[{"data":1,"prerenderedAt":-1},["ShallowReactive",2],{"$fs64wLaDPUeAzi7awS18YOll3nYOKczvGw1fvb4y4tQY":3},{"number":4,"title":5,"author":6,"authorBirth":7,"authorDeath":8,"slug":9,"bookId":10,"genreRaw":11,"genre":12,"themes":13,"origin":14,"language":15,"yearPublished":16,"yearPublishedTranslation":11,"wordCount":17,"charCount":18,"usRestricted":19,"gutenbergId":11,"gutenbergSubjects":20,"gutenbergCategories":21,"gutenbergSummary":11,"gutenbergTranslators":22,"gutenbergDownloadCount":11,"aiDescription":23,"preamble":24,"content":25},2620,"Valiojutut II","Vaasan Jaakkoo (oik. Ikola, Jaakko O.)",1887,1951,"2620-vaasan-jaakkoo-valiojutut-ii","2620__Vaasan_Jaakkoo__Valiojutut_II",null,"novelli",[],[],"fi",1944,56335,321291,true,[],[],[],"Kokoelma eteläpohjalaisia murrepakinoita ja humoristisia lyhyttarinoita. Tekstit on valikoitu kirjoittajan aiemmista teoksista vuosilta 1925–1931, ja ne kuvaavat paikallista elämänmenoa sekä ihmistyyppejä murteella.","Vaasan Jaakoon 'Valiojutut II' on Projekti Lönnrotin julkaisu n:o 2620.\nE-kirja on public domainissa koko EU:n alueella, joten emme aseta mitään\nrajoituksia kirjan vapaan käytön ja levityksen suhteen k.o. maissa.\n\nTämän e-kirjan ovat tuottaneet Timo Ervasti ja Projekti Lönnrot.","VALIOJUTUT II\n\nEteläpohjalaisia murrepakinoita\n\n\nKirj.\n\nVAASAN JAAKKOO\n\n\n\n\n\nPorvoo * Helsinki,\nWerner Söderström Osakeyhtiö,\n1944.\n\n\n\n\n\n\nSISÄLLYSLUETTELO:\n\nLukijalle.\n\n»Sekaherelmistä», v. 1925:\n\nMaantiähuutokauppa.\nMiäs jäätyny kivhen kiinni.\nSe isännänpalkka.\nFriijaripoijan hevoonen.\nKellonfiäteri.\nKaffipannunvaraas.\nTehtahan merkki.\nSe elää viälä.\nKukoot tappeli.\nJupiaasen kualemanloukku.\nKauhavan hullupoika.\nHallitushoito erestä ja takaa.\nAliokettu.\nMattu, mökin miäs.\nPikku-Lasse.\nVallankumoukset Kristiinas.\nTorppari Suami.\nHilima, kuuleksä!\nVanhaanpoikaan vero.\n\n»Tupenkrapinoota», v. 1926:\n\nAkkaan saunareisu.\nOi kavala on nainen.\nKukoonvaihtaja.\n70 km:n vauhti.\n»Se kolmas».\nKengät vaihtuu.\nTaithentuntijat.\nMusta kissi.\nEevan huu.\nKovia pärinöötä.\nNutipäiren yhristys 20 v.\nJuristi.\nLihanpala kurkus.\nOikia viinapränni.\nJuppe näki jäniksen.\nHärmäläänen helahoito.\nLaurellin portahilla.\nAstalo — mikä s'oon?\n\n»Rakkauren tähren vai», v. 1928:\n\nRakkauren tähren vai.\nKaffipannu katees.\nTupa-Jussin parturis käynti.\nLapuan mettämiähet.\nPutkareisuja.\nKokomailman miniä.\nKun Nurmi hävis Peltserille.\nVanha Foortti.\nMamma piiskaa.\nKun Jatka-poikaa istutettihin tapin päällä.\n\n»Kaks hunskelia», v. 1931:\n\nKaks hunskelia.\nTiltun friijari.\nMatti mottas Maijaa ottahan.\n»Mikä pirun linttu se kirvu on?»\nInspehtuurin jäniskoira.\nKun m'olin kans jääkäri.\nKaruselli Kauhajoella.\nPakankyläs asuthan.\nNellmannin-Jannee.\nNopilen »Italia» Ilmajojella.\nKeisareita kaikki.\nKalevalan päivä.\nKans muilutus.\nSe suuri hauki.\nAmpu tuloo.\nSairausvakuutuslaki.\nLeipäressa.\n\n\n\n\nLUKIJALLE.\n\n\nTämä toinen kokoelma valiojuttujani on valittu neljästä jo\ntoistakymmentä vuotta loppuunmyydystä pakinakirjasestani:\n»Sekaherelmiä», v. 1925; »Tupenkrapinoota, v., 1926; »Rakkauren tähren\nvain, v. 1928 ja »Kaks hunskelia», v. 1931. — Kun niitä jatkuvasti\nsekä suuren yleisön, mutta varsinkin ohjelmien suorittajien taholta\neri puolilla maata kirjakaupoista ja tekijältäkin on yhä tiedusteltu,\nolen tähän valikoinut parhaat jutut yllämainituista kauan saamattomissa\nolleista kirjasista.\n\nVaasassa, Jaakoon-päivänä ja sotavuotena 1944.\n\n_Vaasan Jaakkoo_.\n\n\n\n\nMAANTIÄHUUTOKAUPPA.\n\n\nOottako kuullu siitä maantiähuutokaupasta, joka pirettihin täs menhellä\nviikolla yhres pitäjähäs täällä meirän puoles?\n\nNo s'oli sillä lailla, jotta tiälautakunnan miähet pistivät paperit\nplakkarihinsa, sihteeri hioo pännänsä teräväksi ja, niin lährettihin.\n\nMenthin tiätä pitki ja miäsroikka tuli peräs. Ensin myythin\nkirkonplassilta ja sitte painuttihin syrjäkylihi päi. Sitä mukaa ku\nmentihin, väheni huutajajoukko. Jok'oli maantiänpalansa saanu, lähti\nkotiansa laskeskellen itteksensä, paljonko siinä tuli tiänestiä.\n\n— No ainaki kunnanverot saa maksuhun, — nupajivat äijät, kun olivat\npalansa saanehet. — Eikä tuas mun palasnani näytä erityystä korjaamista\nolovankaa kolmen vuaren aikana. Nii jotta tulua se vaa on...\n\nJa tiälautakunta paineli aina vai ethenpäi, myyrä prätkii paloja ja\nteki onnellisia valtion saamamiähiä.\n\nOli jo ilta myähä ku päästihin pitäjän kauimmaaselle loukolle, yhtehe\npuskikkomäkehen.\n\nSiinä tuli äkkinääne ja orottamatoon pirätyspaikka ethen. Aiva tiän\nviäres, n'otta tiältä reiruhu näki, oli — — pontikkatehras kaarevan\nkuusen alla täyres käynnis!\n\nTiälautakunta kattoo toistansa silmihi, eikä puhunu mitää hyvähän\naikahan, vaikka jokahitten silmät lipaji ja suupiälistä suanta nykii.\n\nSamoon kattoovat huutajakki ku tinaknapiilla.\n\nHymyyltihin kauan aikaa ja katteltihin toine toistansa. Ja taas\npränniä. Jokahitten silmistä loisti rehellisyys ja vilpitöön hämmästys.\n\n— Kenen pränni? — pääsi lopuksi yhreltä.\n\n— Sanos muuta! Kenen pränni?\n\n— Mitäs nyt tehrähän? — kysyy puheenjohtaja ja kattoo jokahista vooron\nperhän.\n\nJa ku kukaan ei ymmärtäny, mitä tiälautakunnan olis pitäny tällääses\ntapaukses tehrä, nii puheenjohtaja kysyy jotta:\n\n— Mennähänkö?\n\n— Mennähän, mennähän! — huutivat heti toiset.\n\n— Mä kysyn; jotta mennähänkö ja hävitethän pränni? — kysyy\npuheenjohtaja korkialla ja kirkkahalla äänellä.\n\n— Mennähän, tiätysti...\n\n— Onko se yleene miälipires?\n\n— Oo-on se!\n\nJa niin menthin ja hävitettihin pränni.\n\nPannut, pötit ja muut vehkehet hakattihin prisaksi ja »jumalanvilja»\nkaarettihin tarkasti suuhu joka nokka.\n\nIlta hämärti ja tiälautakunta ja huutajat istuuvat monta suloosta ja\npitkää tiimaa ringis hävitetyn viinaprännin ympärillä.\n\nPuheenfläsinä ja iloone huikkaalu kohos sitä mukaa ku aika ja aines\nkuluu, n'otta lopuksi pistettihin lauluksi ja moniäänisesti liikutetuun\nmiälin, toiset paitahiaasilla ja paljahin päin, laulettihin rakas\nkansanlaulu jotta:\n\nOlet maamme armahin synnyinmaa ihanuuksien ihmeenmaa...\n\nJa se laulettihin monta kertaa.\n\nAina ku loppuu, niin otettihin uurestansa.\n\nJa aina vai se petras.\n\nLopuksi nousi puheenjohtaja puuta vastahan seisomhan ja sanoo jotta:\n\n— Ei heikkaris miähet, kuulkaa, meirän pitää myyrä sitä maantiätä...\n\nJa ku tiälautakunta oli aikansa yrittäny nousta pystyhy, niin\npääsiväkki muut maantiälle asti, mutta kriivari ja vanhin lautamiäs\npylliivät vain mättähillä erestakaasi ja kummallekki pualelle.\n\n— Hih! — huikkas kriivari, ja meni taas noukallensa sammalikkohon.\n\n— Tuata tuata — paneskeli lautamiäski itteksensä jotta — oom mä vain\nsellaane poika — —jotta sepä ny on peijakasta ku aina vai kallistaa...\n\nKun puheenjohtaja oli pääsny viimmeen tiälle asti ja kääntäny ittensä\nja oikaassu kruppinsa ja huutanu jotta:\n\n— Tuuk sä kriivari siältä? — niin samas sitä rupes niin kallistamhan ja\nviämistämhän, jotta vaikka se kuinka yritti poispäi, niin — sinne meni!\n\nMaantiänojahan ketarat pystyhyn nakkas.\n\nJa toiset, jokka koittivat auttaa sitä ylhä, kuuppiivat saman tiän\nn'otta lopuuksi oli koko maantiälautakunta ja huutajat yhres rypähäs\nmaantiänojas.\n\nSiinä ähyyttihin ja puhuuttihin ja pakkas vähä manoottamhankin toisia,\nkun justhin kun oli päästä kontillensa, niin toinen kans siinä\nprököölöö ja pukkii peijakas n'otta kolmaski meni noukallensa.\n\nPuheenjohtaja, joka makas alimmaasna, ei lopuksi jaksanu enää\nyrittääkkää. Se jenkkas vain vähä toista lonkkaansa, turaji jotaki\nitteksensä ja viimme nukahti.\n\nMutta hornaaminen ei tahtonu käyrä oikee ratihinsa. Aina ku\npuheenjohtaja meinas vetää vähä pirempää seinähirttä, niin se katkes.\nNe maantiänhuutajat ku siinä keikkuuvat vattan päällä ja pukkiivat...\n\nAamuyöstä huomaattivat ja lähtivät viluusisnansa yhtehe mökkihi, jok'\noli siinä likellä.\n\nMökin muija kyllä keitti kaffit, mutta mökin miäs oli kovasti\nsuuttunhen näkööne.\n\nSanooki jotta:\n\n— Sen tuhannen rumaaset ootta särkeny mun patani ja juanu viinat...\n\nTiälautakunta ja huutajat kattoovat suu auki jotta:\n\n— Nyt otti ohraleipä valkian! — —\n\n— Joo, — sanoo mökin miäs.\n\nJa se merkitti paljo.\n\nTiälautakunta kokoontuu heti ylimäärääsehen kokouksehe pihalle ja sen\ntuloksena oli jotta, ku tultihin takaasi mökkihin, niin jokahinen\naukaasi hiljaa massikkansa, otti rahaa ja sanoo jotta:\n\n— Tuas olis multa. Räkkääkö se?\n\nJa kun mökin miäs sitte räknäs yhthen kaikki, paran, pannut, pötit,\nviinat ja vaivat ja kaffit ja kaikki tyynni, niin sekin rupes puhumhan\naiva toisella äänellä ja sanooki jotta:\n\n— Hojaa, on täs jo vähä liikaaki. Pankaa ny toisehenki kuppihi sokuria\nsulamahan, niin mä vähä lurahutan joukkoho.\n\nJa lurahutti kans.\n\nJa sitte juatihin kaffit ja lährettihin jatkamahan sitä\nmaantiä-huutokauppaa, ku se jäi illalla pualimoohi.\n\n\n\n\nMIÄS JÄÄTYNY KIVHEN KIINNI.\n\n\nOottako kuullu jotta Ylistaros on yks miäs jäätyny kivhen kiinni?\n\nSiälä Ylistaros rakennethan nyt parastaikaa suurta sähkölaitosta ja\nkoko talven on saran miähen voimalla punnastettu kosken pohjas. S'oon\nkoko joki ollu aivan kuivilla; sit'on paroottu ja paaluutettu pitkin\nja poikin. Pohjaa on ammuttu, monttua kaivettu ja aina vai syvemmäs\nmennähän, kun ei tahrota päästä oikee kovahan kalliohon asti, jonka\npäälle ne suuret simenttiparot sitte valethan. Neljättä meeteriä jo on\nammuttu rauskaa kalliota pois ja aina vai kallion halkioomista vesi\nlirajaa.\n\nItte pääinsnööri on sanonu jotta:\n\n— Vaikkas ikännä kaivaasija, nii niin syvälle mennähän, jotta yhtää ei\npirä luraata.\n\nSen tiätää, jotta poträssikät ja pikkupaasikki manaavat ja repivät\ntukkaansa, mutta mikää ei auta, ku aina vai vuataa. Kiirus olis ja\nvalmihiksi pitääs saara. Tyätä on tehty yätä päivää, miähiä lisätty\nja litviikiä maksettu, mutta sittekkää ei tahro joutua, vaikka toista\nsataa miästä on pitelemäs lapionvartta pystys kolmes vooros voorokauret\nympärinsä.\n\nMutta niin se kuuluu olovanki ku noiruttu, jotta jos ei vai satu tuuli\npuhaltamhan, nii yhrenkää ei tuppi huisku muuta ku palkanmaksus ja ku\nkello soi.\n\nJa kyllähän sen ymmärtääki, jotta raskastahan se onkin seisua ja\npirellä kahreksan tiimaa lapionvartta pystys. Siinä rupiaa jalaat\npuutumhan ja puheenaiheet loppumhan, vaikka kuinka koittaas.\n\nJa sitä varte se yks miäs jahkaasiki jotta:\n\n— Sen tuanaasiako me täs seisomma? Miksei me istuta? — Käyhän se\nlapionvarresta kiinnipiteleminen yhtä hyvi isthaltansakki ku seisahalta\n—.\n\nNiin sanoo ja istahti kivelle.\n\nToiset kyllä panivat vastahan ja koittivat selittää jotta:\n\n— No ei ny taas niin, jotta aivan istua —. Pitäähän sitä ny kumminkin\neres sen verran viittiä täs tyänjyrinäs, jotta eres seisoo, jos ei ny\nmuuta erityystä tekisikkää...\n\nMutta s'ei viittiny.\n\nSe istuu vai. Sanoo jotta:\n\n— Saman tyänhän mä teen ku tekki, enkä enempää palkkaa pyyrä liijoon!\n\nSe istuu uskollisesti kahreksan tiimaa, poltteli ja hikos, n'otta sen\nhousunperä oli aiva märkä, ku kello soi.\n\nSilloon kans tuli tyämaalla heti kiirus. Tupet huiskuuvat, lapiot\nja rautakanget heiluuvat ilmas, kottikärryt pukattihin silmällensä\nnurinniskoon tiän syrjähän, juastihin ja hypittihin kilvan ilmoottamhan\ntyätunnit mestarille ja sitte juaksujalkaa, toisetoikee pualtahyssyä,\njokitörmää ylhä ja kortteeripaikkahan.\n\nSe istuja-miäs meinas kans poukahtaa ylhä ja lähtiä toisten perähän,\nmuttei päässykkää!\n\nHousut oli jäätynhet kivehen kiinni!\n\nSe nykii ja riipoo, huitoo ja manas, mutta kiinni oli ja lujas.\n\nRupes lopuksi huuthon apua, mutteihän kukaa kaveri sitä joutanu kuulla.\n\nNe menivät jo hyväs matkaa maantiällä.\n\nOnneksi kuultihin sen hätähuurot osuuskauppahan ja siältä lähti ihmisiä\napuuhi.\n\nMonen miähen voimalla sitä verettihin käsistä ja jaloosta n'otta rotaji\nja prätäji.\n\nVesissilmin se pyyteli jotta:\n\n— Älkää hyvät ihmiset repikö mua aivan juurinensa irti...\n\n— Onko se tarttunu aiva pohjia myäri kiinni, vai housukko vai?\nkyselivät ihmiset.\n\n— Tuntuu kylmännehen koko hoiron — valitteli miäsparka itkua\npirätellen. — Mithän akka sanoo...\n\nSiinä tuumattihin ja funteerattihin jos jollakin lailla, kuinka se\nsaataasihin irti.\n\nYks ehrootti lopuksi jotta:\n\n- Ei taira olla täs muutakaa neuvvuaku pistää pualiska tinamyytiä sen\nhousuuhi ja ampua se irti kivestä.\n\nMutta ku miäs sen kuuli, nii se huitoo käsin ja jaloon vastahan jotta:\n\n— Älkää herrantähre sitä tehkö hyvät ihmiset, menöö hajalle koko\ntakamaa...\n\nYks haki sitte lean, toinen toi poran ja niillä ne yrittivät sitä\nkangertaa ja paukuttaa irti, mutt'ei se kauan kärsiny sitäkää.\n\nVasta ku itte insinööri tuli paikalle, nii se tiäsi konstin. Käski\nhakia tyäkopista sellaasen uurenaikaasen juattolampun, joka puhaltaa\nsisältänsä pitkän sinisen tulenkiälen n'otta sihajaa.\n\nSillä sitte ruvettihin sulattamhan miähen housuja ympärinsä n'otta käry\nnousi.\n\nKyllähän se pakkas siinä vähä krääkymhän ja voivoottelemhan jotta:\n\n— Polttaa — ja — — kirvelöö!\n\nMutta mikäs siinä autti? Eihän sitä passannu jättää siihenkää kesää\norottamhan.\n\nHousuuhi paloo aikamoone reikä, mutta muutoon se lohkes koko lailla\nhyvin irti. Mithän ny vähä kärventyy ja piäniä palanehenhaavoja sai.\nSiinä koko asia.\n\nTohtuuriki oli sanonu ku plaasteria päälle löi jotta:\n\n— Intte so faali, tämä kestää istua viälä vaikka sata vuatta!\n\n\n\n\nSE ISÄNNÄNPALKKA.\n\n\nNo nyt siitä vasta eri meno tuli mailmahan tuasta isännänpalkasta! Koko\nmaakunta on varpatullansa ja käyy sellaane sihinä ja kohina, jotta\nmitähän tästä lopuksi tulookaa?\n\nEsti se isännänpalkka otettihin vastaha joka taloos Kyrööski niinku\ntaivas olis auennu — ja nyt kuljethan taloosta taloohi nyrkit pystys\nkyselemäs jotta:\n\n— Oottako kuullu, minkälaane räkninki se isännän palkka oikiastansa\nonki?\n\nMäkituvan Kaappoo-isäntäki oli revetä riamusta ku se luki lehrestä\nsen maaherran kuulutuksen, jotta täski läänis ruvethan nyt räknäämhän\nisännänpalkkaa kuuresta tuhannesta aina 38.000 markkahan asti vuares.\n\nSe hiaroo silmiänsä ja takoo kuhmuusella nyrkillä päähänsä jotta:\n\n— Tuu ny akka säkin kattomhan, mitä täsoikee seisoo? — Eikö tuas\nsanota, jotta ensi veronmaksus tullaha taloon isännille laskemhan\npalkkaa 6.000:sta 38.000 markkahan asti? Ja jotta siihen palkkahan\nräknäthän sekä rumhillinen tyä että jokin »henkinen johtoki» ja jotta\nse henkine johto on paljo tyyrihimpää ku tavallinen ojankaivu.\n\nEmäntä Maija oli hakenu oikeekahret silmäklasit päähä, tavannu ja\ntankannu koko kirjootuksen läpitte ja tullu samahan tuloksehen jotta:\n\n— Nii siinä seisoo, Kaappoo! — Sellaaset palkat isännille nyt tuloo.\n\nKauan oli tuvas ollu hiljaasta, isäntä istunu ja imehrelly jotta:\n\n— Olisko totisesti valtiopäivillä ny tehty sellaanen laki, jotta täs\nruvethan maksamhan maanviljelijöölle isännänpalkkoja valtion pualesta,\nniinku n'oon höväänny nua akitaattorit ja ollehet kovaa poikaa, jotta\nparannuksia täs pitää saara taloonpoijan verootuksehe? — Ja nykkö sitä\ntuloo nuan rommaamalla oikee Porvoon mitalla, jotta joka isäntämiähelle\npalkkaa vuares kuuresta kolmehekymmenehekahreksahan tuhantehe asti!\nPikkutaloon isännille manttaaliluvun mukhan väheet vissihi ja\nrusthollariille eneet.\n\nJa vaikka Mäkituvan Kaappoo-isäntä olis kuinka lukenu, niin sillä\nlailla siinä seisoo maaherran kuulutukses', jotta niin suloosesti nyt\non asiat. Iloksi remahti äkkiää elämä Mäkituvan nutuuses huushollis.\nKaappoo riamastuu jotta:\n\n— Voi erinomaasta sentähre Maija tätä mailman menua! Kyllä tästä\nny tuloo henua olua meillekki ku rupiaa mullekki valtiolta palkka\njuaksemhan. Laita vähä joutua oikee pystykaffit ja haje puarista\nkorppuja. Nyt se meiltäki kitu loppuu. Saas nährä, mihkä kraatihi ne\nherrat munki räknäävät, mutt' en perusta vaikkeivät antaasi enämpää\nku 10.000 vuares. Siinäki sit' on jo liikaa. — Nousoohan siitä kyllä\nsitte tiätysti veroäyrikki, mutta kontillani ja lakki kouras kiikutan\nvaikka tuhannen markkaa takaasi valtiolle veropenningiksi. En totisesti\nenää valita enkä maruteeraa verootuksista. Kyllä ny loppuu veromarinat\ntaloonjussiilta. Helposti sitä 10.000:sta jo veroja maksaaki ja\nloppu on purkista tulua n'otta hei elämää eikä mitää kituelämää! —\nKorppukaffit ja Amerikan fläskit on tiaros täski huushollis tästälährin\njoka päivä, eikä niinku tähän asti, jotta vai palkkaväjelle syättää ja\nitte nualla hyppyysiänsä.\n\nNii se Kaappoo innostuu siitä »isännänpalkasta» n'otta vaikka s'oon\ntotinen ja harvapuheene, eik'oo viittiny enää pitkihin aikoohi\nprimputella, nii eikös känttyrä hairannukki Maijaansa käsikynkästä\nkiinni ja viipoottanu ympärinsä laattialla sellaasta heipparitirallaa\nn'otta Maija oli aiva saumoosta hajota.\n\nJos ei totisesti Maija olsi saanu viimmee hairatuksi Kaappojansa\nkaulasti kiinni, nii hajonnu oliski siihe paikkaha ku aluushamhen\nliirinki jo pritkahti poikki n'otta aiva syltys oli Maijan muutoonki\nväärät sääret.\n\nKyllä s'oli nii juhlaa ja iloosta ja herraasta olua Kaapoon huushollis\nsinä iltana ku kinkeriillä ainaki. Kaffia keitettihin ja panthin\nsulamhan ja ku kropsuaki laitettihin, nii oikee voita lyätihin joukkoho.\n\nNii ne riamastuu Maijaki sitä isännänpalkan tulua, jotta otti ja haki\nmenhenvuatiset siansyltyt pöythän ja sanoo jotta:\n\n— Mitäs me täs nyt enää turhia nuukaalemma, otethan ja syärähän nämä\nsianräntykki pois ennenku aiva pahentuuvat, n'otteivät kelpaa enää\nväjellekkää...\n\nJa kyllä jee Kaappoo pisteliki poskehe, jotta aiva leuka kiilti.\nHäntäki meni n'otta kerraasti vai vilahti.\n\nNii tuli Kaappoo isäntä jo korko-oloohi, jotta kessupussinsa paiskas\nuunin loukkoho ja sanoo jotta:\n\n— Kaikenlaasia tunkiontakaasia täs onki isäntämiähen pitäny höyryyttää\nja henkehen vetää, mutta tästä lähri se savuaa Mekka paperossi tämänkin\npoijan nenän alla ku herroos vai. — Ja sinä saat Maija ostaa heti ensi\npalkanmaksus ittelles plynssikapan niinku tyämiästen frouvillaki on...\n\nSellaasen ilon ja riamun se isännän palkka maakunnas nosti.\n\nJa ihanalta se näytti viälä seuraavanaki aamuna ku Kaappoo lähti\nvoorollansa meijärikuarmaa viämhän.\n\nMutta ku takaasin tuli, niin oli ku olis pirun syäny ja toista ettiny.\n\n— Mikä herran jukeli sun on oikee tullu, kun sä nuan kovasti raskahasti\nhengität! — peljästyy Maija.\n\n— Ääääh! ähkyy Kaappoo vai.\n\n— Kuule, mikä sun on oikee toresta tullu?\n\nÄääh-hääh, puhkuu Kaappoo isäntä. — Siinä se ny oli se isännänpalkka!\nEi penniäkää! Lisää vai veroja lyärähän ja sanothan jotta\n»isännänpalkkaa» maksethan. Voi nuata tuhannen juupelia, minkälaasen\nverohuajennuksen ne ny on keksinhet.\n\n— No eikö sitä isännänpalkkaa sitte maksetakkaa? — hätääli Maija.\n\n— Kissinhäntiä kans! — Mä rookasin meijäris kunnankirjurin ja\nihastelin kovasti sille, jotta nyt meiränkin taloonpoikaan passaa,\nku ruvethan niitä isännänpalkkoja täs maksamhan — —, nii nauroo vai\nkriivari ja sanoo, jotta ne on kaikille jo aikoja sitte maksettu ja\nkiitollisuurella kuitattu —.\n\n— Ku mä sitte haikaasin — manas Kaappoo — jotta koska jutinan tähre ne\non maksettu, ku en m'oo kuullukkaa, vaikka mulle tuloo oma aviisiki,\njohna kaikki kuulutukset seisoo — —, nii kriivari seliitti, jotta se\nisännänpalkka maksethan sillä lailla, jotta se vai »kiitollisuurella\nkuitathan» ja merkithän paperille pohjahan maksetuksi.\n\n— Mutta em m'oo mitää rahaa saanu, pääsi multa.\n\n— Et ookkaa, mutta se on niinku olsit saanu -, sanoo kriivari.\n\n— Mutta s'oon sitte vähä helkutinmoone ero asias saara ja olla\nsaavanansa! — Kymmenentuhatta markkaa, niinku m'oon ittelleni kaavaallu\ntulevan, s'oon isoo raha ja jumalatoon erootus siinä saako sen vai ei.\n\n— No se on ny nii kus s'olsit sen saanu.\n\n— Eikä peijakas viä ookkaa niin!\n\n— Siitä sitte laskethan ääniä niinku kovasta rahasta ainaki! — nauroo\nkriivari.\n\n— Mutta silloo min'en enää saattanu kuullakkaa — sähisi Kaappoo. — Mä\nruataasin kriivaria muatoho, jotta ketarat pystyhyn, — vaikk'eihän se\nsen vika ollu — ja sinne jätin koko meijärikuarman, niin mun sappeni\nkiahuu. — Saa ny nährä haastaako se mun viälä vastaamhan — pahkulootti\nKaappoo-isäntä.\n\n— Ja ne syltykki ku tuli syätyä etukäthen — siunaali emäntä.\n\nKauan istuu Kaappoo klasipenkillä pää käsien varas, ähkyy ja manas\nherraan merkillisiä palkanmaksutapoja.\n\nViimmee nousi, meni uuniloukolle, ettii siältä putuläjästä vanhan\nkessumassinsa ja huakaasi raskahasti jotta:\n\n— On se ny eres luajan lykky, jottei ne viälä oo havaannehet ruveta\nemännillekki palkkoja räknäämhän.\n\n— Sanos muuta — siunaali Maijaki.\n\n\n\n\nFRIIJARIPOIJAN HEVOONE.\n\n\nTuata, tuata, asiat menestyys monta kertaa paljo paremmin ku ei toiset\ntulsi sotkemhan. Niinku ny tua vanhaanpoikaan veroki. Heti ku siitä\nruvettihin puhumhan, nii monelle vanhallepoijalle tuli hätä käthen ja\nhiljaane meininki miälehen jotta:\n\n— Taikaa olla parasta kattua aikanansa ethen, mistäpäi ittellensä\nparhultaasen takkupään hairaa, jottei jää aivan tutkaamet käthen.\n\nSitä varte se Ilimajojen Ylisenpään poikaki täs menheellä viikolla\nkeskiviikko-iltana rupes ittiänsä nii kovasti trööttäämhän ja\nlaittamhan, jott'oikee ruskianahkaaset plankkisaappahat veti\njalkoohinsa ja mustan silkkikrusetin tälläs kaulahansa. Oikee\nkahres veres pesi silmänsäkki ja hinkkas n'otta nahka naraji, mutta\nkyllä sitte kans oli purkis ja puhuras ku nualtu lusikka ja niin\nsilunaamaane, jottei yhtää tuntunu kröpelööseltä ku kärellä koitti.\nHiuksekki kampas komjasti tupeetille ja se passas, ja pysyy kovasti\nhyvi, mutta keskipääs seisua törrötti sellaane kamala ja kankia tupsu,\njotta siinä saiki vähä sainehesti sylkiä ja manata, eikä se sittenkää\ntotellu.\n\nVaikka s'olis sitä kuinka lyäny ja taputellu, nii aina se vai nousi\npystyhy ku fiäteri. S'oli nii kamala paikka, jotta kiukuusnansa se\nkoitti jo repiä sitä juurinensa irtiki. Muttei saanu.\n\nOjkee se lopuksi hyppii tasapökkää kamarinsa laattialla ja saratti aiva\noikohonsa.\n\nViimmee tormas päänsä seinähä ja puski ku vihaane härkä sitä tupsua\nseinää vastahan jotta:\n\n— Sitte on jisiskrais joset sä usko!\n\nMutta ku sitte kattoo peilihi — nii justihin taas rupes pönköttämhän!\n\nS'oli aiva tukehtua kiukkuhunsa ja repii jo sitä silkkikrusettiaki\nkaulasta jotta:\n\n— Täst'ei tuu mitää vaikka itkis.\n\nMeinas jo ottaa saappahakki jaloosta, kuhoksaski konstin. — Otti\nlammasraurat ja leikkas pois koko tupsun!\n\n— Ja tuan kans m'oon täs pualenpäivää tapellu ja pyäriny ku päästä\nsekaantunu pässi. Kyllä sit'on ihimine hullu — imehteli itteksensä\nkarvatukku käres.\n\nJa ku se siitä takusta selves, nii oliki jo parhultaane ilta lähtiä\nponkimhan sinne, johka se meinas. Sill'oli vähä kuusaa entisestä ja\nhyppäs pyärän sarvihi ja rupes tramppaamhan Suamulan huanua siltaa\nylitte. Siitä kääntyy kalvehen pualelle ja ajoo taloon päärylle.\nKatteli esti yliskamarin klasihi, johna se Justiina makaa, ja sitte\nkääntöö pihaan ja uuniklasin kohras kyykisti ittensä nii matalaksi ku\nkissi, jottei nähtääsi.\n\nPyäränsä vei katos-alustahan elolavan viärehen nojollensa ja sitte\nkryhysniskoon taas pihan poikki Justiinan klasin ala takaasi. Noukkii\npikkuusia kiven murenoota, nakkas hiljaa yliskamarin klasihi ja\nkuunteli ku syrän nii pompotti ja muutoonkin pakkas raistelhon jotta:\n\n— Kuinkahan täs oikee käyrähän? Päästääkö se hialle, vai antaako nahaat\nn'otta kolajaa —. Kotona se ainaki on, koska kuuluu hornoo...\n\nSe orotteli horvin aikaa, mutta ku ei kravahtanukkaa, nii piti ottaa\nvähä suuremman kiven ja paiskata uurestansa. Ja s'otti nii lujaa\nklasihi n'ott'oikee paukahti, mutta kyllä kans Justiina poukahti vähä\näkkiä klasista luuraamhan. Ja ku näki, jotta friiari on, nii kyllä tuli\nkiirus muuttamhan verhaa päällensä. Hurstisen kivijalkapaitansa pisti\nparjan ala ja puki oikee krekkuamatantun yllensä.\n\nVintinportahat naraji ja pian kans salpa klapsahti.\n\nJa sitte ei kuulunu enää mitää — — enneku vasta aikaan päästä, ku\npihalle tuli muitaki kottia kuuholla korvin kurkkimhan. Mistähän\nolivakki päässehet jäljille, ku tulivat peräs kattomhan.\n\nJa heti oli kurit miäles.\n\nKu eivät muuta keksinehet, nii hakivat sen friiarin polkupyörän\nkatosalta ja köyttivät kriimunvarrella lujasti sarvista kiinni\nsähkötolppahan keskelle pihaa. Hakivat tarhalta sontalavan ja\ntälläsivät oikee ränkipelillä sen polkupyörän aisoohi kiinni niinku\nainaki orhin.\n\nJa loimenki panivat selkähän jottei tuu vilu ku oli jo kylmät yät.\n\nJa eikö nua raakkulehen ketalehet hakenehet viälä saunan loukosta\nvihtaaki ja pistänhet siitä pyärälle häntää, jotta s'oli justihin\nniinku elävä hevoone!\n\nHeinätukun heittivät viälä etehen.\n\n— On sillä Justiinan friijarilla hurja hevoone...\n\nAamu valkeni sitte aivan kalpiana ja huanosti s'oli nukkunu Justiinaki.\nFriijaripoijan käret oli molemmat aiva turtana, ku s'oon se Justiina\nsellaane rössikkä.\n\nKu sitte taloonväki rupes nouseskelhon aamulla ylhä ja isäntä tuli\nportahille, nii se hiaroo kauan aikaa silmiänsä jotta:\n\n— Kenenkäs hevoone se siinä seisoo?\n\nKattoo ja kattoo, kynsii päätänsä ja piteli toisella kouralla\nhousujansa jotta:\n\n— Onko se hevoone, vai mikä s'oon, ku sill'on nuan kamala häntäki —?\n\nPiti lähtiä paljahin jaloon oikee kärestäpitään kattohon.\n\nJa ku näki, mikä s'oli, niin nauroo nii molemmin käsin hartahasti,\njottei muistanukkaa pitää enää kiinni, ku housut putos maahan n'otta\nmossahti.\n\nSen kuuli emäntä tupahan ja tuli vähä joutua kattomhan jotta:\n\n— Mitä herranähköhön tääll'on tapahtunu?\n\n— No tuu ny Maija-Kaisa säkin kattomhan — voivootti isäntä mones\nvintturas keikistellen.\n\n— Näjenhän mä täältäki — — hullupöllöö — — verä ne housut jalkahas\nsiinä...\n\n— Tätä hevoosta kattomhan! — - hohuutti isäntä.\n\n— Kenenkä hevoone s'oon? Mitä se siinä seisoo?\n\n— Tuu ny kattomhan konhollista värkkiä, ku häntäki on puusta!\n\nJa kyllä se emännänkin vatta rupes nytkymhän eri lailla n'otta aiva se\npiteli lonkkiansa ja huuti kans oikohonsa. Ja niin heljä ääni ku sillä\nemännällä on, nii se paniki vähä komiasti ku se kaikki kiakurat oikee\npitkähänsä helisteli.\n\nYliskamarista rupes kuulumhan kans kolinoota ja Justiina pisti päänsä\nräystäsklasista jotta:\n\n— Häh mitäh, mitä emäntä siälä nauraa?\n\n— Minkälaane se Justiinan friiari on, kun sill'on tuollaane kummalline\nhevoone? — huuti isäntä.\n\nJustiina kattoo aiva suu auki ja silmät silanrenkahina ennenkö käsitti,\nmutta kyllä sitte kans katos vähä äkkiää kamarihinsa ja siälä ku nousi\neri sipinä. Justiina siunas ja voivootti hiukset hassallansa ja friiari\nhyppii ku orava häkis jotta:\n\n— Kuinka mä pääsen pois täältä?\n\nMeinas jo hypätä klasista pihalle ja peltoja pitkin, mutta Justiina sai\nkaulasta kiinni jotta:\n\n— Älä rakas kulta hyppää, sä katkaaset jalkas — — orotethän ny hetken\naikaa, eikhän ne lähre siältä, jotta pääset livahtamhan johnaki välis...\n\nSamas kans rupes emännän kaffipannu kiahumhan ja se lähti juaksujalkaa\nkattomhan.\n\n— Tuu säkin sieltä — huuti isännälle mennesnänsä. — Ja ota ne housus\njoukkohos!\n\nSilloo isäntäki vasta havaatti ja lippas vähä äkkiä tuphan.\n\nKuuluu vai yks tomahros ku friijari truiskas portahia alaha ja lenti\nku vaapsahaane repimhän pyäräänsä aisoosta. Loimen riuhtaasi seljästä,\nrepii silat ja ku sai pyärän viimmee irti, nii hyppäs selkähän ja lähti\najamhan sellaasta vauhtia, jotta pyärät aiva oikoosna.\n\nNii kiirus oli, jottei havaannu eres sitä vihtaakaa irti ottaa.\nAjoo häntä suarana kotia ku tuuliaaspää, eikä taira sen erän perhän\nflikkoohi yrittää sekää poika, ku tualla lailla tehtihi.\n\n\n\n\nKELLONFIÄTERI.\n\n\nOottako kuullu jotta Kylänpään loukoll'on yks suutari meinannu ruveta\nkräätäriksi — — ei ku kellosepäksi?\n\nTämä suutari, muutoon erinomaane piaksunikkari ja pikilangan vetäjä,\nkovasti siivo ja rehellinen miäs, sai päähänsä täs menny viikolla\nylpiän tuuman, ku s'oli Jussi-Pässiläs tekemäs emännälle kenkunoota ja\nisännän umpikuarine kuustoista rupiinine silinterikello oli lakannu\nkäymästä.\n\nOli sanonu vai jotta:\n\n— Tuakaas isäntä se kellokrämppännä tänne, niin s'ei oo ku yks\nhengensiunaama ku mä paan sen tikuttamhan!\n\nNiin oli suutari sanonu ja vähä mahtavaa flätkäässy viimmeesen\nplikinaulan emännän kantapäähän. Oli viälä vähä vasaralla knakutellu\nympärinsä kruusooksia, oikaassu sitte hollin päähän, pää kallella\nkattellu kenkää ja kehahtanu jotta.:\n\n— Sillä ny passaa emännän mennä vaikka seittemän sorttista knakutesta!\nKyllä kestää eikä kallistele, vaikk'olis lonkkia kaksiillekki\nkärryylle. — — Nii, mikä sitä isännän kellua oikee vaivaa, ku se ei käy?\n\n-- En mä tiärä, mikä sen on tullu — sanoo isäntä.\n\n— S'oon ollu tuas kellokaapin viäres naulas toista viikkua ja hyvin\ns'oon käyny. Mutta ku tänä aamuna meinasin pistää plakkarihi, ku lährin\nmeijäri kuarmaa viämhän, niin ei se käynykkää. — — En tiärä, mikhän sen\non ny tullu — pahkulootti isäntä.\n\nSuutari otti kellon käthensä, kattoo esti vastapläsiä, huiskahutti\nsitte käresnänsä ja painoo korvaa vastahan.\n\nJa oli totisen näkööne.\n\nKuunteli ku Teuvan tohturi keuhkotautia ja sanoo sitte jotta:\n\n— Kamalasti se krahisoo! — — Se fiiraa niinku olis fiäteri irti. —\n— Kuulkaas ny isäntä tekki — sanoo suutari ja painoo kellon isännän\nkorvalliselle.\n\n— Mhyy-yh — sanoo isäntä, jok'on harvapuheene.\n\n— No se on piäni vika! — sanoo suutari, hairas naskalin tiskiltänsä\nja painoo kuaren auki jotta helähti. Ja ku oli aikansa naskalin\ntutkaamella kruuvannu ja väännelly, niin nosti rukkooviisarin,\nsikunttihaan, pintelin fiäterin ja printin pois ja haikaasi jotta:\n\n— Mitäs juuttahia tääl' on? Kun on tulitikun pää katkaastu\nfiäterirattahan ja ankkurihaan välhin niinku Ilkan ilmapuntaris?\n\nSiihen oli kokoontunu koko talonväki suutarin ympärille, emäntä, piika,\npojat ja kersat. Ja kaikki olivat niin säikähryksis ja isäntä itte\nnii pörhistyksis jotta kukaa ei huamannu ku yks poijista, se nuoreet\nvesa, Iisu, tuli aiva valkooseksi naamasta. Sitä rupes pyärryttämhän,\njalaat petti ja hiljaa putos ovisängyn ethen laattialle, n'otta se meni\npyäriensä sängyn ala ja veti roirin etehensä.\n\n— Ku-ku kuka — —? — huuti isäntä, ja yhrestä suusta vastathin jotta:\n\n— E-e-emm'ainakaa!\n\n— Mi-mi mihn' on Iisu?\n\nNiin. — — I-i-i-sua ei ollu mihnää! Ei mihnää sit'ollu.\n\nS'oli karonnu ku kastet maasta, eikä hengittänykkää.\n\n— Ky-ky-kyllä mä sen korvennan — kirmuseeras isäntä ja emäntäki\nsiunaali ja varjeli oikohonsa.\n\nJa suutari kaivoo ja kruuvas naskalilla kellon sisusvärkkiä. Se sai\nfiäteripunkin irti, kangotti kannen auki ja samas reisuusti vai\npräsähti ku fiäteri hyppäs ylhä, meinas esti lentää emäntää silmhän,\nmutta putoski sitte piian levjälle navettapiaksulle ja siitä se\nsaatihin kiinni.\n\nPiika säikähti siitä nii mälyttömästi jottei se hoksannu heti\nkrääkäästäkkää ennenku vasta hyvän aijan päästä. Mutta s'oonkin aika\npössöö muutoonkin. Nykki krääkääsi vasta varttitunnin päästä, jotta\nemäntä voorostansa peljästyy aivan perättömäksi.\n\nJa suutariki meinas mennä oikee pois tilooltansa ja manas jotta:\n\n— Sille pitää antaa polviremmiä, ku tualla lailla jäliistäpäi krääkyy —.\n\nNo ku suutari sitte syynäs sitä fiäteriä ja vähä väänti, nii se meni\npoikki n'otta pritkahti. Se fiäteri.\n\nTuas tuuman pituune kappales katkes ja s'oli paha paikka, ku siinä pääs\noli tapinreikä, josta se pannahan kiinni.\n\nSiinä tuli suutarille pitkä ja sitkiä manaaminen.\n\nEsti se piti sitä fiäteriä toises käres, kattoo ja manas ja vain\ntoisella kärellä repii hiuksiansa. Mutta sitte se suuttuu aina vai\nenemmän, pani fiäterin ethensä pyörälle ja repii molemmin käsin.\n\nEikä kukaan tohtinu huiskahtaakkaa.\n\nIsäntä vai sanoo jotta:\n\n— Taisi nyt tulla vahinko...\n\nSuutari ei puhunu mitää; se vai katteli sitä fiäteriä ja kraapii\npäätänsä.\n\nViimmee kumminkin sanoo jotta:\n\n— Siihen pitää saara uuren reijän vaikka mikä olis!\n\nSe fiilas yhren katkennehen naskalin teräväksi, löi sen kiinni\nsuutarinpöytänsä kulmhan, tälläs fiäterin pään sen päälle ja mojahutti\nvasaralla — nii, taas oli pala pois!\n\nJa ku se uurestansa pani ja taas löi — nii taas lenti pala pois!\n\n— Sehän ny on merkillistä — sanoo suutari — Kovasti on karkiaa terästä.\n\nJa taas koitti.\n\nLöi oikee olan takaa, nii reisuusti vai vinkaasi, ku fiäteri lenti\nku ammuttu kattohon, kolahti ja putos alha niin äkkiää, jottei kukaa\nhuamannukkaa mihkä se lenti.\n\nSuutari istuu höröskörvin ja orotti, koska putuaa.\n\nToiset kuunteli kans suu auki.\n\nJa ku ei mitää kuulunu, niin viimmee jahkaasivat jotta:\n\n— Mihkä se lenti?\n\nKatteltihin katosta, laattialta, hyllyyltä, penkiiltä, pöyrältä,\nastiakaapin päältä ja joka paikasta ja taas kuunneltihin ja oltihin\nhiljaa.\n\nMutta mitää ei kuulunu eikä näkyny.\n\nSitä ettittihin laattian raoosta, kellarista, takan porosta,\nfiililautaselta, plakkariista, ja pöyränloorasta, leipäressasta,\nvesikorveesta, meijärihinkistä, sokurikoolista, parasta, uuninpäältä,\nporstuasta ja piika pössöö katteli navetastaki, ku s'oli lypsämäs.\n\nSe oli imes!\n\nNo se oli nii imes, jotta sit'ei ymmärtäny kukaa, mihkä se katos.\n\nOli ku noiruttu.\n\nMonta tiimaa sitä ettittihin. Suutariki konttii monehe varvihi laattian\nympärinsä; meni yhtä laattian rakua ylhä ja tuli toista aiha, mutta ei!\n\nMistää ei löytty.\n\nViälä kymmenen aikana illalla, ku muut oli jo aikaa sitte mennehet\nmaata, istuuvat suutari ja isäntä viäretyste takkakivellä ja jahkuuvat\njotta:\n\n— Mäkhihä kummaha se katos!\n\n— Jos s'olis lentäny tuanne piian sänkyhy — tuumas viimmee suutari.\n\nJa nii se fiäteri kiusas niitä, jotta yhres menivät heräättämhän\npiikaa. Mutta piika oli nii väsyny, jotta n'ei saanu sitä hereelle.\nPyärähyttivät vain seinhän päi, palajivat fällyt ja päänaluuset,\nkaivoovat ja tonkiivat niin, jotta piika kolahti lopuksi sängyn\npohjalle ja jäi parjan ala maata.\n\nKun isäntä ja suutari oli aikansa sitä fiäteriä ettiny, eikä mistää\nlöytäny, nii viimmee oikaasivat ittensä levolle.\n\nMutta se fiäteri pyärii niin sen suutarin pääs, jotta s'ei saanu unta.\n\nSe ähkyy ja puhkuu, siunas ja manaali, n'otta sen rupes suuta\nkuivaamhan ja piti nousta juamhan.\n\nSe hapuuli pimiän päähän tuvan pöyrältä harikkotooppia ja viimmee\nlöytiki. Ei siinä paljo enää pohjalla ollukkaa ja jano ku oli nii\nhotaasi oikee suun täyreltä. Nakkas ku saunan kiukahalle.\n\nMutta siitä vasta körinä nousi. Suutarin löi kurkun tukkuhun; tarttuu\nku kuusenkäpy olis survaastu henkireikähä.\n\nSuutari hyppii yhrellä jalaalla, huitoo käsin ja jaloon, kaatoo pöyrän\nja möläji ku elukka. Viimmee se tormas isännän sänkyhy ja retuutti sitä\npystyhyn.\n\n— Sus siunakkohon — säikähti isäntä. — Mikä nyt on hätänä?\n\nIsäntä sai tutisevalla tikulla lopuksi valkian lamppuhu. Suutari seisoo\nviäres suu auki, silmät väärin pualin ja viittooli suuhunsa.\n\nIsäntä kattoo kitahan ja — siälä se oli se fiäteri!\n\n— Kuinkas herra hallikkohon se sun suusnas on? — — haikaali isäntä.\n\nMutta suutari ei saanu sanaa sanotuksi, koitti vain viittoolla, jotta\nottaa pois.\n\nIsäntä yritti sormin, muttei ulettunu. Se oli niin kaukana kurkun peräs\nja tarttunu sivuuttaan kiinni.\n\nSilloon suutari härisnänsä rupes kollaamhan pöyränlootaa ja löyti\nsiältä vanhan piipunkrassin. Siihen väänti koukun päähän ja sillä\nisäntä nyppäs sen fiäterin pois suutarin kurkusta.\n\nKyllä s'oli hirviää.\n\n\n\n\nKAFFIPANNUNVARAAS.\n\n\nOottako kuullu jotta maanantaki illalla meni yks Präntöön miäs kotiansa\npää kallellansa funteeraten jotta:\n\n— Kuka sen tietää, vaikka se mailmanloppu tuliski kuures päivä niinku\nne ennustajat sanoo. Tämä mailma on ollu jo kauan aikaa nii pois\nlairalta, jotta voi se hyvinki olla lopun erellä. Nyt on helmikuu käsis\nja pitääs olla kovat pakkaaset, mutta maa on sula ja aurinko paistaa ku\nkeväällä ainaki... Mailmanlopun merkkiä voivat hyvinki olla...\n\n— Jos on tullaksensa, niin tulkohon! Eipäs se tämä elämä munkaa\nosaltani nii hekumallist oo ollu, jottei tästä malta lähtiä jos\npräiskähtää —.\n\nMutta sitten sen piskahti miälehe, jotta jos se kerran menua on, nii\nsopiishan sitä pitää piänet lähtijäiset, ku sattuu olemhan kirkas\ntilkkaki piironginlooras ja on tullu elettyä muutoonkin nii siivua\nelämää.\n\nJa nii otti ja haastoo kaks hyvää kaveria kortteerihinsa ja käski\nhuusholleskansa keittää oikee toppakaffit ja panna höystöt keskelle\npannua.\n\nNisujaki hajetti kokonaasen fleetupellin ja ässänvääriä viirellä\nmarkalla, jottei ne ollehekkaa mikkää kissinristijääset, johka se miäs\nhaastoo kaverinsa.\n\n— Laitasta ny sitte ne kaffit, Raakeli — sanoo se mailmanlopun miäs\nhuusholleskallensa ja vei kuttuviarahat komiasti kamarihi istumhan\npöyrän päähän ja aukaasi Fennian paperossilooran.\n\n— Ku täs ny kumminki lähtö tuloo, nii mitäs me tätä maallista\nomaasuutta enää säästääsimmä — trossaali se mailmanlopun miäs\nviarahillensa ja käski ottaa paperossia loorasta.\n\nHuusholleska pani pannun tulelle, rupes tälläämhän kuppia pöyrälle\nja nisuja prikalle oikee läjäpäihi. Se mailmanlopun miäs astuskeli\npiirongille mahtavaa jotta:\n\n— Pannahaks kretaa ja, jottei päätä fiirraa, jos kovasti sattuus\ntärskähtämhän. — — Taitaas siinä präiskährökses mennä pottuki prisaksi,\nn'ott'on paras aijoos litkaasta ennenkö fläiskähtää.\n\n— Päreet on vara ku vahinko — tykkäsivät kaverikki ja nauraa\nhetkottivat niinku asiahan kuuluuki tällääsis juhlallisis tilaasuuksis.\n\nKaffipannu porisi tulella, miähet turisivat kamaris sulooses orotukses\nja pyhiiskelivät vaivihkaa huuliansa. Miähet keskustelivat siitä\nmailmanlopusta nii hartahasti n'otta Raakelinkin piti tulla kamarihin\nkuuntelemhan ku kaffiki oli jo valmista, jottei muuta, ku nostaa\nselkiämähän hellalle.\n\nJa kyllä se säikähti ku se kuuli jotta:\n\n— Herrinjee, tulooko se ny jo ensi perjantaina, ja mä ku meinasin mennä\nlauantaina torille!\n\n— Kyllä s'oon Raakeli myähäästä sun enää lauanaina lähtiä Vaasan\ntorille, ku koko hoito on yhtenä sinsallana tuala taivahalla ja mekki\nkaikki meemmä ympärinsä jotta fiuuh — —!\n\nKaffia orotelles oli se mailmanlopun miäs jo kaatanu kirkkahan tilkan\nkaffikuppien pohjalle orottamhan. Sitä kattelivat viarahat silmä\nkovana, ja silloo se mailmanlopun miäs havaattiki jotta:\n\n— No eikö se kaffi oo jo klaaraantunu siälä? — Tuappas ny tänne ja\nkaara kuppiihi, jotta saarahan täs piänet plöröt.\n\nHuusholleska meni köökkihi ja meinas toissassilmin vai hairata pannua\nhellalta, mutta kääntyyki vähä äkkiä ympäri, ku käsi haukkas tyhjää\nilmaa jotta:\n\n— Mihnä se pannu on?\n\nSeisoo suu auki ku taivahasta puronnu jotta:\n\n— Tuahon mä sen panin!\n\nNosti pataa ja lykkäs pannua sivulle, kattoo puuloothan ja viimmee\nsängyn alakki...\n\n— No tua ny se pannu jo tänne! — komennettihin kamarista.\n\nJa huusholleska pyärii köökis ku viipperö ympärinsä, juaksi porstuaski\nkattomas ja siunas ja imehteli jotta:\n\n— Mihkä pehkanahan se pannu tuasta hellalta on lähteny? — —\n\nJa ne mailmanlopun vierahat kamarista huutelivat jotta:\n\n— Tulooko sitä kaffia siältä vai — —?\n\nViimme huusholleska tormas kamarihi jotta:\n\n— Kuka sen pannun on piiloottanu? Ku hellan päälle panin selkiämhän ja\nnyt ei sit oo mihnää! — — Itte ootta lymmyyttäny, mihkäs ootta pannehet\nsen juuttahat, ja mua täs hyppöötätte ympärinsä, hävekkää vähä!\n\nMiähet kattoovat silmät pystys jotta:\n\n— Mitä sä oikee höpäjät? — Täälähän m'oomma istunu koko aijan ja\norottanu.\n\n— No tulkaa itte kattomhan, nii sit'ei oo mihnää koko pannua! —\npannasti huusholleska. Ja ku joukolla menthin kattomhan, nii mihnää ei\nollu.\n\n— Tuahon nuan mä sen panin oikee elävin silmin nii totta ku m'oon täs!\n— selitti huusholleska ja itkua pirätti.\n\n— Oliskahan se jo lentäny taivahalle — rupes se mailmanlopun miäs\nvapisevalla äänellä sanomhan. — Pian ottaa ja nykäsöö meiräkki peräs\nilmahan...\n\nTuli vähä hiljaane olo köökis, jotta koska mojahuttaa...\n\nHenkiä pirättelivät jokahinen, eiväkkä tohtinhet huiskahtaa.\n\nKu ei sitä tärskähröstä sitte kuulunu ja seinän takana Nuukreenin\nkakarakki rupesivat tappelemhan n'otta lavittat kolaji, nii uskaltivat\nruveta ettimhän viimmee sitä pannua.\n\n— Onko kukaa nähny meirän kaffipannua?\n\nSiinä seisoo pikkune flikka pihalla ja se ku kuuli, nii sanoo jotta:\n\n— Oliko se teirän kaffipannu, jonka kans se juaksi?\n\n— Kuka juaksi?\n\n— Tua Veevarin Akseli! — Se tuli teirän porstuasta hypääten ja tuahon\nkaatuu silmällensä, nii sen takin alta putos kaffipannu jotta sumppi\nvai truiski.\n\n— Ei siinä sumppia ollu! Älä sä flikka yhtää valehtele! S'oli sitte\naiva vetehen keitetty! — rupes huusholleska soiluamahan ja vähält' oli\njottei faartannu sen flikan tukkahan, ku se sellaasta puhuu.\n\n— Mihkä se sen pannun kans meni? — kysyyvät miähet, jokka aina on\nasialtaasia.\n\n— Tuanne se meni, tehtahalle päin juaksi.\n\nJa miähet perähän. Ja huusholleska niiren perähän. Vaikkei se kauas\njaksanu, ku s'oon sellaane lihava lullu, ku huusholleskat pruukaavat\nolla ja vähä huanojalkaane.\n\nIltamyähään ne travasivat ristihi rastihi Präntöötä, mutt'eivät\nsaanehet kiinni sitä, vaikka poliisikki olivat häsyys ja juaksivat aiva\nkiäli pitkällä.\n\nEikä viälä tänä aamunakaa sitä Veevarin Akselia oo saatu kiinni, vaikka\nkoko eileenen päivä jahrattihin ja paljo muitakin Präntöölääsiä on ollu\nyrittämäs.\n\nHyvät ihmiset, jos satutta näkemhän sellaasen miähen, joll’on musta\nlakki pääs ja kuuma kaffipannu käres, nii ottakaa kiinni!\n\nS'oon se Veevarin Akseli, kaffipannunvaraas!\n\n\n\n\nTEHTAHAN MERKKI.\n\n\nOottako kuullu jotta s'oon vain harva poika, jok'on tullu tähän\nmailmahan varustettuna selvällä tehtahan merkillä?\n\nMutta sellaanenki imes on ny tapahtunu täälä Vaasas, vaikka sitä\npirethän kovasti salas. Em mäkää tietääsi koko asiasta mitää, jos ei\nse sama paarmuuska, jok'on sen itte nähäny, olsi kertonu ja kovasti\nvannottanu jotta:\n\n— Muistakki pitää omana tiatonas, jottei se leviä ympäri mailmaa, ku\ns'oon sellaane kamala asia, vaikka nii tohtoriki sanoo, jotta kyllä se\npia pois menöö.\n\nOn se niin kummalline ja oikee yliluannollinen asia, jottei sitä voi\nmuuta ku imehrellä, kuinka kumminki varovaasen ihmisen pitääs olla,\njottei tulsi mitää feiliä, niinku akat sanoo.\n\n— Ja sitä se frouvaki oli kovasti peljänny — kertoo se paarmuuska. —\nS'oli menny täs kevättalvella Rauhankarun saunahan — sen miäs ku on\noikee tispunentti — yhren tutun frouvan kans kylpömhän ja siitä se sai\nalkunsa.\n\nKun n'oli kylpönhet ja pessehet ittensä ja tulivat pukuhuaneheshe\ntakaasi, niin se tispunentin frouv' oli aukaasnu sanomalehtehe käärityn\npakettinsa ja ottanu purkkihit aluusvaattehet framille ja mithän olivat\nsiinä jutellehet keskenänsä kun oli istahtanu penkille vähä huilaamhan\nja vilvoottelemhan.\n\nHyvän aikaa praatasivat kaikenlaasta joutavaa niinku akat pruukaa, ku\nrupesivat sitte pukemhan.\n\nSe tisputentin frouva nousi ylhä ja rupes palajamhan vehrojansa, ku\nyht'äkkiää se toine frouva präiskähti sellaasehe nauruhu jott aiva se\nkiakkarootti yhres mykkyräs siinä penkillä ja oli tukehtua.\n\n— Mitä sä naurat? — kysyy tisputentin frouva ja meinas oikee suuttua.\n\n— Oi voi — voihkii se toine — kuinka hassua! Käänny, että mä lujen,\nmitä siäl'on —\n\n— Mitä sä puhut? — —\n\n— Käänny, käänny —\n\n— Hyi sua, et saa peljättää mua. Se on vaarallista! — — Mitä se on?\n\n— No käänny ny — — ha ha ha! Siin'on selvästi ja suurella präntillä:\n_Singer C:o_.\n\n— Mitä sä höpsit? Mihnä?\n\n— Ha ha ha! Sin'oot istunu tuan sanomalehren päällä ja siit'on tarttunu\nilmootus. — — Selvästi Singer C:o!\n\n— Hyi ku mä säikährin! — huakaasi se tisputentin frouva ja kyllä se\nsäikähtiki.\n\nSe meni heti takaasi pesuhuaneheshe ja hyvän aikaa sai pestä ennenkö se\nlähti pois.\n\nSellaane se oli se asia, ei se sen kummee ollu. Mutta se vaivas sitä\ntisputentin frouvaa nii, jotta aina se sitä vai ajatteli ja pelkäs\njotta:\n\n— Ku ei vai tulsi mitää merkkiä.\n\nYätä päivää kummitteli sen silmis Singer Compani ja välistä ku se\nistuu, nii oikee poltti.\n\nTäs joulun alaasviikolla yhtenä iltana oli sitte tullu, pohjoosesta päi\nlentään kauhian pitkäjalkaane ja hoikkakinttuune kurkilintu, jok'oli\ntuanu noukasnansa piänen kapalovauvan sille tisputentin frouvalle ja\nsanonu jotta se saa sen vauvan oikee ikiomaksi.\n\nJa sillä kurjella oli ollu toinenkin pikkuvauva noukas, — nii ainaki\nsanoo paarmuuska, jok'oli itte nähny — mutta sitä s'ei ollu antanu\ntispunentin frouvalle, vaikka s'olis ottanu senkin.\n\nKurki oli vai sanonu jotta:\n\n— Joskus toisti!\n\nKun paarmuuska sitte oli pärvöttäny sen trasumosselon, jonka kurki oli\ntuanu ja kattonu, minkälaane vauva siäl'on, niin siel'oliki pikkuune\npoika, niin siävä ja nätti ja ymmyrvääsmuatoone, jotta se ny vasta\noliki nätti.\n\nNenäki oli ku rusina!\n\nJa toises pääs oli ollu sinisellä präntillä jotta:\n\n— Singer C:o!\n\n\n\n\nSE ELÄÄ VIÄLÄ!\n\n\n— Oottako kuullu jotta siit on ny justhinsa kolmekymmentäseittemän\nvuatta sitte ku Mettälän kylän Juurikorven-Heikki-isännän taloos\npirettihin se yhtehööne kyläkokous Vääräjojen perkooasiasta, jot oli jo\nkauan ainoottu, eik ollu ennen parahillensa tullu. Se Vääräjoki ku on\nnii kiamuraane ja kivine, jotta kevääsin ja useen muutoonkin tukkeentuu\nverenjuaksu ja silloo nousoo tulva viljelysmaille ja viää siämenet,\norahat ja tyyrihillä rahalla ostetut apulannakki mennesnänsä.\n\nTätä surkiaa asiaa n'oli Mettälän kylän isännät ny kokoontunhet yhres\ntuumaamahan jotta:\n\n— Mitäs täs olis tehtävä ja pitääskö koittaa kääntyä korkian kruunun\npualehen, ku se kuulemma avustaa ja ittekki hommaa joenperkoostöitä,\nn'ottei taloonpoikaan, jos hyvin sattuu, tarvitte ku vai vähällä ottaa\nkustannuksihi osaa.\n\nSellaane oli hianoone tiato jo siihen aikhan Mettälän kylän isännillä\nja ne päätti koittaa, onko siinä puhees perää.\n\nJa nii tekivät päätöksen, jotta kylän yhtehöösellä kustannuksella\nlähretethän kolme miästä eväsmyätä oikee läänin pääkaupunkihi ottamhan\nsiitä asiasta selkua.\n\nLähetystölle palvattihin lamphanreittä, tehtihin varileipää, panthin\nvoita askihi ja kessuja massihi. Kontti seljäs, iloone piippukänä\nhampahis lähti ne kolme Mettälän uskottua miästä tärkiälle asialle\nkaupunkihin, suurten herraan puheelle.\n\nJalkapatikas tallusteltihin neljättäkymmentä virstaa, ennenku tultihin\nrautatiän vartehen ja nähtihin sekin imes, jotta maa oli raurootettu ja\nsitä pitkin kulki pyärien päällä kokonaasia tuparatia, john'oli oikee\nklasit seinis.\n\nHenki kurkus äijät kömpiivät vaunuhu ja nii olivat peloosnansa, jotta\nlaattialla istuuvat ja pitelivät lujasti penkin jaloosta kiinni. Aiva\nolivat pökerryksis ku kaupunkihi tultihin.\n\nSiälä ne sitte ettiivät ja kyselivät vastahantulijoolta sitä korkiaa\nkonttuuria, johna niitä jojen perkooasioota hoirethan ja löytivät ku\nlöytiväkki viimmee suuren taloon, johna se hosrmestari piti kortteeria.\n\nKontti seljäs ja lakki kouras viäthin isännät sen korkian virkaherran\nethen, jok'oli vanha krätyyne ruattalaane äijä.\n\nMiähet kakistelivat kurkkuansa jotta:\n\n— Korkiaasti kunniootettava esivalta, laki ja oikeus, me oomma tullu\ntänne yhtehöösestä päätöksestä, jotta meirän Vääräjoki pitääs oikaasta\n—.\n\n— Mite sine tomppeli sano? — karjuu se korkia virkaherra, sillä siihen\naikhan olivat virkamiähet täs maas rutiruattalaasia, eikä niiren\ntrengänny ymmärtää suamen sanaa, vaikk' olisivat tainnehekki.\n\n— Puhu sine rootti!\n\nIsäntään pöksyt tutaji, niin karmia ääni ja tyly kattinta sillä\nherralla oli.\n\nKun Mettälän kylän isännät eivät ollehet elääsnänsä ruattinsanaa ennen\nkuullehekkaa, nii pääsi yhreltä jotta:\n\n— Ku ei me taira...\n\nSilloo hirmustuu se vanha virkaherra n'otta se aiva vapaji, viittas\novesta pihalle jotta:\n\n— Ulos teeltä sellane tomppeli!\n\nIsännät olivat nii säikähröksis, jottei ne ittekkää tiännehet kuinka\nn'olivat pihalle tullehet, mutta kontit ja lakit tuli heti peräs.\n\nSen tiän lähtivät Mettälän miähet takaasi kotiansa. Ja kotia päästyä\nsanovat jotta:\n\n— Siäl oli sitte vasta kauhia miäs! Itte pääpukna, jok'oli niin\nvihaane, jottei me saanu viälä suutakaa auki, ku pihalle jo\npaiskattihin. — Se oli harmaapäine ruattalaane herra ja nii kiukkuune\nja julmettu huutamhan, jotta selkärankaa viäläki karmii...\n\nSiihe se jäi sen Vääräjojen perkaamine sillä kertaa kolmekymmentä\nseittemän vuatta sitten.\n\nMutta täs menhellä viikolla pirettihin Juurikorven Heikin taloos\nMettälän kyläs nyt uusi kokous Vääräjojen perkoo-asiasta. Ku\nnaapuripitäjäski oli valtio alkanu jokia perkaamahan, nii Mettäkylän\nisännät tuumasivat jotta:\n\n— Eikhän s'oon jo kuallu —?\n\nJa päättivät lähtiä uurestansa kaupunkihi puhumha siitä asiasta.\n\nSamat miähet pantihin matkahan, jokka olivat ennenki ollehet.\n\nNyt ei ne enää peljännehet junaakaa. Istuuvat rentua penkillä vai\nniinku muukki reissaavaaset. Tulivat iloosella miälellä kaupunkihi ja\nlöytivät lopuksi sen konttuurinki, vaikk' ei se enää ollukkaa samas\ntaloos.\n\nAstoovat sisälle ja pyytivät päästä itte pääherran puheelle.\n\nMutta ku ovi aukaastihin ja isännät kattoovat pöyrän päähän, — nii\nn'oli saara halvauksen ja pöksyt hajota.\n\nKääntyyvät vähä äkkiä ympäri, paiskasivat oven kiinni ja painoovat\nsuaraa asemalle.\n\nVasta kotia päästyä haikaasivat jotta:\n\n— Se elää viälä!\n\n\n\n\nKUKOOT TAPPELI.\n\n\nKyllä s'oon niin kummallista jotta, vaikka ihmisparka kuinka koittaas\nolla ja elää taatia ja taitavaa, nii aina silloo tällöö pakkaa\ntulemhan vaikka sen tuhat olis trykkifeilijä ja sellaasia klumppuja\nelämänlankahan, jotta siin'ei auta muu ku kirkas manoo, kovat sanat ja\ntoisen tukkahan tarraamine.\n\nMutta ku siitä sitte on seliitty, huurettu ja krääytty aina sen mukhan\nkuinka asia kulloonki vaatii, nii sitte se taas menöö hyvän aikaa aiva\nitteksensä ja oikiastansa niinku paremminkin, sillä tuallaane totinen\ntutina reippahan rytinän kans friskaa kcvasti päätä ja niskaa ja teköö\nsyrämmellekki hyvää.\n\nJos siinä ny saakin vähä kupuloota päähänsä ja naamatauluhunsa enemmän\nfäriä, nii ei s'oo muuta ku suloosta palsamia, väkevän ja tervehen\nelämän tuntua.\n\n— Ja saipa se toinenki!\n\nSe se on parasta piaasteria syrämmelle!\n\nNiin että meirän ihmisten pitääs tuntia ittemmä oikiastansa kovasti\niloosiksi ja onnellisiksi, ku me voimma riirellä ja rähistä oikee\nsyrämmenpohjasta. Sillä kyllä se nii o, jotta kussa riita ja rähinä,\nsiinä elämä ja ilo.\n\nTotisesti, ku mä tätä asiaa ajattelen, nii vereni kuumentuu,\nkäsivarteni kouristuu ja sormia syyttää! Kun sais faartata jonkin\nniskaha ja riapoottaa sitä ku kananraatua — — Min'en ookkaa saanu\npitkähän aikaha tapella ja siitä se vissihin johtuu, ku mä pakkaan\nlihoomahan ja tylsistymähän. — — Mhy' täs pitää koittaa olla fiiniä, ja\nkulkia kraki kaulas, jotta ihmisestä tuloo aiva nukkoo...\n\nTuata, tuata, se se on oikia järjestys luamakunnas, niin elukkaan ku\nihmistenkin joukos jotta, ku on hyvä olla nii:\n\n— Kukkukiikaa!\n\nJa ku toisen kukoon näköö, nii:\n\n— Huskii!\n\nNiin se oli Nurmooski ennen.\n\nSiälä tuli kerraasti toiskan kukkoo korko-oloohi ja lähti mahtavaa\nmarssimhan krannin tunkiolle, vaikka se hyvin tiäsi, jottei sen passaa\nmennä sinne kiakumhan.\n\nMutta meni vai!\n\nKorkiasti ja komjasti jalkojansa nosteli ja nii pää ja kaula ylpiällä\nsangalla jotta se ny vasta oliki prötevää ja mahtavaa.\n\nNäki kyllä, jotta krannin kukkoo nosti päänsä ylhä, ku kepinnenähän\nlykkääs, ja katteli ku silanrenkahilla. Mutta marssii vai, vaikka tiäsi\nmitä tuleman pitää!\n\nKaikista korkiimmalle nyppylälle astoo ja siitä otti ja kiskaasi oikee\nvattan pohjasta tulemhan nii pitkän ja komjan kukkukiikan n'otta\nkyykkyä piti äijäparaan vähä syvhän ennenku sai sen viimmeeseen\nkiakuran kurkustansa pihalle.\n\nMutta kyllä se sitte kans oli eri komja kiakaasu ja nii kauas\nkuuluu, n'otta joka taloos jäi kylän kanoolta jyvä suuhu. Pää vääräs\nkuuntelivat.\n\nJa vaikka se toiskan kukkoo hyvi näki ku se toisella silmällä kattoo,\njotta nyt se krannin kukkoo tuloo n'otta suhajaa kaula pitkällä, nii\neikös vai meinannukki kiakaasta viälä toisenkin kerran. Mutta kyllä\nse jäi vai meinoohi ku Yllin-Jussin yskährös, ku samas tömähti töine\nniskaha niinku kertapussill' olis huitaastu n'otta koko tunkio tomahti.\n\nJa sitte se aikoo se plokkoo! Noukat yhres ylhä ja alha ja\nsiipispankoolla senkunkerkes! Välistä panivat noukkansa niin alaha,\nn'otta aiva maaha kiinni ja heltat kuraha ja taas nostivat nii\nkorkialle, jotta varpahat maasta ja hyppiä piti.\n\nJa annas pehkana, jos ei töine keriinnykkää hyppimhän samas tahris,\nnii pääsi päälle, iski niskasta kiinni ja riapootti ympärinsä\nn'otta höyhenet pöläji. Eikä siinä silloo toisen koivet enää yhtää\npryhrännehet. Ei muuta ku maata alla ja huitoja vastahan senku kerkes.\n\nNii tappelivat kukoot verispäin ja olivat aiva karvoottomia kurkeloosia\nmolemmat, ku toiskan isäntä kerkes häthän jotta:\n\n— Vai sä raakkulhen lekhorni täälä meirän maatiaaskukkoja tualla lailla\nplokkaat, jotta aiva henkiä haukkoo!\n\nNii ähkääsi toiskan isäntä ja kalahutti kalikalla päähän sitä krannin\nkukkoja, — n'otta henki pois ja heti paikalla!\n\n— Vai sinä täällä meirän kukkoja pänttäät! — kuuluu samas kauhia ääni\ntunkion toiselta lairalta, ku siältä tulla paasootti krannin isäntä\nitte vihansinisenä sähisten nyrkit pystys, eikä muuta ku korvista\nkiinni ja tunkioho n'otta koko mailma heiluu ja tunkio täräji.\n\nSiinä alkas uusi huhtomine, sellaane juntturoomine, ähkymine, puhkumine\nja pengastus n'otta knapit ja housunfankut vai pritkuu ja prätkyy. Eikä\nsiinä yhtää kattottu, ku lyärä läiskittihin vai toistansa ummessasilmin\nvastapläsiä ja ympärikorvia ja revittihin ja nyjittihin ja pukittihin\nn'otta toisin aijoon n'oli aiva päästä sekaasi ja pakkasivat huitoomhan\ntyhjää ilmaaki.\n\nJa ku toren sanoo, niin ne kampistivakki toisiansa aina vooron perhän,\nn'otta n'oli tuan tuastaki kanttui ja seljällänsä. Silloo siinä tuli\naina tuhannenmoone kiirus. Jok'oli päälläpäi, lyärä moikotti ku akat\nkurikkarannas. Ei puhuttu mitää, puhistihin vai ja huireltihin sakiaa.\nJa ähyyttihin.\n\nHyvä siin' oliki ja oikee mukava tapella, ku ei ollu kiviä eikä\nkantoja alla, johk' olis ittiänsä kolhinu. Oli vai isoo, pehmoone\nja lämpööne tunkio, johka sai huitoja toistansa surkuamata ristihi,\nrastihi ja poikkipäi ja vaikka päällensä pystyhy housunkauluksia myäri.\nKovaa paikkaa ei ollu olleskaa, pehmoosia vai, n'otta isännät oikee\nlystiksensä rytyyttivät siinä toista tiimaa.\n\nNiin kova siinä kumminki käyy tohu, jotta kersat pihalta kuulivat,\ntulivat kattomhan ja sitte tuphan äireelle sanomhan jotta:\n\n— Voi voi äitee ku meirän isä ja toiskan isäntä tappeloovat tunkiolla\naiva hiespäi n'otta pairankaulukset kouras! Ja meirän isän housut on\nrevenny aiva juuria myäri...\n\nSilloo lähti emännät molemmista tuvista ja viälä paljo muita akkoja ja\nkylän ämmiä häntä truutulla tunkion rannalle kattomahan.\n\nJa kyllä siinä itkettihin ja siunattihin jotta:\n\n— Voivoi ja oijoi, menkää hyvät ihmiset eroottamhan!\n\nMutta isännät ei kuullu eikä nähny yhtää mitää, ne vai möyriivät päätä\nmyäri tunkios, n'otta silloo tällöö vai vilahti piaksusaapas ilmas.\n\nAkat hakivat viimmee apuuhi kolme oikee rotevaa päivämiästä, jokka meni\nniitä eroottamhan. Ja saivat ku saivakki viimmee miähet irti toistensa\ntukasta vaikka kyllä n'oli nii lujas ja nii takus ja nii ryätäs nii\nryätäs, jotta s'oli aiva kauhiaa.\n\nN'oli yrittäny isännät nii sinnin päälle, jotteivät jaksanhet sanaakaa\nsanua. Hohuuttivat ja ploosasivat vai. Aiva niitä pyärrytti, n'otteivät\nmeinannehet pystys pysyä. Ja sellaases putsus olivat yltä ja alta,\nn'ottei niiren omat akakkaa tahtonhet tuntia.\n\nKattelivat suu auki ja kyselivät jotta:\n\n— Kumpi se nuasta on meirän isä, ku n'oon niin saman näköösiä, jottei\nsilmiäkää eroota?\n\nJokiranthan piti taluttaa, pestä ja liottaa vähä mones veres ennenkö\ntunnettihin.\n\n       *       *       *       *       *\n\nN'otta sama sisu se luamakunnas jyllää nii ihmisis ku elukooski, jos\nn'oon tervestä ja oikiaa laija. Miäs s'oon kukkoo ku se siksi tuloo, ja\noikia miäs se vasta kukkoo onki.\n\n\n\n\nJUPIAASEN KUALEMANLOUKKU.\n\n\nMull' olis yks nöyrä pyyntö esitettävänä Vaasan kaupungin\npoliisimestarille. Ei omasta pualestani, ku mun hyvän ystäväni Eljas\nJupiaasen pualesta, joka asuu Vöörinkaupungilla.\n\nNiinkus kaikki tiärättä, on täälä Vaasas Pitkälläkarulla surullisen\nkuulunsa rautatiän ylikäytävä, ainua paikka, josta kuljethan n.s.\nVöörin kaupunginosahan. Tuata turmanpaikkaa sanothan täälä monestakin\nsyystä »Kualcmanloukuksi».\n\nEljas Jupiaane tuli taas yhtenä päivänä mun tyä tukka pörrös, takki\nkrutus ja olkia seljäs. niinku ainaki miäs, jok' on viättäny yänsä\nputkas.\n\nEpätoivoosena se seliitti jotta:\n\n— Täs mä ny taas oon niinkus näjet...\n\n— No mikäs on hätänä? Mihnä oot ollu?\n\n— Putkas tiätysti! — huakii Eljas ja kynsii takkuusta päätänsä — Kyllä\ns'oon kirottua, ku ei tuata Kualemanloukkua saara pois, ku aina mä\ntartun siinä kiinni.\n\n— Kuinka nii?\n\n— No ku Vöörinkaupungille ei oo muuta tiätä ku tua Kualemanloukku,\njosta pitää kulkia. Se on ku hiirenkillerö, josta syrän kurkus pitää\nyrittää livahtaa läpitte, jottei poliisi huamaasi. Eileenkin illalla\nmin'en ollu ottanu jos pari kolme plörökuppia ja kuljin niin reirusti\nja rentua ku ainaki oikia miäs, jok'ei oo kellekkää pahaa tehny.\nKun sitte tuliin Kualemanloukulle, nii siinä seisoo taas vahris se\nsama maaltatullu poliisi, joka heti niskahan jotta siitä tuata nuan\njollakin sopivalla lailla huamauttaas poliisimestarille, jotta me\nvöörinkaupunkilaaset oomma sorretus asemas...\n\n— Jaa, kuinkhan tua olis oikee...\n\n— Sen tuanaasiako sen poliisin tarvittoo aina justihin siinä\nkillerönsuus seisua ja vahrata ku hämähäkki. Miksei se promeneeraa\npitkin katua ja töllistele siälä toises pääski? Mitä se aina siinä\nseisoo — manas Jupiaane. — Kirjoottaasit Jaakkoo lehtehe jotaki siihe\nlaihi, jotta tua Vöörinkaupungin poliisi on sitte laiska miäs, jok'ei\nviitti yhtää kävellä. — Pansit nuan kiärästi vai, jotta poliisimestari\nkäskis niiren kuljeskella erestakaasi karulla. Jaksaashan sitä sittekki\nnurkan takana vähä orotella ja kattella, ku se menis poispäi, nii\nsilloo livahtais ku koira veräjästä...\n\n\n\n\nKAUHAVAN HULLUPOIKA.\n\n\nSe Kauhavan hullupoika vasta tulemukset teki Lapualla sinä samana\nlauantaina, ku se Pökän juttu oli käräjis esillä. Sekootti pualen\nLapuaa aiva mullinmallin n'otta ihmiset luulivat jo itte häntäheikin\nrikuneeraavan.\n\nS'oli se poika päässy kotuansa karkaamahan ja lähteny kans Lapuan\ntoripäiville. Kulki siälä noukkapystys syynäämäs lampahan reisiä,\nkyselemäs hintoja, tinkii ja moittii tavaroota huoanooksi ja tyyrihiksi\nniinku viisahat ihmiset ainaki ja trossas jotta:\n\n— Vartion puarista saa paljo halvemmalla!\n\nTorikauppiahat sähäjivät kiukuusnansa jotta:\n\n— Mee sinne sitte ostamhan, mitäs täälä kyselet!\n\n— Se on mun asiani, mistä mä ostan — mahtavootti vai hullupoika ja\nnosteli noukkaansa ku ainaki rahamiähet.\n\nKu aikansa katteli, nii viimmee hairas yhren villapakan vähä siävästi\ntakkinsa ala ja lähti kävelemhän meijärille päi muina miähinä. Eikä\nyhtää torikauppias huamannu. N'otta halvalla se poika pairan sai. Ei se\nollukkaa nii hotales ku Kaapoon-Kustaa, joka varasti oman takkinsa ja\nakallensa ihasteli jotta: taas tuli töskää!\n\nTorilta se lähti meijäriä kattelemhan ja nii tarkasti kattooki joka\nnurkan n'otta meijärin isännööttijän köökin kaapista löyti kaks komjaa\nlimppua, jokka pisti kainalohonsa. Eikä yhtää hätäälly. Meni viälä\nkonhenkäyttäjän kans juttelemhan ja kyselemhän, mitä sill'on palkkaa\nkuus.\n\nSiltä konhenkäyttäjältä se kuuliki, jotta kirkoski oltihin kesken\nlauantakikiiruhia.\n\n— Hyvästi ny vai, pitääpä tästä lähtiä kuulemhan minkälaane se teirän\nuusi prouvaasti on.\n\nSe meni kirkkohon niinku suuret herrat. Ei siältä tavallisen kansan\novesta, ku suaraa sakastihi tiätysti. Istuu ja kuunteli siälä hetken\naikaa, mutta tuumas sitte jotta:\n\n— Mitäs mä täälä oikiastansa teenkään, kun on viälä paljo muitaki\nasioota toimittamata. — — Kah, tuaspa on komja paaseerikeppi, justhin\nmulle passeli — havaatti poika ja otti Kareksen kepin sakaastin\nnurkasta. — Yhtehööstähän s'oon uskovaasten tavara...\n\nKoetteli sitä prouvaastin keppiä ja meinas jo lähtiä ku samas äkkäski\nsiinä pöyrällä Pikkusaaren-Eelin komjan nahkaasen käsilaukun, johna\nsill'on Kenoveevan ja monen muun Eevan liikuttavat elämäntarinat\npostillaan joukos.\n\n— No tämäpä ny vasta passaa ku laukkuki — tykkäs hullupoika ja pisti\nkainalohonsa.\n\nNii tuli sakaastista Kareksen paaseerikeppiä heilutellen ja Pikkusaaren\nkirjalaukku kainalos, n'otta s'oli oikee täysi herra kaiken pualesta ku\ntakin alla pullotti ne limput ja villapaita.\n\nSe pasteeras mahtavaa maantiällä ja kaikki vastahantulevat akat\nniiasivat vähä syvähän, tihrustivat silmänsä ja supajivat itteksensä\njotta:\n\n— Onkhan tua ny se meirän uusi prouvaasti, ku emm'oo nähnykkää...\n\nLahrensuan keulan alla se hullupoika havaatti Eskoolan isännän hevoosen\nseisovan aiva jouten. Se rupes tykkäämhän, jotta hän on jo kyllä\nkomistunu Lapuan reissulla ja jahkaasi jotta:\n\n— Mitäs mä täs tällääne isoo herra rupiaasin Kauhavalle jalkaasin\npatikoomhan? Aivahan ihmiset kattoosivat silmät päästänsä mun perähäni.\nMä otan ja laihnaan tuata hevoosta.\n\nJa otti kans ja lähti ajelemhan Ala-Nurmoohi päi kovasti korkiaatte\nkattellen. — Mutta siinä kansakoulun kohralla sen piskahti miälehen\njotta jos käyys kattomas kuinka opettaja voii.\n\nAjoo pihaan, sitoo hevoosen renkahasehe, pani fällyt selkähänki ja\nasteli sitte opettajan köökin pualelle. Opettaja kyllä klasista näki\njotta jokin isäntä siältä ny tuli ja kakarat vahtas aiva suu auki,\nmuttei passannu tuntia ennen aikoja lopettaa.\n\n— Kuka tiätää vaikk'olis johtokunnan jäsen — ajatteli opettaja.\n\nKu se hullupoik oli aikasa orotellu opettajaa, eikä sitä ruvennu\nkuulumhan, nii rupes ihmehtelemhän jotta:\n\n— Mikä täälä oikee haisoo nii kovasti hyvältä? — Taitaa olla lihoja\njusthin paistumas...\n\nSe katteli hellanuunihi, siäl'ei ollu. Mutta ruakasenkis oli kokonaane\nlehmänlapa. Sen se pisti kainalohonsa ja tykkäs jotta:\n\n— Mä tuun joskus toiste opettajaa helssaamhan, ku sillä näyttää olevan\nkovasti kiirusta.\n\nAstuskeli hevosensa tyä, heitti lehmänreiren rekhen ja lähti jatkamhan\nmatkaa kotia Kauhavalle.\n\nMutta siälä kirkoll oli Eskoolan emäntä nostanu aika melun ku sen koppa\nja koko hevoone oli karonnu, eikä isännästäkää ollu mitää tiatua.\n\nJa Pikkusaari se vasta haikaasi ku sakaastihi tuli jotta:\n\n— Mi-mi-mihkä mun käsilaukkuni herra prouvaasti on tuasta pöyrältä\nkaronnu? — Siäl'oli Kenoveeva ja — tuahon panin, ja nyt sit'ei oo\nmihnää!!?\n\nJa Kareski imehteli jotta:\n\n— Kuka minun kävelykeppini on vieny? — Tuonne nurkkaan sen panin —.\n\n— Tääl'on käyty!! — kiljaasi Pikkusaari ja lähti vähä vinkiää suaraa\nKunnantaloolle kyselemhän jotta:\n\n— Oottako nähny mun käsilaukkuani?\n\n— Sitäkö kirjalaukkuako?\n\n— Sitä justihin!! — hätääli Pikkusaari.\n\n— Oommehan me sen monaasti nähnehet joka miäs. Kukas ei sun laukkuas\ntuntisi?\n\n— S'oon kuulkaa ny varaastettu oikee kirkon sakastista! Ja Kareksen\nkeppi on viäty...\n\nSiihe tuli jo Eskoolan emäntäki ettimhän isäntäänsä ja koppaansa jotta:\n\n— Hevoonenki on karonnu!\n\n— No mä tykkäsin, jotta sillä Eskoolan hevoosella tuli ajaan jokin\nherrammoonen miäs tuala Ala-Nurmon tiällä mua vastahan ku mä äsköön\ntulin — rupes yks isäntä sanomhan.\n\nSilloo soitettihin heti faltesmannille, ja se pani poliisit kallihin ja\ntiatua levitettihin ympäri koko emäseurakuntaa.\n\nKellojalla Matti-Koivulahren taloon kohralla se saatihinki sitte kiinni\nja tuatihin takaasi kirkolle oikee eri hamppua. Limput ja lihanpalat,\nKareksen keppi ja Pikkusaaren laukku saatihin takaasi samoonku Eskoolan\nhevoone.\n\nFaltesmanni kuulusteli ankarasti poikaa ja poliisit toristivat lujaa.\nMutta se Kauhavan poika tykkäs vai jotta:\n\n— Mä meinasin lähtiä kotia Kauhavalle ku on nii kaunis ilmaki täällä\nLapualla ja halpaa tavaraa n'otta tänne kannattaa tulla toistekki...\n\nMitäs sille miälettömälle teki? Piti soittaa Kauhavalle jotta:\n\n— Tulkaa hakemhan tämä pois! Se sotkoo kaikkien ihmisten asiat aiva\npirinpärin ja viä köyhiltä opettajilta lihanpalat suusta...\n\nAamulla tuliki sitte velii hakemhan ja kovasti nuhteli, jotteihän se\nsellaane passaa. Vei asemalle ja käski istua penkillä korjasti sen\naikaa ku hän ostaa piletit.\n\nSe hullupoika istuuki ja orotti hyvän aikaa, mutta ku sitä rahaa\nräknättihin nii kauan, nii lähti pihalle vilvoottelemhan ja huamas\nsiinä Poutun paapan hevoosen ja pitkäloimiset fällyt.\n\n— Tiärä tuata, kuinka kauan täs saa tuata veliimiästä orottaakki\nennenku se piletin saa ja kuka tiätää, koska se junakaa tuloo — tykkäs\npoika itteksensä, istuu lohnahan ja lähti ajelemhan. — Se pilettiki\nmaksaa rahaa, ja raha on ny tyyristä...\n\nAnnalan kylän vainiolla tuli sitä vastahan toinen pössöö, se\nHanttales-Leena hömpöttään. Flikkaihmine ku oli, nii se Kauhavan\nhullupoika nosti komjasti lakkia ja kysyy rennosti jotta:\n\n— Eikös neiti lähtisi vähä ajelemhan?\n\nLeena katteli esti vähä sekaasena, mutta ajatteli sitte jotta:\n\n— Jokhan ny viimmeeki tärppäs!\n\nNiias ja nytkytteli kauan aikaa ja taisi se vähä vetää suuta mukavalle\nmessingille jotta:\n\n— Se on ny aiva liikaa...\n\nKovasti tarkasti peitteli Kauhavan poika neitiänsä Poutun emännän\nloimivillaasihi fällyyhi ja itte istuu viärehe. Mitä ne siinä\njuttelivat, sit'ei kukaan kuullu, mutta mukavaa se oli koska hevooneki\npakkas kääntämhän päätä ja höristelemhän.\n\nJa Leenan oli nii posket punaaset ku omena ja sen poijan silmät\nlipajivat kovasti jotta:\n\n— Täm on sitte vasta hyvä hevoone!\n\nNii mentihin ja aurinko paistoo. Mutta siinä Poutun tiähaaras hevoone\nkääntyyki vähä vinkiää omalle pihalle ja toi sen nuaren parin tallin\nethen jotta tärähti.\n\nEmäntä juaksi kovasti höllöösillänsä pihalle, ku isäntä tuloo ny\nvaltiopäiviltä kotia, mutta aiva s'oli piaksuultansa purota, ku lohnas\nistuu kaks tuntematoonta pössöjä, jokka kattelivat vai toisiansa\nsilmihi ja suloosesti hymyylivät.\n\nKauan haukkooli Poutun emäntä ilmaa, mutta käski sitte trengin mennä\nriisumhan hevoone aseesta ja nostamhan ne hömppänät prunninkannelle\nistumhan.\n\nHetken istuuvat siinä, mutta sitte muistiki se hullupoika jotta:\n\n— Ei, kyllä mun pitää ny lähtiä kotia jo tästä, hyvästi ny vai.\n\nJa nii lähti Poutun pihasta painelemhan Kauhavaa kohri.\n\nVissihin on perille tullu, kosk'ei oo mitää kuulunu.\n\n\n\n\nHALLITUSHOITO ERESTÄ JA TAKAA.\n\n\nN'oon ny herrat siälä Helsingis taas saanhet aikahan sellaasen sotkun,\njota politiikkamiähet sanooyat hallituspulaksi. Mun taitaa pitää\nvähä seliittää seränpoijille, minkälaasta tuhinaa se hallitushomma\noikiastansa on.\n\nKattokaas, meitä tavallisia ihmisiä komteerathan sillä lailla, jotta\neste me itte kuljemma äänestämäs valtiopäivävaaliis joitaki pualueeta\nja niinsanottuja kansanerustajia sinne valtiopäiville riitelemhän ja\nhasajamhan meirän pualesta oikee kuukausikaupalla ku ei me kaikki itte\njoura, — meirän ku pitää tehrä tyätä ja maksaa verua.\n\nValtiopäivillä nämä kansanerustajat sitte valittoovat joukostansa\ntoistakymmenmiehisen sakin, jota sanothan »hallitukseksi» ja ne\nviärähän eri kamarihi keskenänsä hasajamhan. Siihe sakkihi välithän\neri pualuehista tiätysti vai kaikista kliipatuummat ja jukuripäisimmät\njuhannekset ja niitä sanothan »ministeriiksi» ja ovat suuria herroja.\nFriipiletilläki saavat reissata ilman erestä vaikka kuinka paljo.\n\nTiätää sen, jotta sellaasehe virkahan on tukkijoota ja siitä se justhin\ntulooki se ijankaikkinen hallituspula, nii meirän maas ku muallaki.\n\nKu yks on päässy kukooksi tunkiolle ja vähä kiakaassu jotta:\n\n— Hih, nyt m'oon täälä ministerin plassilla! — nii heti rupiavat toiset\nhavertamhan koivista ja takinhännästä jotta:\n\n— Tuukkos alha siältä kiakumasta! Mikä säkin luulet olevas, — — ei\nsull'oo »kansan» kannatusta.\n\nNiin ovat toiset kathellisia ja häijynkurisia, vaikka herra ministeri\nkoittaas kuinka paasata ja pyyrellä jotta:\n\n— Ymmärtäkää ny veljet, maan etuahan mä täs...\n\nMutta ei! Pois vai kakistavat.\n\nLuulettako, jotta ministerinä on sitte hyvä olla? — Ei sinnepäinkään!\n\nUloospäin se kyllä näyttää, jotta ministerit on pesta pruuteria\nkeskenänsä ja käret kaulalla istuvat niinku kuvasta näkyy. [Piirrokset:\nHallitushoito erestä ja takaa.] Veljelline sopu, suloone yhteesymmärrys\nja rauha vallittoo hallituskokoomukses niinkus näjettä.\n\nSiinä ne ny istuu hallitusherrat hyväs sovus yhteesellä penkillä, mutta\njos kattothan takaapäi, kuinka rakkahasti ne oikee toistansa halaavat,\nnii eiväkkös ookki kourinensa toisensa pönskäs kiinni!\n\nHallitus on silloo »luja», niinku sanothan, ku kaikki vetäävät\ntoistansa tukasta tasaasesti ja yhtä lujaa. Se on sitte sitä nii\nsanottua parlamenttaarista hallitustapaa, jota tällääsis oikees\nkansanvallan tasavalloos, niinku me oomma, pruukathan, ja josta\nsanomalehris nii korjasti kirjootethan. Erestä sulooses sovus ja takaa\ntuhannenmmooses takus!\n\nKu tällääne »parlamenttaarine hallitus» muarostethan, nii tapahtuu se\nsillä lailla, jotta tasavallan prisitäntti käsköö tavallisesti jonkin\npaljaspäisen miähen ettiä ittellensä eri pualuehista parhultaaset\ntakkupäät kinnookaveriiksi. Niiren kans se sitte istuu hallituksen\npitkälle penkille ja rupiaa tukkanuatan vethon, se on hallithemhan.\n\nHallituksen päämiähen, jota sanothan pääministeriksi, pitää istua itte\nkeskelle. Ennenku hallittemhan, tuata nuan kiskomhan, ruvethan, pruukaa\npääministeri tehrä toisten ministeriensä kans tarkan sopimuksen siitä\nkuinka, lujaa verethän ja jotta tahti pitää olla tasaane, eikä saa\nnykiä eikä repiä.\n\nKun näin on sovittu asioosta, on hallitus valmis ja siitä sitte\nkerrothan sanomalehris suurella präntillä ja luetellahan tarkasti,\nkukka kaikki ny on päässy hallituspenkille käsivoimiansa koittelemhan.\n\nJa sitte se alkaa se »hallitteminen», se tukkanuatan veto. Joka\nmiäs kinnaa kaveriansa tukasta sen kun kourat kestää. Ja me muut\npualuelaaset ja arvoosa yleesö huuramma ja yllytämmä jokahinen oman\npualueen miästä traksimhan oikee hengen erestä. Keskellä penkkiä\nistuvan pääministerin on koitettava olla tyrniää ja kankiaa, jottei\n»hallitus hajua», niinku sanothan, ja maa, ja valtakunta ja isänmaa\nja koko konkkaronkka ynnä kansakunnan tulevaasuus »jouru tuuliajolle»\nelikkä »valtakuntaa saateta vaikiasti selvitettävähän tilanteesehe»\njne., — niinku ny taas on käyny.\n\nNiinkus muistatta, nii käski prisitäntti täs pualivuatta sitte\nprofessori Inkmannin panemhan taas pystyhyn »hallituksen»? Se sai\nkauan ettiä ja pyyrellä toisia pualueeta valittemhan erustajansa\nhallituspenkille, sillä silloon oli maas torella »vaikia hallituspula»,\nku erellisis tukkanuatanveroos pualuepamput olivat kyninehet ja\nplokannehet toistensa niskavilloja nii ruakottomasti n'otta aiva suuria\nklaappia oli pääs. Karvatukut vai oli päistä pölissy ja joka miähen\nniskaa karvasteli ja kihelti n'ottei tahrottu enää millää konstilla\nsaara ketää siihe souvihi.\n\nInkmannin piti pyytää ja vakuuttaa ja pyhästi luvata, jotta kaikki\nsuastuuvat rehellisesti vetämhän yhtä lujaa. Viimmee se saikin sakin\nkokohon, ja nii taas aljettihin tukkanuotan veto, vaikka maalaasliiton\nmiähet pakkasivat panhon vastahan ja marajivat jotta:\n\n— Tuata, tuata — — ei me tiärä, jos me tairamma enää viittiäkkää, ku\nmeille tehrähän aina jotaki jutkua ja meirän tukasta kiskothan aina nii\nraakkulehen kipiää, n'otta karvat päästä lähtiä. — — Monelta poijalt'\non jo mennykki hiukset nii jottei oo karvoja enää ku vähä korvien\nnenäs...\n\n— Sellaastahan se pakkaa olemhan tämä politiikka ja parlamenttaarinen\nhallitustapa, muttei auta vesistellä ku kerran on politiikkamiäheksi\nlähteny — seliitti Inkmanni, joka näis hallitushommis on jo nii kauan\nrehannu, jottei sill'oo ittellä enää hiuksista jälellä muuta ku vähä\nkruusooksia takinkaulukses.\n\nMutta kyllä kans on oppinu sen hallittemisen tairon perinpohjin.\n\nIstuu se maalaasliitto kumminki viälä Inkmannin penkille, vaikka\nsaivaristua kiheltiki. Inkmanni tarjos lojaalisti maalaasliiton\nLahrensualle pianoosen hiustupsunsa korvanlehren takaa, ja siitä on\nsaanu Lahrensua koittaa kiinni pirellä ja valvua maalaasliiton etua,\nsamalla ku Inkmannin itte pruukas lojaalisti sylkäästä kourahan ja\ntarttua keko kämmenellä kiinni Lahrensuan tuuhiaan tukkaan.\n\nTasaasesti ja hyväs tahris ne sitte kinnasivat puali vuatta. Kipiää\notti ja hiljaasta saratusta, ähkymistä ja sihinää on kuulunu kaiken\naikaa hallituksen penkiltä, mutta tiistaki illalla, ku siitä\neläkelaista tukkanuattaa verettihin, pääsiki maalaasliitosta äkkiä poru\njotta:\n\n— Voi Herran poijat sentähren! Päästäkää hyvät veljet irti ja vähä\näkkiää! Tät'ei kestä enää meirän päävärkkimmä...\n\nNiin krääkääsivät ja höltäsivät kätensä toisten ministerien tukasta,\nhyppäsivät pystyhy ja karkasivat pois koko hallitussakista.\n\nNo, tiätäähän sen, jotta silloon ei auttanu muirenkaan poikaan muu, ku\npäästää irti ja jättää siihe koko homma.\n\n— Hohhoh ku helppas — oli Inkmanni sanonu ku irti pääsi.\n\nJa nii tuli maahan taas hallituspula...\n\n\n\n\nALIOKETTU.\n\n\nEttä taira eres tietääkkää, mikä se aliokettu on? »Alio» on\neteläpohjalaane sana ja merkittöö samaa ku kesu elikkä kesy, niinku\noikee kirjanjälkhen sanothan.\n\nNo nii, Nurmoon meijärin juustomestarill on aliokettu, jota s'oon\nhyysänny ja kauan aikaa. S'oon poikamiäs se juustomestari ja ku ei oo\nakkaa vaivoona, nii joutaa kaikellaasta muuta krapaamhan. Jotaki hommaa\nsitä pitää ihmisellä aina olla vastuksena, jotta aika paremmin kuluus.\n\nTämäkin oli saanu päähänsä, jotta hän laittaa ittellensä oikee\nerinomaasen lintukoiran tykkööttämällä yhthen tavallisen jahtikoiran\nja ketun. Ja sitä mä en ymmärrä yhtää, kuinka siitä lintukoira\nsitte tulis. Sanoohan selvä yhthenlasku jotta kettu ja koira, s'oon\nyhthenlaskettuna kettukoira. Mä tykkään jotta, jos se lintukoiraa\nmeinaa saara, nii sen pitääs husuttaa koiransa eres jonkin variksen\nkimppuhun, ei siitä muutoon mitää tuu.\n\nNo nii, tehkhön kuinka tahtoo, s'ei kuulu mulle, enkä mä siitä\npiittaakkaa.\n\nMutta tämäkin osoottaa, jotta on niillä vanhoolla poijilla omat\nkotkotuksensa.\n\nSitä kettuansa s'oon syättäny ja purettanu rautalankahäkis ja aina\nvälhin kulkenu kattomas, kuinka se voii. Mutta menhellä viikolla\ntiistakina, justhin parhaasehe aikhan, ku koko meijärin plassi oli\ntäynnä maitokuarmia ja oli litviikipäivä, jotta isäntiä ja emäntiä oli\ntullu oikee trusapääs meijärille, nii kuinkhan olikaa se kettu saanu\nsen häkinvintan auki ja otti ja truikas ovesta pihalle korvat luimus ja\nhäntä suarana ku keppi!\n\nTiätää sen, mikä meteli siinä nousi. Itte juustomestari seisoo justhin\npatansa ääres sekoottamas heravelliä sylenpituusella kauhalla. Ja ku se\nsen näki, nii hyvän aikaa huitoo kauhallansa ympärinsä ja haukkoo ilmaa\nennenkö sai kiljaastuksi jotta:\n\n— Herrinjee, nyt se meni!\n\nSinne lentivät mestarin puukengät pitkin meijärin peräseiniä ku se\ntormootti perhän huutaan jotta:\n\n— Ottakaa hyvät ihmiset kiinni! Menkää ethen, jottei se pääse mettähän!\n— — Ei saa ampua! — — Pois koirat, jottei ne revi sitä, juaskaa,\njuaskaa ethen!\n\nIsännät ja emännät käntyylivät ja poukkoolivat kovasti, mutta kuka\nsitä nyt nii hetipaikalla hoksaas perhän lähtiä. Vasta horvin päästä\nkäsittivät juustomestarin meiningin, jotta heirän pitääs ottaa kiinni\nsen ketun, ja rupesivat nytkähyttelemhän housujansa jotta:\n\n— No kyllä vai me tuan kiinni otamma!\n\nHairasit takin seljästä ja lakin päästä, löivät meijärin portahille,\nsylkivät kourihinsa ja lähtivät paasoottamhan käret levjällä ketun\nperhän.\n\nYli aitojen, peltojen ja ojien juastihin ja hypittihin ku villivarsat.\nToiset pomppiivat suaraa ojihin, toiset ylitte, kuinka kukin kerkes\nja minkälaaset kintut kutakin kiikuttivat, mutta eri meno ja mekastus\nsiinä tuli, n'ottei juustomestarin trengänny muuta ku seisua\nmaantiällä, heiluttaa kauhaansa ja huutaa lujaa.\n\nAkakki lähtivät häntä truutulla perhän n'otta siitä tuli oikee\naikamoone kilpajuaksu, kuka sen sais kiinni.\n\nKerraasti yks isänt' oli jo saara sitä hännästä. Oikaasi jo kätensä ja\nhairas, nii kettu peijakas nyppäski häntänsä pois, jotta kerran vain\nkerkes isäntä haukata suuntäyren ilmaa ennenku lenti silmällensä maahan\nn'otta mätkähti, ja taisi siinä prätkähtääkki.\n\nMaantiäll' oli justhin meijärille tulos Mäkitaloon punaasen tuvan\nemäntä ja sitä vasthan tryyköötti se kettu aiva suaraa.\n\nKu emäntä sen näki, niin sekös kans kiinniottamhan! Levitti hamhensa\nlevjälle, tamppas jaloolla ja huuti jotta:\n\n— Tuus tänne rakkari!\n\nJa kettu tuli!\n\nAiva suaraa tuliki, eikä yhtää väistäny, vaikka emäntä rupes hosumhan\nja huuthon jotta:\n\n— Voi herra siunakkohon, ny se tuloo aiva päälle! Hyvät ihmiset\nsentähre auttakaa!\n\nKettu meinas truiskata suaraa emännän jalkaan välistä, mutta\nkauhuusnansa säikähti emäntä nii, jotta se plyssähti istahallensa ja\nkettu-parka sekaantuu sen seittämän hamhen sekhan.\n\nJa siitä ny vasta metakka nousi! Voi isä jee, ku se akka huuti!\n\nSe huitoo ja potkii käsin ja jaloon ku valkia olis ollu hännäs ja\npyärii ku lankakerä ympärinsä n'otta ketunki meni siinä rytäkäs\nsisuskalut ja pää aiva sekaasinsa.\n\nViimmee kerkes miähiä häthän, mutta emäntä potkia sätkytti ja kiljuu\nniin kauhiasti, n'ottei ollu hyvä siihe paljahin käsin mennäkkää.\n\n— Se puroo, hui! — krääkyy emäntä aiva sinisenä, mut isännät ne\ntykkäsivät vai jotta:\n\n— No, ny s'oon pussis kettu!\n\nNe piirittivät emännän joka pualelta, jottei se pääse karkhun. Se kettu.\n\nSiinä yritti sitte toinen toisensa perästä hairata emäntää piaksuusta\nkiinni, mutta leuvoollensa saivat jotta paukkuu.\n\nLopuuksi Krapulan suutari astoo framille, sylki kourihinsa, ja sanoo\njotta:\n\n— Pthy ptho! — Menkhön vaikka nenä, mutta kyllä m'oon aina plaannu\nyhren akan räpsyttimis pysyä — ja faattas emännän koiphin kiinni ku\ntakiaane.\n\nSai se sellaasen fläiskäyksen vastapläsiä jotta kauan aikaa väänteli\nnaamaansa ja syljeskeli santaa suustansa, mutta kiinni piti ku pitiki\nemännän koivesta, vaikka pahoon pakkas poukkoolemhan.\n\nKu toisiaki heti tormas aphun, nii saivat miäsjoukolla emännän\nvoitetuksi.\n\nJa justhin ku kettu meinas passata päälle ja livahtaa emännän hamhen\nhaarasta pihalle, nii justhin kans suutari kerkes hairata korvista\nkiinni jotta:\n\n— Ähäs, junkkari, jopa rookattihin!\n\nJa emäntä ku oli suutuksis, sylki ja siunas jotta:\n\n— Ku tuallaasia eläviä pirethän, joll' ei oo vhtää miältä pääs, eikä\nhäpyä. Lentäävät mihkä rookaa...\n\n\n\n\nMATTU, MÖKIN MIÄS.\n\n\nOottako kuullu jotta se masiinakauppa Ylistaros on ny puriittu?\n\nSe ku se köyhä mökinmuija myi miähensä Sinkerin ompelukonhesta sille\nrikkahalle leskiemännälle.\n\nSe leskiemäntä otti niinkus muistatta sitä mökin miästä kynkästä\nkiinni, ku kaupp' oli tehty ja vei ku ainaki omansa följyssänsä. Mutta\nku siitä pakkas ihmiset kovasti puhumhan, niin se leski otti ja myi\ntaloonsa n'otta heilahti, kokos kaikki hynttyynsä ja muutti Matun kans\njonnekki ylimaihin.\n\nSiälä s'oli ostanu uuren taloon, pannu huushollin pystyhyn, itte hääräs\nemäntänä ja miähenhän s'oli ostanu, n'otta kaikki oli lais niinku\npruukathan.\n\nJa hyvät päivät sillä mökin miähell' oli ollu. Juustua ja kaljavelliä\nsai joka päivä ja kaikki juustonpalat koolia farin pohjasta. Eikä\npuutett' ollu mistää laista.\n\nMutta niinhän s'oon täs mailmas, jotta koskaa ei ihmine oo tytyvääne,\nvaikka sais kuinka kahren pualen voita leivälle.\n\nKyllä se leski koitti sitä syättää ja passata niinku ainaki morsiaan\nyrkämiästä, mutta sittekkää ei sen mökin miähen ollu hyvä olla.\n\n— Mikä sua Mattu oikee vaivaa, eikö sull’oo kaikkia kyllältä? - pruukas\nse leski kysellä ku se takkakivellä kaffimyllyä pyäritteli.\n\n— Mikähän mun — — huakaasi mökin miäs. — Kaikkiahan täs on, mitää ei\npuutu, pakkaa olhon liikaaki hyvää...\n\n— No no, Mattu, älä ny, sellaastahan se nuarenparin elämä\non alkaapäältä, mutta kyllä se siitä tasaapuu ja helppaa.\nKuherruskuukaureksihan tätä aikaa pruukathan sanuakki.\n\n— Sanokohot miksi tahtoovat — jahkaasi Mattu — mutt'ei sitä ny aina\nkaljavelliäkää jaksa syärä. Vattan se rikkoo ja yäkyttää. Tuloo nii\nholtittomaksi, jottei jaksa korviansa kantaa...\n\n— No, mutta, Mattu rakas, mee maata jos sua väsyttää, eipähän täs\nerityysiä kiiruhiakaa oo — kehootteli leski.\n\n— Eipäs se makoosta parane, pahenoo pikemmin — huakii Mattu.\n\n— Älä ny oo nuan kovasti vastahakoone ja häijyllä päällä — lepytteli\nleski. — Jos sun on ikävä, niin saat lähtiä Kokkoolasta ostamhan meille\nhevoosta, eikhän se friskaasi.\n\nJa se friskas.\n\n— Joo — sanoo Mattu. — Mä lähren — ja oli heti valmis ku suutari\nsotahan.\n\nSiitä paikasta rupes ettimhän kintahiansa.\n\n— Mutta muista tulla pian takaasi! — varootteii leski, ku räknäs\nhevoosen hintaa Matulle käthen. — Tottakai sä jo tiistaina\nehtoopäivällä kotia kerkiät, mun tuloo sua niin ikävä...\n\nJa ku toren sanoo, vaikkei sitä aina tahro viittiä sanuakkaa kaikista\nasioosta, nii kaulasta otti leski Mattua porstuas ja pussata\ntruiskahutti nii koko truutulla, jotta Matulta lenti karvalakki päästä\nporstuan laattialle ja vähält' oli jottei se puronnu vesikorveehi.\n\nNii lähti Mattu, mökin miäs, Kokkoolaha hevoosta ostamhan — ja sille\ntiälle jäi.\n\nOli reissannu Tamperesta myäri ja mihnähä olikaa kulukenu, mutta\nviimmeen ilmaantuu Ylistarhon vanhan rakkahan muijansa ja mukulaansa\nkeskelle. Anteeksi oli pyyrelly hukkareisua ja kovasti katunu.\n\n— Opiksi koiralle kylmä sauna! Kannikka kovakin koron matalan, parempi\non ku lesken lihavankin leviä leipä — oli mökin muija tuumannu.\n\nJa mistähän juuttahasta osaskin nii korjasti sanua.\n\nMutta sitte oli Mattu saanu ruveta papaksi taas omhan kotoho.\n\nHyväs sovus ja sulooses rauhas elettihin sitte matalan mökin katon alla\nmonta päivää.\n\nMutta sitte yhtenä päivänä nykäästihin mökin ovi äkkiä auki justhin ku\nMattu oli syämisen jyrinäs ja lykkäs seittämättä sualaasta silakkaa pää\nerellä suuhunsa.\n\nKuuluu hätääne huuto ovesta jotta:\n\n— Onko Mattu täälä? — ja samas tormas tuphan itte se leskiemäntä,\njok'oli lähteny Matun perhän.\n\nMattu ei saanu sanaa sanotuksi, eikä se kumma ollukkaa, ku sill'oli se\nsilakka suus n'otta häntä vai suupiälestä törrötti.\n\n— Mattu — —! huuti se leski ja putii nyrkkiä. — Kuinka sä nii lährit ja\nolikos se puhet sellaane? Lähre ny heti mun kans takaasi! — Kuinka sä\nnii lährit ja olikos se puhet sellaane?\n\nSilloo rupes Matun leuat hiljaksensa huiskumhan. Se mäihäs sen silakan\nesti kaikes rauhas ja oikee pehmooseksi pureskeliki, ennenkö nialaasi\nja sanoo jotta:\n\n— No en ikänä! Ja s'oon sillä sanottu, jottas tiärät. Siihe souvihi en\nenää totta jukulauta rupia! Tuallaane vanha kröösee — —.\n\n— Vai nii? Vai et rupia! Ohhoh, vai vanha kröösee, hyi häpee riivattu\nku tualla lailla kehtaakki sanua. — Mutta ku m'oon kerran ostanu ja\nrahan maksanu ja antanu Sinkerin ompelukonhen, nii sun pitää lähtiä? —\n— Enkös ookki antanu? — kysyy leski mökin muijalta.\n\nJa se sanoo jotta:\n\n— Joo-oh, annoot sä, ja tuas s'oon masiina klasin viäres nykkin.\n\n— Mutta min'en lähre! -karjaasi Mattu ja mojahutti nyrkin pöythän\nn'otta silakat kupis hyppii. — S'oon sillä sanottu! Saat mennä ja\nlaitakki luus vähä äkkiää täältä elikkä mä näytän kuinka neliinvartista\npoljethan!\n\nNii sanoo ja kyllä se leskikin sen näki, jotta tosi siin' oli eres.\n\n— Jos ei Mattu lähre mun joukkohoni, nii silloo on kans kauppa rikki —\nhuuti leski. -Minä tahron masiinani pois ja heti paikalla!\n\n— Saamas pitää! — sanoo mökin muija ja rupes vethön Sinkerin konesta\novensuuhun.\n\nMasiina hintrattihin pihalle ja nostettihin kevarin hevoosehen, jolla\nse leski oli asemalta tullu. — Ja nii lähti leski saman tiän takaasi\nkovasti motkottaan.\n\nAjoo kolmatta kilometriä ku samas muisti, jotta:\n\n— Voi saksanpukki sentähre! Ny pitää pyärtää heti takaasi. Kyllä mä\nmaksan, aja sä vain poika ja lyä pruunia, jotta keriithän viälä junalle\nennenkö asema lähtöö.\n\n— Mihkäs se asema lähtis? — virnisteli kyyttipoika.\n\n— Suus kiinni mullikka, et sä mistää tiärä — karjaasi leski.\n\nJa nii toi kyyttipoika leskiä häntäpystyä takaasi mökille, jotta tukka\nsuarana.\n\nSe hyppäs kärry yltä, riipaasi oven auki ja huuti jotta:\n\n— Voiretpilli kans! Joutua tänne se pilli!\n\n— Heti! — sanoo mökin muija. — Tuas on! Pirä hyvä omanas, en sit' enää\ntarvihekka — —\n\n\n\n\nPIKKU-LASSE.\n\n\nEileen m'olin kellahtaa seljälleni tästä toimituslavittalta ku mä\nnii säikährin. Mä istuun kaikes rauhas konheni ääres ja mithän\nsaapasrasvanahkaan hinnannousu-uutista siinä värkkäälin, kun samas\novelle koputettihin niinku ainaki herroos pruukathan.\n\nMutta ku m'oon sen luantoone, jotten mä turhista kruusooksista enkä\nkommervenkiistä välitä, nii mä tykkäsin vain ittekseni jotta:\n\n— Tuu jos tuut, jos'es ymmärrä ovia aukaasta, kun se kerran\non saranoolla, niin seiso siälä nii kauan kus tykkäät vaikka\ntuamiopäivähän asti.\n\nNii ajattelin, vaikk'en mitää sanonukkaa, ja knaputtelin vain uutistani.\n\nKu ei ketää ruvennu kuulumhan, niin m'unohrin koko asian. M'olin\njusthin pääsny siinä uutises siihen, jotta »Raakanahaat, suuret ja\nkeskikokooset vuarat, ovat kovasti noussehet -», ku samas kuulin seljän\ntakaa iloosen äänen jotta:\n\n— Päivää Jaakkoo, vai täällä sä vai knakuttelet.\n\nKäännyyn vähä vinkiää ympäri ja kattoon kuka puhuu — nii huanehes ei\nollu yhtää ainutta ihmistä ku mä vain!\n\nJa ovi oli kiinni ja puhet kuuluu jotta:\n\n— Ompas siitä jo vuasia kulunu sitte ku rookattihin...\n\nMä kattelin ympärilleni ja karvat nousi pystyhyn. Tiätäähän sen, ku\nkylmät väristykset kulki pitkin kruppia ylhä ja alha ja ympärinsä.\n\n— Eksä muista Kokkolan hotellis, siinä turkkilaases huanehes —?\n\nMun rupes leuvat lyämhän loukkua, eikä hengityskää käyny ku vähä\npaikkapaikoon. Vähält'oli, jotten pökertyny siihen paikkaha ku knääkkä,\nmutta sisu ei antanu perhän.\n\nLöin nyrkin pöythän, ja karjaasin oikee kirkonmaan äänellä jotta:\n\n— Kuka raakkules täälä puhuu? Mäkö vai jokin toinen? — ja kattoon niin\nsuurin silmin ympärilleni jott'oikee ittiäki hirvitti.\n\n— No eksä Jaakkoo tunne mua enää?\n\nJa vaikka m'olisin vääntäny niskani nurin, nii huonehes ei ollu muuta\nku mä.\n\n— Nyt s'oot Jaakkoo hullu! S'oon vissiä se! —\n\nKyllähän mä sen oikiastansa itteki tiäsin, jotta se siitä tuloo, mutten\nm'olisi voinu uskua, jotta se näi kovasti äkkiä tapahtuu...\n\nSitte mä ajattelin jotta ku mä ny kerran hullu oon, nii löisinkähän mä\ntuan pläkkipotun seinähän vai pansinkahan paperikopan päähäni — ku taas\nkuuluu ääni jotta:\n\n— Mitä sä oikee meinaat Jaakkoo?\n\n— Tämä nyt on noiruttua! — karjaasin mä ja hyppäsin pystyhyn. — Vaikka\nsen tuhat olis, nii täs huanehes, on jokin muukin otus ku mä!\n\nKattelin paperikorin ja vähä tarkasti syynäsinkin, mutta siäl ei ollu\nmuuta ku paperossin pätkiä — ja yhtäkkiä, kuulkaa, ku mä kattoon, nii\nmun kirjootuspöytäni takaa nousoo piäni valkoone lapsenkäsi ylhä — huuh\n— ja ä-ä-ääni sanoo jotta:\n\n— Terve!\n\nMä niälin ja haukoon ja ploosasin aiva kylmää liaskaa. Ajatelkaa ny, ku\npaljas pikkuune lapsenkäsi kokottaa vasthan pyörän takaa ja näkymätöön\nääni sanoo jotta:\n\n— Terve!\n\nTäs on lukijan paras pyärtyä. Antaa mennä vai jotta kolaa, niin mäkin\nolsin tehny, mutta m'olin nii tyrmistyksis ja kankia ku rautakanki,\njotten päässy tikahtamhan.\n\nMä tuijotin silmät päästä purota sitä pikkuusta kättä, ku — ku samas\ntuli toimenkin käsi ja pikkuune karvalakki ja suuret silmäklasit — —\n\n— Ei ei jei, nyt täm'on jo liikaa! — huurin mä. — Ja sitte tuli kaks\nsinistä silmää, ja oikia ihmisen nenä ja partaa, ja suu ja leuka ja\nviälä toinenki leuka ja kraki ja krusetti — ja ja herrinjee...\n\n— Päivää Jaakkoo, terve miäheen!\n\n— Lasse! — — Lasse! Säkö se oot?\n\n— Minähän täälä oon koittanu päivää sanua jo kauan aikaa.\n\n— Ku peljätit mun aiva pehmooseksi! No voi ny sun saksanpukki, vai\nsinäkö se olit! — No terve, terve ja mä ku jo meinasin hulluksi tulla.\n— Vai sinäkö juupeli se olit —?\n\nSe oli Lasse, »_Pikku-Lasse_», kyynärän pituune iloone pätkä,\nylioppilasmiäs, Suamen Laulun entinen solisti ja sanomalehtimiäs,\njok'on antanu palttua elämän torellisuurelle ja ruvennu veikiäksi\nviisulaulajaksi ja kiertää mailmoja ku aurinko maata.\n\n— No koska s'oot tänne tullu?\n\n— Eileen tulin.\n\n— Ekkä oo sitte viimmee yhtää kasvanu!\n\n— Mitäs minä turhia, onhan mulla pituutta kylläksi ku pöyrälle hyppään\nja mitä tualla turhalla ruarolla teköö, ku on muutoon rintaa ja miähen\nluanto.\n\n— Viäläkös sä vetelet niitä rentoja härmäälääsiä isänmaan säveliä joita\nennenvanhaan — —.\n\n— No jo vai, jotta:\n\nAalahärrmästä keskeltä pitäjästä rentoja veljeksiiäh. Ja nee saa hyppiä\npöyrällee, jokk' on meitäki verrempiiäh! Hih!\n\n— Älä älä Lasse kulta verä nuan rakkahasti, mun tuloo veret silmihi ja\nrupiaa hypittämhän. — — Ook'sä tullu tänne Vaasaha konserttimatkalle\nvai? — — Mihnä sä esiinnyt?\n\n— Tuas Latokartanos, Senttrullas mä laulan pari iltaa ja sitte Änstis —\n— tuu tänä iltana istumhan.\n\n— Sehän on ruattalaasten puulaaki, johka sä Lassi oot joutunu laulamhan\nja suitsuttamhan pyhää tulta.\n\n— Kreekilääne eli roomalaane, se on mulle se ja sama! Taires s'oon\ntaivahia syleelevä.\n\n— No niihä se on, jotta näppylöötä m'oomma kaikki tuikkivien tähtien\nalla.\n\n— Tuu ny kuulemha tänä iltana, mä laulan aarioota.\n\n— No se on selvä! Mutta annas mä esitän sun toisille\ntoimituskaveriillekki.\n\nHairasin Pikku-Lassen kainalohoni, sillä s'ei paina ku 38 kilua, ja\nmarssiin toimitussihteerin huaneheshe. Siälä miähet kattelivat suurin\nsilmin jotta:\n\n— Mikä kapistus se tua on?\n\n— Täm'on _Pikku-Lasse_, joka laulaa Sentraalis!\n\n\n\n\nVALLANKUMOUKSET KRISTIINAS.\n\n\nHohoijajaa, ei niit'oo enää vallankumouksiakaa Suames, niinku siihe\naikhan ku mä asustin Kristiinas.\n\nSe oli sitte iloosta hulinaa marraskuus 1917.\n\nKeväällä maaliskuus kaarettihin esti keisari ja me kristiinalaaset\nolimma kans kovasti vallankumouksellisia. Totta kyllä jotta me\nkristiinalaaset kuljimma aina kaks päivää vallankumouksis muiren\njäliis, mutta me mekastimma sen sijahan sitä hartahammin omhan\nläjähämmä aina kaks päivää sen jälkhen viälä ku toiset olivat jo\nlopettanhet. Nii jotta täyren satsin m'otimma niinku muukki Suamen\nkansalaaset.\n\nSilloo ku se keisari kaarethin, me myähästyymmä oikiastansa kolome\npäivää, ku ei meille siitä aijoos ilmootettu. Mutta heti ku saathin\ntiätää, jotta mualla on toimhenpantu vallankumousjuhlia, nii me kans!\n\nKaupunginvaltuusto kuttuthin kokoho ja se päätti laittaa suuret\nvallankumous- ja veljeysjuhlat Kristiinan torilla. Meill’ oli\nsiälä paljo ryssiä ja valtuusto määräs mun, joka m'oon ollu\nmones vallankumoukses ennenki mukana, pithön ryssäsoltuulle\nvallankumouksellisen puheen.\n\nJa siihe m'oonki, vaikka mä sen itte sanon, aika mato.\n\nMä prätistän suaralta käreltä paremmansorttista vallankumousta ryssäksi\nvaikka kuinka pitkältä. Venäjällä ennen vanahaan reissatessani opiin\ntämän jalon ja nykyaikana useen tarvittavan tairon.\n\nNo se vallankumousjuhla alkas sitte. Kristiinan torilla se pirettihin\nja koko kaupunki ja kaikki ryssät oli koolla. Mä nousin lavalle,\nkiljaasin »tavaarissi rapotsii», huurin ja huiroon molemmin käsin\nniinku valkia olis ollu hännän alla. Ja lopuuksi ko otin aivan pleikinä\nnyrkit pystys kolmikertaasen eläköönhuuron ny jo huanohon maineehi\ntullehelle vallankumoukselle jotta:\n\n— Da sdravtstvujet revulutsia!\n\nJa solttupoijat karjuu kurkut suarina:\n\n— Uraaaaaa!\n\nSamas n'oli mun ympärilläni, kun meinasin tulla alha, hairasivat\nkiinni, hurrasivat ja paiskiivat ilmahan, jotta sisuskalut pirinpärin.\n\n— Vot maladjets! — hoki ryssät ja ennenku maahan ja jaloolleni taas\npääsin nii jokaikine knappi oli palttoosta ja takista irti lähteny.\nHattuni oli »veljet» trampannehet sen seittämhän kruttuhun, jottei\npäähän iljenny panna.\n\nMutta suuri vallankumoussankari mä olin.\n\nNo nii, tämä kaikki on kerrottu vai sitä varte, jotta arvoosa lukija\nparemmin käsittääs, kuinka vallankumoussankarin sitte käythin.\n\nTuli marraskuu —.\n\nSosialistit päättivät pistää toisen kerran hulinaksi. Meille sinne\nKristiinahan oli Siltasaarelta komennettu — niin kerrothin, en tiärä\nsitte — yks vallankumoukselline kräätäri, Aarnio nimeltä, ja se otti\nsen toisen vallankumouksen hoitaaksensa yksin urakalla — katalasti\nsyrjäyttäen mun, vanhan tekijän.\n\nYhtenä korjana päivänä, kun mä kirja kainalos marssiin kouluhun, johna\nm'olin siihe aikhan opettajana, tuloo Pitkälläsillalla yks toisen\nluakan oppilas mun tyä, nostaa lakkia ja kuiskaa aiva pleikinä jotta:\n\n— Nyt on vallankumous!\n\n— Mitäh? — Häh!\n\n— Vallankumous...\n\n— Nykkö taas? — Mihnä?\n\n— Tuala kaupungin pualella — sopotti poika. — Koskisen puarin eres\noli suuri joukko vallankumousmiähiä, jokka sanoovat, jotta nyt on\nvallankumous ja vaativat, jotta Koskisen pitää panna puarin ovensa\nkiinni. Mutta Koskinen ei pannu, ja ku miähet pani ovet väkisin kiinni,\nnii Koskinen lykkäs ne sisältä päin ponnistaan taas auki. Ja miähet\npani kiinni ja Koskinen fläiskäs auki. Viimmee ne repii Koskisen takin\nja lähtivät viämhän sitä putkahan — kertoo poika.\n\n— Takkiako?\n\n— Ei ku Koskista! — Ja yks miäs jäi pithön ovia kiinni ja se sanoo\nmullekki, jotta nyt on vallankumous.\n\n— Eikä mulle oo puhuttu mitää! — pääsi multa vanhalta\nvallankumoussankarilta haikia, katkeroottunu huurahrus.\n\nNo me lährimmä siitä paikasta juaksujalkaa kattomhan. Ja aiva\noikee! Siälä viärä retuutettihin Koskista putkahan ja Paasosta\nmiliisilaitokselle!\n\nNiin äkkiä se puhkes se toinen vallankumous Kristiinas, jotta min'en\nmeinannu keriitä ollenkaa joukkoho, vaikka m'olin kyllä asialla.\n\nRyssiä ja tuttuja suamalaasia miähiä, joista ny oli tullu\n»punakaarttilaasia», juaksi kiväärit käsis pitkin katuja.\n\nMä koitin hyssytellä peräs ja kysellä niiltä jotta:\n\n— Mikäs vallankumous se tämä ny on? Kun en m'oo kuullukkaa...\n\nMutta niill'oli niin kova kiirus, jottei ne keriinnehet seliittämhän.\nJuaksivat vain taloosta taloohi hakivat haulikoota ja vanhoja\nflinttapyssyjä ihmisten seiniltä ja sylykaupalla kantoovat entiselle\npoliisilaitokselle, josta nyt oli kuulemma tullu »miliisilaitos».\n\nMua rupes jo sapettamhan, ku must'ei hualittu ollenkaa joukkoho.\n\nSain viimmeen yhren ryssän kiinni ja siltä tutkasin jotta:\n\n— Aa hjuva veli tavaaris, sano mitä sinä juakse?\n\n— A vot vallankumous olemas! -kiljuu ryssä ja heilutti sapeliansa.\n\n— Kokoi vallankumous, hjuva veli? —\n\n— Naa, minä en tiätä, tsort snaajet, ka kun ole vallankumos, nii ole\nvallankumos! Uuraaa!\n\nJa nii se meni.\n\nSilloon mä jo suutuun.\n\nJa päätin, jotta nyt ei oo vallankumous, ei jukukliut ookkaa!\n\nMä lährin takaasi torille, johka oli kokoontunu ihmisiä aikalailla.\nTälläsin itteni seisomhan Sampon portahille ja rupesin huuthon jotta:\n\n— Erehrys! Erehrys arvoosat kristiinalaaset! Ei nyt oo vallankumous,\nt'ootta erehtyny!\n\nTorilla marssii kolme punakaartilaasta pyssyt olkapäällä. Ne tuli\njuasten mun tyä kysymhän jotta:\n\n— Mitä te sanootta? Eikö ny ookkaa vallankumous, häh?\n\n— Ei, hyvät miähet! T'ootta erehtyny! Vallankumous on jo aikoja sitte\nloppunu. Lähtekää ny vai vähä joutua kotianna.\n\n— Jassoo — sanoo miähet. — Joko se ny on loppunu? — Pianpa se\nloppuuki...\n\nJa lähtivät löntysthön miliisilaitokselle ihmisten nauraa hohottaas\ntäyttä kurkkua.\n\nSamas näin yhren keskenkasvuusen poijannallikan, joka kans kuuluu\npunakaarttihin, juaksevan torin poikki kolme vanhaa haulikkokrapaa\nsylys, jokka s'oli käyny jostakin »takavarikoomas». Oli justhin viämäs\nniitä miliisilaitokselle.\n\n— Hei poika, mistä sä ne haulikot oot hakenu, häh? Poika vilkuuli\nympärillensä ja rupes pelkäämhän.\n\n— Seis! — karjuun mä. — Seisokko lurjus, elikkä mä ammun sun!\n\nMutta s'ei seisahtunu. Lähti lipettihin.\n\n— Siunaa sitte ittes! - kiljaasin ja nakkasin karvalakkini sen perähän.\n\nPoika krääkääsi kauhiasti, purotti haulikot siihe ja juaksi huutaan\nmiliisilaitokselle.\n\nEi kulunu ku joku minuutti, nii torille tuli juasten 3-miähinen\npunakaartilaaspatrulli kiväärit sojos. Ne piiritti mun ja vaatiivat\nlähtemhän »esikuntahan». Mä panin vastahan jotta:\n\n— Niatu tavaarissi! Min'en tuu, en tuu jos että kanna.\n\n— No tulkaa ny...\n\n— En tuu, viärä pitää, ainaki taluttaa. — No sama se, mä paan silmät\nkiinni jos talutatta.\n\nJa niin sitä lährettihin suuren ihmisjoukon saattamana.\n\nVasta miliisilaitoksella aukaasin silmäni, ja kukas siälä istuukaa\nkomisarion paikalla?\n\n— Männistö, kaupungin ainua oikia lahtari ja kova ryyppymiäs, kaikkien\ntuttu. — Päivää, no sinäkö nyt oot poliisimestarina?\n\n— Minähän täälä — — nauroo Männistö.\n\n— Kyllä sun ny kelpaa, ku saat itte kriivaroora priilappoja —\npahkuloottin mä.\n\n— Kuulkaas ny herra Jaakkoo, kuinka te sillä lailla — rupes Männistö\npuhumhan.\n\n— Millä lailla? — kysyyn mä.\n\n— Ku paatta leikiksi koko vallankumouksen. — —\n\nIhmiset nauraa. — — Lupaattako, ettettä tee enää sellaasta, nii saatta\nmennä — kysyy Männistö.\n\n— En mä tohri luvata, ku m'oon niin paha nauramhan.\n\nNe piti pitkän neuvottelun ja lopuuksi sanoo Männistö jotta:\n\n— Kyllä m'oomma ny päättäny nii, jotta meirän pitää panna teirän\nputkahan siksi aikaa kun on vallankumous. — — Älkää ny pahaa tykäkkö...\n\n— Mitäs turhia. Enhän mä —.\n\nJa niin mun viäthin raastuvan kellarihin ja pantihin suuri kanki oven\npäälle.\n\nPutka oli ollu kauan aikaa kylmillä, niin että mä pyyrin puita ja\nsainkin. Tein valkian, vetelin haikuja ja voiin hyvin. Sitte pyyrin\nvahtia hakemhan mulle kotua ruakaa ja neuvoon, jotta ottaas samalla\nyhren piänen potun kaapista. — Ja kaikki se toi. Yhres sitte istuttihin\nvalkian ääres putkas, polteltihin, maisteltihin ja imehreltihin mailman\nmenua.\n\nLopuksi mä oikaasin lavalle maata. Klo 10:n aikana illalla aukaasi itte\nAarnio putkan oven, ravisteli mun hereelle ja sanoo jotta:\n\n— Vallankumous on ny loppunu...\n\n— Joko ny?\n\n— Joo. Meille ilmootettihin Vaasasta justhin, jotta s'oon muualla\nloppunu jo eileen, mutta ku sentraalifröökynät treikkas, nii ei saatu\nennen sanaa.\n\n— No taasko me kristinalaaset olimma päivää jäliis muista! — piti mun\njahkaasta.\n\nHyväs sovus naureskellen astuskelimma sitte alha Kristiinan raastuvan\nkorkeeta kiviportahia, toivotimma hyvää yätä toisillemma ja lährimmä\nlevolle ankaran vallankumouksellisen päivätyän jälkehen.\n\n\n\n\nTORPPARI SUAMI.\n\n\nOottako kuullu jotta hra Plumpäri on ny joutunu pualuepolitiikan\npyärteesihi niinku se itte sanoo?\n\nS'oon se hra Plumpäri asustanu hissuksensa pitkät aijat, eikä sille\noo ny sattunu mitää erinomaasempia hairahruksiakaa. Kevähän oirehet\npakkasivat kyllä vähä myllertämhän hra Plumpärinkin rinnas, mutta ne\nse tukahutti heti alkuhunsa. Naisten kirjavalle färiloistolle, silmään\nhehkulle ja posken punalle on hra Plumpäri ummistanu silmänsä ja\nkukkaronsa ny kokonansa.\n\n— Kallista lystiä, kallista lystiä — on hra Plumpäri hokenu itteksensä.\n— Tyyrihiksi tuloo, ottaa uuren eli vanhaa paikkaa, kaikki maksaa,\nkaikki maksaa.\n\nJa sitä varte onkin hra Plumpäri ny ruvennu harrastamhan politiikkaa.\n\nSe ku ei maksa mitää!\n\nS'oon pari kuukautta lukenu eri pualuehien sanomalehtiä ja kaiken\nmailman »äänenkannattajia» — jotta sen on menny pää aiva sekaasinsa.\n— Vaalit tuloo, enkä mä tiärä, millekkä pualueelle täs kraapooksensa\nvetääs, ku jokahinen kehuu olovansa oikias ja haukkuu toistansa n'otta\nvahtu suupiälistä nokkuu — huakaali hra Plumpäri tiistaki illalla kello\nkuus, ku mä sen rookasin Pitkälläkarulla.\n\n— Ei sitä tiärä uskua enää oikiastansa ketää. Omhan pussihi kaikki ne\npuhuu. Mäkin oon ruvennu vähä kallistumhan vasemmalle päin — — seliitti\nhra Plumpäri.\n\n— Ohoh, vai rupiaa kallistelemhan? S'oon paha merkki. Ku aikansa\nkallisteloo, niin lopuksi kaatuu! Seiso sä vaa Plumpäri suaras, äläkä\nrupia klenkkumhan, kyllä se paras ja varmin konsti on täs mailmas ja\nviälä tulevaasuureski. Ei saa klenkkua yhtää!\n\n— Niin mutta ku nua verot aina vai nousoo — huokaasi Plumpäri.\n\n— No mutta siinäpä se justhin onkin! Jota enempi sä kallistelet, sitä\nhullummin verot nousoo. Pitääshän se olla selvää nii närväpäiselle\nmiähelle kun sä oot.\n\n— Kuinka nii? — kysyy hra Plumpäri suu auki.\n\n— Taitaa olla paras, jotta mä koitan seliittää sen sulle\nvertauskuvilla: No ajatteles ny, jotta koko Suamen kansa, kaikki\npunikit ja lahtarit, taantumuksen mustat korpit ja eristyksen ja\nsivistyksen taivahalliset talitiijaaset, jokka nii kaunihisti\npoutapäivinä visertäävät, mutta myrskysäällä ja ku salasmaa lyää,\npistäävät pillit pussibin ja konttiivat suuren kiven taa piilohon, —\n— jotta koko tämä suloone Suamen kansa ja kourallinen ruattalaasia\nkaupan päällisiksi — mitä se on? S'ei oo muuta ku pikkuune vaivaane ja\nköyhä _torppari_-valtakunta, joka isäntään, isojen miästen rytäkäs,\nkerkes julistamhan maansa itsenääseksi. Ryssä-riapu on viäläki sen\npänttöön perästä nii sekaasinsa, jottei se vissihi taira viäläkää\noikee käsittää, jotta täs on sen yks entinen uskolline torppari, Matti\nMatinpoika _Suami_, julistautunu ja pullistautunu oikee ittenääseksi.\n\n— No eikös s'oo hyvä se? — kysyy hra Plumpäri silmät nii piikillä ku\nneulat.\n\n— Ompa vai, hyvä ja erinomaane asia totisesti onki. — Mutta torpparin\non menny ittenääsyys päähä. S'oon ollu ja monta vuatta yhtämittaases\npöhnäs, eikä näytä selviävänkään.\n\n— Häh? Mitä, teek'sä pilkkaa kialtolaista? — karjuu hra Plumpäri.\n\n— Ei toki, mutta mä tarkootan, jotta Suamen kansa on _niinkun_ s'olis\npöhnäs, oikee kovas nousuhumalas, ku ihmine on rikas ja väkevä —.\n\n— Mitä sä oikee meinaat? — tutkas Plumpäri.\n\n— Mä meinaan sitä, jotta tämä torppari Suami on ruvennu asumhan\nhuusholliansa niinku oikee isoot ja rikkahat rusthollarit, niinku\nkauppaneuvos John Bull, valtioneuvos de Franska, sotafiskaali Vilhelm\nfon Saksa, puhumatakkaa sellaasista pikkutilallisista ku Freetrik\nTanskasta ja punssifaprikööri Kustaa Ruattista!\n\nEi! — Torppari Suami, s'oon päättäny, jotta se ottaa koko mailman\neristykset ja sivistykset ja parannukset, tiäthet ja taithet, virastot\nja laitokset, tekniikat ja teoriijat, konsulentit ja kompromissit,\nkialtolait ja imeväästen äänestykset ja kansanopetuksen uuristukset,\noppivelvollisuuspakot ja käsittämättömät suajeluslain säärökset,\ntähtitaivahan kartoottamiset ja normaaliaijat — — summakaupalla koko\nhöskä!\n\n— Mitäs sitä kituuttaa, - tykkää Suami. - Otethan heti kaikki mailman\nlait ja parakraafit, nii totta jukulauta m'oommaki eristyksen\nkehityksen riamukuluus vähä niinku fööris, eikä aina häntäpääs! Mitä\ntuata kahreksaakaa tuntia täs enää tehrähän, ku siit'ei oo muuta ku\nharmia?\n\n— No, non noo! — koitti Plumpäri keriitä välihi, mutta mä verin vai\nhenkiä pikimmiten ja paasasin jotta:\n\n— Ja jos sillä hyvä eres, mutta ku aina vai uusia lakia ja asetuksia\ntuloo ku turkinhiasta, n'ottei s'oo kummakaa jos sua Plumpäri rupiaa\njo vähä viippoottamhan täs uuristusten hirmumyrskys, jota me ny meemmä\naiva tukka oikoosna, — ja ku mä oikee toren sanon, nii muakin pakkaa jo\nviämistämhän, mutta takakenohon.\n\n— Mhyy-yh — tuumas Plumpäri.\n\n— Mitä sä luulet, jotta tästä huushollista tuloo? Valtiomyllyn\nkäyttäjät ovat kruuvvannehet myllyntullin nii korkialle, jotta jos\ntynnörin rukihia maastas saat, nii kapan jättäävät omhan käthes. Mutta\nmyllärit tykkäävät vai jotta:\n\n— Hyvin menöö valtiotalous ja kovasti kannattaa!\n\n— Ymmärräk' sä Plumpäri, jotta sitä pitää koittaa tällätä aikanansa suu\nsäkkiä myäri, eikä aina vai huutaa ja hoilata jotta:\n\n— Näin me laitamma ja näin me rustaamma ja sellaasia uuristuksia ja\ntällääsiä parannuksia — mutta mistä ne rahat tuloo? Helppo s'oon\nhuseerata niinkauan, kun kansall' on viälä jotakin kynittävää, mutta\nmitäs sitte nypithän, ku ei oo enääkarvojakaa?\n\n— Tuata, tuata — — sanoo Plumpäri.\n\n— Älä yhtää hynkäälekkää! Kyllä s'oon kumminkin niinku laihialaaset\nsanoo ennen ku niitä ruvettihin ittekasvattamhan jotta: kelis kelis!\n\n— Hm, jaa tuata, ei kyllä mun ny pitää jo lähtiä — rupes Plumpäri\npaneskelohon, mutta mä sanoon jotta:\n\n— Älä ny viälä lähre, en mä keriinny viälä alkuhunkaa.\n\nMutta meni se vai.\n\nJa ku mä peräsin sen käyntiä, niin oijennu oli miäs, eikä yhtää enää\nkallistellu. Kyllä tiätää, mihkä kraapooksensa vetää.\n\n\n\n\nHILIMA, KUULEKSÄ!\n\n\nSe, jota ne sanoo rakkaureksi, on sellaasta tuhinaa, jotta siinä tahtoo\njokahinen olla itte noukkinensa ja asuulla omhan laihinsa. Siin'ei\nmenesty osuustoimintakaa, jota tämän mailman aikaha joka paikkahan\ntukithan. Eikä siinä vetele eres kommandiittipuulaakikaa, vaikka toinen\nkoittaas olla kuinka hiljaane ja äänetöön yhtiökumppani ja satsata\ntäysiä panoksia.\n\nKyllä se nii on, jotta pussoo ja akanotto on ainaki viälä toistaaseksi\njätettävä kaiken yhteistoimintamuoron ulkopuolelle, yksityysen\nyritteliääsyyren varahan.\n\nMuutoon nousoo het karvat pystyhyn jotta:\n\n— Vai nii ja jassoo —?\n\nJa niinhän se sanoo Eenokkiki ennen vanhaan jotta:\n\n— S'oon muh!\n\nJa samas kans paukahti.\n\nMutta s'oon sitte kamalaa ku välistä rupiaa paukkumnhan n'ottei\ntiäräkkää ja aiva ilman syytä. Vaikkei sitä nii vissisti tiärä, koska\ns'oon erehrys ja koska ei.\n\nSiihen luuloho se jäi se kevarin isäntäki Hilimastansa jotta:\n\n— Kuinkhan se oli oikee sen asian laita. — — Ei nuata lakijuristia\nainakaa tiärä uskua, jokk'on aina vääryyttä pualtamas...\n\nKattokaas s'oli sillä lailla, jotta näis syyskäräjis oli nii paljo\nkaikellaasia viinajuttuja, jotta asianajajiaki oli tullu monta\nkuarmallista eikä niille tahrottu saara mistää yösijaa. Kevaris makas\nlakijuristia jo kamarin laattiakki täynnä, ku viälä tuli yks vaasalaane\nittiänsä tukkimhan jotta:\n\n— Pitäähän mun hyvä isäntä johki päästä yäksi!\n\n— Jaa, jonsei Hilima voi teille järjestää, nii en minä ny ainakaa\ntäs sängyksi repee — oli kevarin isäntä sanonu, jok'on pulska ja\nkaikinpualin moitteetoon vanhapoika, n'ottei akooll' oo ollu mitää\nsanomista, vaikka n'oon kyllä vähä epäälly. S'oon vain hoirellu\ntaluansa ja pitäny sitä kevarinpitua siinä, ja se Hilima on sillä ollu\nniinku huushollaamas.\n\nJa hyvä ja kätevä ihminen se Hilima onkin. Ja viälä komjan näköönenki\nja hyväs lihas. Poskekki on punaaset ja pullollansa ku puukissillä,\nn'ottei sen mikää puutu.\n\n— No Hilimojen kans m'oon ennenki hyvin pärjänny — oli se vaasalaane\njuristi sanonu. — Jos hyvin sattuu, niin kuka tiätää, vaikka pääsis\nviälä hialle ja poikamiähen ylimäärääsistä veroostaki — niin oli\nhihkaassu se lakijuristi ja iskeny kiärästi silimää ku lähti Hilimalle\npuhumhan siitä yäsijasta.\n\nJa hyvinhän ne sopiivakki. Hilima oli heti valmis jotta:\n\n— Ei täälä ny oo muuta paikkaa ku mun kamarini tuala vintillä, mutta\nsaatta mennä sinne. — Mä meen täksi yäksi osuuskaupan Hiltan tyä maata,\nku s'oon niin monta kertaa haastanu, ku sen pitää maata aina yksin ja\npakkaa pelkäämhänki...\n\n— Kunko ei käyrä kopistelemas — — vai hiiriäkö se pelekää?\n\n— Vissihi, ku ei siäl'oo kissiäkää — nauroo Hilima ja lähti laittohon\nsänkyä kuntoho. Hiaroo parjanki nii pehmooseksi, jotta siin' ei ollu\nsitte yhtää kupuloota. Oikee kaksinkertaaset lakanakki tälläs sänkyhyn\nniinku herroos pruukathan, ja vesiklasin viärehe.\n\nKelpas siihen lakijuristerin oikaasta syntisen kruppinsa ja nährä\nsuloosia unia rasvaasista konkurssipesistä.\n\nTuas pualenyän aikoohin ku se justhin näki unta, kuinka se »selvitti»\nyhtä saranmiljoonan pesää n'otta saamamiähet joutuuvat maksamhan viälä\n»hoitokustannuksekki», nii rupeski kuulumhan hiljaasta koputusta\novehen, n'otta sen meni laskut aivan sekaasinsa.\n\nSe huamaatti siihen paikkaha, poukahti sängys istumhan ja hätäännyksis\nimehteli jotta:\n\n— Mi-mikäh se oli, joka koputti —?\n\nKuunteli hyvän aikaa, mutta ku mitää ei enää kuulunu, niin jahkaasi\nviimmee itteksensä jotta:\n\n— S'oli vissihin vain omatunto, joka kolkutti...\n\nJa pani jälleen maata ja painoo silmät lujasti kiinni, jotta sais\nuurestansa kiinni siitä ihanasta unenpäästä.\n\nMutta silloon taas rupes kuulumhan varovaasta koputusta ja hiljaasta\nkrahinaa oven takaa. Ja taas koputettihin! Ja sitte kuuluu kuiskaus\njotta:\n\n— Hilima? — — Hilima? Nukuk'sä? — Kuuleksä Hilima?\n\nJa taas koputettihin ja sitte jotta:\n\n— Hilima?! — — Hilima, eksä kuule — — tuu ny aukaasemhan...\n\n— Ei tää? oo Hilimaa! — karjaasi viimmeen se lakijuristi karhialla\näänellä.\n\nJos oli siihen asti ollu kyllä hiljaasta, nii nyt tuli aiva\nkualemanhiljaasuus, niinku sanothan, jotta s'oli aiva kauhiaa.\n\nMutta sitte kysyttihin oven takaa yhtä kolkolla äänellä jotta:\n\n— No, kukas siäl' on sitte?\n\n— Mitä se sulle kuuluu? Mee tiakkahas vai siältä kopistelemasta — huuti\nse juristeri vastahan.\n\n— Mutta mulle se vasta kuuluuki! — karjuu ääni oven takaa. — Hilima! —\nTuu aukaasemhan ja heti paikalla ovi!\n\n— No, ei tääl' oo Hilimaa, mee järvehen siältä rähisemästä!\n\n— Siäl' on Hilima! Kyllä mä sen tiärän. Mutta mikäs roikales sin'oot,\njoka sinne oot konttinu? Häh? — Jo nyt miäs pistit pääs pussihi,\njost'et elävänä selviä! — Hilima, aukaase vähä äkkiää ovi, elikkä mä\ntuun ramat kaulas!\n\nJa ja, ku se rupes trumpaamahan ja moikottamhan ovhen n'otta klasit\nheläji ja koko pykninki heiluu n'otta tornin nenästä tiiliskivet\nsinkooli.\n\nJa vannoo ja huuti jotta:\n\n— Mä tapan sun heti paikalla, ku yksikis knääkkä! — Kirves! Tuokaa\nkirvestä, jotta mä lyän oven hajalle —!\n\nLakijuristin nousi hiukset pystyhy. Se hyppäs sängystä ja truiskii\npimiäs kamaris ympäri seiniä ku miäletöön. Pöytä kaatuu ja lavittat\npoukkooli ympärinsä, ku se ettii reikää, mistä pääsis pihalle ennenku\ntapethan. Viimmee sai klasin auki, hyppäs yliskamarista suinpäin\npärinämaalle ja painoo paitaasillansa henkensä erestä yli aitojen ja\npeltojen, mettähän n'otta rapa proiskuu.\n\nSamas kans ovenpeilit sälähti pirstaksi ja se kauhia miäs tormas kirves\npystys kamarihi ja huuti jotta:\n\n— Haa, siinä s'oli se Hilimanki uskollisuus!\n\nKu sitte tuli alakerrasta ihmisiä housut tutisten lamppu käres\nkattomhan, nii ne näkivät kauhian näyn. Miäs hakkas kirves käres\nkeskilaattialla sen lakijuristin housuja ku korppi kalasäkkiä. Aiva\ntuusan nuuskaksi peittos.\n\nJa silloo kans nähtihin kaikkien suureksi hämmästykseksi, jotta se\njulmistunu friijarimiäs oli kevarinisäntä itte, se vanhapoika...\n\nN'otta kyllä nyt on kylän ämmillä kotkottamista jotta:\n\n— Sitähän m'oon aina sanonu, jotta eikhän ne vai yhtyyttä pirä — — ja\nkuinkas muutoon — — mutta jopas ny rookattihin rysän päältä!\n\n\n\n\nVANHAANPOIKAAN VERO.\n\n\nNo ny vasta kummia kuuluu ku meinathan panna vanhoollepoijille ja\nkissiille klapu kaulahan!!\n\nNiinku koirille verolappu rintahan, eli nirri pois! Täm'on kauhiaa!\n\nMitä pahaa vanhatpoijat on tehny, jotta niitä tällä lailla ruvethan\nsakottamhan ja räknäämähän kissien kans samhan luakkahan? Eikö siin'oo\nkyllä, jotta niitä ahristaa ja vainuaa vanhatpiijat joka pualelta ja\nkoittavat surenkuappia kaivaa?\n\nVai viälä ny erityyne vero vanhoollepoijille siitä hyvästä, ku ne\nkoittaa kunniallisesti ja nuhteettomasti vajeltaa?\n\nTällääne katala ajatus on voinu syntyä vain kateuresta ja halusta\nsaattaa toisekki samahan karotuksehen, ku itte on joutunu. Elikkä sitte\ntäss on vanhaanpiikaan sormet pelis. Meinaavat vetää oikee isoon rysän\nja pakottaa vanhatpoijat vängällä naimhan.\n\nMihnä on oikeus ja lain turva?\n\nMettän peroollaki on rauhootus-aikansa, mutta nyt meinathan\nvanhatpoijat julistaa lainsuojan ulkopualelle, n'otta poliisit saavat\nniitä ampua mihnä vai rookaavat niinku kulkukoiria, jos ei niil'oo\nverolappua kaulas.\n\nTäm'on kauhiaa vääryyttä!\n\nIhmisiähän n'oon toki vanhatpoijakki, eikä mitää mettäneläviä, joita\nsillä lailla saa jahrata.\n\nVeronsa n'oon aina maksanhet siinä ku muukki miähet, mutta nyt niitä\nruvethan sakottamhan ja linnahan viämähän, jos eivät jaksa lunastaa\nveroklapua kaulahansa.\n\nKunniallinen vanhanpoijan elämä julistethan siis rikolliseksi,\nja siitä voi menettää äänioikeutensakki. Pitääshän toki ihmisten\nymmärtää, jottei kaikille passaa akka. Se tuloo tyyrihiksi muutoonkin\nvanhanpoijan elämä, viälä täs ny akkasakkoja maksamhan.\n\nKuka vastaa seurauksista, kysyn mä, jos vanhatpoijat pannahan vängällä\nnaimisihin? Se ei oo silloon ainakaa niiren syy, jos n'oon yhtä\nmahrottomia ku ennenki.\n\nJos ny kumminki vanhoollepoijille erityyne vero pannahan siitä hyvästä,\njottei niiren trenkää ottaa akkaa, nii se vero pitää mun miälestäni\ntulla ainaki tekressiiviseksi eli asteettaan alenevaksi rumhinvoimien\nja iän mukhan. Reumatismi ja vattakatarri on otettava huamiohon, mutta\nkaljupääsyyrestä älköön verohelpootusta tyännettäkö, sillä se ei oo\nmikään syy. Päinvastoon, kaljupäille saa panna kolme markkaa lisää,\nsiitä hyvästä, ku ei akka saa niitä tukistetuksi.\n\nVanhanpoijan verua ruvethan räknäämähän vissihin 30 vuaresta. Sen\nikääsille sitä verua sopiikin lyärä nii friskisti, jotta vissisti\nlähtööväkki korvat luimus heti akkamettähän. Mutta vanhemmille on\nmyännettävä helpootusta sitä mukaa ku vuaret lisääntyy ja voimat\nvähenöö. Ja ku vanhapoika on uskollisesti maksanu akattomuusveruansa\n60 vuaren ikähän, niin sen raukan pitää jo päästä rauhaan, vapauttaa\nverosta ja ripustaa vapaurenristi kaulahan.\n\nSen se on silloon hyvin ansaannu.\n\nMistä tämä pahanilkiys ja viha vanhojapoikia kohtahan oikee johtuu?\nEikö n'oo koittanhet olla ja elää ihmiskunnalle oikee esimerkiksi\nja kaunistukseksi? Onko koskaa kuultu vanhaanpoikaan pahaa sanaa\nnaisista sanonehen? Jos nainehekki miähet olsivat nii ystävällisiä ja\nhuamaavaasia naisille ku vanhatpoijat, nii avioliitto olis kaikille\nparatiisi. Vanhatpoijat ovat ensimmääsiä aina puallustamhan naisten\nvapautta.\n\nMuutoonkin on vanhatpoijat erityysesti naisten suasios. Aivan niinku\nkissikki, joiren kans ne ny joutuuvat klapuniekooksi.\n\nMiksei naiset nouse puallustamhan lemmikkiänsä tätä vääryyttä vastahan?\n\nKaikki se hyvä ja kaunis mitä voirahan sanua kissiistä, kuuluu myös\nvanhoollepoijille.\n\nEsimerkiksi:\n\nKissi on kaunis elään. Niin on vanhapoikakin. Kissiistä tykkää kaikki\nnaiset ja siloottaavat niiren selkää. Niin myäs vanhaanpoikaan.\nKiitokseksi nostaa kissi korkialle häntää. Niin teköövät vanhatpoijakki.\n\nKissi on viisas elään. Niin on vanhapoikaki. Kissi ei koskaan maista,\nennenku se haistaa. Ja se on viisahasti tehty. Mutta vanhapoika ei\nhaista eikä maista. S'oon viälä viisaheet.\n\nKissi on rauhalline elään. Nii on vanhapoikaki. Moni nainen pelkää\nkissiä, mutta vanhaapoikaa ei ykskää. Se ei tee kellekkää pahaa.\nJa varkaureksi ei voi sanua sitä, jos joskus rookathan toiskan\nkissi krannin maittilakupista. Sillä n'oon erehtyvääsiä niinku\nvanhatpoijakki. Mutta tapanansa n'ei sitä pirä. S'oon vissi se.\n\nKissi on puhras elään. Niin on vanhapoikaki puhras ja purkis ku nualtu\nlusikka. Kissi ei asto koskaa tassuansa kurahan. Eikä oo oikiaa\nvanhaapoikaa koskaa rapakosta rookattu, vaikk' olis joskus sinne\npuronnukki.\n\nKissi on sähkööne elään. Niin on vanhapoikaki. Jos sen turkkia pimees\nsiloottaa, nii se sätii ja hehkuu ku valkia. Jos että usko, nii\nkoittakaa. Mutta vastakarvahan ei saa vetää.\n\nKissi näköö pimiäs. Niin teköö vanhatpoijakki. Ja sitä varte niitä\nrookathanki useen pimiäs kulkeella.\n\nKissi on sitkiähenkinen. Ja niin on vanhatpoijakki. Monta kertaa on\nhirttonuara jo ollu vanhanpoijan niinku kissinki kaulan ympärillä\nja lujaa kinnattu, mutta henkiä ei oo irti saatu. Niinki lujaa on\nvanhojapoikia rinnoosta rynkytetty, jotta knapit piraannu, muttei\nsittekää!\n\nJos vanhatpoijat nyt hävitethän, nii pitääs toki ajatella niitä orpoja\nlapsukaisia, jokka — — jaa jaa tuata...\n\n\n\n\nAKKAAN SAUNAREISU.\n\n\nKyllä ne akat aina meitä miähiä morkkaa, jotta me pakkaamma\nryyppäjämhän ja vähä tresajamahankin, mutta kyllä vai akakki taitaa\nku siksi tuloo ja paikalle passaa. Jo vai kallistaavakki kannua ja\nkittaavat ku mötiäiset, n'ottei tartte paran kattilaa yhtää soimata.\n-Vaikkei ny sillä jotta kaikki, muttei ne kaikki miähekkää.\n\nTäs yhres likipitäjähäs, — ei sovi nimiä sanua, jottei turhanpäite\nasia leviääsi ja häjysuuset juaruämmät soittaasi kiälenkantuumiansa\naiva eree poikki toisen vahingolla, — sattuu parille emäntäihmiselle\nvähä konholline saunareisu, jost'en malta olla kohajamata varsinkaa\nsentähre, jotta siitä sopii ottaa oppia, jottei tuu samallaasta klohnua\nittelle, ku joulusaunahan mennähän.\n\nN'oli kaks huushollin toimekasta ja leviää emäntää sopinehet keskenänsä\njotta:\n\n— Lämmitä ny sinä sauna tänä iltana, nii mä tuun teille kylpömhän,\notan voiretpotun joukkohon ja kylvöthän mekki kerran niinku nua\näijänkänttyräkki joka siunattu lauantai pruukaavat. — Meirän isä oli\ntaas jostakin hommannu lauantaita varte halstoopin potun ja lymmyyttäny\nsen tallihin hevoosen syrppykorveehi. Ja ku mä satuun menemhän\ntallihin, nii hevonen noukallansa parastaikaa pyäritteli pottua korveen\npohjalla n'otta kolaji. Oikee näytti siltä ku s'olis yrittäny korkkia\nauki, mutta mä kerkesin hätähän ja otin pois. Vähält'oli jottei\npotkaassu mua, ku nii luimisteli ja niuhaali. — Ja silloo mä tuumasin\nheti, jotta nyt menthinki äijän potulla vähä kälpäten. — Laita sä ny\nsauna, nii pörräthän mekki kerran, eikä äijät tiärä mistää.\n\nNii päättivät ja sauna lämmitettihin.\n\nTuas illanhämyys tuli sitte se toinen emäntä saali hartioolla ja käsi\nkovasti kaarin alla piilos, jottei vai nähtääsi. Kovasti emäntiä\nnauratti jotta:\n\n— Me kans!\n\nMutta ku saunas oli viälä paljo tikua, nii keitettihin kaffit tuvas ja\nmentihin peräkamarihin orottamahan. Ja pantihin ovi tarkasti lukkuhun,\njottei kukaa tuu häirittemhän.\n\nKuppien kalina, hiljaane sipinä ja hyvinvoinnin muhina siältä rupeski\npian kuulumhan jotta:\n\n— Äää, ku on karvasta, jott'oikee suuta polttaa...\n\n— Kyllä se siitä perähän antaa, ku vähä tottuu — supaji toinen.\n\n— Mutta jos me tulsimma pöhnähä?\n\n— Ei sitä ny nii vähästä taas, — — ryyppää vai viälä vähä, mäkin otan —\n— katto ny — ääh!\n\n— Ku aivan mun tuloo veret silmihin ja kurkkua polttaa...\n\n— Mutt'eikös se mukavasti lämmitä? Ja ku ähkääsöö lujasti päälle,\nniinku miähekki pruukaa tehrä, nii ei oo hetikää nii häjyä. — Mä\nkaaran sulle viälä vähä kaffia ja paa sokuria sekahan ja sekoota, nii\nprykäthän toisellekki jalaalle, jottei rupia klenkkumhan hi hi hi...\n\n— Hihihi, niinkö sitä pruukathan? Ku m'oon nii vähä viljelly tätä\nkarvasta jotten mä oikee tiäräkkää kuinka tätä lääkitystä otetahan.\n\n— Tiilullanlei, aijaijaijaa...\n\n— Ei, ei kuule, ei lauleta, kuuloovat pia ja tuloovat kattomhan.\n\n— Mutta kuule ku mun on nii hyvä olla, eikä Jussiakaa oo kotona, jottei\ntiärä mitä tekis, ku aivan pakkaa laulattamhan jotta tiilullan lei aa\nlallallei.\n\n— Älä, älä, kuule laula, vaikka kyllä munkin tekis miäli, mutta ollahan\nny vai salaa.\n\n— Mutta kuule, lährethän ny sinne saunahan, siälähän passaa laulaakki\nniinku isännäkki pruukaavat. Otetahan pottu joukkohon.\n\n— Ja kaffipannu tiätysti kans!\n\n— No tiättypä se! Kanna sä pottua ja sokurikoolia, nii mä tuan pannua\nja kuppia.\n\nNii lähtivät emännät kapistuksinensa saunaa kohre, vaikka pakkaski\nvähä tiäpualehe viipoottamhan, sokurin palat koolista putoolemhan\nja kaffi truutusta truiskimhan, ku n'oli nii rennolla päällä, jotta\nheiluttelivat käsiä, eiväkkä havaannehekkaa jotta fläiskyy.\n\nSaunan lavalle kaahiivat perätyste. Sinne tälläsivät kupit, sen tyhjän\nsokurikoolin, pannun ja potun ja itte istuuvat viärehe.\n\n— Tääläkös meirän, Maija, ny passaa kalasseeraalla ja vaikka laulaa\nhelähyttääkki n'otta multipenkit kohooloo!\n\n— Oli se siunattua ku mä rookasin tuan äijän potun. — Sun pitää kans\nruveta kattelemhan kananpesiä, jotta Saarahan toistekki lystäällä...\n\n— Eikös ne pruukaa sanua, ku ne näin maisteloovat, jotta skool ja\nkippis, — — ku mä tunnen itteni aiva ku flikkaihmiseksi, jotta\ntiilullan lei aa allallaa.\n\n— Tramptrintamp traaa laa lii la laa — — ääh, ku s'oon poikaa ja aina\nvai petraa.\n\n— Mutta kuule, eikhän me jo rupia kylpemhän? — Mee sä lyämähän löylyä\nja anna mulle vihta, ku tuntuu nii jalaat pehmoosilta, mutt älä vai\nputua, n'oon liukkahat portahat, jottet mee kolinkolia alha.\n\nMutta pääsi se kumminkin alha se toine, ku lujasti kairespuusta piteli.\nOtti isoon napon ja kysyy jotta:\n\n— Fläiskäänkö koko napollisen, jottei trenkää aina kipottaa?\n\n— Huippaa menemhän vai, ja tuu sitte tänne niiren vihtaan kans!\n\nJa jee, ku siältä tormootti kiukahalta nii vihaasen löylyn, jottei\nhenkiä saanu pitkähän aikahan veretyksi. Mutta lavalle konttii se\nakka siältä alhaltakin vai ku häjy sika valkiahan, vaikka aiva päätä\npyärrytti.\n\nKu viälä jonkin ryypyn olivat ottanhet, nii sinne tänne istahallansa\nklenkkuuvat lavalla ja kaffipannukin tuli silmällensä pyäriensä alha.\n\nKoittivat ne vähä nykiä pusuria ja hamesta yltänsä, mutta kenkiä n'ei\nyrittänhekkää.\n\n— Ku on nii lujas, jotten millää saa knappia auki — — ja tua\nhamhenhaaraki ku on menny sei jän taa, jottei uletukkaa...\n\n— En mäkää saa mitää irti, mutta huirellahan vai näin pusurin päälle\nja hamhen hännille, samanhan se teköö, eikä se nii nuukaa oo, ku vai\nhikuaa...\n\nNii ne sitte kylpivät ja hyvinhän se menikin, ku ei ollu sitte vaivaa\npäällepukemiseskaa. Ja siitä ny ei ainakaa olsi tullu mitää.\n\nNii kovan löylyn ottivat, jotta aiva olivat liakona. Eivät tohtinhet\nseisahalta alha yrittääkkää, istahaltansa laskettivat portahia alha\nlavalta, eikä siinä käyny paljo kuinkaa.\n\nTussahti vai ku laattialle töksähti.\n\nEi ne muistanhet enää kaffipannuansakkaa ku tupahan päi osoottelivat.\n\nNii pehmoosia olivat, jotta hamehet yltä ripajivat ja mitä sekään ny\nolis ollu, mutta ku ei niistä raakkulehista tahtonu saara jalkojansa\nirtikää, ku aiva kinttuuhi sylttysivät ja pakkas menemhän noukallensa.\n\nPääsi ne tupahan kumminkin. Emäntä jaksoo ovisänkyhy, mutta se toine\nakka mässähti takkakivelle vihta kainalos...\n\nN'otta osaa ne akakki ku paikalle passaa, älkää te meitä miähiä aina\nsoortako.\n\n\n\n\nOI, KAVALA ON NAINEN.\n\n\nJyväskylän karnisoonikaupungis on tapahtunu kamala skantaali!\n\nSiäl'on riahunu tyttömailmas oikia syrämmensyäjä kapteeni Allah Omar\nPlevna, jota hurmaantunhet naiset myäs Osman-pashaksi ovat nimittänhet\nsen uljahan ryhrin ja turkkilaasten taipumusten takia. Se on hääränny\nku susi varsinkin tyttökoululaasten silkkipatukkaan keskuures ja purra\nrouskutellu syrämmiä ku vanha salvia hevoone kauroja.\n\nKyynelehet, käsien vääntelyt, huakaukset ja voivootukset eivät oo\nauttanhet yhtää mitää. Jyväskylän korkialla Harjulla samoon kun\nalhaalla jäätynhen Jyväsjärven rantakiviillä on yksinääsiä neitokaasia\nistunu trusapääs särjetyyn syrämmin ja vuarattanu katkeria kyynelehiä\ntuan valapattoosen kavaljeerin, petollisen Oomarin takia, jok'on\nlentäny ku mötiääne kukasta kukkahan, imeny hunajan heitän vapisevilta\nhuuliltansa — ja sitte lentäny pois — pois — — pois — —.\n\n— Oi miksikäs ystävä hyljäsit — — mun — —.\n\nOnneksi tuli talvi tänä vuanna niin varahin, jotta järvet on jääs.\nMuutoon oliski kuulunu kauheeta Jyväskylästä: hukkunu hukkunhen\nperästä...\n\nEpätoivoosnansa on kuulema ykski hyljätty ja särjetty syrän aiva\nsekapäisenä koittanu kirvehellä hakata avantua jäähä ja ettiä hautaa\nittellensä lainehissa, mutta onki, senki poropeukalo, huitaassu\njalkahansa nii pahoon, jotta sen on pitäny viärä lasareettihin koko\nflikan — eikä »tua peto», se kapteeni, oo sittekkää tullu kattomhan.\n— — On vain liahunu toisten tyttöjen ympärillä, saatellu kotia ja\npussannu portilla — ooh, katala!\n\nTytöt on koittanu kaikkensa sen kytkemiseksi, virittänhet loukkahia ja\nsatimia sen tiälle, yrittänhet astuttaa sitä lopullisesti nappohon,\nkiatonhet käsivartensa sen kaulan ympäri ja puristanhet nii lujaa,\njotta s'oon ollu aiva punaane ja tukehtua.\n\nJa kuiskinhet kuumin kyynelin:\n\n— En koskaan, koskaan laske Sinua, elämäni, aurinkoni. — — Ethän hylkää\npikkutyttöäsi, rakas Oomar?\n\nJa kaikki mammakkin on ollu häräs ja yrittänhet parhaansa auttaa\ntyttäriänsä. Hillua on syätetty ja monellaasia kryyterikaakkuja\nleivottu ja siirapilla voireltu. Tyttäret on pelannu ihanasti pianolla\nkuutamoromanssia ja sitte on kaikki muut poistunu salista hissunkissun\nja jättänhet ne yksistänsä, jottei häiritääsi — — mutta mamma onki\njääny oven taa orottamhan — jotta:\n\n— Shyys! Hiljaa ny! Heti ku Kyllikki lopettaa soiton» nii minä sisälle\n— ja siunaus niskahan n'otta moiskahtaa!\n\nJa ku se soitto sitte on loppunu hiljaasehe, riutuvahan valituksehen ku\nmeren huakaasu, niinku oli mamman kans sovittu, nii silloo on mammat\ntormannehet salihin käret koholla ja — jäänehet suu auki seisomhan, ku\nse kapteeni — riivattu onki vain nojannu pianohon, eikä tyttärehen! —\nväännelly viiksiänsä ja hymyylly mahtavaa niinku olis »lyäny kaisan\nnurkkahan ja saanu kaks knakkia», niinku piljaaripelis sanothan.\n\nSellaasta se on ollu! Aina s'oon livahtanu ku ankerias tivihistäki\nverkosta ja heti tryykänny toisen niskahan.\n\nMutta naisen syrän on sellaane niikus hyvin itte tiärättä, jotta sille\nei voi tohturikaa mitää. Jota enempi naisen syräntä koittaa tyynnyttää\njä taputella, jotta se lakkaas rakkauren perähän tykyttämästä, sitä\nkamalammin sitä vai vetää ja viämistää justihin sinne päi, johkei\npitääsi!\n\nMutta annas peijakas, jos oikia reiru miäs, oikia sellaane miästen\nmiäs, jok olis hyvinkin vaikka kymmenen flikan väärtti, rupiaa pusua\npyytämhän joltakin vähänkin siävänpualooselta flikkaihmiseltä, nii jo\nraakkulehet heittääväkki niskaa ja huiskahuttaavat häntäänsä jotta:\n\n— Ohhoh! Kuinka te uskallatte herra!?\n\nMutta tuallasten sapelinkalistajien ja knappiherraan peräs, jokkei\npysty vastaamhan pusuustansa, ne juaksoo huulet truutulla vaikka\nprunnihi. Ja oikiat reirut miähet, niinku esimerkiksi mäkin, me saamma\nvai nualeskella huuliamma.\n\nEi oo kumma jos oikiat reirut miähet kuljeskeloovakki ny käret nyrkis\nhousunplakkaris ja manaavat karmiaa, kun niille ei tahro enää jäärä\nmitään tekemistä ku kaupunkihi ilmestyy sellaasia syrämmen purijoota ku\ntua kapteeni Plevnakin oli, joka huilaa kaikki naiset.\n\nEi jää meille sivilistiille muuta keinua ku orottaa ja toivua, jotta\nlöisivät noukkansa oikee savehen.\n\nJa nii siinä käythin sen kapteeninki viimmee ku sanas sanothan, jotta\n»menöö se viisaski vipuhun» ja jotta: »nainen on kavalin kaikista\notuksista, mitä maa päällänsä kantaa».\n\nKyllä mun oikee pikkulinnut syrämmes laulaa, ku näin saa syräntänsä\nkeventää!\n\nHerra kapteeni rupes hehkumhan yhrelle aiva kokemattoman ja viattoman\nnäkööselle tytönnypykälle, jonka silmät oli siniset ja viattomat ku\nkissinpoijalla ja suu — — jaa se oli justihin niin ku aurankukka ja\nvarsi ku elämänlanka.\n\n— Enkä mä luullu sellaasta flikkaa mailmassa olevankaa — lauleli\nkapteeni itteksensä.\n\nMutta siinä se oliki itte mato, oikia Eevan tyttö, joka tuumas heti ku\nentine flikka jotta:\n\n— Ähäs Iivari, eppäs enää lennäkkää!\n\nJoulunpyhinä pantihin kasinolla fiinit tanssijaaset pystyhyn ja\nsiälä heiluu ylinnä se kapteeni sen viimmeeseen valittunsa kans,\nkahrenkymmenen kolmen hyljätyn entisen morsiamen huakaalles ympärillä,\nkarehtien ja säälien flikkaraiskaa, joka ny oli joutunu voorostansa sen\nkiikkuhun.\n\nMutta eivät tiännehet eiväkkä osannehet aavistaakkaa toiset, mitä\ntiikerikissaa se kapteeni siinä rinnallansa nii hellästi silmät ummes\nheilutteli.\n\nTua tytönnypykkä nojas kun valkolilja vianosti kapteenin leviää rintaa\nvastahan falssin hurmaavis sävelis, painoo päänsä hänen povellensa —\nja, ja — — orotti vai hetkiä, koska hän kavalan juanensa laukaasoo.\n\nKeskellä salia nähtihin sitte yhtäkkiä — — flikka muljahuttaa silmät\nkattoho ja pyärtyy siihen paikkaha! Kapteeni kauhistuu, hätäännyksis\nnostaa hennon armahansa, valkoliljansa, korkialle käsivarsillensa ku\nsatuprinsessan ja huutaa:\n\n— Hän kualee, auttakaa — tuakaa vettä!\n\nIhmisiä pyärtyy ja kuuppii ku Turkin soras. Herra kapteeni seisoo yksin\nkeskilaattialla kalman kalpiana kualeva joutsen sylisnänsä. Lääkäriä\nsoitethan ja vesisankoja tuara fläsyytethän kauhialla härällä.\n\nSilloo — — silloo — — se pyärtyny yhtäkkiää virkuaa, kiljaasoo\nkamalasti, lyä kätensä sen herra kapteenin kaulan ympäri ja suuteloo\npalavin huulin silmät korvat täytehen ja huutaa pyärtynhellä äänellä\njotta:\n\n— Rakas Oomar, minä ole ijäti, aina — — aina, sinun...\n\n— Ä-älä ny, älä ny kuule, tääl'on muitaki ihmisiä — yritti se kapteeni.\n\nMutta flikka kiikkuu ku takkiaane kaulas, puserti, pussas ja potkii\njotta:\n\n— Mitä minä, rakas Oomar, ihmisistä välitän! — Koko maailma saa sen\ntiätää, jotta minä olen sinun, sinun yksin vai —!\n\n— Oon ny kuule, älä ny viitti — koitti kapteeniparka pyyrellä ja\nväistää pusuja, joita tuli n'otta sätii ja henkiä salpas.\n\nEi auttanu poikaparaan lopuksi muu, ku lähtiä flikka kaulas porstuahan,\nheittää sinellin hartioolle, sapelin olaalle ja kiikuttaa sitä\ntiikerikissiä kaulasnansa kotoportille asti.\n\nKu ei päästäny irti, ei vaikka s'olis mitä sanonu!\n\n— Minä olen sinun!\n\nSitä se vai hoki koko matkan.\n\nViälä portillaki kinnas kaulasta, eikä päästäny irti, ennenku sen piti\nsanua ja luvata, jotta hän kans rakastaa sitä iankaikkisesti amen.\n\nSitte vasta päästi irti, suikkas suuta ja sanoo jotta:\n\n— Muista ny kans se!\n\nSe oli sellaane romahros sille herra kapteenille, jotta sit'ei oo\nsen perästä nähty. Kaks viikkua pysytteli vapaaehtooses kotoarestis\nkasarmilla ja hakkas suutuksisnansa sotamiähiä »ylös-alas» maaha n'otta\nn'oli ku kananraatoja. Niinku se niiren syy olis ollu!\n\nSitte sai siirron toisehen rykmenttihin ja heti kans lähti.\n\n\n\n\nKUKOONVAIHTAJA.\n\n\nOottako te kuullu siitä kukoonvaihtajasta, joka täs hiljan kiärteli\nIlmajoen Tuamikyläs?\n\nSiäl oli ollu liikkehellä oikee kliipattu junkkari, joka jutkutti\nTuamikylän emännät järjestänsä oikee perinpohjin. Asiaa on koitettu\npitää salas, jottei se leviääsi, mutta saakhon ny mailma kuulla senkin.\n\nKattokaas yhtenä korjana kesäpäivänä, kun koko kylän väki oli nii\ntarkasti panemas luakua latoohin, jottei ollu muuta kun emännät ja\npiänimmät kersat kotona, kulki Tuamikylän raittia se kliipattu hunskeli\nja funteeras, millä kenkun pelillä se sais ilman erestä syärä, kaffia\nja viälä jonkun markan rahaakin taskuhunsa.\n\nMonet jutkut se sama mailmankiärtäjä oli ennenkin tehny, mutta\nTuamikylä on niin rikasta ja valistunutta paikkakuntaa, jotta siinä\nsaikin funteerata monta kertaa päänsä ympäri, mitä vippakonstia\nkoittaas sellaases kyläs, johna ihmiset on kaikki käynhet kansanopistot\nja karjakkokoulut.\n\nMutta kun se oikee päätänsä kruuvas, niin jo vai keksiikin konstin ja\nnii ovelan, jottei luulisikkaa.\n\nAkkoja saa aina narrata, kun vain oikiasta nööristä hoksaa nykäästä.\nSen tiäsi se lurjuskin ja niin lähti kaarrattamhan yhren taloon\ntarhapihalle. Niskat kryhys ja varpatullansa kulki, jottei huamataasi.\nAukaasi hiljaa kanalan oven ja hairas kukkoja hännästä kiinni nii\näkkiää, jottei se keriinny krääkäästäkkää, vaikka se kyllä meinas.\nPisti takin ala ja nii lähtiä hiljaa hiipimhän, jotta kanat jäi suu\nauki kaulat pitkällä kattomhan, jotta mihkä niiren herraa ja mestaria\nsillä lailla viärä kiikutethan.\n\nMutta se lurjus meni takinhännät oikoosna, kukkoo kainalos tuhannen\npeekaa ja puristi lujaa, jottei se saanu huuretuksi. Tuli maantiälle\ntakaasi ja kulki muina miähinä monen taloon sivuu ja viimmee poikkes\nyhtehen oikee aika taloohin sisälle.\n\nEmäntä istuu patapenkillä ja juatti justihin porsasta paistinpannusta,\nkun se tuli sisälle ja sanoo:\n\n— Päivää!\n\n— Päivää, päivää — sanoo emäntäkin eikä kattonu päällekkää niinku\nsuuren taloon emäntään passaakin.\n\n— Tuota, tuota — sanoo lurjus. — M'oon kuullu, jotta täs taloos\npirethän kananhoitua oikee kirjan päältä ja järkiperääsesti, mutta\nteill'on kuulemma liika vanha kukkoo ja sekarotuune. Mull' olis täs\noikia lekhornilaane poikakukkoo, jota m'oon kaupalla.\n\n— Tiärä, tuota — tuumas emäntä — kun ei oo isäntäkään kotona.\n\n— No tällääset kaupat teköö emännäkki ilman isäntiä. — Viiskolmatta\nmarkkaa vai!\n\n— Tiärä tuota — tykkäs emäntä ja flinttas porsasta poskehen, kun\nrumaanen pukkas kuanollansa pannua n'otta fläsähti emännän sylhyn.\n\n— Elikkä vaihrethan kukkoja — sanoo se lurjus. — Teettä vähä väliä,\nniin saatta sellaasen kukoon, jotta kanat on aiva hulluja...\n\nJa kuinkahan siinä aikansa hukutteli emäntää ja kehuu kukkojansa, niin\nlähtivät kanalahan kattomhan. Emäntä rupes tykkäämhän jotta:\n\n— Taitaa se olla jo vanha ja laiska tua meirän kukkoo...\n\nEsti tahtoo se lurjus kymmentä markkaa väliä, mutta sitte se purotti\nkolmehen markkahan ja haukkuu emännän kukoon niin ruakottomasti, jotta\nkaupat tuli.\n\nEmäntä antoo kolme markkaa väliä ja vanhan kukkoonsa, jonka se lurjus\npisti takkinsa ala ja lähti.\n\nMeni taas jonkin taloon ja rupes hiaromhan kauppoja emännän kans. Siälä\ntulikin kaupat paljo helpommin, kun emäntä oli jo kauan meinannu uusia\nkukoon. Ja kun lurjus kehuu kukkoonsa olevan oikee Pliimotti-Rokkia\nparasta laia, niin sai viis markkaa väliä, syärä ja kaffit. Ja lupas\nviälä lährettää ilman erestä erinomaasia turnissinsiämeniä, jota sanoo\nkasvattanehensa klasin alla malliksi. Sellaasia jotta niit' ei syä\nkirpukkaa.\n\nNiin kulki se lurjus taloo taloolta kukkoja vaihtaan ja hyvin kaupat\nrotsii.\n\nEnnen kun ilta tuli, niin oli koko kylän kukoot vaihrettu ja jokahinen\noli kovasti kauppoohinsa tytyvääne. Lurjus oli syäny kolme kertaa\nja saanu kaffia melkeen joka taloos ja puhrasta rahaa oli aluun\nkolmattakymmentä markkaa plakkaris. Ja viäläkin oli friski ja komja\nkukkoo kainalos.\n\nMutta seuraavana päivänä meni toiskan emäntä krannihin käymhän\npesintä laihnaamahan ja jäi silmät tapilla kattelemhan, kun toiskan\nporraskivellä keikisteli sen oma vanha kukkoo ja veti oikee vattan\npohjasta kukkukiikaa.\n\n— Mutta tuahan on meirän kukkoo? — haikaasi emäntä.\n\n— Mä sen ostin eileen täs yhreltä miäheltä — siunaali toiskan emäntä.\nSen pitis olla oikee Pliimotti-Rokkia.\n\n— Herren jee, kenenkäs kukkoo meillä sitte on!? — pääsi emännältä ja\nkun mentihin kattomhan, niin se oli toiskan kukkoo!\n\nJa siinä tulikin vasta eri sortteeraaminen, ennenkun Tuamikylän kukoot\noli taas paikoollansa. Ja emännät oli niin tuhannen vihaasia, jotta\naiva ne puhisivat ja lupasivat antaa varsiluuralla ympäri korvia jos se\nlurjus viälä tuloo sinne kukkoja kaupalle.\n\n\n\n\n70 KM:N VAUHTI.\n\n\nOottako kuullu, jotta mäkin oon ny vasta kuullu siitä Aiturin-Jaakoon\nautomatkasta, johna esti kaikki kualivat ja sitte pirettihin suuret\nkalaassit.\n\nS'oli se Aiturin Jaakkoo täs kesällä istunu Santviikin villas\nhevoosmiästen joukos, jokka kehuu ja trossas karvajalkojansa, n'otta\nJaakkoo ei saanu suunvoorua, ku aiva sikunniista ja viiresosista vai\npuhuttihin.\n\n— Mitä te nuata turhia puhutta, jokkettä tiärä oikiastansa mitää\nsiitä, ku kovaa mennähän n'otta korvat soittuu ja mailma humajaa.\nMutta ku mä päästän Fiatillani oikee pohjahan asti täyttä lentua nii\nsahapukkia n'oon kaikki Murrot ja Reippahan-Liisut, kyllä se vai nii\non, jotta oom'mä sellaane Jaska joka painaa välistä nii lujaa jottei\nsikunttiviisarit peräs pysy — —. Tulkaa reheristi mun kärryylleni nii\ntiärättäki ollehenna automopiilis — — senkin tallipässit, jokka vai\nkonien kans kokasteletta — präiskäs Aiturin-Jaakkoo.\n\n— Kuinkahan se olis oikee, pääsiskhän sillä sun präiskälläs eres\nkilomeeteriäkahres minuutis? — Mutta ku mä kerraasti ajoon Murrolla\nkaks varvia alle kolmen minuutin n'otta helähti, ja siitä mä sen\ntiäsinkin, jotta siitä Suamen mestari tuloo, niinku tuliki — trossas\nMurron miäs.\n\n— Mutta m'oonkin sellaane mestari, jotta jonkin 70 kilomeeteriä\nsuaralta käreltä, eikä viälä yhtää päätä firraa — —.\n\n— Ää, et sä ny taas seittemääkymmentä — —.\n\n— No jukukliut nii painanki, jotta pyärät oikoosna — —. Tulkaas\nkoittamhan!\n\nJa nii lährettihin.\n\nHevoosmiähet istuuvat Aiturin-Jaakoon fiinihi piilihi ja Jaakkoo painoo\nlakin korvillensa jotta:\n\n— Älkää uraakko poijat, vaikka vähä ottaaski hengen kiinni ja äitee\nmuistuus miälehe — —. Täm' onkin Fiatti, eikä mikää köyhänmiähen\nFoortti, jottas kopukalla kulkijat tiärättä akallenna sanua — —.\n\nEi s'ollu ku yks suhaus ku oltihin Vanhas-Vaasas ja aina vai Jaakkoo\npainoo ja pyyti, jottei peljätääsi, vaikka se kauhiaa oliki.\n\nHevoosmiähet haukkoovat ilmaa ja pitelivät toisiansa korvista kiinni,\njotta pysyysivät kärryyllä, ku hyppii ja poukotteli n'otta mailm' oli\naiva kallellansa.\n\nMutta Jaakkoo se painoo vai niskat kryhys ja silmät tapilla jotta:\n\n— Ei tämä ny oo vasta ku alkua! — — Ei oo viisari viälä ku\nviirenkymmenen kilomeeterin kohralla — —. Pitäkää ny kiinni, jottetta\ntiälle ripaja ku tullahan kurvihin — —.\n\nHuii! — ku meni jo likiltä tiänkanttia jotta syränalaa huikaasi.\n\n— Ei se viälä mitää, mutta ku mä rupian oikee kaasuttamhan koko\naalopilla, nii silloo passaa krääkäästä — —.\n\nLarot ja mettät vai vilaji silmis ja telefoonitolpat oli ku seinää\nmolemmin pualin. Ja aina vai Jaakkoo painoo ittensä kumaremmas ja lisäs\nkaasua. Hevoosmiähet siälä peräpenkillä hyppiivät silmät väärinpualin\npääs ylhä ja alha, kuuppiivat ja kelliivät ku makkarat faris, mutta\nsisu ei antanu perähän ruveta pyytelemhän ja suhrittamhan.\n\n— Äähäh — ähkyyvät vai ja purivat hammasta yhtehen, jottei mensi kiäli\nvälhin.\n\nNii tultihin Kivisillalle ja Jaakkoo mahtavuuksisnansa toppas nii äkkiä\nsiihe paikkaha, jotta joka miäs lenti noukallensa ja löi naamataulunsa\netupenkin karmihin n'otta silmät sätii ja nenät aiva pois tilooltansa.\n\nMurron miehen nenä meni nii krusuhu, jotta sen piti hyvän aijan\nnyppiä ja sortteerata sitä, ennenkö sai taas paikoollensa. Ja Raffun\nkoonalaasesta nenästä ei meinattu saara enää kalua ollenkaan. Sen oli\nlyäny toiselle poskelle aiva platuskaaseksi.\n\nAinua noukka, joka kesti sen mällin, oli isäntä Maasaaren erinomaasen\nkäytännöllinen nenänplassi, mutta se onkin nii pehmoone ja liantoone\nnystyrä, jotta siin'ei oo ruatoja ollenkaa. Sanalla sanojen oikia\nautomopiilinoukka, jota saa takua tyäksensä kivhen, eikä siltäkää mee\ntälliltänsä.\n\n— No mitäs tykkäsittä kyyristä? kyseli Aiturin-Jaakkoo levjänä.\n\n— Kyllähän se muuten, mutta pakkaa potkimhan — tuumasivat hevoosmiähet\nhiaroskellen neniänsä.\n\n— Muttei se seittemänkymmenen kilomeeterin vauhtia siltäkää ollu\nviälä likikää — rupes Raffu sanomhan. — Eikä sillä seittemääkymmentä\nkilometriä pääsekkää — —.\n\n— No sitte on kumma, jos ei pääse -kimpaantuu Jaakkoo. — Kuurenkymmenen\npäälle jo oli hyvän joukon, mutta kyllä mä päästän kaikki klaffikki\nauki, jos vai tohritta tulla ku mä painan lusikan oikee pohjahan asti\njotta syräntä kualettaa ja mötiääset korvis pinajaa —.\n\n— Kyllä siinä pitää olla silloo toine miäs suittis ku seittemääkymmentä\nkilomeeteriä mennähän — härnäälivät hevoosmiähet, joiren ei päätä\npaleltanu, vaikka noukkaa porottikin.\n\nSilloo Jaakkoo käänti vähä äkkiää autonsa ympäri ja sanoo jotta:\n\n— Istukaa siihe, ja siunakkaa ittennä! Sitte on kumma, jos ei poru\npoijista lähre — —.\n\nJa nii taas lährettihin Vaasaa kohri n'otta mailma yhtenä pyrynä. Nii\näkkiää nykääsi matkahan, jotta auto hyppäs heti kymmenen syltä, ennenku\npääsi jaloollensa ja oikee täythen lentohon.\n\n— Viiskymmentä kilomeeteriä — ja viälä viis! — Kuuskymmentä\nkilomeeteriä — — ja viälä viis! — räknäs Jaakkoo mittarista. —\nKuuskymmentä ja seittemän kilomeeteriä! — Viäläkö mä painan poijat?\n— Nyt on kuuskymmentä yhreksän — — ja — hurskunmurskun viälä vähä!\n— Seittemänkymmentä! — nyt on justihin piirulla, kattokaa ittekki,\njott'on seittemänkymmentä — rehristi onkin joukin seittemänkymmentä!\n\n— Viälä vähä! -vinkuuvat hevoosmiähet, vaikkeivät tahtonehet kärryyllä\npysyä.\n\n— Viäläkö lujempaa? — Viäläkö? — Nyt on jo prippu ylitekki —\nseittemänkymmentä yks! — viäläkö lujempaa? — nyt on kaks piirtua yli.\n-Viäläkö?\n\n— Paina paina!\n\n— Viäläkö lujempaa? — ähkyy Jaakkoo, silmät tapilla ja posket pullolla.\n— Viäläkö lujempaa? — — seittemänkymmentä kaks — — ja viälä vähä —\nviäläkö lujempaa — — seittemänkymmentä ja kolme — — viäläkö lujempaa? —\n— seittemänkymmentä ja — — präiskis!\n\nSinne meni suaraa kivikkomäkehen, yli ojien ja aitojen, monta kertaa\nympärinsä simppuloottaan. Miähiä ja kruuviavaamia lenti ilmas aiva\nsakiana. Jaakkoo itte sai sellaasen vauhrin, jottei se tiänny kuinka\npäi s'olis oikee ilmas pyärinykkää, mutta kahrelle jalaalle lopuksi\npaiskas seisahallensa pystyhyn ja vei viälä seittemänkymmenen kolmen\nkilometrin vauhtia hyvän matkaa n'otta oli aiva noukallensa lentää.\n\nEikä muuta vahinkua tullu ku jakoos pääs vai meni vähä sekaasinsa ja\nkultasankaasista prilliistä putos toine klasi.\n\n— Mihkäs kummahan se piili ja ne miähet jäi? — ihmetteli Jaakkoo ja\nkatteli ympärillensä, ku siitä rytäkästä selkes.\n\nKatteli ja töllisteli joka pualelle ja huikkaaliki jotta:\n\n— Haloo, mihnä t'ootta, moon täälä?\n\nMutta mitää ei kuulunu n'otta Jaakkoja rupes jo peljättämhän, kuinka\nsiinä oikee käythin.\n\n— Mutta jos n'olis — kuallu! — pääsi Jaakoolta kauhistunut huuto.\n\nSille tuli hätä kätehen ja lähti hyppäämhän ympäri mettiä ettimhän\ntoisia.\n\nSillä välillä putooli ilmasta kruuviavaamia ja miähiä hiljaksensa\nmossahrellen maahan, n'otta pökerryksis makasivat siinä hujanhajan\nauton ympärillä, ku Jaakkoo tuli henkihapatuksis paikalle ja näki sen\nseittemänkymmenen kolmen kilomeeterin vauhrin präiskäyksen.\n\n— Oijoi, voivoi, — — kaikki on kuallu joka sorkka — — voivootteli\nJaakkoo ja paineli molemmin käsin päätänsä. — Mikä tästä ny tuloo —?\n\nSiinä makas Maasaari silmällänsä eikä huiskahtanukkaa. Raffu sääret\nilmas nurinniskoon, eikä Murron miästä löytyny mistää. Lakki vai makas\nmaantiän ojas ja s'oli revenny keskiä kahtia ku puukoolla. Kruppia ei\nnäkyny mihnää.\n\n— Voi hyvä isä sentähre, näinkö täs ny käythin? — voihkii Jaakkoo, ku\nkoitti repiä ja retuuttaa Raffua ja Maasaaren isäntää henkihin. Se\npuhalti ja klappas ja pyyti niitä jottei n'olsi kuallu, ja viimmee\nRaffu rupeski hengittämhän ja konttimhan pystyhy.\n\n— Kaikki on kuallu! — selitti Jaakkoo Raffulle.\n\n— Tuas makaa Maasaari aiva hengetöönnä ja Laihian miähest' ei oo\nhajuakaa jälellä. — — S'oon menny aiva nuuskaksi — —.\n\n— Kuinkas sen auton käythin? — kysyy Raffu ja hiaroskeli lonkkiansa.\n\n— Tuala se makaa tuusantohjona.\n\n— Saat 2.000 markkaa niinku seisoo — hihkaasi Raffu, hevoosmiäs, jok'on\naina valmis kaupantekhon.\n\n— Vähät mä täs autosta, vaikka se Fiatti oliki, mutta Maasaari ja\nLaihian miäs ku on kuallu — — huakii Aiturin-Jaakkoo eikä saattanu enää\npäälle kattuakkaa, ku lähti kättä huisuuttaan juaksemhan kaupunkihin.\n\nSiinä tuli justihin yks linja-auto, siihen hyppäs ja koko matkan\nvoihkii ja paineli syränalaa jotta:\n\n— Kaikki on kuallu —.\n\nVähitellen rupes Maasaaren isäntäki virkuamahan ja yrittämhän pystyhyn.\nEsti koitti onko pää tallella, sillä sehän s'oon pääasia. Käsis\nnäytti olevan ainaki kaikki sormet viälä, yks peukalo vai väärinpäin,\nVarovaasesti koperootti, jos jalaakki olis krupis kiinni, jotta pääsis\npystyhyn. Ja aiva oikee, siälä ne tuntuu olevan. Nosti esti toista,\nsitte toista säärtä ilmaha, koitti koukistaakki, saranoolla olivat ja\nnäyttivät hyvinkin viälä oikiasta paikasta taittuvan. Vähä kankiat ne\nolivat, mutta kyllä niillä vai pystys pysyy ja pääsi kävelemhänki,\nvaikka pakkasivakki narisemhan ja notkumhan.\n\n— Mihnäs se Murtolaane on? — kysyy Maasaari Raffulta, jok'oli jo\npahimmat ravat naamastansa putsannu, ku s'oon fiini miäs ja kulkoo aina\nkraki kaulas.\n\n— En oo nähny — — tainnu lentää Vanhan-Vaasan lääninsairaalahan, suaraa\nklasista sisälle — tuumas Raffu. — Ku ei vai s'olsi sinne toisehe\nkerrokselle lentäny, sillä siälä ne sen elävältä plokkaavat — —.\n\n— Horou, täälä min'oon! Tulkaa kaverit vähä helppaamhan — kuuluu\nautokasan alta tukkuunne ääni. — Tua kampi painaa kurkkua, jottei tahro\nhenki käyrä —.\n\nSiälä se makas Laihian miäs seljällänsä autorauskan alla, moottori\nvattan päällä ja kampi kurkus.\n\n— Verä sä siltä pualen pois päätä, minä noukin jalaat tältä pualen —\nhääräs Raffu.\n\nNe kinnas ja kiskoo, mutt'eivät saanehet irti.\n\n— Se taitaaki viälä olla yhres klimpis koko hoito — imehteli Raffu. —\nMeirän pitää vissihin purkia koko tunkio.\n\nHiespäin punnastivat kauan aikaa, ennenku saivat sen Murron miähen\nsiältä alta pois. — Sitä sitte koiteltihin ja syynättihin joka\npualelta ja oikiastansa siin'oli kaikki paikat tallella ja tiloollansa\nn'otteisen ollu käyny paljo kuinkaa. Kantakirjapaperit vai vähä\nkruttaantunhet.\n\nMutta auto oli nii mones vintturas ja vääräs, jotta siit'ei saanu\ntohtuurikaa selvää, onko se ollu lokomopiili vai tavalline vanhaalajia\nrusamasiina.\n\n— Mihkäs se itte mestari on poukahtanu — rupes Maasaari kyselemhän.\n\n— No se meni aiva päästä sekaasin ja lähti juaksujalkaa tohtuurihi\n— seliitti Raffu. Mitäs mekää täs enää seisomma, lährethän mekki\nkaupunkihi.\n\nPääsivät yhren ruattalaasen akan kärryylle ja ku tulla köröttelivät\nSantviikin ahtehen alla, niin eikös siinä tuukkin Aiturin-Jaakkoo\nhäntäpystyä vosikalla hyppööttään vastahan ja hokien jotta:\n\n— Murto on kuallu — —.\n\n— Eikös mitä! Täälä s'oon hengis ja hyvis kengis! — huikkasivat\nhevoosmiähet vastahan.\n\n— Herttinjee, eikö se ookkaa kuallu?! — riamastuu Aiturin-Jaakkoo ja\nhyppäs oikee kärestä pitään kattomhan.\n\n— Huraa, me elämmä kaikki, eikä kukaa oo vainaa! — Nyt pistethänki\nplutinaksi ja Pohjanmaan kautta, kyllä tämä poika petaalaa — —.\n\nJa sen päälle pirettihin oikee juhlapäivälliset, monellaasen soosin\nkans.\n\n\n\n\n»SE KOLMAS.»\n\n\nOottako kuullu jotta kun tua maalaasliitto aina vai pullikoottoo niistä\nerimoosista mailmanjärjestyksistä, nii pitää munkin kerran seliittää\nne järjestykset lyhkääsesti ja selvästi, jotta kaikki käsittääsivät\nminkälaasta politiikkaa ne nämä eri pualuehien akitaattorit oikee\najaavat, jokka nyt hyppäävät ympäri kyliä puhumas ihmisiä pökerryksihi.\n\nYks huutaa sosialistista politiikkaa.\n\nToinen motkottaa jotta, ei ku maalaasliittolaasta mailmanjärjestystä.\n\nJa sitte tuloo nämä meirän miähet, elikkä oikiat porvarit, jokka\nneuvoovat ihmisiä pysymhän vai housuussansa, tuata nuan täs vanhas\nporvarillises järjestykses, jonka mukhan täs on mailman aluusta asti\neletty.\n\nSosialistit huinaaloovat aina vai sitä koskaa tulematoonta\nmaailmanvallankumoustansa ja maalaasliiton puntiherrat, jokkei tiärä\nkummalla jalaalla ne seisoosivat ihmisten eres näin ennen vaalia,\nkoittavat keksiä sitä »_Kolmatta talousjärjestystä_», — jot'ei oo\nolemaskaa!\n\nEi oo, eikä voi ollakkaa muuta ku kahta lajia asumista ihmisten kesken:\njoko on:\n\n1) kaikki yhteestä omaasuutta, elikkä\n\n2) kukin pitää omansa ja kokkaroottoo omahan laihinsa.\n\nKun kaikki on yhteestä, niin s'oon sosialistinen järjestys eli\nsekamelska.\n\nJa kun kukin pitää omansa, niin s'oon porvarillinen elikkä se haukuttu\nkapitalistinen meininki.\n\nJos nyt sitte ajatellahan sitä kolmatta talousjärjestystä, jota se\nmaalaasliitto meinaa rakentaa, niin s'oon tiätysti siltä väliltä,\nelikkä sellaane, jotta ensiksi pitää jokahine tarkasti omansa ja sitte\npannahan toisten oma tasan.\n\nSellaanen s'oon se maalaasliiton kolmas funteerinki, vaikkei n'oo saanu\nsitä viälä oikee selvästi ja tiätheellisesti toristetuksi.\n\nJa kyllähän sitäki vois oikiastansa kannattaa, ku vai tiätääs, jotta\nvissisti tuloo pualehensa.\n\nToistaaseksi, mutta tiätysti kuitenkin vain niin kauan ku sosialistit\nsaavat sen oman paratiisinsa ja nämä maalaasliittolaaset sen kolmannen\ntalousjärjestelmänsä valmihiksi, pitää meirän kaikkien nourattaa tätä\nvanhaa Aataminaikaasta porvarillista komentua, johna sanothan jotta:\n\n— Täm'on mun ja tua on sun! Ja se, jok'on muh, siihen ei tuu sun mitää!\n\nJa jos ei pirä pualiansa, nii hakia poliisi.\n\nEri pualuehien mailmanjärjestykset on siis seuraavat:\n\nSosialistit tahtoosivat, jotta kaikki tasan.\n\nPorvarit, jotta kukin pitää omansa.\n\nMaalaasliitto tahtoo, jotta esti kukin pitää tarkasti omansa ja sitte\njaetahan toisten oma tasan.\n\nTuumakkaa ny tukevasti kaikki näitä eri pualuehien mailmanjärjestyksiä\nn'otta n'oon selvillä ku lährethän täs taas viivan-vethon.\n\n\n\n\nKENGÄT VAIHTUU.\n\n\nOottako kuullu jotta ei se näytä tämä Pohjanmaan nuariväki viisastuvan\neikä fiinistyvän, vaikka nua nuarisoseurat pitäävät aiva lantta lauree\nkokouksia ja neuvontatilaasuuksia, johna koitethan oikee kurssikirjojen\nmukhan opettaa nuarisolle nousevalle uutta sorttia friijoota.\n\nSit on ainakin jo kolmekymmentä vuatta saarnattu, jotta pitää\nrookoottaa hessaansa eli mutukkaansa vain »valistustilaasuuksis» ja\njuhlailtamis, keskustella nuan hollinpäästä, kumarrella ja pukkaalla\nja korkeentansa saatella ja vähä kävellä maantiällä flikkaan\nkans. Ja sitten yht'äkkiä langeta polvillensa rapakkohon ja käret\nristis kokotella flikan pualehen, jota meinaa ja pyytää niinku\nnäytelmäkappalehis osootethan jotta:\n\n— Tuuk sä Lirkku mun akakseni? Mä kualen jotta naskahtaa, jos en sua\nsaa.\n\nNiin sitä pitääs valistunhen nuarison rakkaustuhinootansa\nittekasvattajaan opetuksen mukhan hoitaa, mutta hui hai!\n\nTämä Pohjanmaan kansa on uppiniskaasta ja ylpiää niinku Santeri on\ntotta sanonu, ja se ei ota uskuaksensa ja tapojansa muuttaaksensa. Se\nfriijaa vai vanhaan laihin.\n\nKuinka monta kertaa eikö itte se M.E. Mäki oo pitäny joka kyläs\nesitelmiä jotta:\n\n— Se »öittiminen» pitää loppua! Sei paassaa enää seinähänkää tämän\nmailman aikhan!\n\nMutta mikki min'oon, niin kokouksen päälle on moni poika iskeny\nnutipäille silmää, puristanu polkas kättä, ja samalla hianoosesti\nkämmenen pohjaa kututtanu sormella, jotta:\n\n— Tui tui, mä tuun sitte...\n\nJa monaasti on tainnu esitelmänpitäjä ittekki, vaikkei suinkaa se Mäki\nvaiteskaa, lähtiä saman tiän kaarettamhan riihen taitte ja luttirarin\nnurkitte johonkin yliskamarihin loimivillaasihi fällyyhi tuata nuan —\nvaikka vai eres saretta pitämähän...\n\nJoo, joo, puhukaa te vai!\n\nTämä kansa on uppiniskaane ja ittepäine. Se tykkää makoosta ja kulkoo\nhialla, vaikka ittekasvattajat mitä sanoos. Ja välhin pirethän oikee\njoukkomakooksiakin, eikä sivistyksen kynttylä pysty tätä kansaa\nvalkaasemhan.\n\nMinä kyllä en ymmärrä näistä asioosta yhtää mitää, puhun vain\nkuulopuheeta, mutta toiset voi toristaa mun puheeni toreksi,\njos vaarithan. Ja mulle on sanottu, jotta monet tyäntekijät\nnuarisoseuravainiolla eivät olsi koskaa akkaa saanehekkaa, jos\nei n'olsi turvannehet tähän samhan vanhaan isiltä perittyhyn\nfriijookonstihin ja hypännehet hialla ku hännättömät kissit. Ja monis\npitäjis.\n\nKyllä ne sitte on kovia ja olevinansa, kuovat itte akan saanehet, mutta\ntoisilta kiältääsivät koko lystin.\n\n— Ohoh, — sanoo Suomen kansa ja voi hyvin.\n\nMutta niit'on sitte kaikellaasia juippiakin, jokka kulkoovat vain\nmuilla asioolla. Niinku ykskin oikee virkamiäs, mikhän on, jok'ei malta\nlämmittää kamariansa ja sitä varte vai tukkii ittiänsä taloontyttärien\nloimivillaasihi fällyyhi pakkaasen aijaksi. Minä kyllä en tiärä, mihnä\npitäjäs sellaane piiskattava ketales on, mutta huanosti sen nyt on\nainaki käyny.\n\nJa s'oli sille rumaaselle oikee.\n\nKun taas tuli yhtenä iltana täs pakkanen, niin eikös vain se lähtenykki\nyhren taloon yliskamarihin istuskelemhan ja jääny sinne yäksi. Ja\nnukkua pusketti, senkin pössöö, ku porsas aamuhun asti. Hornaski ku\nhevoone ja meinas pitää yksin koko fällyn n'otta flikka sai oikee\nvihantiästä traksia ittellensä, jottei olsi paleltunu.\n\nMutta kamarin toises sängys makas kans pikkuune nykerönenä kuuholla\nkorvin ja silmät ummes jotta:\n\n— Tulookhan se vai ei, ainakin se lupas...\n\nJa sitte kun se hanttapulifriijari nukkuu ja hornas, rupes vintin\nportahilta kuulumhan hianoosta tassutusta ja eikös vai livahtanukki\nsukkalavoolla ovenraosta solakka poika, joka luikkas ku hiiri siihe\ntoisehen sivustaverettävähän kahrenmaattavahan sänkyhy.\n\nJa flikka peitti fällyyllä n'ottei näkyny nenänipukkaakaan!\n\nEikä puhuttu paljo, ja sekin vähä mikä sanottihin niin, niin hiljaa\njotta korvahan vai sipistihin.\n\nMutta aamulla jo ennen kukoonlaulua, kurkkas se oikia friijari fällyjen\nalta ja hiljaa nousi, koperootti kenkiä laattialta kainaloho ja niin\nkatos ku kastet aamuhun.\n\nJa hyvin pääsi, jottei kukaan tiänny mistää.\n\nMutta ku se hornaaja sitte tuas einehen aikana viimmee huamaatti ja\nrupes ettimhän kenkiänsä, nii niit ei löytynykkää mistää! Siin oli vai\ntoiset paulahengät, miähen kengät kylläkin, mutta niin piänet, jotta\nvaikka s'olis kuinka yrittäny niitä jalkoohinsa, niin ei saanu.\n\n— Kuka mun kenkäni on viäny? Ja kenenkä nämä kengät on? — kyseli se\nsilmät tapilla flikaltansa, joka sekää ei käsittäny yhtää mitää.\n\n— Eikö ne oo sun kenkäs?\n\n— Eihän nämä mee ku isoohin varpasehen, näet sä ittekki —!\n\n— Mutta kenenkäs ne on?\n\n— Mhyyh, sanos muuta. Kuinkas mä ny täältä pääsen pois? Virkahankin\npitää heti keriitä...\n\nSe oli kamala paikka. Kirkas aamu ja ihmisiä klasit täynnä. Mutta\nmikäs siinä auttoo lopuksi muukaa, ku lähtiä pylkkimhän maantiätä\npitki kengät kainalos. Siinä tuli meijärikuarmia vastahan ja hevosekki\npakkasivat väistämhän tiäpualehen, jotteivät vai tramppaasi sen\nherrafriijärin varpahia.\n\nJa ku ämmiä tuli, niin ne ny vasta kauheet' oli, ku toisella kärellä\nkoittivat tukkia suutansa ja toisella pirellä vattaansa, ku nii kovasti\npryyskytti.\n\nKyllä se meni lujaa ja manas sakiaa!\n\nJa nyt on kylällä lystiä, ku friijaripoikaan kengät vaihtuu.\n\n\n\n\nTAITHENTUNTIJAT.\n\n\nOottako kuullu mitä varte koko taitheelline mailma täälä Vaasas kulkoo\nny hianoone hymy suupiäles?\n\nAsia on sillä lailla, jotta täs syksyllä toimhenpani Vaasan\nTaireyhristys vaasalaasten tairemaalarien taiteellisten töiren\nnäyttelyn kaupungintaloolla. — Ja siälä kulki paljo ihmisiä kattomas ja\nimehtelemäs.\n\nYksinkertaaset sialut puristivat päitänsä ja rehellisesti tunnustivat\nhiljaases miälesnänsä, jotta:\n\n— Mä en sitte ymmärrä yhtää mitää näistä tauluusta. — Tuas on vissihin\nihmisen kuva ja eikhän tua oo puu?\n\nMutta nämä rehelliset ja pilaantumattomat taitheen tuntijat eivät\näänehensä sanonehet mitään. Ajattelivat vain.\n\nSitte oli sellaasia haiturluurin taithentuntijoota, jokka oikee\nhihkuuvat jotta:\n\n— Miten ihanaa! Mikä färisointu ja harmoniia! Mitenkä eikö nämä ihanat\nmestariteokset puhu ihmisen hellimmille tummille tuntehille —?\n\nJa huutivat lujaa ja kattoovat, jotta, totta kai ihmiset kuuloo, kuinka\nme ymmärrämmä tairesta.\n\nJa huakiivat ja olivat sulaa hurmahan. — Mutta ku pihalle pääsivät, nii\njahkuuvat toisillensa jotta:\n\n— Kaikki n'oon kans taiteelijoota! Ja kaikkia tuhruja kans raamihi\npannahan! Tuallaasia aasinhännällä maalattuja präiskälehiä mä en pansi\nseinälle vaikka maksetaas! Parempia äijiä ja kuvia mäki töherrän, enkä\ntaiteelijan nimiä ittelleni pyyräkkää.\n\nNiin puhuu valtava enemmistö arvoosasta Vaasan tairemailmasta, kun ne\noikee rehellisesti uskoovat toisillensa miälipiteensä, mutta ku muiren\ntaitheentuntijaan kans puhuuvat, niin ei muuta ku:\n\n— Ihanaa! Suuremmoosta! Kumpa vois ostaa ja koristaa kotonsa\ntaireteoksilla. Tuloo kuulemma lapsekki kaunihempia...\n\nNiin sanoovat. Ja viisahia olivat.\n\nMutta yks oli sellaanenki faija, jottei saattanu pitää suutansa kiini.\nJa sitä varte sille ny kaikki nauraa.\n\nSe oli hra A.S., joka seisoo tairenäyttelys pyhää suuttumusta ja\n»oikiaa» taithen tuntemusta täynnä n'otta pihisi. Sanoo jotta:\n\n— Kattokaa tuata Calle Nyymannia! S'oon hullu! Hullujenhuaneheshe sen\npitääs viärä. Tuallaasta tuhannen klottua se maalaa —!\n\nJa meni kotiansa ja oli niin suuttunu, jottei saattanu syäräkkää. —\nOtti pännän ja kirjootti oikee arvostelun sanomalehtehe jotta:\n\n— Min’oon lukenu paljo kirjootuksia taitheesta, kulkenu Pariisit ja\nkaikenmaailman kaleriiat, enkä ymmärrä yhtää tuan syntisen Callen\ntaithen päälle. Sen pitää viärä Pitkähänniämehe. — Tuallaane taires ei\nkelpaa mihkää!\n\nNiin paasas ja haukkuu Calle paraan, jok'on reiru poika, vakava ja\nlahjakas taiteelija ja jonka taulut maksaa viälä rahaa. Calle on koko\nelämänsä maalannu, kulkenu kans Franskat, Espanjat ja Hollannit ja\nmonet muut maat tairesta oppimas.\n\nNo niin.\n\nSitte ostettihin Taireyhristyksen arpajaasihi Calle Nyymanniltaki\ntaulu. Ja arvoottihin.\n\nNiin Hän, joka parahite asiat ymmärtää, ja sormellansa kaikki hyvin\npäin kääntää, pani arvan putuamahan niin, jotta justihin se suuri hra\ntaitheentuntija A.S. sai sen hullun Calle Nymanin ihanan taulun!\n\nJust prisiis, niinku pitiki!\n\n\n\n\nMUSTA KISSI.\n\n\nMulle sattuu mennyt yänä merkilline tuttavuus. Olin pelannu klupilla\npismarkkia ja tulla lunkuttelin pualinukuksis tuas yhren aikhan\nyällä kortteeripaikkaani kohri, nii meirän karunkulmas seisoo\nränsteenikivellä suuri musta kissi. Se nosteli jalkojansa kus sen oli\nraukan vissihin kylmä ja naukuu haikiasti.\n\nS'oli sitte komja kissi! Aiva pikimusta, valkoone rinta ja suuri\npunaane silkkirusetti kaulas.\n\nJa viikset pulskat ku friijaripoijilla ainaki.\n\nMä nostin komjasti hattua ja kysyyn jotta:\n\n— Kuinkas se nuari miäs tähän aikhan päivästä on huiskeella?\n\nSe nosti tuuhian häntänsä aiva keppisuaraha pystyhyn, aukaasi punaasen\nsuukkunsa ja sanoo jotta:\n\n— Miaau —!\n\n— Mhyy-yh — sanoon mä — vai oot sä jääny pihalle yäksi? — Sattuuhan\nsitä yhrelle ja toiselle aina silloo tällöö. — — Kenenkäs kissi sä oot,\njos sais luvan kysyä?\n\n— Miaau —.\n\n— Jassoo vai sen vanhanpiijan! No kyllä mä sen heti ajattelinkin tuasta\nsun krusetistas. Tairat olla aika hitsis poikaparka sen vanhanpiijan\nhyväältävänä?\n\n— Miaau —.\n\n— Vai oot sä karaannu? Ja ny yäkortteeria vailla? Oot tainnu olla vähä\nmuutoonkin asialla junkkari, ku oot nuan kovasti pyhäputsus —.\n\n— Miaau —.\n\n— Jaa jaa, kyllä mä hoksaan, ykstoikkooseksihan se käy...\n\n— Miaau —.\n\n— No, jos ei sulia muuta kortteeripaikkaa oo, nii tuu vaikka mun tyä\ntäksi yätä.\n\n— Miaau — se sanoo, jotta kiitoksia paljo. Ja nii me lährimmä\nastuskelemhan viäretyste.\n\nSe luuli, jotta mä asun ensimmääses portahas, mutta mä sanoon jotta:\n\n— Ei sinne, siälä asuu Mäkelän poijat. M'oon tuas seuraavas oves.\n\n— Miaau, — sanoo jotta jassoo ja nii me tultihin meille.\n\n— Ei mull'oo sulle erityystä sänkyä, mutta paa tuahon seslongille\npitkäkses, siinä se makas Nyykreenin Kalleki ku ei sisälle päässy.\n\nSe kulki ja katteli kaikki paikat ja tuli sitte mun tyä ja naukaasi\njotta:\n\n— Miauh?\n\n— Häh? Mitä sä meinaat?\n\n— Miauh!\n\n— Onko sun jano vai?\n\n— Miaau.\n\n— Ei mul’oo kuule kotona mitää — — jaa mutta, orotas nyt, eikhän tuas\nmaittilaknekas oo yhtää jälellä.\n\nOlihan siälä vähä pohjas. Sen mä kaaron kaffifarille ja sanoon jotta:\n\n— Verä nyt tua eres poskehes, ku ei täs oo muutakaa.\n\nNo se pari kertaa fiinisti kiälellänsä litkahutti, nualaasi sitte\nkummaltakin pualelta ja tuumas jotta:\n\n— Miau —.\n\n— Ruakaako sä tahtoosit? — Mistä mä sitä ny keskellä yätä otan!\n\nMenin kumminkin köökkihin ja löyrin piänen lihanpalan ja annoon sille.\nMutta sitä se vai vähä haistoo ja tykkäs heti jotta:\n\n— Miau, ei mun oo nälkä.\n\n— No mitä sä sitte mauruat? Mee nukkumhan siitä, munkin pitää\nkahreksalta töihi — suutuun jo ja kontiin sänkyhyn.\n\nMutta se hyppäski heti täkin päälle peräs, puski ja silootti päällänsä\nmua poskehen ja aina vai naukuu jotta:\n\n— Miaaau —!\n\n— Mitä sä oikee tahrot?\n\n— Miaaaaaaaau — se huuti ja lähti taas häntäpystys nuuskimhan ympärinsä.\n\nSe haisteli soffaa, pöyrännurkkaa, ovenrakua, lavittanjalkaa ja kulki\nja katteli, niinku s'olis ettiny jotaki.\n\n— Mee ny jo kuule nukkumhan siitä, ei täälä mitää oo, Juppeki on Kyröös\nruakoolla.\n\nKun mä jo luulin, jotta se rupes nukkumhan, niin eikös raakkules\nyhtäkkiä karjassukki jotta:\n\n— Mooou —!\n\n— Piräkkö pehkana suus kiinni siälä! Heräätät koko taloon väen.\n\n— Miaauu moou — mourus se vai ja rupes kraa pimhan ovia ku hullu.\n\n— Pihallekko sä ny sitte mensit?\n\n— Miaau.\n\n— No mitäs sä tänne sitte tulikkaa?\n\nSe kattoo pää kallellansa mun päälleni ja sanoo vai jotta:\n\n— Moroou — ja pyyti pihalle.\n\n— Oot sä aika kronkeli pytty, mutta mee sitte! Mun piti mennä\npäästämhän se viälä ulko-ovestaki karulle. Ja nii lähti kovasti häntä\nmahtavalla sangalla ja korkiaatte kattellen.\n\nMä kumarrin perhän ja kiitin visiitistä, mutta ittekseni ajattelin,\njottei tarvitte toiste tulla.\n\n— Moroou — kuuluu viälä karulta.\n\nKun mä sitte kontiin takaasi sänkyhyn ja funteerasin, jotta mitähän se\noikee ettii, niin siihen päätinkihin jäin, jotta se vissihin erehtyy.\n\nLuuli mua vissihin Huaviseksi ja meinas päästä helssaamhan niiren\nMirriä, jonka kans on viimme aikoona ollu nii hampahat kipiät, jotta\ns'oon vähä monena iltana istunu putulaatikon päällä ja naukunu aiva\noikohonsa.\n\n\n\n\nEEVAN HUU.\n\n\nMuistattakos enää sitä juttua ku huu puri?\n\nSiit'on jo pari kolme vuatta sitte ku mulle selves yks naismailman\nsyvä salaasuus. Se ku naiset seliittäävät meille miähille aivan\ntuhkanharmaana, jotta niit'on purru huu. Yhtäkkiää ilmestyy nuarten\nnaisten kaulalle ja käsivarsihin sinisiä mustelmia — aivan ittestänsä!\n\nJa silloo niit' on purru huu.\n\nJos koitat ottaa selvää, mikä se salaperääne huu on, nii se seliitethän\nolevan jokin henkiolento, joka nukkujes painaa ne jäljet ihmisen\niholle. Min'en uskonu sitä, virnistelin vain niinku ainakin se, jota\nmeinathan jutkuttaa — sillä naiset on kiäriä kaveria! Mutta silloo\nmulle näytettihin oikee Tiatosanakirjaa, johna toristettihin se asia\noikiaksi, jotta huun puremat ilmestyvät ittestänsä ihmisen iholle. Ja\nsanottihi viälä, jotta se tiätää jotakin onnettomuutta.\n\nJa munkin piti se sitte nii uskua.\n\nMutta yhtenä myähääsenä iltana, ku mä tulin klupilta kotia, nii mä omin\nsilmin näin ku huu puri portin takana yhtä flikkaa, jotta rotaji —.\n\nJa silloo mä sanoon jotta:\n\n— Ähäs, jopa rookattihin! Vai tuallaane se huu onkin...\n\nEnkä sen peräst'oo enää huuhun uskonu, vaikka Tiatosanakirjaki sanoos\nmitä.\n\nMonta kertaa on mulle senjälkehen näytelty huunpuremia siältä ja täältä\nja sanottu jotta:\n\n— Eikös s'oo kauhiaa? Mithän tämä oikee tiätää...\n\nM'oon pruukannu painaa toisen silmän kiinni ja sanua jotta:\n\n— Antaa sen rumaasen vai purra, kyllähän tarttuu viimmee koukku\nleukahan...\n\nJa n'oon ollehet flikat nii olevinansa jotta:\n\n— Ei mitää sellaasta, hui hai ei sinne päinkää!\n\n— Joo, joo, antaas olla vai, kyllä se huu viälä naamansa näyttää.\n\nMin'oon pitäny kortteeria ny jo pari vuatta yhren nuaren neitin tykönä,\njonka nimi on Eeva. Hyvin on pärjätty, vaikka s'oon pakannu mua vähä\nkomentelemhan ja morkkaamahan, jotta mä paiskin paperossin tumppia\nmihkä rookaa.\n\nSiit'on jo toista vuatta sitte ku Eevaki rupes imehtelemhä jotta:\n\n— Mistä kumminki nuata huunpuremia tuloo?\n\nM'oon kattellu vai toisella silmällä, enk'oo käsittäny sitte yhtää.\n\nNiit'on sitte ilmestyny tuan tuastaki aina vai enempi ja Eev' on ollu\nkamalasti peloosnansa.\n\nEilee aamulla ku Eeva toi kaffia, nii ei se tiänny, mihnä s'olis toista\nkättänsä pitäny. Se tälläs kuppia pöyrälle ja aina vilkaasi sormehensa.\n\n— Onko Eeva polttanu sormensa ku sitä nuan porottaa?\n\n— Eeei, s'oon vai muutoon niin mukavaa...\n\n— Ahaa! — Sormus, kultasormus sormes Eevalla? — Huu, huu h u u h! —\nhuurin mä kauhuusnani.\n\n— Mitä huu? — säikähti Eevaki, ku m'olin nii peljästyny jotta aiva\ntukka pystys.\n\n— Huu! — — Se kauhia huu? — Nykkö s'oon sun elävältä syäny?\n\nEevaa rupes naurattamhan jotta:\n\n— M'oon ny kihloos —.\n\n— No mistä se huu on?\n\n— Siältä s'oon Seittemännestä Erillisestä konekiväärikomppaniasta —\ntykkäs Eeva.\n\n— Onneksi olkohon! Mutta kyllä mä tykkään, jotta s'oon kauhia komppania\npuremhan.\n\n\n\n\nKOVIA PÄRINÖÖTÄ.\n\n\nEileen oli hra Plumpäri aiva hulluna ilosta!\n\nKu mä istuun tuas viiren aikana iltapäivällä kaupungintaloon puistos ja\nnautiin kirkkahastä syysauringosta, tuli mun hyvä ystäväni, surullisen\nkuuluusa vanhapoika hra Plumpäri, Hovipuistikkua pitkin paasoottaan\npikkuune kirja korkialla käres. Sitä se huiskutti ja näytteli jo kaukaa\nmulle. Naama loisti ja silmät sätii. Aiva se puhisi ku s'oli nii täynnä\ntohinaa.\n\n— Mikäs nyt on hra Plumpärin tullu? — ajattelin ittekseni, jotta jos\ns'olis, sittekki tehny sen tyhmän tikin ja päättäny ottaa ittellensä\noikee vakinaasen huusholleskan. Ja nii lujasti ku s'oon vannonu, jotta\nkavala käärmes ei pirä luikertaman hänen poikamiäsasuntonsa kynnyksen\nyli. Mä ajattelin, jotta kuka tiätää, vaikka s'olis ollu papinkanslias\nkuulutuskirjaa hakemas — silloohan ne pruukaa ihmiset olla tuallaases\njärjettömäs riamuntilas — ja nyt tuloo mulle atestia näyttämhän ja\nhyvästiä sanomhan, jotta hyvästi ny Jaakkoo, mä otan akan...\n\n— Vallankumous! — huuti Plumpäri — Vallankumous, huraa!\n\n— Häh mitäh?? — säikährin mä ja pomppasin ylhä ku ammuttu. Meinasin jo\njuasta toimituksehe laittamhan sähkösanomaa.\n\n— Vallankumous! — Täyrellinen mullistus! — hihkuu Plumpäri — Naisia ei\ntarvita enää ollenkaa, piiakki saa lakaasta ovesta pihalle, huraa!\n\n— Mitä sä oikee höpäjät Plumpäri, ettei naisväkiä tarvita? — — sehän\nolis kamalaa...\n\n— Näjeksä tätä kirjaa?! — huuti hra Plumpäri ja flätkääsi sillä\nmua polvehe. — Täs on elämän viisaus ja miäsväen orjuuren loppu!\n-Tilulillullei, ny minä oon vapaa, vapaa naisten orjuuresta! Ei\ntarvitte pyytää ei kumartaa niitä, saa sanua, jotta syäkää itte\nklottunna. Minä en enää tärvele vattaani teirän pilaamilla ruuilla!\n\n— Mitä sä Plumpäri oikee meinaat, ku min'en ymmärrä yhtää —?\n\n— No katto ny tätä kirjaa, jok' on justihin ilmestyny, eikä maksa ku\nviis markkaa. Sen nimi on »Vitamiiniravintoa» — ja mitä tuas seisoo?\nLue itte!\n\n— »Ohjeita keittämättömien ruokien valmistamiseksi» — tankkasin mä.\n\n— Nii! Ja kaikki mitä sisällä on, se on purkista kultaa ja kirkasta\nhopiaasta totuutta! Täs seliitethän, jotta kaikki ihmiset on pöllöjä\nja patahassuja, ku pilaavat ruakansa keittämällä ja paistamalla, se on\npolttamalla ruaasta kaiken sen, joka siinä on varsinaasta ravintua,\nnimittään vitamiinit. — Tiäräks' sä Jaakkoo eres mikä se vitamiini on?\n\n— Eh, em mä tiärä! Eikö n'oo jotaki sellaasia piäniä spirilliä eli\npiririlliä, sellaasia pikkuusia kiamuraasia koukeroota, pasilliä eli\ntuperkkelia, pakteeriä eli kokteiliä, mitä raakkulehia ne oikee o, jota\ntiäremiähet selittelöövät olevan tämän mailman aikhan joka paikas. —\nEnnen niist'ei mitää tiätty.\n\n— Justihin, justiisa nii! Sellaasia ne on, ja niis s'oon kaikki\nravinto, jota ihmisruumis tarvittoo, jotta s'olis terves ja friski ja\njaksaas ponkia. — Mutta ihmiset ja justiinsa akkaväki, jokka muutoonkin\novat kaiken pahuuren alku, nehän sen omenankin söivät, ne polttaa\nkäryyttäävät ja paistaa kokkaroottoovat kaikki ruakatavarat, notta ne\nvitamiinikki kualoovat aiva alkuhunsa eiväkkä enää ravittekkaa. S'oon\naivan päinpyttyä koko se akkaan ruakahomma, kaikenmailman kryyteriä\npaasaavat ja sotkoovat joukkohon, jottei enää tiärä onko se lihaa vai\npärinää, jota kulloonki meille miähille syätethän. Ruaka on syätävä\nsellaasena ku se on, ilman keittämistä — nii täs seisoo ja mä tykkään\njotta s'on varmasti viisasta ja oikee — pauhas Plumpäri, jotten mä\nsaanu suunvoorua, vaikka meinasin jo monaasti ruveta kans sanomhan.\n\nPlumpäri huamas sen mun muhinoostani, jotta mä meinaan ruveta panemhan\nvastahan ja silloonkos se rupes lukemhan kirjasta, jotta:\n\n— Kuule ny ittekki: »Keitetty ravinto ei koskaan synnytä niin paljon\nlämpöä eli energiaa kuin keittämätön, sillä osa siitä haihtuu aina\nkeitettäessä ilmaan.»\n\n— Ja tuas: »Ylenyleinen vatsakatarri on epäilemättä korkealle\nkehittyneen keittotaitomme tulos. Sitä paitsi on keittäminen suurinta\nkansantaloudellista tuhlausta. Keitettyä ravintoa täytyy ensiksi\nsyödä paljon enemmän kuin keittämätöntä ja lisäksi se vaatii naisten\ntyön aamusta iltaan. Hienoin maku häviää ruuasta keitettäessä, mutta\ntuoreissa luonnontuotteissa on aina terveyttä ja raikkautta kuin\nmyöskin niiden täysi ravintoarvo.» — Eikö s'ookki totta?! — hoki\nPlumpäri innoosnansa.\n\n— »Perunat on syätäva kovina, sellaasina ku ne maasta otethan»...\n\n— Rapoonensakko? — kerkesin mä välis kysymhän, n'ottei Plumpäri\nhavaannukkaa.\n\n— Ei ny rapoonensa, sopiihan ne toki viruttaa. Mutta kuaren ja sisuksen\nvälishän se paras ravinto ja maku perunas onki — seliitti Plumpäri,\njoka näytti jo pitkälle kehittynhen täs uures keittotairos — jaa ei\nsitä näimäs passaakkaa enää sanua keittotairos, ku ei enää tarvitte\nkeittää, vaan syämisen tairos.\n\n— Perunat, punajuuret, naurihit, löökit, räätikät, turnipsit, jyvät\njne., kaikki pitää syärä sellaasina ku ne on. Silloo niis’on paras\nravinto ja terveheellisin ihmiselle ja piisaa paljo vähemmästäki,\neik'oo suurta vaivaakaa. — Täs kirjas on monia erilaasia\nruakaräättiäki, jottei tuu yksitoikkooseksikaa tämä uusi syämisen\nmeininki. Katto ny tuas esimerkiksi tuata laija:\n\n»Jauhopuolukoita: Survottuihin puolukkoihin sekoitetaan kraaham eli\nruisjauhoja ja vähä sokeria. Voimaruokaa!» — Elikkä: »Litistettyjä\nkauraryynejä, jotka ovat miellyttävämpiä syödä sellaisenaan kuin\nkeitettynä!»\n\n— Ja täs on oikiat nimipäiväkalaassit:\n\n»_Kirnupiimää rusinoitten kera_.»\n\nEi muuta ku: »Tuoreeseen kirnupiimään sekoitetaan hiukan maissijauhoja\nja pari tuntia liossa olleita siemenettömiä rusinoita. Tarjotaan\nliemiruokana.»\n\n— Mitäs sanot tästä sortista: »_Kauraryynejä maidon kera_.\nYksinkertaisin ja halvin keittämättömien kauraryynien käyttö on syödä\nniitä maidon kera.»\n\n— Ja hernesoppa tehrähän sillä lailla, jotta hernehet pannahan vetehen\nlikuamahan yhreksi voorokaureksi ja sitte syärähän ja pyhiitähän\ntruuttu, sillä hyvä! — Sen tuanaasiako täs sitte enää akoolla, paroolla\nja pannuulla tehrähän?\n\n— Tämä on niin kirkasta totuutta ja tervehellistä ja halpaa\nruakakomentua, jotta mä muutan tästä päivästä elintapani ja syän\nkaikkia luannontuattehia vai paljahaltansa — hihkuu Plumpäri.\n\n— Ei, hyvästi ny, mä lähren juaksujalkaa hallihin, ennenku se suljethan\nja ostan kapan perunoota illalliseksi. — Kyllä m'oon ollu hullu, ku\nemm'oo tuata ennen käsittäny, jotta turhaahan se on valmista raakaa\nkeittää — huuti Plumpäri mennessänsä.\n\nMä jäin siihen suu auki tuumaamahan, jotta miksei se nii oo, ku asiaa\najatteloo, jotta ruaas on kaikki ravinto paremmin tallella tuarehena ku\nkeitettynä, mutta kovalta ja katkeralta se mahtaas tuntua kova pärinä\nmun ja monen muun Juhanneksen suus. Mutta miksei siihenki tottuusi.\n\nOlis se erinomaasta ku voiski järjestää asiansa nii, jotta ostaas\nsyksyllä kuarman pärinöötä kellarihi, korveen naurihia, toisen\npunajuuria ja muuretteriä, pari hehtua ohria, tynnörin rukihia ja\nkymmenen kappaa kauroja, nii olis vuaren ruaka pankos. Ei silloo muuta,\nku nälkä tuloo, ku konttia kellarihi ja pistellä poskehensa pärinöötä\nja naurihia sekaasinsa ja vettä päälle. Liivinplakkaris sopiis pitää\nrukihinjyviä ja pistää suukkuhun ku haluttaa.\n\nJa jouluksi, ku on oikee rennolla päällä, eikä turhia nuukaale, nii\nottaas totisesti ja lyärä tärähyttääs kapan kauroja pöythän!\n\n\n\n\nNUTIPÄIREN YHRISTYS 20 VUATTA.\n\n\nVai 20 vuatta siit' on ny kulunu, kun tyä alootettihin näiren kotoosten\nkarvakorvaan kunniahan koroottamiseksi?\n\nS'ei oo pitkä aika ja kuitenkin on päästy niin pitkälle ja saatu\nsellaasia tuloksia, jotta jos samaa vauhtia mennähän viälä toiset\n20 vuatta, niin länsisuamalaanen maatiaaskarja on kehitetty sille\nasteelle, jotta maito-, rasva-, vesi- ja puhtausprosentit juasta\nlillittäävät kukin eri nisästä.\n\nJa siihen ei ässiirillä päästä koskaan...\n\nSeuraava astet — mutta siihen kuluu viälä vissisti paljo aikaa — on\nse, kun länsisuamalaanen karjanlairuuntalous, jota Isoo-Jässi nyt\najaa -on kehitetty siihen tällihin, jotta länsisuamalaanen heinä\nsaarahan ajaa suaraa pellolta meijärihin ja tarvittoo vain heittää vähä\nlänsisuamalaasen nutipään makovettä päälle.\n\nSe olkohon meirän nutipäiren salaanen korkia päämaali taistelus\nsarvikarjaa vastahan, vaikkei sitä pirä ennen aikoja mailmalle huutaa.\nSitä suureet ja sulooseet on meille oikeelle karjamiähille oleva\nässiirivasikkaan ällistys, kun ne vanhaan laihin rometootansa lypsää\ntilkuttavat ja suusta lataavat.\n\nMutta jättäkäämme nämä sulooset tulevaasuuren näköalat ja\nkohristakaamme kattehemma sille kahrenkymmenen vuaren taipalehelle,\njoka täs on vajellettu.\n\nLänsisuamalaanen karjanjalostus sai alkunsa Suamen kansan syvimmistä\nhengenhettehistä, siitä kansallisesta totuuresta, jotta suamalaanen\nei usko ennenkun se koittaa. Monta kertaa on suamalaanen koittanu ja\nnoukkansa polttanu ja niin uskottihin käyvän länsisuamalaasen karjan\njalostamiseski, kun kantturasta ruvettihin lehmää tekhön. Mutta toisin\nkäythin, sen sijahan, jotta siin'olis noukka palanu, puhkeski siitä\nmaitosuani —.\n\nNiinkus muistatta nii vetivät pruukinpatruunat, rusthollarit ja muut\nsellaaset puntitaloolliset tänne Suamehen kaikellaasia koonalaasia\nja panskalaasia lehmänkohloja ja sonniiksi oikee Salispurun-Loortia\njokk'oli niin ylpeetä ja mahtavia, jottei ne viittinhet kattuakkaa\nmeirän äireen piänten punaposkisten nutipäiren Mansikkaan, Mustikkien\nja Helunaan päälle.\n\nNiitä suuria koonalaasia ja panskalaasia rotiskoota sitte syätettihin\nja juatettihin, kiitettihin ja kehuttihin, ja meirän littuposkiset\nlottokorvat eivät kelvannehet mihkää. Ne sai syärä mäihätä riskuja\nja olkia ja nuristaa pihistää piänen maitotilkkansa äitee muarin\nkatajaasehen kiuluhun niinkun olivat tehnehet satoja vuasia ennenkin.\n\nMutta niille koonalaasille ja panskalaasille ulkomaan eläville\nsyätettihin kaikenmaailman öljy- ja kryyterikakkuja, niitä hinkattihin\nja hankattihin, pestihin ja plankattihin ku herrasväjen kakaroota\nainakin. Ja pirettihin tarkkaa kirjaa ja krateeria, jotteivät\nsaanehet haistellakkaa meirän kotoosta lehmikarjaa. Ei kelvannu\nniille friiarikkaa tästä köyhästä kotomaaasta, ulkua piti tuara\n»verenvahvistusta» niinkun herrat fiinisti sanoovat. Sillä lailla\ntuli luakkarajat Suamehen, jotta koonalaaset ja panskalaaset pantihin\nkivinavettoohin ja meirän äireen lehmät saivat mammuskella parsisnansa\nsyltä korkiaan lantakasojen päällä niinku ennenkin, jottei niiren tuu\nkylmä.\n\nSiälä saivat olkia märehtiä, hävetä ja imehrellä kertoomuksia nuaren\nulkomaan elävien suurista lypsyystä ja korkeesta rasvaprosentiista,\njosta meirän äireen lehmät eivät ollehet kuullehet puhuttavankaa.\n\n— Oikee kakkuja syävät — ihmehtelivät isännät ja emännät lehmiensä kans\nkilpaa.\n\nNiin kauvas oli jo tultu, jotta aiva pois hengiltä tuamittihin meirän\nkotoonen nuppakarja. Niit'ei piretty enää oikiastansa lehminäkää ja\nnaurettihin, kun ei meirän äireen lehmällä ollu eres sarviakaan. Mutta\nmistäs meirän äitee lehmällensä sarvet otti, kun ei papallakaa oo\nsarvia ollu. Köyhän pitää olla nöyrää ja sarvettoman suijaa —.\n\nMutta käyy se kumminkin niin sisun päälle, kun sanottihin, jottei\nmeirän äireen nutipää oo enää tämän mailman aihkan lehmäkää, jotta\nsiälä täälä Länsi-Suames rupes isännät panemhan kampoohin.\n\nSanoovat jotta:\n\n— Jos meirän äireenkin lehmää tualla lailla syätethän ja passathan kun\nnuata koonalaasia ja panskalaasia, niin kyllä ne vissisti voita ja\nmaitua pruuttaavat siinä kun muukki!\n\nJa siitä se sitten sai alkunsa tämä länsisuamalaane nutipäiren\nyhristys, joka nyt täyttää jo kakskymmentä vuatta ja voi kovasti hyvin.\n\nNiin ruvettihin sitten koittamhan, eikö meirän äireen lehmästä heru\nmaitua ja rasvaprosenttia siinä kun muistakin karvakorvista, kun niitä\nsamalla lailla hoirethan ja yhtä fiinisti syätethän.\n\nKyllähän ne pakkas meille vähä naureskelemhan ja leikkiä tekhön, ku täs\nruvettihin nutipäistäkin kirjaa pithön ja kraariklasia kattelemhan,\njotta jos sattuus löytymhän meirän äireenkin lehmän mairosta niitä\nherrasväjen rasvaprosenttia. Ja imes ja kumma kun oikee tarkasti\nsyynättihin, nii oli ku olikin siälä sellaasia prosentin poikaasia,\njoita herrat silmät tapilla tutkiivat ja imehtelivät n'otta nuppapäitä\noikee hävetti. Luulivat jo vahingon tullehen raentahan.\n\nJa sitten se aikoo se rytinä. Tunkioota paiskittihin navettaan ovista\nja luukuusta, laattioota laastihin ja pestihin, laitettihin oikee\nilmanvaihtojakin ja suuria klasikruutuja seinihin, jotta lehmät olivat\naivan imehisnänsä eiväkkä tiännehet istua vai seisua. Niin pitkälle\nmentihin ensi innostuksis, jotta johnakin päin opetettihin lehmät\nistumhan olkitukun päällä ja pantihin viälä punaanen silkkikrusetti\nkaulahankin, jotta niiren olis hyvä olla ja lypsää trohottaasivat\nmahtavuuksisnansa viäläki eneet kun kraariklasi viisaa.\n\nKantakirjaa ruvettihin kans pitämähän, tarkastusyhristyksiä\nperustettihin ja otettihin oikee konsulenttiä kiärtämhän ympäri\npitäjehiä taloosta taloohin. Kehitys onki ollu suaraa verrannollinen\nniihin kamppeehin nähren, joilla konsulentit ovat maata kiertänhet.\nEnsin kuljettihin vain jalkapatikas, kuulotorvet ja voiretpillit\nplakkaris ja siunaaltihin lantanavettojen surkeutta. Sitten\njourutettihin kehitystä polkupyörää tramppaamalla ja manaamalla\npiikapössöjä, joiren alunakka siihen aikhan pakkas olohon niin\nsekaasinsa, jotta lehmät poikiivat koska rookas. Vuanna 1922 osti\n»Itte-Jässi» polkupyärähänsä peräprutkun ja samoon teki Soinin-Kalle.\nSeuraus oli, jotta kantakirjoohin pantihin sonnia ku karvaköyttä.\nEiväkkä konsulentit sittekkää tahtonhet keriitä joka paikkahan, johna\nsonnit huutivat kantakirjahan ottua aiva kurkut suarana, vaikka\nSoini koitti köyres vetää peräsnänsä Jässiäkin, jonka prutku pakkas\ntreikkaamahan.\n\nAina vai piti lisätä konehia ja konsulenttia, ostaa oikeeta\nmoottoripyäriä ja touhuta yätä päivää. Eikä siltäkää tahro konsulentit\nkeriitä kehityksen peräs. Soini on hätääntyny ostamhan foortin ja\nIsoo-Jässi truiskii sevroletillä. Vakavasti ollahan meiningiis hankkia\nlentokonehia varsinkin senjälkhen kun näitä meirän reiruja sorkkaväjen\nkentraaleja on ruvettu pyyrystelemhän pirtupoomilla ja teräsvaijeriilla.\n\nKuitenkin kaikitenkin näistä vastuksista hualimata oomma me tänä\npäivänä voinehet kokoontua viättämähän maatiaaskarjanjalostuksen\nkaksikymmenvuatisjuhlaa. Olkaamme iloosia ja ylpeetä veljet ja\nnostakaamme korkialle noukkamma, sillä tänä päivänä me voimme lyärä\nmaatiaaskarjan kunniaksi sellaaset prosentit pöythän, jotta mailma\nkalpenoo.\n\n\n\n\nJURISTI.\n\n\nEileen illalla ku toimituksesta lährin, menin suaraa saunaha Seleman\ntyä, jotta se pesis musta taas pois jouluksi kaikki pahat tyät,\nollakseni valmis ottamhan vastahan joulun rauhan. Pihisin ja puhisin\nviälä ruattalaasille siitä viimmeesestä rähäkästä ja tuumasin, jotta\nnyt saavat juupelit olla joulunpyhät mun pualestani rauhas, mutta ensi\nvuanna taas heti pörröstä kiinni!\n\nMutta kohtalo toi mulle pilttukampraatiksi saunaha yhren _juristin_,\njokka niinku kaikki tiätäävät, ovat maailman ikävimpiä ihmisiä ja\nsanansaivartelijoota.\n\nKu tavalline ihmine sanoo esimerkiksi jotta:\n\n— Nyt on raastuvanoikeus antanu tuamionsa siinä Retulaasen murhajutus,\nnii heti juristi puhaltaa halveksuvasti nenähänsä jotta:\n\n— Eihä raastuvanoikeus voi siinä asias antaa tuamiota —!\n\n— No se nyt on kumma! Miksei voi, ku s'oon kerran antanu! -pullikoottoo\ntavalline ihmine vastahan.\n\n— Ei se voi antaa ku päätöksensä! — halveksuu juristi.\n\n— No sehän on sama asia! — kiljaasoo oikia ihmine.\n\n— Ei toki! Sellaasis asioos, jokka »alistethan» hovioikeuren\nratkaastaviksi antaa raastupa vain päätöksen, mutta tuamioksi sanothan —\n\n— Tuki suus hyttyysen kuurnitsija!\n\n— Eikä se Retulaasen hengiltä otto oo mikää murha, s'oon tappo —\njurnuttaa juristi.\n\nNo tällääsen ikävän olennon mä sain kumppanikseni saunanlavalle ja\nsiälä se rupes jurnuttohon jotta:\n\n— Kuule, siinä sun tämänpäivääses jutusnas siitä suhteellisesta\nvaalitavasta valtuustos oli virhe.\n\n— Ei ikinä! — kiljaasin mä ja iskin vihralla, jotta paukkuu. —\nKorkiastansa siin'on erehrys eli väärinkäsitys, mutta virhettä ei voi\nmun kirjootuksisnani ikänä ollakkaa!\n\nMutta se jurnutti vai jotta:\n\n— Suhteellista vaalia käytettäes on kaikki lautakunnan jäsenet\nvalittava uurestansa, sillä ku kolmas osa jäsenistä eruaa, johna\neruamiseskaa ei suhteellisuus tuu kysymyksehe, vaan saattavat kaikki\nerovuarooset kuulua samahan pualueesehen, nii ei tälläästä piäntä\nmäärää voira valita suhteellisilla vaaliilla, sillä se tarkoottaas itte\nasias samaa kuenemmistövaali ainaki sellaases valtuustos, johna yksi\npualue on ehrottomana enemmistönä. Viälä vähemmin näis täyrennysvaaliis\nvoirahan käyttää enemmistövaalia, sillä — —. Kattos Jaakkoo, täm'on\nhyvin miälenkiintoone oikeustapaus ja tulkintakysymys, joka tuloo\nnostamhan paljo puheenaihetta koko maan juristipiiriis. Laki on\nepäselvä täs tapaukses, s'oon tulkintakysymys. —\n\nSellaasta se juristi jankutti ja min'en ruvennu sen kans änkkäämhän,\nsehän on aiva turhaa. Vastasin vain omalla lailla. Huurin jotta:\n\n— Selema hoi! — Lisää löylyä! Heitä viis napollista perätyste\nkiukahalle.\n\n-S'oon liikaa! — rupes se juristi panemhan vastahan.\n\nMutta mä kostin sille samalla mitalla, jotta:\n\n— S'oon kans tulukintakysymys!\n\nJuristi tulkitti sen viis napollista nii, jotta s'oon liikaa ja lähti\nlipettihi. Mutta mulle s'oli justhin parahiksi.\n\n\n\n\nLIHANPALA KURKUS.\n\n\nSattuupas täs hiljan Laihialla sellaane kummalline tapaus, jotta mun\npitää kertua se opiksi ja varootukseksi kaikille ny, ku joulunpyhät\ntuloo, jottetta vai liika suuria paloja hotaase.\n\nKäy ku sen Laihian mumman, jotta jää lihanpala kurkkuhu ja meinaa\nsiltäki nälkähän kualla.\n\nS'oli se mumma yhtenä päivänä kropsuttanu ittellensä suuren pannullisen\nkropsua, ku isäntä ja emäntä olivat lähtenhet täs joulun alaasviikolla\nJurvahan sukulaasia kestikin, ku siäl’on saatu pikkuusia. Mumm' oli\nkollannu emännän pankot kaikki tyynni, löytäny nisujauhopussin ja\ntuumannu jotta:\n\n— Nyppä mun passaaki täs sössätä vähä parempaaki ittelleni, ku ovat\npois. Voit'ei näytetä ku vähä toisin ilmoon ja leipäressua vai\nsyätethän. Mutta ny laitan sellaaset kalaassit, jotta nytkyttää viälä\nvuaren päästä ku muisteloo.\n\nSe teki kropsua melkee maittilaasehe maitoho ja nyrkinkokoosella\nvoinklimpillä rasvas pannun. Höystöjäki pani puali kourallista ja\nkaneelinparkkia ja piparruutia ja inkifääriä ja mithän kaikkia\nkryyteriä paasaskaa, mutta ainaki viis kananmunaa särki pannuhu. Ja\nsokuriloorasta kaatoo kaikki murenat ja vasaralla piänisti takkakivellä\nlisää. Oli nii töpinäs, jott' olis jauhanu kaffiaki sekaha, mutt'ei\nollu pahrutettuja.\n\nJa sitte se otti aitan avaamen, meni jyväpuarihi, john'on emännän\nlihatiinu, purotti sen isoon kiven tiinun kannelta ja koolii\nsualaverestä kauhianmoosen fläskinpalan. Sen se vei kokonansa tuphan ja\nmojas toisehe pannuhu jotta:\n\n— Tuan mä paistan ja syän kaikki jott'onki saanu kerraasti sianlihaa,\nku koskaa ei sitä anneta — —.\n\nJa kyllä siälä takanperäs pritinä ja prätinä käyy, ku kropsut ja\nfläskit oli yhtaikaa paistumas. Nii kihisi ja paukkuu pannus rasva,\njotta aiva vesi tuli suuhu. Eikä malttanu orottaakkaa, ku haki\npöyränloorasta leipäressasta kovan leivänpalan, kastoo rasvaha ja\nimeskeli sitä. Kyllä vai mumma makian maistaa ja herkutella osaa.\n\n— Oikee pitääs viälä keittää kaljavelliäki, ku siälä puaris näytti\nemännällä olevan juuston pualiskaki, jotta sais paloja joukkoho —\nfunteeras mumma itteksensä takkakivellä ja korjaali hiilustaa. Mutta\nsitte rupeski kropsu jo paistumhan ja sitä fläskinpalaaki piti kääntää\nsiinä, jotta siihe se jäi.\n\nKu kaikki sitte oli valmista, nii kantoo mumma molemmat pannut pöytähä,\npani oven hakaha, jottei vai ketää pääse kattomhan ja istuu pöyrän\näärehen penkkilavittalle. Tuumas jotta:\n\n— Kumpaakhan mä ny rupian popsimhan-—. Jos ottaas tuata fläskiä esti ja\nsitte kropsua päälle — —.\n\nMumma leikkas suuren kimpalhen fläskiä, pyhkääsi suuta ja nialaasi.\nNialaasi toisen ja kolmannen kerran ja viälä neljännen ja viirennenkin\nkerran nialaasi mumma, mutta siihe se jäi pala kurkkuhu, vaikk'olis\nkuinka kakistellu. Mumma hörppäs toopista harikkua, nialaasi — eikä\nsekää menny alha! Se takoo rintaa, rykii ja nykii kurkkua jotta:\n\n— Tämäpä ny vasta kamalaa on, ku nuan tarttuu, ka ny ei mee — —, no\nmikä — —.\n\nMutt'ei! Siihen se jäi kurkunpäähä. Hengitystä ei salvannu yhtää,\nmutta nialu oli aiva tukus ja vatta orotti sitä makoosta fläskinpalaa,\njok'oli tulla ja tulla.\n\nMumma orotti ja huakaali, jotta eikhän se ny siitä mee pian, jotta\nsais ruveta syämhän ja pistelemhä tuata kropsuaki, jok'on nuan\nkorjannäkööstä. Mutta pala istuu lujasti kurkus.\n\nKoitti mumma jo pistää piänen kropsunpalanki suuhunsa, ku sen teki nii\nmiäli, ja hyvältä se maistuuki suus, mutta ku meinas nialaasta, nii\nsiihe toppas! Ei menny eikä auttanu muu ku sylkiä pois makia pala.\n\nLopuksi mummalle tuli hätä käthen, piti lähtiä krannihi apua hakhon.\nSeliitti kuink'on käyny jotta pala tarttunu kurkkuhu. Ja vaikka koko\ntaloonväki vooron perähä luuras mumman kurkkuhu, ja isäntä pani oikee\nklasisilmäkki päähä, nii mitää ei näkyny. Mutta ku koitti, nii selvästi\ntuntuu klumppu kurkus. Ei auttanu muu ku lähtiä tohtorihi. Krannin\nisäntä meniki viämhän.\n\nEikä tohtorikaa voinu mitää! Sanoo vai jotta:\n\n— Teirän pitää heti lähtiä Helsingin klinikkahan, en minä voi sille\nmitää, ku ei oo sellaasia konehia, joita täs tarvitaas.\n\nMumma parka oli aiva onnetoon, mutta Helsinkihi piti lähtiä ja nälkäki\nrupes jo olemhan, vaikk'oliki lihanpala kurkus. Itku pakkas mummalta ku\nkatteli kropsupannuansa, eikä saanu syäryksi.\n\nJa kaikeksi onnettomuureksi mumma viälä myähästyy junastaki, n'otta se\njoutuu olemhan toista voorokautta syämätä ja juamata.\n\nKu s'oli menos sitte Helsinkihi, nii vähää ennen Tamperesta rupes yks\nfrouva, joka istuu sitä vastapäätä penkillä, kyselemhän, mihkä se mumma\nnii kovasti totisena reissaa.\n\nMumma seliitti itkusilmis, kuinka sen on käyny jottei s'oo saanu\nsyäryksi kahtehe päivähä ja nyt on nii nälkä, jotta sinnittää.\n\nNo se frouva rupes sanomhan jotta:\n\n— Mun poikani on hammaslääkäri ja s'oon toises vaunus, entäs jos se\nvois auttaa.\n\nJa frouva haki poikansa, joka rupes syynäämähän mumman kurkkua. Otti\nkapsäkistänsä rautalangan palan, teki siihen koukun päähän ja ku hetken\naikaa oli mumman kurkkua krassannu, nii veti ku vetiki sillä koukulla\nfläskinpalan pois!\n\nEikäottanu eres mitää maksuakaa! -Tamperehen asemalla mumma sai sitte\nruakaa ja siältä se pyärti takaasi kotia.\n\nJa sehän se mummaa harmitti, ku väki oli sillä aikaa tullu kotia ja\nsyäny kaikki fläskit ja kropsut eikä se itte saanu maistaakkaa.\n\n\n\n\nOIKIA VIINAPRÄNNI.\n\n\nOottako kuullu jotta aina vai sitä ihmine viisastuu?\n\nOppia s'oon elämä kaikki, sanothan, ja kyllä se nii näyttää olovankin.\n\nMäkin oon ny oppinu keittämhän viinaa. — Ja oikee valtion mestari on\nollu opettajana.\n\nMä sain kattokaas päähäni täs elämän harmaures — s'oli kialtolain\naikhan — sellaasen merkillisen ajatuksen, jotta mä lähren kattomhan\nvaltion viinapränniä, kun sellaane kerran täälä Vaasas on.\n\nNiin soitin valtion jästi- ja viinatehras Kronanin päätirehtöörille\njotta:\n\n— Haloo, s'oon Jaakkoo täälä. M'oon meinannu tulla kattomhan sinne\nteirän prännille, kuinka se ukko Valtio niitä molempia elämän\neliksiiriä, viinaa ja jästiä valmistaa — — passaako?\n\n— Jahas, jahas, no nii, tervetulua vai, kyllä passaa.\n\nJa nii lährin. Tirehtööri otti kovasti ystävällisesti vastahan, rupes\nnäyttelemhän ja seliittämhän oikee aluusta alkaan.\n\nSanoo jotta:\n\n— Jästin valmistus täs on pääasia, mutta siinä samalla tuloo sitä\nviinaaki sivus aiva ittestänsä. Minkäs sille teköö —?\n\n— No mutta sehän on erinomaane asia! — pääsi multa poikaparaalta.\n\n— Mennähän ny ensin tänne viljavarastoohi — sanoo tirehtööri.\n\nJa kyllä siinä taloos oli eri jyvälaarit! Ohria, kauroja, rukihia oli\nvissisti tuhansia hehtoja. Ja ulkomaan viljaa oli maissia, jokk'on\nmelekee ku kaffin papuja mutta punertavan keltaasia. Vaunuulla niitä\nlykättihin puhristuskoneesehe, joka pemisti kaikki roskat pois. Siitä\nne menivät hissirustingilla kauhian suurihin astioohi, jokk'oli\nku leipuumia, johna ne liotetthin. Tuarehelta niitä jyviä sitte\nleviteltihi itämhän, n'otta ohris oli pitkät irut, ja siinä huanehes\nhaisi kauhian imelältä. Mutta ku toisehe huaneshe tulthin, jota\nsanottihin mäsköökamariksi, niin'en viittiny enää paljo hengittääkkää.\nOli siinä eri suuri tynnöri, laattiasta kattohon asti n'otta tikkahia\nmyäri piti kiivetä ku sisälle kurkisti. Sinne ammeesehe s'oli putkia\npitki jostaki tullu koko vetelä sotku monta sataa litraa. Siälä\nkeitettihin ja ammehes pyärii jokin suuri mäntärustinki, joka sekootti\nsitä liäntä, jottei pohjahan pala. S'oon kuulemma kovasti tarkkaa\ntyätä. Neljännes eli viirennes huanehes, mihnähän oli, hyrräs viis\nsuurta separaattoria, jokka eroottivat siitä liämestä jästiainehen\nja viärtehen elikkä veren, john'on sitä alkohoolimyrkkyä — seliitti\ntirehtööri.\n\n— Myrkkyäpä tiätysti! — sanoon mä. — Kyllä mä separaattorin, ymmärrän.\nSe kuarii maittilan ja kurnaalin eriksensä. Montako prosenttia tuas\nkurnaalis on sitä myrkkyä?\n\n— Kaks-kolome prosenttia.\n\n— No mihkäs se tämä viina-aines joutuu?\n\n— Kattothan ny esti jästin valmistusta.\n\n— Ei suinkaa se vai hukkahan mee? — hätäälin mä.\n\n— Ei, kyllä se taltehen otethan.\n\nMe kattottihin sitte sitä jästihommaa. — Se meni ruskiana paksuna\nvellinä pitkin putkia toisihi suurihi ammeehi ja yhtäkkiää se muuttuu\naiva valkooseksi niinku maito.\n\n— Kuinka se nuan —?\n\n— Kattos tuahon liämehen puristethan suurilla moottoriilla ilmaa\nsisälle ja se sen muuttaa nuan valkooseksi.\n\nMonen koneen ja putken kautta sitä liäntä sitte viälä kuljetettihin\nylhä ja alha, mutta vimmeeseksi höyry lykkäs sen kahtehen rautaasehe\nkapistuksehe, jokk'oli justihin ku kaks harmonikan paljesta. Siälä\nse pusertuu paksuksi taikinaksi — ja se oli sitte jästiä. Viälä sitä\nviippootettihin mones vivus ja viimmeeses huanehes, johna vain hääräs\nakkoja, lykkäs yks kones tavallisen jästipaketin paksuusta tankua ku\nseivästä. Siitä veitti leikkas itteksensä 400 kramman painoosia paloja,\njoita ne akat pyärittivät paperihi jotta sätii. Toiset pistelivät\nlaatikkoohi ja tyä käyy ku sataas.\n\nAutolla hyppöötettihin aika kyyttiä asemalle ja iltajuna vei ja\nvihelti tuaresta jästiä tuhansia pakettia leivän leipojille ja — —\nviinankeittäjille.\n\n— Ettäkö oikee viinankeittäjillekki? — kysyyn mä.\n\n— Minkäs sille mahtaa, jotta väärin teköövät — huakaasi tirehtööri. —\nSanoovat tiätysti leipähän tarvittevansa — ja viinaa keittävät.\n\n— Paljoko tätä jästiä täälä tehrähän?\n\n— Paljo, me valmistamma täs tehtahas melkeen kaiken jästin, mitä koko\npohjoos-Suames käytethän.\n\n— Se tahtoo sanua, että herra tirehtööri on se miäs, joka käyttää ja\nkävelyttää koko Pohjoos-Suamia.\n\n— Niinpä se mahtaa olla. -Tämän tehtahan jästistä säkin Jaakkoo oot\nnuan pullistunu — nauroo tirehtööri.\n\n— Tainnu kyllä — — mutta laulattamhan ei oo pannu, sen mä takaan —\nmahtavoottin mä kans vastahan.\n\n— Mennähän nyt kattomhan sitte tuanne alkohoolipualelle. — Mutta kuinka\nse on, kestääkö Jaakoon pää alkohoolimyrkkyä?\n\n— Kestää!\n\nJa niin menthin ylimmääsehe kerroksehe, john'oli kaks korkiaa rautaasta\ntornia ja niihin tuli alhaalta se jästistä erootettu vesiklottu, johna\nne kaks Suamen kansalle kallista prosenttia uivat. Niis umpinaasis\nrautatorniis sitä vesiklottua eli vierrettä sitte kuumennettihin nii\nlujasti, että koko aines muuttuu höyryksi.\n\n— Ja ku alkohooli on köykääsempää ku vesi, nii se nousoo nopiempaa ylhä.\n\n— S'oon totta se! Päähän tiätysti — rupesin mäkin seliittämhän. —\nAlkohooli nousoo kuulemma päähän ja vesi menöö vattahan, sanoovat ne,\njokk'on koittanhet — —.\n\n— Jaa, torellakin — sanoo tirehtööri. — Kyllä se on täs se sama\nprosessi huamattavis.\n\n— Ja ku alkohoolihöyry on sitte noussu tuanne ylhä tornihi —\n\n— Heiluuko silloo torni? — kysyyn mä.\n\n— E-ei toki! — nauroo tirehtööri.\n\n— Sepä kummaa! Pruukaapa se knupis jyllätä ja pakata heittelemhn...\n\n— No nii, siältä se johretahan putkia myäri ja kylmennethän ja silloo\nhöyryalkohoolista tuloo juoksevaa alkohoolia eli viinaa. — Kas täs sitä\nnyt justhin tulla lirajaa.\n\n— Herrenjee! — pääsi multa. — Vai on tua oikee purkista viinaa! Nuan\nkirkasta ja koriaa! Onko se väkevää?\n\n— 96 prosenttista se on!\n\n— Täyttä ainesta siis! Tuata, tuata — — mihkäs se tämä viina täältä\noikee lirajaa? — kysyyn mä tirehtööriltä.\n\n— Se menöö näitä putkia myäri kellariihi suurihi tynnöriihi.\n\n— Mennähän sinne kattomahan!\n\nJa niin mentihin, mutta ku sinne tultihi, nii putket oli kruuvattu\nsuurihi umpinaasihi rauta-ammeesihi kiinni ja laattiaki oli aiva\nkuiva. — Yhren ainuan reijän mä siitä löyrin, mutta siinäki oli suuri\nmessinkinen hana, ja se oli lakalla ja sinetiillä suljettu.\n\n— Paljonko nuas tynnöriis ny on sitte sitä valtion myrkkyä?\n\n— 30.000 litraa — sanoo tirehtööri.\n\n— Jaa-ah. On sitä siinä. — Mihkä se joutuu?\n\n— Täältä myyrähän atteekkihi ja niin kova on menekki, jotta välihin\npitää yätä päivää keittää, eikä tahro sittekkää piisata.\n\n— Kuinkas se tämä fapriiki oikee kannattaa?\n\n— No jästin valmistus tuattaa tappiota. Se ei kannata, mutta tästä\nviinasta valtio tianaa koko lailla ja tianaas paremminkin, jos se sais\nyksin myyrä, mutta virolaaset ja salapolttajat kilpaaloovat ankarasti.\n\nKyllähän mä siinä viälä seisoon ja viiraalin kauan aikaa, mutta niin\nkohtelias ja ystävällinen kun se johtaja olikin, niin hymyyli vain.\n\nMä sain paiskata hyvästiksi kättä, kiittää näkemisestä ja palata aiva\nväärinkäsitettynä takaasi kaupunkihi.\n\n\n\n\nJUPPE NÄKI JÄNIKSEN.\n\n\nOottako kuullu jotta Juppe — se mun koirani — on ny tullu takaasi\nkaupunkihin?\n\nS'oon ollu Kyröös ruakolla jo kolmatta vuatta, mutta se isäntäväki,\njonka hoiros s'oon ollu, on ny myyny ja hajoottanu huushollinsa pirin\npärin, n'otta Juppekin joutuu taas korottomaksi ja piti tulla takaasi\nmun tyä kaupunkihin.\n\nEileen illalla se tuli ja mä olin asemalla vastas.\n\nKovasti tykkäs, jotta kaupunki on muuttunu ja tullu paljo viarahia\nkoiria.\n\nItte s'oon muutoon ollu terves ja kovasti hyväs voinnis, ku sill'on\nollu tilaasuus siälä maalla kaikellaasihin urheeluharjootuksihin.\nVarsinkin se kehuu tykännehensä lampahista, joita s'oon saanu karhata\nympäri mäkiä ja lemperoosia niin paljo kun on lystänny.\n\nMutta kerran oli kuulemma tullu mettästä sellaane kamala elukka,\njoll’oli suuret silmät, pikkuune hännäntypykkä ja kauhianmooset\nkorvat. Juppe oli luullu sitä esti jonkillaaseksi lampahanvasikaksi,\nku sill'oli ollu halkinaaset huulekki, tormoottanu päin ja haukahtanu\njotta:\n\n— Meekkö siitä!\n\nMutta se oli seisonu vai katajapuskan viäres, kattua toljottanu suurin\nsilmin Juppea ku ainaki pössöö ja huiskuttanu suuria korviansa. Eikä\nlähteny mihkää! Aivan oli ollu moukka ja suu käyny ku kanelilla!\n\nPitkät partakarvakki sill'oli ollu ja niitä s'oli heilutellu. — Ja\nsiitä se Juppe sanookin, jotta hän rupes epäälemhän, mikä elävä se\noikiastansa oli.\n\nJa justihin ku Juppe meinas tarkastaa sen passia, nii eikös tua kamala\notus noussukki takajaloollensa ja ruvennu huitoomhan pitkillä korvilla\nku hullu — — ja silloo Juppe säikähti ja lähti vähä vinkiää painamhan\nkotiappäi —.\n\nJa se peräs ku onnetoon!\n\nJa niin jukulauta pitkät sääret kun sill'oli, jotta vaikka Juppe\npaineli aiva oikoosna ku nuaran pätkä, nii korvillansa fläsyytti\nkummaltaki kyljeltä ja aiva yritti hairata Jupen hännästä kiinni!\n\nEi auttanu Jupen muu ku painaa häntä koipien välhin ja aina vai lisätä\nvauhtia. Mutta se kamala koipeliini oli nii hyvä juaksemhan, jotta\nrinkiä vai meni Jupen ympärillä ja välhin poukahutti ylittekki.\n\n— Mutta purra ei uskaltanu! Mä näytin keko aijan hampahiani ja murisin\nsen kun siinä häräs kerkes, trossas Juppe. — Mä tulin korvat luimus\nporstuahan sellaasta vauhtia, jotta päälleni tuvan ovehen lennin\nyhtehen mykkyrähän. — — Onneksi rookas tua Mirkku, se äireen vanha\nkissi, olemhan porstuas ja ku se säikähröksis nosti häntänsä aiva\nkeppisuarahan pystyhyn, nii kyllä kans sillä pitkäkoivella mentihin!\nKiulun kaatoo porstuas viälä mennesnänsä — ja sitte ku mä perähän!! —\nJee kun mä sitä ajoon senkin pitkäkorvaa, ja jos m'olsin saanu kiinni\nsen, nii nirri pois! — — Sellaasta elävää mä en oo ikimailmas nähny — —\npauhas Juppe.\n\n— Olikahan se susi? — kysyyn Jupelta.\n\n— Äää — — ei se mikää susi ollu! Susia m'oon karhannu siälä maalla joka\npäivä — kehuu Juppe.\n\n— Oliskahan se ollu karhu sitte?\n\n— Äää, ei se mikää karhu ollu — — mitä karhusta? Kerraasti tuli karhu\nmua vastahan kun menin meijärille siinä myllyn kohras, nii mä kerran\nvai ärährin nuan sivumennen, jotta meekkös siitä sivuhun, nii ojahan\nhyppäs karhu parka nurinniskoon ja meni aiva häntäpystys mettähän\nKnuuttilan riihen taitte, eikä tohtinu tulla keko päivänä pois.\n\n— Mutta kuule Juppe, ei karhulla oo häntää...\n\n— Ooo-oon sillä, ainaki sillä karhulla oli oikee kauhiammoone karahka\ntoises pääs pystys, jota se heilutteli.\n\n— No mutta mikhän kamala otus se sitte oli, jonka sä siältä\nkatajapuskan juuresta rookasit?\n\n— En tiärä, enk'oo ikämailmas eres unisnani sellaasta pitkäkorvaasta\nkoipeliinia nähny — — ku suukin oli aiva ristihinsä halki...\n\n— Äläh — — mutta olikhan se, Juppe, kuule — mutt'ei se tainnu olla — —\noikee _mettäjänis_ — niitä on kuulemma viälä joitaki rookattu Suames —\n— mutta mistä se olis eksyny sinne Kyrööhin?\n\n— Jaa, mutta se se vissihin oli, ainaki s'oli nii kauhian näkööne...\n\n— Ja pitkät korvat!\n\n— Joo-oh, sill'oli sitte pitkät korvat!\n\n— No kyllä se sitte vissihin oli jänis —.\n\n— Vissihih! — —kyllä s'oli kamala värkki — — ku ei tarttisi enää\nsellaasta koskaa rookata — huakaasi Juppe.\n\n— Täälä kaupungis niit'ei ookkaa, n'ottei tarvitte peljätä — lohrutin\nmä Juppea, josta nyt on taas tullu kaupunkilaane.\n\n\n\n\nHÄRMÄLÄÄNE HELAHOITO.\n\n\nNo jo ny jotaki! Ku mulle tuathin härmäläästen lahjana mahtavan suuri\nhärmälääne tuppiroska, john'on kaks puukkoja ja kummanki teräs, siinä\n»verikuurnas» kraveerattuna fiinillä kiakuroolla jotta »Vaasan Jaakkoo».\n\nTäs yhtenä päivänä tuli Kivimäjen Jussi tänne toimituksehen, napalootti\nyhren käärön kans hyvän aikaa ja sitte veti framille sen härmälääsen\nhelahoiron ja sanoo jotta:\n\n— M'oomma siälä Härmäs tuumannehet, jotta s'oon meirän kotopitäjähän\nmiästen pyhä velvollisuus varustaa sun Jaakkoo, jokas oot joutunu\najamhan meirän härmäläästen asiaa, tarphellisella aseestuksella, jottas\nolsit kengitetty erestä ja takaa. Tämän helahoiron, isäs ja esi-isääs\nuskollisen ja aina luatettavan elämäntoverin, ovat härmälääset\nsulle teettänhet Rannanjärven sepällä, joka sen on kärmehenihras ja\nkalmanluis karaassu ja takonu sillä vasaralla, jolla kaikkien Härmän\nsuurmiästen pitopuukoot on kalkuteltu. Ymmärrä mikä kunnia ja mikä\nvelvollisuus sulle nyt tapahtuu! Sinut korootethan tällä puukoolla\n»Härmän Ritarikunnan» jäseneksi. Aateluus yelvoottaa — —. Kanna pääs\nkorkialla ja kattele mailmaa ku omaas, s'oon härmäläästen tunnuslause.\n\nS'oli nii juhlallista jott'oikee pakkas pyärryttää. Ja totinen ja\npleiki oli Kivimäjen-Jussikin, ku se vapisevin käsin köytti tuppihoitua\nmun housunliirinkihini.\n\nN'otta nyt m'oon sitte kans:\n\nAlahärmästä keskeltä pitäjäjestä rentoja veljeksiä. Nee saa hyppiä\npöyrälle, jokk'on meitäkin verrempiä.\n\nVaviskaa, vaviskaa — —.\n\nEttä taira tiätääkkää minkälaane oikia härmälääne isäntämiähen\nkuvespuukkoo on?\n\nS'oon aivan toisellaane ku nua kauhavalaaset tuppihoirot, jokka\nny käyvät eteläpohjalaasen puukoon nimellä. Nua kauhavalaaset on\nuurenaikaasia salonkipuukkoja, siloosia ja tehtahankoreeta. Ei\nniis oo hajuakaa vanhanaikaasesta eteläpohjalaasesta isäntämiähen\npuukoosta. Niistä puuttuu se alkuperääne voima ja omanarvontunto, joka\nhärmälääselle helahoirolle hengen antaa. Kauhavalaaset on puipulipoikia\nhärmälääsen isäntämiähen puukoon rinnalla.\n\nHärmälääses helahoiros on ensistikki kaks puukkoja: isoo puukkoo ja\npikku puukkoo eli junki.\n\nSillä jungilla eli pikkupuukoolla syärähän askista voita ja näperrethän\npalvattua lamphanreittä, krassathan piippua ja pirethän pikkupoikia\nkuris. Isoo puukkoo on pitopuukkoo, sitä käytethän häis, ristiääsis,\nnaittajaasis, kirkos ja maahanpanijaasis. Ja sitte sillä ratkothan\nraavasten miästen kesken periaatteellisia kysymyksiä.\n\nHärmälääne isäntämiähen helahoito on kokonansa käsityätä. Konehellinen\ntyä olis halpaa ja arvotoonta Härmän miähen kannettavaksi. Helat on\ntavallista vaskia ja niis vanhanaikaaset yksinkertaaset kruusookset.\nPuukonpää on kotoosta koivua, punaaseksi lakeerattu. Ja terä! Terä on\nkirkas ja kova ku timantti! Sen lappehes väläjää mailma sathenkaaren\nfärisenä.\n\nSellaane on oikia härmälääne esi-isien puukkoo.\n\nJa kyllä mä koitan sitä kunnialla kantaa.\n\n\n\n\nLAURELLIN PORTAHILLA.\n\n\nOottako kuullu kuinka kamalasti hiljan käytkin yhren isännän Vaasan\nreisulla?\n\nS'oon puntimiäs ja laajalti tunnettu täs maakunnas ja vähinsä muallakin\nku se harjoottaa liiketoimiakin ja niiren tähren se nykkin oli käymäs\ntäälä Vaasas.\n\nHoiti asiansa ku miäs ja ostipa akallensa tulijaasiksi sellaasen\nrintaneulankin, jota sanothan kameeksi ja jokka on kovasti tyyrihiä\nja muaris. Akka ku pakkaa vähä liika nuukasti kyselemhän ja utelemhan\nisännän kaupunkimatkoja, sitä varte, jotta se tiätää, ettei isännän suu\ntuahest oo.\n\nMutta isäntä tuntoo kans rakkahan muijansa heikot paikat ja sitä varte\nmuistaa ostaa aina jotakin kaupungin muruja, klänninkikankhan, pusurin\nvärkit, korvarenkhat ja ny tällä kertaa justihin sen kameerintaneulan,\njok'on nii uutta muatia, jottei kaikki akat oo viälä eres sellaasista\nkuullehekkaa.\n\nJa kyllä se olikin luajan lykky, jotta se rookas justhin tällä kertaa\nostaa nii komjat lepyttäjääset, sillä sellaane kamala klohnu sille ny\ntuli.\n\nS'oli rookannu yhtehen yhren tutun tirehtöörin kans ja joraantunu\nistumhan sen kans klasien ääres nii myähän, jotta makoolle menosta ei\ntullu enää mitää, ku aamujunalla piti lähtiä, ja aiva välttämätä.\n\nFriskisti olivat kaverit ryypännehet ja puhunhet aitosuamalaasuuresta\nnii voimalla, ja väjellä, jotta aina vooron perhän takoovat nyrkkiä\npöythän n'otta klasit pöyrällä hyppii ja kaatuuli. Samaa miältä olivat\nollehet, jottei riirasta puhettakaa. Siitä vaa, jotta kumpi on koveet\nsuamalaane. Ja ku toren sanoo, nii kyllä se isäntä voiton vei, vaikkei\nse tirehtöörikää huano ollu.\n\nKesken kaiken muisti se isäntä rakkahan akkansa, kotoosen huushollinsa\nja sanoo jotta:\n\n— Kyllä sä tirehtööri oot kumminkin viisas miäs, ku et oo naimishin\nmenny! Poikamiähenä vai asustelet ja saat kotonas rähistä ja mekastaa\nsenkun seinät kestää. Toista s'oon munkin! Ku miäs teköö viikosta\nviikkohon tyätä ja elää nii hengensiivosti ku ikänä taitaa, nii\nsyrämmenpohjalle kasaantuu kaikellaasta sakkaa, harmia ja kränää, joka\nsiälä kaiveloo ku häjy mato. Silloo pitääs miähen saara ottaa yhren\nhyvän täräyksen ja krääkyä vehriääsen sappensa pihalle, jotta helppaas.\n— Mutta silloo siin' on heti akka vastas ja pitää sellaasta motkotesta,\njottei sitä viitti kuullakkaa. Sitä varte ne nämä kaupunkireisut onkin\nmulle nii välttämättömiä ja virkistäviä — — jotta otetaan taas — —.\n\nPehmoosia poikia olivat molemmat ku kellua kattelivat ja tykkäsivät\njotta:\n\n— Eikhän nyt oo jo niinku aika lähtiä asemalle, jotta keriithän...\n\nNiin lähtivät kaverukset pöffäälemhän käsikoukkua asemalle päin. Huanua\nse oli, ku katu ei tahtonu piisata, vaikka siin'on leviä esplanaattikin\nvälis. Ku lähti viipoottamhan toiselta pualelta, nii vähält' oli,\njottei lykänny Keturin näyteikkunasta sisälle toisella pualella. Ja\ntaas heitti toiselle pualelle Tikanojan taloon laithan n'otta nenät\nseinhän ja vesirännistä kiinni. Ja ne esplanaatipuut, ne on sitte hyviä\nolemhan ku tällääses tilas yrittää aamujunahan. Ku puusta saa kiinni\nja vähä osootteloo ja sitte tryykööttää toisehen, niin aina vain matka\neristyy.\n\nSillä lailla ne tuli nämäkin kaverukset asemalle päin, mutta isännän\nsääret oli silloo jo nii heikot, jotta härin tuskin pääsi Laurellin\ntaloon kulmaportahille istumhan.\n\nJa siihen mässähti kapsäkki viäres.\n\nPääsi se tirehtöörikin siihen.\n\n— Ei tästä ny enää oo pitkä matka asemalle. — — Hyvästi ny vai — —\ntolkkas tirehtööri ja lähti yrittämhän takaasi kotiappäi.\n\n— Hyvästi hyvästi ja kiitoksia paljo — söpötti isäntä porraskiveliä ja\nkoitti viälä heiluttaa kättäkin hyvästiksi niinku pruukathan ku junas\nreissathan.\n\nJa sitte otti mukavan kena-asennon ovia vastahan ja tuumas jotta:\n\n— Antaa ny mennä vai...\n\nSiihen nukkuu ja luuli junas istuvansa. Mutta sattuu nii erinomaasesti,\njotta ku mä tulin siinä kahreksan aikhan aamulla tyähön ja näin tutun\nmiähen ja arvasin asian, niin pukkasin kylkhen ja karjaasin, jotta:\n\n— Seinäjoki! 15 minuuttia, junanmuutto Kristiinan raran matkustajille!\n\nSe heräs, hyppäs pystyhyn, hiaroo silmiänsä, hapuuli kapsäkkiä\nsivultansa ja jäi suu auki kattomhan jotta:\n\n— Mitäh häh! Mihnä mä oon? —\n\nKyllä se katteli ja siunaali, ku käsitti asian ja varsinkin se säikähti\nku mun tunti jotta:\n\n— Herranjesta! Jaakkoo! Sunko ny pitikin justihin tähän rookata —! Älä\nhyvä miäs vai paa mitää sanomalehtehen...\n\n\n\n\nASTALO — MIKÄ S'OON?\n\n\nPohjanmaan tappelukykyysen ja haluusen kansan pualesta pitää\nmun kohristaa julkinen lainopillinen kysymys itte Suamen kansan\neruskunnalle, sen johrosta, jotta nyt on muutettu Rikoslais sitä\nlukua ja pykälää, jota me pohjaalaaset enite käytämmä ja joka päivä\ntarvittemma.\n\nSe on Rikoslain 21 luku, johna on tarkoon räknätty ja justeerattu, mitä\ntappelusta, miäsmurhasta puukoolla, pyssyllä, seipähillä, malmarilla,\npookilla ja pannunjalaalla on ittekulleki Vaasan linnaa räknättävä.\n\nTähän asti s'oon ollu meille hyvin selvää, eikä tuamioosta on turhia\nvaliteltu. On tykätty, jotta siin'ei oo ollu yhtää liikaa. Oikiastansa\nm'oomma täälä Pohjanmaalla ittekki jo havaannehet, jotta reirusta\ntaposta pakathan antamhan tämänmaailman aikhan liika vähä, n'otta\nkaikki klopikki rupiaavat täs tappelemhan ja murhia tekemhän ku\naikamiähet!\n\nTäs rupiavat paimenpoijakki jo hyppimhän oikiaan miähisten miästen\nhousuuhi ja linnahan tukkimhan kaikellaasista »turhista».\n\nVanha reiru pohjalaane tappelu, johna »häjyt» on vain lystiksensä\nja leikkispäältä jalos taitees ja hyväs ystävyyres koitellehet\nteräasehilla toistensa kruppia ja kurssia, on tähänastisen lain\nvaikutuksesta alentunu nii arvos ja mainehes, jotta meit'on ruvennu\nhävettämhän.\n\nVaikka kuinka on koittanu rennosti heilua ja helapäätä heilutella, nii\ntuamarin pöyrän eres on miähelle räknätty vain pari kolme vaivaasta\nkuukautta, josta ny olis pitäny saara vähintänsä eres 10 vuatta.\n\nEihän täs oo enää viittitty laulaakkaa kestään...\n\nSitä varte me oommakin täälä Pohjanmaalla suurella jännityksellä kaikes\nhiljaasuures orottanhet sitä Rikoslain muutosta siälä eruskunnas niinku\nkuuta nousemhan, jotta parannusta tulis.\n\nParemmat ne pitää tuamiot tulla miäsmurhista ja tapoosta, se on\ntääläpäi ollu jo kauan yhtehöösen kansan miälipires ja vaatimus,\npuhumattakkaa ny oikeesta tappelumiähistä, jokka, niinku sanottu, ovat\njo kauan aikaa hävennehet enää yrittääkkää.\n\nJa kun eruskunta on ny sitte koventanu ja parantanu tappotuamioota,\nniin mä pyyrän saara tämän maakunnan kansan pualesta lausua sulimmat\nkiitokset kaikille herroolle ja kansanerustajille, jokka kerrankin\nhoksasivat petrata sitä lakia, joka meille kuuluu. Oikiastansa s'olis\nsaanu tulla viälä vähä pareetkin, mutta koitethan ny esti tämän mukhan\ntapella ja koitella miltä se mallaa.\n\nOnhan toki tämänkin lain mukhan mahrollisuus saara, ku oikee yrittää,\neres 10 vuatta. Mutta paimenpoikia ja muita klopikoota pitää tuamita\ntämän lain alarajaa pitkin, jottei niitä sekooteta miästen joukkohon.\n\nNämä ny muutetut ja kovennetut Rikoslain kohrat m'oomma täälä jo\nkovasti tutkinhet. Muutoon on kaikki selvää, mitä asehia ja vehkehiä\nsopii käyttää, niinku pyssyä, puukkoja, kirvehiä ja viikattehia.\nSamoon näyttää olevan mahrollista käyttää viälä vanhaa tervatamppia,\npannunjalkaa ja moskulaa, josta kaikesta me lausumma parahan kiitoksen\nymmärtävääsille lainsäätäjille, jottei niit'oo viälä viraalta pantu,\neikä museohon tuamittu.\n\nNe onkin meille pohjalaasille tuttuja jarakkahia kapinehia ja jos\nn'olis kiälletty, niin mä sanon suarahan, jotta siin'olis käyny samoon\nku kialtolais.\n\nMutta nyt tuloo se asia, jota mä julkisesti kysyn Pohjanmaan kansan\npualesta arvoosalta Suamen kansan eruskunnalta. Ku siinä tappelupykäläs\nräknäthän kaikki lailliset tappeluasehet, niin mikä se on, jota siinä\nsanothan »hengenvaaralliseksi _astaloksi_»?\n\nSitä m'ei saara täälä selville, eikä kukaan ihmine tiärä minkälaane\nvehjes se on. Ei sitä tiärä eres Eetun-Jussikaa Härmästä, vaikka m'oon\nkääntyny sen pualehen ja kysyny.\n\nSe sanoo, jotta se on kokeellu ja käyttäny kaikkia mahrollisia miähisen\nmiähen tappeluasehia pookista ja airanseipähästä kuuskertaa laukeevahan\nkrivolveripyssyhy asti, mutta astalon kans se ei oo reisuakaa saanu\nkoittaa. Ei oo eres kuullu puhuttavankaa! Onko se jotaki näitä\nuurenaikaasia kamppehia?\n\nMistä niitä saa ostaa?\n\nJa mitä sellaane astalo maksaa?\n\nOnko se kovin tyyris, jotta kannattaako sitä eres ittellensä tavallisen\nisäntämiähen hankkia?\n\nPiretähänkö sitä hias, plakkaris, vai onko se seljäs kannettava hoito?\n\nLyärähänkö sillä vai paukahtaako se?\n\nJa onko se sitte sellaane kapines, jotta sillä vissisti keikahtaa, ku\ntäjää?\n\nMikä se on se astalo, hyvät kansanerustajat?\n\nKuinka te sellaasia uusia tappeluasehia tahrotta maahan tuara,\njost'ei tääläpäi ammattimiähilläkää oo aavistustakaa. Ei oo kuultu\npuhuttavankaa!\n\nTiärättäkö te eres itte, mikä se on?\n\nTääl' oli yks miäs, joka rupes arvoottelemhan, mikä se astalo on,\nmuttei me voi sen seliityksihin uskua.\n\nKu se sanoo jotta s'oon _kurikka_!\n\nKurikka! — ajatelkaa!\n\nAkathan kurikkaa heiluttavat. Koska totisesti m'oomma ennenkää\nkurikalla tääläpäi tapellehet?\n\nJos se astalo on kurikka, nii aivanhan teirän korkiaasti\nkunniootettavien kansanerustajaan päät on pehmennehet, jos t'ootta\npannehet _pyykkikurikan_ miähisten miästen tappeluasehien joukkohon.\n\nJos se totisesti on nii vikahan menny, nii me vaarimma erityyset\nvalittijamiästen vaalit, sellaaset ku prisitänttiä valites pirettihin,\nja niillä me valittemma täältä Pohjanmaalta 10 friskiä miästä, jokka\ntuloovat sinne eruskuntahan ja antavat teille sitä pyykkikurikkaa\nn'otta osaattaki vissisti eroottaa miästen vehkehet akkaan\nkapistuksista.\n\nTämä on suurin lainsäärännöllinen munaus, mitä Suames on koskaan\ntapahtunu, ku pannahan kurikka pyssyjen ja puukkojen joukkohon!\n\nJo on akkaaseksi menny koko Suamen valtakunta!\n\nSamalla pyyrän, jotta täältäpäi valitut kansanerustajat\nPojaanluoman-Hermanni, Turjan-Änsti, Virkkusen Paavo ja Jaskarin-Mikki\ntoisivat ny jouluksi kotiatulles tänne muutamia kappalehia niitä\n»astaloota» nähtäväksi.\n\n\n\n\nRAKKAUREN TÄHREN VAI.\n\n\nOottako kuullu siitä kauhiasta murhenäytelmästä, joka täs hiljan\non tapahtunu! Ku kaks rakastavaasta päätti mennä yhres kualemahan\nonnettoman rakkauren tähre?\n\nNe rakastivat toisiansa n'otta ne aiva itkiä köllöttivät, ja ku n'ei\nsaanu toisiansa, nii ne päättivät tappaa ittensä.\n\nJa sitä varte ne menivät yhres atteekkihin — ja itkivät n'ottei ne\ntahtonehet saara sanotuksikaa jotta:\n\n— Myrkkyä!\n\nAtteekari kysyy, jotta mitä ne meinaavat tehrä myrkyllä, nii ne\nsanoovat jotta:\n\n— Me tapamma ittemmä heti paikalla, ku m'ei saa toisiamma — — isä\npiiskaa ja äitee haukkuu joka päivä, jotta m'oomma Kallen kans hulluja,\nku me rakastamma toisiamma. — Ja mitä me sille voimma, jotta me\nrakastamma, emmekä voi enää elää yhyy — —.\n\n— Kahrella markalla myrkkyä, markalla kummallekki — — yhyy — itkivät.\n\nJa atteekari rupes kans itkemhän n'ottei meinannu saara myrkkypotin\nkorkkia auki ollenkaa.\n\n— Voi lapsiraukat kun teirän pitää kualla...\n\n— Yhyy — —.\n\n— Mä paan teille kaikista väkevintä myrkkyä, oikiaa\nrakkaurentinamyytiä, menkää sitte ja tappakaa ittennä rakkahat lapset\nja olkaa onnellisia — yhyy —.\n\nAtteekari itki ja pani suuren puteliin risiiniöljyä ja flättäs\npääkallon ja sääriluut päälle niinku pruukathan.\n\nNe onnettomat rakastavaaset sanoovat kärestä pitään hyvästi sille\nkiltille atteekarille ja lähtivät aiva pleikiinä yhtehen puistohon\nmeren rannalla ja istuuvat viimmeesen kerran rannankivelle ja itkivät.\nItkivät nii katkerasti ja rakkahasti ku kaks onnetoonta rakastavaasta,\njokka eivät saa toisiansa, vai itkiä taitaavat.\n\nJa kelmiä kuu kattoo taivahalta ja paistoo nii surullisesti ku vai kuu\npaistaa taitaa onnettomasti rakastunehille. Ja rannan laine liplatti\nnii surullisesti ja tuuli itki koivunlarvas nii raskahasti. Ja syrän\noli pakahtua ku ne onnettomasti rakastunehet nojasivat päänsä rintaa\nvastaan ja itkivät ja kuumat kyynelehet juaksivat kalpeeta poskia pitki\nku kirkkahat helmet — - yhyy — —.\n\nJa sitten ne ryyppäsivät pääkallopotista ja kiatoovat lujasti\nkäsivarret toistensa ympärille ja painoovat viimmeesen suurelman\ntoistensa huulille — ja orottivat kualemaa — — yhyy — —.\n\nJa kun n'oli orottanhet hetken aikaa, nii poika sanoo jotta:\n\n— Oi oi — — ny mä kualen, — — mun vattaani niin kauhiasti polttaa...\n\n— Ai aij jai — huuti se flikkakin — täm'on kauhiaa — —!\n\nJa niin kaubiaa se niiren kualeminen olikin, jotta viimmee hyppäs poika\npystyhyn ja sanoo jotta:\n\n— Orota ny, armas Anna, — älä viälä kuale, — mä juaksen esti — oi oi\njoj, ku mun vattaani vääntää...\n\nJa nii lähti se poika juaksemhan. Ja hetken perästä se flikkakin. Eikä\nkualemisesta tullu mitää.\n\n\n\n\nKAFFIPANNU KATEES.\n\n\nSe on sillä lailla, jotta sen Ylistaron aseman osuuskaupan rehumestarin\npitääs ny päntätä. Sellaaset sotkut ja sekaannukset se sai aikahan\nhuolimattomuurellansa ja viraattomuurellansa.\n\nKun meinas karottaa yhrestä huushollista kaffipannun!\n\nJa sen ymmärtää jokahinen, mitä se merkittöö jos taloon ainua\nkaffipannu on toista viikkua katees eikä löyretä mistää. Kaikki asiat\nmenöö sekaasinsa, isäntä on suutuksis eikä viitti nousta sängystä ylhä\nkun ei saa kaffia. Emännän syränalaa hiukaasoo, eikä se pysy ollenkaa\nkotona, ku hyppää ympärinsä naapuriis kaffia vaanaamas. Lapset vänäjää\naamusta iltahan ja piika tiätysti huutaa holottaa oikohonsa taloon\nköyhyyttä ympäri kylää.\n\nParalla koitettihin aluuksi keittää poruuttaa, mutta siin'oli sumpit ja\nsikurit aina suus, jotta siit'ei tullu mitää.\n\nKattokaas siinä huushollis, josta nyt on puhet, oli kaffia keitetty\njo aluun kolmattakymmentä vuatta sillä samalla vanhalla isävainaan\npannulla, n'otta siit'oli lopuksi menny minoos niin kaikki, jottei ollu\nku kimmet jäljellä ja kaffi tuli niin kuparinkarvaasta ja karvasta,\njotta se löi heti vattan rikki. Ja sitä varten isäntä sanookin jotta:\n\n— Kyllä tuan pannun pitää nyt lopultakin viärä minootettavaksi heti\npaikalla, jottei me saa kuparimyrkytystä ja kuale kaikki yhtehen\nklimppihin ku torakat. Orismalas on kuulemma oikee mestarimiäs\nminaamahan kaffipannuja.\n\nJa nii antoo emäntä yhrelle akalle Ylistaron asemalla, ku s'oli menos\nOrismalahan, sen pannun ja käski viärä sille erinomaaselle minaajalle.\n\n— Mutta sill' on kiirus! — sanoo — ku ei oo muuta pannua koko taloos\nku tua ja sitä tarvithan joka päivä. N'otta se pitää olla huamenna jo\ntakaasi! Sopii lährettää jonkin följys, joka pistää sen sitte tänne\naseman osuuskauppahan.\n\nJa nii meni se pannu Orismalahan sille minaajalle, joka oliki nii\nerinomaane mestari, jotta se vai pari kertaa sisälle puhalti ja valoo\ntinat kylkehen n'otta se oli ku hopiaa sisältä. Ja saman tiän vei se\nmestari sen asemalle ja pisti yhren flikan kätehen, jotta se veis sen\ntakaasi Ylistarohon.\n\nSe tuaja antookin sen pannun sille osuuskaupan rehumestarille asemalla\nja sanoo jotta:\n\n— Täs on ny sitte se Orismalas minattu kaffipannu, jottas tiärättä\nantaa sille emännälle, ku se tuloo hakemahan.\n\n— Jahas — sanoo se tuhannen rehumestari, joka koko tämän sotkun sai\naikahan. — Otti sen kaffipannun, meni apulantamakasiinihinsa, löi sen\ntuamaskuanapussin päälle seisomhan ja sanoo jotta:\n\n— Tuas se nyt sitte on!\n\nSitte se rupes hiaromhan heinäkauppoja isäntään kans ja pluutas ja\ntinkii nii jumalattomasti, jotta isännät sanoovat jotta:\n\n— Onko tämä mitää osuustoimintaa, ku siä meitä tualla lailla meinaat\nnylkiä? Kitinojan miähet maksaa paljo paremmin ja saa huanompiakin\nheiniä viärä eikä tuallaasta krateeria piretä...\n\nSiälä ne miähet ja se rehumestari riitelivät ja koittivat puhua\ntoisiansa pökerryksihin, eiväkkä ajatellehet yhtää sitä asiaa, jotta\nkaffipannu oli yhrestä taloosta pois. Unohtivat koko pannun, siihen\ntuamaskuanapussin päähän.\n\nEmäntä tuli seuraavana päivänä jo ennenkun puarin ovia oli aukaastukaa\nkyselemhän osuuskaupasta kaffipannuansa, mutta ne vai räpyttelivät\nsiälä silmiänsä jotta:\n\n— Ei tänne oo tuatu mitää kaffipannua...\n\n— Se on Orismalas minattavana ja luvattu heti lährettää takaasi, jotta\nkyllä se pitääs jo olla täälä.\n\nTuas viiren aikhan tuli emäntä toisen kerran kysymähän sitä pannuansa,\nja justhin ennenkun ovet suljettihin, viälä kolmannen kerran. Ja sitten\ntuli isäntäkin nuan vain muina miähinä asemaplassille seisoskelemahan\njotta:\n\n— Eikö tääl'oo meirän kaffipannua näkyny?\n\nEi ollu kukaan nähny.\n\nJa taas huamisin oli emäntä oven takana jotta:\n\n— Eikö sit'oo viälä tuatu?\n\nSitä pannua käythin osuuskaupas kysymäs kolme kertaa päiväs n'otta tiä\naivan kuralla ja viimmee pani emäntä nuarimman tyttärensä koko päiväksi\nseisoskelemhan asemalle ja orottelemhan sellaasta ihmistä junasta\ntulovaksi, joll'olis kaffipannu käres.\n\nViikko sitä kärsittihin, siunattihin, manattihin ja voivooteltihin,\nmutta silloo oli hätä jo nii suuri, jotta isäntä ei noussu enää\nsängystä ylhä ollenkaan, ku ei saanu aamukaffia.\n\nViimmee lähretti emäntä yhren hiarojamuijan aiva vasite sitä pannua\nhakemahan Orismalasta. Se oli tomera akka se hiarojamuija ja lähti heti\nhäntä suarana jotta:\n\n— Kyllä minä sen pannun ettin vaikka kiven sisältä.\n\nTyätä siin'olikin, ku piti kulkia ympäri kylää taloo taloolta ja\nmökki mökiltä kyselemäs sitä minaajaa ja pannua. Viimmee löyti oikian\nhuushollin. Se minaajamestari sanoo heti jotta:\n\n— S'oon jo aikoja sitte lähretetty takaasi Ylistarohon. Heti samana\npäivänä mä sen annoon yhrelle flikalle, joka sen vei, ja käskin pistää\nosuuskauppahan niinku puhet oli.\n\n— No mihkä jutinan tähre se pannu on karonnu? — siunas hiarojamuija ja\npyhkii suupiälistä vahtua hilkunnurkalla.\n\nSe juaksi Kontturin puarihin ja soitti telefoonilla Ylistaron aseman\nosuuskauppahan jotta:\n\n— Haloo, onko se pannu siälä?\n\nKaupanhoitaja oli jo muutoonki hulluksi tulla sen pannun tähren'otta se\nhyppäs tasapökkää ilmahan ku ammuttu ja huuti n'otta telefoonitolpat\nheiluu Orismalahan asti jotta:\n\n— Menkää Varisnevalle sen pannunna kans!\n\nPuaris sattuu justhin olemhan emäntä itte orottamas sitä pannua, ja kun\nse kuuli, mitä kaupanhoitaja sanoo, nii se heti jotta:\n\n— Joko se pannu nyt tuloo?? Mihkä Varisnevalle te käskiä sen viärä?\nMiksei sitä tänne saa tuara?\n\nKaupanhoitaja huitoo molemmin käsin, repii hiuksiansa ja huuti jo aiva\nhulluna jotta:\n\n— Ei teill’oo ikinä pannua ollukkaa!\n\nMutta silloo emäntä suuttu n'otta s'oli tukehtua, löi nyrkin pöytähän\nja kiljaasi jotta:\n\n— Oohoh, vai nii!! Sittenpä on kumma, jos ei meill'oo kaffipannua\nollukkaa —!\n\nNäytti nyrkkiä, tamppas toisella piaksulla, sylkiä tirahutti ja paiskas\noven kiinni.\n\nPian sen perästä huuti juna ja asemalta tormas se hiarojamuija puarihin\nhenki kurkus jotta: — Onko se pannu täälä?\n\n(Ja nyt tuloo sellaanen paikka, jotta min'en osaa sitä enää kertuakkaa,\nku kahres paikas yhtaikaa hosutahan.)\n\nSe kaupanhoitajaparka oli nii sillä kaffipannulla kiusattu, jotta ku se\njustihin oli antamas ankkastukkia yhrelle miähelle ja se hiarojamuija\nlenti siihen sitä kirottua kaffipannua kysymhän, nii — ihminenhän se\non kaupanhoitajakin — se ei jaksanu enää hillitä ittiänsä, ku se otti\nja flinttas sitä akkaa sillä ankkastukilla päähän n'otta se plyssähti\npuarin laattialle aivan hoittollona.\n\n(Maakohon se ny siinä pökerryksis niin kauan, ku mä kerron, mitä siälä\nosuuskaupan pihalla tapahtuu.)\n\nSe emäntä ku tuli ku tuuliaaspää puarista, kihisi ja puhisi ku\npuuropata jotta, vai ei meill'oo pannua ollukkaa —, rumaanen kehtaakin\nnii sanua — —! Nii justihin siinä tulikin se flikka, jok'oli sen\nkaffipannun tuanu Orismalasta ja antanu sille tuhannen rehumestarille.\nSe kysyy emännältä jotta:\n\n— Jokos tootta saanu sen pannunna?\n\n— No sitähän mä justihin oon ettimäs, — tiuskaasi emäntä ja oli nii\nkiukuusnansa, jotta vähältä lyärä sitä flikkaakin.\n\n— Minä sen toin täs jo menhellä viikolla ja annoon rehumestarille —\nseliitti se flikka.\n\nEmäntä ja flikka rupesivat huutelemhan sitä rehumestaria\napulantamakasiinista, mutta eikös se tuhannen junttura silloo justhin\nollukki passannu päälle ja lähteny kirkolle kestihin, keskellä\narkipäivää!\n\nJa nii sai emäntä lähtiä kotia syrän kiukusta aiva sykkyräs.\nSängynnurkas makas isäntä ja manas. Toista päivää oli jo puhumatoonna.\nNiinku se emännän vika olis ollu!\n\n(No nyt mennähän taas sinne puarihin, ku se hiarojamuija rupiaa justhin\nvirkuamahan.)\n\nJa jee mikä mölinä siitä nousi jotta: — Vai limpulla päähän täälä\nihmisiä moiskithan aiva pökerryksihin, — — minä vaarin sovittajaasia ja\nkipurahoja ja päiväpalkkaa — —, huuti se ämmä ikänä ku silmänsä auki\nsai.\n\nEikä siinä auttanu kaupanhoitajan muu kun pistää akalle markka käthen\nja se sama ankkastukki kainalohon, ja hyvä oli jos siihenkää tytyy. Men\nnesnänsä viälä motkotti jotta: kuhmu pääs ja pakottaa...\n\nJa kaikki tämä sen tuhannen rehumestarin tähre!\n\nJa jos s'olis eres siihenkään loppunu tämä suttuune juttu karonnehesta\nkaffipannusta, mutta ku sitä aina vai piisaa.\n\nSe hiarojamuija lähti sinne emännän tyä ja ennenkun sai oven aukikaa,\nnii emäntä jo kysymähän jotta:\n\n— No löyrikkö sä sitä meirän pannua?\n\nHiarojamuija, joll'oli ittellä tuares kuhmu pääs sen pannun tähre,\nluuli jotta emäntä teköö pilkkaa hänen kaffipannun hakumatkastaansa,\nja sitä varte se suuttuu ku tupakki ja lenti ku vaapsahaane emännän\nniskahan jotta:\n\n— Pilikkanako sä mua pirät ja hyppöötät pannuas ettimäs ympäri Kyröjä —\n— vaikka s'oon tuatu takaasi jo viikko sitten —!\n\nJa ku se hiaroja on rontti muija, nii se kerkes myllyyttämhän emäntää\naika lailla, ennenkun se sai seliitetyksi, jott'ei sitä pannua oo\nviäläkää takaasi tuatu!\n\n— Rehumestarille mä sen annoon asemalla — seliitti flikka — mutta\nmestari on ny kirkolla kyläälemäs.\n\nJa hyvä olikin, jotta se mestari oli vähä kauempana, muuton se oliski\nollu päätänsä lyheet, sillä se hiarojamuija lähti ku salasmaa takaasi\nosuuskauppahan ja jyllästi ja penkasti nii, jotta viimmee se pannu\nlöyrettihin makasiinista tuamaskuanapussin päältä, johna s'oli seisonu\ntoista viikkua.\n\n— Minäpäs sen kumminkin ylhä ettiin! — trossas hiarojamuija ku tuara\nkiikutti kotia taloon pannua.\n\nSillä keitettihin sitte heti oikee pystykaffit ja pantihin höystöt\nkeskelle pannua, jotta tulis väkevämpää. Ja hyvää tuli ja erinomaaselta\nmaistuu, mutta rakkahasti n'oon akat, se emäntä ja se hiarojamuija\nvannonhet, jotta sen rehumestarin ei pirä tervestä päivää näkemän, kun\nne sen rookaavat ja kynsihinsä saavat. Niin plokkaavat kun kananraaron.\n\nTilanne onkin ny kriitillinen, niinku sanothan, Ylistaron asemalla.\nRehumestari kulkoo syrän kurkus varpahillansa, eikä tohri päivääsehen\naikahan pihalla liikkuakkaa. Makasiinisnansa vai oleskeloo ja pitää\nhakaa sisältäpäi päällä. Seinänraosta luurii, eikä tohri paljo\nyskiäkkää.\n\nSaas nährä koska ne sen rookaavat.\n\n\n\n\nTUPA-JUSSIN PARTURIS KÄYNTI.\n\n\nOottako kuullu Tupa-Jussin tukanleikkuureisua?\n\nSitä ku se Tupa-Jussi mahtavuuksisnansa otti ja lähti oikee parturihin\nklumppoottamhan pönskäänsä niinku herrat?\n\nEttä taira totisesti tuntia koko Tupa-Jussiakaa? — S'oon täs yhres\nrintapitäjähän kirkonkyläs suuren taloon vanha-isäntä, jok'on jo\nkauan aikaa elelly syytinkifaarina mummansa kans pihatuvas. Friski ja\nrontti miäs s'oon Tupa-Jussi, aika tuffi onkin. Kiirust’ei oo äijällä\nmitää, mumma keittelöö ruakaa ja Jussi-paappa vetelöö piippukänästänsä\nharvaksensa savuja ja on tytyvääne olohonsa. Istuskeloo isoontuvan\npualellaki päiväkauret, kuunteloo ihmisten puheeta ja myhähtelöö vai\nitteksensä. Kuulo vai pakkaa Jussi-paapalta vähä huanonemhan n'ottei\nenää oikee kaikkia kuulekkaa mitä sanothan, mutteihän sillä nii väliä\nookkaa, ku paljolta arvaakin, mitä ihmiset löpäjäävät.\n\n— Juu juu — pruukaa Tupa-Jussi vai sanua, oli mit' oli.\n\nKyllähän ne välhin pakkaa menemhän puheet ja meiningit sekaasinsa ja\nsivulliset naurahtelemhan Jussi-paapan juulle, ku s'oon olevinansa\nniinku se hyvinki kuulis, vaikkei toisin ilmoon kuule ollenkaa, mitä\nsanothan, varsinkaa jos vähä hiljempää puhuthan.\n\nNo se Tupa-Jussi sai täs yhtenä päivänä päähänsä, jotta oikee pitääs\njo taas leikkoottaaa hiuksensa, ku n'oon nii pitkät ja takkuuset. Ja\nmummaki tykkäs samoon ja oli jo monta kertaa sanonukki. Mutta ku se\ntaloon trenki-Kustaa, joka aina ennen pruukas Jussi-paapan hiukset\nleikata, oli lähteny Mikkeliltä taloosta pois, nii Jussi-paapp'ei\ntiänny mihkä s'olis menny karvojansa kerittemhän.\n\nSilloo sen piskahtikin miälehen, että mitäs jos meniski kerraasti\nkattomhan ja koittamhan oikee sitä kirkonkylän parturia, jok'ei\nkuulemma muuta teekkää ku tyäksensä ajeloo ihmisten partoja ja klumppaa\npäitä. Siälähän ne kaikki puntimiähet hyppäävät, kun ei ne osaa tämän\nmailman aikhan enää ajaa eres omaa partaansakkaa.\n\nNiin tuumas Tupa-Jussi ja lähti köpöttelemhän sinne parturihin heti ku\noli syäny eikä sanonu muminalle mitää. Naurahti vai itteksensä jotta:\n\n— Minkhänlaasta hommaa sekin on oikee olevinansa, ku toisen karvoolla\npitää koittaa ittiänsä elättää...\n\nKu suarahan sanoo, niinku mä pruukaan aina sanuakki, nii tuntuu se\nvähä kylymältä ja lämpööseltä siälä täälä Tupa-Jussin krupis, ku se\naukaasi parturin oven ja näki kuinka herraaset paikat siäl'oli. Oli\nlakeerilavittat ja istumasoffat ja niin suuri peiliki seinäs, jotta\nsiitä näki melkee koko krupin. Ja se parturiflikka oli ku tohtuuri\nvalkoone mekkoo yllä, kiiltävät sakset kouras ja jumalatoon kampa\ntoises käres.\n\nTuli heti kovasti kumarrellen Jussia vastahan jotta:\n\n— Olkaa hyvä —.\n\nJa viisas istumhan lavittalle justhin sen suuren peilin ethen. Olis\nJussi totisesti kääntyny ympäri ja lähteny poiski vähä äkkiää koko\ntaloosta, mutta ku se parturiflikka oli siinä heti oikee olkapäästä\nfööräämäs istumhan, nii ei viittiny eikä oikee hoksannukkaa, ku jo\nistuu siinä kränkkylavittas eikä tiänny mihk' olis päätänsä kääntäny,\nku aina vai oli oma naama vastapläsiä eres siinä peilis.\n\nJa ennenku se kerkes viälä oikee mitää ajattelemhankaa, nii se\nparturiflikka jo kiataasi suuren lakanan Jussi-paapan kaulan ympäri\nn'otta aiva Jussin otti hengen kiinni ja silmiä huikaasi. Se haukkoo\nvai ilimaa ja pyäritti päätänsä, jotta mitä tästä oikee tulookaa.\n\nSamas se parturiflikka jo kraappas kammallansa Jussin takkuusta päätä,\njok'oli ku luhtamätäs, ja kysyy jotta:\n\n— Hiuksekko leikathan paapalta?\n\n— Juu juu — pääsi Jussilta, ja sitä se meinaskii.\n\nParturifiikka rupes saksiansa klipsuttamhan, ja kroukkimhan siältä\ntäältä n'otta karvatukut vai lenteli. Ja Jussi-paappa räpytteli\nsilmiänsä.\n\n— Leikatahanko pitkäksi vai lyhkääseksi ja pannahanko jakoos\nkeskipäähän? kysyy se parturifiikka.\n\n— Juu juu — mutaji Jussi-paappa ja nyäkytteli vai päätänsä, niinku olis\nkovastikki kuullu.\n\nSe parturifiikka oli kans sellaane hiljaasempuheene ihmine ja tuumas\nitteksensä, jotta se nyt on se ja sama kuinka tuallaasen äijän pään\nklumppaa, vaikka panis nenän niskahan, ku ei vai tupeettia tee.\n\nJa kovasti hyvin se siltä flikalta käyykin se hiustenleikkoo, n'otta\ns'oli yks kaks valmis. Vähä viälä sukii siältä ja täältä, nii kysyy\njotta:\n\n— Eikö ajeta isännän partaaki?\n\n— Juu juu — tuumas Jussi-paappa, vaikkei se kuullukkaa, mitä se meinas,\nmutta luuli, jotta jos ei se viäl'oo oikee valmis.\n\nNo se parturifiikka hairas heti sellaasen posliinikupin siitä peilin\nerestä ja rupes sitä hiaromhan jollaki pensselillä nii tihiää nii\ntihiää, jotta aiva sen pää täräji. Ja ku s'oli sitä aikansa pyörittäny\nja Jussi-paappa silmät tapilla kattonu päältä, jotta tuliko se ny\nhulluksi vai muutoonko se vain nuan konstaaloo — niin kuppi tuli aiva\nvalkoosta vahtua täythen! Ja yhtäkkiä se otti ja mottas sitä vahtua\nJussi-paapan naamahan ympärinsä ja hiaroo ja hinkkas n'otta paapan pää\nklenkkuu sinne tänne ku kakun jalaka.\n\nJa siihen sitte jätti paapan istumhan naama nii ryättääses\nsaipuaklotus, jotta siit'ei näkyny paljo silmiäkää. Otti hihnan\nseinästä ja rupes teroottamhan partaveittiä.\n\nKyllä paappa katteli pitkähän peilistä kuvaansa ja ajatteli, jotta jos\nmumma ny näkis, nii ei paappaansa tuntisi.\n\n— Mitähän se ny meinaa tehrä — tuumaali Jussi itteksensä. — Mutta\nku tulin tähän hulluhun myllyhyn lähteneheksi, nii kattothan ny,\nsitteppähän tuankin tiätää...\n\nSe parturifiikka tuli sitte veittensä kans, pukkas Jussin pään\nklenkallensa ja rupes vetelemhän ku ruamia vai. Ja aina välhin\npyyhkääsi sormehensa. Oikee Jussia jo peljätti jotta, jos teköo\nhaavoja ja leikkaa oikee paksuja kiivuja poskesta irti, ku nuan vai\ntoisassilmin huiteloo.\n\nMutta kätevä s'oli partaveittiä käyttämhän se fliikka, sen pitää\ntunnustaa. Koko naaman krapas ja kuarii ku akat pärinöötä vai, eikä\ntullu yhtä ainutta haavaa.\n\nPyyhkii sitte hantuukilla paapan naaman ja kysyy jotta:\n\n— Pannahanko alunaa?\n\n— Juu juu — tuumas Jussi-paappa, jotta mitähän se nyt teköö?\n\nNo se hairas siitä sellaasen valkoosen klasinpalan, kastoo vetehen ja\ntuhras ympärinsä.\n\n— Tua ny ei ollu paljo mitää — tykkäs Jussi-paappa itteksensä.\n\nMutta sitte se flikka viittooli jotaki ja kysyy jotta:\n\n— Pannahanko otekloonia kans?\n\n— Juu juu — tuumas Jussi jotta, mitähän se ny meinaa.\n\nNii silloo se otti sellaasen klasipotun siitä hyllyltä, john' oli\nmessinkipislaakit ja kamalat rekkulehet roikkumas. Ja ku se siinä vähä\nitteksensä napalootti sen kans, nii yhtäkkiää truiskas potusta vettä\nsuaraa naamahan niinku kissi olis sylkeny, n'otta Jussi-paappa hyppäs\npystyhyn, rupes molemmin käsin hosumhan vastahan ja sylkemhän n'otta:\n\n— Pthyi pirhana ku tuloo aiva naamahan! — Käännä pois se pottu ku\ntruiskii silmille!\n\nMutta se vai frääsäs ja truiskutti! Otti sitte taas sen hantuukinsa ja\npyyhiskeli vähä enimpiä pois paapan naamasta ja sanoo jotta:\n\n— Se friskaa kovasti tämä tällääne...\n\n— Juu juu — tuumas Jussi, jotta mitäs konstia täs viälä tuloo.\n\n— Pannahanko puuteria kans? — kysyy se parturiflikka, eikä\nJussi-paappa, jok'oli jo muutoonki sekaasi, osannu siinä häräs muutakaa\nsanua ku:\n\n— Juu juu...\n\nSitte se otti sellaasen tupsun kun jäniksen hännän käthensä, pisti sen\nyhtehen kuppihin ja rupes sillä tuhraamahan paapan naamaa n'otta ku\npaappa sai silmänsä auki ja kattoo nii s'oli aiva ympärinsä jauhoos.\nPaappa sylki ja frääsäs jotta:\n\n— Täm'on jo liikaa...\n\nMutta se parturiflikka vai naurahteli jotta:\n\n— Kyllä ny tuloo isännästä nii fiini ja pulska poika ku aiva uutena\n— ja pyyhkii ja puhalteli enimpiä jauhoja sillä jäniksen hännällä\nJussi-paapan silmistä.\n\nJa Jussi-paappa viälä monehen kertahan ittekki pyyhkii ja hiaroo\ntakinhialla naamaansa ja syljeskeli jotta:\n\n— Kyllä se nyt saa jo piisata tämä pölyyttämine ja truiskimine mun\npualestani, ennenku se sokkaa aiva silmät tukkuhu...\n\nParturiflikka vai kumarteli ja viisaali peilihin, kuinka komja miäs\npaapasta tuli, muttei paappa kärsiny kattuakkaa ittiänsä, ku oli nii\njauhoos, lipoone ja karvootoon jott'oikee hävetti. Hiuksekki oli\nkammattu ja prässätty nii suaralle jakookselle ku rippikoulupojilla.\n\n— Kehtaako täs ny enää ihmisten ilmoolle mennäkkää tällääsellä naamalla\n— nupaji Jussi-paappa itteksensä — ku on ku nualtu vasikka ja aiva\njauhoos.\n\nSitte se otti se parturiflikka sen lakanan sen ympäriltä pois, kumarti\nja sanoo taas fiinisti jotta:\n\n— Olkaa hyvä...\n\n— Juu juu — tuumas Jussi ja oli ku puusta puronnu, katteli\nympärillensä, jotta mistä täältä pääsis pian pois. Pyärii ja ettii\nlakkiansa, jonka s'oli pannu ovensuuhun laattialle ja meinas lähtiä\nheti ku äkkäs oven. Mutta se parturiflikka kokotti kättänsä ja sanoo\njotta:\n\n— S'olis kahreksantoista markkaa.\n\nJussi-paappa heristi korviansa ja kysyy jotta:\n\n— Maksaako se kans?\n\n— Joo, kahreksantoista markkaa se maksaa — sanoo se parturiflikka.\n\n— Häh, mitäh, mitä sä sanoot? — imehteli Jussipaappa silmät pyäriääsnä.\n\n— Kahreksantoista markkaa se maksaa.\n\n— Ooksä flikka hullu vai piräksä mua hulluna? — karjaasi Jussi jo oikee\nsinisenpunaasena. — Hiuksien leikkoostako sä hyvä ihmine ottaasit\nkahreksantoista markkaa?! Ohoh, eipä tuat'oo kuultukaa. — Emm'oo\nennenkää siitä mitää maksanu...\n\n— Sen se maksaa ja se se on täälä taksa jokahittelta — sanoo se\nparturiflikka ja astoo sakset käres oven etehen.\n\nJussi-paappa kattoo jo rumaa ja ohimosuanet pullistuu jotta — — ääh.\nSylkiki jo kourahansa, mutta sai sitte miälensä takaasi ja kaivoo\nmassikan käthensä, josta noukkii rahat ja löi pöythän.\n\nMutta hyvästiä ei sanonu, ku lähti. Ja lujaa paiskas oven kiinni\nperähänsä.\n\nJahkaasi viälä jotta:\n\n— Toista kertaa en tuallaasehen pirun paikkahan mee, johna nyljethän\nkarvat ja massi...\n\nJa oli vihoosnansa vielä ku kotiakki tuli.\n\nMumma löi kahta kättä yhtehen jotta:\n\n— Jestanteeraa Jussi, mihnä sä oot ollu —?\n\n— Oo vaiti siinä! — karjaasi Jussi, eikä puhunu enää koko päivänä mitää.\n\n\n\n\nLAPUAN METTÄMIÄHET.\n\n\nOottako kuullu siitä Lapuan herraan jänisjahrista?\n\nNiitä lähti täs syksyllä oikee valittu sakki joutesnansa mekastamhan\nmettähän, tuata nuan mettästämhän. Se on hakemhan ruuan apua juamahan.\n\nMutta sattuuki tulemhan kauhiammoone räntäsaret, notta herraan pakkas\nkastumhan hellemmät tuntehekki aiva piloolle. Kaikkihin ilkehintä oli\nkumminki ku housut löi sääriluihin märjäksi ja ihoon kiinni.\n\nMutta kun hätä on suuri, on pelastuski aina likillä. Sattuuvat tulemhan\nsiälä mettän keskellä aukialle maalle, john' oli heinälato. Siitä\nsaivat hetkeksi suajaa. Ja samalla s'oli mukava paikka pitää sen\nensimmääsen viälä saamattoman jäniksenkin peijaaset.\n\nSiälä laros sitte istuskelles, keksii yks herroosta hyvän konstin\nkuivata märjät säärensä. Se otti ja täytti aluus- ja päällyshousunsa\nvälin heinillä n'otta s'oli ku makkara. Ja kehuu kuinka on mukava olla\nja kuinka ihanasti se lämmittää.\n\nLopuksi toisekki innostuuvat ja tukkiivat housunsa heiniä täythen,\nn'otta n'oli kaikki ku makkaroota. Ja pulskia makkaroota olivakki. Ja\nkankeeta.\n\nJa justhin ku ilo oli ylimmillä tuli yks pöllöö jänis laron ovelta\nkattomhan sitä herraan mekastusta ja luuli, jotta n'oon niin pönttyräs,\njottei ne häntä näjekkää.\n\nMutta yks herra äkkäski ja kiljaasi jotta:\n\n— Jänis!\n\nJa ampua präiskäs sinnepäi. Ja eikös peijakas osannukki jänistä nii\nvastasilmiä notta se kaatuu heti siihen paikkahan.\n\nJa niin saatihin jänis. Ja siitä nousi sellaane mökä ja trossoo, jotta\nlaron katto kohooli.\n\nJa sitte vasta peijaasia pirettihinkin!\n\nSaret oli aikoja loppunu ja jäniski rupes jo haisemhan, ennenkö herrat\nrupesivat hankkimhan kotialähtyä. Mutta niin olivat fletkooksis ja\nväsyksis, jotteivät itte jaksanhet kantaa sitä jänistäkää. Piti\nhajettaa auto kirkonkylästä ja siinä samas kuarmas pääsivät herrakki,\nku safööri punttas ne kärryylle. Kyllähän n'olis muutoon päässehet\nittekki, mutta ku housut oli nii kankiat ku nisuäijällä.\n\nJa ku herrat tuli frouvaansa kotia ja kamalan kankiasti haarukoovat\nportahia kohri, niin frouvat ajoovat piiat pihalle ja lapset\nperäkamarihi, vääntelivät käsiä ja voivoottelivat, jotta:\n\n— Voi, voi, isälle on ny tullu mettästysmatkalla kamala vahinko — —\ns'oon vissihin palelluttanu säärensä, ku n'oon nuan kankiat.\n\nJa joka frouva vei pappansa sänkykamarihin ja nupaji, ja pukkas\nselkähän ja lyärä flätkäski jotta:\n\n— Kehtaakki suuri miäs — tualla lailla...\n\n— Älä ny — — kuule — — koittivat mettä miähet.\n\nMutta frouvat pökkäsivät papan sänkyhyn n'otta ne meni aiva sääret\npystyhyn ku tolpat. Ja ku mamma nykääsi säären alha, nii pappa nousi\nittestänsä taas istahalle, ku sill'oli nii kankiat housut.\n\nJa nii verettihin mettämiähiltä pöksyt jaloosta — — ja silloo vasta\nmammat kiljaasi jotta:\n\n— Mitä täm'on?! — Mitä sull' on housuus?\n\n— Tuata — — tuata — älä ny...\n\n— Heiniä, silppuja, runsuja housut täynnä —! Kuule miäs, mihnä s'oot\nollu, mitä s'oot tehny?\n\nJa frouvat puristelivat pappaan housut sänkykamarin laattialle. Tuli\nnii suuri heinäläjä, jotta lamphan sill'olis elättäny tästä Valporihin\nasti.\n\nJa sitte soittelivat frouvat telefoonilla toisillensa jotta:\n\n— Onko teirän juhannes tullu kotia?\n\n— Tuli se äsköön...\n\n— Oliko silläki housut täynnä heiniä?\n\n— Olih!\n\n— Voi herrinjee, mihnähän ne porsahat on taas ollu!\n\n\n\n\nPUTKAREISUJA.\n\n\nJoo joo, sellaane se oikia poliisijärjestys pitää olla ku täälä Vaasas,\njota poliisi Huhtamäki opettaa juapoolle. Jotta ku rookaa pöhnääsen\nkarulla, nii ei trenkää muuta ku kysyä jotta:\n\n— Meeks'sä itte putkahan, vai pitääkö mun viärä?\n\nUseemmat juapoot ovakki siihen jo nii tottunhet ja ymmärtäävät\nHuhtamäjen järjestyksen, jotta ne kohteliaasti nostaavat lakkia\nHuhtamäjelle ja sanoovat jotta:\n\n— Kyllä, kyllä, ymmärrän, herra konstaapeli, kyllä mä lähren itte, ei\ntarvitte tulla tuamahan.\n\nJa lähtöövät kiltisti toikkaroomahan putkahan päin viimmeesillä\nvoimilla, vaikk' olsivat kuinka pöttyräs. Kyselöövät tiätäkin\nmennesnänsä, jos eivät tahro löytää, ku silmiä pakkaa haristamhan,\ntaloot ja mailmat kallistelemhan. Mutta tuloovat ku tuloovakki lopuuksi\npuhkuen perille poliisikamarihin ja sanoovat jotta:\n\n— Hik, hik, tuata — Huhtamäki käski mun tulla putkahan...\n\nJa pääsöövät sitte reirusti maata pahnoolle, ei pukita eikä pökitä.\n\nSellaane se järjestys pitää olla oikeusvaltios niinku täälä Vaasas on.\n\nNiinku täs lauantai-illallaki ku kaks miästä koitti tapella nutuuttaa\nHovipuistikolla. Huhtamäki asteli sinne, huitaasi kintahalla ne irti\ntoisistansa jotta:\n\n— Täs te rupiatte keskellä katua rähäjämhän, jottei ihmiset pääse\nkulkemhan...\n\n— Ku tua löi mua! — seliitti se toinen miäs.\n\n— Löik'sä sitä? -kysyy Huhtamäki siltä toiselta.\n\n— Löin mä vähä pläsihi ja olsin antanu enempikin, mutta ku te herra\nkonstaapeli satuutta justhin tulemhan siihen, jotten paremmin\nkeriinny...\n\n— Mitä varte sä sitä löit? — kysyy Huhtamäki.\n\n— No ku se sen tarvitti — sanoo se juapunes.\n\n— Jahas, jahas — sanoo Huhtamäki, joka tiätää, jott'ei hänelle tohri\nkukaa valehrella. — No mitäs siinä sitte. — Sin'oot saanu sen, mitä\ns'oot tarvinnukki — sanoo Huhtamäki. — Painele kotias ny vain...\n\nMutta sille juapunehelle näytti Huhtamäki suurta valkoosta hanskaansa\nja sanoo jotta:\n\n— Sin'oot juavuksis, ja sinä saat lähtiä putkahan. Meek'sä itte vai\npitääkö mun lähtiä viämhän?\n\n— Ei, ei, herra konstaapeli, kyllä mä meen itte! S'oon aivan liikaa\nherra konstaapeli, jotta teirän pitääs lähtiä mua saattamhan, kyllä mä\nlippaan sinne ittekki — sanoo se juapunes, knapitti takkinsa, korjas\nlakkia päähänsä ja lähti korjasti astelemhan poliisilaitokselle.\n\nSiälä otettihin ystävällisesti vastahan ja aukaastihin putkan ovi,\njotta sai mennä makuulle. Näin meillä täällä Vaasas elellähän,\neristythän ja sivistythän. Huhtamäki vai hanskalla vähä viisaa...\n\n       *       *       *       *       *\n\nKu mä eileen lährin toimituksesta tuas kuuren aikana, otti yks tuttu\nvanha konstaapeli mua karulla knapista kiinni ja sanoo jotta:\n\n— Kuule Jaakkoo, ei ne kaikki juapoot Vaasaskaa oo sellaasia, ku sä\neileen kerroot. Jottei tarvitte muuta ku kärellä huitaasta, nii itte\nlähtöövät putkahan. Päinvastoon! Ainakin mun osalle sattuu melkee aina\nsellaasia juntturoota ja kiusantekijöötä, jotta siinä kysythänkin\npoliisilta kärsivällisyyttä vähä eri lailla. Vaikka poliisi kuinka\nkoittaas olla kohtelias ja parasta tarkoottava, nii suamalaasen luanto\non sellaanen, jotta sen pitää, vaikka sen tuhat olis, soittaa suutansa\nja flänkyttää leukojansa poliisille. Eres periaattehen vuaksi. — Niinku\nse sun Plumpäriski, josta s'oot pruukannu sanomalehtehen kirjoottaa, ja\njok'on muutoon reiru miäs.\n\n— Et s'oo tainnu Jaakkoo kuullakkaa, jotta mun piti viärä se tänä\nsyksynä putkahan?\n\nMin'olin lentää seljälleni jotta:\n\n— Älä ny helkutis, vai on Plumpäri ollu putkas? Enkä m'oo kuullu koko\nasiasta mitää.\n\n— Nii, täs s'oli pari kuukautta sitte — sanoo se vanha poliisi. — Em\nm'oo viittiny siitä puhua mitää ku se nii kovasti pyyti, jotta se\npiretääs salaasuures.\n\n— Katto tuata juupelia, ku ei oo puhunu mulle mitää, vaikka m'oon sen\nrookannu monta kertaa. — Vai nii, vai nii, sellaasia ne sitte o, jotta\nku klohnu tuloo, nii ollahan hiljaa ku hiiret, eikä tiätääksensä.\n\n— S'oli se Plumpari täs yhtenä yänä tuas kahren aikana liikkeellä\nHovipuistikolla — jutteli se poliisi — ja minä seisoon passis ja\nperäälin, ku se koitti mennä toikkaroora mun sivuutteni kovasti\ntaatia poikaa, jottei täs ny mitää muka oo. Mutta aina vai pakkas\nkraappaamhan toinen jalka ränsteenin ojahan. Se koitti kävellä\njusthin ränsteenikiviä pitkin näyttääksensä kuinka hän on muka vai\npromeneeraamas ja aina välhin vilkasi taaksensa muhun päin, jotta\nkattonko mä sen perhän. Ja sitte taas jatkoo matkaa ja astoo toisella\njalaalla ojahan. Minä seuraalin hissuksensa sen peräs nuan niinku\nvähä kuskatakseni sitä kotia. Nii me tullahan sitte Kalle Finnilän\nkulmahan peräkanaa ja sen sisu rupes nousemhan. Se toppas siihen ja\nminäkin pysähryyn hevooskarulle ja töllistelin taivahalle. Se seisoo\nränsteenikivellä ku sotamiäs mirnaa, jotta näin hän taitaa ja on selvä\npoika. Pakkas sitä aika lailla viippoottamhan, mutta jaksoo kumminkin\npysyä samoos jalkaantiloos ku oikee yritti. — Min'en puhunu mitää, eikä\nsekää muuta ku välhin vähä nikkas. Mutta rykääsi aina kovasti päälle.\n\n— Mutta sitte sitä rupes firraamahan ja viämistämhän, notta se\nhorjahti kiveltä, teki piänen länkin hevooskarulle ja lähti muka sitte\nkävelemhän asemalle päi. Ei menny montakaa askelta ku jo vilkaasi\ntaaksepäi, jotta tuunko mä peräs, ja ku huamas, nii kovasti taas\nkohenti ittiänsä suaraksi ja asteli ku tolpilla katukiviä pitki.\nMutta siit'ei tahtonukkaa tulla enää mitää, kun jalaat rupes nii\nsiirottamhan, jotta toinen meni ojanpohjaa ja toinen pakkas Kalle\nFinnilän portahille. Sai se ne viälä yhtehen kumminkin ja sitte kääntyy\nkankiana ku kirkontorni ympärinsä ja kattua toljotti mua nii suurilla\nsilmillä ku kaffikupiilla jotta:\n\n— Mitä sä musta oikee tahrot?\n\n— Silloo mä menin sen tyä ja sanoon — jutteli se poliisi — jotta menkää\nny herra Plumpäri kotianna, te tunnutta olovan vähä liikutettu.\n\n— Mi mi hik mi mi minäkö liikutettu? Mitä te sanotta — se se — se o o\non sitte niatua herra kapteeni, jotta mi mi minä oon liikutettu.\n\nMä sanoon jotta:\n\n— No lähtekää ny vai kotianna nukkumhan, vai tilaanko mä teille vosikan?\n\n— Mi mi mitä teirän tu tu tuloo mun asioohi, ky ky kyllä mä hik vosikan\nsaan ittekki ku tar-tarvitten hik.\n\n— Jos että te ny lähre heti kotianna siitä toikkaroomasta, nii mä viän\nteirän laitokselle.\n\n— Mi mi mitä te sanotta? Vai vai veisittä te vi vi viattomia ihmisiä\nputkahan? S'oon hävitööntä — — tuallaane miäs!\n\n— Älkää ny ruvekko flänkyttämhän siinä leukojanna, elikkä minä...\n\nPlumpäri klenkkuu vähä sinne tänne, puhalti sitte halveksuvasti\nnenästä, kääntyy kankiaa ja lähti sitte keppisuarana kävelemhän.\n\nTikanojan kulmas se kääntyy viälä kattomhan, huitaasi kärellä ja lähti\nsitte Pitkääkatua hoippumhan.\n\n— Minä seurasin kulmahan kattomhan — kertoo poliisi — ja se aina\nvai vilkkuuli taaksensa, jotta tuunko mä. Ku se näki, jotta mä\njäin kulmahan seisomhan, nii se kans seisahti tuahon teirän Vaasan\nilmootuskaapin ethen ja rupes kovasti lukemhan. Kraapii tulitikuulla\nvalkiaa muka nähräksensä sähkösanomia ja aina muljahutti muhun päi.\n\nViimmee mä lährin sinne sen tyä ja sanoon jotta:\n\n— Mitäs te siinä ny muka siikarootta?\n\n— Minä lujen näitä Vaasan sähkösanomia. E e eikö ni ni niitä saisi muka\nlukia? Vaikka n'oon sitä varte kaappihin pantu? — koitti se viisastella.\n\n— Joo, kyllä niitä lukia saa herra Plumpäri. — Mutta sehän on tyhjä\nkaappi! Ei siäl'oo ollu monehen päivähän mitää — nauroo se poliisi.\n\nPlumpäri toljotti silmät seljällä mustahan kaappihin ja ku huamas,\njottei siälä ollukkaa mitää nii meni kovin noloon näkööseksi ja lähti\nsuijaa talsimhan Vöörille päi.\n\nMeni jo hyväs matkaa ku äkkäski asian, kääntyy ympäri ja huikkas jotta:\n\n— Mä kattoon vain, jotta oliko siälä mitää hik — pitti kutti senkin\npollari!\n\nNo nii se sitte meni ja mä lährin takaasi Hovipuistikolle — kertoo se\npoliisi. — Mutta ku olin käyny Klupin kulmas asti ja tulin takaasi\nTikanojan kulmahan, nii — siinä istuu Tikanojan portahilla — se\nPlumpäri! Kovasti noukka pystys ja sotaasen näköösenä.\n\nMä sanoon jotta:\n\n— No kuinkas te herra Plumpäri nyt taas siinä ootta?\n\n— Kyllä mä täs saan istua — kiljaasi Plumpäri mahtavaa. — Mi mi millä\noikeurella te mua puhutteletta, herra konstaapeli? Ku en mä puhu\nkellekää mitää. Ja ku min'oon väsyny. Väsyny i i iimine saa istua\nvaikka mihnä ja hui hui hik huilata.\n\nMun rupes jo pistämhän vihaksi — sanoo se poliisi, jotta:\n\n— Te ootta Plumpäri ny pöhnäs, ei soo tavallista väsymystä. Jos että\nheti paikalla lähre siitä ny kotianna maata, nii minä hairaan niskasta\nkiinni ja kiikutan putkahan.\n\n— Teil' ei oo _oikeutta_ viärä sairasta i i iimistä putkahan — min\nen oo juavuksis, näkööhän sen ny herra konstaapeli ittekki. Vähä\nsiukas lais vaa ja huilaan täs kivellä — — tuallaane kans täs tuloo\nkunniallisia i i iimisiä komentamhan! — kirrasti Plumpäri, n'otta mä\ntartuun viimmee kraiveliihin kiinni ja kiikutin laitokselle. Siäläkin\nse kovasti tolitti, jotta hän on aiva selvä miäs ja vaatii koko\npoliisilaitokselle eresvastausta.\n\nAamulla ku sitte putkan ovi aukaastihin ja sanottihin jotta:\n\n— Jos herra Plumpäri veis esti tuan sangoon pihalle, pesis silmänsä\nja tulis sitte tuanne komisarjuksen ethen saamahan tämmin ja antamhan\nvaltakirjansa — niin kovasti oli hiljaasta ja nöyrää poikaa jotta:\n\n— Juu juu herra konstaapeli! Kyllä minä. On sitä ihminen kumma värkki.\nMinäkin olin jo kotoportilla ja sisälle menos, ku se suamalaasen\nperisynti tuikkas niskahan, eikä sisu antanu perhän, ku piti lähtiä\ntakaasi poliisille näyttämhän jotta »minä saan istua täs» ja »mull on\noikeus kävellä mihnä mä tahron». — Älkää viittikö sanua kellekkää,\nkyllä mä sakot maksan.\n\n\n\n\n»KOKOMAILMAN MINIÄ.»\n\n\nOottakos te sitä kolinaa kuullu, ku se »Kokomailman miniä» rikuneeras\nKoskenmäjellä ja pani kaikki huushollit aiva sekaasinsa? Teki sellaasen\nsekootuksen, jottei siit'oo viäläkää oikee seliitty.\n\nSe on Teuvvalta kotoosi se naine, tuas neljänkymmenen ikääne ja\nvähä klenkkujalakaane, mutta muutoon viälä koko lailla poistiähensä\npulskanpualoone flikkaihminen, jok'ei muuta teekkää ku tyäksensä\nkiärtää ympäri maata ihmisiä narraten jos jollakin lailla. Tavallisesti\nse esiintyy justihin Amerikasta tullehena sukulaas-ihmisenä, valehteloo\nsuut silmät täythen yksinkertaasille ihmisille, syättää, juattaa ja\npassoottaa ittiänsä viikkokaupalla, sitte laihnaa huushollista viälä\nrahaaki ja niin katuaa kun kastet maahan. — Vasta aikaan päästä ihmiset\nsitte haikasoovat, jotta se taisikin olla lurjus, — mutta s'oon silloon\njo kaukana.\n\nSe Kokomailman miniä ottaa esti tarkoon selvän taloon asioosta,\nisännästä ja emännästä, tyttäristä ja poijista, ketä on Amerikkahan\nmenny ja kuinka kauan n'oon siälä ollu, kaikki niin tarkasti, jotta\ntiätää ja muistaa prisiis. Sitte ilmestyy siihe huushollihi yhtäkkiää\nku tuuliaaspää justhin Amerikasta tullehena, milloo miniänä, milloo\nminäkin likisenä sukulaasena ja näyttelöö nii jukulauta hyvin osansa,\njotta se panoo päät pyärälle ja väkisenkin ihmiset uskomhan. Itte s'ei\noo koskaan Amerikas käyny, mutt'on toisilta kuullu ja oppinu, n'otta\nse huiteloo enkeskaaki ku täysi mainari ja osaa kertua ja seliittää\nne Amerikan olokki justihin ratihinsa. Ja kun s'oon sitä miniän osaa\nsatoja kertoja näytelly joka pualella maata, niin siitä sitä onkin\nruvettu sanomhan »Kokomailman miniäksi».\n\nNo niin! Tua sama rakkari tulla köryytti täs hiljan kevarin hevoosella\nKoskenmäjelle ja ajoo suaraa Haaviston-Kustaan pihalle. Ja fiini oli\nollu ku ryäkäles, silkkipusurit, saretakit, käsilaukut ja kaikki niinku\npruukathan. Hatuskin oli kolme raitaa.\n\nKustaa isäntä sattuu justhin istumhan klasis, kun se ajoo pihaan, ja\nhämmästyy nii sitä fiiniä fröökynää, jottei se saanu pitkähän aikahan\nsanaa sanotuksi.\n\nJusthin kun se meinas emännälle sanua jotta — niin samas kans astoo se\ntulija jo tuvan ovesta sisälle ja heti huutamhan jotta:\n\n— No päivää ja tervehyysiä Ameriikasta! — Kuinkas täti voi?\n\nEmänt' oli justhin pataa krapaamas ja säikähti n'ott oli laattialle\nplyssähtää, ku se fröökynä tuli kättä tarjuamahan ja taputtelemahan.\n\n— Eikö täti mua tunne? — kysyy se fröökynä.\n\n— Sus siunakkohon! — Kukas sä nyt sitte oikee oot, kun en mä tuu\nsun päälles — siunaali emäntä ja pyyhkii härisnänsä nenäänsä sillä\npatakravalla, joka sill' oli käres.\n\n— Ettäkö te ny mua tunne?! Mähän oon teirän sisarenna tytär siältä\nAlaurelta. M'oon ollu kakskymmentä vuatta tällä välin Ameriikas ja\njustihin ny tullu takaasi tänne vanahaan maahan. Jees — Ja m'oon\nkeriinny osthon jo taloonkin ittelleni täältä teirän pitäjähästä\nlikiltä tiilipruukia...\n\n— Voi siunaa ja varjele. — Vai oot sä Sannan flikka! Eip' olsi sitä\nuskonu, — — vai Sannan flikka sä oot!? imehteli emäntä ja rupes vähä\nkiiruhusti laittamhan kaffipannua takanpesähän, kun oli niin kaukaasia\nvierahia tullu.\n\nIsännällekki käyy se sisaren flikka kättä paiskaamas, mutta Kuustaa oli\nnii säikähröksis, jotta se vai räpytteli silmiänsä ja kattua tollotti\nku lehmä uutta konttia. Vasta ku emäntä pukkas kylkehen ja supaji jotta:\n\n— Juaksaase ny sä Kuustaa hakemas toiskasta eres halstoopin pottu\nviarahanvaraa — vasta silloo Kuustaakin rupes käsittämhän. Eikä sitä\nsanaa trengänny kahta kertaa Kuustaalle sanua, kun s'oli jo hyväs\nmatkas. Se kun on ollu tärkiä karvaasehen piänestä asti!\n\nSe sisaren tytär rupes heti talooksi. Kulki ja katteli kaikki paikat ku\nkotonansa n'otta emännän pakkas ottohon oikee hengen kiinni. Kiirus oli\nja puukki oli nii tuarehia n'otta ne ei tahtonu palaa millää. Emäntä\npuhalti ja ploosas pannun ala siinä kaffia touhutes ja viimmee lyärä\nflätkähytti pannuaki kylkehe jotta:\n\n— Kiahukko siinä rumaane...!\n\nParahiksi saikin emäntä kaffin valamihiksi siksi ku Kuustaa-isäntä\ntuli viarahanvaransa kans, mutta nii töpinäs oli muarikin, jottei\nmuistanu panna eres silakanpäätä kaffin seliitykseksi, n'otta s'oli\naivan poroosta ku trahteeri alkas. Esti juathin korppukaffit, mutta\ntoisehen kuppihin pantihin vai sokuria sekahan ja kovasti sekootettihin\nlusikalla. Kustaa otti pottunsa ja kysyy jotta:\n\n— Saisko luvan olla? Ja otti itte esti, jotta vieras näki, jotta s'oon\npurkista ainesta.\n\nSisaren tytär näyttiki kovasti tykkäävän siitä laista, klunahutti aika\nploiskauksen kuppihinsa ja heitti sitte yhrellä siamauksella koko\nplörön suukkuhunsa. Tykkäs vai jotta:\n\n— Ku Maija maistaa, nii pohja paistaa! — Eik ollu täkähällänsä.\n\nPyyhkääsi vai huuliansa ja rupes seliittämähän jotta:\n\n— Nii, mull' on teitä varte tuatuna lahjojakin isoo arkullinen. Siäl'\non kolmet täysivillaaset aluussyytit Kuustaalle. — Ja sulle täti\nmull' on varattuna puali tusinaa paitoja, kolme hamesta, hopiaaset\nkaffikalut, kymmenen kuppia vetävä kaffipannu, maittilaknekka ja\nsokurikooli ja kymmenen paria kuppia. Sitte tualle pikkupoijalle on\ntaipperia, peittoja ja vaippoja seittämän kutakin laija, ja viälä\nmuutakin, jot' en ny sano, mutta saatta sitte nährä, ku tuutta hakemhan\nmun pakaassit asemalta. — Ja teirän pitää tulla yhres molemmat ja\noikee hevoosella. Mull' on siälä tiilipruukilla ostettuna sata tusinaa\nlautojakin. Mä annan teille niistä niin paljo jotta saatta uuren katon\ntähän tupahan kun näyttää jo olevan huano. Kun tuutta hevoosella, nii\nsaatta tuara samas kuarmas. — —\n\nSen arvaa, mikä ilo siinä huushollis nousi ku sellaane rikas ja\nantelias sukulaanen Amerikasta tuli.\n\n— Mutta kuinka sä meille niin kovin paljolta omaasuuttas rupiat\njakamahan? — haikaali emäntä. — Sun on vishin menny Amerikas kovasti\nhyvin...\n\n— No mull on rahaa kyllä! Alauren pankis on kaks ja puali sataa tuhatta\nja Vaasan pankiis mull' on kolomesataa tuhatta. Sitte on se velootoon\ntaloo pruukin likillä. Ei nua tuallaaset piänet lahjat mulle mitään\ntunnu, ottakaa vai ku kerran tarvittetta... Muutoon on mulla tännepäin\nvähä asiaakin — rupes tämä sisaren tytär seliittämähän. Kun m'olin\nmenhellä viikolla Vaasan markiinolla, nii multa varaastettihin neljän\ntuhannen markan maksava kultaane plakkarikello. Ja m'oon kuullu, jotta\nse varaas olis pitäny myirä sen tänneppäin jollekki klanipäämiehelle.\nEikö tääl' oo mitää siitä kuulunu? Ekkö sä Kustaa oo nähny tääläpäi\nyhrellä miähellä komjaa kultakellua? Se on mun kelloni, vaikkei siitä\nny pirä viälä mitää hiiskua. Ollahan salaa, nii saarahan paremmin\npois...\n\nJa vaikkei Kuustaa-isäntä ollu mitää kuullu eikä nähny, nii se lupas\nolla kovasti hiljaa eikä puhua kellekkää.\n\nSiinä meni syäres ja juares koko päivä ehtoohi asti ja sukulaaselle\nannettihin mitä parasta taloos oli, ja mitä puuttuu, sitä hajettihin\nkylältä. Peräkamarihin viäthin parhuusehen sänkyhyn maata ja emäntä\nhiaroo parjankin niin pehmooseksi n'otta vähält' oli, jottei oljet\nottanhet valkiaa.\n\nAamulla sattuu Kuustaan huushollihin tulemhan Mäkitaloon Jussi-isäntä\npuhumhan äjestä laihnaksi. Tuskin s'oli päässy ovesta sisälle, ku se\nAmerikan vieras jo oli kärestä pitään tervehtimäs jotta:\n\n— Noh kah päivää isäntä. Tervhyysiä Ameriikasta! — Oottako poijastanna\nmitää kuullu? —\n\n— Tuata tuata — imehteli Mäkitaloon isäntä. — Kah kukas t'ootta, joka\nmeirän Matin tunnetta? — Oottako te kuullu siitä jotaki —?\n\n— No kyllähän mä Matin tunnen! M'oon tämän emännän sisaren tytär ja\noon justhin tullu Ameriikasta, johna m'oon ollu teirän Matin kans\npaljo yhres, Kalifornias kuus vuatta, ja s'oli se Matti mun siskooni\nkans naimisis, jotta kyllä mä sen hyvin tunnen. — — Niit' ei ne oikee\nvihiitty, ollehet nuan vaan muutoon, pitivät yhtyyttä ku pariskunta\nainakin. — — Mutta n'oon jo kuallu molemmat tapaturmaasesti yhres\njunaonnettomuures, johna meni paljo muitakin ihmisiä...\n\n— Voi herrinjee — siunas Mäkitaloon isäntä, jok' oli ku puulla päähän\nlyäty. — Onko Matti kuallu? — Vai niin sen on käyny... No me kun emmä\nookkaa äireen kans saanehet siltä monhen vuatehen mitää tiatua... Mutta\nolikhan se eres vai siltäkää se meirän Matti?\n\n— Oli se! Kyllähän mä ny Matin tunnin, kun siit' oli nii monta kertaa\npuhet, kenenkä poika se on,... pakkas friijaamahan vähä muakin yhthen\naikahan — naurahti se Ameriikan fröökynä.\n\n— Mutta tulkaa ny kumminkin varmuuren vuaksi meille käymhän ja\nkattomhan sen Matin valokuvaa, jotta onko se eres sama miäs — pyyteli\nisäntä.\n\n— Mull' on tuala pihalla hevoonen ja pikkuune poukkolava, jotta sillä\nei kestä kauaa käyräkkää. Ja kyllä mä tuan hevoosella takaasi, jottei\ntartte kävellä.\n\n— No mitäs sill' on väliä, onhan mulla täs aikaa lähtiäkki — tykkäs se\nKokomailman miniä ja nii lährettihin ajamhan, jotta porkoolit soittuu\nMäkitaloja kohri isännän kans, jok' oli nii murheellisis ajatuksis,\njotta aiva se huakii ja voivootteli kun Matti on kuallu.\n\n— Tuloohan niitä kualemia ihmisille, ei sille mitää mahra — rupes\nse flikka lohruttamhan. — Sillä Matill' oli siälä Kalifornias isoo\nfarmikin — eikö siält oo kuulunu perintiätä viälä?\n\n— E-e-ei oo tullu mitää tiatua. — Vai oli sillä Matilla siälä\nomaasuuttaki — rupes isäntä pörhistämhän korviansa.\n\n— Joo, sill' oli ainakin sarantuhannen taalaan farmi siälä. Eikö\nrautatiekomppaniialtakaa oo tullu henkivakuutusrahaa?\n\n— Ei oo mitää kuulunu. — Pitääskö sellaastakin tulla?\n\n— Jupet! Sepä tiätty, ku kerran henki meni, nii rautatiekomppania\nsaa maksaa tyyrihit rahat. Kolmekkymmentätuhatta taalaa se pruukaa\nolla friskiltä miäheltä, vaikka ne koittaa kyllä kiäräällä, jottei\ntarvittisi maksaa, mutta pitää antaa se asia ajettavaksi jollekin\nhyvälle loijarille (asianajaja), nii kyllä se rahat ottaa komppanialta\nuloos. Mä tunnen siälä yhren hyvän toiskiälisen loijarin, jok' on oikee\nmaailmankuulu riitelemhän. Kyllä mä kirjootan sille teirän pualesta, se\nkun ei osaa muuta kiältä ku enkliskaa...\n\n— Mutta sepäs olis kovasti hyvä, kun auttaasia mua täs asias — sanoo\nisäntä ja samas kans oltihi jo Mäkitaloon pihalla.\n\nVieras viäthin suaraa peräkamarihin ja isäntä seliitti emännälle asian,\njotta Matti on kuallu, ja emänt' oli vähällä saara laakin, kun se nii\npeljästyy, jotta aiva se vapaji ja piti istua takkakivelle, jottei\nkaatuusi.\n\nPiironginloorasta ettii isäntä sitten Matti-poikansa valokuvan ja\nnäytti sille flikalle.\n\n— Justhin niinku elääsnänsä Matti!! Johan mä sen sanoon, jotta kyllä mä\nsen teirän Matin tunnen vaikka tuhansien joukosta. — — Ja näin vankka\nja suuri talookos sen Matin koto onkin? Voi erinomaasta sentähre!\nNiin se on, jotta rikkahat täs maailmas parahite pärjää. Jolla paljo\non, sille pitää enemmän annettaman. Ajatelkaa, jotta nyt teille tuloo\nAmeriikasta poikanna perintyä siitä farmista satatuhatta, irtaamesta\nainakin kakskymmentä tuhatta ja rautatiäkomppaniialta kolmekymmentä\ntuhatta taalaa! S'oon pualitoista sataa tuhatta Amerikan taalaa!\nAjatelkaas mitä s'oon Suamen rahas! — Mutta teirän pitää ottaa\npappilasta sille loijarille sukuselvitys ja lährettää sinne, jotta se\nvoii toristaa, jotta t'ootta sen Matin isä. — Vaikka kyllähän mä voin\nsenkin tehrä saman tiän kun lähren asemalle — touhus se Kokomailman\nminiä.\n\nNiin etittihin paperia, pläkkiä ja pännä ja flikka rupes värkkäämähän\nloijarille kirjestä enklannin kiälellä, jotta se hakis uloos henkirahan\nrautatiäkomppanialta Matin isän pualesta.\n\nKun s'oli valmis, piti isännän panna vai puumerkkinsä ala. Ja päälle\nkirjootti se flikka, jotta: Mister Loijar John Wellsson. Kalifornia.\n\nSamas kirjees se valtuutti sen Wellssonin myymähän Matin farminkin ja\nkaikki irtaamen ja lähret tämhän rahat Suamehen.\n\n— Mutta paa nii, jotta sata tuhatta pitää tulla siitä farmista! Alle ei\nsaa myirä ja sano, jotta mitä ylitte saa, niin sen se saa itte pitää\n— sanoo isäntä. — Ja jotta siltä rautatiekomppanialta pitää koittaa\nkiristää enempi ku 30 tuhatta jos suinkin saa, mutta ainakin se pitää\ntulla.\n\nNiin oli asia hoirettu ja päälle juathin kaffit monellaasen nisun kans.\nJa ennenkun pois lährettihin, niin piti viälä syäräkkin ja olis se\nisäntä maksanukki kirjootuspalkkaa, muttei se flikka ottanu.\n\n— En mä teitä ilman tahro vaivata, sanokaa vai pois kriivarinpalkka,\nkyllä mä sen maksan — pyyteli isäntä.\n\n— Ei hyvä isäntä, mitäs mä nyt täs maksua rupiaasin ottamhan, kun\nollahan vähä niinku sukulaasiakin — tykkäs se Kokomaailman miniä.\n— Mutta jos ny isäntä tahtoo olla niin hyvänluantoone, nii passaa\nlährettää mun följyssäni Haaviston tärille jotakin niinkun lahjanpualta\njos sattuus jotakin mukavaa olemhan, kun mäkin tuun siälä viipymhän\nviälä jonkin päivän...\n\nNo isäntä ja emäntä kokosivat yhtä ja toista koppahan, munia, juustua\nja voihulikankin panivat. Pistipä emäntä tuarehia sianmakkarootakin\nhyvän läjän ja suuren kimpalehen rullasylttyä, n'otta siin' oli\nsyämistä jos jonkillaasta. Ja sitte isäntä kyytitti sen fröökynän\ntakaasi Kustaan asunnolle.\n\nMutta ku Mäkitaloon isäntä tuli yksin takaasi, meniki siihen\nepäälyksen henki, jotta jos tua flikka meinaaskin häntä pettää ja\nottaa rahat itte, ei sitä yhtään tiärä. — — Ja sitä varte päätti\nisäntä huamispäivänä soittaa telefoonilla pappilahan, jottei tarvitte\nantaa sitä sukuseliitystä muille ku hänelle ittelle, kun hän tuloo sen\nhakemhan.\n\n— Sitä pitää olla noukasta kotoosi, jottei vai mee Matin perintö sivu\nsuun. — Se vois panna hyvinkin ittensä kans siihen sukulujettelohon ja\nnostaa rahat! Saamari, sitä tiärä yhtää nuata Ameriikas ollehia, ovat\nnii läpikliipattuja, jotta pian hyppäjyttävät — pahkulootti Mäkitaloon\nisäntä itteksensä.\n\n— Mikäs joukkokunta tuas punaases mökis asustaa, joka tualta näkyy?\n— kysyy se Kokomailman miniä, kun oli ehtoopäiväkaffit juatu, eikä\nsill'ollu muutakaa tekemistä.\n\n— Siinä asustaa Suutari-Valee akkoonensa, jok' on Lehtimäjeltä\nkotoosi. Heikkua s'oon sellaasen rajasuutarinkin elämä ja Valee\nonkin nii kiukkuune kommunisti, jotta se manaa aiva oikohonsa.\nMailmanvallankumousta s'oon saarnannu jo monta vuatta ja uhaannu\nkääntää koko mailman mullin mallin, mutta kumminkin niinpäin, jotta\nse itte tuloo läjän päälle ja rupiaa tämän kylän komissaariksi — —\nseliitteli Haaviston-Kuustaa.\n\n— Mutta sinneppäs mun pitääki mennä helssaamhan, jos se suutarin akka\non Lehtimäkelääsiä — hihkasi se Ameriikan flikka ja lähti kans, mutta\nuhkas tulla pian takaasi.\n\nSuutarin mökill' oli justhin täysi mökä käynnis., Valee itte manas ku\nlappalaane manttaalipösöjä, jokkei tua muita ku vanhoja kenkärajoja\nja karvakenkiä hänen kursittavaksensa ja ostaavat vain tehtahan\ntekoosia. Suutarin akka karhas varsiluuran kans kissiä ympäri tupaa,\nku s'oli peijakas livahtanu astiakaappihin ja litkiny maittilaknekan\naivan tyhjäksi. — Vanhemmat kakarat toivat nuarinta vesaa, Iisua,\nkäsipualesta roikottaan pihalle, haarat levjällä, ku sille oli tullu\nvahinko housuuhi. Ja takkakivellä istua uikutti vanhin tytär, jok' oli\ntyäväentaloolla sillä lailla aikansa tanssia jassannu, jotta pian pani\npium paum.\n\nSitä se hairas se Kokomailman miniä heti kaulasta kiinni ja sanoo jotta:\n\n— Täs me ny taas näjemmä yhren yhteeskunnan uhurin, jok' on joutunu\npilakukaksi. Mutta älä sure viälä sit' on mailmas hyviäkin ihmisiä. Ku\naika joutuu ja tarves tuloo, niin mä tuun sulle kummiksi ja tuan papin\ntullessani ja kaikki mitä siinä tarvithan ruaka- ja juamatavaroota\nja peipille verhaa ja vaatetta jotta sit' onkin kerraksi. M'oon\njusthin Ameriikasta tullu ja kuulin, jotta tämän huushollin äitee on\nLehtimäjeltä kotoosi niinku mäkin, niin päätin käyrä kattomas, kun\nsattuu tännepäin olemhan asiaa...\n\nSaman tiän se kertoo sitte sen kellojutunkin, jotta siltä muka\noli varaastettu 4.000 markan hintaane kultakello, jota se ny oli\nperhänkallaamas. Kyseli suutariltaki nuukasti monen huushollin asioota,\njotta jos se olis sattunu jollakin näkemhän kultakellua. Johnakin se\nmuka piti olla sillä loukolla, jollakin vanhalla pariskunnalla, jonka\ntytär on Ameriikas. Tutkas ja kyseli kovasti, mutta suutari ei tiänny\nmitää sellaasesta, vaikka s'olis kuinka kaivertanu korviansa.\n\n— Kyllä se täälläpäin on ja kyllä mä sen selville otan — vakuutti se\nmerkilline Ameriikan viaras. — Oon mä Junaitisteetis niin paljo ollu\nsalapoliisien kans tekemisis, jotta mä kelloni pois otan. — Mutt'\näläkää ny puhuko vaa tästä kellekkää, jottei se leviä. Mä käyn viälä\ntuala Lahoonloukolla kuuloomas ja annan sitte tiaron teillekki jollakin\nmerkillä jos satun löytämhän sen siältä...\n\nSuutarin mökillä jääthin aivan suu auki orottamahan tuan ihmeellisen\nfröökynän paluuta Lahoonloukolta.\n\nJa aivan oikee! Ku se illalla myöhään tuli takaasi, nii purotti\nsuutarin mökin kohralla tiälle paperilapon, johka oli merkitty numero\n873 ja kirjootettu jotta: »Selvä.»\n\nSuutari-Valee tuteeras sitä lappua silmäklasit pääs, kynsii\nkorvallistansa ja imehteli jotta:\n\n— Mitä kummaa se täm' oikee on?\n\nViimmee sitä rupes peljattämhän, jotta jos se oliski ollu ohraanan\nkätyri! Jok' on tullu urkkimhan häntä ja ottamhan selvää hänen\nvallankumouksellisista miälipitehistänsä!\n\nJa jota enemmän Suutari-Valee sitä ajatteli, sitä selvemmäksi se tuli,\njotta s'oli ohranan kätyri.\n\n— Pian mua ny viärähän! — voivootti suutari. — Mutta kerran sitä\nkumminkin pitää ihmisen kualla. — — Tulkhot vain hakemhan. — — Ny\nmustakin tuloo vallankumouksen marttyyri...\n\nKäski akan panna evästä pussihin ja sängyn viärehen valmihiksi, jottei\ntartte muuta ku siitä haitata, ku ohraanat yöllä tuloovat hakemhan. Ja\nsöi sitte viälä oikee lujasti ku maata pani, jotta jaksaa.\n\nMutta se Kokomailman miniä kerkes viälä samana iltana myllertämhän\nKannaaston kruununtorpanki asiat aivan ylösalaasin. Siälä se vasta\nhajootuksen tekikin!\n\nSiltä suutarilta se sai tiätää, jotta Kannaastosta on kaks tytärtä\nAmeriikas, ja ei muuta kun heti ku oven aukaasi jotta:\n\n— Tervehyysiä Sannalta ja Maijalta Ameriikasta!...\n\nKannaaston faari ja muari haukkoovat hyvän aikaa ilmaa eiväkkä\ntahtonhet oikee päästä kärryylle, mitä se meinaa.\n\n— Tuata, mitä sa sanoot, — — meiränkö Sannalta ja Maijalta sä\ntervhyysiä tuat — imehteli muari aivan silmät tapilla ja suu seljällä.\n\n— Nii, justhin teirän Sannalta ja Maijalta tervhyysiä mä tuan\nAmeriikasta. Sannahan on naimisis mun veljeni Jaskan kans Fairporis.\n\n— Herra hallikkohon, vai on meirän Sanna ottanu ny miähen siälä\nAmeriikas! Ja säkö oot sen sisar? — No voi taittamarallaa, kaikkia sitä\nkuulookin — päivitteli Kannaaston muari ja käski heti Tilta-tytärtä\nlarosta hakemhan kuivia riskuja ja panemhan peshän valkiaa, jotta\nsaarahan viarahalle kaffit.\n\n— Vai nii — rupes jo Kannaaston faarikin hengittelemhän jotta: — Ooksä\nsaanu niiltä preiviä vai kuinkä sä niiltä tervhyysiä tuat? Ja mitä\nsä niistä muuta tiärät? Meille ei ookkaa tullu flikoolta kirjanpalaa\nainakaa kolmehen vuathen...\n\n— En m'oo niiltä kirjaa saanu, mä tuun suaraa Ameriikasta ja lährin\nniiren tykyä Fairporista viis viikkua sitte, ja nekkin on justhin\ntulomatkalla kotiappäi. Olsivat tullehet samalla kertaa mun kans, mutta\nJaskan ja Sannan piti jäärä viälä pariksi viikkua orottamhan rahoja,\nkun ne myivät sen haussinsa (taloonsa), eikä sillä ostajalla sattunu\nolemhan nii paljo käteestä rahaa päällä. Sen piti sanua ylhä pankista\nrahaa ja orottaa kaks viikkua. — — Ja Maija tuloo kans kotia Sannan ja\nJaskan joukos. Mutta ku mull' oli jo piletti ostettuna laivahan, nii mä\njouruun lähtemhän etukäthen..\n\n— Voi hyväänen aika, vai on ne ny myinehet sen haussinsakki ja ovat\nkotia tulos! — haikaasi muari. -No, ne on saanu sitte paljo rahaa?\n\n— Seittemänkymmentä tuhatta taalaa oli kauppasumma ja neljäkymmentä\ntuhatta saivat heti. Sitä loppua niiren piti jäärä orottamhan. Mutta\nkyllä n'oon senkin jo saanehet ja kotiappäi ny tulon päällä.\n\n— Nehän on tianannu sitte kovasti rahaa...\n\n— Joo, n'oon rikkahia ihmisiä ja sitä varte tuloovakki pois siältä.\n— Ja on niillä muutakin kun se taloon hinta. Olihan niillä rahaa\npankiski ja saivat ne irtaamestakin friskisti. — Eikä siältä tuu\ntyhjänä Maijakaa, siitä saatta olla vissi. — — Ja vanahaa pappaa ja\nmammaa varte ne ostelivat kaikellaasta lahjaa, housuja, paitoja ja\naluushamehia, kaikki ehta villaasia.\n\n— Onkos tua teirän poikanna? — kysyy sitte äkkiä ja viisas sormella\nJussia, joka istuu penkillä.\n\n— Joo, s'on meirän nuarin poika Jussi.\n\n— No justhin tualle Jussille ne osti saran taalan kultakellon,\nkolmet aluus-syytit, yhren fiinin enkliskan trikootressin, kahret\ntyäkengät, yhret oikee vahavapohjaaset ja toiset kiiltonahkaa, jottei\nniitä piretäkkää muuta kun suurina juhlina ja pyhäpäivinä, ja viälä\npukinnahkaaset kintahakki — paasas se flikka tulemahan n'otta sylki\nsuusta piraji.\n\n— Ja mä ostin, Jussi, siihen sun kultakellohos oikee ehta tuplee\nkultaaset kellonperät ja viiren taalan floketin, ja viälä hopiaasen\npaperossifutraalin ja piispaumista tehryn piipun, john'on\nsauraminluusta varsi ja siinä sellaane reikä ja komja flikankuva, jotta\nsaa luurata hihihi — liverteli flikka ja katteli kiärästi poika-Jussin\npäälle, jotta Jussi ei tiänny mihnä s'olis käsiänsä pitäny. Ja oli aiva\nnoukka punaasna.\n\n— Mutta jos ne kahta viikkua jälkehen lähtivät, ku sä, niin n'oon\ntäällä tuas paikas! — haikaasi Kannaaston muari. — Voi taivas, ja tua\nlaattiaki on nuan vahavas ryätäs ja sänkyverhat kaikki pesemätä...\n\n— Kyllä ne tääl' on jos hyvin sattuu, niin jo ylihuamenna — vakuutti\nflikka.\n\n— No sitte ei oo muuta keinua ku hakia apua kylästä. — Kirves-Tiina\nja Hiaroja-Maija saavat tulla huamispäivänä meille pesemähän ja\npyykkiä tekemähän. Eihän tänne ilkiä viarahia vastahan ottaakkaa. — —\nJa puarista tarvithan kaikellaasta, nisujauhoja, kaffia ja sokuria,\nkaneelinparkkia ja oikee pitääs saara uuret kupikki, ku on korvat pois\nmelkee kaikista — touhus muari ku viarahalle tälläs kaffia pöyrälle.\n\n— Mitäs se meirän Maija on siälä Amerikas hommannu, kun senkin on niin\nlykästäny? — uteli faari.\n\n— S'oon ollu siälä yhres pankis kasöörinä ja tianannu paljo rahaa.\nPankkohon on pannu kaikki ja siinä sivus viälä muutaki firaaplannu.\nMaijalla onkin rahaa n'otta saa vaikka raamatun tehrä kun ei ny kovin\ntylyä ja vahavaa laia- — — trossas se Ameriikan flikka.\n\n— Mihnäs hommis sin'oot siätä ollu? — kysyy faari.\n\n— No min' olin kuulkaas orkaniseeraajana tyäväjellä, elikkä niinku\ntäälä Suames sanothan akitaattorina ja se löi kovasti leiville. Ei\nmuuta ku kiärtää paikasta toisehen ja paasata nyrkit pystys mailman\nvallankumousta n'otta sinine lieska ja käry suupiälistä truiskii. Jota\nparemmin porvaria haukkuu kapitalistiksi ja verenimijäksi, sitä pareet\npalkka ja viänti mualle. Ja kyllä mä sen konstin kans niin opiinkin\nn'ottei siitä enää paljo petrata. Niin olivat kommunistihaaliilla\nraivos, jotta vahtua purivat ja pystyhyn hyppiivät ku tämä flikka\nsaarnas.\n\n— Vai on niitä sellaasia hulluja siälä Ameriikaski — imehteli\nKannaaston faari. — Tua Suutari-Valee se täällä on meirän loukolla\noikee pääpukna kommunistien sakis ja tyäväjentaloolla se pruukaa\nsaarnata paukuttaa n'otta leukaperät turvoksis.\n\n— Hikistä ja tyälästä s'oon vasta-alkavan ja itteoppinehen hihkumine,\nmutta ku on koulun käyny ammattihin niinku mäkin Ameriikas, nii se\nmenöö aiva itteksensä. Ameeriikas se akitaattorin souvikin kannattaa,\nmuttei täälä viitti yrittääkkää, kun ei saa eres ovirahaa ittellensä...\n\nLoppupäivä viarasta sitte syätettihin ja juatettihin niinku piispaa\npappilas. Parasta tuathin mitä kotua ja kylästä saathin. Illalla, siinä\nennen makoolle menua, muistikin se Ameriikan fröökynä taas asiansa ja\nsanoo jotta:\n\n— Pitääs tästä huamen aamuna päästä kirkon kyläs käymhän vähä rahaa\nvaihtamas pankis, kun rupiaa loppumhan. — Eikö tua Jussi lähtisi mua\nkyyttimhän?\n\nJussi poik' oli jo muutoonkin kattellu suloosesti tuata silikis ja\nsametis kuhajavaa flikkaihmistä, joka keikkuu ja knääpsähteli ku\nvästäräkki tuvan laattialla ja tuan tuastaki iski kiärästi silmää\nJussille, n'otta sen pakkas ottohon aivan hengen kiinni ja lyömähän\nkoko olon holtittomaksi.\n\nSaatei se Kannaaston Jussi mikää pökkelö oo, jottei flikkaan päälle\nhonaasi.\n\nFaarikin oli sen flikan teerenpelin havaannu ja tykkäs itteksensä,\njotta kumpikahan siinä oikee toistansa narraa. Ei Jussin ainakaa oo\nväliä, ku flikalla rahaa kuuluu olovan.\n\nJa sitä varte oli faari heti mukahallepäi. Se rupes kovasti touhuamahan\njotta:\n\n— Kyllä Jussi saa tulla sua kyyttihin huamenaamulla ja samallahan se\nsaa toimittaa ne muarin ostamisekki siältä kirkonkylästä. — — Komia\npari t'ootta samoolle kärryylle hehehh — nauraa hötkötti faari.\n\nJussiakin nauratti ja flikk' oli niinku maito makoone.\n\nSiitä tuli kova yä Jussille, ku ei millää tahtonu saara unta. Aina\nvai se flikka pyörii miäles, jotta mitähän se oikee meinaa, ku se nii\nkattoo päälle ja silmät paloo pääs. Vaikka kyllähän Jussi sen tunti\nrinnahnansa, jotta rakkaus, rakkaus s'oli, joka pani Jussin niin\npotkimhan ja kiakkamhan, jottei tahtonu fällyt päällä pysyä.\n\nJo kolmelta nousi Jussi ensi kerran ylhä ja meni tallihin kattomhan\nisoja-mustaa, kuinka se voii. Veti linjaarirattahat pihalle ja voiteli\nsianihralla aksilan, jottei kitaja, kun mennähän. Otti parahat potuumet\nja sitolkkasilan, joka vaskesta väläji ku kulta. Ja rahnikoorut\nsuittenperät, john' oli komjat punaaset tupsut. Ja kahret tyynyt pani\nistuumelle, jott' olis oikee pehmoone sen flikan istua. Komjat oli\npälehet, ku Jussi ajoo isoon-mustan porraspäähän ja toisella kärellä\nvai piteli orista. Kelpas siihen flikan istua ku kihlarattahille\nainaki. Ja niin ne tykkäs faari ja muariki, ku portahilta lähtyä\nkattelivat, jotta taitaa niistä tulla pari.\n\nMuari pisti mahtavaa Jussin käthen viissataa markkaa jotta:\n\n— Osta poikani tualla rahalla kalaassivärkkiä kaikellaasta ja\nkivisyrämmiä kans, jotta saarahan herelmäsoppaa. Ja lihamakkaraa ja\nmoottijuustua n'otta sit' onki kerraksi! Ei tartte nuukaalla...\n\nJa nii ne lähti n'otta harja hulmahti ja fiäterit soittuu. Kylän läpi\nku ajoovat nii joka taloon klasit oli pläsiä täynnä ja silmiä luuras ku\nsilakkakupista. Ja Jussi ku kenas mahtavaa, ja flikka istuu viärellä ku\nruusu n'otta kannatti sitä vai hollinpäästä kattuakki!\n\nKun pääsivät sitte mettälle, siihen Poukkulan mäjelle, john'on se pitkä\nloiva ahres, nii flikka hairaski äkkiää Jussia kaulasta kiinni ja\nkiljaasi jotta:\n\n— Voi rakas Jussi, kun mua peljättää, jotta jos me kaarumma täs! — ja\npuristi ku peijakas lujaa, jotta aiva Jussin henkiä salapas.\n\n— Ei, tuata — koitti Jussi sanua. — Ei tartte peljätä, ku m'oon suittis.\n\nSe flikka nojas pääkkynsä Jussin rehtihin rintahan ja kuiskii nii\nrakkahia sanoja ku taivahan enkeli, n'otta aivan löi Jussin henkireijät\ntukkuhu.\n\nJa silloo Jussi kans seisahutti hevoosen ja sanoo jotta:\n\n— Ptruuuu!\n\nJa pussata moiskahutti nii keskelle truuttua, jotta aivan sen flikan\nmeni silmät väärinpualin pääs.\n\nMutta pian se siitä tointuu ja kun hetken matkaa oli taas menty, niin\neikös se flikka peijakas:\n\n— Ptruuuu!\n\nJa fläiskänny sellaasta pusua takaasi, jotta Jussi oli hoittollona\nhyvän aikaa.\n\nJa sitä ne teki pitkin matkaa, jottei isoo-musta tiänny, olisko se\nistunu vai seisonu. Rupes viimmee järsimhän ojanpyärtänöötä ja antoo\nniiren fläiskiä mitä tykkäsivät.\n\nMutta sitte pyhkääsiki se flikka vähä äkkiää truuttunsa pusurin hiahan\nja kiljaasi jotta:\n\n— Voi rakas kultani sentähre, ku mä unohrin käsilaukkuni sinne teille!\nMä pistin sen sinne fiililautaaselle tuvas, klasin pualoosehen päähän\npanin ja siäl' on mulla ne Ameriikan taalat, jokka mä meinasin vaihtaa\npankis. Ja nyt ei mull' oo yhtää penniä följys! — Voi, ekkö sä rakas\nJussi kulta pyärrä ny vinkiää takaasi hakemhan sitä mun käsiväskyäni\nsieltä lautaaselta? Mun pitää keriitä postikonttuurihin ennenku\nse suljethän, ku mull' on siälä yks 200 markan postietuanti tulos\nHelsingistä ja sen pitää saara uloos. Mee ny hyvä miäs joutua hakemhan\nse mun laukkuni. Piankos sä takaasi tuut kun on näin viriä hevoone.\nTäst' ei oo kirkolle enää ku pari pyssyhollia ja mä lähren kävellen,\nniin kerkiän sinne postikonttuurihin ennenku se suljethan...\n\n— Jaa mutta, milläs mä saan sen etuannin lunastetuksi, kun ei mull'\noo ny yhtää rahaa — siunaali flikka ja veti suuta nii surkiahan\nvintturahan, jotta s'oli aiva kauhiaa. — Laihnaasikko sä Jussi mulle\nsiksi aikaa vähä, kun käyt hakemas sen mun käsilaukkuni, niin saat heti\ntakaasi —?\n\n— No, ka, sopiihan sun ottaa tämä äireen raha siksi aikaa — tuumas\nJussi ja antoo muarin 500-lapon sille flikalle. — Mä ajaa karahutan\nny sitte takaasi ja hajen sen sun laukkus, mutta mihnäs me sitte taas\nrookathan?\n\n— Mä orotan sua Luaman puaris, siinähän on kaffilaki, tuu sinne —\ntouhus se Ameriikan fröökynä ja eikös riivattu ottanu viälä uuremman\nkerran Jussia rakkahasti kaulasta kiinni ja tuhrannu sen partakarvat\naiva sekaasinsa.\n\n— Tuu pian takaasi, rakkaani, nii mennähän yhres sitte ostoksille ja\nostethanki mun rahoollani — huikkas flikka ja heilutti fiinisti kättä\nlähtijääsiksi Jussille.\n\nJussi oli ku seittämännes taivahas. Se lasketti pyärät oikoosna takaasi\nkotia. Ei keriinny panna hevoosta kiinnikkää, ku tormas suaraa tupahan\nja fiililautaasta koperoomahan. Koitteli esti toisesta päästä, sitte\ntoisesta ja ku ei mitää tullu kätehen, nii meni uurestansa koittamhan\ntaas toisesta päästä. Otti viimmee korkianlavittan ja kaahii nii\nkorkialle, jotta aiva nenä lautaaselle, muttei siäl' ollu mitää!\n\n— Oattako te sen ottanu? — kysyy muarilta.\n\n— Minkä ottanu? — imehteli muari.\n\n— No sen Ameriikan viarahan käsilaukun, johna sill' oli kaikki rahat!\n\n— Ook sä hullu — kiljaasi muari. — En m'oo nähnykkää, eikä se mulle\nmitää laukkua oo antanukkaa, enkä m'oo sillä mitää laukkua eres\nnähnykkää...\n\nJussi-poika seliitti sitte oikee juurtajaksaan kaikki tyynni.\n\nSiinä tuli eri pouket ja ettiminen koko taloon väjellä. Mutta mitää ei\nlöyretty, vaikka oikee tikku käres ettittihin kaikki laattianraokki.\n\nViimmee tultihin siihen päätinkihin, jottei sillä flikalla ollu mitää\nkäsilaukkua ollukkaa, kun ei sit' ollu kukaan nähnykkää. — Ei eres\nJussikaa, vaikka s'oli koko aijan kiäli poskella vahrannu sitä flikkaa.\n\n— Ja kun mä annoon sille laihnaksi sen teirän viissataa markkaa, jolla\nniitä kaffia ja sokuria piti ostaa — ähkyy Jussi.\n\n— Ne mun rahaniko? — krääkääsi muari ku olis surenkrooppihin puronnu. —\nKuinka jutinan tähre sä niitä sille annoot?\n\n— No ku se sanoo, jotta hänen pitääs ottaa postikonttuurista jotaki\netuantia kahrella saralla ja lupas heti antaa takaasi, kun on pankis\nvaihtanu taaloja. — Sanoo viälä, jotta sitte ostethankin sen rahoolla...\n\nMuari plyssähti aiva hervotoonna patapenkille ja paineli syränalaansa\njotta:\n\n— Jos s'oliki valesta kaikki tyynni?! Ja narras vai meitä — vei ne\nrahakki sulta...\n\nSilloo Jussikin säikähti n'otta putos istahallensa ku tyhjä pussi eikä\nkäsittäny enää yhtää mitää. Silmät vai seisoo pääs ku tarhapöllööllä ja\nsuu oli auki ku laron ovi...\n\n— Oliskahan se? — - pääsi Jussilta, eikä se muuta saanu sanotuksikaa,\nkattua toljotti vai ku kaffikupiilla.\n\nAiva istuuvat ku puulla päähän lyäryt ja haukkoovat ku kala kuivalla.\n\nSilloo justhin sattuu tulohon taksvärkkimiähet Hähään mettästä halkoja\nhakkaamasta ja kuulivat kuink' oli käyny.\n\n— Eihän se vai ollu se sama flikka-rumaane, joka täs menny talvena\noli kans kulkenu Kylänpään loukolla samallaasten tervhyysien ja\nlupoostenkans. Se sama, joka tätä Krupulan-Kustaata rupes yäsyrännä\nsiälä Vierikon torpas käpäälemhän n'otta Kuustaa peljästyy aiva pois\ntilooltansa ja änkyttää viäläkin.\n\n— Minkälaane se sitte oli? — kysyy muari.\n\n— S'oli siinä pualivälis neljääkymmentä käypä kroosee, flikaksi se\nittiänsä kehuu, mutta kukas siitä selvän otti ja tuteeras mikä lintu\nse oikiastansa oli. Kehuu olovansa torpan toisen poijan akan sisar ja\ntulovansa justhin Ameriikasta ja mithän kaikkia oli höpöttänykkää,\nmutta kovasti s'oli ollu muka rikas ja luvannu jos jonkillaasia lahjoja\nja Ameriikan tuamisia kaikille. Paha vai, jottei sill'ollu niitä koskaa\njoukos ja rahakki oli aina unehtunu mihkä kulloonki, n'ott' oli pitäny\nvähä laihnata. Ja sen tiän oli menny, kun oli tullukki...\n\n— Voi siunaa! — huakii Kannaaston muari ja heilutti kruppiansa.\n\n— Äääh — ähkyy Jussi-poikaki ja kynsii saivaristuansa.\n\n— »Kokomailman miniäksihän» sitä samaa lintua sanothan — toristivat\ntaksvärkkärit yhrestä suusta.\n\n— Vai sekö se saamari oliki!! — kiljaasi Jussi, hairas lakkinsa ja\ntormas pihalle n'otta ovet paukkuu.\n\nHyppäs suaraa kärryylle ja lähti n'otta piiska vinkuu ajamahan\nperähän. Juaksi kirkonkyläs pankiis ja pappiloos, puariis ja kaffiloos\nkyselemäs, oliko sellaasta Ameriikan lintua mihnää nähty, muttei ollu\nkukaa nähny. Niin oli karonnu ku tina porohon ja viäny sen 500 markkaa\nmennesnänsä.\n\nTyhjin toimin piti Jussin tulla takaasi ja riisua hevoosensa jok' oli\naiva vahrus sellaasesta hyppööttämisestä.\n\nPitkät prätinät ja kovat kolinat siitä nousi, mutta mikäs auttoo muu ku\ntytyä. Ja justhin kun muari viälä parhaas faarttis posmitti, nii tulla\nnytkytti tupahan Kannaaston faariki hikiä ottasta pyyhiiskellen, eikä\ntiänny koko tulemuksesta yhtää mitää. Nosteli vai housujansa ja myhääli\nitteksensä jotta:\n\n— Aika urakka siin' olikin! Mutta saimpas äntihin ja tehryksi se tuli\nsittekki. Viälä sitä tarikko heiluu tämän miähen kouris ku siksi tuloo,\nkyllä se vai nii on. Tunkio on ny siirretty...\n\n— Häh, mitäh? -kysyy muari.\n\n— No mä tykkäsin, jottei sitä viitti kattellakkaa ku viarahia tuloo\ntuata meirän tunkiota navetan oven eres. Sitä varten mä päätin ja otin\noikee urakakseni, jotta mä siirrän sen oven erestä pois päärylle, jott'\non paikat reirus ku Sanna ja Maija tuloovat Ameriikasta...\n\n— No se täs ny viälä puuttuu — jahkaasi muari. — Vai kerkesit sä jo\nsiirtämhän tunkionkin pois paikooltansa — —\n\nJa ku faarillekki sitte seliitettihin se asia oikee prikusta prikkuhun,\nnii huakaassu oli äijä ja sanonu jotta:\n\n— No emmä ny ainakaa rupia sitä takaasi luamahan...\n\n\n\n\nKU NURMI HÄVIS PELTSERILLE JA VIIRELLE.\n\n\nSyyskuus 1926 järisytti Suamen kansaa kamala sanoma, jotta Nurmi\non hävinny Perliinis jollekin saksalaaselle Pelsnerille ja — — ja\nViirellekki!!!\n\n_Viirellekki_!!! — Viirellekki! sanoo Suamen kansa nyrkit pystys\nja teräksensinisenä naamasta. Moni menetti ruakalystin, toiset\npuheenlahjan, heikommat pökertyyvät heti paikalla, naiset itki.\n\nSe sanoma löi ku rautapuntarilla Suamen kansaa päähän, jotta s'ei\nkäsittäny hyvähän aikahan yhtää mitää.\n\n— Nurmi hävinny — — ja Viirellekki — —!\n\nMä virkosin meirän toimitukses ensimmääsenä ja huurin jotta:\n\n— Tämä pitää jollakin lailla seliittää, muutoon tuloo Suamen kansa\nhulluksi!\n\nJa nii kirjootin siihen surusanoman perähän, jotta Nurmi ei oo ollu\nkunnos, sen on vatta kronklannu.\n\nKuluu monta pitkää ahristuksen päivää, ennenku saatihin lähempiä\ntietoja. Ja ku ne tuli ja mun hätävaleheni meni totehen, nii silloonkos\nmä hihkaasin jotta:\n\n— Enkös sanonu, jotta vissisti n'oon saksmannit syättänhet sillä\nPaavolla jotakin törkemyysiä jotta sen on ollu vatta kipiä — — muutoon\nei sitä Paavon häviötä voi kukaan ihminen käsittää.\n\nMä tunnustin jotta mä koitin vähä fuskatakki, jotta meille muka olis\ntullu sellaasia sähkösanomiakin, johna sanottihin sinnepäin, jotta\nPaavon vatta olis ollu kipiä —.\n\nNiinkun olikin! Ooströmi, jok oli Paavon kans samas matkas, seliitti\nsanomalehris jotta:\n\n»Paavo tiesi jo etukäteen häviävänsä koeteltuaan kuntoaan Turun\nradalla ennen lähtöä. Tällöin oli hän todennut, ettei hän ollut\nparhaassa kunnossa, mutta kun oli luvannut juosta, niin piti sanansa.\nHierontaakin oli tainnut ottaa liiaksi. Lisäksi oli hänen vatsansa\nollut huonossa kunnossa useita päiviä (!).»\n\nJa sitte tuli Perliinistäki sähkösanoma jäliistäpäi, johna sanottihin\njotta:\n\n»Nurmi on kunniakkaalla tavalla kantanut tappionsa ja vain ilmoittanut,\nettä hän ei ollut parhaimmassa kunnossa sopimattoman ruoan tähden.\nOllessaan ensi kerran Saksassa, oli hänelle eräässä yksityisperheessä\nvalmistettu suomalaista ruokaa, kun sensijaan tällä kertaa hän asui\nmuiden kilpailijain kanssa eräässä hotellissa ja sai siellä ylellistä\nruokaa. Nurmi on edelleen selittänyt tuntevansa itsensä valmiiksi\nrikkomaan molemmat tri Peltzerin ja Viden saavuttamat ennätykset.»\n\n— Jaa, siinä nyt kuulitta totuuteni — hihkuun mä. — Ei ne\nmailmanennätykset kauaa oo kaikenmailman Pilsneriillä, eikä Viirellä\nainakaa! N'otta paras on ruattalaasten ny hurrata ja trossata niin\nkauan ku Paavon vatta on kipiä. Sitte saavat Viire ja ruattalaaset taas\nlyärä suunsa äkkiää tukkuhu ja kattella Paavon kantapäitä.\n\n— Kehtaavakki! — sanoon mä — ottaa oikee toren kannalta, jotta muka\novat nyt voittanhet Nurmen, kun miäs oli siinä kunnos, jottei sanua\nviitti. Suamalaane vaatii rehellistä peliä joka lais ku voimia\nkoitellahan. Eihän se Jukolan Jussikaa hyväksyny sitä sylipainia, johna\nsiltä housut höltäs. Holtitoon s'oon miäs painimhan housut linkoos.\nEikä s'ookkaa rehellistä peliä! Niinku s'ei ollu Nurmen juaksukaa. Kun\nvatta jyllää kun kaljatynnyri n'ott' tappi lentää, niin kostaa siinä\nsitte juasta kilpaa toisten kans. Ja nämä toiset hyväkkähät sitte\njuasta lipittävät erelle ja hihkuuvat, jotta me voitimma! Totisesti\nsanon, jotta sellaasta tulosta sellaasella vattallaku Nurmel' oli\nPerliinis, nii sit'ei pysty juaksemhan mikää muu kansallisuus kun\nsuamalaaset.\n\nSiihen vasta sisua tarvithankin!\n\nJos Viiren ja sen Pilsnerin vatt' olis ollu samas kunnos kun Nurmen,\nniin n'olis pitäny kantaa kansikorveella pois koko statioonilta...\n\n\n\n\nVANHA FOORTTI.\n\n\nKun nyt on tulos justhin yhrestoista mailman imes, nimittään Foorttin\nmuuttuminen _autoksi_, nii tapahtuu se yhrennellätoista hetkellä jo\ntäälä Suamen maaski, sillä vanhasta foortista ruvettihin tekemähän jo\nylenluannollista pilkkaa. Sit ei piretty enää ihmisenäkää, katupoijakki\nsaivat krampin kun näkivät vanhan Heikin karulla mennä puhkivan autojen\nperäs.\n\nNiinkus kaikki tiätäävät on Piatarsaares erinomaane poliisijärjestys.\nOikiat autot seisoovat pirssis siinä Kaupungintaloon lähellä\nOstrobotnian erustalla, ja foorttien paikka on hotellin eres. Ei tulsi\nkysymyksehenkää, jotta mikää auto menis seisomhan sinne foorttien\njoukkohon. Ja jos foortti ajaas autopirssihin — nii olis se sellaane\nskantaali, jotta koko Piatarsaari olis pyllyllänsä.\n\nVain yhren ainuan kerran tiätäävät Piatarsaaren aikakirjat kertua\ntapahtunhen tällaasen ennenkuulumattoman sekaannuksen. Ja silloon\nnostatti se sellaasen myrskyn ja metelin, jottei sit oo kuultukaa,\nennenku mä sen ny kerron.\n\nSe oli täs menny kesänä, ku se kalapaliikki Piatarsaares tapahtuu. Oli\nkaunis kesääne iltapäivä, eikä ukkospilviä näkyny taivahalla. Karut\nolivat tyhjiä, vai kärpääset surisivat ja autonkuljettajat pirssis\nnukkuuvat ja hikosivat kyyttiä orottaasnansa.\n\nSilloo yks heräs ja sanoo toisille jotta:\n\n— Ei täs ny kumminkaa kyyttiä tuu, lährethän joukolla Aalholmahan\nuimahan.\n\nJa nii ne lähtivät kaikki perätyste ajamhan ja uira molskottivat siälä\nmonta tiimaa.\n\nSilloo tapahtuu se kumma! Ei oikiastansa ollu ketää näkemäskää,\nku tullista tulla nuhjas aataminaikaane vanha foortti ja ajaa\nkaupungintaloon likille, siihen tyhjähän autopirssihin. Päästää häjyn\nkäryn aalopistansa — ja jää siihen seiso mhan — ku auto!\n\nJa viälä väärinpäin, n'otta peräpuali ihmisihin päin!!!\n\nTästä kummasta toosasta nousi lyhyt paksu sapeliherra kolmen naisen\nkans ja lähtivät kaupungille kävelemhän. Sitä ei kyllä kukaa nähny,\nmutta nii kumminkin tapahtuu.\n\nMutta sitte tulivat ne autopirssin saföörit uimasta. Ajaavat pahaa\naavistamata plassillensa. Nii niiren autot peljästyvät ja säikähtivät\nnii sitä vanhaa foorttia, n'otta ne rupesivat lyämähän ittestänsä\ntakapakkia ja hyppimähän pystyhyn. N'otta saföörien piti nousta\nautoostansa pois ja taluttaa ne sivukarulle, jottei ne näkisi sitä\nennenkuulumattoman hävitööntä vanhaa Heikkiä, jok'oli törjenny tulla\nniiren paikalle seisomhan.\n\nVarpahillansa lähestyyvät saföörit tuata mennehen vuasisaran\nilmestystä, haurasta noussutta isoäitejä.\n\n— Mikä se on? — Purooko se? — kyselivät nuaremmat saföörit vanhemmilta.\n\n— Fuli, fuli — koittivat toiset sitä lähestyä ja kokotella\nleivänpalaa...\n\n— Mitä se syää tua?\n\n— Tuakaa vettä ja heiniä — rupes komentamhan yks ja toiset lähtivät\nhakemhan.\n\nHetken perästä tuatihinin vesisankoo ja sylyllinen heiniä sen ethen.\nSe sirottihin kyylarin knupista nuaralla telefoonitolppahan ja hännän\nalle hajettihin sellaane läjä ku pruukathan, jotta s'oli justhin niinku\nhevoone.\n\nIhmisiä rupes kokoontumhan sen ympärille ja pian oli koko kaupunki\njuaksemas. Huanojalkaasempia tuatihin kärryyllä. Ku sana leves\nTrempärin tupakkitehtaasehen, topattihin siälä pyärät ja kaikki\ntormoottivat pihalle ja tukkiivat kattomhan sitä imestä. Sellaane\ntungos oli karuulla, jotta talojen seinät pullistuuvat sisälle päi ja\novat mones kohtaa viäläki lommollansa.\n\nPoliisimestari koitti järjestää kymmenestä konstaapelistansa\nkolmenkertaasen ketjun sen foorttin ympärille ja huuti jotta:\n\n— Älkää tukkiko!\n\nMutta kansa jylläs ja lykkäs takaa. Kuuluu selvästi kapinallisia\nhuutoja ja hammasten kiristelyä jotta:\n\n— Mikä paree oikeus on konstaapeliilla tukkia aina parhalle paikalle\nkattelemhan?\n\nSiit olis noussu ilmi kapina, jos ei samas olsi nähty tulevan yhren\nlyhykääsen ja paksun faltesmannin kolmen naisen seuras.\n\n— Mi-mitä tämä on? — huuti se sinnikkähän näkööne sapeliherra oikee\nhärmälääsellä äänellä. — Meinaattako te piatarsaarelaaset syärä mun\n_autoni_?\n\nSilloo präiskähti se kansanjoukko sellaasehen valtavahan\nyleesmaailmallisehen nauruhun, jotta se huuti aivan oikohonsa.\n\n— Vai _auto_? — hiii haaa hooo.\n\nJa kaiku vastas tuhatkertaasesti jotta:\n\n— Höhöhöhö — —!\n\nTäs yleeses hämmingis kerkes se Härmän faltesmanni puliveivata\nHeikkiänsä nenästä, niinkuin ennen mailmas tehtihin, istua kärryyhin ja\nkaraata kaupungista.\n\nJa hyvä olikin, sillä jos se olis minuutinkin myähästyny, nii\nPiatarsaarelaaset olsivat nyppinhet sen vanhan Heikin piäniksi palooksi\nsäilyttääksensä kukin kappalehen kallisarvoosena muistona.\n\n\n\n\nMAMMA PIISKAA.\n\n\nJoo joo, kyllä se niin on ku akat sanoo, jotta lapset on herranlahjoja,\nmutta kamalia vastuksia. Ja varsinki jos n'oon sitä lajia.\n\nMin'en suinkaa oo mammalleni ollu mikää mallimukula, sen tiätää\nkrannikki toristaa ja äiteemuari pruukas sitä soiluta mulle viälä aika\nmiähenäkin. Sanoo mun ollehen sellaasen killisilmääsen junkkarin,\njok'ei muuta osannu tehräkkää ku pahaa.\n\nJa kyllähän mä sen muistan hyvin viälä ittekki, kuinka sulooselta se\nmaistuu, ku justihin, ku oli saanu Koivuniämen herroja pakaroolle ja\noli pitäny kiljua ja krääkyä aiva silmät tapilla kurkkunsa kuivaksi\n— nii, ku pääsi siitä sitte irti, oli pussannu raippoja, pannu\nhousunklaffit kiinni ja livahtanu porstuahan, nii — — kuinka sulooselta\ntuntuu, sanon minä, aukaasta hiljaa porstuankonttuurin ovi, johna\näireell' oli maitofarit ja kaffimaittila nousemas. Kuinka suloosta oli,\nsanon minä, litkaasta lotkaasta oikee mahan täyren maittilaa farista,\npyhiiskellä huuliansa ja mennä primputella sitte pränkarulle Matille\ntrossaamhan jotta:\n\n— S'ei ottanu sitte yhtää kipiää...\n\n— Mitäs sä sitte nii kauhiasti huurit — piikitteli Matti.\n\n— Pitäähän sitä huutaa, ku äitee kerran piiskaa. Muutoon se suuttuu...\n\nJa muistanhan mä senkin ku äitee viimmeesen kerran piiskas. M'olin\nsilloo jo pitkä roikales. Muari kun rupes rapsimahan, niin mäkös\npäästin sellaasen mölyn maailmahan, jotta muarikulta oikee säikähti ja\nsuuttuu, heitti vittat nurkkahan ja sanoo jotta:\n\n— Piräkkös suus kiinni senkin taitamatoon! Tuallaasta mölinää viitti\nkuullakkaa...\n\nSellaasia junkkaria ne on ne poijan vekarat, kun n'oon sitä sorttia.\n\nMuistuu taas vain miälehen omakki metkut, ku kuulin kuinka täälä yhres\nherrasväjes perintöprinssiä piiskattihin.\n\nMamma siinä huushollis on kovasti suuri ja lihava ihmine, jottei se\npaljokaa kyykkimähän pääse. Ja pappa on sellaasilla mammoolla aina\nlaiha pikkuune ja vikkelä miäs ku sisilisko. Ja sitte on niillä\ntiätysti se yks yhteene poika, jota syötethän ja klapatahan, n'otta\nsitä pitää tohtuuris kuljettaa joka toinen päivä.\n\nNo justihin niin oli täskin herskapis, vaikken mä viitti nimiä sanua.\n\nSe poika oli tehny jotakin pahaa. Luultavasti repiny kissiltä hännän\nirti. Ja mamma tiätysti itki ja piiskas kissin ja luki sitten\nMannarheiminliiton lastenkasvatuskirjasta, mitä lapsille pitää\ntällääses tapaukses tehrä. Niin siälä seisoo, jotta pitää antaa\nraippoja.\n\nJa frouva soitti heti kaupungin puutarhurille ja tilas raipat ja itki\nkoko aijan kun niitä tuatihin vosikalla. Sitten mamma sitoo punaasen\nsilkkisen rusetin raippojen ympärille ja sanoo lapselle jotta:\n\n— Tule nyt Keijo pieni tänne, niin mamma piiskaa sinut näillä\nvirpivarvuilla. Ja sitten panemme ne seinälle naulaan muistoksi sinulle\nkun sinusta tulee lakitiedetten tohtori, sillä se sinusta tulee, pappa\nkun on sanonut, että sinulla on taipumuksia...\n\n— E en tuukkaa — sanoo poika.\n\n— No tule nyt vain, ei mamma kipeästi lyö, mutta mamman _velvollisuus_\non antaa sinulle vitsaa, kun sinä olet ollut paha...\n\n— Empäs oo, empäs oo, empäs oo — jankkas poika ja näytti piäntä\npunaasta kiältänsä, joka on niin söötti.\n\n— Mutta mamman _täytyy_ sinulle antaa vitsaa.\n\n— Eipäs tarvitte, eipäs tarvitte, ääää — —!\n\n— Fyi sinua Keijo kuin olet tuhma ja paha poika.\n\n— Empäs oo, empäs oo — —!\n\n— Nyt minun _täytyy_ tulla ja antaa sinulle vitsaa — sanoi mamma ja\nnosti virpivarpuansa.\n\nMutta silloonkos poika juoksemhan huanehesta toisehen, pöyrän ympäri,\nsoffan taa, ja mamma peräs n'otta laattia notkuu.\n\nPoika hyppii ja trinttas yhrellä jalaalla erellä ja huuti jotta:\n\n— Voi voi mamma ku täm'on lystiä! Eppäs saa mua kiinni, eppäs — —!\n\nMamma juasta lyllyköötti peräs n'otta hiki juaksi ja hiukset hassalla.\n\nEikä saanu kiinni.\n\n— Minä olen nyt vihainen Keijo sinulle, kun sinä olet noin paha, etkä\nanna mamman piiskata sinua — —.\n\nViimmeen ahristuu poika sänkykamarihin, mamma peräs ja reeklas oven\nkiinni. Niin ahtahalle joutuu poika lopuksi, jotta sen ei auttanu muu\nku konttia sängyn alle.\n\nMamma koitti kyykkyä ja kallistella, muttei hän se eres nähnykkää sinne.\n\n— Tule pois sieltä Keijo — pyyti mamma.\n\n— Empäs tuu, empäs tuu... Eikä mamma voinu mitää. Kun ei se päässy\nkyykkynähän.\n\nSitte tuli pappakin jo kotia ja mamma meni ja seliitti sille, kuinka\ntuhma Keijo on ollu, repiny kissiltä hännän, menny sänkykamarihin\nsängyn alle piilohon, eikä tuu siältä pois, jotta mamma sais piiskata.\n\n— Kyllä minä hajen sen siältä — sanoo pappa, meni sänkykamarihin,\nkyykkyy, ja kattoo Keijua silmästä silmähän.\n\nJa Keijo kun näki papan, niin sekös hätääntyy jotta:\n\n— Tuu tuu pappa tänne!! — Meinaako se piiskata sunkin? Tuu, tuu, kyllä\ntänne mahtuu!\n\nEi voinu pappa muuta ku nauraa. Sinne konttii Keijon viärehen, eiväkkä\ntullehet ennen pois, ku mamma lupas, jottei niitä piiskata kumpaakaan.\n\n\n\n\nKU JATKA-POIKAA ISTUTETTIHIN TAPIN PÄÄLLÄ.\n\n\nJoulu viää ajatukset aina lapsuus muistoohin, ja silloo mä tuun aina\nHärmähän, Kotoluhtahan, »Jussin» ja »Heikin» välhin. Meirän taloo kun\noli siinä Jussin ja Heikin välis.\n\n»Antti» oli vähä kaukempana, enkä mä siälä käynykkää muistakseni ku\nyhren ainuan kerran. Vaikka merkillinen kerta se oli, sillä se oli mun\nensimmääne koulureisuni. Mahroon olla silloo tuas neljän, viiren vuaren\nvanha mahapauroo, ränkisääri pätkäles, ku Antis pirettihin kiartokoulua\nja siskoo-Iita ja Jussintuvan kersat jo kulkivat siälä aapiskirja ja\nälläntikku kouras. Ja olivat kovasti »suuria» ja trossasivat mulle,\njotta osaavat lukia.\n\nMä, jok'oon ollu hörökorva piänestä pitään ja aina kans kovasti\nmukahallen päin, kuuntelin aikani niiren aa-sanoo aa, ii-sanoo ii,\nämmää-mää, ii-ässää iisää ja tykkäsin, jotta s'oon mukavaa hommaa.\n\nJa kun Iita sitte yhtenä päivänä lähti Anttihin kouluhun, nii mä sanoon\näireelle jotta:\n\n— Jatka kans! — kouluhun...\n\n— Mihkä sä kräveli lähtisit, tuallaane, ku on nykkin perälauta auki\n— tuiskaasi Iita siskoo ja mottas mua aapiskirjalla päähän. Mutta mä\nhairasin Iitaa hännästä kiinni ja reviin senkun jaksoon, n'otta äireen\npiti tulla hätähä. Pirin irvillä hampahin sen tantunhännästä kiinni ja\nkriinastin jotta:\n\n— Mä kans tuun kouluhu — — mä tuun!\n\nRiitelin ja häjyylin niin kauan, jotta siin'ei auttanu muu, ku äireen\npiti panna housunpellit knappihin, niistää mun noukkani ja päästää\nIitan följys Anttihin kouluhun.\n\n— Tikku! — kiljuun mä.\n\n— Mikä tikku? — kyseli äitee.\n\n— Kirjan tikku! — koitin seliittää.\n\n— Et sä Jatka viälä mitää tikkua tarvitte — sanoo äitee ja sopotti\nIitalle jotaki, jotta sano opettajalle, jotta Jatka on tullu vain sun\nkans kattomhan koulua.\n\nIita oli nii kiukus ja nenä sikkaras, jotta s'olis mua vähä tärkiää\nflinaassu korville, ku se ei olsi mua millää hualinu joukkohonsa. Mutta\nmikäs auttoo, ku äitee käski ja minä poika kriinastin vain jotta:\n\n— Tikku Jatkalle! Jatka tahtoo tikuun! Jatkan _pitää_ saara tikku — —\n_tikku_!\n\nOlihan se nyt selvääkin, jotten mä suinkaa ilman tikkua lähre, koska se\nnäytti musta pääasialta koko lukemisen jyrinäs. Iitalla oli oma tikku.\nSe oli trenki-Juhanneksen vualema ja se oliki komja tikku.\n\n— Mistä mä täs ny sulle älläntikun otan? — pahkulootti äitee, mutta mä\nkirrastin vain jotta:\n\n— Tikku!\n\nÄitee kollas pöyränlooran, katteli katonrajas nikkarivinkkaa, mutta\nsiäl'ei ollu kun vintilöötä, navaria, napakairoja, tuumastukki,\nroukkonavari, vinkkeliväärä, huppuri, passari ja priismootti, jaa, ja\nkovelo. Äitee ottikin sen kovelon siältä ja meinas sillä vualla mulle\nhaloosta älläntikun, mutta s'oli nii kamala kapines puukooksi, jottei\näitee saanu sillä muuta ku piäniä lastuja haloosta irti.\n\nMutta sitten sen sattuu silmähän muurinottalta aivan uusi vispilöön\nja siitä se otti korjan valkoosen koivunvarvun, repii irti oksat ja\nlammasrauroolla katkaasi larvan pois, n'otta siitä tuli oikee passeli\nälläntikku. Sen se antoo mun käteheni ja sanoo jotta:\n\n— Muista ny vain Jatka olla kelvos poika ja istua hiljaa ja korjasti\nsiälä koulus, jottei opettaja knoppaa sua ottahan ja oo vihaane...\n\nIita-siskoo hairas mua sitte kärestä kiinni ja riapootti n'otta tuskin\njalaat maahan otti, ku lährettihin. Kynnykses jo olin lentää nenälleni\nn'otta älläntikku putos kärestä porstuan laattialle ja minä vänäjämhän\njotta:\n\n— Tikku putos!\n\n— Mikset pirä kiinni siitä tikustas senkin sirvana, ku sua pitää täs\njoukosnansa joka paikkahan raahata — simppaali Iita, pisti tikun\nkourahani ja flättäs perälautahan kaupanpäälliseksi. Pihall oli Jussin\ntuvan Maija vastas, se hairas toisesta kärestä kiinni ja nii mua\nviäthin roikottaan, jotta silloon tällöön toinen jalka maata kraappas.\nSain viälä Antin porstuas toisenkin täräyksen pöksyylleni jotta:\n\n— Muistakki senkin Jatka-patka istua hiljaa…\n\nTuvas oli paljo kylän kersoja itumas pitkillä penkiillä ja jokin vanha\nmiäs istuu isoonpöyrän takana kirjan ääres.\n\nSiälä tavattihin oikee joukolla.\n\n— Äm mää mää...\n\nMin'olin nii silmät pyäriääsnä ja säikähröksis, jotta aivan jalaat\nkangistuu enkä tahtonu kävelemhän päästä, ku Iita nykii ja traihas mua\nsinne opettajan pöyrän tyä.\n\nOpettaja nosti nenäklasit ottalle ja kysyy jotta:\n\n— Mikäs tämän pikkupoijan nimi on? — nii min'olin nii peljästyksis, se\ntikku kouras, jotta sanoon:\n\n— Tikku!\n\nNe toiset rupesivat pryyskimhän siinä jotta:\n\n— Tikku, — pihihi, sen nimi on tikku hihihi...\n\n— Ei se tikku oo, sen nimi on Jaska — sanoo Iita.\n\n— Nii Jatka, Jatkan tikku — koitin mäkin seliittää.\n\n— Vai Jatkako se on tämä poika — hymyyli opettaja, otti mua kainaloosta\nkiinni ja nosti yhren penkin päähän istumhan. — Istu ny Jatka korjasti\nsinä ja kuuntele.\n\nMä tunnin heti, jotta siin'oli kamala istua, mutt' en tohtinu\nhuiskahtaakkaa. Tuskin hengittääkkää, ku se oli nii juhlallista.\nKattoon opettajaa silmihin ja puristin lujasti tikkuani. Kipiää otti\nja veret tuli silmihin, mutt'en tohtinu räpähyttääkkää. Suuta veti\nvintturahan ja nenän kautta nyjiin ilmaa, mutt'en liikahtanu, enkä\nääntä päästäny, Veret juaksi poskia pitki, taisi varsanjalkaki näkyä,\nmutt' en uskaltanu hynkäästä.\n\nViimmee opettaja rupes kattomhan mun päälleni jotta:\n\n— Mikä tuan poijan on? — mutta min'en puhunu mitää, istua pihistin vain\nniskat sykkyräs ja ähisin.\n\n— Mikä sun on, Jatka? — kysyy opettaja, mutta min'en saanu mitää\nsanotuksi.\n\nIitakin siinä viäres rupes pukkimhan jotta:\n\n— Mikä sua vaivaa Jaska?\n\nOlin jo aivan mustanvehriääne naamasta ja räjähtää, ku opettaja sanoo\nsiskoo-Iitalle jotta:\n\n— Lähre ny viämhän joutua tuata poikaa kotia ennenku se halkee.\n\nIita hairas käsikynkästä kiinni ja viärä retuutti pihalle, jotta ovet\npaukkuu.\n\nSiälä vasta ääni pääsi jotta:\n\n— Öööö — öööö —.\n\n— Mikä sun on? — riapootti Iita mua käsipualesta.\n\n— Äää — ääää — öööö...\n\n— Mikä sun on? — älä huura senkin rumaane, kuulekko siinä!\n\n— Yyy äää ööö — kiljuun mä vain täyttä kurkkua, ku Iita hyppöötti mua\nku variksen raatua kotia.\n\nÄitee kuuli jo kaukaa sen mölinän ku mua tuatihin ja oli portahilla\nvastas.\n\n— Ku rumaane krääkyy vai — pauhas Iita hengästyksis.\n\n— Voi voi, mikä Jatkan on tullu — kyseli äitee ja otti sylyhyn, pyyhkii\nsilmiä ja nenää kaarin nurkalla ja minä karjuun ja potkiin senkun\nsuinkin jaksoon. Mutteihän sitäkää kauan jaksa, vaikka kuinka truuvaas.\n\n— Mikä Jaakun on tullu?\n\n— Yhy yhyh, ää — itkin mä ja veret juasta lillitti jo korjasti\nsilmistä. — Jatka ei mee enää ikinä kouluhun — em mee — kouluhun — äää.\n\n— Mitä sulle Jatka on siälä tehty?\n\n— Hhää — vänäjin mä ja pitelin molemmin käsin housunklaffiani. —\nKipiää! — Jatkan piti ittua äää — tapin päällä äää...\n\n— Minkä tapin päällä sä oot istunu? — siunaali äitee.\n\n— Tapin päällä — äää...\n\nKauan aikaa sai äitee hiaroskella, taputella ja puhallella jotta:\n\n— Kyllä se siitä paranoo, tuloo vain lujee paikka! — ennenkun sain\nhenkeni takaasi.\n\nTaisin saara juuston palankin, joka onkin ollu mulle aina kaikista\nparasta lääkitystä kaikellaasta pryyskyttämistä vastahan.\n\nSe tappi, jonka päällä mä jouruun istumhan, ku ensi kerran kouluhun\nmenin, oli lauran läpi tullu penkinjalka. Ja sen päälle se opettaja\nmojas mun istumhan.\n\nTapas äitee-muari viälä vanhoolla päivillä, ku jouruun Helsingis\nkouluja käymähän, kotia tulles kiusootella ja kysellä multa jotta:\n\n— Onkos Jatka-poikaa nyt istutettu tapin päällä?\n\n\n\n\nKAKS HUNSKELIA — JAAKKOO JA JUPPE.\n\n\n— Sellaasia te ootta sitte molemmat! — pauhas se frouva, jonka luana\nJuppe ja mä asumma, eileen aamulla heti kun silmäni auki sain.\n\n— Minkälaasia? — kysyyn mä niin suurilla taivahansinisillä silmilläni\nku ikinä jaksoon.\n\n— Hunskelia te ootta molemmat, hunskelia —!\n\n— Juppekinko?! — räpyttelin mä uskomattoman imehisnäni.\n\n— Niin justhin!! Sekin tuli kotia vasta yhren aikana yällä! Ja kolmella\njalaalla konkaten, toinen etukäpälä ylhäällä uikuttaan...\n\n— Mi -mi-mitä sä sanot? Tuliko Juppe vasta yhren aikahan sisälle?\n— hämmästyyn mä ja imehtelin vielä enempi, kun ei Juppe tullukkaan\ntervehtimhän mua sängynlairalle, niinkun se joka aamu teköö.\n\n— Mihnä on Juppe?\n\n— Makaa tuala salis karhunnahaalla ja nualeskeloo käpäläänsä.\n\nMä vihellin kolme kimakkaa kertaa, kuttuen Juppea, ja hetken päästä\nrupeskin kuulumahan tuttu tassuttelu salista, mutta klenkahrellen, kun\nJuppe tulla pötkii kolmella jalaalla kun vaivaanen syntinen ainakin\nsänkykamariin.\n\nSeisoo siinä pää vääräs, häntä koipien välis ja koukus kun makkara.\nKipiää tassua pakotti, eikä kärsiny mamman päälle kattuakkaa...\n\n— Mihnä sä oot ollu, poika —?\n\nKyllä mä pauhasin ja sanoon sille — — sillä mamma seisoo käret lonkalla\nsiinä meirän molempaan eres kun ukonpysty taivahalla, ja katteli meitä\nmolempia. Veti jo henkiä ja aukaasi suunsa jotta — — kun mä rupesin\nsanomahan niin tihiää ja sakiaa ku ikinä kerkesin jotta:\n\n— No me lährimmä Jupenkans niinku mamma käski eileen illalla\nvalokuvahan, jott'on kuva lehres kun Juppe täyttää. Ja me menimmä\nNyypärin tyä, mutta mä äkkäsin heti lähties, jotta sill' on nyt jotaki\nmuutaki mieles, s'oli niin kiärän näkööne. Änstin kulmas se jo meinas\nlivistää, mutta mä sain hännästä kiinni jotta:\n\n— Ptruu poika! Nyt mennähänkin poträttihin niinku mamma käski!\n\nMä kantaa roikotin sitä sitte hyvän matkaa kainalos, mutta sitte tuli\nyks moukkarakki, joka rupes haukkua räkyttämähän Jupelle, jotta siinä\nmull’on kans koira, kun ei tohri muutoon kun papan kainalos kaupungilla\nkulkia...\n\nJa Juppe ku suuttuu siitä heti niin yliverensä jotta s'oli pakahtua ja\nhaljeta ja pyyti jotta:\n\n— Päästä, päästä, pappa rakas, musta irti ja vähä äkkiää, jotta mä\npääsen tuan karvaturrin niskahan!\n\nJa oikee puraasikin mua palttoohin. Ja kun mä Jupen päästin alha, niin\nyhtenä nuaranpätkänä kun kärmes ne ponkii perätyste Kirkkopuistikkua\nPräntöölle päin.\n\nMun ei auttanu muu kun ottaa auto ja perähän n'otta fiäterit paukkuu.\nVasta Präntöön sillalla mä ne sautin ja silloon n'oli niin yhres mytys\nja toistensa niskas hampahia täynnä n'otten millää tahtonu löytää\nhäntääkää siitä kasasta.\n\nSain mä kumminkin viimmeen hännästä kiinni ja kun safööri veti toisesta\npäästä ja mä toisesta, niin irti saimma ja hammas poikki Jupelta.\n\nJa kyllä Juppe oli sitte kiukus ja mahtavaa. Se muraji ja trossas autos\nkoko matkan kun Nyypärille menimmä. Sanoo, jotta hän on antanu Myntin\nMiskallekki selkähän, jotta se huuti aiva oikohonsa...\n\n— Älä yhtää yritäkkää Jaakkoo sotkia omaa asiaas pois — jyrähti se\nukonpysty n'otta hengen kiinni otti.\n\n— No niin, noh, mä sanon vain jotta me menimmä sitte Jupen kans\nNyypärille ja siinä vasta olikin tyä! Kun Juppe ei meinannu millää, ei\nmillää istua pöyrällä, kun se poträttimestari sihtas konehen takaa.\n\n— Mitä tua miäs oikee meinaa — kyseli Juppe multa korvat pystys — ku se\nnuan kovasti häärää ja luuraa mun päälleni?\n\nMä seliitin, jotta susta otethan nyt Juppe poträtti, kun sä oot sankari\nja täytät pian vuasia niinkun muukkin ihmiset. Koita ny olla totisen ja\narvokkahan näkööne.\n\n— Mutta jos ottaas vähä niinku senttimenttaalisen asennon ja miinin\npäällensä, eikö se pukisi mua, pappa? — arveli Juppe. — Ja niin se\nsitte tälläsikin ittensä.\n\n— No, entäs sitte? — kysyy mamma silmät kun nuppineulat terävänä.\n\nJa katteli mua, mua... mua syytööntä ihmistä!\n\n— Niin, no, se kuva otettihin sitte ja — ja ja sitte me lährimmä Jupen\nkans kotia...\n\n— Mutta tulittako kans kotia?\n\n— Ky-ky-kylläh! Me tulimma. Oikee autolla tulimmakin! Ja mä vielä\naukaasin portilla autonoven Jupelle ja sanoon ja varootin ja käskin sen\ntulla heti sisälle —!\n\n— No, entäs sitte? — narahti mamma kuivasti ku laronovi.\n\n— No eikö se sitte tullukkaa sisälle? Mihnä sä hunskeli oot oikee ollu?\nEnkö mä käskeny sun tulla heti, heti paikalla sisälle ja sanonu, jotta\nsano mammalle, jotta jotta...\n\n— Mitäh?\n\n— Jotta jotta — — pappa on menny vähä klupille — ky-ky-kyllä sä Juppe\noot sellaane hunskeli jotta — jaa-ah, se ei oo ollenkaan kumma, vaikka\nmamma sua vähä toruukin...\n\n\n\n\nTILTUN FRIIJARI.\n\n\nOottako kuullu jotta rakkaus s'oon joka riksuttaa ja tätä maailmaa\nylläpitää! Ei pääse siitä ihmine irti, vaikka olis kuinka olevinansa\nsivistyny ja fiini. Ei anna vanhuus eikä se kehuttu ihmisen viisauskaan\napua kun se rakkauren iili elikkä piili ihmisehen isköö. Se on väkevä\nja voimallinen makneetti, joka ihmisillä teettää monta kummallista\nmutkaa ja matkaa — niinkun rakas lukija omasta kohrastansa itte hyvin\ntiätää.\n\nNe on kranttuja ja salaasia nua rakkauren poluut, jonka varsilla\npunaaset ruusut niin korjasti kukoostaavat. Ja sitä varte täytyy\ntaitavasti varpahillansa sipsutella, jottei astu nappohon, sillä silloo\nrupiaa ihmiset frääsäämähän. Ja silloon on rakkauresta maku pois.\nPakkaavat tuhannen juuttahat nauramahan ja höristelemähän, jos saavat\ntiätää ja kuulla. Mutta omista tuhinoostansa, juu peijakas, ei olla\ntiätävinänsä, sellaasia tirskuttajia me täs ollahan. Ja naiset, ne ne\nsitte vasta kikattajia ovakki, vaikka oikiastansa s'oon totisesti ja\nkokonansa niiren syy.\n\nJos vai jokin friijooreisu sattuu vähä räpsähtämhän, niin miähelle aina\nnaurethan, ja flikk'on kun kyhkyyne suloone ja viatoon jotta:\n\n— Kun aina vai nuata miehiä juaksoo mun perässäni ja niin monta\nkertaa kun m'oon sanonu, jotta pysy pois likiltäni, äläkä tuu tänne\nkopistelemahan...\n\nNiin nii, justhin niin s'oli alkusyy täskin merkillises mekastukses,\njotta se friijaripoika sanoo telefuunis Tiltullensa jotta:\n\n— S'oon ny kuule sillä lailla, jotta mull'on täälä niin kiiruhia\nryyppäämisiä, jotta min en tänä iltana kerkiä ollekkaan tulla sun\ntykös...\n\n— Tuu ny kuule, rakas Iivari kulta, kun mun on niin ikävä sua ja\npassaas niin kovasti hyvin tänä iltana kun patruunalla on jokin\nvieras herra ylävooningis visiitin päällä ja siälä ne politikoottoo\nja kokkaroottoo itte totivesiänsä omhan läjähänsä aamuhun asti...\nMä laitan sulle fläskisoosia jos tuut ja saathan sä tehrä plöröjä\ntääläki... tuu ny iltajunalla kun huomenna on pyhäkin, jotta saat\nmaata... vikitteli se vietävänkuvaasen flikkaihminen niinkun n'oon\nmaailman aluusta asti meitä miäsparkoja houkutellu.\n\nMutta Iivari pani vastahan kun mies jotta:\n\n— En tuukkaa, ja siksi toiseksi m'oon jo niin pöhnäs, jotten mä perusta\nflikoostakaa mitää ja m'oon niin väsynykki, jotten mä jaksakkaa hik\ntulla, eikä tuata taira päästä junahankaa...\n\n— Voi voi sua Iivari, kun s'oot taas häijyllä päällä ja kronklaat, tuu\nny kuule elikkä mä kualen kun mun on niin ikävä olla ja aivan yksin\ntaloos lauantaki iltana ja kun m'oon sua nii orottanu...\n\nJa eikös se tuhannen nykyränenä oikee itkiä pryyskyttänykki telefuunis\nniin kauan, jotta sen pöhnääsen ja väsynehen friijaripoijan piti kun\npitikin lähtiä yrittämhän lohruttaa sitä Tiltua, joka asuu pysäkillä\nja hoiteli yhyren Ruattinvallan aikuusen aatelispatruunan huushollia\nsuures kaksikerroksises pykningis.\n\nJunahan se Iivari pääsi ja istumhan kans penkille, vaikka pää oliki\nniin täynnä ja raskas, jotta s'oli tuan tuastakin purota kummallekin\nolkapäälle ja aina välhin ethenpäin.\n\nKonehtööri lykkäski sylkyastiaa jalaalla sen ethen, jotta jos sattuus\nputuamahan pää, niin ei kolahtaasi ainakaa laattialle.\n\n— Mihkä sä oot menos? — huuti konehtööri Iivarin korvahan, kun ei se\nmuutoon kuullu.\n\n— Tiltun tyä friijoolle — mötäji Iivari silmät ummes ja kökötti\npilettiä, joka viisas pysäkille.\n\nKonehtööri tälläs Iivarin nojaamahan vaununnurkkahan, jottei se kuuppaa\nnoukallensa laattialle, pani viälä lakin silmille ja sanoo jotta:\n\n— Huilakkohon ny tämä Tiltun friijaripoika tuas pysäkille asti, jotta\nparemmin jaksaa.\n\nIivari rupeski vetämhän heti niin jyriseviä seinähirsiä n'otta koko\nvaunu täräji. Se veti ilmaa sisällensä kun imukaasumoottori oikee\ntäyreltä läveltä, n'ott'oli imaasta sanomalehren naapurinsa kärestä.\nJa ploosas taas takaasi sellaasella voimalla, jota se miäs ei pysyny\nyhtää träillä vaikka se piteli molemmin käsin plarista kiinni ja vaikka\nsill'oli suuret klasisilmät pääs. Lopuksi se kiukustunu miäs pukkas\nIivarin ammottavan suun kiinni ja knoppas viälä ottahan jotta:\n\n— Piräkkö suus soukemmalla elikkä m'otan koko alaleuvan pois, niin\nmilläs sitte soitat —?\n\nMutta siit'ei ollu apua. Iivari sivalti heti nenän kautta ilmaa ja\nvinkaasi kun juna.\n\nSe oli sitte kamala nenä. Niin vihaane vihellyspilli oli, n'otta\nihmiset rupesivat nostelemhan juurikoppiansa ja luulivat tulevansa\nasemalle ennen kun tultihinkaa.\n\nSamas kans toppas juna pysäkille, nykii vähä erestakaasi ja hairas taas\nvauhtihin n'otta pasiseerarien kolahteli päät seinähän ja silmät sätii,\nkun konehtööri tuli juasten vaunuhun jotta:\n\n— Pysäkki! Juna lähtöö — ja rupes ravistelemahan sitä Tiltun friijaria\njotta: pois pois!\n\nMutta Iivari oli niin väsyksis ja fletkooksis, jotta se klenkkuu\nkuinkapäi konehtööri vai käänteli, eikä pannu yhtää vastahan, veti eli\nlykkäs.\n\n— Horou miäs! — huuti konehtööri jotta:\n\n— Nyt ollahan Tiltun pysäkillä!\n\nSilloo vasta Iivari heräs jotta:\n\n— Mitäh häh Tiltuko? — ja lähti tormoottohon ovia kohri n'otta mummat\nputooli penkiltä ja suaraa päätä vaununportahilta lumitriivuhun, vaikka\njuna oli jo täyres fauhris ja hyväs matkaa pysäkiltä.\n\nKonehtööri juaksi kattomahan ja veti hätäjarrua ja juna topattihin heti\nja hypättihin alha jotta:\n\n— Kuinka sen on käyny?\n\nMonin miähin verettihin Iivaria sääristä lumihangesta ja puristeltihin\nja nostettihin se pää pystyhyn, johna silmät on, ja kysyttihin jotta:\n\n— Mitä sä miäs oikee meinaat?...\n\n— Tiltun tyä mä — sanoo Iivari vai — niinku asia oliki ja resiinalla se\nsitte tuatihin pysäkille.\n\nKatteli hetken aikaa ympärillensä ja tykkäs sitte jotta:\n\n— Ei tästä ookkaa pitkä matka — ja lähti viippoottamhan taloohin päin.\n\n— Osaakko sä poikaparka sinne, kun et sä jaksa eres pitää silmiäs\naukikaa? kysyy rautatiän miäs, mutta Iivari huitaasi vai kärellä jotta:\n\n— Hojaa! M'oon ollu siälä vähä monta kertaa — ja niin lähti\npökkööttämhän.\n\nJa kyllä se tuttu paikka olikin Iivarille, niinkun se sanookin, mutta\nei pitääsi juapunehenkaa luattaa liiaksi ittehensä. Sais sitä ny sen\nverran kumminkin viittiä ethensä kattua, vaikk'olis kuinka tottunu\npimees koperoomahan, jottei ny aiva ummessasilmin sentääs rupia\npuskemhan klasista sisälle, kun on ovikin siinä vieres.\n\nKöökin klasista se Iivari meinas kyllä sisälle mennä, niinkun ennenkin,\nmutta kun oli niin väsyksis n'ottei jaksanu silmiänsä raottaa, niin\npatruunan peräkamarinklasista triuvas ittensä raamit kaulas sisälle\nja tulikin sellaasella kolinalla n'otta kirjootuspöyrän kans meni\nkolinkolia ympärinsä ja pläkkipotut pyärii pitkin laattiaa.\n\nKun siitä yritti prökööllä ylhä ympyrääseen pöyrän jalkaa pitkin, niin\nlöi päänsä niin kipiää pöyränkantehen n'otta se manas vähä sainehesti\nja kaatoo senkin pöyrän ja kukkapurkin niskahansa. Ja siitä viälä\nkiikkulavittakin sai sellaasen mällin n'otta se lenti aivan ympäriinsä\nja töyttäs kukkapurkinjalaan ja myrkröönän alha. S'oli niin kauhiaa\nkolinaa siinä kakskerroksises pykningis, jotta tornit katolla heiluu ja\nklasit pullisteli.\n\nYläkerras patruunan kamaris katkes politiikkapuhet siihen paikkahan, ja\nteelusikka käres siälä kuunneltihin suut auki ja silmät pystys jotta\nmitä — — kun taas jyrähti ja laattia tärähti n'otta potut pöyrällä\npoukkooli ja olis vissisti kaatunukki silmällensä sokurikoolihin jos ei\nse vieras olsi saanu justhin kiinni.\n\nJa taas jyskähti, oikee pitkähänsä n'otta henkiä salapas. Silmät seisoo\nkun kaffikupit patruunan pääs jotta:\n\n— Mi-mi-mitä se on —?\n\nVasta sitte kun ei pualehen tiimahan ollu enää kuulunu rasahrostakaa,\npuhalti patruuna syvähän henkiä ja kiljaasi jotta:\n\n— Rosvoja ja varkahia! — — Täs täytyy olla erittään varovaasia,\nerittään varovaasia — - se täytyy olla oikia maantieroisto, kun nuan\nkauhialla jyrinällä taloohin tunkeutuu — — ehkä ryöstömurhaaja, pitää\nsaara paljo miähiä apuhun. Minä menen hakemahan kylästä miehiä —\nsanoo patruuna ja otti seinältä Suamen soran aikuusen suuren käyrän\nlyämäsapelin. Vyätti tupen lujasti urhoollisen vattansa ympäri ja\npiirteli hirveetä kaaria sapelilla ilmahan.\n\n— Vanha sotilasveri ei vapise yän pimeyreskään! — sanoo patruuna ja\nlukitti vierahansa, joka ei ollu aatelismiäs, vaatekaappihan ja käski\nolla hiljaa kunnes hän palaa apuvoimien kans takaasi.\n\nSapeli käres ja varpahillansa hiipii patruuna yläkerrasta alha. Pimiäs\nporstuas se astuu luuran päälle, mutta huitaasi heti sapelilla takaasi\nja pääsi kun pääsikin hyppäämähän pihalle.\n\nNaapuritaloosta se sai kolme suajeluskuntalaasta täysis varusteis,\npainetit tanas joukkohonsa ja niin tultihin erittään varovasti hiipien\ntakaasi. Taloo kierrettihin kolmehen kertahan erittään varovasti\nympärinsä, sillä oli niin pilkkoosen pimiä n'ottei nähny muuta ku\nmiekalla lyören ethensä. Sitten tunkeeruttiin erittään varovasti taloon\nalakertahan, taskulampulla valaastihin tietä ja huanehes huanehelta\nerettihin ku soras ainaki.\n\nKöökistä kuultihin hiljaasta itkun sihinää ja pryyskytystä, kuin myös\npaistinkäryä, jota tunnettihin nenähän. Mutta muutoon oli kerrassa\nkaamia hiljaasuus taloos. Kolme suojeluskuntalaasta, jokka oli ennenkin\nkruutia haistelleet, painoovat hiljaa suuret korvansa köökin oven\nrakhon ja sanoovat jotta:\n\n— Hys, hys, tääl' on jotaki...\n\n— Ampukaa heti! — komenti patruuna, ku se sapelin tutkaamella kangotti\noven auki.\n\nSamas kuuluu siältä niin kauhia krääkääsy, jotta\nsuojeluskuntalaastenkin veri seisahti siihen paikkahan.\n\nS'oli nii kauhia kiljaasu, jottei sitä saa eres suurella\npainokoneellakaan präntätyksi. Menis rikki ja hampahat poikki, jos\nyrittääs sitä täs jäljentää ja uloosantaa.\n\nVähitellen kuiteeskin rupes veri jälleen kiärtämhän niis\nsuajeluskuntalaasten pussipöksyys, n'otta kun sähkölampulla\nvalaastihin, niin nähtihin taloon ainua tiltu-ihminen istuvan\nkivijalkapairasnansa sängynlairalla säikähröksestä ja peloosta niin\nsuorana ja pleikinä kun sokuritoppi.\n\n— Mi-mi-mitä täällä on? — kysyy patruuna sapeli korkialla ilmas.\n\n— F-f-flä-fläskisoosia ja pärinöötä mull on — änkytti Tiltu, niinkun\ntosi oliki ja patruuna saattoo ittekki nährä, jotta ruakaa oli pöyrällä\nja hellan päällä kiehuu kuuma kaffipannu, joka truiskii truutusta\nylitte hellan kannelle n'otta käry nousi.\n\nRäpyteltihin silmiä hyvän aikaa ja katteltihin vooron perästä toisiansa\nniinkun tällääsis tapauksis yleesesti pruukathan.\n\nSitten sanoo patruuna jotta:\n\n— Mikäs se jyrinä täälä oli kun koko taloo meinas kaatua?\n\nJa Tiltu sanoo vesis silmin ja pärinätömppä viälä pystys toises käres\njotta:\n\n— Em m' ainakaa tiärä! Sussiunakkohon sentähren, kun m'oon täälä\npeljänny ja vavissu kun lankavyhti monta tiimaa, jotta tuloo\nmailmanloppu ja koko taloo kaatuu. Kun yhtäkkiää helästi ja\npräiskähti n'otta mun löi aivan turraksi koko krupin, enkä tahtonu\nsaara lamppuakaa summutetuksi kun mä niin pelkäsin. Täälä m'oon\nistunu yksistäni pimees, fällyt pääs ja syrän kurkus, enk'oo tohtinu\nitkiäkkään ku vähä haukkoomalla.\n\n— Mitäs siinä köllottelet, ota lamppu käthes ja lähre valkiaa\nnäyttämhän — komenti patruuna.\n\nErittään varovasti aukaastihin patruunan peräkamarin ovi ja siältä löi\nheti vastahan sellaane korsvetotraaki, jotta s oli vierä Tiltun yltä\nkoko kivijalkapairan. Repii ku tuuliaispää. Onneksi löi samas kans\nlampun sammuksihin, — niinkun jännitysromaaniis pruukathan, — n'otta\nkukaan ei nähny yhtää mitää, vaikk'olis kuinka kattellu.\n\n— Ovi kiinni! — komenti patruuna ja nii saatihin taas valkia lamppuhun.\nJa kyllä siin'olikin kaikilla kattelemista, kun pöyrät ja lavittat\noli jalaat pystys ja pläkkipotut silmällänsä ja kukkapurkki rikki\nja multaa ympäri seiniä ja myrkröönä yhres mytys ja krytys ja miäs\nmakas siinä keskellä laattiaa seljällänsä ja nukkuu paksu ympyriääne\nkukkapurkinjalka käsivarrella kun flikas ainaki! Nukkuu ku taivahan\nlintu sulooses unes, eikä tienny tämän maailman kolinoosta yhtää mitää.\n\nPatruuna haukkoo ilmaa ja hohuutti puali tiimaa ennenkö se laski\nsapelinsa ja kysyy jotta:\n\n— Kuka ja mikä on tämä mies?\n\n— S'oon Iivari! — krääkäsi Tiltu ja purskahti sellaasehen itkuhun jotta\ns'oli katketa ja kaatua. — Älkää herrannähköhön tappako sitä —! Se\nraukk' on niin pöhnäs, jotta s'oon tullu väärästä klasista sisälle,\nköökin klasista s'oon meinannu niinkun ennenkin — — hätääli Tiltu.\n\n— Vaai niin! — sanoo patruuna ja sanoo se viälä paljo muutakin mojovaa,\nmutta kun sill'on hyvä syrän ja ymmärtävääne luanto, niin viimmeen\npisti sapelin tuppehensa ja lähti yläkertahan. Aukaasi kaapin oven ja\nsanoo sille vierahallensa jok'oli ollu kaapis piilos jotta:\n\n— Tuu pois sinäkin! — S'oli vai meirän Tiltun friijari, joka tuli\nramat kaulas ja meinas kaataa koko taloon. — Kun ny vai laittaa klasit\npaikoollensa, niin olkohon mun pualestani koko asia, mutta sen mä\nsanon, jotta sen juupelin pitää kans naira Tiltu oikee akaksensa,\nniin siinä sille on rangaastusta kyllä ja kuritushuanehesta Iivarille\nelinkaureksi...\n\n\n\n\nMATTI MOTTAS MAIJAA OTTAHAN.\n\n\nMäki-Matin huushollis on mailman aluusta asti ollu sellaane järjestys,\njotta Maija sanoo ja Matti pitää suunsa kiinni. Mutta täs menheellä\nviikolla meni mailmanjärjestys niin sekaasinsa, jotta sit'ei käsitä\nenää kukaan, jotta mikä sen Matin tuli ja mitä se oikee meinas.\n\nKaikki kylän akat ovat juassehet siälä senkun suinkin ovat\naskarehiltansa kerinnehet kyselemäs ja siunaamas jotta:\n\n— Kuinka jutinan tähre se Matti sillä lailla pöyrääntyy — — sitähän\non piretty niin kovasti hiljaasena ja hengensiivona miähenä, jottei\ntuallaast' oo kuultukaa...\n\n— Jaa-ah, sanokaas muuta! — on Maija präiskänny ja pyyhkäässy nenää\nkaarinnurkkahan — jotta kolomattakymmentä vuatta m'oomma täs Masan\nkans yhres kokkaroonu eikä pienintäkää riitaa oo Matti koskaan teheny.\nM'oon aina sanonu ja Matti on pitäny suunsa kiinni ja kuunnellu\nsiivosti päältä. Ja mitäs sill' olis ollu sanomistakaa, kun ei se\nmistää tiäräkkää ja on niin hiljaasenluontoone, jottei se paljo mitää\npuhukkaa? Kun joskus on asiaa ollu ja min'oon oikee motkottanu sille,\nniin välhin on takkakiveltä vai mörähtäny jotta:\n\n— Hööh, pirä akka suus kiinni, äläkä aina pärpötä!\n\n— Mutta silloon m'oon vasta oikee sanonukki sille minkä kuvaane se\noikee on ja mitä se tiätää, n'ott' onkin tukkinu suunsa vähä äkkiää,\neik'oo ollu mitää sanomista, — muisteli Maija mennehiä aikojä. — Mutta\nny kuulkaa, ku tiistaki-iltana mä seisoon tuas pataa krapaamas ja\nmithän taas tapani mukhan joutessani jumputin sille, en ittekää tiärä,\nniin kuulkaa, ku nousoo yhtäkkiää ylhä ja tuloo ja mottaa mua ottahan\nn'otta mä lennin patapenkille istahalleni! — — Ja karjaasi viälä jotta:\n\n— Älä sä akka aina sano, anna mäkin joskus sanon —!\n\n— Sussiunakkohon sentähre — säikähtivät kylän akat yhrestä suusta jotta\n— aivanhan s'oon tullu hulluksi koko miäs — — no, mitä sä Maija sitte\nsanoot?\n\n— Mitäs min'olsin sanonu! — jahkaasi Maija — ku m'olin niin pyärryksis\nja sekaasinsa, jotten saanu sanaakaa suustani. Kattua tollotin vain suu\nauki ja haukoon ilmaa senkun kerkesin. — — Siinä se seisoo mun eresnäni\nku pöyröö, hohuutti ja mulkooli n'otta s'oli oikee kauhiaa, ku se sillä\nlailla riivaantuu. — — Mutta sitte mä sain luantoni takaasi ja meinasin\njusthin kimpaasta ylhä, jotta mitä sä miäs oikee meinaat — — kun Matin\nnousi oikee karvat pystyhyn ja möyrysti taas jotta:\n\n— Höööh! — niin kauhialla äänellä n'otten m'oo kuullukkaa, enkä koskaa\nluullukkaa, jotta se niin kauhian rumasti osaakaa panna. Karjaasi jotta:\n\n— Ku sä akka pakana aina sanot, enkä mä saa sanua koskaa — —!\n\n— Hoo-oh ja soo-oh — siunasivat kylän akat jotta — mitä sä Maija sitte\nsanoot?\n\n— Mutta silloo mä sanoon Masalle — hihkaasi Maija jo täyttä kurkkua\njotta — no sano ny sä sitte, senkin rumaane, mitä sull' on sanomista! —\nja tiärättäkö mitä se sitte sanoo? — Joo, sanoo vai jotta:\n\n— Hööööh!\n\n— No eikö se sitte muuta sanonukkaa? — imehtelivät akat silmät\npyäriääsnä ja käsiä huisuuttaan ku lentohon lährös.\n\n— No siinäpä se justhin onkin, jottei se mitää sanonu, ku sill'ei ollu\nmitää sanomista — pauhas Maija. — — Kun mä puristelin sitte päätäni ja\nkattoon oikeen kiukkuusta sen päälle, niinkärellä vai huitaasi ja lähti\ntakkakivelle istumhan. Mutta silloo mä kans nousin patapenkiltä ja\nkarjaasin jotta:\n\n— Mitä sä miäs oikee meinaat? Sano ny, ja sano heti paikalla, mitä\nsull' on sanomista, senkin rumaane — - mutt' ei, ei vaikka m'olsin\nkuinka pyytäny ja rukoollu, jotta sano ny sä sitte — — niin ei, istua\nkönnäs vai jotta hööh...\n\n— Höööh! — kuuluu samas peräkamarista kamala rykääsy, ja silloo akat\nlähtivät n'otteivät tahtonehet ovesta mahtuakkaa.\n\nKyllä se oli niin käsittämätöön tapaus Mäki-Matin huushollis, ku Matti\nmottas Maijaansa ottahan, n'otta siitä puhutahan imehenä vieläkin,\nvaikka kaikki on taas niinku ennenkin, jotta Maija sanoo, eikä Matti\nsaa sanua ollenkaa.\n\n\n\n\n»MIKÄ PIRUN LINTTU SE KIRVU ON?»\n\n\nOottako kuullu, joko se Laihian atteekkari on saanu selville »mikä\npirun linttu se kirvu on»?\n\nSitä samaa »kirvua» me Seleman kans vielä eileen illallaki saunas\nkovasti funteerasimma. Selema kertoo jotta Vaasa-lehres oli pari päivää\nsitte ollu pikku-uutinen, jotta Laihialla on nähty kevään merkkinä jo\n— »kirvu». Ja että kun Laihian atteekari, joka pruukaa käyrä Vaasas\nkylpömäs, passas justihin tulemhan saunahan, niin hän kysyy siltä jotta:\n\n— Onkos atteekari jo kuullu kirvua, kun s'oon kuulemma siälä Laihialla\njo nähty?\n\nMutta atteekari oli vain räpytelly silmiänsä jotta:\n\n— Kirvu? — Kirvua kuullu? — Mi-mikä se on? — — Mitä se sana merkitte?\n\n— Lintu se vissihin on, vaikk'en mä sitte tierä mikä se on — oli Selema\nsanonu.\n\n— Meinako Selema — oli atteekari nauranu — se meirän pappi kun on Kärki\nnimi? Eikö se kärki on kans yks linttu?\n\n— Kah, onpa tietysti kärki lintu, ainakin palokärki, joll'on punaanen\ntupsu pääs — oli Selema myäntäny.\n\n— Jos Selema meina se meirän Kärki pastori, niin kyllä minä on se\nnähny ja tuntte oikein hyvin, mutta ei minä on viittyny mennä koskaan\nkuulema sitä kuinka se laula, eikä minä ny luule että se aivan punanen\ntupsukaan pääs on vielä...\n\n— E-eehän minä sitä teirän pastoria meinaa, mutta kun »Vaasas» seisoo,\njotta siälä Laihialla on nähty jo »kirvu», ja se on kevään merkki.\n\n— Mikä pirun linttu se sellainen kirvu sitten on? — oli atteekkari\nihmetelly.\n\nJa kun selvää ei tullu, niin oli atteekari luvannu kysellä\nlaihialaasilta mikä lintu se »kirvu» on joka sielä on nähty. Ja luvannu\nheti soittaa Selemalle kun saa tietää.\n\n— Mikä lintu se »kirvu» sitten on? — tutkas Selema nyt multakin samaa\nasiaa.\n\nJa minäkin räpyttelin silmiä, jotten mäkään oo kuullu ennen sennimistä\nlintua kun »kirvu».\n\n— No mutta tottakai sun Jaakkoo pitää tietää, mikä lintu »kirvu» on,\nkun »Vaasas» kerran niin sanottihin! — tiuskasi Selema ja heitti vielä\nviirennen kipon kiukahalle, vaikken mä pyynny kun pualineljättä.\n\nIstuun lavalla, huiroon vihralla, hikosin ja tuumasin niinkun se\nLaihian atteekkarikin ittekseni, jotta »mikä pirun linttu se kirvu\noikeen on?»\n\nPesuhuonehes sitte kysyyn Selemalta, jotta:\n\n— Mahtookahan siinä lehres ollakkaa präntättynä jotta »kirvu», eikhän\ns'ollu — kiuru?\n\nSelema meni miättivän näkööseksi ja tuumas lopuksi jotta:\n\n— En tuata niin vissisti tierä kuinka se oli, vaikk' olis ollukki\nkiuru, mutta kirvuksi mä sen olin kattovanani. — — No mikäs pirun\nlinttu, en paremmin tuu ja sano, jahkaasi nyt jo Selemaki, se kiuru\nsitte on? — — En m'oo sellaastakaa linnun nimiä ennen kuullu. — Kiuru\neli kirvu, niin eikö s'oo melkee se ja sama...\n\n— Kyllä m'oon kuullu kiurusta puhuttavan, kirjoostakin sen lukenu ja\ntiärän, jotta se pitääs olla jokin lintu, mutten m'oo oikee vissi,\nmikä se on. Eikhän se vain ookkin sama ku leivonen, sellaane pikkuune\ntirriäänen, ruskianharmaa pikkulintu, joll'on kovasti kirkas ja korja\nviserrys, mutten mä oikee varma oo, onko kiuru sama kun leivonen.\n\nTuo asia kiusas mua viälä kotiatulles ja niin rupesin penkomahan\nkirjoja, jotta se on ny selvitettävä se asia.\n\nKiuru sanaa ei oikia eteläpohjalaane tunnekkaa, mistähän on kulkeentunu\ntänne jostakin etelästä eli Karjalan mailta. Sananlaskus kyllä on\njotta »kuu kiurusta kesähän», mutta mikä lintu se kiuru oikee on,\ns'oon mulle, niinkun Selemalle, Laihian atteekarillekin ja muillekkin\ntääläpäi ollu tähän asti aivan tiätämätöön paikka. Mutta nyt\ntutkittuani oikee suuria lintukirjoja voin juhlallisesti ilmoottaa koko\neteläpohjalaasten sukukunnalle jotta:\n\n— Kuulkaa, kiuru on sama lintu kun leivonen!\n\nMutta lapualaasille täytyy eriksensä huamauttaa jotta se lintu, jota ne\nsanoovat »peipuuseksi», s'oon kans sama kun muiren ihmisten leivonen.\nElikkä se kiuru.\n\nJa että johnakin päin Suames sitä samaa Laihian atteekarin\n»linttua» sanothan, kuule Selema, — aivan oikee — »kirvuksi», vielä\nkirvuseksikin, ja kirvijäiseksiki!\n\nTeuvaalaasilla, jokka on aivan omaa ja eri kansallisuutta täälä\nEtelä-Pohjanmaalla, on kans oma lintunsa. Sen nimi on sitkunpöhöhö.\nEikä sitä pirä sekoottaa muiren ihmisten lintuuhin. Sillä se\nteuvaalaasten sitkunpöhöhö ei oo eres kirvukaa!\n\nN'otta nyt s'oon hyvät ystävät, sekin asia seliitetty, »mikä pirun\nlinttu se kirvu on!»\n\n\n\n\nINSPEHTUURIN JÄNISKOIRA.\n\n\nOottako kuullu siitä inspehtuurin jänisjahrista ja sen erinomaasesta\nRaiku-koirasta, joll'on sukujuuret ja sellaaset taulut päälle, jotta se\nvasta mettäkoira onkin?\n\nSeinäjoelta vähäsmatkaa on pikkuune tatsuuna ku kukkapurkki Sahaaran\nerämaas. Ja siälä elelöö yks inspehtuuri frouvansa ja parin mukulansa\nkans jo toistakymmentä vuatta sellaases rauhas ja perhe-iryllis, jotta\nn'oon niinkun n'ei olsikkaa täs mailmas muuta ku sen mitä inspehtuuri\npari kertaa päiväs panoo punaasen lakin päähänsä ja teköö kunniaa\njunille kun ne sivu ajaavat.\n\nHaulikkokin on seinällä ruvennu ruastumahan ja se erinomaane\ninspehtuurin mettäkoira Raiku, joll'on ne sukujuuret, on vuasien\nvarrella lihoonu, jotta s'oon ny kun viirenkymmenen kilon\nnisujauhopussi, ympyrääne ja paksu säkki, johna toises pääs on korvat\nja toises pitkä häntäruato niinkun jäniskoirilla pruukathan.\n\nKun siit on niin pitkä jo ku Raiku on jänismettäs laukannu ja frouva\non aina kovasti syättäny, jotta paremmin jaksaas kun pappa taas\nlähtöö mettälle, niin Raiku on syäny tukevasti jo monta vuatta ja\nollu kans kovasti tohkehes, jotta koska täs lährethän. Se on istunu\nja orottanu n'otta pakaroota porottanu ja karva lähteny. Siit' onkin\ntullu oikee istuma-koira, niinkun isännästäkin. Peräpuali on raskas\nkun plyijyklontti kummallaki. Mutta muistot hirveestä jänisajoosta on\nelävät ja voimalliset, vaikka hengitystä ahristaakin jo pahasti. Raiku\nnäköö nukkujes unia, murajaa ja ärähtelöö, niin kun isäntänsäkkin.\n\nMutta sattui täs hiljan sellaane tapaus, jotta tuli vanha tuttava\nkaveri, ensiluakan kirjuri tiätysti, viarahaksi ja silloo otettihin\npikkuune napaus. Ja inspehtuuri rupes kehumahan Raikuansa kuinka\nerinomaane mettäkoira se on.\n\nNiin eikös silloon tuukkiin asemamies Järvimäki konttuurihin ja sano,\njotta kun hän oli resiinalla käymäs kolmen kilomeeterin pääs raralla,\nniin siinä hänen nenänsä eres mennä loikkii jäniksiä erestakaasi paanan\nylitte n'otta vilaji.\n\nMuuta ei tarvittu! Inspehtuuri pomppas ylhä jotta:\n\n— Nyt lährethän, Raiku, ja heti paikalla! — Järvimäki saa orottaa vähä\n— —!\n\nTuli sellaane kiirus, jotta inspehtuuri meinas reväästä koko\nporonsarvet seinältä alha, kun se haparootti haulikkuansa ja\npatruunavyätä. Frouva laittoo voileipiä ja tytär ettii kukoonhöyhentä\npapan hattuhan niinkun pruukathan. Ja pappa oli niin innos, jottei se\nmeinannu saara taskumatin korkkia aukikaa, n'otta siinäkin oli aika\nnapaloominen, ennenkun s'oli niinkun pruukathan.\n\nJa sitte lährettihin jotta:\n\n— Raiku, nyt mennähän jänismettähän!!\n\nMutta kaikki tämä touhu tuli niin äkkiää ku krooseelle autuus, jotta\nRaiku ei käsittäny sittekkää viälä, vaikka frouva nosti häntäpäästä\nylhä jotta:\n\n— Lähre nyt Raiku papan kans mettähän!\n\nInspehtuuri hoputti kans jotta:\n\n— No Raiku, Raiku, tuu ny!\n\nRaiku ajatteli, jotta vissihin junaa kattomhan ne meinaa ja tulikin\nlykkäämällä imehisnänsä portahille.\n\n— Järvimäki ottaa sen resiinan, mennähän sillä — touhus inspehtuuri ja\nhuuteli Raikua, jota mamma lykkäs perästä päin platformulle.\n\nSiihen se sitte istuukin imehisnänsä, jotta mitä tämä rähinä oikee\nmeinaa.\n\n— Se ei tahro oikee käsittää — seliitti inspehtuuri sille vierahallensa\n— mutta kun päästähän mettille, niin saat sä nährä eri värkin...\n\nKahren miehen nostettihin Raiku resiinan päälle istumhan, noukka\ntuulehen päin, ja Järvimäki veteli kammesta. Inspehtuuri pani patruunat\npiippuhun ja tärskähytti toisen lähtölaukaukseksi ilmahan. Mutta\nsilloon Raikukin kans käsitti, jotta nyt ollahankin jänismettähän\nmenos ja oikee resiinalla, jotta se passas hänenkin krupillensa\nerinomaasesti. Ja sanon mä, jotta kyllä se haukkuu! Aivan oikohonsa\nmolemmille puolille ja ethenpäin.\n\n— Näekkös sitä luantua — ihasteli inspehtuuri. Ja Järvimäki nykii\nhiespäin resiinaa. Inspehtuuri piti pyssyä koko aijan suarana, jotta\ns'oli kun sotalaiva.\n\n— Täs se oli — sanoo Järvimäki — tuasta nuan paanan poikki hyppiivät\nn'otta hippulat vinkuu.\n\nSiihen kans topattihin ja kun ei Raiku itte päässy hyppäämähän\nalha resiinasta, niin nostettihin, ja siihen paanalle se istuu ku\nmeijerihinkki. Ja haukkuu. Haukkuu niin tulenmaan kiukkuusesti ja\ntihiää, jotta vissisti pitikin jänisten kuulla, mihkä päi tulla.\n\nInspehtuuri hyppäs heti airan ylitte ja juaksi ympäriinsä suurta\nrinkiä n'otta s'oli heti tukehtua. Ja istuukin sitte kannonnenähän\nhengittämhän.\n\nMutta Järvimäjen piti lähtiä takaasi asemalle ennenkun tavarajuna\ntuli ja se ensiluokan kirjuri, joka kantoo eväskoria, jäi Raikun kans\npaanalle. Se koitti vikitellä Raikua ratavallilta ojan ylitte mettän\npuolelle, kun juna tuloo, jottei se aja sen päälle. Ja kyllä se näytti\nRaikukin, vanhana rautatielääsenä, sen käsittävän, jotta pois paanalta,\nmutta eihän se syvän ojan ylitte voinu hypäätä, nenällensä se sinne\nolis menny syvälle savehen.\n\nKun sitte inspehtuurikin tuli paikalle, niin yhres saivat kannetuksi\nRaikun ojan toiselle pualelle. Ja siihen se istuu tyytyvääsenä ja rupes\nhaukkumahan.\n\n— S'oon vähä liika lihava, tua Raiku, — myänteli inspehtuuri — mutta\nkyllä se hyvä koira on...\n\nJa sitte ne rupesivat syämähän, tirkistelemähän taivahalle mettämiehen\nkiikarilla ja juttelohon saalihista. Innostuuvat niin, jotta\ninspehtuuri esti pari kertaa sanookin siivosti Raikulle jotta:\n\n— Pirä suus kiinni siinä, kun ei täs kuule puhettakaa, — mutta ku Raiku\naina vai haukkuu, niin meni ja mottas sitä korvalle, n'otta se tukkii\nheti suunsa.\n\nRaiku loukkaantuu niin, jotta se hetken päästä yksiksensä taaperti\nparin sylen päähän yhren kuusen juurelle istumahan. Katteli siinä\naikansa miesten syämistä ja pulputtelua, mutta muisti sitte taas\nvirkansa, jotta ollahan jänistämäs ja aikoo uurestansa taas haukkua\nkurkku suarana.\n\nKyllä sillä oikia meininki oli, jotta pitää viraastansa vaari. Ja eikös\ntotisesti viimmee tullukki yks pitkäkorvaane jänis harvaksensa pomppien\nkattomhan, jotta mikä isoäitee siälä niin taitamattomasti mekastaa.\n\nKun jänis näki Raikun, jok'ei päässy pystyhynkää, nousi se\ntakajaloolle, heilutti korviansa ja nauroo oikee syränmestänsä reirusti\nvastapläsiä Raikulle, jotta tuallaane tätikö täälä onkin! Se oli niin\nhävyytöntä, jotta Raiku oli kiukusta haljeta ja rupes istahaltansa\noikee kiljumahan.\n\nSilloo inspehtuuri vilkaasi taansa, ja kun ei ollu ku taskumatti käres,\nniin paiskas sillä jänistä, n'otta Raiku oli saara potun naamahansa.\nJänis säikähti, ponkaasi vai kerran ja niin katos puskikkohon.\n\n— Sanoonhan mä! — hihkaasi inspehtuuri, hairas haulikon ja lähti\nperähän.\n\nJa Raiku ku haukkuu n'otta koko kuusikko heiluu. Ja puskat krahaji ja\npöläji kun inspehtuuri tryyköötteli erestakaasi ja rinkiä ympärinsä\nmettäs sen jäniksen peräs.\n\nKyllä s'oli sitte niin väsyksis, kun tuli, jottei se saanu eres\npuhutuksikaan pitkähän aikahan, Ja ruakakin loppuu ja viinat oli\nkaikki, jottei muuta kun kotia lähtiä.\n\nMutta Raiku ei lähtenykkää!\n\nSe istuu vain kuusen juurella ja haukkuu aina vai n'otta veret silmistä\nnokkuu. Eikä saatu lähtemähän. Lopuksi ne kantoo Raikun paanan vartehen\nojan toiselle puolelle ja lähtivät itte hiljaa laulellen rataa pitkin\nkotia päi kävelemhän. Mitäs sille Raikulle mahtoo, kun ei lähteny niin\nei lähteny, eikä ollu resiinaakaa.\n\nIllalla sitte Järvimäki käyy hakemas Raikun kotia resiinalla. Ja kyllä\ns'oli mahtavaa kun tultihin. Kurkku suarana haukkuu koko matkan silmät\nummes molemmin puolin.\n\nKuuluu jo kaukaa, kun Järvimäki toi sitä, n'otta asemalla oli vastas\ninspehtuuri, ensimmääne kirjuri ja frouva. Mutta niin oli Raiku kans\nväsyksis mettäreisusta, jotta Järvimäki sai kantaa sen salin laattialle\nasti. Eikä se monehen päivähän jaksanu mitää syäräkkää. Ja mamma pelkäs\nkovasti, jotta jos se sai syränvian sillä reisulla.\n\nMutta kyllä se on nyt jo parannu, syää ja istuu niinkun ennenkin. Ja on\nmahtavaa.\n\nKatteloo vai inspehtuurin päälle, jotta muistakko pappa sitä jänistä,\nja koska taas lährethän resiinalla mettästämhän?\n\n\n\n\nKUN M'OLlN KANS JÄÄKÄRI.\n\n\nEttä taira tiätääkkää, jotta m'oon kans kerran ollu jääkärinä?\n\nTairatta vetää suupiältä vintturaha jotta:\n\n— Kaikki ne ny kans olsivat jääkäriä, ku tua Jaakkooki! Se ny ei ikinä\noo ollu jääkäri, s'oon vissiä, valehteloo vai ku salvia hevoone...\n\nNiin tairatta sanua, mutta tosi s'oon kumminki. — S'oli Tamperhen\nvallootukses. Ja vain hetken aikaa.\n\nM'olin kans kattokaas vapaussoras mukana ja tresusin toisten joukos.\nJouruun yhthen jääkäripataljoonahan kaikiista suurimmaksi herraksi.\nMusta tehtihin pataljoonan kasööri ja urhoollisesti marssiin\npataljoonani peräs suuri rahamassikka vattan päällä. Ei tarvinnu mun\nmurehtia ittestäni eikä omasta turvallisuuresta. Kaikki kattoovat\ntarkasti mun ja massikan perhän, jotta me pysyymmä tallella. Kun\npunaaset präiskiivät kranaatiillansa, jotta rapa ja kura lenti, viärä\nhyppöötettihin mua aina juaksujalkaa jonkin kiven taa piilohon ja\nsanottihin jotta:\n\n— Muistakki pysyä siälä, äläkä kurkkaale, sillä sulle on uskottu tämän\npataljoonan syrän...\n\n— Mikä syrän —?\n\n— No pataljoonan kassa! Jos se syrän lakkaa tykyttämästä, nii koko\nkruppi rupiaa kitajamhan, ja siitä nousoo heti sellaanen nurina ja\nmurina, jotta herran poijat.\n\nMua vartiootihin tarkemmin ku kruutitynnyriä.\n\nNiinkus tiärättä, nii valmistauruttihin Tamperhen vallootuksehe,\nennenku hyökkäämhän lährettihin, oikee perinpohjin. Messukylän kirkon\nkiviairan taa kaivettihin nii suuri kuappa, jotta siihen parahiksi\nmahruumma me, minä, massikka ja mun vääpelini.\n\nJa sitte pataljoona lähti hyäkkäämhän.\n\nPunaaset ampuuvat kanuunoolla Pyynikiltä n'otta tiiliskivet vai kirkon\nseinästä krapajivat ympäri korvia. Ne olivat oppinhet tuntemhan\njääkärit niiren vehriääsestä takista ja koittivat aina ampua niitä.\nSitä varte meirän pataljoonan jääkärit vaihtoovakki ennen taistelua\njääkärisinellinsä harmaahi suajeluskuntatakkihin, jokka ne ryästivät\nmeiltä troskuskiilta, pärinänkuarijoolta ja muilta sellaasilta suurilta\nsotapampuulta, jokka oikiastansa kuuluuvat esikuntaherroohi.\n\nKolmannen komppaniian kapteeni vei multa takin seljästä ja paiskas\nsinellinsä tilalle jotta: tuas on! Samoon piti mun vääpelini antaa\nharmaan suajeluskuntatakkinsa ja vetää jääkärisinelli yllensä.\n\nJa kun lakikki vaihrettihin, niin meit' ei eroottanu oikeesta\njääkäriistä muuta ku naamasta. Molimma tavallisia plösönaamaasia\nmaatiaasia ja ne jääkärit olivat sellaasia laihoja ja kiukkuusen\nnäköösiä poikia ku pikiöljyporvarit, jokka manas ja präiskäs n'otta\nsininen käry siaramista truiskii.\n\nSe siitä takinvaihrosta sitte oli hyvää, jotta ku koko\nkuormastomiähistö oli muuttunu jääkäripukuuseksi, niin punaaset\npeijakkahat kääntöövät kaikki kanuunansa meitä, klapinsakkia vastahan\nja antoovat sellaasta rumputulta, jotta se vasta oliki rumputtamista!\nEi siinä keriinny reiruhun manaamhankaa, ku taas tuli uusi paukku\nja piti takua perälautaa isänmaahan n'ott' oikee pakotti ja vihaksi\npisti. Kenttäkeittiö ammuttihin tuusannuuskaksi ja me saimma joka miäs\nnaamahan soppaa enempi ku kolmen kuukauren portsuunan.\n\nNii ruakottoman klottuusta ja siivotoonta tappelua isänmaan pualesta ei\noo ikänä taisteltu, ku me silloo käymmä.\n\nMutta voitto tuli. Tamperes vallootettihin, vaikka kovalle ottikin.\nAamupäivällä, tuas klo 10 aikhan, lährimmä me vääpelin kans sitte\nkattelemhan taistelun jälkiä. Ne oli hirviät, varsinkin meirän mäjellä.\nKenttäkeittiöst' ei ollu ku toine pyärä, yks aisa ja jumalatoon reikä\njäljellä. Mutta kaikista merkillisint' oli kumminki se, jotta toisesta\nkeittiöhevoosesta ei näkyny jälkiäkään, — ja toine hevoone seisoo siinä\naivan tervesnä ja ehjänä ku pukki. Se oli yltä, alta ja ympärinsä\npataljoonan puuros ja nualeskeli tyytyvääsenä laihoja kupehiansa.\n\nKun me tulimma vääpelin kans sitte siihen ylikäytävän kohralle, jok'\non justhin Kalevankankhan alla, nii Vehmaasista päi tuli samas juna,\njoka topattihin vähän matkaa ennen ja siitä astoo uloos suuri kasa\nsotaherroja, oikee sellaasia isoja herroja, ja lähtivät tulemhan meitä\nkohri.\n\nKu ne tulivat likemmäs, nii me näimmä, jotta siin' oli itte\nylipäällikkö, ukko Mannerheimi ja sen esikunta. N'oli tullehet\nkattomhan oikee tulilinjoolle asti.\n\nSilloo löi mun ja vääpelin sääret länkkiä. Mä sanoonkin jotta:\n\n— Mitäs ny, kuule veikkoo, tehrähän? — Ku' m'oomma tällääses\nmunteeringis, nii se luuloo meitä jääkäriiksi — — eikä me osaa eres\nkunniantekokonstia!\n\n— Voi saksanpukki sentähre, ku pitikin joutua justhin tähän! — ähkyy\nvääpeli.\n\nM'olimma siviilimiähiä, nii mä kun mun uskollinen ja urhoollinen\nvääpelinikin, emmäkä tiännehet sotakomennosta tuan taivaallista.\n\nKunniaakin me pruukasimma huirella vähä niinku muukki, kummalla kärellä\nkulloonkin paremmin passas.\n\n— Lährethän karkuhun! — ehrootti kaveri, muttei me enää keriinnehet,\nennenkö ne oli jo meirän nenän eres.\n\n— Huitaase sä vasimella, mä oikialla kärellä! — kuiskasin vääpelille,\nja nii koitimma seisua mirnaa ja suaras ku Taavetin talikynttilät.\n\n— Päivää, jääkärit!- tervehtii Mannerheimi.\n\n— Päivää päivää!-sanoomma me.\n\nSe jäi imehisnänsä kattelemhan meitä ja silloo mä sanon suarahan jotta:\n\n— Anteeksi ny vai, herra kentraali, ei m'oo mitää jääkäreitä. Täs on\nvai kaks jääkärisinelliä ja me täällä sisällä kaverin kans oomma vain\nmuita miähiä.\n\n\n\n\nKARUSELLI KAUHAJOELLA.\n\n\nMutta Kauhajoella se vasta eri tärinä on ollu n'otta heinäpourakki meni\netenpeten, ku sinne tuli se karuselli, joka pani kaikkien ihmisten\nriitingit sekaasinsa.\n\nSellaasta kansaanvajellusta ja ihmisten paljoutta ku se karuselli, ei\nolsi saanu aikahan vaikka pualet kirkonkylää olis palanu, ku Karviaa\nja Hongon jokia myäri ajettihin kuarma-autoolla ihmisiä, n'otta tiät\nkuralla.\n\nTiato karusellin saapumisesta Kauhajojen aseman plassille levis\nku kulovalkia kaikkia teitä ja kinttupolkuja myäri ku salasmaa\nviimmeesihin mettämökkiihin asti saran kilometrin ympäryställä ja löi\nsuarastansa ällistyksellä jokahitten jotta:\n\n— Mitä, onko se totta, jotta oikeenko ilmielävä karuselli on tullu\nKauhajojen asemalle?\n\n— Joo-oh, ja nii korja on, jotta aiva se kullalta kiiltää ja hopialta\nhohtaa. Se pyärii ja pelaa n'otta syräntä vihloo. Samettisoffis siä\nvai istuthan, limunaatia pullosta juarahan, ja käret flikkaan kaulalla\nmennähän jotta tiilullillunlei — —\n\nTrengit ja piiat virkosivat ensimmäiseksi, heittivät haravat\nheinäpelloolle ja juaksujalkaa kotia silmiä pesemhän, pyhäverhoja ylle,\nja nii mentihin polkupyärillä, jotta pää kolmantena jalkana Kauhajojen\nasemalle.\n\nNii huuritoonta oli se meno ollu, jotta lyhytjalkaasemmat, jokka\npakkasivat jäämhän jälkehen, itkiä pinnasivat jotta:\n\n— Voi voi, jos ei me kerkiäkkää.\n\nKyliltä rupes tulemhan foorttia ja kuarma-autua n'otta maantiä pölynä\nja linja-autoos tapeltihin ja hosuttihin paikoosta nii, jotta toiset\npualet juaksi peräs, hikos, haukkuu ja manas ja olivat nii päästä\nsekaasi ja touhus, jotta asemalla maksoovat pössööt viälä kyyrinkin\nvaikk olivat saanehet vain juasta auton peräs.\n\nIsäntäväkiä lähti oikee krinnikuarmilla ja eväsmyätä paiskien kaikki\nkersat kärryyllä, sillä ketään ei saatu kotia jäämhän, vaikk olis\nkurikalla pökerryksihi lyäny.\n\nKyllä s'oli sellaasta trafiikkia, jottei sit'oo ennen nähty.\n\nEikä faltesmannistakaa välittäny kukaa mitää, vaikka se koitti\nkonstaapeliinensa kalikka käres hosua ja pitää järjestystä. Ojahan sai\nhypätä koko esivalta ja siunata kinttunsa ku kuarma-autoja tuli nii\ntupate täynnä ku karikkakuarmas kukkurana ikänä pysyy.\n\nSääriä vai törrötti ja sätkytteli kuarmasta, jotta saivat silmiänsä\nvarjella aina ku lasti meni sivuu.\n\nJa karuselli pyärii ja musiikki se pelas n'otta pualekkaa eivät\npäässehet likillekkää!\n\nSellaane tivis ihmisrengas oli karusellin ympärillä ku rautavanne\nn'otta n'oon kauhajokiset ny jokahinen viäläki vähä platuskaasia\nja littuposkisia. Ne jok'oli päässehet ethen näkemhän tuata\ntaivahallista kiikkua, olivat nii onnellisia, jotta ne seisua\ntollottivat huiskahtamatta aamusta iltaan n'ottei takimmaaset päässehet\ntappelemallakaa framille. Monta hamhenliirinkiä siinä pritkahti poikki\nja taisi muutoonkin prätkährellä. Muttei se imes ollukkana, ku joka\npualelta painettihin ja pukittihin jotta:\n\n— Voi, voi herrinjee, päästäkää mua likemmäs kattomhan — — mun joukin\npitää päästä ajamahan!\n\nToisia pyärtyy trusas seisahallensa, mutta ne virkos taas ja\nonnellisina orottivat vooruansa, sillä oli keksitty konsti, joka eres\nvähä auttoo, jotta toisekki pääsivät joskus ajamahan. Esti ne koittivat\nkonttia toistensa päiren ja olkaan ylitte sinne karusellihin, mutta\npakkasivat tramppaamahan korkkokengillä nii armottomasti toistensa\nkorvia irti ja hattuja kruttuhu, jotta sit'ei kauaa kärsitty.\n\nMutta sillä lailla se paremmin menestyy, ku rupesivat konttimhan maata\nmyäri toisten haaraan välistä ethen.\n\nKyllähän ne flikat ja akat pakkasivat vähä krääkymhän ja hosumhan jotta:\n\n— Mikä jutinan tähre siälä jylhää, älkää sussiunakkohon!\n\nMutta sillä lailla sitä kumminkin paremmin päästihin kulkemhan ja\nvoorollansa karusellihin.\n\nJa ne onnelliset, jokk'olivat päässehet karusellihin samettisoffille,\nleijonaan ja hevoosten selkähän istumhan, ne oli nii autuahia ku\nkoppelot soitimella, jotta silmät ummes ne lennättivät monta tiimaa\nympärinsä aivan hengittämätä.\n\nTuntikaupalla ajoovakki ku istumhan pääsivät. Ykskin miäs oli ajanu\nheti yhtehen painohon saralla markalla ja toisena päivänä viälä viis\ntiimaa, jotta vissisti saikin karusellista kyllänsä.\n\nMutta viimmee sekin lysti loppuu. Ne ajoo kauhajokiset\nkarusellilla nii vimmatusti, jottei sitä pyärimistä kestäny itte\nkarusellitirehtöörinkään päävärkki. Sitä rupes nii firraamahan, jottei\nse ymmärtäny enää rahan päälle lopuksi yhtää mitää.\n\nJa silloo se toppas vähä äkkiä ja lähti fyrrynsä kans pois koko\nKauhajojelta, eik'oo sen perhän takaasi tullu.\n\nSillä se manas katkerasti nyrkit pystys Seinäjoella, ku se räknäs rahan\nsaaliistansa ja huamas, jotta toiset pualet markan lantiista oliki\nhousunknappia.\n\n\n\n\nPAKANKYLÄS ASUTHAN.\n\n\nJos tuata ny taas kertoos kuinka Ylihärmän Pakankyläs kovasti asuthan\nja eristythän. Ei tahro tuntia enää koko kylää, s'oon nii muuttunu.\nTaloja siirrelty, vanhoja isäntiä karonnu ja uusia tullu tilahan. Ei\noo enää muita vanhasta polvesta jälellä ku Ylisi-Jooppi, mutta se\ntuntuukin olevan sellaane äijänjunttura, jotta se tahtooki kattua tämän\nuurenmailman eristyksen ja kehityksen Pakankyläs oikee täyres kukas,\nennenkö se silmänsä ummistaa ja siirtyy sinne, johka ovat mennehet\nkaikki muukki Pakankylän vanhat isännät ja emännät, niinku Kruukmakari,\nMaalarin-Jussi, Alatuvan vanha Antti, Reinin isäntä, Kriivarin-Kaisa,\nMikin-Jaakkoo, Kallionpään-Antti, Anttuspakan vanhukset ja monet muut\nkunnon faärit ja muarit.\n\nEnnen oli Pakankyläs Lillpakka hantesmanni, jonka puarista hajettihin\nkaffit ja sokurit — eikä Petterinmäjestä puhuttu mitää. Uusi polvi on\nnyt noussu, tullu telefoonit, osuuskaupat, sahat, myllylaitokset ja\nmuut rekkulehet. Yhtehen aikhan näytti jo siltä, jotta Pakankylääset\nrupiaavat kaffittamhan ja kylvöttämhän koko Suamen kansaa. S'oli\nsilloo pula-aikana ku Kaustisen Antti ja ne muut hommamiähet\npanivat koko Pakankylän noukkimhan ja pahruttamhan pualamenlehtiä\n»kaffinkorvikkeheksi». Joka mökistä nousi silloo tornista käry\nkorkialle ja truuttuja väännettihin ja ajettihin vaunulastiittaan\nasemalle Helsinkihin myytäväksi. Toiset pahrutti »kaffinlehtiä» ja\ntoiset riipoo vihtoja ja luutia omista ja vööriläästen mettistä, jottei\njääny ku tupsut koivunlarvoohin. Takalan-Mattikin sai viikkokauren\nhypäätä seiväs kouras karhaamas Pakankylääsiä pois puskikostansa.\n\nLoppuu se viimmee sekin lenheetti, mutta siitä se yleene\neristyksenkehitys Pakankyläs kans alkunsa sai. Ja kukapas sen tiätää\nmikä kaupallinen ja teollinen kukoostuskausi siälä viälä pullahtaa?\n-Toistaaseksi ne ny runnaavat tätä järkiperäästä maanviljelystä ja\nkarjanhoitua ja Ylisen-Jaakkoo on niinku fööris ja kunnan napaa.\n\nSe Jaakkoo onkin sitkiä ja taitava miäs. Mitä se etehensä ottaa, sen\nse kans teköö. Mä tulin sen itte pikkupoikana näkemhän ku Jaakoon kans\npaimenes kuljettihin. Sen äitee, »Ylisen-moussu», pani meirän askihin\nkerraasti paimenehen mennes kimpalehen yli-ikääsen karjun fiäskiä,\njohn' oli nii sitkiä nahka, jotta itku multa pillahti enkä sittekään\nsaanu mitää irti.\n\nIstuumma kivellä Ylisen-Jaakoon kans, syärä mäihasimmä, ja ku nahkahan\ntultihin, nii Jaakkoo antoo ritarillisesti sen esti mulle ja sanoo\njotta:\n\n— Saat sä syärä esti pualen ja anna sitte mulle se toinen puali.\n\nNo minä purin ja kinnasin silmät väärinpualin pääs, verin molemmin\nkäsin nahaanpalasta n'otta niska nataji. Mutta mitää en irti saanu. Ei\nauttanu muu ku antaa koko nahaan pala takaasi Jaakolle jotta:\n\n— Tuas on, em mä saa sitä mitää.\n\n— Ku s'oot huano! Annas mä koitan. — Saanko syärä kaikki? — kysyy\nJaakkoo ja nualeskeli huuliansa.\n\n— Koita ny, jos saat siitä mitää. — Syä sä tuata isoja harjasta myäri\ntoinen puali ja anna sitte loppu mulle — sanoon mä, sillä ei sitä\nsianlihaa meille siihen aikhan aina pistouvattu.\n\nNo, Jaakkoo iski kiinni, puri ja kinnas n'otta s'oli aiva punaane. Ja\nsai kun saikin lopuksi sisulla palan irti. Kauan pureskeli ja mäihäs ja\nsitte niäli. Ja mäkin niälin, vaikka vai makoosen syljen. Monta tiimaa\nme tappelimma sen siannahaan palan kans, mutta viimmee pääsi Jaakkoo\nsiihen isoohin harjaksehen asti ja silloo mä sanoon heti jotta:\n\n— Topp! Loppu on muh!\n\nJaakkoo antoo sen reirusti mulle ja mä rupesin uurestansa yrittämhän.\nPurin, verin ja nyjiin n'otta hamphat suusta päästä, enkä saanu mitää.\n\nSiinä syämisen jyrinäs meille tuli lopuuksi nii nälkä molemmille, jotta\nmeirän piti jättää lehmät sinne ja juasta kotia syämhän välillä.\n\nMutta siitä yleesestä eristyksenkehityksestä ja asumisen rytinästä,\njoka Pakankyläs nyt on käynnis, siitä mä meinasinkin kertua.\n\nViimmeesen mallinmukaasen ulkohuanesrarin on siälä ny asunu ittellensä\nKoivuniämen-Kustaa, joka ny on isäntänä siinä Lillpakan vanhas\npuaritaloos. S'oon liikemiäs se Koivuniämen-Kustaakin ja runnaa\nsiinä sivus maanviljelystä ja varsinkin se pitää tämän uurenaikaasen\nkarjanhoiron päälle. S'oon laittanu oikee simenttitiilistä ittellensä\nsellaasen ulkohuaneshoiron, jotta siin on ny saman katon alla\nnavetta, talli, sikala, kanala ja viälä isoo rehulatokin. Ei oo koko\nkyläs muilla ny näin uurenaikaasta ja käytännöllistä navettaratia.\nSaaren-Jaakoonkin simenttinavetta on kuulemma vanhempaa tyyliä.\n\nPakankylääset on siitä erinomaasia ihmisiä, jotta kun ne jotakin\nhommaa, nii n'oon aina joukolla matkas ja kaikki yhtähälle päi. Niinku\ntäs yhtenä talvena se ohrienvetoreisukin Vööriltä — muttei puhuta siitä\nmitää.\n\nKökällä eli talkoilla siälä Pakankyläs viälä kaikki suuret asiat\ntehrähän. Ja kökällä se Koivuniämen erinomaane navettaratikin\nkatettihin. Oikee vanhaa lajia syämäkökkä olikin, jostei puuttunu\nruakaa eikä juamaa, vaikka koko kylä oli siälä lusikoomas.\n\nEsti annettihin rasvaasia lihaperunoota, sitte klimppivelliä rusinaan\nkans. Ja sitte kriiskryynipuurua marjasoosin kans n'otta monen poijan\npiti käyrä salaa porstuas löyhryttämäs housunpänniä. Ja isäntä aina\nvain kehootti jotta: syäkää poijat, jotta jaksatta. Ja kyllä vai\njaksettihinki, mutta kun mentihin taas katolle pärehiä lyämähän, nii\nAski-Matin Viljo ei jaksanukkaa tikkahia ylhä, ku sen piti jäärä\nportahille huilaamahan ja perhänkattomhan, jotta pärehien kantajat\nolivat touhus.\n\nIsännät ja poikamiähet heiluuvat ahkerasti vasarat käres katolla,\ntälläsivät pärehen kerrallansa »syrjän päälle» ja nappasivat\nlaupioomehen kiinni, n'ottei sitä katettukaa korva-korvan niinku ennen\nvanhaan. Kilvan jokahinen osaansa löi n'ottei siinä keriinny paljo\nsivuullensa kattomhan ku toisesta päästä jo huurettihin jotta »riia\nylös». Siinä töpinäs se kirveskin siältä tällingiiltä' putos ja sattuu\nsen Ylisaarelan-Paavon jalkahan n'otta se sai suuren haavan.\n\nS'oon merkillistä, jotta aina ku sitä samaa ratia on pykätty, niin\nsiin on sattunu sellaasia vahinkoja. Silloo ku se Lillpakan tuparati\noli kurkihirres, piti yhren poijan viikarin näyttää toisille kuinka\nhän kävelöö harjaa pitki ja eikös se rääpsähtänykki siältä alha ku\nvariksenraato. Meni kolinkolia harjalta kellarin pohjahan asti n'otta\nknapit takista piraji. Muttei sen muutoon käyny kuinkaa. Reinin\npaappavainaa sattuu olemhan siinä ja silloohan se sanookin sen jotta:\n\n— Ei se köyhä tarvita paljo söörä, mutta lujas siin on henki.\n\nNii, reirusti se yhres päiväs tuli katetuksi ny se Koivuniemen-Kustaan\nuusi navettarati, mutta ruakaa, kaljaa, tupakkia ja kaffia siinä kans\nmeni eri lailla. Kovasti oli kökkäväki tyytyväästä trahteerihin,\nkorppuja vai pakkasivat moittimhan piäniksi, muttei se taloon vika\nollu! S'oon se Niämistön pakari kirkolla ruvennu kuivattamhan niitä\nkorppujansa vähä liikaa, n'ottei korpus oo enää entistä leveyttä. En\ntiärä sitte onko siinä perää, vai oliskohan ihmisten suu viimme aikoona\nlevenny, mutta kahta korppua korvan siälä Koivuniämen kökäs pakkasivat\nihmiset järjestänsä sisällensä lykkäämähän.\n\nKökän jälkeesenä päivänä pruukathan kuttua sukulaaset ja lähimmät\nkrannit rääpijääsille, eli »kökän jaloolle», niinku Härmäs sanothan.\nSilloo tuloovat emännät mukuloonensa syämäkalaassihin ja tapaavat tuara\ntaloon emännälle jotakin lahjaa.\n\nNo nii lähti Penttilän-Tyyne Petterinmäjen osuuskauppahan, sihtaali\nhyvän aikaa kangaspakkoja ja kysyy sitte jotta:\n\n— Mithän tua korjankirjavaane kangas tuala ylhäällä on, sopiiskahan\nse pusurikankahaksi Koivuniämen Iitalle, mun pitääs mennä sinne\nkökänjaloolle?\n\n— No se on ny sitä Vaasan tehtahan uuttalaija pusurikangasta, jota ny\nkaikki hakoovat ittellensä. Se on ny nii muaris, jottei muusta enää\npuhutakkaa...\n\nTuskin oli Penttilän-Tyyne keriinny puarista uloos, ku jo\nPyörkholman-Matin emäntä tuli knyytyynensä jotta:\n\n— Voi voi, mua on käsketty kökänjaloolle ja pitääs saara vähä\nviämistä. Mitä se tua olis? Onkos teillä täällä sitä Vaasan tehtahan\nmuatikangasta?\n\n— No s'oon ny justhin sitä — sanoo Eeva ja mittaski oikee friskisti.\n\nJuaksujalkaa lähti emäntä Petterinmäkiä alha, ku siinä ahtehes\nOliinin-Kustaan tuvan kohralla tuli Alatuvan-Antin Lissu vastahan\nsellaasta kyytiä, jottei se keriinny eres päivää sanua. Petterinmäjelle\nse oli kans menos pusurikangasta ostamhan jotta:\n\n— Onko teillä sitä Vaasan tehthan korjankuvaasta pusurivärkkiä, ku mua\non käsketty kökänjaloolle ja on nii kiirus, jottei kerkiä peräs juasta,\nku Antti jo meni. Paa ny joutua mulle...\n\nJa Eeva mittas ja repii n'otta prätäji.\n\nOves tuli Pyörkholman-Kustaan emäntä, Iita, sellaasella vauhrilla sitä\nAlatuvan-Lissua vastahan, n'otta ne tarttuu ovenraos kiinni, eiväkkä\npäässehet irtikää ennenkö aukaastihin molemmat pualiskat. Ku toinen\ntukkii sisälle ja toinen uloos.\n\nSe puari-Eeva käsitti heti sen kiiruhun ja asian, n'otta sill' oli\npusurikangas jo valmihis paketis, ku Kustaan-Iita pääsi ovenraosta irti\nja tormas henkihapatuksis tiskille jotta:\n\n— Onko teillä sitä Vaasan tehtahan pusurikangasta?\n\n— Joo, täs on jo mitattuna — sanoo Eeva ja pisti paketin kourahan.\n\nJa vaikka se sai sen melkee heti ku se irti pääsi ja heti kans\ntryyköötti pihalle, nii Alatuva-Antin-Lissu oli jo Kaupinmäjen ahtehen\npäällä menos.\n\nVasta hyvän aijan päästä tuli puarihin Kaustisen-Antin emäntä, se\nHilma, ja sillä ny vasta kiirus oli jotta:\n\n— Ku m'oon aivan myöhästyny ja mun pitää mennä kökänjaloolle, jotta\nonko teillä sitä Vaasan tehtahan pusurikangasta.\n\n— No on sitä viälä sen verran — sanoo Eeva ja käärääsi pakettihin\nHilmallekki, joka lähti piaksua paiskaamaahan sellaasta kyytiä\nn'otta pyry vai nousi ja kerkes Koivuniämehen melkee yhtä aikaa sen\nPyörkholman Kustaan emännän kans.\n\nKoivuniämen-Iita kovasti kiitteli ja sanoo jotta:\n\n— Se on ny aivan liikaa nii kovasti tulijaasia tuora, n'otta mihkä mä\nnäiren kans oikee jourun — ja vei sitte paketit kamarihin piirongin\npäälle.\n\nJa niit'oli viis korvan sen posliinisen kukkapurkin viäres.\n\nSitte syätihin ja kaffitettihin monehen kertahan ja miähet puhaltelivat\nsikaariista savuja ku ketunhäntiä, ku ne kulkivat kattelemas sitä uutta\nnavettaratia.\n\nKu vierahat illanpäälle olivat lähtenehet, meni emäntä kamarihin\naukaasohon pakettia ja kattomhan mitä oli tuatu. Nii kyllä se haikaasi\nku aina vai oli joka paketis sitä erinomaasta Vaasan tehtahan\npusurikangasta jotta:\n\n— Tuu ny Kustaa kattomhan tätä pusurikankahan viljavuutta, ku on viiret\nvärkit! Tästä tuloo mulle kaks, molemmille mukuloolle yks kummallekki,\nmutta tehrähänkö sulle, Kustaa, tästä viirennestä? — nauroo emäntä.\n\n\n\n\nNELMANNIN-JANNEE.\n\n\nJahas, vai on nyt toukokuun 12 päivä? Se on Juhana Vilhelmi Snellmannin\nsyntymäpäivä.\n\nSe oli jymy äijä se Nelmanni. Ja viisas miäs. Sille saamme me\nsuamalaaset olla kiitollisia siitä, jotta suamalaane kansa on ny\nkohonnu sivistyksehe niin henkisesti kun talourellisesti. Se ymmärti,\njotta tiatua ja kaikellaasta sivistystä voirahan levittää kansan\nkeskuutehen vain kansan omalla kiälellä.\n\nSiihen aikahan, kun se Nelmanni rupes rähisemähän fintuppien\npualesta, ei varsinaane suamalaane kansa monehen kymmenehen vuatehen\ntiänny viälä jäliistäkääppäi mitää koko rähinästä, sillä maan koko\nvirkakunta, kaikki koulut, kauppamiäsluakka ja sivistyny väki olivat\nruattinkiälistä, eikä suamenkiältä ollu lujettavana muuta kun vanhas\nraamatus, postillas ja virsikirjas. Suamalaanen kansa eli kun karja,\nmöyrästi maata, juara lillitteli kotipolttoosta viinaansa milloon\nsattuu suurusta liikenemähän, otti nöyrästi lakin kourahansa kun\nvirkamiähen ja herran näki, kunniootti esivaltaa ja kulki käskystä\nkirkos sunnuntaisin. Ruattinkiäli oli kaikkien herraan ja esivallan\nkiäli. Se oli kaikki kaikes. Ja kun suamalaasista vanhemmista jokin\npoika joutuu koulutiälle eli pääsi kisällin oppihin ja hantvärkkäriksi,\nniin silloon kans heti muutettihin miähen nimi ruattalaaseksi — sen\nmerkiksi, jotta s'oon ny kohonnu herraksi ja hantvärkkäriksi.\n\nNo sen ymmärtää, jotta sitä Nellmannia pirettihin siihen aikahan ihan\nhävyttömänä ja hourupäisenä äijänä, kun se rupes kirjoottelemahän\nseikasta, jotta kaikkien Suamen herraan ja hantvärkkärien pitääs\njättää koko sivistyksensä merkin — ruattinkiälen — nurkkahan! Opetella\nrahvaan, elikkä moukkaan, se on suomalaasen kansan puheensortin ja\nmuuttua ittekki suamalaaseksi — moukaksi!\n\nNo se oli siihen aikahan sama kun hyppiä seinähän.\n\nOnhan selvää, jotta sellaanen miäs, joka sellaasia mahrottomia asioota\nrupes herrasväjelle tulkkaamahan, onhan selvää sanon, jotta sellaane\nmies ei voinu olla muualta kotoosi — kun Alahärmästä!\n\nJa siältä se suuri rähisijä, se Nellmanni, oliki kotoosi.\n\nSen vanhemmilla oli Palon taloo Alahärmäs ja ja siälä se »Jannee»,\nniinkun sitä Juhana Vilhelmi Snellmannia siihen aikahan Alahärmäs\nkuttuttihin, siältä se sen härmäälääsen sisun ja meiningin saiki.\n\nAlahärmän kirkonkirjoos on viäläki merkittynä jotta se Janne, se\nNellmanni, käyy ensi kerran Herran Ehtoolliselle Alahärmän kirkos 11\npäivänä elokuuta 1822.\n\nMuuten s'oli vain tuas keskikokoone, tanakallaane, pitkänaamaane jä\nisooleukaane miäs.\n\nJa aika kova flikkaan perähän niinkun kaikki muukki härmälääset,\nvaikkei flikat siitä oikee välittänehet, kun s'oli sellaane kränkkä,\nitteppäinen ja itteviisas miäs.\n\nSe rakastuu siälä Alahärmäs Anna Ahla-nimisehen flikkahan, jok'oli\ntullu kerraasti niille viarahaksi Savon pualesta. Kirjootteli sille\nsitte kovasti rakkauskirjeetä ja runoja kuinka hän tykkää siitä ja se\nflikkakin vastaali ensialuuksi Janneen rakkauspreiviihin.\n\nMutta sitte rupes sen flikan ympärillä pyärimähän siälä Savos kaks\nkiaroa savolaasta friijaria, jokka tuhannen juupelit varaastivat\npostilaukusta ne kirjeet, jokka Jannee Annalle lähretti. Ja niin meni\nmeiningit sekaasinsa, jotta ne savokaset veivät Nellmanilta sen flikan.\n\nJäliistä päi vasta selves, kuinka se toinen friijari oli varaastanu\nne Janneen rakkauskirjeet ja valehrellu sille Annalle, jottei se\nHärmän-Jannee siitä muka tykkääkkää, ja jotta se Jannee pitää muita. Ja\nse oli aivan vales.\n\nMutta s'oli sitte jo mööhä — sanoo Halpari.\n\nJotta niin se meni vikahan sen Nellmanninkin akan otto niinku monen\nmuunki. Mutta sai se sitte toisen ittellensä ja oli kovasti tyytyväänen\nsiihenkin. Ne rakkausasiat, ne kun pakkaa menemähän vähä takkuhun\njokahittelta, muttei se nii nuukaa oo ku luullahan.\n\nKyllähän nua ylihärmälääset koittaa aina nostaa noukkaansa, jotta\nn'oon muka »paremmasta Härmästä», mutta passaa meirän alahärmäläästen\nröyhistää rintaa ja sanua jotta:\n\n— Ei teitä tunnetakkaa, ku isoosista puhuthan. Alahärmästä se oli se\nIsoo-Janneekin, se Nellmanni, jonka syntymäpäivää fiiraa nyt koko\nSuamen kansa!\n\n\n\n\nNOPILEN »ITALIA» ILMAJOJELLA.\n\n\nMonet kommellukset se Nopilen ilmalaiva »Italia» sai aikahan täälä\nmeiränkin maakunnas.\n\nKu yhtäkkiää tultihin tupahan huutamhan jotta:\n\n— Voi siunakkohon, ny s'oon täälä!\n\nKaikki ihmiset ryntäsivät pihalle kattomhan ja jättivät tärkiät\ntoimituksensa siihen paikkahan. Puuroparat paloo pohjahan, kersat\nkirkuu sinisinä kehros ku väki paasas oven täyreltä pihalle ku\ntulipalos...\n\n— Tuala, tuala, kattokaa herrinjee, minkälaine kauhia klimppi se on — —!\n\n— Justhin ku sika lentääs — —!\n\nMutta Ilimajojella tappeli velvollisuuren tunto ja uteliaasuus kovan\nkamppaalun jok'on aikakirjoohin merkittävä.\n\nKu suajeluskunnan esikunta oli kuttuttu justhin sillä kellonlyämällä\nkokouksehen, ku se ilmalaiva ilmestyy Nikkoolan kohoralle.\nEsikunnan jäsenet olivat justhin tulos kunnantaloolle kokouksehen\nja paikkallispäällikkö seisoo kello kouras pöyräntakana, ja kattoo\njotta nourattaako jäsenet sotilaallista täsmällisyyttä. Se Ilmajojen\npaikallispäällikkö on oikee kuuluusa siitä, jotta s'oon niin kauhian\nkranttu ja tarkka, jotta sen käskyjä pitää nourattaa justihin prisiis,\neikä saa sikunttiakaa myähästyä, elikkä se heti panoo muistutuksen.\n\nSen tiätäävät Ilmajojen esikunnan jäsenet ja kyllä ne kans koittavat\nolla nii jämttihin paikalla, jotta koskaa ne ei myähästy kokouksesta\nminuuttiakaan.\n\nSiin' olikin kamala paikka, ku justhin silloo rookaskin tua ilmalaiva\nilmestyä Ilmajojelle, ku esikunnan jäsenet oli polkupyärällä menos\nkokouksehen. Siinä joutuuvakki esikuntamiähet koetukselle, jota tuskin\nmuut olsivat kestänehekkää.\n\nMutta nämä velvollisuuren tuntooset ja esikuvalliset miähet\nurhoollisesti painelivat vai niskat krykys polkupyärällä kunnantaloolle\nja vai vähä toisella silmällä vilkuulivat taansa taivahalle sitä\nilmalaivaa.\n\nJa ihmisiä paasas tiäntäyreltä vastahan ja huutivat ja huitoovat jotta:\n\n— Tuala, tuala se menöö!\n\nNii tulivat kaikki jäsenet minuutillensa esikunnan kokouksehen\nkunnantuvalle, ja vai portahilta salaa väipährökseltä vilkaasivat sitä\nimestä, joka veti silmiä pualehensa ku makneetti. Mutta sotilas ei\nsaa horjahtaa, sen pitää täyttää velvollisuutensa ja marssia vaikka\npalavahan pätsihin, ku komennethan.\n\nPaikallispäällikkö sanoo jotta:\n\n— Kokous alkaa! Kaikki on saapuvilla. Tulkaa siältä klasin viärestä\ntänne pöyrän ethen istumhan, mitäs te siälä kuukitta?\n\nKu sualapattahat istuuvat jäsenet pöyrän ethen eikä kukaan\nrävähyttänykkää silmää enää sivulle päi.\n\nMutta yks oli kumminkin heikko sialu. Se ei saattanu olla huakaasemata\njotta:\n\n— Siäl' on ilmalaiva...\n\n— Olkohon! — sanoo paikallispäällikkö, jok'on yliluannollinen militääri\nja nii se alkas käsittelemhän virallisia asioota — ajatelkaa, silloo ku\nkoko mailma ja Ilmajoki huusi ja hohaji jotta:\n\n— Kattokaa, tuala se menöö!\n\nSilloo istuu Ilmajojen esikunta eikä kääntäny silmääkää. Sellaane\nsotilaskuri se olla pitää!\n\nMutta yht'äkkiä riuhtaasi vahtimestari oven auki ja huuti:\n\n— S'oon puronnu Nikkoolan nevalla alha!\n\nMutta silloo jo pomppas koko esikunta pystyhyn ja se yliluannollinen\npaikallispäällikkökin hyppäs ylhä jotta:\n\n— Suajeluskunta apuhun! Heti auto! Hakekaa pitkä keksi, köyttä ja\nlapioota, mars mars matkahan!\n\nPian tuliki auto, kunnantaloon suuri keksi otettihin joukkohon,\npläkkisankoja ja köyttä verettihin n'otta monta miäst'oli yhyres takus\neikä meinattu saara irtikää, ja nii lähti esikunta ajamahan täyttä\nlentua Nikkoolan nevalle ja huusi ku palokunta mennesnänsä.\n\nHevooset juaksi kärryynensä aitaan ylitte pellolle ja akkoja pyllii\nknyyty kainalos maantiän ojas aiva mustana n'otta piaksut vai heiluu.\n\nJa Nikkoolannevalla ajettihin erestakaasi silmät pyöriääsnä jotta:\n\n— Mihnä se on? Ja paikallispäällikkö kiikarootti silmät soikiana ja\nniskat poikki — eikä nähny mitää!\n\nYks äijä tuli Tuamikylästä vastahan ja sanoo jotta:\n\n— Se meni jo tuanne Seinäjoelle päi.\n\nSilloo toppas esikunnan auto ja jäsenet pyärittivät silmiänsä,\nkynsiivät päätänsä ja ähkyyvät jotta:\n\n— Eikö s'oo puronnukkaa?\n\nJa sitte sihisivät vihansinisinä jotta:\n\n— Kuka tuhannen juutas tämän meille teki?\n\nPirettihin heti sotaneuvottelu ja päätökseksi tuli jotta:\n\n— Täst'ei puhuta kellekkää mitää, muistakaa se, jottei se leviä...\n\n— Mutta mihkäs me tämän kauhian palohaan paamma, jottei kylälääset\nrinnalla huamaa ku takaasi tullahan?\n\nSe pantihin maantiän ojahan ja sovittihin, jotta yällä se hajetaan\npois, jottei kukaa näje.\n\nLakit pantihin suarahan ja paperossit suuhun. Ja nii lähti esikunta\nmuina miähinä ajelemhan takaasi kunnantaloolle kokousta pitöhön. Mutta\ntoista pualta jokia tulivat.\n\nPeräkkääs, ku satutta Ilmajoella siitä kunnantaloon sivuu menemhän,\njoko se keksi on tullu takaasi?\n\nJa muistakaa jottetta puhu mitää, sillä täm' on syvä salaasuus.\n\n\n\n\nKEISAREITA KAIKKI.\n\n\nOon juuri lukenu Suamen Matkaalijayhristyksen vuasikirjaa v. 1930. —\nJa nauttinu aiva silmät ummes. Siinä kirjas ku sitte kehutahan meitä\neteläpohjalaasia n'ottei tiärä mihkä kattelis — ku on niin lusti olla.\n\nSen on toimittanu savolaasten suajeluspyhimys Ernst Lampen eli\nIso-Keisari, niinkun sen vanha isiltä peritty sukunimi oikiastansa\nkuuluu. Täs kevättalvella se Lamppeeni puhuu mulle, jotta\nMatkaalijayhristys on antanu hänelle hualeksi julkaasta yhristyksen\nvuasialpuumin nyt tällä kertaa Etelä-Pohjanmaasta ja sen kansasta.\nParhaat kynät ovat siihen kirjoottanehet. Suurella jännityksellä\nmäkin oon orottanu sen kirjan ilmestymistä, jotta mitä siinä mahtaa\noikeen olla, kun se Lampeeni jo etukätehen pyyteli kovasti anteeksi\nja valitteli jotta hän ei mahra mitään sille, jotta siitä tuloo\nylistyskirja eteläpohjalaasille.\n\nMä sanoon Lampukselle jotta:\n\n— Ant tulla vai, kyllä meitä kehua saa...\n\n— Mutta se on totta ja ihan pualueetonta sivullisen arvostelua, —\nkoitti Lamppeeni vakuuttaa.\n\n— No tottapa tiätysti. — Niin, erinomaasia miähiähän me oommaki, kyllä\nme tiärämmä sen ittekki. Kun toren sanon sulle, Lampus, niin asiat on\nsillä lailla täällä Etelä-Pohjanmaalla, jotta me oomma oikiastansa\nkeisareita kaikki —.\n\nLampeeni räpytteli suuria ruskeeta silmiänsä kauan aikaa, mutta muisti\nsitten jotta:\n\n— Olkaa vain, mutta minä olen oikein Iso-Keisari — ihte.\n\n— Ja m'oomma — itte!\n\nHärmäälääset on ensisijalla siinäki kirjas, niinkun asiahan kuuluukin.\nJa se on palsamia mun syrämmelleni. En malta olla kertomata siitä\nkirjasta yhtä Paulaharjun juttua, joka kuvastaa mainiosti sitä vanhan\nHäjyn-Härmän tappelusinniä:\n\nSe oli silloon kun häjyt lähtivät Haapojalle körttilääsiä pänttäämähän.\nTulivat monella hevoosella ja meinasivat tyhjätä koko kylän. Mutta\nkörttilääset olivakki koonnehet joukkonsa ja päättivät ottaa luulot\npois remmastelijoolta. Oli varattu kanget ja seipähät taloon nurkkihin;\ntoisella silmällä veisattihin virsikirjasta ja toisella katteltihin\nmaantielle. Ja heti ku häjyt tulivat, niin kanget kans heiluu n'otta\naurinko pimeni.\n\nHäjyt saivat niin joka pualelta, jotta töppööset vilaji kun peltoja\npitkin viilettivät. Ja aina vain oli seiväs seljäs.\n\nNiin menivät kun akanat tuulehen.\n\nMutta yks häjyystä, Pikku-Tuppu, oli ahristunu tallin nurkkahan ja\ntappeli kun ilvessusi kirves käres suurta miäsjoukkua vastahan.\n\nKörttilääset huitelivat kangilla surkuamata niin, jotta lopuksi oli\nPikku-Tuppu aivan ympärinsä päntätty ja yhres krutus huanehen nurkas.\n\nKörttilääset kysyyvät Tupulta, jok'ei jaksanu enää kättä nostaa jotta:\n\n— Viäläkös tuut tänne häjyylemähän?\n\n— Heti ku paranen!! — kiljaasi Tuppu.\n\nOtettihin seipähät ja huireltiin kaks kapallista lisää. Ja sitte\nkysyttihin jotta:\n\n— Viäläkös tuut?\n\n— Heti ku paranen!! — sihaji Tuppu.\n\nJa taas uusi löyly n'otta Tuppu oli yhtenä liämenä, eikä enää\nvärähtänykkää.\n\nLakanalla kannettihin. Kysyy siinä viälä yks:\n\n— Viäläkö —?\n\n— Heti —!\n\n\n\n\n»KALEVALAN PÄIVÄ.»\n\n\nOottako kuullu että Ylistaros onnistuuvat ne Kalevalan juhlat kovasti\nhyvin?\n\nKun ne kirkonkylääset rupesivat niitä hommaamahan, niin mä kovasti\nvarootin niitä.\n\n— Ei pirä ruveta sellaasehen äkkinääsehen tekohon. Käsittäävät pian\nväärin.\n\nMutta n'oli vain kovasti mahtavaa ylistarolaasten pualesta.\nTrossaalivat että:\n\n— Saappas kuulla sitte kun juhlat on piretty.\n\nJa nyt n'oon piretty. Ja tunnustaa täytyy, että ne onnistuuvat kovasti\nhyvin.\n\nKun juhlapäivän iltana kello läheni kahreksaa, saapuu Yy Koon talolle\nyleesönä Hyypän Jussi, Muurimäjen Jaakko, Kuuselan Toivo, Ylitorkkoolan\nJaakkoo, Kaharan Aukusta, Jussilan Jenny, Kyntälän Selema ja kaks\npiänempää flikkaa sankkana parvena ja täyttivät parhaan taitonsa mukhan\navaran juhlasalin ääriänsä myäre.\n\nKun viälä vahtimestari emäntinensä saapuu tilaasuutehen läsnäolollansa\nkunnioottamhan — syntyy tungostaki ensimmääsen penkin klasinpualises\npääs, niin että Jussilan Jennyn, jok'oli viimmeesnä penkin pääs, piti\nhuutaa jotta:\n\n— Älkää pukkiko siinä! Ei täs enää pysy istumaskaa!\n\nOhjelma oli monipuolinen ja arvokas.\n\nSen suarittivat Torkkoolan Jaska, Vakkilan Otto, Torkkoolan Suama,\nIivarin Alafree ja Vilukselan Lahja.\n\nEnnen muuta on mainittava Jaakkoo Torkoon ja Otto Vakkilan esittämä\nonnistunu kuvaelma, joka sai yleesön kokonansa haltioohinsa.\n\nKuvaelma esitti Sammon taontaa.\n\nVarsinkin näytti kuvaelma vaikuttavan Hyypän Jussihin, joka jo pitemmän\naikaa on ettiny onnia, mutt'ei'oo sitä viäläkään löytäny.\n\nEnnen kuvaelman alkua tapahtuu pikkuunen välinäytös, joka meinas saara\npualue-intohimot liikhelle ja pilata juhlatunnelman.\n\nMonarkkimiäliset ohjelman suarittajat meinasivat polttaa punaasta\npenkaalivalua kuvaelman aikana, jott'olis korjempaa.\n\nMutta silloon yks hallituksen kannattaja rupes panhon vasthan ja\nvaatimhan että:\n\n— Tänä kansallisna juhlapäivänä jos koskaan pitää meirän muistaa\npääministerin kehootusta Suamen kansalle, että pitää säästää ja\nvähentää turhia menoja. Putjetti on muutoonkin rasitettu. Kyllä me\nnäjemmä vähemmälläkin ja tavallisella valkialla. Ei se trenkää punaasta\nolla.\n\nOnneksi saathinkin riita kuliissien takana sovituksi, sillä aikaa kun\nyleesö istuu pimiäs ja orotti.\n\nValkian-näyttäjä kriipaasi yhtaikaa kahthen tulitikkuhun valkian, ja\nkovasti hyvin nähthin.\n\nSamoon yhteeslaulut, joita ohjelmanumerojen välis kajahutelthin,\nsujuuvat tavattoman hyvästi.\n\nKun Vakkilan Otto lopettajaaspuheesnansa oli viälä kiittäny arvoosaa\nyleesöä harrastuksesta, nousi maanviljelijä Jaakkoo Ylitorkkoo\npuhumahan, lausuen:\n\nJos arvoosa yleesö olis nyt niin hyvä ja taputtaas vähä käsiänsä,\nkun on ohjelma suaritettu, niin sopiis sitten nousta vaikka ylähä ja\nsiirtyä mun rekheni, jok'on pihalla. Mä kuskaan arvoosan iltamayleesön\nsamalla pilettirahalla kotia.\n\nYhtehen kuarmahan se arvoosa juhlayleesö mahtuuki.\n\nJa Jaska kuskas ne kotia. — »Kalevalan päivänä» v. 1920.\n\n\n\n\nKANS MUILUTUS.\n\n\n— Oottako kuullu siitä viimmeesestä »muilutuksesta»? Jotta Mikko\nErichiä on kans kyyritty?\n\nOlin Helsingis näis politiikka-asioos menny torstaina, ja\nperjantai-aamuna heräsin siihen, kun sisäministeri Kuokkanen soitti\nhenkikurkus mulle jotta:\n\n— Mikko Ierikka on ryöstetty!\n\n— Mitä?\n\n— Mikko Vilkastus on viime yönä karonnu akkoonensa niinkun Toolpäri...\n\n— Älä ny helkutis...\n\n»Kuakka» kertoo sitte, jotta koko Helsinki on ylösalaasin. Presidentti\nsoitti ja pääministeri soitti hänelle, jotta Mikko Vilkastus\non karonnu ku tina porohon viime yönä. Poliisit on hälyytetty,\nSosialitemokraatista soitethan langat punaasena: jotta: mihkä\ntoimenpiteehin on hallitus ryhtyny »lapualaasia» vastahan, Mikko on\nviety autokyyttihin...\n\nAsuun samas hotellis ja juaksin sisäministerin huaneesehen.\n\nKuakkanen istuu yönutussansa unenpöpperös sängyn lairalla, puhelintorvi\nkouras ja huuti poliisilaitokselle jotta:\n\n— Onko siälä nähty sosialistierustaja Mikko Eerikkiä, s'oon karonnu\neukkoonensa?\n\n— Ei sit'oo näkyny täällä pitkähän aikahan...\n\n— Ettikää ylhä se ja vähä sassia!\n\nUusi soitto.\n\n— Haloo, haloo... Ei, herra presidentti, en ole onnistunut häntä vielä\nlöytämään, mutta olen antanut määräyksen maan koko sotavoimalle — ei\nkuin poliisikunnalle liikekannallepanosta, että Mikko Erich on heti\nlöydettävä vaikka kiven raosta — — juu, juu hra presidentti ja muija\nkans tuotava, tietysti...\n\nHra sisäministeri kaivoo liivin taskuansa, aukaasi suunsa ja painoo\nmonokkelin silmäkulmallansa.\n\nHuakaasi ja kattoo mua jotta:\n\n— Tällaasta se sitten Jaakkoo on tämä sisäministerin homma, jotta\nvaikka nousisit kuinka varahin aamuyöstä, niin et kerkiä saamahan\nhousuja jalkahas ennenkun yks taas on karonnu! Nyt on viety se Mikko —\n— pirä sitte järjestystä ja etti ylhä yks toisensa perästä — — ja vielä\nakkoonensa katoilevat...\n\nVasta tuas klo 11 aikahan helppas.\n\nSisäministeri oli saanu selville, jotta Mikko Eerikki oli löyretty\nHotelli Helsingistä, johna s'oli nukkua puskettanu muijinensa kaikes\nrauhas. Ja tullu vasta aamulla kotiansa.\n\nMan, mitä täm'on?\n\nKuulustelus oli Mikko seliittäny, että hän oli ollu Ryämän luona\nvisiitillä niin myähään, jotta portinavaan oli unohtunu. Ja sitä varte\nhe olivat mennehet ihan porvarillisehen hotellihin yäksi.\n\n— Miksettä soittanu kotianna, olishan siältä tultu aukaasemhan?\n\nMutteihän sitä aina hoksaa.\n\nKun Mikkoa ei yällä ollu tullu kotia, niin suurella melulla ja härällä\nsoitettihin Siltasaarelta heti jotta:\n\n— Ny s'oon viäty!\n\nJa koko valtakunnan hallitus ja maan poliisivoima ajettihin yäpuulta\npaitaasillansa ettimhän, mihkä se Mikko on joutunu.\n\n\n\n\nSE SUURI HAUKI.\n\n\nHelsingis oli viälä pari vuatta sitte yks hyvä kaffila, jota sanottihin\n»hattupäitten kaffilaksi», sitä varte, jotta siälä istuttihin hattu\npääs ja palttoo seljäs niinku karulta tultihin. Se oli vanhaa\nylioppilastalua vastapäätä, siinä vanhan City-ravintolan viäres. Mutta\nnyt ei sit' enää ookkaa, ku koko taloo on revitty juuriansa myäri ja\ntilalle on pykätty Stockmannin suuri liikepalatsi.\n\nSe oli mukava kaffila ja varsinkin käyttivät Helsingin rakennusmestarit\nsitä kokous- ja istuskelupaikkanansa. Rookasin siälä kerraasti yhren\ntutun eteläpohjalaasen rakennusmestarin, oikee aikamoosen koiranleuvan\nja kurintekijän. Se näytteli sormella ja seliitteli mulle, mitä ne\nkukin olivat miähiänsä.\n\n— Tua tuala nurkas, joka justhin nostaa kuppia, — näjekkös, tua?\n— s'oon muutoon mukava ja reiru miäs, mutta s'ei kärsi kuullakkaa\nsanaa »lipiäkala». Se suuttuu heti ku turkinpippuri. Jos puhe sattuu\nluiskahtamhan vähäki suurempahan kalahan ku silakkahan, nii se heti\nrupiaa luimistelohon ja synkistyy ku ukkospilvi. Ahavenesta se jo\nrykii häjysti ja ku haukehen tullahan, nii se manaa aivan oikohonsa.\nLipiäkalasta se heti räjähtää ja lyää! — Ei saa olla eres lipiäkalan\nnäköönenkää. M'olin kerran sen kans samas kompukses ja tulin\nsanoneheksi tyämaalla yhyrelle putkityälääselle, joll' oli kovasti\nkimiä ääni, jotta »aivahan sä miäs puhut lipiäkalan äänellä», nii se\npani heti sen miähen pois töistänsä ja sanoo, jotta s'oli muutoonkin\nkapaturskan näkööne.\n\n— No, mistä se nii on lipiäkalahan suuttunu?\n\n— Yhrestä koirankurista, jonka me sille teimmä. Sen nimi on Lapio ja\nsill' on komja huvila Tuusulan järven rannalla. Täälä se pruukas meille\nmuille rakennusmestariille joka päivä trossata, kuinka jumalattoman\nsuuria haukia se aamuusin pitkästäsiimastansa vetelöö. Vaikka me\nmuukkin koitimma valehrella senkun suinkin korvat kesti, niin kyllä se\nkumminkin aina lopuksi voiton vei jotta:\n\n— Mitäs se sellaane kuuren kilon hauki, mutta ku mä eileen aamulla\nolin vetämäs pitkääsiimaa järvestä, nii mä ajattelin, jotta mihkä\nkumminkin s'oon tarttunu, kun ei yhtää antanu perähän, vaikka mä verin\nn'otta niskat köyrys. Ja yhtäkkiää sitte molskahti, niinku tukin olis\npaiskannu paatin viärestä ylhä, ja sellaane hauenpää nousi veren\npäälle, jotta hampahat, ku kahreksan tuuman naulat. Kerran vai riipaasi\nja lähti viämähän venestä n'otta kokka vahtuna kohisi. Ja jee, ku se\nyhtäkkiä sitte kääntyy ympäri ja nykääsi, nii koko venes meinas lentää\nkanttui! Mutta mä pitelin vai irvillä hampahin kiinni, enkä päästäny.\nSitte se toppas, ja mä rupesin vethön sitä ylhä, ja justhin, kun\nsain puali päätä venhen lairalle, nii silloo ku se huitaasi, siima\nkatkes ja mä lennin seljälleni venhen pohjalle ketarat pystyhyn. Sen\nvain kerkesin nähtä, jotta jo oli törkiä elukka. Ja suuria vaskisia\nhauenkoukkuja leukapiälet täynnä! Sinne se jäi munkin koukkuni ja nii\nmeni. S'oli ainaki toista syltä pitkä ja silmät ku kaffikupit pääs,\njolla se mulkooli mua — valehteli Lapio ittekki aiva pleikinä, ku se\nkertoo.\n\n— Sitä haukijuttuansa se sitte kertoo meille viikkokaupalla n'ottei\ntoiset saanu suunvoorua, ku se sitä aina vai paasas ja petras. Meirän\nmuiren rupes jo pistämähän vihaksi ja alaattihin tuumitella, millä me\nsen suun tukkisimma. Jotaki jekkua sille pitää keksiä, se oli yhtehööne\npäätös.\n\nSilloo mä muistin nähneheni kalakauppias Matroosoffin oves suuren\nkuivatun turskan, jok' oli keskeltä halaastu ja naulattu levjällensä\nlautahan, jota se käytti reklaamikylttinä joulun aikhan lafkansa\novipiäles. Mull' oli heti meininki selvillä ja otin sen suarittaakseni.\n\nSovittihin vain kaverusten kans, jotta lährethän oikee joukolla\nkylpömhän ensi lauantai-iltana Lapion saunahan, kun s'oli nii usee\nsinne haastanu ja kehunu hyvää löylyänsä.\n\n— Ja muistakki pitää varas, jott' on vähä kialtolakiaki potus, ku\ntullahan! — sanottihin Lapiolle.\n\nJa se lupas kirkkahasti.\n\nMä käyn sitte ostamas sen reklaamikalan siltä Matroosoffilta, ja\nse perhana nylki 50 markkaa ennenku antoo. Otin irti sen turskan\nkuaret sen puarin ovesta, käännin pualiskat yhtehen niinku Luajankin\nalkuperääne tarkootus oli ollu, ja kursiin ohkaasella rautalangalla\nsaumat yhtehen. Rautakaupasta ostin pari tusinaa suuria vaskisia\nhauenkoukkuja ja ne pistelin sen leukoohin ympärinsä kiinni. Vualin\nviälä puutikuusta sille neljä jalkaakin n'otta se pysyy friskisti\nseisomas. Suuhun pistin visiitikortin, johka kirjootin jotta:\n\n»Hyvää iltaa mestari Lapio. Tässä minä nyt olen.\n\nSe Suuri Hauki.»\n\nJa pyrstöhön tälläsin piänen Suamen lipun, n'otta s'oli oikee\njuhlallinen mööpeli kattella.\n\nSe viätihin yhren kaverin autos sitte Lapion huvilalle ja sovittihin\nsaföörin kans, jotta sillä aikaa ku isäntä ja vierahat saunas\nkalasseeraa, nii safööri passaa päälle ja panoo sen saunapoluulle\nseisomhan ja kattoo tarkasti perähän, jotta flaku on pystys ja kurssi\ntaloohin päin.\n\nIsäntä otti kovasti viarahanvaraasesti vastahan, syäthin fiini\nvoileipäpöytä monen napanterin kans ja heitettihi pari viskiäkin\nnaamahan ennenku saunahan lährettihin. Oltihin jo hyväs hiprakas ku\nasteltihin saunaa kohre.\n\nIsäntä kulki erellä ja muistikin mainita jotta:\n\n— Tuala niämen nenäs, pari sataa meeteriä rannasta, se oli ku se isoo\nhauki tarttuu mun siimahani...\n\n— Jaa-ah, vai siälä se oli — koitimma meki kattella silmät killillä.\n\nSaunas oli elämä ku paratiisis, olkia lavalla ja putelia pystys.\nSikäli ku löylyä lyätihin, tämninki nousi, n'otta pian oli laulettu\nAlitalon-Mantat ja Anssin-Jussit, tosin yksäänisesti mutta monehen\nkertahan.\n\nJa aina vai nuatti parani!\n\nPehmoosia poikia oltihin, ja täysi tyä siin' oli itte kullaki kattella,\njotta sai housunsa oikeenpäi koipihin, ku pukemahan ruvettihin. Mutta\nsen vai kukin viarahista piti varansa, ku poislährettihin, jotta isäntä\nsai kulkia erellä.\n\nJa ku vähäs matkaa oli saunapolkua tultu iloosesti laulellen, niin\nyhtäkkiä isäntä säikähti, hyppäs syrjähän ja kiljaasi jotta:\n\n— Mikä perhanan elävä tääl' on menos —!?\n\nMestari Lapio tuijotti silmät tapilla tuata kummaa otusta, astoo\ntoisellekki pualelle, katteli pää vääräs ja imehteli jotta:\n\n— Ja Suamen lippu hännäs! — Mikäs helekutin rustinki täm' oikee on,\npoijat? — hihkaasi Lapio ja potkaasi sen kumohon.\n\n— Mikäs lappo sill' on suus? — kysyy Lapio ja kumartuu ottamhan.\n\nMutta silloo meille tuli kiirus, juaksujalkaa autoohi, jokka portilla\norottivat.\n\n— Älkää menkö, täs on jotaki kirjootusta! — huuti Lapio perähän ja\nrupes tankkaamahan jotta:\n\n»Hyvää iltaa mestari Lapio. — — Se Suuri Hauki.»\n\n\n\n\n»AMPU TULOO.»\n\n\nMikäs on sen hauskempaa urheilua ku ampuminen?\n\nMäkin oon piänestä poijasta fräkänny pyssyn kans. Saanu selkähän\näireeltä ja taas präiskytelly. Ja kerran oon ampunu itteni melkee\nhajalle, josta mull' on naama viäläki arpia täynnä. — Jaa, paitti yks\narpi mualta tullu. Se on se, jonka Hastin-Jaska antoo silloo ennen\nvanhaan, ku meill oli viälä entinen Suamen sotaväki kasarmilla ja\nse Jaska oli musikanttina. Kerraasti se vahtas mua porttipiäles ja\nlöi »jihengillä», sillä neliskanttisella rautaplootulla, joka niill'\noli vyösolkena, mua ottahan suuren haavan. N'otta se arpi on tullu\nrehellises tappelus militarismia vastahan. Enkä mä Jaskaa pahalla\nmuista, on se saanu könihinsä ittekki, vaikkei sillä ookkaa multa\nmerkkiä ottas, niinku mulla siltä.\n\nJa poliisikamaris on mua käytetty kans erinomaasen ampumaharrastukseni\ntakia, niinku »fatisstaan» akat Vaasas sen hyvin muistavat. Ja antoo\nne naapuritaloon akat mulle selkähänkin siitä Sööplummin frouvan\nkissintaposta. Naapurin pihalla istuu vanha kollikissi, justhin kun\nm'olin saanu salakaupoolla hankituksi uuren salonkipyssyn ja siihen\npatruunia. En saattanu olla sihtaamata ja liipaasemata, ja se sattuu\nnii prisiis, jotta kissi poukahti ilmahan ja meni het hengettömäksi.\n\nMä arvasin heti mikä meteli siitä nousoo, jos Sööplummin frouva saa\ntiätää, jotta m'oon sen kissin ampunu. Ja sitä varten pistin pyssyni\nporstuaan, hyppäsin airan ylitte, hairasin kissinraatua hännästä ja\npistin takin ala. Lährin muina miehinä vai astuskelemahan pränkarulle\npäi ja luulin, jottei kukaa huamannu. Mutta se Sööplummin frouva näkiki\nklasista, huuti muita akkoja apuhu ja saivat mun pränkarulla kiinni.\n\n— Mitä sull' on siälä takin alla?\n\n— Ei mitää — koitin mä viattomalla naamalla valehrella, mutta ne\nriuhtaasivat mun takkini auki ja siinä mä sitte seisoon kissinhäntä\nkouras.\n\nSööplummin frouva itki ja pyärtyy, mutta ne toiset akat eivät ollehet\nyhtä armollisia. Ne lentivät mun niskahani, löivät, tukustelivat\nja riapoottivat ku kananraatua. Ja tulivat viälä kotiakki äireelle\nhuutamhan sitä samaa asiaa sillä surullisella seurauksella, jotta mä\nsain samasta asiasta viälä toisen kerran selkähäni, jok'oli aiva liikaa.\n\nN'otta kyllä mä tiärän mitä ampumaharrastus merkittöö. Varsinkin sen\nsuuren räjähröksen jälkhen, ku kerraasti näytin poijille, kuinka\nmoukarilla tynamiittipatruunoota räjähytetähän. Mistähän olin\nkonffoijannu kaks tinamyytiknallia ja ne panin kivennappulalle ja\nsiihen mojahutin moukarilla. Se oli sellaane mälli, jotta moukari lenti\npärinämaahan, minä pari kertaa ympärinsä — ja naamasta tulin mustaksi\nku neekeri ja yltä päältä verehen. Naamas, käsis ja jaloos oli monia\nkymmeniä haavoja nallinsiruusta.\n\nTuskin oli se paukaus kuulunu, ku kaikki taloon akat hyökkäs portahille\nsiunaamahan. Hajettihin vosikka ja mua lährettihin viämähän tohtuurille\neri kyytiä. Se nyppii atuloolla niitä nallinsiruja pois, pesi\nkarpoolilla ja plaastarootti, jotta m'olin oikeen sotasankarin näkööne\nku takaasi tultihin.\n\nÄitee posmitti ja oli vihaane, muttei saattanu piiskata, ku mä koitin\nkovasti voivootella ja olla kipiä. Mutta ei tiänny äiteemuari, kuinka\nmun oli hyvä olla, ku sain ajaa vosikalla.\n\nJa ku sitte pääsin pää sirottuna toisten poikaan sakkihin, nii min'olin\nmahtavaa ku itte Tööpeli. Ja monen poijan teki miäli kans präiskähyttää\nja saara yhtä uljahat siteet päähänsä. Ja olsivat ampunhekki, nii ne\nmua karehtiivat, muttei niil ollu knallia...\n\nMutta sen mä sanon kun täs nyt on ampumisesta puhet, jotta älkää menkö\nampumhan kukkoja. Sen tyhmyyren m'oon kans kerran tehny, mutten toista\nkertaa tee.\n\nSiinä meitä vastapäätä Pitkälläkarulla piti hökkeripuaria siihen aikhan\nyks italialaanen posetiivari Conti. Ja sen lihava venäläänen frouva,\njonka nimi oli Jelisaveeta, pyyti kerraasti mua tappamahan sen kukoon.\n\nMinä suastuun tiätysti heti sellaasehen tarjouksehen ja menin\nNääsmannin navettahan, johna ne Contin kanat oli, pikkuune viiskertaa\nlaukeeva rullarevolveri käres. Kukkoo istuu orrella, kattua mulkaasi\nmua toisella silmällä, jotta mitähän sä nassikka täälä teet?\n\nMutta mä tuumasin vain jotta:\n\n— Orotas poika, ku mä präiskään!\n\nPanin pyssyni kukkoja vastapläsiä ja laukaasin — ja samas kans itte\nlennin navetan nurkkahan kukkoo silmillä.\n\nSe riivattu ku tormas heti päälle, hakkas siivillä ja meinas kraapia\nsilmät päästä! Minä ylhä, kukkoo niskas juaksemhan navetas' nurkasta\nnurkkahan. Lyärä fläsyytin ja aina välihin ampua präiskääsin.\n\nSiälä käyy sellaane jyrinä ja meteli navetas, jotta klasit heläji.\nToistakymmentä kanaa lenteli, kiikotti ja kaakotti ympärinsä ilmas,\nkukkoo truiskii vasta silmiä, kraapii ja repii karvatukkuja mun\npäästäni. Mailma oli sakiana kanoja ja höyheniä.\n\nSe rupes jo näyttämhän siltä, jotta kukkoo tappaa mun, enkä mä sitä.\n\nSe lihava Jelisaveeta-muija pönkäs navetan oven kiinni ja itki, ja\ntaloon muut akat juaksivat ympäri pihaa ku päättömät kanat jotta:\n\n— Jumalan tähre nyt se tappaa koko taloon.\n\nOlin ampunu viimmeesen patruunani ja aina vai oli kukkoo mun\nniskassani. Ei auttanu muu ku pelastaa henkensä ja yrittää pihalle. Mä\nolin naamasta pahemmin veres ja plokattu ku kukkoo, ku henkihiäveriis\nviimmeen pääsin uloos.\n\nTappamatta jäi se Contin kukkoo multa.\n\nSeuraavana päivänä se seisoskeli mahtavaa Nääsmannin portilla, ja kun\nmun näki, nii röyhisteli rintaa ja huikkas äikistellen jotta:\n\n— Kukkukiikaa.\n\n\n\n\nSAIRAUSVAKUUTUSLAKI.\n\n\nSe oli sitten tikun nenäs, jottei sosialistit saanehet marraskuus 1929\nläpitte sitä sairausvakuutuslakia. Sit'oli kuukausikaupalla hinkattu\nja hankattu, ostettu ja myyty n'otta lopuksi oli Paasivuoren Matti\nsaanu narraalemalla maalaasliittolaaset sellaasehen umpikujahan,\njotta siinä istuuvat. Niin taitavasti oli sosialistit asiaa punonehet\nkettuullesnansa maalaasliiton kans jos jonkillaasilla lehmäkaupoolla,\njotta lopuksi se laki olikin valmis ja juuri sellaases muoros kun\nmaalaasliittolaaset olivat sen itte tinkinehet ja laittanhet siinä\nkavalas mieles, jotta se ei kelpaasi sosialistiille.\n\nSosialistit olivat pannehet koko aijan vastahan ja haukkunhet sitä\nmaalaasliiton värkkäämää sairausvakuutuslakia ja esittänhet omaa\nehrotustansa, jota taas maalaasliittolaaset eivät millää voinehet\nhyväksyä. Sehän on selvää.\n\nMutta sosialistiilla, jokk'on paljo viisahampia politiikkapoikia,\nolikin alunperin jutku mieles jymähyttää maalaasliittua.\nSosialistien ehrotuksen porvarit tietysti hylkäävät, se oli\nselvää, mutta sosialistit orottivakkin vain ja tarkoottivat sitä\nmaalaasliittolaasilla teettämäänsä toista ehrootusta laiksi, jonka\npuolesta maalaasliittolaaset niin trossaalivat.\n\nEikä maalaasliitoon pamput voinehet käsittää sellaasta kiepahrosta\npolitiikan pyörtehes, jotta sosialistit, jokka niin kovasti\njyrisivät maalaasliiton ehrotusta vastahan ja olivat panneet oikee\nvastalausehenkin — yhtäkkiää sitte rupiaavakkin kannattamhan\nhaukkumaansa maalaasliiton ehrotusta ja vaatiivat sen hyväksymistä!\n\nMaalaasliitto lenti hämmästyksestä seljällensä.\n\nNyt otti ohraleipä valkian! Kuinkas nyt suu pannahan? Pojat, nyt tuliki\ntenkkapoo ethen kun sosialistit kannattavat meirän ehrotusta.\n\nNe laskivat sormillansa jotta:\n\n— Voi herranpoijat sentähre, kun sosialistit, ruattalaaset, nuo\neristyksen loput papenat ja kommunistit kaikki äänestäävät tämän\nmeirän lain puolesta, niin se menöö läpi jotta roikuu — herrinjee — —\nhuakiivat maalaasliiton tekijämiehet.\n\n— Ja saatta te täältä kokoomuksestaki jonkin äänen lisää — huikkasin mä\nvälihin.\n\nN'oli niin kiukus jotta n'olis lyäny kaikkia »kannattajiansa».\n\nSilloo ei maalaasliiton auttanu enää mikään muu, ku tehrä täys\nlehmänkäännös: hyljätä oma ehrotus ja ruveta kehumahan ja kannattamhan\nsitä sosialistien ehrotusta, jonka ne justhin olivat hyljännehet!\n\nSellaane oli tilanne ja »draama» eruskunnas kun siitä\nsairausvakuutuksesta lopullisesti äänestettihin.\n\nSe oli niin koomillinen historiallinen näytelmä »politiikan tairosta»,\njotta kannattaa muistella vieläki. Ja aikakirjoohi merkitä, jotta\nkommunistit pelastivat tilanteen, kaatoovat koko hökötyksen,\näänestämällä sairausvakuutuslain nurin.\n\nOli se eri urkukonsertti sinä iltana eruskunnas, kun eri pualuehet\npanivat kaikki suuret ja pienet pillinsä soittamhan. Pienet pillit\nvetivät huuliharppua kun isoot pamput paasasivat urkuharmoonilla. Ja\nväkiä oli tullu lehterit täythön kuulemhan kun pualueettaan toristethin.\n\nEsti soitteli maalaasliiton ministeri fiululla fiinisti jotta:\n\n— Se on selvää, jotta sosialivakuutuksia ja sairausvakuutuskin on\nmeille saatava ja niitä maalaasliitto kannattaa kovasti — tuata tuata\n—, muttei tälläästä ku tämä.\n\nSitte sosiaalitemokraatti, vanha rehti Paasivuaren Matti astoo\norkesterin paikalle, nytkähytti housujansa ylemmäs ja rupes\npaukuttamhan patarumpua jotta:\n\n— 40 vuatta on tätä asiaa kypsytetty ja paistettu ja tällääne paistikka\nsiitä nyt on tullu. Ei tämä häävinen värkki oo, se on huanoot ku mihnää\nmualla tyämiehen kantilta kattottuna ja tyämiähen tällä sapuskalla\npitääs sairahana olles elää. — Ei tämä häävinen oo, herranähköhön,\nmutta on se pareet kuiteskin kun ei mitää. Tämä on nyt justhin sellaane\nku te maalaasliittolaaset ootta sen paakaroonehet ja laittanhet,\ntaputellehet ja siloottanhet, ja min oon antanu teirän sitä tällätä\nja mestaroora justhin niinku te ootta tahtonu. Ja kun se nyt on sitte\ntehty ja tällätty niinkun t'ootta itte sen tahtonehet, niin nyt te\ntuhannen mopet ootta joka sorkka yhrestä suusta huutamas, jotta s'oon\nhuano! Itte te ootta sen niin tehnehet, ja helkutis, pitääshän sitä\nolla eres jotaki ryhtiä raavahis miehis, jotta sanoosnanne pysyysittä\n—. Sen mä tiärän ja tunnustan, jotta nua kokoomukselaaset, jokk'on\noikeeta porvaria, ne on rehellisesti aina pannehet tätä vastahan koko\naijan, mutta te maalaasliittolaaset, te ootta ollehet päämiähinä tätä\nlakia tekemäs n'ottei siin'o saanehet toiset olla noukkinensakkaa\nlikillä. Te ootta tahtonehet ja saanehet kans laittaa tämän lain\nvapahasti niinku se teirän takkuusen päävärkkinnä mukahan muka hyvä\nolis — ja nyt te tuhannen juuttahat kehtaatta sen paistikan, jonka\nootta tyäväjelle luvannehet, kehtaatta sanon, ryästää mun käsistäni\ntämänkin kakun pois ja paiskata tunkiolle.\n\n— Min'oon sanonu, jotta ei se tämä teirän pilaama paistikka\nsairastunehen tyälääsen vattaa paljokaa paisuta, mutta hätähänsä täytyy\nköyhän ihmisen syörä vaikka jäniksiä ja ottaa henkensä pitimiksi sekin\nvähä, mitä maalaasliiton isäntään pöyrältä putuaa.\n\nVoimallisesti toristi vanha Paasi-Matti. Ääni vapisi ja leuka\nnytkähteli, sillä hän on 40 vuatta tehny tyätä tämän sairausvakuutuksen\npualesta ja nyt oli onnistunu saamahan suuren asiansa siihen pisteehin,\njotta se oli juuri purota ja purota ku kypsä omena orottavalle\njoukollensa.\n\nOikia porvari katteli ja kuunteli kunniootuksella vanhan\nsosialisti-veteraanin rehellistä kamppaalua elämäntyänsä ja aattehensa\npualesta.\n\nVanha Paasi-Matti on eteläpohjalaanen miäs, Ilmajojen syntyjä, se ei\nkruusaa puhettansa, sanoo suaraa ja antaa timpermannin kärestänsä\nympäri korvia »Palamkreenille», tyänantaja-liiton erustajalle, jonka\nkans hän on 40 vuatta tästä samasta asiasta sylipainia vääntäny ja\njuntturoonu.\n\nRuattalaane Palamkreeni ja suamalaane Paasi-Matti, siin'on eruskunnas\njoviaalinen pari, joka olis valettava pronssihin jälkipolville\nmuistoksi: tyäläinen ja työnantaja, sosialisti ja porvari, tyämies ja\nherra, jokka toistensa periaatteellisina vastustajina ovat rintarinnan\nharmaantuneet kinnatessaan kissinhäntää kumpikin luokkansa puolesta.\nNe ymmärtävät toisiansa. Ne voivat lyärä kättäkin rehellisinä\nvastustajina, mutta nämä toiset täs — näen Paasi-Matin halveksien\nsilmäälevän ympärillensä — niinkun tua sekapäinen maalaasliitto, joka\nei oo sitä eikä tätä — ja sitten kommunistit, nulikat, nuo hounat,\nnuo kaistapää-vintiöt — — ne vain sotkevat porvarien ja sosialistien\nvälistä taistelua.\n\nNe silmät, jolla Paasi-Matti katteli kommunistijoukkua eruskunnas sillä\nhetkellä, kun sosialistit olsivat saaneet sairausvakuutuslain, jos\nkommunistit olisivat äänestäneet sen pualesta — ne olivat säälin ja\nvihansiniset.\n\nKommunistit, jokka kans sanoivat ajavansa muka työväen asiaa, olivat\nviime tingas saanehet komennuksen, jotta niiren on äänestettävä lain\nhyväksymistä vastahan. Ja niin ne hölmöt tekiväkki ja kaatoovat lain!\n\nEi voinu Paasi-Matti sanoon kommunistiille tulkita ja toristaa kuinka\nhulluja ne olivat. Ei pyytämälläkään hän saanu niille järkiä päähän,\nvaikka hän vesissilmin rukooli ja sanoo suarahan jotta:\n\n— Täs meillä sosialistiilla nyt olis tilaasuus saara 110 miljoonaa\nmarkkaa vuares kiristetyksi porvarilta omille joukoollemme! — Ettäkö\nte sen kaistapäiset aasit kuule ja hoksaa, jotta 110 miljoonaa markkaa\nselvää rahaa me saisimma nyt lohkaastuksi porvarin kukkarosta, jos\nte äänestättä meirän sosialistien kans yhres. Ottakaa ny ja auttakaa\nhelekutis, älkääkä olko pöllöjä, kun kerran on näin harvinaane\ntilaasuus, jota ei taira tulla enää toiste. — Ja kun tämä laki ny vain\nsaarahan eres tällääsenäkään läpi, nii sitähän voirahan sitte joka\nvuasi petrata.\n\nMutta kommunistit haukkua räkyttelivät minkä suinkin jaksoovat\nja potkiivat vastahan, jotta he eivät huali 110 miljoonasta, ei\ntappamallakaa, ei vaikka viätääs Tammisaarehen.\n\nJa porvarit istuuvat tyytyvääsinä ja kattelivat päältä kun toverit\nriitelivät, jotta: hyvin menöö.\n\nOikia porvari näki silmisnänsä sinä iltana eruskunnas eloisan kuvaelman\nniinku paremmanpualises iltamas ainakin:\n\nYhres olivat sosialistit ja kommunistit, Paasi-Matti päämiehenä,\npäätänsä vaivannehet, kuinka pääsisivät tämän porvarillisen\nyhteeskunnan kryytimaahan omenavarkahisiin. Porvari esiintyi täs\nnäytelmäs vanhan akan haamos, joka tilapäisen halvauksen takia\nei jaksa kasvattamaansa omenapuuta varjella sosialistien nimellä\nkäyviltä tavaran tasaajilta, vaan istuu tupansa klasis ja katteloo\nsosialistiveljesten hommia, kun nämä ovat tullehet airan yli porvarin\npuutarhan ja ovat juuri täyttämäs suurta säkkiä omenoolla.\n\nPorvari-akka huuteloo ja koittaa käskiä kommunisteja ja Paasi-Mattia\njotta:\n\n— Menkää pois sieltä! Älkää viekö mun omenoota, n'oon mun! Kasvattakaa\nitte ittellennä omenapuita, älkääkä toisten krekoolihin tukkiko, senkin\n»aattehen» pukit, jokka ihmisille seliitättä, jotta »työn tulokset\nkuuluu työntekijälle», mutta tänne tuutta toisen kasvattamia omenia\nottamhan...\n\nPaasi-Matti vanhempana sosialistina koittaa seliittää muijalle\nyhteeskunnan periaattehia jotta:\n\n— Oikiastansa omenat kasvaa itteksensä ja kuuluu ihmisyyren nimis\nkaikille yhteesesti...\n\nMutta porvari-akka suuttuu ja seliittää kans jotta:\n\n— S'oon sitte vales ja suuri! Mihnä sä mies oot mettäs nähny\nomenapuita? — Kuusia ja käpyjä siälä kasvaa, muttei omenoota, n'otta\nannakki olla toisen oma rauhas, ja menkää tiekkahanna sieltä!\n\nSosialistiveljekset huitaasoovat vain kärellä jotta:\n\n— Mitä tuan vanhan ämmän puheesta, ei se mistää mitää ymmärrä — niitä\nkapitalisti-yhteeskunnan viimmeesiä väkäleukoja — otethan me vai,\nvelii, niin paljo ku säkkihin mahtuu ja saarahan vieryksi.\n\nJa 110 miljoonan säkin täyttiväkki.\n\nKu Matti oli sitonu säkinsuun lujasti kiinni, niin ei malttanu olla\nkommunisti-toverille hihkaasemata ja kehaasemata jotta:\n\n— Ähäs, jopa lykästi viimmeenkin! — 40 vuatta m'oon tuata porvari-ämmää\nkiärtäny ja kaartanu ja koittanu jos jollakin konstilla päästä sen\nkrekoolihin tämän omenapuskan kimppuhun, mutta nyt vasta onnistuun,\nkun ruattalaanen herra on suuttunu suamalaasehen porvarihin ja punttas\nmeirät yli porvarien perunamaahan. Kattos sä äkkijyrkkä kaveri, asia\non sillä lailla täs mailmas, jotta kun ei oo värkiis varaa, nii pitää\nvippakonstilla yrittää yli siitä, mist' on aita matalin hihihi! — —\nJo päästihin velii porvarin kryytimaahan!!! — Otas nyt kiinni pussin\nperästä sä, kyllä mä kannan, mutta helppaa sä siältä peräpualesta\nsitte, jotta päästähän takaasi airan ylitte. Ruattalaane herra on kyllä\ntoisella pualen aitaa n'otta se ottaa pussin vastahan, mutta sun pitää\npuntata tältä pualelta ylhä airan päälle asti, kun en mä yksin jaksa —\nseliitti Paasi-Matti asiaa.\n\nMutta se Matin hantlankari, rajantakaanen kommunisti-toveri se saikin\nmiälestänsä viisahan ajatuksen päähänsä ja sanoo jotta:\n\n— Topp tykkönään! — Me otetahan kaikki! — Revitähän porvarin koko\nomenapuu heti juurinensa ja viärähän rapoonensa!\n\nSilloon haikaasi Paasi-Matti jotta:\n\n— Ooksä hullu? Eihän me sitä koko puuta jaksa, eikä voi viärä!\nOtetanhan ny vain tämä pussi ja tullahan sitte heti uurestansa, säkki\nsäkin perähän...\n\n— Mutta kaikkihan me meinaamma ottaa nämä porvarin omenat? — sanoo\nkommunisti silmät pörhöllä ja kiukkuusena.\n\n— Kaikkipa tiätysti, senkin hullupöllöö, muttei me jaksa yhrellä\nkertaa. Kaikki ne plokatahan, se on selvää — vannoo Matti — mutt'ei me\nny tällä kertaa voi enempää saara följäämähän.\n\n— Äääh — räyhäs ne äkkijyrkät kommunistit — mä vaarin, jotta\nhet lemmessä kaikki! Ja koko puu! Ei täs pussittelemahan rupia\nluakkatiatoone roletaari!!\n\n— Voi isäjee, poika, sun suutas, kun sin'oot hullu! — huakii\nPaasi-Matti. — Ota ny pussista kiinni ja punttaa, äläkä tolita siinä!\n— Puhu, hyvä läjä, sitte perästäpäi mitäs tykkäät, mutta auta nyt,\njotta saarahan eres tämä säkki — onhan täs 110 miljoonaa markkaa ihan\nilmaasta rahaa, senkin tolvana!\n\nSellaane se oli näytelmä eruskunnas ku se sairausvakuutuslaki\nhyljättihin: Paasi-Matti seisoo airalla, kinnas omenasäkkiä senkun\njaksoo, rukooli ja pyyti päästäsekaantunehia veliipualia, kommunistia,\njotta:\n\n— Punttaa ny hyvä miäs, helppaa helkutis vähä — mutta ei!\n\nJa kun kello soii, niin vanhan Paasi-Matin, jok'oli kaikkensa yrittäny,\npiti hellittää otteensa omenapussista ja sinne se purota plyssähti, se\n110:nen miljoonan omenasäkki, takaasi porvarin puutarhaan.\n\nEi tullu mitää, hikos vai!\n\nMutta kyllä Matti yritti ku miäs, sen täytyy porvarinkin tunnustaa.\n\n\n\n\n»LEIPÄRESSA.»\n\n\nS'oli siihen aikahan »ku nuar on ylioppilas ja hualt ei tuntis\nollenkaa, ku viikset vain sais kasvamaan» — niinku laulus laulethan. Ja\nkasvoohan nua viiksekki, pikkuuset näävelit mull' oliki siihen aikahan\nja pakkashan niihin tarttumhanki yhtä ja toista aina silloo tällöö.\n\nSe oli hualetoonta ja iloosta nuaruuren aikaa. Talvet makaalin\nopintiällä Helsingis ja kesää viätin faarin ja muarin tyänä Isooskyröös\npalstatilalla, Huhmarkosken rannalla, siinä Hannusepän ja Soininpaapan\nnaapurina.\n\nHommaaltihin siinä kesääsin faarin kans kivikkomäkehen kryytimaata,\nporaaltiin ja ammuskeltiin kiviä. Muari keitteli ruakaa ja kaffia, ja\nsillähän me pääasias elettihin. Yksinkertaasta ja kotoosen rakasta\noli elämä faarin ja muarin tykönä mulle, jok' olin jo siihen aikhan\nliikkunu viarahillaki veräjillä, nähny ja tottunu toisellaasehenkin\nolohon.\n\nNiinpä tartuttiki pahahenki silmäni yhtenä päivänä ruakapöyräs\näiteemuarin vanhaan »leipäressahan» (leipäkorihin), jonka olin\npikkupoijasta asti aina nähny ruakapöyrällä. Se oli ijänikuune\nkapistus, jonka äitee-muari oli kai saanu aikoonansa morsiuslahjaksi.\nSiin' oli pikkuune posliinitalterikki pohjana ja rautalangasta tehty\nreunus. Vuasikymmenien käytöstä oli se pahoon kulunu, n'otta s'oli\nmones vintturas ja vääräs, mutta aina vai muari-kulta sitä oikooli ja\npöytähän asetteli.\n\nSiihen tarttuu silmäni ja sanoon jotta:\n\n— Eikhän muari tua teirän leipäressanna oo jo aikaansa palvellu, jotta\nsen sais jo paiskata menemhän.\n\n— Mitä sä poika puhut? Hyvähän täm' on viälä, kyllä se meille kelpaa —\nsanoo äiteemuari.\n\n— On se nii kamalan näkööne, jottei tuata viitti enää nähräkkää. Jos\nsattuu viarahiaki tulemhan, nii eihän tuata kehtaa pöyrälle pannakkaa —\nintin minä, maailmalla ylpistyny nuarimiäs.\n\n— No jos ei se sulle enää kelpaa, nii osta sitte uusi — tykkäs muari.\n\nJa nii mä marssiinkin sitte yhtenä päivänä noukka pystys Praskin\npuarihin ja ostin oikee komjan leipäkorin, sellaasen uurenaikaasen,\nnikkelisen, john' oli oikee jalkaki.\n\n— Täs on ny teille uusi leipäressa, nakakkaa se vanha menemähän!\n\nKovasti muari kiitteli ja kehuu komjaksi. Pyyhiskeli kaarin nurkkahan\nja vei tarkasti piirongin päälle seisomhan. Mutta ku taas syäthin, nii\nsaman oman vanhan leipäressansa muari-kulta kiikuttiki pöytähän.\n\nEn hennonu sanua mitää, sillä ymmärrin muarin miälen, mutta ittekseni\nhymyylin ja tuumasin, jotta jollakin konstilla tuasta vanhasta\nleipäressasta pitää päästä. Yhtenä päivänä sitte, ku muari sattuu\nolemhan navetas, menin kaapille, otin sen leipäressan ja paiskasin\nvintin ullakolle.\n\nKu syämän aika sitte tuli, ettii muari kovasti vanhaa rakasta\nleipäressaansa jotta:\n\n— Mihkä kummahan se leipäressa on karonnu, ku tänne kaappihin mä sen\npanin ja nyt ei sit'oo mihnää...\n\nMä istuun klasipenkillä muina miähinä enkä ollu kuulovanani muarin\nnupinoota. Yhtäkkiää kääntyy muari kaapiltansa muhun päi. Sille selvis\nasia jotta:\n\n— Mihkä s'oot poika pannu sen leipäressan?\n\n— Em'moo nähnykää! — koitin totisella naamalla vastata. — Vai on muarin\nressa karonnu?\n\nEi puhunu muari mitää, haki vai sen nikkelisen leipäkorin ja paloo\nsiihen leipää. Koittihan muarikulta nauraakki ja kovistella mua sen\nressan katoamisesta, mutta huamasin mä, jotta myrtyny oli muarin miäli.\n\nUusi leipäkori komeeli sitte monta päivää pöyrällä. Mutta yhtenä\niltana, ku istuttihin taas pöytähän, oli muari merkillisen salaperääne\nja myhääli itteksensä. Se tälläs kipot ja kapot pöytähän kovasti\njuhlallisena. Istuu ittekki.\n\n— Mihnäs leipä on? — kysyyn mä.\n\n— Kah, kun unohrin! — sanoo muari, nousi pöyrästä, meni kaapillensa ja\n— — min'olin lentää seljälleni hämmästyksestä! Mahtavana ku kuningatar\ntuara kiikutti muari korkiaatte vanhaa rakasta leipäressaansa pöytähän\nja nauroo katketaksensa jotta:\n\n— Oskari Iipeli, ylioppilas, olkaa hyvä...\n\n— Mistä kummasta te ootta muari sen löytäny? — siunaalin mä suu auki ja\nsilmät pyäriääsnä.\n\n— Siältä, johka s'olit sen viäny! — nauroo muari vesissilmin.\n\nJa sitte taas oli muarin leipäressa paikoollansa. Ja se nikkelinen\nseisoo piirongin päällä. Muari kulta härnääli mua viälä niinkin, jotta\nse rupes pitämhän siinä mun fiinis leipäkorisnani — kurinlankakeriänsä!\n\nMä ymmärrin yskän, en sanonu mitää, nauroon vain. Ja muarinkin silmä\nloisti jotta: pitti kutti poika!\n\nMutt'ei sota siitä muarin leipäressasta siihen loppunu. Kuluu viikko\npari. Annoon asian unohtua. Ja ku muari yhtenä päivänä sitte lähti\nkylälle vierahishi, nii tuumasin jotta:\n\n— Kyllä vissisti tällä kertaa viäkin höökeri muarin leipäressan nii,\njottei enää takaasi tuukkaa!\n\nKaaroon leivät siihen nikkelisehen leipäkorihin ja lährin jokirantahan\nmuarin leipäressan kans. Otin viälä vauhtiakin ja paiskasin menemhän\nkoskehen jotta:\n\n— Pysykki siälä!\n\nKu muari iltapäivällä tuli kotia, olin mä keittäny sille kaffit, hakenu\npuarista fleetupelliä ja pirin kovasti trahteeria n'otta muaria rupes\njo epäälyttämhän jotta:\n\n— Mitä täm'oikee meinaa, poika, ku sä näin hyvittelet mua — —?\n\nPian se muarille selveski, ku se rupes ruakaa laittamhan ja meni\nkaapillensa. Heti ku aukaasi oven, lenti muarin silmät seljällensä —\nsiälä seisoo se nikkelinen leipäkori.\n\nKattua muljahutti kerran mua ja veti henkiänsä pitkähän — muttei sanonu\nmitää.\n\nJa minäkös nauraa pryyskytin aiva kipparas.\n\nEi puhuttu siitä asiasta sanaakaan, mutta lystiä piisas mulle moneksi\npäiväksi, ku näin kuinka muari-kulta kulki ku pistoksis kaiket päivät,\nkatteli ja siikarootti joka nurkkaa, ettien vanhaa leipäressaansa.\nKaikki paikat se kollas ja syynäs, navetankokit ja tallin-alustakki\nluurii, katteli kanakopit ja riskuläjänkin tarhalla pengasti. Mutta\nmistää ei löytyny.\n\nMonta kertaa jäi muari tiukasti kattomhan mua silmihin ja kiälen päällä\npyärii muarilla jotta: mihkä jee s'oot poika sen leipäressan pannu —\nmuttei antanu sisu perähän kysyä.\n\nKauan se muari sitä ettii ja muisti, mutta se oli kerta kaikkiastansa\nkaronnu.\n\nMinäkin sen sitte unohrin koko asian.\n\nTuli syksy ja taas lukutiälle lähtö. Talvi meni Helsingis ja vasta\nmyähään keväällä kerkesin faarin ja muarin tyä Kyrööhin.\n\nEnsimmääsen aterian kotiatulles oli muari laittanu mulle oikee\nperäkamarihin ja nii juhlallisen fiinisti, jotta m'olin aivan\nhämmästyksis. Pöyrällä oli valkoone tuuki, monet kaffelit ja lusikat,\nolipa oikee kukkapukettikin vaasis — ja yksistänsä mua pantihin\nsyämähän!\n\n— Mitä te muari ny oikee meinaatta, ku tällä lailla tälläälettä? —\nimehtelin mä.\n\n— No tiätysti, ku meirän viisauren vesamma tuloo kotia, nii pitäähän\nsitä...\n\n— Älkää viittikö muari — pyyrin mä.\n\nMutta muari se vai kovasti touhus ja lykkäs mua pöytähän.\n\nKu sitte meinasin ruveta syämhän, nii — leipää ei ollukkaa pöyräs.\n\n— Muari, tääl' ei oo leipää! — huurin tupahan.\n\nMutta samas tulikin muari takaasi ja laski juhlallisella kären\nliikkehellä mun eteheni — sen vanhan leipäressansa!\n\nSanoo jotta:\n\nVassokuu vai passaako —?\n\nEn ollu uskua silmiäni. Ja muari-kulta, kuinka sen silmät loisti!\n\n— Kuinka, mi-mi-mi-stä te ootta sen saanu takaasi, tuan saman vanhan\nleipäressan —?\n\nJa muari kertoo nauraan jotta:\n\n— Täs keväällä oli pikkupoijat ollehet kahlaamas koskenkivillä ja\nsiältä ne sen löytivät yhrestä kivenkolosta ja toivat mulle. Silloo mä\najattelin jotta, orotas poika, ku tuut kotia, nii jo vai saakki äitees\nvanhan leipäressan taas etehes.\n\nSen jälkehen sai äireen leipäressa seisua rauhas kotoni ruakapöyrällä.\n\nJa siinä nikkelises piti muari lankakeriänsä...\n\n\n\n"]