ja ku alkohoolihöyry on sitte noussu tuanne ylhä tornihi —
— Heiluuko silloo torni? — kysyyn mä.
— E-ei toki! — nauroo tirehtööri.
— Sepä kummaa! Pruukaapa se knupis jyllätä ja pakata heittelemhn...
— No nii, siältä se johretahan putkia myäri ja kylmennethän ja silloo höyryalkohoolista tuloo juoksevaa alkohoolia eli viinaa. — Kas täs sitä nyt justhin tulla lirajaa.
— Herrenjee! — pääsi multa. — Vai on tua oikee purkista viinaa! Nuan kirkasta ja koriaa! Onko se väkevää?
— 96 prosenttista se on!
— Täyttä ainesta siis! Tuata, tuata — — mihkäs se tämä viina täältä oikee lirajaa? — kysyyn mä tirehtööriltä.
— Se menöö näitä putkia myäri kellariihi suurihi tynnöriihi.
— Mennähän sinne kattomahan!
Ja niin mentihin, mutta ku sinne tultihi, nii putket oli kruuvattu suurihi umpinaasihi rauta-ammeesihi kiinni ja laattiaki oli aiva kuiva. — Yhren ainuan reijän mä siitä löyrin, mutta siinäki oli suuri messinkinen hana, ja se oli lakalla ja sinetiillä suljettu.
— Paljonko nuas tynnöriis ny on sitte sitä valtion myrkkyä?
— 30.000 litraa — sanoo tirehtööri.
— Jaa-ah. On sitä siinä. — Mihkä se joutuu?
— Täältä myyrähän atteekkihi ja niin kova on menekki, jotta välihin pitää yätä päivää keittää, eikä tahro sittekkää piisata.
— Kuinkas se tämä fapriiki oikee kannattaa?
— No jästin valmistus tuattaa tappiota. Se ei kannata, mutta tästä viinasta valtio tianaa koko lailla ja tianaas paremminkin, jos se sais yksin myyrä, mutta virolaaset ja salapolttajat kilpaaloovat ankarasti.
Kyllähän mä siinä viälä seisoon ja viiraalin kauan aikaa, mutta niin kohtelias ja ystävällinen kun se johtaja olikin, niin hymyyli vain.
Mä sain paiskata hyvästiksi kättä, kiittää näkemisestä ja palata aiva väärinkäsitettynä takaasi kaupunkihi.
JUPPE NÄKI JÄNIKSEN.
Oottako kuullu jotta Juppe — se mun koirani — on ny tullu takaasi kaupunkihin?
S'oon ollu Kyröös ruakolla jo kolmatta vuatta, mutta se isäntäväki, jonka hoiros s'oon ollu, on ny myyny ja hajoottanu huushollinsa pirin pärin, n'otta Juppekin joutuu taas korottomaksi ja piti tulla takaasi mun tyä kaupunkihin.
Eileen illalla se tuli ja mä olin asemalla vastas.
Kovasti tykkäs, jotta kaupunki on muuttunu ja tullu paljo viarahia koiria.
Itte s'oon muutoon ollu terves ja kovasti hyväs voinnis, ku sill'on ollu tilaasuus siälä maalla kaikellaasihin urheeluharjootuksihin. Varsinkin se kehuu tykännehensä lampahista, joita s'oon saanu karhata ympäri mäkiä ja lemperoosia niin paljo kun on lystänny.
Mutta kerran oli kuulemma tullu mettästä sellaane kamala elukka, joll’oli suuret silmät, pikkuune hännäntypykkä ja kauhianmooset korvat. Juppe oli luullu sitä esti jonkillaaseksi lampahanvasikaksi, ku sill'oli ollu halkinaaset huulekki, tormoottanu päin ja haukahtanu jotta:
— Meekkö siitä!
Mutta se oli seisonu vai katajapuskan viäres, kattua toljottanu suurin silmin Juppea ku ainaki pössöö ja huiskuttanu suuria korviansa. Eikä lähteny mihkää! Aivan oli ollu moukka ja suu käyny ku kanelilla!
Pitkät partakarvakki sill'oli ollu ja niitä s'oli heilutellu. — Ja siitä se Juppe sanookin, jotta hän rupes epäälemhän, mikä elävä se oikiastansa oli.
Ja justihin ku Juppe meinas tarkastaa sen passia, nii eikös tua kamala otus noussukki takajaloollensa ja ruvennu huitoomhan pitkillä korvilla ku hullu — — ja silloo Juppe säikähti ja lähti vähä vinkiää painamhan kotiappäi —.
Ja se peräs ku onnetoon!
Ja niin jukulauta pitkät sääret kun sill'oli, jotta vaikka Juppe paineli aiva oikoosna ku nuaran pätkä, nii korvillansa fläsyytti kummaltaki kyljeltä ja aiva yritti hairata Jupen hännästä kiinni!
Ei auttanu Jupen muu ku painaa häntä koipien välhin ja aina vai lisätä vauhtia. Mutta se kamala koipeliini oli nii hyvä juaksemhan, jotta rinkiä vai meni Jupen ympärillä ja välhin poukahutti ylittekki.
— Mutta purra ei uskaltanu! Mä näytin keko aijan hampahiani ja murisin sen kun siinä häräs kerkes, trossas Juppe. — Mä tulin korvat luimus porstuahan sellaasta vauhtia, jotta päälleni tuvan ovehen lennin yhtehen mykkyrähän. — — Onneksi rookas tua Mirkku, se äireen vanha kissi, olemhan porstuas ja ku se säikähröksis nosti häntänsä aiva keppisuarahan pystyhyn, nii kyllä kans sillä pitkäkoivella mentihin! Kiulun kaatoo porstuas viälä mennesnänsä — ja sitte ku mä perähän!! — Jee kun mä sitä ajoon senkin pitkäkorvaa, ja jos m'olsin saanu kiinni sen, nii nirri pois! — — Sellaasta elävää mä en oo ikimailmas nähny — — pauhas Juppe.
— Olikahan se susi? — kysyyn Jupelta.
— Äää — — ei se mikää susi ollu! Susia m'oon karhannu siälä maalla joka päivä — kehuu Juppe.
— Oliskahan se ollu karhu sitte?
— Äää, ei se mikää karhu ollu — — mitä karhusta? Kerraasti tuli karhu mua vastahan kun menin meijärille siinä myllyn kohras, nii mä kerran vai ärährin nuan sivumennen, jotta meekkös siitä sivuhun, nii ojahan hyppäs karhu parka nurinniskoon ja meni aiva häntäpystys mettähän Knuuttilan riihen taitte, eikä tohtinu tulla keko päivänä pois.
— Mutta kuule Juppe, ei karhulla oo häntää...
— Ooo-oon sillä, ainaki sillä karhulla oli oikee kauhiammoone karahka toises pääs pystys, jota se heilutteli.
— No mutta mikhän kamala otus se sitte oli, jonka sä siältä katajapuskan juuresta rookasit?
— En tiärä, enk'oo ikämailmas eres unisnani sellaasta pitkäkorvaasta koipeliinia nähny — — ku suukin oli aiva ristihinsä halki...
— Äläh — — mutta olikhan se, Juppe, kuule — mutt'ei se tainnu olla — — oikee mettäjänis — niitä on kuulemma viälä joitaki rookattu Suames — — mutta mistä se olis eksyny sinne Kyrööhin?
— Jaa, mutta se se vissihin oli, ainaki s'oli nii kauhian näkööne...
— Ja pitkät korvat!
— Joo-oh, sill'oli sitte pitkät korvat!
— No kyllä se sitte vissihin oli jänis —.
— Vissihih! — —kyllä s'oli kamala värkki — — ku ei tarttisi enää sellaasta koskaa rookata — huakaasi Juppe.
— Täälä kaupungis niit'ei ookkaa, n'ottei tarvitte peljätä — lohrutin mä Juppea, josta nyt on taas tullu kaupunkilaane.
HÄRMÄLÄÄNE HELAHOITO.
No jo ny jotaki! Ku mulle tuathin härmäläästen lahjana mahtavan suuri härmälääne tuppiroska, john'on kaks puukkoja ja kummanki teräs, siinä »verikuurnas» kraveerattuna fiinillä kiakuroolla jotta »Vaasan Jaakkoo».
Täs yhtenä päivänä tuli Kivimäjen Jussi tänne toimituksehen, napalootti yhren käärön kans hyvän aikaa ja sitte veti framille sen härmälääsen helahoiron ja sanoo jotta:
— M'oomma siälä Härmäs tuumannehet, jotta s'oon meirän kotopitäjähän miästen pyhä velvollisuus varustaa sun Jaakkoo, jokas oot joutunu ajamhan meirän härmäläästen asiaa, tarphellisella aseestuksella, jottas olsit kengitetty erestä ja takaa. Tämän helahoiron, isäs ja esi-isääs uskollisen ja aina luatettavan elämäntoverin, ovat härmälääset sulle teettänhet Rannanjärven sepällä, joka sen on kärmehenihras ja kalmanluis karaassu ja takonu sillä vasaralla, jolla kaikkien Härmän suurmiästen pitopuukoot on kalkuteltu. Ymmärrä mikä kunnia ja mikä velvollisuus sulle nyt tapahtuu! Sinut korootethan tällä puukoolla »Härmän Ritarikunnan» jäseneksi. Aateluus yelvoottaa — —. Kanna pääs korkialla ja kattele mailmaa ku omaas, s'oon härmäläästen tunnuslause.
S'oli nii juhlallista jott'oikee pakkas pyärryttää. Ja totinen ja pleiki oli Kivimäjen-Jussikin, ku se vapisevin käsin köytti tuppihoitua mun housunliirinkihini.
N'otta nyt m'oon sitte kans:
Alahärmästä keskeltä pitäjäjestä rentoja veljeksiä. Nee saa hyppiä pöyrälle, jokk'on meitäkin verrempiä.
Vaviskaa, vaviskaa — —.
Että taira tiätääkkää minkälaane oikia härmälääne isäntämiähen kuvespuukkoo on?
S'oon aivan toisellaane ku nua kauhavalaaset tuppihoirot, jokka ny käyvät eteläpohjalaasen puukoon nimellä. Nua kauhavalaaset on uurenaikaasia salonkipuukkoja, siloosia ja tehtahankoreeta. Ei niis oo hajuakaa vanhanaikaasesta eteläpohjalaasesta isäntämiähen puukoosta. Niistä puuttuu se alkuperääne voima ja omanarvontunto, joka härmälääselle helahoirolle hengen antaa. Kauhavalaaset on puipulipoikia härmälääsen isäntämiähen puukoon rinnalla.
Härmälääses helahoiros on ensistikki kaks puukkoja: isoo puukkoo ja pikku puukkoo eli junki.
Sillä jungilla eli pikkupuukoolla syärähän askista voita ja näperrethän palvattua lamphanreittä, krassathan piippua ja pirethän pikkupoikia kuris. Isoo puukkoo on pitopuukkoo, sitä käytethän häis, ristiääsis, naittajaasis, kirkos ja maahanpanijaasis. Ja sitte sillä ratkothan raavasten miästen kesken periaatteellisia kysymyksiä.
Härmälääne isäntämiähen helahoito on kokonansa käsityätä. Konehellinen tyä olis halpaa ja arvotoonta Härmän miähen kannettavaksi. Helat on tavallista vaskia ja niis vanhanaikaaset yksinkertaaset kruusookset. Puukonpää on kotoosta koivua, punaaseksi lakeerattu. Ja terä! Terä on kirkas ja kova ku timantti! Sen lappehes väläjää mailma sathenkaaren färisenä.
Sellaane on oikia härmälääne esi-isien puukkoo.
Ja kyllä mä koitan sitä kunnialla kantaa.
LAURELLIN PORTAHILLA.
Oottako kuullu kuinka kamalasti hiljan käytkin yhren isännän Vaasan reisulla?
S'oon puntimiäs ja laajalti tunnettu täs maakunnas ja vähinsä muallakin ku se harjoottaa liiketoimiakin ja niiren tähren se nykkin oli käymäs täälä Vaasas.
Hoiti asiansa ku miäs ja ostipa akallensa tulijaasiksi sellaasen rintaneulankin, jota sanothan kameeksi ja jokka on kovasti tyyrihiä ja muaris. Akka ku pakkaa vähä liika nuukasti kyselemhän ja utelemhan isännän kaupunkimatkoja, sitä varte, jotta se tiätää, ettei isännän suu tuahest oo.
Mutta isäntä tuntoo kans rakkahan muijansa heikot paikat ja sitä varte muistaa ostaa aina jotakin kaupungin muruja, klänninkikankhan, pusurin värkit, korvarenkhat ja ny tällä kertaa justihin sen kameerintaneulan, jok'on nii uutta muatia, jottei kaikki akat oo viälä eres sellaasista kuullehekkaa.
Ja kyllä se olikin luajan lykky, jotta se rookas justhin tällä kertaa ostaa nii komjat lepyttäjääset, sillä sellaane kamala klohnu sille ny tuli.
S'oli rookannu yhtehen yhren tutun tirehtöörin kans ja joraantunu istumhan sen kans klasien ääres nii myähän, jotta makoolle menosta ei tullu enää mitää, ku aamujunalla piti lähtiä, ja aiva välttämätä.
Friskisti olivat kaverit ryypännehet ja puhunhet aitosuamalaasuuresta nii voimalla, ja väjellä, jotta aina vooron perhän takoovat nyrkkiä pöythän n'otta klasit pöyrällä hyppii ja kaatuuli. Samaa miältä olivat ollehet, jottei riirasta puhettakaa. Siitä vaa, jotta kumpi on koveet suamalaane. Ja ku toren sanoo, nii kyllä se isäntä voiton vei, vaikkei se tirehtöörikää huano ollu.
Kesken kaiken muisti se isäntä rakkahan akkansa, kotoosen huushollinsa ja sanoo jotta:
— Kyllä sä tirehtööri oot kumminkin viisas miäs, ku et oo naimishin menny! Poikamiähenä vai asustelet ja saat kotonas rähistä ja mekastaa senkun seinät kestää. Toista s'oon munkin! Ku miäs teköö viikosta viikkohon tyätä ja elää nii hengensiivosti ku ikänä taitaa, nii syrämmenpohjalle kasaantuu kaikellaasta sakkaa, harmia ja kränää, joka siälä kaiveloo ku häjy mato. Silloo pitääs miähen saara ottaa yhren hyvän täräyksen ja krääkyä vehriääsen sappensa pihalle, jotta helppaas. — Mutta silloo siin' on heti akka vastas ja pitää sellaasta motkotesta, jottei sitä viitti kuullakkaa. Sitä varte ne nämä kaupunkireisut onkin mulle nii välttämättömiä ja virkistäviä — — jotta otetaan taas — —.
Pehmoosia poikia olivat molemmat ku kellua kattelivat ja tykkäsivät jotta:
— Eikhän nyt oo jo niinku aika lähtiä asemalle, jotta keriithän...
Niin lähtivät kaverukset pöffäälemhän käsikoukkua asemalle päin. Huanua se oli, ku katu ei tahtonu piisata, vaikka siin'on leviä esplanaattikin välis. Ku lähti viipoottamhan toiselta pualelta, nii vähält' oli, jottei lykänny Keturin näyteikkunasta sisälle toisella pualella. Ja taas heitti toiselle pualelle Tikanojan taloon laithan n'otta nenät seinhän ja vesirännistä kiinni. Ja ne esplanaatipuut, ne on sitte hyviä olemhan ku tällääses tilas yrittää aamujunahan. Ku puusta saa kiinni ja vähä osootteloo ja sitte tryykööttää toisehen, niin aina vain matka eristyy.
Sillä lailla ne tuli nämäkin kaverukset asemalle päin, mutta isännän sääret oli silloo jo nii heikot, jotta härin tuskin pääsi Laurellin taloon kulmaportahille istumhan.
Ja siihen mässähti kapsäkki viäres.
Pääsi se tirehtöörikin siihen.
— Ei tästä ny enää oo pitkä matka asemalle. — — Hyvästi ny vai — — tolkkas tirehtööri ja lähti yrittämhän takaasi kotiappäi.
— Hyvästi hyvästi ja kiitoksia paljo — söpötti isäntä porraskiveliä ja koitti viälä heiluttaa kättäkin hyvästiksi niinku pruukathan ku junas reissathan.
Ja sitte otti mukavan kena-asennon ovia vastahan ja tuumas jotta:
— Antaa ny mennä vai...
Siihen nukkuu ja luuli junas istuvansa. Mutta sattuu nii erinomaasesti, jotta ku mä tulin siinä kahreksan aikhan aamulla tyähön ja näin tutun miähen ja arvasin asian, niin pukkasin kylkhen ja karjaasin, jotta:
— Seinäjoki! 15 minuuttia, junanmuutto Kristiinan raran matkustajille!
Se heräs, hyppäs pystyhyn, hiaroo silmiänsä, hapuuli kapsäkkiä sivultansa ja jäi suu auki kattomhan jotta:
— Mitäh häh! Mihnä mä oon? —
Kyllä se katteli ja siunaali, ku käsitti asian ja varsinkin se säikähti ku mun tunti jotta:
— Herranjesta! Jaakkoo! Sunko ny pitikin justihin tähän rookata —! Älä hyvä miäs vai paa mitää sanomalehtehen...
ASTALO — MIKÄ S'OON?
Pohjanmaan tappelukykyysen ja haluusen kansan pualesta pitää mun kohristaa julkinen lainopillinen kysymys itte Suamen kansan eruskunnalle, sen johrosta, jotta nyt on muutettu Rikoslais sitä lukua ja pykälää, jota me pohjaalaaset enite käytämmä ja joka päivä tarvittemma.
Se on Rikoslain 21 luku, johna on tarkoon räknätty ja justeerattu, mitä tappelusta, miäsmurhasta puukoolla, pyssyllä, seipähillä, malmarilla, pookilla ja pannunjalaalla on ittekulleki Vaasan linnaa räknättävä.
Tähän asti s'oon ollu meille hyvin selvää, eikä tuamioosta on turhia valiteltu. On tykätty, jotta siin'ei oo ollu yhtää liikaa. Oikiastansa m'oomma täälä Pohjanmaalla ittekki jo havaannehet, jotta reirusta taposta pakathan antamhan tämänmaailman aikhan liika vähä, n'otta kaikki klopikki rupiaavat täs tappelemhan ja murhia tekemhän ku aikamiähet!
Täs rupiavat paimenpoijakki jo hyppimhän oikiaan miähisten miästen housuuhi ja linnahan tukkimhan kaikellaasista »turhista».
Vanha reiru pohjalaane tappelu, johna »häjyt» on vain lystiksensä ja leikkispäältä jalos taitees ja hyväs ystävyyres koitellehet teräasehilla toistensa kruppia ja kurssia, on tähänastisen lain vaikutuksesta alentunu nii arvos ja mainehes, jotta meit'on ruvennu hävettämhän.
Vaikka kuinka on koittanu rennosti heilua ja helapäätä heilutella, nii tuamarin pöyrän eres on miähelle räknätty vain pari kolme vaivaasta kuukautta, josta ny olis pitäny saara vähintänsä eres 10 vuatta.
Eihän täs oo enää viittitty laulaakkaa kestään...
Sitä varte me oommakin täälä Pohjanmaalla suurella jännityksellä kaikes hiljaasuures orottanhet sitä Rikoslain muutosta siälä eruskunnas niinku kuuta nousemhan, jotta parannusta tulis.
Paremmat ne pitää tuamiot tulla miäsmurhista ja tapoosta, se on tääläpäi ollu jo kauan yhtehöösen kansan miälipires ja vaatimus, puhumattakkaa ny oikeesta tappelumiähistä, jokka, niinku sanottu, ovat jo kauan aikaa hävennehet enää yrittääkkää.
Ja kun eruskunta on ny sitte koventanu ja parantanu tappotuamioota, niin mä pyyrän saara tämän maakunnan kansan pualesta lausua sulimmat kiitokset kaikille herroolle ja kansanerustajille, jokka kerrankin hoksasivat petrata sitä lakia, joka meille kuuluu. Oikiastansa s'olis saanu tulla viälä vähä pareetkin, mutta koitethan ny esti tämän mukhan tapella ja koitella miltä se mallaa.
Onhan toki tämänkin lain mukhan mahrollisuus saara, ku oikee yrittää, eres 10 vuatta. Mutta paimenpoikia ja muita klopikoota pitää tuamita tämän lain alarajaa pitkin, jottei niitä sekooteta miästen joukkohon.
Nämä ny muutetut ja kovennetut Rikoslain kohrat m'oomma täälä jo kovasti tutkinhet. Muutoon on kaikki selvää, mitä asehia ja vehkehiä sopii käyttää, niinku pyssyä, puukkoja, kirvehiä ja viikattehia. Samoon näyttää olevan mahrollista käyttää viälä vanhaa tervatamppia, pannunjalkaa ja moskulaa, josta kaikesta me lausumma parahan kiitoksen ymmärtävääsille lainsäätäjille, jottei niit'oo viälä viraalta pantu, eikä museohon tuamittu.
Ne onkin meille pohjalaasille tuttuja jarakkahia kapinehia ja jos n'olis kiälletty, niin mä sanon suarahan, jotta siin'olis käyny samoon ku kialtolais.
Mutta nyt tuloo se asia, jota mä julkisesti kysyn Pohjanmaan kansan pualesta arvoosalta Suamen kansan eruskunnalta. Ku siinä tappelupykäläs räknäthän kaikki lailliset tappeluasehet, niin mikä se on, jota siinä sanothan »hengenvaaralliseksi astaloksi»?
Sitä m'ei saara täälä selville, eikä kukaan ihmine tiärä minkälaane vehjes se on. Ei sitä tiärä eres Eetun-Jussikaa Härmästä, vaikka m'oon kääntyny sen pualehen ja kysyny.
Se sanoo, jotta se on kokeellu ja käyttäny kaikkia mahrollisia miähisen miähen tappeluasehia pookista ja airanseipähästä kuuskertaa laukeevahan krivolveripyssyhy asti, mutta astalon kans se ei oo reisuakaa saanu koittaa. Ei oo eres kuullu puhuttavankaa! Onko se jotaki näitä uurenaikaasia kamppehia?
Mistä niitä saa ostaa?
Ja mitä sellaane astalo maksaa?
Onko se kovin tyyris, jotta kannattaako sitä eres ittellensä tavallisen isäntämiähen hankkia?
Piretähänkö sitä hias, plakkaris, vai onko se seljäs kannettava hoito?
Lyärähänkö sillä vai paukahtaako se?
Ja onko se sitte sellaane kapines, jotta sillä vissisti keikahtaa, ku täjää?
Mikä se on se astalo, hyvät kansanerustajat?
Kuinka te sellaasia uusia tappeluasehia tahrotta maahan tuara, jost'ei tääläpäi ammattimiähilläkää oo aavistustakaa. Ei oo kuultu puhuttavankaa!
Tiärättäkö te eres itte, mikä se on?
Tääl' oli yks miäs, joka rupes arvoottelemhan, mikä se astalo on, muttei me voi sen seliityksihin uskua.
Ku se sanoo jotta s'oon kurikka!
Kurikka! — ajatelkaa!
Akathan kurikkaa heiluttavat. Koska totisesti m'oomma ennenkää kurikalla tääläpäi tapellehet?
Jos se astalo on kurikka, nii aivanhan teirän korkiaasti kunniootettavien kansanerustajaan päät on pehmennehet, jos t'ootta pannehet pyykkikurikan miähisten miästen tappeluasehien joukkohon.
Jos se totisesti on nii vikahan menny, nii me vaarimma erityyset valittijamiästen vaalit, sellaaset ku prisitänttiä valites pirettihin, ja niillä me valittemma täältä Pohjanmaalta 10 friskiä miästä, jokka tuloovat sinne eruskuntahan ja antavat teille sitä pyykkikurikkaa n'otta osaattaki vissisti eroottaa miästen vehkehet akkaan kapistuksista.
Tämä on suurin lainsäärännöllinen munaus, mitä Suames on koskaan tapahtunu, ku pannahan kurikka pyssyjen ja puukkojen joukkohon!
Jo on akkaaseksi menny koko Suamen valtakunta!
Samalla pyyrän, jotta täältäpäi valitut kansanerustajat Pojaanluoman-Hermanni, Turjan-Änsti, Virkkusen Paavo ja Jaskarin-Mikki toisivat ny jouluksi kotiatulles tänne muutamia kappalehia niitä »astaloota» nähtäväksi.
RAKKAUREN TÄHREN VAI.
Oottako kuullu siitä kauhiasta murhenäytelmästä, joka täs hiljan on tapahtunu! Ku kaks rakastavaasta päätti mennä yhres kualemahan onnettoman rakkauren tähre?
Ne rakastivat toisiansa n'otta ne aiva itkiä köllöttivät, ja ku n'ei saanu toisiansa, nii ne päättivät tappaa ittensä.
Ja sitä varte ne menivät yhres atteekkihin — ja itkivät n'ottei ne tahtonehet saara sanotuksikaa jotta:
— Myrkkyä!
Atteekari kysyy, jotta mitä ne meinaavat tehrä myrkyllä, nii ne sanoovat jotta:
— Me tapamma ittemmä heti paikalla, ku m'ei saa toisiamma — — isä piiskaa ja äitee haukkuu joka päivä, jotta m'oomma Kallen kans hulluja, ku me rakastamma toisiamma. — Ja mitä me sille voimma, jotta me rakastamma, emmekä voi enää elää yhyy — —.
— Kahrella markalla myrkkyä, markalla kummallekki — — yhyy — itkivät.
Ja atteekari rupes kans itkemhän n'ottei meinannu saara myrkkypotin korkkia auki ollenkaa.
— Voi lapsiraukat kun teirän pitää kualla...
— Yhyy — —.
— Mä paan teille kaikista väkevintä myrkkyä, oikiaa rakkaurentinamyytiä, menkää sitte ja tappakaa ittennä rakkahat lapset ja olkaa onnellisia — yhyy —.
Atteekari itki ja pani suuren puteliin risiiniöljyä ja flättäs pääkallon ja sääriluut päälle niinku pruukathan.
Ne onnettomat rakastavaaset sanoovat kärestä pitään hyvästi sille kiltille atteekarille ja lähtivät aiva pleikiinä yhtehen puistohon meren rannalla ja istuuvat viimmeesen kerran rannankivelle ja itkivät. Itkivät nii katkerasti ja rakkahasti ku kaks onnetoonta rakastavaasta, jokka eivät saa toisiansa, vai itkiä taitaavat.
Ja kelmiä kuu kattoo taivahalta ja paistoo nii surullisesti ku vai kuu paistaa taitaa onnettomasti rakastunehille. Ja rannan laine liplatti nii surullisesti ja tuuli itki koivunlarvas nii raskahasti. Ja syrän oli pakahtua ku ne onnettomasti rakastunehet nojasivat päänsä rintaa vastaan ja itkivät ja kuumat kyynelehet juaksivat kalpeeta poskia pitki ku kirkkahat helmet — - yhyy — —.
Ja sitten ne ryyppäsivät pääkallopotista ja kiatoovat lujasti käsivarret toistensa ympärille ja painoovat viimmeesen suurelman toistensa huulille — ja orottivat kualemaa — — yhyy — —.
Ja kun n'oli orottanhet hetken aikaa, nii poika sanoo jotta:
— Oi oi — — ny mä kualen, — — mun vattaani niin kauhiasti polttaa...
— Ai aij jai — huuti se flikkakin — täm'on kauhiaa — —!
Ja niin kaubiaa se niiren kualeminen olikin, jotta viimmee hyppäs poika pystyhyn ja sanoo jotta:
— Orota ny, armas Anna, — älä viälä kuale, — mä juaksen esti — oi oi joj, ku mun vattaani vääntää...
Ja nii lähti se poika juaksemhan. Ja hetken perästä se flikkakin. Eikä kualemisesta tullu mitää.
KAFFIPANNU KATEES.
Se on sillä lailla, jotta sen Ylistaron aseman osuuskaupan rehumestarin pitääs ny päntätä. Sellaaset sotkut ja sekaannukset se sai aikahan huolimattomuurellansa ja viraattomuurellansa.
Kun meinas karottaa yhrestä huushollista kaffipannun!
Ja sen ymmärtää jokahinen, mitä se merkittöö jos taloon ainua kaffipannu on toista viikkua katees eikä löyretä mistää. Kaikki asiat menöö sekaasinsa, isäntä on suutuksis eikä viitti nousta sängystä ylhä kun ei saa kaffia. Emännän syränalaa hiukaasoo, eikä se pysy ollenkaa kotona, ku hyppää ympärinsä naapuriis kaffia vaanaamas. Lapset vänäjää aamusta iltahan ja piika tiätysti huutaa holottaa oikohonsa taloon köyhyyttä ympäri kylää.
Paralla koitettihin aluuksi keittää poruuttaa, mutta siin'oli sumpit ja sikurit aina suus, jotta siit'ei tullu mitää.
Kattokaas siinä huushollis, josta nyt on puhet, oli kaffia keitetty jo aluun kolmattakymmentä vuatta sillä samalla vanhalla isävainaan pannulla, n'otta siit'oli lopuksi menny minoos niin kaikki, jottei ollu ku kimmet jäljellä ja kaffi tuli niin kuparinkarvaasta ja karvasta, jotta se löi heti vattan rikki. Ja sitä varten isäntä sanookin jotta:
— Kyllä tuan pannun pitää nyt lopultakin viärä minootettavaksi heti paikalla, jottei me saa kuparimyrkytystä ja kuale kaikki yhtehen klimppihin ku torakat. Orismalas on kuulemma oikee mestarimiäs minaamahan kaffipannuja.
Ja nii antoo emäntä yhrelle akalle Ylistaron asemalla, ku s'oli menos Orismalahan, sen pannun ja käski viärä sille erinomaaselle minaajalle.
— Mutta sill' on kiirus! — sanoo — ku ei oo muuta pannua koko taloos ku tua ja sitä tarvithan joka päivä. N'otta se pitää olla huamenna jo takaasi! Sopii lährettää jonkin följys, joka pistää sen sitte tänne aseman osuuskauppahan.
Ja nii meni se pannu Orismalahan sille minaajalle, joka oliki nii erinomaane mestari, jotta se vai pari kertaa sisälle puhalti ja valoo tinat kylkehen n'otta se oli ku hopiaa sisältä. Ja saman tiän vei se mestari sen asemalle ja pisti yhren flikan kätehen, jotta se veis sen takaasi Ylistarohon.
Se tuaja antookin sen pannun sille osuuskaupan rehumestarille asemalla ja sanoo jotta:
— Täs on ny sitte se Orismalas minattu kaffipannu, jottas tiärättä antaa sille emännälle, ku se tuloo hakemahan.
— Jahas — sanoo se tuhannen rehumestari, joka koko tämän sotkun sai aikahan. — Otti sen kaffipannun, meni apulantamakasiinihinsa, löi sen tuamaskuanapussin päälle seisomhan ja sanoo jotta:
— Tuas se nyt sitte on!
Sitte se rupes hiaromhan heinäkauppoja isäntään kans ja pluutas ja tinkii nii jumalattomasti, jotta isännät sanoovat jotta:
— Onko tämä mitää osuustoimintaa, ku siä meitä tualla lailla meinaat nylkiä? Kitinojan miähet maksaa paljo paremmin ja saa huanompiakin heiniä viärä eikä tuallaasta krateeria piretä...
Siälä ne miähet ja se rehumestari riitelivät ja koittivat puhua toisiansa pökerryksihin, eiväkkä ajatellehet yhtää sitä asiaa, jotta kaffipannu oli yhrestä taloosta pois. Unohtivat koko pannun, siihen tuamaskuanapussin päähän.
Emäntä tuli seuraavana päivänä jo ennenkun puarin ovia oli aukaastukaa kyselemhän osuuskaupasta kaffipannuansa, mutta ne vai räpyttelivät siälä silmiänsä jotta:
— Ei tänne oo tuatu mitää kaffipannua...
— Se on Orismalas minattavana ja luvattu heti lährettää takaasi, jotta kyllä se pitääs jo olla täälä.
Tuas viiren aikhan tuli emäntä toisen kerran kysymähän sitä pannuansa, ja justhin ennenkun ovet suljettihin, viälä kolmannen kerran. Ja sitten tuli isäntäkin nuan vain muina miähinä asemaplassille seisoskelemahan jotta:
— Eikö tääl'oo meirän kaffipannua näkyny?
Ei ollu kukaan nähny.
Ja taas huamisin oli emäntä oven takana jotta:
— Eikö sit'oo viälä tuatu?
Sitä pannua käythin osuuskaupas kysymäs kolme kertaa päiväs n'otta tiä aivan kuralla ja viimmee pani emäntä nuarimman tyttärensä koko päiväksi seisoskelemhan asemalle ja orottelemhan sellaasta ihmistä junasta tulovaksi, joll'olis kaffipannu käres.
Viikko sitä kärsittihin, siunattihin, manattihin ja voivooteltihin, mutta silloo oli hätä jo nii suuri, jotta isäntä ei noussu enää sängystä ylhä ollenkaan, ku ei saanu aamukaffia.
Viimmee lähretti emäntä yhren hiarojamuijan aiva vasite sitä pannua hakemahan Orismalasta. Se oli tomera akka se hiarojamuija ja lähti heti häntä suarana jotta:
— Kyllä minä sen pannun ettin vaikka kiven sisältä.
Tyätä siin'olikin, ku piti kulkia ympäri kylää taloo taloolta ja mökki mökiltä kyselemäs sitä minaajaa ja pannua. Viimmee löyti oikian huushollin. Se minaajamestari sanoo heti jotta:
— S'oon jo aikoja sitte lähretetty takaasi Ylistarohon. Heti samana päivänä mä sen annoon yhrelle flikalle, joka sen vei, ja käskin pistää osuuskauppahan niinku puhet oli.
— No mihkä jutinan tähre se pannu on karonnu? — siunas hiarojamuija ja pyhkii suupiälistä vahtua hilkunnurkalla.
Se juaksi Kontturin puarihin ja soitti telefoonilla Ylistaron aseman osuuskauppahan jotta:
— Haloo, onko se pannu siälä?
Kaupanhoitaja oli jo muutoonki hulluksi tulla sen pannun tähren'otta se hyppäs tasapökkää ilmahan ku ammuttu ja huuti n'otta telefoonitolpat heiluu Orismalahan asti jotta:
— Menkää Varisnevalle sen pannunna kans!
Puaris sattuu justhin olemhan emäntä itte orottamas sitä pannua, ja kun se kuuli, mitä kaupanhoitaja sanoo, nii se heti jotta:
— Joko se pannu nyt tuloo?? Mihkä Varisnevalle te käskiä sen viärä? Miksei sitä tänne saa tuara?
Kaupanhoitaja huitoo molemmin käsin, repii hiuksiansa ja huuti jo aiva hulluna jotta:
— Ei teill’oo ikinä pannua ollukkaa!
Mutta silloo emäntä suuttu n'otta s'oli tukehtua, löi nyrkin pöytähän ja kiljaasi jotta:
— Oohoh, vai nii!! Sittenpä on kumma, jos ei meill'oo kaffipannua ollukkaa —!
Näytti nyrkkiä, tamppas toisella piaksulla, sylkiä tirahutti ja paiskas oven kiinni.
Pian sen perästä huuti juna ja asemalta tormas se hiarojamuija puarihin henki kurkus jotta: — Onko se pannu täälä?
(Ja nyt tuloo sellaanen paikka, jotta min'en osaa sitä enää kertuakkaa, ku kahres paikas yhtaikaa hosutahan.)
Se kaupanhoitajaparka oli nii sillä kaffipannulla kiusattu, jotta ku se justihin oli antamas ankkastukkia yhrelle miähelle ja se hiarojamuija lenti siihen sitä kirottua kaffipannua kysymhän, nii — ihminenhän se on kaupanhoitajakin — se ei jaksanu enää hillitä ittiänsä, ku se otti ja flinttas sitä akkaa sillä ankkastukilla päähän n'otta se plyssähti puarin laattialle aivan hoittollona.
(Maakohon se ny siinä pökerryksis niin kauan, ku mä kerron, mitä siälä osuuskaupan pihalla tapahtuu.)
Se emäntä ku tuli ku tuuliaaspää puarista, kihisi ja puhisi ku puuropata jotta, vai ei meill'oo pannua ollukkaa —, rumaanen kehtaakin nii sanua — —! Nii justihin siinä tulikin se flikka, jok'oli sen kaffipannun tuanu Orismalasta ja antanu sille tuhannen rehumestarille. Se kysyy emännältä jotta:
— Jokos tootta saanu sen pannunna?
— No sitähän mä justihin oon ettimäs, — tiuskaasi emäntä ja oli nii kiukuusnansa, jotta vähältä lyärä sitä flikkaakin.
— Minä sen toin täs jo menhellä viikolla ja annoon rehumestarille — seliitti se flikka.
Emäntä ja flikka rupesivat huutelemhan sitä rehumestaria apulantamakasiinista, mutta eikös se tuhannen junttura silloo justhin ollukki passannu päälle ja lähteny kirkolle kestihin, keskellä arkipäivää!
Ja nii sai emäntä lähtiä kotia syrän kiukusta aiva sykkyräs. Sängynnurkas makas isäntä ja manas. Toista päivää oli jo puhumatoonna. Niinku se emännän vika olis ollu!
(No nyt mennähän taas sinne puarihin, ku se hiarojamuija rupiaa justhin virkuamahan.)
Ja jee mikä mölinä siitä nousi jotta: — Vai limpulla päähän täälä ihmisiä moiskithan aiva pökerryksihin, — — minä vaarin sovittajaasia ja kipurahoja ja päiväpalkkaa — —, huuti se ämmä ikänä ku silmänsä auki sai.
Eikä siinä auttanu kaupanhoitajan muu kun pistää akalle markka käthen ja se sama ankkastukki kainalohon, ja hyvä oli jos siihenkää tytyy. Men nesnänsä viälä motkotti jotta: kuhmu pääs ja pakottaa...
Ja kaikki tämä sen tuhannen rehumestarin tähre!
Ja jos s'olis eres siihenkään loppunu tämä suttuune juttu karonnehesta kaffipannusta, mutta ku sitä aina vai piisaa.
Se hiarojamuija lähti sinne emännän tyä ja ennenkun sai oven aukikaa, nii emäntä jo kysymähän jotta:
— No löyrikkö sä sitä meirän pannua?
Hiarojamuija, joll'oli ittellä tuares kuhmu pääs sen pannun tähre, luuli jotta emäntä teköö pilkkaa hänen kaffipannun hakumatkastaansa, ja sitä varte se suuttuu ku tupakki ja lenti ku vaapsahaane emännän niskahan jotta:
— Pilikkanako sä mua pirät ja hyppöötät pannuas ettimäs ympäri Kyröjä — — vaikka s'oon tuatu takaasi jo viikko sitten —!
Ja ku se hiaroja on rontti muija, nii se kerkes myllyyttämhän emäntää aika lailla, ennenkun se sai seliitetyksi, jott'ei sitä pannua oo viäläkää takaasi tuatu!
— Rehumestarille mä sen annoon asemalla — seliitti flikka — mutta mestari on ny kirkolla kyläälemäs.
Ja hyvä olikin, jotta se mestari oli vähä kauempana, muuton se oliski ollu päätänsä lyheet, sillä se hiarojamuija lähti ku salasmaa takaasi osuuskauppahan ja jyllästi ja penkasti nii, jotta viimmee se pannu löyrettihin makasiinista tuamaskuanapussin päältä, johna s'oli seisonu toista viikkua.
— Minäpäs sen kumminkin ylhä ettiin! — trossas hiarojamuija ku tuara kiikutti kotia taloon pannua.
Sillä keitettihin sitte heti oikee pystykaffit ja pantihin höystöt keskelle pannua, jotta tulis väkevämpää. Ja hyvää tuli ja erinomaaselta maistuu, mutta rakkahasti n'oon akat, se emäntä ja se hiarojamuija vannonhet, jotta sen rehumestarin ei pirä tervestä päivää näkemän, kun ne sen rookaavat ja kynsihinsä saavat. Niin plokkaavat kun kananraaron.
Tilanne onkin ny kriitillinen, niinku sanothan, Ylistaron asemalla. Rehumestari kulkoo syrän kurkus varpahillansa, eikä tohri päivääsehen aikahan pihalla liikkuakkaa. Makasiinisnansa vai oleskeloo ja pitää hakaa sisältäpäi päällä. Seinänraosta luurii, eikä tohri paljo yskiäkkää.
Saas nährä koska ne sen rookaavat.
TUPA-JUSSIN PARTURIS KÄYNTI.
Oottako kuullu Tupa-Jussin tukanleikkuureisua?
Sitä ku se Tupa-Jussi mahtavuuksisnansa otti ja lähti oikee parturihin klumppoottamhan pönskäänsä niinku herrat?
Että taira totisesti tuntia koko Tupa-Jussiakaa? — S'oon täs yhres rintapitäjähän kirkonkyläs suuren taloon vanha-isäntä, jok'on jo kauan aikaa elelly syytinkifaarina mummansa kans pihatuvas. Friski ja rontti miäs s'oon Tupa-Jussi, aika tuffi onkin. Kiirust’ei oo äijällä mitää, mumma keittelöö ruakaa ja Jussi-paappa vetelöö piippukänästänsä harvaksensa savuja ja on tytyvääne olohonsa. Istuskeloo isoontuvan pualellaki päiväkauret, kuunteloo ihmisten puheeta ja myhähtelöö vai itteksensä. Kuulo vai pakkaa Jussi-paapalta vähä huanonemhan n'ottei enää oikee kaikkia kuulekkaa mitä sanothan, mutteihän sillä nii väliä ookkaa, ku paljolta arvaakin, mitä ihmiset löpäjäävät.
— Juu juu — pruukaa Tupa-Jussi vai sanua, oli mit' oli.
Kyllähän ne välhin pakkaa menemhän puheet ja meiningit sekaasinsa ja sivulliset naurahtelemhan Jussi-paapan juulle, ku s'oon olevinansa niinku se hyvinki kuulis, vaikkei toisin ilmoon kuule ollenkaa, mitä sanothan, varsinkaa jos vähä hiljempää puhuthan.
No se Tupa-Jussi sai täs yhtenä päivänä päähänsä, jotta oikee pitääs jo taas leikkoottaaa hiuksensa, ku n'oon nii pitkät ja takkuuset. Ja mummaki tykkäs samoon ja oli jo monta kertaa sanonukki. Mutta ku se taloon trenki-Kustaa, joka aina ennen pruukas Jussi-paapan hiukset leikata, oli lähteny Mikkeliltä taloosta pois, nii Jussi-paapp'ei tiänny mihkä s'olis menny karvojansa kerittemhän.
Silloo sen piskahtikin miälehen, että mitäs jos meniski kerraasti kattomhan ja koittamhan oikee sitä kirkonkylän parturia, jok'ei kuulemma muuta teekkää ku tyäksensä ajeloo ihmisten partoja ja klumppaa päitä. Siälähän ne kaikki puntimiähet hyppäävät, kun ei ne osaa tämän mailman aikhan enää ajaa eres omaa partaansakkaa.
Niin tuumas Tupa-Jussi ja lähti köpöttelemhän sinne parturihin heti ku oli syäny eikä sanonu muminalle mitää. Naurahti vai itteksensä jotta:
— Minkhänlaasta hommaa sekin on oikee olevinansa, ku toisen karvoolla pitää koittaa ittiänsä elättää...
Ku suarahan sanoo, niinku mä pruukaan aina sanuakki, nii tuntuu se vähä kylymältä ja lämpööseltä siälä täälä Tupa-Jussin krupis, ku se aukaasi parturin oven ja näki kuinka herraaset paikat siäl'oli. Oli lakeerilavittat ja istumasoffat ja niin suuri peiliki seinäs, jotta siitä näki melkee koko krupin. Ja se parturiflikka oli ku tohtuuri valkoone mekkoo yllä, kiiltävät sakset kouras ja jumalatoon kampa toises käres.
Tuli heti kovasti kumarrellen Jussia vastahan jotta:
— Olkaa hyvä —.
Ja viisas istumhan lavittalle justhin sen suuren peilin ethen. Olis Jussi totisesti kääntyny ympäri ja lähteny poiski vähä äkkiää koko taloosta, mutta ku se parturiflikka oli siinä heti oikee olkapäästä fööräämäs istumhan, nii ei viittiny eikä oikee hoksannukkaa, ku jo istuu siinä kränkkylavittas eikä tiänny mihk' olis päätänsä kääntäny, ku aina vai oli oma naama vastapläsiä eres siinä peilis.
Ja ennenku se kerkes viälä oikee mitää ajattelemhankaa, nii se parturiflikka jo kiataasi suuren lakanan Jussi-paapan kaulan ympäri n'otta aiva Jussin otti hengen kiinni ja silmiä huikaasi. Se haukkoo vai ilimaa ja pyäritti päätänsä, jotta mitä tästä oikee tulookaa.
Samas se parturiflikka jo kraappas kammallansa Jussin takkuusta päätä, jok'oli ku luhtamätäs, ja kysyy jotta:
— Hiuksekko leikathan paapalta?
— Juu juu — pääsi Jussilta, ja sitä se meinaskii.
Parturifiikka rupes saksiansa klipsuttamhan, ja kroukkimhan siältä täältä n'otta karvatukut vai lenteli. Ja Jussi-paappa räpytteli silmiänsä.
— Leikatahanko pitkäksi vai lyhkääseksi ja pannahanko jakoos keskipäähän? kysyy se parturifiikka.
— Juu juu — mutaji Jussi-paappa ja nyäkytteli vai päätänsä, niinku olis kovastikki kuullu.
Se parturifiikka oli kans sellaane hiljaasempuheene ihmine ja tuumas itteksensä, jotta se nyt on se ja sama kuinka tuallaasen äijän pään klumppaa, vaikka panis nenän niskahan, ku ei vai tupeettia tee.
Ja kovasti hyvin se siltä flikalta käyykin se hiustenleikkoo, n'otta s'oli yks kaks valmis. Vähä viälä sukii siältä ja täältä, nii kysyy jotta:
— Eikö ajeta isännän partaaki?
— Juu juu — tuumas Jussi-paappa, vaikkei se kuullukkaa, mitä se meinas, mutta luuli, jotta jos ei se viäl'oo oikee valmis.
No se parturifiikka hairas heti sellaasen posliinikupin siitä peilin erestä ja rupes sitä hiaromhan jollaki pensselillä nii tihiää nii tihiää, jotta aiva sen pää täräji. Ja ku s'oli sitä aikansa pyörittäny ja Jussi-paappa silmät tapilla kattonu päältä, jotta tuliko se ny hulluksi vai muutoonko se vain nuan konstaaloo — niin kuppi tuli aiva valkoosta vahtua täythen! Ja yhtäkkiä se otti ja mottas sitä vahtua Jussi-paapan naamahan ympärinsä ja hiaroo ja hinkkas n'otta paapan pää klenkkuu sinne tänne ku kakun jalaka.
Ja siihen sitte jätti paapan istumhan naama nii ryättääses saipuaklotus, jotta siit'ei näkyny paljo silmiäkää. Otti hihnan seinästä ja rupes teroottamhan partaveittiä.
Kyllä paappa katteli pitkähän peilistä kuvaansa ja ajatteli, jotta jos mumma ny näkis, nii ei paappaansa tuntisi.
— Mitähän se ny meinaa tehrä — tuumaali Jussi itteksensä. — Mutta ku tulin tähän hulluhun myllyhyn lähteneheksi, nii kattothan ny, sitteppähän tuankin tiätää...
Se parturifiikka tuli sitte veittensä kans, pukkas Jussin pään klenkallensa ja rupes vetelemhän ku ruamia vai. Ja aina välhin pyyhkääsi sormehensa. Oikee Jussia jo peljätti jotta, jos teköo haavoja ja leikkaa oikee paksuja kiivuja poskesta irti, ku nuan vai toisassilmin huiteloo.
Mutta kätevä s'oli partaveittiä käyttämhän se fliikka, sen pitää tunnustaa. Koko naaman krapas ja kuarii ku akat pärinöötä vai, eikä tullu yhtä ainutta haavaa.
Pyyhkii sitte hantuukilla paapan naaman ja kysyy jotta:
— Pannahanko alunaa?
— Juu juu — tuumas Jussi-paappa, jotta mitähän se nyt teköö?
No se hairas siitä sellaasen valkoosen klasinpalan, kastoo vetehen ja tuhras ympärinsä.
— Tua ny ei ollu paljo mitää — tykkäs Jussi-paappa itteksensä.
Mutta sitte se flikka viittooli jotaki ja kysyy jotta:
— Pannahanko otekloonia kans?
— Juu juu — tuumas Jussi jotta, mitähän se ny meinaa.
Nii silloo se otti sellaasen klasipotun siitä hyllyltä, john' oli messinkipislaakit ja kamalat rekkulehet roikkumas. Ja ku se siinä vähä itteksensä napalootti sen kans, nii yhtäkkiää truiskas potusta vettä suaraa naamahan niinku kissi olis sylkeny, n'otta Jussi-paappa hyppäs pystyhyn, rupes molemmin käsin hosumhan vastahan ja sylkemhän n'otta:
— Pthyi pirhana ku tuloo aiva naamahan! — Käännä pois se pottu ku truiskii silmille!
Mutta se vai frääsäs ja truiskutti! Otti sitte taas sen hantuukinsa ja pyyhiskeli vähä enimpiä pois paapan naamasta ja sanoo jotta:
— Se friskaa kovasti tämä tällääne...
— Juu juu — tuumas Jussi, jotta mitäs konstia täs viälä tuloo.
— Pannahanko puuteria kans? — kysyy se parturiflikka, eikä Jussi-paappa, jok'oli jo muutoonki sekaasi, osannu siinä häräs muutakaa sanua ku:
— Juu juu...
Sitte se otti sellaasen tupsun kun jäniksen hännän käthensä, pisti sen yhtehen kuppihin ja rupes sillä tuhraamahan paapan naamaa n'otta ku paappa sai silmänsä auki ja kattoo nii s'oli aiva ympärinsä jauhoos. Paappa sylki ja frääsäs jotta:
— Täm'on jo liikaa...
Mutta se parturiflikka vai naurahteli jotta:
— Kyllä ny tuloo isännästä nii fiini ja pulska poika ku aiva uutena — ja pyyhkii ja puhalteli enimpiä jauhoja sillä jäniksen hännällä Jussi-paapan silmistä.
Ja Jussi-paappa viälä monehen kertahan ittekki pyyhkii ja hiaroo takinhialla naamaansa ja syljeskeli jotta:
— Kyllä se nyt saa jo piisata tämä pölyyttämine ja truiskimine mun pualestani, ennenku se sokkaa aiva silmät tukkuhu...
Parturiflikka vai kumarteli ja viisaali peilihin, kuinka komja miäs paapasta tuli, muttei paappa kärsiny kattuakkaa ittiänsä, ku oli nii jauhoos, lipoone ja karvootoon jott'oikee hävetti. Hiuksekki oli kammattu ja prässätty nii suaralle jakookselle ku rippikoulupojilla.
— Kehtaako täs ny enää ihmisten ilmoolle mennäkkää tällääsellä naamalla — nupaji Jussi-paappa itteksensä — ku on ku nualtu vasikka ja aiva jauhoos.
Sitte se otti se parturiflikka sen lakanan sen ympäriltä pois, kumarti ja sanoo taas fiinisti jotta:
— Olkaa hyvä...
— Juu juu — tuumas Jussi ja oli ku puusta puronnu, katteli ympärillensä, jotta mistä täältä pääsis pian pois. Pyärii ja ettii lakkiansa, jonka s'oli pannu ovensuuhun laattialle ja meinas lähtiä heti ku äkkäs oven. Mutta se parturiflikka kokotti kättänsä ja sanoo jotta:
— S'olis kahreksantoista markkaa.
Jussi-paappa heristi korviansa ja kysyy jotta:
— Maksaako se kans?
— Joo, kahreksantoista markkaa se maksaa — sanoo se parturiflikka.
— Häh, mitäh, mitä sä sanoot? — imehteli Jussipaappa silmät pyäriääsnä.
— Kahreksantoista markkaa se maksaa.
— Ooksä flikka hullu vai piräksä mua hulluna? — karjaasi Jussi jo oikee sinisenpunaasena. — Hiuksien leikkoostako sä hyvä ihmine ottaasit kahreksantoista markkaa?! Ohoh, eipä tuat'oo kuultukaa. — Emm'oo ennenkää siitä mitää maksanu...
— Sen se maksaa ja se se on täälä taksa jokahittelta — sanoo se parturiflikka ja astoo sakset käres oven etehen.
Jussi-paappa kattoo jo rumaa ja ohimosuanet pullistuu jotta — — ääh. Sylkiki jo kourahansa, mutta sai sitte miälensä takaasi ja kaivoo massikan käthensä, josta noukkii rahat ja löi pöythän.
Mutta hyvästiä ei sanonu, ku lähti. Ja lujaa paiskas oven kiinni perähänsä.
Jahkaasi viälä jotta:
— Toista kertaa en tuallaasehen pirun paikkahan mee, johna nyljethän karvat ja massi...
Ja oli vihoosnansa vielä ku kotiakki tuli.
Mumma löi kahta kättä yhtehen jotta:
— Jestanteeraa Jussi, mihnä sä oot ollu —?
— Oo vaiti siinä! — karjaasi Jussi, eikä puhunu enää koko päivänä mitää.
LAPUAN METTÄMIÄHET.
Oottako kuullu siitä Lapuan herraan jänisjahrista?
Niitä lähti täs syksyllä oikee valittu sakki joutesnansa mekastamhan mettähän, tuata nuan mettästämhän. Se on hakemhan ruuan apua juamahan.
Mutta sattuuki tulemhan kauhiammoone räntäsaret, notta herraan pakkas kastumhan hellemmät tuntehekki aiva piloolle. Kaikkihin ilkehintä oli kumminki ku housut löi sääriluihin märjäksi ja ihoon kiinni.
Mutta kun hätä on suuri, on pelastuski aina likillä. Sattuuvat tulemhan siälä mettän keskellä aukialle maalle, john' oli heinälato. Siitä saivat hetkeksi suajaa. Ja samalla s'oli mukava paikka pitää sen ensimmääsen viälä saamattoman jäniksenkin peijaaset.
Siälä laros sitte istuskelles, keksii yks herroosta hyvän konstin kuivata märjät säärensä. Se otti ja täytti aluus- ja päällyshousunsa välin heinillä n'otta s'oli ku makkara. Ja kehuu kuinka on mukava olla ja kuinka ihanasti se lämmittää.
Lopuksi toisekki innostuuvat ja tukkiivat housunsa heiniä täythen, n'otta n'oli kaikki ku makkaroota. Ja pulskia makkaroota olivakki. Ja kankeeta.
Ja justhin ku ilo oli ylimmillä tuli yks pöllöö jänis laron ovelta kattomhan sitä herraan mekastusta ja luuli, jotta n'oon niin pönttyräs, jottei ne häntä näjekkää.
Mutta yks herra äkkäski ja kiljaasi jotta:
— Jänis!
Ja ampua präiskäs sinnepäi. Ja eikös peijakas osannukki jänistä nii vastasilmiä notta se kaatuu heti siihen paikkahan.
Ja niin saatihin jänis. Ja siitä nousi sellaane mökä ja trossoo, jotta laron katto kohooli.
Ja sitte vasta peijaasia pirettihinkin!
Saret oli aikoja loppunu ja jäniski rupes jo haisemhan, ennenkö herrat rupesivat hankkimhan kotialähtyä. Mutta niin olivat fletkooksis ja väsyksis, jotteivät itte jaksanhet kantaa sitä jänistäkää. Piti hajettaa auto kirkonkylästä ja siinä samas kuarmas pääsivät herrakki, ku safööri punttas ne kärryylle. Kyllähän n'olis muutoon päässehet ittekki, mutta ku housut oli nii kankiat ku nisuäijällä.
Ja ku herrat tuli frouvaansa kotia ja kamalan kankiasti haarukoovat portahia kohri, niin frouvat ajoovat piiat pihalle ja lapset peräkamarihi, vääntelivät käsiä ja voivoottelivat, jotta:
— Voi, voi, isälle on ny tullu mettästysmatkalla kamala vahinko — — s'oon vissihin palelluttanu säärensä, ku n'oon nuan kankiat.
Ja joka frouva vei pappansa sänkykamarihin ja nupaji, ja pukkas selkähän ja lyärä flätkäski jotta:
— Kehtaakki suuri miäs — tualla lailla...
— Älä ny — — kuule — — koittivat mettä miähet.
Mutta frouvat pökkäsivät papan sänkyhyn n'otta ne meni aiva sääret pystyhyn ku tolpat. Ja ku mamma nykääsi säären alha, nii pappa nousi ittestänsä taas istahalle, ku sill'oli nii kankiat housut.
Ja nii verettihin mettämiähiltä pöksyt jaloosta — — ja silloo vasta mammat kiljaasi jotta:
— Mitä täm'on?! — Mitä sull' on housuus?
— Tuata — — tuata — älä ny...
— Heiniä, silppuja, runsuja housut täynnä —! Kuule miäs, mihnä s'oot ollu, mitä s'oot tehny?
Ja frouvat puristelivat pappaan housut sänkykamarin laattialle. Tuli nii suuri heinäläjä, jotta lamphan sill'olis elättäny tästä Valporihin asti.
Ja sitte soittelivat frouvat telefoonilla toisillensa jotta:
— Onko teirän juhannes tullu kotia?
— Tuli se äsköön...
— Oliko silläki housut täynnä heiniä?
— Olih!
— Voi herrinjee, mihnähän ne porsahat on taas ollu!
PUTKAREISUJA.
Joo joo, sellaane se oikia poliisijärjestys pitää olla ku täälä Vaasas, jota poliisi Huhtamäki opettaa juapoolle. Jotta ku rookaa pöhnääsen karulla, nii ei trenkää muuta ku kysyä jotta:
— Meeks'sä itte putkahan, vai pitääkö mun viärä?
Useemmat juapoot ovakki siihen jo nii tottunhet ja ymmärtäävät Huhtamäjen järjestyksen, jotta ne kohteliaasti nostaavat lakkia Huhtamäjelle ja sanoovat jotta:
— Kyllä, kyllä, ymmärrän, herra konstaapeli, kyllä mä lähren itte, ei tarvitte tulla tuamahan.
Ja lähtöövät kiltisti toikkaroomahan putkahan päin viimmeesillä voimilla, vaikk' olsivat kuinka pöttyräs. Kyselöövät tiätäkin mennesnänsä, jos eivät tahro löytää, ku silmiä pakkaa haristamhan, taloot ja mailmat kallistelemhan. Mutta tuloovat ku tuloovakki lopuuksi puhkuen perille poliisikamarihin ja sanoovat jotta:
— Hik, hik, tuata — Huhtamäki käski mun tulla putkahan...
Ja pääsöövät sitte reirusti maata pahnoolle, ei pukita eikä pökitä.
Sellaane se järjestys pitää olla oikeusvaltios niinku täälä Vaasas on.
Niinku täs lauantai-illallaki ku kaks miästä koitti tapella nutuuttaa Hovipuistikolla. Huhtamäki asteli sinne, huitaasi kintahalla ne irti toisistansa jotta:
— Täs te rupiatte keskellä katua rähäjämhän, jottei ihmiset pääse kulkemhan...
— Ku tua löi mua! — seliitti se toinen miäs.
— Löik'sä sitä? -kysyy Huhtamäki siltä toiselta.
— Löin mä vähä pläsihi ja olsin antanu enempikin, mutta ku te herra konstaapeli satuutta justhin tulemhan siihen, jotten paremmin keriinny...
— Mitä varte sä sitä löit? — kysyy Huhtamäki.
— No ku se sen tarvitti — sanoo se juapunes.
— Jahas, jahas — sanoo Huhtamäki, joka tiätää, jott'ei hänelle tohri kukaa valehrella. — No mitäs siinä sitte. — Sin'oot saanu sen, mitä s'oot tarvinnukki — sanoo Huhtamäki. — Painele kotias ny vain...
Mutta sille juapunehelle näytti Huhtamäki suurta valkoosta hanskaansa ja sanoo jotta:
— Sin'oot juavuksis, ja sinä saat lähtiä putkahan. Meek'sä itte vai pitääkö mun lähtiä viämhän?
— Ei, ei, herra konstaapeli, kyllä mä meen itte! S'oon aivan liikaa herra konstaapeli, jotta teirän pitääs lähtiä mua saattamhan, kyllä mä lippaan sinne ittekki — sanoo se juapunes, knapitti takkinsa, korjas lakkia päähänsä ja lähti korjasti astelemhan poliisilaitokselle.
Siälä otettihin ystävällisesti vastahan ja aukaastihin putkan ovi, jotta sai mennä makuulle. Näin meillä täällä Vaasas elellähän, eristythän ja sivistythän. Huhtamäki vai hanskalla vähä viisaa...
Ku mä eileen lährin toimituksesta tuas kuuren aikana, otti yks tuttu vanha konstaapeli mua karulla knapista kiinni ja sanoo jotta:
— Kuule Jaakkoo, ei ne kaikki juapoot Vaasaskaa oo sellaasia, ku sä eileen kerroot. Jottei tarvitte muuta ku kärellä huitaasta, nii itte lähtöövät putkahan. Päinvastoon! Ainakin mun osalle sattuu melkee aina sellaasia juntturoota ja kiusantekijöötä, jotta siinä kysythänkin poliisilta kärsivällisyyttä vähä eri lailla. Vaikka poliisi kuinka koittaas olla kohtelias ja parasta tarkoottava, nii suamalaasen luanto on sellaanen, jotta sen pitää, vaikka sen tuhat olis, soittaa suutansa ja flänkyttää leukojansa poliisille. Eres periaattehen vuaksi. — Niinku se sun Plumpäriski, josta s'oot pruukannu sanomalehtehen kirjoottaa, ja jok'on muutoon reiru miäs.
— Et s'oo tainnu Jaakkoo kuullakkaa, jotta mun piti viärä se tänä syksynä putkahan?
Min'olin lentää seljälleni jotta:
— Älä ny helkutis, vai on Plumpäri ollu putkas? Enkä m'oo kuullu koko asiasta mitää.
— Nii, täs s'oli pari kuukautta sitte — sanoo se vanha poliisi. — Em m'oo viittiny siitä puhua mitää ku se nii kovasti pyyti, jotta se piretääs salaasuures.
— Katto tuata juupelia, ku ei oo puhunu mulle mitää, vaikka m'oon sen rookannu monta kertaa. — Vai nii, vai nii, sellaasia ne sitte o, jotta ku klohnu tuloo, nii ollahan hiljaa ku hiiret, eikä tiätääksensä.
— S'oli se Plumpari täs yhtenä yänä tuas kahren aikana liikkeellä Hovipuistikolla — jutteli se poliisi — ja minä seisoon passis ja peräälin, ku se koitti mennä toikkaroora mun sivuutteni kovasti taatia poikaa, jottei täs ny mitää muka oo. Mutta aina vai pakkas kraappaamhan toinen jalka ränsteenin ojahan. Se koitti kävellä justhin ränsteenikiviä pitkin näyttääksensä kuinka hän on muka vai promeneeraamas ja aina välhin vilkasi taaksensa muhun päin, jotta kattonko mä sen perhän. Ja sitte taas jatkoo matkaa ja astoo toisella jalaalla ojahan. Minä seuraalin hissuksensa sen peräs nuan niinku vähä kuskatakseni sitä kotia. Nii me tullahan sitte Kalle Finnilän kulmahan peräkanaa ja sen sisu rupes nousemhan. Se toppas siihen ja minäkin pysähryyn hevooskarulle ja töllistelin taivahalle. Se seisoo ränsteenikivellä ku sotamiäs mirnaa, jotta näin hän taitaa ja on selvä poika. Pakkas sitä aika lailla viippoottamhan, mutta jaksoo kumminkin pysyä samoos jalkaantiloos ku oikee yritti. — Min'en puhunu mitää, eikä sekää muuta ku välhin vähä nikkas. Mutta rykääsi aina kovasti päälle.
— Mutta sitte sitä rupes firraamahan ja viämistämhän, notta se horjahti kiveltä, teki piänen länkin hevooskarulle ja lähti muka sitte kävelemhän asemalle päi. Ei menny montakaa askelta ku jo vilkaasi taaksepäi, jotta tuunko mä peräs, ja ku huamas, nii kovasti taas kohenti ittiänsä suaraksi ja asteli ku tolpilla katukiviä pitki. Mutta siit'ei tahtonukkaa tulla enää mitää, kun jalaat rupes nii siirottamhan, jotta toinen meni ojanpohjaa ja toinen pakkas Kalle Finnilän portahille. Sai se ne viälä yhtehen kumminkin ja sitte kääntyy kankiana ku kirkontorni ympärinsä ja kattua toljotti mua nii suurilla silmillä ku kaffikupiilla jotta:
— Mitä sä musta oikee tahrot?
— Silloo mä menin sen tyä ja sanoon — jutteli se poliisi — jotta menkää ny herra Plumpäri kotianna, te tunnutta olovan vähä liikutettu.
— Mi mi hik mi mi minäkö liikutettu? Mitä te sanotta — se se — se o o on sitte niatua herra kapteeni, jotta mi mi minä oon liikutettu.
Mä sanoon jotta:
— No lähtekää ny vai kotianna nukkumhan, vai tilaanko mä teille vosikan?
— Mi mi mitä teirän tu tu tuloo mun asioohi, ky ky kyllä mä hik vosikan saan ittekki ku tar-tarvitten hik.
— Jos että te ny lähre heti kotianna siitä toikkaroomasta, nii mä viän teirän laitokselle.
— Mi mi mitä te sanotta? Vai vai veisittä te vi vi viattomia ihmisiä putkahan? S'oon hävitööntä — — tuallaane miäs!
— Älkää ny ruvekko flänkyttämhän siinä leukojanna, elikkä minä...
Plumpäri klenkkuu vähä sinne tänne, puhalti sitte halveksuvasti nenästä, kääntyy kankiaa ja lähti sitte keppisuarana kävelemhän.
Tikanojan kulmas se kääntyy viälä kattomhan, huitaasi kärellä ja lähti sitte Pitkääkatua hoippumhan.
— Minä seurasin kulmahan kattomhan — kertoo poliisi — ja se aina vai vilkkuuli taaksensa, jotta tuunko mä. Ku se näki, jotta mä jäin kulmahan seisomhan, nii se kans seisahti tuahon teirän Vaasan ilmootuskaapin ethen ja rupes kovasti lukemhan. Kraapii tulitikuulla valkiaa muka nähräksensä sähkösanomia ja aina muljahutti muhun päi.
Viimmee mä lährin sinne sen tyä ja sanoon jotta:
— Mitäs te siinä ny muka siikarootta?
— Minä lujen näitä Vaasan sähkösanomia. E e eikö ni ni niitä saisi muka lukia? Vaikka n'oon sitä varte kaappihin pantu? — koitti se viisastella.
— Joo, kyllä niitä lukia saa herra Plumpäri. — Mutta sehän on tyhjä kaappi! Ei siäl'oo ollu monehen päivähän mitää — nauroo se poliisi.
Plumpäri toljotti silmät seljällä mustahan kaappihin ja ku huamas, jottei siälä ollukkaa mitää nii meni kovin noloon näkööseksi ja lähti suijaa talsimhan Vöörille päi.
Meni jo hyväs matkaa ku äkkäski asian, kääntyy ympäri ja huikkas jotta:
— Mä kattoon vain, jotta oliko siälä mitää hik — pitti kutti senkin pollari!
No nii se sitte meni ja mä lährin takaasi Hovipuistikolle — kertoo se poliisi. — Mutta ku olin käyny Klupin kulmas asti ja tulin takaasi Tikanojan kulmahan, nii — siinä istuu Tikanojan portahilla — se Plumpäri! Kovasti noukka pystys ja sotaasen näköösenä.
Mä sanoon jotta:
— No kuinkas te herra Plumpäri nyt taas siinä ootta?
— Kyllä mä täs saan istua — kiljaasi Plumpäri mahtavaa. — Mi mi millä oikeurella te mua puhutteletta, herra konstaapeli? Ku en mä puhu kellekää mitää. Ja ku min'oon väsyny. Väsyny i i iimine saa istua vaikka mihnä ja hui hui hik huilata.
Mun rupes jo pistämhän vihaksi — sanoo se poliisi, jotta:
— Te ootta Plumpäri ny pöhnäs, ei soo tavallista väsymystä. Jos että heti paikalla lähre siitä ny kotianna maata, nii minä hairaan niskasta kiinni ja kiikutan putkahan.
— Teil' ei oo oikeutta viärä sairasta i i iimistä putkahan — min en oo juavuksis, näkööhän sen ny herra konstaapeli ittekki. Vähä siukas lais vaa ja huilaan täs kivellä — — tuallaane kans täs tuloo kunniallisia i i iimisiä komentamhan! — kirrasti Plumpäri, n'otta mä tartuun viimmee kraiveliihin kiinni ja kiikutin laitokselle. Siäläkin se kovasti tolitti, jotta hän on aiva selvä miäs ja vaatii koko poliisilaitokselle eresvastausta.
Aamulla ku sitte putkan ovi aukaastihin ja sanottihin jotta:
— Jos herra Plumpäri veis esti tuan sangoon pihalle, pesis silmänsä ja tulis sitte tuanne komisarjuksen ethen saamahan tämmin ja antamhan valtakirjansa — niin kovasti oli hiljaasta ja nöyrää poikaa jotta:
— Juu juu herra konstaapeli! Kyllä minä. On sitä ihminen kumma värkki. Minäkin olin jo kotoportilla ja sisälle menos, ku se suamalaasen perisynti tuikkas niskahan, eikä sisu antanu perhän, ku piti lähtiä takaasi poliisille näyttämhän jotta »minä saan istua täs» ja »mull on oikeus kävellä mihnä mä tahron». — Älkää viittikö sanua kellekkää, kyllä mä sakot maksan.
»KOKOMAILMAN MINIÄ.»
Oottakos te sitä kolinaa kuullu, ku se »Kokomailman miniä» rikuneeras Koskenmäjellä ja pani kaikki huushollit aiva sekaasinsa? Teki sellaasen sekootuksen, jottei siit'oo viäläkää oikee seliitty.
Se on Teuvvalta kotoosi se naine, tuas neljänkymmenen ikääne ja vähä klenkkujalakaane, mutta muutoon viälä koko lailla poistiähensä pulskanpualoone flikkaihminen, jok'ei muuta teekkää ku tyäksensä kiärtää ympäri maata ihmisiä narraten jos jollakin lailla. Tavallisesti se esiintyy justihin Amerikasta tullehena sukulaas-ihmisenä, valehteloo suut silmät täythen yksinkertaasille ihmisille, syättää, juattaa ja passoottaa ittiänsä viikkokaupalla, sitte laihnaa huushollista viälä rahaaki ja niin katuaa kun kastet maahan. — Vasta aikaan päästä ihmiset sitte haikasoovat, jotta se taisikin olla lurjus, — mutta s'oon silloon jo kaukana.
Se Kokomailman miniä ottaa esti tarkoon selvän taloon asioosta, isännästä ja emännästä, tyttäristä ja poijista, ketä on Amerikkahan menny ja kuinka kauan n'oon siälä ollu, kaikki niin tarkasti, jotta tiätää ja muistaa prisiis. Sitte ilmestyy siihe huushollihi yhtäkkiää ku tuuliaaspää justhin Amerikasta tullehena, milloo miniänä, milloo minäkin likisenä sukulaasena ja näyttelöö nii jukulauta hyvin osansa, jotta se panoo päät pyärälle ja väkisenkin ihmiset uskomhan. Itte s'ei oo koskaan Amerikas käyny, mutt'on toisilta kuullu ja oppinu, n'otta se huiteloo enkeskaaki ku täysi mainari ja osaa kertua ja seliittää ne Amerikan olokki justihin ratihinsa. Ja kun s'oon sitä miniän osaa satoja kertoja näytelly joka pualella maata, niin siitä sitä onkin ruvettu sanomhan »Kokomailman miniäksi».
No niin! Tua sama rakkari tulla köryytti täs hiljan kevarin hevoosella Koskenmäjelle ja ajoo suaraa Haaviston-Kustaan pihalle. Ja fiini oli ollu ku ryäkäles, silkkipusurit, saretakit, käsilaukut ja kaikki niinku pruukathan. Hatuskin oli kolme raitaa.
Kustaa isäntä sattuu justhin istumhan klasis, kun se ajoo pihaan, ja hämmästyy nii sitä fiiniä fröökynää, jottei se saanu pitkähän aikahan sanaa sanotuksi.
Justhin kun se meinas emännälle sanua jotta — niin samas kans astoo se tulija jo tuvan ovesta sisälle ja heti huutamhan jotta:
— No päivää ja tervehyysiä Ameriikasta! — Kuinkas täti voi?
Emänt' oli justhin pataa krapaamas ja säikähti n'ott oli laattialle plyssähtää, ku se fröökynä tuli kättä tarjuamahan ja taputtelemahan.
— Eikö täti mua tunne? — kysyy se fröökynä.
— Sus siunakkohon! — Kukas sä nyt sitte oikee oot, kun en mä tuu sun päälles — siunaali emäntä ja pyyhkii härisnänsä nenäänsä sillä patakravalla, joka sill' oli käres.
— Ettäkö te ny mua tunne?! Mähän oon teirän sisarenna tytär siältä Alaurelta. M'oon ollu kakskymmentä vuatta tällä välin Ameriikas ja justihin ny tullu takaasi tänne vanahaan maahan. Jees — Ja m'oon keriinny osthon jo taloonkin ittelleni täältä teirän pitäjähästä likiltä tiilipruukia...
— Voi siunaa ja varjele. — Vai oot sä Sannan flikka! Eip' olsi sitä uskonu, — — vai Sannan flikka sä oot!? imehteli emäntä ja rupes vähä kiiruhusti laittamhan kaffipannua takanpesähän, kun oli niin kaukaasia vierahia tullu.
Isännällekki käyy se sisaren flikka kättä paiskaamas, mutta Kuustaa oli nii säikähröksis, jotta se vai räpytteli silmiänsä ja kattua tollotti ku lehmä uutta konttia. Vasta ku emäntä pukkas kylkehen ja supaji jotta:
— Juaksaase ny sä Kuustaa hakemas toiskasta eres halstoopin pottu viarahanvaraa — vasta silloo Kuustaakin rupes käsittämhän. Eikä sitä sanaa trengänny kahta kertaa Kuustaalle sanua, kun s'oli jo hyväs matkas. Se kun on ollu tärkiä karvaasehen piänestä asti!
Se sisaren tytär rupes heti talooksi. Kulki ja katteli kaikki paikat ku kotonansa n'otta emännän pakkas ottohon oikee hengen kiinni. Kiirus oli ja puukki oli nii tuarehia n'otta ne ei tahtonu palaa millää. Emäntä puhalti ja ploosas pannun ala siinä kaffia touhutes ja viimmee lyärä flätkähytti pannuaki kylkehe jotta:
— Kiahukko siinä rumaane...!
Parahiksi saikin emäntä kaffin valamihiksi siksi ku Kuustaa-isäntä tuli viarahanvaransa kans, mutta nii töpinäs oli muarikin, jottei muistanu panna eres silakanpäätä kaffin seliitykseksi, n'otta s'oli aivan poroosta ku trahteeri alkas. Esti juathin korppukaffit, mutta toisehen kuppihin pantihin vai sokuria sekahan ja kovasti sekootettihin lusikalla. Kustaa otti pottunsa ja kysyy jotta:
— Saisko luvan olla? Ja otti itte esti, jotta vieras näki, jotta s'oon purkista ainesta.
Sisaren tytär näyttiki kovasti tykkäävän siitä laista, klunahutti aika ploiskauksen kuppihinsa ja heitti sitte yhrellä siamauksella koko plörön suukkuhunsa. Tykkäs vai jotta:
— Ku Maija maistaa, nii pohja paistaa! — Eik ollu täkähällänsä.
Pyyhkääsi vai huuliansa ja rupes seliittämähän jotta:
— Nii, mull' on teitä varte tuatuna lahjojakin isoo arkullinen. Siäl' on kolmet täysivillaaset aluussyytit Kuustaalle. — Ja sulle täti mull' on varattuna puali tusinaa paitoja, kolme hamesta, hopiaaset kaffikalut, kymmenen kuppia vetävä kaffipannu, maittilaknekka ja sokurikooli ja kymmenen paria kuppia. Sitte tualle pikkupoijalle on taipperia, peittoja ja vaippoja seittämän kutakin laija, ja viälä muutakin, jot' en ny sano, mutta saatta sitte nährä, ku tuutta hakemhan mun pakaassit asemalta. — Ja teirän pitää tulla yhres molemmat ja oikee hevoosella. Mull' on siälä tiilipruukilla ostettuna sata tusinaa lautojakin. Mä annan teille niistä niin paljo jotta saatta uuren katon tähän tupahan kun näyttää jo olevan huano. Kun tuutta hevoosella, nii saatta tuara samas kuarmas. — —
Sen arvaa, mikä ilo siinä huushollis nousi ku sellaane rikas ja antelias sukulaanen Amerikasta tuli.
— Mutta kuinka sä meille niin kovin paljolta omaasuuttas rupiat jakamahan? — haikaali emäntä. — Sun on vishin menny Amerikas kovasti hyvin...
— No mull on rahaa kyllä! Alauren pankis on kaks ja puali sataa tuhatta ja Vaasan pankiis mull' on kolomesataa tuhatta. Sitte on se velootoon taloo pruukin likillä. Ei nua tuallaaset piänet lahjat mulle mitään tunnu, ottakaa vai ku kerran tarvittetta... Muutoon on mulla tännepäin vähä asiaakin — rupes tämä sisaren tytär seliittämähän. Kun m'olin menhellä viikolla Vaasan markiinolla, nii multa varaastettihin neljän tuhannen markan maksava kultaane plakkarikello. Ja m'oon kuullu, jotta se varaas olis pitäny myirä sen tänneppäin jollekki klanipäämiehelle. Eikö tääl' oo mitää siitä kuulunu? Ekkö sä Kustaa oo nähny tääläpäi yhrellä miähellä komjaa kultakellua? Se on mun kelloni, vaikkei siitä ny pirä viälä mitää hiiskua. Ollahan salaa, nii saarahan paremmin pois...
Ja vaikkei Kuustaa-isäntä ollu mitää kuullu eikä nähny, nii se lupas olla kovasti hiljaa eikä puhua kellekkää.
Siinä meni syäres ja juares koko päivä ehtoohi asti ja sukulaaselle annettihin mitä parasta taloos oli, ja mitä puuttuu, sitä hajettihin kylältä. Peräkamarihin viäthin parhuusehen sänkyhyn maata ja emäntä hiaroo parjankin niin pehmooseksi n'otta vähält' oli, jottei oljet ottanhet valkiaa.
Aamulla sattuu Kuustaan huushollihin tulemhan Mäkitaloon Jussi-isäntä puhumhan äjestä laihnaksi. Tuskin s'oli päässy ovesta sisälle, ku se Amerikan vieras jo oli kärestä pitään tervehtimäs jotta:
— Noh kah päivää isäntä. Tervhyysiä Ameriikasta! — Oottako poijastanna mitää kuullu? —
— Tuata tuata — imehteli Mäkitaloon isäntä. — Kah kukas t'ootta, joka meirän Matin tunnetta? — Oottako te kuullu siitä jotaki —?
— No kyllähän mä Matin tunnen! M'oon tämän emännän sisaren tytär ja oon justhin tullu Ameriikasta, johna m'oon ollu teirän Matin kans paljo yhres, Kalifornias kuus vuatta, ja s'oli se Matti mun siskooni kans naimisis, jotta kyllä mä sen hyvin tunnen. — — Niit' ei ne oikee vihiitty, ollehet nuan vaan muutoon, pitivät yhtyyttä ku pariskunta ainakin. — — Mutta n'oon jo kuallu molemmat tapaturmaasesti yhres junaonnettomuures, johna meni paljo muitakin ihmisiä...
— Voi herrinjee — siunas Mäkitaloon isäntä, jok' oli ku puulla päähän lyäty. — Onko Matti kuallu? — Vai niin sen on käyny... No me kun emmä ookkaa äireen kans saanehet siltä monhen vuatehen mitää tiatua... Mutta olikhan se eres vai siltäkää se meirän Matti?
— Oli se! Kyllähän mä ny Matin tunnin, kun siit' oli nii monta kertaa puhet, kenenkä poika se on,... pakkas friijaamahan vähä muakin yhthen aikahan — naurahti se Ameriikan fröökynä.
— Mutta tulkaa ny kumminkin varmuuren vuaksi meille käymhän ja kattomhan sen Matin valokuvaa, jotta onko se eres sama miäs — pyyteli isäntä.
— Mull' on tuala pihalla hevoonen ja pikkuune poukkolava, jotta sillä ei kestä kauaa käyräkkää. Ja kyllä mä tuan hevoosella takaasi, jottei tartte kävellä.
— No mitäs sill' on väliä, onhan mulla täs aikaa lähtiäkki — tykkäs se Kokomailman miniä ja nii lährettihin ajamhan, jotta porkoolit soittuu Mäkitaloja kohri isännän kans, jok' oli nii murheellisis ajatuksis, jotta aiva se huakii ja voivootteli kun Matti on kuallu.
— Tuloohan niitä kualemia ihmisille, ei sille mitää mahra — rupes se flikka lohruttamhan. — Sillä Matill' oli siälä Kalifornias isoo farmikin — eikö siält oo kuulunu perintiätä viälä?
— E-e-ei oo tullu mitää tiatua. — Vai oli sillä Matilla siälä omaasuuttaki — rupes isäntä pörhistämhän korviansa.
— Joo, sill' oli ainakin sarantuhannen taalaan farmi siälä. Eikö rautatiekomppaniialtakaa oo tullu henkivakuutusrahaa?
— Ei oo mitää kuulunu. — Pitääskö sellaastakin tulla?
— Jupet! Sepä tiätty, ku kerran henki meni, nii rautatiekomppania saa maksaa tyyrihit rahat. Kolmekkymmentätuhatta taalaa se pruukaa olla friskiltä miäheltä, vaikka ne koittaa kyllä kiäräällä, jottei tarvittisi maksaa, mutta pitää antaa se asia ajettavaksi jollekin hyvälle loijarille (asianajaja), nii kyllä se rahat ottaa komppanialta uloos. Mä tunnen siälä yhren hyvän toiskiälisen loijarin, jok' on oikee maailmankuulu riitelemhän. Kyllä mä kirjootan sille teirän pualesta, se kun ei osaa muuta kiältä ku enkliskaa...
— Mutta sepäs olis kovasti hyvä, kun auttaasia mua täs asias — sanoo isäntä ja samas kans oltihi jo Mäkitaloon pihalla.
Vieras viäthin suaraa peräkamarihin ja isäntä seliitti emännälle asian, jotta Matti on kuallu, ja emänt' oli vähällä saara laakin, kun se nii peljästyy, jotta aiva se vapaji ja piti istua takkakivelle, jottei kaatuusi.
Piironginloorasta ettii isäntä sitten Matti-poikansa valokuvan ja näytti sille flikalle.
— Justhin niinku elääsnänsä Matti!! Johan mä sen sanoon, jotta kyllä mä sen teirän Matin tunnen vaikka tuhansien joukosta. — — Ja näin vankka ja suuri talookos sen Matin koto onkin? Voi erinomaasta sentähre! Niin se on, jotta rikkahat täs maailmas parahite pärjää. Jolla paljo on, sille pitää enemmän annettaman. Ajatelkaa, jotta nyt teille tuloo Ameriikasta poikanna perintyä siitä farmista satatuhatta, irtaamesta ainakin kakskymmentä tuhatta ja rautatiäkomppaniialta kolmekymmentä tuhatta taalaa! S'oon pualitoista sataa tuhatta Amerikan taalaa! Ajatelkaas mitä s'oon Suamen rahas! — Mutta teirän pitää ottaa pappilasta sille loijarille sukuselvitys ja lährettää sinne, jotta se voii toristaa, jotta t'ootta sen Matin isä. — Vaikka kyllähän mä voin senkin tehrä saman tiän kun lähren asemalle — touhus se Kokomailman miniä.
Niin etittihin paperia, pläkkiä ja pännä ja flikka rupes värkkäämähän loijarille kirjestä enklannin kiälellä, jotta se hakis uloos henkirahan rautatiäkomppanialta Matin isän pualesta.
Kun s'oli valmis, piti isännän panna vai puumerkkinsä ala. Ja päälle kirjootti se flikka, jotta: Mister Loijar John Wellsson. Kalifornia.
Samas kirjees se valtuutti sen Wellssonin myymähän Matin farminkin ja kaikki irtaamen ja lähret tämhän rahat Suamehen.
— Mutta paa nii, jotta sata tuhatta pitää tulla siitä farmista! Alle ei saa myirä ja sano, jotta mitä ylitte saa, niin sen se saa itte pitää — sanoo isäntä. — Ja jotta siltä rautatiekomppanialta pitää koittaa kiristää enempi ku 30 tuhatta jos suinkin saa, mutta ainakin se pitää tulla.
Niin oli asia hoirettu ja päälle juathin kaffit monellaasen nisun kans. Ja ennenkun pois lährettihin, niin piti viälä syäräkkin ja olis se isäntä maksanukki kirjootuspalkkaa, muttei se flikka ottanu.
— En mä teitä ilman tahro vaivata, sanokaa vai pois kriivarinpalkka, kyllä mä sen maksan — pyyteli isäntä.
— Ei hyvä isäntä, mitäs mä nyt täs maksua rupiaasin ottamhan, kun ollahan vähä niinku sukulaasiakin — tykkäs se Kokomaailman miniä. — Mutta jos ny isäntä tahtoo olla niin hyvänluantoone, nii passaa lährettää mun följyssäni Haaviston tärille jotakin niinkun lahjanpualta jos sattuus jotakin mukavaa olemhan, kun mäkin tuun siälä viipymhän viälä jonkin päivän...
No isäntä ja emäntä kokosivat yhtä ja toista koppahan, munia, juustua ja voihulikankin panivat. Pistipä emäntä tuarehia sianmakkarootakin hyvän läjän ja suuren kimpalehen rullasylttyä, n'otta siin' oli syämistä jos jonkillaasta. Ja sitte isäntä kyytitti sen fröökynän takaasi Kustaan asunnolle.
Mutta ku Mäkitaloon isäntä tuli yksin takaasi, meniki siihen epäälyksen henki, jotta jos tua flikka meinaaskin häntä pettää ja ottaa rahat itte, ei sitä yhtään tiärä. — — Ja sitä varte päätti isäntä huamispäivänä soittaa telefoonilla pappilahan, jottei tarvitte antaa sitä sukuseliitystä muille ku hänelle ittelle, kun hän tuloo sen hakemhan.
— Sitä pitää olla noukasta kotoosi, jottei vai mee Matin perintö sivu suun. — Se vois panna hyvinkin ittensä kans siihen sukulujettelohon ja nostaa rahat! Saamari, sitä tiärä yhtää nuata Ameriikas ollehia, ovat nii läpikliipattuja, jotta pian hyppäjyttävät — pahkulootti Mäkitaloon isäntä itteksensä.
— Mikäs joukkokunta tuas punaases mökis asustaa, joka tualta näkyy? — kysyy se Kokomailman miniä, kun oli ehtoopäiväkaffit juatu, eikä sill'ollu muutakaa tekemistä.
— Siinä asustaa Suutari-Valee akkoonensa, jok' on Lehtimäjeltä kotoosi. Heikkua s'oon sellaasen rajasuutarinkin elämä ja Valee onkin nii kiukkuune kommunisti, jotta se manaa aiva oikohonsa. Mailmanvallankumousta s'oon saarnannu jo monta vuatta ja uhaannu kääntää koko mailman mullin mallin, mutta kumminkin niinpäin, jotta se itte tuloo läjän päälle ja rupiaa tämän kylän komissaariksi — — seliitteli Haaviston-Kuustaa.
— Mutta sinneppäs mun pitääki mennä helssaamhan, jos se suutarin akka on Lehtimäkelääsiä — hihkasi se Ameriikan flikka ja lähti kans, mutta uhkas tulla pian takaasi.
Suutarin mökill' oli justhin täysi mökä käynnis., Valee itte manas ku lappalaane manttaalipösöjä, jokkei tua muita ku vanhoja kenkärajoja ja karvakenkiä hänen kursittavaksensa ja ostaavat vain tehtahan tekoosia. Suutarin akka karhas varsiluuran kans kissiä ympäri tupaa, ku s'oli peijakas livahtanu astiakaappihin ja litkiny maittilaknekan aivan tyhjäksi. — Vanhemmat kakarat toivat nuarinta vesaa, Iisua, käsipualesta roikottaan pihalle, haarat levjällä, ku sille oli tullu vahinko housuuhi. Ja takkakivellä istua uikutti vanhin tytär, jok' oli tyäväentaloolla sillä lailla aikansa tanssia jassannu, jotta pian pani pium paum.
Sitä se hairas se Kokomailman miniä heti kaulasta kiinni ja sanoo jotta:
— Täs me ny taas näjemmä yhren yhteeskunnan uhurin, jok' on joutunu pilakukaksi. Mutta älä sure viälä sit' on mailmas hyviäkin ihmisiä. Ku aika joutuu ja tarves tuloo, niin mä tuun sulle kummiksi ja tuan papin tullessani ja kaikki mitä siinä tarvithan ruaka- ja juamatavaroota ja peipille verhaa ja vaatetta jotta sit' onkin kerraksi. M'oon justhin Ameriikasta tullu ja kuulin, jotta tämän huushollin äitee on Lehtimäjeltä kotoosi niinku mäkin, niin päätin käyrä kattomas, kun sattuu tännepäin olemhan asiaa...
Saman tiän se kertoo sitte sen kellojutunkin, jotta siltä muka oli varaastettu 4.000 markan hintaane kultakello, jota se ny oli perhänkallaamas. Kyseli suutariltaki nuukasti monen huushollin asioota, jotta jos se olis sattunu jollakin näkemhän kultakellua. Johnakin se muka piti olla sillä loukolla, jollakin vanhalla pariskunnalla, jonka tytär on Ameriikas. Tutkas ja kyseli kovasti, mutta suutari ei tiänny mitää sellaasesta, vaikka s'olis kuinka kaivertanu korviansa.
— Kyllä se täälläpäin on ja kyllä mä sen selville otan — vakuutti se merkilline Ameriikan viaras. — Oon mä Junaitisteetis niin paljo ollu salapoliisien kans tekemisis, jotta mä kelloni pois otan. — Mutt' äläkää ny puhuko vaa tästä kellekkää, jottei se leviä. Mä käyn viälä tuala Lahoonloukolla kuuloomas ja annan sitte tiaron teillekki jollakin merkillä jos satun löytämhän sen siältä...
Suutarin mökillä jääthin aivan suu auki orottamahan tuan ihmeellisen fröökynän paluuta Lahoonloukolta.
Ja aivan oikee! Ku se illalla myöhään tuli takaasi, nii purotti suutarin mökin kohralla tiälle paperilapon, johka oli merkitty numero 873 ja kirjootettu jotta: »Selvä.»
Suutari-Valee tuteeras sitä lappua silmäklasit pääs, kynsii korvallistansa ja imehteli jotta:
— Mitä kummaa se täm' oikee on?
Viimmee sitä rupes peljattämhän, jotta jos se oliski ollu ohraanan kätyri! Jok' on tullu urkkimhan häntä ja ottamhan selvää hänen vallankumouksellisista miälipitehistänsä!
Ja jota enemmän Suutari-Valee sitä ajatteli, sitä selvemmäksi se tuli, jotta s'oli ohranan kätyri.
— Pian mua ny viärähän! — voivootti suutari. — Mutta kerran sitä kumminkin pitää ihmisen kualla. — — Tulkhot vain hakemhan. — — Ny mustakin tuloo vallankumouksen marttyyri...
Käski akan panna evästä pussihin ja sängyn viärehen valmihiksi, jottei tartte muuta ku siitä haitata, ku ohraanat yöllä tuloovat hakemhan. Ja söi sitte viälä oikee lujasti ku maata pani, jotta jaksaa.
Mutta se Kokomailman miniä kerkes viälä samana iltana myllertämhän Kannaaston kruununtorpanki asiat aivan ylösalaasin. Siälä se vasta hajootuksen tekikin!
Siltä suutarilta se sai tiätää, jotta Kannaastosta on kaks tytärtä Ameriikas, ja ei muuta kun heti ku oven aukaasi jotta:
— Tervehyysiä Sannalta ja Maijalta Ameriikasta!...
Kannaaston faari ja muari haukkoovat hyvän aikaa ilmaa eiväkkä tahtonhet oikee päästä kärryylle, mitä se meinaa.
— Tuata, mitä sa sanoot, — — meiränkö Sannalta ja Maijalta sä tervhyysiä tuat — imehteli muari aivan silmät tapilla ja suu seljällä.
— Nii, justhin teirän Sannalta ja Maijalta tervhyysiä mä tuan Ameriikasta. Sannahan on naimisis mun veljeni Jaskan kans Fairporis.
— Herra hallikkohon, vai on meirän Sanna ottanu ny miähen siälä Ameriikas! Ja säkö oot sen sisar? — No voi taittamarallaa, kaikkia sitä kuulookin — päivitteli Kannaaston muari ja käski heti Tilta-tytärtä larosta hakemhan kuivia riskuja ja panemhan peshän valkiaa, jotta saarahan viarahalle kaffit.
— Vai nii — rupes jo Kannaaston faarikin hengittelemhän jotta: — Ooksä saanu niiltä preiviä vai kuinkä sä niiltä tervhyysiä tuat? Ja mitä sä niistä muuta tiärät? Meille ei ookkaa tullu flikoolta kirjanpalaa ainakaa kolmehen vuathen...
— En m'oo niiltä kirjaa saanu, mä tuun suaraa Ameriikasta ja lährin niiren tykyä Fairporista viis viikkua sitte, ja nekkin on justhin tulomatkalla kotiappäi. Olsivat tullehet samalla kertaa mun kans, mutta Jaskan ja Sannan piti jäärä viälä pariksi viikkua orottamhan rahoja, kun ne myivät sen haussinsa (taloonsa), eikä sillä ostajalla sattunu olemhan nii paljo käteestä rahaa päällä. Sen piti sanua ylhä pankista rahaa ja orottaa kaks viikkua. — — Ja Maija tuloo kans kotia Sannan ja Jaskan joukos. Mutta ku mull' oli jo piletti ostettuna laivahan, nii mä jouruun lähtemhän etukäthen..
— Voi hyväänen aika, vai on ne ny myinehet sen haussinsakki ja ovat kotia tulos! — haikaasi muari. -No, ne on saanu sitte paljo rahaa?
— Seittemänkymmentä tuhatta taalaa oli kauppasumma ja neljäkymmentä tuhatta saivat heti. Sitä loppua niiren piti jäärä orottamhan. Mutta kyllä n'oon senkin jo saanehet ja kotiappäi ny tulon päällä.
— Nehän on tianannu sitte kovasti rahaa...
— Joo, n'oon rikkahia ihmisiä ja sitä varte tuloovakki pois siältä. — Ja on niillä muutakin kun se taloon hinta. Olihan niillä rahaa pankiski ja saivat ne irtaamestakin friskisti. — Eikä siältä tuu tyhjänä Maijakaa, siitä saatta olla vissi. — — Ja vanahaa pappaa ja mammaa varte ne ostelivat kaikellaasta lahjaa, housuja, paitoja ja aluushamehia, kaikki ehta villaasia.
— Onkos tua teirän poikanna? — kysyy sitte äkkiä ja viisas sormella Jussia, joka istuu penkillä.
— Joo, s'on meirän nuarin poika Jussi.
— No justhin tualle Jussille ne osti saran taalan kultakellon, kolmet aluus-syytit, yhren fiinin enkliskan trikootressin, kahret tyäkengät, yhret oikee vahavapohjaaset ja toiset kiiltonahkaa, jottei niitä piretäkkää muuta kun suurina juhlina ja pyhäpäivinä, ja viälä pukinnahkaaset kintahakki — paasas se flikka tulemahan n'otta sylki suusta piraji.
— Ja mä ostin, Jussi, siihen sun kultakellohos oikee ehta tuplee kultaaset kellonperät ja viiren taalan floketin, ja viälä hopiaasen paperossifutraalin ja piispaumista tehryn piipun, john'on sauraminluusta varsi ja siinä sellaane reikä ja komja flikankuva, jotta saa luurata hihihi — liverteli flikka ja katteli kiärästi poika-Jussin päälle, jotta Jussi ei tiänny mihnä s'olis käsiänsä pitäny. Ja oli aiva noukka punaasna.
— Mutta jos ne kahta viikkua jälkehen lähtivät, ku sä, niin n'oon täällä tuas paikas! — haikaasi Kannaaston muari. — Voi taivas, ja tua laattiaki on nuan vahavas ryätäs ja sänkyverhat kaikki pesemätä...
— Kyllä ne tääl' on jos hyvin sattuu, niin jo ylihuamenna — vakuutti flikka.
— No sitte ei oo muuta keinua ku hakia apua kylästä. — Kirves-Tiina ja Hiaroja-Maija saavat tulla huamispäivänä meille pesemähän ja pyykkiä tekemähän. Eihän tänne ilkiä viarahia vastahan ottaakkaa. — — Ja puarista tarvithan kaikellaasta, nisujauhoja, kaffia ja sokuria, kaneelinparkkia ja oikee pitääs saara uuret kupikki, ku on korvat pois melkee kaikista — touhus muari ku viarahalle tälläs kaffia pöyrälle.
— Mitäs se meirän Maija on siälä Amerikas hommannu, kun senkin on niin lykästäny? — uteli faari.
— S'oon ollu siälä yhres pankis kasöörinä ja tianannu paljo rahaa. Pankkohon on pannu kaikki ja siinä sivus viälä muutaki firaaplannu. Maijalla onkin rahaa n'otta saa vaikka raamatun tehrä kun ei ny kovin tylyä ja vahavaa laia- — — trossas se Ameriikan flikka.
— Mihnäs hommis sin'oot siätä ollu? — kysyy faari.
— No min' olin kuulkaas orkaniseeraajana tyäväjellä, elikkä niinku täälä Suames sanothan akitaattorina ja se löi kovasti leiville. Ei muuta ku kiärtää paikasta toisehen ja paasata nyrkit pystys mailman vallankumousta n'otta sinine lieska ja käry suupiälistä truiskii. Jota paremmin porvaria haukkuu kapitalistiksi ja verenimijäksi, sitä pareet palkka ja viänti mualle. Ja kyllä mä sen konstin kans niin opiinkin n'ottei siitä enää paljo petrata. Niin olivat kommunistihaaliilla raivos, jotta vahtua purivat ja pystyhyn hyppiivät ku tämä flikka saarnas.
— Vai on niitä sellaasia hulluja siälä Ameriikaski — imehteli Kannaaston faari. — Tua Suutari-Valee se täällä on meirän loukolla oikee pääpukna kommunistien sakis ja tyäväjentaloolla se pruukaa saarnata paukuttaa n'otta leukaperät turvoksis.
— Hikistä ja tyälästä s'oon vasta-alkavan ja itteoppinehen hihkumine, mutta ku on koulun käyny ammattihin niinku mäkin Ameriikas, nii se menöö aiva itteksensä. Ameeriikas se akitaattorin souvikin kannattaa, muttei täälä viitti yrittääkkää, kun ei saa eres ovirahaa ittellensä...
Loppupäivä viarasta sitte syätettihin ja juatettihin niinku piispaa pappilas. Parasta tuathin mitä kotua ja kylästä saathin. Illalla, siinä ennen makoolle menua, muistikin se Ameriikan fröökynä taas asiansa ja sanoo jotta:
— Pitääs tästä huamen aamuna päästä kirkon kyläs käymhän vähä rahaa vaihtamas pankis, kun rupiaa loppumhan. — Eikö tua Jussi lähtisi mua kyyttimhän?
Jussi poik' oli jo muutoonkin kattellu suloosesti tuata silikis ja sametis kuhajavaa flikkaihmistä, joka keikkuu ja knääpsähteli ku västäräkki tuvan laattialla ja tuan tuastaki iski kiärästi silmää Jussille, n'otta sen pakkas ottohon aivan hengen kiinni ja lyömähän koko olon holtittomaksi.
Saatei se Kannaaston Jussi mikää pökkelö oo, jottei flikkaan päälle honaasi.
Faarikin oli sen flikan teerenpelin havaannu ja tykkäs itteksensä, jotta kumpikahan siinä oikee toistansa narraa. Ei Jussin ainakaa oo väliä, ku flikalla rahaa kuuluu olovan.
Ja sitä varte oli faari heti mukahallepäi. Se rupes kovasti touhuamahan jotta:
— Kyllä Jussi saa tulla sua kyyttihin huamenaamulla ja samallahan se saa toimittaa ne muarin ostamisekki siältä kirkonkylästä. — — Komia pari t'ootta samoolle kärryylle hehehh — nauraa hötkötti faari.
Jussiakin nauratti ja flikk' oli niinku maito makoone.
Siitä tuli kova yä Jussille, ku ei millää tahtonu saara unta. Aina vai se flikka pyörii miäles, jotta mitähän se oikee meinaa, ku se nii kattoo päälle ja silmät paloo pääs. Vaikka kyllähän Jussi sen tunti rinnahnansa, jotta rakkaus, rakkaus s'oli, joka pani Jussin niin potkimhan ja kiakkamhan, jottei tahtonu fällyt päällä pysyä.
Jo kolmelta nousi Jussi ensi kerran ylhä ja meni tallihin kattomhan isoja-mustaa, kuinka se voii. Veti linjaarirattahat pihalle ja voiteli sianihralla aksilan, jottei kitaja, kun mennähän. Otti parahat potuumet ja sitolkkasilan, joka vaskesta väläji ku kulta. Ja rahnikoorut suittenperät, john' oli komjat punaaset tupsut. Ja kahret tyynyt pani istuumelle, jott' olis oikee pehmoone sen flikan istua. Komjat oli pälehet, ku Jussi ajoo isoon-mustan porraspäähän ja toisella kärellä vai piteli orista. Kelpas siihen flikan istua ku kihlarattahille ainaki. Ja niin ne tykkäs faari ja muariki, ku portahilta lähtyä kattelivat, jotta taitaa niistä tulla pari.
Muari pisti mahtavaa Jussin käthen viissataa markkaa jotta:
— Osta poikani tualla rahalla kalaassivärkkiä kaikellaasta ja kivisyrämmiä kans, jotta saarahan herelmäsoppaa. Ja lihamakkaraa ja moottijuustua n'otta sit' onki kerraksi! Ei tartte nuukaalla...
Ja nii ne lähti n'otta harja hulmahti ja fiäterit soittuu. Kylän läpi ku ajoovat nii joka taloon klasit oli pläsiä täynnä ja silmiä luuras ku silakkakupista. Ja Jussi ku kenas mahtavaa, ja flikka istuu viärellä ku ruusu n'otta kannatti sitä vai hollinpäästä kattuakki!
Kun pääsivät sitte mettälle, siihen Poukkulan mäjelle, john'on se pitkä loiva ahres, nii flikka hairaski äkkiää Jussia kaulasta kiinni ja kiljaasi jotta:
— Voi rakas Jussi, kun mua peljättää, jotta jos me kaarumma täs! — ja puristi ku peijakas lujaa, jotta aiva Jussin henkiä salapas.
— Ei, tuata — koitti Jussi sanua. — Ei tartte peljätä, ku m'oon suittis.
Se flikka nojas pääkkynsä Jussin rehtihin rintahan ja kuiskii nii rakkahia sanoja ku taivahan enkeli, n'otta aivan löi Jussin henkireijät tukkuhu.
Ja silloo Jussi kans seisahutti hevoosen ja sanoo jotta:
— Ptruuuu!
Ja pussata moiskahutti nii keskelle truuttua, jotta aivan sen flikan meni silmät väärinpualin pääs.
Mutta pian se siitä tointuu ja kun hetken matkaa oli taas menty, niin eikös se flikka peijakas:
— Ptruuuu!
Ja fläiskänny sellaasta pusua takaasi, jotta Jussi oli hoittollona hyvän aikaa.
Ja sitä ne teki pitkin matkaa, jottei isoo-musta tiänny, olisko se istunu vai seisonu. Rupes viimmee järsimhän ojanpyärtänöötä ja antoo niiren fläiskiä mitä tykkäsivät.
Mutta sitte pyhkääsiki se flikka vähä äkkiää truuttunsa pusurin hiahan ja kiljaasi jotta:
— Voi rakas kultani sentähre, ku mä unohrin käsilaukkuni sinne teille! Mä pistin sen sinne fiililautaaselle tuvas, klasin pualoosehen päähän panin ja siäl' on mulla ne Ameriikan taalat, jokka mä meinasin vaihtaa pankis. Ja nyt ei mull' oo yhtää penniä följys! — Voi, ekkö sä rakas Jussi kulta pyärrä ny vinkiää takaasi hakemhan sitä mun käsiväskyäni sieltä lautaaselta? Mun pitää keriitä postikonttuurihin ennenku se suljethän, ku mull' on siälä yks 200 markan postietuanti tulos Helsingistä ja sen pitää saara uloos. Mee ny hyvä miäs joutua hakemhan se mun laukkuni. Piankos sä takaasi tuut kun on näin viriä hevoone. Täst' ei oo kirkolle enää ku pari pyssyhollia ja mä lähren kävellen, niin kerkiän sinne postikonttuurihin ennenku se suljethan...
— Jaa mutta, milläs mä saan sen etuannin lunastetuksi, kun ei mull' oo ny yhtää rahaa — siunaali flikka ja veti suuta nii surkiahan vintturahan, jotta s'oli aiva kauhiaa. — Laihnaasikko sä Jussi mulle siksi aikaa vähä, kun käyt hakemas sen mun käsilaukkuni, niin saat heti takaasi —?
— No, ka, sopiihan sun ottaa tämä äireen raha siksi aikaa — tuumas Jussi ja antoo muarin 500-lapon sille flikalle. — Mä ajaa karahutan ny sitte takaasi ja hajen sen sun laukkus, mutta mihnäs me sitte taas rookathan?
— Mä orotan sua Luaman puaris, siinähän on kaffilaki, tuu sinne — touhus se Ameriikan fröökynä ja eikös riivattu ottanu viälä uuremman kerran Jussia rakkahasti kaulasta kiinni ja tuhrannu sen partakarvat aiva sekaasinsa.
— Tuu pian takaasi, rakkaani, nii mennähän yhres sitte ostoksille ja ostethanki mun rahoollani — huikkas flikka ja heilutti fiinisti kättä lähtijääsiksi Jussille.
Jussi oli ku seittämännes taivahas. Se lasketti pyärät oikoosna takaasi kotia. Ei keriinny panna hevoosta kiinnikkää, ku tormas suaraa tupahan ja fiililautaasta koperoomahan. Koitteli esti toisesta päästä, sitte toisesta ja ku ei mitää tullu kätehen, nii meni uurestansa koittamhan taas toisesta päästä. Otti viimmee korkianlavittan ja kaahii nii korkialle, jotta aiva nenä lautaaselle, muttei siäl' ollu mitää!
— Oattako te sen ottanu? — kysyy muarilta.
— Minkä ottanu? — imehteli muari.
— No sen Ameriikan viarahan käsilaukun, johna sill' oli kaikki rahat!
— Ook sä hullu — kiljaasi muari. — En m'oo nähnykkää, eikä se mulle mitää laukkua oo antanukkaa, enkä m'oo sillä mitää laukkua eres nähnykkää...
Jussi-poika seliitti sitte oikee juurtajaksaan kaikki tyynni.
Siinä tuli eri pouket ja ettiminen koko taloon väjellä. Mutta mitää ei löyretty, vaikka oikee tikku käres ettittihin kaikki laattianraokki.
Viimmee tultihin siihen päätinkihin, jottei sillä flikalla ollu mitää käsilaukkua ollukkaa, kun ei sit' ollu kukaan nähnykkää. — Ei eres Jussikaa, vaikka s'oli koko aijan kiäli poskella vahrannu sitä flikkaa.
— Ja kun mä annoon sille laihnaksi sen teirän viissataa markkaa, jolla niitä kaffia ja sokuria piti ostaa — ähkyy Jussi.
— Ne mun rahaniko? — krääkääsi muari ku olis surenkrooppihin puronnu. — Kuinka jutinan tähre sä niitä sille annoot?
— No ku se sanoo, jotta hänen pitääs ottaa postikonttuurista jotaki etuantia kahrella saralla ja lupas heti antaa takaasi, kun on pankis vaihtanu taaloja. — Sanoo viälä, jotta sitte ostethankin sen rahoolla...
Muari plyssähti aiva hervotoonna patapenkille ja paineli syränalaansa jotta:
— Jos s'oliki valesta kaikki tyynni?! Ja narras vai meitä — vei ne rahakki sulta...
Silloo Jussikin säikähti n'otta putos istahallensa ku tyhjä pussi eikä käsittäny enää yhtää mitää. Silmät vai seisoo pääs ku tarhapöllööllä ja suu oli auki ku laron ovi...
— Oliskahan se? — - pääsi Jussilta, eikä se muuta saanu sanotuksikaa, kattua toljotti vai ku kaffikupiilla.
Aiva istuuvat ku puulla päähän lyäryt ja haukkoovat ku kala kuivalla.
Silloo justhin sattuu tulohon taksvärkkimiähet Hähään mettästä halkoja hakkaamasta ja kuulivat kuink' oli käyny.
— Eihän se vai ollu se sama flikka-rumaane, joka täs menny talvena oli kans kulkenu Kylänpään loukolla samallaasten tervhyysien ja lupoostenkans. Se sama, joka tätä Krupulan-Kustaata rupes yäsyrännä siälä Vierikon torpas käpäälemhän n'otta Kuustaa peljästyy aiva pois tilooltansa ja änkyttää viäläkin.
— Minkälaane se sitte oli? — kysyy muari.
— S'oli siinä pualivälis neljääkymmentä käypä kroosee, flikaksi se ittiänsä kehuu, mutta kukas siitä selvän otti ja tuteeras mikä lintu se oikiastansa oli. Kehuu olovansa torpan toisen poijan akan sisar ja tulovansa justhin Ameriikasta ja mithän kaikkia oli höpöttänykkää, mutta kovasti s'oli ollu muka rikas ja luvannu jos jonkillaasia lahjoja ja Ameriikan tuamisia kaikille. Paha vai, jottei sill'ollu niitä koskaa joukos ja rahakki oli aina unehtunu mihkä kulloonki, n'ott' oli pitäny vähä laihnata. Ja sen tiän oli menny, kun oli tullukki...
— Voi siunaa! — huakii Kannaaston muari ja heilutti kruppiansa.
— Äääh — ähkyy Jussi-poikaki ja kynsii saivaristuansa.
— »Kokomailman miniäksihän» sitä samaa lintua sanothan — toristivat taksvärkkärit yhrestä suusta.
— Vai sekö se saamari oliki!! — kiljaasi Jussi, hairas lakkinsa ja tormas pihalle n'otta ovet paukkuu.
Hyppäs suaraa kärryylle ja lähti n'otta piiska vinkuu ajamahan perähän. Juaksi kirkonkyläs pankiis ja pappiloos, puariis ja kaffiloos kyselemäs, oliko sellaasta Ameriikan lintua mihnää nähty, muttei ollu kukaa nähny. Niin oli karonnu ku tina porohon ja viäny sen 500 markkaa mennesnänsä.
Tyhjin toimin piti Jussin tulla takaasi ja riisua hevoosensa jok' oli aiva vahrus sellaasesta hyppööttämisestä.
Pitkät prätinät ja kovat kolinat siitä nousi, mutta mikäs auttoo muu ku tytyä. Ja justhin kun muari viälä parhaas faarttis posmitti, nii tulla nytkytti tupahan Kannaaston faariki hikiä ottasta pyyhiiskellen, eikä tiänny koko tulemuksesta yhtää mitää. Nosteli vai housujansa ja myhääli itteksensä jotta:
— Aika urakka siin' olikin! Mutta saimpas äntihin ja tehryksi se tuli sittekki. Viälä sitä tarikko heiluu tämän miähen kouris ku siksi tuloo, kyllä se vai nii on. Tunkio on ny siirretty...
— Häh, mitäh? -kysyy muari.
— No mä tykkäsin, jottei sitä viitti kattellakkaa ku viarahia tuloo tuata meirän tunkiota navetan oven eres. Sitä varten mä päätin ja otin oikee urakakseni, jotta mä siirrän sen oven erestä pois päärylle, jott' on paikat reirus ku Sanna ja Maija tuloovat Ameriikasta...
— No se täs ny viälä puuttuu — jahkaasi muari. — Vai kerkesit sä jo siirtämhän tunkionkin pois paikooltansa — —
Ja ku faarillekki sitte seliitettihin se asia oikee prikusta prikkuhun, nii huakaassu oli äijä ja sanonu jotta:
— No emmä ny ainakaa rupia sitä takaasi luamahan...
KU NURMI HÄVIS PELTSERILLE JA VIIRELLE.
Syyskuus 1926 järisytti Suamen kansaa kamala sanoma, jotta Nurmi on hävinny Perliinis jollekin saksalaaselle Pelsnerille ja — — ja Viirellekki!!!
Viirellekki!!! — Viirellekki! sanoo Suamen kansa nyrkit pystys ja teräksensinisenä naamasta. Moni menetti ruakalystin, toiset puheenlahjan, heikommat pökertyyvät heti paikalla, naiset itki.
Se sanoma löi ku rautapuntarilla Suamen kansaa päähän, jotta s'ei käsittäny hyvähän aikahan yhtää mitää.
— Nurmi hävinny — — ja Viirellekki — —!
Mä virkosin meirän toimitukses ensimmääsenä ja huurin jotta:
— Tämä pitää jollakin lailla seliittää, muutoon tuloo Suamen kansa hulluksi!
Ja nii kirjootin siihen surusanoman perähän, jotta Nurmi ei oo ollu kunnos, sen on vatta kronklannu.
Kuluu monta pitkää ahristuksen päivää, ennenku saatihin lähempiä tietoja. Ja ku ne tuli ja mun hätävaleheni meni totehen, nii silloonkos mä hihkaasin jotta:
— Enkös sanonu, jotta vissisti n'oon saksmannit syättänhet sillä Paavolla jotakin törkemyysiä jotta sen on ollu vatta kipiä — — muutoon ei sitä Paavon häviötä voi kukaan ihminen käsittää.
Mä tunnustin jotta mä koitin vähä fuskatakki, jotta meille muka olis tullu sellaasia sähkösanomiakin, johna sanottihin sinnepäin, jotta Paavon vatta olis ollu kipiä —.
Niinkun olikin! Ooströmi, jok oli Paavon kans samas matkas, seliitti sanomalehris jotta:
»Paavo tiesi jo etukäteen häviävänsä koeteltuaan kuntoaan Turun radalla ennen lähtöä. Tällöin oli hän todennut, ettei hän ollut parhaassa kunnossa, mutta kun oli luvannut juosta, niin piti sanansa. Hierontaakin oli tainnut ottaa liiaksi. Lisäksi oli hänen vatsansa ollut huonossa kunnossa useita päiviä (!).»
Ja sitte tuli Perliinistäki sähkösanoma jäliistäpäi, johna sanottihin jotta:
»Nurmi on kunniakkaalla tavalla kantanut tappionsa ja vain ilmoittanut, että hän ei ollut parhaimmassa kunnossa sopimattoman ruoan tähden. Ollessaan ensi kerran Saksassa, oli hänelle eräässä yksityisperheessä valmistettu suomalaista ruokaa, kun sensijaan tällä kertaa hän asui muiden kilpailijain kanssa eräässä hotellissa ja sai siellä ylellistä ruokaa. Nurmi on edelleen selittänyt tuntevansa itsensä valmiiksi rikkomaan molemmat tri Peltzerin ja Viden saavuttamat ennätykset.»
— Jaa, siinä nyt kuulitta totuuteni — hihkuun mä. — Ei ne mailmanennätykset kauaa oo kaikenmailman Pilsneriillä, eikä Viirellä ainakaa! N'otta paras on ruattalaasten ny hurrata ja trossata niin kauan ku Paavon vatta on kipiä. Sitte saavat Viire ja ruattalaaset taas lyärä suunsa äkkiää tukkuhu ja kattella Paavon kantapäitä.
— Kehtaavakki! — sanoon mä — ottaa oikee toren kannalta, jotta muka ovat nyt voittanhet Nurmen, kun miäs oli siinä kunnos, jottei sanua viitti. Suamalaane vaatii rehellistä peliä joka lais ku voimia koitellahan. Eihän se Jukolan Jussikaa hyväksyny sitä sylipainia, johna siltä housut höltäs. Holtitoon s'oon miäs painimhan housut linkoos. Eikä s'ookkaa rehellistä peliä! Niinku s'ei ollu Nurmen juaksukaa. Kun vatta jyllää kun kaljatynnyri n'ott' tappi lentää, niin kostaa siinä sitte juasta kilpaa toisten kans. Ja nämä toiset hyväkkähät sitte juasta lipittävät erelle ja hihkuuvat, jotta me voitimma! Totisesti sanon, jotta sellaasta tulosta sellaasella vattallaku Nurmel' oli Perliinis, nii sit'ei pysty juaksemhan mikää muu kansallisuus kun suamalaaset.
Siihen vasta sisua tarvithankin!
Jos Viiren ja sen Pilsnerin vatt' olis ollu samas kunnos kun Nurmen, niin n'olis pitäny kantaa kansikorveella pois koko statioonilta...
VANHA FOORTTI.
Kun nyt on tulos justhin yhrestoista mailman imes, nimittään Foorttin muuttuminen autoksi, nii tapahtuu se yhrennellätoista hetkellä jo täälä Suamen maaski, sillä vanhasta foortista ruvettihin tekemähän jo ylenluannollista pilkkaa. Sit ei piretty enää ihmisenäkää, katupoijakki saivat krampin kun näkivät vanhan Heikin karulla mennä puhkivan autojen peräs.
Niinkus kaikki tiätäävät on Piatarsaares erinomaane poliisijärjestys. Oikiat autot seisoovat pirssis siinä Kaupungintaloon lähellä Ostrobotnian erustalla, ja foorttien paikka on hotellin eres. Ei tulsi kysymyksehenkää, jotta mikää auto menis seisomhan sinne foorttien joukkohon. Ja jos foortti ajaas autopirssihin — nii olis se sellaane skantaali, jotta koko Piatarsaari olis pyllyllänsä.
Vain yhren ainuan kerran tiätäävät Piatarsaaren aikakirjat kertua tapahtunhen tällaasen ennenkuulumattoman sekaannuksen. Ja silloon nostatti se sellaasen myrskyn ja metelin, jottei sit oo kuultukaa, ennenku mä sen ny kerron.
Se oli täs menny kesänä, ku se kalapaliikki Piatarsaares tapahtuu. Oli kaunis kesääne iltapäivä, eikä ukkospilviä näkyny taivahalla. Karut olivat tyhjiä, vai kärpääset surisivat ja autonkuljettajat pirssis nukkuuvat ja hikosivat kyyttiä orottaasnansa.
Silloo yks heräs ja sanoo toisille jotta:
— Ei täs ny kumminkaa kyyttiä tuu, lährethän joukolla Aalholmahan uimahan.
Ja nii ne lähtivät kaikki perätyste ajamhan ja uira molskottivat siälä monta tiimaa.
Silloo tapahtuu se kumma! Ei oikiastansa ollu ketää näkemäskää, ku tullista tulla nuhjas aataminaikaane vanha foortti ja ajaa kaupungintaloon likille, siihen tyhjähän autopirssihin. Päästää häjyn käryn aalopistansa — ja jää siihen seiso mhan — ku auto!
Ja viälä väärinpäin, n'otta peräpuali ihmisihin päin!!!
Tästä kummasta toosasta nousi lyhyt paksu sapeliherra kolmen naisen kans ja lähtivät kaupungille kävelemhän. Sitä ei kyllä kukaa nähny, mutta nii kumminkin tapahtuu.
Mutta sitte tulivat ne autopirssin saföörit uimasta. Ajaavat pahaa aavistamata plassillensa. Nii niiren autot peljästyvät ja säikähtivät nii sitä vanhaa foorttia, n'otta ne rupesivat lyämähän ittestänsä takapakkia ja hyppimähän pystyhyn. N'otta saföörien piti nousta autoostansa pois ja taluttaa ne sivukarulle, jottei ne näkisi sitä ennenkuulumattoman hävitööntä vanhaa Heikkiä, jok'oli törjenny tulla niiren paikalle seisomhan.
Varpahillansa lähestyyvät saföörit tuata mennehen vuasisaran ilmestystä, haurasta noussutta isoäitejä.
— Mikä se on? — Purooko se? — kyselivät nuaremmat saföörit vanhemmilta.
— Fuli, fuli — koittivat toiset sitä lähestyä ja kokotella leivänpalaa...
— Mitä se syää tua?
— Tuakaa vettä ja heiniä — rupes komentamhan yks ja toiset lähtivät hakemhan.
Hetken perästä tuatihinin vesisankoo ja sylyllinen heiniä sen ethen. Se sirottihin kyylarin knupista nuaralla telefoonitolppahan ja hännän alle hajettihin sellaane läjä ku pruukathan, jotta s'oli justhin niinku hevoone.
Ihmisiä rupes kokoontumhan sen ympärille ja pian oli koko kaupunki juaksemas. Huanojalkaasempia tuatihin kärryyllä. Ku sana leves Trempärin tupakkitehtaasehen, topattihin siälä pyärät ja kaikki tormoottivat pihalle ja tukkiivat kattomhan sitä imestä. Sellaane tungos oli karuulla, jotta talojen seinät pullistuuvat sisälle päi ja ovat mones kohtaa viäläki lommollansa.
Poliisimestari koitti järjestää kymmenestä konstaapelistansa kolmenkertaasen ketjun sen foorttin ympärille ja huuti jotta:
— Älkää tukkiko!
Mutta kansa jylläs ja lykkäs takaa. Kuuluu selvästi kapinallisia huutoja ja hammasten kiristelyä jotta:
— Mikä paree oikeus on konstaapeliilla tukkia aina parhalle paikalle kattelemhan?
Siit olis noussu ilmi kapina, jos ei samas olsi nähty tulevan yhren lyhykääsen ja paksun faltesmannin kolmen naisen seuras.
— Mi-mitä tämä on? — huuti se sinnikkähän näkööne sapeliherra oikee härmälääsellä äänellä. — Meinaattako te piatarsaarelaaset syärä mun autoni?
Silloo präiskähti se kansanjoukko sellaasehen valtavahan yleesmaailmallisehen nauruhun, jotta se huuti aivan oikohonsa.
— Vai auto? — hiii haaa hooo.
Ja kaiku vastas tuhatkertaasesti jotta:
— Höhöhöhö — —!
Täs yleeses hämmingis kerkes se Härmän faltesmanni puliveivata Heikkiänsä nenästä, niinkuin ennen mailmas tehtihin, istua kärryyhin ja karaata kaupungista.
Ja hyvä olikin, sillä jos se olis minuutinkin myähästyny, nii Piatarsaarelaaset olsivat nyppinhet sen vanhan Heikin piäniksi palooksi säilyttääksensä kukin kappalehen kallisarvoosena muistona.
MAMMA PIISKAA.
Joo joo, kyllä se niin on ku akat sanoo, jotta lapset on herranlahjoja, mutta kamalia vastuksia. Ja varsinki jos n'oon sitä lajia.
Min'en suinkaa oo mammalleni ollu mikää mallimukula, sen tiätää krannikki toristaa ja äiteemuari pruukas sitä soiluta mulle viälä aika miähenäkin. Sanoo mun ollehen sellaasen killisilmääsen junkkarin, jok'ei muuta osannu tehräkkää ku pahaa.
Ja kyllähän mä sen muistan hyvin viälä ittekki, kuinka sulooselta se maistuu, ku justihin, ku oli saanu Koivuniämen herroja pakaroolle ja oli pitäny kiljua ja krääkyä aiva silmät tapilla kurkkunsa kuivaksi — nii, ku pääsi siitä sitte irti, oli pussannu raippoja, pannu housunklaffit kiinni ja livahtanu porstuahan, nii — — kuinka sulooselta tuntuu, sanon minä, aukaasta hiljaa porstuankonttuurin ovi, johna äireell' oli maitofarit ja kaffimaittila nousemas. Kuinka suloosta oli, sanon minä, litkaasta lotkaasta oikee mahan täyren maittilaa farista, pyhiiskellä huuliansa ja mennä primputella sitte pränkarulle Matille trossaamhan jotta:
— S'ei ottanu sitte yhtää kipiää...
— Mitäs sä sitte nii kauhiasti huurit — piikitteli Matti.
— Pitäähän sitä huutaa, ku äitee kerran piiskaa. Muutoon se suuttuu...
Ja muistanhan mä senkin ku äitee viimmeesen kerran piiskas. M'olin silloo jo pitkä roikales. Muari kun rupes rapsimahan, niin mäkös päästin sellaasen mölyn maailmahan, jotta muarikulta oikee säikähti ja suuttuu, heitti vittat nurkkahan ja sanoo jotta:
— Piräkkös suus kiinni senkin taitamatoon! Tuallaasta mölinää viitti kuullakkaa...
Sellaasia junkkaria ne on ne poijan vekarat, kun n'oon sitä sorttia.
Muistuu taas vain miälehen omakki metkut, ku kuulin kuinka täälä yhres herrasväjes perintöprinssiä piiskattihin.
Mamma siinä huushollis on kovasti suuri ja lihava ihmine, jottei se paljokaa kyykkimähän pääse. Ja pappa on sellaasilla mammoolla aina laiha pikkuune ja vikkelä miäs ku sisilisko. Ja sitte on niillä tiätysti se yks yhteene poika, jota syötethän ja klapatahan, n'otta sitä pitää tohtuuris kuljettaa joka toinen päivä.
No justihin niin oli täskin herskapis, vaikken mä viitti nimiä sanua.
Se poika oli tehny jotakin pahaa. Luultavasti repiny kissiltä hännän irti. Ja mamma tiätysti itki ja piiskas kissin ja luki sitten Mannarheiminliiton lastenkasvatuskirjasta, mitä lapsille pitää tällääses tapaukses tehrä. Niin siälä seisoo, jotta pitää antaa raippoja.
Ja frouva soitti heti kaupungin puutarhurille ja tilas raipat ja itki koko aijan kun niitä tuatihin vosikalla. Sitten mamma sitoo punaasen silkkisen rusetin raippojen ympärille ja sanoo lapselle jotta:
— Tule nyt Keijo pieni tänne, niin mamma piiskaa sinut näillä virpivarvuilla. Ja sitten panemme ne seinälle naulaan muistoksi sinulle kun sinusta tulee lakitiedetten tohtori, sillä se sinusta tulee, pappa kun on sanonut, että sinulla on taipumuksia...
— E en tuukkaa — sanoo poika.
— No tule nyt vain, ei mamma kipeästi lyö, mutta mamman velvollisuus on antaa sinulle vitsaa, kun sinä olet ollut paha...
— Empäs oo, empäs oo, empäs oo — jankkas poika ja näytti piäntä punaasta kiältänsä, joka on niin söötti.
— Mutta mamman täytyy sinulle antaa vitsaa.
— Eipäs tarvitte, eipäs tarvitte, ääää — —!
— Fyi sinua Keijo kuin olet tuhma ja paha poika.
— Empäs oo, empäs oo — —!
— Nyt minun täytyy tulla ja antaa sinulle vitsaa — sanoi mamma ja nosti virpivarpuansa.
Mutta silloonkos poika juoksemhan huanehesta toisehen, pöyrän ympäri, soffan taa, ja mamma peräs n'otta laattia notkuu.
Poika hyppii ja trinttas yhrellä jalaalla erellä ja huuti jotta:
— Voi voi mamma ku täm'on lystiä! Eppäs saa mua kiinni, eppäs — —!
Mamma juasta lyllyköötti peräs n'otta hiki juaksi ja hiukset hassalla.
Eikä saanu kiinni.
— Minä olen nyt vihainen Keijo sinulle, kun sinä olet noin paha, etkä anna mamman piiskata sinua — —.
Viimmeen ahristuu poika sänkykamarihin, mamma peräs ja reeklas oven kiinni. Niin ahtahalle joutuu poika lopuksi, jotta sen ei auttanu muu ku konttia sängyn alle.
Mamma koitti kyykkyä ja kallistella, muttei hän se eres nähnykkää sinne.
— Tule pois sieltä Keijo — pyyti mamma.
— Empäs tuu, empäs tuu... Eikä mamma voinu mitää. Kun ei se päässy kyykkynähän.
Sitte tuli pappakin jo kotia ja mamma meni ja seliitti sille, kuinka tuhma Keijo on ollu, repiny kissiltä hännän, menny sänkykamarihin sängyn alle piilohon, eikä tuu siältä pois, jotta mamma sais piiskata.
— Kyllä minä hajen sen siältä — sanoo pappa, meni sänkykamarihin, kyykkyy, ja kattoo Keijua silmästä silmähän.
Ja Keijo kun näki papan, niin sekös hätääntyy jotta:
— Tuu tuu pappa tänne!! — Meinaako se piiskata sunkin? Tuu, tuu, kyllä tänne mahtuu!
Ei voinu pappa muuta ku nauraa. Sinne konttii Keijon viärehen, eiväkkä tullehet ennen pois, ku mamma lupas, jottei niitä piiskata kumpaakaan.
KU JATKA-POIKAA ISTUTETTIHIN TAPIN PÄÄLLÄ.
Joulu viää ajatukset aina lapsuus muistoohin, ja silloo mä tuun aina Härmähän, Kotoluhtahan, »Jussin» ja »Heikin» välhin. Meirän taloo kun oli siinä Jussin ja Heikin välis.
»Antti» oli vähä kaukempana, enkä mä siälä käynykkää muistakseni ku yhren ainuan kerran. Vaikka merkillinen kerta se oli, sillä se oli mun ensimmääne koulureisuni. Mahroon olla silloo tuas neljän, viiren vuaren vanha mahapauroo, ränkisääri pätkäles, ku Antis pirettihin kiartokoulua ja siskoo-Iita ja Jussintuvan kersat jo kulkivat siälä aapiskirja ja älläntikku kouras. Ja olivat kovasti »suuria» ja trossasivat mulle, jotta osaavat lukia.
Mä, jok'oon ollu hörökorva piänestä pitään ja aina kans kovasti mukahallen päin, kuuntelin aikani niiren aa-sanoo aa, ii-sanoo ii, ämmää-mää, ii-ässää iisää ja tykkäsin, jotta s'oon mukavaa hommaa.
Ja kun Iita sitte yhtenä päivänä lähti Anttihin kouluhun, nii mä sanoon äireelle jotta:
— Jatka kans! — kouluhun...
— Mihkä sä kräveli lähtisit, tuallaane, ku on nykkin perälauta auki — tuiskaasi Iita siskoo ja mottas mua aapiskirjalla päähän. Mutta mä hairasin Iitaa hännästä kiinni ja reviin senkun jaksoon, n'otta äireen piti tulla hätähä. Pirin irvillä hampahin sen tantunhännästä kiinni ja kriinastin jotta:
— Mä kans tuun kouluhu — — mä tuun!
Riitelin ja häjyylin niin kauan, jotta siin'ei auttanu muu, ku äireen piti panna housunpellit knappihin, niistää mun noukkani ja päästää Iitan följys Anttihin kouluhun.
— Tikku! — kiljuun mä.
— Mikä tikku? — kyseli äitee.
— Kirjan tikku! — koitin seliittää.
— Et sä Jatka viälä mitää tikkua tarvitte — sanoo äitee ja sopotti Iitalle jotaki, jotta sano opettajalle, jotta Jatka on tullu vain sun kans kattomhan koulua.
Iita oli nii kiukus ja nenä sikkaras, jotta s'olis mua vähä tärkiää flinaassu korville, ku se ei olsi mua millää hualinu joukkohonsa. Mutta mikäs auttoo, ku äitee käski ja minä poika kriinastin vain jotta:
— Tikku Jatkalle! Jatka tahtoo tikuun! Jatkan pitää saara tikku — — tikku!
Olihan se nyt selvääkin, jotten mä suinkaa ilman tikkua lähre, koska se näytti musta pääasialta koko lukemisen jyrinäs. Iitalla oli oma tikku. Se oli trenki-Juhanneksen vualema ja se oliki komja tikku.
— Mistä mä täs ny sulle älläntikun otan? — pahkulootti äitee, mutta mä kirrastin vain jotta:
— Tikku!
Äitee kollas pöyränlooran, katteli katonrajas nikkarivinkkaa, mutta siäl'ei ollu kun vintilöötä, navaria, napakairoja, tuumastukki, roukkonavari, vinkkeliväärä, huppuri, passari ja priismootti, jaa, ja kovelo. Äitee ottikin sen kovelon siältä ja meinas sillä vualla mulle haloosta älläntikun, mutta s'oli nii kamala kapines puukooksi, jottei äitee saanu sillä muuta ku piäniä lastuja haloosta irti.
Mutta sitten sen sattuu silmähän muurinottalta aivan uusi vispilöön ja siitä se otti korjan valkoosen koivunvarvun, repii irti oksat ja lammasrauroolla katkaasi larvan pois, n'otta siitä tuli oikee passeli älläntikku. Sen se antoo mun käteheni ja sanoo jotta:
— Muista ny vain Jatka olla kelvos poika ja istua hiljaa ja korjasti siälä koulus, jottei opettaja knoppaa sua ottahan ja oo vihaane...
Iita-siskoo hairas mua sitte kärestä kiinni ja riapootti n'otta tuskin jalaat maahan otti, ku lährettihin. Kynnykses jo olin lentää nenälleni n'otta älläntikku putos kärestä porstuan laattialle ja minä vänäjämhän jotta:
— Tikku putos!
— Mikset pirä kiinni siitä tikustas senkin sirvana, ku sua pitää täs joukosnansa joka paikkahan raahata — simppaali Iita, pisti tikun kourahani ja flättäs perälautahan kaupanpäälliseksi. Pihall oli Jussin tuvan Maija vastas, se hairas toisesta kärestä kiinni ja nii mua viäthin roikottaan, jotta silloon tällöön toinen jalka maata kraappas. Sain viälä Antin porstuas toisenkin täräyksen pöksyylleni jotta:
— Muistakki senkin Jatka-patka istua hiljaa…
Tuvas oli paljo kylän kersoja itumas pitkillä penkiillä ja jokin vanha miäs istuu isoonpöyrän takana kirjan ääres.
Siälä tavattihin oikee joukolla.
— Äm mää mää...
Min'olin nii silmät pyäriääsnä ja säikähröksis, jotta aivan jalaat kangistuu enkä tahtonu kävelemhän päästä, ku Iita nykii ja traihas mua sinne opettajan pöyrän tyä.
Opettaja nosti nenäklasit ottalle ja kysyy jotta:
— Mikäs tämän pikkupoijan nimi on? — nii min'olin nii peljästyksis, se tikku kouras, jotta sanoon:
— Tikku!
Ne toiset rupesivat pryyskimhän siinä jotta:
— Tikku, — pihihi, sen nimi on tikku hihihi...
— Ei se tikku oo, sen nimi on Jaska — sanoo Iita.
— Nii Jatka, Jatkan tikku — koitin mäkin seliittää.
— Vai Jatkako se on tämä poika — hymyyli opettaja, otti mua kainaloosta kiinni ja nosti yhren penkin päähän istumhan. — Istu ny Jatka korjasti sinä ja kuuntele.
Mä tunnin heti, jotta siin'oli kamala istua, mutt' en tohtinu huiskahtaakkaa. Tuskin hengittääkkää, ku se oli nii juhlallista. Kattoon opettajaa silmihin ja puristin lujasti tikkuani. Kipiää otti ja veret tuli silmihin, mutt'en tohtinu räpähyttääkkää. Suuta veti vintturahan ja nenän kautta nyjiin ilmaa, mutt'en liikahtanu, enkä ääntä päästäny, Veret juaksi poskia pitki, taisi varsanjalkaki näkyä, mutt' en uskaltanu hynkäästä.
Viimmee opettaja rupes kattomhan mun päälleni jotta:
— Mikä tuan poijan on? — mutta min'en puhunu mitää, istua pihistin vain niskat sykkyräs ja ähisin.
— Mikä sun on, Jatka? — kysyy opettaja, mutta min'en saanu mitää sanotuksi.
Iitakin siinä viäres rupes pukkimhan jotta:
— Mikä sua vaivaa Jaska?
Olin jo aivan mustanvehriääne naamasta ja räjähtää, ku opettaja sanoo siskoo-Iitalle jotta:
— Lähre ny viämhän joutua tuata poikaa kotia ennenku se halkee.
Iita hairas käsikynkästä kiinni ja viärä retuutti pihalle, jotta ovet paukkuu.
Siälä vasta ääni pääsi jotta:
— Öööö — öööö —.
— Mikä sun on? — riapootti Iita mua käsipualesta.
— Äää — ääää — öööö...
— Mikä sun on? — älä huura senkin rumaane, kuulekko siinä!
— Yyy äää ööö — kiljuun mä vain täyttä kurkkua, ku Iita hyppöötti mua ku variksen raatua kotia.
Äitee kuuli jo kaukaa sen mölinän ku mua tuatihin ja oli portahilla vastas.
— Ku rumaane krääkyy vai — pauhas Iita hengästyksis.
— Voi voi, mikä Jatkan on tullu — kyseli äitee ja otti sylyhyn, pyyhkii silmiä ja nenää kaarin nurkalla ja minä karjuun ja potkiin senkun suinkin jaksoon. Mutteihän sitäkää kauan jaksa, vaikka kuinka truuvaas.
— Mikä Jaakun on tullu?
— Yhy yhyh, ää — itkin mä ja veret juasta lillitti jo korjasti silmistä. — Jatka ei mee enää ikinä kouluhun — em mee — kouluhun — äää.
— Mitä sulle Jatka on siälä tehty?
— Hhää — vänäjin mä ja pitelin molemmin käsin housunklaffiani. — Kipiää! — Jatkan piti ittua äää — tapin päällä äää...
— Minkä tapin päällä sä oot istunu? — siunaali äitee.
— Tapin päällä — äää...
Kauan aikaa sai äitee hiaroskella, taputella ja puhallella jotta:
— Kyllä se siitä paranoo, tuloo vain lujee paikka! — ennenkun sain henkeni takaasi.
Taisin saara juuston palankin, joka onkin ollu mulle aina kaikista parasta lääkitystä kaikellaasta pryyskyttämistä vastahan.
Se tappi, jonka päällä mä jouruun istumhan, ku ensi kerran kouluhun menin, oli lauran läpi tullu penkinjalka. Ja sen päälle se opettaja mojas mun istumhan.
Tapas äitee-muari viälä vanhoolla päivillä, ku jouruun Helsingis kouluja käymähän, kotia tulles kiusootella ja kysellä multa jotta:
— Onkos Jatka-poikaa nyt istutettu tapin päällä?
KAKS HUNSKELIA — JAAKKOO JA JUPPE.
— Sellaasia te ootta sitte molemmat! — pauhas se frouva, jonka luana Juppe ja mä asumma, eileen aamulla heti kun silmäni auki sain.
— Minkälaasia? — kysyyn mä niin suurilla taivahansinisillä silmilläni ku ikinä jaksoon.
— Hunskelia te ootta molemmat, hunskelia —!
— Juppekinko?! — räpyttelin mä uskomattoman imehisnäni.
— Niin justhin!! Sekin tuli kotia vasta yhren aikana yällä! Ja kolmella jalaalla konkaten, toinen etukäpälä ylhäällä uikuttaan...
— Mi -mi-mitä sä sanot? Tuliko Juppe vasta yhren aikahan sisälle? — hämmästyyn mä ja imehtelin vielä enempi, kun ei Juppe tullukkaan tervehtimhän mua sängynlairalle, niinkun se joka aamu teköö.
— Mihnä on Juppe?
— Makaa tuala salis karhunnahaalla ja nualeskeloo käpäläänsä.
Mä vihellin kolme kimakkaa kertaa, kuttuen Juppea, ja hetken päästä rupeskin kuulumahan tuttu tassuttelu salista, mutta klenkahrellen, kun Juppe tulla pötkii kolmella jalaalla kun vaivaanen syntinen ainakin sänkykamariin.
Seisoo siinä pää vääräs, häntä koipien välis ja koukus kun makkara. Kipiää tassua pakotti, eikä kärsiny mamman päälle kattuakkaa...
— Mihnä sä oot ollu, poika —?
Kyllä mä pauhasin ja sanoon sille — — sillä mamma seisoo käret lonkalla siinä meirän molempaan eres kun ukonpysty taivahalla, ja katteli meitä molempia. Veti jo henkiä ja aukaasi suunsa jotta — — kun mä rupesin sanomahan niin tihiää ja sakiaa ku ikinä kerkesin jotta:
— No me lährimmä Jupenkans niinku mamma käski eileen illalla valokuvahan, jott'on kuva lehres kun Juppe täyttää. Ja me menimmä Nyypärin tyä, mutta mä äkkäsin heti lähties, jotta sill' on nyt jotaki muutaki mieles, s'oli niin kiärän näkööne. Änstin kulmas se jo meinas livistää, mutta mä sain hännästä kiinni jotta:
— Ptruu poika! Nyt mennähänkin poträttihin niinku mamma käski!
Mä kantaa roikotin sitä sitte hyvän matkaa kainalos, mutta sitte tuli yks moukkarakki, joka rupes haukkua räkyttämähän Jupelle, jotta siinä mull’on kans koira, kun ei tohri muutoon kun papan kainalos kaupungilla kulkia...
Ja Juppe ku suuttuu siitä heti niin yliverensä jotta s'oli pakahtua ja haljeta ja pyyti jotta:
— Päästä, päästä, pappa rakas, musta irti ja vähä äkkiää, jotta mä pääsen tuan karvaturrin niskahan!
Ja oikee puraasikin mua palttoohin. Ja kun mä Jupen päästin alha, niin yhtenä nuaranpätkänä kun kärmes ne ponkii perätyste Kirkkopuistikkua Präntöölle päin.
Mun ei auttanu muu kun ottaa auto ja perähän n'otta fiäterit paukkuu. Vasta Präntöön sillalla mä ne sautin ja silloon n'oli niin yhres mytys ja toistensa niskas hampahia täynnä n'otten millää tahtonu löytää häntääkää siitä kasasta.
Sain mä kumminkin viimmeen hännästä kiinni ja kun safööri veti toisesta päästä ja mä toisesta, niin irti saimma ja hammas poikki Jupelta.
Ja kyllä Juppe oli sitte kiukus ja mahtavaa. Se muraji ja trossas autos koko matkan kun Nyypärille menimmä. Sanoo, jotta hän on antanu Myntin Miskallekki selkähän, jotta se huuti aiva oikohonsa...
— Älä yhtää yritäkkää Jaakkoo sotkia omaa asiaas pois — jyrähti se ukonpysty n'otta hengen kiinni otti.
— No niin, noh, mä sanon vain jotta me menimmä sitte Jupen kans Nyypärille ja siinä vasta olikin tyä! Kun Juppe ei meinannu millää, ei millää istua pöyrällä, kun se poträttimestari sihtas konehen takaa.
— Mitä tua miäs oikee meinaa — kyseli Juppe multa korvat pystys — ku se nuan kovasti häärää ja luuraa mun päälleni?
Mä seliitin, jotta susta otethan nyt Juppe poträtti, kun sä oot sankari ja täytät pian vuasia niinkun muukkin ihmiset. Koita ny olla totisen ja arvokkahan näkööne.
— Mutta jos ottaas vähä niinku senttimenttaalisen asennon ja miinin päällensä, eikö se pukisi mua, pappa? — arveli Juppe. — Ja niin se sitte tälläsikin ittensä.
— No, entäs sitte? — kysyy mamma silmät kun nuppineulat terävänä.
Ja katteli mua, mua... mua syytööntä ihmistä!
— Niin, no, se kuva otettihin sitte ja — ja ja sitte me lährimmä Jupen kans kotia...
— Mutta tulittako kans kotia?
— Ky-ky-kylläh! Me tulimma. Oikee autolla tulimmakin! Ja mä vielä aukaasin portilla autonoven Jupelle ja sanoon ja varootin ja käskin sen tulla heti sisälle —!
— No, entäs sitte? — narahti mamma kuivasti ku laronovi.
— No eikö se sitte tullukkaa sisälle? Mihnä sä hunskeli oot oikee ollu? Enkö mä käskeny sun tulla heti, heti paikalla sisälle ja sanonu, jotta sano mammalle, jotta jotta...
— Mitäh?
— Jotta jotta — — pappa on menny vähä klupille — ky-ky-kyllä sä Juppe oot sellaane hunskeli jotta — jaa-ah, se ei oo ollenkaan kumma, vaikka mamma sua vähä toruukin...
TILTUN FRIIJARI.
Oottako kuullu jotta rakkaus s'oon joka riksuttaa ja tätä maailmaa ylläpitää! Ei pääse siitä ihmine irti, vaikka olis kuinka olevinansa sivistyny ja fiini. Ei anna vanhuus eikä se kehuttu ihmisen viisauskaan apua kun se rakkauren iili elikkä piili ihmisehen isköö. Se on väkevä ja voimallinen makneetti, joka ihmisillä teettää monta kummallista mutkaa ja matkaa — niinkun rakas lukija omasta kohrastansa itte hyvin tiätää.
Ne on kranttuja ja salaasia nua rakkauren poluut, jonka varsilla punaaset ruusut niin korjasti kukoostaavat. Ja sitä varte täytyy taitavasti varpahillansa sipsutella, jottei astu nappohon, sillä silloo rupiaa ihmiset frääsäämähän. Ja silloon on rakkauresta maku pois. Pakkaavat tuhannen juuttahat nauramahan ja höristelemähän, jos saavat tiätää ja kuulla. Mutta omista tuhinoostansa, juu peijakas, ei olla tiätävinänsä, sellaasia tirskuttajia me täs ollahan. Ja naiset, ne ne sitte vasta kikattajia ovakki, vaikka oikiastansa s'oon totisesti ja kokonansa niiren syy.
Jos vai jokin friijooreisu sattuu vähä räpsähtämhän, niin miähelle aina naurethan, ja flikk'on kun kyhkyyne suloone ja viatoon jotta:
— Kun aina vai nuata miehiä juaksoo mun perässäni ja niin monta kertaa kun m'oon sanonu, jotta pysy pois likiltäni, äläkä tuu tänne kopistelemahan...
Niin nii, justhin niin s'oli alkusyy täskin merkillises mekastukses, jotta se friijaripoika sanoo telefuunis Tiltullensa jotta:
— S'oon ny kuule sillä lailla, jotta mull'on täälä niin kiiruhia ryyppäämisiä, jotta min en tänä iltana kerkiä ollekkaan tulla sun tykös...
— Tuu ny kuule, rakas Iivari kulta, kun mun on niin ikävä sua ja passaas niin kovasti hyvin tänä iltana kun patruunalla on jokin vieras herra ylävooningis visiitin päällä ja siälä ne politikoottoo ja kokkaroottoo itte totivesiänsä omhan läjähänsä aamuhun asti... Mä laitan sulle fläskisoosia jos tuut ja saathan sä tehrä plöröjä tääläki... tuu ny iltajunalla kun huomenna on pyhäkin, jotta saat maata... vikitteli se vietävänkuvaasen flikkaihminen niinkun n'oon maailman aluusta asti meitä miäsparkoja houkutellu.
Mutta Iivari pani vastahan kun mies jotta:
— En tuukkaa, ja siksi toiseksi m'oon jo niin pöhnäs, jotten mä perusta flikoostakaa mitää ja m'oon niin väsynykki, jotten mä jaksakkaa hik tulla, eikä tuata taira päästä junahankaa...
— Voi voi sua Iivari, kun s'oot taas häijyllä päällä ja kronklaat, tuu ny kuule elikkä mä kualen kun mun on niin ikävä olla ja aivan yksin taloos lauantaki iltana ja kun m'oon sua nii orottanu...
Ja eikös se tuhannen nykyränenä oikee itkiä pryyskyttänykki telefuunis niin kauan, jotta sen pöhnääsen ja väsynehen friijaripoijan piti kun pitikin lähtiä yrittämhän lohruttaa sitä Tiltua, joka asuu pysäkillä ja hoiteli yhyren Ruattinvallan aikuusen aatelispatruunan huushollia suures kaksikerroksises pykningis.
Junahan se Iivari pääsi ja istumhan kans penkille, vaikka pää oliki niin täynnä ja raskas, jotta s'oli tuan tuastakin purota kummallekin olkapäälle ja aina välhin ethenpäin.
Konehtööri lykkäski sylkyastiaa jalaalla sen ethen, jotta jos sattuus putuamahan pää, niin ei kolahtaasi ainakaa laattialle.
— Mihkä sä oot menos? — huuti konehtööri Iivarin korvahan, kun ei se muutoon kuullu.
— Tiltun tyä friijoolle — mötäji Iivari silmät ummes ja kökötti pilettiä, joka viisas pysäkille.
Konehtööri tälläs Iivarin nojaamahan vaununnurkkahan, jottei se kuuppaa noukallensa laattialle, pani viälä lakin silmille ja sanoo jotta:
— Huilakkohon ny tämä Tiltun friijaripoika tuas pysäkille asti, jotta paremmin jaksaa.
Iivari rupeski vetämhän heti niin jyriseviä seinähirsiä n'otta koko vaunu täräji. Se veti ilmaa sisällensä kun imukaasumoottori oikee täyreltä läveltä, n'ott'oli imaasta sanomalehren naapurinsa kärestä. Ja ploosas taas takaasi sellaasella voimalla, jota se miäs ei pysyny yhtää träillä vaikka se piteli molemmin käsin plarista kiinni ja vaikka sill'oli suuret klasisilmät pääs. Lopuksi se kiukustunu miäs pukkas Iivarin ammottavan suun kiinni ja knoppas viälä ottahan jotta:
— Piräkkö suus soukemmalla elikkä m'otan koko alaleuvan pois, niin milläs sitte soitat —?
Mutta siit'ei ollu apua. Iivari sivalti heti nenän kautta ilmaa ja vinkaasi kun juna.
Se oli sitte kamala nenä. Niin vihaane vihellyspilli oli, n'otta ihmiset rupesivat nostelemhan juurikoppiansa ja luulivat tulevansa asemalle ennen kun tultihinkaa.
Samas kans toppas juna pysäkille, nykii vähä erestakaasi ja hairas taas vauhtihin n'otta pasiseerarien kolahteli päät seinähän ja silmät sätii, kun konehtööri tuli juasten vaunuhun jotta:
— Pysäkki! Juna lähtöö — ja rupes ravistelemahan sitä Tiltun friijaria jotta: pois pois!
Mutta Iivari oli niin väsyksis ja fletkooksis, jotta se klenkkuu kuinkapäi konehtööri vai käänteli, eikä pannu yhtää vastahan, veti eli lykkäs.
— Horou miäs! — huuti konehtööri jotta:
— Nyt ollahan Tiltun pysäkillä!
Silloo vasta Iivari heräs jotta:
— Mitäh häh Tiltuko? — ja lähti tormoottohon ovia kohri n'otta mummat putooli penkiltä ja suaraa päätä vaununportahilta lumitriivuhun, vaikka juna oli jo täyres fauhris ja hyväs matkaa pysäkiltä.
Konehtööri juaksi kattomahan ja veti hätäjarrua ja juna topattihin heti ja hypättihin alha jotta:
— Kuinka sen on käyny?
Monin miähin verettihin Iivaria sääristä lumihangesta ja puristeltihin ja nostettihin se pää pystyhyn, johna silmät on, ja kysyttihin jotta:
— Mitä sä miäs oikee meinaat?...
— Tiltun tyä mä — sanoo Iivari vai — niinku asia oliki ja resiinalla se sitte tuatihin pysäkille.
Katteli hetken aikaa ympärillensä ja tykkäs sitte jotta:
— Ei tästä ookkaa pitkä matka — ja lähti viippoottamhan taloohin päin.
— Osaakko sä poikaparka sinne, kun et sä jaksa eres pitää silmiäs aukikaa? kysyy rautatiän miäs, mutta Iivari huitaasi vai kärellä jotta:
— Hojaa! M'oon ollu siälä vähä monta kertaa — ja niin lähti pökkööttämhän.
Ja kyllä se tuttu paikka olikin Iivarille, niinkun se sanookin, mutta ei pitääsi juapunehenkaa luattaa liiaksi ittehensä. Sais sitä ny sen verran kumminkin viittiä ethensä kattua, vaikk'olis kuinka tottunu pimees koperoomahan, jottei ny aiva ummessasilmin sentääs rupia puskemhan klasista sisälle, kun on ovikin siinä vieres.
Köökin klasista se Iivari meinas kyllä sisälle mennä, niinkun ennenkin, mutta kun oli niin väsyksis n'ottei jaksanu silmiänsä raottaa, niin patruunan peräkamarinklasista triuvas ittensä raamit kaulas sisälle ja tulikin sellaasella kolinalla n'otta kirjootuspöyrän kans meni kolinkolia ympärinsä ja pläkkipotut pyärii pitkin laattiaa.
Kun siitä yritti prökööllä ylhä ympyrääseen pöyrän jalkaa pitkin, niin löi päänsä niin kipiää pöyränkantehen n'otta se manas vähä sainehesti ja kaatoo senkin pöyrän ja kukkapurkin niskahansa. Ja siitä viälä kiikkulavittakin sai sellaasen mällin n'otta se lenti aivan ympäriinsä ja töyttäs kukkapurkinjalaan ja myrkröönän alha. S'oli niin kauhiaa kolinaa siinä kakskerroksises pykningis, jotta tornit katolla heiluu ja klasit pullisteli.
Yläkerras patruunan kamaris katkes politiikkapuhet siihen paikkahan, ja teelusikka käres siälä kuunneltihin suut auki ja silmät pystys jotta mitä — — kun taas jyrähti ja laattia tärähti n'otta potut pöyrällä poukkooli ja olis vissisti kaatunukki silmällensä sokurikoolihin jos ei se vieras olsi saanu justhin kiinni.
Ja taas jyskähti, oikee pitkähänsä n'otta henkiä salapas. Silmät seisoo kun kaffikupit patruunan pääs jotta:
— Mi-mi-mitä se on —?
Vasta sitte kun ei pualehen tiimahan ollu enää kuulunu rasahrostakaa, puhalti patruuna syvähän henkiä ja kiljaasi jotta:
— Rosvoja ja varkahia! — — Täs täytyy olla erittään varovaasia, erittään varovaasia — - se täytyy olla oikia maantieroisto, kun nuan kauhialla jyrinällä taloohin tunkeutuu — — ehkä ryöstömurhaaja, pitää saara paljo miähiä apuhun. Minä menen hakemahan kylästä miehiä — sanoo patruuna ja otti seinältä Suamen soran aikuusen suuren käyrän lyämäsapelin. Vyätti tupen lujasti urhoollisen vattansa ympäri ja piirteli hirveetä kaaria sapelilla ilmahan.
— Vanha sotilasveri ei vapise yän pimeyreskään! — sanoo patruuna ja lukitti vierahansa, joka ei ollu aatelismiäs, vaatekaappihan ja käski olla hiljaa kunnes hän palaa apuvoimien kans takaasi.
Sapeli käres ja varpahillansa hiipii patruuna yläkerrasta alha. Pimiäs porstuas se astuu luuran päälle, mutta huitaasi heti sapelilla takaasi ja pääsi kun pääsikin hyppäämähän pihalle.
Naapuritaloosta se sai kolme suajeluskuntalaasta täysis varusteis, painetit tanas joukkohonsa ja niin tultihin erittään varovasti hiipien takaasi. Taloo kierrettihin kolmehen kertahan erittään varovasti ympärinsä, sillä oli niin pilkkoosen pimiä n'ottei nähny muuta ku miekalla lyören ethensä. Sitten tunkeeruttiin erittään varovasti taloon alakertahan, taskulampulla valaastihin tietä ja huanehes huanehelta erettihin ku soras ainaki.
Köökistä kuultihin hiljaasta itkun sihinää ja pryyskytystä, kuin myös paistinkäryä, jota tunnettihin nenähän. Mutta muutoon oli kerrassa kaamia hiljaasuus taloos. Kolme suojeluskuntalaasta, jokka oli ennenkin kruutia haistelleet, painoovat hiljaa suuret korvansa köökin oven rakhon ja sanoovat jotta:
— Hys, hys, tääl' on jotaki...
— Ampukaa heti! — komenti patruuna, ku se sapelin tutkaamella kangotti oven auki.
Samas kuuluu siältä niin kauhia krääkääsy, jotta suojeluskuntalaastenkin veri seisahti siihen paikkahan.
S'oli nii kauhia kiljaasu, jottei sitä saa eres suurella painokoneellakaan präntätyksi. Menis rikki ja hampahat poikki, jos yrittääs sitä täs jäljentää ja uloosantaa.
Vähitellen kuiteeskin rupes veri jälleen kiärtämhän niis suajeluskuntalaasten pussipöksyys, n'otta kun sähkölampulla valaastihin, niin nähtihin taloon ainua tiltu-ihminen istuvan kivijalkapairasnansa sängynlairalla säikähröksestä ja peloosta niin suorana ja pleikinä kun sokuritoppi.
— Mi-mi-mitä täällä on? — kysyy patruuna sapeli korkialla ilmas.
— F-f-flä-fläskisoosia ja pärinöötä mull on — änkytti Tiltu, niinkun tosi oliki ja patruuna saattoo ittekki nährä, jotta ruakaa oli pöyrällä ja hellan päällä kiehuu kuuma kaffipannu, joka truiskii truutusta ylitte hellan kannelle n'otta käry nousi.
Räpyteltihin silmiä hyvän aikaa ja katteltihin vooron perästä toisiansa niinkun tällääsis tapauksis yleesesti pruukathan.
Sitten sanoo patruuna jotta:
— Mikäs se jyrinä täälä oli kun koko taloo meinas kaatua?
Ja Tiltu sanoo vesis silmin ja pärinätömppä viälä pystys toises käres jotta:
— Em m' ainakaa tiärä! Sussiunakkohon sentähren, kun m'oon täälä peljänny ja vavissu kun lankavyhti monta tiimaa, jotta tuloo mailmanloppu ja koko taloo kaatuu. Kun yhtäkkiää helästi ja präiskähti n'otta mun löi aivan turraksi koko krupin, enkä tahtonu saara lamppuakaa summutetuksi kun mä niin pelkäsin. Täälä m'oon istunu yksistäni pimees, fällyt pääs ja syrän kurkus, enk'oo tohtinu itkiäkkään ku vähä haukkoomalla.
— Mitäs siinä köllottelet, ota lamppu käthes ja lähre valkiaa näyttämhän — komenti patruuna.
Erittään varovasti aukaastihin patruunan peräkamarin ovi ja siältä löi heti vastahan sellaane korsvetotraaki, jotta s oli vierä Tiltun yltä koko kivijalkapairan. Repii ku tuuliaispää. Onneksi löi samas kans lampun sammuksihin, — niinkun jännitysromaaniis pruukathan, — n'otta kukaan ei nähny yhtää mitää, vaikk'olis kuinka kattellu.
— Ovi kiinni! — komenti patruuna ja nii saatihin taas valkia lamppuhun. Ja kyllä siin'olikin kaikilla kattelemista, kun pöyrät ja lavittat oli jalaat pystys ja pläkkipotut silmällänsä ja kukkapurkki rikki ja multaa ympäri seiniä ja myrkröönä yhres mytys ja krytys ja miäs makas siinä keskellä laattiaa seljällänsä ja nukkuu paksu ympyriääne kukkapurkinjalka käsivarrella kun flikas ainaki! Nukkuu ku taivahan lintu sulooses unes, eikä tienny tämän maailman kolinoosta yhtää mitää.
Patruuna haukkoo ilmaa ja hohuutti puali tiimaa ennenkö se laski sapelinsa ja kysyy jotta:
— Kuka ja mikä on tämä mies?
— S'oon Iivari! — krääkäsi Tiltu ja purskahti sellaasehen itkuhun jotta s'oli katketa ja kaatua. — Älkää herrannähköhön tappako sitä —! Se raukk' on niin pöhnäs, jotta s'oon tullu väärästä klasista sisälle, köökin klasista s'oon meinannu niinkun ennenkin — — hätääli Tiltu.
— Vaai niin! — sanoo patruuna ja sanoo se viälä paljo muutakin mojovaa, mutta kun sill'on hyvä syrän ja ymmärtävääne luanto, niin viimmeen pisti sapelin tuppehensa ja lähti yläkertahan. Aukaasi kaapin oven ja sanoo sille vierahallensa jok'oli ollu kaapis piilos jotta:
— Tuu pois sinäkin! — S'oli vai meirän Tiltun friijari, joka tuli ramat kaulas ja meinas kaataa koko taloon. — Kun ny vai laittaa klasit paikoollensa, niin olkohon mun pualestani koko asia, mutta sen mä sanon, jotta sen juupelin pitää kans naira Tiltu oikee akaksensa, niin siinä sille on rangaastusta kyllä ja kuritushuanehesta Iivarille elinkaureksi...
MATTI MOTTAS MAIJAA OTTAHAN.
Mäki-Matin huushollis on mailman aluusta asti ollu sellaane järjestys, jotta Maija sanoo ja Matti pitää suunsa kiinni. Mutta täs menheellä viikolla meni mailmanjärjestys niin sekaasinsa, jotta sit'ei käsitä enää kukaan, jotta mikä sen Matin tuli ja mitä se oikee meinas.
Kaikki kylän akat ovat juassehet siälä senkun suinkin ovat askarehiltansa kerinnehet kyselemäs ja siunaamas jotta:
— Kuinka jutinan tähre se Matti sillä lailla pöyrääntyy — — sitähän on piretty niin kovasti hiljaasena ja hengensiivona miähenä, jottei tuallaast' oo kuultukaa...
— Jaa-ah, sanokaas muuta! — on Maija präiskänny ja pyyhkäässy nenää kaarinnurkkahan — jotta kolomattakymmentä vuatta m'oomma täs Masan kans yhres kokkaroonu eikä pienintäkää riitaa oo Matti koskaan teheny. M'oon aina sanonu ja Matti on pitäny suunsa kiinni ja kuunnellu siivosti päältä. Ja mitäs sill' olis ollu sanomistakaa, kun ei se mistää tiäräkkää ja on niin hiljaasenluontoone, jottei se paljo mitää puhukkaa? Kun joskus on asiaa ollu ja min'oon oikee motkottanu sille, niin välhin on takkakiveltä vai mörähtäny jotta:
— Hööh, pirä akka suus kiinni, äläkä aina pärpötä!
— Mutta silloon m'oon vasta oikee sanonukki sille minkä kuvaane se oikee on ja mitä se tiätää, n'ott' onkin tukkinu suunsa vähä äkkiää, eik'oo ollu mitää sanomista, — muisteli Maija mennehiä aikojä. — Mutta ny kuulkaa, ku tiistaki-iltana mä seisoon tuas pataa krapaamas ja mithän taas tapani mukhan joutessani jumputin sille, en ittekää tiärä, niin kuulkaa, ku nousoo yhtäkkiää ylhä ja tuloo ja mottaa mua ottahan n'otta mä lennin patapenkille istahalleni! — — Ja karjaasi viälä jotta:
— Älä sä akka aina sano, anna mäkin joskus sanon —!
— Sussiunakkohon sentähre — säikähtivät kylän akat yhrestä suusta jotta — aivanhan s'oon tullu hulluksi koko miäs — — no, mitä sä Maija sitte sanoot?
— Mitäs min'olsin sanonu! — jahkaasi Maija — ku m'olin niin pyärryksis ja sekaasinsa, jotten saanu sanaakaa suustani. Kattua tollotin vain suu auki ja haukoon ilmaa senkun kerkesin. — — Siinä se seisoo mun eresnäni ku pöyröö, hohuutti ja mulkooli n'otta s'oli oikee kauhiaa, ku se sillä lailla riivaantuu. — — Mutta sitte mä sain luantoni takaasi ja meinasin justhin kimpaasta ylhä, jotta mitä sä miäs oikee meinaat — — kun Matin nousi oikee karvat pystyhyn ja möyrysti taas jotta:
— Höööh! — niin kauhialla äänellä n'otten m'oo kuullukkaa, enkä koskaa luullukkaa, jotta se niin kauhian rumasti osaakaa panna. Karjaasi jotta:
— Ku sä akka pakana aina sanot, enkä mä saa sanua koskaa — —!
— Hoo-oh ja soo-oh — siunasivat kylän akat jotta — mitä sä Maija sitte sanoot?
— Mutta silloo mä sanoon Masalle — hihkaasi Maija jo täyttä kurkkua jotta — no sano ny sä sitte, senkin rumaane, mitä sull' on sanomista! — ja tiärättäkö mitä se sitte sanoo? — Joo, sanoo vai jotta:
— Hööööh!
— No eikö se sitte muuta sanonukkaa? — imehtelivät akat silmät pyäriääsnä ja käsiä huisuuttaan ku lentohon lährös.
— No siinäpä se justhin onkin, jottei se mitää sanonu, ku sill'ei ollu mitää sanomista — pauhas Maija. — — Kun mä puristelin sitte päätäni ja kattoon oikeen kiukkuusta sen päälle, niinkärellä vai huitaasi ja lähti takkakivelle istumhan. Mutta silloo mä kans nousin patapenkiltä ja karjaasin jotta:
— Mitä sä miäs oikee meinaat? Sano ny, ja sano heti paikalla, mitä sull' on sanomista, senkin rumaane — - mutt' ei, ei vaikka m'olsin kuinka pyytäny ja rukoollu, jotta sano ny sä sitte — — niin ei, istua könnäs vai jotta hööh...
— Höööh! — kuuluu samas peräkamarista kamala rykääsy, ja silloo akat lähtivät n'otteivät tahtonehet ovesta mahtuakkaa.
Kyllä se oli niin käsittämätöön tapaus Mäki-Matin huushollis, ku Matti mottas Maijaansa ottahan, n'otta siitä puhutahan imehenä vieläkin, vaikka kaikki on taas niinku ennenkin, jotta Maija sanoo, eikä Matti saa sanua ollenkaa.
»MIKÄ PIRUN LINTTU SE KIRVU ON?»
Oottako kuullu, joko se Laihian atteekkari on saanu selville »mikä pirun linttu se kirvu on»?
Sitä samaa »kirvua» me Seleman kans vielä eileen illallaki saunas kovasti funteerasimma. Selema kertoo jotta Vaasa-lehres oli pari päivää sitte ollu pikku-uutinen, jotta Laihialla on nähty kevään merkkinä jo — »kirvu». Ja että kun Laihian atteekari, joka pruukaa käyrä Vaasas kylpömäs, passas justihin tulemhan saunahan, niin hän kysyy siltä jotta:
— Onkos atteekari jo kuullu kirvua, kun s'oon kuulemma siälä Laihialla jo nähty?
Mutta atteekari oli vain räpytelly silmiänsä jotta:
— Kirvu? — Kirvua kuullu? — Mi-mikä se on? — — Mitä se sana merkitte?
— Lintu se vissihin on, vaikk'en mä sitte tierä mikä se on — oli Selema sanonu.
— Meinako Selema — oli atteekari nauranu — se meirän pappi kun on Kärki nimi? Eikö se kärki on kans yks linttu?
— Kah, onpa tietysti kärki lintu, ainakin palokärki, joll'on punaanen tupsu pääs — oli Selema myäntäny.
— Jos Selema meina se meirän Kärki pastori, niin kyllä minä on se nähny ja tuntte oikein hyvin, mutta ei minä on viittyny mennä koskaan kuulema sitä kuinka se laula, eikä minä ny luule että se aivan punanen tupsukaan pääs on vielä...
— E-eehän minä sitä teirän pastoria meinaa, mutta kun »Vaasas» seisoo, jotta siälä Laihialla on nähty jo »kirvu», ja se on kevään merkki.
— Mikä pirun linttu se sellainen kirvu sitten on? — oli atteekkari ihmetelly.
Ja kun selvää ei tullu, niin oli atteekari luvannu kysellä laihialaasilta mikä lintu se »kirvu» on joka sielä on nähty. Ja luvannu heti soittaa Selemalle kun saa tietää.
— Mikä lintu se »kirvu» sitten on? — tutkas Selema nyt multakin samaa asiaa.
Ja minäkin räpyttelin silmiä, jotten mäkään oo kuullu ennen sennimistä lintua kun »kirvu».
— No mutta tottakai sun Jaakkoo pitää tietää, mikä lintu »kirvu» on, kun »Vaasas» kerran niin sanottihin! — tiuskasi Selema ja heitti vielä viirennen kipon kiukahalle, vaikken mä pyynny kun pualineljättä.
Istuun lavalla, huiroon vihralla, hikosin ja tuumasin niinkun se Laihian atteekkarikin ittekseni, jotta »mikä pirun linttu se kirvu oikeen on?»
Pesuhuonehes sitte kysyyn Selemalta, jotta:
— Mahtookahan siinä lehres ollakkaa präntättynä jotta »kirvu», eikhän s'ollu — kiuru?
Selema meni miättivän näkööseksi ja tuumas lopuksi jotta:
— En tuata niin vissisti tierä kuinka se oli, vaikk' olis ollukki kiuru, mutta kirvuksi mä sen olin kattovanani. — — No mikäs pirun linttu, en paremmin tuu ja sano, jahkaasi nyt jo Selemaki, se kiuru sitte on? — — En m'oo sellaastakaa linnun nimiä ennen kuullu. — Kiuru eli kirvu, niin eikö s'oo melkee se ja sama...
— Kyllä m'oon kuullu kiurusta puhuttavan, kirjoostakin sen lukenu ja tiärän, jotta se pitääs olla jokin lintu, mutten m'oo oikee vissi, mikä se on. Eikhän se vain ookkin sama ku leivonen, sellaane pikkuune tirriäänen, ruskianharmaa pikkulintu, joll'on kovasti kirkas ja korja viserrys, mutten mä oikee varma oo, onko kiuru sama kun leivonen.
Tuo asia kiusas mua viälä kotiatulles ja niin rupesin penkomahan kirjoja, jotta se on ny selvitettävä se asia.
Kiuru sanaa ei oikia eteläpohjalaane tunnekkaa, mistähän on kulkeentunu tänne jostakin etelästä eli Karjalan mailta. Sananlaskus kyllä on jotta »kuu kiurusta kesähän», mutta mikä lintu se kiuru oikee on, s'oon mulle, niinkun Selemalle, Laihian atteekarillekin ja muillekkin tääläpäi ollu tähän asti aivan tiätämätöön paikka. Mutta nyt tutkittuani oikee suuria lintukirjoja voin juhlallisesti ilmoottaa koko eteläpohjalaasten sukukunnalle jotta:
— Kuulkaa, kiuru on sama lintu kun leivonen!
Mutta lapualaasille täytyy eriksensä huamauttaa jotta se lintu, jota ne sanoovat »peipuuseksi», s'oon kans sama kun muiren ihmisten leivonen. Elikkä se kiuru.
Ja että johnakin päin Suames sitä samaa Laihian atteekarin »linttua» sanothan, kuule Selema, — aivan oikee — »kirvuksi», vielä kirvuseksikin, ja kirvijäiseksiki!
Teuvaalaasilla, jokka on aivan omaa ja eri kansallisuutta täälä Etelä-Pohjanmaalla, on kans oma lintunsa. Sen nimi on sitkunpöhöhö. Eikä sitä pirä sekoottaa muiren ihmisten lintuuhin. Sillä se teuvaalaasten sitkunpöhöhö ei oo eres kirvukaa!
N'otta nyt s'oon hyvät ystävät, sekin asia seliitetty, »mikä pirun linttu se kirvu on!»
INSPEHTUURIN JÄNISKOIRA.
Oottako kuullu siitä inspehtuurin jänisjahrista ja sen erinomaasesta Raiku-koirasta, joll'on sukujuuret ja sellaaset taulut päälle, jotta se vasta mettäkoira onkin?
Seinäjoelta vähäsmatkaa on pikkuune tatsuuna ku kukkapurkki Sahaaran erämaas. Ja siälä elelöö yks inspehtuuri frouvansa ja parin mukulansa kans jo toistakymmentä vuatta sellaases rauhas ja perhe-iryllis, jotta n'oon niinkun n'ei olsikkaa täs mailmas muuta ku sen mitä inspehtuuri pari kertaa päiväs panoo punaasen lakin päähänsä ja teköö kunniaa junille kun ne sivu ajaavat.
Haulikkokin on seinällä ruvennu ruastumahan ja se erinomaane inspehtuurin mettäkoira Raiku, joll'on ne sukujuuret, on vuasien varrella lihoonu, jotta s'oon ny kun viirenkymmenen kilon nisujauhopussi, ympyrääne ja paksu säkki, johna toises pääs on korvat ja toises pitkä häntäruato niinkun jäniskoirilla pruukathan.
Kun siit on niin pitkä jo ku Raiku on jänismettäs laukannu ja frouva on aina kovasti syättäny, jotta paremmin jaksaas kun pappa taas lähtöö mettälle, niin Raiku on syäny tukevasti jo monta vuatta ja ollu kans kovasti tohkehes, jotta koska täs lährethän. Se on istunu ja orottanu n'otta pakaroota porottanu ja karva lähteny. Siit' onkin tullu oikee istuma-koira, niinkun isännästäkin. Peräpuali on raskas kun plyijyklontti kummallaki. Mutta muistot hirveestä jänisajoosta on elävät ja voimalliset, vaikka hengitystä ahristaakin jo pahasti. Raiku näköö nukkujes unia, murajaa ja ärähtelöö, niin kun isäntänsäkkin.
Mutta sattui täs hiljan sellaane tapaus, jotta tuli vanha tuttava kaveri, ensiluakan kirjuri tiätysti, viarahaksi ja silloo otettihin pikkuune napaus. Ja inspehtuuri rupes kehumahan Raikuansa kuinka erinomaane mettäkoira se on.
Niin eikös silloon tuukkiin asemamies Järvimäki konttuurihin ja sano, jotta kun hän oli resiinalla käymäs kolmen kilomeeterin pääs raralla, niin siinä hänen nenänsä eres mennä loikkii jäniksiä erestakaasi paanan ylitte n'otta vilaji.
Muuta ei tarvittu! Inspehtuuri pomppas ylhä jotta:
— Nyt lährethän, Raiku, ja heti paikalla! — Järvimäki saa orottaa vähä — —!
Tuli sellaane kiirus, jotta inspehtuuri meinas reväästä koko poronsarvet seinältä alha, kun se haparootti haulikkuansa ja patruunavyätä. Frouva laittoo voileipiä ja tytär ettii kukoonhöyhentä papan hattuhan niinkun pruukathan. Ja pappa oli niin innos, jottei se meinannu saara taskumatin korkkia aukikaa, n'otta siinäkin oli aika napaloominen, ennenkun s'oli niinkun pruukathan.
Ja sitte lährettihin jotta:
— Raiku, nyt mennähän jänismettähän!!
Mutta kaikki tämä touhu tuli niin äkkiää ku krooseelle autuus, jotta Raiku ei käsittäny sittekkää viälä, vaikka frouva nosti häntäpäästä ylhä jotta:
— Lähre nyt Raiku papan kans mettähän!
Inspehtuuri hoputti kans jotta:
— No Raiku, Raiku, tuu ny!
Raiku ajatteli, jotta vissihin junaa kattomhan ne meinaa ja tulikin lykkäämällä imehisnänsä portahille.
— Järvimäki ottaa sen resiinan, mennähän sillä — touhus inspehtuuri ja huuteli Raikua, jota mamma lykkäs perästä päin platformulle.
Siihen se sitte istuukin imehisnänsä, jotta mitä tämä rähinä oikee meinaa.
— Se ei tahro oikee käsittää — seliitti inspehtuuri sille vierahallensa — mutta kun päästähän mettille, niin saat sä nährä eri värkin...
Kahren miehen nostettihin Raiku resiinan päälle istumhan, noukka tuulehen päin, ja Järvimäki veteli kammesta. Inspehtuuri pani patruunat piippuhun ja tärskähytti toisen lähtölaukaukseksi ilmahan. Mutta silloon Raikukin kans käsitti, jotta nyt ollahankin jänismettähän menos ja oikee resiinalla, jotta se passas hänenkin krupillensa erinomaasesti. Ja sanon mä, jotta kyllä se haukkuu! Aivan oikohonsa molemmille puolille ja ethenpäin.
— Näekkös sitä luantua — ihasteli inspehtuuri. Ja Järvimäki nykii hiespäin resiinaa. Inspehtuuri piti pyssyä koko aijan suarana, jotta s'oli kun sotalaiva.
— Täs se oli — sanoo Järvimäki — tuasta nuan paanan poikki hyppiivät n'otta hippulat vinkuu.
Siihen kans topattihin ja kun ei Raiku itte päässy hyppäämähän alha resiinasta, niin nostettihin, ja siihen paanalle se istuu ku meijerihinkki. Ja haukkuu. Haukkuu niin tulenmaan kiukkuusesti ja tihiää, jotta vissisti pitikin jänisten kuulla, mihkä päi tulla.
Inspehtuuri hyppäs heti airan ylitte ja juaksi ympäriinsä suurta rinkiä n'otta s'oli heti tukehtua. Ja istuukin sitte kannonnenähän hengittämhän.
Mutta Järvimäjen piti lähtiä takaasi asemalle ennenkun tavarajuna tuli ja se ensiluokan kirjuri, joka kantoo eväskoria, jäi Raikun kans paanalle. Se koitti vikitellä Raikua ratavallilta ojan ylitte mettän puolelle, kun juna tuloo, jottei se aja sen päälle. Ja kyllä se näytti Raikukin, vanhana rautatielääsenä, sen käsittävän, jotta pois paanalta, mutta eihän se syvän ojan ylitte voinu hypäätä, nenällensä se sinne olis menny syvälle savehen.
Kun sitte inspehtuurikin tuli paikalle, niin yhres saivat kannetuksi Raikun ojan toiselle pualelle. Ja siihen se istuu tyytyvääsenä ja rupes haukkumahan.
— S'oon vähä liika lihava, tua Raiku, — myänteli inspehtuuri — mutta kyllä se hyvä koira on...
Ja sitte ne rupesivat syämähän, tirkistelemähän taivahalle mettämiehen kiikarilla ja juttelohon saalihista. Innostuuvat niin, jotta inspehtuuri esti pari kertaa sanookin siivosti Raikulle jotta:
— Pirä suus kiinni siinä, kun ei täs kuule puhettakaa, — mutta ku Raiku aina vai haukkuu, niin meni ja mottas sitä korvalle, n'otta se tukkii heti suunsa.
Raiku loukkaantuu niin, jotta se hetken päästä yksiksensä taaperti parin sylen päähän yhren kuusen juurelle istumahan. Katteli siinä aikansa miesten syämistä ja pulputtelua, mutta muisti sitte taas virkansa, jotta ollahan jänistämäs ja aikoo uurestansa taas haukkua kurkku suarana.
Kyllä sillä oikia meininki oli, jotta pitää viraastansa vaari. Ja eikös totisesti viimmee tullukki yks pitkäkorvaane jänis harvaksensa pomppien kattomhan, jotta mikä isoäitee siälä niin taitamattomasti mekastaa.
Kun jänis näki Raikun, jok'ei päässy pystyhynkää, nousi se takajaloolle, heilutti korviansa ja nauroo oikee syränmestänsä reirusti vastapläsiä Raikulle, jotta tuallaane tätikö täälä onkin! Se oli niin hävyytöntä, jotta Raiku oli kiukusta haljeta ja rupes istahaltansa oikee kiljumahan.
Silloo inspehtuuri vilkaasi taansa, ja kun ei ollu ku taskumatti käres, niin paiskas sillä jänistä, n'otta Raiku oli saara potun naamahansa. Jänis säikähti, ponkaasi vai kerran ja niin katos puskikkohon.
— Sanoonhan mä! — hihkaasi inspehtuuri, hairas haulikon ja lähti perähän.
Ja Raiku ku haukkuu n'otta koko kuusikko heiluu. Ja puskat krahaji ja pöläji kun inspehtuuri tryyköötteli erestakaasi ja rinkiä ympärinsä mettäs sen jäniksen peräs.
Kyllä s'oli sitte niin väsyksis, kun tuli, jottei se saanu eres puhutuksikaan pitkähän aikahan, Ja ruakakin loppuu ja viinat oli kaikki, jottei muuta kun kotia lähtiä.
Mutta Raiku ei lähtenykkää!
Se istuu vain kuusen juurella ja haukkuu aina vai n'otta veret silmistä nokkuu. Eikä saatu lähtemähän. Lopuksi ne kantoo Raikun paanan vartehen ojan toiselle puolelle ja lähtivät itte hiljaa laulellen rataa pitkin kotia päi kävelemhän. Mitäs sille Raikulle mahtoo, kun ei lähteny niin ei lähteny, eikä ollu resiinaakaa.
Illalla sitte Järvimäki käyy hakemas Raikun kotia resiinalla. Ja kyllä s'oli mahtavaa kun tultihin. Kurkku suarana haukkuu koko matkan silmät ummes molemmin puolin.
Kuuluu jo kaukaa, kun Järvimäki toi sitä, n'otta asemalla oli vastas inspehtuuri, ensimmääne kirjuri ja frouva. Mutta niin oli Raiku kans väsyksis mettäreisusta, jotta Järvimäki sai kantaa sen salin laattialle asti. Eikä se monehen päivähän jaksanu mitää syäräkkää. Ja mamma pelkäs kovasti, jotta jos se sai syränvian sillä reisulla.
Mutta kyllä se on nyt jo parannu, syää ja istuu niinkun ennenkin. Ja on mahtavaa.
Katteloo vai inspehtuurin päälle, jotta muistakko pappa sitä jänistä, ja koska taas lährethän resiinalla mettästämhän?
KUN M'OLlN KANS JÄÄKÄRI.
Että taira tiätääkkää, jotta m'oon kans kerran ollu jääkärinä?
Tairatta vetää suupiältä vintturaha jotta:
— Kaikki ne ny kans olsivat jääkäriä, ku tua Jaakkooki! Se ny ei ikinä oo ollu jääkäri, s'oon vissiä, valehteloo vai ku salvia hevoone...
Niin tairatta sanua, mutta tosi s'oon kumminki. — S'oli Tamperhen vallootukses. Ja vain hetken aikaa.
M'olin kans kattokaas vapaussoras mukana ja tresusin toisten joukos. Jouruun yhthen jääkäripataljoonahan kaikiista suurimmaksi herraksi. Musta tehtihin pataljoonan kasööri ja urhoollisesti marssiin pataljoonani peräs suuri rahamassikka vattan päällä. Ei tarvinnu mun murehtia ittestäni eikä omasta turvallisuuresta. Kaikki kattoovat tarkasti mun ja massikan perhän, jotta me pysyymmä tallella. Kun punaaset präiskiivät kranaatiillansa, jotta rapa ja kura lenti, viärä hyppöötettihin mua aina juaksujalkaa jonkin kiven taa piilohon ja sanottihin jotta:
— Muistakki pysyä siälä, äläkä kurkkaale, sillä sulle on uskottu tämän pataljoonan syrän...
— Mikä syrän —?
— No pataljoonan kassa! Jos se syrän lakkaa tykyttämästä, nii koko kruppi rupiaa kitajamhan, ja siitä nousoo heti sellaanen nurina ja murina, jotta herran poijat.
Mua vartiootihin tarkemmin ku kruutitynnyriä.
Niinkus tiärättä, nii valmistauruttihin Tamperhen vallootuksehe, ennenku hyökkäämhän lährettihin, oikee perinpohjin. Messukylän kirkon kiviairan taa kaivettihin nii suuri kuappa, jotta siihen parahiksi mahruumma me, minä, massikka ja mun vääpelini.
Ja sitte pataljoona lähti hyäkkäämhän.
Punaaset ampuuvat kanuunoolla Pyynikiltä n'otta tiiliskivet vai kirkon seinästä krapajivat ympäri korvia. Ne olivat oppinhet tuntemhan jääkärit niiren vehriääsestä takista ja koittivat aina ampua niitä. Sitä varte meirän pataljoonan jääkärit vaihtoovakki ennen taistelua jääkärisinellinsä harmaahi suajeluskuntatakkihin, jokka ne ryästivät meiltä troskuskiilta, pärinänkuarijoolta ja muilta sellaasilta suurilta sotapampuulta, jokka oikiastansa kuuluuvat esikuntaherroohi.
Kolmannen komppaniian kapteeni vei multa takin seljästä ja paiskas sinellinsä tilalle jotta: tuas on! Samoon piti mun vääpelini antaa harmaan suajeluskuntatakkinsa ja vetää jääkärisinelli yllensä.
Ja kun lakikki vaihrettihin, niin meit' ei eroottanu oikeesta jääkäriistä muuta ku naamasta. Molimma tavallisia plösönaamaasia maatiaasia ja ne jääkärit olivat sellaasia laihoja ja kiukkuusen näköösiä poikia ku pikiöljyporvarit, jokka manas ja präiskäs n'otta sininen käry siaramista truiskii.
Se siitä takinvaihrosta sitte oli hyvää, jotta ku koko kuormastomiähistö oli muuttunu jääkäripukuuseksi, niin punaaset peijakkahat kääntöövät kaikki kanuunansa meitä, klapinsakkia vastahan ja antoovat sellaasta rumputulta, jotta se vasta oliki rumputtamista! Ei siinä keriinny reiruhun manaamhankaa, ku taas tuli uusi paukku ja piti takua perälautaa isänmaahan n'ott' oikee pakotti ja vihaksi pisti. Kenttäkeittiö ammuttihin tuusannuuskaksi ja me saimma joka miäs naamahan soppaa enempi ku kolmen kuukauren portsuunan.
Nii ruakottoman klottuusta ja siivotoonta tappelua isänmaan pualesta ei oo ikänä taisteltu, ku me silloo käymmä.
Mutta voitto tuli. Tamperes vallootettihin, vaikka kovalle ottikin. Aamupäivällä, tuas klo 10 aikhan, lährimmä me vääpelin kans sitte kattelemhan taistelun jälkiä. Ne oli hirviät, varsinkin meirän mäjellä. Kenttäkeittiöst' ei ollu ku toine pyärä, yks aisa ja jumalatoon reikä jäljellä. Mutta kaikista merkillisint' oli kumminki se, jotta toisesta keittiöhevoosesta ei näkyny jälkiäkään, — ja toine hevoone seisoo siinä aivan tervesnä ja ehjänä ku pukki. Se oli yltä, alta ja ympärinsä pataljoonan puuros ja nualeskeli tyytyvääsenä laihoja kupehiansa.
Kun me tulimma vääpelin kans sitte siihen ylikäytävän kohralle, jok' on justhin Kalevankankhan alla, nii Vehmaasista päi tuli samas juna, joka topattihin vähän matkaa ennen ja siitä astoo uloos suuri kasa sotaherroja, oikee sellaasia isoja herroja, ja lähtivät tulemhan meitä kohri.
Ku ne tulivat likemmäs, nii me näimmä, jotta siin' oli itte ylipäällikkö, ukko Mannerheimi ja sen esikunta. N'oli tullehet kattomhan oikee tulilinjoolle asti.
Silloo löi mun ja vääpelin sääret länkkiä. Mä sanoonkin jotta:
— Mitäs ny, kuule veikkoo, tehrähän? — Ku' m'oomma tällääses munteeringis, nii se luuloo meitä jääkäriiksi — — eikä me osaa eres kunniantekokonstia!
— Voi saksanpukki sentähre, ku pitikin joutua justhin tähän! — ähkyy vääpeli.
M'olimma siviilimiähiä, nii mä kun mun uskollinen ja urhoollinen vääpelinikin, emmäkä tiännehet sotakomennosta tuan taivaallista.
Kunniaakin me pruukasimma huirella vähä niinku muukki, kummalla kärellä kulloonkin paremmin passas.
— Lährethän karkuhun! — ehrootti kaveri, muttei me enää keriinnehet, ennenkö ne oli jo meirän nenän eres.
— Huitaase sä vasimella, mä oikialla kärellä! — kuiskasin vääpelille, ja nii koitimma seisua mirnaa ja suaras ku Taavetin talikynttilät.
— Päivää, jääkärit!- tervehtii Mannerheimi.
— Päivää päivää!-sanoomma me.
Se jäi imehisnänsä kattelemhan meitä ja silloo mä sanon suarahan jotta:
— Anteeksi ny vai, herra kentraali, ei m'oo mitää jääkäreitä. Täs on vai kaks jääkärisinelliä ja me täällä sisällä kaverin kans oomma vain muita miähiä.
KARUSELLI KAUHAJOELLA.
Mutta Kauhajoella se vasta eri tärinä on ollu n'otta heinäpourakki meni etenpeten, ku sinne tuli se karuselli, joka pani kaikkien ihmisten riitingit sekaasinsa.
Sellaasta kansaanvajellusta ja ihmisten paljoutta ku se karuselli, ei olsi saanu aikahan vaikka pualet kirkonkylää olis palanu, ku Karviaa ja Hongon jokia myäri ajettihin kuarma-autoolla ihmisiä, n'otta tiät kuralla.
Tiato karusellin saapumisesta Kauhajojen aseman plassille levis ku kulovalkia kaikkia teitä ja kinttupolkuja myäri ku salasmaa viimmeesihin mettämökkiihin asti saran kilometrin ympäryställä ja löi suarastansa ällistyksellä jokahitten jotta:
— Mitä, onko se totta, jotta oikeenko ilmielävä karuselli on tullu Kauhajojen asemalle?
— Joo-oh, ja nii korja on, jotta aiva se kullalta kiiltää ja hopialta hohtaa. Se pyärii ja pelaa n'otta syräntä vihloo. Samettisoffis siä vai istuthan, limunaatia pullosta juarahan, ja käret flikkaan kaulalla mennähän jotta tiilullillunlei — —
Trengit ja piiat virkosivat ensimmäiseksi, heittivät haravat heinäpelloolle ja juaksujalkaa kotia silmiä pesemhän, pyhäverhoja ylle, ja nii mentihin polkupyärillä, jotta pää kolmantena jalkana Kauhajojen asemalle.
Nii huuritoonta oli se meno ollu, jotta lyhytjalkaasemmat, jokka pakkasivat jäämhän jälkehen, itkiä pinnasivat jotta:
— Voi voi, jos ei me kerkiäkkää.
Kyliltä rupes tulemhan foorttia ja kuarma-autua n'otta maantiä pölynä ja linja-autoos tapeltihin ja hosuttihin paikoosta nii, jotta toiset pualet juaksi peräs, hikos, haukkuu ja manas ja olivat nii päästä sekaasi ja touhus, jotta asemalla maksoovat pössööt viälä kyyrinkin vaikk olivat saanehet vain juasta auton peräs.
Isäntäväkiä lähti oikee krinnikuarmilla ja eväsmyätä paiskien kaikki kersat kärryyllä, sillä ketään ei saatu kotia jäämhän, vaikk olis kurikalla pökerryksihi lyäny.
Kyllä s'oli sellaasta trafiikkia, jottei sit'oo ennen nähty.
Eikä faltesmannistakaa välittäny kukaa mitää, vaikka se koitti konstaapeliinensa kalikka käres hosua ja pitää järjestystä. Ojahan sai hypätä koko esivalta ja siunata kinttunsa ku kuarma-autoja tuli nii tupate täynnä ku karikkakuarmas kukkurana ikänä pysyy.
Sääriä vai törrötti ja sätkytteli kuarmasta, jotta saivat silmiänsä varjella aina ku lasti meni sivuu.
Ja karuselli pyärii ja musiikki se pelas n'otta pualekkaa eivät päässehet likillekkää!
Sellaane tivis ihmisrengas oli karusellin ympärillä ku rautavanne n'otta n'oon kauhajokiset ny jokahinen viäläki vähä platuskaasia ja littuposkisia. Ne jok'oli päässehet ethen näkemhän tuata taivahallista kiikkua, olivat nii onnellisia, jotta ne seisua tollottivat huiskahtamatta aamusta iltaan n'ottei takimmaaset päässehet tappelemallakaa framille. Monta hamhenliirinkiä siinä pritkahti poikki ja taisi muutoonkin prätkährellä. Muttei se imes ollukkana, ku joka pualelta painettihin ja pukittihin jotta:
— Voi, voi herrinjee, päästäkää mua likemmäs kattomhan — — mun joukin pitää päästä ajamahan!
Toisia pyärtyy trusas seisahallensa, mutta ne virkos taas ja onnellisina orottivat vooruansa, sillä oli keksitty konsti, joka eres vähä auttoo, jotta toisekki pääsivät joskus ajamahan. Esti ne koittivat konttia toistensa päiren ja olkaan ylitte sinne karusellihin, mutta pakkasivat tramppaamahan korkkokengillä nii armottomasti toistensa korvia irti ja hattuja kruttuhu, jotta sit'ei kauaa kärsitty.
Mutta sillä lailla se paremmin menestyy, ku rupesivat konttimhan maata myäri toisten haaraan välistä ethen.
Kyllähän ne flikat ja akat pakkasivat vähä krääkymhän ja hosumhan jotta:
— Mikä jutinan tähre siälä jylhää, älkää sussiunakkohon!
Mutta sillä lailla sitä kumminkin paremmin päästihin kulkemhan ja voorollansa karusellihin.
Ja ne onnelliset, jokk'olivat päässehet karusellihin samettisoffille, leijonaan ja hevoosten selkähän istumhan, ne oli nii autuahia ku koppelot soitimella, jotta silmät ummes ne lennättivät monta tiimaa ympärinsä aivan hengittämätä.
Tuntikaupalla ajoovakki ku istumhan pääsivät. Ykskin miäs oli ajanu heti yhtehen painohon saralla markalla ja toisena päivänä viälä viis tiimaa, jotta vissisti saikin karusellista kyllänsä.
Mutta viimmee sekin lysti loppuu. Ne ajoo kauhajokiset karusellilla nii vimmatusti, jottei sitä pyärimistä kestäny itte karusellitirehtöörinkään päävärkki. Sitä rupes nii firraamahan, jottei se ymmärtäny enää rahan päälle lopuksi yhtää mitää.
Ja silloo se toppas vähä äkkiä ja lähti fyrrynsä kans pois koko Kauhajojelta, eik'oo sen perhän takaasi tullu.
Sillä se manas katkerasti nyrkit pystys Seinäjoella, ku se räknäs rahan saaliistansa ja huamas, jotta toiset pualet markan lantiista oliki housunknappia.
PAKANKYLÄS ASUTHAN.
Jos tuata ny taas kertoos kuinka Ylihärmän Pakankyläs kovasti asuthan ja eristythän. Ei tahro tuntia enää koko kylää, s'oon nii muuttunu. Taloja siirrelty, vanhoja isäntiä karonnu ja uusia tullu tilahan. Ei oo enää muita vanhasta polvesta jälellä ku Ylisi-Jooppi, mutta se tuntuukin olevan sellaane äijänjunttura, jotta se tahtooki kattua tämän uurenmailman eristyksen ja kehityksen Pakankyläs oikee täyres kukas, ennenkö se silmänsä ummistaa ja siirtyy sinne, johka ovat mennehet kaikki muukki Pakankylän vanhat isännät ja emännät, niinku Kruukmakari, Maalarin-Jussi, Alatuvan vanha Antti, Reinin isäntä, Kriivarin-Kaisa, Mikin-Jaakkoo, Kallionpään-Antti, Anttuspakan vanhukset ja monet muut kunnon faärit ja muarit.
Ennen oli Pakankyläs Lillpakka hantesmanni, jonka puarista hajettihin kaffit ja sokurit — eikä Petterinmäjestä puhuttu mitää. Uusi polvi on nyt noussu, tullu telefoonit, osuuskaupat, sahat, myllylaitokset ja muut rekkulehet. Yhtehen aikhan näytti jo siltä, jotta Pakankylääset rupiaavat kaffittamhan ja kylvöttämhän koko Suamen kansaa. S'oli silloo pula-aikana ku Kaustisen Antti ja ne muut hommamiähet panivat koko Pakankylän noukkimhan ja pahruttamhan pualamenlehtiä »kaffinkorvikkeheksi». Joka mökistä nousi silloo tornista käry korkialle ja truuttuja väännettihin ja ajettihin vaunulastiittaan asemalle Helsinkihin myytäväksi. Toiset pahrutti »kaffinlehtiä» ja toiset riipoo vihtoja ja luutia omista ja vööriläästen mettistä, jottei jääny ku tupsut koivunlarvoohin. Takalan-Mattikin sai viikkokauren hypäätä seiväs kouras karhaamas Pakankylääsiä pois puskikostansa.
Loppuu se viimmee sekin lenheetti, mutta siitä se yleene eristyksenkehitys Pakankyläs kans alkunsa sai. Ja kukapas sen tiätää mikä kaupallinen ja teollinen kukoostuskausi siälä viälä pullahtaa? -Toistaaseksi ne ny runnaavat tätä järkiperäästä maanviljelystä ja karjanhoitua ja Ylisen-Jaakkoo on niinku fööris ja kunnan napaa.
Se Jaakkoo onkin sitkiä ja taitava miäs. Mitä se etehensä ottaa, sen se kans teköö. Mä tulin sen itte pikkupoikana näkemhän ku Jaakoon kans paimenes kuljettihin. Sen äitee, »Ylisen-moussu», pani meirän askihin kerraasti paimenehen mennes kimpalehen yli-ikääsen karjun fiäskiä, john' oli nii sitkiä nahka, jotta itku multa pillahti enkä sittekään saanu mitää irti.
Istuumma kivellä Ylisen-Jaakoon kans, syärä mäihasimmä, ja ku nahkahan tultihin, nii Jaakkoo antoo ritarillisesti sen esti mulle ja sanoo jotta:
— Saat sä syärä esti pualen ja anna sitte mulle se toinen puali.
No minä purin ja kinnasin silmät väärinpualin pääs, verin molemmin käsin nahaanpalasta n'otta niska nataji. Mutta mitää en irti saanu. Ei auttanu muu ku antaa koko nahaan pala takaasi Jaakolle jotta:
— Tuas on, em mä saa sitä mitää.
— Ku s'oot huano! Annas mä koitan. — Saanko syärä kaikki? — kysyy Jaakkoo ja nualeskeli huuliansa.
— Koita ny, jos saat siitä mitää. — Syä sä tuata isoja harjasta myäri toinen puali ja anna sitte loppu mulle — sanoon mä, sillä ei sitä sianlihaa meille siihen aikhan aina pistouvattu.
No, Jaakkoo iski kiinni, puri ja kinnas n'otta s'oli aiva punaane. Ja sai kun saikin lopuksi sisulla palan irti. Kauan pureskeli ja mäihäs ja sitte niäli. Ja mäkin niälin, vaikka vai makoosen syljen. Monta tiimaa me tappelimma sen siannahaan palan kans, mutta viimmee pääsi Jaakkoo siihen isoohin harjaksehen asti ja silloo mä sanoon heti jotta:
— Topp! Loppu on muh!
Jaakkoo antoo sen reirusti mulle ja mä rupesin uurestansa yrittämhän. Purin, verin ja nyjiin n'otta hamphat suusta päästä, enkä saanu mitää.
Siinä syämisen jyrinäs meille tuli lopuuksi nii nälkä molemmille, jotta meirän piti jättää lehmät sinne ja juasta kotia syämhän välillä.
Mutta siitä yleesestä eristyksenkehityksestä ja asumisen rytinästä, joka Pakankyläs nyt on käynnis, siitä mä meinasinkin kertua.
Viimmeesen mallinmukaasen ulkohuanesrarin on siälä ny asunu ittellensä Koivuniämen-Kustaa, joka ny on isäntänä siinä Lillpakan vanhas puaritaloos. S'oon liikemiäs se Koivuniämen-Kustaakin ja runnaa siinä sivus maanviljelystä ja varsinkin se pitää tämän uurenaikaasen karjanhoiron päälle. S'oon laittanu oikee simenttitiilistä ittellensä sellaasen ulkohuaneshoiron, jotta siin on ny saman katon alla navetta, talli, sikala, kanala ja viälä isoo rehulatokin. Ei oo koko kyläs muilla ny näin uurenaikaasta ja käytännöllistä navettaratia. Saaren-Jaakoonkin simenttinavetta on kuulemma vanhempaa tyyliä.
Pakankylääset on siitä erinomaasia ihmisiä, jotta kun ne jotakin hommaa, nii n'oon aina joukolla matkas ja kaikki yhtähälle päi. Niinku täs yhtenä talvena se ohrienvetoreisukin Vööriltä — muttei puhuta siitä mitää.
Kökällä eli talkoilla siälä Pakankyläs viälä kaikki suuret asiat tehrähän. Ja kökällä se Koivuniämen erinomaane navettaratikin katettihin. Oikee vanhaa lajia syämäkökkä olikin, jostei puuttunu ruakaa eikä juamaa, vaikka koko kylä oli siälä lusikoomas.
Esti annettihin rasvaasia lihaperunoota, sitte klimppivelliä rusinaan kans. Ja sitte kriiskryynipuurua marjasoosin kans n'otta monen poijan piti käyrä salaa porstuas löyhryttämäs housunpänniä. Ja isäntä aina vain kehootti jotta: syäkää poijat, jotta jaksatta. Ja kyllä vai jaksettihinki, mutta kun mentihin taas katolle pärehiä lyämähän, nii Aski-Matin Viljo ei jaksanukkaa tikkahia ylhä, ku sen piti jäärä portahille huilaamahan ja perhänkattomhan, jotta pärehien kantajat olivat touhus.
Isännät ja poikamiähet heiluuvat ahkerasti vasarat käres katolla, tälläsivät pärehen kerrallansa »syrjän päälle» ja nappasivat laupioomehen kiinni, n'ottei sitä katettukaa korva-korvan niinku ennen vanhaan. Kilvan jokahinen osaansa löi n'ottei siinä keriinny paljo sivuullensa kattomhan ku toisesta päästä jo huurettihin jotta »riia ylös». Siinä töpinäs se kirveskin siältä tällingiiltä' putos ja sattuu sen Ylisaarelan-Paavon jalkahan n'otta se sai suuren haavan.
S'oon merkillistä, jotta aina ku sitä samaa ratia on pykätty, niin siin on sattunu sellaasia vahinkoja. Silloo ku se Lillpakan tuparati oli kurkihirres, piti yhren poijan viikarin näyttää toisille kuinka hän kävelöö harjaa pitki ja eikös se rääpsähtänykki siältä alha ku variksenraato. Meni kolinkolia harjalta kellarin pohjahan asti n'otta knapit takista piraji. Muttei sen muutoon käyny kuinkaa. Reinin paappavainaa sattuu olemhan siinä ja silloohan se sanookin sen jotta:
— Ei se köyhä tarvita paljo söörä, mutta lujas siin on henki.
Nii, reirusti se yhres päiväs tuli katetuksi ny se Koivuniemen-Kustaan uusi navettarati, mutta ruakaa, kaljaa, tupakkia ja kaffia siinä kans meni eri lailla. Kovasti oli kökkäväki tyytyväästä trahteerihin, korppuja vai pakkasivat moittimhan piäniksi, muttei se taloon vika ollu! S'oon se Niämistön pakari kirkolla ruvennu kuivattamhan niitä korppujansa vähä liikaa, n'ottei korpus oo enää entistä leveyttä. En tiärä sitte onko siinä perää, vai oliskohan ihmisten suu viimme aikoona levenny, mutta kahta korppua korvan siälä Koivuniämen kökäs pakkasivat ihmiset järjestänsä sisällensä lykkäämähän.
Kökän jälkeesenä päivänä pruukathan kuttua sukulaaset ja lähimmät krannit rääpijääsille, eli »kökän jaloolle», niinku Härmäs sanothan. Silloo tuloovat emännät mukuloonensa syämäkalaassihin ja tapaavat tuara taloon emännälle jotakin lahjaa.
No nii lähti Penttilän-Tyyne Petterinmäjen osuuskauppahan, sihtaali hyvän aikaa kangaspakkoja ja kysyy sitte jotta:
— Mithän tua korjankirjavaane kangas tuala ylhäällä on, sopiiskahan se pusurikankahaksi Koivuniämen Iitalle, mun pitääs mennä sinne kökänjaloolle?
— No se on ny sitä Vaasan tehtahan uuttalaija pusurikangasta, jota ny kaikki hakoovat ittellensä. Se on ny nii muaris, jottei muusta enää puhutakkaa...
Tuskin oli Penttilän-Tyyne keriinny puarista uloos, ku jo Pyörkholman-Matin emäntä tuli knyytyynensä jotta:
— Voi voi, mua on käsketty kökänjaloolle ja pitääs saara vähä viämistä. Mitä se tua olis? Onkos teillä täällä sitä Vaasan tehtahan muatikangasta?
— No s'oon ny justhin sitä — sanoo Eeva ja mittaski oikee friskisti.
Juaksujalkaa lähti emäntä Petterinmäkiä alha, ku siinä ahtehes Oliinin-Kustaan tuvan kohralla tuli Alatuvan-Antin Lissu vastahan sellaasta kyytiä, jottei se keriinny eres päivää sanua. Petterinmäjelle se oli kans menos pusurikangasta ostamhan jotta:
— Onko teillä sitä Vaasan tehthan korjankuvaasta pusurivärkkiä, ku mua on käsketty kökänjaloolle ja on nii kiirus, jottei kerkiä peräs juasta, ku Antti jo meni. Paa ny joutua mulle...
Ja Eeva mittas ja repii n'otta prätäji.
Oves tuli Pyörkholman-Kustaan emäntä, Iita, sellaasella vauhrilla sitä Alatuvan-Lissua vastahan, n'otta ne tarttuu ovenraos kiinni, eiväkkä päässehet irtikää ennenkö aukaastihin molemmat pualiskat. Ku toinen tukkii sisälle ja toinen uloos.
Se puari-Eeva käsitti heti sen kiiruhun ja asian, n'otta sill' oli pusurikangas jo valmihis paketis, ku Kustaan-Iita pääsi ovenraosta irti ja tormas henkihapatuksis tiskille jotta:
— Onko teillä sitä Vaasan tehtahan pusurikangasta?
— Joo, täs on jo mitattuna — sanoo Eeva ja pisti paketin kourahan.
Ja vaikka se sai sen melkee heti ku se irti pääsi ja heti kans tryyköötti pihalle, nii Alatuva-Antin-Lissu oli jo Kaupinmäjen ahtehen päällä menos.
Vasta hyvän aijan päästä tuli puarihin Kaustisen-Antin emäntä, se Hilma, ja sillä ny vasta kiirus oli jotta:
— Ku m'oon aivan myöhästyny ja mun pitää mennä kökänjaloolle, jotta onko teillä sitä Vaasan tehtahan pusurikangasta.
— No on sitä viälä sen verran — sanoo Eeva ja käärääsi pakettihin Hilmallekki, joka lähti piaksua paiskaamaahan sellaasta kyytiä n'otta pyry vai nousi ja kerkes Koivuniämehen melkee yhtä aikaa sen Pyörkholman Kustaan emännän kans.
Koivuniämen-Iita kovasti kiitteli ja sanoo jotta:
— Se on ny aivan liikaa nii kovasti tulijaasia tuora, n'otta mihkä mä näiren kans oikee jourun — ja vei sitte paketit kamarihin piirongin päälle.
Ja niit'oli viis korvan sen posliinisen kukkapurkin viäres.
Sitte syätihin ja kaffitettihin monehen kertahan ja miähet puhaltelivat sikaariista savuja ku ketunhäntiä, ku ne kulkivat kattelemas sitä uutta navettaratia.
Ku vierahat illanpäälle olivat lähtenehet, meni emäntä kamarihin aukaasohon pakettia ja kattomhan mitä oli tuatu. Nii kyllä se haikaasi ku aina vai oli joka paketis sitä erinomaasta Vaasan tehtahan pusurikangasta jotta:
— Tuu ny Kustaa kattomhan tätä pusurikankahan viljavuutta, ku on viiret värkit! Tästä tuloo mulle kaks, molemmille mukuloolle yks kummallekki, mutta tehrähänkö sulle, Kustaa, tästä viirennestä? — nauroo emäntä.
NELMANNIN-JANNEE.
Jahas, vai on nyt toukokuun 12 päivä? Se on Juhana Vilhelmi Snellmannin syntymäpäivä.
Se oli jymy äijä se Nelmanni. Ja viisas miäs. Sille saamme me suamalaaset olla kiitollisia siitä, jotta suamalaane kansa on ny kohonnu sivistyksehe niin henkisesti kun talourellisesti. Se ymmärti, jotta tiatua ja kaikellaasta sivistystä voirahan levittää kansan keskuutehen vain kansan omalla kiälellä.
Siihen aikahan, kun se Nelmanni rupes rähisemähän fintuppien pualesta, ei varsinaane suamalaane kansa monehen kymmenehen vuatehen tiänny viälä jäliistäkääppäi mitää koko rähinästä, sillä maan koko virkakunta, kaikki koulut, kauppamiäsluakka ja sivistyny väki olivat ruattinkiälistä, eikä suamenkiältä ollu lujettavana muuta kun vanhas raamatus, postillas ja virsikirjas. Suamalaanen kansa eli kun karja, möyrästi maata, juara lillitteli kotipolttoosta viinaansa milloon sattuu suurusta liikenemähän, otti nöyrästi lakin kourahansa kun virkamiähen ja herran näki, kunniootti esivaltaa ja kulki käskystä kirkos sunnuntaisin. Ruattinkiäli oli kaikkien herraan ja esivallan kiäli. Se oli kaikki kaikes. Ja kun suamalaasista vanhemmista jokin poika joutuu koulutiälle eli pääsi kisällin oppihin ja hantvärkkäriksi, niin silloon kans heti muutettihin miähen nimi ruattalaaseksi — sen merkiksi, jotta s'oon ny kohonnu herraksi ja hantvärkkäriksi.
No sen ymmärtää, jotta sitä Nellmannia pirettihin siihen aikahan ihan hävyttömänä ja hourupäisenä äijänä, kun se rupes kirjoottelemahän seikasta, jotta kaikkien Suamen herraan ja hantvärkkärien pitääs jättää koko sivistyksensä merkin — ruattinkiälen — nurkkahan! Opetella rahvaan, elikkä moukkaan, se on suomalaasen kansan puheensortin ja muuttua ittekki suamalaaseksi — moukaksi!
No se oli siihen aikahan sama kun hyppiä seinähän.
Onhan selvää, jotta sellaanen miäs, joka sellaasia mahrottomia asioota rupes herrasväjelle tulkkaamahan, onhan selvää sanon, jotta sellaane mies ei voinu olla muualta kotoosi — kun Alahärmästä!
Ja siältä se suuri rähisijä, se Nellmanni, oliki kotoosi.
Sen vanhemmilla oli Palon taloo Alahärmäs ja ja siälä se »Jannee», niinkun sitä Juhana Vilhelmi Snellmannia siihen aikahan Alahärmäs kuttuttihin, siältä se sen härmäälääsen sisun ja meiningin saiki.
Alahärmän kirkonkirjoos on viäläki merkittynä jotta se Janne, se Nellmanni, käyy ensi kerran Herran Ehtoolliselle Alahärmän kirkos 11 päivänä elokuuta 1822.
Muuten s'oli vain tuas keskikokoone, tanakallaane, pitkänaamaane jä isooleukaane miäs.
Ja aika kova flikkaan perähän niinkun kaikki muukki härmälääset, vaikkei flikat siitä oikee välittänehet, kun s'oli sellaane kränkkä, itteppäinen ja itteviisas miäs.
Se rakastuu siälä Alahärmäs Anna Ahla-nimisehen flikkahan, jok'oli tullu kerraasti niille viarahaksi Savon pualesta. Kirjootteli sille sitte kovasti rakkauskirjeetä ja runoja kuinka hän tykkää siitä ja se flikkakin vastaali ensialuuksi Janneen rakkauspreiviihin.
Mutta sitte rupes sen flikan ympärillä pyärimähän siälä Savos kaks kiaroa savolaasta friijaria, jokka tuhannen juupelit varaastivat postilaukusta ne kirjeet, jokka Jannee Annalle lähretti. Ja niin meni meiningit sekaasinsa, jotta ne savokaset veivät Nellmanilta sen flikan.
Jäliistä päi vasta selves, kuinka se toinen friijari oli varaastanu ne Janneen rakkauskirjeet ja valehrellu sille Annalle, jottei se Härmän-Jannee siitä muka tykkääkkää, ja jotta se Jannee pitää muita. Ja se oli aivan vales.
Mutta s'oli sitte jo mööhä — sanoo Halpari.
Jotta niin se meni vikahan sen Nellmanninkin akan otto niinku monen muunki. Mutta sai se sitte toisen ittellensä ja oli kovasti tyytyväänen siihenkin. Ne rakkausasiat, ne kun pakkaa menemähän vähä takkuhun jokahittelta, muttei se nii nuukaa oo ku luullahan.
Kyllähän nua ylihärmälääset koittaa aina nostaa noukkaansa, jotta n'oon muka »paremmasta Härmästä», mutta passaa meirän alahärmäläästen röyhistää rintaa ja sanua jotta:
— Ei teitä tunnetakkaa, ku isoosista puhuthan. Alahärmästä se oli se Isoo-Janneekin, se Nellmanni, jonka syntymäpäivää fiiraa nyt koko Suamen kansa!
NOPILEN »ITALIA» ILMAJOJELLA.
Monet kommellukset se Nopilen ilmalaiva »Italia» sai aikahan täälä meiränkin maakunnas.
Ku yhtäkkiää tultihin tupahan huutamhan jotta:
— Voi siunakkohon, ny s'oon täälä!
Kaikki ihmiset ryntäsivät pihalle kattomhan ja jättivät tärkiät toimituksensa siihen paikkahan. Puuroparat paloo pohjahan, kersat kirkuu sinisinä kehros ku väki paasas oven täyreltä pihalle ku tulipalos...
— Tuala, tuala, kattokaa herrinjee, minkälaine kauhia klimppi se on — —!
— Justhin ku sika lentääs — —!
Mutta Ilimajojella tappeli velvollisuuren tunto ja uteliaasuus kovan kamppaalun jok'on aikakirjoohin merkittävä.
Ku suajeluskunnan esikunta oli kuttuttu justhin sillä kellonlyämällä kokouksehen, ku se ilmalaiva ilmestyy Nikkoolan kohoralle. Esikunnan jäsenet olivat justhin tulos kunnantaloolle kokouksehen ja paikkallispäällikkö seisoo kello kouras pöyräntakana, ja kattoo jotta nourattaako jäsenet sotilaallista täsmällisyyttä. Se Ilmajojen paikallispäällikkö on oikee kuuluusa siitä, jotta s'oon niin kauhian kranttu ja tarkka, jotta sen käskyjä pitää nourattaa justihin prisiis, eikä saa sikunttiakaa myähästyä, elikkä se heti panoo muistutuksen.
Sen tiätäävät Ilmajojen esikunnan jäsenet ja kyllä ne kans koittavat olla nii jämttihin paikalla, jotta koskaa ne ei myähästy kokouksesta minuuttiakaan.
Siin' olikin kamala paikka, ku justhin silloo rookaskin tua ilmalaiva ilmestyä Ilmajojelle, ku esikunnan jäsenet oli polkupyärällä menos kokouksehen. Siinä joutuuvakki esikuntamiähet koetukselle, jota tuskin muut olsivat kestänehekkää.
Mutta nämä velvollisuuren tuntooset ja esikuvalliset miähet urhoollisesti painelivat vai niskat krykys polkupyärällä kunnantaloolle ja vai vähä toisella silmällä vilkuulivat taansa taivahalle sitä ilmalaivaa.
Ja ihmisiä paasas tiäntäyreltä vastahan ja huutivat ja huitoovat jotta:
— Tuala, tuala se menöö!
Nii tulivat kaikki jäsenet minuutillensa esikunnan kokouksehen kunnantuvalle, ja vai portahilta salaa väipährökseltä vilkaasivat sitä imestä, joka veti silmiä pualehensa ku makneetti. Mutta sotilas ei saa horjahtaa, sen pitää täyttää velvollisuutensa ja marssia vaikka palavahan pätsihin, ku komennethan.
Paikallispäällikkö sanoo jotta:
— Kokous alkaa! Kaikki on saapuvilla. Tulkaa siältä klasin viärestä tänne pöyrän ethen istumhan, mitäs te siälä kuukitta?
Ku sualapattahat istuuvat jäsenet pöyrän ethen eikä kukaan rävähyttänykkää silmää enää sivulle päi.
Mutta yks oli kumminkin heikko sialu. Se ei saattanu olla huakaasemata jotta:
— Siäl' on ilmalaiva...
— Olkohon! — sanoo paikallispäällikkö, jok'on yliluannollinen militääri ja nii se alkas käsittelemhän virallisia asioota — ajatelkaa, silloo ku koko mailma ja Ilmajoki huusi ja hohaji jotta:
— Kattokaa, tuala se menöö!
Silloo istuu Ilmajojen esikunta eikä kääntäny silmääkää. Sellaane sotilaskuri se olla pitää!
Mutta yht'äkkiä riuhtaasi vahtimestari oven auki ja huuti:
— S'oon puronnu Nikkoolan nevalla alha!
Mutta silloo jo pomppas koko esikunta pystyhyn ja se yliluannollinen paikallispäällikkökin hyppäs ylhä jotta:
— Suajeluskunta apuhun! Heti auto! Hakekaa pitkä keksi, köyttä ja lapioota, mars mars matkahan!
Pian tuliki auto, kunnantaloon suuri keksi otettihin joukkohon, pläkkisankoja ja köyttä verettihin n'otta monta miäst'oli yhyres takus eikä meinattu saara irtikää, ja nii lähti esikunta ajamahan täyttä lentua Nikkoolan nevalle ja huusi ku palokunta mennesnänsä.
Hevooset juaksi kärryynensä aitaan ylitte pellolle ja akkoja pyllii knyyty kainalos maantiän ojas aiva mustana n'otta piaksut vai heiluu.
Ja Nikkoolannevalla ajettihin erestakaasi silmät pyöriääsnä jotta:
— Mihnä se on? Ja paikallispäällikkö kiikarootti silmät soikiana ja niskat poikki — eikä nähny mitää!
Yks äijä tuli Tuamikylästä vastahan ja sanoo jotta:
— Se meni jo tuanne Seinäjoelle päi.
Silloo toppas esikunnan auto ja jäsenet pyärittivät silmiänsä, kynsiivät päätänsä ja ähkyyvät jotta:
— Eikö s'oo puronnukkaa?
Ja sitte sihisivät vihansinisinä jotta:
— Kuka tuhannen juutas tämän meille teki?
Pirettihin heti sotaneuvottelu ja päätökseksi tuli jotta:
— Täst'ei puhuta kellekkää mitää, muistakaa se, jottei se leviä...
— Mutta mihkäs me tämän kauhian palohaan paamma, jottei kylälääset rinnalla huamaa ku takaasi tullahan?
Se pantihin maantiän ojahan ja sovittihin, jotta yällä se hajetaan pois, jottei kukaa näje.
Lakit pantihin suarahan ja paperossit suuhun. Ja nii lähti esikunta muina miähinä ajelemhan takaasi kunnantaloolle kokousta pitöhön. Mutta toista pualta jokia tulivat.
Peräkkääs, ku satutta Ilmajoella siitä kunnantaloon sivuu menemhän, joko se keksi on tullu takaasi?
Ja muistakaa jottetta puhu mitää, sillä täm' on syvä salaasuus.
KEISAREITA KAIKKI.
Oon juuri lukenu Suamen Matkaalijayhristyksen vuasikirjaa v. 1930. — Ja nauttinu aiva silmät ummes. Siinä kirjas ku sitte kehutahan meitä eteläpohjalaasia n'ottei tiärä mihkä kattelis — ku on niin lusti olla.
Sen on toimittanu savolaasten suajeluspyhimys Ernst Lampen eli Iso-Keisari, niinkun sen vanha isiltä peritty sukunimi oikiastansa kuuluu. Täs kevättalvella se Lamppeeni puhuu mulle, jotta Matkaalijayhristys on antanu hänelle hualeksi julkaasta yhristyksen vuasialpuumin nyt tällä kertaa Etelä-Pohjanmaasta ja sen kansasta. Parhaat kynät ovat siihen kirjoottanehet. Suurella jännityksellä mäkin oon orottanu sen kirjan ilmestymistä, jotta mitä siinä mahtaa oikeen olla, kun se Lampeeni jo etukätehen pyyteli kovasti anteeksi ja valitteli jotta hän ei mahra mitään sille, jotta siitä tuloo ylistyskirja eteläpohjalaasille.
Mä sanoon Lampukselle jotta:
— Ant tulla vai, kyllä meitä kehua saa...
— Mutta se on totta ja ihan pualueetonta sivullisen arvostelua, — koitti Lamppeeni vakuuttaa.
— No tottapa tiätysti. — Niin, erinomaasia miähiähän me oommaki, kyllä me tiärämmä sen ittekki. Kun toren sanon sulle, Lampus, niin asiat on sillä lailla täällä Etelä-Pohjanmaalla, jotta me oomma oikiastansa keisareita kaikki —.
Lampeeni räpytteli suuria ruskeeta silmiänsä kauan aikaa, mutta muisti sitten jotta:
— Olkaa vain, mutta minä olen oikein Iso-Keisari — ihte.
— Ja m'oomma — itte!
Härmäälääset on ensisijalla siinäki kirjas, niinkun asiahan kuuluukin. Ja se on palsamia mun syrämmelleni. En malta olla kertomata siitä kirjasta yhtä Paulaharjun juttua, joka kuvastaa mainiosti sitä vanhan Häjyn-Härmän tappelusinniä:
Se oli silloon kun häjyt lähtivät Haapojalle körttilääsiä pänttäämähän. Tulivat monella hevoosella ja meinasivat tyhjätä koko kylän. Mutta körttilääset olivakki koonnehet joukkonsa ja päättivät ottaa luulot pois remmastelijoolta. Oli varattu kanget ja seipähät taloon nurkkihin; toisella silmällä veisattihin virsikirjasta ja toisella katteltihin maantielle. Ja heti ku häjyt tulivat, niin kanget kans heiluu n'otta aurinko pimeni.
Häjyt saivat niin joka pualelta, jotta töppööset vilaji kun peltoja pitkin viilettivät. Ja aina vain oli seiväs seljäs.
Niin menivät kun akanat tuulehen.
Mutta yks häjyystä, Pikku-Tuppu, oli ahristunu tallin nurkkahan ja tappeli kun ilvessusi kirves käres suurta miäsjoukkua vastahan.
Körttilääset huitelivat kangilla surkuamata niin, jotta lopuksi oli Pikku-Tuppu aivan ympärinsä päntätty ja yhres krutus huanehen nurkas.
Körttilääset kysyyvät Tupulta, jok'ei jaksanu enää kättä nostaa jotta:
— Viäläkös tuut tänne häjyylemähän?
— Heti ku paranen!! — kiljaasi Tuppu.
Otettihin seipähät ja huireltiin kaks kapallista lisää. Ja sitte kysyttihin jotta:
— Viäläkös tuut?
— Heti ku paranen!! — sihaji Tuppu.
Ja taas uusi löyly n'otta Tuppu oli yhtenä liämenä, eikä enää värähtänykkää.
Lakanalla kannettihin. Kysyy siinä viälä yks:
— Viäläkö —?
— Heti —!
»KALEVALAN PÄIVÄ.»
Oottako kuullu että Ylistaros onnistuuvat ne Kalevalan juhlat kovasti hyvin?
Kun ne kirkonkylääset rupesivat niitä hommaamahan, niin mä kovasti varootin niitä.
— Ei pirä ruveta sellaasehen äkkinääsehen tekohon. Käsittäävät pian väärin.
Mutta n'oli vain kovasti mahtavaa ylistarolaasten pualesta. Trossaalivat että:
— Saappas kuulla sitte kun juhlat on piretty.
Ja nyt n'oon piretty. Ja tunnustaa täytyy, että ne onnistuuvat kovasti hyvin.
Kun juhlapäivän iltana kello läheni kahreksaa, saapuu Yy Koon talolle yleesönä Hyypän Jussi, Muurimäjen Jaakko, Kuuselan Toivo, Ylitorkkoolan Jaakkoo, Kaharan Aukusta, Jussilan Jenny, Kyntälän Selema ja kaks piänempää flikkaa sankkana parvena ja täyttivät parhaan taitonsa mukhan avaran juhlasalin ääriänsä myäre.
Kun viälä vahtimestari emäntinensä saapuu tilaasuutehen läsnäolollansa kunnioottamhan — syntyy tungostaki ensimmääsen penkin klasinpualises pääs, niin että Jussilan Jennyn, jok'oli viimmeesnä penkin pääs, piti huutaa jotta:
— Älkää pukkiko siinä! Ei täs enää pysy istumaskaa!
Ohjelma oli monipuolinen ja arvokas.
Sen suarittivat Torkkoolan Jaska, Vakkilan Otto, Torkkoolan Suama, Iivarin Alafree ja Vilukselan Lahja.
Ennen muuta on mainittava Jaakkoo Torkoon ja Otto Vakkilan esittämä onnistunu kuvaelma, joka sai yleesön kokonansa haltioohinsa.
Kuvaelma esitti Sammon taontaa.
Varsinkin näytti kuvaelma vaikuttavan Hyypän Jussihin, joka jo pitemmän aikaa on ettiny onnia, mutt'ei'oo sitä viäläkään löytäny.
Ennen kuvaelman alkua tapahtuu pikkuunen välinäytös, joka meinas saara pualue-intohimot liikhelle ja pilata juhlatunnelman.
Monarkkimiäliset ohjelman suarittajat meinasivat polttaa punaasta penkaalivalua kuvaelman aikana, jott'olis korjempaa.
Mutta silloon yks hallituksen kannattaja rupes panhon vasthan ja vaatimhan että:
— Tänä kansallisna juhlapäivänä jos koskaan pitää meirän muistaa pääministerin kehootusta Suamen kansalle, että pitää säästää ja vähentää turhia menoja. Putjetti on muutoonkin rasitettu. Kyllä me näjemmä vähemmälläkin ja tavallisella valkialla. Ei se trenkää punaasta olla.
Onneksi saathinkin riita kuliissien takana sovituksi, sillä aikaa kun yleesö istuu pimiäs ja orotti.
Valkian-näyttäjä kriipaasi yhtaikaa kahthen tulitikkuhun valkian, ja kovasti hyvin nähthin.
Samoon yhteeslaulut, joita ohjelmanumerojen välis kajahutelthin, sujuuvat tavattoman hyvästi.
Kun Vakkilan Otto lopettajaaspuheesnansa oli viälä kiittäny arvoosaa yleesöä harrastuksesta, nousi maanviljelijä Jaakkoo Ylitorkkoo puhumahan, lausuen:
Jos arvoosa yleesö olis nyt niin hyvä ja taputtaas vähä käsiänsä, kun on ohjelma suaritettu, niin sopiis sitten nousta vaikka ylähä ja siirtyä mun rekheni, jok'on pihalla. Mä kuskaan arvoosan iltamayleesön samalla pilettirahalla kotia.
Yhtehen kuarmahan se arvoosa juhlayleesö mahtuuki.
Ja Jaska kuskas ne kotia. — »Kalevalan päivänä» v. 1920.
KANS MUILUTUS.
— Oottako kuullu siitä viimmeesestä »muilutuksesta»? Jotta Mikko Erichiä on kans kyyritty?
Olin Helsingis näis politiikka-asioos menny torstaina, ja perjantai-aamuna heräsin siihen, kun sisäministeri Kuokkanen soitti henkikurkus mulle jotta:
— Mikko Ierikka on ryöstetty!
— Mitä?
— Mikko Vilkastus on viime yönä karonnu akkoonensa niinkun Toolpäri...
— Älä ny helkutis...
»Kuakka» kertoo sitte, jotta koko Helsinki on ylösalaasin. Presidentti soitti ja pääministeri soitti hänelle, jotta Mikko Vilkastus on karonnu ku tina porohon viime yönä. Poliisit on hälyytetty, Sosialitemokraatista soitethan langat punaasena: jotta: mihkä toimenpiteehin on hallitus ryhtyny »lapualaasia» vastahan, Mikko on viety autokyyttihin...
Asuun samas hotellis ja juaksin sisäministerin huaneesehen.
Kuakkanen istuu yönutussansa unenpöpperös sängyn lairalla, puhelintorvi kouras ja huuti poliisilaitokselle jotta:
— Onko siälä nähty sosialistierustaja Mikko Eerikkiä, s'oon karonnu eukkoonensa?
— Ei sit'oo näkyny täällä pitkähän aikahan...
— Ettikää ylhä se ja vähä sassia!
Uusi soitto.
— Haloo, haloo... Ei, herra presidentti, en ole onnistunut häntä vielä löytämään, mutta olen antanut määräyksen maan koko sotavoimalle — ei kuin poliisikunnalle liikekannallepanosta, että Mikko Erich on heti löydettävä vaikka kiven raosta — — juu, juu hra presidentti ja muija kans tuotava, tietysti...
Hra sisäministeri kaivoo liivin taskuansa, aukaasi suunsa ja painoo monokkelin silmäkulmallansa.
Huakaasi ja kattoo mua jotta:
— Tällaasta se sitten Jaakkoo on tämä sisäministerin homma, jotta vaikka nousisit kuinka varahin aamuyöstä, niin et kerkiä saamahan housuja jalkahas ennenkun yks taas on karonnu! Nyt on viety se Mikko — — pirä sitte järjestystä ja etti ylhä yks toisensa perästä — — ja vielä akkoonensa katoilevat...
Vasta tuas klo 11 aikahan helppas.
Sisäministeri oli saanu selville, jotta Mikko Eerikki oli löyretty Hotelli Helsingistä, johna s'oli nukkua puskettanu muijinensa kaikes rauhas. Ja tullu vasta aamulla kotiansa.
Man, mitä täm'on?
Kuulustelus oli Mikko seliittäny, että hän oli ollu Ryämän luona visiitillä niin myähään, jotta portinavaan oli unohtunu. Ja sitä varte he olivat mennehet ihan porvarillisehen hotellihin yäksi.
— Miksettä soittanu kotianna, olishan siältä tultu aukaasemhan?
Mutteihän sitä aina hoksaa.
Kun Mikkoa ei yällä ollu tullu kotia, niin suurella melulla ja härällä soitettihin Siltasaarelta heti jotta:
— Ny s'oon viäty!
Ja koko valtakunnan hallitus ja maan poliisivoima ajettihin yäpuulta paitaasillansa ettimhän, mihkä se Mikko on joutunu.
SE SUURI HAUKI.
Helsingis oli viälä pari vuatta sitte yks hyvä kaffila, jota sanottihin »hattupäitten kaffilaksi», sitä varte, jotta siälä istuttihin hattu pääs ja palttoo seljäs niinku karulta tultihin. Se oli vanhaa ylioppilastalua vastapäätä, siinä vanhan City-ravintolan viäres. Mutta nyt ei sit' enää ookkaa, ku koko taloo on revitty juuriansa myäri ja tilalle on pykätty Stockmannin suuri liikepalatsi.
Se oli mukava kaffila ja varsinkin käyttivät Helsingin rakennusmestarit sitä kokous- ja istuskelupaikkanansa. Rookasin siälä kerraasti yhren tutun eteläpohjalaasen rakennusmestarin, oikee aikamoosen koiranleuvan ja kurintekijän. Se näytteli sormella ja seliitteli mulle, mitä ne kukin olivat miähiänsä.
— Tua tuala nurkas, joka justhin nostaa kuppia, — näjekkös, tua? — s'oon muutoon mukava ja reiru miäs, mutta s'ei kärsi kuullakkaa sanaa »lipiäkala». Se suuttuu heti ku turkinpippuri. Jos puhe sattuu luiskahtamhan vähäki suurempahan kalahan ku silakkahan, nii se heti rupiaa luimistelohon ja synkistyy ku ukkospilvi. Ahavenesta se jo rykii häjysti ja ku haukehen tullahan, nii se manaa aivan oikohonsa. Lipiäkalasta se heti räjähtää ja lyää! — Ei saa olla eres lipiäkalan näköönenkää. M'olin kerran sen kans samas kompukses ja tulin sanoneheksi tyämaalla yhyrelle putkityälääselle, joll' oli kovasti kimiä ääni, jotta »aivahan sä miäs puhut lipiäkalan äänellä», nii se pani heti sen miähen pois töistänsä ja sanoo, jotta s'oli muutoonkin kapaturskan näkööne.
— No, mistä se nii on lipiäkalahan suuttunu?
— Yhrestä koirankurista, jonka me sille teimmä. Sen nimi on Lapio ja sill' on komja huvila Tuusulan järven rannalla. Täälä se pruukas meille muille rakennusmestariille joka päivä trossata, kuinka jumalattoman suuria haukia se aamuusin pitkästäsiimastansa vetelöö. Vaikka me muukkin koitimma valehrella senkun suinkin korvat kesti, niin kyllä se kumminkin aina lopuksi voiton vei jotta:
— Mitäs se sellaane kuuren kilon hauki, mutta ku mä eileen aamulla olin vetämäs pitkääsiimaa järvestä, nii mä ajattelin, jotta mihkä kumminkin s'oon tarttunu, kun ei yhtää antanu perähän, vaikka mä verin n'otta niskat köyrys. Ja yhtäkkiää sitte molskahti, niinku tukin olis paiskannu paatin viärestä ylhä, ja sellaane hauenpää nousi veren päälle, jotta hampahat, ku kahreksan tuuman naulat. Kerran vai riipaasi ja lähti viämähän venestä n'otta kokka vahtuna kohisi. Ja jee, ku se yhtäkkiä sitte kääntyy ympäri ja nykääsi, nii koko venes meinas lentää kanttui! Mutta mä pitelin vai irvillä hampahin kiinni, enkä päästäny. Sitte se toppas, ja mä rupesin vethön sitä ylhä, ja justhin, kun sain puali päätä venhen lairalle, nii silloo ku se huitaasi, siima katkes ja mä lennin seljälleni venhen pohjalle ketarat pystyhyn. Sen vain kerkesin nähtä, jotta jo oli törkiä elukka. Ja suuria vaskisia hauenkoukkuja leukapiälet täynnä! Sinne se jäi munkin koukkuni ja nii meni. S'oli ainaki toista syltä pitkä ja silmät ku kaffikupit pääs, jolla se mulkooli mua — valehteli Lapio ittekki aiva pleikinä, ku se kertoo.
— Sitä haukijuttuansa se sitte kertoo meille viikkokaupalla n'ottei toiset saanu suunvoorua, ku se sitä aina vai paasas ja petras. Meirän muiren rupes jo pistämähän vihaksi ja alaattihin tuumitella, millä me sen suun tukkisimma. Jotaki jekkua sille pitää keksiä, se oli yhtehööne päätös.
Silloo mä muistin nähneheni kalakauppias Matroosoffin oves suuren kuivatun turskan, jok' oli keskeltä halaastu ja naulattu levjällensä lautahan, jota se käytti reklaamikylttinä joulun aikhan lafkansa ovipiäles. Mull' oli heti meininki selvillä ja otin sen suarittaakseni.
Sovittihin vain kaverusten kans, jotta lährethän oikee joukolla kylpömhän ensi lauantai-iltana Lapion saunahan, kun s'oli nii usee sinne haastanu ja kehunu hyvää löylyänsä.
— Ja muistakki pitää varas, jott' on vähä kialtolakiaki potus, ku tullahan! — sanottihin Lapiolle.
Ja se lupas kirkkahasti.
Mä käyn sitte ostamas sen reklaamikalan siltä Matroosoffilta, ja se perhana nylki 50 markkaa ennenku antoo. Otin irti sen turskan kuaret sen puarin ovesta, käännin pualiskat yhtehen niinku Luajankin alkuperääne tarkootus oli ollu, ja kursiin ohkaasella rautalangalla saumat yhtehen. Rautakaupasta ostin pari tusinaa suuria vaskisia hauenkoukkuja ja ne pistelin sen leukoohin ympärinsä kiinni. Vualin viälä puutikuusta sille neljä jalkaakin n'otta se pysyy friskisti seisomas. Suuhun pistin visiitikortin, johka kirjootin jotta:
»Hyvää iltaa mestari Lapio. Tässä minä nyt olen.
Se Suuri Hauki.»
Ja pyrstöhön tälläsin piänen Suamen lipun, n'otta s'oli oikee juhlallinen mööpeli kattella.
Se viätihin yhren kaverin autos sitte Lapion huvilalle ja sovittihin saföörin kans, jotta sillä aikaa ku isäntä ja vierahat saunas kalasseeraa, nii safööri passaa päälle ja panoo sen saunapoluulle seisomhan ja kattoo tarkasti perähän, jotta flaku on pystys ja kurssi taloohin päin.
Isäntä otti kovasti viarahanvaraasesti vastahan, syäthin fiini voileipäpöytä monen napanterin kans ja heitettihi pari viskiäkin naamahan ennenku saunahan lährettihin. Oltihin jo hyväs hiprakas ku asteltihin saunaa kohre.
Isäntä kulki erellä ja muistikin mainita jotta:
— Tuala niämen nenäs, pari sataa meeteriä rannasta, se oli ku se isoo hauki tarttuu mun siimahani...
— Jaa-ah, vai siälä se oli — koitimma meki kattella silmät killillä.
Saunas oli elämä ku paratiisis, olkia lavalla ja putelia pystys. Sikäli ku löylyä lyätihin, tämninki nousi, n'otta pian oli laulettu Alitalon-Mantat ja Anssin-Jussit, tosin yksäänisesti mutta monehen kertahan.
Ja aina vai nuatti parani!
Pehmoosia poikia oltihin, ja täysi tyä siin' oli itte kullaki kattella, jotta sai housunsa oikeenpäi koipihin, ku pukemahan ruvettihin. Mutta sen vai kukin viarahista piti varansa, ku poislährettihin, jotta isäntä sai kulkia erellä.
Ja ku vähäs matkaa oli saunapolkua tultu iloosesti laulellen, niin yhtäkkiä isäntä säikähti, hyppäs syrjähän ja kiljaasi jotta:
— Mikä perhanan elävä tääl' on menos —!?
Mestari Lapio tuijotti silmät tapilla tuata kummaa otusta, astoo toisellekki pualelle, katteli pää vääräs ja imehteli jotta:
— Ja Suamen lippu hännäs! — Mikäs helekutin rustinki täm' oikee on, poijat? — hihkaasi Lapio ja potkaasi sen kumohon.
— Mikäs lappo sill' on suus? — kysyy Lapio ja kumartuu ottamhan.
Mutta silloo meille tuli kiirus, juaksujalkaa autoohi, jokka portilla orottivat.
— Älkää menkö, täs on jotaki kirjootusta! — huuti Lapio perähän ja rupes tankkaamahan jotta:
»Hyvää iltaa mestari Lapio. — — Se Suuri Hauki.»
»AMPU TULOO.»
Mikäs on sen hauskempaa urheilua ku ampuminen?
Mäkin oon piänestä poijasta fräkänny pyssyn kans. Saanu selkähän äireeltä ja taas präiskytelly. Ja kerran oon ampunu itteni melkee hajalle, josta mull' on naama viäläki arpia täynnä. — Jaa, paitti yks arpi mualta tullu. Se on se, jonka Hastin-Jaska antoo silloo ennen vanhaan, ku meill oli viälä entinen Suamen sotaväki kasarmilla ja se Jaska oli musikanttina. Kerraasti se vahtas mua porttipiäles ja löi »jihengillä», sillä neliskanttisella rautaplootulla, joka niill' oli vyösolkena, mua ottahan suuren haavan. N'otta se arpi on tullu rehellises tappelus militarismia vastahan. Enkä mä Jaskaa pahalla muista, on se saanu könihinsä ittekki, vaikkei sillä ookkaa multa merkkiä ottas, niinku mulla siltä.
Ja poliisikamaris on mua käytetty kans erinomaasen ampumaharrastukseni takia, niinku »fatisstaan» akat Vaasas sen hyvin muistavat. Ja antoo ne naapuritaloon akat mulle selkähänkin siitä Sööplummin frouvan kissintaposta. Naapurin pihalla istuu vanha kollikissi, justhin kun m'olin saanu salakaupoolla hankituksi uuren salonkipyssyn ja siihen patruunia. En saattanu olla sihtaamata ja liipaasemata, ja se sattuu nii prisiis, jotta kissi poukahti ilmahan ja meni het hengettömäksi.
Mä arvasin heti mikä meteli siitä nousoo, jos Sööplummin frouva saa tiätää, jotta m'oon sen kissin ampunu. Ja sitä varten pistin pyssyni porstuaan, hyppäsin airan ylitte, hairasin kissinraatua hännästä ja pistin takin ala. Lährin muina miehinä vai astuskelemahan pränkarulle päi ja luulin, jottei kukaa huamannu. Mutta se Sööplummin frouva näkiki klasista, huuti muita akkoja apuhu ja saivat mun pränkarulla kiinni.
— Mitä sull' on siälä takin alla?
— Ei mitää — koitin mä viattomalla naamalla valehrella, mutta ne riuhtaasivat mun takkini auki ja siinä mä sitte seisoon kissinhäntä kouras.
Sööplummin frouva itki ja pyärtyy, mutta ne toiset akat eivät ollehet yhtä armollisia. Ne lentivät mun niskahani, löivät, tukustelivat ja riapoottivat ku kananraatua. Ja tulivat viälä kotiakki äireelle huutamhan sitä samaa asiaa sillä surullisella seurauksella, jotta mä sain samasta asiasta viälä toisen kerran selkähäni, jok'oli aiva liikaa.
N'otta kyllä mä tiärän mitä ampumaharrastus merkittöö. Varsinkin sen suuren räjähröksen jälkhen, ku kerraasti näytin poijille, kuinka moukarilla tynamiittipatruunoota räjähytetähän. Mistähän olin konffoijannu kaks tinamyytiknallia ja ne panin kivennappulalle ja siihen mojahutin moukarilla. Se oli sellaane mälli, jotta moukari lenti pärinämaahan, minä pari kertaa ympärinsä — ja naamasta tulin mustaksi ku neekeri ja yltä päältä verehen. Naamas, käsis ja jaloos oli monia kymmeniä haavoja nallinsiruusta.
Tuskin oli se paukaus kuulunu, ku kaikki taloon akat hyökkäs portahille siunaamahan. Hajettihin vosikka ja mua lährettihin viämähän tohtuurille eri kyytiä. Se nyppii atuloolla niitä nallinsiruja pois, pesi karpoolilla ja plaastarootti, jotta m'olin oikeen sotasankarin näkööne ku takaasi tultihin.
Äitee posmitti ja oli vihaane, muttei saattanu piiskata, ku mä koitin kovasti voivootella ja olla kipiä. Mutta ei tiänny äiteemuari, kuinka mun oli hyvä olla, ku sain ajaa vosikalla.
Ja ku sitte pääsin pää sirottuna toisten poikaan sakkihin, nii min'olin mahtavaa ku itte Tööpeli. Ja monen poijan teki miäli kans präiskähyttää ja saara yhtä uljahat siteet päähänsä. Ja olsivat ampunhekki, nii ne mua karehtiivat, muttei niil ollu knallia...
Mutta sen mä sanon kun täs nyt on ampumisesta puhet, jotta älkää menkö ampumhan kukkoja. Sen tyhmyyren m'oon kans kerran tehny, mutten toista kertaa tee.
Siinä meitä vastapäätä Pitkälläkarulla piti hökkeripuaria siihen aikhan yks italialaanen posetiivari Conti. Ja sen lihava venäläänen frouva, jonka nimi oli Jelisaveeta, pyyti kerraasti mua tappamahan sen kukoon.
Minä suastuun tiätysti heti sellaasehen tarjouksehen ja menin Nääsmannin navettahan, johna ne Contin kanat oli, pikkuune viiskertaa laukeeva rullarevolveri käres. Kukkoo istuu orrella, kattua mulkaasi mua toisella silmällä, jotta mitähän sä nassikka täälä teet?
Mutta mä tuumasin vain jotta:
— Orotas poika, ku mä präiskään!
Panin pyssyni kukkoja vastapläsiä ja laukaasin — ja samas kans itte lennin navetan nurkkahan kukkoo silmillä.
Se riivattu ku tormas heti päälle, hakkas siivillä ja meinas kraapia silmät päästä! Minä ylhä, kukkoo niskas juaksemhan navetas' nurkasta nurkkahan. Lyärä fläsyytin ja aina välihin ampua präiskääsin.
Siälä käyy sellaane jyrinä ja meteli navetas, jotta klasit heläji. Toistakymmentä kanaa lenteli, kiikotti ja kaakotti ympärinsä ilmas, kukkoo truiskii vasta silmiä, kraapii ja repii karvatukkuja mun päästäni. Mailma oli sakiana kanoja ja höyheniä.
Se rupes jo näyttämhän siltä, jotta kukkoo tappaa mun, enkä mä sitä.
Se lihava Jelisaveeta-muija pönkäs navetan oven kiinni ja itki, ja taloon muut akat juaksivat ympäri pihaa ku päättömät kanat jotta:
— Jumalan tähre nyt se tappaa koko taloon.
Olin ampunu viimmeesen patruunani ja aina vai oli kukkoo mun niskassani. Ei auttanu muu ku pelastaa henkensä ja yrittää pihalle. Mä olin naamasta pahemmin veres ja plokattu ku kukkoo, ku henkihiäveriis viimmeen pääsin uloos.
Tappamatta jäi se Contin kukkoo multa.
Seuraavana päivänä se seisoskeli mahtavaa Nääsmannin portilla, ja kun mun näki, nii röyhisteli rintaa ja huikkas äikistellen jotta:
— Kukkukiikaa.
SAIRAUSVAKUUTUSLAKI.
Se oli sitten tikun nenäs, jottei sosialistit saanehet marraskuus 1929 läpitte sitä sairausvakuutuslakia. Sit'oli kuukausikaupalla hinkattu ja hankattu, ostettu ja myyty n'otta lopuksi oli Paasivuoren Matti saanu narraalemalla maalaasliittolaaset sellaasehen umpikujahan, jotta siinä istuuvat. Niin taitavasti oli sosialistit asiaa punonehet kettuullesnansa maalaasliiton kans jos jonkillaasilla lehmäkaupoolla, jotta lopuksi se laki olikin valmis ja juuri sellaases muoros kun maalaasliittolaaset olivat sen itte tinkinehet ja laittanhet siinä kavalas mieles, jotta se ei kelpaasi sosialistiille.
Sosialistit olivat pannehet koko aijan vastahan ja haukkunhet sitä maalaasliiton värkkäämää sairausvakuutuslakia ja esittänhet omaa ehrotustansa, jota taas maalaasliittolaaset eivät millää voinehet hyväksyä. Sehän on selvää.
Mutta sosialistiilla, jokk'on paljo viisahampia politiikkapoikia, olikin alunperin jutku mieles jymähyttää maalaasliittua. Sosialistien ehrotuksen porvarit tietysti hylkäävät, se oli selvää, mutta sosialistit orottivakkin vain ja tarkoottivat sitä maalaasliittolaasilla teettämäänsä toista ehrootusta laiksi, jonka puolesta maalaasliittolaaset niin trossaalivat.
Eikä maalaasliitoon pamput voinehet käsittää sellaasta kiepahrosta politiikan pyörtehes, jotta sosialistit, jokka niin kovasti jyrisivät maalaasliiton ehrotusta vastahan ja olivat panneet oikee vastalausehenkin — yhtäkkiää sitte rupiaavakkin kannattamhan haukkumaansa maalaasliiton ehrotusta ja vaatiivat sen hyväksymistä!
Maalaasliitto lenti hämmästyksestä seljällensä.
Nyt otti ohraleipä valkian! Kuinkas nyt suu pannahan? Pojat, nyt tuliki tenkkapoo ethen kun sosialistit kannattavat meirän ehrotusta.
Ne laskivat sormillansa jotta:
— Voi herranpoijat sentähre, kun sosialistit, ruattalaaset, nuo eristyksen loput papenat ja kommunistit kaikki äänestäävät tämän meirän lain puolesta, niin se menöö läpi jotta roikuu — herrinjee — — huakiivat maalaasliiton tekijämiehet.
— Ja saatta te täältä kokoomuksestaki jonkin äänen lisää — huikkasin mä välihin.
N'oli niin kiukus jotta n'olis lyäny kaikkia »kannattajiansa».
Silloo ei maalaasliiton auttanu enää mikään muu, ku tehrä täys lehmänkäännös: hyljätä oma ehrotus ja ruveta kehumahan ja kannattamhan sitä sosialistien ehrotusta, jonka ne justhin olivat hyljännehet!
Sellaane oli tilanne ja »draama» eruskunnas kun siitä sairausvakuutuksesta lopullisesti äänestettihin.
Se oli niin koomillinen historiallinen näytelmä »politiikan tairosta», jotta kannattaa muistella vieläki. Ja aikakirjoohi merkitä, jotta kommunistit pelastivat tilanteen, kaatoovat koko hökötyksen, äänestämällä sairausvakuutuslain nurin.
Oli se eri urkukonsertti sinä iltana eruskunnas, kun eri pualuehet panivat kaikki suuret ja pienet pillinsä soittamhan. Pienet pillit vetivät huuliharppua kun isoot pamput paasasivat urkuharmoonilla. Ja väkiä oli tullu lehterit täythön kuulemhan kun pualueettaan toristethin.
Esti soitteli maalaasliiton ministeri fiululla fiinisti jotta:
— Se on selvää, jotta sosialivakuutuksia ja sairausvakuutuskin on meille saatava ja niitä maalaasliitto kannattaa kovasti — tuata tuata —, muttei tälläästä ku tämä.
Sitte sosiaalitemokraatti, vanha rehti Paasivuaren Matti astoo orkesterin paikalle, nytkähytti housujansa ylemmäs ja rupes paukuttamhan patarumpua jotta:
— 40 vuatta on tätä asiaa kypsytetty ja paistettu ja tällääne paistikka siitä nyt on tullu. Ei tämä häävinen värkki oo, se on huanoot ku mihnää mualla tyämiehen kantilta kattottuna ja tyämiähen tällä sapuskalla pitääs sairahana olles elää. — Ei tämä häävinen oo, herranähköhön, mutta on se pareet kuiteskin kun ei mitää. Tämä on nyt justhin sellaane ku te maalaasliittolaaset ootta sen paakaroonehet ja laittanhet, taputellehet ja siloottanhet, ja min oon antanu teirän sitä tällätä ja mestaroora justhin niinku te ootta tahtonu. Ja kun se nyt on sitte tehty ja tällätty niinkun t'ootta itte sen tahtonehet, niin nyt te tuhannen mopet ootta joka sorkka yhrestä suusta huutamas, jotta s'oon huano! Itte te ootta sen niin tehnehet, ja helkutis, pitääshän sitä olla eres jotaki ryhtiä raavahis miehis, jotta sanoosnanne pysyysittä —. Sen mä tiärän ja tunnustan, jotta nua kokoomukselaaset, jokk'on oikeeta porvaria, ne on rehellisesti aina pannehet tätä vastahan koko aijan, mutta te maalaasliittolaaset, te ootta ollehet päämiähinä tätä lakia tekemäs n'ottei siin'o saanehet toiset olla noukkinensakkaa likillä. Te ootta tahtonehet ja saanehet kans laittaa tämän lain vapahasti niinku se teirän takkuusen päävärkkinnä mukahan muka hyvä olis — ja nyt te tuhannen juuttahat kehtaatta sen paistikan, jonka ootta tyäväjelle luvannehet, kehtaatta sanon, ryästää mun käsistäni tämänkin kakun pois ja paiskata tunkiolle.
— Min'oon sanonu, jotta ei se tämä teirän pilaama paistikka sairastunehen tyälääsen vattaa paljokaa paisuta, mutta hätähänsä täytyy köyhän ihmisen syörä vaikka jäniksiä ja ottaa henkensä pitimiksi sekin vähä, mitä maalaasliiton isäntään pöyrältä putuaa.
Voimallisesti toristi vanha Paasi-Matti. Ääni vapisi ja leuka nytkähteli, sillä hän on 40 vuatta tehny tyätä tämän sairausvakuutuksen pualesta ja nyt oli onnistunu saamahan suuren asiansa siihen pisteehin, jotta se oli juuri purota ja purota ku kypsä omena orottavalle joukollensa.
Oikia porvari katteli ja kuunteli kunniootuksella vanhan sosialisti-veteraanin rehellistä kamppaalua elämäntyänsä ja aattehensa pualesta.
Vanha Paasi-Matti on eteläpohjalaanen miäs, Ilmajojen syntyjä, se ei kruusaa puhettansa, sanoo suaraa ja antaa timpermannin kärestänsä ympäri korvia »Palamkreenille», tyänantaja-liiton erustajalle, jonka kans hän on 40 vuatta tästä samasta asiasta sylipainia vääntäny ja juntturoonu.
Ruattalaane Palamkreeni ja suamalaane Paasi-Matti, siin'on eruskunnas joviaalinen pari, joka olis valettava pronssihin jälkipolville muistoksi: tyäläinen ja työnantaja, sosialisti ja porvari, tyämies ja herra, jokka toistensa periaatteellisina vastustajina ovat rintarinnan harmaantuneet kinnatessaan kissinhäntää kumpikin luokkansa puolesta. Ne ymmärtävät toisiansa. Ne voivat lyärä kättäkin rehellisinä vastustajina, mutta nämä toiset täs — näen Paasi-Matin halveksien silmäälevän ympärillensä — niinkun tua sekapäinen maalaasliitto, joka ei oo sitä eikä tätä — ja sitten kommunistit, nulikat, nuo hounat, nuo kaistapää-vintiöt — — ne vain sotkevat porvarien ja sosialistien välistä taistelua.
Ne silmät, jolla Paasi-Matti katteli kommunistijoukkua eruskunnas sillä hetkellä, kun sosialistit olsivat saaneet sairausvakuutuslain, jos kommunistit olisivat äänestäneet sen pualesta — ne olivat säälin ja vihansiniset.
Kommunistit, jokka kans sanoivat ajavansa muka työväen asiaa, olivat viime tingas saanehet komennuksen, jotta niiren on äänestettävä lain hyväksymistä vastahan. Ja niin ne hölmöt tekiväkki ja kaatoovat lain!
Ei voinu Paasi-Matti sanoon kommunistiille tulkita ja toristaa kuinka hulluja ne olivat. Ei pyytämälläkään hän saanu niille järkiä päähän, vaikka hän vesissilmin rukooli ja sanoo suarahan jotta:
— Täs meillä sosialistiilla nyt olis tilaasuus saara 110 miljoonaa markkaa vuares kiristetyksi porvarilta omille joukoollemme! — Ettäkö te sen kaistapäiset aasit kuule ja hoksaa, jotta 110 miljoonaa markkaa selvää rahaa me saisimma nyt lohkaastuksi porvarin kukkarosta, jos te äänestättä meirän sosialistien kans yhres. Ottakaa ny ja auttakaa helekutis, älkääkä olko pöllöjä, kun kerran on näin harvinaane tilaasuus, jota ei taira tulla enää toiste. — Ja kun tämä laki ny vain saarahan eres tällääsenäkään läpi, nii sitähän voirahan sitte joka vuasi petrata.
Mutta kommunistit haukkua räkyttelivät minkä suinkin jaksoovat ja potkiivat vastahan, jotta he eivät huali 110 miljoonasta, ei tappamallakaa, ei vaikka viätääs Tammisaarehen.
Ja porvarit istuuvat tyytyvääsinä ja kattelivat päältä kun toverit riitelivät, jotta: hyvin menöö.
Oikia porvari näki silmisnänsä sinä iltana eruskunnas eloisan kuvaelman niinku paremmanpualises iltamas ainakin:
Yhres olivat sosialistit ja kommunistit, Paasi-Matti päämiehenä, päätänsä vaivannehet, kuinka pääsisivät tämän porvarillisen yhteeskunnan kryytimaahan omenavarkahisiin. Porvari esiintyi täs näytelmäs vanhan akan haamos, joka tilapäisen halvauksen takia ei jaksa kasvattamaansa omenapuuta varjella sosialistien nimellä käyviltä tavaran tasaajilta, vaan istuu tupansa klasis ja katteloo sosialistiveljesten hommia, kun nämä ovat tullehet airan yli porvarin puutarhan ja ovat juuri täyttämäs suurta säkkiä omenoolla.
Porvari-akka huuteloo ja koittaa käskiä kommunisteja ja Paasi-Mattia jotta:
— Menkää pois sieltä! Älkää viekö mun omenoota, n'oon mun! Kasvattakaa itte ittellennä omenapuita, älkääkä toisten krekoolihin tukkiko, senkin »aattehen» pukit, jokka ihmisille seliitättä, jotta »työn tulokset kuuluu työntekijälle», mutta tänne tuutta toisen kasvattamia omenia ottamhan...
Paasi-Matti vanhempana sosialistina koittaa seliittää muijalle yhteeskunnan periaattehia jotta:
— Oikiastansa omenat kasvaa itteksensä ja kuuluu ihmisyyren nimis kaikille yhteesesti...
Mutta porvari-akka suuttuu ja seliittää kans jotta:
— S'oon sitte vales ja suuri! Mihnä sä mies oot mettäs nähny omenapuita? — Kuusia ja käpyjä siälä kasvaa, muttei omenoota, n'otta annakki olla toisen oma rauhas, ja menkää tiekkahanna sieltä!
Sosialistiveljekset huitaasoovat vain kärellä jotta:
— Mitä tuan vanhan ämmän puheesta, ei se mistää mitää ymmärrä — niitä kapitalisti-yhteeskunnan viimmeesiä väkäleukoja — otethan me vai, velii, niin paljo ku säkkihin mahtuu ja saarahan vieryksi.
Ja 110 miljoonan säkin täyttiväkki.
Ku Matti oli sitonu säkinsuun lujasti kiinni, niin ei malttanu olla kommunisti-toverille hihkaasemata ja kehaasemata jotta:
— Ähäs, jopa lykästi viimmeenkin! — 40 vuatta m'oon tuata porvari-ämmää kiärtäny ja kaartanu ja koittanu jos jollakin konstilla päästä sen krekoolihin tämän omenapuskan kimppuhun, mutta nyt vasta onnistuun, kun ruattalaanen herra on suuttunu suamalaasehen porvarihin ja punttas meirät yli porvarien perunamaahan. Kattos sä äkkijyrkkä kaveri, asia on sillä lailla täs mailmas, jotta kun ei oo värkiis varaa, nii pitää vippakonstilla yrittää yli siitä, mist' on aita matalin hihihi! — — Jo päästihin velii porvarin kryytimaahan!!! — Otas nyt kiinni pussin perästä sä, kyllä mä kannan, mutta helppaa sä siältä peräpualesta sitte, jotta päästähän takaasi airan ylitte. Ruattalaane herra on kyllä toisella pualen aitaa n'otta se ottaa pussin vastahan, mutta sun pitää puntata tältä pualelta ylhä airan päälle asti, kun en mä yksin jaksa — seliitti Paasi-Matti asiaa.
Mutta se Matin hantlankari, rajantakaanen kommunisti-toveri se saikin miälestänsä viisahan ajatuksen päähänsä ja sanoo jotta:
— Topp tykkönään! — Me otetahan kaikki! — Revitähän porvarin koko omenapuu heti juurinensa ja viärähän rapoonensa!
Silloon haikaasi Paasi-Matti jotta:
— Ooksä hullu? Eihän me sitä koko puuta jaksa, eikä voi viärä! Otetanhan ny vain tämä pussi ja tullahan sitte heti uurestansa, säkki säkin perähän...
— Mutta kaikkihan me meinaamma ottaa nämä porvarin omenat? — sanoo kommunisti silmät pörhöllä ja kiukkuusena.
— Kaikkipa tiätysti, senkin hullupöllöö, muttei me jaksa yhrellä kertaa. Kaikki ne plokatahan, se on selvää — vannoo Matti — mutt'ei me ny tällä kertaa voi enempää saara följäämähän.
— Äääh — räyhäs ne äkkijyrkät kommunistit — mä vaarin, jotta het lemmessä kaikki! Ja koko puu! Ei täs pussittelemahan rupia luakkatiatoone roletaari!!
— Voi isäjee, poika, sun suutas, kun sin'oot hullu! — huakii Paasi-Matti. — Ota ny pussista kiinni ja punttaa, äläkä tolita siinä! — Puhu, hyvä läjä, sitte perästäpäi mitäs tykkäät, mutta auta nyt, jotta saarahan eres tämä säkki — onhan täs 110 miljoonaa markkaa ihan ilmaasta rahaa, senkin tolvana!
Sellaane se oli näytelmä eruskunnas ku se sairausvakuutuslaki hyljättihin: Paasi-Matti seisoo airalla, kinnas omenasäkkiä senkun jaksoo, rukooli ja pyyti päästäsekaantunehia veliipualia, kommunistia, jotta:
— Punttaa ny hyvä miäs, helppaa helkutis vähä — mutta ei!
Ja kun kello soii, niin vanhan Paasi-Matin, jok'oli kaikkensa yrittäny, piti hellittää otteensa omenapussista ja sinne se purota plyssähti, se 110:nen miljoonan omenasäkki, takaasi porvarin puutarhaan.
Ei tullu mitää, hikos vai!
Mutta kyllä Matti yritti ku miäs, sen täytyy porvarinkin tunnustaa.
»LEIPÄRESSA.»
S'oli siihen aikahan »ku nuar on ylioppilas ja hualt ei tuntis ollenkaa, ku viikset vain sais kasvamaan» — niinku laulus laulethan. Ja kasvoohan nua viiksekki, pikkuuset näävelit mull' oliki siihen aikahan ja pakkashan niihin tarttumhanki yhtä ja toista aina silloo tällöö.
Se oli hualetoonta ja iloosta nuaruuren aikaa. Talvet makaalin opintiällä Helsingis ja kesää viätin faarin ja muarin tyänä Isooskyröös palstatilalla, Huhmarkosken rannalla, siinä Hannusepän ja Soininpaapan naapurina.
Hommaaltihin siinä kesääsin faarin kans kivikkomäkehen kryytimaata, poraaltiin ja ammuskeltiin kiviä. Muari keitteli ruakaa ja kaffia, ja sillähän me pääasias elettihin. Yksinkertaasta ja kotoosen rakasta oli elämä faarin ja muarin tykönä mulle, jok' olin jo siihen aikhan liikkunu viarahillaki veräjillä, nähny ja tottunu toisellaasehenkin olohon.
Niinpä tartuttiki pahahenki silmäni yhtenä päivänä ruakapöyräs äiteemuarin vanhaan »leipäressahan» (leipäkorihin), jonka olin pikkupoijasta asti aina nähny ruakapöyrällä. Se oli ijänikuune kapistus, jonka äitee-muari oli kai saanu aikoonansa morsiuslahjaksi. Siin' oli pikkuune posliinitalterikki pohjana ja rautalangasta tehty reunus. Vuasikymmenien käytöstä oli se pahoon kulunu, n'otta s'oli mones vintturas ja vääräs, mutta aina vai muari-kulta sitä oikooli ja pöytähän asetteli.
Siihen tarttuu silmäni ja sanoon jotta:
— Eikhän muari tua teirän leipäressanna oo jo aikaansa palvellu, jotta sen sais jo paiskata menemhän.
— Mitä sä poika puhut? Hyvähän täm' on viälä, kyllä se meille kelpaa — sanoo äiteemuari.
— On se nii kamalan näkööne, jottei tuata viitti enää nähräkkää. Jos sattuu viarahiaki tulemhan, nii eihän tuata kehtaa pöyrälle pannakkaa — intin minä, maailmalla ylpistyny nuarimiäs.
— No jos ei se sulle enää kelpaa, nii osta sitte uusi — tykkäs muari.
Ja nii mä marssiinkin sitte yhtenä päivänä noukka pystys Praskin puarihin ja ostin oikee komjan leipäkorin, sellaasen uurenaikaasen, nikkelisen, john' oli oikee jalkaki.
— Täs on ny teille uusi leipäressa, nakakkaa se vanha menemähän!
Kovasti muari kiitteli ja kehuu komjaksi. Pyyhiskeli kaarin nurkkahan ja vei tarkasti piirongin päälle seisomhan. Mutta ku taas syäthin, nii saman oman vanhan leipäressansa muari-kulta kiikuttiki pöytähän.
En hennonu sanua mitää, sillä ymmärrin muarin miälen, mutta ittekseni hymyylin ja tuumasin, jotta jollakin konstilla tuasta vanhasta leipäressasta pitää päästä. Yhtenä päivänä sitte, ku muari sattuu olemhan navetas, menin kaapille, otin sen leipäressan ja paiskasin vintin ullakolle.
Ku syämän aika sitte tuli, ettii muari kovasti vanhaa rakasta leipäressaansa jotta:
— Mihkä kummahan se leipäressa on karonnu, ku tänne kaappihin mä sen panin ja nyt ei sit'oo mihnää...
Mä istuun klasipenkillä muina miähinä enkä ollu kuulovanani muarin nupinoota. Yhtäkkiää kääntyy muari kaapiltansa muhun päi. Sille selvis asia jotta:
— Mihkä s'oot poika pannu sen leipäressan?
— Em'moo nähnykää! — koitin totisella naamalla vastata. — Vai on muarin ressa karonnu?
Ei puhunu muari mitää, haki vai sen nikkelisen leipäkorin ja paloo siihen leipää. Koittihan muarikulta nauraakki ja kovistella mua sen ressan katoamisesta, mutta huamasin mä, jotta myrtyny oli muarin miäli.
Uusi leipäkori komeeli sitte monta päivää pöyrällä. Mutta yhtenä iltana, ku istuttihin taas pöytähän, oli muari merkillisen salaperääne ja myhääli itteksensä. Se tälläs kipot ja kapot pöytähän kovasti juhlallisena. Istuu ittekki.
— Mihnäs leipä on? — kysyyn mä.
— Kah, kun unohrin! — sanoo muari, nousi pöyrästä, meni kaapillensa ja — — min'olin lentää seljälleni hämmästyksestä! Mahtavana ku kuningatar tuara kiikutti muari korkiaatte vanhaa rakasta leipäressaansa pöytähän ja nauroo katketaksensa jotta:
— Oskari Iipeli, ylioppilas, olkaa hyvä...
— Mistä kummasta te ootta muari sen löytäny? — siunaalin mä suu auki ja silmät pyäriääsnä.
— Siältä, johka s'olit sen viäny! — nauroo muari vesissilmin.
Ja sitte taas oli muarin leipäressa paikoollansa. Ja se nikkelinen seisoo piirongin päällä. Muari kulta härnääli mua viälä niinkin, jotta se rupes pitämhän siinä mun fiinis leipäkorisnani — kurinlankakeriänsä!
Mä ymmärrin yskän, en sanonu mitää, nauroon vain. Ja muarinkin silmä loisti jotta: pitti kutti poika!
Mutt'ei sota siitä muarin leipäressasta siihen loppunu. Kuluu viikko pari. Annoon asian unohtua. Ja ku muari yhtenä päivänä sitte lähti kylälle vierahishi, nii tuumasin jotta:
— Kyllä vissisti tällä kertaa viäkin höökeri muarin leipäressan nii, jottei enää takaasi tuukkaa!
Kaaroon leivät siihen nikkelisehen leipäkorihin ja lährin jokirantahan muarin leipäressan kans. Otin viälä vauhtiakin ja paiskasin menemhän koskehen jotta:
— Pysykki siälä!
Ku muari iltapäivällä tuli kotia, olin mä keittäny sille kaffit, hakenu puarista fleetupelliä ja pirin kovasti trahteeria n'otta muaria rupes jo epäälyttämhän jotta:
— Mitä täm'oikee meinaa, poika, ku sä näin hyvittelet mua — —?
Pian se muarille selveski, ku se rupes ruakaa laittamhan ja meni kaapillensa. Heti ku aukaasi oven, lenti muarin silmät seljällensä — siälä seisoo se nikkelinen leipäkori.
Kattua muljahutti kerran mua ja veti henkiänsä pitkähän — muttei sanonu mitää.
Ja minäkös nauraa pryyskytin aiva kipparas.
Ei puhuttu siitä asiasta sanaakaan, mutta lystiä piisas mulle moneksi päiväksi, ku näin kuinka muari-kulta kulki ku pistoksis kaiket päivät, katteli ja siikarootti joka nurkkaa, ettien vanhaa leipäressaansa. Kaikki paikat se kollas ja syynäs, navetankokit ja tallin-alustakki luurii, katteli kanakopit ja riskuläjänkin tarhalla pengasti. Mutta mistää ei löytyny.
Monta kertaa jäi muari tiukasti kattomhan mua silmihin ja kiälen päällä pyärii muarilla jotta: mihkä jee s'oot poika sen leipäressan pannu — muttei antanu sisu perähän kysyä.
Kauan se muari sitä ettii ja muisti, mutta se oli kerta kaikkiastansa karonnu.
Minäkin sen sitte unohrin koko asian.
Tuli syksy ja taas lukutiälle lähtö. Talvi meni Helsingis ja vasta myähään keväällä kerkesin faarin ja muarin tyä Kyrööhin.
Ensimmääsen aterian kotiatulles oli muari laittanu mulle oikee peräkamarihin ja nii juhlallisen fiinisti, jotta m'olin aivan hämmästyksis. Pöyrällä oli valkoone tuuki, monet kaffelit ja lusikat, olipa oikee kukkapukettikin vaasis — ja yksistänsä mua pantihin syämähän!
— Mitä te muari ny oikee meinaatta, ku tällä lailla tälläälettä? — imehtelin mä.
— No tiätysti, ku meirän viisauren vesamma tuloo kotia, nii pitäähän sitä...
— Älkää viittikö muari — pyyrin mä.
Mutta muari se vai kovasti touhus ja lykkäs mua pöytähän.
Ku sitte meinasin ruveta syämhän, nii — leipää ei ollukkaa pöyräs.
— Muari, tääl' ei oo leipää! — huurin tupahan.
Mutta samas tulikin muari takaasi ja laski juhlallisella kären liikkehellä mun eteheni — sen vanhan leipäressansa!
Sanoo jotta:
Vassokuu vai passaako —?
En ollu uskua silmiäni. Ja muari-kulta, kuinka sen silmät loisti!
— Kuinka, mi-mi-mi-stä te ootta sen saanu takaasi, tuan saman vanhan leipäressan —?
Ja muari kertoo nauraan jotta:
— Täs keväällä oli pikkupoijat ollehet kahlaamas koskenkivillä ja siältä ne sen löytivät yhrestä kivenkolosta ja toivat mulle. Silloo mä ajattelin jotta, orotas poika, ku tuut kotia, nii jo vai saakki äitees vanhan leipäressan taas etehes.
Sen jälkehen sai äireen leipäressa seisua rauhas kotoni ruakapöyrällä.
Ja siinä nikkelises piti muari lankakeriänsä...