[{"data":1,"prerenderedAt":-1},["ShallowReactive",2],{"$fYPzhigT4A309obHbKVb3V3-MlVPQyQ-VAT9HCVQG58Y":3},{"number":4,"title":5,"author":6,"authorBirth":7,"authorDeath":7,"slug":8,"bookId":9,"genreRaw":7,"genre":10,"themes":11,"origin":12,"language":13,"yearPublished":14,"yearPublishedTranslation":15,"wordCount":16,"charCount":17,"usRestricted":18,"gutenbergId":19,"gutenbergSubjects":20,"gutenbergCategories":22,"gutenbergSummary":24,"gutenbergTranslators":25,"gutenbergDownloadCount":27,"aiDescription":28,"preamble":29,"content":30},2621,"Puolan juutalainen","Erckmann-Chatrian (Émile Erckmann 1822-1899, Alexandre \n  Chatrian 1826-1890)",null,"2621-erckmann-chatrian-puolan-juutalainen","2621__Erckmann-Chatrian__Puolan_juutalainen","romaani",[],[],"fi",1869,1879,13021,75306,false,68117,[21],"French drama -- Translations into Finnish",[23],"Novels","\"Puolan juutalainen\" by Erckmann-Chatrian is a novel written in the late 19th century. The story begins on Christmas Eve in an Alsatian tavern and revolves around the lives of the local villagers, particularly focusing on the characters Mathis, the mayor, and the young couple, Christian and Annette. The initial chapters introduce themes of community, love, and the dynamics of socio-economic relationships in a small village, peppered with elements of humor and social observation.  At the start of the novel, the scene is set in the tavern, where various village characters come together to celebrate Christmas Eve. Catherine, the mayor’s wife, converses with Heinrich, a forest ranger, about mundane tasks, their discussions revealing their personalities and the local customs surrounding the holiday. As the narrative progresses, hints of a past tragedy involving a Polish Jew emerge, which foreshadows deeper themes such as justice and social prejudice that intertwine with the lively interactions of the characters. The opening serves to establish the setting and relationships, creating a contrast between the festive atmosphere and the ominous undertones related to the mystery from the past. (This is an automatically generated summary.)",[26],"Salonen, B. F.",261,"Ranskalaiseen Elsassiin sijoittuva jännitysnäytelmä kertoo pormestari Mathisista, jota menneisyyden synkkä salaisuus alkaa piinata. Jouluyönä vuosia aiemmin tapahtunut ryöstömurha palaa miehen omatuntoon painajaismaisina näkyinä.","Erckmann-Chatrianin 'Puolan juutalainen' on Projekti\nLönnrotin julkaisu n:o 2621. E-kirja on public domainissa\nsekä EU:ssa että sen ulkopuolella, joten emme aseta mitään\nrajoituksia kirjan vapaan käytön ja levityksen suhteen.\n\nTämän e-kirjan ovat tuottaneet Tapio Riikonen ja Projekti Lönnrot.","PUOLAN JUUTALAINEN\n\nKirj.\n\nErckmann-Chatrian\n\n\nRanskan kielestä suomentanut\n\nB. F. S.\n\n\n\n\n\nHämeenlinnassa,\nHämäläinen Osake-yhtiön kirjapainossa ja kustannuksella,\n1879.\n\n\n\n\n\n\nEnsimmäinen Osa.\n\nJoulunaatto.\n\n\nSali Elsassilaisessa ravintolassa. Pöytiä, penkkejä, rautauuni, iso\nseinäkello. Ovia ja ikkunoita peräseinässä kadulle päin. Oikealla\novi, joka viepi sisähuoneisin. Kyökin ovi vasemmalla. Oven vieressä\niso tamminen tarjinpöytä. Ilta, lamppu palaa pöydällä. Catherine,\npormestarin vaimo, istuu rukkinsa ääressä. Metsänvartija Heiniich tulee\nperäovesta; hän on aivan valkea lumesta.\n\n\nI.\n\nCATHERINE, HEINRICH.\n\nHEINRICH (jalkojaan koputellen.) — Tulee nyt lunta, rouva Mathis, yhä\nsitä vaan satelee. (Asettaa pyssynsä seinäkellon taakse).\n\nCATHERINE. — Olette vielä täällä kylässä, Heinrich?\n\nHEINRICH. — Herranen aika, olenhan minä; nyt on joulunaatto, pitäneehän\nvähän lystäillä.\n\nCATHERINE. — Tiedättehän, että jauhosäkkinne on valmiina myllyssä?\n\nHEINRICH. — Hyvä, hyvä, en ole kiireissäni; Walter nostaa sen paikalla\nrattailleen.\n\nCATHERINE. — Onko uudestakastaja vielä täällä? Minä luulin nähneeni\nhänen lähtevän täältä jo aikoja sitten.\n\nHEINRICH. — Ei, eikö mitä! Hän istuu \"Kultalampaassa\" putelia\npuistellen. Minä vasta näin hänen rattainsa ryytikauppias Harvig'in\nkohdalla; siinä sokeria, kahvia, kanelia, kaikkityyni lumen peitossa.\nHe! he! he!.... Sitä on iloinen poika... Hän rakastaa hyvää viiniä....\nhän on oikeassa. Me lähdemme yhdessä.\n\nCATHERINE. — Ette pelkää ajavanne kumoon?\n\nHEINRICH. — Vielä mitä! Te lainaatte meille lyhdyn. Tuokaatte vaan\nmulle mitta valkeata viiniä! tiedättehän te, sitä helppoa Hünevir'in\nvalkoista? (Istuutuu nauraen).\n\nCATHERINE (huutaen). — Lois?\n\nLOIS (kyökistä). — Mitä rouva tahtoo?\n\nCATHERINE. — Yks mitta Hünevir'iä herra Heinrichille.\n\nLOIS (kyökistä). Paikalla.\n\nHEINRICH. — Tuo helppo viini lämmittää; tämmöisellä ilmalla sitä\ntarvitsee.\n\nCATHERINE. — Niin on, mutta olkaa varoillanne, se on myös voimakasta.\n\nHEINRICH. — Olkaa huoleti, kaikki käy hyvin. Mutta sanokaapa, rouva\nMathis, meidän pormestarimme, häntä ei näy....Olisiko hän sairas?\n\nCATHERINE. — Hän on lähtenyt Ribeauville'hen, siitä on jo viisi päivää.\n\n\nII.\n\nEDELLISET. LOIS.\n\nLOIS (tullen sisään). — Tässä on putelli ja lasi, herra Heinrich.\n\nHEINRICH. — Hyvä, hyvä! (Hän kaataa lasiin). Vai niin! pormestari on\nRibeauville'ssa?\n\nCATHERINE. — On, me odotamme häntä tänä iltana tulevaksi: mutta luota\nvaan miehiin, kuin he ovat kotoa poikessa!\n\nHEINRICH. — Hän varmaankin, on lähtenyt viiniä tiedustelemaan?\n\nCATHERINE. — Aivan niin.\n\nHEINRICH. — No! Voittehan te arvata, ettei serkkunne Both ole\nlaskenut häntä palaamaan aivan paikalla. Kas se on asia, joka minua\nmiellyttäisi, tuo aika ajoin matkusteleminen ympäri viiniseuduissa. Se\nolisi minusta mieluisempaa työtä, kuin metsiä juosta. — Maljanne, rouva\nMathis.\n\nCATHERINE (Loisille). — Mitä sinä siinä kuuntelet, Lois? Eikö\nsinulla ole mitään tekemistä? (Lois menee vastaamatta). Pane öljyä\npikkulyhtyyn, Heinrich ottaa sen matkalleen.\n\n\nIII.\n\nEDELLISET, PAITSE LOIS.\n\nCATHERINE. — Noiden palvelijoiden pitää kuunnella kaikkea mitä tapahtuu!\n\nHEINRICH. — Minä pidän veikan, että pormestari on lähtenyt hääviiniä\nhakemaan?\n\nCATHERINE (nauraen). — Se on hyvin mahdollista.\n\nHEINRICH. — On... vast'ikään, kuin istuimme \"Kultalampaassa\",\npuhuivat juuri, että Neiti Mathis on menevä naimisiin santarmiston\nkortteerimestarin, Christianin kanssa. Se oli minun vaikea uskoa.\nChristian on kyllä suora ja rehellinen mies, ja kaunis mies myöskin,\nei voi kukaan sitä vastaan väittää, mutta hänellä ei ole muuta kuin\npalkkansa, kuin sitä vastaan Neiti Annette on rikkain tyttö koko\nkylässä.\n\nCATHERINE. — Te luulette siis, Heinrich, että pitää rahoihin aina\nkatsoa.\n\nHEINRICH. — En, en, päin vastoin! Minä vaan arvelin, että pormestari...\n\nCATHERINE. — Niin! kas siinä te petytte, Mathis ei edes kysynyt:\nPaljonko teillä on? — Hän sanoi paikalla: Jos vaan Annette on\ntyytyväinen, kyllä minä suostun!\n\nHEINRICH. — Ja neiti Annette on tyytyväinen?\n\nCATHERINE. — On, hän rakastaa Christiania. Ja koska emme muuta tahdo\nkuin lapsemme onnea, emme katso rikkauteen.\n\nHEINRICH. — Jos te kaikki olette tyytyväiset, olen minäkin tyytyväinen!\nChristianilla näkyy olevan hyvä onni; minä mielelläni tahtoisin olla\nhänen sijassaan.\n\n\nIV.\n\nEDELLISET, NICKEL.\n\nNICKEL (tulee, kantaen jauhosäkkiä päälaellaan). — Tässä on\njauhosäkkinne, herra Heinrich; hyvästi mitattu!\n\nHEINRICH. — Se on hyvä, Nickel, hyvä, pane se johonkuhun nurkkaan.\n\nCATHERINE (käyden kyökin ovelle). — Lois, sinä voit valmistaa Nickelin\nkeitoksen.\n\nHEINRICH (nousee istuiltaan). — Ah! katsotaanpa, onko mulla kaikki\nkapineeni. (Aukaisee laukkunsa). Tuossa ne on ensiksi jauhot...\ntässä on tupakki, kaneli, jäniksenhaulia... tässä kaksi naulaa\nsaippuata....puuttuu jotakin... Ah! suolat... Olen unhottanut suolat\nHarvig'in puotiin .. Kyllä vaimoni olisi äänen päästänyt!... (menee\nulos).\n\n\nV.\n\nCATHERINE, NICKEL, sitten HEINRICH.\n\nNICKEL. — Tietäkää, rouva, kuin joki on niin jäätynyt, että, jos myllyä\nseisottaa, niin jäät tulevat kohta sulunreikään asti, ja jos jauhamista\ntaas pitkittää, voisi käydä niinkuin silloin kuin iso myllyratas\nsärkeytyi. Raelunta vaan sataa... En ymmärrä, mikä tässä on tehtävänä.\n\nCATHERINE. — Täytyy odottaa, kunnes Mathis tulee. Eihän meillä ole\nenää paljon jauhattavaa tällä viikolla?\n\nNICKEL — Ei, suuri joulutungos on jo ohitse... joku parikymmentä säkkiä.\n\nCATHERINE. — Se on hyvä; sinä voit nyt syödä iltasesi; Mathis ei viivy\nkaukaa. (Heinrich tulee perältä, pussi kädessä).\n\nHEINRICH. — Tuossa on ostokseni. Nyt minulla on kaikki. (Asettaa pussin\nlaukkuunsa).\n\nNICKEL. — Minä siis voin seisottaa myllyn, rouva Mathis?\n\nCATHERINE. — Tee se, voithan syödä jäljestäpäin. (Nickel menee\nkyökinovesta, Annette tulee oikealta).\n\n\nVI.\n\nCATHERINE, HEINRICH, ANNETTE.\n\nANNETTE. — Hyvää iltaa, herra Heinrich.\n\nHEINRICH (kääntyen sinnepäin). — Ah! Tekö siinä olette, neiti Annette;\nhyvää iltaa, hyvää iltaa!... Me puhuimme juuri äsken teistä.\n\nANNETTE. — Minusta?\n\nHEINRICH. — Niin teistä, juuri teistä. (Hän asettaa laukkunsa penkille,\nsitten ihailevalla katsannolla). Voi kuinka te olette iloinen ja\nkauniisti puettu. Se on somaa, teidän voisi sanoa menevän häitänne\nviettämään.\n\nANNETTE. — Te tahdotte leikkiä laskea, herra Heinrich?\n\nHEINRICH. — En, en minä puhu leikkiä; minä sanon mitä ajattelen, te\ntiedätte sen. Nuo ihanat punaiset posket, tuo kaunis päähine ja pikku\nsirosti tehty hame, ja vielä nuo pienet kengät, ei ne ole vanhan\nmetsänvartijan silmäin miellykkeeksi, niinkuin minun. Ne on toista\nvarten, (hän tirkistää silmiään) toista varten, jonka minä hyvin\ntunnen, he! he! he!\n\nANNETTE. — Oi, voiko niin sanoa?\n\nHEINRICH. — Voi kyllä, saattaa sanoa, että te olette kaunis tyttö,\nsoreavartaloinen, ja iloinen, ja sievä; ja että toinen iso... te\ntiedätte kyllä, ruskeilla viiksillään ja suurilla saappaillaan, ei\nsuinkaan ole surkuteltava. En, en surkuttele häntä ollenkaan.\n\n(Walter aukaisee perä-oven ja pistää päänsä sisään. Annette katsoo\nsinne).\n\n\nVII.\n\nEDELLISET, WALTER.\n\nWALTER (nauraen). — He! Annette käänsi päänsä. Ei se ole hän, ei se ole\nhän! (Astuu sisään).\n\nANNETTE. — Ken se olisi pitänyt olla, vaari Walter?\n\nWALTER (nauraen kohtkulkkua). Ha! ha! ha! Katsokaa noita tyttöjä,\nviimeiseen hetkeen saakka, eivät ole tietävinään mistään.\n\nANNETTE (viattomasti). — Minä en ymmärrä, en minä tiedä mitä tässä\ntarkoitetaan.\n\nWALTER (kohottaen sormeansa). — Ahaa! vai niin se on, Annette! No hyvä,\nkuulepas, koska pidät kaikki salassa, kosk'et tahdo mitään sanoa, ja\nkoska pidät minua vanhana pölkkypäänä, joka ei näe mitään eikä tiedä\nmitään, niin minä, Daniel Walter, tulen olemaan se, joka sukkanauhasi\nkiinnittää.\n\nHEINRICH. — Ei, minä se on oleva.\n\nCATHERINE (nauraen). — Te olette kaksi vanhaa hupakkoa.\n\nWALTER. — Me emme ole niinkään hupsuja, kuin näytämme olevan. Minä\nsanon solmivani morsiamen sukkanauhan, ja odottaessamme käykäämme\nyhdessä juomaan aika lasi Christianin kunniaksi. Katsotaanpa, onko\nAnnettella uskallusta kieltää. Minä sanon, että jos hän kieltää, niin\nhän ei rakasta Christiania.\n\nANNETTE. — Oh! minä pidän paljon hyvästä viinistä, ja koska mulle\ntarjotaan, minä sitä juon. Kas niin.\n\nKAIKKI (nauraen). Ha! ha! ha! nyt on kaikki ilmi saatu.\n\nWALTER. — Tuokaa putelli, tuokaa, että me saamme juoda Annetten kanssa.\nSe on ensimmäinen kerta, mutta minä ajattelen, ett'ei se ole viimmeinen\nja että me tulemme juomaan yhdessä joka ristiäisissä.\n\nCATHERINE (huutaen). — Lois!... Lois!... mene alas kellariin. Ota yks\nputelli koverosta. (Lois tulee, ja asettaa sivumennessä sytytetyn\nlyhdyn pöydälle, sitten menee hän taas).\n\nWALTER. — Mitä tuolla lyhdyllä tarkoitetaan?\n\nHEINRICH. — Se on pantava kiinni ajokaluihin.\n\nANNETTE (nauraen). — Te tulette matkustamaan kuunvalossa. (Hän\nsammuttaa lyhdyn).\n\nWALTER (nauraen). — Niin... niin... kuunvalossa! (Lois tuo puteliin ja\nlasia, sitten menee hän takaisin kyökkiin. Heinrich kaataa lasiin).\nKortteerimestarin ja sievän Annetten terveydeksi. (Kilistävät lasiaan\nja juovat).\n\nHEINRICH (asettaen lasinsa pöydälle). — Mahdotonta! Mahdotonta! Se on\nsama, minun aikoinani eivät asiat olisi käyneet tällä tavalla.\n\nCATHERINE. — Mitkä asiat?\n\nHEINRICH. — Naiminen. (Hän nousee istualtaan, asetakse asentoon\nja polkee jalkaansa lattiaan). Ennen miekkasille! (Hän istautuu\nuudestaan). Niin, jos pahaksi onneksi joku muukalainen olisi\ntullut ottamaan kauniimman tytön kylästä, sievimmän ja rikkaimman,\ntuhattulimmainen!... Heinrich Schmidt olisi huutanut: Seis! seis!\nnähdäänpä tuleeko siitä mitään!\n\nWALTER. — Ja minä, minä olisin tarttunut heinähankooni hyökätäkseni\npäälle.\n\nHEINRICH. — Niin, mutta tämän ajan nuorella kansalla ei ole enää\nsydäntä; ne ei ajattele muuta kuin polttaa tupakkaa ja juoda. Mikä\nkurjuus! En tätä sano soimatakseni Christiania, en, häntä pitää arvossa\npitää ja kunnioittaa; mutta minä väitän, että tälläinen naiminen on\nhäpeä kylän pojille.\n\nANNETTE. — Vaan jos en minä olisi toisesta huolinut?\n\nHEINRICH (nauraen). — Olisi pitänyt lähteä kuitenkin.\n\nANNETTE. — Niin, mutta minä olisin taistellut vastaan, sen kanssa\nyhdessä, josta olisin huolinut.\n\nHEINRICH. — Ah, jos se niin on, en sano mitään. Ennenkuin taistelisin\nAnnettea vastaan, olisin kernaammin tahtonut juoda Christianin maljan.\n(nauravat ja kilislävät lasiaan).\n\nWALTER (juhlallisesti). — Kuule, Annette, minä tahdon tehdä sinulle\nhuvikkeen.\n\nANNETTE. — Minkä, vaari Walter?\n\nWALTER. — Juuri kuin astuin sisään, minä näin kortteerimestarin kahden\nsantarmin kanssa. Hän riisuu suuret saappaansa ja siitä olen varma,\nneljännestunnin sisään...\n\nANNETTE. — Kuunnelkaa!\n\nCATHERINE. — Se on myrsky, joka nousee. Kuin vaan Mathis nyt ei olisi\nmatkalla.\n\nANNETTE. — Ei... ei... se on hän!... (Christian näkyy peräovessa).\n\n\nVIII.\n\nEDELLISET, CHRISTIAN.\n\nKAIKKI (nauraen). — Se on hän!... se on hän!...\n\nCHRISTIAN (pyyhkien hattuaan ja koputellen jalkojaan). — Mikä ilma!\nHyvää iltaa, rouva Mathis; hyvää iltaa, neiti Annette. (Hän kättelee\nhäntä).\n\nWALTER. — Annette ei erehtynyt.\n\nCHRISTIAN (kummastuneena, nähdessään toisten nauravan). — No, mitä\nteillä nyt on uutta?\n\nHEINRICH. — Niin, kortteerimestari, me nauramme sille, kuin neiti\nAnnette huusi edeltä käsin: Se on hän!\n\nCHRISTIAN. — Sitä parempi; se osoittaa, että minä olin hänen\najatuksissaan.\n\nWALTER. — Kyllä sen uskon; hän käänsi päätään joka kerran kuin ovi\naukesi.\n\nCHRISTIAN. — Onko se totta, neiti Annette?\n\nANNETTE. — On, se on totta.\n\nCHRISTIAN. — Jumalan kiitos! kas niin puhua pitää. Minun on hyvin\nonnellista kuulla Annetten niin puhuvan. (Hän panee lakkinsa naulaan\nja asettaa sapelinsa nurkkaan). Se minua lämmittää ja sitä minä\ntarvitsenkin.\n\nCATHERINE. — Te tulette matkalta, Herra Christian!\n\nCHRISTIAN. — Hövaldista, rouva Mathis, Hövaldista. Voi sitä lumen\ntuloa! Olen sitä kyllä nähnyt Auvergnissä ja Pyreneillä, vaan mokomaa\nen ole koskaan nähnyt. (Hän käy istumaan ja lämmittää käsiään uunin\nedessä vilusta väristen. Annette, joka on kiiruhtanut ulos, palaa\nkyökistä tuoden viiniruukun, jonka asettaa uunin päälle).\n\nANNETTE. — Täytyy lämmittää viini, se on parempaa.\n\nWALTER (nauraen Heinrichille). — Miten hän pitää hänestä huolta! Kyllä\nhän ei meidän toisien tautta olisi mennyt sokeria ja kanelia noutamaan.\n\nCHRISTIAN. — Te ette vietäkään päiviänne lumessa; te ette ole\nlämmittelemisen tarpeessa.\n\nWALTER (nauraen). — Ei, lämmin ei meiltä puutu vielä, Jumalan kiitos!\nMe emme värise niinkuin tuo kortteerimestari. Onpa kumminkin surkeata\nnähdä kortteerimestaria, joka värisee kauniin tytön edessä, joka\nhänelle antaa sokeria ja kanelia.\n\nANNETTE. — Olkaa vaiti, vaari Walter; teidän pitäisi olla häpeissänne\najatella semmoista.\n\nCHRISTIAN (hymyten). — Puolustakaa minua, neiti Annette, älkää antako\nminua uhriksi tuolle Walter vanhukselle, joka nauraa lumelle ja\nmyrskylle hyvän valkean ääressä. Jos hän vaan olisi viisi tuntia ulkona\nniinkuin minä, niin tahtoisin nähdä, minkänäköinen hän silloin olisi.\n\nCATHERINE. — Te olette olleet viisi tuntia Hövaldissa Christian? Herra\nJumala! kyllä se on kumminkin kauhea virka tuo.\n\nCHRISTIAN. — Minkä sille voi?... Kello kahta käydessä tuotiin meille\nsana, että salakauppiaat pimeän tultua kulkisivat joen poikki Banc de\nla Roch'en kohdalla, kuljettaen tupakkia ja jahtiruutia; ei muuta, kuin\ntäytyi nousta ratsun selkään.\n\nHEINRICH. — Ja salakauppiaat tulivat?\n\nCHRISTIAN. — Ei, eihän kurjat tulleet! He olivat saaneet varoituksen;\novat kulkeneet muualta. En vieläkään ole oikein tunnossani, sormeni\nkuin ovat kohmeessa. (Annette kaataa viiniä lasiin ja tarjoo hänelle).\n\nANNETTE. — Täss' on, Herra Christian, lämmitelkää itseänne.\n\nCHRISTIAN. — Kiitoksia, neiti Annette. (Hän juo). Se tekee mulle hyvää.\n\nWALTER. — Hän ei ole vastahakoinen, tuo kortteerimestari.\n\nCATHERINE. — Annette, tuo tänne karafiini; tappurani tarvitsevat\nvettä. (Annette menee vasemmalle karafiinia noutamaan tarjinpöydältä.\n— Christianille). No yhtä kaikki, teillä on vielä, Christian, onnea;\nkuulkaa mikä ilma ulkona.\n\nCHRISTIAN. — On se, se alkoi juuri kuin meitä tuli vastaan tohtori\nFranz. (Hän nauraa). Ajatelkaapa, kuin tuo vanha hupakko palasi\nSchneeberg'istä, tuoden suuren kiven, jota hän oli ollut kaivamassa\nylös raunioista; tuuli vinkui ja peitti hänet melkein rekineen\npäivineen lumeen.\n\nCATHERINE (Annettelle, joka tuo hänelle vettä). — Se on hyvä...\nkiitoksia. (Annette menee asettamaan karafiinin tarjinpöydälle, sitten\nottaa hän työrasiansa ja istuutuu Catherinen viereen).\n\nHEINRICH (nauraen). — Kyllä hyvin voi sanoa, että kaikki oppineet\novat hulluja. Miten monta kertaa enkö ole nähnyt tuon vanhan tohtorin\npoikkeavan peninkulman vieläpä kaksikin käydäkseen katsomassa\nsammaltuneita kiviä, jotka eivät kelpaa miksikään. Eikö pidä silloin\npään olla pyörällä?\n\nWALTER. — Kyllä hän on kummallinen mies, hän rakastaa kaikkea, joka on\nmenneistä ajoista: vanhoja tapoja ja vanhoja kiviä; mutta se ei estä\nhäntä olemasta parhain lääkäri näillä seuduin.\n\nCHRISTIAN (panee tupakkaa piippuunsa). — Epäilemättä, epäilemättä.\n\nCATHERINE. — Mikä myrsky! Toivon Mathis'illa olevan sen verran älyä,\nettä hän taukoo johonkuhun. (Puhuen Walterille ja Heinrichille). Minä\nkäskin teitä jo lähtemään matkalle; te olisitte huolettomina kotonanne.\n\nHEINRICH (nauraen). — Neiti Annette on syypää kaikkeen; hänen ei olisi\npitänyt sammuttaa lyhtyä.\n\nANNETTE. — Oh! te jäätte hyvin mielellänne.\n\nWALTER. — Yhdentekevä, rouva Mathis on oikeassa; olisimme tehneet\nparemmin kuin olisimme lähteneet.\n\nCHRISTIAN. — Teillä on ankarat talvet täällä.\n\nWALTER. — Ei kaikkina vuosina, kortteerimestari; viiteentoista vuoteen\nei meillä ole tänkaltaista ollut.\n\nHEINRICH. — Ei ole ollut; sitten Puolalaista talvea en muista nähneeni\nnäin paljon lunta. Mutta sinä vuonna Schneeberg oli jo valkeana\nMarraskuun ensimmäisinä päivinä ja kylmää kesti Maaliskuun loppuun\nasti. Jäiden lähtiessä kaikki joet paisuivat yli ympäristönsä, ei\nnäkynyt muuta kuin hukkuneita hiiriä ja maanmyyriä pelloilla.\n\nCHRISTIAN. — Senkö tautta talvea kutsutaan Puolalaiseksi?\n\nWALTER. — Ei, se on muun asian tautta; kauhean asian tautta, jota\nnäiden seutujen asukkaat aina muistavat. Rouva Mathis muistaa sen\nmyöskin, aivan varmaan.\n\nCATHERINE. — Te olette oikeassa, Walter. Se asia teki aikoinaan suurta\nmelua.\n\nHEINRICH. — Siinä te, kortteerimestari, olisitte voineet ristin ansaita\nrintaanne.\n\nCHRISTIAN. — Mutta mitäs se on sitte? (Myrskyn pauhina ulkona).\n\nANNETTE. — Myrsky kiihtyy.\n\nCATHERINE. — Niin tekee, lapseni, kuinhan vaan ei isäsi olisi matkalla.\n\nWALTER (Christianille). — Minä voin teille kertoa asian alusta loppuun\nasti, sillä minä olen sen itse nähnyt. Kuulkaa, tänäpäivänä on juuri\nviisitoista vuotta siitä, kuin istuin tämän pöydän ääressä Mathis'in\nkanssa, joka oli ostanut myllynsä viisi eli kuusi kuukautta sitä ennen,\n— Diederich Omacht, Johann Roeber, jota kutsuttiin pikku puusuutariksi,\nja useampia muita, jotka nyt makaavat kyljellään ison marjakuusen\ntakana. Sinne meidän kaikkein on joutuminen varhemmin tai myöhemmin;\nonnelliset ne, joiden omaatuntoa ei mikään paina! (Sillä hetkellä\nChristian kumartuu, ottaa hiilen kopraansa ja sytyttää piippunsa;\nsitten hän nojautuu kyynäspaillään pöytää vaslen). Me olimme juuri\nkortinpeluusen rupeamaisillamme ja salissa oli vielä paljon väkeä, niin\nsilloin, kellon lyödessä kymmenen, joku aisakellolla ajava taukosi\noven eteen ja paikalla astui muuan Puolalainen sisään, Puolalainen\njuutalainen, noin neljänkymmenenviiden eli viidenkymmenen mies,\nvankka ruumiiltaan, somavartaloinen. Luulen näkeväni hänen astuvan\nsisään ruohonpäisessä, turkiksilla reunustetussa kauhtanassaan,\nnäädännahkainen lakki päässä, pitkä ruskea parta ja jalassa isot\ntopatut jäniksennahkaiset saappaat. Hän oli jyvänkauppias. Hän\nsanoi sisään astuessaan: \"Rauha olkoon teidän kanssanne!\" Kaikki\nkatsahtivat sinnepäin ja ajattelivat: \"Mistä tuo tulee?... Mitähän\ntahtonee\", koska Puolalaiset juutalaiset, jotka myövät eloa, eivät\ntule näille seuduille, ennenkuin Helmikuussa. Mathis kysyi häneltä:\n\"Mitä teille pitää olla?\" Mutta hän, sanaakaan vastaamatta, alkaa\nauaista kauhtanaansa ja päästämään isoa vyötänsä, joka hänellä oli\nympärillään. Hän asettaa pöydälle tämän vyönsä, jonka sisässä rahat\nkuuluu helisevän, ja sanoo: \"Lunta on syvältä, tie on hankala... käykää\npanemaan mun hevoseni talliin; tunnin päästä minä lähden\". Sitten ottaa\nhän putellin viiniä, ketäkään puhuttelematta, niinkuin murheellinen ja\nasioitaan aprikoiva mies. Kello kaksitoista, vartija Jéri astuu sisään,\nkaikki lähtevät tiehensä. Puolalainen jääpi yksinään. (Kovia tuulen\npuuskia kuuluu ulkoa, ikkunalasin särkeminen kuuluu).\n\nCATHERINE. — Herra Jumala! Mikä nyt tapahtui?\n\nHEINRICH, — Ei se ole mitään, rouva Mathis, se on ikkunalasi, joka\nsärkeytyi; luultavasti on joku ikkuna jäänyt auki.\n\nCATHERINE (nousee istuiltaan). — Minun täytyy mennä katsomaan. (Hän\nmenee).\n\nANNETTE (huutaen). — Ei sinun huoli lähteä...\n\nCATHERINE (kyökistä). — Ole nyt huoleti, minä tulen paikalla.\n\n\nIX.\n\nEDELLISET, PAITSE CATHERINE.\n\nCHRISTIAN. — En ymmärrä vieläkään, miten olisin voinut ristin ansaita,\nvaari Walter.\n\nWALTER. — Kyllä se on mahdollista, Herra Christian, mutta malttakaa:\nseuraavana päivänä löydettiin Puolalaisen hevonen Wechem'in suuren\nsillan alta, ja sata askelta etempää, joesta, ruohonpäinen kauhtana ja\nhattu täynnä verta. Mitä itse mieheen tulee, niin ei ole koskaan voitu\nsaada tietoa, minne hän on joutunut.\n\nHEINRICH. — Kaikki tuo se on puhdasta totuutta. Rothau'n santarmisto\ntuli seuraavana päivänä, lumesta huolimatta, ja siitä lähtien täällä on\nsolukko majoitettu.\n\nCHRISTIAN. — Eikö laillista tutkintoa ole pidetiy?\n\nHEINRICH. — Laillista tutkintoa! luulen kyllä. Se oli tuo vanha\nkortteerimestari Kelz, joka otti sen asian huolekseen. Hän on sitä\nvarten matkustanut, koonnut vieraita miehiä, tehnyt asiakirjoja!\nPuhumatta rauhantuomari Bénédumista, prokuratori Richter'istä ja\nvanhasta lääkäri Hornuksesta, jotka tulivat katsomaan kauhtanaa, sauvaa\nja hattua.\n\nCHRISTIAN. — Mutta pitäisihän epäluulonalaisia löytyä?\n\nHEINRICH. — Se on selvä, se; epäluuloja ei puutu koskaan; mutta\ntodistuksia tarvitaan. Siihen aikaan, näettesen, oli kahdella\nveljeksellä, Kasper ja Jokel Hierthés, jotka asuivat kylän päässä,\nvanha karhu, jonka oli korvat ja nenä aivan revittynä, sekä aasi ja\nkolme isoa koiraa, joita eläviä he kuljettivat markkinoilla niiden\ntappeluja näyttäen. Tämä tuotti heille paljon rahaa, he joivat viinaa\nniinpaljon kuin tahtoivat. Juuri silloin, kuin Puolalainen katosi,\nolivat he Wékhem'issä, ja huhu kävi silloin semmoinen, että he olisivat\npedoilleen syöttäneet hänet, ja ettei muuta kuin kauhtana ja hattu\nvoitu löytää syystä että karhu ja koira olivat saaneet mahansa täyteen\nmuista osista. Tietysti nämä kurjat otettiin kiinni, he istuivat\nviisitoista kuukautta vankeudessa, mutta viimein, kun ei todistuksia\nsaatu heitä vastaan, täytyi heidät kuitenkin päästää vapauteen. Heidän\naasinsa, karhunsa ja koiransa olivat kaikki kuolleet. He rupesivat\nsilloin astioita tinaamaan ja Herra Mathis vuokrasi heille latonsa\nliinapellon kulmassa. He elävät siinä eivätkä maksa koskaan liard'ia\nvuokraa.\n\nWALTER. — Mathis on liian hyvä niitä roistoja kohtaan. Aikoja sitten\nhänen olisi pitänyt ajaa ne matkoihinsa.\n\nCHRISTIAN. — Se, minkä te mulle kerrotte, minua kummastuttaa. En ole\nkoskaan kuullut puhuttavan sanaakaan siitä.\n\nHEINRICH. — Ette ole sattunut kuulemaan... Olisin luullut teidän\ntietävän sen paremmin kuin me.\n\nCHRISTIAN. — En, ensikertaa minä sitä kuulen. (Catherine tulee).\n\n\nX.\n\nEDELLISET, CATHERINE.\n\nCATHERINE. — Olin varma siitä että Lois oli jättänyt kyökin ikkunan\nauki. Turhaan häntä käskee panemaan ikkunat kiinni; ei se tyttö kuule\nmitään. Nyt ovat kaikki lasit rikki.\n\nWALTER. — No! Rouva Mathis, tämä tyttö on nuori; hänen iällä on\nkaikenlaista päässä.\n\nCATHERINE (istuutuen). — Fritz on ulkona, Christian, hän tahtoo\npuhutella teitä.\n\nCHRISTIAN. — Fritz, santarmi?\n\nCATHERINE. — Niin, minä käskin häntä sisään, vaan hän ei tahtonut. Hän\non virka-asioissa.\n\nCHRISTIAN. — Ah, hyvä, minä tiedän, mitä se on. (Hän nousee, ottaa\nhattunsa ja käy ovelle päin).\n\nANNETTE. — Tulettehan te takaisin, Christian?\n\nCHRISTIAN (ovessa). — Tulen... hetken päästä (menee).\n\n\nXI.\n\nEDELLISET, paitse CHRISTIAN.\n\nWALTER. — Kas hän vasta on kunnon mies, laupea mies, mutta joka ei\npäästä kaikkia kurjia nenällensä.\n\nHEINRICH. — On se, Herra Mathis'illa on hyvä onni löytäessään\ntuommoisen vävyn; siitä asti, kuin minä olen häntä tuntenut, on hänelle\nkaikki onnistunut. Ensin hän ostaa tämän ravintolan, jossa Georges\nHoute joutui häviöön. Jokainen ajatteli, ettei hän voisi sitä koskaan\nmaksaa, ja katsokaa vaan miten hän kaikessa menestyy; hän kokoaa, hän\nkokoaa; hän maksaa! hän ostaa ison niityn Bruchesssa, liinapellon\nHoux'ssa, kaksitoista tynnyrinmaata Finckmath'ia, Trois-Chenes'n sahan;\nsitten myllynsä, sitten lainamakasiininsa. Neiti Annette kasvaa. Herra\nMathis panee rahansa hyvää korkoa vastaan; hän saa pormestarin nimen.\nHäneltä ei puuttunut enään kuin vävy, kunnollinen mies, säädyllinen,\ntarkka! joka ei syydä rahaa ikkunoista ulos, joka on hänen tyttärensä\nmieleen ja jota jokainen pitää arvossa. No paikalla Christian Béme\nilmaisekse, vakava mies, josta ei voi sanoa muuta, kuin hyvää! — Mitäs\nsitte?! Herra Mathis on tullut maailmaan hyvän tähden aikana! Sillä\naikaa, kuin toiset hikoovat verta, saadakseen vuoden lopussa tulot ja\nmenot käymään yhteen hän ei koskaan lakkaa rikastumasta, laajentamasta\nomaansa ja onnistumasta. — Eikös se ole totta, rouva Mathis.\n\nCATHERINE. — Emme voi valittaa, Heinrich, päinvastoin.\n\nHEINRICH. — Niin, ja kauniinta kaikista on se, että te sen ansaitsette,\nei kukaan teitä kadehti; jokainen ajattelee: He ovat kunnon väkeä, he\novat työllään ansainneet rikkautensa. — Koko maailma on iloinen neiti\nAnnetten puolesta.\n\nWALTER. — Kyllä se on kaunis avioliitto.\n\nCATHERINE (kuunnellen). — Kas, Christian tuossa tulee.\n\nANNETTE. — Tulee, minä kuulen kannusten helinän portaissa. (Ovi aukiaa\nja Mathis näkyy, suuressa turkissa, aivan valkea lumesta, päässä\nsaukonnahkainen hattu; iso ratsupiiska kädessä, kannukset kantapäissä).\n\n\nXII.\n\nEDELLISET, MATHIS.\n\nMATHIS (iloisesti), — Ha! ha! ha! minä tassi olen, minä!...\n\nCATHERINE (nousten istuiltaan). — Mathis!.\n\nHEINRICH. — Pormestari!\n\nANNETTE (juosten häntä syleilemään). — Kas sinäkö se olet!\n\nMATHIS. — Minä... minä... Jumalan kiitos! Lunta meillä on, on sitä.\nJätin ajokaluni Béchemiin Juhanan hoteesen; hän tuo sen huomenna.\n\nCATHERINE (tulee häntä syleilemään ja ottaa hänen päältään kauhtanan).\n— Anna minä otan tämän. Sinä oikein teet meille suuren ilon tullessasi\ntänä iltana. Mikä levottomuus meillä on ollut!\n\nMATHIS. — Ajattelin sitä, Catherine; sentähden olen palannut.\n(Katsellen ympäri salin). Ha! ha! ha! vaari Walter ja Heinrich. Teillä\ntulee olemaan kaunis sää palata kotiin.\n\nCATHERINE (huutaen kyökin ovesta). — Lois... Lois... tuo Herra\nMathis'in isot kengät. Käske Nickelin panna hevonen talliin.\n\nLOIS (ovessa). — Paikalla, rouva. (Katselee hetken nauraen, katoaa\nsitten).\n\nHEINRICH (nauraen). — Neiti Annette tahtoo, että me lähdemme kuutamolla.\n\nMATHIS (samoin). — Ha! ha! ha! on kaunis kuutamo, on kuutamo.\n\nANNETTE# (vetäen rukkaset hänen käsistään). — Me ajattelimme, ettei\nserkku Both olisi teitä laskenut matkalle.\n\nMATHIS. — Hoo, minun asiani olivat jo toimitetut eilen aamulla, minä\ntahdoin lähteä, mutta Both on mua pidättänyt teateriin viedäkseen.\n\nANNETTE. — Onko saksalainen komentialainen Ribeauvillessä?\n\nMATHIS. — Se ei ole saksalainen, se on muuan Parisilainen, joka tekee\nluonnollisia kujeita; hän langettaa ihmisiä uneen.\n\nANNETTE. — Langettaa ihmisiä uneen?\n\nMATHIS. — Niin.\n\nCATHERINE. — Hän varmaan antaa heidän juoda jotakin, Mathis?\n\nMATHIS. — Ei, hän katselee heihin, tehden taikojaan, ja he lankeavat\nuneen. Se on kummastuttava asia; ellen olisi sitä nähnyt, en voisi sitä\nuskoa!\n\nHEINRICH. — Ah! sotamies Stenger on siitä äsken mulle puhunut; hän on\nnähnyt saman asiaa Saverne'ssa. Tuo Parisilainen langettaa ihmiset\nuneen, ja kun he nukkuvat, hän saa heidän tekemään kaikkea, mitä hän\ntahtoo.\n\nMATHIS (istuutuen ja alkaen vetää saappaita jaloistaan). — Aivan niin!\n(Tyttärelleen) Annette?\n\nANNETTE. — Mitä, isäni?\n\nMATHIS. — Katsopas vähän mun matkanuttuni suureen taskuun.\n\nWALTER. — Ihmiset tulevat liian ilkeäjuonisiksi; kohta tulee maailman\nloppu. (Lois tulee, tuoden pormestarin kengät).\n\n\nXIII.\n\nEDELLISET. LOIS.\n\nLOIS. — Täss'on teidän kenkänne, herra pormestari.\n\nMATHIS. — Se hyvä... hyvä. Kuule, Lois; vie pois saappaat; sinun pitää\nottaa kannukset irti ja panna ne riippumaan valjaiden kanssa tallin\nseinälle.\n\nLOIS. — Kyllä, herra pormestari. (Hän menee; Annette, joka on vetänyt\nnutun taskusta lootan, lähesty isäänsä).\n\nANNETTE. — Mitä siinä on?\n\nMATHIS (pannen kengät jalkaansa). — Aukaisehan laatikko. (Annette\naukaisee laatikon ja ottaa siitä Elsassilaisen päähineen kulta- ja\nhopeakoristuksilla).\n\nANNETTE. — Oh! Herran päivä, onko se mahdollista?\n\nMATHIS. — Niin... kas sitä... mitä sinä ajattelet siitä?\n\nANNETTE. — Oh!... onko se minulle?\n\nMATHIS. — No, kelle sitte? Ei suinkaan se ole Lois'ta varten, ajattelen\nminä! (Kaikki lähestyvät katsomaan. Annette panee päähineen päähänsä ja\nkatsoo peiliin).\n\nHEINRICH. — Tuo se on kauniinta, mitä nähdä voi, neiti Annette.\n\nWALTER. — Ja se sopii sinulle, niinkuin olisi teetetty.\n\nANNETTE. — Oh! Herranen aika, mitähän Christian ajatellee nähdessään\nminua?\n\nMATHIS. — Hän ajattelee ainoastaan, että sinä olet kauniin tyttö koko\nmaakunnassa. (Annette tulee häntä syleilemään).\n\nMATHIS. — Se on mun häälahjani, Annette; hääpäivänäsi pane tämä päähine\npäähäsi, ja sinun tulee se säilyttää aina. Sittemmin, viidentoista tai\nkahdenkymmenen vuoden kuluttua, muistele, että se oli isäsi antama.\n\nANNETTE (liikutettuna). — Muistan kyllä, isäni.\n\nMATHIS. — Kaikki, mitä minä toivon, on, että sinä tulisit onnelliseksi\nChristianin kanssa. Ja nyt, tuokaa mulle vähän ruokaa ja putelli\nviiniä. (Catherine menee kyökkiin. — Walterille ja Heinrichille). —\nJuottehan te lasin viiniä kanssani?\n\nHEINRICH. — Mielellämme, herra pormestari.\n\nWALTER (nauraen). — Kyllä, sinun tähtesi koettelemme vielä jaksaa.\n(Catherine tuo kinkun kyökistä, häntä seuraa Lois, joka kantaa lasia ja\npulloa).\n\nCATHERINE (nauraen). — Ja minulle, Mathis, et ole tuonut mitäkään!\nSemmoiset ne ovat, nuo miehet... Siihen aikaan, kuin hän minua tahtoi\nvaimokseen, tuli hän aina kädet täynnänsä nauhoja; mutta nyt....\n\nMATHIS (iloisella äänellä). — Olehan nyt, Catherine, ole nyt vaiti.\nMinä tahdoin tehdä sinulle odottamattoman ilon, ja nyt minun täytyy\nedeltäpäin kertoa, että saali, hattu ja muut kapineet ovat suuressa\narkussani, joka jäi rattailleni.\n\nCATHERINE. — Ah! jos minun kapineeni ovat rattailla, niin on kaikki\nhyvin, en sano enää sanaakaan. (Hän istuutuu ja kehrää, Lois panee\npöydälle liinan, asettaa talrikin, putellin ja lasin. Mathis istuikse\npöytään ja alkaa syödä hyvällä ruokahalulla. Walter ja Heinrich juovat.\nLois menee).\n\nMATHIS. — Kylmä saattaa hyvän ruokahalun. — Terveydeksenne!\n\nWALTER. — Maljasi, Mathis.\n\nHEINRICH. — Maljanne, herra pormestari.\n\nMATHIS. — Eikö Christian ole tullut tänä iltana?!\n\nANNETTE. — On, isäni, vaan häntä käytiin hakemassa; hän tulee takaisin.\n\nMATHIS. — Vai niin.\n\nCATHERINE. — Hän tuli myöhään, syystä, että hänellä oli ollut toimitus\nHövald'in takana, jossa salakauppiaita oli odottamassa.\n\nMATHIS (syöden). — Se on kuitenkin lemmon työtä olla toimituksissa\ntämmöisellä ilmalla. Joen varrella näin olevan viiden jalan syvyydeltä\nlunta.\n\nWALTER. — Niin me olemme juuri puhuneet siitä; kerroimme\nkortteerimestarille, ettei sitte Puolalaisen talven ole nähty moista.\n(Mathis, joka on kohottanut lasinsa, asettaa sen takaisin pöydälle\njuomatta).\n\nMATHIS. — Vai olette siitä puhuneet?\n\nHEINRICH. — Sinä vuonna, te luultavasti muistatte, herra Mathis, koko\nlaakso sillan alla oli täynnänsä lunta. Puolalaisen hevonen, sillan\nalla, sai tuskin päänsä ylös lumesta, ja Kelz tuli apua hakemaan\nmetsänvartian huoneesta.\n\nMATHIS (huolimattomasti). — He! se on hyvin mahdollista...Mutta nuo,\nne ovat vanhoja juttuja; nm ovat kuin akkain lorut, niitä ei ajattele\nkukaan enää.\n\nWALTER. — Se on kuitenkin hyvin kummallista, ettei koskaan ole saatu\nselvää murhan tekijöistä.\n\nMATHIS. — Ne olivat ilkiöitä. Ei siitä saa koskaan mitään tietoa! (Hän\njuo. Sillä hetkellä kuuluu kellon helinä kadulta, sitten seisattuu\nhevonen ravintolan eteen. Kaikki kääntyvät ovelle päin. Perä-ovi\naukenee. Puolalainen juutalainen näkyy kynnyksellä. Hän on puettu\nruohonpäiseen, turkiksilla reunustettuun kauhtanaan ja hänellä on\nnäädännahkainen hattu päässä. Pitkät saappaanvarret ylettyvät polviin\nasti. Hän katselee saliin synkällä katsannolla. Syvä äänettömyys).\n\n\nXIV.\n\nEDELLISET, PUOLALAINEN, SITTEN CHRISTIAN.\n\nPUOLALAINEN (astuen huoneesen). — Rauha olkoon teidän kanssanne!\n\nCATHERINE (nousten istuiltaan). — Mitä teille pitää, Herra?\n\nPUOLALAINEN. — Lunta on syvältä, tie hankala... käykää panemaan mun\nhevoseni talliin... Tunnin perästä minä lähden... (Hän aukaisee\nkauhtanansa, päästää vyönsä ja heittää sen pöydälle. Mathis nousee\nmolemmilla käsillään nojaten tuolinsa sivukaiteita vastaan; Puolalainen\nkatsoo häneen. Mathis horjuu, ojentaa kätensä ja kaatuu, päästäen\nkauhean huudon. Melu).\n\nCATHERINE (hyökäten siihen). — Mathis!... Mathis!...\n\nANNETTE (samoin). — Isäni! (Walter ja Heinrich nostavat Matkisin,\nChristian näkyy perä-ovessa).\n\nCHRISTIAN (kynnyksellä). — Mitä tämä on?\n\nHEINRICH (päästäen Mathis'ilta kaulahuivin kiireesti). — Tohtoria,\njuoskaa hakemaan tohtoria.\n\n\n\n\nTOINEN OSA.\n\n\nKellot. Mathis'in makuukammari. Ovi vasemmalla vieden ravintosaliin.\nPortaat oikealla. Ikkunoita perällä, kadullepäin. Kirjoituspöytä\nvanhasta tammesta, kiiltävillä kiskoilla, ikkunoiden välissä. Sänky\nuutimilla; iso kaappi, pöytiä, tuoleja. Fajansiuuni keskellä seinää.\nMathis istuu nojatuolissa uunin vieressä. Catherine, pyhävaatteissaan.\nja Tohtori Frantz, lyhyessä nutussa, punaisissa liivissä,\npolvihousuissa, pitkävartiset saappaat jalassa ja iso Elsassilainen\nhattu päässä, seisovat hänen vieressään.\n\n\nI.\n\nMATHIS. CATHERINE, TOHTORI FRANTZ.\n\nTOHTORI. — Voitteko paremmin, herra pormestari?\n\nMATHIS. — Minä voin hyvin hyvästi.\n\nTOHTORI. — Eikö päätänne enää kivistä?\n\nMATHIS. — Ei.\n\nTOHTORI. — Ettekä tunne sohisevan korvissanne?\n\nMATHIS. — Kun sanon teille, että kaikki on hyvin... että olen, kuin\nainakin... niin on asia aivan selvä, luullakseni!\n\nCATHERINE. — Kauan aikaa hän on nähnyt pahoja unia, hän haastelee\nunissaan... nousee juomaan kylmää vettä...\n\nMATHIS. — Ketä tahansa saattaa janottaa yöllä.\n\nTOHTORI. — Epäilemättä... mutta teidän pitää olla varova. Te juotte\nliian paljon valkeata viiniä, herra pormestari; valkea viini tekee\nluuvalon ja vaikuttaa teissä usein puuskan niskaan: kaksi jaloa\ntautia, vaan vaarallista. Meidän vanhat maakreivit, markkreivit ja\nrheinikreivit, Sundgau'n, Brisgau'n, ylä- ja ala-Elsassin herrat,\nkuolivat melkein kaikki jalkaleiniin tahi halvaukseen. Nyt nämä\njalo-arvoiset taudit sattuvat pormestareille, notariuksille,\nsuuremmille porvareille. Se on arvokasta, hyvin arvokasta, mutta\nsurkeata. Teidän kohtauksenne toissa iltani tuli siitä. Te olitte\nliiaksi juoneet rikeviriä serkkunne Bothin luona, ja sitten on kova\npakkanen teidät tapaellut, koska kaikki veri oli päässä.\n\nMATHIS. — Jalkojani palelti, se on totta; syytä ei tarvitse niin kaukaa\nhakea; Puolalainen juutalainen on syypää kaikkeen.\n\nTOHTORI. — Miten niin?\n\nMATHIS — -Niin, kuin minä ennen aikaan näin miesparan kauhtanan, jonka\nkortteerimestari, tuo vanha Kelz, toi tänne yhdessä hatun kanssa;\ntämä näky minua hämmästytti, koska juutalainen edellisenä iltana oli\nkäynyt meillä. Sen koommin en ole koko asiata ajatellutkaan, kun toissa\niltana elonkauppias astui sisään ja sanoi samat sanat, kuin toinen. Se\nvaikutti saman, kuin haahmo olisi astunut huoneesen! Minä tiedän kyllä,\nettei haahmoja löydy ja että kuolleet ovat aivan kuolleita, mutta\nminkä tekee? Ei aina kaikkia muista (Kääntyen Catherinea kohti) Oletko\nlaittanut sanan notariukselle?\n\nCATHERINE. — Olen, saat olla huoleti!.\n\nMATHIS. — Minä olen hyvin huoleti; mutta tämän naimisen pitää\ntapahtuman niin pian, kuin mahdollista. Kun näkee, miten hyvinvoivalle\nmiehelle, joka on terve ruumiin ja sielun puolesta, sattuu semmoisia\npuuskia, täytyy kaikki toimittaa valmiiksi, eikä jättää mitään\nhuomeiseksi. Se, mikä mulle tapahtui toissa päivänä, voi mulle\nsattua tänä iltana, minä voin kuolla siihen paikkaan, enkä olisi\nnähnyt lastani onnellisena. Kas, niin on asiat! — Ja antakaa minun\nolla rauhassa teidän selityksistänne. Lieneekö se sitten valkea\nviini, kylmyys, tahi Puolalainen, joka nosti veren aivoihini, se on\nyhdentekevä. Minulla on niin selvä järki, kuin kellään toisella; muu ei\nmerkitse mitään.\n\nTOHTORI. — Mutta ehkä olisi hyvä, herra pormestari, lykätä välikirjan\nallekirjoittaminen myöhempään; ymmärrättehän... mielenliikutus asioissa\njoita hyvin harrastaa...\n\nMATHIS (nostaen kätensä tuskaisesti). — Herra varjele!... pitäköön\nitsekukin huolta omista asioistaan. Nuo teidän jos, ja teidän koska, ne\nsaattavat ihmisen pään pyörälle. Toimittakoot tohtorit lääkityksiään ja\nantakoot toisten tehdä tahtonsa mukaan. Te olette minua parantaneet,\nhyvä! minä olen terve, sitä parempi! Kutsukaa notarius, antakaa sana\nvieraille-miehille ja tulkoon kaikki päätetyksi.\n\nTOHTORI (hiljaa Catherinelk). — Hänen hermonsa ovat vielä ärtyväiset;\nparasta on tehdä, mitä hän tahtoo. (Walter ja Heinrich tulevat\nvasemmalta, pyhävaatteissaan).\n\n\nII.\n\nEDELLISET. WALTER. HEINRICH.\n\nWALTER. — Kas niin!... Kas niin! sanovat sinun jaksavan paremmin.\n\nMATHIS (kääntyen). — He! Tekö siinä olette? Tulitte parhaiksi; minä olen\niloinen saada nähdä teitä. (Antaa heille kättä).\n\nWALTER (hymyillen). — Johan sinä olet aivan parantunut, Mathis-raukkani?\n\nMATHIS (nauraen). — He! niin, kaikki on ohitse. Mikä kummallinen asia\nkuitenkin! Se on Heinrich, joka vanhoilla jutuillaan juutalaisesta on\nmulle tämän saattanut. Ha! ha! ha!\n\nHEINRICH. — Kuka voi edeltäpäin arvata asian niin käyvän?\n\nMATHIS. — Se on selvä; ja tuo toinen, joka paikalla astui sisään.\nMikä sattumus! mikä sattuma! Eikö hänen voi sanoa tulleen aivan kuin\nkutsumuksen jälkeen?\n\nWALTER. — Toden totta, herra tohtori, saatte uskoa, jos tahdotte,\nvaan minun itsenikin, nähdessäni tuon Puolalaisen astuvan sisään,\nhivuskarvani nousivat pystyyn päässäni.\n\nCATHERINE. — Voiko tervejärkisillä ihmisillä olla tuommoisia tuumia?\n\nMATHIS. — No nyt, kun, Jumalan kiitos, olen päässyt siitä, tietäkää,\nWalter ja Heinrich, että me käymme päättämään Annetten ja Christianin\nnaimisen. Tämä oli kenties varoitus, että tulee jouduttaa asiata.\n\nHEINRICH. — Oh, herra pormestari, ei ole vaaraa.\n\nWALTER. — Se ei ole mitään, se on ollut ja mennyttä, Mathis.\n\nMATHIS. — Ei... ei... minä olen semmoinen, minä käytän hyviä\nvaroituksia hyödykseni. Walter, Heinrich, minä olen kutsunut teidät\nvieraiksi miehiksi. Välikirja allekirjoitetaan täällä, kello yksitoista,\nmessun perästä; kaikille on sana annettu.\n\nWALTER. — Jos välttämättömästi tahdot?\n\nMATHIS. — Tahdon, välttämättömästi. (Catherinelle) Catherine?\n\nCATHERINE. — Mitä?\n\nMATHIS. — Onko Puolalainen vielä siellä?\n\nCATHERINE. — Ei, hän läksi eilen. Koko tämä asia huoletti häntä hyvin.\n\nMATHIS. — Sitä pahempi sitten, että hän on lähtenyt. Olisin tahtonut\nnähdä häntä, puristaa hänen kättänsä, kutsua häntä häihin. Minä en\ntuosta ole ollenkaan miehelle vihoissani; se ei ollut hänen syynsä,\nettä kaikki Puolalaiset juutalaiset ovat yhdennäköiset, että heillä\nkaikilla on yhtäläinen hattu, yhtäläinen parta ja yhtäläinen kauhtana.\nHän on aivan syytön.\n\nHEINRICH. — Ei, häntä ei voi mistään syyttää.\n\nWALTER. — Siis se on päätetty asia, kello yksitoista olemme täällä.\n\nMATHIS. — Niin. (Tohtorille) Ja minä käytän tilaisuutta kutsuakseni\nteitäkin, herra tohtori. Tehkää meille se kunnia ja tulkaa häihin.\n\nTOHTORI. — Minä tulen, herra pormestari, tulen mielelläni.\n\nHEINRICH. — Jo toista kertaa soitetaan. Lähtekäämme. Hyvästi, herra\nMathis.\n\nMATHIS. — Hyvästi vähäksi aikaa. (Kättelee heitä. Walter, Heinrich ja\ntohtori menevät).\n\n\nIII.\n\nMATHIS, CATHERINE.\n\nCATHERINE (huutaen portaissa). Annette, Annette!\n\nANNETTE (kammaristaan). — Minä tulen.\n\nCATHERINE. — Joudu jo, toinen kerta on soitettu.\n\nANNETTE (samoin). — Paikalla.\n\nCATHERINE (Mathis'ille). — Hän ei lopeta koskaan.\n\nMATHIS. — Anna nyt lapsen olla rauhassa, tiedäthän sinä, että hän pukee\npäällensä.\n\nCATHERINE. — Minä en kuluta kahta tuntia pukeutuessani.\n\nMATHIS. — Sinä... niin sinä... onko se sama asia? Jos te tulette vähän\nmyöhempään, on penkki aina siinä, ei kukaan sitä anasta.\n\nCATHERINE. — Hän odottaa Christiania.\n\nMATHIS. — No niin, eikö se ole luonnollista? Hänen täytyy tulla tänä\naamuna; joku asia mahtaa häntä viivyttää. (Annettelle, hymyillen, tulee\nkaunis Elsassilainen päähine päässä ja kullattu rintavaate päällä).\n\n\nIV.\n\nEDELLISET, ANNETTE.\n\nCATHERINE. — Joko viimeinkin lopetit!\n\nANNETTE. — Olen lopettanut, minä olen valmis.\n\nMATHIS (katsoen Annettea liikutetun näköisenä). — Voi kuinka olet\nkaunis, Annette!\n\nANNETTE. — Minä olen ottanut päähineen.\n\nMATHIS. — Siinä teit oikein. (Annette katsoo peiliin).\n\nCATHERINE. — Herran aika... emme kuuna päivänä joudu alkuun;\nlähtekäämme, Annette lähtekäämme! (Menee ottamaan messukirjansa\npöydällä).\n\nANNTTE (katsoen ulos ikkunasta). — Eikö Christian ole tullut vielä?\n\nMATHIS. — Ei, hänellä on varmaan asioita.\n\nCATHERINE. — Tule nyt! hän saa sinua nähdä myöhemmin. (Hän menee,\nAnnette perästä).\n\nMATHIS (huutaen). — Annette... Annette... sinä et sano minulle mitään?\n\nANNETTE (tullen takaisin häntä suutelemaan). — Sinä tiedät hyvin, että\nminä sinusta pidän!\n\nMATHIS. — Tiedän... tiedän... Mene nyt, lapseni, äidilläsi ei ole\nmalttia.\n\nCATHERINE (ulkona, huutaen). — Kolmannen kerran soittavat. (Annette\nmenee).\n\nMATHIS (äkäisesti). — Kolmas kerta, kolmas kerta. Eikä voisi luulla\npapin heitä odottavan alottaakseen. (Ulko-ovi kuuluu sulkeutuvan.\nKirkon kellot soivat; kansa pyhävaatteissa kulkee ikkunain ohitse;\nsitten kaikki hiljaa).\n\n\nV.\n\nMATHIS (yksinään).\n\nMATHIS. — Ne ovat poikessa... (Hän kuuntelee, sitten nousee hän\nistuiltaan ja katsahtaa ulos ikkunasta). Niin, kaikki ihmiset ovat\nkirkossa. (Hän kävelee edestakaisin, ottaa nuuskua toosastaan ja\nvetää sitä nenäänsä päristen). Hyvästi menee. Kaikki on käynyt hyvin.\nMikä muistutus, Mathis, mikä muistutus!... vähäpätöinen seikka, ja\njuutalais-juttu nousi kuolleista ja kaikki meni helvettiin päin. Se\non samaa, kuin viedä sinut hirteen! (Hän miettii; sitten inholla) En\ntiedä, missä ihmisellä toisinaan on päänsä. Eikö pidä olla hullu?\nJyvänkauppias, joka astuu huoneesen, toivottaen hyvää iltaa...\nikäänkuin ei kaikki Puolalaiset juutalaiset, jotka myövät jyviä,\nolisi yhdennäköisiä! (Hän kohottaa olkapäitään sääliväisesti, sitten\ntyyntyy jälleen äkkiä). Jos minä huutaisin halki maailman, ei se\nmuuttaisi asiaa ollenkaan. Hyväksi onneksi ihmiset ovat niin tuhmia,\netteivät ymmärrä mitään. (Hän katsoa tihruuttaa, sitten istuutuu\njälleen keinutuoliinsa). Niin... niin... (Hän korjaa tulta). Se on\nkuitenkin tuo Parisilainen, joka On syy kaikkeen... se teki minun\nlevottomaksi. Tuo kurja tahtoi langettaa minuakin uneen, mutta minä\najattelin paikalla: Seis!... seis... Ole varuillasi, Mathis, tuo tapa\nlangettaa ihmisiä uneen on saatanan keksintö; sinä voisit kertoa\njuttuja... (Hymyillen). Pitää olla viisas, ei pidä pistää kaulaansa\nhirsinuoran solmuun. (Hän nauraa ilkeästi). Sinä kuolet vanhana,\nMathis, ja rehellisimpänä miehenä koko maakunnassa; olet näkevä\nlapsesi lapsenlapset ilossa; ja sun haudallesi pannaan kaunis kivi,\nkultakirjaimilla kirjoiteltu ylhäältä alas. (Äänettömyys). No niin,\nkaikki on käynyt hyvin!... Se vaan, koska sinä näet unta, ja Catherine\nräkättää kuin harakka tohtorin edessä, sentähden sinä makaat tuolla\nylhäällä avain taskussa; seinät kuulkoot, jos tahtovat. (Nousee\nistuiltaan). Ja nyt käykäämme vävyn rahoja lukemaan, että vävy meitä\nrakastaa (hän nauraa) ja että vävy auttaisi appea, jos appi puhuisi\ntuhmuuksla juotuaan vähän liikaa. He! he! he! hän on sukkela mies,\nChristian, se ei ole mikään Kelz, puoleksi kuuro j& sokea, joka tekee\nasiakirjoja kyynäränpituisia, jotka eivät sisällä mitään; ei, hän voi\nasiaa kääntää hyvälle uralle. Ensimmäisen kerran, kuin hänet näin,\nsanoin itsekseni: — Sinä olet tuleva vävykseni; ja jos Puolalainen\ntahtoisi nousta eloon, sinä sysäät hänet jälleen toiseen maailmaan!\n\n(Hän tulee totiseksi ja menee kirjoituspöytänsä luo, jonka aukaisee.\nSitten hän istuutuu, vetää pohjasta suuren pussin täynnä kultarahoja,\njonka tyhjentää eteensä ja alkaa lukea verkkaan, järjestäen rahatukut\nhuolellisesti. Tässä työssä on hän juhlallisen näköinen. Vähänväliin\nhän seisattuu lukemisessaan, katselee jotakuta rahaa, ja alkaa\nuudestaan, punnittuaan sitä hyppysillään. — Hiljaa).\n\nSanoo 30 tuhatta... (lukien rahatukut) niin, kolmekymmentä tuhatta\nlivreä... kauniit myötäjäiset Annetten puolesta... He! he! he! se on\nkaunista kuulla noiden helisevän... santarmi on oleva tyytyväinen. (Hän\nlukee edelleen, sitten tarkastaa hän yhtä rahaa suuremmalla huomiolla\nkuin loisia). Vanhaa kultaa... (Hän kääntää sitä vasten valoa). Ah!\ntämä tulee vielä vyöstä... se on meille tehnyt paljon hyvää, se vyö...\n(Uneksuen)... niin... niin... ilman sitä olisi ravintola mennyt nutin\npäin... Tuli hyvissä ajoin... kahdeksan päivää myöhemmin ja husaari\nOtt olisi tänne ajaa körryyttänyt... Mutta me olimme valmiit, meillä\noli rahaa... se oli, niinkuin luulettelin! setä Martine'n perintöä...\n(Hän panee rahan takaisin erääsen tukkuun, jota hän tasoittaa). Vyö\nmeiltä kiskoi pahan okaan jalasta. Jos Catherine olisi tiennyt...\nCatherine-rukka! (Katsellen rahatukkvja) Kolmekymmentä tuhatta livreä.\n(Kellon helinä; hän kuuntelee). Se on myllyn kello. (Huutaen). Nickel!\nNickel! (Ovi aukenee, Nickel näkyy kynnyksellä, kirja kädessä).\n\n\nVI.\n\nMATHIS. NICKEL.\n\nNICKEL. — Te kutsuitte minua, Herra pormestari?\n\nMATHIS. — Onko kukaan myllyssä?\n\nNICKEL. — Ei, herra, kaikki meidän joukkomme on kirkossa. Mylly seisoo.\n\nMATHIS. — Minä kuulin kellon äänen. Olitko sinä suuressa salissa?\n\nNICKEL. — Olin, herra, vaan en kuullut mitään.\n\nMATHIS. — Se on kummallista... minä luulin... (Hän panee pikkirillinsä\nkorvaansa. — Erikseen). Taas alkaa korvissani sohista. (Nickelille).\nMitäs sinä teit siellä?\n\nNICKEL. — Minä lu'in \"Ontuvaa sanansaattajaa\".\n\nMATHIS. — Varmaan satuja kummituksista.\n\nNICKEL. — Ei, herra pormestari, lystin jutun erään pienen kylän\nväestä Sveitsissä, jotka olivat rosvoja ja jotka saatiin ilmi 23\nvuoden perästä muutaman veitsenterän kautta, joka löytyi erään sepän\nluona muun raudan romun seassa. Kaikki otettiin kiinni yhdessä kuin\nsudenpesästä, äiti, kaksi poikaa, ukkovaari. Ne hirtettiin kaikki\ntoinen toisensa viereen. Katsokaa... (Hän osottaa kirjaa).\n\nMATHIS (jyrkästi). — Se on hyvä... se on hyvä... Tekisit paremmin, kun\nlukisit messuasi. (Nickel menee).\n\n\nVII.\n\nMATHIS (yksinään), sitten CHRISTIAN.\n\nMATHIS (ylenkatseellisesti). — Ihmisiä, jotka hirtetään\nkahdenkymmenenkolmen vuoden perästä vanhan veitsenterän tautta?\nTyperiä! pitää tehdä kuin minä, ei pidä jättää todistuksia. (Jatkaa\nlukuaan). Minä sanoin kolmekymmentä tuhatta livreä... se on hyvä\nsumma se... yks... kaks... kolme... (Hänen sanansa loppuvat. Hän\nottaa rahatukut ja antaa heidän pudota pussiin, jonka hän kuroo\nhuolellisesti). Kyllä heillä on onnea! Ei minulle annettu tämmöisiä\nlahjoja; on täytynyt kaikki ansaita liardi liardilta. Sanalla\nsanottu... muutamat syntyvät hyvällä onnella, toiset ovat pakoitetut\nitse hankkimaan aseman elämässä. (Nousee seisalleen). Kas niin, nyt on\nkaikki järjestyksessä. (Joku koputtaa lasi-ovea, hän katsoo. — Hiljaa).\nChristian! (Kohottaen ääntänsä). Käykää sisään, Christian, käykää\nsisään! (Menee ovea kohti, Christian näkyy).\n\nCHRISTIAN (puristaen hänen kättänsä). — herra Mathis, te voitte\nparemmin?\n\nMATHIS. — No, en voi huonostikaan. Kuulkaas, Christian, minä juuri lu'in\nAnnetten myötäjäiset... kauniita heliseviä rahoja... kaunista kultaa.\nSemmoinen työ aina huvittaa, yksin silloin kuin ne täytyy antaa.\nNe herättävät muistoja työnteosta, hyvästä käytöksestä, terveestä\nruumiista; näkee, niin sanoakseni, silmäinsä edessä kulkevan koko\nnuoruutensa, ja ajattelee, että ne tulevat hyödyttämään omia lapsia; se\naina liikuttaa, hellyttää sydäntä!\n\nCHRISTIAN. — Minä uskon teitä, herra Mathis; Työllä ansaittu raha on\nainoa, joka hyödyttää; se on kuin hyvä siemen, joka aina nousee ja joka\nterän tekee.\n\nMATHIS. — Juuri niin minäkin ajattelin. Ja minä ajattelin myös, että\nihminen on hyvin onnellinen, kun hyvä siemen lankiaa hyvään maahan.\n\nCHRISTIAN. — Te tahdotte saada välikirjan allekirjoitetuksi tänäpäivänä?\n\nMATHIS. — Tahdon, kuta ennemmin se tehdään, sitä parempi. En ole\nkoskaan rakastanut jättää asioita toistaiseksi. En voi kärsiä ihmisiä,\njotka eivät ole nerokkaita. Kerran, kuin on sovittu, on väärin lykätä\nasiata viikkaudesta vilkkauteen; se osoittaa vähän lujuutta, ja\nmiehillä pitää olla vakavuutta.\n\nCHRISTIAN. — Voi, herra Mathis, minä en pyydä parempaa; mutta minä\najattelin, jos ehkä neiti Annette...\n\nMATHIS. — Annette rakastaa teitä... vaimoni myös... koko maailma...\n(Sulkee kirjoituspöydän).\n\nCHRISTIAN. — No, kirjoittakaamme siis alle.\n\nMATHIS. — Niin, ja kun välikirja on allekirjoitettu, toimitamme häät.\n\nCHRISTIAN. — Herra Mathis, ette voi sanoa mulle mitään miellyttävämpää.\n\nMATHIS (hymyillen). — Emme ole nuoria, kuin kerta; pitää hyväkseen\nkäyttää nuoruuttaan. Nyt ovat myötäjäiset valmiit, ja toivon teidän\ntyytyvän niihin.\n\nCHRISTIAN. — Te tiedätte, herra Mathis, minä en tuo mukanani paljon,\nminulla ei ole...\n\nMATHIS. — Te tuotte myötänne miehullisuutenne, hyvän kavioksenne ja\nteidän arvonne; mitä muuhun tulee, minä sen asian otan huolekseni: minä\ntahdon, että teillä on varoja. Ainoastaan yksi lupaus teidän pitää\ntehdä, Christian.\n\nCHRISTIAN. — Mikä lupaus?\n\nMATHIS. — Nuoret ihmiset ovat kunnianhimoisia; ne tahtovat koroitusta\nvirassa, se on aivan luonnollista. Minä pyydän, että te jäisitte tänne\nkylään kaikesta huolimatta, niinkauan kuin me elämme, Catherine ja\nminä. Ymmärrättehän, meillä ei ole kuin yksi lapsi, me rakastamme häntä\nkuin silmäteräämme ja nähdä hänen lähtevän, se murtaisi meiltä sydämen.\n\nCHRISTIAN. — Hyvä Jumala, herra Mathis, minä en koskaan tule niin\nhyvästi toimeen kuin Annetten perheessä, ja...\n\nMATHIS. — Lupaatteko jäädä, vaikka teille upsierinkin virka\nluvattaisiin ruualla.\n\nCHRISTIAN. — Lupaan.\n\nMATHIS. — Te lupaatte sen kunniansanallanne.\n\nCHRISTIAN. — Sen teen mielelläni.\n\nMATHIS. — Se on kylliksi. Minä olen tyytyväinen. (Erikseen) Tuo oli\ntarpeen. (Ääneen). Ja nyt puhukaamme muusta. Te olette viipyneet\nkauan tänä aamuna, teillä oli varmaan toimituksia? Annette on teitä\nodottanut, mutta viimein...\n\nCHRISTIAN. — Ah, se on kummallinen asia, jommoista ei ole koskaan\ntapahtunut mulle. Ajatelkaapa kuin olen lukenut käräjäkirjoja kello\nviidestä kello kymmeneen. Aika kului, kuta enemmän lu'in, sitä enempää\nteki mieleni lukemaan.\n\nMATHIS. — Mitä käräjäkirjoja?\n\nCHRISTIAN. — Mieltä liikuttava juttu Puolalaisesta juutalaisesta, joka\nmurhattiin suuren sillan alla. Heinrich oli mulle kertonut tämän jutun\ntoissa iltana, se minun päässäni pyöri. Se on kuitenkin kummallista,\nherra Mathis, ett'ei mitään koskaan ole saatu ilmi.\n\nMATHIS. — Epäilemättä... epäilemättä.\n\nCHRISTIAN (ihmettelevästi). — Tiedättekö, että sen, joka on murhan\ntehnyt, on pitänyt olla perinpohjin kavalan veijarin! Kun ajattelee,\nettä kaikki oli turhaan: santarmisto, korkea oikeus, poliisi, kaikki!\nja ettei ole voitu löytää vähintäkään jälkeä. Minä olen sen lukenut,\nminä vieläkin kummastelen.\n\nMATHIS. — Niin, ei se ollut mikään tuhma pöllö.\n\nCHRISTIAN. — Tuhma pöllö!... täytyy sanoakseni, että se oli perin\nviisas mies, joka olisi voinut tulla viisaimmaksi santarmiksi koko\nmaakunnassa.\n\nMATHIS. — Niinkö luulette?\n\nCHRISTIAN. — Olen varma siitä. Sillä niin paljon keinoja löytyy saattaa\nilmi ihmisiä pienemmissä asioissa, ja niin harvat voivat niistä päästä,\nettä tämmöisen rikoksen tekemiseen on tarvittu erinomaista älyä.\n\nMATHIS. — Tuo, jota te sanotte, osoittaa terävää järkeänne. Minä olen\naina ajatellut, että tarvitaan tuhat kertaa enemmän sukkeluutta,\ntarkoitan häijyä sukkeluutta, kuulkaa se, vaarallista viekkautta päästä\nsantarmeista, kuin saattaa konnia ilmi, sillä silloin on koko maailma\nvasten.\n\nCHRISTIAN. — Se on selvä asia.\n\nMATHIS. — On. Ja vielä, kun joku on tehnyt ilkeän työn, joka on\nonnistunut, tahtoo hän tehdä toisen, kolmannenkin, niinkuin pelurit.\nHän katsoo hyvin mukavaksi olla rahakkaana ilman työtä tekemättä;\nmelkein aina hän uudistaa tekoansa, kunnes hänet viimein tavataan. Minä\nluulen, että hänellä tarvitsee olla paljon uskallusta pysähtyäkseen\nensimmäiseen tekoon.\n\nCHRISTIAN. — Te olette oikeassa, herra Mathis, ja se mies, josta\npuhumme, on sen jälkeen pidättäinnyt pahoista teoista. Mutta\nkummallisinta kaikesta on se, ettei koskaan ole löydetty vähintäkään\nPuolalaisesta; tiedättekö mikä ajatus on astunut minun päähäni?\n\nMATHIS. — Mikä ajatus?\n\nCHRISTIAN. — Siihen aikaan löytyi Wéchem'in varrella useampia\nkipsi-uunia. Minä arvelen, että ruumis on voitu polttaa jossakin\nuunissa, ja että se oli syy, minkätähden ei muita kaluja ole löydetty,\nkuin kauhtana ja hattu. Vanha Kelz, joka oli vanhan tavan noudattajia,\nei tullut sitä ajatelleeksi.\n\nMATHIS. — Se on hyvin mahdollista... se ajatus ei ole juolahtanut\nmieleeni. Te olette ensimmäinen...\n\nCHRISTIAN. — Niin, herra Mathis, minä uskallan pääni sen päälle. Ja\ntämä ajatus viepi toisiin. Jos tiedettäisiin, kuka siellä poltti kipsiä\nsiihen aikaan...\n\nMATHIS. — Ota vaari, Christian, minä sitä poltin, minä; minulla oli\nuuni, kun onnettomuus tapahtui.\n\nCHRISTIAN (nauraen). — Oh! te, herra Mathis... (Nauravat kumpainenkin.\nAnnette ja Catherine näkyvät muutamassa ikkunassa perällä).\n\nANNETTE (ulkoa). — Tuolla hän on! (Christian ja Mathis kääntyvät. Ovi\naukenee, Catherine näkyy, sitten Annette).\n\n\nVIII,\n\nEDELLISET, CATHERINE. ANNETTE.\n\nMATHIS. — No, Catherine, tulevatko toisetkin?\n\nCATHERINE. — Ne ovat jo kaikki salissa; notarius lukee heille\nvälikirjan.\n\nMATHIS. — Hyvä... (Annette ja Christian menevät toisensa luo; he\nhaastelevat hiljaa).\n\nCHRISTIAN (pidellen Annetten käsiä). — Voi neiti Annette, kuin olette\nsievä tuossa päähineessä!\n\nANNETTE. — Se on isä, joka sen on tuonut mulle Ribeauville'sta.\n\nCHRISTIAN. — Kas, se on kunnon isä.\n\nMATHIS (katsoen peiliin). — Pitäisi siistitä itsensä tämmöisenä\npäivänä. (Kääntyen iloisen näköisenä). No nyt, herra kortteerimestari,\nnyt on se tärkeä hetki tullut.\n\nCHRISTIAN (ilman kääntämättä). — On, herra Mathis.\n\nMATHIS. — No, mutta tiedättekö mitä tehdään, kun koko maailma on\nyksimielinen, kun isä, äiti ja tytär ovat tyytyväiset?\n\nCHRISTIAN. — Mitä tehdään?\n\nMATHIS. — Toivotetaan hyvää päivää sille, joka on vaimoksenne tuleva,\nhäntä syleillään ja suudellaan, he! he! he!\n\nCHRISTIAN. — Onko se totta, neiti Annette?\n\nANNETTE (antaen kätensä). — Oh! en minä tiedä, herra Christian.\n(Christian suutelee häntä).\n\nMATHIS. — Täytyyhän tutustua!\n\n(Annette ja Christian katselevat toisiansa hyvin rakkaasti.\nÄänettömyys. Catherine, joka istuu uunin ääressä, peittää silmänsä\nesiliinaansa; näyttää itkevän).\n\nMATHIS (tarttuen Catherinen käteen). — Catherine, katso nyt noita\nkunnon lapsia, miten ovat onnellisia! Kun ajattelen, että mekin\nolemme olleet noin! (Catherine on ääneti. Mathis, erikseen, uneksivan\nnäköisenä). Se on kuitenkin totta, noin minäkin olen ollut. (Ääneen)\nNo niin, kaikki käy hyvin. (Tarttuen Catherinen käsivarteen ja vieden\nhäntä ulos). Tule, pitää vähän jättää nuo lapset yksinään. Varmaan\nheillä on paljon puhumista toisilleen. — Miksi itket? Oletko pahoillasi?\n\nCATHERINE. — En.\n\nMATHIS. — No, koska sen siis pitää tapahtua, emme voi parempaa toivoa.\n(Menevät).\n\n\nIX.\n\nCHRISTIAN, ANNETTE.\n\nCHRISTIAN. — Se on siis totta, Annette, meistä tulee aviopari...\naivanko totta?\n\nANNETTE (hymyillen). — On se, notarius tuolla; jos tahdotte häntä nähdä?\n\nCHRISTIAN. — En, mutta minun on vaikea uskoa onneani. Minä, Christian\nBéme, paljas kortteerimestari, saan vaimokseni kauniimman tytön koko\ntienoossa — pormestarin tyttären, herra Mathis'in, arvoisimman ja\nrikkaimman miehen, — se, näette sen, minusta on kuin uni! Onhan se\nkuitenkin totta, sanokaa, Annette!\n\nANNETTE. — On, se on totta!\n\nCHRISTIAN. — Miten onnellisesti voi käydä! Jumala varmaankin suo\nmulle hyvää, muuten se ei olisi mahdollista. Niinkauan kuin elän,\nAnnette, niin kauan olen muistava sitä kertaa, kun teidät ensin\nnäin. Se oli viime keväänä, lähteen luona, kaikkein kylän tyttöjen\nkeskellä; te nauroitte siinä keskenänne vaatteita pestessä. Minä tulin\nratsastaen Waiselonnesta, vanhan Fritz'in kanssa; olimme käyneet erästä\nsanakirjettä viemässä. Minä näen teidän vielä seisovan siinä, pikkuinen\nruiskukankarvainen hame päällänne, valkeat käsivartenne ja punaiset\nposket, te käänsitte päätänne ja katsoitte minun tuloani.\n\nANNETTE. — Se oli kaksi päivää pääsiäisen jälkeen, minä hyvästi muistan\nsen.\n\nCHRISTIAN. — Herra Jumala, minä olin siinä vielä! Minä sanoin\nFritz'ille ikäänkuin en olisi ollut millänikään: \"Kuka se on tuo kaunis\ntyttö, vaari Fritz?\" — \"Tuoko, kortteerimestari; se on neiti Mathis,\npormestarin tytär; rikkain ja kauniin näillä tienoin\". Paikalla minä\najattelin: \"Hyvä, se ei ole sinulle, Christian, se ei ole sinulle,\nvaikka olet kahdella sotaretkellä ollut ja vaikka sulla on kaks§\nhaavaa!\" — Ja siitä lähtien minä aina ajattelin itsekseni: On niitä\nonnellisia ihmisiä maailmassa, ihmisiä, jotka eivät koskaan ole\nruumiinsa alttiiksi panneet, ja jotka saavat mitä on parainta! Rikas\npoika tulee, jonkun notariuksen, juomanpanijan, sama minkä, hän sanoo:\n\"Tuo minulle kelpaa\". Ja sinne meni!\n\nANNETTE. — Oh! minä en olisi tahtonut.\n\nCHRISTIAN. — Mutta jos olisitte rakastaneet sitä poikaa?\n\nANNETTE. — Minä en olisi voinut häntä rakastaa, koska rakastan toista.\n\nCHRISTIAN (ihastuneena). — Te ette koskaan tiedä, kuinka se minua\nilahuttaa kuulla teidän sanovan noin... Ette... ette tule koskaan\ntietämään! (Annette punastuu ja katsoo maahan. Äänettömyys. Christian\ntarttuu hänen käteensä). Muistatteko sitä toista päivää, leikkuuajan\nloppupuolella, kun viimeiset lyhteet ajettiin taloon ja te istuitte\nkuorman päällä, kukkakimpun ja kolmen eli neljän toisen tytön\nkanssa? Te lauloitte vanhoja lauluja... Kaukaa minä teitä kuuntelin\nja ajattelin: — Hän on siellä! — Kohta rupesin laukkaa ratsastamaan\nmaantiellä. Silloin te, minua nähdessänne, äkkiä herkesitte laulamasta.\nToiset sanoivat teille: \"Laula nyt, Annette, laula!\" Mutta te ette\ntahtoneet enempää laulaa. Miksi ette laulaneet enää?\n\nANNETTE. — En tiedä... minä häpesin.\n\nCHRISTIAN. — Teillä ei vielä ollut mitään tunteita minua kohtaan?\n\nANNETTE. — Oh! oli kyllä.\n\nCHRISTIAN. — Rakastitteko minua jo silloin?\n\nANNETTE. — Rakastin.\n\nCHRISTIAN. — No, sepä oli vasta; tuo asia minua huoletutti, minä\najattelin: hän ei tahdo laulaa santarmin edessä, hän on liian ylpeä.\n\nANNETTE. — Oh!... Christian!\n\nCHRISTIAN. — Niin, se teki minulle paljon huolta. Minä tulin\nmurheelliseksi. Vaari Fritz sanoi minulle: \"mikä teitä vaivaa?\" Mutta\nminä en tahtonut mitään tunnustaa, ja vastasin hänelle: \"Antakaa minun\nolla... Pitäkää huolta palveluksestanne... Se on paljon parempi!\" Minä\nolin suutuksissani itselleni; ellen olisi tuntenut velvollisuuttani,\nolisin tehnyt kaks juttukirjaa pahantekijöistä yhden asemesta.\n\nANNETTE (hymyillen), — Se ei olisi estänyt teitä yhtähyvin minua\nrakastamasta!\n\nCHRISTIAN. — Ei! rakkaus oli minua vahvempi. Joka kerta, kun kuljin\nikkunain ohitse ja te katsoitte...\n\nANNETTE. — Minä katsoin aina. Minä hyvin kuulin teidän tulevan!\n\nCHRISTIAN. — Joka kerta minä ajattelin: Mikä kaunis tyttö!... mikä\nkaunis tyttö! Se voisi onnestaan kerskailla, joka hänen saisi\nvaimokseen.\n\nANNETTE (hymysuin). — Ja te tulitte meille joka ilta.\n\nCHRISTIAN. — Virkatoimista päästyäni. Minä tulin aina ensimmäisenä\nravintolaan, sanoen tulevani viiniä juomaan; ja kun te sitä itse toitte\nmulle, en voinut olla punastumatta. Se on hullua vanhalta sotamieheltä,\nmieheltä, joka on käynyt sodassa. No, se on kumminkin niin. Te\nhuomasitte sen ehkä?\n\nANNETTE. — Huomasin... se oli minun mieleeni! (Katsovat loisiinsa ja\nnauravat yhdessä).\n\nCHRISTIAN (puristaen Annetten käsiä). — Voi Annette... Annette... kuin\nminä teitä rakastan!\n\nANNETTE. — Ja minä, minä rakastan teitä myös hyvin, Christian.\n\nCHRISTIAN. — Alusta alkaen?\n\nANNETTE. — Niin, ensimmäisestä päivästä lähtien, jona minä teidät\nnäin. Kuulkaapa, minä olin juuri tässä ikkunassa Loisin kanssa; me\nketräsimme, i mitäkään ajattelematta. Silloin sanoi Lois: \"Uusi\nkortteerimestari!\" Minä väistin akkunaliinan ja nähden teidän\nratsastavan, ajattelin paikalla: tuo minua miellytti hyvin. (Hän\npeittää kasvonsa käsiinsä, ikäänkuin häpeissään).\n\nCHRISTIAN. — Ja ilman vaari Fritz'ittä en olisi koskaan uskaltanut\npyytää teitä vaimokseni! Te olitte niin, niin ylevämpi paljasta\nkortteerimestaria, ettei mulla koskaan olisi ollut sitä rohkeutta. Jos\nteille kertoisin, miten minä otin päälleni sen rohkeuden, ette voisi\nsitä uskoa.\n\nANNETTE. — Se ei tee mitään, kertokaa vaan.\n\nCHRISTIAN. — No, muutamana iltana, kun hevosia olimme ruokkimassa,\nFritz yht'äkkiä sanoo minulle: \"Kortteerimestari, te rakastatte\nneiti Mathis'ta\". Tuota kuullessani en tahtonut jaloillani pysyä. \"Te\nrakastatte neiti Mathis'ta. Miksi ette pyydä häntä vaimoksenne?\" —\nKyllä minä tiedän! Luuletteko minua tuhmaksi? Huolisiko semmoinen\ntyttö kortteerimestarista? Te ette ajattele mitä te sanotte, Fritz!\n— \"Miksi ei? Neiti Mathis katselee teitä mielihyvällä; joka kerta,\nkuin pormestari tulee teitä vastaan, huutaa hän teille kaukaa: No\nhyvää päivää, herra Christian, kuinka voitte! Käykää nyt toki useammin\nmeillä; minä olen saanut volxheimiä, me juomme lasin sitä. Minä pidän\nvirkeistä nuorista miehistä, minä! — Se on totta, herra Mathis sanoi\nmulle niin\".\n\nANNETTE. — Oh! minä tiesin kyllä, että hän teistä piti. Hän on niin\nhyvä isä.\n\nCHRISTIAN. — Minä katsoin sitä hyvin kohteliaaksi hänen puolestaan;\nmutta ruveta uskomaan, että hän antaisi mulle tyttärensä, niinkuin\nhän antaa kättä, siinä oli minusta suuri eroitus, ymmärrättehän\nsen? Ja mitä Fritz mulle kertoi, tahi oli kertomatta, se oli mulle\nyhdentekevää, ja niinä sanoin hänelle: Todistuksena siitä, etten ole\nniin tuhma, kuin te luulette, on se, että minä haen muutosta toiseen\npaikkaan! — \"Älkää sitä tehkö? Olen varma siitä, että kaikki käy\nhyvin; teiltä vaan puuttuu rohkeutta; se on kummallista semmoiselta\nmieheltä, joka on miehuullinen ja sodassa kokenut. Mutta koska te ette\nuskalla, niin minä uskallan!\" — Te? — \"Niin minä?\" Ja minä en tiedä,\nmiten hän lienee siitä pujahtanut, ennenkuin sain vastanneeksi. Voi,\nHerra Jumala, hän ei ollut enää pihalla, että olisin voinut kutsua\nhäntä takaisin. Päätäni pyörrytti, minä häpesin itseäni. Minä menin\nhuoneeseni... minä piiloittelin ikkunanluukun taakse... Aika kului\nkulumistaan .. Fritz viipyi yhä. Mieleni kuvitteli, miten hänelle\ntehtäisiin esteitä, niinkuin niitä tehdään, tiedättehän: Tyttö on vielä\nliian nuori... hänellä on aikaa odottaa, j.n.e., j.n.e.; viimein että\nhänet ajettaisiin ulos!\n\nANNETTE. — Christian parkaa!\n\nCHRISTIAN. — Vihoviimeinkin minä näen hänen tulevan. Minä kuulin hänen\nkujalla huutavan mulle: \"Kortteerimestari, missä hiidessä te olette?\"\n— No, tässä minä olen! Annettiinko teille rukkaset? — \"Rukkaset! Mitä\nvielä... kaikki tahtoivat teitä, kaikki, isä, äiti\"... — Ja neiti\nAnnette? — \"Neiti Annette? uskon sen!\" Silloin minä, näettesen, tämän\nkuultua, olin niin onnellinen... eikös vaari Fritz ole hyvä, eikös\nole?... no, minä halasin häntä (Panee kätensä Annetten kaulan ympäri)\nja likistin häntä... minä likistin! (likistää Annettea, joka nauraa).\nJa en ole ollut koskaan niin onnellinen.\n\nANNETTE. — Aivan kuin minä, kun mulle sanottiin: \"Herra Christian\npyytää sinua vaimoksensa, tahdotko hänelle mennä?\" Paikalla minä\nhuusin: — Toista en tahdokaan; ennen kuolen, kuin lähden toiselle!\n— Minä itkin, en tiedä mistä syystä, ja turhaan isäni sanoi mulle:\n\"No, no, elä itke; sinä saat hänet, koska häntä tahdot!\" Se ei mua\nkuitenkaan estänyt itkemästä. (Nauravat. Ovi aukenee, Mathis näkyy\nkynnyksellä; hän on juhlavaatteissa: plyyssi-housut pitkävartiset\nsaappaat, punaiset liivit, kiiltonappinen lyhyt nuttu, leveäliepeinen\nElsassilainen hattu päässä).\n\n\nX.\n\nEDELLISET, MATHIS.\n\nMATHIS (totisella äänellä). — No, lapseni, kaikki on valmisna!\n(Christianille) Te tunnette välikirjan; jos tahdotte sen uudestaan\nlukea...\n\nCHRISTIAN. — En, herra Mathis, se on tarpeetonta.\n\nMATHIS. Ei siis puutu muuta, kuin allekirjoitusta. (Käyden, ovelle).\nWalter, Heinrich, tulkaa sisään; tulkaat kaikki. Elämän suurten\nasiain pitää tapahtua kaikkein nähden. Se oli meidän vanha tapamme\nElsassissa, ja se on kunniallinen tapa. Juuri se vaikutti asiakirjain\npyhyyttä enemmän, kuin kirjoitetut sanat! (Mathis'in puhuessa, Walter,\nHeinrich, Catherine-muori, Lois, Nickel ja vieraita tulee huoneesen.\nMuutamat menevät Christianille kättä antamaan, toiset toivottavat\nonnea Annettelle. Kaikki järjestyvät vähitellen ympäri huoneen.\nVanha notarius tulee viimeisenä, tervehtien oikealle ja vasemmalle,\nkirjalaukku kainalossa. Lois työntää nojatuolin pöydän eteen. Yleinen\näänettömyys. Notarius istuutuu, ja kaikki miehet ja vaimot tungeikse\nhänen ympärilleen).\n\n\nXI.\n\nEDELLISET, WALTER, HEINRICH, CATHERINE, NOTARIUS, LOIS, NICKEL,\nTALONPOIKIA, VAIMOJA JA MIEHIÄ.\n\nNOTARIUS. — Herrat vieraat miehet, te olette kuulleet luettavan\naviokontrahdin Santarmiston kortteerimestarin, Herra Christian Béme'n\nja Neiti Annette Mathis'in, Hannu Mathis'in ja hänen laillisen vaimonsa\nCatherinen, syntyisin Weber, tyttären välillä. Onko kelläkään mitään\nsitä vastaan muistuttamista? (Äänettömyys). Jos haluatte, luemme sen\nuudestaan.\n\nUSEAT. — Ei, ei, se on tarpeetonta.\n\nNOTARIUS (nousee seisoalle). — Käykäämme siis allekirjoituksiin.\n\nMATHIS (korkealla äänellä, juhlallisesti). — Malttakaa... sallikaa\nminun sanoa pari sanaa. (Kääntyen Christianiin). Christian, kuulkaa\nminua. Minä pidän teitä tänäpäivänä omana poikanani, ja minä teille\nuskon Annetten onnen. Te tiedätte, että se, mikä ihmisellä on kalliinta\nmaailmassa, se on hänen lapsensa, tahi jos ette vielä sitä tiedä, niin\nmyöhemmin tulette sitä tietämään: te tulette tietämään, että niissä\nmeidän on kaikki ilomme, kaikki toivomme ja elämämme; että heidän\nparasta valveessamme ei mikään ole meille vaivaloista, ei työ, ei\nrasitus, ei puute; että heille pyhitämme kaikki, ja ett'eivät suurimmat\nonnettomuutemme ole minkäänarvoisia sitä murhetta vastaan, kun heidät\nnäkee onnettomina! — Te ymmärrätte siis, Christian, miten suuri mun\nluottamukseni teihin on, miten paljon minä teitä kunnioitan, uskoakseni\nteille ainoan lapsemme onnen, ilman pelvotta, vieläpä ilolla.\n\nMonta rikasta kosijata on täällä käynyt. Ellen olisi katsonut muuhun,\nkuin rikkauteen, olisin voinut heitä hyväksyä; mutta paljon edelle\nrikkautta minä asetan rehellisyyden ja miehuuden, joita toiset katsovat\nylen. Niissä on todellinen rikkaus, se rikkaus, jota meidän esi-isämme\nkunnioittivat ensimmäisiksi, ja jonka minä asetan yli kaiken.\nKokoamalla ja rikastumalla voi saada liiaksikin rahaa, vaan kunniata\nei koskaan voi saada liiaksi! — Minä olen siis hyljännyt ne, joilla\nei ollut muuta, kuin rahaa, ja otan perheeseni sen, jolla ei ollut\nmuuta kuin hyvä käytöksensä, miehuutensa ja hyvä sydämmensä. (Kääntyen\nläsnäoleviin ja kohottaen ääntänsä) Niin, minä valitsen Christian\nBéme'n kaikkien joukosta, koska hän on kunnian mies, ja on tekevä\ntyttäreni onnelliseksi.\n\nCHRISTIAN (liikutettuna). — Herra Mathis, minä sen lupaan teille.\n(Puristaa hänen kättänsä).\n\nMATHIS. — No kirjoittakaamme alle siis.\n\nNOTARIUS (käännäkse ympäriinsä nojatuolissaan). — Nuo sanat, jotka\nme kaikki vasta olemme kuulleet, ovat hyviä sanoja, oikeita sanoja,\ntäynnä älyä, ja jotka hyvin osoittavat Herra Mathis'in viisautta. Minä\nolen tehnyt monta aviokirjaa eläessäni, aina se oli niitty, joka meni\ntalolle, puutarha ryytimaalle, kultarahat hopearahoille! Mutta kun\nrikkaus menee naimisiin kunnian ja hyvän luonnonomaisuuden kanssa, kas,\nsitä voi sanoa kauniiksi, sitä minä kunnioitan.\n\n— Ja, uskokaa minua, minulla on kokemusta elämän menoissa, minä\nennustan tämän avioliiton teille hyväksi avioliitoksi, onnelliseksi\navioliitoksi, semmoiseksi, jota kunnian ihmiset ansaitsevat. Tuommoisia\navioliittoja alkaa olla yhä harvemmassa. (Kääntyen pormestarin\n-puoleen). Herra Mathis?\n\nMATHIS. — Mitä, herra Hornus?\n\nNOTARIUS. — Minun täytyy puristaa kättänne; te puhuitte hyvin!\n\nMATHIS. — Sanoin, mitä ajattelin.\n\nWALTER. — Niin, niin, sinä ajattelet niin; pahaksi onneksi hyvin harvat\nsiinä ovat sun kaltaisesi.\n\nHEINRICH. — Minä en tavallisesti tule liikutetuksi, vaan tuo oli\nhyvin hyvästi puhuttu. (Annette ja Catherine syleilevät toisiansa\nitkien. Useampia vaimoja keräytyy heidän ympärille; muutamat itkeä\nnyyhkyttävät. Mathis aukasee pöytälootan ja vetää siitä suuren\npussin, jonka hän asettaa pöydälle notariuksen eteen. Kaikki katsovat\nihmetteleväisinä).\n\nMATHIS (totisesti). — Herra Notarius, täss'on myötäjäiset; ne ovat\nolleet valmiina jo kaksi vuotta. Ne eivät ole velkakirjoja, eikä\npaperia, ne ovat kultaa: — kolmekymmentätuhatta franc'ia hyvää Ranskan\nkultaa!\n\nKAIKKI LäSNÄ-OLIJAT (hiljaa). — Kolmekymmentätuhatta franc'ia!...\n\nCHRISTIAN. — Se on liian paljon, herra Mathis.\n\nMATHIS (nauraen sydämen pohjasta). — Olehan nyt, Christian, isän ja\npojan kesken ei sitä katsota Kun olemme täältä lähteneet, Catherine\nja minä, te hyvin löydätte toisia! — Mikä minua enimmin ilahuttaa, on\nse, että nämät rahat ovat kunniallista rahaa, rahaa, jotka tiedän,\nmistä ovat lähteneet. Minä tiedän, ett'ei ole yhtä ainoatakaan väärin\nansaittua liardia joukossa; minä tiedän... (Kellon helinä pussissa).\n\nNOTARIUS (kääntyen taaksepäin). — Käykäämme loimeen, herra Christian,\nkäykäämme; teidän nimikirjoituksenne! (Christian menee kirjoittamaan.\nMathis jää liikkumattomana seisomaan; tuijottaen pussiin hämmästyneenä).\n\nWALTER (antaen kynän Christianille). — Ei joka päivä tämmöisten\nkontrahtien alle kirjoiteta, kortteerimestari!\n\nCHRISTIAN (nauraen). — Ah! ei suinkaan, vaari Walter, ei!... (Kirjoittaa\nja antaa kynän Catherinelle).\n\nMATHIS (erikseen, katsoen oikealle ja vasemmalle). — Toiset eivät\nkuule mitään!...\n\nNOTARIUS. — Herra pormestari, nyt on teidän vuoronne ja kaikki on\npäättynyt.\n\nCATHERINE. — He, Mathis, tuoss'on kynä. Minä en osaa kirjoittaa, minä\npanin puumerkkini.\n\nMATHIS (erikseen). — Se on veri, joka kohisee korvissani!...\n\nNOTARIUS (osottaen sormellaan paikkaa kontrahdissa). — Tähän, herra\npormestari, rouva Catherinen viereen. (Kellon helinä kiihtyy).\n\nMATHIS (erikseen tiukalla äänellä). — Rohkeutta, Mathis!... (Hän\nlähestyy, kirjoittaa sukkelasti; sitten tarttuu hän rahapussiin ja\ntyhjentää sen pikaisesti pöydälle. Joitakuita rahoja putoaa lattialle.\nYleinen kummastus).\n\nCATHERINE. — Ah! Herra Jumala, mitä sinä teet?... (Hän juoksee\npoimimaan ne rahat, jotka lattialla pyörivät).\n\nMATHIS (erikseen). — Se oli vereni!... (Ääneen) Minä tahdon, että\nnotarius lukee myötäjäiset kaikkein nähden! (Eriskummallisella hymyllä)\nOlisivat voineet luulla pussin pohjassa olevan kuparilanttia.\n\nCHRISTIAN (vilkkaasti). — Ah! Herra Mathis, mitä ajattelettekaan?\n\nMATHIS (ojentaen käsivartensa). — Kuulkaa A Christian, salaisuudet ovat\nkonnia varten! Kunniallisten ihmisten kesken pitää kaiken tapahtuman\npäivänvalossa. Jokaisen pitää voida sanoa: minä olin siellä; minä näin\nmyötäjäiset pöydällä, kauniissa kultarahoissa. (Notariukselle) Lukekaa,\nherra Hornus.\n\nWALTER (nauraen). — Sull'on joskus hullut tuumat, Mathis.\n\nNOTARIUS (totisesti). — Herra pormestari on oikeassa, se on\nsäännöllisempätä. (Hän alkaa lukea. Mathis kumartuu, käsillään\nnojautuen vasten pöytää, katsomaan. Kaikki lähestyvät. Äänettömyys).\n\nMATHIS (erikseen, tuijottaen rahaläjiin). — Se oli veri!...\n\n\n\n\nKOLMAS OSA.\n\n\nPormestarin uni. Kammari ylikerrassa Mathis'in luona. Alkovi\nvasemmalla,, ovi oikealla, kaksi ikkunaa perällä. Yö.\n\n\nI.\n\nMATHIS, WALTER, HEINRICH, CHRISTIAN, ANNETTE, CATHERINE, LOIS (kantaen\nsytytettyä lamppua ja karafiinia). — (He tulevat äkisti ja näyttävät\nolevan viinistä ilahutetut).\n\nHEINRICH (nauraen). — Ha! ha! ha! kaikki päättyy hyvin... jotakin\ntarvittiin hyväksi lopuksi.\n\nWALTER. — Sitä vastenhan me joimme volxheimiä! Kauan muistellaan\nAnnetten aviokontrahtia.\n\nCHRISTIAN. — No, se on siis päätetty, Herra Mathis, te makaatte täällä?\n\nMATHIS. — On, se on päätetty. (Loisille) Lois, pane lamppu ja karafiini\nyöpöydälle.\n\nCATHERINE. — Mitä juonia nuo nyt ovat, Mathis?\n\nMATHIS. — Minun on tarpeen raitista ilmaa, en tahdo vielä tulla\nhalvatuksi.\n\nANNETTE (hiljaa Christianille). — Pitää antaa hänen tehdä tahtonsa\nmukaan; kun hänellä on oikkunsa...\n\nCHRISTIAN. — No, Herra Mathis, koska luulette täällä olevanne\nparemmin...\n\nMATHIS. — Niin! minä tiedän, mitä tarvitsen. Kuumuus on syy mun\nkohtaukseeni; tämä on tekemässä muutoksen. (Hän istuikse ja alkaa\nriisuutua. Laulu kuuluu alakerrasta).\n\nHEINRICH. — Kuulkaapa, miten toiset iloitsevat. Tulkaa, vaari Walter,\nkäykäämme takaisin alas.\n\nWALTER. — Sinä jätät meidät kauniimpana hetkenä, Mathis, sinä hylkäät\nmeidät!\n\nMATHIS (pikaisesti). — Minä teen itselleni oikeutta, mitä hittoa!\nPuolesta päivästä puoleen yöhön, siinä on aivan kylliksi.\n\nCATHERINE. — Niin on, tohtori on käskenyt hänen olla varova, ettei\nvalkea viini tekisi hänelle pahan kepposen; hän on jo sitä liiaksi\njuonut sitten tämän aamun.\n\nMATHIS. — Se on hyvä... se on hyvä .. minä juon vähän kylmää vettä\nennen maata panemista, se minua jäähdyttää. (Kolme eli neljä\npitovierasta tulee sisään toisiaan työntäen).\n\nENSIMMÄINEN. — Ha! ha! ha! se käy hyvin... se käy hyvin.\n\nTOINEN. — Hyvää iltaa, herra pormestari, hyvää iltaa.\n\nKOLMAS. — Kuulkaapa, Heinrich, te ette tiedä yövartian olevan tuolla\nalhaalla.\n\nHEINRICH. — Mitä hän tahtoo?\n\nENSIMMÄINEN. — Hän haluaa sulkea salin baarin. Nyt on sulkemistunti.\n\nMATHIS. — Anna hänelle lasi viiniä, ja sitten kaikille hyvää yötä!\n\nWALTER. — Säännöt eivät koske pormestaria.\n\nMATHIS. — Kaikkien tulee noudattaa sääntöjä.\n\nCATHERINE. — Selvä on Mathis, me menemme.\n\nMATHIS. — Hyvä, hyvä. Menkää, ja antakaa minun levätä.\n\nCATHERINE. — Oh, kun hän on saanut jotain päähänsä...\n\nWALTER (ravistaen käsiä). — Hyvää yötä, Mathis, älä näe pahoja unia.\n\nMATHIS. — En näe koskaan unia. Hyvää yötä kaikki. Menkää! Menkää!\n(Heinrich ja Walter menevät. Catherine viipyy ovella).\n\n\n\nII.\n\nANNETTE, MATHIS, CHRISTIAN, CATHERINE.\n\nANNETTE. Hyvää yötä isä, nuku hyvin.\n\nMATHIS (suudellen häntä). — Hyvää yötä lapseni. (Annette yhtyy\näitiinsä. Christianille). Minun on täällä parempi. Kaikki tuo valkea\nviini ja melu tekevät pääni kipeäksi. Nukun paremmin täällä.\n\nCHRISTIAN. — Niin, huone on viileä. Hyvää yötä, nuku hyvin.\n\nMATHIS. — Samoin sinulle Christian. (Annette ja Catherine menevät,\nsamoin Christian).\n\n\nIII.\n\nMATHIS (yksin, hän kuuntelee, nousee ylös, sulkee ja panee\noven säppiin). Vihdoinkin olen heistä vapaa; kaikki on hyvin,\nkortteerimestari on kiinni. Voin nukkua molemmilla korvilla tänä yönä.\n(Istuutuu ja alkaa riisuutua). Jos jotakin tapahtuisi saattamaan\nepäilyksen alaiseksi kortteerimestarin appea, niin se vaiettaisiin\nvälittömästi. On vain kysymys siitä, että osaa menetellä taitavasti\ntässä maailmassa. Tulee hankkia hyvät kortit, siinä kaikki; ja jos omaa\nvoittavat kortit, huono onni on poissa.\n\n— Nuo tuolla alhaalla ovat jo saaneet päänsä täyteen, ne eivät pyydä\nenään mitään lisää. Ha! ha! Kuinkahan monta reikää he tekevät lumeen,\nennenkuin ovat päässeet kotiinsa! Mikä veikeä aine viini onkaan! Lasi\nviiniä ja kaikki näyttää kauniilta. (Juo lasin viiniä). Kaikki käy\nhyvin, niin, kaikki käy hyvin. (Menee alkoviin kantaen kyntilää).\nVoit kehua pelanneesi pelisi hyvin, Mathis, kukaan ei kuule sinua,\njos uneksit, ei kukaan — kellot, unet, hullutuksia! (Huoneen takaosa\nkatoaa, huoneessa tulee pimeää; oikeussali suippoine ristikaarineen\nilmestyy taakse, penkit ovat täynnä ihmisiä. Kolme tuomaria peruukeissa\nja punaisissa viitoissa istuvat takaosassa. Oikeudenpalvelija, kirjuri.\nPieni ovi syrjäseinässä ja siinä luukku. Pöytä tuomarein jalkojen\nedessä; pöydällä ruohonpäinen, turkiksilla reunustettu kauhtana ja\nnäädännahkainen hattu. Presidentti käyttää kelloaan. Mathis ryysyissä,\nkalpeana, näkyy sivuoven luona santarmia hänen ympärillä. Vankeuden\nkärsimykset ovat maalatut hänen kasvoissaan. Hän menee istumaan\nrikoksentehneitten tuolille; kolme santarmia asetaksen hänen taakse —\nKoko tämä salakähmäinen kohtaus tapahtuu jonkunlaisessa puolipimeässä;\npuhet ja töminä ovat supatosta. Sitä myöten, kuin toiminto tulee\ntarkemmin näkymään, alkaa puhe kuulua selvemmästi; se on makaajan\nkuvaisvoiman työ, se on hänen unensa, joka saa aineellisen muodon. —\nPresidentin viittauksesta lukee kirjuri, yksitoikkoisella äänellä,\nsyytöskirjan ja vieraiden miesten lausunnot. Eroittaa silloin tällöin\nerikseen nämät sanat: \"Yöllä vasten Joulukuun 24 päivää... Baruch\nKoveski... ravintolanisäntä Mathis... julma rikos... ympäröiden\nitseään yleisellä kunnioituksella... välttänyt viisitoista vuotta...\noikeuden hetki... vähäpätöinen seikka... veljekset Hierthés...\" Uusi\näänettömyys. Tämän lukemisen loputtua, näkymä äkkiä valaistuu).\n\nPRESIDENTTI. — Syytetty, te olette kuulleet vierasten miesten\ntodistukset; mitä teillä on vastattavaa?\n\nMATHIS. — Todistukset! vieraita miehiä, jotka eivät ole nähneet\nmitään... ihmisiä, jotka asuvat kahden kolmen peninkulman päässä siitä\nseudusta, jossa murha on tapahtunut... yöllä... talvella. Niitäkö te\ntodistajiksi kutsutte?\n\nPRESIDENTTI. — Vastatkaa tyynesti, nuo liikenteet ja tuo kiivaus eivät\nvoi olla teille tarpeen. — Te olette kavala ihminen.\n\nMATHIS. — En ole, herra presidentti, olen tavallinen ihminen.\n\nPRESIDENTTI. — Te olette ymmärtäneet valita hetken... te olette\nymmärtäneet poistaa luulot teistä... te olette ymmärtäneet hävittää\nkaikki aineelliset todistukset... Te olette kauhea olento!\n\nMATHIS. — Syystä, ettei saada mitään todistusta minua vastaan, olen\nminä kauhea. Kaikki kunnialliset ihmiset ovat siis kauheita, koska ei\nlöydetä mitään heitä vastaan.\n\nPRESIDENTTI. — Yleinen ääni teitä syyttää.\n\nMATHIS. — Kuulkaapa, herrat tuomarit, kun ihmisellä on onnea ja\nmenestystä, kun hän kohoaa toisten yli, kun hän saavuttaa arvoa ja\nomaisuutta, löytyy tuhansia ihmisiä, jotka häntä kadehtivat. Te\ntiedätte sen, se on asia, jonka näemme joka päivä. Nyt löytyy, pahaksi\nonneksi, tuhansia ihmisiä, jotka viidentoista vuoden kuluessa ovat\nnähneet asiani menestyvän, ja siinä syy, miksi minua syyttävät; ne\ntahtoisivat nähdä mun sortuvani, tahtoisivat nähdä mun menehtyväni.\nMutta pitääkö oikeuden pitäväisten, ymmärtäväisten ihmisten kuunnella\nnäitä kateellisia? Eikö niiden pidä pakoittaman heitä olemaan vaiti?\nEikö niiden pitäisi heitä tuomita?\n\nPRESIDENTTI. — Te puhutte hyvästi, syytetty! kauan aikaa te olette\nopetelleet noita puheita itsessenne. Mutta meillä on tarkka silmä, me\nnäemme mitä teissä tapahtuu. — Mistä se tulee, että te kuulette kellon\nhelinää?\n\nMATHIS. — Minä en kuule kellon helmaa, (kellonhelinä kuuluu ulkoa).\n\nPRESIDENTTI. — Te valehtelette! tällä hetkelläkin te kuulette sen\nhelinän. Sanokaa miksi?\n\nMATHIS. — Ei se ole mitään; se on veri, joka kohisee mun korvissani.\n\nPRESIDENTTI. — Ell'ette tunnusta, mikä on syynä helinään, niin kutsumme\nunentietäjän sitä meille selittämään.\n\nMATHIS. — Se on totta, että minä kuulen sen äänen.\n\nPRESIDENTTI. — Kirjuri, kirjoittakaa, että hän kuulee sen helinän.\n\nMATHIS (vilkkaasti). — Kuulen... mutta minä kuulen unissani.\n\nPRESIDENTTI. — Kirjoittakaa, että hän kuulee unissaan.\n\nMATHIS. — Onhan luvallista jokaiselle kunnialliselle ihmiselle nähdä\nunta.\n\nERÄS KATSOJA (hiljaa, vieressä istujalle). — Se on totta, unet tulevat\nmeidän tahtomatta.\n\nTOINEN (samoin). — Kaikki ihmiset näkevät unta.\n\nMATHIS (kääntyen yleisöön päin). — Kuulkaa, älkää peljätkö mitään\nminun suhteen. Kaikki tämä ei ole muuta kuin unta. Ell'ei se olisi\nunta, pitäisivätkö tuomarit peruukkia niinkuin vanhan kansan aikana,\nsata vuolta takaperin! Onko koskaan nähty niin hulluja olentoja, että\nasiana pitävät kellon helinää, jota unissa kuulee? Pitäisihän sitten\nmyös koiraa tuomita, joka unissaan murisee? Ja nuo tuomarit tuossa!...\nkas, ne ovat miehiä, jotka jonnijoutavien lorujen tautta tahtovat\nlähimmäisensä hirteen!... (Hän lopettaa kovasti nauraen).\n\nPRESIDENNTTI (ankaralla äänellä), — Hiljaa! syytetty, hiljaa! te\nlähestytte ijankaikkista tuomiota ja te uskallatte nauraa; te\nuskallatte uhkamielin, pelkäämättä astua Jumalan silmien eteen!...\n(Kääntyen tuomareihin) Herrat tuomarit, se kellon ääni tulee eräästä\nmuistosta. Muistot tekevät ihmisen elämän; niiden äänen, joita on\nrakastanut, kuulee kauan sen jälkeen, kuin ovat kuolleet. Syytetty\nkuulee tuon helinän, koska hänellä on sielussaan muisto, jota hän\nmeiltä salaa: — Puolalaisen hevosella oli pikku kello!...\n\nMATHIS. — Se ei ole totta... minulla ei ole muistoja!\n\nPRESIDENTTI. — Pitäkää suunne kiinni!\n\nMATHIS (suuttuneena). — Ihminen ei voi tulla tuomituksi luulojen\ntähden. Täytyy olla todistuksia. Minä en kuule kellon helinää!\n\nPRESIDENTTI. — Kirjuri, kirjoittakaa, että syytetty puhuu ristiin; hän\ntunnusti äskön, nyt hän peruuttaa sanansa.\n\nMATHIS (suuttuen). — En kuule, minä en kuule mitään!... (Kellon\nhelinä alkaa kuulua). Se on veri, joka kohisee mun korvissani.\n(Helinä kiihtyy). — Minä pyydän Christiania, vävyäni. (Kohottaen\nääntänsä ja katsoen kaikille puolille). Miksi Christian ei ole täällä?\n(Äänettömyys. Tuomarit katsovat toisiinsa. Supatoksia kuulijajoukossa.\nKellon helinä etenee).\n\nPRESIDENTTI (ankaralla äänellä). — Syytetty, pysyttekö kieltämisissänne?\n\nMATHIS (tiukasti). — Kiellän... minussa on liiaksi veriä... siinä\nkaikki! Ei löydy mitään syytä minua vastaan. Se on suurinta vääryyttä\npitää kunniallista ihmistä vankihuoneessa. Minä saan kärsiä oikeuden\ntautta.\n\nPRESIDENTTI. — Te kiellätte!... — Siis me, Rudiger, Mersbachin paroni,\nHänen Keisarillisen Majesteettinsa ylituomari ala-Elsassissa, läsnä\nollen neuvonantajamme ja tuomarimme, Herrat Louis de Falkenstein ja\nde Feininger, kumpikin lakitieteen tohtoreja; — Siihen katsoen, että\ntämä juttu on viipynyt viisitoista vuotta, että sitä on mahdoton\nsaada selville tavallisilla keinoilla; — Katsoen syytetyn viisauteen,\nkavaluuteen ja rohkeuteen; — Katsoen siihen, että vieraat miehet ovat\nkuolleet, jotka olisivat voineet meitä valaista tässä vaivaloisessa\ntyössä, josta oikeutemme kunnia riippuu; — Katsoen siihen,: ett'ei\nrikos voi jäädä rankaisematta, ett'ei syytön sortuisi syyllisen tautta;\n— Siihen katsoen, että tämä tuomio voisi tulla esimerkiksi tuleville\najoille, pidättämään ahneutta ja niiden halua, jotka luulevat voivansa\nvuosijaksoilla itsensä peittää; — Näistä syistä määräämme, että\nunentietäjä on kuunneltava. — Vartijat, saattakaat unentietäjä sisään.\n\nMATHIS (kauhealla äänellä). — Minä panen vastaan... minä sitä\nvastustan... Unet eivät todista mitään!\n\nPRESIDENTTI (pikaisella äänellä). — Antakaa unentietäjän tulla.\n\nMATHIS (lyöden nyrkkinsä pöytään). — Se on konnamaista, se on vasten\noikeutta!\n\nPRESIDENTTI. — Jos olette syytön, miksi pelkäätte unentietäjää?\nSenkö tähden, että hän lukee mitä sielussa on! Uskokaa minua, olkaa\nlevollinen, tahi teidän huutonne todistaa teidät syylliseksi.\n\nMATHIS. — Minä vaadin asianajaja Linderiä, Saveme'sta; tämmöisessä\nasiassa minä en katso, mitä se maksaa. Minä olen levollinen kuin mies,\njoka ei voi itseään mistään syyttää. Minä en pelkää mitään; mutta unet\novat unia... (huutaen) Miksi Christian ei ole täällä? Minun kunniani\non hänen kunniansa... Antakaa hänen tulla... Se on kunnon mies, hän!\n(Innostuen) Christian, minä olen tehnyt sinut rikkaaksi, tule minua\npuolustamaan!... (Äänettömyys. Näkymö pimenee. Mathis alkovissa huokaa\nja liikkuu. Kaikki tulee pimeäksi. Hetken päästä oikeusto näkyy jälleen\nensin hämärässä, sitten valaistuu äkkiä; Mathis on syvään nukkunut).\n\n\nIV.\n\nMATHIS. PRESIDENTTI. UNENTIETÄJÄ.\n\nPRESIDENTTI (unentietäjälle). — Istukaa.\n\nUNENTIETÄJÄ. — Herra Presidentti ja herrat tuomarit, se on teidän\noikeutenne tahto, joka minut pakottaa tulemaan, muuten pelko olisi\nminua pitänyt kaukana.\n\nMATHIS. — Ei voi uskoa tietäjien hulluuksia; ne pettävät ihmisiä,\nvoittaakseen rahaa. Ne on luontoisia kujeita. Minä olen tuon nähnyt\nserkkuni Bothin luona Ribeauville'ssa.\n\nPRESIDENTTI (unentietäjälle). Voitteko langettaa tuon miehen uneen?\n\nUNENTIETÄJÄ (katsoen Mathis'ta). — Voin. Löytyykö vaan mitään\njäännöksiä rikoksesta.\n\nPRESIDENTTI (osoittaen kaluja pöydällä). — Tuo? kauhtana ja tuo hattu.\n\nUNENTIETÄJÄ. — Pankaa kauhtana syytetyn päälle.\n\nMATHIS (päästäen kauhean huudon). — Minä en tahdo.\n\nPRESIDENTTI. — Minä käsken sen.\n\nMATHIS (vastustaen). — Ei koskaan!... ei koskaan!...\n\nPRESIDENTTI. — Te olette siis syyllinen?\n\nMATHIS. — Christian!... missä on Christian? Hän sanoo, hän, olenko minä\nrehellinen ihminen!\n\nERÄS KATSOJA (hiljaa). — Se on kauheata!\n\nMATHIS (santarmeille, jotka panevat kauhtanan hänen päällensä). —\nTappakaa minut paikalla.\n\nPRESIDENTTI. — Teidän vastustuksenne teidät ilmaisee, onneton!\n\nMATHIS. — Minä en pelkää... (hänellä on kauhtana päällä ja hän vapisee,\n— hiljaa puhuen itsekseen). Mathis, jos nukut, niin olet hukassa!...\n(Hän jää seisomaan, tuijottaen eteensä kuin kauhistunut).\n\nERÄS VAIMO KATSOJAJOUKOSTA (nousten seisoalle). — Minä tahdon mennä...\nantakaa mun mennä ulos.\n\nOVENVARTIJA. — Hiljaa! (Vaimo istuutuu taas. Suuri äänettömyys).\n\nUNENTIETÄJÄ (katsoen terävästi Mathis'iin). — Hän on nukkunut.\n\nMATHIS (sekavalla äänellä). — En... en... minä en tahdo... minä...\n\nUNENTIETÄJÄ. — Minä tahdon!\n\nMATHIS (läähättävällä äänellä). — Ottakaa päältäni tämä...ottakaa...\n\nUNENTIETÄJÄ (presidentille). — Hän on nukkunut. Mitä häneltä pitää\nkysyä?\n\nPRESIDENTTI\\ — Mitä hän teki yöllä vasten Joulukuun 24 päivää\nviisitoista vuotta takaperin.\n\nUNENTIETÄJÄ. — Eikös teillä nyt ole yönaika, Joulukuun 24 päivää\nvasten, vuonna 1818?\n\nMATHIS (hiljaa). — On.\n\nUNENTIETÄJÄ. — Mitä kello on?\n\nMATHIS. — Puolivälissä kaksitoista.\n\nUNENTIETÄJÄ. — Puhukaa... minä tahdon.\n\nMATHIS. — Ihmiset lähtevät ravintolasta. Catherine ja pikku Annette\novat käyneet maata. Kasper tulee takaisin huoneesen... hän ilmoittaa\nmulle, että kipsi-uuni on sytytetty. Minä vastaan hänelle: Se on\nhyvä... mene maata, minä lähden sinne. — Hän menee. Minä jään yksin\nPuolalaisen kanssa, joka lämmittelee uunin edessä. Ulkona kaikki on\nunessa. Ei kuulu muuta kuin silloin tällöin hevosen kellon kilke\nkujasta. Lunta on kyynärän paksulta. (Äänettömyys).\n\nUNENTIETÄJÄ. — Mitä mietitte?\n\nMATHIS. — Minä mietin, että minä olen rahan puutteessa... että, jos\nei mulla ole kolmetuhatta franc'ia 31 päivänä, ravintola myydään...\najattelen, ett'ei ole ulkona ketään... että on yö, ja että Puolalainen\non kulkeva suurta tietä, aivan yksinään lumessa.\n\nUNENTIETÄJÄ. — Joko olette päättäneet käydä hänen päällensä?\n\nMATHIS (vähäisen äänettömyyden perästä). — Tuo mies on vahva... hänellä\non leveät hartiat... arvelen, että hän puolustaiksee hyvästi, jos joku\nkävisi hänen kimppuunsa. (Mathis liikkuu).\n\nUNENTIETÄJÄ. — Mikä teillä on?\n\nMATHIS (hiljaa). — Hän katsoo minuun... Hänellä on harmaat silmät.\n(Ajattelevaisesti, niinkuin puhuisi itsekseen). Minun täytyy se teko\ntehdä!\n\nUNENTIETÄJÄ. — Oletteko päättäneet sen?\n\nMATHIS. — Olen... minä teen sen!... minä uskallan... minä uskallan...\n\nUNENTIETÄJÄ. — Puhukaa!\n\nMATHIS. — Minun pitää kumminkin katsoa... minä käyn ulos... Kaikki on\npimeätä... lunta yhä sataa... ei näe kukaan mun jälkiäni lumessa. (Hän\nnostaa kätensä ja näkyy etsivän jotakin).\n\nUNENTIETÄJÄ. — Mitä te teette?\n\nMATHIS. — Minä tunnustelen re'essä, onko hänellä pistoleja!...\n(Tuomarit katsovat loisiinsa, liikennettä kuulijajoukossa). — Hänellä\nei ole mitään... minä teen teon... teen!... (Hän kuuntelee). Ei kuulu\nmitään kylässä... Anna Weber'in lapsi itkee... Vuohi määkyy tallissa...\nPuolalainen kävelee kamarissa.\n\nUNENTIETÄJÄ. — Te tulette takaisin huoneesen?\n\nMATHIS. — Niin. Hän on pannut kuusi franc'ia pöydälle; minä annan\nhänelle takaisin rahat. Hän katsoo hyvin minuun; (Äänettömyys).\n\nUNENTIETÄJÄ. — Hän sanoo teille jotakin?\n\nMATHIS. — Hän kysyy, kuinka pitkä matka on Mutzig'iin?... Neljä\nvähäistä peninkulmaa... Minä toivotan hänelle onnellista matkaa...\nHän vastaa mulle: Jumala teitä siunatkoon! (Äänettömyys). Ho! ho!\n(Mathis'in muoto muuttuu).\n\nUNENTIETÄJÄ. — Mitä?\n\nMATHIS (hiljaa). — Vyö! (Äkkiä, kuivalla äänellä). Hän lähtee... hän\non lähtenyt!... (Mathis sillä hetkellä astuu pari askelta kyyryssä;\nhän näyttää seuraavan saaliinsa jälkiä. Unentietäjä nostaa sormensa,\nhuomauttaakseen tuomareita. — Mathis ojentaa kätensä). Kirves!... missä\nkirves! Ah! tässä, oven takana. — Kuinka kylmä! lunta sataa... ei\nyhtäkään tähteä... Rohkeutta, Mathis, vyö on oleva sinun... rohkeutta!\n(Äänettömyys).\n\nUNENTIETÄJÄ. — Hän lähtee matkalle... Te seuraatte?\n\nMATHIS. — Niin.\n\nUNENTIETÄJÄ. — Missä olette?\n\nMATHIS. — Kylän takana... pelloilla... mikä pakkanen. (Hän värisee).\n\nUNENTIETÄJÄ. — Te olette kulkeneet oikotietä?\n\nMATHIS. — Niin... niin (osoittaa kädellään). Tuossa on iso silta...\nja tuolla alhaalla, pohjassa, joki... Miten koirat ulvovat Danielin\ntalossa!... Ja ukko Finck'in paja, miten se on punainen kupeelta!\n(Hiljaa, puhuen itselleen). Tappaa ihminen... tappaa ihminen... Älä\ntee sitä, Mathis... Älä tee sitä... Jumala ei sitä tahdo! (Alkaa\ntaas kumarruksissa kävellä). Sinä olet hullu!... Kuule, sinä tulet\nrikkaaksi... sun vaimosi ja lapsesi eivät tule olemaan minkään\npuutteessa... Puolalainen on tullut... sitä pahempi... sitä pahempi...\nHänen ei pitäisi tulla!... Sinä olet maksava kaikki, sinulla ei\nenää tule olemaan velkoja... (Huutaen sekavalla äänellä). Ei löydy\nhyvää Jumalala, sinun täytyy hänet tappaa!... Sillä... tuossa on jo\nsilta!... (Äänettömyys; hän seisahtuu ja kuuntelee). Ei ketään ole\ntiellä, ei ketään... (Kauhistuneella katseella) Mikä hiljaisuus!\n(Hän pyyhkii otsaansa kääpään). Sull' on vari, Mathis... sun sydämes\ntykyttää... se on juoksemisesta... Kello lyö yksi Wéchem'issä... ja\nkuu, joka tulee näkyviin... Puolalainen on ehkä jo kulkenut... sitä\nparempi... sitä parempi!... (Kuunnellen). Kello... niin on!... (Hän\nkyyristäikse äkkiä ja jää liikkumatonna seisomaan. Äänettömyys. Kaikki\nkatsovat terävästi häneen. — Hiljaa). Sinä tulet rikkaaksi!... (Kellon\nhelinä alkaa kuulua. Eräs nuori vaimo peittää kasvonsa esiliinaansa,\ntoiset kääntävät kasvonsa toisaalle. Yhtäkkiä Mathis nousee suoraksi\nkiljaisten ja lyö kauhean kovasti pöytään). Ah! ah! tuossa olet,\nJuutalainen. (Hän hyökkää eteenpäin ja lyö raivokkaasti).\n\nERÄS VAIMO. — Ah! hyvä Jumala!... (Hän pyörtyy).\n\nPRESIDENTTI (vapisevalla äänellä). Viekää pois tuo vaimo. (Vaimo\nviedään pois).\n\nMATHIS (nousten suoraksi). — Hän on saanut osansa! (Hän kumartuu\nkatsomaan, sitten lyö viimeisen iskun). Hän ei liikahda enää... se\non loppunut! (Hän nousee pystyyn, huomaten ja katsoo ympärilleen)\nHevonen on lähtenyt tiehensä re'en kanssa. (Kuunnellen). Joku tulee!...\n(Hän käännäkse kauhistuneena ja tahtoo paeta). Ei... se on tuuli,\njoka puissa sohisee... (Kumartuen). Sievään... sievään... vyö!...\nse on mulla, ha! (Hän liikkuu niinkuin sitoisi vyön ympärilleen).\nSe on täynnä kultaa, aivan täynnä!... Liiku kiireesti... Mathis...\nkiireesti!... (Hän kumartuu ja näyttää nostavan ruumista selkäänsä,\nsitten alkaa hän käydä ympäri oikeuden pöydän, selkä kyyryssä,\nraskailla askeleilla, ikäänkuin ihminen, jolla on raskas taakka\nseljässä).\n\nUNENTIETÄJÄ. — Minne menette?\n\nMATHIS (seisahtuen). — Kipsi-uunille.\n\nUNENTIETÄJÄ. — Te olette siinä.\n\nMATHIS. — Olen! (Ikäänkuin laskisi kuormansa maahan). Kuinka hän\non raskas!... (Hän hengittää raskaasti, sitten kumartuu ja näyttää\nuudestaan nostavan ruumista. — Painuneella äänellä) Mene tuleen.\nJuutalainen! mene tuleen!... (Hän näyttää työntävän seipäällä kaiken\nvoiminsa. Yht'äkkiä hän päästää kauhean huudon ja vaipuu alas pidellen\nkäsillään päätään — Hiljaa). Mitkä silmät!... oh! mitkä silmät!...\n(Pitkä äänettömyys. Nostaen päätään). Sinä olet hullu, Mathis!... Katso\nnyt... ei ole enää jäljellä kuin luut... luut palavat myöskin... Nyt,\nvyö... pane rahat taskuihisi... Kas niin... Ei kukaan tiedä mitään...\nTodistuksia ei löydetä.\n\nUNENTIETÄJÄ (presidentille). — Mitä häneltä pitää vielä kysyä?\n\nPRESIDENTTI. — Se on tarpeeksi. (Kirjurille) Oletteko kirjoittanut?\n\nKIRJURI. — Olen, herra presidentti.\n\nPRESIDENTTI. — No, herätettäköön hän, ja katsokoon itse.\n\nUNENTIETÄJÄ. — Herätkää... minä tahdon sen! (Mathis herää, hän on kuin\npyörryksissä).\n\nMATHIS. — Missä minä olen? (Katsoo ympärilleen). Ah! niin... Mitä on\ntapahtunut?\n\nKIRJURI. — Tässä on teidän todistuksenne... Lukekaa.\n\nMATHIS (luettuaan muutamia rivejä). — Voi minua onnetonta, olen sanonut\nkaikki!... Minä olen hukassa!...\n\nPRESIDENTTI (tuomareille'). — Te kuulitte... hän on tuominnut itsensä.\n\nMATHIS (reväisten päältään kauhtanan). — Minä panen vastaan... se on\nväärin... Te olette kaikki konnia!... Christian... vävyni... Minä\nvaadin Christianin...\n\nPRESIDENTTI. — Santarmit, saattakaa tuo mies olemaan vaiti. (Santarmit\nympäröitsevät Mathis'ta).\n\nMATHIS (lyöden ympärilleen). — Se on rikos oikeutta vastaan... mutta\notetaan ainoa todistajani... Minä panen vastaan Jumalan edessä!\n(Sydäntä särkevällä huudolla) Christian... sun vaimosi isää tahdotaan\ntappaa... Avukseni! (Hän lyö ympärilleen kuin raivo).\n\nPRESIDENTTI (murheellisesti). — Syytetty, te pakoitatte minua sanomaan\nteille sitä, jota olisin tahtonut teiltä salata: saatuaan tiedon\nteidän rikoksestanne on Christian Béme tappanut itsensä!... (Mathis\nseisoo kauhistuneena, tuijottaen presidenttiin. Suuri äänettömyys.\nTuomarit keskustelevat hiljaa. Jonkun hetken päästä presidentti nousee\nseisoalle).\n\nPRESIDENTTI (verkalleen). — Siihen nähden, että Hans Mathis on,\nyöllä vasten 24 p. Joulukuuta 1818 kello 12 ja välillä, murhannut\nBaruch Koveskin ja murhanteon asianhaarat ovat vaikeuttavaa laatua,\nkoska murha oli täydellä aikomuksella tehty, tapahtui yöllä ja oli\nryöstöä ase kädessä, niin tuomitsemme hänet kaulasta hirtettäväksi,\nkunnes siitä kuolema seuraa. (Kääntyen ovenvartijaan) Vartija, anna\npyövelin tulla sisään. (Suuri melu kuulioiden joukossa. Ovenvartija\naukaisee oikeanpuolisen oven; pikku mies, punaisessa puvussa, kalpeat\nkasvot ja kiiltävät silmät, näkyy kynnyksellä. Syvä äänettömyys.\nPresidentti ojentaa kätensä Mathis'ta kohti. Kova kellon helinä. Mathis\nnostaa kätensä päänsä yli ja horjuu: kaikki katoavat. — Ollaan taas\npormestarin kamarissa. On valoisa päivä; aurinko paistaa huoneesen\nikkunapeilteiden lomitse ja tekee loistavia viivoja lattialle.\nAlkovin uutimet liikkuvat. Karafiini putoaa pöydältä ja särkyy.\nSamalla hetkellä alkaa iloinen soitto kuulua ravintolan edustalta; se\nsoittaa Lauterbachin vanhaa laulua; joukko ääniä laulaa soiton myötä.\nSiellä on häänuoriso, joka pitää aamusoitantoa morsiamen kunniaksi\nhänen ikkunainsa alla. Kuulee ihmisiä juoksevan kadulla. Joku ikkuna\nauaistaan. Soitto vaikenee. Naurun hohotuksia. Monta ääntä huutaa:\nTuossa hän on... tuossa hän on... se on Annette!... — Soitto ja laulu\nalkaa uudestaan ja muuttuu ravintolan huoneisin. Suuri melu alhaalla.\nKuulee jonkun sukkelin askelin juoksevan portaita ylös; joku kolkuttaa\nMathis'in ovea).\n\nCATHERINE (ulkona, huutaen). — Mathis, nouse valveille. On jo selvä\npäivä. Kaikki kutsuvieraat ovat tuolla alhaalla. (Äänettömyys. Ovea\nkolkutetaan kovemmin).\n\nCHRISTIAN (samoin). — Herra Mathis! herra Mathis! (Äänettömyys). Miten\nhän makaa... (Toisia kuuluu nousevan portaita. Yhä kovemmin lyödään\noveen).\n\nWALTER (samoin). — Hei, Mathis. Nouse nyt... häät ovat alkaneet... hop!\nhop!... (Pitkä äänettömyys). Se on kummallista, hän ei vastaa.\n\nCATHERINE (levottomalla äänellä). — Mathis, Mathis! (Kuuluu supatoksia,\nkeskusteluja oven takaa, sitten Christianin ääni kohoaa ja hän sanoo\npikaisella äänellä: Ei, se on tarpeetonta, antakaa mun. — Ja melkein\nsamassa ovi, johon kovasti lyödään, aukiaa seljälleen. Christian näkyy;\nhän on täydessä virkapuvussa).\n\nCHRISTIAN (kynnyksellä). — Herra Mathis!... (Hän huomaa karafiinin\npalaset lattialla, juoksee alkoviin, aukaisee uutimet ja päästää\nhuudon).\n\nCATHERINE (juosten siihen hyvin hätäisenä) — Mitä nyt? Mitä se on,\nChristian?\n\nCHRISTIAN (äkkiä kääntyen). — Älkää katsoko, rouva Catherine!... (Hän\nottaa hänet syliinsä ja vie häntä ovea kohti, huutaen painuneella\näänellä). Tohtori Franz! tohtori Frantz!\n\nCATHERINE (vastustaen). — Anna minun olla, Christian... minä tahdon\nnähdä...\n\nCHRISTIAN. — Ei! (Huutaen portaissa niille, jotka ovat alhaalla).\nEstäkää Annettea tulemasta tänne ylös. — Voi hyvä Jumala! hyvä Jumala!\n(Sillä aikaa on Walter, Heinrich ja suuri joukko vieraita, miehiä ja\nvaimoja, tulleet kamariin; he tunkeutuvat alkovin ympäri. Heinrich\naukaisee ikkunat ja väistää kartiineja).\n\nWALTER (katsoen Mathis'ta). — Hänen muotonsa on aivan sininen! (Yleinen\nkauhistus. Tohtori Franz tulee aivan hengästyneenä. Joukko hajaantuu\npäästääkseen häntä esille).\n\nTOHTORI (äkisti). Se on halvauksen kohtaus. (Vetäen taskustaan\nkalutolkkinsa). Pidelkää kättä, herra Walter. Kuinhan vaan verta\ntulisi! (Soittoniekat tulevat sisään soittokalut kädessä; joukko\nihmisiä, juhlavaatteissa, seuraa heitä, supattaen keskenään ja astuen\nvarpaillaan; sitten nuori vaimo, kantaen lasta sylissään, näkyy\nkynnyksellä ja seisahtuu hämmästyneenä nähdessään tätä ihmisjoukkoa.\nLapsi puhaltaa pikku torveen).\n\nWALTER. — Verta ei tule.\n\nTOHTORI. — Ei. (Kääntyen vihaisesti). Ettenkö saa tuota lasta olemaan\nvaiti!\n\nNUORI VAIMO. — Ole vaiti, Ludvig, anna tänne! (Hän tahtoo ottaa häneltä\ntorven. Lapsi vastustaa ja rupeaa itkemään).\n\nTOHTORI (surullisella äänellä). Se on loppunut... herra pormestari on\nkuollut... Valkea viini on hänet tappanut.\n\n\n\n"]